[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$faRuNySkAUrtfbJB2yjGwrJVQfQPe9xJp5Dna5u_EKY8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":13,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1170,"Muistelmia vuosien 1808-1809 sodasta","Castrén, K. A.",null,"1170-castren-k-a-muistelmia-vuosien-1808-1809-sodasta","1170__Castrén_K._A.__Muistelmia_vuosien_1808-1809_sodasta","tietokirja",[12],"sota",[],"fi",1865,48730,326823,false,50695,[21],"Finland -- History -- Russian Conquest, 1808-1809",[23,24,25],"History - European","History - Modern (1750+)","History - Warfare","\"Muistelmia vuosien 1808-1809 sodasta: Kansan suusta kokoillut\" by K. A. Castrén is a historical account written in the mid-19th century. The book compiles firsthand memories of the Finnish War, detailing the experiences of local soldiers and civilians during the conflict from an often overlooked perspective. It highlights the struggles and resilience of the common people while documenting the various battles and skirmishes that took place.  The opening of the work sets the stage for a collection of personal testimonies and anecdotes from the 1808-1809 War, specifically focusing on events that transpired in Finland. The author recounts his efforts to gather stories from older members of the community, who provide varying accounts of battles and their impact on everyday life. One significant episode described is the assembly of local men to resist enemy forces, illustrating their determination despite having rudimentary weapons. The text paints a vivid picture of the folk's experiences, their fears, the chaos of conflict, and their courageous spirits in the face of adversity. (This is an automatically generated summary.)",[],144,"Kansan suusta kerätty kokoelma muistelmia Suomen sodasta vuosilta 1808–1809. Teos sisältää kuvauksia paikallisista kahakoista ja tapahtumista eri puolilla maata, keskittyen erityisesti tavallisten sotilaiden ja siviiliväestön kokemuksiin.","K. A. Castrénin 'Muistelmia vuosien 1808-1809 sodasta' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1170. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MUISTELMIA VUOSIEN 1808-1809 SODASTA\n\nKansan suusta kokoillut\n\nK. A. Castrén\n\n\n\nJ. F. Frenckell ja Poika, Helsinki, 1865.\n\n\n\n\n\n\n      Imprimatur: _C. R. Lindberg_.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n A) Kahakat Kälviällä v. 1808.\n B) Kenraal-adjutantti Bergenstråle'n retkestä.\n C) Etelä-pohjalaisten sotaiset vehkeet v. 1808.\n D) Hajapaikkaisia liikkeitä v. 1808.\n      I. Tapahtumia Saarijärvellä.\n     II. Kahakka Kapeen sillan luona Laukkaalla.\n    III. Tapahtumia Laukkaalla Walkolan kylässä.\n     IV. Koiviston tappelu Toukokuun 29. p.\n      V. Tapahtumia Keuruulla.\n     VI. Kahakka Alahärmässä.\n    VII. Kahakka Kantin keskievarissa.\n   VIII. Kahakka komppania-lakealla Ruovedellä.\n     IX. Tapahtumia Rautalammilta.\n Viiteselitykset.\n\n\n\n\nAlkulause.\n\n\nHarvoin alhaisen sotilaan ansio tulee tai voikaan tulla historian\npalstoihin, ja maamiehen pyrinnöt vielä harvemmin. Yhtäkaikki ne\nkumpikin, ja varsinkin jälkimäiset, ovat kumoomattomia todistuksia\nkansan hiljaisesta taistelusta olonsa ja elonsa edestä, ovat\netenkin tässä ikimuistettavassa uros-näyttelyssä liikuttavia ja\nvälttämättömiä välikuvauksia. Siveydellisessäkin suhteessa näyttää\njokapäiväisten tapahtumien kertominen olevan yhtä painavasta\nvaikutuksesta kuin koskaan valtahistoriat, kun itsensä varjelemisen\ninto, rakkaus entiseen hallitukseen ja isämaanrakkaus synnytti nämä\nrienteet, jotka alati ovat olevat sitä lähempänä rahvasta, kuin\novat rahvaasta saaneet syntynsä. Jos asiaa katsoo sillä silmällä,\neivät kertomat rahvaan sotarienteistä suurin tarvitsekaan muuta\npuolustusta, ja samassa näidenkin Muistelmain ilmestymisen oikeus\nmyönnetään.\n\nHaastanen ehkä ensin sanasen näiden Muistelmain keräyksestä\nylipäätänsä. Käydessäni useamman luona, sain tietää hiukan siltä\ntoisen tältä. Mutta näiden tietoin sovittaminen ja järjestäminen ei\nollutkaan helpointa, kun huomasin ukkoin juttuin ei pitävänkään yhtä,\nkun huomasin äijä parkain muistin jo ajan hävityksistä pettävän.\nEi siinä muuta neuvoksi kuin panna jokaisen jutut rinnan ja sitten\nseurata niiden antamia tietoja, jotka puheissaan paraiten sopivat\nhistorian kertomuksen ja toistensa kanssa yhteen, ehkä asuivat eri\nsuunnilla pitäjäässä ja siis arvattavasti eivät olleet kuulleet\nainakaan kaikkea toisiltansa. Tämä oli, pait monta muuta seikkaa,\nvaikeimpia töitä, joka vaati useampia käymisiä saman vanhuksen luona,\njotta saisi kaikki järjelliseen juoksuun ja tiedot sekä varmemmiksi\nettä täydellisemmiksi. On tuokin tukalimpia hankaluuksia, kun moni\nvanhus pelkää haastella kaikki mitä tietää, juttelee vaan päällisin\npuolin eikä muta kuulekkaan jos sattuu kyselemään asioita, joita\nhän pitää vaarallisina ja siis salaa. Niinpä satuin, tultuani\npuhuttelemasta muutamaa vanhusta, kuulemaan hänen virkanneen:\n\"Kyllä mulla olisi ollut paljon enemmänkin selvittämistä, vaan en\nuskaltanut. Kuka sen tietää mikä seuraa, jos näin vanhoja asioita\nrupeaa selvittämään, ja mikä niiden kerääjälläkään lie mielessä.\"\nHarvoin semmoisissa tiloissa auttaa vakuutukset, ja parasta olisi\njos osaa ikäänkuin leikitellen saada jutun matkaan. Moni ehkä luulee\nesim. Kälviän kahakkain kertomissa löytävänsä jotain ala-upsieri\nHake'n tappeluista Järvenaution taloissa Kälviällä ja jälemmin\nAla-vetelissä, mutta hänen töistänsä en ole saanut edes sen vertaa\nkerätyksi, että voisin häntä mainita ollenkaan: vaan harva tuntee\nnimen, ja tuskin kukaan mitä hän on toiminut.\n\nKälviän muistelmat olivat minulla jo ennalta kerätyt, kun kesällä\n1864 pääsin avarammalle keräys-matkalle. Ensinnä vaelsin pitkin\nEtelä-pohjamnaan rannelmia Koivulahdelta Sidebyy'n seurakuntaan\nsaakka. Koivulahdellahan kenraal-adjutantti Bergenstråle astui maalle\nja marssi sieltä Waasan kaupunkiin. Sulvan, Maalahden, Petäjälahden,\nKorsnäs'in, Närpiön, Pirttikylän ja Teuvan seurakunnathan ovat\nolleet kaikki talonpoikaissodan tappelu-tantereina ja muutoinkin\nsodan jaloissa, joten sieltä siis aineita kyllä. Lapvärtistä olisi\nmyös ollut yhtä ja toista tallentamista, mutta kokoelmiani sieltä\nkohtasi kova onni, joka, pahoin kyllä, usein kohtaapi töllistä\ntoiseen jalan kuljeskelevaa ja jollekkin paperille saatuja tietojansa\npanevaa kerääjää. Pait sitä onkin tärkein muistelma Lapväärtissä\ntämän sodan ajasta, nimittäin tappelu siellä Elokuun 29 p., tarkoin\nselitetty sekä Montgomeryn että Brakel'in historiassa. Sieltä\npitkitin matkaani Ömossa'n keskievariin ja Sidebyy'hyn, tapahtumia\nsieltä keräilläkseni. Niistä tuskin puhumistakaan, kun en saanut\ntietää senkään vertaa mitä jo ennen on tuttua eikä yksityisyyksiä\nollenkaan, muuta kuin jonkun julmuuden, jotka tässäkin sodassa\nolivat niin yleisiä varsinkin vihollisen puolelta, ett'ei niistä\njuuri kehtaa yksinänsä haastaa mitään. Sidebyy'stä poikkesin Isojoen\nläpi Karvian ja niin Parkanon seurakuntiin, jossa sain tietoni\ntapahtumista Kantin keskievarissa. Kurun kappelissa supenivat\nsotajutut epäselviin kertoelmiin majuri Eek'in onnettomuuksista ja\nvältvääpeli Roth'in urostöistä. Ruovedellä tapasin muutamia viime\nsodan aikuisia vanhuksia, jotka itse olivat olleet Ritoniemen eli\nKomppania-lakean kahakassa ja kertoivat asiat niinkuin itse olivat\nälynneet ja nähneet ne, ehkä heidän kertomansa eroaa muista jo\nennemmin tehdyistä, kuni vasta paremmin näkyy. Kun en mielestäni\nvoinut saada luotettavia tietoja muista Roth'in vehkeistä, heitin\nne siksensä, koska ne jo ennen ovat kerrotut. Ruovedeltä tulin\nKeuruulle, jossa kerrottiin kahakasta Hoskarin keskievarissa, rovasti\nRosenbach'in rääkkäyksistä j.n.e. Siellä satuin saamaan käsiini\nmuutaman vanhemman, entisen kirkkoväärtin tekemän, kynäilyksen näistä\nasioista; paha vaan että kertoelmasta ei enään ollut monta lehteä\njälellä. Matkattuani Kuivasmäen, Jyväskylän ja Laukkaan kautta,\njossa tiedustelin yhtä ja toista, tulin Saarijärvelle, jossa sain\ntiedot Pohjanmaan talonpoikain hyökkäyksestä vihollisen kuormastoa\nryöstämään. Liimattalan kylän ja Sumiasten seurakunnan kautta tulin\nRautalammille, jossa vielä sain vähän tietoja v. 1808-1809 sodasta.\nSe, minkä Suonenjoella, Kuopiossa ja Maaningalla sain, oli aivan\nvähästä arvosta ja jo ennen tuttua. Siihen kuulustelemiseni v.\n1808-1809 sodasta melkein taukosivatkin. Kesäni oli jo kyllä kulunut\nedellisillä matkoillanikin ja siis en kiireellä paluumatkallani\nennättänyt enkä suurin huolinutkaan tiedustella suurista\ntappelukentistä, niinkuin Lintulahdella, Salmella ja Lapualla. Tiedot\nnäet semmoisista valtatappeluista eivät mielestäni ole rahvaan\nhallussa, varsinkin kun se tappelun aikana ainakin enimmäksi oli\npaossa; sitä vastaan ovat ne jo kyllä tarkoin kerrotut Montgomery'n\nhistoriassa, joka tosin, ehkä ylimalkaansa kyllä tarkka ja\ntäydellinen, ei ole sekään ilman virheittänsä. Sivu-tapahtumia olisin\nkentiesi voinut saada, mutta, ehkä hekin ovat arvosta, en ennättänyt,\nkuni sanoin jo äsken. -- Maininnen tässä tuonkin ehkä vastaisille\nsaman aineen kerääjille, jotta Saarijärvellä itää kohden enemmän\nmuistellaan ison vihan tapahtumia ja jutellaan enemmin kivekkäistä\nkuin tästä sodasta.\n\nMennä vuonna vielä ei ollut aivan myöhäinen kokoilla viime sodan\ntapahtumia, mutta sen kyllä kuuli ja huomasi, että monta tärkeätä\ntietoa on vaipunut multiin. Wielä satuin useimmiten saamaan tietoni\nvanhuksilta, jotka itse olivat toimineet ja puuhanneet tässä\nsodassa, ehkä monen muisti jo oli ijästä ja ajan vaivaloisuuksista\nhämärtynyt. Niin on muutaman vuoden perästä tämmöisten seikkain\nkeräileminen hyvin vaikeaa, jos ei aivan mahdotonta, kun näiden\nkuluneitten, milloin riemuin kulloin polon, päiväin todistuksia on\nvaan Tuonelan tuvilla. -- Näistä vanhuksista puhellessani, en voi\nolla vaiti heidän nykyisen tilansa laidasta. Joku heistä kyllä vielä\nelää elatusvaarina entisessä omassa talossaan, mutta moni on kululla\ntalosta taloon, kylästä toiseen. Usea valitti katkerasti köyhyyttänsä\nja kyseli, miksi entiset sotamiehet saavat apurahaa vanhoilla\npäivillänsä, eikä heille anneta mitään, ehkä hekin ovat tapelleet\nja uskaltaneet yhtä paljon kuin moni sotilas. Warsinkin Närpiön\npitäjään vanhukset nurkuivat tilaansa, kun heistä moni on ollut\nsuojelusväessäkin eikä siltä tule mitään apua heille. Eräs Petsjärvi,\njosta vasta tulen haastamaankin, näytti muutamia leipiä, joitten,\nynnä jonkun vähän jyvä-avun hänen ruotutalostansa, sanoi vesissä\nsilmin olevan ainoan, mistä hänen piti elää koko seuraava osa vuotta.\nArvattavasti äijä parka vaikerteli vähän liiaksikin, mutta totta oli\nhänen valituksissaan joku perä, koska hartain toiveensa oli päästä\nRuotsiin kuolemaan. Kylläpä luulisi, niinkuin Petsjärvi ja moni muu\nvanhus arveli, niitten, jotka ovat riidelleet vihollista vastaan,\nehkä omankin komentonsa alla, ansaitsevan luettaa niiden joukkoon,\njoille annettaisiin eläkkeen apua muistakin varoista pait köyhäin\nholhouskunnan.\n\nNiin ovat nämä Muistelmat saaneet syntynsä ja siten on aine aivan\notettu kansan omasta suusta. Bennvik'in tilan kohtaloita kertoessani,\nolen kuitenkin seurannut enimmäksi C. J. Bladh'in kirjaa \"Minnen\nifrån Finska kriget\", jonka kirjoittaja epäilemättä tietää ne asiat\nparahiten. Kykyäni myöten olen kokenut seurata totuutta ja kertoa\nasiain totista juoksua. Missä olen huomannut vanhusten muistin\npettävän tai jutun muutoin olevan väärän, olen hyljännyt sen. Tosin\non hyvinkin mahdollista, että olisin muistelmissani harhaillut,\nmutta sitä ei pantako ainakaan tahtoni syyksi, vaan missä virheet\nilmestynevät, luettakoon vaillinaisten tietoin, väärän käsityksen\nja puuttuvan kykyni matkaan-saamisiksi. Muun muassa on monta\ntallennettavaa seikkaa voinut joutua syrjään ja huomaamatta, vaan sen\nvuoksi ei kohdeltane tätäkään vähää tylyyden ankaruudella.\n\nMuistelmain muodosta on jo vähän vihiä annettu ja näin siitä ei\nenään suurin haastelemistakaan. Ne eivät ole puetut sodan yleisen\njuoksun kuvaelmain pukuun, niinkuin ehkä moni ensiksi luuli. Näissä\nkuvailla asiallisesti sodan mainittavimpia tapahtumia, sankareita\neikä muitakaan osan-ottajia. Waan kansan pyrinnöt ovat olleet\ntarkoituksena saada jotensakin kokoon ja tallelle.\n\nUsein on lukia tapaava Muistelmissa poikkeemisia historiallisistakin\ntapahtumista. Semmoiset poikkeemiset ovat vaan harvoin sivumaineessa\nosoitetut ja tapahtumat kerrotut niinkuin jutteliat ovat ne\nhaastaneet ja asian haarat ne todistaneet. Niiden joka kerta\nhistoriain kanssa rinnan paneminen olisi vaan vaatinut liian laveita\narvosteluja. Missä rahvaan muistelmat ovat aivan sotineet historiaa\nvastaan ja niillä ei ole ollut otollista eikä nähtävää syytä\nuskottavammiksi luettaa, olen heittänyt ne mainitsematta.\n\n\n\n\nA) Kahakat Kälviällä v. 1808.\n\n\n\nI.\n\n\nSuomen sotajoukon, joka paloi halusta saada mitellä miekkojaan\nvihollisensa kanssa, oli täytynyt päällikkönsä kelvottomuudesta\npaeta perimmäiseen Pohjolaan. Tämä päällikkö, kreivi Wilhelm Mauritz\nKlingspor, sai sen korkean ammatin, joka vaati suuria sekä sielun\nettä ruumiin vointia, kuningas Gustaf IV Adolfin suosiosta eikä\nomasta ansiostansa. Klingspor oli arka ja hänen sotajoukkonsa täytyi\nolla arkana. Hämeenlinnasta, jonka jätti \"laahinkia laukaisematta\"\n-- niin sanoi eräs vanhuskin -- vihollisensa valtaan, oli hän jo\nmarssinut lähelle Oulun kaupunkia, jättäen koko eteläisemmän maan\nhangasteliainsa valtaan. Ainoat linnatkin alkoivat antauta. Suomen\nmiesten täytyi paeta vesissä silmin mielipahasta, kun näin piti\npötkiä kotomailtaan. Mutta tämä arkana olo oli niin sotaherrain että\nsotureinkin mieliä kaiketi vastoin. Tämä pahoillaan olo muuttuikin\ntoki Siikajoen tappeluun, jossa uljas Adlercreutz synnytti ensimäisen\nkunniapäivän. Jo oli sama uros, joka Revonlahdella rohkeni 160\nmiehellä rientää toistakymmentä kertaa väkilukuisempaa vihollista\nvastaan, kääntänyt häpeällisen pakomatkan riemulliseksi voiton\nretkeksi. Jopa oli mainio sankari Sandels'kin kolmanna kunniapäivänä\nvoittanut viholliset Pulkkilassa ja jo pakeni vihollinen vuorostaan.\n\nTämä olikin tapahtuma, josta voimme alkaa.\n\nKun Kälviän miehet saivat kuulla venäläisten nyt palaavan pohjasesta,\nkokoitsi heitä aika joukkonen Asujan taloon. Muutamat sanovat heidän\nkokouneen kuulutuksen kautta, toiset taas väittävät erään jäykän\ntalon-isännän Pietari Suonperän lähettäneen sanan lähimäiseen\ntaloon. Sana saatettiin siitä toiseen ja niin pian ympäri koko tätä\npientä pitäjästä. Wallan vaikeaa on sanoa, kumpi näistä puheista on\nuskottavampi, kun ei sodan aikuisia papereita eikä siten mainittua\nkuulutustakaan ole tallella enään. Nämä erilaiset tiedot saisi siten\nsopimaan että päättäisi kuulutuksen olleen jonkun kreivi Klingspor'an\ntahi Kuninkaan julistuksen ja Pietari Suonperän vainajan sen johdosta\nlähettäneen sanan vastustus-tuumistaan. Wihollisen oma tuttu käytös\nja menetys oli toki varmaankin paras syy että käskyä niin toteltiin.\nEräs vanhus virkkoikin: \"en tiedä kuka käskyn lie pannut alkuun. Sitä\nei silloin kyseltykään: mieli vaan teki tapella vihollista vastaan!\"\n\nTämän Asujan taloon kokountuneen miehistön mieli oli estää vihollista\npääsemästä ylös pitäjäälle rappaamaan tahi sieltä Kannuksen tietä\nWiitasaarta ja Jyväskylää kohden. Aseiksi olivat ottaneet mitä\nvaan käsiin päätyi ja saapuville sattui. Mikä sai vanhan ruotsin\nkiväärin, josta ei enään paljo minnekään, kuka kerskaili hyvästä\nhylje- eli luoti-pyssystänsä. Usealla ei ollut muuta kuin viikatteen\npoikkeimia pitkissä varsissa, seipäitä, vanhoja miekkoja ja taisipa\nolla jollakulla nuijakin. Pitäjälle pääsystä estäminen oli näet\nparaana tuumana miehillämme; mutta siltä eivät aikoneet pitää suurin\nväliä, jos rupeisivat hekin auttamaan Klingspor'aa, jonka luulivat\nyhtä kyytiä ajavan vihollista takaa. Tämä mielessä, lähtevät astua\nteppomaan Peitson keskievarin tykö, joka on noin kolme neljännestä\nkirkolta pohjoseen rantatien varrella ja jonka tykönä Kälviän\npitäjään-tie yhtyy rantatien kanssa. Tämä pitäjään-tie on aika\nmäkistä ja loppupuoli on metsää, joka sitten korkeine kuusineen\nloppuu Peitson taloin tykönä paljaalla kalliolla, jonka rinta\non rantatielle päin. Tähän metsään asettausivat miehemme pitkin\ntie-puolia. Oli miehiä äsken mainitun kallionkin takana, josta oli\nparas näkö-ala maantielle, jota pitkin vihollisen piti tulla. Näin\ntäältä kuusien takaa toivoivat saavansa ja voivansa tappaa vihollisia\noikein ololta.\n\nMiehet vuottivat vuottamistaan, niin jo näkivät kallion takana\nseisojat vihollisia laumottain laskevan alas mäkeä, jonka ylitse\ntie juoksee. Nämä laumat olivat samoja, jotka olivat paluutetut\nSiikajoelta, Revonlahdelta ja Pulkkilasta. Ne astuivat taloon, jossa\ntunnin ajan levähtivät. Nyt eivät pakkauneetkaan pitäjäälle päin, --\neikä kreivi Klingspor'aa näkynyt ei kuulunut. Tästä sekä siitä että\ntalonpojat huomasivat huonoine aseineen olevansa aivan kelvottomat\nsäännöllistä ja säännöllisesti varustettua sekä väkilukuista, jos\nkohta voitettuakin, sotajoukkoa vastaan, päättivät miehemme heittää\ntuumansa sikseen.\n\nHiljaisuudessa kätkivät aseensa kuusien juurille, kivien alle,\ntaloihin ja mikä minnekin. Nyt osuus heistä päätti mennä, kuni\nhyvinkin viattomat ja rauhalliset, likemmältä katselemaan noita\nkeskievariin tulleita koreita sotaherroja. Toisten oli jääminen\nmetsään, jott'ei vihollinen arvaisi mitään; taisipa moniaat jäädä\npelvostakin. Heidän kartanolle tultuaan rupesivat viholliset\nainakin tinkimään: \"mitä miehiä he ovat\" ja \"mitä varten tuommoinen\nmiesjoukko tulee.\" Ensimäiseen kysymykseen kyllä vastasivat niinkuin\nasian laita olikin, mutta jälkimäistä kysymystä vastattaessa jäi\ntotuus syrjään; vastattiin näet miten mieleen vaan johtui ja miten\nparaiten luultiin pääsevänsä. Se lie onnistunutkin kun tinkimiset\nloppuivat. -- Kun talonpojat tarkastelivat kasakkain komeita\nhevosia, oli jonkun ruvennut tekemään mieli tuommoista varsaa.\nHän ei tuumannut vähempää kun viekoitella muutaman varsallisen\nviiksihuulen vähän nurkan taaksi, siellä kolhaista hengen miehestä,\nistua itse hevosen selkään ja niin ajaa kuusikkoon. Tämä tuuma\ntoki ei käynyt toimeen, kaikeksi onneksi toisille miehille ja ehkä\nkoko pitäjäällenkin. Siten raukesivat nämä puuhat tässä paikassa,\nmutta kyllä vielä tointakin tuli ehkä toisaalla. Useimmat läksivät\nkotio, mutta mitä lie jäänyt miehiä parikymmentä vielä maille.\nHeidät oli Hakunin talon isäntäväki pyytänyt taloansa vartioimaan,\njos vihollinen sattuisi liian likelle tulemaan. Niin läksivätkin\nmatkaan ja perille päästyään kehutaan heitä aika hyvin hoidetun ja\nruokitun. Wenäläiset taas läksivät, niinkuin sanottiin, tunnin verran\nlevähdettyänsä marssimaan Kokkolaan, jossa heidät vielä tapaamme.\n\nKun viholliset läksivät Peitsosta edellensä kulkemaan, veivät tien\nvarrella olevista taloista kärryjä ja kaikenlaisia muita ajokaluja,\njoista heillä oli puute. Osasivatpa Järvenkin taloon (-- Hakunin ja\nJärven talot ovat lähellä toisiansa --). Mainittuun Järven taloon\najaa kapsautti 60 (?) viiksihuulta sieltäkin kärryjä hankkiakseen.\nvaan tässä talossa ottivat talon miehet ensinnä heitä kovasti\nvastaan, kunnes vihdoin saivat sanan rymäkästä Hakunin taloon, jossa\ntiesivät apumiehiä olevan varalla. Saatuansa sanan läksivät nämä\nHakunista naapurin miehiä auttamaan. Taistelupaikalle tultuansa\nalottivat heti kovan ottelun. Kotvasen tuimasti tapeltua kummankin\npuolin, alkoivat vihollisen asiat kallistua tappiolle. Warsinkin\nmainitaan erään ruotsin armeijassa olevan rumparin pojan, nimeltään\nLindgren, hätyyttäneen heitä. Wihollisen oli ollut asia peräytyä aina\nmissä Lindgren liikkui, pitkä ja vanha vaan nyt teräväksi laskettu\nmiekka kädessänsä. Yhtäällä leikkeli hän vihollisen kauhtanan selkiä\nrikki ja viilti muita haavoja, toisaalla hän katkaisi \"pari päätäkin\"\n(?). Lopuksi viholliselle ei muuta neuvoksi kuin pötkiä pakoon.\nMuudankin onneton heistä, joka jo oli kerjennyt tuvasta korjailemaan\nmitä silmiin pisti, ei enään ennättänytkään ovesta ulos kun näki\nkumppaninsa aika kyytiä pakenevan, vaan hypätä hurautti akkunasta\nlumihankeen pihalle. Kova onnensa saatti että upposi vyötäriänsä\nmyöten kinokseen, ja miten lie siinä hädissään huppuroinut, niin jäi\ntoinen saapas, joten sitten kiireissään juoksi toiselta jalaltaan\navojaloin toveriensa luoksi, eivätkä talonpojatkaan huolineet\nhätyyttää tuota yksinäistä. Tässä sanotaan haavoitetun useampia\nvihollisia ja vieläpä jonkun kuolleenkin, mutta talonpojille ei ollut\nvahinkoa tullut.\n\nKummalta kuuluu, että se muutoin tämmöisistä syistä vastakin aina\nniin ankara ja armahtamaton vihollinen jätti tämän vastarinnan\nkostamatta, ja syytä siihen lie vaikea saada ilmi. Pelkäsikö hän,\nsamoin kuin talonpojat luulivat ja toivoivat, että Klingspor\nvoittaneen sotajoukon päällikkönä ajaisi heitä takaa. Turha pelko!\nNytkin päästi Klingspor käsistään vihollisensa, joka paitsi sitä\noli tämän ainoan kerran vähemmällä väellä kuin hän itse. Klingspor\nnäet vaan jäi verellä ostetuille kentilleen levähtelemään, kunnes\nvihollisensa taas sai lisää väkeä ja muuta muonaa. Tämä vahingollinen\nlepo kesti seitsemän viikkoa, järkiään Kalajoen seuduilla, Raahen\nkaupunki pääkorttierina: aikapa sitten syyttää semmoista velttoutta\nkeliriiton eli muun tekosyyn viaksi.\n\nLuokaamme silmäilys sodalle ja sen johtajille. Suomen joukko\nsaatti itsensä syypääksi pahaan vikaan jo sodan alusta, kun ei\ntehnyt todellista vastarintaa; mutta venäläiset saavat lukea\nsyykseen toisen miltei suuremman vian, kun eivät heti todestaan\ntoimittaneet valloitusliikkeitään ja samalla Suonten valloitusta\nKuopion kautta Ouluun, vaan minkä vihollinen sodan alussa laiminlöi,\nsitä ei kadottanut koskaan enään tarkoitustensa ja liikkeittensä\nnäköpiiristä. Klingspor sitä vastaan ei huolinut käyttää\nvastustajansa vahingoita ja vikoja niin nerollisesti kuin asian\ntärkeys olisi vaatinut. Sandels, joka sai liikkua omin mielineen,\nnäyttikin mitenkä karkoittaa väkevämpääkin vihollista. Sepä onkin\nKlingspor'an suurimpia vikoja, että jätti Sandels'in avutta paljoa\nväkevämpää vihollista vastaan. Wihollinen sai apuväkeä; Sandels'in\njoukot supeni alituisissa tappeluissa, mutta Klingspor ei puuttunut\nhäneen eikä vehkeisinsä ennenkuin Rauman sotilakon kautta käski\nhänen vetäitä takaisin. Rohkeus ja liike oli Klingspor'an luontoa\nvastaan; hän oli mielissään, kun sai levätä ja syödä herkullisesti.\nSiikajoen tappelun voitettua oli hän järkähtämättä yhdeksän päivää,\nennenkuin Adlercreutz sai hänen myöntymään Revolahden tappeluun. Sen\nvoitettua lepäsi hän samoin seitsemän viikkoa Raahen tienoissa. Uuden\nKarlepyyn tappelusta kului täydet kolme viikkoa, ennenkuin läksi\nliikkeelle. Lapualla voitettua lepäsi hän yhtä huolettomasti neljättä\nviikkoa j.n.e. Kuitenkin piti hän virkansa niin kauan: se oli\nkuninkaan omapäisyyden suuri vika. Toisin kävi vihollisten leirissä.\nTutschkoff'in maali oli Oulun valloitus, mutta kun hän paluutettiin\nSiikajoelta, menetti hän päällikkyyden ja haastettiin vastaamaan\nkäytöksestään. Hänen jälkeisensä kenraali Rajevskij menetti myös\nkohta päällikkyyden, kun hänen täytyi peräytyä, kun kadotti Lapuan\ntappelun ja kun paetessaan oli aikeissa peräytyä vältvääpeli Roth'in\nurotöiden vuoksi aina Hämeenlinnaan.\n\nNäin hoidettiin ruotsin ja venäjän joukot. Wiholliset käyttivät,\nensi vikansa tehtyä, kaikkia apukeinoja. Suomalaisten päällikkö\nhylkäsi kaikki. Kansan lähettiläitä tuli usein hänen luokseen ja\ntoivat tiedot että rahvas oli valmissa käymään mies talosta sotaan.\nKlingspor vastasi: \"Kyllä mä kutsun teidät, kun tarvitsen\"!!!\n\n\n\nII.\n\n\nWiimeksi mainituista tapahtumista oli jo kulunut pari viikkoa.\nvenäläisten päällikön kenraali Tutschkoff'in leiri oli Kokkolassa\nWetelijoen oikealla rannalla Kaukolan ja Finnilän taloissa.\nRuotsalaiset olivat paikoillansa levähtämässä, kuni jo näimme.\nEteläisin joukko oli kolmas väestö-osuus Raumalla[1] övesti H.\nH. Gripenberg'in komennon alla, vartiajoukkoja venäläiset olivat\npistäneet noin 1/2 peninkulmaa eli enemmänkin leiristänsä pohjaseen\nRiipan taloin pellolle Kälviällä pitkin pitäjään-tietä; rantatietä\nvarttoimaan olivat taas asettaneet joukkosen Jatkojoelle, jonka yli\nvievän sillan talonpojat olivat repineet hajalle ja jonne Finnilän\ntienoosta on melkeen sama matka kuin Riipallekin. Ruotsalaisten\nviimeiset vartiajoukot olivat Alaviirteellä Lohtajan pitajäässä.\n\nNäinä parina viikkona oli talonpoikain olo ja elo jo muuttunut\nkovasti. Tien varrella olevista taloista, samoin kuin vihollisen\nhallussa olevista, olivat asukkaat paenneet metsiin ja synkkiin\nsydänmaihin, vieden muassaan kaikki mitä voivat ja kerkesivät.\nNiistä taloista, jotka eivät vielä olleet vihollisen vallassa,\neivät asukkaat kuitenkaan olleet supi paenneet, mutta huonompi\nväki vaan. Metsätalot ja syrjätorpat olivat vieraita täynnä.\nKummako siis, jos tautejakin tahtoi ilmauta! Ison vihan ajoista\nsäilyneitä pakopirttejäkin viljeltiin. (Ne ovat maahan kaivetuita\nkuoppia, joihin mahtuu muutamia henkiä. Heidän kattonsa kuuluvat\nolleen harjattomia ja maantasaisia turpeiskattoja. Usein on\npari tämmöistä kuoppaa vieressään). Kansa luuli, että nyt taas\noli tekeminen ison vihan vihollisten kanssa. Monenkaltaiset\nsadut saattivat heidät siihen uskoon: vihollisilla olisi muka\nmuassaan \"koiran-kuontolaisia\", jotka löytäisivät kaikki, kätkipä\nmiten tarkkaan hyvänsä. Kuka ei ole kuullut vanhain haastavan\nihmisen muotoisista eläimistä, nimeltä \"kalmunkit\", jotka muka\nvaskipilleillään imisivät veren tämän puolen ihmisistä. Kummallakin\nvainosuvulla luultiin olevan oma muotonsa: \"koiran-kuontolaisilla\"\nihmisen ruumis ja koiran pää; \"kalmunkeille\" annetaan pitkä häntä ja\nihan karvainen ruumis. Näin ei heitä luultu suinkaan ihmisiksi, vaan\npedoiksi heitä arveli sivistymätön kansa. Tämä tunto ja semmoiset\nsadut ovat pysyneet meidän aikoihimme, ehkä luultavasti saivat\nalkunsa ison vihan aikana jos ei sitäkin ennen. Todella tämmöisten\nsatuin esineet olivat ryökkeimpiä Don-virran kasakoita eli Aasian\nrajan sivistymättömiä pakanoita, jotka omilla hietiköillään olivat\noppineet eroittamaan ihmisten ja eläinten sameimmatkin jäljet\nja joille oma julmuutensa tuotti ansaitun eläinten ja petoin\nrinnalle arvaamisen. Mutta kun ihmiset nytkin kuvailivat täkäläisiä\nvihollisiansa ison vihan röykkeiksi vihollisiksi, olivat he väärässä.\nIsosta vihasta oli jo lähes sata vuotta kulunut, joka aika oli\nainakin ennättänyt sivistää ylhäisempiä säätyjä; ja kyllä oli\nrahvaskin paljon muuttunut, ehkä raakuus kyllä vielä vallitsi. Niinpä\ntapaammekin usean päällikön pidättävän käskettäviänsä jokseenkin\nihmisten rinnalla. Kun alhaisempi sotilas toki tiesi olevansa\nkorkeampain komentajain silmäin alta, riehui se sangen julmasti:\neipä aina suunnallisen päällikön lähisyyskään voinut pidättää\nvimmaantumasta. Kälviällä ei aivan monta inhottavaa rääkkäystä\ntapahtunut, johon lie paraina syinä ollut Tutschkoff'in leiri\nKokkolassa ja asukasten paossa olo.\n\nHaastettuamme tämän, on aika ryhtyä taas kertomukseen Kälviällä\ntapahtumista vehkeistä näiden kahden viikon kuluttua. -- Taas\ntapaamme pitäjään miehiä ko'ossa; he olivat kokouneet vartioimaan\npitäjästään samoin varustettuina ja samoista syistä kuin kokousivat\nPeitsonkin tykö. Nyt vartioivat he kahdella suunnalla: vastatusten\nkumpaakin vihollisen vartiajoukkoa. Riipan pellolla oli noin sata\nvihollista, joita vielä oli edusvartioina kymmenen[2] miestä noin\nneljänneksen päässä Riipasta kirkolle päin, tahi toisin sanoen\nolivat nämä kymmenen miestä lähellä Suonperän taloja: vähäinen neva,\njonka yli pitäjääntie kulkee, eroitti heidät talosta. Heitä vastaan\nvartioivat taas talonpojat Suonperässä, Kapraalin mäellä.\n\nHeti kun venäläiset Riipalle tulivat, tekivät töitä, joilla kielsivät\nihmis-arvoansa. Eivät nimittäin olleet kauan talossa, ennenkuin\nriensivät aitan ovelle. Tätä rikki murtaakseen ottivat miehissä\nhirren, jolla töyttivät oven auki. Kun tuossa työskentelivät,\nkarkasi eräs mies tuvasta kirves kädessä heitä aitan ovelta ajamaan.\nTämä mies parka oli mielipuoli, jota ei oltu saatu muitten kanssa\npakenemaan. Muudan vanha ämmä oli hänen kanssaan jäänyt myös taloon.\nTämän vaivaisen miehen ottivat nyt käsilleen ja kasakat pampuillaan\npieksemään, rangaistakseen häntä rohkeudestaan. Ämmä, joka jo oli\nijällinen, juoksi hätään avuksi kokien selvittää miehen olevan\nmieltänsä vailla. Siitä eivät viholliset huolineet, vaan sanoivat\nhänen tarvitsevan selkäänsä, kun tuli kirves kädessä heitä vastaan.\nÄijän pään-vikaisuuden kiistivät valheeksi ja väittivät vaan hänen\nolevan tuiki pahankurisen. Siis pieksivät kiljuen ja karjuen\npieksemistään. Wihdoin vaipui äijä poloinen: hän oli pyörtynyt. Niin\nmakasi maassa kasvot kaikki verissä ja koko ruumiinsa vereslihalla,\nkunnes taas potkimalla saivat hänen tointumaan. Ämmä rukoili hänen\nedestänsä, mutta se ei auttanut yhtään -- ämmälle itselleen eivät\ntehneet pahaa. Nyt alkoi miehen mielipuolen kanssa uusi leikki.\nWihollisensa vetivät hänen käsistä ulommas kartanolle ja jättivät\nnauraen sekä irvistellen hänen sinne makaamaan veriinsä. Nyt\nvalmistausi kymmenkunta kasakkaa hevostensa selkiin. Päällikkö\nkiljasi käskyn ja heti ratsasti yksi täyttä laukkaa pahoin jo piestyä\nmiesparkaa kohti. Pian ajoivat toisetkin samoin. Nähtävästi oli\nheillä aikeena hevosillaan poljetuttaa tämän onnettoman mielipuolen\nhengiltä pois. Useampia toveja koettivat uudelleen tätä hirmutyötään,\nmutta korkeampi käsi varjeli aina raukkaa. Siten eivät saaneet\ntäyttää julmaa aikomustansa sillä keinoin, eivätkä toki enään\nmuutakaan rääkkäystä käyttäneet. Lienevätkö vihdoin ämmän rukoukset\nmyönnyttäneet heidän kovat sydämmensä, tahi liekö ollut joku muu\nsyynä. Semmoisia käytöksiä kuin tämä ei suinkaan saata lukea sodan\nkoviksi välttämättömyyksiksi, ehkä tapana on sillä sanalla peittää\nmonta inhottavaa tuhotyötä, joita raakuuskin häpeää, jos kohta ei\ntunne katumuksen tunteita.\n\nJatkojoella oli vihollisen vartiajoukko samoin noin 100 miehen\nkokoinen. Heitäkin vastaan vartioi joukkonen Ruotsalon kylän miehiä\nomasta toimestaan. Näiden toisiansa vartioivain joukkoin välillä\nsyntyi kerran riitakin, ja koska tämä riita luultavasti oli ainoa\njoka tässä tapahtui, niin voipi sen kertoa tässä.\n\nEräänä päivänä menivät talonpojat ilman-aikojaan likemmältä\nkatselemaan, miten vihollinen elelee ja muuta semmoista. He\nlähestyivät vihollisiaan ja tulivat lähelle rantaa, s.o. lähelle\nJatkojoen rantaa, jonka yli vievää siltaa talonpojat pitivät\nrevittynä. Sillan kohdalla ja alapuolella on joki jakaunut moneen\nhaaraan, jotka tekevät pikku saarekkeita ja sitten kohta taas\njuoksevat yhteen. Rantain väliä voi tässä olla toistasataa askelta ja\nvasemman puolinen kohoaa korkeaksi törmäksi. Oikean käden puoliselta\nrannaltaan huomasivat, kuinka \"muudan ryökäle pujahti lepikköön\"\nrannalla. Täältä näkyi sitten hartaasti harovan koukulla jotain\njoesta. Kohta tuleekin rysä näkyville. Ryssä näet kalasti noin\nrysällä. Tuosta toisten kalavesille tulemisesta suuttui talonpoika\nEerik Kippo, joka oli ollut Järvenkin kahakassa, jotta hän, arvellen:\n\"Äläs vielä hävytön! Et kauan ihmisten rysiä koe\", lähetti tuonne\ntuuheaan pensikkoon luodin hyvästä pyssystään. Mutta väli oli liian\npitkä ja lepikkö peitti ammuttavan, ett'ei luoti tainnut sattuakaan.\nKohta toiset viholliset ottivat aseensa ja alkoivat korkealta\ntörmältään ampua peukuttaa miehiä kohti. Kipolla vaan sattui olemaan\nase, jonka vuoksi miehemme läksivät hyppyyn. Kun oli paras tulvan\naika ei vihollisenkaan ollut hyvä päästä toiselle puolen jokea miehiä\ntakaa ajamaan, ehkä joki kyllä on pikkarainen.\n\nMuuta kahakan-tapaista tässä tuskin tapahtui, kun kumpikin\nvartiajoukko kentiesi päätti paraaksi olla aloillansa eikä suotta\nsuututtaa toistansa, ennenkuin hätä tulisi ja täytyminen pakottaisi.\nEivät talonpoikain vastustus-tuumat tässä olleetkaan niin todelliset,\njoten miehiä meni Ruotsalonkin kylästä Suonperään vartioimaan, jossa\naijottiin lujasti panna vastaan.\n\n\n\nIII.\n\n\nTalven paahto-pakkaset olivat loppuneet ja suloinen kevät ennusti\nkesän tuloa. Wesiltä oli jääkansi sulanut ja auringon säteet olivat\nsaaneet kinokset sulamaan. Jopa alkoi taas jää sulaa ruotsinkin\nleiristä. Kohta valkeni näet päivä, jotta övesti Gripenberg lähetti\nRaumalta välivääpeli Spåre'n 30 miehen kanssa katselemaan miten\nvihollinen Kälviän seutuja vartioinee. Ei ole helppo sanoa, lähettikö\nGripenberg hänen omia aikojaan vai pyysivätkö Kälviän miehet häntä\nlähettämään apuväkeä itsellensä. Eräs vanhus kuitenkin muisteli\nheitä käyneen pyytämässä: \"sinne tehtiin useampia reissuja.\" Kyllä\nse näyttääkin uskottavalta, että heidän tulonsa paraasta päästä oli\ntalonpoikain toimittama, sillä tämä Spåre'n tänne lähettäminen olikin\nainoa retki sotatuumissa noiden seitsemän häpeällisten lepoviikkoin\naikana.\n\nNäine miehineen astui Spåre Hakunin taloihin, jotka ovat noin puolen\nneljännestä tie-poskessa.[3] Täältä sai hän miehen soutamaan itseänsä\nväkineen muutaman vähäisemmän järven (Isojärven) yli; hänellä näet\noli mielessä metsien läpi päästä vihollisten selkään Riipan pellolle,\nja mainittu järvi oli ensinnä edessä, kun läksivät Hakunilta. Mies\nsoutikin heidät yli järven ja toiselle rannalle päästyään virkki\nSpåre hänelle: \"älä lähde täältä pois, jotta pääsisimme takaisin,\njos hätä tulee.\" Siltä ei mies viipynyt kauan tässä, vaan palasi\nkyllä petollisesti pois, huolimatta mitään sotamiehistä. Metsän\nläpi Spåre kulki suoraan ja sukkelaan, kun oli saanut Ruotsalon\nkyläläisiä koko joukon mukaansa, jotka kyllä tunsivat radat metsissä.\nTalonpoikain mainitaan seuranneen häntä hyvin kernaasti sen vuoksi\nettä oli sanonut saavansa koht'ikään apuväkeä lisäksi ruotsin\nleiristä, ehkä nämä ja semmoiset lupaukset olivat vaan pikku petoksia\nsaadakseen miehiä paremmin seuraamaan. Tultuansa metsäpolkuja myöden\nlähemmäs Riipan taloa, laittaa hän sanan Suonperässä Kapraalin\nmäellä vartioiville talonpojille että ehtiä lisäksi, ja käski\nheidän kello 8 aikana olla saapuvilla. Ei kuitenkaan malttanutkaan\nitse odottaa 8 asti, vaan alkoi ennen jo hiljaa hiipiä männikössä\nRiipan pellon aidan taaksi, jossa viholliset oleskelivat. Ehkä\nSpåre alkoi vehkeensä ennen määräaikaa, oli hänen luoksensa toki\nkarttunut aikainen miesparvi Suonperästä, heti saatuansa tiedon\nhänen tulostansa ja aikeistansa. Hekään näet innoissaan eivät\nmalttaneet odottaa 8 asti, ja ehkä saattikin heidän nopea tulonsa\nja malttamattomuus Spåren vehkeilemään ennen omaa määräämää aikaa.\n-- Ennenkuin lähdettiin, muistutti Spåre talonpoikia yrityksen\nvaarasta ja lupasi jokaisen uskaltamattoman jäädä metsään. Taisipa\naina moniaita jäädä aseitten puutteesta ja joku pelvostakin. Omat\nmiehensä sanotaan hänen asettaneen puitten suojaan, vaan ei huolinut\ntalonpoikain säilyttämisestä. Kyllä mainitaan hänen ensin vähän\nepäilleen, mutta sitten hypätä hurautti hän ensimäisnä tasakäpälässä\nyli aidan ja kiljaisi samassa miehilleen, jotta laukaisivat. Yleinen\nhämmästys nousi venäläis-leirissä. Ei se kummakaan, kun eivät olleet\naavistaneet mitään. He vaan istuivat huolettomina nuotioinsa äärissä,\njoilla kiehua porisi kattiloita talonpojilta varastettua lihaa\ntäynnä. Mutta nytkös kiire tuli! Männiköstä lähetettiin ehtimiseen\ntulisia tuliaisia ja rohki oli talonpoika-parvikin aidan yli. Pian\nsäännölliset soturitkin samoin. Muutamia tuli-tuprakoita lähetettiin\ntoisilleen, mutta pian kävi aika liian tiukaksi siihenkin. Pyssyin\nja kiväärein ponsilla nyt käytiin toisiinsa käsiksi. Spåre itse\njoutui miekkasille erään vihollisen herran kanssa ja löi herralta,\npyytäessään häntä vangikseen, käden kalvosesta poikki. Jo oli\nSpåre saamaisillansa, kun tämä urhoollinen vihollinen nakkausi\npää edellä hevosensa selästä verissään aidan taaksi ja pääsi niin\npakoon. Spåre, joka kyllä ei miekkaillut huonosti itsekään, sai\nvaan hevosen aseineen kaluineen. Kohta päällikön paettua täytyi\ntoisten vihollistenkin paeta. He pääsivät mikä metsää, kuka tietä\nmyöten Kokkolaan, jossa omassa leirissään tiesivät olevansa hyvässä\nturvassa, sillä Tutschkoff oli ja saanut apuväkeä ja lisävaroja.\n\nTäll'aikaa lisäytyi Suonperästä ehtimiseen väkeä, mutta nämä eivät\nenään ennättäneet paraasen pöläkkään, kun jo kello 7 aikana kuulivat\ntiheän ammunnan ja he siis hiljastuivat. Wihollisen miestappiosta\nei ole tarkkaa tietoa, mutta muudan vanhus arveli noin kymmenkunnan\nvihollisia tapetuksi ja saman verran eli useampiakin haavoitetuksi.\nTalonpojille ei tullut muuta vahinkoa kuin että Järvenaution\nisäntää ammuttiin käsivarresta läpi, kun laahasi pyssyänsä. Tätä\nvikaansa parannuttamassa oli hän kauan ruotsin leirissä, jossa häntä\nmuutoinkin kohdeltiin hyvästi niinkuin sopikin.\n\nKun Riipassa oteltiin olivat ne 10 miestä -- 8 sotamiestä ja 2\n\"korkeampaa\" --, jotka muistamme asetetuiksi neljänneksen päähän\nRiipasta kirkolle päin, kahdella päällä mitä tehdä: lähteäkö sinne\nmistä ammunta kuului, vai pysyä paikoillansa niinkuin käsky oli\nja velvollisuus siis vaati. Paikoilleen päättivät jäädä, arvellen\nvenäläisten voittavan kun heitä oli siksikin monta. Waan tästä\nluulostansa pian pääsivät kun näkivät jonkun ajan kuluttua Spåren\nväkineen ja talonpoikineen astuvan Riipasta. Wenäläiset näkivät kohta\nettä ainoastansa pikanen pako metsään voisi tarjota pelastusta.\nKohta juoksivatkin metsään. Mutta täällä eivät tavanneetkaan\ntoivottua turvaa, sillä talonpojat eivät tyytyneet heidän pakoansa\nkatselemaan vaan ajoivat heitä takaa. Täällä metsän sisällä syntyi\nkovia yhteenottoja ja hirmuisuuksiakin, kun yksi tulvillaan oleva oja\nteki vihollisten etemmäksi pakenemisen tätä suuntaa mahdottomaksi.\nTalonpojat olivat menestyksestä Riipassa hyvin innostuneet ja\njuoksivat ympäri metsiä saavuttaaksensa vihollisiansa. Mainitun\nojan reunalla tapasivatkin moniaita. Eräs esimerkiksi juoksi heti\nojan tykö kun tuli maille ja näki mihin vihollinen mieli. Täällä\nhän kohta kohtasi 3 vihollista ja saavutti juoksemalla jälkimäisen\nheistä, tarttui takin kaulustasta häntä ja paiskasi maahan. Tässä\nlöivät painia kotvan, vihollinen alla, hän päällä pieksäen aika\nlailla hangasteliaansa. Mutta kohta lakkasi tämä leikki. Talonpoika\nhuomasi samassa noiden kahden toisen vihollisen aikovan käydä häneen\nkäsiksi kivääreillään; nämä näet tuumasivat kolmen päästä tuosta\npainajaisesta, kun näkivät miehen olevankin aivan yksin. Pahoin\nnäyttikin jo käyvän ukollemme, kun oli aivan aseitta, mutta samassa\ntuli toki toisia tovereita hänelle avuksi. Heidän avullansa saikin\nhän nyt nämä kaikki kolme vihollistansa kiinni. Kaksi husaaria oli\nmyös kätkeynyt muualle metsään ja olisivat luultavasti jääneet\nlöytämättä, ellei sattuma olisi toisin sallinut. Jo palattiin\nmetsästä kun kuultiin hevosen hirnuvan. Heti hyppäsikin miehiä\nhirnuntaa kohden, jotka kohta löysivät kaksi hevosta sidottuina\npuihin. Siitä arvasivat hevosten omistajainkin olevan lähellä. He\nsiis hakemaan, kunnes löysivät husaarit, jotka olivat lymynneet\ntuuheaan katajikkoon, luullen tässä säilyvänsä. Toisaalla oli eräs\nlyhytläntä, mustanverinen ja matala-otsanen pyssynseppä juosnut\nmetsään, piilonnut risukkoin ja pensikkoin ta'a, josta hänen sopi\ntehdä tekojansa. Aina kun hänen sivutsensa juoksi ryssiä, niin ampui\ntakavarikostaan heidät hartioista läpi. Hänen mainitaan olleen\npelkurin, jott'ei uskaltanut ampua edestä, peläten heidän ampuvan\ntakaisin. Niin sai ammutuksi kolme vihollisparkaa, jotka eivät mitään\nvaaraa täältä odottaneet. Paikalle eivät siltä kaatuneet; totta\nvääntyivät johonkin metsään: \"heidät olisi kyllä löynnyt, jos heistä\nvuotavia veripilkkoja olisi seurannut.\"\n\nTämä kaikki tapahtui metsässä. Mutta tielläkin sattui sattuma, jossa\neräs mies sai näyttää kuntoansa. Kun näet näki toisen näistä kahdesta\nkorkeammasta vihollisesta ajavan hänen sivutsensa pakoon, niin juoksi\nherran rinnalle ja kun oli aivan aseetta, repäisi sen käsivarrella\nhuiskaavan karpiinan. Sitten kävi hän hevosen päähän käsiksi, josta\nherra häntä hosumaan miekallansa. Jo olisikin miehemme tainnut käydä\npahoin, ellei olisi takaa ammuttu herraa käsivarresta läpi, jotta\nmiekka putosi. Itse ei antaunut ammuttunakaan, vaan käski hevostansa\nja ajoi matkoihinsa ehkä pahoin haavoitettuna. Tämän nuorukaisemme\nisä oli ruotsin väessä ja hän itsekin Tyrnävän kappelista, mutta\nhänen nimensä on jo unohtunut.\n\nSamalla tiellä oli Spåre'nkin käydä pahoin, ehkä oli äsköisistä\nriitapaikoista metsässä erillään. Hän näet ratsasti Suonperän taloja\nliki, Kapraalin mäen alle, jolla tiedämme talonpoikain entistä\nparemmin varustauneina vartioivan. Nyt oli Spåre'lla päässä melkeen\nsamanlainen korkea hattu kuin venäläisherroillakin tavallisesti\noli. Jakob Suonperä jo valmistausi ampumaan, luullen hänen olevan\nvihollisia, varsinkin kun toinen lähellä oleva mies yllytti häntä\nlaukaisemaan. Se toki arvelutti Suonperää itseä, että miten\nyksinäinen vihollinen uskaltaisi tulla kahden tulen keskelle --\nSpåren oman väen ja talonpoikain. -- Samassa huusi Spåre'kin: \"älkää\nminua ampuko; minä olen ruotsin herroja.\" Siten pääsikin hengissä.\n\nTämä kaikki tapahtui lauantai-iltana Toukokuun 21 p.[4] Ruotsalaiset\nsaivat talonpoikain avulla näissä taisteluissa 8 vankia -- missä ja\nmiten ne kaikki saatiin, on nyt jo hyvin vaikea sanoa, -- hevosta\nja muuta kalua kuormallisen: kiväärejä, miekkoja, satuloita ja\nmuuta, jota ei viety Raumalle. Kansa sai jälleen kattilat lihoineen\npäivineen, rosvottuja vaatteita j.n.e. Muutamassa muuripadassa kiehui\nkokonainen sika, jonka, Krekelän ison talon nyt ainoan eläimen,\nolivat ottaneet. Siasta saivat Spåre'n miehet aika aterian, josta\nsotamiehet kokivat lyödä laukkuihinsakin sian-lihaa. Eivät suinkaan\nviholliset aavistaneetkaan tuon komean saaliin jäävän heiltä syömättä\nja joutuvan heidän vihollistensa ravinnoksi. Pyhänä palasi Spåre\nRaumalle, josta oli tullutkin.\n\nEnnen yritykseen ryhtymistään lupasi Spåre joka miehelle, joka\nottaisi osan taisteluun aika rehevästi 2 riksiä; \"mutta eipä\ntullut tuon enempää.\" Wanhukset täällä tahtovat syyttää Spåre'a\nuskalluksen puutteesta, vaan liekö siinä syytöksessä perää. Ainakaan\nei hänen rohkea käytöksensä Riipassa kantele hänen pahaksensa.\nSitä myös nurkuvat vielä, että aina tahtoi säästää omia miehiään\nja pani talonpojat sinne missä vaarallista. Toisen ja vähäisemmän\nedusvartiakunnan paettua metsään, asetti hän myös omat miehensä\nmaantielle seisomaan, mutta yllytti talonpoikia juoksemaan metsään\najamaan vihollisia takaa. Siten olivat useat vangitkin talonpoikain\nsaamia, ehkä Spåre ei mainitse luultavasti virkakirjassaan\ntalonpojista ollenkaan eikä anna siis heille ansiotakaan, että\nolisivat saaneet kiinni vangit. Jos Spåre taas olisi maininnut\ntalonpoikain avusta mitään, niin olisi varmaan Montgomery'kin\nseurannut hänen virkakirjaansa. Wieläpä kummastuttaa tuokin, että\ntämä tapahtuma Kälviällä on mainitussa historiassa joka kohdassa\nväärin selitetty, johon vääryyteen nähtävästi käsillä olleen\n(Spåren?) virkakirjotuksen vääryys on ensi syynä.\n\nSamana iltana oli virkeä liike vihollisenkin leirissä, kun paenneet\nviholliset tappiostaan toivat sinne sanan. Witikan sen-aikuiseen\nkeskievariin vietiin tykkejä ja kovasti väkeä. Witikkaa vähän\npohjoisempana laitettiin ammunta-varustuksia tykeille. Lähellä olevan\ntöllin ulkokatto purettiin maahan ja välikatolle pantiin kasakoita\nvahtiin, josta voivat katsella Kälviän kyläntietä vähän matkaa.\nHämmennystä enentämään tulivat Jatkojoellakin olleet vahdit, jotka\nolivat lähteneet matkoihinsa kun Riipasta kuulivat ammunta-räiskeen.\nKasakoita lähetettiin nyt kahdelle haaralle, valtatietä ja Kälviän\ntietä, katsomaan, tuleeko koko ruotsin väki nyt heitä vastaan. Samana\niltana tuli Suonperäänkin asti kaksi kasakkaa, mutta talonpojat\nalkoivat ilman-aikojansa ampua heti heidät nähtyään. Siitä nämä\npalaamaan aika vonkaa, jotta vaan kavioin kapse iltamassa kajahteli.\n\n\n\nIV.\n\n\nNäistä tapahtumista kului taas viikon päivät, seikkaen Kälviällä\nmuuttumatta. Ei edes nytkään laitettu Kälviälle miestäkään\nsäännöllistä sotaväkeä, ehkä rynnistys vihollisen puolelta oli\nodotettavana. Tämä huolettomuus ruotsalais-herrain puolelta oli\nheille omituista näinä viikkoina ja päästi heidän käsistään monen\nsopivan tilaisuuden lyödä vastustajiansa, niinkuin esimerkiksi\nnyt Witikassa kun viholliset olivat ikäänkuin puusta pudonneet.\nTalonpojat puoleltaan vartioivat entistä ahkerammin. Heitä oli\ntavallisesti 180 miestä kerrallansa vahdissa jo mainitulla Kapraalin\nmäellä. Kukin vartioi veronsa suuruuden mukaan. He elivät nyt entistä\nenemmin sotamiehen tavoin. Jokaisella näet oli kankaalla kiskotusta\nkuusen parkista tehdyt viilekkeet eli \"kihängit\" kuni sotamiehillä\nainakin. Lakeissa ja hatuissa hohti samoin valkoinen nauha kuusen\nparkkia. Aina oli heillä joku mies erillään toisista vartioimassa.\nJoilla oli vuoro vahdata, sille puettiin erään kapraalin[5]\nsotavaatteet ja hänelle annettiin myös oiva kirkastettu pyssy käsiin.\nTämä kaikki oli siksi täten toimitettu, että jos vihollinen, joka\nyhtä päätä lähetti tarkastelioitaan tänne, näkisi heidät, luulisivat\nheitä säännölliseksi sotaväeksi eikä talonpojiksi. Niin toivoivat\nsen ei uskaltavan tullakaan; sen ohessa syystä pelkäsivät vihollisen\npolttavan heidän talonsa ja tekevän kaikenlaista ilkeyttä, jos\ntuntisi heidät pelkiksi talonpojiksi. Käytöllisiä ampu-aseita ei\nheillä tainnut olla kahtakymmentä, mutta muutoin olivat aseet samat\nkun Peitsonkin luona.\n\nKaikki pelkäsivät nyt viime lauantain voiton seurauksia. Ihmisiä\noli jo paennut entistä enemmin ja kaikkia paraita katuja oli koettu\nkantaa piiloon. Maa-kuopissa, lattiain alla, etäisimmissä ladoissa\nja taloissa, riihien lakassa -- jonne kalut katon kautta laskettiin\n-- kiviaidoissa j.n.e. oli kaikenlaista kalua. Eläimet ajettiin\nvetisiä soita ja kylmiä ruokottomia korpia rämpimään. Tämmöinen pako\noli tapahtunut supi semmoisista taloista, jotka olivat Suonperän\nja Jatkojoen vartiapaikkoja ulompana, s.o. useimmista peltokorven\nkyläkunnan taloista. Sama oli laita Jatkojoen ja Ruotsalonkin\nkylissä. Hakunilta esim. vietiin yksin akkunalasitkin muassaan\npakoon, ett'ei vihollinen saisi niitäkään rikkoa, jos tulisi.\nKirkonkylän taloista taas oli vaan heikompi väki ja kalliimmat kalut\nja omaisuudet paossa ja piilossa. Näin olivat asiat täällä. Wähän\npohjoisempana alkoi pitkä rivi sotaväkeä -- Raumalta Raaheen asti.\n-- Se ei näyttänyt tietävänkään elävänsä sodan aikana. Kuitenkin\nrivissä paloi eriskummainen ja ihana valkea, ehkä pelko, ky'yttömyys\nja mikä lie ollut muu oli saanut vallan hillitä valkean leimuamasta\nja loistamasta.\n\nToukokuun 27 päivä oli perjantai.[6] Se valkeni samoin kuin muutkin.\nMitä se toi muassaan, ei ihmisjärki voinut arvata. Kuluessaan näytti\nse itse sen.\n\nEdeltä puolenpäivän alkoi Kokkolasta päin nousta tänne laumottain\nvihollisen joukkoja. Ne asettausivat Riipan ja Krekelän taloihin\nja näihin tienoihin. Moniaita vahdissa olevia talonpoikia -- joita\ntätä nykyä juur oli 180 -- meni Krekelään vieraitaan katselemaan\nja kuulustelemaan heidän aikeitansa. Se ei lie onnistunut, kun\naivan pikaa palasivat paikoilleen. Muuan näistä, se jo mainittu\nJakob Suonperä, veti palatessaan omalle puolelleen lautaa, jota\nmyöten kuljettiin vähäisen ojan yli, jonka silta vihollisen jonkun\nhyökkäyksen vuoksi pidettiin revittynä. -- (Jo ennen olemme nähneet\nettä Suonperän taloin ja sen mäen välillä, jossa vihollisilla oli\nvähempi vartiajoukkonsa, on vähäinen neva, jonka halki tie kulkee.\nSen tien katkaisee eräs oja, jonka yli tiellä on kahden sylen\npituinen silta. Neva itse on vieläkin varsin vetelä.) -- Tuon Jakob\nSuonperän aikeen huomasi muuan husaari. Hän tänne ajamaan täyttä\nlaukkaa; mutta kun ei saavuttanut ennen hänen ojan yli pääsemistänsä,\nniin ampui Suonperää pistooleillaan. Waan vähäpä tästä! \"niillä oli\nvaan kehnoja, neliskulmasia hauleja, jotka vaan vähän rapisivat\nhousuissani.\" Ehkä pistoolin laukaus oli vaikutuksetta, jäi lauta\nainakin vetämättä omalle puoleen. Jakob Suonperän isä Pietari käski\nsiis uudellensa miehiä koettamaan saada lautaa pois, sillä tuolla\npaikallaan voisi se olla pahitteeksi heidän asialleen. Kolme neljä\nmiestä läksikin matkaan, mutta kun yrittivät lautaa vetämään,\nlähetettiin taas vihollisen puolelta koko sade kuulia, jotka myös\nnekin menivät kaikki yli. Lopuksi taisivat toki saada laudan ainakin\npois.\n\nSaapa tuonkin mainita samassa, että eräs suomea selvästi haastava\nmies vihollisista lupasi niille, jotka ensin menivät Krekelään\nvihollisen vehkeitä tarkastamaan, kapallisen hopearuplia, jos\nsanoisivat, onko Ruotsin väkeä Kälviällä tahi milloin sinne tulevat\nja muuta semmoista. \"Tämä oli vaan viekkautta, että saisivat oikein\ntietää asiat.\" Sepä voikin olla syynä, miksi katselomatkaltaan niin\nrohki palasivat.\n\nPäivä kului likelle puolta päivää eivätkä viholliset vielä\nliikkuneet, kun eivät vielä tarkoin tienneet, kuinka paljon ja\nminkälaista väkeä heillä oli vastassa. Waan tästäkin sallittiin\nheidän saada tieto. Tämä kävi näin. Riipan isäntä, joka jo oli\nijällinen ja nyt herastuomarina, oli myös ollut talonpoikain\njoukossa. Waan levottomuus katkeroi hänen olonsa toisten miesten\njoukossa, kun näki vihollisen häälivän hänen kotonansa, jossa hällä\noli kaikenlaista kamaa kätkettynä maahan ja läheiseen männikköön.\nSiis päätti hän varkain pujahtaa katsomaan, miten Riipassa nyt\nelettiin. Tällä käymällään ei hänen käynyt paremmin, kuin että\nWenäläiset saivat hänen käsiinsä ja myös tunnustamaan -- ett'eivät\nvartiat olleetkaan muita kun pelkkiä talonpoikia, jonnin joutavilla\naseilla, etteikä likimailla ollut miestäkään Ruotsin sotaväkeä.