[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ftrxtbLmn98QxZy_Qd45CjciI610JrzjIHbCxwd-QoKY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},1171,"Köyhiä ja rikkaita","Lassinen, Emil",1861,1938,"1171-lassinen-emil-koyhia-ja-rikkaita","1171__Lassinen_Emil__Köyhiä_ja_rikkaita",null,"romaani",[],[],"fi",1890,49500,294672,false,50686,[22],"Finnish fiction -- 19th century",[24],"Novels","\"Köyhiä ja rikkaita\" by Emil Lassinen is a novel written in the late 19th century. The story delves into the lives of impoverished characters struggling with hardship while contrasting their experiences with those of the wealthy. Central to the narrative are Jukka, a young boy facing the grief of losing his mother, and Kaisa, an orphaned girl raised by Ann, highlighting themes of poverty, care, and survival.  The opening of the novel sets a melancholic tone, detailing the severe illness of Jukka's mother and the burden it places on him and Kaisa, who are left to care for her. Despite their dire situation, moments of childhood innocence surface as they play together and hope for a brighter future. As Jukka ventures out to fetch milk, the reader is introduced to the stark realities of their life, particularly the relationships with the wealthy Herttala family and the struggle against the cold and poverty that envelops them. The passage captures the resilience of the characters amidst the weight of their circumstances, establishing a poignant backdrop for the unfolding story. (This is an automatically generated summary.)",[],200,"Lassisen romaani kuvaa säätyeroja ja köyhyyttä suomalaisessa maaseutuyhteisössä 1800-luvun lopulla. Tarinan keskiössä ovat varattoman mökin asukkaat, orvoksi jäänyt Kaisa sekä rikas Herttalan talo. Teos tarkastelee ihmisten kohtaloita ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta sairauden ja arkisen selviytymisen varjossa.","Emil Lassisen 'Köyhiä ja rikkaita' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1171. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KÖYHIÄ JA RIKKAITA\n\nKirj.\n\nEmil Lassinen\n\n\n\n\n\nHelsinki,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1890.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nJukan äiti oli kovasti sairaana; hän ei enää kyennyt kättään\nnostamaan eikä huuliaan kastamaan. Tuoni oli jo painanut voittonsa\nleimat kasvoille; ne olivat kalman valkoiset, silmät olivat kuopassa,\nja katse tuikea, terävä.\n\nMoneen viikkoon ei ollut yhtenäkään yönä pieni läkkilamppu\nsammunut huoneessa. Öisin oli sairas rauhattomampi ja hänen\ntuskansa suurimmat, poltti suuta ja ahdisti henkeä; öisin pyrkivät\najatuksetkin menemään sekaisin ja puheet ristiin.\n\nIsä kävi talon töissä, iltasilla vasta tuli kotiin ja valvoi yöt\nAnni-muorin kanssa. Nukahdettuaan hetken tai ei sitäkään, lähti taas\naikaisin aamulla työhön. Talo, jossa kävi työssä, ja jonka maalla\nasuivat, oli suuri ja rikas Herttalan talo.\n\nAnni oli vanha ja varaton vaimo; hän eli kehruusta ja Jumalan\narmosta. Oma mökki hänellä toki oli ylhäällä Toramäellä. Jukan\nkodista, joka oli alempana maantien lähellä, oli sinne suoraa tietä\nnoin kolme katajaisen jousen kantamaa. Mutta kun polku, joka sinne\nylös vei, ei kulkenutkaan suoraan, vaan kierti tuulimyllyn kautta,\nmyllyn ja navetan välitse, piteni se runsaasti toiset kolme jousen\nkantamaa. Tuulimylly ja kaikki muut huoneet sen lähellä olivat Karun\nomia, kuin sitä vastoin koko mäki ja kaikki pellot maantien toisella\npuolella olivat Herttalan maata. Peltojensa keskellä sijaitsi uhkea\ntalo, inhimillisen suuruuden esikuvana Toramäen asukkaille.\n\nPäivillä oli Jukan kanssa sairasta hoitamassa Kaisa. Tyttö oli orpo\nja Annin kasvatti; hänen syntymisensä oli maksanut äidille hengen ja\nisälle maallisen onnen. Vaikka ei Annilla sanottavasti ollut muuta\nomaisuutta kuin katto päänsä päällä ja kaksi tyhjää kättä, otti hän\nkasvattaakseen lapsen, kuten oli valan sanoilla äidille luvannut.\nAnnin tuvassa Kaisan äiti kuolikin; isä lähti heti sen jälkeen\nmaailmalle kuulumattomiin. Ahnaat ja kovasydämiset vanhemmat eivät\nikävöineet häntä, vaan jakoivat hiellä ja työllä kootut tavaransa\nnuoremmille lapsilleen; ne pitivät aineellisia etuja naimisiin\nmennessään paremmin silmällä kuin vanhin veli, joka olisi tuonut\nköyhän käsityöläisen tyttären emännäksi taloon. Juttu oli jo noin\nkahdeksan vuoden vanha ja kotoisin vieraasta kylästä. Sen tuoreena\nollessa puhuttiin siitä paljokin pitäjässä, mutta vähä vähältä se\nsammui. Elämä ja uudet tapahtumat sen työnsivät unholaan ja nyt ei\nsiitä enää kuultu sanaa sanottavan. Kerran toki tuli huhu kertomaan,\nettä maailmankulkijamies löysi tapaturmaisen haudan meren aalloissa.\nAnni ei enää muista kertoa miten hän jaksoi elää ensimmäiset vuodet\npienen lapsen kanssa. Kärsimyksistä ja kovista päivistä ei jäänyt\nmuuta muistoon kuin ne illat, jolloin pani syömättä maata, säästäen\npienokaiselle maidon ja leivän. Haihtumattomaksi jäi sitä vastoin\nmieleen miten kyläläiset rupesivat säälimään häntä ja orpoa. Köyhin\nemäntä teki alun. Hän toi Annille kehruuta ja kankaankutomista;\nniistä sitten maksoi kaksinkertaisen palkan. Hyvä esimerkki vaikutti\nkoko kylän emäntiin. Annille ruvettiin tuomaan työtä vähä joka\ntalosta ja palkkaa maksettiin aina hieman vauraammin kuin työ\nkannatti. Siten köyhyys ja puute loppuivat. Monta vuotta oli Anni jo\npitänyt itseänsä ja tyttöänsä maailman onnellisimpina, heillä kun oli\nleipää tarpeeksi, lämmin tupa ja tyytyväinen mieli.\n\nOli talvi, ja ilta oli jo tullut maille. Ilma oli monta päivää ollut\nharmaata pakkasta, joka öiksi aina selkeni ja koveni; nytkin oli\ntaivas loistavana tähtimerenä. Jukka sytytti pienen läkkilampun\ntuikuttamaan pöydälle; hiljaa meni sitte istumaan lattialle Kaisan\nviereen. Sairas oli vaipunut uneen ja hengitti helpommin kuin\nmuina iltoina; rinnassa ei rohissut lainkaan, mutta kasvot olivat\nvalkoiset, kovin valkoiset. Vasta liki puolta päivää oli Anni mennyt\nkotiinsa nukahtamaan hiukan, jotta taas jaksaisi valvoa yön. Mari,\nmyllyrengin vaimo, oli sillä ajalla kaksi kertaa käynyt sairasta\nkatsomassa; hyvin hiljaa oli käskenyt lasten olemaan, milloin vaan\nsairas nukkuvan näytti.\n\nJa nyt oli hän nukkunut ihan levollista unta lähes tunnin. Kaisa ja\nJukka istuivat lattialla ja leikkivät \"kuningasta\".\n\n-- Äiti vielä nukkuu, ollaan nyt hiljaa...\n\n-- Kuin hiiret.\n\n-- Sinä olet kuningas, määrää työ.\n\nKaisa hieman mietti ja katseli Jukkaa veitikkamaisesti, naurusuin\nsitte virkkoi:\n\n-- Sinun pitää huutaa Herttalan Helmaa ja kauppiaan Ainua syömään\npuuroa kanssasi.\n\n-- Helma ja Ainu! Jukka hiljaa hengellään huusi. Tulkaa syömään\npuuroa kanssani.\n\n-- Mutta muistakaa tuoda lusikat tullessanne.\n\nMolemmat hiljaa nauroivat. Uudestaan aikoivat alottaa leikin, mutta\nsairas samassa raotti silmiään ja liikutti huuliaan.\n\n-- Se heräsi nyt ja tahtoo jotakin, sanoi Kaisa. Mene nyt sen luo.\n\nJukka nousi ylös ja meni vuoteen viereen.\n\nKoskettaen kädellään äidin tulikuumaa otsaa kysyi hän hiljaa:\n\n-- Mitä sinä tahdot?\n\n-- Maitoa, kuumaa maitoa.\n\n-- Minä lähden tuomaan.\n\nKaisa seurasi silmillään sairaan huulien liikkeitä ja enemmän arvasi,\nkuin kuuli pyynnön. Jukan etsiessä pulloa avasi hän pellin ja pöyhi\nhiiloksen.\n\n-- Minä sill'aikaa teen tulen. Älä huoli viipyä kauan.\n\n-- Ota tuolta nurkasta kuivia lautoja, niillä saat pian syttymään.\n\n-- Kyllä se siksi ehtii. Pane minun liinani kaulaasi, ulkona on kylmä.\n\n-- Onhan minulla itsellänikin äidin virkkaama villainen huivi. Minne\nlie taas joutunutkaan?\n\n-- Vaikka on, ota nyt vaan, että ehdit pian.\n\nJukka pani kaulaansa Kaisan liinan ja meni ovelle. Siinä vielä\nvirkkoi.\n\n-- Tee taas semmoinen ristivalkea, johon pata sopii.\n\n-- Kyllä teen. Menetkö alas Herttalaan vaiko...?\n\n-- En tiedä.\n\nAvaten oven ketterästi, ett'ei kylmä tuulen henki päässyt tupaan,\nmeni Jukka ulos, mutta hän jäikin puuläjän luokse hetkiseksi\nseisomaan ja miettimään. Kaksi polkua oli hänen edessään; toinen vei\nalas maantielle ja Herttalaan, toinen ylös mäelle ja myllylle.\n\nKumpaako lähteä käymään?\n\nEhkä sitä, joka vie alas Herttalaan. Eipä vainkaan, sinne ei ole\nhauska mennä. Isäntä ja Helma eivät tosin koskaan puhu pahaa, mutta\nemäntä ja Oskari ovat kerrassaan kopeoita. Emäntä aina tiukoilee,\nvarsinkin jos isäntä ei ole tuvassa, ja Oskari tekee vääryyttä jonka\ntaitaa. Hänen puoltaan sitte pitää isäntä ja Helmakin, oli asiat\nminne päin tahansa. Koirankin opetti Oskari hänelle vihaiseksi,\nosotteli aina housunlahetta ja härsytti: Ota kiinni, ota kiinni!