[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fH6qCjb4x7qvJE6qia0US5SKymmgoYaiTwfsjVUxFWY8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1167,"Wilhelm Meisterin oppivuodet","Goethe, Johann Wolfgang von",1749,1832,"1167-goethe-johann-wolfgang-von-wilhelm-meisterin-oppivuodet","1167__Goethe_Johann_Wolfgang_von__Wilhelm_Meisterin_oppivuodet",null,"romaani",[],[],"fi",1795,1923,105391,711091,true,[],[],[],"Bildungsromanin eli kehitysromaanin perusteos seuraa nuoren Wilhelm Meisterin matkaa kohti itsensä löytämistä. Wilhelm yrittää paeta porvarillista kauppiaselämää teatterin maailmaan, mutta päätyy lopulta pohtimaan paikkaansa yhteiskunnassa ja omia ihanteitaan.","Johann Wolfgang von Goethen 'Wilhelm Meisterin oppivuodet' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1167. E-kirja on public domainissa koko EU:n\nalueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja\nlevityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","WILHELM MEISTERIN OPPIVUODET\n\nKirj.\n\nJohann Wolfgang von Goethe\n\n\nSuomennos\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1923.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN KIRJA.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nNäytäntö kesti kovin kauan. Vanha Barbara kävi muutaman kerran\nikkunassa kuuntelemassa, eikö rattaiden kolinaa jo alkanut\nkuulua. Hän odotti Marianea, kaunista valtiatartaan, joka tänään\njälkinäytöksessä, nuoreksi upseeriksi puettuna, ihastutti yleisöä.\nHänen odotuksensa oli kärsimättömämpää kuin muulloin, jolloin hänellä\noli emännälleen asetettavana eteen vain vaatimaton illallinen.\nMutta nyt oli häntä yllättämässä käärö, jonka Norberg, nuori, rikas\nkauppias, oli lähettänyt postissa, osoittaakseen, että hän kaukanakin\nollessaan muisteli armastaan.\n\nBarbaralla oli vanhana palvelijattarena, uskottuna, neuvonantajana,\nvälittäjänä ja taloudenhoitajattarena oikeus avata sinetit, ja tänä\niltanakaan hän ei voinut vastustaa uteliaisuuttaan, varsinkaan kun\nanteliaan rakastajan suosio oli hänen sydämellään enemmän kuin\nMarianen. Mitä suurimmaksi ilokseen hän oli kääröstä löytänyt\nMarianea varten hienon palasen nokkospalttinaa ja kaikkein uusimpia\nnauhoja, mutta itseään varten palasen karttuunia, kaulahuiveja\nja käärön rahaa. Kuinka ystävällisin tuntein, kuinka suurella\nkiitollisuudella hän muistelikaan poissaolevaa Norbergia! Kuinka\nharras olikaan hänen mielihalunsa ylläpitää Marianessakin mitä\nparhaimpia muistoja rakastajaa kohtaan, muistuttaa, mitä Mariane\ntälle oli velkaa ja mitä ystävä oli oikeutettu toivomaan ja\nodottamaan ystävättärensä uskollisuudelta.\n\nNokkospalttina, puoleksi aukikäärittyjen nauhojen värin\nilostuttamana, oli siinä pikku pöydällä kuin mikäkin joululahja.\nKynttilät kohottivat valollaan lahjan loistoa, kaikki oli\njärjestyksessä, kun vanhus kuuli Marianen askelet portaissa ja riensi\nhäntä vastaan. Mutta miten ihmetyksissään hän peräytyikään, kun\ntuo naispuolinen pikku upseeri, hänen hyväilyistään piittaamatta,\ntunkeutui hänen ohitseen, oudolla kiireellä ja vauhdilla astui\nhuoneeseen, heitti sulkatöyhtöhatun ja miekan pöydälle, käveli\nedestakaisin levottomana suomatta juhlallisesti sytytetyille\nkynttilöille katsettakaan.\n\nMikä sinun on, armaani? huudahti vanhus ihmeissään. Taivaan nimessä,\ntyttöseni, mitä on tapahtunut? Katsoppas näitä lahjoja! Keltäpä\nmuulta ne voivat olla kuin hellimmältä ystävältäsi? Norberg lähettää\nsinulle tämän musliinikankaan yöpuvuksi. Pian hän on itse täällä. Hän\ntuntuu minusta kiihkeämmältä ja anteliaammalta kuin koskaan ennen.\n\nVanhus pyörsi ympäri ja tahtoi näyttää ne lahjat, joilla rakastaja\noli muistanut häntäkin, kun Mariane, lahjoista pois kääntyen,\nintohimoisesti huudahti: Pois! pois! Tänään en tahdo kaikesta tästä\nmitään kuulla; olen totellut sinua, sinä olet näin tahtonut, olkoon\nmenneeksi! Kun Norberg palajaa, olen taas hänen, olen sinun, tee\nminulla mitä tahdot. Mutta siihen saakka tahdon olla omani, ja vaikka\nsinulla olisi tuhat kieltä, et saisi puheellasi minua luopumaan\naikomuksestani. Tämän koko minäni tahdon antaa hänelle, joka minua\nrakastaa ja jota minä rakastan. Ei mitään elkeitä! Tahdon antautua\ntälle intohimolle, aivan kuin se kestäisi ikuisesti.\n\nVanhuksella olivat vastaväitteet ja neuvot valmiina. Mutta kun hän\njatkuvassa sananvaihdossa kävi kiivaaksi ja katkeraksi, hypähti\nMariane hänen luokseen ja tarttui häntä ryntäistä kiinni. Vanhus\nnauroi ääneensä. Minun täytyy pitää huoli siitä, hän huudahti, että\npian taas pääsette helmoihinne, jos tahdon olla varma hengestäni. No\nniin, riisuutukaa! Toivon, että tyttönen on pyytävä minulta anteeksi\nsen, millä äkkipikainen junkkeri on minua loukannut. Pois päältä\ntakki ja pois saman tien kaikki muu! Tuo on epämukava puku ja teille\nvaarallinen, huomaan minä. Olkanauhat hurmaavat teidät.\n\nVanhus oli tarttunut häneen kädellään. Mariane tempautui irti. Ei\nniin nopeasti! hän huudahti, minä odotan vielä tänään vierasta.\n\nÄlkäähän toki, vastasi vanhus. Ettehän toki odottane tuota nuorta,\nhaivenetonta kauppiaanpojan heilakkaa? Juuri häntä, vastasi Mariane.\n\nNäyttää siltä kuin jalomielisyys olisi pyrkimässä teidän\nvallitsevaksi intohimoksenne, lisäsi vanhus pilkallisesti. Te\notatte suurella innolla hoiviinne tuon alaikäisen, tuon varattoman.\nOn varmaankin hurmaavaa olla omaa etuaan katsomattomana antajana\npalvottu.\n\nPilkkaa vain, jos haluat. Minä rakastan, rakastan häntä! Millä\nihastuksella lausunkaan ensi kerran nämä sanat! Juuri tästä\nintohimosta, jota niin usein olen kuvitellut, minulla ei ollut\nkäsitystäkään. Niin, heittäydyn hänen kaulaansa! Tahdon pitää hänestä\nkiinni, niinkuin tahtoisin hänet iäksi pidättää. Tahdon näyttää\nhänelle kaiken rakkauteni, nauttia hänen rakkaudestaan sen täydessä\nmitassa.\n\nHillitkää itseänne, sanoi vanhus tyynesti, hillitkää itseänne! Minun\ntäytyy keskeyttää teidän ilonne yhdellä ainoalla sanalla: Norberg\ntulee! Kahden viikon päästä hän on täällä! Tässä on hänen kirjeensä,\njoka seurasi lahjojen mukana.\n\nJa vaikka jo aamunkoitto tahtoisi ryöstää minulta ystäväni, olen sen\nsalaava itseltäni. Kaksi viikkoa! Mikä iäisyys! Kahdessa viikossa,\nmitä voikaan kahdessa viikossa tapahtua, mitä muutoksia voikaan siinä\najassa tapahtua!\n\nWilhelm astui sisään. Kuinka hilpeänä kiisikään Mariane häntä\nvastaan! Ihastuksissaan nuorukainen sulki syleilyynsä punaisen\nsotilaspuvun, painoi rintaansa vasten valkean atlasliivin. Kuka\nrohkenisi tässä kuvata, ken on sovelias sanoin ilmaisemaan kahden\nrakastavaisen autuutta. Vanhus astui muristen syrjään, me poistumme\nhänen kerallaan ja jätämme onnelliset yksikseen.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nTervehtiessään äitiään seuraavana aamuna Wilhelm sai tältä kuulla,\nettä isä oli erittäin suuttunut ja aikoi tästälähin kieltää häneltä\nhänen jokapäiväiset teatterissakäyntinsä. Joskin minä itsekin, hän\njatkoi, usein kernaasti menen teatteriin, tekisi kuitenkin mieleni\nsitä kirota, kun tuo sinun hillitön intohimosi tähän huvitteluun\nhäiritsee minun kotoisen rauhani. Isä ehtimiseen kysyy, mitä hyötyä\nsiitäkin voi olla ja kuinka siten voi tärvellä aikansa.\n\nMinä olenkin sen jo saanut kuulla häneltä itseltään, vastasi Wilhelm,\nja olen ehkä antanut hänelle liian äkkipikaisen vastauksen. Mutta,\ntaivasten nimessä, äiti, onko sitten kaikki turhaa, mikä ei meille\ntuo suoraa päätä rahaa kukkaroon, mikä ei heti meille omaisuutta\nanna? Eikö meillä vanhassa talossamme ollut tilaa yllin kyllin. Ja\noliko tarpeen rakentaa uusi? Käyttäähän isä vuosittain melkoisen osan\nkauppavoitostaan huoneiden koristamiseen? Nämä silkkiset seinäverhot,\nnämä englantilaiset huonekalut, eivätkö nekin ole hyödyttömiä? Emmekö\nvoisi tyytyä vaatimattomampaan? Minä ainakin tunnustan, että nämä\nkirjavat seinät, nämä satakertaisesti toistuvat kukat, kiemurat,\nkorit ja kuvat ovat aivan mauttomia. Ne ovat minusta korkeintaan\nkuin teatterimme väliverho. Mutta kuinka toisenlaiselta tuntuukaan\nsen edessä istuminen! Vaikkapa saa kauankin odottaa, niin tietää\nkuitenkin, että se kohoaa ja me saamme nähdä mitä moninaisimpia\nasioita, jotka meitä hauskuttavat, valistavat ja kohottavat.\n\nOle vain kohtuullinen, sanoi äiti. Isä haluaa myös iltaisin seuraa.\nJa sitten hän luulee, että tuo teatterissakäynti on turmioksi, ja\nkaiken lopuksi minä saan syyn niskoilleni, kun hän suuttuu. Kuinka\nusein olenkaan saanut kuulla tuosta kirotusta nukkenäyttämöstä, jonka\nminä teille kaksitoista vuotta sitten annoin joululahjaksi ja joka\nteille antoi ensi mielihalun teatteriin.\n\nÄlkää moittiko nukkenäyttämöä, teidän rakkaudessanne ja\nhuolenpidossanne ei ole mitään katumista! Ne olivat ensimmäiset\nrattoisat hetket, jotka minä sain nauttia uudessa, tyhjässä\ntalossa. Näen tällä hetkellä tuon kaiken vielä edessäni. Tiedän,\nkuinka omituiselta minusta tuntui, kun meidät, saatuamme tavalliset\njoululahjat, käskettiin istuutumaan erään oven eteen, joka johti\ntoiseen huoneeseen. Se avautui, mutta ei kuten muutoin läpikulkua\nvarten. Ovenaukko oli täytetty aavistamattomalla komeudella. Oven\ntakana kohosi pylväsaukko, jota peitti salaperäinen väliverho.\nAluksi me kaikki pysyttelimme seisaallamme matkan päässä, ja\nkun uteliaisuutemme yltyi nähdäksemme, mitä kimaltelevaa ja\nritisevää mahtoi olla kätkössä tuon puolittain läpinäkyvän verhon\ntakana, osoitettiin meille kullekin pieni tuoli ja kehoitettiin\nkärsivällisesti odottamaan. Siinä nyt istuimme kaikki ja olimme\nhiljaa. Vihellyspilli antoi merkin, väliverho kääriytyi ylös,\nja näkyviin tuli heleänpunaiseksi maalattu näköala temppeliin.\nYlimmäinen pappi Samuel esiintyi Joonatanin kera, ja heidän\nvuorottelevat, ihmeelliset äänensä tuntuivat minusta varsin\nkunnianarvoisilta. Pian sen jälkeen astui näyttämölle Saul, suuresti\nymmällään siitä röyhkeydestä, millä tuo suuriruhoinen soturi oli\nhaastanut taisteluun hänet ja hänen sotaväkensä. Kuinka hyvältä\ntuntuikaan minusta sen vuoksi, kun Iisain kääpiökasvuinen poika\npaimensauvoineen, reppuineen ja linkoineen hypähti esiin ja lausui:\nSuurivaltaisin kuningas ja herra, älköön kukaan antako mielensä\nmasentua tuon takia. Jos Teidän Majesteettinne suvaitsee sallia, niin\ntahdon minä mennä ja ryhtyä taisteluun tuon valtavan jättiläisen\nkanssa. -- Ensimmäinen näytös oli lopussa ja katsojia poltti halu\nnähdä, mitä nyt vielä tulisi tapahtumaan. Jokainen toivoi, että\nsoitto vain pian lakkaisi. Vihdoinkin kohosi taas väliverho. Daavid\nlupasi tuon hirviön lihan taivaan linnuille ja kedon eläimille.\nFilistealainen pilkkasi, tömisti lujasti molemmin jaloin, kaatui\nvihdoin kuin pölkky ja antoi koko komeudelle oivallisen lopun. Kun\nsitten neitoset lauloivat: Saul on lyönyt tuhat miestä, mutta Daavid\nkymmenen tuhatta! kun jättiläisen päätä kannettiin pikku voittajan\nedessä ja hän sai kauniin kuninkaantyttären puolisoksi, suututti\nminua kuitenkin keskellä kaikkea riemua, että tuo onnenprinssi oli\nniin kääpiökasvuinen varreltansa. Sillä sen käsityksen mukaan, mikä\nihmisillä oli Goliatin suuruudesta ja Daavidin pienuudesta, oli\nkummallekin osattu antaa varsin luonteenomainen hahmo. Mihinkähän\novat nuo nuket joutuneet? Olen luvannut näyttää ne eräälle ystävälle,\njolle tuotin suurta hupia tehdessäni hänelle äskettäin selkoa tästä\nlastennäytännöstä.\n\nMinua ei ihmetytä, että niin elävästi muistat nämä seikat, sillä\nsinä olit heti innokkaimmin mukana tuossa kaikessa. Minä tiedän,\nkuinka minulta salaa kähvelsit tuon kirjasen ja opit ulkoa koko\nkappaleen. Huomasin sen vasta, kun eräänä iltana teit itsellesi\nvahasta Goliatin ja Daavidin, annoit heidän laususkella vuorosanansa,\nlopuksi iskit jättiläistä ja kiinnitit hänen muodottoman päänsä\nnuppineulalla ja vahalla pikku Daavidin käteen. Iloitsin silloin\näidinsydämessäni sinun hyvästä muististasi ja sinun mahtipontisesta\npuhetavastasi, niin että heti päätin uskoa omaan huostaasi tuon\npuisen näyttämöseurueen. En ajatellut silloin, että se tuottaisi\nminulle niin monta kiusallista hetkeä.\n\nÄlkää olko siitä pahoillanne, vastasi Wilhelm, sillä ovathan nämä\nleikit meille suoneet monta hupaista hetkeä.\n\nJa näin sanottuaan hän pyysi ja sai avaimen, riensi, löysi nuket\nja oli hetkiseksi siirtynyt niihin aikoihin, jolloin ne hänestä\nvielä näyttivät elävän, jolloin hän äänensä eloisuudella, käsiensä\nliikkeillä uskoi voivansa antaa niille eloa. Hän otti ne mukaansa\nhuoneeseensa ja kätki ne visusti.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nJos ensi lempi, kuten kuulen yleensä väitettävän, on ihaninta, mitä\nsydän milloinkaan voi tuntea, niin on meidän ylistettävä sankariamme\nkolminkertaisesti onnelliseksi, kun hänen oli suotu nauttia tämän\nainoan hetken arvo sen kaikessa laajuudessa. Vain aniharvojen\nihmisten osaksi tulee tämä erinomainen etu, kun useimpien kohtalona\non ensi tunteissaan joutua vain ankaraan kouluun, jossa heidän on\npakko, viheliäisen nautinnon jälkeen, sanoa hyvästit parhaille\ntoiveilleen ja oppia ainiaaksi olemaan vailla sitä, mikä heidän\nedessään väikkyi ylimpänä autuutena.\n\nMielikuvituksen siivin oli Wilhelmin hehku tuota hurmaavaa tyttöä\nkohtaan kohonnut. Vähän aikaa armaansa kanssa seurusteltuaan\nhän oli saavuttanut hänen mielisuosionsa. Hänellä oli omanaan\nhenkilö, jota hän suuresti rakasti, jopa jumaloi, sillä Mariane\noli ilmestynyt hänelle ensikerran teatterinäytännön edullisessa\nvalossa, ja hänen intohimonsa näyttämöä kohtaan yhtyi naisen\nhänessä herättämään ensi lempeen. Nuorukaisen välittömyydellä hän\nsai runsaasti nauttia rakkauden iloja, joita kohotti ja ylläpiti\nvilkas mielikuvitus. Myöskin lemmityn entinen suhde viritti tytön\nkäyttäytymiseen tunnelman, joka suuresti edisti Wilhelmin tunteita.\nPelko, että rakastaja voisi keksiä ennen aikojaan hänen muut\nsuhteensa, levitti hänen ylleen surun ja häveliäisyyden herttaisen\nulkomuodon, hänen intohimonsa Wilhelmiä kohtaan oli kiihkeä, vieläpä\nhänen levottomuutensa näytti lisäävän hänen hellyyttänsä. Hän oli\nherttaisin olento Wilhelmin sylissä.\n\nHerätessään ilonsa ensi hurmiosta ja silmätessään taaksepäin\nelämäänsä ja oloonsa, Wilhelmistä tuntui kaikki uudelta, hänen\nvelvollisuutensa pyhemmiltä, hänen mielitekonsa palavammilta,\nhänen tietonsa selvemmiltä, hänen taipumuksensa ja lahjansa\nvoimakkaammilta, hänen aikomuksensa päättäväisemmiltä. Hänen oli\nsentähden helppo järjestää asia niin, että hän voi välttää isänsä\nmoitteet, rauhoittaa äitinsä ja häiritsemättä nauttia Marianen\nrakkaudesta. Hän suoritti päivällä tehtävänsä täsmällisesti,\nkieltäytyi tavallisesti teatterista, oli illalla ruokapöydässä\nrattoisa ja hiipi, kun kaikki olivat vuoteissaan, vaippaansa\nkietoutuneena ulos puutarhaan ja riensi, kaikki Lindorit ja Leanderit\npovessaan, mitään muuta ajattelematta rakastettunsa luo.\n\nMitä teillä on mukananne? kysäisi Mariane, kun hän eräänä iltana\nnäytti myttyä, jota vanha palvelijatar mieluisten lahjojen toivossa\nerittäin tarkkaavaisena katseli. Sitäpä ette osaa arvata, vastasi\nWilhelm.\n\nKuinka ihmeissään olikaan Mariane, kuinka kauhistuikaan Barbara, kun\navattu lautasliina toi julki sekavan kasan vaaksanpituisia nukkia.\nMariane nauroi ääneensä Wilhelmin selvitellessä irti toisistaan\nsotkeutuneita lankoja ja näyttäessä kutakin nukkea erikseen. Vanhus\nhiipi suutuksissaan pois.\n\nKahden rakastuneen ajankuluksi riittää aivan pieni seikka, ja\nystävämme huvitteleivat tänä iltana mitä parhaimmin. Tuo pieni\nseurue tarkastettiin, kutakin esiintyjää tutkittiin ja sille\nnaurettiin. Kuningas Saul mustassa, kultakruunulla koristellussa\nsamettitakissaan ei ollut ollenkaan Marianen mieleen; hän näytti,\nkuten tyttö sanoi, liian jäykältä ja tärkeältä. Sitä paremmin\nhäntä miellytti Joonatan, hänen sileä leukansa, hänen keltainen ja\npunainen pukunsa ja turbaani. Mariane osasi myös häntä langasta\nkiertää varsin somasti edestakaisin, antoi hänen tehdä kumarruksia\nja lausua rakkaudentunnustuksia. Sitävastoin hän ei tahtonut suoda\nvähintäkään huomiota profeetta Samuelille, vaikkakin Wilhelm kiitteli\ntämän rintakilpeä ja kertoi, että asetakin välketafti oli otettu\nisoäidin vanhasta puvusta. Daavid oli Marianen mielestä liian pieni\nja Goliat liian iso. Hän oli ihastunut Joonataniinsa. Hän osasi olla\nsankarilleen niin viehkeän kohtelias ja vihdoin viimein siirtää\nhyväilynsä nukesta ystäväämme, niin että tälläkin kertaa mitätön\nleikki oli onnellisen tuokion alkuna.\n\nHellien unelmien suloudesta heidät herätti kadulla syntynyt melu.\nMariane kutsui vanhaa palvelijatartaan, joka, tapansa mukaan vielä\nahkerana, oli parhaillaan sovittelemassa teatteripuvuston erilaisia\nkappaleita seuraavaa esitystä varten. Hän antoi sen tiedon, että\nviereisestä Italialaisesta ravintolasta oli juuri lähdössä seurue\niloisia veikkoja, jotka herkutellessaan äsken saapuneilla ostereilla\neivät olleet säästäneet samppanjaa.\n\nMikä vahinko, sanoi Mariane, ettei asia aikaisemmin ole päähänne\npälkähtänyt; olisihan meidänkin pitänyt jotakin maistaa.\n\nLieneehän toki vielä siihen aikaa, vastasi Wilhelm ja ojensi\nvanhukselle louisdorin. Jos hankitte meille mitä haluamme, niin\nsaatte siitä kerallamme nauttia.\n\nVanhus oli nopsa, ja lyhyessä tuokiossa oli sievästi varustettu pöytä\nja hyvin toimitettu ateria rakastavaisten edessä. Vanhuksen täytyi\nistuutua toisten rinnalle. Syötiin, juotiin ja herkuteltiin.\n\nSellaisissa tilaisuuksissa ei puutu koskaan puheenaihetta. Mariane\notti jälleen esille Joonataninsa, ja vanhus osasi kääntää keskustelun\nWilhelmin mieliaiheeseen. Te olette jo kerran, hän sanoi, meitä\nhuvittanut kertomalla nukkenäytelmän ensiesityksestä jouluaattona.\nKertomuksenne oli hauska kuulla. Teidät keskeytettiin juuri kun\nbaletin piti alkaa. Nyt tunnemme tuon komean henkilökunnan, joka\nmatkaansaattoi nuo suuret vaikutukset.\n\nNiin, sanoi Mariane, kerro meille edelleen, miltä sinusta silloin\ntuntui.\n\nTuntuu ihanalta, rakas Mariane, vastasi Wilhelm, muistella vanhoja\naikoja ja vanhoja viattomia erehdyksiä, varsinkin kun se tapahtuu\nhetkellä, jolloin onnellisesti olemme saapuneet kukkulalle, mistä\nvoimme katsella ympärillemme ja silmillämme seurata taaksemme\njäänyttä tietä. On suloista itseensä tyytyväisenä muistella\nmilloin mitäkin estettä, jota usein tuskallisin tuntein pidimme\nvoittamattomana, ja verrata, mitä me nyt kehittyneinä _olemme_,\nsiihen, mitä me silloin kehittymättöminä _olimme_. Mutta sanomattoman\nonnelliseksi tunnen itseni nyt puhuessani tällä hetkellä kanssasi\nmennehistä, koska minä samalla katselen eteenpäin siihen hurmaavaan\nmaahan, jonka halki saamme yhdessä käsi kädessä vaeltaa.\n\nKuinka olikaan baletin? puuttui vanhus hänen puheeseensa. Minä\npelkään, ettei kaikki sujunut, niin kuin olisi pitänyt.\n\nTokihan toki, vastasi Wilhelm, aivan hyvin! Noiden mustien maurien ja\nmaurittarien, paimenten ja paimentyttöjen, kääpiöiden ja keijutarten\nihmeellisistä hypyistä on minulle koko elämäni varrelle jäänyt hämärä\nmuisto. Väliverho laskeutui, ovi sulkeutui, ja koko pieni seura\nriensi kuin päihdyksissä ja huumautuneena vuoteeseen. Mutta se on\nvarmaa, etten voinut saada unesta kiinni, että vielä tahdoin kuulla\nkerrottavan lisää, että vielä tein useita kysymyksiä ja että vain\nvastahakoisesti päästin luotani hoitajattaren, joka oli saattanut\nmeidät levolle.\n\nSeuraavana aamuna tuo taikatelineistö oli valitettavasti jälleen\nkadonnut, salaperäinen verho poistettu, ovesta kuljettiin jälleen\nvapaasti huoneesta toiseen, eivätkä nuo monet seikkailut olleet\njättäneet jälkeäkään. Sisarukseni juoksentelivat leikkikaluineen\nedestakaisin, mutta minä vain hiiviskelin paikasta toiseen. Minusta\nnäytti mahdottomalta, että siinä, missä eilen oli ollut niin paljon\ntaikuutta, voisi olla vain kaksi ovenpieltä. Ah, ken etsii kadonnutta\nrakkautta, ei voi olla onnettomampi kuin minä silloin mielestäni olin!\n\nIlonhurmioinen katse, jonka hän heitti Marianeen, todisti tälle,\nettei Wilhelm pelännyt koskaan joutuvansa sellaiseen tilanteeseen.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nAinoa toivoni siitä lähin oli, jatkoi Wilhelm, nähdä kappale\nuudelleen esitettävän. Minä kärtin sitä äidiltä, ja hän koetti\notollisella hetkellä saada isän taipumaan. Mutta hänen vaivannäkönsä\noli turha. Isä väitti, että vain harvoin koettu ilo voi muka olla\nihmiselle arvokas, lapset ja vanhat eivät muka osanneet pitää arvossa\nsitä hyvää, mitä he päivittäin saivat kokea.\n\nMeidän olisikin täytynyt odottaa vielä kauan, kenties seuraavaan\njouluun, jollei näytelmän rakentajassa ja salaisessa johtajassa\nitsessään olisi herännyt halu toistaa esitys ja sen lisäksi\njälkinäytöksessä asettaa näyttämölle aivan äsken valmistamansa\nilveilijä.\n\nEräs tykkiväkeen kuuluva, lahjoiltaan monipuolinen ja varsinkin\nmekaanisissa töissä kätevä nuori mies, joka taloamme rakennettaessa\noli tehnyt isälle useita arvokkaita palveluksia ja niistä oli saanut\nrunsaat vastalahjat, halusi jouluksi osoittaa pienelle perheellemme\nkiitollisuuttaan ja lahjoitti suosijansa talonväelle tuon täysin\nsisustetun teatterin, jonka hän aikoinaan joutohetkinään oli kyhännyt\nkokoon, leikannut puuhun ja maalannut. Hän se juuri palvelijan avulla\nitse ohjasi näyttämöllä nuket ja ääntänsä muutellen lausui eri osat.\nHänen ei ollut vaikeata saada isää taivutetuksi. Isä nimittäin,\ntehdäkseen ystävälle mieliksi, oli valmis myöntymään sellaiseen,\nminkä hän, vakaumustaan noudattaakseen, oli lapsiltaan kieltänyt.\nNo niin, teatteri pantiin jälleen pystyyn, muutamia naapurilapsia\nkutsuttiin ja näytelmä esitettiin uudelleen.\n\nJos minut ensikerralla oli täyttänyt hämmästyksen ja ihmettelyn ilo,\nniin oli toisella kerralla tarkkailun ja tutkimisen nautinto suuri.\n_Kuinka_ tuo tapahtui? siinä se kysymys, joka minua nyt askarrutti.\nEtteivät nuket itse puhuneet, olin jo ensikerralla sanonut itselleni.\nEtteivät ne myöskään itsestään liikkuneet, otaksuin myös. Mutta miksi\ntuo kaikki kuitenkin oli niin sievää? Ja miksi kuitenkin näytti\nsiltä, kuin ne itse puhuisivat ja liikkuisivat? Ja missä mahtoivat\nolla valot ja ihmiset? Nämä arvoitukset vaivasivat minua sitä\nenemmän, kuta enemmän halusin samalla kertaa olla sekä taiottujen\nettä taikojain parissa, samalla sekä salassa olla käsin ohjaamassa\nettä katselijana nauttia kuvittelun iloa.\n\nKappale oli päättynyt ja tehtiin valmisteluja jälkinäytöstä varten.\nKatselijat olivat nousseet seisaalleen, ja puheenporina oli täydessä\nkäynnissä. Minä tunkeuduin lähemmäksi ovea ja arvasin verhon takaa\nkuuluvasta kalinasta, että siellä parhaillaan korjattiin pois\nlaitteita. Kohotin alempaa peitettä ja tirkistin kehyksen välitse.\nÄitini huomasi sen ja veti minut takaisin. Mutta minä olin kuitenkin\nnähnyt niin paljon, että ystävät ja viholliset, Saul ja Goliat ja\nmitä he kaikki nimeltään olivatkaan, sullottiin vetoarkkuun, ja näin\npuoleksi tyydytetty uteliaisuuteni sai uutta ravintoa. Samalla olin\nsuurimmaksi hämmästyksekseni nähnyt luutnantin olevan pyhätössä\ntäydessä touhussa. Nyt ei ilveilijänukke, niin ahkerasti kuin hän\nkengänkoroillaan tömistelikin, enää voinut minua huvittaa. Minä\nvajosin syviin mietteisiin ja olin tämän keksintöni jälkeen sekä\nrauhallisempi että rauhattomampi kuin sitä ennen. Sen jälkeen kuin\nolin asiasta jonkun verran päässyt selville, minusta vasta tuntuikin\nsiltä, kuin en ollenkaan mitään tietäisi, ja olinkin aivan oikeassa:\nminulla ei nimittäin ollut selvyyttä asiain yhteydestä, ja siitähän\nkuitenkin oikeastaan kaikki riippuu.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nLapsilla on, Wilhelm jatkoi puhettaan, hyvin sisustetuissa ja\njärjestetyissä kodeissa se tunto, mikä suunnilleen mahtaa olla\nrotilla ja hiirillä: he kiinnittävät huomionsa kaikkiin rakoihin ja\nreikiin, joissa he voivat päästä käsiksi kiellettyihin herkkuihin.\nHe pistävät ne poskeensa sillä salaisella ja hekumallisella pelolla,\nmikä muodostaa suuren osan lapsen onnesta.\n\nEnemmän kuin toiset sisaruksistani minä panin merkille, milloin jokin\navain jäi oveen. Mitä suurempi kunnioitus minun sydämessäni asusti\nsuljettuja ovia kohtaan, joiden ohi minun oli viikkoja ja kuukausia\nkuljettava ja joihin minä useinkin, kun äiti avasi pyhätön jotakin\nsieltä hakeakseen, heitin salavihkaisen silmäyksen, sitä nopsempi\nolin käyttämään hyväkseni silmänräpäystä, jonka palvelijattarien\nhuolimattomuus minulle useinkin osui antamaan.\n\nKaikista ovista oli, kuten on hyvin ymmärrettävissä, ruokasäiliön ovi\nse, johon aistini tarkimmin olivat kohdistetut. Harvat aavistusten\ntäyttämät elämän ilot olivat verrattavissa siihen tunteeseen,\njoka heräsi aina silloin, kun äiti kutsui minut sinne sisälle\nauttamaan häntä tuomaan sieltä jotakin ja minä sain kiittää joko\nhänen hyvyyttään tai omaa viekkauttani silloin tällöin saamastani\nkuivuneesta luumusta. Päällekkäin kasatut ruokasäiliön aarteet\nvaltasivat mielikuvitukseni runsaudellaan, ja yksinpä tuo ihmeellinen\ntuoksu, jota monenlaiset mausteet yhtenä henkäyksenä huokuivat,\nantoi minulle niin herkullisen aistimuksen, etten koskaan, milloin\nvain olin lähettyvillä, laiminlyönyt nauttia siitä ilmapiiristä,\nminkä jo ovenavauskin tuoksautti. Tämä merkillinen avain jäi oveen\neräänä sunnuntaiaamuna, kun kirkonkellojen soitto yllätti äidin\nja koko talo oli vajonnut syvään pyhäpäivänhiljaisuuteen. Tuskin\nolin tuon huomannut, kun jo kuljin joitakin kertoja hiiviskellen\nedestakaisin pitkin seinustaa, vihdoin hiljaa ja pehmoisesti\npainauduin sitä vasten, avasin oven ja tunsin yhdellä askeleella\nolevani suuren, kauankaivatun autuuden lähellä. Silmäsin laatikoita,\npusseja, lippaita, säiliörasioita, lasitölkkejä pikaisin, epäilevin\nkatsein harkiten, mitä valitsisin ja ottaisin, kourasin vihdoin\nnoita näivettyneitä, niin suuresti haluamiani luumuja, varustin\nitseni muutamalla kuivatulla omenalla ja otin vielä kaiken lisäksi\nyhden hillotun pomeranssinkuoren ollen jo valmis naine saaliineni\nluikkimaan takaisin. Mutta silloin juuri silmäni sattuivat pariin\nrinnakkain asetettuun laatikkoon, joista toisesta huonosti suljetun\nkannen raosta riippui koukkupäisiä lankoja. Millä taivaallisilla\ntunteilla huomasinkaan, että siinä se nyt oli päällekkäin sullottuna\nminun riemuni ja sankarimaailmani. Teki mieleni kohottaa ylös\npäällimmäiset, niitä katsella, vetää esille alimmat. Mutta piankin\nolivat kevyet langat sekaannuksissa, mikä saattoi minut levottomaksi,\nvarsinkin kun keittäjätär viereisessä keittiössä tuntui olevan\nliikkeessä; niinpä parhaani mukaan kasasin kokoon kaikki, lykkäsin\nkannen kiinni, kähvelsin vain päällimmäisenä olleen vihkosen, johon\nDaavidin ja Goliatin näytelmä oli kirjoitettu, ja pelastauduin näine\nsaaliineni portaita ylös ullakkokamariin.\n\nSiitä alkaen käytin kaikki salaiset yksinäiset hetkeni lukeakseni\nnäytelmäni aina uudestaan, oppiakseni sen ulkoa ja kuvitellakseni\nmielessäni, kuinka mahtaisi olla, kun minäkin taitaisin noita\nnäyttämönukkia vieläpä omilla sormillani elävöittää. Muutuin tällöin\najatuksissani itse Daavidiksi ja Goliatiksi. Kaikissa kartanon,\npiharakennusten, puutarhan nurkissa, kaikenlaisissa olosuhteissa minä\nperusteellisesti eläydyin kappaleeseen, tutkin kaikki osat ja opin\nne ulkoa, kuitenkin niin, että minä tavallisesti enimmäkseen asetuin\npääsankarien paikalle ja annoin toisten vain seuralaisina kulkea\nmukana muistissani. Niinpä Daavidin ylväät puheet, joilla hän vaati\ntaisteluun röyhkeätä Goliatia, olivat öin päivin mielessäni. Mumisin\nniitä usein itsekseni, ei kukaan muu sitä huomannut kuin isä, joka\nuseinkin kuuli tällaisen huudahduksen ja itsekseen kiitti poikansa\nhyvää muistia, tämä kun niin vähältä kuulemalta muka oli osannut\nmuistissaan säilyttää niin monenlaisia asioita.\n\nNäin kävin yhä uskaliaammaksi ja lausuin eräänä iltana suurimman\nosan kappaleesta äidilleni muovaillen samalla muutamia vahapalasia\nnäyttelijöiksi. Hänen huomionsa heräsi, hän tunkeutui sydämeeni, ja\nminä tunnustin.\n\nOnneksi tämä ilmitulo sattui aikaan, jolloin luutnantti itse\noli lausunut sen toivomuksen, että hän saisi perehdyttää minut\ntähän salaisuuteen. Äitini teki hänelle heti selkoa poikansa\nennenaavistamattomista luonnonlahjoista, ja luutnantti osasi saada\nasian järjestymään niin, että hänelle luovutettiin pari yläkerran\nhuonetta, jotka tavallisesti olivat tyhjinä ja joista toisessa\nkatselijat voivat istua, toinen olisi näyttelijäin huone ja oviaukko\nnäyttämön etualana. Isä oli antanut ystävälleen luvan näin menetellä\nja järjestää, hän itse näytti katsovan vain sormien lomitse sitä\nperiaatetta noudattaen, ettei tule antaa lasten huomata, kuinka\npaljon heitä rakastaa, koska nämä aina muka menevät liian pitkälle\nvaatimuksissaan. Hän oli sitä mieltä, että heidän iloissaan on\naikamiehen esiinnyttävä vakavana ja silloin tällöin turmeltava\nheidän riemunsa, ettei tyytyväisyys tekisi heitä vaatimuksissaan\nylenpalttisiksi ja ylimielisiksi.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nLuutnantti otti nyt teatterin esille ja piti huolen kaikesta, mitä\nasiaan kuului. Minä huomasin kyllä, kuinka hän viikon varrella\ntuli meille epätavalliseen aikaan, ja aavistin hänen käyntiensä\ntarkoituksen. Minun mielitekoni yltyi aivan sanomattomasti, kun\naivan hyvin arvasin, etten ennen lauantaita saisi olla ollenkaan\nosallisena siinä, mitä oli tekeillä. Vihdoinkin valkeni tuo toivottu\npäivä. Illalla viiden tienoissa saapui johtajani ja vei minut\nmukanaan yläkertaan. Ilosta vavisten astuin sisään ja näin telineiden\nkummallakin puolella nuket riippumassa siinä järjestyksessä, missä\nniiden oli esiinnyttävä. Katselin niitä huolellisesti, nousin\nportaalle, joka minut kohotti teatterin yläpuolelle, niin että minä\nnyt kurkotin tuon pienoismaailman yli. Kunnioitusta täynnä katselin\npienojen välitse alas näyttämölle, sillä minut valtasi muisto siitä,\nminkä ihanan vaikutuksen tuo kaikki teki ulospäin, ja se tunto,\nettä nyt saisin perehtyä noihin salaisuuksiin. Me suoritimme pienen\nharjoituksen, ja se sujui hyvin.\n\nSeuraavana päivänä oli kutsuttu koolle liuta lapsia ja me\nsuoriuduimme oivallisesti, paitsi että minä esityksen innossa päästin\nJoonatanin putoamaan ja minun oli pakko työntää käteni alas ja\nnostaa hänet takaisin: sattuma, joka suuresti häiritsi Illusionia,\naiheutti naurunremakan ja tuotti minulle sanomatonta mielipahaa.\nTämä kommellus näytti olevan erittäin tervetullut isälle, joka, aina\nhyvin harkiten, ei tuonut julki suurta iloansa nähdessään, mihin\nhänen pikku poikansa jo pystyi, ja näytännön loputtua iski kiinni\nvirheisiin sanoen, että kaikki olisi ollut varsin oivallista, jollei\ntuo tai tämä seikka olisi epäonnistunut.\n\nMinua tämä loukkasi syvästi, olin sen illan murheellisella mielellä,\nmutta olin jo seuraavana aamuna taas nukkunut pois kaiken mielipahani\nja tunsin itseni omassa mielessäni onnelliseksi ajatellessani, että,\nlukuunottamatta tuota onnettomuutta, olin näytellyt oivallisesti.\nLisäksi tulivat katselijani suosionosoitukset. He suorastansa\nväittivät, että vaikka luutnantti olikin parhaansa mukaan ääntänsä\nmuutellen koettanut matkia karkeaa ja vienoa ääntä, niin hän lausui\nkuitenkin osat enimmäkseen liian teatterimaisesti ja jäykästi.\nSitävastoin uusi alokas muka esitti Daavidinsa ja Joonataninsa\nerinomaisesti. Äiti kiitti varsinkin välitöntä esitystäni siinä\nkohden, missä minun oli vaadittava Goliat taisteluun ja esitettävä\nvaatimaton voittaja kuninkaalle.\n\nTeatteri jäi nyt suurimmaksi ilokseni purkamatta paikoilleen, ja\nkun kevätaika koitti, jolloin voi tulla toimeen ilman lämmitystä,\noleilin vapaina ja leikkihetkinäni yläkamarissa ja annoin nukkien\nnäytellä niin että vilisi. Usein kutsuin sisarukseni ja tovereita\nkatselijoiksi. Ja milloin heillä ei ollut halua tulla, olin yksinäni\nteattereineni. Mielikuvitukseni askarteli tuossa pienoismaailmassa,\njoka varsin pian sai toisen muodon.\n\nTuskin olin muutamia kertoja esittänyt sen ensimmäisen kappaleen,\njota varten teatteri ja näyttelijät olivat luodut ja muovatut, kun\ntuo kaikki ei enää tuottanut minulle mitään iloa. Sitävastoin olin\nisoisän kirjoista saanut käsiini \"Deutsche Schaubühne\" nimisen kirjan\nja erinäisiä italialais-saksalaisia oopperoita, joihin suurella\nmielihalulla syvennyin. Joka kerta ensityökseni vain luin läpi alussa\nolevan henkilöluettelon ja sitten heti ilman muuta siirryin kappaleen\nesittämiseen. Siinä sai nyt kuningas Saul mustassa samettipuvussaan\nesittää Chaumigremiä, Catoa ja Dareiosta. Huomattava myös on, ettei\nkappaleita milloinkaan esitetty kokonaan, vaan enimmäkseen vain\nviidennet näytökset, joissa oli annettava kuoliniskuja.\n\nOli myös luonnollista, että ooppera monine muutoksineen ja\nseikkailuineen minua viehätti enemmän kuin kaikki muu. Löysin niistä\nmyrskyn myllertämiä meriä, pilvinä alaslaskeutuvia jumalia, ja, mikä\nennen kaikkea teki minut onnelliseksi, salamoita ja ukkosenjylinää.\nOtin avukseni pahvin, värit ja paperin, osasin varsin taitavasti\nsaada aikaan yön, salama oli hirvittävä katsella, ukkonen vain ei\naina ottanut onnistuakseen, mutta sehän ei niin suuria merkinnyt.\nOopperoissa sain myös enemmän tilaisuutta Daavidini ja Goliatini\nesiintymiselle, mikä tavallisessa draamassa ei tahtonut ollenkaan\nkäydä päinsä. Tunsin päivittäin yhä suurempaa kiintymystä tuohon\nahtaaseen paikkaan, missä sain nauttia niin monta ilonhetkeä,\nja tunnustan, että se haju, minkä nuket olivat itseensä imeneet\nruokasäiliöstä, melkoisesti edisti tätä viihtymisentunnetta.\n\nTeatterini koristeet olivat nyt jokseenkin täydelliset, sillä minussa\njo nuoresta pitäen ilmennyt taito käyttää sirkkeliä, leikata pahvia\nja värittää kuvia tuli minulle nyt hyvään tarpeeseen. Sitä kipeämmin\nminuun koski, kun henkilökunta tuon tuostakin esti minua esittämästä\nsuuria kappaleita.\n\nKun näin sisareni riisuvan ja pukevan nukkiaan, heräsi minussa\najatus, että minäkin voisin vähitellen sankareilleni hankkia\nirralliset pukineet. Siispä heiltä riisuttiin riekaleet päältä,\nliitettiin ne yhteen niin hyvin kuin osattiin, säästettiin hieman\nrahaa, ostettiin uusia nauhoja ja metallikiiltoa, kerjättiin\nvarastoon välkesilkkipalasia ja saatiin vähitellen kokoon\nteatteripuvusto, josta varsinkaan naisten pönkähameet eivät\nunohtuneet pois.\n\nNäyttelijäkunta oli nyt todella varustettu puvuilla suurintakin\nkappaletta varten, ja olisi voinut luulla, että nyt kappale seuraisi\ntoistaan. Mutta minun kävi, niinkuin lasten useinkin käy: he\nlaativat suuria suunnitelmia, tekevät suuria valmistuksia, jopa\nmuutamia kokeitakin, ja kaikki jää siihen paikkaan. Tästä viasta\non minunkin itseäni syyttäminen. Suurin iloni oli keksimisessä ja\nmielikuvitukseni askarruttamisessa. Tämä tai tuo kappale kiinnitti\nmieltäni jonkin kohtauksen vuoksi, ja minä teetin heti taas uudet\npuvut. Näin menetellessäni olivat sankareideni alkuperäiset\npukineet joutuneet epäjärjestykseen ja pilalle kuluneet, niin\nettei edes ensimmäistä suurta kappaletta voitu esittää. Antauduin\nmielikuvitukseni valtaan, kokeilin ja tein valmistuksia ikuisesti,\nrakensin tuhansia pilvilinnoja enkä havainnut, että olin tuhonnut\ntuon pienen rakennuksen perustuksen.\n\nTämän kertomuksen kestäessä Mariane oli pannut liikkeelle kaiken\nystävällisyytensä Wilhelmiä kohtaan salatakseen uneliaisuutensa.\nNiin hauskalta kuin tapahtuma toiselta puolen tuntuikin, oli se\nkuitenkin liian yksinkertainen ja sen ohessa esitetyt ajatukset\nliian vakavia. Hän asetti hellästi jalkansa rakastajansa jalalle ja\noli osoittavinansa, että hän tarkkaavaisena ja mielellään kuunteli.\nHän joi Wilhelmin lasista, ja Wilhelm oli vakuutettu siitä, ettei\nsanaakaan hänen tarinastaan ollut tipahtanut tien oheen. Pienen\nvaitiolon jälkeen hän huudahti: Nyt on sinun, Mariane, vuorostasi\nkerrottava minulle oman nuoruutesi ensimmäiset ilot. Me olemme vielä\ntähän saakka siinä määrin olleet nykyhetkeen vajonneina, ettemme\nole voineet kiinnittää mieltämme toistemme varhaisempaan elämään.\nKerro minulle, minkälaisissa olosuhteissa olet kasvanut. Mitkä ovat\nensimmäiset elävät muistosi, joihin mielesi palajaa?\n\nNämä kysymykset olisivat saattaneet Marianen erittäin pulmalliseen\nasemaan, jollei vanha palvelijatar heti olisi tullut hänelle avuksi.\nLuuletteko todella, sanoi tuo viisas nainen, että me siihen, mikä\nmeitä varhaisella iällämme kohtaa, kiinnitämme siinä määrin huomiota,\nettä meillä on kerrottavana noin somia tapahtumia, ja että, jos\nmeillä niitä olisi kerrottavana, osaisimme antaa niille niin siron\nmuodon?\n\nSitäkö muka tässä vaadittaisiin! huudahti Wilhelm. Rakastan\ntätä hellää, hyvää, suloista olentoa niin suuresti, että minua\nkyllästyttää jok'ikinen elämäni hetki, jonka olen viettänyt\nilman häntä. Suo minun edes mielikuvituksellani päästä näkemään\ntähänastista elämääsi! Kerro minulle kaikki, ja minä olen\nkertova sinulle kaikki. Parhaamme mukaan koettakaamme elää\nmielikuvituksessamme ja saada takaisin nuo rakkaudeltamme hukkaan\nmenneet ajat.\n\nJos niin hartaasti sitä vaaditte, voimme teitä kyllä tyydyttää, sanoi\nvanhus. Kertokaa vain ensiksi, miten mielihalunne teatteriesityksiin\nvähitellen on kasvanut, mitenkä olette harjoittautunut, mitenkä\nolette niin menestyksellisesti vaurastunut, että teitä nyt jo voidaan\npitää hyvänä näyttelijänä? Ei ole varmaankaan kaikessa tässä teiltä\npuuttunut hauskoja tapahtumia. Ei ole vielä aika paneutua levolle,\nminulla on vielä pullo varalla. Ja kuka tietää, voimmeko taas\npiankaan näin rauhassa ja tyytyväisinä yhdessä istua?\n\nMariane loi vanhukseen suruisen katseen, jota Wilhelm ei huomannut,\nja hän jatkoi kertomustaan.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nNuorison huvitukset, kun kumppanipiirini alkoi lisääntyä, olivat\nhaitaksi yksinäiselle, hiljaiselle ajanvietteelleni. Minä olin\nvuoroin metsästäjä, vuoroin soturi, vuoroin ratsumies, aina sen\nmukaan, mitä milloinkin leikimme. Olin kuitenkin aina toisten\nedellä siinä, että pystyin heille taitavasti kyhäämään tarpeelliset\nkompeet. Niinpä olivat miekat enimmäkseen minun tehtaastani, minä\nkoristin ja kultasin kelkat, ja salaisen innon ajamana en ennen\npäässyt rauhaan kuin olin saanut soturiemme varustuksen muutetuksi\nmuinais-aikaiseksi. Kypäriä valmistettiin ja ne koristettiin\npaperitöyhdöillä, kilpiä, jopa haarniskojakin tehtiin, kaikki töitä,\njoihin talon palvelijat, jotka jonkun verran olivat räätäleitä, ja\nompelijattaret taittoivat tuon tuostakin neulansa.\n\nOsa tovereistani oli nyt ilokseni hyvissä rikineissä, jäljellä olevat\nsaivat hekin vähitellen, joskin vaatimattomammat varusteet, ja komea\njoukkue oli näin koolla. Me marssimme pihoilla ja puutarhoissa,\niskimme rohkeasti toisiamme kilpiin ja päähän; sattui monta riitaa,\njotka kuitenkin pian saatiin sovituiksi.\n\nTämä leikinpito, joka toisia suuresti huvitti, oli tuskin ehtinyt\nvähän aikaa olla käynnissä, kun se ei minua enää tyydyttänyt. Näitä\nsotisopaan puettuja kumppaneitani katsellessani johduin ehdottomasti\nhautomaan niitä ritariajatuksia, jotka jo jonkun aikaa olivat\ntäyttäneet aivoni, ryhdyttyäni lukemaan vanhoja romaaneja.\n\n\"Vapautettu Jerusalem\", joka Koppenin kääntämänä joutui käsiini,\nantoi harhaileville ajatuksilleni vihdoin määrätyn suunnan.\nLäpikotaisin en tosin pystynyt lukemaan tuota runoelmaa, mutta\nsiinä oli kohtia, jotka osasin ulkoa ja joiden kuvat leijailivat\nympärilläni. Varsinkin viehätti minua Chlorinda, sellaisena kuin\nhän eli ja oli. Miehekäs naisellisuus, hänen olentonsa rauhallinen\nrehevyys vaikuttivat enemmän sellaiseen sieluun, jonka kehitys\noli alkamassa, kuin Armidan teennäinen hurmaavaisuus, joskaan en\nsuorastaan halveksinutkaan hänen yrttitarhaansa.\n\nMutta illoin, kävellessäni talon päätyjen välille rakennetulla\nparvekkeella, katsellessani yli seudun ja mailleenmenneen auringon\nluodessa taivaanrannalle väräjävää valohämyään, kun tähdet alkoivat\ntuikkia ja yö kaikista komeroista ja syvyyksistä astui esille ja\nsirkkojen sointuisa sirinä kaikui halki juhlallisen hiljaisuuden,\nlausuin monet sadat kerrat itselleni Tankredin ja Chlorindan\nsurullisen kaksintaistelun tarinaa.\n\nNiin hartaasti kuin olinkin, kuten oli asianmukaista, kristittyjen\npuolella, olin kuitenkin kaikesta sydämestäni pakanallisen\nsankarittaren rinnalla, kun hän otti sytyttääkseen tuleen\npiirittäjien suuren tornin. Ja jännityksellä katselin, kuinka sitten\nTankred yössä kohtaa soturiksi luulemansa Chlorindan, ottelu alkaa\npimeän varjossa ja he taistelevat valtaisesti. -- En voinut koskaan\nlausua näitä sanoja:\n\n    Vaan lopuss' on Chlorindan elonretki,\n    ja hälle koittaa kolkko kuolon hetki!\n\nsilmieni kyyneltymättä, kun onneton rakastaja syöksee kalpansa hänen\nrintaansa, irroittaa kaatuvalta kypärän, tuntee hänet ja vavisten\nnoutaa vettä pyhää kastetta varten.\n\nMutta kuinka järkähtikään sydämeni, kun lumotussa metsässä Tankredin\nkalpa iskee puuhun, verta valuu puun kyljestä ja ääni hänen\nkorvissaan sanoo, että hän tässäkin haavoittaa Chlorindaa, että\nkohtalo on hänet määrännyt kaikkialla tietämättään iskemään siihen,\nmitä hän rakastaa!\n\nTuo tarina valtasi mielikuvitukseni siinä määrin, että se,\nmitä runoelmasta olin lukenut, hämärästi sielussani muodostui\nkokonaisuudeksi, joka minut niin lumosi, että tuumin sen esittämistä\ntavalla tai toisella. Aioin itse esittää Tankredia ja Rinaldoa ja\nhuomasin sitä varten omistavani kaksi asevarustusta, jotka jo olin\nvalmistanut. Toinen niistä, valmistettu tummanharmaasta paperista ja\nsuomuilla päällystetty, oli oleva vakavan Tankredin koristuksena,\ntoinen, hopea- ja kultapaperista tehty, taas loistavan Rinaldon.\nMielikuvieni elävinä väikkyessä kerroin kaiken uskollisille\nkumppaneilleni, jotka tästä aivan hurmaantuivat voimatta vain\nkäsittää, että tämä kaikki esitettäisiin ja että juuri he sen\nesittäisivät.\n\nNäistä epäilyksistä selvisin aivan helposti. Määräsin heti\nkäytettäväksemme pari huonetta erään naapurissa asuvan leikkitoverin\nkotona, ottamatta huomioon, että vanha täti ei niitä koskaan\nluovuttaisi. Samoin oli teatterin laita, josta minulla ei ollut\nmitään varmaa käsitystä, paitsi että se oli asetettava palkkien\nvaraan, että kulisseiksi oli asetettava kehyksiensä varassa seisovia\nespanjalaisia seiniä eli verhostimia ja taustaksi otettava iso liina.\nMistä tarveaineet ja kalusto saataisiin, sitä en ollut ajatellut.\n\nMetsään nähden keksimme oivan keinon. Puhuimme kauniita sanoja erään\ntutun vanhan palvelijan kanssa, joka oli siirtynyt metsänvartijaksi,\nettä hän toimittaisi meille nuoria koivuja ja kuusia, jotka myös\ntuotiin meille pikemmin kuin olimme toivoneet. Mutta nytpä oli se\nsuuri pula edessä, mitenkä kappale saataisiin kuntoon, ennenkuin puut\nkuivuisivat. Silloin oli hyvä neuvo kallis: olimmehan vailla paikkaa,\nnäyttämöä, väliverhoa. Espanjalaiset seinät olivat ainoat, mitä\nmeillä oli.\n\nTässä pulassamme me taaskin käännyimme luutnantin puoleen, jolle me\nlaajasti kuvailimme sitä komeutta, mikä oli tulossa. Hän käsitti\ntästä kaikesta sangen vähän, mutta oli sitä avuliaampi. Hän latoi\nerääseen pieneen kamariin vierekkäin pieniä pöytiä, mitä vain kotoa\nja naapureilta satuttiin löytämään, asetti irtoseinät niille, teki\ntaustan vihreistä verhokankaista, puut asetettiin myös samalla\nriveihin.\n\nNäissä valmistuksissa oli päivä muuttunut illaksi, kynttilät oli\nsytytetty, palvelijattaret ja lapset istuivat paikoillaan. Esityksen\ntuli alkaa, koko sankarijoukko oli puvuissaan. Mutta silloinpa\nvasta tulimme ensi kerran ajatelleeksi, ettei kukaan meistä\ntietänytkään, mitä kunkin oli sanottava. Keksimisinnossani, täynnä\ntehtävämme tuottamaa touhua, olin unohtanut, että jokaisen toki tuli\ntietää, mitä ja millä kohdalla hänen oli puhuttava. Valmistelujen\nvilinässä ei tämä seikka ollut johtunut toistenkaan mieleen; he\nluottivat siihen, että he kyllä osaisivat ilman muuta esiintyä\nsankareina, ilman muuta niin toimia ja puhua kuin ne henkilöt, joiden\nmaailmaan minä olin heidät siirtänyt. He seisoivat siinä kaikki\nhämmästyksissään, kysyivät toisiltaan, mitä ensiksi oli tuleva. Ja\nminä, joka alusta alkaen olin ajatellut itseni Tankrediksi, aloitin,\nyksinäni esiintyen, lausumalla eräitä tuon sankarirunoelman säkeitä.\nMutta kun teksti liiankin pian vaihtui kertomukseksi ja minä omassa\npuheessani vihdoin esiinnyin kolmantena persoonana eikä Gottfriedia,\njosta oli puhe, kuulunut näyttämölle, täytyi myös minun, katselijani\nääneensä nauraessa, taas lähteä tieheni: onnettomuus, mikä minua\nsuututti syvälti sydänjuuria myöten. Suoritus oli epäonnistunut.\nKatselijat istuivat paikoillaan ja tahtoivat jotakin nähdä. Me\nolimme pukineissamme. Rohkaisin mieleni ja päätin siinä tuokiossa\nesittää Daavidin ja Goliatin. Jotkut seurueesta olivat aiemmin\nkerallani esittäneet mainitun nukkenäytelmän, kaikki olivat sen\nuseasti nähneet. Osat jaettiin, jokainen lupasi panna parastansa,\nja eräs pieni, hullunkurinen poikanen maalasi itselleen mustan\nparran, voidakseen, jos sattuisi vieläkin aukko syntymään, täyttää\nsen ilveilyllä näyttelemällä Hanswurstia. Tämä oli toimenpide,\njohon minä, se kun ei sopinut kappaleen vakavuuteen, erittäin\nvastenmielisesti suostuin. Kaikissa tapauksissa minä vannoin\nitselleni, kunhan vain kerran olisin päässyt tästä pulasta, etten\nkoskaan ilman mitä tarkinta harkintaa ryhtyisi teatterikappaleen\nesittämiseen.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nUnen valtaamana Mariane nojasi rakastettuunsa, joka häntä lujasti\nitseään vasten puristaen jatkoi kertomustaan, vanhan Barbaran\nnauttiessa viininjätteitä.\n\nSe nolo mielentila, johon ystävineni olin joutunut ryhtyessämme\nesittämään olematonta kappaletta, oli pian unohdettu. Intohimoani\nsaada jokainen lukemani romaani, jokainen oppimani kertomus\nnäytelmänä esitetyksi ei taipumattominkaan aihe pystynyt\nvastustamaan. Olin täysin varma siitä, että kaikki se, mikä\nkertomuksessa viehättää, esitettynä vaikuttaisi paljoa voimakkaammin.\nKaiken tuli tapahtua silmieni edessä -- näyttämöllä. Kun koulussa\nmeille opetettiin maailmanhistoriaa, merkitsin huolellisesti ne\npaikat, missä joku jollakin erikoisella tavalla pistettiin kuoliaaksi\ntai myrkytettiin, ja minun mielikuvitukseni sivuutti johdannon\nja juonen kehittelyn ja kiiruhti mielenkiintoiseen viidenteen\nnäytökseen. Niinpä aloinkin todella kirjoittaa eräitä kappaleita\nlopusta käsin, pääsemättä yhdessäkään ainoassa alkuun saakka.\n\nNäihin samoihin aikoihin luin, osaksi omasta aloitteestani, osaksi\nnäyttelemiseen innostuneiden hyvien ystävieni opastamana, kokonaisen\nkasan milloin mitäkin, sattuman käsiini saattamia teatterikappaleita.\nOlin siinä onnellisessa ikäkaudessa jolloin kaikki vielä\nviehättää, jolloin löydämme tyydytyksemme moninaisuudesta ja\nvaihtelusta. Valitettavasti arvostelukykyni oli vielä toisellakin\ntavoin puolueellinen. Sellaiset kappaleet minua erikoisesti\nmiellyttivät, joissa toivoin voivani miellyttää, ja harvoja\nolivat ne kappaleet, joita en lukenut tämän mieluisan harhaluulon\nvallassa. Ja kuvitellessani itseni kaikkiin osiin houkutteli vilkas\nmielikuvitukseni minut uskomaan, että tulisin myös esittämään ne\nkaikki. Tavallisesti osien jaossa valitsin sellaiset, jotka eivät\nminulle ollenkaan sopineet, ja, jos vain mitenkuten kävi päinsä, jopa\nparikin osaa.\n\nLeikkiessään lapset osaavat vaivatta löytää kulloinkin tarvitsemansa\nesineet: sauvasta tulee pyssy, puupalasesta miekka, mytystä\nmistä tahansa nukke ja nurkasta maja. Tällä tavoin kehittyi\nyksityisnäyttämömme. Voimiamme ollenkaan arvaamatta ryhdyimme\nkaikkeen, emme huomanneet mitään eroa tarkoituksen ja lopullisen\nsaavutuksen välillä ja olimme varmat siitä, että jokaisen\ntäytyi uskoa meidän olevan juuri sitä, miksi itsemme esitimme.\nValitettavasti kaikki kulki niin tavallista latua, ettei minulla edes\nole kerrottavana mitään mainittavaa tyhmyyttäkään. Aluksi näyttelimme\nne harvat kappaleet, joissa esiintyy vain mieshenkilöitä. Sitten\npuimme naisiksi muutamia omasta keskuudestamme ja otimme vihdoin\nsisaret mukaan. Eräissä kodeissa katsottiin hommaamme hyödylliseksi\naskarteluksi ja kutsuttiin seurapiiri koolle meitä katselemaan.\nYstävämme tykistöluutnantti ei hylännyt meitä näissäkään puuhissamme.\nHän neuvoi, kuinka meidän tuli astua esiin ja kävellä näyttämöllä,\nmiten oli lausuttava ja suoritettava teatteritemppuja. Mutta\nvaivoistaan hän enimmäkseen sai niukalti kiitosta, me kun luulimme jo\nymmärtävämme teatteritemput paremmin kuin hän.\n\nVarsin pian me kävimme käsiksi murhenäytelmään, sillä olimme\nusein kuulleet sanottavan ja luulimme itse, että olisi helpompi\nkirjoittaa ja esittää tragedia kuin saavuttaa täydellisyyden mitta\nhuvinäytelmän alalla. Ja ensimmäisissä traagillisissa yrityksissämme\ntunsimmekin kokonaan olevamme kuin omalla alallamme. Jäykkyydellä ja\nteennäisin elein me koetimme ilmehtiä korkeaa säätyä ja luonteiden\nerinomaisuutta. Omissa silmissämme me todella olimme jotakin.\nMutta täysin onnelliset me olimme vain silloin, kun saimme oikein\ntemmeltää, tömistää jaloillamme ja suorastaan raivon ja epätoivon\nvimmalla heittää toisemme tantereeseen.\n\nPojat ja tytöt eivät olleet näissä leikeissä kauaa olleet yhdessä,\nkun jo luonto alkoi liikehtiä ja seurue jakaantua pieniin\nrakkausseikkailuihin, niin että siten enimmäkseen esitettiin\nhuvinäytelmä huvinäytelmässä. Onnelliset parit antoivat näyttämön\nseinien takana toisilleen mitä hellimpiä kädenpuristuksia. He\nvaipuivat autuaalliseen oloon nähdessään toisensa nauhojen\nja koristeiden ihanteellisessa valossa, kun taas onnettomia\nkilpailijoita kalvoi kateus, ja uhmassaan ja vahingonilossaan he\nsaivat aikaan kaikenlaista onnettomuutta.\n\nVaikka näihin esityksiin olikin ryhdytty ilman ymmärrystä ja ne\nsuoritettu ilman ohjausta, eivät ne kuitenkaan olleet meille\nhyödyttömiä. Me harjoittelimme muistiamme ja ruumistamme ja\nsaavutimme suurempaa joustavuutta puheessa ja käytöksessä kuin\nmitä tavallisesti siinä iässä on mahdollista. Mutta minulle tämä\naika oli erikoisesti käänteentekevä. Mieleni suuntautui kokonaan\nteatteriin, enkä tietänyt suurempaa onnea kuin näytelmien lukeminen,\nkirjoittaminen ja esittäminen.\n\nOpettajieni kasvatustyö jatkui. Minut oli määrätty kauppasäätyyn ja\nasetettu naapurimme konttoriin. Mutta juuri samoihin aikoihin mieleni\nvain yhä ratkaisevammin etääntyi kaikesta sellaisesta, mitä en voinut\nolla pitämättä alempana ammattina. Näyttämölle tahdoin omistaa kaiken\ntoimintani, sillä saavuttaa onneni ja tyydytykseni.\n\nMuistan vielä erään runon, joka varmaankin on papereideni joukossa\nja jossa traagillisen runouden runotar ja eräs toinen naisolento,\njolla olin olennoinut elinkeinoa, tulisesti kiistelivät minun\narvoisasta henkilöstäni. Koko kyhäelmä on jonninjoutava, enkä muista,\novatko säkeet minkään arvoisia. Mutta nähtävä se teidän olisi siinä\nvallitsevan pelon, kammon, rakkauden ja intohimon vuoksi. Kuinka\ntarkoin olinkaan kuvannut vanhan perheen emännän: hame helmoista\nylös vyötettynä, avaimet kupeella, sankalasit nenällä, aina\nahkerana, aina liikkeellä, torailevana ja kitsaana, pikkumaisena ja\nvastaanhangoittelevana! Kuinka surkeaksi esitinkään sen henkilön\nkohtalon, jonka tuli hänen komentonsa alle taipua ja hänen orjanaan\notsansa hiessä ansaita jokapäiväinen leipänsä.\n\nKuinka toisenlaisena esiintyikään tuo toinen runotar! Mikä ihana\nilmestys murheelliselle sielulle! Ihana muodoiltaan, olemukseltaan\nja esiintymisessään kuin vapauden tytär. Itsetunto antoi hänelle\narvokkuutta ja uljuutta. Hänen vaatteensa olivat hänen olemuksensa\nmukaiset, ne verhosivat jokaista jäsentä tekemättä niitä jäykiksi,\nja kankaan runsaat laskokset kertasivat kuin tuhatkertainen kaiku\ntuon jumalaisen olennon hurmaavia liikkeitä. Mikä vastakohta!\nJa voit helposti arvata, mille puolen minun sydämeni asettui.\nMyöskään ei oltu mitään unohdettu, mikä teki runottareni selvästi\ntunnettavaksi. Kruunut ja tikarit, käädyt ja naamiot, sellaisina\nkuin ne edeltäjiltäni olin saanut, oli runoelmassani myös omistettu\nhänelle. Runotarten kilpaottelu oli kiivas, kummankin vuorosanat\nolivat sävyltään ja muodoltaan aivan vastakkaiset, koskapa\nneljissätoista oleva tavallisesti on tottunut maalaamaan mustan ja\nvalkean aivan vieretysten. Vanha nainen puheli niinkuin sen sopii,\njoka poimii nuppineulankin permannolta, tuo toinen taas niinkuin se,\njoka lahjoittelee kuningaskuntia. Vanhan naisen varoittavat uhkaukset\neivät tehonneet. Käänsin jo selkäni minulle luvattuihin rikkauksiin:\nperinnöttömänä ja paljaaksi riisuttuna antauduin runottarelle, joka\nheitti minulle kultaisen huntunsa ja verhosi minun alastomuuteni. --\n\nJos olisin osannut aavistaa, armaani, Wilhelm huudahti, puristaen\nsamalla Marianea itseään vasten, että olisi tuleva aivan toinen,\nsuloisempi jumalatar, joka vahvistaisi minua päätöksessäni ja\nseuraisi minua valitsemallani tiellä, -- kuinka paljoa kauniimman\nkäänteen runoelmani olisikaan saanut, kuinka mielenkiintoiseksi\nolisikaan sen loppu muodostunut! Mutta mitä sinun sylistäsi löydän,\nei ole runoa, se on totta ja elämää. Nauttikaamme suloista onneamme\ntäysin siemauksin.\n\nHänen käsivartensa puristukseen, hänen yhä äänekkäämpänä ja\nvilkkaampana kaikuvaan puheeseensa oli Mariane herännyt ja salasi\nhyväilyillä, kuinka hämillään hän oli. Hän ei nimittäin ollut kuullut\nsanaakaan rakastajansa kertomuksen loppuosasta, ja toivokaamme,\nettä sankarimme on toiste löytävä mieliaiheillensa tarkkavaampia\nkuulijoita.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nNäin Wilhelm vietti yönsä salatun rakkautensa nautinnossa, päivänsä\nuusien autuaallisten hetkien odotuksessa. Jo silloin, kun kaipuu\nja toivo veti häntä Marianen puoleen, hän tunsi kuin uudestaan\nelävänsä, hän tunsi, että hänestä alkoi tulla toinen ihminen. Nyt\nhän oli Marianeen yhdistetty, mielitekojen tyydytys oli tullut\nhurmaavaksi tottumukseksi. Hänen sydämessään paloi halu jalostaa\nintohimonsa esinettä, kohottaa hänen mielensä, tuo armas tyttö, ylös\nniihin korkeuksiin, missä hän itse eli. Pieninkin erossaolo täytti\nWilhelmin sielun, niin että hän vain ajatteli Marianea. Jos tyttö\nmuutoinkin oli ollut välttämätön, niin ei hän nyt voinut olla ilman\nhäntä, sillä hän oli Marianeen yhdistetty kaikilla niillä siteillä,\nmitkä yhdistävät miehen naiseen. Hänen puhdas sielunsa tunsi, että\nMariane oli puolet, jopa enemmän kuin puolet hänestä itsestään. Hänen\nkiitollisuutensa ja hellä kiintymyksensä oli vailla rajoja.\n\nMarianekin osasi jonkun aikaa ylläpitää itsessään tätä\nharhakuvittelua. Hän tunsi samaa riemukasta onnea kuin Wilhelmkin.\nAh! Kunpa vain ei tuon tuostakin moitteen kylmä käsi olisi hipaissut\nhänen sydäntään! Eipä edes Wilhelmin rintaa vasten nojatessaan hän\nollut turvassa tuolta kosketukselta, eipä edes hänen rakkautensa\nsiipien suojissa levätessään. Taas aivan yksin ollessaan ja\nlaskeuduttuaan niistä rusopilvistä, joihin Wilhelmin intohimo hänet\nkohotti, alas oman asemansa selvään tietoisuuteen, Mariane oli\nsäälittävä. Sillä kevytmielisyys auttoi häntä, niin kauan kuin hän\nvoi olla mitään ajattelematta ja niin kauan kuin hän petti itseään\nomaan tilaansa nähden tai, paremmin sanoen, ei sitä tuntenut. Hän\nkoki elämänsä vaiheet yksitellen esiintyvinä ilmiöinä: ilo ja\nkyllästyminen tulivat vuorotellen, nöyryytyksen korvasi turhamaisuus\nja puutteen useinkin hetkellinen ylellisyys. Hän voi puolustautua\nsillä, että pakko ja tottumus olivat hänen lakinsa, ja niin kauan oli\nhelppo ravistaa luotaan hetkestä toiseen ja päivästä päivään kaikki\nepämieluisat tunteet. Mutta nyt tyttö raukka oli saanut kokea hetkiä,\njolloin hän oli siirtyneenä parempaan maailmaan, hän oli ikäänkuin\nylhäältä käsin, kirkkauden ja riemun maailmasta katsellut alas\nelämänsä tyhjyyteen ja viheliäisyyteen; hän oli tuntenut, mikä kurja\nolento sellainen nainen on, joka ei halujen keralla samalla herätä\nrakkautta ja kunnioitusta. Hän huomasi, ettei hän ulkonaisesti eikä\nsisäisesti ollut missään kohden parantunut. Hänellä ei ollut mitään,\nmitä hän voi itsessään ylentää. Katsellessaan itseensä ja etsiessään\nhän havaitsi sielunsa tyhjäksi, eikä hänen sydämessään ollut mitään\ntukikohtaa. Kuta surullisempi tämä tila oli, sitä kiivaammin hänen\nhellä tunteensa kietoutui kiinni ystävään. Marianen intohimo kasvoi\npäivä päivältä, samoinkuin se vaara, että hän kadottaisi Wilhelmin,\npäivä päivältä yhä läheni.\n\nWilhelm sitävastoin leijaili onnellisena yläilmoissa. Hänellekin\noli avautunut uusi maailma, mutta täynnä ihania näköaloja. Tuskin\noli ensi riemun ylenpalttisuus vaimentumassa, kun hänellä jo\noli kirkkaana sielunsa edessä se, mikä hänessä tähän saakka oli\nhämäränä tuntona liikkunut ja liekehtinyt. Hän on omasi! Hän on\nsinulle antautunut! Hän, tuo armas, kaivattu, jumaloitu olento,\nhän on sinulle uskollisuuden lupauksin antautunut; mutta hän ei\nole antautunut kiittämättömän turviin. Kaikkialla, missä Wilhelm\nliikkui ja oli, hän keskusteli itsensä kanssa. Hänen sydämensä oli\nalituisesti ylitsevuotava, ja hän saneli itselleen, kauniiden sanojen\ntulvehtiessa, mitä ylevimpiä aikomuksia. Hän luuli ymmärtävänsä\nselvästi sen viittauksen, minkä kohtalo hänelle Marianessa tarjosi,\njotta hän voisi temmata itsensä irti tyrehtyneestä, tympeytyneestä\nporvarillisesta elämästä, josta hän jo niin kauan oli halunnut päästä\nvapautumaan. Hänestä tuntui varsin helpolta jättää isänsä koti ja\nomaiset. Hän oli nuori ja uusi maailmassa, ja rakkaus oli kohottanut\nhänen rohkeuttansa etsiä onnea ja tyydytystä vaikka maailmanääristä.\nHänelle oli nyt selvää, että hän oli syntynyt teatteria varten.\nTuo korkea päämäärä, jonka hän näki eteensä asetetuksi, näytti\nhänestä läheisemmältä, kun hän siihen pyrki Marianen kädestä\nkiinnipitäen, ja itsetyytyväisen vaatimattomana hän näki itsessään\nsen oivallisen näyttelijän, sen tulevan kansallisteatterin luojan,\njonka ilmestymistä hän niin usein oli kuullut hartaasti odotettavan.\nKaikki se, mikä hänen sielunsa sisimmissä komeroissa tähän saakka\noli uinunut, alkoi herätä. Rakkautensa väreillä hän kirjavista\najatuksistaan usvaiselle taustalle loi taulun, jonka hahmot\ntosin olivat ääriviivoiltaan epäselviä, mutta juuri siitä syystä\nkokonaisuus tuntui sitä viehättävämmältä.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nHän istui nyt kotona, kaiveli papereitaan ja varustausi matkaan.\nKaikki, mikä muistutti häntä siitä, mikä tähän saakka oli ollut\nhänen elämänmääränään, oli pantu syrjään. Hän tahtoi vaeltaessaan\nulos maailmaan olla vapaa kaikista epämieluisista muistoista. Vain\nkaunotaiteen tuotteet, runoilijat ja kriitikot, pääsivät tuttuina\nystävinä valittujen joukkoon. Kun hän siihen saakka oli varsin vähän\nhyväkseen käyttänyt taiteentuomareita, sai hänen opinhalunsa uutta\nvirikettä hänen jälleen selaillessaan kirjojaan ja huomatessaan, että\ntietopuoliset teokset vielä olivat enimmäkseen aukileikkaamatta.\nTäysin vakuutettuna tällaisten teosten välttämättömyydestä hän oli\nuseita niistä itselleen hankkinut voimatta parhaimmallakaan tahdolla\nlukemisessaan päästä yhdessä ainoassakaan edes puoliväliin.\n\nSitävastoin hän oli kahta innokkaammin turvautunut esikuviin ja itse\nyritellyt kaikissa niissä kirjallisuuden lajeissa, joihin hän oli\ntutustunut.\n\nWerner astui sisään ja, nähdessään ystävänsä tuttujen vihkojen\nkimpussa, huudahti: Joko taas noissa papereissa? Lyön vetoa, ettet\naio ainoatakaan niistä saattaa loppuun! Sinä selailet ne läpi taas ja\nuudestaan ja aloitat joka tapauksessa jotakin uutta.\n\nLoppuun saattaminen ei ole oppilaan tehtävä, riittää hyvin, jos hän\nharjoittelee.\n\nMutta kuitenkin tekee valmiiksi, niin hyvin kuin voi.\n\nJa kuitenkin voitaneen kysyä, eikö olisi hyviä toiveita juuri\nsellaisesta nuorukaisesta, joka on valmis huomaamaan, milloin hän on\nmenetellyt taitamattomasti, ei jatka työskentelyään eikä tuhlaa työtä\neikä aikaa sellaiseen, millä ei koskaan voi olla arvoa.\n\nTiedän kyllä, ettet koskaan ollut mies saamaan mitään\npäätökseen; väsyit aina, ennenkuin puoliväliin oli päästy.\nMuistat kai kuinka usein nukketeatterimme johtajana ollessasi\nvalmistettiin kääpiöseurueellemme uudet puvut ja leikattiin uudet\nnäyttämökoristeet? Milloin oli esitettävä tämä, milloin tuo\nmurhenäytelmä, ja enintään esitit yhteen kertaan viidennen näytöksen,\nmissä toiminta oli oikein kirjavaa ja sotkuista ja henkilöt\nsurmasivat toisensa.\n\nJos noista ajoista tahdot puhella, niin kuka oli syynä siihen, että\nratkotimme nukillemme kyhätyt ja ruumiiseen kiinni ommellut vaatteet\nirti ja kulutimme rahaa runsaaseen ja tarpeettomaan puvustoon?\nEtköpähän sinä juuri ollut aina hankkimassa milloin mitäkin uutta\nnauhanpätkää, ja etkö osannut kiihdyttää ja hyväksi käyttää minun\nteatteri-intoani?\n\nWerner päästi naurun huudahtaen: Muistan kyllä yhä vielä ilokseni,\nettä hankin itselleni etua teidän näyttämötepastuksistanne, kuten\nhankkijat sodasta. Varustaessani teidät Jerusalemin vapautukseen\nsain kauniit voitot, kuten aikoinaan venetsialaiset samanlaisissa\nolosuhteissa. Mielestäni ei maailmassa ole mitään järjellisempää,\nkuin on hyötyminen toisten hullutuksista.\n\nEipä tiedä, eikö olisi jalompaa parantaa ihmiset heidän\nhullutuksistaan.\n\nMikäli heitä tunnen, olisi se kai turha pyrkimys. Jo yhden ainoankin\nihmisen tekeminen viisaaksi ja rikkaaksi vaatii ponnistusta, ja\nenimmäkseen se käy toisten kustannuksella.\n\nSattuupa juuri parahiksi käsiini \"Nuorukainen tienhaarassa\", vastasi\nWilhelm, vetäessään esille vihkosen toisten paperien joukosta. Se on\nainakin kirjoitettu valmiiksi, olkoon se sitten muutoin minkälainen\ntahansa.\n\nViskaa se pois, heitä se tuleen! oli Wernerin vastaus. Kyhäyksesi\nei ole vähimmässäkään määrin kehuttava. Jo tuonoin tämä kappale\nminua harmitti ja se herätti isässäsi mielipahaa. Voihan olla, että\nsäkeet ovat varsin näppärät, mutta esitystapa on perin juurin väärä.\nMuistuu vielä mieleeni henkilöksi kuvaamasi liike-elämä, tuo sinun\nkurttunaamainen, surkea Sibyllasi. Olet varmaankin keksinyt esikuvasi\njostakin viheliäisestä rihkamapuodista. Kaupasta sinulla ei silloin\nollut mitään käsitystä. En tiedä, kenellä olisi ja kenellä voisi olla\navarakatseisempi mieli kuin kauppiaalla. Kuinka hyvän yleissilmäyksen\nsaammekaan siitä järjestyksestä, missä suoritamme liiketoimemme! Se\nsallii meidän joka hetki luoda yleiskatsauksen itse kokonaisuuteen,\nmeidän tarvitsematta antaa yksityiskohtien häiritä itseämme. Mitä\netuja onkaan kaksinkertaisesta kirjanpidosta kauppiaalle! Se on\nihmishengen kauneimpia keksintöjä, ja jokaisen hyvän isännän on se\ntaloudessaan otettava käytäntöön.\n\nSuo anteeksi, sanoi Wilhelm hymyillen, sinun lähtökohtanasi on muoto,\nniinkuin se olisi itse asia. Tavallisesti te yhteenlaskuinenne ja\ntilitaseinenne unohdatte elämän varsinaisen lopputuloksen.\n\nValitettavasti et, hyvä ystävä, näe, kuinka muoto ja asia tässä ovat\nyksi ja sama; toinen ei voisi olla olemassa ilman toistaan. Järjestys\nja selvyys antaa lisää halua säästämiseen ja ansaitsemiseen. Ihminen,\njoka ei osaa taloutta hoitaa, on tietämättömyydessään tyytyväinen;\nhäntä ei huvita laskea yhteen eriä, jotka hän on velkaa. Sitävastoin\nei hyvälle isännälle voi mikään olla mieluisampaa kuin laskea yhteen\nvarttuvan menestyksen summat. Eipä edes tappio, jos hän sellaisen\nmieliharmikseen yllättääkin, häntä peloita, sillä hän tietää heti\npaikalla, mitä saavutettuja voittoja hänen on pantava toiseen\nvaakakuppiin. Olen varma, rakas ystävä, että, jos vain kerran voisit\npäästä meidän liiketoimiemme oikeaan makuun, saisit kyllä sen\nvakaumuksen, että monet hengenlahjat tälläkin alalla voivat päästä\nvapaasti kehittymään.\n\nOn mahdollista, että tämä matka, johon hankkiudun, on saava minut\najattelemaan toisin.\n\nAivan varmaan! Usko minua, sinun tarvitsee vain nähdä suuripiirteistä\ntoimintaa muuttuaksesi meikäläiseksi. Kun sinä tulet takaisin,\nolet mielihalusta liittyvä niihin, jotka tavaranvälityksen ja\nkaupankäynnin eri muotoja hyväkseen käyttäen osaavat itselleen\ntemmata osan siitä rahasta ja hyvinvoinnista, joka maailmassa on\nalituisessa kiertokulussa. Luo katseesi eri maanosien luonnollisiin\nja keinollisiin tuotteisiin, huomaa, kuinka niistä vaihtuessaan\nkädestä käteen on tullut tarvikkeita. Mikä mieluisa, hengen kykyä\nvaativa huolenpito onkaan kysymyksessä, kun on oltava selvillä\nkaikesta, mitä kullakin hetkellä enimmin kaivataan ja kuitenkin joko\npuuttuu tai on vaikeasti saatavissa, hankittava helposti ja nopeasti\njokaiselle, mitä hän vaatii, varovasti osattava panna varastoon\nja käytettävä hyväksi niitä etuja, mitä tämän suuren kiertokulun\njokainen hetki tarjoaa! Kas tällainen toiminta, niin minusta tuntuu,\non omiansa tuottamaan jokaiselle, jolla on päätä, suurta iloa.\n\nWilhelm ei näyttänyt vastahakoiselta, ja Werner jatkoi: Käy vain\naluksi parissa kauppakaupungissa, parissa satamassa, ja liike-elämä\non tempaava sinut mukaansa. Kun saat nähdä, kuinka suuret ihmisjoukot\nsiellä ovat toimessa, kun saat nähdä, mistä mitkin tavarat tulevat\nja minne ne menevät, niin varmasti olet sinäkin ilolla näkevä niiden\nkulkevan omien käsiesi välitse. Vähäpätöisimmänkin tavaran näet koko\nkaupankäynnin suuressa yhteydessä, ja juuri siksi, että kaikki lisää\nkiertokulkua, josta sinun elämäsi saa ravintonsa, et pidä mitään\nvähäpätöisenä.\n\nWerner, joka keskusteluissaan Wilhelmin kanssa kehitti\narvostelukykyään, oli tottunut ylevältä kannalta ajattelemaan _omaa_\nammattiaan, _omia_ liiketoimiaan, ja uskoi aina tekevänsä niin\nsuuremmalla oikeutuksella kuin hänen muutoin kyllä ymmärtäväinen ja\nkunnon ystävänsä, joka, kuten hänestä tuntui, antoi suurimman arvon\nja koko sielunsa sellaiselle, mikä maailmassa oli epätodellisinta.\nUsein hän ajatteli, että tämän väärän innostuksen täytyi olla\nvoitettavissa ja että noin hyviin ihmisen täytyi olla oikealle\ntielle ohjattavissa. Tässä toivossa hän jatkoi puheluaan. Tämän\nmaailman isoiset ovat vallanneet maan, he elävät komeudessa\nja ylellisyydessä. Pieninkin kolkka maanosaamme on jo saanut\nomistajansa, kukin omistusoikeus on vahvistettu, virat ja muut\nporvarilliset toimet tuottavat vähän tuloa; missä on siis olemassa\noikeutetumpaa elinkeinoa, helpompaa ansiota kuin kauppa? Jos\ntämän maailman ruhtinailla on valtansa alla joet, tiet, satamat\nja he ottavat siitä, mikä niiden kautta ja ohitse kulkee, suuren\nvoiton, -- emmekö me ilolla käyttäisi hyväksemme tilaisuutta\nottamalla toiminnallamme tullia niistä tavaroista, jotka osaksi\nihmisten tarve osaksi ylimielisyys ovat tehneet välttämättömiksi?\nJa voin sinulle vakuuttaa, että sinä, jos vain tahtoisit käyttää\nrunollista mielikuvitusvoimaasi, voisit asettaa minun jumalattareni\nvoittamattomana omaasi vastaan. Hän tosin kyllä mieluummin pitää\nkädessään öljypuunvirpeä kuin miekkaa. Tikaria ja kahleita hän\nei edes tunnekaan, mutta kruunuja hänkin jakelee suosikeilleen,\nkruunuja, jotka -- olkoon sanottu halveksimatta tuota toista\njumalatarta -- loistavat täysipainoisesta, lähteestä ammennetusta\nkullasta ja helmistä, jotka hän aina toimeliaiden palvelijoidensa\navulla on noutanut meren syvyydestä.\n\nWilhelmiä tämä hyökkäys hieman harmitti; mutta hän salasi\nnärkkäytensä, sillä hän muisti, että Werner tavallisesti tyynin\nmielin kuunteli hänen omiakin mielenpurkauksiaan. Sitäpaitsi hänellä\noli tarpeeksi kohtuudentuntoa suodakseen kernaasti, että kullakin\nomasta ammatistaan oli mitä parhaimmat ajatukset, kunhan vain hänen\nomansa, jolle hän intohimoisesti oli antautunut, jätettiin arvoonsa.\n\nJa sinulle, Werner huudahti, sinulle, joka niin sydämestäsi\nolet mukana kaikissa inhimillisissä asioissa, mikä avautuukaan\nnäytelmä, kun sen menestyksen, joka seuraa rohkeita yrityksiä, saat\nomien silmiesi edessä nähdä tulevan ihmisten osaksi! Mikä onkaan\nhurmaavampi nähtävyys kuin alus, joka onnelliselta matkaltaan jälleen\nsaapuu, joka runsaine saaliineen aikaisin palajaa! Ei ainoastansa\nsukulainen, tuttava, osakas -- vaan kuka tahansa vieras katselija\non ihastuksissaan nähdessään, millä riemulla alukseensa kytkettynä\nollut laivuri hyppää maihin, jo ennenkuin hänen kolmimastoisensa\non laituriin vielä koskenutkaan, tuntee olevansa vapaa ja nyt voi\ntoimittaa luotettavan maan huostaan, minkä hän kavalalta vedeltä on\nriistänyt. Ei vain numeroina, ystäväni, meille voitto ilmene; onni on\nelävien ihmisten jumalatar, ja hänen suosiotaan todella tutaksemme on\nmeidän elettävä ja nähtävä ihmisiä, jotka täysin innoin ponnistelevat\nja tervein aistimin nauttivat.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nOn jo aika meidän lähemmin tutustua myös molempien ystäviemme isiin.\nHeissä me näemme kaksi ajatustavaltaan varsin erilaista miestä,\njoiden mielensuunta siinä kohden kävi yksiin, että he pitivät kauppaa\njaloimpana toimena ja molemmat mitä tarkkaavimmin pitivät silmällä\njokaista etua, minkä jokin liikelaskelma voi heille tuottaa. Vanha\nMeister oli heti isänsä kuoleman jälkeen muuttanut rahaksi kalliin\nkokoelman maalauksia, kynä- ja vaskipiirroksia sekä muinaisesineitä,\ntalonsa perustuksista lähtien uusimman makusuunnan mukaan rakentanut\nja sisustanut sekä kaikin mahdollisin tavoin sijoittanut muun\nomaisuutensa tuottoisuutta silmällä pitäen. Melkoisen osan siitä hän\noli antanut kaupankäyntiin vanhalle Wernerille, joka oli tunnettu\ntoimeliaaksi liikemieheksi ja jonka kauppayrityksiä tavallisesti onni\nsuosi. Mutta vanha Meister ei mitään niin hartaasti toivonut kuin\nvoivansa antaa pojallensa ominaisuuksia, joita häneltä itseltään\npuuttui, ja jättää lapsilleen jälkeensä sellaista hyvää, jonka\nomistamista hän piti suurimmassa arvossa. Tosin hän tunsi erikoista\nmielihalua siihen, mikä on komeata, sellaiseen, mikä pistää silmään,\nmutta millä samalla tuli olla sisäinen arvo ja kestävyys. Hänen\ntalossaan tuli kaiken olla lujatekoista ja jykevää, varastoja\nrunsaasti, hopea-astioiden raskaita, pöytäkaluston kallisarvoista.\nMutta sen sijaan oli vieraita harvoin, sillä kustakin ateriasta\nmuodostui juhla, jota ei kustannusten eikä puuhan tuottaman\nhankaluuden vuoksi voitu usein toistaa. Hänen taloutensa kulki\nrauhallista ja yksitoikkoista menoaan, ja se, mikä siinä liikkui ja\nuudistui, oli juuri sellaista, mikä ei kellekään tuottanut mitään\nnautintoa.\n\nAivan päinvastaista elämää vietti vanha Werner yksitotisessa\nja pimeässä talossaan. Suoritettuaan liiketehtävänsä ahtaassa\nkonttorihuoneessaan ikivanhan pulpetin ääressä hän tahtoi tämän työn\njälkeen hyvin syödä ja mikäli mahdollista vielä paremmin juoda. Hän\nei myöskään voinut herkkujaan yksin nauttia; perheen ohella hänen\ntäytyi aina nähdä pöydässään ystävänsä, kaikki vieraat, jotka vain\nolivat hänen liikkeensä kanssa suhteissa. Hänen tuolinsa olivat\nikivanhat, mutta hän kutsui joka päivä jonkun niillä istumaan. Hyvät\nruokalajit herättivät vieraiden huomiota, eikä kukaan huomannut,\nettä ne tuotiin pöytään aivan arkipäiväisissä astioissa. Hänen\nkellarissaan ei ollut paljon viinejä, mutta se, mikä oli juotu\nloppuun, korvattiin tavallisesti paremmalla.\n\nNäin elivät nuo molemmat isät, jotka tavantakaa tulivat yhteen,\nneuvottelivat yhteisistä liiketoimista ja juuri tänään päättivät\nWilhelmin lähettämisestä matkalle kauppa-asioissa.\n\nHän saakoon katsella ympärilleen maailmassa, sanoi vanha Meister,\nja samalla suoritelkoon liikeasioitamme vierailla paikkakunnilla.\nNuorelle ihmiselle ei voi tehdä sen suurempaa hyvää tekoa, kuin että\ntutustuttaa hänet hyvissä ajoin hänen elämäntehtäväänsä. Teidän\npoikanne on retkeltänsä palannut sellaisella menestyksellä ja osannut\nsuorittaa asiansa niin hyvin, että olen varsin utelias näkemään,\nmitenkä minun vesani on osaava suoriutua. Pelkään hänen vaativan\nenemmän oppirahoja kuin teidän poikanne.\n\nVanha Meister, jolla oli suuret käsitykset pojastaan ja tämän\nkyvyistä, lausui nämä sanat siinä toivossa, että ystävä väittäisi\nvastaan ja ryhtyisi kehumaan nuorukaisemme erinomaisia lahjoja. Mutta\ntässäpä hän pettyi. Vanha Werner, joka käytännöllisissä asioissa ei\nluottanut kehenkään, jota hän ei ollut koetellut, vastasi tyynesti:\nOn koeteltava kaikkea. Voimme lähettää hänet aivan samoja teitä,\nannamme hänelle ohjeet, joita hänen on noudatettava, on perittävä\neräitä velkoja, uudistettava vanhoja tuttavuuksia ja hankittava\nuusia. Hän voi myös auttaa meitä spekulatsioniemme onnistumisessa,\njoista minä äsken kanssanne puhuin, sillä jollei hanki tarkkoja\ntietoja itse paikalla, ei voi paljoakaan, aikaansaada.\n\nHän saa hankkiutua matkalle, vastasi vanha Meister, ja lähteä niin\npian kuin mahdollista. Mistä saamme hänelle hevosen, joka on sopiva\ntätä retkeä varten?\n\nSitä ei tarvitse kaukaa etsiä. Eräs H:ssa asuva rihkamakauppias,\njoka on meille vielä hieman velkaa, mutta muutoin on kunnon mies, on\ntarjonnut minulle hevosen maksun asemesta. Minun poikani sen tuntee,\nse kuuluu olevan varsin käyttökelpoinen eläin.\n\nHän saa itse käydä sen hakemassa. Hän saa lähteä postivaunussa H:hon\nja hän on ylihuomenna hyvissä ajoin takaisin. Sillä aikaa hänen\nmatkalaukkunsa ja kirjeet laitetaan kuntoon, ja niin hän voi tulevan\nviikon alussa aloittaa matkansa.\n\nWilhelm kutsuttiin sisään ja hänelle tehtiin selkoa äskeisestä\npäätöksestä. Kukapa olisikaan ollut iloisempi kuin hän nähdessään\nkeinot aikeidensa toteuttamiseksi käsissään, tilaisuuden ilman\nomaa myötävaikutustaan valmiina edessään! Niin suuri oli hänen\nintohimonsa, niin puhdas hänen vakaumuksensa, että hän menetteli\ntäysin oikein pyrkiessään vapaaksi tähänastisen elämänsä painon\nalta ja antautuessaan uudelle, jalommalle uralle, ettei hänen\nomaatuntoansa vähintäkään koskenut, vaikk'ei hän tuntenut mitään\nsurua, jopa hän pikemmin piti pyhänä tätä petosta. Hän oli varma\nsiitä, että vanhemmat ja sukulaiset ajan oloon ylistäisivät ja\nsiunaisivat häntä tästä hänen askelestaan, hän tunsi näkevänsä näissä\nyhteensattuvissa asianhaaroissa johtavan kohtalon käden.\n\nKuinka pitkältä tuntuikaan hänestä aika yöhön saakka, siihen hetkeen\nsaakka, jolloin hän saisi nähdä jälleen rakastettunsa! Hän istui\nhuoneessaan ja mietti matkasuunnitelmaansa, kuten ovela varas tai\nsilmänkääntäjä vankeudessa useinkin pujottaa jalkansa irti lukituista\nketjuista, ylläpitääkseen itsessään sitä luuloa, että hänen\npelastuksensa on mahdollinen, vieläpä on lähempänä kuin lyhytnäköiset\nvartijat luulevat.\n\nVihdoinkin löi odotettu öinen hetki. Hän poistui kotoaan, ravisti\npäältään kaiken raskaan mielen ja vaelsi pitkin hiljaisia katuja.\nIsolla torilla hän kohotti kätensä taivasta kohti, ja hänestä tuntui,\nkuin hän olisi jättänyt kaiken taakseen: hän oli irroittaunut\nkaikesta. Hän ajatteli milloin lepäävänsä rakastettunsa sylissä,\nmilloin taas olevansa hänen kanssaan häikäisevien näyttämölaitteiden\nkeskellä, hän leijaili runsaiden toiveiden avaruuksissa, ja yövahdin\nhuuto vain muistutti hänelle, että hän vielä vaelsi tämän maan\nkamaralla.\n\nHänen rakastettunsa tuli häntä portaihin vastaan, ja kuinka kauniina,\nkuinka herttaisena! Uudessa yöpuvussaan hän otti rakastajansa\nvastaan, eikä Wilhelm luullut koskaan nähneensä häntä niin\nhurmaavana. Näin Mariane vihki poissaolevan rakastajansa lahjan\nläsnäolevan syleilyssä ja todellisella intohimolla tuhlaamalla jakeli\nlemmikilleen hyväilyjensä runsaudesta, sikäli kuin luonto innoitti ja\ntaito oli opettanut, ja tarvinneeko kysyä, tunsiko Wilhelm itsensä\nonnelliseksi, tunsiko hän itsensä autuaaksi.\n\nHän ilmaisi Marianelle mitä oli tapahtunut ja kertoi hänelle\nylimalkaisesti suunnitelmansa ja toiveensa. Hän tahtoi ensin hakea\nitselleen paikan, sitten noutaa hänet; hän toivoi, ettei Mariane\nhäneltä kieltäisi kättänsä. Mutta tyttö rukka oli ääneti, salasi\nkyyneleensä ja painoi ystäväänsä rintaansa vasten. Vaikkakin Wilhelm\nheti selitti hänen vaikenemisensa mitä parhaimmin, olisi hän toki\ntoivonut saavansa vastauksen, varsinkin kun hän lopuksi ujosti ja\nystävällisesti kysäisi ystävättäreltään, eikö tämä jo antaisi hänelle\nisyyden toiveita. Mutta tähän Mariane vastasi pelkällä huokauksella\nja suudelmalla.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nSeuraavana aamuna Mariane heräsi vain uuteen ikävään. Hän tunsi\nitsensä perin yksinäiseksi, ei tahtonut nähdä päivää, pysyi\nvuoteessaan ja itki. Vanha Barbara istuutui hänen vierelleen, koetti\nhäntä rohkaista ja lohduttaa. Mutta hänen ei onnistunut niinkään\nnopeasti parantaa haavoittunutta sydäntä. Nyt oli se hetki lähellä,\njota tyttö raukka oli ajatellut ja aavistanut elämänsä viimeiseksi.\nVoiko tuntea olevansa tuskallisemmassa asemassa? Hänen lemmittynsä\nlähti pois, kiusallinen rakastaja uhkasi saapua, ja suurin\nonnettomuus oli edessä, jos molemmat, kuten helposti voi sattua,\nkerran kohtaisivat toisensa.\n\nRauhoitu, sydänkäpyseni! huudahti vanhus. Älä itkulla pilaa\nkauniita silmiäsi! Onko nyt niin suuri onnettomuus, jos onkin kaksi\nrakastajaa? Ja joskin voit vain toiselle lahjoittaa hellyytesi, niin\nole ainakin kiitollinen toiselle, joka siihen katsoen, kuinka hyvin\nhän sinusta huolta pitää, ansaitsee sinulta ystävän nimen.\n\nRakastajallani oli se aavistus, vastasi Mariane kyynelsilmin, että\nmeitä odottaa ero. Uni on hänelle ilmaissut sen, mitä häneltä\nniin huolellisesti koetamme salata. Hän uinui niin rauhallisena\nminun kupeellani. Yht'äkkiä kuulen hänen änkyttävän tuskaisia,\nkäsittämättömiä ääniä. Minä käyn levottomaksi ja herätän hänet.\nAh! Millä rakkaudella, kuinka hellästi, ja tulisesti hän minua\nsyleili! Oi Mariane! hän huudahti, mistä kauhistuttavasta asemasta\noletkaan minut pelastanut? Minä näin unta, hän jatkoi, että minä,\nsinusta erotettuna, olin tuntemattomassa seudussa; mutta sinun\nkuvasi väikkyi edessäni. Näin sinut ihanalla kukkulalla, aurinko\nvalaisi koko seutua; kuinka hurmaavalta minusta näytitkään! Mutta ei\nkestänyt kauaa, kun jo näin kuvasi liukuvan alaspäin, yhä alemmaksi\nja alemmaksi. Minä ojensin käteni sinua kohti, ne eivät yltäneet\nhalki etäisyyden. Yhä aleni sinun kuvasi ja lähestyi suurta järveä,\njoka avarana lepäsi kukkulan juurella, pikemmin suo kuin järvi.\nYht'äkkiä eräs mies ojensi sinulle kätensä; hän näytti tahtovan\nviedä sinut ylös, mutta talutti sinua sivullepäin ja näytti vetävän\nsinua perässään. Minä huusin, kun en sinua voinut saavuttaa;\ntoivoin voivani sinua varoittaa. Kun yritin kulkea, tuntui maa\nminua pitävän kiinni; kun pääsin kulkemaan, esti minua vesi, ja\nvieläpä huutoni tukahtuivat ahdistettuun rintaan. -- Näin kertoi\nystävä raukkani tointuessaan kauhustaan minun sylissäni ja ylisti\nitseään onnelliseksi nähdessään, kuinka autuaallisin todellisuus oli\nkarkoittanut hirvittävän unen.\n\nVanhus koetti parhaansa mukaan arkipäiväisillä asioillansa houkutella\nystävänsä runollisuuden alas karun elämän piiriin käyttäen tällöin\napunaan sitä oivallista tapaa, jota linnustajat tavallisesti\nmenestyksellä käyttävät koettaessaan matkia pillillä niiden lintujen\nääniä, joita he pian ja joukoittain haluavat ansaansa saada. Hän\nkehui Wilhelmiä, ylisti hänen ulkomuotoaan, hänen silmiään ja\nrakkauttaan. Tyttö rukka kuunteli häntä mielellään, nousi ylös, antoi\npukea itsensä ja näytti rauhallisemmalta. Lapsukaiseni, armaani,\njatkoi vanhus imarrellen, en tahdo saattaa sinua murheelliseksi, en\nloukata, en aio riistää sinulta onneasi. Tahdotko ymmärtää väärin\naikeeni ja oletko unohtanut, että aina olen pitänyt enemmän huolta\nsinusta kuin itsestäni? Sano minulle vain mitä haluat; koetamme\nsitten katsoa mitä saamme aikaan.\n\nMitäpä osaisin tahtoa? vastasi Mariane. Olen kurja, kaikeksi\nelämäniäkseni kurja. Rakastan häntä, joka minua rakastaa. Nythän\nminun on pakko hänestä erota, enkä tiedä, kuinka voin sen kestää.\nNorberg tulee, jonka varassa on koko toimeentulomme ja jota vailla\nemme voi olla. Wilhelm on varsin niukoissa varoissa, hän ei voi\nmitään hyväkseni tehdä.\n\nNiin, hän on pahaksi onneksi niitä rakastajia, joilla ei ole\ntarjottavana muuta kuin sydämensä, ja juuri sellaisilla on suurimmat\nvaatimukset.\n\nÄlä pilkkaa! Tuo onneton aikoo jättää kotinsa, mennä teatteriin ja\ntarjota minulle kätensä.\n\nNeljä tyhjää kättä meillä jo on ennestään.\n\nEn voi valita, Mariane jatkoi, ratkaise sinä. Sysää minut tuonne\ntai tänne, se sinun on vain tiedettävä, että minulla luultavasti on\nsydämeni alla pantti, jonka tulisi meidät vielä enemmän kiinnittää\ntoisiimme. Ota tämä huomioon ja päätä, kenet minun on hylättävä ja\nketä seurattava.\n\nLyhyen vaitiolon jälkeen vanhus huudahti: Nuoriso se aina horjuu\näärimmäisyyksien välillä. Minusta ei mikään ole luonnollisempaa kuin\nyhdistää kaikki, mikä meille tuo nautintoa ja etua. Jos rakastat\ntoista, niin maksakoon toinen. Siitä vain nyt on kysymys, että olemme\nkyllin viisaat pitääksemme molemmat erillään.\n\nTee mitä tahdot, en osaa mitään ajatella; mutta minä tahdon noudattaa\nmieltäsi.\n\nMeillä on se etu puolellamme, että voimme ottaa syyksi\nteatterinjohtajan itsepäisyyden, hän kun on ylpeä seurueensa hyvistä\nelämäntavoista. Kumpikin rakastaja on jo tottunut esiintymään salassa\nja varovaisesti. Hetkestä ja tilaisuudesta olen minä pitävä huolta.\nSinun tulee vain tästä lähin näytellä sitä osaa, minkä sinulle\nmäärään. Kuka tietää, mikä seikka meidät vielä auttaa pälkähästä.\nKunpa vain Norberg tulisi nyt, kun Wilhelm on poissa! Kuka kieltää\nsinua ajattelemasta toista toisen sylissä? Toivotan onnea, että\nsaisit pojan; hän on saapa rikkaan isän.\n\nNämä kuvittelut olivat vain lyhyeksi ajaksi saaneet Marianen\nparemmalle mielelle. Hän ei voinut saattaa tilaansa sopusointuun\ntunteensa eikä vakaumuksensa kanssa. Hän toivoi unohtavansa nämä\ntuskalliset seikat, ja tuhannet pikkuasiat olivat sittenkin häntä\nniistä muistuttamassa.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nWilhelm oli lähtenyt tuolle lyhyelle matkalleen. Kun hän ei tavannut\nkauppatuttavaansa kotoa, antoi hän suosituskirjeen poissaolevan\npuolisolle. Mutta tältäkään hän ei kysymyksiinsä saanut kaipaamiansa\ntietoja, kun rouva oli kiivaassa mielentilassa ja koko talo aivan\nsekaisin.\n\nEi kestänyt kuitenkaan kauan, kun rouva jo uskoi hänelle (eikä se\nmyöskään ollut salassa pidettävissä), että hänen tytärpuolensa oli\nlähtenyt erään näyttelijän matkaan. Tuo mies oli juuri äsken eronnut\neräästä pienestä teatteriseurueesta, oleskellut paikkakunnalla ja\nantanut opetusta ranskan kielessä. Tuskan ja suuttumuksen vallassa\nisä oli rientänyt jouduttamaan viranomaisia, jotta pakolaisia\nlähdettäisiin takaa ajamaan. Rouva oli kiukuissaan tyttärelleen,\nparjasi rakastajaa, niin ettei kummallekaan jäänyt mitään kiittämisen\narvoista jäljelle, valitti monin sanoin sitä häpeätä, joka perhettä\nnäin oli kohdannut, ja saattoi siten suuresti hämilleen Wilhelmin,\njoka tunsi, että tuo Sibylla siinä samassa etukäteen profeetallisessa\nhengessä moitti ja rankaisi häntä ja hänen salaista aikomustaan.\nMutta vielä voimakkaammin ja syvällisemmin hänen täytyi tuntea\nosanottoa isän tuskaan, kun tämä palasi viranomaisten luota ja kertoi\nvaimolleen haikein mielin ja puolin sanoin käynnistään, samalla kuin\nhän, lukaistuaan kirjeen, antoi tuoda luvatun hevosen Wilhelmille,\nvoimatta salata, kuinka järkkynyt hänen mielensä oli.\n\nWilhelm aikoi heti nousta hevosensa selkään ja poistua talosta, jossa\nhänen silloisissa olosuhteissa olisi kai ollut mahdoton viipyä. Mutta\ntuo kunnon mies ei tahtonut kestitsemättä ja pitämättä yötä kattonsa\nalla päästää lähtemään nuorukaista, jonka isälle hän oli niin paljon\nvelkaa.\n\nYstävämme oli syönyt murheellisen illallisen, viettänyt levottoman\nyön ja pyrki varhain aamulla niin pian kuin mahdollista eroon\nnäistä ihmisistä, jotka tietämättänsä olivat puheillaan ja\nmielenpurkauksillaan tuottaneet hänelle mitä katkerinta tuskaa.\n\nRatsastaessaan verkalleen ja mietteissään pitkin tietä hän yht'äkkiä\nnäki tulevan kentällä joukon aseistettuja miehiä, jotka hän\nheidän avaroista ja pitkistä takeistaan, isoista rinnusliepeistä,\nmuodottomista hatuista ja kömpelötekoisista pyssyistä, heidän\nlupsakasta astunnastaan ja mukavasta ryhdistään heti tunsi\nmaalaispoliisin komennuskunnaksi. He pysähtyivät erään vanhan tammen\nalle, laskivat pyssynsä maahan ja asettuivat mukavasti nurmikolle\npolttaakseen piipullisen. Wilhelm viivähti heidän luonaan ja antautui\nkeskusteluun erään nuoren miehen kanssa, joka ratsastaen saapui\npaikalle. Hänen täytyi valitettavasti vielä kerran kuulla tuo hänelle\nliiankin tuttu kertomus paenneesta parista, vieläpä höystettynä\nhuomautuksilla, jotka eivät olleet pakolaisille eivätkä vanhemmille\nedullisia. Samalla hän sai tietää, että oli tultu tähän saakka noita\nhupakoita vastaanottamaan, sen jälkeen kuin heidät oli saavutettu\nja pidätetty läheisessä kaupungissa. Tuokion kuluttua nähtiin\nlähestyvät vaunut, joita ympäröi enemmän naurua kuin pelkoa herättävä\nkansalaisvartio. Isoruhoinen kaupunginkirjuri ratsasti edellä ja\ntervehti hintelää kanslistia (sillä se oli arvoltaan tuo nuori mies,\njonka kanssa Wilhelm oli keskustellut) rajalla kaikkien sääntöjen\nmukaan ja oudoin elein, niinkuin mikäkin henkienmanaaja -- toinen\ntaikapiirin sisä-, toinen ulkopuolella -- kammottavissa öisissä\npuuhissaan.\n\nKatselijain huomio oli sillä välin suuntautunut\ntalonpoikaisvaunuihin, ja säälitellen tarkasteltiin harhailija\nraukkoja, jotka istuivat vierekkäin parilla olkikuvolla, loivat\nhelliä katseita toisiinsa ja tuskin näyttivät huomaavan ympärillä\nseisovia. Oli sattunut niin, että heitä oli täytynyt viimeisestä\nkylästä lähteä kuljettamaan näin sopimattomalla tavalla, kun ne\nvanhat ajopelit, joissa neitokaista saatettiin, olivat särkyneet.\nTyttönen sai tällöin ystävänsä saattueen suostumaan siihen, että\nnuorukaisen sallittiin matkustaa hänen rinnallaan. Viettelijää oli\nnimittäin siihen saakka kuljetettu kahleissa siinä luulossa, että\nhänet oli tavattu hengenrikoksesta. Nämä kahleet ne olivat omiansa\ntekemään tuon kuhertelevan ryhmän sitäkin mielenkiintoisemmaksi\nsilmänruoaksi, varsinkin kun nuorukainen liikutteli niitä sangen\nhäveliäästi suudellessaan ehtimiseen rakastettunsa käsiä.\n\nOlemme kovin onnettomia! hän huusi ympärillä seisoville, mutta emme\nniin syyllisiä kuin miltä näytämme. Näin julmat ihmiset palkitsevat\nuskollisen rakkauden, ja vanhemmat, jotka tyystin laiminlyövät\nlastensa onnen, estävät väkivalloin heitä nauttimasta riemua, jonka\nsyliin he pitkien, synkkien päivien jälkeen ovat heittäytyneet!\n\nSillä aikaa kuin ympärillä seisovat eri tavoin olivat tuoneet\njulki myötätuntonsa, olivat viranomaiset suorittaneet juhlalliset\nmuodollisuudet loppuun. Vaunut jatkoivat matkaansa, ja Wilhelm,\njossa rakastuneiden kohtalo herätti suurta myötätuntoa, kiiruhti\njalkapolkua pitkin edelle tutustuakseen kylätuomariin jo ennenkuin\nsaattue saapuisi perille. Hän oli tuskin ehtinyt raatihuoneelle,\nmissä vallitsi suuri touhu ja kaikki oli valmiina vastaanottamaan\nkarkureita, kun kirjuri hänet tavoitti ja esti hänet pääsemästä\nkeskusteluun kenenkään muun kanssa, sillä virkamiehen täytyi saada\nseikkaperäisesti kertoa, kuinka kaikki oli tapahtunut, mutta\nvarsinkin hän monisanaisesti kehui hevostaan, jonka vasta eilen oli\njuutalaisilta vaihtanut.\n\nOnneton pari oli jo ulkona puutarhan kohdalla, josta pieni portti\njohti virkataloon, astunut alas vaunuista ja viety kaikessa\nhiljaisuudessa sisään. Syyttäjä sai tästä säälivästä menettelystä\nWilhelmiltä vilpittömät kiitokset, vaikka hän oikeastansa olikin\ntahtonut vain tehdä kiusaa talon edustalle kokoontuneelle kansalle ja\nriistää siltä sen ilon, minkä sille olisi tuottanut nöyryytetyn tytön\nnäkeminen.\n\nKylätuomari, joka ei erikoisesti harrastanut tällaisia aivan\nerikoisia tapauksia, koska hän niitä käsitellessään yleensä teki\nitsensä vikapääksi virheisiin ja sai mitä parhaimmasta tahdostaan\nruhtinaalliselta hallitukselta tavallisesti palkakseen ankaran\nojennuksen, astui raskain askelin virkahuoneeseen, johon kirjuri,\nWilhelm ja muutamat arvossapidetyt porvarit häntä seurasivat. Ensiksi\ntuotiin esiin tyttönen, joka häveliäänä, tyynenä ja omasta arvostaan\ntietoisena astui sisään. Se tapa, jolla hän oli puettu, ja hänen\nkäyttäytymisensä yleensä osoitti, että hän oli neitonen, joka osasi\npitää puoliaan. Kysymystä odottamatta hän ryhtyikin varsin taitavasti\npuhumaan asiastaan.\n\nKirjuri käski häntä vaikenemaan pitäen kynäänsä valmiina taitetun\npaperilehden yllä. Kylätuomari istuutui arvokkaana tuolilleen, loi\nkatseen kirjuriin, rykäisi ja kysyi tyttö paralta, mikä hänen nimensä\noli ja kuinka vanha hän oli.\n\nAnteeksi, hyvä herra! tyttö vastasi. Minusta tuntuu suorastansa\nihmeelliseltä, että kysytte minulta nimeäni ja ikääni, te kun varsin\nhyvin tiedätte, mikä nimeni on ja että olen yhtä vanha kuin vanhin\npoikanne. Tahdon mielelläni ilman verukkeita sanoa mitä minusta\ntahdotte tietää ja mitä teidän tulee tietää.\n\nIsäni mentyä uusiin naimisiin ei oloni kotona ole ollut kehuttava.\nMinulla olisi useammankin kerran ollut tilaisuuksia hyviin naimisiin,\njollei äitipuoleni olisi kapioiden pelossa niitä turmellut. Nyt\nolen oppinut tuntemaan nuoren Melinan, en ole voinut olla häntä\nrakastamatta ja kun me aavistimme ne esteet, jotka olivat yhtymisemme\ntiellä, päätimme me yhdessä avarasta maailmasta etsiä sitä onnea,\nmitä meille ei kotona näytty suotavan. En ole mitään muuta mukaani\nottanut, kuin mikä oli omaani. Emme ole paenneet kuin varkaat ja\nryövärit, eikä minun rakastettuni ole sitä ansainnut, että häntä\nkahleihin kytkettynä kuljetetaan paikasta toiseen. Ruhtinas on\noikeamielinen, hän ei ole hyväksyvä tällaista ankaruutta. Jos olemme\nrangaistuksen ansainneet, ei tämä kuitenkaan ole oikeata menettelyä.\n\nKylätuomari joutui ojasta allikkoon. Armollisimmat ohjeet ja\nojennukset surisivat jo hänen päänsä ympärillä, ja neitosen sujuva\npuhe oli kokonansa sekoittanut hänen pöytäkirjaluonnoksensa. Hän\njoutui yhä suurempaan pulaan, kun tyttönen ei ollut tietävinään\nuudistetuista asiaan kuuluvista kysymyksistään, vaan vetosi\nitsepintaisesti siihen, mitä hän juuri oli sanonut.\n\nEn ole mikään rikollinen, hän sanoi. Minut on olkikupojen päällä\ntuotu tänne häväistäväksi. Korkeampi vanhurskaus on meidät vielä\nsaattava kunniaan.\n\nKirjuri oli tällä aikaa yhtämittaa kirjoittanut paperille hänen\nsanojaan ja kuiskasi kylätuomarille, että hänen tulisi vain jatkaa.\nAsianmukainen pöytäkirja voitaisiin kyllä jäljestäpäin panna kokoon.\n\nVanhus rohkaisi jälleen mieltään ja alkoi nyt karuin sanoin ja\ntavanomaisia kuivia kaavoja noudattaen udella rakkauden hempeitä\nsalaisuuksia.\n\nWilhelmille nousi veri kasvoihin, ja sievän pahantekijättären kasvoja\nelostutti samaten häveliäisyyden hurmaava väri. Hän vaikeni ja nieli\nsanansa, kunnes vihdoin hän sai uutta rohkeutta.\n\nSaatte olla varmat, hän huudahti, että minulta ei ole puuttuva\nrohkeutta tunnustaakseni totuuden, vaikkapa minun tulisi puhua omaa\nitseäni vastaan; epäröisinkö ja sammaltaisinko nyt, kun totuus\ntuottaa minulle kunniaa? Niin, siitä hetkestä asti, jolloin olin\nhänen tunteistaan ja uskollisuudestaan varma, olen häntä pitänyt\naviomiehenäni; olen hänelle mielelläni myöntänyt kaiken sen,\nmitä rakkaus vaatii ja mitä luottavainen sydän ei voi kieltää.\nTehkää minulle mitä tahdotte. Kun hetkisen epäröin, niin oli\nsiihen yksistään syynä pelko, että tunnustukseni voisi tuottaa\nrakastetulleni ikäviä seurauksia.\n\nKuullessaan tytön tunnustuksen Wilhelm sai korkean käsityksen\nhänen mielenlaadustaan, kun taas oikeusviranomaiset pitivät häntä\nlangenneena naisena ja läsnäolevat kiittivät Jumalaa siitä, ettei\ntällaisia tapauksia heidän suvussaan joko ollut tapahtunut tai tullut\ntunnetuksi.\n\nWilhelm siirsi aatoksissaan Marianensa tuomiopöydän eteen,\nsovitti hänen suuhunsa vieläkin kauniimpia sanoja, antoi hänen\navomielisyytensä kuulua vielä sydämellisemmältä ja hänen\ntunnustuksensa vielä jalommalta. Hänet valtasi mitä palavin intohimo\nauttaa molempia rakastavaisia. Hän ei tätä haluansa kätkenyt ja pyysi\nepäröivältä kylätuomarilta salaa, että tämä toki päättäisi jutun,\nsillä olihan kaikki mahdollisimman selvää eikä asia kaivannut enempää\ntutkimista.\n\nTämä auttoi niin pitkälle, että tyttösen annettiin astua ulos,\nmutta nuori mies sai astua sisään, sen jälkeen kuin häneltä oli\noven edustalla riisuttu kahleet. Häntä tuntui kohtalonsa enemmän\narveluttavan. Hänen vastauksensa olivat harkitumpia, ja joskin hän\ntoiselta puolen osoitti vähemmän sankarillista mielenuljuutta, niin\nhänen lausuntonsa varmuus ja täsmällisyys oli hänelle eduksi.\n\nKun tämäkin kuulustelu oli päättynyt, ollen edellisen kanssa kaikessa\nyhtäpitävä, paitsi siinä, että nuorukainen tyttöä säästääkseen,\nitsepintaisesti kielsi mitä tyttö jo itse oli tunnustanut, annettiin\ntytönkin jälleen astua esiin ja näiden molempien kesken virisi\nkohtaus, joka saattoi ystävämme sydämen kokonaan heidän puolelleen.\n\nMitä yleensä tapahtuu vain romaaneissa ja näytelmissä, sen hän näki\ntässä silmiensä edessä epämiellyttävässä oikeussalissa: kahden\nolennon jalomielisyyden kilpailun, rakkauden lujuuden onnettomuudessa.\n\nOnko siis totta, hän kysyi itseltään, että kaino hellyys, joka\nkätkeytyy auringon ja ihmisten silmiltä ja rohkenee nauttia vain\nsyrjäisessä yksinäisyydessä, syvässä salaisuudessa, kun sen\nvihamielinen sattuma vetää julki, heti sen jälkeen osoittautuu\nrohkeammaksi, voimakkaammaksi kuin kaikki muut pauhaavat ja\nsuurentelevat intohimot?\n\nHänen lohdutuksekseen koko toimitus loppui varsin pian. Tutkittavat\npantiin lievään vankeuteen, ja jos olisi ollut mahdollista, olisi\nWilhelm vielä samana iltana vienyt tytön tämän vanhemmille. Sillä\nhän päätti jyrkästi ryhtyä välimieheksi ja edistää molempien\nrakastavaisten onnellista ja säädyllistä liittoa.\n\nHän pyysi kylätuomarin suostumusta saadakseen kahden kesken puhua\nMelinan kanssa, mikä hänelle vaikeuksitta myönnettiinkin.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nUusien tuttavien keskustelu muodostui siinä tuokiossa\nluottamukselliseksi ja vilkkaaksi. Sillä kun Wilhelm ilmaisi\nalakuloiselle nuorukaiselle, mikä suhde hänellä oli neitosen\nvanhempiin, tarjoutui välittäjäksi ja itse osoittautui mitä\ntoivehikkaimmaksi, kirkastui vangitun murheellinen ja apea mieli. Hän\ntunsi jo jälleen olevansa vapaa, sovinnossa appivanhempiensa kanssa\nja puhe siirtyi nyt ansio- ja toimeentulomahdollisuuksiin.\n\nNiistä teidän ei toki tarvitse olla huolissanne, vastasi Wilhelm,\nsillä te näytätte minusta molemmat luonnostanne olevan määrätyt\nsaavuttamaan menestyksenne siinä säädyssä, minkä olette valinneet.\nMiellyttävä ulkomuoto, kauniilta kaikuva ääni, tuntehikas sydän!\nVoivatko näyttelijät olla paremmin varustetut? Jos voin teitä\njoillakin suosituksilla palvella, niin olen oleva suuresti iloinen.\n\nKiitän teitä sydämestäni, vastasi toinen, mutta minä tuskin voinen\nniitä hyväkseni käyttää, sillä en aio, jos vain on mahdollista,\npalata teatteriin.\n\nSiinä ette menettele oikein, sanoi Wilhelm lyhyen vaitiolon jälkeen,\njonka hän oli tarvinnut tointuakseen hämmästyksestään. Hän ei näet\nvoinut ajatella muuta mahdolliseksi, kuin että näyttelijä, niin pian\nkuin hän nuoren puolisonsa kera olisi päässyt vapaaksi, rientäisi\nteatteriin. Se tuntui hänestä yhtä luonnolliselta ja välttämättömältä\nkuin että sammakko rientää veteen. Ei hetkeään hän ollut tätä\nepäillyt ja nyt hän ihmeekseen sai kokea päinvastaista.\n\nNiin, jatkoi toinen, olen päättänyt, etten enää palaa teatteriin,\nvaan otan päinvastoin porvarillisen toimen, olkoon se sitten mikä\ntahansa, kunhan vain sellaisen voin saada.\n\nTuopa on merkillinen päätös, jota en voi hyväksyä. Sillä ilman aivan\nerikoisia syitä ei milloinkaan ole hyvä vaihtaa sitä elämänuraa,\njolle on antautunut, ja kaiken lisäksi en puolestani tiedä toista\ntoimialaa, joka tarjoisi niin paljon mielentyydytystä, niin paljon\nviehättäviä mahdollisuuksia, kuin näyttelijän.\n\nNäkee, ettette ole siinä toimessa ollut, vastasi toinen.\n\nSiihen sanoi Wilhelm: Hyvä herra, kuinka harvoin onkaan ihminen\ntyytyväinen siihen oloon ja asemaan, jossa hän on! Hän halajaa päästä\nsiihen paikkaan, missä hänen lähimmäisensä on, joka taas samoin\ntoivoo pois omastaan.\n\nJoka tapauksessa on kuitenkin olemassa ero, vastasi Melina, huonon\nja huonomman välillä. Kokemus, ei malttamattomuus, saa minut näin\nmenettelemään. Tokkopa on maailmassa toista sen viheliäisemmin,\nepävarmemmin ja vaivalloisemmin ansaittavaa leipäpalaa? Melkein\nolisi yhtä hyvä kerjäillä isoisten ovilla. Mitä saakaan kärsiä\ntoverien kateudesta ja johtajan puolueellisuudesta, yleisön oikkujen\nvaihteluista! Toden totta, täytyy olla turkki kuin karhulla, jota\napinoiden ja koirien seurassa ketjusta talutetaan ja kuritetaan,\ntanssiakseen lasten ja roskaväen edessä säkkipillin sävelten tahdissa.\n\nWilhelm ajatteli itsekseen yhtä ja toista, mitä hän ei kuitenkaan\ntahtonut sanoa tuolle kunnon ihmiselle vasten kasvoja. Hän ohjaili\nkeskustelua kautta rantain. Toinen lausui ajatuksensa sitä\navomielisemmin ja seikkaperäisemmin.\n\nKuuluuhan asiaan, että teatterinjohtaja on langettava jokaisen\nkaupungin raadin jalkoihin saadakseen vain luvan siihen, että neljänä\nviikkona, messujen lomassa, yleisö saa hellittää pari vaivaista\näyriä enemmän sillä tai tällä paikkakunnalla. Olen usein säälinyt\njohtajaamme, joka oli miten kuten kelpo mies, joskin hän toisin\najoin antoi minulle syytä tyytymättömyyteen. Hyvä näyttelijä lisää,\nhänen tulojaan, huonoista hän ei voi päästä irti. Ja jos hän tahtoo\njossakin määrin saada tulot menojen tasalle, on se yleisöstä heti\nliikaa, huone on tyhjänä, ja on pakko, jollei suorastansa tahdo\njoutua perikatoon, näytellä tappiokseen ja murheellisin mielin.\nEi, hyvä herra! Kun te, kuten sanotte, tahdotte ajaa asiaamme,\nniin pyydän teitä, puhukaa mitä vakavimmin rakastettuni vanhempien\nkanssa! Hankittakoon minulle täällä toimeentulo, annettakoon minulle\npieni kirjurin- tai rahanperijänpaikka, ja minä olen pitävä itseäni\nonnellisena.\n\nHeidän vaihdettuansa vielä muutamia sanoja Wilhelm lähti luvattuansa\nseuraavana aamuna mennä vanhempien luo ja katsoa, mitä hän voisi\nsaada aikaan. Hän oli tuskin päässyt yksikseen, kun hänen jo täytyi\nilmaista tunteitansa seuraavin huudahduksin: Onneton Melina, ei sinun\nammatissasi, vaan sinussa itsessäsi on se viheliäisyys, jota et pysty\nvallitsemaan! Kukapa tässä maailmassa, joka ilman sisäistä kutsumusta\nryhtyy johonkin ammattiin, taiteilijantehtävään tai mihinkä muuhun\nelämäntehtävään tahansa, ei tuntisi aivan kuten sinäkin, asemaansa\nsietämättömäksi? Ken luonnonlahjalla varustettuna on syntynyt\nkyvyksi, löytää siitä kauneimman elämänsä! Ei mikään maan päällä ole\nvailla vaivannäköä! Ainoastansa sisäinen taipumus, mielihalu, rakkaus\nauttavat meitä esteitä voittamaan, raivaamaan teitä ja kohoutumaan\nsiitä ahtaasta piiristä, missä toiset surkeasti värjöttävät.\nSinulle eivät näyttämön palkit ole muuta kuin palkkeja ja osat\nmuuta kuin mitä koulupojalle hänen läksynsä. Katselijat sinusta\novat sellaisia, miltä he omasta itsestänsä arkipäivinä näyttävät.\nSinulle siis todella voisi olla yhdentekevää istua pulpetin takana\nviivoitettujen kirjojen ääressä, merkitä korkoja ja poimia numeroita.\nSinä et tunne samaan polttopisteeseen yhtynyttä kokonaisuutta,\njonka yksin henki keksii, käsittää ja esittää. Sinä et tunne, että\nihmisissä elää parempi kipinä, joka, jollei se saa ravintoa, jollei\nsitä viritetä, joutuu yhä syvemmälle jokapäiväisten tarpeiden ja\nvälinpitämättömyyden tuhan peittoon ja kuitenkin vasta myöhään ja\ntuskin milloinkaan tyystin sammuu. Sinulla ei ole sielussasi mitään\nvoimaa puhaltaaksesi sen liekkiin, eikä omassa sydämessäsi mitään\nrikkautta antaaksesi sille ravintoa, kun sen kerran olet viriämään\nsaanut. Nälkä ajaa sinua, hankaluudet ovat sinulle vastenmieliset,\neikä sinulla ole kykyä käsittää, että jokaisessa ammatissa väijyvät\nnämä viholliset, jotka ovat voitettavissa vain iloisella ja tyynellä\nmielellä. Sinä menettelet oikein halutessasi aivan tavallista\npaikkaa, sillä kuinkapa voisitkaan täyttää sellaisen, joka vaatii\nhenkeä ja rohkeutta? Anna soturille, valtiomiehelle, hengellisen\nsäädyn edustajalle se ajatustapa, mikä sinulla on, ja yhtä suurella\noikeudella hän on valittava säätynsä viheliäisyyttä. Niin, eiköpähän\nole ollut sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat olleet niin kokonaan\nvailla kaikkea elämäntuntoa, että ovat julistaneet kuolevaisten\nkoko elämän ja olon mitättömäksi, murheelliseksi ja arvottomaksi\nolemiseksi? Jos liikkuisivat sinun sielussasi elävinä toimivien\nihmisten hahmot, jos lämmittäisi sinun rintaasi myötätunnon tuli,\njos levittäytyisi yli koko olemuksesi se tunnelma, joka tulee\nihmisen sisimmästä, jos sinun kielesi äänet, sinun huuliesi sanat\nolisivat suloiset kuulla, jos sinulla olisi kyllin syvä itsetunto,\nniin varmasti sinä etsisit paikan ja tilaisuuden voidaksesi herättää\ntoisissa niitä tunteita, joita pystyt ilmituomaan.\n\nNäin puhellessaan ja ajatellessaan ystävämme oli riisuutunut ja nousi\nsyvintä mielihyvää tuntien vuoteeseen. Hänen sielussansa punoutui\nkokonainen tarina siitä, mitä hän arvottoman koittavan päivän sijassa\ntekisi, suloiset kuvitelmat saattelivat häntä leppoisasti unen maille\nja uskoivat hänet siellä sisartensa, unien, huomaan, jotka hänet\navoimin sylin ottivat vastaan ja ympäröivät ystävämme uinuvan pään\ntaivaan tunnuskuvalla.\n\nAamulla varhain hän jo taas oli hereillä ja mietti edessä olevaa\nvälitystointansa. Hän palasi hylättyjen vanhempien taloon, missä\nhänet ihmetellen otettiin vastaan. Hän esitti tarjouksensa\nerittäin vaatimattomasti ja huomasi edessään piankin sekä enemmän\nettä vähemmän vaikeuksia kuin hän oli luullut. Oli tapahtunut\nmikä oli tapahtunut, ja vaikka perin ankarat ja kovasydämiset\nihmiset tavallisesti asettuvat väkivoimin sitä vastaan, mikä on\nollutta ja mitä ei voi muuttaa, ja siten lisäävät onnettomuutta,\nniin on sitävastoin sillä, mikä on tapahtunut, useimpien mieliin\nvastustamaton vaikutusvalta, ja se, mikä näytti mahdottomalta, joutuu\nheti paikalla, kun se kerran on tapahtunut, jokapäiväisen elämän\ntapahtumain joukkoon. Oli siis piankin saatu sovituksi, että herra\nMelina naisi tyttären. Mutta sitävastoin ei tyttö huonon käytöksensä\nvuoksi saisi mitään myötäjäisiä ja hänen tuli luvata jättää isän\nhoitoon pientä korkoa vastaan erään tädin tekemä jälkisäädös.\nToinen kohta, joka koski aivan vaatimatonta elatusta, kohtasi jo\nsuurempia vaikeuksia. Ei tahdottu tuota onnetonta tyttö rukkaa\nnähdäkään. Ei tahdottu karkuun lähtenyttä miestä hyväksyä jäseneksi\nsellaiseen arvossapidettyyn perheeseen, joka oli sukua jopa eräälle\nsuperintendentille. Yhtä vähän voitiin toivoa, että ruhtinaskunnan\nvirastot antaisivat hänelle paikan. Molemmat vanhemmista olivat yhtä\nankarasti tätä vastaan, ja Wilhelm, joka hyvin innokkaasti puhui\nasian puolesta, hän kun ei suonut tuon miehen, jota hän halveksi,\njoutuvan takaisin teatteriin, ollen vakuutettu siitä, ettei tämä\nollut niin suuren onnen arvoinen, ei voinut, huolimatta monista\nponnistuksistaan, saada mitään aikaan. Jos hän olisi tuntenut\nsalaiset vaikuttimet, niin hän ei olisi viitsinyt nähdä niin suurta\nvaivaa vanhempien taivuttamiseksi. Sillä isä, joka kernaasti olisi\npitänyt tyttären luonaan, vihasi nuorta miestä, koskapa hänen\nvaimonsa oli iskenyt silmänsä häneen, eikä tämä voinut sietää\nsilmäinsä alla tytärpuoltaan onnellisena kilpailijanaan. Ja niin\ntäytyi Melinan vastoin tahtoaan muutaman päivän kuluttua lähteä\nmatkaan saadakseen jossakin seurueessa toimeentulonsa yhdessä nuoren\nmorsiamensa kanssa, joka jo osoitti suurta halua päästä näkemään\nmaailmaa ja näyttämään itseään maailmalle.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\nOnnellinen nuoruus! Onnelliset ensimmäisen rakkaudenkaipuun ajat!\nIhminen on silloin kuin lapsi, joka pitkät hetket huvitteleikse\nkaiulla, yksin suorittaa keskustelun vaivat ja on tyytyväinen\nseurusteluun, vaikkapa näkymätön puhelija toistaa vain huudettujen\nsanojen viimeiset tavut.\n\nNäin oli Wilhelmin laita hänen intohimonsa alkuaikoina, mutta\nvarsinkin sen myöhemmässä vaiheessa antaessaan Marianelle tunteensa\nkaiken rikkauden ja pitäessään tällöin itseään kerjurina, joka eli\nlemmittynsä almuista. Ja niinkuin jokin seutu auringon valaisemana\nnäyttää meistä ihastuttavammalta, vieläpä ainoastaan silloin\nihastuttavalta, niin oli myös hänen silmissään kauniimpaa ja\nihanampaa kaikki, mikä Marianea ympäröi ja koski.\n\nKuinka usein hän seisoikaan näyttämöllä kulissien välissä,\nminkä etuoikeuden hän oli pyynnöstä saanut teatterinjohtajalta.\nPerspektiivin luoma lumous oli siten kyllä mennyttä, mutta rakkauden\nvielä mahtavampi taikavoima alkoi nyt vasta vaikuttaa. Tuntikausia\nhän voi seisoa likaisen valaistustelineen ääressä, hengittää sisäänsä\ntalilamppujen käryä, katsella näyttämöllä liikkuvaa sydänkäpyään.\nKun tyttö jälleen tuli takaisin ja loi häneen ystävällisen katseen,\ntunsi Wilhelm siinä keskellä näyttämölaitteiden rimoja ja lautoja\nsiirtyneensä paratiisilliseen oloon ja hurmioon. Näyttämöä varten\ntäytetyt karitsat, palttinaiset vesiputoukset, pahvista tehdyt\nruusupensaat ja toispuoliset olkimajat herättivät hänessä muinaisen\npaimenmaailman herttaisen runollisia kuvia. Eivät edes läheltä\nkatsoen rumat tanssijattaret olleet hänelle aina vastenmieliset,\nhe kun seisoivat samoilla palkeilla kuin hänen armaimpansa. Ja se\non varma, että rakkaus, joka herätäkseen tarvitsee ruusulehtoja,\nmyrttimetsiä ja kuutamoa, voi kuvitella jopa höylänlastut ja\npaperikaistaleetkin eläväksi luonnoksi. Se on niin väkevä mauste,\nettä mauttomat ja äitelät liemetkin siitä voivat tulla maukkaiksi.\n\nSellaista maustetta todella tarvittiin tekemään siedettäväksi, jopa\najan oloon mieluisaksi se tila, missä hän yleensä tapasi Marianen\nhuoneen, jopa joskus hänet itsensäkin.\n\nWilhelmille, joka oli kasvanut hienossa porvarikodissa, oli\njärjestys ja puhtaus se ilmapiiri, jossa hän hengitti, ja saatuaan\nisän puolelta perinnöksi osan tämän komeiluhalusta hän osasi\npoikavuosinaan sisustaa hyvään kuntoon huoneensa, jota hän piti\npikku valtakuntanaan. Hänen vuodeverhonsa olivat vedetyt ylös suurin\npoimuin ja varustetut tupsuilla, kuten mikäkin valtaistuin. Hän oli\nhankkinut maton keskelle permantoa ja hienon pöytäliinan. Kirjansa\nja tavaransa hän asetteli ja sovitteli melkein koneellisesti niin,\nettä joku alankomaalainen maalari olisi niistä voinut saada aiheita\nlaatukuviinsa. Hän kietoi päähänsä valkoisen lakin kuin minkäkin\nturbaanin ja antoi lyhentää yönuttunsa hihat itämaiseen tapaan.\nSyyksi tähän hän kuitenkin sanoi, että avarat, pitkät hihat olivat\nhänelle kirjoittaessa esteenä. Ollessaan iltaisin aivan yksinään,\ntarvitsematta enää pelätä tulevansa häirityksi, oli hänellä\ntavallisesti silkkinen vyö vyötäisillään, ja hänen tiedettiin\nuseinkin pistäneen tikarin, jonka hän oli ottanut jostakin vanhasta\nvaruskamarista, vyöhönsä ja niin lausuneen ja harjoitelleen hänelle\nannettuja traagillisia osia, vieläpä samassa mielessä matolle\npolvistuneena lukeneen rukouksensa.\n\nKuinka onnellinen olikaan entisinä aikoina hänen mielestään\nnäyttelijä, joka omisti suuret määrät komeita pukuja, sotisopia\nja aseita ja joka aina harjoitti jaloa tointa, näyttelijä, jonka\nhenki tuntui heijastavan ihaninta ja komeinta, mitä maailma oli\nilmituonut suhteita, käsityksiä ja intohimoja. Samaten Wilhelm\najatteli näyttelijän kotoisen elämän arvokkaiden tekojen ja toimien\nsarjaksi, joiden huippuna oli näyttämöllä esiintyminen, samoin kuin\nhopea puhdistustulessa kauan heiluteltuna vihdoin ilmestyy värillisen\nkauniina sepän eteen ja hänelle samalla osoittaa, että metalli nyt on\npuhdistunut kaikista vieraista lisistä.