[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fqs0Z_Yd5w7s8sOD2BLDS3eOhBoqOIZTvp6T99CxzMGY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},117,"Nathan Viisas","Lessing, Gotthold Ephraim",1729,1781,"117-lessing-gotthold-ephraim-nathan-viisas","117__Lessing_Gotthold_Ephraim__Nathan_Viisas","Viisinäytöksinen näytelmäruno","naytelma",[],[15],"saksalainen","fi",1779,1919,24035,127956,false,16262,[24],"Drama",[26,27],"German Literature","Plays/Films/Dramas","\"Nathan Viisas: Viisinäytöksinen näytelmäruno\" by Gotthold Ephraim Lessing is a play written in 1779. Set in Jerusalem during the Third Crusade, it follows Nathan, a wealthy Jewish merchant, as he navigates religious divides between Judaism, Islam, and Christianity. When Sultan Saladin tests Nathan's wisdom by asking which religion is true, Nathan responds with the famous \"Ring Parable.\" Personal connections emerge that bind the characters across faiths, leading to revelations about family, identity, and the power of tolerance over dogma. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Siljo, Juhani",378,"Valistushenkinen näytelmäruno sijoittuu kolmannen ristiretken aikaiseen Jerusalemiin. Teos käsittelee uskontojen välistä suvaitsevaisuutta ja inhimillisyyttä juutalaisen kauppias Nathanin, sulttaani Saladinin ja nuoren temppeliherran kohtaamisten kautta.","Gotthold Ephraim Lessingin 'Nathan Viisas' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 117. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jarmo Lehtovaara ja Projekti Lönnrot.","NATHAN VIISAS\n\nViisinäytöksinen näytelmäruno\n\n\nKirj.\n\nGOTTHOLD EPHRAIM LESSING\n\n\nSuomennostyö on suoritettu\n\n\"Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahaston\" varoilla.\n\n\nSuomentanut J. Siljo\n\n\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1919.\n\n\n\n\n\n\n    Introite, nam et heic Dii sunt\n                    Apud _Gellium_.\n\n    (Astukaa sisään, sillä täälläkin asuu jumalia!\n                               _Gelliuksen_ lause.)\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nSALADIN, sulttaani.\nSITTAH, hänen sisarensa.\nNATHAN, rikas jerusalemilainen juutalainen.\nRECHA, hänen ottotyttärensä.\nDAJA, kristitty nainen, mutta juutalaisen talossa Rechan seuralaisena.\nNuori RISTIRITARI.\nDERVISHI.\nJerusalemin PATRIARKKA.\nMUNKKI.\nEMIIRI sekä muutamia Saladinin MAMELUKKEJA.\n\nTapahtuu Jerusalemissa.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nENSIMÄINEN KOHTAUS.\n\n    Näyttämö: Nathanin talon eteinen.\n    NATHAN, saapuen matkalta. DAJA, tullen häntä vastaan.\n\nDAJA.\nHän on se! Nathan! Kiitos Jumalan,\npalaattepahan vihdoinkin!\n\nNATHAN.\nNiin, Daja,\nJumalan kiitos! Mutta miksi 'vihdoin'?\nMa aioinko siis ennen palata?\nTai voinko palata? On Babyloniin\ntäält' yli parisataa penikulmaa,\njos pakko oikeaan ja vasempaan\non tieltään poiketa, kuin oli mun.\nJa velkain periminen työlääksikin\nvoi käydä, aikaa vie -- ei suoriudu\nsiit' aivan kättä kääntäen.\n\nDAJA.\n                            Voi Nathan,\nkuin kurja, kurja teist' ois voinutkaan\nsill'aikaa tulla täällä! Talonne...\n\nNATHAN.\nNiin, kuulin jo: se paloi. Taivas suokoon,\nett' olen saanut kuulla kaikki jo!\n\nDAJA.\nJa oli palaa perustusta myöten.\n\nNATHAN.\nMe silloin, Daja, uuden, mukavamman\noisimme rakentaneet.\n\nDAJA.\n                     Niinpä kyllä! --\nVaan palossa hiuskarvan varass' oli\nmyös _Rechan_ henki.\n\nNATHAN.\n                   Mitä? Rechan henki?\nMun rakkaani? -- En ole kuullutkaan. --\nNo, talokin ois saanut mennä silloin. --\nHiuskarvan varass'! -- Oh, hän onkin varmaan,\nhän onkin palanut! -- Se tunnusta!\nKaikk' ilmaise! -- Mua älä kiduta,\nvaan surmaa! -- Hän on kuollut siis.\n\nDAJA.\n                                     Jos ois\nhän kuollut, kuulisitteko sen multa?\n\nNATHAN.\nMiks säikytit siis mua? -- Rechani,\noi Recha!\n\nDAJA.\n          Teidän, -- teidän Rechanne?\n\nNATHAN.\nMun oisko joskus luovuttava häntä\nomaksi lapsekseni sanomasta!\n\nDAJA.\nTeill' onko yhtä hyvä oikeus\nmyös kaikkeen muuhun, mitä omistatte?\n\nNATHAN.\nMihinkään parempaan ei oikeutta!\nMinulle onni, luonto kaiken muun\non lahjoittanut. Vain tään omaisuuden\noon itse ansainnut.\n\nDAJA.\n                    Kuin kalliisti,\noi Nathan, saankaan maksaa hyvyytenne!\nJos hyvyys, tuolla mielin harjoitettu,\nhyvyyttä onkaan!\n\nNATHAN.\n                 Tuolla mielin? Millä?\n\nDAJA.\nMun omatuntoni...\n\nNATHAN.\n                  Suo, Daja, ensin\nmun kertoa...\n\nDAJA.\n              Mun omatuntoni,\nma sanon...\n\nNATHAN.\n... minkä kauniin kankaan olen\nma sulle Babylonist' ostanut.\nNiin upean ja silti aistikkaan!\nTuon tuskin Rechallekaan kauniimpaa.\n\nDAJA.\nMit' auttaa se? Mun täytyy sanoa:\nei omatuntoni jää kuuroks enää.\n\nNATHAN.\nJa haluanpa nähdä, kuinka ovat\nsun mielees korvarenkaat, käädyt, soljet\nja sormus, jotka sulle valikoin\nma Damaskosta.\n\nDAJA.\n               Sellainen te ootte!\nVain lahjain anto mieless', aina vain!\n\nNATHAN.\nSä yhtä alttiist' ota kuin ma annan,\nja vaiti jää!\n\nDAJA.\n              Niin, vaiti! Oottehan\nsuoruuden, jalouden perikuva.\nMut Nathan...\n\nNATHAN.\n              Mut oon juutalainen vain,\nsa tarkoitathan?\n\nDAJA.\n                 Mitä tarkoitan,\nparemmin tiedätte.\n\nNATHAN.\n                   Siis vaikene!\n\nDAJA.\nMa vaikenen Mit' eessä Jumalan\non väärää tässä ja mit' en voi estää,\nen muuttaa voi, te siitä vastatkaa!\n\nNATHAN.\nMa vastaan! -- Vaan hän missä viipyy, missä?\nKunp' et mua petä, Daja! Tietääkö\nhän mun ees tulleen?\n\nDAJA.\n                     Sitä teiltä kysyn!\nHäll' yhä kauhu hiipii hermoissaan.\nHäll' yhä kaikkeen muiston mielikuva\nluo lieskan hohteen. Nukkuessaan valvoo\nja valvoessaan nukkuu hän: niin vuoroin\nmaan kasvi on hän, vuoroin taivaan henki.\n\nNATHAN.\nVoi lasta! Voi meit' ihmispoloja!\n\nDAJA.\nTän' aamuna hän silmät kiinni kauan\nkuin kuollut makas. Sitten äkisti\nhän nousi huutain: 'Kuule! Kuule! Tuolla\njo saapuu isän kameelit! -- Ja kuule!\nMyös isän ääni hellä!' Kohta sammui\ntaas hänen katseensa ja patjalle\npää raukesi, kun käden tuki vaipui. --\nMä syöksen portille! Ja todella:\nte tulettekin, tulettekin siinä!\nMi ihme! Kaiken aikaa sieluns' oli\nvain teidän luonanne -- ja hänen. --\n\nNATHAN.\n                                      Hänen?\nKenenkä hänen?\n\nDAJA.\n               Miehen, joka hänet\npelasti liekeistä.\n\nNATHAN.\n                   Ken on hän? Missä?\nKen pelasti mun armaan Rechani?\n\nDAJA.\nHän nuor' on ristiritari, jok' äsken\njuur' oli tuotu tänne vankina\nja jolle Saladin soi armon.\n\nNATHAN.\n                            Mitä?\nVai ristiritari, jonk' armahti\nSaladin? Eikö vähemp' ihme Rechaa\nois pelastanut? Taivas!\n\nDAJA.\n                        Surman oma\nois Recha ilman häntä, joka jälleen\nhenkensä, lahjaks saadun, alttiiks antoi,\n\nNATHAN.\nMiss' on tuo jalo mies nyt, Daja, missä? --\nVie minut jalkains' eteen! Annoitte\nkai hälle aluks aarteet kaikki, kaikki,\njotk' oli hallussanne? Lupasittte\nkai paljon, paljon lisää?\n\nDAJA.\n                          Kuinka voimme?\n\nNATHAN.\nOh, ette?\n\nDAJA.\n          Emme tiedä, niistä tuli\nja minne meni hän. -- Vaikk' ensinkään\nhän taloa ei tuntenut, päin syöksi,\nvain kuuloon luottain, vaippa suojanaan,\nsavuhun, tuleen, ääntä kohti, joka\nmeit' apuun huusi. Miesnä menneenä\njo häntä pidimme, kun äkist' esiin\nhän lieskain läpi ilmestyy ja Rechaa\nväkevin käsin kantaa. Kiitos, riemu\nei häntä liikuta ja kylmänä\nhän saaliins' alas laskee, -- väkijoukkoon\npois katoaa!\n\nNATHAN.\n             Ei ainiaaksi, toivon.\n\nDAJA.\nTaas näimme sitten lähipäivinä\ntuoll' astelevan hänen alla palmuin,\njotk' ympäröivät Vapahtajan hautaa.\nHänt' ihastuen menin kiittämään\nja pyysin, vannotin, ett' edes kerran\nviel' armaan tyttölapsen luokse saapuis,\njok' ei saa rauhaa, ellei jalkain juureen\nsaa hälle tuoda kyynelkiitostaan.\n\nNATHAN.\nKuin kävi?\n\nDAJA.\n           Turhaa! Kuuro hän on meille,\nmua varsinkin vain katkerasti pilkkas...\n\nNATHAN.\nTe siitä säikähtäin...\n\nDAJA.\n                       Ei ensinkään!\nMa joka päivä uudest' yritin\nja joka päivä uutta pilkkaa kestin.\nMit' oonkaan sietänyt! Mit' olinkaan\nviel' lisää valmis kärsimään! Vaan kauan\nhän kartellut jo noit' on palmuja,\njotk' ympäröivät Vapahtajan hautaa;\nja missä piilee hän, ei kukaan tiedä. --\nMit' aprikoitte?\n\nNATHAN.\n                 Sitä aprikoin,\nmi vaikutus voi sieluun sellaiseen\nkuin Rechan olla tällä. Halveksuntaa\nsen kestää, jolle sydän vaatii suomaan\nniin suuren arvon! Siten kiintyä\nja kohta siten hyljityksi tulla! --\nSaa kyllin pää ja sydän kiistää siinä,\nvihaanko vaipua vai synkkään tuskaan.\nEi aina kumpaankaan. Voi taistelu\nlopulta haaveiluksi raueta,\nja silloin pää ja sydän keskenään\nosia vaihtavat -- mi pahaks koituu! --\nNäin Rechan laita on, jos hänet tunnen:\nhän haaveilee.\n\nDAJA.\n               Vaan kuinka hurskaasti,\nkuink' armaasti!\n\nNATHAN.\n                 Se haaveilua silti!\n\nDAJA.\nVarsinkin eräs -- haave, niin jos tahtoo --\nkaunistaa häntä. Hänestä ei ole\nmaan lapsi, maallinen, tuo ritari;\nvaan enkeli, jot' uskoi lasna jo\nhän pienen sydämensä suojaajaksi,\nse pilvivaippansa ol' yltään luonut\nja tuless' ympärillään liidellyt,\nmut äkisti se ristiritarina\nesille astui. -- Miksi hymyillä?\nTai hymyilkää, -- ja houre kallis hälle\ntuo jättäkää, jot' ei mun uskoni,\nei teidän eikä muslemien kiellä.\n\nNATHAN.\nOn mullekin se kallis! Hyvä Daja,\nkäy, katso, voinko puhutella häntä. --\nJa sitten korskan suojaenkelin\nmä etsin sen. Jos vielä suvaitsee\ntääll' luonamme hän viipyä, jos vielä\nritariks ilmenee niin töykeäksi,\nmä hänet löydän varmaan ja tuon tänne.\n\nDAJA.\nOn aie rohkea.\n\nNATHAN.\n               Jos sitten käy,\nsijalle kalliin houreen kallis totuus, --\nmua usko, Daja, rakkaamp' enkeliä\non aina ihmiselle ihminen --\net minuun suuttune, jos toipuu hän\nja lakkaa haaveksimast' enkeleitä --?\n\nDAJA.\nNiin hyvä ootte ja niin paha sentään!\nMä menen! -- Kas, hän tuolla itse saapuu!\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    RECHA ja EDELLISET.\n\nRECHA.\nIsäni, kokonaan siis palaattehan\nMä teidän luulin edelt' äänenne\nvain lähettäneen. Missä viivyitte?\nMitk' erämaat ja vuoret, virrat vielä\nmeit' eroittaa? Vaikk' elämme niin liki,\nmiks ette riennä Rechaa syleilemään?\nVaikk' uhriksi jäi liekkein polo Recha! --\nEi, oli, oli jäädä! Tyyntykää!\nOi, kauheaa on kuolla liekkeihin!\n\nNATHAN.\nMun armas lapseni!\n\nRECHA.\n                   Yl' Eufratin\nja Tigriin, Jordanin vei tienne teidät, --\nja kuinka monen muunkin veden yli? --\nKuink' usein, ennenkuin mua tuli uhkas,\nvapisin tähtenne! Mut armolta\nja onnelta nyt tuntuis veteen-kuolo,\nsenjälkeen kuin mua tuli uhkasi. --\nVaan pelastunut oottehan ja minä,\nmyös minä! Kuinka iloll' ylistämme\nnyt Herraa! Tueks teidän purtenne\npetollisilla virtain vesillä\nHän näkymättömän soi enkelinsä.\nHän, Hän se viittasi mun enkelini\nmua valkosiivin, näkyväisenä\ntulesta pelastamaan --\n\nNATHAN (syrjään).\n                        Valkosiivin!\nNiin, valkovaippaansa pit' edessään\ntuo ritari.\n\nRECHA.\n            -- mua valkosiiven leyhkein\ntulelta näkyväisnä turvaamaan. --\nNiin kasvoista ma kasvoihin näin hänet,\nnäin enkelin, näin oman enkelini.\n\nNATHAN.\nSen ansaitsisit, etkä enkeliä\nsä näkis kauniimmaks kuin sinut hän.\n\nRECHA (hymyillen).\nKet' imartelette nyt, isä, ketä?\nMun enkeliäni vai itseänne?\n\nNATHAN.\nVaan jos tuon hyvän sulle tehnyt ois\nvain mies, vain luonnon luoma ihminen:\nois sinust' enkeli hän, varmaan ois.\n\nRECHA.\nEi sellainen hän ollut enkeli,\nei, todellinen, aivan todellinen!\nOmista puheistanne uskon sain\nmä enkeleihin, ihmeihin, joit' tekee\nJumala rakkautemme hyvitteeksi.\nMä Häntä rakastanhan.\n\nNATHAN.\n                      Ja Hän sua,\nja joka hetki ihmeit' tekee sulle\nja sinun laisilles, -- niin, ikuisesti\non tehnyt.\n\nRECHA.\n           Tuota mielelläni kuulen.\n\nNATHAN.\nKai sinust' arki-luonnollista liian\nois ajatella: pelastajas oli\nvain, ristiritari; mut eikö silti\nse ihme ois? -- On korkein ihme, että\nniin jokapäiväisiksi tosi-ihmeet\nvoi tulla -- täytyy tulla. Ja jos ei\nyleistä ihmettä sit' oisi lainkaan,\ntäysikäinen ei varmaan koskaan ihmeeks\nsanoisi, mitä siksi sanoo lapsi,\njok' avosuin vain tavatonta tarkkaa\nja uutukaista.\n\nDAJA (Nathanille).\n               Hällä ilmankin\non aivot kiihtyneet, te aiotteko\nnoill' ylevyyksillänne kerrassaan\nne särkeä?\n\nNATHAN.\n           Ei huolta! -- Eikö ihmeeks\nse riitä Rechalle, ett' ihminen\npelasti hänet, mies, jonk' itsensä\npelasti ihme vain, niin, suuri ihme!\nSill' onko kuultu, ett' ois armahtanut\nSaladin yhtään ristiritaria?\nTai hältä ykskään ristiritari\nees pyytäis, toivois armahdusta? Hälle\nees tarjois vapaudestaan kalliimpaa\nkuin nahkavyötään taikka tikaria?\n\nRECHA.\nKas siinä näätte, isä! -- Juuri siks ei\nhän ollut ritari, vain näytti siltä. --\nJerusalemissa jos kuolo vain\njokaista ristiritaria vartoo,\njos siellä ykskään heistä vapaana\nei käydä voi: kuink' yöllä joku heistä\nvoi minut ehdoin tahdoin pelastaa?\n\nNATHAN.\nKas kas, sit' älyä? Nyt puhu, Daja.\nSä tiesithän, ett' oli vankina\nhän tuotu tänne. Lisääkin kai tiennet.\n\nDAJA.\nNo niin. -- Niin tosin sanotaan, -- vaan myös,\nett' oli Saladin siks armahtanut\nritarin, kun niin näköinen hän oli\nsulttaanin veljen erään, rakkaimman.\nVaan kun jo parikymmentä on vuotta\ntää veli ollut vainaa -- nimeään\nen muista, enkä minne kuoli hän --:\nniin tuntuu -- tuntuu uskomattomalta,\nett' asiassa jotain perää ois.\n\nNATHAN.\nOh, Daja, miks niin uskomattomalta?\nEt halunne kai -- kuten tosin näyttää --\nviel' uskomattomampaa uskoa?\nKen sisaruksiansa kaikkia\nniin rakastaa kuin Saladin, hän eikö\nois nuorempana jotain veljeään\nylitse kaiken voinut rakastaa? --\nKaht' eikö miestä samannäköist' oisi? --\nTai olematon onko vanha tunne? --\nJa milloin vaikuttamasta kuin ennen\nse lakkaa? -- Uskomatont' onko tässä? --\nSe ihmett' ei lie sulle viisas Daja;\nvaan _sinun_ ihmees uskon tarvitsevat ...\ntai ansaitsevat, tahdoin sanoa.\n\nDAJA.\nMua pilkkaatte.\n\nNATHAN.\n                Kun sinä mua pilkkaat.\nVaan silti, Recha, pelastuksesi\non ihme, mahdollinen Hälle vain,\njok' aikeet ankarimmat kuninkaiden\nja suunnitelmat suurimmatkin ohjaa\nkuin leikillään -- tai ehkä pilkoillaan --\nsäikeillä heikoimmilla.\n\nRECHA.\n                        Rakas isä,\njos erhetyn, en toki mielikseni\nmä erhety.\n\nNATHAN.\n           Et: oppiahan otat! --\nNäes, otsan kaarros sen- tai tämänlainen,\nse taikka tämä nenän korkeus;\nja teräväin tai tylsäin kulmaluiden\nylitse käyvä kulmakarvain kaari\nsen tai sen verran käyrä; viiva, ryppy,\npykälä, kulma -- tunnus turha vain\neurooppalaisen villin kasvoilla:\njo tulelta sa säilyt Aasiassa!\n_Siin'_ eikö ihme, ihmeenetsijät?\nMiks enkeleitä siihen vaivata?\n\nDAJA.\nKysyä pyydän, Nathan: mitä haittaa,\njos enkeliksi uskoo ennemmin\nkuin ihmiseksi pelastuksen tuojan?\nNiin eikö pelastuksen alkusyy,\nkäsittämätön, lähemmältä tunnu?\n\nNATHAN.\nVain korskaa, korskaa pelkkää! Rautaruukku\nniin mielellänsä nousis ahjosta\nhopeapihdeissä, jott' itsekin\nhopeamaljalta se näyttäis. -- Pah! --\nJa mitä haittaa? kysyt, mitä haittaa?\nMä kysyn vastaan: mitä hyödyttää?\nNäes tuntos' Herran läheisyydest' on\nmielettömyyttä taikka Herran pilkkaa. --\nVaan sepä haittaa; haittaa sittenkin. --\nMua kuulkaas! Rechan pelastajaa varmaan\n-- hän olkoon enkeli tai ihminen --\nte, sinä varsinkin, niin ylevästi\nkuin suinkin mielisitte palkita?\nVai mitä? -- Mutta enkeliä kuinka\nte kyllin voisittekaan palkita?\nRukoilla, kiittää häntä huokaillen\nja hänen ihailuunsa sulaa voitte,\nja hänen päivänänsä paastota\nja jakaa almuja. -- Mut tyhjää kaikki! --\nMa luulen, itse lähimäisinenne\nsiin' enemmän te voitatte kuin hän.\nEi paastoistanne liho, almuistanne\nei hyödy hän, ei häntä jalommaksi\ntee ihastuksenne, ei mahtavammaks\nrukouksenne. Mutta ihmisen!\n\nDAJA.\nNiin, josp' ois ihminen, hän enemmän\nsois meille tilaisuutta palveluksiin.\nJa kuinka sitä kaipasimmekaan!\nMut eihän tahtonut, ei tarvinnut\nhän yhtään mitään, omaan itseensä\nhän tyytyi, kuten enkeli vain tyytyy,\nkuin enkeli vain voi...\n\nRECHA.\n                         Kun vihdoin katos...\n\nNATHAN.\nKatosi? Kuinka katos? Palmuin alla\nhänt' eikö enää näy? Vai ootteko\njo häntä etempääkin etsineet?\n\nDAJA.\nNo emme kyllä.\n\nNATHAN.\n               Ette? Ette, Daja?\nKas, mitä haittaa! Julmat haaveilijat!\nJosp' on se enkeli nyt -- sairaana! --\n\nRECHA.\nSairaana!\n\nDAJA.\n          Sairaana! Ei, älkää toki!\n\nRECHA.\nMua kylmä karmii! Daja, koetas,\nkuin jää on otsani, niin lämmin muulloin!\n\nNATHAN.\nOn tottumaton ilmanalaamme\ntuo nuori frankki, tottumaton nälkään,\nsäätynsä kovaan työhön, valvontaan.\n\nRECHA.\nSairaana!\n\nDAJA.\n          Nathan niin vain arvelee.\n\nNATHAN.\nHän yksin on, ei ystävää, ei rahaa,\njoll' ystävän vois palkata!\n\nRECHA.\n                            Ah isä!\n\nNATHAN.\nHän toivotonna, vailla lohdutusta,\nja tuskain, kuolon saalihina makaa!\n\nRECHA.\nAh missä?\n\nNATHAN.\n          Mies, jok' alttiiks itsensä\nsoi liekeille vuoks aivan ventovieraan --\nvuoks ihmisen --\n\nDAJA.\n                  Ah, Rechaa säälikää!\n\nNATHAN.\nEi tuntea, ei edes nähdä häntä,\npelastamaansa, vaivat kiitoksen\nhäneltä säästäin...\n\nDAJA.\n                    Säälikää jo Rechaa!\n\nNATHAN.\nEi pyydä nähdä ees, vaikk' uudelleen\nsen sais hän pelastaakseen -- mutta onhan\nhän ihminen...\n\nDAJA.\n               Jo riittää! Katsokaas!\n\nNATHAN.\nHäll' ainut lohtu kuollessaan on muisto\ntään teon!\n\nDAJA.\n           Riittää! Surmaattehan Rechan!\n\nNATHAN.\nSä hänet surmasit! Noin oisit voinut\nsä hänet surmaan syöstä. -- Recha, Recha!\nEn tarjoo myrkkyä, vaan lääkkeen sulle.\nHän, pelastajas, elää -- toivu siis!\nEi liene sairaskaan -- ei edes sairas!\n\nDAJA.\nEi kuollut, sairas? Eikö?\n\nNATHAN.\n                          Varmaan ei!\nJumala täällä tehdyn hyvän täällä\nmyös palkitsee. -- Nyt lähde! -- Käsitätkö,\nkuin paljon hyvää työtä helpompaa\non harras haaveilu? Kuin mielellään\nveltoinkin haaveilua harrastaa,\njott' ei -- vaikk' itselleenkin usein syy\non hämärä -- jäis aikaa hyviin töihin?\n\nRECHA.\nAh, isä, älkää enää koskaan yksin\nRechaanne jättäkö! -- Vaan ritarihan\nvoi matkallakin olla?\n\nNATHAN.\n                      Voipa kyllä!\nNyt menkää! Tuolla kameeleini luona\nma uteliaan muhamettilaisen\nnään seisovan, -- ken lie?\n\nDAJA.\n                           Kas, dervishinne!\n\nNATHAN.\nKen?\n\nDAJA.\n     Shakkitoverinne, dervishi!\n\nNATHAN.\nAl-Hafi? Tuo Al-Hafi?\n\nDAJA.\n                      Sulttaanin\nrahastonhoitaja.\n\nNATHAN.\n                 Hän! Näätkö unta?\nEt, -- todella! Hän on se! Tänne käy.\nTe pian sisään! Mitä saanen kuulla!\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    NATHAN ja DERVISHI.\n\nDERVISHI.\nNiin, ällistelkää suurin silmin vain!\n\nNATHAN.\nSinäkö? Näänkö oikein? Dervishi\nnoin loistava!\n\nDERVISHI.\n               Miks' en? Vai eikö mitään,\nei mitään dervishistä tehdä vois?\n\nNATHAN.\nNo totta vois! Mut aina luullut oon,\nett' aito dervishi ei salli tehdä\nitsestään mitään.\n\nDERVISHI.\n                  Kautta profeetan!\nEn aito dervishi lie varmaankaan.\nVaan milloin täytyy --\n\nNATHAN.\n                       Täytyy? Dervishinkö?\nEi täydy kenenkään -- miks dervishin?\nJa mitä täytyis?\n\nDERVISHI.\n                 Mitä anotaan\nja mikä oikeaa on dervishistä.\n\nNATHAN.\nNyt toden lausuit, kautta Jumalani!\nSua syleilen, -- mies, veljeni liet vielä?\n\nDERVISHI.\nMiks ette kysy, mikä oon mä nyt?\n\nNATHAN.\nOlitpa mikä olit!\n\nDERVISHI.\n                  Jospa olen\nma virkamies, jonk' ystävyys voi teille\ntukala olla?\n\nNATHAN.\n             Josp' on sydämes\ndervishin vielä, siihen luotan mä.\nVain pukunas on virkamies.\n\nDERVISHI.\n                           Sen myös\non tarvis kunniata. -- Mikä oisin\nmä teidän hovissanne, arvioikaas?\n\nNATHAN.\nDervishi vain. Tai ehkä myöskin -- kokki.\n\nDERVISHI.\nNo niin! Jott' unhoon ammattini jäisi.\nVai kokki? Tai myös juomanlaskija? --\nSaladin sentään paremmin mun tuntee:\nrahastonhoitajakseen teki. --\n\nNATHAN.\n                               Niinkö?\n\nDERVISHI.\nPienemmän, nähkääs, -- yhä suurempaa\nisänsä valvoo, -- perherahastoa.\n\nNATHAN.\nSuur' on se perhe.\n\nDERVISHI.\n                   Suurempi kuin luullaan:\njokainen kerjurihan siihen kuuluu.\n\nNATHAN.\nSaladin kerjureita vihaahan --\n\nDERVISHI.\nNiin että maasta perinjuurin aikoo\nne hävittää, -- vaikk' itse kerjuusauvaan\nsen vuoks sais tarttua.\n\nNATHAN.\n                        Niin, juuri niin!\n\nDERVISHI.\nSen saa hän tehdäkin jo nyt, jos kukaan!\nTyhjääkin tyhjempi näes rahastonsa\non aina illan tullen. Nousuvesi,\nkyll' aamuin korkea, jo keskipäivin\non aikaa laannut --\n\nNATHAN.\n                    Kanavat kun nielee\nsen osiks, eikä niitä sulkea,\nei täyttää mikään voi.\n\nDERVISHI.\n                       Tuo sana sattui!\n\nNATHAN.\nSen seikan tunnen.\n\nDERVISHI.\n                   Paha kyllä, jos\non ruhtinaat kuin kotkat haaskain kesken.\nVaan haaskoina jos kotkia he ruokkii,\nse vihoviimeist' on.\n\nNATHAN.\n                     Ei, dervishi,\nei sentään!\n\nDERVISHI.\n            Teidän helppoa on haastaa.\nMit' annatte, jos saatte paikkani?\n\nNATHAN.\nSe mitä tuottaa sulle?\n\nDERVISHI.\n                       Minulle?\nVain tyhjää! Te, te siitä hyötyisitte.\nKun luode kassass' on -- ja usein on se --\nte siihen vuoksen luotte omillanne\nja korot mielin määrin otatte.\n\nNATHAN.\nJa koron koron korot?\n\nDERVISHI.\n                      Niinpä niin!\n\nNATHAN.\nPääomani vain korkoja ois vihdoin --\n\nDERVISHI.\nSe eikö houkuta? Siis erokirja\nkoht' ystävyydellemme kirjoittakaa!\nMa teihin luotin suuresti.\n\nNATHAN.\n                           Vai niin?\nMitenkä? Kuinka niin?\n\nDERVISHI.\n                      Ett' auttaisitte\nmua kunnialla virkaa hoitamaan;\nett' aina kassanne ois avoin mulle. --\nEpäättekö?\n\nNATHAN.\n           No, ymmärrystä hiukan!\nEroitus huomaa! -- Sulle -- miksi ei?\nAl-Hafi dervishi ain' asioineen\nmun luo on tervetullut. Vaan Al-Hafi\nsulttaanin defterdar, ma jolle -- joka --\n\nDERVISHI.\nSit' enkö arvannut? Teiss' ymmärrys\nja hyvyys aina tasapainoss' ovat!\nVaan vartokaas! Nyt Hafin kahtia\nte jaatte, vaan hän kohta yks on jälleen. --\nKas, Saladin näin loistoon puki minut.\nTään puvun, ennenkuin se haalistuu\ntai repaleiksi muuttuu dervishin,\nsen nostan naulaan Jerusalemissa\nja kuumaa hiekkarantaa Ganges-virran\npian mestareineni käyn paljain jaloin.\n\nNATHAN.\nSa laises oot!\n\nDERVISHI.\n               Ja pelaan shakkia.\n\nNATHAN.\nSe onnes!\n\nDERVISHI.\n          Arvatkaas, mi lahjoi minut?\nMun kerjuuniko jotta loppuis jo?\nJott' itse kerjureille komeilla\nja tuokiossa ylvään kerjurin\nrikkaaksi poloiseksi muuttaa voisin!\n\nNATHAN.\nEi sentään tuo.\n\nDERVISHI.\n                Vaan juttu rumempi!\nImartelua maistoin ensi kerran\nma Saladinin hyvän luulon vuoksi. --\n\nNATHAN.\nJok' on?\n\nDERVISHI.\n         'Vain kerjuri voi kerjurin\nmiel' alat tietää; kerjurille almun\nvain kerjuri voi taitavasti antaa. --\nOl' edeltäjäs liian kylmä, kova, --\nhän sanoo. -- Tylyst' antoi hän, jos antoi;\nanojan ensin tuiki tutki hän,\nei siihen koskaan tyytynyt, ett' tietää\nvain puutteen sai, vaan vaati selville\nmyös puutteen syyn, ja sitten saidan tavoin\nsyyn tämän mukaan rovon punnitsi.\nNiin ei Al-Hafi tee! Mun lempeyteni\nei Hafiss' ilmene niin tylynä!\nEi ole hän kuin tukkeutunut putki,\nmi lähteen veden kirkkaan, hiljaisen\nniin sameana esiin pärskyttää.