\nNo oppihan se ja hyväksi oppikin. Mutta kerran karkasi vahingossa\nkauppiaan Franssiin kiinni, ja Franssilla oli jalassa uudet\nverkahousut, kauniit ja kalliit. Kovan selkäsaunan sai koiraparka\nerehdyksestään. Oskari löi pajukepillä niin kauan kuin väsyi\nlyömiseen; poru kuului pellollekin, jossa isä ajeli hevosella. Toissa\npäivänä hän sieltä viimeksi kävi maitoa hakemassa isän palkan eteen.\nEmäntä oli sitä mieltä, ett'ei kahden tyhjän ihmisen olisi koskaan\npitänyt mennä naimisiin, ja rapun edessä sanoi Oskari Hurtalle: Ota\nkiinni. Hurtta karkasi kiinni housunlahkeesen, repi sitä enemmän\nrikki ja murisi vihaisesti. Oskari nauroi, että oli nikahtua ja\nyllytti yhä vain: Paremmin, paremmin! Hän oli peljästyksissä ja kun\nkoira portin lähellä hellitti, löi hän kädellä reiteensä ja sanoi:\nTsoo, tsoo! Se oli sille mieleen, häntäänsä rupesi heti liputtamaan\nja edellä Toramäkeä kohden juoksemaan. Mutta siitä Oskari suuttui\nkuin tuli ja valkea. Heti tarttui häneen kiinni ja tuuppaili\nedellään pihalle. Siellä sitte sai Hurtan kiinni ja antoi sille\nselkään. Isäntä ja Helma tulivat ulos katsomaan, mikä oli hätänä.\nNiille Oskari sanoi, että hän vietteli koiraa kanssaan Toramäelle ja\nomakseen. Kuinka sinä uskalsit semmoista tehdä? kysyi Helma. Miks'et\nole sovinnossa Oskarin kanssa? sanoi isäntä. Isä oli ruokatunnilla\nja näki akkunan lävitse koko kähäkän, mutta ei tullut ulos puhumaan\nmiten asia oikein oli. Ja isääkö Oskarin olisi tarvinnut pelätä? Ei\ntoki. Ei se poika piittaa juuri kenestäkään. Kyllähän isäntä ja Helma\nhyviä olivat, mutta emäntä ja Oskari.\n\nSuuri tähti loisti taivaan rannalla muita kauniimpana. Pieni\npilvensaarto levittihe Herttalan kohdalla, mutta ei ylettynyt\npeittämään tähteä. Jukka katseli sitä ja virkkoi äänellä, josta\nlapsen harras luottamus kuului:\n\n-- Se on Kointähti ja siellä on Kaisan äiti.\n\nSitte lähti hän käymään polkua ylös mäelle.\n\nJos Karu on hyvillä mielin, niin panee pyytämättä pullon täyteen\nmaitoa ... ja haukkuu nalkuttaa siinä sivussa, mutta jos on pahalla\npäällä, niin käskee ulos ovesta eikä anna hikeäkään. Viimeinen turva\non siinä, että sanoo Annin maksavan. Jos eivät ne sanat auta, ei\nauta mikään. Sitte on paras vaieta ja odottaa siksi, että Mari rupee\npuhumaan. Rikas, mahdottoman rikas on Karukin, vaikka on vanha piika\nja ontuu rumasti; on ehkä Herttalaisten ja kauppiaan jälestä rikkain\nihminen maailmassa. Paitse kukkoa ja kanoja on siellä tuulimylly,\nkaalimaa ja kippurasarvinen lehmä. Ei se koskaan käy rahatta\npyytämässä. Pyhäpukujakin sillä on paljo, kaikki uusia ja kalliita.\nOli äidilläkin ennen aikaan koreita kirkkovaatteita, mutta Karulle\nmöi ne kaikki, silloin kun itse oli niin kauan sairaana. Karu antoi\nniistä rahaa, leipää ja särvintä. Niihin vaihtui paksu kultasormuskin\nja sinivierinen silkki, jotka molemmat olivat kovin kauniit ja\nkalliit. Äiti itki silloin kun antoi ne kädestään, ja silloin hän\npäätti itse mielessään, että heti kun kasvaa suureksi, niin menee\nHerttalaan työhön ja ansaitsee rahaa niin paljon, että äiti voi\njälleen ostaa Karulta sormuksen ja silkin pois.\n\nJukka oli tullut ylös mäelle; siellä tuuli vinha pohjatuuli, mylly\npyöri huimasti ja vinkuen siivet leikkasivat ilmaa. Muutaman sylen\npäässä myllystä seisoi keskikokoinen asuinrakennus, tarpeellisten\nulkohuoneiden ympäröimänä; niistä oli aittarakennus kaksinkertainen\nja punaiseksi maalattu.\n\nMyllyn lähellä tuli Jukkaa vastaan renki, joka hoiti ja piti kunnossa\nmyllyä. Hän oli nuori, iloinen mies ja hänen kanssaan oli Jukka hyvä\ntuttava. Siispä heti kysyi:\n\n-- Tiedätkös, Klaus, onko Karu jo lypsänyt?\n\n-- Lypsi se äsken. Haetko maitoa äidillesi?\n\n-- Haen, mutta en tiedä jos...\n\n-- No jos ei anna, niin tule myllyyn minun puheilleni. Onko sinun nyt\nkyllä ikävä ollaksesi?\n\n-- Ikävä on. Kun äiti paranisi pian. -- Onko se aina yhtäläinen?\n\n-- Nukkui se äsken hyvän aikaa.\n\n-- No sitte se paranee. Klaus huokasi syvään ja katsoi surullisesti\nJukkaa.\n\n-- Kun paranisi pian.\n\n-- Hm! Klaus astui askeleen myllyä kohti, mutta seisahti samassa.\nEhkä on parasta että minä tulen kanssasi.\n\n-- Tulkaa, hyvä Klaus.\n\nHe menivät yhdessä tupaan; Klaus astui perälle, mutta Jukka jäi\novenpieleen. Tupa oli suurenpuoleinen, katto korkealla, seinät\nsavetut ja ikkunat leveät. Pöydällä paloi paksu talikynttilä,\nliedellä tuikutti pieni läkkilamppu, ja sen lähellä istui Mari\nrukkinsa ääressä. Iltavalkea oli jo palanut hiilelle.\n\n-- Jukka, tule lämmittämään käsiäsi, käski Mari.\n\nJukka meni, istui liedelle ja piteli polviensa välissä pulloa. Karu\nruoti höyheniä ja hyräili ehtoovirren tapaista säveltä. Ei ollut\nnäkevinäänkään häntä, mutta Klaus meni ihan eteen ja sanoi kovaa:\n\n-- Kuulitko että poika tuli pyytämään maitoa?\n\n-- Sen minä arvasin. Karu heitti helmastaan ruodat lattialle ja otti\nseulasta höyheniä sijaan. Miks'et mennyt alas taloon?\n\nTuota kysymystä oli Jukka pelännytkin. Katsellen jalkoihinsa vastasi\nhän:\n\n-- On niin kylmäkin, ja isä on jo velkaa sinne.\n\n-- Etkä edes tullut lypsyn ajalla. Mistä minä tiesin tallettaa maitoa\nsinulle? Minä panin jo kirnuun kaikki.\n\nKaru rupesi jälleen hyräilemään ehtoovirren tapaista säveltä, mutta\nKlaus keskeytti hänet. Työntäen jalallaan seulaa tuonnemmaksi virkkoi\nhän rohkeasti ja ivallisesti:\n\n-- Sinä luet aina omia lukujasi. Jätithän maitoa kermaksi, pane siitä\npojan pulloon.\n\nOllen läheistä sukua emännälleen huoli Klaus viis mielistä ja\nkielistä. Hänettä ei kuitenkaan tultu toimeen heillä. Sai Karu\nrengin mitä maata hyvänsä, ei se koskaan vuotta päähän palvellut.\nEnsimmäisen viikon oli kelpo mies, mutta jo toisella tuli siihen\nkaikki viat ja kolmannella ei enää kelvannut minnekään. Ei osannut\nkynnyksenkään yli astua emännän mieltä myöten, saati sitte hoitaa\nmyllyä ja jauhattaa viljoja. Siihen tapaan se oli aina alku. Jutun\nloppu oli se, että Karu meni kerjäämään Klauta takaisin. Kolme kertaa\noli siten jo käynyt. Klaus tuli aina takaisin, mutta lisäsi itselleen\njoka kerralla palkkaa. Vahingoista viisastuneena ei Karu enää\nyrittänytkään ottamaan rengiltään sitä isäntävaltaa pois, jonka tämä\nensimmäisestä päivästä alkaen oli itselleen vallannut.\n\n-- Missä kiusassa ihmisen pitää oleman muiden tähden! Karu nousi\nistumasta ja pudotti helmastaan höyhenet. Onko sinulla edes astiata?\n\n-- On minulla pullo.\n\n-- Tuo tänne se.\n\nArasti kävellen meni Jukka Karun eteen. Katsoen lattiaan antoi hän\npullon ja virkkoi: -- Tässä on.\n\n-- Onko se edes puhdas?\n\n-- Pesi mummo sen eilen.\n\n-- Ja olkoon mikä hyvänsä. Karu otti pullon ja käveli nilkutti\ntupakamariin.\n\nJukasta ensin tuntui huoneessa peräti toisenlaiselta. Kylmä komeus\nkatosi, ja sijaan tuli lämmin herttaisuus. Korkeat ikkunat ja\nliitujauhoilla valaistut seinätkin olivat lausuvinaan koreatauluisen\nkellon kanssa:\n\n-- Jukkahan se onkin. Hyvää iltaa, poika.\n\nJa samassa Jukkakin muuttui iloiseksi, rohkeaksi. Hän puheli ja\nnaureskeli niinkuin kotosalla ja hyväin tuttavain parissa ainakin.\n\n-- Et sinä lainkaan ole joutanut käydä meidän Kaisua katsomassa,\nsanoi Mari, jättäen villahahtuvan kesken kehräämättä ja nousten ylös.\n\n-- Ei sieltä pääse minnekään.\n\n-- Se nukkuu nyt, mutta katsotaan sentään. Klaus otti liedeltä lampun\nja meni edellä kehdon luo, jossa pieni lapsi nukkui.\n\n-- Tule nyt katsomaan; sille on tullut kaksi hammastakin.\n\n-- Ettäkö on? Jukan silmät rupesivat loistamaan, ja ihastus levisi\nkasvoille.\n\n-- Ihan varmaan.\n\nMari hiljaa raotti sormellaan lapsen huulia ja Klaus vei lampun\nlähemmäksi.\n\n-- Katso nyt, eikö ole.\n\n-- On sillä. Hoi, voi! Kaksi niin pientä ja kaunista hammasta.\n\n-- Perin pientä ja kaunista.\n\n-- Onko jo Kaisa nähnyt niitä?\n\n-- Ei ole!\n\n-- Hoi, voi! Kuinka hauskaa.\n\n-- Mutta käske tulemaan tänne, niin näytämme. Karun tultua tupaan\nloppui ilo. Klaus meni myllyyn, ja Mari rupesi jälleen kehräämään.\nJukkakin herkesi nauraa hissuttamasta, sillä sydämeensä hiipi pelon\ntunne. Huonekin muuttui samassa ylpeäksi, koleaksi, ja kuului siltä\nkuin olisi koreatauluinen kellokin huutanut ylpeästi: Mene hiiteen\nkerjäläinen.\n\nKatsoen karsaasti Jukkaa, joka seisoi kehdon vieressä kuin noiduttu,\ntoi Karu pullon.\n\n-- Siinä nyt on, etkä siitä tarvitse mitään maksaa.\n\nJukka ei kuullut muuta kuin oman hengityksensä.\n\n-- Ei minulla ole pennejä, sanoi hän aralla äänellä ja otti pullon\nvastaan. Mutta kyllä mummo maksaa.\n\n-- Tuo jo tiedetään sanomattasikin. Karu rupesi jälleen höyheniä\nruotimaan ja hyräilemään ehtoovirren tapaista säveltä...