\n\nKuinka hän hätkähtikään alussa ollessaan rakastettunsa luona ja\nkatsellessaan sen onnen pilven läpi, joka häntä ympäröi, syrjästä\npäin pöytiä, tuoleja ja lattiaa. Tilapäisen, keveän ja väärän\nulkokiillon sirpaleet olivat hajallaan hurjassa epäjärjestyksessä\nkuin suomustetun kalan loistava puku. Inhimillisen puhtauden\nvälineet, kuten kammat, saippuat ja liinat, eivät olleet myöskään\nkätkössä, yhtä vähän kuin niiden tarkoituksen jäljet. Nuotit,\ntorvelle käärityt vihkot ja kengät, alusvaatteet ja tekokukat,\nlippaat, hiusneulat, ihomaalirasiat ja nauhat, kirjat ja olkihatut\neivät halveksineet yksikään toistensa naapuruutta, kaikkia\nniitä yhdisti yhteinen elementti, ihojauhe ja pöly. Kun Wilhelm\nkuitenkin Marianen läsnäollessa tuskin mitään muuta huomasikaan,\nja koska päinvastoin kaikki, mikä Marianelle kuului, mikä häntä\noli koskettanut, pakostakin tuli Wilhelmille rakkaaksi, näki hän\nlopuksi tässä sekasortoisessa taloudenpidossa sellaisen viehätyksen,\njota hän ei koskaan ollut tuntenut omassa upeassa prameudessaan.\nHänestä tuntui -- siirtäessään milloin syrjään Marianen kureliivin\npäästäkseen klaveerin ääreen, milloin pannessaan hänen hameensa\nvuoteelle voidakseen istuutua, kun Mariane itse kainostelemattomassa\navomielisyydessään ei koettanut salata sellaista, mikä tavallisesti\nkätketään toiselta -- hänestä tuntui, sanon minä, kuin tulisi tyttö\nhänelle joka hetki läheisemmäksi, kuin heidän välilleen näkymättömin\nsitein lujittuisi yhteys. Yhtä helppoa hänen ei ollut yhdistää\nkäsitteisiinsä niiden toisten näyttelijäin esiintymistä, jotka\nhän monesti ensi käynneillänsä tapasi Marianen luona. Puuhakkaina\ntyhjäntoimittamisessa he näyttivät kaikkein vähimmin ajattelevan\nammattiansa ja tehtäväänsä. Kappaleen runollisesta arvosta hän ei\nheidän koskaan kuullut puhuvan eikä lausuvan siitä oikeaa eikä\nväärää arvostelua. Siitä vain aina oli kysymys: Mitä kappale\n_tuottaa_? Onko se vetonaula? Kuinka kauan se pysyy näyttämöllä?\nKuinka kauan sitä voidaan näytellä? Tämäntapaisia kysymyksiä ja\nhuomautuksia riitti runsaasti. Sitten tavallisesti käytiin johtajan\nkimppuun: hän oli liian kitsas palkkoihin nähden ja erikoisesti\nsitä tai tätä kohtaan puolueellinen. Sitten sai yleisö osansa:\nse harvoin suosionosoituksillaan osasi oikeaan. Ja sitten, että\nsaksalainen näyttämö alituisesti oli paranemassa, että näyttelijää\nyhä enemmän aletaan kunnioittaa ja ettei häntä koskaan voitu kylliksi\nkunnioittaa. Sitten puhuttiin paljon kahviloista ja viinituvista\nja mitä niissä oli tapahtunut, kuinka paljon jollakin toverilla\noli velkoja ja kuinka paljon hän sai niihin palkastaan luovuttaa,\nviikkopalkkojen epäsuhtaisuudesta, vastapuolueen juonista; minkä\njälkeen kuitenkin lopuksi tuli esille yleisön osoittama suuri ja\nansaittu huomaavaisuus, unohtamatta myöskään teatterin vaikutusta\nkansakunnan ja maailman sivistykseen. Kaikki nämä seikat, jotka\nmuutoin jo olivat tuottaneet Wilhelmille monta levotonta hetkeä,\npalasivat taas elävinä hänen mieleensä, kun hän hevosensa selässä\nverkalleen ratsasti kotia kohti ja mietiskeli niitä erilaisia\ntapahtumia, jotka häntä olivat kohdanneet. Hän oli omin silmin saanut\nnähdä, minkälaisen hälinän nuoren tytön pako oli herättänyt kunnon\nporvariperheessä, vieläpä koko pikkukaupungissa; kohtaus maantiellä\nja virkahuoneessa, Melinan mielipiteet ja mitä muuta oli tapahtunut,\nkaikki tämä kohosi taas hänen eteensä ja saattoi hänen vilkkaan,\nasioihin tunkevan mielensä murheelliseen levottomuudentilaan, jota\nhän ei kauaa sietänyt, vaan kannusti hevostaan ja kiidätti kohti\nkaupunkia.\n\nMutta tälläkin tiellä hän syöksyi kohti uusia ikävyyksiä. Werner,\nhänen ystävänsä ja tuleva lankonsa, kuten toivottiin, odotti häntä\naloittaakseen hänen kanssaan vakavan, tärkeän ja odottamattoman\nkeskustelun.\n\nWerner oli noita koeteltuja, esiintymisessään varmoja ihmisiä, joita\ntavallisesti sanotaan kylmiksi luonteiksi, koska he eivät pikaisesti\neivätkä nopeasti päästä tunteitansa purkautumaan, vaikka aihettakin\nolisi. Myöskin hänen seurustelunsa Wilhelmin kanssa oli alinomaista\nkiistakannalla oloa, joka vain oli omansa tekemään heidän keskinäisen\nrakkautensa sitä lujemmaksi, sillä huolimatta katsantokannan\nerilaisuudesta he kumpikin huomasivat toistensa hyvät puolet. Werner\nluki jonkin verran omaksi ansiokseen sen, että hän näytti toisinaan\nvoivan pitää aisoissa Wilhelmin oivallisen, joskin tilaisuuden\nsattuessa lemmenseikkailuihin taipuisan mielen, ja Wilhelm tunsi\nusein erinomaista voitonriemua saadessaan lämpimien tunteiden kuohuun\njoutuneen harkitsevan ystävänsä omille teilleen mukanaan. Näin\ntoinen piti toistaan harjoituskenttänään. He tottuivat tapaamaan\ntoisensa joka päivä; ja täytyi sanoa, että halu olla yhdessä, puhella\nkeskenään oli saanut yllykettä siitä, että heidän oli mahdoton päästä\nyhteisymmärrykseen. Itse asiassa he, koska he molemmat olivat hyviä\nihmisiä, kulkivat rinnakkain ja yhdessä samaa päämäärää kohti eivätkä\nkoskaan voineet käsittää, miksikä ei kumpikaan voinut toistaan saada\nomaa mielipidettään omaksumaan.\n\nWerner oli jo joku aika sitten huomannut, että Wilhelmin käynnit\nharvenivat, että hän hänen mieliaiheidensa puheeksi joutuessa\njyrkästi ja hajamielisenä vaikeni, ettei hän enää syventynyt\ninnoissaan kehittelemään outoja kuvitelmiaan. Tämmöisessähän juuri\nvapaa, ystävän läsnäolosta lepoa ja tyydytystä löytävä mieli\nvarmimmin tulee ilmi. Täsmällinen ja harkitseva Werner luuli ensin\nvian olevan omassa käytöksessään, kunnes eräät kaupungilla kuulemansa\njuorut hänet saattoivat oikeille jäljille ja eräät Wilhelmin\nvaromattomuudet johtivat hänet varmuutta lähemmäksi. Hän ryhtyi\ntutkimaan asiaa ja saikin pian selville, että Wilhelm joku aika\nsitten julkisesti oli käynyt erään näyttelijättären luona, puhellut\nhänen kanssaan teatterissa ja saattanut hänet kotiin. Werner olisi\nollut lohduton, jos hänellä olisi ollut tiedossaan myös ystävänsä\nyölliset kohtaukset, sillä hän sai kuulla, että Mariane oli kiehtova\ntyttö, joka todennäköisesti veisi hänen ystävänsä rahat ja sen ohella\nantoi mitä arvottomimman rakastajan ylläpitää itseään.\n\nNiin pian kuin hän oli päässyt epäilyksestä mahdollisimman suureen\nvarmuuteen, päätti hän käydä Wilhelmin kimppuun, ja hänellä oli\nkaikki sitä varten täysin valmiina tämän apeana ja alla päin\npalatessa matkaltaan.\n\nWerner toi vielä samana iltana esiin kaiken, mitä hän tiesi,\nensin aivan rauhallisesti, sitten hyvää tarkoittavan ystävyyden\nvaativalla vakavuudella, ei jättänyt piirrettäkään epäselväksi ja\nantoi ystävänsä maistaa kaiken sen katkeruuden, jota tyyniluontoiset\nihmiset hyveellisellä vahingonilolla mielellään ja anteliaasti\nvuodattavat rakastavaisille. Mutta kuten on ymmärrettävissä, hän sai\nvarsin vähän aikaan. Wilhelm vastasi kiihtyneenä, mutta kuitenkin\nsuurella varmuudella: Sinä et tunne tyttöä! Näennäiset seikat eivät\nkenties ole hänen edukseen, mutta minä olen hänen uskollisuudestaan\nja hyveestään yhtä varma kuin omasta rakkaudestani.\n\nWerner pysyi syytöksessään ja tarjoutui hankkimaan todistuksia ja\ntodistajia. Wilhelm hylkäsi kaiken tällaisen ja poistui ystävänsä\nluota pahoillaan ja järkytettynä, kuten se, jota taitamaton\nhammaslääkäri on tarttunut kiinni vialliseen, lujasti paikoillaan\nolevaan hampaaseen ja turhaan on sitä kiskonut.\n\nWilhelm huomasi suureksi mielipahakseen, että Marianen kauniin\nkuvan olivat häneltä sumentaneet ja melkein vääristelleet ensiksi\nmatkan hänessä herättämät oudot mielikuvat ja sitten Wernerin\ntylyys. Hän turvautui varmimpaan keinoon palauttaakseen sen entiseen\nkirkkauteen ja kauneuteen rientämällä totuttuja teitä hänen luokseen\nyöllä. Mariane otti hänet vastaan suurella riemulla, sillä hän oli\ntullessaan ratsastanut rakastettunsa asunnon ohitse, Mariane oli\nhäntä tänä yönä odottanut, ja on selvää, että kaikki epäilyt piankin\nkaikkosivat hänen sydämestään. Vieläpä Marianen hellyys avasi jälleen\nkoko hänen luottamuksensa ja hän kertoi lemmityllensä, kuinka suurta\nvääryyttä yleisö ja hänen ystävänsä olivat Marianelle tehneet.\n\nVilkkaassa keskustelussa niistä ja näistä he joutuivat tuttavuutensa\nensi aikoihin, joiden muisteleminen pysyy kahden rakastavaisen\nihanimpana puheenaiheena. Ensimmäiset askelet, jotka vievät meidät\nrakkauden sokkelotarhaan, ovat niin suloiset ja ensimmäiset näköalat\nniin hurmaavat, että ihminen ne muistissaan liiankin mielellään elää\nuudestaan. Kumpikin puoli koettaa pysytellä toisesta edellä: toinen\non muka ennemmin, epäitsekkäämmin rakastanut, ja tässä kilpailussa\ntahtoo kumpikin mieluummin joutua tappiolle kuin voittaa.\n\nWilhelm kertoi Marianelle taaskin uudestaan, minkä tämä jo usein oli\nkuullut, kuinka Mariane oli piankin saanut hänen mielenkiintonsa\nkäännetyksi pois näytelmästä ja kiinnittänyt sen kokonaan itseensä,\nettä hänen olemuksensa, hänen näyttelemisensä, hänen äänensä oli\nhänet hurmannut, kuinka hän lopulta oli käynyt katsomassa vain\nniitä kappaleita, joissa hän oli näytellyt, kuinka hän vihdoin oli\nhiipinyt näyttämön puolelle, usein hänen huomaamattaan seisonut hänen\nvierellään. Sitten hän ihastuksissaan puhui niistä onnellisista\nilloista, joina hän oli saanut tilaisuuden osoittaa hänelle\npalvelevaisuuttaan ja päästä keskusteluun hänen kanssaan.\n\nMariane taas puolestaan ei tahtonut myöntää, että hän niin kauan\nolisi ollut Wilhelmiä huomaamatta. Hän väitti nähneensä hänet\nkävelyllä ja kuvasi hänelle todistukseksi sen puvun, mikä hänellä\ntuona päivänä oli ollut. Hän väitti, että Wilhelm oli häntä silloin\nmiellyttänyt edellä muiden ja että hän oli toivonut saavansa tutustua\nhäneen.\n\nKuinka kernaasti Wilhelm tuota kaikkea uskoikaan! Kuinka mielellään\nantoikaan hän itselleen uskotella, että Mariane Wilhelmin pyrkiessä\nhäntä lähestymään oli tuntenut vastustamatonta vetoa, että\nMariane tahallaan oli kulissien välissä tullut hänen viereensä\nnähdäkseen häntä lähempää ja tehdäkseen tuttavuutta hänen kanssaan\nja että Mariane vihdoin, kun Wilhelmin kainous ja ujous ei ollut\nvoitettavissa, oli itse tarjonnut hänelle tilaisuuden ja hänet\nmelkeinpä pakottanut noutamaan lasin mehuvettä.\n\nTässä suloisessa kiistassa, jota käytiin kaikista heidän lyhyen\nlemmentarinansa pienistä yksityisseikoista, hetket kuluivat\nheiltä nopeasti ja Wilhelm poistui rakastettunsa luota täysin\nrauhoittuneena, siinä vakaassa päätöksessä, että hän viipymättä\ntoteuttaisi aikeensa.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\n\nIsä ja äiti olivat pitäneet huolta matkavalmistuksista; vain eräät\nvaatetukseen kuuluvat pikkuseikat viivyttivät hänen lähtöään\nmuutamalla päivällä. Wilhelm käytti tämän ajan kirjoittaakseen\nMarianelle kirjeen, missä hän vihdoin halusi ottaa puheeksi sen\nasian, jota hän tähän saakka aina oli välttänyt koskettelemasta\nheidän keskusteluissaan. Näin kuului tuo kirje:\n\n\"Yö, joka muulloin on minua verhonnut sinun sylissäsi, kietoo\nminut suloiseen vaippaansa tätä ajatellessani ja kirjoittaessani,\nkaikki, mitä teen ja ajattelen, tapahtuu vain sinun vuoksesi. Ah,\nMariane! Minun miehistä onnellisimman on mieleni kuin sulhasen,\njoka aavistellen, mikä uusi maailma hänessä ja hänen kauttaan on\nkehittyvä, seisoo vihkimämatolla ja pyhien menojen aikana mieli\ntäynnä ajatuksia siirtyy niiden salaperäisten verhojen eteen, joiden\ntakaa rakkauden armas sulo lehahtaa häntä vastaan.\n\n\"Olen voittanut itseni ja ollut muutaman päivän sinua näkemättä;\nse oli helppoa, sen korvauksen toivossa, että ikuisesti saan olla\nkanssasi, kokonaan jäädä omaksesi! Tuleeko minun jälleen toistaa mitä\ntoivon? Ja kuitenkin se on välttämätöntä, sillä näyttää siltä, kuin\net olisi minua tähän saakka ymmärtänyt.\n\n\"Kuinka usein olenkaan uskollisuuden hiljaisin äänin -- uskollisuus\nkun tahtoessaan kaiken omanaan pitää uskaltaa niin vähän sanoa\n-- tiedustellut sinun sydämeltäsi ikuisen liiton kaipuuta. Olet\nvarmasti minut ymmärtänyt, sillä sinunkin sydämessäsi täytyy tuon\ntoivon versoa. Olet saanut minua tuta jokaisessa suudelmassa,\nnoiden onnellisten iltojen hyväilevässä rauhassa. Silloin opin\ntuntemaan vaatimattomuutesi, ja kuinka rakkauteni siitä yltyi!\nMissä toinen olisi teeskennellyt ylenpalttisesti päivänpaistetta\ntuhlaten saadakseen rakastajansa sydämessä päätöksen kypsymään,\nhoukutellakseen esiin tunnustuksen, lujittaakseen lupauksen, juuri\nsiinä sinä arkailet, suljet jälleen rakastettusi puoleksi avautuneen\nsydämen ja koetat näennäisellä välinpitämättömyydellä salata\nmyöntymystäsi. Mutta minäpä ymmärrän sinut. Mikä kurjimus olisinkaan,\njollen näistä merkeistä tahtoisi tuntea puhdasta, epäitsekästä,\nvain ystävästä huolehtivaa rakkautta! Usko itsesi minulle ja ole\nlevollinen! Me kuulumme toisillemme, eikä kumpikaan kadota mitään,\njos me elämme toisillemme.\n\n\"Ota vastaan minun käteni, vielä kerran tämä juhlallinen, mutta\ntarpeeton merkki! Kaikki rakkauden ilot me olemme kokeneet, mutta\nuutta autuutta on meille tarjona ajatellessamme tämän kestävyyttä.\nÄlä kysy, kuinka! Älä murehdi! Kohtalo murehtii rakkauden puolesta,\nja sitä varmemmin, kun rakkaus on huoleton ja tyytyväinen.\n\n\"Sydämeni on jo kauan sitten jättänyt vanhempieni kodin; se on sinun\nluonasi; samoin kuin henkeni leijailee näyttämöllä. Oi rakkaani!\nOnkohan kenenkään ihmisen suotu saada toiveensa yhtymään sillä tavoin\nkuin minun? En saa unta silmiini, ja niinkuin ikuinen aamurusko sinun\nrakkautesi ja onnesi väikkyy edessäni ylös ja alas.\n\n\"Tuskin voin pidättää itseäni paikallani, tuskin estää itseäni\nrientämästä tykösi pakottaakseni sinua suostumaan ja heti huomenna\njatkaakseni matkaani maailmalle päämäärääni tavoittelemaan. -- Ei,\ntahdon hillitä itseni! En tahdo harkitsematta menetellä tyhmästi\nja uhkarohkeasti; minun suunnitelmani on valmis, ja tahdon sen\nrauhallisesti suorittaa.\n\n\"Tunnen teatterinjohtaja Serlon, suuntaan matkani suoraan hänen\nluokseen. Vuosi sitten hän usein eräille henkilökuntansa jäsenille\nlausui sen toivomuksen, että heillä olisi rahtunen sitä intoa ja\niloa, jota minussa teatteri herättää, ja minä olen hänelle varmasti\ntervetullut, sillä teidän seurueeseenne en tahtoisi liittyä, siihen\nminulla on omat syyni. Sitäpaitsi Serlo antaa näytäntöjä niin kaukana\ntäältä, että aluksi voin pitää teatteriinmenoni salassa. Siedettävän\ntoimeentulon siellä kyllä heti saan. Minä perehdyn yleisöön ja\nympäristööni, opin tuntemaan seurueen ja käyn sitten noutamassa sinut\nsinne.\n\n\"Mariane, sinä näet, kuinka osaan voittaa itseni, saadakseni sinut\nvarmasti omakseni. Sillä en rohkene aivan elävästi kuvitella,\nkuinka voin olla niin kauan sinua näkemättä, tietää sinun olevan\navarassa maailmassa. Kun sitten taas kuvittelen rakkauttasi, joka on\nminulle turvana kaikkea vastaan, jollet hylkää pyyntöäni, ennenkuin\neroamme, ja sinä papin edessä ojennat minulle kätesi, olen lähtevä\nrauhallisena matkaani. Meidän välillämme on vain yksi kaava, mutta se\non kaunis kaava, taivaan siunaus liittyneenä maalliseen siunaukseen.\nNaapurivaltiossa se käy helposti ja salaisesti.\n\n\"Alkuun päästäksemme minulla on rahaa kyllin. Me jaamme keskenämme ja\nsiitä riittää meille molemmille; ennenkuin se on loppuun kulutettu,\nauttaa taivas edelleen.\n\n\"Niin, rakkaani, minua ei ollenkaan huolestuta. Mikä näin suurella\nriemulla aletaan, on epäilemättä johtava onnelliseen loppuun. En ole\nkoskaan epäillyt, ettei ihminen löytäisi maailmassa toimeentuloansa,\nkunhan vain hänen aikeensa on vakava, ja minä tunnen, että minussa\non kyllin rohkeata mieltä hankkiakseni runsaan elatuksen kahdelle,\njopa useammille. Maailma on kiittämätön, sanovat monet. En ole vielä\nhuomannut, että se olisi kiittämätön, kunhan vain osaa oikealla\ntavalla jotakin sen hyväksi tehdä. Koko sieluni syttyy hehkuun\najatellessani, että vihdoinkin kerran saan esiintyä ja ihmisten\nsydämille puhua, mitä he niin kauan ovat kaivanneet kuulevansa.\nKuinka monta tuhatta kertaa onkaan minua, joka olen niin ihastunut\nteatterin erinomaisuuteen, sydämessäni ahdistanut, kun olen nähnyt\nmitä viheliäisimpien raukkojen kuvittelevan, että he muka pystyvät\nlausumaan suuren, voimakkaan sanan, joka sattuisi meidän sydämeemme!\nSävel, joka puristetaan kaislapillistä, kaikuu paljoa kauniimpana\nja puhtaampana. On kauheata, kuinka nämä oppipojat törkeässä\ntaitamattomuudessaan tekevät syntiä.\n\n\"Näyttämö on usein ollut riidassa saarnastuolin kanssa. Niiden ei\ntulisi mielestäni kiistellä keskenään. Kuinka olisikaan toivottavaa,\nettä kummastakin paikasta ainoastansa jalot ihmiset ylistäisivät\nJumalaa ja luontoa! Nämä eivät ole mitään unelmia, armaani! Niinkuin\nminä sinun povellasi olen voinut tuntea, että sinä olet rakkaudessa,\nniin minäkin vetoan tuohon loistavaan ajatukseen ja sanon -- en\ntahdo sitä julkilausua, mutta toivon, että me kerran yhdessä hyvinä\nhenkinä esiintyisimme ihmisille, avaisimme heidän sydämensä, saisimme\nkoskettaa heidän sieluihinsa ja valmistaa heille taivaallisia\nnautinnoita, niin totta kuin minulle sinun sylissäsi on suotu iloja,\njoita ei milloinkaan voi olla sanomatta taivaallisiksi, koska me\nnoina hetkinä tunnemme olevamme irti itsestämme ja yläpuolella oman\nitsemme.\n\n\"En voi lopettaa. Olen jo sanonut liian paljon, enkä tiedä, olenko\nsinulle jo kaiken sanonut, kaiken mikä _sinua_ koskee, sillä mitkään\nsanat eivät pysty ilmaisemaan sen pyörän liikettä, joka sydämessäni\npyörii.\n\n\"Ota kuitenkin tämä paperi, armaani! Olen sen läpilukenut ja huomaan,\nettä minun pitäisi alkaa alusta. Se sisältää kuitenkin kaiken, mikä\nsinun on tarpeen tietää, mikä sinulle on valmistuksena, kun minä\npian suloisen rakkauden riemulla palaan jälleen syliisi. Minusta\ntuntuu, kuin olisin vanki, joka tyrmässään kuunnellen viilaa poikki\nkahleitaan. Sanon hyvää yötä huolettomina nukkuville vanhemmilleni!\n-- Jää hyvästi, armaani! Jää hyvästi! Tällä kertaa lopetan. Silmäni\novat pari kolme kertaa painuneet umpeen. On jo ohi sydänyön.\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\n\nEi tahtonut tulla loppua sille päivälle, jona Wilhelm kirje somasti\nlaskoksiin taitettuna taskussaan paloi halusta päästä Marianen\nluo. Ja tuskinpa oli vielä tullut pimeä, kun hän vastoin tapaansa\nhiipi rakastettunsa asuntoon. Hän aikoi käydä ilmoittamassa tänään\ntulevansa yökäynnilleen, jättää rakastettunsa jälleen tuokioksi,\npainaa kirjeensä ennen lähtöään hänen käteensä ja sydänyöllä\npalattuaan takaisin saada Marianen suostumuksen tai hyväilyjensä\nvoimalla taivuttaa hänet myöntymään. Hän lennähti rakastettunsa\navoimeen syliin voiden hänen rintaansa vasten painautuessaan tuskin\nsaada sanotuksi mitä oli aikonut. Tunteiden kuohu esti Wilhelmiä\naluksi huomaamasta, etteivät Marianen vastaukset olleet niin\nsydämellisiä kuin muulloin. Mariane ei kuitenkaan kauan voinut salata\nlevotonta mielialaansa. Hän syytti sairautta, pientä pahoinvointia;\nhän valitti päänkipua, hän ei tahtonut suostua siihen ehdotukseen,\nettä Wilhelm tänä yönä tulisi takaisin. Wilhelm ei aavistanut mitään\npahaa, ei pyrkinyt syvemmälle hänen salaisuuksiinsa, mutta hän tunsi,\nettei hetki ollut otollinen kirjeen antamiseen. Hän antoi sen olla\ntaskussaan, ja kun Marianen sekä menettely että sanat kohteliaalla\ntavalla vaativat häntä lähtemään, tempasi hän tyydyttämättömän\nrakkautensa huumassa erään Marianen kaulahuiveista, pisti sen\ntaskuunsa ja irtaantui vastoin tahtoaan hänen huulistaan ja oveltaan.\nHän hiipi kotiansa, mutta ei voinut sielläkään kauan paikallaan olla,\npukeutui uudestaan ja lähti jälleen ulkoilmaan.\n\nKäveltyään muutamia katuja edestakaisin hän kohtasi tuntemattoman\nmiehen, joka kyseli erästä vierassuojaa. Wilhelm tarjoutui näyttämään\nhänelle talon. Vieras tiedusteli kadun nimeä, muutamien matkan\nvarrella olevien suurten rakennusten omistajia, sitten vielä eräitä\nkaupungin poliisijärjestystä koskevia asioita, ja näin he olivat\nsyventyneet varsin mielenkiintoiseen keskusteluun, saapuessaan\nvihdoin majatalon ovelle. Vieras pyysi opastaan astumaan sisään ja\njuomaan lasin punssia hänen kanssaan. Samalla hän mainitsi nimensä\nja syntymäpaikkansa samoinkuin myös ne toimet, jotka olivat hänet\ntänne tuoneet, ja pyysi Wilhelmiltä samanlaista luottamusta. Tämä\nilmoittikin niin hyvin nimensä kuin asuntonsa.\n\nEttekö ole vanhan Meisterin pojanpoika, hänen, jolla oli tuo kaunis\ntaidekokoelma? kysyi vieras.\n\nOlen. Olin kymmenvuotias isoisäni kuollessa, ja minua suretti\nsyvästi, kun nuo kauniit esineet myytiin.\n\nTeidän isänne on niistä saanut suuren summan rahaa.\n\nTe tiedätte siis asiasta.\n\nTiedän kyllä, olen nähnyt tuon aarteen vielä teidän kodissanne.\nIsoisänne ei ollut ainoastaan kokooja, hän ymmärsi taidetta, hän oli\nvarhaisemmin, otollisella hetkellä ollut Italiassa ja oli sieltä\ntuonut muassaan aarteita, joita ei nyt olisi saatavissa hinnasta\nmistään. Hänellä oli parhaiden mestarien oivallisia tauluja.\nUskoi tuskin silmiään selaillessaan hänen käsipiirroksiaan. Hänen\nmarmoriveistoskokoelmassaan oli muutamia arvaamattoman kalliita\nmurtokappaleita. Pronsseja hänellä oli erittäin valaiseva sarja.\nRahoja ja mitaleja hän oli koonnut järjestelmällisesti; hänen\nkaiverretut kivensä olivat kaikkea kiitosta ansaitsevat. Kaikki oli\nmyös hyvin esille asetettu, joskaan vanhan talon huoneet ja salit\neivät olleet tasasuhtaisesti rakennetut.\n\nVoitte ajatella, mitä me lapset kadotimme, kun esineet otettiin alas\nja sullottiin laatikkoihin. Se oli elämäni ensimmäinen murheellinen\naika. Muistan vielä, kuinka tyhjiltä huoneet meistä tuntuivat\nnähdessämme esineiden toisen toisensa jälkeen häviävän, esineiden,\njotka pienestä pitäen olivat olleet rattonamme ja joita me pidimme\nyhtä muuttumattomina kuin taloamme ja itse kaupunkia. Jollen\nerehdy, sijoitti isänne näin vapautuneen pääoman erään naapurin\nkauppaliikkeeseen tullen tavallaan hänen yhtiötoverikseen.\n\nAivan oikein! Ja heidän yhteisyrityksensä ovat hyvin onnistuneet. He\novat näinä kahtenatoista vuonna suuresti kartuttaneet omaisuuttaan\nja ovat molemmat yhä innokkaammin kiinni elinkeinoelämässä. Vanhalla\nWernerillä on myös poika, joka on tähän ammattiin paljoa soveliaampi\nkuin minä.\n\nValitan, että tämä kaupunki on kadottanut, sellaisen kaunistuksen\nkuin isoisänne kokoelman. Minä olin sitä katsomassa vielä vähää\nennen kuin se myytiin ja minun kai on sanottava, että minä olin\nsyynä siihen, että kauppa tehtiin. Eräs rikas aatelismies, suuri\nkokoilija, joka ei kuitenkaan niin suuressa kaupassa luottanut yksin\nomaan arvosteluunsa, lähetti minut tänne ja pyysi neuvoani. Kuusi\npäivää katselin kokoelmia ja seitsemäntenä annoin ystävälleni sen\nneuvon, että hän viivyttelemättä suorittaisi koko vaaditun summan.\nTe hyöritte iloisena poikana usein ympärilläni, selititte minulle\ntaulujen aiheita ja osasitte yleensä antaa tietoja kokoelmista.\n\nMuistan sellaisen henkilön, mutta teitä en olisi häneksi tuntenut.\n\nSiitä onkin jo pitkä aika, ja mehän muutumme kaikki enemmän tai\nvähemmän. Teillä oli, jos aivan oikein muistan, kokoelmassa\nmielitaulunne, jonka luota ette minua tahtoneet ollenkaan päästää.\n\nAivan oikein! Se kuvasi sitä tarinaa, kuinka sairas kuninkaanpoika\nnääntyy rakkaudesta isänsä morsiamen ääressä.\n\nSe ei suinkaan ollut paras taulu, sommittelu ei ollut hyvä, värit\neivät mitään erikoista ja suoritus oli läpeensä maneerimainen.\n\nSitä en ymmärtänyt enkä ymmärrä sitä vieläkään. Aihe minua\nmaalauksissa viehättää, ei taide.\n\nSiinä kohden isoisänne näytti ajattelevan toisin, sillä suurin osa\nhänen kokoelmistaan sisälsi oivallisia taideteoksia, joissa aina sai\nihailla niiden tekijäin ansioita, esittivätpä ne sitten mitä aiheita\ntahansa. Mainittu taulu riippui sitäpaitsi laitimmaisessa etusalissa,\nmikä merkitsi sitä, että hän piti sitä vähäisessä arvossa.\n\nSielläpä me lapset juuri saimmekin aina leikkiä ja siellä tämä\nkuva teki minuun häviämättömän vaikutuksen, jota ei edes teidän\narvostelunne, jota muutoin pidän arvossa, voisi hävittää, vaikkapa\nnyt juuri seisoisimme tuon kuvan edessä. Kuinka surettikaan ja kuinka\nsurettaakaan minua yhä vielä nuorukainen, jonka täytyy poveensa\nkätkeä suloiset mielihalunsa, kaunein perintöosa, minkä luonto on\nmeille antanut, ja tukahduttaa se tuli, jonka tulisi lämmittää\nja elähdyttää häntä itseään ja muita, niin että hänen sisäinen\nolemuksensa nääntyy äärettömiin tuskiin! Kuinka minun onkaan sääli\nsitä onnetonta, jonka on antauduttava jollekin toiselle, kun hänen\nsydämensä jo on löytänyt arvokkaan esineen, johon hän voi kohdistaa\nvilpittömän ja puhtaan kaipuunsa!\n\nNämä tunteet ovat tosin hyvin kaukana niistä mietteistä, joilla\ntaiteenharrastaja tavallisesti katselee suurten mestarien teoksia,\nmutta todennäköistä on, että vähitellen teissä olisi herännyt, jos\nkokoelmat olisivat pysyneet perheenne omaisuutena, ymmärtämys itse\ntaideteoksia kohtaan, niin ettette aina olisi niissä nähnyt vain omaa\nitseänne ja mielitekojanne.\n\nTietysti kokoelmien myynti minua heti suretti, ja minä olen\nkypsyneemmälläkin iällä niitä useasti kaivannut, mutta kun ajattelen,\nettä näin oli, niin sanoakseni, käypä, jotta minussa kehittyisi\nharrastus, luonnonlahja, joka oli vaikuttava elämääni paljoa enemmän\nkuin nuo elottomat kuvat koskaan olisivat vaikuttaneet, tyydyn\nkernaasti siihen, mitä on tapahtunut, ja kunnioitan kohtaloa, joka\nosaa suoda minulle ja itsekullekin sen, mikä parhaaksi on.\n\nValitettavasti kuulen taaskin kerran tuon \"kohtalo\" sanan nuoren\nmiehen suusta, miehen, joka juuri on siinä iässä, missä on tapana\nalistaa omat pursuavat viettymykset korkeampien olentojen tahdon\nalaisiksi.\n\nSiis te ette usko mihinkään kohtaloon? Ette mihinkään valtaan, joka\non yläpuolellamme ja ohjaa kaiken parhaaksemme.\n\nEi ole tässä kysymys minun uskostani, eikä paikka sovelias\nselvitellä, mitenkä minä koetan jossakin määrin saattaa ajatukselleni\nkäsitettäviksi ne asiat, jotka meille kaikille ovat käsittämättömiä.\nTässä on vain siitä kysymys, mikä ajatuskanta on parhaaksemme. Tämän\nmaailman kudelman muodostavat välttämättömyys ja sattuma. Ihmisen\njärki asettuu niiden molempien välille ja osaa niitä vallita. Se\npitää välttämättömyyttä olemassaolonsa perustana, sitä, mikä on\nsatunnaista, se osaa ohjata, johtaa ja hyväkseen käyttää, ja vain\nlujana ja järkkymättä seisten ihminen ansaitsee saada tämän maan\njumalan nimen. Voi sitä, joka nuoresta pitäen tottuu uskottelemaan\nitselleen, että se mikä on välttämätöntä, olisi mielivaltaista, joka\nsiinä, mikä on satunnaista, tahtoo nähdä jonkunlaista järkeä, jonka\nnoudattaminen vieläpä olisi uskontoa. Mitäpä muuta tämä on kuin\nkieltäytymistä omasta järjestään ja antaa omille mielihaluilleen\nehdoton sija ja sananvalta? Me kuvittelemme olevamme hurskaita, kun\nme kevytmielisesti vetelehdimme päivät päästään, annamme mieluisten\nsattumien määrätä olemisemme ja elämisemme ja lopuksi tällaisen\nhäilyvän elämän lopputulokselle annamme jumalallisen kaitselmuksen\nnimen.\n\nOnko teille koskaan sattunut, että pikkuinen asianhaara on saanut\naikaan sen, että olette lähtenyt kulkemaan määrättyä tietä, jolla\nvastaanne on tullut suotuisa tilaisuus ja sarja odottamattomia\ntapahtumia on teidät vihdoin vienyt sellaiseen päämäärään, jota itse\nvielä tuskin olitte saanut näkyviinnekään? Eikö tällainen ole omiansa\nherättämään alistumista kohtaloon, luottamusta kaitselmukseen?\n\nNäin ajatellen ei ainoakaan tyttö voisi säilyttää hyvettään eikä\nkukaan rahojaan kukkarossaan, sillä on yllin kyllin aiheita\nniiden kadottamiseen. Voin iloita vain _sellaisesta_ ihmisestä,\njoka tietää, mikä hänelle ja toisille on hyödyksi, ja koettaa\nrajoittaa mielivaltaansa. Kullakin on oma onnensa käsissään, kuten\ntaiteilijalla raaka-aine, jolle hän tahtoo antaa hahmon. Mutta\ntämän taidon laita on samoin kuin kaiken: vain sen lahja on meillä\nsynnynnäinen, itse taito on meidän opittava ja sitä huolella\nharjoiteltava.\n\nTästä ja muustakin he keskustelivat. Vihdoin he erosivat, eikä\nnäyttänyt siltä, että he sanottavasti olisivat toistensa vakaumuksia\nmuuttaneet; he määräsivät kuitenkin paikan, missä he seuraavana\npäivänä kohtaisivat.\n\nWilhelm käveli vielä joitakin katuja edestakaisin. Hän kuuli\nklarinettien, käyrätorvien ja fagottien soittoa. Hän tunsi povensa\npaisuvan. Läpikulkumatkalla olevat soittajat siinä esittivät\nmieltähivelevää yömusiikkia. Hän puhui heidän kanssaan, ja vähäisestä\nkolikosta he seurasivat Wilhelmiä Marianen asunnolle. Korkeat puut\nkoristivat hänen asumuksensa edustaa. Niiden alle Wilhelm asetti\nlaulajansa; itse hän lepäsi loitompana olevalla penkillä antautuen\nkokonaan vilvoittavassa yössä hänen ympärillään väräjävien sävelten\nvaltaan. Siinä suopeiden tähtien alla loikoessa hänen oma elämänsä\ntuntui hänestä kultaiselta unelmalta. -- Armaanikin kuulee nämä samat\nhuilut, hän ajatteli mielessään; hän tuntee, kenenkä aatos, kenenkä\nrakkaus saa yön niin kauniisti soimaan. Loitollakin ollessamme nämä\nsoinnut yhdistävät meidät, niinkuin aina rakkauden herkin tunnelma,\nolimmepa kuinka kaukana tahansa. Ah! Kaksi rakastavaa sydäntä on kuin\nkaksi magneettikelloa: mitä toisessa liikkuu, sen täytyy toisessakin\nliikkua, sillä samahan se molemmissa vaikuttaa, sama voimahan se\nvirtaa molempien läpi. Voinko hänen sylissään levätessäni ajatella,\nettä on mahdollista hänestä erota? Ja kuitenkin, minä lähden hänen\nluotaan, etsin parannuspaikan rakkaudellemme ja olen aina pitävä\nhänet tykönäni.\n\nKuinka useasti onkaan minulle tapahtunut, että minä hänestä erossa\nollessani, syventyneenä kokonaan häntä ajattelemaan, olen kajotessani\nkirjaan, vaatteeseen tai yleensä johonkin luullut tuntevani hänen\nkätensä kosketuksen, niin täydelleen hänen läsnäolonsa ympäröi minut.\nJa noiden hetkien muisteleminen, jotka kaikkoavat päivänvaloa samaten\nkuin kylmän katselijan silmää, hetken, joita nauttiakseen jumalienkin\nluulisi luopuvan autuuden tuskattomasta olotilasta! Niitä muistella?\nIkäänkuin voisi muistissaan uudistaa juovuttavan pikarin huuman, joka\nkietoo aistimme taivaallisin sitein ja tempaa ne irti kaikesta. -- Ja\nhänen ulkomuotonsa. -- -- Hän vaipui armaansa ajattelemiseen, hänen\nrauhallisuutensa muuttui haluksi, hän syleili puuta, jäähdytti kuumaa\nposkeansa sen kuorta vastaan, ja yön tuuloset imivät halukkaasti\nlevottomana puhtaasta povesta esille huokuvan henkäyksen. Hän\ntunnusteli Marianelta ottamaansa kaulahuivia, se oli unohtunut, se\noli toisen puvun taskussa. Hänen huulensa janosivat, hänen jäsenensä\nvapisivat kaipuusta.\n\nSoitto taukosi, ja hänestä tuntui, kuin hän olisi pudonnut alas siitä\nolopiiristä, missä hänen tunteensa tätä ennen olivat liikkuneet.\nHänen levottomuutensa yltyi, kun suloiset sävelet eivät enää olleet\nylläpitämässä ja lieventämässä hänen tunteitansa. Hän istuutui\nlemmittynsä kynnykselle ja tunsi jo itsensä rauhallisemmaksi. Hän\nsuuteli sitä messinkirengasta, jolla hänen oveansa kolkutettiin, hän\nsuuteli kynnystä, jonka yli hänen jalkansa kulkivat ulos ja sisään,\nja lämmitti sitä povensa tulella. Sitten hän istui jälleen hetkisen\nhiljaa ja ajatteli lemmittyänsä, joka oli tuolla verhojen takana,\nvalkoisessa yöpuvussaan, punainen nauha pään ympäri kiedottuna,\nsuloisessa levossa, ja ajatteli olevansa niin lähellä häntä, että\nhänestä tuntui, kuin Mariane nyt juuri hänestä uneksisi. Hänen\najatuksensa olivat suloiset kuin hämärän hengettäret. Rauha ja kaipuu\nvaihtelivat hänessä. Värisyttäen rakkaus kosketti käsin tuhannet\nkerrat kaikkia hänen sielunsa kieliä. Oli kuin ilmojen soitto olisi\npysähtynyt hänen yllensä kuuntelemaan hänen sydämensä vienoja\nsäveliä. Jos hänellä olisi ollut mukanaan se pääovenavain, joka\nhänelle avasi Marianen oven, ei hän olisi voinut pidättää itseään;\nhän olisi tunkeutunut rakkautensa pyhättöön. Hän poistui kuitenkin\nverkalleen, horjui eteenpäin puoleksi uneksien puiden alla, tahtoi\npäästä kotia ja kääntyi aina uudelleen takaisin. Saatuaan vihdoinkin\nmielensä tyyntymään hän palasi ja katsoi kadunkulmassa vielä kerran\ntaakseen. Mutta silloin hänestä näytti, kuin Marianen ovi olisi\navautunut ja tumma olento astunut siitä ulos. Hän oli liian kaukana\nnähdäkseen selvästi, ja ennenkuin hän oli tointunut sen verran, että\nsai silmänsä suunnatuksi sinnepäin, oli näky jo hävinnyt yöhön;\nloitompana hän luuli näkevänsä sen hiipivän erään valkean talon\nohitse. Hän seisoi siinä ja räpytteli silmiään. Ennenkuin hän oli\nrohkaissut mielensä ja oli valmis rientämään perässä, oli kummitus\nhävinnyt. Mihinkä päin hän sitä seuraisi? Mikä katu oli niellyt tuon\nihmisen, jos hän ollenkaan oli ihminen?\n\nKuten se, jolle salamanvälähdys on kirkastanut osan seutua, heti\nsen jälkeen turhaan pimeässä häikäistyneillä silmillään etsii\nentisiä hahmoja ja polkujen yhteyttä, samoin oli Wilhelmin silmien\nja sydämen laita. Ja kuten sydänyön aave, joka herättää hirvittävää\nkammoa, seuraavissa silmänräpäyksissä, kun ihminen on ehtinyt malttaa\nmielensä, huomataan kauhun synnyttämäksi ja tuo kammottava ilmestys\njättää jälkeensä sydämeen loppumattoman sarjan epäileviä aavistuksia,\nniin oli myöskin Wilhelm mitä suurimmassa levottomuudentilassa,\nkun hän nojatessaan siinä kulmakiveä vasten ei huomannut aamun\nvalkenemista ja kukkojen kiekunaa, ennenkuin ihmisten aamuaskareet\nalkoivat herättää eloa ja ajoivat hänet kotiin.\n\nKotia tullessaan hän oli tuon äkkiarvaamattoman näköhäiriön pätevillä\nsyillä melkein saanut sielustaan karkoitetuksi. Mutta yön ihana\ntunnelma, johon hän nyt ajatuksissaan palasi vain kuin ilmestykseen\nikään, oli myös mennyttä. Sydäntään virkistääkseen, vahvistaakseen\nlopullisesti palaavaa uskoansa hän otti kaulahuivin taanoisen pukunsa\ntaskusta. Sen sisältä putoavan paperilapun kahina irroitti huivin\nhänen huulistaan. Hän nosti sen ylös ja luki:\n\n\"Rakastanhan sinua, pikku hupakko! Mikä sinun olikaan eilen? Tänä\nyönä tulen luoksesi. Uskon kyllä, että sinun on vaikea täältä lähteä.\nMutta ole kärsivällinen, messuiksi tulen perässäsi. Kuuleppas!\nÄlä pue taas päällesi tuota mustanvihreän ruskeaa takkia, näytät\nsiinä Endorin noidalta. Olenhan sinulle lähettänyt valkean yöpuvun\nnimenomaan sitä varten, että tahdon pitää sylissäni valkeaa\nkaritsaista? Lähetä kirjelappusi minulle aina tuon vanhan Sibyllan\nvälityksellä. Hänet on itse paholainen määrännyt Iris-jumalattareksi.\"\n\n\n\n\n\n\nTOINEN KIRJA.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nKen mielestämme innolla pyrkii saavuttamaan jonkin tarkoitusperän,\nvoi, joko sitten kiitämme tai moitimme hänen päämääräänsä, olla varma\nmeidän myötätunnostamme. Mutta niin pian kuin asia on ratkaistu,\nkäännämme heti katseemme hänestä pois. Se, mikä on loppuunsuoritettu\nja ratkaistu, ei voi mitenkään kiinnittää huomiotamme, semminkään jos\nolemme jo alunperin ennustaneet yritykselle huonoa loppua.\n\nSiksipä ei lukijoillemme juurtajaksain tehdäkään selkoa onnettoman\nystävämme surkeudesta ja tuskasta, johon hän joutui nähdessään\ntoivonsa ja toiveidensa näin odottamattomasti tuhoutuneen. Me\npikemmin hyppäämme yli muutaman vuoden ja haemme hänet taas käsiimme\nsieltä, missä toivomme löytävämme hänet jonkinlaisessa toiminnassa\nja ansiotyössä, mainittuamme ensin lyhyesti vain sen verran kuin\nkertomuksen yhtenäisyyden vuoksi on tarpeen.\n\nRutto tai paha kuumetauti raivoavat terveessä, voimakkaassa\nruumiissa, jonka kimppuun ne käyvät, nopeammin ja ankarammin. Ja\nniin perin pohjin sai Wilhelm paran äkkiarvaamatta valtoihinsa\nonneton kohtalo, että yhdessä hetkessä koko hänen olemuksensa oli\nrikkirunneltu. Niinkuin käy, milloin paikoilleen asetettaessa\nilotulituslaite sattuu syttymään ja taidokkaasti koverretut ja\ntäytetyt hylsyt, joiden määrätyn suunnitelman mukaan sytytettyinä ja\nilmoille laskettuina tulisi taivaalle muodostaa komeasti vaihtelevia\ntulikuvioita, nyt sen sijaan epäjärjestyksessä ja vaaraa tuottaen\nsikin sokin sihisevät ja räiskyvät, samaten hänen povessaankin nyt\nonni ja toivo, hurmion tunto ja ilo, todellisuus ja unelma yhdellä\nkertaa pirstautuen menivät sekaisin. Tällaisina hävityksen hetkinä\njäykistyy siihen paikkaan ystävä, joka on rientänyt pelastamaan,\nja sille, jolle tällaista sattuu, on hyvä teko, että hän kadottaa\njärkensä.\n\nSitten seurasi äänekkään, alituisesti palaavan ja tahallaan toistetun\ntuskan päiviä; mutta näitäkin on pidettävä luonnon armona. Tällaisina\nhetkinä Wilhelm ei vielä kokonaan ollut kadottanut rakastettuansa.\nHänen tuskansa olivat hellittämättä uudistettuja yrityksiä vielä\ntarrautua siihen onneen, joka kaikkosi hänen sydämestään, siepata\nse takaisin ja elää se mielikuvituksessa, saada iäksi menneille\nriemuille lyhyt jälkielo. Niinhän ei voi ruumista, jossa vielä\nmätäneminen jatkuu, sanoa aivan kuolleeksi, niin kauan kuin ne\nvoimat, jotka turhaan koettavat vaikuttaa entisen tarkoituksensa\nmukaisesti, kuluttavat itseään niiden osien tuhoamisessa, joille ne\nennen olivat elonantajia. Vasta silloin kun kaikki on jauhautunut\nrikki, vasta silloin kun näemme kaiken hajautuneen mitättömäksi\ntomuksi, vasta silloin syntyy meissä tuo viheliäinen, tyhjä kuoleman\ntunto, josta meidät voi virvoittaa vain iäti elävän olennon henkäys.\n\nSellaisessa nuoressa, vilpittömässä, herttaisessa sydämessä oli\npaljon rikkirevittävää, tuhottavaa, surmattavaa, ja nuoruuden\nnopeasti parantava voima antoi itse tuskan vallalle uutta ravintoa\nja lisäsi sen rajuutta. Isku oli sattunut koko hänen olemuksensa\njuuriin. Werner hänen uskottunaan ryhtyi täynnä intoa tulella ja\nmiekalla tuhoamaan vihattua intohimoa, tuota julmaa hirviötä. Hetki\noli otollinen, todisteet käsillä, ja niin paljon oli tapahtunut ja\nkerrottiin sellaista, mitä hän voi hyödykseen käyttää. Hän iski\nasiaan ankarasti ja säälittä, edeten askel askelelta, ei suonut\nystävällensä pienimmänkään hetkellisen itsepetoksen virkistystä,\nsulki häneltä tien jokaiseen komeroon, johon hän olisi voinut\npelastautua epätoivolta, ja silloin luonto, joka ei sallinut\nlemmikkinsä tuhoutua, iski häntä sairaudella, antaaksensa hänelle\ntoiselta puolen ilmaa hengittääkseen.\n\nAnkara kuume seurauksineen, lääkkeineen, kiihoitus- ja\nvoimattomuudentiloineen, sen ohella omaisten ponnistukset, toverien\nrakkaus, jota ihminen vasta silloin oppii oikein käsittämään, kun hän\non avuton ja vailla kaikkea, olivat uusissa oloissa jonkinlaisena\nviihdykkeenä ja viheliäisenä lohdutuksena. Vasta sitten kun hän\njälleen alkoi olla parempi, s.o., kun hänen voimansa olivat kokonaan\nlopussa, hän suuntasi kauhulla katseensa alas aution kurjuuden tuskan\nkuiluun, niinkuin ihminen silmäilee alas tulivuoren sammuneeseen\nkitaan.\n\nNyt hän katkerasti moitti itseään siitä, että hänellä niin paljon\nkadotettuaan voi olla tuskaton, rauhallinen ja suruton hetki. Hän\nhalveksi omaa sydäntänsä ja kaivaten halasi tuskan ja kyynelten\nantamaa virkistystä.\n\nPäästäkseen tällaiseen mielentilaan hän palautti muistiinsa kaikki\nmenneen onnen kohtaukset. Hän loi niistä itsellensä mitä elävimmän\nkuvan, pyrki jälleen niihin eläytymään ja päästyään mahdollisimman\nkorkealle tunnelmassaan, ja kun menneiden päivien päivänpaiste\njälleen näytti elvyttävän hänen jäsenensä ja saavan hänen rintansa\npaisumaan, katseli hän taaksensa elämänsä hirvittävään kuiluun,\nantoi tuon masentavan syvyyden hyväillä silmiään ja heittäytyi sen\nsyövereihin näin väkipakolla vaatien luonnolta katkerat tuskat. Näin\nhän alituisella julmuudella runteli itseänsä. Sillä nuoriso, jolla\non runsaasti kätkettyjä voimia, ei tiedä, mitä se tuhlaa, kun se\nkärsityn onnettomuuden tuottamaan tuskaan vielä liittää omat ehdoin\ntahdoin hankkimansa kärsimykset, ikäänkuin se tahtoisi kadotetulle\nonnellensa vasta täten antaa oikean arvon. Wilhelm oli myöskin niin\nvarma siitä, että tämä kadotettu onni oli ainoa, ensimmäinen ja\nviimeinen, jota hän elämässänsä voisi kokea, että hän torjui kaiken\nlohdutuksen, joka koetti saada hänet siihen luuloon, että tällä\nkärsimyksellä olisi aikansa.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nTotuttuaan tällä tavalla itseään kiduttamaan kävi hän nyt repivällä\narvostelullaan joka puolelta kaiken sen muun kimppuun, mikä rakkauden\njälkeen ja rakkauden mukana oli antanut hänelle suurimmat ilot\nja toiveet. Hän ei nähnyt teoksissaan mitään muuta kuin eräiden\nperinnäisten muotojen hengetöntä jäljittelyä; ne olivat vailla\nsisäistä arvoa. Hän tahtoi tunnustaa ne vain kömpelöiksi koulupojan\nharjoituksiksi, joissa ei ollut pienintäkään luonteen, totuuden\nja innoituksen kipinää. Runoissansa hän näki vain yksitoikkoista\ntavupoljentoa, jossa viheliäisen loppusoinnun yhteenliittäminä aivan\narkipäiväiset ajatukset ja tunteet laahautuivat riviltä toiselle;\nja näin hän riisti itseltänsä myös kaiken mahdollisuuden ja kaiken\nmielihalun, mikä hänelle tältä taholta vielä olisi voinut kuitenkin\nantaa uutta elämänintoa.\n\nHänen näyttelijänlahjansa saivat saman tuomion. Hän moitti\nitseänsä, ettei hän aiemmin ollut huomannut turhamielisyyttä, joka\nyksin oli ollut syynä siihen julkeuteen, että hän oli luullut\nkelpaavansa näyttelijäksi. Hänen vartalonsa, hänen käyntinsä,\nhänen liikkeensä ja lausumisensa eivät saaneet armoa. Hän kielsi\nitseltänsä jyrkästi kaiken etevämmyyden, kaiken ansion, mikä hänet\nolisi voinut kohottaa yläpuolelle tavallisuuden, ja kohotti täten\näärimmilleen äänettömän epätoivonsa. Sillä joskin on raskasta\nkieltäytyä naisen rakkaudesta, niin ei tunnu vähemmän tuskalliselta\ntempautua irti runotarten seurasta, julistaa olevansa ainiaaksi\narvoton heidän pariinsa kuulumaan ja luopua siitä ihanimmasta ja\nvälittömimmästä tunnustuksesta, joka kohdistuu meihin itseemme,\nmeidän esiintymiseemme, meidän ääneemme.\n\nNäin oli siis ystävämme täysin alistunut ja samalla suurella innolla\nantautunut kauppatehtäviin. Ystävän ihmeeksi ja isän suurimmaksi\ntyydytykseksi ei kukaan ollut konttorissa ja pörssissä, kaupassa ja\nholvissa toimeliaampi kuin hän. Kirjeenvaihdon, laskut ja mitä muuta\nhänelle annettiin huoleksi hän suoritti ja toimitti mitä suurimmalla\nahkeruudella ja innolla. Tosin kyllä ei sillä hilpeällä ahkeruudella,\nmikä samalla on toimeliaan parhaana palkkana, kun me sen, jota varten\nolemme syntyneet, täsmälleen ja oikeassa järjestyksessä toimitamme,\nvaan velvollisuuden hiljaisella ahkeruudella, joka perustuu mitä\nvilpittömimpään haluun ja aikomukseen, jota vakaumus pitää yllä ja\njonka palkkana on sisäinen itsetunto, ahkeruudella, joka kuitenkaan\nei aina, eritoten milloin parhain omatunto antaa sille tunnustuksen,\npysty tukahduttamaan esillepyrkivää huokausta.\n\nTällä tavoin Wilhelm oli elänyt edelleen jonkun aikaa työssä ja\ntoimessa ja tullut siihen vakaumukseen, että tuo kova kohtalon\nkoetus oli aiottu hänen parhaakseen. Hän oli iloinen siitä,\nettä hän elämänsä varrella oli ajoissa, joskin tylysti, saanut\nvaroituksen, sen sijaan että toiset myöhemmin ja ankarammin saavat\nkokea rangaistuksen niistä harha-askelista, joihin nuoren mielen\nliian korkeat ajatukset omasta itsestä ovat johtaneet. Sillä\ntavallisesti ihminen, niin kauan kuin suinkin mahdollista, tahtoo\nsäilyttää povessaan hellimänsä houkkion, koettaa päästä tunnustamasta\npääerehdystään ja myöntämästä totuutta, joka hänet saattaa epätoivoon.\n\nNiin lujasti kuin hän olikin päättänyt luopua rakkaimmista\najatuksistaan, tarvittiin kuitenkin joku aika, ennenkuin hän oli\ntäysin vakuutettu onnettomuudestaan. Mutta vihdoinkin hän oli\njärkisyillä saanut sydämestään niin tyystin tuhotuksi kaikki\ntoiveensa, joita hänessä olivat herättäneet rakkaus, runollinen\nluomisentaito ja esittämisenlahja, että hän sai rohkeutta kokonaan\nhävittää kaikki mielettömyytensä jäljet, kaikki mikä vain häntä\nsiitä vielä voisi muistuttaa. Hän oli sitä varten sytyttänyt eräänä\nkylmänä iltana tulen takkaan ja otti esille pienen muistojenlippaan,\njossa oli sadoittain pikkuesineitä, mitkä hän oli saanut Marianelta\ntai häneltä ryöstänyt. Jokainen kuivunut kukka muistutti hänelle\nsitä aikaa, jolloin se vielä tuoreena kukki lemmityn hiuksissa,\njokainen paperilappunen sitä onnellista hetkeä, mitä nauttimaan\nMariane hänet sillä oli kutsunut, jokainen nauharuusuke hänen päänsä\nsuloista lepopaikkaa, Marianen ihanaa povea. Eikö tämä kaikki ollut\nomiaan herättämään eloon tunteita, jotka hän jo kauan sitten luuli\nkuolettaneensa? Eikö näiden pikku esineiden näkeminen ollut omiaan\nvirittämään liekkiin sitä intohimoa, jonka hän armaastaan erossa\nollen oli kukistanut? Sillä vasta silloin me huomaamme, kuinka\nmurheellinen ja ikävä pilvinen päivä on, kun yksi ainoa esiin\npilkistävä päivänsäde kirkkaudellaan luo viihtymystä ja hilpeyttä.\n\nHaikealla mielin hän näin ollen katseli, kuinka nuo niin kauan\ntallella olleet pyhät esineet toinen toisensa perästä muuttuivat\nsiinä tuokiossa savuksi ja tuhaksi. Muutaman kerran hän epäröiden\npysähtyi ja hänellä oli vielä jäljellä helminauha ja harsohuivi,\nkun hän päätti nuoruutensa runollisilla yrityksillä jälleen lisätä\nvirikettä riutuvaan tuleen.\n\nTähän saakka hän oli huolellisesti tallettanut kaiken, mikä hänen\nsielunsa varhaisimmasta kehityskaudesta lähtien oli juossut hänen\nkynästään. Vielä olivat hänen kirjalliset tuotteensa yhteensidottuina\nlippaan pohjalla, jonne hän ne oli sullonut aikoessaan ottaa ne\nmukaansa pakoretkelleen. Kuinka toisin tuntein hän ne nyt avasi kuin\nsilloin sitoi!\n\nAvatessamme muutaman ajan kuluttua kirjeen, jonka määrättyjen\nolosuhteiden vallitessa olemme kirjoittaneet ja sinetöineet, mutta\njoka kohtaamatta ystävää, jolle se oli osoitettu, palautetaan meille\ntakaisin, meidät valtaa omituinen tunne murtaessamme oman sinettimme\nja seurustellessamme muuttuneen; itsemme kanssa kuin kolmannen\nhenkilön kera. Samantapainen tunne valtasi voimakkaana ystävämme\nhänen avatessaan ensimmäisen pinkan ja heittäessään tuleen hajalleen\nrevityt vihot, jotka juuri leimahtivat valtavaan liekkiin, kun Werner\nastui sisään ja suurta loimua ihmetellen kysyi, mitä nyt oli tekeillä.\n\nAnnan tässä todistuksen siitä, vastasi Wilhelm, että minulla on vakaa\naikomus luopua ammatista, johon en ole syntynyt. Ja näin sanoen hän\nheitti tuleen toisen pinkan. Werner tahtoi häntä estää, mutta teko\noli tehty.\n\nEn käsitä, mikä sinut on saattanut näin äärimmäiseen tekoon, sanoi\nWerner. Miksikä nyt nämä teokset, jolleivät olekkaan erinomaisia, on\nhävitettävä?\n\nSiitä syystä, että runon tulee joko olla erinomainen tai olematon.\nSiitä syystä, että jokaisen, jolla ei ole lahjoja luoda parasta,\ntulisi pysyttäytyä erossa taiteesta ja vakavasti varoa jokaista\nkiusausta, joka houkuttelee taidetta yrittelemään. Sillä tosin\njokaisessa ihmisessä elää jonkinlainen epämääräinen halu jäljitellä\nsitä, mitä hän näkee, mutta tämä halu ei suinkaan todista, että\nmeissä myös olisi kykyä onnistua siinä, mihin ryhdymme. Katseleppa\nvain poikia, kuinka he, joka kerta kuin nuorallatanssijoita on\nollut kaupungissa, kävelevät edestakaisin ja vaappuvat kaikilla\nlankuilla ja riuvuilla, kunnes uusi kiihoke heidät vetää johonkin\nsamanlaiseen leikkiin. Etkö ole sitä ystäviemme piirissä huomannut?\nNiin pian kuin joku soittotaituri on vieraillut kaupungissa, on aina\njoitakin, jotka heti alkavat opetella samalla soittimella. Kuinka\nmonet harhailevatkaan tällä tiellä! Onnellinen se, ken pian oivaltaa,\netteivät toiveet merkitse kykyä!\n\nWerner väitti vastaan. Keskustelu kävi vilkkaaksi, eikä Wilhelm\nvoinut kiihkotta ystäväänsä vastaan toistaa niitä väitteitä,\njoilla hän itseänsä oli niin usein kiusannut. Werner väitti, ettei\nole järkevää kokonaan hylätä kykyä, jonka toteuttamiseen on edes\njonkinlaista taipumusta ja taitoa, siitä syystä, ettei sitä voisi sen\nkorkeimmassa täydellisyydessä koskaan harjoittaa. Olihan niin paljon\ntyhjää aikaa, jonka voisi siten täyttää, ja vähitellen saada aikaan\njotakin, millä tuotamme huvia itsellemme ja muille.\n\nYstävämme, joka tässä kohden oli aivan toista mieltä, oli heti valmis\nvastaamaan ja sanoi innoissaan:\n\nKuinka väärässä oletkaan, rakas ystävä, luullessasi, että teos, jonka\nensimmäisen hahmoittelun täytyy ehdottomasti täyttää koko sielu,\nvoisi syntyä keskeytettyjen, kokoonhaalittujen hetkien tuottamana.\nEi, runoilijan täytyy kokonaan elää itselleen, kokonaan omissa\nmieliaiheissaan. Hänen, jolle taivas on suonut mitä kallisarvoisimman\nsisäisen lahjan, hänen, joka povessaan säilyttää yhä karttuvaa\naarretta, täytyy myös ulkonaisten seikkojen häiritsemättä elää\naarteinensa hiljaisessa onnellisuudessa, jota rikas omaisuutta\nympärilleen kasaamalla turhaan koettaa itselleen luoda. Katso\nihmisiä, kuinka he häärivät onnen ja nautinnon tavoittelussa! Heidän\nhalunsa, heidän ponnistuksensa, heidän rahansa ovat alituisessa\nkiihkeässä etsinnässä. Ja mitä he tavoittelevat? Sitä, mitä runoilija\non saanut luonnolta, s.o. kykyä nauttia maailmasta, sitä myötätuntoa,\njolla runoilija vaistoaa toiset ihmiset, taitoa sopusointuisesti\nsuhtautua erinäisiin ja useinkin yhteensoveltumattomiin seikkoihin.\n\nMikäpä muu tekee ihmiset niin levottomiksi kuin se, etteivät he\nosaa yhdistää käsitteitään asioihin, kuin se, että nautinto liukuu\nheidän käsistänsä, kuin se, että toiveiden täyttymys tulee liian\nmyöhään, ja mikä muu kuin se, että se, mitä on saavutettu ja\nvoitettu, ei meissä herätäkään sitä vaikutusta, jota me haluillamme\nkaukaa luulemme aavistavamme. Runoilija on verrattavissa Jumalaan;\nkohtalo on hänet kohottanut kaiken tämän yläpuolelle. Hän näkee\nintohimojen tuoksinan, sukujen ja valtakuntien päämäärättömän\nkulun, hän näkee väärinkäsitysten ratkaisemattomien arvoituksien,\njoiden selvittämiseksi usein vain puuttuu yksi yksitavuinen sana,\naikaansaavan sanomattoman tuhoisaa sekasortoa. Hänen myötätuntonsa\nkokee jokaisen ihmiskohtalon surut ja ilot. Arki-ihminen laahaa\npäivästä toiseen onnettomuutensa kalvavassa alakuloisuudessa\ntai käy hillittömässä ilossa kohtaloaan kohti, mutta runoilijan\nvastaanottava, herkkäliikkeinen sielu jatkaa kulkuaan kuin vaeltava\naurinko yöstä päivään ja vienoin siirtymäsävelin virittää harppunsa\nilon ja kärsimyksen säestykseen. Hänen sydämensä maaperässä\nkasvaneena viisauden ihana kukka kehkeytyy kukoistukseen, ja kun\ntoiset valveilla uneksivat ja tuntevat kaikissa aistimissaan\nhirvittävien mielikuvien ahdistusta, kokee hän elämän unta valveilla\nollen, ja harvinaisin merkkitapaus on hänelle samalla menneisyys\nja tulevaisuus. Ja niin on runoilija samalla opettaja, ennustaja,\njumalien ja ihmisten ystävä. Vai tahdotko, että hän alentuisi\nalas viheliäiseen leipätyöhön, hän, joka on luotu kuin lintu\nleijailemaan maailman yläpuolella, pesimään korkeille huipuille,\nsaamaan ravintonsa urvuista ja hedelmistä, kevyesti liidellessään\noksalta toiselle, tulisiko hänen sen ohessa härän lailla vetää auraa,\nkoiran tavoin tottua vainuamaan jälkiä, tai ehkäpä vielä kahleeseen\nkiinnitettynä haukunnallaan olla kartanon vahtina?\n\nWerner oli, kuten on ajateltavissa, kummissaan kuunnellut tätä\npuhetta. Kunpa vain ihmisetkin, hän puuttui puheeseen, olisivat\ntehdyt kuin linnut ja kehräämättä ja kutomatta voisivat viettää\nautuaallisia päiviä alituisessa nautinnossa! Kunpa vain hekin\ntalven tullen noin vain suuntaisivat matkansa kaukaisiin seutuihin\nvälttääkseen puutetta ja ollakseen turvassa pakkaselta!\n\nNiin ovat runoilijat eläneet aikoina, jolloin se, mikä oli\nkunnioitettavaa, oli enemmän tunnustettua, huudahti Wilhelm, ja niin\nheidän tulisi aina elää. Heillä oli sisäinen aarteensa, ja siksi he\ntarvitsivat vähän ulkoapäin; luonnon antama kyky tarjota ihmisille\nkauniita tunteita, ihania kuvia suloisissa, kuhunkin aiheeseen\njoustavasti mukautuvissa sanoissa ja sävelissä on ammoisista ajoista\ntenhonnut maailman ja ollut armoitetulle omistajalleen runsas\nperintöosa. Kuninkaiden hoveissa, rikkaiden pöydissä, rakastuneiden\novilla heitä kuunneltiin, korvan ja sielun sulkeutuessa kaikelta\nmuulta, samoin kuin vaeltaja tuntee itsensä onnelliseksi ja\nhurmaantuneena hiljaa seisoo, kun pensastoista mieltä valtavasti\nhykähdyttäen tunkee esiin satakielen ääni! Ihmiset ottivat heidät\nvierasvaraisesti vastaan, ja heidän matalalta näyttävä säätynsä\nkohotti heitä vain sitäkin korkeammalle. Sankari kuunteli heidän\nlaulujansa ja maailman voittaja osoitti kunnioitustaan runoilijalle,\nkoska hänellä oli se tunto, että ilman tätä hänen valtaisa elämänsä\nmenisi ohitse kuin myrskytuuli. Rakastaja halusi saada hänen\nkaipuustansa ja hänen nautinnostaan niin tuhatkertaisen ja niin\nsopusointuisen tunnon kuin sielukkaat huulet sen osasivat kuvata.\nJa rikaskaan ei tainnut aarteitaan, noita epäjumaliaan, omin silmin\ntajuta niin kallisarvoisiksi, kuin minä ne esiintyivät hänelle kaiken\narvot tuntevan ja kohottavan hengen loiston valaisemina. Niin,\nkuka muu kuin runoilija on -- jos sallit -- hahmoitellut jumalia,\nkohottanut meidät heidän tykönsä, tuonut heidät alas tänne meidän\nmaailmaamme?\n\nYstäväni, vastasi Werner, hetkisen mietittyään, olen useinkin\nvalittanut, että pyrit väkivalloin sielustasi karkoittamaan\nvoimakkaat tunteesi. Erehtyisinpä pahoin, jollet tekisi paremmin\nitseäsi kohtaan antamalla itsellesi jonkin verran myöten, kuin jyrkän\nkieltäytymisen tuottamilla ristiriidoilla raatelemalla itseäsi ja\nyhden ainoan viattoman ilon takia kieltäytymällä nauttimasta kaikkia\nmuita.\n\nUskallanko tunnustaa sinulle, ystäväni, vastasi toinen, ja oletko\nnauramatta minulle, jos sanon sinulle, että nuo kuvat yhä vain\nahdistavat minua, kuinka niitä pakenenkaan, ja että tutkiessani\nsydäntäni huomaan kaikkien varhaisempien toiveiden olevan siellä\nlujassa, vieläpä lujemmassa kuin konsanaan? Mutta mitä on minulla\nonnettomalla tällä haavaa jäljellä. Ah, ken olisi minulle ennustanut,\nettä minulta näin pian runneltaisiin sieluni käsivarret, joilla\nminä kurkoitin äärettömään ja joilla totisesti toivoin tavoittavani\njotakin suurta, niin ken minulle tätä olisi ennustanut, hän olisi\nsaattanut minut epätoivoon. Ja vielä nyt, kun tuomio on käynyt\nylitseni, nyt, kun olen kadottanut hänet, jonka jumaluuden sijasta\ntuli viedä minut toiveideni perille, mitä on minulla jäljellä muuta\nkuin antautuminen mitä katkerimpien tuskien valtaan? Oi veljeni,\nhän jatkoi, hän oli, en sitä kiellä, minulle salaisissa aikeissani\nse tukitanko, johon köysitikkaat on kiinnitetty; vaaran partaalla,\nmielessä toivo, uskalikko häilyy ilmassa, rauta katkeaa ja hän makaa\nrunneltuna toiveidensa jaloissa. Niinpä ei minullakaan nyt enää ole\nmitään lohdutusta, ei mitään toivoa! En jätä, hän huudahti ylös\nponnahtaen, näistä onnettomista papereista ainoatakaan jäljelle.\nHän tarttui samalla taaskin pariin vihkoon, repi ne auki ja heitti\ntuleen. Werner koki häntä siitä estää, mutta turhaan. Anna minun\nolla! Wilhelm huudahti. Mitä hyötyä on näistä kurjista lehdistä?\nMinulle niistä ei ole enää portaaksi eikä kehoitukseksi. Tulisiko\nniiden säilyä kiusatakseen minua elämäni loppuun saakka? Saisivatko\nne kenties kerran olla maailman pilkkana, sen sijaan että ne\nherättäisivät sääliä ja kammoa? Voi minua ja minun kohtaloani! Nyt\nvasta ymmärrän runoilijain, hädästä viisaaksi tulleiden murheellisten\nvalitukset. Kuinka kauan pidinkään itseäni kukistumattomana,\nhaavoittumattomana, ja voi! nyt näen, ettei syvälleulottuva haava\nenää voi kasvaa umpeen eikä jälleen parantua; tunnen, että minun\non se otettava mukaani hautaan. Ei, ei ainoanakaan elonpäivänäni\nole luotani väistyvä tuska, joka minut vielä lopuksi tuhoaa, ja\nlemmittyni muisto on pysyvä tykönäni, elävä ja kuoleva kanssani,\ntuon arvottoman muisto -- ah, ystäväni, jos minun on puhuttava\nsydämelläni -- hänen, joka sittenkään ei ole aivan arvoton! Olen\ntuhannesti antanut hänelle anteeksi. Olen ollut liian julma, sinä\nolet säälimättömästi virittänyt minuun oman kylmyytesi, oman\nankaruutesi, pitänyt kahleissa minun rikkiraastetut aistimeni ja\nestänyt minua tekemästä hänen ja itseni hyväksi, minkä olin velkaa\nmeille molemmille. Kuka tietää, mihinkä tilaan hänet olen saattanut,\nja vasta vähitellen alkaa omaatuntoani ahdistaa ajatellessani,\nmihinkä epätoivoon, mihinkä avuttomuuteen hänet hylkäsin! Eikö\nollut mahdollista, että hän olisi voinut osoittaa viattomuutensa?\nKuinka usein voivatkaan väärinymmärrykset saada maailman sekaisin,\nkuinka usein ovatkaan olosuhteet sellaiset, että ne suurimmallekin\nerehdykselle rukoilevat anteeksiantoa? -- Kuinka usein näenkään hänet\najatuksissani: hän istuu vaiti, yksin, kyynärpäihinsä nojaten. --\nKas sellainenko, hän sanoo, oli se uskollisuus, se rakkaus, jota hän\nminulle vannoi! Näinkö julmaan iskuun oli loppuva se ihana elämä,\njoka meidät yhdisti. -- Wilhelmiltä valuivat kyynelet virtanaan, ja\nhän painoi kasvonsa pöytää vasten kostuttaen vielä jäljellä olevia\npapereitaan.\n\nWerner seisoi vieressä neuvottomana. Hän ei ollut voinut aavistaa\ntätä nopeata intohimon ilmileimahtamista. Hän koetti keskeyttää\nystävänsä, tai suunnata keskustelun toisaanne, mutta turhaan. Hän ei\nkyennyt vastustamaan virtaa. Tässäkin väsymätön ystävyys taas ryhtyi\ntehtäväänsä. Hän antoi ankarimman tuskankohtauksen mennä ohitse\nosoittaen vaitiolollaan vilpitöntä osanottoa. Ja näin he viettivät\nsen illan, Wilhelm vajonneena tuskan hiljaiseen jälkitunnelmaan ja\ntoinen peloissaan uudesta intohimon purkauksesta. Ystävä oli luullut,\nettä intohimo jo kauan sitten oli tukahdutettu ja hyvillä neuvoin ja\nhartailla kehoituksilla masennettu.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nTällaisten uusiutumiskohtausten jälkeen Wilhelm enimmäkseen vain yhä\ninnokkaammin antautui liiketoimiin ja tehtäviin, ja se oli paras\nkeino paeta sitä labyrinttia, joka häntä jälleen koetti luokseen\nhoukutella. Se hyvä tapa, jolla hän kohteli vieraita, ja se helppous,\njolla hän hoiti kirjeenvaihtoa melkein kaikilla elävillä kielillä,\nlisäsivät hänen isänsä ja tämän kauppatoverin toiveita ja saivat\nheidät lohdullisin mielin suhtautumaan tuohon tautiin, jonka syytä\nhe eivät olleet saaneet tietoonsa, ja siihen pysähdykseen, joka\noli keskeyttänyt heidän suunnitelmansa. Wilhelmin matkallelähtö\npäätettiin nyt toistamiseen, ja tapaamme hänet ratsunsa selässä,\nmatkalaukku takanaan, ulkoilman ja liikunnon virkistämänä, lähestyvän\nvuoriseutua, missä hänen tuli suorittaa eräitä saamiaan tehtäviä.\n\nVerkalleen hän samoili laaksojen poikki ja vuorten yli tuntien mitä\nsuurinta mielihyvää. Yli tien riippuvia kallioita, kohisevia puroja,\nkasvillisuuden peittämiä vuorenseiniä, syviä rotkoja hän täällä näki\nensi kerran, ja kuitenkin hänen varhaisimmat nuoruudenunelmansa\njo olivat leijailleet tällaisissa seuduissa. Hän tunsi tällaista\nnähdessään jälleen nuortuneensa, kaikki kärsityt tuskat olivat hänen\nsielustaan poispestyt, ja riemua täynnä hän lausuili itsekseen\nkohtia runoelmista, eritoten \"Pastor fido\"sta, kohtia, jotka näissä\nyksinäisissä seuduissa laumoittain parveilivat hänen muistiinsa. Hän\nmuisti myös monia kohtia omista lauluistaan, joita hän mitä suurinta\ntyydytystä tuntien lausui. Hän elävöitti edessään olevan maailman\nkaikilla menneisyyden hahmoilla, ja jokainen askel tulevaisuuteen oli\ntäynnä tärkeiden tekojen ja merkillisten tapahtumien aavistuksia.\n\nIhmiset, jotka toinen toisensa jälkeen tulivat hänen perässään ja\nsivuuttivat hänet tervehtien, jatkaen nopeasti matkaansa vuoristoon\npitkin jyrkkää polkua, keskeyttivät muutaman kerran hänen hiljaisen\najanviettonsa hänen silti heitä huomaamatta. Vihdoin yhtyi häneen\neräs puhelias matkatoveri ja kertoi hänelle syyn, miksi vaeltajia oli\nniin paljon.\n\nHochdorfissa esitetään tänään huvinäytelmä, jota katsomaan kaikki\nnaapuriseudun väestö kokoontuu.\n\nMitä sanotte! huudahti Wilhelm. Tähänkö yksinäiseen vuoriseutuun,\nnäidenkö läpipääsemättömien metsien keskellekö näytelmätaide on\nlöytänyt tien ja rakentanut itselleen pyhätön? ja minunko on\nvaellettava sen juhlaan?\n\nTe tulette vielä enemmän ihmeisiinne, sanoi toveri, kuullessanne,\nkenen toimesta kappaleen esittäminen tapahtuu. Tällä seudulla on\nsuuri tehdas, joka elättää paljon ihmisiä. Isäntä, joka melkeinpä\nelää erillään kaikesta seuraelämästä, ei tiedä työväelleen talvella\nparempaa tointa, kuin että on pannut heidät esittämään huvinäytelmiä.\nHän ei siedä kortinpeluuta työväestönsä keskuudessa ja tahtoo\nmuutenkin ehkäistä raakoja tapoja. Näin he kuluttavat pitkät\niltapuhteet, ja tänään, kun on vanhuksen syntymäpäivä, on hänen\nkunniakseen erikoinen juhlatilaisuus.\n\nWilhelm saapui Hochdorfiin, jonne hänen oli määrä yöpyä, ja astui\nratsunsa selästä tehtaan luona, jonka isäntä myös mainittiin\nvelallisena hänen luettelossaan.\n\nKun hän mainitsi nimensä, huudahti vanhus: Kas vain, herrani,\noletteko sen kunnon miehen poika, jolle olen niin suuressa\nkiitollisuuden ja tähän saakka vielä rahavelassa? Teidän arvoisa\nisänne on ollut niin kärsivällinen minua kohtaan, että minä olisin\nkonna, jollen nopeasti ja ilolla maksaisi. Tulettekin juuri parahiksi\nnäkemään, että aikomukseni on vakaa.\n\nHän kutsui saapuville vainionsa, joka samaten oli iloinen saadessaan\ntavata Wilhelmin; hän vakuutti, että nuorukainen oli isänsä näköinen,\nja valitti, ettei hän lukuisten vieraiden vuoksi voinut antaa hänelle\nyösijaa.\n\nLiikeasia oli selvä ja pian järjestyksessä. Wilhelm pisti käärön\nkultarahoja taskuunsa ja toivoi, että hänen muutkin liikeasiansa\nsuoriutuisivat yhtä helposti.\n\nNäytelmän alkamishetki oli edessä; odotettiin vain vielä\nylimetsänhoitajaa, joka vihdoin saapuikin, astui sisään muutamien\nmetsänhoitoapulaistensa kera ja otettiin vastaan mitä suurimmalla\nkunnioituksella.\n\nVieraat saatettiin nyt teatteriin, joksi oli sisustettu aivan\npuutarhan vieressä sijaitseva lato. Katsomo ja näyttämö olivat\njärjestetyt ilman sen suurempaa aistia, hauskasti ja taitavasti.\nEräs tehtaassa työskentelevistä maalareista oli pääkaupungissa\nollut apurina teatterissa ja oli nyt sommitellut metsän, tien ja\nhuoneen, tosin kyllä hieman karkeatekoisesti. Kappaleen he olivat\nlainanneet eräältä kuljeskelevalta seurueelta ja sovittaneet sen\noman käsityksensä mukaisesti. Se oli sellaisenaan rattoisa. Juoni,\njossa kaksi rakastajaa yrittää riistää tytön tämän holhoojalta ja\nvuorotellen toisiltaan, johti monenlaisiin hauskoihin tilanteisiin.\nTämä oli ensimmäinen kappale, jonka ystävämme pitkän ajan perästä\ntaaskin näki. Hän teki monenlaisia huomioita. Kappale oli täynnä\ntoimintaa, mutta vailla todellisten luonteiden kuvausta. Se miellytti\nja huvitti. Sellaisia ovat kaiken näyttämötaidon alkeet. Alkuperäinen\nihminen on tyytyväinen, kunhan hän vain näkee jotakin tapahtuvan;\nsivistynyt tahtoo saada tunteillensa ravintoa, ja ajatteluun on vain\nkorkeimman sivistyksen saanut halukas.\n\nHän olisi mielellänsä auttanut näyttelijöitä heidän puuhissaan; sillä\nei paljoa puuttunut, että he olisivat voineet suoriutua hyvän joukon\nparemmin.\n\nHäntä häiritsi hänen hiljaisissa mietteissään tupakansavu, joka kävi\nyhä sankemmaksi ja sankemmaksi. Ylimetsänhoitaja oli pian kappaleen\nalettua sytyttänyt piippunsa, ja vähitellen monet muutkin ottivat\ntämän vapauden. Mainitun herran suuret koirat saivat pahaa häiriötä\naikaan. Ne oli kyllä jätetty ulkopuolelle, mutta ne löysivät pian\ntien takaoven kautta sisään, juoksentelivat näyttämölle, hyökkäilivät\nnäyttelijöitä vastaan ja tulivat vihdoin hyppäämällä orkesterin yli\nisäntänsä luo, joka istui permannon ensimmäisellä paikalla.\n\nJälkinäytöksenä esitettiin kiitosuhri. Tehtaanisäntää sulhaspuvussa\nesittävä kuva oli alttarilla seppeleiden ympäröimänä. Kaikki\nnäyttelijät osoittivat sille kunnioitustaan seisten nöyrässä\nasennossa. Nuorin lapsista astui esille valkoisiin puettuna ja piti\nrunomittaisen puheen, mikä liikutti kyyneliin koko perheen ja vieläpä\nylimetsänhoitajan, joka tätä katsellessaan muisteli omia lapsiaan.\nNäin loppui kappale, eikä Wilhelm voinut olla nousematta näyttämölle,\nläheltä tarkastelematta näyttelijättäriä, kiittämättä heitä heidän\nnäyttelemisestään ja antamatta heille tulevaisuuden varalle muutamia\nneuvoja.\n\nYstävämme liikeasiat, jotka hän toisen toisensa jälkeen suoritteli\nmilloin suuremmissa milloin pienemmissä vuoristokylissä, eivät kaikki\nsujuneet yhtä onnellisesti ja hupaisasti. Eräät velalliset pyysivät\nlykkäystä, toiset olivat ynseitä, toiset antoivat epäävän vastauksen.\nSaamansa tehtävän mukaan tuli hänen panna muutamia syytteeseen; hänen\ntäytyi saada itselleen asianajaja, antaa tälle ohjeet, esiintyä\noikeuden edessä ja toimittaa vielä muita samankaltaisia ikäviä\nasioita.\n\nYhtä huonosti hänen kävi, kun hänelle tahdottiin osoittaa\nkunnioitusta. Varsin vähän hän tapasi sellaisia ihmisiä, jotka\nvoivat häntä edes jonkin verran opastaa; vähän sellaisia, joiden\nkanssa hän toivoi pääsevänsä edullisiin kauppasuhteisiin. Kun\nnyt pahaksi onneksi myös sattui sadepäiviä ja ratsain kulkijalla\nnäissä seuduissa oli voitettavanaan äärettömiä vaikeuksia, kiitti\nhän taivasta lähestyessään taas alankomaata ja nähdessänsä vuoren\njuurella, kauniilla ja hedelmällisellä tasangolla, hiljaisen joen\npartaalla, auringonpaisteessa lepäävän, iloisen maaseutukaupungin,\njossa hänellä tosin ei ollut mitään liikeasiaa suoritettavana, mutta\njossa hän juuri siitä syystä päätti viipyä pari päivää antaaksensa\nhieman hengähdyksen aikaa hevosellensa, jota huono tie oli pahasti\nrasittanut.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nHänen astuessaan torin laidassa olevaan majataloon oli siellä\nilo ylimmillään tai vallitsi ainakin suuri kuhina. Monilukuinen\nnuorallatanssijain, hyppijäin ja silmänkääntäjien seurue, jolla\noli joukossaan voimamies, oli vaimoineen ja lapsineen asettunut\nmajataloon, ja valmistautuessaan julkista esiintymistä varten he\nsaivat aikaan alituisia selkkauksia. Milloin he riitelivät isännän\nkanssa, milloin keskenään; ja jos heidän torailunsa ei ollut hauskaa\nkuulla, niin olivat heidän ilonilmaisunsa kerrassaan sietämättömiä.\nEpäröiden, olisiko lähdettävä vai jäätävä, Wilhelm seisoi\nporttikäytävässä ja katseli työmiehiä, jotka ryhtyivät pystyttämään\ntorille telinettä.\n\nEräs tyttönen, joka kaupitteli ruusuja ja muita kukkia, ojenteli\nhänelle vasuansa, ja hän oli juuri saanut ostetuksi itselleen\nkauniin kimpun, jonka hän oman makunsa mukaan sitoi uudestaan\nkatsellen sitä tyytyväisenä, kun ikkuna toisessa, torin sivulla\nolevassa majatalossa avautui ja siinä näyttäytyi kaunismuotoinen\nnainen. Hän voi etäisyydestä huolimatta huomata, että viehättävä\nhilpeys elähdytti hänen kasvojaan. Hänen vaaleat hiuksensa\nvaluivat huolimattomasti hajallaan hänen niskalleen; hän näytti\nsuuntaavan katseensa muukalaiseen. Hetkisen sen jälkeen astui\nmainitun talon ovesta ulos kampuuesiliinaan vyötetty ja valkeaan\ntakkiin puettu poika, joka tuli Wilhelmiä kohti ja tervehti häntä\nsanoen: Tuolla ikkunassa oleva nainen pyytää kysyä teiltä, ettekö\nhaluaisi hänelle luovuttaa muutamia kauniista kukistanne. --\nNe ovat kaikki hänen käytettävänään, vastasi Wilhelm, ojentaen\nkukkavihkon nuorelle sanansaattajalle ja tehden samalla kunnioittavan\nkumarruksen kaunottarelle, joka vastasi hänelle ystävällisellä\nvastatervehdyksellä ja vetäytyi pois ikkunasta.\n\nTätä somaa seikkailuaan miettien hän oli nousemassa portaita ylös\nhuoneeseensa, kun häntä vastaan juoksi nuori olento, joka kiinnitti\nhänen huomionsa puoleensa. Lyhyt silkkinen takki espanjalaisine\nhalkohihoineen, ruumiinmyötäiset pitkät housut laajennuksineen\nsopivat lapselle varsin somasti. Pitkät mustat hiukset olivat\nkiharoiksi ja palmikoiksi käherretyt ja kiedotut pään ympärille. Hän\nkatseli ihmetellen tuota olentoa eikä osannut varmasti sanoa, oliko\nhänen luultava häntä pojaksi vai tytöksi. Hän hyväksyi kuitenkin\npian jälkimmäisen mahdollisuuden ja pysähdytti ohikulkevan tyttösen\nsanoen hänelle hyvää päivää ja kysyen häneltä, kenen lapsi hän oli,\nvaikkakin hän helposti voi nähdä, että tyttösen täytyi kuulua talossa\nmajailevaan hyppivään ja tanssivaan seurueeseen. Tyttö loi häneen\nterävät ja mustat silmänsä irroittautuen samalla hänestä ja rientäen\nkeittiöön vastausta antamatta.\n\nNoustessaan portaita ylös Wilhelm näki etusalissa kaksi mieshenkilöä,\njotka harjoittelivat miekkailua tai pikemmin näyttivät koettelevan\ntaitavuuttaan toisiaan vastaan. Toinen kuului ilmeisesti majatalossa\nolevaan seurueeseen, toinen oli hieman hurjannäköinen. Wilhelm\nkatseli heitä, ja hänellä oli syytä ihmetellä heitä molempia.\nKun pian sen jälkeen mustapartainen, jäntevä ottelija lähti pois\ntaistopaikalta, tarjosi toinen erittäin kohteliain elein Wilhelmille\nmiekan.\n\nJos tahdotte, Wilhelm vastasi, ottaa oppiinne harjoittelijan,\nniin minä kernaasti rohkenen kanssanne yrittää muutamia pistoja.\nHe miekkailivat yhdessä, ja vaikka muukalainen oli monin verroin\ntaitavampi kuin tulokas, oli hän kuitenkin tarpeeksi kohtelias\nvakuuttaakseen, että hänen vastustajaltaan vain puuttui harjoitusta.\nJa Wilhelm oli todella osoittanut, että hän aikaisemmin oli\nsaanut opetusta oivalliselta ja perusteelliselta saksalaiselta\nmiekkailunopettajalta.\n\nHeidän keskustelunsa keskeytti melu, jonka tuo kirjava seurue sai\naikaan lähtiessään liikkeelle majatalosta ilmoittamaan kaupungille\nesityksistään ja herättääksensä uteliaisuutta. Rumpua seurasi\nseurueen johtaja ratsain, hänen takanansa tanssijatar samanlaisen\nkonin selässä, pitäen edessään lapsukaista, joka oli runsaasti\nkoristettu nauhoilla ja helyillä. Sitten seurasi jalkaisin muu\njoukko, jossa jotkut kantelivat hartioillaan kevyesti ja vaivatta\nmitä kummallisimmissa asennoissa lapsia, joiden joukossa tuo nuori\nmustatukkainen tumma olento uudellensa herätti Wilhelmin huomiota.\n\nPajatso juoksenteli lähelle tungeskelevassa kansanjoukossa\nhullunkurisesti ilveillen edestakaisin ja milloin suudellen jotakin\ntyttöä, milloin läimäyttäen jotakin poikaa jakeli houkuttelevia\nohjelmalippuja, herättäen näin kansassa vastustamatonta halua saada\nlähemminkin häneen tutustua.\n\nPainetuissa ilmoituksissa olivat seurueen monet temput ja taidot ja\nvarsinkin erään monsieur Narkissoksen ja demoiselle Landrinetten\nalleviivatut. Päähenkilöinä nämä molemmat, viisaasti kyllä, olivat\npysyneet poissa kulkueesta, siten osoittaakseen olevansa ylemmällä\ntasolla ja herättääkseen uteliaisuutta.\n\nKulkueen aikana oli myös kaunis naapuritar jälleen näyttäytynyt\nikkunassa, eikä Wilhelm ollut lyönyt laimin tiedustella\nseuralaiseltaan, kuka tuo nainen oli. Tämä, jota toistaiseksi\nnimittäkäämme Laerteeksi, tarjoutui saattamaan Wilhelmin hänen\nluokseen. Minä ja tuo nainen olemme pari sirpaletta eräästä\nnäyttelijäseurueesta, joka äskettäin täällä teki haaksirikon. Paikan\nviehättävyys sai meidät joksikin aikaa pysähtymään tänne ja kaikessa\nrauhassa kuluttamaan kokoomamme vähäiset rahat, sillä aikaa kuin eräs\ntoveri on liikkeellä etsimässä toimeentuloa itselleen ja meille.\n\nLaertes vei heti uuden tuttavansa Philinen ovelle, johon hän jätti\nhänet hetkiseksi seisomaan hakeakseen itse läheisestä puodista\nmakeisia. Varmasti vielä kiitätte minua, hän sanoi palatessaan, siitä\nettä toimitan teille tämän soman tuttavuuden.\n\nNainen tuli korkeakorkoisissa keveissä puolikengissä huoneestaan\nheitä vastaan. Hän oli heittänyt mustan levätin valkean aamupukunsa\nylle, ja kun se ei ollut aivan puhdas, teki se hänet kodikkaan ja\nmukavan näköiseksi; hänen lyhyt hameensa salli nähdä sievimmät jalat,\nmitä voi ajatella.\n\nOlkaa tervetullut! hän huudahti Wilhelmille, ja ottakaa vastaan\nkiitokseni kauniista kukista. Hän talutti Wilhelmin toisella\nkädellään huoneeseen puristaen toisella kädellään kukkavihkoa\nrintaansa vasten. Heidän istuuduttuaan ja jouduttuaan keskusteluun,\njota näyttelijätär osasi johtaa varsin viehättävin kääntein, Laertes\nkaatoi hänelle syliin poltettuja manteleita, joita hän heti alkoi\nnakerrella. Katsokaahan, minkälainen lapsi tämä nuori mies on, hän\nhuudahti; hän haluaa teille uskotella, että olen perso makeisille, ja\nkuitenkin on niin, että hän itse ei voi elää ilman herkkuja.\n\nTunnustakaamme vain, vastasi Laertes, että me tässä asiassa,\nniinkuin monissa muissa, teemme toisillemme kernaasti seuraa. Niinpä\nesimerkiksi, hän sanoi, tänään on erittäin ihana päivä; mielestäni\nmeidän olisi tehtävä huviretki ja syötävä päivällisemme myllyssä. --\nMitä kernaimmin, vastasi Philine; meidän on uudelle tuttavallemme\nhankittava vähän vaihtelua. Laertes riensi juoksujalkaa pois, hän ei\nnäet kävellyt milloinkaan, ja Wilhelm tahtoi hetkiseksi pistäytyä\nasuntoonsa antaakseen kammata hiuksensa, jotka matkan jälkeen hänen\nmielestään yhä olivat epäjärjestyksessä. Sen voitte suorittaa täällä!\nsanoi Philine, kutsui sisään pienen palvelijansa, pakotti Wilhelmin\nriisumaan takkinsa, ottamaan hartioilleen hänen kampausviittansa ja\nkampuuttamaan itsensä hänen läsnäollessaan. Ei ole laiminlyötävä\nainoatakaan hetkeä, hän sanoi; eihän tiedä, kuinka kauan ollaan\nyhdessä.\n\nPoika, joka oli pikemmin itsepäinen ja haluton kuin taitamaton, ei\npannut parastansa, vaan repi Wilhelmiä tukasta eikä näyttänyt vielä\nkohtakaan saavansa työtään valmiiksi. Philine torui häntä muutaman\nkerran, tyrkkäsi hänet vihdoin kärsimättömänä syrjään ja ajoi hänet\novesta ulos. Nyt hän itse ryhtyi hommaan ja kähersi ystävämme\nhiukset erittäin kätevästi ja sirosti, vaikka hänkään ei näyttänyt\njuuri kiirettä pitävän ja teki milloin minkin muistutuksen omaa\ntyötään vastaan, samalla kuin hän ei voinut välttää polvillansa\nkoskettelemasta kammattavan polvia ja saattamasta kukkavihkoa ja\npoveansa niin lähelle hänen huuliansa, että ystävämme useammin kuin\nkerran joutui kiusaukseen suudella niitä.\n\nKun Wilhelm pienellä ihojauheveitsellä oli puhdistanut otsansa, sanoi\nPhiline hänelle: Pankaa se taskuunne ja muistakaa minua. Se oli soma\nveitsi; sen hienosta teräksestä tehtyyn varteen oli kaiverrettu nuo\nystävälliset sanat: _Muista minua_. Wilhelm pisti sen taskuunsa,\nkiitti antajaa pyytäen saada antaa hänelle pienen vastalahjan.\n\nVihdoin oltiin valmiit. Laertes oli tuonut vaunut, ja nyt alkoi\nerittäin hauska retki. Philine heitteli köyhille, jotka kerjäten\nkääntyivät hänen puoleensa, aina jotakin, lausuen heille samalla\niloisen ja ystävällisen sanan.\n\nHe olivat tuskin saapuneet myllylle ja tilanneet aterian, kun talon\nedustalta alkoi kuulua soittoa ja laulua. Vuorityöläiset siellä\nkitaran ja kolmioraudan säestyksellä esittivät somia laulujaan\niloisin ja kimakoin äänin. Ennen pitkää eri tahoilta saapunut\nväkijoukko oli muodostanut kehän heidän ympärilleen, ja retkeilijämme\nnyökyttelivät heille ikkunoista suosionosoituksensa merkiksi. Kun\nesittäjät olivat nähneet olevansa huomion esineenä, laajensivat he\npiiriänsä ja tuntuivat valmistautuvan esittämään vetonumeroaan.\nLyhyen lomahetken jälkeen astui eräs vuorimies kuokkineen esille ja\nesitti toisten vakavaa säveltä soittaessa malminlouhintaa.\n\nTuokion kuluttua eräs talonpoika astui joukosta esiin ja miimillisin\nliikkein uhaten antoi vuorimiehen ymmärtää, että louhijan oli parasta\npötkiä tiehensä. Retkeilijät olivat tästä ihmeissään ja tunsivat\ntuon talonpojaksi pukeutuneen vuorimiehen, vasta kun tämä avasi\nsuunsa ja vuorosanojaan lausuen torui louhijaa siitä, että tämä\nuskalsi myllertää hänen pellollaan. Tämä ei menettänyt malttiansa,\nvaan alkoi neuvoa maamiestä, kuinka hänellä oli oikeus perustaa\ntähän kaivoksensa, ja esitti hänelle samalla vuoritoimen ensimmäiset\nalkeet. Talonpoika, joka ei ymmärtänyt outoa sanankäyttöä, teki\nkaikenlaisia tyhmiä kysymyksiä, mikä sai katselijat, jotka huomasivat\nolevansa viisaampia, sydämen pohjasta remahtamaan nauruun. Vuorimies\nkoetti selittää talonpojalle ja osoitti hänelle, mitä suurta hyötyä,\njoka lopuksi tulisi hänenkin hyväkseen, olisi siitä, että valtakunnan\nmaanalaiset aarteet pengottaisiin esille. Talonpoika, joka aluksi oli\nuhannut vuorimiestä lyönneillä, antoi vähitellen taltuttaa itsensä,\nja he erosivat hyvinä ystävinä toisistaan. Eritoten vuorimies selvisi\ntästä taistelusta mitä kunniakkaimmin.\n\nOlemme, Wilhelm lausui aterian kestäessä, tästä pienestä\nvuoropuhelusta saaneet mitä elävimmän esimerkin siitä, kuinka\nhyödyllinen teatteri voisi olla kaikille ammateille. Kuinka paljon\netua valtiollakin olisi siitä, jos ihmisten työ, ammatit ja\nliikeyritykset saatettaisiin näyttämölle ja esitettäisiin niiden\nkiitosta ansaitsevat puolet siltä näkökannalta katsoen, jolta\nvaltionkin niitä täytyy kunnioittaa ja suojella. Nyt me esitämme\nvain ihmisen naurettavia puolia; huvinäytelmän kirjoittaja on niin\nsanoakseni vain ilkeämielinen tarkastelija, joka kaikkialla visusti\npitää silmällä kansalaistensa vikoja ja on iloinen voidessaan vitsoa\nheitä edes yhdelläkin niistä. Luulisipa olevan valtiomiehelle sekä\nmieluista että hänen arvonsa mukaista koettaa saada yleiskuva eri\nyhteiskuntaluokkien luonnollisesta, keskinäisestä vuorovaikutuksesta\nja ohjata runoilijaa, jolla olisi tarpeeksi huumoria, tämän\nkirjallisissa töissä. Minulla on se vakaumus, että tätä tietä\nvoitaisiin sommitella useita erittäin rattoisia ja samalla sekä\nhyödyllisiä että hupaisia kappaleita.\n\nMikäli kaikkialla, missä olen näyttelijänä liikkunut, sanoi\nLaertes, olen voinut huomata, pyritään vain kieltämään, estämään ja\nehkäisemään, mutta harvoin kehoittamaan, edistämään ja palkitsemaan.\nAnnetaan kaiken maailmassa mennä niin pitkälle, että se käy\nturmiolliseksi; sitten suututaan ja isketään.\n\nEi maksa puhua valtiosta ja valtiomiehistä, sanoi Philine. En voi\nheitä muuten ajatella kuin tekotukkiin puettuina, ja tekotukka,\nolkoon se kenenkä päässä tahansa, herättää minun sormissani\nkouristavan liikkeen; tahtoisin heti paikalla tempaista sen tuon\nkunnianarvoisan herran päästä, juosta ympäri huonetta ja nauraa ulos\ntuon kaljupään.\n\nEsittämällä erittäin kauniisti muutamia lauluja Philine katkaisi\nkeskustelun ja vaati, että pian lähdettäisiin paluumatkalle,\njotta illalla ehdittäisiin näkemään nuorallatanssijain temppuja.\nHillittömästi hullutellen hän kotimatkalla yhä edelleen jatkoi\nanteliaisuuttaan köyhiä kohtaan heittäen lopuksi vaunujen\nastinlaudalle, kun häneltä ja hänen matkatovereiltaan rahat olivat\nloppuneet, eräälle tytölle olkihattunsa ja eräälle vanhalle vaimolle\nkaulahuivinsa.\n\nPhiline kutsui molemmat seuralaisensa asuntoonsa, koskapa, kuten hän\nsanoi, hänen ikkunoistansa julkista esitystä voisi nähdä paremmin\nkuin toisesta majatalosta.\n\nPerille saapuessaan he huomasivat telineiden jo olevan pystyssä ja\ntaustan koristetuksi niihin ripustetuilla matoilla. Ponnistuslaudat\nolivat jo paikoillaan, höllä nuora kiinnitettynä pihtipieliin ja\nkireä köysi vedettynä pukkien väliin. Tori oli melkoisen täynnä\nkansaa ja ikkunoissa koko lailla katsojia.\n\nPajatso koetti aluksi vetää puoleensa yleisön huomiota typeryyksillä,\njoille katsojat aina ovat valmiit nauramaan. Lapset, jotka osasivat\nväännellä ruumiinsa ja jäsenensä mitä oudoimpiin asentoihin,\nherättivät sekä ihmettelyä että kammoa, eikä Wilhelm voinut olla\ntuntematta mitä syvintä sääliä nähdessään lapsen, joka ensi hetkestä\noli herättänyt hänen myötätuntoansa, suurin ponnistuksin esittävän\neriskummallisia asentoja. Mutta sitten taas herättivät hauskat\nhyppijät suurta iloa heittäessänsä ilmassa kuperkeikkoja, ensin\nyksitellen sitten peräkkäin ja lopuksi kaikki yhdessä eteenpäin\nja taaksepäin. Koko katsojajoukko taputti äänekkäästi käsiään, ja\nriemuhuudot raikuivat.\n\nMutta nyt huomio kääntyi aivan toiseen asiaan. Lasten tuli toisen\ntoisensa jälkeen astua nuoralle, oppilaiden ensin, jotta he\nharjoituksillansa pidentäisivät esitystä ja osoittaisivat, kuinka\nvaikea tuo taito oli. Myöskin muutamat miehet ja täysikasvuiset\nnaishenkilöt osoittivat suurta taituruutta. Mutta ei monsieur\nNarkissosta eikä demoiselle Landrinettea vieläkään näkynyt.\n\nVihdoin astuivat nämäkin esille punaisten väliverhojen takana\nolevasta teltan tapaisesta ja täyttivät miellyttävällä\nolemuksellaan ja koreilla puvuillaan katsojien tähän saakka\nmenestyksellä ylläpidetyn toivon kukkuroilleen. Narkissos oli\niloinen, keskikokoinen, mustasilmäinen, paksupalmikkoinen\nnuorukainen; neitonen taas oli yhtä sopusuhtaisesti ja voimakkaasti\nkehittynyt. Molemmat näyttäytyivät peräkkäin nuoralla, esittäen\nkeveitä liikkeitä, hyppyjä ja eriskummallisia asentoja. Tytön\nkeveäliikkeisyys, pojan rohkeus ja se tarkkuus, jolla kumpikin\nsuoritti temppunsa, kohottivat joka askelella ja hyppäyksellä yleistä\nriemastusta. Heidän sievistelevä esiintymisensä, toisten esiintyjien\nnäennäinen huolenpito heistä, antoi sen käsityksen, kuin he olisivat\nkoko seurueen kaikki-kaikessa, ja jokainen katsoi heidän sen arvon\nansainneen.\n\nRahvaan innostus tarttui ikkunoissa oleviin katsojiin, naiset pitivät\nkatseensa suunnattuina Narkissokseen, herrat taas Landrinetteen.\nRahvas riemuitsi ääneensä, eikä hienompi yleisö pidättänyt\nkättentaputuksiaan. Pajatsolle tuskin kukaan enää nauroi. Vain\njotkut harvat hiipivät tiehensä, kun muutamat seurueen jäsenet rahaa\nkootakseen tunkeutuivat väkijoukkoon tinalautaset kädessä.\n\nHe ovat mielestäni tehtävänsä hyvin suorittaneet, sanoi Wilhelm\nPhilinelle, joka hänen vieressään nojasi ikkunalautaan. Ihailen sitä\nälyä, millä he kulloinkin oikealla kohdalla ja oikealla hetkellä\nosasivat tehdä itsessään vähäpätöisetkin temput vaikuttaviksi,\nja kuinka he kömpelöiden lastensa ja parhaiden esiintyjiensä\ntaidonnäytteistä saivat aikaan kokonaisuuden, joka aluksi herätti\nmeidän huomiotamme ja sitten oli meille mitä mieluisin huvitus.\n\nRahvas oli vähitellen hajaantunut ja tori oli tyhjentynyt. Philine\nja Laertes olivat tällä välin joutuneet riitaan Narkissoksen ja\nLandrinetten taitavuudesta, heitellen toisilleen pistosanoja. Wilhelm\noli toisten leikkivien lasten joukosta keksinyt tuon ihmeellisen\nlapsen ja huomautti siitä Philinelle, joka heti vilkkaalla tavallaan\nhuusi ja huiskutti hänelle ikkunasta kättään. Kun lapsi ei osoittanut\nhalua tulla, juoksi Philine laulaen nopeasti alas portaita ja toi\nhänet ylös huoneeseensa.\n\nTässä on arvoitus, hän huusi vetäessään lapsen sisään ovesta.\nLapsukainen jäi seisomaan oven suuhun ikäänkuin ollakseen heti valmis\njälleen pujahtamaan ulos, asetti oikean kätensä rinnallensa, vasemman\notsallensa ja kumartui syvään. Älä ole peloissasi, pienokaiseni,\nsanoi Wilhelm kääntyen hänen puoleensa. Tyttönen loi häneen aran\nkatseen ja astui muutaman askelen lähemmäksi.\n\nMikä on nimesi? kysyi Wilhelm. -- Minua sanotaan Mignoniksi. --\nKuinka vanha olet? -- Sitä ei ole kukaan tiennyt sanoa. -- Kuka on\nisäsi? -- Se suuri paholainen on kuollut.\n\nTämäpä on ihmeellistä! huudahti Philine. Tytölle tehtiin vielä\nmuutama kysymys. Hän antoi vastauksensa murteellisella saksan\nkielellä ja erikoisen juhlallisin elein, asettaen joka kerta kätensä\nrinnalleen ja otsalleen ja tehden syvän kumarruksen.\n\nWilhelm ei osannut häntä kyllin katsella. Tuon olennon salaperäisyys\nveti vastustamattomasti puoleensa hänen katseensa ja sydämensä. Hän\narvioi tytön iän kahdeksitoista tai kolmeksitoista vuodeksi. Hänen\nruumiinsa oli kaunisrakenteinen; hänen jäsenissään voi kuitenkin\nhuomata taipumusta liian voimakkaaseen kasvuun tai ehkä ehkäistyä\nkehitystä. Hänen piirteensä eivät olleet säännölliset, mutta huomiota\nherättävät. Hänen otsansa oli salaperäinen, hänen nenänsä erinomaisen\nkaunis ja suu, vaikka se ollakseen niin nuoren suu tuntui olevan\nkovin suljettu ja, vaikka hän tuon tuostakin nyki suupieliään,\noli yhä vielä vilpitön ja erittäin viehättävä. Hänen ruskeahkoa\nkasvojensa väriä voi tuskin erottaa ihomaalin alta. Tytön ulkomuoto\npainui syvälle Wilhelmin mieleen. Hänen katseensa oli yhä vielä\ntyttöön suunnattuna, hän vaikeni, unohtaen mietteisiinsä vajonneena\nkoko ympäristönsä. Philine herätti hänet hänen unelmistaan, samalla\nkuin hän tarjosi lapsukaiselle jäljellejääneitä makeisia ja viittasi\nhänelle, että hänen tuli poistua. Tyttö teki jälleen kumarruksensa\nja lensi salaman nopeudella ulos ovesta. Kun aika oli kulunut niin\npitkälle, että uusien tuttaviemme oli siksi illaksi erottava, sopivat\nhe sitä ennen vielä huviretkestä huomista päivää varten. He tahtoivat\ntaaskin syödä päivällisensä jossakin muualla ja tällä kertaa lähellä\nolevassa metsästäjän talossa. Illan kuluessa Wilhelm ylisteli\nPhilineä, mutta Laerteen vastaukset olivat lyhyet ja kevytmieliset.\n\nHarjoiteltuaan taaskin seuraavana aamuna tunnin verran miekkailua he\nmenivät Philinen majataloon, jonka edustalle he jo olivat nähneet\ntilattujen vaunujen ajavan. Mutta suuri oli Wilhelmin hämmästys, kun\nvaunut olivat hävinneet, ja vielä suurempi, kun Philine ei ollut\ntavattavissa kotona. Hän oli, niin kerrottiin, kahden samana aamuna\nsaapuneen vieraan kanssa istuutunut vaunuihin ja lähtenyt matkaan.\nYstävämme, joka oli Philinen seurasta odottanut itselleen mieluista\nhuvia, ei voinut peittää huonoa tuultansa. Laertes sitävastoin nauroi\nja huudahti: Sellaisena hän minua miellyttää! Se on aivan hänen\nmukaistaan. Lähtekäämme suoraa päätä metsästysmajaan. Olkoonpa hän\nmissä on, me emme hänen tähtensä laiminlyö huviretkeämme.\n\nKun Wilhelm matkalla yhä vielä moitti Philinen käyttäytymisessä\nesiintynyttä johdonmukaisuuden puutetta, vastasi Laertes: En voi sitä\nhuomata epäjohdonmukaisuudeksi, että joku on uskollinen luonteelleen.\nKun Philine ryhtyy johonkin tai jollekin lupaa jotakin, niin se\ntapahtuu vain sillä hiljaisella edellytyksellä, että hänelle myös on\nmukavaa panna toimeen aikeensa tai pitää lupauksensa. Hän lahjoittaa\nmielellänsä, mutta täytyy aina olla valmis antamaan hänelle takaisin,\nmitä häneltä on lahjaksi saanut.\n\nSiinäpä kummallinen luonne, vastasi Wilhelm.\n\nEipä suinkaan kummallinen; mutta hän ei ole mikään teeskentelijä.\nMinä rakastan häntä siitä syystä -- niin, olenpa hänen ystävänsä\n-- että hän niin vilpittömästi edustaa sitä sukupuolta, jota minun\nuseista syistä on pakko vihata. Hän on mielestäni todellinen Eeva,\nnaissuvun kantaäiti; sellaisia he ovat kaikki, he eivät vain tahdo\nsitä tunnustaa.\n\nNiin jutellen ja Laerteen kiihkeästi ilmilausuessa vihaansa\nnaissukua kohtaan, silti kuitenkaan sen syytä mainitsematta, he\nolivat saapuneet metsään, johon Wilhelm astui varsin allapäin, koska\nLaerteen lausumat ajatukset olivat jälleen elävästi palauttaneet\nhänen mieleensä hänen suhteensa Marianeen. He löysivät läheltä\nvarjoisaa lähdettä, valtavien vanhojen puiden alta Philinen yksinään\nistumassa kivipöydän ääressä. Hän lauloi heille tervetuliaisiksi\niloisen laulun, ja kun Laertes tiedusteli hänen seuraansa,\nhuudahti hän: Olenpa heitä sievästi puijannut; olen heitä pitänyt\npilkkanani aivan niinkuin he ansaitsivat. Jo matkalla minä panin\nheidän anteliaisuutensa koetukselle ja huomatessani heidän olevan\nkitupiikkejä päätin heti heitä rangaista. Saavuttuamme perille he\nkysyivät tarjoilijalta, mitä oli valittavana, ja tämä luetteli\ntavanomaisella sujuvakielisyydellään, mitä oli tarjolla, ja\nsellaistakin, mitä ei ollut. Huomasin heidän joutuneen ymmälle.\nHe katselivat toisiaan ja kyselivät änkyttäen hintoja. Mitä te\nniin kauan mietitte, huudahdin minä, ruokapöytä kuuluu naisen\nhuoliin, antakaa minun siitä pitää huolta. Ryhdyin sitten tilaamaan\ntolkuttoman komeaa päivällistä, jota varten vielä yhtä ja toista\noli lähetettävä hakemaan naapurista. Tarjoilija, jonka muutamalla\nsilmänvilkutuksella olin saanut uskotukseni, auttoi minua, ja näin\nme, kuvittelemalla heille valtavaa pitopöytää, saimme heidät siinä\nmäärin levottomiksi, että he tuota pikaa päättivät lähteä metsään\nkävelylle, jolta he tuskin palaavat. Olen neljännestunnin yksikseni\nnauranut ja nauran vastakin, niin usein kuin ajattelen, kuinka\nnoloilta he näyttivät. Syödessä Laertes palautti mieleen samanlaisia\ntapauksia; he yltyivät kaskuilemaan hauskoista tapahtumista,\nväärinkäsityksistä ja salajuonista.\n\nEräs nuori mies, joka kuului Philinen kaupunkilaistuttaviin, tuli\nkirja kädessä hiipien metsän halki, istuutui heidän seuraansa\nylistäen paikan kauneutta. Hän kiinnitti heidän huomionsa lähteen\nlorinaan, oksien heiluntaan, niiden välistä lankeavan valon leikkiin\nja lintujen lauluun. Philine lauloi laulun käestä. Se ei tuntunut\nmiellyttävän äskentullutta. Hän lähtikin pian pois.\n\nKunpa pääsisin kokonaan kuulemasta luonnosta ja luonnontunnelmista,\nhuudahti Philine, kun vieras oli poistunut. Ei ole mitään\nsietämättömämpää kuin luetteluttaa itsellensä se ilo, mitä\nparhaillaan nauttii. Kun on kaunis ilma, mennään kävelemään, samoin\nkuin tanssitaan, kun soitto alkaa. Mutta kuka tulee hetkeäkään\najatelleeksi soittoa tai kaunista ilmaa? Tanssija herättää\nmielenkiintoamme, ei viulu, ja pari kaunista mustaa silmää katselee\nkernaasti siniseen silmäpariin. Mitäpä merkitsevät tämän rinnalla\nlähteet ja kaivot ja vanhat lahot lehmukset! Näin sanoessaan hän loi\nhäntä vastapäätä istuvan Wilhelmin silmiin katseen, jota tämä ei\nkyennyt estämään tunkeutumasta sydämensä ovelle asti.\n\nOlette oikeassa, vastasi Wilhelm hieman hämillään, ihminen on\nihmiselle mielenkiintoisin, ja ihmisen tulisi kenties yksinomaan olla\noman mielenkiintonsa esineenä. Kaikki muu, mikä meitä ympäröi, on\njoko vain olotila, missä me elämme, tai välikappale, jota me käytämme\nhyväksemme. Kuta enemmän me niissä askaroimme, kuta enemmän me niihin\nkiinnitämme huomiotamme ja olemme niissä mukana, sitä heikommaksi\nkäy oman arvomme tunto ja kanssaihmisten ymmärtäminen. Ihmiset,\njotka antavat suuren arvon puutarhoille, rakennuksille, vaatteille,\nkoristeille tai mille tahansa omaisuudelle, eivät yleensä ole seuraa\nrakastavia ja ystävällisiä. He kadottavat näkyvistään ihmiset,\njoita vain ani harvat osaavat ilahduttaa ja koota yhteen. Tätähän\nnäemme näyttämöllä. Hyvä näyttelijä saa meidät piankin unohtamaan\nhuononpäiväiset, kömpelöt koristeet, jotavastoin kauneinkin näyttämö\nvasta oikein saa meidät huomaamaan hyvien näyttelijäin puutteen.\n\nPäivällisen jälkeen Philine istuutui varjoisaan, korkeaan ruohostoon.\nHänen molempien ystäviensä täytyi tuoda hänelle suuret määrät kukkia.\nHän sitoi itselleen ympyriäisen seppeleen asettaen sen päähänsä. Hän\noli viehättävä katsella. Kukat riittivät vielä toiseen seppeleeseen.\nSenkin hän sitoi molempien miesten istuessa hänen vierellään.\nSaatuaan sen valmiiksi hän painoi sen viehkeästi Wilhelmin päähän ja\nkäänteli sitä kerran ja toisen, kunnes se hänen mielestään oli niin\nkuin olla piti. Ja minä saan, kuten näyttää, lähteä tyhjin päin,\nsanoi Laertes.\n\nEipä niinkään, vastasi Philine. Teidän ei tarvitse suinkaan osaanne\nvalittaa. Hän otti oman seppeleensä päästään ja asetti sen Laerteen\npäähän.\n\nJos olisimme kilpailijoita, sanoi Laertes, voisimme taistella\nkiivaasti siitä, ketä meistä molemmista sinä enimmän suosit.\n\nOlisitte silloin oikeita tomppeleita, vastasi Philine, ojentaen\nhänelle suunsa suudeltavaksi, mutta kääntyi heti ympäri, kietoi\nkäsivartensa Wilhelmin ympäri painaen hänen huulilleen raikkaan\nsuudelman. Kumpi maistuu paremmalle? kysyi hän naljaillen.\n\nIhmeellistä! huudahti Laertes. Luulisipa, ettei tällainen koskaan\nvoisi maistua vermutin jälkeen.\n\nYhtä vähän, sanoi Philine, kuin yleensä lahja, joka otetaan vastaan\nilman kateutta ja itsekkyyttä. Nyt haluaisin vielä, hän huudahti,\nhetkisen tanssia, ja sitten kai meidän täytynee taas hakea käsiimme\nhevosemme.\n\nMentiin sisään, missä oli soittoa tarjona. Philine, joka oli hyvä\ntanssijatar, sai molemmat seuralaisensa innostumaan. Wilhelm ei\nollut kömpelö, mutta häneltä puuttui taiteellista harjoitusta. Hänen\nmolemmat ystävänsä ryhtyivät häntä senvuoksi opettamaan.\n\nMyöhästyttiin. Nuorallatanssijat olivat jo esittämässä temppujansa.\nTorille oli kokoontunut paljon katsojia. Mutta astuessaan alas\nvaunuista ystävämme kuitenkin kiinnittivät huomionsa hälinään, joka\noli vetänyt suuren joukon ihmisiä sen majatalon portille, missä\nWilhelm asui. Wilhelm riensi sinne nähdäkseen, mitä oli tekeillä,\nja hämmästyksekseen hän huomasi tunkeutuessaan läpi kansanjoukon\nnuorallatanssijajoukon johtajan, joka parhaillaan laahasi tukasta\nennenmainittua omituista lasta ulos talosta ja armottomasti pieksi\nruoskanvarrella hänen hentoa pientä ruumistaan.\n\nWilhelm kiiti salamana miehen kimppuun tarttuen häntä ryntäisiin.\nHeitä irti lapsi! hän huusi kuin raivostunut, tai toinen meistä\njää tähän paikkaan. Hän tarttui samalla miestä kurkusta voimalla,\njonka vain suuttumus voi antaa, niin että mies luuli tukehtuvansa\nja heitti lapsen irti koettaen puolustautua hyökkääjää vastaan.\nJotkut läsnäolijoista, jotka tunsivat sääliä lasta kohtaan,\nmutta eivät olleet uskaltaneet antautua taisteluun, kävivät heti\nnuorallatanssijan kimppuun ja riistivät häneltä aseet syytäen häntä\nvastaan herjauksia. Tämä taas nähtyänsä jääneensä vain suunsa aseiden\nvaraan alkoi kauheasti uhkailla ja kiroilla: tuo laiska, kelvoton\nluontokappale ei muka tahtonut täyttää velvollisuuttansa; tyttö\nkieltäytyi muka tanssimasta munatanssia, jonka hän oli luvannut\nyleisölle; hän aikoi piestä tytön kuoliaaksi eikä kukaan voisi häntä\nsiitä estää. Mies koetti päästä irti saadaksensa käsiinsä lapsi\nrukan, joka oli kätkeytynyt väkijoukkoon. Wilhelm pidätti häntä\nhuutaen: Et ole tätä olentoa näkevä etkä koskettava, ennenkuin\noikeuden edessä teet tiliä siitä, mistä olet hänet varastanut. Aion\nkäyttää kaikkeni sinua pakottaakseni; et ole pääsevä käsistäni.\nNämä sanat, jotka Wilhelm kiivaudessaan, ajattelematta ja sen\nenempää tarkoittamatta oli lausunut epämääräisen tunteen tai ehkäpä\ninnoituksen pakottamana, rauhoittivat tuossa tuokiossa raivoon\njoutuneen johtajan. Hän huusi: Mitäpä tuolla kelvottomalla olennolla\nteen! Maksakaa minulle mitä hänen vaatteensa maksavat, ja te saatte\nhänet pitää. Vielä tänä iltana me sovimme asiasta. Hän riensi\nsitten jatkamaan keskeytynyttä esitystä ja tyydyttämään yleisön\nlevottomuutta muutamalla parhaimmista taidonnäytteistään.\n\nKun hälinä oli lakannut ja rauha palannut, ryhtyi Wilhelm etsimään\nlapsukaista, jota kuitenkaan ei mistään löytynyt. Toiset luulivat\nnähneensä hänet naapuritalojen ullakolla, toiset katolla. Kun häntä\noli etsitty kaikkialta, oli pakko rauhoittua ja odottaa, että hän\nitsestänsä jälleen ilmaantuisi.\n\nSillä välin oli Narkissos tullut asuntoonsa, ja tältä Wilhelm\ntiedusteli lapsukaisen elämänvaiheita ja syntyperää. Hän ei niistä\nmitään tietänyt, sillä hän ei ollut kauan kuulunut seurueeseen.\nMutta hän kertoeli sitävastoin kevyesti ja kevytmielisesti omista\nvaiheistaan. Wilhelmin toivottaessa hänelle onnea hänen suuresta\nmenestyksestään hän vastasi hyvin välinpitämättömästi. Me olemme\ntottuneet siihen, hän sanoi, että meille nauretaan ja meidän\ntemppujamme ihmetellään; mutta erinomaisinkaan yleisön suosio ei\nmeitä rahtuakaan hyödytä. Seurueen johtaja suorittaa meille palkkamme\nja hän saa pitää varansa, että liike menestyy. Sitten Narkissos sanoi\nhyvästit ja aikoi nopeasti poistua.\n\nKun nuorelta mieheltä kysyttiin, mihin hänellä oli sellainen kiire,\ntunnusti hän hymyillen, että hänen vartalonsa ja hänen taitonsa\nolivat hänelle hankkineet tuottavampaa suosiota kuin konsanaan suuren\nyleisön. Hän oli saanut sanan eräiltä naisilta, joilla oli aivan\nerikoinen halu tulla hänet tarkemmin tuntemaan, ja hän pelkäsi, että\nhän tuskin ennen puoliyötä olisi suoriutunut niistä käynneistä,\njotka hänen nyt oli tehtävä. Mitä suurimmalla avomielisyydellä hän\njatkoi juttelua seikkailuistaan ja hän olisi ilmaissut nimet, kadut\nja talot, jollei Wilhelm olisi torjunut sellaista epähienoutta ja\nkohteliaasti päästänyt häntä menemään.\n\nLaertes oli sillä välin pitänyt seuraa Landrinettelle ja vakuutti,\nettä hän oli täysin arvokas aviovaimoksi.\n\nSitten alettiin hieroa kauppaa tyttösestä, jonka ystävämme sai\nkolmestakymmenestä taalerista, mistä summasta mustapartainen,\nkiivas italialainen luopui kaikista vaatimuksistansa; mutta lapsen\nsyntyperästä hän ei tahtonut ilmaista sen enempää, kuin että hän\nveljensä kuoltua, jota erinomaisen taitavuutensa vuoksi nimitettiin\nsuureksi paholaiseksi, oli ottanut tuon letukan hoiviinsa.\n\nSeuraava aamu kului enimmäkseen lapsen etsintään. Turhaan koluttiin\nkaikki majatalon ja naapuritalojen piilopaikat. Lapsi oli kateissa,\nja pelättiin, että hän oli juossut veteen tai muutoin surmannut\nitsensä.\n\nPhilinen sulot eivät voineet viihdyttää ystävämme levottomuutta. Se\npäivä kului häneltä murheissa ja mietteissä. Ja illallakaan, kun\nhyppijät ja tanssijat panivat parastansa saavuttaaksensa yleisön\nsuosiota, hänen mielensä ei ottanut ilostuakseen.\n\nSen johdosta, että lähiseuduista saapui ihmisiä, oli tungos yhä\nkasvanut, ja niin suosionosoitusten lumivyöry kasvamistaan kasvoi.\nHypyt yli miekkojen ja paperipohjaisen tynnyrin läpi herättivät\nsuurta ihastusta. Yleiseksi kauhistukseksi, hämmästykseksi ja\nihmeeksi voimamies, nojaten päänsä ja jalkansa kahdelle toisistaan\nerilleen asetetulle tuolille, antoi asettaa kaarena niiden välissä\nolevalle ruumiilleen alasimen ja rotevan sepänsällin takoa sillä\nhevosenkengän valmiiksi.\n\nAivan tuntematon oli näissä seuduissa ja lopetti arvokkaasti koko\nnäytännön n.s. herkuleenvoima, missä rivi miehiä, seisten alemman\nrivin hartioilla, vuorostaan kannattaa naisia ja nuorukaisia, niin\nettä lopuksi muodostuu elävä pyramidi, jonka huippua lapsi, päällään\nseisten, koristaa nuppina ja tuuliviirinä. Narkissos ja Landrinette\nkuljetuttivat itseänsä kantotuoleissa toisten esiintyjäin hartioilla\npitkin kaupungin pääkatuja kansan äänekkäiden ilohuutojen raikuessa.\nIhmiset heittelivät heille nauhoja, kukkakimppuja ja silkkihuiveja\nja tungeskelivat heitä lähempää katselemaan. Kaikki näyttivät\nonnellisilta saatuansa katsoa heitä kasvoihin ja saadessaan heiltä\nkatseen.\n\nKukapa näyttelijä, kukapa kirjailija, tai kukapa ihminen yleensä\nei tuntisi olevansa toiveidensa huipulla, jos hän jollakin jalolla\nsanalla tai hyvällä teolla saisi aikaan sellaisen julkisen\nyleisömenestyksen? Kuinka ihanalta mahtaakaan tuntua, kun voi\nhyviä, jaloja ja inhimillisen arvokkaita tunteita saada niin\nnopeasti sähköiskun avulla leviämään, herättää kansassa sellaista\nihastusta, kuin nämä ihmiset ruumiillisella taitavuudellaan osasivat\nesiinloihtia. Jospa voisi saada suurissa joukoissa heräämään\nmyötätuntoa kaikkea inhimillistä kohtaan, jospa voisi niitä\nsytyttää, järkyttää ja heidän tyrehdyksissä olevan sielunsa saattaa\nvapaasti, innokkaasti ja vilpittömästi liikehtimään, niin, jospa\nvoisi tämän kaiken aikaansaada esittämällä heidän nähdäkseen onnea\nja onnettomuutta, viisautta ja hulluutta, vieläpä järjettömyyttä ja\ntyperyyttä! Näin puheli ystävämme, ja kun ei Philine eikä Laerteskaan\nolleet halukkaat sellaista ajatuksenjuoksua pitkittämään, hautoi\nhän yksinään näitä mielimietelmiään kiertäessään yöllä kaupunkia ja\ntaaskin kerran irralleen päässeen mielikuvituksensa koko innolla ja\nkoko antaumuksella pohtiessaan vanhaa mielihaluansa: kaiken hyvän,\njalon, suuren havainnollistuttamista näytelmien avulla.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nNuorallatanssijain lähdettyä suurella melulla kaupungista tuli\nMignon heti esille ja astui sisään Wilhelmin ja Laerteen jatkaessa\nmiekkailuharjoituksiaan salissa. Missä olet piileskellyt? kysyi\nWilhelm ystävällisesti. Olet tuottanut meille paljon murhetta. Lapsi\nei vastannut mitään, luoden katseensa kysyjään. Olet nyt meidän,\nhuusi Laertes. Olemme sinut ostaneet. -- Paljonko olet maksanut?\nkysyi lapsi kuivasti. -- Sata dukaattia, vastasi Laertes. Kun annat\nne takaisin, voit päästä vapaaksi. -- Se mahtanee olla suuri summa?\nkysyi lapsi. -- Onpa niinkin; sinun on vain hyvin käyttäydyttävä. --\nOlen valmis palvelemaan, oli vastaus.\n\nSiitä hetkestä alkaen lapsi tarkoin pani merkille, mitä palveluksia\ntarjoilijan oli suoritettava ystävyksille, eikä hän enää seuraavana\npäivänä sallinut tämän tulla huoneeseen. Hän tahtoi itse tehdä kaiken\nja suorittikin askareensa tarkalleen ja suurella huolella, joskin\ntosin hitaasti ja joskus kömpelösti.\n\nHän asettui usein vesialtaan ääreen ja pesi kasvojaan niin ahkerasti\nja kiivaasti, että melkein repi rikki poskipäänsä, kunnes Laertes\nkysymyksillä ja kiusoittelemalla sai tietää, että tyttö koetti kaikin\nkeinoin saada ihomaalin pois poskistaan ja että hän innoissaan luuli\nsitkeimmin tarttuneeksi ihomaaliksi sitä punoitusta, jonka hän\nkasvojaan hankaamalla oli aikaansaanut. Hänelle selitettiin, kuinka\nasia oikeastaan oli, ja kun hän sitten oli rauhoittunut, jäi jäljelle\nkauniin ruskea, heikon punerruksen elähdyttämä hipiä.\n\nPhilinen aistilliset sulot ja lapsen salaperäinen olemus kiinnittivät\nWilhelmin mieltä puoleensa enemmän kuin hän uskalsi itselleen\ntunnustaa, ja hän vietti useita päiviä tässä omituisessa seurassa\npuolustellen omassa mielessään viipymistään ahkerilla miekkailu- ja\ntanssitaidon harjoituksilla, joihin hän ei luullut niin helposti\njälleen saavansa tilaisuutta.\n\nSuuresti ihmeissään ja tavallaan ilostuen hän näki eräänä päivänä\nherra ja rouva Melinan saapuvan paikkakunnalle. Ensimmäisen\niloisen tervehdyksen jälkeen nämä heti tiedustelivat johtajaa ja\ntoisia näyttelijöitä ja suureksi kauhukseen saivat kuulla, että\nensinmainittu jo kauan sitten oli lähtenyt ja jälkimmäiset olivat\nhajaantuneet muutamaa harvaa lukuunottamatta.\n\nNuori pariskunta oli avioliittonsa jälkeen, jonka aikaansaamisessa\nWilhelm, kuten tiedämme, oli ollut avullisena, kulkenut etsimässä\npääsyä johonkin teatteriseurueeseen, siinä onnistumatta, ja heidät\noli lopuksi neuvottu tähän kaupunkiin, jossa eräät heidän matkallaan\nkohtaamansa henkilöt väittivät nähneensä hyvän teatterin.\n\nRouva Melina ei ollenkaan miellyttänyt Philineä eikä herra Melina\nvilkasta Laertesta. He tahtoivat heti päästä uusista tulokkaista,\neikä Wilhelm voinut saada heidän mielialaansa suopeammaksi, vaikka\nhän moneen kertaan heille vakuutti, että uudet tuttavat olivat kelpo\nväkeä.\n\nItse asiassa olikin seuran laajeneminen monellakin tavoin häirinnyt\nkolmen seikkailijamme tähänastista hauskaa elämää, sillä Melina alkoi\nmajatalossa (hän oli saanut asunnon siitä samasta, missä Philine\nmajaili) tinkiä ja marista. Hän tahtoi vähällä rahalla saada paremman\nasunnon, runsaammat ateriat ja valppaamman palveluksen. Ei kestänyt\nkauan, kun jo isäntä ja tarjoilija olivat happamella tuulella, ja\nkun toiset, saadakseen elää iloisesti, olivat tyytyväisiä siihen,\nmitä milloinkin pöytään tuotiin, ja maksoivat heti, jottei heidän sen\nkauemmin olisi tarvinnut ajatella sitä, mikä jo oli nautittu, oli nyt\npakko aina jauhaa uudelleen koko ateria, jonka ruokalajeista Melina\nsäännöllisesti jo syödessä teki muistutuksensa ja vaati oikaisua,\nniin että Philine kursailematta nimitti häntä märehtijäksi.\n\nVielä vastenmielisempi oli rouva Melina iloiselle Philinelle. Nuori\nrouva ei ollut vailla sivistystä, mutta häneltä puuttui kokonaan\nhenkevyyttä ja sielukkuutta. Hänen lausumistaitonsa ei ollut huono,\nja hän oli aina valmis lausumaan, mutta hänen lausumisensa oli\nsanahelinää, se oli raskasta ja vailla eheää kokonaiskäsitystä. Näine\nominaisuuksineen hän ei suinkaan ollut läheskään kaikille, varsinkaan\nmiehille, vastenmielinen. Päinvastoin ne, jotka hänen kanssaan\nseurustelivat, tavallisesti pitivät hänen älynlahjojaan hyvinä,\nsillä hänellä oli hyvä vainu; ystävää, jonka suosio ja arvonanto\nhänelle oli tärkeä, hän osasi imarrella aivan erikoisella taidolla\nja mahdollisimman pitkälle eläytyä hänen ajatustapaansa, mutta niin\npian kuin tämä kävi yli hänen ymmärryksensä, hän haltioissaan omaksui\nsenkin, mitä ei käsittänyt. Hän osasi puhumisen ja vaikenemisen\ntaidon, ja vaikka hän ei ollutkaan salakavala mieleltään, ymmärsi hän\nsuurella varovaisuudella vaania, missä toisella oli heikko kohtansa.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nMelina oli sillä välin ottanut tarkan selon, missä kaupungissa\nvierailleen teatterinjohtajan jälkeen jääneet näyttämövarusteiden\npirstaleet olivat. Niin hyvin koristeet kuin puvusto oli pantattu\neräille kauppiaille, ja eräs notaari oli johtajalta saanut toimeksi\nerinäisin ehdoin myydä ne, jos halukkaita teatterinharrastajia\nilmaantuisi. Melina halusi katsella tavaroita ja sai Wilhelmin\nmukaansa. Astuessaan säilytyshuoneisiin Wilhelm tunsi noiden\nesineiden kiehtovaa vetovoimaa, joskaan hän ei sitä itselleen\ntunnustanut. Niin huonossa kunnossa ja niin perin viheliäistä\ntuhertajan työtä kuin koristeet olivatkin, niin koruttomia kuin\nolivatkin kaikki turkkilaiset ja pakanalliset puvut, vanhat miesten\nja naisten ilveilytakit, velhojen, juutalaisten ja pappien kaavut,\nei hän voinut kuitenkaan päästä irti siitä ajatuksesta, että hän\noli viettänyt elämänsä onnellisimmat hetket samanlaisen romukammion\nlähettyvillä. Jos Melina olisi voinut nähdä Wilhelmin sydämeen,\nolisi hän innokkaammin käynyt hänen kimppuunsa saadakseen hänet\nhellittämään rahaa noiden hajallaan olevien, mutta yhteen kuuluvien\nesineiden ostamiseen, pystyynasettamiseen ja jälleen-elävöittämiseen.\nKuinka onnellinen ihminen, Melina huudahti, olisinkaan, jos minulla\nvain olisi kaksisataa taaleria päästäkseni aluksi näiden ensimmäisten\nteatteritarpeiden omistajaksi. Kuinka pian minulla olisikaan koossa\npieni näytelmä, joka meille varmasti tässä kaupungissa ja tässä\nseudussa hankkisi toimeentulon. Wilhelm vaikeni, ja molemmat erosivat\nmietteissään noista lukkojen taakse suljetuista aarteista. Melinan\nainoana puheenaineena oli tästä lähtien, kuinka saataisiin teatteri\npystyyn ja siitä aineellista etua. Hän koetti innostuttaa asiaan\nPhilineä ja Laertesta, ja Wilhelmille ehdotettiin, että hän lainaisi\nrahat ja ottaisi niitä vastaan vakuuden. Nyt vasta hänelle oikein\nselvisi, ettei hänen olisi pitänyt täällä niin kauan viipyä. Hän\nsanoi esteensä ja aikoi ryhtyä valmisteluihin jatkaakseen matkaansa.\n\nMignonin ulkomuoto ja olemus viehättivät häntä yhä enemmän. Tytön\nesiintymisessä oli jotakin erikoista. Liikkuessaan portaissa ylös\nja alas hän ei kävellyt, vaan hän hyppi. Hän kapusi käytävien\nkaidepuille. Hän kiepsahti ketterästi, huomaamatta, ylös kaapin\npäälle ja pysyi siellä jonkun aikaa hiljaa. Wilhelm oli myöskin\npannut merkille, että hän eri tavoin tervehti eri henkilöitä.\nWilhelmiä hän oli jo jonkun aikaa tervehtinyt panemalla kädet\nrinnalleen. Oli päiviä, jolloin hän oli aivan mykkä. Toisin ajoin hän\noli halukkaampi vastaamaan kysymyksiin. Hänen vastauksensa olivat\nkummallisia, eikä ollut helppo sanoa, laskiko hän leikkiä vai eikö\nhän osannut kieltä, kun hän puhui murteellista, ranskan ja italian\nsekaista saksaa. Wilhelmiä palvellessaan tyttö oli väsymätön ja\nnousi ylös auringon kera. Mutta iltaisin hän hävisi aikaisin. Hän\nnukkui yönsä eräässä komerossa paljaalla permannolla, eikä häntä\nmillään saanut ottamaan vuodetta tai olkipatjaa. Wilhelm tapasi\nhänet usein peseytymästä. Myöskin hänen vaatteensa olivat puhtaat,\nvaikka kaikissa olikin paikka paikan päällä. Wilhelmille kerrottiin\nmyöskin, että hän joka aamu ani varhain kävi messussa. Kerran hän\nmeni messuun tytön perästä ja näki, kuinka hän kirkon nurkassa\nrukousnauha käsissänsä polvistuneena rukoili hartaasti. Tyttö ei\nsattunut huomaamaan hyväntekijäänsä. Wilhelm palasi asuntoonsa. Hänen\najatuksensa askartelivat tuossa olennossa, mutta hän ei voinut saada\nhänestä mitään varmaa käsitystä.