\nMun lailla tuntee, ajattelee Hafi!' --\nNiin linnustajan pilli houkutteli,\nja hölmö ansaan takertui. -- Ma narri,\nma narrin narri!\n\nNATHAN.\n                 Tyynnä, dervishini,\nvain tyynnä!\n\nDERVISHI.\n             Mitä! Eikö ole narri,\nsatojatuhansia ihmisiä\nken sortaa, nylkee, tappaa, kiduttaa,\nvaan yksille on muka ihmisrakas?\nKen matkii taivaan Herran lempeyttä,\nmi päivänpaisteen, sateen vuodattaa\neroa tekemättä yli pahain\nja yli hyväin, erämaan ja pellon, --\nvaikk' kättä täyttä Herran häll' ei ole:\nhän eikö narri, narri ole? Eikö?\n\nNATHAN.\nJo riittää! Lakkaa!\n\nDERVISHI.\n                    Suokaa näyttää mun,\nmik' itsekin oon narri! -- Eikö narri\nhän ole, joka tuosta narriudesta\nviel' etsii hyvän puolen, jotta vois\ntuon hyvän puolen vuoksi osaa ottaa\nmyös itse tähän narriuteen? Vai mitä\nse ois?\n\nNATHAN.\n        Al-Hafi, joutuin pakene\ntaas erämaahasi! Mä pelkään, että\nihmisten keskellä voit unhoittaa\npian ihmisyytes.\n\nDERVISHI.\n                 Sitä itsekin\nmä pelkään. Hyvästi!\n\nNATHAN.\n                     Noin äkin pois? --\nAl-Hafi, karkaako sult' erämaas?\nHoi, varrohan! -- Al-Hafi, kuule mua! --\nPois meni. Kysellyt mä hältä oisin\nniin mielelläni ritaristamme.\nHän miehen tuntenee.\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    DAJA, rientäen esiin. NATHAN.\n\nDAJA.\nOi Nathan, Nathan!\n\nNATHAN.\n                   Mik' on nyt?\n\nDAJA.\nHän on näkyvissä taas\nOn näkyvissä taas!\n\nNATHAN.\n                   Ken, Daja, ken?\n\nDAJA.\nHän! hän!\n\nNATHAN.\n          Ain' näkyneehän joku hän!\nVai teidän 'hänkö' vain on 'hän'? -- Vaikk' oisi\nhän enkeli, ei niin saa olla, ei!\n\nDAJA.\nEestaas hän palmuin alla astelee\nja taittaa silloin tällöin taatelin.\n\nNATHAN.\nJa syö? -- Kuin mies? Kuin ritari?\n\nDAJA.\n                                   Mua miksi\ntaas kiusaatte? -- Jo Rechan valpas silmä\ntiheiden palmuin takaa hänet keksi,\nvain häntä vartioi. -- Te oitis menkää\nluo hänen, -- Recha pyytää, vannottaa.\nOi heti! Recha ikkunasta viittaa,\nhän käykö kohden vaiko loittonee.\nOi heti!\n\nNATHAN.\n         Selästäkö kameelin\nnäin suoraan? Sopiiko se? -- Riennä sinä\nluo miehen, ilmoita mun tuloni.\nVain poissaollessani, huomaa se,\nritari väitellyt on taloani.\nHän saapuu mielellään, kun isä kutsuu\nhänt' itse. Mene, kutsu kauniisti\nmun puolestani.\n\nDAJA.\n                Turhaa! ei hän tule.\nLuo juutalaisen ei hän koskaan tule.\n\nNATHAN.\nSiis mene edes pidättämään häntä,\nhänt' edes silmilläsi seuraile.\nMa tuokiossa tulen jälkees. Mene!\n\n    (NATHAN rientää sisään, DAJA ulos.)\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    Näyttämö: palmutori. RISTIRITARI käyskelee edestakaisin\n    palmujen alla. Eräs MUNKKI seuraa häntä syrjemmällä jonkun\n    matkan päässä, aivan kuin haluten puhutella häntä.\n\nRITARI.\nTuo minust' ei vain seuraa kaipaa! -- Kas,\nkuin käsiini hän tähtää! -- Hyvä veli, --\ntai nimittää saan ehkä isäksikin?\n\nMUNKKI.\nVain veli oon -- vain palveleva veli.\n\nRITARI.\nNiin, veli, kunp' ois jotain itselläni!\nVaan, taivas nähköön, tyhjä oon --\n\nMUNKKI.\nMä silti\nsyvästi kiitän! Taivas palkitkoon\ntuhansin verroin hyvän tahtonne.\nVain tahto onhan antajan, ei lahja.\nVuoks almun herran jälkeen lähetetty\nen olekaan.\n\nRITARI.\n            Vaan sentään lähetetty?\n\nMUNKKI.\nNiin, luostarista...\n\nRITARI.\n                     Jossa pyysin äsken\nmä pyhiinvaeltajan-atriaa?\n\nMUNKKI.\nJo katetut on pöydät: palatkaa\nsiis sinne kerallani, herra.\n\nRITARI.\n                             Miksi?\nEn aikoihin kyll' ole lihaa syönyt, --\nvaan mitä siitä? Taatelit on kypsät.\n\nMUNKKI.\nVarokaa, herra, sitä hedelmää!\nEi sitä paljon siedä nauttia:\nse pernan salpaa, veren synkentää.\n\nRITARI.\nJosp' oonkin mielelläni synkeä?\nVaan teit' ei jälkeeni lie lähetetty\nvain varoituksen vuoks?\n\nMUNKKI.\n                        Oh ei! -- Mun on\nvain suonenlyöntiänne tarkattava.\n\nRITARI.\nJa itse ilmaisette sen?\n\nMUNKKI.\n                        Miks en?\n\nRITARI (itsekseen).\nOvela veli! -- Teidänlaisianne\nlie luostarissa paljonkin?\n\nMUNKKI.\n                           En tiedä.\nMun, rakas herra, täytyy totella.\n\nRITARI.\nJärkeilemättä teettekö sen myös?\n\nMUNKKI.\nKuin totella voin muuten, rakas herra?\n\nRITARI (itsekseen).\nAin' yksinkertaisuus on oikeassa! --\nKai tietää saan myös, ken se minuun tahtois\nlähemmin tutustua? Itsestänne\nen sitä usko.\n\nMUNKKI.\n              Sopisko se mulle?\nMua hyödyttäiskö se?\n\nRITARI.\n                     Siis kelle sopii\nuteliaisuus, ketä hyödyttää?\n\nMUNKKI.\nKai patriarkkaa, luulen. -- Hän se minut\nlähetti jälkeenne.\n\nRITARI.\n                   Vai patriarkka?\nPunainen risti valkovaipassa\nlie outo hälle?\n\nMUNKKI.\n                Mulle ei!\n\nRITARI.\n                          No, veli:\nmä ristiritari ja vanki oon. --\nKun lisään: vangiks' jäin Tebninissä,\njonk' aselevon viime hetkellä\nme ottaa mielimme, päin Sidonia\nsen jälkeen rynnätäksemme; -- kun lisään:\nkahdestakymmenestä vangista\nmä yksin Saladinilta sain armon, --\nniin patriarkka tietää kylliksi.\nJo enemmän kuin kylliksi.\n\nMUNKKI.\n                          Vaan tuskin\nenemmän kuin jo tietää. Tietää tahtois\nhän myös, miks armahtanut Saladin\non herraa yksin.\n\nRITARI.\n                 Tiedänkö sit' itse?\nJo kaula paljaana ma polvistuin\nja varroin iskua, -- niin katseen tähtää\nSaladin minuun, syöksee luo ja viittaa.\nPois putoo kahleeni, ma nousta saan;\nma tahdon kiittää: hän on kyynelissä;\nhän lähtee, minä jään: vait kumpikin. --\nTään seikan patriarkka itselleen\nsaa syineen selvitellä.\n\nMUNKKI.\n                        Siitä päättää\nhän, että suuriin töihin Jumala\non teitä varjellut.\n\nRITARI.\n                    Niin, suuriin töihin!\nJuutalaistytön tulest' auttamaan;\nuteliaita Siinaill' opastamaan,\nja muuhun sellaiseen.\n\nMUNKKI.\n                      Viel' ehditte! --\nEik' ole tuokaan vallan mitätöntä.\nEhk' itse patriarkalla jo on\ntäysarvoisia töitä herraa varten.\n\nRITARI.\nVai niin? Vai luulee veli? -- Jotain onko\nhän viittaillut jo teille?\n\nMUNKKI.\n                           Onpa kyllä!\nVain tutkia mun ensin täytyy herraa,\nmies oikea hän onko.\n\nRITARI.\n                     Niinpä niin!\n(Itsekseen.) Saa nähdä, miten tutkii tuo! -- No siis,\n\nMUNKKI.\nTie lyhin lie, jos suoraan herralle\nma kerron patriarkan toivomuksen.\n\nRITARI.\nJok' on?\n\nMUNKKI.\n         Hän herran huostaan jättänyt\nois erään kirjeen.\n\nRITARI.\n                   Mun? En lähetti\nma ole! -- Tuoko tehtävä se oisi\nsuurarvoisempi kuin ne, joita ennen\nma suoritin?\n\nMUNKKI.\n             On varmaan! Kirje tuo\n-- niin sanoi patriarkka -- läheisesti\nse koko kristikuntaa koskee. Kerran\nsaa taivaan Herralt' erikoisen kruunun\n-- niin sanoo patriarkka -- hän, ken vie\nsen kirjeen taitavasti määrän päähän.\nJa arvollisin -- sanoo patriarkka --\nsen kruunun saajaksi on herra.\n\nRITARI.\n                               Minä?\n\nMUNKKI.\nEi kukaan, nähkääs, -- sanoo patriarkka --\nsen kruunun ansioon lie taitavampi\nkuin herra on?\n\nRITARI.\n               Kuin minä?\n\nMUNKKI.\n                          Vapaahan\ntääll' ootte; kaikki paikat nähdä saatte;\nkaupungin piirityksen, puolustuksen\nte ymmärrätte -- sanoo patriarkka\nparaiten arvioida osaatte\nsen toisen sisämuurin, jonka äsken\nSaladin rakennutti, selvimmin\nsen -- sanoo patriarkka -- kuvaatte\nJumalan sotureille.\n\nRITARI.\n                    Hyvä veli,\nselitä lähemmin jo kirje mulle!\n\nMUNKKI.\nNiin, sitä -- sit' en kyllä täysin tunne.\nVaan Fiilip-kuninkaalle kirje on. --\nOn patriarkall'... Ihmeekseni usein\nkäy, miten pyhimys, jonk' elää pitäis\nvain taivaassa, voi samall' alentua\nniin paljon asioita tietämään\ntään maailman. Lie karvasta se hälle.\n\nRITARI.\nSiis -- patriarkalla --?\n\nMUNKKI.\n                         On tarkka tieto\nja vallan varma, milloin, mistä päin\nja miten, kuinka voimakkaana käy\nSaladin ryntäämään, jos ilmi puhkee\ntaas sota.\n\nRITARI.\n           Tuonko tietää hän?\n\nMUNKKI.\n                              Ja sen\nhän Fiilip-kuninkaankin tiedoks soisi,\njott' arvioida hänkin suunnilleen\nvois, onko vaara liian peloittava,\nvai onko aselepo, minkä te,\nritarit, uljaasti jo rikoitte,\nhinnalla millä tahans' uusittava.\n\nRITARI.\nKas siinä patriarkka! -- Niinpä vain!\nTuo jalo herra mua ei pyydäkään\nvain viestinviejäksi, vaan -- vakoojaksi. --\nSanokaa, hyvä veli, herrallenne:\nmikäli selvän saitte minusta,\nen ole sitä maata. -- Itseäni\nmun viel' on katsottava vangiksi,\nja ristiritarien tehtävänä\non yksinomaan kaipaa käytellä,\nei vakoilla.\n\nMUNKKI.\n             Kas sitä minäkin! --\nJa tuost' en herraa juuri moitikaan. --\nVaan jäljellä on paras. -- Patriarkka\non vielä urkkinut, min niminen\nja miss' on Libanonilla se linna,\nmin kätköiss' on ne summat suunnattomat,\njoill' isä varovainen sulttaanin\nväkensä; pestaa, sotavalmistelut\nkustantaa kaikki. Silloin tällöin lähtee\nSaladin siihen linnaan syrjäteitä,\nvain nimeks seuruetta mukanaan. --\nKai ootte huomannut?\n\nRITARI.\n                     En koskaan!\n\nMUNKKI.\n                                 Milloin\nSaladin helpompi ois siepata\nja armonisku antaa hänelle?\nTe säpsähdätte? -- Oh, jo tarjoutunut\nhurskaita maroniittejä on pari\nsamaiseen uhkatekoon, kunhan vain\nsaa johtajakseen kunnon miehen.\n\nRITARI.\nJoksi\ntaas minut valinnut on patriarkka?\n\nMUNKKI.\nHän luulee, että Ptolemaiksesta\nparaiten kättään avuks ojentaa\nkuningas Fiilip.\n\nRITARI.\n                 Mulle, veli, mulle?\nKuin ette äskettäin jo kuullut ois,\njuur' äsken, mikä suhde Saladiniin\nminua sitoo?\n\nMUNKKI.\n             Kuulinhan.\n\nRITARI.\n                        Ja silti --?\n\nMUNKKI.\nNiin oikein -- tuumii patriarkka --, mutta\nJumala, ritaristo...\n\nRITARI.\n                     Niist' ei mitään!\nMua konnuuteen ei vaadi ne!\n\nMUNKKI.\n                            Ei toki?\nVaan Jumalast' ei konnuutt' ole aina,\nmi ihmisistä -- tuumii patriarkka.\n\nRITARI.\nSaladin säästi henkeni: mä häntä\nmurhalla kiittäisinkö?\n\nMUNKKI.\n                       Hyi! -- vaan silti\nSaladin yhä -- tuumii patriarkka --\non kristikunnan vihamies, jok' ei\nsaa oikeutta olla ystävänne.\n\nRITARI.\nMiks ystävä? Kun en ma konna hälle,\nen kiittämätön ole?\n\nMUNKKI.\n                    Siksipä! --\nVaan kiitoksesta -- tuumii patriarkka --\neess' ihmisten ja Jumalan oon vapaa,\njos ei mua autettu vuoks itseni.\nJa koska kuuluu -- tuumii patriarkka --\nett' armahtanut teit' on Saladin\nvain, koska olentonne, ilmeenne\nhänelle jotain kertoi veljestään...\n\nRITARI.\nTies senkin patriarkka siis? Ja sentään, --\nKunp' oisi varmaa se! Ah, Saladin!\nJos piirtosellakaan mun kuvaani\nlie luonto lähentänyt veljes kuvaan --\nmiks ei myös sieluissamme samaa ois?\nJa jonkun patriarkan mieliksi\nsalata voisinko sen sielun leiman? --\nEi, niin ei valhettele luonto, niin ei\nJumala töissään riitele! -- Pois menkää!\nPois, veli! Sappeani säästäkää!\n\nMUNKKI.\nNiin, menen -- menen mieluummin kuin tulin.\nVain anteeks anon, herra. Meidän munkkein\npäämiehiämme tulee totella.\n\n\nKUUDES KOHTAUS.\n\n    RISTIRITARI sekä DAJA, joka on jo kotvan katsellut ritarin\n    matkan päästä ja nyt lähestyy häntä.\n\nDAJA.\nEi munkki hänen luotaan näyttänyt\nhyvillä mielin lähtevän. -- Mut täytyy\nmun onneani koettaa.\n\nRITARI.\n                     Kas, oivaa!\nLie tosi sana: kahdet kynnet on\naseina pirun -- munkki sekä nainen.\nMua tänään toisista hän toisiin viskoo.\n\nDAJA.\nTe, tekö täällä, jalo ritari? --\nJumalan kiitos! Missä kaiken aikaa\nolette piillyt? Sairaana tok' ette?\n\nRITARI.\nEn.\n\nDAJA.\n    Tervennä siis ootte ollut?\n\nRITARI.\n                                Niin.\n\nDAJA.\nOlimme kovin huolissamme teistä.\n\nRITARI.\nVai niin?\n\nDAJA.\n          Te varmaan matkall' olitte?\n\nRITARI.\nNiin olin.\n\nDAJA.\n           Vasta tänään palasitte?\n\nRITARI.\nJo eilen.\n\nDAJA.\n          Tänään saapui Rechan isä.\nJa nyt kai toivoa saa Recha?\n\nRITARI.\n                             Mitä?\n\nDAJA.\nMit' anonut niin usein teilt' on jo.\nJa isä itse teitä välttämättä\nnyt kohta kutsuu. Babylonista\nkahdellakymmenellä kameelilla\nhän täydet, kalliit ryytikuormat toi\nja jalokivet, kankaat arvokkaimmat\nja kauneimmat, mitk' Intiasta löytyy\ntai Persiasta taikka Syyriasta,\nniin, jopa Kiinasta.\n\nRITARI.\n                     En osta mitään.\n\nDAJA.\nKuin ruhtinas hän suur' on väestään.\nMut usein ihmetellyt oon, miks häntä\nse 'Nathaniksi viisaaks' ylistää,\nei 'rikkaaksi'.\n\nRITARI.\n                Kai rikas sekä viisas\non siitä yhtä.\n\nDAJA.\n               Hyväks sittenkin\nois häntä ennen muuta kutsuttava.\nHyvyyttään ette voi ees kuvitella.\nKun kuuli Rechan kiitosvelan teille,\nmit' oiskaan teille sinä hetkenä\nhän tehnyt, antanut!\n\nRITARI.\n                     Kas, kas!\n\nDAJA.\n                               Nyt tulkaa\nja kokekaa ja nähkää!\n\nRITARI.\n                      Mitä siis?\nKuin pian hetki ohi on?\n\nDAJA.\n                        Jos ei hän\nniin hyvä ois, niin kauan oisinko\nmä häneen tyytynyt? Te luuletteko,\nett' arvo kristityn on vieras mulle! --\nEi minullekaan kehtoon lauleltu,\nett' on mun Palestiinaan miestäni\nvain siksi seurattava, että siellä\nsaan juutalaisen lasta kasvattaa.\nSoturi jalo Freedrik-keisarin\nol' armas mieheni --\n\nRITARI.\n                     Ja syntyisin\nSveitsistä, kunnian ja armon sai\nhän keisarin ja majesteetin kanssa\nyht'aikaa samaan jokeen hukkua.\nKuin monasti sen kuullut oon jo, vaimo?\nMua ahdistamast' ettekö voi laata?\n\nDAJA.\nAhdistamasta! Taivas!\n\nRITARI.\n                      Niinpä niin!\nTeit' enhän enää nähdä halua!\nEn kuulla! Tahdo en, ett' yhä, yhä\nmua muistutatte teosta, min tein\nharkitsematta, aivan arvoitus\nmi mulle on, kun ajattelen sitä,\nEn tosin katuis sitä mielelläni;\nvaan nähkääs, tapaus jos toistuu tuo:\nsyy teidän on, jos penseämp' oon silloin,\njos ensin harkitsen ja palaa sallin,\nmi palaa.\n\nDAJA.\n          Herra armahda!\n\nRITARI.\n                         Täst' alkain\nmua älkää tunteko, sen ilon vain\nmä pyydän teiltä. Älkää vaivatko\nmua isälläkään. Juutalainen aina\non juutalainen. Minä jäyhä shvaabi.\nOon aikaa tytön kuvan unhoittanut, --\njos muistin koskaan.\n\nDAJA.\n                     Hänpä muistaa teitä.\n\nRITARI.\nVaan minkä, minkä vuoksi?\n\nDAJA.\n                          Kenpä tietää?\nAin' ihminen ei ole, miltä näyttää.\n\nRITARI.\nVaan harvoin parempikaan.\n\n    (Lähtee.)\n\nDAJA.\n                          Vartokaa!\nMi kiire --?\n\nRITARI.\n             Vaimo, hyljätäkö täytyy\nmun vuoksenne nää palmut mieluisat?\n\nDAJA.\nNiin mene, saksalainen karhu! Mene! --\nVaan karhun jäljilt' en saa jäädä sentään.\n\n    (Seuraa RITARIA matkan päässä.)\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nENSIMÄINEN KOHTAUS.\n\n    Näyttämö: sulttaanin palatsi. SALADIN ja SITTAH\n    pelaavat shakkia.\n\nSITTAH.\nMiss' oot Saladin? Miten pelaat tänään?\n\nSALADIN.\nHyvinpä, luulen.\n\nSITTAH.\n                 Tuskin munkaan verroin.\nTuo siirto peruuta.\n\nSALADIN.\n                    Ja miksi?\n\nSITTAH.\n                              Vaaraan\njää hevonen.\n\nSALADIN.\nNiin jää. Siis näin!\n\nSITTAH.\n                     Mä näin\nteen haarukan.\n\nSALADIN.\n               Kas vaan! -- No, shakki siis!\n\nSITTAH.\nSua mitä auttaa se: mä siirrän eteen,\nja asemas on sama taas.\n\nSALADIN.\n                        En pääse\npälkäästä tästä vahingotta, huomaan. --\nMut olkoon: ota hevonen!\n\nSITTAH.\n                         En huoli.\nKäyn ohi.\n\nSALADIN.\n          Mulle lahjoita et mitään.\nTuo paikka arvokkaampi hevosta\non sulle.\n\nSITTAH.\n          Ehkä.\n\nSALADIN.\n                Mutta laskun tekoon\nisäntä mukaan ota! Katsos, näin!\nTät' et sä arvannut?\n\nSITTAH.\n                     En todellakaan.\nEn, että noin sa kuningattarees\nväsynyt oisit.\n\nSALADIN.\n                Kuningattareeni?\n\nSITTAH.\nJo huomaan: tänään tuhat denaaria\nmun täytyy voittaa -- ropoja ei enää.\n\nSALADIN.\nMitenkä?\n\nSITTAH.\n         Kysy vielä! -- Kaikin keinoin\nhävitä tahdothan sa, tahallas.\nMut etua en minä siitä saa.\nNäes, paitsi ettei peli tällainen\njuur' ilahduta: enkö melkein aina\nsult' enin voita, milloin häviän?\nMua lohduttaakses tappioni jälkeen\nain' etkö mulle pelipanosta\ntakaisin lahjoita sa kaksinkerroin?\n\nSALADIN.\nKas vaan! Siis ootkin, siskoseni, milloin\nhävisit, tahallasi hävinnyt?\n\nSITTAH.\nSun anteliaisuutes, rakas veli,\nsyy ainakin lie -- siihen, etten ole\nparemmin oppinut ma pelaamaan.\n\nSALADIN.\nNyt poikkeamme pelistä. Tee loppu!\n\nSITTAH.\nNäin jääkö siis? No: shakki! -- toinen shakki!\n\nSALADIN.\nTodella, tuot' en uhkaa huomannut,\nmi yksin tein vei kuningattareni.\n\nSITTAH.\nSit' auttaa voiko vielä? Katsotaanhan.\n\nSALADIN.\nEi, ei, vain ota kuningattareni --.\nPien' ilo siit' on mulla aina ollut.\n\nSITTAH.\nVain nappulaako tarkoitit?\n\nSALADIN.\n                           Vie pois? --\nEi siitä mitään. Turvassahan sitten\non kaikki taas.\n\nSITTAH.\n                Jo kyllin oppinut\noon veljeltäni kuningattarille\nolemaan kohtelias.\n\n    (Ei kajoo kuningattareen.)\n\nSALADIN.\n                   Ota se\ntai jätä! Muuta minulla ei ole.\n\nSITTAH.\nMiks ottaa? -- Shakki! -- Shakki!\n\nSALADIN.\n                                  Jatka!\n\nSITTAH.\n                                         Shakki!\nJa shakki -- shakk!\n\nSALADIN.\n                    Shakmatt!\n\nSITTAH.\n                              Ei vielä; saathan\nsä väliin hevosen. -- Tai miten tahdot --.\nYks kaikki!\n\nSALADIN.\n            Niinpä niin! Oot voittanut,\nAl-Hafi maksaa. Kutsuttakoon hänet!\nEt aivan vääräss' ollut, Sittah: pelin\nma hajamielisesti pelasin.\nJa ken se aina silonappulat\nnuo antaa, jotk' ei mitään muistuta,\nei merkitse? Kanss' imaminko tässä\npelasin? -- Kas, syit' etsii tappio!\nEi, pahat nappulat ne, Sittah, ei\nmua vieneet tappioon: vaan sinun taitos,\nsun nopsa, selvä katsees...\n\nSITTAH.\n                             Noinkin tahdot\nvain tappiosi otaa tylsentää.\nNo niin, sa olit hajamielinen,\nja enemmän kuin minä...\n\nSALADIN.\n                        Sinäkö?\nMik' oisi sua vaivannut?\n\nSITTAH.\n                         Ei kyllä\nsun hajamielisyytes! -- Milloin jälleen,\nah Saladin, lie pelimme näin vilkas!\n\nSALADIN.\nSen ahnaamminpa silloin pelaamme! --\nAh, taas kun sota syttyy, tarkoitat?\nSe syttyköön! -- Mä sit' en alkanut.\nMa oisin mielelläni aselevon\nkyll' uusinut, -- niin mielelläni sulle\nsamalla kelpo miehen hankkinut.\nRikhardin veli sellainen on varmaan,\nhän onhan veli Rikhardin.\n\nSITTAH.\n                          Vain kiitä\nsa Rikhardias.\n\nSALADIN.\n               Melek-veljemme\nRikhardin sisaren taas kunp' ois saanut:\nah, mikä suku yhdess' oisimmekaan!\nMaailman ensi suvuist' ensimäinen! --\nOon itseäni kiittämään myös nopsa,\nsen kuulet. Ystäväini vertaisena\nmä pidän itseäni. Siitäpä,\nsiit' oisi valtaheimo varttunut!\n\nSITTAH.\nNauroinhan kohta kaunist' unelmaasi!\nEt kristityitä tunne sa, et heitä\nhalua tuntea. Heill' ylpeytenä\non olla kristityit', ei ihmisiä.\nSit' ihmisyyttä ees, mi höysteeksi\njäi tuohon taikauskoon luojastaan,\nsit' ei he näes rakasta muun vuoksi,\nkuin koska Kristus teki, sääti niin.\nTuo hänen hyvyytensä yksin heitä\nviel' aateloi: ett' uskoll' omistaa\nhe hänen hyveensä! -- Vaan mitkä hyveet?\nEi hänen hyvettään, vaan nimeään\non kaikkiin suuntiin julistettava;\nsen tulee nimet hyväin ihmisten\nhäväistä, niellä kaikki. Nimi vain,\nvain se on heille kallis.\n\nSALADIN.\n                          Tarkoitat:\nmiks muuten kristityiksi nimeltäkin\nhe teidät vaatis, sun ja Melekin,\nennenkuin avioon te kelpaisitte?\n\nSITTAH.\nNiin juuri! Niinkuin kristillisyys vain\ntois kristityille rakkauden sen,\nmin luojaltaan on saaneet mies ja nainen!\n\nSALADIN.\nAin uskoo heikkouksiin kristityt,\nmiks ei he toki tuohon myöskin uskois! --\nJa silti erehdyt. -- Ei kristityt,\nvaan ristiritarit on syypäät, -- hekin\nvain ristiritareina. Heidän vuokseen\njää kaikki silleen. Accasta, mi piti\nRikhardin sisarelta myötäjäisnä\nveljemme saaman, ei he luopua\nhalua millään. Munkkihölmöiksikin\nhe muuntelee, jott' edut ritarein\nvain turvaan jäis. Ja aselepoa\nhe tuskin sietää loppuun, he kun toivoo\nties minkä äkkiyllätyksen toimeen\nvoivansa saada. -- Hauskaa! Eespäin vain,\nvain eespäin, herrat! -- Min' oon tyytyväinen! --\nKunp' ois muu kaikki niinkuin olla pitää.\n\nSITTAH.\nMiks niin? Mi muu vois sua hämmentää,\nsun mieltäs horjuttaa?\n\nSALADIN.\n                       Mi horjuttanut\nikäni on mun mieltäni. -- Ma olin\nisämme luona Libanonilla.\nHänt' yhä huolet musertaa...\n\nSITTAH.\n                              Ah niin!\n\nSALADIN.\nSe hänet kietoo, läpi hän ei pääse,\non kaiken puutos...\n\nSITTAH.\n                    Mikä kietoo? puuttuu?\n\nSALADIN.\nSit' eihän mainitakaan ansaitsis.\nKun sit' on mulla, turhalta se näyttää,\nkun ei, se välttämättömäksi käy. --\nAl-Hafi minne jäikään? Eikö kukaan\nhakenut häntä? -- Lemmon rietas raha! --\nParaiksi tulet, Hafi.\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    DERVISHI AL-HAFI. SALADIN. SITTAH.\n\nAL-HAFI.\n                      Egyptistä\non verot luultavasti saapuneet.\nKunp' oisi kyllin.\n\nSALADIN.\n                   Saitko tietoja?\n\nAL-HAFI.\nMinäkö? En. Täält' odotanhan niitä!\n\nSALADIN.\nSa tuhat denaaria Sittah'lle\nsaat maksaa.\n\n    (Käyden mietteissään edestakaisin,)\n\nAL-HAFI.\n              Maksaa, vaikka saada pitäis!\nOli, kaunist' on se! Vähemmän kuin tyhjää. --\nSaa Sittah? Miksi jälleen Sittah? Taas\nhävinnyt shakkipelin Sittah'lle? --\nTuoss' onkin peli!\n\nSITTAH.\n                   Onneni kai sentään\nsuot mulle?\n\nAL-HAFI (tarkastaen pelilautaa).\n            Suonko? -- Jos -- te tiedättehän.\n\nSITTAH (viittaa hänelle).\nHss, Hafi, hss!\n\nAL-HAFI (yhä kiintyneenä tarkastamaan peliä).\n                Se saakaahan ees ensin!\n\nSITTAH.\nAl-Hafi, hss!\n\nAL-HAFI (SITTAH'lle).\n              Teill' oli valkoiset?\nSanoitte 'shakki!'?\n\nSITTAH.\n                    Hän ei toki kuule.\n\nAL-HAFI.\nOn siirto hänen?\n\nSITTAH.\n                 Sano toki, että\nrahani saada voin.\n\nAL-HAFI (yhä tarkaten peliä).\n                   No niin, te kyllä\nne saatte niinkuin aina ennenkin.\n\nSITTAH.\nSa ilkutko?\n\nAL-HAFI.\n            Ei peli lopuss' ole.\nSaladin, hävinnythän ette vielä.\n\nSALADIN (tuskin kuunnellen).\nJo, toki! Maksa! Maksa!\n\nAL-HAFI.\n                        Maksa! maksa!\nTuoss' onhan kuningattarenne.\n\nSALADIN (kuten äsken).\n                              Ei,\nei kuulu peliin enää.\n\nSITTAH.\n                      Myönnä siis,\nmä että vain saan noudattaa ne rahat.\n\nAL-HAFI (yhä peliä miettien).\nTietysti, kuten aina. -- Vaikka ette\nkuningatarta käyttää voikaan, ette\n'shakmatti' vielä ole.\n\nSALADIN (astuu luo ja kaataa nappulat).\n                       Olen kyllä,\nja tahdon olla.\n\nAL-HAFI.\n                Niinkö? Tasapeli;\nvain voiton saanut palkitaan.\n\nSALADIN (SITTAH'lle).\n                              Mi --, miten?\n\nSITTAH (viittoen tuon tuostakin HAFIlle).\nSä hänet tunnethan! Hän mielellään\nasettuu vastaan, tahtoo nöyryyttää,\non hiukan kateinen.\n\nSALADIN.\n                    Ei sentään\nkai sulle, minun sisarelleni? --\nSinäkö, Hafi, kateinen?\n\nAL-HAFI.\n                        Ken ties!\nKen ties! -- Vain hänen aivonsa ma soisin\nja hänen hyvyytensä omikseni.\n\nSITTAH.\nMut ain' on oikein maksanut hän sentään;\nja maksaa tänäänkin. Suo hänen olla! --\nAl-Hafi, menehän! Mä rahat tahdon\npian saada.\n\nAL-HAFI.\n            Ei, en enää ilveilyyn\nmä tähän suostu. Kerran kuitenkin\nse hänen kuulla täytyy.