\n\nKotona ristivalkea, jonka Kaisa oli tehnyt pieneksi pilkotuista\npuista, paloi rätisten ja valaisi huoneen yltympäri. Köyhyys ja\npuute oli silminnähtävä. Huoneen kahdessa pienessä ikkunassa löytyi\ntuskin ainoatakaan ehjää lasia. Mikä niistä oli monena kappaleena,\nmikä pahasti säröillä; melkein jok'ainoaa oli paikattu päreillä ja\ntuohinapeilla, yhtä enemmän, toista vähemmän. Peräseinää, jonka\nedessä matala, karkeatekoinen pöytä seisoi, oli jolloinkin maailman\naikoina verhottu vanhoilla sanomalehdillä, mutta nekin olivat aikojen\nkuluessa savuttuneet sysimustiksi. Astiat ja huonekalut, se vähä kuin\nniitä oli, olivat kaikki järjestään vanhoja rämiä. Muualta piti huone\njotakuinkin lämmintä, mutta ikkunoista huokui kylmä sisään, ja tuulen\nkäydessä Herttalan pelloilta päin sammui tuikkulamppu pöydällä.\nJotta ei sairas konttuisi vuoteelleen teki Anni olkipeitteet, jotka\ntuulisella säällä pantiin päiviksikin ikkunain eteen. Nyt niitä ei\nkuitenkaan käytetty muulloin kuin öillä, sillä tuuli kävi mäeltä\npäin ja puhalsi mökin ylitse; ovessa sen sijaan oli monenkertaiset\npeitteet.\n\nPestyään puhtaaksi padan -- senkin reunasta oli kolmikulmainen\nkappale pois -- meni Kaisa ikkunan lähelle. Ehjimmästä lasista, jossa\nei ollut kuin kaksi tuohinappia pidäkkeinä, löysi hän sen verran\njäätöntä syrjää, että toinen silmä sopi tähystämään ulos. Selitti\nkyllä katsoa peltojen yli aina Herttalaan asti, mutta ketään ei\nkeksinyt tarkka silmä peltojen tiellä meneväksi tai tulevaksi.\n\n-- Nyt ne taas kiusaavat ja viivyttelevät... Olisin minä mennyt,\nniin...\n\nSairas samassa yrähti heikosti. Kaisa käsitti sen kutsuksi ja meni\nvuoteen lähelle.\n\n-- Kyllä se kohta tulee. Ehk'eivät ole vielä lypsäneet.\n\n-- Jumala siunatkoon sinua, Kaisa, lausui sairas hiljaa, ja...\n\nUlkoa kuului samassa askeleita, ja Jukka tuli sisään lumisena ja\nhengästyneenä.\n\n-- Uh, minä kaaduin kinokseen myllyn lähellä, sanoi hän ja pudisteli\nlunta itsestään, mutta pulloa en särkenyt. Se oli aika kuperikeikka,\njonka...\n\n-- Ylhäälläkö olitkin? Viivyit niin kauan, että minä luolin sinun\nmenneen Herttalaan.\n\n-- Ylhäällä minä olin.\n\nJukka kaatoi maidon pataan. Kaisa nosti padan tulelle ja heitti pari\nsuolan raetta sekaan. -- Oliko Karu siellä kylläkin kopeana?\n\n-- Oli tavallisesti, mutta Klaus tuli vastaani pihalla ja kääntyi\nkanssani.\n\n-- Sitte ei ollut Karun hyvä kitistä. Ohuessa padassa kuumeni maito\npian; syrjissä se jo rupesi kirputtelemaan.\n\n-- Pidä varas, tyttö paras, nauroi Jukka, ett'ei pääse kuohumaan\nkolhon yli.\n\n-- Kerran kuohui, oli sitä siinäkin.\n\n-- Siellä on Klaun Kaisulla ja ... arvaappa mitä on!\n\n-- Mitähän sillä nyt olisi?\n\n-- Sillä on ... enpäs sano.\n\n-- Kas kuinka olet taas olevinasi.\n\n-- Sillä on ... kaksi hammasta!\n\n-- Kaksi hammasta! Nyt sinä kuitenkin.\n\n-- On sillä kaksi hammasta, perin pientä ja kaunista. Hoi, voi! Sinä\net ole vielä nähnytkään niitä.\n\n-- Ja sinä sitte olet.\n\n-- Minulle näytettiin. Käskettiin sinuakin katsomaan.\n\n-- Minä menen huomenna, jo aamulla.\n\nSairas katseli koko ajan kiinteästi lapsia, ja yksikään sana\nei jäänyt häneltä kuulematta, sillä hän oli vielä täydessä\nymmärryksessä. Lasten puhelu herätti tunteenilmauksia kuolonkalpeille\nkasvoille, useimmiten oli ilmaus hellää hymyilyä.\n\n-- Jo kuohuu, varotti Jukka, kun maito rupesi kohoamaan.\n\nKaisa otti äkkiä padan pois tulelta ja kaatoi maidon vatiin.\n\n-- Kas niin, sanoi Jukka. Nyt sinä otat vadin ja minä otan lusikan.\n\nLapset menivät vuoteen lähelle, Jukka veti peitteen alemmaksi ja\nnosti kaulalleen äidin käden; siten oli tämä maitoa juodessaan aina\nennenkin tahtonut tekemään. Otti sitte vadista, jota Kaisa piti\nkädessään, lusikalla maitoa, puhalteli sitä ja kaatoi sairaan suuhun.\nTämä jaksoi sen vaivatta juoda. Toinen lusikallinen kesti kauemmin;\nsairas nieli sitä monta kertaa, ennenkuin sai loppuun.\n\n-- Äiti, juo vielä, että paranet pian. Jukka tarjosi kolmatta\nlusikallista.\n\nKuolevan kasvoille levisi hellä hymy, ja terävässä katseessa\nnäkyi kirkas säde, täynnä äidin rakkautta, äidin lempeyttä.\nKatsoen rävähyttämättä Jukkaa silmiin, rupesi hän juomaan kolmatta\nlusikallista. Pienen tilkan otti kerrallaan suuhunsa ja tuskalla\nnieli sen. Kun oli juonut viimeisen hikosen, virkkoi hiljaa, mutta\nihmeen keveästi:\n\n-- Ei nyt enää, nyt on hyvä. Jumala siunatkoon sinua, Jukka.\n\nSanoja seurasi pitkä ja raskas hengen veto. Se tuntui lähteneen\nluista ja ytimistä, ja rinnassa korahti se oudosti, koleasti.\n\nLapset seisoivat kuin kivettyneet vuoteen vieressä.\n\n-- Minun kruununi on valmis.\n\nSairaan ruumis rytkähti kerran, keveä, huokauksentapainen hengen veto\nseurasi, ja samassa silmäin terävä valo oli sammunut ijäksi.\n\nHuoneessa oli hiljaista kuin haudassa.\n\nMutta sitte hervahti kylmä käsi Jukan kaulalta alas, ja sitte Jukka\nja Kaisa pillahtivat itkemään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana sunnuntaina lähti jo päivän valjetessa Toramäeltä pieni\nsurusaatto kulkemaan kirkolle. Klaus oli hakenut itselleen kylästä\nhevosen ja hänen reessään oli Anni, Kaisa ja Jukka. Viimeksi mainittu\noli jo itkenyt kyyneleensä kuiviin. Kaikki mitä hän tunsi, rajoittui\nsiihen, että äitiä nyt vietiin hautaan. Isä ajoi edellä Herttalan\nvanhaa hevosta, hevosen selässä oli valkoinen hursti, ja reessä oli\nmusta kirstu. Kirstussa makasi äiti kylmänä, kuolleena, kasvot niin\nvalkoiset kuin valkoisin lumi.\n\nPerässä ajoi kaksi kylän miestä, joita oli pyydetty kantajiksi. He\nolisivat mielellään ottaneet rekeensä Marin, mutta se ei käynyt\nlaatuun. Kaisu ei olisi voinut tulla kylmän tähden mukaan, ja sitä\npaitsi tahtoi Anni Marin jäämään kotiin saattoväelle päivällistä\nvalmistamaan.\n\nHiljaa kuljettiin eteenpäin; matkaa oli toista penikulmaa.\n\nTaivas oli paksussa pilvessä, mutta ilma oli siltä tyyni\nja kylmänpuoleinen. Pian alkoi pilvistä putoilemaan pieniä\nlumihiutaleita, ensin harvemmin, mutta hetkisen perästä yhä\ntiheämmin. Kun saattoväki vihdoinkin ehti kirkolle, oli sakea\npyryilma. Läpikäytävän edessä pysäytettiin hevoset, miehet nostivat\nkirstun alas reestä ja pujottivat kantoliinat alle. Pyryä pakoon\nsitte menivät läpikäytävään, nojausivat seinään ja puhelivat\nkeskenään vainajan kuolonkamppauksesta, miten oli ihana, lyhyt ja\nkevyt.\n\nJukka pysyttelihe Annin ja Kaisan lähellä. Hänellä oli yllä senkin\nseitsemän nuttua ja vaatetta. Mutta Klaun punaruutuinen takki, joka\noli päällimmäisenä, ulottui kantapäihin saakka ja verhosi siten\nkaikki mitä alla oli. Kun hartiain ja vyötäisten ympäri oli vielä\nkiedottu Annin suuri villainen saali, olivat kaikki pituus- ja\npaksuussuhteet joutuneet hukkateille.\n\nRovastin ja lukkarin tultua läpikäytävän lähelle humahtivat kellot\nsoimaan, miehet tarttuivat liinoihin, lukkari alotti veisaamaan ja\nsaattokulku lähti verkalleen hautausmaata kohden.\n\nOikealla puolellaan Kaisa ja vasemmalla puolellaan Jukka, käveli Anni\nkirstun jäljessä haudalle. Se oli kaivettu keskelle kirkkotarhaa,\nristiä seisoi joka puolella ja ihan lähellä kasvoi pieni haapa.\n\nSaattokulkuun ei yhtynyt ainoatakaan ihmistä, mutta haudalle keräytyi\nkirkkoväkeä joltinenkin joukko, enimmäkseen vanhuksia ja vaimoja.\nLukkarin herjettyä veisaamasta alkoi lyhyt toimitus. Koko ajan satoi\nlunta raskaasti, ja hiutaleista muodostui pian paksu lumikerros\nkirstun kannelle.\n\nKun Anni ja Kaisa heittivät hiekkaa hautaan, heitti Jukkakin. Samassa\nhän itsekseen ajatteli, että olisi paras hypätä alas hautaan,\nheittäydä kirstun kannelle maata, nukkua siihen, eikä koskaan enää\nherätä. Puhdas ja valkoinen lumi, jota taivaasta satoi, olisi kaunis\nvuode, pehmeä peite...\n\nAnnin hellä käsi samassa kosketti häneen ja Kaisan kuiskaus kuului:\n\n-- Muistitko sanoa hyvästi?\n\n-- Enkä muistanut.\n\nJukka otti uuden kerran hiekkaa, heitti hautaan ja virkkoi hiljaa:\n\n-- Hyvästi, äiti.\n\nNoita sanoja lausuessa koski häntä kipeästi sydämeen, ja täysi työ\noli estää itkua tulemasta. Hautakin äkkiä muuttui pimeäksi, maa\nrupesi pyörimään, ristit liikkumaan. Mummotta olisi Jukka syöksynyt\npimeään hautaan.\n\n-- Nyt mennään kirkkoon! Anni lähti lasten kanssa hiljaa käymään.\n\nHeidän tiensä osui menemään kauniin, mustasta kivestä tehdyn ristin\nsivuitse; se seisoi melkein kirkkotarhan reunassa. Ristin lähellä\noli Jukan kokoinen poika, käsi kädessä sievän näköisen tytön kanssa.\nMolemmat olivat hyvästi puetut ja molemmilla oli kauniit keltaiset\nhiukset ja siniset silmät. He katselivat ristiä, jossa oli molemmin\npuolin kultaisia kirjaimia.