\n\nKun Melina uudelleen oli ahdistanut häntä antamaan rahaa jo\nmainittujen näyttämötarpeiden lunastamiseen, ryhtyi Wilhelm yhä\ntäydemmällä todella ajattelemaan lähtöänsä. Hän aikoi vielä saman\npäivän postissa kirjoittaa omaisilleen ja toverilleen, jotka eivät\nolleet pitkään aikaan hänestä kuulleet. Hän alkoikin kirjoittaa\nkirjettä Wernerille ja oli seikkailujansa kuvatessaan, poiketen\nhuomaamattansa totuudesta, jo päässyt jokseenkin pitkälle, kun\nhän mielipahakseen kirjepaperinsa toisella sivulla huomasi eräitä\nkirjoitettuja säkeitä, joita hän oli ryhtynyt jäljentämään\nkirjoitustaulustansa rouva Melinaa varten. Suutuksissaan hän repi\npalasiksi paperin ja lykkäsi tunnustuksensa uudelleenkirjoittamisen\nseuraavaan postipäivään.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nSeurueemme oli taaskin koolla. Silloin Philine, joka visusti tarkkasi\njokaista ohikulkevaa hevosta, jokaista saapuvaa ajoneuvoa, huusi\nsuurella riemastuksella: Kas pedanttimme! Tuossahan saapuu meidän\nkaikkein rakkain pedanttimme! Kukahan hänellä mahtaa olla matkassaan?\nHän huusi ja huiskutti kättänsä ikkunasta ja vaunut pysähtyivät.\n\nViheliäisen surkea mies parka, jota nukkavierun, harmaanruskean\ntakkinsa ja ränsistyneiden alusvaatteidensa mukaan arvioiden olisi\nluullut opettajaksi, astui alas vaunuista. Philineä tervehtiessään\nhän otti hatun päästään, jolloin tuli näkyviin huonosti puuteroitu,\nmutta muuten erittäin kankea tekotukka. Philine heitti hänelle\nloppumattoman määrän lentosuukkoja.\n\nYhtä hyvin kuin Philine tunsi itsensä onnelliseksi rakastaessaan\ntoisia miehiä ja nauttiessaan heidän rakkaudestaan, samoin hän\nmelkein yhtä suurella ilolla, jonka hän soi itsellensä mahdollisimman\nusein, kevytmielisesti piti pilkkanaan toisia, joita hän ei juuri\nsillä hetkellä rakastanut.\n\nSiinä hälinässä, jolla Philine otti vastaan vanhan ystävänsä, ei\ntultu kiinnittäneeksi huomiota toisiin hänen perässään tulleisiin.\nWilhelm luuli kuitenkin tuntevansa nuo kaksi naista ja sen\nvanhanpuoleisen miehen, joka heidän seurassaan astui sisään.\nPian selvisikin, että hän useita kertoja oli nähnyt kaikki kolme\nmuutama vuosi sitten siinä seurueessa, joka antoi näytäntöjä hänen\nkotikaupungissaan. Tyttäret olivat sen jälkeen varttuneet, mutta\nvanha herra ei ollut sanottavasti muuttunut. Viimeksimainittu\nnäytteli tavallisesti hyväntahtoisia, jankuttavia vanhuksia, joita\nei saksalaiselta näyttämöltä koskaan tule puuttumaan ja joita\narkielämässä myös varsin usein tapaa. Kun näet kunnon saksalaistemme\nluonteen mukaista on ilman suurta melua ja mahtailua tehdä se, mikä\nhyvään tapaan kuuluu, tulevat he harvoin ajatelleeksi, että on myös\nolemassa tapa tehdä sitä, mikä on oikein, sirosti ja miellyttävästi,\nja vastaansanomisen halussaan he päinvastoin tekevät sen virheen,\nettä he kärtyisellä olemuksellaan ilmaisevat rakkaimman hyveensä sen\nvastakohdalla.\n\nSellaisia osia näyttelijämme esitti erittäin hyvin, ja hän näytteli\nniitä niin usein ja yksinomaan, että hän jokapäiväisessä elämässään\noli omaksunut esittämiään osia vastaavan käytöksen. Wilhelmin valtasi\nmielenliikutus, niin pian kuin hän oli tuntenut vanhan näyttelijän,\nsillä hän muisti, kuinka usein hän oli nähnyt tuon miehen rakkaan\nMarianensa rinnalla näyttämöllä; hän kuuli miehen vielä toruskelevan,\nhän kuuli Marianen hyväilevän äänen, jolla hän useissa osissa oli\nvastaillut tuon toisen karkeihin sanoihin.\n\nTulokkaiden vastaus heille tehtyyn kiihkeään kysymykseen, oliko\njossakin kauempana saatavissa työtä, oli valitettavasti kielteinen,\nja saatiin kuulla, että seurueet, joista paikkaa oli tiedusteltu,\nolivat täysilukuiset ja vieläpä jotkut olivat suorastaan huolissaan\nsiitä, että niiden olisi pakko uhkaavan sodan takia hajaantua.\nJankuttava vanha herra tyttärineen oli äkäpäissään ja vaihtelun\nhalusta hylännyt edullisen paikan; hän oli matkalla tavannut pedantin\nja vuokrannut tämän kanssa yhdessä vaunut saapuakseen tänne, jossa\nmyöskin, kuten he huomasivat, hyvä neuvo oli kallis.\n\nSillä aikaa kuin toiset keskustelivat innokkaasti omista asioistaan,\nistui Wilhelm mietteissään. Hän halusi puhua vanhan herran kanssa\nkahden kesken ja pelkäsi kuulevansa Marianesta, minkä vuoksi hän\ntunsi itsensä erittäin levottomaksi.\n\nÄsken saapuneiden naisten kohteliaat puheet eivät saaneet häntä\nhäirityksi hänen unelmistaan. Mutta juuri syttynyt kiista veti hänen\nhuomionsa puoleensa. Friedrich, se vaaleatukkainen poika, joka\ntavallisesti palveli Philineä, asettui kiivaasti vastakynteen, kun\nhänen tuli kattaa pöytä ja tuoda sisään ruoat. Olen sitoutunut, hän\nhuudahti, palvelemaan teitä, mutta en olemaan kaikkien käytettävänä.\nTästä heidän välillään sukesi kiihkeä sananvaihto. Philine vaati,\nettä pojan oli tehtävä velvollisuutensa, ja kun tämä itsepintaisesti\ntenäsi vastaan, sanoi Philine hänelle muitta mutkitta, että hän saisi\nmennä niin pitkälle kuin tietä riitti.\n\nLuuletteko, etten teitä muka voisi jättää? hän huudahti, lähti\nvihoissaan pois, kääri hynttyynsä kokoon ja riensi samassa ulos\ntalosta. Mene, Mignon, sanoi Philine, ja tuo meille mitä tarvitsemme;\nvie sana tarjoilijalle ja auta tarjoilussa!\n\nMignon astui Wilhelmin eteen ja kysyi häneltä lyhyeen tapaansa: Onko\nminun niin tehtävä? Saanko minä? Ja Wilhelm vastasi: Tee, lapseni,\nmitä neiti sinulle sanoo.\n\nTyttö piti huolen kaikesta ja palveli koko illan tunnollisesti\nvieraita. Aterian jälkeen Wilhelm koetti päästä kahden kesken\nkävelylle vanhan herran kanssa. Tämä hänelle onnistuikin, ja\nkiertäin kaartaen kyseltyään, miten vanhuksen elämä tähän saakka\noli kulkenut, Wilhelm sai keskustelun kääntymään äskenmainittuun\nteatteriseurueeseen ja rohkeni lopuksi kysyä, mitä hän tiesi\nMarianesta.\n\nEi sanaakaan tuosta inhoittavasta olennosta! huudahti vanha\nherra. Olen itselleni vannonut olevani häntä ajattelematta.\nWilhelm kauhistui tätä mielenpurkausta, mutta hän joutui yhä\nenemmän hämilleen, kun vanha herra edelleen vain moitti Marianen\nkevytmielisyyttä ja irstaisuutta. Kuinka mielellään ystävämme\nolisikaan katkaissut keskustelun, mutta hänen täytyi kuin täytyikin\nsietää tuon kummallisen miehen kiukkuisia mielenpurkauksia.\n\nHäpeän, hän jatkoi, että olin niin kiintynyt häneen. Mutta jos te\nolisitte lähemmin tuntenut tuon tytön, varmasti antaisitte minulle\nanteeksi. Hän oli niin sievä käytökseltään, luonnollinen ja hyvä,\nniin sopuisa ja kaikin puolin mukautuva. En olisi koskaan voinut\nkuvitella, että julkeus ja kiittämättömyys olisivat hänen luonteensa\npääpiirteet.\n\nWilhelm oli jo valmistautunut kuulemaan Marianesta pahinta, kun hän\nyht'äkkiä huomasi, kuinka vanhuksen äänensävy kävi lempeämmäksi,\nhänen puheensa alkoi tyrehtyä ja hän otti taskustaan nenäliinan\nkuivatakseen kyyneleensä, jotka lopuksi katkaisivat hänen puheensa.\n\nMikä teidän on? Wilhelm huudahti. Mikä antaa tunteillenne yht'äkkiä\nniin päinvastaisen suunnan? Älkää salatko sitä minulta. Olen tämän\ntytön kohtaloon enemmän osallinen kuin luulettekaan. Antakaa minun\nvain kaikki tietää.\n\nMinulla on vähän sanottavana, vastasi vanhus, siirtyen jälleen\nvakavaan, äkäiseen sävyynsä. En ole koskaan antava hänelle anteeksi\nmitä hänen takiansa olen kärsinyt. Olin, vanhus jatkoi, tavallaan\nhänen uskottunsa. Rakastin häntä kuin tytärtä ja olin päättänyt\nvaimoni vielä eläessä ottaa hänet luokseni ja pelastaa hänet tuon\nvanhan eukon käsistä, jonka vaikutusta en voinut pitää hyvänä.\nVaimoni kuoli, suunnitelma meni myttyyn.\n\nTeidän kotikaupungissanne oleskeluni loppupuolella -- siitä ei vielä\nole täyttä kolmea vuotta -- huomasin hänen olevan murheellisella\nmielellä. Kysyin häneltä syytä, mutta hän vältteli. Vihdoin lähdimme\nmatkaan. Hän matkusti kanssani samoissa vaunuissa, ja minä huomasin\nja sen hän myös minulle pian tunnusti, että hän oli raskaana ja\nettä hän kovin pelkäsi, että johtajamme hänet ajaisi pois. Ei\nkestänytkään kauan, ennenkuin johtaja huomasi, kuinka asiat olivat,\nsanoi heti irti hänen sopimuksensa, joka sitäpaitsi oli kirjoitettu\nvain kuudeksi viikoksi, maksoi mitä tyttö oli saapa ja jätti hänet,\nmistään huomautuksista välittämättä, pieneen kaupungin pahaseen,\nhuonoon majataloon.\n\nHitto vieköön kaikki irstaat ilotytöt! huusi vanhus suutuksissaan,\nja varsinkin tämän, joka minulta on turmellut niin monta elämäni\nhetkeä. Mitäpä hyödyttää pitkästi kertoa, kuinka otin hänet hoiviini,\nmitä hänen hyväksensä olen tehnyt, mitä hänen puolestansa olen\nuhrannut, miten olen kaukaakin hänestä huolta pitänyt. Mieluummin\nviskaisin rahani järveen ja käyttäisin aikani syyhyisten koirien\nkasvattamiseen, kuin koskaan enää kiinnittäisin vähintäkään huomiota\ntuollaiseen olentoon. Kuinka kävi? Aluksi sain kiitoskirjeitä,\ntietoja eräiltä hänen olinpaikoiltaan ja lopuksi en enää sanaakaan,\nen edes kiitosta niistä rahoista, jotka olin lähettänyt hänen\nlapsivuoteelleen. Ah, naisten teeskentely ja kevytmielisyys kuuluvat\nniin läheisesti yhteen, että he niiden avulla itselleen hankkivat\nmukavan elämän, mutta rehelliselle miehelle monta murheen hetkeä.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nOn helppo kuvitella, missä tilassa Wilhelm palasi asuntoonsa tästä\nkeskustelusta. Kaikki hänen vanhat haavansa olivat jälleen auki\nrevityt, ja se tunne, ettei Mariane ollut aivan arvoton saamaan hänen\nrakkauttaan, oli jälleen hänessä herännyt eloon. Sillä se huolenpito\nja kiitos, jota Mariane vanhukselta vastoin tahtoakin oli saanut\nosakseen, oli jälleen ystävämme silmien eteen tuonut tytön kaikessa\nsuuressa herttaisuudessaan. Ja lisäksi, eihän tuon kiivaan miehen\nsyytöskään sisältänyt mitään, joka olisi Marianea voinut Wilhelmin\nsilmissä halventaa. Sillä Wilhelm tunnusti olevansa myötäsyyllinen\ntytön hairahduksiin, ja hänen vaikenemisensa ei Wilhelmistä ollut\nmoitittava. Ystävämme päinvastoin joutui murheellisiin ajatuksin\nhänen kohtalostaan. Hän näki Marianen lapsivuoteessa, äitinä ilman\napua harhailemassa maailmalla, todennäköisesti harhailemassa juuri\nhänen lapsensa kera. Nämä mielikuvat herättivät hänessä eloon mitä\ntuskallisimman tunteen.\n\nMignon oli häntä odottanut ja valaisi hänelle tietä portaissa.\nAsetettuaan kynttilän pöydälle hän pyysi lupaa saada tänä iltana\nhuvittaa Wilhelmiä eräällä taidonnäytteellä. Wilhelm olisi mieluummin\nhalunnut siitä päästä, varsinkin kun hän ei tietänyt, mitä tuleman\npiti. Mutta hän ei voinut tyttö rukalta mitään kieltää. Hetken\nkuluttua Mignon astui jälleen sisään. Hänellä oli kainalossaan\nmatto, jonka hän levitti lattialle. Wilhelm antoi hänen tehdä\nmielensä mukaan. Tämän jälkeen tyttö toi neljä kynttilää, asetti\nyhden kullekin maton kulmalle. Kori munia, jonka hän sitten kävi\nnoutamassa, osoitti jo selvemmin, mistä oli kysymys. Taidokkaasti\nharkituin askelin hän sitten asteli matolla edestakaisin ja\nasetti munat määrättyjen välimatkojen päähän toisistaan. Sitten\nhän kutsui sisään erään henkilön, joka palveli talossa ja osasi\nsoittaa viulua. Soittoniekka asettui viuluineen nurkkaan; tyttö\nsitoi huivin silmilleen, antoi merkin ja alkoi soiton mukaan, kuin\nvedetty rataslaite, liikehtiä säestäen tahtia ja säveltä kalkuttimia\nhelistellen.\n\nTaitavasti, kevyesti, vikkelästi ja täsmälleen hän suoritti\ntanssinsa. Hän astuskeli niin paikalleen ja niin varmasti munien\nväliin ja viereen, että joka hetki luuli, että hän ei voisi\nolla polkematta rikki tai nopeilla pyörähdyksillään sysäämättä\nsyrjään matolla olevia munia. Mutta eipäs vain! Hän ei koskettanut\nainoaakaan, vaikka hän mitä erilaisimmilla askelilla, lyhyillä ja\npitkillä, vieläpä hyppäyksinkin ja lopuksi puoliksi polvillaan\nkiemurtelihe rivien lomitse.\n\nTaukoamatta kuin kellonkoneisto hän sipsutteli pitkin rataansa, ja\neriskummainen soitto antoi alati taas alusta alkavalle ja eteenpäin\nkiitävälle tanssille, sen kerta kerralta toistuessa, uuden sysäyksen.\nWilhelm joutui kokonaan tuon oudon näytelmän lumoihin. Hän unohti\nsurunsa, seurasi tytön jokaista liikettä ja ihmetteli, mitenkä\noivallisesti tässä tanssissa tanssijan luonne tuli näkyviin. Tyttö\nosoittautui ankaraksi, teräväksi, kylmästi harkitsevaksi, kiivaaksi\nja sulavissa asennoissa enemmän juhlalliseksi kuin suloiseksi.\nWilhelmille selvisi tällä hetkellä yhdellä kertaa, mitä hän jo oli\nMignonia kohtaan tuntenut. Hän halusi ottaa tämän hylätyn olennon\nlapsenaan hoiviinsa, sulkea hänet syliinsä ja isän rakkaudella\nherättää hänessä elämän iloa.\n\nTanssi läheni loppuaan. Tyttö vieritti munat jaloillaan hellävaroen\nyhteen kasaan, ei jättänyt ainoatakaan paikoilleen, ei vahingoittanut\nainoatakaan ja pysähtyi ottaen siteen silmiltään ja lopettaen\ntaidonnäytteensä kumarruksella.\n\nWilhelm kiitti häntä, että hän niin taitavasti ja odottamatta oli\nesittänyt tuon tanssin, jonka hän oli toivonut näkevänsä. Hän hyväili\nhäntä ja valitti, että tytön elämä oli ollut niin raskasta. Hän\nlupasi hänelle uuden puvun, mihin tyttö kiihkeästi vastasi: Sinun\nvärisi! Senkin hän lupasi, vaikk'ei hän varmasti tietänyt, mitä tyttö\ntuolla tarkoitti. Tyttö kokosi munat, otti maton kainaloonsa, kysyi,\noliko herralla vielä jotakin käskettävänä, ja kiepsahti ulos ovesta.\n\nSoittoniekalta Wilhelm sai kuulla, ettei tyttö ollut ollut säästänyt\nvaivaa ja aikaa opettaakseen hänelle laulamalla tuon tanssin -- se\noli yleisesti tunnettu fandango --, eikä ollut hellittänyt, ennenkuin\nhän sen oli oppinut soittamaan. Tyttö oli myös hänen vaivannäkönsä\npalkaksi tarjonnut rahaa, mutta soittaja ei sanonut suostuneensa sitä\nottamaan.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nLevottoman yön jälkeen, jonka ystävämme vietti osaksi valvoen osaksi\nraskaiden unien ahdistamana, joissa hän näki Marianen milloin\nkaikessa kauneudessaan, milloin surkeassa tilassa, milloin lapsi\nkäsivarrellaan, milloin sitä vailla, oli aamu tuskin koittanut, kun\nMignon jo astui sisään räätäli mukanaan. Hän toi harmaata kangasta ja\nsinistä taftisilkkiä selittäen omaan tapaansa, että hän tahtoi saada\nuuden liivitakin ja sinisillä lievepalteilla ja nauhoilla varustetut\nmerimieshousut, jollaisia hän oli nähnyt kaupungin pojilla.\n\nMenetettyään Marianen Wilhelm oli luopunut iloisista väreistä. Hän\noli totuttautunut harmaaseen, varjojen pukuun, ja vain taivaansininen\nvuori tai pieni sininen kaulus kirkasti hieman hänen vaatimatonta\npukuaan. Mignon paloi halusta saada kantaa Wilhelmin väriä ja ahdisti\nräätäliä, joka lupasi lyhyessä ajassa suorittaa työn.\n\nTanssi- ja miekkailutunnit, jotka ystävällämme oli sinä päivänä\nLaerteen kanssa, eivät ottaneet ollenkaan sujuakseen. Melinan tulo\npian keskeyttikin heidät. Melina selitti seikkaperäisesti, kuinka nyt\noli koossa pieni seurue, jonka avulla teatterikappaleita hyvin kyllä\nvoisi esittää. Hän uudisti esityksensä, että Wilhelm lainaisi jonkin\nverran rahaa, mihin ehdotukseen tämä taaskin suhtautui epäröiden.\n\nPhiline ja tytöt tulivat pian tämän jälkeen nauraen ja meluten\nsisään. He olivat taaskin suunnitelleet retken, sillä paikan ja\nympäristön vaihdos oli nautinto, jota he aina kaipasivat. Heidän ylin\ntoivonsa oli syödä päivällisensä aina jossakin toisessa paikassa.\nTällä kertaa oli kysymyksessä vesimatka.\n\nAluksen, jolla heidän oli määrä kulkea alas mutkittelevaa, ihanaa\njokea, oli pedantti jo tilannut. Philine kiirehti, seurue ei\nviivytellyt ja oli pian vesillä.\n\nMihinkä nyt ryhdymme? kysyi Philine, kun kaikki olivat asettuneet\npenkeille.\n\nYksinkertaisinta olisi, vastasi Laertes, jos omasta päästämme\nvalmistuksetta esitämme kappaleen. Ottakoon jokainen sellaisen osan,\nmikä on hänelle luonteenmukaisin, ja sitten saamme nähdä, miten\nesitys sujuu.\n\nOivallista! sanoi Wilhelm, sillä seurassa, jossa kukin vain esittää\nomaa itseänsä, jossa kukin noudattaa vain omaa mieltänsä, ei\nviehättävyys ja tyytyväisyys voi kauan pysyä, ja missä taas aina\nnäytellään, sinne ne eivät ollenkaan tule. Ei ole ensinkään hullu tuo\najatus. Asettukaamme heti alusta kukin omaan valitsemaamme osaan ja\nolkaamme sitten naamiomme takana niin suorapuheisia kuin haluttaa.\n\nNiin, sanoi Laertes, siksipä onkin niin mieluista olla naisten\nseurassa, jotka eivät koskaan näyttäydy luonnollisessa hahmossaan.\n\nSe johtuu siitä, vastasi rouva Melina, etteivät he ole niin\nturhamielisiä kuin miehet, jotka kuvittelevat, että he jo ovat\ntarpeeksi miellyttäviä sellaisenaan, miksi luonto heidät on luonut.\n\nMatka oli käynyt hauskojen pensaikkojen ja kukkuloiden, puu- ja\nviinitarhojen välitse. Nuoret naiset, mutta varsinkin rouva\nMelina ylistivät ihastuksissansa seutua. Viimeksimainittu ryhtyi\njuhlallisesti lausumaan somaa tämänlaista maisemakuvaa esittävää\nkertomarunoa; mutta Philine keskeytti hänet ja ehdotti säädettäväksi,\nettei kukaan saisi puhua elottomasta aiheesta, ja sai kun saikin\nehdotetun vapaan näytelmän käyntiin. Murahtelevan vanhan herran\ntuli esittää eläkkeelle pantua upseeria, Laerteen kerskailevaa\nmiekkailunopettajaa, pedantin juutalaista, hän itse aikoi olla\ntyrolitar ja pyysi toisia valitsemaan itselleen haluamansa osat. Oli\noltava niinkuin he olisivat toisilleen uppo-outoja ihmisiä, jotka\njuur'ikään olivat kohdanneet toisensa maalaisia torille kuljettavassa\naluksessa.\n\nHän aloitti heti vuoropuhelun juutalaisen kanssa, ja yleinen hilpeys\nvaltasi mielet.\n\nEi oltu kauan oltu matkalla, kun laivuri pysähdytti aluksensa\nottaaksensa seurueen luvalla mukaansa vielä erään, joka rannalla\nseisten oli antanut merkkejä.\n\nHäntäpä juuri tarvitsemmekin, huudahti Philine; vapaalla kyydillä\nkulkeva matkustaja puuttui vielä matkaseurasta.\n\nLaivaan astui komea mies, jota hänen puvustaan ja arvokkaasta\nkasvojen ilmeestä olisi voinut luulla hengelliseen säätyyn\nkuuluvaksi. Hän tervehti seuruetta, joka taas omaan tapaansa kiitti\nhäntä ja sitten pian tutustutti hänet leikkiinsä. Vieras otti\nmaalaispapin osan, jonka hän kaikkien ihmeeksi esitti erittäin\nsuurella taidolla, milloin saarnaten, milloin kaskuja jutellen,\nmilloin paljastaen ihmisten heikkouksia ja kuitenkin osaten säilyttää\nkunnioituksen ja arvonannon.\n\nJokaisen, joka kerrankaan oli horjahtanut osastaan, oli täytynyt\nantaa pantti. Philine oli ne koonnut suurella huolella ja uhkaillut\nvarsinkin hengellistä herraa, joka muka panttien lunastuksessa saisi\nantaa runsaasti suudelmia, vaikk'ei tämän ollut tarvinnut luovuttaa\nainoatakaan panttia. Melina sitävastoin oli putipuhtaaksi riistetty.\nPaidannapit ja soljet ja mitä vain irrallista hänen vaatteissaan\noli Philine oli ottanut huostaansa. Melina näet oli esittävinään\nmatkustavaa englantilaista eikä osannut ollenkaan paneutua osaansa.\nAika oli näin kulunut mitä rattoisimmin. Kukin oli parhaansa mukaan\nponnistanut mielikuvitustansa ja sukkeluuttansa ja sovittanut osaansa\nhauskoja ja huvittavia pilapuheita. Näin saavuttiin siihen paikkaan,\nmissä aiottiin pysähtyä siksi päiväksi, ja Wilhelm joutui hengellisen\nherran kanssa, kuten me häntä tahdomme nimittää hänen ulkonäkönsä\nja osansa mukaan, mielenkiintoiseen keskusteluun heidän ollessaan\nkahden kävelemässä. Minusta tällainen harjoittelu, sanoi tuntematon,\non erittäin hyödyllistä näyttelijäin kesken, vieläpä ystävien ja\ntuttavienkin seurassa. Se on paras tapa johdattaa ihmiset ulos omasta\nitsestänsä ja jälleen kiertoteitse takaisin itseensä. Jokaisessa\nteatteriseurueessa pitäisi ottaa säännöksi, että sen tuon tuostakin\ntulisi tällä tavoin harjoitella, ja yleisöllä olisi varmasti hyötyä\nsiitä, että kerran kuussa esitettäisiin kirjoittamaton kappale, johon\nnäyttelijäin tietenkin pitäisi valmistautua useissa harjoituksissa.\n\nEi olisi, vastasi Wilhelm, ajateltava vapaata kappaletta sellaiseksi,\nettä se esittämisen tuokiossa sommiteltaisiin, vaan sellaiseksi,\njonka suunnitelma, toiminta ja näyttämölle asettaminen olisi\nmäärätty, mutta jonka yksityiskohdat olisi jätetty näyttelijöiden\nsommiteltaviksi.\n\nAivan oikein, sanoi tuntematon, ja juuri yksityiskohtaisen\nsuorituksensa puolesta tällainen kappale, niin pian kuin näyttelijät\nkerran olisivat päässeet vauhtiin, äärettömästi voittaisi. Ei\nsanoin tapahtuva suoritus, sillä sanoillahan tietenkin kirjailijan\ntäytyy koristaa teoksensa, vaan elein ja ilmein, huudahduksin ja\nsen semmoisin tapahtuva suoritus, lyhyesti sanoen, mykkä, itsekseen\npuhuen tapahtuva näytteleminen, joka meillä vähitellen näyttää\nolevan kokonaan häviämässä. Onhan Saksassa kyllä näyttelijöitä,\njotka ruumiillaan ilmaisevat mitä ajattelevat ja tuntevat, jotka\nvaikenemisella, epäröimisellä, viittauksilla, pehmeillä, viehkeillä\nruumiinliikkeillä osaavat tehostaa puhetta ja miellyttävällä mykällä\nnäyttelemisellä liittää vuorosanojen väliset tauot kokonaisuuden\npuitteisiin. Mutta sellainen harjoittelu, joka tukisi luonnonlahjoja\nja panisi ne kilpailemaan kirjailijan kanssa, ei ole niin muodissa,\nkuin teatterissakävijöiden iloksi olisi toivottava.\n\nMutta eivätkö sitten hyvät luonnonkirjat, Wilhelm vastasi, oikeastaan\nyksinään ole riittävät viedäkseen tuohon korkeaan päämäärään\nnäyttelijän niinkuin minkä muunkin taiteilijan, jopa ehkä yleensä\nihmiset, eivätkö ne ole ensimmäinen ja viimeinen asia, alku ja loppu?\n\nEnsimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu ne kyllä kai ovat ja niinä\npysyvät. Mutta niiden väliltä taiteilijalta puuttuisi paljon, jollei\nkasvatus ja koulutus hänestä tee sitä, mikä hän on oleva, ja ennen\nkaikkea juuri varhainen koulutus, sillä kenties se, jota pidetään\nnerona, on kipeämmin sen tarpeessa kuin se, jolla vain on tavalliset\nlahjat. Ensinmainittu voi paljoa helpommin kehittyä kieroon ja\npahemmin ajautua väärille teille kuin jälkimmäinen.\n\nMutta, vastasi Wilhelm, eikö nero aina pysty pelastamaan itseään,\nitse paranna niitä haavoja, jotka hän itseensä on iskenyt?\n\nEipä suinkaan, vastasi toinen, tai ei ainakaan riittävästi. Sillä\nälköön kukaan luulko jaksavansa voittaa nuoruuden ensimmäisiä\nvaikutelmia. Jos hän on kasvanut oikeassa vapaudessa, kauniin ja\njalon ympäristön keskellä, hyvien ihmisten parissa, jos hänen\nopettajansa ovat hänelle neuvoneet sitä, mitä hänen ensiksi ja\naluksi tuli tietää voidakseen helpommin käsittää kaiken muun,\njos hänen saamansa opetus on ollut niin pätevää, ettei hänen ole\ntarvis koskaan siitä mitään hylätä, jos hänen ensimmäiset tekonsa\nohjattiin niin, että hän vastaisuudessa voi helpommin ja paremmin\ntäyttää mitä omatunto vaatii, tarvitsematta mistään tottumuksestaan\nluopua, niin tällaisen ihmisen elämä on oleva eheämpi, täydellisempi\nja onnellisempi kuin jonkun toisen, jonka on ollut pakko kuluttaa\nensimmäiset nuoruudenvoimansa vastustukseen ja erheisiin. Puhutaan\nja kirjoitetaan niin paljon kasvatuksesta; minun nähdäkseni on\nvain harvoja, jotka osaavat omaksua ja saada toteutetuksi sen\nyksinkertaisen mutta suuren käsitteen, joka itseensä sulkee kaiken\nmuun.\n\nTämä saattaa hyvinkin olla totta, sanoi Wilhelm, sillä ihminen on\nkyllä niin rajoitettu, että hän haluaa kasvattaa toista omaksi\nkuvakseen. Onnellisia ovat senvuoksi ne, jotka kohtalo ottaa\nhoiviinsa ja kasvattaa kunkin hänen oman olemuksensa mukaisesti!\n\nKohtalo on, vastasi toinen hymyillen, ylhäinen, mutta kallis\nhovimestari. Minä aina mieluummin turvautuisin tavallisen kuolevaisen\nopettajan järkeen. Kohtalolle, jonka viisauden mainitsen kaikella\nkunnioituksella, mahtanee sattuma, jonka avulla se toimii, olla\nhyvinkin jäykkä välikappale. Sillä harvoin tämä näyttää tarkalleen ja\nvilpittömästi suorittavan mitä kohtalo on päättänyt.\n\nLausuttepa mielestäni erittäin kummallisen ajatuksen, vastasi Wilhelm.\n\nKuinka niin? Yleensä se, mitä maailmassa näkee, osoittaa minun\nmielipiteeni oikeaksi. Eivätkö monet seikat aluksi viittaa korkeaan\ntarkoitusperään ja eivätkö useimmat johda typeryyksiin?\n\nSuvaitsette laskea leikkiä.\n\nJa eikö, jatkoi toinen, yksityisen ihmisen laita ole samoin?\nEdellyttäkäämme, että kohtalo olisi jonkun määrännyt hyväksi\nnäyttelijäksi (ja miksikä se ei hankkisi meille hyviäkin\nnäyttelijöitä?), mutta pahaksi onneksi sattuma johti nuoren miehen\naskartelemaan nukketeatterissa, jossa hän varhain joutui olemaan\nosallisena mauttomassa ajanvietossa, oppi pitämään sitä, mikä on\ntyperää, siedettävänä, vieläpä suorastaan mielenkiintoisena ja siten\nväärältä taholta ottamaan vastaan nuoruusiän vaikutelmia, jotka eivät\nkoskaan häviä ja jotka aina vetävät meitä puoleensa.\n\nKuinka johdutte puhumaan nukketeatterista? kysäisi Wilhelm\nhämmästyksissään.\n\nSe oli ainoastansa tilapäinen esimerkki. Jollei se teitä miellytä,\nniin otamme toisen. Edellyttäkäämme, että kohtalo olisi määrännyt\njonkun suureksi maalariksi, ja sattuma suvaitsisi hänet nuoresta\npitäen määrätä kasvamaan likaisessa mökissä, karjapihatossa ja\nrehuladossa -- luuletteko, että sellainen mies koskaan voisi\nkohottautua sielun puhtauteen, aateluuteen, vapauteen? Kuta\nsuuremmalla innolla hän on nuoruudessansa käynyt käsiksi saastaan\nja sitä omalla tavallaan jalostanut, sitä ankarammin se on hänen\nelämänsä varrella hänelle kostava, se kun on mitä läheisimmin\nyhtynyt häneen, vaikkakin hän on pyrkinyt sitä vallitsemaan. Se,\njoka nuoresta pitäen on elänyt huonossa, mitättömässä seurassa,\nkaipaa aina siihen takaisin, vaikkakin hänellä myöhemmin on tarjolla\nparempaa, sillä tuon huonon seuran vaikutukset ovat painuneet hänen\nmieleensä yhdessä nuoruusiän vain harvoin enää toistuvien ilojen\nkanssa.\n\nOn selvää, että heidän näin keskustellessansa muu seurue vähitellen\noli loitonnut yhä kauemmaksi. Philine varsinkin oli heti alusta\njättäytynyt syrjään. Syrjätietä he palasivat toisten luo. Philine\ntoi esille pantit, ja ne oli lunastettava asiaan kuuluvin menoin,\njoita suoritettaessa muukalainen sukkelilla päähänpistoillaan ja\nteeskentelemättömällä käytöksellään sai osakseen koko seurueen ja\nvarsinkin naisten suosion. Ja niin vierivät päivän hetket mitä\nrattoisimmin leikinlaskun, laulujen, suudelmien ja kaikenlaisen\nkujeilun vaihdellessa.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nKun he jälleen olivat aikeissa palata kotia, ryhtyivät he etsimään\npappia, mutta hän oli kadonnut eikä häntä mistään löytynyt.\n\nMiehen, joka muutoin osoittaa olevansa hyviin tapoihin tottunut,\nsanoi rouva Melina, ei sovi käyttäytyä niin, että hän hyvästiä\nsanomatta jättää seuran, joka häntä kohtaan on ollut ystävällinen.\n\nOlen koko ajan tuumaillut, sanoi Laertes, missä minä olen mahtanut jo\ntätä ennen nähdä tuon kummallisen miehen. Minä olinkin juuri aikonut\nsitä erotessamme kysyä.\n\nNiin minäkin, vastasi Wilhelm, enkä varmasti olisi häntä päästänyt,\nennenkuin hän olisi tarkemmin puhunut itsestään. Olisinpa pahoin\nväärässä, jollen jo jossakin olisi hänen kanssaan keskustellut.\n\nJa kuitenkin voisitte, sanoi Philine, siinä erehtyä. Tällä miehellä\non oikeastansa vain jonkun tuttavan harhaanjohtava ulkonäkö, koska\nhän on näöltään kuin ihminen eikä kuin mikä Pekka tai Paavo tahansa.\n\nMitä tuo merkitsee, sanoi Laertes, emmekö mekin ole ihmisten näköisiä?\n\nTiedän mitä sanon, vastasi Philine, ja jollette minua ymmärrä, niin\npitäkää hyvänänne. Minun ei tarvinne vielä lopuksi sanojani selittää.\n\nKahdet vaunut ajoivat esille. Ylistettiin Laerteen huolenpitoa,\nsillä hän ne oli tilannut. Philine istuutui rouva Melinan viereen\nvastapäätä Wilhelmiä, ja toiset asettuivat ajoneuvoihin niin hyvin\nkuin taisivat. Laertes ratsasti takaisin kaupunkiin Wilhelmin\nhevosella, joka myös oli tuotu retkeilijöitä vastaan.\n\nTuskin oli Philine päässyt vaunuihin, kun hän jo oli valmis\nlaulamaan somia lauluja ja kääntämään keskustelun kaskuihin, joita\nhän väitti voitavan menestyksellä käsitellä näytelmän muodossa.\nTällä viisaalla käänteellä hän oli piankin saanut nuoren ystävänsä\nparhaimmalle tuulelle, ja Wilhelm sommitteli eloisien kuviensa\nrunsaasta varastosta siinä tuokiossa kokonaisen näytelmän kaikkine\nnäytöksineen, kohtauksineen, luonteineen ja juonineen. Katsottiin\nasiaan kuuluvaksi punoa kappaleeseen aarioita ja lauluja. Ne\nsepitettiin, ja Philine, joka oli kaikessa mukana, sovitti niihin\ntuttuja sävelmiä ja lauloi ne heti sen enempää valmistusta\nkaipaamatta. Hän olikin tänään hyvällä, erittäin hyvällä päällä; hän\nosasi naljailullaan pitää ystävämme lämpöisenä. Wilhelmin oli hyvä\nolla, parempi kuin pitkiin aikoihin.\n\nSiitä lähtien kuin Wilhelm kauhukseen oli saanut edellämainitun\nuutisen Marianesta, oli hän pysynyt uskollisena tekemälleen\nlupaukselle, että hän kavahtaisi naisen syleilyn kiinnilipsahtavaa\nansaa, välttäisi uskotonta sukupuolta, sulkisi poveensa tuskansa,\nhellät tunteensa, suloiset mielihalunsa. Se tunnollisuus, millä hän\nnoudatti tätä lupaustaan, antoi hänen koko olennolleen salaista\nravintoa, ja kun hänen sydämensä ei voinut pysyä vain kylmänä\nosanottajana, heräsi hänessä lemmen kaipuu. Hän harhaili jälleen\nkuin ensimmäisen nuoruuden usvassa, hänen silmänsä kiintyivät\nriemastuksella jokaiseen viehättävään naiseen, eikä hän koskaan ollut\nhienotunteisemmin puhunut kauniista sukupuolesta. On valitettavasti\nliiankin helppo nähdä, kuinka vaaralliseksi tuo rohkea naikkonen\nnäissä oloissa hänelle pakostakin kävi.\n\nPerille saavuttuaan he huomasivat kaiken olevan Wilhelmin huoneessa\nvalmiina ottamaan retkeilijöitä vastaan: tuolit oli asetettu\npaikoilleen esilukua varten, pöytä keskelle punssimaljaa varten.\n\nSaksalaiset ritarikappaleet olivat silloin vielä uusia ja ne olivat\nsaavuttaneet yleisön huomion ja suosion. Vanha murisija oli tuonut\nmuassaan yhden sellaisen, ja esiluku oli päätetty. Asetuttiin\nistumaan. Wilhelm otti vihon ja alkoi lukea.\n\nHaarniskoidut ritarit, vanhat linnat, uskollisuus ja rehellisyys,\nmutta varsinkin toimivien henkilöiden riippumattomuus saivat osakseen\nsuurta suosiota. Lukija pani parastansa, ja seura oli hurmaantunut.\nToisen ja kolmannen näytöksen välillä tuli punssi esille isossa\nmaljassa, ja kun kappaleessakin juotiin ja kilisteltiin aika tiheään,\nniin eipä ihme, että seura kussakin sellaisessa kohtauksessa asettui\ninnoissaan sankarien asemaan, samaten kilisteli huutaen eläköötä\nkappaleessa esiintyville suosikeille.\n\nJalo ja ylevä kansallishenki innoitti kaikkia. Olihan tässä koolla\nsaksalainen seura, ja mikäpä olisi sille ollut mieluisempi ajanviete\nkuin saada kansallisluonteensa mukaisesti huvitella runoudella\nomalla pohjalla ja maaperällä! Varsinkin holvit ja kellarit,\nrappeutuneet linnat, sammal ja ontot puut, mutta ylinnä kaiken öiset\nmustalaiskohtaukset ja salainen tuomioistuin tekivät uskomattoman\nvaikutuksen. Miesnäyttelijöille kangasti siinä samassa, kuinka he\nkypärään ja haarniskaan puettuina, ja näyttelijättärille, kuinka\nhe suuri pystykaulus kaulassa yleisön edessä kohta esittäisivät\nomaa saksalaisuuttaan. Kukin halusi heti omaksua itselleen nimen\nluetusta kappaleesta tai Saksan historiasta, ja rouva Melina vakuutti\nkastattavansa poikansa tai tyttärensä -- hän oli näet raskaana --\nvain Adelbertiksi tai Mechthildeksi.\n\nViidenteen näytökseen tultaessa suosionosoitukset kävivät\nmeluavammiksi ja äänekkäämmiksi, vieläpä lopuksi, kun sankari pääsi\nsortajansa käsistä ja tyranni sai rangaistuksensa, ihastus oli\nniin suuri, että vannomalla vannottiin, ettei koskaan oltu eletty\nsellaisia onnen hetkiä. Melina, jota juoma oli kiihdyttänyt, oli\näänekkäin, ja kun toinen punssimalja oli tyhjennetty ja keskiyö\nkäsissä, vannoi Laertes äänekkäästi ja pyhästi, ettei ainoakaan\nihminen olisi arvokas koskaan viemään näitä laseja huulilleen, ja\nnakkasi näin vakuuttaen lasinsa taaksensa ja ikkunan ruutujen läpi\nulos kadulle. Toiset seurasivat hänen esimerkkiään, ja huolimatta\nhätään rientäneen isännän vastalauseista lyötiin punssimaljakin\nsäpäleiksi, sitä kun ei tällaisen juhlan jälkeen saanut epäpyhällä\njuomalla enää täyttää. Philine, jossa päihtymys vähimmin näkyi, --\nkun taas molemmat tytöt lepäsivät sohvilla asennoissa, jotka eivät\nolleet säädyllisimpiä -- kiihdytti vahingoniloisena toisia jatkamaan\nmeluamista. Rouva Melina lausui muutamia yleviä runoja, ja hänen\nmiehensä, joka päihdyksissään ei ollut parhaimmalla tuulellaan, alkoi\nmoittia punssia huonosti valmistetuksi, vakuutti osaavansa järjestää\nkemut aivan toisin ja kävi lopuksi, kun Laertes vaati hiljaisuutta,\nyhä karkeammaksi ja äänekkäämmäksi, niin että Laertes pitemmittä\nmiettimisittä heitti maljan sirpaleet hänelle kalloon ja siten sai\nmelun yhä yltymään.\n\nVahtipatrulli oli sillä välin saapunut paikalle ja vaati päästä\nsisälle. Wilhelm oli lukemisesta kovin lämminnyt, vaikkakin hän oli\nvain vähän juonut. Hänellä oli täysi työ isännän avulla saada miehet\nrahalla ja hyvillä sanoilla lepytetyiksi ja seuran jäsenet surkeassa\ntilassaan toimitetuiksi kotia. Palattuaan hän uneen uupumaisillaan,\nmieli apeana heittäytyi riisuutumatta vuoteeseen. Aivan kauhea oli\nse vastenmielisyyden tunne, johon hän seuraavana aamuna heräsi ja\njolla hän mieli synkkänä katseli edellisen päivän hävitystä, jätteitä\nja rumia jälkiä, jotka henkevä ja sisällykseltään jalo runoteos oli\nsaanut aikaan.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nHetkisen asiaa ajateltuaan Wilhelm kutsui isännän ja kirjoitutti sekä\nvahingon että kemut omaan laskuunsa. Hän sai samalla myös harmikseen\ntietää, että Laertes eilen kotimatkalla oli siinä määrin rasittanut\nhänen hevostansa, että se, kuten on tapana sanoa, oli lyöttynyt ja\nettä seppä antoi varsin vähän toiveita sen toipumisesta.\n\nPhilinen tervehdys, jonka tämä huiskutti Wilhelmille ikkunastaan,\nsaattoi hänet sitävastoin jälleen iloiselle mielelle, ja hän\npistäytyi heti lähimpään puotiin ostaakseen hänelle pienen lahjan,\njonka hän oli tytölle vielä velkaa ihomaaliveitsestä. Ja meidän on\ntunnustaminen, ettei hän pysynyt suhteellisen vastalahjan rajoissa.\nHän ei ostanut Philinelle ainoastaan somaa korvarengasparia,\nvaan osti lisäksi vielä hatun ja kaulahuivin ja eräitä muita\npikkuesineitä, joita hän oli nähnyt tytön tuhlailevasti heittelevän\nvastaantulijoille.\n\nRouva Melina, joka saapui parahiksi ollakseen näkemässä, kuinka\nhän vei perille lahjansa, koetti vielä ennen päivällistä saada\ntilaisuutta vetääkseen hänet vakavasti tilille hänen tunteistaan\ntyttöä kohtaan, ja Wilhelm oli sitä enemmän ihmeissään, kun hän ei\nluullut mitään vähemmän ansaitsevansa kuin tällaisia moitteita. Hän\nvannoi lujasti ja pyhästi, ettei hänellä suinkaan ollut aikomustakaan\nantautua tuon naikkosen seuraan, jonka elämäntavat hän hyvin tunsi.\nHän puolusteli niin hyvin kuin taisi Philinelle osoittamaansa\nystävällisyyttä ja kohteliaisuutta, mutta rouva Melinaa hän ei\nvoinut tyydyttää. Päinvastoin rouva Melina kävi yhä myrtyneemmäksi\nhuomatessaan, että se kiemailu, jolla hän oli ystävässämme herättänyt\njonkinlaista mieltymystä, ei riittänyt puolustamaan tätä saavutusta\nvilkkaan, nuoremman ja luonnon enemmän suosiman henkilön hyökkäyksiä\nvastaan.\n\nHänen miehensä he päivälliselle tullessaan myös tapasivat\nhuonotuulisena, ja tämä oli juuri alkamassa purkaa Wilhelmille\nsisuaan muutamista pikkuseikoista, kun isäntä astui sisään ja\nilmoitti, että ulkona oli harpunsoittaja. Teitä varmaankin, hän\nsanoi, huvittaa kuulla miehen soittoa ja laulua. Ei kukaan, joka\nhäntä kuulee, voi olla häntä ihmettelemättä ja antamatta hänelle\njotakin.\n\nAntakaa hänen mennä, vastasi Melina, minulla ei ole mihinkään\nsen vähemmän halua kuin kuunnella harppuniekkaa, ja meillä on\nsitäpaitsi omassa keskuudessamme laulajia, jotka kernaasti\njotakin ansaitsisivat. Hän säesti näitä sanojaan salakavalalla\nsyrjäsilmäyksellä, jonka hän heitti Philineen. Philine ymmärsi yskän\nja oli heti valmis hänen mieliharmikseen ottamaan ilmoitetun laulajan\nsuojelukseensa. Hän kääntyi Wilhelmin puoleen sanoen: Eiköhän meidän\nolisi kuunneltava tuota miestä ja tehtävä jotakin päästäksemme tästä\nsurkeasta ikävästä.\n\nMelina aikoi hänelle vastata, ja kiista olisi käynyt kiivaammaksi,\njollei Wilhelm olisi kääntynyt tervehtimään samassa tuokiossa sisään\nastuvaa soittoniekkaa ja viitannut häntä luokseen.\n\nOudon vieraan ulkonäkö sai koko seuran hämmästymään. Mies oli jo\nistuutunut tuolille, ennenkuin kukaan rohkeni häneltä kysyä tai\nmuutoin mitään hänelle sanoa. Hänen kalju päälakensa oli vain\nmuutamien harmaiden suortuvien ympäröimä, suuret siniset silmät\nkatselivat lempeästi pitkien valkeiden kulmakarvojen alta. Kauniisti\nmuodostuneeseen nenään liittyi pitkä valkea parta peittämättä\nlempeitä huulia, ja pitkä tummanruskea levätti verhosi solakan\nruumiin kaulasta jalkoihin saakka. Ja niin hän alkoi näppäillä\nharppuaan, jonka hän oli ottanut eteensä.\n\nHänen soittokoneestaan esiin houkuttelemansa suloiset sävelet saivat\nkoko seuran pian ilostumaan.\n\nTeillä on myös tapana laulaa, kunnon vanhus? sanoi Philine.\n\nTarjotkaa meille jotakin, mikä virkistää samalla sydäntä ja sielua\nsekä aisteja, sanoi Wilhelm. Soittokoneen tulisi vain säestää ääntä.\nSillä sävelmät ja juoksutukset ilman sanoja ja sisällystä ovat\nminusta kuin perhoset tai kauniit, kirjavat linnut, jotka leijailevat\nsilmiemme edessä ilmassa ja jotka me mielellämme ottaisimme kiinni,\nkun taas laulu kohoaa taivasta kohti kuin enkeli ja virittää meidän\nparemmassa itsessämme kaipuun päästä hänen mukaansa.\n\nVanhus loi katseensa Wilhelmiin ja sitten ylöspäin, näppäili\nmuutaman kerran harppuaan ja aloitti laulunsa. Sen sisällys\noli laulun ylistystä, se kiitti laulajain onnea ja kehoitti\nihmisiä kunnioittamaan heitä. Hän esitti laulun niin elävästi ja\ntodenmukaisesti, että näytti siltä, kuin hän olisi sen siinä hetkessä\nja tilaisuuden innoittamana sepittänyt. Wilhelm tuskin voi olla\nheittäytymättä hänen kaulaansa. Vain pelko, että hän herättäisi\näänekästä naurua, painoi hänet takaisin tuolilleen, sillä toiset\ntekivät jo puoliäänekkäitä typeriä huomautuksia ja kiistelivät siitä,\noliko soittoniekka pappi vai juutalainen.\n\nTiedusteltaessa laulun tekijää vanhus ei antanut varmaa vastausta;\nhän vain vakuutti, että hänellä oli runsaasti sellaisia lauluja,\nja toivoi ainoastaan, että ne miellyttäisivät. Suurin osa seuraa\noli iloisella ja hilpeällä tuulella, vieläpä Melinakin oli laillaan\nlämmennyt. Keskellä toisten juttelua ja ilonpitoa vanhus aloitti\nhenkevän laulun sopuisan yhdessäolon ylistykseksi. Hän ylisti\nyksimielisyyttä ja ystävällisyyttä viihdyttävin sävelin. Yht'äkkiä\nhänen laulunsa muuttui kuivaksi ja tylyksi hänen valittaessaan\ninhoittavaa eriseuraisuutta, tyhmää vihamielisyyttä ja vaarallista\neripuraisuutta, ja kernaasti kuulija oli valmis päältänsä luomaan\nnuo epämukavat kahleet, kun hän julkikaikuvan sävelmän siipien\nkannattamana ylisti rauhantekijöitä ja lauloi niiden sielujen\nonnesta, jotka toisensa jälleen löytävät.\n\nHän oli tuskin ennättänyt lopettaa, kun Wilhelm huusi hänelle: Ken\nlienetkin sinä, joka apuatuovana, suojaavana henkenä lähestyt meitä\nsiunausta ja virvoitusta tuovalla äänelläsi, ota vastaan minun\nkunnioitukseni ja kiitokseni! Olkoon sinulla se tunto, että me kaikki\nsinua ihailemme, ja sano meille avomielisesti, jos jotakin tarvitset!\n\nVanhus vaikeni, antoi ensin sormensa hiipiä yli kielien, sitten hän\ntarttui niihin voimakkaammin ja lauloi:\n\n    \"Ken sillall' eessä portin on\n    nyt laulamassa tuolla?\n    Salissa laulu soikohon,\n    ei usten ulkopuolla!\"\n    Käy, palaa paashi joutuisaan;\n    kuningas lausuu: \"Laulamaan\n    salihin vanhus saata.\"\n\n    \"Teit', ylimykset, tervehdin,\n    ihanat naiset, teitä.\n    Mi taivas tähdin kirkkahin! --\n    Keit' ollevatkaan, keitä?\n    Mik' uljuus, loisto! Ummistan\n    jo silmät, muuten uppoan\n    ihailuun, ihmetykseen!\"\n\n    Jo helkkyi kielet kantelon,\n    soi sävel haltioiva;\n    ja urhon katse uljas on\n    ja immen unelmoiva.\n    Ol' laulu mieleen kuninkaan,\n    ja laulajalle noutamaan\n    hän kultakäädyt käski.\n\n    \"Suo muille kääty kultainen,\n    suo ritareilles, jotka\n    vihollispeitset murskaten\n    käy päin, kuin iskee kotka.\n    Suo kanslerilles kantaakseen,\n    suo hänen muille kuormilleen\n    myös kultaa kukkuraksi.\n\n    Kuin lintu lehvikössä puun\n    ma laulan. Palkan, hinnan\n    ei tarvett' ole mulla muun,\n    kun raikuu sävel rinnan;\n    mut pyynnön jos ma pyytää saan,\n    jalointa viiniänne vaan\n    te raikas malja tuokaa!\"\n\n    Hän huulilleen sen vei ja joi:\n    \"Oi virvoitus mun tieni!\n    Asunto auvon, onnen oi,\n    miss' anti tää on pieni!\n    Mua onnessanne muistakaa\n    ja kiittäkää sen antajaa\n    kuin juomasta ma teitä!\"\n\nLaulajan lopetettua ja tarttuessa viinilasiin, joka oli häntä\ntäytettynä odottamassa, ja hyväntekijäinsä puoleen kääntyen\ntyhjentäessä sen pohjaan valtasi yleinen riemu läsnäolijat. Hänelle\ntaputettiin käsiä ja toivotettiin, että tuo lasi koituisi hänen\nterveydekseen, hänen vanhojen jäsentensä vahvistukseksi. Hän lauloi\nvielä muutamia romansseja ja herätti seurassa yhä suurempaa hilpeyttä.\n\nOsaatko, vanhus, huudahti Philine sävelmän tanssiin: Paimen tanssihin\npukeutui?\n\nOsaan toki, hän vastasi. Jos haluatte laulaa ja esittää sen laulun,\nniin ei estettä minussa.\n\nPhiline nousi seisomaan ja otti asennon. Vanhus aloitti sävelmän,\nja Philine lauloi laulun, jota emme voi esittää lukijoillemme,\nkoska se heistä ehkä voisi tuntua mauttomalta tai jopa suorastansa\nsäädyttömältä.\n\nSillä välin oli seura, jonka hilpeys yhä yltyi, tyhjentänyt useita\npulloja viiniä ja alkoi käydä meluavaksi. Mutta kun ystävällämme\nvielä oli vereksessä muistossa äskeisen ilonpidon ikävät seuraukset,\nkoetti hän saada aikaan keskeytyksen ja painoi vanhuksen käteen\nrunsaan palkinnon hänen vaivoistaan. Toiset antoivat myös jotakin.\nUkon annettiin poistua lepäämään ja päätettiin illalla jälleen\nnauttia hänen taidostaan.\n\nHänen poistuttuansa Wilhelm sanoi Philinelle: En voi tosin teidän\nmielilaulussanne nähdä mitään runollisesti enkä siveellisesti\narvokasta, mutta jos yhtä viattomasti ja sirosti joskus näyttämöllä\nesitätte jotakin kunnollista, niin varmasti saatte osaksenne yleistä\nja innostunutta suosiota.\n\nNiin, sanoi Philine, mahtanee olla varsin suloista lämmitellä jään\näärellä.\n\nKuinka moni näyttelijä joutuukaan häpeään tuon vanhuksen rinnalla,\nsanoi Wilhelm. Huomasitteko, kuinka draamallisesti oikein hän esitti\nromanssinsa? Totisesti hänen laulussansa oli enemmän elävää ilmettä\nkuin meidän jäykillä näyttelijöillämme. Näytelmäkappaleiden esitys\non usein pikemmin kertomus, kun taas tällaisissa soitannollisissa\nkertomuksissa on havaintoon vetoavaa elävää nykyhetkeä.\n\nOlette kohtuuton! vastasi Laertes. En tahdo käydä suuresta\nnäyttelijästä enkä laulajasta, mutta sen minä tiedän, että kun\nsoitanto ohjaa ruumiinliikkeitä, antaa niille eloa ja samalla määrää\nniille poljennon, kun jo säveltäjä ja sepittäjä määräävät minulle\nlausumis- ja ilmehtimistavan, olen minä aivan toinen ihminen, kuin\njos minun suorasanaisessa näytelmässä tulee ensin luoda tuo kaikki ja\nkeksiä tahti ja lausumistapa, missä kaikessa vielä lisäksi jokainen\nkanssanäyttelijä voi minua häiritä.\n\nSen verran on selvää, sanoi Melina, että tuo mies totisesti saattaa\nmeidät yhdessä asiassa häpeään ja juuri yhdessä tärkeimmistä. Hänen\nluonnonlahjojensa vahva puoli on se hyöty, minkä hän niistä osaa\nottaa. Meidät, jotka kenties emme tiedä, mistä saamme itsellemme\naterian, hän hellyttää jakamaan ateriamme kanssansa. Hänellä on taito\nlaulunpahasella houkutella taskustamme se raha, jota me voisimme\nkäyttää päästäksemme tästä tuonnemmaksi. On mieluista tuhlata rahoja,\njoilla voisi hankkia itselleen ja toisille toimeentulon.\n\nTämä huomautus antoi keskustelulle ikävän suunnan. Wilhelm, johon\nmoite oikeastaan oli kohdistettu, antoi kiihkeänlaisen vastauksen, ja\nMelina, joka ei suinkaan harrastanut sievistelyä, purki varsin jyrkin\nsanoin esille tyytymättömyytensä. On jo pari viikkoa kulunut siitä,\nhän sanoi, kuin me kävimme katsomassa pantattuja näyttämölaitteita\nja puvustoa, ja ne me voisimme saada varsin siedettävästä summasta.\nAnnoitte minulle silloin toiveita, että antaisitte minulle sen verran\nlainaksi, mutta tähän hetkeen saakka en ole huomannut, että olisitte\nsen edemmä asiaa ajatellut tai päässyt ratkaisua lähemmäksi. Jos\nsilloin olisitte käynyt asiaan käsiksi, olisimme nyt jo saaneet\nsen alkuun. Aikomaanne poislähtöä ette myöskään vielä ole pannut\ntäytäntöön ja rahaa ette myöskään mielestäni tänä aikana näytä\nsäästäneen; ainakin on olemassa henkilöitä, jotka osaavat ottaa\ntilaisuudesta vaarin, jotta se nopeammin häviäisi.\n\nTämä ei aivan kohtuuton moite koski ystäväämme. Hän antoi siihen\nkiivaan jopa äkäisen vastauksen, ja kun seura nousi hajaantuakseen,\ntarttui hän oveen antaen varsin selvästi tietää, ettei hän enää\nkauan tulisi viipymään näin epäystävällisten ja kiittämättömien\nihmisten parissa. Hän riensi suutuksissaan alas portaita ja istuutui\nkivipenkille, joka oli hänen majatalonsa portin edustalla; eikä hän\nhuomannut, että hän puolittain mielihalusta, puolittain mielipahasta\noli juonut tavallista enemmän.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nHänen istuttuaan siinä hetkisen monenlaisten ajatusten ahdistamana\nja itseensä vajonneena tuli Philine laulaen ulos ovesta, istuutui\nWilhelmin viereen, melkeinpä hänen syliinsä, sillä niin tiukasti\ntyttö painautui häntä vastaan, nojasi hänen olkapäihinsä, leikki\nhänen kiharoillaan, hyväili häntä ja puhui hänelle lohdullisia\nsanoja. Philine pyysi häntä jäämään, jottei hän olisi yksin tuossa\nseurassa, jossa hän kuolisi ikävään; hän ei voinut enää tulla toimeen\nMelinan kanssa saman katon alla ja oli siitä syystä muuttanut tähän\ntoiseen majataloon.\n\nTurhaan Wilhelm koetti häntä torjua ja saada hänet ymmärtämään,\nettei hän voinut eikä saanut kauemmin viipyä. Philine ei lakannut\npyytämästä, vieläpä hän äkkiarvaamatta kietoi käsivartensa hänen\nkaulaansa ja suuteli häntä intohimoisella, lemmenkaipuulla.\n\nOletteko hullu, Philine? huudahti Wilhelm, koettaen irtautua hänestä.\nOnko nyt säädyllistä tehdä julkinen katu tällaisten hyväilyjen\ntodistajaksi, joita minä en mitenkään ansaitse? Päästäkää minut irti,\nen voi enkä aio täällä kauemmin viipyä.\n\nJa minä sinut pidätän, sanoi Philine, ja tässä julkisella kadulla\nsuutelen sinua niin kauan, kunnes lupaat minulle mitä halajan. Nauran\nitseni kuoliaaksi, hän jatkoi; tämän hellän kohtauksen jälkeen\nihmiset varmaan pitävät minua sinun nuorikkonasi, ja aviomiehet,\njotka näkevät tällaisen herttaisen kohtauksen, ylistävät minua\nvaimoillensa vilpittömän ja välittömän hellyyden esikuvaksi.\n\nSamassa kulkikin muutamia ihmisiä ohitse, ja silloin hän hyväili\nWilhelmiä mitä viehkeimmin, ja Wilhelm, jottei herättäisi pahennusta,\noli pakotettu näyttelemään säyseän aviomiehen osaa. Sitten Philine\ntaas irvisteli heidän jälkeensä ja vallattomuudessaan esiintyi\nmonella tavoin sopimattomasti, kunnes Wilhelmin vihdoin oli pakko\nluvata viipyvänsä vielä tämän, huomisen ja ylihuomisen päivän yli.\n\nOlette, oikea pölkky, sanoi Philine samalla irtautuen hänestä, ja\nminä itse hupakko, kun tuhlaan niin paljon ystävällisyyttä teille.\nHän nousi nyrpeänä seisaalleen ja astui muutaman askelen; sitten\nhän tuli nauraen takaisin huudahtaen: Luulenpa, että juuri siksi\nolenkin sinuun hullaantunut. Käyn vain noutamassa sukanneuleeni,\njotta minulla olisi jotakin tekemistä. Pysy siinä, jotta palatessani\nlöytäisin kivisen miehen kivipenkiltä.\n\nTällä kertaa Philinen arvostelu oli väärä. Sillä niin paljon kuin\nWilhelm pyrkikin karttamaan häntä, ei hän kuitenkaan tällä hetkellä\nvarmaankaan olisi jättänyt vastaamatta hänen hyväilyihinsä, jos hän\nolisi ollut tytön kanssa yksinäisessä lehtomajassa.\n\nHeittäen hänelle mennessään kevytmielisen silmäniskun Philine astui\nsisään. Wilhelm ei tuntenut halua seurata häntä, päinvastoin oli\ntytön käyttäytyminen herättänyt hänessä vastenmielisyyttä häntä\nkohtaan. Kuitenkin hän, tietämättä itsekään oikein miksi, nousi\npenkiltä lähteäkseen hänen jälkeensä.\n\nHän oli juuri astumaisillaan ovesta sisään, kun Melina tuli\nsaapuville ja puhutteli häntä, nöyrästi pyytäen anteeksi väittelyssä\nkäyttämiänsä liian töykeitä sanoja. Ette panne pahaksenne,\nhän jatkoi, jos minun asemassani oleva mies osoittautuu liian\nhuolestuneeksi. Mutta huolenpito vaimosta, kenties pian lapsestakin,\nei salli minun elää rauhassa päivästä toiseen ja viettää aikaani\nsuloisten tunteiden nautinnossa, kuten teidän vielä on suotu.\nHarkitkaa vielä asiaa, ja jos teidän on mahdollista, antakaa minulle\ntilaisuus saada haltuuni täällä olevat näyttämölaitteet ja -tarpeet.\nPitkäaikaista velallista minusta ei tule ja ikuisesti olen oleva\nteille kiitollinen.\n\nWilhelm ei ollenkaan ollut mielissään, että häntä pidätettiin sillä\nkynnyksellä, jonka yli vastustamaton viettymys häntä tällä hetkellä\nveti Philinen luo, ja siksi hänen vastauksensa oli hajamielinen\nja hätäilevän hyväntahtoinen: Jos voin teidät siten tehdä\nonnelliseksi ja tyytyväiseksi, en halua kauemmin epäröidä. Menkää\nja sopikaa kaikesta. Olen valmis vielä tänä iltana tai huomenaamuna\nsuorittamaan vaaditun summan. Hän ojensi sitten Melinalle kätensä\nlupauksensa vahvistukseksi ja oli erittäin tyytyväinen nähdessään\nhänen pikaisesti poistuvan kadun poikki. Mutta valitettavasti hänen\nsisäänpääsynsä estyi toistamiseen ja ikävämmällä tavalla.\n\nNuori mies mytty selässä tuli kiirein askelin pitkin katua astuen\nWilhelmiä kohti, joka hänet heti tunsi Friedrichiksi.\n\nTässä olen taaskin! hän huudahti vilkuillen suurilla, sinisillä\nsilmillään ympärilleen ja ylös kaikkiin ikkunoihin. Missä on neiti?\nHitto jaksakoon maailmassa kauemmin elää häntä näkemättä!\n\nIsäntä, joka juuri oli tullut saapuville, sanoi neidin olevan\nylhäällä, ja muutamalla harppauksella oli Friedrich rientänyt ylös\nportaita Wilhelmin jäädessä kynnykselle kuin siihen kiinnikasvaneena\nseisomaan. Ensi kiireessä hän olisi tahtonut kiskoa nuorukaisen\ntukasta takaperin portaita alas. Sitten voimakkaan mustasukkaisuuden\nankara kouristus yhdellä kertaa tyrehdytti hänen elinvoimansa ja\nhänen ajatuksensa, ja kun hän vähitellen toipui horteestaan, valtasi\nhänet levottomuus, paha olo, jollaista hän ei eläessänsä vielä ollut\ntuntenut.\n\nHän meni huoneeseensa, missä tapasi Mignonin kirjoituspuuhissa. Lapsi\noli jo jonkun aikaa erittäin ahkerasti ponnistellut kynänkäytössä\npannaksensa paperille kaiken, minkä hän ulkoa osasi, antaen\nkirjoittamansa herralleen ja ystävälleen korjattavaksi. Tyttö oli\nväsymätön ja hyväoppinen; mutta kirjaimet pysyivät epätasaisina ja\nviivat käyrinä. Tässäkin hänen ruumiinsa tuntui olevan ristiriidassa\nhänen sielunsa kanssa. Niin suurta iloa kuin tytön hyväpäisyys\ntuottikin Wilhelmille, milloin hän oli rauhallisella mielellä, ei\nhän tällä kertaa kiinnittänyt sen enempää huomiota siihen, mitä\nlapsi hänelle näytti. Mignon pani sen merkille ja tuli siitä pahalle\nmielelle, semminkin kun hän luuli tällä kertaa suorittaneensa\ntehtävänsä varsin hyvin.\n\nWilhelm kuljeskeli levottomana talon käytäviä edestakaisin käyden\ntuon tuostakin ulko-ovella. Talon edustalle ajoi ulkonäöltänsä\nkomeahko ja kypsyneestä iästänsä huolimatta vielä erittäin iloiselta\nnäyttävä ratsastaja. Isäntä riensi häntä vastaan, ojensi hänelle\nkätensä kuin tutulle ystävälle ja huudahti: Kas vain, herra\ntallimestari, näkeehän teidätkin vielä kerran?\n\nAion vain täällä syöttää hevostani, vastasi vieras, minun on heti\nlähdettävä edelleen maatilalle saadakseni kaikessa kiireessä siellä\nyhtä ja toista järjestykseen. Kreivi tulee huomenna puolisonsa\nkanssa. He jäävät joksikin aikaa tänne maalle kestitäkseen\nparhaimpansa mukaan ----:n prinssiä, joka todennäköisesti asettaa\npäämajansa tähän seutuun.\n\nKuinka ikävä, ettette voi jäädä luoksemme, vastasi isäntä; meillä on\nhyvää seuraa. Ratsupalvelija, joka kiidätti jäljessä, otti hevosen\nhuostaansa tallimestarilta, joka keskusteli ovessa isännän kanssa ja\nkatseli Wilhelmiä sivultapäin.\n\nHuomatessaan, että oli hänestä puhe, Wilhelm poistui ja käveli\nedestakaisin muutamia kadunmittoja.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nKiusallisessa levottomuudessaan Wilhelmille pälkähti päähän etsiä\nkäsille vanhus, jonka harpun hän toivoi karkoittavan kiusanhenget.\nTiedustellessaan soittajaa hänet osoitettiin huonoon majataloon\nkaupungin syrjäiseen kolkkaan ja sinne saavuttuaan ylös portaita\nullakolle saakka, mistä suloinen harpunhelinä kaikui häntä vastaan\neräästä komerosta. Sävelet olivat sydäntäliikuttavia, valittavia, ja\nniitä säesti murheinen, tuskan värittämä laulu. Wilhelm hiipi ovelle.\nVanhus esitti eräänlaista kuvitelmaa toistaen osaksi laulaen, osaksi\nlausuen useaan kertaan sen muutamat harvat säkeet. Kuuntelija voi\nsiis, hieman aikaa tarkattuaan, ymmärtää suunnilleen seuraavanlaiset\nsäkeet:\n\n    Ken kyynelin ei milloinkaan\n    leipäänsä syönyt, synkkään vaivaan\n    yöt tuijottanut vuoteeltaan,\n    hän teit' ei tunne, vallat taivaan!\n\n    Te viette meidät elämään\n    ja saamaan tuimat tunnon haavat,\n    jätätte tuskaan jäytävään;\n    syyt kaikki täällä koston saavat.\n\nKaihomielinen, sydämestä lähtevä valitus tunki syvälle kuulijan\nsieluun. Hänestä tuntui, kuin kyynelet olisivat suloin tällöin\nestäneet vanhusta jatkamasta. Silloin harpunkielet helisivät\nyksinään, kunnes laulajan ääni jälleen katkonaisin sävelin yhtyi\nsoittoon. Wilhelm seisoi ovenpielessä, hänen sielunsa oli syvästi\nliikutettu, tuntemattoman murhe avasi hänen ahdistetun sydämensä.\nVäkisinkin hänet valtasi myötätunto, hän ei voinut eikä tahtonut\npidättää kyyneliä, jotka vanhuksen sydämestä lähtenyt valitus\nvihdoinkin houkutteli esille hänen silmistään. Kaikki hänen sieluansa\nahdistavat tuskat purkautuivat samalla esille, hän antautui kokonaan\nniiden valtaan, sysäsi auki komeron oven ja seisoi samassa vanhuksen\nedessä, jonka oli täytynyt istuimekseen ottaa viheliäinen vuoteensa,\ntämän kurjan asunnon ainoa huonekalu.\n\nMitä tunteita oletkaan minussa saanut liikkeelle, kunnon vanhus!\nhän huudahti. Kaiken, mikä oli sydämeeni patoutunut, olet päästänyt\nirralleen. Älä anna häiritä itseäsi, vaan jatka, sillä samalla kuin\nlievität omia kärsimyksiäsi, teet ystävän onnelliseksi. Vanhus aikoi\nnousta seisaalleen sanoakseen jotakin, mutta Wilhelm esti häntä,\nsillä hän oli päivällä huomannut, että mies ei kernaasti puhunut; hän\npäinvastoin istuutui vanhuksen viereen olkipatjalle.\n\nVanhus kuivasi kyyneleensä ja kysyi ystävällisesti hymyillen: Kuinka\ntulette tänne? Aioin tulla teitä tänä iltana tapaamaan.\n\nTäällä olemme paremmassa rauhassa, vastasi Wilhelm. Laula minulle\nmitä haluat, sellaista, mikä sopii omaan mielentilaasi, ja ole\nniinkuin minua ei ollenkaan täällä olisi. Minusta tuntuu siltä, kuin\net tänään voisi harhailla ovelta ovelle. Mielestäni olet erittäin\nonnellinen, kun yksinäisyydessä osaat näin mieltäsi viihdyttää\nja, vaikka olet kaikkialla muukalainen, löydät omasta sydämestäsi\nmieluisimman tuttavan.\n\nVanhus loi katseensa harpunkieliin ja näppäiltyhän aluksi muutamia\nvienoja alkusäveliä hän koroitti äänensä ja lauloi:\n\n    Ah, muista pois ken poikkeaa,\n    on kohta yksin hän;\n    muut elää, muita rakastaa\n    ja jättää kärsijän.\n    Niin! herja heittäkää!\n    Ken oikein yksin jää,\n    jää päälle maan,\n    ei yksin olekaan.\n\n    Vait sulho kulkee kuunnellen:\n    Lie yksin tyttöni?\n    Niin yöt ja päivät hiipien\n    mua murhe kiertävi,\n    mua yksinäistä yö.\n    Ah, kun mun kuolo lyö,\n    kun lepään alla maan,\n    kai yksin olla saan!\n\nKävisimme liian monisanaiseksi emmekä kuitenkaan voisi ilmilausua\nsen eriskummaisen keskustelun viehätystä, johon ystävämme ja tämä\nkummallinen muukalainen syventyivät. Nuorukaisen sanoihin vanhus aina\nvastasi mitä sattuvimmin soinnuilla, jotka saivat liikkeelle kaikki\nniitä vastaavat tunteet ja virittivät mielikuvituksen vapaaseen\nlentoon.\n\nKen on ollut hurskasten ihmisten kokouksessa, jotka kirkosta\neronneina mielestään puhtaammin, sydämellisemmin ja henkevämmin\nharjoittavat hurskauttaan, voi ymmärtää puheenaolevaa kohtausta.\nHän muistaa, kuinka jumalanpalveluksen johtaja sovittaa\nhartauspuheeseensa virren sanat, jotka kohottavat sielun sinne,\nminne puhuja tahtoo sen suuntaavan lentonsa, kuinka pian sen jälkeen\ntoinen seurakunnan jäsen toista säveltä laulaen liittää edelliseen\nuuden laulun säkeistön ja tähän taas kolmas kolmannen, joten virsien\ntoisilleen läheiset ajatukset tosin heräävät kuulijoissa, mutta\nkukin kohta uuden liitoksen kautta tulee uudeksi ja yksilölliseksi,\nkuin se olisi siinä samassa tuokiossa sepitetty. Näin myös tutusta\najatuspiiristä, tutuista lauluista ja lauseista muodostuu tälle\nerikoiselle seuralle, tätä hetkeä varten oma kokonaisuutensa, joka\nelävöittää, vahvistaa ja virkistää läsnäolevaa seurakuntaa. Näin\nvanhus viihdytti vierastansa saattamalla tutuilla ja tuntemattomilla\nlauluilla ja lauseilla läheisiä ja etäisiä tunteita, valveilla olevia\nja uinuvia, suloisia ja tuskallisia mielikuvia liikkeeseen, siten\nherättäen hänessä vakavia ajatuksia.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nSillä ukon luota palatessaan hän todella otti oman tilansa vakavamman\nharkinnan alaiseksi kuin tähän saakka ja hän palasi asuntoonsa siinä\nmielessä, että hän riistäytyisi irti nykyisestä ympäristöstään, kun\nisäntä samassa hänelle kahden kesken ilmaisi, että neiti Philine\noli saanut pauloihinsa kreivin tallimestarin, joka suoritettuansa\ntehtävänsä maatilalla oli tuota pikaa palannut takaisin ja nautti\nparhaillaan tytön huoneessa maukasta illallista. Siinä samassa astui\nsisään Melina notaarin kera. He menivät yhdessä Wilhelmin huoneeseen.\nSiellä ystävämme, joskin jonkin verran epäröiden, täytti lupauksensa,\nsuoritti vekseliä vastaan Melinalle kolmesataa taaleria, jotka tämä\nheti antoi notaarille saaden kauppakirjan, minkä nojalla hänelle\nhuomenna aamulla luovutettaisiin kaikki näyttämölaitteet.\n\nTuskin he olivat toisistaan eronneet, kun Wilhelm kuuli talosta\nhirvittävää huutoa. Vihanpurkaukset ja uhkaukset tuntuivat hukkuvan\nnyyhkytyksiin ja kauheaan ulvontaan. Hän kuuli parkujan kulkevan\nylhäältä ohi hänen huoneensa alas talon pihalle.\n\nUteliaisuuden houkuttelemana ystävämme riensi alas, missä hän tapasi\nFriedrichin raivonvimmassa. Poika itki, kiristi hampaitaan, polki\njalkaa, uhkaili nyrkit ojossa ja teutaroi vihan ja kiukun vallassa.\nMignon seisoi siinä äärellä katsellen ihmeissään, ja isäntä selitteli\nmitä oli tapahtunut. Poika oli palattuansa, kun Philine oli ottanut\nhänet suopeasti vastaan, ollut iloinen ja hyvällä tuulella, hän oli\nlaulellut ja hypellyt aina siihen saakka kuin tallimestari oli tehnyt\ntuttavuutta Philinen kanssa. Silloin oli tämä lapsen ja nuorukaisen\nvälimuoto alkanut osoittaa kiukkuaan, paukutellut ovia ja juossut\nylös ja alas portaissa. Philine oli määrännyt pojan palvelemaan\nillallispöydässä, mikä seikka oli vain lisännyt hänen kiukkuaan ja\nuhmaansa. Lopuksi hän oli viskannut neidin ja vieraan väliin, jotka\nolivat istuneet jokseenkin lähellä toisiansa, vadin muhennoksineen,\nsen sijaan että hän olisi sen asettanut pöydälle. Tallimestari\noli tällöin antanut hänelle pari tuimaa korvapuustia ja heittänyt\nhänet ovesta ulos. Isäntä oli sitten ollut apuna puhdistamassa\nruokailijoita, joiden vaatteet olivat olleet varsin pahassa siivossa.\n\nKun poika kuuli, kuinka tehokas hänen kostonsa oli ollut, puhkesi\nhän äänekkääseen nauruun kyynelten yhä vielä valuessa pitkin hänen\nposkiaan. Hän iloitsi kotvan aikaa sydämensä pohjasta, kunnes\nhänelle jälleen muistui mieleen loukkaus, jolla tuo toinen vahvemman\noikeudella oli häntä häväissyt; silloin hän alkoi uudestaan ulvoa ja\nuhkailla.\n\nWilhelm katseli miettien ja häpeissään tätä kohtausta. Hän\nnäki oman sisimmän olemuksensa tässä esitettynä voimakkain ja\nliioitelluin piirtein. Hänkin oli kiihtynyt vastustamattomasta\nmustasukkaisuudesta. Hänkin olisi, jollei hänen asemansa ja säätynsä\nolisi häntä pidättänyt, kernaasti tyydyttänyt hurjaa mielihaluansa,\nkernaasti salakavalalla vahingonilolla loukannut rakkautensa esinettä\nja vaatinut kilpailijansa kaksintaisteluun. Hän olisi tahtonut tuhota\nnuo ihmiset, jotka näyttivät olevan olemassa vain hänen harmikseen.\n\nLaertes, joka myös oli tullut saapuville ja saanut kuulla mitä oli\ntapahtunut, yllytti kurillaan vimmastunutta poikaa, kun tämä vannoi\nja vakuutti, että tallimestari saisi vielä antaa hänelle hyvitystä.\nHän ei muka vielä koskaan ollut jättänyt loukkausta sillensä; jos\ntallimestari kieltäytyisi, niin hän kyllä osaisi kostaa.\n\nNytpä Laertes tunsi olevansa omalla alallaan. Hän lähti vakavissaan\npojan nimessä vaatimaan tallimestaria kaksintaisteluun.\n\nSepä kummallista, sanoi tallimestari. Tuskinpa olisin osannut\nkuvitella joutuvani tänä iltana mokomaan ilveilyyn. He menivät alas\nPhilinen seuratessa heitä. Poikani, sanoi tallimestari Friedrichille,\nolet kunnon nuorukainen, enkä kieltäydy miekkailemasta kanssasi.\nMutta kun ikämme ja voimiemme epätasaisuus tekee asian jonkin verran\narveluttavaksi, ehdotan toisten aseiden sijasta taisteltavaksi\nnuppupäisillä pistomiekoilla. Me hieromme nuppuihin liitua, ja se,\njoka piirtää toisen takkiin ensimmäisen tai enimmät pistot, pidetään\nvoittajana ja toisen on häntä kestittävä parhaimmalla viinillä, mitä\nkaupungissa on saatavana.\n\nLaertes päätti, että tämä ehdotus voitiin hyväksyä. Friedrich totteli\nhäntä kuin opettajaansa. Miekat tuotiin esille. Philine istuutui,\nkutoi sukkaa ja katseli taistelijoita suurella mielen tyyneydellä.\n\nTallimestari, joka oli hyvä miekkailija, oli siksi hyväntahtoinen,\nettä hän sääli vastustajaansa ja salli pistää takkiinsa muutaman\nliitutahran. Tämän jälkeen he syleilivät toisiansa ja luvassa ollut\nviini tuotiin esille. Tallimestari tahtoi saada tietää Friedrichin\nsyntyperän ja elämänvaiheet. Tämä puolestansa kertoi tarinan, jonka\nhän jo monesti oli esittänyt ja johon me aiomme toiste tutustuttaa\nlukijamme.\n\nWilhelmille tämä kaksintaistelu oli kuva hänen omien tunteidensa\nkulusta, sillä hän ei voinut kieltää, että hän tunsi halua itse\nkäytellä miekkaa tai mieluummin vielä sapelia tallimestaria vastaan,\nvaikkakin hän oivalsi, että tämä oli miekkailutaidossa paljoa\netevämpi. Mutta Philinelle hän ei suonut katsettakaan, hän karttoi\nvähimmälläkään ilmaisemasta tunteitaan ja riensi, juotuansa muutaman\nkerran taistelijani terveydeksi, huoneeseensa, missä tuhannet\nepämieluisat ajatukset kävivät hänen kimppuunsa.\n\nHän muisteli sitä aikaa, jolloin tinkimätön, toivorikas pyrkimys\nkohotti ja kannatti hänen sieluaan, aikaa, jolloin hän leijaili\nkeskellä nautintojen hurmaa. Hän huomasi nyt joutuneensa\nepämääräiseen maleksimiseen, jossa hän enää vain maisteli kielensä\nkärjellä, mitä hän muutoin oli täysin siemauksin ammentanut. Mutta\nhän ei pystynyt selvästi huomaamaan, kuinka voittamaton oli se tarve,\njonka luonto hänelle oli tehnyt laiksi, eikä myöskään, kuinka olot ja\nsattumat olivat vain kiihdyttäneet, puoleksi tyydyttäneet ja vieneet\nharhaan tämän tarpeen.\n\nEi siis ole ihme, jos hän omaa tilaansa miettiessään ja etsiessään\nsiitä ulospääsyä joutui mitä suurimman sisäisen sekasorron valtaan.\nEi siinä kyllin, että hänen mieltymyksensä Philineen ja hänen\nmyötätuntonsa Mignonia kohtaan oli kauemmin kuin oli kohtuullista\npidättänyt häntä sellaisessa paikassa ja seurassa, missä hän sai\nvaalia hartainta mielihaluansa, samalla salassa tyydyttää toiveitansa\nja päämäärää itselleen asettamatta hiipiä vanhojen unelmiensa\nkintereillä. Hän uskoi, että hänellä kyllä olisi tarpeeksi voimaa\ntempautua irti näistä suhteistaan ja heti matkustaa pois. Mutta\nnythän hän oli muutama tuokio sitten antautunut raha-asioihin Melinan\nkanssa, hän oli tutustunut kummalliseen soittoniekkaan, jonka\nsalaisuuden perille pääsemiseen hän tunsi sanomatonta halua. Mutta\nkauan asiaa joka puolelta ajateltuaan hän oli päättänyt tai ainakin\nluuli päättäneensä, ettei hän tämänkään antaisi itseään pidättää.\nMinun täytyy päästä pois, minä tahdon lähteä! Hän heittäytyi\nkiihdyksissään tuolille.\n\nMignon astui sisään kysyen, saisiko hän häntä lohduttaa. Hän tuli\nhiljaa, syvästi suruissaan, kun hänen herransa oli ollut tänään häntä\nkohtaan niin tyly.\n\nEi mikään ole liikuttavampaa, kuin milloin rakkaus, joka elää\nyksinäisyydessä, kuin milloin uskollisuus, Joka salassa on\nlujittunut, oikealla hetkellä lähestyy ja käy ilmeiseksi sille,\njoka ei siihen saakka ole ollut niiden arvoinen. Kauan ja tiukkaan\nsuljettu nuppu oli kypsä, eikä Wilhelmin sydän olisi voinut olla\nherkempi vastaanottamaan.\n\nTyttö seisoi hänen edessään ja näki hänen levottomuutensa. --\nHerrani! hän huudahti, jos sinä olet onneton, mitä on tuleva\nMignonista? -- Sinä rakas olento, sanoi Wilhelm, tarttuen hänen\nkäsiinsä, sinullakin on osasi minun tuskissani. Minun täytyy\nlähteä. -- Tyttö loi katseensa hänen silmiinsä, joissa kiilsivät\npidätetyt kyyneleet, ja lankesi kiihkeänä polvilleen hänen eteensä.\nWilhelm ei päästänyt hänen käsiänsä irti. Tyttö painoi päänsä\nhänen polvilleen ja oli aivan hiljaa. Hän leikki tytön hiuksilla\nja hyväili häntä. Tyttö pysyi kotvan aikaa levollisena. Vihdoin\nhän tunsi hänen ruumiinsa nytkähtelevän, aluksi aivan hiljalleen\nja sitten yhä rajummin kautta kaikkien jäsenien. -- Mikä sinun on\nMignon, hän huudahti, mikä sinun on? -- Tyttö kohotti päätänsä ja\nkatsoi Wilhelmiä silmiin, vei kätensä äkkiä sydämelleen, ikäänkuin\npainaakseen alas tuskansa. Wilhelm kohotti hänet ylös ja tyttö\nhorjahti hänen syliinsä; hän painoi hänet rintaansa vasten ja\nsuuteli häntä. Tyttö ei vastannut ainoallakaan kädenpuristuksella,\nei ainoallakaan liikkeellä. Hän piteli sydänalaansa ja yht'äkkiä hän\npäästi huudon, jota seurasivat kouristuksentapaiset ruumiinliikkeet.\nHän ponnahti pystyyn ja lysähti myös samassa vyyhtenä ystävämme\njalkojen juureen. Se oli kauhea näky! -- Lapseni! huudahti Wilhelm\nkohottaen tytön ylös ja ottaen hänet syliinsä, lapseni, mikä sinun\non? -- Nytkähtelyä jatkui, siirtyen sydämestä hervottomiin jäseniin.\nTyttö vain riippui hänen käsivarsiensa varassa. Hän puristi hänet\nsydäntänsä vasten ja kostutti häntä kyynelillään. Yht'äkkiä tyttö\nnäytti jälleen jännittyvän kuin se, joka tuntee mitä ankarinta\nruumiillista tuskaa; ja pian taas hänen jäsenensä alkoivat jälleen\nelää ja kuin ponnahtava jousi hän heittäytyi Wilhelmin kaulaan.\nVuolas kyynelvirta valui hänen suljetuista silmistänsä ystävämme\nsyliin. Hän piti tyttöä lujasti sylissään. Tyttö itki, eikä mikään\nkieli pysty kuvaamaan näiden kyynelten valtavuutta. Hänen pitkät\nhiuksensa olivat valahtaneet hajalleen ja riippuivat irrallaan,\nja hänen koko olemuksensa näytti riutuvan kyynelvuohon. Hänen\njäykät jäsenensä kävivät hervottomiksi ja hänen olemuksensa raukesi\nkyyneliin. Wilhelm pelkäsi, että tyttö kokonaan sulaisi hänen\nsyliinsä olemattomiin. Hän puristi tyttöä yhä lujemmin ja lujemmin.\n-- Lapseni, hän huudahti, lapseni! Olethan minun omani, jos se sana\nsinua voi lohduttaa. Sinä olet minun! Olen pitävä sinut omanani, en\nhylkää sinua! -- Tyttö itki yhä. -- Vihdoin hän nousi pystyyn. Lempeä\nilo loisti hänen kasvoistaan. -- Isäni! hän huudahti, et tahdo minua\nhyljätä! Tahdot olla minun isäni! Olen sinun lapsesi!\n\nOven takaa alkoi kuulua vieno harpun helinä; vanhus siellä soitteli\nhartaimpia säveliään iltauhriksi ystävälleen, joka lastansa\nyhä lujemmin poveaan vasten painaen tunsi puhtainta, sanoin\nselittämätöntä onnea.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS KIRJA.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\n    Maan näitkö, missä kukkii sitruunat,\n    oranssit kultaa oksat tuuheat,\n    miss' ilmat siintää, tuulet hyväilee,\n    uneksuu myrtti, laaker' ylenee?\n    Oi, näitkö sen?\n                    Pois! Sinne pois,\n    oi armas, rinnallas jos liitää vois!\n\n    Sa linnan näitkö, pylväsholvistot?\n    Sen loistaa salit, hohtaa kammiot,\n    mua valkoveistokset ne katsoo vait:\n    \"Mit', orpo rukka, osakses sa sait?\"\n    Oi, näitkö sen?\n                    Pois, Sinne pois,\n    oi turvani, jos kanssas liitää vois!\n\n    Sa vuoren näitkö pilvipolkuisen?\n    Käy muuli tietään usvass' etsien;\n    siell' asuu lohikäärmeet luolissaan,\n    ja virta syöksyy kuiluun kuohuvaan.\n    Oi, näitkö sen?\n                    Pois! Sinne pois,\n    oi isä, tiemme vie. Kun liitää vois!\n\nEtsiessään aamulla Mignonia Wilhelm ei häntä löytänyt, mutta sai\nkuulla, että hän varhain oli mennyt ulos Melinan kanssa, joka oli\nnoussut hyvissä ajoin ylös joutuakseen vastaanottamaan puvustoa ja\nmuita näyttämölaitteita.\n\nMuutaman tunnin kuluttua Wilhelm kuuli soittoa ovensa takaa. Hän\nluuli aluksi, että harpunsoittaja oli jälleen saapunut; mutta pian\nhän erotti kitaran sävelet, ja ääni, joka alkoi laulaa, oli Mignonin\nääni. Wilhelm avasi oven, tyttö astui sisään ja lauloi edellä\nmuistiinmerkitsemämme laulun.\n\nSävel ja sanonta miellyttivät ystäväämme suuresti, vaikk'ei hän\nymmärtänytkään kaikkia sanoja. Hän antoi tytön toistaa ja selittää\nsäkeet, kirjoitti ne muistiin ja käänsi saksan kielelle. Mutta runon\nomaperäisille käänteille hän löysi vain etäiset vastineet; sanonnan\nlapsellinen viattomuus hävisi, kun katkonaiset lauseet muuttuivat\nyhtenäiseksi ja irralliset ajatukset liittyivät käännöksessä\ntoisiinsa. Sävelmän viehättävyys taas oli verraton.\n\nTyttö aloitti kunkin säkeistön juhlallisesti ja komeasti, ikäänkuin\nhän olisi tahtonut kiinnittää huomion johonkin aivan erikoiseen,\nikäänkuin hän olisi tahtonut esittää jotakin tärkeätä. Kolmannessa\nsäkeessä laulu muuttui jylhemmäksi ja synkemmäksi. Sanat: _Oi, näitkö\nsen_? hän esitti salaperäisesti ja mietteliäästi; sanoissa _Pois!\nsinne pois_ oli vastustamatonta kaipuuta ja sanat: _jos liitää vois_!\nhän osasi aina uudelleen toistaessaan niin värittää, että hän milloin\npyysi ja hellytteli, milloin yllytti ja lupaili.\n\nLaulettuaan laulun toistamiseen hän pysähtyi, loi terävän katseen\nWilhelmiin ja kysyi: Maan näitkö? -- Sillä kai tarkoitetaan Italiaa,\nvastasi Wilhelm; mistä olet saanut laulun? -- Italiaa! sanoi Mignon\nmerkitsevästi. Jos lähdet Italiaan, niin ota minut mukaasi, täällä\nminun on vilu. -- Oletko jo siellä ollut, pienokaiseni? kysyi\nWilhelm. -- Lapsi oli vaiti eikä antautunut sen enempiin selityksiin.\n\nMelina astui samassa sisään ja ryhtyi tarkastelemaan kitaraa ollen\nmielissään, että se jo oli kunnossa. Soittokoje kuului vanhaan\nteatterikalustoon. Mignon oli sen aamulla pyytänyt ja saanut\nitselleen, harpunsoittaja varusti sen heti kielillä ja nyt oli tyttö\nsen avulla ilmaissut omistavansa lahjan, jota hänellä ei tähän saakka\ntiedetty olleen.\n\nMelina oli jo ottanut huostaansa näyttämökaluston kaikkine\ntarpeineen. Kaupungin raadin jäseniltä hän oli saanut heti luvan\nnäytellä paikkakunnalla jonkun aikaa. Iloisin mielin ja kirkastunein\nkatsein hän nyt palasi. Hän oli kuin toinen ihminen, sillä hän oli\nlempeä ja kohtelias jokaista kohtaan, vieläpä kerrassaan ystävällinen\nja miellyttävä. Hän tunsi olevansa onnellinen voidessaan nyt\nystävilleen, jotka tähän saakka olivat olleet pulassa ja joutilaina,\nantaa työtä ja ottaa heidät joksikin aikaa palvelukseensa. Samalla\nhän valitti, ettei hän tosin aluksi voisi kykyjen ja lahjojen\nmukaan palkita niitä erinomaisia henkilöitä, jotka onni oli hänelle\ntarjonnut, kun hänen olisi ensi sijassa kuoletettava velkansa\nsellaiselle jalomieliselle ystävälle kuin mikä Wilhelm oli osoittanut\nolevansa.\n\nEn osaa sanoin lausua, sanoi Melina Wilhelmille, kuinka suurta\nystävyyttä osoitatte minulle auttaessanne minua teatterinjohtajaksi.\nSillä kun teidät tapasin, olin erittäin kummallisessa asemassa.\nTe muistatte, kuinka innokkaasti osoitin teille ensituttavuutta\ntehdessämme vastenmielisyyttäni teatteria kohtaan, ja kuitenkin oli\nminun, niin pian kuin olin mennyt naimisiin, rakkaudesta vaimoani\nkohtaan, joka odotti saavansa paljon iloa ja suosionosoituksia,\nryhdyttävä tiedustelemaan, mistä olisi näyttelijänpaikka saatavissa.\nEn sellaista löytänyt, en ainakaan vakinaista, mutta sitävastoin\nonneksi eräitä liikemiehiä, jotka erinäisiin ylimääräisiin\nyrityksiinsä tarvitsivat käyttää miestä, joka taisi liikutella kynää,\nymmärsi ranskaa eikä ollut aivan kokematon laskutaidossa. Näin\nmenestyin jonkun aikaa varsin hyvin, sain kohtalaisen palkan, hankin\nitselleni yhtä ja toista eikä oloni ollut minulle suinkaan häpeäksi.\nMutta minun suosijaini ylimääräiset tehtävät olivat suoritetut,\npysyvää toimeentuloa ei ollut ajateltavissa ja vaimoni halusi sitä\nhartaammin teatteriin, valitettavasti hetkellä, jolloin hänen tilansa\nei ole edullisin esittäytyäkseen kunnialla yleisölle. Toivon, että\nse laitos, jonka teidän avullanne perustan, on oleva minulle ja\nperheelleni hyvänä alkuna, ja olen teille kiitollisuuden velassa\ntulevasta onnestani.\n\nWilhelm kuunteli tyydytyksellä tätä puhetta. Kaikki näyttelijät\nolivat samaten jokseenkin tyytyväiset uuden teatterinjohtajan\nselityksiin, iloitsivat salassa siitä, että paikka oli niin äkkiä\ntarjolla, ja he olivat halukkaat aluksi tyytymään vähäiseen\npalkkaan, koska useimmat pitivät sitä, mitä heille näin aavistamatta\ntarjottiin, lisänä, jota he vähää ennemmin eivät vielä osanneet ottaa\nlukuun. Melina oli valmis käyttämään hyväkseen tätä työhalua, koetti\nsaada asian sovituksi kunkin kanssa erikseen ja oli pian osannut\ntaivutella toiset toisin, toiset taas toisin ehdoin, niin että he\nolivat valmiit nopeasti tekemään sopimukset ja tuskin kiinnittivät\nhuomiotakaan uusiin ehtoihinsa luullen jo olevansa sillä turvatut,\nettä kuuden viikon irtisanomisajan jälkeen taas voivat olla paikatta.\n\nNyt oli ehdot saatettava asianmukaiseen muotoon, ja Melina tuumi jo\nniitä kappaleita, joilla hän ensiksi houkuttelisi yleisöä teatteriin,\nkun lähetti ilmoitti tallimestarille ylhäisen herrasväen saapuneen ja\ntämä käski tuoda esille kyytihevoset.\n\nPian sen jälkeen ajoivat majatalon edustalle korkealle kuormitetut\nvaunut, joiden pukilta hyppäsi alas kaksi palvelijaa. Philine oli\ntapansa mukaan ensimmäisenä esillä ja asettui ovelle.\n\nKuka hän on? kysyi kreivitär sisäänastuessaan.\n\nNäyttelijätär, teidän ylhäisyytenne nöyrin palvelija, kuului vastaus.\nSamalla tuo veitikka mitä viattomimmin ilmein ja nöyränä kumartui\nsuutelemaan ylhäisen naisen hametta.\n\nNähdessään siinä ympärillä seisovan vielä eräitä henkilöitä,\njotka samaten sanoivat olevansa näyttelijöitä, kreivi tiedusteli\nseurueen suuruutta, heidän viimeistä esiintymispaikkaansa ja heidän\njohtajaansa. Jos he olisivat ranskalaisia, hän sanoi puolisolleen,\nvoisimme valmistaa prinssille odottamattoman ilon ja tarjota hänelle\nluonamme hänen mielihuvitteluaan.\n\nNiinpä niin, jollemme sittenkin, vastasi kreivitär, antaisi näiden\nihmisten, joskin he pahaksi onneksi ovat vain saksalaisia, näytellä\nlinnassa, niin kauan kuin ruhtinas viipyy luonamme. Jotakin he\nsentään osannevat. Suurta seuraa voi parhaiten huvittaa teatterilla,\nja vapaaherra heidät kyllä puoskaroisi parempaan kuntoon.\n\nNäin puhuen vieraat astuivat ylös portaita, ja Melina esittäytyi\nylhäällä johtajaksi. Kutsukoon hän näyttelijänsä koolle, sanoi\nkreivi, ja esittäköön hän heidät minulle, jotta näen, mihin he\nkelpaavat. Haluan myös samalla nähdä luettelon niistä kappaleista,\njoita he, jos niin vaaditaan, osaisivat esittää.\n\nSyvään kumarrettuaan Melina kiiruhti ulos huoneesta ja palasi pian\nnäyttelijöiden kera. He tunkeilivat toistensa eteen ja taakse.\nToiset esittäytyivät kömpelösti koettaessaan parhaansa mukaan tehdä\nmiellyttävän vaikutuksen, toisten käytös ei onnistunut sen paremmin,\nsillä he esiintyivät keikareina. Philine osoitti alamaisinta\nkunnioitusta kreivittärelle, joka oli erinomaisen armollinen ja\nystävällinen; kreivi tarkasteli sillä aikaa toisia. Hän tiedusteli,\nmikä oli kunkin erikoisala, ja lausui Melinalle mielipiteenään, että\noli pyrittävä kehittämään erikoisalojen esittäjiä, minkä lausuman\ntämä otti vastaan suurimmalla hartaudella.\n\nKreivi huomautti sitten kullekin, mitä hänen erikoisesti tuli tutkia,\nmitä hänen ulkonaisessa olemuksessaan ja ryhdissään oli parannettava,\nosoitti heille valaisevasti, mitkä viat saksalaisille aina olivat\nominaisia, ja osoittautui tässä niin erinomaiseksi asiantuntijaksi,\nettä kaikki seisoivat näin valistuneen ja korkeasyntyisen suojelijan\nedessä syvästi nöyrinä ja rohkenivat tuskin vetää henkeä.\n\nKuka on tuo tuolla nurkassa? kysyi kreivi, luoden katseensa erääseen,\njota hänelle ei vielä oltu esitetty. Hontelo, nukkavieruun,\nkyynärpäistä paikattuun takkiin puettu mies astui esille. Hänen\npäätään peitti viheliäinen tekotukka.\n\nTämä mies, jonka jo edellisestä kirjasta tunnemme Philinen\nsuosikiksi, esiintyi tavallisesti pedantin, koulumestarin tai\nrunoilijan osissa ja sai enimmäkseen esittää sitä kappaleen henkilöä,\njonka oli määrä saada iskuja tai vettä niskaansa. Hän oli tunnettu\nmatelevista, naurettavista ja pelokkaista kumarruksistaan ja hänen\nänkyttävä puheensa, joka sopi hänen osiinsa, sai katsojat nauramaan,\nniin että häntä yhä vielä pidettiin seurueessa käyttökelpoisena\njäsenenä, varsinkin kun hän muutoin oli erittäin palvelevainen ja\nhyväntahtoinen. Hän lähestyi kreiviä omituisin kääntein ja liikkein,\nteki hänen edessään kumarruksen ja vastasi kaikkiin kysymyksiin aivan\nniin kuin hän oli tottunut esittämään osiaan näyttämöllä. Kreivi\nkatseli häntä hetkisen suopealla mielenkiinnolla ja miettien, sitten\nhän kääntyen kreivittären puoleen huudahti: Armaani, katseleppas\ntarkoin tätä miestä; menenpä takuuseen siitä, että hän on suuri\nnäyttelijä tai voi siksi tulla. Mies teki parhaansa mukaan kömpelön\nkumarruksen, niin että kreivi ei voinut olla ääneensä nauramatta.\nSamalla hän huudahti: Hän tekee asiansa loistavasti! Lyönpä vetoa,\nettä tuo osaa näytellä mitä tahtoo; on vahinko, ettei häntä tähän\nsaakka ole käytetty mihinkään parempaan.\n\nNäin erinomainen suosio loukkasi toisia syvästi. Vain Melinaan\ntämä ei koskenut; hän päinvastoin myönsi kreivin olevan täysin\noikeassa ja vastasi kunnioittavasti: Ah, hän samoin kuin useat\nmeistä ovat vain olleet vailla sellaista asiantuntijan arvostelua ja\nsellaista kehoitusta, mitä me nyt olemme saaneet osaksemme teidän\nylhäisyydeltänne.\n\nOnko tässä koko seurue? kysyi kreivi.\n\nMuutamat jäsenistä ovat poissa, vastasi ovela Melina, ja me voisimme\nkyllä, jos vain saisimme avustusta, saada seurueen täysilukuiseksi\nnaapurinäyttämöiltä apua kutsumalla.\n\nPhiline puolestaan sanoi kreivittärelle: Ylhäällä on vielä erittäin\nsoma nuori mies, josta varmasti piankin tulisi ensimmäinen rakastaja.\n\nMiksi hän ei suvaitse näyttäytyä? vastasi kreivitär. Käyn hänet\nnoutamassa, huudahti Philine rientäen ulos ovesta.\n\nHän tapasi Wilhelmin vielä Mignonin kanssa puuhailemasta ja sai hänet\ntulemaan alas. Hän seurasi Philineä jonkin verran vastenmielisesti,\nuteliaisuus häntä kuitenkin joudutti; sillä kun hän sai kuulla\nylhäisistä henkilöistä mainittavan, täytti hänet halu oppia\nheitä lähemmin tuntemaan. Hän astui huoneeseen ja hänen silmänsä\nkohtasivat kreivittären katseen. Philine veti hänet ylhäisen\nnaisen luo kreivin yhä keskustellessa toisten kera. Wilhelm teki\nkumarruksen, ja vastasi hämillään kysymyksiin, jotka tuo hurmaava\nnainen hänelle teki. Kreivittären kauneus, nuoruus, sulous ja\nviehkeys ja hänen käytöksensä tekivät häneen mitä miellyttävimmän\nvaikutuksen, varsinkin kun hänen puhettansa ja liikkeitänsä säesti\nkainous, melkeinpä ujous. Kreivillekin hänet esitettiin, mutta tämä\nei häntä paljoa huomannut, vaan astui puolisonsa luo ikkunan ääreen\nja näytti häneltä kysyvän jotakin. Voi huomata, että kreivitär\nmitä innokkaimmin yhtyi puolisonsa mielipiteeseen, jopa hän näytti\nhartaasti häntä pyytävän ja vahvistavan häntä hänen aikomuksessaan.\n\nKreivi palasi sitten pian seurueen luo ja sanoi: En voi nyt tänne\npysähtyä, mutta lähetän teidän luoksenne erään ystäväni, ja jos te\nasetatte kohtuulliset ehdot ja lupaatte olla oikein ahkerat, en ole\nhaluton sallimaan teidän näytellä linnassa.\n\nKaikki toivat julki suuren ilonsa ja eritoten Philine, joka\ninnokkaasti suuteli kreivittären käsiä.\n\nKatsoppas häntä, tyttöseni, sanoi kreivitär, taputtaessaan tuota\nkevytkenkäistä naista poskelle, katsoppas vain, lapseni, hän tulee\ntaas luokseni; olen kyllä pitävä lupaukseni, mutta hänen täytyy\nvain pukeutua paremmin. Philine pyysi anteeksi, että hänellä oli\nniukalti varoja pukuihinsa käytettävänä, ja heti kreivitär käski\nkamarineitsyidensä tuoda esille englantilaisen hatun ja silkkisen\nkaulaliinan, jotka olivat helpot kaivaa esille matkatavaroista.\nKreivitär koristeli sitten itse Philinen, joka tekopyhä ja viaton\nilme kasvoillaan jatkoi sievistelevää kiemailuaan.\n\nKreivi tarjosi puolisolleen kätensä ja talutti hänet alas. Kreivitär\ntervehti ohikulkiessaan ystävällisesti koko seuruetta ja kääntyi\nvielä kerran Wilhelmin puoleen samalla lausuen hänelle mitä\nsuosiollisimmin: Näemme toisemme pian jälleen.\n\nNäin suotuisat mahdollisuudet eivät voineet olla innostamatta\nkoko seuruetta. Kaikki päästivät nyt toiveensa, mielihalunsa ja\nkuvittelunsa vapaaseen lentoon; puhuttiin osista, joita aiottiin\nesittää, suosionosoituksista, joita kukin saisi. Melina ryhtyi\nmiettimään, mitenkä hän vielä kaikessa kiireessä muutamalla\nteatteriesityksellä saisi kaupungin asukkailta rahoja houkutelluksi\nja siten samalla seurueeseen eloa, kun taas toiset menivät keittiöön\ntilatakseen paremman päivällisen kuin mihin muutoin oli totuttu\ntyytymään.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nMuutaman päivän perästä saapui vapaaherra, ja Melina otti\nhänet vastaan pelolla. Kreivi oli ilmoittanut hänen olevan\nasiantuntijan, ja oli pelättävissä, että hän piankin huomaisi\npienen näyttelijäjoukon heikkoudet ja ettei hänellä ollutkaan\nedessään mitään vakinaista seuruetta, siinä kun ei kunnolla ollut\nhenkilöitä edes _yhteenkään_ kappaleeseen. Mutta sekä johtajalta\nettä kaikilta jäseniltä hälveni pelko kokonaan, kun he huomasivat\nvapaaherran mieheksi, joka oli suuresti innostunut kotimaiseen\nteatteriin ja joka ilolla otti vastaan jokaisen näyttelijän ja\njokaisen seurueen. Hän tervehti heitä kaikkia juhlallisesti ja ylisti\nitseään onnelliseksi tavatessaan näin aavistamatta saksalaisen\nnäyttämön, päästessään sen kanssa yhteyteen ja saadessaan saattaa\nisänmaalliset runottaret sukulaisensa linnaan. Pian sen jälkeen hän\notti taskustaan vihon, jossa Melina toivoi näkevänsä sopimuskirjan\nkaikkine yksityiskohtineen. Mutta se olikin jotakin aivan toista.\nVapaaherra pyysi heitä tarkkaavasti kuuntelemaan näytelmää, jonka\nhän itse oli valmistanut ja jonka hän toivoi näkevänsä heidän\nnäyttelevän. Mielellään, ilman sen enempiä kehoituksia he muodostivat\nsuljetun piirin hänen ympärilleen ollen mielissään, kun niin vähillä\nkustannuksilla saivat puolelleen tämän heille tuiki välttämättömän\nhenkilön suosion, joskin kaikki paksun vihon nähdessään pelkäsivät\najan käyvän ylen pitkäksi. Niin kävikin. Kappale oli viisinäytöksinen\nja sitä lajia, joka ei ota loppuakseen.\n\nSankari oli ylhäinen, hyveellinen, jalomielinen ja sen lisäksi\nhyljitty ja vainottu mies, joka kuitenkin lopuksi pääsi voitolle\nvihollisistaan, joita sitten olisi kohdannut mitä ankarin runouden\nvanhurskas tuomio, jollei hän heti olisi antanut heille anteeksi.\n\nKappaletta luettaessa oli kuulijoilla riittävästi tilaisuutta\najatella itseänsä ja kaikessa hiljaisuudessa kohota onnelliseen\nitsetyytyväisyyteen siitä nöyryydentilasta, johon he vielä äsken\nolivat olleet valmiit alentumaan, sekä silmäillä yli tulevaisuuden\nviehättävien näköalojen. Ne, jotka eivät kappaleesta löytäneet\nmitään heille itselleen sopivaa osaa, pitivät sitä omasta mielestään\nkelvottomana ja vapaaherraa huonona näytelmänkirjoittajana,\njotavastoin toiset tarkkaavasti tekijän suurimmaksi tyytyväisyydeksi\nkuuntelivat ylistävin ilmein jokaista sellaista kohtaa, missä kukin\nuskoi saavansa katsomosta kättentaputuksia.\n\nAsian taloudellinen puoli oli pian ratkaistu. Melina osasi valvoa\nomaa etuaan tehdessään sopimuskirjan vapaaherran kanssa ja pitää\ntämän puolen asiasta salassa toisilta näyttelijöiltä.\n\nWilhelmistä Melina puhui vapaaherralle sivumennen vakuuttaen,\nettä tällä oli erittäin hyvät taipumukset näytelmänkirjoittajaksi\neivätkä hänen edellytyksensä näyttelijäksikään olleet huonot.\nVapaaherra teki heti Wilhelmin kanssa tuttavuutta kohdellen häntä\nkuin ammattitoveria. Wilhelm puolestaan luki hänelle eräitä pieniä\nkappaleita, jotka muutamien muistoesineiden kera sattuman kautta\nolivat pelastuneet tuona päivänä, jona suurin osa hänen teoksiansa\njoutui liekkien omaksi. Vapaaherra kiitti sekä kappaleita että\nesitystä ja edellytti itsestäänselvänä asiana, että Wilhelm tulisi\nmukaan linnaan, lupasi poislähtiessään mitä parhaimman vastaanoton,\nmukavan asunnon, hyvän ruoan, suosionosoituksia ja lahjoja. Tähän\nMelina vielä lisäsi, että pieni käsiraha oli kaikille luvassa.\n\nOn sanomattakin selvää, kuinka erinomaiselle tuulelle tämä käynti\nsaattoi koko seurueen, kun se vaivalloisen ja halveksitun elämän\nsijasta yht'äkkiä näki edessään kunniaa ja elämän mukavuutta. He jo\nedeltäkäsin nauroivat kaikelle säästäväisyydelle ja heidän mielestään\noli tuiki sopimatonta tallettaa taskussaan edes äyriäkään.\n\nWilhelm piti itsensä kanssa neuvoa, oliko hänen lähdettävä seurueen\nmukana linnaan, ja huomasi, että oli niin suhteessa kuin toisessa\npaikallaan, että hän sinne lähtisi. Melina toivoi tekemänsä edullisen\nsopimuksen turvin voivansa lyhentää ainakin osan velastaan, ja\nystävämme, joka halusi saavuttaa ihmistuntemusta, ei tahtonut lyödä\nlaimin tilaisuutta oppia tuntemaan ylhäistä maailmaa, jossa hän\ntoivoi saavansa paljon valaistusta elämän, oman itsensä ja taiteen\nongelmiin. Hän ei kuitenkaan rohjennut tunnustaa itselleen, kuinka\nsuuresti hän halusi päästä lähemmäksi kaunista kreivitärtä. Hän\npäinvastoin koetti vain ylimalkaan vakuuttaa itsellensä, mitä etua\nhänelle tuottaisi lähempi tutustuminen ylhäiseen ja rikkaaseen\nmaailmaan. Hän kuvaili mielessään kreiviä, kreivitärtä, vapaaherraa,\nheidän esiintymisensä varmuutta, rauhallisuutta ja viehättävyyttä ja\nhuudahti, päästyään yksinäisyyteen, ihastuksissaan:\n\nKolmin kerroin onnellisia ovat ne, jotka syntymä heti korottaa yli\nihmiskunnan alempien kerrosten, ne, jotka pääsevät läpikäymästä\noloja ja vaiheita, joissa usein hyvä ihminen värjöttää koko elämänsä\najan, heidän tarvitsematta edes vieraina niissä viivähtää. Kuinka\nyleispätevän ja oikean käsityksen he saavatkaan, kun heillä on\ntilaisuus katsella asioita korkeammalta näkökannalta, kuinka kevyeksi\ntulee jokainen heidän askelensa! He ovat syntymästä saakka niin\nsanoakseni asetetut laivaan, missä he matkalla, joka meidän kaikkien\non suoritettava, käyttävät hyväkseen myötätuulia ja lepäävät yli\nvastatuulen, kun sen sijaan toiset vain itsekseen uiden, uuvuksiin\nasti ponnistelevat, saavat niukalti nauttia myötätuulesta ja uupunein\nvoimin piankin menehtyvät myrskyssä. Mitä mukavuutta, mitä elämän\nhelppoutta merkitseekään varallisuus, joka seuraa syntymän mukana!\nJa kuinka varmasti kukoistaakaan kauppa, jonka perustuksena on suuri\npääoma, niin ettei epäonnistunut yritys heti vie toimettomuuteen!\nKuka voikaan paremmin tuntea maallisten asioiden arvon ja\narvottomuuden kuin se, joka nuoruudesta pitäen on saanut niitä\nnauttia, ja kuka voikaan henkensä paremmin ajoissa ohjata siihen,\nmikä on välttämätöntä, hyödyllistä ja totta, kuin se, jonka hänen\nmonet erhetyksensä ovat saaneet malttamaan mielensä siinä iässä,\nmissä häneltä ei vielä puutu voimia uuden elämän aloittamiseen!\n\nNäin ystävämme ylisti onnellisiksi kaikkia niitä, jotka elävät\nylemmissä piireissä, mutta myöskin niitä, jotka joutuvat näitä\npiirejä lähelle ja siten voivat näistä lähteistä ammentaa, ja kiitti\nkohtaloansa, joka valmistautui kuljettamaan häntäkin ylös näitä\nportaita.\n\nMelina vaivasi aluksi kauan päätänsä sillä kysymyksellä, kuinka hän\nkreivin vaatimusta noudattaen ja parhaansa mukaan jakaisi seurueen\nerikoisalojen mukaan ja saisi kullekin määrätyn ohjelmiston. Suuri\noli sentähden hänen tyytyväisyytensä, kun hän asiaan ryhdyttäessä,\nhuomasi näyttelijäin -- niin pieni kuin henkilökunta olikin --\nolevan mahdollisuutta myöten halukkaita mukautumaan erilaisiin\nosiin. Laertes otti kuitenkin tavallisesti osalleen rakastajat,\nPhiline kamarineitsyet, ja molemmat nuoret naiset ottivat ollakseen\ntoinen naiivina toinen tunteellisena rakastajattarena ja vanhan\njankuttajan tehtävät olivat itsestään selvät. Melina omasta\nmielestään oli luotu ritarillisuuden esittäjäksi. Rouva Melinan oli\nsuurimmaksi mieliharmikseen siirryttävä nuorten rouvien, vieläpä\nhellien äitien alalle, ja kun uudemmissa kappaleissa pedantteja eikä\nrunoilijoita, jos he niissä esiintyivätkin, ei enää kernaasti saateta\nnaurunalaisiksi, täytyi kreivin suosikin nyt näytellä presidenttejä\nja ministereitä, koska nämä tavallisesti kuvataan konniksi ja\nviidennessä näytöksessä joutuvat pahoin pideltäviksi. Samaten\nMelina erikoisella mielihalulla kamarijunkkarina tai kamariherrana\nsinkahutteli niitä hävyttömyyksiä, joita vanhan hyvän tavan\nmukaan kelpo saksalaisten miesten esittäminen useissa suosituissa\nkappaleissa vaati häntä lausumaan. Hän sai nimittäin tällaisissa\nosissa esiintyä komeasti puettuna ja omaksua hovimiehen eleet ja\nkäytöksen, mihin hän luuli olevansa kuin luotu.\n\nEnnen pitkää alkoi eri tahoilta virtailla näyttelijöitä, jotka sen\nenemmittä kokeiluitta hyväksyttiin, mutta myös ilman erikoisia ehtoja\nkiinnitettiin seurueeseen.\n\nWilhelm, jota Melina muutamia kertoja turhaan koetti taivuttaa\nnäyttelemään erästä rakastajan osaa, oli hyväntahtoisesti mukana\nyrityksessä äskenleivotun teatterinjohtajamme silti antamatta hänen\nponnistuksilleen pienintäkään tunnustusta. Melina päinvastoin\nluuli, että hän arvoasemansa mukana oli saanut kaiken tarpeellisen\ntiedon ja taidon. Hänen mielitehtävänään oli eritoten pyyhkiminen,\njonka avulla hän osasi lyhentää kappaleet määrättyyn aikamittaan,\nottamatta tällöin huomioon mitään muuta seikkaa. Hän saavutti suuren\nmenestyksen, yleisö oli erittäin tyytyväinen ja pikkukaupungin\nmakuniekat väittivät, ettei pääkaupungin teatteri ollut\nverrattavissakaan heidän näyttämöönsä.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nVihdoin tuli se aika, jolloin oli laittauduttava matkaan ja kärryt ja\nvaunut odotettavissa, jotka oli tilattu kuljettamaan koko seurueemme\nkreivin linnaan. Jo edeltäpäin nousi kova riita siitä, kuka kunkin\nkanssa ajaisi, kuinka ajoneuvoissa istuttaisiin. Järjestys ja\njako saatiin vihdoin vain vaivoin sovituksi ja määrätyksi, mutta\nvalitettavasti se osoittautui tehottomaksi. Saapui vähemmän vaunuja\nkuin oli odotettu, ja niihin oli sijoituttava. Vapaaherra, joka\nratsain hieman myöhemmin saapui paikalle, ilmoitti syyksi sen, että\nlinnassa vallitsi suuri hämminki, sillä ei ainoastaan ruhtinas ollut\ntulossa muutamia päiviä varhaisemmin, kuin oli luultu, vaan lisäksi\noli jo saapunut odottamattomiakin vieraita. Paikat kävivät kovasti\nahtaiksi, he eivät sen vuoksi saisi asua niin mukavasti, kuin heille\nensin oli luvattu, mikä seikka häntä erikoisesti suretti.\n\nJakaannuttiin vaunuihin niin hyvin kuin voitiin, ja kun sää oli\njokseenkin hyvä eikä linnakaan kuin muutaman tunnin matkan päässä,\nlähtivät reippaimmat mieluummin jalkaisin matkalle kuin olisivat\njääneet odottamaan ajoneuvojen paluuta. Karavaani lähti liikkeelle\nriemuhuudoin, ensi kerran vailla huolta siitä, mistä saadaan\nrahat majatalon isännän laskun suorittamiseen. Kreivin linna\nkangasti heidän mielessään kuin taika-kartano, he olivat maailman\nonnellisimmat ja iloisimmat ihmiset, ja itsekukin omalla tavallaan\najatteli tämän päivän olevan alkuna paljolle onnelle, kunnialle ja\ntoimeentulon runsaudelle.\n\nAlkoi äkkiarvaamatta ankarasti sataa, mutta se ei voinut heitä\nhäiritä näissä suloisissa kuvitteluissa. Mutta kun sadetta yhä\nkesti ja se kävi rankemmaksi, alkoi olo monesta tuntua jokseenkin\nhankalalta. Yö yllätti, ja voiko ajatella sen toivotumpaa näkyä kuin\nkreivin ylt'yleensä valaistu palatsi, joka loisti heitä vastaan\nkummultaan niin kirkkaana, että he voivat lukea ikkunat.\n\nLähemmäksi tullessaan he huomasivat kaikki kylkirakennuksenkin\nikkunat valaistuiksi. Kukin tuumaili itsekseen, mikä mahtoi\ntulla hänen huoneekseen, ja useimmat tyytyivät vaatimattomasti\nullakkokerrokseen tai kylkiäisten kamareihin.\n\nNyt he sivuuttivat kylän ja majatalon. Wilhelm antoi pysähdyttää\njäädäkseen sinne, mutta isäntä vakuutti, ettei hänellä ollut\nluovutettavana pienintäkään tilaa. Herra kreivi oli, kun oli\nsaapunut odottamattomia vieraita, heti tilannut koko majatalon,\nkaikkien huoneiden ovilla oli jo eilisestä alkaen liidulla selvästi\nkirjoitettuna, kuka kussakin asuisi. Vasten tahtoaan täytyi ystävämme\nsiis jatkaa matkaansa muun seurueen mukana linnanpihalle.\n\nEräässä sivurakennuksessa he näkivät paistinuunin äärellä\nkokkien häärivän edestakaisin, ja jo tämä näky oli omiansa heitä\nvirkistämään. Suurella kiireellä ilmestyi palvelijoita kynttilät\nkädessä päärakennuksen portaille, ja näin erinomaisten toiveiden\nedessä matkamiestemme hyvä mieli oli rajaton. Mutta ääretön\noli heidän hämmästyksensä, kun vastaanotto päätyi hirvittäviin\nsadatuksiin. Palvelijat toruivat ajomiehiä siitä, että nämä olivat\najaneet ison oven eteen. Heidän tuli kääntää hevosensa, huudettiin,\nja ajaa jälleen ulos pihasta vanhaan linnaan. Täällä ei ollut mitään\ntilaa näille vieraille! Tylyä ja odottamatonta neuvoansa he vielä\nhöystivät pilkkasanoilla nauraen sydämen pohjasta tälle erehdykselle,\njonka vuoksi he olivat saaneet sadetta niskaansa. Sade valui vielä\nvirtanaan. Taivaalla ei näkynyt tähteäkään. Seurue kuljetettiin nyt\nkahden muurin välistä kuoppaista tietä vanhaan, taempana olevaan\nlinnaan, joka oli jäänyt asumattomaksi, kun kreivin isä rakennutti\nuuden linnan. Toiset vaunuista pysähtyivät linnan pihalle, toiset\npitkään holvattuun porttikäytävään. Kylästä otetut kyytimiehet\nriisuivat hevosensa ja ratsastivat tiehensä.\n\nKun ei ketään ilmaantunut heitä vastaanottamaan, astuivat he alas\najoneuvoista, huusivat ja etsivät. Mutta turhaan! Kaikki oli yhtä\npimeää ja hiljaista. Tuuli puhalsi korkean portin läpi, ja vanhat\ntornit ja linnanpihat tuntuivat kaameilta. Pimeässä he tuskin\nerottivat toisensa. Heitä paleli ja värisytti, naiset olivat\npeloissaan, lapset alkoivat itkeä, heidän kärsimättömyytensä yltyi\nhetki hetkeltä, ja äkillinen onnen vaihtuminen, johon kukaan ei ollut\nvalmistautunut, sai heidät kaikki aivan suunniltaan.\n\nHe odottivat joka hetki, että joku tulisi heille avaamaan, mutta\nmilloin sade, milloin myrsky johti heidän korvansa harhaan ja\ntuon tuostakin he luulivat kuulevansa kiihkeästi odottamansa\nlinnanvoudin askelia. Kotvan aikaa he seisoivat siinä alakuloisina ja\ntoimettomina. Ei pälkähtänyt kenenkään päähän lähteä uuteen linnaan\npyytämään armeliaita ihmisiä avuksi. He eivät voineet käsittää,\nminne heidän ystävänsä vapaaherra oli jäänyt, ja heidän asemansa oli\nerittäin kiusallinen.\n\nVihdoin saapuikin ihmisiä, ja äänistään heidät tunnettiin niiksi\njalkamiehiksi, jotka matkalla olivat jääneet hevosilla kulkevien\njälkeen. Nämä kertoivat, että vapaaherra hevosineen oli kaatunut\nsekä pahasti loukannut jalkansa ja että heidätkin, linnaan ensin\npyrittyään, oli töykeästi osoitettu tänne.\n\nKoko seurue oli mitä suurimmassa pulassa. Neuvoteltiin, mitä oli\ntehtävä, eikä kyetty mitään päättämään. Vihdoin nähtiin kaukaa lyhdyn\nlähestyvän ja mieli virkosi. Mutta pikaisen vapautuksen toivo hävisi\ntaaskin, kun näky tuli lähemmäksi ja selvemmäksi. Ratsupalvelija\nsiellä valaisi tietä jo ennen kohtaamallemme kreivin tallimestarille,\njoka lähemmäksi tultuaan erikoisella innolla tiedusteli, missä neiti\nPhiline oli. Tuskin oli Philine astunut esiin muusta joukosta, kun\ntallimestari tarjoutui viemään hänet uuteen linnaan, missä hänelle\noli valmistettu paikka kreivittären kamarineitsyiden huoneeseen.\nTyttö ei kauan siekaillut, otti tarjouksen kiitollisena vastaan\nja tarttui häntä käsivarteen ollen valmis rientämään pois hänen\nkanssansa uskottuaan matka-arkkunsa toisten huostaan. Mutta\nnämä asettuivat heidän tiellensä ja rukoilivat ja vannottivat\ntallimestaria, kunnes tämä vihdoin, päästäksensä kaunottarensa kanssa\nlähtemään, suostui kaikkeen ja vakuutti, että linna tuossa tuokiossa\navattaisiin ja he saisivat mitä parhaimman majapaikan. Pian sen\njälkeen he näkivät hänen lyhtynsä kajastuksen häviävän ja odottivat\nkauan turhaan uuden valon tuiketta. Vihdoinkin pitkän odotuksen ja\nmonien sadatusten jälkeen näkyi valo lähestyvän ja tuovan lohdutusta\nja toivoa.\n\nVanha palvelija avasi heille pääsyn vanhaan rakennukseen, johon\nhe samassa oven avauksessa ryntäsivät sisään. Kukin piti huolta\nvain omista tavaroistaan, otti ne ajoneuvoista ja toi sisään. Ne\nolivat enimmäkseen samoin kuin ihmiset itsekin likomärät. Yhden\nainoan kynttilän avulla tämä kaikki kävi erittäin hitaasti. Sisällä\nhuoneessa he tyrkkivät toisiansa, kompastelivat ja kaatuivat.\nPyydettiin lisää valaistusta ja tulta takkaan. Harvasanainen\npalvelija saatiin vaivoin jättämään heille lyhtynsä, hän lähti eikä\npalannut.\n\nNyt alettiin tutkia taloa. Huoneiden ovet olivat auki. Suuret uunit,\nkudotut seinäverhot ja parkettipermannot olivat vielä sen entisestä\nloistosta jäljellä, mutta huonekaluista ei ollut jälkeäkään, ei\nainoatakaan pöytää, ei ainoatakaan tuolia eikä peiliä. Jollei\nota lukuun eräitä suunnattoman suuria tyhjiä sänkyjä, oli kaikki\nkoristeet ja välttämättömät esineet viety pois. Märät matka-arkut ja\n-laukut asetettiin istuimiksi, muutamat väsyneistä jalankulkijoista\nasettuivat lattialle. Wilhelm oli istuutunut eräille portaille,\nMignon lojui hänen polvillaan. Lapsukainen oli levoton, ja Wilhelmin\nkysymykseen, mikä häntä vaivasi, hän vastasi: Minun on nälkä!\nHänellä ei ollut mitään, millä tyydyttää lapsen halua, toiset olivat\nsyöneet suuhunsa kaiken, mitä oli ollut, ja hänen täytyi jättää\ntyttö raukka virvoketta vaille. Wilhelm pysytteli koko asiasta\nsyrjässä ja itseensä sulkeutuneena, sillä hän oli kovin harmissaan\nja suutuksissaan siitä, ettei ollut pysynyt aikomuksessaan ja\njäänyt majataloon, vaikkapa hänen olisi täytynyt hakea yösijansa\nylimmältä ullakolta. Toiset käyttäytyivät kukin luonteensa mukaan.\nJotkut heistä olivat kasanneet salin äärettömän suureen takkaan\nvanhaa puuromua ja sytyttivät äänekkäin riemuhuudoin rovion. He\nolivat toivoneet täten saavansa kuivaa ja lämmintä, mutta siinäkin\nhe mitä julmimmin pettyivät, sillä takka oli vain koristuksena ja\nmuurattu ylhäältä umpeen. Savu tuprusi pian takaisin ja täytti siinä\ntuokiossa huoneen. Kuiva puu leimahti rätisten liekkiin ja loimukin\nleiskahti uunin aukosta. Rikkinäisten ikkunaruutujen läpi tunkeutuva\nilmanveto pani liekin lepattamaan edestakaisin. Pelättiin linnan\nsyttyvän tuleen. Takkavalkea oli hajoitettava ja tukahdutettava; savu\nlisääntyi, tila kävi yhä sietämättömämmäksi ja oltiin jo epätoivon\npartaalla. Wilhelm oli kaikonnut savua erääseen etempänä olevaan\nhuoneeseen, jonne Mignon häntä pian seurasi ja toi mukanaan hyvin\npuetun palvelijan, jolla oli kädessään korkea, kirkkaasti palava,\nkahdella kynttilällä varustettu lyhty. Tämä kääntyi Wilhelmin\npuoleen ja ojentaen hänelle kauniilla posliinilautasella makeisia ja\nhedelmiä, lausui: Nämä lähettää teille äsken saapunut nuori nainen\npihan toisella puolen olevasta rakennuksesta samalla pyytäen, että\ntulisitte hänelle seuraksi. Hän pyytää sanoa, lisäsi palvelija\nkevytmielisellä ilmeellä, että hänen on erittäin hyvä olla ja että\nhän toivoo, että hänen ystävänsä pääsisivät osallisiksi hänen\nmukavasta ja hyvästä olostaan.\n\nWilhelmille ei mikään ollut odottamattomampaa kuin tämä tarjous,\nsillä kivisen penkin seikkailun jälkeen hän oli osoittanut Philinelle\npeittelemätöntä halveksumista ja hän oli niin varmasti päättänyt\nkatkaista kaikki suhteensa häneen, että hän oli jo aikeissa lähettää\ntakaisin tuon makean lahjan, kun Mignonin anova katse hänet sai\nsen ottamaan vastaan ja lapsen nimessä kiittämään siitä. Kutsun\nhän empimättä hylkäsi. Hän pyysi palvelijaa hieman pitämään huolta\nsaapuneesta seurueesta ja tiedusteli vapaaherran vointia. Tämä makasi\nvuoteessa, mutta oli jo, mikäli palvelija tiesi sanoa, antanut\neräälle toiselle henkilölle toimeksi pitää huolta tähän viheliäiseen\nmajapaikkaan joutuneista näyttelijöistä.\n\nPalvelija meni menojaan ja jätti Wilhelmille yhden kynttilöistään,\njoka ystävämme kynttiläjalan puutteessa oli pakko kiinnittää\nikkunalautaan; ainakin hän nyt siinä mietteisiinsä vajonneena\nvärjöttäessään voi nähdä huoneen neljä seinää valaistuina. Sillä\nkesti vielä kauan, ennenkuin puuhat vieraidemme levolle saattamiseksi\nsaatiin käyntiin. Vähitellen tuli kynttilöitä, kuitenkin ilman\nkynttilä saksia, sitten muutamia tuoleja, hieman senjälkeen\nvuodepeitteitä, sitten pieluksia -- kaikki läpimärkinä, ja oli jo\nkulunut pitkälle ohi puolenyön, kun vihdoin toimitettiin olkipatjoja\nja matrasseja, jotka, jos ne olisi ensiksi saatu, olisivat olleet\nerittäin tervetulleet.\n\nSitä ennen oli myös saapunut jonkin verran syötävää ja juotavaa, joka\nnautittiin suuremmitta muistutuksitta, vaikkapa kaikki tuntui olevan\nhuolimattomasti kokoon haalittuja jätteitä eikä osoittanut mitään\nerikoista kunnioitusta vieraita kohtaan.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nEräiden kevytmielisten veitikoiden vallattomuus ja ylimielisyys teki\nyön vieläkin levottomammaksi ja tukalammaksi, he kun kiusoittelivat\nja herättelivät toisiaan ja vuoronperään tekivät toisilleen\nkaikenlaisia kujeita. Seuraava aamu koitti kaikkien purkaessa\näänekkäitä moitteita yhteistä ystäväänsä vapaaherraa kohtaan, joka\nheidät näin oli pettänyt ja esittänyt heille aivan toisenlaisen kuvan\nsiitä komennosta ja mukavuudesta, johon heidän oli määrä joutua.\nMutta kaikkien ihmeeksi ja lohdutukseksi saapui anivarhain kreivi\nitse muutamien palvelijoiden kera ja tiedusteli heidän oloansa. Hän\noli erittäin suutuksissaan kuultuaan, kuinka onnettomasti heidän oli\nkäynyt. Vapaaherra, joka toisen taluttamana nilkutti perästä, lykkäsi\nsyyn hovimestarille, joka oli menetellyt kokonaan vastoin määräyksiä,\nja luuli täten toimittaneensa tälle aimo läksytyksen. Kreivi antoi\nheti määräyksen, että hänen läsnäollessaan oli olo järjestettävä\nvieraille mahdollisimman mukavaksi. Sitten tuli muutamia upseereja,\njotka heti ottivat selkoa näyttelijättäristä, ja kreivi esitytti\nitselleen koko seurueen, puhutteli kutakin tämän nimeltä höystäen\nkeskustelua kokkapuheilla, niin että kaikki olivat täynnä ihastusta\narmollista herraa kohtaan. Vihdoin täytyi Wilhelminkin tulla\nvuorollaan esille Mignonin pysytellessä hänen kintereillään. Wilhelm\nparhaansa mukaan pyyteli anteeksi rohkeuttaan; kreivi sitävastoin\nnäytti pitävän hänen läsnäoloaan itsestään selvänä asiana.\n\nEräs herra, joka seisoi kreivin vieressä ja jota arveltiin\nupseeriksi, vaikk'ei hänellä ollut univormua, kääntyi erikoisesti\nystävämme puoleen, samalla kuin hän huomattavasti pisti esiin toisten\njoukosta. Suuret vaaleansiniset silmät loistivat korkean otsan alta,\nhänen vaalea tukkansa oli huolimattomasti sivulle kammattu ja hänen\nkeskikokoinen vartalonsa todisti reipasta, lujaa ja varmaa luonnetta.\nHänen kysymyksensä olivat vilkkaat ja hän näytti olevan perillä\nkaikessa, mitä hän kysyi.\n\nWilhelm tiedusteli vapaaherralta, kuka tuo mies oli, mutta tämä ei\ntietänyt kertoa hänestä paljoakaan hyvää. Hän oli majuri arvoltaan,\noli oikeastaan prinssin suosikki, hoiti tämän salaisimmat asiat ja\nhäntä pidettiin hänen oikeana kätenään, olipa aihetta luulla häntä\nhänen äpäräpojakseen. Ranskassa, Englannissa ja Italiassa hän oli\nollut lähetystöjen mukana, hänelle osoitettiin kaikkialla suurta\nhuomiota, niin että hänellä oli suuret luulot itsestänsä. Hän luuli\nperin pohjin tuntevansa saksalaisen kirjallisuuden ja suvaitsi\ntuon tuostakin puhua siitä typerän pilkallisesti. Hän, vapaaherra,\nvältti kaikkea keskustelua tuon herran kanssa, ja Wilhelm tekisi\nhänen mielestään parhaiten myös pysymällä majurista loitolla,\nsillä nenälleen häneltä jokainen loppujen lopuksi aina sai. Häntä\nnimitettiin Jarnoksi, mutta ei oikein tiedetty, mitä tuo nimi\ntarkoitti.\n\nWilhelmillä ei ollut tähän mitään sanottavana, sillä hän tunsi\nvierasta kohtaan jonkinlaista vetoa, vaikka hänessä olikin jotakin\nkylmää ja vieroittavaa.\n\nSeurue sijoitettiin linnaan, ja Melina antoi ankaran määräyksen,\nettä näyttelijöiden oli käyttäydyttävä säädyllisesti, naisten tuli\nasua erillään ja kunkin oli suunnattava mielensä ja halunsa vain\nomiin osiinsa ja taiteeseen. Hän naulasi oville määräyksiä ja lakeja,\njoissa oli useita pykäliä. Oli määrätty sakkoraha, joka jokaisen\nohjeiden rikkojan oli suoritettava yhteiseen säästölaatikkoon.\n\nNäitä säädöksiä ei sanottavasti noudatettu. Nuoria upseereja tuli ja\nmeni. Heidän naljailunsa näyttelijättärien kanssa ei ollut hienointa\nlaatua, näyttelijöitä he pitivät pilkkanaan ja tekivät tehottomaksi\nkoko tuon pienen poliisijärjestyksen jo ennenkuin se oli ehtinyt\njuurtua. Lennettiin toistensa perässä läpi huoneiden, esiinnyttiin\nvalepuvuissa ja oltiin piilosilla. Melinan, joka aluksi tahtoi\nottaa asian jonkin verran vakavalta kannalta, saattoi vallattomuus\nkokonaan suunniltaan, ja kun kreivi pian sen jälkeen noudatti hänet\ntarkastamaan sitä paikkaa, mihin näyttämö oli järjestettävä, kävi\ntilanne vanhassa linnassa yhä pahemmaksi. Nuoret herrat keksivät\nkaikenlaisia tyhmiä kujeita, eräiden näyttelijäin hyvällä avulla\nheidän vallattomuutensa kävi yhä rumemmaksi ja näytti siltä kuin koko\nvanhan linnan olisi vallannut riehuva sotajoukko. Eikä vallattomuus\nennen lakannut kuin käytiin päivälliselle.\n\nKreivi oli vienyt Melinan suureen saliin, joka vielä kuului\nvanhaan linnaan, mutta jonka käytävä yhdisti uuteen. Siihen\nvoitiin hyvin kyllä pystyttää pieni näyttämö. Isäntä itse osoitti\nasianymmärtämystään näyttämällä, kuinka kaikki oli järjestettävä ja\nlaitettava.\n\nTyöhön ryhdyttiin nyt suurella kiireellä, näyttämötelineet\npystytettiin ja koristeltiin, mukana tuodut käyttökelpoiset koristeet\npantiin paikoilleen ja mitä puuttui, se valmistettiin eräiden kreivin\nantamien kätevien miesten avulla. Wilhelm ryhtyi itse avuksi,\nauttoi perspektiivien määräämisessä ja ääriviivojen mittaamisessa\nsekä koetti parastansa, ettei mitään suoritettaisi taitamattomasti.\nKreivi, joka tuon tuostakin pistäytyi katsomassa, oli erittäin\ntyytyväinen työn kulkuun, näytti, miten heidän kulloinkin parhaiten\noli tehtävä se, mitä parhaillaan oltiin tekemässä, osoittaen\nomistavansa harvinaisia tietoja jokaisen taiteen alalla.\n\nNyt alkoi oikein täydellä todella harjoittelu, mihin heillä olisi\nollut yllin kyllin tilaisuutta ja aikaa, jolleivät lukuisat\nläsnäolevat vieraat olisi heitä yhtä mittaa häirinneet. Sillä\npäivittäin saapui uusia vieraita ja kukin tahtoi omin silmin käydä\nseuruetta näkemässä.