\n-- Tahdotaanpa syyttää hänen kadehtineen sitä, kun ei muitten\ntalonpoikain tarvinnut pelätä vihollisen vierastelemisia niin\nkuin hänen ja muiden Peltokorpelaisten. Wieläpä kuiskataan hänen\nkielensä siksi liikkuneen vilkkaammin tunnustusta tehdessään, että\nsalaisuudessa hänen kukkarossaan ryssän ruplia olisi kilahtanut.\nSiinä luulossa on ainakin muudan vakuutettu muka senkin tähden ett'ei\nhänelle eikä hänen talollensa tehty mitään erinomaista pahaa. Sitä\nsiltä ei voi kiistää kumoomattomaksi totuudeksi, kun nyt enään ei ole\ntäydellisiä todistuksia saatavina.\n\nTämä saatu tieto kyllä soi suloisesti venäläisten korviin, ehkä\nyhtäkaikki näyttivät epäilevän mitä tehdä, uskaltaako vai ei. Wihdoin\npäättivät hyökkäyksen, vaikka varsin varovan. Niin lähettivät\nKrekelän talosta \"suuren summattoman\" lauman miehiään Järvenaution\ntalon kautta talonpoikain ta'a. Totta lienevät tinkineet tiedot\nseudusta Riipan äijä raiskalta, kun osasivat tehdä kaikki ikään kuin\nvanhat tutut näillä seuduin. Tämä lauma näytti hyvin väkevältä;\nsiinä oli sekaisin kasakkaa, husaaria ja jos jotakin. Toinen yhä\nmiehevämpi parvi vihollisia lähestyi toisaalta tietä myöten Riipasta\nja Krekelästä talonpoikain vartiapaikkaa. Talonpojilta puuttui\naivan varsinaista päällysmiestä ja kun näkivät nuot hirvittävät\njoukot laskeuvan sekä Krekelän kankaalta nevalle että tietä myöten\nmarssivan heitä vastaan, alkoi monen sydän sykkiä. Wihollisilla\nnäkivät olevan yllin-kyllin aseita ja muita varustuksia, joilla kyllä\nolisivat voineet taistella vaikkapa tuhansiakin vastaan eikä heitä\nollut kahtasataa! Wenäläisten voimaa arvaavat äijät vielä 5000 eli\njoko 6000 miehen kokoiseksi.[7] Mutta jos kohta myöntäisimme heitä\nolleen vähemmän ja vaikkapa ottaisi tästä määrästä puoletkin pois,\nniin liiaksi heitä olisi ainakin ollut aseettomille, tottumattomille\ntalonpojille, joita ei mikään päällikkö yhdistänyt järjestettyyn\nvastarintaan. Kaikki tämä -- ehkäpä jollakulla arkuuskin -- sai\nmatkaan, että enin osa arveli poispötkinnön paraaksi neuvoksi. Niin\nmenivätkin melkein kaikin ja jättivät riitelemättä viholliselleen\ntämän vartiapaikkansa, kun näkivät itsensä ei voivan tuon\ntaivaallista muuta kuin että luultavasti kaikin olisivat menettäneet\nhenkensä ja saaneet vihollisen vihan oikein riehumaan. Siltä eivät\naivan kaikki paenneet, ehk'ei montakaan jäänyt. Nekin kyllä olisivat\nseuranneet joukkoa, ellei Jakob Suonperä, joka ensinnä jäi ihan\nyksin vihollisia rinnustelemaan, olisi saanut heidät pysähtymään\nmanaten heidän arkuuttansa. Mahdollista olisi ollut, jotta Suonperä\nyksinkin olisi jäänyt tähän tappelemaan, sillä kun ensi laukauksensa\nampui aina likemmäs rynnistäviä vihollisiansa vastaan, olivat nekin\njo paossa, jotka sittemmin sai pysähtymään luoksensa. Niitä miehiä,\njotka sai seisahtumaan, oli seitsemän; hän itse oli kahdeksas. He nyt\ntuliputkillansa lähettämään surmaa vihollisillensa, joita hajotettu\nsilta nevalla esti niin rohki tulemasta Kapraalin mäelle. Itse\nampuivat vartiapaikastaan nurkkain takaa ja porstuan ovesta. Heillä\noli myöskin hirrenpää asetettuna vanhoille tuulimyllyn rattaille,\njotta se näyttäisi tykiltä; sen olivat enimmäksi peittäneet kuusen\nha'oilla. Talonpojille kyllä viskottiin tulisia tuliaisisia\nehtimiseen, mutta ne lensivät vihisten vaan ylitse.\n\nNäin he tässä ampuilivat siinä mielessä, että pitäisivät viholliset\nulompana senkään aikaa kuin vaimoväki ja eläimet Suonperästä\nsaataisiin pakoon. Isännän Pietari Suonperän jäykkyys ei tätä ennen\nollut myöntänyt, että mitään laitettaisiin pakoon. Talossa olikin\ntulinen häsy ja kiirus: paraita lehmiä ajettiin rämeitä katsomaan;\nhevoset samoin; lampaat saatiin läheiseen niittylatoon; lattiat\nrevittiin auki ja sinne pantiin jyviä ja muuta kalua j.n.e.\n\nTällä aikaa olivat edestä rynnistävät viholliset jo tulleet ojan\nyli. He ottivat siihen sillaksi jäännökset samasta ladosta, joka\nSpåre'llekin antoi siltavärkkiä, kun viikkoa ennen vei saaliitaan,\njoita viholliset nyt olivat kostamassa, Riipaasta Raumalle. Jopa\nalkoi samassa vilkkua takaakin Uuden-talon (toisen Suonperän talon\nnimi kylän kesken) mäeltä vihollisen keihäitä, kirkkaita kiväärejä\nja kiiltolakkeja. Pian olisivat miehet pääsemättömissä kahden tulen\nkeskellä, jos paikkansa pitäisivät yhä. Mitä tässä jäykkyys olisi\nauttanut enään ja miten se olisi voinut edistää heidän asiatansa?\nEnemmän verta vaan olisi kirjavoinut maata, muutamia perheitä olisi\njäänyt turvattomiksi ja vihollisen raju kostonhimo saanut syttöä.\nSiispä pujahtivat hekin, liki tiiman tuimasti taisteltuaan, mäen\nsyrjälle ja sieltä lymyten Klapurin kankaalle, joten pääsivät\nonnellisesti pakoon. Isäntä Pietari ei lähtenyt ainakaan talostaan\npakoon. Samoin oli toisenkin Suonperän taloon jäänyt eräs\nhopea-hapsinen ruotivanhus, jolta kova kohtalonsa oli rikkonut silmän\nja jota vahva sauva tuki näinä elonsa viimeisinä päivinä; ukot\narvelivat \"etteihän nuo nyt näin vanhoille koiruutta tehne.\"\n\nJo olivat viholliset kohta mäen haltiat; kasakat ajelivat mäellä\ntarkastaen joka nurkkaa, pensikkoa ja kiveä. Pian löysivät kätketyt\ntavarat; lattiat purettiin, kaikki vietiin tahi pantiin mullin\nmallin. Samassa vietiin Suonperästä 80 lammasta ja lisäksi muutamia\nlehmiä ja muita eläimiä. Äsken mainitut vanhukset olivat melkein\nensimäisiksi joutuneet heidän käsiinsä; he otettiin lujille ja\nheille poritettiin jos jotakin. Waan pelkkä porinapa ei ollut kyllä.\nKasakan pampuilla piestä muksutettiin heidän vanhoja selkärankoja\nja korviaan. Pieksännällään olisivat pian tehneet lopun miehistä,\nellei eräs poika-nulikka Kokkolasta, joka seurasi vihollisia vapaasta\ntahdostaan ja jonka luultavasti olivat viekoitelleet puolelleen,\nolisi sattunut samassa saapuville. Äijät hänelle vaivojaan\nvalittamaan ja muka syyttömyyttään vakuuttamaan: \"hehän olivat jo\nniin vanhat, ett'ei heistä enään vastustamaan eikä minnekään.\" Niin\nsaivatkin pojan heitä säälimään, jotta meni \"kenraalin\" luoksi\nrukoilemaan heidän edestänsä. Päällikkö -- kenraali eli joku\nalhaisempi -- myöntyi pojan rukouksista ja vaikeroimisista, jotta\nkäski päästää vanhukset irralleen. Alhaisempain täytyi totella ja\nukkoin käskettiin mennä sinne missä muutkin omaisensa lienevät.\nNämä monien vuosikymmenien kytristämät miehet alkoivat iloissaan\njuosta nytkyttää sauvat käsissä pakoon mäen syrjään samaa suuntaa\nkuin viimeiset vihollisen vastusteliatkin. Wihollisten kynsiä\nkihelmöi kun täytyi päästää äijät ja heidän mielensä teki nähdä\nvastoin päällikkönsä käskyä vanhusten veren vuotavana ja heidän\nkiristyksistänsä kuolevina. Muutamat kasakka häijyt niin ampuivatkin\näijäin perään, vaan taivas ei sallinut tätä uutta veren-vuodatusta\nja kuulat suhisivat maalinsa sivu: ukot pääsivät hengissä omaistensa\nluoksi. Kuka oli tämä jalo vihollis-päällikkö? Sitä emme tiedä emmekä\ntuskin koskaan tule tietämään, vaan kiitos ja kunnia semmoisesta\nlempeästä käytöksestä. Harvat, aivan harvat ovat muistelmat tästä\nsodasta tätä lajia, mutta sitä kernaammin viivymme mielinemme niiden\nmuistelemisessa.\n\n\n\nV.\n\n\nJo äsken jätimme talonpojat pakenemaan Suonperästä Kapraalin mäeltä.\nHeidän paetessaan tuli vielä pitäjältä uutta vartiaväkeä, mutta\nhekin kovin huonoilla aseilla. Muutamat tulivat nyt jo määrä-aikansa\nolleitten kansalaisten siaan, toiset ehtivät avuksi, kun saivat\ntietää vihollisen aikovan rynnistää. Waan hekin palasivat kuultuansa\nasian oikean laidan. Kaikki parkki-viilekkeet viskottiin tiepuoliin\nja kaikki kokivat vaan kerjetä kotiinsa viemään sanaa vihollisen\nvoitosta ja tulosta, jotta ihmiset ainakaan pääsisivät pakoon,\nsillä asukkaat Suonperän varustusten sisäpuolella olivat luottaneet\ntalonpoikain vehkeitten onnistumiseen ja siis pysyneet ainakin\nenemmäksi aloillansa. Pakenevat joukot kasvoivat mitä etämmäs\ntulivat: moni äiti sieppasi syliinsä lapsensa kehdosta ja yhtyi\npakenevain joukkoihin. Tuo oli surkeaa nähdä. Mennessään revittiin\nsiltoja Kykyrin ja Kumpulan kirkkoherran maan luona, jotta ei\nvihollinen pääsisi niin rohki yli. Se revintä kyllä voi auttaa monta,\nmutta esti toisia pakoon pääsemästä, sillä vihollisia tuli kohta\nkirkonkyläänkin pakolaisten perään. Niin kerrotaan kahdesta miehestä,\njotka olivat jääneet viimeisiksi, että kun huomasivat Kykyrin sillan\nrevityksi, he alkoivat arvella miten mennä yli. Juuri samassa tuli\npäälle päätteeksi kasakkaparvi; kasakat saivat samassa miehet kiinni\nja juoksuttivat heitä hevostensa jälessä takaisin Penttilän taloon\nasti; eivät toki juoksuttaneet pitemmältä -- matka oli toista venäjän\nvirstaa. He salvattiin Penttilän puutaloon ja aika vahti annettiin\noven suulle. Siitä syytettiin ankarasti, että olivat rohjenneet repiä\nsiltaa ja olivat kentiesi olleet Suonperässäkin. Heille irvistettiin\nja poritettiin jos jotakin, jota eivät arvon älynneet; sen vaan\näkkäsivät että heitä aijottiin hirttää huomenna; sillä sitä seikkaa\nymmärretyksi saadakseen, kokivat viittoa väliin ortta katossa, väliin\ntaas olivat kaulaansa sormillaan viiltävinään. Helppo on arvata,\nkuinka miesparkamme pelkäsivät, nähdessä kuoleman irvistelevän\njo vihollistensa ilkeistä naamoista. Näin kului kokonainen\nkauhistuksista viljava yö. Miten heidän lopuksi kävi, saamme vasta\nnähdä; nyt on muuhun ryhtyminen.\n\nEhkä vihollisia jäi paljon Peltokorven kylään riehumaan ja sen\nsuunnan tietä hallussaan pitämään, oli heitä sill'aikaa jo tullut\nisoja joukkoja kirkon seuduille. Heti kirkolle tultuansa kysyivät\npappia. Taloihin jääneet harvat asujaimet osoittivat heidät siis\nSimukkalan kappalaisen puustelliin, jossa silloin asui kappalainen\nKristofer Carlenius. -- Kirkkoherraa ei silloin ollut Kälviällä; sen\nvirka oli avoinna vuodesta 1806, jona kirkkoherra Elias Aleenius\nkuoli, jonka siaiseksi kohta vasta mainittu kappalainen Carlenius\nhartaasti halasi päästä, joka onnistuikin.[8] Kun viholliset tulivat\nSimukkalan kartanolle, ryntäsivät heti kiroten ja kiljuen sisälle,\nsivaltivat Carlenius'en käsiinsä ja alkoivat tinkiä: olivatko\nvastustajat Suonperässä talonpoikia? oliko hän eli muu herrasväki\nyllyttänyt heitä vastarintaan? kuinka lähellä oli ruotsin väkeä?\nWaan jotta mielestään paremmin saisivat papin tunnustamaan totuuden,\ntarttuivat papin tukkaan, repivät tuon kuni riivatut ja sujuttelivat\nhäntä otsatukasta jotta pää permantoon kolahteli. Tuon keinon ei\narveltu vielä välttävän, ja taas tuotiin ne kaiken maailman mainiot\npamput esiin, joilla piestiin Carlenius'ta aika lailla. Sitten\npaljastivat miekan, vilkuttivat sen terää hänen silmäinsä edessä ja\nrupesivat viimein sen hamaralla hänen kaulaansa sahaamaan.\n\nRouva raiska rukoili armoa puolisonsa edestä polvillaan ja lupasi\nlunnahiksi kaikki mitä talossa parasta lienee. Kappalainen taas\npuoleltaan vakuutti jäykästi -- \"valoilla vannoen (!)\" -- itsensä\nja talonpoikain olevan ihan syyttömiä: tuon tenän Suonperässä\nolivat muka jo paenneet säännölliset sotamiehet tehneet. Kun näin\neivät saaneet tunnustusta mieltänsä myöten ja kuten totuuskin olisi\nvaatinut, niin sieppasivat miehensä kartanolle. Täällä tinkivät\ntuhatta hullummasti, uhkasivat polttaa poroksi kirkot ja muut majat,\nellei heti tunnustaisi. Kuitenkin oli Carlenius'ella uskallusta\nkieltää kaikki, ehkä viholliset olivat kiertäneet hänen ja monet\nuhkaavat painetit pidettiin hänen rintojansa vastaan. Riipan\näijän tunnustuksen sanotaan olleen syynä siihen, että viholliset\ntahtoivat tiedot tingityksi papiltakin. Rouvan hartaista rukouksista,\npolvillansa armottoman vihollisen edessä, ei piitattu mitään\nennenkuin osasi luvata kantaa heille viinaa. Ei tarvittu siis muuta\nkuin tämä kaikkia muita voimallisempi sana \"votka\" papin hengen\npelastukseksi. Lie tuo kreikkalais-uskoisiin juurtunut luottamus\npappeihinsa myös tehnyt, että uskoivat tätä jäykästi kaikkia\nsyytöksiä tyhjäksi tekevää pappia enemmän kuin henkensä menettämistä\nsuuresti pelkäävää Riipan äijää.\n\nJättäkäämme nyt hetkeksi vihollinen tänne raivoomaan, juomaan\nja rosvomaan Kykyrin ja Kumpulan siltain alapuolelle -- etämmäs\npääsemästä estivät häntä hajotetut sillatkin. Luokaamme silmämme\nniihin miehiin, jotka jo nä'imme onnellisesti pääsevän Kapraalin\nmäeltä Klapurin kankaita myöten omaistensa luoksi. Millä mielellä\nluulemme heidän ajatelleen heidän seikkainsa näin onnetointa loppua\nja koko seurakunnan tulevaisuutta? Moni olisi jo epäillyt kaiketi\nei ainoastaan asian onnellisesta lopusta vaan vieläpä omasta\nhengestäänkin, vaan Jakob Suonperä oli perinyt isänsä Pietarin\njäykkyyttä, joka sulasi yhdeksi isänmaallisen innon kanssa. Heti\nsuojaan päästyään päättikin Jakob Suonperä matkata Raumalle\neversti H.H. Gripenberg'iltä apua anomaan noita jo voittavia\nvihollista vastaan. Hänen rohkea toverinsa torppari Henrik Råman\neli Sandelin seurasi nyt kuni ainakin tämmöisissä seikoissa häntä.\nNopeammin kulkeakseen ottivat hevosen. Matkallaan ajoivat he sivu\nvallesmanninsa Hallongren'in, joka koki jalkaisin paeta suomen väen\nturviin. Hallongren'in kerrotaan luonnoltaan olleen tuiki aran,\nehkä hänkin ennen oli tainnut olla sotaväessä. Hän oli myös evännyt\ntalonpoikia puuhistaan ja siksi vastasikin heidän kyytimiehensä\nylenkatseella hänen pyyntöönsä päästä kyydille: \"en minä arkoja ajele\nsuojaan.\"\n\nHeidän tultuansa Ala-viirteelle, saivat Savon jääkärit, joita\nsiellä oli vartioimassa samaa rantatietä, jota miestemmekin oli\nmatkaaminen, tietää missä mielessä he aikoivat Gripenberg'in\ntuumille. Tästä syttyivät taas sota-intoonsa nämäkin uljuudestaan\nkuuluisat ja vihollisiaan kauhistuttavat soturit, joita oli täällä\nlähes 300. Pitkään eivät olleet saaneet nähdäkkään vihollistaan\nja siis \"pyysivät hartaasti\" Suonperää toverineen oikein uskosta\nkärttämään Gripenberg'iltä että päästäisi heidät vihollisen kimppuun;\nhe lupasivat perkata Kälviän vihollisista puhtaaksi, olipa heitä\nsitten kuin paljon tahansa.[9] Asioitsiamme jättivät jääkärit hyvään\ntoivoonsa ja läksivät viimeiselle taipaleelle. Kohta matkansa päähän\npäästyänsä saivat tilan tulla övesti Gripenberg'in puheille. Tämä\noli hoikanlainen, pitkä ja ylevännäköinen mies. Wielä muistellaan\nSuonperän haastelua Gripenberg'in kanssa, joka soi vähän kummalta.\nSuonperän valitettua vihollisen käytöksistä Kälviällä ja heidän\nomista puuhistaan, mainitaan Gripenberg'in vastannen vaan: \"Eipähän\nnekään hengistään eläne; täytyy niidenkin ruokaa saada. Mistä ne\nsaavat sen vieraassa maassa, ellei talonpojilta?\" \"Elättäköön\nKeisarinsa heidät niinkuin Kuninkaamme elättää teidät\", virkki\nSuonperä vastaukseksi. Siihen ei eversti ollut vastannut paljon\nmitään. Kun Suonperä sitten pyysi apuväkeä ja sanoi jääkärien toivon,\nmainitaan Gripenberg'in taas vastanneen: \"Minäkö sinne väkeäni\npanisin tapettavaksi? En minä niin saa lähettää ruunun väkeä. Siitä\nei tule mitään.\" Miten Suonperä toverinensa siltä haasteli, niin\nsaivat Gripenberg'in vähän myöntymään, jotta lupasi ampuma-aseita\nsekä ruutia niin paljon kuin vaan tarvitsisivat. Suonperä virkki\nsiihen: \"Mitä niillä enään te'emme, kun viljeliät ovat hajonneet?\nKun ennen olisimme saaneet niitäkään! Ampujia ja aseitten käyttäjiä\ntarvitsemme.\" Silloin lupasi Gripenberg heille kolme miestä.\n\nHeti läksivät asioitsiamme kuultuansa tuon lupauksen. Wihoissaan\npalasivat sieltä ja vieläkin väittävät Gripenberg'in salaa olleen\nvenäläisten puolustajan ja heidän lahjoman. Todistukseksi vetävät\nhänen niukkuutensa häntä puhutellessaan ja hänen antaumisensa\nKainuulla (Kalix) Maaliskuun 25 p. vuonna 1809. Tämä syytös\npetollisuudesta on pantu Gripenberg'ille viaksi muutamilta\nkirjailioiltakin, mutta provessori Cygnaeus'en kirja Gripenberg'in\nkunnian pelastuksesta näyttää selvään tämän syytöksen olevan väärän\nja aivan pahanilkisen. Sillä vaan ankara täytymys johdatti hänen\nkäytöksensä autaumisessaan vihollisilleen, ehkä ajattelemattoman\nja toisen kunniasta huolimattoman oli vallan helppo syyttää kaikki\nisänmaan kavalluksen päähän. Kummastella siltä emme saa, että\nkansa sai saman väärän luulon mieleensä Gripenberg'in käytöksestä,\nkun jokainen epätoivo on nopea pahinta uskomaan ja semmoinen\npetollisuuden usko sai todellisen esineensä jo itse ylipäällikkö\nkreivi Klingspor'assa.\n\nPalatessaan Kälviälle saivat miehemme eräässä torpassa kuulla, miten\nasiat tällä vuorokaudella olivat muuttuneet. Wenäläiset olivat\njo nimittäin aika kyytiä pötkineet. Syyn siihen kerrotaan olleen\nseuraavan: Muutamat talonpojat olisi Ruotsalon kylässä pohusillaan\nruvenneet näet rämistämään rautapeltejä ja taputtelemaan tyhjiä\ntynnyrin pohjia. Tänne päin vahtia ratsastelevat kasakat -- jotka\nkentiesi olivat liiaksi maistelleet papin viinaa -- siitä hiiden\nkyytiä sanaa saattamaan kirkonkylään, jotta nyt vihollinen tulee\nkaikkine väkineen: he olivat muka jo kuulleet rumpuin räminän. Siis\nkokivat joutua pakoon mitä ennättivät. Nämä tiedot saatuansa astuivat\nSuonperä ja Råman torpasta Simukkalaan, jossa olivat kuulleet\nolevan kolme sotaherraa, joilla oli hyvät hevoset. He olivat niin\nhyväilleet viinapulloa, jotta mielensä oli jokseenkin hämärtynyt\nja siltä jäivät tovereistaan. Ensistä arvelivat talonpoikamme,\nlymyten aidan taaksi, mitä tehdä noille. Pian päättivätkin.\nSuonperällä oli oivallinen kivääri hyvässä laahingissa ja Råman'in\nkourissa taas oli pätevä hyljepyssy. He nousivat ylös, astuivat\nrohkeasti portaita kohden ja seisahtuivat vasta Simukkalan salin\novella. Jo olivat langettamaisillaan viimeisen tuomion mokomain\njuomari vihollistensa yli, kun Carlenius'en rouva sai rukouksillaan\nheidän vihansa huojennetuksi ja heidät luopumaan ensi aikeistaan.\nWenäläiset säikähtyivät sangen suuresti, nähdessään näiden julmine\naseineen seisovan oven kynnyksellä; lienevät säikähdyksestä silloin\nselvenneetkin, kun niin rohki sitten saivat vähän vaatteitaan kokoon\nja kiiruhtivat virkkuin varsainsa selässä pakoon toisten perään.\n\"Mikä meidän olisi ollut ampua heidät kuoliaaksi?\" virkki vielä\nJaakko Suonperä, mutta he antoivat heidän päästä pakoon hengissä, kun\nvihollisen kostoa tuiki pelkäävä rouva raiska niin hartaasti rukoili.\nSamassa kiireessä vihollisten paossa ei heidän ollut aikaa enään\nhuolehtia Penttilän ladosta eikä sinne salvatuista miehistä, vaan\nne pääsivät irralleen paenneille omaisilleen kertomaan vihollisen\näkkinäistä pakoa.\n\n\n\nVI.\n\n\nSotalaumoja kyllä marssi vieläkin edestakaisin sitten syksymmällä,\nvaan kun eivät toimineet täällä mitään sanottavaa eikä niiden\nvehkeissä enään suuresti ollut osaa talonpojilla, joiden sotaisia\npyrinnöitä aikomuksemme olikin asiallisesti kertoa, niin voinevat\nsotakertoelmat tähän loppua. Sen siaan tahdomme kertoa moniaita\ntapahtumia ensimäisestä venäjän vallan alle tulosta ja niin moniaalla\npikku tapahtumilla kuvata millä mielin ja silmin tätä uutta tilaa\nkatsottiin ja ehkä miten rahvaan mieli täällä meidän aikanamme\nkatselee sitä.\n\nEnsi ajat venäläis-sotajoukkoin vallassa oli kyllä kurjaa niinkuin\nainakin; mutta ehkä kansalla oli väkevän voittajan kanssa tekemistä,\nniin ei se aina jättänyt sikseen sen harjoittamia vääryyksiä\nja vallattomuuksia, jos suinkin voi panna vastaan. Heillä oli\npuolellansa Buxhövden'in julistukset, nyt kun eivät enään vehkeilleet\nvenäläisiä vastaan ja sepä antoi uskallusta usealle. -- Sydän ei\nvoinut sulattaa ajatusta, että viimeinenkin vaikealla työllä ansaittu\nja sodan hävityksistä säilynyt omaisuus ainakin väkisin joutuisi\nvihollisen valtaan. Se oli tosin kovaa ja siis kokivat kostaa. Kosto\ntapahtui usein julkisesti, mutta kussa eivät niin kyenneet sitä\ntekemään, otettiin pikku viekkaus avuksi.\n\nNiin sattui kerran keväillä v. 1809, että eräs mies tuli heinästä.\nHäntä vastaan tuli ajaen seurakunnan räättäri ja muutamia venäläisiä,\njoista heti hyppäsi muutamia heinämiehen hevosen päähän käsiksi,\ntoisia kamusi miestä häkiltä maahan vetämään. Nyt sanoivat vaativansa\nmiehen hevosta kuljettaakseen muutamaa vihollisen heinäkuormastoa,\njota tuotiin Kannuksesta. Mies ei luvannut hevostaan ennenkuin itse\nsaisi kuormansa kotiin viedyksi; sitten lupasi tuoda hevosen minne\nvaativat. Tästä vastaan-pistännästä ryssät suutuksiin, kellistävät\nmiehen lumihankeen ja alkavat \"luimia\" miestä pitkin selkää. Räättäri\nvaan yllytti sanoen: \"luimikaa, luimikaa perkelettä.\" Toiset olivat\nsill'aikaa jo riisuneet hevosen heinähäkin edestä, jolla läksivät\nniin ajamaan tiehensä. Mies tuosta saunasta toki pian tointui ja\nläksi, ruumiinsa mustelmissa ja pää verissä, kävelemään kotiinsa,\njonne enään oli vaan neljänneksen matka. Kotio tultuansa söi\nateriansa, painoi lakin päähänsä ja läksi ulos mitään hiiskumatta\ntoisten kysymyksille. Kartanosta lähtiessään pistäysi talliin,\njosta toi tullessaan suitset. Nämä saatuaan läksi astua teppomaan\nkaupunkia kohden, ajatellen jos jotakin. Kotvasen kuljettuaan näkikin\nkuormaston pysähtyneeksi Krekelän kartanolle, jonne hän nyt hiivi\nhiljaa. Kohta näki oman hevosensakin talon puuladon edessä muutamaan\nheinäkuormaan sidottuna. Miehemme pujahti latoon ja paneiksi ladon\nlattialle maata, katsellen alinomaa kartanolle seinässä olevasta\nreijästä. Tässä saikin maata tovin, ennenkuin sai sopivan tilaisuuden\npanna aikeitaan toimeen, kun pihalla oli hyvin paljon sekä venäläisiä\nettä kyytimiehiä. Oleppashan vaiti ollakkaan, niin jopa näkee erään\nvenäläisherran rupeevan hieromaan hevoskauppaa erään talonpojan\nkanssa. Tuota katsomaan katosivat kaikki toiselle puolen kartanoa ja\nyksin kuormain vahditkin. Nyt pujahti miehemme ladosta, pani suitset\nhevosensa suuhun, irroitti sen kuormasta ja istui itse selkään\nsekä löi kerran virkkuansa. Jo oli matkasen joutunut ja jo karjuu\niloissaan hevoselleen, kun yht'äkkiä mielensä taas musteni. Ajoi\nnäet muudan kasakka häntä jo perästä ja sillä näytti olevan oiva\nruuna ratsastettavana. Joka kerta kun kurkisti taaksensa näki heidän\nvälinsä vähenneen ja kohta näki joutuvansa varrastetuksi mokoman\npitkälle piikille. Sen vuoksi kyllä koki sukia hevostaan, mutta eipä\nsekään suurin auttanut. Kerran katsahtaessaan taas taaksensa ei enään\nnähnytkään jälestä ajavaa kasakkaa: se oli näet saanut käsiinsä\nJärvenaution rengin hevosineen ja väkisin vienyt sen kuormastoa\nvetämään. Tästä kyllä kerraksi oli miehellemme iloa.\n\nSamassa hevosten pulakassa oli Riipan äijäkin ollut pääsemättömissä.\nHän näet oli lautamiehiä, jotka velvoitettiin hankkimaan hevosia\nkulkevia kuormastoja varten. Kun kerran ryssät eivät saaneet\nhevosia, niin suuttuivat siitä silmittömiksi ja pieksivät äijän\npahan-päiväseksi. Häntä pidettiin niin kauan pahoin, kunnes äijän\nvartiat läksivät itse Suonperästä hevosia hakemaan. Suonperään\ntultuaan kysyivät venäläiset heti hevosia, herätettyänsä jyrinällään\nja porituksillaan koko talonväen makeasta unestaan. Yksi pojista\npantiin heitä talliin opastamaan. Täältä hakivat hevosia vaan eivät\nlöynneet niitä; aikapa niitä löytääkkin, kun olivat missä kaukana\nlienevät olleetkaan. Nyt taas kasakat viljelemään pamppujaan\nyksillään olevan pojan selällä. Poika pääsi piestynä tupaan ja\npainajaisensa perässä. Yörauhan rikkojat julistivat nyt, että miehet\npääsevät, ellei heillä ole hevosia, jos maksavat heille mieheensä\nriksin. Tuo julistus vihloi makaavan Jaakko Suonperän korvia, joka\nrohkeasti hyppäsi vuoteeltaan lattialle lausuen miehilleen: \"hoi\nmiehet, tämä ei käy laatuun!\" Itse sai käsiinsä puisevan tuolin ja\nalkoi sillä sukia hävyttömiä vieraitaan korville. Niin saivatkin\nrohki vieraansa ajetuiksi tuvasta pois. Palatessaan Riippaan tältä\nonnettomalta retkeltään huomasivat Riipan äijän karanneeksi. Hän\nnäet, kun jäi vartioitta, läksi pois ja rämmittyänsä vetelää nevaa\ntuli hän Klapurin saunaan, jonne yötyi ja joten pääsi ainakin tämän\nkerran kovat kohtelemiset.\n\nÖitä he lienevät rakastaneetkin tehdäkseen tuhojaan, Yöllä tuli niin\ntuvallinen viiksihuulia Järvenaution taloon kerrankin. Kun jo ennen\nolivat käyneet kerjäilemässä (ja jos eivät saaneet rosvomassa), niin\noli isäntä -- sama jota Riipan kahakassa ammuttiin käsivarresta\nläpi -- kyllästynyt heidän vierastelemisilleen. -- Aina kun ei\nheille tahdottu antaa mitä vaativat, niin porittivat uskonsa\nheikkoudesta jos viekkaudestakin, jotta \"bohu luimii\" (\"Jumala lyö,\nrankaisee\") ellei anneta heille mitä tahtovat. Niin aina tekivät,\nkussa eivät väkisin uskaltaneet ottaa. -- Koska siten taas rikkoivat\nyö-rauhan Järvenautiossa ja kamusivat seiniltä viemään mitä näkivät\npäret-soiton valossa, niin isäntä ei enään tyytynyt pahastumisiin.\nSiis sivalsi hän, nopeasti noustuaan vuoteeltaan, ovensuusta\nrautakangen ja hänen veljensä sai aika halon. Näillä aseillaan\nalkoivat nyt he \"luimia\" venäläisiä mitä ennättivät. Heidän vanha\näitinsä nousi myös vuoteettaan ja yllytti poikiansa vaan sukimaan\nherjoja aika-lailla selkään. Pian olivatkin ovesta ulkona, ja\njälimmäisiä sanotaan pökertyneenkin pihalle.\n\nWaan eivät ainoastaan miehet otelleet heidän kanssaan, mutta\nnäyttipä moni vaimonpuolikin rohkeutensa. Seuraava tapahtuma olkoon\nesimerkkinä. -- Tikkasen talossa eli tähän aikaan impi, joka\ntyttöjoukossa oli paraita kuntonsa ja kauneutensa, rotevuutensa\nja rohkeutensa puolesta. Rohkeuttaan saikin näyttää, kun kerran\nastui tupaan \"joku kolmekymmentä\" (?) vihollista ryöstämään ja\nrappaamaan kaikkea, minkä sen veroiseksi katsoivat. -- Rahvas näet\noli taas jo aikaa palannut entisille aloilleen paostansa kaikkine\nkiluineen kaluineen Buxhövden'in julistusten turvissa. -- Eräs\nkiipesi kattoonkin leipiä leipähäkistä hulmuamaan. Tuo oli isännästä\njo aivan liiaksi, jonka vuoksi manasi vihollista tuosta ja väitti\nheillä ei olevan minkään-laista lupaa menetellä noin kansan kanssa.\nHe taas uhkaamaan Jumalan \"luiminnalla\" isäntää, ellei heille muka\ntarvitseville antane. Isäntä ei huolinut siitä, vaan torui heitä\nhävyttömyydestään, kunnes suuttuivat ja ottivat miehen kynsiinsä,\npaiskasivat hänen penkille pitkäkseen ja rupesivat itse Jumalan\nsiaisiksi uhatussa luiminnassa, jotta isäntä parka alkoi parkua\nmitä voi heidän käsissään. Kuullessaan hätähuudot tuli mainittu\nimpi sisälle tupaan, näki kuinka pahoin isännän asiat noin monen\nkurittaessa olivat ja teki samassa rohkean päätöksensä. Sivaltaa näet\ntuosta lämpiämästä uunista aikaisen halon, jonka toisessa päässä tuli\nvielä paloi ja jo oli polttanut sitä kekäleelle. Sillä aseellaan\nsitten alkaa mätkiä isäntänsä kiristäjiä korville. Wenäläiset\nällistyivät nähdessään noin oudon vastustelian; mutta tyttö -- nyt jo\nvanha ämmä -- suki lakkaamatta halolla ympärilleen ja poltti usean\nkorvallisia kangella tulisella. Kohta saikin ne kaikki pötkimään\npihalle. Heidän pötkittyänsä tulivat talon lapsetkin ilmi. Ne olivat\npelosta konttinut mikä vuoteiden, kuka penkkien alle; vanhin poika\noli hurjain tullessa lähettäinyt akkunasta ulos.\n\nWiholliset eivät Kälviällä toti uskaltaneet elää aivan mieliänsä\nmyöten, kun olivat enemmän päällikköinsä silmättävinä; vaan milloin\npääsivät omiin valtoihinsa jonnekin syrjemmäs, niin eivät olleet\nuseinkaan petoja paremmat. Ullavan kappelikunnassa olivat jo\ntarpeeksi poskessa, että rohkenivat tehdä mikä halutti. Erääsen\ntaloon sattui tulemaan tuvallinen vihollisia. Ne heti tinkimään missä\nlehmät lampaat olivat, koska eivät niitä navetoista löytäneet; --\nhe näet olivat heti pihalle päästyään pyörähtäneet ensiksi navettaa\ntarkastamaan, vaan eivät olleet löynneet mitään, kun kaiketi elukat\nolivat viedyt talosta pois. Isäntänä talossa oli eräs harmaapää\näijä, joka nytkin näytti kansallisen jäykkyytensä eikä ensinkään\ntehnyt tingitystä selvää. Ryssät sydäntyivät hänen pitkällisestä\nvastustamisestaan ja uhkasivat paikalle tappaa hänen, ellei\ntunnustaisi. Ukko siltä ei hiiskunut sanaakaan eläinten piilosta,\nvaan kiisteli heidän taas olevan luvattomilla retkillään. Tuosta\nvihollinen yhä paheni, puri huulta, väänti päätä ja lähetti tupaan\ntuomaan olkia. Kohta toikin eräs käskyläinen kaksi vankkaa kupoa\nlattialle. Tuota jo lienevät luulleet ukon peljästyvän ja kokivat\nviittoen ja porittaen tehdä hänelle tiettäväksi, että he oljilla\npaistavat ukon kuoliaaksi ja vievät niin ainakin minkä saavat.\nToiset samalla taputtivat kivääreitään permantoon ja helistivät sekä\nuhkailivat paineteillaan. Se ei ainakaan auttanut. Nyt otettiin\nsen vuoksi äijä lujemmalle ja vedettiin sääristä sekä käsivarsista\nlähemmäs lyhdettä. Talokin uhattiin polttaa poroksi. Kaikista näistä\nolisi voinut päästä, jos olisi sanonut missä eläimet olivat kätketyt\ntaikkapa pikku valheella; vaan vanhus ei tunnustanut tuimasti\nvihatuille vihollisilleen henkensäkään hädissä, ja valhe oli hänestä\nliian halpa keino miehelle sekä kieltävä hänen jäykkää ihmis-arvoaan.\nHän hiiskui vaan: \"Polttakaa jos tahansa\", eikä myöntynyt sittenkään.\nSiitä eräs paholainen rupesikin jo iskemään tulta ja alkoi sillä\nsytytellä kuivaa olkikupoa. Pitemmälle eivät juljenneetkaan mennä\nkovain uhkaustensa tuleennuttamisessa, mistä lie ollutkin syystä\ntietymättömästä; totta eivät uskaltaneet kukaan vastata semmoisesta\nväkivaltaisesta käytöksestä, jos se sattuisi tulemaan päällikköin\nkorviin. Niin säilyi ukkokin karjoineen päivineen sen kerran.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJopa voi olla aika päättää nämäkin entisiä yhä vähäpätöisemmät\njutelmat. Jopa on kertoeltu kansan mielistä tänä aikana ja samassa\nmikä apu Klingspor'an olisi ollut saatavana, jos hällä olisi ollut\nedes älyä ja neroa ottaa tarjottua vastaan. Halvat ovat talonpoikain\nvehkeet olleet seurauksistaan sodan pääjuoksun suhteessa, vaan\nvarmaan semmoiset isämaalliset liikkeet kansan mielessä ovat\nkalliimmat kuin moni tappelukin. Aina ovat tämän aikuiset rahvaan\nrienteet paljoa ihanammat, kalliimmat ja suuremmasta merkityksestä\nkuin Klingspor'an häpeällinen pakomatka. Silläpä onkin tällaisten\ntapahtumain tallentamisen arvo viitattu, ehkä myös on muistettava,\nettä sillä on raskaampikin ja surullisempi puolensa, nimittäin\nse että joka muistelma on uusi paino Klingspor'an ja monen muun\nraskaalle velkain vaa'alle. Suomalaisten kohta ruotsin ja venäjän\nkansain suhteen synnytti nämä vehkeet ja tapahtumat. Nytkin vielä\nolemme suhteessa näitä kahta kansaa kohtaan, mutta se on kuitenkin\nmuuttunut; se muuttui Syyskuun 17 p. v. 1809. Kansa onkin ollut\nvoimallinen mieltänsä vallitessa ja sen suurin voitto on, että\ntäytymisen ajatus on muuttunut velvollisuuden ajatukseksi. Suomen\nkansa suri suuresti eroa Ruotsista, mutta älysi myös käydä sovintoon\nkohtalonsa kanssa, Nyt eläväiset ja kasvavaiset polvet eivät tiedä\npaljon isäinsä poloista. Useimmat luovat silmänsä kernaammin\nnykyajan käytöllisiin ja houkuttelevampiin puuhiin, kuin huolivat\nkuunnella vanhain -- heidän mielestään -- vain \"loruja\" ja \"satuja\"\nedesmenneistä ajoista. Usea halveksuu tunkeuta oman kansansa\nmuinaisuuteen ja sen sumuisiin laaksoihin. Niinpä ovatkin enimmäksi\nisäin ankarat kärsimiset vaan kirjain ja jonkun kehnovoimaisen\nvanhuksen omina eivätkä suinkaan elä elämällä rahvaan mielissä. Sepä\nliekin suurena syynä, että v. 1808 saadut vammat jo ammoin ovat\nsulaneet ja paranneet. Tämän ylimuistoisista ajoista vallinneen\nkahdenpuolisen vihan sammumisen pää-syy mainittiin äsken. Niin taisi\neräs viime sodan vanhuskin laskea leikkiä tästä ajasta, kun virkki:\n\"Hoi miehet, minua siitä kiittää saatte, että maassa leipää on.\"\n\"No mitenkä niin?\" \"Minä näetten lähdin muinoin etelään venäläistä\nhärnäämään ja sain sen niin perässäni tulemaan tännekkin\", vastasi\nvaari ehkä kentiesi karvaasti nauraen.\n\nTämä sota, joka on kutsunut ilmoihin koko oman kirjallisuutensa ja\njosta on kirjoitettu enemmän kun ehkä mistään muusta, oli suomen\nkansan ensimäinen sota yksinään ja -- kentiesi -- viimeinen sota\nkaikkiaan. Sillä vaan harvoin joutuvat kansat semmoiseen tilaan, kuin\nsuomen kansa tänä aikana joutui ja harvoin syntyvät niin väkevät\nsiteet kansain kesken, että niiden väärällä katkominen nostattaisi\n\"urosnäyttelyn, jossa voittamaton voimallisuus taistelee hengestään\nhillitsemättömän kohtalon kanssa.\" Waan vanhusten jäykkä luulo\nkoko tästä sodasta on nyt täällä, samoin kun kentiesi jokapaikassa\nmaassamme, se että oli vaan \"veristä leikkisotaa\", jota ruhtinaat\ntyhjän näyn vuoksi pitivät. Tämä jo lopulla sotaa luottamattomuus\nilmauntuva koko sotajoukkoa ja varsinkin sen päälliköitä sekä\nkuningasta kohtaan, tämä lopullinen nurja mieli koko sotaa vastaan\noli seurauksena kreivi Klingspor'an kuuluisasta kelvottomuudesta\nja kunnottomuudesta. Eräs näiden kertomusten juoksua paljon\nkoskeva vanhus jutteli monen hupaisen kertoman muassa seuraavan\nkeskustelemisen, jonka sattui kuulemaan kyyditessään kahta ruotsin\nupsieria sotakesänä. Yksi lausui näet toiselle: \"Pidä sinä viina\ntästä Tornioon; minä pidän siitä sitten 'Uumoon' (Umeå).\" Toinen\nsuostui siihen, vähän pantuaan vastaan. Kyytimies, jota tämä puhe\nkovin karvasteli, varsinkin kun kuuli noiden, joiden olisi tullut\ntodestaan maata suojella, puhelevan keskenään vaan tuonmoisia\neikä ainakaan hänen kuullen haastavan ajan tärkeimmästä asiasta,\nvirkki vihdoin heille: \"Näinkö nyt Suomi annetaankin vihollisemme\nvaltaan?\" \"Näin\", vastasi toinen herra, \"ruhtinaat pitävät keskenänsä\nsarkajakoa niinkuin tekin te'ette. Wenäjän keisari saa Suomen ja\nRuotsin kuninkaalle annetaan Norja siaan.\" \"Ja niin kävikin\", jatkoi\nkertomamieheni huokaellen. Tälläisistä ja monista muista syistä\npäättivät jo silloin koko sodan kauheaksi leikkisodaksi, jossa\ntuhansien henget lyötiin lautaan moniain ylimysten jostaki tahdosta,\n\"ehkä kaikki oli ennen jo sovittu.\"\n\nGustaf Adolfin syyksi sanovat kaikki, ja siihen luuloonsa he\nkuolevat. Päinvastoin voi hänen edellisensä Gustaf III viehättää\nSuomen äijätkin, ja niin muistellaan häntä hyvin rakkaasti. Eräs\nvanhus veisasikin vapisevalla äänellään suruvirren hänen murhastaan.\nWarmaan olisivat asiat hänen hallitessaan muodostuneet toisin mutta\nvarmaan olisi hänkin joutunut vihdoin niihin pauloihin, jotka jo\nammoin olivat keksityt ja jota varten keisari Napoleon ja Aleksander\nkävivät liittonsa Tilsit'issä jo 1807. Gustaf Adolf joutui juoniin\nja hänen kohtalonsa sai hänen kadottamaan rahvaankin puolustuksen:\nmuiden säätyin hänellä tuskin koskaan olikaan.\n\n\n\n\nB) Kenraal-adjutantti Bergenstråle'n retkestä.\n\n\n\nI.\n\n\nPäivän lieska oli jo sukeltanut Pohjanlahteen. Ei tuulen henkeä\npuhaltanut Koivulahden saaristoissa, eikä vavahdustakaan kuulunut\nyön hiljaisuudessa. Waan siellä täällä kukkui käkönen aavistavaa\nkukuntaansa. Mutta yö oli valoisia Pohjolan öitä, ja valpas silmä\nhuomasi kohta meren selältä, saarien salmista juoksevan aluksia\nrasva-tyynellä veden-pinnalla rannemmaksi.\n\nWarovasti lähenivät alukset lähenemistään, ja laskivat, katsellen\ntarkasti ympärillensä, rantaan Hokluot (Hohkaluodon) sillan viereen,\nItähankmon (Hankomaan) mantereen ja joltisen Bodö'n saaren välille.\nAluksessa oli Ruotsin sotilaita: kenral-adjutantti J. Bergenstråle'n\nosuus nousi tässä maalle.\n\nKauan oli kansa jo toivonut apua Ruotsista vihollista vastaan,\nluvaten antaa apunsa vihollisen vastustamiseen. Näiltä seuduin\nlähetti rahvaskin useampia sanoja Ruotsin puolelle; mutta pitkään\nsiitä ei apua. Nyt viimeksi olivat merikatteini Wörstén ja kultaseppä\nLöfgren lähteneet yli Kurkun kulkemaan sekä omasta toimesta että\nmonen monituisen yllytyksistä, koettaakseen joko tuolta apua olisi\ntoivottavana. Luultavasti oli nämäkin avunhuudot syinä Kuninkaalle\npäättäymään juuri tällä aikaa ja näille seuduin lähettääksensä\nRuotsista sotaväkeäkin eikä ainoastansa sodan johdattajia. Tämä on\nyksi niitä harvoja kertoja tätä mainioa sotaa sodittaissa, jolloin\nRuotsin valta omalla väellänsä kokikaan suojella Suomeansa. Mutta\nliekin se ollut salliman tahto, että asiain piti niin juosta, ja\nSuomen kansan yksin käydä verisenä ja kunnialla uusien aikain\nportille. Sillä useimmiten eivät Ruotsin harvat yritykset tässä\nsuhteessa menestyneetkään.\n\nBergenstråle oli saanut Kuninkaan käskyn Umeå'sta astua aluksiin,\nja tuli, kahdessa päivässä Pohjanlahden yli purjehdittuansa, 4\ntykin ja 1090 miehen kanssa Länsipohjalaisia ja Jemtlantilaisia\nItähankmon (Hankomaan) satamaan, yöllä 24 ja 25 päiväin välillä\nKesäkuussa. Nopeastipa saapui tähän joltinen joukko talonpoikia,\njoilta Bergenstråle sai tarkempia tietoja vihollisesta, hänen\nolopaikoistansa ja muusta. Wihollisia näet seisoi kaksi pataljoonaa\njalkaväkeä ja 200 Keisarin henkivartia-kasakoita kenraali Demidoff'in\nkomennettavina Waasan kaupungissa ja sen tienoilla Tuovilan (Tobyy'n)\nkylässä, peninkulman matkan päässä Waasasta etelätien varrella.\nToinen sotajoukko vihollisia oli Munsalassa ja Wöyrillä kenraali\nJankovitsch'in johdossa, jonka von Döbeln ja Adlercreutz olivat\nvoittaneet Uudessa Karlebyyssä. Mutta Wenäjän pääväestö oli asettunut\nvielä lähemmälle Waasaa, Wähään-kyröön, lepäämään paostansa, johon\nSiikajoelta pakotettiin; tällä oli päällikkönä kenraali Rajevskij,\njoka myös komenti kaikkia nyt Pohjanmaalla olevia venäläislaivoja. --\nTälläisiä joukkoja karkoittaa oli nyt Bergenstråle'n sekä käsky että\nmieli kykynsä mukaan. Eikä epäillytkään ollenkaan panna aikomuksensa\ntoimeen. Liekö syynä ollut urhoollisuus, seuduista tietämättömyys,\ntai kerrassaan tuhma into, hurjuudelta se sivulta-katsojalle näyttää.\nSillä, jos hän kohta varmaan luulikin vähin väkineen voittavansa\nDemidoff'in ja niin valloittavansa Waasan, olisi hänen pitänyt\najatella ja älytä, että Rajevskij ja Jankovitsch, koko Wenäjän\narmeijain kanssa, olisivat heti häntä hätyyttämässä. Kun taas\nhäntä vastassa Lapvärtissä oli ruhtinas Orloff-Denisoff, joltisen\njoukon kanssa hänkin, ei pääsisi pakoonkaan, ja niin hän helposti\nolisi kukistettu Waasaan. Mahdollista on, että, ehkä älysikin asiat\nja tiesi vihollistensa olopaikat oikein, luuli ehtivänsä tehdä\ntehtävänsä niin sukkelaan, ett'ei Rajevskij'lle kerkeisi vihiäkään,\nennenkuin kaikki olisi päätetty. Jos asian laita oli semmoinen, niin\non myöntäminen Bergenstråle'lta ei puuttuneen itseensä-luottamusta.\nKuinka uskallettua hänen yrityksensä oli, sen selvittävät tapahtumat\nparahiten.\n\nNoustuansa maalle veneistään, kehoitti ja käski hän talonpoikia\nryhtymään aseihinsa ja yhtymään samaan seuraan. Talonpojat eivät\ntarvinneet paljon yllytyksiä eikä käskyjä. Wanhasta näet kyti\nviha isonvihan aikuisia vihollisia vastaan, ja sota, sen todet ja\nvalhetellut tapahtumat, olivat uudellensa virittäneet vihan, jos\npitkän ajan kylmyys olisi alkanut sitä sammuttaa. Täällä todella ei\nkansa tämän sodan aikana kärsinyt mitään pahempia poloja, vainoja\nja hirmuja, jotka alati olivat tarjona sotajoukkoin jaloissa\noleville maakunnille; mutta polvesta polveen elivät tarut niistä\najoista, jolloin Koivulahtikin kylläksi tiesi olevansa lähellä\nWenäläisten monivuotista leiriä Isossakyrössä. Senpä tähden lensikin\nkutsunta-sana niin satumaisen nopeasti joka kylään, jotka täällä\nusein ovat penikulmankin päässä läheisimmistään. Kutsunta-sana\nriensi kylästä kylään, talosta taloon, lisäten enimmiten aina,\ntotta lujuuden vuoksi, sanat: \"joka ei lähtene, hirtetään oman\nporttinsa päälle\" -- samat sanat, jotka tapaamme jokapaikassa,\njossa vaan kutsuttiin kansaa sotaan ryhtymään; lie se mistä syystä\nhyvänsä, vaan pait Pohjanmaalla tavataan nämä sanat seuraamassa\nsotavehkeisin ryhdyntä-kutsumisia Satakunnassa, Hämeessä, Savossa\nja vieläpä Karjalassakin. -- Sekä huolimatta käskyn uhkauksista,\nettä suuttumatta sen kovuudesta, kokousi miehiä ehtimiseen sitä\nmyöten, miten sana minnekin joutui. Koivulahti, kuin tiedetään,\non rantamaita, ja silloin liiatenkin niinkuin vielä nytkin ovat\nKoivulahtilaiset pitäneet hylkeitten ammuntaa elatuskeinonansa. Siten\nheillä monella oli hyljepyssyjä, jos toisilla olikin vaan tavallisia\nluotipyssyjä ja monelta mitä käsiin päätyi. Millä oli oikaistua\nviikatteen poikkiainta, kellä keihästä tai muuta seivästä: joukossa\nmeni kaikki kalusta.\n\nHeti maalle astuttuansa ja saatuansa tietoja edes lähisemmistä\nseuduista, oli Bergenstråle eroittanut erään joukon sotaväkeänsä\nLappsund'in sillan luoksi, Koivulahden ja Hankmon kyläin välille,\nkäskyllä ei päästää ketään yli sillan Kirkonkylään, mutta\npäinvastoin antaa jokaisen vapaasti kulkea sieltä Hankmon kyliin.\nTämä varovaisuus olikin tarpeesta, jos mieli oli ett'ei vihollinen\nsaisi selvää tietoa Bergenstråle'n tulosta, olosta ja vehkeistä;\nsillä ainahan on seurakunta sekanainen. Pait sitä, että tämä\nnäin esti juoruin kantajat kulkemasta, tarvittiin se myös kohta\nsäännöllistä sotaväkeä vastaan. Wenäläiset näet kumminkin olivat\ntavalla tietämättömällä saaneet vähän vihiä jonkun ruotsalais-joukon\nmaalle astunnasta, eli ainakin että jotain semmoista oli tuuma tehdä\njossakin Waasan tienoossa. Kentiesi olivat kuulleet puhuttavan\nWörstén'in ja Löfgren'in sekä muiden Ruotsiin-lähdöstä apua sieltä\ntoimittamaan, jonka huhu oli voinut sitten suurentavalla tavallaan\nkertoa toivotusti jo tuleentuneen; lie syy ollut mikä hyvänsä,\nvaruillaan olivat. Hepä siis lähettivät tiedustelijoitansa joka\nsuunnalle rantamaille. Tuli näet Koivulahdellekin ratsastaen\nkirkonkylästä Itähankmon kylää kohden muutama venäläis-katteini, yksi\njääkäri ja kolme kasakkaa, ynnä Waasan ja Mustasaaren nimismies,\nnimeltä Löfman. Kun nämä vakoilijat tulivat mainitun sillan luoksi,\nantoivat vastassa olevat Ruotsalaiset heidän estämättä ratsastaa\nyli sillan. Itse he siksi aikaa pistiihen piilimään kuusien ja\nkivien taaksi, kunnes toiset ratsastaa kopsuttivat sillan yli.\nMutta samassa kun sen olivat tehneet, kiertivät he heidät heti.\nWankien ei ollut vastaan ponnistamista, ja he vietiin sieltä\nveneisin Hokluot-sillan luo, josta he taas toimitettiin laivoihin,\njoilla Bergenstråle oli tullut saaristoon ja joita oli tässä\nkaksi. -- Kolmannen hän jo matkalla oli eroittanut luutnantti af\nLund'in päällikkyyden alla purjehtimaan Waasan eteläpuolelle, jossa\nse näiden seikkain tapahtuessa olikin. -- Talonpoikia tarjousi\nkernaasti soutamaan nyt nimismiestänsä, ehkä muutoin tuskin kukaan\nmaksostakaan olisi ruvennut soutamaan häntä vähääkään. Sillä pait\nsitä, että oli vannonut uskollisuus-valansa Wenäjän keisarille, ja\nettä nyt palveli vakoojana vihollisia, oli hän mainio ja vihattu\ntalonpoikain kiusaaja, ja kaikin päin muutoinkin pidettiin häntä\noikeuden rikkojana. Sentäänpä antausivatkin talonpojat häntä pahoin\npitelemään, kun kerran olivat saaneet hänen käsiinsä, eikä lakien\nkäsi suojellut enään häntä. He sitoivat nimismies-parkansa mastoon\nkiinni, kädet ristiin sidottuina selän takana. Jolla mielestänsä\noli sananen vaihtamatta, se puhutteli häntä nyt kaikenmoisilla\nhaukunta-sanoilla. Moni syljeskeli vallesmanniansa silmille, haki\nkaikenpäiväsiä parjauksia, ja muistuttelipa moni niitä aikojakin,\nkun oli ollut Waasassa tervaräkärinä jollekkin kauppiaalle, ennen\nvallesmanniksi pääsemistänsä.\n\nMutta Bergenstråle, saatuansa hevosia tykkejä vetämään, läksi\njoukkonsa marssimaan kirkonkylää kohden. Tänne tultuansa lähetti\nBergenstråle vähemmän osuuden katteini Sandman'in komennettavana,\nKosköö'n, Karperöö'n ja Smedsbyy'n kyläin kautta, sieltä kulkevaa\nrantatietä tunkemaan Waasan pohjois-tullista, samalla kun itse\naikoi hyökkäistä itätullista, valtatietä kuljettuansa. Tässä\nSandman'in osuudessa oli 128 Jemtlantilaista ja 48 Länsipohjalaista.\nEroitettuaan tämän joukon läksi Bergenstråle marssimaan\nWeikkars'in kylää kohden. Wälillä hän piti vähäisen katselmuksen\ntalonpoikain kanssa, joita vielä tuli ehtimiseen hänen joukkoonsa,\ntarkastellaksensa heidän miesmäärää, aseita ja ammunta-varoja. Tässä\nsattui hän luomaan silmänsä erääsen vanhuksen, joka seisoi jäykkänä\npyssy kädessänsä. Bergenstråle kysyi, eikö hänellä olisi poikia\neli nuorempia miehiä panna edestänsä, kun itse oli jo niin vanha.\n\"On\", vastaa vanhus, \"mulla on kaksi poikaa, ja ne ovat hevosinensa\ntykkejä vedättämässä.\" \"Saat ukko\", sanoo taas Bergenstråle, \"mennä\nkotisi. Waan poikasi seuratkoot!\" \"En\", vastaa ukko, \"en lähde.\nTahdon tapella maamme vihollisia vastaan.\" Myhäellen kääntyi nyt\nBergenstråle hänestä. Totta täytti hänen sydämmensä ne tunteet,\njotka haudan partaalla horjuvan harmaahapsisen vanhuksen tälläisen\nkäytöksen täytyy kussakin herättää. Sitten piti hän joukollensa\nvähäisen puheen, jossa sanoi vakaasti toivovansa \"Jumalan ja\ntalonpoikain avulla\" saada vihollisen karkoitetuksi ja kaupungin\nvalloitetuksi ennen auringon laskeumista. -- Tämä aurinko,\nJuhannuksen aurinko, oli juuri hetkeä ennen taas sukeltanut varina ja\ntulisna taivon rannalta pois. Ei ole vieläkään muisto saman päivän\nihanuudesta luonnossa ja luoduissa haihtunut useankaan ukon mielestä,\njoka silloin oli joukossa näitä toimittamassa. Semmoiset päivät\novat juhlia luonnolle, koko kansoille ja erityisille, eikä niitä\nmuistaminen lakkaa, ennenkuin kuolema jäätää sydämet.\n\nRuotsalaisten tultua Martoisten kylään tapasivat he Holtin talossa\nWenäläisiä 17 jääkäriä ja yhden ala-upsierin. Luutnantti Hamrén, joka\njohdatti Ruotsalaisten edusjoukon, piiritti tämän vartiakunnan, kun\nvielä yö-unessaan makasivat. Siitä he toki pian heräsivät. Hamrén\nkehoitti heitä antaumaan; mutta he vastasivat kiväärin ammunnalla.\nRuotsalaiset puoleltaan vastasivat samoin, ja niin nousi hirveä\nräiske. Waikeaa on sanoa, taistelivatko Wenäläiset näin tuimasti\ntodesta urhoollisuudesta vai rajusta toivottomuudesta, kun näkivät\nitsensä olevan yksin tätä heidän rinnallaan summatonta voimaa\nvastaan. Eräs ukko antoi siitä sen selityksen, että olivat \"unen\nhorroksissa\" ja \"vähän pöllöjä.\" Wihdoin suojellaksensa itseään\nmonta vertaa mahtavampia Ruotsalaisia vastaan, joita yhä ehti\ntulla enempi paikalle, taikka kentiesi oikeimmin liikuttaaksensa\nheitä säälimään, sieppasi venäläis-kersantti tuvasta, jossa olivat\nmajaa, lapsen ja piteli sitä edessänsä akkunan ulkopuolella,\njosta Ruotsalaiset lakkaamatta olivat ampuneet sisälle ja tehneet\npiiritettyin joukossa aika vahinkoja. Siltä ei sattunut lapseen eikä\nkersanttiinkaan: tottapa siitä akkunasta silloin ei ammuttu. Ammunta\nei toki herjennyt, kun toisista akkunoista räiskytettiin, ammuttiin\ntoisiinsa. Taisipa olla niinkin, että piirittäjät olivat niin\npalavassa innossa, ett'eivät tuon merkin merkitystäkään joutaneet\nkyselemään; eikäpä se niin kummaakaan, kun tämä oli sekä talonpojille\nettä useimmalle sotamiehellekkin ensimäinen tappelunsa ja he siitä\ninnoissaan. Eivät he havainneet sitäkään, kuinka eräs Wenäläinen\npisti kätensä akkunasta, kaksi sormea yläällä, ja pyysi armoa. Kun\nei sormista älytty mitä tarkoitti, ja huutonen ei kuulunut, niinkuin\nammunnalta ei sopinutkaan, ammuttiin vaan edellensä, ja muutama luoti\nvei miesparan sormet. Hän siitä suutuksiin ja alkaa laahata taas\nkivääriänsä, niin sukkelaan kun verta vuotava kätensä myönti, ja\nampui entistä kerkeämmin ja innokkaammasti. Näin lähettivät molemmin\npuolin papu-sateita toisilleen vielä kotvan. Kuu se vihdoin näin\nnäytti Ruotsalaisille mahdottomalta, aikaa tuhlaamatta saada vielä\nelossa oleviakaan antaimaan, ja ajasta oli tuiki tiukka, annettiin jo\nkäsky käyttää tehoisampia keinoja. Tykki näet tuotiin eteen ja sillä\nmielittiin lähettää läpi huoneen seinien, jossa viholliset suojelivat\nitsensä. Tuota julmaa asetta ei kyllä käytetty; mutta sen siaan\nsytytettiin sama tupa joka nurkasta. Koska siis viholliset näkivät\nitsellensä kohta tarjona olevan taistelemista luonnon voimia vastaan\nja tulen alkavan jo sisälle leimuta, nostivat taas ulos lapsen, sitä\npelastaaksensa, ja sitten pyysi kolme miestä armoa, jonka saivatkin\nkun toiset älysivät heidän mielensä. Oli neljäskin elossa vielä tätä\nvartiajoukkoa, mutta tämä juoksi, jo päästyänsä kerran ulos, jälleen\ntuleen muutamain hurjain talonpoikain ajamana; sai siellä niin\nloppunsa. -- Siten pääsivät Ruotsalaiset taas kulkemaan edellensä.\n\nTiedon näistä tapahtumista pian levittyä tienoosen, kokivat\ntäkäläiset talonpojatkin auttaa asian menestymistä. Jott'ei\nRajevskij'lle tulisi tietoja asiasta, asettuivat talonpojat\nMerikaarron (Wähäkyröä) ja Weikkars'in (Mustasaarta) kylissä\ntiepuoleen väijymään kuriereja, joita alati ajoi Rajevskij'n ja\nDemidoff'in välillä. Nytkin niitä olisi kulkenut aivan kuin ennenkin,\nmutta mitä jo ammuttiin tai otettiin vangiksi näissä paikoin, kuka\ntoisilta enemmän Waasaan päin asettuneilta. Niin ei päässyt yksikään\nkulkemaan sanaa viemään kenraaleille. Yksikin ukko oli ottanut\nvangikseen erään kurierin, joka oli lähetetty Wähästä-kyröstä ja\ntullen Waasasta mieli palata sinne jälleen. Ottaja tuli luutnantin\nluoksi Weikkars'iin pyytämään kasakan aseita omikseen, kun oli\nottanut hänen vangiksi: \"sitten hänkin muka kykenisi lähtemään Waasaa\nvalloittamaan.\" Kun luutnantti sanoi itsellänsä ei olevan lupaa antaa,\npyysi hän edes kasakan varalaukkua, jotta olisi millä ampua jos\njostain sattuisi saamaan pyssyn. Mies sai laukun, hankki itselleen\npyssyn ja läksi Waasaan.\n\n\n\nII.\n\n\nWeikkars'in kylästä ei ollut Ruotsalaisilta Waasaan enään\npeninkulmaa enempää. Ennenkuin tulivat Waasaan, saivat levätä\ntuntikauden Höstveden kylässä, josta oli vaan neljännes Waasaan;\ntästä lähtiessään ottivat taas kasakan. Kello 10 aikana edeltä\npuolipäivän saapuivat Ruotsalaiset Waasaan, ja hyökkäsivät hurraa\nhuutaen tullista sisään, kenenkään vastassa olematta. Niin päästiin\nkaupunkiin hangastelematta, ehkä kuitenkin Bergenstråle turhaan\nammututti tykeilläkin; seisahtumatta rynnistettiin kahta poikkikatua\npitkin kauppakadulle, jossa edusväki seisahtui. Wihollisella\noli neljä tykkiä eräässä kadun risteyksessä, josta heidän sopi\npyhkiä kaikkia siinä yhtyviä. Tykit alkoivat pian pitää peliänsä,\nlähettäen surman ja kuoleman Länsipohjalaisten joukkoon; kaatumusta\nlisäsi myös Wenäläisten kivääri-tuli huoneitten akkunoista. Itse\nDemidoff ei ollut kaupungissa Ruotsalaisten tullessa; mutta muita\nkäskijöitä tuli pian toimiin, Demidoff itse oli aika-joukon kanssa\nmarssinut pohjoistullista Smedsbyy'hyn päin, josta oli saanut tiedon\nRuotsalaisten aikovan rynnistää. Tämän sanan toi eräs kasakka.