\n\nOhi mennessä puuttui Jukka puheisin pojan kanssa.\n\n-- Onko sinunkin äitisi kuollut? kysyi hän puolisurullisesti.\n\n-- On, vastasi poika, katsoen samassa sinillä silmillään Jukkaa.\nMinun äitini kuoli jo kesällä, ja Anna ikävöi häntä vielä enemmän\nkuin minä. Kuoliko sinunkin äitisi?\n\n-- Kuoli, mutta ei siitä ole vielä monta päivää.\n\n-- Anna ja minä olisimme ennen antaneet isän kuolla. Anna varsinkin\nsanoo, ett'ei kukaan osaa pitää häntä niin hyvänä, kuin äiti piti.\nMutta mikä sinun nimesi on?\n\n-- Jukaksi minua kaikki sanovat. Tyttö tällä välin tutustui Kaisan\nkanssa.\n\n-- Onko tuo poika sinun veljesi? kysyi hän, mitaten silmillään Jukkaa\nkantapäästä kiiresen asti.\n\n-- Ei se minun veljeni ole, mutta tämä mummo on minun äitini.\n\n-- Kuka sinun veljesi sitte on?\n\n-- Ei minulla olekaan veljeä? minä olen Annin Kaisa.\n\n-- Vai ei sinulla olekaan veljeä! Sepä ihmeellistä.\n\n-- Etkö tule kanssamme kirkkoon?\n\n-- Kyllä, mutta minä tahdon istua sinun ja Laurin välissä.\n\nHe lähtivät yhdessä.\n\nMoniaan silmänräpäyksen kuluttua ei kirkkotarhassa ollut yhtään\nihmistä. Lumisade riehui sakeimmillaan, kätkien uumenensa ristit,\nkirkon ja koko ympäristön. Riehuvaa pyryä kesti noin tunnin ajan,\nsitte rupesi taivas kellotapulin kohdalla heloittamaan kuin hopea.\nKohta ilmaantui siihen sininen juova. Tuuli keksi juovan, kiirehti\nsiihen ja rupesi ajelemaan edellään pilviä taivaan itärantaan.\nKirkonmenojen loputtua oli ilma sees, ja aurinko paistoi laskun\npuolelta. Kaukana metsässä kohahteli länsituuli, ennustaen mietoa,\nvesisuojaa säätä.\n\nJukan varpaisiin karkasi kylmä kiinni, ja kirkossa niitä jo paleli\nja kynnisteli pahanpäiväisesti. Hän siitä ensiksi valitti Kaisalle,\nmutta tämä heti torui:\n\n-- Eihän minunkaan palele, vaikka jalassani on ohuet pieksut.\n\n-- Mutta minä en muistanutkaan aamulla muuttaa ehjiä sukkia.\n\n-- Se sinulle sitte joutikin. Olisit totellut mummoa ja jättänyt\nhevoset katselematta, niin olisit muistanut.\n\nKirkosta tultua ilmoitti Anni Klaulle Jukan tuskat.\n\n-- Sen varpaita palelee ja kynnistelee nyt, sanoi hän. Täydymmeköhän\nmennä johonkin lämmittelemään?\n\n-- Emme tarvitse mennä, kyllä minä tiedän sopivamman keinon; vastasi\nKlaus. Hyppele, Jukka, hyppele niin tuhannen tavalla ja lyö kärkiä\nkorkoihin; kyllä varpaasi kuumenevat.\n\nJukka alkoi tekemään työtä neuvottua. Klaun puhdistaissa hevosta\nja hankkiessa lähtöön hyppeli hän reen vieressä, löi jalkateriä\nkymmenellä eri tavalla toisiinsa, ponnahteli ylös ilmaan koroilla ja\nkärjillä, tasakäpälässä ja vuorojalassa.\n\nKlaus nauroi että vapisi.\n\n-- Sillä lailla niin, sanoi hän. Juuri tuolla tavalla noin.\n\nAnna ja Lauri olivat tulleet samassa seurassa kirkosta. He seisoivat\nKaisan lähellä ja katselivat Jukkaa, kuinka tämä ponnahteli ja teki\ntemppujaan reen vieressä.\n\n-- Tuo keltainen talo on meidän kotomme, sanoi Anna, osottaen\nKaisalle kaunista taloa peltojen takana. Entä sinun kotosi? Missä\nsinä asut?\n\n-- Minä asun Toramäellä.\n\n-- Missä se on?\n\n-- Se on niin kaukana täältä. Kun lähdetään ja pellot loppuvat,\ntulee metsää niin pitkältä. Sitte tulee taas peltoja, ja peltojen\nyläpuolella on Toramäki. Siellä on tuulimyllykin.\n\n-- Vai asutte te niin kaukana. Koska taas tulette kirkkoon?\n\n-- Sitä emme tiedä.\n\n-- Kesällä Lauri ja minä käymme joka sunnuntaina äidin haudalla.\nTalvella ei isä laske meitä yksin ensinkään, mutta nyt sattui niin,\nettä hän lähti eilen illalla kotoa pois. Minä tahdoin Laurin tulemaan\nkanssani, ja me pääsimmekin kannaksille jo kodon kohdalla. Ehkä\ntaaskin...\n\nHerttalan ja kauppiaan lapset samassa ajoivat siitä ohitse. Herttalan\nisäntärenki oli heitä kyydissä, korskuvalla hevosella, välkkyvillä\nvaljailla. Vastamaa oli jo lopussa, mutta hevonen vielä käveli. Ohi\nmennessä osotti Franssi sormellaan Jukkaa ja kysyi Oskarilta.\n\n-- Mikä pyöreä esine tuo tuossa vekkuloi?\n\n-- Se on Miekkosen Jukka.\n\n-- Nyt se on tullut hulluksi.\n\nPaitsi Lauria ja Annaa ei kukaan muu kuin Kaisa kuullut\npilkkapuhetta. Jukan huoahtaissa sanoi hän:\n\n-- Katso tuonne, siellä ajaa herraspoikia.\n\n-- Ja herrastyttöjä.\n\nKorskuva hevonen lähti samassa uljaasti juoksemaan, ja tuuli\nheilahutteli karhunnahkaa tammenväriseksi maalatun reen perässä.\n\nKun komeat kulkijat ehtivät pois näkyvistä, kysyi Anna ihmetellen.\n\n-- Keitä ne olivat?\n\n-- Etkö sinä niitä tuntenut? Hoi, voi! Siinähän oli Herttalan Helma,\nkauppiaan Ainu ja ... Jukka luetteli jonkinmoisella ylpeydellä\nreessäolijat.\n\n-- Asuvatko nekin Toramäellä?\n\n-- Eihän ne siellä asu.\n\nAnnan mielestä oli sekin ihme. Hän itsekseen lausuili nimiä moneen\nkertaan, ikäänkuin pelkäisi unhottavansa ne liian pian.\n\n-- No Jukka, kysyi Klaus, kun oli saanut reen ja hevosen puhtaaksi.\nMiltä maistui hyppy?\n\n-- Hyvältä, peräti hyvältä, vastasi Jukka. Ei kylmä enää tunnukaan,\nvaikka taannoin ihan poltti.\n\n-- Tarkenetko nyt? kysyi Anni.\n\n-- Tarkenen kylläkin.\n\n-- Mies on aina mies, kehahti Klaus, kääntäen hevosen maantielle.\n\n-- Ja onhan sinulla suuret saappaat, sanoi Kaisa. Liikuttele ahkeraan\nvarpaitasi, niin pysyvät kuumina.\n\n-- Ei niitä peiton sisässä enää...\n\n-- Eikä meillä ole liioin aikaakaan kylmän kanssa tappelemaan,\nkeskeytti Klaus, istuen samassa kuskilaudalle. Tulkoon Miekkonen\nhevoshaljullaan perässä sitte kun ehtii, mutta me ajamme edellä\nniinkuin paha sää; meillä onkin hevonen juoksijan sukua.\n\n-- Olisi kotonne täällä päin, sanoi Kaisa Annalle, niin tulisitte\nkannaksille.\n\n-- Niinpä se. Lauri, mennään mekin. Lauri kääntyi menemään Annan\nkanssa. Käsi kädessä astelivat he ihan vastakkaiseen suuntaan, kuin\nhevonen, jota Klaus ajoi. Jukan katsahtaissa taakseen, ei heitä enää\nnäkynytkään.\n\n-- Hei, virkku varsa, sanoi Klaus kun pääsivät vastamaan loppuun.\nHei, hyvä hepo.\n\nPian kirkonkylän lakeudet jäivät taakse, ja pitkä metsämaa alkoi.\nVirkku varsa juoksi, ja matka joutui. Klaus ei antanut kenenkään\najaa ohi, vaikka moni koetti sitä tehdä. Hänellä olikin omat syynsä\nkiirehtää kotiin. Kaisu oli viime aikoina ollut kiukkuinen ja\nitkuhinen hampaittensa tähden. Mari oli ehkä pahemmassa kuin pulassa,\nyksin puuhatessaan päivällistä saattoväelle. Karusta ei ainakaan\nollut apua. Virrenvärssyjä, joissa sanotaan että ihmisen pitää\niloisesti kantaman ristinsä ja tyytymän Luojan laatimiin päiviin,\non kyllä valmis latelemaan, mutta hoivata toisen ihmisen lasta\npyhäpäivänä! Sehän olisi jo suuri synti. Paitsi jos saisi palkaksi\nrikkaiden ja isollisten kiitoksen, sitte se olisi vallan toinen asia.\n\n-- Ulkokullattu ihminen! pääsi Klaulta ääneen.\n\n-- Mitä sinä itseksesi puhelet? kysyi Anni, joka kuuli sanat.\n\n-- Enpä paljo mitään. Taas mentiin.\n\nHevonen lähti rivakkaasti juoksemaan. Lumiset puut siirtyivät\ntanhuten reessä istujain sivuitse, norot ja pensaat kilpaa puiden\nperässä.\n\nMetsäinen seutu loppui, Herttalan laveat pellot levisivät näkyville,\nja peltojen ylipuolella kohosi Toramäki korkeana, alastomana. Annin\ntuvan takana kasvoi vanha ja paksu petäjä, ainoa puu koko mäellä. Sen\noksaton runko päättyi ryheään ja lihavaan latvaan, joten puu kauaskin\nnäytti muhkealta.\n\nKlaun suureksi iloksi oli Mari, saattoväen kotiin tullessa, hilpeällä\nmielellä. Vaikka olikin yksin puuhannut, ei puuro siltä ollut päässyt\npalamaan pohjaan, ja liemiruoka osui tulemaan sopivan suolaista.\nKaisu oli ollut kiltti koko ajan; vähäistä ennen Annin ja lasten\ntuloa oli nukkunut makeaan uneen.\n\nEnsin mainittu käski Karuakin tulemaan muiden mukana heille.\n\n-- Meillä on lattia havutettu, sanoi hän leikillisesti, kahvit ja\npäivällinen valmiina. Tule kanssamme.\n\nMutta Karu hylkäsi kutsun. Omatuntonsa ei sallinut hänen tehdä suurta\nsyntiä, koska Jumalan sanassa nimenomaan lausutaan voi-huuto niiden\nylitse, jotka syövät leskein ja orpoin huoneet tyhjäksi.\n\n-- Ole sitte tulematta, sanoi Anni. Karun kanssa puhellessa oli hän\ntotutellut käyttämään mahdollisimman selviä ja lyhyitä lauseita.\n\nKylän miehet eivät olleet yhtä arkatuntoisia, vaan tulivat Annin\ntupaan ja nauttivat mitä tarjona oli; istuivatpa siellä iltaan asti\nteetä juoden, tupakkia polttaen ja tarinoiden maailman menosta ja\neletyistä ajoista.\n\nIstuen kumarassa, kyynäspäät polvilla ja kädet, leuan alla, kuunteli\nMiekkonen heidän puheitaan; joskus toki sanoi sanan joukkoon. Hän ja\nJukka lähtivät ensimmäisinä pidoista kotiin. Isän jäljessä astuessa\ntuli hauta, kirstu ja valkoinen lumikerros Jukalle silmäin eteen.\nSamassa mäki, koti ja taivas olivat lausuvinaan surullisesti:\n\n-- Nyt Jukka olet orpo poika.