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nVapaaherra oli pitänyt Wilhelmiä muutamia päiviä siinä toivossa,\nettä hänet vielä erikseen esiteltäisiin kreivittärelle. -- Olen,\nhän sanoi, kertonut tälle erinomaiselle naiselle niin paljon teidän\nhenkevistä ja tunnetta säihkyvistä kappaleistanne, ettei hän malta\nolla teitä puheilleen ottamatta ja antamatta teidän lukea hänelle\nniistä osia ja kohtia. Olkaa valmiina saapumaan linnaan ensimmäisestä\nviittauksesta, sillä jonakin lähimmistä rauhallisista aamuhetkistä\nteidät varmasti kutsutaan. Hän mainitsi sitten ystävällemme sen\njälkinäytöksen, joka tämän ensimmäiseksi oli luettava ja jolla hän\nvarmasti herättäisi aivan erikoista suosiota. Valtiatar valitti\nkovasti, että nuori mies oli saapunut näin levottomana aikana ja sai\ntyytyä huonoon oloonsa yhdessä muun seurueen kera vanhassa linnassa.\n\nSuurella huolella Wilhelm sitten ryhtyi tutkimaan mainittua\nkappalettaan, jonka turvin hänen oli ensi kerran astuttava suureen\nmaailmaan. Olet tähän saakka, hän sanoi, työskennellyt hiljaisuudessa\nitseksesi, saanut tunnustusta vain yksityisiltä ystäviltä. Olet\njonkun aikaa epäillyt omia lahjojasi ja sinun täytyy yhä vielä olla\nhuolissasi siitä, oletko myös oikealla tiellä ja onko sinulla yhtä\npaljon näyttämölahjoja kuin mielihalua päästä näyttämölle. Näin\ntottuneiden asiantuntijain ollessa kuulijoina, ylhäisen naisen\nyksityishuoneessa, missä ei ole mitään illusionia, on koe paljoa\nvaarallisempi kuin muualla, enkä kuitenkaan kernaasti myöskään\nhaluaisi olla liittämättä tätä nautintoa aikaisempiin iloihini ja\nlaajentamatta tulevaisuudentoiveitani.\n\nHän tarkasti sitten muutamia kappaleita, luki ne mitä suurimmalla\ntarkkaavaisuudella, teki paikoitellen korjauksia, luki ne ääneen\nollakseen varma ääntämisessä ja ilmehtimisessä ja pisti taskuunsa ne\nkappaleista, joita hän enimmin oli harjoitellut ja millä hän luuli\nsaavuttavansa suurinta kunniaa, saatuansa eräänä aamuna käskyn saapua\nkreivittären eteen.\n\nVapaaherra oli hänelle vakuuttanut, että hän saisi olla yksin hyvän\nystävättären kera. Hänen astuessaan huoneeseen tuli vapaaherratar\nC---- erittäin ystävällisenä häntä vastaan, lausui ilonsa saada tehdä\ntuttavuutta hänen kanssaan ja esitteli hänet kreivittärelle, joka\njuuri istui käherrettävänä ja otti hänet vastaan ystävällisin sanoin\nja katsein, mutta jonka tuolin vieressä hän valitettavasti näki\nPhilinen polvillaan ja tapansa mukaan kujeilemassa. -- Kaunokaisemme,\nsanoi vapaaherratar, on meille esittänyt laulujaan. Lopettakoon hän\ntoki aloittamansa laulun, ettei meiltä siitä menisi mitään hukkaan.\n\nWilhelm kuunteli esitystä kärsivällisesti, samalla toivoen, että\nkähertäjä poistuisi, ennenkuin hänen tuli aloittaa lukemisensa.\nHänelle tarjottiin kuppi suklaata, ja vapaaherratar itse tarjosi\nhänelle korpun. Siitä huolimatta aamiainen ei hänelle maistunut,\nsillä hänet oli vallannut kiihkeä halu saada esittää kauniille\nkreivittärelle jotakin, mikä hänessä herättäisi mielenkiintoa ja\nhäntä miellyttäisi. Philinekin oli nyt hänen tiellänsä, sillä tyttö\noli kuulijanakin ollut hänelle usein ennenkin epämukava. Tuskalla hän\nseurasi kähertäjän kädenliikkeitä toivoen joka hetki yhä kiihkeämmin\nrakennelman valmistuvan.\n\nSillä välin oli kreivi astunut sisään ja kertoi tänään odotettavissa\nolevista vieraista, päivän ohjelmasta ja yleensä talouteen kuuluvista\nseikoista. Hänen poislähtiessään eräät upseereista pyysivät saada\nkäydä kreivitärtä tervehtimässä, kun heidän vielä ennen päivällistä\noli ratsastettava pois. Kamaripalvelija oli sillä välin saanut työnsä\nvalmiiksi, ja kreivitär antoi herroille luvan astua sisään.\n\nVapaaherratar koetti sillä aikaa parhaansa mukaan huvittaa\nystäväämme ja osoittaa hänelle kaikkea huomaavaisuutta, minkä\ntämä otti vastaan kunnioituksella, joskin samalla hajamielisenä.\nHän tunnusteli tuon tuostakin taskussaan olevaa käsikirjoitusta\nollakseen joka hetki valmis, ja hänen kärsivällisyytensä oli melkein\nkatkeamaisillaan, kun sisään päästettiin korujenkauppias, joka\narmottomana availi laatikoita, rasioita ja kääröjä toisen toisensa\njälkeen ja näytteli kutakin tavaralajiaan hänenlaisilleen ominaisella\ntungettelevaisuudella.\n\nLäsnäolevien luku lisääntyi. Vapaaherratar loi katseensa Wilhelmiin\nja puhui hiljaa kreivittären kanssa. Wilhelm huomasi sen ymmärtämättä\ntarkoitusta, mikä hänelle vihdoin selvisi asunnossa, kun hän\ntuskallisen ja turhan odotuksen jälkeen lähti pois. Hän löysi\ntaskustaan kauniin englantilaisen lompakon. Vapaaherratar oli\nsen osannut salaa pistää hänen taskuunsa, ja heti perässä saapui\nkreivittären neekeripalvelija, joka toi hänelle somasti kirjaillut\nliivit, tekemättä tarkkaa selkoa, mistä ne olivat lähtöisin.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nApea mieli ja kiitollisuuden tunteet pilasivat häneltä koko loppuosan\npäivää, kunnes hän illansuussa jälleen sai muuta miettimistä, kun\nMelina hänelle ilmaisi kreivin puhuneen esinäytelmästä, joka oli\nesitettävä prinssin kunniaksi hänen saapumispäivänään. Kreivi tahtoi,\nettä siinä olennoitaisiin tämän suuren sankarin ja ihmisystävän\nominaisuudet. Näiden hyveiden tuli esiintyä näyttämöllä, julkituoda\nhänen kiitostaan ja lopuksi kietoa hänen rintakuvansa kukkas- ja\nlaakeriseppeleillä ja hänen nimensä ja ruhtinaanhattu loistaisivat\nläpihohtavassa valaistuksessa. Kreivi oli antanut hänelle tehtäväksi\npitää huolta kappaleen runomittaisesta sommittelusta ja muusta\njärjestelystä ja hän toivoi, että Wilhelm, jolle tällainen työ oli\nhelppoa, olisi siinä hänelle mielellään apuna.\n\nMitä! huudahti tämä suutuksissaan, eikö meillä ole muuta tekemistä\nkuin esittää muotokuvia, nimikirjaimia ja vertauskuvallisia\nhenkilöitä kunnioittaaksemme ruhtinasta, joka minun mielestäni\nansaitsee aivan toisenlaista ylistystä? Kuinka voi järkevä mies\ntuntea mielihyvää nähdessään itsensä in effigie näytteille asetettuna\nja nimensä rasvatulla paperilla loistavan. Pelkään kovin, että\nvertauskuvat, varsinkin puvustomme huomioon ottaen, antaisivat\naihetta moniin kaksimielisyyksiin ja hullunkurisuuksiin. Jos tahdotte\ntuon kappaleen laatia tai laadittaa, en voi sille mitään; minä vain\npyydän, että minut siitä säästetään.\n\nMelina puolustelihe, oli kysymys vain herra kreivin ylimalkaisista\nviittailuista, ja hän jätti kokonaan heidän asiakseen, kuinka he\nhaluaisivat kappaleen sommitella. Erittäin kernaasti, vastasi\nWilhelm, olen osaltani mukana toimittamassa jotakin huvitusta\ntälle oivalliselle herrasväelle, eikä runottarellani ole vielä\nollut niin mieluista tehtävää kuin nyt saada koroittaa äänensä,\nvaikkakin änkyttäen, sellaisen ruhtinaan ylistykseksi, joka todella\non kunnioittamisen arvoinen. Tahdon asiaa miettiä, kenties minun\nonnistuu niin sijoittaa pieni seurueemme, että me herätämme edes\njonkinlaista huomiota.\n\nTästä hetkestä alkaen Wilhelm ryhtyi innolla miettimään annettua\ntehtävää. Ennenkuin hän vaipui uneen, oli hänellä jo kaikki\njokseenkin selvillä ja seuraavana aamuna anivarhain oli suunnitelma\nvalmis, kohtaukset hahmotellut, vieläpä eräät tärkeimmät kohtaukset\nja laulut säkeiksi sepitetyt ja paperille kirjoitetut.\n\nWilhelm kiiruhti heti aamulla tapaamaan vapaaherraa eräistä\nyksityisseikoista keskustellakseen ja esitti hänelle suunnitelmansa.\nYlhäistä herraa kappale suuresti miellytti; hän oli kuitenkin jonkin\nverran hämmästynyt. Hän oli näet eilen illalla kuullut kreivin\npuhuvan aivan toisenlaisesta kappaleesta, joka hänen ohjeidensa\nmukaan oli runomuotoon sommiteltava.\n\nEi ole minusta todennäköistä, vastasi Wilhelm, että herra kreivin\ntarkoitus olisi ollut antaa sommitella kappale juuri niin kuin Melina\nviittaili. Jollen erehdy, tahtoi hän vain vihjata mihin suuntaan hän\nhalusi meidän työskentelevän. Asianharrastaja ja -tuntija osoittaa\ntaiteilijalle, mitä hän toivoo, ja uskoo hänen huolenpitoonsa teoksen\naikaansaamisen.\n\nEi suinkaan, vastasi vapaaherra. Herra kreivi luottaa siihen, että\nkappale esitetään juuri niin, kuin hän on sanonut, eikä toisin.\nTeidän kappaleenne on tosin kaukaista sukua hänen lausumalleen\najatukselle, ja jos meidän mieli viedä se läpi ja saada hänet\nluopumaan ensimmäisestä mielipiteestään, on se tapahtuva naisten\navulla. Vapaaherrattarella on oivallinen taito mestarillisesti hoitaa\ntällaisia asioita. On kysymys vain siitä, miellyttääkö suunnitelma\nhäntä siinä määrin, että hän haluaa ottaa asian hoitoonsa; sitten se\nvarmasti luistaa.\n\nSitä paitsikin tarvitsemme naisten apua, sanoi Wilhelm, sillä\nhenkilökuntamme ja puvustomme ei riittäisi kappaleen esittämiseen.\nOlen ajatellut saavamme käytettäväksemme eräitä sieviä lapsia, joiden\nolen nähnyt täällä juoksentelevan ja jotka tietääkseni kuuluvat\nkamaripalvelijan ja hovimestarin perheeseen.\n\nSitten hän pyysi vapaaherraa tutustuttamaan naiset hänen\nsuunnitelmaansa. Tämä palasi pian takaisin ja toi sen tiedon, että\narvoisat naiset halusivat itse keskustella tekijän kanssa. Tänä\niltana, kun herrat istuutuvat pelipöytään, missä peli sitäpaitsi\nerään kenraalin saapumisen johdosta kävisi vakavammaksi kuin\ntavallisesti, naiset aikoivat pahoinvointia syyttäen vetäytyä\nhuoneeseensa, jonne Wilhelm vietäisiin salaportaita myöten ja missä\nhän sitten saisi esittää asiansa niin hyvin kuin taisi. Tällainen\nsalaperäisyys tekisi näin koko seikan kaksin verroin viehättäväksi,\nja eritoten vapaaherratar iloitsi kuin lapsi tästä kohtauksesta ja\nvielä enemmän siitä, että asia oli ajettava salaa ja taitavasti\nvastoin kreivin tahtoa.\n\nIllan suussa määrätyllä hetkellä Wilhelmiä tultiin noutamaan ja\nhänet vietiin varovaisuutta noudattaen linnaan. Se tapa, jolla\nvapaaherratar otti hänet vastaan eräässä pienessä huoneessa, palautti\nhänelle hetkiseksi mieleen entiset onnelliset ajat. Vapaaherratar vei\nhänet kreivittären huoneeseen, ja sitten alkoi kysely ja utelu. Hän\nesitti suunnitelmansa mitä suurimmalla lämmöllä ja innolla, niin että\nnaiset siihen täysin ihastuivat, ja lukijamme sallinevat, että me\nheidätkin lyhyesti siihen tutustutamme.\n\nKappaleen aloittaisivat maalaisoloja esittävässä kohtauksessa lapset\ntanssilla, joka esittäisi sitä leikkiä, missä yhden on kuljettava\nympäri ja vallattava paikka toisilta. Sitten he vuorottelisivat muita\nleikkejä ja lopuksi laulaisivat laulun alati toistuvan piiritanssin\nsäestykseksi. Sitten heihin liittyisi harpunsoittaja ynnä Mignon;\nhe herättäisivät uteliaisuutta ja houkuttelisivat luokseen\nuseampia maalaisia; vanhus laulaisi lauluja rauhan, levon ja ilon\nylistykseksi, ja Mignon tanssisi munatanssin.\n\nTämän viattoman ilon häiritsee sotainen soitto ja koolla olevan\nseuran kimppuun hyökkää joukko sotamiehiä. Miehet ryhtyvät\npuolustautumaan ja heidät voitetaan, tytöt pakenevat ja otetaan\nkiinni. Kaikki näyttää tuhoutuvan meteliin, kun eräs henkilö, jonka\ntarkoituksesta runoilija vielä oli epävarma, tulee saapuville ja\npalauttaa jälleen rauhan ilmoittamalla, ettei sotajoukon ylipäällikkö\nollut kaukana. Tässä kohden sankarin luonnetta kuvataan mitä\nkauneimmin piirtein, taataan turvallisuus keskellä aseistettuja\njoukkoja, vallattomuus ja väkivalta hillitään. Vietetään yleinen\njuhla jalomielisen sotapäällikön kunniaksi.\n\nNaiset olivat suunnitelmaan erittäin tyytyväiset; he vaativat\nkuitenkin, että kappaleessa piti välttämättä olla jotakin\nvertauskuvallista, jotta se olisi herra kreiville mieleen. Vapaaherra\nehdotti, että sotamiesten johtaja merkitsisi eripuraisuuden ja\nväkivallan henkeä; mutta lopuksi pitäisi Minervan saapua kietomaan\nhänet kahleisiin, ilmoittamaan sankarin tulosta ja julkilausumaan\nhänen ylistystään. Vapaaherratar otti toimekseen saada kreivin\nvakuutetuksi siitä, että hänen antamansa suunnitelma oli toteutettu\ntekemällä vain vähäisiä muutoksia. Hän vaati nimenomaan, että\nkappaleen lopussa rintakuvan, läpihohtavan nimikirjoituksen ja\nruhtinaanhatun tuli olla paikallaan, koska muutoin kaikki neuvottelut\ntulisivat olemaan turhia.\n\nWilhelm, joka jo hengessään oli kuvitellut, kuinka kauniisti\nhän aikoi ylistää sankariaan Minervan suulla, antoi vain pitkän\nvastarinnan jälkeen myöten tässä kohdassa, mutta hän tunsi\nkuitenkin, että pakotus oli suloinen. Kreivittären kauniit silmät\nja hänen herttainen käytöksensä olisivat ilman muuta saaneet hänet\nluopumaan kauneimmastakin ja mieluisimmasta keksinnöstä, sommitelman\nyhtenäisyydestä ja näppäristä yksityiskohdista sekä toimimaan omaa\nrunollista omantuntoaan vastaan. Samaten hänen porvarillisella\nomallatunnollaan oli edessään ankara taistelu, kun naiset osia\nyksityiskohtaisesti määrättäessä nimenomaan vaativat, että tekijän\noli näyteltävä mukana.\n\nLaertes oli saanut osalleen väkivaltaisen sodanjumalan, Wilhelmin oli\nmäärä esittää maalaisten johtajaa, jolla oli lausuttavanaan erittäin\nsieviä ja tuntehikkaita säkeitä. Koetettuaan jonkun aikaa panna\nvastaan hänen täytyi vihdoin kuitenkin antautua; hän ei varsinkaan\nlöytänyt mitään vastasyytä, kun vapaaherratar hänelle selitti, että\nteatteria täällä linnassa olisi pidettävä vain seuranäyttämönä,\njolla hän itse kernaasti, jos vain voitaisiin saada aikaan sopiva\nlisä juoneen, näyttelisi mukana. Sen jälkeen naiset päästivät\nystävämme menemään. Vapaaherratar vakuutti Wilhelmille, että hän oli\naivan verraton ihminen, ja seurasi häntä pienille portaille saakka,\nmissä sanoi hänelle hyvästi puristaen lämpimästi hänen kättään.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nNaisten asialle osoittaman myötätunnon innoittamana Wilhelm näki\nilmi elävänä edessään suunnitelmansa, joka kertomisesta oli saanut\nhavainnollisemmat piirteet. Suurimman osan yötä ja seuraavan aamun\nhän käytti vuoropuhelun ja laulujen runomuodon huolitteluun.\n\nHän oli saanut työnsä jokseenkin valmiiksi, kun hänet kutsuttiin\nuuteen linnaan, jossa hän sai kuulla, että herrasväki, joka juuri oli\naamiaisella, halusi häntä puhutella. Hän astui saliin. Vapaaherratar\ntuli taaskin ensiksi häntä vastaan, ja sillä tekosyyllä, että hän\nmuka tahtoi sanoa Wilhelmille hyvää huomenta, hän salaa kuiskasi\nhänelle: Älkää puhuko kappaleestanne mitään muuta, kuin mitä teiltä\nkysytään.\n\nMinä kuulen, kreivi hänelle huusi, että erittäin ahkerasti\nsepittelette minun esinäytöstäni, jonka aion esittää prinssin\nkunniaksi. Minä suostun siihen, että saatte sovittaa siihen Minervan,\nja minä mietin aikanaan, kuinka jumalatar on puettava, jottei hänen\nvaatetuksensa herätä pahennusta. Minä annan sitä varten tuoda\nkirjastosta kaikki kirjat, missä hän on kuvattuna.\n\nSiinä samassa astui saliin eräitä palvelijoita kantaen suuria vasuja,\njotka olivat täynnä kaikenkokoisia kirjoja.\n\nMontfaucon, antiikin veistokuvien, korukivien ja rahojen\nkokoelmateoksia, erilaisia taruopillisia esityksiä avattiin ja\nkuvia vertailtiin. Mutta ei siinäkään kyllin! Kreivin oivallinen\nmuisti toi hänelle mieleen kaikki Minervat, jotka ehkä esiintyivät\notsakepiirroksissa, koristeissa j.n.e. Sentähden oli kirjastosta\nnoudettava kirja toisensa jälkeen, niin että kreivi lopuksi istui\nkeskellä isoa kirjakasaa. Vihdoin, kun hänelle ei enää muistunut\nmieleen ainoatakaan Minervaa, huudahti hän nauraen: Lyönpä vetoa,\nettei koko kirjastossa nyt enää ole ainoatakaan Minervaa ja lienee\nkai ensimmäinen kerta, jolloin mikään kirjakokoelma on jätetty näin\ntyystin vaille oman suojelusjumalattarensa kuvaa.\n\nKoko seura iloitsi tästä päähänpistosta ja varsinkin Jarno, joka\noli yllyttänyt kreiviä kannattamaan aina vain lisää kirjoja, nauroi\nkatketakseen. Nytpä, sanoi kreivi kääntyen Wilhelmin puoleen, on\npääkysymys, mitä jumalatarta te tarkoitatte. Minervaa vaiko Pallasta?\nSodan vaiko taiteiden jumalatarta?\n\nTeidän ylhäisyytenne, vastasi Wilhelm, eikö olisi parasta, jollei\ntästä seikasta sanoisi mitään varmaa ja antaisi jumalattaren juuri\nsiksi, että hän jumalaistarustossakin edustaa kaksoisolentoa,\ntässäkin esiintyä kaksoisominaisuudessaan. Hän ilmoittaa soturin\ntulosta, mutta vain rahvasta rauhoittaakseen, hän ylistää sankaria\nkorostamalla hänen ylevää ihmisyyttään, hän kukistaa väkivallan ja\npalauttaa ilon ja rauhan kansan keskuuteen.\n\nVapaaherratar, joka kävi levottomaksi, kun Wilhelm erehtyi puhumaan\nliikoja, sysäsi kerkeästi kreivittären hoviräätälin keskustelijain\nväliin antamaan neuvoja, kuinka tuollainen muinaisajan vaatetus\nparhaiten olisi aikaansaatavissa. Tämä mies, jolla oli kokemusta\nnäyttämöpukujen sommittelussa, oli asiasta heti selvillä, ja kun\nrouva Melina, pitkälle kehittyneestä raskaudentilastaan huolimatta,\noli ottanut taivaallisen jumalattaren osan, annettiin räätälille\ntoimeksi, ottaa mitta hänestä. Kreivitär osoitti, tosin kyllä\nkamarineitsyidensä suureksi mieliharmiksi, puvustostaan ne vaatteet,\njotka oli tähän tarkoitukseen leikattava.\n\nTaitavasti osasi vapaaherratar jälleen toimittaa Wilhelmin pois ja\nantoi hänen pian sen jälkeen tietää järjestäneensä muutkin seikat.\nHän lähetti ystävämme luo myös soittotaiteilijan, joka johti kreivin\nkotisoittokuntaa, jotta tämä sekä säveltäisi tarpeelliset kappaleet\nettä etsisi nuottivarastosta tarpeelliset sävelmät. Kaikki sujui nyt\ntoiveiden mukaisesti, kreivi ei sen enempää kysellyt kappaleesta,\nvaan kiinnitti huomionsa pääasiallisesti läpikuultavaan koristeeseen,\njolla kappaleen lopussa aiottiin hämmästyttää katselijoita. Hänen\nkekseliäisyytensä ja sokerileipurinsa taituruus saivat yhdessä aikaan\nitse asiassa varsin kauniin valolaitteen. Sillä matkoillaan hän\noli tällä alalla nähnyt mitä juhlallisimpia sommitelmia, kerännyt\nkokoelmiinsa vaskipiirroksia ja kuvia ja osasi hyvällä maulla ohjata\ntällaisten koristeiden valmistusta.\n\nTällä välin Wilhelm valmisti kappaleensa, antoi kullekin osansa\nja otti omansa. Soitonjohtaja, joka myös oli erittäin hyvä\ntanssintuntija, järjesti baletin, ja niin kaikki oli parhaimmalla\ntolalla.\n\nVain eräs odottamaton este tuli tielle ja uhkasi saada aikaan ikävän\naukon. Mignonin munatanssin ystävämme oli arvellut tekevän mitä\nvaltavimman vaikutuksen. Suuri oli sentähden hänen hämmästyksensä,\nkun lapsi tavalliseen lyhytsanaiseen tapaansa kieltäytyi tanssimasta\nvakuuttaen nyt olevansa vapaa eikä enää astuvansa näyttämölle.\nWilhelm koetti kaikin tavoin tyttöä maanitella eikä hellittänyt,\nennenkuin tyttö alkoi katkerasti itkeä, lankesi hänen jalkoihinsa\nja huudahti: Rakas isä, pysy sinäkin poissa näyttämön palkeilta!\nHän ei kiinnittänyt huomiota tähän viittaukseen, vaan ryhtyi\ntuumimaan, mitenkä hän jollakin toisella tempulla tekisi kohtauksen\nmielenkiintoiseksi. Philine, joka näytteli toista maalaistytöistä\nja jonka piiritanssissa oli esitettävä yksin-laulettavat kohdat ja\noltava kuoron ja lausuttavien säkeiden välittäjänä, oli hurmaantunut\nosaansa. Sitäpaitsi kaikki kävi hänen mielensä mukaan. Hänellä\noli oma huoneensa, hän oli alituisesti kreivittären liepeissä,\njota hän huvitti hullutteluillaan ja sai siitä päivittäin jonkin\nlahjan. Hänelle valmistettiin myös puku näyteltävää kappaletta\nvarten, ja kun hänen kevyeen luonteeseensa kuului matkimishalu,\noli hän vallasnaisten parissa seurustellessaan omaksunut kaiken\nsen, mikä kelpasi hänelle esimerkiksi, ja siten lyhyessä ajassa\nsaavuttanut siron esiintymis- ja käyttäytymistaidon. Tallimestarin\nmielenkiinto yhä kasvoi; ja kun upseeritkin alinomaa pysyttelivät\nhänen kintereillään ja Philine tunsi olevansa kuin kala vedessä,\npälkähti hänelle päähän kerrankin näytellä kylmäkiskoista ja esiintyä\nylhäisten tavoin. Ollen kylmästi harkitseva ja älykäs hän viikossa\noli oppinut tuntemaan koko linnan heikkoudet, niin että hän, jos\nolisi halunnut toimia määrättyä tarkoitusta silmällä pitäen, olisi\naivan helposti täältä löytänyt onnensa. Mutta hän käytti nytkin\nsaavuttamaansa menestystä vain huvikseen, nauttiakseen hyviä päiviä\nja esiintyäkseen koppavana, missä hän sen huomasi ilman vaaraa käyvän\npäinsä.\n\nOsat oli opittu ja pääharjoitus määrätty. Kreivi tahtoi olla siinä\nläsnä, ja hänen puolisonsa alkoi olla huolissaan, kuinka kreivi\nkappaleeseen suhtautuisi. Vapaaherratar kutsui Wilhelmin salaa\npuheilleen, ja kuta enemmän hetki läheni, sitä suuremmaksi kasvoi\nneuvottomuus, sillä eihän lopultakaan kreivin antamasta aatteesta\nollut mitään jäänyt jäljelle. Jarnolle, joka samassa astui sisään,\nkerrottiin koko salaisuus. Se ilahdutti häntä suuresti, ja hän oli\nvalmis tarjoamaan naisille palveluksiaan. Olisi erittäin ikävää, hän\nsanoi, jollette, armollinen rouva, yksinänne selviäisi tästä asiasta.\nKaiken varalta aion kuitenkin pysytellä väijytyksissä valmiina\nastumaan avuksi. Vapaaherratar kertoi sitten, kuinka hän oli kertonut\nkreiville koko kappaleen sisällyksen, mutta aina vain palasittain\nsieltä ja täältä ja ilman järjestystä, niin että kreivillä oli\nedeltäpäin tiedossaan kukin yksityiskohta. Mutta hän oli siinä\nuskossa, että kokonaisuus vastaisi hänen ajatustaan. Minä aion, hän\nsanoi, tänä iltana harjoituksessa asettua hänen viereensä istumaan ja\nkoettaa antaa hänelle muutakin miettimistä.\n\nSokerileipurille olen jo myös antanut sen ankaran neuvon, että\nhänen on tehtävä lopussa esitettävä koristelaite oikein komeaksi,\nmutta siitä tuntuu vielä kuitenkin puuttuvan joitakin pieniä\nyksityisseikkoja.\n\nTiedänpä hovin, vastasi Jarno, jossa tarvitsisimme niin toimeliaita\nja viisaita ystäviä kuin te olette. Jolleivät teidän keinonne tänä\niltana ota auttaakseen, antakaa merkki minulle ja minä kyllä toimitan\nkreivin ulos salista enkä päästä häntä takaisin, ennenkuin Minerva\nesiintyy ja voimme toivoa, että valaistuslaite pelastaa meidät\npulasta. Minulla on jo muutamia päiviä ollut hänelle kerrottavana\njotakin, mikä koskee hänen serkkuaan ja minkä minä erinäisistä syistä\naina olen tuonnemmaksi lykännyt. Sekin on antava hänelle muuta\nmiettimistä, eikä suinkaan mieluisinta laadultaan.\n\nEräät seikat estivät kreiviä saapumasta harjoituksen alkuun, ja\nsitten vapaaherratar otti hänet huostaansa. Jarnon apua ei ollenkaan\ntarvittu. Sillä kun kreivillä oli tarpeeksi työtä antaessaan neuvoja,\nkorjatessaan ja järjestellessään esitystä, unohti hän kokonaan\nitsensä, ja kun rouva Melina lopuksi lausui osansa hänen mielensä\nmukaisesti ja loppuvalaistus onnistui hyvin, osoittautui hän täysin\ntyytyväiseksi. Vasta kun kaikki oli ohi ja siirryttiin pelipöytään,\nnäytti hän huomaavan eron ja hän alkoi miettiä, oliko kappale\ntodellakin hänen keksintöänsä. Viittauksen saatuaan Jarno hyökkäsi\nesiin väijytyksestään, ilta kului, tieto siitä, että prinssi todella\ntulisi, varmistui, ratsastettiin muutamia kertoja katsomaan, kuinka\netujoukko asettui leiriin linnan lähistölle, talo oli täynnä melua\nja levottomuutta ja näyttelijämme, joista vastahakoiset palvelijat\neivät aina pitäneet parhainta huolta, saivat kenenkään heitä\nerikoisemmin muistamatta viettää aikansa vanhassa linnassa odotellen\nja harjoitellen.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nPrinssi oli vihdoinkin saapunut. Kenraalit, esikuntaupseerit ja\nmuu seurue, joka samalla saapui, lukuisat muut ihmiset, jotka\ntulivat joko vierailulle tai asioissa, tekivät linnan mehiläiskeon\nkaltaiseksi, joka juuri parveilee. Kaikki tungeskelivat nähdäkseen\nerinomaista ruhtinasta ja kaikki ihailivat hänen vaatimattomuuttaan\nja alentuvaisuuttaan, kaikki ihmettelivät nähdessään sankarin ja\nsotapäällikön samalla olevan mitä suopeimman hovimiehen.\n\nKaiken talonväen tuli kreivin käskyn mukaisesti ruhtinaan saapuessa\nolla paikoillaan. Ei ainoakaan näyttelijä saanut tulla näkyviin,\nkoska prinssi oli yllätettävä hänen kunniakseen valmistetuilla\njuhlallisuuksilla. Ja niinpä hän ei illalla, kun hänet saatettiin\nsuureen, hyvin valaistuun ja edelliseltä vuosisadalta olevilla\nseinäverhoilla koristeltuun saliin, näyttänyt ollenkaan olevan\nvalmistautunut näkemään näytelmäkappaletta, vielä vähemmin hänen\nomaksi kunniakseen sepitettyä esinäytelmää. Kaikki sujui mitä\nparhaiten, ja seurueen täytyi esityksen loputtua tulla esille ja\nnäyttäytyä prinssille, joka ystävällisenä kullekin heistä teki\nkysymyksen ja lausui suopean sanan. Kappaleen tekijänä täytyi\nWilhelmin erikseen astua esille, ja hänkin sai samaten osansa\nruhtinaallisesta suosiosta.\n\nEsinäytelmästä ei kukaan sen enempää puhunut, muutamassa päivässä\nse oli siinä määrin unohdettu kuin ei mitään sellaista olisi\nesitettykään, jollei ota huomioon, että Jarno siitä Wilhelmin kera\nsattumalta puhui ja antoi siitä älykkään ja kiittävän arvostelun.\nHän lisäsi kuitenkin: On vahinko, että leikitte ontoilla pähkinöillä\nonttojen pähkinöiden edestä. -- Tämä lause painoi Wilhelmin mieltä\nuseita päiviä; hän ei tietänyt, kuinka hänen se oli selitettävä,\neikä, mitä hänen siitä oli oppiminen.\n\nSillä välin seurue näytteli joka ilta niin hyvin kuin sen vähäiset\nvoimat sallivat ja pani parastansa vetääkseen katselijain huomion\npuoleensa. Ansaitsematon suosio lisäsi heidän intoansa, ja vanhassa\nlinnassaan he todella luulivat, että ihmiset oikeastaan heidän\ntakiansa virtailivat sinne, että vieraita houkuttelivat heidän\nesityksensä ja että he olivat se keskipiste, jonka ympäri ja jonka\nvuoksi kaikki pyöri ja liikkui.\n\nWilhelm yksin suureksi mielipahakseen huomasi, että asia oli\npäinvastoin. Sillä vaikka prinssi, tuolissaan istuen, mitä\nsuurimmalla tunnollisuudella oli ensimmäisissä esityksissä mukana\nalusta loppuun, näytti hän kuitenkin vähitellen niistä sopivalla\ntavoin vetäytyvän. Juuri ne, jotka Wilhelm heidän kanssaan\nkeskustellessaan oli huomannut ymmärtäväisimmiksi, Jarno ennen muita,\nviettivät vain lyhyitä hetkiä teatterisalissa. Muutoin he istuivat\netuhuoneessa, pelasivat tai näyttivät keskustelevan liikeasioista.\n\nWilhelmin mieltä pahoitti kovin, että hänen jatkuvat ponnistelunsa\neivät saavuttaneet toivottua yleisön suosiota. Kappaleiden\nvalinnassa, osien jäljentämisessä, ahkerasti pidetyissä\nharjoituksissa ja yleensä kaikessa, mitä muutoin tarvittiin, hän\noli innolla Melinan apuna, joka myös, oman vajavaisuutensa tuntien,\nantoi hänen saada tahtonsa läpi. Wilhelm oppi ahkerasti ulkoa osat\nja esitti ne lämmöllä ja innolla sekä niin taitavasti kuin oli\nmahdollista sillä vähäisellä perehtymyksellä, jonka hän itse oli\nitselleen hankkinut.\n\nKun vapaaherra edelleen oli kaikessa mukana, eivät toiset seurueen\njäsenet osanneet mitään epäillä, hän kun heille vakuutti, että\nseurueen menestys oli mitä suurin, varsinkin kun se esitti\nerään hänen omia kappaleitaan. Hän vain valitti, että prinssiä\nyksinomaan viehätti ranskalainen teatteri, kun taas osa hänen\nseuraansa kuuluvista, eritoten Jarno, antoi intohimoisesti etusijan\nenglantilaisen näyttämön hirviöille.\n\nJoskaan näyttelijäimme taito ei näin ollen saanut osakseen kaikkein\nparhainta huomiota ja ihailua, eivät kuitenkaan itse henkilöt olleet\nkatselijoille ja katselijattarille kokonaan yhdentekeviä. Olemme\njo edellä huomauttaneet, että näyttelijättäret heti alusta pitäen\nherättivät nuorten upseerien huomiota, mutta myöhemmin heillä oli\nvielä parempi onni ja he tekivät yhä arvokkaampia valloituksia. Me\nkuitenkin sivuutamme ne vaitiololla ja huomautamme vain, että Wilhelm\npäivä päivältä herätti kreivittäressä yhä suurempaa mielenkiintoa,\nsamoin kuin ystävässämme alkoi itää hiljainen hellä tunne kreivitärtä\nkohtaan. Kreivitär ei teatterissa ollessaan saanut katsettaan irti\nhänestä, ja Wilhelm näytti piankin yksinomaan näyttelevän ja lausuvan\nosansa hänelle. Toinen toisensa katseleminen oli heille sanomaton\nnautinto, johon he kaikessa viattomuudessaan antautuivat sen\nkiihkeämpiä mielihaluja ajattelematta tai olematta huolissaan mistään\nseurauksista.\n\nNiinkuin kaksi toisilleen vihollista etuvartiota keskustelee\nrauhallisesti ja rattoisasti yli välillä olevan joen ajattelematta\nsotatilaa, joka heidän kesken vallitsee, samaten vaihtoi kreivitär\nWilhelmin kanssa merkitseviä katseita yli syntyperän ja säädyn\näärettömän kuilun, ja kumpikin puolellaan luuli saavansa kaikessa\nrauhassa antautua tunteilleen.\n\nVapaaherratar taas oli saanut käsiinsä Laerteen, joka uljaana\nja iloisena nuorukaisena häntä erikoisesti miellytti. Laertes\npuolestaan, niin suuri naisvihaaja kuin hän olikin, ei kuitenkaan\nhalveksinut hetkellistä seikkailua ja hän olisi tällä kertaa\ntodella vastoin tahtoaan joutunut vapaaherrattaren alentuvaisen\nja viehättävän olemuksen pauloihin, jollei vapaaherra sattumoisin\nolisi tehnyt hänelle sitä hyvää, tai -- jos niin halutaan -- huonoa\npalvelusta, että antoi hänen tietää, minkälainen tämä nainen\nmieleltään oli.\n\nKun Laertes kerran toisten kuullen ylisteli vapaaherratarta ja\nkohotti hänet yläpuolelle kaikkien muiden naissukua olevien,\nvastasi vapaaherra leikillä: Huomaan kyllä, miten asiat ovat; rakas\nystävättäremme on taaskin saanut uuden tulokkaan sikolättiänsä\nvarten. -- Tämä onneton vertaus, joka oli liiankin selvä muistutus\nKirken tapaisen velhon vaarallisista hyväilyistä, suututti Laertesta\nsuunnattomasti, eikä hän voinut loukkaantumatta kuulla vapaaherran\njatkavan:\n\nJokainen muukalainen luulee olevansa ensimmäinen, jota tuo viehkeä\nkiemailu koskee. Mutta hän erehtyy suuresti, sillä meitä on kutakin\nkerran taluteltu samaa tietä. Miehen, nuorukaisen, pojan, olkoonpa\nkuka olkoonkin, täytyy joksikin aikaa antautua hänen käskyläisekseen,\npysyä hänen talutusnuorassaan ja lemmenkaipuussaan häntä parhaansa\nmukaan palvella.\n\nMiekkonen, joka velhonaisen puutarhaan astuessaan kohtaa\nkeinotekoisen kevään kaikki autuudet, ei voi kokea sen ikävämpää\nyllätystä kuin että hänelle, joka on valmistautunut kuulemaan vain\nsatakielen liverrystä, äkkiarvaamatta on tervetuliaisiksi röhkimässä\njoku muotonsa muuttanut edeltäjä.\n\nLaertes häpesi tämän havainnon tehtyään sydämensä pohjasta, että hän\noli antanut turhamaisuutensa vielä kerran vietellä ajattelemaan edes\nrahtusenkaan hyvää ainoastakaan naisesta. Hän vetäytyi tästä lähin\nkokonaan vapaaherrattaren seurasta, turvautui tallimestariin, jonka\nkanssa hän ahkerasti miekkaili ja kävi metsästämässä, ja esiintyi\nharjoituksissa ja näytännöissä, mutta niinkuin koko homma olisi ollut\nsivuseikka.\n\nKreivi ja kreivitär kutsuttivat silloin tällöin aamuisin luokseen\njoitakin seurueen jäseniä, jolloin Philinen ansaitsematon menestys\nherätti kaikkien kateutta. Kreivi piti suosikkiaan pedanttia usein\ntuntikausia luonaan pukeutuessaan. Tämä oli vähitellen saanut\npuvuston ja varustettu ja sonnustettu täydellisesti kelloa ja\nnuuskarasiaa myöten.\n\nSeurue kutsuttiin jonkun kerran kokonaisuudessaan päivällisen\njälkeen ylhäisen herrasväen luo. Näyttelijät pitivät sitä suurimpana\nkunnianaan eivätkä huomanneet, että juuri samaan aikaan aina\nmetsästäjät ja palvelijat toivat sisään koiria ja kävelyttivät\nhevosia linnanpihalla.\n\nWilhelmille oli sanottu, että hänen tuli tilaisuuden tarjoutuessa\nylistää prinssin mielikirjailijaa, Racinea, ja siten antaa\nitsestäänkin hyvä käsitys. Hän saikin tähän eräänä tuollaisena\niltapäivänä tilaisuutta, kun hänetkin oli kutsuttu ja prinssi\nhäneltä kysyi, lukiko hän ahkerasti myös suuria ranskalaisia\nnäytelmänkirjoittajia, mihin Wilhelm antoi innoissaan myöntävän\nvastauksen. Hän ei huomannut, että ruhtinas hänen vastaustansa\nodottamatta jo oli aikeissa kääntyä hänestä pois jonkun toisen\npuoleen, vaan päinvastoin heti iski kiinni hänen sanoihinsa\nastuen melkeinpä hänen tiellensä ja jatkaen selitystään: hän piti\nranskalaista teatteria erittäin suuressa arvossa ja luki ihastuksella\nsuurten mestarien teoksia. Varsinkin hän oli todelliseksi ilokseen\nkuullut, että ruhtinas teki täyttä oikeutta kirjailijan sellaisen\nkuin Racinen lahjoille. Voin ymmärtää, hän jatkoi, kuinka ylhäisten\nja korkeiden henkilöiden täytyy pitää arvossa runoilijaa, joka\nniin oivallisesti ja oikein kuvaa oloja ja elämää heidän omissa\npiireissään. Corneille on, jos niin saan sanoa, esittänyt suuria\nihmisiä ja Racine ylhäisiä henkilöitä. Hänen kappaleitaan lukiessani\nvoin aina kuvitella runoilijaa, joka elää loistavassa hovissa, jolla\non suuri kuningas silmäinsä edessä, joka seurustelee parhaimmiston\nkera ja pääsee tunkeutumaan ihmiskunnan salaisuuksiin, sellaisina\nkuin ne ovat kätkössä kalliiden seinäverhojen takana. Hänen\nBritannicustaan, hänen Berenikeään tutkiessani minusta todella\ntuntuu, kuin olisin hovissa, kuin olisin näihin maallisten jumalien\nasumusten suuriin ja pieniin oloseikkoihin perehdytetty, ja minä näen\nhienosti tuntevan ranskalaisen silmillä kuninkaita, joita kokonainen\nkansakunta palvoo, hovilaisia, joita monet tuhannet kadehtivat,\nluonnollisessa hahmossaan vikoineen ja tuskineen. Tuo tarina, että\nRacine suri itsensä kuoliaaksi, kun Ludvik XIV ei suonut hänelle\nenää katsettaan ja oli antanut runoilijan kokea epäsuosiotaan, on\nminulle hänen kaikkien teostensa avain, ja on mahdotonta, ettei\nsuurilahjainen runoilija, jonka elämä ja kuolema riippuvat kuninkaan\nsilmänluonnista, myös kirjoittaisi kappaleita, jotka ovat kuninkaan\nja ruhtinaan hyväksymyksen ja suosion arvoisia.\n\nJarno oli astunut hänen viereensä ja kuunteli ystäväämme ihmeissään.\nRuhtinas, joka ei ollut sanonut sanaakaan vastaukseksi ja oli vain\nsuopealla katseella ilmaissut hyväksymistään, kääntyi syrjittäin,\nvaikka Wilhelm, joka ei vielä tietänyt, ettei sellaisessa tapauksessa\nole soveliasta pitkittää keskustelua ja koettaa saada puheenaihe\nloppuun käsitellyksi, olisi kernaasti vielä puhunut ja osoittanut\nruhtinaalle, ettei hän ollut turhaan ja vailla tunnetta lukenut tämän\nmielikirjailijaa.\n\nEttekö sitten koskaan, sanoi Jarno vieden hänet syrjään, ole nähnyt\nnäyteltävän mitään Shakespearen kappaletta?\n\nEn, vastasi Wilhelm; sillä siitä lähtien, kuin ne ovat Saksassa\ntulleet enemmän tunnetuiksi, olen pysynyt teatterista erilläni\nenkä tiedä, onko minun iloittava siitä, että vanha nuoruusvuosien\nmieliharrastus ja askartelu nyt jälleen sattumoisin uudistuu.\nSe, mitä noista kappaleista olen kuullut, ei ole kuitenkaan\nherättänyt minussa uteliaisuutta oppia lähemmin tuntemaan noita\noutoja kummituksia, jotka mielestäni ovat ulkopuolella kaiken\ntodennäköisyyden ja säädyllisyyden rajojen.\n\nNeuvoisin kuitenkin, vastasi toinen, tekemään kokeen; ei ole\nvahingoksi, jos omin silmin katselee sitäkin, mikä on outoa.\nLainaan teille pari osaa, ettekä voi aikaanne paremmin käyttää\nkuin irtaantumalla heti kaikesta muusta ja vanhan asumuksenne\nyksinäisyydessä katselemalla tämän tuntemattoman maailman\ntaikalyhtyyn. On synti, että tärvelette aikanne korjailemalla\nihmismäisemmiksi näitä apinoita ja opettamalla näitä koiria\ntanssimaan. Vain yhden ehdon asetan teille, sen nimittäin, ettette\nanna muodon loukata itseänne; muun voin uskoa väärentämättömän\ntunteenne varaan. Hevoset olivat oven edessä, ja Jarno nousi\nratsaille lähteäkseen eräiden aatelismiesten kera huvikseen\nmetsästämään. Wilhelm katseli suruissaan hänen jälkeensä. Hän\nolisi kernaasti keskustellut vielä monesta seikasta tämän miehen\nkanssa, joka, niin töykeä kuin hänen puhetapansa olikin, antoi uusia\najatuksia, ajatuksia, joita hän kaipasi.\n\nIhminen tuntee usein, lähestyessään jotakin voimiensa, kykyjensä ja\najatustensa kehkeämiskohtaa, olonsa pulmalliseksi, mistä hyvä ystävä\nhänet helposti voisi auttaa. Hän on verrattavissa vaeltajaan, joka\nlähellä majataloa putoaa veteen; jos joku heti tarttuisi häneen ja\nvetäisi hänet kuiville, ei olisi mitään sen pahempaa tapahtunut kuin\nettä hän on kastunut, sen sijaan että hän omin voimin kyllä pelastaa\nitsensä vedestä, mutta toiselle rannalle ja hänellä on kuljettavana\nvaivalloinen ja pitkä kiertotie, ennenkuin hän pääsee päämääräänsä.\n\nWilhelm alkoi vainuta, että toisin olivat asiat maailmassa, kuin hän\noli ajatellut. Hän näki läheltä ylhäisten ja isoisten tärkeä- ja\nsuuriarvoisen elämän ja olon ihmetellen, kuinka kevyeltä kannalta he\nsen osasivat ottaa. Liikekannalla oleva sotajoukko, ruhtinaallinen\nsankari sen johdossa, monet mukana olevat sotilashenkilöt, lukuisat\nympärillä tungeskelevat ihailijat, kaikki nämä antoivat yllykettä\nhänen mielikuvitukselleen. Tässä mielentilassa hän sai luvatut\nkirjat, ja ennen pitkää, kuten voi aavistaa, hänet tempasi mukaansa\ntuon suuren hengen valtava vuo ja kuljetti häntä kohti määrätöntä\nmerenulappaa ja hän unohti piankin itsensä ja ympäristönsä.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nVapaaherra kohteli linnassa majailevia näyttelijöitä monessakin\nsuhteessa toisin kuin ensi alussa. Aluksi näet oltiin molemmin\npuolin tyytyväisiä. Sillä nähdessään ensikertaa elämässään yhden\nkappaleistaan, joita kyllä jo oli esitetty seuranäytelminä,\ntodellisten näyttelijäin käsissä ja valmistumassa oikeata\nteatterinäytäntöä varten vapaaherra oli mitä parhaimmalla tuulella,\nosoittautui anteliaaksi ostaen jokaiselta korujenkauppiaalta, joita\ntuon tuostakin saapui linnaan, pieniä lahjoja näyttelijättärille\nja sai tuon tuostakin näyttelijöille toimitetuksi ylimääräisesti\npullon samppanjaa. Nämä taas puolestaan panivat paljon vaivaa hänen\nkappaleisiinsa, eikä Wilhelm säästänyt ponnistuksiaan oppiakseen mitä\nhuolellisimmin ulkoa sankarin komeita lauseita, joiden esittäminen\noli sattunut hänen osalleen.\n\nAjanoloon oli kuitenkin vähitellen ilmennyt jonkin verran epäsopua.\nVapaaherran puolueellisuus eräitä näyttelijöitä kohtaan kävi päivä\npäivältä huomattavammaksi, ja tämä tietenkin suututti toisia.\nAinoastaan suosikit saivat häneltä kiitosta, ja siten hän herätti\nseurueessa kademieltä ja epäsopua. Melina, jolla muutoin ei ollut\ntaitoa selvittää riitaisuuksia, oli erittäin ikävässä asemassa.\nKehumista osakseen saaneet ottivat kiitoksen vastaan olematta\nerikoisemmin kiitollisia ja syrjäytetyt antoivat monella tavoin\nkiukkunsa tulla näkyviin ja osasivat kyllä tehdä, tavalla ja\ntoisella, aluksi korkeasti kunnioitetun suosijansa olon heidän\nparissaan epämieluisaksi. Heidän vahingonilonsa ei suinkaan ollut\nvähäinen, kun eräs tuntemattoman sepittäjän runo sai linnassa aikaan\nsuurta melua. Oli aina, joskin tähän saakka verraten säädyllisesti,\ntehty pilaa vapaaherran seurustelusta näyttelijöiden kera, hänen\ntiliinsä oli pantu kaikenlaisia juttuja, paranneltu eräitä tapauksia\nja annettu niille leikillinen ja mieliä kutkuttava muoto. Lopuksi\nalettiin kertoa, että hänen ja eräiden näyttelijöiden kesken oli\nsyntymässä ammattikateutta, kun viimeksimainitutkin kuvittelivat\nolevansa kirjailijoita, ja tähän tarinaan perustui se runo, jonka\nmainitsimme, ja se kuului seuraavasti:\n\n    Parooni, teille kade on\n    tää köyhä piru parka:\n    suo teille hovi suosion,\n    maa teill' on satasarka,\n    on sukulinnat loistokkaat,\n    on suuret, rikkaat riistamaat.\n\n    Parooni, teitä kalvamaan\n    kai kateus myös karkaa,\n    kun emo luonto luodessaan\n    mua suosi, piru-parkaa:\n    iloisen, herkän innon sain,\n    en kultaa, mieltä päähän vain.\n\n    Lie paras jäädä, parooni,\n    eloille entisille:\n    te valtaherran pojaksi,\n    ma emon antimille.\n    Kateus, kauna karkkoaa,\n    kun omall' ollaan lailla:\n    Parnassoll' ette paikkaa saa,\n    oon vaakunaa ma vailla.\n\nMielipiteet tästä runosta, joka muutamina varsin vaikeasti luettavina\njäljennöksinä kulki kädestä käteen, kävivät vastakkain, mutta sen\nsepittäjää ei kukaan osannut arvata, ja kun sitä vahingonilolla\nlausuttiin yhteiseksi iloksi, ilmaisi Wilhelm jyrkästi paheksuvansa\nsitä.\n\nMe saksalaiset, hän huudahti, ansaitsisimme, että runottaremme\npysyisivät siinä halveksitussa asemassa, missä ne niin kauan\novat värjöttäneet, kun me emme ymmärrä antaa arvoa ylempään\nsäätyyn kuuluville, jotka tavalla tai toisella osaavat askarrella\nkirjallisuutemme vainiolla. Syntyperä, sääty ja varallisuus eivät\nsuinkaan ole nerokkuuden ja maun vastakohtia, sen ovat meille\nopettaneet vieraat kansat, joilla parhaiden päidensä joukossa on\nsuuri määrä jalosyntyisiä. Jos tähän saakka on Saksassa ollut\nihme, että jalosyntyinen on antautunut tieteitä harjoittamaan, jos\ntähän saakka vain harvat kuuluisat nimet ovat taiteen ja tieteen\nedustajina tulleet vielä kuuluisammiksi, jos sitävastoin monet\novat nousseet pimennoista ja esiintyneet kuin tuntemattomat tähdet\ntaivaanrannalle, niin ei aina ole niin oleva, ja, jollen erehdy,\non kansakunnan ensimmäinen luokka hyvällä alulla käyttääkseen\ntulevaisuudessa säätynsä tarjoamia etuja myöskin runotarten\nkauneimman seppeleen voittamiseen. Minusta ei senvuoksi mikään\nole vastenmielisempää kuin nähdä ei ainoastaan porvarin usein\npilkkaavan jalosyntyistä, joka ymmärtää pitää arvossa runottaria,\nvaan myös aatelissäätyynkin kuuluvien henkilöiden kevytmielisesti ja\npaheksuttavalla vahingonilolla säikyttävän vertaisiansa tieltä, jolla\non saavutettavissa kunniaa ja tyydytystä.\n\nViimeinen lause näytti olevan suunnattu kreiviä vastaan, jonka\nWilhelm oli kuullut pitävän runoa hyvänä. Kreivi tekikin aina pilaa\nvapaaherrasta, ja siksipä hänelle oli tervetullut tämäkin aihe, joka\nantoi hänelle tilaisuuden kiusata sukulaistaan. Kullakin oli omat\nluulonsa siitä, kuka voisi olla runon sepittäjä, ja kreivi, joka\nei kernaasti sallinut kenenkään häntä älynterävyydessä voittavan,\nkeksi ajatuksen, jonka totuuden hän heti oli valmis valallaan\nvahvistamaan: runo voisi olla lähtöisin vain hänen suosikistaan,\npedantista, joka muka oli erittäin näppärä veitikka ja jossa hän jo\nkauan oli huomannut sentapaista runollista nerokkuutta. Hankkiakseen\nitselleen todellisen ilon hän siis eräänä aamuna kutsutti luokseen\ntämän näyttelijän, jonka kreivittären, vapaaherrattaren ja Jarnon\nläsnäollessa oli omalla maneerillaan lausuttava tuo runo saadakseen\nsitten kiitosta, suosionosoituksia ja lahjan. Kreivin kysymykseen,\neikö hänellä myös ollut joitakin runoja varhaisemmilta ajoilta,\nhän viisaasti kyllä vastasi kieltäen. Näin pedantti sai runoilijan\nja leikinlaskijan maineen, mutta niiden silmissä, jotka olivat\nvapaaherran puolella, hän oli häväistysrunojen tekijä ja huono\nihminen.\n\nSiitä pitäen kreivi taputti yhä innokkaammin pedantille käsiään,\nnäyttelipä hän osansa miten tahansa, niin että mies raukka lopulta\npöyhkiintyi, vieläpä melkein menetti järkensä luullen saavansa\nasuttavakseen huoneen uudesta linnasta, kuten Philine.\n\nJos tämä tuuma olisi heti ollut toteutettavissa, niin hän olisi ehkä\nvoinut välttää suuren onnettomuuden. Sillä kun hän eräänä iltamyöhänä\nasteli vanhaan linnaan kompuroiden pimeällä, ahtaalla tiellä,\nhyökättiin yht'äkkiä hänen kimppuunsa ja häneen käytiin käsiksi, kun\ntaas toiset häntä roimasti mukiloivat ja pimeässä peittosivat, niin\nettä hän oli jäädä siihen paikkaan ja vain vaivoin pääsi ryömimään\nylös toveriensa luo, jotka, niin suuttuneilta kuin näyttivätkin,\ntunsivat tämän onnettomuuden johdosta salaista iloa ja tuskin voivat\npidättää naurua, huomatessaan hänet läpivanutetuksi ja hänen uuden\ntakkinsa kauttaaltaan valkeaksi, kuin hän olisi ollut käsirysyssä\nmyllärien kera, pölyiseksi ja tahrituksi.\n\nKreivi, joka heti sai tästä tiedon, joutui vihan vimmaan. Hänestä\ntämä teko oli mitä suurin rikos, hän piti sitä linnarauhan\nloukkauksena ja antoi tuomarinsa toimeenpanna mitä ankarimman\ntutkimuksen. Valkeaksi tahriintuneen takin tuli olla tärkeimpänä\nilmiantajana. Kaikki, millä vain voi olla jotakin yhteyttä ihojauheen\ntai jauhojen kanssa, joutui tutkimuksen alaiseksi, mutta turhaan.\n\nVapaaherra vakuutti juhlallisesti kunniansa kautta, että\ntuollainen pilanteko, josta oli kysymys, oli tosin ollut hänelle\nerittäin vastenmielinen eikä herra kreivin menettely ollut ollut\nystävällisintä laatua, mutta hän oli osannut asettautua sen\nyläpuolelle eikä hän vähimmässäkään määrin ollut osallinen siihen\nonnettomuuteen, joka oli kohdannut runoilijaa tai häväistysrunon\nsepittäjää tai miksi häntä tahdottiin nimittää.\n\nVieraiden alituinen vaihtuminen ja talossa vallitseva levottomuus\npainoi kohta koko asian unohduksiin, ja onneton suosikki sai\nkalliisti maksaa sen ilon, että hän hetkisen oli liikkunut vieraissa\nhöyhenissä.\n\nSeurueemme, joka säännöllisesti näytteli joka ilta ja yleensä\nvietti hyviä päiviä, kävi nyt, kuta suurempi sen menestys oli, yhä\nvaateliaammaksi. Tuota pikaa ravinto, juoma, palvelus ja asunto\nolivat heille aivan liian niukat ja ahtaat, ja he ahdistivat\nsuojelijaansa, vapaaherraa, että hän pitäisi heistä parempaa huolta\nja vihdoinkin toimittaisi heille kaiken sen nautinnon ja mukavuuden,\nmitä hän oli luvannut. Heidän valituksensa kävivät äänekkäämmiksi ja\nheidän ystävänsä ponnistukset heidän vaatimustensa tyydyttämiseksi\nyhä hedelmättömämmiksi.\n\nHarjoituksia ja esityksiä lukuunottamatta Wilhelm tuskin enää tuli\nnäkyviin. Sulkeutuneena erääseen perimmäisistä huoneista, johon vain\nMignon ja harpunsoittaja kernaasti laskettiin sisään, hän eli ja\noli Shakespearen maailmoissa, huomaamatta ja tajuamatta, mitä hänen\nulkopuolellaan tapahtui.\n\nKerrotaan taikureista, jotka loitsuillaan manaavat huoneeseensa\nsuuret laumat erilaisia henkiolentoja. Loitsut ovat niin voimakkaita,\nettä huoneen tila pian on täpöisen täynnä ja henget, pienen lattialle\npiirretyn kehän reunaan saakka tungeskellen, alinomaa liikehtien ja\nmuuttuen tulvivat kehän ja mestarin pään ympärille. Jok'ikinen nurkka\non täyteen ahdettu ja jokainen uloke kansoitettu. Munat laajentuvat\nja jättiläishahmot kutistuvat sieniksi. Taikuri on onnettomuudekseen\nunohtanut sen sanan, jolla hän voisi saada tämän henkientulvan\njälleen perääntymään. -- Niin istui Wilhelm, ja oudosti liikehtien\nheräsi hänessä eloon tuhansia tunteita ja sielunkykyjä, joista\nhänellä ei ollut mitään käsitystä eikä aavistusta. Ei mikään voinut\nhäntä temmata irti tästä tilasta, ja hän oli erittäin tyytymätön,\nmilloin joku suvaitsi tulla hänelle kertomaan mitä ulkopuolella\ntapahtui.\n\nNiinpä hän tuskin huomasi, kun hänelle tuotiin tieto, että\nlinnanpihalla aiottiin toimeenpanna julkinen rankaisu ja antaa\nraippoja eräälle pojalle, jota epäiltiin yöllisestä murtovarkaudesta,\nja joka, koska häneltä tavattiin erään irtotukkain tekijän takki,\noli todennäköisesti ollut pedantin röykyttäjien joukossa. Poika\ntosin mitä itsepintaisimmin kielsi syyllisyytensä eikä häntä voitu\nsen vuoksi suorastaan rangaista, mutta hänelle aiottiin antaa pieni\nmuistutus irtolaisuudesta ja lähettää pois paikkakunnalta, koska hän\noli harhaillut muutamia päiviä ympäristössä, oleillut öisin myllyissä\nja vihdoin asettanut tikapuut erästä puutarhanmuuria vasten sekä\nniiden avulla kiivennyt yli. Näin kuului kertomus.\n\nWilhelm ei huomannut koko asiassa mitään erikoista, kun Mignon tuli\näkkiä sisään ja vakuutti hänelle, että vangittu oli Friedrich, joka\ntallimestarin kanssa sattuneen välikohtauksen jälkeen oli ollut\nkateissa seurueesta.\n\nWilhelm, joka poikaa kohtaan tunsi mielenkiintoa, lähti nopeasti\nliikkeelle ja huomasi linnanpihalla tehdyn valmistuksia. Kreivi\nrakasti juhlallisia menoja tällaisissakin tapauksissa. Poika\ntuotiin esille. Wilhelm astui väliin ja pyysi, että toimitus\nkeskeytettäisiin, hän kun tunsi pojan ja halusi sitä ennen ensin\nhänen puolestaan esittää eräitä seikkoja. Hänellä oli kova työ\nsaada mielipiteensä kuuluviin ja sai vihdoin luvan puhella kahden\nkesken rikollisen kanssa. Tämä vakuutti, ettei hän tietänyt mitään\nhyökkäyksestä, jossa erästä näyttelijää muka olisi pahoin pidelty.\nHän oli vain harhaillut linnan ympärillä ja yöllä hiipinyt sisään\npäästäkseen Philinen luo, jonka makuuhuoneen paikan hän oli ottanut\nselville ja jonka hän myös olisi tavannut, jollei hän sitä ennen\nolisi joutunut kiinni.\n\nWilhelm, joka seurueen kunniaa silmällä pitäen ei tahtonut mielellään\npaljastaa tätä suhdetta, riensi tallimestarin luo ja pyysi häntä, hän\nkun tunsi henkilöt ja linnan, toimimaan välittäjänä tässä asiassa ja\nvapauttamaan pojan.\n\nTämä leikkisä mies sepitti Wilhelmin avulla pienen tarinan, että\npoika muka oli kuulunut seurueeseen, karannut siitä, mutta halusi\njälleen päästä siihen takaisin. Hän oli senvuoksi aikonut yöllä\npäästä eräiden suosijainsa puheille ja heille suositella itseään.\nTodistettiin muutoin, että hänen käytöksensä yleensä oli moitteeton;\nnaiset puuttuivat lisäksi asiaan, ja hänet vapautettiin. Wilhelm otti\nhänet hoiviinsa, ja hän oli nyt kolmas henkilö siinä kummallisessa\nperheessä, jota Wilhelm jo jonkun aikaa oli nimittänyt omakseen.\nVanhus ja Mignon ottivat karkurin ystävällisesti vastaan, ja\nkaikki kolme lupasivat nyt huomaavaisesti palvella ystäväänsä ja\nsuojelijaansa ja tehdä hänen olonsa mukavaksi.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nPhilinen suosio vallasnaisten edessä kasvoi päivä päivältä. Heidän\nollessaan yksin koolla hän enimmäkseen ohjasi keskustelun niihin\nmiehiin, joita linnassa nähtiin, eikä Wilhelm ollut viimeinen,\njosta puheltiin. Älykkäältä tytöltä ei jäänyt huomaamatta, että\nystävämme oli tehnyt syvän vaikutuksen kreivittäreen. Philine\nkertoi senvuoksi Wilhelmistä sekä mitä hän tiesi että ei tietänyt,\nmutta kavahti tuomasta esille sellaista, mitä olisi voitu selittää\nhänen vahingokseen, ja ylisti sitävastoin hänen jalomielisyyttään,\nhänen anteliaisuuttaan ja varsinkin hänen kainoa esiintymistään\nnaissukupuolta kohtaan. Kaikkiin muihin kysymyksiin, jotka hänelle\ntehtiin, Philine vastasi viisaasti, ja kun vapaaherratar huomasi\nkauniin ystävättärensä yhä kasvavan hellän tunteen ystäväämme\nkohtaan, oli tämä keksintö hänellekin erittäin tervetullut. Sillä\nhänen erinäiset suhteensa miehiin, varsinkin viime päivien suhde\nJarnoon, eivät jääneet huomaamatta kreivittäreltä, jonka puhdas sielu\nei voinut nähdä sellaista kevytmielisyyttä sitä paheksumatta ja siitä\nlempeästi huomauttamatta.\n\nTällä tavoin niin hyvin vapaaherratar kuin Philine koettivat kumpikin\nsaattaa ystävämme lähemmäksi kreivitärtä, ja Philine toivoi vielä\nlisäksi tilaisuuden tullen voivansa toimia omaksi hyväkseen ja\nmahdollisesti jälleen saavuttaa Wilhelmin suosion, jonka hän oli\nkadottanut.\n\nKun kreivi eräänä päivänä seurueensa kanssa oli ratsastanut\nmetsästämään ja herroja odotettiin kotiin vasta seuraavana aamuna,\nkeksi vapaaherratar pilan, jonka toimeenpanossa hän oli oikein\nomalla alallaan, sillä hän rakasti valepukuja ja esiintyi seuraa\nhuvittaakseen milloin talonpoikaistyttönä, milloin hovipoikana,\nmilloin nuorena metsästäjänä. Täten hän tahtoi olla pieni hengetär,\njoka on kaikkialla läsnä ja varsinkin siellä, missä hänet kaikkein\nvähimmin luulee tapaavansa. Hänen ilonsa oli rajaton, kun hän\ntuntemattomana oli jonkun aikaa palvellut seuraa tai muutoin sen\nkeskuudessa liikkunut ja lopuksi kaikkien huviksi ilmaisi itsensä.\n\nIllan suussa hän antoi kutsua Wilhelmin huoneeseensa, ja kun hänellä\nvielä oli jotakin toimitettavana, tuli Philinen valmistaa ystäväämme\ntekeillä olevaan juoneen.\n\nWilhelm saapui ja huomasi ihmeekseen armollisten rouvien sijasta\ntuon kevytkenkäisen tytön olevan yksin huoneessa. Philinen käytös\noli tällä kertaa säädyllisen avomielinen, sillä hän oli harjoitellut\nsellaista esiintymistä, ja hän pakotti ystävämmekin siten\nkohteliaaseen esiintymiseen.\n\nAluksi hän laski leikkiä siitä menestyksestä, joka Wilhelmillä oli\nollut ja joka hänet oli, kuten hän hyvin tiesi, nyt tuonut tänne.\nSitten hän viehättävästi torui ystäväämme hänen käytöksestään, jolla\nhän oli kiusannut Philineä, moitti ja syytti itseään, tunnusti, että\nhän kyllä oli sellaisen kohtelun ansainnut, antoi aivan avomielisen\nkuvauksen tilastaan, josta hän käytti sanaa \"entinen\", ja sanoi\nlopuksi täytyvänsä halveksia itseänsä, jollei hän voisi muuttua ja\nansaita Wilhelmin ystävyyttä.\n\nWilhelmiä tämä puhe liikutti. Hän tunsi liian vähän maailmaa\ntietääkseen, että juuri aivan kevytmieliset ja parantumattomat\nihmiset usein mitä kiivaimmin syyttävät itseänsä, erittäin\navomielisesti tunnustavat vikansa ja niitä katuvat, vaikk'ei heillä\nole vähintäkään voimaa palata siltä tieltä, jolle ylivoimainen luonto\nheitä ajaa. Hän ei sentähden voinut pysyä tylynä somaa katujatarta\nkohtaan. Hän antautui Philinen kanssa keskusteluun ja sai häneltä\ntietää, millä erikoisella valepuvulla oli aikomus hämmästyttää\nkaunista kreivitärtä.\n\nHäntä asia jonkin verran arvelutti ja hän esitti arvelunsa\nPhilinelle. Mutta vapaaherratar, joka samassa astui sisään, ei\nantanut aikaa epäilyksille; hän päinvastoin veti hänet muassaan\nvakuuttaen, että nyt juuri olikin oikea hetki.\n\nOli tullut pimeä. Vapaaherratar vei ystävämme kreivin pukuhuoneeseen,\nantoi hänen riisua takkinsa ja pujahtaa kreivin silkkiseen\nyökauhtanaan, asetti sitten hänen päähänsä punanauhaisen lakin,\nvei hänet kreivin erikoishuoneeseen ja käski hänen istuutua\nisoon nojatuoliin ja ottaa kirjan käteensä, hän sytytti itse\nArgandinlampun, joka oli Wilhelmin edessä, ja neuvoi hänelle, mitä\nhänen oli tehtävä ja minkälaista osaa näyteltävä.\n\nKreivittärelle ilmoitettaisiin, hän sanoi, kreivin odottamatta\npalanneen ja olevan pahalla tuulella. Kreivitär saapuisi, kävelisi\nmuutamia kertoja edestakaisin huoneessa, istuutuisi sitten tuolin\nkäsinojalle, laskisi käsivartensa hänen olkapäälleen ja lausuisi\nmuutamia sanoja. Wilhelmin tuli näytellä aviomiehenosaansa niin\nhyvin ja kauan kuin mahdollista. Jos hänen lopuksi olisi ilmaistava\nitsensä, tuli hänen käyttäytyä sirosti ja kuin lemmenkohtauksessa\nkonsanaan.\n\nWilhelm istui nyt siinä levottomana oudossa valepuvussaan. Ehdotus\noli hänet yllättänyt, ja sen toimeenpano riensi harkinnan edelle.\nVapaaherratar oli jo mennyt menojaan, kun ystävämme huomasi, kuinka\nvaarallinen se asema oli, johon hän oli antautunut. Hän ei kieltänyt,\nettä kreivittären kauneus, nuoruus ja sulous olivat tehneet häneen\nvaikutuksen. Mutta kun hänen luonteensa oli aivan vieras kaikelle\ntyhjälle liehakoimiselle eivätkä hänen periaatteensa sallineet hänen\nryhtyä vakavampiin yrityksiin, tunsi hän tällä haavaa olevansa\ntodellakin suuressa pulassa. Hän pelkäsi yhtä paljon, ettei hän olisi\nkreivittärelle mieliksi, kuin että hän miellyttäisi häntä enemmän\nkuin olisi kohtuullista.\n\nKaikki naisellinen viehätysvoima, mitä hän koskaan oli kokenut,\nkohosi jälleen hänen mielikuvituksensa eteen. Mariane ilmestyi\nvalkeassa aamupuvussa ja rukoili häntä muistamaan kuluneita\nlemmenhetkiä. Philinen herttaisuus, hänen kauniit hiuksensa ja hänen\nliehakoiva käytöksensä olivat jälleen hänen äskeisen läsnäolonsa\nvuoksi saaneet uutta tehoa. Mutta kaikki väistyi ikäänkuin etäisyyden\nharson taakse, kun hän ajatteli jaloa, kukoistavaa kreivitärtä, jonka\nkäsivarren hän muutaman minuutin kuluttua saisi tuntea kaulallaan ja\njonka viattomiin hyväilyihin häntä oli kehoitettu vastaamaan.\n\nHän ei tosiaankaan aavistanut, millä merkillisellä tavalla hän\noli tästä pulasta pääsevä. Sillä kuinka suuri, olikaan hänen\nhämmästyksensä, suoraan sanoen hänen pelästyksensä, kun ovi hänen\ntakanaan avautui ja hän ensi silmäyksellä, jonka hän salaa loi\npeiliin, näki aivan selvästi kreivin, joka kynttilä kädessä astui\nsisään. Vain muutaman lyhyen silmänräpäyksen hän epäröi, mitä\nhänen oli tehtävä, oliko hänen jäätävä istumaan vai noustava ylös,\npaettava, tunnustettava, kiellettävä tai pyydettävä anteeksi.\nKreivi, joka oli liikkumattomana pysähtynyt ovelle, peräytyi ja\nsulki hiljaa oven. Samassa hetkessä vapaaherratar hyppäsi sivuovesta\nsisään, sammutti lampun, riuhtaisi Wilhelmin ylös tuolista vetäen\nhänet perässään pukuhuoneeseen. Nopeasti ystävämme heitti yltään\nyökauhtanan, joka jälleen ripustettiin tavalliselle paikalleen.\nVapaaherratar otti Wilhelmin takin käsivarrelleen ja riensi hänen\nkanssaan välillä olevien huoneiden, käytävien ja valikoiden läpi\nomaan huoneeseensa. Siellä Wilhelm toinnuttuaan ensi hämmästyksestään\nsai vapaaherrattarelta kuulla, että tämä oli saapunut kreivittären\nluo ilmoittaakseen hänelle, että kreivi muka oli palannut. Minä\ntiedän sen jo, sanoi kreivitär. Mitähän on mahtanut sattua? Näin\njuuri hänen ratsastavan sisään sivuportista. Kauhistuneena oli\nvapaaherratar heti rientänyt kreivin huoneeseen Wilhelmiä noutamaan.\n\nPahaksi onneksi saavuitte liian myöhään! huudahti Wilhelm. Kreivi oli\nsitä ennen huoneessa ja näki minut istumassa.\n\nTunsiko hän teidät?\n\nEn osaa sanoa. Hän näki minut peilistä samoin kuin minä hänet, ja\nennenkuin tiesin, oliko siinä kummitus vai hän itse, peräytyi hän jo\nja sulki oven perässään.\n\nVapaaherrattaren hätä yltyi, kun eräs palvelija tuli häntä kutsumaan\nja ilmoitti, että kreivi oli puolisonsa luona. Raskain sydämin\nhän lähti ja tapasi kreivin tosin rauhallisena ja umpimielisenä,\nmutta puheissaan lempeämpänä ja ystävällisempänä kuin tavallisesti.\nHän ei tietänyt, mitä hänen oli ajateltava. Puhuttiin siitä, mitä\nmetsästyksellä oli tapahtunut ja miksi hän oli palannut aikaisemmin\nkuin oli luvannut. Keskustelu sammui pian. Kreivi oli hiljaa, ja\nvarsinkin vapaaherrattaren huomiota herätti, kun hän kysyi Wilhelmiä\nja sanoi haluavansa, että hänet kutsuttaisiin lukemaan heille jotakin.\n\nWilhelm, joka vapaaherrattaren huoneessa oli jälleen pukeutunut\nja jonkun verran tointunut äskeisestä hämmingistään, noudatti\nhieman huolissaan saamaansa käskyä. Kreivi ojensi hänelle kirjan,\nmistä ystävämme raskaalla mielellä luki erään seikkailurikkaan\nnovellin. Hänen äänensä oli hieman epävarma ja vapiseva, mikä\nonneksi sopi kertomuksen sisällykseen. Kreivi ilmaisi eräitä kertoja\nystävällisesti suosiotaan ja kiitti esiluvun erikoista ilmeikkyyttä,\nsitten hän vihdoin päästi ystävämme menemään.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nWilhelm ei ollut ehtinyt lukea montakaan Shakespearen kappaleista,\nkun niiden vaikutus jo oli niin valtaava, ettei hän kyennyt\njatkamaan. Hänen koko sielunsa joutui liikkeeseen. Hän etsi\ntilaisuutta saada puhua Jarnon kanssa eikä kyllin voinut tätä kiittää\nhänen toimittamastaan nautinnosta.\n\nAavistinhan sen jo edeltäpäin, tämä sanoi, että ette pysyisi kylmänä\ntämän kaikista kirjailijoista erinomaisimman ja ihmeellisimmän\noivallisille tuotteille.\n\nNiin, Wilhelm huudahti, en muista, että mikään kirja, mikään ihminen\ntai mikään elämäntapahtuma olisi minuun tehnyt niin valtaavaa\nvaikutusta ja sillä tavoin tehonnut kuin ne verrattomat kappaleet,\njotka teidän hyväntahtoisuutenne välityksellä olen oppinut tuntemaan.\nNe näyttävät olevan lähtöisin taivaallisesta hengenvoimasta, joka\nlähestyy ihmisiä tutustuttaakseen heidät itseensä mitä leppoisimmalla\ntavalla. Ne eivät ole mitään runoja! Luulee näkevänsä edessään\nlevällään kohtalon äärettömät kirjat, joissa perustuksiaan myöten\nliikkeelle saatetun elämän myrskytuuli kohisee, selaillen niitä\nvaltavin ottein nopeasti edestakaisin. Olen niissä ilmenevästä\nvoimasta ja lempeydestä, valtavuudesta ja rauhallisuudesta niin\nihmeissäni ja aivan suunniltani, että kaipauksella vain odotan sitä\naikaa, jolloin saan tilaisuutta lukea edelleen.\n\nHyvä, sanoi Jarno ojentaen kätensä ystävällemme ja sitä puristaen,\nnäin halusin käyvän. Ja ne seuraukset, joita odotan, eivät\nvarmastikaan jää tulematta.\n\nToivoisin voivani, vastasi Wilhelm, ilmaista teille kaiken, mitä\nnyt minun sydämessäni tapahtuu. Kaikki aavistukset, joita minulla\nmilloinkaan on ollut ihmiskunnasta ja sen kohtaloista ja jotka\nminua nuoruudesta saakka huomaamattani seuraavat, näen Shakespearen\nkappaleissa täyttyneinä ja kehitettyinä. On kuin hän paljastaisi\nmeille kaikki arvoitukset, meidän kuitenkaan voimatta sanoa, että\ntuossa tai tässä on ratkaiseva sana. Hänen ihmisensä näyttävät\nolevan luonnollisia ihmisiä eivätkä kuitenkaan sitä ole. Nämä\nsalaperäisimmät ja monipuolisimmat luonnon luomukset toimivat hänen\nkappaleissaan, ikäänkuin he olisivat kelloja, joiden numerotaulu\nja koppa on tehty kristallista; ne osoittavat tarkoitusperänsä\nmukaisesti tuntien kulun, ja samalla voi huomata niitä liikkeessä\npitävät pyörä- ja jousilaitteet. Ne muutamat harvat silmäykset,\njotka olen saanut luoda Shakespearen maailmaan, innostavat minua\nenemmän kuin mikään muu nopeammin pyrkimään eteenpäin todellisuuden\nmaailmassa, antautumaan kohtaloiden tuoksinaan ja kerran, jos minun\nolisi suotu, ammentamaan muutamia pikarillisia todellisen luonnon\nsuuresta merestä ja tarjoamaan ne näyttämöltä isänmaani janoavalle\nyleisölle.\n\nKuinka minua ilahduttaakaan se mielentila, jossa teidät näen, vastasi\nJarno ja laski kätensä liikutetun nuorukaisen olkapäälle. Älkää\npäästäkö käsistänne aiettanne siirtyä työn ja toiminnan elämään ja\nkiiruhtakaa rohkeasti käyttämään hyväksenne niitä hyviä vuosia,\njotka teille on suotu. Jos voin olla teille avuksi, niin teen sen\nkaikesta sydämestäni. En ole vielä kysynyt, kuinka olette tullut\nseurueeseen, jota varten ette ole luotu ettekä kasvatettu. Sen verran\ntoivon ja näen, että haluatte siitä päästä irti. En tiedä mitään\nteidän syntyperästänne enkä kotoisista oloistanne; harkitkaa mitä\ntahdotte minulle itsestänne kertoa. Sen verran vain voin teille\nsanoa: ne sotaiset ajat, joissa elämme, voivat saada aikaan nopeita\nonnen vaihteluita. Jos haluatte omistaa voimanne ja lahjanne meidän\npalvelukseemme ettekä kammo vaivoja ja, jos niin tarvitaan, vaaroja,\nniin minulla on juuri nyt tilaisuus asettaa teidät paikalle, jolla\nolemistanne ette tule tuonnempana katumaan. Wilhelm ei voinut kyllin\nosoittaa kiitollisuuttaan ja oli valmis kertomaan ystävälleen ja\nsuojelijalleen koko elämäntarinansa.\n\nHe olivat tämän keskustelun aikana harhautuneet syvälle puistoon\nja saapuneet maantielle, joka johti sen lävitse. Jarno seisoi\njonkun aikaa hiljaa ja lausui sitten: Miettikää ehdotustani, tehkää\npäätöksenne, antakaa minulle muutaman päivän kuluttua vastaus ja\nsuokaa minulle luottamuksenne. Vakuutan teille, että minulle on tähän\nsaakka ollut käsittämätöntä, kuinka olette voinut pitää yhtä mokoman\njoukon kanssa. Olen usein inholla ja suuttumuksella katsellut, kuinka\nteidän täytyy, voidaksenne miten kuten elää, kiinnittää sydämenne\nkuljeksivaan markkinalaulajaan ja tuohon typerään sekasikiöön.\n\nHän ei ollut vielä ehtinyt puhua loppuun, kun eräs upseeri\nratsastaen saapui nopeassa vauhdissa heidän luokseen ratsupalvelijan\nja varahevosen seuraamana. Jarno tervehti häntä iloisesti.\nUpseeri hyppäsi hevosen selästä, molemmat syleilivät toisiansa ja\nkeskustelivat keskenään, Wilhelmin seisoessa sivulla mietteisiinsä\nvajonneena ja hämmästyksissään sotilaallisen ystävänsä viimeisistä\nsanoista. Jarno selaili eräitä papereita, jotka tulija hänelle oli\nojentanut. Tämä taas tuli Wilhelmin luo, ojensi hänelle kätensä\nhuudahtaen mahtipontisesti: Tapaan teidät arvokkaassa seurassa;\nnoudattakaa ystävänne neuvoa ja täyttäkää siten samalla tuntemattoman\ntoiveet, joka sydämestään ottaa osaa kohtaloonne. Hän lausui näin\nja syleili Wilhelmiä puristaen häntä innokkaasti rintaansa vasten.\nSiinä samassa astui Jarno heidän luokseen ja sanoi muukalaiselle: On\nparasta, että ratsastan heti teidän mukananne linnaan, niin voitte\nsaada tarpeelliset määräykset ja te ratsastatte vielä ennen yötä taas\nmatkoihinne. Molemmat heittäytyivät sen jälkeen hevosten selkään ja\njättivät hämmästyneen ystävämme kahden kesken omien mietteidensä kera.\n\nJarnon viimeiset sanat kaikuivat vielä hänen korvissaan. Hän ei\nvoinut sietää, että mies, jota hän suuresti kunnioitti, oli syvästi\nhalventanut noita kahta ihmistä, jotka aivan viattomasti olivat\nsaavuttaneet hänen suosionsa. Hänelle tuntemattoman upseerin syleily\nei häneen tehnyt suurtakaan vaikutusta, se askarrutti hetkisen hänen\nuteliaisuuttaan ja mielikuvitustaan. Mutta Jarnon sanat olivat\nsattuneet hänen sydämeensä; hän oli syvästi loukattu ja paluutiellä\nhän ryhtyi itseään moittimaan siitä, että hetkeksikään oli unohtanut\nJarnon kovasydämisen kylmyyden, joka hohti hänen silmistään ja ilmeni\nkaikissa hänen eleissään. -- Ei, hän huudahti, sinä vain kuvittelet,\nsinä tunnoton maailmanmies, että voisit olla ystävä! Mitä kaikkea\nminulle tarjonnetkin, se ei ole sen tunteen veroista, joka minut\nkiinnittää noihin poloisiin. Mikä onni, että ajoissa huomaan, mitä\nminulla sinulta olisi odotettavana! Hän sulki syliinsä Mignonin, joka\nsamassa tuli häntä vastaan, ja huudahti: Ei, meitä ei mikään ole\nerottava, sinä pikku raukka! Maailman näennäinen viisaus ei ole saapa\nminua sinusta luopumaan eikä unohtamaan, mitä sinulle olen velkaa.\nLapsi, jonka kiivaat hyväilyt hän muutoin tavallisesti torjui,\niloitsi tästä odottamattomasta hellyyden osoituksesta ja tarrautui\nhäneen niin lujasti kiinni, että hän vain vaivoin sai hänet itsestään\nirroitetuksi.\n\nSiitä pitäen hän kiinnitti enemmän huomiota Jarnon toimiin, jotka\neivät kaikki hänestä näyttäneet kiitettäviltä; olipa niissä yhtä ja\ntoista, mikä hänelle oli suorastaan vastenmielistä. Niinpä hänellä\nesimerkiksi oli ankara epäluulo, että vapaaherraa koskeva runo,\njonka pedantti oli niin kalliisti saanut maksaa, oli Jarnon työtä.\nKun Jarno Wilhelmin läsnäollessa oli laskenut leikkiä pedantin\nselkäsaunasta, luuli ystävämme siitä voivansa päätellä, että miehellä\noli erittäin turmeltunut sydän. Sillä mikäpä on ilkeämielisempää kuin\npitää pilkkanaan viatonta, jonka kärsimykset itse on aiheuttanut\najattelematta hyvittämistä ja vahingonkorvausta. Wilhelm olisi\nkernaasti itse ryhtynyt hankkimaan tuota hyvitystä, saanut sen\naikaan, sillä hän oli erikoisen sattuman vuoksi päässyt tuon öisen\npahoinpitelyn jäljille.\n\nHäneltä oli osattu tähän saakka aina pitää salassa, että eräät\nnuoret upseerit vanhan linnan alasalissa muutamien näyttelijäin ja\nnäyttelijättärien kera viettivät öitä iloisessa humussa. Eräänä\naamuna noustuaan tapansa mukaan varhain ylös hän sattumalta tuli\nhuoneeseen ja tapasi siellä nuoret herrat, jotka varsin omituisissa\nolosuhteissa olivat parhaillaan ryhtymässä pukeutumispuuhiin. He\nolivat hieroneet vesivatiin liitua ja levittivät tahdasta harjalla\nliiveihinsä ja housuihinsa niitä päältään riisumatta ja siten tuota\npikaan jälleen puhdistivat pukunsa. Ystävällemme, joka ihmetteli\nnäitä temppuja, johtui mieleen pedantin valkeaksi tahraantunut takki.\nHänen epäilyksensä kävi sitä varmemmaksi, kun hän sai tietää, että\ntässä seurassa oli eräitä vapaaherran sukulaisia.\n\nSaadaksensa epäilyksiinsä enemmän selvyyttä hän koetti 'päästä\nnuorten herrojen kanssa keskusteluun toimittamalla heille pienen\naamiaisen. He olivat erittäin iloisella tuulella ja kertoivat\nuseita hauskoja juttuja. Varsinkin eräs heistä, joka jonkun aikaa\noli ollut värvääjänä, ei osannut kyllin \"kehua\" päämiehensä\nviekkautta ja toimeliaisuutta, hän kun osasi vetää puoleensa ja\npetkuttaa kaikenlaisia ihmisiä. Juurta jaksain hän kertoi, kuinka\nhyvästä kodista olevat ja huolellisen kasvatuksen saaneet nuoret\nmiehet kaikenlaisilla lupauksilla narrattiin jättämään säädyllinen\ntoimeentulonsa, ja nauroi sydämensä pohjasta noille tyhmyreille,\njotka aluksi olivat olleet mielissään, kun arvossa pidetty, rohkea,\nviisas ja antelias upseeri oli heille osoittanut arvonantoa ja\nkiinnittänyt heihin huomionsa.\n\nKuinka siunasikaan Wilhelm suojelevaa kohtalotartaan, joka\nnäin arvaamatta osoitti hänelle sen kuilun, jonka parrasta\nhän viattomuudessaan oli lähestynyt. Jarno oli nyt hänen\nsilmissään pelkkä värvääjä; vieraan upseerin syleily oli helposti\nselitettävissä. Hän kammosi näiden miesten tarkoituksia ja karttoi\njoutumasta yhteen kenenkään kanssa, joka oli sotilaspukuun puettu, ja\nniinpä olisi tieto, että sotajoukko aikoi jatkaa matkaansa edelleen,\nollut hänelle erittäin mieluinen, jollei hänen samalla olisi ollut\nsyytä pelätä, että hän tulisi karkoitetuksi -- kenties iäksi --\nkauniin ystävättärensä läheisyydestä.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nVapaaherratar oli sillä välin viettänyt useita päiviä levottomuuden\nja tyydyttämättömän uteliaisuuden ahdistamana. Sillä kreivin\nkäyttäytyminen tuon seikkailun jälkeen oli hänelle täydellinen\narvoitus. Kreivi oli kokonaan muuttunut entisestään; hänen\ntavalliset pilapuheensa olivat poissa. Hänen vaatimuksensa seuraan\nja palvelijoihin nähden olivat suuresti lieventyneet. Turha\ntiukkailu ja komentelu olivat poissa, päinvastoin hän oli hiljainen\nja itseensä sulkeutunut; kuitenkin hän näytti iloiselta ja todella\ntoiselta ihmiseltä. Lukutilaisuuksiin, joita hänen aloitteestaan\njoskus pidettiin, hän valitsi vakavia, usein uskonnollisia kirjoja,\nja vapaaherratar eli alituisessa pelossa, että tuon näennäisen\nlevollisuuden alla kenties piili salainen viha, hiljainen päätös\nkostaa ilkiteko, jonka hän ehkä oli saanut selville. Vapaaherratar\npäätti senvuoksi tehdä Jarnon uskotukseen ja hän voi sen tehdä sitä\nsuuremmalla syyllä, kun hän tähän mieheen oli suhteessa, jossa ei\nyleensä ole tapana pitää salaisuuksia. Jarno oli jo lyhyen aikaa\nollut hänen varma ystävänsä; he olivat kuitenkin kyllin viisaat\nsalatakseen keskinäiset tunteensa ja ilonsa meluavalta maailmalta,\njoka heitä ympäröi. Kreivitär oli ainoa, jonka silmää tämä uusi\nromaani ei ollut välttänyt, ja varsin todennäköistä oli, että\nvapaaherratar koetti antaa ystävättärellensä muuta miettimistä\nvälttääksensä niitä hiljaisia moitteita, joita hän kuitenkin tuon\ntuostakin sai tältä jalolta ihmiseltä osakseen.\n\nTuskin oli vapaaherratar kertonut ystävällensä tuon seikkailun,\nkun tämä nauraen huudahti: Niinpä vanhus varmasti luulee nähneensä\nitsensä! Hän pelkää, että tuo ilmestys merkitsee hänelle\nonnettomuutta, vieläpä kenties kuolemaa, ja nyt hän on tullut kesyksi\nkuten kaikki puoliluonteet ajatellessaan loppua, jota ei kukaan\nole välttänyt eikä ole välttävä. Hiljaa vain! Sillä koska toivon,\nettä hän on vielä elävä kauan, tahdomme hänet tässä mielentilassa\nniin muovailla, ettei hän enää ole oleva taakkana puolisolleen eikä\nhuonekunnalleen.\n\nHe alkoivat nyt kaikissa sopivissa tilaisuuksissa kreivin\nläsnäollessa puhua aavistuksista, ilmestyksistä ja sentapaisista.\nJarno näytteli epäilijän osaa, samoin hänen ystävättärensä, ja\nhe ajoivat asiat niin pitkälle, että kreivi vihdoin otti Jarnon\nerikseen, moitti häntä hänen vapaa-ajattelustaan ja koetti saada\nhänet omalla esimerkillään vakuutetuksi sellaisten tapausten\nmahdollisuudesta ja todellisuudesta. Jarno oli olevinaan hämmästynyt,\nesiintyi sitten epäilijänä ja vihdoin voitettuna, mutta oli heti\nsen jälkeen yön hiljaisuudessa ystävättärensä kera valmis tekemään\npilaa heikosta maailmanmiehestä, jonka kummitus yhdellä iskulla oli\nparantanut huonoista tavoistaan ja joka kaiken lisäksi vain siitä\nsyystä ansaitsi kiitosta, että hän suurella mielentyyneydellä odotti\ntulevaa onnettomuutta, vieläpä kenties kuolemaa.\n\nLuonnollisimpaan seuraukseen, mikä ilmestyksestä olisi voinut olla,\nkreivi ei kai kuitenkaan olisi ollut valmistautunut, huudahti\nvapaaherratar tavallisella hilpeydellään, jonka hän heti, kun jokin\nsuru oli kirvoitettu hänen sydämestään, heti taas osasi palauttaa.\nJarno sai runsaan palkinnon, ja punottiin uusia juonia kreivin\nedelleen kesyttämiseksi ja kreivittären tunteiden kiihdyttämiseksi ja\nvalmistamiseksi Wilhelmiä kohtaan.\n\nTässä tarkoituksessa kerrottiin kreivittärelle koko asia. Hän\nosoittautui tosin aluksi sen johdosta nyrpeäksi, mutta kävi\nvähitellen mietteliäämmäksi ja näytti rauhallisina hetkinä\najattelevan, tuumivan ja kuvittelevan tuota kohtausta, joka hänelle\noli valmistettu.\n\nNe toimenpiteet, joihin nyt joka taholla ryhdyttiin, osoittivat\nilmeisesti, että sotajoukko pian lähtisi etenemään ja prinssi samalla\nmuuttaisi päämajaa. Vieläpä kerrottiin, että kreivi samalla lähtisi\nlinnasta ja palaisi jälleen kaupunkiin. Näyttelijäimme oli näin ollen\nhelppo ennustaa, mitä tuleman piti; mutta ainoastaan Melina otti\ntämän seikan huomioon, toiset koettivat olevasta hetkestä puristaa\nesille niin paljon iloa ja nautintoa kuin suinkin mahdollista.\n\nWilhelm askarteli omissa hommissaan. Kreivitär oli häneltä pyytänyt\njäljennöstä hänen näytelmäkappaleistaan, ja ystävämme mielestä tämä\nherttaisen valtiattaren toivomus oli hänelle kaunein palkinto, mitä\nhän voi ajatella.\n\nNuori kirjailija, joka ei ole vielä nähnyt tuotteitaan painettuina,\nkiinnittää sellaisessa tapauksessa mitä suurinta huomiota teostensa\nsiistiin ja siroon jäljentämiseen. Se on niin sanoaksemme\nkirjailijatoimen kulta-aikaa; ihminen tuntee siirtyneensä noihin\nvuosisatoihin, jolloin painokone ei ollut vielä täyttänyt maailmaa\nsuurilla määrillä hyödytöntä kirjallisuutta, jolloin vain arvokkaita\nhengentuotteita jäljennettiin ja jaloimmat ihmiset niitä säilyttivät;\nja kuinka helposti tehdään sitten se väärä johtopäätös, että\nhuolellisesti pyöristelty käsikirjoitus on myös arvokas hengentuote,\njoka ansaitsee joutua tuntijan ja kokoilijan omaisuudeksi ja\narvopaikalle asetetuksi.\n\nKun prinssi piakkoin aikoi matkustaa pois, oli hänen kunniakseen\njärjestetty suuret pidot. Paljon naisia lähitienoilta oli kutsuttu\nja kreivitär oli ajoissa pukeutunut. Hän oli tänä päivänä pukenut\nylleen tavallista upeamman puvun. Hiuslaite ja -koristeet olivat\nerikoisemmin valitut, hänellä oli päällään kaikki jalokivensä.\nSamaten oli vapaaherratar pannut parastansa pukeutuakseen komeasti ja\naistikkaasti.\n\nHuomatessaan, että aika kummallekin naiselle vieraita odotellessa\nkävi pitkäksi, ehdotti Philine, että kutsuttaisiin saapuville\nWilhelm, joka toivoi saavansa ojentaa valmiin käsikirjoituksensa\nja vielä lukea eräitä pikku paloja. Hän tuli ja hämmästyi sisään\nastuessaan kreivittären ulkomuotoa ja viehättävyyttä, jotka hänen\npukunsa oli tehnyt yhä enemmän silmäänpistäviksi. Hän ryhtyi naisten\npyynnöstä lukemaan, mutta luki niin hajamielisesti ja huonosti, että\nkuulijattaret, jolleivät he olisi olleet niin suopeita', olisivat\npiankin ajaneet hänet tiehensä.\n\nJoka kerta kun hän katsahti kreivittäreen, tuntui hänestä, kuin olisi\nsähkökipinä vilahtanut hänen silmiensä edessä. Häneltä alkoi lopulta\nhengitys salpautua ja lukeminen tyrehtyä. Ihana kreivitär oli aina\nhäntä miellyttänyt, mutta nyt hänestä tuntui, kuin hän ei koskaan\nolisi nähnyt mitään täydellisempää, ja niiden tuhansien eri ajatusten\nsisällys, jotka hänen sielussaan risteilivät, lienee ollut jokseenkin\nseuraava:\n\nKuinka tyhmää onkaan, että runoilijat ja niin sanotut tuntehikkaat\nihmiset usein vastustavat kauniita pukuja ja upeutta ja tahtovat\nnähdä naiset, olivatpa mitä säätyä tahansa, yksinkertaisissa,\nluonnonmukaisissa puvuissa. He moittivat kauniita pukuja\najattelematta, ettei puku ole syynä siihen, että tunnemme\nvastenmielisyyttä nähdessämme ruman tai ei aivan kauniin henkilön\nupeasti ja erikoisella huolella puettuna. Tekisi mieleni koota tänne\nkaikki maailman makumestarit ja kysyä heiltä, haluaisivatko he\nvähentää jotakin näistä laskoksista, näistä nauhoista ja pitseistä,\nnäistä röyhelöistä, kiharoista ja hohtavista kivistä. Eivätköhän\nhe pelkäisi häiritsevänsä sitä mieluista vaikutusta, joka tässä\nniin itsestään ja luonnollisena säteilee heitä vastaan? Sehän on\nluonnollista! Tarvinneeko minun sitä sanoakaan. Jos Minerva täysissä\nvarusteissa hypähti esille Juppiterin päästä, niin näyttää tämä\njumalatar täydessä pukuloistossaan astuneen keveästi esille kukan\nkuvusta.\n\nHän kohotti lukiessaan alinomaa katseensa kreivittäreen, kuin olisi\nhalunnut iäksi painaa tämän kuvan sydämeensä, ja luki silloin tällöin\nväärin joutumatta silti hämilleen, vaikka hän muutoin useinkin\njoutui aivan epätoivoon yhden sanan tai kirjaimen väärinlukemisesta,\nikäänkuin se häpeäpilkkuna olisi turmellut koko lukuillan.\n\nLukemisen lopetti hälinä, joka kuulosti siltä kuin olisi vieraita\najanut rappusien eteen. Vapaaherratar lähti pois, ja kreivitär\naikeissa sulkea avoimen kirjoituspöytänsä tarttui sormuslippaaseensa\nja asetti sormiinsa vielä eräitä sormuksia. Me eroamme pian, hän\nsanoi, kiinnittäen katseensa lippaaseen. Ottakaa vastaan muisto\nhyvältä ystävältä, joka ei mitään hartaammin halua, kuin että teidän\nhyvin kävisi. Hän otti sitten lippaasta sormuksen, jossa kristallin\nalla oli kauniisti hiuksista punottu kilpi ja joka oli koristettu\nkivillä. Hän ojensi sen Wilhelmille, joka sitä vastaanottaessaan\nsanaakaan suustaan saamatta seisoi siinä kuin maahan kiinni\nkasvaneena. Kreivitär sulki kirjoituspöydän ja istuutui sohvaansa.\n\nJa minä saan lähteä tyhjin käsin, sanoi Philine polvistuen\nkreivittären oikealle puolelle. Kas siinä mies, jolla kyllä milloin\ntahansa muulloin on suu täynnä sanoja, mutta nyt hän ei osaa edes\nänkyttää vaivaista kiitosta. Nopeasti, herrani, tehkää edes eleillä\nvelvollisuutenne, ja jollette tänään itse osaa mitään keksiä,\nmatkikaa edes minua.\n\nPhiline tarttui kreivittären oikeaan käteen ja suuteli sitä\nkiihkeästi. Wilhelm heittäytyi polvilleen, tarttui vasempaan käteen\nja painoi sen huulilleen. Kreivitär oli hämillään, mutta näytti\nsiltä, kuin tuo tunne ei olisi ollut hänelle vastenmielinen.\n\nAh! huudahti Philine, näin paljon koristeita olen kyllä nähnyt,\nmutta en vielä kenenkään naisen kantavan niitä niin arvokkaasti.\nMinkälaiset rannerenkaat, mutta myös minkälainen käsi! Minkälainen\nkaulakoriste, mutta myös minkälainen povi!\n\nVaiti, imartelija! huudahti kreivitär.\n\nOnko tuo kreivin kuva? sanoi Philine, osoittaen upeata medaljonkia,\njoka kalliissa käädyissä riippui kreivittären vasemmalla sivulla.\n\nHän on siinä sulhasena, vastasi kreivitär.\n\nOliko hän silloin näin nuori? kysyi Philine; olettehan olleet, tiedän\nminä, vasta muutamia vuosia naimisissa.\n\nTämä nuoruus on maalarin ansiota, vastasi kreivitär.\n\nHän on kaunis mies, sanoi Philine. Mutta eikö milloinkaan, hän\njatkoi, asettaen kätensä kreivittären sydämelle, tähän kätkettyyn\nlokeroon ole hiipinyt toinen kuva?\n\nOletpa todellakin uskalias, Philine! huudahti kreivitär. Olen\nhemmoittelullani sinut pilannut. Älä anna toista kertaa minun kuulla\nsellaista.\n\nJos olette suutuksissanne, olen onneton, huudahti Philine hypähtäen\nseisaalleen ja riensi ulos ovesta.\n\nWilhelm piti maailman kauneinta kätöstä vielä käsissään. Hän tuijotti\nkatsettaan kääntämättä käsivarren solkeen, jossa hän suurimmaksi\nhämmästyksekseen näki oman nimensä jalokiviset alkukirjaimet.\n\nOnko, hän kysyi nöyrästi, äskensaamassani kalliissa sormuksessa\ntodellakin teidän hiuksianne?\n\nOn, vastasi kreivitär puoleksi kuiskaten. Sitten hän rohkaisi\nmielensä ja sanoi puristaen ystävämme kättä: Nouskaa ylös ja jääkää\nhyvästi!\n\nTässä on minun nimeni! huudahti Wilhelm. Kuinka omituinen sattuma!\nHän viittasi käsivarren solkeen.\n\nKuinka? huudahti kreivitär. Ne ovat ystävättäreni nimikirjaimet!\n\nNe ovat minun nimeni alkukirjaimet. Älkää minua unhottako. Teidän\nkuvanne on häviämättömänä minun sydämessäni. Jääkää hyvästi, sallikaa\nminun paeta!\n\nHän suuteli kreivittären kättä ja aikoi nousta ylös. Mutta niinkuin\nunessa eriskummaisimmat asiat eriskummaisimmista seikoista kehittyen\nmeitä yllättävät, niin hänkin tietämättään, kuinka se tapahtui,\nhuomasi syleilevänsä kreivitärtä, hänen huulensa lepäsivät hänen\nhuuliansa vastaan ja heidän molemminpuoliset suudelmansa herättivät\nheissä autuaallisen tunnon, jota vain saamme nauttia rakkauden äsken\ntäytetyn pikarin ensiksi kuohuvasta vaahdosta.\n\nKreivittären pää lepäsi hänen olkapäällään eikä ollut aikaa\najatella ruhjottuja kiharoita eikä nauhoja. Kreivitär oli kietonut\nkäsivartensa hänen vartalonsa ympäri; Wilhelm syleili häntä\nkiihkeästi ja puristi häntä yhä uudelleen poveansa vasten. Oi, ettei\ntällainen hetki voi kestää iäti, ja voi kademielistä kohtaloa, joka\nmyös ystäviltämme keskeytti nämä lyhyet silmänräpäykset.\n\nKuinka säikähtikään Wilhelm, kuinka horteisena hän havahtikaan\nihanasta unestaan, kun kreivitär yht'äkkiä huudahtaen irtaantui\nhänestä ja kädellään tavoitti sydänalaansa.\n\nWilhelm seisoi huumaantuneena hänen edessään. Kreivitär piti toista\nkättään silmiensä edessä lausuen lyhyen vaitiolon jälkeen: Poistukaa,\nrientäkää!\n\nWilhelm seisoi siinä yhä.\n\nLähtekää luotani, hän huudahti, ja ottaen käden silmiltään ja luoden\nhäneen sanoin kuvaamattoman katseen hän lisäsi mitä herttaisimmalla\näänellä: Paetkaa minua, jos minua rakastatte.\n\nWilhelm oli ulkona huoneesta ja jälleen omassa huoneessaan, ennenkuin\nhän tiesi, missä hän oli.\n\nNuo onnettomat! Mikä erikoinen kohtalon varoitus tai sallima heidät\nerotti toisistaan?\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS KIRJA.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nLaertes seisoi mietteissään ikkunan ääressä ja katseli käsivarteensa\nnojaten ulos kedolle. Philine hiipi poikki suuren salin hänen\nluoksensa ja nojautuen ystäväänsä vasten ryhtyi tekemään pilaa hänen\nvakavuudestaan.\n\nÄlä naura! sanoi Laertes. On hirveätä, kuinka aika kuluu, kaikki\nmuuttuu ja kuinka kaikella on loppunsa! Katso vain! Tuossa oli vielä\näsken kaunis leiri. Kuinka hauskoilta näyttävätkään teltat! Mikä\nelämä ja ilo siellä vallitsikaan! Kuinka huolellisesti vartioitiin\nkoko piirikuntaa! Ja nyt on kaikki yhdellä kertaa kadonnut. Vain\nlyhyen aikaa tallattu tanner ja kaivetut keittokuopat vielä ovat\nsen jälkiä osoittamassa. Sitten kaikki pian kynnetään nurin ja vain\njoidenkuiden vanhojen ihmisten aivoissa kummittelee sitten vielä,\nettä tässä seudussa on oleskellut monituhatlukuinen joukko rohkeita\nsotureita.\n\nPhiline alkoi laulaa ja pyöritellä ystäväänsä tanssissa salin\nlattialla. Kun emme voi, hän huudahti, juosta ajan perästä, kun se\nkerran on ohi, on meidän sitä kunnioittaminen iloisesti ja soreasti\nkauniina jumalattarena sen kulkiessa ohitsemme. He olivat tuskin\ntehneet muutamia pyörähdyksiä, kun rouva Melina kulki läpi salin.\nPhiline oli siksi ilkeämielinen, että pyysi hänetkin tanssiin ja\nsiten muistutti häntä siitä ruumiin epämuotoisuudesta, minkä raskaus\noli aiheuttanut.\n\nKunpa minun ei, sanoi Philine hänen selkänsä takana, enää tarvitsisi\nnähdä siunatussa tilassa olevaa naista!\n\nHänpä on siunattu, sanoi Laertes.\n\nMutta se tekee hänet niin rumaksi. Oletko nähnyt, kuinka lyhyeksi\nkäyneen hameen etupoimu viipottaa ja aina puskee edellä, kun hän\nliikkuu? Hän ei osaa rahtuakaan pitää huolta ulkomuodostaan ja\npeitellä tilaansa.\n\nOdottakaamme hieman, sanoi Laertes, aika on kyllä tuleva avuksi.\n\nOlisi kuitenkin toki kauniimpaa, huudahti Philine, jos lapsia\nravistettaisiin puiden oksilta.\n\nVapaaherra astui sisään ja lausui heille muutamia ystävällisiä sanoja\nkreivin ja kreivittären nimessä, jotka olivat anivarahin matkustaneet\npois, sekä antoi heille eräitä lahjoja. Hän meni sitten Wilhelmin\nluo, joka sivuhuoneessa hommaili Mignonin kanssa. Lapsi oli ollut\nerittäin ystävällisellä ja mielistelevällä päällä, kysellyt Wilhelmin\nvanhempia, sisaruksia ja sukulaisia ja siten muistuttanut häntä hänen\nvelvollisuudestaan antaa omaisilleen joitakin tietoja itsestään.\n\nJäähyväistervehdyksen ohella vapaaherra vakuutti Wilhelmille,\nkuinka erinomaisen tyytyväinen kreivi oli ollut häneen, hänen\nnäyttelemiseensä, hänen runotuotteisiinsa ja teatteripuuhiinsa. Tämän\nmielenlaadun todisteeksi hän otti esille kukkaron, jonka kauniin\nkudoksen läpi hohti uusien kultarahojen hurmaava väri. Wilhelm astui\naskelen takaperin ja kieltäytyi sitä vastaanottamasta.\n\nPitäkää tätä lahjaa, jatkoi vapaaherra, korvauksena ajastanne,\ntunnustuksena vaivannäöstänne älkääkä palkintona lahjoistanne.\nJos lahjamme meille tuottavat hyvän nimen ja ihmisten suosion, on\nkohtuullista, että me ahkeruudella ja ponnistuksilla samalla hankimme\nkeinot tarpeidemme tyydyttämiseen, kun me nyt kerran emme ole pelkkää\nhenkeä. Jos olisimme kaupungissa, jossa kaikkea on saatavissa,\nolisi tämä pieni summa vaihdettu kelloon, sormukseen tai johonkin\nmuuhun. Mutta nyt annan taikasauvan suoraan käsiinne. Hankkikaa\nsillä itsellenne sellainen arvoesine, mikä teitä enimmin miellyttää\nja hyödyttää, ja säilyttäkää se meidän muistonamme. Sen ohella\npitäkää kukkaro kunniassa. Naiset ovat sen itse kutoneet, ja heidän\ntarkoituksensa oli antaa kuoren avulla sisällykselle mitä mieleisin\nmuoto.\n\nSuokaa anteeksi, vastasi Wilhelm, minun neuvottomuuteni ja\nepäilykseni ottaa vastaan tämä lahja. Se tuhoaa, niin sanoakseni,\nsen vähän, mitä olen tehnyt, ja ehkäisee hauskojen muistojeni vapaan\nleikin. Raha on ihana asia, milloin jollekin on annettava lopputili,\nenkä soisi, että teidän kreivillisen huoneenne muistossa minun tilini\nolisi poispyyhitty.\n\nNäin ei ole laita, vastasi vapaaherra. Mutta ollessanne itse\nhienotunteinen ette vaatine, että kreivin on tunnettava itsensä\nyksinomaan velalliseksenne, hänen, jolle on suurin kunnianasia olla\nhuomaavainen ja oikeamielinen. Häneltä ei ole jäänyt huomaamatta,\nkuinka paljon olette nähnyt vaivaa ja kuinka olette kokonaan\nomistanut aikanne hänen tarkoitusperiensä toteuttamiseen, niin, hän\ntietää, että jouduttaaksenne eräitä toimenpiteitä ette säästänyt\nomia varojanne. Kuinka voin jälleen tulla hänen eteensä, jollen osaa\nhänelle vakuuttaa, että hänen tunnustuksensa on tuottanut teille iloa.\n\nJos saisin ajatella vain itseäni, jos saisin noudattaa vain omia\ntunteitani, vastasi Wilhelm, niin itsepintaisesti kieltäytyisin\nkaikesta huolimatta ottamasta vastaan tätä lahjaa, niin kaunis ja\nkunniakas kuin se onkin. Mutta en kiellä, että se, samalla hetkellä\nkuin se minut saattaa pulaan, vapauttaa minut pulasta, jossa tähän\nasti olen ollut omaisiini nähden ja joka minulle on tuottanut\nmonta hiljaista huolta. En ole rahojani enkä aikaa, joista minun\non tehtävä tili, parhaimpani mukaan käyttänyt. Nyt herra kreivin\njalomielisyys tekee minulle mahdolliseksi hyvällä uskalluksella\nilmoittaa omaisilleni siitä menestyksestä, johon tämä omituinen\nsyrjäharppaus minut on johtanut. Hienotunteisuuden, joka meitä\nherkkänä omanatuntona tällaisissa tilaisuuksissa varoittaa, tahdon\nuhrata korkeamman velvollisuuden hyväksi, ja voidakseni rohkeasti\nastua isäni silmien eteen seison häpeissäni teidän edessänne.\n\nOn merkillistä, vastasi vapaaherra, kuinka ihminen epäröi ottaa\nvastaan rahaa ystäviltä ja suosijoilta, joilta kiitollisena ja\nilolla ottaisi vastaan minkä muun lahjan tahansa. Ihmisluonnolle on\nominaista herättää tällaisia epäilyksiä ja niitä huolellisesti pitää\nvireillä.\n\nEikö niin ole laita kaikkien kunniaa koskevien seikkojen? kysyi\nWilhelm.\n\nNiinpä kyllä, vastasi vapaaherra, ja muiden ennakkoluulojen. Emme\nhalua niitä poiskitkeä, jottemme ehkä juurisi irti myös jaloja\nkasveja. Olen aina iloinen, milloin näen ihmisten oivaltavan sen\nrajan, minkä yläpuolelle voi ja tulee asettautua, ja minä ajattelen\nmielihyvällä kertomusta siitä henkevästä runoilijasta, joka erästä\nhoviteatteria varten valmisti eräitä kappaleita, mitkä saavuttivat\nhallitsijan täyden tyytyväisyyden. Minun täytyy antaa hänelle\nhuomattava palkinto, sanoi jalomielinen ruhtinas. Otettakoon selkoa,\nilahduttaako häntä jokin arvoesine, vai halveksiiko hän ottaa vastaan\nrahaa. Leikilliseen tapaansa runoilija vastasi toimensaaneelle\nhoviherralle: Kiitän vilpittömästi armollisista aikomuksista; kun\nkeisari joka päivä ottaa meiltä rahaa, en ymmärrä, miksi minun\ntulisi hävetä ottaa vastaan rahaa häneltä. Vapaaherran tuskin\nlähdettyä huoneesta Wilhelm laski innoissaan rahat, jotka hän\naavistamatta ja, kuten hän luuli, ansaitsematta oli saanut. Näytti\nsiltä kuin kullan arvo ja merkitys, jotka opimme tuntemaan vasta\nmyöhemmällä ikäkaudella, olisivat aavistuksellisesti ensi kertaa\nhänelle ilmenneet kauniisti välkkyvien rahojen siinä pyöriessä\nesille koreasta kukkarosta. Hän laski tilinsä ja huomasi, että\nhänellä, varsinkin kun Melina oli heti luvannut maksaa takaisin\nsaamansa lainan, oli kassassa yhtä paljon, vieläpä enemmänkin kuin\ntuona päivänä, jolloin Philine sai häneltä houkutelluksi ensimmäisen\nkukkavihon. Salaisella tyydytyksellä hän ajatteli hengenlahjojaan\nja hieman ylpeänä menestystä, joka häntä oli ohjannut ja seurannut.\nHän tarttui nyt luottamuksella kynään kirjoittaakseen kirjeen,\njonka samalla tuli vapauttaa kotiväki kaikesta huolesta ja saattaa\nhänen tähänastinen menettelynsä mitä parhaimpaan valoon. Hän\nvältti suoranaista selontekoa ja antoi vain viittaavin ja hämärin\nsanoin arvata, mitä hän ehkä oli matkoillaan saanut kokea. Hänen\nmatkakassansa hyvä tila, raha-ansio, jonka hän lahjoillansa oli\nsaanut, isoisten suosio, naisten rakkaus, tutustuminen laajoihin\npiireihin, hänen ruumiillisten ja henkisten taipumustensa\nkehittyminen, tulevaisuuden toiveet muodostivat ihmeellisen utukuvan,\njota kummallisempaa ei edes kangastus olisi voinut aikaansaada.\n\nTässä onnellisessa innostuksessaan hän kirjeen suljettuaan syventyi\npitkään yksinpuheluun, jossa hän kävi läpi kirjeensä sisällyksen\nja loi silmiensä eteen toimeliaan ja tärkeäarvoisen tulevaisuuden.\nTapaamiensa jalojen soturien esimerkki oli häntä innostanut,\nShakespearen runous oli hänelle avannut uuden maailman, ja kauniin\nkreivittären huulilta hän oli itseensä imenyt sanoin kuvaamattoman\nhehkun. Tämä kaikki ei voinut, ei saanut jäädä vaille tehoaan.\n\nTallimestari astui sisään kysyen, olivatko he jo saaneet tavaransa\npakatuiksi. Melinaa lukuunottamatta ei kukaan valitettavasti ollut\nsitä ajatellut. Nyt oli kiireesti lähdettävä matkaan. Kreivi oli\nluvannut koko seurueelle kyydin muutaman päivänmatkan päähän. Hevoset\nolivat jo valmiina, eikä niitä voitu kauaksi aikaa luovuttaa.\nWilhelm tiedusteli matka-arkkuaan; rouva Melina oli ottanut sen\nkäytettäväkseen. Ystävämme vaati rahojansa; herra Melina oli ne\nsälyttänyt suurella huolella alimmaksi matka-arkkuun. Philine sanoi:\nMinulla on omassani vielä tilaa, otti Wilhelmin vaatteet ja käski\nMignonin tuoda muut tavarat perästä. Wilhelmin oli, joskin vastoin\ntahtoaan, tähän mukauduttava.\n\nMatkatavaroita sälytettäessä ja valmistuksia tehtäessä Melina\nlausui: En pidä siitä, että me matkustamme kuin mitkäkin\nnuorallatanssijat ja markkinahuijarit. Toivoisin, että Mignon pukisi\npäällensä naisenvaatteet ja että harpunsoittaja kaikessa kiireessä\nleikkauttaisi partansa. Mignon painautui kiinni Wilhelmiin sanoen\nkiihkeästi: Olen poika, en tahdo olla tyttö! Vanhus oli vaiti.\nPhiline käytti tilaisuutta lausuakseen korkean suosijansa, kreivin,\nomituisuuksista hullunkurisia huomautuksia. Jos harpunsoittaja\nleikkaa partansa, tokaisi Philine, ommelkoon hän sen heti nauhaan\nkiinni ja säilyttäköön sen visusti, jotta hän sen voi heti ottaa\njälleen esille, niin pian kuin hän jossakin maailman kolkassa tapaa\nherra kreivin, sillä tämä parta se vain on hänelle tuottanut tuon\nkorkean herran armollisen suosion.\n\nPhiline pantiin tiukalle siitä, mitä hän oli lausunut, ja häneltä\nvaadittiin selitystä näihin merkillisiin sanoihin. Hän antoi silloin\ntietää seuraavaa: Kreivillä on se luulo, että illusioni paljoa\nparemmin säilyy, jos näyttelijä jokapäiväisessäkin elämässään\nedelleen näyttelee osaansa ja säilyttää naamionsa. Siitä syystä hän\noli pedantille niin suopea ja hänen mielestään oli paikallaan, että\nharpunsoittaja piti tekopartaansa ei ainoastansa iltaisin näyttämöllä\nvaan myös alituisesti päivisin, ja hän oli erittäin mielissään siitä,\nettä naamioitus näytti niin luonnolliselta.\n\nToisten tehdessä pilaa tästä harhakäsityksestä ja kreivin omituisista\nmielipiteistä vei harpunsoittaja Wilhelmin syrjemmälle, sanoi\nhänelle jäähyväiset ja pyysi kyyneleet silmissä, että hän saisi heti\nlähteä. Wilhelm koetti häntä lohdutella vakuuttaen puolustavansa\nhäntä kaikkia vastaan, niin ettei kukaan saisi häneltä suortuvaakaan\ntaivuttaa, saatikka vastoin hänen tahtoaan poikkileikata.\n\nVanhus oli erittäin liikutettu, ja hänen silmissään hehkui\nkummallinen tuli. Tämä ei ole se syy, joka minut pakottaa lähtemään.\nJo kauan olen hiljaisuudessa moittinut itseäni, että olen viipynyt\nluonanne. Minun ei tulisi mihinkään pysähtyä, sillä onnettomuus\nsaavuttaa minut ja vahingoittaa niitä, jotka minuun liittyvät. Teidän\non syytä pelätä mitä pahinta, jollette päästä minua menemään, mutta\nälkää minulta kyselkö; en kuulu itselleni, en voi jäädä.\n\nKenelle kuulut? Kenellä voi olla sellainen valta ylitsesi?\n\nHerrani, antakaa minun säilyttää hirvittävä salaisuuteni ja päästäkää\nminut vapaaksi! Kosto, joka minua ajaa takaa, ei ole maallisen\ntuomarin vallassa. Olen säälimättömän kohtalon vallassa; en voi, en\nsaa jäädä!\n\nSiinä tilassa, jossa sinut nyt näen, en totisesti päästä sinua.\n\nOn katalaa teitä kohtaan, hyväntekijäni, jos epäröin. Olen turvassa\nluonanne, mutta te olette vaarassa. Te ette tiedä, ketä luonanne\nhellitte. Olen syyllinen, mutta onnettomampi kuin syyllinen. Minun\nläsnäoloni karkoittaa onnen, ja hyvä teko käy voimattomaksi siellä,\nminne saavun. Pakoilla ja harhailla minun tulisi, ettei minua\nsaavuttaisi onneton kohtaloni, joka minua ajaa takaa hitaasti ja\nverkalleen ja ainoastansa silloin näyttäytyy, kun aion laskea pääni\nalas levähtääkseni. Suurempaa kiitollisuutta en voi osoittaa kuin\nlähtemällä luotanne.\n\nKummallinen ihminen! Sinä voit yhtä vähän riistää minulta\nluottamukseni sinuun kuin toivon nähdä sinut onnellisena. En aio\ntunkeutua taikauskosi salaisuuksiin; mutta jos elät ihmeellisten\nsyysuhteiden ja enteiden aavistuksessa, niin sanon lohdutukseksesi\nja rohkaistakseni sinua: liity minun onneni hoiviin ja saamme nähdä,\nkumpiko kohtalotar, sinunko musta vai minunko valkea, on voimakkaampi!\n\nWilhelm käytti tätä tilaisuutta sanoakseen hänelle vielä\nlohdutuksensanoja, sillä hän oli jo jonkun aikaa luullut huomanneensa\nkummallisen seuralaisensa henkilöksi, joka joko sattuman kautta tai\nkohtalon määräyksestä oli saanut kannettavakseen suuren syyllisyyden\nja laahasi sen muistoa aina mukanaan. Vielä muutama päivä sitten\nWilhelm oli kuunnellut hänen lauluansa ja tarkoin pannut merkille\nseuraavat säkeet:\n\n    Ja ääret aamun räikkähän\n    kuin lieskameri hälle hohtaa,\n    ja kuva kaiken kauniin maailman\n    luhistuin rikollista päätä kohtaa.\n\nSanoipa vanhus mitä tahansa, Wilhelmillä oli aina vahvemmat\nvastaväitteet puolellaan, hän osasi kaiken kääntää parhain päin,\nosasi puhua niin oikeamielisesti, sydämellisesti ja lohduttavasti,\nettä vanhuskin näytti jälleen elpyvän ja luopuvan päähänpistoistaan.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nMelinalla oli toiveita saada seurueineen esiintyä eräässä pienessä,\nmutta hyvin varakkaassa kaupungissa. He olivat jo saapuneet siihen\npaikkaan, jonne kreivin hevoset heidät olivat kuljettaneet,\nja ryhtyivät tiedustelemaan toisia vaunuja ja hevosia, joilla\npääsisivät edelleen. Melina oli ottanut huolekseen kuljetushommat ja\nosoittautui muutoin tapansa mukaan erittäin kitsaaksi. Wilhelmillä\nsitävastoin oli taskussaan kreivittären hohtavat dukaatit, joita hän\nkatsoi olevansa täysin oikeutettu käyttämään ilonpitoon, unohtaen\nmerkinneensä ne siihen komeaan tilinpäätökseen, jonka hän omaisilleen\noli lähettänyt.\n\nHänen ystävänsä Shakespeare, jonka hän suurella ilolla myös tunnusti\nkummikseen ja sitä kernaammin nyt kantoi Wilhelmin nimeä, oli hänet\ntutustuttanut prinssiin, joka jonkun aikaa oleskelee alhaisessa,\njopa suorastaan huonossa seurassa ja jalosta luonteestaan huolimatta\nnauttii aistillisten seikkailijain raakuuksista, hävyttömyyksistä ja\ntyperyyksistä. Hänelle oli mitä tervetullein tällainen ihanne, johon\nhän voi verrata nykyistä asemaansa, ja itsepetos, johon hän tunsi\nmelkein vastustamatonta halua, oli hänelle täten äärettömän paljon\nhelpompaa.\n\nHän alkoi nyt ajatella pukuaan. Hän huomasi, että liivi, jonka päälle\nhätätilassa voi heittää lyhyen levätin, oli matkailijalle erittäin\nsopiva pukine. Pitkät neulotut housut ja pari paulakenkiä olivat\nhänen mielestään oikea jalankulkijan vaatetus. Sitten hän hankki\nitselleen kauniin silkkivyöhikön, jonka hän ensin kietoi ympärilleen\nmuka sillä tekosyyllä, että se pitäisi uumenet lämpiminä. Sitävastoin\nhän vapautti kaulansa sidenauhan kahleista ja antoi kiinnittää\npaitaansa muutamia palttinaviilekkeitä, jotka kuitenkin sattuivat\ntulemaan liian leveät ja muistuttivat aivan vanhanaikaista kaulusta.\nKaunis silkkinen kaulaliina, tuo Marianelta pelastettu muisto, oli\nvain kevyesti solmittuna palttinaröyhelön alla. Kirjavalla nauhalla\nja isolla sulalla koristettu pyöreä hattu teki naamioituksen\ntäydelliseksi.\n\nNaiset vakuuttivat, että tämä puku sopi hänelle erinomaisen hyvin.\nPhiline oli siihen aivan hurmaantunut ja pyysi saada hänen hiuksensa,\njotka hän ihannettaan paremmin matkiakseen oli armotta leikkauttanut\npoikki. Philinen liehakoiminen sattui kohdalleen, ja ystävämme,\njoka anteliaisuudellaan oli saavuttanut oikeuden kohdella toisia\nprinssi Harryn tavoin, oli itse pian täydestä halusta neuvomassa ja\nedistämässä iloisia kujeita. Miekkailtiin, tanssittiin, keksittiin\nkaikenlaisia leikkejä ja täydellä riemulla nautittiin runsain mitoin\nsitä viinintapaista, jota oli satuttu saamaan, ja Philine vaani\ntässä hummauksessa sitä irstailevaa sankaria, josta ystävämme hyvä\nsuojelushenki pitäköön huolen.\n\nErikoisesti suosittu huvitus, jolla seurue vietti aikaansa, oli\nkulloinkin tilapäisesti sommiteltu leikki, jossa he matkivat\ntähänastisia suosijoitaan ja hyväntekijöitään ja tekivät\nheistä pilaa. Muutamat heistä olivat visusti panneet merkille\nylhäisten henkilöiden ulkonaisen esiintymisen omituisuudet,\nja näiden jäljitteleminen herätti seurueessa mitä vilkkaimpia\nsuosionosoituksia, ja kun Philine kokemustensa salaisesta arkistosta\ntoi esille eräitä rakkaudentunnustuksia, joita hänelle oli tehty,\noltiin pakahtua naurusta ja vahingonilosta. Wilhelm moitti heidän\nkiittämättömyyttään. Mutta hänelle vastattiin, että he sen, mitä\nlinnassa olivat saaneet, olivat työllään riittävästi ansainneet\nja ettei heitä, jotka omasta mielestään olivat oivallista väkeä,\noltu kohdeltu ansion mukaan. Valitettiin, kuinka vähän heille oli\nosoitettu kunnioitusta, kuinka heitä oli halveksittu. Pilkanteko,\nleikinlasku ja matkiminen alkoi jälleen, ja sävy kävi yhä\nkatkerammaksi ja kohtuuttomammaksi. Toivoisin, sanoi Wilhelm, ettei\nteidän lauseistanne kuultaisi läpi kateus eikä itserakkaus ja että\nkatselisitte noita henkilöitä oikealta näkökannalta. On omituinen\nseikka, että syntymänsä nojalla tulee asetetuksi ylhäiselle paikalle\ninhimilliseen yhteiskuntaan. Kenelle perityt rikkaudet ovat antaneet\ntäydelleen huolettoman toimeentulon, ken, jos niin saan sanoa,\nnuoruudesta pitäen on nähnyt runsaasti ympärillään kaikkea, mitä\nihmisoloon kuuluu, hän tottuu pitämään näitä etuja ensimmäisenä\nja suurimpana asiana eikä hän oivalla luonnon runsailla lahjoilla\nvarustaman ihmisen arvoa. Ylhäisten käyttäytyminen alhaisempia ja\nmyöskin toisiansa kohtaan on ulkonaisten etujen mukaan sovitettu; he\nsallivat kunkin loistaa arvonimellään ja -asteellaan, puvuillaan ja\najopeleillään, mutta ei vain ansioillaan.\n\nNämä sanat herättivät seurueessa rajatonta mieltymystä. Pidettiin\ninhoittavana, että ansiokkaan miehen aina täytyi olla alakynnessä ja\nettä ylhäisessä maailmassa luonnollinen ja avomielinen seurustelu\noli aivan outo. Tästä viimeksimainitusta seikasta heille riitti\npuheenaihetta loppumattomiin.\n\nÄlkää heitä siitä moittiko, huudahti Wilhelm, vaan pikemmin\nsurkutelkaa! Sillä siitä onnesta, jota me pidämme korkeimpana ja\njoka virtaa ihmisluonnon sisäisistä aarteista, heillä harvoin on\nselvää tuntoa. Vain meidän köyhien, jotka omistamme vähän tai emme\nmitään, on suotu runsain määrin nauttia ystävyyden onnea. Me emme\nvoi rakkaitamme armonosoituksilla korottaa, emme suosiollamme heitä\nedesauttaa emmekä lahjoilla onnellistuttaa. Meillä ei ole muuta\nkuin oma itsemme. Tämä koko oma itsemme meidän on annettava ja, jos\nmieli sillä olla jotakin arvoa, tämä aarre taattava toisillemme\nikiomaksi. Mikä nautinto, mikä onni antajalle ja vastaanottajalle!\nKuinka autuaalliseen tilaan saattaakaan meidät uskollisuus! Se antaa\nlyhyen tuokion kestävälle ihmiselämälle taivaallisen varmuuden; se on\nrikkautemme peruspääoma.\n\nMignon oli Wilhelmin puhuessa hiipinyt hänen luokseen ja kietoen\nhennot käsivartensa hänen ympärilleen seisoi siinä pää painettuna\nhänen rintaansa vasten. Wilhelm laski kätensä lapsen pään päälle\nja jatkoi: Kuinka helppoa onkaan isoisen voittaa ihmisten mielet!\nKuinka helposti valloittaakaan hän heidän sydämensä! Ystävällinen,\nsovitteleva, edes jonkin verran inhimillinen kohtelu tekee\nihmeitä, ja kuinka paljon onkaan hänellä keinoja pitää ominaan\nkerran valloittamansa sydämet. Meikäläisten kesken tämä kaikki on\nharvinaisempaa ja vaikeampaa, ja kuinka luonnollista onkaan, että\nme sitä, mitä ansaitsemme ja aikaansaamme, pidämme suuremmassa\narvossa. Kuinka liikuttavia esimerkkejä onkaan palvelijoista,\njotka ovat uhrautuneet isäntiensä edestä. Kuinka kauniisti onkaan\nShakespeare heitä kuvannut! Uskollisuus on tässä tapauksessa jalon\nsielun pyrkimys päästä jalon sielun, itseänsä suuremman kaltaiseksi.\nPysyvällä uskollisuudella ja rakkaudella palvelija tulee herransa\nkaltaiseksi, joka muutoin on oikeutettu pitämään häntä vain\npalkattuna orjanaan. Niin, nämä hyveet ovat vain alhaista säätyä\nvarten; hän ei voi tulla niitä ilman toimeen ja ne sopivat hänelle\nhyvin. Ken voi ostaa itsensä vapaaksi, joutuu helposti kiusaukseen\nolla osoittamatta edes kiitollisuuttakaan. Niin, tässä mielessä uskon\nvoivani väittää, että isoisella voi kyllä olla ystäviä, mutta ettei\nhän voi olla ystävä. Mignon painautui yhä lujemmin häntä vastaan.\nAivan niin, vastasi eräs joukosta, emme tarvitse heidän ystävyyttään\nemmekä ole sitä koskaan pyytäneet. Heiltä odottaisi vain, että he\nparemmin ymmärtävät taiteita, joita he kuitenkin tahtovat suojella.\nKun me parhaimmin näyttelemme, ei meitä kukaan kuunnellut; kaikki oli\npelkkää puolueellisuutta. Se, jolle oltiin suosiollisia, miellytti,\nja sille ei oltu suosiollisia, joka sitä olisi ansainnut. Kuinka\nusein se, mikä oli typerää ja tyhjänpäiväistä, saikaan osakseen\nhuomiota ja suosionosoituksia.\n\nJos jätän huomioonottamatta, sanoi Wilhelm, vahingonilon ja ivan\nosuuden, niin mielestäni käy taiteessa niinkuin rakkaudessa. Kuinka\nvoi maailmanmies elämän humussa ylläpitää sitä sisäistä elämää, jota\ntaiteilijan täytyy elää, jos hänen mieli luoda jotakin täydellistä,\nja joka ei saa sillekään olla vieras, joka tahtoo sen verran tajuta\ntaideluomaa, kuin taiteilijan kannalta on suotavaa ja toivottavaa.\n\nUskokaa minua, ystäväni, lahjoista on sanottava samaa kuin hyveestä:\nsitä on rakastettava sen oman itsensä vuoksi, tai siitä kokonaan\nluovuttava. Ja niille ei kummallekaan anneta tunnustusta ja palkkaa\nmuutoin kuin milloin niitä voi salassa harjoittaa kuin jotakin\nvaarallista salaoppia.\n\nEnnenkuin joku taiteen tuntija sattuu meikäläisen keksimään, voi\nkuolla nälkään, huudahti joku nurkasta.\n\nEipä niinkään ensi hädässä, vastasi Wilhelm. Olen huomannut, että\nniin kauan kuin ihminen elää ja liikkuu, hän aina löytää elatuksensa,\njoskaan se ei ole mahdollisimman runsas. Ja mitä valittamisen syytä\nteillä on? Eikö meitä ole, juuri kun olomme näytti tukalimmalta,\nhyvin hoidettu ja kestitty? Ja nyt, kun meiltä ei vielä mitään\npuutu, olemmeko ryhtyneet panemaan tikkua ristiin harjoitellaksemme\nja pyrkiäksemme edes hieman kehittymään? Me puuhailemme\nasiaankuulumattomissa ja kuten koululapset lykkäämme luotamme kaiken,\nmikä vain voisi muistuttaa meitä meidän osiemme lukemisesta.\n\nTodellakin, sanoi Philine, se on anteeksiantamatonta! Valitkaamme\nnäytelmäkappale ja ryhtykäämme sitä heti esittämään. Kunkin on\npantava parastansa, kuin hän olisi suuren kuulijakunnan edessä.\n\nEi siekailtu kauan; kappale määrättiin. Se oli yksi niistä, jotka\nniihin aikoihin Saksassa herättivät suurta suosiota ja nyt ovat\nnäyttämöltä kadonneet. Toiset viheltelivät jotakin sinfoniaa,\nkukin koetti kaikessa kiireessä palauttaa muistiinsa oman osansa,\naloitettiin ja kappale näyteltiin mitä huolellisimmin alusta loppuun\nja todellakin odottamattoman hyvin. He taputtivat käsiään toinen\ntoiselleen; oli harvoin suoriuduttu niin hyvin.\n\nKun harjoitus oli lopussa, olivat he erittäin iloissaan sekä hyvin\nkäytetystä ajasta että sen vuoksi, että kullakin oli erikoisesti\nsyytä olla tyytyväinen itseensä. Wilhelm lauloi heidän ylistystään,\nja seurustelu oli hilpeää ja iloista.\n\nTe saisitte nähdä, huudahti ystävämme, kuinka pitkälle varmasti\npääsisimme, jos me tällä tavoin jatkaisimme harjoituksiamme ja\njollemme velvollisuuden vuoksi ja ammattimaisesti pysähdy vain\nkoneelliseen ulkoaoppimiseen, harjoitteluun ja näyttelemiseen.\nKuinka ansaitsevatkaan säveltaiteilijat suuremman kiitoksen, kuinka\nsuuri onkaan heidän nautintonsa, kuinka säntillisiä he ovatkaan,\nkun he yhdessä pitävät harjoituksiaan! Kuinka suurella huolella he\nvirittävätkään soittimiaan, kuinka tarkoin he noudattavatkaan tahtia,\nkuinka herkästi he osaavatkaan ilmaista sävelen eri voimasuhteet! Ei\nkenellekään pälkähdä päähän toisen esittäessä soolokohtaa hankkia\nitselleen kunniaa voimakasäänisellä säestyksellä. Jokainen koettaa\nsoitossaan noudattaa säveltäjän henkeä ja tarkoitusta, ja jokainen\nhyvin ilmehtiä sen paljon tai vähän, mikä hänelle on suoritettavaksi\nannettu. Eikö meidänkin tulisi käydä tehtäväämme käsiksi yhtä\nsäntillisesti ja yhtä henkevästi, koskapa me harjoitamme taidetta,\njoka on paljoa arkaluontoisempi kuin mikä musiikin laji tahansa\nja koskapa me olemme kutsutut hyvällä aistilla ja huvittavasti\nesittämään ihmisten tavallisimpia ja harvinaisimpia tekoja ja\ntunteita? Voiko mikään olla iljettävämpää kuin hutiloiminen\nharjoituksissa ja antautuminen oikun ja onnen varaan itse\nnäytäntötilaisuudessa? Meidän tulisi pitää suurimpana onnenamme ja\nilonamme toisiimme sopeutumista ja toistemme miellyttämistä ja vain\nsiinä määrin antaa arvoa yleisön suosionosoituksille kuin me niin\nsanoakseni keskuudessamme olisimme ne itsellemme taanneet. Miksi\non kapellimestari varmempi soittokunnastaan kuin teatterinjohtaja\nnäytelmästään? Siitä syystä, että ensinmainitussa jokaisen täytyy\nhävetä tekemäänsä erehdystä, joka loukkaa ulkonaista korvaa;\nmutta harvoinpa olen nähnyt näyttelijän tunnustavan ja häpeävän\nanteeksiannettavia ja anteeksiantamattomia virheitä, jotka ilkeästi\nloukkaavat sisäistä korvaa! Soisinpa vain, että näyttämö olisi\nyhtä kapea kuin nuorallatanssijan köysi, ettei kukaan taitamaton\nuskaltaisi sille astua, sen sijaan että nyt kuka tahansa tuntee\nolevansa kylliksi kykenevä sillä tepastelemaan.\n\nSeurue otti suosiollisesti vastaan tämän purkauksen, sillä kukin oli\nvakuutettu siitä, ettei se voinut koskea häntä, kun jokainen vielä\näsken toisten rinnalla oli niin oivallisesti tehtävänsä suorittanut.\nPäinvastoin sovittiin siitä, että samassa mielessä kuin nyt alkaessa\nolisi toverillinen yhteistyö vallitseva tällä kiertuematkalla ja\nvastedeskin, jos koossa pysyttäisiin. Todettiin vain, että koska tämä\nkaikki oli hyvän tuulen ja vapaan tahdon varassa, ei siihen pitäisi\nminkään teatterinjohtajan saada sekaantua. Pidettiin itsestään\nselvänä, että hyvien ihmisten kesken tasavaltainen muoto olisi paras.\nVaadittiin, että johtajan toimen tuli kulkea näyttelijältä toiselle,\nhänet olisi kulloinkin valittava ja hänen rinnallaan tulisi aina olla\njonkinlainen pieni senaatti. He olivat tähän ajatukseen siinä määrin\nihastuneet, että he tahtoivat sen heti paikalla saada toteutetuksi.\n\nMinulla ei ole mitään sitä vastaan, sanoi Melina, jos te matkalla\nollessamme tahdotte tehdä tuollaisen kokeen. Minä luovun\njohtajantoimestani mielelläni, kunnes saavumme määräpaikkaan.\nHän halusi täten säästää ja vyöryttää erinäiset menot pienen\ntasavallan tai väliaikaisen johtajan vastattaviksi. Nyt ryhdyttiin\ninnolla pohtimaan, kuinka uuden valtion muoto olisi parhaiten\njärjestettävissä.