\n\nSALADIN.\n                        Kenen? Mitä?\n\nSITTAH.\nAl-Hafi! Näinkö lupaukses pidät?\n\nAL-HAFI.\nMitenkä saatoin edes uskoa\nnäin kauas mentävän?\n\nSALADIN.\n                     No, saanko kuulla?\n\nSITTAH.\nAl-Hafi, puhu punniten, mä pyydän!\n\nSALADIN.\nTää kummaa on! Mit' anoa voi Sittah\nnoin lämpimästi ja noin hartaasti\nvieraalta, dervishiltä, mieluummin\nkuin multa, veljeltään? Nyt käsken sua,\nAl-Hafi: puhu, dervishi!\n\nSITTAH.\n                         Äl' itsees\nnäin vähäpätöist' ota, veljeni,\nenemmän kuin se ansaitsee. Ma oonhan,\nsen tiedät, shakkipeliss' ennenkin\nsult' usein saman summan voittanut.\nJa kosk' en tarvitse nyt itse rahaa\nja Hafin kassa kosk' ei nykyään\nnää liian usein rahaa: siks en niitä\npois ole velkonut. Mut älä huoli\nEn aio niitä sulle, veljeni,\nen Hafille, en kassaan lahjoittaa.\n\nAL-HAFI.\nNiin, kunpa ois ne vain!\n\nSITTAH.\n                         Ja muuta vielä.\nSe myös, min kerran mulle määräsit,\non jäänyt rahastoon, on jäänyt jonkun\nkuukauden aikana.\n\nAL-HAFI.\n                  Ei siinä kaikki.\n\nSALADIN.\nEi vielä kaikki? -- Miks et puhu jo?\n\nAL-HAFI.\nSiit' alkain kun me rahaa Egyptistä\nolemme vartoneet...\n\nSITTAH (Saladinille).\n                    Ei kuulla häntä!\n\nAL-HAFI.\n... vain tyhjää hän on saanut...\n\nSALADIN.\nKelpo tyttö! --\nViel' ehkä lainannutkin sulle, vai --?\n\nAL-HAFI.\nHovinne kaiken ylläpitänyt,\nmenonne kaikki yksin suorittanut.\n\nSALADIN.\nAh, hän, hän sisareni on!\n\n    (Syleilee häntä.)\n\nSITTAH.\nKen muu\nkuin sinä, veljeni, näin rikkaaksi\nois tehnyt minut, että voin sen kaiken --?\n\nAL-HAFI.\nJa yhtä köyhäksi kuin itse on,\nhän jälleen hänet saattaa.\n\nSALADIN.\nMinä köyhä?\nSun veljesikö köyhä! Onko mulla\nenemmän ollut, onko vähemmän?\nYks puku, miekka, ratsu -- Jumala!\nNiist' onko puutos? Mitä muuta kaipaan?\nJa silti torua sua voisin, Hafi!\n\nSITTAH.\nAh, älä toru, veli! Jospa voisin\nmyös isän huolia noin huojentaa.\n\nSALADIN.\nAh! näinhän oikopäätä masennat\ntaas ilomieleni! -- Mult' itseltäni\nei mitään puutu, puuttua ei voikaan.\nVaan hältä, hältä puuttuu, ja se tuntuu\nmyös meille kaikille. -- Niin, niitä tehdä?\nEhk' emme Egyptistä aikoihin\nsaa mitään, -- missä syy, sen Herra ties.\nSiell' onhan sentään rauhallista kaikki. --\nMikäli mua koskee, mielelläni\nmä tyydyn niukentamaan, säästämään,\nmuut kunhan ei kuin minä siitä kärsi. --\nVaan mitäpä se auttaa? Yksi ratsu\nja puku, miekka täytyyhän mull' olla.\nJa Jumalalt' en tinkiä voi mitään.\nHän kyllin vähäiseen jo tyytyyhän:\nmun sydämeeni. -- Hafi, kovin suuri\nmull' oli usko kassas ylijäämään.\n\nAL-HAFI.\nVai ylijäämään? Itse sanokaas,\nmua ettekö ois kuristuttanut\ntai ristiinnaulittanut kuitenkin,\njos ylijäämiä vain jäljiltäni\noisitte löytänyt. Niin, kavalluksiin\nkyll' oisin uskaltanut ryhtyä.\n\nSALADIN.\nVaan mitä teemme siis? -- Muilt' etkö keltään\nkuin sisareltani siis lainata\nsä ensin voinut?\n\nSITTAH.\n                 Veli, oisinko\nma luopunut siit' etuoikeudesta?\nSen hälle jättänyt? Mä siitä kiinni\nyhäti pidän. Aivan kuivilla\nmä vieläkään en ole.\n\nSALADIN.\n                     Niin, et aivan!\nSe puuttuis vain! -- Pian, Hafi, hankkiudu\nsa lainaamaan, kelt' ikään vain ja kuinka,\nvain lupauksin lainaa! -- Niiltä yksin\näl' ota, jotka tein mä rikkaiks itse:\nse lahjain peruutukseltahan näyttäis.\nLuo saitureinten mene: mieluimmin\nne antaa mulle. He näes hyvin tietää\nrahansa kasvavan mun käsissäni.\n\nAL-HAFI.\nEn tunne ketään.\n\nSITTAH.\n                 Nytpä muistan, Hafi,\nkuulleeni, että kotiin palannut\nsun ystäväsi on.\n\nAL-HAFI (säpsähtäen).\n                 Mun ystäväni?\nKen hän?\n\nSITTAH.\n         Sun ylistämäs juutalainen.\n\nAL-HAFI.\nYlistämäni juutalainen?\n\nSITTAH.\n                        Joka\non saanut -- lauseen sinun käyttämäs\nhänestä vielä hyvin muistan -- joka\nniin kukkuraisin mitoin Jumalaltaan\non saanut hyvyyttä tään maailman,\nniin pienintä kuin suurinta.\n\nAL-HAFI.\nNiin oonko\nsanonut -- mitä tarkoitinkaan?\n\nSITTAH.\n                               Rikkaus\non pienintä -- ja viisaus suurinta.\n\nAL-HAFI.\nKuink'? oonko -- oonko juutalaisesta\nsanonut noin?\n\nSITTAH.\n              Sit' etkö Nathanista\nsä, ystävästäs, oisi sanonut?\n\nAL-HAFI.\nVai niin -- vai Nathanista! -- Eipä tullut\nhän lainkaan mieleeni. -- Hän todellako\non vihdoin kotiutunut taas? Kas vain!\nEi aivan huonosti siis liekään hänen. --\nNiin oikein: muinoin viisaaks ihmiset\nja rikkaaksikin häntä sanoivat --!\n\nSITTAH.\nNyt rikkaaks enemmän kuin koskaan ennen\nhe sanoo häntä. Koko kaupunki\nkohisee sitä, mit' on aarteita\nja kalleuksia hän kanssaan tuonut.\n\nAL-HAFI.\nJos on siis Nathan Rikas palannut,\nniin varmaan Nathan Viisas myös.\n\nSITTAH.\n                                 Siis mitä,\njos häntä, Hafi, ahdistelisit?\n\nAL-HAFI.\nJa miksi häntä? -- Lainatakseniko? ---\nTe tunnettepa hänet! -- Kellekään\nei lainaa hän, se juur' on viisautensa.\n\nSITTAH.\nHänestä toisen kuvan ennen saanut\noon sulta.\n\nAL-HAFI.\n           Tavaraa hän tarpeisiinne\nkyll' antaa. Mutta rahaa -- sit' ei koskaan.\nHän muutoin kyllä juutalaiseks on\ntosiaan harvinainen: älykäs\nniin taidoss' elon kuin myös shakkipelin.\nVaan muista juutalaisista hän eroo\nmyös pahassa, ei hyväss' yksistään. --\nEi häneen -- häneen juur' ei luottaa saa. --\nHän tosin antaa köyhille, ja antaa\nkai Saladinin tavoin -- yhtä paljon\nehk'ei, vaan varmaan yhtä kernaasti.\nJa ilman eroitusta: juutalainen,\nkristitty, parsilainen, muslemi,\nne tasa-arvoiset on hänestä.\n\nSITTAH.\nJa moinen mies...\n\nSALADIN.\n                  Vaan kuink' en milloinkaan\nmä siitä miehest' ole mitään kuullut?\n\nSITTAH.\nHän eikö lainais Saladinille,\nSaladinille, jok' ei itseään,\nvaan muita varten tarvitsee --?\n\nAL-HAFI.\n                                Kas se,\nse taas on juuri aito juutalaista. --\nMua toki uskokaa! -- Niin kateinen,\nniin karsas anneistanne on hän teille!\n'Jumalan-kiitokset' kaikk' itselleen\nhän keräis muilta pois. Ja siksi vain\nei lainaa hän, ett' ain' ois hällä antaa.\nJa koska laki lempeyttä vain,\nei auliutta, häitä vaatii, hänet\nse lempeys niin epäauliiks saa,\nsill' ettei vertaa. Tosin pitkät ajat\njo oomme keskenämme kinailleet;\nmut älkää ajatelko, etten silti\nmä hälle tekis täyttä oikeutta.\nHän hyvä muussa kaikess' on, ei tässä,\nei todellakaan. Muita ovia\nkoputtelemaan kohta lähdenkin ...\nNyt erään maurilaisen muistan, joka\non saita, rikas. -- Sinne lähden, sinne.\n\nSITTAH.\nMi kiire, Hafi?\n\nSALADIN.\n                Anna hänen mennä!\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    SITTAH. SALADIN.\n\nSITTAH.\nHän rientää, niinkuin mua pakoon pyrkis. --\nMit' on se? -- Todellako pettynyt\nhän miehest' on -- vai mielisikö meitä\nhän pettää?\n\nSALADIN.\n            Minultako kysyt tuota?\nKun tietäisin ees, kenest' oli puhe.\nEns kertaa tuosta Nathanistanne\nma kuulinhan.\n\nSITTAH.\n              Se onko mahdollista,\nett' aivan outo sulle mies on, josta\nkäy huhu, ett' on haudat Salomonin\nja Davidin hän tutkinut ja saa\nsinetit niiden auki taikasanoin?\nJa niistä aika-ajoin esiin hän\nne loputtomat aarteensa tuo, joihin\nsen vähemmät ei lähteet riitäkään.\n\nSALADIN.\nJos haudoista se mies saa aarteensa,\nniin haudoist' ainakaan ei Salomonin\ntai Davidin -- ei, jonkun narrin vain!\n\nSITTAH.\nTai jonkun rosvon! -- Paljon tuottavampi\nkyll' onkin hänen rikkautensa lähde\nkuin hauta moinen, täynnä mammonaa.\n\nSALADIN.\nHän käyhän kauppaa, kuulin.\n\nSITTAH.\n                            Kaikki tiet\nkaikk' erämaat hän kulkee juhtineen,\nsatamiin kaikkiin saapuu laivojansa\nAl-Hafi minulle siit' itse kyllä\non ennen kertonut, ja lisännyt\nihastuneena, kuinka ylevästi\ntää ystävänsä käyttää, mitä kokoon\nviisaasti, alttiisti hän ahertaa;\nja kuink' on vapaa hengen katse hällä\nja sydän avoin joka hyveelle\nja kaikkeen kauneuteen suopuvainen.\n\nSALADIN.\nJa sentään Hafi nyt niin kylmästi,\nniin epäröiden puhui hänestä.\n\nSITTAH.\nKai hämillään -- ei kylmästi kai sentään.\nKuin pelkäisi hän kiittää häntä, eikä\ntahtoisi syyttömästi moittiakaan. --\nVai todella niin oisko, ettei edes\nkansansa paras täysin erota\nvoi kansastaan? ett' ystäväänsä pitäis\nAl-Hafin siltä puolen todellakin\nhäpeillä? -- Vaan sen olkoon, miten on! --\nOn meille kylliks, että juutalainen\non rikas, olkoon sitten enemmän tai\nvähemmän juutalaista hänessä!\n\nSALADIN.\nHält' ethän, sisar, ottaa aikone\nomaansa väkivalloin?\n\nSITTAH.\n                     Niin, min katsot\nsä väkivallaks? Tulen, miekan käytön?\nEi, ei! Jo eikö oma heikkoutensa\nheikolle ole kyllin väkivaltaa? --\nNyt haaremiini käy vain kanssani,\nsaat kuulla laulajatarta, jonk' ostin\nma vasta eilen. Ehkä valmistuu\nsill' aikaa juoni, jota kudon juuri\nvaralle tämän juutalaisen. -- Tule!\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    NATHAN, talon edustalla, missä palmupuisto liittyy siihen.\n    RECHA ja NATHAN tulevat ulos. DAJA lisäksi myöhemmin.\n\nRECHA.\nOlette, isä, kovin viipynyt.\nHänt' enää tuskin tapaatte.\n\nNATHAN.\n                            Kai sentään.\nJos ehk' en täällä alla palmujen,\nniin muualla --. Nyt tyynny vain. -- Kas, Daja,\ntuolt' eikö tule luoksemme?\n\nRECHA.\n                            Hält' on\nhän aivan varmaan eksynyt.\n\nNATHAN.\n                           Ei toki.\n\nRECHA.\nNoin vitkaillen ei Daja muutoin saapuis.\n\nNATHAN.\nHän vielä ei lie meitä huomannut.\n\nRECHA.\nNyt huomaa hän.\n\nNATHAN.\n                Ja rientää alkaa, katsos. --\nVaan tyynnä, tyynnä ole!\n\nRECHA.\n                         Tahdotteko,\nett' oisi tyttärenne tyynnä nyt?\nOis siitä huoleti, jok' elämän\npelasti hälle -- elämän, mi hälle\nniin rakas on vain teidän lahjananne.\n\nNATHAN.\nEn sua muuksi tahdo kuin mik' oot.\nEn, vaikka tietäisinkin sielussasi\nviel' aivan muuta liikkuvan.\n\nRECHA.\n                             Mit', isä?\n\nNATHAN.\nKysytkö multa? Ja noin arasti?\nMit' ikään sisässäsi liikahtaakin,\nviattomuutta, luontoa se on.\nSit' älä sure, -- min' en ainakaan.\nSe lupaa vain: Kun kerran selvään puhuu\nsydämes sulle toiveensa, mult' älä\nniist' yhtään salaa!\n\nRECHA.\n                     Ajatuskin, teiltä\nsalata syömeni mua vavisuttaa.\n\nNATHAN.\nEi enää tästä? Kerta kaikkiaan\nse päätetty on. -- Tuoss' on Daja! No?\n\nDAJA.\nTääll' alla palmuin vielä kulkee hän\nja kohta ilmaantuu tuon muurin takaa.\nKas tuolla?\n\nRECHA.\nAh! ja näyttää epäröivän\nmihinkä mennä: eespäin, oikeaan\nvai vasempaan.\n\nDAJA.\n               Ei, ei; viel' useasti\nhän varmaan kiertää luostarin ja tästä\nkäy hänen tiensä silloin. -- Lyödään veikkaa!\n\nRECHA.\nNiin oikein! Puhuitko jo hänen kanssaan?\nHän miltä tuntui tänään?\n\nDAJA.\n                         Entiseltään.\n\nNATHAN.\nTäält' älköön siis hän teitä huomatko.\nTaemmas menkää, taikka mieluummin\nsisälle aivan.\n\nRECHA.\n               Vielä hetki vain --.\nAh, pensasaita tuo mult' otti hänet!\n\nDAJA.\nJo tulkaa! Oikeass' on isänne.\nJos teidät huomaa hän, on vaara, että\nhän oitis kääntyy pois.\n\nRECHA.\n                        Ah, tuota aitaa!\n\nNATHAN.\nJa kun hän sieltä äkist' esiin käy,\nei voi hän välttää näkemästä teitä.\nSiis menkää toki!\n\nDAJA.\n                  Tulkaa! Ikkunan\nmä tiedän, mistä näämme heidät.\n\nRECHA.\n                                Niinkö?\n\n    (Molemmat naiset poistuvat.)\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    NATHAN ja pian sen jälkeen RISTIRITARI.\n\nNATHAN.\nMua melkein aristaa tuo kumma mies,\ntuo hyveen jäyhyys miltei vavahduttaa.\nKuink' ihminen näin voikaan toisensa\nhämilleen saada! -- Herra, nyt hän tulee!\nKuin mies tuo nuorukainen! Kunnon miehen\ntuo ylväs katse on ja luja askel.\nVoi karvas olla kuori vain, vaan sydän\nei varmaankaan. -- Miss' olen moista nähnyt? --\nAnteeksi, jalo frankki...\n\nRISTIRITARI.\n                           Mitä?\n\nNATHAN.\n                                  Suokaa...\n\nRISTIRITARI.\nNo mitä, juutalainen?\n\nNATHAN.\n                      Puhuttaa\nma saanko teitä näin.\n\nRISTIRITARI.\n                      Sit' estää voinko?\nVaan lyhyeen.\n\nNATHAN.\n              Noin ylpeästi älkää,\nnoin halveksien menkö ohi miehen,\njok' iäkseen on teille joutunut\nkiitollisuuden velkaan.\n\nRISTIRITARI.\n                        Kuinka niin?\nAh, arvaanko? Te ootte...\n\nNATHAN.\n                           Isä tytön,\nmin pelastitte jalomielisesti\ntulesta. -- Nathan nimen' on, ma saavun...\n\nRISTIRITARI.\nJos kiittämään, niin säästäkää se vain!\nJo liioin kiitosta oon joutavasta\nmä sietää saanut. -- Ja te ainakaan,\nte ette mulle ole lainkaan velkaa.\nTuon tytön isäks arvasinko teidät?\nMe, ritarit, me oomme velvolliset\njokaista auttamaan, ken hädäss' on.\nEloni silloin mulle muutenkin\nvain vaivaks oli. Mielelläni käytin\nmä, hyvin mielelläni, tilaisuutta,\nsen alttiiks antaakseni toisen eestä, --\nniin, vaikka juutalaisen tyttären\nelämän eestä.\n\nNATHAN.\n              Kuinka ylevää!\nYlevän julmaa! Mutta aatoksiin\ntuo käänne käskee. Kaino ylevyys\ntaa julmuuden voi piillä, ihailua\nniin välttääkseen. -- Vaan lahjaa ihailun\njos niin se halveksii, niin mitä lahjaa\nse sietää vois? -- Jos täällä, ritari,\nte ette vieras, vanki ois, en teiltä\nnäin päätäpahkaa kysyis. Käskekää:\nmin palveluksen teille tehdä voi?\n\nRISTIRITARI.\nTe? Ette mitään.\n\nNATHAN.\n                 Olen rikas mies.\n\nRISTIRITARI.\nParemmaks ei tee juutalaista kulta.\n\nNATHAN.\nSiks ettekö voi käyttää, mitä silti\nparempaa häll' on? hänen rikkauttaan?\n\nRISTIRITARI.\nNo niin, sit' en voi juuri evätäkään,\ntään viitan vuoksi en. Niin pian kun\nse kuluna on aivan, kun ei pidä\nsiin' enää sauma eikä kudos, silloin\nma tulen, lainaan teiltä uuteen rahaa\ntai kangasta. -- Miks' synkistytte noin?\nViel' ootte turvassa. Ei vielä ole\nniin huonosti sen laita, näättehän.\nVain tuossa liepeessä on ruma läikkä.\nSe palon jälki on, se kärventyi,\nkun tytärtänne tulesta ma kannoin.\n\nNATHAN (tarttuen viitan liepeeseen ja katsellen sitä).\nOn sentään kumma, kuinka miehestä\nvoi paha läikkä, palotahra vain\nparempaa todistaa kuin hänen suunsa.\nSuudella tahdon oitis sitä tahraa. --\nAh, anteeks! Sit' en estää voinut.\n\nRISTIRITARI.\nMitä?\n\nNATHAN.\n      Valahti kyynel siihen.\n\nRISTIRITARI.\n                             Eipä haittaa\nlisänä tippain muiden. -- (Jopa kohta\nsaa hämille tää juutalainen minut.)\n\nNATHAN.\nTuo viittanne, mä pyydän, lähettäkää\nmyös tyttärelleni se joskus!\n\nRISTIRITARI.\n                             Miksi?\n\nNATHAN.\nSais hänkin tuota tahraa suudella.\nKai turhaan toivonee hän kuitenkin\nsyleillä itse polvianne.\n\nRISTIRITARI.\n                         Nathan --\nse nimennehän oli -- Nathan, hyvin\nsananne sovitatte -- terävästi --\nOon hämmästynyt -- kyllä olisin --\n\nNATHAN.\nOlevinanne olkaa miten tahaan.\nMua ette harhaan vie. Ei teille sovi\nsuurempi kohteliaisuus, kunnon mies. --\nTäys tunteesta on tyttö, auliutta\nnaislähetti on pelkkää, isä poissa --\nte, tytön kunniasta huolehditte;\nte pakenitte hänen voittamistaan.\nMyös siitä teitä kiitän --.\n\nRISTIRITARI.\n                            Myöntää täytyy:\nte tiedätte, kuink' ajatella meidän\nritarein tulis.\n\nNATHAN.\n                Vainko ritarein?\nVain tulis? Sääntöjenne vuoksi vainko?\nAjatusjuoksuu tiedän kunnon miesten,\nja heitähän on maissa kaikissa.\n\nRISTIRITARI.\nTok' eroa lie niillä, toivon?\n\nNATHAN.\n                              Kyllä:\non värin, puvun, muodon eroa.\n\nRISTIRITARI.\nJa eri maissa niit' on eri määrin.\n\nNATHAN.\nSe ero suuria ei merkitse.\nSuurt' alaa suuruus vaatii kaikkialla;\npuut liian taajaan istutetut taittaa\nvain oksat toisiltaan. Vaan parvittain\non kaikkialla meitä keskimittaa.\nVain sovun suokoon toinen toiselleen,\nvain sietää, suvaita saa lammas vuohta,\nvain älköön luulotelko latva puun,\nse ettei yksin maasta nousnut ois.\n\nRISTIRITARI.\nNuo sanat sattui! -- Mutta tuttu lie\nmyös kansa, jok' on ihmismoitteen kehto?\nMi kansa, tiedättekö, Nathan, ensin\nvalitun kansan nimen omaksui?\nNiin, jospa tuota kansaa ylpeydestään\nen juuri vihais, mut en sentään vois\nhalveksimatta olla? Ylpeydestään,\nmin peri kristityt ja muslemit,\nett' oikea on Jumala vain heillä. --\nTää puhe kristityn ja ritarin\nteit' yllättää? Vaan missä, milloin onkaan\ntuo hurskas kiihko, omaa Jumalaansa\nkaikelle maailmalle tyrkyttää\nparhaana, ainoana, -- synkempänä\nkuin nyt, kuin täällä päässyt puhkeemaan?\nKelt' ei nyt täällä putois silmäin suomut?\nVaan jääköön sokeaks, ken haluaa! --\nSanani unohtain mun suokaa mennä!\n\n    (Aikoo poistua.)\n\nNATHAN.\nOh, ette tiedä, kuinka lujasti\nnyt teihin kiinnyn! -- Tulkaa, ystäviä\nnyt meidän täytyy, täytyy olla. Saatte\nkansaani halveksia halustanne.\nEi kumpikaan meist' ole kansaansa\nvalinnut itselleen. Yht' oommeko\nme sekä kansamme? Ja mik' on kansa?\nEnemmän kristittyä, juutalaista\nkuin ihmist' onko ihmisessä? Ah,\nkunp' oisitte te yksi lisää niihin,\njoit' tyydyttää vain nimi ihmisen!\n\nRISTIRITARI.\nJumalan nimeen, Nathan, niitä olen!\nNiit' olen! -- Kätenne! -- Mä häpeilen,\nett' erehdyin mä teistä hetkeksikään.\n\nNATHAN.\nMä siit' oon ylpeä. Vain yleisestä\nerehtyy harvoin.\n\nRISTIRITARI.\n                 Harvinaisen taas\nvain vaivoin unhoittaa. -- Niin, ystävät\non meidän, Nathan, oltava.\n\nNATHAN.\n                           Jo oomme. --\nKuink' iloitseva onkaan Rechani! --\nJa kuinka valoisana katseelleni\non etäisyys. -- Vain häneen tutustukaa!\n\nRISTIRITARI.\nJo palan kaipuusta. -- Ken talostanne\nnoin syöksyy ulos? Hänen Dajansa?\n\nNATHAN.\nNiin juuri. Noin miks hädissään?\n\nRISTIRITARI.\n                                 Kunp' ei\nois mitään Rechallemme sattunut?\n\n\nKUUDES KOHTAUS.\n\n    EDELLISET ja DAJA.\n\nDAJA.\nVoi Nathan, Nathan!\n\nNATHAN.\n                    Mitä?\n\nDAJA.\n                          Anteeks, että\nmun täytyy teitä, jalo ritari,\nnäin keskeyttää.\n\nNATHAN.\n                 Mik' on siis?\n\nRISTIRITARI.\n                                Niin, mik' on?\n\nDAJA.\nLähetti sulttaanin! Hän puheilleen\nteit' tahtoo. Sulttaani, ah Herra!\n\nNATHAN.\n                                   Mua?\nSulttaani? Nähdä haluaa hän vain,\nmit' uutta olen tuonut. Sano vain,\nett' on viel' ehkä kaikki purkamatta.\n\nDAJA.\nEi, ei! Ei mitään nähdä, -- itsenne\nhän teidät tahtoo puheilleen, ja pian!\n\nNATHAN.\nMa tulen kohta. -- Mene, menehän!\n\nDAJA.\nRitari ankara, tää anteeks suokaa!\nAh Herra, meitä huolestutti niin\ntää kutsu.\n\nNATHAN.\n           Turhaa huolta! Mene vain!\n\n\nSEITSEMÄS KOHTAUS.\n\n    NATHAN ja RISTIRITARI.\n\nRISTIRITARI.\nViel' ettekö mieskohtaisesti häntä\nsiis tunne?\n\nNATHAN.\n            Saladinia? En vielä.\nEn tuttavuuttaan vältä, etsi en.\nNiin liian paljon hyvää kertoi maine\nhänestä, etten tiedä, uskoako\nmä mielin vaiko nähdä. -- Vaan jos totta\non, että henkenne hän säästi, sillä...\n\nRISTIRITARI.\nOn totta. Eloni, jot' elän, hänen\non lahjaansa.\n\nNATHAN.\n              Sill' eloni myös mulle\nhän kaksin, kolmin kerroin lahjoitti.\nSe muuttanut on kaiken välillämme,\nse minut kietoo sitein ikuisin\nhänelle alttiiks aivan. Vartoa\nnyt tuskin, tuskin jaksan, mitä ensin\nhän multa vaatii. Olen kaikkeen altis,\noon valmis tunnustamaan hälle sen,\nett' oon vain teidän tähtenne näin altis.\n\nRISTIRITARI.\nMä itsekään en vielä kiittää saanut\nhänt' ole, kuinka oonkin tapaillut.\nSe vaikutus, ma jonka häneen tein,\nmen' yhtä nopeaan kuin tulikin.\nKen ties, mua muistaako hän edes enää,\nja sentään hänen kerran kuitenkin\nmua muistaa täytyy, kohtaloni vihdoin\nkun vaatii ratkaisun. Ei riitä, että\nviel' olen hänen käskystään, viel' elän\nnäin hänen tahdostaan: hän säätäköön\nmyös, kenen mieltä noudattaa mun täytyy.\n\nNATHAN.\nNiin, niin, -- en senkään vuoks saa viipyä.\nEhk' antaa joku sana mulle syyn\nmyös teitä mainita. -- Mä riennän siis,\njos sallitte. -- Vaan milloin, milloin teidät\nnäemme luonamme?\n\nRISTIRITARI.\n                 Jo piankin,\njos saan.\n\nNATHAN.\n          Jos tahdotte.\n\nRISTIRITARI.\n                        Siis tänään jo.\n\nNATHAN.\nJa nimenne? -- mun täytyy pyytää.\n\nRISTIRITARI.\n                                  Oli --\non Kurt von Stauffen. -- Kurt.\n\nNATHAN.\nvon Stauffen? -- Stauffen?\n\nRISTIRITARI.\nMiks ihmetyttää noin se --?\n\nNATHAN.\n                            Sukuanne\nlie ollut muitakin.\n\nRISTIRITARI.\n                    Oh, on! Jo moni\nsukumme jäsen tääll' on maatunut.\nMun setänikin -- isä, tarkoitin --,\nvaan miksi yhä terävämmin tarkkaa\nmua katseenne?\n\nNATHAN.\n               Oh -- eihän miksikään!\nMä väsyisinkö teitä katsomaan?\n\nRISTIRITARI.\nSiks ensimäisnä lähden minä tästä.\nLöys usein kyllä katse tutkijan\nenemmän kuin hän pyysi nähdä. Nathan,\nmä pelkään teitä. Aika lähentäköön\ntoisiimme meitä, älköön uteliaisuus.\n\n    (Menee.)\n\nNATHAN (katsoen hämmästyneenä hänen jälkeensä).\nLöys usein kyllä katse tutkijan\nenemmän kuin hän pyysi nähdä! -- Hänhän\nmun sieluani ilmi tavailee!\nMinunkin niin vois käydä, totisesti. --\nEi Wolfin varsi, käynti vain -- myös ääni\non hänen; heitto pään on hänt', on häntä.\nNoin käsivarrellaan Wolf miekkaa kantoi,\nsiveli käsin kulmakarvojaan,\nkuin silmiensä tulta peitellen. --\nKuin unhoittuukaan ajoiksi nuo kuvat\nsyvälle syöpyneet, vaan sitten ne\nvain sana, ääni herättää! -- Von Stauffen! --\nNiin aivan, aivan niin: Filneck ja Stauffen! --\nTään pian, pian tahdon selville.\nVaan nyt luo sulttaanin. -- Mut tuolla -- Daja\ntuoll' eikö piile? -- Daja, tulehan!\n\n\nKAHDEKSAS KOHTAUS.\n\n    DAJA. NATHAN.\n\nNATHAN.\nLyön vetoa, ett' aivan uusi seikka\nsydämiänne kiusaa nyt, kuin pyyde\nsulttaanin mieli tietää.\n\nDAJA.\n                         Kummako?\nRitarin kanssa tuttavallisemmin\npuhua juuri aloitte, kun meidät\nhääs' ikkunasta Saladinin mies.\n\nNATHAN.\nSaa Recha häntä milloin tahansa\nnyt odottaa, niin sano.\n\nDAJA.\n                        Niinkö? niinkö?\n\nNATHAN.\nKai sinuun, Daja, luottaa saan? Sua pyydän,\nvaruillas ole. Sit' et kadu sa.\nSun omatuntos tyydytyksensä\nsaa siitä myös. Mun suunnitelmaani\nvain älä millään tavoin turmele.\nVain varovasti, pidätellen kerro\nja kysele.\n\nDAJA.\n           Tuost' enää tarvitsiko\nees muistuttaa! -- Mä menen, menkää tekin. --\nKas, eikö uutta sanaa Saladinin\nAl-Hafi, dervishinne, tuonekin?\n\n    (Menee.)\n\n\nYHDEKSÄS KOHTAUS.\n\n    NATHAN. AL-HAFI.\n\nAL-HAFI.\nHa -- haa! Taas luoksenne ma tuloss' olin.\n\nNATHAN.\nNiin kiiru onko? Mitä pyytää siis\nhän multa?\n\nAL-HAFI.\n           Kuka?\n\nNATHAN.\n                 Saladin. -- Ma tulen,\nma tulen.\n\nAL-HAFI.\n          Kenen luokse? Saladinin?\n\nNATHAN.\nSua Saladin siis eikö lähettänyt?\n\nAL-HAFI.\nMua? Ei. Hän onko kutsunut jo siis?\n\nNATHAN.\nOn kyllä.\n\nAL-HAFI.\n          Niinpä kävi...\n\nNATHAN.\n                         Miten kävi?\nJa minkä --?\n\nAL-HAFI.\n             Että ... syy ei ole mun!\nMun syy ei ole, taivas tietää! Teistä\nmä tosin, valhein ko'in vaaran kääntää!\n\nNATHAN.\nMin vaaran? Miten kävi?\n\nAL-HAFI.\n                         Että hänen\nrahastonhoitajansa ootte. Teitä\nma surkuttelen. Mutta näkemästä\nmä sitä pakenen, -- ja minne, sen\njo kuulitte, ja tiedätte myös tien.\nMukaani asiaa jos antaisitte,\nma tarjoon palvelusta. Vaikk' en ottaa\nvoi enempää kuin saattaa paljas mies.\nPian lähden, asianne siis!\n\nNATHAN.\n                           Al-Hafi!\nMut enhän -- enhän mistään mitään tiedä!\nMit' onkaan jaarittelu tuo?\n\nAL-HAFI.\n                            Kai mukaan\njo tuli kukkaronne?\n\nNATHAN.\n                    Kukkaro?\n\nAL-HAFI.\nNiin, rahaa, jota saatte etukäteen\nSaladinille syytää.\n\nNATHAN.