\n\nOhuet pilviharsot peittivät taivaan; laenpuolella kumotti kuu, mutta\nalempana Herttalan lähellä loisti suuri ja kirkas tähti.\n\n-- Olisi siivet, että lentäisi tuonne. Kodin ovelta samassa kuului\nisän ääni:\n\n-- Minne sinä jäit?\n\nJukka kiirehti polkua alas kotiin.\n\nTuvan ikkunat olivat paksussa jäässä, ja ilma tuntui kylmemmältä kuin\nulkona. Miekkonen pani puita pesään ja sytytti ne tervaisella sirulla\npalamaan. Istui sitte liedelle, asetti kyynäspäät polville ja kädet\nleuan alle.\n\nHuoneessa oli jonkun aikaa hiljaista, mutta sitte Jukka virkkoi:\n\n-- Isä, minä olen väsyksissä.\n\n-- Mene maata ja siunaa itsesi.\n\nJukka riisui vaatteet yltään ja meni maata; peitteen veti ylitsensä\nja kasvonsa kätki päänaluiseen, jotta ei itku päässyt tulemaan.\n\nLyhyen hetken kuluttua oli hän unettarien hellissä helmoissa.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKuivempaa ja kuumempaa kesää eivät vanhemmatkaan ihmiset muistaneet.\nToukoja tehdessä satoi hereästi pari virkistävää sadetta, mutta\nsitte ei herahtanut taivaasta veden pisaraakaan kahteen kuukauteen.\nSammalperäiset niityt kasvoivat niukalti heinää, ja ohra ja kaura\nnäytti pakosta jäävän surkean lyhyeksi ja harvaksi.\n\nMutta ruispelloilla viihtyi kylväjän silmä. Olki oli pitkää,\ntähkäpäät lihavia, sormenpaksuisia. Kevät oli ollut harvinaisen\naikainen. Juhannuksena oli jo tähkissä pehmeitä jyvänalkuja,\nheinäkuun loppupuolella oli paras leikkuu-aika.\n\nPäivä oli illanpuolella, ilma oli tyyni, ja taivas huikaisevan\nsininen. Tiedottomana näännyttävästä helteestä, joka koko kesän oli\nrasittanut luomakuntaa, rehoitti tiheä kanervikko yksinvaltiaana\nToramäellä. Kanervain juurilla oli elämä täydessä vilkkaudessa,\nsiellä kun lukemattomat muurahaiset risteilivät kaikille ilman\nsuunnille, laahaten törkyä ja rikkoja uudelle, vasta-alotetulle\npesälleen.\n\nKlaus työskenteli pihalla paitahihaisin, edessään joukko työ-aseita\nja myllyn kone-osia, ja petäjän luota kuului Jukan harras ääni\ntavailevan sanoja, joita \"Rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta\" oli\npainettu raamatunhistoriaan. Opettajan kallista virkaa toimitti\nKaisa. Kutoen sukkaa istui hän Jukan vieressä, tyytymättömyyden ja\nnyreyden ilmauksia näkyi kasvoillaan. Opettajan toimi oli tuiki\ntyölästä ja raskasta, sillä Jukka oli kankea oppimaan ja lisäksi\nvielä haluton. Hyvällä puheella ei ottanut juuri milloinkaan käteensä\nkirjaa, aikavälin ei pelännyt pientä pahaakaan, tuumailipa vaan:\n\n-- Minkä minulle voitte?\n\nSiten oli käynyt juuri äskenkin. Kun piti lähteä lukemaan, intti\nJukka sitkeästi vastaan ja lausui viimeiseksi puheekseen nuo\nsanat. Mutta olipa Annillakin jo kerran vastaus valmiina; hän\nvälinpitämättömästi virkkoi:\n\n-- Minkä me voimme? Mutta eiköhän Karu voi? Pyydämme hänen opettamaan\nsinua.\n\nKovinkaan korvapuusti ei olisi vaikuttanut niin tehoisasti kuin\nmummon sanat. Jukka heti haki kirjan ja lähti Kaisan kanssa petäjän\njuurelle. Mutta lukeminen sujui peräti huonosti. Tällä erällä ei\nJukka osannut sitäkään vähää kuin muulloin; arvoittelemalla hän\ntokasi kirjaimista tavuja, tavut lausueli moneen suuntaan sanoiksi,\ntoivoen että joku niistä sitte olisi kohtuullinen ja oikea. Kaisa\nkoetteli vuoroin ystävällisiä sanoja, vuoroin nuhtelevia lauseita,\nmutta apua ei lähtenyt mistään.\n\n-- Käskyt olivat helppoja, mutta tätä kirjaa en minä opi. Jukka sulki\nkirjan ja tähtäsi isolla varpaallaan suurta muurahaiskekoa, joka\nseisoi keskellä mäkeä.\n\nKaisa ei heti vastannut, vaan alkoi purkaa sukan kantapäätä, johon\nharmissaan oli tullut kutoneeksi vääriä silmiä.\n\n-- En opi millään. Tämä kirja on semmoinen.\n\n-- Et opi, kun mielessäsi aina on hevoset ja varsat.\n\n-- Enkä minä tahdokaan oppia. Saat nähdä, että minä tulen laatuun,\nvaikka en osaakaan lukea enkä laulaa.\n\n-- Etpähän tule laatuun. Et pääse rippikouluun, et pääse koskaan\nmieheksi, ei kukaan pidä sinua metsänpetoa parempana, joll'et\nopettele lukemaan. Sinua nauraa ja pilkkaa kylän variksetkin.\n\nJukka tavallisesti lasketteli Kaisalle sanan sanasta, kaksi paraasta,\nmutta nyt jäi hän vastauksen velkaa.\n\n-- Äidillesi aina lupasit tulla hyväksi pojaksi, mutta nyt et tottele\nenää ketään.\n\n-- Älä puhu sillä tavalla. Jukka huokasi syvään ja avasi kirjan.\n\n-- Koetetaan nyt taas, ehkä menee paremmin.\n\n-- Voi toki näitä päiviä! Jukka alkoi piirtämään tikun terävällä\nkärjellä hevosen kuvaa lehden laitaan, jossa niitä jo oli entiseltä\niso joukko, monta eri kokoa ja luontoa. Minä tavaan, jos tulet\nhuomenna kanssani Kotosuolle, muuten en.\n\n-- Lakkiasiko hakemaan?\n\n-- Sitä niin. Eilinen päivä vasta oli onneton.\n\n-- Miksi karkasit?\n\n-- Älä sitä kysy, kysy ennemmin, miksi en löytänyt mätästä, jonka\nviereen panin lakkini. Lakissa oli hilloja, joita aioin tuoda sinulle\nja mummolle. Syötyäni juovukoita niin paljon kuin jaksoin, aioin\nlähteä kotiin, mutta en löytänytkään mätästä, vaikka henki olisi\nmennyt.\n\n-- Ja vasta auringon laskettua tulit suolta kotiin, lakitta,\nuuvuksissa ja...\n\n-- Sano, tuletko kanssani, vai etkö?\n\n-- Tulen, jos tavaat sen luvun vielä kolmeen kertaan. Kyllä lakkisi\nlöytyy. Isäsi aina sanoo, ett'ei Kotosuo mikään suo ole, vaikka sitä\nsiksi sanotaan. Eihän siellä ole suota ja mättäitä leveältä.\n\n-- Ei olekaan.\n\n-- Tottahan löydämme, kun yhdessä haemme. -- Siinä lähellä, josta\nHerttalaan multaa ajetaan, se on.\n\n-- Eli valtaojan tienoilla.\n\n-- Ihan niin. Muualla ei siellä mättäitä olekaan.\n\n-- Alota jo.\n\n-- Voi toki näitä päiviä! Jukka huokasi syvään ja rupesi sitte\nhartaalla äänellä tavaamaan.\n\nLuvun loputtua seurasi lyhyt lomahetki. Se oli iloinen molemmille.\nKaisan kasvoilla ei enää näkynyt tyytymättömyyden ja nyreyden\nilmauksia, kun virkkoi:\n\n-- Nyt näit että opit, kun vaan tahdot. Kaksi sanaa kaikkiaan\ntavasit, väärin.\n\n-- Olisivat nekin menneet oikein, mutta hevosenkenkä, jonka eilen\nillalla löysin, tuli juuri silloin mieleeni. Arvaatko, se on Hiirakon\nkenkä.\n\n-- Voi olla.\n\n-- On varmaan. Herttalan hevosia tuotiin eilen aamulla niityltä\nkotiin, ja Oskari ajoi edellä Hiirakon selässä. Ai, voi, kuinka kovaa\nse ajoi tässä Toramäen kohdalla; se laski niin häpeämättömästi.\nPerässä juoksi pieni varsa, semmoinen kaunis sukkajalka. Siitä vasta\nhevonen tulee.\n\n-- Vai niin. Luetaan taas, että ehdimme määrän täysi onnen iltaa.\n\nJukka avasi herkästi kirjan ja tavasi levähtämättä luvun loppuun Ei\ntullut ainoatakaan virhettä.\n\n-- Nyt minä luen tavuttain yhteen.\n\n-- No lue nyt.\n\nKaisa kuunteli tarkasti. Hän salaa pelkäsi, että Jukka kompastuu\nnurinniskoin jo ensimmäisissä riveissä ja suuttuu sitte lukemiseen\nmoneksi ajaksi. Mutta niin ei käynytkään. Jukka luki tavuttain\nsanoja, tosin hitaasti ja hartaasti, mutta ihka oikein; parsia ei\ntarvinnut kertaakaan.\n\n-- Nyt se loppui. Hoi, voi! Iloissaan sulki Jukka kirjan ja lähti\nnilkuttamaan yhdellä jalalla ympäri petäjän.\n\n-- Eikä tullut yhtään virhettä.\n\n-- Ei alkuakaan. Nyt on sinun vuorosi. Pieni piika, päästäppä nyt\nluku.\n\nKaisan jokapäiväinen tinka oli oppia luettava luku ulkoa. Asettaen\nkorviinsa peukalot ja etusormet silmäluomille, kuten muistia\nponnistaissa oli tottunut tekemään, luki hän luvun juoksevasti ulkoa.\n\n-- Oh, sinä laskit kuin aisakellolla.\n\nPäivän helle oli tällä välin muuttunut vilpoisaksi ja ihanaksi\nillaksi. Lasten mieli virkeni, ilo ja hupi puhkesivat esille; he\njäivät petäjän juurelle kisailemaan ja leikkiä lyömään.\n\n-- Tuon kävyn tahtoisin minä alas sinulle. Jukka heitti kivellä\nmännynlatvaan, mutta ei osannutkaan käpyyn; se jäi kellertämään ylös.\nVoi paimenen piimät! Niin suuri ja lihava käpy!\n\n-- Ei se ole käpy, se on lammas, virkkoi Kaisa. -- Annetaan sen olla\nsiellä ja leikitään sen sijaan torpparia. Ole sinä emäntänä, minä\nolen isäntänä; olkoon talvi, ja minä tulen surullisena metsästä\nkotiin, sillä kirveeni lohkesi kuivaa oksaa lyödessä. Täällä päin on\novi, josta minä astun sisään, mene sinä lähemmäksi mäntyä, siellä on\nliesi, valkea ja...\n\n-- Jukka, tule joutuin tänne, kuului samassa Karun huuto.\n\nLapset kavahtivat kuullessaan yrmeän äänen.\n\n-- Mitähän tuo tahtoo?\n\n-- Mene luokse, kun kerran käskee. Jukka meni Karua kohden, mutta hän\nkäveli hitain ja epäilevin askelin.\n\n-- Mikä sinua takaisin kiskoo? Niinhän sinä liikut kuin myllyn\nalimmainen kivi.\n\nNähtyään Karun kädessä hopearahan tuli Jukka rohkeammaksi.\n\n-- Tässä minä olen, sanoi ja hyppäsi kutsujan eteen. Mihin minua\ntarvitsette.\n\n-- Juokse puotiin ostamaan nisusia tämän rahan edestä. Kara pudotti\nhopearahan Jukan kouraan. Tuo pehmeitä ja juokse joutuun, Herttalan\nisäntä tuli meille.