\n\nTästä tulee vaeltava valtakunta, sanoi Laertes; meillä ei ainakaan\ntule olemaan mitään rajariitoja. Käytiin heti asiaan käsiksi ja\nvalittiin Wilhelm ensimmäiseksi johtajaksi. Senaatti asetettiin,\nnaiset saivat puhe- ja äänivallan, lakeja ehdotettiin, hylättiin\nja hyväksyttiin. Aika kului huomaamatta tässä leikissä, ja kun se\nvietettiin hupaisasti, luultiin myös todella saadun aikaan jotakin\nhyödyllistä ja tällä uudella järjestysmuodolla avatuksi uusia\nmahdollisuuksia kotimaiselle näyttämölle.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nNähdessään seurueen näin hyvällä tolalla Wilhelm toivoi voivansa\nkeskustella sen kanssa kappaleiden runollisista ansioista. Ei riitä,\nhän sanoi heille heidän kokoonnuttuaan taas seuraavana päivänä, että\nnäyttelijä silmäilee kappaletta noin vain pinnalta käsin, arvostelee\nensimmäisen vaikutelman nojalla ja harkitsematta julistaa, mitenkä\nkappale häntä miellyttää tai on miellyttämättä. Tämä on kyllä\nsallittua katselijalle, joka tahtoo saada vaikutelmia ja huvia, mutta\nei varsinaisesti arvostella. Näyttelijän sitävastoin tulee osata\ntehdä tiliä kappaleesta ja kiitoksensa ja moitteensa perusteista,\nja kuinka tämä kävisi päinsä, jollei hän osaa tunkeutua tekijän\nantamaan sisällykseen ja siihen, mitä tämä on tahtonut sanoa? Olen\nnäinä päivinä omassa itsessäni erikoisesti huomannut tuon vian, että\nnäytelmäkappaletta arvostellaan yhden osan mukaan, että katsellaan\nyhtä osaa yksinään eikä kappaleen kokonaisuuteen kuuluvana, ja\nsiksipä kertoisin teille seuraavan esimerkin, jos haluatte minua\nsuosiollisesti kuunnella.\n\nTe tunnette Shakespearen vertojaan vailla olevan Hamletin siitä\nlukuesityksestä, joka teille jo linnassa tuotti mitä suurinta\nnautintoa. Me päätimme näytellä tämän kappaleen ja olin, tietämättä\nmitä tein, ottanut itselleni prinssin osan. Luulin että sitä\nparhaiten tutkisin siten, että aloin ulkoa opetella voimakkaimpia\nkohtia, yksinpuheluja ja niitä kohtauksia, joissa sielun voimalla,\nhengen kohoutumisella ja innolla on vapain liikkumisala ja joissa\nsielunliikkeet voivat saada tunnetta uhkuvan ilmaisun.\n\nMinä luulin myös vasta oikein tunkeutuvani osan henkeen ottamalla\nikäänkuin itse omille hartioilleni syvän raskasmielisyyden taakan ja\ntämän painon alaisena koettamalla seurata esikuvaani noiden hänen\nmonien mielialojensa ja erikummaisuuksiensa outojen sokkeloiden läpi.\nNäin minä opiskelin ulkoa osaani, ja näin minä harjoittelin uskoen\nvähitellen, että sankaristani ja minusta tulisi yksi ja sama henkilö.\n\nMutta kuta pitemmälle pääsin, sitä vaikeammaksi minulle kävi\nsaada käsitystä kokonaisuudesta, ja minusta näytti lopuksi\nmelkein mahdottomalta saada yleiskuvaa kappaleesta. Silloin minä\nyhtäjaksoisesti luin läpi kappaleen ja silloinkaan moni seikka ei\nvalitettavasti ottanut luonnistuakseen. Milloin näyttivät luonteet,\nmilloin sanontatapa olevan ristiriidassa, ja minusta tuntui melkein\nepätoivoiselta keksiä sävyä, jota noudattaen voisin esittää koko\nosani kaikkine poikkeuksineen ja vivahduksineen. Näissä sokkeloissa\nminä kauan turhaan tuskailin, kunnes vihdoin luulin aivan erikoista\ntietä voivani lähestyä päämäärääni.\n\nEtsin mitä vain oli löydettävissä jälkiä Hamletin luonteesta\nvarhaisemmalta ajalta ennen hänen isänsä kuolemaa. Panin merkille,\nmitä riippumatta tästä surullisesta tapahtumasta, riippumatta sitä\nseuranneista hirveistä asioista tämä mielenkiintoinen nuorukainen oli\nollut ja mitä hänestä kenties niitä ilman olisi tullut.\n\nHentona ja jalosta syntyperästä lähteneenä tuo kuninkaallinen kukka\nkasvoi esiin majesteettisuuden välittömien vaikutteiden alaisena;\nhänessä kehkeytyi samalla kertaa oikeuden ja ruhtinaallisen arvon\ntunto, hyvän ja ylevyyden oivallus ynnä tietoisuus korkeasta\nsyntyperästä. Hän oli ruhtinas, synnynnäinen ruhtinas, ja halusi\nhallita vain siksi, että hyvyys saisi kenenkään estämättä vallita.\nUlkomuodoltaan miellyttävänä, luonnostaan hyveellisenä, sydämeltään\nlauhkeana hän oli oleva nuorison esikuva ja tuleva maailman iloksi.\n\nVailla mitään erikoisemmin ilmenevää intohimoa hänen rakkautensa\nOfeliaan oli suloisten vaistojen esimakua; hänen innoituksensa\nritarillisiin harjoituksiin ei ollut aivan synnynnäinen,\npäinvastoin täytyi tämän mielihalun saada virikettä ja yllykettä\nsiitä kiitoksesta, joka tuli kolmannen henkilön osaksi. Ollen\nvilpitön hän vaistosi, kuka oli rehellinen, ja osasi antaa arvoa\nsille levolle, jota vilpitön sydän nauttii ystävän avomielisellä\npovella. Johonkin määrään saakka hän oli oppinut tuntemaan ja\narvostamaan, mikä taiteissa ja tieteissä oli hyvää ja kaunista.\nSe, miltä puuttui sisällystä, oli hänelle vastenmielistä, ja kun\nhänen herkässä sielussaan viha pääsi kohottamaan päätään, ilmeni\nse vain juuri sen verran kuin on tarpeen liehakoivien ja kavalien\nhovilaisten halveksimiseen ja heidän pilkkana pitämiseensä. Hän oli\ntyyni olennoltaan, yksinkertainen esiintymisessään, ei mieltynyt\njoutenoloon eikä ollut varsin halukas työhön ja toimeen. Hovissakin\nhän näytti kuljeskelevan ympäri kuin missäkin akatemiassa. Hänessä\noli enemmän mielialasta kuin sydämestä lähtevää iloisuutta, hän oli\nhyvä seuramies, mukautuva, vaatimaton, tunnollinen, ja hän voi antaa\nanteeksi ja unohtaa loukkauksen; mutta hän ei koskaan voinut liittyä\nsiihen, joka harppasi yli oikean, hyvän ja säädyllisyyden rajojen.\n\nKun me jälleen yhdessä luemme tämän kappaleen, voitte arvostella,\nolenko oikealla tiellä. Ainakin toivon voivani kauttaaltaan tukea\nmielipidettäni itse tekstillä.\n\nKuvaus sai osakseen sulaa suosiota. Luultiin oltavan selvillä siitä,\nettä Hamletin menettely näin olisi selitettävissä. Oltiin iloisia,\nettä tällä tavoin päästiin käsiksi kirjailijan henkeen. Kukin päätti\nmyös täten menetellen tutkia jotakin kappaletta ja kehitellä tekijän\najatusta.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nVain muutamaksi päiväksi seurueen oli pakko pysähtyä paikkakunnalle,\nja heti tarjoutui useille sen jäsenille varsin mieluisia seikkailuja.\nMutta varsinkin Laertesta koetti kiehtoa eräs nainen, jolla oli\nkartano lähistössä, mutta jota kohtaan sankarimme esiintyi erittäin\nkylmästi, vieläpä epäkohteliaasti, ja sai siitä Philineltä kuulla\npaljon pilkkaa. Philine käytti tilaisuutta kertoakseen Wilhelmille\ntuon onnettoman rakkaustarinan, jonka johdosta mies parka oli\nruvennut vihaamaan koko naissukua. Kukapa häntä tahtoisi siitä\nmoittia, Philine huudahti, että hän vihaa sukupuolta, joka häntä\nniin pahoin on kohdellut ja antanut hänen väkevöitynä juomana\nniellä kaiken sen pahan, mikä miehiä yleensä naisten taholta\nuhkaa? Ajatelkaapas: kahdessakymmenessäneljässä tunnissa hän oli\nrakastajana, ylkänä, aviomiehenä, aisankannattajana, potilaana ja\nleskenä. En tiedä, kuinka voisi toiselle tehdä pahempaa kiusaa.\n\nLaertes riensi puoleksi nauraen, puoleksi suutuksissaan ulos\nhuoneesta, ja Philine alkoi kaikkein viehkeimmällä tavallaan\nkertoa, kuinka Laertes kahdeksantoistavuotiaana nuorukaisena, kun\nhän juuri oli saapunut erääseen teatteriseurueeseen, oli keksinyt\nkauniin neljätoistavuotiaan tytön, joka oli aikeissa matkustaa pois\nisänsä kera, tämä kun oli riitaantunut johtajan kanssa. Laertes\noli siinä tuokiossa silmittömästi rakastunut, koettanut kaikin\ntavoin saada isää jäämään ja lopuksi luvannut naida tyttären.\nLyhyen kihlauskuhertelun jälkeen hän oli mennyt vihille, viettänyt\nonnellisen yön aviomiehenä, sen jälkeen hänen vaimonsa oli seuraavana\naamuna, kun mies oli ollut harjoituksessa, ammattisäätynsä mukaisesti\nsuvainnut hankkia hänelle napalangon. Mutta kun nuori aviomies\nliiallisessa hellyydessään oli aivan liian aikaisin rientänyt\nkotia, oli hän valitettavasti löytänyt vanhemman rakastajan\nsijallaan; mielettömässä intohimossaan hän oli julmistunut, vaatinut\nkaksintaisteluun rakastajan ja isän ja selvinnyt asiasta aimo haava\nruumissaan. Isä ja tytär olivat vielä samana yönä matkustaneet\ntiehensä, ja hän oli valitettavasti kahdella tavoin haavoittuneena\njäänyt asuntoonsa. Onnettomuudekseen hän oli joutunut maailman\nkunnottomimman välskärin käsiin ja poika poloinen oli valitettavasti\nmustin hampain ja vuotavin silmin päässyt tästä seikkailusta. Häntä\ntäytyi surkutella, koska hän muutoin oli kunnollisin nuorukainen,\nmitä maa pinnallansa kantaa. Varsinkin minua säälittää, sanoi\nPhiline, että tuo tyhmyri raukka nyt vihaa naisia, sillä kuinka se,\njoka vihaa naisia, voi elää?\n\nMelina keskeytti hänet ilmoittamalla, että kaikki oli aivan valmiina\nmatkan jatkamiseen ja että he voivat lähteä huomenaamuna. Hän ojensi\nheille luettelon, jota oli noudatettava ajettaessa.\n\nJos joku hyvä ystävä ottaa minut syliinsä, sanoi Philine, tyydyn\nkyllä siihen, että saamme istua ahtaalla ja huonosti; muutoin minusta\nkaikki on samantekevää.\n\nYhdentekevää, sanoi Laertes, joka myös tuli saapuville.\n\nTämä on kiusallista! sanoi Wilhelm ja kiiruhti pois. Hän sai\nrahallaan vielä vuokratuksi yhdet varsin mukavat ajoneuvot, joista\nMelina ei ollut mitään maininnut. Toimitettiin uusi jako ja iloittiin\nparhaillaan siitä, että saatiin matkustaa mukavasti, kun saapui se\narveluttava tieto, että tiellä, jota he aikoivat kulkea, oli nähty\nsissijoukko, jolta ei ollut mitään hyvää odotettavissa.\n\nPaikkakunnallakin kiinnitettiin erikoista huomiota tähän tietoon,\nvaikkakin se oli vain epämääräinen ja hämärä huhu. Sotavoimien\nasemista päättäen näytti mahdottomalta, että vihollisen partiojoukko\nolisi päässyt hiipimään läpi rivien tai että ystävällisiä joukkoja\nolisi voinut jäädä näin kauas rintaman taakse. Kaikki parhaansa\nmukaan koettivat kuvailla, kuinka suuri vaara seuruetta vaani, ja\nneuvoivat heitä kulkemaan toista tietä.\n\nUseimmat valtasi levottomuus ja pelko, ja kun uuden tasavaltaisen\njärjestysmuodon mukaisesti kaikki valtion jäsenet kutsuttiin koolle\nneuvottelemaan tästä harvinaisesta ja erikoisesta tapahtumasta,\nolivat he melkein yksimielisesti sillä kannalla, että tuli karttaa\nvaaraa ja jäädä sinne, missä oltiin, tai välttää se valitsemalla\ntoinen tie. Wilhelmistä yksinään, jota pelko ei ollut saanut\nvaltoihinsa, oli häpeällistä luopua pelkän huhupuheen nojalla\nsuunnitelmasta, joka tarkan harkinnan jälkeen oli hyväksytty. Hän\nrohkaisi heidän mieliään, ja hänen perusteensa olivat miehekkäät ja\nvakuuttavat.\n\nEihän vielä, hän sanoi, ole olemassa muuta kuin huhu, ja kuinka\npaljon syntyykään sellaisia sodassa! Ymmärtävät, ihmiset sanovat,\nettä asia on erittäin epätodennäköinen, vieläpä melkein mahdoton.\nAntaisimmeko näin epävarman suupuheen määrätä, mitä me teemme\ntässä meille tärkeässä kohdassa? Tie, jonka herra kreivi on meille\nviittonut ja jolle passimme on kirjoitettu, on lyhyin ja se on\nsamalla paras tie. Se vie meidät kaupunkiin, missä te tapaatte\ntuttavia ja ystäviä ja voitte toivoa saavanne hyvän vastaanoton.\nKiertotie vie meidät myöskin sinne, mutta kuinka huonoille teille\nharhaudummekaan, kuinka kauas syrjään joudummekaan! Voimmeko toivoa\ntänä myöhäisenä vuodenaikana jälleen selviävämme sieltä oikealle\ntolallemme? Ja kuinka paljon aikaa ja rahaa meiltä kuluukaan! -- Hän\npuhui vielä paljon ja esitti asian niin monilta edullisilta puolilta,\nettä heidän pelkonsa väheni ja heidän rohkeutensa kasvoi. Hän kertoi\nheille vakuuttavasti säännöllisten joukkojen kurista ja kuvasi\nrosvojoukot ja irtolaiset niin mitättömiksi sekä itse vaaran niin\nmiellyttävästi ja hauskasti, että kaikkien mielet kävivät iloisiksi.\n\nLaertes oli ensi hetkestä alkaen hänen puolellaan vakuuttaen, ettei\nhän aikonut horjua eikä väistyä. Murisija-vanhus sai ilmaistuksi\nmuutamia myöntymyksen sanoja omassa äänilajissaan, Philine nauroi\nheille kaikille, ja kun rouva Melina, joka pitkälle kehittyneestä\nraskaudestaan huolimatta ei ollut kadottanut luontaista rohkeuttaan,\npiti ehdotusta sankarillisena, ei Melina, joka myös kyllä toivoi\nsäästävänsä paljon kuljettaessa lyhyintä tietä, voinut vastustaa, ja\nehdotukseen suostuttiin täydestä sielusta.\n\nKaiken varalta alettiin varustautua puolustautumaan. Ostettiin\nsuuria metsästyspuukkoja ja ripustettiin ne kauniisti kirjailluista\nhihnoista olkapäiltä riippumaan. Wilhelm pisti lisäksi vielä pari\npientä pistoolia vyöhönsä, Laerteella oli sitäpaitsi hyvä pyssy, ja\nsuurella riemulla lähdettiin matkaan.\n\nToisena päivänä kyytimiehet, jotka hyvin tunsivat seudun, ehdottivat,\nettä pidettäisiin päivällislomaa eräällä metsäisellä vuorikunnaalla,\nkoska kylä oli kaukana ja hyvällä säällä mielellään kuljettiin sitä\ntietä.\n\nIlma oli kaunis, ja jokainen suostui mielellään ehdotukseen. Wilhelm\nkiiruhti jalkaisin yli vuoren edeltäpäin, ja vastaantulija, joka\nsattui näkemään hänet kaikissa tamineissaan, ei olisi voinut olla\nhämmästymättä. Hän riensi nopein ja tyytyväisin askelin metsää kohti,\nLaertes vihelteli hänen perässään. Vain naiset istuivat vaunuissa.\nMignonkin juoksi mukana, ylpeänä metsästyspuukosta, jota ei oltu\nhennottu häneltä kieltää, kun seurue varustautui aseilla. Hattunsa\nympäri hän oli kietonut helminauhan, joka Wilhelmillä oli jäljellä\nMarianen muistoista. Friedrich vaaleatukalla oli Laerteen pyssy,\nharpunsoittaja näytti olevan erittäin rauhallisella mielellä. Hänen\npitkä kauhtanansa oli kiinnitetty liepeistään vyöhön; niin oli hänen\nparempi kävellä. Hän nojasi kyhmyiseen sauvaan, hänen soittimensa oli\njäänyt vaunuihin.\n\nNoustuaan suurella vaivalla yli vuoren selänteen he löysivät heti\nmainitun paikan kauniiden pyökkien luota, jotka sitä ympäröivät\nja suojasivat. Laaja, lievästi viettävä metsäniitty houkutteli\npysähtymään. Esiin pulppuava lähde tarjosi mitä raikkainta virvoketta\nja toisella puolen läpi rotkojen ja yli metsäharjujen näkyi\nkaukainen, kaunis ja mieltä ilahduttava näköala. Siellä oli kyliä\nja myllyjä laaksoissa, pikku kaupunki tasangolla ja uudet, kaukana\nnäkyvät vuoret tekivät näköalan vielä hauskemmaksi pistäen esiin vain\nkuin pehmoinen reunuste.\n\nEnsiksi perille saapuneet ottivat paikan haltuunsa, asettuivat\nlepäämään puiden siimekseen, sytyttivät nuotion ja odottivat\npuuhaillen ja laulellen muuta seuruetta, joka vähitellen saapui\nperille, ja kaikki tervehtivät yhteen ääneen paikkaa, kaunista säätä\nja sanomattoman ihanaa seutua.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nJos oli usein neljän seinän sisällä nautittu yhdessä hyviä ja iloisia\nhetkiä, oltiin tietenkin vielä paljoa hilpeämpiä täällä, missä vapaa\ntaivas ja seudun kauneus näytti puhdistavan kaikkien mielet. Kaikki\ntunsivat olevansa toisiansa lähempänä, kaikki toivoivat saavansa\nviettää koko elämänikänsä tällaisessa ihanassa paikassa. Kadehdittiin\nmetsästäjiä, hiilenpolttajia ja halonhakkaajia, ihmisiä, jotka\nammatti kiinnittää tällaisiin onnellisiin asuinpaikkoihin. Mutta\nyli kaiken ylistettiin mustalaisjoukon viehättävää elämäntapaa.\nKadehdittiin näitä kummallisia kulkureita, jotka autuaallisessa\ntoimettomuudessa saavat nauttia kaikkia luonnon tarjoamia\nseikkailujen suloja. Oltiin iloisia, että oltiin jonkin verran heidän\nkaltaisiaan.\n\nNaiset olivat sillä välin alkaneet keittää perunoita, ottaneet esille\neväsruokia ja ryhtyneet niitä ateriaksi valmistamaan. Muutama pata\noli tulella, seurueen jäsenet asettuivat ryhmiin puiden ja pensaiden\nvarjoon. Heidän oudot pukineensa ja aseet saivat aikaan, että koko\nseurue teki oudon vaikutuksen. Hevosia ruokittiin tuonnempana, ja jos\najoneuvot olisi viety piiloon, olisi tämä pieni joukko syrjäisestä\nnäyttänyt hyvinkin romanttiselta.\n\nWilhelm tunsi mielihyvää, jollaista hän ei koskaan ollut kokenut.\nHän kuvitteli tätä vaeltavaksi siirtolaisjoukkueeksi ja itseänsä\nsen johtajaksi. Tässä mielessä hän keskusteli seuralaistensa kanssa\nja kuvitteli olevan hetken tuoman harhan niin runolliseksi kuin\nmahdollista. Seurueen tunteet kohosivat korkeampaan lentoon. Syötiin,\njuotiin ja riemuittiin. Yhä ja uudestaan vakuutettiin, ettei koskaan\noltu eletty ihanampia hetkiä.\n\nIlo ei ollut kauan ollut ylimmillään, kun nuoremmissa heräsi\ntoiminnanhalu. Wilhelm ja Laertes tarttuivat miekkoihinsa ja\nalkoivat, tällä kertaa näytelmällistä vaikutusta tavoitellen,\ntapansa mukaan harjoitella. He tahtoivat esittää kaksintaistelua,\njossa Hamlet ja hänen vastustajansa saavat traagillisen lopun.\nMolemmat ystävykset olivat vakuutetut siitä, ettei tässä tärkeässä\nkohtauksessa, kuten näyttämöllä kyllä yleensä on tapana saisi vain\nkömpelösti jaella pistoja puolelta ja toiselta; he halusivat esittää\nmallinäytteen siitä, kuinka teatterissa olisi miteltävä miekkoja kuin\nmiekkailutaiturit konsanaan. Heidän ympärilleen muodostui piiri;\nmolemmat miekkailivat innolla ja taidolla, katseli jäin mielenkiinto\nkasvoi joka vaihdokselta.\n\nYht'äkkiä pamahti lähimmässä pensaassa laukaus ja heti sen perästä\nvielä toinen, ja seurue hajaantui kauhuissaan. Pian nähtiin\naseistettujen miesten tunkeutuvan paikalle, missä hevoset lähellä\nsälytettyjä ajoneuvoja olivat syömässä.\n\nNaisväki päästi huudon, sankarimme heittivät miekkansa kädestään,\ntarttuivat pistooleihinsa, riensivät rosvoja vastaan ja vaativat\nheitä kiihkein uhkauksin tilille heidän aikeistaan.\n\nKun heille vastattiin lyhyesti parilla musketinlaukauksella, laukaisi\nWilhelm pistoolinsa erästä roistoa vastaan, joka oli kiivennyt\nvaunuihin ja leikkeli poikki matkatavaroiden nuoria. Luoti sattui\nmaaliinsa ja mies syöksyi samassa silmänräpäyksessä maahan. Laertes\nei myöskään ollut ampunut harhaan ja molemmat ystävykset vetivät\npistimensä tupesta, samalla kuin osa rosvojoukkoa kiroten ja meluten\nhyökkäsi heidän kimppuunsa, laukaisi heitä kohti muutaman laukauksen\nja asettui välkkyvin sapelein torjumaan heidän rohkeuttaan.\nNuoret sankarimme pitivät rohkeasti puoliaan. He huusivat muille\ntovereilleen ja yllyttivät heitä yleiseen puolustukseen. Mutta pian\nWilhelmin katse sameni eikä hän enää tajunnut mitä tapahtui. Saatuaan\nluodin rinnan ja vasemman olkavarren väliin ja miekaniskun, joka\nhalkaisi hänen hattunsa ja tunkeutui melkein pääkoppaan, hän menetti\ntajunsa, kaatui maahan ja sai vasta myöhemmin kuulla kerrottavan\nhyökkäyksen onnettoman lopun.\n\nAvatessaan jälleen silmänsä hän havaitsi olevansa mitä\nihmeellisimmässä asemassa. Sen hämäryyden läpi, mikä vielä verhosi\nhänen silmiänsä, hän ensiksi näki edessään Philinen kasvot, jotka\nlaskeutuivat hänen kasvojansa kohti. Hän tunsi olevansa heikko,\nja kun hän teki liikkeen noustakseen ylös, huomasi hän olevansa\nPhilinen sylissä, johon hän jälleen vaipui. Philine istui nurmikolla,\npiti edessään makaavan nuorukaisen päätä kevyesti itseään vasten\npuristettuna ja oli parhaansa mukaan valmistanut hänelle helmaansa\nleppoisan leposijan. Mignon oli veriset hiukset hajallaan polvillaan\nhänen jalkopäässään ja syleili hänen jalkojaan runsaita kyyneliä\nvuodattaen.\n\nNähdessään vaatteidensa olevan veressä Wilhelm kysyi murtuneella\näänellä, missä hän oli, mitä hänelle ja muille oli tapahtunut.\nPhiline pyysi häntä pysymään rauhallisena. Toiset olivat, hän sanoi,\nturvassa eikä kukaan muu kuin hän ja Laertes ollut haavoittunut.\nEnempää hän ei tahtonut kertoa ja pyysi häntä hartaasti pysymään\npaikoillaan, koska hänen haavansa olivat ainoastaan huonosti ja\nkiireessä sidotut. Wilhelm ojensi Mignonille kätensä ja kyseli, miksi\nhänen kiharansa olivat veressä, luullen lapsen myös haavoittuneen.\n\nRauhoittaakseen häntä Philine kertoi, että tuo hyväsydäminen\nolento nähtyään ystävänsä haavoittuneen oli tyrehdyttääkseen heti\nverenjuoksun, sen enempää ajattelematta koonnut päänsä ympärillä\nliehuvat hiuksensa tukkiaksensa haavat, mutta hänen oli pian\ntäytynyt luopua turhasta yrityksestä. Sen jälkeen Wilhelm sidottiin\nsammalilla, Philine oli siihen antanut kaulahuivinsa.\n\nWilhelm huomasi, että Philine istui selkä vasten matka-arkkuansa,\njoka vielä näytti olevan hyvin nuoritettu ja ehyt. Hän kysyi,\nolivatko toisetkin yhtä onnellisesti saaneet tavaransa pelastetuiksi.\nPhiline vastasi olkapäitään kohauttaen ja luoden silmäyksen niitylle,\nmissä särjettyjä laatikoita, rikottuja matka-arkkuja, aukileikattuja\nmatkalaukkuja ja joukko pieniä kapineita oli hajallaan yltympäri. Ei\nainoatakaan ihmistä ollut kentällä näkyvissä, ja tämä kummallinen\nryhmä oli kolmisin tässä yksinäisessä seudussa.\n\nWilhelm sai nyt tietää kaiken, mitä oli tapahtunut. Toiset miehistä,\njotka joka tapauksessa vielä olisivat voineet ylläpitää vastarintaa,\noli pian vallannut pelko ja he olivat joutuneet alakynteen. Osa\nheistä pakeni, osa katseli kauhuissaan onnettomuutta. Kyytimiehet,\njotka hevostensa vuoksi olivat itsepintaisimmin jatkaneet\npuolustautumista, kaadettiin maahan ja sidottiin käsistä ja jaloista,\nja lyhyessä hetkessä kaikki oli ryöstetty putipuhtaaksi ja viety\npois. Levottomat matkustajat alkoivat, niin pian kuin hengenvaara\noli ohi, valittaa vahingoltaan, riensivät mitä suurimmalla kiireellä\nläheiseen kylään, veivät lievästi haavoittuneen Laerteen kerallaan ja\nsaivat mukaansa vain vähäisiä sirpaleita entisestä omaisuudestaan.\nHarpunsoittaja oli asettanut vikaantuneen soittimensa erästä puuta\nvasten ja rientänyt toisten mukana kylään saadakseen käsiinsä\nhaavurin ja auttaakseen mahdollisuuden mukaan tantereelle jäänyttä\nhyväntekijäänsä, jota hän luuli kuolleeksi.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nNuo kolme onnetonta seikkailijaamme saivat vielä edelleen jonkun\naikaa olla tukalassa asemassaan; ei kukaan tullut heille avuksi. Ilta\ntuli, yö uhkasi. Philinen tyyneys alkoi muuttua levottomuudeksi.\nMignon juoksenteli edestakaisin ja lapsen kärsimättömyys yltyi hetki\nhetkeltä. Vihdoin, kun heidän toiveensa toteutuivat ja he huomasivat\nihmisiä olevan tulossa, valtasi heidät uusi kauhu. He kuulivat\naivan selvästi, että oli tulossa hevosia samaa tietä, jota hekin\nolivat kulkeneet, ja he pelkäsivät, että jälleen oli saapumassa\nkutsumattomia vieraita tälle taistelukentälle etsimään rääpiäisiä.\n\nKuinka mieluinen olikaan sen sijaan heidän hämmästyksensä, kun\npensastosta tuli näkyviin kimon selässä istuva nainen, jota seurasi\nvanhempi herra ja eräitä ritareita; ratsurenkejä, palvelijoita ja\njoukko husaareja tuli heidän perässään.\n\nPhiline, jota tämä ilmestys kummastutti, oli juuri huutamaisillaan\npyytääkseen apua kauniilta ratsastajattarelta, kun tämä suuntasi\nkatseensa tuohon kummalliseen ryhmään, käänsi heti hevosensa,\nratsasti luo ja pysähtyi. Hän pyysi tietoja haavoittuneesta, jonka\ntila tuon kevytmielisen samarialaissisaren sylissä näytti häntä kovin\noudostuttavan.\n\nOnko hän miehenne? hän kysyi Philineltä. Hän on vain hyvä ystävä,\ntämä vastasi äänenpainolla, joka Wilhelmistä oli erittäin\nvastenmielinen. Wilhelm oli kiinnittänyt katseensa äskensaapuneen\nlempeään, ylevään, rauhalliseen ja säälivään ilmeeseen. Hänestä\ntuntui, ettei hän koskaan ollut nähnyt mitään jalompaa ja\nherttaisempaa. Avara miehenvaippa peitti hänen katseeltaan\njalosyntyisen naisen vartalon; hän oli ilmeisesti lainannut sen\njoltakin seuralaiseltaan suojaksi illan viileyttä vastaan.\n\nRitarit olivat sillä välin myös saapuneet lähemmäksi. Eräät astuivat\nalas ratsailta, nainen teki samoin ja kyseli ihmisystävällisellä\nsäälillä matkailijoita kohdanneen onnettomuuden yksityisseikkoja,\nmutta varsinkin hän pyysi saada tietoja maassa makaavan nuoren miehen\nhaavoista. Sitten hän kääntyi nopeasti ympäri ja astui erään vanhan\nherran kanssa syrjään vaunujen luo, jotka verkalleen nousivat ylös\nvuoren rinnettä ja pysähtyivät paikalle.\n\nNuoren naisen hetkisen seistyä eräiden ajoneuvojen astinlaudan\nkohdalla ja keskusteltua saapuneiden kanssa astui vaunuista\nulos lyhytkasvuinen mies, jonka ratsastajatar vei haavoittuneen\nsankarimme luo. Laatikosta, joka miehellä oli kädessään, ja kojeita\nsisältävästä nahkalaukusta hänet pian huomasi haavalääkäriksi. Hänen\nesiintymisensä oli pikemmin tyly kuin miellyttävä, mutta hänen\nkosketuksensa oli kevyt ja hänen apunsa tervetullut.\n\nHän tutki tarkkaan ja selitti, ettei mikään haavoista ollut\nvaarallinen, hän aikoi ne sitoa heti ja sitten voitaisiin sairas\nkuljettaa lähimpään kylään. Nuoren naisen pelko näytti yltyvän.\nKatsokaahan, hän sanoi, kuljettuaan joitakin kertoja edestakaisin ja\ntuotuaan vanhan herran jälleen sairaan luo, katsokaa, kuinka häntä on\nrunneltu! Ja eikö hän kärsi meidän puolestamme? Wilhelm kuuli nämä\nsanat niitä ymmärtämättä. Nainen käveli levottomana edestakaisin.\nNäytti siltä, kuin hän ei voisi irroittaa katsettaan haavoittuneesta\nja kuin hän pelkäisi loukkaavansa säädyllisyyttä, jos hän jäisi\npaikoilleen, kun potilasta alettiin riisua, mikä kävi erittäin\nvaivalloisesti. Lääkäri leikkasi parhaillaan vasenta hihaa auki,\nkun vanha herra astui paikalle ja vakavalla äänensävyllä ilmoitti\nnuorelle naiselle, että oli välttämätöntä jatkaa matkaa. Wilhelm oli\nluonut silmänsä tuntemattomaan holhoojattareensa, jonka katse hänet\noli siinä määrin vallannut, että hän tuskin tunsi, mitä tapahtui.\n\nPhiline oli sillä välin noussut seisaalleen suudellakseen armollisen\nnaisen kättä. Heidän seistessään siinä vierekkäin ystävämme ei\nluullut koskaan nähneensä niin suurta vastakohtaisuutta. Philine ei\nollut vielä koskaan esiintynyt hänelle niin epäedullisessa valossa.\nHänen ei olisi pitänyt, niin Wilhelmistä tuntui, koskaan lähestyä\ntuota jaloa olentoa, vielä vähemmin häneen kajota.\n\nVallasnainen kyseli Philineltä yhtä ja toista, mutta hiljaa.\nVihdoin hän palasi vanhan herran luo, joka yhä seisoi siinä\nvälinpitämättömänä, sanoen: Rakas setä, saanko teidän\nkustannuksellanne olla antelias? Hän riisui samalla päällystakin\nyltään, ja oli ilmeistä, että hän aikoi luovuttaa sen haavoittuneelle\nja vaatteettomalle ystävällemme.\n\nWilhelm, jota naisen silmien parantava katse oli siihen saakka\npitänyt alallaan, hämmästyi hänen vartalonsa kauneutta päällystakin\nsoluessa alas hänen hartioiltaan. Vallasnainen astui lähemmä ja laski\ntakin hellävaroen hänen ylleen. Wilhelm aikoi samassa avata suunsa\nja änkyttää muutaman sanan kiitokseksi, mutta tuon naisen läsnäolon\nvälitön tunto vaikutti hänen jo ennestään ärtyneisiin aisteihinsa\nniin eriskummaisesti, että hän yht'äkkiä oli näkevinään tuon hyvän\nhengettären pään säteiden ympäröimänä ja koko hänen olentonsa yli\nvähitellen leviävän loistavan hohteen. Samassa haavalääkäri käsitteli\nhäntä kovakouraisemmin ryhtyessään vetämään ulos haavassa olevaa\nluotia. Pyhimys katosi alas makuusijalleen vaipuvan silmistä; hän\nmeni tainnoksiin, ja kun hän jälleen virkosi, olivat ratsumiehet ja\nvaunut, kaunotar ja hänen seuralaisensa kadonneet.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nKun ystävämme oli sidottu ja puettu, riensi haavalääkäri matkoihinsa,\njuuri kun harpunsoittaja saapui mukanaan eräitä talonpoikia. He\nvalmistivat nopeasti oksista ja nitomalla yhteen varpuja paarit,\nasettivat haavoittuneen niille ja kuljettivat hänet ratsastavan\nmetsästäjän johdolla, jonka herrasväki oli jättänyt jälkeensä,\nvarovaisesti alas vuorenrinnettä. Hiljaisena ja itseensä\nsulkeutuneena harpunsoittaja kantoi vioittunutta soittokojettaan,\nja eräät miehistä laahasivat Philinen matka-arkkua. Philine itse\ntuli jäljessä mytty kainalossa. Mignon hypiskeli milloin edellä,\nmilloin sivulla pensaiden ja puiden lomitse luoden ikävöiviä katseita\nsairaaseen suojelijaansa.\n\nWilhelm loikoi kiedottuna lämpimään päällystakkiinsa rauhallisena\npaareilla. Sähköinen lämpö tuntui siirtyvän hienosta villakankaasta\nhänen ruumiiseensa; hän tunsi olonsa mitä suloisimmaksi. Takin\nkaunis omistajatar oli tehnyt häneen valtaavan vaikutuksen. Hän\nnäki päällysvaipan vielä putoavan hänen hartioiltaan, hänen jalon\nolemuksensa seisovan edessään säteiden ympäröimänä, ja Wilhelmin\nsielu harhaili halki vuorten ja metsien kadonneen kaunottaren\nkintereillä.\n\nVasta yön tienoissa kulkue saapui kylään majatalon edustalle,\nmissä muu seurue oli koolla valitellen epätoivossaan korvaamatonta\nvahinkoa. Talon ainoa pieni vierastupa oli täpöisen täynnä ihmisiä.\nToiset venyivät oljilla, toiset olivat asettuneet penkeille, toiset\npainautuneet uunin taakse, ja rouva Melina odotti viereisessä\nkamarissa levottomana synnytystä. Pelästys oli sitä jouduttanut, ja\nemännän, nuoren kokemattoman naisen apuna ollessa ei ollut parasta\nodotettavana.\n\nKun tulijat pyysivät päästä sisään, nousi yleinen murina. Väitettiin,\nettä yksinomaan Wilhelmin neuvosta, hänen erikoisella johdollaan,\noli lähdetty tuolle vaaralliselle taipaleelle ja antauduttu tälle\nonnettomuudelle alttiiksi. Surkea lopputulos pantiin kokonaan hänen\nsyykseen, vastustettiin ovella hänen pääsyään sisään ja vaadittiin,\nettä hänen oli muualta hankittava itselleen majapaikka. Philineä\nkohdeltiin vielä häpeällisemmin; harpunsoittaja ja Mignon saivat\nmyöskin osansa tylystä vastaanotosta.\n\nMetsästäjä, jonka huomaan kaunis vallasnainen oli uskonut hyljätyt,\nei kärsinyt kauan kuunnella riitaa; kiroten ja uhaten hän ryhtyi\nojentamaan seuruetta, käski heitä vetäytymään tiukempaan ja antamaan\ntulijoille tilaa. Alettiin siirtyä ahtaammalle. Metsästäjä valmisti\nWilhelmille tilan pöydälle, jonka hän siirsi nurkkaan. Philine antoi\nkantaa matka-arkkunsa sen viereen ja istuutui sen kannelle. Kukin\npainautui tiukempaan parhaansa mukaan, ja metsästäjä lähti ulos\nottaakseen selkoa, eikö avioparille olisi saatavissa mukavampaa\nmajapaikkaa.\n\nTuskin hän oli poissa, kun mielten katkeruus alkoi jälleen\npurkautua ilmi ja moitteensana seurasi toistaan. Kukin teki\nselkoa vahingoistaan ja koetti saada ne näyttämään mahdollisimman\nsuurilta. Moitittiin uhkarohkeutta, joka oli saanut min paljon pahaa\naikaan, eipä edes peitelty ystävämme haavojen toisissa herättämää\nvahingoniloa, pilkattiin Philineä ja oltiin kärkkäitä pitämään\nsuorastaan rikoksena hänen menettelyään, kun hän oli pelastanut\noman matka-arkkunsa. Salavihjauksista ja pistosanoista olisi voinut\ntehdä sen johtopäätöksen, että hän ryöstön kestäessä oli koettanut\nsaavuttaa rosvojoukon johtajan suosion ja saanut tämän kukatiesi\nmillä konsteilla ja mielistelyillä luovuttamaan matka-arkun. Häntä\noli muka kaivattu kotvan aikaa. Philine ei vastannut mitään ja vain\nkalisteli matka-arkkunsa isoja lukkoja antaakseen kadehtijainsa\noikein tuta, että hän oli olemassa ja läsnä, ja lisätäkseen joukkueen\nepätoivoista mielialaa osoittamalla, kuinka onni oli häntä suosinut.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nVaikka runsas verenvuoto olikin tehnyt Wilhelmin heikoksi ja\narmeliaan enkelin ilmestys hänet saanut lempeäksi ja säyseäksi, ei\nhän voinut kuitenkaan lopulta pidättää suuttumusta, jonka ankarat ja\nkohtuuttomat sanat hänessä herättivät, varsinkin kun tyytymättömät\ntoverit hänen vaietessaan niitä yhä toistivat. Vihdoin hän tunsi\nitsensä kyllin vahvaksi noustakseen istualleen ja moittiakseen\nheitä heidän sopimattomasta käytöksestään, jolla he häiritsivät\nystäväänsä ja johtajaansa. Hän kohotti kääreisiin sidotun päänsä ja\nsuurella vaivalla tukien itseään ja seinää vasten nojaten hän lausui\nseuraavaan tapaan:\n\nSen murheen vuoksi, jota jokainen tuntee kärsityn vahingon vuoksi,\nminä annan anteeksi, että olette minua loukanneet hetkellä, jolloin\nteidän tulisi minua surkutella, että olette minua vastaan ja sysäätte\nminut luotanne juuri silloin, kun ensi kerran voisin odottaa teiltä\napua. Teille tekemistäni palveluksista, teille osoittamastani\nauliudesta olen tähän saakka tuntenut saaneeni riittävän palkan\nteidän kiitollisuudestanne ja ystävällisestä suhtautumisestanne\nminuun. Älkää vietelkö minua, älkää pakottako sydäntäni palaamaan\njo menneisiin ja ajattelemaan, mitä olen puolestanne tehnyt. Tämä\nharkinta kävisi minulle vain kiusalliseksi. Sattuma on minut\nteidän pariinne ohjannut, erinäiset seikat ja salainen viehtymys\novat minua teidän luonanne pidättäneet. Minä olen ollut osallisena\nteidän yrityksissänne, teidän iloissanne. Minun vähäiset tietoni\novat olleet teidän käytettävinänne. Jos nyt katkeruudessanne teette\nminut vikapääksi onnettomuuteen, joka meitä on kohdannut, niin ette\nmuista, että ensimmäinen ehdotus, että kulkisimme tätä tietä, oli\nvieraiden ihmisten tekemä, te harkitsitte sitä kaikki ja hyväksyitte\nsen jokainen yhtä hyvin kuin minäkin. Jos matkamme olisi sujunut\nonnellisesti, kehuisi jokainen itseään siitä, että hän oli keksinyt\nsuositella tätä tietä ja että hän sen oli asettanut etusijaan.\nJokainen muistelisi ilolla neuvotteluamme ja äänioikeutensa\nkäyttämistä. Nyt te teette minut yksin vastuunalaiseksi, te väkisin\ntahdotte vyöryttää harteilleni syyn, jonka minä mielelläni ottaisin\nosalleni, jollei puhtain omatunto minua siitä vapauttaisi ja jollen\nvoisi vedota teihin itseenne. Jos teillä on jotakin minua vastaan\nsanottavaa, tuokaa se oikealla tavalla esille ja minä olen osaava\npuolustautua. Jollette osaa mitään pätevää esittää, olkaa silloin\nvaiti älkääkä kiusatko minua juuri nyt, kun minä kipeästi kaipaan\nlepoa.\n\nVastauksen asemesta alkoivat tytöt taaskin itkeä ja juurta jaksain\nluetella, mitä olivat menettäneet. Melina oli aivan suunniltaan,\nsillä hän oli kadottanut enimmän ja enemmän kuin luulemmekaan. Kuin\nraivopäinen hän horjui ahtaassa huoneessa edestakaisin, puski päänsä\nseinään, kiroili ja päästeli mitä säädyttömimpiä soimauksia, ja kun\nemäntä samassa tuli kamarista ilmoittamaan, että hänen vaimonsa oli\nsynnyttänyt kuolleen lapsen, syyti hän suustaan mitä kiivaimpia\nsisunpurkauksia ja häntä säestäen ulvoivat, huusivat ja melusivat\nkaikki yhteen ääneen.\n\nSydänjuuriaan myöten kiihtyneenä samalla sekä säälistä heidän\ntilaansa kohtaan että suuttumuksesta, jota heidän halpamaisuutensa\nhänessä herätti, Wilhelm tunsi, niin väsyksissä kuin hän\nruumiillisesti olikin, koko sielunsa voiman olevan täydessä\nvireessä. Minun täytyy melkeinpä halveksia teitä, hän huudahti,\nniin surkuteltavia kuin olettekin. Ei ole sitä onnettomuutta, joka\noikeuttaa viatonta ahdistamaan moitteilla. Jos minä olen ollut\nosallisena tässä harha-askeleessa, niin saan myös rangaistuksen\nomalta osaltani. Makaan tässä haavoittuneena, ja jos seurue on\nkärsinyt vahingon, on minun vahinkoni suurin. Se mitä puvustoa\non ryöstetty, mitä näyttämökoristeita on tuhoutunut, oli minun\nomaisuuttani; sillä te, herra Melina, ette ole vielä minulle\nmaksanut velkaanne, ja minä vapautan teidät täten kokonaan tästä\nsitoumuksestanne.\n\nTeidän on helppo lahjoittaa, huusi Melina, mitä kukaan ei ole enää\nkoskaan näkevä. Teidän rahanne olivat minun vaimoni matka-arkussa, ja\non teidän syynne, että ne olette menettänyt. Mutta voi, jospa siinä\nolisikin kaikki! -- Hän alkoi jälleen polkea jalkaa, sorvailla ja\nhuutaa. Kaikki muistelivat kreivin pukuvarastosta saatuja kauniita\nvaatekappaleita, solkia, kelloja, rasioita, hattuja, jotka Melina\nkamaripalvelijalta oli onnistunut erittäin edullisesti ostamaan.\nJokaiselle muistuivat silloin jälleen mieleen omat, joskin paljoa\nvähäarvoisemmat aarteet. Philinen matka-arkkuun suunnattiin äkäisiä\nkatseita, annettiin Wilhelmin ymmärtää, ettei hänen todellakaan\ntarvinnut kauppojaan katua, että hän oli liitossa tämän kauniin\nnaikkosen kera, ja siten pelastanut hänen hyvän onnensa avulla\nomatkin tavaransa.\n\nLuuletteko, Wilhelm vihdoin huudahti, että minulla on mitään, jota\nsanon omakseni, niin kauan kuin te kärsitte puutetta, ja onkohan tämä\nensi kerta, jolloin hädän hetkellä rehellisesti ja'an kanssanne?\nMatka-arkku avattakoon, ja mikä minulle kuuluu, sen tahdon yhteistä\ntarvetta varten luovuttaa.\n\nSe on _minun_ matka-arkkuni, sanoi Philine, enkä aio sitä ennen\navata kuin itse suvaitsen. Ne pari riekalettanne, jotka teidän\nvarallenne olen ottanut talteen, eivät paljoa merkitse, vaikkapa\nne myisitte maailman rehellisimmille juutalaisille. Ajatelkaa\nitseänne, mitä teidän paranemisenne maksaa ja mitä teille voi\nsattua vieraassa maassa. Ette minulta, Philine, vastasi Wilhelm,\nriistä mitään, mikä minulle kuuluu, ja se, niin vähän kuin sitä\nonkin, on meidät pelastava ensi pulasta. Mutta ihminen omistaa\nvielä paljon sellaistakin, jolla hän voi ystäviään auttaa ja minkä\nei juuri tarvitse olla kilisevää rahaa. Kaiken, mitä minussa on,\nolen luovuttava näille onnettomille, jotka varmasti, kun he saavat\nmalttaa mielensä, katuvat esiintymistään tällä hetkellä. Niin, hän\njatkoi, minä tunnen, että olette puutteessa, ja mikäli kykenen,\nolen ponnisteleva teidän hyväksenne. Antakaa minulle jälleen\nluottamuksenne, rauhoittukaahan nyt toki, ottakaa vastaan mitä teille\nlupaan! Kuka tahtoo kaikkien nimessä ottaa vastaan vakuutukseni?\n\nHän ojensi samalla kätensä huudahtaen: Minä lupaan, etten ennen\nteidän luotanne lähde, en ennen teitä jätä, kuin kukin teistä\non saanut vahinkonsa kaksin- ja kolminkertaisesti korvatuksi,\nennenkuin te tämän onnettoman tilan, jossa te nyt, olkoonpa kenenkä\nsyystä tahansa, olette, kokonaan olette unohtaneet ja vaihtaneet\nonnellisempaan oloon. Hän piti kättänsä yhä ojennettuna, eikä kukaan\nhalunnut siihen tarttua. Lupaan vielä kerran, hän huudahti, vaipuen\njälleen pielukselleen. Kaikki olivat hiljaa, heitä hävetti, mutta\nhe eivät tunteneet olevansa lohdutetut, ja matka-arkullaan istuen\nPhiline särki pähkinöitä, joita hän oli löytänyt taskustaan.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nMetsästäjä palasi muutaman miehen kera ja ryhtyi toimittamaan\npois haavoitettua. Hän ilmoitti saaneensa avioparin sijoitetuksi\npaikkakunnan papin luo. Philinen matka-arkkua lähdettiin kuljettamaan\npois, hän itse kulki perässä häveliäänä. Mignon juoksi edellä,\nja kun sairas ystävämme saapui pappilaan, luovutettiin hänelle\navara aviovuode, joka jo kauan oli ollut alati valmis vieras- ja\nkunniavuode. Täällä vasta huomattiin, että haava oli auennut ja\nvuotanut kovasti. Täytyi ryhtyä sitomaan uudelleen. Potilas sai\nkuumeen, Philine hoiti häntä uskollisesti, ja kun väsymys hänet\nsai valtoihinsa, astui hänen sijalleen harpunsoittaja. Mignon oli,\nvaikka olikin lujasti päättänyt pysyä valveilla, nukahtanut erääseen\nnurkkaan.\n\nKun Wilhelm aamulla oli hieman toipunut, sai hän metsästäjältä\nkuulla, että heille eilen avuksi tullut herrasväki oli äsken\nlähtenyt maatilaltaan päästäkseen turvaan sotaliikkeiden tieltä ja\noleskellakseen rauhaan saakka levollisemmassa seudussa. Hän mainitsi\nvanhan herran ja hänen veljentyttärensä nimen, ilmaisi paikan,\nmihin he aluksi olivat matkustaneet, selitti hänelle, kuinka neiti\nnimenomaan oli vaatinut, että hänen oli pidettävä huolta hyljätyistä.\n\nHaavalääkärin saapuminen keskeytti ne hartaat kiitokset, joita\nWilhelm lausui metsästäjälle. Lääkäri teki tarkoin selkoa haavoista,\nvakuutti niiden helposti paranevan, kunhan potilas pysyisi rauhassa\npaikallaan ja hoitaisi itseään.\n\nMetsästäjän ratsastettua pois Philine kertoi, että hän oli jättänyt\nheille kukkaron, jossa oli kaksikymmentä louisdoria, että hän oli\npastorille antanut hyvityksen asunnosta ja tallettanut hänelle\nhaavalääkärille tulevat hoitokustannukset. Häntä pidettiin Wilhelmin\nvaimona, ja hän aikoikin asettua Wilhelmin luo, ikäänkuin näin\ntodella olisi asian laita, eikä sallisi hänen hankkia itselleen\nketään toista hoitajaa.\n\nPhiline, sanoi Wilhelm, olen meitä kohdanneessa onnettomuudessa\njo jäänyt teille paljostakin kiitollisuuden velkaan enkä halua\nvelvoitusteni teitä kohtaan lisääntyvän. Olen levoton niin kauan\nkuin olette luonani, sillä en tiedä, miten voin teille palkita\nvaivannäkönne. Antakaa minulle tavarani, jotka olette arkussanne\npelastanut, liittykää muuhun seurueeseen, etsikää itsellenne toinen\nmajapaikka, ottakaa vastaan kiitokseni ja kultakelloni vähäisenä\ntunnustuksena. Mutta jättäkää minut. Teidän läsnäolonne tekee minut\nlevottomammaksi kuin luulettekaan.\n\nHän nauroi Wilhelmille vasten kasvoja, kun tämä oli lopettanut\npuheensa. Olet hupakko, hän sanoi, etkä koskaan tule viisaaksi.\nTiedän paremmin mikä sinulle on parhaaksi. Minä jään, en aio\nliikahtaa paikaltani. Miesten kiitollisuuteen en ole koskaan\nperustanut, niinpä siis en sinunkaan. Ja jos sinua rakastan, mitä se\nsinua liikuttaa.\n\nHän jäi ja oli pian kiemaillut papin ja hänen perheensä suosioon,\nollen aina hupaisa, valmis aina lahjoittamaan kullekin jotakin ja\npuhumaan kullekin mieliksi, mutta tehden kuitenkin aina mitä tahtoi.\nWilhelmin vointi ei ollut huono, haavuri, oppimaton mutta varsin\ntaitava mies, antoi luonnon hoitaa itsensä, ja niin oli potilas\npian parantumaan päin. Hän halusi hartaasti toipuvansa ennalleen,\nvoidakseen innolla ryhtyä toteuttamaan suunnitelmiaan ja aikeitaan.\n\nLakkaamatta hän palautti mieleensä tuon tapahtuman, joka oli\njättänyt hänen sieluunsa häviämättömän jäljen. Hän näki kauniin\nratsastajattaren tulevan hevosellaan pensastosta, lähestyvän häntä,\nastuvan alas ratsailta, kulkevan edestakaisin ja puuhaavan hänen\nhyväkseen. Hän näki verhoavan vaipan putoavan hänen harteiltaan,\nhänen kasvonsa ja hänen vartalonsa häviävän ympäröivään loistokehään.\nKaikki hänen nuoruudenunelmansa liittyivät tähän kuvaan. Hän luuli\nnyt nähneensä omin silmin jalon sankarillisen Klorindan. Hänen\nmieleensä juolahti jälleen sairas kuninkaanpoika, jonka vuoteen\nääreen kaunis armelias prinsessa hiljaisen nöyränä astuu.\n\nEivätkö nuoruudenpäivinämme samoin kuin unessa, hän useinkin\nhiljaa itsekseen puheli, näkemämme tulevien kohtaloidemme kuvat\nvoisi leijailla ympärillämme ja aavistuttaen ilmestyä välittömälle\nnäkemyksellemme? Eikö kohtalon käsi jo silloin voisi sirotella niitä\nituja, joista tulevaisuutemme puhkeaa esille, eikö olisi mahdollista\nsaada esimakua niistä hedelmistä, jotka kerran toivomme saavamme\npoimia?\n\nHänen sairasvuoteensa antoi hänelle tilaisuutta tuhansin kerroin\ntoistaa noita kuvia. Tuhansin kerroin hän palautti tuon suloisen\näänen soinnun, ja kuinka hän olikaan kateellinen Philinelle, joka oli\nsuudellut tuota avuliasta kättä. Usein tuo tapahtuma ilmeni hänelle\nkuin unena, ja hän olisi pitänyt sitä satuna, jollei hänelle olisi\nsiitä jäänyt tuo viitta, joka antoi hänelle varmuuden, että ilmestys\nkuului todellisuuden maailmaan.\n\nTämä vaatekappale sai häneltä osakseen mitä suurinta huolenpitoa,\njohon liittyi harras halu pukea se päällensä. Niin pian kuin hän\nnousi vuoteesta, heitti hän sen ylleen ja oli koko päivän peloissaan,\nettä se tahraantuisi tai muutoin vahingoittuisi.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nLaertes kävi ystäväänsä katsomassa. Hän ei ollut läsnä tuossa\nkiihkoisassa kohtauksessa majatalossa, sillä hän makasi eräässä\nullakkokamarissa. Hän oli jo aivan rauhoittunut vahingon jälkeen\nja lohdutti itseään tavallisella sananparrellaan: mitäpä tuosta?\nHän kertoi useita naurettavia piirteitä seurueesta, varsinkin hän\nmorkkasi rouva Melinaa: tämä itki tyttärensä kuolemaa vain siitä\nsyystä, ettei hänelle suotu sitä suursaksalaista iloa, että hän olisi\nsaanut kastattaa hänet Mechthildeksi. Mitä hänen mieheensä tuli, kävi\nnyt ilmi, että hän oli ollut hyvissä rahoissa eikä suinkaan ollut sen\nlainan tarpeessa, minkä hän oli Wilhelmiltä houkutellut. Melina aikoi\nnyt matkustaa seuraavalla postivaunuvuorolla ja pyytää Wilhelmiltä\nsuosituskirjettä tämän ystävälle, teatterinjohtaja Serlolle, jonka\nseurueeseen hän toivoi pääsevänsä, kun hänen oma yrityksensä oli\ntehnyt haaksirikon.\n\nMignon oli ollut eräitä päiviä erittäin hiljainen, ja kun häntä\nahdistettiin, tunnusti hän vihdoin, että hänen oikea käsivartensa oli\nnyrjähtänyt. Siitä saat syyttää rohkeuttasi, sanoi Philine ja kertoi,\nkuinka lapsi taistelussa oli vetänyt metsästyspuukkonsa ja nähtyänsä\nystävänsä olevan vaarassa reippaasti käynyt rosvojen kimppuun.\nLopuksi häntä oli tartuttu käsivarteen ja hänet heitetty syrjään.\nHäntä toruttiin siitä, ettei hän ennen ollut ilmaissut vammaansa,\nmutta samalla huomattiin kyllä, että hän oli vieronut haavalääkäriä,\njoka häntä tähän saakka oli pitänyt poikana. Koetettiin saada vamma\nparannetuksi, ja hänen täytyi kantaa käsivarttaan siteessä. Tästä\nhän jälleen närkästyi, kun hänen täytyi uskoa Philinen huomaan\nsuurin osa ystävänsä hoidosta ja yövalvonnasta, ja tuo viehkeä\nnaikkonen osoittautui vain yhä toimeliaammaksi ja huomaavaisemmaksi.\nEräänä aamuna Wilhelm herätessään huomasi olevansa omituisen\nlähellä Philineä. Wilhelm oli avarassa vuoteessaan levottomasti\nnukkuessaan kokonaan luisunut takalaidalle. Philine makasi pitkällään\npoikkipuolin yli vuoteen etuosan. Hän oli varmaankin vuoteella\nistuessaan ja lukiessaan nukahtanut. Kirja oli pudonnut hänen\nkäsistään, hän oli vaipunut taaksepäin ja lähelle Wilhelmin rintaa,\njonka yli hänen hajallaan oleva vaalea tukkansa oli hulmahtanut. Unen\naikaansaama epäjärjestys kohotti enemmän kuin taito ja tahallinen\ntarkoitus hänen viehättävyyttään. Lapsen hymyilevä rauhallisuus\nleijaili hänen kasvoillaan. Wilhelm katseli häntä hetkisen ja tuntui\nmoittivan itseään siitä mielihyvästä, millä hän Philineä katseli,\nemmekä tiedä, siunasiko hän vai moittiko omaa tilaansa, joka teki\nlevollisuuden ja itsehillinnän hänen velvollisuudekseen. Hän oli\njonkun tuokion tarkkaavasta katsellut nukkuvaa naista, kun tämä alkoi\nliikkua. Wilhelm sulki hiljaa silmänsä; hän ei kuitenkaan voinut\nolla vilkuilematta Philineen, kun tämä jälleen korjasi hiuksensa ja\npukunsa kuntoon ja meni ulos aamiaista tiedustelemaan.\n\nVähitellen olivat kaikki näyttelijät pyrkineet Wilhelmin puheille,\nvaatineet suosituskirjeitä ja matkarahaa, mikä röyhkeämmin mikä\nsiivommin, mutta aina epäkohteliaasti, ja aina saaneet vastoin\nPhilinen tahtoa. Turhaan hän selitti Wilhelmille, että metsästäjä oli\njättänyt näille kaikille melkoisen summan kullekin, joten ystäväämme\nvain pidettiin narrina. He joutuivat tästä kiivaaseen riitaan, ja\nWilhelm vaati nyt kerta kaikkiaan, että Philinenkin tuli liittyä\nmuuhun seurueeseen ja etsiä onneaan Serlon tykönä.\n\nVain hetkeksi Philine kadotti tyyneytensä, malttoi pian mielensä\nja huudahti: Jospa minulla vain jälleen olisi vaaleatukkaiseni, en\nvälittäisi ainoastakaan teistä. Hän tarkoitti Friedrichiä, joka oli\ntaistelupaikalla kadonnut eikä ollut sen jälkeen näyttäytynyt.\n\nSeuraavana aamuna Mignon toi Wilhelmin vuoteelle sen tiedon, että\nPhiline yöllä oli matkustanut; viereiseen huoneeseen hän oli\nhuolellisesti koonnut yhteen kaiken, mikä kuului ystävällemme.\nWilhelm tunsi häntä kaipaavansa; hän oli kadottanut uskollisen\nhoitajan ja iloisen seuralaisen; hän oli jo tottumaton olemaan\nyksinään. Mutta Mignon täytti pian jälleen tuon aukon.\n\nSiitä pitäen, kuin tuo kevytkenkäinen kaunotar oli ottanut lempeään\nhoivaansa haavoittuneen ystävämme, oli Mignon vähitellen vetäytynyt\nsyrjään ja pysytellyt hiljaa omissa mietteissään. Mutta kun hän nyt\njälleen näki kentän vapaaksi, astui hän esille tarjoten huolenpitoaan\nja rakkauttaan, oli innokas Wilhelmiä palvelemaan ja hilpeä\nseurustelutoveri.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nParantuminen edistyi nopein askelin. Wilhelm toivoi jo muutaman\npäivän kuluttua voivansa jatkaa matkaansa. Hän ei aikonut pitkittää\nsuunnitelmatonta harhailevaa elämää, vaan tarkoituksenmukaiset\naskeleet tulisivat tästälähin määräämään hänen matkansa kulun.\nEnsiksi hän aikoi etsiä tuon avuliaan herrasväen osoittaakseen sille\nkiitollisuuttaan ja sitten rientää ystävänsä teatterinjohtajan\nluo pitääkseen parhaansa mukaan huolta onnettomuuteen joutuneesta\nseurueesta sekä samalla käydä niiden kauppatuttavien luona, joiden\nosoitteet hän oli lähtiessään saanut, suorittaakseen saamansa\nliiketehtävät. Hän toivoi, että onni olisi hänelle avulias kuten\nennenkin ja hankkisi hänelle tilaisuuden jollakin onnenpotkauksella\nkorvata tappionsa ja jälleen täyttää vajauksensa. Halu saada jälleen\nnähdä kaunis ratsastajatar kasvoi päivä päivältä. Voidakseen määrätä\ntien, jota hänen oli kuljettava, hän kysyi neuvoa papilta, jolla\noli hyvät maantieteelliset ja tilastolliset tiedot ja joka omisti\nmelkoisen kirja- ja karttakokoelman. Etsittiin sitä paikkaa, jonka\njalosyntyinen perhe sodan ajaksi oli valinnut asunnokseen, etsittiin\ntietoja siitä itsestään. Mutta paikka ei ollut mainittuna missään\nmaantieteessä eikä löydettävissä mistään kartasta, eivätkä myöskään\nsukukirjat tietäneet mitään sellaisesta perheestä.\n\nWilhelm kävi levottomaksi, ja kun hän lausui julki huolensa, ilmaisi\nharpunsoittaja, että hänellä oli aihetta epäillä metsästäjän syystä\ntai toisesta salanneen oikean nimen.\n\nWilhelm, joka kuitenkin uskoi olevansa kaunottaren läheisyydessä,\ntoivoi saavansa hänestä joitakin tietoja lähettämällä vanhuksen\nliikkeelle. Mutta tämäkin toivo petti. Vanhuksen tiedustelut eivät\nvoineet saattaa häntä jäljille. Noina päivinä oli tällä seudulla\nsuoritettu useita ja tiheitä joukkojen siirtoja ja marsseja;\nei kukaan ollut erikoisesti kiinnittänyt huomiota mainittuun\nmatkustavaan seurueeseen, niin että lähetin, jottei häntä olisi\npidetty juutalaisena vakoilijana, täytyi kääntyä takaisin ja tulla\nherransa ja ystävänsä eteen ilman öljypuunlehteä. Hän teki tarkasti\nselkoa siitä, miten hän oli koettanut suorittaa tehtävänsä, ja\nparhaansa mukaan torjui kaiken epäilyn, että hän olisi asiansa\nhuolimattomasti suorittanut. Hän koetti myös kaikin tavoin lievittää\nWilhelmin murhetta, koetti palauttaa mieleensä kaiken, minkä hän\nmetsästäjältä oli saanut tietää, ja toi esiin kaikenlaisia arveluita,\njolloin vihdoinkin ilmeni eräs seikka, jonka avulla Wilhelm voi\nselittää eräitä kadonneen kaunottaren arvoituksellisia sanoja.\n\nRosvojoukko ei näet ollut vaaninut vaeltavaa teatteriseuruetta,\nvaan tuota herrasväkeä, jolla se täydellä syyllä aavisti olevan\nrahaa ja arvoesineitä muassaan ja jonka kulkutiestä sillä oli\ntäytynyt olla tarkat tiedot. Ei ollut tietoa siitä, olivatko teon\ntehneet sissijoukko, sotarosvot vai tavalliset maantierosvot. Oli\nilmeistä, että ylhäisen ja rikkaan matkueen onneksi köyhät ja halvat\nnäyttelijät olivat tulleet ensiksi paikalle ja olivat joutuneet sen\nkohtalon uhreiksi, joka oli valmistettu ensinmainituille. Tähän\nseikkaan viittasivat ne nuoren naisen sanat, jotka Wilhelm vielä\naivan hyvin muisti. Joskin hän nyt voi olla iloinen ja onnellinen\nsiitä, että kaukonäköinen kohtalotar oli määrännyt hänet uhriksi\npelastaakseen täydellisen ja virheettömän kuolevaisen, oli hän\nsitävastoin epätoivon partaalla, kun häneltä ainakin tällä hetkellä\noli hävinnyt kaikki toivo jälleen löytää ja nähdä kaunottarensa.\n\nHänen erikoista mielenliikutustaan lisäsi se seikka, että hän\noli ollut huomaavinaan yhdennäköisyyttä kreivittären ja kauniin;\ntuntemattoman välillä. He olivat toistensa näköiset kuin sisaret,\njoista kumpaakaan ei voi sanoa nuoremmaksi eikä vanhemmaksi, sillä\nheitä luulee kaksoisiksi.\n\nHerttaisen kreivittären muisto oli hänelle äärettömän suloinen.\nLiiankin mielellään hän palautti hänen kuvansa sielunsa silmien\neteen. Mutta silloin kohosi samalla väliin kauniin ratsastajattaren\nhahmo, toinen ilmestys vaihtui toiseen hänen voimatta pysähdyttää\ntoista tai toista.\n\nKuinka ihmeelliseltä hänestä tuntuikaan heidän käsialojensa\nyhtäläisyys! Hänellä oli visusti tallella kirjoitustaulussaan\nkreivittären kädellä kirjoitettu ihana runo, ja päällystakista hän\noli löytänyt kirjelipun, jossa hellällä huolenpidolla tiedusteltiin\njonkun sedän vointia.\n\nWilhelm oli varma siitä, että hänen ratsastajattarensa oli\nkirjoittanut tämän kirjelipun ja että se matkalla jossakin\nmajatalossa oli lähetetty huoneesta toiseen, ja sen oli setä pistänyt\ntaskuunsa.\n\nHän asetti molemmat käsikirjoitukset rinnakkain, ja jos kreivittären\nsirosti piirretyt kirjaimet olivat häntä suuresti miellyttäneet,\nhuomasi hän tuon tuntemattoman samankaltaisissa, mutta vapaammissa\nkynänvedoissa ilmenevän sanoin kuvaamattoman joustavan sopusoinnun.\nKirjelippu ei mitään sisältänyt, mutta pelkät kynänvedot tuntuivat\nkohottavan hänen mieltään, kuten tuonoin kaunottaren läsnäolo.\n\nHän joutui unelmoivan kaipuun valtaan, ja kuinka oivallisesti olikaan\nsopusoinnussa hänen tunteidensa kanssa se laulu, jonka Mignon\nja harpunsoittaja samalla hetkellä vuorottelevana kaksinlauluna\nesittivät syvällä sisäisellä lämmöllä:\n\n    Se vain, ken ikävöi,\n    näin huoleen hiutuu!\n    Mua tyhjyys ympäröi,\n    pois riemut riutuu.\n    Äärt' ilman katselen\n    ma hoivaa vailla.\n    Ah, armas ainoinen\n    käy kaukomailla.\n    Mua huimaa, povessain\n    on polte aivan.\n    Ken ikävöi, se vain\n    tään mittaa vaivan.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nOhjaamatta ystäväämme millekään tielle rakkaan suojelushengettären\nvienot houkuttelut päinvastoin pitivät yllä ja lisäsivät sitä\nlevottomuutta, jota hän aiemmin oli tuntenut. Salainen hehku hiipi\nhänen suonissaan, määrätyt ja epämääräiset ajatukset vaihtelivat\nhänen sielussaan ja herättivät äärettömän kaipuun. Milloin hän\ntoivoi, että hänellä olisi hevonen, milloin siivet, ja kun hänestä\ntuntui mahdottomalta jäädä sinne, missä hän oli, ryhtyi hän\nmiettimään, minne häntä halu oikeastaan veti.\n\nHänen kohtalonsa lanka oli kummallisesti sotkeutunut. Hän toivoi,\nettä hän saisi nähdä sen outojen solmujen aukenevan tai ratkeavan.\nUsein hän kuullessaan hevosen kavioiden töminää tai vaunujen\nvierivän heitti pikaisen katseen ikkunaan toivoen, että joku tulisi\nhäntä kysymään ja toisi hänelle, vaikkapa vain sattumalta tietoja,\nvarmuutta ja iloa. Hän kuvitteli mielessään, että hänen ystävänsä\nWerner voisi saapua paikkakunnalle ja yllättää hänet, tai että\nMariane ehkä ilmestyisi hänen eteensä. Joka kerta kun hän kuuli\npostitorven törähdyksen, ailahti hänen mielensä. Melina kenties\nantaisi tietoja myöhemmistä kohtaloistaan, mutta eritoten hän\nkuvitteli metsästäjän palaavan kutsumaan häntä jumaloidun kaunottaren\nluo.\n\nMutta valitettavasti tämä kaikki jäi vain mielikuvitukseksi ja\nhän oli pakotettu lopulta olemaan yksinään. Kun hän tällöin antoi\nmenneisyyden kulkea sielunsa silmien ohi, huomasi hän erään\nseikan, kuta enemmän hän sitä katseli ja valaisi, käyvän yhä\nvastenmielisemmäksi ja sietämättömämmäksi. Tämä ikävä kohta oli\nhänen epäonnistunut yrityksensä esiintyä sotapäällikkönä; hän\nei sitä voinut ajatella tuntematta mielen apeutta. Sillä vaikka\nhän tuon onnettoman päivän iltana oli seurueen edessä puhunut\nsuunsa jokseenkin puhtaaksi, ei hän voinut itsensä edessä kieltää\nsyyllisyyttään. Päinvastoin hän synkkinä hetkinään teki itsensä\nvikapääksi koko tapahtumaan.\n\nItserakkaus saa sekä hyveemme että vikamme näyttämään meistä paljoa\nsuuremmilta kuin ne ovat. Hän itse oli saanut toverit luottamaan\nhäneen, ohjannut toisten tahdon ja kokemattomuuden, ja rohkeuden\njohtamana hän oli asettunut etunenään; heidät yllätti vaara,\njota he eivät pystyneet torjumaan. Häntä ahdistivat äänekkäät ja\nhiljaiset moitteet, ja kun hän tuon suuren tuhon jälkeen oli luvannut\nharhaanjohtamallensa seurueelle, ettei hän sitä jättäisi, ennenkuin\nhän koron kera olisi korvannut sille kaikki vahingot, täytyi hänen\nmoittia itseään uudesta uhkarohkeudesta, jolla hän rohkeni omille\nhartioilleen sälyttää yhteisen onnettomuuden. Milloin hän moitti\nitseään siitä, että hän hetkellisessä kiihkossa ja jännityksessä\noli tehnyt mokoman lupauksen, milloin hänestä taas tuntui, että\ntuo hyväntahtoinen kädenojennus, jota kukaan ei suvainnut ottaa\nvastaan, oli vain kevyt muodollisuus sen lupauksen rinnalla, minkä\nhänen sydämensä oli tehnyt. Hän mietti keinoja, miten hän voisi\nolla avulias ja hyödyksi onnettomuustovereilleen, ja kaikki syyt\nolivat sen seikan puolella, että hänen oli joudutettava matkaansa\nSerlon luo. Hän keräili tavaransa kokoon ja odottamatta täydellistä\nparantumistaan ja kuuntelematta pastorin ja haavalääkärin neuvoja\nhän kiiruhti Mignonin ja vanhuksen seuraamana pois päästäkseen siitä\ntoimettomuudesta, jossa kohtalo häntä taaskin jo aivan liian kauan\noli pidättänyt.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nSerlo otti hänet vastaan avoimin sylin huudahtaen: Tekö siinä?\nNäenkö teidät jälleen? Te ette ole juuri ollenkaan muuttunut. Onko\nrakkautenne jaloimpaan taiteeseen aina vielä yhtä voimakas ja elävä?\nNiin suuri on iloni saapumisenne johdosta, etten edes tunne sitä\nepäilystä, minkä viimeiset kirjeenne minussa herättivät.\n\nWilhelm pyysi hämillään tarkempaa selitystä. Ette ole kohdellut minua\nkuin vanhaa ystävää; olette suhtautunut minuun kuin korkeaan herraan,\njolle hyvällä omallatunnolla voi suositella käyttökelvottomia\nihmisiä. Meidän kohtalomme on yleisön mielipiteestä riippuvainen,\nja pelkään pahoin, että teidän herra Melinanne seurueineen meidän\nyleisöltämme tuskin saisi suopean vastaanoton.\n\nWilhelm aikoi puhua heidän puolestaan, mutta Serlo aloitti niin\nsäälimättömän kuvauksen seurueesta, että ystävämme oli varsin\ntyytyväinen, kun huoneeseen astui eräs nainen, joka keskeytti puhelun\nja esiteltiin ystävällemme sisar Aurelieksi. Nainen otti hänet mitä\nystävällisimmin vastaan, ja hänen seuransa oli niin miellyttävä,\nettei Wilhelm edes huomannut ilmeistä murheen sävyä, mikä teki hänen\nhenkevät kasvonsa aivan erikoisen mielenkiintoisiksi.\n\nEnsikertaa pitkästä aikaa Wilhelm tunsi jälleen olevansa olossaan\noikeassa. Puheilleen hän oli tätä ennen töin tuskin löytänyt\nhalukkaita kuulijoita, kun hänellä nyt sen sijaan oli onni\nkeskustella taiteilijain ja asiantuntijoiden kera, jotka eivät\nainoastaan häntä ymmärtäneet, vaan myös antoivat opettavaisia\nvastauksia hänen puheisiinsa. Kuinka nopeasti kävikään uusimpien\nkappaleiden luku! Kuinka suurella varmuudella osattiinkaan niitä\narvioida! Kuinka taitavia oltiinkaan yleisön maun tuntemisessa ja\narvostamisessa! Kuinka sukkelia toistensa neuvomisessa!\n\nOli luonnollista, että Wilhelmin erikoinen mieltymys Shakespeareen\njohti keskustelun tähän kirjailijaan. Hänellä oli mitä hartain toivo,\nettä nämä oivalliset näytelmäkappaleet tulisivat ehdottomasti olemaan\nkäänteentekeviä Saksassa, ja pian hän ottikin puheeksi Hamletinsa,\njoka häntä niin paljon oli askarruttanut.\n\nSerlo vakuutti, että hän jo kauan sitten, jos vain olisi ollut\nmahdollista, olisi esittänyt tuon kappaleen ja että hän itse halusi\nottaa Poloniuksen osan. Sitten hän hymyillen lisäsi: Ja Ofelian me\nmyös kyllä löydämme, kunhan meillä vain ensin on prinssi.\n\nWilhelm ei huomannut, että tämä veljen pila ei näyttänyt olevan\nAurelien mieleen. Päinvastoin ystävämme tapansa mukaan laajasti\nja opettavaisesti ryhtyi selittämään, kuinka hän halusi Hamletia\nesitettävän. Hän levitti heidän eteensä ne lopputulokset,\njoihin olemme hänen edellä nähneet tulleen, ja koetti kaikin\ntavoin saada mielipiteensä hyväksytyksi, niin paljon kuin Serlo\nesittikin epäilyksiä hänen olettamuksiaan vastaan. No niin, sanoi\nteatterinjohtaja lopuksi, myönnymme kaikkeen. Mitä haluatte siitä\nvielä saada esille ja selittää?\n\nPaljon ja kaiken, vastasi Wilhelm. Kuvitelkaa prinssiä -- sellaisena\nkuin olen hänet kuvannut --, jonka isä äkkiä kuolee. Kunnian- ja\nvallanhimo eivät ole ne intohimot, jotka häntä elähdyttävät.\nHän oli alistunut olemaan kuninkaanpoika; mutta nyt vasta hän on\npakotettu kiinnittämään enemmän huomiota siihen juopaan, mikä erottaa\nkuninkaan alamaisista. Oikeus kruunuun ei ollut perinnöllinen, ja\nkuitenkin olisi hänen isänsä elonpäivien jatkuminen yhä vahvistanut\nhänen ainoan poikansa kuninkaanvaltaan pääsyn mahdollisuutta ja\ntehnyt kruununsaannin varmaksi. Sitävastoin hän nyt näkee setänsä,\nhuolimatta näennäisistä lupauksista, kenties ainiaaksi syrjäyttäneen\nhänet. Hän tuntee nyt olevansa niin köyhä armosta ja tämän maailman\nhyvyydestä sekä olevansa outo kaikessa siinä, mitä hän nuoruudesta\nsaakka oli voinut pitää itselleen kuuluvana. Tällöin hänen mielensä\nsaa ensimmäisen murheellisen suunnan. Hän tuntee, ettei hän ole\nenempää, eipä edes niinkään paljon kuin kuka aatelismies tahansa. Hän\najattelee itseään jokaisen palvelijaksi, hän ei ole esiintymisessään\nylhäinen ja alentuvainen, ei, vaan alhainen ja köyhä.\n\nEntistä asemaansa hän katselee kuin häipynyttä unennäköä. Turhaan\nhänen setänsä koettaa rohkaista hänen mieltään ja saada hänet\nkatsomaan asemaansa toiselta näkökannalta. Mitättömyyden tunto ei\nhänestä koskaan kaikkoa.\n\nToinen isku, joka häntä kohtasi, koski syvemmälle, taivutti vielä\nalemmaksi. Hänen äitinsä avioliitto. Hänelle, uskolliselle ja\nhellälle pojalle, jäi isän kuollessa vielä äiti. Hän toivoi saavansa\njälkeenjääneen jalon äitinsä parissa kunnioittaa suuren vainajan\nsankarihahmoa. Mutta äitinsäkin hän menettää, ja se on vielä pahempaa\nkuin jos kuolema olisi hänet häneltä riistänyt. Se varma ja kaunis\nkuva, jonka jokainen hyvin kasvatettu lapsi kernaasti muodostaa\nvanhemmistaan, katoaa. Vainaja ei voi antaa mitään apua eikä elossa\noleva mitään tukea. Äitikin on nainen, ja vajavaisuus on hänenkin\nosansa.\n\nNyt vasta hän tuntee olevansa masennettu, oikein orpo. Eikä mikään\nonni maailmassa voi hänelle korvata mitä hän on kadottanut. Hänelle,\njoka ei ollut luonteeltaan murhemielinen eikä mietiskelevä, käyvät\nmurhe ja mietiskely raskaaksi taakaksi. Sellaisena me näemme\nhänen esiintyvän. En luule lisääväni kappaleeseen mitään enkä\nliioittelevani ainoatakaan piirrettä.\n\nSerlo katsoi sisareensa lausuen: Olenko antanut sinulle väärän\nkuvan ystävästämme? Hän alkaa hyvin ja kertoo meille vielä paljon\nja koettaa meitä taivutella. Wilhelm vannoi pyhästi, ettei hän\naikonut taivutella vaan vakuuttaa ja pyysi vielä vain hetkiseksi\nkärsivällisyyttä.\n\nKuvailkaa oikein elävästi mielessänne tätä nuorukaista, tätä\nruhtinaan poikaa, koettakaa asettua hänen asemaansa ja sitten\ntarkatkaa häntä, kun hän saa kuulla, että hänen isänsä haamu\nilmestyy. Olkaa hänen kanssaan tuona hirveänä yönä, kun\nkunnianarvoisa henki itse ilmestyy hänen eteensä. Sanomaton kauhu\nvaltaa hänet; hän puhuttelee ilmestystä, näkee sen viittaavan, seuraa\nsitä ja kuulee. -- Mitä kauhein syytös setää vastaan kaikuu hänen\nkorvissaan, kehoitus kostoon ja vaativana uudistettu pyyntö: muista\nminua!\n\nJa kun henki on kadonnut, kenenkä näemme seisovan edessämme?\nNuoren sankarinko, joka huokuu kostoa? Syntyperäisen ruhtinaanko,\njoka tuntee olevansa onnellinen, kun häntä vaaditaan nousemaan\nkruununsa anastajaa vastaan? Ei! Hämmästys ja mielenmasennus valtaa\nyksinjääneen. Hän käy katkeraksi noita hymyileviä julmureita kohtaan,\nhän vannoo, ettei hän unohda vainajaa, ja lopettaa seuraavalla\nmerkitsevällä huokauksella: Sijoiltaan aika mennyt on; voi että juuri\nminä synnyin laittamaan sit' ehjäks!\n\nNäissä sanoissa on mielestäni Hamletin koko olemuksen avain, ja\nminusta on selvää, että Shakespeare on tahtonut kuvata, kuinka suuri\ntehtävä on sälytetty henkilölle, jolla siihen ei ole voimia. Ja\ntässä mielessä on kappale nähdäkseni läpikotaisin kirjoitettu. Siinä\nistutetaan tammipuu kallisarvoiseen astiaan, jossa olisi pitänyt\nsaada kasvaa vain hentoja kukkia, juuret laajenevat ja astia tuhoutuu.\n\nKaunis, puhdas, jalo, mitä siveellisin olento, vailla sitä\nruumiillista voimaa, joka tekee sankarin, murtuu kokonaan painon\nalla, jota hän ei jaksa kantaa eikä hartioiltansa vyöryttää; jokainen\nvelvollisuus on hänelle pyhä, mutta tämä velvollisuus liian raskas.\nHäneltä vaaditaan mahdottomia, ei sellaista, mikä itsessänsä on\nmahdotonta, vaan sellaista, mikä hänelle on mahdotonta. Siinä hän\nkiemurteleikse, väänteleikse, tuntee alituista levottomuutta, astuu\neteenpäin ja perääntyy, saa aina uusia muistutuksia ja aina uudestaan\npalauttaa mieleensä tuon saman asian sekä vihdoin kadottaa mielestään\npäämääränsä, voimatta kuitenkaan koskaan tulla iloiseksi.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nHuoneeseen astui muutamia henkilöitä, jotka keskeyttivät heidän\npuhelunsa. Ne olivat soittoniekkoja, jotka tavallisesti kerran\nviikossa kokoontuivat Serlon luo pientä konserttia varten. Hän\nrakasti suuresti musiikkia väittäen, ettei näyttelijä koskaan\nilman tätä rakkautta voisi saada selvää käsitystä ja tuntoa omasta\ntaiteestaan. Aivan samoin kuin eleet suoriutuvat helpommin ja\nsirommin, kun niitä säestää ja ohjaa sävel, siten pitäisi näyttelijän\nmielessään ikäänkuin säveltää julkilausuttava osansa, niin ettei hän\nsitä yksitoikkoisesti ja oman yksilöllisen maneerinsa ja olemuksensa\nmukaisesti tuhertele, vaan käsittelee sitä asianmukaisesti\nvaihdellen, oikeata mittaa ja määrää noudattaen.\n\nAurelie näytti varsin vähän kiinnittävän huomiota siihen, mitä\ntapahtui. Hän päinvastoin johdatti ystävämme vihdoin erääseen\nsivuhuoneeseen, missä hän astuen ikkunan ääreen ja luoden katseensa\ntähtitaivaalle sanoi: Teiltä on vielä jäänyt yhtä ja toista\nkertomatta Hamletista; en tosin tahdo hätäillä ja toivon, että\nveljeni myös saisi olla mukana kuulemassa, mitä teillä vielä on\nsanottavana, mutta kertokaa kuitenkin, miten käsitätte Ofelian.\n\nHänestä ei ole paljon sanomista, vastasi Wilhelm, sillä vain\nmuutamalla harvalla mestarinvedolla piirrettynä on hänen\nluonnekuvansa valmiina edessämme. Hänen koko olemuksensa huokuu\nkypsää, suloista aistillisuutta. Hänen lempensä prinssiä kohtaan,\njonka rinnalle hän puolisona on oikeutettu astumaan, pulppuaa\nraikkaana lähteestänsä, hänen hyvä sydämensä antautuu siinä määrin\nkaipuunsa valtaan, että sekä isä että veli ovat peloissaan, molemmat\nsuorastaan ja peittelemättä varoittavat häntä. Eivät sovinnaiset\nmuodot, yhtä vähän kuin hänen poveansa verhoava hieno harso, pysty\nsalaamaan hänen sydämensä sykintää, ne päinvastoin paljastavat, mitä\nsiellä kaikessa hiljaisuudessa liikkuu. Hänen mielikuvituksensa on\nherännyt eloon, hänen hiljainen häveliäisyytensä huokuu suloista\naistien heräämistä, ja jos sattuman ehtoisa jumalatar ravistaisi\ntuota hentoa puuta, putoaisi hedelmä siinä tuokiossa alas.\n\nJa kun hän nyt, sanoi Aurelie, näkee olevansa hyljätty ja\nylenkatsottu, kun hänen mielisairaan rakastettunsa sielussa ylin\ntunne vaihtuu alhaisimmaksi ja kun tämä rakkauden suloisen maljan\nsijasta tarjoaa armaallensa kärsimysten katkeran pikarin --\n\nMurtuu hänen sydämensä, huudahti Wilhelm, Ofelian koko elämän ja\nolennon rakennus järkkyy liitteistään, hänen isänsä kuolema tulee\nkaiken kukkuraksi, ja tuo kaunis rakennus sortuu kokonaan.\n\nWilhelm ei ollut huomannut, millä äänensävyllä Aurelie oli\nlausunut viimeiset sanansa. Ajatellessaan ainoastaan taideteosta,\nsen sisällystä ja täydellisyyttä, hän ei aavistanut, että hänen\nystävättärensä oli aivan toisenlaisen tunteen vallassa ja että nämä\ndraamalliset varjokuvat hänessä herättivät eloon omakohtaisen syvän\ntuskan.\n\nAurelie seisoi siinä yhä pää käsien varassa ja kyyneleiset silmät\ntaivasta kohti luotuina. Lopuksi hän ei enää voinut pidättää salattua\ntuskaansa. Hän tarttui ystävänsä molempiin käsiin ja huudahti\nseisoen hämmästyneenä hänen edessään: Antakaa anteeksi, antakaa\nanteeksi ahdistetulle sydämelle! Seurue kytkee ja kammitsoi minua.\nSäälimättömältä veljeltäni minun on koetettava salata itseni. Teidän\nläsnäolonne on nyt irroittanut kaikki siteet. Ystäväni! hän jatkoi,\nvasta hetki sitten olemme tutustuneet toisiimme ja nyt jo teen\nteidät uskotukseni. Hän voi tuskin lausua sanottavaansa ja painui\nWilhelmin olkapäätä vasten. Älkää ajatelko pahaa minusta, hän sanoi\nnyyhkyttäen, sen vuoksi, että näin heti avaan sydämeni teille ja\nettä näette minut näin heikkona. Olkaa ystäväni, minä ansaitsen sen.\nWilhelm koetti mitä sydämellisimmin häntä lohdutella, mutta turhaan.\nHänen kyyneleensä valuivat vuolaina ja tukahduttivat hänen sanansa.\n\nSamassa astui Serlo kovin sopimattomalla hetkellä sisään ja aivan\nodottamatta Philine, teatterinjohtajan kädestä taluttamana. Tässä on\nystävänne, sanoi Serlo Philinelle, hän on tuleva iloiseksi saadessaan\ntavata teidät.\n\nMitä! huudahti Wilhelm hämmästyneenä. Täälläkö teidät tapaan?\nRauhallisena ja vakavana Philine kääntyi hänen puoleensa, lausui\nhänet tervetulleeksi ja kehui Serlon hyvyyttä, kun tämä ilman hänen\nomaa ansiotaan, vain siinä toivossa, että hän kehittyisi paremmaksi,\noli ottanut hänet oivalliseen seurueeseensa. Philine oli Wilhelmille\nystävällinen, mutta varoi kuitenkin tungettelevaa tuttavallisuutta.\n\nMutta teeskentely ei kestänyt kauempaa kuin nuo molemmat toiset\nolivat läsnä. Sillä kun Aurelie tuskaansa salatakseen lähti pois ja\nSerlo oli kutsuttu ulos, tarkkasi Philine ensiksi ovia nähdäkseen,\nolivatko molemmat todella poistuneet, sitten hän hyppeli kuin hupakko\nympäri huonetta, istuutui permannolle ja oli läkähtyä kikatukseen ja\nnauruun. Sitten hän hypähti pystyyn, hyväili ystäväämme ja ilmaisi\nrajatonta iloaan, kun hän oli ollut siksi viisas, että oli edeltäpäin\nlähtenyt tiedustelemaan maaperää ja asettunut tänne.\n\nElämä täällä on monikirjava, juuri sellaista, mikä minulle sopii.\nAureliella on ollut onneton rakkausseikkailu erään aatelismiehen\nkanssa, joka varmaankin on oivallinen ihminen ja jota minä itse\nhaluaisin kerran nähdä. Hän on jättänyt armaalleen muiston, jollen\naivan erehdy. Täällä juoksentelee noin kolme vuotta vanha poikanen,\nkaunis kuin aurinko; isä mahtaa olla hurmaava. En voi yleensä\nsietää lapsia, mutta tämä pienokainen ilahduttaa minua. Olen tehnyt\nlaskelmia. Tuon naisen miehen kuolema, uusi tuttavuus, lapsen ikä,\nkaikki sattuu paikalleen.\n\nNyt on ystävä tipotiessään; yhteen vuoteen hän ei häntä enää ole\nnähnyt. Nainen on tästä suunniltaan ja lohduton. Hupakko! --\nVeljellä on seurueessa eräs tanssijatar, jonka kera hän kuhertelee,\npieni näyttelijätär, jonka kanssa hän on tuttavallisissa väleissä,\nsitäpaitsi vielä kaupungissa eräitä naisia, joille hän osoittaa\nsuosiotaan, ja nyt olen minäkin listalla. Mokomakin narri! -- Muista\nsaat huomenna kuulla. Ja nyt vielä sananen Philineltä, jonka sinä\ntunnet, usko pois: tuo maailman suurin hupakko on sinuun rakastunut.\nPhiline vannoi, että niin todella oli asian laita, ja vakuutti,\nettä tästä vasta hupia riittäisi. Hän pyysi hartaasti, että Wilhelm\nrakastuisi Aurelie'hin; silloinpa vasta ajojahti oikein alkaisi.\nHän juoksee uskottoman rakastajansa perässä, sinä hänen perässään,\nminä ajan sinua takaa ja veli minua. Jollei tästä riitä hupia\npuoleksi vuodeksi, olenpa valmis kuolemaan kohtaukseen, mikä tässä\nnelisäikeisessä romaanissa tapahtuu. Hän rukoili Wilhelmiä, ettei\ntämä pilaisi hyvää asiaa ja että hän osoittaisi hänelle niin paljon\nkunnioitusta kuin hän julkisella esiintymisellään voisi ansaita.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\nSeuraavana aamuna Wilhelm aikoi käydä tapaamassa rouva Melinaa.\nHän ei tavannut häntä kotona. Tiedusteltuaan toisia kuljeskelevan\nseurueen jäseniä hän sai kuulla, että Philine oli heidät kutsunut\naamiaiselle. Uteliaisuudesta hän riensi sinne ja tapasi heidät kaikki\nerittäin iloisina ja hyvillä mielin. Älykäs Philine oli heidät\nkoonnut yhteen, kestinnyt heitä suklaalla ja antanut heidän ymmärtää,\nettei kaikki toivo vielä ollut mennyt menojaan. Hän toivoi omalla\nvaikutusvallallaan voivansa saada teatterinjohtajan uskomaan, kuinka\nedullista hänelle olisi ottaa seurueeseensa näin eteviä henkilöitä.\nHe kuuntelivat häntä tarkkaavaisina, hörppivät kupin toisensa jälkeen\nja olivat varsin tyytyväisiä emäntäänsä sekä päättivät puhua hänestä\nmitä parhaimmin.\n\nLuuletteko sitten, sanoi Wilhelm jäätyään yksin Philinen kera, että\nSerlo vielä voisi suostua ottamaan palvelukseensa seuruelaisemme?\n-- Kaikkea vielä, vastasi Philine, enkä sitä ollenkaan toivokaan;\nsoisin, että he lähtisivät tiehensä sen parempi mitä pikemmin!\nAinoastansa Laerteen tahtoisin pidättää; toiset me kyllä vähitellen\nsaamme riepoitetuiksi.\n\nSitten hän antoi ystävänsä ymmärtää, että hän oli varmasti\nvakuutettu, ettei tämä nyt enää kätkisi leiviskäänsä, vaan antautuisi\nSerlon tapaisen johtajan turvissa näyttämölle. Hän ei voinut kyllin\nylistää täällä vallitsevaa järjestystä, hyvää aistia ja henkeä; hän\nosasi niin makeasti maanitella ystäväämme ja puhua niin imarrellen\nhänen lahjoistaan, että ystävämme tunsi tytön ehdotuksen vetävän\npuoleensa sydäntään ja mielikuvitustaan yhtä paljon kuin hänen\nymmärryksensä ja järkensä siitä loittonivat. Hän salasi mielihalunsa\nitseltään ja Philineltä. Hän oli sen päivän kovasti hermostunut\neikä saanut lähdetyksi kauppatuttavansa luo noutamaan hänelle\nmahdollisesti saapuneita kirjeitä. Sillä vaikkakin hän voi kuvitella,\nkuinka levottomat hänen omaisensa olivat, pelkäsi hän kuitenkin saada\nviestin heidän pahasta mielestään ja kuulla heidän moitteitansa,\nvarsinkin kun hän odotti saavansa tänä iltana kokea suurta ja\npuhdasta nautintoa nyt juuri esitettävästä uudesta kappaleesta.\n\nSerlo ei ollut päästänyt häntä harjoitukseen. Teidän täytyy, hän\nsanoi, ensin oppia meidät tuntemaan parhaimmalta puoleltamme,\nennenkuin annamme teidän katsoa kortteihimme.\n\nMitä suurimmalla tyydytyksellä oli ystävämmekin mukana seniltaisessa\nnäytännössä. Ensi kertaa hän nyt näki teatterin näin täydellisenä.\nUskottiin, että kaikki seurueen näyttelijät olivat erittäin\nlahjakkaita ja että heillä oli korkea sekä selvä käsitys taiteestaan,\nja kuitenkaan he eivät olleet yhdenlaisia. He tukivat toinen\ntoisiansa, innostivat toisiansa ja olivat kaikessa näyttelemisessään\nerittäin varmoja ja täsmällisiä. Katselija oli pian selvillä siitä,\nettä Serlo oli kaiken sieluna, ja hän kunnostautui oivallisesti.\nTäytyi ihmetellä hänen reipasta mieltään, hänen hillittyä intoaan,\nhänen varmaa aistiansa tavata kulloinkin se, mikä oli asianmukaista,\nja siihen liittynyttä suurta jäljittelykykyä, joka ilmeni niin\npian kuin hän astui näyttämölle ja avasi suunsa. Hänen olemuksensa\nsisäinen miellyttävyys näytti leviävän yli koko katsomon, ja se\nhenkevä tapa, millä hän helposti ja vaivatta ilmensi osien hienoimmat\nvivahdukset, herätti sitäkin suurempaa mielihyvää, kun hän osasi\nkätkeä sen taituruuden, jonka hän alituisella harjoittelemisella oli\nsaavuttanut.\n\nHänen sisarensa Aurelie ei jäänyt hänestä jälkeen ja saavutti vielä\nsuurempaa suosiota hellyttäessään ihmisten mielet, joita hän niin\noivallisesti osasi ilahduttaa ja riemastuttaa.\n\nMuutamien hauskasti vietettyjen päivien jälkeen Aurelie lähetti\nkutsumaan ystäväämme. Wilhelm riensi hänen luoksensa ja tapasi hänet\nsohvalla makaamassa. Hänellä näytti olevan päänsärky, ja koko hänen\nolemuksensa ilmaisi kuumeista mielenliikutusta. Hänen katseensa\nkirkastui, kun hän näki ystävämme astuvan sisälle. Suokaa anteeksi!\n-- hän huudahti --, se luottamus, jota minussa olette herättänyt,\non minut tehnyt heikoksi. Tähän saakka minä olen voinut elää\ntuskani kanssa kaikessa hiljaisuudessa, te annoitte minulle voimaa\nja lohdutusta; nyt olette -- en tiedä, kuinka se on tapahtunut --\nirroittanut vaitiolon siteet ja tulette nyt vastoin tahtoanne mukaan\nsiihen taisteluun, jota minä käyn itseäni vastaan. Wilhelm vastasi\nhänelle ystävällisesti ja kohteliaasti. Hän vakuutti, että hänen\nkuvansa ja hänen tuskansa aina olivat väikkyneet hänen sielunsa\nsilmien edessä; hän pyysi hänen luottamustaan ja tarjoutui hänen\nystäväkseen.\n\nWilhelmin katse oli tällöin kiintynyt poikaan, joka istui Aurelien\nedessä heitellen leikkikalujaan hujan hajan. Poika oli ehkä, kuten\nPhiline oli sanonut, noin kolmivuotias, ja nyt vasta Wilhelm ymmärsi,\nmiksi tuo kevytkenkäinen, yleviä lauseparsia harvoin käyttävä\nnaikkonen oli verrannut poikaa aurinkoon. Avoimien ruskeiden\nsilmien ja pyöreiden kasvojen ympärillä leikkivät mitä ihanimmat\nkultakiharat, häikäisevän valkeassa otsassa näkyivät pehmoiset,\ntummat, lievästi kaartuvat kulmakarvat, ja hänen poskiltaan\nloisti terveyden eloisa väri. Istukaa viereeni, sanoi Aurelie. Te\nkatselette ihmetellen tuota onnellista lasta. Ilolla olen hänet\nottanut huomaani, huolella hoidan häntä; mutta niin on, että hänen\nläsnäolonsa saa minut tuntemaan tuskieni koko suuruuden, sillä ne\nsallivat minun vain harvoin tuntea, kuinka arvokas tällainen lahja on.\n\nSallikaa minun, hän jatkoi, nyt puhua itsestänikin ja\nelämänkohtalostani, sillä minulle on tärkeää, että ette minua\nymmärrä väärin. Arvelin, että minulla oli muutama rauhaisa hetki\nkäytettävänäni, siksi annoin kutsua teidät. Te olette nyt tässä ja\nminä olen kadottanut langanpään.\n\nYksi hyljätty olento enemmän maailmassa! sanotte kai. Olette mies\nja ajattelette: kuinka tuo naisraukka käyttäytyy onnettomuuden\nkohdatessa, joka ei ole vältettävissä ja joka varmemmin kuin kuolema\nväikkyy naisen yllä, kun mies on uskoton, tuo hupakko! -- Ah,\nystäväni, jos kohtaloni olisi tavallista laatua, kestäisin mielelläni\nonnettomuuteni; mutta se on niin erikoinen laadultaan. Miksi en näytä\nsitä teille peilistä, miksi en anna jonkun kertoa sitä teille! Oi,\njospa minut olisi vietelty, yllätetty ja sitten hyljätty, silloin\nepätoivo vielä olisi lohdutuksenani. Mutta kohtaloni on paljoa\npahempi. Olen itse pettänyt itseni vastoin parempaa tietoani, tätä\njuuri en koskaan voi itselleni anteeksi antaa.\n\nJalosti ajattelevana ihmisenä, jollainen olette, ette sentään voi\nolla aivan onneton, vastasi Wilhelm.\n\nJa tiedättekö, mistä johtuu tämä ajatuskantani? kysyi Aurelie.\nKaikkein huonoimmasta kasvatuksesta, millä koskaan on voitu turmella\ntyttölasta, huonoimmasta esimerkistä, millä aistit ja taipumukset\nvoidaan johtaa harhaan.\n\nÄitini varhain kuoltua vietin ihanimmat kehitysvuoteni erään tädin\nluona, joka asetti laikseen halveksia kunniallisuuden lakeja.\nSokeasti hän antaui jokaisen ihastuksensa valtaan, olipa hän sitten\nsen esineen valtiatar tai orja, kunhan hän vain nautinnon hekumassa\nsai unohtaa itsensä.\n\nMinkälaisen käsityksen miehistä saimmekaan me lapset, joilla oli\npuhdas ja viaton katse? Kuinka typeriä, vaativia, röyhkeitä,\ntaitamattomia olivatkaan ne, joita hän vietteli luokseen; kuinka\nkylläisiä, ylimielisiä, tyhjiä ja äiteliä, niin pian kuin he olivat\nsaaneet halunsa tyydytetyiksi. Näin olen vuosikausia nähnyt tämän\nnaisen elävän alennustilassaan mitä huonoimpien ihmisten vallassa.\nMinkälaista kohtelua saikaan hän sietää ja kuinka hän osasikaan\nmukautua kohtaloonsa, kuinka hän kantoikaan näitä häpeällisiä\nkahleita!\n\nNäin opin minä tuntemaan teidän sukupuolenne, ystäväni, ja kuinka\nvilpittömästi sitä vihasinkaan, kun mielestäni huomasin, että vieläpä\nkunnolliset miehet suhteessaan meidän sukupuoleemme näyttivät\nhylkäävän kaikki hyvät tunteet, joilla luonto heidät varmaankin oli\nvarustanut.\n\nValitettavasti sain sellaisissa tilaisuuksissa myös tehdä useita\nsurullisia kokemuksia omasta sukupuolestani, ja toden totta,\nkuusitoistavuotiaana tyttönä minä olin viisaampi kuin nyt, jolloin\ntuskin ymmärrän itseäni. Miksi olemme niin viisaita nuorina\nollessamme, niin kovin viisaita, tullaksemme aina vain tyhmemmiksi!\n\nPoika melusi, Aurelie kävi kärsimättömäksi ja soitti. Vanha vaimo\nastui sisään viedäkseen hänet pois. Pakottaako yhä vain hammastasi?\nsanoi Aurelie vanhukselle, joka oli sitonut huivin poskelleen.\nPakottaa; en tahdo jaksaa sitä sietää, vastasi tämä kumealla äänellä,\nnosti ylös pojan, joka näytti mielellään lähtevän mukaan, ja vei\nhänet pois.\n\nTuskin oli poika poissa, kun Aurelie alkoi katkerasti itkeä. En voi\nolla valittamatta ja voivottelematta, hän huudahti, ja minua hävettää\nmaata edessänne kuin vaivainen mato. En jaksa enää järkevästi\najatella enkä kertoa. Hän vaikeni ja oli ääneti. Hänen ystävänsä,\njoka ei tahtonut sanoa mitään ylimalkaista eikä osannut sanoa mitään\nerikoista, puristi hänen kättänsä katsellen häntä tuokion. Vihdoin\nhän neuvottomuudessansa tarttui kirjaan, jonka, hän näki pikku\npöydällä edessään. Se oli osa Shakespearen teoksia, Hamlet avattuna.\nSerlo, joka samassa astui sisään tiedustellaksensa sisarensa vointia,\nloi katseensa kirjaan, joka ystävällämme oli kädessään, ja huudahti:\nTaasko Hamletinne kimpussa? Sattuipa hyvin! Minussa on herännyt\nmonenlaisia epäilyksiä, jotka mielestäni suuresti vähentävät sitä\nkanonista arvoa, jonka te niin kernaasti annatte tälle kappaleelle.\nOvathan englantilaiset itsekin tunnustaneet päämielenkiinnon loppuvan\nkolmanteen näytökseen ja kahden viimeisen näytöksen ainoastaan\nvaivoin pitävän koossa kappaleen eheyttä. Ja onhan totta, ettei\nkappale loppupuolella tahdo päästä paikaltaan.\n\nOn varsin mahdollista, sanoi Wilhelm, että kansakunnassa, joka on\ntuottanut niin paljon mestariteoksia, on jäseniä, joita ennakkoluulot\nja typeryys johtavat vääriin arvioimisiin. Mutta se ei voi estää\nmeitä katselemasta omin silmin ja olemasta oikeamielisiä. Kaukana\nsiitä, että moittisin tämän kappaleen suunnitelmaa, minä päinvastoin\nuskon, ettei sen suurempaa koskaan ole keksitty; niin, se ei ole\nkeksitty, asia on niin. Kuinka sen selitätte? kysyi Serlo. En tahdo\nmitään selittää, vastasi Wilhelm, tahdon vain teille esittää, kuinka\najattelen.\n\nAurelie kohottautui pieluksiltaan, nojasi kättään vasten katsellen\nystäväämme, joka täysin varmana siitä, että hän oli oikeassa,\nsiis jatkoi puhettaan. Meille on niin mieleen, meistä tuntuu niin\nimartelevalta, kun näemme sankarin, joka toimii omasta aloitteestaan,\njoka rakastaa ja vihaa, milloin hänen sydämensä käskee, joka ryhtyy\ntekoihin ja suorittaa ne, torjuu kaikki esteet ja pääsee suureen\npäämäärään. Historiankirjoittajat ja runoilijat vakuuttakoot meille\nkernaasti, että noin ylevä arpa voi langeta ihmisen osalle. Tämä\nnäytelmä antaa meille aivan toisenlaisen opetuksen. Sankarilla ei\nole mitään suunnitelmaa, mutta kappaleen suunnitelma on harkittu.\nSiinä ei jäykästi ja itsepäisesti toteutetun kostonaatteen mukaisesti\nsaateta konnaa rangaistukseen; ei, siinä tapahtuu suunnattoman\nsuuri teko, se vyöryy eteenpäin kaikkine seurauksineen, tempaa\nsyyttömiä mukaansa. Rikoksentekijä näyttää välttävän sen kuilun,\njoka hänelle on määrätty, ja syöksyy siihen, juuri silloin kun hän\narvelee turvallisesti voivansa kulkea eteenpäin. Sillä ilkityölle\non ominaista, että se tuottaa onnettomuutta viattomallekin, ja\nsamaten hyvälle teolle, että se antaa etuja sille, joka ei ole niitä\nansainnut, niiden kummankaan tekijän useinkaan saamatta rangaistusta\ntai palkintoa. Kuinka ihmeellisesti onkaan näin laita tässä\nkappaleessa! Kiirastuli lähettää henkensä ja vaatii kostoa, mutta\nturhaan. Kaikki seikat liittyvät yhteen johtaakseen kostoon, mutta\nturhaan! Ei maan asujainten eikä maanalaisten vallassa ole se, mikä\non varattu kohtalolle. Tuomionhetki tulee. Pahantekijä kaatuu hyvän\nkeralla. Sukukunta temmataan pois ja toinen versoo sen sijalle.\n\nHetkisen vaitiolon jälkeen Serlo puuttui puheeseen: Te ette ole\nkovinkaan suosiollinen kaitselmukselle ylistäessänne runoilijaa,\nja lisäksi mielestäni taas runoilijanne ylistykseksi, samaten kuin\ntoiset, kaitselmuksen ylistykseksi, asetatte hänelle tarkoitusperiä\nja suunnitelmia, joita hän ei ole ajatellut.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\n\nSallikaa minun, sanoi Aurelie, myös tehdä kysymys. Olen taaskin\nsilmäillyt Ofelian osaa, olen siihen tyytyväinen ja rohkenen\neräillä ehdoilla ottaa sen näytelläkseni. Mutta sanokaa minulle,\neikö runoilijan olisi tullut asettaa mielipuolen tyttöraukan suuhun\ntoisenlaisia lauluja. Eikö voitaisi niiksi valita kappaleita\nsurunsynkistä ballaadeista? Mitä varten on tämän jalon tytön huulille\nasetettu kaksimielisyyksiä ja himokkaita mauttomuuksia?\n\nParas ystävä, vastasi Wilhelm, en voi tässäkään tinkiä edes piirtoa.\nNäissäkin omituisuuksissa, tässäkin näennäisessä säädyllisyyden\npuutteessa on suuri tarkoitus. Mehän jo heti kappaleen alusta\npitäen tiedämme, mikä lapsi raukan mieltä askarruttaa. Hiljaa hän\neleli itsekseen, mutta kaipuutansa, mielitekojansa hän tuskin sai\nsalatuksi. Salaa kaikuivat hänen sielussaan aistillisen pyyteen\nsävelet, ja kuinka usein hän olikaan mahtanut koettaa, kuten\nvaromaton vartijatar, tuudittaa lepoon aistillisuuttaan lauluilla,\njotka vain olivat omiaan pitämään häntä enemmän valveilla. Vihdoin,\nkun häneltä on riistetty kaikki valta itsensä yli, kun hänen\nsydämensä väikkyy kielenkärjellä, tästä kielestä tulee hänen\npettäjänsä ja ilmaisijansa, ja mielipuolisuuden viattomuudessa hän\nhuvitteleikse kuninkaan ja kuningattaren edessä rakkaiden laulujensa\njälkikaiulla, hyräillen tytöstä, joka meni ansaan, tytöstä, joka\nhiipii pojan luo, ja niin edespäin.\n\nHän ei ollut vielä lopettanut puhettaan, kun hänen edessään virisi\nkohtaus, jota hän ei pystynyt ollenkaan selittämään.\n\nSerlo oli kävellyt huoneessa muutamia kertoja edestakaisin antamatta\naihetta otaksua, että hänellä oli jokin erikoinen aikomus. Yht'äkkiä\nhän astui Aurelien pukupöydän ääreen, tarttui nopeasti johonkin\npöydällä olevaan esineeseen ja riensi saaliineen ovea kohti. Tuskin\nAurelie oli ehtinyt huomata, mitä veli oli tehnyt, kun hän hypähti\npystyyn, heittäytyi hänen tielleen, tarttui häneen uskomattoman\nintohimoisesti ja sai taitavasti tartutuksi ryöstettyyn esineeseen.\nHe taistelivat ja ottelivat ankarasti, pyörivät ja teutaroivat\nkiivaasti toinen toisessaan kiinni. Serlo nauroi ja sisar kiihtyi.\nRientäessään heitä erottamaan ja tyynnyttämään Wilhelm äkkiä\nhuomasi Aurelien paljastettu tikari kädessään hypähtävän syrjään,\nSerlon suutuksissaan heittäessä käteensä jääneen tupen lattialle.\nWilhelm astui hämmästyneenä muutaman askelen takaperin, ja hänen\näänetön ihmetyksensä näytti kysyvän syytä, mikä oli aiheuttanut näin\nihmeellisen riidan heidän kesken tuollaisesta oudosta kapineesta.\n\nTeidän on oltava, sanoi Serlo, erotuomarina meidän molempien välillä.\nMihin sisareni tarvitsee terävää terästä? Katsokaahan sitä. Tämä\ntikari ei sovi näyttelijättärelle; suippo ja terävä kuin neula\nja veitsi! Mitä varten tämä ilveily? Hän on kiivas luonnostaan\nja vahingoittaa sillä vielä kerran tapaturmaisesti itseään. Minä\nvihaan syvästi tuollaisia oikkuja; vakava ajatus tähän suuntaan on\nhullutusta, ja noin vaarallinen leikkikalu on inhoittava.\n\nSe on nyt taas minulla! huusi Aurelie kohottaen ylös kirkkaan terän.\nAion tästä lähin paremmin säilyttää uskollista ystävääni. Anna\nminulle anteeksi, hän huudahti suudellen terästä, että olen sinut\nnäin laiminlyönyt.\n\nSerlo näytti tosissaan suuttuvan. -- Ajattele mitä tahdot, veljeni,\nhän jatkoi. Voitko sanoa, eikö minulle ehkä tämä ole kallisarvoinen\ntaikakalu ja enkö hädän tullen siltä saa apua ja neuvoa? Onko kaikki,\nmikä näyttää vaaralliselta, vahingollista?\n\nPuhe, missä ei ole mitään järkeä, tekee minut hulluksi! sanoi\nSerlo ja lähti suuttumustansa niellen huoneesta. Aurelie pisti\ntikarin huolellisesti tuppeen ja kätki sen povelleen. Jatkakaamme\nkeskustelua, jonka veljeni äkkiarvaamatta häiritsi, sanoi hän\nWilhelmin tehdessä eräitä kysymyksiä tuon kummallisen riidan johdosta.\n\nMinun täytynee hyväksyä kuvauksenne Ofeliasta. En tahdo kieltää\nrunoilijan tarkoitusta; minä vain pikemmin surkuttelen tyttö\nparkaa kuin tunnen samoin kuin hän. Mutta sallikaa minun nyt\nesittää eräs ajatus, johon minulle olette tänä lyhyenä aikana usein\nantaneet aihetta. Ihmetellen olen pannut merkille teidän syvän\nja oikean käsityksenne, jolla te arvioitte runoutta ja varsinkin\nnäytelmärunoutta. Sisällyksen syvimmätkään kuilut eivät jää\nteiltä huomaamatta, ja suorituksen hienoimmat piirteet te saatte\nselville. Vaikka ette koskaan ole luonnossa nähnyt itse esineitä,\ntunnette te kuvassa ilmenevän totuuden. Teissä näyttää asuvan syvä\nmaailmantunto, jonka runouden sopusointuinen kosketus saa hereille\nja kehkeämään. Sillä toden totta, hän jatkoi, ulkoapäin ette mitään\nota vastaan. Enpä ole hevin nähnyt ketään, joka niin vähän kuin te\ntuntee niitä ihmisiä, joiden parissa hän elää, ja niin perinpohjin\nväärin arvioi heidät. Sallikaa minun sanoa teille: kun kuulee teidän\nselittävän Shakespeareanne, luulee teidän suoraa päätä tulevan\njumalten neuvottelusta ja kuulleen, kuinka siellä sovitaan ihmisten\nmuodostamisesta. Kun te taas seurustelette ihmisten kera, näen\nteissä niin sanoakseni luomakunnan ensimmäisen täysikasvuiseksi\nsyntyneen lapsen, joka eriskummaisella ihmetyksellä ja liikuttavalla\nhyväntuulisuudella hämmästyneenä arvostelee jalopeuroja ja apinoita,\nlampaita ja norsuja sekä puhuttelee niitä luottavaisin mielin\nvertaisinaan, koskapa nekin ovat olemassa, liikkuvat ja elävät.\n\nSe aavistus, arvoisa ystävätär, että luonnostani olen lapsellinen,\nvaivaa minua tuon tuostakin, vastasi Wilhelm, ja olen oleva teille\nkiitollinen, jos tahdotte auttaa minua saamaan parempaa selvyyttä\nmaailmasta. Olen nuoresta pitäen suunnannut sieluni silmät enemmän\nsisään- kuin ulospäin, ja siksi on varsin luonnollista, että\nolen johonkin määrin oppinut tuntemaan _ihmistä_ silti ollenkaan\nkäsittämättä ja ymmärtämättä _ihmisiä_.\n\nAluksi minä, sanoi Aurelie, tosiaankin epäilin teitä siitä että\ntahdoitte tehdä meistä pilaa, kun te niistä näyttelijöistä, joita\nlähetitte veljeni luo, sanoitte niin paljon hyvää ja kun minä\nvertasin teidän kirjeitänne noiden ihmisten ansioihin.\n\nAurelien huomautukseen, niin tosi kuin se ehkä olikin ja niin\nkernaasti kuin ystävämme tunnustikin tämän vajavaisuutensa, sisältyi\nkuitenkin jotakin ahdistavaa, jopa loukkaavaakin niin, että hän\nvaikeni ja sulkeutui itseensä, osaksi jotta antaisi tunteidensa\ntulla näkyviin, osaksi siksi, että hän halusi povessaan tutkia tämän\nsyytöksen todenperäisyyttä.\n\nTeidän ei tarvitse siitä olla hämillänne, jatkoi Aurelie. Järjen\nvalistuksen me aina voimme saavuttaa, mutta sydämen runsautta ei\nmeille kukaan voi antaa. Jos olette määrätty taiteilijaksi, ette voi\ntätä hämäryyttä ja viattomuutta kyllin kauan säilyttää; se on nuoren\nummun kaunis verho; on onnetonta, jos meidät liian varhain pakotetaan\nesille. On hyvä, ettemme aina tunne niitä, joiden hyväksi me toimimme.\n\nAh, minäkin olin kerran tässä onnellisessa tilassa, kun suuria\nitsestäni ja kansastani ajatellen astuin näyttämölle. Kuinka\nkorkealle asetinkaan mielikuvituksessani saksalaiset, mitä kaikkea\nuskoinkaan heistä! Minä puhuin tälle kansakunnalle, jonka yläpuolelle\nminut kohotti pienoinen lava ja mistä minut erotti lamppurivi, josta\ntuleva valonhohde ja savu esti minua tarkoin näkemästä edessäni\nolevia esineitä. Kuinka tervetullut olikaan minulle suosionosoitusten\npauke, joka kohosi ihmisjoukosta! Kuinka kiitollisena otinkaan\nvastaan sen lahjan, jonka niin monet kädet yksimielisesti minulle\nojensivat! Kauan tuudittelin itseäni tässä humussa. Minä tempasin\nihmisjoukon mukaani, ja se innosti vuorostaan minua; yleisön ja minun\nvälilläni vallitsi mitä parhain yhteisymmärrys. Uskoin tuntevani\ntäydellistä sopusointua ja alituisesti näkeväni edessäni kansakunnan\njaloimmat ja parhaimmat.\n\nPahaksi onneksi ei teatterinystävien mielenkiinto kohdistunut\nainoastaan näyttelijättäreen ja hänen luonnonlahjoihinsa, heillä\noli vaatimuksia myös nuoreen, vilkkaaseen tyttöön. He antoivat\nminun jokseenkin suoraan ymmärtää, että minun velvollisuuteni oli\nhenkilökohtaisesti tarjota heille samoja tunteita, joita olin heissä\nherättänyt. Valitettavasti se ei ollut minun mieleni mukaista; minä\ntahdoin ylentää heidän mieliänsä, mutta siihen, mitä he nimittivät\nsydämekseen, minulla ei ollut pienimpiäkään vaatimuksia. Ja nyt\nkävivät kaikki ihmisluokat, ikäkaudet ja luonteet minulle taakaksi,\neikä mikään ollut minusta kiusallisempaa kuin se, etten saanut, kuten\nkuka tahansa muu kunniallinen tyttö, sulkeutua huoneeseeni ja siten\nsäästää itseltäni monta vaikeata hetkeä.\n\nMiehet olivat enimmäkseen sellaisia, millaisina heidät olin\ntottunut näkemään tätini luona, ja he olisivat nytkin herättäneet\nminussa vain vastenmielisyyttä, jolleivät heidän omituisuutensa ja\ntyperyytensä olisi tuottaneet minulle hupia. Kun en voinut välttää\ntapaamasta heitä milloin näyttämöllä, milloin julkisilla paikoilla,\nmilloin kotona, päätin urkkia heitä kaikkia, ja veljeni auttoi\nminua tässä parhaansa mukaan. Ja kun ajattelette, että häärivästä\npuotipalvelijasta ja itserakkaasta kauppiaanpojasta aina ovelaan,\ntarkoin harkitsevaan maailmanmieheen, rohkeaan soturiin ja sukkelaan\nprinssiin saakka kaikki ovat kulkeneet toinen toisensa jälkeen\nohitseni ja kukin laatunsa mukaan halusi saada kanssani pienen\nelämäntarinan, niin annatte kai minulle anteeksi, jos kuvittelin\nverrattain hyvin tutustuneeni kansaani.\n\nKeikarimaisen ylioppilaan, nöyrän ylpeästi neuvottoman oppineen,\nkompurajalkaisen hengellisen herran, jäykän ja visun liikemiehen,\njäyhän maalaisparoonin, ystävällisen siloisen-typerän hovimiehen,\nnuoren harha-askeleihin valmiin papin, tyynen samoin kuin nopsan\nja uutterasti keinottelevan kauppiaan, kaikki heidät olen nähnyt\nedessäni kiihtyneinä. Ja kautta taivaan, harvat heistä olivat\nsellaisia, että he olisivat pystyneet herättämään minussa edes\naivan ylimalkaista mielenkiintoa; päinvastoin minusta oli mitä\nkiusallisinta ottaa vastaan noiden hullujen suosionosoituksia, niin\npaljon kuin yleisön suosio minua miellyttikin ja niin kernaasti kuin\nsen itselleni omistinkin.\n\nKun minä odotin näyttelemisestäni järjellistä kiitosta, kun minä\ntoivoin heidän ylistävän sellaista näytelmänkirjoittajaa, jota\npidin suuressa arvossa, niin he latelivat typeriä huomautuksiaan ja\nmainitsivat jonkin äitelän kappaleen, jossa he toivoivat näkevänsä\nminun näyttelevän. Koettaessani seurueen keskuudessa saada selville,\neikö ehkä jokin ylevä, henkevä tai sukkela piirre olisi herättänyt\njälkikaikua ja oikealla hetkellä jälleen olisi päässyt kuuluviin,\noli näistä harvoin jälkeäkään nähtävissä. Tilapäinen hairahdus,\nkun joku näyttelijä sotkeutui sanoissaan tai päästi kuuluviin\nmurteellisuuden, kas siinä ne tärkeät kohdat, joihin he takertuivat\nja joista he eivät voineet irti päästä. En tiennyt lopuksi,\nmitä minun oli tekeminen; he olivat mielestänsä liian viisaita\nkuunnellakseen henkevämpää keskustelua ja he uskoivat ylenmäärin\nhuvittavansa minua hyväillessään minua oikealta ja vasemmalta. Minä\naloin heitä kaikkia sydämeni pohjasta halveksia ja minusta tuntui,\nkuin koko kansakunta olisi aivan tarkoituksellisesti tahtonut\nlähettämiensä edustajien kautta tarjoutua minulle. Se tuntui minusta\nniin tökeröltä, niin huonosti kasvatetulta, niin valistumattomalta,\nniin perin epämiellyttävältä, niin mauttomalta. Usein minä huudahdin:\nsaksalainen ei osaa edes kengännauhojansa kiinnittää, jollei hän ole\nsitä oppinut vieraalta kansalta!\n\nTe näette, kuinka sokaistu, kuinka sairaaloisen nurja minä olin, ja\najan oloon minun sairauteni yhä yltyi. Minä olisin voinut surmata\nitseni; mutta minä antauduin toiseen äärimmäisyyteen: menin naimisiin\ntai päinvastoin annoin naida itseni. Veljeni, joka oli ottanut\nteatterin haltuunsa, halusi saada apulaisen. Hän valitsi siksi\nerään nuoren miehen, joka miellytti minua ja jolta puuttui kaikkia\nniitä ominaisuuksia, joita veljelläni oli: nerokkuutta, eloisuutta,\nhenkevyyttä ja helposti innostuvaa mieltä, mutta jolla taas oli\nsellaisia ominaisuuksia, joita veljeltäni puuttui: järjestyksen\nrakkautta, ahkeruutta, säästäväisyyden ja rahan käsittelyn\nkallisarvoinen lahja.\n\nHänestä tuli puolisoni, enkä osaa sanoa, kuinka se tapahtui; me\nelimme yhdessä enkä oikein tiedä, miksi. Sen vain tiedän, että\nasiamme olivat hyvällä kannalla. Meillä oli hyvät tulot, ja sen\naiheutti veljeni toimeliaisuus; me tulimme hyvin toimeen, ja se oli\nmieheni ansio. En ajatellut enää maailmaa enkä kansakuntaa. Maailman\nkanssa minulla ei ollut mitään yhteistä, ja käsitykseni kansakunnasta\nolin kadottanut. Kun esiinnyin näyttämöllä, tein sen elääkseni;\navasin suuni vain siksi, etten saanut olla ääneti, kun kerran olin\nastunut esiin puhuakseni.\n\nMutta jotta en esittäisi asiaa pahemmaksi kuin se on, on minun\nsanottava, että olin oikeastaan kokonaan alistunut veljeni\npyyteisiin. Hänelle oli yleisön suosio ja raha pääasia, sillä,\nmeidän kesken sanoen, hän kuuntelee mielellään ylistystä ja kuluttaa\npaljon. En näytellyt enää tunteideni ja vakaumukseni mukaan, vaan\nniin kuin hän neuvoi, ja kun olin tehnyt hänen mielensä mukaan, olin\ntyytyväinen. Hän otti ojennusnuorakseen yleisön kaikki mieliteot.\nRahaa virtasi kassaan, hän voi elää niin kuin häntä halutti, ja\nmeillä oli hyvät päivät hänen kanssaan. Olin tällä välin vajonnut\narkipäiväiseen kaavamaisuuteen. Minä elin päivästä toiseen ilotta ja\nharrastuksetta, minun avioliittoni oli lapseton ja kesti vain lyhyen\naikaa. Mieheni oli sairas, hänen voimansa vähenivät silminnähtävästi,\nja huoli hänen tilastaan katkaisi yleisen välinpitämättömyyteni.\nNiinä päivinä tein tuttavuuden, joka minulle merkitsi uutta elämää,\nuutta ja nopeampaa, sillä pian se on loppuva. Hän vaikeni hetkeksi,\nsitten hän jälleen jatkoi: Tunnen yht'äkkiä sanatulvani tyrehtyvän\nenkä rohkene enää suutani avata. Antakaa minun hieman levähtää.\nEtte saa mennä pois tarkoin kuulematta koko minun onnettomuuttani.\nKutsukaa sillävälin Mignon sisään ja kuulkaa mitä hän tahtoo.\n\nMignon oli Aurelien kertomuksen aikana käynyt muutaman kerran\nhuoneessa. Kun hänen sisäänastuessansa puhuttiin hiljemmin, oli hän\njälleen hiipinyt pois ja istui salissa hiljaa odottamassa. Saatuansa\nkutsun jälleen astua sisään hän toi muassaan kirjan, jonka muodosta\nja kansista heti tunsi pieneksi maantieteelliseksi kartastoksi. Hän\noli matkan varrella pastorin luona oltaessa suureksi ihmeekseen\nnähnyt ensimmäiset kartat, udellut häneltä niistä yhtä ja toista\nja mahdollisuuden mukaan hankkinut niistä tietoja. Hänen halunsa\noppia jotakin näytti tämän uuden tiedon kautta käyneen vielä paljon\nkiihkeämmäksi. Hän pyysi hartaasti, että Wilhelm ostaisi hänelle\ntämän kirjan. Hän oli kirjakauppiaalle antanut pantiksi suuret\nhopeasolkensa ja halusi ne huomenaamuna lunastaa takaisin, koska\nilta nyt jo oli niin myöhäinen. Siihen suostuttiin, ja hän alkoi nyt\nladella mitä hän tiesi tai tapansa mukaan tehdä mitä kummallisimpia\nkysymyksiä. Nytkin voi jälleen huomata, että hän suurella\nponnistuksella vaivoin ja vaikeasti pystyi käsittämään. Niin oli\nmyös hänen kirjoitustaitonsa laita, jota hän suurella ahkeruudella\nharjoitti. Hän puhui yhä vielä erittäin murteellisesti saksaa ja\nainoastansa avatessaan suunsa laulaakseen ja kitaraa kosketellessaan\nhän näytti turvautuvan siihen ainoaan ilmaisukeinoon, jolla hän voi\navata ja tuoda esille, mitä hänen sydämessään liikkui.\n\nMignonista puheen ollen meidän on myös muistettava, kuinka\npulmalliseen asemaan tyttönen oli tuon tuostakin saattanut\nystävämme. Tullessaan tai mennessään, hyvää huomenta tai hyvää\nyötä sanoessaan, hän puristi ystävämme niin lujasti syleilyynsä\nja suuteli häntä niin lämpimästi, että tuon ummustaan aukeavan\nolennon kiihkeys usein saattoi Wilhelmin levottomaksi. Mignonin\nhermostunut vilkkaus näytti päivä päivältä kasvavan, ja hänen\nkoko olemuksensa liikehti alituisesti hiljaisen kuoren alla. Aina\nhänellä täytyi olla hypisteltävänä jokin nyörinpätkä, vatvottavana\njokin riepu, pureskeltavana paperia tai puupalanen. Kaikki hänen\nleikkinsä näyttivät tarkoittavan vain ankaran sisäisen järkytyksen\ntyynnyttämistä. Ainoa mikä tuntui tuottavan hänelle jonkin verran\niloa, oli pieni Felix, jonka kanssa hän osasi erittäin taitavasti ja\nsievästi askarrella.\n\nAurelie, joka saatuansa hieman levähtää halusi vihdoinkin saada puhua\nasiasta, joka hänellä oli sydämellään, oli tällä kertaa kärsimätön\ntytön itsepintaisuuden vuoksi ja antoi hänen ymmärtää, että hänen\ntuli mennä tiehensä, ja lopuksi, kun mikään ei tahtonut auttaa, hänet\noli nimenomaan ja vastoin tahtoaan lähetettävä pois.\n\nNyt tai ei koskaan, sanoi Aurelie, minun on teille kerrottava, mitä\nelämäntarinastani on jäljellä. Jos minun hellästi rakastettu, minulle\nnurja ystäväni olisi vain muutaman peninkulman päässä, sanoisin:\nNouskaa ratsaille, koettakaa jollakin tavoin tutustua häneen, ja kun\npalaatte, olette varmasti antanut minulle anteeksi ja säälitte minua\nkaikesta sydämestänne. Nyt voin teille vain sanoin kuvata, kuinka\nrakastettava hän oli ja kuinka suuresti häntä rakastin.\n\nJuuri niinä ratkaisevina päivinä, jolloin minun oli huolehtiminen\nmiehestäni, tulin hänet tuntemaan. Hän oli äsken ikään palannut\nAmerikasta, missä hän eräiden ranskalaisten kera oli suuresti\nkunnostautuen palvellut Yhdysvaltojen lippujen alla.\n\nHän kohteli minua tyynen kohteliaasti, avomielisen hyväntahtoisesti,\npuhui minusta itsestäni, asemastani, näyttelemisestäni niinkuin vanha\ntuttu, niin osaaottavasti ja selvästi, että ensi kerran voin iloita\nsiitä, että toisen ihmisen olemuksen läpi sain nähdä oman itseni niin\nselkeästi. Hänen arvostelunsa oli oikea olematta väheksyvä, sattuva\nolematta tyly. Hän ei osoittautunut ollenkaan ankaraksi, ja hänen\ntapansa arvioida oli suopea. Huomiotani kiinnitti se seikka, että hän\noli tottunut saavuttamaan naisten suosiota; hän ei ollut mitenkään\nimarteleva ja tunkeileva, ja se teki minut huolettomaksi.\n\nKaupunkilaisten piirissä hän seurusteli vain harvojen kanssa. Hän\noli enimmäkseen ratsastusretkillä, kävi tervehtimässä ympäristössä\nasuvia lukuisia tuttavia ja hoiti liikkeensä kauppatehtäviä.\nPalattuaan hän tuli minua katsomaan, osoitti aina sairaammaksi käyvää\nmiestäni kohtaan lämmintä huolenpitoa, toimitti kärsivälle lievitystä\nlähettämällä luoksemme taitavan lääkärin ja osoittaen osanottoa\nkaikkeen, mikä minua koski, hän puhui minulle myöskin omista\nelämänvaiheistaan. Hän kertoi minulle sotaretkensä tapahtumista,\nvastustamattomasta halustaan soturinammattiin, perhesuhteistaan; hän\nteki minulle selkoa silloisista liiketoimistaan. Sanalla sanoen, hän\nei salannut minulta mitään. Hän avasi minulle sydämensä, antoi minun\nkatsoa sielunsa salatuimpiin komeroihin. Minä opin tuntemaan hänen\ntaipumuksensa, hänen intohimonsa. Ensi kerran elämässäni minulla oli\nsydämellistä, henkevää seuraa. Hän veti minua puoleensa, olin häneen\nihastunut, ennenkuin ehdin ajatella omaa tilaani.\n\nSillä välin kadotin mieheni, jokseenkin samoin kuin hänet\nolin ottanutkin. Teatteritehtävien taakka joutui nyt kokonaan\nminun hartioilleni. Veljestäni, joka oli näyttämöasioissa yhtä\nparantumaton, ei ollut mitään hyötyä taloudellisissa kysymyksissä.\nMinä huolehdin kaikesta ja tutkin samalla osani ahkerammin kuin\nkoskaan siihen saakka. Näyttelin jälleen kuin ennen vanhaan, jopa\naivan toisenlaisella voimalla ja uudella virkeydellä, ja sen tein\nhänen kauttansa ja hänen vuokseen. En kuitenkaan aina oikein\nonnistunut osissani, kun tiesin jalon ystäväni olevan katsomossa.\nMutta muutaman kerran hän kuulusteli minua, ja voitte arvata, kuinka\nmieluinen yllätys hänen tunnustuksensa oli minulle.\n\nOlen kummallinen ihminen. Jokaista osaa näytellessäni minusta\noikeastaan tuntui, kuin olisin ylistänyt häntä ja puhunut hänen\nkunniakseen; sillä sellainen oli minun sydämeni vire, olivatpa\nsanat, joita lausuin, muutoin millaisia tahansa. Kun tiesin hänen\nolevan kuulijain joukossa, en rohjennut puhua kaikella voimallani,\nikäänkuin en olisi tahtonut lingota rakkauttani, ylistystäni hänelle\nsuoraan vasten kasvoja. Kun hän oli poissa, oli näyttelemiseni\nvapaata, koetin parastani tyynenä ja sanomattoman tyytyväisenä.\nSuosionosoitukset ilahduttivat minua jälleen, ja joka kerta kun\ntuotin teatteriyleisölle tyydytystä, olisin voinut samalla huutaa\nkatsomoon: Tästä saatte olla hänelle kiitollisia!\n\nNiinkuin ihmeen kautta oli suhteeni yleisöön ja koko kansaan\nmuuttunut. Kansani näin jälleen yht'äkkiä edessäni mitä\nedullisimmassa valossa ja olin oikein ihmeissäni tähänastisesta\nsokeudestani.\n\nKuinka ymmärtämätön olitkaan, sanoin usein itselleni, kun aikoinaan\nmoitit kansakuntaa, ja juuri siksi, että se on kansakunta. Voivatko\nyksityiset ihmiset ollenkaan ollakaan niin mielenkiintoisia? Ei\nsuinkaan! Kysytään, onko suuressa joukossa taipumuksia, voimia,\nkykyjä, jotka suotuisat olosuhteet, oivalliset ihmiset voivat saada\nohjatuiksi yhteiseen päämäärään. Nyt minä olen iloinen siitä, että\nnäin kansalaisissani kovin vähän huomiota herättävää omaperäisyyttä.\nOlin iloinen siitä, etteivät he katsoneet arvolleen sopimattomaksi\nomaksua ulkoapäin annettua suuntaa; olin iloinen siitä, että olin\nlöytänyt johtajan.\n\nLothar -- sallikaa minun nimittää ystävääni hänen rakkaalla\nristimänimellään -- oli aina minulle kuvaillut saksalaiset rohkeiksi\nja osoittanut, ettei maailmassa ollut toista uljaampaa kansaa,\nkun sitä vain oikein johdettaisiin, ja minua hävetti, etten ollut\najatellut tätä kansakunnan ensimmäistä ominaisuutta. Hän oli\nperehtynyt historiaan, ja aikansa useimpiin ansiokkaimpiin miehiin\nhänellä oli suhteita. Niin nuori kuin hän olikin, hän oivalsi, mitä\nmerkitsi hänen isänmaansa kasvava, toiveita herättävä nuoriso ja\nuseilla eri aloilla hiljaisuudessa toimivien ja uurastavien miesten\ntyö. Hän levitti silmieni eteen Saksanmaan, mitä se oli ja mitä se\nvoisi olla, ja minä häpesin, että olin arvostellut kansakuntaa sen\nsekalaisen joukon nojalla, joka tungeskelee näyttämön pukuhuoneisiin.\nHän asetti minulle velvollisuudeksi, että minunkin omalla alallani\noli oltava rehellinen, henkevä ja elävöittävä. Nyt tunsin innoitusta,\njoka kerta kun astuin näyttämölle. Keskinkertaiset kappaleen kohdat\nmuuttuivat kullaksi suussani, ja jos minulla silloin olisi ollut\ntukenani päämäärästään tietoni runoilija, olisin näyttelemiselläni\nsaanut ihmeitä aikaan.\n\nNäin eli nuori leski useita kuukausia. Lothar ei voinut olla minua\nvailla, ja minä olin syvästi onneton, kun hän oli poissa. Hän näytti\nminulle omaistensa, oivallisen sisarensa kirjeet. Hän oli osallisena\nelämäni pienimmissäkin yksityisseikoissa; mitään sydämellisempää,\ntäydellisempää yhteyttä ei voida ajatella. Rakkaus oli nimitys, jota\nei lausuttu. Hän tuli ja meni, meni ja tuli -- ja nyt, ystäväni, on\njo aika, että tekin menette.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\n\nWilhelm ei nyt enää voinut kauemmin lykätä tuonnemmaksi\nkauppatuttaviensa luona käyntiä. Hän oli koko lailla kiusallisessa\nasemassa, sillä hän tiesi, että häntä olivat siellä odottamassa\nomaisten kirjeet. Hän pelkäsi moitteita, joita niissä varmasti olisi.\nOli myös luultavaa, että kauppahuoneelle oli myös annettu tieto,\nkuinka huolissaan hänen puolestaan oltiin. Niin monien seikkailujen\njälkeen häntä peloitti se koulupoikamainen ulkomuoto, jossa hän\ntulisi esiintymään, ja hän päätti käyttäytyä uhitellen ja siten\npeittää nolon mielensä.\n\nMutta hänen suureksi ihmeekseen ja tyytyväisyydekseen kävikin\nkaikki erittäin hyvin ja sievästi. Suuressa, vilkasliikkeisessä\nkonttorissa oli tuskin aikaa hänen kirjeidensä esille hakemiseen.\nVain sivumennen tuli puheeksi, että hän ei ollut jo aikaisemmin\ntullut. Ja avatessaan isänsä ja ystävänsä Wernerin kirjeet hän\nhuomasi, etteivät ne sisältäneet mitään sen kummempaa. Isäukko, joka\nodotti saavansa aikanaan nähdäkseen laajan päiväkirjan, jollaista\nhän lähtiessä oli erikoisesti kehoittanut poikaansa pitämään ja\njota varten hän oli antanut mukaan ohjekaavan, näytti olevan\njokseenkin rauhallinen ensi ajan vaikenemisen johdosta, samoin\nkuin hän ilmitoi tyytymättömyytensä, että ensimmäinen ja ainoa ja\nkreivin linnasta lähetetty kirje oli kovin arvoituksellinen. Werner\nlaski leikkiä tapansa mukaan, kertoi hauskoja kaupunkijuttuja ja\npyysi saada tietoja ystävistä ja tutuista, joihin Wilhelm suuressa\nkauppakaupungissa varmaankin saisi yllin kyllin tutustua. Ystävämme,\njoka oli erittäin iloinen päästessään asiasta näin helpolla,\nkirjoitti vastaukseksi muutamia hyvätuulisia kirjeitä ja lupasi\nisälleen seikkaperäisen matkapäiväkirjan kaikkine vaadittuine\nmaantieteellisine, tilastollisine ja kaupallisine huomioineen. Hän\noli matkallaan paljon nähnyt ja toivoi voivansa sen nojalla saada\nkokoon kyhätyksi melkoisen paksun vihkon. Hän ei huomannut olevansa\naivan samanlaisessa asemassa kuin silloin, kun hän oli sytyttänyt\nkynttilät ja kutsunut sisään katsojat esittääkseen kappaleen, jota\nei vielä ollut kirjoitettu, saatikka sitten opittu ulkoa. Kun hän\nsiis todella ryhtyi työhön, teki hän sen ikävän huomion, että hän\nkyllä osasi puhua ja kertoa tunteista ja ajatuksista, niistä ja\nnäistä sydämen ja sielun kokemuksista, mutta ei sen sijaan mitään\nulkonaisista asioista, joihin hän, kuten hän nyt huomasi, ei ollut\nkiinnittänyt vähintäkään huomiota.