\nAjettuaan aika vauhtia Smedsbyy'stä pysäytti kasakka vaahdesta\nvarsin valkean hevosensa Demidoff'in majan kartanolle, ja astui itse\nsisään. Demidoff oli juuri einettä syömässä. Kiireestä ajostaan ja\nhätäyksistänsä ei saanut kasakka muuta sanaa esiin, kuin: \"Svetski\".\nEipä enempää tarvittukaan, ja Demidoff hyppäsi pöydästä, jättäen\nmurkinoitsemisensa toistaseksi. Kasakka oli näet nähnyt siellä sinne\njo joutuneen Sandman'in osuuden. Sitä tietä ei Demidoff kuitenkaan\nennättänyt kauas, ennenkuin kuuli tykin järinän kaupungista. Kun\nei lähellä nähnyt vihollista Smedsbyy'stä päin, pyörti hän heti\nsiis kaupunkiin. Kiireesti rientäen hyökkäsi hän Bergenstrål'ea\nvastaan. Hän joutui tähän, tuoden muassaan jalkaväkeä ja kasakoita,\nmelkein samassa, kun Ruotsalaisetkin seisahtuivat. Kolmen tunnin\ntappelu syntyi. Se oli tuima. Tapeltiin askel askeleelta, katu\nkadulta. Toinen ei tahtonut jättää voittoansa, toinen ei peräytyä.\nRuotsalaisten uljuus oli suuri, ja vimma kummallakin puolen iso.\nKumminkin tunkivat Ruotsalaiset eteenpäin, ehkä vähitellen. Vihdoin\nesti tunkemisen muutamat kadun poikki jääneet venäläis-vaunut,\njoiden edestä hevoiset olivat ammutut. Nyt seisoi kummatkin\nvoimat. Kummankin tykit pyhkivät katuja; kivääreillä, musketeillä\nammuttiin akkunoista. Usea kaatui kadulle, moni heitti henkensä\nhuoneisinkin. Tykit olivat kohta taas raivanneet tien, ja taas\nhyökkäsivät Ruotsalaiset hurraten edellensä. Tykin jyskeesen ja\nkiväärien paukkeesen sekottiihen myös ukkosen järäyksiä. Taivas\nmusteni paksuista pilvistä, ja vahva ruutinsavu peitti koko kaupungin\nhuntuunsa. Kuulia lensi maassa, ja taivaasta satoi rankka vesi. Tämä\nkaikki oli hirveän ihanaa kuulla ja nähdä.\n\nTällä aikaa oli vihollinen lähettänyt kuriereja Tuovilaan (Tobyy'hyn)\nkäskemään siellä olevia joukkoja avuksensa. Mutta pitkään ei apua\ntullut, eikä kurieritkaan palanneet. Sillä oli, näet, jo ennen\nkaupunkiin hyökkäämistä katteini Dalberg eroitettu sotajoukkoa\nseuraavien talonpoikain kanssa vasemmalle kädelle vihollista\nsiellä ahdistamaan. Nämä ampuivat yhden kurierin, niin toisen ja\nkolmannenkin. Wasta neljäs tai viides pääsi perille; totta sekin\nkierrellen. Sitten hetken kuluttua laumasikin isoja vihollis-joukkoja\neteläisestä tullista kaupunkiin. Siitä olikin syytä varoa Dalberg'in\njoutuvan talonpoikinensa kierroksiin. Senpätähden lähetettiin\nmajuri Amneus 100 miehen kanssa valtaamaan kannaksen vastapäätä\nhovioikeuden rakennusta, eli niinkutsuttua Korsholm'an vallia, jossa\noli muinaan mainio Korsholm'an linna. Mitä nämä Dalberg ja Amneus\ntoimivat, vihollisten Tuovilasta (Tobyy'stä) avuksi tultua, ei ole\naivan selvä. Arvattavasti palasivat hetken kuluttua toveriensa\njoukkoon, niinkuin Amneus näyttää lähetetynkin Dalberg'in joukkojen\nperäymistä suojelemaan ja niitä kierroksiin joutumasta estämään. --\nEräs talonpoika, Jonas Ström, oli nähnyt Wenäjän herroja hovioikeuden\nrakennuksessa. Hän juoksi sinne, piilihe itse kallioiden kolohon\nja ampui sieltä aina kun näki jonkun. Wäli oli kyllä pitkä; mutta\nhänellä oli oiva hyljepyssy, ja oli itse tarkimpia ampumiehiä, jotta\npyssynsä hyvin kantoi ja hän osasi. Näin muutamia kertoja tehtyänsä,\nsai kuulan otsaansa ja jäi siihen. Hän oli kentiesi ainoa talonpoika\njoka kaatui, sillä useimmat olivat tainneet nähdä paon paraaksi, kun\ntykeillä jyskyttämään ruvettiin; ainakin pakeni isoin osa niitä,\njotka olivat aseettomina.\n\nToisaalla kaupungissa kesti yhä tappelu. Wihollinen jo vähitellen\nvetäysi kaupungista, kun näki Ruotsalaisten hurraten voittavan\nmuutamia askeleita katua. Sanovat moniaat, ja vihollinen itsekin,\nheidän peräytyneen mielien saartaa Ruotsalaiset kaupunkiin. Toiset\nväittävät vaan hänen vetäyneen odottamaan apuväkeä Tuovilasta\n(Tobyy'stä), jonka jo näimme tulevan. On niitäkin, jotka päättävät\nhänen peräyneen epätoivosta voida yksinänsä enään mitään, ennenkuin\nWähästä-kyröstä tulisi apua. Olipa näistä tosi mikä tahansa, se\nvarmin on että vetäysi jo kaupungista; mutta herkesi pian sitäkin\ntekemästä. Siitä syytetään tämän-aikuista pitäjän apulaista Isaak\nSiniusta. Hänen näet kertovat moniaat kavunneen kirkkotorniin, josta\nnäki, tuulen kerran vähän savua haihduttaessa, Ruotsalaisten vähäisen\njoukon. Hän, joka jo oli vannonut uskollisuutensa valan vihollisille,\nolikin uuttera ja uskollinen heidän asioitaan ajamaan. Sinius nyt\nkertoi tämän Ruotsalaisten vähyyden Demidoff'ille, joka vetäysi\nvetäymistään ja jo oli lähtemäisillänsä Smedsbyy'hyn ja sen kautta\npakoon. Waikea on ratkaista, oliko se Sinius'en antamain tietoin,\nvain muiden syiden tähden, kun Demidoff yht'äkkiä palasi jälleen,\nja hyökkäsi nyt hänkin vuorollaan tuimalla innolla. Tätä uutta\nhyökkäystä eivät Ruotsalaiset ensinkään odottaneet. Kun tuuli vei\nsavun vihollisten päälle ja peitti ne pimeyteensä, eivät Ruotsalaiset\nnähneet vihollisiansa ennenkuin olivat aivan likellä. Jo ennenkin\ntappelussa oli pitänyt ampua pitkin katuja ja suunnatta vaan; tässä\nsokko-ammunnassa ampuivat Wenäläiset enemmiten yli, niinkuin ainakin\n--. Taas syttyi tuiki kiihkeä ja julma tappelu. Mutta Demidoff oli\npalannut niin arvaamatta ja alkanut hyökkäyksensä erinomaisella\nnopeudella ja rajuudella, että Ruotsalaiset seisahtuivat. Pian käski\njo haavoitettu Bergenstråle joukkonsa vähitellen vetäimään takaisin,\nenemmin kuitenkin vapaehtoisesti kuin pakosta. Everstiluutnantti\nL. von Knorring, näet, kun näki Bergenstråle'n olevan aikeissa\npaeta, oli neuvonut häntä vetäymään itätullin eteen, josta oli\ntultukin; siellä sanoi hän, olisi otollinen ottaa taas vastaan\nvihollista järjestyksellä ja jäykkyydellä. Siten muka tykitkin\nvoisivat vihollisten riveihin paremmin saattaa epäjärjestystä:\npainetti-hyökkäys päättäisi sitten kaikki onnellisesti. Tullin\nulkopuolella olisi myös paluu helpompi, jos tulisi välttämättömäksi.\nBergenstråle suostui tähän esittelyyn. Mutta samassa kun v. Knorring\najoi antamaan käskyä tästä, ammuttiin häntä päähän, että putosi heti\nhevosensa selästä. Tämä oli Ruotsin väelle suureksi vahingoksi; sillä\ntoisilla johtajilla kenraal-adjutantti Bergenstrål'illa ja majureilla\nUlfhjelm'illa ja Amneus'ella, ei ollut v. Knorrring'in mielen malttia\neikä hämmästymättömyyttä ja rohkeutta saada kapealla kadulla noita\nvähän epäjärjestykseen joutuneita joukkojansa taas järjestykseen.\n\nNyt täytyi Ruotsalaisten peräytyä, mutta eivät tehneet sitä kuin\nvähitellen. Wielä kerran tekivät komentajat ja komennettavat minkä\nvoivat ja velvollisuutensa. Muutamalta tykiltä olivat tykkimiehet\nammutut, jott'ei muut kun yksi ainoa ollut jälillä. Tämä pitkitti\nkuitenkin hätäytymättä kuolemakoneensa puhdistamista, laahausta ja\nlaukaisemista, ehkä oli aivan yksin. Tuli taas kuula, niin vei toisen\npyöränkin lavoista. Mutta vieläkin väänti tämä uros sen niin, että\nsopi ampua hetken siihen saapuneiden talonpoikain kanssa, joita vielä\noli muutamia loppuun astikin. Tämän tapahtuessa oltiin jo tullin\nulkopuolella, johon Ruotsalaiset taas olivat seisahtuneet. Samassa\nhuusi itse kenraal-adjutantti Bergenstråle, jonka jo äsken sanoimme\nhaavoitetuksi: \"missä minun poikani!\" Paikalla ajoi hän vihollisia\nkohden, heidän joukkonsa läpi, vaikka ammuttiin, ja sitten lähellä\ntullia olevalle kauppias Malander'in kartanolle, jossa Wenäläisten\npäällikköviraston maja oli. Tänne tultuansa sanotaan hänen viskanneen\nmiekkansa menemään, ja antauneen vangiksi. Totta teki sen, kun ei\nenään nähnyt keinoa miten päästä pakoon, kun kerran innoissaan joutui\nsinne. Moni tosin tahtoo rumentaa tätä Bergenstråle'n käytöstä; mutta\nsyitä sitä rumemmalta puolen katsella, emme tiedä. Eräs vanhus, joka\nsilloin oli ollut vielä joukossa, muisteli jonkun sanoneen samassa:\n\"tuo kajahtaa hyvältä Klingspor'an korvissa.\" Liekö sanelija näillä\nsanoillansa tarkoittanut Klingspor'an ja Bergenstråle'n kiinteää\nväliä, siitä kun Bergenstråle'n sanotaan saaneen vallan käydä sotaa\nomavaltaisesti ja aivan Klingspor'asta huolimatta. Tämän valtuuksen\nhänen muka olisi pitänyt saada palkkioksi, kun oli jolloinkulloin\njäänyt syrjään ennen päällikkyyksiä jaettaessa.\n\nKun korkeimmat johtajat olivat kadotetut, ei ollut enään mahdollista\npitää paikkaansa tässä. Warsinkin kun ampuvarat loppuivat aivan\nRuotsalaisilta, paljon senkin vuoksi, että Bergenstråle jo kaupunkiin\ntultaessa oli aivan joutavastaan ammuttanut sekä kivääreillä että\ntykeillä. Ilman sitä, että varat meni hukkaan joutavastaan, antoi\ntämä tyhjä ammunta paraan sanan Ruotsalaisten tulosta. Olipa\nmuutamat asukkaat vaarassa saada surmansa tältä ystävältä, joka\ntuli niin suuresti paukuttaen. Kauppias Malander oli seisonut\npuotinsa portailla samassa, ja yksi tykinkuula oli juuri mennyt\nvähän sivutsensa, hyvä ett'ei sattunut: ei yhtään vihollista ollut\nsilloin näkyvissä. -- Ruotsalaiset pakenivat nyt kiireesti. Heidän\nainoa korkeampi upsierinsa oli majuri Ulfhjelm: toiset olivat mikä\nkuollut, kuka vangiksi saatu. Läpi yön paettiin, ja kello 2-3 aikoina\npäästiin jälleen Itähankmon satamaan, josta samaan aikaan eilen\nolivat lähteneet. Tuskin olivat pakenevat Ruotsalaiset Weikkars'ista\nehtineet kääntyä Koivulahden tielle, kun kasakoita tuli samalle\npaikalle. Tykin jyske näet oli antanut Wähään-kyröön -- matka ei\nolekkaan 2 peninkulmaa pitempi -- sanan tappelusta Waasassa. Nämä\nkasakat lähetti Demidoff'ille nyt Rajevskij edeltäkäsin jo avuksi.\nKasakat nyt ratsastivat pakenevain Ruotsalaisten perään; mutta nämä\nolivat toki saaneet jo niin pitkän ennätyksen, että kerkesivät\nvesille, ennenkuin kasakat rantaan ehtivät. Kasakat kun eivät voineet\nmuuta, niin lähettivät karpiinan-laukauksia pakenevain perään, ehkä\nvahingoittamatta.\n\nWaasasta pakenevat olivat niin väsyksissänsä, että usea tahtoi\nheittäytä tien viereen maata, ehkä tiesi vihollisten tulevan\nperässä. Hepä eivät olleet saaneet levätäkkään eilis-aamusta saakka,\nkun läksivät Itähankmosta, jonne läpi öiseen tulivat, muuta kuin\ntuntikauden Höstvedellä Waasaan marssittaissa. He olivat marssineet\nWaasaan, tapelleet siellä tiimakausia, ja nyt taas juosten tulleet\nkolmen peninkulman pituisen matkan. Siispä ei kumma, jos väsyi\nmoni. Heitä heittäysikin usea maantien viereen makaamaan. Mutta oli\ntalonpoikia, jotka ottivat näitä haavoistansa ja vaivoista uupuneita\nkorjataksensa ja kantoivat loimilla toisten luoksi veneisin. Mutta\nniillä, jotka jo ennen omin voiminsa olivat pääsneet veneisin, oli\nniin kova kiiret ja pelko, ett'eivät mielestänsä olisi kerjenneet\nenään uupuneita ja haavoitettuja tovereitaankaan korjaamaan; mutta\ntalonpojat pakottivat heidät siihen, uhaten nakata raukat vihollisen\njaloista edes mereen, jos eivät Ruotsalaiset korjaisi omia veljiänsä:\nitsestään eivät näy niin huolineen. -- Jo siitäkin, että Rajevskij\noli lähettänyt kasakoita Demidoff'in apuun, ja että samat kasakat\nolivat aivan sulkemaisillansa Ruotsalaiset pakoonkaan pääsystä\nlaivoillensa, näkee kuinka peräti vaaralliseen tilaan Bergenstråle\noli heittäynyt; totta oli outoutensa seutuin kanssa painavinna syynä\nhänelle näin omaan onneensa nojaumiseen, joka muutoin olisikin vielä\nenemmin moitittavaa.\n\nKatteini Sandman oli sillä aikaa kulkenut Smedsbyy'n kylään,\nottaen tiellänsä vihollisen vartiakuntia ja majoituksia, joita\nhän joka kylässä tapasi. Myöskin sai hän Wenäläisiltä vähäisemmän\nnahkakuormaston, joka lähetettiin oitis Norrgård'in taloon\nKoivulahden kirkonkylään, jonne se jäikin. Kaikki Wenäläiset, joita\nsai, salpasi hän riihiin ja latoloihin. Jätettyänsä kunnekkin pari\nkolme vanhusta vartiaksi, marssi hän aina edellensä. -- Mainittavaa\nmyös on, että hän poikkesi kyliin, jotka eivät olleet ollenkaan\ntiensä varrella. Esim. Jungsund'in[10] kylään hän poikkesi, josta\notti muutaman kymmenkunnan vangiksensa. Päästyänsä Smedsbyy'n kylään\nrevitti Sandman siltapalkit pois, että arvon pääsi kulkemaan; mutta\nhän jätti sillan orsihirret sillensä. Häntäpä vastaan Demidoff\narvattavasti marssi, kasakalta sanan saatuansa, luullen koko Ruotsin\nväen tulevan täältä käsin, ennenkuin kuuli tykin jyskeen.\n\nSmedsbyy'ssä oleva silta vie yli nyt jo kuivanneen, mutta silloin\nvielä virtoavan salmen, joka juoksi sillan paikalla etelästä\npohjoseen. Tämä salmi yhdisti Karperöö'n lahdelman (joka Kofköö'n\nsalmen kautta on Pohjanlahden kanssa yksiä vesiä) nyt jo maatuneen\nLågfjerd'in lahden kanssa, joka myös puoleltaan oli kanavan kautta\nyhteydessä Pohjanlahden kanssa. Siten leikkasivat nämä yhteydessä\nolevat vedet länsipuolellansa olevat maat saariksi. Tultuansa\nSmedsbyy'hyn lähetti hän noin viisikymmentä miestä mainitun sillan\nluoksi, ja antoi erään ala-upsierin käskijäksi näille, jotka\nluultavasti olivat Länsipohjalaisia. Itse pysähtyi hän isoimman\njoukkonsa kanssa Brännholm'an taloon, joka kyllä on Smedsbyy'n\nkylää, ehkä hyvin erillänsä siitä. Hänen sillan luoksi lähettämät\nmiehensä asettuivat sen korvaan salmen itäpuolelle, jossa maa oli\nsileä, eikä huoneita, ei puita suojana. Wenäläiset taas, joita oli\nollut majoitettu Smedsbyy'hyn, Singsbyy'hyn ja joka kylään, ja joita\nSandman ei ollut käynyt ottamassa, kokousivat aika sukkelaan ja\nottivat olonsa salmen länsipuolella, noin kymmenkunta askelta sen\nreunalta, jossa oli vähäinen harjukin. Waasastakin sanotaan tänne\nsaapuneen lisää väkeä Sandman'in tultua: ehkä lähetti Demidoff vähän\nsinnekin, kun itse tieltä palasi. Tässä ennätettiin laukaista ainakin\nkolme laukausta toisiansa vastaan, kunnes Bergenstråle'n tykin\njärinä alkoi kuulua kaupungista. Tykkitulen aljettua kaupungissa,\npalasi kohta avuksi tulleet joukotkin; totta Demidoff kutsui ne\nsinne, arvellen niitä siellä paremmin tarvittavan. Wenäläiset olivat\ntuoneet muassaan myös jonkun tykin, jolla eivät kuitenkaan mitään\nvahinkoa tehneet, kun taas ampuivat liian korkealle. Nyt vietiin ne\npois Waasaan. Wihollisten enimmäksi huvennettua, läksivät nämäkin\nkulkemaan Karperöö'n lahden itärantaa, eli Silend'in puolta. -- Sen\naikaa, minkä oli puuhailtu sillan vieressä, oli Sandman järkähtämättä\nBrännholm'an talossa eikä liikkunut sieltä minnekään, ehkä sekä moni\nhänen omaa väkeänsä että varsinkin joukkoansa seuraavat talonpojat\ntahtoivat häntä menemään taisteluun. Hänen sekä monen näiden\nJemtlantilaisten sanotaan näyttäneen pettureilta. Wasta kun näki\nvihollisten vetäivän taas kaupunkia kohden, oli Sandman'kin tullut\nsillan luokse. Täällä hän kuitenkin viipyi tarkastellen vähän aikaa,\nkunnes kaupungista pakenevilta saaristolaisilta sai tietää, miten\nBergenstrål'en asiat Waasassa olivat käyneet. Sitten palasi hän samaa\ntietä kuin toisetkin, joiden kanssa yhtyi metsässä, josta seuraavat\ntalonpojat opastivat. Kun tuli Petsmo'n kylään, hankkivat talonpojat\nhänelle veneitä, joilla pääsi joukkonensa Koivulahden edustalla\noleviin mainittuihin laivoihin. Sandman'in muassa olleita talonpoikia\nluuli eräs osan-ottaja saatettavan arvata noin 70 miehen paikoille.\n\nPaljon on moitittu katteini Sandman'ia näistä tapahtumista, ja hänen\nsekä kenraal-adjutantti Bergenstråle'n neuvottomuuden viaksi on\nRuotsalaisten tappio Waasassa laskettu. Sandman'ille lasketaan\npääsyytökseksi sitä, kun muka ei olisi ehtinyt oikeaan aikaan\nmääräpaikalle. Mutta usea näkiä todistaa vieläkin Sandman'in ei\nainoastansa tulleen Smedsbyy'hyn samaan aikaan kuin Bergenstråle tuli\nWaasaan, vaan että tuli jo tuntia paria ennemmin. Myös moititaan\nSandman'ia siitä, kun muka ei olisi antanut minkäänlaista tietoa\nolostansa. Mutta olisihan sen vähäisenkin kahakan, joka tapahtui\nSmedsbyy'n sillan korvassa, pitänyt antaa tarpeeksi tietoa, semminkin\nkun ei Smedsbyy'stä ole enemmän, kuin korkeintaan kaksi neljännestä\nWaasaan, ja Wenäläiset kahakassa käyttivät tykkejäkin. Siis katoavat\npää-syytökset, ja niin ei ole tätä tappiota enää laskeminen hänen\nsyyksensä viivytyksestä, eikä myöskään sanan antamattomuudesta.\nSe kyllä on myönnettävä, että hän kentiesi rikkoi korkeamman\nkäskyn, kun läksi kyliin, jossa hänen ei ollenkaan olisi tarvinnut\ntiensä vuoksi käydä. Mutta ensiksi emme ole varmat siitä, saiko\nhän semmoista kieltoa; toiseksi emme tiedä mitä painaviakin syitä\nhänellä on voinut olla poikkeamisiinsa. Että semmoisia oli hänellä,\nsen jo voimme arvata siitä, että hänen, joka oli sotamiehiä, piti\ntietää ja tuta yllinkyllin, kuinka tarkkuus ja aika ovat tärkeitä\nvarsinkin sota-yritysten menestymiselle. Ja totta varovaisuus\nkäskikin tämän poikkeamisen, selkänsä takaa vihollisia vangiksi\nottamaan; sillä nehän olisivat voineet kaikki kokountua siellä ja\npahoinkin ahdistaa häntä, itsensä ja Waasassa olevain keskelle. Sehän\nnäyttääkin puolustavan tätä arvelua, kun Smedsbyy'n kahakan alussa\noli Sandman'ia vastustamassa Smedsbyy'hyn, Singsbyy'hyn ja muihin\nkyliin majoitettuja, mutta Sandman'in ottamattomia vihollista. Mutta\nse jääpi hänen syyksensä, ett'ei tunkenut Waasaan asti, jos varsinkin\noli käsky, mutta vaan sen lähisyyteen, ehkä vastustajansa peräysivät\nhäntä vastustamasta. Jos lie jäykillä syillä puollustamatonta, että\nhän kahakassa pitäysi enimmän väkensä kanssa syrjässä, on se myös\nluettava hänen viaksensa. Oliko se pelkoa? Oliko se muuta?\n\nNäin tämän tappelun loppuna oli tappio Ruotsalaisille. Tarkemmin\najatellessamme olikin se parasta; sillä myöhemmin tai varemmin olisi\nBergenstråle'n vähäinen joukko hukkunut Jankovitschin ja Rajevskijn,\nDemidoff'in ja Orloff-Denisoff'in kanunain keskelle, liiatenkin\nkun Uudenkarlebyy'n voitosta saatuja etuja ei käytetty. Taas,\nnäetsen, oli jääty lepäämään pariksi viikkoa, kun saatiin verinen\ntappelu-tanner lepopaikaksi; näin kävi tähän aikaan useimmiten. --\nTappelun tauottua peitti 400 ruumista kaupungin katuja. Toisia makasi\nverissään ja haavoissaan huoneissa. Tässä kaatui Ruotsalaisilta\npaljo väkeä: patterin päällikkö, luutnantti Hård, ja rykmentin\nkorttierimestari Turdsjell, ynnä moniaita ala-upsiereja ja iso\njoukko sotamiehiä. Wangiksi joutui: päällikkö, kenraal-adjutantti\nBergenstråle, uljas ja pahoin haavoitettu everstluutnantti von\nKnorring, upsieriston adjutantit Lychou ja Bergenstråle -- edellisen\npoika --, luutnantti Hoffstedt, vänrikki kreivi Cronhjelm ja parooni\nUlfhjelm, majuri Amneus ja katteini Stjernfelt sekä 192 alhaisempaa\nmiestä. Smedsbyy'ssä kaatui 2 Ruotsalaista ja 6 venäläistä. Muutoin\non tietymättömissä, kuinka paljon vihollinen menetti väkeä; varmaan\nei hän pääsnyt niinkään vähällä kuin Ruotsalaiset.\n\n\n\nIII.\n\n\nTappelu oli tauonnut; mutta sitä seurasi, ei rauha, vaan hirmujen\naika; nyt tuli rosvoamisen ja surkeuden, murhan ja palon päivät,\njoita vanhan Waasan autiot rauniot vieläkin itkevät. Äsken oli kiista\nverestä ja hengestä sotajoukkoin välillä; vaan sen loputtua rauhan\nrakastajille tuli tarjoksi sotain ja vääräin kostoin raa'immat\nkurjuudet. Woittaja Demidoff kiljaisi laumoilleen: \"rosvoa!\" ja\nse hajosi kohta: se totteli. Oliko tavaran toisilta viattomilta\nriistäminen kyllä? Ei. Minne tulivatkin, niin ammuttiin ensin\nakkunoista sisään asuin-huoneisin; sen tehtyänsä hyökkäsivät\nsisälle ja pistivät painetillansa kenen tapasivat, murhasivat sen\nonnettoman, joka ei ollut kerjennyt hakea itsellensä, usein hyvinkin\nsurkeaa, lymypaikkaa. Mitä ei voitu ja mitä ei jaksettu viedä\npois, se pirstattiin; akkunoista syydettiin kaduille huonekaluja,\nkirjastoja j.n.e. Demidoff upsierinensa ratsasti ympäri katuja,\nihaillen ilosilmin näitä itäisen tuulen tuomia raju-ilmoja. Missä\nnäki riehuvia joukkoja, huusi hän: dobbra (hyvä)! harascho (ihanaa)!\nSe joka rohkeni pyytää armoa Demidoff'ilta, valtaneuvos Emine'ltä\neli muilta semmoisilta, sai nauru-hohotuksia ja pilkkasanoja\nvastauksiksi. Wihollinen noudatti nyt aivan irroitetun vapauden\nmielipiteitä: yksi ei ollut toista parempi; hän ei katsonut\nmihinkään, ei nuoruuteen eikä vanhuuteen, ei korkeaan arvoon eikä\nalhaiseen olentoon: kaikki oli hävityksen omana. Eräs sotamies\nhyökkäsi painettinensa hovioikeuden esimieheen, vapaaherra Axel Ch.\nReuterholm'iin käsiksi, joka oli Kaarlo XIII lemmityn veli. Hän\nolisi ollut vähällä murhata äijän, ellei hänen rouvansa polvillansa\npainetin edessä olisi saanut sotamiestä riehumasta, joka jo repi\nkunniatähtiä Reuterholm'in rinnoilta. Maaherra Wanberg, joka oli\nuskollisesti ja nöyrästi aina kokenut palvella Wenäläisiä, oli myös\nlähellä heittää henkensä. Ainoastaan rouvansa kyyneleet pelastivat\nhänenkin; mutta muutoin ryöstettiin, rosvottiin hänenkin luonansa\nkaikki puhtaaksi kuni muuallakin. Samoin tehtiin entisen maanherra\nKrabbe'n luona. Kauppias Hoffrén pistettiin kuoliaaksi kolmella\npainetilla, kun ei vapaehtoisesti antanut rahojansa vihollisille.\nToista kauppiasta pidettiin myös pahoin, ehkä oli tapeltaissa\nkantanut Wenäläisille ruutia. Kauppias Hartman'illa oli mielenmalttia\nsiksi, että itse särki akkunoita, ovia, posliini-kaluja talossaan\nja piristi pirstat kartanolle, jotta kun rosvoja tuli tännekkin,\nhe luulivat talonsa jo rosvotuksi. Tunkipa toki muutama joukko\nkartanolle ja pyrki sisälle, mutta Hartman työnsi koreita paperin\npalasia, kauppakaluja, temppeliä ja poletteja heille käteen ulkomaan\nrahoina, ja pääsi niin. Oli toisaalla parikunta, jotka pappi juuri\noli vihkinyt, kun tappelu syttyi kaupungissa. Waaleana istui morsian\nmiehensä vieressä tykkien järähdellessä. Tulipa pian tykinkuula ja\nampui heidän kummankin siihen. Oli niitäkin, jotka hyvällä kokivat\nsaada vihollisia ihmisiksi elämään. Kaupungin kappalainen Johan\nTengström otti papinkauluksen yllensä ja tarjosi joka kolmelle sisään\ntunkeuvalle kasakalle ryypyn ja 12 killinkiä rahaa; niin pääsikin\nniistä. Mutta hänen rouvansa sanotaan olleen niin Wenäläis-mielinen,\nettä ilmaiseksi ja vaatimuksetta olisi keitättänyt keitoksia ja\nmuita makeita vellejä. Tämä tekonsa lie kuitenkin enemmin luettava\npeljästyneen naisen lepytys-koetukseksi, jos on totta ollenkaan.\n\nKun itse päällikkö Bergenstråle joutui vangiksi, riistettiin häneltä\nkorttierissansa kaikki, että tuskin jäi riepuja yllensä. Kun vankeja\nsitten vietiin Wähään-kyröön, ei saanut Bergenstråle enemmän kuin\nkumppaninsa muutkaan hevosta ajaaksensa, mutta täytyi heidän, herrain\nja alhaisten, terveiden ja haavoitettuin, jalkaisin kulkea sinne.\nLänsipohjalaisten luutnantti Hoffstedt, ehkä oli varsin vaarallisesti\nhaavoitettu, heitettiin pitkäksi aikaa hoidotta makaamaan muutamaan\nkasarmiin, kunnes sai surkean vuoteen Waasan raastuvassa. Hänen\nluoksensa astui tänne upsieri, joka, pistooli toisen rintoja vasten,\nhaasti häntä selvittämään todenmukaisesti kaikenlaista Ruotsin\narmeijasta. Toinen mokoma sylkäisi häntä silmille. Ei ketään\npäästetty hänen luoksensa, ja kun maaherra Wanberg, saatuansa kuulla\nhänelle ei annettavan ruokaa, ei juomaa eikä minkäänlaista hoitoa,\npyysi saada lähettää hänelle puteliin juomista, ajoivat he hänen\nulos. Tässä ryöstön ja ilkeytensä vimmassa murhasivat he kolmetoista\nhenkeä heidän huoneissansa: vanhuksia, miehiä, vaimoja ja lapsia;\nhaavoitetuista ja muuten rääkätyistä ei lukuakaan.\n\nTämmöistä ilkeyttä ja röykkeyttä harjoittivat lähes kolme päivää\ntaukoomatta, paitsi kenraali Rajevskij'n kaupunkiin tultua ja hänen\nsiellä olonsa ajan. Rajevskij näet oli mies, joka ei suvainnut\nsemmoista raakaa käytöstä, ja kielsi sen kovasti. Waan kun kenraali\nlähti taas kaupungista, eivät Demidoff eikä Emine huolineet\nhänen kielloistansa, vaan rupesivat jälleen riehumaan, yllyttäen\nväkeänsä raivoamaan ja rääkkäämään, ehkä heidän esimiehensä oli\nkovasti torunut heitä. Rajevskij tahtoi tosiaan, että tätä käskyä\ntoteltaisiin. Paras todistus on se, että ampui erään sotamiehen\npistoolillaan, kun ei tuo totellut, mutta särki posliini-astioita,\nkun ei tiennyt niitä voivansa itse käyttää. Kun hän torui\nDemidoff'ia, Emine'a ja Kniper'ia, sanotaan hänen olleen hyvin\njäykän, eikä ollenkaan kuunnelleen heidän monia tekosyitänsä.\nTämmöisen julmuuden harjoittamisen syyksi vetivät nämä herrat edes,\nettä kaupunkilaiset olisivat tienneet tappelun tulosta, että he\nolivat toimittaneetkin Ruotsalaiset tänne; varsinkin väittivät he\nasukasten tapeltaessa pitäneen Ruotsalaisten puolta ja ampuneen\nakkunoista Wenäläisiä. Mutta tämä oli kaikki tyhjiä tekosyitä, ja\naivan kelvotonta veritöitä puollustamaan. Sillä ensinnä olivat\nasukasten aseet otetut pois ja pantu lukkoin ta'a, toiseksi eivät\nsuinkaan olisi kaikki rauhallisina jääneet kaupunkiin, tappelua\nodottamaan. Eivätpä tarkimmat tutkistelemiset rauhankaan tultua\nsaaneet ilmi mitään semmoista. Tosi kyllä, että huoneista ammuttiin;\nmutta ne ampumamiehet olivat säännöllisiä sotamiehiä sekä Wenäläisiä\nettä Ruotsalaisia, jotta sakean luutasateen alta hakivat suojaa\nhuoneissa, joista heidän itsensä oli hyvä ampua. Myös sanotaan\nDemidoff'in jälemmin katuneen pilojansa, ja Ahvenanmaalla ollessansa\noli hän lempeydellä kokenut sovittaa julmuuksiansa; mutta veri-velat\neivät ole niin hevillä unhotetut.\n\nOli toki niitäkin, joilla oli enemmin ihmistunteita ja halveksivat\ntämmöisen raa'an käytöksen; oli niitäkin, jotka tekivät minkä voivat\njulmuuksia estääksensä ja viattomia sekä onnettomia suojellaksensa.\nHeitä oli korkeampia ja alhaisempia, ja heidän käytöksensä loistaa\nsitä ihanampana, kuta röykkeämpi ja halvempi toisten oli. Näitä\njalompia oli, kuni jo näimme, itse Rajevskij'kin, jota täällä\nvielä muistellaan kunnioituksella, jos ei rakkaudella. Leirissänsä\nWähässä-kyrössä otti hän vangittuja Ruotsalaisia hyvin kohteliaasti\nvastaan. Niin mainitaan hänen ensi sunnuntaina käskettäneen\nRuotsalaiset herrat luoksensa päivälliselle, mutta näiden ei tulleen.\nSitten ratsasti, sanovat samat, kenraali itse heidän majaansa, ja\npalasi vähän ajan kuluttua kaikkein vangittuin upsierein kanssa,\njoiden haavat sen sallivat, omaan korttieriinsa. Siellä oli sitten\nkoko se päivä hupaisesti kulunut. Kun Rajevskij lähetti vangit\neteenpäin kulkemaan, toimitti hän heille kaikki niin hyvin kuin voi;\nehkä se ei ollut kehuttavaa, se kuitenkin kunnioittaa Rajevskij'n\nmieltä.\n\nDemidoff'in hallusta pääsi Waasan onneton kaupunki Kesäkuun 30 p.,\noltuansa lähes viisi päivää vallattomuuden vallassa.\n\n\n\n\nC) Etelä-pohjalaisten sotaiset vehkeet v. 1808.\n\n\n\nI.\n\n\nEihän mikään sido oikeata valtiasta ja rehellisiä alamaisia\nlähemmäs toisiinsa kuin suosio ja keskinäiset liitot; eikä\nmyöskään tiedä omasta arvostansa huoliva kansalainen ja ihminen\njäykemmistä siteistä, kuin valan kovat sitomussanat ovat. Jospa\nvalaa herjettäisiin valana pitämästä, ja sanainsa syömiselle ei\nenään annettaisi palkkioksi ylenkatsetta ja inhoa, niin olisivat\njärjestyksen solmut auenneet ja yhteisöelämä hajoamaisillansa. Walan\narvosta seuraa myös, ett'ei sitä saa vannoa muut eikä vaatia muilta,\nkuin jotka voivat vannoa valansa omantuntonsa ja mielipiteidensä\nmyöntäessä. Alatipa sanan palveliatkin saarnastuoleiltansa ja\noikeuden käyttäjät istuimiltansa muistuttelevat rahvasta valan\npainosta ja arvosta. Mutta näiden aikain uusi hallitus unhotti\ntämän, taikka ei huolinut siitä; se piti sitä päinvastoin oikein\n\"otollisna keinona\", ja saattoi itsensä siten syypääksi älyttömään\nja luonnottomaan siveys-opillista lakia rikkovaan työhön, kuin valan\nväkisin-ottamiseen. Eikö Wenäjän hallitus ymmärtänyt sen valan\nheikkoutta, joka pakolla otettiin sodan vielä riehuessa ja aikana,\njona Wenäjän vallan vastaisuus Suomessa näytti olevan melkeen\nsumuin saartamana? Tuttuhan oli Suomen kansan luottamus Ruotsin\nvaltakuntaan; mitä se siis maksoi, pakolla ottaa Ruotsin alamaisilta\nvalaa, ennenkuin sodan loppu oli aavistettavanakaan? Eihän lie\nollut toivoa eikä toivomistakaan saada Suomalaisia pakko-valan\nkautta Wenäläisiksi, varsinkin kun vapaehtoisesti olivat vannoneet\nuskollisuuden valansa Ruotsin vallalle ja valtiaalle.\n\nLuonnottomuus ja virhe ovat aina luonnottomuus ja virhe; mutta\nvasta kun valan otto tuli Pohjanmaalle, aukenivat kentiesi monen\nsilmät oikein arvaamaan tätä oivallista käytöstä, \"otollista\nkeinoa\". Pohjalaiset näet eivät suosiolla tahtoneet sitoutua\ntämmöisellä pakkovalalla, siltä he ovat aikain kuluen enemmän\nkentiesi kuin muut heidän kansalaisensa oppineet arvaamaan ja\nrakastamaan vapauttansa; he näet luulivat orjuuden olevan tämän valan\nseurauksena. Sitä vastaan ovat itäisemmät rajamaakunnat saaneet aina\ntavan takaa kukistua vihollisen alle, ja toiset maakunnat olivat\nenimmästi saaneet osaltansa oppia ja kokea vapasukuisten heimojen\nusein itsepäistä valtaa, josta kansan mieli aikoja voittaen tuli\nalakuloiseksi ja muutoksia, mullistuksia räpähtämättömin silmin\nkatselevaksi. Siis voivat he tunnottomampina ja kylmemmillä tunteilla\nkatsella tätäkin uutta isäntää, olletikkin kun eivät tienneet koko\nsodasta paljon muuta, kuin että sotajoukkoja kulki läpi heidän\nseutunsa; mutta Pohjalaiselle ei se voinut tuntua niin.\n\nKoska eivät asukkaat useimmissa muissa maakunnissamme, joissa\nvala ensiksi otettiin, panneet niin paljoa vastaan tätä pakolla\nvannottamista, niin voidaan kentiesi kreivi Buxhövden'ille, \"jota\nkaikkien häntä tuntevien Suomalaisten täytyi rakastaa\", suoda\ntämä työ anteeksi hänen seikoista tietämättömyytensä ja asiain\narvaamattomuutensa vuoksi. Mutta kenraali Orloff-Denisoff ja Demidoff\ntiesivät ja näkivät kaikki; heille siis ei sovi niin helposti antaa\nanteeksi tätä siveyttä loukkaavaa työtä, heidän ottaessaan pakolla\nuskollisuuden valaa, ennenkuin uusi vannottaja oli voittanut maan ja\nkaikki toivo isänmaan-rakastajalta sammunut.\n\nÄlkään kukaan luulko tämän valan vannotun vapaehtoisesti sielläkään,\nmissä ei julkisesti pantu vastaan. Kuni äsken sanoimme, ei rahvaan\nenemmistö, totuttuansa olemaan jonkun valtakunnan tai yksityisen\nhallussa, huolinut isännän muutteesta; hepä olivat enimmästi sodan\njaloistakin poissa. Wirkamiehillä ja papeilla taas oli joitakin\nulkonaisia syitä riitelemättä suostua väkevämmän vaatimuksiin, kun\nheidän monen tilansa, onnensa oli saman väkevämmän käsissä; mutta\nkuitenkin tekivät hekin sen epäilemättä huo'aten. Waan kun valan otto\nkerkesi Pohjanmaalle ja Pohjalaisen tuli vuoro vannoa, muisti hän\nentisen valansa eikä ollut hetikään vielä toivotonna oman entisen\nhallituksensa voitosta. Hän ei myöskään ajatellut apeilla tunteilla\nsitä aikaa, jos tuo tulisi isännäksi, joka aina ennenkin käydessään\noli jättänyt hävityksen asukkaille ja hirmuja itsensä muistoksi.\nSiksipä syntyikin riitoja, jotka vasta miekka ja tuli ratkaisi.\nMyönnettävä on, että tämä vastaan-pano ei ollut älykkäästi tehtyä\njärjen työtä, jonka lopullisia seurauksia etenkin ei edeltäkäsin\nodotettu, mutta se on aina kantava kaunista todistusta kansan\nisänmaallisista ja esivallallensa uskollisista tunteista, jos väliin\nsattui niinkin, että vimma valtasi säveliäisyyden ja ihanan innon\nsian. Warsinkin rahvas Pohjalassa oli liian jäykkää sujuttamaan\nitseänsä ja mieltänsä laittomuuden alle; sillä vasta rauhan tultua\nvihollisten käytös ja vannoitus herkesi olemasta laittomuutena ja\nmuuttui päinvastoin lailliseksi asiaksi, kun Ruotsin kuningas päästi\nSuomalaiset hänelle vannotusta valastansa.\n\nTehoisimpia syitä kansan riitelemisiin oli tämä valan vaatiminen.\nToukokuussa heitä jo vaadittiin vannomaan, mutta jo silloin katsoivat\nasiata laittomuudeksi, kuten sopikin; he eivät vannoneet. Toiseksi\non ajateltava, kuinka karvaalta se tuntui eteläisen Pohjanmaan\nRuotsalaisille erota Ruotsista ja joutua emävallan tuimimman ja\nsilloin raaimman vihollisen käskettäväksi. Jo äsken näimme ajan ei\nolevan otollisen, ja siis arveli moni valasta niinkin, että, lopun\nvielä tietämättömissä ollessa, Wenäläisten julistamat edut voivat\nhelposti muuttua yhtä suuriksi vahingoiksi, ja heidän uhkaavat\nrangaistuksensa yhtä suuriksi palkkioiksi. Siinä kyllä syitä\npidättämään kansaa vannomasta; mutta siinä myös syitä valmistamaan\ntalonpoikain tulevia liikkeitä. Tuli vielä samalta viholliselta käsky\nantaa kaikki aseet hänen tallehdittavikseen. Talonpojat kun eivät\ntienneet mistä hyvästä tuon tekisivät, vihastuivat vieläkin enemmän,\narvellen heiltä aseita vaadittavan, jotta sitten heidän kanssaan\nvoitaisiin menetellä miten mieli tehnee: he eivät antaneet. Olipa\nvielä toinenkin samanlainen käsky tullut, joka vaati heitä antamaan\naluksensa, yksinpä airotkin samalle viholliselle. Tässä käskyssä\nnäkivät muutamat esteen yhteydelle veljiensä kanssa Ruotsissa, toiset\nväittivät vaan vihollisten sulan ilkeyden synnyttäneen tämän käskyn.\nPane siihen sitten vielä lisäksi alituisia majoituksia, kuormastoin\nvedättämisiä, joissa hevoiset ja kärryt usein menivät sitä tietänsä;\nmuutamaa niistä vielä muistellaan nimellä \"pitkä syyti\". Nämä\nkaikki seikat pantua yhteen, eikö ehkä seljenne heidän sotaisten\nvehkeittensä tuleentumisen syyt. Odottamatonta ei se lie ollut\nvannottajainkaan omille tunnoille, koska kohta käskettiin ilmoittaa\njo Wenäläisten hallussa oleville virkakunnille, missä ja milloin\nrahvas joukottain kokoontui, mitä se toimi j.n.e.\n\nMutta jättäkäämme jo tämä syiden tarkastaminen, katsellaksemme syiden\nseurauksien ensimäisiä alkuja, talonpoikain ensimäisiä liikuntoja,\n-- syitten sytyttämiä seurauksia, jotka ensin kydettyänsä nyt ulkoa\nsattuvan tuulen vaikutuksessa virisivät palona leimuamaan.\n\n\n\nII.\n\n\nKenraal-adjutantti Bergenstråle oli jo merenkurkussa eroittanut\nlaivastostansa yhden aluksen, joka oli ennen vakoillut kauppalaivana\nmerta, mutta nyt oli varustettu sota-aluksen tavoin ja ristitty\nnimellä \"Kronprinsen.\" Tämän tehtävänä oli yllyttää kansaa Waasan\neteläpuolella sotaa nostamaan Wenäläisiä vastaan. Aluksella oli 18\nmiestä laivaväkeä, luutnantti af Lund'in komennon alla, ja se toi\npait niitä 50 miestä Jemtlannin rykmenttiä, joiden päällikköinä\nolivat katteini Fr. Ridderhjerta ja luutnantti Ad. Fr. Jakobson.\nLaivan tultua Korsör'in saarelle, tuli sinne talonpoikia Wallgrund'in\nja Raippaluodon (Replot'in) saarilta sanomaan, että Wallgrund'in\nkappalainen K. Wennman olisi venäläismielinen ja että jo olisi\nvannonut uskollisuuden valan vihollisille. Ruotsalaiset astuivat\nmaalle, Wennman otettiin kiinni ja vietiin aluksen, joka purjehti\nedellensä Wargöö'n (Susiluodon) saarelle, jossa kuni muuallakin\nyllytettiin kansaa aseisinsa ryhtymään.\n\nJuhannuspäivänä läksivät Ruotsalaiset purjehtimaan rannemmas\nBrändöö'n eli Storfjerd'in selkää, ja laskivat samana päivänä\nankkurinsa pohjaan Sundom'in kylän edustalle, joka tähän asti on\nkuulunut Mustasaaren, mutta kohta Sulvan uuteen pitäjääsen. Tänne\ntultua näkyy näillä seuduin Jakobson yksinänsä näillä paikoin\npitäneen päällikkyyttä. Hän astuikin miehinensä maalle, kun sai\nkuulla Sundom'in kylässä, samoin kuin muissakin merikylissä, olevan\nrantavartioita asetetun. Näillä vartiakunnilla oli työnä tarkastella,\njosko ruotsalaisia laivoja lähestyisi rantoja, tuodaksensa apuväkeä.\nSundom'in kylässä oli tämä vartiajoukko 15 miehen voimainen. Samana\niltana, jona Ruotsalaiset tulivat, olivat kasakat laittaneet tanssit,\njoissa hyppelivät hyvässä sovussa kylän tyttärien ja poikain kanssa.\nKun näet viholliset eivät ilmi-ilkeyksillä nostaneet asukasten\nvihaa ja inhoa, ei heidänkään tähän saakka ollut juuri tarvinnut\npelätä vihaa talonpoikain puolelta; ehkä toki salassa heidän täällä\nolonsa puri monen sisuksia. Talonpoikia oppaina, läksi Jakobson\nheti miehinensä hyppytaloon 'Ulko-sundom'. Waivalla saatiin täällä\nolevat viholliset antaumaan, sillä kun hyppyä varten olivat riisunet\naseensa ja asettaneet ne seinälle nauloihin, eivät kerjenneetkään\nsaada niitä käsiinsä, ennenkuin tupa oli täynnä heidän vihollisiansa\nja aseet Ruotsalaisten hallussa. Wankien luku oli 8, ja nämä, sekä\nYIi-sundom'iin asetetut ja nyt samoin helposti vangitut 7 miestä,\nvietiin aluksen. Sana Ruotsalaisten maalle astunnasta ja apuväen\ntulosta leveni tuiki nopeasti kylästä kylään, niin että jo ensi\nyönä Sulvan kirkonkylässä kaikki viholliset oli uhkauksilla ajettu\nunestansa, sidottu ja viety laivaan. Nämä täällä olleet kasakat\neivät olleet raainta rotua Mustanmeren seuduilta eikä Don'in virran\näärettömiltä alangoilta, vaan Keisarin henkivartiajoukkoa tai\nniin kutsuttuja \"puna-kasakoita\", heidän punaisista röijyistänsä\nja sinisten housuinsa punaisista palteista. -- Talonpoikain uusi\nja tähän saakka outo kohtelustapa peljästytti heitä kovasti, kun\najattelivat sitä loppua, jonka nyt luulivat kohtaavan heitä, koska\nolivat kaiketi hillitsemättömäin ja kentiesi kostoa vaativain\ntalonpoikain käsissä ja mielivallassa. Kun heitä sitten vietiin\nrantaan, laivaan majoitettaviksi, huusivatkin iloissaan: \"terve\ntoveri!\" Jakobsonille ja hänen Jemtlantilaisillensa, kun nämä\nmarssiessansa Sundom'in ja Munsmo'n rantakylistä ylös Sulvan kirkon\nseuduille tapasivat vastaansa tulevia talonpoikia, jotka toivat vasta\notettuja vihollis-vankejansa. Ilonsa näet tuli siitä, kun toivoivat\nsäännöllisen sotaväen heitä paremmin kohtelevan.\n\nTultuansa Sulvaan ja koska häntä seuraava rahvasjoukko joka\naskeleella eneni, pysähtyi luutnantti Jakobson Åbro'n sillan\npäähän, joka viepi tuon kohta pohjois-puolella Sulvan kirkon\njuoksevan Thölbyy-puron yli. Tästä repi hän palkit pois, ja\nlaitti, loi kaksi vähäistä patteria, yhden sillan korvaan ja\ntoisen noin venäjän virstan päähän sillasta. Nämä patterit\nolivat yhtä kehnot antamaan Ruotsalaisille ja tuolle päivän\npitkään kokoontuvalle talonpoika-joukolle suojaa, kuin mitättömät\nWenäläisten vastustamiseksi. Warsinkin kun Jakobson'illa ei ollut\nmaalle astuessansa muuta, kuin yksi ainoa pahanpäiväinen tykin\ntapainen. Mutta sittemmin sai hän Brändöö'n haminasta, kauppias\nWasastjerna'n kauppalaivasta, kaksi samanmoista mitätöntä asetta.\nWarustus-laitokset taasen olivat joka suhteessa mitä kelvottomimpia;\nsillä ehkä talonpoikia oli niin paljon, oli kumminkin enin osa\npätevittä ampu-aseitta, jos olisiki joku varustettu pyssyllä ja\netenkin tarkasti ja pitkälle sattuvalla hyljepyssyllä. Useimmilla\ntaisi olla vaan viikatetta, puukkoa seivästen päässä, kankia ja\nmitä vaan päätyi kullekkin. Olipa aivan aseettomiakin. Pait sitä\noli Jakobson'illa tuiki vähän ampu-varoja; jo neljän, viiden päivän\nkuluttua oli ne huvenneet niin, että hänellä ei enään ollut antaa\nruutia eikä luoteja heille mieheensä kolmeksi laahingiksi. Jo\nsiihenkin saakka oli talonpoikain täytynyt aina välistä käyttää omia\nvähiä varojaan. Yhä huonommat oli hänen ampu-varansa kelvottomia\ntykkejänsä varten. Ne olivat lavoitta, ja kuuliksikin oli täytynyt\najaa muutama kuorma pikkukiviä Maalahden metsästä. Kuu tähän\nlisätään kolme hirremkappaletta, jotka Jakobson pani kolmen tykkinsä\nrinnalle ja joitten toiseen päähän tervattiin ymmyrjäinen pilkka,\njoka asetettiin näkymään viholliselle kun lähenisi, niin ovat meillä\nselvissä ne varat ja varustukset, joilla Jakobson kehui saavansa\nkenraali Demidoff'in pataljoonat ja Orloff-Denisoff'in kasakat sekä\nmuun väestön ahdinkoon. Tämä todistaa Jakobson'in herkkä-uskoisuutta\nja liiallista luottamista omiin kelvottomiin voimiinsa, ja myös\nviallista vakuutusta omain aikomustensa menestymisestä, kun esim. ei\nepäillyt Bergenstråle'n yrityksen onnellisesti päättyvän.\n\nWenäläiset, joita oli joukko Tuovilan (Tobyy'n) kylässä, peninkulman\npäässä Sulvasta Waasaan päin, saivat kohta kuulla mitä Jakobson\nja talonpojat puuhasivat. Ratsastipa siis muutamia kasakoita joka\nvuorokausi lähelle Jakobson'in pattereita tarkastelemaan. He eivät\nkuitenkaan uskaltaneet käydä häneen käsiksi. Aluksi näet olivat hänen\nkolme vähäistä ja toiset kolme vale-tykkiänsä jotakin sen silmissä,\njoka ei tuntenut niiden oikeata laitaa. Sitä pait oli Jakobson\nollut sukkela levittämään rahvaasen puheen, jotta 9000 miestä\noli jo astunut maahan, taikka oli maahan astumaisillaan jonnekin\nrannemmalle Sulvan eteläpuolelle. Myös vakuutti hän, että mainittu\nvoima tuossa tuokiossa tulisi Sulvaan ja auttaisi heitä karkoittamaan\nvihollisia. Tämän teki hän monesta syystä, eikä ollutkaan ajatuksensa\npäätön, jos se ei voinut auttaakkaan muuta kuin aluksi, jonka\njälkeen valheen seuraukset taas olivat aivan tietymättömissä. Mutta\nsiitä ei Jakobson'illa paljo muretta, kun vaan pääsi matkaan.\nEnsinnä mietti hän näet, että tuolla keinollaan saa talonpojat\nvielä paremmin puolelleen ja suostumaan hänen toimiinsa; tuolla\nmyös pidättää hän kansan uskalluksen yllä, kunnes saa sen ottamaan\naskeleita, joiden otettua se ei enään voisi peräytyä, joten saisi\nheidät sitten myös täytymisestä auttamaan itseänsä. Wielä tuumasi\nhän, että levitettyänsä tuon huhun uskoisi rahvas sen ja niinpä\nsen kyllä vihollinenkin saisi tietää, mutta kuultuansa myös tuon\nsuuren miesluvun, ei uskaltaisi käydä häneen käsiksi; jota vastoin\nvihollinen kentiesi kohtakin rynnistäisi hänen päällensä, jos saisi\ntietää asiain haarain oikean laidan. Niin kävikin, kuin Jakobson\noli arvellut. Kasakat saivat semmoisia tietoja, että jos kohta\nJakobson'in joukko ei olisikkaan niin väkevä, niin hänen takanansa\nolisi suunnattaman suuri joukko, joka tuossa tuokiossa ehtisi avuksi.\nSattuipa toinenkin seikka Jakobson'in mieltä myöten. Kun hän oli\njokaiselle kertonut saman asian samaan tapaan, sopivat Wenäläisten\nsaamat tiedot aina yhteen ja näyttivät siis hyvin luotettavilta.\nSiitä taas seurasi, ett'eivät uskaltaneet rynnistää pattereita\nvastaan eivätkä tehdä useampia hirmutöitä, kuin että saivat kaksi\nmiestä hengettömiksi.\n\nNämä olivat kumpikin harmaapäisiä äijä parkoja. Ehkä heidän\nantamat tietonsa olivat sopineet toisiinsa ja kaikkein muiden\nantamiin tietoihin, oli se heidän kova onnensa joutua vihan\nuhriksi ja kidutettaviksi. Tämä kävi näet näin. Thölbyy'n kylässä\nottivat he nämä vanhukset ynnä erään nuorukaisen, heitä ensin\ntarkoin tutkittuansa, opastamaan itseänsä Åbro'n sillan luoksi.\nMies parat saivat juosta kasakkain välissä, kärsien alinomaisia\npampulla-lyömisiä. Yksi äijistä sanoi tässä juoksussa nuorukaiselle,\npojallensa: \"Itse olen liian vanha, mutta pyri sinä pakoon! Ei\nsinun aikasi vielä ole tullut; vaan toista on meidän vanhusten ja\nvoimattomain laita.\" Nuorukainen katsahti kerkeästi ympärillensä,\nkuiskasi jää-hyväisensä isällensä ja heittäysi arvelematta ojan ja\naidan yli; sitten katosi hän viitojen ja pensasten ta'a niitylle,\nett'eivät takaa ajavat kasakat voineet löytää häntä. Mutta nyt\nkohtasi kosto vanhuksia. Oikein julmasti kostaaksensa, päästivät he\ntoisen niistä irroillensa vähän matkaa juoksemaan; mutta syöksivät\nkohta keihään hänen hartioistansa läpi, hänen, joka luuli itsensä\njälleen saaneen vapauden ja hänelle sallittavan ummistaa rauhassa\najasta ryppyiset silmänsä. Samoin sai toinenkin vanhus loppunsa\nsapelin haavoista ja keihään pistämistä.\n\nWarustuksien takana kokouneet talonpojat olivat hyvin hyvillä mielin,\neivät pelänneet ollenkaan vihollista ja tekivät senkin seitsemän\ntemppua. Kun kerran isompi joukko kasakoita lähestyi talonpoikain\nvarustuksia, nakkausi muutama talonpoika vangitun kasakan hevosen\nselkään, kiinnitti kukon sulkia lakkiinsa, ja ratsasti täyttä laukkaa\nalangolle viita-metsikköön, alati karjuen: marssi! marssi! Toiset\ntalonpojat katselivat häntä ällistyneinä, luullen häntä hassuksi.\nWaan tällä tempullaan sai mies sen matkaan, että kasakat katsoivat\nparaaksi vetäytyä takaisin: he näet luulivat häntä joksi kuksi\nRuotsin upsieriksi, joka viidakossa komenti marssivaa väestöänsä.\nMiehen nimi oli Jonas Hvass.[11]\n\nToisen kerran ajoi kymmenkunta kasakkaa lähelle siltaa, hekin\ntarkastamaan. Heidän joukossansa oli myös eräs erinomaisen iso\nja vankka-ruumiinen mies, oikea sota-ukko. Kun tämä näki yhden\nnuorukaisen kulkevan tietä pitkin, päästäksensä jostakin joen\nvasemmalla rannalla olevasta kylästä, jossa oli palveluksessa,\nkotiinsa Thölbyy'hyn, löihe kasakka ajamaan häntä takaa. Mutta\nnuorukainen, vikkelä ja reipas, heittäysi yli ojan ja aidan,\nläksi juoksemaan niittyä. Samassa kun lähti yli aidan, nakkasi\nkasakka keihäänsä hänen jälkeensä; ehkä juuri ei osannut, sattui\nse aika likelle nuorukaisen jalkaa: ei mennyt vaaksaa sivutse.\nMutta nuorukainen juoksi niittyä ruispeltoon, hypäten yli aitojen,\nojien ja pensaitten; tämä oli julmaa kilvanjuoksua. Paremmin\nsaattaaksensa ajaa takaa oli kasakka sitonut hevosensa kiinni ja\nlähtenyt omin jaloin saavuttamaan pakenevaa nuorukaista. Jopa olikin\nsaavuttamaisillansa häntä, ja niin lähestyivät he perävilkassa\nmuutamaa latoa. Heidän tultuansa ladon luoksi paukahti pyssyn\nlaukaus, ja samassa kaatui kasakka. Waan ei aikaakaan, niin jopa\nnousee mies taas ylös, ja lähtee käymään sidotun hevosensa luoksi;\nmutta samassa pamahti toinen laukaus, josta tämä mahdottoman suuri\nkasakka kellistyi viimein, jotta ei sen enempää nousnut ylös. Ensi\nlaatinki laukaistiin usealla luodilla ja muilla rautaromuilla\nlaahastusta hyljepyssystä. Sanotaan yhden luodin sattuneen tätä\njätinmoista miestä oikeaan käsivarteen, toisen otsaan ja kolmannen\nrintaan, jonka viimeisen luodin myös sanotaan vieneen palan hänen\njumala-kuvastansa tai rististä, joka Kreikan-uskoisilla aina rippuu\nrinnalla. Toinen laukaus tuli tavallisesta luoti-pyssystä, ja ajoi\nluodin niskasta suun kautta ulos. -- Nämä laukaukset oli kaksi\nlatoon kätkeynyttä miestä ampunut. Toinen ampujista, se joka ampui\nensinnä, oli koko sodan aikana ollut mitä pelkurimpia miehiä ja\npelkäsi tavallisesti hyvin vihollisen hyökkäystä. Mutta aina missä\nnäki vaaran tarjona tai missä näki voivansa tehdä viholliselle\npiloja, sinne saapui hän, ja sai silloin aina, samoin kuin nytkin,\nuskalluksen ja rohkeuden, joka kummastutti kaikkia, jotka tunsivat\nmiehen muutoin alakuloisen olennon. Nyt ei hänelle tahtonut olla\nmalttiakaan tarpeeksi, vaan oli päinvastoin vähällä laukaista ennen\naikaa; mutta hillitsi itsensä toki, ajatellen malttamattomuuden\nmahdollisia seurauksia. Hänen nimensä oli Wilhelm Mo. -- Kun kasakkaa\npiti sitten saada pois tieltä, laskettiin hän ojaan, jonka hän\nisolla ruumiillansa aivan täytti. Talonpojat ottivat häneltä kaikki\nrahansa, joita voi olla 50 ruplan paikoilla, pelkkiä kovia kolikoita.\nRahat käytettiin miesparven huvittamiseksi ja juovuttamiseksi. Kuni\nvasta saamme nähdä, on tämä ainoa kohta, jossa tapaamme talonpojat\nitse nauttimassa vangeilta otettuja varoja, sillä erinomaisen\nrehellisesti ja kaiketta oman voiton pyynnöttä näemme heidän muutoin\nantavan kaikki vihollisilta otetut tavarat päälliköillensä, joiden\nrehellisyydestä yksi vanhus puhuu niin, toinen näin. Warsinkin\nkohtaavat tämmöiset syytökset luutnantti Jakobsonia. Hänen sanotaan\nesim. tuottaneen erään räätälin luoksensa ompelemaan vaatteisinsa\nkoko joukon talonpoikain tuomia rahoja, jott'ei jonkun onnettoman\ntapahtuman kautta kadottaisi niitä. Sanotaanpa hänen silloin\nkehuneenkin saaneensa osalleen kyllä.\n\nJonkun ajan kuluttua kutsui katteini Ridderhjerta, joka tämän\naikaa toimetonna oli pysynyt aluksellansa, takaisin puolen sitä\nväestöä, joka oli hänen sekä Jakobson'in komennettavana. Tämän\nantoivat talonpojat tapahtua panematta vastaan, koska Ridderhjerta\noli luvannut panna ne maalle jälleen ynnä muuta lisäväkeä. Mutta\ntullessansa taas jonkun päivän kuluttua patterein luoksi, vaati\nhän lopunkin, joita oli viisikolmatta miestä, aluksensa. Mutta\ntätä talonpojat, jotka jo älysivät vaaran-alaisen tilansa, eivät\nsuvainneet. Ridderhjerta tuotti esiin korkeampia käskyjä, vaan\ntalonpojat eivät huolineet semmoisista ja panivat vastaan.\n\n\"Koska katteini\", sanoi talonpoika Isak Baas, \"on houkutellut meidät\nonnettomuuteen, niin viipyvät katteinin sotamiehet myös tässä.\nEi ainoakaan saa mennä, taikka ammumme hänen paikalle. Te olette\nvalhelleet ja viekotelleet meidät vaaraan ja typerään käytökseen,\njoka varmaan tuottaa vahinkoja meille. Sen vuoksi pitää myös teidän\njakaa vaaramme!\"\n\nTähän Ridderhjerta ei voinut mitään, ja hänen täytyi sekä antaa\nmainitut 25 miestä järkähtämättä olla tässä ja myös piti hänen\nitsensä vuorotellen Jakobson'in kanssa olla heidän luonansa.\nJakobson'ia katseli kansa, niinkuin jo näimme, karsain silmin ja\nylenkatseella, ja vieläkin muistellaan häntä muka sekä hänen liian\npuheliaisuutensa, pelkonsa ja kerskaamisen että sanainsa syömisen\nvuoksi. On hänestä muiden muassa tuokin juttu. Sillanpään leirissä\noltaessa tuli eräs kersantti Jakobson'in luoksi. Tulipa hänen\nleirissä viipyessänsä kasakka-parvikin niittyä myöten. Kersantti\npyysi 12 miestä Jakobson'ilta karkoittaaksensa kasakat. Mutta\nJakobson vastasi: \"Älä, velikulta, mene sinne; ne ratsastavat aivan\nvarmaan sinun, minun ja meidän kaikkein yli.\" \"Eikö mitä! Minä\nvastaan. Kaulani uhalla, anna menneeksi!\" vastasi vaan kersantti.\nMutta tässä ei auttanut mikään. Jakobson syytti siihen, ett'ei muka\n\"hänellä ollut lupia panna ruunun väkeä suoraan vaaran kitaan.\"\nRidderhjertaa sitä vastaan muistellaan enemmin niinkuin kunnon\nmiestä, joka koki pitää minkä lupasi eikä joutavia kerskannut ei\nkehunut. -- Wenäläiset saatuansa taas valtaansa Waasan ja sen\nympäristöt, päättivät rynnistyksen sitä 9000 miehen voimaista\nväestöä vastaan, jonka luulivat yhä olevan Sulvassa. Wihollisia\nauttoi tähän uskoonsa sekin, että jo silloin maatuneella entisellä\nlahdekkeella, nyt niityllä, nimeltä Söderfjerden, oli kosolta latoja,\njoita kaukaa katsellessaan luulivat väestön teltoiksi. Noiden\nlato-telttainpa mainitaankin huolehduttaneen vihollisten käskiätä,\naina kun kiikarillansa koki tarkastella Ruotsalaisia, heidän oloansa\nja varustuksiansa. Jemtlantilaisten ja talonpoikain joukon Åbro'n\nsillan ääressä luulivat Wenäläiset vaan tämän luullun suuren väestön\netuvartiajoukoksi. Wihdoin päättivät uskaltaa hyökkäyksen. Jopa\nsitä varten kokoilivatkin laumoja Waasasta Tuovilaan ja sieltä niin\nThölbyy'hyn, jotta eivät talonpojat ja Ruotsalaiset suinkaan syyttä\npelänneet noiden vehkeitten loppua. Useimmat olivat sittenkin iloisia\nja laskivat leikkiä. Muutama, nimeltä Hjerp, otti sytytys-soiton ja\nalkoi ilvehtiä yhden tykin kanssa, arvellen vihdoin: \"pitäisiköön\nlaukaista?