\n\n-- Kyllä minä juoksen ja joudun. Matkien vallatonta ja juoksuintoista\nvarsaa, tepasteli Jukka silmänräpäyksen ajan paikallaan ja lähti\nsitte kipasemaan aika juoksua kylään.\n\nKauppias oli kahdenkesken Franssin kanssa puodissa. Muuan köyhä\nemäntä oli juuri käynyt ottamassa tavaraa velaksi, ja Franssi\nkirjoitti paraikaa emännän nimeä kapeaan kirjaan. Kauppias itse\nei kyennyt omaa nimeänsäkään kirjoittamaan, mutta hän pitikin\ntaitamattomuuttaan siinä suhteessa enemmän kunniana kuin häpeänä,\nhän olikin kauppamies eikä kynämies. Köyhästä pojasta oli alkanut\nja rikkaaksi oli päässyt. Ensin teki kellokauppoja, joissa voitti\nja oppi pitämään omaa puoltansa, sitte osteli raavaita ja vaihteli\nhevosia; niissä kaupoissa voitti enemmän ja oppi yhä taitavammaksi.\nKaikkia toimiaan seurasi loistava onni ja menestys. Tosin pahat ja\nkateet kielet kertoivat, että hänen kukkaronsa, silloin kun hän tänne\nkylään tuli ja kaupan alotti, oli vielä jokseenkin ohut ja laiha,\nmutta ei sekään seikka ollut kuin kunniaksi. Se onkin mies, joka\nköyhästä pojasta kynsii itsensä rikkaaksi mieheksi. Niitä miehiä on\nharvassa.\n\n-- Se on saanut paljo meiltä velaksi, sanoi kauppias Franssille.\nKirjoita kalliimman jälkeen eli kymmenen penniä korkohintaa\njokaiselle markalle.\n\n-- Tietysti.\n\n-- Joka velaksi ottaa, hänen täytyy aina maksaa enemmän.\n\n-- Tietysti.\n\n-- Ja tuskin siltä rahaa saakaan. Kirjoita vaan kymmenen penniä lisää\njoka markalle. Ei kukaan korotta lainaile.\n\nKauppias tuli ovelle, avasi sen ja katseli ulos kylän pelloille;\neräällä oli jo leikattu ruista, ja kuhilaita oli saroilla taajasti.\nOmituinen tyytyväisyys levisi hänen viekkaille kasvoilleen, kun\nkatseli suuria kuhilaita, joihin ilta-aurinko loi kultaista\nhohdettaan. Niistä juuri heruu hyötyä hänellekin. Velkahiset myövät\nviljaa ja tuovat rahat hänelle. Kelpaakin nyt myödä, sillä rukiita\nainakin tulee runsaasti. Kauroista ehkä tulee kato. Tulkoon.\nHänellä on vanhoja sata tynnyriä, ja niissä ovat rahat maanneet\nhyödyttöminä kiinni jo lähes vuoden ajan. Mutta jos nyt sää pysyy\nvielä kaksikin viikkoa yhtä kuumana ja kuivana kuin tähän asti, niin\nkyllä keväällä käyvät kaurat kaupaksi. Melkein kylän jokainen isäntä\ntarvitsee siementä peltoonsa. Silloin niistä sopii kaapata korot\nja korkojen korot. Ei se ole väärin. Saahan tarvitsevaa auttaa ja\navusta ottaa korvausta asianhaarain mukaan. Vihatuksi siitä tulee,\nmutta mitä lukua siitä? Aina köyhät rikkaita vihaavat. Häntäkin\nsanovat tuhmaksi, aasiksi ja moneksi muuksi. Totta puhuen ei hän\nmikään kirjamies olekaan, mutta kaupan vaan osaa tehdä siinä kuin\njoku toinenkin. Viisauskin on maailmassa monenlaista. Jos asiat\noikein ajatellaan juurta myöten, lienee hänellä parahinta laatua.\nJo pienenä poikana, silloin kun muiden tavallisten ihmisten järki\nvielä makaa kapalossa, huomasi hän että ne ihmiset, jotka tekevät\nraskainta työtä myöskin syövät kaunaisinta leipää; mutta ne, jotka\nosaavat ostaa helpolla ja myödä kalliista, elävät herrakkaisesti ja\nkuolevat rikkaina. Eläminen rikastumatta on jokseenkin samaa kuin\nuiminen koskaan rantaa saavuttamatta, olkoon mies sitte kuinka viisas\ntahansa; mieheksi hän on aina huono...\n\nKöyhän emännän tili oli valmis korkohintoineen, kun Jukka tuli\npuotiin. Franssi rupesi heti ilvehtimään, kysyen:\n\n-- Mitä sinä ähmästät ja kenenkä kanoja olet ollut varkaissa?\n\n-- Minä juoksin sen tavalla, vastasi Jukka, joka sanoista nolostui\npahanpäiväisesti. Enkä minä ole ollut kanoja varkaissa. Kotoa minä\ntulin nisusia ostamaan; anna pehmeitä nisusia tämän rahan edestä.\n\n-- Kenelle niitä viet? -- Karulle.\n\n-- Onko siellä vieraita?\n\n-- On Herttalan isäntä, ja minulla on kiire.\n\n-- Pane sitte tuoreita, käski kauppias.\n\nOllen aina huvitettu Franssin sukkeluuksista, läheni hän Jukkaa ja\njatkoi ilvettä. Viekkaasti nauraen sanoi hän:\n\n-- Kovin sinä olet äitisi näköinen, mutta kananvaras sinä sittekin\nolet. Ei siinä auta mikään.\n\n-- En ole. Jukalta oli vähällä päästä itku. Sen todistaa Klauskin.\n\n-- Olet vainenkin, näkyyhän se silmistäsikin.\n\n-- Ei näy, eihän Karukaan sitä sano. Anna pian nisut, minulla on\nkiire.\n\n-- Tuossa on. Franssi antoi paperiin käärityt nisut Jukalle. Tiedätkö\nmikä muu sinä vielä olet, paitsi kananvaras.\n\n-- En minä tiedä. Mikä muu minä vielä olen?\n\n-- Sinä olet tuhkapöperö.\n\n-- Älähän mitä...\n\n-- Olet, tuhkapöperö niin sinä olet. Kauppias nauroi silmänsä\nvesille. Moista sanaa ei usein kuulla vanhoilta markkinamiehiltäkään,\neikä sitä liioin ole kirjoissa eikä kansissa; ei sitä ole muualla\nkuin Franssin viisaassa päässä. Ja yhden vuoden on veitikka vasta\nkäynyt kansakoulua. Isännät aina sanovat ett'ei Mikko mitään ymmärrä,\nmutta nyt on Mikolla poika, viisas kuin pappi ja liukas kuin orava.\nKun Franssi tulee mieheksi, niin sitte näkevät, mikä on mitään.\n\nIhastuksissaan meni kauppias rouvallekin kertomaan, miten viisas ja\nliukas heidän Franssinsa on.\n\nSillä aikaa kuin kahvi kiehui, puheli Herttalan isäntä Karun kanssa\nilmasta ja vuodentulosta.\n\n-- Sitä kuumuutta, sitä kuumuutta, valitti Herttalan isäntä.\n\n-- Niin, Jumala nähköön, huokasi Karu.\n\n-- Kynnetyille pelloille on pouta kylläkin hyvää, se polttaa\nlaihatkin maat väkeviksi, mutta paratkoon ohraa, kauraa ja perunaa.\nJos tämmöistä ilmaa vielä riittää jonkun viikon, syö ruoste nekin\nvähät, kun pelloissa nyt on.\n\n-- Ja vielähän teidän toukonne joltakin näyttävät, mutta noiden\nmuiden raukkojen. Ei ole kuin peippa siellä, toinen täällä; nekin\nmuutamat kaatuelevat maanperiin.\n\n-- Tulisi sade, niin versoisivat ja kasvaisivat.\n\n-- Sataisi vähäkin, kyllä nousisi vilja teidän väkevistä pelloistanne.\n\nJukka samassa palasi puodista. Pantuaan nisuset pöydälle, meni hän\novenpuoleen, istui Kaisan viereen ja virkkoi hiljaa:\n\n-- Olethan sinäkin tullut tänne.\n\n-- Karu kävi käskemässä ja sanoi, että Herttalan isännällä on asiaa.\nIstu hiljaa nyt.\n\nKlaun tultua pihalta tupaan, kääntyi keskustelu toiselle tolalle. Hän\ntervehti Herttalan isäntää ja sanoi:\n\n-- Tulitte kai leikkuuväkeä hakemaan.\n\n-- Niin tulin.\n\n-- Täältä niitä saattekin. Pyydämme Annin pitämään lasta, niin pääsee\nMarikin.\n\n-- Hyvä olisi.\n\nHerttalan isäntä oli mies parhaassa miehuudessa. Vartalonsa oli\nlyhyt ja lihava, käytöksensä arvokas, melkeinpä kopea. Kasvoissa\noli jotakin kylmää, joka vaati kunnioitusta ja vivahti tylyyteen.\nMutta Klaun kanssa puhellessa tuo kylmyys ja tylyys melkein kokonaan\nkatosi. Huoleton katse, ylhäisyyden ja mahtavuuden tunnusmerkki,\nmuuttui ystävälliseksi ja ääni ilmaisi, että kylmän kuoren alla oli\nlämpöäkin, vaikka lujatahtoiset kasvojenpiirteet ja sukuylpeys sitä\njäähdyttivät melkoisessa määrässä.\n\nUudesta, vaaleanharmaasta lakista, joka hänellä oli päässä, ei Jukan\nkatse voinut kääntyä minnekään. Pienet pumpulat kelluivat leveän\nlipun yläpuolella niin sievästi ja somasti, että katselijaa ihastutti\nja nauratti. Jukka aikoi juuri huomauttaa Kaisallekin sievistä\npumpuloista, mutta Herttalan isäntä samassa katsoi häntä silmiin ja\nsanoi:\n\n-- Sitelijöistä siellä sitte taitaa tulla puute. Eiköhän nuo\nlapset...?\n\n-- Joutavat tulla, keskeytti Karu; syövät laiskoinakin ateriasta\nateriaan.\n\n-- Näinköhän tulisitte?\n\n-- Kyllä minä tulen, sanoi Kaisa.\n\n-- Ja minä myös, lisäsi Jukka.\n\n-- En minä ilmaiseksi pyydä. Kun sidotte kumpainenkin kahden\nleikkaajan perään, saatte viisikolmatta penniä päivältä. Teillä on\nnäppärät sormet ja notkea selkä.\n\n-- Kyllä minä tulen, vakuutti Kaisa; ihan mielelläni.\n\n-- Niin minäkin, vastasi Jukka: ihan halusta me tulemme.\n\n-- Tottahan oman talon pellolle menemme, sanoi Karu ja kaatoi kahvia,\nsen kerran kun sinne pääsemme. Juokaa, hyvä isäntä. Kerran taas\njouduitte meillekin; ette usein käykään.\n\nJuotuaan kahvia lähti Herttalan isäntä pois.\n\nKaru sitte kantoi kahvia Kaisalle ja Jukallekin, virkkoen samassa:\n\n-- Tulkaa juomaan nyt. Kun hyviä vieraita tulee, saavat\nsaamattomatkin.\n\nKun olivat juoneet kahvia, tulivat lapset ulos ja istuivat\npitkähkölle kivelle myllyn viereen. Aurinko oli jo lähellä laskua,\npuiden latvat vaan enää punertivat sen valossa. Jotenkin haikeasti\nvirkkoi Jukka:\n\n-- Franssi sanoi minua kananvarkaaksi. Tiedätkö, mitä varten hän niin\nteki?\n\n-- Hän ilvehti taasen sinun maksollasi. Kun on lakitta, sanotaan\npilalla kananvarkaaksi.\n\n-- Vai se siinä olikin. Eipä sitte Klaus suotta sanonutkaan minun\ntehneen penteleitä, kun lakkini hukkasin.\n\n-- Jos tuo mukama nyt hukkui tahi ei.