\n\nTässä pulassa olivat hänen ystävänsä Laerteen tiedot ja kokemukset\nhänelle hyväksi avuksi. Tottumus oli nämä molemmat nuoret miehet,\nniin erilaisia kuin he olivatkin, liittänyt yhteen. Laertes\noli kaikkine vikoineen ja omituisuuksineen todella hauska ja\nmielenkiintoinen ihminen. Hän oli luonteeltaan niin iloinen ja\npäivänpaisteinen, että hän olisi voinut elää vanhaksi ajattelematta\nrahtuakaan omaa kohtaansa. Mutta hänen onnettomuutensa ja sairautensa\noli riistänyt häneltä nuoruuden välittömyyden ja avannut hänen\nsilmänsä näkemään ihmiselämän katoavaisuutta ja rikkinäisyyttä. Tästä\noli saanut alkunsa oikullinen tapa katsella asioita tai pikemmin halu\nlausua julki välittömät vaikutelmat. Hän ei ollut kernaasti yksin,\nvaan vetelehti kahviloissa ja ravintoloissa, ja kun hän oli kotona,\nolivat matkakertomukset hänen mieluisin, jopa ainoa lukemisensa.\nLöydettyään suuren lainakirjaston voi hän tyydyttää lukuhaluaan\nmielin määrin, ja pianpa hänen hyvässä muistissaan kummitteli puoli\nmaailmaa. Kuinka helppo olikaan hänen rohkaista ystäväänsä, kun tämä\nmainitsi, että hänellä ei ollut mitään ainehistoa juhlallisesti\nlupaamaansa selostukseen. Tästäpä me valmistamme taidonnäytteen,\njolla ei ole oleva vertaistaan, sanoi Laertes. Onhan Saksa äärestä\ntoiseen monin kerroin matkustettu, läpi juostu ja ryömitty. Ja\nonhan jokaisella saksalaisella matkailijalla se oivallinen etu,\nettä hän voi yleisön antaa korvata matkakustannuksensa, olivatpa\nne suuret tai pienet. Annahan vain minulle matkasuunnitelmasi,\njoka sinulla oli, ennenkuin tulit meidän pariimme; muusta kaikesta\nolen selvillä. Lähteet ja apuneuvot teostasi varten minä kyllä\netsin kokoon. Siitä ei ole puuttuva neliöpeninkulmia, joita ei ole\nmitattu, ja väkilukuja joita ei ole laskettu. Maiden tulot me otamme\nkäsikirjoista ja taulukoista, jotka, kuten tiedämme, ovat mitä\nluotettavimpia todistuskappaleita. Niihin me perustamme valtiolliset\nmietteemme; siinä sivussa me luomme katsauksia hallituksiin. Parisen\nruhtinasta kuvataan todellisiksi isänmaan isiksi, jotta meitä sitä\nparemmin uskotaan, kun me hieman pitelemme pahoin eräitä muita. Ja\njollemmekaan suorastansa satu matkustamaan eräiden kuuluisuuksien\nasuinpaikan kautta, tapaamme heidät jossakin majatalossa ja annamme\nheidän noin vain kahdenkesken sanoa meille typeryyksiä. Eritoten\nemme unohda mitä viehättävimmin punoa kertomukseemme pientä\nlemmenseikkailua ja siihen välttämättä kuuluvaa tyttöstä. Tästä on\ntuleva teos, joka ei ainoastansa täytä ihastuksella isää ja äitiä,\nvaan josta kuka tahansa kustantaja sinulle mielellään maksaa.\n\nRyhdyttiin työhön. Ystävyksille heidän tehtävänsä tuotti paljon iloa.\nIllat Wilhelm teatterissa Serlon ja Aurelien seurassa sai erinomaisen\nrattoisasti kulumaan kehitellen ja selostellen ajatuksiaan, jotka jo\nliiankin kauan olivat kiertäneet ahdasta piiriä.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\n\nMitä suurimmalla mielenkiinnolla hän pala palalta perehtyi Serlon\nelämäntarinaan, sillä tämän omituisen miehen tapoihin ei kuulunut\nolla tuttavallinen ja puhua asioista yhtenäisesti. Hän oli, voi\nsanoa, syntynyt ja kasvanut näyttämöllä. Mykkänä lapsena hän\njo sai esiintyä näyttämöllä yleisön hellyttämiseksi, sillä jo\nsilloin tekijät osasivat käyttää apunaan lasten luonnollisuutta\nja viattomuutta, ja hänen ensiksi jokeltamansa \"isä\" ja \"äiti\"\ntuotti hänelle yleisön rakastamissa kappaleissa jo suurta suosiota,\nennenkuin hän tiesi mitä käsientaputus merkitsikään. Rakkauden\njumalana hän vavahdellen monesti laskeutui näkymättömän langan\nvarassa alas näyttämölle, piipahti harlekiinina esiin munankuoresta\nja suoritti pienenä nokipoikana jo varhain mitä somimpia kepposia.\nValitettavasti hän taas toisin ajoin sai kalliisti maksaa sen\nsuosion, jonka hän loistavina teatteri-iltoina saavutti. Hänen\nisänsä, jolla oli se vakaumus, että lasten huomaavaisuutta\nvoidaan herättää ja ylläpitää ainoastaan lyönneillä, pieksi häntä\nmääräajoin aina kutakin kappaletta opettaessaan; ei siksi, että\nlapsi oli taitamaton, vaan jotta se sitä varmemmin ja pysyvämmin\noppisi taitavaksi. Niinpä ennenmuinoin rajapyykkiä rakennettaessa\nympärille kokoontuneille lapsille annettiin aimo korvapuusteja ja\nsiksi vanhat ihmiset muistavat vielä tarkoin paikan ja kohdan,\nmihin kivi asetettiin. Hän varttui ja hänessä ilmeni erinomaisia\nhengen lahjoja ja ruumiillisia kykyjä ja samalla sekä ilmehtimisen\nettä eleiden suuri joustavuus. Hänen matkimistaitonsa oli aivan\nuskomaton. Jo poikana hän matki henkilöitä, niin että luuli heidät\nnäkevänsä, vaikka he jo ulkomuodoltaan, iältään ja olemukseltaan\nolivat aivan toisenlaiset kuin hän ja keskenään erilaiset. Häneltä ei\nsitäpaitsi puuttunut kykyä liikkua ja tulla toimeen maailmassa, ja\nniin pian kuin hän jonkun verran oli selvillä voimistaan, oli hänestä\nluonnollisin asia maailmassa karata isänsä luota, joka, sitä mukaa\nkuin pojan ymmärrys varttui ja hänen taitonsa lisääntyivät, katsoi\ntarpeelliseksi edesauttaa niitä kovalla kohtelulla.\n\nKuinka onnelliseksi tunsikaan irrallinen poika itsensä avarassa\nmaailmassa, missä hänen ilveilyesityksensä kaikkialla saavuttivat\nsuosiota. Onni johti hänet ensin laskiaiseksi luostariin, minne\nhän parahiksi saapui apua tuovana suojelusenkelinä, kun juuri\nse pyhä isä, jolla oli ollut huolenaan kulkueiden järjestäminen\nja kristillisen seurakunnan ravitseminen hengellisillä\nnaamiaishuvituksilla, oli kuollut. Hän ottikin heti itselleen\nGabrielin osan Maarian ilmestyksessä ja ihastutti ikihyväksi\nsen sievän tytön, joka pyhänä neitsyenä sirosti, ulkonaisella\nnöyryydellä ja sisäisellä ylpeydellä otti vastaan hänen kohteliaan\ntervehdyksensä. Hän näytteli sen jälkeen seuranneissa mysterioissa\ntärkeimmät osat ja oli ylen onnellinen, kun hänet vihdoin\nitse Vapahtajana, maailman pilkkaamana ja piestynä naulittiin\nristinpuuhun. Eräät sotureista lienevät tässä tilaisuudessa\nesittäneet osansa liiankin luonnollisesti. Siksipä hän, heille\nkostaakseen, viimeistä tuomiota esitettäessä kujehtien puetti heidät\nkeisarien ja kuninkaiden upeihin vaatteisiin, ja kun he, osiinsa\nperin tyytyväisinä, olivat lähdössä taivaaseenkin toisten edellä,\naavistamatta ilmestyi heidän eteensä ja katselijain ja kerjäläisten\nmielenylennykseksi hiilihangolla pehmitti heidät perinpohjin ja\nsäälimättä syöksi heidät kuoppaan, missä heillä oli vastassaan\nhelvetin tulenliekit.\n\nHän oli kyllin viisas ymmärtääkseen, että kruunatut päät eivät\npitäisi hyvänään hänen röyhkeää kujettaan eivätkä suinkaan\nkunnioittaisi edes hänen etuoikeutettua syyttäjänvirkaansa.\nHän livisti siis kaikessa hiljaisuudessa tiehensä jo ennenkuin\ntuhatvuotinen valtakunta alkoi, ja naapurikaupungissa hänet avoimin\nsylin otettiin erääseen seurueeseen, jolle oli annettu nimi \"ilon\nlapset\". He olivat älykkäitä, henkeviä ja iloisia ihmisiä jotka hyvin\nymmärsivät, ettei olemassaolomme summa järjellä jaettuna koskaan\nmene tasan, vaan että aina jää jäljelle kummallinen murtoluku. Tätä\nhankalaa ja koko joukkoon levinneenä vaarallista murtolukua he\nkoettivat määrä ajoittain torjumalla torjua. Yhtenä viikonpäivänä he\nesiintyivät narrin osissa ja esittivät silloin allegorisia näytelmiä\nrankaisuksi siitä, mitä he muina viikonpäivinä itsessänsä ja muissa\nolivat huomanneet narrimaista. Joskin tämä tapa oli kouraantuntuvampi\nkuin tasaisesti jatkuva itsekasvatus, jonka kestäessä siveellinen\nihminen itseänsä vaarinottaa, varoittaa ja rankaisee, niin oli se\nkuitenkin hauskempi ja varmempi. Sillä kun avoimesti tunnustettiin,\nettä kullakin oli oma sylinarrinsa, oma \"kärpäsensä\", käsiteltiin\nja kohdeltiin sitä myös vain sinä, mikä se oli, sen sijaan että se\ntuota toista menetelmää noudatettaessa itsepetoksen avulla usein\npääsee kotiutumaan ja valtaan ja pakottaa salaiseen orjuuteen järjen,\njoka luulottelee jo kauan sitten sen karkoittaneensa. Narrinnaamio\nsiirtyi seurueen jäseneltä toiselle, ja kullekin oli sallittua\nvarustaa se omana vuoropäivänään luonteenomaisilla koristuksilla\njoko omia tai vieraita attribuutteja käyttämällä. Karnevaalin aikana\nheittäydyttiin rennoiksi ja kilpailtiin hengellisten herrojen kera\nkansan huvittamisessa ja houkuttelemisessa. Hyveiden ja paheiden,\ntaiteiden ja tieteiden, maanosien ja vuodenaikojen juhlalliset\nja vertauskuvalliset esitykset havainnollistuttivat rahvaalle\nmonenlaisia käsitteitä ja tarjosivat sille kuvia kaukaisista\nasioista, ja niin nämä pilanäytelmät olivat hyödyksi, kun toiselta\npuolen hengelliset naamiohuvit vain yhä lujittivat mautonta\ntaikauskoa.\n\nNuori Serlo oli tässäkin omalla alallaan. Varsinaista keksijänkykyä\nhänellä ei ollut, mutta sitävastoin hän oli erittäin taitava\nkäyttämään hyväkseen, järjestämään käyttökuntoon ja antamaan loistoa\nkaikelle, mitä oli käytettävissä. Hänen päähänpistonsa, hänen\nmatkimistaitonsa ja ennen kaikkea hänen purevat sukkeluutensa, joita\nhän ainakin yhtenä päivänä viikossa täydellä vapaudella ja vieläpä\nhyväntekijöitään kohtaan sai käyttää, tekivät hänet koko seurueelle\narvokkaaksi, jopa korvaamattomaksi.\n\nLevottoman mielensä ajamana hän siirtyi tästä edullisesta paikasta\ntoisille tienoille isänmaata, missä hänen taas oli käytävä uusi\nkoulu. Hän tuli siihen sivistyneeseen, mutta mielikuvituksesta\nköyhään Saksan osaan, missä tosin ei hyvän ja kauniin palvonnasta\npuutu totuutta, mutta sitä useammin henkevyyttä. Hänen naamionsa\neivät enää tehonneet. Hänen täytyi koettaa vaikuttaa sydämiin ja\nmieliin. Vain lyhyen aikaa hän viipyi milloin pienissä milloin\nsuurissa seurueissa ja painoi tällöin mieleensä eri kappaleiden\nja näyttelijäin omituisuudet. Saksan näyttämöillä niihin aikoihin\nvallinneen yksitoikkoisuuden, aleksandriinisäkeiden avuttoman\npoljennon ja soinnin, teeskennellyn ja lattean vuoropuhelun,\nsuoranaisten siveydensaarnaajain mehuttomuuden ja matalan\narkipäiväisyyden hän oli pian painanut mieleensä ja samalla pannut\nmerkille, mikä liikutti ja miellytti.\n\nEi ainoastaan yksi muodissa olevien kappaleiden osista, vaan\nkokonaiset kappaleet painuivat helposti hänen muistiinsa ja\nsamalla se sävy, millä kukin oli osansa yleisön tyytyväisyydeksi\nesittänyt. Nytpä hänelle sattumoisin, kun hän harhaillessaan paikasta\ntoiseen joutui rahapulaan, juolahti mieleen ryhtyä aivan yksinään\nesittämään kokonaisia kappaleita eritoten aateliskartanoissa ja\nkylissä, hankkiakseen itselleen kulloinkin ravinnon ja yömajan.\nHänen näyttämönsä oli hetkessä pystyssä missä tahansa ravintolassa,\nhuoneessa tai puutarhassa. Veitikkamaisella vakavuudella\nja näennäisellä innostuksella hän osasi kiehtoa katsojien\nmielikuvituksen, pettää heidän aistimiaan ja muuttaa heidän avoimien\nsilmiensä edessä vanhan kaapin linnaksi ja viuhkan tikariksi. Hänen\nnuori intonsa korvasi syvällisen tunteen puutteen. Hänen kiivautensa\nnäytti voimalta ja hänen imartelunsa hellyydeltä. Niille, joille\nteatteri jo ennestään oli tuttu, hän palautti mieleen kaiken, mitä\nhe olivat nähneet ja kuulleet, ja muissa hän herätti aavistuksen\njostakin ihmeellisestä ja halun siihen tarkemmin tutustua.\nSaavutettuaan suosiota toisella seudulla jollakin seikalla hän ilman\nmuuta esitti sen uudestaan toisella paikkakunnalla, ja hänelle tuotti\nmitä suurinta vahingoniloa, kun hän samalla tavoin ilman valmistusta\nsai pitää pilansa esineenä kaikkia ihmisiä.\n\nVilkkaalla, vapaalla ja esteitä, tuntemattomalla olemuksellaan hän\nnopeasti saavutti yhä suuremman taidon esittäessään ehtimiseen\nuudestaan samoja osia ja kappaleita. Pian hänen lausumisensa ja\nnäyttelemisensä oli oikeaanosuvampaa kuin sen mallin, jota hän aluksi\nvain oli matkinut. Näin menetellen hän vähitellen oppi näyttelemään\nluonnollisesti mutta kuitenkin aina samalla teeskennellen. Hän\nnäytti olevan näyttelemisensä lumoissa ja vaani kuitenkin sen\naikaansaamaa vaikutusta ja hänen suurin ylpeytensä oli saattaa\nihmiset asteittain haltioihinsa. Hänen harjoittamansa hullunkurinen\nammatti pakotti häntä pian noudattamaan jonkin verran kohtuutta, ja\nniin hän oppi osaksi pakosta osaksi vaistomaisesti sen, mistä ani\nharvoilla näyttelijöillä on käsitystäkään: säästeliäästi käyttämään\nääntänsä ja eleitänsä. Näin hän osasi taltuttaa jopa raakoja ja\ntylyjä ihmisiä ja saada heidän mielenkiintonsa puolelleen. Kun hän\nkaikkialla oli tyytyväinen ravintoon ja asuntoon, otti kiitollisena\nvastaan annetut lahjat, vieläpä joskus kieltäytyi ottamasta vastaan\ntarjottua rahaa, kun hänellä sitä mielestänsä oli riittävästi, sai\nhän paikasta toiseen suosituskirjeitä, ja niin hän pitkät ajat vaelsi\naateliskartanosta toiseen antaen aihetta moneen hauskuuteen, nauttien\nitse monta iloista hetkeä ja ollen mukana mitä lystillisimmissä\nseikkailuissa.\n\nOllen sisäisesti kylmä luonteeltaan hän ei oikeastaan rakastanut\nketään. Hänen selkeänäköisyytensä ei sallinut hänen ketään\nkunnioittaa. Hän näki aina vain ihmisten ulkonaiset omituisuudet ja\ntalletti ne miimilliseen kokoelmaansa. Mutta hänen itsekkyyttään\nloukkasi kovin, jollei hän ollut kaikille mieleen ja jollei\nhän kaikkialla saanut osakseen suosiota. Siihen, kuinka suosio\nolisi saavutettavissa, hän oli vähitellen kiinnittänyt niin\nsuurta huomiota ja siinä määrin teroittanut katseensa, ettei hän\nenää ainoastaan esityksissään imarrellut, vaan teki sitä myös\njokapäiväisessä elämässä. Ja näin hänen luonnonlaatunsa, hänen\nlahjansa ja hänen elämäntapansa vuorotellen olivat toisiansa vastaan\nsillä seurauksella, että hän huomaamattaan tunsi kehittyneensä\ntäydelliseksi näyttelijäksi. Oudolta näyttävän, mutta itse asiassa\naivan luonnollisen vaikutuksen ja vastavaikutuksen kouluttamana, älyn\nja harjoituksen avulla hänen lausumisensa ja näyttelemisensä kohosi\nkorkealle totuuden, vapauden ja selkeyden tasolle, samalla kuin hän\nelämässään ja seurustelussaan tuntui käyvän yhä salaperäisemmäksi,\njopa teennäiseksi ja teeskennellyksi.\n\nHänen vaiheistaan ja seikkailuistaan kerromme kenties toisessa\npaikassa ja mainitsemme tässä vain sen verran, että hän myöhemmin,\nkun hän jo oli saavuttanut mainetta ja varman nimen sekä päästyään\nerittäin hyvään, joskaan ei vankkaan taloudelliseen asemaan, oli\nottanut tavakseen, milloin ivan milloin pilkan hymy huulilla, lingota\nkeskusteluun älykkäitä sanasutkauksia siten turmellen melkein kaiken\nvakavan seurustelun. Varsinkin Wilhelmiä kohtaan hän turvautui tähän\nmenettelyyn, niin pian kuin tämä, kuten hänelle usein sattui, osoitti\nhalua aloittaa yleis-teoreettisen keskustelun. Siitä huolimatta he\nolivat kernaasti yhdessä, ja heidän ajatustapansa oli omansa tekemään\nkeskustelun vilkkaaksi. Wilhelm tahtoi kehitellä kaiken omaksumistaan\nkäsitteistä ja vaati yhtenäistä taiteen käsittämistä. Hän tahtoi\nasettaa nimenomaiset säännöt, määrätä, mikä on oikein, kaunista ja\nhyvää ja mikä ansaitsee hyväksymistä. Sanalla sanoen, hän käsitteli\nkaikkea mitä suurimmalla vakavuudella. Serlo sitävastoin otti asian\nkevyesti, ja kun hän ei koskaan tahtonut kysymykseen suoranaista\nvastausta, osasi hän jollakin jutulla tai hullunkurisella käänteellä\nantaa asialle mitä sukkelimman ja huvittavimman selvityksen ja\nvalistaa koossa olevaa seuraa samalla kuin hän saattoi kaikki hyvälle\ntuulelle.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\n\nWilhelmin näin viettäessä erittäin hupaisia hetkiä oli Melinan ja\ntoisten seuruelaisten asema sitä kiusallisempi. He olivat ystävämme\nsilmissä useinkin kuin pahoja henkiä ja tuottivat hänelle ei\nainoastaan läsnäolollaan vaan myös usein happamilla naamoillaan ja\nkatkerilla puheillaan ikäviä hetkiä. Serlo ei ollut heitä päästänyt\nesiintymään edes vierailuosissa, puhumattakaan siitä, että hän\nolisi heille antanut toiveita vakinaisen paikan saamisesta, mutta\nsiitä huolimatta hän oli vähitellen oppinut tuntemaan kaikki heidän\nkykynsä ja taitonsa. Aina kun hänen luonaan oli näyttelijöitä koolla\niltaa viettämässä, oli hänellä tapana luetuttaa ääneen tai joskus\nitsekin lukea mukana. Hän valitsi kappaleita, joita oli aikomus\nnäytellä ja joita ei pitkiin aikoihin oltu esitetty tai ainoastaan\nesitetty osittain. Niinpä hän myös ensimmäisen esittämisen jälkeen\nantoi toistaa kohtia, joihin hänellä oli jotakin muistuttamista\nkartuttaen täten näyttelijäin tietoja ja lisäten heidän varmuuttaan.\nJa niinkuin vähäinen mutta oikea ymmärrys voi paremmin kuin sekava\nja selkenemätön nero toimia toisten tyytyväisyydeksi, samoin hän\nkohotti hämmästyttävän korkealle tasolle keskinkertaisia kykyjä\nniillä selvillä tiedoilla ja käsitteillä, joita hän heille heidän\nhuomaamattaan jakeli. Tätä seikkaa edisti huomattavasti sekin, että\nhän myös luetutti runoja ja siten ylläpiti sitä viehätyksen tunnetta,\nminkä hyvin esitetty poljento sielussamme herättää, kun sen sijaan\ntoisissa seurueissa jo alettiin tyytyä siihen proosaan, mihin kunkin\njärjenvarat riittivät.\n\nNäissä tilaisuuksissa hän myös oli oppinut tuntemaan kaikki saapuneet\nnäyttelijät, niin hyvin sen, mitä he olivat, kuin mitä heistä voi\ntulla, arvioinut heidät ja päättänyt kaikessa hiljaisuudessa käyttää\nheti hyväkseen heidän lahjojaan mullistuksessa, joka uhkasi hänen\nseuruettaan. Hän antoi asian jonkun aikaa olla sillänsä, torjui\nolkainkohennuksella kaikki Wilhelmin välitysyritykset, kunnes\nhän huomasi ajan tulleen ja aivan odottamatta ehdotti nuorelle\nystävälleen, että hän itse astuisi näyttämölle, ja lupasi sillä\nehdolla ottaa toisetkin palvelukseensa.\n\nNuo ihmiset eivät siis mahdakaan olla niin käyttökelvottomia kuin\nmiksi heidät olette minulle tähän saakka esittänyt, vastasi Wilhelm,\njos heidät nyt kaikki yhdellä kertaa voidaan hyväksyä, ja arvelen\nheidän lahjojensa pysyvän samoina ilman minuakin.\n\nVaitiolon lupauksen nojalla Serlo ilmaisi hänelle nyt, minkälainen\nhänen asemansa oli: ensimmäinen rakastaja aikoi vuokrasopimusta\nuudistettaessa lisätä vaatimuksiaan eikä hän ollut halukas\nmyöntymään, varsinkaan kun tuo näyttelijä ei enää ollut yhtä suuressa\nyleisön suosiossa kuin ennen. Jos hän antaisi tämän lähteä, veisi hän\nkoko säkkinsä mukanaan, jolloin seurue kadottaisi eräitä hyviä, mutta\nmyös eräitä keskinkertaisia jäseniä. Sitten hän osoitti Wilhelmille,\nmitä hän toivoi voittavansa saamalla seurueeseensa hänet, Laerteen,\nvanhan murisijan ja myös rouva Melinan. Vieläpä hän lupasi hankkia\npedantti paralle varman menestyksen juutalaisten, ministerien ja\nyleensä lurjusten osissa.\n\nWilhelm oli ymmällä ja tunsi olonsa noloksi ehdotuksen johdosta.\nAinoastaan jotakin sanoakseen hän vastasi, vedettyään syvälti\nhenkeään: Puhutte erittäin ystävällisesti ainoastaan siitä, mitä\nhyvää meissä näette ja meistä toivotte. Mutta kuinka on heikkojen\npuoliemme laita, jotka eivät ole voineet pysyä salassa tarkalta\nsilmältänne?\n\nNe me aiomme piankin ahkeruudella, harjoituksella ja tarkalla\nharkinnalla tehdä vahvoiksi puoliksi, vastasi Serlo. Teissä, niin\nmonta kuin teitä onkin ja sellaisia alkajoita ja tuhertajia kuin\nolettekin, ei ole ainoatakaan, joka ei antaisi aihetta toiveisiin,\nkuka enemmän kuka vähemmän. Sillä mikäli teitä kaikkia voin\narvostella, ei teissä ole ainoatakaan pölkkypäätä, sillä pölkkypäät\nyksin ovat auttamattomia, joko he sitten ovat omahyväisyydessään,\ntyhmyydessään tai luulevaisuudessaan kömpelöitä ja itsepintaisia.\n\nSerlo esitti sitten muutamin sanoin ne ehdot, jotka hän voi ja tahtoi\ntarjota, pyysi Wilhelmiltä pikaista ratkaisua sekä jätti hänet\nhautomaan levottomia aatoksiaan.\n\nMainitsemaamme eriskummaista ja noin vain pilanpäiten aloitettua,\ntekaistua matkakertomusta Laerteen kera sommitellessaan hän oli\nruvennut kiinnittämään entistä enemmän huomiota jokapäiväiseen\nelämään ja todellisuuteen. Hän käsitti nyt vasta, mikä tarkoitus\nhänen isällään oli ollut, kun hän niin innokkaasti suositteli hänelle\npäiväkirjan kirjoittamista. Hän tunsi nyt ensi kerran, kuinka hauskaa\nja hyödyllistä voisi olla asettautua lukuisten eri ammattien ja\ntarpeiden keskushenkilöksi ja olla mukana levittämässä elämää ja\ntoimintaa kauas vuoriseutuihin ja metsiin. Se Vilkas kauppakaupunki,\njossa hän nyt oleskeli, ynnä levoton Laertes, joka häntä kuljetteli\nmuassaan kaikkialla, antoivat hänelle mitä havainnollisimman\nkäsityksen suuresta keskipisteestä, josta kaikki virtaa ja johon\nkaikki palajaa, ja ensi kerran hän tunsi todellista mielenylennystä\nnähdessään tämänlaatuista toimintaa. Tässä mielentilassa hänet\nkohtasi Serlon tarjous, ja hänessä heräsivät jälleen eloon omat\nmielihalut, luottamus synnynnäiseen taipumukseen ja tunto siitä\nvelvoituksesta, mikä hänellä oli avutonta seuruetta kohtaan.\n\nTässä seison nyt taaskin, hän sanoi itselleen, tienristeyksessä\nnoiden kahden naisolennon välissä, jotka minulle ilmestyivät\nnuoruuteni päivinä. Toinen ei enää näytä yhtä surkealta kuin tuonoin\neikä toinen yhtä komealta. Sinä tunnet sisässäsi kutsumuksen\nseurata niin toista kuin toistakin, ja kummankin taholta tulevat\nulkonaiset houkutukset ovat varsin voimakkaat. Ratkaisu tuntuu\nsinusta mahdottomalta; sinä toivot, että ulkoapäin tuleva painonlisä\nmääräisi valintasi, ja kuitenkin, kun oikein tutkit itseäsi, niin\nainoastaan ulkonaiset seikathan ne sinulle antavat halua ammattiin,\nansaitsemiseen ja omaisuuden saavuttamiseen, mutta sinun sisin\nkaipuusi synnyttää ja ylläpitää sinussa pyrkimystä yhä edelleen\nkehittää ja muodostella synnynnäisiä taipumuksiasi hyvyyden ja\nkauneuden maailman palvelukseen, olivatpa ne sitten aineellisia\ntai henkisiä. Ja eikö minun ole kunnioitettava sitä kohtaloa, joka\nilman minun omaa aloitettani johtaa minut tänne kaikkien toiveideni\npäämäärään? Eikö tapahdu nyt kaikki se, mitä aikoinani olen ajatellut\nja suunnitellut, aivan sattumalta ja ilman minun myötävaikutustani?\nIhmeellisiä! Ihmiselle eivät mielestäni mitkään ole sen tutumpia\nkuin hänen toiveensa ja mielihalunsa, joita hän kauan sydämessään\nvaalii ja hautoo. Ja kuitenkaan, kun ne nyt tulevat hänen eteensä,\nkun ne ikäänkuin käyvät hänen kimppuunsa, ei hän niitä tunne ja\nväistyy niiden edestä. Kaikki se, mitä minä ennen tuota onnetonta\nyötä, joka minut erotti Marianesta, osasin uneksia, on minulla nyt\nedessäni ja tarjoutuu minulle. Tänne tahdoin paeta, ja minua onkin\nhiljalleen johdettu. Serlon luona aioin etsiä toimeentuloa, hän\netsiikin nyt minua ja tarjoaa minulle ehtoja, joita aloittelijana\nen osannut odottaa. Rakkausko Marianeen se vain minua kiinnitti\nteatteriin? Vai rakkausko taiteeseen minut liitti tuohon tyttöön?\nOliko tuo toivo, tuo keino päästä näyttämölle tervetullut ainoastansa\nhuikentelevaiselle, levottomalle ihmiselle, joka halusi jatkaa\nelämää, jollaista porvarillisen maailman olosuhteet eivät sallineet,\nvai oliko se kaikkea muuta, puhtaampi, arvokkaampi? Ja mikä voisi\nsaada sinut muuttamaan silloiset mielipiteesi? Etkö päinvastoin tähän\nsaakka tietämättäsi ole noudattanut suunnitelmaasi? Ja eikö nyt\nviimeinen askel ole vielä hyväksyttävämpi, kun ei ole kysymys mistään\nsivutarkoituksista ja kun samalla voit pitää juhlallisesti antamasi\nsanan ja ylevällä tavalla päästä vapaaksi suuresta velasta?\n\nKaikki, mitä hänen sydämessään ja mielikuvituksessaan liikkui, nousi\nja laski alituisesti vuorotellen. Vaakalaudalla ei suinkaan painanut\nvähän se seikka, että hän voisi pitää luonaan Mignonin ja ettei hänen\ntarvitsisi hylätä harpunsoittajaa, ja kuitenkin se heilahteli ylös\nja alas hänen tapansa mukaan lähtiessään tervehtimään ystäväänsä\nAurelieta.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\n\nWilhelm tapasi Aurelien lepäämässä vuoteellaan. Hän näytti\nrauhalliselta. Luuletteko voivanne huomenna näytellä? kysyi Wilhelm.\nAivan hyvin, hän vastasi innolla. Te tiedätte, ettei minua siitä\nmikään estä. -- Kunpa vain tietäisin keinon, millä voisin torjua\npermannoltamme tulevat suosionosoitukset: he tarkoittavat hyvää\nja saattavat minut vielä tuhoon. Toissa päivänä luulin sydämeni\nhalkeavan! Ennen kyllä voin sietää nuo suosionosoitukset, kun\nolin itseeni tyytyväinen; kun olin kauan osiani tutkinut ja\nvalmistautunut, olin iloinen, kun kaikilta ääriltä kaikui vastaani\ntuo tervetullut merkki, että olin onnistunut. Nyt en puhu siitä, mitä\nminä tahdon, en, kuinka haluan. Minä hurmaannun, minä haltioidun,\nja näyttelemiseni saa aikaan paljoa suuremman vaikutuksen.\nSuosionosoitukset käyvät äänekkäämmiksi, ja minä ajattelen: Jospa\ntietäisitte, mikä teitä ihastuttaa! Hämärät, kiihkeät, epämääräiset\nsoinnut liikuttavat teitä, pusertavat esiin teidän ihastuksenne,\nettekä te tunne, että ne ovat sen onnettoman ihmisraukan\ntuskansäveliä, jolle olette lahjoittaneet mielisuosionne.\n\nTämän aamun olen käyttänyt osani oppimiseen, kerrannut sen ja\nkoetellut, joko sen osaan. Olen väsyksissä, murtunut ja huomenna\nalan taas alusta. Huomeniltana on näytäntö. Näin laahaan itseni\npäivästä toiseen. Minusta on ikävä nousta ylös ja kiusallista\nkäydä vuoteeseen. Kaikki kiertää minussa ikuista kehää. Milloin\nnuo inhoittavat lohdutukset tulevat eteeni, milloin taas heitän\nne luotani ja kiroan niitä. En tahdo antautua, en tahdo alistua\nvälttämättömyyden alle -- miksi sen, mikä minut saattaa perikatoon,\npitää olla välttämätöntä? Eikö voisi olla myös toisin? Saan maksaa\nsiitä, että olen saksalainen. Sellainen on saksalaisten luonne, että\nhe kaiken ottavat raskaasti ja että kaikki heille käy raskaaksi.\n\nAh, ystäväni, sanoi Wilhelm, jospa vain voisitte lakata itse\nteroittamasta tikaria, jolla yhtämittaa haavoitatte itseänne! Eikö\nteille siis jää mitään? Eikö nuoruutenne, ulkomuotonne, terveytenne,\neivätkö lahjanne siis ole mitään? Jos ilman omaa syytänne olette\nkadottanut yhden hyvän, täytyykö teidän nakata kaikki muu sen\njälkeen? Onko sekin välttämätöntä?\n\nAurelie oli vaiti muutaman hetken, sitten hän yltyi lausumaan:\nTiedän kyllä, että rakkaus on ajanhukka, ei muuta kuin ajanhukka!\nMitä olisinkaan kaikkea voinut tehdä! Mitä olisikaan minun pitänyt\ntehdä! Nyt on kaikki mennyt aivan hukkaan. Olen onneton, rakastunut\nihmisparka, en mitään muuta kuin rakastunut! Säälikää minua, jumalan\nnimessä, olen onneton ihmisparka!\n\nHän vajosi mietteisiinsä ja lyhyen vaitiolon jälkeen hän huudahti\nkiihkeästi: Olette tottunut siihen, että kaikki käy mielenne\nmukaan. Ei, te ette voi sitä tuntea, ei ainoallakaan miehellä ole\ntuntoa naisen arvosta, naisen, joka osaa pitää itseään kunniassa!\nKaikkien pyhien enkelien nimessä, kautta kaikkien autuuden kuvien,\njoita puhdas, lempeä sydän luo, ei ole mitään taivaallisempaa kuin\nnainen, joka antautuu miehelle: Me olemme kylmiä, ylpeitä, ylhäisiä,\nkirkkaita, viisaita, milloin ansaitsemme naisen nimeä kantaa. Ja\nkaikki nämä avut me laskemme teidän jalkainne juureen, kun me\nrakastamme, kun me toivomme saavamme vastarakkautta. Ah, kuinka\nolenkaan tieten ja tahtoen hukannut koko elämäni! Mutta nyt tahdon\nmyös antautua epätoivoon, tahallani antautua epätoivon valtaan.\nMinussa ei ole oleva ainoatakaan verenpisaraa, joka ei saisi tuta\nrangaistusta, ei ainoatakaan säiettä, jota en kiduttaisi. Hymyilkää\nvain, naurakaa vain intohimoni kuohunnalle!\n\nYstävällämme ei ollut pienintäkään halua nauraa. Aurelien hirvittävä,\npuoleksi luonnollinen, puoleksi teennäinen mielentila oli hänelle\nilmankin kovin kiusallinen. Wilhelm tunsi kiduttavaa myötätuntoa\nonnetonta ystäväänsä kohtaan; hänen aivonsa olivat järkytetyt, hänen\nverensä liikehti kuumeisesti.\n\nAurelie oli noussut ja käveli huoneessa edestakaisin. Minä tunnen\nkyllä, hän huudahti, ne seikat, joiden takia minun pitäisi olla häntä\nrakastamatta. Minä tiedän myös, ettei hän rakkauttani ansaitse. Minä\nkäännän ajatukseni hänestä, minä koetan tehdä työtä parhaimpani\nmukaan. Minä käyn käsiksi osaan, vaikk'ei minun tarvitse sitä\nnäytellä. Minä harjoittelen vanhoja osiani, jotka juurtajaksain jo\ntunnen, yhä ahkerammin ja ahkerammin ja harjoittelen ja harjoittelen\n-- ystäväni, uskottuni, mikä hirvittävä tehtävä onkaan väkipakolla\npyrkiä irti itsestään! Järkeni on sairas, aivoni jännityksissä.\nPelastautuakseni mielipuolisuudesta minä jälleen antaudun sen tunteen\nvaltaan, että minä häntä rakastan. -- Niin, minä rakastan, rakastan\nhäntä! hän huudahti kyynelten vuolaina virratessa, minä rakastan\nhäntä ja siihen minä tahdon kuolla.\n\nWilhelm tarttui häntä kädestä rukoillen häntä hartaasti, ettei hän\nraastaisi itseään. Ah, sanoi hän, kuinka kummallista onkaan, että\nihmisiltä on kielletty ei ainoastaan niin paljon sellaista, mikä\non mahdotonta, vaan myös sellaista, mikä on mahdollista. Teidän ei\nollut sallittu löytää uskollista sydäntä, joka olisi ollut koko\nonnenne ja autuutenne. Minun oli sallittu liittää koko elämäni onni\nihmisparkaan, jonka uskollisuuteni koko painolla taivutin maahan kuin\nkaislanvarren, ehkäpä aivan murskasin.\n\nHän oli kertonut Aurelielle Marianen tarinan ja voi siis nyt\nviitata siihen. Aurelie katseli tuijottaen häneen ja kysyi:\nVoitteko sanoa, ettette koskaan ole naista pettänyt, ettette ole\nkeneltäkään koettanut houkutella hänen rakkauttaan kevytmielisellä\nlemmenleikillä, rikollisin lupauksin ja sydäntä kiehtovilla valoilla?\n\nVoin kyllä, vastasi Wilhelm, ja sen teen kerskailematta. Elämäni on\nollut erittäin mutkaton, ja minä olen harvoin joutunut kiusaukseen\nvietellä ketään. Kaunis, jalo ystäväni, se surkea tila, johon olette\njoutunut, on minulle ankara varoitus! Ottakaa minulta lupaus, joka\non täysin sydämeni aivoitusten mukainen, jolle teidän minussa\nherättämänne liikutus antaa sanat ja muodon ja jonka tämä hetki\npyhittää: Minä tahdon vastustaa jokaista hetkellistä lemmenlehahdusta\nja vakavatkin tunteeni säilyttää povessani; ei ainoakaan nainen ole\nhuuliltani kuuleva rakkaudentunnustusta, jollen voi hänelle omistaa\nkoko elämääni!\n\nAurelie katseli häntä hurjan välinpitämättömänä ja astui muutaman\naskeleen päähän hänestä, kun ystävämme ojensi hänelle kätensä. Sitä\nei tarvita! hän huudahti. Naisten kyyneliä enemmän tai vähemmän, meri\nei niistä kumminkaan paisu. Mutta, hän jatkoi, tuhansien joukossa\nyksi nainen pelastettu, se on kuitenkin jotakin, tuhansien joukossa\nyksi rehellinen mies, se on mahdollista! Tiedättekö myös mitä\nlupaatte?\n\nTiedän, vastasi Wilhelm hymyillen ja piti kättänsä tarjolla.\n\nMinä otan sen vastaan, vastasi Aurelie tehden oikealla kädellään\nliikkeen, niin että Wilhelm luuli hänen tarttuvan hänen käteensä.\nMutta äkkiä hän pisti kätensä taskuun, tempasi salamannopeudella\nesille tikarin ja sipaisi kärjellä ja terällä äkkiä yli käden.\nWilhelm vetäisi sen nopeasti takaisin, mutta veri valui jo haavasta.\n\nTeitä miehiä on terällä merkittävä, jos mieli teidän oivaltaa!\nhuudahti Aurelie rajusti ja iloisesti. Puuska oli samassa ohi, ja hän\notti esille nenäliinansa käärien sen käden ympärille ehkäistäkseen\nesille pyrkivät veripisarat. Antakaa anteeksi puolihullulle, hän\nhuudahti, älkääkä olko pahoillanne muutamasta veripisarasta. Olen,\nleppynyt, olen jälleen tolkussani. Polvillani olen valmis pyytämään\nanteeksi: Suokaa minulle se lohdutus, että saan teidät parantaa.\n\nHän riensi kaapilleen, toi palttinaa ja joitakin kapineita,\ntyrehdytti verenjuoksun ja tarkasti huolellisesti haavan. Pistos\nkulki peukalolihaksen poikki yli elämänviivan kohti pikkusormea.\nHän sitoi sen ääneti ja mietteisiinsä vajonneena ikäänkuin jotakin\najatellen. Wilhelm kysyi muutaman kerran: Ystäväni, kuinka olette\nvoinut haavoittaa ystäväänne.\n\nVaiti! vastasi hän pannen sormen suulleen, vaiti!\n\n\n\n\n\n\nVIIDES KIRJA.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nNäin oli siis Wilhelmillä kahden edellisen, tuskin vielä parantuneen\nhaavansa lisäksi taaskin kolmas veres haava, joka oli hänelle varsin\nkiusallinen. Aurelie ei tahtonut suostua siihen, että hän kääntyisi\nhaavalääkärin puoleen. Hän sitoi itse haavan haastellen kaikenlaista\neriskummallista, hokien lukuja ja tehden temppuja saattaen ystävämme\ntäten erittäin tukalaan asemaan. Mutta ei ainoastaan Wilhelm, vaan\nkaikki, jotka olivat Aurelien läheisyydessä, saivat kärsiä hänen\nhermostuneisuudestaan ja eriskummaisuudestaan; enimmin kuitenkin\nkaikista pikku Felix. Tämä vilkas lapsi oli tämän raskasmielisyyden\nalaisena erittäin kärtyisä ja käyttäytyi yhä pahankurisemmin, kuta\nenemmän häntä moitittiin ja ojennettiin.\n\nPoikanen oli tottunut eräisiin omituisuuksiin, joita myös on\ntapana sanoa vallattomuudeksi ja joita äiti ei suinkaan aikonut\nsallia. Hän joi esimerkiksi mieluummin pullosta kuin lasista,\nja ilmeisesti maistuivat hänelle ruoat paremmilta vadista kuin\nlautaselta. Tällaista vallattomuutta ei katseltu sormien välitse,\nja kun hän kulkiessaan jätti oven auki tai paukautti sen kiinni ja\nkun hän käskettäessä joko ei liikahtanut paikaltaan tai äkäpäissään\njuoksi tiehensä, sai hän ankarat nuhteet silti osoittamatta mitään\nparantumisen oireita. Päinvastoin hänen kiintymyksensä Aurelie'hin\nnäytti päivä päivältä yhä vähenevän. Hänen äänensävyssään ei ollut\nvähintäkään hellyyttä, kun hän nimitti häntä äidiksi; hän päinvastoin\nriippui intohimoisesti kiinni vanhassa imettäjässään, joka taas\nkaikessa antoi hänen mielihaluilleen täyden vapauden.\n\nMutta imettäjäkin oli jo jonkun aikaa ollut niin sairas, että hänet\ntäytyi viedä kotoa pois erääseen rauhalliseen asuntoon, ja Felix\nolisi tuntenut olevansa aivan yksin, jollei hän Mignonista olisi\nsaanut itselleen herttaista ja hyvää leikkitoveria. Oli hauska\nkatsella, kuinka lapset kahden kesken ollessaan sopivat erittäin\nhyvin yhteen. Mignon opetti Felixille lauluja ja poika taas\noivallisella muistillaan esitti ne kuulijain ihmeeksi. Mignon tahtoi\nmyös selittää hänelle karttaa, jonka kimpussa tyttö yhä ahkerasti\naskarteli; opetusmenetelmä oli kuitenkin vähän niin ja näin. Sillä\nhänellä ei oikeastaan näyttänyt eri maihin olevan muuta mielenkiintoa\nkuin se, olivatko ne kylmiä vai lämpimiä. Maan navoista, niiden\nympärillä olevista summattomista jäistä ja lämmön lisääntymisestä,\nsikäli kuin niistä etäännyttiin, hän osasi varsin hyvin tehdä selkoa.\nJos joku lähti matkalle, tiedusteli hän vain, kävikö matka pohjoiseen\nvai etelään, ja koetti pieneltä kartaltaan löytää tiet. Varsinkin\nWilhelmin kertoessa matkoista oli Mignon erittäin tarkkaavainen ja\nnäytti aina käyvän alakuloiseksi, kun keskustelu siirtyi johonkin\ntoiseen aineeseen. Yhtä haluton kuin hän oli ottamaan jonkun osan\nesittääkseen ja jopa menemään teatteriin, näytäntöä katsomaan, yhtä\nmielellään ja ahkerasti hän oppi ulkoa runoja ja lauluja ja herätti\nkaikissa hämmästystä lausuessaan tuollaisen tavallisesti vakavaa ja\njuhlallista laatua olevan runon useinkin äkkiarvaamatta ja ikäänkuin\nvalmistamatta.\n\nSerlo, joka oli tottunut kiinnittämään huomiota pienimpiinkin\nheräävien lahjojen ilmauksiin, koetti häntä innostuttaa. Mutta\nenimmin Mignon miellytti Serloa somilla, vaihtelevilla ja useinkin\niloisilla lauluillaan, ja samasta syystä oli harpunsoittajakin\nsaavuttanut hänen suosionsa.\n\nVaikk'ei Serlolla itsellään ollutkaan soitannollisia lahjoja ja\nvaikk'ei hän osannut soittaa millään soittimella, oivalsi hän\nkumminkin soitannon suuren arvon. Hän koetti niin usein kuin\nmahdollista hankkia itselleen soitannollista nautintoa, tätä\nnautinnonlajia, jolla ei ole vertaistaan. Hän toimeenpani kerran\nviikossa konsertin, ja Mignon, harpunsoittaja ja Laertes, joka oli\nvarsin taitava viuluniekka, muodostivat hänen kotiorkesterinsa.\nSerlolla oli tapana sanoa: Ihminen on kovin halukas askartelemaan\nkaikessa sellaisessa, mikä on alhaista ja arkipäiväistä, sielu\nja aistimet käyvät helposti tylsiksi kauneuden ja täydellisyyden\nvaikutuksille, ja siksi ihmisen kaikin keinoin tulisi ylläpitää\nitsessään kykyä oivaltaa niitä. Sillä tällaista nautintoa ei kukaan\nvoi kokonaan olla vailla, ja vain siksi, että useat ihmiset ovat\ntottumattomia nauttimaan hyvästä, heitä huvittaa sellainenkin, mikä\non jonninjoutavaa ja sisällyksetöntä, kunhan se vain on uutta. Tulisi\njoka päivä, hän sanoi, kuulla ainakin yksi pieni laulu, lukea hyvä\nruno, nähdä kunnollinen taulu ja, jos mahdollista, puhua muutama\njärkevä sana.\n\nKun Serlolla oli tällaiset mielipiteet, ei niiltä, jotka elivät\nhänen ympärillään, tietenkään puuttunut mieluista ajanvietettä.\nKesken tätä rattoisaa elämää tuotiin Wilhelmille eräänä päivänä\nmustalla sinetillä suljettu kirje. Wernerin sinetti oli surun viestin\nmerkkinä, ja suuri oli Wilhelmin säikähdys, kun hän kirjeestä\nluki harvasanaisen tiedonannon isänsä kuolemasta. Odottamattoman\nlyhyen taudin jälkeen vanhus oli muuttanut tuonen tuville jättäen\ntaloudelliset asiansa mitä parhaimpaan järjestykseen.\n\nTämä odottamaton sanoma koski Wilhelmiin syvästi. Hän tunsi\nsisimmässään, kuinka kylmästi ihminen usein laiminlyö ystävät ja\nsukulaiset, niin kauan kuin he meidän kerallamme ovat iloitsemassa\nmaallisesta olostamme, ja vasta sitten katuu laiminlyöntiään, kun\ntämä kaunis suhde ainakin sillä kertaa on rikkoutunut. Kunnon isäukon\nvarhaisen poismenon herättämää tuskaa lievitti vain tunto siitä, että\nvanhus tässä maailmassa oli vähän osoittanut rakkautta, ja se tieto,\nettä hän ei elämästä ollut paljoakaan nauttinut.\n\nWilhelmin ajatukset kääntyivät nyt piankin hänen omiin asioihinsa,\nja hän tunsi suurta levottomuutta. Ihminen ei voi joutua sen\nvaarallisempaan asemaan, kuin milloin ulkonaiset olosuhteet saavat\naikaan suuren muutoksen hänen elämässään tunteiden ja ajatusten\nolematta valmistautuneet siihen mukautumaan. Silloin on edessä\nratkaiseva ajankohta ilman ratkaisua ja syntyy vain sitä suurempi\nristiriita, kuta vähemmän ihminen huomaa, ettei hän ole valmis\nastumaan tuohon uuteen tilanteeseen.\n\nWilhelm havaitsi olevansa vapaa hetkellä, jolloin hän ei vielä voinut\npäästä yksimielisyyteen itsensä kanssa. Hänen aivoituksensa olivat\nylevät ja hänen pyrintönsä vilpittömät ja moitteettomat. Tämän\nkaiken hän voi itselleen jokseenkin turvallisesti tunnustaa. Mutta\nhänellä oli ollut kyllin tilaisuutta huomatakseen, että häneltä\npuuttui kokemusta ja että hän siksi antoi aivan liiaksi arvoa\ntoisten kokemukselle ja niille tuloksille, jotka nämä kokemuksistaan\nvakaumuksensa mukaan johtivat, ja täten hän yhä enemmän joutui\nharhaan. Sen, mitä häneltä puuttui, hän luuli ensikädessä\nsaavuttavansa siten, että ryhtyi tallettamaan ja kokoamaan kaikkea\nsellaista merkillepantavaa, mitä hän sattui kirjoista ja ihmisten\nkanssa keskustellessaan tapaamaan. Hän kirjoitti senvuoksi\nmuistiin toisten ja omia mielipiteitä ja ajatuksia, vieläpä\nkokonaisia keskusteluja, jotka herättivät hänen mielenkiintoaan,\nja tarrasi valitettavasti täten kiinni sekä vääriin että oikeihin\nkäsityksiin ja juuttui liian kauaksi aikaa johonkin ajatukseen,\njopa milteipä sananparteen, hyläten tällöin luonnollisen ajatus- ja\ntoimintatapansa, seuraten vieraita valoja johtotähtinään. Aurelien\nkatkeruus ja Laerteen kylmä ihmisten halveksuminen houkuttelivat\nliiankin usein hänen arvostelukykynsä harhaan. Mutta ei kukaan ollut\nhänelle vaarallisempi kuin Jarno, tuo mies, jonka selvä järjenjuoksu\nlangetti olevista asioista oikean ja ankaran tuomion, mutta joka teki\ntällöin sen virheen, että hän lausui nämä erilliset arvostelunsa niin\nsanoaksemme yleistämällä, kun asia kuitenkin on niin, että järjen\npäätelmät oikeastaan, vain yhden kerran ja mitä tarkimmin määrättyyn\ntapaukseen nähden ovat pätevät ja käyvät paikkansapitämättömiksi jo\nsilloin, kun niitä sovelletaan sitä lähinnä olevaan tapaukseen.\n\nNäin Wilhelm pyrkiessään sopusointuun itsensä kanssa loittoni yhä\nkauemmaksi, terveellisestä katsantokannan eheydestä, ja tässä\nkäsitteiden sekasorrossa hänen intohimonsa voivat sitä helpommin\nhyväkseen käyttää kaikkia houkutuksia ja saattaa hänet yhä enemmän\nymmälle siitä, mitä hänen oli tehtävä.\n\nSerlo käytti kuolonsanomaa omaksi hyväkseen, ja hänellä oli\ntodellakin päivä päivältä yhä enemmän aihetta ajatella näyttämönsä\nuudelleenjärjestelyä. Hänen tuli joko uudistaa vanhat välipuheet,\nmihin hänellä ei ollut suurtakaan halua, kun useat jäsenet, jotka\npitivät itseään korvaamattomina, kävivät päivä päivältä yhä\nsietämättömämmiksi, tai hänen täytyi, olipa hänellä mielessään mitä\ntahansa, saada seurueensa kokoonpanoltaan aivan toisenlaiseksi.\n\nAhdistelematta itse Wilhelmiä hän pani liikkeelle Aurelien ja\nPhilinen. Ja toiset seurueen jäsenet, jotka halusivat paikkaa,\neivät myöskään antaneet ystävällemme mitään rauhaa, niin että hän\njokseenkin neuvottomana tunsi olevansa tienristeyksessä. Kukapa olisi\nluullut, että eräs päinvastaisessa mielessä kirjoitettu Wernerin\nkirje oli vihdoinkin pakottava hänet ratkaisuun. Jätämme pois vain\nalkusanat ja julkaisemme muutoin kirjeen vähäisin muutoksin.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\n\"-- Niin oli ja niin täytynee kai ollakin, että kukin kaikissa\nolosuhteissa hoitaa oman ammattinsa ja uurastaa omalla alallaan.\nKunnon vanhus oli tuskin silmänsä ummistanut, kun jo ensimmäisen\nneljännestunnin kuluttua ei talossa mikään enää ollut niinkuin\nhän olisi tahtonut. Ystävät, tuttavat ja sukulaiset tungeskelivat\nsurutalossa, mutta varsinkin kaikenlaiset sellaiset ihmiset, joilla\ntuollaisissa tilaisuuksissa on jotakin voitettavana. Tuotiin\ntavaroita, kanniskeltiin, kirjoitettiin, laskettiin; toiset toivat\nviiniä ja vehnäsiä, toiset joivat ja söivät. Mutta vakavimmin olivat\npuuhassa naiset surupukuja valikoidessaan.\n\n\"Antanet siis minulle anteeksi, ystäväni, jos tässä tilaisuudessa\najattelin omaakin etuani, koetin parhaani mukaan olla sisarellesi\navulias ja hyödyksi ja niin pian kuin oli edes jonkin verran\nsoveliasta, annoin hänen ymmärtää, että nyt oli meidän asiamme\njouduttaa liittoa, jota isämme liian suuressa perinpohjaisuudessaan\ntähän saakka olivat viivytelleet.\n\n\"Et kuitenkaan saa luulla, että päähämme olisi pälkähtänyt ottaa\nhaltuumme iso tyhjä talonne. Olemme vaatimattomammat ja viisaammat.\nTuumamme on seuraava. Sisaresi muuttaa heti häiden jälkeen meille ja\nvieläpä äitisikin hänen mukanaan.\n\n\"Kuinka se on mahdollista? kysyt. Teillähän on pesässänne tuskin\nriittävästi tilaa. Siinäpä konsti onkin, ystäväni! Taitava järjestely\ntekee kaiken mahdolliseksi, etkä usko, kuinka paljon löytyy tilaa,\nkun sitä tarvitsee vähän. Suuren talon me myymme, ja nyt onkin juuri\ntarjolla hyvä tilaisuus siihen. Näin vapaaksi saadut rahat tuottavat\nsadankertaisen koron.\n\n\"Arvelen sinun suostuvan tähän ja toivon, ettet olisi perinyt\nmitään isäsi ja isoisäsi hedelmättömistä mieliharrastuksista.\nViimeksimainittu piti ylimpänä autuutenaan kasata kokoon mitättömiä\ntaideteoksia, joista ei kukaan, rohkenen kai sanoa ei kukaan,\nosannut nauttia hänen kanssaan. Isäsi eli kallisarvoisen sisustuksen\nympäröimänä, josta hän ei kenenkään antanut nauttia kanssaan. Me\naiomme menetellä toisin, ja toivon saavani suostumuksesi.\n\n\"On kyllä totta, ettei minulle talossamme jää muuta paikkaa kuin\nkirjoituspöytäni enkä vielä keksi, mihin kätkyt tulevaisuudessa\nvoitaisiin sijoittaa, mutta sen sijaan on tilaa kodin ulkopuolella\nsitä runsaammin. Kahvilat ja klubit miehelle, kävelypaikat ja\n-retkeilyt vaimolle ja kauniit huviretkipaikat maalla kummallekin.\nKaikkein suurin etu tässä on se, että pyöreän pöytämme ympärillä\npaikat ovat täynnä ja että isän on mahdoton kutsua ystäviä, jotka\nvain sitä kevytmielisemmin ovat hänen kintereillään, kuta enemmän hän\non osoittanut halua heitä kestitä.\n\n\"Ei mitään tarpeetonta talossa! Ei liiaksi huonekaluja ja\ntalouskapineita, ei vaunuja ja hevosia! Ei muuta kuin rahaa ja sitten\njoka päivä järkevästi harkiten aina jotakin, mitä mieli tekee. Ei\nmitään pukuvarastoa; aina uusinta ja parasta. Mies kuluttakoon\ntakkinsa ja vaimo myyköön pukunsa vanhojen vaatteiden ostajalle niin\npian kuin se vain jonkin verran on käynyt vanhanmuotiseksi. Ei mikään\nole minusta vastenmielisempää kuin tuollainen vanha kama.\n\n\"Vaikka minulle tarjottaisiin kallein jalokivi sillä ehdolla, että\nminun sitä joka päivä olisi pidettävä sormessani, en ottaisi sitä\nvastaan. Sillä voiko ajatella kuolleen pääoman tuottavan mitään\niloa? Tämä on siis minun suruton uskontunnustukseni: hoitaa asiansa,\nansaita rahaa, pitää hauskaa omaistensa kera ja olla välittämättä\nmuusta maailmasta sen enempää kuin mikäli sitä voi hyödykseen käyttää.\n\n\"Mutta nytpä sanonet: Millä tavoin olette minut ottaneet huomioon\nkauniissa suunnitelmassanne? Mistä saan katon pääni päälle, jos\nmyytte minulta isäni kodon eikä teidän talossanne jää vähintäkään\npaikkaa tyhjäksi?\n\n\"Siinäpä onkin pääkohta, veliseni, ja siihen nähden olen heti antava\nsinulle hyvät neuvoni, kun ensin olen lausunut ansaitsemasi kiitoksen\nerinomaisesti käytetystä ajasta.\n\n\"Kuinka oletkaan osannut muutamassa harvassa viikossa saavuttaa\nsellaisen asiantuntemuksen noista kaikista hyödyllisistä ja\nmielenkiintoisista seikoista? Niin paljon kuin tiedänkin sinulla\nolevan kykyä, en olisi uskonut sinua niin tarkkaavaiseksi ja\nahkeraksi. Päiväkirjasi on meille selvä todistus siitä, kuinka\nsuurta hyötyä matkasi on tuottanut. Rauta- ja vaskisulattojen kuvaus\non oivallinen ja osoittaa suurta asiaan perehtymistä. Minäkin olen\naikoinani käynyt niitä katsomassa. Mutta minun kertomukseni, kun sen\nasetan selostuksesi rinnalle, tuntuu hutiluksen työltä. Kirjeesi\npellavanvalmistuksesta on kauttaaltaan opettavainen ja huomautuksesi\nkilpailusta erittäin sattuva. Paikka paikoin olet tehnyt virheitä\nyhteenlaskussa, mutta ovathan ne toki varsin anteeksiannettavia.\n\n\"Minua ja isääni ilahduttavat kuitenkin enimmän sinun perusteelliset\ntietosi maatalouden ja varsinkin peltoviljelysten parannuksen alalta.\nMeillä on toiveita saada ostetuksi eräs erittäin hedelmällisessä\nseudussa oleva suuri maatila, joka sattuu olemaan ulosoton alaisena.\nMe käytämme siihen ne rahat, jotka saamme irti kotitalostasi; osa\ntarvittavasta rahasummasta otetaan lainaksi ja osa kauppasummasta\nvoi jäädä velaksi. Me edellytämme, että sinä muutat sinne, johdat\nparannuksia ja niin voi, jotten sanoisi liikoja, maatila muutamassa\nvuodessa kohota kolmanneksen arvossaan. Se myydään jälleen, etsitään\nsuurempi, parannetaan ja myydään sekin, ja tähän sinä olet mies\npaikallaan. Meidän kynämme eivät täällä kotona sillä aikaa ole\ntyöttöminä, ja me kohoamme pian kadehdittavaan asemaan.\n\n\"Ja nyt, voi hyvin! Nauti elämästä matkallasi ja suuntaa matkasi,\nminne katsot olevan hauskaa ja hyödyllistä lähteä. Puoleen vuoteen\nemme sinua tarvitse. Voit siis mielesi mukaan tutustua maailmaan,\nsillä älykäs ihminen saa parhaimman koulutuksen matkoilla. Jää\nhyvästi! Minä olen iloinen, että olen niin läheisin sitein sinuun\nyhdistetty, ja myöskin siitä, että nyt meidän työmme ja toimintamme\nkulkevat tasarintaa!\"\n\nNiin hyvin kuin tämä kirje olikin kirjoitettu ja niin paljon\ntaloudellisia totuuksia kuin se ehkä sisälsikin, oli se kuitenkin\nWilhelmille epämieluisa monessakin suhteessa. Tekaistuista\ntilastollisista, teollisista ja maataloudellisista tiedoista saatu\nkiitos ahdisti häntä hiljaisena moitteena, ja se porvarillisen\nelämän onnellisuuden ihannekuva, jonka hänen lankonsa levitti\nhänen eteensä, ei häntä suinkaan viehättänyt, päinvastoin salainen\nvastarinnan henki ajoi häntä kiivaasti vastakkaiseen suuntaan. Hän\nlujittui siihen vakaumukseen, että hän ainoastaan näyttämöllä voisi\nlopullisesti täydentää sen sivistyksen, jonka hän halusi itsellensä\nhankkia, ja vahvistui tässä päätöksessään sitä enemmän kuta\nkiivaammin Werner tietämättään oli ryhtynyt häntä vastustamaan. Hän\nkokosi yhteen kaikki todistelunsa ja perustelunsa ja lujittui omassa\nmielipiteessään sitä enemmän kuta enemmän hän arveli olevan syytä\nesittää ne älykkäälle Wernerille edullisessa valossa, ja näin syntyi\nvastaus, jonka me myöskin lainaamme tähän.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\n\"Kirjeesi on niin hyvin kirjoitettu ja niin taitavasti ja älykkäästi\nharkittu, ettei siihen voi mitään lisätä. Mutta antanet minulle\nanteeksi, kun sanon, että voi ajatella, väittää ja tehdä juuri\npäinvastoin kuin siinä sanotaan ja kuitenkin olla oikeassa. Sinun\nelämän- ja ajatustapasi tarkoittaa rajattoman omaisuuden kokoamista\nja kevyttä ja hauskaa elämännautintoa, eikä minun tarvinne sinulle\nsanoa, etten minä siinä voi nähdä mitään, mikä minua viehättäisi.\n\n\"Minun on ensinnäkin valitettavasti tunnustettava sinulle, että minun\npäiväkirjani on hätätilassa, jotta olisin tehnyt isälleni mieliksi,\nerään ystävän avulla kyhätty kokoon erinäisistä kirjoista ja että\nminä kyllä tunnen siinä mainitut asiat ja vielä enemmänkin samaa\nlaatua, mutta en suinkaan niitä ymmärrä ja vielä vähemmin haluan\nniihin puuttua. Mitä hyödyttää minua, vaikka osaisin valmistaa hyvää\nrautaa, jos sisäisesti olen kuonaa täynnä, ja mitä apua on maatilan\nkuntoon panemisesta, jos olen ristiriidassa itseni kanssa?\n\n\"Sanoakseni sen sinulle yhdellä sanalla: itseni kehittäminen aivan\nsellaisena, kuin olen, se oli hämärästi nuoruudesta pitäen haluni\nja tarkoitukseni. Olen edelleen aivan samaa mieltä, vain se ero on\nolemassa, että ne keinot, jotka sen tekevät mahdolliseksi, ovat\nkäyneet jonkin verran selvemmiksi. Olen nähnyt enemmän maailmaa kuin\nluuletkaan ja käyttänyt sitä paremmin hyväkseni kuin aavistat. Suo\nsentähden sille, mitä sanon, hieman huomiotasi, vaikk'ei se olisikaan\naivan mielesi mukaista.\n\n\"Jos olisin aatelismies, olisi riitamme pian selvitetty. Mutta\nkun minä olen vain porvari, täytyy minun kulkea omaa tietäni,\nja minä toivon, että voisit minua ymmärtää. En tiedä, kuinka on\nlaita vieraissa maissa, mutta Saksassa on vain aatelismiehen\nmahdollista saada määrätty yleinen, jos niin saan sanoa, yksilöllinen\nkasvatus. Porvari voi hankkia itsellensä ansiota ja hätätilassa\nkehittää henkisiä kykyjään; mutta hänen persoonallisuutensa jää\nkehittämättä, koettakoonpa hän näyttää kuinka sivistyneeltä tahansa.\nKun aatelismiehellä, joka seurustelee ylhäisimpien kanssa, on\nvelvollisuutena omaksua ylhäinen käyttäytymistapa, samalla kuin tämä\nkäyttäytymistapa, kaikkien ovien ollessa hänelle avoinna, muuttuu\nkaikesta teennäisyydestä vapaaksi esiintymistaidoksi ja kun hänen\non ulkonaisella olemuksellaan, omalla henkilöllisyydellään niin\nhyvin hovissa kuin armeijassa suoritettava pääsymaksu, niin on\nhänellä syytä antaa arvoa niille ja osoittaa niille arvoa antavansa.\nAsianmukainen, juhlallisesti koreileva käytös tavallisissa asioissa,\njonkinlainen keveähkö sirous vakavissa ja tärkeissä pukee häntä\nhyvin, siitä kun näkyy, että hän aina ja kaikkialla säilyttää\ntasapainonsa. Hän on julkinen henkilö, ja kuta hiotumpia hänen\nliikkeensä, kuta helähtävämpi hänen äänensä, kuta hillitympi ja\ntahdikkaampi hänen koko olemuksensa, sitä täydellisempi hän on. Jos\nhän on aina samanlainen ylhäisiä ja alhaisia, ystäviä ja sukulaisia\nkohtaan, ei hänessä ole mitään muistuttamisen sijaa eikä toivomisen\nvaraa. Hänen kylmyytensä on järkevyyttä; hänen teeskentelynsä\nviisautta. Kun hän jokaisessa elämänsä vaiheessa osaa ulkonaisesti\nhillitä itsensä, ei kukaan voi häneltä enempää vaatia, ja kaikki muu,\nmitä hänessä on, kyvyt, lahjat, rikkaus, kaikki näyttävät olevan vain\nkaupanpäällisiksi.\n\n\"Mutta kuvitteleppas nyt ketä tahansa porvaria, joka hiemankaan\nhaluaisi komeilla noilla hyvillä ominaisuuksilla; hän on kokonaan\nepäonnistuva ja hänen täytyy tuntea itsensä sitä onnettomammaksi,\nkuta enemmän hänen luonnonlahjansa ovat antaneet hänelle kykyä ja\nhalua tuon mitan saavuttamiseen.\n\n\"Kun aatelismies ei arkielämässä tunne mitään rajoja, kun hänestä voi\ntehdä kuninkaita tai kuninkaan kaltaisia olentoja, saa hän kaikkialla\ntyynellä itsetunnolla astua vertaistensa eteen. Hän saa kaikkialla\npyrkiä eteenpäin, kun taas porvarille ei mikään ole soveliaampaa kuin\nilman muuta ja kaikessa hiljaisuudessa tyytyä siihen rajaviivaan,\njoka hänen eteensä on asetettu. Hän ei saa kysyä: Mitä olet? vaan\nainoastaan: Mitä sinulla on? Mitkä, ovat tietosi ja taitosi,\nkuinka suuri omaisuutesi? Kun aatelismies persoonallisuuttaan\ntehostamalla antaa kaiken, ei porvari persoonallisuudellaan anna\nmitään eikä hänen tule mitään antaa. Ensinmainittu saa ja hänen\ntulee näkyä; jälkimmäisen tulee vain olla, ja jos hän tahtoo näkyä,\non se naurettavaa ja äitelää. Edellisen tulee toimia ja vaikuttaa,\njälkimmäisen aikaansaada ja luoda; hänen tulee kehittää yksityisiä\nkykyjään tullakseen käyttökelpoiseksi, ja edellytetään jo, ettei\nhänen olemuksessaan ole eikä tarvitse olla mitään sopusointua, koska\nhänen täytyy laiminlyödä kaikki muu, tehdäkseen itsensä yhdellä\ntavoin käyttökelpoiseksi.\n\n\"Tähän eroon ei ole syynä aatelisten julkeus ja porvarien velttous,\nvaan itse yhteiskunnan järjestys. Minä vähät välitän siitä, onko\nsiinä kerran tapahtuva jokin muutos ja mitä muutoksia siinä on\ntapahtuva. Asiain nykyisellään ollen minun on ajateltava itseäni ja\nkuinka pelastan itseni ja saavutan sen, mikä minulle on tinkimätön\ntarve.\n\n\"Minulla on nyt kerta kaikkiaan vastustamaton taipumus ja halu saada\nsopusointuisesti kehittää ja muodostaa luontaiset edellytykseni,\nminkä syntyperäni minulta on kieltänyt. Sen jälkeen kuin sinusta\nerosin, olen ruumiinharjoituksella paljon saavuttanut; olen\nmelko lailla vapautunut tavallisesta saamattomuudestani, ja\nesiintymiseni on jokseenkin mukiinmenevä. Samaten olen kehittänyt\nkielenkäyttöäni ja ääntäni ja uskallan sanoa koreilematta, etten\ntärvele seurustelua. En salaa sinulta, että päivä päivältä minussa\nkasvaa vastustamattomammaksi halu päästä julkiseksi henkilöksi ja\nsaada suosiota ja vaikuttaa laajemmassa piirissä. Tämän lisäksi tulee\ntaipumukseni runouteen ja kaikkeen, mikä sen kanssa on yhteydessä,\nsekä tarve kehittää sieluani ja aistiani, jotta vähitellen myös\ntaidenautinnossa, jota vailla en voi olla, vain hyvää pitäisin\ntodella hyvänä ja kaunista kauniina. Huomaat kai, että tämä kaikki\nminulla on saavutettavissa vain näyttämöllä ja että minä tässä\nainoassa ympäristössä voin mieleni mukaan liikkua ja kehittää\nitseäni. Näyttämön palkeilla sivistynyt ihminen esiintyy yhtä hyvin\npersoonallisena kaikessa loistossaan kuin ylemmissä luokissa. Hengen\nja ruumiin tulee kaikissa ponnistuksissa kulkea yhtä rintaa, ja minä\nvoin näyttämöllä toimia ja esiintyä parempana kuin missään muualla.\nJos sen ohella vielä halajan tehtäviä, niin on siellä yllin kyllin\ntarjona koneellista päänvaivaa ja kiusaa ja minä voin päivittäin\nhankkia kärsivällisyydelleni koetusta.\n\n\"Älä ryhdy väittelyyn kanssani tästä asiasta, sillä ennenkuin ehdit\nminulle kirjoittaa, on askel jo astuttu. Vallitsevien ennakkoluulojen\nvuoksi aion muuttaa nimeni, koska häpeän esiintyä mestarin nimellä\n[_Meister_ = mestari]. Jää hyvästi! Omaisuutemme on niin hyvissä\nkäsissä, etten siitä ollenkaan ole huolissani. Mitä tarvitsen, saan\ntilaisuuden tullen sinulta; suuria se ei tee, sillä toivon, että\ntaiteeni on myös elättävä minut.\"\n\nKirje oli tuskin lähetetty, kun Wilhelm jo heti täytti lupauksensa\nja Serlon ja toisten suureksi hämmästykseksi yht'äkkiä ilmoitti\nantautuvansa näyttelijäksi ja haluavansa huokein ehdoin tehdä\nvälipuheen. Asia oli pian sovittu, sillä Serlo oli jo aiemmin puhunut\nasian niin selväksi, että Wilhelm ja toiset, voivat olla siihen\ntäysin tyytyväiset. Koko kovaonninen seurue, jonka parissa näin kauan\nolemme viipyneet, otettiin yhdellä kertaa näyttämön palvelukseen\nainoankaan, Laertesta lukuunottamatta, osoittamatta Wilhelmiä kohtaan\nkiitollisuutta. Samoin kuin he ilman luottamusta olivat esittäneet\nvaatimuksensa, ottivat he kaiken vastaan kiittämättä. Useimmat\ntahtoivat mieluummin lukea menestyksensä Philinen vaikutuksen\nansioksi ja lausuivat hänelle kiitoksensa. Valmistetut välikirjat\nallekirjoitettiin, ja selittämättömän mielikuvien yhtymisen\njohdosta kohosi Wilhelmin sielun eteen sillä hetkellä, jolloin hän\nkirjoitti tekaistun nimensä, kuva siitä metsän aukeamasta, missä hän\nhaavoittuneena makasi Philinen sylissä. Kimonsa selässä ratsastaen\nsaapui suloinen ratsastajatar pensaikosta, lähestyi häntä ja astui\nratsailta. Armelias avuntuoja hääräsi edestakaisin; vihdoin hän oli\nhänen edessään. Viitta solui hänen hartioiltaan, hänen kasvonsa,\nhänen vartalonsa alkoivat loistaa, ja hän katosi. Näin Wilhelm\nkirjoitti nimensä aivan koneellisesti tietämättä, mitä hän teki, ja\ntunsi vasta sen jälkeen kuin hän oli allekirjoittanut, että Mignon\nseisoi hänen vierellään, piti häntä käsivarresta ja oli koettanut\nhiljaa vetää pois hänen kättänsä.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nErästä niistä ehdoista, joilla Wilhelm antautui näyttämölle, ei Serlo\nollut hyväksynyt ilman rajoitusta. Wilhelm vaati, että Hamlet oli\nesitettävä kokonaisena ja paloittelematta, ja Serlo suvaitsi suostua\ntähän merkilliseen mielihaluun, mikäli se kävisi _mahdolliseksi_.\nHeillä oli nyt ollut tästä monta väittelyä, sillä siitä, mikä oli tai\nei ollut mahdollista, ja siitä, mitä kappaleesta voisi jättää pois\nsitä paloittelematta, olivat molemmat aivan eri mieltä.\n\nWilhelm oli vielä siinä onnellisessa ikäkaudessa, jolloin mies ei voi\nkäsittää, että mielitietyssä tai arvossapidetyssä kirjailijassa voisi\nolla mitään puutteellista. Se tunne, jonka he meissä herättävät,\non niin ehyt, niin itsensä kanssa yhtäpitävä, että meidän täytyy\najatella heissäkin vallitsevan samanlaisen täydellisen sopusoinnun.\nSerlo sitävastoin karsi kernaasti ja melkeinpä liiaksi. Hänen terävä\nymmärryksensä tavallisesti käsitteli taideteosta enemmän tai vähemmän\ntäydellisenä kokonaisuutena. Hänen mielestään kappaleet yleensä\nolivat sellaisia, ettei ollut suurtakaan syytä käsitellä niitä kovin\nvarovasti, ja niin sai myöskin Shakespeare ja erikoisesti Hamlet\nkokea kovia.\n\nWilhelm ei tahtonut kuulla puhuttavankaan akanain erottamisesta\nnisuista. Ei ole akanoita ja nisuja sekaisin, hän huudahti, on runko,\noksat, lehdet, silmut, kukat ja hedelmät. Eikö toinen ole toisen\nohella ja toisen nojalla? Serlo väitti, ettei koko runkoa tuoda\npöytään, taiteilijan tuli ojentaa vieraillensa kultaisia omenia\nhopeamaljoissa. He upposivat vertauksiin, ja heidän mielipiteensä\nnäyttivät loittonevan yhä kauemmaksi toisistaan.\n\nYstävämme oli joutumaisillaan epätoivoon, kun Serlo kerran pitkän\nväittelyn jälkeen neuvoi yksinkertaisimmaksi keinoksi, että\ntehtäisiin nopea päätös, tartuttaisiin kynään ja karsittaisiin\nmurhenäytelmästä se, mikä ei ottanut sujuakseen ja sopiakseen,\npuserrettaisiin eri henkilöitä yhdeksi, ja jollei hän vielä ollut\ntarpeeksi perehtynyt tähän menetelmään tai jollei hänellä ollut\nsiihen tarpeeksi rohkeutta, pitäisi Wilhelmin jättää tehtävä Serlolle\nja hän olisi pian valmis.\n\nTämä ei ole välipuheemme mukaista, vastasi Wilhelm. Kuinka te, jolla\non niin paljon hyvää aistia, voitte olla noin kevytmielinen?\n\nYstäväni, huudahti Serlo, kyllä tekin vielä sen taidon opitte.\nOivallan liian hyvin, kuinka tämä tapa, jollaista ei kenties vielä\nole noudatettu millään näyttämöllä maailmassa, on inhoittava. Mutta\nmissä on tavattavissa toista siinä määrin laiminlyötyä kuin meidän\nnäyttämömme. Tähän inhoittavaan silpomiseen pakottavat meitä tekijät,\nja yleisö sallii sen. Kuinkahan monta onkaan meillä sellaista\nkappaletta, jotka eivät kävisi yli henkilökunnan, koristeiden ja\nteatterikoneiston, ajan, vuoropuhelun ja näyttelijäin ruumiillisten\nvoimien riittävyyden ja määrän? Ja kuitenkin meidän on näyteltävä ja\naina näyteltävä ja ehtimiseen tarjottava ensi-iltoja. Emmekö näin\nollen käyttäisi hyväksemme tarjona olevaa etuamme, kun me karsituilla\nkappaleilla saamme yhtä paljon aikaan kuin kokonaisilla? Tarjoohan\nyleisö itse meille tämän edun! Harvat saksalaiset ja kenties harvat\nuudempien kansojen edustajat tajuavat esteettistä kokonaisuutta. He\nylistävät ja moittivat vain niitä ja näitä kohtia, he hurmaantuvat\nvain paikoitellen. Ja kenelle tämä on suurempi onni kuin\nnäyttelijälle, kun teatteri olemukseltaan onkin vain kokoonpoimimista\nja paloittelemista.\n\n_On!_ vastasi Wilhelm; mutta _täytyykö_ sen siksi jäädä, täytyykö\nsitten kaiken pysyä, mikä on? Älkää yrittäkökään vakuuttaa minulle,\nettä olette oikeassa, sillä ei mikään mahti maailmassa saisi\nminua taivutetuksi pitämään välipuhetta, jonka olisin tehnyt mitä\npahimmassa erehdyksessä.\n\nSerlo käänsi asian leikiksi ja pyysi Wilhelmiä vielä kerran\nmiettimään heidän monia Hamletkeskustelujaan ja keksimään keinot,\njotta kappale saataisiin oikein ja onnellisesti muodostelluksi.\n\nMuutaman päivän perästä, jotka Wilhelm oli viettänyt yksinäisyydessä,\nhän tuli takaisin iloisin katsein. Erehdyn pahasti, hän huudahti,\njollen ole keksinyt, kuinka koko asia on korjattavissa. Olenpa aivan\nvakuutettu siitä, että Shakespeare itse sen olisi niin tehnyt, jollei\nhänen neronsa olisi ollut niin suuntautuneena pääasiaan ja jolleivät\nne novellit, joiden pohjalla hän työskenteli, olisi johtaneet häntä\nharhaan.\n\nAntakaa kuulua, sanoi Serlo istuutuen juhlallisen arvokkaana\nsohvalla. Minä kuuntelen rauhallisesti, mutta arvostelen sitä\nankarammin.\n\nWilhelm vastasi: En ole huolissani; kuunnelkaa vain. Mitä tarkimmin\ntutkittuani, mitä monipuolisimmin harkittuani minä erotan tämän\nkappaleen kokoonpanossa toisistaan kaksi seikkaa. Ensiksikin\nhenkilöiden ja tapahtumien suuret sisäiset suhteet, ne valtavat\nvaikutukset, jotka saavat alkunsa päähenkilöiden luonteista\nja teoista, ja nämä ovat kukin kohdaltaan erinomaiset ja se\nperäkkäisyys, johon ne on asetettu, ei kaipaa mitään parannusta.\nNiitä ei voida minkäänlaisella käsittelyllä hävittää, tuskinpa\nvääristellä. Näitä juuri jokainen haluaa nähdä, niihin ei kukaan\nuskalla kajota, ne juuri painuvat syvälle sieluun ja ne on, kuten\nkuulen, melkein kaikki saatettu saksalaiselle näyttämölle. Mutta\ntuossa toisessa seikassa on, luulisin, tehty virhe. Tarkoitan\nhenkilöiden ulkonaisia suhteita. Heidät on siirretty toisesta\npaikasta toiseen tai tavalla tai toisella eräiden tilapäisten\ntapahtumien avulla yhdistetty, katsottu liian vähäpätöisiksi, puhuttu\nheistä vain sivumennen tai jätetty kokonaan pois. Tosin ovat nämä\nsäikeet vain ohuet ja irralliset, mutta ne kulkevat kuitenkin läpi\nkoko kappaleen ja pitävät koossa sen, mikä muutoin menisi hajalle\nja todella meneekin hajalle, jos ne leikataan poikki ja luullaan\ntehdyn enemmän kuin on välttämätöntä antamalla säikeiden päiden jäädä\nsilleen.\n\nNäihin ulkonaisiin seikkoihin luen Norjan levottomuudet, sodan nuorta\nFortinbrasta vastaan, vanhan sedän luo lähetetyn lähetystön, riidan\nsovittamisen, nuoren Fortinbrasin retken Puolaan ja hänen paluunsa\nkappaleen loppupuolella, samaten Horation paluun Wittenbergistä,\nHamletin halun lähteä sinne, Laerteen matkan Ranskaan, hänen\npaluunsa, Hamletin lähettämisen Englantiin, hänen joutumisensa\nmerirosvojen vangiksi, kummankin hoviherran kuoleman Urian-kirjeen\njohdosta: kaikki nämä ovat seikkoja ja tapahtumia, jotka voivat tehdä\nromaanin laajaksi ja seikkaperäiseksi, mutta jotka tämän kappaleen\nyhteydelle, siinä kun varsinkaan sen sankarilla ei ole mitään\nsuunnitelmaa, ovat mitä haitallisimpia ja erittäin sopimattomia.\n\nTuollaisena teitä kuuntelee mielellään! huudahti Serlo.\n\nÄlkää keskeyttäkö minua, vastasi Wilhelm, ette liene valmis\nkiittämään minua loppuun saakka. Nämä virheet ovat kuin väliaikaiset\nrakennuksen tuet, joita ei saa ottaa pois, ennenkuin alle on\nrakennettu luja muuri. Minä siis ehdotan, ettei ollenkaan\nkajota noihin ensimmäisiin suuriin kohtauksiin, vaan että niitä\nmitä mahdollisimmin säästetään niin hyvin kokonaisuuksina kuin\nyksityiskohdissa, mutta nämä ulkonaiset, yksityiset, hajanaiset ja\nirralliset aiheet heitetään kaikki samalla kertaa menemään ja ne\nkorvataan yhdellä ainoalla.\n\nJa mikähän se olisi? kysyi Serlo kohoten ylös levollisesta\nasennostaan.\n\nSe sisältyy jo kappaleeseen, minä vain käytän sitä oikealla tavalla\nhyväkseni. Tarkoitan Norjan levottomuuksia. Kas tässä suunnitelmani\narvosteltavaksenne.\n\nVanhan Hamletin kuoltua käyvät ensiksi kukistetut norjalaiset\nlevottomiksi. Sikäläinen maaherra lähettää poikansa Horation,\nHamletin entisen koulutoverin, joka rohkeudessa ja elämänviisaudessa\non päässyt kaikkien toisten edelle, Tanskaan kiiruhtamaan laivaston\nvarustamista, mikä uuden, mässäämiseen vajonneen kuninkaan hallitessa\nsujuu vain verkalleen. Horatio tuntee vanhan kuninkaan, sillä hän\non ollut mukana hänen viimeisissä taisteluissaan, on ollut hänen\nsuosiossaan, ja ensimmäinen haamukohtaus ei ole täten menettävä\ntehoaan. Uusi kuningas ottaa sitten Horation puheilleen ja lähettää\nLaerteen Norjaan mukanaan se tieto, että laivasto pian saapuu,\nsamalla kuin Horatio saa tehtäväkseen jouduttaa sen varustamista.\nÄiti sitävastoin ei tahdo suostua siihen, että Hamlet, kuten hän itse\nhaluaisi, purjehtisi Horation mukana.\n\nJumalan kiitos! huudahti Serlo, näin pääsemme Wittenbergistä ja\nyliopistosta, jotka minulle aina ovat olleet paha loukkauskivi.\nMinusta tuumanne on varsin hyvä. Sillä paitsi noita kahta kaukaista\nkuvaa, Norjaa ja laivastoa, ei katselijan tarvitse mitään\n_kuvitella_; muun kaiken hän _näkee_, kaikki muu tapahtuu, sen sijaan\nettä hänen mielikuvituksensa pakotettaisiin harhailemaan kaikissa\nmaailmanäärissä.\n\nHuomaatte helposti, jatkoi Wilhelm, kuinka nyt voin pitää koossa\nkaiken muunkin. Kun Hamlet kertoo Horatiolle isäpuolensa rikoksen,\nniin tämä neuvoo häntä lähtemään hänen mukanaan Norjaan, hankkimaan\narmeijan puolelleen ja palaamaan takaisin aseellisin voimin. Kun\nHamlet käy kuninkaalle ja kuningattarelle liian vaaralliseksi, ei\nheillä ole muuta parempaa keinoa päästä hänestä kuin lähettää hänet\nlaivastoon ja panna hänelle mukaan kaksi silmälläpitäjää. Ja kun\nLaertes sillä välin palajaa takaisin, on tämä salamurhaan saakka\nkiihoitettu nuorukainen lähetettävä hänen perässään. Laivasto\nei pääse epäsuotuisten tuulten estämänä lähtemään. Hamlet tulee\nvielä kerran takaisin. Hänen kulkunsa hautausmaan yli voidaan ehkä\nsoveliaalla tavalla perustella. Hänen kohtauksensa Laerteen kanssa\nOfelian haudassa on suuri, välttämätön kohta. Tämän jälkeen kuninkaan\nannetaan ajatella, että on parempi päästä Hamletista heti paikalla.\nSitten juhlitaan matkallelähtöä ja näennäistä sovintoa Laerteen\nkanssa, missä tilaisuudessa vietetään ritarileikkejä ja myöskin\nHamlet ja Laertes mittelevät miekkojaan. Ilman noita neljää ruumista\nen voi kappaletta lopettaa; ei saa jäädä ketään jäljelle. Hamlet\nantaa nyt, kun kansan vaalioikeus jälleen astuu voimaan, kuollessaan\näänensä Horatiolle.\n\nIstuutukaa siekailematta, vastasi Serlo, muovailemaan kappaletta.\nAjatuksenne hyväksyn täydelleen. Kunhan vain into ei sammuisi.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nWilhelm oli jo kauan askarrellut Hamletin käännöksen kimpussa.\nHän oli tällöin käyttänyt Wielandin henkevää saksannosta, jonka\nvälityksellä hän yleensä ensin oppi Shakespearea tuntemaan. Hän\nlisäsi siihen, mitä oli jätetty pois, ja niin oli hänellä hallussaan\ntäydellinen kappale sillä hetkellä, jolloin hän oli tullut Serlon\nkanssa jotakuinkin yksimieliseksi sen käsittelytavasta. Hän ryhtyi\nnyt suunnitelmansa mukaan poistamaan ja lisäämään, erottamaan ja\nyhdistelemään, muuttelemaan ja korjailemaan. Niin tyytyväinen kuin\nhän olikin tuumaansa, tuntui hänestä kuitenkin työn kuluessa siltä,\nkuin alkuteos vain turmeltuisi. Niin pian kuin hän oli saanut työnsä\nvalmiiksi, luki hän sen Serlolle ja muulle seurueelle. He ilmaisivat\nsuurta tyytyväisyyttä, varsinkin Serlo teki montakin mairittelevaa\nhuomautusta.\n\nOlette, sanoi hän muun muassa, aivan oikein oivaltanut, että tätä\nkappaletta säestävät ulkokohtaiset asianhaarat, mutta niiden täytyy\nolla yksinkertaisemmat kuin millaisina suuri runoilija ne meille on\nantanut. Se mitä tapahtuu näyttämön ulkopuolella, se, mitä katsoja\nei näe, se, mitä hänen täytyy kuvitella, on ikäänkuin tausta, jonka\nedessä draaman henkilöt liikkuvat. Suuri, yksinkertainen näköala\nlaivastoon ja Norjaan on oleva kappaleelle erittäin suureksi eduksi.\nJos se otettaisiin pois, niin on jäljellä vain perhekohtaus eikä sitä\nsuurta ajatusta, että tässä sortuu kokonainen kuningashuone sisäisiin\nrikoksiinsa ja vääryyksiin, esitetä sille tulevalla arvokkuudella.\nMutta jos taas tuo tausta itse jäisi kirjavaksi, epämääräiseksi ja\nlevottomaksi, niin se haittaisi henkilöiden tekemää vaikutusta.\n\nWilhelm ryhtyi taas puolustamaan Shakespearea ja osoitti, että hän\noli kirjoittanut saarenasukkaille, englantilaisille, jotka itse\nolivat taustassa tottuneet näkemään vain laivoja ja merimatkoja,\nRanskan rannikoita ja merirosvoja, ja että se, mikä heille oli aivan\ntavallista, olisi omiaan meitä häiritsemään ja saattamaan ymmälle.\n\nSerlon täytyi myöntyä, ja molemmat olivat yhtä mieltä siitä, että,\nkun kappale nyt kerran oli asetettava saksalaiselle näyttämölle, tämä\nyksinkertaisempi tausta parhaiten sopisi meidän käsitystavallemme.\n\nOsat oli jo aiemmin jaettu. Serlo otti Poloniuksen, Aurelie Ofelian;\nLaerteella oli jo kaimansa; eräs nuori, vanttera, iloinen äsken\nsaapunut nuorukainen sai Horation osan. Vain kuninkaan ja haamun osat\ntuottivat vaikeuksia. Kumpaakin osaa varten oli vain vanha murisija\ntarjolla. Serlo ehdotti pedanttia kuninkaaksi, mutta Wilhelm pani\njyrkästi vastaan. Ei tahdottu päästä ratkaisuun.\n\nWilhelm oli lisäksi jättänyt kappaleeseensa Rosencranzin ja\nGüldensternin osat. Miksi ette ole näitä sulattanut yhdeksi\nhenkilöksi? kysyi Serlo. Tällainen lyhennyshän on helposti\nsuoritettavissa.\n\nJumala varjelkoon minua sellaisista lyhennyksistä, jotka tärvelevät\nsekä tarkoituksen että vaikutuksen! vastasi Wilhelm. Yhden henkilön\navulla ei voida esittää, mitä nämä molemmat ihmiset ovat ja tekevät.\nTällaisissa pikkuseikoissa ilmenee Shakespearen suuruus. Tuo äänetön\ntassuttelu, tuo matelu ja mairittelu, tuo alituinen niin ja niin! tuo\nmielin kielin ja imarrellen, tuo: oveluus ja hännystely, tuo kaikkeus\nja tyhjyys, tuo rehellisyyden varjolla kulkeva lurjusmaisuus, tuo\nkyvyttömyys, kuinka yksi ihminen pystyisi niitä ilmentämään? Niitä\npitäisi olla vähintään tusina, jos vain kävisi päinsä, sillä he\novat vain toistensa seurassa jotakin, he ovat seura, ja Shakespeare\noli erittäin vaatimaton ja viisas antaessaan vain kahden tällaisen\nedustajan esiintyä. Kaiken lisäksi tarvitsen mukailussani heitä\nparina, joka on tuon yhden ainoan hyvän ja kunnollisen Horation\nvastakohtana.\n\nYmmärrän teitä ja me selviämme kyllä osista. Toisen annamme Elmiralle\n(se oli murisijan vanhimman tyttären nimi); ei ole haitaksi, vaikka\nhe ovatkin kauniit katsella, ja minä pynttään ja tahkoan nuket, niin\nettä niitä on ilo nähdä.\n\nPhiline oli ylenmäärin iloissaan, että hän saisi esittää herttuatarta\npienessä huvinäytelmässä. Olen antava aivan luonnollisen kuvan\nsiitä, kuinka kädenkäänteessä naidaan toinen, kun toista ensin perin\npohjin on lemmitty. Toivon saavuttavani mitä suurinta menestystä, ja\njok'ikinen mies on halukas olemaan kolmas vuorossa.\n\nAurelieta suututti tämä purkaus. Hänen vastenmielisyytensä Philineä\nkohtaan kasvoi päivä päivältä.\n\nOn suuri vahinko, sanoi Serlo, ettei meillä ole balettia; muutoin\nsaisitte ensimmäisen ja toisen miehenne kanssa tanssia pas de\ndeux'ta ja vanhus saisi nukahtaa tahdin mukaan ja teidän jalkanne\nja pohkeenne esiintyisivät siellä takana lastennäyttämöllä mitä\nsuloisimmin edukseen.\n\nMinun pohkeistani ette tietäne paljoakaan, vastasi Philine\nnenäkkäästi, ja mitä jalkoihini tulee, hän huudahti siepaten nopeasti\npöydän alta puolikenkänsä ja asettaen ne vierekkäin Serlon eteen --\ntässä ovat nämä töppöset, mistäpähän löytänette somempia.\n\nTarkoitin täyttä totta, vastasi Serlo katsellen kaunista kenkäparia.\nEipä totta tosiaankaan ollut hevin löydettävissä sirompaa katseltavaa.\n\nNe olivat pariisilaistyötä. Philine oli ne saanut kreivittäreltä\nlahjaksi, naiselta, jonka jalan kauneus oli kuuluisa.\n\nViehättävä nähtävyys! huudahti Serlo. Sydämeni sykähtää niitä\nkatsellessani.\n\nVoi niitä sykähdyksiä! sanoi Philine. Eipä ole mitään somempaa kuin\npari näin hienotekoisia puolikenkiä, huudahti Serlo. Mutta niiden\nsointu on vieläkin viehättävämpi kuin niiden näkeminen. Hän nosti ne\nylös ja antoi niiden muutamia kertoja vuoron perään pudota pöydälle.\nMitä tuo merkitsee? Antakaa ne heti takaisin! huusi Philine.\n\nSaanko sanoa, vastasi Serlo teeskennellen nöyryyttä ja veitikkamaisen\nvakavana, meistä vanhoistapojista, jotka öisin enimmäkseen olemme\nyksin ja kuitenkin kuten muutkin ihmiset pelkäämme ja pimeässä\nkaipaamme seuraa, varsinkin majataloissa ja vieraissa paikoissa,\nmissä aina on kolkkoa, tuntuu lohdulliselta, jos joku hyväsydäminen\nlapsukainen tahtoo olla meille seurana ja apuna. On yö, ihminen\nmakaa vuoteessaan, kuuluu rapinaa, kylmä väristys käy läpi ruumiin,\novi avautuu, kuuluu armas vienosti kuiskuttava ääni, jotakin hiipii\nohi, vuoteenverhot kahahtavat, kipsis, kapsis! tohvelit putoavat\nja suhahdus vain eikä ihminen enää ole yksinään. Ah tuota rakasta,\ntuota aivan erikoista ääntä, kun pienet kengänkorot kapsuttelevat\npermantoon. Kuta sirommat ne ovat, sitä hienompi kaiku. Kerrottakoon\nminulle Philomelasta, solisevista puroista, tuulten vienosta\nkuiskeesta ja mistä tahansa sulosoinnuista, minulle tuo kipsis,\nkapsis! on ylinnä kaiken. -- Kipsis, kapsis! on ihanin rondon aihe,\njonka aina uudelleen tahtoo kuulla alusta alkaen.\n\nPhiline otti häneltä puolikengät käsistä sanoen: Voi, kuinka ne\novatkaan lintassa! Ne ovat minulle aivan liian suuret. Sitten hän\nleikki niillä hangaten pohjia vastakkain. Kuinka kuumaksi tämä on\ntullutkaan! hän huudahti, pitäen toista kengänpohjaa poskeaan vasten.\nSitten hän jälleen jatkoi hankaamista ja ojensi kenkänsä Serloa\nkohden. Hyväntahtoisuudessaan hän oli halukas tunnustelemaan lämpöä\nja kipsis, kapsis! huudahti Philine antaen hänelle navakan iskun\nkengänkorolla, niin että Serlo parkaisten veti kätensä takaisin.\nTahdon opettaa teitä ajattelemaan toisenlaisia asioita minun kenkieni\nääressä, sanoi Philine nauraen.\n\nJa minä aion sinua opettaa, ettet pidä pilanasi vanhoja ihmisiä kuin\nlapsia! huudahti Serlo puolestaan, hypähti pystyyn ja sulki Philinen\nlujasti syliinsä ottaen häneltä suukon toisensa jälkeen, jotka tyttö\ntiukasti vastaan ponnistellen oli muka ryöstättävinään itseltään.\nPainiskellessa hänen pitkät hiuksensa valahtivat alas kietoen parin\nyhteen, tuoli kaatui maahan ja Aurelie, jota tämä mellastus syvästi\nloukkasi, nousi suuttuneena seisaalleen.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nJoskin Hamletin uudessa mukailussa useita henkilöitä oli jätetty\npois, jäi näyttelijäin lukumäärä edelleenkin koko suureksi eikä\nseurue tahtonut hevin riittää.\n\nJos tätä jatkuu, täytyy kuiskaajammekin vielä ryömiä esille\nluukustaan tepastellakseen meidän kanssamme ja muuttuakseen\nhenkilöksi.\n\nOlenkin jo monesti ihaillen häneen katsellut tuonne kuvun alle.\n\nEn luule, että on olemassa täydellisempää kuiskaajaa, sanoi Serlo.\nEi kukaan katsojista häntä koskaan saa kuulla; me näyttämöllä olijat\nymmärrämme jok'ikisen tavun. Hän on sitä varten muodostanut itselleen\nniin sanoakseni oman äänen ja hän on kuin henki, joka hädässä meille\nkuuluvasti kuiskuttaa. Hän tuntee, minkä verran näyttelijä täysin\nhallitsee osaansa, ja aavistaa kaukaa, milloin muisti hänet tahtoo\npettää. On joskus sattunut, että hän, kun minulla tuskin oli ollut\ntilaisuutta lukea läpi osaani, saneli sen minulle sana sanalta ja\nminä esitin sen menestyksellä. Hänellä on kyllä omituisuutensa, jotka\ntekisivät kenenkä tahansa toisen mahdottomaksi. Hän on siinä määrin\nsydämestään mukana kappaleen esityksessä, että pateettisissa kohdissa\nnoudattaa tekstin sävyä, joskaan ei suorastaan ryhdy niitä lausumaan.\nTällä heikkoudellaan hän on tuon tuostakin saattanut minut ymmälle.\n\nAivan samoin kuin hän, sanoi Aurelie, eräällä toisella\nomituisuudellaan kerran eräässä erittäin vaarallisessa kohdassa jätti\nminut pulaan.\n\nKuinka hän, joka on niin tarkkaavainen, voi niin menetellä? kysyi\nWilhelm.\n\nMäärätyissä kohdin hän käy niin liikutetuksi, että hän itkee kuumia\nkyyneleitä ja tuokioksi kokonaan menettää malttinsa. Ja tähän tilaan\nhäntä eivät saata n.s. liikuttavat kohdat. Sanoakseni asian selvästi,\nhänelle tapahtuu tämä _kauniissa_ kohdissa, joista runoilijan puhdas\nsielu niin sanoakseni vilkkuu esiin kirkkaista, avoimista silmistä,\nkohdissa, joista me toiset korkeintaan iloitsemme ja joita monet\ntuhannet eivät näekään.\n\nJa miksi ei hän, jolla on näin herkkä sielu, esiinny näyttämöllä?\n\nKäheä ääni ja liikkeiden kankeus tekevät hänet näyttämöllä\nmahdottomaksi, ja hänen synkkämielisyytensä sulkee hänet pois\nihmisten seurasta, vastasi Serlo. Kuinka olenkaan koettanut totuttaa\nhäntä itseeni, mutta turhaan! Hän lukee erinomaisesti; en ole\nsellaista taitoa kenellekään toisella tavannut. Ei kukaan osaa\nniinkuin hän pysytellä lausumisen ja lukemisen aralla rajaviivalla.\n\nLöydetty! huudahti Wilhelm. Löydetty! Mikä onnellinen keksintö!\nTässähän meillä on se näyttelijä, joka sanelee _karheaäänisen\nPyrrhuksen_ osan.\n\nIlman teidän suurta intohimoanne ei olisi mahdollista käyttää kaikkea\nedessä olevan päämäärän hyväksi, vastasi Serlo.\n\nOlen todellakin suuresti huolissani, että tämä kohta olisi kenties\njätettävä pois, ja koko kappale olisi siitä herpaantunut, huudahti\nWilhelm.\n\nSitä toki en voi käsittää, vastasi Aurelie.\n\nToivon teidän pian olevan kanssani samaa mieltä; sanoi Wilhelm.\nShakespeare tuo näyttelijänsä esille kaksinaista päätarkoitusta\nvarten. Ensin se mies, joka syvästi liikutettuna lausuu Priamuksen\nkuoleman, tekee syvällisen vaikutuksen _prinssiin_ itseensä;\nhän teroittaa nuoren, horjuvan miehen omaatuntoa; ja niin tästä\nkohtauksesta tulee alkusoitto sille kuvaelmalle, missä pikku näytelmä\ntekee valtavan vaikutuksen _kuninkaaseen_. Hamlet tuntee häpeää tuon\nnäyttelijän edessä, joka niin syvästi ottaa osaa toisen luuloteltuun\nkärsimykseen, ja hänessä herää heti ajatus juuri tällä tavoin\nkoetella isäpuolensa omaatuntoa. Kuinka erinomainen onkaan toisen\nnäytöksen loppumonologi! Olen sanomattoman iloinen, että saan sen\nesittää:\n\n\"Ah! Mikä konna, mikä viheliäinen orja minä olenkaan! Eikö ole\nkauheata, että tämä näyttelijä tässä, pelkällä kuvittelulla,\nintohimoa unelmoiden pakottaa sielunsa siinä määrin noudattamaan\ntahtoaan, että se saa veret pakenemaan hänen kasvoiltaan! --\nKyyneleet silmissä. Koko olemus järkytetty! Ääni murtunut! Koko hänen\nolemuksensa yhden ainoan tunteen valtaama! Ja kaikki turhan takia --\nHekuban vuoksi! -- Mitä on Hekuba hänelle tai hän Hekuballe, jotta\nhän itkisi hänen vuokseen?\"\n\nKunpa vain saisimme tuon miehen näyttämölle, sanoi Aurelie.\n\nMeidän täytyy hänet vähitellen totuttaa tehtäväänsä. Harjoituksissa\nhän saa lukea tuon kohdan, ja me sanomme odottavamme näyttelijää,\njoka sen saa esitettäväkseen, ja niin me pääsemme selville siitä,\nkuinka häntä on käsiteltävä.\n\nHeidän päästyään tästä asiasta yksimielisyyteen keskustelu kääntyi\n_haamuun_. Wilhelm ei voinut suostua antamaan elossa olevan kuninkaan\nosaa pedantille, jotta murisija saisi näytellä haamua, vaan arveli\npäinvastoin, että oli vielä odotettava jonkun aikaa, jotta ehtisi\nedes ilmoittautua vielä joitakin uusia näyttelijöitä ja oikea mies\nvoitaisiin löytää näiden joukosta.\n\nOn helppo kuvitella, kuinka ihmeisiinsä Wilhelm tuli, kun hän\nteatterinimensä osoitteella illalla löysi pöydältään seuraavan,\nkummallisilla piirroksilla sinetöidyn kirjelipun:\n\n\"Olet, kumma nuorukainen, tiedämme sen, suuressa pulassa. Löydät\ntuskin henkilöitä Hamletiisi, kaikkein vähimmin haamuja. Intosi\nansaitsee ihmeen tapahtuvan. Ihmeitä emme voi tehdä, mutta jotakin\nihmeellistä on tapahtuva. Jos sinulla on luottamusta, on haamu\noikealla hetkellä ilmestyvä! Ole rohkea ja huoleton! Vastaus on\ntarpeeton. Päätöksesi on tuleva tietoomme.\"\n\nTämä kummallinen kirje mukanaan hän riensi takaisin Serlon luo,\njoka luki sen luettuaankin ja vihdoin epäröiden totesi asian olevan\ntärkeän ja että oli tarkoin harkittava, olisiko uskallettava\njättäytyä sen varaan. He juttelivat puoleen ja toiseen. Aurelie oli\nhiljaa ja hymyili tuon tuostakin, ja kun muutaman päivän perästä asia\njälleen tuli puheeksi, antoi hän varsin selvästi tietää, että hän\npiti sitä Serlosta lähteneenä pilana. Hän pyysi Wilhelmiä olemaan\naivan huoletta ja odottamaan haamua kärsivällisesti.\n\nYleensä Serlo oli mitä parhaimmalla tuulella, sillä eroavat\nnäyttelijät tekivät parastaan näytelläkseen hyvin, jotta heitä oikein\nkaivattaisiin, ja uuden seurueen herättämän uteliaisuuden hän myös\nvoi odottaa tuottavan mitä parhaimpia tuloja.\n\nLisäksi vielä seurustelu Wilhelmin kanssa oli jonkin verran tehonnut\nhäneen. Hän alkoi puhua enemmän taiteesta, sillä hän oli sittenkin\nsaksalainen ja tämä kansa tekee mielellään itselleen tiliä siitä,\nmitä se toimittaa. Wilhelm kirjoitti joitakin tällaisia keskusteluja\nmuistiin, ja me aiomme -- koska kertomusta ei niin useasti voida\nkeskeyttää -- niille lukijoistamme, joita asia huvittaa, esittää\ntoisessa tilaisuudessa näitä näyttämötaiteellisia mietelmiä.\n\nEräänä iltana Serlo oli erittäin hauskalla tuulella jutellessaan,\nkuinka hän ajatteli Poloniuksen osan käsitettäväksi. Lupaan,\nhän sanoi, tällä kerralla mitä parhaimmin kestitä arvonmiehen\nperikuvaa. Olen koreasti asettava oikeaan valoonsa tuollaisen miehen\nlevollisuuden ja varmuuden, tyhjyyden ja tärkeyden, mielistelyn\nja moukkamaisuuden, vapauden ja matelevaisuuden, muhoilevan\nveitikkamaisuuden ja valheellisen totuuden. Aion kaikella komeudella\nesittää ja ilmentää tuota harmaata, rehellistä, sitkeää, aikaa\npalvelevaa puolikelmiä, ja tekijämme karkeahkot siveltimenvedot ovat\nminulle tässä olevat hyvänä apuna. Olen puhuva kuin kirja, kun olen\nensin valmistautunut, ja kuin hullu, jos olen hyvällä tuulella. Olen\noleva äitelä puhuakseni jokaisen mieliksi, ja aina niin visu, etten\nhuomaa, kun ihmiset minua pitävät pilkkanaan. En ole ottanut kevyeltä\nkannalta tätä osaa, jossa on niin paljon hauskuutta ja kelmiyttä.\n\nJospa vain voisin omastani toivoa yhtä paljon, sanoi Aurelie. Minussa\nei ole riittävästi nuorekkuutta eikä hempeyttä, voidakseni eläytyä\ntähän luonteeseen. Sen vain valitettavasti tiedän, ettei se tunne,\njoka sekoittaa Ofelialta järjenjuoksun, ole minua pulaan jättävä.\n\nÄlkäämme olko niin turhan tarkkoja, sanoi Wilhelm, sillä huolimatta\nahkerasta näytelmän tutkimisesta on haluni näytellä Hamletia johtanut\nminut pahasti harhaan. Kuta enemmän syvennyn tähän osaan, sitä\nparemmin näen, ettei koko minun olemuksessani ole ainoatakaan niistä\nulkopiirteistä, joita Shakespeare on antanut Hamletilleen. Oikein\nharkitessani, kuinka tarkalleen kaikki tässä osassa riippuu toinen\ntoisestaan, tuskin uskallan toivoa aikaansaavani edes mukiinmenevää\ntulosta.\n\nRyhdytte suurella tunnollisuudella elämäntehtäväänne, vastasi Serlo.\nNäyttelijä mukautuu osaansa kykynsä mukaan, ja osa sopeutuu hänen\nmukaansa niinkuin sen on sopeuduttava. Mutta kuinka Shakespeare on\nHamletinsa kaavaillut? Onkohan hän niin toisenlainen kuin te?\n\nEnsinnäkin Hamlet on vaaleaverinen, vastasi Wilhelm.\n\nTuo mielestäni jo on liikaa, sanoi Aurelie.\n\nMistä sen päättelette?\n\nTanskalaisena, pohjoismaalaisena hän on vaaleaverinen ja hänellä on\nsiniset silmät.\n\nOlisikohan Shakespeare sitä ajatellut?\n\nNimenomaan ei sitä ole sanottu, mutta toisten kohtien nojalla\npäätellen se minusta on eittämätöntä. Hän väsyy miekkaillessa,\nhiki valuu hänen kasvoiltaan ja kuningatar sanoo: Hän on lihava,\nantakaa hänen hengähtää. Voiko häntä näin ollen kuvitella muuksi\nkuin vaaleaveriseksi ja mukavaan oloon tottuneeksi? Tummat\nihmiset ovat nuoruudessaan harvoin sellaisia. Eivätkö myös hänen\noikullinen synkkämielisyytensä, hänen veltto surunsa, hänen puuhakas\npäättämättömyytensä sovi sellaiseen olentoon paremmin, kuin jos\nkuvittelette solakkaa ruskeakutrista nuorukaista, jolta odottaa\nenemmän päättäväisyyttä ja toimeliaisuutta?\n\nTe tärvelette minulta mielikuvani, huudahti Aurelie. En tahdo kuulla\nlihavasta Hamletistanne! Älkää esittäkö meille pyylevää prinssiänne!\nAntakaa meille mieluummin joku toinen hänen sijaansa, joka meitä\nhurmaa, joka meitä liikuttaa. Tekijän tarkoitus ei meille ole niin\ntärkeä kuin oma huvimme, ja me vaadimme hurmaa, joka on meidän\nmielemme mukainen.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nEräänä iltana seurue väitteli siitä, oliko näytelmälle vai romaanille\nannettava etusija. Serlo vakuutti, että väittely oli turha. Molemmat\nvoivat omassa lajissaan olla oivallisia, mutta ne oli vain pidettävä\nkumpikin omien rajojensa sisäpuolella.\n\nEn ole itse vielä siitä täysin selvillä, vastasi Wilhelm.\n\nKukapa sitä olisi? sanoi Serlo. Ja kuitenkin olisi asia sen arvoinen,\nettä siitä olisi päästävä jonkinlaiseen selvyyteen.\n\nHe puhelivat puoleen ja toiseen, ja vihdoin heidän keskustelunsa\njohti jotakuinkin seuraavanlaiseen tulokseen:\n\nRomaanissa samoinkuin näytelmässä esitetään luonteita ja toimintaa.\nNäiden molempien runoudenlajien ero ei ole vain ulkonaisessa\nmuodossa, ei siinä, että henkilöt toisessa puhuvat ja että heistä\ntoisessa tavallisesti kerrotaan. Monet näytelmät ovat valitettavasti\nvain vuoropuhelun muotoon puettuja romaaneja, eikä olisi mahdotonta\nkirjoittaa näytelmää kirjeinä.\n\nRomaanissa on pääasiallisesti esitettävä tunteita ja tapahtumia,\nnäytelmässä luonteita ja tekoja. Romaanin tulee edetä verkalleen\nja päähenkilön tunteiden tulee tavalla tai toisella pidättää itse\nkokonaisuuden lopullista kehittymistä. Näytelmän tulee rientää ja\npäähenkilön luonteen tulee pyrkimällä pyrkiä loppusuoritukseen ja\nvain kohdata esteitä. Romaanin sankarin tulee olla passiivinen,\nei ainakaan suuressa määrin toimiva. Draaman sankarilta vaaditaan\ntoimintaa ja tekoja. Henkilöt sellaiset kuin Grandison, Olarissa,\nPamela, Wakefieldin maalaispappi, Tom Jones ovat, jolleivät\nsuorastaan passiivisia, niin ainakin toiminnan kulkua hidastuttavia\nhenkilöitä, ja kaikki tapahtumat ikäänkuin kaavaillaan heidän\ntunteidensa mukaan. Näytelmässä sankari ei kaavaile mitään itsensä\nmukaiseksi, siinä kaikki vastustaa häntä ja hän raivaa ja työntää\nesteet tieltään tai sortuu niihin.\n\nSiitä myöskin oltiin yhtä mieltä, että sattumalle romaanissa\nkernaasti voitiin myöntää vapaa liikuntamahdollisuus, mutta että\nhenkilöiden tunteiden tuli aina olla sitä ohjaamassa. Mutta\nsitävastoin oli ilmeistä, että kohtalo, joka ajaa ihmisiä, ilman\nheidän omaa syytään, yhteenkuulumattomien ulkonaisten seikkojen\nkautta edeltä aavistamattomaan sortumiseen, vallitsee vain draamassa.\nSamoin sekin, että sattuma kyllä voi aikaansaada pateettisia, mutta\nei koskaan traagillisia tilanteita; mutta kohtalo sitävastoin aina\non hirvittävä ja se käy aina korkeimmassa mielessä traagilliseksi,\nmilloin se syyllisiä ja syyttömiä, toisistaan riippumattomia tekoja\nasettaa onnettomaan yhteyteen. Näistä mietelmistä johduttiin jälleen\nHamletiin ja näytelmän omituisuuksiin. Sankarilla, sanottiin, on\noikeastaan vain tunteita; hän joutuu tekemisiin vain tapahtumien\nkanssa, ja senvuoksi tässä näytelmässä on romaanin väljyyttä. Mutta\nkun kohtalo on hahmotellut suunnitelman, kun näytelmä kehittyy\nkauheasta teosta ja kun sankaria yhä ahdistetaan hirvittävään tekoon,\non se korkeimmassa mielessä traagillinen eikä voi johtaa muuhun kuin\ntraagilliseen loppuun.\n\nNyt oli suoritettava lukuharjoitus, josta Wilhelm oikeastaan odotti\nmuodostuvan juhlatilaisuuden. Hän oli edeltäkäsin verrannut osat\nvastakkain, niin ettei tässä suhteessa ollut häiriötä pelättävissä.\nKaikki näyttelijät olivat tutustuneet kappaleeseen, ja hän koetti\nnyt vain ennen alkamista saada heidät vakuutetuiksi lukuharjoituksen\ntärkeydestä. Samoin kuin jokaiselta soittoniekalta vaaditaan, että\nhän johonkin määrään saakka osaa soittaa suoraan nuoteista, niin\ntulisi myös jokaisen näyttelijän, vieläpä jokaisen hyvin kasvatetun\nihmisen harjoitella lukemista suoraan tekstistä, näytelmän, runon,\nkertomuksen oikean sävyn ja luonteen siinä tuokiossa suoritettavaa\ntapaamista ja esittämisvalmiutta. Ulkoaoppimisesta ei ole vähintäkään\napua, jollei näyttelijä edeltäkäsin ole tunkeutunut kirjailijan\nhenkeen ja tarkoitukseen. Puustavi ei voi mitään aikaansaada.\n\nSerlo vakuutti olevansa valmis tinkimään mistä muusta harjoituksesta\ntahansa, vieläpä pääharjoituksesta, kunhan vain lukuharjoitus olisi\nsaanut kaiken sen huomion, mikä sille kuului. Sillä yleensä, hän\nsanoi, ei ole mitään naurettavampaa kuin milloin näyttelijät, puhuvat\nosien tutkimisesta; minusta se on samaa kuin vapaamuurarien puhe\ntyöstä.\n\nHarjoitus sujui toiveiden mukaisesti, ja voi sanoa, että seurueen\nmaine ja hyvät tulot perustuivat näihin hyvin käytettyihin hetkiin.\n\nHeidän jäätyään jälleen kahden kesken sanoi Serlo: Ystäväni, olette\ntehnyt oikein neuvoessanne näin vakavasti apulaisiamme, vaikkakin\npelkään, että he tuskin täyttävät teidän toiveitanne.\n\nKuinka niin? kysyi Wilhelm.\n\nOlen tehnyt sen kokemuksen, että yhtä helposti kuin voikin panna\nliikkeeseen ihmisten mielikuvituksen, yhtä mielellään kuin he\nantavatkin kertoa itselleen satuja, yhtä harvoin tapaa heissä luovaa\nmielikuvitusta. Näyttelijöissä tämä on erittäin silmäänpistävä\ntosiseikka. Jokainen heistä tuntee suurta tyydytystä ottaessaan\nsuorittaakseen kauniin, mainehikkaan, loistavan osan. Mutta harvoin\nkukaan tekee sen enemmän kuin että hän itseensä tyytyväisenä asettuu\nsankarin paikalle, välittämättä rahtuakaan siitä, tuleeko kukaan\nhäntä sankarina pitämään. Mutta vain aniharvat ovat ne, jotka innolla\nkäyvät käsiksi siihen, mitä tekijä näytelmällään on ajatellut, jotka\najattelevat, mitä näyttelijän on annettava yksilöllisyydestään\nollakseen osansa arvoinen, kuinka sillä omakohtaisella vakaumuksella,\nettä osan mukana on muuttunut toiseksi ihmiseksi, voi saada\nkatselijankin samaan vakaumukseen, kuinka esittämistaidon ja -kyvyn\nsisäisellä totuudella voi muuttaa nämä laudat temppeliksi, nämä\npahvilevyt metsiksi, -- niin tämä kaikki on aniharvoille suotu.\nKuinka monella on käsitystä siitä sisäisestä hengen voimasta, millä\nkatselija yksinomaan voidaan lumota, tästä valheellisesta totuudesta,\njoka yksin aikaansaa näytelmän vaikutuksen ja jolla yksin saavutetaan\nillusioni?\n\nÄlkäämme siis liiaksi vaatiko henkeä ja tunnetta! Varmin keino\non, että me aluksi ystävillemme aivan vaatimattomasti ja tyynesti\nselitämme kirjaimen hengen ja avaamme heidän ymmärryksensä. Se, jolla\non taipumusta, koettaa sitten kyllä itse heti saavuttaa henkevän\nja tunteen kannattaman ilmehtimisen. Ja kenellä sitä ei ole, ei\ntoki kuitenkaan milloinkaan näyttele ja lausu aivan virheellisesti\nsaatuaan tuon alkuopetuksen. En ole näet näyttelijöillä ja yleensä\nihmisillä tavannut toista sen suurempaa julkeutta, kuin milloin joku\npyrkii loistelemaan sisällyksen käsittämisellä, vaikka hän ei vielä\nselvästi ja sujuvasti tunne muotoa.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nWilhelm saapui ensimmäiseen harjoitukseen erittäin hyvissä ajoin\nja huomasi olevansa yksin näyttämöllä. Paikka hämmästytti häntä ja\nherätti hänessä mitä ihmeellisimpiä muistoja. Metsä- ja kyläkoristeet\nolivat tarkalleen samanlaiset kuin hänen kotikaupunkinsa näyttämöllä\nsamaten eräässä harjoituksessa, jolloin Mariane muutamana aamuna\ntunnusti hänelle kiihkeän rakkautensa ja lupasi hänelle ensimmäisen\nonnen yön. Näyttämön talonpoikaistalot olivat näköisensä kuten maalla\nkonsanaan. Oikea aamuaurinko paistoi puoliavoimesta ikkunanluukusta\noven pieleen huonosti kiinnitetylle penkin nurkalle; valitettavasti\nse ei kuten silloin paistanut Marianen helmaan ja povelle. Hän\nistuutui, ajatukset kiintyivät tähän ihmeelliseen yhteensattumaan;\nhän luuli aavistavansa, että hän kenties piankin saisi tavata\nMarianen tällä paikalla. Ah, eikähän ollut sen enemmästä kysymys,\nkuin että silloin saksalaisella näyttämöllä sangen usein esitettiin\njälkinäytelmä, johon nämä koristeet kuuluivat.\n\nNäissä mietteissä häntä häiritsivät muut harjoitukseen saapuvat\nnäyttelijät. Näiden kera astui samalla sisään pari näyttämö- ja\npukuhuonetuttavaa, jotka tervehtivät Wilhelmiä suurella\nihastuksella. Toinen heistä kulki rouva Melinan vanavedessä,\ntoinen taas oli näytelmätaiteen vilpitön ystävä ja he kumpikin\nolivat ystäviä, jollaisia mikä tahansa hyvä teatteriseurue\nkernaasti näkee vierainaan. Ei ollut helppo sanoa, oliko heidän\nteatterintuntemuksensa vai rakkautensa teatteria kohtaan suurempi.\nHe rakastivat sitä siinä määrin, etteivät he pystyneet sitä oikein\narvioimaan; he tunsivat sen siksi hyvin, että he osasivat antaa\noikean arvon sille, mikä oli hyvää, ja tuomita sen, mikä oli\nhuonoa. Mutta heidän harrastuksensa ei estänyt heitä nauttimasta\nkeskinkertaisesta taiteesta, ja se riemu, millä he edeltä- ja\njälkeenkäsin nauttivat hyvästä taiteesta, on sanoin selittämätön.\nNäyttämöesityksen koneellinen puoli tuotti heille iloa, sen henkinen\npuoli ihastutti heitä, ja heidän harrastuksensa oli niin suuri,\nettä paloiteltu harjoituskin antoi heille jonkinlaisen Illusionin.\nPuutteet ja viat häipyivät heidän silmissään aina syrjään, se, mikä\noli hyvää, oli heistä kuin aivan läheinen asia. Lyhyesti sanoen, he\nolivat sellaisia taiteenharrastajia, jollaisia jokainen taiteilija\ntoivoo tapaavansa omalla alallaan. Heidän mieluisin tiensä vei\nkulisseista permannolle ja permannolta kulisseihin, heidän rattoisin\nolopaikkansa oli pukuhuone, heidän uutterimpana työnään oli olla\nnäyttelijäin apuna asenteiden harjoittelussa, pukeutumisessa, osien\nlukemisessa ja lausumisessa, innokkaimmin he puhelivat siitä, minkä\nvaikutuksen näyttelijä oli tehnyt yleisöön, heidän alituisena\nsilmämääränään oli ylläpitää näyttelijässä tarkkaavaisuutta,\nahkeruutta ja huolellisuutta, tehdä jotakin hänen hyväkseen ja\nmielikseen ja vähillä kustannuksilla tuon tuostakin hankkia\nseurueelle hauskoja hetkiä. He olivat kumpikin hankkineet itselleen\nyksinomaisen oikeuden päästä näyttämön puolelle harjoitusten ja\nesitysten aikana. Hamletin esittämiseen nähden he eivät kaikissa\nkohdin olleet Wilhelmin kanssa yhtä mieltä. Eräissä kohdin hän antoi\nmyöten; enimmäkseen hän kuitenkin piti kiinni käsityksestään, mutta\nkokonaisuuden kannalta katsoen tämä keskustelu suuresti kehitti\nhänen käsitystään. Hän antoi näiden ystävien ymmärtää, kuinka suuren\narvon hän heille antoi, ja nämä taas puolestaan eivät ennustaneet\nnäistä yhteisistä ponnistuksista sen vähempää kuin uuden aikakauden\nkoittamista saksalaiselle teatterille.\n\nNäiden kahden miehen läsnäolo harjoituksissa oli erittäin\nhyödyllinen. Varsinkin he saivat näyttelijät uskomaan, että\nharjoitellessa asenteet ja toiminta, aivan sellaisina kuin ne\najateltiin esittää varsinaisessa näytännössä, oli aina liitettävä\nosien lausumiseen ja kaikki tottumuksen avulla vaistomaisesti\npidettävä yhdessä. Varsinkaan käsillä ei saanut murhenäytelmän\nharjoituksessa suorittaa ainoatakaan arkipäiväistä liikettä.\nMurhenäytelmän esittäjä, joka harjoiteltaessa nuuskaa, teki heidät\naina levottomiksi, sillä oli hyvin luultavaa, että hän vastaavassa\nesityksen kohdassa kaipaisi nuuskaansa. Vieläpä he vaativat, ettei\nkenenkään tulisi harjoitella saappaissa, jos osa oli esitettävä\nkengissä. Mutta, he vakuuttivat, ei mikään heitä kiusannut siinä\nmäärin kuin milloin he näkivät naisten harjoitellessaan kätkevän\nkätensä hameen poimuihin.\n\nSitäpaitsi näiden miesten kehoitukset saivat senkin erittäin\notollisen asian aikaan, että kaikki miehiset näyttelijät ryhtyivät\nsotilaallisiin harjoituksiin. Kun tuon tuostakin on esitettävä\nsotilashenkilöiden osia, sanoivat he, ei mikään ole murheellisempaa\nkuin nähdä henkilöiden, joilla ei ole vähintäkään ruumiillista\nharjaantumista, horjuvan näyttämöllä kapteenin tai majurin\nunivormussa.\n\nWilhelm ja Laertes ensimmäisinä alistuivat aliupseerin kasvatustaidon\nalaisiksi jatkaen samalla uutterasti miekkailuharjoituksiaan.\n\nNäin paljon vaivaa näkivät nuo molemmat teatterinystävät\nkasvattaakseen tätä seuruetta, jonka sattuma oli näin hyvin yhteen\nsaattanut. He pitivät ennakolta huolta yleisön suopeudesta. Ei\ntiedetty, kuinka paljosta heille oli syytä olla kiitollisia,\nvarsinkin kun he eivät laiminlyöneet teroittaa näyttelijöille sitä\npääseikkaa, että heidän velvollisuutensa oli puhua kuuluvalla ja\nkantavalla äänellä. Tässä kohden he kohtasivat enemmän vastarintaa\nja vastahakoisuutta kuin aluksi olivat luulleet. Useimmat tahtoivat\npuhua niinkuin puhuivat, ja odottivat, että yleisö heitä kuulisi,\nja harvat pyrkivät puhumaan niin, että heitä voisi kuulla. Toiset\nsyyttivät teatterirakennusta, toiset väittivät, ettei toki voinut\nhuutaa, milloin oli puhuttava luonnollisesti, salaa tai helliä sanoja.\n\nTeatterinystävämme, jotka olivat sanomattoman kärsivällisiä,\nkoettivat kaikin keinoin luoda selvyyttä tähän sekasortoon\nja iskeä kiinni näyttelijöiden itsepintaisuuteen. He eivät\nsäästäneet selityksiä eivätkä imartelua ja saavuttivatkin lopulta\ntarkoituksensa. Wilhelmin antama hyvä esimerkki oli heille tässä\noivalliseksi avuksi. Hänen pyynnöstään he harjoituksissa asettuivat\nkatsomon kaukaisimpiin sopukkoihin ja milloin he vain eivät täysin\nymmärtäneet, koputtivat he avaimella penkkiin. Hän lausui äänteet\nselvästi, puhui hillitysti, koroitti ääntä asteittain eikä liiaksi\nkiihdyttänyt ääntänsä kiihkeimmissä kohdin. Harjoitus harjoitukselta\nkuului avaimen koputuksia yhä harvemmin. Vähitellen suostuivat\ntoisetkin tähän menettelyyn ja alkoi näyttää siltä, että kappale\nvihdoinkin kantaisi näyttämöltä katsomon kaikkiin nurkkiin.\n\nTästä esimerkistä näkee, kuinka mielellään ihmiset tahtoisivat\nsaavuttaa päämääränsä vain omalla tavallaan, kuinka paljon on puuhaa\nsaada heidät käsittämään, mikä oikeastaan on itsestään selvää, ja\nkuinka vaikeata on saada se, joka jotakin tahtoo kunnialla suorittaa,\noivaltamaan ne ensimmäiset edellytykset, joilla yksin hänen\nyrityksensä käy mahdolliseksi.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nSitten jatkettiin koristeiden, pukujen ja muiden tarpeellisten\nvalmistusten hankkimista. Eräisiin kohtauksiin ja paikkoihin nähden\nWilhelmillä oli erityisiä mielitekoja, joihin Serlo suostui osaksi\nvälipuheen vuoksi, osaksi vakaumuksesta ja koska hän toivoi tällä\nmukautumisella saavansa Wilhelmin puolelleen ja vastaisuudessa\nvoivansa häntä sitä enemmän taivutella omien tarkoitustensa mukaan.\n\nNiinpä tuli esim. kuninkaan ja kuningattaren ensimmäisessä\nvastaanotossa esiintyä valtaistuimella, hoviväen sen molemmin puolin\nja Hamletin vaatimattomasti seistä sen keskellä. Hamletin tulee, hän\nsanoi, pysyä rauhallisena; hänen musta pukunsa erottaa hänet kyllä\nriittävästi muista. Hänen tulee pikemmin kätkeytyä kuin näyttäytyä.\nVain sitten, kun vastaanotto on lopussa ja kun kuningas puhuttelee\nhäntä poikanaan, hän saa astua esiin ja kohtaus kulkea kulkuaan.\n\nAivan erikoista vaikeutta tuottivat vielä ne molemmat kuvataulut,\njoihin Hamlet äitinsä kanssa keskustellessaan kiihkeästi vetoaa.\nNiiden on kummankin mielestäni oltava, Wilhelm sanoi, näkyvissä\nluonnollisessa koossa huoneen taustalla pääoven vieressä, ja lisäksi\ntulee vanhan kuninkaan olla kuvattuna täydessä varustuksessa samaten\nkuin haamu ja riippua juuri sillä puolella, mistä haamu esiintyy.\nMinä soisin, että kuva oikealla kädellään antaa käskyn, on hieman\nkääntyneenä ja ikäänkuin katselee yli olkapäänsä, jotta se olisi\naivan haamun näköinen sillä hetkellä, jolloin tämä astuu ovesta\nulos. On tekevä suuren vaikutuksen, jos Hamlet tällä hetkellä\nkatsoo haamuun ja kuningatar kuvaan. Isäpuoli esiintyköön silloin\nkuninkaallisessa puvussa, mutta ulkomuodoltaan mitättömämpänä kuin\nhaamu.\n\nSitten oli vielä erinäisiä seikkoja, joista me kenties vielä saamme\ntilaisuutta puhua.\n\nPidättekö myös tinkimättä kiinni siitä, että Hamletin lopuksi täytyy\nkuolla, kysyi Serlo.\n\nKuinka voin pitää hänet elossa, kun koko näytelmä on häntä kuolemaan\npainamassa? Olemmehan siitä jo niin laajasti keskustelleet.\n\nMutta yleisö toivoo hänen jäävän eloon.\n\nTeen kernaasti teille jonkin toisen myönnytyksen, mutta tällä kertaa\nse on mahdotonta. Me toivomme myös, että kunnollinen, hyödyllinen\nmies, joka kuolee hivuttavaan tautiin, vielä saisi elää kauemmin.\nPerhe itkee ja rukoilee lääkäriä, joka häntä ei voi pelastaa. Yhtä\nvähän kuin lääkäri voi vastustaa luonnonvälttämättömyyttä, yhtä vähän\nme voimme mestaroida tunnustettua taidevälttämättömyyttä. On väärää\nmyöntyväisyyttä lauman edessä, kun siinä herätetään niitä tunteita,\njoita se _haluaa_, eikä niitä, joita sillä _tulee_ olla.\n\nKen rahan tarjoaa, voi myös vaatia mielensä mukaisen tavaran.\n\nJossakin määrin. Mutta suuri yleisö ansaitsee, että sitä pidetään\narvossa, ettei sitä käsitellä kuin lapsia, joilta tahdotaan\nhoukutella pois raha. Sitä on opetettava hyvällä taiteella\noivaltamaan ja tajuamaan mikä on hyvää, ja se on kaksinkertaisella\nilolla antava rahansa, koska ei ymmärrys, eipä edes järkikään voi\nsitä mistään moittia, kun se uhraa rahansa sellaiseen nautintoon.\nSitä voi imarrella kuin armasta lasta, jotta se tulisi paremmaksi ja\njotta sen sielu avartuisi ja valistuisi, mutta ei kuitenkaan ylhäistä\nja rikasta, jotta se harhakäsitys, jota käytetään rahansaantikeinona,\njäisi pysyväksi.\n\nNäin he vielä keskustelivat useista seikoista, jotka eritoten\nkoskivat sitä kysymystä, mitä kenties vielä saisi kappaleessa muuttaa\nja mikä olisi jätettävä koskematta. Emme kajoa tähän sen enempää,\nvaan esitämme kenties toisen kerran Hamletin uuden muodostelman\nniille lukijoistamme, joita se mahdollisesti voi huvittaa.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nPääharjoitus oli ohi. Se oli kestänyt ylen kauan. Serlolla ja\nWilhelmillä oli vielä yhtä ja toista suoritettavana, sillä niin\npaljon aikaa kuin olikin käytetty valmistuksiin, oli kuitenkin aivan\nvälttämättömiä toimenpiteitä lykkäytynyt viime hetkeen.\n\nNiinpä molempien kuninkaiden kuvat vielä olivat keskeneräiset,\nja Hamletin ja hänen äitinsä välinen kohtaus, josta niin paljon\ntoivottiin, näytti vielä erittäin laihalta, kun ei haamu eikä sen\nmaalattu kuva vielä olleet paikallaan. Serlo sanoi tällä kohtaa\npiloillaan: Olisimmepa todellakin pahassa pulassa, jos haamu ei\nilmestyisikään, vartiomies saisi miekkailla pelkän ilman kanssa ja\nkuiskaajamme täytyisi kulisseista sanella haamun osa.\n\nÄlkäämme säikyttäkö pois outoa ystäväämme osoittamalla luottamuksen\npuutetta, vastasi Wilhelm. Hän tulee varmasti oikealla hetkellä ja\nyllättää meidät samoin kuin katselijatkin.\n\nOlen todellakin oleva iloinen, huudahti Serlo, kun näytelmä huomenna\non esitetty; se tuottaa meille enemmän hankaluuksia kuin olisin\nluullut.\n\nMutta ei kukaan tässä maailmassa ole oleva iloisempi kuin minä, kun\nkappale huomenna on näytelty, lausui Philine, niin vähän kuin osani\nminua painaakin. Sillä kärsivällisyyteni ei tahdo riittää, kun aina\nja ikuisesti saa kuulla puhuttavan yhdestä ainoasta asiasta, mistä\nei kuitenkaan sukeudu sen enempää kuin teatteriesitys, joka niinkuin\nniin monet sadat muut unohdetaan. Älkää Jumalan nimessä takertuko\nkaikenlaisiin yksityisseikkoihin! Vierailla, jotka nousevat pöydästä,\non kuhunkin ruokalajiin nähden jotakin muistuttamista; vieläpä, kun\nheidän kuulee niistä puhuvan kotonaan, tuskin ymmärtää, kuinka he\novat voineet kestää sellaisen nälänhädän.\n\nSallikaa minun käyttää vertaustanne omaksi edukseni, kaunokaiseni,\nvastasi Wilhelm. Ajatelkaahan, mitä kaikkea luonnon ja taidon, kaupan\nja teollisuuden on kokoonhankittava, ennenkuin voidaan tarjota\njuhla-ateria. Kuinka kauan onkaan kauriin kasvettava metsässä, kalan\njoessa tai meressä, ennenkuin se on kyllin arvokas pöydällemme\nasetettavaksi! Ja mitä kaikkea onkaan emännän ja keittäjättären\nsuoritettava keittiössä! Kuinka huolettomasti me kaadammekaan\nsuuhumme kaukaisissa maissa asuvan viininviljelijän, laivurin,\nkellarimestarin vaivannäöt istuessamme jälkiruokien ääressä, aivan\nkuin niin ollakin pitäisi. Ja eikö sen vuoksi kaikkien näiden\nihmisten tulisi tehdä työtä, tuottaa ja valmistaa, eikö isännän\ntulisi tätä kaikkea huolella hankkia kokoon ja koossa pitää, koskapa\nlopuksi nautinto on vain ohimenevä? Mutta ei mikään nautinto\nole ohimenevä, sillä sen jälkeensä jättämä vaikutus on pysyvä.\nJa se, mitä ahkeruudella ja ponnistuksilla aikaansaadaan, antaa\nkatselijallekin salaisen voiman, josta ei tiedä, kuinka kauas sen\nvaikutus ulottuu.\n\nMinulle kaikki on yhdentekevää, vastasi Philine; totean vain\ntässäkin, että miehet aina ovat ristiriidassa oman itsensä kanssa.\nNiin tunnollisesti kuin koetattekin olla silpomatta suurta\nkirjailijaa, jätätte kappaleesta pois sen kauneimman ajatuksen.\n\nKauneimman? huudahti Wilhelm.\n\nNiinpä juuri, kauneimman, josta Hamlet itsekin on hieman ylpeä.\n\nJa mikähän se olisi? huudahti Serlo.\n\nJos teillä olisi tekotukka, vastasi Philine, ottaisinpa kuin\nottaisinkin sen päästänne, sillä näyttää olevan tarpeen aukoa älynne\nkammioita.\n\nToiset jäivät miettimään, ja keskustelu pysähtyi. Kaikki olivat\nnousseet seisaalleen, oli jo myöhä, ja kaikkien näytti tekevän mieli\npoistua. Heidän seistessään siinä epäröivinä Philine lauloi laulun\nsievällä ja miellyttävällä nuotilla.\n\n    Laatkoot laulut huolenharmaat\n    öistä yksinäisyyden!\n    Yö on, kaunokaiset armaat,\n    yhdistäjä sydänten.\n\n    Kruunukseen kuin mies sai naisen,\n    kaunihimman puoliskon,\n    maire yö se elon maisen\n    toinen, kaunein puoli on.\n\n    Voisko päivä riemun tuoda?\n    Riemut vain se hälventää!\n    Ajanvietettä se suoda\n    voi, mut ei sen enempää.\n\n    Vaan kun vieno lamppu luopi\n    yöhön hohteen himmeän,\n    sulosuulta suu kun juopi\n    hurmaa lemmen leikkivän;\n\n    pieneen suosioon kun talttuu\n    poika huima, huoleton,\n    kuuma riento, riehu malttuu,\n    viihtyy leikkiin lietohon;\n\n    lempivät kun satakielen\n    sävel hellä haltioi,\n    vaikka korvaan murhemielen\n    valitusta vain se soi:\n\n    kuinka sydän herkkä sykkää,\n    keskiyön kun kello lyö\n    verkalleen, kun tyyntä, mykkää\n    turvaa suopi tumma yö.\n\n    Päivin pitkin siis sa paina,\n    armas rinta, muistohon:\n    oma huoli päiväll' aina,\n    oma riemu yöllä on.\n\nHän teki lyhyen kumarruksen lopetettuaan laulunsa, ja Serlo huusi\nkuuluvalla äänellä: hyvä! Philine riensi nauraen ulos ovesta. Hänen\nkuultiin laulavan portaita alas laskeutuessaan ja kapsuttavan\nkengänkoroillaan.\n\nSerlo poistui sivuhuoneeseen. Aurelie jäi muutamaksi hetkeksi\nseisomaan Wilhelmin eteen tämän toivottaessa hänelle hyvää yötä.\nTällöin Aurelie sanoi:\n\nKuinka tuo naikkonen onkaan minulle vastenmielinen, sisäisimmälle\nolemukselleni vastenmielinen, aina pienimpiä satunnaisia seikkoja\nmyöten: Hänen oikeanpuolisia ruskeita silmäripsiään vaaleiden\nhiusten alla, mikä erikoisuus veljestäni on niin hurmaava, en\nollenkaan siedä nähdä, ja hänen otsassaan oleva naarmu on minusta\nniin vastenmielinen, niin iljettävä, että aina tekee mieleni astua\nkymmenen askelta taaksepäin hänet nähdessäni. Hän kertoi äskettäin\nnoin vain huviksi, että hänen isänsä oli hänen lapsena ollessaan\nheittänyt häntä lautasella päähän ja että merkki oli muistona siitä.