\" Samassapa tekikin niin. Tykki oli kovassa laahingissa\nja antoi aika järäyksen. Tämän hän teki aivan päällikkyyden kieltoa\nvastaan. Senpä tähden saikin Hjerp rukka, jonka muutamat sanovat\nsaaneen ilonsa muutamista viinaryypyistä, pitää hyvänänsä paikalle\nheti vihoissansa ratsastavalta Jakobson'ilta oivallisen selkäsaunan\nmiekan hamaralla.\n\nEhkä tämä laukaus ammuttiin vihollisia vielä näkymättä ja kentiesi\naikomuksettakin -- ehkä niitäkin on, jotka sanovat Hjerpin ukon\nolleen pikku konnan, joka tässäkin vaan tekeysi humalaiseksi\nnähdessänsä vaaran ja päätti koettaa säikäyttämällä saada vihollisen\npois --, oli siitä se vaikutuksena, ett'ei hyökkäyksestä tullutkaan\nmitään. Wenäläiset olivat valmistaineet par'aikaa; mikä torvin\ntoitottanut väkeänsä kokoon, kuka vielä atrioinnut hyökkäystä\nvarten. Mutta kun kuulivat tykin järäyksen, jäivät keitokset ja muut\nvalmistamiset siihen. He näet pakenivat kaikin voimin Waasaan, \"totta\nluullen laukausta joksikin varustus- eli rynnistys-käskyksi Ruotsin\nmuka suurelle väestölle siellä Söderfjerd'in niityllä.\" Toisna\npäivänä jättivät Waasankin ja menivät samaa tietä Lapualle.[12]\n\nTiedon tultua heidän Waasastakin lähtemisestänsä, hajosi talonpoikain\nvartiajoukko; vähitellen Ruotsalaisetkin astuivat aluksiinsa ja\npurjehtivat jonkun ajan kuluttua Uuteen Karlebyy'hyn, jossa Suomen\nsotaväestön päämaja oli silloin, vieden sinne vankeja ja saaliita.\n\n\n\nIII.\n\n\nSulvan tapahtumaa tarkastellessamme olemme kiiruhtaneet jo liiaksi\najassa ja meidän täytyy ryhtyä tapahtumien juoksuun muutamia päiviä\nennen viimeksi kerrottuja seikkoja. Kentiesi ei ollut se hyppy oikein\nhyvä, vaan voi toisaalta olla parasta puhua suunsa puhtaaksi Sulvan\nseikoista; eikäpä meidän enään tarvitse sinne palatakkaan.\n\nKertomamme alkaa taas Kesäkuun 24 p., samasta yöstä, jona Jakobson\ntuli Sulvan kirkonkylään, koko joukko rantakyläläisiä talonpoikia\nseurassansa. Toinen joukko läksi Sundom'in, Munsmo'n ja ehkäpä\nSulvankin kylistä Maalahtea kohden kulkemaan, kasakat Sundom'ista\notettuansa. Sundom'ista vie polku-rata metsäin ja nevain yli\nMaalahdelle; voipa tämä tie olla puolentoista tai parin peninkulman\npituinen korkeintaan. Maalahdelle miehet pääsivät aamusella kello 8\naikana seuraavana Kesäk. 25 p. Heillä oli mielissä ottaa vangiksensa\nne kasakat, jotka rantavartioiksi olivat asetetut tänne Åminneborg'in\ntilalle, neljänneksen päässä kirkonkylästä merta kohden. Luutnantti\nJakobson oli luvannut tulla heidän avuksensa ja itse johdattaa heitä.\nMutta kuni näimme, pysyi Jakobson Sulvassa kunnes nämä Maalahdelle\nlähteneet talonpojat jo olivat ehtineet tehdä tekonsa, ja heitti\nniin päällikkyyden muille. Jakobson tyytyi siihen, kun lähetti 8\nmiestä joukostansa, joiden muka olisi pitänyt näyttää talonpojille,\nmiten käyttäitä tappelussa. Talonpojilla ei ollut nytkään parempia\naseita, kuin muulloinkaan tavallisesti tämmöisissä yrityksissä.\nHeidän tuumansa oli saada Maalahtelaisia yhdistymään kanssansa, ja\nsen vuoksi lähettivät, sinne päästyänsä, varustus-käskyjä ympäri\ntäälläkin.\n\nTaas tämä sana lensi kuni säkene myrskyssä mökistä mökkiin,\ntalosta toiseen. Tuskin kuulivat asukkaat sen, ennenkuin\nmaamiehen rauhalliset askareet jäivät sillensä. Ehkä sana ei\ntarvinnut paljon aikaa levitäksensä, eivät Sulvalaiset malttaneet\nodottaa Maalahtelaisten yleistä kokoontumista, tässä yleisessä\ntouhussansa, vaan läksivät marssimaan niiden kanssa, jotka jo olivat\nUlko-maalahden kylästä kerjenneet kokoutua, Åminneborg'in tilaa\nkohden.\n\nEivät vielä olleet kerjenneet käydä pitkälle, ennenkuin Brännbacka'n\nmäellä tapasivat vastaansa tulevan kasakka-kurierin, jonka piti\nlennättää sana Petäjälahdelle. Häntä koettelivat talonpojat pyytää\nvangiksensa. Muutamat joutuivat käsikähmäänkin, jotta kasakan,\nlaukaistuansa turhaan pistoolinsa, täytyi paljastaa miekkansa.\nOttelussa löi eräs talonpoika sapelin hänen kädestänsä pirstoina\nmenemään. Samassa pyörti kasakkakin hevosensa kertoaksensa tapahtuman\neverstilleen, jonka nimi oli Jagodin. Kuu tulivat talonpojat\nsitten paikalle, tapasivat siis kasakat aseissa hevostensa selissä\nÅminneborg'in kartanolla ja niin valmiina ottamaan vastaan.\n\nEnnenkuin miesjoukko oli ehtinyt Åminneborg'iin, oli eräs\nSulvalainen tullut mainitun tilan omistajan luoksi, joka oli\nentinen laivaston katteini meriväessä, nimeltään Edman -- jolta\nRuotsinsalmen tappelussa tykin kuula oli vienyt toisen jalan, jonka\nvuoksi Edman nyt kulki puujalalla -- sanomaan hänelle, että ennen\npitkää tultaisiin kasakoita tervehtimään. Tästä ei Edman hiiskunut\nmitään kasakoille eikä kellenkään; hän nakkeli vaan sinne tänne\nkomppasanoja, joita ei kukaan älynnyt vielä. Hän oli edellisnä\npäivänäkin eli Juhanuspäivänä, ollessaan eversti Jagod'in kera\nhupailemassa saaristossa, ilvehtien sattunut sanomaan Jagodin'ille:\n\"Mitäs sanoisitte, jos ottaisin teidät vangiksi?\" Eversti naurahti\nvaan, ja he jatkoivat leikkiänsä, kummankaan silloin sen enempää\nhuolimatta nyt katteinin sanoista.\n\nMutta jälemmin muisti Jagodin Edman'in puheen; hän varoi sen vuoksi\nEdman'in olevan talonpoikain kanssa yksissä tuumin, ja luuli nyt\nvasta oikein älyävänsä katteinin kysymyksen saaressa. Todestaan\nkatteini Edman'illa ei kuitenkin ollut mitään osaa koko yrityksessä,\neikä ollut siitä tiennyt tuon taivaallista, ennenkuin Sulvalainen\nkuiskasi hänelle siitä, kertoen samana aamuna asian, tuskin\ntuntia ennen tapahtumaa. Sepä lieki syynä ollut siihen, että\nJagodin vaati Edman'ia rouvinensa käskemään talonpoikia luopumaan\nvehkeistänsä, luullen hänen olevan heidän päänsä; ja senpä Edman\nrouvinensa oli tainneet tehdäkkin. Mutta siitäkös talonpojat\nhuolivat. Kun everstikin näki tämän satamäärän miehiä uhkaavina\nja järkähtämättöminä seisovan häntä vastassa, hän päätti paraaksi\nantautua vastustamatta, ja niin olikin jo antamaisillansa aseensa.\nMutta talonpojat kun olivat järjestävää komentajaa vailla ja\ntämmöisiin tuiki tottumattomia, ampua räiskyttivät, huolimatta noista\nhänen antaumisensa tuumistansa. Kasakat tuosta luulivat, hurjain\ntalonpoikain kostonsa vimmassa ei säästävänkään heidän henkiänsä.\nSiis muuttivatkin heti mielensä, ajoivat talonpoikajoukon läpi,\nvaikka nämä ampuivat vastaan, pyörtivät hevosensa ja pakenivat merta\nkohden, josta nakkausivat ratsastamaan metsään.\n\nKasakat pakenivat metsän läpi Sulvaa kohden. Mutta kun se heistä,\njonka olivat lähettäneet tarkastamaan, palasi sillä tiedolla, että he\nSulvalla kokoontuneiden ja aseihinsa ryhtyneiden talonpoikain kautta\nolivat estetyt Waasaan pääsemästä tätä tietä, niin palasivat metsään,\nratsastelivat siellä ristin rastin ja tulivat lopuksi keskellä\nMaalahden metsää ylös maantielle. Tarkastamasta palannut mies jutteli\nmyös nähneensä muutamalla harjulla savun Waasasta ja kuulleensa\ntykin-ammunnankin sieltä, -- sehän olikin samana päivänä, jona\nWaasassa tapeltiin. Siinä maantiellä ollessansa tapasivat he kolme\ntalonpoikaa. Kaksi heistä oli ollut Åminneborg'in rymäkässä, jotka\nsen loputtua nyt palasivat Sulvaan, yhdistyäksensä siellä vartioivain\nSulvalaisten joukkoon. Kolmas oli mies, joka palasi kuormaston\nviennistä Sundom'issa olevaan alukseen; sillä Riimal'an kylässä\nMaalahdella olivat talonpojat ottaneet Wenäläisiltä kuormaston, joka\noli nyt kuljetettu laivaan.\n\nKasakat sulkivat näiltä tien, ja kun kummallakin ensimäisellä\nnäkivät olevan pyssynsä kärryillä, sivalsivat he miehet lavoilta\nja hakkasivat sapeleillansa. Kuu yksi, pahoin haavoitettuna jo\nja verisenä monituisista haavoista päässänsä ja joka ruumiin\nosassa, pyrki pakoon metsään, syöksi yksi kasakka keihäänsä hänen\nhartioistansa läpi. Sama kohtalo tapasi toistakin. Kolmas, joka oli\naseitta ja kasakkain tutkiessa vakuutti itsensä tulevan kuormastoa\nvedättämästä -- varmaan hän heitti sanomatta kenen jauhoja oli\nvedättänyt -- ja että hän siten ei millään mokomin olisi voinut ottaa\nosaa Åminneborg'in kahakkoihin, pääsi pahoilla sapelin-haavoilla ja\nmaan mainion pampun pieksemällä. Mutta voi viheliäistä vapautta! Ei\nmies parka elänyt enään kolmea päivää näiden rääkkäysten perästä.\nMuutamat Maalahdelta palaavat Sulvalaiset tapasivat hänen ynnä hänen\njo kuolleet kumppaninsa makaavina tien vierisestä ojasta. Kasakoita\nmaantiellä ei enään silloin näkynyt, ei kuulunut.\n\nTämän urostyön tehtyänsä poikkesivat kasakat taas metsään,\npäästäksensä uudelle maantielle, joka suorempana kulkee Waasasta\neteläänpäin ja nyt sittemmin on aivan vallannut entisen rantatien\narvon ja matkustajat; sillä vanhaa maantietä, joka kulkee rantakyläin\nläpi, ei muut kulje kuin niiden kyläin asukkaat. Mutta kasakkain\nkova onni sääti, että heidän metsässä samotessaan tuli eteen\nmuutama avara ja vetelä suo, jota kulkemaan tuskin jalkamies pääsi.\nHe olivat ratsastaneet hevosinensa suota niin kauas kuin suinkin\npääsivät, mutta täytyi viimein jättää ne vetelään ja lähteä tästä\npahasta paikasta jalkaisin. Suota sanotaan Kalasaaren suoksi. Kaksi\nvuorokautta vaelsivat he taistellen moninaisten vastusten kanssa\nmetsässä oppaatta ja ruuatta, kunnes tultuaan lähemmäs uutta tietä\ntapasivat miehen, joka karhitsi peltojansa. Hänen ottivat oppaaksensa\nTuovilaan, jonne päästyänsä antoivat miehen palata kotiansa,\nmaksamatta hänelle opastajain tähän aikaan tavallista palkkaa,\nnimittäin pampun pieksemiä ja rääkkäyksiä. Itse siitä matkasivat\nedellensä Waasaan, jossa vielä piisasi ryöstöä. Rapatessaan olivat he\nvarsinkin muistaneet katteini Edman'in siellä olevaa kartanoa, josta\nkaikki otettava otettiin ja loput lyötiin murskaksi: ovet, pöydät,\ntuolit, huonekalut, astiat j.n.e.\n\nKaikkiaan oli Åminneborg'iin majoitettuja kasakoita 36, joita vaan\n15 pääsi Waasaan, ja niiden joukossa myös itse Jagodin. Toiset\nolivat joinkin joutuneet talonpoikain käsiin, joista taas muutamia\ntapettiin, toisia tuotiin aluksen vangiksi. Wankien joukossa oli\neräs majuuri, yksi Jagodin'in tulkki ja \"monta muuta kasakkaa.\"\nÅminneborg'in ottelussa ei ammuttu yhtään talonpoikaa, vaan kahta\nhaavoitettiin. Wihollisiakaan ei ammuttu muuta kuin yksi kasakka\nselän läpi, jotta paikalle kaatui, ja talonpoikain lopetettua viime\nhengen, tämä haudattiin erääsen savikuoppaan; haavoitettuja kasakoita\noli kuusi.\n\nAsiain näin loputtua Åminneborg'in tilalla, ja miesjoukon alinomaa\nenettyä, päätti se ottaa kiinni kaikki, jotka olivat vannoneet\nuskollisuuden valansa Wenäläisille. He läksivät siis sen aikuisen\nvaranimismiehen Udd'in luoksi, joka heidän tullessansa juuri murkinoi\nlautamies Köping'in kanssa. He olivat vähää ennen talonpoika-joukon\nÅminneborg'iin tuloa palanneet sieltä, jonne Jagodin oli heidät\nkutsunut käskeäksensä heidän pitää muretta muutaman kasakkain\ntarvitseman jauhokuormaston tulosta.\n\nMuutamat arvelivat talonpoikain Riimal'assa ryöstäneen juuri\nsaman kuormaston, jota Jagodin odotti ja heidän kauttansa mieli\ntoimittaa Åminneborg'iin. -- Atrian täytyi jäädä siksensä, kun\njoukko vaan uhkasi armahtamatta köyttää heidät. Kun kysyivät\nsyytä semmoisiin uhkauksiin, saivat vastineeksi: \"Siinä on syytä\nkyllä, kun on vannonut itsensä vihollisen alle.\" Nyt ei auttanut\nnimismiehen eikä lautamiehen vastaamponnistaminen, vaan täytyi\ntotella. Niin he vietiin sidottuina, kädet ristissä selän takana,\nkärryillä Sundom'iin ja sieltä alukseen. -- Samoin kävi Maalahden\nprovastille Laurin'illekkin. Hän yritti ensiksi panna vastaan; mutta\nmuutama voimakas mies tarttui rovastin käsivarteen, avasi oven ja\nkomenti: \"mene!\" Tätä komentoa vastaan ei ollut tiuskaaminen, ja\nniin täytyi rovastinkin antaa ajaa itsensä alukseen. Se kumma on\nnäiden \"valtapetturein\" vankeuden-olossa, että heidän itsensä oli\nhankkiminen ruokansa, elleivät \"tahtoneet kuolla nälkään.\" Näille\nmainituille ja muille uskollisuusvalansa vannonnasta vangituille piti\nruoka tuotaman vangitun kotoa koko se aika kun olivat aluksessa, jota\nkesti toista viikkoa. Muutoin heitä kohdeltiin tylymmin kuin itse\nvihollisia, sillä heitä pitivät talonpojat maansa kavaltajina.\n\nWasta iltamalla tuli, näiden jo aikaa tapahduttua, luutnantti\nJakobson Sulvasta tänne ajaen tohussaan. Hän käski talonpoikain mennä\nHelga- eli Halenejoen sillalle, niin kutsutulle \"mustalais-tielle\",\njoka kulkee Maalahdelta Johannisdal'in keskievarin kautta\nPirttikylään -- ja Närpiölle. Tännekkin näet oli toimitettava\nsamanlainen vartiajoukko kuin Sulvaankin. Seuraavana päivänä\nläksivätkin talonpojat tänne ja laittoivat mullasta, seipäistä,\nturpeesta, haoista ja minkä mistäkin pahanpäiväisen rintasuojan\ntapaisen. Rinta-nojan keskelle pistivät he mitättömän tykin,\njonka saivat lainaksi eräältä \"Jonas vaarilta\" Ylimaalahden\nkylästä. Tämä tykki kantoi tuskin kahta pyssynkannatusta etemmäs.\nTaisi tämä vartiakunta varustuksineen päivineen olla koko joukon\nkelvottomampi sitäkin joka Sulvassa oli. Mutta se ei estänyt\nollenkaan siinä vartioivia talonpoikia olemasta hyvillä mielin ja\niloisia. He toivoivat vaan, että vihollinen tulisi. Kerran tuli\nRidderhjerta'kin katselemaan näitä varustuslaitoksia, ja miehet\narvelivat hänelle: \"Tulkootpa nyt! Kyllä me suolaamme heidät!\"\nRidderhjerta naurahti vähän ja virkkoi: \"Rukoilkaa Jumalaa etteivät\ntulisi, sillä se on varmaan onnettomuutenne. Mutta yhden neuvon voin\nminä antaa teille: kun vihollinen tulee, niin levittäkää rivinne\nniin paljon kuin suinkin voitte tuonne niitylle, että luulisi teitä\nvoimakkaammiksikin, eikä niin huolisikkaan rynnistää päällenne.\"\n\nNäin vartosivat he kaksi viikkoa tässäkin, jonka jälkeen hajosivat\nmikä minnekin. Nyt arvelivat ukkoset pelkän lapsellisuuden vallinneen\nheidän töissänsä. Kylläpä se niin olisikin, jos ei huolittaisi muusta\nkuin heidän voimattomista vehkeistänsä, luottamisesta omiin voimiinsa\nja tarjoumisesta monituisille vaaroille.\n\nNäiden tapahtumien perästä ei katteini Edman enään luullut\ntilaisuuttansa Äminneborg'in tilalla luotettavaksi, vaan luuli\nitsensä, ehkä oli aivan viaton, vielä siellä joutuvan arvattavasti\npian palaavain kasakkain koston esineeksi; sillä itsekin älysi\nasian varjon olevan hänen pahaksensa. Siis hän jonkun ajan kuluttua\nkannatti paraan ja arvokkaimman tavaransa isoihin veneisin. Ensin\nmuutti hän pakoon eräälle vähäiselle saarelle Maalahden saaristossa,\nnimeltä Alholma. Mutta oltuansa siellä jonkun viikon, ei hän luullut\nitsensä olevan suojassa sielläkään, vaan purjehti muutamassa aivan\navoimessa hyljeveneessä Tukholmaan, vieden muassansa rouvansa,\nkaksi poikaansa ja uskollisimmat palveliansa, sekä kalliimman\nirtaimen omaisuutensa. Hänellä oli ammattina salpetterikeitämöin\ntirehtöörin virka, jonka hänen sanotaan saaneen Gustaf III:lta siten,\nettä olisi mennyt jolloinkin kuninkaan luoksi virkaten: \"Nyt ovat\nWenäläiset vieneet minulta teidän palveluksessanne toisen jalan;\nmiten minä tästä lähtien elän ja tulen toimeen?\" Tähän kerrotaan\nkuninkaan vastanneen, taputtaen häntä olkapäille: \"Oh! kyllä minä\npalvelioistani murheen pidän. Jos tahdotte, niin saatte paikalla\nmatkata Suomeen.\"\n\n\n\nIV.\n\n\nSillä aikaa oli varustus-käsky alinomaa ehtinyt eteenpäin.\nIhmeteltävää on nähdä, kuinka se lensi nopsasti seudusta seutuun:\ntodella varma todistus siitä, mitkä tunteet silloin vallitsivat\nasukasten povissa. Näissäkin seurauksiensa suhteen vähäisissä\ntapahtumissa saamme ymmärtää kapinan hengen luontoa, joka muissa\nmaan äärissä muutti mailman olennon ja kentiesi suhteessansa\nolisi täälläkin tehnyt ihmetöitä, jos sillä olisi ollut parempaa\npuoluetta ja johdatusta, kuin Jakobson'in lupaukset ja oppimattomain\ntalonpoikain vaillinainen äly tämmöisissä asioissa. -- Jo samana\npäivänä, jona Bergenstråle yritti onnettoman yrityksensä, Waasan\nryöstö tapahtui ja varustukset Sulvassa tulivat toimeen, sekä översti\nJagodin'ia joukkoneen oli pyydetty vangita, oli Ruotsalaisten\nmaalle-astumisesta levinnyt sana Närpiönkin eteläisimpiin kyliin.\nSiis oltiin jo joka paikassa valmisna, kun talonpoika-joukkoja alkoi\nrynnistää Maalahdelta etelään päin, ottaen kiinni kaikki, mitä\nWenäläisiä tiesivät seudussa olevan ja vieden kaikki Jakobson'in\nhuostaan Sundom'iin, joka niistä \"oli antavinaan\" kuitteja.[13]\n\nTodella voi sattua niinkin, ett'eivät aivan kaikki mielellänsä\ntahtoneet ryhtyä aseihinsa; mutta heidän oli silloin täytyminen,\nvarsinkin jos joku pelosta ei tohtinut lähteä. Sillä kun eteläänpäin\nrynnistävä joukko tuli johonkin kylään, niin pakoitti se usein\nvastahakoiset lähtemään kanssaan ja ryhtymään sotaan, uhaten muutoin\nampua; heidän mielensä näet oli ko'ota niin paljon väkeä kuin\nsuinkin. Useimpia heidän ei tarvinnut käskeäkään; sillä taikka eivät\nhe odottaneet mitään parempaa kuin päästä vihollisensa kimppuun,\ntaikka luottivat he sen huhun totuuteen, joka kertoi useita tuhansia\nsotamiehiä jo astuneen maalle ja tuossa paikkaa tulevan heidän\navuksensa: heidän muka tarvitsisi vaan alkaa. Jo ennen olemme\nnähneet mitkä syyt valmistivat rahvaan mieliä näihin liikuntoihin.\nTämä toisten talonpoikain uhkaus ja pakoittaminen olkoon myös\nmuutamana syrjäsyynä. Mutta se, joka eniten vaan kyteneen kipinän sai\nilmivalkeana palaa roihuamaan, oli tämä Ridderhjerta'n ja Jakobson'in\nlähettämä varustussana, joka liikkui kuninkaan ja esivallan nimessä.\nSitä ei ole myöskään unhottaminen, minkä huhu tiesi todeksi, että\nsummaton sotajoukko oli juuri tulemaisillansa heidän avuksensa. --\nUseimmat aseihinsa ryhtyjistä olivat nuoria miehiä, joiden silmiin\nvaarat eivät näyttäneet miltään, kun kysymyksessä oli asia, jonka\nniin voimallisesti täytyi liikuttaa Ruotsalaisen tunnettua vapauden\nrakkautta. Kun tämä joka talosta miestä vaativa käsky tuli, kerrotaan\nmonen nuorukaisen, jonka sydän muutamia hetkiä ennen oli sulanut\nkyyneleihin saarnaajan liikuttavasta puheesta, häntä rippilapsena\npäästettäissä ensi kerta ehtoollispöydälle, nyt sivaltaneen seinältä\npyssynsä. Äsken soinnutti puheet taivaallisesta rakkaudesta sydämmen\nkieliä, nyt liikutti isämaanrakkaus samoja sydämmiä, ja iloisna\nyhtyi niin moni nuorukainen joukkoon. Usea seitsentoista vuotinen\nnuorukainen tuli mieheksi ja heitti samassa liian ahtaaksi tulleen\nkotonsa, tahtoen toki hengellänsä suojella sitä, itkevää äitiänsä\nsekä sisaruksiansa.\n\nMaalahdelta riensi joukko Maalahtelaisia ja Sulvalaisia Petäjälahden\nkautta, joka silloin oli Närpiön pitäjästä ja Korsnäs'in kappelia,\nKorsnäs'iin,[14] joukon yhä enetessä. Kun miesparvi tuli tänne,\nolivat kasakat ja talonpojat hyvin sopuisesti täälläkin laittaneet\ntanssit. Joukko, kun sai asian kuulla Korsnäs'iläisiltä, päätti ottaa\nkasakat vangiksi ja lähettää nekin af Lund'in jo mainittuun alukseen.\nMuutamia talonpoikia, jotka päättivät aloittaa leikin, astui sisään,\ntoisten hyppyhuonetta piirittäessä ja pyssyinensä joka akkunan\nalle asettuessa, jotta poistaisivat kaikki pakoon pyrkimisetkin.\nSisälle astuneet antoivat kasakoille tietää, porittaen venäjää kuten\nosasivat ja viittoen, että nyt olivat heidän vankejansa, ja että\nvastaan-paneminen oli turhaa. He kummastuivat tuota, kun ystävyys\nniin sukkelaan oli muuttunut vihollisuuteen, ja alkoivat tarttua\naseihinsa. Mutta nämä olivat jo muutamat talonpojat anastaneet,\nkun olivat penkille pantuina karkelon vuoksi. Kun myös kurkistivat\nakkunasta, näkivät vaan pyssynpiippuja ojennettuja vastaansa. Niin\noli sekä vastustus- että pako-tuumat turhia ja heidän täytyminen\nantautua. Heidän päällikkönsä everstluutnantti Fermin oli majaa\ntoisessa lähellä olevassa talossa. Talonpojat läksivät sinnekkin;\nturhaa ja vihollista herättävää melua nostamatta, piirittivät he\nhänenkin huoneensa. Isäntä, jonka luona Fermin majaili, meni häntä\nkamaristaan herättämään ja sanomaan, miten asiat olivat. Hänen\navatessansa ovea, kirpasi Fermin ylös, aikoen ulos. Siveä isäntänsä\nsiivosti sanoi hänelle, että hän nyt oli heidän vankinsa ja käski\nhänen antautua. Fermin, joka oli rohkea ja uskalias mies, sivalsi\nmiekkansa miestä lyödäksensä; mutta isäntä esti sen, avasi oven,\njonka avattua översti huomasi koko joukon pyssynpiippuja. Nyt juoksi\nhän akkunoita kohden, mutta näki täällä ei olevan paremman paeta; hän\nantautui siis. Kaikki nämä vietiin mainittuun Kronprinsen nimiseen\nalukseen. Warsinkin everstluutnanttia kohtelivat talonpojat kaikella\nkunnioituksella, jonka ansaitsikin.\n\nTäältä pitkitti joukko matkaansa Herrström'in kylään, joka on\nensimäinen kylä Närpiön seurakuntaa Korsnäs'm kappelista. Täälläkin\nisoni joukko ja sen johtajaksi asettui tuo näillä seuduin mainio\nja tosiaankin kelvollinen ja kunnokas talonpoika Anders Maars\nKorsnäs'istä, jonka tulemme vasta paremmin tuntemaan. Hänen\npäälliköksi asettuessaan, ei kukaan tehnyt vastusta, sillä jokainen\ntunsi hänen kykynsä olevan paraan joukosta, ja hän olisikin\nsaanut äänettömiksi kaikki kelvottomuuden ja keskinkertaisuuden\npanettelemiset. Ilman sitä oli hän mainioin hylkeen ampuja\nlikiseuduilla, ja senkin vuoksi piti usea häntä etuisimpana. Hänellä\noli nytkin muassaan suurin ja pelättävin hyljepyssy kaikista, ehkä\nniillä on aina erinomaisempi painonsa ja pituutensa. -- Tämän\npäällikkyytensä hän aloitti siellä olevia kasakoita vangiksi\nottamisella. He läksivät kasakkain majapaikkaan ja piirittivät sen.\nNämä olivat äsken tulleet saunasta ja istuivat nyt jähdytellen tuvan\npenkillä. Talonpoikia astui sisään ja Anders Maars, yksi sisään\ntulleista, ehti seinälle anastamaan kasakkain sinne ripustettuja\naseita ja vei niitä ulos niin paljon kuin hänen syliinsä mahtui.\nKun kasakat näkivät tämän äkkinäisen päälle-karkauksen, antautuivat\nhe, kun eivät aseitta saattaneet vastustella. Heidän päällikkönsä,\nerään majurin, joka oli sisukamarissa, ottivat toiset miehet kiinni;\nmutta se ei ollut niin helppoa ja kova taistelu nousi, ennenkuin hän\nsaatiin antaumaan. Täällä otettuja kasakoita oli 17 miestä. Meri näet\npistää lähelle kylää tässä, ja siis ei maalle-nousu olisi mahdoton\ntässäkään, jonka vuoksi tässä oli enemmän väkeäkin.\n\nJoukon ehtimistään enetessä, kulkivat talonpojat tästä ensimäiseen\nkylään, peninkulman päässä etelään Herrström'in kylästä, nimeltä\nLångviken, jossa oli 7 kasakkaa rantavartiana. Tultuansa kylään\ntuli heitä vastaan vanha ämmä, joka tiedusteli heidän aikeitansa\nja vehkeitänsä. Ensin ei tahdottu tehdä selvää, vaan ämmän vihdoin\nsaatua vihin heidän tuumistansa, arveli hän hetken. Aprikoituaan\nkieltää hän heitä mitään tekemästä, ennenkuin hän olisi antanut\nsanan, ja käski heidän kätkeä aseensa. Sen tekivätkin, piilottivat\naseensa katajikkoon, ja ämmä läksi poikkeen. Kotvanen kului ja\nmiehet rupesivat jo ajattelemaan, josko se oli oikein kohdalleen\nja varovasti tehtyä, antaa ämmän mennä sinänsä. Ken sen tiesi,\nmitä se toimi? Kuitenkin odottivat vähän aikaa, levottomina, miten\nkävisi heidän itsensä sekä tuumansa. Waan eipä aikaakaan, niin jo\npalaa ämmä, sanoen: \"Menkää nyt, niin saatte jokaisen. Yksi seisoo\ntuossa mäellä tuvassa vahtia tekemässä; toiset ovat Wallvik'in talon\ntuvassa.\" Tästäkös ukot mieliinsä. Aluksi läksivät yksinäisen kasakan\nkimppuun. Hänen tapasivat juuri ovessa, joten se ei tiennyt ollenkaan\nolla varoillansa. Usiampia miehiä karkasi hänen päällensä, sillä\ntalonpojatkin älysivät kyllä, ett'ei tämän saisi päästä pakoon, jos\nei kaikki heidän tuumansa kävisi nurin. Hänessä yksinään ei ollut\nvoittamistakaan niin monelle miehelle, jotka, otettuansa häneltä\naseet pois, rupesivat köyttämään häntä siinä, kun makasi seljällänsä\nlattialla. Nyt rupesi hän hädissään huutamaan apua. Tätä estääksensä\nsaivat päänalustan vuoteesta, jolla tukkivat kasakalta suun. Sitten\nheittivät hänen siihen köysiinsä, eräs 70 vuotinen vanhus vartiana.\nToiset läksivät mainittuun taloon, sieltä, kuni ämmä sanoi, saamaan\nloput. Ennenkuin tulivat kartanolle, neuvoteltiin, kuka menisi\nensimäisnä sisään. Kuusi miestä, yhtä monta kuin vihollistakin,\nottivat mennäkseen. Sisälle tultuansa käskivät kasakkain antautua,\njonka tinkimättä tekivätkin. Mutta Johan Petsjärvi (Petäjäjärvi),\njoka oli ottanut osallensa heidän kersanttinsa, meni kamariin, jossa\nse majaili. Hän käskee kersantin antautua; mutta tämä antaa vaan\nkirouksia vastaukseksi. Kersantti oli ollut maata panemaisillansa,\noli jo puoleksi riisunut ja siis aseettakin. Petsjärvi päätti\npainellen ratkaista riidan; mutta samassa sieppasi kasakka miekkansa\nseinältä ja oli paljastamaisillaan sen tupesta. Petsjärvi, tuon\nhavaittuaan, tarttui tuppeen ja väistää sukkelasti liikkuen kersantin\nhuiskaukset vetäessänsä miekkaa tupesta. Tässä ottelivat kotvan,\nkunnes sapelin pää lähti irti, ja Petsjärvelle jäi tuppi sekä terä,\npää vaan kersantille. Saaliinsa Petsjärvi viskasi loukkoon ja alkoi\nkäsin käydä vihollisensa päälle. Paininlyönnissä ei asia oikein\nluonnistunutkaan Petsjärvelle; sillä aina kun hänen piti jäykemmästi\ntarttua vastustajaansa, niin repesi sen hieno paita. Sitä vastaan\nkasakan ei ollut kummakaan tarttua niin lujaan, kuin vaan halutti,\nPetsjärven sarkavaatteisin. Senpä seuraus se, että Petsjärvi\njoutui alle ja kersantti tarttui hänen kaulahuiviinsa ja oli niin\nkuristamaisillansa Petsjärven. Nyt kun oli alla, ei hän tiennyt muuta\nneuvoa, kuin litistää kersanttia itseensä päin mitä mahdollista,\nett'ei sekään saattaisi vapaasti liikkuen tehdä mitä halutti. Tässä\ntilaisuudessaan hän kuuli kehoittavan ja levottoman äänen takaansa.\nÄäni oli erään talonpojan, jota Petsjärvi ei taistellessaan ollut\nhuomannutkaan, ja joka osaltansa samoin oli täydessä työssä toisen\nkasakan kanssa, eikä niin pääsnyt Petsjärven apuun. Jo musteni mailma\nPetsjärven silmissä, ja hän luuli viime hetkensä tulleen, kun muutama\ntalonpoika astuu sisään ja auttaa jo melkeen voitetut talonpojat\nvalloillensa, jonka jälkeen kasakatkin pannaan köysiin. Eivät\ntahtoneet ensiksi saada köysiäkään millään mokomin, sillä talonväki\noli tappelua pelätessään paennut metsään, talonpoikain tultua. Wasta\nkun rikottiin muutamia ovia saatiin köysiä. Kaiken tämän tapahtuessa\noli osa ulkopuolelle jääneitä talonpoikia seurannut talonväkeä\nmetsään, kun kuulivat melskeen alkavan sisällä. Mutta vähän aikaa\npiilittyänsä palasivat hekin metsästä, kun eivät enään aikaan nähneet\neivät kuulleet enempää koko ryskeestä. Sitten piti nämäkin vietämän\nsinne, jonne muutkin vangit; mutta ennenkuin lähdettiin matkalle,\nkäski kersantti entistä hangasteliaansa Johan Petsjärveä käymään\nhänen kamaristansa noutamaan muutaman viinapullon, joka oli jäänyt\nhuoneesen. Hän tekikin niin ja toi sen kersantille, joka ryyppäsi\nitse ensinnä, antoi sitten Petsjärvelle ja niin joka miehelle minkä\npiisasi. Sittemmin käski hän häntä myös noutamaan rahavyötänsä,\njonka oli unhottanut ja jonka saikin. Sundom'iin vietäessä sanoi hän\nPetsjärvelle, joka myös oli viemämiehiä: \"Saat toveri, hevoseni! Se\non hyvä eläin, enkä antaisi sitä pakosta itselle keisarillekkaan;\nsillä se on omani.\" Hevonen olikin ollut erittäin kaunis, karvaltaan\nkiiltävän valkea. Juttu ei kerro, saiko Petsjärvi tätä hevosta.\n\n\n\nV.\n\n\nTaas täytyy katkaista tapahtumain juoksu näillä seuduin,\nkatsellaksemme mitä muualla mahdettaisiin toimia samana aikana.\n-- Pirttikylän kappeli on uuden tien varrella, Waasasta noin 4\npeninkulmaa Ristiinan kaupunkiin kuljettaessa. Jo Kesäkuun 24 levesi\ntännekin huhu Ruotsalaisten vehkeistä ja ruotsalais-sotajoukon\ntulosta. Eipä ollut täälläkään asukkaille vasten-mielistä, tehdä\nsamoin kuin rautakylissäkin, jos vaan tilaisuutta saataisiin; täällä\nnäet ei ollut eikä tarvittu niitä vartiajoukkoja, joita merikyliin\noli asetettu. Kerkeästi sentään saivatkin tilaisuuden hekin,\ntehdä pahuutta viholliselle, kun samana iltana tuli ohrakuormasto\nWaasasta, jota vedättämässä oli aina 80 hevoista. Tämä kuormasto\npysähtyi yöksi Erkkaan keskievariin, pitkittääksensä matkaa\nhuomenisna. Kuljettajat olivat enimmäksi Mustasaarelaisia, jotka\nhyvin haluttomasti vedättivät heidän omilta seuduiltansa rosvottuja\nviljavaroja. Tästä vastahakoisuudestansa haastoivatkin iltasella\nkeskievarituvassa muutamille Pirttikyläläisille. Siitäpä lähtikin\nkohta muutamia Pirttikyläläisiä hiljaisuudessa ulos. Nämä näet\nläksivät naapuriensa ja kyläläistensä kanssa tuumimaan, miten ryöstää\nkuormasto ja saada sen vartiat, joita oli 25 miestä, vangiksi, sekä\nsaada Mustasaarelaiset vapaiksi koko häijystä vedättämisestä.\n\nEipä aikaakaan, niin oli heillä jo tiedossa tarpeeksi miehiä, ja\nsitten neuvottelivat miehissä, miten ryöstö parahiten onnistuisi.\nMietittyä ja päätettyä meni kukin kotiinsa yöksi, taas kokoontuakseen\nvarhain aamusella määräpaikalle, päätöstä tuleennuttamaan.\nHuomis-aamuna kokousivat he kappaleen matkan päähän keskievarista, ja\n3 heitä läksi ennakolta keskievariin, kenenkään huomaamatta mitään\nerinomaisempaa, valtaamaan toista ulkoporttia, ett'eivät viholliset\nsieltä pääsisi pakoon. Se onnistuikin mieltä myöten, vaikka muutamat\nkartanolla seisovat venäläiset vähän kantoivat epäluulojansa, tuon\nkolmikunnan aikomuksista näin varhain aamuselle ja murisivat siitä\nvähän mennessään tupaan. Kohta jälestä tuli toisiakin, jotka sulkivat\ntoisenkin veräjän. Talonpojat riensivät tupaa kohden; mutta heitä\nvastasi portailla sieltä työtäävät viholliset. Nyt ei muuta avuksi,\nkuin alkaa tapella. Niin kolhivatkin siinä toisiansa seipäillä,\nkiväärinponsilla, kivillä ja nyrkeilläkin, kunnes eräs ensinnä\ntulleista 3 miehestä näki kasalta kiväärejä yhden kuorman päällä ja\nviskasi niitä tovereillensakin, itse taas juosten paikallensa jott'ei\nvihollisia pääsisi pakoon. Kun talonpojat saivat kiväärit, täytyi\nvihollisen antautua ja he sekä kuormasto joutuivat talonpoikain\nvaltaan.\n\nEhkä talonpojat kokivat kaikin puolin olla varoillansa, oli kuitenkin\nyksi sola jäänyt vartioimatta, jonka vuoksi muutama vihollinen oli\npäässytkin pakoon. Tämäpä voiton ilon hämmentikin, kun nyt saivat\npelätä hänen pääsneen kertomaan tapahtumaa muille vihollisille, jotka\narvattavasti eivät viivyttelisi kauan ennenkuin tulisivat kostamaan.\nSiitä neuvoteltiin kahda-käteen ja oltiin se päivä vielä yksissä.\nMaantie vartioitiin kovasti, eikä kukaan, ei talonpoika eikä muu,\npääsnyt kulkemaan kummallekkaan haaralle. Se olikin sangen tarpeesta,\nsillä ei mailma silloinkaan puuttunut pettäjiä eikä halpoja oman\npyyntönsä hakioita. Senkin vuoksi oli se välttämätöntä, ett'ei\nvihollinen saisi kurierejansa kulkemaan. Siinäpä saivatkin useampia\nkuriereja, joiden joukosta mainitaan erästä, jolla olisi ollut hyvin\ntärkeitä tietoja vietävänä ynnä aika suuri rahasumma. Saatiinpa\nkiinni sama sotamieskin, joka oli karannut Erkkaan keskievarin\nkartanolta ja joka jo kulki muutaman kurierin kanssa, jonka\npaetessansa oli tavannut tiellä ja jolle jo oli jutellut kaikki;\nkurierikin otettiin.\n\nEhkä saivat muutamia kuriereja kiinni eivätkä tienneet, olivatko\nviholliset saaneet vihiä heidän vehkeistänsä, pelkäsivät he kuitenkin\nkostoa. Mutta voitetun kuormastonsa he ainakin tahtoivat säilyttää;\njos eivät itsekään saisi sitä pitää rauhassa, eivät aikoneet antaa\nsen joutua jälleen vihollisenkaan valtaan. Siksi päättivät lähettää\nsen Sundom'issa olevaan laivaan ja seuraavana päivänä huomeneltain\nlähdettiinkin matkaan. Samat miehet, jotka sen toivatkin, läksivät\nmielellänsä viemäänkin, kun niin pääsivät kotiinsa. Nämä olivat\nolleet rauhassa sen aikaa, kun toiset taisteli; taisipa se ollakin\nparasta, kun voittajasta ei tietoa ja he olivat voittavan hallussa.\nKyllä toki olisivat hekin menneet joukkoon, mutta eivät tienneet\nmistään mitään, ennenkuin omin silmin näkivät; hämmästyneinä\nolivatkin katselleet tuota äkkinäistä hyökkäystä ja kuumaa taisteloa,\njoka kerkesi loppua, ennenkuin oikein älysivät asian; sillä mitä\nviidessä-kolmatta vihollisessa niin monta vastaan? Kun kuormastoa\nvietiin Sundom'iin läksi Pirttikyläläisiä sitä suojelemaan. Koko\nsen ajan, jonka viipyivät siellä, vartioittiin maantie, samoin\nkuin muutamia päiviä jälemminkin, kunnes käsky tuli miehen talosta\nkokoutua Närpiölle.\n\nSamana iltana tuli hämäriä puheita kuormaston ryöstön onnistumisesta\nÖvermarkun kylään, jossa oli oma rukoushuoneensa ja joka on etelään\nensi kylä Pirttikylästä. Samalla tiettiin myös kertoa eräästä\netelästä tulevasta kuormastosta. Kuormasto tulikin oikein; sen\nmäärä oli kulkea Waasaan. Päälle-päätteeksi sen puhuttiin olevan\nrahakuormaston. Sillä olikin 100 sotamiestä vartiana, ja sitä\nvetämään tarvittiin vaan 7 eli 8 hevosta. Nyt Markkulaisten teki\nmieli ryöstää tätä. Kuu näet tiesivät sen tulosta jo edeltäkäsin,\nolivat he jo tuumanneet tuumansakin valmiiksi. Alku oli se, ett'ei\nollut hevosia koko kylässä, joten saataisiin kuormasto yöpymään\nsiihen. Kuormasto kun ei arvannut mitään ja olikin yö tulossa, jäi\nhuomiseksi hevosia odottamaan. Wasta aamulla annettiin hevosia,\naikoivat antaa sen väijymättä kulkea vähän matkan päähän kylästä,\nkunnes joutuisi tuolle puolen muutamaa vähäistä siltaa; sitten\nkarattaisiin muutamassa tien mutkassa vihollisten päälle. Mutta\njott'eivät pääsisi pakenemaan Orloff-Denisoff'in luoksi jälleen,\njoka oli Lapväärtissä, piti mainittu silta hävitettämän vihollisten\nmentyä sen yli. Sitä varten olikin laitettu sillan alle jo valmiiksi\ntuohta, risuja, tervatynnyriä ja kaikenlaista herkkäpaloista\nainetta. Tämä tuumittiin näin lauantaina. Seuraava Heinäkuun 26 p.\noli rukouspäivä. Aamusella kävivät kuormaston vartiain johdattajat\neineelle vierashuoneesen, jolla aikaa olivat käskeneet valjastaa\nhevosia kuormiensa eteen; mutta hevosia ei löytty nytkään mistään.\nKeskievarin tallista hirnahti hevonen; lähdettiinpä sinne katsomaan.\nMutta jäykkä ja äkäinen keskievari, nimeltä Abram Brenn, ei\npäästänyt sinne ollenkaan. Brenn kun näki vihollisten sinne aikovan,\njuoksi oitis oven eteen ja sai käsiinsä re'en, jolla alkoi hosua\nympärillensä niin sukkelaan ja rohkeasti, että siihen kokouneiden\nsotamiesten piti peräytyä. Kun eivät nähneet muun auttavan, niin\nkäskivät herrat ampua tuon äkäisen ukon. Sen tekivätkin, mutta\nkun eivät osanneet, ei tämäkään jo 70 vuoden vanha, mutta vöyräs\näijä herjennyt hosumasta re'ellänsä. Jo astui eräs vihollinen\nlähemmäs ja ojensi kiväärinsä Brenn'in rintoja vasten, kun samassa\ntuli toisaalta eräs talonpoika ja ampui tämän paikalle. Kaikkein\nsilmät kääntyivät sinne mistä luoti tuli. Kerteästi joutui useampia\ntalonpoikia saapuville, ja kun oli monta molemmin puolin, syntyi\ntaas kova yhteen-otto. Kahakka kääntyi talonpoikain tappioksi.\nEipä se kummakaan, kun ei puoletkaan kylän miehistä ollut tässä\nsaapuvilla, vaan vartosivat määräpaikalla. Brenn'in ukolla oli ollut\npitkin matkaa omat tuumansa, joita piti toisten päätöksiä parempina.\nTässä kartanolla hän teki oman päänsä jälkeen, huolimatta toisten\npäätöksistä. Hän oli saanut muutamia aluslaisiansa ja muitakin\nsuostumaan hänenkin tuumiinsa; tämä kohta tappeli jo kartanolla,\ntoisten tien mutkassa sillan takana vartioidessa. Kaikesta näkyy\ntoisten päätöksen olleen paljon pätevämmän tätä äkäisen Brenn'in\nukon mielettömyyttä, jonka vuoksi yrityksen kävi huonosti. Tässä\ntappelussa 3 talonpoikaa heitti henkensä paikalle ja neljäs\nmurhattiin sittemmin syyttömästi. Tämä näet kävi näin. Jonkun päivän\nperästä vaelti eräs vanhus Kotnäs'in (Kotaniemen) kylään Närpiölle,\njonka muutama kasakka huomasi. Hän toisten kanssa ukkoa kiinni\najamaan, luullen hänen olevan keskievari Brenn'in. Saavuttivatkin\nja antoivat hänen, ansa kaulassa ja käsivarressaan, juosta kahden\nkasakkahevosen välissä Lapväärtiin, jossa ukkoa tutkittiin tuiki\ntarkkaan. Luonnollisesti ukko ei osannut antaa mitään tietoja,\nsemminkin Markun tapahtumista, kun ei ollut maillakaan. Mutta\näijän tietämättömyyttä pidettiin teeskenteleväisyytenä, kun olivat\nolevinaan aivan varmoja siitä, että ukko ei olisi kukaan muu kuin\näijä Brenn. Sen vuoksi hän kidutettiin kuoliaaksi Lapväärtissä olevan\nkenraalin käskystä keihäin pistämillä ja miekan pykällyksillä. --\nTappelun kestäessä oli eräs talonpoika vetäynyt muutamaan myllyyn ja\nampui sieltä Wenäläisiä, jotka vaan varovasti uskalsivat lähestyä\nmyllyä. Sillä joka kerta kun yrittivät likemmäs saivat vastaansa\nlaukauksen, joka aina kellisti miehen. Kun sitten kotvaan eivät\nkuulleet myllystä napsaustakaan, astuivat he taas lähemmäs; vaan\nsamassa räjähti vielä kerta laukaus, joka kaatoi miehen. Mutta tämä\noli viimeinen laukauksensa; sillä miehellä ei ollut enään millä\nampua. Taas arvelivat vähän, mutta kun vielä kerran koettelivat\nlähestyä myllyä, ei tullutkaan enään mitään laukausta. Siitä\nhe tulivat rohkeammiksi, ryntäsivät myllyyn, ampuivat hänen ja\nrääkkäsivät hänen ruumistansakin kuoleman jälkeen kaikin mokomin.\n\nErästä Linholm'aa ja ukko Brenn'ia syytetään tämän yrityksen\nmenestymättömyydestä; sillä hehän eivät malttaneet mieliänsä eivätkä\nseuranneet toisten paljon älykkäämpää tuumaa, joka, niinkuin näimme,\noli karata vihollisen päälle vasta metsästä, kun jo silta ja niin\npalaamisen mahdollisuus olisi hävitetty.\n\nKarkoitettuansa talonpojat kartanolta, hankkivat sotamiehet itse\nhevosia kuormastolle, joka heti läksikin matkaan. Mutta niinkuin\naikomus alusta oli ollut, karkasi heidän päällensä tien varrella\nvarttoneet talonpojat. Waan edellisestä karkauksesta Brenn'in\nkeskievarissa olivatki varuillansa, ja talonpoikain täytyi tässäkin\npaeta, pait ne muutamat jotka kuolivat tai joutuivat vangiksi. 2\ntalonpoikaa ammuttiin tässä toisessa rymäkässä; 2 lisäksi kuoli\nhaavoistansa. Neljä tai viisi miestä joutui vangiksi ja vietiin\nLapväärtiin, jossa kuolivat kauheista kidutuksista ja julmista\nrääkkäyksistä, pait eräs vanhus, jonka päästivät irroillensa\nkotiojääneille kertomaan toveriensa onnettomuuksia ja surullista\nloppua. Kuormasto toki ei uskaltanut enään pitkittää matkaansa, vaan\npalasi Lapväärtiin, kun näki teitten olevan näin rauhattomia. Eipä se\nolisi rauhassa pääsnytkään kauas kulkemaan, kun Pirttikylässä vielä\nyhtä mittaa vartioittiin.\n\nTämän yrityksen näin pahoin onnistuttua paraasta päästä äkäisyyden\nja omapäisyyden vuoksi, loppuivat talonpoikain kapinalliset vehkeet\nnäillä paikoin ja koko tämän tienkin varrella.\n\n\n\nVI.\n\n\nWiimeksi jätimme ukot rantatietä kulkemaan Långvik'in kylästä.\nHe astuivat sieltä Norrnäs'in isoon kylään. Jo edeltäkäsin\nolivat he lähettäneet sinne erään Herrström'iläisen ynnä erään\nentisen kersantin, nimeltä Thölberg, jonka myös saivat joukkoonsa\nHerrström'in kylästä, jossa äijä asui. Nämä tulivat kylään vähää\nennen joukkoa ja kokivat toimia asiatansa; heillä näet oli asiana\nantaa tiedoksi Norrnäs'iläisille talonpoikain tuumat sekä kehoittaa\nheitäkin yhtymään joukkoon. Heillä oli oikein kynäilty kehoitus- ja\nkäskykirja muassaan, jonka muutamat muistelevat olleen sotamarsalkki\nKlingspor'an allekirjoituksella varustetun. Mutta jos hänen nimensä\nolikin alla, niin oli se kuitenkin arvattavasti Ridderhjertan eli\nJakobson'in tekemä. Kirja käski heitä sotaan Kuninkaan ja esivallan\nnimessä ja vakuutti kivenkovaan erään Ruotsin sotajoukon astuneen\nmaalle jonnekin Waasan ja Närpiön välillä.\n\nNorrnäs'in kylän miehet eivät tahtoneetkaan niin kernaasti ryhtyä\naseihinsa. Kerrotaan heidän käyneen neuvoa etsimässä Bennvik'in\nomistajalta, nimeltä G. J. Bladh, joka käski kaikkein olla alallansa.\nArvattavasti sen aikuinen herastuomari Erik Snickars, kaikissa\nerinomattain älykäs ja kykyinen mies, oli saanut kyläläisensä\nmyös ajattelemaan seurauksia ja mahdollisuuksia. Pait sitä olivat\nhe pitäneet kovin sopimatonna, ruveta nyt vihamiehiksi niille\nkasakoille, jotka omalla tahdollansa olivat asetetut talonpoikain\nluoksi, kun eivät tehneet mitään eri ilkeyksiäkään. Mutta Thölberg\nja talonpoika olivat innokkaita, ja kun itse joukko saapui, niin se\nei kauan kehoittanut eikä houkutellut vastahakoisia, mutta sanoi\nampuvansa paikalle jokaisen, joka olisi vihollisen vangitsemista\nvastaan. Kun Norrnäs'iläiset kuulivat toisten tuumat liikunnoistansa,\nkävi usea heidän puolellensa; ei ollutkaan kauan nilkuttaminen\nkahden puolin, mutta parasta yhtyä joukkoon. Heti aljettiin tässäkin\npyytää kasakoita, jotka sattuivat olemaan yhdessä paikkaa, \"totta\nyöksi saamassa komentajaltansa käskyjä\" eli jotain muuta semmoista;\nheidän hevosensakin olivat päällikön maja-kartanolla sidotut hänen\nkamarinsa akkunain alle. Talonpoikia astui majatalon tupaan ja\nkäski heidän antautua. Sen tekivätkin, kun näkivät kartanolla sen\nmahdottoman joukon, -- kaikki pait päällikkö, joka suuren ruumiinsa\nja pitkän huulipartansa tähden kylän kesken kantoi nimeä: \"isoviiksi\"\n(\"storborren\"). Hän liikkui ensin kamarissansa sapelillaan, mutta\nheittäysi sitten ulos akkunasta, juoksi joukon läpi sapeli kädessään\nja pakeni niin peltoa vasten. Kaksi vilkasta ja ripsaa talonpoikaa\najoi häntä takaa ja tavottivatkin, että kasakan täytyi kääntyä päin\nsuojellaksensa itseänsä. Toinen talonpoika löi korennolla, joka\nhänellä oli aseena, kasakkaa käsivarteen, että se meni turruksiin ja\nsapelinsa samassa usiampia syliä hänen kädestänsä. Nyt läksi kasakka\ntaas juoksemaan ja entistä vielä vilkkaammin, jotta talonpojat jo\npelkäsivät hänen pääsevän karkuun ja niin helposti tuottaman heille\nkadotuksen. Mutta eräs ukkokäpä, joka kulki puujalalla, katseli vähän\nsyrjästi tätä leikkiä. Olevinaan koukussa ja viatointa, kuukkasi\nhän vastaan sille tielle, jota näki kasakan pakenevan. Hänellä\nsattui olemaan kirves kädessänsä ja oli sillä karsivinaan jotakin\nrankaa, ei tietävinään mistään mitään. Mutta samassa kun kasakan\npiti juosta hänen sivutsensa, heitti hän rangan kasakan kintuille,\njosta se paikalla kompastui ja talonpojat saavuttivat hänen, joten\nvihdoin vaan ukon avusta saivat kasakan käsiinsä. Hän ynnä toiset 13\nkumppaniansa köytettiin ja lähetettiin menemään samaa matkaa, jota\nmuutkin vangit kaluineen kiluineen.\n\nEhkä jokainen tiesi rahoja olevan heidän vöissänsä, niin ei\nkukaan koskenut niihin; semmoinen järjestyksen henki voi vallita\ntalonpoikaisessakin sotajoukossa, jossa kuitenkin kapinan henki\nvimmastutti monta miestä. Kerran oli yksi mies (talonpoika vai\nsotamieskö?) näpistänyt rahaa muutamasta pussista; mutta kun\ntalonpojat saivat tämän tietää, ottivat he pois varastetut rahat ja\nlähettivät ne alukseen. Mutta tämän rehellisyytensä vuoksi saivat\nsittemmin kärsiä; sillä tämän varkaan mainitaan haastaneen käräjiin\nrauhan tultua v. 1809 ne, jotka olivat ottaneet häneltä Wenäläiset\nrahat pois, kiistäen muka, että olivat nämä ryöstäneet hänen rahansa,\njosta syystä hän vaati rosvoin-rangaistusta heille. Oikeuden päätös\noli tuominnut samat miehet maksamaan kysymyksessä olevat rahat, vaan\nei määrännyt toki muuta rangaistusta. Tämäpä olikin kyllä loukkausta\nisämaanrakkaudelle ja rehellisyydelle; mutta sen täytyy niin olla\nmaissa, joissa kaikenlaiset asiat tutkitaan samain lakien jälkeen,\neikä juri'a eli omantunnon tuomiokuntia ole saatu toimeen.\n\nKaikesta näemme rahvaalla olleen mielessä tehdä vahinkoja\nvihollisille eikä mitään hirmutöitä; päin-vastoin tahtoivat he päästä\nvähimmällä mahdollisella ankaruudella näissä seikoissa. He tahtoivat\nenemmän heikostuttaa vihollista, kuin kostaa hänelle. Waan asiain\npakosta täytyi talonpoikain välistä huolia enemmän omasta onnestaan\nkuin jonkun vihollisen hengestä. Niinpä ammuttiin tässä Norrnäs'in\nkahakassa yksi, joka nakkausi hevosensa selkään ja läksi ajamaan\nkiiruusti Närpiölle päin, jossa oli isompi joukko majaa ja eräs\neversti Birnkoff komentajana. Jos Birnkoff nyt olisi saanut tiedon\ntalonpoikain vehkeistä ja rantavartiain kohtalosta, ei hän suinkaan\nolisi viipynyt tehdä tehtäviänsä hillitäksensä ja kostaaksensa\ntalonpoikain liikuntoja. Luoti meni kasakkaa selästä läpi ja rinnasta\ntultua ulos vielä hevosen niskasta pään kautta ulos, jotta kumpikin\nkaatui siihen.\n\nWarovaisuuskaan ei auttanut aina; vaan Tjerlaks'in (Tervalahden)\nkasakoita pyydettäissä pääsi yksi metsiä ja syrjäteitä myöten pakoon.\nSepä tekikin, ett'eivät talonpojat enään uskaltaneet pitkittää\nnäitä valloitus- ja vangitus-tuumiansa, vaan alkoivat ajatella\nsuojeluskeinoja itsellensä; sillä he miettivät eversti Birnkoff'in,\n130 kasakkansa sekä husaariensa ynnä komentonsa alla Närpiöllä olevan\njääkäri-osuuden kanssa, alkavan kokea hävittää heidän joukkoansa. He\npäättivät pysähtyä ja varustautua Långbro-nimisen sillan korvassa.\nTämä silta vie erään mitättömän ojan yli, eikä ansaitse ensinkään\nnimeänsä; sillä sen pituus on korkeintaan neljä tai viisi syltää.\nSe etu on sillä paikalla, että se nytkin vielä, saatikka sitten\nennen, on hyvin lieju ja vetelä; niinmuodoin kasakoillakin oli paha\nratsastaa sen yli. Waikea sitä oli kiertääkkin, kun vetelää oli niin\npitkältä.\n\nTalonpojat toivat rinta-suojia, että itse seisoen suojain takana\nvoisivat ampua pitkin tietä, jos vihollisia tulisi. Päällikkyyttä\noli ukko Thölberg pitävinään, koska joskus ennen oli ollut sodassa.\nMutta joukko totteli paremmin talonpoikaisia päälliköitänsä, joita\njoka kyläkunnan miehillä oli omansa. Heitä ei kukaan ollut valinnut\neikä he myöskään paljon erottaineet muussa toisista talonpojista,\nkun että heidän neuvojansa seurattiin ja pidettiin paraina. Niin oli\nAnders Maars Herrström'iläisten johtaja, hänen lankonsa Kristian\nHerrbål Töjbyy'n (ennen Tööbyy'n) kyläläisten, Erik Snickars[15]\nNorrnäs'iläisten, Karl Röös Nempnäs'iläisten, Gabriel ja Paulus Rusk\nKaalahden kylän miesten johtaja.\n\n\n\nVII.\n\n\nTuotuamme talonpoika-joukon Närpiölle tahdomme jättää sen\nvarustustensa taaksi Långbro'n sillan luona ja niin katkaista taas\nkerran hetkeksi sotaisten tapahtumain ulkojuoksun silmäilläksemme\nuskollisuusvalan vannomista ja vannottamista.\n\nEtt'ei valan vannonnasta tahtonut tulla mitään, näyttävät ne monet\ntätä varten määrätyt päivät. Ensinä näet kutsuttiin kansaa vannomaan\nToukokuun 29 p., Kesäsuun 5 p. ja vihdoin saman kuun 28 p. Alusta\noli aikeena saada asukkaat vannomaan kirkossa, ja sitä vasten oli\nNärpiönkin kirkkoon asetettu koko joukko sotaväkeä valaa pakolla\nottamaan. Mutta se ei onnistunut paremmin, kuin että vaan muutamia\nvirkamiehiä saatiin antamaan uskollisuutensa lupausta, muita näet\nei ollut tullut saapuvillenkaan. Totta lienevät venäjän päälliköt\nvaroneet tämän ensi yrityksensäkin käyvän nurin, kun Toukosuun 25\npäivänä tuli julistus,[16] ett'ei tarvitsisikaan jokaisen vannoa,\nvaan se oli kyllä, että jotkut valitut vannoisivat koko seurakunnan\npuolesta. Tämä muutos julistuksen mukaan oli tehty talonpoikain oman\nhyödyn vuoksi! Näiden valiomiesten olisi vannominen Waasassa Kesäk. 5\np., joka oli määrätty koko maalle yleiseksi valanpäiväksi; mutta eipä\nniitä mennytkään sinne muuta kuin joku, jotta siellä vannotettiin\nherrasväkiä enimmästi.\n\nNiiden edut, jotka vannoivat, oli lupa saada pitää henkensä ja\nomaisuntensa rikkomatta; mutta tämän lupauksen jälkeen liitettiin\nse uhkaus, että ne jotka mutkistelisivat tai kokonaan kieltäisivät\nvannoa, kadottaisivat kansalliset oikeutensa, osan omaisuuttansa ja\nhe itse ajettaisiin kuni pahimmat pahantekiät maan pakolaisuuteen;\nja jos ei kirjallisesti, niin uhkasi moni venäläinen suusanallisesti\nSiperialla, jonne ne vastahakoiset vietäisiin ijäksi päivää.\nMaanpakolaisuus tai kansalliset oikeudet olivat niille tarjona, joita\nkutsuttiin Kesäk. 5 p. vannomaan. Jo olemme nähneet tänne kutsutun\nmainittuja valiomiehiä, kihlakunnan ja laamannin lautamiehiä, pappeja\nruununpalvelioita, virkamiehiä ja muuta säätyväkeä. Kesäk. 5 p. tuli.\nLiikuttaaksensa ja paremmin säikähdyttääksensä ihmisiä vannomaan,\nkoetettiin kaikenmoista konnanpeliä samana päivänä. Tykkiä vedettiin\nWaasan torille palavine sytytys-soittoineen, hevosjoukkoja ratsasteli\nristin rastin kaduilla, jalkaväkeä marssi täysissä aseissa torvien\ntoitotellessa ja rumpujen rämistessä. Sotaväkeä oli ollut kirkossakin\npeljästyttääkseen vannomaan. Tosin peljästyikin tästä aina joku ja\nvannoi säikähdyksissänsä. Moni vannoi muustakin syystä, muutamat\nolivat vannomatta ja useatkin olivat jääneet kaiketi pois koko\nkaupunkiin tulematta.\n\nUskollisuusvalan kielsivät muiden muassa: kauppaneuvos Fahlander ja\nlaamani Bergvall, joka jälkimäinen kiivastui, kun vaadittiin valaa\nja selitti itsensä ei elävänä suostuvan semmoiseen käytökseen. Siitä\nnäitä kumpaakin syytettiin salaisista vehkeistä venäjän valtaa\nvastaan; he vietiin Turkuun, jossa he tuomittiin ammuttaviksi,\nmutta saivat ystäväinsä rukouksista pitää henkensä ja pääsivät\nRuotsiin, jossa he koroitettiin vapasukuisten säätyyn, kumpikin\nnimellä Wasastjerna (= Waasantähti). Kauppias Rundell ei myöskään\nvannonut. Kun jo mainitun Bennvik'in tilan omistajan P. J. Bladh'in\nväkisin vaadittiin vannomaan, ei totellut; vaan väisti sen. Hän pyysi\nkahden kesken saada puhutella venäläistä päällikköä ja kun pääsi\nvirkamaaherra Emine'n luoksi, kielsi hän itsensä koskaan vannovan\npakkovalaa; vaan sanoi antavansa kunnian-lupauksen ett'ei kävisi\nkummallekkaan puolen sodan kestäessä. Niin hän ei vannonutkaan.\nNärpiön rovasti, tohtori Hägg, taas vannottuaan pisti maaherra\nWanberg'in käteen epäyskirjeen, jossa juhlallisesti vakuutti itsensä\nvannoneen ainoastaan rakkaudesta omaisiansa, vaimoansa ja lapsiansa\nkohtaan, vapahtaaksensa heidät onnettomuuksista ja surkeuksista.\nLuettuansa tämän kirjeen vihastui maaherra silmittömäksi, kun muka\nnoin uskallettiin heitä ärsyttää ja tehdä vastoin. Niin uutterana\nvenäläisten apulaisna kuin oli, ei Wanberg voinut aavistaakkaan että\njuuri sama hänen isäntänsä laittaisi nöyrän palveliansa virkaheitoksi\njo ennen saman kuun loppua! Hän sekä monta muuta vannonuttakin\nvirkamiestä pantiin viroiltansa Kesäk. 29 p.; totta oli syynä, että\nheidän luultiin suosineen Bergenstråle'n hyökkäystä.