\n                    Tääkö kaikki?\n\nAL-HAFI.\nPitäiskö näkemään mun jäädä, kuinka\nhän teitä täällä päivä päivältä\nvain nylkee kantapäitä myöten? Kuinka\nsaa viisas anteliaisuus aittojaan\navata tuhlaajalle, avata\nja jälleen avata, siks kunnes niissä,\nniin täysiss' ennen, kotihiiri jo\nsaa nälkään kuolla? -- Taikka hurskas toive\nteill' onko: rahaanne ken tarvitsee,\nhän sentään noudattaa myös neuvoanne?\nSaladin noudattamaan neuvontaa!\nHän neuvojako sietäis! Kuulkaas, Nathan,\nmitenkä mulle äsken sattui.\n\nNATHAN.\n                            Miten?\n\nAL-HAFI.\nMa luokseen tulen, kun on pelannut\nhän juuri sisarineen shakkia. --\nSit' osaa Sittah. -- Peli, niin jo luuli\nSaladin hävinneensä, esillä\nviel' oli, vaikka silleen jätettynä.\nMä silmään, nään, ett'ei viel' läheskään\nse ole hävitty.\n\nNATHAN.\n                Kas, löydön teitpä!\n\nAL-HAFI.\nKuningas talonpoikaa vastaan vain\nois hänen ollut siirrettävä. -- Kunpa\nsen tässä näyttää voisin!\n\nNATHAN.\n                          Kyllä uskon!\n\nAL-HAFI.\nNiin tornille ois tilaa saanut, -- voiton\nperinyt ois. -- Sen näyttää tahdon hälle,\nopastaa häntä. -- Mutta hän!...\n\nNATHAN.\n                                 Ei myönny?\n\nAL-HAFI.\nMua ei hän kuule ees, ja halveksien\nlyö pelin kumoon.\n\nNATHAN.\n                  Onko totta tuo?\n\nAL-HAFI.\nShakmatti kerrassaan hän tahtoo olla,\nhän sanoo. Tahtoo! Peliäkö moinen!\n\nNATHAN.\nE-hei! Niin peliä vain leikitään!\n\nAL-HAFI.\nVaikk' eipä tyhjän päältä pelattu!\n\nNATHAN.\nKenelle rahat siirtyi, vähät siitä.\nMut ettei sua kuullut ees! ei korvaa\nasiaas lainannut niin tärkeään!\nei ihastunut kotkankatseesees!\nse -- sehän vaatii kostoa -- vai mitä?\n\nAL-HAFI.\nAa, mitäs? Siksi vain sen kerroin teille,\nett' oivallatte, mik' on otus hän.\nSanalla sanoen: en kestä enää.\nLikaisten maurein luona vain nyt juosta\nsaan lainaa, lainaa hälle kysellen...\nEn ikänäni ole itselleni\nmä kerjännyt -- nyt toisen pussiin pyydän.\nMilteihän kerjäämist' on lainaaminen:\nja lainananto korolle, se taas\non varkauden veroista. En joudu\näärillä Ganges-virran kumpaankaan,\nei kumpaakaan mun tarvis edistää.\nÄärillä Ganges-virran, siellä vain\non ihmisiä. Täällä ainoa\nte ootte, jonka elää ansaitsis\näärellä Ganges-virran. -- Tulkaa sinne!\nPois hälle pyyhkäiskää se ruhka kaikki,\nhän mitä himoo vain. Hän kuitenkin\npian teidät panee tyhjäksi. Vaan näinpä\nsais nylkeminen lopun äkisti.\nDervishin-kaavun saatte, -- tulkaa, tulkaa!\n\nNATHAN.\nTuo keino tosin, luulen ma, meill' aina\non varana. Vaan lupaan miettiä,\nAl-Hafi, sitä. Varros.\n\nAL-HAFI.\n                       Miettiä?\nEi, täss' ei auta mietintä.\n\nNATHAN.\n                            Vain kunnes\nma palaan luota sulttaanin ja heitän\njäähyväiset...\n\nAL-HAFI.\n                Ken miettii, etsii vain\npoisvetäymisen aihetta. Ken ei\nvoi oikopäätä ottaa elääkseen\nvain itselleen, jää muiden orjaks aina. --\nVaan miten mielitte: niin eläkää,\nkuin mielestänne hyvä elää on!\nMun tieni tänne käy, ja teidän tuonne.\n\nNATHAN.\nAl-Hafi, tilis sentään itse ensin\nkai teet?\n\nAL-HAFI.\n          Pah! Pilaa! Tila kassani\nei maksa edes tilinteon vaivaa;\nja minut takaatte -- te tahi Sittah.\nHyvästi!\n\nNATHAN (katsoen hänen jälkeensä).\nKyllä takaan! -- Huima, hyvä --\nja jalo -- mikä on hän? -- Tosi köyhä,\nhän, yksin vain on tosi kuningas!\n\n    (Poistuu toiseen suuntaan.)\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nENSIMÄINEN KOHTAUS.\n\n    Huone Nathanin talossa.\n    RECHA ja DAJA.\n\nRECHA.\nMitenkä, Daja, sanoi isäni?\nEtt' odottaa saan joka hetki häntä?\nVoi siitä luulla, että ilmestyy\nhän tuokiossa -- eikö niin? -- Mut ohi\nkuink' on jo monta hetkeä! -- Ah niin,\nken mennehiä muistelee? Nyt elää\nma tahdon hetkeä vain seuraavaa.\nKai saapuu vihdoin se, mi hänet tuo.\n\nDAJA.\nKirottu viesti sulttaanin! Jos sitä\nei ollut ois, ois Nathan varmaan hänet\njo tuonut tänne.\n\nRECHA.\n                 Ja kun saapunut\nse hetki sitten on, kun täyttynyt\non toiveistani sisin, lämpimin, --\nniin sitten? -- mitä sitten?\n\nDAJA.\n                             Mitä sitten?\nMa toivon, että sitten toteen käy\nmyös minun toiveistani lämpimin.\n\nRECHA.\nMit' astuu tämän sijaan rintaani,\nmi enää laajeta ei osaa, ellei\ntoiveitten toive sitä paisuta? --\nVain tyhjyys? Ah, mi kauhu!\n\nDAJA.\n                            Sitten astuu\nmun toiveeni tuon toteutuneen sijaan!\nToiveeni, nähdä sinut Euroopassa\nja käsissä, jotk' ovat arvoises.\n\nRECHA.\nErehdyt. -- Juuri se, mi toivees tekee\nsun omakses, sen estää tulemasta\nmun omakseni koskaan: isänmaa\nsua vetää -- mua eikö pidättäis se?\nSun omaistesi kuvat, joit' ei vielä\nsun sielus unohda, ne enemmän\nsua kiinnittäiskö kuin mun omaiseni,\njoit' itse kuulen, näen, kosketan?\n\nDAJA.\nVain vastaan ponnistele, miten mielit!\nVaan taivaan tiet on taivaan tiet. Ja jospa\nsun pelastajas itse, joka sotii\nedestä Jumalansa, määräämä\nois Hänen viemään sinut siihen maahan,\nsen kansan luo, sa jolle synnyit?\n\nRECHA.\n                                  Daja!\nNoin mitä puhut, rakas Daja, taas?\nOn omat kummat käsitykses sulla!\n'Jok' eestä Jumalansa sotii!' Kenen\non Jumala? Ja mik' on Jumala,\njok' oma jonkun on ja jonka eestä\non tarvis taistella? Ja miten tietää\nmyös kukaan, mitä maata varten syntyy,\njos sitä varten ei, hän missä syntyi? --\nJosp' isä kuulisi tuon puhees! -- Mit' on\nhän sulle tehnyt, kun mun onneni\nnoin kauvas kuvittelet hänest' aina?\nJa miksi älyn siemenen, min kylvi\nniin puhtaana hän sieluuni, sä peität\nniin mielelläsi kukkiin, rikkaruohoon\nsun oman maas? -- Sun kirjokukkias\nei, rakas, rakas Daja, halua\nmun vainiooni hän! Ja sanoa\nmun täytyy sulle: sinun kukkais tunnen\nimevän liian kuiviin maatani,\nkuin kauniiks sen ne pukeekin, ma tunnen,\nkuin huumaa, pyörryttää mua tuoksut niiden,\nniin sulokirpeät! -- Sun aistis niihin\nparemmin tottuneet on. Hermoja\nen silti moiti, jotka sietää niitä.\nVaan minulle ei eduks ole ne.\nTuo enkeliskin oli pilkakseen\njo saada minut. -- Isän vuoksi vielä\nmua hävettää tuo hupsuus!\n\nDAJA.\n                          Hupsuus! -- Niinkuin\nvain tääll' ois järjen koti! Hupsuus! Hupsuus!\nKun puhua ma saisin vaan!\n\nRECHA.\n                          Miks et?\nSua enkö aina tarkoin kuunnellut,\nniin usein kuin sua uskonsankareistas\nhalutti puhella? Ain ihailinhan\nsydämestäni heidän tekojaan,\nain itkin heidän kärsimyksiänsä.\nVaikk' uskonsa ei sankarillisinta\nheiss' ollut koskaan mulle, niin se oppi\nol' lohdullinen, että alttius\nJumalan tahtoon aivan yht' ei ole\nkuin harha-aatoksemme Hänestä. --\nSit' isä, rakas Daja, selittihän\nniin usein meille; samaa mieltä kanssaan\nniin usein siitä olit; miksi siis\nnyt revit, mitä yhdess' aikaan saitte? --\nMut tällä puhelulla, rakas Daja,\nei meidän ystäväämme sopine\njuur' ottaa vastaan. Munhan sopii kyllä,\nmun onhan ylen tärkeää, hän myöskö...\nVaan joku ovell' onko? Kuule, Daja!\nJosp' oisi hän se! Kuule!\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    RECHA, DAJA sekä RISTIRITARI (jolle joku avaa oven ulkoapäin, sanoen:)\n\n                           Sisään vain!\n\nRECHA (valahtaa kokoon, suoristautuu taas ja aikoo langeta ritarin\njalkoihin).\nAh -- pelastajani!\n\nRISTIRITARI.\n                   Näin myöhään tulin\ntuot' estääkseni vain: ja sentään --\n\nRECHA.\n                                      Ehdoin\nma lankeen eteen miehen ylpeän --\nJumalaa kiittääkseni, mut en miestä.\nMies kiitosta ei kaipaa, enempää\nkuin kaipaa sitä vesisankko, joka\nniin tehokkaasti sammutusta auttoi;\njok' ilman muuta täyttää, tyhjentää\nsoi itseään: niin mieskin suo. Hän myös\nnoin liekkein kitaan työnnettiin; mä siellä\nkäsiinsä sattumalta lankesin;\nkäsiinsä sattumalta jäin, kuin jäi\nkipinä siellä viittaan hänelle;\ntaas kunnes meidät tulest' ulos jokin,\nen tiedä mikä, heitti. -- Mitä siin' on\nsiis kiittämistä? -- Euroopassa viini\ntekoja toisenmoisiakin teettää. --\nKun kerran työnä ristiritarein\non hyvin koulittujen koirain lailla\ntulesta pelastaa ja vedestä.\n\nRISTIRITARI (joka on koko ajan katsellut Rechaa hämmästyneenä ja\nlevotonna).\nOi Daja, Daja! Jos sua loukanneet\non huolen sekä harmin hetkinä\nmun oikkuni, miks hälle siirrät heti\njokaisen hulluuden mun kieleltäni?\nNiin liian kipeästi kostat, Daja!\nVaan tästä alkain ehkä paremmin\nmua suosittelet hälle.\n\nDAJA.\n                       Enpä luule,\nen luule ritari, ett' okaat pienet,\njoit' on hän sydämelleen saanut, siell' ois\nvahingoksenne kovin koituneet.\n\nRECHA.\nTeill' oli huolta siis? Ja huoltanne\neloa kalliimpana säästelitte.\n\nRISTIRITARI.\nLaps armas sa! Kuink' onkaan sieluni\njaettu silmän sekä korvan kesken! --\nEi tämä tyttö, ei, ei tämä ole\nse, jonka liekeistä mä pelastin. --\nKen hänet tuntien ei tulest' ois\nhänt' auttanut, ken mua ois odotellut? --\nVaan -- säikähdyshän tosin -- oudoks saa.\n\n    (Vaitiolo; ritari ikäänkuin vaipuu katselemaan Rechaa.)\n\nRECHA.\nVaan minä tapaan teidät samana. --\n\n    (Kuten edellä; sitten Recha jatkaa, keskeyttääkseen\n    ritarin ihmettelevän tutkimisen.)\n\nVaan sanokaahan, ritari, miss' ootte\nniin kauan piillyt? Taikka kysynkö:\nmiss' yhä piilette?\n\nRISTIRITARI.\n                    Miss' ehkei pitäis\nmun olla --.\n\nRECHA.\n             Ja miss' ootte ollut? Myöskään\nsiell' eikö olla pitänyt ois teidän?\nSe pahoin on.\n\nRISTIRITARI.\nMik' on -- mik' on se vuori?\nMa olin -- Sinailla.\n\nRECHA.\n                     Sielläkö?\nAh ihanaa! Nyt toki varmasti\nsaan tietää, onko totta...\n\nRISTIRITARI.\n                            Mikä? Mikä?\nSiell' että vielä nähdä voi, miss' seisoi\nJumalan eessä Mooses?\n\nRECHA.\n                      Se ei sentään.\nSen kyllin tiedän: missä seisoikin,\nJumalan eessä seisoi hän. Vaan teiltä\nhalusin tietää vain, niin onko, että\nett' ensinkään ei yhtä vaikeaa\nsit' ole vuorta ylös kiivetä\nkuin alas päästä? -- Nähkääs, muuall' on\npäinvastaist' ollut vuorten nousu mulle. --\nNo, ritari --? Pois miksi käännytte\nmua näkemästä?\n\nRISTIRITARI.\n               Tahdon kuulla teitä.\n\nRECHA.\nKun ette huomaavan mun sallis, että\nlapsellisuudelleni hymyilette,\nkun mitään tämän tärkeämpää en\nvuoresta tuosta vuorten pyhimmästä\nteilt' osaa tiedustella? Eikö niin?\n\nRISTIRITARI.\nSiis silmiinne taas katsoa mun täytyy. --\nMiks alas taas ne luotte? Hymynne\nmiks sammuu taas? Juur' ilmeistänne tahdoin,\nniin ongelmallisista, lukea,\nmä selvään mitä huuliltanne kuulin,\nja nyt -- vait ootte te? Ah, Recha, Recha!\nOl' oikea se sana: 'Oppikaa\nhänt' ensin tuntemaan!'\n\nRECHA.\n                        Ken -- ken sen sanoi? --\nJa kenestä --?\n\nRISTIRITARI.\n               Sen sanoi isänne --\nja teistä: 'ensin häntä tuntemaan\nte oppikaa!'\n\nDAJA.\n             Myös enkö minä sitä\nsanonut -- enkö minäkin?\n\nRISTIRITARI.\n                         Vaan missä\nhän onkaan, isänne? Viel' onko hän\nsulttaanin luona?\n\nRECHA.\n                  Varmaan.\n\nRISTIRITARI.\n                           Vielä, vielä? --\nOh, muistiani! Ei, ei siellä lie\nhän enää. -- Aivan varmaan odottaa\nhän tuolla luona luostarin jo mua.\nNiin sovimme me, luulen. Anteeksi!\nKäyn, noudan hänet...\n\nDAJA.\n                      Jääkää, ritari!\nSe mun on tehtäväni. Oitis teen sen.\n\nRISTIRITARI.\nEi niin, ei niin! Mua itseäin hän vartoo,\nei teitä. Voishan sitäpaitsi hän\nhelposti luona sulttaanin -- ken ties --\n-- te ette sulttaania tunne! -- voishan\nhän pulass' olla. -- Mua uskokaa,\npois-jäännistäin on vaaraa.\n\nRECHA.\n                             Vaaraa mitä?\n\nRISTIRITARI.\nOn vaaraa mulle, teille, hälle, jos\nvain vähän, vähän edes vitkailen...\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    RECHA ja DAJA.\n\nRECHA.\nMit' on se, Daja? Miks niin äkisti?\nMi vaivaa, ajaa häntä? Mitä sai\nhän päähänsä?\n\nDAJA.\n              Ei huolta ei. En luule\npahaksi merkiks sitä.\n\nRECHA.\n                      Minkä merkiks?\n\nDAJA.\nSisällä jotain käynnissä on, kuohuu\nmut älköön yli menkö. Huoleti!\nNyt vuoro teidän on.\n\nRECHA.\n                     Mun? Yhtä vähän\nsua ymmärrän kuin häntä,\n\nDAJA.\n                         Pian voitte\nte hälle kostaa kaiken tuskan sen,\nmit' 'on hän teille tuottanut. Mut älkää\nsiin' olko liian julma, liian tuima!\n\nRECHA.\nKai itse tiennet, mistä puhut nyt.\n\nDAJA.\nNoin tyyntynyt jo oisitteko itse?\n\nRECHA.\nNiin olen, olen kyllä...\n\nDAJA.\n                         Myöntäkää\nees, että tuskastaan te iloitsette,\nja hinnalla vain hänen tuskansa\nnyt rauhaa nautitte.\n\nRECHA.\n                     En tieten tahtoen!\nMä myöntää voisin sulle korkeintaan,\nett' itseäni -- mua oudoksuttaa,\nkuink' äkisti voi rauha sellainen\nsellaisten sydänmyrskyin sijaan tulla.\nTuon vieraan ilmi-näkö, puhe, työt\nne mieleni...\n\nDAJA.\n               Jo kyllästytti?\n\nRECHA.\n                                Sitä\nen sentään sano; ei -- en mitenkään --\n\nDAJA.\nVain tuiman nälän tyydytti.\n\nRECHA.\n                            No niin,\njos niin päin tahdot.\n\nDAJA.\n                      Mitäs minä.\n\nRECHA.\n                                  Mulle\nhän ikikallis on, jää iäti\neloa kalliimmaksi, vaikkei enää\nsykettä suonteni voi kiihdyttää\nvain paljas nimensä, ei nopeammin\nhänt' aatellen mun sydämeni lyö. --\nVaan mitä lavertelen! Tule, tule,\ntaas, rakas Daja, ikkunaan, mi katsoo\npäin palmuja.\n\nDAJA.\n              Sun tuima nälkäs siis\nei vielä aivan tyydytetty lie.\n\nRECHA.\nNyt jälleen palmutkin voin nähdä, enkä\nhänt' yksin palmuin alla.\n\nDAJA.\n                          Kylmyys tuo\nkai alkaa uuden kuumeen vois.\n\nRECHA.\n                              Mi kylmyys?\nEn ole kylmä. Kyllin mielelläni\nnään senkin, minkä rauhallisna nään.\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    Saladinin palatsin vastaanottosalissa.\n    SALADIN ja SITTAH.\n\nSALADIN (astuu sisään, puhuu ovea kohti).\nTuo juutalainen heti tänne tuokaa,\nkun saapuu. Hän ei kiirehtivän näytä.\n\nSITTAH.\nKotona hänt' ei kohta tavata\nkai voitu.\n\nSALADIN.\n           Sisko, sisko!\n\nSITTAH.\n                         Oothan, kuin\nsua vartois ottelu.\n\nSALADIN.\n                    Mi käydä täytyy\naseilla, jotk' on mulle oudot käyttää.\nSaan herraa peloittavaa näytellä,\nvirittää ansoja, jään pintaa luistaa.\nKuink' osaan sitä? Milloin oppinut\nsit' oon? -- Ja ah, mik' on sen tarkoitus?\nNiin, mikä? -- Rahaa, rahaa onkia!\nKiristää rahaa juutalaiselt' esiin!\nNäin päätynytkö juoniin oveliin\noon, voidakseni turhaa turhinta\nhaltuuni saada.\n\nSITTAH.\n                Halveksituin turhuus\nvoi halveksinnan kostaa, veljeni.\n\nSALADIN.\nIkävä totuus! -- Mut tuo juutalainen,\njos oiskin mies se rehti, joksi sulle\ndervishi hänet ennen kuvaili?\n\nSITTAH.\nOh niin -- mik' onkaan silloin hätänä!\nVain pelkurin, vain saidan juutalaisen\nvaralle onhan paula viritetty,\nei viisaan, rehdin miehen. Pauloittakin\nhän onhan meidän jo. Sä päälliseks\nsaat huvin kuulla, kuinka aatoksiaan\nmies sellainen tuo ilmi; kuinka selvii\nhän joko verkon läpi voimallaan,\nkaikk' esteet rikkovalla, taikka kiertää\nsen neuvoin ovelin.\n\nSALADIN.\n                    Tuo totta on.\nSiit' oon mä kyllä huvitettu.\n\nSITTAH.\n                              Niinp' ei\nsua enää mikään voikaan hämmentää.\nJosp' on hän aito rahvaan mies, josp' on\nhän tosi juutalainen: silloin, tarvis\nsun hävetä ei näyttää sellaiselta,\njoiks' ihmiset hän kaikki edellyttää.\nPäinvastoin, houkaks sen hän katsoo, ken\nedullisemmin pyytää esiintyä.\n\nSALADIN.\nSiis halvasti muu täytyy menetellä,\njott' ei mua halpa halveksia vois?\n\nSITTAH.\nNo niin, jos menettelyä on halpaa,\nlaatunsa jälkeen käyttää kaikkea!\n\nSALADIN.\nMit' ikään naisen aivot keksiikään,\nmit' ei ne kaunistaiskin!\n\nSITTAH.\n                          Kaunistais!\n\nSALADIN.\nTuo ase hieno, terävä, vain pelkään,\nmun kömpelöissä käsissäni särkyy!\nTään kaiken toimeenpano taitoa\nja sukkeluutta keksijältä vaatii. --\nMut olkoon menneeksi! Mä pyörin siis\nparhaani mukaan, -- vaikka taidon sen\nmieluummin huonommin ma osaavani\nkuin paremmin nyt soisin.\n\nSITTAH.\n                          Liian vähän\nsiin' älä itsees luotakaan! Ma takaan\nsun taitos. Kunhan tahdot vain! -- Suur' onhan\nsun veroisillas miehill' aina halu\nkehua meille, että miekkansa,\nvain miekkans' auttanut on eespäin heitä.\nVain revon seuraa retkill' yhteisillä\nhäpeilee leijona -- ei mieltä revon.\n\nSALADIN.\nJa naiset miehen taas niin mielellään\nalentaa luokseen. -- Mene, menehän! --\nKai läksyni mä osaan.\n\nSITTAH.\n                      Kuinka, onko\nmun mentävä?\n\nSALADIN.\n             Et jäädä tahtone?\n\nSITTAH.\nNiin, joskaan jäädä en ... en näkyviinne --\nvaan sivuhuoneeseen --\n\nSALADIN.\n                       Siis kuuntelemaan?\nEi, sisko, silloin en mä onnistu.\nPois, pois, hän saapuu, oviverho häilyy! --\nMä pidän huolen, ettet sinne jää!\n\n    (Sittah poistuu toisesta ovesta, toisesta astuu samassa\n    Nathan sisään; Saladin on istuutunut.)\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    SALADIN ja NATHAN.\n\nSALADIN.\nLähemmäs, juutalainen! Aivan luo!\nPois arkuus!\n\nNATHAN.\n             Vihamiehelles se jääköön.\n\nSALADIN.\nNathanko nimes on?\n\nNATHAN.\n                   Niin.\n\nSALADIN.\n                         Viisas Nathan?\n\nNATHAN.\nEi.\n\nSALADIN.\n    Onhan kansan suussa kuitenkin.\n\nNATHAN.\nNiin, kansan -- ehkä!\n\nSALADIN.\n                      Et kai halveksien\nmun luule kansan ääntä kuuntelevan? --\nJo kauan toivoin tutustua mieheen,\nse jota viisaaks sanoo.\n\nNATHAN.\n                        Vaan jos on\nse pilkkanimi vain? Jos kansa katsoo\nvain älykästä viisaaks? ja jos on\nälykäs vain, ken etuns' oikein hoitaa?\n\nSALADIN.\nEtunsa todellisen, tarkoittanet?\n\nNATHAN.\nOis totisesti silloin itsekkäin\nmyös älykkäin. Ja älykäs ja viisas\nois silloin totisesti yhtä samaa.\n\nSALADIN.\nSun todistukses tukee mitä juuri\nkumota tahdot. -- Edut ihmisen\nsa tunnet todelliset, -- mut ei kansa.\nOot yrittänyt tuta ainakin;\noot niitä pohtinut: se viisaaksi\njo yksin tekee.\n\nNATHAN.\n                Jona itseään\njokainen pitää.\n\nSALADIN.\n                Kyllin kainosteltu!\nEi siedä kuulla sitä aina siellä,\nmiss' odottais vain kuivaa järkeä.\n    (Hypähtää pystyyn.)\nMut asiaan! Ja suotta, juutalainen,\nsuott' älä kiertele!\n\nNATHAN.\n                     Sua, sulttaani,\nniin palvella ma totisesti tahdon,\nett' eelleen tuttavuutes ansaitsen.\n\nSALADIN.\nPalvella? Miten?\n\nNATHAN.\n                 Parhaan kaikesta\nsaat aina, hinnoilla myös halvimmilla.\n\nSALADIN.\nSä mistä puhut? Et kai tavaroistas? --\nSun kanssas kaupustelkoon sisareni.\n(Tään urkkijatar saakoon!) -- Mitään ei\nmull' ole tekemistä kaupin kanssa.\n\nNATHAN.\nEpäilemättä tahdot tietää siis,\nmit' olen ehkä tieni varrella\nvihollisesta, joka herää jälleen,\nma kuullut, kokenut? -- Ja suorin sanoin...\n\nSALADIN.\nEn sitäkään mä tarkoittanut sulta\nnyt udella. Mä siitä tarpeeksi\njo tiedän. Lyhyesti...\n\nNATHAN.\n                       Käske, herra.\n\nSALADIN.\nMa aivan muuhun, aivan muuhun pyydän\nsun selvitystäs. -- Kun niin viisas oot,\nniin mulle sanohan: mik' usko, laki\non valaissut sua enin?\n\nNATHAN.\n                       Sulttaani,\noon juutalainen.\n\nSALADIN.\n                 Minä muslemi.\nOn välillämme kristitty. -- Kai tosi\nyks ainut voi näist' uskonnoista olla. --\nSun kaltaisesi mies ei seisomaan\njää siihen, mihin syntyi sattumalta;\ntai jospa jää, niin syitä häll' on jääntiin:\nhän älyll' osan parhaan valitsee.\nNo niin! Siis älys osakkaaksi päästä\nmyös minut. Selvittele mulle syyt,\njoit' itse en mä ehdi selvitellä.\nMun pohjiansa myöten ymmärtää\n-- näin kahdenkesken vain suo valintasi,\njott' omaksua voin mä myös sen. -- Miten?\nSä hämmästyt, mua katsein mittailet? --\nEhk' oonkin ensimäinen sulttaani,\ntällainen joll' on oikku, jot' en sentään\nees sulttaanille arvottomaks aivan\nma sanois. -- Eikö niin? -- Siis puhuhan!\nVai haluatko hetken mietintään?\nNo hyvä, suon sen. -- (Itsekseen.)\nKuunnelleeko hän,\nmun sisareni? Vainutapa koen,\nhyvinkö onnistunut oon. (Ääneen:) Vain mieti!\nJa nopeaan! Ma palaan pian taas.\n\n    (Menee viereiseen huoneeseen, jonne Sittah poistui.)\n\n\nKUUDES KOHTAUS.\n\nNATHAN (yksin).\nMit' onkaan tämä, mitä ihmettä? --\nMit' oikein tahtoo sulttaani? -- Ma rahaa\noon valmis tuomaan -- totuutta hän tahtoo.\nTotuutta! Ja niin silkkaa, selkeää,\nkuin totuus rahaa ois! Josp' oiskin rahaa,\nsit' ikivanhaa, jota punnittiin! --\nSe vielä kävis laatuun! Vaan niin uutta,\nmin rahaksi vain leima tekee, jota\nlukea lautaan tulee vain, sit' ei\nlie totuus sentään! Voisko päähänsä\nsit' ahtaa aivan niinkuin rahaa säkkiin?\nKen täss' on juutalainen -- minäkö\nvai hän? -- Vai miten -- ehkei vaadikaan\nhän totuutta niin tosissaan? Vaikk' oishan, --\nse epäilys taas liian halpa oishan,\nett' ansana vain totuus hällä ois! --.\nOis liian halpa! Mit' on suurille\nsiis liian halpaa? -- Aivan varmaan näin\nhän päätäpahkaa syöksee! Ystävänä\nken lähestyy, hän ensin kolkuttaa\nja kuulostaa! -- Sä pidä varas vain!\nVaan kuinka, miten? Eihän päinsä sentään\nkäy aivan pähkäjuutalainen olla;\nvähemmin vielä kieltää juutalaisuus.\nHän multa kysyis vain: kai muslemi,\njos juutalainen ei? -- Kas se, se minut\nvoi pelastaa! -- Ei yksin lapsia\nsaduilla syötetä! -- Hän tulee -- tulkoon!\n\n\nSEITSEMÄS KOHTAUS.\n\n    SALADIN ja NATHAN.\n\nSALADIN.\n(On tanner täällä selvä siis!) En tulle\nsinusta liian pian? -- Pohtinut\nliet miettees loppuun. -- Puhu siis! Ei meitä\ntääll' ykskään sielu kuuntele.\n\nNATHAN.\n                               Sais meitä\nmaailma kaikki kuunnella.\n\nSALADIN.\n                          Vai on\nniin varma Nathan puolestaan? Kas sitä\nma sanon viisaaksi! Ei salaa hän\ntotuutta koskaan! Vaakaan kaiken heittää\nsen vuoksi! Ruumiin, sielun! Elon, olon!\n\nNATHAN.\nNiin, niin -- kun tarpeellist' on, hyödyllistä!\n\nSALADIN.\nTäst' alkain toivon kantaa voivani\nyht' arvonimistäni oikeudella:\nmaailman sekä lain parantaja.\n\nNATHAN.\nTosiaan, kaunis nimi! Mutta suo,\nsulttaani, ennenkuin mä mielen' avaan\nkokonaan sulle, pieni tarina\nmun kertoa!\n\nSALADIN.\n            Miks' ei! Ain ilolla\noon tarinoita, hyvin kerrottuja\nma kuunnellut.\n\nNATHAN.\n               Niin, hyvin kerrottuja,\nkunp' ois se taito mullakin!\n\nSALADIN.\n                             Taas, taas\nniin kainon ylpeä! -- Ei, kerro, kerro!\n\nNATHAN.\nMies ammoin idäss' eli, hällä sormus\nol' arvolt' arvaamaton omanaan,\nperintö rakkahimman. Kivenä\nopaali sadoin kaunovärein välkkyi,\nja salamahti sen niin Jumalan\nkuin ihmistenkin suosion toi sille,\nken kantoi sitä tuolla uskolla.\nMik' ihme siis, ett' idän mies ei koskaan\npois luovuttanut sitä sormestaan,\nja iäks suvussaan sen säilymään\nhän sääti. Nähkääs näin: sen perinnöksi\nhän rakkaimmalle antoi pojistaan,\nja määräs, että tämä jälleen jättäis\nsormuksen sille pojistaan, jok' oli\ntaas hälle rakkain; joten suvun pääksi,\nsen ruhtinaaksi aina rakkain jäis,\nvain valtuudella sormuksen, ei iän.\nSe huomaa, sulttaani!\n\nSALADIN.\n                      Sen huomaan. Jatka!\n\nNATHAN.\nNiin periytyen vihdoin sormus tuo\ntul' isälle, joll' oli kolme poikaa,\nne kaikki yhtä kuuliaiset hälle\nja kaikki yhtä ansiokkaat saamaan\nsiis hänen rakkautensa ylimmän.\nVaan kahdenkesken kanssa isänsä\nkun milloin yksi, milloin toinen heistä\nja milloin kolmas osui, saaden yksin\nniin haltuuns' isän koko sydämen, --\nniin kunkin vuorostaan hän eelle toisten\nsiis asetti ja sääti sormuksen\nhurskaassa heikkoudessaan jokaiselle.\nNiin kävi aikansa. -- Vaan kunnon isää\njo lähtö vartoo, ja hän pulaan jää.