\nOn paikallaan, että hänellä on merkki silmässään ja otsassaan, jotta\nvoisi häntä varoa.\n\nWilhelm ei vastannut mitään, ja Aurelie jatkoi yhä suuremmalla\ninholla:\n\nMinun on melkein mahdoton vaihtaa hänen kanssaan ainoatakaan\nystävällistä, kohteliasta sanaa, niin syvästi häntä vihaan, ja\nkuitenkin hän on niin viehkeä. Minä soisin, että olisimme hänestä\npäässeet. Tekin, ystäväni, tunnette jonkinlaista mieltymystä tätä\nolentoa kohtaan, teidän käyttäytymisenne häntä kohtaan loukkaa\nminua syvästi, osoitatte hänelle huomaavaisuutta, joka lähentelee\narvonantoa ja jota hän, toden totta, ei ansaitse!\n\nOlen hänelle kiitollisuuden velassa, olkoonpa hän mikä olkoonkin,\nvastasi Wilhelm. Hänen käytöksensä on moitittava, hänen luonteelleen\nminun on tehtävä oikeutta.\n\nLuonteelle! huudahti Aurelie. Luuletteko mokomalla olennolla olevan\nluonnetta? Ah, te miehet, tuosta teidät tunnen! Sellaiset naiset ovat\nteidän arvoisianne!\n\nEpäilettekö minua, ystäväni? vastasi Wilhelm. Olen valmis tekemään\nteille tiliä joka hetkestä, jonka olen hänen kanssaan viettänyt.\n\nNo no, sanoi Aurelie. -- On myöhä, älkäämme riidelkö. Toinen yhtä\nhyvä kuin toinenkin! Hyvää yötä, ystäväni! Hyvää yötä, hieno\nparatiisilintuni!\n\nWilhelm kysyi, kuinka hän oli ansainnut tämän kunnianimen.\n\nToisen kerran, vastasi Aurelie, toisen kerran. Sanotaan, ettei niillä\nole jalkoja, ne leijailevat vain ilmassa ja elävät eetteristä. Mutta\nse on vain satu, hän jatkoi, runollinen kuvitelma. Hyvää yötä! Nähkää\nkaunista unta, jos onni teitä suosii.\n\nAurelie meni omaan huoneeseensa jättäen ystävämme yksin. Hän kiiruhti\nomaansa.\n\nNyreissään hän käveli edestakaisin. Aurelien leikkisä mutta samalla\njyrkkä esiintyminen oli häntä loukannut. Häneen koski syvästi\nAurelien väärä arvostelu. Philineä hän ei voinut kohdella tylysti.\nTyttö ei ollut mitään häntä vastaan rikkonut, ja lisäksi hän tiesi\nolevansa niin kaukana hellistä tunteista häntä kohtaan, että hän\nylpeänä ja lujana voi vastata itsestään.\n\nHän oli juuri aikeissa riisuutua mennäkseen vuoteeseen ja avatakseen\nvuodeverhot, kun hän mitä suurimmaksi hämmästyksekseen huomasi\nvuoteen edessä parin naisenkenkiä; toinen niistä oli oikeassa\nasennossa toinen kyljellään. -- Siinä olivat Philinen kengät,\njotka hän hyvin tunsi. Hän luuli myös huomaavansa vuodeverhojen\nolevan hieman epäjärjestyksessä, näyttipä siltä, kuin ne olisivat\nliikkuneet. Hän pysähtyi ja katseli tuijottaen vuoteeseen päin.\n\nUusi mielenliikutus, jota hän piti suuttumuksena, salpasi häneltä\nhengityksen. Hetkisen jälkeen maltettuaan mielensä hän huusi\nrauhoittuneena: Nouskaa ylös, Philine! Mitä tämä tällainen on? Missä\non teidän järkenne, teidän moitteeton käytöksenne? Tahdotteko, että\nhuomenna koko talo puhuu meistä?\n\nEi näkynyt mitään liikettä. En laske leikkiä, hän jatkoi, tällainen\npila ei pysty minuun.\n\nEi hiiskahdustakaan! Ei mitään liikettä!\n\nPäättäväisenä ja suutuksissaan hän vihdoin astui vuodetta kohti ja\nnykäisi verhot auki. Nouskaa ylös, hän sanoi, jollette tahdo, että\nminun on luovutettava tämä huone teille täksi yöksi.\n\nSuureksi hämmästyksekseen hän huomasi vuoteensa tyhjäksi, pielusten\nja peitteiden olevan aivan liikuttamattomina. Hän katseli\nympärilleen, etsi ja haki kaikkialta löytämättä jälkeäkään tuosta\nveitikasta. Vuoteen, uunin, kaappien takana ei ollut ketään. Hän haki\nyhä ahkerammin ja ahkerammin. Olisipa ilkeämielinen katselija voinut\nluulla hänen etsineen löytääkseen.\n\nHän ei saanut unta. Hän asetti kengät pöydälle, käveli edestakaisin,\npysähtyi tuontuostakin pöydän ääreen, ja veitikkamainen tonttu,\njoka kuunteli mitä tapahtui, tahtoo väittää, että hän omisti suuren\nosan yötä noille kaikkein suloisimmille töppösille: hän katseli ja\nkäsitteli niitä melkoisella mielihalulla, leikki niillä ja heittäytyi\nvuoteeseensa täysissä pukimissa vasta aamupuoleen nukahtaen outojen\nmielikuvien tuudittamana.\n\nJa todellakin hän vielä nukkui, kun Serlo astui sisään huudahtaen:\nMissä olette? Vielä vuoteessa? Mahdotonta! Etsin teitä teatterista,\njossa vielä on niin paljon tehtävää.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nAamu- ja iltapäivä kuluivat nopeasti. Teatterihuone oli jo täynnä,\nja Wilhelm riensi pukeutumaan. Naamioiminen ei käynyt nyt yhtä\nhelposti ja mukavasti kuin hänen sitä ensi kerran koetellessaan.\nHän pukeutui joutuakseen valmiiksi. Hänen saavuttuaan naisten luo\nkokoontumishuoneeseen huusivat kaikki yhteen ääneen, ettei mikään\nhänessä ollut niinkuin olla piti. Kaunis sulkatöyhtö oli vinossa,\nsolki ei sopinut. Ryhdyttiin jälleen ratkomaan, ompelemaan, kuromaan\nkiinni. Soitto salissa alkoi, Philinellä oli jotakin muistuttamista\npoimukaulusta vastaan, Aurelie huomasi monta vikaa viitassa. Antakaa\nminun olla, lapset! hän huusi. Näin huolimattomasti puettuna minä\nvasta oikein olenkin Hamlet. Naiset eivät päästäneet häntä käsistään\nja jatkoivat siistimistään. Alkusoitto oli jo tauonnut ja näytelmä\nalkanut. Wilhelm silmäsi itseään peilistä, painoi hatun syvemmälle\nkasvoille ja hieroi niihin uutta ihoväriä.\n\nJuuri samassa syöksyi joku sisään huutaen: Haamu! Haamu!\n\nWilhelmillä ei ollut koko päivänä ollut aikaa ajatella tätä tärkeintä\nseikkaa, oliko haamu myös saapuva. Nyt tästä huolesta oli kokonaan\npäästy ja oli odotettavissa mitä kummallisin vierailuesitys.\nNäyttämömestari tuli, kysyen yhtä ja toista. Wilhelmillä ei ollut\naikaa katsella missä kummitus oli, vaan hän kiiruhti saapuakseen\nvaltaistuimen luo, missä kuningas ja kuningatar jo hovinsa\nympäröiminä loistivat kaikessa komeudessaan. Hän ehti kuulla vain\nHoration viimeiset sanat, jotka tämä haamun ilmestymisen järkyttämänä\nlausui näyttäen melkein siltä, kuin olisi osansa unohtanut.\n\nVäliverho kohosi ja Wilhelm näki koko katsomon edessään. Pidettyään\npuheensa ja saatuaan kuninkaalta lyhyen vastauksen Horatio kääntyi\nHamletin puoleen ja ikäänkuin esittäytyen hänelle, prinssille, hän\nsanoi: Piru piilee haarniskassa! Hän on saanut meidät kaikki pelon\nvaltaan.\n\nVäliajalla nähtiin vain kahden kookkaan miehen valkeihin\nviittoihin ja hilkkaan verhoutuneina seisovan kulissien välissä\nja Wilhelm, jonka ensimmäinen yksinpuhelu oli, kuten hän luuli,\nhetken jännityksen aiheuttaman hajamielisyyden, levottomuuden\nja saamattomuuden vuoksi epäonnistunut, astui, niin vilkkaat\nsuosionosoitukset kuin häntä poistuessa seurasivatkin, näyttämölle,\nkaameaan talviyöhön mieli synkeänä. Hän rohkaisi kuitenkin itsensä\nja lausui tuon niin tarkoituksenmukaisesti sovitetun kohdan\npohjoismaalaisten kesteistä ja juomingeista asianmukaisella\nvälinpitämättömyydellä, unohti, samoin kuin katselijatkin, tällöin\nkokonaan haamun ja säikähti todellakin Horation huudahtaessa:\nKatsokaa tuonne, tuolla se tulee! Hän teki äkillisen käännöksen.\nYlevä, kookas olento, hiljainen, kuulumaton astunta, kevyt\nliikehtiminen raskaalta näyttävässä varustuksessa tekivät häneen niin\nvoimakkaan vaikutuksen, että hän seisoi siinä kuin kivettynyt kyeten\nvain puolella äänellä huutamaan: Avuksi enkelit, taivaan armot! Hän\ntuijotti haamuun, veti muutaman kerran henkeä, ja kun hänen oli\npuhuteltava haamua, teki hän sen niin säikähtyneenä, katkonaisesti\nja väkinäisesti, ettei suurinkaan taide olisi osannut esittää sitä\nniin oivallisesti. Se tapa, millä hän tämän kohdan oli kääntänyt,\noli hänelle hyväksi avuksi. Hän oli tarkoin noudattanut alkutekstiä,\njonka sanajärjestys hänen mielestään aivan erinomaisesti ilmaisi\nhämmästynyttä, säikähtynyttä, kauhun valtaamaa mieltä. \"Olletpa hyvä\nhenki, olletpa kirottu peikko, joko tuot taivaan tuoksuja muassasi\ntai helvetin höyryjä, olkoon paha tai hyvä sinun aikomuksesi, sinä\ntulet niin arvokkaassa hahmossa, niin, minä puhun kanssasi, nimitän\nsinua Hamletiksi, kuninkaaksi, isäksi, oi, vastaa minulle!\" --\n\nYleisössä oli huomattavissa mitä voimakkainta liikutusta. Haamu\nviittasi, prinssi seurasi häntä äänekkäiden suosionosoitusten\nkaikuessa.\n\nNäyttämö muuttui, ja heidän tultuaan syrjäiselle paikalle haamu äkkiä\npysähtyi ja kääntyi ympäri. Näin Hamlet tuli pysähtyneeksi hieman\nliian lähelle häntä. Uteliaana Wilhelm tuota pikaa suuntasi katseensa\nalaslasketun silmikon väliin, mutta hän voi nähdä ainoastaan syvälle\npainuneet silmät ynnä komeasti muodostuneen nenän. Peloissaan\nkatsellen hän seisoi haamun edessä. Mutta kuullessaan ensimmäiset\nsanat, jotka kaikuivat kypärän sisältä, soinnukkaan, hieman karkean\näänen kannattamina: Olen isäsi haamu! Wilhelm kauhistuen peräytyi\nmuutaman askeleen ja koko yleisöä värisytti. Ääni tuntui jokaisesta\ntutulta, ja Wilhelm oli siinä huomaavinaan yhtäläisyyttä isänsä äänen\nkanssa. Nämä oudot tunteet ja muistot, uteliaisuus saada selville,\nkuka tuo kummallinen ystävä oli, ja pelko, että oli häntä loukannut,\nvieläpä se, että hän näyttelijänä taitamattomuudessaan oli tässä\nkohtauksessa astunut liian lähelle haamua, täyttivät Wilhelmin\nmielen sekavilla aatoksilla. Hän vaihtoi haamun pitkän kertomuksen\naikana usein asentoa, näytti niin epävarmalta ja avuttomalta, niin\njännittyneeltä ja hajamieliseltä, että hänen näyttelemisensä herätti\nyleistä ihastusta samaten kuin haamu yleistä kauhistusta. Haamun\nsanoissa ilmeni pikemmin syvä suuttumus kuin valitus, mutta niissä\nkaikui syvällinen, pitkäaikainen ja ääretön suuttumus. Niissä ilmeni\nsuuren sielun mielenkatkeruus, sielun, joka on erotettu kaikesta\nmaallisesta ja kuitenkin värjöttää äärettömässä kärsimyksessä.\nVihdoin haamu vajosi alas, mutta varsin eriskummallisesti. Kevyt,\nharmaa, läpinäkyvä harso, joka näytti kohoavan kuin usva alangosta,\nlevisi hänen ylleen ja hulmahti hänen mukanaan maan uumeniin.\n\nNyt tulivat Hamletin ystävät takaisin ja vannoivat käsi miekalla.\nVanha myyrä liikuskeli ahkerana maan alla, ollen aina, seisoivatpa\nhe missä tahansa, heidän jalkojensa alla huutamassa: vannokaa! Ja he\nriensivät nopeasti paikasta toiseen, ikäänkuin maa olisi polttanut\nheidän allansa. Siinä paikassa, mihin he seisahtuivat, kohosi maasta\njoka kerta pieni liekki lisäten tehoa ja jättäen katsojiin mitä\nsyvimmän vaikutuksen.\n\nNäytelmä sujui nyt keskeytymättä, ei sattunut mitään kommellusta,\nkaikki kävi hyvin. Yleisö osoitti tyytyväisyyttään. Näyttelijäin\nmielihalu ja rohkeus kasvoi kohtaus kohtaukselta.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nVäliverho laski, ja vilkkaat suosionosoitukset kaikuivat kaikista\nkatsomon kulmista. Näyttämöllä makaavat neljä ruhtinaallista ruumista\nkimposivat pystyyn ja syleilivät toisiaan ilosta. Polonius ja Ofelia\ntulivat myös esille haudoistaan ja saivat vielä ilokseen kuulla,\nkuinka Horatio astuessaan näyttämölle ilmoittamaan seuraavasta\nesityksestä otettiin vastaan hurjin kättentaputuksin. Ei tahdottu\nmyöntää hänelle sananvuoroa uuden näytelmäkappaleen ilmoittamiseen,\nvaan pyydettiin meluten tämäniltaisen kappaleen toistamista.\n\nNyt olemme voittaneet! huudahti Serlo. Mutta tänä iltana ei myöskään\nenää ainoatakaan järkevää sanaa! Kaikki riippuu ensimmäisestä\nvaikutuksesta. Älköön pahaksi pantako, jos näyttelijä ensi\nesiintymisensä johdosta on varovainen ja itsepäinen.\n\nKassanhoitaja saapui ojentaen hänelle painavan kassan. Olemme hyvin\naloittaneet, hän huudahti, ja ennakkopäätös sattuu tässä paikalleen.\nMissä on nyt luvattu illallisemme. Tänään meillä on oikeus sen\nääressä herkutella.\n\nHe olivat sopineet siitä, että he teatteripukineissaan olisivat\nyhdessä ja viettäisivät juhlan omaksi kunniakseen. Wilhelm oli\nottanut tehtäväkseen hankkia huoneiston ja rouva Melina aterian.\n\nHuone, jota muutoin käytettiin maalaussalina, oli parhaimman mukaan\nsiistitty, sievistetty kaikenlaisilla pienillä koristeilla ja\nniin järjestetty, että se puoleksi näytti puutarhalta, puoleksi\npylväskäytävältä. Sisäänastuvien näyttelijöiden silmiä häikäisi\nlukuisten kynttiläin loisto, joka valoi juhlallista hohdettaan\nsuloiselta hajahtavien, runsaasti joka taholle asetettujen\nsuitsukkeiden savun läpi yli oivallisesti koristellun ja katetun\npöydän. Varustukset saivat osakseen äänekästä tunnustusta, ja pöytään\nsijoittuminen tapahtui erittäin juhlallisesti. Näytti siltä, kuin\nolisi koolla kuninkaallinen perhe henkien maailmasta. Wilhelm istui\nAurelien ja rouva Melinan välissä, Serlolla oli toisella puolellaan\nPhiline ja toisella Elmira. Kaikki olivat itseensä ja paikkoihinsa\ntyytyväiset. Molemmat teatterinsuosijat, jotka myös olivat tulleet\nmukaan, lisäsivät seurueen hyvää mieltä. He olivat esityksen aikana\nkäyneet eräitä kertoja näyttämöllä, eikä heiltä ollut tahtonut\nriittää sanoja yleisön ja oman tyytyväisyytensä ilmaisemiseen. Nyt he\nkohdistivat ihastuksensa yksityisseikkoihin, joista kukin sai oman\nrunsaan kiitoksensa.\n\nAnsio toisensa jälkeen, kohta toisensa jälkeen vedettiin mitä\nsuurimmalla riemastuksella esille. Kuiskaaja, joka nöyränä istui\npöydän päässä, sai suurta kiitosta käheästä Pyrrhuksestaan. Hamletin\nja Laerteen miekkailuharjoitusta ei osattu kyllin ylistää. Ofelian\nsuru oli sanomattoman kaunis ja ylevä, Poloniuksen näyttelemisestä\npuhumattakaan. Kukin läsnäolijoista sai kuulla ylistystään toinen\ntoiseltaan ja toinen toisensa välityksellä.\n\nMutta myöskin poissaoleva haamu sai osansa kiitoksesta ja\nihailusta. Hän oli esittänyt osansa erittäin onnistuneella äänellä\nja suuripiirteisesti, ja sitä ihmeteltiin kaikkein enimmän, että\nhänellä näytti olevan tiedot kaikesta, mitä seurueen keskuudessa oli\nsuunniteltu. Hän oli täydelleen maalatun kuvan näköinen, niinkuin hän\nolisi ollut taiteilijan mallina, ja teatterinsuosijat eivät kyllin\nosanneet kiittää, kuinka kammottavalta oli näyttänyt, kun hän oli\nastunut esille aivan lähellä taulua ja kulkenut oman kuvansa ohi.\nTodellisuus ja harha olivat tässä kohtauksessa niin omituisesti\nsekaantuneet ja oli todella otettu selko siitä, ettei kuningatar\nnähnyt muuta kuin tuon yhden olennon. Rouva Melina sai tässä kohden\nsuurta kiitosta siitä, että hän oli tuijottanut ylös kuvaan Hamletin\nosoittaessa alas haamua kohden.\n\nTiedusteltiin, miten haamu oli voinut hiipiä sisään, ja saatiin\nnäyttämömestarilta kuulla, että eräästä takaovesta, joka muutoin\naina oli koristeiden peittämä, mutta tänä iltana, kun näyttämöllä\noli tarvittu goottilaista salia, oli ollut avoinna, oli tullut\nsisään kaksi valkeihin viittoihin ja hilkkoihin verhoutunutta\nkookasta olentoa, joita ei voinut toisistaan erottaa, ja niin\nhe todennäköisesti kolmannen näytöksen päätyttyä olivat jälleen\npoistuneet.\n\nSerlo ylisti haamua varsinkin siitä, ettei hän ollut valitellut ja\nvoivotellut ja että hän kaiken lisäksi oli loppuun sovittanut kohdan,\njoka oli enemmän kuninkaan arvolle sopiva: sanat, jotka kuningas\nlausui poikaansa innostaakseen. Wilhelm oli ne pannut muistiin ja\nlupasi sovittaa ne käsikirjoitukseen.\n\nKemujen ilossa ei oltu huomattu, että lapset ja harpunsoittaja\nolivat poissa. Mutta pian he kaikkien mielihyväksi saapuivat. He\nnäet astuivat yhdessä sisään varsin oudosti varustautuneina. Felix\nkilisti kolmiorautaa, Mignon löi tamburiinia, ja vanhuksella oli\nraskas harppunsa, jota hän soitti kantaen sitä edessään. He kulkivat\npöydän ympäri laulaen kaikenlaisia lauluja. Heille annettiin ruokaa,\nja vieraat luulivat tekevänsä lapsille hyvän teon juottamalla\nheille makeata viiniä niin paljon kuin he ikinä halusivat, sillä\nseurue ei itse ollut säästänyt niitä oivallisia pulloja, joita\nteatterinsuosijain lahjana oli saapunut eräitä korillisia. Lapset\nhyppivät ja laulelivat edelleen, ja varsinkin Mignon osoitti\nriehakkuutta, jollaista hänessä ei koskaan ennen oltu nähty. Hän\nhelisteli tamburiinia erittäin somasti ja vilkkaasti, milloin\nkuljettaen sormeaan nopein värähdyksin edestakaisin yli rummunkalvon,\nmilloin lyöden sitä käden selkäpuolella milloin rystysillä, vieläpä\npoljentoa vaihdellen löi pergamentin milloin polveaan milloin päätään\nvasten, milloin ravistellen antoi kulkusten helistä yksinään siten\nhoukutellen tästä yksinkertaisesta kojeesta esille aivan erilaisia\nsäveliä. Pidettyään melua kotvan aikaa he istuutuivat nojatuoliin,\njoka Wilhelmiä vastapäätä pöydän toisella puolen oli jäänyt vapaaksi.\n\nPysykää erillänne tuolista! huusi Serlo. Se on arvattavasti haamun\nvaralle asetettu; jos hän saapuu, voi teidän käydä huonosti.\n\nEn pelkää häntä! huusi Mignon. Jos hän tulee, nousemme seisomaan. Hän\non minun setäni, hän ei tee minulle mitään pahaa. Näitä sanoja ei\nkukaan muu ymmärtänyt kuin se, joka tiesi, että hän oli nimittänyt\nisäkseen sanomaansa henkilöä suureksi paholaiseksi.\n\nSeurueen jäsenet katsoivat toisiinsa, ja heissä lujittui yhä enemmän\nse epäluulo, että Serlo tiesi jotakin haamusta. Juteltiin ja juotiin;\ntytöt katselivat tuon tuostakin peloissaan ovelle.\n\nLapset, jotka isossa tuolissa istuessaan ulottuivat istuimen laitojen\nyli hieman pöydän reunaa korkeammalle, kuin mitkäkin pulcinella-nuket\nrasiastaan, ryhtyivät esittämään nukkeilveilyä. Mignon matki erittäin\ntaitavasti marisevaa ääntä, ja lopuksi he kolahuttivat pöydän\nreunalla päänsä niin kovasti vastakkain, että olisi luullut vain\npuunukkien voivan kestää sellaisia tärähdyksiä. Mignon oli suorastaan\nhurjalla päällä, ja seurueen täytyi vihdoin ryhtyä hillitsemään,\nniin sydämensä pohjasta kuin se aluksi olikin nauranut ilveilylle.\nMutta kehoituksista ei ollut apua. Tyttö hypähti pystyyn ja juoksi\nhullaantuneena ympäri pöydän kulkusrumpu kädessään. Hänen hiuksensa\nhulmusivat, ja heitellessään päätään takakenoon ja jäseniään ylös\nilmaan hän näytti raivottarelta, jollaisten hurjat ja melkeinpä\nmahdottomat asennot meitä vielä useinkin hämmästyttävät vanhoissa\nveistokuvissa.\n\nLasten esitysten ja melun innostamana koetti itsekukin tehdä jotakin\npuolestaan seurueen ratoksi. Naiset lauloivat eräitä kaanoneja,\nLaertes matki satakieltä, ja pedantti antoi pianissimoesityksen\nhuuliharpulla. Pöytänaapurukset suorittivat tällä välin kaikenlaisia\nleikkejä, joissa kädet koskettavat ja sekaantuvat toisiinsa. Monikin\npari ilmaisi näissä liikkeissä helliä toiveitaan. Eritoten rouva\nMelina näytti tahtovan osoittaa hempeitä tunteitaan Wilhelmiä\nkohtaan. Yö oli jo pitkälle kulunut, ja Aurelie, joka melkein\nainoana joukossa oli osannut pitää itsensä aisoissa, nousi pöydästä\nkehoittaen toisia lähtemään.\n\nLähtiäisiksi Serlo vielä esitti ilotulituksen matkien suullaan\nmelkeinpä käsittämättömällä tavalla rakettien, sähikäisten ja\ntulipyörien ääntä. Tarvitsi vain sulkea silmät ja harhakuvitus oli\ntäydellinen. Kaikki olivat tällä välin nousseet pöydästä, ja herrat\nojensivat naisille käsivartensa saattaakseen heidät kotia. Wilhelm\nkulki viimeisenä Aurelien kanssa. Portaissa heitä vastaan tuli\nnäyttämömestari sanoen: Tässä on harso, johon haamu katosi. Se oli\njäänyt riippumaan vajoamisluukkuun ja me löysimme sen juur'ikään.\nKummallinen muistoesine! huudahti Wilhelm ja otti sen haltuunsa.\n\nSiinä samassa hän tunsi tartuttavan vasempaan käsivarteensa ja myös\nkovaa tuskaa. Mignon oli ollut kätkeytyneenä, oli tarttunut häneen ja\npuraissut häntä käsivarteen. Tyttö pujahti hänen ohitseen portaita\nalas ja katosi.\n\nUlkoilmaan päästyään huomasi melkein jokainen tänä iltana\nnauttineensa liikaa hyviä antimia. Hyvästiä sanomatta kukin katosi\ntaholleen.\n\nHeti huoneeseensa saavuttuaan Wilhelm riisui siinä tuokiossa\nvaatteensa ja sammutettuaan kynttilän riensi vuoteeseen. Hän oli heti\nvaipumaisillaan uneen, mutta hänen huomiotansa herätti siinä samassa\nkahina, joka tuntui tulevan huoneen uunin takaa. Hänen kiihtynyt\nmielikuvituksensa loihti juuri esiin haarniskoidun kuninkaan kuvan,\nja hän oli jo noussut istumaan, kun hän tunsi hentojen käsivarsien\nsyleilyä, kiihkeiden suudelmien sulkevan hänen suunsa ja poveansa\nvasten painuvan poven, jota hän ei rohjennut luotansa torjua.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nSeuraavana aamuna Wilhelm kavahti epämieluisin tuntein pystyyn\nhuomaten vuoteensa tyhjäksi. Hän ei ollut vielä ehtinyt täysin nukkua\npois eilisiltaista päihtymystä, ja siksi oli hänen päänsä raskas;\ntuntemattoman yöllisen käynnin muisto teki hänet levottomaksi. Hänen\nensi epäilyksensä kohdistui Philineen, ja sittenkään se suloinen\nruumis, jota hän oli pitänyt syliinsä suljettuna, ei tuntunut olevan\nhänen. Kiihkeihin hyväilyihin oli ystävämme uinahtanut tämän oudon,\näänettömän vieraan viereen ja nyt ei hänestä enää näkynyt jälkeäkään.\nWilhelm hyppäsi vuoteesta ja pukeutuessaan hän huomasi ovensa, jonka\nhän tavallisesti pani lukkoon, olevan hieman raollaan eikä jaksanut\nmuistaa, oliko hän sen eilen illalla sulkenut.\n\nEnimmän ihmetystä herättävältä hänestä näytti haamun harso, jonka hän\nlöysi vuoteeltaan. Hän oli sen tuonut muassaan ja todennäköisesti\nheittänyt sen sinne. Se oli harmaa harso, jonka reunaan hän huomasi\nommelluksi kirjoitusta mustin kirjaimin. Hän levitti sen auki ja\nluki sanat: _Ensimmäisen ja viimeisen kerran! Pakene! Nuorukainen,\npakene!_ Hän oli ymmällä tietämättä, mitä hänen tästä oli sanottava.\n\nJuuri siinä samassa Mignon astui sisään ja toi hänelle aamiaisen.\nWilhelm hämmästyi nähdessään tytön, jopa hän aivan säikähti.\nTyttö näytti tänä yönä tulleen suuremmaksi. Hän astui soreana ja\nitsetietoisen ylväänä Wilhelmin eteen katsoen häntä vakavana suoraan\nsilmiin, jolloin ystävämme ei voinut kestää hänen katsettaan. Tyttö\nei kajonnut häneen, kuten tavallisesti ojentaessaan hänelle kätensä,\nsuudellessaan häntä poskelle, suulle, käsivarrelle tai olkapäähän,\nvaan poistui ääneti pantuaan hänen tavaransa järjestykseen.\n\nTäksi päiväksi määrätyn lukuharjoituksen hetki lähestyi. Tultiin\nkoolle, ja kaikki olivat eilisen juhlan jälkeen nyreitä. Wilhelm\nrohkaisi mielensä niin hyvin kuin taisi, ettei heti alussa\nolisi loukannut innokkaasti julistamiaan periaatteita. Hänen\nsuuri harjaantumisensa auttoi hänet pulasta, sillä harjoituksen\nja tottumuksen tulee kaikessa taiteessa täyttää aukot, jotka\nsynnynnäiset lahjat ja kulloinenkin mieliala jättäisivät sillensä.\n\nOikeastansa voi tässä tilaisuudessa todeta varsin paikkansa pitäväksi\nsen huomion, ettei ole juhlallisuudella aloitettava mitään sellaista\nyritystä, jonka tulee kestää kauemmin, jopa tulla varsinaiseksi\nammatiksi ja elämäntavaksi. Juhlittakoon vain, mitä onnellisesti on\nloppuun saatettu. Kaikki alkajaisjuhlallisuudet nielevät mielihalun\nja voimat, joiden tulee synnyttää tarpeellinen pyrkimys ja auttaa\nihmistä jatkuviin ponnistuksiin. Kaikista juhlista ovat häät vähimmin\npaikallaan. Häät, jos mitkä, olisi vietettävä hiljaisuudessa,\nnöyryydessä ja toivossa.\n\nPäivä kului verkalleen, eikä Wilhelmistä ollut vielä koskaan\nainoakaan tuntunut niin arkipäiväiseltä kuin tämä. Tavaksi käyneen\niltaseurustelun sijasta alettiin haukotella. Mielenkiinto Hamletia\nkohtaan oli lamassa, ja näyttelijöistä tuntui pikemmin ikävältä,\nettä se oli seuraavana päivänä uudelleen esitettävä. Wilhelm toi\nesille haamun harson. Siitä täytyi tehdä se johtopäätös, ettei hän\nenää palajaisi. Varsinkin Serlo oli tätä mieltä. Hän näytti olevan\nhyvin selvillä tuon kummallisen olennon aivoituksista. Sitävastoin\nei sanoille: Pakene! Nuorukainen, pakene! keksitty selitystä. Kuinka\nvoi Serlo olla yksissä tuumin henkilön kanssa, jolla oli aikomuksena\nkarkoittaa pois hänen seurueensa etevin näyttelijä.\n\nNäin ollen oli pakko antaa haamun osa murisijalle ja kuninkaan osa\npedantille. Kumpikin selitti jo perehtyneensä näihin osiin, eikä\nse ollut ihmekään, sillä lukuisissa harjoituksissa ja näytelmän\nseikkaperäisessä käsittelyssä olivat kaikki siinä määrin perehtyneet\nkappaleeseen, että he varsin helposti olisivat voineet vaihtaa\nosia. Kaikessa kiireessä pidettiin kuitenkin pieni harjoitus, ja\nkun iltamyöhällä erottiin, kuiskasi Philine hiljaa Wilhelmille:\nMinun on noudettava kenkäni, ethän toki pane oveasi salpaan? Nämä\nsanat saattoivat hänet kamariinsa saavuttuaan ymmälle, sillä ne\nvahvistivat sitä luuloa, että edellisen yön vieras oli ollut Philine,\nja meidänkin on pakko yhtyä tähän käsitykseen, varsinkin kun emme\nvoi saada selville niitä syitä, jotka saivat hänet sitä epäilemään\nja hänessä herättivät toiseen suuntaan käyvän kummallisen epäluulon.\nHän käveli levottomana muutaman kerran edestakaisin huoneessaan eikä\ntodellakaan vielä ollut lukinnut oveaan.\n\nYht'äkkiä syöksyi Mignon huoneeseen ja tarttui hänen käsivarteensa\nhuudahtaen: Meister! Pelasta talo, se on tulessa! Wilhelm riensi\novelle. Sankka savu tunkeutui ylhäältä johtavia portaita alas häntä\nvastaan. Kadulta kuului jo palohuuto. Harpunsoittaja tuli soittokone\nkädessään jo tukehtumaisillaan savun läpi portaita alas. Aurelie\nsyöksyi ulos huoneestaan heittäen pikku Felixin Wilhelmin syliin.\n\nPelastakaa lapsi! hän huudahti. Me koetamme saada liekeiltä turvaan\nmitä voimme.\n\nWilhelm, joka ei pitänyt vaaraa niin suurena, aikoi ensin tunkeutua\ntulipalon lähteeseen tukahduttaakseen sen, mikäli mahdollista,\nalkuunsa. Hän antoi lapsen vanhukselle ja käski hänen rientää\nalas kivisiä kiertoportaita, jotka johtivat pienen puutarhaholvin\nkautta puutarhaan, ja pysyttelemään lasten kera ulkosalla. Mignon\notti kynttilän valaistakseen hänelle tietä. Wilhelm pyysi sitten\nAurelieta pelastamaan tavaransa tätä samaa tietä. Hän itse tunkeutui\nsavun läpi ylös. Mutta turhaan hän antautui vaaralle alttiiksi.\nLiekit näyttivät tulevan viereisestä talosta ja olivat jo tarttuneet\nullakon puisiin osiin ja eräisiin kevytrakenteisiin portaisiin.\nToisia avuksi tulijoita, samoin kuin häntäkin, vaivasivat kuumuus ja\ntuli. Hän rohkaisi heitä kuitenkin ja huusi vettä. Hän pyysi heitä\nhartaasti väistymään vain askel askelelta ja lupasi jäädä heidän\nluokseen. Siinä samassa Mignon juoksi ylös huutaen: Meister! Pelasta\npikku Felix! Vanhus on joutunut raivoihinsa. Vanhus surmaa pojan!\nWilhelm riensi siekailematta portaita alas Mignonin seuratessa hänen\nkintereillään.\n\nHän jäi kauhun valtaamana seisomaan puutarhaholviin johtaville\nviimeisille portaille. Suuret kimput olkia ja risuja, joita sinne oli\nkasattu, paloivat kirkkaalla liekillä. Felix makasi maassa kirkuen.\nVanhus seisoi pää alas painuneena sivuttain seinää vasten. Mitä teet,\nonneton? huusi Wilhelm. Vanhus ei vastannut. Mignon oli nostanut\npojan ylös ja sai hänet vaivoin laahatuksi puutarhaan Wilhelmin\nkoettaessa hajoittaa ja tukahduttaa tulta, jonka voima siitä vain\nyltyi. Vihdoin hänen oli pakko kärventynein silmäripsin ja hiuksin\npaeta puutarhaan, minne tempasi liekkien läpi mukanaan vanhuksen,\njoka parta kärventyneenä vastahakoisesti seurasi muassa.\n\nWilhelm riensi heti etsimään lapsia. Hän löysi heidät syrjäisen\nhuvimajan kynnykseltä. Mignon koetti parhaansa mukaan rauhoittaa\npienokaista. Wilhelm otti pojan syliinsä, teki hänelle kysymyksiä,\ntunnusteli häntä voimatta saada kummaltakaan lapsista mitään\ntolkullista vastausta.\n\nTuli oli sillä välin suurella voimalla tarttunut useihin taloihin\nvalaisten koko seudun. Wilhelm tarkasteli pienokaista liekin\npunertavassa hohteessa voimatta huomata hänessä mitään haavaa,\nverta tai kuhmua. Hän koetteli häntä joka paikasta, mutta poika ei\ntuntenut mitään kipua, vaan rauhoittui päinvastoin vähitellen ja\nkatseli ihmeissään liekkien leikkiä, jopa iloitsi nähdessään komeiden\nparrujen ja palkkien syttyvän tuleen toinen toisensa jälkeen.\n\nWilhelm ei ajatellut vaatteitaan eikä muutakaan, mitä hän kenties\noli kadottanut Hänet oli vallannut syvä tunto siitä, kuinka kalliita\nhänelle olivat nämä kaksi ihmisolentoa, joiden hän näki pelastuneen\ntästä suuresta vaarasta. Hän painoi pienokaisen sydäntään vasten\naivan uuden tunteen lumoissa ja aikoi iloisella hellyydellä syleillä\nmyöskin Mignonia, joka kuitenkin tyynesti torjui hänen yrityksensä\ntarttuen hänen käteensä ja pitäen sitä omassaan.\n\nMeister, sanoi hän (ei koskaan ennen tätä iltaa hän ollut käyttänyt\ntätä nimeä, sillä aluksi hän tavallisesti nimitti häntä herraksi ja\nisäksi), Meister! Me olemme pelastuneet suuresta vaarasta: Felixisi\noli kuoleman partaalla.\n\nKysellen Wilhelm vihdoin sai tietää, että harpunsoittaja heidän\nsaavuttuaan holviin oli temmannut heiltä kynttilän kädestä ja samassa\nsytyttänyt oljet. Sitten hän oli laskenut Felixin maahan, pannut\nkummallisin elein kätensä lapsen pään päälle sekä vetänyt esille\npuukon ikäänkuin ryhtyäkseen uhraamaan, Mignon oli juossut hätään ja\ntemmannut vanhukselta veitsen kädestä, minkä jälkeen hän oli ryhtynyt\nhuutamaan ja eräs palavasta talosta tavaroita puutarhaan kantava\nhenkilö oli tullut hänelle avuksi. Tämä lienee hämmingissä jälleen\nmennyt tiehensä ja jättänyt vanhuksen ja lapsen yksinään.\n\nPari kolme taloa oli ilmi liekissä. Puutarhaan ei kukaan ollut\npäässyt pelastautumaan, kun puutarhaholvi oli tulessa. Wilhelm oli\nhuolissaan ystäviensä vuoksi; tavaroistaan hän vähemmin välitti. Hän\nei uskaltanut jättää lapsia ja huomasi tuhon yhä yltyvän.\n\nHän oli muutamia hetkiä tässä tuskallisessa asemassa. Felix oli\nnukahtanut hänen syliinsä, Mignon makasi hänen vieressään pitäen\nkiinni hänen kädestään. Vihdoin viimein olivat sammutustoimenpiteet\nehkäisseet tulen vallan. Palaneet talot luhistuivat maahan, aamu\nkoitti.\n\nLapsia alkoi palella, ja laskeutuva kaste kävi hänelle itselleen\nohuissa pukineissa melkein sietämättömäksi. Hän vei heidät\nluhistuneen rakennuksen lähelle, missä heillä hiili- ja tuhkaläjän\näärellä oli mieluisan lämmin olo.\n\nPäivän koittaessa kaikki ystävät ja tutut vähitellen tulivat yhteen.\nKaikki olivat pelastuneet, ei kukaan ollut paljoa menettänyt.\n\nWilhelmin matka-arkku löytyi myös jälleen, ja kellon lähetessä\nkymmentä Serlo vaati heitä Hamletin harjoitukseen, ainakin oli\nharjoitettava muutamia kohtauksia, joihin oli asetettu uudet\nnäyttelijät. Hänellä oli vielä lisäksi väittelyä järjestysvallan\nkanssa. Papisto vaati, että tällaisen Jumalan rangaistustuomion\njälkeen teatteri oli pidettävä suljettuna. Serlo taas väitti,\nettä toiselta puolen sen korvaukseksi, mitä hän tänä yönä oli\nmenettänyt, toiselta puolen järkytettyjen mielien virkistämiseksi\nhauskan kappaleen esittäminen olisi nyt jos milloinkaan paikallaan.\nViimemainittu käsitys voitti, ja katsomo oli täpötäynnä.\nNäytteleminen sujui harvinaisella innolla ja intohimoisemmalla\nantaumuksella kuin ensi kerralla. Katselijat, joiden mieltä ja\ntunnetta viimeöinen hirvittävä tapahtuma oli herkistänyt ja\nlevottoman, hukkaan menneen päivän herättämä alakuloisuus virittänyt\nhauskaan ajanviettoon, olivat alttiimmat sellaiselle, mikä oli\nerikoista ja outoa. Suurin osa heistä oli ensikertalaisia, näytelmän\nmaineen houkuttelemia, jotka eivät pystyneet vertailemaan esitystä\nensi-iltaan. Murisija näytteli aivan samassa hengessä kuin tuntematon\nhaamu, ja pedantti oli samaten tarkoin perehtynyt edeltäjänsä\nnäyttelemiseen; sen lisäksi hänen viheliäisyytensä oli hänelle\nsuureksi eduksi, niin ettei Hamlet todellakaan menetellyt väärin\nhäntä kohtaan moittiessaan häntä nukkavieruksi ryysykuninkaaksi,\nvaikka hän esiintyikin purppuralevätissä ja kärpännahkakauluksessa.\n\nSen kummallisempaa olentoa kuin hän ei liene valtaistuimelle\nnostettu. Ja vaikka toiset ja varsinkin Philine tekivät pahaa pilaa\nhänen uudesta arvostaan, antoi hän kuitenkin tietää, että kreivi,\njoka oli suuri asiantuntija, oli hänestä ensi näkemältä ennustanut\ntällaista ja enemmänkin. Philine sitävastoin neuvoi hänelle nöyryyttä\nvakuuttaen sopivassa tilaisuudessa jauhostavansa häneltä takinhihat,\njotta hän muistaisi tuon onnettoman yön linnassa ja kantaisi kruunua\nnöyrästi.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nKaikessa kiireessä oli etsitty uudet majapaikat, ja seurue oli täten\njoutunut koko lailla hajalleen. Wilhelm oli mieltynyt puutarhan\nhuvimajaan, jonka luona hän oli viettänyt tuon yön. Hän sai helposti\nsen avaimen ja majoittui siihen. Kun Aureliella uudessa asunnossaan\noli erittäin ahdasta, täytyi Wilhelmin ottaa Felix luokseen, eikä\nMignon tahtonut pojasta luopua.\n\nLapset olivat ottaneet haltuunsa soman huoneen ensimmäisestä\nkerroksesta, Wilhelm oli sijoittunut alla olevaan saliin. Lapset\nnukkuivat, mutta hän ei tahtonut saada unta.\n\nViehättävän puutarhan laidassa, jota juuri noussut täysikuu\njuhlallisesti valaisi, olivat murheelliset rauniot, joista siellä ja\ntäällä vielä tuprahteli savua. Ilma oli suloinen ja yö erinomaisen\nkaunis. Philine oli teatterista lähtiessään sipaissut häntä\nkyynärpäällään ja kuiskannut hänelle muutaman sanan, joita hän\nei kuitenkaan ollut ymmärtänyt. Hän oli ymmällä ja suutuksissaan\ntietämättä, mitä hänen oli odotettava ja tehtävä. Philine oli\nkarttanut häntä muutamia päiviä ja vain tänä iltana antanut hänelle\njälleen pienen viittauksen. Valitettavasti oli ovi, jota hänen ei\npitänyt sulkea, nyt palanut ja kengät olivat tuhkana. Kuinka tyttö\naikoi päästä puutarhaan, jos hän niin aikoi, ei ystävämme tietänyt.\nWilhelm ei halunnut häntä nähdä, ja kuitenkin hän olisi hyvinkin\nkernaasti vaihtanut tytön kanssa muutaman selittävän sanan.\n\nVielä raskaampana painoi häntä harpunsoittajan kohtalo. Vanhus ei\nollut näyttäytynyt, ja Wilhelm pelkäsi, että hänet löydettäisiin\nkuolleena raunioiden alta. Ystävämme oli salannut kaikilta sen\nepäluulonsa, että vanhus oli syypää tulipaloon, sillä hänhän oli\ntullut hänelle ensimmäisenä vastaan palavalta ja savun täyttämättä\nullakolta, ja puutarhaholvissa tapahtunut epätoivoinen yritys\nnäytti olevan seuraus tästä onnettomasta seikasta. Järjestysvallan\nheti toimeenpanema tutkinto oli osoittanut olevan todennäköistä,\nettei tulipalo ollut alkanut siitä talosta, missä he asuivat, vaan\nsiitä lukien kolmannesta ja että se nopeasti oli levinnyt pitkin\nullakoita. Istuessaan eräässä lehtomajassa Wilhelm mietti par'aikaa\nnäitä seikkoja, kun hän kuuli jonkun hiipivän läheisellä käytävällä.\nSamassa alkoi kuulua laulua ja siitä hän tunsi harpunsoittajan.\nLaulu, jonka sanat hän hyvin voi kuulla, sisälsi lohdutussanoja,\njoilla tuo lähellä mielipuolisuutta oleva onneton ihmisparka koetti\nviihdyttää levottomuuttaan. Valitettavasti Wilhelmille jäi mieleen\nvain viimeinen säkeistö.\n\n    Hiivin hiljaa mieron rantaa,\n    ovensuille seisahdan;\n    kädet hurskaat almun antaa,\n    tietä pitkää vaellan.\n    Kurjinkin mun kohdatessaan\n    miekkoisemp' on mielestään,\n    kyynel välkkyy katsehessaan,\n    tiedä en, mit' itkeekään.\n\nViimeisiä säkeitä laulaessaan hän oli saapunut puutarhan ovelle, joka\njohti syrjäiselle kadulle. Huomatessaan sen suljetuksi hän aikoi\nkiivetä yli pensasaidan, mutta Wilhelm pysähdytti hänet ja puhutteli\nhäntä ystävällisin sanoin. Vanhus pyysi häntä avaamaan, koska hän\naikoi ja hänen täytyi paeta. Wilhelm selitti hänelle, että hän kyllä\npääsisi ulos puutarhasta, mutta ei kaupungista, ja osoitti hänelle,\nkuinka hän näin menetellen tekisi itsensä epäluulonalaiseksi. Mutta\nkaikki oli turhaa. Vanhus pysyi aikomuksessaan. Wilhelm ei myöntynyt\nja työnsi hänet puoliväkisin puutarhamajaan, sulkeutui sinne hänen\nkanssaan ja syventyi eriskummaiseen keskusteluun, jonka me mieluummin\njätämme kertomatta, jottemme vaivaisi lukijoitamme katkonaisilla\najatuksilla ja tuskallisilla mielenpurkauksilla.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\nWilhelm oli kovasti huolissaan siitä, mitä hänen oli tehtävä\nonnettomalle vanhukselle, jossa ilmeni selviä mielenhäiriön oireita.\nNäistä kiusallisista ajatuksista hänet heti aamulla kirvoitti\nLaertes, joka vanhan tapansa mukaan pisti päänsä kaikkialle ja\noli kahvilassa nähnyt miehen, jota joku aika sitten oli vaivannut\nsynkkämielisyys. Hänet oli jätetty erään maalaispapin huostaan, joka\noli ottanut erikoiseksi tehtäväkseen sellaisten ihmisten hoitamisen\nja parantamisen. Viimemainitunkin henkilön käsittelyssä hän oli\nonnistunut. Hän oli vielä kaupungissa, ja parantuneen omaiset pitivät\nhäntä suuressa arvossa.\n\nWilhelm riensi heti etsimään tuota miestä, kertoi hänelle tapauksen\nja sopi hänen kanssaan hoidosta. Heidän onnistui eräiden tekosyiden\nvarjolla saada vanhus hänen huostaansa. Ero tuotti Wilhelmille\nsyvää surua, ja vain se toivo, että hän vielä saisi nähdä hänet\nterveenä, teki eron jonkin verran siedettäväksi, siinä määrin hän oli\ntottunut vanhuksen seuraan ja hänen henkeviin ja sydämestä lähteviin\nsäveliinsä. Harppu oli palossa tuhoutunut. Sen sijalle etsittiin\ntoinen, joka annettiin hänelle mukaan matkalle.\n\nTuli oli myös tuhonnut Mignonin vähäiset vaatevarastot, ja kun\nhänelle aiottiin hankkia jotakin uutta, ehdotti Aurelie, että hänet\ntoki vihdoin puettaisiin tytöksi.\n\nEi millään ehdolla! huudahti Mignon ja vaati kiivaasti saada pitää\nvanhan vaatepartensa, ja siihen oli suostuttava.\n\nSeurueella ei ollut paljon aikaa haikailemiseen. Näytännöt kulkivat\nkulkuaan.\n\nWilhelm kuunteli useasti, mitä yleisön keskuudessa sanottiin, ja\naniharvoin hän sai kuulla sellaista, mitä hän toivoi. Päinvastoin\nhän tuon tuostakin kuuli sellaista, mikä häntä suretti ja\nsuututti: Niinpä heti Hamletin ensiesityksen jälkeen eräs nuori\nmies innokkaasti kertoi, kuinka tyytyväisenä hän tuona iltana oli\nistunut katsomossa. Wilhelm kallisti korvansa kertojaan päin ja\nkuuli suureksi häpeäkseen, että nuorukainen takanaistujain harmiksi\noli pitänyt hatun päässään ja itsepintaisesti oli näin istunut koko\nnäytäntöillan, jota urotekoa hän mitä suurimmalla mielihyvällä\nmuisteli.\n\nEräs toinen vakuutti, että Wilhelm oli erittäin hyvin esittänyt\nLaerteen osan, mutta että sitävastoin se näyttelijä, joka oli ottanut\nnäytelläkseen Hamletia, ei ollut yhtä tyydyttävä. Tämä henkilöiden\nsekoittaminen ei ollut aivan mahdoton, sillä Wilhelm ja Laertes\nolivat toistensa näköiset, joskin yhtäläisyys oli hyvin ylimalkainen.\n\nKolmas ylisti mitä innokkaimmin hänen näyttelemistään, varsinkin\nkohtausta äidin kanssa, ja valitti vain, että tällä kiihkeällä\nhetkellä valkoinen nauha oli pistänyt esiin takin liepeen alta\nhäiriten pahasti illusionia.\n\nSeurueen keskuudessa tapahtui monenlaisia muutoksia. Philine ei ollut\ntuon tulipaloillan jälkeen antanut pienintäkään lähentymisen merkkiä.\nHän oli tahallaan, kuten näytti, vuokrannut etäämpänä olevan asunnon,\noli sovinnossa Elmiran kanssa ja kävi harvemmin Serlon luona, mikä\nseikka oli Aurelielle erittäin mieluinen. Serlo, joka aina pysyi\ntytölle suosiollisena, kävi monesti hänen luonaan, varsinkin milloin\nhän siellä toivoi tapaavansa Elmiran, ja otti eräänä iltana Wilhelmin\nmukaansa. Sisäänastuessaan kumpikin hämmästyi kovasti nähdessään\ntoisessa huoneessa Philinen erään nuoren upseerin sylissä. Upseerilla\noli punainen univormu ja valkeat alusvaatteet; mutta hänen poispäin\nkäännettyjä kasvojaan he eivät voineet nähdä. Philine tuli ystäviään\nvastaan etuhuoneeseen sulkien toiseen huoneeseen vievän oven. Te\nyllätätte minut kummallisessa seikkailussa! hän huudahti.\n\nEipä niinkään kummallisessa, sanoi Serlo. Antakaa meidän nähdä tuo\nkaunis, kadehdittava ystävänne. Olette meitä yllin kyllin kurittanut,\njoten emme rohkene olla mustasukkaisia.\n\nMinun täytyy jättää teidät vielä vähäksi aikaa epäilyksiinne,\nsanoi Philine naljaillen. Voin kuitenkin vakuuttaa teille, että on\nkysymys vain hyvästä ystävättärestä, joka tahtoo tuntemattomana\noleskella luonani muutamia päiviä. Saatte tuonnempana kuulla hänen\nelämänvaiheensa, vieläpä kenties oppia tuntemaankin tämän hauskan\ntytön. Minulla on luultavasti sitten aihetta opetella mielenmalttia\nja hyväntahtoisuutta, sillä pelkäänpä, että herrat uuden\ntuttavuutensa vuoksi unhottavat vanhan ystävänsä.\n\nWilhelm seisoi siinä kivettyneenä, sillä heti ensi silmäyksellä oli\npunainen sotilaspuku palauttanut hänen mieleensä Marianen armaan\ntakin. Vartalo oli hänen, samoin hänen vaaleat kiharansa; tämä\nupseeri vain näytti hänestä vähän kookkaammalta.\n\nTaivaan nimessä! hän huudahti. Kertokaa meille enemmän\nystävättärestänne, antakaa meidän nähdä tuo valepukuinen tyttö.\nMehän olemme nyt kerran saaneet vihiä salaisuudesta. Me lupaamme, me\nvannomme, mutta antakaa meidän nähdä tyttö!\n\nOi, kuinka hän on kiihkeä! huudahti Philine. Olkaa rauhallinen.\nKärsivällisyyttä! Tänään ei tästä sen enempää.\n\nAntakaa meidän edes saada tietää hänen nimensä! huudahti Wilhelm.\n\nSepä olisi kaunis salaisuus, vastasi Philine.\n\nAinakin edes ristimänimi.\n\nJos sen arvaatte, niin olkoon menneeksi minun puolestani. Kolme\nkertaa saatte arvata, mutta ei useammin. Voisitte muutoin kuljettaa\nminut läpi almanakan.\n\nHyvä, sanoi Wilhelm. Siis Cecilia?\n\nEi sinnepäinkään!\n\nHenriette?\n\nEi ollenkaan! Pitäkää varanne. Saatte nukkua pois uteliaisuuteenne.\n\nWilhelm epäröi ja vapisi. Hän aikoi avata suunsa, mutta ääni takertui\nkurkkuun. Mariane? sai hän vihdoin änkytetyksi, Mariane!\n\nHyvä! huudahti Philine yllätettynä, kääntyen tapansa mukaan\nkengänkorollaan ympäri.\n\nWilhelm ei saanut sanaa suustaan, ja Serlo, joka ei huomannut hänen\nmielenliikutustaan, jatkoi Philinen ahdistamista, jotta hän avaisi\noven.\n\nKuinka ihmeisiinsä menivätkään molemmat, kun Wilhelm yht'äkkiä\nkeskeytti heidän naljailunsa, heittäytyi Philinen jalkojen juureen\nja intohimoisesti rukoili ja pyysi häntä. Antakaa minun nähdä tuo\ntyttö! hän huudahti. Hän on minun, hän on minun Marianeni! Hän on se,\njota olen kaivannut kaikki elämäni päivät, hän on se, joka minulle\nyhä on ylinnä kaikkien muiden naisten maailmassa! Menkää edes hänen\nluokseen, sanokaa hänelle, että minä olen täällä, että se ihminen\non täällä, joka ensimmäisen rakkautensa ja nuoruutensa koko onnen\nyhdisti häneen. Hän tahtoo puhdistautua hänen edessään siitä, että\nhän hänet niin tylysti jätti, hän tahtoo pyytää häneltä anteeksi,\nhän tahtoo hänelle antaa anteeksi sen, mitä hän on minua vastaan\nrikkonut, hän ei edes tahdo enää häneltä mitään vaatia, kunhan vain\nvielä kerran saa nähdä hänet, kunhan vain saa nähdä, että hän elää ja\non onnellinen!\n\nPhiline ravisti päätään sanoen: Ystäväni puhukaa hiljaa! Älkäämme\npettäkö itseämme. Ja jos nainen todella on teidän ystävänne, niin\nmeidän on häntä säästettävä, sillä hän ei aavista tapaavansa teitä\ntäällä. Aivan toisenlaiset seikat ovat hänet tänne saattaneet, ja\ntietänettehän, että usein mieluummin näkee sopimattomalla hetkellä\nedessään kummituksen kuin vanhan rakastajan. Minä kysyn häneltä,\nminä valmistan häntä edeltäpäin, ja me tuumimme, mitä on tehtävä.\nKirjoitan teille huomenna kirjelipun ja ilmoitan milloin teidän\non tultava tai saatteko tulla. Totelkaa minua täsmälleen, sillä\nvannon, ettei kukaan ole vastoin minun ja ystävättäreni tahtoa\nnäkevä silmillään tätä suloista olentoa. Oveni olen pitävä visusti\nsuljettuina, ettekä aikone käydä minua katsomassa kirveillä ja\nkangilla varustettuina.\n\nWilhelm pyytämällä pyysi häntä, Serlo koetti häntä taivuttaa, mutta\nturhaan. Miesten täytyi lopuksi suostua lähtemään tiehensä huoneesta\nja koko talosta.\n\nOn helppo ajatella, kuinka levoton oli Wilhelmin yö. On\nymmärrettävissä, kuinka verkkaan päivän tunnit kuluivat hänen\nodottaessaan Philinen kirjettä. Kaiken pahan lisäksi hänen\noli esiinnyttävä samana iltana. Hän ei koskaan ollut kokenut\npahempaa kidutusta. Näytelmän loputtua hän riensi Philinen luo\nedes kysymättäkään, oliko hänet kutsuttu. Hän löysi hänen ovensa\nsuljettuna, ja talonväki sanoi neidin varhain aamulla matkustaneen\npois erään nuoren upseerin seurassa. Hän oli tosin sanonut palaavansa\nmuutaman päivän perästä, mutta se ei ollut luultavaa, koskapa hän oli\nkaiken maksanut ja ottanut tavaransa mukaansa.\n\nWilhelm oli perin onneton tämän tiedon saatuaan. Hän riensi Laerteen\nluo ja ehdotti, että lähdettäisiin ajamaan Philineä takaa ja maksoi\nmitä maksoi hankittaisiin varmuus siitä, kuka hänen seuralaisensa\noli. Laertes moitti ystävänsä intohimoa ja herkkäuskoisuutta. Lyönpä\nvetoa, ettei toveri ole kukaan muu kuin Friedrich, sanoi Laertes.\nNuorukainen on varakkaasta kodista. Hän on silmittömästi rakastunut\ntyttöön ja on omaisiltaan saanut houkutelluksi niin paljon rahaa,\nettä jälleen voi jonkun aikaa elää hänen kanssaan.\n\nNämä vastaväitteet eivät saaneet Wilhelmiä vakuutetuksi, joskin ne\npanivat hänet epäilemään. Laertes koetti hänelle osoittaa, kuinka\nepätodenmukainen se taru oli, jota Philine heille oli uskotellut,\nkuinka vartalo ja tukka hyvin sopivat Friedrichiin, kuinka\npakolaisia, joilla oli kahdentoista tunnin ennakkomatka, ei voitaisi\nniinkään helposti tavoittaa, ja ennen kaikkea, kuinka Serlo ei\nnäyttämöllä voisi selvitä ilman heitä molempia.\n\nNäillä syillä Wilhelm vihdoin luopui vain siitä, ettei hän itse\nlähtisi takaa ajamaan. Laertes sai vielä samana yönä käsiinsä\nluotettavan miehen, jolle voitiin uskoa tuo tehtävä. Hän oli\nlyhytkasvuinen mies, joka oli toiminut useiden vallassäätyisten\npalveluksessa matkoilla sanansaattajana ja oppaana ja sattui juuri\nolemaan vapaana. Hänelle annettiin rahaa ja kerrottiin tarkoin koko\njuttu. Hänen tuli etsiä pakolaisten jäljet ja saavuttaa heidät\npäästämättä heitä sitten näkyvistään ja ilmoittaa Wilhelmille ja\nLaerteelle, olivatpa he missä tahansa. Mies nousi tunnin sisällä\nsatulaan ja ratsasti epäilyttävän parin jälkeen. Tämän toimenpiteen\njälkeen Wilhelm toki hieman rauhoittui.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\n\nPhilinen poistuminen ei herättänyt erikoisempaa huomiota, ei\nnäyttämöllä eikä yleisössä. Hän ei ottanut juuri mitään vakavalta\nkannalta. Naiset vihasivat häntä kaikki, ja miehet olisivat\nkernaammin nähneet hänet kahdenkesken kuin näyttämöllä. Niin oli\nhänen oivallinen ja näyttämöllekin edullinen kykynsä mennyttä.\nToiset seurueen jäsenet ponnistelivat sitä ahkerammin. Varsinkin\nrouva Melina herätti huomiota ahkeruudellaan ja tunnollisuudellaan.\nHän otti vaarin Wilhelmin periaatteista, noudatti hänen käsitystään\nja esimerkkiään, ja hänen olemukseensa tuli tästä alkaen jotakin,\nmikä teki hänet mielenkiintoisemmaksi. Hän tapasi pian oikean\nnäyttelemistaidon ja luonnollisen keskustelun sävyn täydellisesti, ja\nhänen esiintymiseensä tuli aitoa tunnetta. Hän osasi noudattaa Serlon\noikkuja ja pyrki laulullaan tyydyttämään hänen mielitekojaan ja\nsiinä hän pian oli saavuttanut taidon, joka oli riittävä tavallisen\nyhdessäolon hauskuttamiseksi.\n\nSeurue oli saanut täydennyksekseen muutamia äskensaapuneita\ntulokkaita. Wilhelmin ja Serlon toimiessa kumpikin oman\nerikoislaatunsa mukaisesti, niin että edellinen perehtyi\nnäyteltäväksi otetun kappaleen henkeen ja sävyyn ja jälkimmäinen taas\ntunnollisesti muovaili yksityiskohdat, virisi myös näyttelijöissä\nkiitosta ansaitseva innostus, ja yleisö seurasi hartaalla\nmielenkiinnolla heidän ponnistuksiaan.\n\nOlemme oikealla tolalla, sanoi Serlo kerran, ja jos näin jatkamme,\non yleisöstäkin pian sanottava samaa. Ihmiset voi erittäin helposti\nnurinkurisilla ja taitamattomilla esityksillä saattaa harhaan.\nMutta jos heille mielenkiintoisella tavalla tarjotaan järkevää ja\noivallista, niin heidät varmasti saadaan mukaan.\n\nNäyttämömme pääasialliset puutteet ja syy siihen, miksi eivät\nnäyttelijät eivätkä katsojat tule järkiinsä, ovat siinä, että\nkokonaisuus näyttää liian kirjavalta ja ettei missään ole rajaa,\njosta saisi tukea mielipiteelleen ja arvioimiselleen. Mielestäni\nei ole mikään ansio, että olemme laajentaneet näyttämömme niin\nsanoakseni summattoman suureksi luonnonnäyttämöksi. Mutta ei\nteatterinjohtaja eikä näyttelijä voi ryhtyä sitä supistamaan,\nennenkuin ehkä kansan maku aikaa myöten itse vetää oikeat rajat.\nHyvä yhteiskunta voi olla olemassa vain määrätyillä edellytyksillä,\nniin myös hyvä näyttämö. Määrätyt totunnaisuudet ja puheenparret,\nmäärätyt eleet ja kaavamaisuudet on hylättävä. Siitä ei köyhdy, että\ntalouttaan supistaa.\n\nNäistä seikoista he olivat osittain sekä samaa että osittain myös eri\nmieltä. Wilhelm ja useimmat muista olivat englantilaisen, Serlo ja\neräät toiset ranskalaisen näyttämön puolella.\n\nSovittiin siitä, että joutohetkinä, joita näyttelijällä\nvalitettavasti on runsaasti, käytäisiin seurueen keskuudessa läpi\nkummankin näyttämön kuuluisimmat näytelmät ja tehtäisiin huomioita,\nmitkä niistä olivat parhaimpia ja enimmin esimerkiksi kelpaavia.\nYritettiinkin todella eräillä ranskalaisilla kappaleilla. Aurelie\npoistui aina kun lukeminen alkoi. Aluksi arveltiin hänen olevan\nsairaan. Mutta kerran Wilhelm, joka oli kiinnittänyt huomiota tähän\nseikkaan, kysyi häneltä syytä hänen menettelyynsä.\n\nEn aio olla läsnä ainoassakaan tällaisessa lukutilaisuudessa, sillä\nkuinka voisin kuunnella ja arvostella, kun sydämeni on murtunut? Minä\nvihaan ranskan kieltä kaikesta sielustani.\n\nKuinka voi olla vihamielinen kielelle, jolle on velkaa suurimman\nosan sivistyksestään ja jolta meidän vielä täytyy paljon lainata,\nennenkuin oma olemuksemme voi saavuttaa muodon?\n\nEi ole kysymys ennakkoluulosta! vastasi Aurelie. Uskotonta ystävääni\najatellessani en voi tuntea mitään rakkautta tuota kaunista ja\nhyvin kehittynyttä kieltä kohtaan. Kuinka sitä sydämeni pohjasta\nvihaankaan! Hellän suhteemme kestäessä hän kirjoitti saksaa, ja\nkuinka sydämellistä, vilpitöntä ja ytimekästä saksaa! Mutta sitten,\nkun hän halusi päästä minusta, alkoi hän kirjoittaa ranskaksi,\njota hän sitä ennen useinkin oli käyttänyt leikillä. Minä tunsin,\nminä huomasin, mitä se merkitsi. Sellaista, mitä hän häpesi sanoa\näidinkielellään, voi hän nyt hyvällä omallatunnolla kirjoittaa\npaperille. Oikean ajatuksen kätkemiseen, puolitotuuksien ja\nvalheiden esittämiseen se on oivallinen kieli. Se on perfidi kieli!\nEn Jumalan kiitos löydä mitään saksalaista sanaa, ilmaistakseni\nkaikessa laajuudessaan _perfidin_ käsitettä. _Uskoton_, niinkuin\nme saksalaiset sanoisimme, on sen rinnalla viaton lapsi. Perfidi\ntarkoittaa mielihyvää tuottavaa, ylimielistä ja vahinkoniloista\nuskottomuutta. Oi, kuinka sellainen kansa, joka yhdellä sanalla\nosaa ilmaista niin hienoja vivahduksia, onkaan kadehdittava! Ranska\non täydellä syyllä maailmankieli, sopiva yleiskieleksi, jotta\nkaikki vasta oikein voisivat pettää toisiaan ja puhua valhetta!\nHänen ranskankieliset kirjeensä ovat yhä vielä luettavia. Jos osasi\nasian niin kuvitella, oli niiden sävy lämmin ja jopa intohimoinen,\nmutta tarkkaan lukien ne sisälsivät pelkkää sanahelinää, kirottavia\nlauseparsia. Hän on minulta turmellut kaiken harrastukseni koko\nkieltä ja ranskalaista kirjallisuutta kohtaan, vieläpä kaikkea sitä\nkohtaan, mitä tällä kielellä jalot henget ovat kaunista ja arvokasta\nlausuneet. Minua kammottaa kuullessani sanankin ranskaa.\n\nNäin hän voi pitkät hetket purkaa apeata mieltään keskeyttäen kaiken\nmuun keskustelun tai saaden aikaan raskaan mielialan. Serlo kyllä\nennen tai myöhemmin ynseästi katkaisi hänen mielenpurkauksensa, mutta\ntavallisesti oli keskustelu siksi illaksi pilalla.\n\nYleensä on valitettavasti asian laita sellainen, ettei mikään, mikä\non saatava aikaan monien yhdessä toimivien ihmisten ponnistusten\nja yhteensattuvien seikkojen kokonaistuloksena, voi täydellisenä\nsäilyä kovinkaan kauan. Teatteriseurueesta samoin kuin valtakunnasta,\nystävien piiristä samoin kuin armeijasta voi tavallisesti sanoa sen\nhetken, milloin ne ovat olleet täydellisyytensä, yksimielisyytensä,\ntyytyväisyytensä ja toimintansa ylimmällä asteella. Henkilökunta\nvaihtuu useinkin nopeasti, uusia jäseniä tulee, henkilöt eivät\nenää ole olojen eivätkä olot henkilöiden mukaisia. Kaikki käy\ntoisenlaiseksi, ja mikä siihen saakka pysyi koossa, menee hajalle.\nNiinpä voi sanoa, että Serlon seurue jonkun aikaa oli niin\ntäydellinen, ettei mikään saksalainen seurue vetänyt sille vertoja.\nUseimmat näyttelijät täyttivät hyvin paikkansa. Kaikilla oli yllin\nkyllin työtä ja kaikki tekivät kernaasti mitä oli tehtävä. Heidän\nmieskohtaiset suhteensa olivat jotakuinkin hyvät, ja jokainen tuntui\ntaiteessaan lupaavan paljon, koska jokainen astui ensi askeleensa\ninnolla ja ilolla. Pian kuitenkin ilmeni, että osa heistä oli\nkoneita, jotka voivat päästä vain niin pitkälle kuin mihin päästään\nilman aitoa tunnetta, ja pian saivat jalansijaa intohimot, jotka\ntavallisesti ovat kaikkien hyvien yritysten esteenä ja repivät\nhelposti hajalle kaiken, mitä järkevät ja oikein ajattelevat ihmiset\ntahtovat pitää koossa.\n\nPhilinen lähtö ei ollut niinkään merkityksetön kuin alussa luultiin.\nHän oli erittäin taitavasti osannut käsitellä Serloa ja pitää toisia\npisteinä. Hän sieti Aurelien kiivautta kärsivällisesti, ja hänen\nerikoisena tehtävänään oli Wilhelmin imarteleminen. Niinpä hän\ntavallaan oli koko seurueen yhdyssiteenä, ja hänen lähtönsä ei voinut\nolla pian tuntumatta.\n\nSerlo ei voinut elää ilman pientä lemmenleikkiä. Elmira, joka\nlyhyessä ajassa oli varttunut, voisi melkein sanoa, oli tullut\nkauniiksi, oli jo kauan ollut Serlon huomion esineenä, ja Philine oli\nkyllin viisas edistääkseen tätä intohimoa, jonka hän oli huomannut.\nTäytyy ajoissa ryhtyä parittajan tehtäviin; kun olemme tulleet\nvanhoiksi, ei meillä kuitenkaan ole muuta neuvoa, oli hänellä tapana\nsanoa. Näin olivat Serlon ja Elmiran välit käyneet yhä läheisemmiksi,\nniin että he Philinen lähdettyä piankin olivat kuin vakka ja\nkansi. Heidän pienen lemmentarinansa jännittäväisyyttä lisäsi se\nseikka, että heidän täytyi kaikin mokomin koettaa pitää se salassa\ntytön isältä, joka ei olisi ymmärtänyt tällaista leikkiä. Elmiran\nsisar oli heidän uskottunsa, ja Serlon täytyi tuon tuostakin antaa\narmon käydä oikeudesta. Heidän pahoihin tapoihinsa kuului hillitön\nmakeistensyönti, tai, jos niin tahdotaan sanoa, he olivat hirveitä\nahmatteja, missä suhteessa he eivät olleet ollenkaan Philinen\nkaltaisia, jonka ylle täten levisi uusi sulouden hohde, hän kun\nmelkeinpä eli vain pelkästä ilmasta, söi hyvin vähän ja sirosti ja\nsomasti imaisi vain vaahdon samppanjalasista.\n\nMutta nyt sen sijaan Serlon täytyi, jos hän tahtoi tehdä\nkaunottarelleen mieliksi, yhdistää aamiainen päivälliseen ja liittää\nillallinen siihen välipalalla asianomaisine herkkuineen. Tämän ohella\nSerlolla oli tuuma, jonka toteuttaminen teki hänet levottomaksi.\nHän luuli huomanneensa, että Wilhelmin ja Aurelien kesken oli\nkehittymässä hellä suhde, ja hän toivoi kovin, että siitä tulisi\ntäysi tosi. Hän halusi sälyttää Wilhelmin hartioille teatterin\ntalouden hoidon ja toivoi saavansa hänestä, kuten ensimmäisestä\nlangostaankin, uskollisen ja ahkeran työjuhdan. Hän oli jo vähitellen\nhuomaamatta siirtänyt suurimman osan hankinnasta ja huolenpidosta\nWilhelmille. Aurelie hoiti kassaa, ja Serlo eleli jälleen kuten\nentisinä aikoina aivan miten häntä halutti. Oli kuitenkin eräs\nseikka, mikä salaa suretti sekä häntä että hänen sisartaan.\n\nYleisö kohtelee omalla omituisella tavallaan tunnustetusti\nansiokkaita julkisen elämän henkilöitä. Se alkaa vähitellen käydä\nvälinpitämättömäksi heitä kohtaan ja suosii paljoa vähäpätöisempiä,\njoskin äskensaapuneita kykyjä. Edellisille se asettaa ylenmääräisiä\nvaatimuksia ja jälkimmäisiin nähden se tyytyy mihin tahansa.\n\nSerlolla ja Aureliella oli yllin kyllin tilaisuutta havaita, kuinka\ntotta tämä on. Uudet tulokkaat, varsinkin nuoret ja kaunismuotoiset,\nolivat vetäneet puoleensa kaiken huomion, kaikki suosionosoitukset,\nja veli ja sisar saivat enimmäkseen, huolimatta ahkerista\nponnistuksistaan, poistua näyttämöltä saamatta osakseen näyttelijälle\nniin mieluista käsien taputusta. Tosin oli olemassa muitakin syitä.\nAurelien ylpeys oli silmiinpistävä, ja monet olivat saaneet tietää,\nettä hän halveksi yleisöä. Serlo imarteli kyllä kaikkia erikseen,\nmutta hänen kokkapuheensa teatteriyleisöstä olivat kuitenkin\nusein levinneet kulkupuheena ja niitä oli tuon tuostakin kerrottu\nkaupungilla. Uudet jäsenet sitävastoin olivat osaksi outoja ja\ntuntemattomia, osaksi nuoria, herttaisia ja avuntarpeessa ja olivat\nniin ollen kaikki saaneet suosijoita.\n\nPianpa myös syntyi sisäisiä levottomuuksia ja tyytymättömyyttä. Sillä\ntuskin oli huomattu, että Wilhelm oli ryhtynyt näyttämöohjaajan\ntoimeen, kun useimmat näyttelijät alkoivat käydä samassa määrin\nkiukutteleviksi kuin hän puolestaan koetti saada jonkin verran\nenemmän järjestystä ja täsmällisyyttä koko hommaan ja varsinkin\nvaati, että kaiken koneellisen ennen kaikkea tuli sujua täsmälleen ja\nkunnolleen.\n\nLyhyessä ajassa olivat asiat, jotka todella jonkun aikaa olivat\npysyneet ihanteellisina, niin alhaisella kannalla, että olisi luullut\nnäkevänsä jonkin kiertelevän teatteriseurueen. Ja valitettavasti\njuuri silloin, kun Wilhelm puuhalla, ponnistuksilla ja ahkeruudella\noli tutustunut ammatin kaikkiin vaatimuksiin ja harjoittanut sekä\nitsensä että taitonsa kokonaan sen palvelukseen, hänestä synkkinä\nhetkinä vihdoin alkoi näyttää siltä, että tämä toimiala vähemmän kuin\nmikään muu oli siihen käytetyn ajan ja voimankulutuksen arvoinen.\nTyö oli raskasta ja palkkio vähäinen. Hän olisi mieluummin ryhtynyt\nmihinkä muuhun tahansa, jossa toki työn loputtua saa nauttia\nsielunrauhaa, kuin tähän, jossa koneellisen vaivannäön jälkeen vasta\non saavutettava päämäärä mitä suurimmilla sielun ja tunnevoiman\nponnistuksilla. Hänen oli kuultava Aurelien valituksia veljen\ntuhlaavaisuudesta, hänen piti ummistaa silmänsä Serlon viittauksille,\nkun tämä kiertäen kaartaen koetti järjestellä avioliittoa sisaren\nkanssa. Hänen oli samalla salattava omat huolensa, jotka häntä\nraskaina painoivat, kun lähetetty tiedustelija ei palannutkaan eikä\nmyöskään antanut itsestään mitään tietoja ja ystävämme näin pelkäsi\nkadottaneensa Marianensa toistamiseen.\n\nSamoihin aikoihin julistettiin yleinen suru, minkä vuoksi oli pakko\nsulkea teatteri muutamaksi viikoksi. Wilhelm käytti tätä väliaikaa\nkäydäkseen papin luona, jonka hoidossa harpunsoittaja oli. Pappi\nasui kauniissa seudussa, ja ensinäkemäkseen hän kohtasi pappilassa\nvanhuksen antamassa soittokoneellaan opetusta eräälle pojalle.\nVanhus oli suuresti iloissaan tavatessaan jälleen Wilhelmin. Nousten\nseisomaan ja ojentaen hänelle kätensä hän sanoi ystävällemme: Te\nnäette, että minusta maailmassa toki on jotakin hyötyä. Sallinette\nminun jatkaa, sillä tunnit ovat määrätyt.\n\nPappi tervehti Wilhelmiä mitä ystävällisimmin ja kertoi, että\nvanhus jo oli varsin hyvällä tolalla ja että oli toiveita hänen\ntäydellisestä parantumisestaan.\n\nHe johtuivat tietenkin puhumaan siitä, miten mielisairaita\nparannettaessa oli meneteltävä.\n\nLukuunottamatta ruumiillista puolta -- sanoi pappi -- joka usein\nasettaa tiellemme voittamattomia vaikeuksia ja josta neuvottelen\nerään tunnollisesti harkitsevan lääkärin kanssa, ovat mielisairauden\nparantamiskeinot mielestäni erittäin yksinkertaiset. Keinot ovat\nsamat, joilla estetään terveitä ihmisiä tulemasta mielisairaiksi.\nHeidän itsetoimintaansa on kiihdytettävä, heitä on totutettava\njärjestykseen, heille on annettava se käsitys, että heidän olonsa\nja kohtalonsa on heillä yhteinen monen monien muiden kanssa, että\nerinomainen lahjakkuus, suurin onni ja syvin onnettomuus ovat\nvain pieniä poikkeuksia tavallisuudesta, silloin ei mielisairaus\npääse heihin hiipimään, ja jos se on olemassa, se häviää jälleen\nvähitellen. Minä olen tarkalleen jakanut vanhuksen päivän, hän\nopettaa eräitä lapsia soittamaan harppua, hän auttaa puutarhatöissä\nja on jo paljoa iloisempi. Hän haluaa saada syödä sitä kaalia, jota\nhän istuttaa, ja uutterasti opettaa poikaani, jolle hän kuolemansa\nvaralta on lahjoittanut harppunsa, että poika sitä myös pystyisi\nkäyttämään. Pappina minä koetan puhua niin vähän kuin suinkin hänen\nkummallisista epäilyksistään, mutta toimelias elämä tuo mukanaan niin\npaljon tapahtumia, että hänen pian täytyy oivaltaa, että epäilykset,\nolkoot ne mitä laatua tahansa, ovat poistettavissa vain työllä ja\ntoiminnalla. Minä käyn sievästi asiaan. Mutta jos vielä saan hänet\nluopumaan parrastaan ja kaavustaan, olen paljon voittanut. Sillä ei\nmikään saata meitä lähemmäksi mielipuolisuutta kuin se, että jollakin\ntavoin erottaudumme toisista, eikä mikään siinä määrin ylläpidä\ntavallista ymmärrystä, kuin tavallinen seurustelu ihmisten kanssa\nja parissa. Kuinka paljon onkaan valitettavasti kasvatuksessamme\nja porvarillisissa laitoksissamme sellaista, millä me valmistamme\nitseämme ja lapsiamme hulluuteen.\n\nWilhelm viipyi muutamia päiviä tämän järkevän miehen luona ja\nsai kuulla mielenkiintoisia kertomuksia ei ainoastaan järkensä\nmenettäneistä ihmisistä, vaan sellaisistakin, joita on tapana\npitää viisaina, jopa järkevinä ja joiden omituisuudet ovat lähellä\nmielipuolisuuden rajaa.\n\nMutta kolminkerroin vilkkaammaksi kävi keskustelu, kun sisään astui\nlääkäri, jolla oli tapana usein käydä tervehtimässä ystäväänsä pappia\nja auttaa häntä hänen ihmisystävällisissä ponnistuksissaan. Hän oli\nvanhanpuoleinen ja terveydeltään heikko mies, joka jo useita vuosia\noli elänyt hyväntekeväisyyttä harjoittaen. Hän oli maalaiselämän\nsuuri ihailija ja viihtyi tuskin muualla kuin ulkoilmassa. Hän oli\nlisäksi erittäin seuraa rakastava ja toimelias ja jo pitkät vuodet\nhän oli erikoisesti pyrkinyt maalaispappien ystävyyteen. Jokaista,\njolla hän tiesi olevan jonkin hyödyllisen homman, hän koetti kaikin\nkeinoin auttaa; toisia, jotka vielä olivat epätietoisia, hän koetti\nkehoittaa ryhtymään johonkin erikoisharrastukseen. Kun hän samalla\nkertaa oli suhteissa aatelisiin, virkamiehiin ja tuomareihin, oli\nhän kahdenkymmenen vuoden kuluessa kaikessa hiljaisuudessa edistänyt\nmaatalouden eri haarojen kehitystä ja saanut aikaan aloitteita\nkaikessa sellaisessa, mikä oli hyödyksi pellolle ja ihmisille.\nIhmiselle, hän sanoi, oli onnettomuudeksi vain se yksi ainoa seikka,\nettä hän tarrautuu johonkin ajatukseen, jolla ei ole mitään suhdetta\nkäytännölliseen elämään tai mikä hänet suorastaan vieroittaa\nkäytännöllisestä elämästä. Minulla on, hän sanoi, parhaillaan\nhoidettavanani tällainen tapaus, ylhäinen ja rikas aviopari, johon\nnähden taitoni tähän saakka on epäonnistunut. Tämä tapaus, hyvä\npastori, melkein kuuluukin teidän alaanne, ja tämä nuori mies ei\nvarmaankaan ole kertova asiaa sen kauemmaksi.\n\nErään ylhäisen miehen poissa ollessa puettiin eräs nuorukainen\nmainitun herran arkipukuun leikinpäiten, -- pila ei ollut niinkään\nviatonta laatua. Oli tarkoituksena täten narrata hänen puolisoaan.\nJa vaikka asia minulle kuvattiin pelkäksi pilanteoksi, pelkään\nkuitenkin pahoin, että tarkoituksena oli saada tuo jalo, suloinen\nnainen houkutelluksi hyveen tieltä. Mies saapui odottamatta takaisin,\nastuu huoneeseensa, luulee näkevänsä itsensä ja vaipuu siitä hetkestä\nalkaen synkkämielisyyteen, uskotellen itselleen, että hän pian on\nkuoleva.\n\nHän turvautuu henkilöihin, jotka viihdyttelevät häntä uskonnollisilla\najatuksilla, enkä ymmärrä, kuinka voin estää häntä puolisoineen\nyhtymästä herrnhutilaisiin ja riistämästä omaisuuttaan\nsukulaisiltaan, hän kun on lapseton.\n\nPuolisonsa kera? huudahti Wilhelm rajusti, sillä kertomus oli häntä\nsäikyttänyt.\n\nJa valitettavasti -- jatkoi lääkäri, joka Wilhelmin huudahduksessa\nluuli kuulevansa vain ihmisystävällistä sääliä -- painaa tätä\nnaista vielä syvempi murhe, joka saa hänet mielihalulla luopumaan\nmaailmasta. Juuri tämä sama nuorukainen on sanomassa hänelle\njäähyväisiä; nainen ei ole kylliksi varovainen salatakseen herääviä\nhelliä tunteitaan. Nuorukainen käy rohkeaksi, hän sulkee naisen\nsyliinsä ja puristaa puolison suurta, hohtokivillä reunustettua\nmuotokuvaa rajusti hänen poveansa vasten. Hän tuntee ankaraa kipua,\njoka vähitellen häviää: ensin näkyy lievä punoitus ja sitten se\nkatoaa jäljettömiin. Ihmisenä olen vakuutettu siitä, ettei naisella\nole sen enempää omallatunnollaan. Lääkärinä olen varma siitä,\nettei tästä merkistä ole oleva mitään pahoja seurauksia, mutta\nhäntä ei saa siitä luulosta, että hänen povessaan on kovettuma. Ja\nkun koskettamalla ja tunnustamalla tahtoo vapauttaa hänet tuosta\nharhaluulosta, väittää hän, ettei vain sillä hetkellä mitään tunnu.\nHän kuvittelee varmasti, että tämä vamma vie lopulta syöpään ja näin\non hänen nuoruutensa, hänen suloutensa kokonaan hukassa sekä häneltä\nitseltään että muilta.\n\nMinua onnetonta! huudahti Wilhelm lyöden otsaansa ja juosten ulos.\nHän ei ollut vielä koskaan ollut sellaisessa mielentilassa.\n\nLääkäri ja pastori hämmästyivät tästä kovin, ja heillä oli illalla\ntäysi työ häntä rauhoittaessaan, kun hän tuli takaisin ja juurta\njaksain kertoi tapahtumasta samalla itseään ankarasti syyttäen.\nMolemmat ystävät osoittivat häntä kohtaan mitä syvintä osanottoa,\nvarsinkin kun hän kuvasi heille muunkin tilansa hetken mielialan\nmukaisilla mustilla väreillä.\n\nSeuraavana päivänä lääkäri oli valmis lähtemään hänen kanssaan\nkaupunkiin ollakseen hänen seuranaan ja, mikäli mahdollista,\nauttamaan Aurelieta, jonka tila Wilhelmin lähtiessä oli ollut\narveluttava.\n\nHe tapasivatkin Aurelien todella huonompana kuin he luulivat.\nHänellä oli jonkinlainen vuorotteleva kuume, jota oli sitä vaikeampi\nparantaa, kun hän tahallaan kiihdytti kohtauksia. Vierasta ei tuotu\nsairaan luo lääkärinä, ja lääkäri puolestaan tiesi käyttäytyä\nerittäin ystävällisesti ja viisaasti. Puhuttiin hänen ruumiinsa ja\nsielunsa tilasta, ja uusi ystävä kertoi useita tapauksia, kuinka\nihmiset tällaisesta sairaalloisuudesta huolimatta voivat elää\nkorkeaan ikään; mutta että mikään ei ollut tällaisissa kohtauksissa\nvahingollisempaa kuin intohimoisten tunteiden uudistaminen.\nVarsinkaan hän ei salannut, että hän oli huomannut sellaiset\nihmiset erittäin onnellisiksi, jotka sairastaen tautia, joka ei\nollut kokonaan parannettavissa, olivat tosi uskonnollisuuteen\ntaipuvaisia. Hän sanoi tämän erittäin hienotunteisesti ja ikäänkuin\nhistoriallisesti, luvaten samalla toimittaa uusille ystävilleen\nerittäin mielenkiintoista luettavaa, muutaman käsikirjoituksen, jonka\nhän oli saanut eräältä nyt jo kuolleelta, hyvältä ystävättäreltä.\nSe on minulle äärettömän kallis, hän sanoi, ja minä uskon teidän\nkäsiinne itse alkuperäiskappaleen. Vain sen nimi on minun\nkirjoittamani: _Kauniin sielun tunnustuksia_.\n\nPaitsi ruokajärjestystä ja lääkkeellistä käsittelyä lääkäri\nlisäksi neuvoi Wilhelmille parhaimpansa mukaan, kuinka onnetonta\nja hermostunutta Aurelieta oli hoidettava, lupasi kirjoittaa ja\nmikäli mahdollista itse vielä käydä katsomassa. Wilhelmin poissa\nollessa olivat olot alkaneet käydä suuntaan, jota hän ei ollut\nvoinut aavistaa. Hän oli näyttämönjohtajana olonsa aikana hoitanut\nkoko liikettä jokseenkin vapaasti ja avokätisesti. Hän oli ensi\nsijassa pitänyt silmällä itse asiaa ja eritoten hankkinut runsaasti\npukuja, koristeita ja näyttämötarpeita, ja kaikki kunnollista.\nHän oli myös ylläpitääkseen henkilökunnassa hyvää tahtoa antanut\nmyöten heidän omanvoitonpyyteilleen, kun hän ei voinut jalommilla\nvaikuttimilla pitää heitä lämpiminä. Ja hän katsoi olevansa\ntällaiseen menettelyyn sitäkin oikeutetumpi, kun Serlo ei itsekään\ntahtonut käydä tarkasta isännästä, mielellään kuuli teatteriaan\nylistettävän ja oli tyytyväinen, kun Aurelie, joka piti huolta koko\ntaloudesta, vähennettyään kaikki menot vakuutti, ettei hänellä ollut\nmitään velkoja, ja vielä suoritti lisäksi sen, mikä tarvittiin\nniiden velkojen vähennykseen, joita Serlo kaunottariaan anteliaasti\nliehakoidessaan itselleen hankki.\n\nMelina, joka oli pitänyt huolta puvustosta, oli kaikessa\nhiljaisuudessa katsellut asiain menoa syrjästä, sillä hän oli tyly ja\nsalakavala, ja antoi Wilhelmin poissa ollessa ja Aurelien käydessä\nyhä sairaalloisemmaksi Serlon tietää, että oikeastaan voitaisiin\nlisätä tuloja ja vähentää menoja ja joko toki panna jotakin säästöön\ntai sitten ainakin viettää iloisempaa elämää. Serlo kuunteli\ntällaista puhetta kernaasti, ja Melina sai siitä rohkeutta esittää\nsuunnitelmansa.\n\nEn tahdo väittää, hän sanoi, että jollakin näyttelijöistä nyt olisi\nliian suuri palkka. He ovat kyvykkäitä ihmisiä, ja heidät otettaisiin\nmielellään vastaan missä tahansa. Mutta siihen tuloon katsoen, jonka\nhe meille tuottavat, he saavat kuitenkin liikaa. Ehdottaisin siis,\nettä perustaisimme oopperan. Ja mitä puhenäyttämöön tulee, niin minun\ntäytyy sanoa, että teissä on miestä täyttämään kokonainen näytelmä.\nMutta eikö ole niin, että teidän ansioitanne kovasti väheksytään? Ei\nsen vuoksi, että teidän kanssanäyttelijänne ovat oivallisia, vaan\nsiksi, että he ovat hyviä, ei teidän erinomaiselle kyvyllenne enää\nanneta sitä tunnustusta, joka sille oikeudenmukaisesti on tuleva.\n\nAsettukaa siis vain yksin etunenään kuten aikaisemmin, koettakaa\nsaada keskinkertaisia, uskallanpa sanoa, kyvyttömiä näyttelijöitä,\njoille maksatte mitättömän palkan. Antakaa väellenne koneellinen\nkoulutus, jonka opettamisessa te olette niin taitava. Kaikki muu\nmuuttakaa oopperaksi, ja saatte nähdä, että samalla vaivalla ja\nsamoilla kustannuksilla herätätte suurempaa tyytyväisyyttä ja\nansaitsette verrattomasti paljon enemmän rahaa kuin tähän saakka.\n\nSerloa tämä puhe suuresti mairitteli, joten hänen vastasyynsä eivät\npaljoakaan painaneet. Hän tunnusti mielellään Melinalle, että hänen\nsoitannolliset harrastuksensa jo kauan olivat kaivanneet jotakin\nsentapaista. Hän kyllä ymmärsi, että yleisön mieli täten yhä enemmän\nohjautuisi harhaan ja että näyttämöaloja näin yhteensekoittaessa,\nmistä olisi tuloksena jotakin, joka ei oikein ole ooppera eikä\npuhenäytelmä, häviäisi yleisöltä tyystin viimeinenkin mahdollisuus\noivaltaa, mikä on huolellista ja hyvää taidetta.\n\nMelina teki karkeata pilaa Wilhelmin tähän suuntaan käyvistä\nihanteista, hänen itserakkaasta luulostaan, että hän voisi kasvattaa\nyleisöä sen sijaan, että mukautuisi yleisön mukaan. Molemmat he\nolivat samaa mieltä siitä, että oli vain ansaittava rahaa, tultava\nrikkaaksi tai vietettävä iloisia päiviä, ja tuskin salasivat\ntoisiltaan, että he vain halusivat päästä eroon henkilöistä, jotka\nolivat heidän aikeidensa tiellä. Melina valitti, ettei Aurelien\nheikko terveys luvannut hänelle pitkää ikää, mutta ajatteli aivan\npäinvastoin. Serlo tuntui olevan pahoillaan siitä, ettei Wilhelm\nollut laulaja, ja antoi täten ymmärtää, että hän piankin katsoi hänen\nolevan liikaa. Melina esitti kokonaisen luettelon asioita, joissa\nvoitaisiin säästää, ja Serlon mielestä hän kolmin kerroin pystyi\nkorvaamaan hänen ensimmäisen lankonsa. Heillä oli tunto siitä, että\nhe tässä keskustelussa olivat paljastaneet toisilleen salaisuutensa\nja että he siten olivat panneet tuumansa tukkuun. He neuvottelivat\nsalaa keskenään kaikesta, moittivat kaikkea, mitä Aurelie ja\nWilhelm tekivät, ja kehittelivät ajatuksissaan yhä enemmän uutta\nsuunnitelmaansa.\n\nNiin vaiteliaita kuin he koettivatkin olla ja niin vähän kuin\nasiasta puhuivatkin, eivät he kuitenkaan kyllin viisaasti osanneet\nsalata aikeitaan esiintymisessään. Melina vastusti Wilhelmiä\nmonissa asioissa, jotka kuuluivat hänen alaansa, ja Serlo, joka ei\nkoskaan ollut hellien kohdellut sisartaan, kävi vain katkerammaksi,\nkuta enemmän sisaren sairaalloisuus yltyi ja kuta enemmän hänen\noikullinen, intohimoinen mielialansa olisi ansainnut säälivää\nkohtelua.\n\nJuuri näihin aikoihin otettiin näyteltäväksi Emilie Galotti. Osien\njako oli erittäin onnistunut, ja kaikilla oli tilaisuus tämän\nmurhenäytelmän ahtaassa piirissä osoittaa näyttelemistaitonsa\nmahdollisuudet. Serlo oli Marinellina paikallaan, Odoardo esitettiin\nerittäin hyvin, rouva Melina näytteli taidolla äidin osaa, Elmire\nkunnostautui erikoisesti Emilien osassa, Laertes näytteli Appiania\nmoitteettomasti ja Wilhelm oli käyttänyt useita kuukausia prinssin\nosan tutkimiseen. Hän oli tällöin sekä itsekseen että Serlon ja\nAurelien kanssa pohtinut sitä kysymystä, mikä ero oli olemassa jalon\nja ylhäisen käytöksen välillä, ja missä määrin edellinen yleensä\nsisältyi jälkimmäiseen, mutta missä määrin päinvastainen suhde ei\nlankea luonnostaan.\n\nSerlo, joka itse Marinellina esitti hovimiehen osan oikein ja\nliioittelematta, lausui tästä seikasta montakin hyvää ajatusta.\nYlhäinen käyttäytyminen, hän sanoi, on vaikea jäljitellä, se kun\noikeastaan on laadultaan kielteinen ja edellyttää pitkällistä,\nsitkeää harjaantumista. Ei näet tule käyttäytymistavallaan esittää\njotakin, mikä ilmaisee arvokkuutta, sillä helposti silloin horjahtaa\nmuodolliseen kopeiluun. Tulee päinvastoin vain välttää kaikkea, mikä\non arvotonta, arkipäiväistä ja alhaista. Ei tule koskaan unhottaa\nitseään, tulee aina ottaa vaarin itsestään ja muista, ei tule antaa\nitselleen mitään anteeksi, ei tule tehdä toisille liikaa eikä liian\nvähän, ei tule heltyä eikä järkkyä mistään, ei tule koskaan menettää\nmielenmalttiaan, tulee osata joka hetki hillitä itsensä ja siten\nsäilyttää ulkonainen tasapaino, käyköön ihmisen sisässä kuinka ankara\nmyrsky tahansa. Jalo ihminen voi hetkellisesti unohtaa itsensä,\nylhäinen ei koskaan. Ylhäinen on kuin erittäin hyvin puettu mies: hän\nei nojaa itseään mihinkään, ja jokainen varoo hipaisemasta häneen.\nHän eroaa muista, ja kuitenkaan hän ei saa jäädä yksin seisomaan.\nSillä kuten kaikessa taidossa on tässäkin se, mikä on vaikeata,\nsuoritettava helposti ja vaivatta. Niin tulee ylhäisen, huolimatta\nkaikesta eristäytymisestä, aina näyttää olevansa toisiin läheisesti\nyhdistetty, hänen ei tule milloinkaan olla kankea, ja kaikkialla\nhänen tulee liikkua kuin kotonaan, hänen tulee aina olla kuin hän\nolisi ensimmäinen eikä koskaan tunkeutua ensimmäiseksi.\n\nOn siis selvää, että täytyy todella olla ylhäinen, jotta näyttäisi\nylhäiseltä. On selvää, miksi naiset yleensä helpommin voivat esiintyä\nylhäisesti kuin miehet, miksi hovimiehet ja sotilaat nopeimmin\nomaksuvat ylhäisen käytöstavan.\n\nWilhelm oli nyt melkein epätoivoissaan osastaan. Mutta Serlo\nauttoi hänet jälleen pulasta antaen hänelle yksityiskohdista mitä\ntarkimpia ja osuvimpia ohjeita ja sonnusti hänet, niin että hän\nesittämistilaisuudessa, ainakin yleisön silmissä, oli oikein hieno\nprinssi.\n\nSerlo oli luvannut esittävänsä hänelle näytöksen loputtua ne\nhuomautukset, joita hänellä vielä ehkä olisi hänen näyttelemisestään\ntehtävänä. Mutta ikävä riita veljen ja sisaren välillä teki\nkaiken keskustelun mahdottomaksi. Aurelie oli näytellyt Orsinan\nosan tavalla, jollaista ei tultane näkemään koskaan. Hän tunsi\nosan yleensä erittäin hyvin ja oli sitä käsitellyt harjoituksissa\nvälinpitämättömästi. Mutta itse esittämistilaisuudessa hän niin\nsanoaksemme avasi kaikki omakohtaisen murheensa sulut selälleen,\nja siitä tuli esitys, jollaista ei mikään runoilija tunteensa\nensi hehkussakaan olisi voinut kuvitella. Rajattomat yleisön\nsuosionosoitukset palkitsivat hänen tuskalliset ponnistuksensa, mutta\nniinpä hän lojuikin puolipyörtyneenä tuolissa, kun häntä näytännön\nloputtua käytiin katsomassa.\n\nSerlo oli jo ilmaissut tyytymättömyytensä hänen liioiteltuun\nnäyttelemiseensä, kuten hän sitä nimitti, sekä siihen, että hän oli\npaljastanut sisimmät tunteensa yleisön edessä, joka kuitenkin enemmän\ntai vähemmän oli selvillä hänen onnettomasta elämäntarinastaan.\nHän oli tapansa mukaan kiristänyt hampaitaan ja polkenut jalkaa.\nAntakaa hänen olla, hän sanoi, nähdessään sisarensa tuolissa toisten\nympäröimänä, hän vielä pian astuu näyttämölle aivan alasti, ja\nsilloin vasta yleisön suosio on täydellinen.\n\nKiittämätön! huudahti Aurelie. Julmuri! Minut kannetaan pian\nalastomana sinne, missä eivät mitkään suosionosoitukset korviinne\nkanna. Näin sanottuaan hän hypähti ylös ja riensi ovelle.\nPalvelijatar oli unohtanut tuoda hänelle hänen vaippansa, kantotuoli\nei ollut tullut, oli satanut, ja kolea viima puhalsi pitkin katuja.\nTurhaan kehoitettiin häntä jäämään, sillä hän oli kovin palavissaan.\nHän kulki tahallaan hitaasti ja kiitti ilman viileyttä, jota hän\ntuntui hengittävän erittäin halukkaasti. Tuskin oli hän päässyt\nkotia, kun jo käheys oli niin täydellinen, että hän tuskin voi puhua\nsanaakaan. Hän ei kertonut kenellekään, että hän tunsi niskansa ja\nselkänsä kokonaan kangistuvan. Ei kestänyt kauaa, kun jo jonkinlainen\nhalvaus lamautti hänen kielensä, niin että hän ei löytänyt oikeita\nsanoja. Hänet pantiin vuoteeseen. Kuume oli ankara ja hänen tilansa\nvaarallinen.\n\nSeuraavana aamuna hänellä oli rauhallinen hetki. Hän antoi kutsua\nluokseen Wilhelmin ja jätti hänelle kirjeen. Tämä lippu, hän sanoi,\non jo kauan odottanut tätä hetkeä. Tunnen elämäni lopun pian olevan\nkäsissä. Luvatkaa minulle, että itse toimitatte kirjeen perille ja\nettä muutamin sanoin kostatte tuolle uskottomalle minun kärsimykseni.\nHän ei ole tunteeton, ja ainakin on kuolemani tuottava hänelle\nhetkeksi tuskaa.\n\nWilhelm otti kirjeen samalla kuitenkin lohduttaen häntä ja koettaen\ntorjua kuolemanajatusta.\n\nEi, hän vastasi, älkää riistäkö minulta lähintä toivoani. Olen\nkuolemaani kauan odottanut ja tahdon sen ilolla sulkea syliini.\n\nPian sen jälkeen saapui lääkärin lupaama käsikirjoitus. Aurelie pyysi\nWilhelmiä lukemaan sen hänelle. Lukija voi itse parhaiten kuvitella,\nminkä vaikutuksen se teki, tutustuttuaan siihen, mitä seuraavassa\nesitetään. Ystävätär raukkamme kiivas ja uhmaileva mielentila talttui\nyht'äkkiä. Hän otti kirjeen takaisin ja kirjoitti toisen, jonka sävy\nilmeisesti oli toisenlainen. Hän pyysi myös Wilhelmiä, jos hänen\nystävänsä saatuaan tiedon hänen kuolemastaan tulisi murheelliseksi,\nlohduttamaan häntä, vakuuttamaan hänelle, että hän oli antanut\nhänelle anteeksi ja että hän toivotti hänelle mitä parhainta\nmenestystä ja onnea.\n\nTästä lähtien Aurelie oli erittäin hiljainen ja näytti kiintyneen\nvain muutamiin harvoihin ajatuksiin, jotka hän käsikirjoituksesta\nkoetti omikseen omaksua. Tuon tuostakin täytyi Wilhelmin lukea\nhänelle siitä kappaleita. Hänen voimiensa huononeminen tapahtui\nhuomaamatta, ja eräänä aamuna Wilhelm aikoessaan käydä häntä\ntervehtimässä tapasi hänet vainajana.\n\nWilhelm oli oppinut kunnioittamaan häntä ja tottunut olemaan hänen\nkanssaan, ja siksi tämä tapahtuma oli hänelle tuskallinen. Aurelie\noli oikeastaan ainoa, joka soi hänelle hyvää. Serlon viimeaikainen\nkylmyys oli häntä liiankin suuresti pahoittanut. Hän tahtoi\nsentähden nopeasti suorittaa saamansa sanansaattajan tehtävän ja\nhalusi päästä pois joksikin aikaa. Toiselta puolen Wilhelmin lähtö\noli Melinalle erittäin tervetullut, sillä hän oli heti antautunut\nlaajaan kirjeenvaihtoon erään tuntemansa laulajan ja laulajattaren\nkanssa, joiden tuli toistaiseksi välinäytöksillä valmistaa yleisöä\ntulevaa oopperaa varten. Aurelien kuolema ja Wilhelmin poissaolo oli\nensi aikoina korvattava tällä tavoin, ja ystävämme oli mielissään\nkaikesta, mikä helpotti hänen lomansaantiaan muutamaksi viikoksi.\n\nWilhelm oli kuvitellut ajatuksissaan tehtävänsä aivan erikoisen\ntärkeäksi. Ystävättären kuolema oli syvästi häneen koskenut ja\nnähdessään hänen niin ennenaikaisesti poistuvan näyttämöltä hän\nväkisinkin kävi vihamieliseksi sitä henkilöä kohtaan, joka oli\nlyhentänyt hänen elämänlankansa ja tehnyt tämän lyhyen elämän hänelle\nniin tuskalliseksi.\n\nHuolimatta kuolevan viimeisistä lempeistä sanoista hän kuitenkin\npäätti ojentaessaan kirjeen vetää uskottoman ystävän ankaraan\nedesvastuuseen, ja kun hän ei luottanut tilapäiseen mielialaan,\nsuunnitteli hän puhetta, joka lopullisessa muodossaan oli\nmahtipontisempi kuin kohtuudenmukainen. Päästyään täyteen varmuuteen\nsiitä, että hänen kyhäelmänsä oli oivallisesti sommiteltu, opetteli\nhän sen ulkoa. Sitten hän hankkiutui matkaan. Mignon oli mukana\ntavaroita kokoon säälimässä ja kysyi häneltä, matkustaisiko\nhän etelään vai pohjoiseen. Ja saatuaan kuulla matkan vievän\nviimeksimainittuun suuntaan, sanoi hän: Jään siis tänne sinua\nodottamaan. Hän pyysi Wilhelmiltä Marianen helminauhaa, jota\nystävämme ei tuolta suloiselta olennolta voinut kieltää. Kaulaliinan\nhän jo oli saanut. Sitävastoin Mignon pani haamun harson hänen\nmatkalaukkuunsa, vaikkakin Wilhelm väitti, ettei hänellä ollut mitään\nhyötyä tuosta vaatteesta.\n\nMelina otti hoitoonsa näyttämönjohdon, ja hänen vaimonsa lupasi\näidillisesti pitää silmällä lapsia, joista Wilhelm vastenmielisesti\nerosi. Felix oli erotessa erittäin hilpeä, ja kun häneltä kysyttiin,\nmitä hän tahtoi tuliaisiksi, sanoi hän: Kuule! Tuoppas minulle isä\nmuassasi! Mignon tarttui Wilhelmiä kädestä ja nousten varpailleen\npainoi hänen huulilleen lämpimän ja raikkaan suudelman, jossa\nkuitenkaan ei ollut hellyyttä, sanoen: Meister, älä unohda meitä ja\ntule pian takaisin. Ja niin annamme ystävämme tuhansine ajatuksineen\nja tunteineen lähteä matkalle ja piirrämme tähän vielä lopuksi\nerään runon, jota Mignon silloin tällöin oli lausunut erittäin\ntunteellisesti ja jolle emme ole tätä ennen saaneet tilaa keskellä\nesitettävien kummallisten tapahtumien vilinää.\n\n    Äl' utele, mun suuni sulki\n    salainen, syvä velvoitus;\n    ah, sisimpäni sulle toisin julki,\n    jos ei sit' estäis sallimus.\n\n    Ain' aikanansa valta auringon\n    yön varjot häätää, valon maille luopi;\n    povesta puhkee kovan kallion\n    salattu lähde, maille tuoreutta tuopi.\n\n    Jokainen toivoo huoltaan huojentaa\n    povella ystävän ja löytää suojan;\n    mun huuleni ne vala vaientaa,\n    ne auki saada voi vain lupa Luojan.\n\n\n\n\n\n\nKUUDES KIRJA.\n\n\n\n\nKAUNIIN SIELUN TUNNUSTUKSIA.\n\n\nKahdeksanteen ikävuoteeni saakka olin aivan terve lapsi, mutta\nminulla on tuolta ajalta yhtä vähän muistoja kuin syntymästäni.\nKahdeksannen vuoteni alkaessa sain verensyöksyn, ja sillä hetkellä\nsieluni oli pelkkää tunnetta ja muistia. Tämän tapahtuman\npienimmätkin yksityiskohdat ovat vielä silmieni edessä, kuin olisivat\nne eilen tapahtuneet.\n\nYhdeksän kuukautta viruin kärsivällisesti tautivuoteella. Minusta\ntuntuu, että tuona aikana laskettiin minun koko ajatustapani\nperustus, sillä silloin minulle annettiin ensimmäiset apuneuvot\nkehittyäkseni niiden avulla oman erikoislaatuni mukaan.\n\nMinä kärsin ja rakastin: siinä sydämeni varsinainen olemus. Kun\nyskäkohtaukset olivat ankarimmillaan ja kuume heikensi voimat, olin\nhiljaa kuin etana, joka vetäytyy kuoreensa. Niin pian kuin hiemankaan\ntoivuin, halusin tuntea jotakin mieluista, ja kun minulta oli\nkielletty kaikki muu nautinto, koetin korvata vahingon silmilläni ja\nkorvillani. Minulle tuotiin nukkia ja kuvakirjoja, ja ken vain halusi\nistahtaa vuoteeni ääreen, hänen täytyi minulle jotakin kertoa.\n\nKuulin mielelläni äitini kertovan Raamatun kertomuksia. Isä huvitti\nminua luonnon asioilla. Hänellä oli koko sievä kokoelma. Siitä\nhän toi silloin tällöin laatikon toisensa jälkeen, näytti minulle\nesineitä ja selitti ne totuudenmukaisesti. Kuivattuja kasveja ja\nhyönteisiä sekä monenlaisia anatomisia valmisteita ja muuta sellaista\ntuotiin pienokaisen sairasvuoteelle. Linnut ja muut eläimet,\njotka hän metsällä käydessään oli surmannut, näytettiin minulle,\nennenkuin ne joutuivat keittiöön. Ja että maailman ruhtinas olisi\nsaanut sijansa tässä kokoelmassa, kertoi tätini rakkausjuttuja ja\nkeijukaissatuja. Kaikki putosi hyvään maahan ja juurtui. Minulla oli\nhetkiä, jolloin täydellä todella seurustelin näkymättömän olennon\nkanssa. Osaan vielä eräitä säkeitä, jotka äitini saneluni mukaan\nkirjoitti.\n\nUsein kertasin isälle sen, mitä häneltä olin oppinut. En hevin\nnauttinut lääkettä kysymättä, missä ne aineet kasvavat, joista se on\nvalmistettu. Miltä ne näyttävät? Mikä on niiden nimi? Mutta eivät\nmyöskään tätini kertomukset olleet kalliolle pudonneet. Kuvittelin\nolevani kauniisiin vaatteisiin puettu ja kohtasin suloisimman\nprinssin, joka ei saanut lepoa eikä rauhaa, ennenkuin saatiin\ntietää, kuka tuo tuntematon kaunotar oli. Samanlaista seikkailua\nhurmaavan ihanan valkopukuisen ja kultasiipisen enkelin kanssa, joka\nminusta piti erittäin hyvää huolta, minä pitkitin niin kauan, että\nmielikuvitukseni kohotti hänen kuvansa melkeinpä ilmestykseksi.\n\nVuoden kuluttua olin jokseenkin täydelleen parantunut, mutta\nlapsuudestani ei minulle ollut jäänyt jäljelle mitään rajuutta.\nEn voinut edes leikkiä nukilla, minä kaipasin olentoja, jotka\nvastasivat rakkauteeni. Koirat, kissat, linnut y.m. sellaiset, joita\nisälläni oli, tuottivat minulle suurta huvia. Mutta mitä olisinkaan\nantanut, jos olisin saanut omakseni erään luontokappaleen, jolla\ntätini kertomuksissa oli erittäin tärkeä sija. Se oli karitsainen,\njonka eräs talonpoikaistyttö oli metsässä saanut kiinni ja ottanut\nelätikseen, mutta tähän somaan eläimeen kätkeytyi lumottu prinssi,\njoka vihdoin jälleen vapautui kauniiksi nuorukaiseksi ja palkitsi\nhyväntekijättärensä tarjoamalla hänelle itsensä ikiomaksi. Sellaisen\nkaritsaisen olisin minäkin kernaasti omistanut.\n\nMutta sitä ei vain kuulunut. Ja kun kaikki ympärillä kävi aivan\nluonnollista menoaan, hävisi minulta pakostakin kaikki toivo, että\nkerran saisin omakseni niin kalliin aarteen. Sillä välin lohdutin\nitseäni lukemalla kirjoja, joissa kuvailtiin ihmeellisiä tapahtumia.\nRakkain kaikista oli minulle \"Kristitty saksalainen Herkules\"; tämä\nharras rakkaustarina oli aivan minun mieleni mukainen. Kun hänen\nValiskalleen jotakin tapahtui, ja hänelle tapahtui kauheita asioita,\nrukoili sankari ensin, ennenkuin hän riensi avuksi, ja rukoukset\nolivat kirjassa tarkalleen kerrotut. Tällainen oli minun mieleni\nmukaista. Näkymättömän maailman kaipuuni, josta minulla aina oli\nepämääräinen tunto, kasvoi täten, sillä Jumala oli kerta kaikkiaan\noleva uskottuni.\n\nKun kasvoin suuremmaksi, luin sekaisin kaikenlaista, mitä käsiini\nsain. Mutta Roomalainen Oktavia oli mielestäni ylinnä kaikkien.\nEnsimmäisten kristittyjen vainot, romaanissa esitettyinä, herättivät\nminussa mitä kiihkeintä mielenkiintoa.\n\nÄiti alkoi nyt moittia minun alituista lukuintoani. Tehdäkseen\nhänelle mieliksi isäni eräänä päivänä otti minulta kirjat pois ja\nantoi ne minulle seuraavana päivänä jälleen takaisin. Äiti oli kyllin\nviisas ymmärtääkseen, ettei asia ollut autettavissa, ja vaati vain,\nettä lukisin Raamattua yhtä ahkerasti. Siihenkään minua ei tarvinnut\nhoputtaa. Luin pyhiä kirjoja suurella mielenkiinnolla. Äiti piti aina\nhuolta siitä, ettei minun käsiini olisi joutunut mitään vietteleviä\nkirjoja, ja minä itse olisin viskannut pois jokaisen häpeällisen\nkirjan, sillä minun prinssini ja prinsessani olivat kaikki erittäin\nhyveellisiä; minä tiesin muuten ihmissuvun luonnollisista seikoista\nenemmän kuin annoin huomata, ja sen olin enimmäkseen oppinut\nRaamatusta. Arveluttavia kohtia minä vertasin lauseisiin ja asioihin,\njotka tulivat näkyviini, ja tiedonhaluni ja yhdistämiskykyni avulla\npääsin totuudesta onnellisesti perille. Jos olisin saanut kuulla\nnoidista, olisin varmasti perehtynyt noituuteenkin.\n\nÄitiäni ja tätä tiedonhaluani minun oli kiittäminen siitä, että\nhuolimatta siitä, että aina innolla askartelin kirjojen kimpussa,\nkuitenkin opin keittämään. Mutta siinäpä olikin jotakin nähtävää.\nKanan tai porsaan leikkeleminen oli minulle juhla. Isälle vein\nsisälmykset, ja hän puhui minulle niiden johdosta kuin ylioppilaalle\nja nimitti minua usein, sydämessään iloiten, harhaanjoutuneeksi\npojakseen.\n\nKahdestoista ikävuosi oli jo sivuutettu. Opin ranskaa, tanssimaan\nja piirustamaan sekä sain tavanmukaista uskonnonopetusta.\nViimeksimainittu herätti monenlaisia tunteita ja ajatuksia, mutta\nei mitään sellaista, mikä olisi kohdistunut minun sieluntilaani.\nKuulin mielelläni puhuttavan Jumalasta, olin ylpeä siitä, että\nosasin paremmin kuin ikätoverini puhua hänestä. Luin innolla useita\nkirjoja, joista opin jaarittelemaan uskonnosta. Mutta ei koskaan\njohtunut mieleeni ajatella, millainen oli oma tilani, oliko sieluni\nmyös sellainen kuin uskonto vaati, oliko se peilin kaltainen, josta\nikuinen aurinko voisi heijastua. Olin kerta kaikkiaan edellyttänyt,\nettä näin oli asian laita.\n\nRanskaa opin suurella mielihalulla. Kielenopettajani oli komea mies.\nHän oli hilpeä empiirikko, ei kuiva kieliopin ruotija. Hän oli\ntutustunut luonnontieteisiin ja oli nähnyt maailmaa. Kielenopetuksen\nohella hän tyydytti tiedonhaluani monella tavoin. Rakastin häntä niin\nankarasti, että sydämeni aina pamppaili hänen tuloaan odottaessani.\nPiirustus ei tuottanut minulle vaikeuksia ja minä olisin siinä\nedistynyt pitemmälle, jos opettajallani olisi ollut älyä ja tietoja;\nmutta hänellä oli vain kätensä ja harjaantumusta.\n\nTanssi oli aluksi vain pienin iloni. Ruumiini oli liian herkkä, ja\nminä opiskelin vain sisareni seurassa. Kun tanssinopettajamme sitten\nkerran esitti, että hän toimeenpanisi tanssiaiset kaikkien mies- ja\nnaisoppilaidensa kera, tuli tanssiharjoituksiini aivan uutta intoa.\n\nPoika- ja tyttöjoukossa herätti erikoista huomiota kaksi\nhovimarsalkan poikaa. Nuorempi oli minun ikäiseni, toinen kaksi\nvuotta vanhempi. Molemmat lapset olivat niin kauniit, että yleisesti\ntunnustettiin, ettei sen kauniimpia lapsia oltu nähty. Tuskin olin\nheidät nähnyt, kun en enää nähnyt ketään muuta koko joukossa. Siitä\nhetkestä koetin tanssia huolellisesti. Miten ollakaan, nuo molemmat\npojat kiinnittivät minuun huomionsa edellä kaikkien muiden. -- Ensi\nhetkestä olimme parhaat ystävät, ja ennenkuin pieni huvitilaisuutemme\noli lopussa, olimme sopineet, missä ensikerran jälleen kohtaisimme\ntoisemme. Mikä suuri ilo minulle! Mutta aivan huumaantunut olin,\nkun molemmat seuraavana aamuna, kumpikin kohteliaassa kirjeessä,\njoita seurasi kukkavihko, tiedustelivat vointiani. En koskaan sen\nkoommin ole tuntenut sellaisia tunteita. Kohteliaisuuksiin vastattiin\nkohteliaisuuksilla, kirjeisiin kirjeillä. Kirkossa ja kävelyllä\nkäynnit tulivat nyt kohtaamistilaisuuksiksi. Nuoret tuttavamme\npyysivät meidät jo aina samalla kertaa kutsuihinsa, mutta me osasimme\nkyllin viisaasti salata asian, niin etteivät vanhempamme siitä\nhuomanneet sen enempää kuin me suvaitsimme antaa heidän nähdä.\n\nOlin nyt yhdellä kertaa saanut kaksi rakastajaa. En ollut ratkaissut,\nkumpiko oli etusijalla. He miellyttivät minua molemmat, ja olimme\nkeskenämme mitä parhaimmassa sovussa. Yht'äkkiä vanhempi veljeksistä\nsairastui ankarasti: Olin itse ollut useinkin kovasti sairas ja\nosasin ilahduttaa potilasta lähettämällä hänelle tuon tuostakin\nkohteliaisuudenosoituksia ja sairaalle sopivia herkkuja, niin että\nhänen vanhempansa antoivat tunnustuksensa huomaavaisuudelleni,\nsuostuivat rakkaan poikansa pyyntöön ja kutsuivat minut ja sisareni\nhänen luokseen, niin pian kuin hän vain oli päässyt vuoteesta. Se\nhellyys, jolla hän otti minut vastaan, ei ollut lapsellisuutta,\nja siitä päivästä alkaen olin hänet valinnut. Hän varoitti minua\nsalaamaan asian veljeltään. Mutta tunteiden hehkua ei enää\nvoitu salata, ja nuoremman veljen mustasukkaisuus teki romaanin\ntäydelliseksi. Hän teki meille tuhansia kepposia. Nautinnokseen\nhän turmeli ilomme ja lisäsi siten sitä intohimoa, jota hän koetti\nhävittää.\n\nNäin olin todella löytänyt toivomani karitsan, ja tällä intohimolla\noli, kuten yleensä taudilla, minuun se vaikutus, että se teki minut\nhiljaiseksi ja sai minut karttamaan meluavaa ilonpitoa. Olin yksin\nja tunteeni hehkuivat. Jumala muistui jälleen mieleeni. Hänestä\ntuli uskottuni ja Hän tietää tarkoin, kuinka monin kyynelin minä\nalituiseen rukoilin armaan pojan puolesta, jonka kivulloisuus yhä\njatkui.\n\nSamassa määrin kuin tämä asia oli lapsellinen, samassa määrin\nse edisti minun sydämeni kehitystä. Meidän oli lavallisen\nkäännöstehtävän asemesta joka päivä kirjoitettava kirjeitä omasta\npäästämme. Minä otin aiheeksi lemmentarinani käyttäen nimiä Phyllis\nja Damon. Vanha opettaja oivalsi pian asian oikean laidan ja, jottei\nolisi herättänyt minussa epäluuloja, kiitti suuresti minun työtäni.\nMinä kävin yhä rohkeammaksi, esitin asiat avomielisesti ja olin\nyksityiskohtia myöten totuudelle uskollinen. En enää osaa sanoa,\nmillä kohtaa hän kerran katsoi sopivaksi sanoa: Kuinka somasti,\nkuinka luonnollisesti tämä onkaan sanottu! Mutta Phyllis parka olkoon\nvaruillaan, asia voi pian käydä vakavaksi.\n\nMinua suututti, ettei hän jo pitänyt asiaa vakavana, ja kysyin\nhäneltä loukkaantuneena, mitä hän vakavalla tarkoitti. Häneltä ei\ntarvinnut asiaa kahdesti kysyä. Hän selitti asian niin selvästi,\nettä tuskin voin salata pelästystäni. Mutta kun suuttumukseni heti\njälleen heräsi ja minä olin hänelle nyreissäni siitä, että hän voi\nsellaista ajatella, hillitsin itseni ja puolustaakseni kaunokaistani\nsanoin posket tulipunaisina hehkuen: Mutta, hyvä herra, Phyllis on\nkunniallinen tyttö!\n\nKurillaan hän alkoi tehdä pilaa minun kunniallisesta\nsankarittarestani ja ranskaa puhuessamme leikkiä \"honnete\" sanalla,\nsaattaakseen Phylliksen kunniallisuuden perille kautta kaikkien\nmerkitysten. Minä huomasin asian naurettavuuden ja jouduin kovasti\nhämilleni. Hän ei tahtonut herättää minussa pelkoa ja keskeytti\npilanteon, mutta otti taas tilaisuuden tullen asian esille. Näytelmät\nja pikku kertomukset, joita hänelle luin ja käänsin, antoivat hänelle\nusein aihetta osoittaa, kuinka heikko turva niinsanottu hyve on\nkiihkotunteen vaatimuksia vastaan. En enää väittänyt vastaan, mutta\nolin yhä salaa suutuksissani ja hänen huomautuksensa kiusasivat minua.\n\nDamonistani minä vähitellen kokonaan vieraannuin. Nuoremman veljen\nvehkeilyt ja metkut olivat turmelleet seurustelumme. Pian sen jälkeen\nkuolivat molemmat kukoistavat nuorukaiset. Minä olin suruissani,\nmutta pian he olivat unhottuneet.\n\nPhyllis varttui nyt nopeasti. Hän oli aivan terve ja alkoi katsella\nmaailmaa. Perintöprinssi meni naimisiin ja tuli pian sen jälkeen\nisänsä kuoltua hallitsijaksi. Hovissa ja kaupungissa vietettiin\niloista elämää. Uteliaisuuteni sai nyt monenlaista tyydytystä. Oli\nhuvinäytelmiä, tanssiaisia ja kaikkea sitä, mitä niihin liittyy, ja\nvaikka vanhempamme mikäli mahdollista pitivät meitä syrjässä, täytyi\nkuitenkin näyttäytyä hovissa, jossa minut oli esitelty. Vieraita\nsaapui tulvimalla. Kaikissa taloissa oli ylhäistä väkeä. Meille oli\nsuositeltu näitä jalosukuisia ja toisia jo majoitettu ja setäni luona\noli tavattavana kaikkien kansojen edustajia.\n\nMinun arvoisa opettajani yhä edelleen varoitti minua kiltillä mutta\nkuitenkin sattuvalla tavallaan, ja minä olin yhä hänelle siitä salaa\nsuutuksissani. Hänen väitteidensä totuudesta en ollenkaan ollut\nvakuutettu ja kenties olinkin silloin oikeassa, kenties hän oli\nväärässä, kun hän kaikissa suhteissa piti naisia niin heikkoina.\nMutta hän puhui samalla niin tyrkyttäen, että minä kerran kävin\nlevottomaksi peläten hänen olevan oikeassa, jolloin minä kiihkeästi\nsanoin hänelle: Koska vaara on niin suuri ja ihmisen sydän niin\nheikko, rukoilen Jumalaa, että hän minua varjelisi.\n\nLapsellinen vastaukseni tuntui häntä ilahduttavan. Hän kiitti minun\naikomustani. Mutta vakavuutta ei sanoissani ollut rahtuakaan. Se\noli vain tyhjää puhetta, sillä jumalantunto oli minussa melkein\nkokonaan sammunut. Se suuri ihmisvilinä, jonka keskellä elin, johti\najatukseni toisaanne ja tempasi minut mukaansa kuin vuolas virta.\nNämä olivat elämäni tyhjimmät vuodet. Päivät päästään puhuttava\ntyhjästä, ei ainoatakaan tervettä ajatusta ja vain olla humussa\nmukana, siinä minun elämäni sisällys. En edes rakkaita kirjojani\njoutanut ajattelemaan. Ihmisillä, joiden parissa elin, ei ollut\naavistustakaan tieteistä. Elin saksalaisen hoviväen keskuudessa, ja\ntällä ihmisluokalla ei ollut rahtustakaan sivistystä.\n\nTällaisen seurapiirin -- voisi luulla -- olisi täytynyt viedä minut\nturmion partaalle. Elin aistieni ilossa päivästä toiseen, en koonnut\nkoskaan ajatuksiani, en rukoillut, en ajatellut itseäni enkä Jumalaa.\nMutta minä näen kaitselmuksen johdatusta siinä, ettei kukaan noista\nmonista kauneista, rikkaista ja hyvinpuetuista miehistä minua\nviehättänyt. He olivat irstaita eivätkä sitä salanneet, se herätti\nminussa kammoa. Puhettaan he koristelivat kaksimielisyyksillä,\nse loukkasi minua ja minä pysyin kylmänä heitä kohtaan. Heidän\nhävyttömyytensä oli usein aivan uskomaton, ja minä katsoin saavani\nolla töykeä heitä kohtaan. Sitäpaitsi vanha opettajani oli minulle\nkerran kahden kesken vihjannut, että useimmat noista miehistä olivat\nsellaisia, ettei heidän parissaan ainoastaan tytön hyve ollut\nvaarassa vaan myös terveys. Nytpä vasta tunsin kammoa heitä kohtaan\nja minä olin jo varuillani, kun joku heistä tavalla tai toisella\ntuli minua liian lähelle. Minä varoin laseja ja kuppeja samoin kuin\ntuoleja, joilla joku heistä äsken juuri oli istunut. Näin olin\nsiveellisesti ja ruumiillisesti aivan eristetty ja kaikki heidän\nkohteliaisuutensa, joita he minulle lausuivat, minä ylpeästi otin\nvastaan pelkkänä suitsutuksena.\n\nVieraiden joukossa, jotka silloin kävivät meillä, herätti erikoista\nhuomiota eräs nuori mies, jota me leikillä nimitimme Narkissokseksi.\nHän oli diplomaattisella uralla saavuttanut hyvän maineen ja\ntoivoi uudessa hovissamme tapahtuvien useiden muutosten johdosta\nsaavansa edullisen paikan. Hän oli pian tullut tuttavaksi isäni\nkanssa, ja hänen tietonsa ja käytöksensä avasivat hänelle pääsyn\narvossapidetyimpien miesten suljettuun seurapiiriin. Isäni kehui\nhäntä paljon, ja hänen kaunis ulkomuotonsa olisi tehnyt vieläkin\nparemman vaikutuksen, jollei hänen koko olemuksessansa olisi ilmennyt\njonkinlaista itsetyytyväisyyttä. Olin hänet nähnyt ja ajattelin\nhänestä hyvää, mutta me emme olleet koskaan puhelleet keskenämme.\n\nSuurissa tanssiaisissa, joissa hänkin oli mukana, me tanssimme\nyhdessä menuetin. Sekin kävi meidän tutustumatta lähemmin toisiimme.\nKun vilkkaammat tanssit alkoivat, joita tavallisesti vältin\ntehdäkseni mieliksi isälleni, joka oli huolissaan terveydestäni,\nmenin sivuhuoneeseen ja keskustelin siellä vanhempien naisten kera,\njotka istuivat pelipöydän ympärillä.\n\nNarkissos, joka hetkisen oli ollut mukana tanssimassa, tuli myös\nkerran huoneeseen, jossa olin, ja alkoi keskustella kanssani,\nsaatuaan ensin tanssiessa yllättäneen nenävuodon tyrehtymään.\nPuolessa tunnissa oli keskustelumme, vaikka siihen sekoitinkin\nhieman tunteellisuutta, niin mielenkiintoinen, ettemme kumpikaan\nenää vähintäkään välittäneet tanssista. Toiset meitä siitä pian\nkiusoittelivat, mutta me emme antaneet sen häiritä itseämme.\nSeuraavana iltana meillä oli aihetta jatkaa keskusteluamme ja pidimme\nhyvää huolta terveydestämme.\n\nNyt oli tuttavuus tehty. Narkissos kunnioitti minua ja sisartani\nkäynneillään, ja nyt vasta jälleen aloin oivaltaa, mitä kaikkea\ntiesin, mitä olin ajatuksissani hautonut, mitä olin tuntenut ja\nmitä osasin keskustelussa tuoda esille. Uudella ystävälläni, joka\nkaiken ikänsä oli elänyt hyvässä seurapiirissä, oli niinhyvin\nhistoriassa ja valtiollisella alalla, joita hän hyvin hallitsi, kuin\nmyös kirjallisuudessa erittäin laajat tiedot. Hän perehtyi kaikkeen\nuuteen, varsinkin ranskalaiseen kirjallisuuteen. Hän toi tai lähetti\nminulle monta hauskaa ja hyödyllistä kirjaa, Mutta ne oli pidettävä\nsalassa visummin kuin kielletty rakkaudentunnustus. Oppineille\nnaisille naurettiin eikä myöskään tahdottu sietää opinkäyneitäkään,\nluultavasti siitä syystä, että pidettiin sopimattomana tietämättömien\nmiesten suuren joukon joutua häpeään. Vieläpä isänikin, jolle\ntämä uusi tilaisuus henkisten kykyjeni kehittämisen oli erittäin\nmieluinen, vaati nimenomaan, että kirjallisuuden viljeleminen oli\npidettävä salaisuutena. Näin kesti yhdessäoloamme melkein vuoden\npäivät, enkä voinut sanoa, että Narkissos millään tavalla olisi\nilmaissut rakkautta tai hellyyttä minua kohtaan. Hän oli aina\nkohtelias ja hyväntahtoinen, mutta ei osoittanut mitään intohimoa.\nPäinvastoin silloin kauneutensa kukoistuksessa olevan nuoremman\nsisareni viehättävyys ei näyttänyt olevan hänelle yhdentekevä. Hän\nantoi sisarelleni leikillä kaikenlaisia ystävällisiä nimiä vieraista\nkielistä, joista hän osasi puhua useita ja joiden omituisia käänteitä\nhän mielellään sekoitti saksankieliseen keskusteluun. Sisareni ei\nsanottavasti vastannut hänen kohteliaisuuksiinsa, sillä hän tunsi\nvetoa toisaanne, ja kun hän oli erittäin äkkipikainen ja herkkä, oli\nheidän kesken tuon tuostakin eripuraisuutta pikkuseikoista. Äidin ja\ntätien kanssa Narkissos osasi hyvin tulla toimeen, ja näin hänestä\noli vähitellen tullut perheemme jäsen.\n\nMe olisimme kukaties kauankin vielä jatkaneet samalla tavalla,\njollei suhteemme erikoisen sattuman johdosta olisi yht'äkkiä\nmuuttunut. Olin sisareni kera pyydetty erääseen perheeseen, jossa\nen mielelläni käynyt. Seura oli liiaksi sekalaista ja siellä oli\nusein ihmisiä, jotka, mikäli eivät olleet karkeinta, ainakin olivat\nlatteinta lajia. Tällä kertaa oli Narkissos myöskin kutsuttu, ja\nhänen vuokseen olin halukas lähtemään, sillä olinhan toki varma\nsiitä, että tapaisin jonkun, jonka kanssa voisin seurustella\nomalla tavallani. Jo ruokapöydässä saimme kestää yhtä ja toista,\nsillä eräät herroista olivat kovasti juoneet. Aterian jälkeen oli\nmääränä leikkiä panttileikkejä, jotka suoritettiin suurella melulla\nja touhulla. Narkissoksen oli lunastettava eräs pantti. Hänelle\nannettiin tehtäväksi kuiskata jokaiselle läsnäolevalle korvaan\njotakin sellaista, mikä kullekin olisi mieluista. Vierustoverini,\nerään kapteeninrouvan luona hän lienee liian kauan viipynyt.\nYht'äkkiä hänen miehensä antoi Narkissokselle korvapuustin,\nniin että minulle, joka istuin aivan vieressä, puuteri pöllähti\nsilmiin. Saatuani puuterin silmistäni ja toinnuttuani jonkin verran\npelästyksestäni näin molemmat miehet miekat kädessä. Narkissoksesta\nvuoti verta ja toinen viinin, vihan ja mustasukkaisuuden kuohuttamana\noli tuskin koko seuran yhteisvoimin hillittävissä. Tartuin\nNarkissosta käsivarteen ja talutin hänet ovesta ulos, ylös portaita\ntoiseen huoneeseen, ja kun en uskonut ystäväni olevan turvassa\nhullaantuneelta vastustajaltaan, panin oven heti salpaan.\n\nEmme kumpikaan pitäneet haavaa vakavana, sillä näimme vain vähäisen\nmiekan jäljen kädessä. Mutta pian huomasimme verta virtaavan pitkin\nselkää ja päässä näkyi iso haava. Nyt kävin levottomaksi. Riensin\nhuoneesta ulos lähettääkseni apua, mutta en saanut ketään käsiini,\nsillä kaikki olivat jääneet alakertaan tuota rähisevää miestä\nhillitsemään. Vihdoin viimein tuli eräs talontyttäristä juosten\nylös portaita. Hänen iloisuutensa tuntui minusta sanomattoman\nkiusalliselta, kun hän siinä pakahtuakseen nauroi tälle hurjalle\nkohtaukselle ja kirotulle seikkailulle. Pyysin häntä kiireimmiten\nhankkimaan haavalääkärin, ja hurjapäinen tyttö kiiruhti heti itse\nasiaa toimittamaan.\n\nMenin takaisin haavoittuneen luo, sidoin hänelle nenäliinani käden\nympäri ja ovenpielessä riippuvan pyyheliinan pään ympäri. Hänestä\nvuoti vielä ankarasti verta, haavalääkäriä ei kuulunut, haavoittunut\nkalpeni ja näytti menevän tainnoksiin. Lähellä ei ollut ketään,\njoka olisi voinut minua auttaa. Otin sen enempää ajattelematta\nhänen päänsä syliini ja koetin häntä silittelemällä ja hyväilemällä\nrohkaista. Tällä näytti olevan henkisen lääkkeen teho. Hän pysyi\ntajussaan, mutta oli kuolonkalpea.\n\nVihdoin saapui toimelias emäntä. Suuri oli hänen kauhistuksensa, kun\nhän näki ystävämme tällaisessa tilassa lepäävän käsivarrellani ja\nkummankin meistä veren tahraamana. Sillä ei kukaan ollut ajatellut,\nettä Narkissos olisi haavoittunut; kaikki olivat luulleet, että minä\nhänet vain pelastin pois huoneesta.\n\nViiniä, hyväntuoksuista vettä ja kaikkea, mikä vain oli omiaan\nvirvoittamaan ja virkistämään, oli nyt runsaasti saatavana. Samassa\nsaapui haavalääkärikin, ja minä olisin hyvin kyllä voinut lähteä.\nMutta Narkissos piti lujasti kättäni omassaan ja minä olisin\npidättämättäkin jäänyt paikalleni. Haavoja sidottaessa pyyhin häntä\nkoko ajan viinillä enkä välittänyt siitä, että koko seura nyt seisoi\nympärillämme. Haavalääkäri oli lopettanut työnsä, haavoitettu sanoi\nminulle äänettömät, kiitolliset jäähyväiset ja hänet kannettiin kotia.\n\nEmäntä vei minut sitten omaan, makuuhuoneeseensa. Hänen täytyi\nriisua minulta kaikki vaatteet, enkä voi olla mainitsematta, että\nNarkissoksen verta siinä ruumiistani pestessä ensi kerran sattumalta\npeilistä näin, että minä voin verhottomanakin pitää itseäni kauniina.\nEn voinut enää pukea päälleni ainoatakaan pukineistani, ja kun talon\nnaisväestä kaikki olivat joko minua pienempiä tai suurikasvuisempia,\nsaavuin kotia kummallisessa puvussa vanhempieni suurimmaksi\nhämmästykseksi. Minun pelästykseni, ystävämme haavoittuminen,\nkapteenin järjetön teko, koko tapahtuma pahoitti kovin heidän\nmieltään. Ei paljoa puuttunut, ettei isäni itse, kostaakseen heti\npaikalla ystävänsä puolesta, vaatinut kapteenia kaksintaisteluun.\nHän moitti läsnäolleita herroja, jotka eivät olleet heti paikalla\nrangaisseet tuollaista salakavalaa tekoa, sillä oli aivan ilmeistä,\nettä kapteeni korvapuustin annettuaan oli paljastanut miekkansa\nja haavoittanut Narkissosta takaapäin. Käteen sattunut isku oli\nannettu vasta sen jälkeen kuin Narkissos itse tarttui miekkaan. Olin\näärettömästi kiihtynyt ja kuohuksissani, vai kuinka sen sanoisin.\nSydämeni pohjalla levännyt intohimo oli yht'äkkiä purkautunut esille\nniinkuin liekki, joka saa ilmaa. Ja jos ilo ja riemu ovat erittäin\ntaitavia, kun ensin on saatava rakkaus heräämään ja sitä salaa\nvireillä pidettävä, niin johtaa sen, joka luonnostaan on rohkea,\npelästyminen mitä helpoimmin ratkaisuun ja ilmaisemaan tunteensa.\nTyttöselle annettiin lääkkeitä ja hänet pantiin vuoteeseen. Aikaisin\naamulla isäni riensi haavoittuneen ystävän luo, joka ankaran\nhaavakuumeen vuoksi oli varsin heikkona sairaana.\n\nIsäni kertoi minulle varsin vähän siitä, mitä hän oli Narkissoksen\nkanssa puhunut, ja koetti rauhoittaa minua, etten liioittelisi\ntapahtuman mahdollisia seurauksia. Keskusteltiin siitä, oliko\ntyydyttävä anteeksipyyntöön vai oliko asian annettava mennä\noikeuteen, ja muusta sellaisesta. Tunsin isäni liian hyvin, jotta\nolisin uskonut hänen toivovan näkevänsä tämän asian loppuvan ilman\nkaksintaistelua. Minä olin hiljaa, sillä olin jo aikaisin isältäni\nsaanut sen opetuksen, ettei naisten tullut sekaantua sellaisiin\nseikkoihin. Muutoin ei näyttänyt siltä, että näiden molempien\nystävien kesken olisi tapahtunut mitään, mikä olisi koskenut minua.\nIsäni kuitenkin pian kertoi äidille, mitä heidän kesken oli puhuttu.\nNarkissos, hän sanoi, oli erittäin liikutettu antamastani avusta,\nhän oli syleillyt isääni, sanonut jäävänsä ikuisesti kiitollisuuden\nvelkaan minulle ja vakuuttanut, ettei hän vaatinut itselleen mitään\nonnea, jollei hän saanut jakaa sitä kanssani. Hän oli pyytänyt saada\npitää häntä isänään. Äiti kertoi tämän kaiken avoimesti minulle,\nmutta oli näistä hyvää tarkoittavista sanoista sitä mieltä, ettei\nsiihen, mitä ensimmäisessä mielenliikutuksessa oli sanottu, saisi\nkiinnittää kovin suurta huomiota. Ei tietenkään -- vastasin koettaen\nolla kylmä, ja taivas tietäköön, kuinka ylenpalttiset tunteeni olivat.\n\nNarkissos oli sairaana kaksi kuukautta voimatta edes kirjoittaa\nhaavoittuneella oikealla kädellään. Hän osoitti kumminkin\nmitä kiitollisimmalla huomaavaisuudella, että minä olin hänen\najatuksissaan. Kaikkia näitä erinomaisia kohteliaisuudenosoituksia\nvertasin siihen, mitä äidiltä olin kuullut, ja aina pääni oli täynnä\nkuvittelulta. Koko kaupunki puhui tapahtumasta. Minulle puhuttiin\nsiitä aivan erikoisella äänensävyllä, siitä tehtiin johtopäätöksiä,\njotka, niin kovin kuin koetinkin niitä torjua, ailahduttivat\nsydäntäni. Tähänastinen lemmenleikki ja kuhertelu oli muuttunut\ntäydeksi todeksi ja helläksi tunteeksi. Levottomuuteni oli sitä\nkiihkeämpi, kuta huolellisemmin sitä koetin kaikilta salata. Minua\nkauhistutti se mahdollisuus, että hänet kadottaisin, ja minä vapisin\najatellessani, että suhteemme vaihtuisi pysyväiseksi liitoksi.