\n\nTiedämme miten Kesäk. 5 p. kävi. Siis määrättiin taas uusi päivä\nkansan valiomiesten vannottamista varten, sillä heitä ei ollut monta\nWaasassa vannomassa. Täksi päiväksi määrättiin Kesäk. 23 p. Nyt oli\nkihlakunnan oikeus asetettu vannottamaan, ja luultavasti samaa varten\ntuli översti Birnkoff taas 130 miehen kanssa käräjäpaikkaan. Mutta\nnytkin onnistui se huonosti. Ei näet paikallekkaan tullut muita\nkuin Närpiön pitäjään urkuin-soittaja Ramstedt ja lautamies Joppas\nÖstermarkun kylästä, jonka vuoksi vaan heitä voitiin vannottaa.\nWannottajana oli ollut kihlakunnan tuomari F. Söderlund.\n\n\n\nVIII.\n\n\nNyt voimme palata taas Närpiön sotaisten tapahtumain juoksua\npitkittämään. Kuten muistamme, pakeni yksi kasakka Tjerlaks'in\nkylästä. Sepä tulikin heti eversti Birnkoff'in tykö ja kertoi kaikki.\nWenäläiset kyllä jo tiesivät, varsinkin; Markussa hätyytettyin ja\npalanneitten vihollisten kautta talonpoikain olevan rauhattomia\nmutta näkyvät muutoinkin saaneen vähän vihiä rantakyläläistenkin\nvehkeistä.[17] Mutta tämän varman tiedon tultua joutuivat\nWenäläiset liikkeelle. Lentokäskyjä lähetettiin talonpoikain vielä\nvaltaamattomiin kyliin, kaikille sinne majoitetuille sotamiehille,\nettä kiireimmittäin tulisivat pois. Sitten marssivat nämä Birnkoff'in\nkomennon alla olevat 130 kasakkaa ja osasto husaareja, rakuunoita\nja jääkäriä muutaman aitan luoksi, joka ennen oli ollut Närpiön\nkomppanian varustus-aittana ja jonka luona useampia teitä yhtyy,\nsiellä katkaistaksensa talonpoikain keskinäisen yhteyden, jos\nkapina olisi levinnyt useammalle haaralle. Mutta kun ei yhtään\nvihollista näkynyt ei kuulunut, vetäytyivät he takaisin Lapvärtiä\nkohden samana päivänä. Sitte lähettivät sitä ennen kasakkaparven\ntarkastamaan vihollisensa oloa. Tämä tarkastusväki palasi, nähtyänsä\ntalonpojat varustauneina Långbro'n sillan takana, eikä lähestynyt\nedes pyssykudillenkaan, kun näki pari kolme sataa talonpoikaa\nsiellä varuillansa, eikä antaunut tarkastamaan oikein heidän\nvarustuksiansakaan, olivatko ne semmoisia miltä näyttivät. Sanovatkin\nmuutamat heidän palanneen siitä, kun tiellä olivat tavanneet erään\nsukkelan koiransilmän, joka hyvin totisena kertoi paljon sotaväkeä\nolevan tulossa, josta kasakat heti olisivat pyörtäneet ja ajaneet\ntoisten luoksi. Sittemminkin ratsasti joukko rakuunoita talonpoikain\nvarustusten sekä Näsbyy'n kylän ja hiukan eteläisemmän Finbyy'n\nsillan välitse, kun huomasivat ett'eivät talonpojat olleet aivan\nrauhassa varustustensa takana, vaan muutamia tunkeusi etelämmäs\nKotnäs'in kylää kohden. Tämä tapahtui Kesäkuun 27 p., joka oli\nmaanantai. Ensi tiistaina vetäytyivät nämäkin pois eteläispuolelle\nNärpiön jokea, joka eroittaa Näsbyy'n ja Finbyy'n kylät toisistansa,\neivätkä näyttäineet pariin päivään. Innokkaimmat ja malttamattomimmat\ntalonpojista käyttivät näitä rauhan päiviä kahlehtiaksensa niitä,\njotka jo olivat vannoneet uskollisuuden valan Wenäjän keisarille. Jo\nennenkin olemme nähneet kuinka talonpojat vangitsivat ja kiukkuisesti\nkohtelivat vannoneita. Närpiöllä vangittiin kaikki lautamiehet ja\nmainittu urkuin-soittaja Ramstedt sekä kirkkoväärti. Rovasti tohtori\nHägg'kin oli vähällä joutua samaan pulaan, Hänen apulaisensa Asculin\notettiin kiinni ja köytettiin kädet selkänsä taaksi, joten sai maata\nkotvan pappilan pirtin lattialla. Wihdoin astui eräs talonpoika,\njoka ei hyväksynyt semmoista käytöstä omaa sielun-paimenta vastaan\nja irroitti hänen köysistänsä, ehkä toiset olivat siitä kiukuissansa\nja uhkailivatkin, arvellen sen kaiken olevan parahiksi vihollisten\nalle itsensä vannoneille; mutta mies siitä ei paljon pitänyt lukua,\njoten Asculinkin pääsi. Nimismies Ingströmillä oli myös vaikea päästä\nheidän väijymisistänsä. Järjestyksen hoitaja ja pitäjään-kirjuri\nForsman'in, joka jo oli 70 vuoden ikuinen, joutui poikinen heidän\nkäsiinsä ja lähetettiin, kädet köysissä selän takana, af Lund'in\nalukseen. Entisen kappalaisen Holstius'en poika, tuomari (?)\nHolstén pakeni talonpoikain tullessa, mutta saatiin kiinni. Sanovat\nmuutamat hänenkin viedyn samaan laivaan. -- Warsinkin vaikeana olisi\ntähän aikaan ollut olla ruununpalveliana, kun hänen täytyi pysyä\nammatissaan ja yhtenä päivänä oli yksi käskiänä, toisna oli toinen.\nTodella tänä aikana jäykän ja valtio-mielipiteellisen miehen olisi\nollut sangen paha hoitaa semmoisia ammatteja.\n\nMuutoin talonpojat kulkea tallustelivat näinä rauhallisina päivinä\nkylissä, mikä missäkin. Mutta jotta ei vihollinen aivan äkisti\nkarkaisi heidän päällensä, oli kellotapuliin asetettu vartioita\nkatsastamaan, milloin Wenäläiset tutisivat; soittamalla heidän oli\nmäärä antaa tietoja tapulista, josta oli avara näköala. Kun oli\nsemmoinen vartiopaikka eikä juuri tarvinnut pelätä vihollisen aivan\näkkipäätä karkaavan päälle, heittäysi aina joku liian huolettomaksi\nja rupesi siitä roistoilemaan. Samat nyt jouten juoksiat pakoittivat\ntohtori Hägg'inkin pakenemaan, ahdistain häntä niin tuiki valastansa.\nHän pakeni ensinnä Bennvik'in isolle tilalle, mutta kun sielläkään\nei ollut varma vihollisen tervehtimisistä, pakeni hän Ruotsiin.\nLähtiessänsä ijäksi Närpiöltä, pysähtyi tohtori Hägg kellotapulin\neteen selittämään siellä vartioiville talonpojille, kuinka heidän\nparaatkin varustuksensa olivat kelvottomat säännöllistä sotaväkeä\nvastaan, ja näyttämään heidän töittensä mahdolliset vaaralliset\nseuraukset; varsinkin nuhteli hän monen nykyistä roistoilemista\nja kansalaisia vastaan riehumista. Tämän puheen tähden sanotaan\nerään vimmastansa sokean talonpojan tarttuneen luukuin salpapuuhun\nja juosneen, se käsissään, alas. Mutta ennenkuin ennätti alas oli\ntohtori jo ehtinyt nousta kärryihinsä. Nähdessänsä myöhästyneensä oli\nmies pakissut: \"Olisit odottanut vielä räpäyksen, niin olisit jäänyt\nhiipaksi\".[18]\n\nAina Heinäkuun 1 päivään ei tapahtunut mitään erinomaisempaa\ntalonpoikain sotaisissa liikunnoissa. Heitä voi olla 400 eli 500\nmiestä Långbro'n varustuksissa. Mutta perjantaina Heinäk. 1 p. tuli\ntaas parvi kasakoita ja rakuunoja Lapväärtistä. Osa heitä pysähtyi\npappilan kohdalle, toinen ajoi pitkin tietä Näsbyy'hyn, toisia\ntaas Kotnäs'in kautta Långbro'n sillan luoksi. Talonpojat saivat\ntapulista sanan heidän tulostansa ja olivat siis varuillansa. He\nlaittoivat osan asettumaan vähän matkaa varusteensa ulkopuolelle eli\ntien varrelle metsikköön sillan eteläispuolelle. Heidän oli käskynä\npäästää viholliset, kun tulevat, sivutsensa rauhassa kulkemaan\nlähemmäs siltaa, jotta he siten saataisiin ristituleen. Jo olivat\nnämäkin paikoillaan, kun tuli sana, että vihollisia olisi suunnaton\nlauma, ja ett'ei vähän joukon ollut kuvitteleminenkaan niille saada\nmitään vastusta. Siis vetäytyvät he toisten joukkoon varustustensa\nsuojaan. Kohta tulivatkin kasakat; mutta karvaalla mielin näkivät nyt\ntalonpojat, ett'ei niitä ollutkaan paljon, vaan ett'ei heidän olisi\nollut kummakaan tulla selville näitten kanssa. Nyt ei enään saatettu\nasiaa auttaa, ja kaikki täytyi jättää sillensä. Kasakat eivät tulleet\nnytkään varsin likelle; mutta muutama, joka osasi vähän venäjätä,\nkäski jonkun talonpojista tulla hänen puheillensa sovintoa eli\nsotilakkoa hieromaan.\n\nWaan päälliköt varoivat kavaluutta ja kielsivät jokaisen sinne\nmenemästä; jonka vuoksi muutamia voimattomia laukauksia vaan saivat\nvastimeksi ja palasivat sillä.\n\nNytpä talonpojat päättivät heidän mentyä, ähmissään kentiesi siitä\nkun niin helpolla väärän puheen kautta kasakat pääsivät, muuttaa\nleiriänsä Finbyy'n sillan korvaan. Muutamat läksi edeltä jo\nkatsastamaan, mutta joutuivat eräällä mäellä Kaalahden ja Kotnäs'in\nkyläin välillä kahakkaan sinnepäin uudestansa pyrkiväin kasakkain\nkanssa. Tämä taistelu tuli talonpojille aivan äkkiä, jonka vuoksi\nottivat paetaksensa ammuttuaan aikansa. Eräs torppari ja muutama\nrenkimies kaatui tässä kasakkain keihäillä pistettyinä. Kasakoita ei\nkuollut muuta kun yksi, ehkä usiampi taisi tulla haavoitetuksi.\n\nKun kahakassa ampueltiin, kutsui pauhe likikylistä lisää, semmoisia\njotka tulivat kahakoissa ja muulloin tarpeen aikana joukkoon, mutta\nmuutoin olivat kotonaan; niinpä he paukkeesta nytkin älysivät\ntulla, arvellen heitä ehkä tarvittavan. Nyt talonpojat vuoroltaan\nhyökkäsivät vihollisen päälle ja ajoivat sen tuolle puolen\nFinbyy'n siltaa, josta se itsestään pakeni Lapväärtiin, vieden\nmuassaan muutamia miehiä, joiden luuli olleen talonpoikajoukossa.\nMutta nämä pääsivät irti jonkun herrasmiehen rukouksista, pait\nyksi, jonka ihan syyttömästi murhasivat. Nyt vetäytyivät kaikki\ntalonpojat Finbyy'n sillan pohjoisempaan korvaan, joka on lähes\npari neljännestä etelään entisistä varustuksista Långbro'n sillan\npäässä. Tähän taas laativat varustuksiansa sekä maasta, mullasta\nettä haloista, joita oli joltinen joukko jokirannalla uittamista\nvarten siitä mereen, josta Närpiöläiset itse tavallisesti veivät\nniitä Tukholmaan ja muualle. Poikki tien ladottiin halkopino\nrintavarustukseksi, jonka keskelle asetettiin muutama Waasasta\nsaatu vähäinen lysti. Samoin kokivat laatia varustuksia pitkin koko\npohjoisrantaa, paitsi itse joensuuta, jonka heittivät varustuksitta.\nPattereilla ja rinta-suojilla varustettua rantaa voi olla pari\nvenäjän virstaa. Pääleirinsä asettivat pappilan mäelle, jossa\nautiossa talossa nyt olivat herroina, ja kun useimmat vihasivat\ntohtori Hägg'iä siitä, kun vannoi ja muka vapaehtoisesti (!) oli\npitänyt vihollisia upsiereja majassa luonansa, olivat he hänen\ntalollensakin vimmassa. Hänen omaisuutensa kanssa meneteltiin hyvin\ntavattomasti; kaikki hävitettiin, kalliita huonekaluja lyötiin\npaljon ihan ilman aikojaan pirstaksi. Niinpä muutama oivallinen\npianokin turmeltiin aivan tuholle. Semmoinen sopimaton ja raaka\nkäytös on alati oleva talonpojille ja koko liikunnolle häpeäksi,\ntulipa se sitten mistä hyvänsä. Mutta iloittava on nähdä tämän olevan\nainoan kerran, jolloin liikunto häväisee itsensä, ja meidän on\naina ajatteleminen, että tämä joukko oli pelkkiä harjaantumattomia\ntalonpoikia ja melkein päätöntäkin väkeä. Myönnettävä myös on, että\nnämä talonpoika-liikunnot samanlaisten rinnalla useimmissa muissa\nmaissa ovat mitä siveimpiä ja järjestetyimpiä. Se on enimmästi näiden\ntalonpoikapäällikköin ansio, että tämä työttömyys ainoastaan hyvin\nharvoin muuttui kaikkea mullin mallin muuttavaisiin mullistuksiin,\nja että vain harvoin syntyi järjestystä loukkaavia tapahtumia. Tämä\nheidän ansionsa tässä suhteessa on sitä suurempi, kun on ajateltava\nettä tässä nyt oli saapuvilla pari kolme tuhatta joutilasta miestä,\njoita ei suinkaan ollut aina helpoin pitää järjestyksessä. Wannoneita\nhätyyttäessä tosin eivät päälliköt kaikki olleet muita malttavammat\neikä mielevämmät; mutta siinä heidät sokeutti intonsa. Yli päätänsä\nsanotaan näitten päällikköjen hyvin sopineen keskenänsä, kun kullakin\noli omat käskettävänsä. Heitä tosin ei kukaan ollut asettanut\nkäskiäksi, eikä ruvennut käskettäväksi, vaan päälliköt olivat aina\nasettauneet itse sille paikalle, eikä sitä muut panneet vastaan.\nAinoastaan ensi alusta Finbyy'n sillan korvassa oli heidän välinsä\ntainnut olla vähän eripuraista varustus-tuumissa.\n\nKoko sen ajan, minkä olivat leirissänsä hätyyttämättä, olivat hyvin\nhyvillä tuulin, eikä yhtään surullista eikä pelvon luikkausta\ntuntunut. Joka ilta ja aamu pidettiin rukousta, jolloin miehistö\nveisasi virren ja joku päälliköistä, joskus pappikin toisista\nseurakunnista, luki rukouksen -- koska sekä oma rovasti läksi\npatoon, että hänen apulaisensa jätti Närpiön. -- Pait tämmöisiä\nhartauden hetkiä, mainitaan muiden muassa ukko Thölberg'in pitäneen\nkehoituspuheita, jotka useimmiten lopetti sanoen: \"Ainoa, minkä\nminä päällikkönä vaadin teiltä on: hiljaisuutta, tottelemista ja\n-- kunnioitusta itseäni kohtaan\". Totta ukko ei siltä lie saanut\nmitä vaati, vallankin tottelemista, kun jätti koko joukon ynnä\npäällikkyyden tässä suhteessa onnellisemmille kilvoittelioillensa --\ntalonpoikais-johtajille.\n\nJos joku uskalsi virkata vähääkään halventavaa heidän\nvarustuksistansa ja suojeluslaitosten lujuudesta vihollisen\nrynnistäessä, niin vaikeni hän pian toisten pilkkasanoista ja\nnaurusta. Niinpä sanoi muutama äijä mainittua Ridderhjertaakin,\njoka ei aina tainnut tuuvitella heitä huolimattomuuden eikä liian\nlevollisuuden uneen, että Ridderhjertan (= Ritarisydämmisen) siaan\nolisi hänen nimensä pitänyt olla Harehjerta (Jänissydämminen), \"sillä\njänis hänellä oli sydämessä\". Kun ei heillä ollut yhteistä, yleistä\nmuonavarastoa, tahtoi siitä syntyä epäjärjestystä kun muutamain aina\ntavan takaa oli lähteminen hankkimaan ruokavaroja ja viipyivät niissä\ntoimissaan päivän tai yön. Tämä oli päälliköitten mieliä vastoin;\nmutta mitäs siinä auttoi, kun miehet vakuuttivat itsensä \"ei osaavan\nelää ruuatta\". Tavallista sentään oli, että leirissä olevain omaiset\ntoivat heille sinne ruokaa, jolloin kodosta saadut varat usein\njaettiin tasan toisten kanssa, jotka olivat ilman.\n\nMyös oli täälläkin tapana koristaita sotamiesten tavoin ainakin;\nsepä ei niin päätöntä aina ollutkaan, sillä siten saivat viholliset\nuseita kertoja arvelemaan, eivätkö olisikin säännöllistä sotaväkeä,\neli ainakin että semmoisia oli heidän joukossansa. Pait sitä tykkiä,\njonka pistivät keskelle Finbyy'n sillan rintavarustusta, oli heillä\nLångbro'n varustuksissa ollut pölkky, musta pilkku päässä, joka\nulompaa näytti tykiltä. Ilman sitä oli heillä kuusen kuorista\nvalkeina hohtavia hihnoja ja kihängiä. Tähän aikaan käytettiin\nyleisesti villtihattuja; niihin pistivät pyrstöjä ja sulkia, ja kun\nei kukoilta, kanoilta saatu tarpeeksi, kävivät variksenkin ja muitten\nlintuin siivet kalusta; olipa vielä jollakulla jäniksen käpäläkin\nhatussaan. Tämä kyllä näyttää joutavalta; mutta jo heidän ollessansa\nentisten varustustensa takana, olivat viholliset tohtori Hägg'iltä\ntutkineet \"mitä väkeä nuo olisivat\"; hän ei ollut tietävinään enempää\nkuin vihollisetkaan. Se heitä kummastutti, että muutamilla oli\npunaiset liivit, toisilla siniset tai muun näköiset.\n\nTalonpojat eivät mielellänsä suvainneet kenenkään vieraan kulkevan\nheidän varustustensa läpi, olletikkin jos sattui olemaan joku aivan\nmuukalainen tai jonka tiesivät vannoneeksi. Warsinkin katsoivat\nhe karsain silmin herrasmiehiä. Niinpä kun sotapappi, sittemmin\nLapväärtin kirkkoherra, J. Estlander kulki tästä läpi, otettiin hän\ntutkittavaksi. Ensi kysymyksiä oli: \"Oletkos vannonut pappi?\" Ehkä\noli tehnyt sen, ei uskaltanut suoraan tunnustaa tuota, vaan kun ei\ntahtonut valhetellakaan, arveli hän vähän ja virkkoi: \"Harvoin minä\nvannon.\" Talonpojat eivät siinä hoksanneet papin mutkaa ja päästivät\nhänen niin kulkemaan.\n\n\n\nIX.\n\n\nHeinäkuun 3 p. tuli Kaskisten kaupungin satamaan ruotsalainen\nsota-alus eli \"priki\", nimeltä \"Fredrik\", jolla oli päällikkönä\nluutnantti D. J. Thornton. Tämä hänen tulonsa näinä vaaran aikoina\nilahutti sekä kaupunkilaisia että varsinkin Bennvik'in kotiväkeä ja\nsinne tulleita pakolaisia, joita oli parikin kymmentä. Bennvik'issä\nolleet olivat juuri päässeet kovasta hädästä, jonka muutaman\nriehuvan talonpoikajoukon sinne-tulo tuotti. He näet olivat tulleet\nvarustuksiinsa vaatimaan Bennvik'in omistajalla olevia muutamia\ntykkilöitä. Kun ei niitä annettu, syyttivät venäläisyydestä ja\nvihollisien puolen pidosta ja tahtoivat väkisinkin ottaa. He\nuhkailivat kovastikin; mutta paikan jäykkä omistaja ei myöntynyt,\neikä luvannut elävänä päästää heitä sisälle, kun väkisin yrittivät\nrynnistää sinne. Syynä sanoi hän olevan sen, että kun ei heillä\nollut ampuvaroja, niin tykit joutuisivat vihollisten käsiin, ja\nkun eivät tienneet miten niitä käyttää, ne heiltä otettuina vaan\nojennettaisiin heitä itsiänsä kohti; josta näytti kaikki käyvän\nheidän omaksi onnettomuudeksensa. Niin teki isännän jäykkyys ja\nmuutoin kunnioitusta herättävä olento, että talonpoikain täytyi\nvastoin mieltänsä ja kiukkuisina palata, eivätkä rohjenneet\nkäyttää väkivaltaa. Kun vanhus Bladh näki tämän talonpoikain\nmalttamattomuuden ja tiesi heidän tuimuutensa vannoneita ja luultuja\nvihollis-ystäviä vastaan, sekä myös oli kuullut puhuttavan heidän\nei oikein sopineen keskenänsä Finbyy'n sillan luona, kehoitti hän\nluutnantti Thornton'ia käymään heidän varustustensa luoksi, heidän\nmieliänsä ja aivojansa jähdyttämään. Tänne Kaskisiin tultuansa\nläksikin Thornton jo seuraavana päivänä Närpiölle. Heti tultuansa\ntalonpoikain leiriin, käski hän irroittaa erään lautamiehen, kun\nei häntä tietty syyttää muusta kuin vannonnasta, virkkaen sen ei\nolevan eri rikoksen esivaltaa eikä talonpoikia vastaan, että miehen\npakosta oli täytynyt vannoa. Sillan luona irroitti hän samasta syystä\nvangitun kirkkoväärtin. Myös käski hän päästää erään Lapväärtin\nlukkarin, Hellman'in, jota hätyytettiin vakoilemisesta vihollisille.\nWasta näemme, että tämä viime päästäminen oli vahingoksi. Thornton'in\nnäin käskiessä alkoivat muutamat murista, mutta kun hän, ollen\nvarteva ja pulska mies, astui lähemmäs ja ankaralla äänellä\nkuulusteli napisiaa, ei kukaan uskaltanut vastata. Muutoin tämä\nThornton'in käynti teki, ett'eivät enään vimman innosta käyttäineet,\nvaan hyvä sopu vallitsi kaiken nyt seuraavan ajan.\n\nKaskisiin tullessa oli Thornton ampua järähytellyt, jotta se\nkajahteli loitommaskin ja kuului Ristiinan kaupungissa oleville\nkasakoillekkin, jotka siitä pelästyivät ja luulivat nyt koko\nruotsalaisen laivaston tulleen, tuoden Suomeen apuväkeä. Tämän heidän\npelästyksensä kuuli Thornton ja päätti käyttää sitä hyväksensä. --\nThornton kokosi Kaskisten \"kalakaupungista\" niin monta venettä kuin\nsuinkin sai ja koki saada niihin aseihin kykeneviä kaupunkilaisia.\nNäiden sekä \"prikin\" väen, 8 muun sotilaan ja kahden aluksensa paatin\nkanssa lähti hän soutamaan Ristiinaan päin. Lähemmäs tultuansa oli\nhän täällä maalle pyrkivinänsä. Kun Ristiinan kirkkomäellä oleva\nvartiakunta huomasi hänen veneensä, teki se melun, ja niin pakeni\nsiellä olevat 6 kasakkaa ja 20 jääkäriä upsierinensa. Wieläpä\nläksi itse Orloff-Denisoff'kin, näiden tultua melusanansa kanssa\nLapväärtiin, leiristänsä säikäyksissään yhtä kyytiä marssimaan\nitää kohden Isolle-joelle ja Honkajoelle, josta vasta 11 p. palasi\nKauhajoen kautta Lapväärtiin kenraali Kniper'in yhdyttyä hänen\njoukkoonsa. Näin oli teeskelty rynnistys muutamilla silakka-veneillä\nsaanut koko tällä suunnalla olevan venäläisen sotavoiman pelosta\npakenemaan laukausta ampumatta.\n\nSitten purjehti \"Fredrik\" pois ja majuri Martin'in johdossa tuli\nsamaan satamaan korvetti \"Der Biedermann\". Wenäläiset palattuansa\nhäpeällisestä paostaan asettivat taas kasakoita Ristiinan kaupunkiin,\njotka käyttivät itsensä julmasti, muka poistaaksensa paon häpeää\ntällä törkeällä tavalla. Martin, sen kuultuansa purjehti sinne, ja\nkun viholliset taas näkivät sotalaivan niin pakenivat heti-kohta.\nOltuaan siellä muutaman päivän, palasi Martin jälleen Kaskisiin, kun\nei uskonut voivansa ainakaan pitkään pitää kaupunkia.\n\nNäin olivat viholliset täydessä touhussa sen aikaa, minkä talonpojat\nhätyyttämättä olivat leirissään; tästäpä selveääkin, miten niin kauan\nsaivat olla rauhassa. Mutta arvattava oli, että Orloff-Denisoff\nolisi nyt ähmissäänkin kostava talonpojille pakonsa jo häpeänsä. Sen\nhän näyttikin ihan syyttömille asukkaille Lapväärtissä, Ristiinan\nkaupungissa ja Närpiön kylissä, varustuksien ulkopuolella, eli toisin\nsanoen joen eteläis-puolella. Thornton käydessänsä talonpoikain\nvarustuksissa varoi vihollisen vielä rynnistävän koko joukollansa\nja tappion ennen pitkää tulevan talonpojille, ellei hallitukselta\ntai Suomen sotajoukolta apua tulisi. Siitäpä hän lähettikin jo\nHeinäk. 4 p. Suomen sotajoukon pääkorttieriin, joka nyt oli Uudessa\nKarlebyy'ssä kurierin sekä tulostansa että töistänsä ja siitä minkä\nnähnyt oli. Samalla kertoi sinne myös vanhus Bladh ja tohtori Hägg\ntapahtumat täältä. Wastauksia ja avun lupauksia tulikin; mutta\npäällikköin luvatta tämä apuväki jäikin välille Waasaan, joten\ntalonpojat taas jäivät Jumalan ja omiin turviinsa.\n\nSe hyöty näistä kirjeistä Suomen väestön päällikkyydelle toki\noli, että kohta sen perästä tuli kuulutus, jonka kautta asukkaita\nkutsuttiin kokoon Närpiön pappilaan Heinäk. 11 päiväksi tuumaileman,\neivätkö suostuisi asettamaan omaa suojelus-väkeänsä (landtvärn),\njonka taitavat sotaupsierit harjottaisi ja johdattaisi, mutta\njonka ei tarvitsisi kulkea yli maaherran lääninsä rajain minnekään\npäin. Kenraal-majuri Aminoff tuli tähän kokousta pitämään. Hän oli\njo sitä ennen käynyt Maalahdella samassa aikeissa. Aminoff piti\nvähäisen puhelman rahvaalle, kehoitti heitä kiitettäviä sotaisia\nvehkeitänsä pitkittämään, kiitti heitä kun vapaehtoisesti panivat\nhenkensä alttiiksi isämaansa suojelemiseksi ja lupasi pikaista apua.\nMyös tarkasti hän heidän varustuksiansa, kehui paikkaa hyväksi\nvastustuspaikaksi, mutta kielsi samalla muuttamasta suojeluslinjaa\netämmäs, koska se voisi olla isoksi vahingoksi ja tuottaa nyt vielä\narvaamattomia poloja kaikille seuduille Närpiön ja Waasan välillä. --\nHuolimatta niistä raskauksista, joita Aminoff'in esitys oli tuottava,\nsuostuivat asukkaat siihen kernaasti; varsinkin siitä syystä, kun\ntämä laitettava suojelus-väki oli asetettava talonpoikain joukkoa\nauttamaan ja vahvistamaan. Joka ruodun oli nyt laittaminen kaksi\nmiestä,[19] pait joka jo oli laitettu säännölliseen sotaväestöön.\nMelkein sukkelaan asetettiinkin ripeitä nuoria miehiä; muutamat\nruvenneista suojelusmiehistä kyllä katuivat kauppaansa, mutta\ntoisia oli valmiita astumaan siaan, jotta heidän lukunsa ei siitä\nvähennyt. Sittemmin pakoitettiin moniaat vastahakoisetkin asettamaan\nsuojelus-miehensä. Nimismies sai Suomen päällikkyydeltä useampia\nkirjoja, joissa käskettiin ennen vapautettuin postitaloin ja\npappilankin asettaa miehensä. Suojelusmiehen palkka tosiaan ei ollut\nkaksinen; muutamat saivat vuoteensa 3 riksiä, toiset pari plootua\nkuukauteensa; mutta palkastako tässä paljon huolittiinkaan. -- Tämän\nsuojelusväen melkein saatua kokoon, luulivat muutamat Maalahtelaiset\nja Sulvalaiset itsiänsä enään ei niin tarvittavan ja lähtivät\nvähitellen kotiinsa päin. Eipä tietoa, sanoako tätä heidän lähtöänsä\npahaksi vai hyväksi; sillä tuskin olisivat asiat käyneet paremmin,\njos jokainen olisikin ollut saapuvilla koko ajan. Kun taas vihollinen\nkoetti koetuksensa, niin oli suojelusväki jo melkein valmisna ett'ei\njonkun kymmenkunnan poissa-olo voinut tuntua paljo minnekään.\nTälle heidän pois-lähdöllensä ei saa hakea muuta syytä, kuin että\nluulivat itsiänsä ei enään niin kaivattavan; syynä oli sekin, että\njoutilasna-olo leirissä kävi tukalaksi ja maa kotona näytti paremmin\ntarvitsevan hoitoa ja huolta tänä tärkeänä kesäis-aikana, kuin tämä\njoukko, jonka viholliset näyttivät unhottaneen.\n\nTässäpä sopii kerrassaan haastella tämän suojelusväen vaiheista,\nkun siitä kerran on puhe. Sen olon-aika oli ylipäätänsä lyhyt, eikä\nse ottanut kokonaisna osaa muuhun, kuin yhteen kahakkaan. Heinäkuun\n20 p. näistä tulemme laveammin juttelemaan. Silloinkaan ei ollut\ntämä väki tottumatonta talonpoikajoukkoa parempi, kun sen luvattu\nopettaja tuli vasta saman kuun 18 p. perille. Muutamat vanhukset\nsanovat suojelusmiehinä olleensa Pielahden kahakassa; mutta heitä\non silloin vielä tuskin eri väeksi lukeminenkaan, kun töin-tuskin\nolivat ehtineet semmoisiksi kirjoitettaakkaan. Kun vihollinen\nsitten poistui Lapväärtistä ja Närpiöstäkin, yhdistettiin tämä väki\nkatteini Gyllenbögel'in vapaehtois-joukon kanssa, joten melkein\nkatoaa tämän sodan historiasta nimi \"suojelusväki\", jos sitä eri\nväestöksi luettaisiin. Yhdistettynä Gyllenbögel'in väestön kanssa\noli osa suojelusmiehiä myös Lapväärtin tappelussa Elokuun 29 p.,\njossa von Begefach oli päällikkönä. Ihastuksella ja kunnioituksella\nmuistelevat entiset suojelusmiehet tätä kenraalia: urhoollisempaa\nja kelvollisempaa he eivät tiedä. Woiton perästä Lapväärtissä, tuli\nhänen luoksensa kurieri kovalla käskyllä pakenemiseen; -- Fieandt'in\ntappio Karstulassa kenraali Wlastoff'ia vastaan teki näiden\nSuomen sotajoukon liian kauas eroitettuin sivujoukkoin toisiinsa\nkokoamisen tarpeelliseksi. Juuri olivat voittaneet ja heti pakoon!\nSe hämmästytti heitä ja vihastutti niin von Begefach'ia, jotta hän\nkiukuissaan ja kasvoiltansa vaaleana oli kovasti kiroillut ja oikein\nkorviansa väännellyt.\n\nSuostumuksen jälkeen ei suojelusväen olisi tarvinnut käydä lääninsä\nrajain yli; mutta tuolle puolen eli Oulun lääniin tuli kuitenkin\nosa. Lienevätkö kulkeneet sinne vapaehtoisesti vai liekö väkisin\ntahdottu viedä, sitä emme tiedä. Se vaan varma on, että toinen\ntoisensa perästä palasi karaten kotiinsa, astuttuansa rajan yli ja\njoku jo ennenkin. Loppu palasi Kalajoelta. Sinne tultua, heitä ei\nollut enään kaikkiaan muuta, kuin kolme-, korkeintaan neljäkymmentä\nmiestä; muut olivat omin luvin palanneet. Näistä jälille jääneistä\nnäytti karkaaminen väärältä, ehkä heitä väärin tahdottiin edemmäskin\nkulkemaan; mutta ei tämä marssinta toki ollut heidänkään mieltänsä\nmyöten. He latoivat aseensa kokoon ja sanoivat kersantilleen, nimeltä\nWikström, ett'eivät enään käy askelettakaan sinnepäin, ett'eivät\naijo marssia koko maan rajan yli ja että vastoin suostumusta he\njo ovat saaneet marssia maaherran lääninsä rajan tuolle puolen.\nKersantti kertoi seikan päälliköille, jotka näkivät hyväksi\nantaa näittenkin palata kotiinsa; niin loppui tämä väki supi.\nSuojelusväestössä oli Mustasaarelaisia, Sulvalaisia, Maalahtelaisia,\nPetäjälahden ja Korsnäs'in miehiä, Pirttikylä-, Markku- ja\nTeuvalaisia; mutta enimmäksi oli kuitenkin Närpiöläisiä.\n\n\n\nX.\n\n\nPitkään olivat talonpojat olleet harjauntunutta neuvojaa ja johtajaa\nvailla. Sen tapaisna heillä oli kersantti Wikström, joka ynnä\nkymmenkunta miestä, yhtyi heidän joukkoonsa. Nämä olivat olleet\nWiaporin linnassa, kun se annettiin Wenäläisille, jotka saatuansa\nlinnan, päästivät siellä olleen sotaväen rauhassa kulkemaan kotiinsa;\nheidän oli toki pitänyt luvata, ei enään kantaa kalpaa Wenäläisiä\nvastaan. Mutta tässä ja ehkä vastakin tapaamme sotilaita, joitten\nei haluttanut joutilaisuudessa eikä rauhankaan askareissa viettää\nnäitä rauhattomuuden päiviä. Tämä Wikström asetettiin päälliköksi,\nkun muka oli ollut säännöllisessä sotaväessä ja pait sitä itse osasi\nkerskailla kelpo lailla. Mutta hänen päällikkyytensä ei alusta\nalkaen ollut äkkinäisen talonpojan päällikkyyttä järjekkäämpi;\nkentiesi teki sen, minkä teki, usein vaan talonpoikia mielittääkseen\nja päällikkyyttä pitääkseen; mutta ei hänen pelkonsa työt ainakaan\nolleet niille mieliksi.\n\nNärpiön joen eteläis-puolella on useampia kyliä, jotka tähän saakka\nolivat pitäineet rauhassa. Heillepä kasakat eivät tehneetkään mitään\npahaa, kun näkivät heidän rauhassa askaroitsevan maansa hoidon\nkanssa; he heitä vaan kehoittivat edeskin-päin näin rauhassa olemaan.\nMutta ajan pitkään antoivat hekin osansa miehiä leiriin. Pikaan\nhuomasivat tarkastelevat kasakat, ett'ei nuoria miehiä näissä kylissä\nenempää näkynytkään, josta rupesivat kantamaan epäluulojansa. Kun\nolivat antaneet lisäväkeä ja kun näkivät vihollisten katselevan\nkarsain silmin heitäkin, vaativat nämäkin kyläkunnat päästä\nvarustusten suojeltaviksi, siten että varustuslinjaa siirrettäisiin\netelämmäs. Tämä heidän vaatimuksensa kyllä oli oikea, mutta\ntuiki vaarallinen. Tähän pyyntöön suostui Wikström aivan vastoin\nkenraal-majuri Aminoff'in kieltoa, ja niin päätettiin muuttaa\nlinjaa Näsbyy'n, Hitsböle'n, Granskog'in, Kallnäs'in, Stobacka'n\nja Pielahden kyläin tuolle puolen, jotta, kuni vaativat, \"koko\npitäjästä suojeltaisiin.\" Lienevätkö talonpojat unhottaneet vai\nhalveksineet Aminoff'in järkevän neuvon. Luultavasti tekivät he\nsen huolimattomuudesta, sillä tällä aikaa eivät suinkaan olleet\nherjenneet luottamasta voimiinsa; päin vastoin oli tämä luottamus\nlujennut ja kiihtynyt, varsinkin kun vihollinen tähän asti oli\nheittänyt heidät rauhaan, josta luulivat vihollisen ei uskaltavan\ntulla heidän kanssaan otteluun, ja jonka vuoksi ei kukaan ollut\nheidän voimiansa kokenut. Sen kyllä jo älysivät, että puhe maalle\nastuneen apuväen tulosta oli joutavaa juorua; mutta kun Aminoff taas\nkävi kehoittamassa, oli heidän luottamuksensa ja toivonsa yhtä lujat\nkuin koskaan ennen.\n\nÄsken mainittuja kyliä suojellakseen, vietti Wikström isoimman\ntykkinsä Teuvan tielle Kallmåssa'n nevalle, jotta ei vihollinen sitä\ntietä pääsisi tunkemaan pitäjääsen. Taas suojellaksensa pitäjästä\nvihollisten hävityksistä eteläiseltä suunnalta, vietti hän kolme\nvähempää tykkiä, jotka he samoin kuin edellisenkin olivat saaneet\nluutnantti Thornton'in aluksesta, Lillmåssa'n nevalle, Pielahden\nkylästä muutamia Wenäjän virstoja etelään päin. -- Wihollisen\npäävoima oli nyt Lapväärtissä ja Ristiinan kaupungissa sekä Tinkan\n(Tjöck'in) kylässä, jonne Lillmåssa'n nevalta oli ainoastaan kolme\nneljännestä; jo siitäkin näkee, kuinka järjettömän luottavia\ntalonpojat olivat, kun uskalsivat niin lähelle vihollisiansa,\nehkä tiesivät kyllä sen läheisyyden eikä heillä sen parempia\nvastustuslaitoksia ollut. Nevan poikki kulkevalle maantielle sekä\nsen varsille oli hakattu kumoon puita poikkipuolin makaamaan; myös\nruvettiin heti luomaan pattereita ja muita rinta-nojan tapaisia.\nTykit, jotka tuotiin näihin uusiin varustuksiin, olivat lavoilla, ja\nitse talonpojat vetivät niitä tavallisilla työ-kärryillä; Wikström\nitsekin oli näiden viejäin joukossa. Mutta ennenkuin aseineen\nennättivätkään paikalle, tuli heitä vastaan pakenevia talonpoikia,\njotka sydän kurkussa kertoivat muutaman kasakkaparven valloittaneen\nheidän uudet varustuslaitoksensa. Samassa nähtiin samat kasakat\nlemmon kyytiä ajavan eteenpäin, joten hätyyttivät näiden tykkein\nvetomiehet, hoitajat ja vartiat. Talonpojat ampuivat kyllä muutamia\nlaukauksia oivallisilla hylje-pyssyillään; mutta siitä ei apua, kun\nei tarpeeksi ampuvaroja. Myös kokivat talonpojat lähettää muutamia\ntykinpommia vihollisia vastaan, mutta kun itse eivät älynneet\nkäyttää tykkiä, ja Wikström oli liian pelkuri siihen, niin lensivät\nkuulat aina yli. Muutamia laukauksia näin ammuttuansa sattui\npäälle-päätteeksi, että kiireissään laukaisivat yhden tykkinsä\nväärin, pannen näet laatinki-tötterön eli patroonan ruuti-puolen\ntykin suuta vasten ulos päin ja kuula-puolen paloreijän alle eli\nsisälle päin. Kummako siis, jos se enään ei lau'ennutkaan? Eipä saatu\nlaahinkia poiskaan. Joka kerta kun talonpojat veivät sytytyssoittoa\npaloreijän luokse, peräysivät kasakat; mutta pian he taas ratsastivat\nlähemmäs. Tuota peliä kotvasen pidettyänsä, arvasivat jott'eivät\ntalonpojat voisikkaan laukaista ja hyökkäsivät siis sitä ottamaan.\nKyllä saivat vastaansa muutamia laukauksia; mutta se ei estänyt\nkasakkaparvea, ja niin \"tuli talonpojille yhtä monta tietä kuin oli\nmiestäkin.\" Wikström oli ensimäinen paossa; sillä heti kun viholliset\ntulivat, käski hän talonpoikain seisoa vaan, kun itse muka läksisi\nnoutamaan Kallmåssa'n nevalla olevia tykkiä. Hän tulikin tykkinensä;\nmutta häntä tuli Hertsböle'n kylässä vastaan samat kasakat, jotka\nolivat ottaneet toiset tykit, lähetettyänsä saaliinsa Lapväärtin\nleiriin. Tämänkin tykin valtasivat he, kun Wikströmillä ei ollut\naikaa ei kääntää ei laahata, saati sitten ampua. Taas kannusti\nWikström komeata kasakka-hevostansa ja kiirehti mitä sukkelinta voi\nFinbyy'n varustusten läpi aina Waasaan, jossa säikähdytti asukkaat,\nkertoen sydän kurkussansa, kuten viholliset ajoivat häntä takaa\nja olivat tuossa tuokiossa taas tulevat kaupunkiin. Kasakoillapa\nei ollutkaan semmoisia tuumia; he näet tyytyivät saaliisensa,\njoka oli neljä tykkiä ja yksi täysi muona-arkku, jonka Wikström\noli tuonut tullessansa toisen kerran ja saanut sotakorvetti \"Der\nBiedermann'ista\". Osa palasi hiljalleen Orloff-Denisoff'ille, joka\nnyt rappasi Ristiinassa, kertomaan arvaamatonta voittoansa, kun\nolivat lähteneet vaan tarkastamaan ja saaneet koko 4 tykkiä; toisia\njäi ajamaan paenneita ja pakenevia talonpoikia takaa.[20]\n\nNiin oli talonpoikain ainoakin, ehkä kelvoton johtaja mennyt\nmatkoihinsa; tämä ensi tappio vähensikin kelpo lailla heidän\nluottamustansa itseensä ja omiin voimiinsa, siitäpä vallitsi myös\nepäjärjestys leirissä ja kauhu kylissä. Tämä tappio oli Heinäkuun\n13 p. Sitä seuraavia päiviä käyttivät asukkaat paetaksensa ja\nmuuttaitaksensa paraine kaluineen kaukaisille saarille meressä, eli\nkaukana metsissä oleviin aittoihin, jotka olivat raketut sydänmaihin,\nkarjan hoitoa ja viljaa vasten kesän-ajaksi. Moneen kylään jäi vaan\nmuutama vanhus katsomaan vihollisen käytöstä, sillä loppukuvaelman\npiti nyt alkaa. Hän luuli harmaiden hapseinsa pyhittäneen häntä\nrääkkäyksistä ja kiristysten julmuuksista. Toisista kylistä ei\ntaas paennut muu kuin kehnompi väki, vaimoja ja lapsia. Näinä\nrauhan päivinä Pielahden tappion jälkeen vallitsi kuolon kamaluus.\nTäällä lukitsivat muutamat huoneitansa tietämättä, sallittaisiinko\nheidän koskaan enään palata niiden parsien alle, jotka jo monta\nvuotta olivat suonut suojan; tuolla seisoivat töllit jo autioina,\neikä enään savupylväitä nousta jollottanut savu-torvista ei yöllä\neikä päivällä. Wäliin talutti tytär heikkosilmäistä isäänsä rantaa\nkohden, väliin kantoi äiti kuopustansa samalle pelastavalle suunnalle\nvähää vanhempain lasten seurassa. -- Närpiölle onneksi, oli\nOrloff-Denisoff pakkoveroin kannannassa Ristiinan kaupungista, jotta\noikein virvottaisi itseään ja joukkoaan, palattuansa marssinnastaan\nIkaalisten sydänmaissa; sillä hänen viipyessänsä, kerkesi kansaa edes\nvähän pakoon.\n\n\n\nXI.\n\n\nWihollisia ei näkynyt ennenkuin perjantaina eli 15 p., jolloin\nheitä kävi tarkastamassa. Palatessaan he hävittivät ja ryöstivät\nnyt autioissa eteläpuolen kylissä kaikki mitä näkivät ja saivat\nkäsiinsä. Nyt he olivat päättäneet kostaa, ja koston pitikin olla\njulman. Muista kylistä olivat asukkaat muuttaneet paremmin jo\npois; mutta Pielahden kylässä asui vielä monta. Sen tähden olikin\nsiellä sitä suurempi liikunto pakoon pyrkimisen tähden nyt, kun\nviholliset tulivat. Kiiruusti ko'ottiin jauhoja ja mitä muuta\nruokavaraa tarvittiin, saaristossa paossa ollaksensa. Hälinä ja pelko\nolivat sitä suuremmat, kuin kasakoita asetettiin kujain suihin ja\nveräjille kiinni ottamaan kaikkia, jotka olivat liikkeellä; niitä,\njotka piilivät huoneissaan, aijottiin ajaa tulemaan ilmi, huoneita\nsytyttämällä. Jott'ei vihollinen näkisi, täytyi monen kontaten pyrkiä\nrantaan peltoin ojia myöten; toisia koki rukiin laihon suojassa\npaeta. Mutta pian huomasivat kasakat tuonkin, että asukkaita pyrki\nrantaan; ajettuaan peltoja ristin rastin ajoivat he rantaankin,\nkaikkia sinne pääsemästä estämään, jotta viimeiset pakoveneet jo\nsaivat heiltä luotia peräänsä. Wiimeisiä oli eräs nuori äitikin\nneljän pienen lapsen kanssa. Melkein hengetönnä siitä kun ponnisti\npelastaaksensa lapsiansa ja itseänsä vihollisten kynsistä, pääsi\nhänkin vihdoin rannalle. Ehkä lastensa ja oman kohtalonsa pelko sekä\näskellinen nopea juoksunsa oli vienyt hänen voimiansa, oli hänellä\ntoki vaaran hetkenä voimaa jälellä, saadakseen muutaman veneen\nrannalta. Nopeasti heittäysi hän lapsineen sen huostaan. Tuskinpa\noli kerjennyt tehdä sen, kun samassa kasakoita ilmausi rannalle ja\nampui hänen venettänsä. Luodit lensivät suhisten hänen ylitsensä\nja sivutsensa; mutta ei yksikään sattunut häneen eikä lapsiin.\nAvutonna, airotonna oli hän nyt itkevine lapsi-raukkoineen kehnon\nveneen hallussa. Ei ollut hänellä leipä-palasta, ei vaatteitakaan\nsuojellaksensa lapsukaisiaan meren kolkompaa ilmaa vastaan. Meren\naallot vaan ajelivat häntä hiljalleen ulommas ulapalle avaralle.\nHän olisi ollut perikadossa, ellei toinen pakolainen, eräs vanha\nukko-parka olisi keksinyt hänen hätineen ja joutunut hänen avuksensa;\nhe pakenivat sitten yksissä. Kun nyt halkoivat meren sinertävää\nselkää, näkivät kauhean kauniin näyttelyn: heidän kylänsä palaa\nroimusi ilmi-valkeassa. Tämä tulipalo näkyi kauas ja puristi\nkyyneleitä monesta silmästä, joka ei kastunut kun vihollinen ajoi\nkodista pois pakolaisuuteen.\n\nMonta murhattiin niistä, jotka eivät pääsneet pakoon; toisia\notettiin vangiksi. Kaikki, jotka kasakat ottivat vangikseen, vietiin\nLapväärtiin. Muitten muassa oli eräs vanha sotamies, iki-ämmä\nja eräs sotamiehen vaimo; nämä kolme istuivat samassa töllissä,\nkun hekin otettiin kiinni. Saivat sitten juosta kasakka-hevosten\nkeskellä, lämsä käsivartensa ja kaulansa ympäri. Kun tulivat\nLapväärtiin, näkivät muutaman kenraalin; heti äiti repäisiikse\nirti ja heittäytyi kenraalin jalkain juureen lapsineen, rukoillen\ntaivasten nimessä armoa. Kun kenraalille selvitettiin, että oli\nsäännöllisen ruunun-sotamiehen vaimo, antoi hän hänelle vapauden ja\nkäski mennä kotiinsa. Mutta toisia ei päästetty palaamaan; he vaan\nsalvattiin yhteen riiheen, jossa oli monta (\"30 eli 40\") muutakin\nonnetonta. Alusta vietiin kukin esiin tutkittavaksi kerran päiväänsä,\nvarsinkin mainitut äijä ja ämmä. Kiväärin-piippuja ojennettiin heidän\nrintojansa vastaan, ja kaikenmoisia uhkauksia käytettiin, muka\nsaadaksensa heitä tunnustamaan.\n\nHe kun tunnustivat minkä tiesivät -- ja onneksi kumpikin puhuivat\naivan yhtä, niin saivat pitää henkensä; mutta 20 vuorokautta\npidettiin heitä salvattuina riihessä, jossa saivat kärsiä\nrääkkäysstä, uhkauksia ja ruuan puutetta useinkin. Ei heidän\nsallittu keskenäänkään haastaa, semminkään hiljaa. Kun äijä ja\nämmä tästä huolimatta sanoivat toisilleen muutaman sanan, sai tämä\nvanha sotilas ruuan tuojalta semmoisen kolauksen vasten suutansa,\nettä äijä parka virkki: \"Nyt en tarvitse enään ruokaa.\" Ja niinpä\nkävikin; kohta sen perästä kuoli ukko ijästään sekä näistä sielun\nettä ruumiin rääkkäyksistä. Ämmä taas, joka kentiesi vaimonpuolia oli\nainoa vanki, sai erään tutun Lapväärtiläisen rukouksista vaihettaa\nnykyisen vankeutensa toista vastaan saman Lapväärtiläisen talossa;\nsiellä vartioittiin häntä vielä muutama viikko, ennenkuin päästettiin\nvapauskirjan kanssa kotiinsa menemään. -- Wangittuin joukossa oli\nmyös Kauhajoen kappalainen, Abram Mellenius. Hän saarnasi ja piti\ntovereillensa onnettomuudessa vahvistavia ja lohduttavia hengellisiä\npuheita, joten usein sai heidät unhottamaan julman tilansa. Miten\nlie loppulaskussa käynyt kaikkein vangittuin; totta pääsivät\nirroillensa useimmat. Mutta ainakin kaksi ammuttiin lähellä pappilaa\nja kolme varrastettiin keihäälle. Sanotaan petoin käyttäneen\nmuutamia ammunta-pilkoikseenkin. Julmasti rääkättynä toivat kasakat\nMellenius'en Kauhajoelta Lapväärtiin, juoksuttaen häntä hevostensa\nvälissä. Riihessä hän kauan kärsi kurjuutta, kunnes vihdoin vietiin\nTurkuun tutkittavaksi. Siellä hän kyllä julistettiin vapaaksi, mutta\nsai vieläkin välillä usein kokea kuljettajainsa koiruutta.\n\nNäin julmaa oli heidän ilmestymisensä voittonsa jälkeen. Syytä\noli pelätä heidän kohta tulevan tervehtimään leirissään olevia\ntalonpoikiakin, olletikkin kun vihollinen varsinkin Pielahden\nkahakassa näki tämän joukon olevan tottumattomia talonpoikia. Pait\nsitä on syytä varoa heidän saaneen tietoja hangastelioistansa sitäkin\nennen. Epäluulot tästä lankeavat raskaina useammankin hartioille.\nWaikea voi olla saada ilmi sen työn tekijää, sillä tämmöiset pilatyöt\ntahtovat aina asua pimeydessä. Welkapääksi mainitaan samaa lukkaria\nHellman, jonka Thornton käski irroittaa ynnä muita venäläisyyden\nepäluulon uhreja, ja onkin monta seikkaa miksi uskoa sen hänen\ntyöksensä; sitten mainitaan Markun lautamiestä, Joppas'ta, ja Närpiön\nurkuin-soittajaa Ramstedt'iä -- samat, jotka vannoivat kihlakunnan\noikeudelle uskollisuus-valansa; vieläpä varotaan erään talonpojan\nFinbyy'n kylästä tehneen sen. Warotaan sitä usean muunkin tehneen.\nTalonpojat näet luottavaisuudesta tai huolimattomuudesta antoivat\nkansakuntain ja yhdyselämäin ilkeimmän ja irstaisimman hylkiön --\nmuutamain porttojen -- vapaina kulkea sillan yli puolelta toiselle\nkodoistansa Wenäläisten leiriin; heidän sanotaan usein tehneen\ntuonkin ilkeyden ja sepä hyvin mahdollista onkin.\n\nKun viholliset näin olivat saaneet tietoja hangastelioistansa\nja toiset tointuneet niistä säikäyksistänsä, joita Thornton'in\nja Martin'in tekoliikkeet olivat tuottaneet heille, ja myöskin\nlevähtäneet paostansa, niin päättivät rynnistää heidän varustuksiansa\nvastaan. He olivat myös huomanneet, ett'eivät talonpojat\nvartioineetkaan koko joki-rantaa sillalta joen suuhun asti.\nSaivat myös tietää tämän joen olevan suussansa kahlattavan ja\nsiinä kovapohjaisen. Minkä niin kuulleet olivat päättivät käyttää\nhyväksensä. He laittoivat joukkosen jääkäreitänsä ampuilemaan\ntalonpoikia vastaan sillan seuduista, jotta saisivat talonpojat\nuskomaan heidän siitä aikovan koettaa päästä yli, ehkä silta oli\nrevittynä ollut jo leirissä-olon ensi päivistä. Silmätkäämme vielä\nkerran talonpoikain leiriä ennenkuin tämän ammunnan seurauksista\nvirkamme.\n\nSamana päivänä, jona viholliset käyttivät itsensä niin julmasti\nPielahden kylässä, tuli talonpojille apuväkeä. Muistanemme vielä\nehkä kenraal-majuuri Aminoff'in käyneen Maalahdella ja Mustasaaressa\nennen Närpiölle tulemistansa, kuulustelemassa asukkaita sielläkin\nsamasta asiasta. Hekin olivat suostuneet, ja tätä suojelusväkeä\ntoi nyt tänne eräs soutumestari Hellgren. Hän nyt tultuansa oli\npäälliköttömässä talonpoika-joukossa etuisimpia, kunnes luvattu\nsuojelusväen harjoittaja tuli vasta maanantaina Heinäkuun 18 p.\nTämä luvassa jo kauan ollut \"taitava\" upsieri nyt oli entinen\ntuttumme katteini Ridderhjerta. Tämä hänen viipymisensä olisi hyvin\nmoitittava, ellei hänellä olisi ollut pakoittavia ja aivan la'illisia\nsyitä tähän viipymiseensä, nimittäin sairaus.[21] Tultuansa otti\nhän päällikkyyden suojelusväen yli, ynnä edellisistä tapahtumista\nepäjärjestykseen saatetun ja häviämäisillään olleen talonpoika-joukon\nyli, joka nyt taas hänen tultuaan oli oikein kokounut ja jälleen\njärjestäinyt. Kuitenkaan ei Finbyy'n sillan varustukset olleet\nkoskaan aivan autioina.\n\nYöllä Heinäkuun 20 p. vastaan lähetti, kuni näimme, vihollinen\nisohkon joukon paraasta päästä jääkäreitä, mutta myös tarkk'ampujia\nja kasakoita Finbyy'hyn, jotta \"etelä-rannalla oli päätä kun\nmätästä.\" Jääkärit kokousivat sillan kohdalle ja näyttivät siitä\npyrkivän yli, ampuen toiselle puolen, josta talonpojat vastasivat\nsamoin. Enin osa heitä vetäysikin tälle suunnalle, arvellen\napunsa siellä tarvittavan parahiten. Mutta tämäpä sillan kohdalta\npyrkiminen olikin vaan tavallisia kavalluksia vihollisilta, jotka\npyysivät kiinnittää talonpoikain huomion tälle suunnalle, paremmin\nmieltänsä myöten toisaalla toimiaksensa. Kasakat näet olivat\nkäsketyt joen suuhun, jossa se oli kahlattava; sieltä päästyänsä\npohjoisrannalle, jossa talonpojatkin olivat, oli heidän vielä\nkäskynsä hyökkäistä täältä talonpoikain niskaan, jos nämä ennen eivät\nälyäisi kavallusta eivätkä olisi varuillansa. Sen tiedämme jo, miten\nheidän varuilla-olonsa laita oli. Kohta olivatkin kasakat yli joen\nja oikaisivat samassa mitä kiireintä voivat talonpoikain taaksi.\nNämä puolestaan olivat täydessä kahakassa jääkärien kanssa, jotka\nampuivat hyvin virkeästi. Siten eivät tienneet mitään kasakoista,\nkun yht'äkkiä kuulivat takaansa kavion kopseen, aitain ratisten\nkaatuvan ja tuon hirmuisen sotahuudon: ihaa, ihaa! Nyt oli heidän\nhämmästyksensä suuri, kun näkivät kaiken olevan turmiossa ja itsensä\nkierroksissa. Siitäpä tyhmistyivätkin niin, ett'ei heistä mihinkään\nmuualle kuin pakoon, olletikkin kun ei Ridderhjerta'llakaan ollut sen\nvertaa malttia, että olisi järjestänyt talonpojat ottamaan vastaan\nuudestaan; sillä heiltä ei puuttunut uskallusta mutta johdattajaa.\nPäin-vastoin pani Ridderhjerta'kin heti pakenemaan Markkuun päin,\njosta sanoo tietäneensä apua tulevan; näiden hänen sanainsa totuutta\nemme ollenkaan uskalla vakuuttaa, mutta pidämme uskottavampana\nhänen tätä tietä aikoneen päästä Suomen sotajoukkoon. Isoin osa\ntalonpoikia seurasi häntä, muutamia toki jäi paikalle sekä omasta\ntahdostaan ampumaan, että täytymisestä kun joutuivat kierroksiin.\nNämä osittain tapettiin, osittain vangittiin. Mutta vankeutta ja sen\nseurausta välttääkseen ei muutamat pyytäneet armoa, eivätkä antaneet\nsitä vihollisilleenkaan, ehkä kuinka rukoilivat. -- Niin pelottava\noli vankeus Wenäläisten luona, ja niin kaiketi toisenlaiset olivat\nnämä ajatukset siitä, mitä vihollisen olemme nähneet ajattelevan\nvankeudesta Suomalaisen säännöllisen sotaväen luona.\n\nRohkeita olivat useat talonpojat. Siinä suhteessa etuisimpia\nolivat varsinkin Anders Maars, Kristian Herrbål ja vanha sotamies\nPihl. Tämä Pihl oli Brennvik'issä asuntoaan ja hänellä ammattina\nkalastaa ja linnustaa herrasväelle, jossa olikin varsin sukkela,\njotta yksinkertaiset luulivat häntä velhoksi. Niinpä kertovat\nyksinkertaiset ämmät vieläkin, että kerran kun isäntänsä käski\nhäntä linnustamaan, hän kiukuissaan mielestänsä muka alituisista\nkäskyistä kerran noitui metson lentämään talon yli ja ampui sen\nsitten lennosta, jotta pudota kapsahti suoraan savutorvesta kyökkiin;\nmutta siitä olisi isäntänsä niin vihastunut, että pani paikalla\npois hänen.[22] Pihl, joka ennen oli ollut sotamiehenä, oli saanut\njohtoonsa tykin, jota vedettiin työkärryillä. Kuu sen hoitajat,\nvetäjät ja vartiat -- kymmenkunta miestä -- alkoivat paeta, käänsi\nhän hiljakseen tykkinsä päin heihin ja uhkasi ampua elleivät palaisi,\njonka tekivätkin. Nyt hänkin hyvässä järjestyksessä päätti paeta ja\npalata kun sai aseensa muassaan kulkemaan. Kasakat kyllä yrittivät\nsitä aina anastamaan; mutta pakenivat kun Pihl heidän lähestyessä\nvei sytytyssoittoa paloreijän luokse. Niin onnistui hänelle saada\nväkensä ja aseensa korjatuiksi, eikä tarvinnut laukaista kertaakaan;\nhänenpä tykkinsä yksin jäikin vihollisen saamatta: kaikki muut olivat\nmenneet. Jo ennestään tunnemme vähän talonpoikia Anders Maars'ia\nja Kristian Herrbål'ia tarkoiksi pyssymiehiksi, joiden luodeista\nnyt moni kasakka kaatui samoin kuin ennen moni hylje oli heittänyt\nhenkensä. Leirissä olivat nämä langokset aina vierekkäin ja heillä\noli yhteinen patterikin. Tästä ampuivat he nytkin ja saivat matkaan\ntuntuvia vahingoita vihollisille. Kummallakin oli erinomainen\nhyljepyssynsä, ja kun toinen ampui, niin laahasi toinen. Kun muut\npakenivat, jäivät he kahden vaan järkähtämättä paikoilleen ampumaan.\nJoka laukauksella kaatui yksi kasakka, jotta ei heidän ollutkaan\nhyvä lähestyä pattereita. Kasakat näet huomasivat, että tästä nyt\nammuttiin \"mustilla pyssyillä\", kuten kutsuivat hyljepyssyjä, joita\nsuuresti pelkäsivät. Jos nämäkin kaksi miestä olisivat tahtoneet,\nniin olisivat helposti pääsneet pakoon, jos vaan olisivat ampuneet\nvihollisen liiaksi lähestyessä. Wiimeiseksi pakenevaiset yllyttivät\nheitäkin samaan; mutta nämä urhoot eivät lähteneet. Tappelun alusta\nheille samoin kuin muillekkin oli annettu määrä-laahinkinsa, joista\nolivat jo ampuneet 11, jotta vaan l laahinki oli jälillä. \"Ei!\"\nsanoi Maars, \"keitos[23] on vielä yhtä vailla.\" Samassa tähtäsi hän\nmuutamaa korkeaa upsieria, ampui viime laahinkinsa ja herra kaatui\nkuolleena hevosensa selästä. Taas vetäysivät Wenäläiset takaisin, ja\nvasta, kun ei ollut millä ampua, alkoivat nämä miehetkin peräytyä.\nKun viholliset taas pakkasivat päälle, ei heidän ensinnä tarvinnut\nmuuta, kuin ojentaa pyssynsä, niin pakenivat oitis. Mutta kun tuota\ntekivät kotvan eivätkä laukaisseet kertaakaan, kuten ei sopinutkaan,\nälysivät viholliset heidän olevan ampu-varoitta ja kiertivät heidät.\nNähdessänsä loppunsa viskasivat he pyssynsä jokeen, ett'ei vihollinen\nniitä saisi, ja samassa hakkasivat viholliset heidät miekoillaan\nja sapeleillaan hengettömiksi. Ei voi niin säntilleen määrätä,\nkuinka monta tässä tappelussa talonpoikia kaatui; mutta tuskin saapi\nsitä arvata 15 enemmäksi, pikemmin ei niitä ollut niinkään monta.\nWenäläisten puolella on myös miestappio tietämätön; mutta huoletta\nsaanee sitä arvata enemmäksi kuin 15, katsoen useain talonpoikain\noivallisiin aseihin ja erinomaiseen tarkkuuteen. Johan Anders Maars\nja Kristian Herrbål'kin ampuivat 12 (keitoksen) vihollista.\n\nWangiksi joutui 10 miestä, jotka seisoivat varustuslinjan päässä\neivätkä hekään aavistaneet mitään kavallusta, jotta olisivat päässeet\ntoisten kanssa pakenemaan. Kun näkivät itsensä kierretyiksi,\nanoivat he henkensä säästämistä. Henki heille heitettiin; mutta\nkaikkein toisten paettua, pieksettiin heitä toista tuntia näillä\nmaan-mainioilla kasakka-pampuilla. Pieksännän vihdoin viimeinkin\nloputtua, ruvettiin heitä tutkimaan, ja ensi kysymys oli: \"Kuka\nteistä tahtoo hirteen?\" Kun tälle viisaalle kysymykselle ei\ntullut muuta vastausta kuin \"en minä\" rupesivat viholliset heidän\nvaatteitansa ja ruumiitansa tuiki tarkoin tutkimaan. Jopa olivat\nsaaneet tutkia ja hakea monen vaatteet eivätkä olleet löynneet\nmitään vaarallista, kunnes tulivat muutaman miehen luoksi, jolla\nliivinsä lakkarissa oli paperilippu. Tutkia antoi sen toiselle,\njoka osasi lukea. Se lukikin sen ja päätti siitä sen omistajaa\nsoveliaimmaksi hirsipuussa rippumaan. Tämä paperi näet oli vapaakirja\nsen omistajalle kaikista Wenäläisten hätyytyksistä; mutta sillä\nehdolla vaan, ett'ei saisi \"tätä sotaa kestäessä kantaa kalpaa\nhänen majesteettinsä keisari Aleksanteri I vastaan.\" Mies oli\ntullut tänne mainitun kersantti Wikström'in ja muutamain muiden\nkanssa; paperinsa oli hän saanut Wiaporin linnan antaumisessa\nToukokuun 3 p. Kuten tuomittiin, kävikin: hän hirtettiin. -- Toiset\nvietiin, sidottuina kaksi aina yhteen, Lapväärtiin. Yksi näitä\noli jo ikämiehiä, jolle varsinkin kävi vaivaloiseksi kulkea näin\npitkiä matkoja köydestä sidottuna, kuni muu eläin, jonka vuoksi\nusein virkkikin: \"Se kun pyysin armoa! Olisinko tiennyt tämän,\nniin kernaammin olisin sinne kaatunut.