\nHän tuntee tuskaa, että pojistaan\nhän kahta, isän sanaan luottavaista,\nniin joutuu loukkaamaan. -- Mi neuvoksi? --\nLuo erään taideniekan lähettää\nhän sormuksen, ja kaksi uutta häitä\nsen mukaan tilaa, häntä vaatien\nne tarkoin samaan malliin tekemään,\nniin varoja kuin vaivaa säästämättä. --\nSen tekee mestari. Ei isä itse\nvoi muista mallisormust' eroittaa,\nkun käsiinsä ne saa. Het' ilomielin\nhän pojat luokseen huutaa, vuorottain;\nja siunauksensa jakaa kullekin\nja sormuksensa myös -- ja kuolee niin. --\nKai kuunnellut mua olet, sulttaani?\n\nSALADIN (joka on hämmästyen kääntynyt poispäin).\nMa kuulen kyllä! -- Tarinasi vain\npian lopeta!\n\nNATHAN.\n             Ma olen lopussa.\nMuu kaikki tästä itsestäänhän johtuu. --\nKoht' isän kuoltua jok' ainut heistä\nkäy esiin sormuksineen, vaatien\npäämiehyytt' itselleen. Ja tora, tuska\nja tutkiminen siitä nousee turha!\nTodistaa oikeaks ei sormuksista\nvoi yhtään. -- (Hetken vaitiolo, Nathanin odottaessa sulttaanin vastausta.)\nEnempää kuin uskoista\nnyt todistaa voi yhtään.\n\nSALADIN.\n                        Kuinka? Tääkö\non vastaukses mulle?\n\nNATHAN.\n                     Puolustus\nse olkoon mulle vain siit', etten luule\neroittaa osaavani sormuksia,\njotk' isä vartavasten teetti niin,\nettei niit' eroittaa voi toisistaan.\n\nSALADIN.\nAh, sormuksia! -- Kanssain älä leiki!\nTok' uskonnot, ma jotka mainitsin,\neroittaa voinee toisistaan, ma luulen.\nPukua myöten, ruuan, juoman mukaan!\n\nNATHAN.\nNiin, muuta myöten paitsi perusteita.\nSill' eikö perustu ne tarinaan,\nsuusanaiseen tai kirjoitettuun, kaikki? --\nJa luottamuksell', uskollahan vain\ntarinan omaksua voi, vai kuinka? --\nSiis, kenen luottamusta, uskoa\nvähimmin epäilee? Kai omaistensa?\nKai veriheimonsa? Kai niiden, joilta\non saanut rakkauden näytteitä\njo lapsuudesta? jotk' ei pettäneet\nmeit' ole, paitsi milloin hyödyksemme\nse koitui? -- Kuinka omaa isääni\nvähemmin uskoisin kuin sinä omaas?\nTai toisin päin: -- sua voinko vaatia\nvalheesta syyttämään es'isiäs,\nmun isääni ettet vastustaisi?\nJa sama koskenee myös kristityitä?\n\nSALADIN (itsekseen).\nJumala nähköön! Oikeass' on mies.\nMun täytyy vaieta. --\n\nNATHAN.\n                      Vaan palatkaamme\ntaas sormukseen. Nous, kuten sanottu,\nveljesten kesken kiista. Tuomarille\njokainen vannoi -- niinkuin totta oli! --\nsormuksen suoraan saaneens' isältään,\njok' aikaa sitten hälle sormuksen\nol' luvannut ja kaikki edut sen.\n-- Mi yhtä totta oli! -- Hälle isä,\nniin takas kukin, vilpillinen olla\nei ole voinut; ennenkuin sit' uskoo\nhänestä, tuosta rakkaast' isästään,\nniin ennen veljiäänkin, joista muutoin\nniin mielellään vain parast' ajatella\nhän tahtois, petoksesta syyttää hän;\nja selville hän petturit saa kyllä\nja osaa kostaa.\n\nSALADIN.\n                Niin, ja tuomari?\nMitk' annat sanat suuhun tuomarin,\nne pian kerro!\n\nNATHAN.\n               Tuomari, hän sanoi:\nJos tähän ette kohta isää tuo,\npois häädän teidät istuimeni eestä.\nMun luuletteko arvoituksia\ntääll' arvailevan? Vaiko varrotte,\nett' alkaa haastaa sormus oikea? --\nVaan kuulkaas! Sormuksella oikealla,\nma kuulin, onhan ihmevoima antaa\nJumalan suosio ja ihmisten!\nSe ratkaisee! Sit' eihän näet voi\nmuut, väärät sormukset! -- Siis: kaksi teistä\nket' enin rakastaa? -- Miks ootte vaiti?\nPuhukaa! Vaiko taapäin vain, ei ulos,\nsormukset vaikuttaa? Vain itseään\neniten kukin rakastaa? -- Oh, jospa\npetetyt ootte kaikki petturit!\nEi sormuksista oikea lie ykskään,\nvaan hukkaan onkin mennyt oikea.\nVahingon salatakseen, korvatakseen\nisänne teetti kolme yhden sijaan.\n\nSALADIN.\nIhanaa, ihanaa!\n\nNATHAN.\n                Jos ette pyydä\nsiis neuvoani, jatkoi tuomari,\nvaan tuomiotani, niin menkää! menkää!\nMut tää on neuvoni: te asian\notatte siltään. Jokainen jos teistä\non sormuksensa saanut isältään,\nniin varmasti myös kukin uskokoon\nsen oikeaks. -- Ehk' isä kauemmin\nei hirmuvaltaa yhden sormuksen\nsuvainnut suvussaan, voi olla niinkin!\nJa varmaa on, ett' teitä kaikkia\nhän rakasti ja samoin rakasti:\nkaht' eihän sortanut hän yhden vuoksi. --\nNo hyvä! Kukin hänen rakkauttaan,\nniin tasapuolista, siis tavoitelkoon!\nTeist' itsekukin kilpaa todistakoon\nett' oikean on kiven ja sen voiman\nhän sormukseensa saanut! Voimaa sitä\ntukekoon mielen lempeys, sydänsopu,\ntyöt hyvät, syvin alttius Jumalalle!\nJa sitten lapsen-lapsen-lapsissanne\nkivien voimat kun on ilmenneet,\nniin jälkeen vuotten tuhat-tuhatten\ntaas heidät kutsun istuimeni eteen.\nTäll' istuimella silloin istuva\nmua viisaampi on mies, ja puhuva.\nNyt menkää! -- Tuomari niin lausui lauha.\n\nSALADIN.\nJumala! Jumala!\n\nNATHAN.\n                Josp' itse tunnet.\nSaladin, mies se viisaamp' olevas,\ntuo luvattu...\n\nSALADIN (syöksee hänen luokseen, tarttuu häntä käteen, pitäen siitä\nkiinni loppuun saakka).\n               Ma, jok' oon tomu, tyhjä?\nAh Herra!\n\nNATHAN.\n          Mikä on sun, sulttaani?\n\nSALADIN.\nNuo tuhat vuotta, Nathan -- rakas Nathan!\nviel' ei lie loppuneet. -- Se tuomaristuin\nei tämä minun ole. -- Mene! Mene!\nMut ole ystäväni.\n\nNATHAN.\n                  Eikö muuta\nSaladinilla mulle sanottavaa?\n\nSALADIN\nEi muuta.\n\nNATHAN.\n          Eikö mitään?\n\nSALADIN.\n                       Ei. -- Ja miksi?\n\nNATHAN.\nViel' oisin tilaisuutta halunnut\nerääseen pyyntöön.\n\nSALADIN.\n                   Tarvitaanko pyyntöön\nsiis tilaisuutta? -- Puhu!\n\nNATHAN.\n                           Matkalta\nma tulen laajalta, oon saatavia\nkokoillut sillä. Käsissäni rahaa\non miltei liian paljon. Aika alkaa\ntaas arveluttaa. Minne tallentaa\nvois varmasti, en oikein ymmärrä.\nMut, aattelin, sä ehkä jotain käyttää\nnyt voisit -- lähestyvä sotahan\nain' enemmältä vaatii rahaa.\n\nSALADIN (katsoen häntä jäykästi silmiin).\n                             Nathan:\nEn tahdo kysellä, Al-Hafi eikö\njo luonas ollut; -- tutki en,\nsua eikö yllytä muu epäluulo\ntuon tarjoukses tekoon vapain ehdoin --\n\nNATHAN.\nMi epäluulo?\n\nSALADIN.\n             Sen oon arvoinen.\nSuo anteeks, -- vaan mik' auttaa! Tunnustaa\nmun täytyy vain: juur' aioin...\n\nNATHAN.\n                                 Ethän samaa\nminulta pyytää vain?\n\nSALADIN.\n                     Niin aioin.\n\nNATHAN.\n                                 Niinhän\ntulemme autetuiksi kumpikin!\nVaan syynä, etten sulle lähettää\nmä käteisiäni voi kaikkia,\non nuori ristiritari, min tunnet.\nMun täytyy päältä summa melkoinen\nhänelle maksaa.\n\nSALADIN.\n                Ristiritari?\nEt rahoillasi toki tukene\nmyös vihamiehiäni pahimpia?\n\nNATHAN.\nSiit' ainoasta puhun, jonka hengen\nsä säästit...\n\nSALADIN.\n              Ah, mua mistä muistutat!\nTuon nuorukaisen oonko kokonaan\nma unhoittanut? Tunnetko sä hänet?\nMiss' on hän?\n\nNATHAN.\n              Miten? Etkö tiedä siis,\nkuin paljon armostasi häntä kohtaan\non mulle hänen kauttaan riittänyt?\nHän uhall' elämänsä, uunna saadun,\npelasti liekeistä mun tyttäreni.\n\nSALADIN.\nHän? Niinkö? -- Ah, hän siltä näyttikin.\nNiin totta vie ois veljenikin tehnyt,\njot' aivan tämä muistuttaa! -- Tuo tänne,\njos tääll' on vielä hän! -- Ma siskolleni\noon tästä veljestään, jot' tuntenut\nei koskaan hän, niin paljon kertonut\nett' täytyyhän myös veljen ilmikuva\nmun näyttää hälle! -- Mene, nouda hänet! --\nKuink' yksi hyvä teko, synnyttipä\nsen sitten pelkkä tunteenkiihko vain,\nniin monta muuta hyvää kanssaan tuo! --\nTuo, nouda hänet!\n\nNATHAN (päästäen Saladinin käden).\n                  Paikalla! Ja muukin\njää kaikki äskeiseen?\n\n    (Poistuu.)\n\nSALADIN.\n                       Ah, siskoni\nkun kuunnella en suonut! -- Hänen luokseen! --\nVaan kuinka kerron hälle kaiken nyt?\n\n    (Poistuu toiselle puolen.)\n\n\nKAHDEKSAS KOHTAUS.\n\n    Palmujen alla, luostarin läheisyydessä, odottelee\n    RISTIRITARI NATHANia.\n\nRISTIRITARI (käy edestakaisin, sisäisesti taistellen; puhkeaa\nvihdoin sanoihin:)\nTääll' uhriteuras huokuu väsynyt. --\nNo niin! En halua, en halua\nmä tietää, mitä liikkuu sisälläni,\nen vainuta, tulee tapahtumaan. --\nTiedänhän: turhaan, turhaan pakenin.\nJa sentään: enhän myöskään muuta voinut. --\nNyt tulkoon mitä tulee! Väistää voinut\nen liian äkillistä iskua,\nkuin tarkoin, kuinka kauan kartoinkin. --\nSiis nähdä häntä, jota himoitsin\nniin vähän nähdä, -- nähdä, päättää, etten\npois silmistäni koskaan laske. -- Päätös --\nmik' on se? Aie, teko; vaan mä kärsin,\nmä kärsin vain. On yhtä: nähdä hänet\nja tuta, että kiinni kietoutui\njo häneen. -- Yht' on se ja siksi jää. --\nErillään hänest' elää -- sit' en voi\nees ajatella, kuolo ois se mulle,\nois sielläkin, miss' ikään kuolon jälkeen\nme liemme. Jos on rakkautta tää,\nniin totta -- ristiritar' rakastaa --,\nniin totta rakastaa hän, kristitty,\ntytärtä juutalaisen. -- Hm! -- Ja miks ei? --\nEnnakkoluuloistahan useista\njo luopunut oon luvatussa maassa,\n-- siks ikitoivon maa myös minulle! --\nMinusta mitä ritaristo tahtoo?\nMa ristiritari oon kuollut sille\nsiit' asti kun jäin vangiks Saladinin. --\nPää, min sain lahjaks Saladinilta,\ntää oisko entiseni? -- Uus se on,\nei tiedä mitään siitä, mitä vanha\nsai uskoa ja sietää; paremp' on se:\nisien ilmanalaan laatuisampi.\nSen tajuanhan. Vasta sillähän\nniin aloin ajatella kuin on täällä\nisäni varmaan ajatellut, ellen\nlie kuullut hänestä vain taruja. --\nVain taruja? Vaan todennäköisiä:\nne todemmilta koskaan minusta\nei näyttäneet kuin nyt, kun vaaraa päin\nma horjun, missä kaatui hän. -- Niin, kaatui?\nMa miesten kera kaadun mieluummin\nkuin seison lasten kanssa. Suosiotaan\nminulle takaa esimerkkinsä.\nJa suosiota kenenpä lie muun\nmun tarvis? -- Nathanin? -- Oh, suosiota\nen paremmin kuin tukeakaan hältä\njää koskaan vaille. -- Mikä juutalainen! --\nJa juutalaisesta niin kerrassaan\nmyös käydä tahtoo! Tuoltahan hän rientää,\niloa säihkyin. Saladinin luota\nken muuten tuliskaan. Hoi, Nathan, hoi!\n\n\nYHDEKSÄS KOHTAUS.\n\n    NATHAN ja RISTIRITARI.\n\nNATHAN.\nTe -- tekö siellä?\n\nRISTIRITARI.\n                   Kauaks aikaa jäitte\nluo sulttaanin.\n\nNATHAN.\n                En niinkään kauaksi.\nMenoni sinne kävi viipyen.\nAh, Kurt, se mies on maineens' arvoinen,\non tosiaan; vain varjokseen jää maine.\nMut ennen muuta kohta kuulkaahan\nvain...\n\nRISTIRITARI.\n        -- Mitä?\n\nNATHAN.\n                 Teitä puheilleen hän tahtoo\nja käskee viipymättä tulemaan.\nVain kotiin mua saattakaa, siell' ensin\nmä hälle jotain muuta toimitan,\nja sitten menemme.\n\nRISTIRITARI.\n                   En tahtois, Nathan,\ntaloonne toiste tulla, ennenkuin...\n\nNATHAN.\nSiell' oottekin sill' aikaa käynyt? Ootte\nsiis puhutellut Rechaa? -- Sanokaas:\nhän miellyttikö teitä?\n\nRISTIRITARI.\n                       Lumos minut!\nVaan -- jälleen nähdä häntä -- en, en voi!\nEn koskaan! -- Taikka oitis luvatkaa, --\nett' ikuisesti, ikuisesti häntä\nsaan katsoa.\n\nNATHAN.\n             Mun kuinka ymmärtävän\ntään haluatte?\n\nRISTIRITARI (hetkisen äänettömyyden jälkeen heittäytyen äkkiä\nhänen kaulaansa).\n               Isä!\n\nNATHAN.\n                    Nuori mies!\n\nRISTIRITARI (irtautuen hänestä yhtä nopeaan).\nEi poika? -- Pyydän --!\n\nNATHAN.\n                        Rakas nuori mies?\n\nRISTIRITARI.\nEi poika? -- Pyydän teitä -- vannotan\nnimessä luonnon ensi siteiden! --\nPois niiden tieltä siteet myöhemmät!\nolemaan ihminen vain tyytykäähän!\nMua älkää työntäkö pois luotanne!\n\nNATHAN.\nAh, rakas ystävä!...\n\nRISTIRITARI.\n                     Ei poika? Eikö?\nEi sittenkään, ei sittenkään, jos ois\nsydämeen tyttärenne avannut\ntien lemmelle jo kiitollinen tunto?\nEi sittenkään, jos viittaustanne vartoin\nhe yhteen sulaa tahtois kumpikin? --\nVait ootte?\n\nNATHAN.\n            Hämmästynyt, ritarini.\n\nRISTIRITARI.\nMä hämmästytän teitä? -- Oudot, Nathan,\nei teille omat aatoksenne lie?\nMun suussain hämmästyttääkö ne teitä?\nEn ymmärrä.\n\nNATHAN.\n            Viel' enhän tiedä edes,\nken Stauffeist' isänne on ollutkaan?\n\nRISTIRITARI.\nMit' on tää, Nathan? Tällä hetkellä\nuteliaisuutt' yksin tunnetteko?\n\nNATHAN.\nNiin, nähkääs, muinoin itse muistelen\nma tunteneeni erään Stauffin -- Konrad\nhän oli nimeltään.\n\nRISTIRITARI.\n                   Vaan jospa ois\nisäni nimi sama?\n\nNATHAN.\n                 Todellako?\n\nRISTIRITARI.\nIsäni kaima oonhan itse: Kurt\non Konrad myös.\n\nNATHAN.\n                Ei silti tämä Konrad\nisänne ollut. Ristiritar' oli\nhän niinkuin tekin; oli naimaton.\n\nRISTIRITARI.\nOh sekö --!\n\nNATHAN.\n            Miten?\n\nRISTIRITARI.\n                   Sekö estäis häntä\nisäni olemasta?\n\nNATHAN.\n                Pilaa vain!\n\nRISTIRITARI.\nJa teill' on kovin ahdas aatos tässä! --\nMit' oiskaan siinä! Lehtolastakaan,\näpärää, ei voi siltään halveksia. --\nVaan sukujohtoni jo jättäkäämme\nniin omastanne pääsette te myös.\nEi silti, ett' ois sukupuustanne\nminulla epäilystä pienintäkään.\nEi, taivas nähköön! Abrahamiin asti\nsen oksa oksalt' osaisitte näyttää!\nSiit' asti itse tunnen sen, ja valoin\nvoin vahvistaa.\n\nNATHAN.\n                Te katkeraksi käytte. --\nVaan ansaitsenko sitä? Kielsinkö\njo jotain teiltä? Sanoistanne vain en\nteit' oitis kiinni ota -- siinä kaikki.\n\nRISTIRITARI.\nAh niinkö? -- Siinä kaikki? Anteeks siis!!...\n\nNATHAN.\nVain tulkaahan nyt, tulkaa!\n\nRISTIRITARI.\n                            Minne? En!\nEn taloonne! En, en! Mua polttaa siellä!\nMä täällä odottelen teitä. Menkää!\nJos jälleen nähdä hänet täytyy mun,\nniin kyllin usein näen häntä vielä.\nJos en -- niin aivan liiaks oon jo nähnyt.\n\nNATHAN.\nMä riennän minkä voin.\n\n\nKYMMENES KOHTAUS.\n\n    RISTIRITARI ja pian sen jälkeen DAJA.\n\nRISTIRITARI.\n                       Jo riittää! riittää!\nNiin paljon mahtuu ihmisaivoihin;\nmut äkkiä ne usein myös on täynnä,\nmitättömästä seikast' äkin aivan! --\nEi kelpaa, ei, ne mitä liekin täynnä. --\nVaan kärsivällisyyttä vain! Pian muotoonsa\npuristaa sielu aineen kuohuneen,\nluo tilaa itselleen, ja järjestys\nja valo palaa taas. -- Ma rakastanko\nsiis ensi kertaa? -- Vai ei ollutkaan\nse rakkautta, mitä siksi luulin? --\nNyt vasta rakkautta tuntisinko...?\n\nDAJA (joka on hiipinyt sivultapäin esiin).\nRitari, ritari!\n\nRISTIRITARI.\n                Ken huutaa? Ah,\nte, Daja!\n\nDAJA.\n          Hiivin hänen ohitseen.\nVaan vielä meidät nähdä vois hän, siinä\nkun seisotte. Mua lähemmäksi tulkaa\npuun taa siis tänne.\n\nRISTIRITARI.\n                     Mitä siis? Mik' on\nnoin salaperäistä?\n\nDAJA.\n                   Niin, salaisuushan\nmun tänne toi -- ja kaksinkertainen.\nMä yksin tiedän toisen -- toisen taas\nte yksin. -- Jospa vaihtokauppaan käymme?\nOmanne mulle antakaa -- ma annan\nomani teille.\n\nRISTIRITARI.\n              Mielihyvällä.\nKunp' ensin tiedän, mikä mun on muka.\nVaan teidän salaisuudestanne kai\nse selvenee. -- Suu puhtaaks siis.\n\nDAJA.\n                                   Oh, herra!\nEi, aatelkaahan! Ensin te, mä sitten.\nMun salaisuudestain, se uskokaa,\nte nähkääs ette mitään hyödy, ellen\nmä teidän omaanne saa sitä ennen. --\nVaan pian! Jos ma sen teilt' urkin nähkääs,\nen luottamustanne ma saa, ja niin\nmun salaisuuteni jää mulle silloin,\nja teidän oman ne jo ilmi on. --\nVoi polo ritari! Ett' uskottekaan\nte miehet meiltä naisilt' osaavanne\nsalata salaisuutta sellaista.\n\nRISTIRITARI.\nJost' emme usein itse mitään tiedä.\n\nDAJA.\nNiin ehkä kyllä. Siksi pitääkin,\nvuoks ystävyyden jo, mun itsellenne\nse tutuks saada ensin. -- Sanokaas:\nSiis mistä johtui, että niin suin-päin\nte pakoon puikitte ja istumaan\njätitte meidät? ettekä nyt palaa\nmukana Nathanin? Niin vähänkö\nvaikutti Recha teihin? -- Vai niin paljon?\nNiin paljon, paljon! -- Näytättehän mulle\nhätäisen, ansaan jääneen lintupolon! --\nVain oitis mulle rakkautenne häneen,\nlempenne mieletön, nyt myöntäkää,\nniin jotain sanon teille...\n\nRISTIRITARI.\n                            Mieletön?\nTään asian te todell' ymmärrätte.\n\nDAJA.\nVain lempenne nyt tunnustakaa mulle;\nmielettömyyden teille jättää voin.\n\nRISTIRITARI.\nMi niin on selvä: ristiritari\ntytärtä juutalaisen rakastaa!\n\nDAJA.\nEi siinä mieltä tosin paljon näy.\nVaan joskus sitä asioissa piilee\nenemmän kuin me arvaamme. Eik' oisi\nkai tavatonta, että luokseen meitä\nVapahtajamme vetäis teitä, joille\nei viisas juuri ehdoin antautuis.\n\nRISTIRITARI.\nSe onpa juhlallista! (Itsekseen:) -- Vaan jos laitan\nma Vapahtajan sijaan Salliman:\nhän eikö liekin oikeassa silloin? -- (Ääneen:)\nUteliaammaks entistään mun teette.\n\nDAJA.\nOi, tämä ihmehien maa!\n\nRISTIRITARI.\n                       No niin!\nMaa ihmeen. Voisko muuta ollakaan?\nMaailma kaikki tungeksiihan täällä. --\nMit' tahdotte, se olkoon, rakas Daja,\nsiis myönnetty: mä häntä rakastan,\nen käsitä, kuink' ilman häntä voin\nmä elää...\n\nDAJA.\n           Varmaanko? -- Siis vannokaa,\nritari, mulle, että teette hänet\nmyös omaksenne, pelastatte hänet:\najallisesti, iankaikkisesti!\n\nRISTIRITARI.\nJa miten? -- Miten voin ma! -- Vannoa\nma voinko sitä, mit' en mahda?\n\nDAJA.\n                                Sen\nte mahdatte. Sen mahdin teille antaa\nyks sana suustani.\n\nRISTIRITARI.\n                   Ett' isäkään\nei mitään vastaan voin?\n\nDAJA.\n                        Oh, isä, isä!\nIsälle pannaan pakko.\n\nRISTIRITARI.\n                      Pakko, Daja?\nViel' ei hän käsiss' ole ryövärein.\nEi pakko hänen. --\n\nDAJA.\n                    Tahtomaan on pakko!\nLopulta mielelläänkin tahtomaan.\n\nRISTIRITARI.\nMieluinen pakko? -- Vaan josp' itse, Daja,\njo tätä virttä hälle soitelleeni\nma ilmoitan?\n\nDAJA.\n             Eik' yhtynyt hän virteen?\n\nRISTIRITARI.\nHän soraäänin yhtyi, loukaten\nmua kovin.\n\nDAJA.\n           Mitä sanotte? Te hälle\nväläyttänytkö ootte varjon vertaa\ntoivetta Rechaan päin, eik' ilosta\nhän pystyyn syössyt? taapäin penseänä\nois peräytynyt? ois esteit' asetellut?\n\nRISTIRITARI.\nNiin suunnilleen.\n\nDAJA.\n                  Siis enää hetkeäkään\nen epäröi! -- (vaitiolo)\n\nRISTIRITARI.\n               Ja epäröitte sentään?\n\nDAJA.\nNiin hyvä mies on muutoin! -- Itse oon\nniin paljon velkaa hälle! -- Ettei tahdo\nhän kuulla edes? Herra nähköön, häntä\nen mistään hinnasta näin pakoittais.\n\nRISTIRITARI.\nMä pyydän, Daja, epävarmuus tää\nmult' oitis ottakaa. Vaan epävarma\nsiit' itse jos viel' ootte, voiko sitä,\nmit' yritätte, hyväks sanoa\nvai pahaks, kiittää vaiko tuomita,\nniin vaietkaa! Ma unhoitan, teill' että\non syytä vaieta.\n\nDAJA.\n                 Tuo kannustaa,\nei suinkaan pidätä. No niinpä tietkää:\nei Recha juutalaisen tytär ole,\nhän -- hän on kristitty.\n\nRISTIRITARI (kylmästi).\n                         Vai niin? Siis olkoon\nvain onneksenne! Työläs oliko\ntuo kestää? Älkää sentään säikähtäkö\nkipua pientä! Innoin edelleen\nvain taivast' asuttakaa, maata enää\njos ette kansoittaa voi!\n\nDAJA.\n                         Ritari!\nTään pilkan ansaitseeko uutiseni?\nTään enempääkö ette kristittynä\nja ristiritarina iloitse\nsiit', että Recha, jota rakastatte,\non kristitty?\n\nRISTIRITARI.\n              Ja varsinkin kun on\nhän kristittynä teidän tekoanne?\n\nDAJA.\nAh, niinkö käsitätte! -- Olkoon niin! --\nEi! Mistä tulis se, ken kääntäis hänet?\nHän onnekseen jo aikaa ollut on\nse, joksi muuttua ei enää voi.\n\nRISTIRITARI.\nSananne selittäkää, taikka -- menkää!\n\nDAJA.\nHän laps on kristittyjen vanhempain;\non kastettu.\n\nRISTIRITARI (nopeaan).\n             Vaan Nathan?\n\nDAJA.\n                          Isänsä\nei ole.\n\nRISTIRITARI.\n        -- Nathan eikö isäns' ole?\nTe tiedättekö, mitä sanotte?\n\nDAJA.\nVain totuuden, mi verikyyneliä\nniin usein silmästäni pusertaa. --\nEi, isäns' ei hän ole...\n\nRISTIRITARI.\n                          Mutta häntä\nvain tyttärenään kasvattanut on?\nvain kasvattanut lasta kristityn\non juutalaiseks?\n\nDAJA.\n                 Aivan niin.\n\nRISTIRITARI.\n                             Ei Recha\nsiis tiedä, mikä on hän syntyään?\nEi ole kuullut, ett' on kristittynä\nhän syntynyt, ei juutalaisen lasna?\n\nDAJA.\nEi koskaan!\n\nRISTIRITARI.\n            Nathan harhaan tuohon tytön\nsiis jätti, kasvattaispa vieläkin\nedelleen häntä siinä?\n\nDAJA.\n                      Paha kyllä.\n\nRISTIRITARI.\nMitenkä -- Nathan? Viisas, kunnon Nathan,\nhän oisko luonnon ääntä lähtenyt\nnoin väärentämään? Ohjailemaan noin\nsydämen tunteita, jotk' omin ehdoin\nois aivan toiseen suuntaan pyrkineet? --\nNyt, Daja, jotain tärkeätä ootte\nilmaissut mulle kuitenkin, -- mill' olla\nvoi seurauksia, -- mi mua hämmentää, --\nmist' oitis tiedä ei, mit' tulee tehdä. --\nSiks aikaa suokaa! Siksi menkää! -- Tästä\nhän palaa jälleen. Meidät yllättää\nhän voisi. Menkää!\n\nDAJA.\n                   Surman oma oisin!\n\nRISTIRITARI.\nNyt hänt' en puhutella ensinkään\nma taida. Tavatessanne te hälle\nvain sanokaa: me luona sulttaanin\ntapaamme toisemme.\n\nDAJA.\n                   Mut älkää mitään\nhavaita hänen teistä salliko.\nVain siten viime sysäyksen saa\ntää asia; ja teiltä häviää\npois viime epäröinti Rechaan nähden! --\nVaan Europaan kun sitten viette hänet,\nmua ette myöskään tänne jättäne?\n\nRISTIRITARI.\nSe nähdään sitten. Menkää vain nyt, menkää!\n\n\n\n\nNELJÄS NÄYTÖS.\n\n\nENSIMÄINEN KOHTAUS.\n\n    Luostarin käytäväristeyksessä:\n    MUNKKI sekä vähän sen jälkeen RISTIRITARI.\n\nMUNKKI.\nNiin, oikeassa onkin patriarkka! --\nViel' eipä onnistunut montakaan\nmult' oikein ole töistä, joit' on mulle\nhän määrännyt. -- Miks antaakin hän aina\nvain sellaisia mulle? -- Viekas en\nma tahdo olla, houkutella en;\nen pistää kaikkeen nenääni, en käsin\nmukana kaikess' olla halua.\nSen vuoksko maailmasta erilleni\nmä läksin, jotta toisten tähden siihen\ntaas oikein sekaantuisin?\n\nRISTIRITARI (tullen nopeasti häntä kohti).\n                          Kunnon veli!\nSain' oottehan. Jo kauvan etsinyt\noon teitä.\n\nMUNKKI.\n           Mua, herra?\n\nRISTIRITARI.\n                       Ettekö\nmua tunne enää?\n\nMUNKKI.\n                Tunnen, tunnen toki!\nVain luulin, etten eläissäni enää\nsais nähdä herraa, kuten rukoilin\ntaivasta laupeaa. -- Sen Luoja tietää,\nkuin karvas tehtävä se mulle oli,\nmit' esittää mun tuli herralle!\nHän tietää, toivoinko mua avokorvin\nmä teidän kuulevan, hän tietää, kuinka\niloitsin, sisäisesti iloitsin,\nniin oikopäätä, ilman arvelua\nkun luotanne sen kaiken torjuitte,\nmi ritarille sovi ei. -- Nyt sentään\ntulitte -- jälkeenpäin se vaikuttihan!\n\nRISTIRITARI.\nJo tiedätte miks tulin? Itsekään\nma tuskin tiedän sitä.\n\nMUNKKI.\n                       Ootte nyt\nsit' aprikoinut, päätellyt, ett' aivan\nei patriarkka vääräss' olekaan;\nett' esityksestään vain kunniaa\nja kultaa voittaa; että vihollinen\non vihollinen, vaikk' ois enkelimme\nhän seitsemästi ollut. Sen, sen ootte\nsydämen pohjissa nyt pohtinut,\nja tarjoutumaan tulette. -- Ah, taivas!\n\nRISTIRITARI.\nMies hurskas, rauhoittukaa, ystävä,\nsenvuoks en saavu, siitä patriarkkaa\nen puhutella tahdo. Yhä vielä\nsiit' asiasta mitä ennenkin\nma aattelen. Enk' arvoa, min mulle\nniin suora, hurskas kunnon mies soi kerran,\nmä eläissäni mistään hinnasta\nkadottavani mielis. -- Tulen vain\neräästä asiasta kysymään\nmielt' esimiehenne.\n\nMUNKKI.\n                    Te -- hänen mieltään?\nRitari -- papin mieltä? (Katsoo arasti ympärilleen.)\n\nRISTIRITARI.\n                        Niinpä niin.\nAsia onkin melko papillinen.\n\nMUNKKI.\nVaan pappi mieltä ritarin ei koskaan\nkysyne, kuinka ritarillinen\nasia oiskin.\n\nRISTIRITARI.\n             Etuoikeushan\nhäll' onkin hairahtua: mitä hältä\nei meikäläinen juuri kadehdi.\nJosp' eestä itseni mun toimittava\nvain oiskin, josp' ois itselleni vain\nmun tili tehtävä -- en paljon piittais\nma patriarkastanne. -- Mut on jotain,\nmit' ennemmin ma muiden tahdon mukaan\nteen huonosti kuin omin päini hyvin. --\nLisäksi nään jo kyllä: puoluetta\non uskontokin; ja jos kuinkakin\non joku siitä vapaa mielestään,\nniin tietämättään oman uskontonsa\nhän puolta pitää vain. Ja koska niin\nnyt kerran on, se mahtaa oikein olla.