\n\n-- Älä puhu, se oli trikoota. -- Ja niin rumaa ja vanhaa.\n\n-- Mutta mikä se tuhkapöperö sitte on?\n\n-- Sanoiko hän sinua siksikin?\n\n-- Sanoi.\n\n-- Se on semmoinen hyvä ja rehellinen poika, joka ei tee kenellekään\nvääryyttä, vaan jota toiset pojat pitävät pilkkanaan. Lopuksi käy\ntuhkapöperön aina hyvin ja pilkkaajitten huonosti. Minulla on kirja,\njossa on monta juttua hänestä.\n\n-- Mene oitis tuomaan kirja tänne. Minä tahdon lukea sitä nyt heti.\n\n-- Ei nyt enään lueta, nyt mennään syömään ja maata, että jaksetaan\nhuomenaamulla nousta aikaisin ylös, Klaus tulee herättämään minua\nja sitte tulemme alas teille; ole vaan valmis. Iloista hypynsäveltä\nlaulaen lähti Kaisa juoksemaan kotiinsa.\n\nJukka istui vielä hetkisen yksin kivellä, mietti siinä yhtä ja toista\nOskarista ja Hurtastakin ja lähti sitte käymään polkua alas. Isä ei\nollut vielä tullut Herttalasta kotiin, ja tupa oli tyhjä, ikävä.\n\n-- Aina se viipyy niin kauan iltaan. Voi että äidin piti kuoleman.\n\nSyötyään leipää ja piimää meni Jukka maata ja nukkui heti, Aamulla\nhän heräsi Klaun iloiseen ääneen.\n\n-- Ylös, sanoi tämä ja nosti Jukan istumaan. Herttalan emäntä käski\nsanomaan sinulle, että heillä on jo aamukahvit valmiina.\n\nMiekkonenkin nauroi omaan tapaansa hiljaa ja pehmeästi.\n\n-- Entä Kaisa ja Mari?\n\n-- Menevät edellä. Joudu, joudu.\n\nJukka tuli pian valmiiksi lähtemään.\n\nHerttalan isäntä oli saanut haalituksi leikkuuväkeä pellolleen\nkolmattakymmentä henkeä, joten niitä riitti neljään sarkaan.\nPalvelijain ehdotus, ett'ei mitään kilpailua pantaisi toimeen ennen\nkuin vihoviimeisissä saroissa, hyväksyttiin aamulla yksimielisesti.\nKun olki yli koko pellon oli yhtä vahvaa, sarat yhtä leveitä, ja\nkun ei kilpailua ollut kysymyksessä, pysyivät leikkaajat suorassa\nviivassa. Toramäkeläiset olivat sijoittuneet niittämään yhdessä.\nJukka sitoi Klaun ja Marin perään, ja Kaisan edellä niitti Karu ja\nHerttalan nuorempi piika; kuhilaita teki Miekkonen.\n\nAlussa tahtoi Jukalle jäädä luokoa, mutta pian hän oppi vetämään\nsitomat sukkelasti kiinni ja pysymään Kaisan rinnalla. Sitte työkin\ntuli hauskaksi. Tosin aurinko poltti kaulaa ja käsivarsia, ja\nsänkikin pisteli sääriin, mutta kaks' kuus' mokomista kiusoista.\nOlihan viisikolmatta penniä kaunis ja kirkas hopearaha.\n\nAikaa myöten sormet kuitenkin tulivat ihmeellisen kipeiksi ja\naroiksi. Illalla leikkaajani hioessa sirppiä, sanoi Jukka Kaisalle.\n\n-- En minä ymmärrä, mutta sormeni tulevat kovin kipeiksi.\n\n-- Eikö sinua myöskin väsytä ja eikö myöskin tee mielesi lähteä\nkotiin? ivasi Kaisa.\n\n-- Ei minua liiaksi väsytä eikä minun tee mieleni kotiin, mutta\nsormeni ovat kovin kipeät.\n\n-- No näytä nyt niitä.\n\nJukka näytti oikean kätensä sormia; niissä kynsilihat olivat\nhalkeilleet, ja halkeamista tirskui veri.\n\n-- Kiesus poika sinua! Mitenkä sinä sidot?\n\n-- Samalla lailla kuin sinäkin, mutta en minä ymmärrä miksi sormeni\nmenevät ihan rikki.\n\nKaisa otti käteensä Jukan sitoman; side oli kiristetty lujaan\nniinkuin vanne astian ympäri.\n\n-- Eihän tämä enää ole sitomista, tämähän on kuristamista. Ihme että\non sormissasi enää kynsiäkään jäljellä. Koetapa minun sitomiani.\n\nJukka koetti Kaisan sitomaa; sen side oli höllällä, joten sai\ntuskatta sormet väliin.\n\n-- Sido sinäkin niin.\n\n-- Mutta kun isä aamulla opetti meitä, käski hän vetämään siteen\nlujasti kiinni, ja sen kuulit sinäkin.\n\n-- Vaikka käski, ei hän tämmöisiksi tarkoittanut. Eihän kenenkään\nkädet rautaa ole.\n\n-- Mutta jos tulevat liian hölliä.\n\n-- Eivätkä tule. Ja kyllä isäsi sitte muistuttaa, käsitteleehän hän\njokaista sitomaa. Tottele nyt vaan, muuten hukka sinut perii. Kotona\npanemme talia sormiisi, niin paranevat jo huomiseksi.\n\nLuottaen Kaisaan alkoi Jukka enemmän noudattaa kohtuutta työssään;\nhän ei enää vetänyt sidettä kovin kireälle, mutta ei jättänyt liian\nhöllällekään; siten sitomat tulivat parahiksi hyviä ja työ kävi\nkahta helpommin. Iltaviileässä ei hiki enää kirvellyt niskassa, eikä\naurinkokaan polttanut käsivarsia; sänkikin lauheni pehmeäksi, joten\nei pistellyt kipeästi sääriin.\n\nIsäntä itse tuli illalla käskemään väkeä työstä pois. Sitomat\nlyötiin miehissä kokoon, ja ensimmäinen leikkuupäivä oli illassa.\nKlaun rinnalla käveli Jukka tupaan. Oskari ja Hurtta olivat kokonaan\nunhottaneet vanhat vihat, koska luistivat luunsa kiireimmiten\nkamariin; Jukan punaisenkirjaviin sääriin toki loivat ohi mennessään\naltakulmaisen silmäyksen.\n\nEnsimmäisinä leikkuupäivinä ei tapahtunut ilmassa mitään muutosta.\nTaivas oli aina yhtä huikaisevan sininen, helle aina yhtä kuuma ja\nrasittava, mutta viidennen päivän ehtoolla laski aurinko pilveen.\nLeikkuuväki siitä päätteli, että Eliaan poudat vihdoinkin olivat\nlopussa, ja sade tulossa. Samat sanat lausui Herttalan isäntäkin,\nsilmäillen ruispellolle, jossa leikkaamatonta alaa oli vaan enää\nkapea kaistale.\n\nSeuraava päivä oli viimeinen. Kapeasta kaistaleesta ei jäänyt\niltapuolen työksi muuta kuin neljä pitkää sarkaa; niissä siis tuli\nkilpailun tapahtua. Päivällistä ei huoattu lainkaan, vaan mentiin\nheti syötyä pellolle, hiottiin sirpit ja alettiin leikkuu niinkuin\nyhdellä sanalla.\n\nJo kilpailun alussa joutui Jukka haltioihinsa; hyöri ja pyöri Klaun\nkantapäillä, hokien yhtenään:\n\n-- Vetäkää, vetäkää, että voitamme.\n\nKotvasen aikaa näytti epävarmalta, minkä saran väki voittajana ehtisi\npäähän, mutta ennen pitkää se jo näkyi. Herttalan isäntärenki,\nniittäen vierisarkaa niinkuin Toramäkeläisetkin, ennätti jo\npuolivälissä edelle muita; Klaus oli jäänyt hiukan jäljelle hänestä,\nja keskimmäisten sarkain etumiehet noin pari syltä jäljelle Klausta.\n\nKilpailu oli enemmän totta kuin leikkiä; jokainen leikkasi voimainsa\ntakaa ja sirpintäydeltä. Saran juostessa loppua kohden kuin hiljainen\nvirta, kiihtyi into; leikkisanaa ei lausuttu, pilviä ei kurkisteltu.\nÄänettömyyttä ei häirinnyt muu kuin olki, joka rouskui ja paukkui\nleikkaajain käsissä, ja Jukka, joka hyöri ja pyöri Klaun ja Marin\nkantapäillä, hokien yhtenään:\n\n-- Vetäkää, vetäkää, että voitamme.\n\nKlaus niitti kuin vihollinen, ja Karu, kylän kuulu leikkaaja hänkin,\nrouhasi olkea kumoon tunnetulla taidollaan, mutta sitteki näkyi\nisäntärengin väki pääsevän voittajiksi. Viiva hänestä Klauhun pysyi\nvinossa ehkä noin sylen verran; keskimmäisten sarkain etumiehet\npysyivät toistensa rinnalla, mutta matka heidän ja Klaun välillä oli\nvenynyt toista vertaa pitemmäksi. Siis varsinainen kilpailu oli vaan\nenää Toramäkeläisten ja isäntärengin joukon välillä. Viimeksimainittu\noli jo voitosta varma, kun sokea onnetar äkkiä tuli väliin ja\nmuutti pelin. Leikkaajan eteen tuli lyhyt kappale tuulen hasamaa\nolkea, jossa oli pyörylöitä ja pesiä toinen toisensa vieressä.\nViivyke ei ollut suuri, mutta ennenkuin siitä selkesivät ja pääsivät\ntasalakoiseen olkeen, oli viiva Klaun ja isäntärengin välillä\nmuuttunut vinoksi päinvastaiseen suuntaan.\n\nVoitonpuolella olleet huomasivat onnettaren oikullisuuden, mutta\neivät siltä antauneet epätoivoon; he rynnistivät kahta uljaammin\neteenpäin.\n\nOlki taas rouskui ja paukkui leikkaajan käsissä. Ja Jukka hyöri ja\npyöri Klaun ja Marin kantapäillä, hokien yhtenään:\n\n-- Vetäkää, vetäkää, että voitamme.\n\nVoitto oli neulankärjessä; olkien takaa näkyi jo neularuoho sarkain\npäissä. Klaun sirppi ensiksi koski pientareen kasteheinää, sitte\nKarun ja Herttalan piian; Mari vielä kumartui kerran, ja sarka oli\nlopussa. Klaus ojensi selkäänsä ja katsoi isäntärengin saralle.\nSiellä leikattiin vielä Marin jälkeen ... kolme sormausta!\n\nToramäkeläiset olivat voittaneet.\n\n-- Hyviä olimme. Isäntärenki tuli voittajain saralle ja tarjosi\nKlaulle tupakkia piippuun. Tuo poika perhana teille voiton toi. Viime\nvuonna ei sitä ollut ja...\n\n-- Silloin te voititte. Jukka niin voiton toi.\n\n-- Kolmatta tuntia kesti tämä tanssi.\n\n-- Ja pyöritys. Mutta minne aurinko on meiltä mennyt?\n\nNyt vasta oli aikaa tarkata säänmuutosta. Taivas oli vetäytynyt\nsiniseen pilveen ja pilvet kulkivat matalalla.\n\n-- Tulee sade.\n\n-- Tulee kuin tuleekin.\n\nVanha ja kaunis tapa vaati, että rukiinleikkuu piti lopetettaman\nhoi-huudolla. Isäntärengin ja Klaun ympärille keräytyi siis\nleikkuuväki, ja pian kuului voimakas hoi-huuto kuusi kertaa\nHerttalan pellolta yli koko kylän. Huudon ajalla ilmaantui isännän\nlyhyt vartalo kartanolle, ja uusi, vaaleanharmaa lakki kohousi\nylös ilmaan jokaiselle huudolle. Kepein askelin lähti leikkuuväki\nkäymään isäntää kohden. Jokainen tiesi, että Herttalassa pidettiin\nleikkuunlopettajaiset varsinaisen juhlan arvoisina; makeata ja\nkarvasta ei silloin tavallisesti puuttunut pöydältä. Se oli isännän\ntahto ja kunniaksi emännälle.