\" Lapväärtistä lähetettiin\nvangit vartioituina Porin kaupunkia kohden marssimaan; vartioina\noli heillä kymmenen miestä, jotta pakoon ei ollut hyvä pyrkiä,\nvarsinkin kun heillä hyvät kiväärit oli, sekä kyllältä millä ampua,\nja vankeja kuljetettiin köysistä. Waivaloista oli matka Poriin,\njonne viimein tultuansa saivat kuulla heitä lähetettävän edemmäs\netelään. Porissa pantiin he muutamaan pirttiin, jossa heidän piti\nodottaa, kunnes saisivat uudet kuljettajat. Pirtissä saivat olla\nyksin, ja miten hieroi puuhasi, sai muuan kätensä vapaiksi köysistään\nja auttoi sitten toisiakin saamaan käsiänsä irti. Pakoon toki ei\nollut tuumaileminenkaan, kun olivat keskellä isoa kaupunkia, jossa\nsaattoivat tavata vihollisia, ennenkuin arvelisivatkaan; siis he\nistuivat siivolla, köydet viskattuina penkin alle. Kohta astui\nmies sisään, joka käski heidän seurata häntä; kartanolle tultuansa\nnäkivät vangit taas 10 sotamiestä: heidän uudet kuljettajansa. Kun\ntulivat matkalle, rupesivat miettimään miten parahiten paeta; sillä\nhe saivat yhä olla irti: tottapa heidän uudet kuljettajansa luulivat\nheidän niin köysittä tulleenkin. Tien muutamassa mutkassa, jossa myös\nojat oli leveät, juoksi yksi vankeja, Maalahtelainen Israel Berts,\nsivulle ja sieltä metsään. Kuljettajat tosin ampuivat hänen peräänsä,\nmutta osaamatta. Berts juoksi mitä nopeinta jaksoi näissä oudoissa\nmetsissä, luullen häntä ajettavan takaa; hän luuli juoksevansa itää\neli koillista kohden. Tässä metsässä sai hän kulkea tallustella\nkauan; tämä ristin rastiin kulku oli ikävää, tukalaa ja vaivaloista,\nkun ei tiennyt missä samoili, mistä tavata ihmisiä ja saada ruokaa.\nWihdoin vaeltaessaan tapasi hän yhden vankeus-kumppaneistansa, joka\nmyös oli paennut; kotvan kuljeskeltuansa löysivät he iloksensa\nviisi-toista samoin paennutta. Yksissä he sitten samoilivat kolmatta\nvuorokautta näissä synkissä sydänmaissa, kunnes löysivät muutaman\nmetsätalon. Kuu eivät osanneet yksikään Suomen kieltä, oli heidän\nvaikea saada talon säikähtyneitä asukkaita älyämään ja uskomaan,\nett'eivät olleet rosvoja eikä Wenäläisiä, mutta vihollisen luota\npaenneita vankeja; sitten vasta saivat tietoja missä olivat ja mitä\ntietä päästä kotiin. Mikä toisten kolmen kohtalo oli, sitä ei tiennyt\nkukaan. Kentiesi pääsivät hekin pakoon? Kentiesi saivat hengillään\nmaksaa onnellisempain veljiensä vapauttamisen.\n\n\n\nXII.\n\n\nÄsken jätimme Wenäläiset voittajiksi Finbyy'n varustuksiin. Siinä\nhe eivät kauan viipyneet; mutta hajosivat ympäri kyliä. Tultuansa\nkirkkomäelle sytyttivät he ne pitkät ja monenkertaiset rivit\nkirkkotalleja, joita oli paljon sileällä ja lavealla lakealla\nkirkon ja pappilan välillä, jotka kumpikin ovat samalla mäellä.\nKohta nähtiin pitkiä tuliviivoja lieskaavan kummallakin puolen\ntietä Kaskiseen, kilvoitellen kesä-yön hämärää poistamassa nyt\njuuri koittavan auringon punaisen ruskon kanssa. Toisia riehui\npappilassa, josta rosvottiin kaikki, mitä talonpojat olivat jättäneet\neheäksi. -- Rovasti parka! Yhtä karsain silmin, kuin talonpojat\nkatsoivat häntä, syyttäen aivan suotta Wenäläisyydestä, silmäilivät\nmyös viholliset rovastia. Se on muutamain kohtalo olla vihattuna\nkummallakin puolen, ehk'ei olisikkaan rikoksia kumpaakaan kohtaan,\nvaikka nämä kumpikin luulevat itsellänsä olevan tukeviakin syitä\nvihaansa, rakastavat pysyä siinä luulossaan, eivätkä uskalla ryhtyä\nasiata tarkastamaan ainoastansa pelosta, että kentiesi tulisivat\nnäkemään itsensä harhaelleen. Kun viholliset havaitsivat tohtori\nHägg'in talon autioksi ja varsinkin kun eivät löytäneet häntä\nitseään, sydämmistyivät julmasti; sillä jo edeltäkäsin olivat\ntuominneet hänen hirtettäväksi. Senpä tähden päättivät hirttää hänen\nkuvansakaan. He valmistivat vaatteista mustaan puetetun miehen,\npanivat paperisen papin-kaulustan hänen kaulaansa ja hirttivät\nsitten jonnekkin pappilan luoksi tämän kuvan, näyttääksensä miten\ntohtori Hägg'in olisi käynyt, jos olisivat tavanneet hänen.[24]\nPikaan nähtiin tulen liekkien lieskaavan pulskan pappilan akkunoista\nja siinä savun keskellä tulen valossa vihollisia riehuvan paloa\nvielä parantaaksensa, missä ei enään ollut rosvomista, ehkä ankara\netelä-tuulikin kiirehti liekkien julmaa hävitys-työtä. Niin ei\nainoastaan palanut tohtori Hägg'in oma omaisuus, mitä enään oli\npalamista, mutta arvattavasti myös monta pitäjän vanhaa kirjaa ja\npaperia, jotka sattui olemaan rovastin huostassa. Se ainakin varmaa,\nettä näinä aikoina paljon katosi, jota sen kovemmin ei ole saatu\njälleen; jonka kyllä olisi pitänyt käydä laatuun, jos olisivat\nseuranneet omia kaluja pakoon.\n\nMelkein samaan aikaan kun tuli roimusi kirkkomäellä, olivat\nkaikki kylät ympäristöllä ilmi-valkeassa; ankara tuli kiidätti\npelottavia tuli-pylväitä taivoa kohden. Kaikki tien varrella\nolevat kylät poltettiin Näsbyy'stä Kaalahtea myöten; -- jo\nennen olivat eteläisemmät kylät Näsbyy'stä Pielahteen enimmäksi\nosaksi poltetut. Harva talo vaan jäi palamatta näissä sekä 15\np. poltetuissa kymmenessä isossa kylässä, nimittäin Pielahden,\nStobacka'n, Kallnäs'in, Granskog'in, Hertsböle'n, Finbyy'n,\nNäsbyy'n, Kirkkokylän, Kobnäs'in ja Kaalahden kylissä. Ei vihollisen\ntarvinnutkaan muuta kuin kantaa vähän pehkuja eli olkia huoneen\nympärille ja sytyttää ne, taikka pistää tuli katto-tuohiin: lopun\nteki tuima tuuli. Kaalahden kylään jäi viisi taloa palamatta, ehkä\nkaikki talot ympäriltä paloivat. Kolme näitä oli toisissaan kiinni\nmäellä. Wiholliset tulivat sinne ja kiljasivat ovesta jo: \"anna\nviinaa!\" Nyt ei aikaa arvella ja heti toikin ainoa talossa olija\nmuutaman viina-nassakan eteen. He ma'ustelivat, maistelivat ja joivat\nkunnes unhottivat koko asiansa ja muuttuivat niin siinä nassakan\nääressä sovinnollisimmiksi ihmisiksi mailmassa. Siinä istuivat,\npuhua lipattelivat, kunnes tovin takaa torvet ja rummut kutsuivat\nkaikkia tulemaan viivyttelemättä pois kylistä: niin ei ollutkaan\naikaa polttaa näitä taloja. Juttu toisten kahden talon säilymisestä\non seuraava: Näissä taloissa yhtenään oli eräs erinomattain jumalinen\nruoti-tuora, joka vietti päiväänsä vaan rukouksissa ja hartauden\ntoimissa. Muun talonväen pelätessä ja pakoa puuhatessa, kehoitti hän\nkaikkia pysymään paikoillansa kotona, vakuuttaen näille taloille\nei tapahtuvan mitään pahaa. Luonnollisesti eivät he luottaneet\nhänen vakuutuksiinsa, vaan pakenivat, kun yöllä kuulivat kelloin\ntapulista antavan sanaa vihollisten ilmestymisestä: ruoti-tuora vaan\njäi. Sauvansa nojassa asettausi hän -- tuora oli päälle-päätteeksi\nsokeakin -- jyvä-aitan portaille. Kiivaasti rukoillen istui\nhän vihollisen polttaessa hänen ympärillänsä. Hän kuuli heidän\nhevosten kavioin kopseen, muukalaiset kirouksensa joka haaralta\nympäristöstänsä; mutta kumma! ei yhtäkään vihollista tullut edes\nnäiden taloin tienoille, vielä vähemmin poltettiin niitä, aivan\nkuni ukko oli sanonutkin. Kentiesi arvelivat viholliset näittenkin\nsyttyvän toisista ympärillä palavista, kentiesi oli se muusta syystä.\n\nNyt tapahtui tuokin tuttu Bennvik'in ryöstö, joka todella oli vesiä\nsilmistä puristava. Jo 9 aikana aamulla tuli tänne sana kasakkain\ntulosta, jotta pakenisivat; mutta tilan jäykkä ja tilan uskalias\nisäntä ei itse paennut, eikä päästänyt pakoon niitäkään, jotka\nhänen luonansa olivat turvaa etsineet. Mutta kohta ajaa hurahutti\n50 kasakkaa ampuen karpiinoillansa kartanolle, jonka yli nyt vasta\njuoksi pakenevia, jotka tuskin kerkesivät rannasta vesille vihollisen\nsaavuttamatta. Ainoastaan vanhus P. J. Bladh ja hänen poikansa C. E.\nBladh eivät paenneet, vaan saatuansa vaimoväen vesille, palasivat\nhe kartanolle kasakkain heitä uhkauksilla ottaen vastaan. Pian\ntarttui muutama ukkoa takin kaulustasta kiinni ja talutti kartanolta\nläheiselle mäelle. Poikaa nyt rupesivat toiset hätyyttämään, vaatien\nmikä rahaa, mikä muuta; he kiljuivat vuoroon: \"dengi\", \"koschit\",\n\"raha\", \"votka\" ja mikä mitäkin. Kun saivat yhtä, vaativat toista.\nTässä oli hän heidän käsissänsä pääsemättömissä, kunnes yksi kasakka\nvapahti hänen, vapahti yhdestä pahasta toiseen vielä pahempaan.\nHänkin vietiin samalle mäelle, jossa hänen isänsä jo oli. Siellä oli\nmuitakin tilan asukkaita, joitten joukossa eräs mielipuoli ukko,\njota sanottiin \"Bäck vaariksi\"; hän istui ojan partaalla ja rupatti\nitseksensä ulkoa raamattua Babylon'in vankeudesta. Heiltä mäellä\ntutkittiin kaikenlaista; tulkkina oli eräs Suomalainen Wiipurin\nseuduista, joka uhkasi hirttää vanhan Bladh'in, kun ei tunnustanut\nmitä ei tiennyt eikä ollut tehnyt. Waan äijä oli nytkin sama kuin\nennen -- yhtä jäykkä ja vakaa. Hänen köyttivät sitten ja taluttivat\nhihnasta kasakka-hevosen luoksi. Poikansa, nähdessään tämän, repäisi\nitsensä irti, juoksi luutnantti Kaminoff'in tykö, joka vähää ennen\noli ollut Bennvik'issä majaakin, häneltä isällensä armoa anomaan.\nMutta mitäs tämä jalo Wenäläinen teki? Irvisteli vaan ja nauroi.\nWastaukseksi antoi hän hakea Bladh'in kaikki lakkarit, vei mitä\nsieltä löyttiin yksin nenäliinankin, saatikka sitten kultakellon.\nPäälle päätteeksi pantiin lämsä sekä hänen että vanhan isänsä\nkaulaan. Lämsästä sidottiin hän sitten muutaman kasakka-hevosen\nkanssa yhteen seipääsen, jossa sai maata, kumppaninsa nurmea\nympärillä jyrsiessä, sen aikaa kun muut ja hevosen isäntäkin olivat\nBennvik'iä ryöstämässä. Aina tavan takaa tulikin sieltä Bladh'in\nnäkyviin ihastuksesta kiljuvia kasakoita, joilla kullakin oli jotain\nomaisuutta talosta. Millä oli hänen omat vaatteensa, kulla isänsä\nkalliita ampu-aseita; tuo kantoi ulkomaalta tuotua tähtikiikaria,\ntällä oli Indiasta tuotuja silkkipakkoja satulallaan; yksi söi voita\nyhdestä kourastaan ja jyrsi lihaa toisesta; toisen lakkareista\ntirkisti joku lusikka tai hopeinen kynttiläjalka; -- siinä meni\nkaikki kalliin tavara.\n\nNiin riehuivat, rähisivät kasakat tässä kaksi tuntia, kunnes\nNärpiöstä tuli kasakka palaamisen käskyllä. Silloin täytyi nuoren\nBladh'in ja palveliain lähteä matkaan, talutettuina hevosten\nperässä; -- äijä Bladh oli jo ennen viety. Bäck tuoralla oli oma\nkuljettajansa; mutta kun jo oli hyvin vanha, niin ei jaksanutkaan\njuosta niin nopeaa, kuin kasakat vaativat. Huolimatta ukko paran\nvanhuudesta kiirehti, nykki kuljettajansa häntä myötäänsä; kun Bäck\noli mielipuoli, sydäntyi hän siitä ja koki tepastella vastaan.\nKasakat nyt häntä pieksää muksuttamaan, jotta koko metsä kaikui hänen\nhirvittävästä älinästänsä, kun vielä pistelivät keihään kärjellä\nmieletöntä miesparkaa selkään ja hartioihin, jotta kulkisi paremmin.\nSiitäpä ei apua; ukko pani vastaan vaan, joten hän kuljettajineen\njäi jälille toisista näkymättömiin -- julma mölinä vaan kuului aina\nkun pistettiin piikeillä tai pieksettiin. Häntä ei saatu Närpiön\nkirkkomäkeä edemmäs kulkemaan, johon julmasti murhasivat hänen. Jos\nolisivat olleet oikeita ihmisiä, niin kyllä olisivat sekä katsoneet\nhänen harmaisin hiuksiinsa, että nähneet häneltä olevan mielen otetun.\n\nNärpiön kirkkomäeltä sopi nähdä etelästä ison ilmivalkean suitsuavan\ntaivasta kohden: Bennvik paloi. Toisaalla näkyivät viholliset olevan\nerinomaisessa hälinässä, ja vielä usealla muulla haaralla poltettiin.\nKohta tulivat nekin Bennvik'iin vielä jääneet kasakat, joita jo\ntoinen kurieri kävi käskemässä pois. Niin oikoivat aitain, ojain,\npeltoin ja risukko-niittyin yli. Sidottuina hihnasta, täyttä laukkaa\nratsastavain kasakkain käsivarsiin ja satulan johonkin nappulaan,\nannettiin näiden vankien juosta tämänpäiväisiä maita Lapväärtiin\nasti, kenraalin luoksi, joka on 4 peninkulman matka. Häneltä\ntoivoivat armoa eli oikeemmin sanoen oikeutta; mutta siinä olivat he\nkovasti erhettyneet. Kenraali oli kyllä kasvoiltaan sileä ja siveä;\nmutta oikeastaan oli hän sanapatturi ja kohtelias konna. Rääkäten ja\nantaen toisten rääkätä heitä, lähetti hän heidät, isän sekä pojan,\nTurkuun tutkittaviksi. Siellä heitä kauan pidettiin vankina, ilman\naikojaan, muutamain Wenäläisten mutkistetemisista. Kerran olivat jo\npäästävinään pojan irroilleen; mutta sama, joka toi hänen Poriin,\nvaati häntä tulemaan taas Turkuun. Wihdoin pääsivät irti. Näistä\nomista ja isoista vaivaloisuuksista kertoo C. E. Bladh laveammasti\ntekemässä kirjassaan: \"Minnen från sista finska kriget\", josta enin\nosa tätä tapahtumaa Bennvik'issä on otettu.\n\nTämä vihollisten julma käytös näyttää lankeavan kreivi\nOrloff-Denisoff'in syyksi, joka käytöksissään näyttää olleen\nmatata-mielisiä ja oman haluinsa orjan, ehkä korkea arvonsa\nja sukunsa saa hänen nimensä ja monet mustat työnsä muutaman\nhistoriankin palstoihin kuvatuiksi kullalla, kunnialla ja\nkiitoksilla. Eräs sen aikuinen vanhus sanoi hänestä, että \"oli\npahempi kaikkia muita Wenäläisiä yhteensä\", jolla lauseella näkyy\nolevan peränsä; sillä päällikkönä olisi hän kyllä voinut kieltää\ntämän riehumisen, raivokkaan vimman, joka on aina pimentävä\nhänen muistoansa. Tämän käytöksen selittäminen sodan muutamaksi\ntäytymiseksi ja pakoksi ei käy laatuun eikä huojenna ollenkaan hänen\n-- niinkuin ei myöskään Waasan rosvoamisen suhteen Demidoff'in --\nvelkaa; sillä veri-velkoja ei niin hevillä voida sovittaa eikä pyhkiä\npois, vähintäkään P. von Suchtelen'in kynän-piirroksilla, koska\nraivon, riehumisen muisto on elävä polvesta polveen.\n\n\n\nXIII.\n\n\nMitä kolmetuhatta talonpoikaa kelvollisetta päälliköttä ei voinut\nsaada matkaan, sen toimitti 50 miestä säännöllistä väkeä. Sekä\ntalonpojat että muut olivat ammoin pyytäneet apuväkeä Klingspor'alta\nNärpiölle vihollista vastaan, mutta turhaan. Kummastelevilla ja\nsurullisilla tunteilla tarkastamme tätä maamme säännöllisen väestön\npäälliköitten kovuutta hyvistä aikeista aseihinsa ryhtyneitä\ntalonpoikia kohtaan, ja kuitenkin olivat melkein kaikki kansan\nvehkeet seurauksia säännöllisen sotaväen käskyistä ja yllytyksistä.\nSandels oli pääkenraaleista ainoa joka oikein todestaan käytti\nniitä voimia, joita kansa vapaehtoisesti tarjosi hänelle avuksi\nhänen urhoollisesti suojellessansa varustuksiansa Savossa ja niin\npiirtäen kalliita muistoja Suomalaisen tahdosta ja tunnosta aikain\navattuun kirjaan. Klingspor ei kallistanut korvaansa Närpiöläisten\navun huudoille voimallisempaa ja tuossa paikkaa kaikkia lannistavaa\nvihollista vastaan, ehkä taas lepäsi, mainioin kenraaliensa\nAdlercreutz'in ja Döbeln'in voiton saatua Lapuan avaralla lakealla\nHeinäkuun 14 p. Hän vaan lupasi lupauksiansa, joita ei koskaan\npannut toimeen. Osuus oli Lapualta lähetetty Isonkyrön ja Ylistaron\nseuduille everst-luutnantti von Otter'in johdossa. Hänen väestössään\nsattui olemaan eräs nuori ala-upsieri, majoittajan ammattia hoitava,\nnimeltä K. F. Thesslöf -- nyt luutnantti -- joka, saman pitäjän\nlapsia, jossa nyt sodan soitto palaa riehusi rahvaassa, varsinkin\ntoivoi päästä rientämään ahdingossa olevain pitäjäläistensä avuksi.\nMonta hankaluutta ja vastusta täytyi hänen voittaa ennenkuin vihdoin\nonnistui hänen saada von Otter'in lupa 50 miehen kanssa rientää\ntalonpoika-väestön avuksi, ja ilomielin läksi hän marssimaan.\nOnnetonta oli, ett'ei annettu hänelle päällikkyyttä näiden yli, vaan\nmuutamalle luutnantti Melin'ille, jolle tämä asia ei ollut niin\npainava kuin Thesslöf'ille ja sotamiehille, jotka olivat Närpiön\nkomppaniaa ja useimmat heitä Närpiön lapsia. Welttoudellaan ja\nhitaudellaan sai Melin edellä-kerrotut palot matkaan; sillä hän piti\nliiaksi useita ja pitkiä lepo-hetkiä, huolimatta käskettäväinsä\ninnosta. Nämä hänen liiat viivytyksensä näet saivat palot siten\nmatkaan, että myöhästyi, ehkä tulonsa silloinkin oli hyväksi. Waan\njos apunsa olisi tullut kolmea, neljää tuntia ennemmin, niin ei\nvihollisen tuhoista tällä kertaa arvattavasti olisi tullut mitään.\nMutta kun nyt saapui, oli talonpoikain joukko hajotettu, sirotettu\nja iso osa pitäjästä oli jo tuhkana, -- tuhkana jossa kekäleet vielä\npaloivat. Sama olisi kohdannut toisiakin kyliä, jos saamme uskoa\nmitä voittavain Wenäläisten päällikön mainitaan sanoneen, kopistaen\nvihoissansa piipustansa tupakan poroa, nimittäin: \"niinkuin tässä\ntupakan näette muuttuneen poroksi, niin pitää myös koko rannelman\ntästä Waasaan asti muuttuman ihan raunioksi ja poroksi.\" Thesslöf\ntai Melin miehineen ennätti kyllä aikaan estääksensä näitä uhkaavia\npaloja, ehk'ei viivyttelemistä olisi ollut ollenkaan, sillä\nmadollista on hyvin, että vihollinen pian olisi pannut uhkauksensa\ntoimeen, kun luonnollisesti luuli kaikki, varsinkin Närpiön kylät\nosallisiksi talonpoikain pyrintöihin, ja ne siis hänen silmissään\nolivat sangen rikoksemalaisia.\n\nTietämättä talonpoikain tappiosta Finbyy'n sillan luona, olivat\nnämä innokkaat apumiehet iloisina ja jäykkinä päätöksessään \"ajaa\nWenäläiset hornaan\" Närpiöltä ja likiseuduista, ehk'ei heitä ollut\nsen useampaa, kunnes Ridderhjerta Markun kylästä paeten tuli heitä\nvastaan ja kertoi miten käynyt oli.[25] Eivät tulleet tästäkään\nsurun sanomasta pahoille mielin, eikä nurkastuneet: päin-vastoin\nleveni viha ja kiukku joka mieheen ja kiirehti heitä vaan nopeammin\nmarssimaan. Wastaansa tulevia talonpoikia otti Thesslöf myötänsä ja\nasetti aina 2[26] joka sotamiehen väliin ja saapui niin lavennetussa\nrivissä Näsbyy'n kylän alangolle. Tänne tultuansa alkoivat huutaa\nvihollisten korviin hirmuisesti kaikuvan \"hurraansa\" ja rynnistivät\nFinbyy'n siltaa kohden. Wenäläiset eivät edes aavistaneet tätä\nhyökkäystä ja olivat hujan hajan kylissä: osa katsoi ett'ei jäisi\ntaloja palamatta, toinen katseli talojen tavaroita ja korjaili\nniitä. Heidän pelkonsa oli surkea, kun näkivät säännöllistä väkeä\ntulevan vastaansa, -- he jotka jo viettivät riehuen voittajaisia.\nHeitä ratsasti ristin-rastiin, torvet toitottivat, kuikkuivat,\nkäskyjä lennätettiin joka suunnalle; samoja olivat nekin, jotka\nBennvik'iin kiidättivät paluukäskyjä, sillä Thesslöf miehineen oli\nsilloin jo tulossa. Wiholliset lähettivät erään sotilakon-hierojan\nThesslöf'in luokse; mutta ehkä se lähestyi puhaltaen torveen ja\nvälittäjän merkeillä, ei Thesslöf vihoissaan, innoissaan antaunut\nmitään sovintoa hieromaan ja aika pamaus Pihl'in säilyttämästä\ntykistä vastasi hänelle ja lopetti kaikki rauhan tuumat. Kun tämä,\njonka tarkoitus nähtävästi oli vaan voittaa aikaa, ei onnistunut,\nkäyttivät viholliset mielestään ainoata pelastuskeinoa, joka heillä\nhädässään oli neuvona: pakenivat. Sillan, jossa muutama tunti ennen\ntapeltiin, olivat jo laittaneet kuljettavaksi, panneet muutaman ladon\nhirret siihen palkeiksi; siten pääsivätkin paremmin kuin tulivat.\nHeidän pakoon pyrkiessä, toimittivat sotamiehet ja talonpojat,\njoitten viime tappiosta masentunut into nousi ja koston himo kiihtyi,\nurhoollisuutensa ihme-töitä, ehk'ei heitä kaikkiaan, palanneitten\ntalonpoikainkaan kanssa, ollut kolmeasataa enempää ja hangastelioita\nmonta vertaa enemmin, ei tiettyä kuinka paljon. He rynnistivät päälle\nvaan, ajoivat takaakin vähän matkaa sillan eteläpuolelle, josta\nsitten väsyksissään palasivat. Ei muisteta enään, kaatuiko yhtään\nsotamiestä tai talonpoikaa; mutta muutamia oli haavoitettu. Kuinka\nmonta vihollista tässä kaatui, on mahdotointa enään saada selville;\nsillä nämä ruumiit sekausivat niiden kanssa, jotka kaatuivat tässä\nmuutamia tuntia ennen. Nähtiin monta raatoa viruvan joessakin,\ntoisia oli rannoilla. Mutta enin osa oli vedetty latoon eli riiheen\nlähellä siltaa, joka sytytettiin palamaan, ja jota koettivat\nsuojella kunnes se jo oli aivan valkean ja turmion omana, ennenkuin\nkaikki pakenivat. Sittemmin löyttiin sen tuhkasta paljon kannuksia,\nkiväärin piippuja, miekkoja j.n.e., joka kaikki oli jäännöksiä niistä\nkaatuneista vihollisista, jotka heidän vielä elossa olevat toverit\nolivat vetäneet tähän latoon, joka ruumiineen päivineen poltettiin,\n\"jott'ei viholliset eikä kukaan saisi tietää kuinka monta tosiaan\noli kaatunut.\" Poltettavain joukossa taisi olla usea vaan pahemmin\nhaavoitettukin; sillä sanotaan tulesta kuuluneen hätä-huutoja.\n\nWihollisten paettua, saivat aikaa silmäillä ympäristöänsä. Usealta\nsuunnalta nousi vielä savua, ja lieskasipa jossakin joku vasta\nsyttynyt huone. Pappila oli porona; mutta tämän pitäjään vanha\nkivikirkko seisoi vielä, olkia sen ympärillä ja akkunareijissä.\nNäitä olkia sanotaan vihollisten ruvenneen sytyttämään, kun Thesslöf\noli tulossa. Siitäpä he eivät kerjenneet katsoa kirkon syttymistä\nparemmin, kuin että se jälleen sammui; se tapaus sanotaan muutaman\nakan ansioksi, joka, kun viholliset poistuivat, astui ilmoihin\nlymy-paikastaan jossakin läheisyydessä ja sammutti oljet.\n\nTämmöistä oli Heinäkuun 20 p. Kauheita paloja sai se matkaan; mutta\nesti yhä kauheampia, kun voitto seurasi tappiota. Tällä tapahtumalla\nloppuvatkin talonpoikain liikunnot näillä tienoin; sillä Melin ja\nThesslöf sai taas Ridderhjerta'n suojelusväen kuntoon, joka tietysti\nsitten yhdistettiin katteini Gyllenbögel'in vapajoukon kanssa. Kuka\ntalonpoika ei tullut suojelusväkeen, se palasi kotiinsa, eikä heitä\nenempi tarvittukaan, sillä äsken mainitun lähdön saatuansa, ei\nvihollinen enempää pyrkinytkään Närpiölle, kun Finbyy'n sillan luona\nseisoi katteini Gyllenbögel nyt suojelusväen ja Melin'in väen kanssa\n600 miehen voimaisena ja vihollinen sai toisaalla tekemistä.\n\n\n\nXIV.\n\n\nLuokaamme vielä silmiämme näihin seutuihin ja niiden asukkaisin,\njotka saivat kärsiä niin paljon ja joitten vehkeistä meillä on\nyhdessä tai toisessa suhteessa oppimista, ennenkuin ne kaiketi\njätämme. -- Enin osa asukkaita oli paennut kaukaisille karille\nja saarille. Helppo on arvata, minkäläistä elämä täällä oli.\nUseimmilla ei ollut asuinhuonetta, jonka katon alla olisivat tänä\nrauhattomuuden aikana saaneet nauttia ulkonaistakaan lepoa -- heidän\nsydämmensä eivät kotvaan voinut rauhoittua, kärsittyänsä semmoisia\nvammoja. Joku kalamiehen sauna ja siellä täällä nuottakota löytyi;\nmutta riittikös ne monelle suojaksi! Ainoastaan heikoimmat lapset\nja sairaat, joita täällä oli paljon, voitiin majoittaa niihin.\nToiset olivat yöt päivät, mitä kumotun veneen alla, kuka kuusen\njuurella; muutamat laittoivat asumusta itselleen tuuheimpiin paju- ja\nkataja-pensikkoihin, toiset taas toimivat itselleen lehtimajoja.\nAika kyllä oli kesäinen; mutta he olivat kaukana meressä, jossa\ntuimat tuulet usein jäähdyttivät ilmat olletikkin öiksi. Siitäkin\nvoi arvata, kuinka terveelliset heidän majansa olivat. Tähän\nliittäypi vielä, että moni pääsi hädintuksin itse vihollisen käsistä\neikä kerjennyt katsoa itselleen kotoa ruoka- tai vaate-varoja,\nvaan päästäksensä sen rääkkäyksistä, sinänsä päivänänsä heittäysi\nvenoseensa. Ne, jotka olivat lähteneet ennen ja kerjenneet ottaa\njotakin mukaansa, jakoivat usein tuomisensa tasan; toisten täytyi\nhenkensä vaaralla lähteä maalle katsomaan varoja itselleen ja\njoukolleen. Nyt moni muutoin rikaskin tunsi, kuinka kova vieras\nsisuksia pureva nälkä on, jos se kohta hänelle oli ensi kertakin.\nNäitä viimeisiä oli eräs nuori tytär, joka läksi maalle ruokaa\nhakemaan ja tuiki varovasti koki lymyten kulkea siellä; mutta hänen\nkuitenkin äkkäsi muutama kasakka ja oikaisi heti hänen peräänsä.\nTuon kun havaitsi, täytyi tyttären nakkauta makaamaan lika-lampeen,\njott'ei vihollinen näkisi. Kasakka ajoi juuri hänen sivutsensa,\nkatsellen tarkkaan, minne esineensä oli lymynnyt; mutta ajoi toki\nvähän syrjään, sieltä häntä hakeakseen. Lammista, jossa oli kotvasen\nsaanut rypeä, hiipi tyttönen konttien hiljaa viidakkoin ja risukkoin\nläpi muutamaan ruis-peltoon.\n\nPellon vetisiä ja märkäruohoisia ojia myöten pakeni hän vielä rypien\nrantaan, sieltä asiatansa ajamatta ja vilustuneena tuntikausien\nkonttaamisesta ja ryvennästä vedessä ja liassa, paetaksensa\ntoveriensa luoksi onnettomaan pakopaikkaansa. Tästä hän sairastui\nja sai niin maata 6 viikkoa vuoteen omana. Monta muuta samanlaista\nja paljon onnettomampaakin tapahtumaa olisi kerrottavana: mutta\nsiisteyskin kieltää niitä kaikkia kertomasta.\n\nNäistä vaivoista ja kärsimisistä sikisi tauteja pakolaisten joukossa,\njoka tautinen tila vielä paheni kun punatauti ja sotarutto kerkesivät\ntänne. Siitäpä usea kuolikin tänne veneensä alle tai lehtimajaan!\nSamoin olivat asiat niidenkin, jotka olivat paenneet metsiin\ntaikka pysyneet paikoillaan. Sillä vihollisen poltettua talot,\npyrkivät kodottomat sinne, missä katto oli vielä jäänyt entisillen.\nLiiatenkin täyttyivät useat asumat aivan liiaksi, kun vähitellen\nsaaristoon paenneet alkoivat tulla maalle, jossa kotoinsa siassa\nnäkivät vaan kamaloita raunioita. Moni tupa oli kuin muurais-mätäs.\nWäen paljoudesta ja ahdingosta sikisi tännekin tauteja, pait muita\npuutteita ja hankaloisuuksia, joita tämä elämä tuotti; sillä kun\nvihollinen vei ja hävitti kaikki, ahdisti nälkäkin. Tämmöistä\nkesti aikansa; maaherrakin koki toimia alastomille ja kodottomille\nturvapaikkoja, miten hänen keinonsa sitten lienevät onnistuneetkaan.\n\nTämä sota ja nämä tapahtumat hävittivät pitkiksi ajoiksi\nNärpiöläisten kaupanliikkeen, joka silloin oli joksikin virkeä,\nett'ei vieläkään ole koronnut entiseen kuntoonsa. He kävivät kauppaa\nRuotsin puolella isommillakin aluksilla; mutta kun heillä silloin\noli niin kutsuttuja kaljaasiakin parikymmentä, niin ei ole enään\nkuin muutama. Jo Kesäkuun alusta kokivat Wenäläiset hävittää tätä\nkaupan liikettä väkisinkin, kuten jo ennen olemme nähneet. Kun heiltä\nvaadittiin pois kaikki veneet ja alukset, tiesivät he koukun tälle\nkiellolle: he kätkivät aluksensa. Isoimmat aluksensa he laittoivat\nulkosaariin, jott'ei vihollinen saisi niitä käyttäässeen eikä\nhävittääkseen. Pielahden kylällä yksin oli kolme isompaa alusta.\nKaksi niistä olivat vieneet ulommas; mutta kolmas oli ajaunut niin\nlujaan karille, ett'ei sitä enään saatu irtikään. Tämän hävittivät\nviholliset voitettuansa Lillmåssan nevalla ja Hertsböle'n kylässä.\nKun talonpojat olivat korjanneet veneensä, eivät viholliset tahtoneet\npäästä alukselle. Mutta muutama kasakka, hyvä uimari, riisuikse\nalasti ja nakkausi uimaan, sytytyskeinot hampaissaan tai missä\nlienevät olleet; ui niin paikalle ja sytytti aluksen. Sitten palasi\nhän samoin taas, levättyänsä hetken veden pinnalla ihaillaksensa\ntuota näyttelyä, jonka itsellensä oli valmistanut. Toiset alukset\nsäilyivät.\n\nNäitä päättivät pakolaiset itse täyttää apua toimittaaksensa. Kun\nheillä oli aluksia, joilla pääsi edemmäskin ja selvä, vihollisista\nvapaa meri edessä, minnekä he mielisivät luoda silmänsä jos ei\nesivaltaansa, jota rakastivat suuresti, ehkä sekin oli jättänyt\nheidät oman onnensa nojaan. Mutta jos omista ja muiden kokemuksista\ntiesivät kavalluksen ja kelvottomuuden viittaavan Suomen sotajoukon\njohtajan teitä ja polkuja, niin eivät voineet uskoakkaan,\nettä heidän hallituksensa olisi tuleennuttanut toimiansa vaan\nteetteleväisyydestä, joten nyt sanovat. Ennen eivät suvainneet\nkuningastaan moitittavan, nyt kaikki on Gustaf IV Adolfin syy!\nJo sanoin, että mielivät kuninkaansa puheille. Kuningas, joka\nleikistä oli päättänyt tehdä toden, oli itsekin laivastolla\ntullut Suomeen, sitä itse komentaakseen ja ollakseen muutoinkin\ntantereita lähempänä, sodan juoksua paremmin johdattaakseen; ehkä\ntiettyä on, että kova kohtalonsa tässäkin seikassa teki, ett'ei\nesi-isäinsä onni seurannutkaan häntä, eikä hänelle paistanutkaan\nGustaf'vien kunnianpäivä. Hän oli nyt Grälsbyy'ssä Ahvenanmaalla.\n\"Wiisi- tai kuusikymmentä\" henkeä, jaettuina tasan kumpaankin\nalukseen, päätti purjehtia kuninkaan luoksi. He kelasivat ankkurit\nsyvyydestä ja toivovin silmin katsoivat he, kuten myötäinen tuuli\npullisti heidän purjeitansa. Heillä oli useampi tuuma tämän\nkuninkaan luona käymisensä kanssa. Kun eivät kuninkaan asettamilta\njohtajilta olleet saaneet apuväkeä, mutta vaan tyhjiä lupauksia,\njotka yllyttivät heidät liikojakin uskaltamaan, päättivät ilmoittaa\nitselle kuninkaalle asiansa ja suinkin häneltä saada apua. Myös\noli heidän aikeensa pyytää hallitukselta apua heidän yleisessä\nhädässään ja surkeassa, avuttomassa tilassaan. Wahingoitta, vaaroitta\npääsivät kuninkaan luoksi Grälsbyy'hyn ja pääsivätkin kohta hänen\npuheillensa. Joukostansa valitsivat muutamia kunnokkaimpia kuninkaan\nkanssa haastelemaan. Kuningas näyttäiksi hyvin \"armolliselta\" ja\n\"lempeältä\"; hänelle kertoivat kuten osasivat sen minkä isämaansa\nja kotoinsa edestä olivat tehneet, ja ne polot ja kovuudet, joita\nheidän oli täytynyt kärsiä. Kolme erityistä kertaa olivat he\nkuninkaan puheilla, joka aina kohteli heitä hyvin suosiollisesti.\nKuitenkaan eivät saaneet siellä mitään toimiin, ja kun viime kerran\nläksivät kuninkaan luota, pisti hän heille 15 riksiä käteen! Tätä\nihmettelivät ja paheksuivat talonpojat, kun nyt kohteli näin kummasti\nheitä. Nyt näkivät itsensä ei saaneen täältäkään apua ja palasivat\nmurheellisin mielin kotimaillensa, jossa vasta myöhemmin, toisten\naikain aljettua, heidän vammansa sulivat kiinni ja tilansa taas\naikoja voittaen alkoi parata. Tietämätöntä lienee mitä Gustaf Adolf\ntällä käytöksellään ja lahjallaan arveli. \"Oliko tämä ainoa julmain\npalojen palkkio, jonka nyt voi antaa?\" Oliko tämä jotakin juomarahaa\nvai todistiko se kuninkaan katkeroista tunteista, kun oli laittanut\nitsensä yksin näin väkevää vihollista vastaan; toiko tämä hetki\nhänen mieleensä tapahtumat Tilsit'issä ja England'in tarjotun avun,\njonka hylkäsi? -- Tällä Gustaf Adolf'in uudella eriskummaisuudella\ntahdomme lopettaa nämä viimeisenkin kertoelmat Eteläpohjalaisten\nrienteistä ja pyrinnöistä, sotaisista vehkeistä ja kärsimisistä tämän\niki-muistettavan sodan aikana, joka merkitsi uuden ajan aamuruskoa\nSuomen saloille.\n\n\n\nViite.\n\n\nEdellisessä kertoelmassani ei minun ole mieltä myöten sopinut\nhaastella yleisimmistä muista tapahtumista, näitä talonpoikain\nliikkeitä ennen, eikä myöskään niitten loputtua, kun olin ottanut\nkertoakseni tässä vaan talonpoikain tekoja ja töitä. Joku kuitenkin\nehkä ei halveksuisi saada joitakuita tietoja niistäkin ajoista.\nSiis panen tähän luettelon sotaan koskevista virkakirjeistä\npää-sisältöinensä, jotka tähän aikaan tulivat Närpiön nimismiehen\narkistoon sekä Ruotsalaisilta että Wenäläisiltä.\n\n\nW. 1808.\n\nHelmik. 14 p. Nimismies Sandberg'ia käsketään laittamaan\nkeskievareihin hevosia kuriereja vasten.\n\n    22 p. Maaherra Wanberg käskee ruotu-isäntiä kiireesti hankkimaan\n    lampaanmahkaisia turkkeja sotamiehilleen, uhkaavia sotaretkiä\n    varten; sillä muutoin täytyisi heidän lähettää ne kyytillä\n    rykmenttiin.\n\n    24 p. Haastetaan erään välipostin viivynnästä.\n\nMaalisk. 2 p. Luettelo 84 uudesta sotamiehestä, joita kapraalit A.\nLudén, K. Westman ja N. Svarfvar määrättiin johtamaan.\n\n    5 p. Kuninkaan Helmik. 6 annetun julistuksen johdosta, jossa\n    oli tehnyt sodan tulon tiettäväksi ja yllyttänyt asukkaita\n    urhoolliseen suojelukseen, kuuluttaa maaherra Klingspor'an\n    käskystä, jotta joka miehen, kenen vaan haluttaisi, katsomatta\n    tavalliseen sota-ikään, pitäisi olla tilaisuudessa saada\n    kirjoituttaa itsensä sotamiesten joukkoon. Kehoitus tätä tekemään\n    on kiihoittava ja voimallinen.\n\n    15 p. Muonakuormaston matkamääräin asetus. Majuri Gripenberg'in\n    käskystä muistuttaa maaherra nimismiestä, että hankkisi niille\n    tarpeeksi hevosia. Kuormasto oli Porin rustholli-pataljoonan ja\n    kulkeva Waasaan.\n\n    20 p. Maaherra määrää Klingspor'an käskystä Närpiön ja Teuvan\n    pitäjästä lähettämään 300 hevosta neljän päivän ruokavarain\n    kanssa Lapvärtiin, läänin rajalle, jonne hevosia Hämeestä toi\n    pakenevan Suomen sotajoukon kaluja. (Laihialta vaadittiin samaa\n    varten 300 ja Isosta-kyröstä 400 hevoista).\n\n    31 p. Kenraali Rajevskij'n sotajoukon piti kulkea läpi pitäjän.\n    Jalkaväki-rykmentin Huhtik. 1 p., toisen jääkärirykmentin 1-4\n    p., kuudennenkolmatta jääkärirykmentin 4-5 p. Nimismiesten\n    oli velvollisuutena toimittaa kontua ja ruokaa, jonka\n    lupasivat paikalla aina maksaa. Kenraali käskee myös toimittaa\n    kurierihevosia Waasaan, Pirttikylään, Närpiölle ja Ristiinaan.\n    Joka neljännes-peninkulmasta lupasivat maksaa 10 kop. kuparia\n    (peninkulmalta 48 nykyistä penniä!)\n\nHuhtik. 8 p. Ristiinan pormestari käskee nimismiehiä toimittaa\n57 hevoista Näsbyy'n keskievariin kuormastoa varten.\n\nToukok. 9 p. Nimismies Ingström on valittanut maaherralle, että\nNärpiöläisten täytyy Maalahtelaisten huolimattomuuden tähden kyyditä\nvenäläisiä kuormastoja aina Maalahteen, jonka vuoksi Teuvalaisetkin\njo kahdesti olivat kieltäneet tulla kuormaston kuljetukseen. Maaherra\nuhkaa kovuudella.\n\n    10 p. Wenäläisten käsky laittaa maantiet hyvään kuntoon.\n\n    16 p. Nimismiestä käsketään tiedustelemaan, onko papeilla tai\n    muulla säätyväellä Närpiöllä eloa kaupan Wenäläisille.\n\n    21 p. Maaherra käskee nimismiehen luetuttaa tämän kuun 29 p.\n    muutaman kuulutuksen uskollisuusvalan vannomisesta Wenäjän\n    keisarille ja käskeä kirkkoherran, muutamain virkamiesten,\n    lautamiesten ja valiomiesten kokoutua Waasaan kaupungin kirkkoon\n    vannomaan Kesäkuun 5 p.\n\n    25 p. Sanberg kuuluttaa valiomiesten valitsemisesta ja\n    vannomisesta, sekä muitten siitä vapauttamisesta. (Tämän jo\n    tunnemme.)\n\nKesäk. 5 p. Nimismiestä käsketään kokoomaan kaikkia isompia veneitä\notollisille paikoin, ottaa pois ja tallehtia purjeita, ruoreja ja\nairoja ja siten estää kaiken purjehtimisen, ellei sitä keisarillinen\nsotaväki lupaisi. Saadaksensa tilaa veneittensä viljelemiseen, olisi\nheidän kääntyminen kenraali Rajevskij'n luoksi Kokkolaan ja Kniper'in\nluoksi Waasaan.\n\n    5 p. Nimismies saa käskyn Wenäläisiltä asianomaisen päällikön\n    määräämäin upsierein avutta ottaa talonpojilta Kesäk. 19 p.\n    Jumalan palveluksen päätettyä kiväärit, pyssyt, pistoolit ja muut\n    aseet.\n\n    14 p. Kisällejä, oppipoikia, joku kauppiaskin on tullut\n    maaseutuihin ja siellä levittänyt perättömiä ja hirmuisia\n    kutsupuheita. Semmoisia ihmisiä on nimismiesten etsiminen ja\n    Waasaan lähettäminen.\n\n    15 p. Waaditaan tarkkoja tietoja pitäjässä tapahtuvista\n    seikoista, kansan kokoontumisista, sekä ruotsalaisten että\n    venäläisten sotajoukkoin marssimisista (Käskyn sivulle on\n    kirjoitettu: \"19 p. Ei tuntunut mitään erinomaista\").\n\n    21 p. Kuulutetaan, että ne papit ja virkamiehet, jotka eivät\n    seitsemän päivän sisään, tämän kirkossa kuulutettua, vanno\n    uskollisuusvalaa Wenäläisille, pannaan viroiltansa pois,\n    lähetetään lähinnä asuvan sotapäällikön luoksi, viedään sieltä\n    vartioittuina Turkuun, josta he lähetetään Ruotsiin. Heidän\n    Suomessa olevan omaisuntensa kanssa menetellään maanlakien\n    mukaan (heitä pidetään maan pettureina). (Närpiöllä vannoi kuni\n    muistamme 2 henkeä.)\n\n    24 p. Waaditaan luetteloa vastaan-otetuista pyssyistä ja\n    kivääreistä.\n\nHeinäk. 7 p. Klingspor'an kuulutus Uudesta Karlebyy'stä. Kaikkein\nWenäläisten antamain käskyin ja kuulutusten pitää oleman voimatta ja\nseurauksetta; heidän vangitsemansa pitää päästää irroillensa; asiain,\njotka vihollisen käskystä ovat haastetut oikeuksiin ratkaistaviksi,\npitää jäämän siksensä. Lopuksi kiittää Klingspor uskollisina\npysyneitä.\n\n    19 p. Maaherra N. v. Schoultz julistaa Klingspor'an\n    tyytyväisyyden rahvaasen Sulvassa, Maalahdella, Pirttikylässä,\n    Närpiöllä, Korsnäs'issä, Teuvassa, Mustasaaressa ja Sundomin\n    kylässä. Hän kiittää heidän suostumustansa asettamaan\n    suojelusväkeä ja lupaa voimiensa mukaan jouduttaa ja tuleennuttaa\n    heidän vehkeitänsä.\n\n    23 p. Maaherra käskee vara-nimismies Myrberg'iä pakoittamaan\n    muutamia huolimattomia ruotuja laittamaan niitä suojelusmiehiä,\n    johon ovat sitouneet, väkinäisen oton uhalla, ja käskee lähettää\n    nämä Finbyy'n sillan luoksi, jossa suojelusväki palveli. Kaikkea\n    tätä näet oli tekeminen, jotta Lapuan tappelulla saadut voitot\n    vihollisen yli säilytettäisiin.\n\n    23 p. Postinkuljettajat, jotka ovat kieltäneet laittaa\n    suojelussotamiehiä, ovat siihen velvoitetut.\n\nElok. 2-4 p. Maaherra käskee Myrberg'in, Klingspor'an käskystä,\nkeskievareihin toimittamaan kurierihevosia.\n\n    17 p. Taas käsketään toimittaa vielä puuttuvia suojelusmiehiä --\n    pappilatkaan eivät olleet vapautetut.\n\n    18 p. \"Osuuden päällikön, katteinin ja tähtikunnan jäsenen\n    Gyllenbögel'in käskystä saan käskeä herra ruununnimismiestä\n    virkansa voimalla vaatimaan kaikkia sapeleita, miekkoja,\n    pistooleja, tussareita, kiväärejä, muskettipyssyjä, valjaisia,\n    joita voi olla rahvaalla Närpiön pitäjässä; sillä niitä tarvitaan\n    kuninkaallisen majesteetin ja ruunun varalle yhteistä suojelusta\n    varten. Se, jonka huomataan kätkevän jotakin tämmöistä, on\n    mainittava ja oikeuteen haastettava. Torpparin poika Simon\n    Johanpoika Skata on tänne lähetettävä ja velvoitettava tuomaan\n    myötänsä sen miekan, jonka on ottanut eräältä venäläiseltä\n    katteinilta. Lapväärtistä Elokuun 18 p. v. 1808.\n\n                                       Fredr. Ridderhjerta,\n                                      pataljoonan päällikkö.\"\n\n    27 p. Hevosia on hankkiminen Wähästä-kyröstä tulemaan ruunun\n    kuormastoa varten.\n\n    31 p. Ingström'in on hankkiminen 100 hevosta Näsbyy'hyn\n    ruokakuormaston viemistä varten Lapväärtiin. Pait sitä pitää\n    105 hevoista lähettää Brändöö'hön tuomaan sieltä Ristiinaan\n    jauhokuormastoa. Laiva näet oli tullut Brändöö'hön.\n\nSyysk. 24 p. Kenraalmajuri Knorring kuuluttaa, että hänen\nylhäisyytensä Buxhoevden, joka tullessaan tapasi läänin maaherratta,\non nimittänyt hänen maakunnan hallitusta hoitamaan. Myös käskee hän\njo maksaa verot Wenäjän ruunulle; ylöskanto oli alkava Lokak. l p.\n\nLokak. 24. p. Nimismiestä käsketään hankkimaan 40 hevosta, joka\nkeskievariin Lapväärtistä alkaen; sillä Suomen uusi pääkuvernööri\nBuxhoevden seuranensa oli Turusta tulossa.\n\nMarrask. l p. Ingström on valittanut maaherran luona, että varsinkin\nmerenrantakylät eivät tottele päätöstä Syysk. 30 p. koskeva jyväin\nja heinäin sekä kyydinmaksoa Wenäläisten tarvetta varten, ja ett'ei\nhän voi la'illisestikaan menetellä heidän kanssansa, koska ovat\nniin monta. Tästä syystä käskee Knorring eversti Alexejeff'in antaa\ntarpeellista apua uppiniskaisia vastaan, jos Ingström vaatii;\nIngström'iä taas yllytetään mainitulta everstiltä ottamaan sotaväkeä\navukseen.\n\n    30 p. Närpiöläinen sotamies Karl Tall päästetään kotiin,\n    varustettuna vapauslipulla, hänen vannottuansa uuden\n    uskollisuuden valan.\n\n    30 p. Buxhoevden käskee maaherran kautta, että: Jos\n    sotilas tulee Ruotsin sotajoukosta ja löydyttää itsensä\n    keisarillisen sotapäällikön luona, niin otettakoon häneltä\n    heti uskollisuusvala, laitettakoon hänelle matkakirja kotiinsa\n    ja annettakoon leipää sekä 5 ruplaa rahaa. Waan jos sotilas\n    salaa metsiä myöten palaa Ruotsin armeijasta, keisarillisen\n    sotapäällikön luona itseänsä löydyttämättä, niin meneteltäköön\n    hänen kanssaan asetusten mukaan. Ruunun palveliain on\n    lähettäminen kertomus kaikista tulleista sotamiehistä,\n    jotta kertoelma seikasta maaherran kautta lähetettäisiin\n    Buxhoevden'ille.\n\n\nW. 1809.\n\nTammik. 6 p. Maaherra käskee Ingström'in ilmoittaa niille 24\nhengelle, jotka ovat sanoneet kärsineensä vahinkoja Wenäläisten\nsotaväen kautta ja kadottaneensa omaisuutta 294 ruplan 32\nkillingin arvosta, että heidän, näitten vahinkomääräinsä totuuden\nja luotettavuuden tutkittamista varten, pitää saapua maaherran\nvirkakunnan tykö, jos tahtovat saada mitään hyvitystä.[27]\n\n    9 p. Maaherran kirjeen kautta vapahdetaan kaikki ne, jotka ovat\n    palovahinkoja kärsineet, hollia tekemästä, \"jotta talvis-aikana\n    voisivat hankkia hirsiä tarpeellisten asuntohuonetten\n    rakentamista vasten.\"\n\nHelmik. 16 p. Maaherra Carnall'ilta -- neljäs maaherra Waasassa\ntämän sodan aikana -- Ingströmille: \"Jotta voitaisiin järjestää ja\nvähänkään auttaa niitten talollisten aikaan-tuloa, jotka vihan aikana\nmaassa ovat varsinkin palovahinkoin kautta kärsineet enimmän, niin\nmyös jotta voitaisiin auttaa köyhimpiä vähänkään viljan hyvitykseen\nja myös jotta neuvoteltaisiin miten kyydin teko sekä kuormasto- että\nholli- ja kurieri-hevosten laitanto vähimmällä rasituksella ja\nrahvaan kesken tehdyn mukailemisen jälkeen voitaisiin saada toimeen,\nolen minä nähnyt tarpeelliseksi käskeä teidän, siinä valiomiehen\nvalitsemisesta valtiopäiville pitäjänmiesten kohta pidettävässä\nkokouksessa, esitellä sen ratkaistaviksi seuraavia pykäleitä: 1:ksi\nEivätkö pitäjänmiehet katso kohtuullista olevan, että hirsillä\nja muilla rakennus-aineilla, ainakin sen verran mitä tarvitaan\nyhden asuinhuoneen, yhden navetan ja yhden aitan rakentamiseksi,\nauttavat niitä taloja, jotka palon kautta ovat kadottaneet\nhuoneensa, jonka kautta se hankaloisuus vältettäisiin, joka tulee\npalovahinkoja kärsineitä perheitä tykönänsä pitämisestä; myöskin\novat ne talolliset, jotka asuvat tien varrella ja ovat menettäneet\nomaisuutensa ja olleet pakoitetut hakemaan suojaa etäisimmillä\npaikoin, autettavat ainakin muutamalla halkokuormalla syrjätaloista,\nkunnes voivat itse hankkia itselleen; 2:ksi pitää rahvaan neuvotella\nja päättää mistä suhteesta kyyditseminen on toimitettava, yhden osan\nkadotettua hevosensa, sekä venäläisten että suomalaisten sotajoukkoin\nmarssimisista, tai saatuansa tätä ennen jostakin syystä siitä\nvapautta tai lievitystä; 3:ksi toimitettakoon luettelo tärkeimmistä\nelon tarpeista tulevaan leikkuusen saakka, sekä siitä minkä verran\nsuoloja joka talollinen arvelee tarvitsevansa tulevaksi kevääksi.\"\n\nToukok. 27 p. Käskee Cantall Ingström'iä, pääkuvernöri\nSprengporten'in Toukok. 18 p. ja venäläisten sotajoukkoin\npääpäällikön Wiljaminoff'in saman kuun 26 p. antamien kirjeiden\njohdosta, Petäjälahden, Jutkas'en ja Jeppi'n kylissä osaksi\nmajoitetun Kiseloff'in kasakkarykmentin hevosille heti\ntoimitettavaksi laitumia talollisten luona. Ingström'in tämän kirjeen\nsyrjään kirjoitetuista muistutuksista näkee, että seuraavana Kesäkuun\n6-7 ja 12 p. oli toimitettu laitumia 12 hevoselle Norrnäs'iin,\n6 hevoiselle Töjbyy'hyn, 15 Herrström'iin, 15 Korsnäs'iin, 25\nMoikepäähän, 33 Petäjälahdelle, 3 Stobacka'an ja 3 Näsbyy'hyn,\nyhteensä 112 hevoselle.\n\nKesäk. 5 p. Maaherra käskee Ingström'in anastaa ja huostaansa ottaa\nWenäjän ruunun tarpeita varten kaikki pitäjässä olevat alukset.\nNäistä aluksista luvataan maksaa vuora vissiin määrään ja tinkimättä\nasiasta tehtyjä kauppakirjoja mukaan. Omistajain pitäisi vastaaman,\nett'eivät laivat luvatta purjehtisi satamoistansa muita asioita\nvarten. (!)\n\n    17 p. Edellä-mainittu kielto kumotaan ja omistajille myönnetään\n    oikeus purjehtia laivoillaan milloin mielivät; mutta tila siihen\n    oli ylipäällikkyydeltä hankittavana. (!!)\n\n    27 p. Kulku Ruotsiin kielletään kovasti.\n\n    27 p. Käsketään valvoa, että luotseja löytyisi rannelmalla\n    Ristiinan ja Raahen kaupunkien välillä, jossa tavallisesti\n    ennenkin on ollut, entisillä ehdoilla ja samoja etuja vastaan,\n    kuin Ruotsinkin vallan alla olivat nautinneet.\n\nHeinäk. 3 p. Katteini Selivanoff'illa kirjoitetaan olevan oikeus\nWenäen ruunun tarpeiksi käyttää aluksia ja isompia veneitä, mitkä\nvaan voivat otollisemmat olla, ja ovat omistajat ankarimman\nrangaistuksen uhalla velvoitetut vastaan-pistämättä antamaan\naluksensa hänelle ja maksoa saadaksensa saapua maaherran tykö.\n\n    13 p. Kolme sota- ja yksi muona-laiva ovat tulleet Kaskisten\n    satamaan, ja käsketään, että 3 luotsaroimiseen tottunutta\n    kaupunkilaista auttavat niiden päälliköitä maksoa vastaan.\n    Ingström'in käsketään antaa luettelo luotsaroimiseen kykenevistä\n    talonpojista, jotka sitten ovat velvoitetut toimittamaan luotsin\n    työtä, jos niin vaaditaan ja tarvitaan.\n\nElok. 16 p. Maaherra Carnall Ingström'ille: Pääkuvernööri Barclay\nde Tolly'n -- hän oli siis jo kolmas pääkuvernööri tämän sodan\naikana -- kirjeen johdosta, että muka on valitettu siitä, kun\nala-upsierit ja postinkuljettajat, asetetut postipaikkoihin, ovat\nottaneet matkaavilta kyytirahan eivätkä antaneet sitä täytenä\ntalonpojille, ja myös siitä, että kaikkia päälliköitä on muistutettu,\njotta postipaikoille asetetut ala-upsierit ja postin-kuljettajat\novat sinne asetetut ainoastaan järjestyksen vuoksi ja rahvaan\nsitojaksi, sekä että heidän ei tätä enemmin olisi kyytirahain kanssa\ntekemistä, ja että matkustavien on velvollisuus seurata seuraavia\npykäliä: 1:ksi ett'eivät matkustavaiset vahingoittane keskievareita\neivätkä väkivaltaa käyttäne, ja 2:ksi että matkustavaiset maksavat\ntäydet kyytipalkat rahvaalle. Myös kuuluttaa maaherra, että joka\nkeskievarissa matkatien varrella on pidettävä 6 hevoista kuriereja\nvarten ja syrjäteillä 4 hevoista joka keskievarissa samaa varten,\njoita matkustavaiset eivät saa käyttää.\n\nSyysk. 15 p. Carnall käskee Ingström'in ennen uuden päivän kulumista\nantaa tiedon kuinka paljon salpietaria pitäjäässä keitetään, kuinka\npaljon vielä kerjetään keittää Wenäjän ruunun varalle ja mikä sillä\non hintana.\n\n\n\n\nD) Hajapaikkaisia liikkeitä w. 1808.\n\n\n\nI.\n\nTapahtumia Saarijärvellä.\n\n\nJo ennen olemme nähneet sotaisen hengen liikkuneen Pohjanmaalla,\nja se olis levennyt pitkin koko rannelmaa pohjoisimpiin osiinkin,\njos olisi saatu puoluetta säännölliseltä sotaväeltä. Yksikin\nlähetys tarjosi Klingspor'alle, hänen Siikajoen tappelun voitettua\nlevätessään, käytettäviksi pari kolme tuhatta talonpoikaa, jos niille\nannettaisiin aseita ja johdattajia. Mutta Klingspor ei huolinut\nkäyttää niitä voimia, joita kansa tarjosi hänelle. Kuitenkaan\nei asukasten halu vastustaa vihollistansa siitä sammunut, että\nsotajoukkoin päällikkö ylenkatsoi heidän tarjouksensa. Senpä\nvuoksi moni läksi omin tuumin etelämmäs kuljeskelemaan hakeaksensa\nvihollisia, jotka vihdoin olivat saaneet syytä palata. Semmoisia\nläksi muutama satakunta Lohtajan pitäjästä Kalajoelle ensinnä, josta\nmiehiä lisäysi ja lähdettiin kulkemaan Alavieskan, Ylivieskan,\nPidisjärven, Haapajärven ja Pihtiputaan kautta Wiitasaareen ja\nSaarijärvelle, jossa saatiin tietää vihollisia olevan. Jokapaikasta\naina liittäysi miehiä lisää, niin että joukon Saarijärvelle tullessa\nheitä jo oli useampia satoja miehiä. Tultuansa Wiitasaaresta Häkkilän\nkylään, Pyhäselän rannalla, lähettivät sanoja rahvaalle, että\nolisi joka paikassa avullisna karkoittamaan vihollisia Saarijärven\nkirkolta. Wenäläisillä näet oli isohko kuormasto täällä kirkon\nja Ilolan talon välillä, jota vartioimassa oli joltinen joukko.\nTämäkin kuormasto oli tähän jääpynyt keliriiton vuoksi, kun ei\npääsnyt millään ajo-neuvoin kulkemaan edemmäs, Pohjanmaalle elo- ja\nsotavaroja viemään. Wihollinen tässä ollessaan kyllä ei tehnyt\nvahinkoja eikä paljon pahuuksia muuta, kuin vaan pikku ilkeyksiä,\notellen omin lupinsa mitä mieli teki vaan; mutta kumminkin hän oli\nkutsumaton vieras, jonka läsnä-oloa ei suinkaan hyväksytty, jos ei\nliioin uskallettu häntä hätyytelläkään. Siitäpä syystä suostuivatkin\nvarsinkin järvien takaiset kyläkunnat Pohjalaisten tuumiin vihollista\nkarkoittamaan; varsinkin kun he olivat järvien takana peninkulmien\npäässä suojassa, jospa yritys toisikin myötänsä pahimpia seurauksia\nkuin toivottiin.\n\nHäkkilässä neuvoteltiin ensinnä ja päätettiin sitten miten menetellä\nvihollista karkoittaaksensa. Ensinnä laittoivat kirkonkylään erään\nHäkkiläisen antamaan tietoa asukkaille, että samana päivänä oli\ntapeltava, jotta yksi osa auttaisi heitä, toiset laittautuisivat\npakosalle. Sanansaattaja ratsasti ensinnä Tarvaalaan, kappalaisen\ntaloon, jossa silloin oli kappalaisena vara-kirkkoherra Johan\nCalonius. Tälle hän näytti paperin, joka Klingspor'an nimessä käski\nolla talonpoika-joukolle avullisna; mutta Calonius huomasi heti\nkirjan olevan talonpoikain omia kynäilemiä ja sanoikin sen tuojalle,\nehkä tämä väitti sen olevan Klingspor'an omasta kädestä. Sieltä\nläksi hän rovasti Joh. Erik Roscher'in luokse, jossa näytti samoin\nkirjeensä. Mutta täällä tuojan ei käynyt paremmin, kuin että ajettiin\nulos, kun rovastin nuhdellessa heidän vehkeistänsä, hän rupesi liian\nmahtavaksi ja uhkaavaksi.\n\nSamana päivänä, jälkeen puolipäivän tulikin talonpoika-joukko\nkirkolle; mutta he eivät tavanneetkaan vihollisiansa huolettomina\nja varustamattomina. Sillä kyläläisten keskenään haastellen\ntulevista tapahtumista saivat muutamat nais-heittiöt kuulla kaikki\nja juoksuttivat heti kohta sanan vartiaväelle, jotta siten tiesivät\nvarustaita. Heidän päällikkönsä, \"katteini Hållbom\", ei ollut\npaikalla, vaan Karstulassa käymässä. Pahoin kyllä sattui hän juuri\npalaamaan ennenkuin talonpojat rynnistivät käsiksi. Talonpojilla\noli tuumana kiertää vihollisen siihen missä oli. Sen vuoksi\njakausi heidän joukkonsa kahteen osaan. Isomman joukon piti tulla\nryntätä Laukkaalta päin tietä myöten, ja toisen joukon, toista\nsataa miestä vahva, oli samaan aikaan määrä hyökkäistä vihollisen\nniskaan takapuolelta. He sitä varten jo ennen eroitettiin matkaamaan\nLumperois-järven pohjoisimpaan lahteen, nimeltä Haralahti, josta\nheidän oli tuleminen ilmoihin, kun kuulisivat ammuttavan toisaalla,\nkirkon ja Tarvaalon pappilan välillä olevan Palavasillan luona, josta\ntoiset aikoivat aloittaa tappelun.\n\nTämä aije ei ollut huono; pila vaan että nuo nais-hylyt kerkesivät\nkieliä kaikki vihollisille, jotta osasivat olla varuillansa. Kun siis\ntämä isompi joukko joutui näkyviin, ampui ensinnä kellotapulissa\nolevat vartiamiehet heitä vastaan ja samassa riensi toisiakin\nsillalle päin, jonne talonpoika-joukko jo oli rientänyt, ja joka\non vaan muutama kymmenkunta askelta tapulista. Kun vihollisia tuli\ntäydessä asussa vastaan, niin hämmästyivät talonpojat, eivätkä\ntienneet miten käyttäitä; huolettomia ja torkkuvia he näet olivatkin\ntulleet ottamaan. Kaikki oli sitä hullumpi, kun ei aseistakaan ollut\nvaraa; harvalla oli koko joukosta pyssyjä ja vaan muutamilla Lohtaja- ja\nKalajokelaisilla avulliset hylje-pyssynsä; toisilla oli taas\nseipäitä, oijettuja viikatteita, pitkiä puukkoja seipään päässä,\nrautakankia, tuuria ja millä mitäkin. Pyssymiehet ampuilivatkin\nvastaan ja varsinkin ne, joilla oli pitkäkutiset hylje-pyssyt.