\n\nMUNKKI.\nOon siitä vaiti mieluummin. En nähkääs\nteit' oikein, herra, käsitä.\n\nRISTIRITARI.\n                             Ja sentään --!\n(Itsekseen.) -- Niin, mitä asiaa mull' oikein lie?\nPyytääkö neuvoa vai mahtisanaa?\nSelvääkö neuvoa vai saivarrusta? --\n(Ääneen.) Mä kiitän vihjauksesta teitä, veli.\nMitäpä patriarkast'! Olkaa te\nmun patriarkkani! Mä kristittyä\nenemmän patriarkast' etsinhän\nkuin patriarkkaa kristitystä. -- Niin\non asia.\n\nMUNKKI.\n         Jo riittää, herra, riittää!\nMit' enempää --? Mua ette tunne oikein.\nKen paljon tietää, häll' on huolta paljon;\nja mullahan vain yksi huoli on! --\nOh, hyvä! Nähkääs, kaikeks onneksi\nhän itse saapuu jo. Vain jääkäähän!\nJo teidät huomas hän.\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    PATRIARKKA, koko papillisessa komeudessaan tullen ristikäytävää\n    pitkin, sekä EDELLISET.\n\nRISTIRITARI.\n                      Mun mieleiseni\nei ole mies! En piittais tavata\nma prelaattia tuota paksua,\npunaista, leppoisaa noin prameudessaan!\n\nMUNKKI.\nOis teidän hänet vasta nähtävä\nlähdössä hoviin. Nyt vain sairaan luota\nhän saapuu.\n\nRISTIRITARI.\n            Kuinka saakaan hävetä\nSaladin silloin!\n\nPATRIARKKA (tullen lähemmäs, viittaa munkille).\n                 Tänne! -- Tämä kai\non ristiritari? Hän mitä tahtoo?\n\nMUNKKI.\nEn tiedä.\n\nPATRIARKKA (käyden ritarin luo, jolloin munkki ja muu seurue\npoistuvat taammas).\n          Herra ritari, mik' ilo\non nähdä nuorta kunnon miestä! Oo,\nnoin nuorta vielä! -- Herran avulla\nhänestä jotain tulee.\n\nRISTIRITARI.\n                      Arvon herra,\nenempää tuskin kuin mit' on jo -- ehkä\nvähemmän pikemmin.\n\nPATRIARKKA.\n                   Ma toivon sentään,\nnoin hurskas ritar' että kauankin\nkukoistaa vielä hyödyks kristikunnan\nja kunniaksi Herran asian!\nJa kukoistaakin, jos vain taidolla\nnuor' uljuus ijän kypsän neuvoa\nhaluaa noudattaa. -- Vaan muuten, millä\nvoin herraa palvella?\n\nRISTIRITARI.\n                      Sill' aivan, mitä\nmun nuoruudeltain puuttuu: neuvolla.\n\nPATRIARKKA.\nKernaasti vallan! -- Mutta neuvoon täytyy\nmyös tyytyä.\n\nRISTIRITARI.\n             Ei sokeasti kai?\n\nPATRIARKKA.\nKen sitä vaatiikaan? -- Ei todellakaan\nsaa kukaan jättää järkeä, min hälle\nJumala antoi, siinä käyttämättä,\nmiss' on se paikallaan. Vaan kaikkialla\nse onko paikallaan? Oh, ei! Jos Herra\nmeit' esimerkiks enkelinsä kautta\n-- sanansa palvelijan, toisin sanoin\nopastaa armossansa keksintöön,\nmitenkä tavall' erikoisella\nme koko kristikuntaa palvelemme\nja kirkon menestystä tuemme, --\nkenp' uskaltaisi silloin vielä käydä\njärjellä tarkoitusta tutkimaan\nSen, joka itse järjen loi? Ja ken\nlakia taivaan iki-ihanuuden\nsääntöihin tyhjiin turhan kunnian\nhaluais verrata? -- Vaan riittää tästä.\nSiis mistä neuvoamme pyytää herra\ntäll' erää?\n\nRISTIRITARI.\n            Josp' ois seikka tällainen,\narvoisa isä: juutalaisell' ainut\non lapsi -- tytär --, jot' on kasvattanut\nhän kaikkeen hyvään huolin hellimmin,\njot' enemmän kuin sieluaan hän lempii,\nhält' itse saaden lemmen hurskaimman.\nNyt joku meikäläinen salatiedon\nsaa, ettei tytär ole juutalaisen,\njok' on vain lapsen jostain löytänyt,\ntai varastanut, ostanut kenties;\nlaps kristityn on tyttö, kerrotaan,\nja kastettu, vaan juutalainen hälle\non uskons' antanut ja lukee hänet\nvain juutalaisten heimoon, tyttärekseen:\narvoisa isä, sanokaa, mit' on\nnyt tässä tehtävä?\n\nPATRIARKKA.\n                   Ma kauhistun!\nMut ennen muuta selittäkää, herra,\ntapaus moinen olettamus onko\nvai tosiseikka? -- Toisin sanoin: tuota\nvain kuvailetteko, vai tapahtunut\nniin onko, yhä tapahtuuko niin?\n\nRISTIRITARI.\nMa luulin yhdentekeväksi sen,\narvoisan isän mieltä vain kun kuulla\nma halusin.\n\nPATRIARKKA.\n            Vai yhdentekeväksi?\nKas niinpä ihmisjärki ylpeä\nerehtyy hengellisiss' asioissa. --\nEi suinkaan! Nähkääs, jos tuo tapaus\nvain pelkkää pilaa on, ei maksa vaivaa\nsit' ottaa vakavasti harkitakseen;\nvaan teatteriin teidät neuvon ma,\nsiell' onhan edulliset esittää\ntuollaiset pro et contra. -- Vaan jos herra\nei teatteri-ilveineen vain pilaa\ntee minusta; jos tapaus tosi on;\njos vielä meidän hiippakunnassamme,\nJerusalemissamme rakkaassa,\nse sattunut on, -- silloin, niin...\n\nRISTIRITARI.\n                                     Niin mitä --?\n\nPATRIARKKA.\nOn silloin hetikohta juutalaista\nsen mukaan rangaistava, mitä lait\nniin keisarilliset kuin paavilliset\nniin ilkeästä rikoksesta säätää.\n\nRISTIRITARI.\nVai niin?\n\nPATRIARKKA.\n          -- Ja noiden lakein tuomio\non juutalaiselle, ken kristityn\nsaa uskonluopioksi, -- mestauslava --\ntai rovio --\n\nRISTIRITARI.\n             Vai niin?\n\nPATRIARKKA.\n                       Mi tuomio\nsiis onkaan juutalaiselle, ken riistää\nkasteensa liitost' orvon kristilapsen!\nSill' eikö ole kaikki riistoa,\nmi lapselt' otetaan? -- se mikäli\nei kirkon hyväks tule.\n\nRISTIRITARI.\n                       Vaan josp' oisi\nse lapsi kuollut kurjuuteen, jos sitä\nei juutalainen armahtanut ois?\n\nPATRIARKKA.\nEi auta! Juutalainen poltetaan.\nParempi oishan ollut täällä kuolla\nsen kurjuuteen kuin ikiturmiokseen\nniin pelastua. -- Sitäpaitsi, mikä\non juutalainen Herran tehtäviin?\nJumala hänettäkin pelastaa\nvoi kenen tahtoo.\n\nRISTIRITARI.\n                  Vaan voi autuuttaakin\nhänestä huolimatta -- uskoisin.\n\nPATRIARKKA.\nEi auta! Juutalainen poltetaan.\nNiin, jop' ois kolmasti tään vuoksi vain\nansainnut rovion! -- Ett' antaa lapsen\nuskotta aivan kasvaa, jättää tyyten\nsen ohjaajatta uskon velvoitukseen.\nSe on jo julkeaa! Mä ihmettelen\nteit' itseänne, herra ritari...\n\nRISTIRITARI.\nMuu jääköön rippiin, herra arvoisa,\njos Jumala niin suo. (Aikoo mennä.)\n\nPATRIARKKA.\n                     Kuink', ettekö\nees selitystä anna? -- lausu edes\nnimeä konnan juutalaisen tuon? --\ntuo häntä esiin? -- Neuvon tiedänpä!\nLuo sulttaanin käyn oitis. -- Saladinin\nmeit' auttaa täytyy, täytyy: valallaan\nsopimuskirjan on hän vahvistanut,\nmin mukaan suojelee hän kaikkia\npyhimmän uskontomme oikeuksia\nja oppeja, mit' omaksuu se ikään.\nMeill' alkuteksti, Luojan kiitos, on,\nkäs'alansa on, sinettinsä meillä! --\nMun on myös helppo hälle valaista,\nkuink' itse valtiolle vaarallinen\non uskonnottomuus! Kun mikään usko\nei ihmisiä sido, kaikki heltii\nja katkee kansalaisten siteet. -- Pois,\npois konnuus sellainen!...\n\nRISTIRITARI.\n                            On sääli, etten\nnoin oivaa saarnaa joutilaampana\nvoi nauttia! Ma Saladinin luo\noon kutsuttu.\n\nPATRIARKKA.\n              Vai niin? -- No niin --- no niinpä --\n\nRISTIRITARI.\nJos teidän korkeutenne vain niin toivoo,\nma kyllä sulttaania valmistan.\n\nPATRIARKKA.\nOh, tiedänhän, ett' armon löytänyt\non herra Saladinin eessä. -- Pyydän\nvain parhaiten mua hälle mainitsemaan.\nJumalan puolesta vain kiivailen.\nMin liikaa teen, teen Hänen vuokseen vain. --\nSen herra huomatkoon! -- Ja eikö totta,\nritari, mit' on juutalaisesta\npuhuttu tässä, arvelu vain oli? --\ntai? --\n\nRISTIRITARI.\n        Arvelu. (Poistuu.)\n\nPATRIARKKA (itsekseen).\n                Min pohjiin kuitenkin\nmun täytyy sukeltaa, jos suinkin voin.\nSiin' onpa Bonafides-veljelle\ntaas tehtävätä. -- (Ääneen.) Kuules, poikani!\n\n    (Poistuessaan puhelee munkin kanssa.)\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    Huone Saladinin palatsissa. Orjat kantavat sinne joukon\n    rahapusseja, asetellen ne lattialle vierekkäin.\n\n    SALADIN ja kohta jäljempänä SITTAH.\n\nSALADIN (tullessaan).\nSit' onpa totisesti loputtomiin!\nPaljonko vielä on?\n\nERÄS ORJA.\n                   Kai toiset puolet.\n\nSALADIN.\nSiis viekää loput sisarelleni! --\nVaan miss' Al-Hafi viipyy? -- Tämän saa\nhän haltuuns' oitis ottaa. -- Tai sen ehkä\nisälle ennemminkin lähetän? --\nSe läpi sormeinihan soluis täällä. --\nLopulta tosin kyllä paatuukin,\nja juonta nyt on tarvis, ennenkuin\nminulta liikaa liukee. Ainakin\nsaa köyhät tulla toimeen omillaan,\nsiks kunnes Egyptistä rahat ehtii. --\nVain hauta-almut kunhan jatkuvat!\nJa kunhan tyhjin käsin eivät lähde\npois pyhiinvaeltajat, kristityt!\nVain kunhan --\n\nSITTAH.\n               Mitä nyt? Miks raha mulle?\n\nSALADIN.\nSiit' ota saatavas, ja mitä jää,\nse talteen korjaa.\n\nSITTAH.\n                   Eikö Nathan vielä\nritarin kanssa ole saapunut?\n\nSALADIN.\nHänt' etsii kaikkialta hän.\n\nSITTAH.\n                            Vaan katsos,\nmä mitä löysin, penkoessani\nkoruja vanhoja. (Näyttää hänelle pientä taulua)\n\nSALADIN.\n                Ah, veljeni!\nHän on, hän on se! -- Oli! oli! Ah!\nMiks sinut, rakas, uljas nuorukainen,\nniin varhain kadotinkaan? Sinun kanssas,\nsun avullas mit' oisin tehnytkään! --\nTuo kuva mulle anna! -- Sen jo muistan,\nsen hältä sisareni vanhempi\nsai, Lilla, aamuna kun eräänä\nhänt' ei hän laskenut ois syleilystään. --\nSe veljen viime lähtö olikin! --\nAh, miksi hänet päästinkään, ja yksin! --\nNiin, murhe Lillan surmas, eikä koskaan\nhän mulle anteeks suonut, että matkaan\nniin yksin hänet laskin. -- Niin hän katos!\n\nSITTAH.\nPoloinen veli!\n\nSALADIN.\n               Vaan -- pois valitus!\nMe kaikki kerran katoammehan.\nJa -- kuka ties --? Ei surma yksin suista\nain' nuorukaista hänen luontoistaan\npäämäärästään. Myös muit' on vainoojia;\nja usein vahvin sortuu niinkuin heikoin.\nMut olkoon miten on! Mun täytyy sentään\nritariin nuoreen kuvaa vertailla;\nmun täytyy nähdä, kuinka paljon petti\nmua mielikuvitus.\n\nSITTAH.\n                  Vain siks sen tuonkin.\nMut anna, anna mulle. Minä voin\nsen sanoa. Naissilmä parhaiten\nsen ymmärtää.\n\nSALADIN (sisäänastuvalle ovenvartijalle).\n              Ken? -- ristiritariko\nsiell' on? Hän tulkoon!\n\nSITTAH.\n                        Teit' en häiritä,\nuteliaisuudella hänt' en tahdo\nmä hämmentää...\n\n    (Istuutuu syrjään sohvalle ja laskee harsonsa alas.)\n\nSALADIN.\n                Niin -- hyvä, hyvä! -- (Entä\nmillainen lie häll' ääni? -- Jossain piilee\nviel' ääni Assadin kai sielussani!)\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    RISTIRITARI ja SALADIN\n\nRISTIRITARI.\nMa, vankis, sulttaani...\n\nSALADIN.\n                          Mun vankini?\nMä kelle hengen lahjoitin, myös enkö\nvapautta hälle lahjoittais?\n\nRISTIRITARI.\n                             Mit' tehdä\nsinulle soveltuu, mun kuulla sopii,\nei edellyttää. Mutta, sulttaani,\nmun luonteeseeni, säätyyni ei sovi\nkiitollisuuttain erikoista sulle\nvakuuttaa vuoksi henkeni. Mut aina\nsun palveluksees alttiina se on.\n\nSALADIN.\nMua vastaan sitä älä käytä vain! --\nMa vihamiehelleni lisäksi\nsuon pari kättä kyllä mielelläni;\nvaan vaivoin luovuttaisin hälle vielä\nsydämen moisen. -- Missään pettynyt\nen sinust' ole, nuori, kunnon mies!\nSielulta, ruumiilt' Assadini olet!\nKysyä melkein voisinpa: miss' ootkaan\nsä piillyt kaiken aikaa? nukkunut\nmiss' olet luolassa? Mi taikamaa,\nmi hengetär näin nuoruutesi kukkaa\non hoidellut? Sua muistuttaahan voisin,\nmit' yhdessä me teimme missäkin.\nSua voisin nuhdella, ett' yhden seikan\noot multa peittänyt, ett' yhden oot\npitänyt salaisuuden: -- niinpä voisin,\njos itseäin en näkis, sinut vain. --\nMut olkoon! Tässä kauniiss' unelmassa\nsen verran ain' on totta, että mulle\nuus Assad vielä versoo syksyssäni.\nKai siihen tyydyt, ritari?\n\nRISTIRITARI.\n                           Mit' ikään\nsult' osakseni tulee, toivona\nse oli sielussani.\n\nSALADIN.\n                   Tutkikaamme\ntuot' oitis! -- Jäisitkö mun luokseni?\nmun seurakseni? -- Joko kristittynä\ntai muslemina, yhdentekevää;\npukunas valkovaippa, huopahattu,\ntai jamerlonkki sekä turbaani, --\nkuink' itse mielit! Koskaan en ma vaadi,\npuut kaikki että samaa kuorta kasvais.\n\nRISTIRITARI.\nSa muutoin tuskinpa se sankar' oisit,\njok' oot, jok' ennemmin ois Jumalan\npuutarhuri.\n\nSALADIN.\n            No siis, -- jos pahempaa\net luule minusta, kai puoliks oomme\njo yhtä mieltä?\n\nRISTIRITARI.\n                Kokonaankin jo.\n\nSALADIN (ojentaa hänelle kätensä).\nSanasta --!\n\nRISTIRITARI (kättä antaen).\n            -- miestä. Enemmän saat näin\nkuin oisit ottaa voinut. Omas olen!\n\nSALADIN.\nTää liikaa on jo osaks yhden päivän! --\nHän eikö tullut myös?\n\nRISTIRITARI.\n                      Ken?\n \nSALADIN.\n                            Nathan.\n\nRISTIRITARI (kylmäkiskoisesti).\n                                    Ei.\nMä yksin saavuin.\n\nSALADIN.\n                  Mink' oot teon tehnyt!\nJa mikä sallimus, ett' osui juuri\nsellaisen miehen hyväks teko tuo!\n\nRISTIRITARI.\nNo niin!\n\nSALADIN.\n         Noin kylmä miks? -- Ei, nuori mies,\nkun Herra meillä jotain hyvää teettää,\nniin kylmä ei saa olla! näyttää edes\nniin kylmält' ei saa kainoudestakaan!\n\nRISTIRITARI.\nEtt' on jok' asialla maailmassa\nniin monta puolta sentään! -- Joist' ei ees\nvoi käsittää, kuink' yhteen kuuluu ne!\n\nSALADIN.\nVain parhaass' aina luopumatta pysy\nja kiitä Jumalaas! Hän tietäköön,\nne kuinka yhteen kuuluu. -- Vaan jos tahdot\nnoin olla sulkeutunut, nuori mies,\nniin minunkin kai varovaiseksi\nsun suhtees täytyy tulla. Minussakin,\nikävä kyllä, monta puolta on,\nja ain' ei näy ne oikein yhteen käyvän.\n\nRISTIRITARI.\nSe surettaa! Sill' epäluulo muutoin\nmun vioistani vähimpiä on --\n\nSALADIN.\nVaan sanohan, sä kelle nyrpeilet?\nEt Nathanille toki? Sanohan!\nSull' epäluulo Nathaniinko ois?\nEns kertaa luottamustas näytä mulle!\n\nRISTIRITARI.\nEi Nathania vastaan mitään mulla.\nVain itsellein oon suuttunut --\n\nSALADIN.\n                                Ja mistä?\n\nRISTIRITARI.\nKun uneksinut oon -- ja valveilla! --\nunohtaa juutalaisen voivan senkin,\nett' on hän juutalainen.\n\nSALADIN.\n                         Unelmas\nse valveill' unelmoitu kerrohan!\n\nRISTIRITARI.\nTytöstä Nathanin oot kuullut, herra.\nMin hyvää hälle tein, tein -- koska tein.\nEn kiitost' alentunut niittämään,\nkun sit' en kylvänytkään, enk' ees nähdä\nsen koommin tyttöä mä halunnut.\nOl' isä matkoilla; hän palaa, kuulee,\nhän etsii minut. Kiittää, toivoo, että\nmua tyttärensä miellyttäisi; puhuu\ntoiveista, vastaisuudest' iloisesta.\nNo niin, mun lahjoo laverrus, mä menen,\nnään, löydän todellakin neitosen ...\nAh, sulttaani, mun täytyy hävetä!\n\nSALADIN.\nHävetä? -- Ett' on tytär juutalaisen\nsua viehättänyt? -- eihän sitä suinkaan?\n\nRISTIRITARI.\nSit', ettei vastustanut enempää\nmun sydämeni tuota viehätystä,\nsen mihin kietoi isä puheellaan! --\nMa houkka tuleen syöksyin uudelleen?\nNyt nähkääs kosin minä -- ja sain kiellon.\n\nSALADIN.\nSait kiellon?\n\nRISTIRITARI.\n              Viisas isä mua sentään\nei oikopäätä hylkää. Viisas isä\nvain kuulustella ensin haluaa,\nvain miettiä. Niin toki! Minä myös\nniin enkö tehnyt? Enkö kuulustellut\nmä ensin myös ja miettinyt, kun tyttö\ntulessa parkui? Totta, jumaliste! --\nSuurt' on niin viisas olla, varova!\n\nSALADIN.\nNo no! Tok' anteeks anna vanhukselle!\nKuin kauan epäröidä voiskaan hän?\nEi juutalaiseksi sua kääntymään\nhän ensin vaatine?\n\nRISTIRITARI.\n                    Ken ties!\n\nSALADIN.\nKen tieskö?\nKen tuntee paremmin tään Nathanin --.\n\nRISTIRITARI.\nEi taikausko, missä kasvaneet\nme oomme, valtaa meihin menetä,\nvaikk' opimme sen tuntemaan. -- Ei vapaat\nkaikk' ole, jotka ivaa kahleitaan.\n\nSALADIN.\nSe sana sattui! -- Mutta Nathan sentään --\nkai Nathan --\n\nRISTIRITARI.\n              Pahin taikauskoist' on,\nett' oma kaikista on siedettävin.\n\nSALADIN.\nOlkoonpa niin! Vaan Nathan...\n\nRISTIRITARI.\n                              Että siihen\non aran ihmiskunnan turvattava,\nse kunnes täyttä päivää totuuden\nvoi sietää; että yksin...\n\nSALADIN.\n                          Niin, mut Nathan!\nOn tuosta heikkoudesta Nathan vapaa.\n\nRISTIRITARI.\nNiin luulin minäkin...! Vaan josp' ois silti\ntää ihmisihanne vain juutalainen\nniin halpa, että haalii haltuunsa\nhän kristittyjen lapsia ja niitä\nkasvattaa juutalaisiks: entä sitten?\n\nSALADIN.\nKen siten soimaa häntä?\n\nRISTIRITARI.\n                        Tyttö itse,\nmua jolla houkutteli hän, jost' ois\nkai toiveit' antanut hän palkakseni\nteosta, jot' en muka turhaan tehnyt;\nei tyttö itse hänen omans' ole,\nvaan löytölapsi, tytär kristityn.\n\nSALADIN.\nJonk' epäs sulta siitä huolimatta?\n\nRISTIRITARI (kiivaasti).\nEpäsi, vaikka --! Hän on ilmi tullut.\nSuvaitsevaisuus-lavertaja ilmi!\nKyll' osaan koiria ma usuttaa\nrepimään juutalaisen suden tuon,\nmin peittää viisausopin lampaannahka!\n\nSALADIN (vakavana):\nPois kiihko, kristitty!\n\nRISTIRITARI.\n                        Pois kiihko? Miksi?\nKun muslemi ja juutalainen saa\nvain muslemi ja juutalainen olla, --\nluontonsa kristitynkö pitäis kieltää?\n\nSALADIN (vielä vakavammin).\nPois kiihko, kristitty!\n\nRISTIRITARI (tyyntyneenä).\n                        Ma koko painon\ntuon moittees tunnen -- minkä puserrat --\nsa pariin sanaan, herra! Tietäisinpä,\nkuink' Assad -- Assad menetellyt ois\nmun sijassani!\n\nSALADIN.\n               Tuskin kummemmin! --\nKai aivan yhtä kuohuvasti, luulen! --\nVaan ken jo opetti sun hänen laillaan\nmua sanoin lahjomaan? Mut todella:\njos niin on laita, kuten kerroit mulle,\nminäkin Nathania kummeksun. --\nHän ystäväni sentään on, ja riitaa\nen ystäväini välille mä sallis.\nAlistu neuvoihin! Käy varoen!\nÄl' oitis hylkyväkes kiihkoille\nhänt' anna alttiiksi! Siit' ole vaiti,\nmin pappis vaatisivat hänelle\nmun kostamaan! Äl' ole kristitty\nuhalla muslemien, juutalaisten!\n\nRISTIRITARI.\nSe pian myöhää oiskin! Patriarkan\nsiit' olkoon kiitos verenhimoisen,\njonk' aseeksi ma kammoin antautua!\n\nSALADIN.\nKuink' ennen mua etsit patriarkkaa?\n\nRISTIRITARI.\nMua intohimon kiihko sinne vei\nja epäröinnin pyörre! -- Anteeks suo! --\nEt minuss' Assadistas enää, pelkään,\nhalunne mitään nähdä.\n\nSALADIN.\n                      Paitsi ehkä\ntuon pelon juuri! Tietäväni luulen,\nvioista mistä taimii hyveemme.\nAvujas vaali alati, niin virheiks --\nen lue virheitäs. -- Vaan mene, etsi\nsa Nathania nyt, kuin sua hän äsken,\nja tänne hänet tuo. Mun täytyyhän\nsopimaan saada teidät. -- Jos on tyttö\ntodella mielees, ole huoleti!\nSä hänet saat! Ja Nathan muistaa vielä,\nett' ilman sianlihaa kasvattaa\nhän tohti kristittyä lasta! -- Mene!\n\n    (Ristiritari poistuu, ja Sittah nousee sohvalla.)\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    SALADIN ja SITTAH.\n\nSITTAH.\nKuink' omituista!\n\nSALADIN.\n                  Joko uskot, Sittah,\nett' Assad kunnon, kaunis nuori mies\non ollut?\n\nSITTAH.\n          Jos on ollut, eikä sulla\ntää ritar' istunut lie mallina! --\nVaan kuinka tiedustella unhoittanut\noot hänen vanhempiaan?\n\nSALADIN.\n                        Erittäinkin\nkai äitiään? Täss' onko maassa käynyt\nhän koskaan? Eikö niin?\n\nSITTAH.\n                        Siit' otat selon!\n\nSALADIN.\nOh, helpon helppoa! Näes Assadiin\nniin kiintyi kristikansan kauniit naiset,\nhän puolestaan taas heihin syttyi niin,\nett' aivan huhu nousi jo --. No niin,\nsit' ei tee mieli muistella. -- Siis jälleen\nhän mulla on; -- ja kaikin vikoineen\nmä pitää tahdon hänet, kaikin oikuin\ntaipuisan sydämensä. -- Oh, tuon tytön\nsaa Nathan hälle antaa, eikö niin?\n\nSITTAH.\nAntaako? Päästää hälle!\n\nSALADIN.\n                        Aivan niin!\nMik' oikeus on tyttöön Nathanilla,\njos isäns' ei hän ole? Niin ken elon\npelasti tytölle, hän yksin perii\nsen oikeudet, ken loi sen elämän.\n\nSITTAH.\nVaan kuinka, Saladin, jos oitis nyt\nsä tytön luokses ottaisit? Niin hänet\nomistajasta väärästähän vain\nhet' eroittaisit.\n\nSALADIN.\n                  Oisikohan tarpeen?\n\nSITTAH.\nEi juuri tarpeen kai! Mua tähän neuvoon\nuteliaisuus suloinen vain saa.\nEräistä miehistä näes kovin mielin\nmä tietää, heti kun vain suinkin voin,\nmillaista tyttöä he rakastavat.\n\nSALADIN.\nLähetä noutamaan siis hänet.\n\nSITTAH.\n                              Veli,\nma saanko?\n\nSALADIN.\n           Nathania sääli vain!\nHän älköön saako mitään luuloa,\nett' eroittaa hän väkivallalla\ntytöstä aiottaisiin.\n\nSITTAH.\n                     Älä pelkää!\n\nSALADIN.\nJa mun, mun täytyy jo Al-Hafi löytää.\n\n\nKUUDES KOHTAUS.\n\n    Nathanin talon palmustoon päin avoin etehinen, kuten I,1:ssä.\n    Esille levitettynä osa tavaroita sekä kalleuksia, joista siellä\n    on puhuttu.\n\n    NATHAN ja DAJA.\n\nDAJA.\nKuink' ihanaa! Niin valiota kaikki!\nOh -- kaiken tään te yksin antaa voitte.\nHopeakangas kultareunainen\ntuo miss' on kudottu? Kuin kalliskin?\nHääpuku vasta tulis siitä -- vaikka\nkuningatarten ylle!\n\nNATHAN.\n                    Miksi juuri\nhääpuku?\n\nDAJA.\n         Ettehän sit' ostaissanne\ntietysti ajatellut. -- Mutta, Nathan,\nhääpuvuks on se niinkuin tilattu,\nja sepä siitä tulkoon. Valkopohja:\nviattomuuden kuva; kultajuovat,\njotk' yli pohjan kiertelee, ne taas\nkuvaavat rikkautta. Kuinka somaa!\n\nNATHAN.\nSinähän veikeilet? Hääpuvuista\nsä mistä puhelet noin vertauskuvin?\nSa morsian siis ootko?\n\nDAJA.\n                       Minä?\n\nNATHAN.\n                             Ken siis?\n\nDAJA.\nJumala nähköön -- minä?\n\nNATHAN.\n                        Ken siis? Kenen\nhääpuvusta siis puhut? Sunhan on\ntää kaikki, kenenkään ei muun.\n\nDAJA.\n                               Mun? Onko\nse mulle, eikä Rechalle?\n\nNATHAN.\n                         Vie pois!\nTukussa toisessa on Rechan osa.\nPois korjaa rihkamas!\n\nDAJA.\n                      Te kiusaaja!\nEi, vaikk' ois kaiken maailman ne aarteet!\nEn kajoo, ellette jo etukäteen\nminulle vanno, että käytätte\ntät' ainoata tilaisuutta, toiste\nmin vertaista ei taivas teille suo.\n\nNATHAN.\nJa mitä käytän? Tilaisuutta -- mihin?\n\nDAJA.\nOh, älkää oudostelko! -- Lyhyesti:\nritari Rechaa rakastaa; te suokaa\nhänelle tyttärenne, vihdoinkin\nniin tulee loppu synnistänne, josta\nen kauemmin voi vaieta, ja tyttö\ntaas palata voi kristittyjen keskeen,\ntaas tulee siksi, mikä on; taas on,\nhän miksi syntyi; hyvyydellänne,\njost' emme kyllin kiittää voi, te ette\nvain tulisia hiiliä ois silloin\nkerännyt päänne päälle.\n\nNATHAN.\n                        Yhä teill' on\ntuo vanha virsi? Uusin nuotein vain,\njotk' eivät oikein ota sointuakseen.\n\nDAJA.\nMiks ei?\n\nNATHAN.\n         Ois ritari mun mieleeni.\nMä hälle ennen muita soisin Rechan.\nMut... Malttia vain mielees.\n\nDAJA.\n                             Malttia!\nSe eihän vanhaa virttänne lie teidän --\n\nNATHAN.\nVain joku päivä vielä malta mieltäs! --\nKas vain! Ken tuolta tulee? Munkkiko?\nKäy kysymässä, mitä tahtoo hän!\n\nDAJA.\nNiin mitä --? (Menee tulijaa vastaan ja kysyy.)\n\nNATHAN.\nAnna siis -- ja ennenkuin\nhän pyytääkään. -- Kunp' ensin selväks saisin\nritarin syntyperän, sanomatta\nuteliaisuuteni syitä hälle!\nNääs jos hän kuulee ne, ja aiheeton\non epäluulo, silloin isyyden\noon peliin aivan turhaan heittänyt. --\nMit' on?\n\nDAJA.\n         Hän tahtoo teitä puhutella.\n\nNATHAN.\nNo, tulkoon tänne hän; ja mene sinä.\n\n\nSEITSEMÄS KOHTAUS.\n\n    NATHAN ja MUNKKI.\n\nNATHAN (Isäksi Rechan halustahan jäisin! --\nVaikk' enkö saisi siksi jäädä, joskin\npois jäis se nimi multa? -- Nimenkin\nsen aina silti itse, itse hän\nminulle antaa, kun hän huomaa, kuinka\nmä siksi jäädä haluaisin.) -- Mene!\nMill' auttaa, hurskas veli, teitä voin?\n\nMUNKKI.\nVähällä vallan. -- Iloni on teitä\ntaas nähdä, herra.\n\nNATHAN.\n                    Tunnette siis minut?\n\nMUNKKI.\nKen teit' ei tuntis! Moneen käteenhän\non almut nimeänne painaneet, --\nmyös minun käteeni, jo kauan sitten.\n\nNATHAN (tapainen kukkaroaan).\nLähemmäs, veli, mä sit' elvytän!\n\nMUNKKI.\nEi, kiitos vain! En ota mitään -- sen\nmä köyhemmiltä varastaisin. -- Kunhan\nmun sallitte vain omaa nimeäni\nvähäisen teille elvyttää. Mä myös\nkehua voinhan teidän käteenne\njotakin tuoneeni, mi halveksuntaa\nei ansainnut.