\nAvioliiton ajatuksessa on vielä kehittymässä olevalle tytölle\nvarmasti jotakin peloittavaa.\n\nNämä ankarat järkytykset muistuttivat minua taas omasta itsestäni.\nHuvituksissa vietetyn elämän kirjavat kuvat, jotka muutoin yöt ja\npäivät väikkyivät silmieni edessä, olivat yht'äkkiä poispuhalletut.\nSieluni alkoi jälleen elää. Mutta keskeytynyt tuttavuus näkymättömän\nystävän kanssa ei ollut niinkään helposti palautettavissa ennalleen.\nPysyimme yhä jokseenkin etäällä toisistamme. Jotakinhan oli jälleen\nvälillämme, mutta entiseen verraten oli olemassa suuri ero.\nKaksintaistelu, jossa kapteeni pahasti haavoittui, oli ohi minun\nsaamatta siitä kuulla mitään, ja yleinen mielipide oli joka suhteessa\nrakastettuni puolella, joka jälleen ilmestyi seurapiiriin. Hän\nkannatutti itsensä pää sidottuna ja käsi kääreessä meille. Sydämeni\npamppaili rajusti. Koko perhe oli saapuvilla. Kumminkin puolin\nrajoituttiin vain ylimalkaisiin kiitoksiin ja kohteliaisuuksiin.\nHän sai kuitenkin tilaisuutta antaa minun salaa tuntea hellyyttään,\nmikä vain yhä enemmän lisäsi levottomuuttani. Täydelleen toivuttuaan\nhän kävi meillä koko talven aivan samoin kuin sitä ennenkin, ja\nhuolimatta kaikista hiljaisista rakkaudenosoituksista, jotka häneltä\nsain, pysyi kaikki tarkemmin selvittämättä.\n\nNäin sain olla alituisessa odotuksessa. En voinut avata sydäntäni\nkenellekään ihmiselle ja Jumalasta olin liian kaukana. Olin hänet\nrajuina vuosinani kokonaan unohtanut. Nyt ajattelin häntä jälleen\nsilloin tällöin, mutta suhde oli kylmennyt. Ne olivat pelkkiä\nkohteliaisuuskäyntejä nuo minun vetoamiseni Jumalaan. Ja kun\nminä lisäksi hänen eteensä käydessäni aina pukeuduin kauniisiin\nvaatteisiin, tyytyväisenä tarjosin hänen nähtäväkseen hyveeni,\nkunniallisuuteni ja etevämmyyteni, joita uskoin itselläni olevan\nedellä muiden, ei hän näyttänyt minua prameudessani ollenkaan\nhuomaavan.\n\nHovimies tuntisi itsensä erittäin levottomaksi, jos hänen\nruhtinaansa, jolta hän odottaa onneaan, kohtelisi häntä sillä tavoin.\nMutta minä en siitä ollut millänikään. Minulla oli mitä tarvitsin:\nterveyttä ja elämän mukavuutta. Jos Jumala suvaitsi minun rukoukseni\nottaa huomioon, niin olkoon menneeksi; jollei, uskoin tehneeni\nvelvollisuuteni.\n\nKevät saapui. Narkissos kävi edeltäpäin ilmoittamatta minua\ntapaamassa minun ollessani aivan yksin kotona. Nyt hän tuli\nrakastajana ja kysyi minulta, tahdoinko antaa hänelle sydämeni ja,\njos hän saisi kunniakkaan ja hyvin palkatun toimen, kerran myöskin\nkäteni.\n\nHänet oli kyllä otettu palvelukseen hoviimme. Mutta koska pelättiin\nhänen kunnianhimoaan, pidettiin häntä pikemmin syrjässä kuin\nvedettiin esiin ja hänen palkkansa jätettiin koroittamatta, kun\nhänellä oli omaa varallisuutta.\n\nHuolimatta hellistä tunteistani häntä kohtaan tiesin, ettei hän\nollut se mies, jonka kanssa voi selvittää suhteensa kahden kesken.\nMinä siis maltoin mieleni ja pyysin häntä kääntymään isäni puoleen,\njonka suostumuksesta hänellä ei näyttänyt olevan epäilyksiä, ja\nhän tahtoi ensin heti paikalla sopia asian minun kanssani. Vihdoin\nannoin myöntävän vastaukseni samalla kuin asetin vanhempana tahdon\nvälttämättömäksi edellytykseksi. Hän puhui pian sen jälkeen\nmolempien kera. He osoittivat olevansa tyytyväisiä. Sovittiin, että\npian odotettavissa olevassa tilaisuudessa hän saisi ylennystä.\nSisaruksille ja tädeille annettiin tieto asiasta ja käskettiin heitä\npitämään asia mitä ankarimmin salassa.\n\nLemmitystä oli nyt tullut sulhanen. Ero näiden molempien välillä\nosoittautui erittäin suureksi. Jos joku voisi muuttaa kaikki\njärkevien tyttöjen rakastajat sulhasiksi, olisi tämä suuri\nhyväteko sukupuoltamme kohtaan, siinäkin tapauksessa, ettei tätä\nsuhdetta seuraisi avioliitto. Kahden ihmisen välinen rakkaus ei\nsiitä vähene, mutta se muuttuu järkevämmäksi. Lukemattomat pienet\nhullutukset, kaikki kiemailu ja oikuttelu on samalla tipotiessään.\nJos sulhanen sanoo, että me miellytämme häntä enemmän aamumyssyssä\nkuin kauneimmassakaan tukkalaitteessa, silloin kampaus järkevästi\najattelevalle tytölle käy yhdentekeväksi, eikä mikään ole sen\nluonnollisempaa kuin että sulhanenkin ajattelee asioita ymmärtävästi\nja mieluummin tahtoo kasvattaa itselleen perheenemännän kuin\nmuotinuken maailmaa varten. Ja samaten käy kaikissa kysymyksissä.\n\nJos tällaisella tytöllä lisäksi on se onni, että hänen sulhasellaan\non ymmärrystä ja tietoja, oppii hän enemmän kuin mitä korkeakoulut ja\nvieraat maat voivat antaa. Hän ei ainoastaan kernaasti omaksu kaikkea\nsitä sivistystä, minkä hän sulhaseltaan saa, vaan hän koettaa myös\ntätä tietä päästä pitemmälle. Rakkaus tekee paljon sellaista, mikä\non mahdotonta, mahdolliseksi, ja vihdoin alkaa naissukupuolelle niin\nvälttämätön ja sopiva alistuminen ilman muuta. Sulhanen ei vallitse\nniinkuin aviomies. Hän pyytää vain, ja hänen armaansa koettaa ottaa\nvaarin siitä, mitä hän haluaa, täyttääkseen sen, ennenkuin hän pyytää.\n\nNäin on kokemus minua opettanut, enkä tahtoisi hinnasta mistään olla\nsitä opetusta vailla. Olin onnellinen, todella onnellinen, niin\nonnellinen kuin tässä maailmassa on mahdollista, nimittäin lyhyen\naikaa.\n\nKesä kului tässä hiljaisessa ilossa. Narkissos ei antanut minulle\nvähintäkään valittamisen aihetta. Hänen rakkautensa yhä kasvoi, minun\nkoko sieluni riippui hänessä, sen hän hyvin tiesi ja osasi pitää sitä\narvossa. Ajan oloon punoutui näennäisistä pikkuseikoista jotakin,\nmikä vähitellen kävi suhteellemme vaaralliseksi.\n\nNarkissos seurusteli kanssani sulhasena eikä hän koskaan rohjennut\npyytää minulta sitä, mikä meiltä vielä oli kielletty. Mutta hyveen ja\nhäveliäisyyden rajoista meidän käsityksemme olivat varsin erilaiset.\nTahdoin säilyttää turvallisuuteni enkä sallinut mitään vapauksia,\njoita ei koko maailma olisi voinut saada tietää. Hänestä, joka oli\ntottunut herkutteluun, tämä elämänjärjestys oli liian ankara. Tästä\nsai alkunsa alituinen ristiriita. Hän kiitti minun käyttäytymistäni\nja koetti järkyttää päätöstäni.\n\nMieleeni johtui jälleen vanhan kielenopettajani vakava puhe ja\nsamalla se apuneuvo, jonka silloin olin maininnut.\n\nJumalan kanssa olin jälleen tullut jonkin verran tuttavammaksi.\nOlihan hän antanut minulle rakkaan sulhasen ja siitä olin hänelle\nkiitollinen. Maallinen rakkaus keskitti ajatukseni ja herätti\nsielunelämäni, eikä seurusteluni Jumalan kera ollut sen kanssa\nristiriidassa. Aivan luonnollisesti valitin hänelle sitä, mikä teki\nminut levottomaksi, enkä huomannut, että itse kaipasin ja halusin\nsitä, mikä teki minut levottomaksi. Olin mielestäni erittäin luja\neikä rukoukseni kuulunut: älä johdata minua kiusaukseen! Kiusauksen\nmahdollisuuden olin omasta mielestäni jättänyt kauas taakseni. Näissä\noman hyveen irrallisissa kiiltokoruissa minä astuin rohkeana Jumalan\neteen. Hän ei minua työntänyt luotaan. Vähäisinkin liike häntä kohti\nantoi minulle sen tunnon, että hän oli hiljaa kajonnut sieluuni, ja\ntämä tunto sai minut yhä uudelleen hänen tykönsä palaamaan.\n\nNarkissosta lukuunottamatta oli koko maailma minulle kuollut,\nei mikään muu viehättänyt minua kuin hän yksinään. Vieläpä\nkoreilunhaluni tarkoitti vain armaani miellyttämistä; kun tiesin,\nettei hän minua nähnyt, en voinut omistaa puvulleni mitään huomiota.\nTanssin mielelläni. Milloin hän ei ollut läsnä, tuntui minusta siltä,\nkuin en voisi sietää liikuntoa. Loistavaa juhlaa varten, jossa hän ei\nollut läsnä, en voinut hankkia itselleni mitään uutta enkä entistä\npukuani muodinmukaiseksi sievistää. Toinen oli minulle yhtä mieluinen\nkuin toinenkin, tahtoisin kuitenkin mieluummin sanoa: toinen yhtä\nvastenmielinen kuin toinenkin. Luulin viettäneeni iltani varsin\nhyvin, kun vanhempien ihmisten kanssa jaksoin pelata loppuun pelin,\njohon minulla muutoin ei ollut vähintäkään halua. Ja kun eräs vanha\nhyvä ystävä minua siitä piloillaan härnäsi, nauroin luultavasti\nensi kerran koko iltana. Näin oli laita kävelyiden ja kaikkien\nmahdollisten seurahuvien.\n\nNäin olin siis seurassa usein yksin ja täydellinen yksinäisyys oli\nminulle enimmäkseen mieluisin. Mutta väsymätön henkeni ei voinut\nnukkua eikä unelmoida. Tunteeni ja ajatukseni olivat toiminnassa, ja\nminä saavutin vähitellen taidon puhua tunteistani ja ajatuksistani\nJumalan kanssa. Silloin kehkesi sielussani toista laatua olevia\ntunteita, jotka eivät olleet ristiriidassa edellisten kanssa. Sillä\nrakkauteni Narkissokseen oli koko luomissuunnitelman mukainen eikä\nmissään kohden joutunut velvollisuuksiani vastaan. Ne eivät olleet\nristiriidassa ja olivat kuitenkin äärettömän erilaiset. Narkissos oli\nainoa kuva, joka väikkyi edessäni ja johon koko rakkauteni kohdistui.\nMutta tuo toinen tunne ei kohdistunut mihinkään kuvaan ja oli\nsanomattoman suloinen. Sitä ei minulla enää ole enkä voi sitä enää\nitselleni antaa.\n\nRakkaani, joka muutoin tiesi kaikki salaisuuteni, ei tästä\nsaanut mitään kuulla. Huomasin pian, että hänen ajatuskantansa\noli toisenlainen. Hän antoi minulle useinkin kirjoja, jotka sekä\nkevein että raskain asein vastustivat kaikkea, mitä voi sanoa\nsuhtautumiseksi näkymättömään maailmaan. Luin nuo kirjat siksi, että\nne olivat hänen antamiaan, enkä lopuksi tietänyt sanaakaan kaikesta\nsiitä, mitä niissä oli sanottu.\n\nTieteellisissä ja oppia koskevissa asioissa ei ristiriita\nmyöskään ollut vältettävissä. Hän teki pilaa oppineista naisista\nja lakkaamatta valisti minua; kaikista asioista, lainoppia\nlukuunottamatta, hänellä oli tapana puhua kanssani. Ja tuodessaan\nalinomaa minulle kaikenlaisia kirjoja hän usein teroitti tuota\narveluttavaa oppia, että naisen tulisi pitää tietonsa visummin\nsalassa kuin kalvinilaisen uskoansa katolisessa maassa. Ja kun minä\ntietenkään en maailman edessä yleensä esiintynyt viisaampana enkä\noppineempana kuin muutoin, ei hän tilaisuuden tullen koskaan voinut\nvastustaa turhamaisuuttaan, vaan puhui minun ansioistani.\n\nEräs kuuluisa ja vaikutusvaltansa, lahjojensa ja henkevyytensä\nvuoksi erittäin suuressa arvossa pidetty maailmanmies saavutti\nhovissamme suurta suosiota. Hän kiinnitti erikoisesti huomionsa\nNarkissokseen ja piti häntä aina seurassaan. He väittelivät myös\nnaisten hyveestä. Narkissos kertoi minulle seikkaperäisesti heidän\nkeskustelunsa. En salannut huomautuksiani, ja ystäväni pyysi minulta\nkirjallista esitystä käsityksistäni. Kirjoitin jokseenkin sujuvasti\nranskaa. Vanha opettajani oli antanut minulle hyvän perustuksen.\nKirjeenvaihto ystäväni kanssa oli tapahtunut tällä kielellä, ja hieno\nsivistys oli yleensä niihin aikoihin saatavissa vain ranskalaisista\nkirjoista. Kirjoitukseni oli miellyttänyt kreiviä. Minun täytyi\nluovuttaa eräitä pieniä lauluja, jotka äsken olin sepittänyt. No\nniin, Narkissos näytti häikäilemättä herkuttelevan lemmittynsä\nkustannuksella, ja asia päättyi hänen suureksi tyytyväisyydekseen\nhenkevään runomuotoiseen kirjeeseen, jonka kreivi lähetti hänelle\npoismatkustaessaan. Siinä palautettiin mieleen heidän ystävällinen\nkiistansa ja ystävääni lopuksi ylistettiin onnelliseksi, hän kun\nmonien epäilysten ja erehdysten jälkeen saisi viehättävän ja siveän\npuolison sylissä varmimman kokemuksen siitä, mitä hyve on.\n\nTämä runo näytettiin ensi sijassa minulle ja sitten myöskin melkein\nkelle tahansa, ja jokainen ajatteli siitä mitä halusi. Näin kävi\nuseimmissa tapauksissa, ja niin täytyi kaikkien vieraiden, joita\nsulhaseni piti arvossa, tutustua perheeseemme.\n\nEräs kreivillinen perhe oleskeli jonkun aikaa paikkakunnalla taitavan\nlääkärimme vuoksi. Siinäkin talossa Narkissos liikkui kuin oma poika.\nHän vei minut sinne. Näiden arvoisien ihmisten parissa sielu ja sydän\nviihtyivät hyvin, ja seuraelämän tavalliset ajanvietotkaan eivät\ntässä talossa tuntuneet niin tyhjiltä kuin muualla. Kaikki tiesivät\nmeidän keskinäisen suhteemme. Meitä kohdeltiin tässä kohden niin kuin\nolosuhteet kulloinkin vaativat kajoamatta kihlaukseemme. Mainitsen\ntämän tuttavuuden, koska sillä elämäni varrella tuli olemaan\nmonellakin tavoin vaikutusta minuun.\n\nOli kulunut melkein vuosi kihlauksestamme ja sen mukana myös keväämme\nmennyt menojaan. Kesä tuli ja kaikki muuttui vakavammaksi ja\nkuumemmaksi.\n\nMuutamien odottamattomien kuolemantapauksien vuoksi oli joutunut\nvapaiksi virkoja, joita Narkissos voi tavoitella. Se hetki oli\nlähellä, jolloin koko kohtaloni ratkaistaisiin. Narkissos ja kaikki\nystävät koettivat parhaansa mukaan raivata tieltä eräät hänelle\nhovissa epäedulliset käsitykset ja hankkia hänelle toivotun paikan.\nMinä taas käännyin näkymättömän ystävän puoleen. Minut otettiin niin\nystävällisesti vastaan, että mielelläni uudistin käyntini. Aivan\navomielisesti tunnustin toivovani, että Narkissos saisi paikan.\nMutta minun pyyntöni ei ollut kiihkeä enkä minä vaatinut, että se\ntäytettäisiin minun rukoukseni vuoksi.\n\nPaikan sai paljoa vähäpätöisempi kilpailija. Kauhistuin kovasti\ntiedon saatuani ja riensin huoneeseeni sulkien sen visusti.\nEnsimmäinen tuska suli kyyneliin. Seuraava ajatukseni oli, ettei\nmitään ollut tapahtunut sattumalta, ja sitä seurasi heti päätös\nalistua kohtalooni napisematta, koskapa tämäkin näennäinen\nonnettomuus koituisi minulle todelliseksi hyväksi. Nyt tulivat esille\nvienoimmat tunteet, jotka hajoittavat kaikki murheen pilvet. Tunsin,\nettä tässä oli tarjona apu, jonka turvin kaikki oli kestettävissä.\nTulin iloisena ruokapöytääni kotiväkeni suureksi hämmästykseksi.\n\nNarkissoksella ei ollut niin paljon voimia kuin minulla. Hänellä oli\nmyöskin omassa perheessään ikävyyksiä, jotka häntä kovasti painoivat,\nja välillämme vallitsevaan luottamukseen turvaten hän kertoi minulle\nkaikki. Hänen ponnistuksensa päästä vieraaseen palvelukseen eivät\nonnistuneet sen paremmin. Hänen ja itseni tähden tämä kaikki koski\nminuun syvästi. Kaiken edeskannoin lopuksi siihen paikkaan, missä\nminun myötä- ja vastoinkäymiseni saivat suopean vastaanoton.\n\nKuta suloisempia nämä kokemukset olivat, sitä useammin koetin niitä\nuudistaa etsien aina lohdutusta sieltä, mistä sitä niin usein olin\nsaanut. Mutta en sitä aina löytänyt. Minun kävi kuin sen, joka tahtoo\nlämmitellä päivänpaisteessa, ja auringon edessä onkin jotakin,\nmikä luo varjon. Tutkin asiaa innolla ja huomasin selvästi, että\nkaikki riippui sieluni tilasta. Jollei se aivan suorinta tietä\nollut suunnattuna Jumalaan, pysyin kylmänä. En tuntenut Jumalan\nvaikutusta enkä voinut kuulla hänen ääntänsä. Seuraava kysymys oli:\nMikä on tämän välittömän teon tiellä? Olin tässä väljillä vesillä\nja syvennyin kysymyksen selvittelyyn, jota kesti lähes koko toinen\nlemmentarinani vuosi. Olisin sen voinut lopettaa jo aikaisemmin,\nsillä pääsin pian jäljille, mutta en tahtonut sitä myöntää ja yritin\ntuhansia kiertoteitä päästä asiasta.\n\nHuomasin varsin pian, että sieluni välitöntä ja suoraa suuntautumista\nhäiritsivät typerät huvitukset ja tyhjänpäiväisiin asioihin\nkiintyminen. Olin pian selvillä kysymyksistä: miten? ja missä? Mutta\nkuinka on selviydyttävä maailmassa, missä kaikki on yhdentekevää tai\nhullusti? Mielelläni olisin jättänyt asian sillensä ja elänyt onnen\nkaupalla päivästä toiseen kuten muutkin ihmiset, Mutta minä en saanut\nniin tehdä; liian usein sydämeni asettui minua vastaan. Jos tahdoin\nvetäytyä pois seuraelämästä ja muuttaa elintapojani, en voinut\nsitä tehdä. Olin kerta kaikkiaan suljettu ympyrän sisään. Eräistä\nsuhteista en voinut päästä irti, ja mitä tuohon minulle tärkeään\nasiaan tulee, kävi asemani yhä onnettomammaksi. Nyyhkyttäen menin\nusein levolle ja nousin unettoman yön jälkeen silmät kyynelissä. Olin\nvailla voimakasta tukea, ja sitä Jumala ei minulle antanut, niin\nkauan kuin juoksentelin ympäri narrinkaapu hartioillani.\n\nNyt alkoi tekojen punnitseminen ja arvioiminen. Vakavimmin otettiin\ntutkittaviksi tanssi ja leikit. Ei ole näiden asioiden puolesta eikä\nniitä vastaan koskaan puhuttu, ajateltu tai kirjoitettu mitään, jota\nminä en hakenut esille, pohtinut, lukenut, punninnut, kartuttanut\nja hylännyt, samalla itseäni alinomaa kiusaten. Jos laiminlöin nämä\nasiat, niin olin varma siitä, että loukkasin Narkissosta, sillä hän\npelkäsi kovasti joutuvamme maailman silmissä naurunalaisiksi muka\nliiallisesta tunnontarkkuudesta. Kaikki kävi minulle hirvittävän\nvaikeaksi, kun en edes mielihalusta vaan ainoastaan hänen vuokseen\ntein sitä, mitä pidin hulluutena, vieläpä vahingollisena hulluutena.\n\nEn voisi ikävystyttäviin selontekoihin ja toistamisiin eksymättä\ntässä käydä esittämään, kuinka suurta vaivaa näin suorittaakseni nuo\ntoimitukset, jotka samalla minua viihdyttivät ja häiritsivät sisäistä\nmielenrauhaani, siten että sydämeni pysyisi avoinna näkymättömän\nolennon kosketuksille, ja kuinka tuskalliselta minusta tuntui,\nettei ristiriitaa tällä tavoin voitaisi sovittaa. Sillä niin pian\nkuin pukeuduin turhuuden pukuun, ei ollut enää kysymys pelkästä\nnaamioituksesta, vaan narrimaisuus valtasi minut kokonaan.\n\nMinun sallittaneen tässä mennä yli pelkän historiallisen esityksen\nrajojen ja lausua eräitä mietelmiä siitä, mitä minussa tapahtui:\nMikähän mahtoi olla syynä siihen, että mielihaluni ja mielenlaatuni\nmuuttuivat siinä määrin, etten kahdenteenkolmatta ikävuoteeni\nsaavuttuani, enpä edes aiemminkaan tuntenut mitään iloa asioista,\njotka senikäisille ihmisille voivat tuottaa viatonta iloa? Voinen\nkai vastata: Siksi juuri, etteivät ne minulle olleet viattomia,\nsiksi etten, kuten muut vertaiseni, ollut vieras omalle sielulleni.\nEi, tiesin kokemuksista, jotka etsimättä olin saavuttanut, että on\nolemassa korkeampia tunteita, jotka tuottavat meille sitä todellista\niloa, jota turhaan etsii huvituksista, ja että näissä korkeammissa\niloissa on tarjona aarre, joka antaa voimaa onnettomuuksien varalle.\n\nMutta nuorison seurusteluun kuuluvat ilot ja huvitukset eivät\nvoineet kuitenkaan olla minua suuresti viehättämättä, koska en\nvoinut olla niissä mukana ikäänkuin en olisikaan mukana. Kuinka\npaljon onkaan sellaista, johon nyt voisin suhtautua aivan kylmästi,\njos vain tahtoisin, ja joka minut silloin saattoi hurmioon, vieläpä\nuhkasi saada minut valtoihinsa. Tässä ei ollut mikään keskitie\nmahdollinen: joko minun oli luovuttava hurmaavista huvituksista tai\nmieltäylentävistä sisäisistä elämänkokemuksista.\n\nMutta taistelu oli jo sielussani, minun itseni sitä oikeastaan\ntietämättä, ratkaistu. Joskin minussa oli jotakin,? mikä ikävöitsi\naistillisia iloja, en niistä enää kuitenkaan voinut nauttia.\nPitäköönpä ihminen viinistä kuinka paljon tahansa, häneltä häviää\ntyystin juomisen halu, jos hän täysien tynnyrien ääressä on\nkellarissa, jossa pilaantunut ilma uhkaa hänet tukahduttaa. Raitis\nilma on arvokkaampi kuin viini, sen tunsin liiankin elävästi, ja\nheti alussa minulta olisi kysytty varsin vähän harkintaa Voidakseni\nasettaa hyvän viehättävän edelle, jollei pelko, että menettäisin\nNarkissoksen suosion, olisi minua siitä estänyt. Mutta kun vihdoin\nmonien taisteluiden jälkeen, yhä uudelleen asiaa pohdittuani, otin\nperusteellisesti tarkastaakseni sitä sidettä, joka minut yhdisti\nhäneen, huomasinkin, että se oli varsin hauras, että se olisi\nkatkaistavissa. Yht'äkkiä oivalsin, että vain lasikupu minut sulki\nilmattomaan tilaan. Vain rahtunen ponnistusta ja olen pelastettu.\n\nAjatuksesta tekoon. Riistin naamion kasvoiltani ja menettelin joka\nkerta sydämeni vaatimuksen mukaan. Narkissosta minä yhä hellästi\nrakastin. Mutta lämpömittari, joka tätä ennen oli ollut kuumassa\nvedessä, riippui nyt luonnollisessa ilmassa. Se ei voinut kohota\nkorkeammalle ilman lämpötilaa.\n\nPahaksi onneksi ilma kovasti jäähtyi. Narkissos alkoi karttaa ja\nvieroa. Tähän hänellä oli täysi vapaus. Mutta lämpömittarini laski\nsitä mukaa kuin hän vetäytyi takaisin. Omaiseni sen huomasivat. Minua\nahdistettiin kysymyksillä ja oltiin ihmeissään. Selitin miehekkäästi,\nettä olin tähän saakka kyllin uhrautunut, että olin valmis vielä\nedelleen ja elämäni loppuun saakka jakamaan hänen kanssaan kaikki\nvastoinkäymiset, mutta että vaadin täyttä toiminnan vapautta, että\ntekojeni täytyisi olla omantuntoni määräysten alaisia, etten kyllä\nkoskaan itsepintaisesti pitäisi kiinni omasta käsityksestäni, vaan\npäinvastoin mielelläni kuuntelisin vastasyitä, mutta kun oli kysymys\nminun onnestani, täytyisi ratkaisun riippua minusta enkä sietäisi\nminkäänlaista pakkoa. Yhtä vähän kuin kuuluisimmankaan lääkärin puhe\nsaisi minut nauttimaan muutoin ehkä aivankin terveellistä ja useiden\nrakastamaa ruokaa, niin pian kuin oma kokemukseni osoittaisi sen\nminulle joka tapauksessa olevan vahingoksi, mainitakseni esimerkkinä\nkahvin käytön, yhtä vähän ja vielä vähemmän sallisin uskotella\nmitään sellaista tekoa, joka minut saattaisi harhaan, siveellisesti\nedulliseksi.\n\nKauan valmistauduttuani hiljaisuudessa tunsin näiden väittelyiden\ntuottavan minulle pikemmin mielihyvää kuin -pahaa. Annoin sydämeni\npurkautua ja minulla oli täysin selvä tunto siitä, mikä arvo\npäätökselläni oli. En väistynyt hivenenkään vertaa, ja ne, joille\nen ollut velvollinen osoittamaan lapsen kunnioitusta, saivat jyrkän\nvastauksen. Oman perheen keskuudessa voitto oli pian saavutettu.\nÄitini oli nuoruudestaan saakka ajatellut samalla tavoin, hänen\najatuksensa eivät vain olleet päässeet kypsymään. Häntä ei mikään\npakko ollut ahdistanut eikä lujittanut rohkeutta oman vakaumuksen\nläpiajamiseen. Hän oli iloinnut nähdessään hiljaisten toiveidensa\ntoteutuvan minussa. Nuorempi sisareni tuntui liittyvän minuun.\nKolmas sisko kulki miettien ja oli vaiti. Tädillä oli enimmän\nhuomauttamista. Hänen vastasyynsä olivat hänen mielestään\nkumoamattomat ja olivatkin, ne kun olivat aivan jokapäiväisiä. Minun\noli vihdoin pakko osoittaa hänelle, ettei hänellä missään suhteessa\nollut sananvaltaa tässä asiassa, ja hän olikin ainoa, joka läheltä\ntapahtumain kulkua seuraten pysyi aivan kylmänä. En sano liikaa, kun\nväitän, ettei hänellä ollut sydäntä ja että hänen käsityksensä oli\nerittäin ahdas.\n\nIsä menetteli aivan ajatustapansa mukaisesti. Hän puhui vähän,\nmutta useasti kanssani tästä asiasta, ja hänen perusteensa olivat\nälykkäät ja hänen perusteinansa kumoamattomat. Vain syvä tunto siitä,\nettä oikeus oli puolellani, antoi minulle voimaa väitellä häntä\nvastaan. Mutta pian nämä kohtaukset muuttuivat. Minun täytyi vedota\nhänen sydämeensä. Hänen älynsä ahdistamana aloin puhua syvimmän\nmielenliikutuksen kieltä. Päästin kieleni ja kyyneleeni täysin\nvalloilleen. Osoitin hänelle, kuinka suuresti rakastin Narkissosta\nja minkälaista pakkoa olin kahden vuoden ajan harjoittanut itseäni\nkohtaan, kuinka varma olin siitä, että menettelin oikein, että olin\nvalmis todistamaan tämän varmuuteni luopumalla rakkaasta sulhasestani\nja onnestani, vieläpä, jos niin vaadittaisiin, rahasta ja\nomaisuudesta. Vakuutin mieluummin luopuvani isänmaasta, vanhemmista\nja ystävistä ja ansaitsevani leipäni vieraissa oloissa kuin toimivani\nparempaa tietoani vastaan. Isä salasi liikutuksensa, oli hetkisen\nvaiti ja ilmoitti vihdoin julkisesti olevansa puolellani.\n\nNarkissos vältteli siitä lähtien taloamme, ja isäni lakkasi silloin\nkäymästä siinä seurassa, missä sulhaseni oli tavattavana. Asia\nherätti huomiota hovissa ja kaupungissa. Siitä puhuttiin kuten\ntavallisesti sellaisissa tapauksissa, joihin yleisö on tottunut\nottamaan innolla osaa vaikuttaakseen osaltaan heikkojen sielujen\npäätöksiin. Tunsin riittävästi ihmiset ja tiesin, että juuri samat\nihmiset ovat valmiit moittimaan siitä, mihin heidän on antanut\nhoukutella itsensä. Mutta sitäpaitsi oli sisäinen mielentilani\nsellainen, että kaikki tuollaiset tilapäiset mielipiteet eivät\nminulle yhtään mitään merkinneet.\n\nSitävastoin en voinut kieltäytyä riippumasta kiinni rakkaudessani.\nArmaani oli kadonnut näkyvistäni, eikä sydämeni ollut häntä\nkohtaan muuttunut. Rakastin häntä hellästi, ikäänkuin uudestaan ja\npaljoa vakavammin kuin ennen. Jollei hän tahtonut häiritä minun\nvakaumustani, olin hänen omansa. Ilman tätä ehtoa olisin hänen\nkerallaan heittänyt luotani vaikka kuningaskunnan. Useita kuukausia\nhaudoin näitä tunteita ja ajatuksia ja tuntiessani vihdoin itseni\nkyllin tyyneksi ja voimakkaaksi käydäkseni rauhallisena ja vakavasti\nasiaan kirjoitin hänelle kohteliaan, kaikkea hellyyttä välttelevän\nkirjeen kysyen, miksi hän ei enää käynyt luonani.\n\nKun tunsin hänen luonteensa sellaiseksi, ettei hän pikkuseikoissa\nitse kernaasti antautunut selityksiin, vaan vaieten menetteli\nniin kuin hänestä parhaalta näytti, käännyin tahallani hänen\npuoleensa vastausta vaatien. Sain pitkän, ja kuten minusta tuntui,\ntyhjänpäiväisen, paljon sanoja ja merkityksettömiä lauseparsia\nsisältävän vastauksen. Hän ei muka parempaa paikkaa vailla voinut\nelämäänsä järjestää ja tarjota minulle kättään, että minä parhaiten\ntiesin, kuinka vastahankaista hänen elämänsä tähän saakka oli ollut,\nettä hän arveli niin pitkän, mihinkään tulokseen johtamattoman\ntuttavuuden voivan vahingoittaa mainettani ja että minun tulisi\nsallia hänen pysytellä loitolla kuten tähän asti. Niin pian kuin\nhän olisi päässyt sellaiseen asemaan, että voisi tehdä minut\nonnelliseksi, olisi hänen minulle antamansa sana oleva hänelle pyhä.\n\nVastasin hänelle heti. Kun kerran asia oli koko maailman tiedossa,\nlienee liian myöhäistä pitää huolta minun maineestani, ja siitä\nolivat kai omatuntoni ja viattomuuteni varmimpana takeena. Puolestani\nannoin hänelle hänen sanansa arvelutta takaisin ja toivoin, että\nhän näin löytäisi onnensa. Tuota pikaa sain lyhyen vastauksen, joka\npääasiassa sisälsi samaa kuin ensimmäinen. Hän pyysi siinä, että hän\npaikan saatuansa kysyisi minulta, tahdoinko hänen kanssaan jakaa\nonnen ja kohtalon.\n\nMinulle nämä sanat olivat tyhjääkin tyhjemmät. Selitin omaisilleni\nja tuttavilleni, että suhteemme oli lopussa, ja niin olikin todella.\nSillä kun hän yhdeksän kuukauden kuluttua sai mahdollisimman\nedullisen paikan, tarjosi hän vielä kerran minulle kättänsä, tosin\nsillä ehdolla, että minun sellaisen miehen puolisona, jonka tuli elää\nsäätynsä mukaan, oli muutettava mielipiteeni. Kiitin kohteliaasti ja\nkoetin mitä kiiruimmin saada sydämeni ja mieleni irti tästä asiasta,\naivan niin kuin riennetään pääsemään teatterista, niin pian kuin\nväliverho on laskenut. Ja kun hän pian sen jälkeen oli löytänyt\nrikkaan ja arvolleen sopivan aviosiipan, mikä hänelle nyt olikin\nerittäin helppoa, ja minä tiesin hänet omalla tavallaan onnelliseksi,\nolin aivan täydellisesti rauhoittunut.\n\nEn saa vaieten sivuuttaa, että minulle jo ennenkuin hän oli saanut\npaikan, ja senkin jälkeen, tehtiin arvokkaita naimatarjouksia, jotka\nkuitenkin aivan empimättä hylkäsin, niin suurta myötämielisyyttä kuin\nisä ja äiti olisivatkin puoleltani toivoneet.\n\nMyrskyisen maalis- ja huhtikuun jälkeen näytti minulle suodun\nmitä ihanin toukokuu. Terveyteni oli hyvä ja mielenrauhani sanoin\nkuvaamaton. Katsoinpa asioita mitenkä tahansa, niin sulhaseni\nmenettäessäni olin yhä vain voittanut. Olin nuori ja aistimukseni\nolivat raikkaat. Luomakunta näytti minusta tuhat kertaa kauniimmalta\nkuin ennen hakiessani itselleni nyt seuraa ja huvitusta, jottei aika\nkauniissa puutarhassamme olisi käynyt liian pitkäksi. Kun en hävennyt\nhurskauttani, en voinut salata rakkauttani taiteisiin ja tieteisiin.\nPiirustin, maalasin, luin ja löysin yllin kyllin ihmisiä, jotka minua\ntukivat. Suuren maailman sijalle, jonka olin hylännyt tai pikemmin\njoka minut oli hylännyt, muodostui ympärilleni toinen pienempi, joka\noli paljoa rikkaampi ja huvittavampi. Minä kaipasin seuraelämää enkä\nvoi kieltää, että luopuessani entisistä tuttavistani yksinäisyys\nminua kauhistutti. Nyt huomasin saaneeni riittävän, ehkäpä liian\nsuuren korvauksen. Nyt vasta sain laajan tuttavapiirin, ei ainoastaan\nomia kansalaisia, joiden mielipiteet kulkivat samaan suuntaan kuin\nomani, vaan myös muukalaisia. Elämäntarinani oli tullut kuuluisaksi,\nja useat olivat uteliaita näkemään sitä tyttöä, joka antoi suuremman\narvon Jumalalle kuin sulhaselleen. Niihin aikoihin oli Saksassa\nyleensä huomattavissa uskonnollisuutta. Useissa ruhtinaallisissa\nja kreivillisissä perheissä oli murhe sielun autuudesta elävä. Ei\npuuttunut aatelisia, joiden mieli oli suunnattuna samaan asiaan, ja\npienissä kaupungeissa tämä uskonnollisuus oli erittäin yleinen.\n\nEräs ylempänä mainituista kreivillisistä perheistä veti minua\nlähemmin puoleensa. Se oli tullut monilukuisemmaksi sen jälkeen\nkuin eräitä sukulaisia oli palannut kaupunkiin. Nämä arvossapidetyt\nhenkilöt etsivät minun seuraani samaten kuin minä heidän seuraansa.\nHeidän sukulaispiirinsä oli laaja, ja minä tulin tässä talossa\ntuntemaan suuren osan valtakunnan ruhtinaita, kreivejä ja herroja.\nMielipiteeni eivät olleet kenellekään salaisuus, ja olkoonpa että\nniitä kunnioitettiin tai ainoastaan säälien kohdeltiin, minä saavutin\nkuitenkin päämääräni ja sain olla rauhassa!\n\nMutta olinpa vielä toisella tavoin joutuva maailmaan. Juuri niihin\naikoihin oleskeli kauan aikaa luonamme eräs isäni velipuoli,\njoka muutoin aiemmin vain oli käväissyt meillä. Hän oli luopunut\nhovinsa palveluksesta, missä hän oli ollut arvossapidetty ja\nvaikutusvaltainen henkilö, ainoastaan siitä syystä, etteivät asiat\nsiellä käyneet hänen mielensä mukaisesti. Hän oli järkevä ja\nluonteeltaan ankara, ollen siinä suuresti isäni kaltainen. Isäni oli\nkuitenkin jonkin verran leppoisampi, mikä teki hänelle helpommaksi\nmukautua ja, joskaan hän ei silti menetellyt vakaumustaan vastaan,\nantaa tapahtua sellaista, mikä ei sen vaatimuksia täyttänyt. Pahan\nmielensä hän sitten haihdutti joko hiljaa itsekseen tai perheen\nsuljetussa piirissä. Setäni oli paljoa nuorempi, ja ulkonaiset\nolot olivat antaneet hänelle koko vankan itsenäisen aseman. Hänen\näiti-vainajansa oli ollut erittäin rikas, ja hänellä oli lisäksi\nvielä odotettavana suuri omaisuus läheisiltä ja kaukaisilta\nsukulaisilta. Hän ei ollut minkään vieraan avun tarpeessa, kun\nsen sijaan isäni, jolla ei ollut suurta varallisuutta, oli\npalkkatulojensa vuoksi sidottu virkaansa.\n\nSetäni oli kotoisten vastoinkäymisten jälkeen muuttunut vieläkin\njyrkemmäksi. Hän oli varhain kadottanut herttaisen puolisonsa ja\ntoivorikkaan poikansa ja siitä pitäen hän tuntui tahtovan pitää\nloitolla itsestään kaiken, mikä ei mukautunut hänen tahtoonsa.\n\nPerheen kesken kuiskailtiin tuolloin tällöin jonkinlaisella\nitsetyytyväisyydellä, että hän luultavasti ei enää menisi naimisiin\nja että me lapset voimme jo katsoa olevamme hänen suuren omaisuutensa\nperillisiä. En siihen kiinnittänyt sen enempää huomiota, mutta\ntoisten suhtautuminen näihin toiveisiin oli sitä selvempi.\nSedällämme oli lujaluonteisena miehenä tapana keskustelussa välttää\nvastaanväittelyä, päinvastoin hän kuunteli ystävällisesti jokaisen\nmielipidettä ja itse puolestaan vielä asianhaaroilla ja esimerkeillä\nkoetti saada paremmin esille sen, mitä toinen ajatteli ja tarkoitti.\nKen häntä ei tuntenut, luuli aina olevansa hänen kanssaan yhtä\nmieltä, sillä hänessä oli älyllinen puoli voitolla ja hän osasi\nasettautua kunkin käsitystavan kannalle. Minuun nähden hän ei yhtä\nhyvin onnistunut, sillä olihan kysymys tunteista, joista hänellä ei\nollut aavistustakaan. Niin hellävaroen, osaaottavasti ja järkevästi\nkuin hän mielipiteistäni kanssani keskustenkin, oli minulle kuitenkin\nselvää, ettei hänellä ilmeisesti ollut mitään käsitystä siitä, mihin\nkaikki menettelyni ja tekoni perustuivat.\n\nNiin salaperäinen kuin hän olikin, kävi hänen harvinaisen\nvierailunsa lopputarkoitus jonkun ajan kuluttua kuitenkin ilmi.\nHän oli, kuten vihdoin saatiin huomata, meistä katsonut nuorimman\nsisaren naittaakseen ja tehdäkseen hänet onnelliseksi. Ja itse\nasiassa sisaremme voikin sekä ruumiillisten että henkisten\nlahjojensa puolesta, varsinkin kun hänellä oli vielä lisäksi\nvaakalaudalle pantavana huomattava omaisuus, odottaa mitä parhaimpia\nnaimatarjouksia. Minuun nähden setä toi ajatuksensa ilmi hankkimalla\nminulle säätiöneidin paikan, josta minä varsin pian aloin saada\ntuloja.\n\nSisareni ei ollut hänen huolenpitonsa johdosta yhtä tyytyväinen ja\nkiitollinen kuin minä. Hän ilmaisi minulle sydämensä tilan, jota hän\ntähän saakka oli visusti salannut, sillä hän pelkäsi kai, niinkuin\nolikin syytä, että kaikin mahdollisin tavoin varoittaisin häntä\naviosta, joka ei olisi hänen mielensä mukainen. Tein mitä vain\nvoin ja onnistuin. Sedän aikeet olivat liian vakavat ja selvät, ja\nsisareni maalliselle mielelle olivat toiveet liian houkuttelevat,\njotta hänellä olisi voinut olla voimaa luopua halusta, jota hänen oma\njärkensä ei hyväksynyt.\n\nKun sisareni ei enää, kuten tähän saakka, vältellyt sedän hiljaisia\nviittauksia, oli hänen elämänsä suunnan perustus pian laskettu. Hän\ntuli hovinaiseksi erääseen naapurihoviin, missä setä voi antaa hänet\neräälle ystävättärelle, joka ylihovinaisena oli suuressa arvossa,\nholhottavaksi ja kasvatettavaksi. Seurasin sisartani hänen uuteen\nolinpaikkaansa. Olimme molemmat saamaamme vastaanottoon erittäin\ntyytyväiset, ja useastikin täytyi minun salaa hymyillä omalle\nitselleni, joka nyt esiinnyin hovineitinä, nuorena ja hurskaana\nhovineitinä suuressa maailmassa.\n\nEntisinä aikoina tällainen asema olisi minua suuresti järkyttänyt,\nehkäpä saattanut pääni pyörälle, mutta nyt olin kaikkeen nähden\nerittäin tyyni. Annoin yksinäisessä hiljaisuudessa kammata itseäni\nparisen tuntia, pukeuduin enkä ajatellut tällöin muuta kuin että\nasemani vuoksi olin velvollinen pukemaan päälleni juhlallisen\nhovipuvun. Täpötäysissä saleissa juttelin kaikkien kanssa, eikä\nainoakaan olento tehnyt minuun sen syvempää vaikutusta. Palattuani\nkotia oli väsymys jaloissa ainoa tunne, jonka toin muassani.\nÄlyllisiä lahjojani edistivät monet ihmiset, joita hovissa tapasin,\nja kaikkien inhimillisten hyveiden, hyvän ja jalon vaelluksen\nesikuvina opin kunnioittamaan eräitä naisia, varsinkin ylihovinaista,\njonka kasvattina sisarellani oli onni olla. Kotiuduttuani eivät tämän\nmatkan seuraukset ruumiilliselle hyvinvoinnilleni olleet niinkään\nsuotuisat. Niin pidättyväinen kuin olinkin sekä seuraelämässä että\nruokaan nähden, en kuitenkaan saanut samassa määrin kuin ennen\nvallita aikaani ja ottaa huomioon voimiani. Ravinto, liikunto,\nmakuulta-nousu ja levollemeno, pukeutuminen ja ajeluille lähtö eivät,\nkuten kotona, riippuneet minun tahdostani ja halustani. Seuraelämän\nvilinässä ei saa lakkoa tehdä, jottei olisi epäkohtelias, ja olin\nkernaasti valmis kaikkeen, mikä oli välttämätöntä, koska pidin\nsitä velvollisuutenani, koska tiesin sen pian olevan ohi ja koska\ntunsin olevani terveempi kuin koskaan. Siitä huolimatta oli tämä\nouto levoton elämä varmaankin vaikuttanut minuun voimakkaammin\nkuin miltä minusta tuntui. Sillä tuskin olin saapunut kotia ja\nilahduttanut vanhempiani kaikin puolin tyydyttävällä selonteolla, kun\nminua kohtasi verensyöksy, joka, vaikk'ei se ollutkaan vaarallinen\nja vaikka se nopeasti meni ohi, kuitenkin jätti pitkäksi aikaa\nhuomattavan heikkouden.\n\nTämä oli minulle jälleen uusi läksy. Opin sen ilolla. Minua ei mikään\nkiinnittänyt maailmaan, ja minulla oli se vakaumus, etten täällä\nkoskaan saavuttaisi oikeata oloa, ja niin olin mitä iloisimmassa ja\nrauhallisimmassa mielentilassa ja jäin elämään luovuttuani elämästä.\n\nUusi koettelemus oli minulla kestettävänä, kun äitiä kohtasi\nrasittava sairaus, jota hän vielä sai kantaa viisi vuotta, ennenkuin\nluonto vaati häneltä velkansa. Tämä aika oli harjoituksen aikaa.\nUseinkin levottomuuden käydessä hänelle liian raskaaksi hän kutsutti\nmeidät vuoteensa ääreen saadakseen edes lievitystä läsnäolostamme,\njoskaan ei parannusta. Raskaammaksi, melkein sietämättömäksi kävi\ntaakka, kun isä alkoi käydä raihnaaksi. Nuoruudesta lähtien hänellä\noli usein ollut ankara päänsärky, joka kerrallaan kesti enintään\nkolmekymmentäkuusi tuntia. Mutta se kävi pysyväiseksi, ja tuskan\nkohotessa korkeimmilleen oli sydämeni pakahtua hänen valitustaan\nkuullessani. Näissä myrskyissä sain ankarimmin kokea, kuinka heikko\nruumiillisesti olin, kun heikkouteni esti minua täyttämästä pyhimpiä\nja rakkaimpia velvollisuuksiani tai ainakin teki niiden suorittamisen\nerittäin vaikeaksi ja raskaaksi.\n\nNyt minulla oli tilaisuus koetella itseäni, oliko sillä tiellä,\njolle olin antautunut, totuus vai mielikuvitus, olinko kenties vain\nmuodostanut ajatukseni toisten jälkiä noudattaen, vai oliko uskoni\nesine todellisuus. Suureksi mieleni vahvistukseksi huomasin uskoni\npitävän. Sydämen suoraa suhtautumista Jumalaan olin etsinyt ja sen\nlöytänyt, minulla oli rakkaita henkiheimolaisia, _beloved ones_, ja\ntämä teki kaiken minulle keveämmäksi. Niinkuin vaeltaja siimekseen,\nniin kiiruhti sieluni tähän turvapaikkaan ulkonaisen painon\nlisääntyessä eikä koskaan tyhjänä palannut.\n\nViime aikoina ovat eräät uskonnon puoltajat, joilla näyttää enemmän\nolevan uskonnollista intoa kuin tunnetta, kehoittaneet uskonveljiään\nsaattamaan ihmisten tietoon esimerkkejä siitä, että rukous todella\non tullut kuulluksi, ilmeisesti siitä syystä, että he asiakirjat\nkourassa, oikein laillisesti sitovin muodoin tahtovat päästä\nvastustajiensa kimppuun. Kuinka tuiki tuntematon onkaan heille\ntodellinen uskonnollinen tunne ja kuinka vähän heillä onkaan aitoja\nkokemuksia.\n\nVoin sanoa, etten koskaan tyhjänä palannut, kun ahdistuksen ja hädän\nalaisena olin Jumalaa etsinyt. Tämä on paljon sanottu enkä kumminkaan\nvoi enkä saa enempää sanoa. Niin tärkeä kuin jokainen kokemus aina\nkulloinkin vaativalla hetkellä minulle oli, kävisi kertomukseni\nheikoksi, mitättömäksi ja epätodennäköiseksi, jos yrittäisin kuvata\nyksityisiä tapauksia. Olin äärettömän onnellinen, kun tuhannet\npienet tapahtumat yhdessä, yhtä varmasti kuin hengitys on merkkinä\nelämästäni, minulle todistivat, etten ollut ilman Jumalaa maailmassa.\nHän oli minua lähellä, olin hänen kasvojensa edessä. Tämän voin,\ntahallani välttäen kaikkea jumaluusopillista kaavakieltä, sanoa mitä\nsuurimmalla tunnontarkkuudella.\n\nToivoin erittäin hartaasti, että minä myös silloin olisin ollut\nvailla kaikkia kaavoja. Mutta kukapa nuorena saa sen onnen, että\nvälittömästi, ilman vieraita muotoja pääsee omasta itsestään\nselville? Autuuteni asia oli minulle vakava. Nöyrästi luotin\ntoisten käsityksiin. Antauduin täydelleen hallelaisen [Pietistisen]\nkääntymisjärjestelmän huomaan, eikä olemukseni ollenkaan tahtonut\nsiihen sopia.\n\nTämän opinkaavan mukaan tulee sydämen muutoksen tapahtua syvällä\nsynnin kaunistumisella. Sydämen tulee tässä hädässä lievemmin tai\nankarammin tuntea ansaittu rangaistus tai kokea helvetin esimakua,\njoka tekee synnin nautinnon karvaaksi. Vihdoin viimein tulee erittäin\nselvästi tuntea varmuutta siitä, että on saavuttanut armon, joka\nkuitenkin uuden sieluntilan vallitessa häviää näkyvistä ja on\nvakavasti jälleen etsittävä.\n\nTällaista en minä ollenkaan kokenut. Kun vilpittömästi etsin Jumalaa,\noli hän löydettävissä eikä soimannut minua mistään menneistä\nasioista. Minä kyllä jäljestäpäin huomasin, missä kohden olin\nollut kelvoton, ja tiesin myös, missä kohden yhä edelleen näin oli\nlaitani. Mutta syntini tunto oli vailla kaikkea hätää. En hetkeäkään\nole kokenut helvetin pelkoa. Enpä edes voinut kuvitella mielessäni\npahanhengen ja kuolemanjälkeisten rangaistusten ja kidutusten\nmahdollisuutta. Mielestäni ihmiset, jotka elivät vailla Jumalaa,\njoiden sydämessä ei ollut luottamusta ja rakkautta näkymätöntä\nolentoa kohtaan, olivat jo niin onnettomat, että helvetti ja\nulkonaiset rangaistukset minusta näyttivät heille pikemmin lupaavan\nlievitystä kuin uhkaavan ankarammalla rangaistuksella. Minusta\nihmiset vain tässä maailmassa olivat onnettomia, aivan sanomattoman\nkurjia, ihmiset, jotka povessaan antavat tilaa vihan tunteille,\njotka paaduttavat sydämensä kaikelle hyvälle ja pyrkivät itseensä\nja toisiin juurruttamaan pahaa, jotka mieluummin päivällä sulkevat\nsilmänsä, voidakseen vain sanoa, ettei aurinko anna mitään valoa.\nKukapa olisi voinut luoda helvetin tehdäkseen heidän tilansa vielä\nkurjemmaksi!\n\nTällaisena pysyi sieluntilani päivästä toiseen kymmenen vuotta.\nSe kesti useissa koettelemuksissa, myöskin rakkaan äitini\ntuskallisen kuolinvuoteen ääressä. Olin siksi avomielinen, etten\ntässä tilaisuudessa salannut iloista mielentilaani hurskailta,\nmutta opinkaavan mukaisilta ihmisiltä, ja minä sain siitä monta\nystävällistä nuhdetta. He tahtoivat hyvissä ajoin varoittaa minua,\nkuinka vakava asia oli saada terveyden päivinä lasketuksi hyvä\nperusta.\n\nVakavuuden puutteesta en tahtonutkaan itseäni moitittavan. Annoin\nhetkellisesti taivuttaa itseni tähän käsitykseen ja olisin mielelläni\nelämäni puolesta ollut murheellinen ja kauhun vallassa. Mutta\nkuinka ihmeissäni olinkaan, kun se ei ollenkaan ollut mahdollista.\nAjatellessani Jumalaa olin iloinen ja tyytyväinen. En edes äitini\ntuskallisen hengenlähdön edessä kauhistunut kuolemaa. Mutta minä\najattelin näinä suurina hetkinä paljon ja aivan toisenlaisia asioita,\nkuin kutsumattomat uskonopettajani kuvittelivat.\n\nVähitellen aloin epäillen katsella monienkin suuressa maineessa\nolevain ihmisten käsityksiä ja säilytin omat mielipiteeni hiljaa\nomassa sydämessäni. Eräs ystävätär, jolle aluksi olin liian paljon\navannut sydäntäni, tahtoi aina sekaantua asioihini. Minun oli pakko\nirtaantua hänestäkin ja kerran sanoin hänelle aivan jyrkästi, että\nhän saisi olla huoletta, en tarvinnut hänen neuvojaan, tunsin\nJumalani ja tahdoin saada pitää yksinomaan hänet oppaanani. Hän\nloukkaantui kovasti ja luulen, ettei hän ole sitä minulle koskaan\ntäysin antanut anteeksi.\n\nPäätökseni kieltäytyä hengellisissä asioissa ystävieni neuvoista ja\nvaikutuksenalaisuudesta johti siihen, että sain rohkeutta kulkea omaa\ntietäni myöskin ulkonaisissa elämäni vaiheissa. Ilman uskonnollisen\nnäkymättömän oppaani apua minun olisi voinut käydä huonosti ja minun\ntäytyi yhä ihmetellä tätä viisasta ja siunauksellista johdatusta.\nEi kukaan oikeastaan tietänyt, kuinka minun laitani oli, enkä sitä\ntietänyt itsekään.\n\nEn vielä ollenkaan tuntenut sitä pahaa, jonka alkujuurta kukaan ei\nole pystynyt selittämään ja joka meidät erottaa siitä olennosta, joka\nmeille antaa elämän, olennosta, joka ylläpitää kaiken, mikä elämän\nnimeä kantaa; en tuntenut ollenkaan sitä, mitä synniksi sanotaan.\n\nNäkymättömän ystävän seurassa minulla oli mitä suloisin tunto\nkaikkien elämänvoimieni ylenpalttisuudesta. Haluni aina nauttia\ntätä onnea oli niin suuri, että vältin kaikkea, mikä häiritsi tätä\nkanssakäyntiä, ja tässä oli kokemus paras opetusmestarini. Mutta\nminun kävi kuin sairaiden, joilla ei ole mitään lääkkeitä ja jotka\nkoettavat parantaa itseään ravintohoidolla. Siitä on jotakin apua,\nmutta ei lähimainkaan riittävästi.\n\nYksinäisyydessäni en alati voinut elää, vaikkakin se oli minulle\nparas keino minulle niin ominaista hapuilua vastaan. Kun sitten\njouduin elämänhälinään, vaikutti se minuun sitä voimakkaammin. Paras\napuni oli syvä hiljaisuuden kaipuuni ja alituinen turvautumiseni\nsiihen. Minulla oli ikäänkuin hämärä tunto kurjuudestani ja\nheikkoudestani ja koetin auttaa itseäni säästämällä itseäni ja\npysyttelemällä syrjässä.\n\nSeitsemän vuotta olin noudattanut varovaista elämäntapaani. En ollut\nmielestäni huono, ja tilani oli minusta toiveitteni mukainen. Jollei\nolisi sattunut mitään erikoista, olisin jäänyt tälle asteelle, ja\nvain aivan merkillistä tietä pääsin eteenpäin. Vastoin kaikkien\nystävieni neuvoa solmisin uuden suhteen. Heidän vastaväitteensä\nsaattoivat minut aluksi ymmälle. Käännyin heti näkymättömän\njohdattajani puoleen, ja kun hän antoi minulle myöntymyksensä,\njatkoin arveluitta tietäni.\n\nNaapuriksemme oli asettunut asumaan mies, joka oli henkevä,\nsydämellinen ja lahjakas. Niiden muukalaisten joukossa, joihin\ntutustuin, tapasin myös hänet ja hänen perheensä. Tapojemme,\nkotiolojemme ja tottumustemme puolesta me sovimme hyvin yhteen ja\nvoimme sen vuoksi piankin aloittaa kanssakäynnin toistemme kanssa.\n\nPhilo -- annan hänelle tämän nimen -- ei ollut enää mikään nuori\nmies, ja hän oli eräissä liikeasioissa mitä suurimmaksi avuksi\nisälleni, jonka voimat alkoivat vähetä. Hänestä tuli pian perheemme\nläheinen ystävä, ja kun hän, kuten hän sanoi, huomasi minut\nhenkilöksi, jossa ei ollut suuren maailman haihattelua ja tyhjyyttä\neikä maan hiljaisten näivettyneisyyttä ja murheellisuutta, olimme\npian parhaat ystävät. Hän miellytti minua kovin ja oli minulle\nsuureksi hyödyksi.\n\nVaikk'ei minulla ollutkaan vähintäkään taipumusta eikä halua\nsekaantua maallisiin hommiin ja koettaa vaikuttaa niihin, kuulin\nkuitenkin mielelläni niistä puhuttavan ja tahdoin mielelläni tietää,\nmitä lähellä ja loitompana tapahtui. Maallisiin asioihin halusin\nkernaasti jonkin verran perehtyä. Tunteeni, sydämeni ja rakkauteni\nsäästin Jumalalleni, omaisilleni ja ystävilleni.\n\nViimeksimainitut olivat, jos niin saan sanoa, mustasukkaiset Philon\ntuttavuuden vuoksi ja he olivatkin täysin oikeassa varoittaessaan\nminua. Kärsin tästä suuresti yksinäni, sillä en voinut pitää heidän\nhuomautuksiaan aivan tyhjänpäiväisinä tai itsekkäinä. Olin pienestä\npitäen tottunut mielipiteissäni alistumaan, mutta sittenkään ei\nvakaumukseni tällä kertaa tahtonut antaa myöten. Rukoilin Jumalaani,\nettä hän tässäkin asiassa varoittaisi, estäisi ja johdattaisi minua,\nja kun sydämeni ei sittenkään minua kieltänyt, kuljin lohdullisena\nedelleen.\n\nPhilossa oli jotakin, mikä muistutti hieman Narkissosta. Hurskas\nkasvatus oli kuitenkin tehnyt hänen tunne-elämänsä eheämmäksi ja\nsyvemmäksi. Hän oli vähemmän turhamainen, hänessä oli enemmän\nluonteenlujuutta. Narkissos oli maallisissa asioissa älykäs, tarkka\nja väsymätön, Philo taas oli selvä, terävä ja nopea ja työskenteli\nuskomattoman helposti. Hänen välityksellään tulin tuntemaan melkein\nkaikkien niiden ylhäisten henkilöiden sisäisimmät asiat, jotka\nulkoapäin olin nähnyt seurapiirissämme. Olin iloinen saadessani\nsyrjästä käsin kaukaa katsella ihmisvilinää. Philo ei enää voinut\nsalata minulta mitään. Hän uskoi minulle vähitellen ulkonaiset ja\nsisäiset asiansa. Pelkäsin hänen puolestaan, sillä aavistin olevan\ntulossa eräitä seikkoja ja ikävyyksiä, ja onnettomuus tulikin\nnopeammin kuin olisi luullut. Hän oli aina viivytellyt eräiden\nasioiden tunnustamista ja lopuksi hän antoi minun tietää vain sen\nverran, että minun oli syytä aavistaa pahinta.\n\nKuinka ankarasti koskikaan sydämeeni. Sain tehdä kokemuksia, jotka\nminulle olivat aivan uusia. Sanomattomalla mielenhaikeudella näin\nedessäni Agathonin, joka, Delphoin lehdoissa kasvatettuna, vielä\nei ollut oppirahaansa maksanut ja nyt sai sen suorittaa ankaralla\nkorolla. Ja tämä Agathon oli läheinen ystäväni. Myötätuntoni oli syvä\nja täydellinen. Kärsin hänen kanssaan.\n\nAjateltuani kauan aikaa hänen sieluntilaansa käänsin katseeni\nitseeni. Ajatus: sinä et ole parempi kuin hän, kohosi eteeni kuin\npieni pilvi, levisi vähitellen ja pimitti koko sieluni.\n\nEn nyt enää vain ajatellut: et ole parempi kuin hän; minä tunsin sen,\nja tunsin sen niin syvästi, etten tahtoisi uudestaan sellaista tuta.\nEikä ollut kysymys mistään lyhyestä vaiheesta. Enemmän kuin vuoden\npäivät minun täytyi elää sen tunnon alaisena, että minusta, jollei\nnäkymätön käsi olisi minua holhonnut, olisi voinut tulla olento\nsellainen kuin Girard, Cartouche, Damiens tai mikä tahansa tuommoinen\nhirviö. Taipumukset tunsin selvinä sydämessäni. Hyvä Jumala,\nmillainen huomio!\n\nJollen tähän saakka ollut itsessäni kokemuksen tietä voinut huomata\nlievintäkään synnin todellisuutta, niin oli sen mahdollisuus käynyt\naavistuksessani mitä hirvittävimmän selväksi ja kuitenkaan en\ntuntenut pahaa, minä vain sitä pelkäsin. Tunsin, että voisin olla\nsyyllinen, enkä voinut itseäni syyttää.\n\nYhtä syvästi kuin olinkin vakuutettu, ettei sellainen sieluntila,\njollaiseksi omani pakostakin tunsin, ollut sovelias korkeimman\nolennon yhteyteen, jota kuoleman jälkeen odotin, yhtä vähän\npelkäsin joutuvani tällaiseen eroon. Huolimatta kaikesta pahasta,\njota itsessäni huomasin, rakastin Häntä ja vihasin sitä, mitä\nsisässäni liikkui, vieläpä toivoin yhä vakavammin sitä vihaavani ja\nkaikesta sydämestäni halusin vapahdusta tästä taudista ja taudin\nmahdollisuudesta. Ja olin varma siitä, ettei suuri parantaja minulta\napuansa kieltäisi.\n\nAinoa kysymykseni oli: Mikä parantaa tämän vamman?\nHyveenharjoituksetko? Niitä en edes voinut ajatellakaan, sillä\nkymmenen vuotta olin jo harjoittanut vain hyvettä ja nyt kokemani\nhirmut olivat sillä aikaa olleet sielussani kätkössä. Eivätkö ne\nolisi voineet, kuten Davidilla hänen nähdessään Bathseban, purkautua\nesille ja eikö hänkin ollut Jumalan ystävä ja eikö minullakin ollut\nse sisäinen vakaumus, että Jumala on ystäväni?\n\nOlikohan siis kysymys ihmissuvun välttämättömästä heikkoudesta?\nTäytyykö meidän tyytyä siihen, että me kerran saamme tuta\nmielihalujemme ylivaltaa, ja eikö meillä parhaimmallakaan tahdolla\nole muuta neuvoa kuin inhota lankeemustamme ja jälleen samanlaisen\ntilaisuuden sattuessa langeta?\n\nSiveysopista en voinut saada mitään lohdutusta. Ei sen ankaruus,\njolla se tahtoo vallita mielihalujamme, eikä sen suopeus, jolla se\nmielihalumme tahtoisi muuttaa hyveiksi, voinut minua tyydyttää.\nNiillä peruskäsitteillä, jotka seurustellessani näkymättömän ystävän\nkanssa olin saanut, oli minulle jo paljoa ratkaisevampi arvo.\n\nKerran tutkiessani niitä psalmeja, jotka David tuon inhoittavan\ntapauksen jälkeen oli runoillut, minulle selveni, että hän käsitti\nitsessään asuvan pahan olevan siinä aineessa, josta hän oli luotu, ja\nettä hän tahtoi päästä vapaaksi synnistä sekä rukoili mitä palavimmin\nitselleen puhdasta sydäntä.\n\nMutta kuinka oli siihen päästävä. Tunnustuskirjojen vastauksen\ntiesin kyllä. Raamatulliseksi totuudeksi tunsin myös, että Jeesuksen\nKristuksen veri puhdistaa meidät kaikista synneistä. Mutta nytpä\nminä huomasin, etten koskaan ollut vielä ymmärtänyt tätä niin usein\ntoistettua lausetta. Kysymykset: Mitä se on? Kuinka se tapahtuu?\naskarruttivat minua yötä ja päivää. Vihdoin luulin valonpilkahduksena\nnäkeväni, että se, mitä etsin, oli haettava ihmiseksitulleesta\niäisestä sanasta, jonka kautta kaikki ja mekin olemme luodut.\nEtäisyydessä hämärtävänä asiana minulle valkeni, että kaiken alkaja\nkerran oli tullut asukkaaksi niihin alhoihin, joissa me ihmiset\nelämme, oli kulkenut läpi ihmisolon aste asteelta, sikiämisestä\nja syntymisestä aina hautaan saakka, että hän tämän merkillisen\nvaelluksen kautta oli jälleen kohonnut niihin valoisiin korkeuksiin,\njoissa meidänkin tulisi asua ollaksemme onnellisia.\n\nAh, miksikä meidän täytyy, voidaksemme puhua näistä asioista,\nturvautua kuviin, jotka ilmaisevat ulkonaisia seikkoja! Mitä on hänen\nedessään korkeus ja syvyys, pimeys ja valkeus? Meillä ihmisillä vain\non käsitteet: ylhäällä ja alhaalla, päivä ja yö. Ja juuri siksi me\nhänestä käytämme tällaisia vertauskuvia, koska me emme muutoin voisi\npäästä hänestä osallisiksi.\n\nMutta kuinka voimme päästä äärettömän kalliista hyvästä teosta\nosallisiksi? Uskolla, vastaa meille Raamattu. Mitä on sitten\nusko? Mitä auttaa minua, että pidän totena kertomusta jostakin\ntapahtumasta? Minun täytyy osata omaksua sen vaikutukset,\nsen seuraukset. Tämän omaksuvan uskon täytyy olla erikoinen,\nluonnolliselle ihmiselle outo mielentila.\n\nKaikkivaltias! Anna minulle usko! rukoilin sydämeni syvimmässä\nahdistuksessa. Painauduin pientä pöytää vastaan, jonka ääressä\nistuin, kätkien kyyneleiset kasvoni käsiini. Tällöin olin siinä\ntilassa, jossa on oltava, jos tahdomme, että Jumala kuulee\nrukouksemme, ja jossa ihminen harvoin on.\n\nKunpa vain voisin kuvata, mitä silloin tunsin! Tunsin, kuinka\nsieluni vedettiin sen ristin luo, jolla Jeesus heitti henkensä.\nVedettiin, on oikea sana, en tiedä toista parempaa; tämä tunne oli\naivan samanlaista vetämystä, kuin mikä johtaa sielumme poissa olevan\nrakkaan henkilön luo, lähentymistä, joka todennäköisesti on paljoa\nolennaisempi ja todellisempi kuin aavistammekaan. Näin sieluni\nlähestyi ihmiseksitullutta ja ristillä kuollutta, ja sillä hetkellä\ntiesin, mitä usko oli.\n\nTämä on uskoa! sanoin ja hypähdin melkein säikähtyneenä pystyyn.\nKoetin nyt päästä varmuuteen tunteistani ja näkemyksestäni, ja pian\nolin vakuutettu siitä, että henkeni oli saavuttanut kyvyn kohota\nkorkeuksiin, kyvyn, joka sille oli aivan uusi.\n\nTällaisten tunteiden kuvaamiseen eivät sanat enää riitä. Voin\nerottaa ne aivan selvästi kaikesta mielikuvittelusta; niissä ei\nollut mitään mielikuvittelua, ei mitään vertauskuvallista, ja ne\nantoivat kuitenkin saman varmuuden siitä, että ne kohdistuivat omaan\nesineeseensä, kuin minkä kuvitusvoima antaa loihtiessaan eteemme\npoissaolevan rakkaan olennon piirteet.\n\nEnsimmäisen riemastuksen ohimentyä huomasin tämän sieluntilan\nolevan minulle ennestään tutun. En vain ollut sitä kokenut näin\nvoimakkaasti. En ollut sitä koskaan osannut säilyttää enkä omanani\npitää. Luulen yleensä, että jokainen ihmissielu kerran ja toisenkin\non saanut sitä jonkin verran tuta. Epäilemättä juuri tämä tällainen\nkokemus itsekullekin opettaa, että on olemassa Jumala.\n\nTämä minua aiemmin vain silloin tällöin vallassaan pitänyt voima\noli minua tähän saakka suuresti tyydyttänyt, ja jollei erikoisen\nsallimuksen johdosta minua olisi kohdannut tämä vuoden päivät\nkestänyt ahdistus, jollei oma voimani ja kykyni olisi tällöin\nosoittautunut aivan kelvottomaksi, olisin kenties alati pysynyt\ntyytyväisenä tuossa tilassa.\n\nMutta nyt olin tuosta suuresta hetkestä lähtien saanut siivet. Voin\nkohottautua kaiken sen yläpuolelle, mikä minua ennen uhkasi, niinkuin\nlintu vaivatta lentää vuolaimmankin virran yli, jonka partaalle koira\nparka hädissään haukkuen pysähtyy.\n\nIloni oli sanoin kuvaamaton, ja vaikk'en siitä kenellekään mitään\nkertonut, huomasivat omaiseni kumminkin tavattoman iloisuuteni,\nvoimatta käsittää, mikä oli syynä hyvään mieleeni. Jospa toki\nolisin alati ollut vaiti ja koettanut säilyttää sielussani tuon\npuhtaan tunnelman! Kunpa en olisi olosuhteiden antanut johtaa\nitseäni astumaan esille salaisuuksineni! Olisin taaskin säästynyt\nikävyyksiltä.\n\nEdellisinä kymmenenä kristillisen vaellukseni vuotena, sieluni\nollessa vailla tätä välttämättömän tarpeellista voimaa, olin ollut\nsamassa asemassa kuin muutkin rehelliset ihmiset. Olin menetellyt\nsiten, että alituisesti täytin mielikuvitukseni kuvilla, jotka\nkohdistuivat Jumalaan, ja tämäkin on todella hyödyllistä, sillä\nturmiolliset kuvat ja niiden pahat seuraukset pysyvät siten loitolla.\nSitten sielumme useinkin tarttuu johonkin noista henkisistä\nkuvista ja kohoaa sen avulla jonkin verran kohti korkeuksia, kuten\nlinnunpoikanen lentää räpyttelee oksalta toiselle. Niin kauan kuin\nihmisellä ei ole mitään parempaa, ei tämä harjoitus toki ole kokonaan\ntuomittava.\n\nJumalaan suuntautuvia kuvia ja vaikutelmia antavat meille kirkolliset\nlaitokset, kellot, urut ja virret ja varsinkin opettajiemme\nsaarnat ja selitykset. Näitä minä aivan sanomattomasti halusin ja\netsin. Ei ollut sellaista säätä eikä ruumiillista heikkoutta, joka\nolisi estänyt minua käymästä kirkossa, ja jo pelkkä kellonsoitto\nsunnuntaina voi herättää minussa tuskastumista, milloin olin sairaana\nvuoteessa. Ylihovisaarnaajaamme, joka oli kunnon mies, kuuntelin\nsuurella mielihalulla; myöskin hänen virkatovereitansa pidin arvossa\nja osasin löytää jumalansanan kultaiset omenat savimaljoista\ntavallisten hedelmäin seasta. Julkisiin sananharjoituksiin liittyi\nkaikenlaisia yksityisiä hartausseuroja, ja niistä mielikuvitus ja\nhienostuneempi aistielämä vain sai virikettä. Olin tähän menoon siinä\nmäärin tottunut ja pidin tätä tällaista niin suuressa arvossa, etten\nnytkään osannut ajatella mitään sen korkeampaa. Sillä sielullani on\nvain tuntosarvet eikä ollenkaan silmiä. Se koskettaa vain eikä näe.\nOi, jospa se saisi silmät ja voisi katsella!\n\nNytkin kävin suurella mielihalulla saarnoissa. Mutta oi kuinka minun\nkävi! En löytänyt niistä enää sitä, mitä tähän saakka olin niistä\nsaanut. Saarnaajat tylsyttivät hampaansa kuoriin minun nauttiessani\nhedelmän sydäntä. Oli selvää, että pian väsyin heihin. Mutta olin\naivan liiaksi hellitelty pitäytyäkseni yksin häneen, jonka ainakin\ntiesin löytäväni. Kuvia minulla piti olla, ulkonaisia vaikutelmia\nminä kaipasin ja luulin tuntevani puhtaasti henkistä tarvetta.\n\nPhilon vanhemmat olivat olleet läheisessä yhteydessä herrnhutilaisen\nveljesseurakunnan kanssa. Hänen kirjastossaan oli vielä useita\nkreivi Zinzendorfin kirjoituksia. Hän oli muutamia kertoja puhunut\ntästä suunnasta erittäin valaisevasti ja tasapuolisesti ja pyytänyt\nminua selailemaan eräitä näistä kirjoituksista, jollei muuta varten,\nniin ainakin oppiakseni tuntemaan uuden sielutieteellisen ilmiön.\nMielestäni kreivi oli hyvinkin paha kerettiläinen; ja siksipä\nEbersdorfin virsikirjakin, jonka ystäväni oli samassa tarkoituksessa\nminulle tyrkyttänyt, saikin lojua pöydälläni.\n\nOllen tyystin vailla ulkonaisia mielenvirkistyskeinoja otin ikäänkuin\nsattumalta käteeni mainitun virsikirjan ja löysin hämmästyksekseni\nsiitä todella virsiä, jotka -- tosin kyllä oudoin muodoin --\nnäyttivät viittaavan siihen, mitä sydämessäni liikkui. Sanonnan\nomaperäisyys ja lapsellinen avomielisyys viehätti minua. Omaperäiset\ntunteet olivat siinä omaperäisellä tavalla ilmilausutut. Siinä\nei ollut mitään määrätyn opinsuunnan tavanomaisten sananparsien\nkaavamaisuutta ja arkipäiväisyyttä. Minulla oli se vakaumus, että\nvirsiseppiä elähdyttivät samat tunteet kuin minuakin ja olin erittäin\nonnellinen opetellessani ulkoa tuollaisen säkeen ja sitä muutamia\npäiviä alinomaa muistellessani.\n\nSiitä hetkestä lukien, jolloin totuus minulle oli lahjoitettu,\nkului tällä tavoin noin kolme kuukautta. Vihdoin rohkaisin mieleni\nilmaistakseni ystävälleni Philolle kaiken ja pyytääkseni häneltä\nniitä kirjoja, joihin nyt olin äärettömän utelias tutustumaan. Tein\nsen todellakin, joskin jokin sydämessäni minua siitä varoitti.\n\nKerroin Philolle juurtajaksain koko tarinani, ja kun hän siinä\noli päähenkilö ja kun kertomukseni hänellekin oli mitä ankarin\nparannussaarna, koski se häneen kovasti. Hän suli kyyneliin. Iloitsin\nja luulin saaneeni hänessäkin aikaan täydellisen mielenmuutoksen.\n\nHän hankki minulle kaikki kirjat, mitä vain pyysin, ja nyt\nminulla oli yllin kyllin ravintoa mielikuvitukselleni. Edistyin\nnopeasti zinzendorfilaisessa suunnassa niin hyvin ajatus- kuin\npuhetavassani. Ei uskottu, että minä myös pidin arvossa kreivin\nopin- ja uskonkäsitystä. Kernaasti teen hänelle oikeutta: hän ei ole\nmikään tyhjä kuvittelija; hän puhui suurista totuuksista rohkealla\nmielikuvituksen lennokkuudella, ja ne, jotka häntä ovat pilkanneet,\neivät ole pystyneet arvioimaan eivätkä näkemään hänen erikoisuuttaan.\n\nMinulle hän tuli sanomattoman rakkaaksi. Jos olisin ollut oma\nherrani, olisin varmasti luopunut isänmaasta ja ystävistä ja\nsiirtynyt hänen luokseen. Me olisimme epäilemättä ymmärtäneet\ntoisiamme, mutta tuskinpa olisimme kauan sopineet yhteen.\n\nKaikeksi onneksi elämäni kulki ahtaissa kotoisissa oloissa. Olin\nsilloin jo pitkällä retkellä, kun sain mennä talon puutarhaan. Vanhan\nja heikon isäni tila antoi minulle kyllin työtä, ja virkistyshetkeni\nvietin ylevissä haaveiluissa. Philo oli ainoa, jota tapasin. Isäni\nrakasti häntä suuresti. Viimeinen selitykseni oli kuitenkin jonkin\nverran kylmentävästi vaikuttanut meidän avomieliseen suhteeseemme.\nLiikutus ei ollut hänessä tunkeutunut syvälle, ja turhaan pari kertaa\nyritettyään puhua minun äänilajissani hän vältti tätä puheenainetta,\nsemminkin kun hänen oli helppo laajojen tietojensa avulla löytää aina\nuusia keskustelun aiheita.\n\nOlin siis herrnhutilaissisar omalla vastuullani ja minun oli\npidettävä tämä uusi mielen ja harrastuksieni suunta salassa\nvarsinkin ylihovisaarnaajalta, jota minun rippi-isänäni oli\nerikoisesti pidettävä arvossa ja jonka suuria ansioita ei silloinkaan\nminun silmissäni vähentänyt hänen jyrkkä vastenmielisyytensä\nherrnhutilaisseurakuntaa kohtaan. Valitettavasti tämä arvon mies oli\nsaava paljon murhetta minusta ja monista muista!\n\nHän oli useita vuosia sitten tullut tuntemaan erään aatelisherran,\njota hän piti rehellisenä ja hurskaana miehenä, ja oli ollut hänen\nkanssaan alituisessa kirjeenvaihdossa pitäen häntä henkilönä, joka\nvakavasti etsi Jumalaa. Kuinka suuri olikaan hengellisen opastajan\nsuru, kun aatelismies sittemmin liittyi herrnhutilaisseurakuntaan\nja pitkän aikaa oleskeli veljien parissa. Mutta kuinka mieluista\ntaas, kun hänen ystävänsä erkani veljistä, päätti asettua asumaan\nhänen läheisyyteensä ja näytti jälleen kokonaan antautuvan hänen\njohdettavakseen.\n\nÄskensaapunut esitettiin ikäänkuin riemukulussa kaikille ylipaimenen\nrakkaimmille lampaille. Mutta meidän taloomme häntä ei tuotu,\nisäni kun ei yleensä ottanut ketään vastaan. Aatelismies saavutti\nsuurta suosiota. Hänellä oli hovissa opittu sivistynyt käytöstapa\nja seurakunnan piirissä saavutettu miellyttävyys ja lisäksi vielä\nuseita kauniita oivallisia ominaisuuksia. Hänestä tuli pian suuri\npyhimys kaikkien niiden silmissä, jotka oppivat häntä tuntemaan,\nmikä seikka tuotti suurta iloa hänen hengelliselle suosijalleen.\nValitettavasti tulokkaamme oli joutunut veljesseurakunnan kanssa\nerimielisyyteen vain ulkonaisista seikoista ja oli sydämestään yhä\ntäysi herrnhutilainen. Hän piti tosin kiinni asian todellisesta\nytimestä, mutta hänenkin mielestään se korukudos, mihin kreivi oli\nsen verhonnut, oli aivan kuin ollakin tuli. Hän oli kerta kaikkiaan\ntottunut noihin ajatus- ja puhetapoihin, ja kun hänen täytyi nyt\nhuolella salata itsensä vanhalta ystävältään, oli hänelle sitä\nvälttämättömämpi, niin pian kuin hän näki ympärillään kourallisen\nuskotuita, esittää virtensä, litaniansa ja kuvansa, ja hän saavutti,\nkuten voimme kuvitella, suurta suosiota.\n\nEn tietänyt koko asiasta mitään ja jatkoin omalla tavallani\naloittamaani tietä. Kauan pysyimme toisillemme tuntemattomina.\n\nKävin kerran joutohetkelläni katsomassa erästä sairasta ystävätärtä.\nTapasin siellä useita tuttuja ja huomasin pian häirinneeni heitä\nkeskellä keskustelua. Olin kuin en olisi mitään huomannut, mutta\nhavaitsin suurimmaksi ihmeekseni seinällä muutamia herrnhutilaisia\nkuvia siroissa kehyksissä. Oivalsin heti, mitä talossa oli tapahtunut\nsinä aikana, jona en ollut siellä käynyt, ja tervehdin tätä uutta\nilmiötä eräillä soveliailla säkeillä.\n\nYstävättärieni hämmästys oli suuri. Me avasimme sydämemme\ntoisillemme, ja yhteisymmärrys oli siinä tuokiossa täydellinen.\n\nKoetin siitä lähtien saada useammin tilaisuutta päästä ystäviäni\ntapaamaan. Valitettavasti tämä oli mahdollista vain joka kolmas tai\nneljäs viikko. Tutustuin aateliseen apostoliin ja vähitellen koko\nsalaiseen seurakuntaan. Kävin, milloin voin, heidän kokouksissaan, ja\nminun seuraa rakastavalle olennolleni oli äärettömän mieluista kuulla\ntoisilta ja kertoa toisille, mitä siihen saakka vain olin omassa\nitsessäni ja itsekseni kehitellyt.\n\nEn ollut niin ahdasmielinen, etten olisi huomannut, että vain harvat\noivalsivat herkkävivahteisten sanojen ja lausetapojen merkityksen\nja että he eivät niistä kostuneet enempää kuin ennen kirkollisesta\nkuvakielestä. Siitä huolimatta kuljin edelleen heidän mukanaan\nantamatta saattaa itseäni harhaan. Arvelin, ettei kutsumukseeni\nkuulunut tutkiminen ja sydänten koetteleminen. Olinhan toki monissa\nviattomissa harjoituksissani parempaan valmistautunut. Olin osaltani\nmukana, saatuani sananvuoron pyrin itse sisällykseen, joka näin\naroissa asioissa sanoilla pikemmin kätketään kuin ilmaistaan, ja\nannoin suvaitsevaisesti jokaisen pitää oman mielensä.\n\nNäitä salaisen yhdessäolon rauhallisia aikoja seurasivat pian\njulkisten riitojen ja ikävyyksien myrskyt, jotka herättivät\nhovissa ja kaupungissa suurta levottomuutta ja aiheuttivat suoraan\nsanoen paljon pahennusta. Oli tullut se ajankohta, jolloin\nylihovisaarnaajamme, tämä herrnhutilaisseurakunnan suuri vastustaja,\noli huomaava siunatuksi nöyryytyksekseen, että hänen parhaat ja\nmuutoin hartaimmat kuulijansa kaikki taipuivat veljesseurakunnan\npuolelle. Hän oli äärettömän loukkautunut, unohti ensi hetkessä\nkaiken itsehillinnän eikä voinut sitten enää, vaikkapa olisi\ntahtonutkin, perääntyä. Oli kiivaita väittelyitä, joissa onneksi\nei mainittu minun nimeäni, kun olin ollut tilapäisenä jäsenenä\nnoissa vihatuissa seuroissa, ja kun intoileva johtajamme ei\nvoinut porvarillisissa asioissaan olla vailla isäni ja ystäväni\napua. Säilytin puolueettomuuteni hiljaisella tyytyväisyydellä,\nsillä keskustelu sellaisista tunteista ja asioista, vaikkapa vain\nhyväntahtoistenkin ihmisten kera, oli minulle vastenmielistä, jos\nnämä eivät voineet käsittää syvintä tarkoitusta ja liikkuivat vain\npinnalla. Mutta väittely vastustajien kanssa asiasta, josta ystävien\nkesken tuskin päästiin yhteisymmärrykseen, näytti minusta suorastaan\nhyödyttömältä, vieläpä turmiolliselta. Sillä pian tulin huomaamaan,\nettä herttaiset, jalot ihmiset, jotka tässä asiassa eivät voineet\npitää sydäntään puhtaana mielenkarvaudesta ja vihasta, muuttuivat\nväärämielisiksi ja melkeinpä tuhosivat oman parhaimman itsensä\npuolustaakseen ulkonaista muotoa.\n\nNiin väärässä kuin tuo arvon mies tässä tapauksessa olikin ja\nniin paljon kuin minua koetetuinkin kiihdyttää häntä vastaan,\nen kuitenkaan koskaan voinut kieltää häneltä sydämellistä\nkunnioitustani. Tunsin hänet tarkoin. Osasin tasapuolisesti asettua\nsille kannalle, jolta hän asioita katseli. En ollut koskaan nähnyt\nihmistä vailla heikkouksia, ne ovat vain silmiinpistävämmät\nlahjakkailla ihmisillä. Me nyt vain kerta kaikkiaan toivomme ja\ntahdomme, ettei niiden, joilla on suuret erikoisedut, tarvitsisi\nsuorittaa mitään veroja ja maksuja. Kunnioitin häntä etevänä miehenä\nja toivoin hiljaisen puolueettomuuteni johtavan jollei rauhaan niin\nainakin aselepoon. En tiedä, mitä olisin saanut aikaan. Jumala\nteki asiassa nopeamman ratkaisun ja otti hänet luokseen. Hänen\npaariensa ääressä itkivät kaikki, jotka vielä vähää ennen olivat\ntaistelleet häntä vastaan sanoista. Hänen oikeamielisyyttään, hänen\njumalanpelkoaan ei kukaan koskaan ollut epäillyt.\n\nMinunkin täytyi näihin aikoihin jättää syrjään tämä leikki, joka\nmainittujen riitojen vuoksi oli minulle esiintynyt jonkin verran\ntoisenlaisessa valossa. Setä oli kaikessa hiljaisuudessa saanut\nsuunnitelmansa toteutetuksi sisareeni nähden. Hän esitteli hänelle\nerään säädyltään ja varallisuudeltaan kaikin puolin hyväksyttävän\nnuoren miehen sulhaseksi ja tarjosi suuret myötäjäiset, jollaisia\nhäneltä sopi odottaakin. Isä suostui ilomielellä, sisareni oli\nvapaa ja edeltäpäin valmistettu ja vaihtoi mielellään säätyään.\nHäät valmistettiin sedän linnaan, suku ja ystävät kutsuttiin, ja me\nsaavuimme kaikki mieli iloa täynnä.\n\nEnsi kertaa elämässäni herätti minussa uuteen taloon tulo ihmettelyä.\nOlin kyllä usein kuullut puhuttavan sedän hyvästä aistista, hänen\nitalialaisesta rakennusmestaristaan, hänen kokoelmistaan ja\nkirjastostaan. Mutta minä vertasin tätä kaikkea sellaiseen, mitä\nennen jo olin nähnyt, ja muodostin ajatuksissani siitä varsin\nkirjavan kuvan. Suureksi ihmeekseni sainkin taloon astuessani\nkokea toista: vastaani huokui vakava ja sopusointuinen tunnelma,\njoka sali salilta ja huone huoneelta kasvoi. Komeus ja koristeet\nolivat minua tähän saakka vain huvittaneet, mutta täällä tunsin\nmielenylennystä ja ajatukseni kääntyvän omaan itseeni. Myöskin\nkaikissa juhlallisuuksien ja kemujen valmisteluissa upeus ja arvokas\nkomeus herättivät hiljaista hyvää mieltä, ja minusta oli yhtä\nkäsittämätöntä, että yksi ihminen olisi voinut tämän kaiken keksiä\nja järjestää, kuin että monet voisivat yhtyä näin suurisuuntaisen\nyhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Ja kaikessa tässä ympäristössä\nisäntä ja hänen talonväkensä näyttivät niin kovin luonnollisilta. Ei\nollut huomattavissa vähintäkään jäykkyyttä eikä tyhjiä sovinnaisia\nmenoja.\n\nItse vihkimistilaisuus oli yllättävän mieltäylentävä. Meitä\nhämmästytti oivallinen lauluesitys, ja pappi osasi antaa tälle\ntoimitukselle vakavuutta ja juhlallisuutta. Seisoin Philon vieressä.\nSen sijaan että hän olisi toivottanut minulle onnea, sanoi hän syvään\nhuoaten: Nähdessäni sisarenne ojentavan kätensä minusta tuntui, kuin\nolisi minua valeltu kiehuvalla vedellä. Miksi niin? kysyin. Niin\ntuntuu minusta aina katsellessani vihkimistä, hän vastasi. Nauroin\nhänelle ja sittemmin on minulla useinkin ollut aihetta miettiä hänen\nsanojaan.\n\nSeura, jossa oli paljon nuorta väkeä, näytti ilossaan kaksin verroin\nloisteliaammalta tässä arvokkaassa ja vakavassa ympäristössä.\nKaikki kalusto, pöytähopea, lautaset ja maljat olivat sopusoinnussa\nkokonaisuuden kanssa, ja vaikka minusta rakennusmestari ja\nsokerileipuri yleensä näyttivät olevan lähtöisin samasta koulusta,\nniin olivat sokerileipuri ja pöydänkattaja tässä tilaisuudessa\nkäyneet arkkitehdin koulussa.\n\nKun oli oltava yhdessä useita päiviä, oli henkevä ja ymmärtäväinen\nisäntämme mitä parhaimmin pitänyt huolta seuran hauskuudesta. Minun\nei tarvinnut täällä jälleen tehdä sitä surullista kokemusta, joka\nminulla oli usein ollut elämässäni, että nimittäin suuri sekalainen\nseurue on surkuteltava, kun sen oman onnensa nojaan jätettynä on\npakko turvautua mitä arkipäiväisimpiin ja mitättömimpiin huvituksiin,\njolloin pikemmin hyvät kuin huonot ainekset saavat kokea seuran ja\nhuvin puutetta.\n\nAivan toisin oli setä järjestänyt. Hän oli hankkinut kaksi airutta.\nToisella olivat huolenaan nuoren väen huvit. Tanssi, retket ja pienet\nleikit olivat hänen keksintöään ja hänen johtonsa alaiset, ja kun\nnuoret kernaasti ovat ulkosalla eivätkä pelkää sään vaikutuksia, oli\npuisto ja iso puutarha luovutettu heille. Tätä tarkoitusta varten oli\nsen yhteyteen vielä rakennettu eräitä käytäviä ja huvimajoja, tosin\nkyllä vain laudoista ja palttinasta, mutta muodoltaan niin jaloja,\nettä niitä katsellessaan tuli ajatelleeksi vain kiveä ja marmoria.\n\nKuinka harvinainen onkaan sellainen juhla, jossa se, joka kutsuu\nkoolle vieraat, myös tuntee olevansa velvollinen kaikin keinoin\npitämään huolta näiden tarpeista ja mukavuudesta.\n\nMetsästys- ja peliseurueita, lyhyitä retkeilyjä, tilaisuutta\ntuttavalliseen häiritsemättömään keskusteluun oli varattu vanhemmille\nhenkilöille, ja se, joka aikaisimmin meni levolle, oli majoitettu\nkauimmaksi kaikesta melusta.\n\nTällaisen järjestelyn turvin näytti se paikka, jossa me olimme,\npienoismaailmalta, ja kuitenkaan, kun sitä katseli lähempää, ei linna\nollut suuri. Sitä perinpohjin tuntematta ja ilman isännän erikoisia\nluonteenominaisuuksia tuskin olisi voitu siihen majoittaa niin monta\nihmistä ja hoivata kutakin oman erikoisluonteensa mukaan.\n\nYhtä kernaasti kuin katselemme kaunismuotoista ihmistä, yhtä\nmieluinen on meille asunnon sisustus, josta meitä vastaan huokuu\nymmärtävän, älykkään olennon läsnäolo. On jo suuri ilo astua siistiin\nja puhtaaseen taloon, vaikkakin se olisi rakennettu ja koristeltu\nilman aistia, sillä se todistaa meille, että siinä asuu ainakin\nyhdessä suhteessa sivistyneitä ihmisiä. Niinpä onkin kaksin verroin\nmieluista, kun ihmisasunnosta meitä vastaan huokuu korkeamman,\nolkoonpa vaikka vain aineellisen kulttuurin henki.\n\nSetäni linnassa sain tätä monella tavoin kokea. Olin paljon kuullut\nja lukenut taiteesta. Philo itse oli suuri taidemaalausten ihailija,\nja hänellä oli itsellään kaunis kokoelma. Olin myös itse piirtänyt\npaljon. Mutta osaksi olin kokonaan kiinni omissa aatoksissani ja\ntavoittelin vain tuota ainoata tarpeellista päästäkseni siitä\nselvyyteen, osaksi tuntuivat kaikki ne esineet, joita olin nähnyt,\nsamoin kuin muutkin maalliset asiat, häiritsevän uskonnollista\nmieltäni. Nyt ensi kerran ulkonaiset seikat käänsivät ajatukseni\nomaan itseeni, ja minä opin nyt vasta suurimmaksi hämmästyksekseni\ntuntemaan, mikä ero on satakielen kauniin ja luonnollisen laulun ja\ntuntehikkaiden ihmisäänien virittämän neliäänisen hallelujan välillä.\n\nEn salannut iloani tästä uudesta havainnostani sedältäni, jolla\noli tapana erikseen keskustella kanssani, sen jälkeen kuin kaikki\nmuut tehtävät oli suoritettu. Hän puhui erittäin vaatimattomasti\nomaisuudestaan ja aikaansaannoksistaan, mutta suurella varmuudella\nsiitä tarkoituksesta, mitä silmällä pitäen kaikki oli koottu ja\nesille asetettu, ja minä huomasin kyllä, että hän puhui hellävaroen\npuolestani, vanhan tapansa mukaan asettaen varjoon kaiken sen\nhyvän, jonka hän luuli olevan vallassaan, sen rinnalla, mikä minun\nvakaumukseni mukaan oli oikein ja kalleinta.\n\nJos me voimme, hän kerran sanoi, pitää mahdollisena, että itse\nmaailman luoja on pukeutunut luomiensa olentojen hahmoon ja elänyt\ntäällä jonkun aikaa näiden elinehtojen alaisena, niin täytyyhän tämän\nluomuksen meidän silmissämme jo näyttää äärettömän täydelliseltä, kun\nluoja niin läheisesti on voinut siihen yhtyä. Ihmisen käsitteessä\nei siis voine olla mitään, joka on ristiriidassa jumaluuden\nkäsitteen kanssa. Ja joskin me usein tunnemme tavallaan olevamme\ntoisenlaiset kuin hän ja hänestä kaukana, onhan toki meillä sitä\nsuurempi velvollisuus olla noudattamatta pahanhengen asianajajan\nmenettelyä katselemalla vain omaa raihnaisuuttamme ja heikkouttamme;\nmeidän päinvastoin on kiinnittäminen huomiomme kaikkeen siihen\ntäydellisyyteen, jonka avulla voimme osoittaa jumalankaltaisuuttamme.\n\nVastasin tähän hymyillen: Älkäähän toki saattako minua aivan noloksi,\nrakas setä, hyväntahtoisuudessanne puhuessanne minun kieltäni! Se,\nmitä teillä on minulle sanottavana, on minulle niin tärkeää, että\ntoivoisin saavani sen kuulla teidän omalla kielellänne, ja sen, mitä\nen voi siitä kokonaan itselleni omaksua, koetan parhaani mukaan omaan\nkieleeni kääntää.\n\nVoin kyllä jatkaa omassakin äänilajissani, hän sanoi, sävyä silti\nmuuttamatta. Ihmisen suurimpana ansiona kai pysynee, että hän niin\npaljon kuin suinkin vallitsee olosuhteita ja antaa niiden niin vähän\nkuin suinkin vallita itseään. Koko maailma on edessämme kuin suuri\nkivilouhos rakennusmestarin edessä, joka vain silloin ansaitsee tämän\nnimen, kun hän näistä tilapäisistä luonnonaineksista luo omasta\nhengestään lähteneen perikuvan, noudattaen tässä työssään mitä\nsuurinta huolta, tarkoituksenmukaisuutta ja kiinteyttä. Kaikki, mitä\nulkopuolellamme on, on ainoastaan alkuainesta, voinpa sanoa, myöskin\nkaikki, mitä meissä on. Mutta syvällä meissä on se luova voima,\njoka pystyy luomaan sen, mikä on oleva, eikä salli meidän levätä,\nennenkuin olemme sen ulkopuolella itseämme tai itsessämme tavalla tai\ntoisella saaneet muovailluksi. Te, rakas veljentytär, olette kenties\nvalinnut parhaimman osan. Te olette siveellisen luonteenne, syvän,\nherttaisen luonteenne koettaneet saada sopusointuun oman itsenne ja\nkorkeimman olennon kanssa. Me toiset emme ehkä ole mekään moitetta\nansainneet koettaessamme oppia tuntemaan aisti-ihmistä kaikessa\nlaajuudessaan ja saada hänen toimintaansa yhtenäisyyttä.\n\nNäissä keskusteluissamme me kävimme vähitellen yhä\ntuttavallisemmiksi, ja minä pyysin, että hän puhuisi kanssani\nvapaasti kuten itsekseen. Älkää luulko, sanoi setä minulle,\nettä imartelen teitä kiittäessäni teidän katsomustanne ja\nmenettelyänne. Kunnioitan ihmistä, joka selvästi tietää, mitä hän\ntahtoo, joka yhtämittaa kulkee eteenpäin, tuntee tarkoitusperäänsä\nvarten tarpeelliset keinot, ja osaa niitä käyttää. Onko hänen\ntarkoitusperänsä suuri vai pieni, ansaitseeko se kiitosta vai\nmoitetta, nämä asiat ovat seikkoja, jotka vasta toisessa sijassa\notan huomioon. Uskokaa minua, rakkaani, suurin osa onnettomuudesta\nja siitä, mitä maailmassa sanotaan pahaksi, on vain siksi olemassa,\nettä ihmiset ovat liian välinpitämättömiä oppiakseen oikein tuntemaan\ntarkoitusperänsä ja, jos he sen tuntevat, vakavasti ponnistellakseen\nsen saavuttamiseksi. He ovat mielestäni kuin sellaiset ihmiset,\njotka ovat selvillä siitä, että on rakennettava torni, mutta jotka\nkuitenkaan eivät perustukseen käytä enemmän kiviä ja työtä kuin\njos olisi kysymyksessä pohjan laskeminen pienelle mökille. Jos te,\nystäväni, jonka ylimpänä pyyteenä on ollut päästä sopusointuun\nsisäisen siveellisen luontonne kanssa, olisitte suurten ja rohkeiden\nuhrauksienne sijaan eläneet päivästä toiseen perheenne, sulhasenne,\nehkäpä puolison kera, -- te olisitte saanut iäti olla ristiriidassa\noman itsenne kanssa ettekä koskaan nauttia ainoatakaan tyytyväisyyden\nhetkeä.\n\nTe käytätte -- puutuin puheeseen -- sanaa uhraus. Olen monesti\najatellut, kuinka me korkeamman tarkoituksen vuoksi, ikäänkuin\njumalalle, tarjoamme uhriksi sellaista, mikä on vähäpätöisempää, niin\nkallis kuin se onkin sydämellemme, kuten esim. rakkaan isän terveyden\nhyväksi kernaasti ja mielellään veisimme uhrialttarille rakkaan\nlampaan.\n\nOlkoonpa kumpi tahansa, setä jatkoi, järki tai tunne, joka saa\nmeidät luopumaan toisesta asiasta toisen vuoksi, valitsemaan toisen\nennen toista, kunnioitettavinta ihmisessä on kuitenkin mielestäni\npäättäväisyys ja johdonmukaisuus. Jos tahdot tavaran, niin luovuta\nraha. Ja sen on yhtä huonosti laita, joka alituiseen himoitsee\ntavaraa raatsimatta luovuttaa rahaa, kuin sen, joka kauppojaan katuu\nsaatuaan tavaran haltuunsa. Mutta olkoon kaukana minusta, että\nmoittisin ihmisiä siitä, sillä syy ei oikeastaan ole heissä, vaan\nniissä pulmallisissa oloissa, joissa he ovat ja joissa he eivät pysty\nitseään hoitamaan. Niinpä esim. ylimalkaan tapaamme vähemmän huonoja\nisäntiä maalla kuin kaupungissa ja samoin pikkukaupungeissa vähemmän\nkuin suurissa. Ja miksi? Ihminen on syntynyt rajoitettuihin oloihin.\nYksinkertaiset, läheiset ja määrätyt tarkoitusperät hän oivaltaa ja\nhän tottuu käyttämään lähinnä tarjona olevia keinoja. Mutta niin\npian kuin hän joutuu laajoihin oloihin, hänellä on suo siellä vetelä\ntäällä, ja silloin on aivan samantekevää, saako asiain moninaisuus\nhänet ymmälle vai niiden suuri tärkeys ja arvo päästä pyörälle.\nAina hän epäonnistuu, jos hänet saatetaan tavoittelemaan jotakin\nsellaista, missä hän ei voi säännöllisellä itsetoiminnalla olla\nosallisena.\n\nTotisesti -- hän jatkoi -- ei maailmassa ilman vakavuutta mikään\nole mahdollista, ja niiden keskuudessa, joita sanomme sivistyneiksi\nihmisiksi, on oikeastaan tavattavissa vain vähän vakavuutta. He\nryhtyvät, tekisi mieleni sanoi, töihin, toimiin, taiteisiin, vieläpä\nhuvituksiin vain ikäänkuin itsepuolustuksekseen. Eletään ja ollaan\naivan kuin sanomalehtipinkkaa lukiessa, s.o. jotta vain siitä\npäästäisiin. Minulle muistuu tässä mieleen se nuori englantilainen,\njoka Roomassa oleskellessaan eräänä iltana muutamassa seurassa\nerittäin tyytyväisenä kertoi, että hän sinä päivänä oli ehtinyt\nkokonaista kuusi kirkkoa ja kaksi taidegalleriaa. Tahdotaan tietää\nja oppia tuntemaan moninaisia asioita ja juuri sellaista, mikä\nitsekutakin vähimmin koskee, eikä huomata, ettei nälkä siitä tyydy,\nettä haukotaan ilmaa. Kun tutustun johonkin ihmiseen, kysyn heti:\nMitä hän toimittaa? Miten? Missä järjestyksessä? Vastaus näihin\nkysymyksiin ratkaisee eliniäksi mielenkiintoni tuohon ihmiseen.\n\nTe olette, rakas setä, vastasin tähän, ehkä liian ankara ja kiellätte\nsiten monelta hyvältä ihmiseltä, jolle voisitte olla hyödyksi,\nauttavan kätenne.\n\nEiköhän se ole luvallista sille, hän vastasi, joka niin kauan\non tehnyt työtä heidän puolestaan ja hyväkseen? Nuorella iällä\nsaa useinkin paljon harmia ihmisistä, jotka luulevat kutsuvansa\nmeidät hauskaan huvitukseen, kun he lupaavat saattavansa meidät\nDanaidien tai Sisyphoksen seuraan. Jumalan kiitos! Olen heistä\nvapautunut, ja kun joku sellainen onnettomuudekseni sattuu tulemaan\npiiriini, koetan saada hänet mitä kohteliaimmin saatetuksi siitä\npois. Sillä juuri tällaisilta ihmisiltä saa kuulla katkerimmat\nvalitukset maailmanmenon sekasorrosta, tieteiden pintapuolisuudesta,\ntaiteilijain kevytmielisyydestä, runoilijoiden tyhjyydestä ja muusta\nsellaisesta. He kaikkein vähimmin ajattelevat, että juuri he itse\nsamoin kuin se suuri lauma, joka on heidän kaltaisensa, jättäisivät\nlukematta sen kirjan, joka olisi kirjoitettu heidän vaatimuksiaan\nnoudattaen, että aito runous on heille vieras ja että hyvä taideteos\nvain ennakkoluulon vuoksi saavuttaisi heidän suosionsa. Mutta\nlopettakaamme! Ei ole tämä sopiva hetki moitteihin ja valituksiin.\n\nHän kiinnitti minun huomioni niihin maalauksiin, jotka oli ripustettu\nseinille. Katseeni pysähtyi niihin, jotka olivat viehättäviä tai\naiheeltaan merkillisiä. Hän antoi hetkisen minun näin menetellä,\nsitten hän sanoi: Suokaa nyt myös jonkin verran huomiota sille\nnerolle, joka nämä taideteokset on luonut. Hyvät ihmiset näkevät\nkernaasti Jumalan sormen luonnossa, miksi emme soisi hieman huomiota\nmyöskin hänen jäljittelijänsä kätten töille? Hän ohjasi sitten\nkatseeni vähäpätöisiin kuviin ja koetti saada minut käsittämään,\nettä oikeastaan taiteen historia yksin voi antaa meille käsityksen\ntaideteoksen arvosta ja merkityksestä, että ensin on tunnettava\nne koneellisen työn ja tekotaidon vaivalloiset kehitysasteet,\njoiden kautta ihmisen kätevyys ja taito on vähitellen kohonnut,\njotta käsittäisimme, kuinka on mahdollista, että nero vapaana ja\nhuolettomana liikkuu huipulla, jonka pelkkä näkeminen meitä huimaa.\n\nHän on tätä silmälläpitäen hankkinut kauniin sarjan taideteoksia.\nHänen sitä selittäessään en voinut olla näkemättä edessäni\nsiveellistä asianpuolta ikäänkuin vertauksessa. Lausuttuani ilmi\najatukseni hän sanoi: Olette aivan oikeassa, ja me näemme tästä,\nettei ole oikein yksinomaan ajaa takaa siveellistä näkökohtaa.\nPäinvastoin saa huomata, että sillä, jonka sielu pyrkii siveelliseen\nkulttuuriin, on täysi syy samalla kehittää hienompaa aisti-ihmistään,\njottei hän joutuisi vaaraan luisua alas siveellisestä korkeudestaan\nantautuessaan hillittömän mielikuvituksen houkutusten valtoihin,\nja se vaara on tarjona, että hän halventaa jalomman luontonsa\nmieltymällä turhanpäiväisiin hullutteluihin tai vieläkin pahempaan.\n\nEn epäillyt, että hän olisi minua tällä tarkoittanut, mutta tunsin\nhänen sanojensa sattuneen itseeni, kun ajattelin, että niiden\nvirsien joukossa, jotka minulle olivat tuottaneet mielenylennystä,\noli ehkä ollut montakin äitelää ja että ne kuvat, jotka liittyivät\nhengellisiin mielikuviini, tuskin olisivat saaneet armoa setäni\nsilmissä.\n\nPhilo oli tuon tuostakin oleskellut kirjastossa ja vei nyt minutkin\nsinne mukanaan. Ihailimme kirjojen valintaa ja suurta määrää.\nNiitä koottaessa oli pidetty silmällä monipuolista valintaa. Sillä\nkirjastossa oli melkein vain sellaisia kirjoja, jotka edistävät\nselvää tietoa tai ohjaavat oikeaan elämänkäsitykseen, jotka joko\nantavat meille oikeat välikappaleet ja ainekset tai vakaumuksen\nhenkemme yhteydestä.\n\nOlin elämässäni lukenut äärettömän paljon ja eräiltä aloilta tunsin\nmelkein kaikki kirjat. Sitä mieluisampaa oli minulle täällä luoda\nyleiskatsauksia ja huomata aukkoja siinä, missä muutoin olin näkynyt\nvain epäselvyyttä ahtaissa rajoissa tai ääretöntä ulottuvaisuutta.\n\nSamalla tutustuimme erääseen erittäin mielenkiintoiseen hiljaiseen\nmieheen. Hän oli lääkäri ja luonnontutkija ja näytti enemmän\nkuuluvan talon kotijumaliin kuin asukkaisiin. Hän näytti meille\nluonnonesinekokoelman, joka, samaten kuin kirjastokin, suljetuissa\nlasikaapeissa samalla sekä koristi huoneen seiniä että teki sen\narvokkaaksi herättämättä silti ahdistavaa tunnelmaa. Ilolla\nmuistelin siellä nuoruuteni päiviä ja näyttelin isälleni useita\nesineitä, joita hän aikoinaan oli tuonut silloin vielä tuskin\nmaailmaan perehtyneen lapsensa sairasvuoteen ääreen. Lääkäri ei\ntällöin eikä seuraavissakaan keskusteluissamme salannut, että hän\nuskonnollisissa käsityksissä oli lähellä minun kantaani. Hän ylisti\nylenmäärin setääni hänen suvaitsevaisuudestansa ja siitä, että hän\nantoi arvoa kaikelle, mikä ilmaisi ja edisti ihmisluonnon arvoa ja\nyhteyttä. Mutta hän vaati myös kaikilta muilta ihmisiltä samaa eikä\ntuominnut ja vieronut mitään sen ankarammin kuin omahyväistä yli- ja\nahdasmielisyyttä.\n\nSisareni vihkiäisten jälkeen ilo loisti setäni silmistä, ja hän\npuheli useita kertoja kanssani siitä, mitä hän aikoi tehdä heidän ja\nheidän lastensa hyväksi. Hänellä oli kauniita maatiloja, jotka olivat\nhänen omassa hoidossaan ja jotka hän toivoi voivansa luovuttaa mitä\nparhaimmassa kunnossa veljensä pojille. Siihen pieneen tilaan nähden,\njolla me parhaillaan oleskelimme, hänellä näkyi olevan erikoiset\naikeet. Aion antaa sen, hän sanoi, vain sellaiselle henkilölle, joka\npystyy ymmärtämään, arvossa pitämään ja nauttimaan sen aarteita ja\njoka käsittää, kuinka suuri rikkaan ja ylhäisen henkilön velvollisuus\neritoten Saksassa on asettaa nähtäväksi jotakin mallikelpoista.\n\nSuurin osa vieraista oli toinen toisensa jälkeen jo lähtenyt. Me\nvalmistauduimme sanomaan jäähyväiset ja luulimme jo nähneemme\njuhlan viimeisen näytöksen, kun hän uudelleen hämmästytti meitä\ntoimittamalla yhä vielä arvokasta huvia. Emme olleet voineet\nsalata häneltä ihastustamme, jota olimme tunteneet, kun sisareni\nvihkimistilaisuudessa olimme kuulleet kuorolaulua ilman mitään\nsäestystä. Annoimme hänen kyllä ymmärtää, että hänen tulisi vielä\nkerran antaa meidän saada kokea sama nautinto, mutta hän ei näyttänyt\nsitä huomaavan. Kuinka hämmästyimmekään, kun hän eräänä iltana sanoi\nmeille: Tanssimusiikki on poissa, nuoret, elämäniloiset ystävämme\novat meidät jättäneet; avioparikin näyttää jo vakavammalta kuin\nmuutamia päiviä sitten, ja ero tällaisella hetkellä, kun emme kenties\nkoskaan saa nähdä toisiamme, herättää meissä juhlallisen mielialan,\njota en voi sen paremmin elähdyttää kuin laululla, jonka uudestaan\nesittämistä te jo aiemmin näytitte toivoneen.\n\nHän antoi sillä välin vahvistetun ja kaikessa hiljaisuudessa yhä\nenemmän harjoitetun kuoron esittää meille neli- ja kahdeksanäänisiä\nlauluja, jotka, uskaltanen sen sanoa, todella antoivat meille\nautuuden esimaun. Olin tähän saakka tutustunut vain uskonnolliseen\nvirsilauluun, jossa hurskaat sielut useinkin käheällä äänellä,\nkuten metsänlinnut, luulevat ylistävänsä Jumalaa, koska he itse\nluovat itselleen tunteellisen mielialan, tai tyhjänpäiväistä\nkonserttimusiikkia, jota kuulemaan joutuu, parhaimmassa tapauksessa\nihaillakseen jotakin kykyä, mutta harvoin edes ohimenevää\nnautintoa saadakseen. Nyt sain kuulla laulua, joka oli lähtöisin\nsyvimmässä mielessä kunnollisimmista esittäjistä ja joka\nvarmojen ja harjaantuneiden äänien välityksellä sopusointuisena\nyhteisesityksenä vetosi ihmisen syvimpiin ja parhaimpiin tunteisiin,\nherättäen hänessä sillä hetkellä todellakin elävän tunnon hänen\njumalankaltaisuudestaan. Kaikki esitykset olivat latinais-katolisia\nlauluja, jotka hohtivat kuten jalokivet sivistyneen maallisen\nseurapiirin kultaisesta kehästä ja niinsanottua uskonnollista\nrakentumista vaatimatta herättivät minussa henkisen ylennyksen ja\nonnen tunteen.\n\nLähtiessämme saimme kaikki jaloja lahjoja. Minulle hän ojensi\nritarikuntani ristin taidokkaammin ja kauniimmin tehtynä ja\nkoristettuna kuin sen yleensä sai nähdä. Se oli ripustettu suureen\njalokiveen, jolla ne samalla kiinnitettiin nauhaan ja jonka hän sanoi\nolevan luonnonesinekokoelmansa jaloimman kiven.\n\nSisareni lähti nyt puolisonsa kanssa hänen maatiloilleen, me toiset\npalasimme kaikki koteihimme, ja meistä tuntui, että olimme, mitä\nulkonaisiin olosuhteisiin tulee, palanneet varsin arkipäiväiseen\nelämään. Olimme siirtyneet kuin tarulinnasta maan kamaralle, ja\nmeidän oli jälleen elettävä ja oltava omalla tavallamme.\n\nTuossa uudessa piirissä tekemäni harvinaiset kokemukset jättivät\njälkeensä kauniin muiston. Se ei kuitenkaan pysynyt täysin elävänä,\nvaikka setä koettikin sitä pitää vireillä ja verestää lähettämällä\nminulle tuon tuostakin parhaita ja miellyttävimpiä taideteoksiaan,\njotka jälleen, niistä kyllin nautittuani, vaihdoin toisiin.\n\nOlin liian tottunut pysymään omissa ajatuksissani, pyrkimään\nselvyyteen oman sydämeni ja mieleni asioissa ja keskustelemaan\nniistä toisten samoin ajattelevien kanssa, jotta olisin voinut\ntarkkaavaisesti katsella taideteosta palaamatta pian jälleen omaan\nitseeni. Olin tottunut katselemaan taulua ja vaskipiirrosta vain\nsamaten kuin kirjan kirjaimia. Kaunis painoasu miellyttää kyllä\nsilmää, mutta kukapa ottaa kirjan käteensä painoasun vuoksi?\nNiinpä siis kuvallisen esityksen tuli sanoa minulle jotakin, sen\ntuli minua opettaa, liikuttaa, tehdä paremmaksi. Puhuipa setä\nkirjeissään, joissa hän taideteoksiaan selitteli, mitä tahansa, pysyi\nkatsantokantani kumminkin ennallaan.\n\nEnemmän kuitenkin kuin oma luontoni minua vieroittivat sellaisista\najatuksista ulkonaiset tapahtumat, muutokset omassa perheessämme\n-- jopa hetkiseksi omasta itsestäni. Minun oli kestettävä ja\nsuoritettava enemmän kuin heikot voimani tuntuivat kestävän. Naimaton\nsisareni oli tähän saakka ollut oikea käteni. Hän oli terve, vahva ja\nsanomattoman hyväntahtoinen ja oli senvuoksi ottanut taloudenhoidon\nhuolekseen, kun taas minun osallani oli vanhan isämme vaaliminen.\nSisareni sai yskän, josta kehittyi rintatauti, ja kolmen viikon\nkuluttua hän makasi paareilla. Hänen kuolemansa iski minuun haavat,\njoiden arpia en nytkään vielä kernaasti katsele.\n\nMakasin sairaana vuoteessa, ennenkuin hänet vielä oli saatettu\nhautaan. Vanha vika rinnassani näytti verestyvän, yskin ankarasti ja\nolin niin käheä, etten saanut kuuluvaa sanaa sanotuksi.\n\nKauhun ja murheen valtaamana naimisissaoleva siskoni synnytti ennen\naikojaan. Vanha isäni pelkäsi kadottavansa samalla kertaa lapsensa\nja toivon saada suvulleen jatkajan. Hänen vilpittömät kyyneleensä\nlisäsivät tuskaani. Rukoilin Jumalaa, että hän palauttaisi minulle\nvaikkapa vain heikon terveyden, ja pyysin häntä antamaan minulle\nelonpäiviä edes siksi, kunnes hän kutsuisi pois isäni. Paranin\nja jaksoin olosuhteisiini nähden hyvin. Voin jälleen täyttää\nvelvollisuuteni, joskin vaivoin.\n\nSisareni oli jälleen raskaana. Minulle kerrottiin monenlaisia huolia,\njotka sellaisissa tapauksissa uskotaan omalle äidille. Hän ei ollut\naivan onnellinen miehensä kanssa. Tämä seikka oli salattava isältä.\nMinun täytyi olla välittäjänä, ja se oli minulle sitä helpompaa,\nkun lankoni luotti minuun ja molemmat olivat todella hyviä ihmisiä,\npaitsi että he, sen sijaan että olisivat tehneet myönnytyksiä\ntoinen toiselleen, kiistelivät keskenään ja palavasti halutessaan\nelää keskenään täydellisessä sovussa eivät koskaan voineet päästä\nyksimielisyyteen. Nyt opin täydellä todella käymään käsiksi myös\nmaallisiin asioihin ja itse teossa harjoittamaan sellaista, mistä\ntähän saakka vain olin laulanut.\n\nSisareni synnytti pojan. Isän huonovointisuus ei estänyt häntä\nmatkustamasta heidän luokseen. Nähdessään lapsen hän oli uskomattoman\nhilpeä ja iloinen ja ristiäisissä hän mielestäni oli vastoin\ntapaansa kuin haltioissaan. Tekisi mieleni sanoa, että hän oli\nkuin kaksikasvoinen jumaluusolento. Toisilla hän iloisena katseli\nniihin asumuksiin, minne hän pian toivoi pääsevänsä, toisilla uutta,\ntoivorikasta maallista elämää, joka hänen sukujuurestaan lähteneessä\npojassa oli versonut. Väsymättä hän paluumatkalla keskusteli kanssani\nlapsukaisesta, hänen ulkomuodostaan ja terveydestään toivoen,\nettä uuden maailmankansalaisen taipumukset saisivat suotuisasti\nkehittyä. Hän jatkoi tämän aiheen käsittelyä kotia saavuttuammekin,\nja vasta muutaman päivän kuluttua huomattiin hänessä kuumetta, joka\nilmeni päivällisen jälkeen, ilman kylmänväreitä, hieman uuvuttavana\npolttona. Hän ei kuitenkaan paneutunut vuoteeseen, vaan lähti\nseuraavana aamuna ulos ja hoiti uskollisesti virkatehtävänsä, kunnes\nvihdoin jatkuvat ja vakavat taudinoireet saivat hänet siitä luopumaan.\n\nEn ole koskaan unohtava sitä hengenrauhaa, sitä selvyyttä ja\ntarkkanäköisyyttä, millä hän mitä suurinta täsmällisyyttä noudattaen\njärjesti taloudelliset asiat ja hautajaisten pidon kuin toisen\nihmisen asian.\n\nHänelle oudolla ja suorastaan iloksi yltyvällä hilpeydellä hän sanoi\nminulle: Minne on joutunut kuolemanpelkoni, jota tähän saakka olen\ntuntenut? Pelkäisinkö kuolla? Minulla on armollinen Jumala, hauta ei\nherätä minussa kammoa, minulla on iankaikkinen elämä.\n\nHänen elämänsä sammui pian. Yksinäisyydessäni on minulle mieluisinta\najanvietettä palauttaa mieleeni hänen kuolemansa muisto, eikä kukaan\nole saapa minua luopumaan siitä uskosta, että hänen kuolemassaan\nilmeni korkeamman voiman näkyvää vaikutusta.\n\nRakkaan isäni kuolema muutti tähänastisen elämäntapani. Mitä\nankarimman kuuliaisuuden ja rajoituksen alaisuudesta minulle avautui\nmitä suurin vapaus, ja minä nautin siitä kuin ruoasta, jota ilman\non kauan saanut olla. Ennen olin harvoin ollut poissa kotoa kahta\ntuntia kauemmin, nyt vietin tuskin päivääkään huoneessani. Ystäväni,\njoiden luona olin voinut käydä vain hätäisillä vierailuilla,\nhalusivat minun pysyvästi seurustelevan heidän kanssaan, ja samoin\nminäkin halusin heidän seuraansa. Tuontuostakin minut kutsuttiin\npäivällisille, ajelulle ja pienille huviretkille, enkä koskaan ollut\nmenemättä. Mutta kun ympyrä oli kierretty, huomasin, ettei vapauden\nverraton onni ole siinä, että tekee kaiken, mitä saa tehdä ja mihin\nolosuhteet meidät johtavat, vaan siinä, että esteittä ja vastuksetta\nvoi suoralla tiellä tehdä, mitä pitää oikeana ja sopivana, ja minä\nolin kyllin vanha päästäkseni tässä kohden ilman oppirahoja oikeaan\nvakaumukseen.\n\nNiin pian kuin mahdollista ryhdyin jatkamaan seurustelua\nherrnhutilaisen seurakunnan jäsenten kera ja riensin perehtymään\nerääseen heidän lähimpänä olevista laitoksistaan. Mutta en sieltäkään\nlöytänyt mitä olin kuvitellut. Olin kyllin rehellinen antaakseni\nkäsitykseni tulla ilmi, ja minua koetettiin taivuttaa: tämä laitos\nei muka ollut mitään oikein järjestetyn seurakunnan rinnalla. Voin\ntyytyä tähän selitykseen, mutta vakaumukseni mukaan olisi oikean\nhengen pitänyt päästä näkyviin yhtä hyvin pienessä kuin suuressa\nlaitoksessa.\n\nEräs heidän piispoistaan, joka oli läsnä, eräs kreivin omista\noppilaista, keskusteli paljon kanssani. Hän puhui täydellisesti\nenglannin kieltä, ja kun minä sitä hieman ymmärsin, arveli hän,\nettä tämä seikka oli viittaus siitä, että me kuuluimme yhteen. En\nollut ollenkaan samaa mieltä, hänen seuransa ei minua rahtuakaan\nvoinut miellyttää. Hän oli veitsiseppä, syntyään määriläinen, hänen\najatustapansa ei voinut vapautua ammatinharjoittajan mielikuvista.\nParemmin tulin toimeen herra L----:n kanssa, joka oli ollut majurina\nRanskan palveluksessa, mutta sellaiseen alistuvaisuuteen, jota hän\nesimiesten edessä osoitti, en voinut koskaan suostua. Minusta tuntui\nsuorastaan kuin korvapuustilta nähdessäni majurin rouvan ja eräiden\nenemmän tai vähemmän arvossapidettyjen rouvien suutelevan piispan\nkättä. Siellä ollessani sovittiin kuitenkin, että tekisin matkan\nAlankomaihin; siitä ei kuitenkaan koskaan tullut mitään ja se oli\nvarmasti minun onnekseni.\n\nSisarelleni oli syntynyt tytär ja nyt oli meidän naisten vuoro olla\ntyytyväisiä ja ajatella, miten tyttönen aikanaan oli kasvatettava\nmeidän kaltaiseksemme. Lankoni sitävastoin oli erittäin tyytymätön,\nkun vuoden perästä taaskin seurasi tytär. Hän toivoi suurten tilojen\nomistajana saavansa poikia, jotka kerran avustaisivat häntä niiden\nhoidossa.\n\nHeikon terveyteni vuoksi elin hiljaista ja rauhallista elämää ja\npysyin siten jotakuinkin tasapainossa. En pelännyt kuolemaa, jopa\ntoivoinkin kuolevani, mutta tunsin sydämessäni, että Jumala antaisi\nminulle aikaa tutkia sieluani ja päästä häntä yhä lähemmäksi. Monien\nunettomien öiden kuluessa olen varsinkin kokenut sellaista, mitä en\nvoi selvin sanoin kuvata.\n\nTuntui kuin sieluni olisi ajatellut ilman ruumista. Se katseli\nruumista kuten sille outoa olentoa, samoin kuin esim. katsellaan\npukua. Se näki erinomaisen elävinä edessään menneet ajat ja\ntapahtumat ja sai tuntea, mitä oli seuraava. Kaikki nämä ajat ovat\nolleet ja menneet. Se mitä seuraa, on myös katoava. Ruumis on\nrepeytyvä kappaleiksi kuin puku, mutta minä, minun tunnettu minäni,\non ja pysyy.\n\nTähän suureen, ylevään ja lohdulliseen tunteeseen kokonaan vajoamasta\nesti minut eräs jalo ystävä, joka kävi minulle yhä läheisemmäksi.\nHän oli se lääkäri, jonka olin oppinut tuntemaan setäni luona ja\njoka oli erittäin tarkoin ottanut selkoa ruumiini ja sielunvoimieni\ntilasta. Hän osoitti minulle, kuinka pahoin tällaiset tunteet, jos\nniitä itsessämme haudomme irrallaan ulkonaisista elämänoloista, meitä\nikäänkuin kalvavat ja jäytävät elämämme perustaa. Toiminta -- hän\nsanoi -- on ihmisen ensimmäinen tarkoitusperä, ja kaikki väliajat,\njolloin hän on pakotettu lepoon, hänen tulisi käyttää saavuttaakseen\nulkonaisista seikoista selvän tiedon, mikä taas vastaisuudessa\nhelpottaa hänen toimintaansa.\n\nKun ystäväni tiesi, että minä olin tottunut ajattelemaan omaa\nruumistani ikäänkuin ulkokohtaista esinettä, ja kun hän oli selvillä\nsiitä, että tunsin ruumiillisen tilani, vammani ja lääkeopilliset\nparannuskeinot jokseenkin tarkoin ja olin kokemalla sekä omaa että\ntoisten pitkäaikaista sairautta saavuttanut puolittain lääkärin\nkokemuksen, ohjasi hän huomioni ihmisruumiin erikoisuuksista ja\nrohdoksista muihin niille läheisiin luomakunnan, ilmiöihin ja\nkuljetti minua kuin paratiisissa ja ainoastaan lopuksi -- jos\nsaan jatkaa vertaustani -- hän antoi minun kaukaa aavistaa illan\nviileydessä käyskentelevän Luojan läsnäoloa.\n\nKuinka mielelläni katselinkaan nyt Jumalaa luonnossa, kun hänellä oli\nniin varma sija sydämessäni, kuinka mielenkiintoisia olivatkaan hänen\nkättensä työt, ja kuinka kiitollinen olinkaan, että hän oli tahtonut\nelähdyttää minua suunsa henkäyksellä.\n\nMe toivoimme jälleen sisareni kanssa, että syntyisi poika,\njota lankoni suurella kaipuulla odotti ja jonka syntymää hän\nvalitettavasti ei saanut nähdä. Tuo komea mies kuoli pudottuaan\ntapaturmaisesti hevosen selästä, ja sisareni seurasi häntä\nsynnytettyään maailmaan kauniin pojan. Heidän neljää jälkeenjäänyttä\nlastansa voin katsella vain murheellisin mielin. Niin moni terve oli\neriynyt täältä ennen minua, sairasta, oliko kenties minun nähtävä\njoidenkin näistä toivehikkaista kukkasista varisevan? Tunsin maailman\nkyllin hyvin tietääkseni, kuinka monien vaarojen keskellä lapsi,\nvarsinkin ylempään säätyyn kuuluva, kasvaa, ja minusta tuntui, kuin\nolisivat nuo vaarat minun oman nuoruuteni ajoista nykyiselleen yhä\nlisääntyneet. Tunsin, että heikolla terveydelläni voisin tehdä tuiki\nvähän tai tuskin mitään lasten hyväksi. Sitä tervetulleempi oli\nminulle setäni päätös, joka tietenkin oli hänen maailmankatsomuksensa\nsanelema, kun hän otti kiinnittääkseen kaiken huomionsa näiden\nsuloisten olentojen kasvatukseen. Ja he ansaitsivat sen todella joka\nsuhteessa. He olivat ruumiiltaan ja ulkomuodoltaan soreat, ja oli\nsyytä odottaa, että heistä kaikista, niin erilaisia kuin he keskenään\nolivatkin, tulisi hyviä ja älykkäitä ihmisiä.\n\nKunnon lääkärini kiinnitettyä huomioni asiaan tein kernaasti\nhavaintoja lapsissa ja omaisissa ilmenevistä sukuyhtäläisyyksistä.\nIsäni oli huolellisesti säilyttänyt esi-isiensä kuvat, antanut\ntaitavien mestarien maalata oman sekä lastensa kuvat eikä ollut\nunohtanut äitiäni ja hänen omaisiaan. Tunsimme koko suvun luonteet\ntarkoin, ja kun me olimme niitä usein verranneet toisiinsa, koetimme\nnyt keksiä lasten sekä ulkonaisia että sisäisiä yhtäläisyyksiä.\nSisareni vanhin poika näytti tulevan isänisäänsä, jonka\nnuoruudenkuva, erittäin hyvin maalattuna, oli setämme kokoelmissa.\nSamoin kuin hänkin, joka aina oli kunnostautunut rohkeana upseerina,\nei pojanpoikakaan rakastanut mitään niinkuin ampuma-asetta, joilla\nhän, joka kerta kun kävi minua katsomassa, aina askarteli. Isäni\noli nimittäin jättänyt jälkeensä erittäin kauniin asekaapin, ja\npoika ei rauhoittunut, ennenkuin lahjoitin hänelle pari pistolia ja\nmetsästyspyssyn jo ennenkuin hän oli päässyt selville siitä, miten\nsaksalainen pyssynlukko oli viritettävä. Mutta muutoin hänen koko\nolemuksessaan ei ollut mitään raakaa, vaan hän oli päinvastoin lempeä\nja ymmärtäväinen.\n\nVanhin tytär oli vallannut minut kokonaan ja se lienee kai johtunut\nsiitä, että hän oli minun näköiseni ja että hän noista neljästä\nenimmän oli minuun kiintynyt. Mutta voinen kai sanoa, että kuta\ntarkemmin häntä hänen varttuessaan katselin, sitä enemmän hän\nsaattoi minut varjoon, enkä voinut lapsukaista katsella häntä\nihailematta, voinpa melkein sanoa, häntä jumaloimatta. Tuskin\ntapaa jalompia piirteitä, rauhallisempaa olemusta ja toista\naina yhtäläistä, mihinkään määrättyyn asiaan yksipuolisesti\nrajoittumatonta uutteruutta. Hän ei hetkeäkään ollut toimetonna,\nja kaikki, mihin hän ryhtyi, muuttui hänen käsissään arvokkaaksi\ntyöksi. Kaikki näytti hänestä samanarvoiselta, kunhan hän vain\nsai suorittaa mitä kullakin hetkellä ja paikalla oli tarjona, ja\nsamaten hän voi pysyä rauhallisena ja kärsivällisenä, milloin hän ei\nlöytänyt mitään tehtävää. Tällaista toimeliaisuutta, joka ei kaipaa\nmitään erikoista tehtävää, en ole elämässäni sen koommin tavannut.\nVerraton oli nuoresta pitäen hänen suhtautumisensa hätääkärsiviin\nja apua tarvitseviin. Tunnustan kernaasti, etten koskaan ole\nosannut hyväntekeväisyydestä tehdä ammattia. En ollut saita köyhiä\nkohtaan, päinvastoin annoin varoihini nähden usein liian paljon,\nmutta minä niin sanoakseni vain ostin itseni vapaaksi, ja sen,\njoka tahtoi voittaa minun huolehtivan mielenkiintoni puolelleen,\ntäytyi olla minulle hengenheimolainen. Sisarentyttäreni oli aivan\npäinvastainen luonne tässä kohden. En ole hänen koskaan nähnyt\nantavan köyhälle rahaa, ja mitä hän minulta tätä tarkoitusta varten\nsai, sen hän ensin vaihtoi välttämättömimpiin tarpeisiin. Hän ei\nmielestäni koskaan ollut herttaisempi kuin myllertäessään puku- ja\nliinavaatesäiliöissäni. Aina hän löysi jotakin, mitä en enää\nkäyttänyt enkä tarvinnut, ja näiden vanhojen tavaroiden uudelleen\nompeleminen ja selvitteleminen jonkun rääsyisen lapsukaisen ylle oli\nhänen suurin autuutensa.\n\nHänen sisarensa oli mielenlaadultaan jo toisenlainen. Hänessä oli\npaljon äidin perintöä, jo aikaisin voi nähdä, että hänestä tulisi\nkomea ja viehättävä nainen, ja tämä näyttää käyvän toteen. Hän\nkiinnittää suurta huomiota ulkonaiseen olemukseensa ja osasi jo\nlapsuudesta saakka pukeutua ja käyttäytyä huomiota herättävästi.\nMuistan yhä vielä, kuinka ihastuksissaan hän pienenä lapsena katseli\nitseään peilistä, kun minun oli sidottava hänen kaulaansa äidiltäni\nperimäni helmet, jotka tyttönen sattumalta oli saanut käsiinsä. Näitä\nerilaisia taipumuksia tarkatessani minusta oli mieluista ajatella,\nkuinka minun omistamani tavarat kuolemani jälkeen jaettaisiin heidän\nkesken ja heidän kauttaan jälleen joutuisivat elämään. Näin isäni\nmetsästyspyssyt taas jälleen sisarenpoikani hartioilla vaeltavan\nkedolla ja hänen metsästyslaukustaan taas jälleen riippuvan\npeltokanoja. Näin koko puvustoni pääsiäiskonfirmatsionissa nuorten\ntyttösten päälle soviteltuna tulevan ulos kirkosta ja siveän\nporvarintyttären kihlajaisasussaan koristettuna parhaimmilla\nkankaillani, sillä sellaisten lasten ja kunniallisten köyhien\ntyttöjen pukemiseen Nataliella oli aivan erikoinen halu, joskaan,\nkuten minun tässä on huomautettava, hän itse ei millään tavoin\nosoittanut minkäänlaista rakkautta eikä, jos niin saan sanoa,\nmitään tarvetta turvautua näkyvään tai näkymättömään olentoon, mikä\nominaisuus minussa nuoruudessani oli ilmennyt niin elävänä. Kun\nnyt ajattelin, että nuorin astuisi hoviin aivan samoin kuin minä\nhelmilläni ja jalokivilläni koristettuna, voin rauhallisesti katsella\ntavaroideni ja korujeni samoin kuin ruumiini joutuvan luonnon\nsäätämään kiertokulkuun.\n\nLapset varttuivat ja ovat ilokseni terveet, kauniit ja komeat.\nKärsivällisesti alistun siihen, että setä heidät on luotani ottanut,\nja tapaan heitä harvoin, joko he sitten ovat lähiyöllä tai samassa\nkaupungissa.\n\nEräs omituinen mies, jota pidetään ranskalaisena pappina, tuntematta\nmitenkään tarkoin hänen syntyperäänsä, on asetettu kaikkien neljän\nvalvojaksi. Heitä kasvatetaan eri seuduilla ja heidät on sijoitettu\ntäysihoitoon milloin sinne milloin tänne.\n\nEn aluksi voinut nähdä mitään suunnitelmaa tällaisessa kasvatuksessa,\nkunnes lääkärini minulle vihdoin kertoi, että tuo hengellinen herra\noli saanut setäni siihen vakaumukseen, että oli katsottava, mihin\nsuuntaan ihmisen taipumukset ja pyrinnöt käyvät, jos tahtoo hänen\nkasvatustaan johonkin ohjata. Sitten ihmiselle on annettava tilaisuus\ntyydyttää ja toteuttaa niitä niin pian kuin mahdollista, jotta hän,\njos hän on erehtynyt, ajoissa huomaisi erehdyksensä ja, jos hän on\ntavannut sen, mikä hänelle sopii, sitä suuremmalla innolla pitäisi\nsiitä kiinni ja sitä uutterammin kehittäisi itseään edelleen. Toivon,\nettä tämä omituinen koe onnistuisi; kun on kysymys niin hyvistä\nluonteista, se kenties on mahdollista.\n\nMutta sitä en voinut näissä kasvattajissa hyväksyä, että he koettavat\npitää loitolla lapsista kaiken, mikä voisi johtaa heidät omaan\nitseensä ja seurusteluun näkymättömän, ainoan uskollisen ystävän\nkanssa. Minua suorastaan suututtaa, kun setäni minua siitä syystä\npitää lapsille vaarallisena. Käytännössä ei kukaan ihminen lopulta\nole suvaitsevainen! Sillä sekin, joka vakuuttaa antavansa kernaasti\nkunkin pitää tapansa ja erikoisuutensa, koettaa kuitenkin sulkea pois\nne, jotka eivät ajattele samoin kuin hän.\n\nTällainen lasten minusta vieroittaminen surettaa minua sitä enemmän,\nkuta enemmän vakaumukseni uskoni todellisuudesta lujittuu. Miksikä\nei uskoni olisi jumalallista alkuperää, miksikä sillä ei olisi\ntodellisuudessa vastinetta, kun se käytännössä osoittautuu niin\ntehokkaaksi? Käytännön kauttahan me vasta todella pääsemme varmuuteen\nsiitä, että olemme olemassa. Miksikä siis emme samaa tietä voisi\npäästä vakaumukseen siitä olennosta, joka auttaa meitä kaikkeen\nhyvään?\n\nEttä minä aina kuljen eteen- enkä koskaan taaksepäin, että minun\ntekoni yhä enemmän käyvät sen käsityksen mukaisiksi, jonka\nitselleni olen muodostanut täydellisyydestä, että minulle päivä\npäivältä käy yhä helpommaksi tehdä sitä, mitä pidän oikeana, jopa\nhuolimatta ruumiini raihnaisuudesta, joka niin monesti kieltäytyy\nminua palvelemasta: -- onko tämä kaikki selitettävissä johtuneeksi\nihmisluonnosta, jonka turmeluksen olen syvästi oivaltanut? Minun\nkohdaltani on vastaus jyrkästi kieltävä.\n\nMuistan tuskin ainoatakaan käskyä, ei mikään ilmene minulle lain\nmuodossa. Minua ohjaa viettymys ja johtaa aina oikeaan. Noudatan\nvapaana mielipiteitäni ja tiedän yhtä vähän rajoituksista kuin\nkatumuksesta. Jumalan kiitos, että tiedän, keneltä minulla on tämä\nonni ja että vain nöyryydellä saan ajatella näitä ylenpalttisia\netuja. Sillä en koskaan joudu siihen vaaraan, että ylpeilisin omasta\nvoimastani ja taidostani, kun olen niin selvästi kokenut, mikä hirviö\njokaisessa ihmispovessa voi kehittyä ja elää, jollei korkeampi voima\nmeitä varjele.\n\n\n\n"]