\nToiset eivät voineet tehdä mitään ja moni alkoi vetäytyä takaisin\nsen vuoksi. Mutta karvasta oli pakokin, kun nyt kerran oli saatu\nvihollinen silmäinsä eteen, niin pitkiä matkoja kuljettua ja tuhansia\nhankaluuksia tänä kelittömänä aikana voitettua. Niinpä paljasti\nmuutama rintansa, heittäin hornaan mitättömän seipäänsä, jäi\nseisomaan ja huusi viholliselle: \"Ammu piru tuohon!\" Liekö vihollinen\nampunutkaan, ainakaan ei se osannut pilkkaansa, ja kun ei mieskään\ntahtonut antautua vangiksi, läksi hänkin muiden muassa pois.\n\nTäll'aikaa oli Karstulasta tullut lisää 40 kasakkaa, jotka kangasta\ntullessansa antoivat tulonsa siten tiedoksi, että jokainen lankasi\npyssynsä kankaalla juoksevaa Heikki Pekkasta kohden, mutta osaamatta.\nSitten vielä ajoi muutamat häntä perästä, että Pekkasen täytyi\njuosta järvelle, ehkä sen jää jo oli aivan soraksi sulanut, eikä\nsitä enään kukaan uskaltanut kulkea. Pekkanen upposikin kahdesti\njään alle; mutta pääsi toki ylös ja juoksi rannalle, jossa mätästen\nväliin koki lymytä. Mutta sieltäkin löysivät hänen, vetivät ilmoihin\nkorva-tukasta ja veivät Ilolaan, jonne isoin osa näitä apu-kasakoita,\nlaukauksensa ammuttua jo oli ajanut suoraan. -- Kun mies pääsi tänne,\nolivat talonpojat Palavansillan ja Tarvaalan väliltä jo paenneet\nja Wenäläisiä lähtenyt heitä ajamaan takaa, jota pitkittivät noin\npari venäjän virstaa. Samoin katosivat nekin Heralahdessa olleet, ei\nmitään tehtyään ja tuskinpa näyttäytyänsäkään.\n\nMoniaita tappelua varten tulleita talonpoikia sekä rauhallista\nkylänväkeäkin joutui vangiksi tässä. Kummatkin papit sekä nimismies\notettiin vartioittaviksi ja tutkittaviksi. Herrat pantiin\nlehmi-navettaan ja muille annettiin parempia vankihuoneita.\nWankeja tutkittiin kolmasti päiväänsä ja jokaista syytettiin\nliittolaisuudesta kuormaston ryöstöä yrittäneiden talonpoikain\nkanssa. Warsinkin pitelivät Pekkasta pahoin; hän pieksettiin kaiketi\nveres-lihoille ja rahat vietiin. Mutta oltuansa kolme päivää vankina\npääsi irroillensa, kun voi selittää Hållbom'ille, joka selvään puheli\nsekä suomea että ruotsia ja jonka sanottiin karanneen Wenäläisten\npuolelle, ett'ei hän ollut ryöstäjäin joukossa. Kun oli poislähdössä\nja kulkenut vähän matkaa, toivat vartiat hänen aina takaisin, luullen\nhänen karanneen. Sen vuoksi antoi Hållbom hänelle sitten passin,\njonka kanssa estämättä pääsi kulkuun. Kun everst-luutnantti v.\nFieandt myöhemmin tuli Karstulaan, läksi Pekkanen hänen luoksensa ja\nantoi pitkin matkaa kaikenlaisia tietoja, Fieandt oli suvainnut ja\nsuosinut häntä hyvin, kun oli pikku tiedustelemisissa varsin sukkela;\nsitä vastoin sanotaan hänen aina ajaneen läheisyydestänsä Saarijärven\nkirkonkyläläiset, kiistäen heidän olevan vakoilioita.\n\nSamoin päästettiin papitkin ja vallesmanni irti, kun ei heidän\npäällensä saatu mitään syytä, ehkä heitä viikon päivät koettiin\nsalvata omiin sanoihinsa. Calonius pakeni päästyänsä tien varrelta\neikä palannut ennenkuin syksyllä. -- Ei saatettu syystä rangaista\nmitenkään kirkonkyläläisiäkään, kun eivät olleet ehtineet mennä koko\nrymäkkään ja he siis olivat syyttömiä, ehkä heitä kovin tahdottiin\nsaada syypäiksi, ja oikeutta pitämään oli tullut isompia joukkoja\nvarastoja varjelemaan. Kun taas Fieandt tuli hiljemmin Karstulaan, ei\nvihollisilla ollut aikaa semmoisia seikkoja tutkia.\n\nNäin päättyi tämä kahakka, jota varten niin pitkä-matkaisia oli\ntullut tänne vaan sodan halusta. Tämä heidän retkensä sai tämmöisen\nonnettoman päätöksen Toukokuun 15 p. Ehkä tämä yritys ei onnistunut\nparemmin, on sillä kuitenkin suuri arvonsa todistusta varsinkin\nPohjalaisten innosta isänmaatansa suojellaksensa. Luultavasti\nolisikin kaikki luonnistunut hyvin, jos vaan ei samat hylyt,\nkuin Närpiölläkin olisi saaneet sanaa noille maan mainioille\nviehätteliöille kasakoille. He, kun ensinnä kuulivat asian,\nsäikähtyivät ja kokivat olla varuillansa. Niin he olivat osaksi\nrepineet Palavasalmen siltaa vähän ja kokeneet ko'ota kaikki\nveneet Lumperoisen ja Saarijärven rannoilta pohjoispuolelle, jossa\nitse olivat. Näitä veneitä, jotka olivat täyttäneet tuohilla ja\ntervaksilla kuten kerkesivät, asettivat Palavasalmeen sillan alle,\njotta pistäisivät ne tuleen ja hävittäisivät sillan, jos talonpojat\npitäisivät puolensa ja pyrkisivät yli sillan.\n\n\n\nII.\n\nKahakka Kapeen sillan luona Laukkaalla.\n\n\nWallesmanninsa yllytyksistä käski Rautalampilaisia jo Toukokuun\n21-23 p. Koivistoon varoja ryöstämään. Heidän oli tuumat tulla\naivan äkkiä ja vihollisen tietämättä; siksi olivatkin ottaneet\ntullaksensa vanhaa maantietä, joka kulkee Kapeen virran yli.\nMutta heidän ei onnistunut päästä käsiksi vihollisen huomaamatta;\nvaan löysivät vihollisia vastassaan, jo ennen kuin olivat tulleet\nKoivistoon. Sanotaan Laukkaan sen-aikuisen siltavoudin laittaneen\nsanan Wenäläisille sekä heidän tulostansa, tiestänsä ja muusta.\nSiispä olivatkin viholliset heitä ottamassa vastaan jo Kapeen sillan\npäässä, lähes kaksi neljännestä ennen Koivistoon tuloa. Talonpojat\ntästä säikähtivät, kun tämä vastaan-pano tuli niin aivan odottamatta.\nSenpä tähden päättivätkin paeta. Tässä joutui kuitenkin useampia\nvangiksi, varsinkin niitä, jotka olivat rohkeampia eivätkä tahtoneet\npaeta. -- Kaksi miestä pujahti muutamaan veneesen, paetakseen yli\nvirran; mutta viholliset tavoittivat heidät ja syöksivät heti\npainettinsa, toisen hartioista, toisen rinnoista läpi. Edellinen\nkuoli heti, mutta toinen sai kädellänsä painettia vähän väistetyksi,\nett'ei joutunutkaan paraalle paikalle. Hänen niin huomasi eräs\nhellä-sydämminen vihollinen luutnantti kituvaksi, sitoi sen haavat\nmurennetulla suolalla ja leivällä sekä nosti hänen hevosensa selkään.\nWihollisten palattua Koivistoon vankinensa, laitettiin toisille\npuiset pultit jalkaan; mutta hän sairasna pääsi ilman kaikkia\nkahleita, hellän vihollis-luutnantin välittämisestä. Koiviston\npirtissä pidettiin heitä muutamia päiviä vartioituina, kunnes\nsairas pääsi pakoon. Heidän vartiansa näet seisoivat oven suussa\nja porstuassa. Joku sattui porstuassa kolahtamaan ja vartia oven\nsuusta sitä katsomaan. Mutta samassa sieppasi sairas laudan ikkunasta\n(silloin ei ollut lasi-akkunoita) ja pujahti reijästä ulos. Wasta kun\nhän jo peltoa pakeni, huomasivat viholliset hänen ja ampuivat perään,\nmutta osumatta. Toiset päästi uljas Fahlander, heidän viikon päivät\nvankeina oltuansa.\n\n\n\nIII.\n\nTapahtumia Laukkaalla Walkolan kylässä.\n\n\nSaman verran kuin Klingspor pakeni pohjoseen, tuli Wenäläinen\nperästä, kunnes Siikajoella, Revonlahdella ja Pulkkilassa sai\ntarpeensa ja näki paon paraaksi. Niitä voimiansa varten, joita\nvihollinen vyörytteli Pohjanmaahan, kuljetettiin melkein taukoamatta\nmuonakuormastoja Etelä-Suomesta ja Wenäjältä. Näitä kuormastoja\ntäytyi talonpoikien hankkia eteenpäin kulkemaan, arvelematta oliko\ntuo mieleen vai ei. Siitäpä tahtoi välistä syntyä riitojakin, ja tämä\nseikka viritti vihaa vihollisiin, jotta koettiin tehdä vahinkoja\nmissä vaan kyettiin ja uskallettiin. Semmoisista töistä piisasi\nkäräjä-asioita vielä sodankin loputtua, missä sitä ei heti miekalla\nratkaistu taikka tulella tutkittu. Esim. Suonenjoella oli vaihetettu\njauho-mattoin sisus, otettu jauhoja pois ja pantu kiviä ja someroa\nsiaan. Tämän olivat vedättäjät tehneet; he kuitenkin pääsivät\nvapaiksi, kun huomattiin vasta myöhemmin, jolloin asia tuli oikeuden\nratkaistavaksi, eikä saatu heille oikein syytä. Rautalampilaisia\ntämä pakko-kuljetus suututti enemmin; he eivät tyytyneetkään\nnurinaan, vaan kokivat käsin kynsin vahingoittaa vainoojiansa. Niin\nheidän teki mielensä hävittää vihollisen aikaisia varoja, joita\nRautalammin läpi oli tuotu Laukkaasen, jonne niiden oli täytynyt\nkotvaksi pysähtyä rospuuton eli keliriiton tähden, kun ei semmosia\nkuormia kevät-hölseessä voinut kuljettaa ei vesiä, jäitä eikä maata\nmyöten. Niitä oli jäänyt Walkolan kylään, joka on peninkulman päässä\nvesiä myöten Laukkaan kirkolle Peurangan järven rannalla. Tässä oli\nuseampia taloja, ja Puralan talon muutama lato oli melkein täynnänsä\njauhoja ja kauroja katosta maahan asti. Tätä heidän varsinkin teki\nmielensä ryöstää.\n\nSitä varten läksikin Rautalammilta joltinen joukko miehiä (200?),\njotka tulivat Laukkaan rajan yli vaan muutamia kerrallansa. He jo\nennen tuloansa olivat tuumineet vehkeistänsä ja aikomuksistansa\nmuutamain myös Wiaporista laskettuin sotilasten kanssa. Niitä oli\n5 miestä, joista kapraali Een ja kersantti Asp olivat etevimmät.\nNämä suostuivat heidän tuumiinsa ja lupasivat antautua johtajiksi.\nTuorstaina Toukokuun 29 p. oli heitä jo semmoinen joukko ko'olla,\nettä päättivät aloittaa retkensä. Ensin oli heidän aikeensa ottaa\nLaukkaan kirkon seudulla olevata vähäisempää kuormastoa, jota\nvartioimassa oli 10 miestä. He saatiinkin helposti kiinni ja jokainen\notti kuormastosta mitä mieli. Wiinaa saatiin ja aika rähinä nousi,\njotta Laukkaan kirkkoherran oli asia tulla nuhtelemaan heitä tästä\nsopimattomasta elämöitsemisestä sekä koko yrityksestä, joka alkoi\nnoin ja oli varmaan tuottava vaan vahinkoja. Mutta talonpojat olivat\nvähällä ampua herraa vastaukseksi, että hädin tuskin pääsi sinänsä\npakoon pitäjäläistensä käsistä. Tästä päättivät, ryypittyänsä hetken,\nmarssia edellensä Walkolan kylään, varsinkin kun kuulivat siellä\nolevilla varoilla olevan vaan 5 vartiaa ja vihollisen isomman joukon\nolevan peninkulman päässä Koivistossa. Ryypiskellen odoteltiin\nyötä, jolloin yritys Walkolassa oli yritettävä, jotta juuri päivän\nkoittaessa tultiin Walkolaan; usea oli pikku tuprakassa, moni aivan\nhumalassakin. Perille tullessansa kokivat sitte olla niin hiljaa kuin\nviinan äärestä lähtevä joukko voi. Yksi vartioita oli tullut pirtin\npenkille makaamaan ja toiset torkkuivat yö-untansa vartia-paikallaan.\nHe nukkuivat niin siki, ett'eivät heränneet ennenkuin talonpoikia jo\noli kiivetä komunnut riihen katolle. Nyt oli herääminen myöhäistä,\nsillä kun pyrkivät ulos, seisoi ärjyvä talonpoika-joukko oven\nsuussa. Katolle kiivenneet uhkasivat ampua katosta sisään ja mikä\nmitäkin; mutta kukaan ei tahtonut käydä sisälle riiheen, peläten\nettä viholliset säästivät ampuvarojansa viimeiseksi hädäksi. Miten\nsiinä niin arvelivat, äkkäsivät ahdistetut viholliset, että riihen\nja ladon välillä oli vähäinen sola. Tästäpä pujahtivatkin pellolle\nkaikki neljä pakenemaan. Kun talonpojat tuon näkivät, niin he heti\nperään; mutta kun viholliset jo olivat pääsneet juoksemaan matkaansa,\nennenkuin he huomattiin pakeneviksi, ei ollut hyvä saavuttaa heitä,\njotka juoksivat henkensä perästä. Kolme heistä niin pääsi metsään\npakoon. Mutta neljäs, joka oli sattunut lyömään kirveellä jalkaansa,\nei voinut paeta niin nopeaa ja saatiin kiinni sekä vietiin samaa\nkyytiä Rautalammille, samoin kuin sekin, jonka tapasivat talon\npirtistä nukkuvana; minne he sitten lie viety sieltäkin.\n\nNyt olivat talonpojat valloillaan. Jauho- ja kauramattoin pinoja\npurettiin ja vietiin kerkeämiseen piiloon; muutama osa metsiin\ntoinen rannoille, ja mikä saatiin, se ajettiin etäämmäs. --\nPuralan talonväki, joka ei ollut tiennyt mitään, ennenkuin heräsi\ntalonpoikain melusta, pelkäsi vihollisen kovaa kostoa. Syytä heillä\nolikin, sillä arvattavasti suuttuisi se ensinnä kylälle, jossa\ntyö oli tehty. Wapahtuaksensa seurauksien poloista, tahtoivat he\nlähettää sanaa tapahtumasta Koivistossa oleville Wenäläisille;\nmutta nyt tulivat talonpoikain uhkaukset, jotka estivät sen. Mikä\nniin jäi Puralaisten tekemättä, sen toimittivat ne kolme karkuun\npääsnyttä vihollista. Waan kun he eivät tunteneet maita, olivat\nkauan saaneet juosta kangasta ristiin rastiin, ennenkuin Koivistoon\nosasivat. Niinpä sanakaan talonpoikain töistä ei kerjennyt aivan pian\nKoivistoon ja siis ei kostokaan sieltä. Sill'aikaa oli useimmat jo\nselvenneet tuprakastaan ja alkoivat ajatella oloansa vaaralliseksi.\nSenpä vuoksi läksivätkin pois asiansa toimitettuaan, vieden muassansa\nviljaa minkä vähän voivat. Mutta muutamia jäi vielä paikalle juomaan\nvoittajaisia, joten joivatkin itsensä pahan-päiväisiksi humalaan,\nkun siihen aikaan sai viinaa melkein joka talosta. Kapraali Een oli\netukynnessä päissänsä, melusi ja karjui: \"minä olen tämän kylän herra\nja kuningas.\" Mutta loppuipa tämä tavaton ja hullu melske, kun kello\n4 aikana jälkeen puolipäivän 30 kasakkaa ajaa hurahutti kartanolle.\n\nJälelle-jääneillä juopuneilla ei ollut enään kykyä paeta saati\nvastustaa, ja niin joutuivat ne onnettomat onnettomuuteen. Een'iltä\nhalkaistiin suoraan sanoen koko pääkallo, kun koki paeta, ja\nneljätoista miestä sai samoin loppunsa. Warsinkin joutui muutama\nLaukkaalainen vihollisen sanomattoman julmuuden esineeksi. He toivat\nhänen tukasta tupaan, löivät kaksi keihästä hänen jalkapöydistänsä\nläpi lattiaan kiinni ja pistivät kolmannella hänen kummankin\nsuupielensä läpi. Sitten päästivät miehen tästä pahasta, pannakseen\ntoiseen yhtä kovaan. Sitoivat näet hänen kyttyrään, pään jalkain\nväliin, ja heittivät hänen kankaalle muutamalle kivirauniolle niin\nhiljakseen näljästä ja muusta kuolemaan. Täällä hän kitui tässä\nsurkeassa tilassaan pari päivää, kunnes hän löydettiin ja kuoli\nlöytäjänsä käsiin.\n\nNyt viholliset, tapettuansa ne, jotka he tapasivat, rupesivat\nhakemaan ensiksi talon ja koko kylän aitoista, josko sieltä\nlöytäisivät kätkettyjä varojansa. Se kyllä ei onnistunut; mutta ison\nosan löysivät metsästä, jonne niitä oli koettu kantaa piiloon, ett'ei\nvihollinen enään käsittäisi niitä. Moision isännän olivat heittäneet\ntappamatta ja veivät palatessaan hänenkin vankinansa Koivistoon.\nSiellä muka tutkittiin asiaa, vaan oltuansa siellä muutamia päiviä\npääsi irroillensa, kun eivät saaneet häntä sanoihinsa kierretyksi\neikä usealla lailla puhumaan kuormaston ryöstöstä; hän väitti myös\njärkähtämättä Walkolan kyläläisten olevan ihan syyttömiä. Paraasta\npäästä hänen välittämisistään pääsi Walkolan kylä polttamatta,\npait muutama syrjätorppa, jossa viholliset tapasivat jauhoja,\njoita hajusta ja mausta tunsivat omikseen. He olivat jo uhanneet\npolttaa koko kylän, mutta tällä kertaa jäi se niin vaan uhkauksiin.\nMoision isäntä oli suoraan sanonut viholliselle kaunistelematta ja\nmutkittelematta, miten asiat oli olleet, ehkä ei kuitenkaan liian\njäykästi, että sillä olisi suututtanut. Hän sittenkin vankina\nollessaan oli saanut kärsiä yhtä ja toista, kunnes irroitettiin.\n\n\n\nIV.\n\nKoiviston tappelu Toukokuun 29 p.\n\n\nSandels oli uljaan katteini Malm'in kautta Toukok. 12 päiv.\nerinomaisella rohkeudella voittanut Kuopion kaupungin Wenäläisten\nvallasta ja saanut siellä isoja varustuksia ja varoja huostaansa,\nehkä itse vielä oli Pulkkilassa käyttääksensä voittoansa siellä ja\nkäyttääksensä voiton etuja. Täällä sai hän kuulla, että Wenäläiset\nPerhon, Saarijärven, Laukkaan ja Rautalammin kautta uhkasivat\nvalloittaa jälleen Kuopion kaupungin, jonka vuoksi heti läksi sieltä\nja tuli Toivalaan 20 p. Täältä hän heti lähetti alaluutnantti\nTavaststjerna'n 50 miehen kanssa Malm'in joukkoa Rautalammille\ntiedustelemaan kaikenlaista ja ottamaan siellä olevan kuormaston;\nmyös oli Tavaststjerna'lla käskynä vartioida sieltä Pohjanmaalle\nmenevää tietä mainittuin seurakuntain läpi. Sittemmin lähetettiin\nTavaststjerna'n väen lisäksi katteini Spåre 100 miehen kanssa\nKajaanin pataljoonaa; hänen myös oli koko tätä nyt 150 miehen\nvoimaista joukkoa päällystäminen. Eversti Fahlander sai sitten käskyn\nSpåre'n väen kanssa tunkea edemmäs ryöstämään vihollisen varoja\nja tiedustelemaan sen vehkeitä. Laukkaan kirkkoherran kautta sai\nhän tietää yhtä ja toista; myös kuuli hän miten Karstulasta koko\njoukko vihollisia oli tulossa. Ei siitä säikähtänyt, vaan päätti\nmiehinensä ottaa vihollisen melkoiset varat, ennenkuin vihollisia\nehtisi apuun. -- Koivistossa olevain varain vartiaväkeä oli enennetty\nkoko joukko jo ennestään talonpoikain yritysten vuoksi; senkin kuuli\nFahlander. Hän päätti jakaa väkensä kahteen osaan, joista pienempi\nosuus kiertäisi vihollisen takapuolelle ja sieltä alkaisi hiljallensa\nhyökkäystä, jotta vihollinen ei arvaisi mitään, kun hän itse isomman\njoukon kanssa toisaalta rynnistäisi.\n\nTultuansa Kapeen sillan kautta vanhaa maantietä, pysähtyi eversti\nFahlander joukkonensa Louheesen tiedustelemaan. Hän sai muutaman\ntalonpojan lähtemään Koivistoon vakoilemaan. Hetken sillä tiellä\noltuansa, palasikin mies ja kertoi sinne saadun lisäväkeä noin 100\nmiestä ja luuli siellä nyt olevan vartioväkeä 250 ja 300 miehen\nvälillä. Tiedusteltuansa kaikellaista muutakin samalta mieheltä,\nsai Fahlander hänen opastamaan itseänsä Koiviston takapuolelle,\nMäen torppaan, puolen venäjän virstaa Koiviston tuolle puolen. --\nMäen torppa on louheikkaalla harjulla, jonka takana on lahti ja\nedessä isoja ja korkeita kallion lohkeimia. Se oli yö kun Fahlander\ntuli tänne. Päivän koittoa vähän ennen läksi Fahlander joukkonensa\nrynnistämään Koivistoa kohden. Ensi vartiakunta otettiin, ennenkuin\nkerkesi antaa mitään merkkiä; mutta muutama välivahti, eli oikeimmin\nhänen valpas hevosensa, huomasi nämä metsikön suojassa hiljaa\nrynnistävät sotamiehet, hirnahti ja herätti niin isäntänsä, joka\nnuolen nopeudella ajoi Koivistoon. Rynnistyshetki oli jo ohitse,\neikä hänen toista joukkoansa kuulunut. Tukalaa hänen oli odottaa,\nvarsinkin kun vihollisen rumput rämisivät ja sen torvet soivat\nheitä herättämään. He tulivatkin erinomaisella nopeudella valmiiksi\nottamaan vihollisen hyökkäystä vastaan; etevimpiä ja toimikkaimpia\nherättäjiä ja valmistajia oli eräs rumpari ja ala-upsieri. Nyt ei\nFahlander enään voinut odottaa; sillä vihollinen kerkesi varustautua\nvaan paremmin. Hänen oli 100 miehensä kanssa rynnistäminen pitkää\nkujaa, jota pitkin vihollisen hyvin sopi ampua kivääreillään.[28]\nEtuansa kyllä viholliset kokivat käyttää, ja hirveän kuulasateen\nsaivat rynnistäjät vastaansa; mutta kummasti kyllä ei vahingoittanut:\nmikä meni yleten, mikä alaten ja mikä sohisi sivuitse. Fahlander\noli kovasti jo edeltäkäsin kieltänyt väkeänsä ampumasta, ennenkuin\nantaisi itse käskyn. Itse hän kävi pyörittäen miekkaansa päänsä yli\njoukkonsa edellä, ja ehkä yhtenään sohisi kuulia ympärillänsä, ei\nsattunut yksikään häneen.[29] Kun niin oli miehinensä hurraten ja\njuosten tullut muutamien sylien päähän vaan vihollisistaan, niin\nkäski ampua. \"Pam\". Savu esti näkemästä mitä vaikutuksia ensi laukaus\ntuotti; mutta voivotus-ääniä kuului. Toinen kerta laukastiin, ja kun\nhaiku vähän haihtui, nähtiin viholliselta kaatuneen paljon väkeä;\nmutta sentään ei paennut. Aikaa ei ollut Suomalaisilla laahata; mutta\npainetti ojennettiin siaan ja niin rynnistettiin alinomaa ampuvain\nvihollisten päälle. Tämän piikki-muurin rynnistäessä harvenikin\nvihollisen rivit, ja pian oli yleinen pako vihollisen ainoa apukeino.\nJo muita ennen oli vihollisen vartiakunnan päällikkö, kun häntä\nherätettiin nukkumasta, hypännyt akkunasta ulos, niin nousnut\nhevosensa selkään ja lähtenyt ajamaan tiehensä Jyväskylään, heittäen\nkaikki siksensä. Lähtiessään oli hän virkannut: \"lempo heitä vastaan\ntapelkoon! Koettakaa mitä luulette voivanne! Minä menen.\" Tämän hänen\nlauseensa kuulivat samassa huoneessa vangitut talonpojat edellisistä\nkahakoista. He mainitsivat hänen olleen kovin leppyisän miehen ja\npuhuneen selvästi suomea. Siitä päättivät muutamat ukot hänen olleen\nSuomalaisen, joka ei tahtonut tapella kansalaisiansa vastaan, ehkä\noli vihollisen palveluksessa.\n\nKoivistossa oli vihollisilla paljon varoja: pitkiä pinoja mattoja\nja paljon muuta kalua; tässä olevan vartiajoukonkin paljoudesta voi\nälytä siinä olleen joltinenkin määrä. Fahlander ei voinut ottaa niitä\nmukaansa; mutta hän laittoi talonpojille sanan, että heti kohta\ntulisivat noutamaan niin paljon vilja-varoja kuin suinkin voisivat,\n\"muutoin hän polttaisi kaikki tyyni ja saattaa huoneitakin mennä.\"\nPikaan tulikin talonpoikia, että kohta enin osa saatiin korjuusen.\nMuutamia jäi korjaamaan itselleen talven-varoja, kun Fahlander\nmiehinensä läksi pois. Hän näet oli saanut tiedon, että 2000\nWenäläistä oli tulossa Karstulasta, joita hän ei uskaltanut ruveta\nvastustamaan, kuten ei sopinutkaan. Muassaan vei Fahlander 27 vankia.\nPaikalle jäi 11 kuollutta ja 9 pahoin haavoitettua, joitten hautaa\nmaantien vieressä vieläkin matkaaville näytetään.\n\nKun Wenäläiset tulivat toisna päivänä Koivistoon, rupesivat he\nhakemaan varojansa; paikoin löysivät, toisin ei. Missä vaan löysivät\n\"knalleja\", jauhokuleja, hatun-höyheniä eli muuta semmoista, siinä\npolttivat talon paljoja juttelematta, ehkä oikeus oli asetettu muka\nKoivistoon. Nyt vasta rääkkäykset ja vainoomiset alkoivatkin, ja\nne koskivat kaikkein ankarimmin Laukkaalaisia, ehkä heitä Walkolan\nrymäkässäkään ei ollut kun muutamia Rautalammin rajakylistä. Ei sillä\nhyvä, että veivät, söivät sydänmaistakin eläimet; rääkkäsivätpä\nihmisiäkin. Mikä ammuttiin, kuka pieksettiin kuoliaaksi, tai\nhirtettiin eli muutoin tapettiin. Niin ottivat erään räätälimiehen,\njonka päästä lämmintauti oli ajanut hiukset, ett'ei vielä ollut\nkerjennyt kasvaa uusia siaan, muuta kuin vähän tynkiä. He luulivat\nhäntä päästään kapinoitsiaksi tai sotamieheksi ja hirttivät hänen\nvaan siitä syystä, ett'ei ollut tukkaa. Kun lämmintauti tänä kevännä\nraivosi täällä, ja siis moni oli tukatonna, niin annettiin usealle\nsyyttömälle \"katulhöppiä\" (kujapieksoa), johon joita-kuita kuolikin.\nSotapäällikkö Jyväskylässä, Karabenskij, oli vielä hyvin järkevä\nja hellä-sydämminen mies, jonka tykö käännyttiin aina, kun aivan\nselvää vääryyttä tahtoivat toiset viholliset tehdä; sillä vääryydet\nmainitaan hänen aina rangaisneen ja kieltäneen, missä vaan näki\nja voi. Laukkaan rovastia semmoisissa tiloissa usein käytettiin\ntulkkina. Rovastin mainitaan muutoinkin muutaman Wiaporista\npalanneen everstin (Wadenstjernan) kanssa käyneen vierastelemassa\ntämän säädyllisen Karabenskij'n luona, joka oli ollut hupaisimpia\nseuramiehiäkin.\n\n\n\nV.\n\nTapahtumia Keuruulla.\n\n\nHankkeet kodon ja perheen suojelemiseen olivat levenneet\nKeuruullekkin. Klingspor'an kuulutusten johdosta koettiin täälläkin\ntehdä vastusta mitä voitiin. Se aluksi jäi siltain polttamiseen ja\nhävittämiseen, jott'ei vihollinen niin nopeaa voisi päästä kulkemaan\neikä kuormastojansa kuljettamaan. Tämmöistä tehtiin ehtimiseen\nkeväästä saakka. Luultavaa on, että olisi syntynyt tekoisempiakin\nsotavehkeitä ja oikein riitojakin; mutta venäläis-kuulutusten\njohdosta olivat kaikki ampu-aseet otetut ja annetut pois ja ko'otut\nkirkon sakaristoon, joka siten muutettiin ase-säilyksi. Sen vuoksipa\nei ollutkaan hyvä ryhtyä vihollista suututtaviin vehkeisin; mutta oli\nkärsivällisesti katsominen, miten elot vietiin, laihot tallattiin\ntaikka syötettiin hevoisille ja eläimet otettiin pois.\n\nMutta eipä tätäkään kiduttavaa lepoa piisannut koko sodan aikaa,\nsillä Keuruullakin ryhdyttiin vielä aseisin. Asian laita oli näet\ntämmöinen. Jo ennen olemme nähneet, kuinka Wiaporin antaumisessa\nsotaväki lähetettiin kotimaillensa, annettuansa aseet ja lupauksen,\nett'eivät enään taistelisi Wenäläisiä vastaan. Suomen sotilaat eivät\nolleet ollenkaan mielissään koko pääsystänsä, varsinkin kun heidän\nantaumisensa oli häpeällinen päällikköjen, amiraali Cronstedt'in ja\neversti Jägerhorn'in kelvottomuuden ja petoksen vuoksi. Päästyänsä\nhe aluksi kokivat levittää kaikenlaisia kulkupuheita linnan\nantaumisesta ja muusta. He kuljeskelivat paikasta toiseen, etsien\nmikä työtä, mikä muuta; tiukka sentään oli tänä aikana työstäkin,\nkun ei kukaan ollut varma elostansa, hengestänsä ja maastansa sodan\nvuoksi. Moni ei tahtonut palata kotopaikoillensakaan, jossa sodan\ntiesi riehuvan, kun itse oli luvannut pidättäitä kaikista sotaisista\nvehkeistä, joten karvaalla sydämmellä hänen ristissä käsin olisi\ntäytynyt katsoa, miten siellä sota raivosi. Sama väkisin otettu ja\nantaumisen alakuloisuudesta ja surusta annettu lupaus saatti myös\nmonen pidätetyksi Suomen armeijasta. Kumminkin kävi tuo työtönnä\nvetkuileminen monelle ikäväksi, ilkeäksi, jotta moni tuumasi\nsilloinkin, jotta \"pakkolupa ei olekkaan mitään lupa\" Ainakin yksi\njoutilaana kulkeva joukko tuumasi niin; -- he näet useimmiten\nvaelsivat joukottain.\n\nTämä joukko ei ollut joutunut Jämsää edemmäs vielä Heinäkuun alussa;\nhe olivat Savon jääkärilöitä. Jämsässä näkivät erään kuormaston,\njota kuljettamaan otettiin Jämsäläisiä koko joukko, kun kuormasto\noli joltinenkin; sen muistellaan olleen 50 hevosen vedettävän. Ei\nepäilemistäkään, että Jämsäläiset hyvin vastoin mieliänsä läksivät\najamaan vihollisen varoja, kun tiesivät tapana olevan että samat\nsaivat usein vedättää kuormia niin kauas, jotta mies ja yhä useammin\nhevonen jäivät semmoiselle matkalle ijäksi päiväksi.\n\nKukatiesi samassa liitossa Jämsäläisten kanssa tai ainakin luottaen\nheidän mieli-alaansa, jonka tunsivat, päättivät nämä jääkärit,\nkun taas näkivät vihattuja vihollisiansa, tehdä heille vahinkoa,\njossakin karata kuormaston kuljettajain päälle ja ottaa varat\npois sekä lähettää Jämsäläiset kotiinsa. Tähän heistä näytti\nKeuruu sopivimmalta paikalta, koska ei sielläpäin ollut vihollisia\nJyväskylää lähempänä. Sentähden läksivät he oikaisemaan Jämsästä\nsen kappelin Kuivasmäen eli Petäjäveden kirkolle, sieltä sitten\ntaas tavallisinta tietä päästäkseen Keuruulle Pohjaslahden kylään.\nKuormaston oli kulku Korpilahden ja Jyväskylän kautta Keuruulle ja\nsieltä pohjasempaan kulkevaa maantietä myöten; sillä kuormasto ei\npääsnyt kulkemaan siitä, josta jalkamies.\n\nJämsästä lähtien jo olivat olleet talonpoikaisissa vaatteissa, jotta\nvihollinen ei arvannut varoa mitään, varsinkin kun eivät näyttäyneet\nmuuta kuin joku sielläkään viholliselle; heitä oli noin 50 miestä.\nPohjaslahden kylään tullessaan näyttivät siis hyvinkin rauhallisilta\npuetuksessaan. Lintulan ja Savonmäen taloissa sanoivat, mikä heidän\naikeensa oli, ja näiden taloin miehet suostuivat heitä auttamaan.\nHeti mentiinkin pajaan takomaan miehistölle viikatteita, keihäitä ja\nmuita teräaseita niin paljon kuin ennätettiin. Saatuansa läheisempiä\ntietoja seutuudesta, päättivät he sen paikan, lähellä Hoskarin\ntaloja, jossa maantie Jyväskylästä Keuruulle kääntyy lähelle järven\nrantaa, parahimmaksi karata vihollisten päälle, kun tulevat. Tämä\npaikka on vähäisellä harjun-tapaisella ja maantien mutkassa, jossa\nvarsinkin siihen aikaan kasvoi tien varrella tuuhea viita-metsikkö,\njonka takaa oli hyvä piilota siksi kuin otollinen aika tuli. Tässä\nodottivat he päivää kaksi kuormaston tuloa, ollen varuillansa, pitäen\naina muutamia vartioimassa vihollis-kuormaston tuloa.\n\nSiten saivatkin pari tuntia ennen sen paikalle saapumista tiedon\nkuormaston tulosta. Miehet kerkeästi juoksemaan viidakkoon maantien\nmutkaan, ennenkuin viholliset tulisivat tämän paikan sivu pääsemään.\nTäällä ei heidän kauan tarvinnut odottaakkaan. Kun kuormasto tuli,\nhyppäsivät miehet väijyksistään. Wiholliset, joita oli 30 (?),\nottivat kovasti vastaan ensinnä; mutta tässä ei vähän auttanutkaan\npanna vastaan. Jääkärit -- joukossa kenties Jämsäläisiäkin -- ottivat\nheiltä pian kuormaston, kaataen vartiat saaduilla keihäillänsä ja\nseipäillänsä, ett'ei jäänyt muuta kuin kaksi miestä jälelle, jotka\npahoin haavoitettuina juoksivat järveen, jossa ruo'on ja vesakkoin\nsuojassa piilivät kunnes vihollisensa lähtisivät paikalta pois.\nSaatuansa kuormaston, antoivat jääkärit talonpoikain ottaa minkä\nhalusivat; osan veivät he Piilemän torppaan, neljänneksen päähän\ntien poskeen Pohjaslahden kylästä. Itse läksivät asiansa toimitettua\nkulkemaan metsiä myöten Saarijärvelle ja Karstulaan armeijaan, kun\nkerran olivat ruvenneet uudellensa sotimaan.\n\nMutta asia ei suinkaan kuormaston ryöstämisellä loppunut, päinvastoin\noli se vaan verinen alku-kuvaus nyt seuraaville surullisille\njälkinäytelmille. Järvessä säilyneet Wenäläiset näet olivat paenneet\nja pääsneet tuomaan tapahtumasta sanoman tovereillensa Ätsärissä ja\nAlavuudella, jonne kuormaston oli määrä mennäkkin. Pohjaslahden enin\nosa asukkaita pysyi huoletonna ryöstämisenkin jälestä, kun tuskin\nkukaan oli ollut asiassa, eivät kaikki siitä tienneetkään, ennenkuin\nse oli jo tehty; syynä oli tosin muutamilla, että olivat ainakin\naseitta kokeneet auttaa jääkärejä. Mutta heidän sentään tuli tili\ntehdä kuormaston kohtalosta, varsinkin kun jääkärit olivat puetetut\ntalonpoikaisiin vaatteisin. Tämä kuormaston ryöstö oli tapahtunut\nperjantaina Heinäkuun 8 p., ja jo seuraavana sunnuntaina, eli\nHeinäk. 10 p. pölähti kirkkomäki vihollisia mustaksi: \"oli silloin\nKeuruullakin ihmisiä.\" Kun kansa tuon näki, ei useakaan uskaltanut\nkirkkoon ollenkaan. Wesimatkalaiset Keuruunselän rannoilta, takaa\nja muualtakin, joita on täällä kirkossa muita enemmän, eivät\nuskaltaneet ollenkaan veneinensä rantaan, vaan palasivat, kun näkivät\nvihollisia niin paljon ja ajamassa kiljumassa sinne tänne mäellä,\nehkä olivat itsekin aivan syyttömiä ja tuskin olivat kerjenneet\nsaada vihiäkään koko kuormaston ryöstöstä Hoskarin lähellä. Niin\nkutsuivat kellot turhaan ihmisiä Jumalan palvelukseen. Ainoastaan\nmuutamia oli käynyt kirkkoon, ja pappikin, Rovasti Erland Rosenbach,\noli käynyt alttarille; mutta Wenäläisiä tunki rähisten paljon\nkirkkoon, että hänen täytyi keskeyttää saarnansa ja lopettaa alotettu\nJumalan-palvelus.\n\nPalaavat kirkkomiehet toivat Pohjaslahteen sanan, että nyt oli\nvihollisia tullut kostamaan kuormaston ryöstöä Pohjaslahtelaisille.\nHe kyllä tiesivät useimmat itsensä aivan syyttömiksi; mutta eihän\nse auttanut. Tuskin pääsivätkään pakoon, jättäen kiireissään hengen\npelastuksen vuoksi vihollisen jättöihin talonsa kaikkine kaluineen,\nkarjoineen omaisuuksineen, ennenkuin vihollisia vielä näkyi kylässä.\nNähdessänsä talonpoikain paon, kiiruhtivat he mitä voivat rantaan\nsitä estääksensä. Kun eivät kerjenneet, ennenkuin pakolaiset olivat\npääsneet veneisinsä, niin ampua paukuttelivat rannalta heidän\nperäänsä, kuitenkin tekemättä tiettyjä vahinkoja. Kuka asukas ei\nennättänyt pakoon, se kiinni. Nyt pistivät he, useimpain asukasten\npakoon päästyä, Ollilan ja Hoskarin talot palamaan kaikkine\npäivineen; sitten palasivat nämäkin pappilaan.\n\nTäällä oli raivottu, miten vaan voitiin. Kirkko oli häväisty; vanha,\nkaunis ja kallis kalkki rosvottu, messu-kasukat olivat otetut\nsatulain alaiseksi; ruumiista oli käsivarret murrettu ja tehty\nilkeyttä, mitä vaan ajatella voi. Tuumana oli heillä ollut polttaa\nkoko kirkko; mutta syystä tietämättömästä ei siitä tullut mitään.\nSitä vastoin ruvettiin rovastia rääkkäämään. Jo ennenkin olivat\nviholliset katselleet häntä karsain silmin, varsinkin talonpoikain\nruvettua siltoja ja rumpuja hävittämään; sillä talonpoikain liikkeitä\nluulivat aina herrasmiesten todenmukaisiksi töiksi. Senpä-tähden\nhäntä jo viikon päivät tätäki ennen oli pidetty vartiain silmättävänä\nomassa kodossansakin, ehkä oli kaikkiin epäluuloihin aivan syytön,\njos mielensä ei kallistunut toiselle puolenkaan ja hän oli kokenut\npysyä puoltamatta kumpaakaan. Joka tilaisuudessa oli hän kokenut\nkäskeä ja neuvoa asukkaita alallansa olemaan, koska muka toista tai\ntoista puoltaminen voisi olla seurakunnalle onnettomuudeksi vaan.\nTosin häneltä ei suinkaan ollut puuttunut uskallusta ja kykyä, vaan\nkaikissa muistellaan häntä vieläkin niinkuin erinomaisen toimeliasta\nja seurakunnastansa huolehtivaa kirkkoherraa.\n\nPidellen Rosenbach'ia kaikin puolin pahasti, läksivät viholliset\nkuljettamaan hänen pois kotoansa. Hän sidottiin lujasti kärryin\naisaan ja sai niin juosta hevosen rinnalla. Ajaja ruoski häntä\nyhtä paljon kuin kiirehdittävää hevostansakin, ja sitä pait sai\nhän kuulla ja pitää hyvänänsä kaikenmoisia pilkkasanoja. Näin\njuoksutettiin häntä yhtä mittaa useampia peninkulmia, kunnes rovasti\nraukka rääkkäyksestä ja juoksusta vaipui maahan. Kun ei rovasti\nenään jaksanut juosta, vaan alkoi venyä hevoisten jaloissa, täytyi\nheidän antaa hänelle kärryt ja niin viedä häntä, minne lienevät\naikoneetkaan. Mutta totta tämä rovastin kulku näytti heille hyvinkin\nkadehdittavalta, kun rupesivat taas ajattelemaan keinoja miten saada\nhänen tilansa surkeammaksi. Pedot keksivätkin kantaaksensa tervaksia\nmaantielle kärryin alle ja siihen pistää valkea. Tämän valkean\nantoivat he palaa, kunnes tuli poltti jo reijän kärryin lautoihin ja\nsavu sekä liekki niiden läpi alkoi nousta rovasti raiskan ympäri ja\nalla. Eivät toki paistaneet häntä siihen, enkä tiedä kuinka kauas\nheidän riettautensa julkeni mennä julmuudessa. Samalla matkalla\nriisuivat hänen jo palasiksi ja rääpäleiksi revityt ja hakatut\nvaatteensa hänen yltänsä ja panivat hänen muurais-mättääsen. Ehkä hän\nkoki rukoilla armoa, se ei auttanut; vaan hänen piti sinne kärsimään\neläintenkin kiusauksia. Näin rääkättynä, juosten kasakka-hevosten\nrinnalla ja jakaen niiden kanssa pampulla pieksäntää, joutui hän\nJämsään. Täällä sai sen aikuinen kirkkoherran-viran toimittaja Londén\n(?) kuulla hänen sanomattomista kärsimisistänsä ja toimitti että\ntämä syytön rovasti raukka vihdoin päästettiin irroillensa ja sai\nluvan palata Keuruulle. Monikin on tarkkaan tietävinänsä, että vasta\nrahan lunasteella saatiin viholliset mieltymään vähänkään ihmisiksi,\nja myös rahan sanotaan ihastuttaneen heitä niin, että kerrassaan\nvapauttivat hänen; en sentään voi väittää kummallekkaan päin. Se vaan\non varmaa, että Londén'in valittamisesta Rosenbach pääsi irti ja sai\nhäneltä palatessaan kotiinsa myös eheitä vaatteita. Hänen paluunsa\nei ollut meno-matkaa paljoa parempi; sillä nytkin juoksuttivat\nhäntä kasakka-hevostensa välissä, ja antoivat hänen kärsiä samoja\nmoiskimisia, joilla aina hosuivat hevosiansa; ruokaa ja juomaa tuskin\nannettiin nimeksikään.\n\nKotiansa Keuruulle palattua oli hän näistä hirveistä rääkkäyksistä\nluonnollisuuden mukaan jo kadottanut järkensäkin, jott'ei tuntenut\nketään, ei kotoaan, ei tuttujansa eikä palkollisiansa: \"Wenäläiset\ntoivat häntä niinkuin luontokappaletta.\" Hän asettausi portaille,\njoiden eteen hänen tuojansa irroittivat hänen köysistänsä, ja rupesi\nmielipuolena kovalla äänellä saarnaamaan Babylon'in vankeudesta, sen\nkurjuuksista ja muista semmoisista. Kun kodostansa paennut ja tämän\naikaa paossa ollut Ollilan isäntä kuuli hänen tuoduksi ja hänen\nviheliäisen tilansa, läksi hän rovastiansa noutamaan pakopaikkaansa,\nkoska pappilasta oli eläminenkin supi hävitetty. Häntäkään ei rovasti\nraiska tuntenut aluksi; mutta Ollila tarttui vain tämän vastahankaa\nvetävän ja vihollisten ahdistettavana itseänsä luulevan Rosenbach'in\nkäteen, talutti veneesensä ja souti hänen Kissen kylään, puolentoista\neli kaksi peninkulmaa kirkolta Keuruunselän ta'a, jossa perheinensä\nsiten eli paossa. Hyvän hoidon alla ja ihmisten holhottavana\ntointui hän piankin, jotta vielä rupesi pitämään kirkonmenojakin.\nTalven tullessa muutti hän Ollilan siivon ja kohteliaan väen kanssa\nmuutamaan Ollilan riiheen, joka toisen huoneen kanssa oli jäänyt\npalamatta. Siellä niin ahtaalla elivät koko talven, kunnes kesä toi\nuusia aikoja ja uusia toiveita.\n\nKirkon rosvominen, rovastin kahlehtiminen ja Hoskarin sekä Ollilan\npoltto tapahtui sunnuntaina, Heinäk. 10 p. Heti samana päivänä\noli myös asetettu sota-oikeus eli oikeimmin sota-tuomiokunta --\nsillä oikein se ei käyttäinyt eikä tuominnut. -- Tätä oikeutta ja\ntutkimista varten otettiin kaikki kiinni, jotka suinkin saatiin.\nPapin syyllisyyden määrääminen -- ei tutkiminen -- otettiin\nensimäiseksi käsille, ja sitä varten pantiin kaikki palkkaväki sekä\nkiinni että tunnustuksille, ja kasakoita lähetettiin pyytämään\nsäikähtyneitä vieraita-miehiä. Rovasti kun oli syytön, niin\nheidänkin oli paha saada ketään tunnustamaan hänen päällensä mitään,\njonka vuoksi viholliset tutkiat pieksivät monen pahanpäiväiseksi.\nSanotaanpa heidän saaneenkin erään miehen tunnustamaan väärin\nrovastin päälle, että hän muka olisi yllyttänyt siltoja polttamaan ja\nkuormastoja ryöstämään. Siinä olivat nyt pieksännällänsä saaneet sen,\nminkä toivoivat ja parempaa todistusta eivät he ollenkaan tarvinneet.\nRovastin sitoivat he siis, niinkuin pääkapinoitsian, kaivon vintin\npylvääsen, laittoivat pilkan hänen rinnoillensa ja kaksitoista\nkiväärin suuta määrättiin ojennettavaksi häntä ampumaan. Ammunnasta\nei siltä tullut mitään; mutta rääkäten, kuni äsken näimme, veivät he\nhäntä Jämsään.\n\nPait pappia joutui monta muutakin tuomittavaksi, joka tässä oli sama\nkuin tutkittavaksi; sillä kun ei saatu tunnustamaan pieksännällä,\nniin ei pidettykään todistuksista aivan paljoa lukua. Tunnustusta\nja todistuksia oli vaikea saada, kun moni oli syytön kuormaston\nryöstöön, useimmat eivät koko tuumista olleet saaneet vihiäkään\nennen sen tapahtumista ja nuo harvat syylliset olivat pääsneet\nmelkein kaikki pakoon. Ensimäisiä tuomituita oli eräs vanha sotamies\nOvist, joka tuomittiin hengiltä pois. Hän näet asui samassa Piilemän\ntorpassa, jonne oli viety osa kuormastoa, ehkä hän ei ollut koko\nHoskarin rymäkässä. Kaikki paikat viholliset nuuskivat ja näkivät\nkavioin ja pyöräin jälkiä vievän metsään, Piilemän torppaan,\njonne tultuansa tapasivat Ovistin päivällisellä syöden knallia,\njoitten luulivat jostakin tuntomerkistä olevan omasta ryöstetystä\nkuormastostaan. Sen vuoksi veivät tään vanhan mies-paran pappilaan,\njossa hän heti tuomittiin hirtettäväksi. Niin tehtiinkin, ja Ovist'in\nruumis sai kauan raatona rippua vahvasta petäjän oksasta Hoskarin\ntykönä, jossa kuormasto oli ryöstetty, kunnes hiljemmin kesällä\nmuutamat talonpojat uskalsivat ottaa raadon alas tien vierestä,\nilkeänä näkönä matkaaville olemasta.\n\nSaman itsepäisen tuomiokunnan uhriksi joutui myös kolme\ntalon-isäntää, Tuomas Lintula ja kaksi Mäkelää, jotka viimeiset\nolivat ihan syyttömiä. Lintula yksin oli syypäitä; sillä hän oli\nottanut Savon jääkäreitä vastaan, heidän ryöstämään tultua ja\nauttanut heitä. Hekin lähetettiin juoksemaan etelämmäs hevosten\nrinnalla; mutta kun väsyivät, annettiin heille kärryt. Heitä\nei rääkätty läheskään niin paljon kuin rovastia. Kun tulivat\ntuolle puolen Jämsää, Längelmäkeä kohden, sattui Lintulan vartia\nnukahtamaan. Lintula, sukkela mies, päätti käyttää silmänräpäystä,\nveti vartiansa miekan hiljaan tupesta ja kihnutti sillä köytensä\npoikki. Tehtyänsä sen, tarjousi hän myös vanki-tovereinsa köysiä\nkatkomaan, mutta kumpanenkin Mäkelä eivät epätoivoissaan antaneet\nkatkoa rihmojansa, eivätkä alakuloisuudessaan tahtoneet paetakkaan;\n\"mitä me\", sanoivat he, \"siellä te'emme, kun ovat polttaneet\ntalomme, kun karjamme on hävitetty ja perheemme sekä muu hukassa?\"\nLintulankaan ei ollut aikaa kanan viivytellä, jos mieli ei vartiaa\nherättää ja hänen ehkä paikalla tulla ammutuksi. Siis pujahti\nhän metsään, sanottuansa jäähyväiset toivottomille, syyttömille\ntovereillensa; sitten hän piileskeli pakopirteissä ja muissa\nsyrjä-majoissa, kunnes asiat siksi muuttuivat, että hänkin uskalsi\ntulla ilmoihin. Mäkelät menivät ja jäivät niin sille tielle, ett'ei\nheitä onnettomia sen kauemmin ole kuulunut eikä näkynyt.\n\nSeuraavana sunnuntaina, Heinäk. 17 päivänä, poltettiin Pohjaslahdella\nkaikki edellisnä pyhänä polttamatta jääneet talot, ett'ei jäänyt\nmitään asuinhuonetta; vaan joku lato-paha tai riihi jäi edemmäs\npelloille yksin ja kamottavina seisomaan hävityksen keskellä.\nPoltettujen taloin luku oli yhdeksän, joiden joukossa oli muutama\ntöllikin. Näiden täten kodottomiksi jääneiden perheitten täytyi tämä\nkesä ja tuleva talvi asua kaukaisissa sydänmaan-kylissä, järvein\ntakana ja Keuruunselän etäisimmillä saarilla, kunnes ajat hiukan\nparanivat ja he vähitellen rupesivat kykenemään itseksensä omia\nasumia uudesta hankkimaan. -- Kauan muistellaan täällä vielä tätä\nsotaa nimellä \"vihakesä\", \"ryssäkesä\".\n\n\n\nVI.\n\nKahakka Alahärmässä.\n\n\nSunnuntaina Heinäkuun 10 p. laittoi Alahärmän lautamies Juhana\nFilppula seurakuntansa talonpojille sanan eli kentiesi oikeimmin\nkäskyn ottaa aseet käsiinsä ja käydä vartoimaan vihollista vastaan\nHeinäjoen pohjois-puolelle, sille kohdalle, jossa maantie kulkee\nyli joen ja koski on varustettu kulkua varten. Moni sanoo hänen\ntehneen sen vaan omasta päästänsä; ehkä toiset väittävät erään\nherrahtavan miehen tulleen käskyn kanssa Lapualta, josta majuri\nEhrenroth'in edellisnä perjantaina oli täytynyt vetäitä Alahärmän\nläpi pääjoukkoon Uudessa Karlebyy'ssä; -- hänen vetäymisestään ovat\njoen pohjois-puolella olevat patteritkin, joita vielä näytellään --.\nKyllä eivät kaikki totelleet käskyä; mutta ne, jotka aikoivat tulla,\ntulivat heti sanan saatuansa. Näitä oli parikymmentä miestä, joiden\njoukossa oli muutamia Ylihärmäläisiäkin. Nämä rupesivat vartioimaan\nsunnuntaina jälkeen puolenpäivän joki-töyräällä, kukin kerskaten\nkunnostaan ja aseistaan, vaikka usealla oli vaan viikate vihollisen\nkivääriä vastaan. Mainittavaa on, että lautamies Filppula itse, asian\noikea toimeen-pania, ei ollenkaan tullut saapuville, ehkä uhkasi\n\"hirttää muut oman porttinsa päälle\", ellei mies kustakin talosta\nläksisi vartioimaan. Hyvin pitkälliseksi eivät liene aikoneetkaan\ntätä vartioimistaan, kun ei kenelläkään ollut muassaan evästä, eikä\nampuvaroja tuskin kolmeksi laahingiksi kullakin, eikä toisilla ollut\nmuuta kuin se mikä tullessa pyssynsä piipussa. Myöskään eivät olleet\nerinomaisen tarkkoja vartioimisessaan, vaan päästivät riitelemättä\nihmisiä kulkemaan lauttapaikan yli sekä Kauhavalle ja Lapualle että\nsieltä taas Uuteen Karlebyy'hyn. Tämän huolettomuuden seuraukset\neivät viipyneetkään kauan näyttäimästä.\n\nJoku matkamies näet oli puhunut Kauhavalla tästä talonpoikain\nvartioimisesta ja rinnustus-tuumista. Tämäpä puhe levisikin pian\nympäri Kauhavaa, että se tuli tutuksi siellä oleville vihollisen\nvartiajoukoillenkin. Sentähden läksikin sieltä kasakka kuin noidan\nnuoli Lapualle, päällikölle kertomaan asiata. Tämä majuri (?) oli\njuuri murkinalla rovastissa, kun muutama upsieri astui sisään\nhänelle kertomaan kasakan sanomia. Heti hyppäsi majuri ylös, heitti\nsyömisensä siihen ja antoi muutamia käskyjä. Nyt ruvettiin rumpuja\nrämistämään ja pillipiiparit kävivät puhaltamaan. Kohta oli väki\naseissaan, joista majuri valitsi sata jalkamiestä ja viisikymmentä\nkasakkaa, jotka hän lähetti ynnä muutaman vähemmän tykin marssimaan\nHärmään.\n\nTällä aikaa oli muutamia talonpoikia tunkenut Pesolan kylään, noin\nneljänneksen päähän Pirin jo mainitusta lauttapaikasta. Kun siellä\nollessaan saivat kuulla kasakoita olevan tulossa, niin päättivät\npaeta Pirin lauttapaikan toiselle puolen. Lossi tai lautta sattuikin\nolemaan samalla puolen, johon he sukkelaan hyppäsivät ja pääsivät\nniin pakoon ennenkuin vihollinen tuli. Mutta yksi mies, joka ei\njaksanutkaan juosta niin nopeaa, ei ennättänytkään lossiin ja jäi\ntoiselle puolen, jotta heti jälestä tuleva vihollinen sai nähdä\nhänestä vilahduksen, ennenkuin pääsi lymyämään laihopeltoon. Sekä\nhuoneiden takaa, solista ja muista paikoin kokivat hakea häntä;\ntoiset ajoi peltoakin ristiin rastiin; mutta häntä ei löytynyt. Häntä\nhaettaessa, voinee jokainen arvata miehen hädän ja pelon.\n\nKuu vihollisen vähän jälempää tullut jalkaväki oli saapunut,\nasetettiin se huoneitten soliin ja nurkkain ta'a suojaan. Sieltä\nhe alkoivat tuiman ammunnan toisella rannalla seisovia talonpoikia\nvastaan, jotka luoti-pyssyillänsä kokivat vastata. Talonpojista kyllä\nkuului kuulain outo sohina kamalalta; mutta kuitenkin ampui se,\nkellä pyssy ja varoja oli vastaan, ehkä harva luoti ehti toiselle\nrannalle, kun väli oli niin pitkä. Kun kuulat ja ruuti loppui, täytyi\ntalonpoikain juosta pakoon männikköön. Heidän täällä juostessa,\nkatketa rusahteli mäntyin latvoja ja oksia heidän päällensä, ehkä\nvahingoittamatta. Pakoon päästyänsä rupesi jokainen soimaamaan\ntoistansa pelkuriksi, kunnes yksi ratkaisi riidan, kehuen \"sitä\nrohkeimmaksi, joka huonoin juoksemaan\", joilla sanoilla riitakin\nraukesi nauruun. -- Tässä kahakassa ampuivat viholliset Elias\nFilppulan rinnasta läpi, että kuula pysähtyi selkärankaa lähelle,\nnahan alle; siltä se ei ollut sen vaarallisempi, kuin että armeijan\nsotatohtori otti sen pois ja paranti miehen, josta sitten Suomen\nupsierit ja väestö hyvin suositteli häntä.\n\nWenäläiset kun näkivät talonpoikain pakenevan, pyrkivät toiselle\npuolen jokea; mutta lossi oli poissa pohjoisrannalta. Siksi\nkomennettiin muutama kasakka jokeen, uiden sitä sieltä noutamaan.\nKasakka pääsikin onnellisesti yli ja toi lossin, johonka vihollisia\nastui päästäksensä pohjoispuolelle, jossa uhkasivat polttaa sekä\nkirkon että talot ja tappaa kaikki, jotka saisivat käsiinsä. Mutta\nsamassa tuotiin esille eräs torpparin vaimo, Maja Jungell, jolta\nrupesivat tinkimään missä Suomalainen sotaväki olisi. Ämmä ei\nollutkaan arkoja akkoja, vaan valhetella pöläytteli heille minkä\nmitäkin ja sanoi muun muassa sen etujoukkoin ei olevan neljännestä\netäämpänä ja että talonpojat vaan luottaen heidän lupaamaan apuunsa\nolisi uskaltaneet vastustaa ja nyt kaikki paenneet sen luoksi.\nSiitä tuli semmoinen hätä vihollisille, että paikalla pyörtivät\ntakasin, vieden tykkinsä muassansa, jota heidän ei tässä tarvinnut\nkäyttääkkään.\n\nKaikki tämä tapahtui päivän tuskin noustua maanantaiaamuna, ja\nnyt pakenivat viholliset aamupuhteella, viivyttyänsä kotvasen\nlossin saamisessa ja muissa toimissa. Jo Pirin kylään tullessaan,\nolivat Pesolan kylässä vuoteiltaan herättäneet kaksi kaikista\nsotatuumista ihan tietämätöntä miestä, kumpikin taloin isäntiä, jotka\nensivihoissaan jo pistivät keihäillänsä kuoliaiksi. Kolmas isäntä,\nKaarle Pesonen, oli sattunut olemaan ulkona käymässä, kun kasakoita\najaa karahutti kartanolle ja kävi häneen käsiksi. Hän, suojellakseen\nitseään, otti puuta mitä sai ja hosui sillä ympärinsä, moksuttaen\nuseampaa vihollista aika lailla; mutta vastarinta ei tässä auttanut:\nviholliset voittivat hänen, yksinäisen miehen. Sitten päästivät he\nhänen irti. Oliko hän nyt vapaa? Oi surkeaa vapautta! He päästivät\nhänen vaan vähän edemmäs ja ajoivat sitten hevosinensa hänen\npäällensä ja polkivat niin hevosen kavioilla syyttömän mies-paran\naivan kuoliaaksi. Nytkin palatessaan näkivät näissä kylissä ihmisiä\npelästyneinä juoksevan sinne tänne hakien piilopaikkoja. He nyt\nniitä pyytämään vangeiksensa. Wankeja saivatkin useampia, jotka\nvietiin Lapualle. Täällä pidettiin heitä salvattuina riihiin ja alati\nuhattiin tappaa heidät välistä ampuen, välistä hirttäen, välistä\npaistaen ja miten milloinkin. Semmoisessa hengen hädässä ja tuskassa\nheitä pidettiin melkein ruuatta ja juomatta seuraavaksi tuorstaiksi,\njolloin Adlercreutz ja Döbeln karkoitti kenraali Rajevskijn Lapualta,\nhänen hyvistä varustuksistansa.\n\nSyksyllä polttivat Wenäläiset, uljaan von Döbeln'in heitä taas\nlöylytettyä Juuttaassa Syyskuun 13 p., koko Pirin kylän, kun\npakenivat, ett'ei takaa ajavat Suomalaiset pääsisi muka niin nopeaa\nheidän perässänsä. Tämä kuitenkin oli varsin joutavata, kun heillä\nensinnäkin olisi ollut leveä joki yli tultavana, ja he sen yli\npäästyänsä paljoa viipymättä olisivat voineet kiertää koko palaneen\nPirin kylän.\n\n\n\nVII.\n\nKahakka Kantin keskievarissa.\n\n\nWenäläiset lähettivät Waasan kaupungin ryöstöstä ja saman kaupungin\nseuduilta saatuja jyvä- ja jauhovaroja muille eteläisemmissä osissa\nmaata oleville sotajoukoillensa. Tämän kuormaston muistellaan\nolleen 70 hevosen vedettävän, ja sitä varten olivat nimismiehet\nmuutamat myöten, toiset vastoin tahtoansa, ko'onneet hevosia\nläheisimmistä seurakunnista. Heinäkuun 17 p. tuli tämä kuormasto\nKauhajoelta Karvian kappeliin, joka nykyään on Kankaanpään\npitäjästä; Karvialaisten oli nyt laittaminen se edemmäs.\nKuormastossa oli 12 kasakkaa ja noin 50 jalkamiestä vartiaväkeä,\npaitsi kuormastoa kuljettavat talonpojat, jotka tähän aikaan eivät\nolleet luotettavimpia venäläis-varain suojelioita. Karvialaisetkin\nolivat kokouneet määräajaksi; mutta ei hevosinensa, vaan enimmäksi\nseipäinensä Kantin keskievariin, jossa viholliset aikoivat\nmuuttaa hevoisia. He näet olivat Kauhajoella vähän ennen saaneet\nsotamarsalkki Klingspor'an nimeen kirjoitetun yllytyskirjeen\nkuormaston ryöstöön. Heidän ei kirjeen mukaan tarvitsisikaan muuta\nkuin vähän viivytellä vihollisia, kunnes Suomalaista säännöllistä\nsotaväkeä ehtisi tulla kuormastoa oikein ottamaan pois: se muka\ntulisi tuossa tuokiossa Kanttiin. Tämän kirjeen tekiäksi luullaan\nKnuuttilan herraa Kauhajoella Gustaf Inberg'iä,[31] jonka sanotaan\nlähettäneen samanmoisia joka naapuri-seurakuntaan. Että kirjeitä\noli samanlaisia lähetetty muuallekin, tahtoo sekin todistaa, että\ntätä puheena olevaa kuormastoa ryöstämään kokousi Kanttiin miehiä\nIsolta-joelta, Honkajoelta ja Parkanosta, pait Karvialaisia. Waan\nharvalla heilläkään oli pätevämpiä aseita tai pyssyjä; mutta he\nsiitä vähän pitivät lukua, kun heidän ei muka tarvinnutkaan muuta\nkuin vähän viivytellä vihollista. Näitä kirjeitä lennättämään oli\nKauhajoelta laitettu useampia ratsumiehiä, joitten täytyi ajaa aika\nvauhtia, jos mieli kaikkein ei myöhästyä ja kuormaston ennättää sivu\nKantin.