\n\nNATHAN.\n              Mä häpeen --. Anteeksi!\nSanokaa: mitä? -- ma sen korvaukseksi\nsen arvon tarjoon seitsenkertaisen.\n\nMUNKKI.\nKuulkaahan ennen kaikkea, kuink' itse\nmä tänään vasta johduin muistamaan,\nmink' annoin pantin teille.\n\nNATHAN.\n                            Mulle pantin?\n\nMUNKKI.\nViel' äsken Quarantanassa ma istuin,\nlähellä Jerikoa, erakkona;\nmut tuli Arabian rosvoja,\nmun temppelini, kojuni he sorti --\nja raasti minut mukaansa. Vaan pakoon\nmä pääsin onneksi, ja pyytämään\nma patriarkalt' uutta paikkaa saavuin,\nmiss' elämäni loppuun hurskaana\nmä yksin palvella voin Jumalaani.\n\nNATHAN.\nMaa jalkaani jo polttaa, hyvä veli!\nPian! Minkä pantin mulle annoit siis --?\n\nMUNKKI.\nHet' aivan, herra Nathan. -- Patriarkka\nsiis mulle lupas ensiks tyhjenevän\nmajasen Taborilla; luostariin\nmaallikkoveljeks siihen asti käski.\nSiell' oon nyt, herra Nathan, Taborille\nsadasti varmaan päiväss' anellen.\nMua patriarkka nähkääs paljon käyttää,\nmit' inhoon kovin. Esimerkiksi --\n\nNATHAN.\nMä pyydän, joutukaa!\n\nMUNKKI.\n                     Jo siinä oonkin! --\nOn hälle joku korvaan kuiskannut,\nett' eräs juutalainen täällä elää,\njok' kristittyä lasta tyttärenään\non kasvattanut.\n\nNATHAN (hämmästyen).\n                Kuinka?\n\nMUNKKI.\n                        Kuulkaa loppuun!\nMua käskee hän jos mahdollista siis\njäljille pääsemään tään juutalaisen,\ntuost' ylen kauhtuneena konnuudesta,\nmi synti vastoin pyhää henkeä\non hänest' oikea; se, mikä meille\non syntein synti, -- vaikka, kiitos taivaan,\nme emme aivan tyystin tiedäkään,\nmit' on se oikein. Silloin äkin herää\nmun omatuntoni, ja mieleeni\nmun johtuu, että itse aikoinani\noon ehkä tilaisuutta antanut\nma kuolonsyntiin tuohon. -- Sanokaas:\nKahdeksantoista vuotta sitten eikö\nkuukauden parin vanhan tyttösen\nhaltuunne eräs huovi tuonut?\n\nNATHAN.\n                             Miten? --\nNiin -- tosiaan --, niin kyllä --\n\nMUNKKI.\n                                  Katsokaahan\nmua suoraan! -- Huovi tuo -- se minä oon!\n\nNATHAN.\nTe -- tekö?\n\nMUNKKI.\n            Herra, jolta toin sen teille --\njos oikein tiedän --, oli eräs herra\nvon Filneck, -- Wolf von Filneck!\n\nNATHAN.\n                                   Aivan niin!\n\nMUNKKI.\nOl' äiti äsken kuollut, ja kun isän\ntul' äkkilähtö, luulen, Gazzaan, jonne\nlaps orpo hänt' ei voinut seurata,\nniin teille hän sen lähetti. Sit' enkö\nmä teille Darunissa jättänyt?\n\nNATHAN.\nNiin juuri!\n\nMUNKKI.\n            Ei ois ihme, muistini\njos pettäisi. Niin monta vuotta herraa\nma tuota palvelin, ja tätä aivan\nlyhyen ajan vasta. Pian kaatui\nhän Askalonissa sen jälkeen. Muutoin\nol' lauha herra hän.\n\nNATHAN.\n                     Niin kyllä, niin!\nMä myös niin paljosta saan kiittää häntä!\nMun miekan alt' on temmannut hän usein.\n\nMUNKKI.\nJaloa! Niinpä sitä rakkaammin\nte hoivasitte hänen tyttöstään.\n\nNATHAN.\nSe uskokaa.\n\nMUNKKI.\n            No, missä on se siis?\nEi -- eihän kuollut toki --? Älkää suinkaan\nsanoko kuolleeks sitä! -- Asiaa\njos kukaan muu ei tiedä, hyvin kyllä\nse päätyy.\n\nNATHAN.\n           Päätyykö?\n\nMUNKKI.\n                     Mua uskokaa!\nKas, näin mä aattelen: kun hyvää luulen\nmä tekeväni, vaan se lähelt' aivan\nhipaisee jotain pahaa, mieluimmin\nsen hyvän silloin tekemättä jätän,\nme pahan melkein täysin tunnemmehan,\nmut emme hyvää suinkaan. -- Kasvattaa\njos oikein hyvin tyttö kristitty\ntuo tuli teidän, oli luonnollista\nett' omananne kasvatitte sen. --\nTe lemmell' uskollisella sen ootte\nnyt tehnyt -- tuonko palkan saadaksenne?\nSit' en mä ymmärrä. Ois viisaampaa\ntosiaan ollut teidän jättää tyttö\nhoteisiin jonkun toisen, joka sen\nois kasvattanut kristityks; vaan niinhän\ntytärtä ystävänne ette oiskaan\nte rakastanut. Mut siin' iässä\nlaps elää lemmestä -- se olkoon vaikka\neläimen rakkautta -- enemmän\nkuin kristinopista. -- Kyll' aina ehtii\nse kristityksi. Hoivissanne muutoin\njos tyttö kasvoi terveeks, hurskaaksi,\nJumalan eess' on sama se mik' oli.\nJa eikö kristinoppi perustu\nkokonaan juutalaisten uskoon? Usein\nmua suututtaa, mun kyyneliinkin saa,\nkun kristityt niin usein unhoittavat,\nett' oli Herrammekin juutalainen.\n\nNATHAN.\nTe, hyvä veli, puolustakaa mua,\njos viha sekä ulkokultaisuus\ntuon teon vuoksi -- yhden teon tähden! --\nmua vastaan nousee! -- Te, te yksin saatte\nsen tietää! -- Vaan se kuolkoon kanssanne!\nEi vielä turhamaisuus mua koskaan\nsit' ole saanut muille kertomaan. --\nVain teille kerron sen. Vain hurskas mies\nsen kuulkoon koruton. Hän ymmärtää\nvoi yksin, mihin tekoon käydä taitaa\njumalaa-pelkääväinen ihminen.\n\nMUNKKI.\nMit' on tuo liikutus, nuo kyyneleenne?\n\nNATHAN.\nTe lapsen toitte mulle Daruniin.\nMut ette tiennyt kai, ett' aivan hiljan\nGathissa kristityt ol' lapsin, vaimoin\ntuhonneet kaikki juutalaiset; että\nkeralla niiden myös mun vaimoni,\njonk' olin seitsemine poikinemme\nma taloon piiloittanut veljeni,\nsiell' liekkein uhriks heidän kanssaan jäi --?\n\nMUNKKI.\nOi kaikkivaltias!\n\nNATHAN.\n                  Kun tulitte,\nma kolme päivää, kolme yötä olin\ntomussa itkein Herran eessä maannut. --\nEnk' itkein vain, vaan Hälle raivoten,\ntilille vetäin, kiukuin kiroten\nmaailmaa, itseäni; kristikuntaan\nikuista vihaa vannoin --\n\nMUNKKI.\n                          Ah, sen uskon!\n\nNATHAN.\nVaan vähitellen järki palautui,\nse vienoin äänin puhui: 'Jumala\non silti, -- Hänen päätöstään myös tämä!\nNo niin! Käy! tee sä, niitä ymmärsit\njo aikaa, mit' ei varmaan vaikeampi\nlie tehdä kuin ol' ymmärtää, jos vain\nsa tahdot. Nouse!' -- Nousin, Jumalalle\nma huusin: 'Minä tahdon, jos Sa tahdot\nmun tahtovan!' -- Te siinä samassa\nratsulta laskeudutte, lapsen tuoden\nminulle käärittynä viittaanne. --\nOon unhoittanut, mitä teille silloin\nma sanoin, mitä mulle te. Tään verran\nma muistan: lapsen vuoteelleni vein\nja sitä suudellen ma polvistuin\nja huokailin! Ah, Herra, yksi sentään\ntakaisin korvaukseksi seitsemän!\n\nMUNKKI.\nTe, Nathan, Nathan, ootte kristitty!\nJumalan nimess' oottekin ei kukaan\nsen enempää, ei koskaan!\n\nNATHAN.\n                         Hyvä meille!\nMi nähkääs minut kristityks saa teistä,\nminusta teidät juutalaiseks saa!\nMut enempää ei meidän toisiamme\nnäin pidä hellyttää. Nyt tekoa\non tarvis! Ja vaikk' oitis toisen lapseen\nmun sitoi lempi seitsenkertainen;\nvaikk' aatoskin, ett' uudelleen mun pitää\nhänessä menettää nuo poikani,\nmun surmaa: -- minä tottelen, jos hänet\npois multa jälleen vaatii Sallimus!\n\nMUNKKI.\nSep' oikein! Siihen teitä neuvoa\njuur' epäröin mä. Ja nyt siihen teitä\njo hyvä henkenne on neuvonut!\n\nNATHAN.\nVaan hänt' ei multa saa ken tahansa\nkoettaa viedä.\n\nMUNKKI.\n               Eihän -- eihän suinkaan.\n\nNATHAN.\nKell' oikeutta suurempaa kuin mulla\nei ole häneen, hänell' olkoon se\nvarhempi ainakin --\n\nMUNKKI.\n                    Niin, juuri niin!\n\nNATHAN.\nmin luonto, veriheimolaisuus suo.\n\nMUNKKI.\nNiin minustakin!\n\nNATHAN.\n                 Mainitkaa siis heti\nmies mulle, sukuaan ken jotenkin\nois -- veli tahi setä taikka serkku; --\nhält' en mä kiellä häntä, tyttöä,\njok' kodin, uskonnon min tahansa\nkauneeksi syntyi sekä kasvatettiin. --\nMua enemmän te tästä herrastanne\nja suvustansa, toivon, tiedätte?\n\nMUNKKI.\nEn luullakseni sentään, hyvä Nathan! --\nJo kuulittehan, että luonaan oon\nvain vähän aikaa ollut.\n\nNATHAN.\n                        Tiennette\nkai sentään, mitä sukua ol' äiti?\nKai Stauffeja, vai kuinka?\n\nMUNKKI.\n                           Mahdollista!\nNiin luulen, niin.\n\nNATHAN.\n                   Häll' eikö veli ollut,\nKonrad von Stauffen -- ristiritari?\n\nMUNKKI.\nNiin oli, muistelen. Mut malttakaas,\nviel' onhan eräs herravainaan kirja\nmuu hallussain. Kun Askaloniin hänet\nme hautasimme, poveltaan sen löysin.\n\nNATHAN.\nMik' on se?\n\nMUNKKI.\n            Rukouksia siinä on.\nRukouskirjaa, tuumin, aina käyttää\nvoi kristitty. -- En minä tosin, kun\nen taida lukea --\n\nNATHAN.\n                  Ei siitä mitään!\nVain asiaan!\n\nMUNKKI.\n             On mulle selitetty,\nett' alku- sekä loppulehteen kirjan\non herra luettelon omastaan\nja rouvan suvust' omin käsin tehnyt.\n\nNATHAN.\nSep' oivaa! Juoskaa, kirja noutakaa!\nNopeaan! Saatte kultaa painon sen,\nja lisäks tuhat kiitosta! Pian, juoskaa!\n\nMUNKKI.\nNiin mielelläin! Mut arapiaks sen\non herra kirjoittanut. (Lähtee)\n\nNATHAN.\n                       Vähät siitä!\nTuo tänne vain! Oi Luoja, jospa sentään\nsaan pitää tytön, vävyn sellaisen\nnäin itselleni voittaa! -- Tuskin vain! --\nNiin, käyköön miten käy! Vaan tällaista\nken patriarkalle lie kielinytkään?\nMun täytyy sitä muistaa kysyä!\nSe oisikohan Dajan työtä --?\n\n\nKAHDEKSAS KOHTAUS.\n\n    DAJA ja NATHAN.\n\nDAJA (kiireesti; hämillään).\n                             Nathan!\nAjatelkaahan!\n\nNATHAN.\n              Mitä?\n\nDAJA.\n                    Lapsipolon\nniin säikäytti kutsu...\n\nNATHAN.\n                        Patriarkan?\n\nDAJA.\nSulttaanin siskon, Sittah-prinsessan...\n\nNATHAN.\nEi patriarkan siis?\n\nDAJA.\n                    Ei, Sittahin!\nKuink' ette kuule! Luokseen prinsessa\nkutsutti lähetillä häntä.\n\nNATHAN.\n                          Ketä?\nRechaako? -- Sittah häntä kutsuttaako? --\nNo, jos on Sittah häntä kutsunut,\nei patriarkka...\n\nDAJA.\n                 Miksi juuri hän?\n\nNATHAN.\nNykyään etkö hänest' ole mitään\nsa kuullut? Tosiaankaan? Etkö mitään\nsä ole hälle kuiskannut?\n\nDAJA.\n                         Mä? Hälle?\n\nNATHAN.\nMiss' ovat lähetit?\n\nDAJA.\n                    Tuoss' ulkona.\n\nNATHAN.\nHeit' itseni mun varovaisinta\nois puhutella. Tule! -- Kunp' ei tässä\nvain patriarkan ole juonia. -- (Poistuu.)\n\nDAJA.\nJa mä -- mä vielä aivan muuta pelkään. --\nSaa nähdä! Ainut luuloiteltu tytär\nnoin rikkaan juutalaisen, eiköhän\nmyös muslemille kelpais? -- Hetkessä\nhän ristiritarilt' on mennyt, -- mennyt,\ntoist' askelta mä ellen ottaa tohdi, --\nsanoa tytöllekin, ken hän on! --\nEi huolta! Ensi hetkenä, min kahden\nhän kanssain on, mä hälle sanon sen!\nJa hetki tulee se -- ken ties nyt juuri,\nkun saatan häntä. Vaaratt' aivan kai\njo matkalla voin ensi vihjeen antaa.\nNiin, niin! Nyt -- tai ei koskaan! Asiaan!\n\n    (Lähtee Nathanin jälkeen.)\n\n\n\n\nVIIDES NÄYTÖS.\n\n\nENSIMÄINEN KOHTAUS.\n\n    Se Saladinin palatsin huone, mihin vielä näkyvissä olevat\n    rahapussit kannettiin.\n\n    SALADIN sekä kohta jälkeenpäin muutamia MAMELUKKEJA.\n\nSALADIN (astuessaan sisään).\nSiin' on ne rahat vielä! Eikä kukaan\nvoi löytää dervishiä. Shakkipöytään\nkai jonnekin hän lienee joutunut,\nkun itsensä niin unhoittaa, -- mua miksei\nsiis unhoittais? -- Mut olkoon! -- Mitä nyt?\n\nERÄS MAMELUKKI.\nSanoma hyvä, herra! Iloitse!\nKahirast', onni myötään, karavaani\njo saapuu! Verot seitsenvuotiset\ntuo rikkaan Niilin rannan.\n\nSALADIN.\n                           Hyvä! Mulle\ntodella sanantuoja mieluisa\noot, Ibrahim! Ah, vihdoin, viimeinkin!\nHyvästä sanomastas kiitos, kiitos!\n\nMAMELUKKI (odottaen, itsekseen).\nNo, anna, anna!\n\nSALADIN.\n                Mitä odotat?\nSaat mennä.\n\nMAMELUKKI.\n            Mieluisalle ei siis muuta?\n\nSALADIN.\nJa mitä muuta?\n\nMAMELUKKI.\n               Mitään hyvikettä\nsanoman hyvän tuoja eikö saa?\nMä ensimäinen oonko siis, jonk' oppi\nSaladin vihdoin sanoin palkitsemaan!\nVaan kunniaksi sekin: ensimäinen,\nhän jolle oli saita!\n\nSALADIN.\n                     Ota siis\ntuo kukkaro!\n\nMAMELUKKI.\n             Ei, nyt en ota, vaikka\njo kaikki antaisit!\n\nSALADIN.\n                    Kas uhmaajaa! --\nSaat tuosta kaksi! -- Totta tuoko? -- menee?\nMua jalomielisemmäks jäikö hän?\nVarmaanhan hälle hylkääminen tää\non karvaampaa kuin mulle antaminen. --\nHoi, Ibrahim! -- Näin iän lopulla\nmi saakin minut uudeks yrittämään\nyht' äkkiä! Jos Saladin ei tahdo\nSaladinina kuolla, miksei siis\nSaladinina elä hän!\n\nTOINEN MAMELUKKI.\n                    No, herra?\n\nSALADIN.\nJos tulet sanomaan...\n\nTOINEN MAMELUKKI.\n                      Ett' Egyptistä\njo kuormasto on tullut!\n\nSALADIN.\n                        Tiedän jo.\n\nMAMELUKKI.\nKuitenkin myöhästyinkö!\n\nSALADIN.\n                        Miten niin?\nTuost' ota hyvän tahtos palkkioksi\nyks kukkaro -- tai kaksi!\n\nMAMELUKKI.\n                          Summa kolme!\n\nSALADIN.\nNiin, laskea jos osaat. -- Ota pois!\n\nMAMELUKKI.\nViel' eräs kolmas tulee kai, -- jos muutoin\nvaan voi.\n\nSALADIN.\n          Miks ei?\n\nMAMELUKKI.\n                   Niin, katsos, niskansa\non voinut taittaa hän! Me kolme näes\ntulosta kuormain varmuuden kun saimme,\nkaikk' oikopäätä tiehemme! Vaan nopein,\nhän lankee, niin mä etumaiseks joudun,\nsiin' asti kaupunkiin myös pysyen;\nvaan kadut Ibrahim, tuo veijari,\nparemmin tunsi.\n\nSALADIN.\n                Oh, vai lankes yksi!\nRatsasta toki ystävääsi vastaan!\n\nMAMELUKKI.\nSen kyllä teenkin! -- Ja jos elää hän,\nniin puolet tästä kukkarost' on hänen. (Poistuu.)\n\nSALADIN.\nKas siinäkin vain jalo, kelpo mies!\nNoin kunnon mamelukkeja kell' onkaan?\nJa aatelia kai saan ma, että itse\nheit' esimerkilläin oon kasvattanut? --\nPois aikees, heitä hyväks lopuksi\njohonkin muuhun vielä totuttaa.\n\nKOLMAS MAMELUKKI.\nSulttaani!\n\nSALADIN.\n           Sinäkö se syöksyit nurin?\n\nMAMELUKKI.\nEn. Tuon vain sanan, että ratsailt' astuu\nemiiri Mansor, päämies kuormaston...\n\nSALADIN.\nTuo hänet heti tänne! -- Kas, siin' on hän!\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    EMIIRI MANSOR ja SALADIN.\n\nSALADIN.\nEmiiri, tervetullut! Kuinkas on\nsun käynyt? -- Mansor, Mansor, kauanpa\nsua saimme odottaa!\n\nMANSOR\nTää kirje kertoo,\nmitk' edustajas Thebassa sai ensin\nkapinat kukistaa, sielt' ennenkuin\nme uskalsimme lähteä. Mut tiellä\nparhaani mukaan kiiruhtanut oon.\n\nSALADIN.\nMa sua uskon! -- Mutta mukaasi\nsa ota, hyvä Mansor, otahan\nuus vartiosto oitis -- ja sen kyllä\nmielelläs teethän? Matkaa täytyy heti\nsun jatkaa. Suuremp' osa rahoista\nsun vietävä on Libanonille,\nisäni haltuun.\n\nMANSOR.\n               Oikein mielelläni!\n\nSALADIN.\nJa kyllin vankka vartiosto ota!\nEi Libanonill' enää aivan varmaa\nkaikk' ole. Etkö ole kuullut, että\ntemppeliherrat taas on jalkeillaan? --\nOlehan varuillasi! --- Tule! Missä\non matkue? Sen nähdä haluan,\nja itse kaikki kuntoon toimittaa. --\n    (Orjille.)\nLuo Sittahin sen jälkeen saavun heti.\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    Palmupuisto Nathanin talon edustalla,\n    RISTIRITARI käyskelee edestakaisin.\n\nRISTIRITARI.\nEn taloon lähde, kerta kaikkiaan. --\nMies kyllä vielä näyttäytyy! Niin pian,\nniin kernaast' ennen minut huomattiin!\nKai kokea saan vielä, että pyytää\nhän päästä käynneistäni tiheistä\ntalonsa eessä? -- Hm! -- Mut oonpa totta\nma vihoissani. -- Näin mi saikaan minut\nhänelle katkeraks? Hän sanoihan,\nhän ettei multa vielä mitään epää.\nJa Saladin hänt' otti suostuttaakseen.\nSiis minuun juurtunutko syvempään\nlie kristitty kuin häneen juutalainen?\nKen itsens' oikein tuntee! Miks en sois\nsiis hälle pientä saalista, mit' on\nhän kokenut noin eestä kristityn\npois häätää uutteraan? -- Niin pien' ei sentään\nse luomus saaliiksi! -- Ja kenen luomus?\nEi toki orjan, joka järkäleen\nkuljetti elon rantaan autioon\nja siihen jätti? Taiteilijan, luulis,\nse on, jok' keksi hylky-järkäleessä\nsen hahmon jumalaisen, jonka loi\nhän ilmi! -- Rechan isäks oikeaksi\njää ikuisesti juutalainen, eikä\nkristitty siittäjänsä! Itseksein\nkun aattelen vain kristittynä Rechaa,\nsit' ilman kaikkea, mit' antaa hälle\nvoi yksin juutalainen tuollainen:\nniin, sydän, mikä sua häneen vetäis? --\nNiin, tuskin mikään! Ei ees hymynsä,\njos ois vain sulosuun se väreilyä,\njos hymyn syy ei vastais armautta,\nse jona nousee hänen huulilleen; --\nei, hymynsäkään ei! Sit' oonhan nähnyt\nma tuhlailtavan kauniimpana vielä\nilveilijöille, imartelijoille\nja pilkkaajille, irstaille! -- Mua silloin\nse lumosiko myös, ja syttikö\nminussa toiveen saada liihoitella\neloni päivät auringossa sen? --\nEn tiedä. Sentään kannan kaunaa hälle,\njok' yksin arvon korkeamman tuon\nsoi tytölle! Miks niin? -- Ehk' ansaitsin\nma Saladinin viime sanain pilkan!\nJo paha on, ett' uskoakin saattoi\nSaladin sitä. Kuinka mitätön\nmä hänest' olinkaan! -- Vuoks tytön kaikki? --\nKurt, Kurt, näin ei käy! Ota ohjat käsiis!\nJa jospa Dajan lavertamat seikat\nkäy vaikeiks todistaa? -- Kas, jopahan\nmies astuu talostansa, keskusteluun\nsyventyneenä -- kenen kanss'? -- Ah, hänen!\nTuon minun munkkini? -- Ah, silloin tietää\nhän kaiken, kavallettu varmaan on\njo patriarkalle! -- Ma virmapää,\nmit' oonkaan aikaan saanut nyt! Kuin voikaan\npien' intohimon säen tuhota\nnäin paljon aivojamme! -- Pian päätä,\nnyt mit' on tehtävä! -- Käyn syrjään, varron,\nsiks kunnes munkki ehkä jättää hänet.\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    NATHAN ja MUNKKI.\n\nNATHAN (lähestyen).\nParahin kiitos vielä, hyvä veli!\n\nMUNKKI.\nJa teille samoin!\n\nNATHAN.\n                  Mulle? Teiltä? Miksi?\nKun tyrkyttelin teille jäykästi,\nmit' ette tarvinnut? -- Vaikk' yhtä jäykkä\nehk' itse olitte, mua rikkaampi\nte ette tahdo millään ehdoin olla.\n\nMUNKKI.\nMun omanihan sitäpaitsi ei\ntuo kirja olekaan, vaan tytön, jonka\nse onkin koko isänperintö.\nNo, tekin hällä sentään oottehan.\nVain suokoon Herra, ettei tarvis teidän\nkatua mitään, mitä teitte hälle!\n\nNATHAN.\nKuin voisin? Enpä koskaan! Huolett' olkaa!\n\nMUNKKI.\nHm! Patriarkat, ristiritarit...\n\nNATHAN.\nNiin pahaa eivät koskaan mulle taida\nhe tehdä, että jotain katuisin, --\ntuot' ainakaan! -- Ja aivan varmako\nsiis ootte, että patriarkkaanne\non joku ristiritar' yllyttänyt?\n\nMUNKKI.\nEi juuri kukaan muukaan. Hänen kanssaan\njuur' äsken erään ristiritarin\nma kuulin puhuvan -- ja siihen sävyyn.\n\nNATHAN.\nVaan niitähän on Jerusalemissa\nyks ainut nyt. Ja hänet tunnen ma.\nHän ystäväni on -- mies nuori, jalo\nja rehellinen!\n\nMUNKKI.\n               Aivan niin! Hän juuri!\nMut usein maailmassa täytyyhän\nkokonaan toinen olla miehen, kuin\nmik' on hän.\n\nNATHAN.\n             Surullinen totuus! -- Tehköön\nsiis kukin pahintaan tai parastaan! --\nKädessä kirjanne, en pelkää ketään,\nja kera sen luo sulttaanin käyn suoraan.\n\nMUNKKI.\nSiis onneksenne! Tähän jätän teidät.\n\nNATHAN.\nJa tyttöä viel' ette nähnyt ees!\nPian tulkaa takaisin, ja usein! -- Kunpa\nei patriarkka vielä tänään mitään\nsais tietää! -- Tai miks ei? Vain sanokaa\njo tänään, mitä tahdotte!\n\nMUNKKI.\n                          En minä!\nHyvästi jääkää! (Poistuu)\n\nNATHAN.\n                Muistakaahan käydä! --\nJumala! Tässä taivaan alla aivan\nma oitis polvistua tahtoisin!\nKuink' itsestään nyt laukee solmu, mikä\nniin usein mieltäin ahdisti! -- Oi Luoja,\nkuink' onkaan helppoa, kun salattavaa\nmull' enää maailmass' ei ole mitään!\nKun yhtä vapaana eess' ihmisten\nkuin Sun voin vaeltaa, Sun, jonka yksin\nei ihmist' ole tarvis tuomita\ntekojen jälkeen -- jotka, Jumala,\nniin harvoin hänen tekojansa ovat!\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    NATHAN ja RISTIRITARI, joka tulee sivultapäin hänen luokseen.\n\nRISTIRITARI.\nHoi! Nathan, vartokaahan muakin!\n\nNATHAN.\nKen huutaa? -- Tekö, ritari? Miks teitä\nsulttaanin luona tavata en saanut?\n\nRISTIRITARI.\nMe eksyimme. Sit' älkää paheksuko!\n\nNATHAN.\nEn minä, mutta Saladin...\n\nRISTIRITARI.\n                           Te juuri\nolitte poistunut...\n\nNATHAN.\n                    Te häntä siis\nkuitenkin saitte puhutella? Hyvä.\n\nRISTIRITARI.\nMut yhdessä hän meitä molempia\nhalusi tavata.\n\nNATHAN.\n               Sen parempi.\nSiis tulkaa mukaan. Hänen luokseen aioin\nma muutenkin. --\n\nRISTIRITARI.\n                  Kai teiltä kysyä\nsaan, Nathan, kuka tuolla luotanne\nläks äsken?\n\nNATHAN.\n            Ettekö siis tunne häntä?\n\nRISTIRITARI.\nHän eikö ollut munkki-hyväkäs,\njot' ajokoiranansa patriarkka\nniin halukkaasti käyttää?\n\nNATHAN.\n                          Ehkä oli!\nHän patriarkan mies on ainakin.\n\nRISTIRITARI.\nOvela keino, yksinkertaisuutta\nedeltäjänä käyttää konnantyön!\n\nNATHAN.\nNiin, yksinkertaisuuden tuhmuutta,\nei hurskautta.\n\nRISTIRITARI.\n               Patriarkka ei\nhurskaihin usko.\n\nNATHAN.\n                 Tämän miehen kyllä\nma takaan. Sopimattomissa töissä\nei patriarkkaa auta hän.\n\nRISTIRITARI.\n                         Niin, siltä\ntosiaan näyttäis. Eikö minust' ole\nhän teille puhunut siis mitään?\n\nNATHAN.\n                                Teistä?\nEi nimenomaan teistä. -- Tuskinhan\nees nimeänne tuntee hän?\n\nRISTIRITARI.\n                         Niin, tuskin.\n\nNATHAN.\nOn tosin jostain ristiritarista\nhän maininnut.\n\nRISTIRITARI.\n              Ja mitä?\n\nNATHAN.\n                       Tuskinpa\nteit' ensinkään hän sillä tarkoitti!\n\nRISTIRITARI.\nKen tietää! Kertokaahan!\n\nNATHAN.\n                         Syytellyt\nmua patriarkalle on joku...\n\nRISTIRITARI.\n                            Teitä?\nLuvalla sanoen, se valhett' on. --\nMua kuulkaa, Nathan! -- Olen mies, ei\nvoi koskaan kieltää mitään tekoaan.\nMin tein, sen tein! Vaan hyväks työks en sentään\njokaista tekoani myöskään tahdo\nmä väittää. Miksi jotain vikaani\nmä häpeisin? Sit' enkö lujast' aio\nma parantaa? Ja luja aikomus,\nma tiedän, kauas ihmistä voi auttaa. --\nMua kuulkaa, Nathan! Ristiritari\ntuon munkin oon mä kuitenkin, se, joka\non teitä syyttänyt. -- Te tiedättehän,\nmi mua kuohutti, mi suoneni\nsytytti tuleen! Mua tomppelia!\nMa sieluineni ruumiineni tulin\nsyliinne heittäytymään. Kuinka kylmä\nte mulle olitte -- niin, penseä,\nsill' onhan penseys pahempaa kuin kylmyys; --\nmua kuinka vältellen te kohtelitte;\nkuink' yrititte muka vastailla\nminulle lausein pelkkää ilmaa täysin;\nmä vielä tuskin muistella voin sitä,\njos tahdon mielenrauhan säilyttää. --\nNiin, kuulkaa, Nathan! -- Silloin Daja hiipi\njälkeeni, kiihtyneeseen mieleeni\npudotti salaisuutensa, miss' oli\nmun mielestäni outoon käytökseenne\nselitys täysi.\n\nNATHAN.\n               Kuinka niin?\n\nRISTIRITARI.\n                             Vain kuulkaa!\nMa arvelin, ett'ette menettää\nhaluais kristitylle jälleen sitä,\nniin kerran kristityiltä valtasitte.\nNiin mieleeni tul' aatos, teille tuottaa\näkisti kelpo säikähdys.\n\nNATHAN.\n                        Vai kelpo?\nSe mihin kelpaa?\n\nRISTIRITARI.\n                 Mua kuulkaahan!\nNiin, väärin tein kuin teinkin! Aivan syytön\nte ehkä liettekin. Tuo Daja-hupsu\nei tiedä mitä puhuu -- vihaa teitä --\nvain selkkaukseen teidät koettaa\nnäin saada. -- Ehkä, ehkä niin! -- Ma oon\nvain nuori houkka, aina joka suuntaan\nma haihattelen, milloin liian paljon\nja milloin liian vähän teen. -- Niin, niinkin\nvoi olla! -- Nathan, anteeksi!\n\nNATHAN.\n                               Jos noin\nmua hyvitätte todella...\n\nRISTIRITARI.\n                         Siis myönnän:\nLuo patriarkan menin! -- mut en teitä\nees maininnut. Se valheeks jää kuin jääkin!\nVain ylimalkain tapauksen tään\nhänelle kerroin, mieltään kuullakseni.\nSe myöskään eihän kyll' ois ollut tarpeen, --\nhyvinhän patriarkan tunsin ma\njo konnaks! Enkö teitä itseänne\ntilille vaatia ois voinut heti?\nPitikö tyttöpolo heittää mun\ntuollaisen isän menetyksen vaaraan? --\nVaan mitäs siitä! Patriarkan konnuus,\nmi aina pysyy samanlaisna, se\nsai minut oitis jälleen selvenemään. --\nMua kuulkaahan vain loppuun. Vaikkapa\nhän tietäisikin nimenne, -- niin mitä,\nmitäpä siitä? Tytön saa hän vain,\njos teidän yksistään se on, sen viedä\nvoi luostariin vain teidän talostanne.\nSiis -- mulle tyttö, mulle antakaa,\nja sitten tulkoon patriarkka! Ah!