\n\nKauhajoen tietä Nurmijärveltä tulevaa kuormastoa vastaan läksi\nKantista kolme ratsumiestä tarkastamaan, jos ei hätyyttämään sieltä\ntulevia Wenäläisiä; kaksi näistä oli Kantin talonmiehiä ja kolmas\noli kirjeentuoja, Tobias Kiviluoma nimeltään. He ratsastivat noin\nkuusi neljännestä Nurmijärvelle päin tätä ikävää Hämeenkangasta,\nkunnes pysähtyivät muutaman nevan eteläpuolelle. Sen pohjois-rannalla\nolevalta mäeltä näkivät kohta laskeuvan sotaväkeä. Eivät ensinnä\ntienneet oliko se luvattua Suomalais-väkeä vai vihollista, kunnes\nhevosmiehillä näkivät olevan keihäitä kuni ainakin kasakoilla ja\nmuutoinkin kasakan hankkeet. Miehet arvelivat hetken pysyä vaan\npaikoillaan ja sanoa kasakoille, että he toivat hevosia kuormastoa\nvarten; mutta päättivät sitten paon paremmaksi. Ennenkuin sieltä\nläksivät ajamaan pakoon, pistivät maantien poikki olevan ojan-rumpun\npalamaan. Rumpua sytyttäessä meni aikansa ja kun heidän ja kasakkain\nväli ei suurin ollut Wenäjän virstaa pitempi, pääsivät kasakat heitä\nlähemmäs. He kyllä kokivat ajaa aika vauhtia, mutta kun kasakat\naina lähestyivät, niin eivät enää uskaltaneet ajaa tietä myöten,\nmutta poikkesivat metsään, ajettuansa tietä virstan verran. Sitä\nennen olivat kasakat jo saavuttaneet Kauhajokelaisen, jolla oli sekä\nhuonompi että matkasta väsyneempi hevonen. Hänen tappoivat siihen\nampuen ja sapeleilla, piikeillä tuhansiksi palasiksi hakaten. Jolla\nkasakoista paras hevonen, se oikaisi taas niiden kahden toisen\nkimppuun, pysähdyttyänsä räpäyksen Kauhajokelaisen ympärillä;\n-- palama ojan-rumpu näet ei ollenkaan voinut estää hevosmiehiä\npääsemästä. Pakenevat Kanttilaiset ajoivat muutamaa mäkeä alas\nkeitaalle, jonka ranta oli parin kolmen sylen levyiseltä varsin\nvetelää. He, jotka tunsivat paikat, tiesivät kyllä mistä ja miten\najaa kiireissäänkin; mutta heitä takaa ajava innostunut kasakka ei\narvannut päältäpäin rahkaista, vaan alta hyvin liejua nevanrantaa\nmitenkään vaaralliseksi, vaan ajaa hurotti täyttä laukkaa mäkeä alas.\nMutta samassa kun tuli keitaan rannalle, kaatuivat hevonen ja mies,\nsekä tulon nopeudesta että suon vetelyydestä. Sepä olikin miesten\nonni; sillä eivät olleet enään edempänä paria kolmea syltä jälestä\najavasta kasakasta, kun se kaatui suohon. -- He siitä sitten edemmäs\najamaan; mutta eivät uskaltaneet enään lähteä Kanttiin, vaan pyrkivät\nkaiketi toisaalle syrjä-taloihin; sen enempää eivät enään joutaneet\nkatsella kaatuneen eikä muiden kasakkain perään, asetonna kuni\nolivat, vaan pakenivat onnellisesti.\n\nTästä kasakat jälestä tulleen kuormaston kanssa vaan matkustivat\nedemmäs Kanttia kohden, ollen aina varuillansa. Kauhajoelta saakka\nolivat tulleet varsin varovaisesti, sillä heitä olivat talonpojat\nhätyyttäneet siellä, kokien ryöstää koko kuormastoa, joka yritys\nei kuitenkaan onnistunut. -- Tämän kuormaston ryöstö-yrityksessä\nja muutaman toisen ryöstämisestä saikin Kauhajoki kärsiä\nkielin kertomattomia poloja, joista kuitenkin jo ennen muut\novat vaikeroinneet ja jotka eivät kuulukkaan tähän. -- Kantin\npohjois-puolella olevasta sillasta tapasivat Wenäläiset sinne\ntultuansa moniaita palkkia sillan kannesta revityksi pois; mutta\nhyvin oppineine hevosineen he helposti hyppäsivät yli tämän vähäisen\nesteen, hämmästykseksi talonpojille, jotka älyttömyydessänsä luulivat\njo tämän repimisen auttavan eivätkä repineet koko siltaa auki, joten\nhe itse olisivat ehtineet päästä pakoon. Säännöllistä luvattua väkeä\nei ollut odottamistakaan; sillä se ei tullutkaan Nurmijärveä edemmäs.\nTätä luvattua ja pari tuntia vihollisten Nummijärveltä lähdettyä\nsinne tullutta apu-miehistöä johdatti katteini Uggla, joka taisi\nsenvuoksi palata, kun luuli Nurmijärvellä olevan vihollisella aika\nison miehistön.[32] Mitenkä hän voi saada tämmöisen tiedon, on vaikea\narvata, varsinkin kun oli juuri asian alkain laitettu Kauhajoelta\nKanttiin sana rahvaalle, että ryhtyä aseisinsa, juuri tätä kuormastoa\nottamaan tai viivyttelemään. Kukatiesi Uggla oli ainoastaan\ntietävinään; ehkäpä sentään joku olisi voinut tuoda hänelle vääriäkin\ntietoja.\n\nTalonpojat kun näkivät tehtyin esteittensä mitättömyyden ja\nennestäänkin vihaisten kasakkain rohkeuden, peljästyivät, semminkin\nkun olivat tulleet aseitta eivätkä kukatiesi moni uskoneet koko\nasiasta totta tulevankaan. Siis heittivät he seipäänsä yksi sinne\nja toinen tänne. Neljä talonpoikaa eivät ennättäneet tuon ampuvan\nja hirveällä nopeudella lähestyvän, innoistaan kiljuvan vihollisen\njaloista; heitä hirmuisesti viilleltiin ja leikeltiin sapeleilla ja\nmiekoilla, kunnes vihdoin keihään pistännällä murhattiin. Yksi näitä\noli jo vanha ja tutiseva äijä, jonka sydämmellä vielä oli nuoruuden\njäykkyys, joka tahtoi olla joukossa, kun jotakin oli tehtävänä.\nHän sekä yksi toinen olivat Karvialta, yksi oli Honkajoelta ja\nneljäs Ilmajoelta. Paitsi näitä tässä murhattiin jo mainittu\nKauhajokelainen, sekä samalla yksi kuormaston kuljettajia, joka\npyrki pakoon, kun näki toisia tapettavan. Toiset talonpojat pääsivät\npakoon mikä minnekin. Kuormasto läksi täältä itse otetuilla hevosilla\nkulkemaan edellensä Tamperetta kohden.\n\nKoko sota-ajan oli Kantin keskievari sittemmin jonkun vartiajoukon\nmajana; heitä oli tavallisesti 25 miestä. Ne söivät kylän karjat ja\nhävittivät paossa olevien talonmiesten elämisen. Ehk'ei rahvas enää\nuskaltanut hätyyttää julkisesti heitä, niin oli usein kahden-kesken\nriitoja, joissa aina tavan-takaa vihollinen heitti henkensä; mutta\nkun ei ollut näkiää, niin kaivettiin ruumis maahan ja koko asia jäi\nkaipailemiseen. Samoin kuoli hyvin monta vihollista, useimmissa\npaikoin koko maassamme, metsän ja sydänmaan yksinäisyyksissä, joissa\nei toista todistamaan kykenevää vihollista ollut.\n\nWarsinkin kävi monen niin, joka uskalsi liian syrjä-kyliin\nrappaamaan. Heidän luultiin sitten eksyneen, väsymisistä, haavoista\ntai taudeista nääntyneen ja kuolleen.\n\n\n\nVIII.\n\nKahakka komppania-lakealla Ruovedellä.[33]\n\n\nHeinäkuun 24 p., joka tänä vuonna sattui sunnuntaipäivälle, oli\ntapeltu Kauhtuan sillan luona, ja vältvääpeti Roth oli samassa\nottanut Wenäläisiltä veneillä kuljetetun varaston. Saatuansa\nvihollisen tavaran käsiinsä, möi Roth osan huutokaupalla, jakoi\ntoisen talonpojille. Wenäläisten patikoitua matkoihinsa, ja hänen\nsen tehtyänsä, läksi hänkin pois, niinkuin hänen tapansa aina oli\näkkiä tulla ja yhtä äkkiä kadota teille tietämättömille. Wiholliset,\njotka eivät menneet kauas, palasivat jälleen, kun näkivät Roth'in\njoukkonensa kadonneeksi taas vähäksi aikaa. Ruoveden kirkon seutuihin\nasettivat he Ritoniemen taloon pari sataa miestä vartiaväeksi.\nNämä tässä majailiat viholliset pitivät aina tarkastusmiehiänsä\nMatamäellä ja Ritoniemen ulkohuonetten katoilla, josta he varsinkin\nvoivat nähdä, jos vihollinen tulisi pohjois-tietä. Roth, joka\npäätettyänsä Kauhtuan kahakan mieltänsä myöten, oli vetäinyt\nWisuveden ja Tarjanteen vesille, sai kuulla vihollisia taas olevan\nRitoniemessä ja päätti joukkonensa hätyyttää niitä sieltä. \"Puolen\ntoista viikon\" kuluttua Kauhtuan sillan rymäkästä, ryhtyi väsymätön\nRoth hankkeisinsa. Tultuansa Ruovedelle, lähetti hän enimmän\nosan miehiänsä sitä varten kapraali Kortman'in johdossa veneillä\nMustalahteen, jossa piti heidän astua maalle ja marssia sieltä\nPeskan, Mustajärven, Kankaan ja muiden taloin kautta kirkolle, jossa\nvihollisia oli.\n\nMustalahden kylään tultuansa vaativat jokaista, jonka tapasivat\nkotosella, lähtemään joukkoonsa. Monta ottivat puoli-väkisin ja\nkaikkia vaatiessaan lähtemään, lisäsivät aina tuon mokoman uhkauksen:\n\"ku ei lähtene, se hirtetään oman porttinsa päälle.\" Siten saivatkin\njoltisen joukon miehiä mukiinsa, jotta heitä kaikkiaan nyt voi olla\nsaman verta kuin vihollisiakin. Luonnollista on, ettei näilläkään\nhetikään kaikilla ollut aseita päteviä, kun ei Roth'in väelläkään\nollut antaa pois; seiväs kävi kalusta yhdelle, viikate toiselle ja\nmikä millekin.\n\nRoth ja hänen rahvaan muistossa paljoa pelkurimpi kumppaninsa\nSpof läksivät purjehtimaan lähemmäs Ruoveden kirkkoa, kun olivat\neroittaneet Kortman'in joukon maalle. Luultavasti oli heidän mielensä\nnäyttäitä vihollisille samaan aikaan, kuin arvelivat Kortman'in\njoukkonensa ehtineen maisin kirkolle, jotta vihollinen pelästyisi ja\nluullen olevansa kierroksissa ehkä pötkisi tiehensä. Sen aikuiset\nukot tahtovat väittää Roth'in tehneen sen aivan aikomuksetta ja vaan\n\"ylimielisyydestä\"; mutta semmoinenpa ei uljaan Roth'in tapa ollut.\n-- Roth ehtikin aikaisin kirkolle ja näyttäysi heti vihollisille;\ntotta arveli Kortman'in jo ehtineen miehinensä maille. Wihollisen ei\ntarvinnut nähdessään veneistä muuta kuin vilahduksen, ennenkuin tunsi\nnuo veneet, jotka heille olivat tehneet niin monta pilaa. Siitäpä\nsaivatkin torvet soimaan ja rumput rämäjamään. Kohta joutuivat\njaloillensa ja asettausivat täydessä asussa komppania-lakealla,\njoka on perinyt nimensä Ruoveden, Keuruun ja Orihveden sotamiesten\nharjoituksista tässä. Siinä järjestettyinä odottivat viholliset\nRoth'in maalle astumista; mutta hän souti vaan kahdakäteen, ett'eivät\nsaaneet mitään selkoa sen vehkeistä.\n\nWielä saikin Roth soudella kotvasen ennenkuin Kortman'ista kuului\nmitään. Tämä hänen viivytyksensä tuli erhetyksestä eli väärin\nälyämisestä. Jo näet edeltä-käsin oli tuumattu, ett'ei lähdettäisi\nkoko kimppuun, jos aamu olisi sateinen, ennenkuin sateen lakattua.\nAamu sattuikin sateiseksi, jotta taivas selveni vasta puolipäivän\nrinnassa. Kortman siis viipyi sateen ajan Mustalahden kylässä ja\nläksi vasta sateen lakattua kulkemaan miehinensä kirkkoa kohden.\nRoth taas oli pitänyt sadetta niin vähänä ja vaan joutavana tuhruna,\nett'ei huolinut siitä eikä pitänyt sitä minäkään esteenä, ja lähti\nsiis jo varemmin matkaan. Siitä siis hänen odottamisensa.\n\nTultuansa Ritoniemen talon tykö huomasi valpas kapraali Kortman\nvartian aitan katolla. Arvelematta hän ojensi kiväärinsä, jotta\nvahtimies hänen ammuttuansa tuli rapisten alas, ennenkuin kerkesi\nantaa mitään merkkiä kumppaneilleen Matomäen harjun takaisella\nlakealla. Siitä kiirehdettiin toisten kimppuun, koska jo ilmankin\nja ammunnasta varoivat vihollisensa saaneen sanan heidän tulostaan\nja joutuvan varuilleen. Sen he jo ennestäänkin, kuni näimme\näsken, olivat, Roth'in veneet nähtyään. -- Ei ukkoin tarvinnut\nkauan kiiruhtaa ja tuskin vielä tiesivät, missä vihollinen\nnyt olikaan, niin jo alkoi yht'äkkiä kuulia sohista heidän\nylitsensä ja sivutsensa. He ampuivat vastaan. Niin oltiin kohta\nkomppania-lakealla. Tiheä ammunnan tuprake syntyi kummallakin puolen.\nTässä ei Suomalaisten hyvä ollut alussa, kun vihollisen kuulat\nlensivät liian likeltä. Nähtyänsä tämän, komenti Kortman heidät\nrynnistämään lähemmäs vihollista, joka vahvassa ruutin-savussa\nhyvin onnistikin. Nyt lensivät vihollisen luodit korkealta yli;\nSuomalaisten sitä vastoin nyt sopi hyvin ampua lyhempikutilla\npyssyillänsäkin. Tässä tapeltiin puolen tunnin aika. Kortman\njoukkonensa rynnisti eteenpäin ja Wenäläiset peräytyivät vähitellen.\nTuosta leikistä suuttui eräs suutari Wirroilta, kun mielestään ei\ntullut tolkkua niin rohki kahakasta. Hän juoksi lähemmäs vihollista\nja sai, tuulen vähän savua hälvennettyä, nähdä Wenäläisten herran\nkoreissa vaatteissaan. Suutari ojensi oitis luotipyssynsä ja\nampui, jotta herra kaatui. Totta oli juuri tämä suutarin teko, kun\npäällikön vihollisilta ampui, syynä siihen, että kun nämä pari\nsataa säännöllistä sotamiestä ottivat pakoon pötkiäkseen, ehk'ei\nheitä vastassa ollut monta kymmenkuntaa säännöllistä suomen väkeä,\nvaan enimmästi harjauntumattomia talonpoikia. Warmaan pelkäsivät\nRoth'in edestakaisin-soudon myös tietävän jotakin. He pakenivat\nOrihvedelle päin. Tästä heidän paostassa ällistyi sekä Kortman että\nhänen miehensä, jott'eivät älynneet ajaa takaakaan, vaan vetäysivät\nhiljallensa hekin, kun eivät voineet uskoa heidän oikein paenneen,\nvaan varoivat heidän tekopaolla mielivän kiertää Kortman'ia\njoukkoneen. Niin läksivät kumpikin pakotuumissa lakealta, peläten\nkumpikin kiertämistä. Eroitusta oli sentään koko joukko kummankin\npaossa. Wenäläiset juoksivat henkensä perästä, Suomalaiset peräysivät\nhiljalleen, jutellen tovereilleen töistään ja muista tapahtumista.\n\nWenäläisiltä kaatui mainittu herra ja ainakin 16 sotamiestä, jotka\nlöyttiin lakealta jälemmin; yksi Ruoveden komppaniasta ammuttiin\nkuoliaaksi. Ei ole tiettyä, kuinka monta vihollista haavoitettiin;\nmutta yhtä talonpoikaa pistettiin painetilla kalvosesta läpi. Wankeja\nei saatu kummallakaan puolen, kun ei kumpikaan tiennyt pyytää\nsemmoisia, ennenkuin jo oltiin kaiketi erillään. -- Tappelussa oli\nmuutama toinenkin talonpoika pahassa pulassa, kun seipäinensä oli\njoutunut käsikähmään muutaman vihollisen kanssa. Hänen olisi tainnut\nlopuksi käydä pahoin; mutta tuli toki eräs sotamies, \"tyranni-miehiä\nniinkuin kapraali Kortman'kin\", ja varrasti vihollisen painetilleen.\n-- Kortman'in sanotaan olleen pelkäämättömän, vaan ankaran ja raa'an\nmiehen.\n\nPalattuansa Mustalahden kylään tapasivat Roth'in ja Spof'in, jotka\njuuri olivat hekin astuneet tässä maalle ja tulleet Kankaan taloon.\nPaluumiehet kertoivat, miten asiain oli käynyt ja että Ritoniemessä\noli isoja varoja noudettavina; -- palatessaan olivat saaneet tiedon\nWenäläisten oikeasta paosta. -- Mutta Roth -- totta tulevista\nsyistä -- ei enään antanut lupaa lähteä niitä noutamaan, vaan käski\ntalonpoikainkin mennä kotiinsa. He sekä Kortman olivat sitä kovasti\nvastaan; mutta Roth ei myöntynyt. Kortman'in mainitaan sanoneen\nRoth'ille: \"Jos nyt menemme sinne, niin kyllä saamme päiväpalkkamme.\"\nvaan tässä ei auttanut mitään. Roth miehinensä läksi taas vesille\nsissi-elämäänsä pitkittämään.\n\nMutta kun ei kukaan näkynyt huolivan Wenäläisten jättämistä\nvaroista, päätti eräs töllin mies, asuva vähäisellä saarella aivan\nlähellä kirkkoa, korjata niitä omakseen. Niin korjasikin varsinkin\nviljanpuolta, jota näki itsensä parahiten voivan käyttää, jos vähän\nmuutakin ja kätki kaikki tölliinsä permannon alle. Waan kun paenneet\nWenäläiset kolmen päivän kuluttua saivat kuulla, ett'eivät Roth'in\nmiehet olleetkaan anastaneet varastoa, palasivat he ja rupesivat\nhakemaan läheisistä taloista ja tölleistä sitä, mitä oli otettu pois.\nHakemaan tulivat saaren tölliinkin ja nuuskittuansa kauan aikaa\nkaikkia paikkoja löysivät varat permannon alta. Siitä poltettiin koko\nsaari töllineen päivineen. Wäki oli pääsnyt pakoon. -- Sitten seurasi\ntutkimisia, joissa päättivät kiristää kuoliaaksi Aution sen aikuisen\nisännän Törnqvist'in, jolla nykyinen senaattori taitaa olla sukua.\nHe vaativat häntä tunnustamaan tunnustamattomiakin ja pistelivät,\nhakkasivat hänen kuoliaaksi. Samasta syystä juoksutettiin hevosten\nvälissä Antti Sillanpää ja muitakin Orihvedelle, jonne moni jäi sille\nmatkalle.\n\n\n\nIX.\n\nTapahtumia Rautalammilta.\n\n\nRautalammin kautta kuljetettiin viinakuormastoa. Sekä Klingspor'an\nkuulutuksista että vallesmannin yllytyksistä kokousi talonpoikia\ntätä ainakin hätyyttämään, jos eivät voisi ryöstää. Kehnon kelin\nvuoksi jäi se Hintikan keskievariin parempaa keliä odottamaan.\nEräänä sunnuntai-iltana kokousi miehiä talon lähisyyteen ja Hintikan\nisännälle annettiin sana heidän aikeistansa. Isäntä suostui heti\nja lupasi antaa sanan, milloin olisi soveliainta karata käsiksi.\nSepä tulikin pian. Wiisi miestä ja talon-isäntä kuudentena läksi\ntavallisuuden mukaan huoneesen, jossa kuormaston viisi vartiaa olivat\nasuntoansa. Miehet tervehtivät, rupesivat porittamaan venäjää sen,\nminkä osasivat: \"paljoa ei tarvitsekkaan, tulla Wenäläisen kanssa\ntutuksi.\" Mikä katseli aseita ja kiitti niitä, mikä teki muuta.\nWihdoin oli isäntä menevinään pois pirtistä, mutta samassa pyörähti\nhän takaisin ja sieppasi seinältä heidän aseensa syliinsä, joiden\nkanssa rohki juoksi ulos. Samassa anastivat toiset vihollisten\nnurkkaan pinotut kivääritkin. Myös pölähti pirtti samalla talonpoikia\ntäyteen, joten vihollisten oli antauminen. Nämä vartiat vietiin\nsitten vankeina Suomen väkeen. Tämä 17 eli 18 aamin kokoinen\nviina-kuormasto joutui nyt vaivatta talonpoikain käsiin. Siinä\njuotiin ja mässättiin aikansa, ja vei moni viinaa kotiinsakin; mutta\ntälle elämöitsemiselle tuli Rautalammin vara-vallesmanni loppua\ntekemään ja pani viinan muutamaan aittaan, lukun ja sinetin ta'a.\nSen ei kuitenkaan sanota pidättäneen talon väkeä sieltä viinaa\nammentamasta.\n\nPait että näin tässä ottivat \"ryssän votkaa\", tekivät he muutakin\nvastusta viholliselle, kun kuormastoja ei sattunut kulkemaan.\nWarismäen ja Hintikan taloin välillä on synkkä metsikkö-taival. Tälle\ntaipaleelle väliin kokousi talonpoikia syrjäkylistä pyssyinensä\nvihollisen kurierien tuloa vartomaan. Usein saivat aikomisensa\ntuleentumaankin. Ainakin 4 kurieria ampuivat tällä taipaleella; yhden\nhe hautasivat maantien rummun alle, kolme taas kaivettiin metsään,\njoka siitä vieläkin kantaa nimeä: \"kasakkakorpi.\"\n\nTämä toki ei voinut käydä kauan laatuun vihollisen huomaamatta.\nKummakos että suuttui tästä? Wenäläisten päällikkö oli vihoissaan\nsanonutkin: \"saan kurierit kulkemaan Ruotsin armeijankin läpi, vaan\nen Warismäen kylän. Se on hävitettävä.\" Seuraavana sunnuntaina\nlensikin oiva joukko kasakoita Warismäelle, toinen Hintikkaan.\nNämä kylät poltettiin ja hävitettiin aivan puhtaiksi, että tuskin\njäi mitään palamatta. Warismäen kylässä paloi niin kahdeksan\nasumusta, taloja ja torppia, jott'ei säilynyt muuta kuin yksi aitta\nsytytys-tuohineen, tervaksineen ympärinsä, kun ei niitä ollut\nkerjetty oikein sytyttää. Aitta sisälti viljaa ja oli ainoa, joka\nsilloin jäi alastomille asukkaille. Nyt on kylä kukoistavimpia ja\nvarakkaimpia kyliä.\n\nYhtä isänmaallista mieltä kuin rahvas, kantoi myös Rautalammin\nrovasti Mathias Calonius. Wenäläisten kosto kohtasi häntä sekä\nmainittuja kyliä, ehkä ne enimmäksi nytkin olivat syyttömiä,\nkun kurierien ammunta oli syrjäkyläläisten työtä. Wallesmanni\nkarttoi koston paeten. Tiettyähän on, että viholliset aina pitivät\nherrasmiehiä talonpoikain yllyttäjinä ja siksi kohtasi kosto niin\nsyyttömästikin heitä. Mutta Calonius ei ollut tyytynytkään alallansa\nolemiseen, vaan suosi ja koki auttaa Suomen sotajoukkoja missä voi.\nHänen näet piti kerrankin laittaa sana Sandels'ille vihollisten\nolosta ja vehkeistä. Hän kirjoitti kirjeen, jossa kertoi asiain\nhaarat, ja tuumasi lähettää sen luotettavan miehen kanssa sotaväkeen.\nSemmoiseksi luuli hän oman kirkkonsa unilukkaria. Mies mietti\nmiettimisensä, otti kirjan ja vei sen -- vihollisille. Siitäpä\nsyytä heille tulla nyt rovastia kahlehtimaan. Kuitenkaan eivät\nrääkänneet häntä; totta siitä kun päällikkönsä Barclay de Tolly oli\nlähellä, ett'eivät uskaltaneet. Samaan aikaan tuotiin myös Laukkaan\npostinhoitaja Essbjörn Murtoniemeltä. Hän oli sattunut kiinni vaan\nWenäläisten inhottelevaisuudesta ja ilkeydestä. Hänen asiansa laita\noli näet tämä. Eräältä Koivistossa olevalta katteinilta oli Essbjörn\npyytänyt postikulun suojelemista varten vartioita taloonsa, jonka\nsaikin. Wihollisen päällikkö tässä oli olevinansa hyvin ystävällinen,\nehkä ajatteli toista. Se käski Essbjörn'iä myös laittamaan kalliinta\nja käytöllisintä omaisuuttaan piiloon johonkin vihollisen jätöistä.\nEssbjörn tekikin niin ja laittoi parasta kaluansa metsään. Mutta\nkun niitä tuotiin sinne, oli katteini jo ennestään asettanut sinne\nsotamiehiä, jotka väkisin ottivat kalut omiksensa. Sitten ruvettiin\nEssbjörn'iä hätyyttämään siitä, että muka olisi tiennyt jostakin\nSuomalaisten rynnistys-aikeesta ja sen vuoksi ruvennut tavaraansa\npiilottamaan. Myös syyttivät häntä siitä, kun oli antanut muutaman\npalkan-määrän eräälle Klingspor'an lähettiläiselle, sekä siitä,\nettä olisi lähettänyt kaikenlaisia tietoja Suomen väestölle. Kun\nasiaa tahdottiin väkisin ja näin julkisesti pahimmalle kannalle,\neivät selittämiset eivätkä mitkään auttaneet; vaan Essbjörn pantiin\nkärryille ja sotamies ajamaan. Wälillä Rautalammille olisi hän\npääsnyt kyllä karkaamaan; mutta luuli vietävänsä pääpäällikön\ntutkittavaksi, arveli itsensä siellä pääsevän vapaaksi ja itsensä\nsiis ei voittavan karkaamisesta mitään. Rautalammilla sai hän\nCalonius'en toverikseen onnettomuudessaan. He lähetettiin sieltä\nyksissä Pietariin; nyt olivat tällä välillä jo niin vartioituina,\nett'ei olisi ollut tuumailemistakaan pakoon. Täällä Pietarissa\nsaivat he olla Maarian päiville asti toisna vuonna. He vapautettiin\nCalonius'en vanhan ijän ja veljesten kautta, jotka läksivät etsimään\nhäntä sieltä ja kuljettuansa kauan vankihuoneesta toiseen, tapasivat\nhe rovasti paran muutamasta koppelista. Samalla päästettiin\nEssbjörn'kin. He eivät aina saaneet olla toistensa parissakaan, vaan\nkumpikin surkeassa vankipuvussaan. Kun pääsivät, olivat jo hyvin\nvanhenneet ja vaalenneet.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Tässä niinkuin muuallakin on ehkä paras kutsua tätä kappelia\nRaumaksi eikä Himangaksi, koska kansa enemmin käyttää nimeä Rauma,\njos kohta Himanka ja Himango ovat kirjoissa viljeltyjä nimityksiä.\n\n[2] Näemme näiden lukuin ei sopivan yhteen Montgomery'n antamain\ntietoin kanssa; mutta siitä enemmin kun tulemme laveammalta puhumaan\nnäistä vartiajoukoista.\n\n[3] Siis ei hän tullut, niinkuin Montgomery sanoo, Keralan talon\nkautta. Hän ei myöskään ollut tullut minkään venäläis-vartiajoukon\nsivu, kun ei niitä tänne asti ollutkaan; sillä viimeisen vartiajoukon\ntiedämme olleen Jatkojoen vasemmalla törmällä, jota Spåre väkineen\nei olisi voinut lähetä venäjän virstaa lähemmäksi, kun tie Hakuniin\neroaa maantiestä tämän matkan päässä Jatkojoen sillasta. -- Melkein\njoka sana Kälviän käymistä olisi itseni saamain tietoin mukaan\nväärä Montgomery'n historiassa; mutta enemmin pidän uskottavana\nnäiden kahakkain toimijoilta saatuja tietojani ja muita sen\naikuisia vanhusten kertomia kuin korotusta halaavan vältvääpelin\nvirka-kertomusta.\n\n[4] Ei ole helppo sanoa, oliko se 14 vai 21 päivä, kuin ei muisteta\nmuuta päivän määrää kuin \"lauantai.\" Luonnon joutumisesta ja toisista\npikku seikoista päättäisin päivän 21 päiväksi.\n\n[5] Hänen asumapaikastaan oli sen niminen mäkikin saanut nimensä.\n\n[6] Tässä taas ei ole päivän määrä oikein varma. Asian laita on tässä\nsama kuin edellistä lauantaita määrätessä. Se vaan on varmaa, että\nkaikki tämä tapahtui seuraavana perjantaina.\n\n[7] Muudan toinen vanhus sanoi heitä olleen venäjän virstan pituisen\nmatkan täynnä. Sillekin välille jo mahtuisi muutamia tuhansia!\nYleisesti sanotaankin heillä olleen käskiänä kenraalin, johon luuloon\nsaamme syytä kohta seuraavastakin.\n\n[8] Tämä näet kävi näin. Carlenius'kin kyllä oli päässyt kirkkoherran\nvaaliin, vaan ei saanutkaan seurakunnan ääniä, kun ei ollut\nkappalaisnakaan ollenkaan sen mieleen. Enemmistön huudot sai eräs\nLagus. Senpä vuoksi läksi Carlenius ajamaan Lohtajalle, jossa kreivi\nKlingspor silloin oli. Hän Klingspor'alle valittamaan vaivojaan\nja uskotti, kertoman mukaan, vihdoin Klingspor'aa siihen luuloon\nett'eivät talonpojat muka sen vuoksi olisi anoneet häntä että aina\npiti Ruotsin puolta -- (hän tosin oli kokenut toimittaa talonpoikia\nvahtiin, mutta äijät arvelevat hänen silloinkin varoneen enemmin\noman omaisuutensa häviötä kuin ruotsin väen tappiota). Haastellen\nKlingspor'alle näin, saikin taskuunsa avoimen kirjan Kälviän\nkirkkoherran virkaan. Päivän parin perästä tuli Lagus samoin saamaan\nvaltuuskirjaa virkaansa Klingspor'alta; vaan kun sen jo oli antanut\ntoiselle, sai Lagus \"vesissä silmin\" palata perheensä luoksi entiseen\nvähäiseen paikkaansa. Klingspor asetti papin Ullavaankin, ehk'ei se\ntainnut tapahtua vääryyden kautta. Siis oli tällä ylipäälliköllä --\njoka, Lohtajan pappilassa istuessaan ruokapöydän ääressä, itkien\nvalitti \"nälkään kuolevansa tässä kirotussa maassa\" kun ei saatu\ntuoretta voita pöydälle -- aikaa ryhtyä asioihin, joihin hänellä ei\nollut mitään tekemistä, kun hän vaan pääsi kuulia, ruutia ja uljuutta\najattelemasta.\n\n[9] Todistuksena siitä, ett'eivät suomen sotajoukot puuttuneet\nsota-intoa on tuhansien entisten joukossa tämäkin jääkärien toive.\nSama merkitys on silläkin tapahtumalla, että useimmat Kälviän\nsotamiehet palasivat Kalajoelta pois kun valmistaittiin yhä etemmäs\npakenemaan. Eräs heistä, nimeltään Fast, oli vihoissaan virkannut:\n\"Lempo lähteköön kenenkään karjanmaita rämpimään, kun ei ollenkaan\ntaistella saa, mutta paeta vaan.\"\n\n[10] Täältä Jungsund'in kylästä on meillä kertoma, joka kyllä\nei tule kehumaan kyläläisten käytöstä, koska julmuus häpäisee\nisänmaallisenkin työn; muutoinpa olkoon syrjäpiirteenä tämä\nsodan kauhuihin ja kuvaelmiin. Tännekkin vartomaan Ruotsalaisten\nmaalle astuntoa lähetettiin sotamiehiä. Grönvik'in lasitehtaasen\nkuuluvalle niemelle, nimeltä Alskatan, oli asetettu 2 miestä; sillä\ntämäkin mereen pistävä niemeke oli myös välttävä nousupaikaksi.\nMainitut 2 miestä, isä ja poika, toinen harmaapäinen, toinen isänsä\nkukoistus-päivissä, saapuivat puolen yön aikana paikalle. Niemellä\noli kalasaunoja, joissa miehet toivoivat saavansa pahanpäiväisen\nmajasian. He sitoivat heponsa kiinni ja kävivät saunaan, jossa\nkaikki oli pimeää ja hiljaa. Iskettyänsä valkean riisuivat aseensa\nja nukahtivat niin nopeaa. Mutta äkkiä herätti heidät kolina. Nyt\nhuomasivat, että heidän kätensä jo olivat sidotut. Näkivät samalla\nsaunassa kolme talonpoikaa, hyljepyssyt käsissänsä; yksi seisoi oven\nsuussa, toiset pyssyjänsä laahasivat. Nähtyänsä vankiensa avanneen\nsilmänsä, vetivät talonpojat heidät lavoilta alas saunan toiseen\npäähän, asettuen itse toiseen, ja näyttivät selvästi mikä heidän\naikomus oli. Wanhus laskeusi polvillensa anoen armoa pojallensa;\nmutta talonpojat nauroivat vaan, tähdäten kukin nuorukaista. He\nlaukasivat -- ja nuorukainen kuoli siihen isänsä silmäin alle.\nEhkä isä näki saman uhkaavan itseänsä, ei hän rukoillut enään.\nMutta talonpojat veivät hänen niittylle, sitoivat kiinni muutamaan\npylvääsen ja ampuivat kaukaa. Kun eivät hämärässä osanneet oikein,\neivätkä saaneet ammunnallaan muuta kuin miehen kerran parkaisemaan,\njuoksi yksi esiin ja hutki vanhuksen päätä pyssynsä ponnella, kunnes\nmeni aivan muodottomaksi. -- Nyt lepäävät, kertoo taru, isä ja poika\nsaman niityn povessa, jossa kuolema vanhuksen tavoitti; ja pilatyön\ntekiät eivät sen enempää enään puhuneet asiasta, ennenkuin vasta\nrauhan tultua, kun kerran olivat saaneet ruumiit korjuusen vihollisen\nsilmistä.\n\n[11] Tavallista oli, että nyt talonpojat täällä, samoin kuin\nusein muuallakin tapahtui, kuusen kuorista leikkelivät itselleen\nvalkoisia nauhoja ja kihänkiä. Siten he kaukaa-katsojasta näyttivät\nsäännölliseltä sotaväeltä ja uskottelivat useinkin vihollista siihen\nluuloon.\n\n[12] Muutoin eivät täällä olleet kasakat ole jättäneet aivan kirottua\nmuistoa jälkeensä, niinkuin ne Närpiöllä ja monessa muussa paikassa.\nWarsinkin mainitaan heidän antaneen arvonsa kaikelle, minkä tiesivät\nolevan jotenkaan yhteydessä säännöllisen sotajoukon kanssa. Sen he\nnäyttivät kun esim. ratsastivat erään ala-upsieri K. Westman'in\nkartanolle Thölbyy'n kylässä. He näet riensivät ensin porstuan\nvielä suljettua ovea vastaan, tultuansa varhain aamulla sisään.\nKaikki nukkuivat, mutta nuori rouva heräsi ja kävi puolipukeissa\navaamaan, ei tietäen kuka kolisti. Kasakat töytäsivät häntä vastaan\nkuumia kirouksia vannoen; muutama nakkasi keihäänsä huoneen toiseen\nseinäänkin, vihansa todistukseksi. Mutta samassa huomasivat\nsotamiehen virkapukeen rippuvan naulasta. Kun kysyivät kenen se\noli ja rouva sanoi sen olevan hänen miehensä, kerrotaan muutaman\nsanoneen: \"kunnia sotilaan talolle!\" ja heidän käytöksensä kaiketi\nmuuttuneen.\n\n[13] Tässä pantakoon semmoinen näytteeksi:\n\n\"Talonpojat Närpiön pitäjässä ja Norrnäs'in kylässä ovat\nallekirjoittaneelle jättäneet seuraavia Keisarillisia Wenäläisiä\nkaluja, nimittäin:\n\n    Hevosia -- jotka ovat lähetetyt parooni von Otter'in luoksi ... 15.\n    Siloja ... 4.\n    Satuloita, kuolaimia ja 3 säkkilöä ... 18.\n    Lakkeja ... 7.\n    Housuja ... 3.\n    Pyrstösulkia ... 2.\n    Loimia ... 2.\n    Matkalaukkuja ... 5.\n    Hevosen pääkopsia ... 16.\n    Siloja ... 1.\n    Kärryjä ... 1.\n    Kattiloita ... 1.\n    Sinisiä takkeja ... 5.\n\nSulvasta Heinäkuun 7 p. 1808.\n\n                           Ad. Fredr. Jakobson,\n    päällikkö (chef) yli Sulvaan asetetun osuuden (commendering)\n                    kuninkaallista Jemtlandin rykmenttiä.\"\n\n[14] Koska on puhe Korsnäs'in (risti-niemi) kappelista, suotakoon\nanteeksi, jos asiasta vähän poikkean, haastellakseni sanasen\nkappelin nimestä. Onpa arveltu Birger Jarl'in astuneen tässä maalle\nristiretkellänsä tänne ja niemen saaneen nimensä siitä. Selko asiasta\nlie vaikea saada nyt enään, ja ainakin yhtä vaikeaa lie saada\nniemelle ristiretkeläisten maalle-astunta-paikan arvoa. Kansan kesken\nkulkevat tarut voisivat ehkä vähän valaista seikkaa; sen vuoksi\npanen tähän ne tarut, joita minulle haasteltiin näistä ajoin. 1:ksi,\nYksi juttu on, että ensimäiset ristiretkeläiset olisivat heittäneet\nmuutaman ristin mereen sillä uhrilla, että minne sen vesi veisi,\nsinne pitäisi kirkko rakentaa. Wesi ajoi sen Moikepään niemeen --\ntämänkin kylän nimestä on oma juttunsa ja tulee sanoista: muikku,\ntäällä väännettynä moikka, ja pää. Mutta nuo alusta Korsnäs'in nimeä\nkantavalla niemellä asuvaiset Suomalaiset valtasivat sen Moikepäässä\nolevilta Suomalaisilta, jotka kuitenkin taas ottivat pois ristinsä.\nMutta ennen pitkää valtasivat Korsnäs'iläiset sen vielä kerran, ja\npitivätkin sitten, joten kirkko rakettiin heidän niemellensä ja sen\nalue sai Korsnäs'in nimen. 2:ksi kertovat toiset sen saaneen nimensä\nseuraavasta tapauksesta: Ruotsalaiset ristiretkellään aikoivat astua\nmaalle tässä niemessä ja siihen rakentaa linnansa, jota varten siihen\njo pystyttivätkin merkiksi puu-ristin. Mutta ennenkuin kerkesivät\nsaada mitään toimeen, ajoi heidät rannasta ylen mahdoton myrsky ja\nvei sinne missä rakentivatkin linnansa, Korsholm'an (risti-saaren)\nlinnan. 3:mas kertomus asiasta on tämä: myrsky oli kerran ajanut\nRuotsalaiset tämän niemen nenään, ja sekä pelastuksen kiitokseksi\nettä muistoksi olivat samat istuttaneet tähän ristin, josta sitten\nniemen nimi. 4:ksi. Neljäs taru kuuluu näin: kaupanmiehiä Närpiöstä\nhukkui niemen nenään muutamassa myrskyssä; heidän heimolaisensa\nistuttivat sitten ristin tähän kuni ainakin kuolleitten jälkeen. Nämä\ntarut kerrottiin Korsnäs'issä minulle, ehkä en uskalla päättää niistä\nmitään. Olipa se yhdestä tai toisesta syystä, niin rakettiin tähän\nkirkko, jonka alue sai nimekseen Korsnäs. Mainittu kirkko on vieläkin\nkuuluisimpia uhrikirkkoja, johon vieläkin, varsinkin merimiehet,\nuhraavat suurissa hädissään, ja uskovat sen aina auttavan. Sen nimi\non Gertrud, sen vaimon jälkeen, joka kerkesi tuoda muka ensi kuorman\nsen rakennus-aineiksi. -- Samalla niemellä, jossa kirkko on, on\nmyös kymmenkunta vuotta sitten löytty laivan pohja ja runko eräästä\nmaatuneesta suosta, joka jo kasvaa pitkiä kuusia. Mutta se on aikaa\nhävitetty eikä sen muodosta tai muusta saa enään mitään selvää. Myös\non samalta niemeltä ennen löytty rautarenkaita, mutta sen enempää ei\nniistäkään saa selvää. -- Mainittavimpia taloin ja paikkain nimiä\novat: Taklax (Takalahti), Sebbfolk (Seppälä), Wiitaniemi, Finnviken,\nHoltti (Holz?), Ragvald, Juuth, Jugels, Nispers, Maars, Hynick,\nMsaine, Paitel, Edsviken j.n.e.\n\n[15] Kun näki sodasta pidättäimisen ei käyvän laatuun, astui C.\nSnickars Norrnäs'ilaisten tahdosta heidän johdattajaksensa.\n\n[16] Tämä monessa kohdassa kummallinen julistus kuuluu suomennettuna\nnäin:\n\n    \"Käsky.\n\n    Korkein päällikkö yli Wenäjän keisarillisen sotajoukon, hänen\n    ylhäisyytensä, herra kreivi Buxhoevden on tulleen kirjeen kautta,\n    kirjoitettu 2/20 päivänä v. 1808, antanut minulle tiettäväksi\n    seuraavan asetuksen:\n\n    Katsoen siihen kulunkiin, ajan hukkaan, keliriittoon ja\n    kaikkiin hankaluuksiin joita kansan _nyt voitetussa Suomessa_\n    on voittaminen, jos asetuksen mukaan kokoontuisivat taikka\n    emäkirkkoon, taikka kappeleihin vannomaan uskollisuusvalaansa,\n    ja että se sama tähtynä heidän joka pitäjäästä tulleen\n    valiomiehensä kautta, jotka ovat vannoneet valan ja mitkä\n    samoin kuin valtiopäivämiehen valitsemisessa heidän veljensä\n    tähän ovat hyviksi katsoneet, on samasta arvosta ja painosta,\n    kuin jos joka mies erityisesti olisi täyttänyt tämän _pyhän\n    velvollisuutensa_ esivaltaansa vastaan, jonka Jumala on asettanut\n    maata hallitsemaan ja sen ajallisia etuja valvomaan, -- toivoen\n    joka tilaisuudessa vähentää heidän kulunkiansa, käyttää mitä\n    mahdollisinta vähimmän heidän maaviljelyksellensä niin tärkeää\n    aikaansa, ja lievittää heidän vaivojansa, poistaen kaikenlaisia\n    hankaluuksia, jotka kohtaavat heidän levollisia askareitansa,\n    tahdon minä tämän kautta vapauttaa jokaisen erityisen rahvaan\n    miehen uskollisuusvalansa vannomisen velvollisuudesta, ja\n    säätää että ainoastansa ruununpalveliat, siltavoudit, tuomarein\n    ja kihlakunnan oikeuksien lautamiehet, kirkossa olevien\n    läsnä-ollessa, saman valan vannovat ja sitte Kaikkivaltiaan\n    Jumalan alttarin edessä ottavat päällensä velvollisuudet, jotka\n    juhlallisimmasti yhdistävät hallitsian hänen alamaistensa kanssa.\n\n    Tätä asetusta on siis teidän noudattaminen, sillä käskyllä,\n    että pappiskunnan, kaikkein Närpiön ja Teuvan pitäjissä olevien\n    virka- ja ruununmiesten, teidän itsenne ja kaikkein muiden\n    ruununpalveliain ja sääty-ihmisten vannottua, hyvin tarkkaan\n    valvotte että ne tuomarin ja kihlakunnan lautamiehet, jotka eivät\n    ele vannoneet täällä Waasassa maalle asetettuna määrä-aikana,\n    tulevana Kesäkuun 5 p. Närpiön ja Teuvan pitäjästen kirkoissa\n    vannovat, ja jos, arvelua vastoin, sattuisi ett'ei valiomiestä\n    rahvaan puolesta teidän pitäjistänne lähetettäisi tänne vannomaan\n    tämän kuun yhdeksäntenä-kolmatta päivänä, niin pitää rahvaan\n    nyt heti, ennenkuin vannomista aloitetaan, valita, ja saman\n    valiomiehen tulevan Kesäk. 5 p. vannoa vala yllämainittuin\n    ihmisten kanssa, ja allekirjoittaessaan kirjoittaa, että ovat\n    vannoneet sitä varten valittuina. Waasan Maankanselista Toukokuun\n    25 p. v. 1808.\n\n                                   M. Wanberg.\n                                                Hinric Fleege.\"\n\n[17] Seuraava kuulutus voi valaista paraiten asiaa. Tätä kuulutusta\non tuskin koskaan kuulutettu kirkossa; sillä vieläkin on se muutaman\ntalonpojan hallussa eikä sen alle eikä laitaan ole kirjoitettu mitään\nsen kuuluuttamisesta, joka on tavallista; tuskin sen tuoja näyttikään\nsitä kellenkään papille, varsinkin jos tiesi sen sisällön. Tämä\nkummallinen ja Orloff-Denisoff'in suurta älyä ei suinkaan todistava\nkuulutus kuuluisi suomennettuna näin:\n\n    \"Kuulutus!\n\n    Palattuani menneenä eilis-päivänä Närpiön pitäjästä, jonne\n    matkani määränä oli antaa rahvaan vannoa kihlakunnan oikeuden\n    edessä Hänen Keisarillisen Majesteettinsa armollisimmasti\n    käskettyä uskollisuusvalaa, on hänen ylhäisyytensä, kenraali\n    j.n.e, korkeakuinen herra kreivi Orloff-Denisoff tehnyt\n    minulle tiettäväksi, miten osa Närpiön pitäjään rahvasta, eli\n    paraasta päästä ne kyläkunnat, jotka ovat meren rannalla eli\n    sen valtatien varrella, joka vie Waasaan, eivät ainoastaan ole\n    kokouneet varustettuina pyssyillä ja muilla aseilla, ja siten\n    pitäneet rikkoa sitä rauhaa ja lepoa, jota Hänen Keisarillisen\n    Majesteettinsa sotajoukot toivoisi kaikkein maan asukasten saavan\n    nauttia, niin kauan kun itse pysyvät rauhallisina eivätkä itse\n    menetä suojeluksen oikeutta, vaan myös että samat kapinalliset\n    ihmiset, vähimmättäkään syyttä ja aivan suotta, ovat rohjenneet\n    saattaa Hänen Keisarillisen Majesteettinsä mainittuihin kyliin\n    asetettuja sotajoukkoja siten että kuuluvat pitävän muutamia\n    vankeudessa ja toisia tappaneenkin. Hänen ylhäisyytensä antaa\n    rahvaan, sen jo luultavasti mielen-malttiin tultua, itsensä\n    ajatella tätä heidän käytöstänsä, koska Hänen ylhäistyytensä on\n    vakuutettu, ett'ei löytyne ketään, joka ei ymmärtäne tätä heidän\n    käytöksensä rikollisuutta.\n\n    Hänen ylhäisyytensä käskee siis tässä suhteessa: että jos olisi\n    toivomistakaan lievitystä rangaistuksesta, jonka täytyy seurata\n    tällaista menettelemistä niin pitää:\n\n    1:ksi Niitten kyläin, joissa Hänen Keisarillisen Majesteettinsä\n    sotajoukkoja on jotenkin hätyytetty, vangittu tai murhattu,\n    lähettää yksi valiomies joka kylästä hänen ylhäisyytensä luoksi\n    Lapväärtiin, ei ainoastaan tuomaan myötänsä ja antamaan pois\n    niitä pyssyjä ja aseita, joilla nämä kapinalliset kylät ovat\n    olleet varustetut, tai toisin vielä voi kylissä löytyä, mutta\n    myös rukoilemaan armahtamista rangaistuksesta, jolloin heillä voi\n    olla toivoa rangastuksen lievityksestä.\n\n    2:ksi Pitää kaikki otetut ja vangitut upsierit ja kasakat taikka\n    heti kohta tuotaman jälleen Lapväärtiin, taikka, jos se ei voi\n    heti tapahtua, Hänen ylhäisyydellensä tiedoksi annettaman, minne\n    ne ovat viedyt, missä ovat ja mistä heidät voi löytää.\n\n    3:ksi Pitää ne kyläkunnat nimitettämän, missä kokouksia on\n    tapahtunut ja missä joku majoitettu joukko on otettu ja vangittu.\n    Myös pitää kaikki ne rikoksen alaiset, jotka ovat ottaneet osaa\n    kokouksiin, nimitettämän ynnä paikka, jossa kapina on alkanut,\n    sekä koko mainitun kapinan laita tietää annettaman.\n\n    Ne kylät, jotka ovat etämpänä täältä ja joilla on lähempi\n    Waasaan, niille annetaan vapaus tarjoutua herra kenraali\n    Demidoff'in luoksi Waasassa edellämainittuja käskyjä\n    noudattamaan. Sentään on näidenkin loitompana asuvain kyläläisten\n    tuleminen Hänen ylhäisyytensä luoksi kirjallisen kertomuksen\n    kanssa tässä edelläannettuin käskyin täyttämisestä ja\n    noudattamisesta. Lapväärtistä Kesäkuun 29 p. v. 1808.\n\n                                                Fr. Söderlund.\"\n\n[18] Olla hiippasilla on leikki, joka hyvin vastaa ruotsalaiseen\nleikkiin: \"ge natthugg\"; jäädä hiipaksi vastaa ruotsalaisiin\nsanoihin: \"få natthugg\", joita tämä mies juuri nyt käytti.\n\n[19] Toiset sanovat vaan yhden miehen asetetun kahdesta ruodusta,\npait säännöllisen sotamiehen. En ole ollut tilaisuudessa tarkastaa\ntätä seikkaa mistään kirjeistä tai muista papereista, ja kun Bladh,\nnäiden asiain historioitsia, sanoo asetetun kaksi miestä ruodusta,\nolen minäkin pitänyt saman määräyksen.\n\n[20] Eräs pakolainen oli jo vähällä tulla saavutetuksi, eikä tiennyt\nenään muuta neuvoa, kuin antautua taikka lymytä muutamaan riiheen.\nHän päätti koettaa jälkimäistä pelastuskeinoa, ja konttasi riihen\nalle. Sitä tehdessään hän löysi yhden jo ennestään täällä; mutta\nollen itse nuori ja hoikka kontti hän edellistä edemmäs. Kasakat\nnäkivät hänen konttaavan riihen alle, tulivat riihtä tutkimaan ja\ntekivätkin sen tarkkaan. Lattian alta löysivät _yhden_ miehen,\nse vedettiin esiin ja -- murhattiin; mutta se, jota olivat takaa\najaneet, pääsi. -- Toiseen riiheen oli ikään kaksi paennut. Kasakat\nhakemaan; mutta eivät löynneet kumpaakaan; yksi näet oli kontannut\npesään, toinen kiivennyt parsille. Kun eivät löytäneet ja tiesivät\nheidän olevan siellä, niin päättivät savustaa ne sinne. Pikaan\nsytyttivätkin riihen joka nurkasta, jotta huone pian roimusi\nilmivalkeassa. Kun niin valkea liiaksi läheni, täytyi pakolaisten\njättää suojansa ja savuun tupehtymästä lähteä ulos. Onnensa ohjissa\npääsivätkin tuulen alle, joten paksun ja mustan savun keskeltä\npääsivät onnellisesti pois.\n\n[21] Tähän ehkä sopinee panna muutama Ridderhjerta'n kirje, jossa\npuhutaan tästäkin viipymisestä. Kirjeen enin osa koskee muita näihin\nliikuntoihin kyllä koskevia asioita. Suomennettuna kuuluu se näin:\n\n    \"Sotasihtierille pää-päällikkyyden luona, korkea-arvoiselle herra\n    D. Monfelius'elle pääkorttierissa.\n\n    Herra sotasihtierin kirjeen mukaan, tämän kuun 10 p., jonka\n    eilen käsitin, saan antaa seuraavan kertomuksen: Wiime Heinäkuun\n    alussa, kun sain käskyn lähdyttää itseni pääkorttierissa Uudessa\n    Karlebyy'ssä ja olin sinne lähtemäisilläni Kronprinsen nimisellä\n    aluksella, tuli katteini Edman Sulvan pappilaan toisenlaisen\n    kalun kanssa, jonka hänen omistamalle tilallensa Åminneborg'iin\n    eräs Wenäläis-eversti, nimeltään Jagodin, oli jättänyt; minä\n    otin nämä kalut vastaan, kuni sanottiin, ja vein ne muassani\n    edellä-mainittuun alukseen, kuten Sundom'in kylän talonpojat,\n    jotka soutivat minua tälle alukselle, voivat todistaa. Sulvan\n    pappilasta kuljetettiin kalut mainitun everstin omilla\n    muonavaunuilla, jotka olivat hyvin rikkinäiset ja jätettiin\n    tähän kylään, ollen mahdotonta niitä edemmäs kuljettaa. Kun\n    tulin alukseen, oli siinä eräs kasakkamajuri, joka oli palvellut\n    eversti Jagodin'in rykmentissä, ynnä everstin tulkki ja\n    useampia vangittuja kasakoita, jotka olivat olleet majoitettuja\n    Åminneborg'in tilalla. Heti kalut alukseen saatuamme, sanoi\n    kasakkamajuri itsellään olevan everstin kaluin seassa muutama\n    kuvilla ommeltu takki ja yhdet uudet housut, jonka tulkki\n    todisti; tällä viimeksi mainitulla oli paljon kalua, samoin kuin\n    toisillakin kasakoilla, jotka olivat olleet samaan majoitetut.\n    Luutnantti af Lund, joka oli aluksen päällikkö, aukaisutti kalut\n    ja antoi majurille, tulkille ja muille kasakoille mitä heidän\n    omaa oli; loppu jäi alukseen, pait kaksi Wenäläistä pankon\n    seteliä, yhteensä 120 ruplan arvosta, ynnä yksi avoin kirje, joka\n    oli omassa lakkarissani sekä yksi yksinäinen mytty, sisältävä\n    muutamia hopeisia koristuksia, jotka otin erittäin vastaan\n    katteini Edman'ilta ja jotka pantiin omain kaluini sekaan.\n    Aluksen tultua Uuden Karlebyy'n ulkosatamaan, soudimme luutnantti\n    af Lund ja minä kaupunkiin. Minä kävin kunniatervehdyksillä\n    Hänen Ylhäisyytensä sotamarsalkin luona, ja sain käskyn matkata\n    jälleen Närpiölle ja siellä panna toimeen maan suojelusväen,\n    jota asettamaan kenraali Aminoff'in silloin piti matkata.\n    Lähtiessäni Hänen Ylhäisyytensä sotamarsalkin luota, tapasin\n    kenraali Aminoff'in, joka käski minun heti matkustaa edellä,\n    laittaakseni kyytin hänen tuloansa varten. Siis tulin kiireesti\n    matkaamaan pois, ilman että satuin enempää tapaamaan luutnantti\n    af Lund'ia. Tullessani Sulvan pappilaan, tuolla puolen Waasaa,\n    sairastuin minä, kuni kenraali Aminoff tietää, ett'en 8 päivään\n    pääsnyt matkaamaan alas Närpiölle. Heti kun voimani myöntivät\n    matkustin määräpaikalle ja tulin Heinäkuun 18 p. Finbyy'n sillan\n    luoksi, jossa samana päivänä kirjoitin sisään suojelusväen ja\n    otin päällikkyyden siellä olevain laveain varustusten yli.\n    Seuraavana päivänä eli Heinäk. 19 p., jolloin sain vähän joutoa\n    korttierissani, otin esille luettelon katteini Edman'in antamista\n    kaluista; minä jäljennin sen muistutuksineen ja panin pääkirjan\n    sekä 120 ruplan arvoiset pankon-setelit samaan kuoreen, jossa\n    kirja oli, ja panin kaikki muutaman pöydällä olevan peilin\n    lokeroon, aikoen ensi tilaisuudessa lähettää ne pääkorttieriin.\n    Sitten menin alas varustuksiin, jossa vietin sen yön. Heinäk.\n    20 p. kello kahden aikana hätyytti vihollinen varjeluslinjaa.\n    talonpojat pakenivat, kuten lähettämässä kertomuksessani mainittu\n    on, ja itseni täytyi paeta luutnantti Melin'in väestään, jonka\n    tiesin olevan tulossa. Palveluspoikani, jonka äsken olin ottanut\n    palvelukseeni, makasi korttierissa kirkkoväärtin kanssa; hän\n    herätettiin yht'äkkiä ja kiireimmittäin kokoili hän minkä\n    kerkesi, ja tietämättä tietä, jota minä peräysin, ajoi hän erään\n    ämmän kanssa rantatietä 8 peninkulmaa Maalahden pappilaan, koska\n    minä taas peräysin tykkineni uutta Waasan tietä. Pojan palatessa\n    varustuksiin kaipasin muutamia kalujani ynnä pöydällä muutamassa\n    sopessa ollutta peiliä, jonka lokerossa ennen mainitut paperit\n    ja rahat olivat; poika muistaakin tarkkaan itsensä unhottaneen\n    peiliä. Eräs ämmä, ainoa kotona olija vihollisten tullessa,\n    kertoi, jotta 15 tai 20 minuuttia poikasen matkustettua oli\n    3 kasakkaa tullut kartanolle ja heti astunut huoneesen, jota\n    olin asunut; sittemmin olivat tulleet pieksemään häntä ja\n    pakoittaneet häntä kantamaan kaikenlaista, jota ämmä hädissänsä\n    ei tiennyt mitä se oli. Siis joutui arvattavasti rahat, kirjeen\n    ja muun kalun kanssa, vihollisen käsiin. Sitten oli minulla\n    joka silmänräpäys niin paljon tekemistä minulle suotuun\n    luottamuksen kuuluvista askareistani, ett'ei minulla ole ollut\n    aikaa, ja jos joskus olisi ollut aikaakin, niin kunnian saattaa\n    Hänen Ylhäisyytensä tiedoksi tapahtuman kysymyksessä olevien\n    kaluin kanssa, jotka olin ottanut vastaan katteini Edman'ilta.\n    Heti tultuani Lapväärtiin, käsitin kirjeen v. maaherra von\n    Schantz'ilta ynnä muistutuksen lähettää pääkorttieriin mainitut\n    tavarat; niin kerkeään kuin aika myönti kirjoitin kirjeen\n    katteinille ja tähdistön jäsenelle Ulfsparre'lle, joka on Hänen\n    Ylhäisyytensä adjutanttina ja jota minun on kunnia tuntea; siinä\n    lähetin luettelon muistutuksinensa joka kappaleesta; sitten\n    kerroin kirjeessä koko tapahtuman ja pyysin saada tiedon Hänen\n    Ylhäisyytensä lauseesta rahoista ynnä kenelle mytty pitäisi\n    annettaa. Ellei parooni y.m. Ulfsparre'lla ole lähettämä\n    luetteloni tallella, lähetän toisen samanlaisen heti kun tapaan\n    pataljoonan tavarakuormat, joka nyt kuuluu kulkeneen Kokkolan\n    sivutse; sillä palveluspoikani tietämättömyydestä olopaikastani\n    ei minulla nyt ole kapineitani luonani.\n\n    Dörra Grip'istä Syyskuun 19 p. 1808.\n\n                                             Fr. Ridderhjerta.\"\n\n[22] Toinenkin juttu hänen koirasilmäisyydestänsä on, että häntä\nväkisin vaadittiin kerran lukukinkereille, jonne hänen viimein\ntäytyi mennäkkin. Pappi häneltä kysyy: \"onko monta pääkappaletta\nkatkismuksessa?\" Pihl arvelee tuota tuohon ja tiuskuu papille:\n\"saanko minäkin kysyä teiltä?\" Kun pappi lupaa sen, niin Pihl kysyy:\n\"onko monta ruuvia kiväärin lukussa?\" ja kun pappi ei osannut sanoa,\nläksi nauraen pois, arvellen että kummallakin on omat tietonsa.\n\n[23] Hän kun puhui ruotsia, sanoi \"koket\" eli \"kokon\" (keitos), joka\npuheenparsi merkitsee samaa kuin tusina eli 12.\n\n[24] Bladh kertoo talonpojan hirtetyn tässä; mutta siinä ei liene\nperää, kun ei siitä tiedetä enään ensinkään ja asia kerrotaan\nenimmästi näin.\n\n[25] Hän itse oli vähällä joutua heidän ammuttavakseen, kun ensi\nsilmäyksessä aivan näytti vaatteistaan ja asustaan kasakalta; mutta\naikanaan sattui joku tuntemaan tämän etukynnessä pakenevan päällikön.\n\n[26] Mistä Bladh on saanut asiainsa määräykset varsinkin tässä\nkohdassa, en voi ymmärtää. Ensinnäkin kun sanoo Thesslöf'in miehiä\n100 sotamieheksi, ehkä jokainen, joka on ollut läsnä tapahtumassa,\nsanoo niitä olleen vaan 50. Toinen Kumma on, kun sanoo 10 talonpoikaa\nasetetun joka sotamiehen väliin, sillä useimmat sanovat kaksi\nvaan pannun väliin ja joku väittää vaan joka toisen miehen olleen\ntalonpojan.\n\n[27] Tässä näkee, että vaan vähin osa oli ensimäisten apua pyytävin\njoukossa. En tiedä oikein, mitä Närpiö sai, ja mitä luvattu oli -- ei\nnäet annettu niin paljoa kuin luvattiin. -- Bladh'ille esimerkiksi\nlupasi itse keisari 26000 ruplaa hop., mutta vasta hänen kuoltuansa\nsai hänen poikansa 15000 ruplaa pankkoa lainaksi la'illista korkoa\nvastaan.\n\n[28] Fahlander oli jo ennen tarkoin tutkinut, oliko vihollisilla\ntässä tykkiä. Miehensä vakuutti ei olevan; mutta Fahlander ei\ntahtonut sittenkään uskoa, vaan kiisti häntä \"Jumalan tähden\"\npuhumaan totta; sillä \"muuten ollaan hukassa.\" Ehkä mies koki\nkiistää ja vakuuttaa itsensä tietävän, ett'ei ole vihollisilla\nsemmoista asetta, niin ei uskonut oikein sittenkään; mutta vaati\nmiestä muassaan rynnistämäänkin, jotta siitäkin näkisi, tokko tuo\nuskaltaisi. Mies ei tahtonut ensin tulla, mutta tuli vihdoin kun F.\nsanoi: \"tule pois, ei ne sinua tapa paremmin kuin muitakaan.\"\n\n[29] Kun ei kuulat sattuneet Suomalaisiin ja kun hän itse hosuen\nmiekallaan ja väliin syljeskellen järkähtämättä vaan kulki edellensä,\nluultiin Fahlanderin olevan lumotun rautaa vastaan, samoin kuin\nWenäläiset luulivat eversti Eek'istä, jolla myös oli tapana hosuen\nmiekallaan ja syljeskellen käydä joukkonsa edessä. Kun Eek kerran\nkuljetti mustaa pässiä troski-vaunuinsa alla, niin luulivat tätä\nnäkevät Wenäläiset, että hänellä nyt oli itse paha-henki muassaan,\njonka kanssa oli muka käynyt liittoon heitä vastaan. Muutoinkin\npiti moni Eek'iä uljuutensa vuoksi mahtavimpia velhoja olleen.\n-- Everst-luutnantti v. Fieandt'ista sanotaan samoin, että oli\nlumottu rautaa vastaan. Eräs vanhus kertoi kieltämättömänä totena,\nkuinka hänen nähtiin tappelun Lintulahdessa päätettyä pudistavan\nvaatteistaan \"vihollisen luotia kuni herneitä\", jotka olisivat kaikki\npysähtyneet hänen vaatteisinsa.\n\n[30] Hoskarin talon kohdalle päästyä, tahtoivat viholliset häntä\ntaikka tunnustamaan tunnustamattomiakin, taikkapa himosivat muutoin\nrääkätä häntä. He pystyttivät kaksi pylvästä Riitalahden mäelle,\npanivat niiden päälle orren hirttääksensä hänen. Mikä kuitenkin\nsyynä ollut, kun eivät hirttäneetkään, vaan läksivät viemään häntä\nedellensä, pitkittäin rääkkäyksiänsä.\n\n[31] Blomstedt kirjassaan \"Kapina Kauhajoella\" sanoo Inberg'in olleen\naivan syyttömän talonpoikain vehkeisin ja mainitsee viisaustieteen\nkokelasta Salomon Hanelles'ta ja nimismies Ovist'iä yllyttäjiksi.\nSepä voi ehkä olla niin, varsinkin kun Blomstedt on ollut Kauhajoella\nja siis tilaisuudessa asiata paremmin tutsimaan; mutta en ole\nsiltä epäillyt ottaa korviini täkäläisten äijäin luuloa asiasta,\njoka näyttää, ett'eivät ainoastaan Wenäläiset pitäneet Inberg'ia\nsyynalaisena.\n\n[32] Katso \"Kapina Kauhajoella\", sivu 16, rivi 3.\n\n[33] Nämä tässä julkaistut tiedot kyllä eroavat Blomstedt'inkin\nkertoelmasta samoista tapauksista (ks. \"Suomi\" 1857); mutta panen\nne kuitenkin tähän, ehkä en uskalla itsekään väittää heidän olevan\nBlomstedt'in antamia tietoja oikeampia: erityiset sanomamiehet ja\nasian näkiät ovat saaneet erinäisyydet matkaan. Kolme vanhusta,\njoista kaksi sanoi olleensa tappeliain joukossa, kertoi minulle asiat\nnäin, kun tässä mainitsen.\n\n\n\n"]