\nmun vaimooni hän kyllä kajoomatta\nsaa jäädä. Mulle hänet antakaa\nja pian! Olkoon sitten teidän tytär\ntai älköön, -- olkoon juutalaisen lapsi\ntai kristityn -- se yhtä kaikki on!\nTään enempää en nyt, en koskaan vasta\nmä ikänäni tästä kysy teiltä,\nkävipä miten kävi!\n\nNATHAN.\n                   Luulette\nkai tuiki tarpeen mulle olevan\ntotuutta peittää?\n\nRISTIRITARI.\n                  Olkoon miten on!\n\nNATHAN.\nMä enhän teiltä -- enkä keltään, kenen\nasia tulee tietää -- salannut\nviel' ole, ett' on kristityn hän tytär\nja minun kasvattini vain. -- Vaan miks en\nviel' itselleen sit' ole ilmaissut? --\nSyy siihen on vain hänen tiedettävä.\n\nRISTIRITARI.\nEi hänenkään sit' ole tarvis tietää. --\nTeit' eelleen suokaa hänen samoin silmin\nkuin ennen katsoa! -- Tää paljastus\nhäneltä säästäkää! -- Te, tehän yksin\nhänestä määräätte. Mä pyydän, Nathan,\nminulle suokaa hänet! Antakaa!\nMä yksin toiseen kertaan pelastaa\nvoin sekä tahdon hänet -- minä yksin!\n\nNATHAN.\nNiin, -- kerran, kerran voitte! Enää ette.\nSe myöhää on jo.\n\nRISTIRITARI.\n                 Kuinka? Myöhääkö?\n\nNATHAN.\nNiin, kiitos patriarkan...\n\nRISTIRITARI.\n                           Patriarkan?\nHänenkö kiitos? Miksi? Oisko hän\nhalunnut meiltä kiitost' ansaita?\nNiin, mistä kiitos?\n\nNATHAN.\n                    Siitä, että nyt\nme tytön sukujuuren tiedämme.\nJa tiedämme, hän kenen käsiin voidaan\npois antaa, varmaan talteen.\n\nRISTIRITARI.\n                             Piru siitä\nvoi häntä kiittää -- vanhaa apulaistaan!\n\nNATHAN.\nNiin, niistä käsistä nyt saattekin\nsiis Rechaa anoa, eik' enää multa.\n\nRISTIRITARI.\nPoloinen Recha! Mitä kaikkea\nsa saatkaan kokea! Mi onni muille\nois orvoille, on onnettomuus sulle!\nVoi Nathan, Nathan! -- Missä ovat siis\nnuo sukulaiset?\n\nNATHAN.\n                Missäkö?\n\nRISTIRITARI.\n                          Ja keitä?\n\nNATHAN.\nOn ennen muita ilmaantunut veli,\njolt' on siis teidän Rechaa kosittava.\n\nRISTIRITARI.\nVelikö? Mikä on hän? Sotilas\nvai pappi? -- Sanokaa, ma jotta tiedän,\nmit' odottaa ma saan.\n\nNATHAN.\n                      Ma luulen, ettei\nlie kumpikaap hän -- tai on kumpikin.\nHänt' oikein viel' en tunne.\n\nRISTIRITARI.\n                             Entä muutoin?\n\nNATHAN.\nHän kelpo mies on, jonka luona Recha\non viihtyvä.\n\nRISTIRITARI.\n             Vaan kristitty hän on!\nMä väliin ensinkään en tiedä, Nathan, --\ntäst' älkää pahastuko! -- mit' on teistä\nmun ajateltava. -- Nyt eikö Rechan\njoukossa kristittyjen kristittynä\nesiintyminen ole? Ja kun kyllin\nsit' osaa esittää hän, lopulta\nsiks eikö muutu hän? Ja puhtaan nisun,\nmin kylvänyt te ootte, ohdake\nlopulta eikö peitä? Näinkö vähän\nse teitä huolettaa? Te -- tekö silti\nsanoa voitte, ett' on viihtyvä\nveljensä luona tyttö?\n\nNATHAN.\n                      Niin mä luulen,\nniin toivon! Ja jos jotain puuttuis hältä,\nhäll' oommehan me myöskin, te ja minä!\n\nRISTIRITARI.\nOh, mitäpä vois luona veljen tuon\nRechalta puuttua! Hän yllin kyllin\nsaa siellä ravintoa, pukuja;\ntuo kulta-veli makeiset ja helyt --\nja niitä sisko muuta kaipaiskaan? --\nAi niin, myös miehen sentään! Niin, sen myös,\nsen myös kyll' aikanansa hankkii veli!\nMillaisen suinkin saisi! Kristityistä\nparahan aivan! -- Nathan, Nathan, te\nkyll' enkeliksi tytön kasvatitte,\nvaan muut nyt hänet turmelee!\n\nNATHAN.\n                              Ei vaaraa!\nHän rakkautemme arvoiseksi jää\nkyll' edelleenkin.\n\nRISTIRITARI.\n                   Älkää sanoko!\nMun lemmestäni älkää ainakaan!\nSe mitään nähkääs luovuttaa ei tahdo,\nei vähintäkään! Ei ees nimeä!\nVaan malttakaas! Hän epäilee jo ehkä\nmit' tekeill' on?\n\nNATHAN.\n                  Ehk' epäilee. Vaan mistä,\nen tiedä minä.\n\nRISTIRITARI.\n               Sekin paljon on.\nMit' ikään kohtalolta odottaa\nhän saakin, multa tulee -- täytyy hänen\nse kuulla ensiks. Oli aatokseni,\nhänt' etten ennen näkis, puhuttelis\nkuin omakseen mua sais hän nimittää, --\nnyt pois se aatos! Minä riennän heti...\n\nNATHAN.\nSeis, minne?\n\nRISTIRITARI.\n             Hänen luokseen! Näkemään,\ntäss' onko tytön sieluss' urhoutta\nkylliksi päätökseen, mi ainoa\nois hänen arvoisensa!\n\nNATHAN,\n                      Mihin?\n\nRISTIRITARI.\n                             Siihen,\nett' enempää ei veljestään tai teistä\nhän välitä --\n\nNATHAN.\n               Vaan --?\n\nRISTIRITARI.\n                        Vaan mua seuraa, vaikka\nniin joutuis muslemille vaimoksi!\n\nNATHAN.\nSeis! Ette tapaa häntä: hän on mennyt\nsulttaanin siskon luokse -- Sittahin.\n\nRISTIRITARI.\nJa milloin? miksi?\n\nNATHAN.\n                   Veljen myös jos siellä\ntavata tahdotte, vain mukaan tulkaa.\n\nRISTIRITARI.\nKenenkä veljen? Rechan? Sittahinko?\n\nNATHAN.\nKentiespä kummankin. Vain tulkaa, tulkaa!\n\n    (Vie ristiritarin mukanaan.)\n\n\nKUUDES KOHTAUS.\n\n    Näyttämö: Sittahin haaremi.\n    SITTAH ja RECHA, keskustellen.\n\nSITTAH.\nKuink', armas impi, sinust' iloitsenkaan! --\nMut älä arkaile, äl' ujostele!\nIloitse, puhu mielin avoimin!\n\nRECHA.\n                              Prinsessa...\n\nSITTAH.\nEi, ei niin! Vain Sittahiksi\nmua sano, siskoks, -- älä prinsessaksi!\nMua pikku äidiks sano -- melkeinhän\nse voisin ollakin. -- Niin nuori, viisas,\nniin hurskas! -- Mitä tiedät kaikkea,\nmit' ootkaan lukenut!\n\nRECHA.\n                      Ma lukenut?\nVoi Sittah, pilaa siskopahaisesta\nnyt teet. Ma tuskin taidan lukea.\n\nSITTAH.\nVai tuskin taidat, veitikka!\n\nRECHA.\n                             Vain vähän\nisäni kirjoitusta. -- Kirjoja\nsun luulin tarkoittavan.\n\nSITTAH.\n                         Niitä juuri!\n\nRECHA.\nNiin, kirjoja ma vaivoin luen vain.\n\nSITTAH.\nNiin todellako --?\n\nRECHA.\n                   Aivan todella.\nEi kirjanoppineisuus tyydyttää\nvoi isää, kun vain kuollein kirjaimin\nse painuu aivoihin.\n\nSITTAH.\n                    Ai, mitä puhut!\nVaikk' aivan väärään puhe tuo ei osu! --\nJa kaiken, niitä tiedät --?\n\nRECHA.\n                            Hänen suustaan\nsen kuulin vain. Ja enimmästä vielä\nkysyä voisin: missä, mitenkä\nja miksi opetti hän mulle sen?\n\nSITTAH.\nNiin kaikki jääkin mieleen parhaiten.\nNiin yhtäaikaa oppii koko sielu.\n\nRECHA.\nVain vähän varmaankin on lukenut\nmyös Sittah -- tai ei mitään!\n\nSITTAH.\n                              Miten niin?\nEn kirjaopist' ylpeilis. Vaan miksi\nnoin arvelet? Syys sano rohkeasti!\n\nRECHA.\nKun niin hän suora on, niin koruton,\nitsensä lainen vain...\n\nSITTAH.\n                       No?\n\nRECHA.\n                           Isä sanoo,\nett' aniharvoin kirjat sellaisiksi\nsuo meidän jäädä.\n\nSITTAH.\n                  Oi, mik' onkaan mies\ntuo isäs!\n\nRECHA.\n          Eikö totta?\n\nSITTAH.\n                      Kuinka liki\nhän totuutt' aina osaa!\n\nRECHA.\n                        Eikö niin?\nJa tämä isä --\n\nSITTAH.\n               Lapsi, mik' on sun?\n\nRECHA.\nTää isä --\n\nSITTAH.\n            Jumalani! Itketkö?\n\nRECHA.\nTää isä -- Ah, mun sanoa se täytyy.\nmun täytyy sydäntäni keventää...\n\n    (Heittäytyy kyynelsilmin Sittahin jalkoihin.)\n\nSITTAH.\nMik' on sun, Recha, lapseni?\n\nRECHA.\n                             Tää isä --\nmun täytyy menettää!\n\nSITTAH.\n                     Sun -- menettää?\nHänetkö? Miksi? -- Tyynny, rauhoitu --!\nEi koskaan! -- Nousehan! Jo nouse ylös!\n\nRECHA.\nEt turhaan ystävättärekseni\nja siskokseni mulle tarjoutunut.\n\nSITTAH.\nSe oonhan, oonhan! -- Nouse toki, nouse!\nTai apua mun täytyy kutsua.\n\nRECHA (rohkaistuu ja nousee).\nAh, anna anteeksi! Vain tuskassani\nma unohdin ken oot sa. Vaikerrus\ntai epätoivo Sittahiin ei tehoo.\nVain kylmä tyyni äly vaikuttaa\nhänessä mitä tahansa. Se voittaa,\nken asiansa jättää turviin sen.\n\nSITTAH.\nNo siis?\n\nRECHA.\n         Ei, ystävätär, siskoni\nei koskaan usko sitä, myönnä sitä,\nett' uutta isää tyrkytellään mulle!\n\nSITTAH.\nUutt' isää -- tyrkytellään? Sulleko?\nKen sellaist' yrittäiskään, lapsukainen?\n\nRECHA.\nKen? Hyvä, paha Dajani, hän, hän se\nsit' yrittää -- sen voikin. -- Niin, et tunne\nkai tätä hyvää, pahaa Dajaani?\nNiin, taivas anteeks suokoon -- palkitkoon\nsen kaiken, mit' on hyvää, pahaa mulle\nhän rakentanut!\n\nSITTAH.\n                Sulle pahaako?\nEi sitten paljon hyvää häness' ole!\n\nRECHA.\nOn! -- oikein, oikein paljonkin!\n\nSITTAH.\nKen on hän?\n\nRECHA.\n            Hän kristitty on, mua lasna hoiti\nja kuinka hoiti! Sit' et uskoisi!\nNiin etten äitiä ees kaivannut!\nSen taivas hälle palkitkoon! -- Vaan mua\nniin peloittikin hän, niin kiduttikin!\n\nSITTAH.\nJa miksi? miten?\n\nRECHA.\n                 Ah, naisraukka, hän --\nhän onhan kristitty, -- ja rakkaudesta\nkiduttaa hänen täytyy; hurmahenki\ntuollainen on hän, joka luulee, että\ntien ainoon oikean, tien yleisen\nhän tietää taivaaseen.\n\nSITTAH.\n                       Nyt ymmärrän!\n\nRECHA.\nJa tuntee tehtäväkseen ohjata\njokaisen harhautuneen sille tielle. --\nJa taitaako hän muuta? Jos on totta,\nett' oikeaan vie yksistään se tie,\nniin kuinka vois he nähdä tyynesti,\nett' ystävänsä käyvät toista tietä,\nmi turmaan johtaa, iki-kadotukseen?\nPitäishän silloin samaa ihmistä\nyht' aikaa rakastaa ja vihata.\nS e n vuoksi en näin ääneen valittamaan\nma oiskaan puhjennut. Mä mielelläni\nviel' oisin kauan häntä sietänyt --\nrukoustaan, huokailuaan, uhkauksiaan, --\nniin, mielelläni. Aatoksiin mua aina\nne hyviin, hyödyllisiin veiväthän.\nJa ketä pohjaltaan ei mairittelis,\nhänt' että joku, kuka tahansa,\nniin kalliina, sen arvoisena pitää,\nett' ei ees ajatella siedä hän\nikuista luopumista hänestä!\n\nSITTAH.\nNiin, aivan totta!\n\nRECHA.\n                   Mutta -- mutta -- sitä\nen kestä enää, -- vastustaa en jaksa,\nen mallilla, en mietteillä, en millään!\n\nSITTAH.\nNiin -- mitä?\n\nRECHA.\n              Mit' on muka keksinyt\nvast' ikään hän.\n\nSITTAH.\n                 Vast' ikään? Keksinyt?\n\nRECHA.\nVast' ikään aivan! Tänne tullessamme\nme lähestyimme kristittyjen vanhan\npyhäkön raunioita. Äkisti\nhän silloin seisahtui, kuin taistellut\nois kanssa itsensä, ja kostein silmin\ntaivasta milloin, milloin mua katsoi.\nJa vihdoin lausui: Tule, oikotietä\nmenemme tästä kautta temppelin!\nHän menee, minä seuraan, kammolla\nma katson raunioitten sokkeloita.\nHän jälleen seisahtuu, ja huomaan kanssaan\nmä seisovani portaill' alttarin\njo sortuneilla. Mitä tunsinkaan,\nkun jalkoihini kuumin kyynelin,\nkäsiään väännellen hän lankes!\n\nSITTAH.\n                               Lapsi!\n\nRECHA.\nJa nimeen Jumalan, -- jok' anomusta\nlie monta kuullut siinä, ihmeitä\nmonia tehnyt, -- vannotti hän mua,\ntotisin säälin katsein vannotti,\nett' armahtaisin toki itseäni!\nTai anteeks soisin hälle ainakin,\nett' täytyy hänen mulle ilmaista,\nmik' oikeus hänen kirkollaan on minuun.\n\nSITTAH.\n(Oi onnetonta! -- Sitä aavistinkin!)\n\nRECHA.\nMa laps oon kristittyjen, kastettu;\nen tytär Nathanin, -- oh Herra, Herra,\nmun isäni hän ei! -- Voi sisko, Sittah,\nnäe jalkais eessä minut taas...\n\nSITTAH.\n                                Ei, Recha!\nEi, nouse! -- Tulee veljeni -- Nyt ylös!\n\n\nSEITSEMÄS KOHTAUS.\n\n    SALADIN ja EDELLISET.\n\nSALADIN.\nMit' täällä, Sittah?\n\nSITTAH.\n                     Hän on suunniltaan!\nOi Herra!\n\nSALADIN.\n          Kuka on?\n\nSITTAH.\n                   Sä tiedäthän!\n\nSALADIN.\nTytärkö Nathanimme? -- Mik' on hänen?\n\nSITTAH.\nVain rauhoituhan, lapsi! -- Sulttaani...\n\nRECHA (laahautuu polvillaan Saladinin eteen, painaa päänsä maahan).\nEn ennen nouse! ennen en voi nähdä\nsulttaanin kasvoja, en ihastella\nikuisen hurskauden, hyvyyden\nkajoa katseessaan ja otsallaan.\n\nSALADIN.\nSa nouse ... nouse!\n\nRECHA.\n                    Ennenkuin hän lupaa...\n\nSALADIN.\nMa lupaan mitä tahansa -- vain nouse!\n\nRECHA.\nEi muuta kuin ett' isäni hän mulle\nja minut isälleni jättää. -- Vielä\nen tiedä, kuka muuten isäkseni\nlie pyrkinyt ja voinee pyrkiä.\nEn tietää tahdokaan! Vaan veri vainko\nisyyden määrää? Veri vain?\n\nSALADIN (nostaa hänet ylös).\nMa huomaan --! --\nKen julmuri sun itses, itses saikaan\ntuot' uskomaan? Se aivan varmaa siis\njo onko? Onko täysin todistettu?\n\nRECHA.\nOn kai! Kun Daja imettäjältäni\nsen oli kuullut.\n\nSALADIN.\n                 Imettäjältäs!\n\nRECHA.\nHän kuolinvuoteell' oli tuntenut\ntarvetta Dajalle sen ilmaista.\n\nSALADIN.\nVai kuolinvuoteell'? Eikö houreissaankin!\nJa vaikk' ois tottakin! -- Niin, isyyttä\nei veri, veri yksin suinkaan määrää!\nEläinten kesken tuskin ees! Vaan on\nylintäin etuoikeus ansaitsemaan\ntuo nimi! -- Mut äl' ole huolissas!\nJa tiedätkös! Jos kaksi isää vallan\nsinusta kiistää, -- jätä molemmat\nja ota kolmas! Minut isäks ota!\n\nSITTAH.\nOi niin, se tee!\n\nSALADIN.\n                 Ma oikein hyvä isä\nhaluan olla! -- Mutta kuules, vielä\nmieleeni johtuu paljon parempaa.\nMiks ylipäätään tarvitsisit isää?\nPian ehkä kuolee he -- niin ajoissa\non katsottava joku, joka kilvan\neläisi kanssamme! Sä ehkä jonkun\njo tiedätkin?\n\nSITTAH.\n              Hänt' älä punastuta!\n\nSALADIN.\nSep' aikeeni juur' olikin. Niin kauniiks\nkäy punastuissaan rumakin -- kuink' ei\nsiis kaunis siitä kaunistuisi vain?\nMä tänne olen isäs Nathanin\nja erään -- erään toisen tilannut.\nArvaatko kenen? -- Tänne, Sittah! Sallit\nkai tämän?\n\nSITTAH.\n           Veli!\n\nSALADIN (Rechalle).\n                 Jotta hänen eessään\nsa oikein punastuisit, armas tyttö!\n\nRECHA.\nKenenkä eessä -- punastuisin?\n\nSALADIN.\n                              Olehan\nsa olevinas! -- Vaiko vaalenisit?\nTee miten voit ja mielit!\n    (Eräs orjatar sisään, lähestyy Sittahia.)\n                          Joko on\nhe täällä?\n\nSITTAH.\n           Hyvä! Laske sisään heidät!\nHe tääll' on, veli!\n\n\nKAHDEKSAS KOHTAUS.\n\n    NATHAN ja RISTIRITARI edellisten lisäksi.\n\nSALADIN.\n                    Rakkaat ystävät! --\nSinulle, Nathan, ennen muuta täytyy\nmun ilmoittaa, ett' oitis kun vain tahdot,\ntakaisin rahas saat sa...!\n\nNATHAN.\n                           Sulttaani!\n\nSALADIN.\nSä myös nyt käytä mua...\n\nNATHAN.\n                         Sulttaani!\n\nSALADIN.\nTääll' on jo matkue. Niin rikas jälleen\nma oon kuin pitkään, pitkään aikaan en. --\nTulehan, sano, mitä tarvitset,\njotakin suurta yrittääkses! Tekään,\nnäes tekään, kauppamiehet, koskaan ette\nkäteistä rahaa liian paljon saa!\n\nNATHAN.\nJa miksi ensin näistä turhista?\nNäen tuolla kyynelsilmän, kuivata\nsen haluaisin paljon ennemmin.\n    (Menee Rechan luo.)\nOot itkenyt -- mik' on sun? Tyttäreni\nkai vielä oot?\n\nRECHA.\n               Oi isä!\n\nNATHAN.\n                       Toisiamme\nme ymmärrämme -- ja se riittääkin!\nSä tyynnä pysy, iloisna! Jos muutoin\nsydämes viel' on omas! jos vain sitä\nei uhkaa mikään menetys! Viel' on\nisäsi omanas!\n\nRECHA.\n              Ei kukaan muu!\n\nRISTIRITARI.\nEi kukaan muu? -- No niin, mä petyin siis!\nMenettävänsä mit' ei pelkää, sitä\nei koskaan omaksensa uskonut,\nei toivonutkaan. -- Hyvä, oikein hyvä! --\nTää muuttaa, Nathan, muuttaa kaiken! Tänne,\nSaladin, kutsuminas saavuimme,\nVaan väärään opastin ma sinut; enää\näl' itseäsi vaivaa!\n\nSALADIN.\n                    Nuori mies,\nkuink' oot taas kiivas! Kaiken pitäiskö\nsua totella? sun mieles arvata?\n\nRISTIRITARI.\nNo, kuulethan sa, nääthän, sulttaani!\n\nSALADIN.\nNiin kyllä! -- Paha vain, ett' asiastas\net ollut varmempi.\n\nRISTIRITARI.\n                   Nyt oonpa varma!\n\nSALADIN.\nHyvästä työstä noin ken kopeilee,\nsen tekee tyhjäksi. Min pelastit sa,\nei silti omaas ole se. Tai muutoin\nois ryöväri, min ahneus tuleen ajaa,\nsun veroisesi sankari!\n    (Menee Rechaa kohti, tuodakseen hänet ristiritarin luo.)\nLaps armas,\ntulehan, tule! Häneen älä suutu!\nJos toisenlainen ois hän, kylmempi,\nvähemmän ylväs ois hän: surmaan ois\nhän sinut jättänyt. Sun laskettava\non toinen puoli toisen ansioksi. --\nTulehan, saata hänet häpeisiinsä!\nTee, mik' ois hänen tehtävänsä: hälle\nsa rakkautesi tunnusta! sa tarjoo\nhänelle itses. Sua jos halveksii,\njos unhoittaa hän koskaan, kuinka paljon\nenemmän teit sä tässä hänen vuokseen\nkuin hän sun vuokses ... Mitä onkaan hän\nsun vuokses tehnyt? Savustuttanut\nvähäisen itseään? Sep' onkin jotain! --\nTuoss' Assadistani, mun veljestäin,\nei ole mitään! Hänt' on muoto vain,\nei sydän. Tule, armas...\n\nSITTAH.\n                         Mene, lapsi!\nKiitollisuuttas aivan vähän vasta\nse osoittaa, jos ollenkaan.\n\nNATHAN.\n                            Seis, Sittah,\nseis, Saladin!\n\nSALADIN.\n               Sä myös?\n\nNATHAN.\n                        Tääll' eräällä\non vielä sanottavaa...\n\nSALADIN.\n                       Kenpä kieltäis!\nEpäilemättä isänsijaisella\non sananvalta. Ensimäisnä vielä,\njos tahdot. -- Kuten kuulet, asian\nma tunnen pohjaa myöten.\n\nNATHAN.\n                         Etpä sentään!\nMä itsestäin en puhu, -- toisesta,\nkokonaan toisesta, jot' ennakolta,\nSaladin, sentään kuulemaan sua pyydän.\n\nSALADIN.\nKen on hän?\n\nNATHAN.\n            Rechan veli?\n\nSALADIN.\n                         Rechan veli?\n\nNATHAN.\nNiin!\n\nRECHA.\n      Minun veljeni? Mull' onko veli?\n\nRISTIRITARI (havahtuu säpsähtäen hajamielisestä, synkästä\näänettömyydestään).\nMiss' on, miss' on se veli? Vieläkö\nei täällä? Täällä hänet pitihän\nmun kohdata.\n\nNATHAN.\n             Vain malttia!\n\nRISTIRITARI (kovin katkerana).\n                           Jo isän\nhän keksi neidolle: myös veljeä\nmiks ei hän löytäis hälle!\n\nSALADIN.\n                           Tuopa puuttui!\nKristitty! Huulilt' Assadin ei ois\nnoin halpa epäluulo lähtenyt. --\nNo hyvä, jatka vain!\n\nNATHAN.\n                     Suo anteeks hälle!\nMä hälle mielelläni anteeks suon!\nKen tiesi, miten hänen sijassaan\nja iällään me ajattelisimme!\n    (Menee ystävällisesti ristiritarin luo.)\nSe onhan luonnollista, ritari:\nepäilys epäluottamukseen vaihtuu!\nKunp' oisitte mun kuulla suonut heti\nnimenne _todellisen_...\n\nRISTIRITARI.\n                        Kuinka?\n\nNATHAN.\n                                 Stauffi\nte ette ole!\n\nRISTIRITARI.\n             Kuka siis?\n\nNATHAN.\n                        Ei ole\nnimenne Kurt von Stauffen.\n\nRISTIRITARI.\n                           Mikä siis?\n\nNATHAN.\nOn Leu von Filneck.\n\nRISTIRITARI.\n                    Kuinka?\n\nNATHAN.\n                            Hämmästytte?\n\nRISTIRITARI.\nJa syystä? Ken sen sanoo?\n\nNATHAN.\n                          Minä, joka\nviel' enemmän voin teille kertoa.\nEn sentään moiti teitä valheestanne.\n\nRISTIRITARI.\nVai ette?\n\nNATHAN.\n          Saattaa olla niinkin, että\nmyös tuohon nimeen teill' on oikeus.\n\nRISTIRITARI.\nNiin luulisin! -- (Nuo sanat Jumala\ntoi hänen huulilleen!)\n\nNATHAN.\n                       Sill' äitinne,\nhän oli Stauffeja. Ja veljensä,\nenonne, joka teidät kasvatti,\nkun vanhempanne tänne palasivat\npois Saksast' ilmanalan kolkon vuoksi\nja teidät hälle jättivät -- hän oli\nnimeltään Kurt von Stauffen; pojakseen\nhän lienee teidät ottanut. -- Siit' onko\njo kauvan, kun te tänne hänen kanssaan\ntulitte myös? Ja elääkö hän vielä?\n\nRISTIRITARI.\nMä mitä sanoisin? -- Niin, Nathan, niin\non asia! Hän itse kuollut on.\nMa tulin viime lisäjoukossa\nritarikunnan. -- Mutta -- mutta -- mitä\ntää kaikki koskee Rechan veljeä?\n\nNATHAN.\nIsänne...\n\nRISTIRITARI.\n          Tunsitteko hänet myös?\nMyös hänet?\n\nNATHAN.\n            Ystäväni oli hän.\n\nRISTIRITARI.\nOl' ystävänne? Nathan, onko totta --?\n\nNATHAN.\nNimeltään Wolf von Filneck. Mut ei ollut\nhän saksalainen...\n\nRISTIRITARI.\n                   Senkin tiedätte?\n\nNATHAN.\nVain nainut Saksast' oli, äitiänne\nvähäksi aikaa Saksaan seurannut.\n\nRISTIRITARI.\nEi enempää, mä pyydän! -- Entäs veli, --\ntuo Rechan veli?\n\nNATHAN.\n                 Te -- se ootte!\n\nRISTIRITARI.\nMinä?\nMinäkö veljensä?\n\nRECHA.\n                 Hän veljeni?\n\nSITTAH.\nHe sisarukset!\n\nSALADIN.\n               Sisarukset?\n\nRECHA (ristiritariin päin).\n                           Veli!\n\nRISTIRITARI (perääntyen).\nMä veljensä!\n\nRECHA\n(seisahtuu, kääntyy Nathanin puoleen).\n             Ei suinkaan! Sydämensä\nei mitään tiedä siitä. Pettureita\nme oomme. --\n\nSALADIN (ristiritarille).\n             Pettureita? Niinkö luulet?\nJos niin sa arvelet, niin itse oot\nsa petturi! Kaikk' onhan valheellista\nsinussa: kasvot, ääni sekä käynti!\nEi mitään omaa luontoas! Ja moista\net sisart' omaksuis! -- Pois! --\n\nRISTIRITARI (nöyrästi lähestyen häntä).\n                                 Sulttaani,\nsä myöskään älä väärin tulkitse\nmun hämmästystäni! Et tällaisella\nlie hetkell' Assadias koskaan nähnyt,\nsiks älä käsitä sä väärin häntä\nja mua! (Rientää Nathanin luo.)\n        Täysin käsin, Nathan, multa\nte otatte ja samoin annatte!\nEi, enemmänhän, paljon enemmän\nte mulle annatte kuin otatte!\n    (Lankee Rechan kaulaan.)\nAh, sisareni, sisareni!\n\nNATHAN.\n                        Blanda\nvon Filneck!\n\nRISTIRITARI.\n             Blanda, Blanda? -- Eikö Recha?\nEi enää Rechanne? -- Ah, hylkäätte\nsiis hänet! Kristillisen nimen hälle\ntaas annatte! Mun vuoksein hylkäätte!\nMiks _hälle_ kostatte sen, Nathan, Nathan?\n\nNATHAN.\nAh, mitä? -- Lapseni, te lapseni!\nSill' eikö tyttäreni veli myös\nmun ole lapseni -- jos vain hän tahtoo?\n\n    (Heidän syleillessään toisiaan astuu Saladin levottomana\n    ja hämmästyneenä sisarensa luo.)\n\nSALADIN.\nSä mitä sanot, sisko?\n\nSITTAH.\n                      Liikutettu\nma oon...\n\nSALADIN.\n          Ja minä -- vielä isompaa\nmä pelkään liikutusta osallemme!\nVain valmistaudu siihen miten taidat!\n\nSITTAH.\nMitenkä?\n\nSALADIN.\n         Nathan, sana, sananen!\n\n    (Nathan astuu hänen luokseen, ja Sittah siskosten luo, ilmaisemaan\n    heille osanottoaan. Nathan ja Saladin puhuvat hiljemmin.)\n\nKuulehan, Nathan, etkö sanonut\nsä äsken?\n\nNATHAN.\n          Mitä?\n\nSALADIN.\n                Ettei Saksast' ollut\nisänsä, -- syntyjään ei saksalainen.\nMik' oli siis hän? Mistä?\n\nNATHAN.\n                          Sit' ei koskaan\nees mulle tunnustanut. Hänen suustaan\nen siitä mitään kuullut.\n\nSALADIN.\n                         Frankkikaan\nei ollut hän? Ei mistään länsimailta?\n\nNATHAN.\nEi ollut, ei! -- sen tunnusti hän kyllä.\nMieluimmin Persian hän kieltä puhui...\n\nSALADIN.\nAh, Persian? -- Mit' enää pyydänkään?\nHän on se! -- oli!\n\nNATHAN.\n                   Kuka?\n\nSALADIN.\n                         Veljeni!\nNiin, aivan varmaan! Rakas Assadini!\nNiin, varmasti!\n\nNATHAN.\n                Kosk' arvelet sit' itse,\nniin vakuutus täst' ota kirjasta!\n\n    (Ojentaa hänelle messukirjan.)\n\nSALADIN (kiihkeästi avaten sen).\nAh, käsialansa ma tunnen jälleen!\n\nNATHAN.\nViel' ei he mistään tiedä! Viel' on yksin\nsun vallassas, min verran saa he tietää!\n\nSALADIN (kirjaa selailtuaan).\nKuink', enkö omaksuisi lapsia\nma veljeni -- mun omiain ne eikö?\nSun haltuusi mä jättäisinkö ne?\n    (jälleen ääneen)\nHeit' on he, Sittah, heitä! Kumpikin\nhe ovat ... ovat veljes lapsia!\n\n    (Rientää syleilemään heitä.)\n\nSITTAH (seuraten häntä).\nMä mitä kuulen! -- Miten muuten, muuten\nvois ollakaan!\n\nSALADIN (ristiritarille).\n               Nyt, äksy, saat kuin saatkin\nmua rakastaa!\n(Rechalle) -- Nyt oonpa kuitenkin.\nmiks tarjouduin ma, -- suostuit taikka et!\n\nSITTAH.\nMä myös, mä myös!\n\nSALADIN (jälleen ristiritarin luo).\n                  Mun Assad-poikani!\nMun Assadini poika!\n\nRISTIRITARI.\n                    Olenko\nsun heimoas! Siis sentään enemmän\nkuin unta oli unet, joihin lasna\nmua tuuditettiin! (Langeten hänen jalkoihinsa.)\n\nSALADIN (nostaa hänet ylös).\n                  Katsos veijaria!\nTies tästä jotain, ja mun murhaajakseen\nois sentään voinut saada! Varrohan!\n\n    (Jälleen äänettömiä, molemminpuolisia syleilyjä.\n    Esirippu laskee.)\n\n\n\n"]