\n\n-- Huusitko sinä kaikki kuusi kertaa yhtä kovasti? kysyi Jukka\nKaisalta, kun astelivat ylös taloa kohden.\n\n-- Huusin kai. Miksi sitä kysyt?\n\n-- En minä huutanut lujasti kuin viisi kertaa, hopearahoille vaan,\nnäetsä. Tästä päivästä ei saada muuta kuin kuparia, enkä minä...\n\n-- Nyt sinua taas hassuttaa.\n\nEntistä enemmän oli tällä kertaa varustettu ruokaa ja juomaa\nHerttalan pöydälle. Leikkuuväki kävi niihin rohkeasti käsiksi, ja\nvilkas puhelu syntyi ruokapöydässä. Isäntä itse piti varalla, että\njokainen nautti.\n\n-- No Miekkonen, kaada itsellesi, sanoi hän samanlaisella äänellä,\njolla oli puhutellut Klautakin Karun luona. Ja kaada sinäkin Klaus;\nottakaa jokainen. Kylän pelloilla on leikkuu vasta parhaassa alussa.\n\nKahvia juotiin ruo'an edellä ja jälkeen; Helma ja emäntä sitä\ntarjoilivat -- Oskari oli mennyt Franssin ja Hurtan kanssa oravia\nampumaan kaaripyssyllä -- ja Helma hoputti Jukkaa ottamaan rinkilän\nlisäksi korppuakin. Hän oli kaunis tyttö ja ijältään Jukan\nvanhuinen. Kasvojenpiirteet tosin pyrkivät olemaan kylmät kuin\nisänkin, mutta silmissä oli jotaki lapsellista ja lempeätä, joka\nlauhdutti piirteiden kylmyyttä. Kun äidin silmä vaan vältti, oli hän\nvielä lapsi, jota huvitti palvelijain nauru ja lasten määkiminen.\nMutta saaden ani harvoin elää ominaista sielunelämää, tukehtui\nluonnollisuus, lapsellisuus. Äidin suurellinen esimerkki vaikutti\nvahingollisesti nuoreen sydämeen, ulkonainen kiilto ja loisto\nturmelivat aikaisin puhtaan mielen. Kauniita kenkiä opetettiin\nihailemaan ja arvossa pitämään, rikkaita toisin kohtelemaan kuin\nköyhiä. Äidin opetuksen mukaan osasi Helma jo erottaa paremmat\nja huonommat ihmiset toisistaan; rikkaat olivat parempia, köyhät\nhuonompia. Se oli peruskivi elämänviisaudessa. Mutta vaikka Helmalle\noli sataan kertaan sanottu, että hymyillessäkin piti muistaa erotus,\ntuli joskus silmänräpäyksiä, jolloin hän unhotti äidin kaikki opit ja\nneuvot ja oli lapsi niinkuin ikänsä vaatikin. Semmoinen silmänräpäys\ntuli äskenkin, kahvia tarjotessa Jukalle.\n\n-- Ota enemmän, käski Helma luontaisella lapsellisuudellaan. Ota tuo\npala, jossa on kolme rusinaa.\n\n-- Helma! torui heti emäntä. Ethän anna rauhassa...\n\n-- No kun ei se ota korppuakaan, vastasi Helma punastuen ja hämille\njoutuen.\n\nIloisin silmänräpäys, ainakin Jukalle, oli se, jolloin isäntä avasi\nrahakukkaronsa ja rupesi maksamaan päiväpalkkoja. Hän alottikin\nJukasta, laskien tälle kouraan puolitoista markkaa hopeata.\n\n-- Siinä on kuusi rahaa, sanoi hän samassa, ett'et sekaannu laskuissa.\n\n-- Kiitoksia, hyvä isäntä, vastasi Jukka, pahoitellen heti\nmielessään, ett'ei huutanut kuudettakin kertaa lujasti.\n\nTuli sitte Karunkin vuoro, mutta jalomielisesti hylkäsi hän rahat.\nJos ottaisi makson, ei kehtaisi enää katsoa isäntäväkeä silmiin.\nLähimmäisen rakkauden vuoksi olikin tullut leikkaamaan, eikä palkan\nvuoksi. Ystävyys vaan pysyisi heidän välillään muuttumatonna, ei\nmuusta lukua...\n\nKlaus veti suutaan nauruun, mutta emäntä käski Karun kamariin. Sinne\nmeni Helmakin, huulet hienossa hymyssä, astunta kaiken kauniina.\nÄidin opetukset kantoivat väliin hedelmiäkin!\n\nPeläten tulevansa puolihutikkaan, kuten muut miehet jo olivat,\njoll'ei ajoissa katsoisi eteensä, lähti Klaus joukkoineen pois. Sen\nverran oli hänkin jo nauttinut, että mielikuvituksensa oli herkempi.\nSe lensi kuhilaista, joita Herttalan pelto oli täynnä, syksyyn ja\ntalveen, jolloin mylly pyörii yöt päivät huiman tuulen käsissä, ja\nviljakuorma tulee myllyn eteen ennenkuin toinen vielä ehti poiskaan.\n\n-- Kuule, Mari, sanoi hän lämpöisellä äänellä. Minä kuolen myllärinä,\nmyllyn isäntänä, tarkoitan minä. Siinä ei auta...\n\n-- Myllärin renkinä sinä pikemmin kuolet.\n\n-- Ei, perhana vieköön. Myllyn isäntä minusta tulee. Rintani alla soi\nsemmoinen sävel niin selvästi.\n\n-- Kuka sinulle antaa myllyn? Karu peri omansa ostokaupalla. Kyllä\nhän pitää huolen, ett'et sinä eikä kukaan muu sukulainen peri\npenniäkään. Jotkut puhuvat että testamentti on jo tehty.\n\n-- Kai se onkin. Enkä minä odotakaan perinnön kautta myllyä, mutta\nminä ostan rahalla. Kerran tulee joku onnenpotkaus, joka minusta\ntekee myllyn isännän, tulee, perhana vieköön, niinkin. Se sävel soi\nrintani alla niin selvästi.\n\n-- Älä turhia puhu. Mylly maksaa paljo. Kodin kohdalla erosi Jukka\njoukosta ja meni maantietä kylään päin. Kaisa silloin huusi:\n\n-- Minne sinä menet?\n\n-- Puotiin; ei ole vielä läheskään ilta.\n\n-- Odota, minäkin tulen.\n\nRouva oli Ainun kanssa puodissa, ja heillä oli tärkeä asia\nratkaistavana. Herttalan emännän nimipäivä oli nimittäin seuraavana\nhuomisena, ja lahja, jonka hänelle tällä kerralla antaisivat, oli\nvielä kiistan alaisena. Kankaita ja lasitavaroita oli nostettu alas\ntiskin täydeltä; rouva itse mieli antaa lahjaksi lasitavaraa, mutta\nAinu tahtoi, että lahjan piti välttämättä olla kangasta. Rouva siihen\nvihdoin suostui.\n\n-- Jos kangasta annamme, ei muu sovi kuin tuo musta tylli, virkahti\nhän ja alkoi nostelemaan tavaroita jälleen paikoilleen.\n\nHänessä huokui koko olento hienoutta ja herramaisuutta, kauniista\npuvusta alkaen punajauhoitettuihin poskiin saakka. Kerran oli\nhänelläkin ollut kurjat päivänsä elettävänä, mutta ne pysyivät\nhyvästi salassa. Täällä ei kukaan tietänyt, että hieno rouva olikin\nmökistä kotoisin, ja että hän nuorena tyttönä lankesi pois siveyden\ntieltä ja läksi häpeäänsä pakoon kotiseudulta kauas kaupunkiin;\nsiellä sitte elätti itsensä pesijättären raskaalla ammatilla. Mutta\npian onnettomuus vaihtui onneksi, kurjuus rikkaudeksi. Lapsi kuoli\npuolen vuoden vanhana, ja heti sen jäljestä viskasi sattuma hänet\nMikon läheisyyteen. Heti ensimmäisenä silmänräpäyksenä tunsivat\nmolemmat sydämessään taivaallisen äänen sanovan, että he ovat luodut\ntoisiansa varten. Mikko oli kyllääntynyt kulkijan elämään ja kiirehti\nvihille. Sitte he hommasivat paperinsa hyvään järjestykseen ja\nlähtivät matkustamaan yli yhdeksän meren, kahdeksan kaupungin. Onnen\nsuosimina löysivät he täällä rauhallisen kylän, jonka yksinkertainen\nväestö ja omituiset olot olivat omiaan alkavalle kauppiaalle. Paitsi\nMikkoa, eivät täällä muut kuin kirkonkirjat -- ja nehän eivät osaa\npuhua -- tienneet rouvan kirjavasta elämästä. Monikin, ja niiden\njoukossa Herttalan emäntä ensimmäisenä, uskotteli itselleen, ett'ei\nrouva saattanut olla syntyisin talonpoikaisista vanhemmista, koska\nhän käytti ylenmäärin hajuvesiä, vallitsi miehensä ja piti piikansa\nkovassa kurissa.\n\n-- Tylliä niin annetaankin. Ainu otti kyynärän ja rupesi mittaamaan\nkangasta Herttalan emännälle nimipäivälahjaksi.\n\nKun Jukka ja Kaisa tulivat puotiin, muuttui rouvan muoto ynseäksi,\nkiukkuiseksi. Hän kadehti ja vihasi sydämensä pohjasta Kaisaa.\nKöyhä kerjäläistyttö pyrki olemaan sievempi kuin hänen oma Ainunsa.\nKaisatta olisi Ainu Helman jäljestä kylän kaunein tyttölapsi. Mutta\nraiska on tiellä. Sillä on suu pienempi, otsa ja kaula valkoisempi,\nkulmakarvat kauniimmat, säännöllisemmät. Ja niinkuin hyvälläkin, on\nsillä aina puhdas ja sievä puku, vaikka rohtiminenkin kelpaisi raukan\nruumiin verhoksi. Sille sopii värikin mikä tahansa. Likaisenkeltainen\nkretonki, jota hän tahallaan sille keväällä kaupitti, näyttää nyt\nvaatteena peräti sievältä. Ja Ainulle kuin ei tahdo mikään väri\nsopia. Entä käytös sitte? Se vasta vihaksi pisti, sillä siinäkin\noli hän Ainun täydellinen vastakohta; ei koskaan pyrähdellyt eikä\ntöllistellyt suu auki. Ujosti, mutta vapaasti puhui ja nauroi, tuli\nja meni. Jos se poloinen olisi varakkaasta kodosta, ei olisi kellään\nsanan sanomista, mutta...\n\n-- Mitä sinä tahdot? rouva melkein tiuskaten kysyi Kaisalta.\n\n-- Virkkaneulan ja yhden kyynärän tuota kangasta esiliinaksi.\n\nJukka oli monissa ajatuksissaan ja hän ihan sävähti kun rouva repäisi\nkankaan poikki.\n\n-- Entä sinä? Rouvan ääni oli jo ystävällisempi, ja hän katsoi\nnauraen Jukan rohtuneita käsivarsia. Onko sinullakin rahaa ostaa\njotakin?\n\n-- On minulla yhtä paljo kuin Kaisallakin. Paljoko nuo vaaleanharmaat\nlakit maksavat, nuo, joissa on lipun päällä pumpulat.\n\n-- Neljä markkaa?\n\n-- Voi sinun pojat! Entä nuo mustat samettilakit?\n\n-- Ne ovat helppoja. Rouva valitsi joukosta sopivan samettilakin ja\npani sen Jukan päähän. Markka niiden oikea hinta on, mutta sinulle\nmyön halvempaan; saat yhdeksästäkymmenestä pennistä.\n\n-- Taitaa näyttää sievältäkin.\n\n-- Näyttää maarkin. Sitä sopii pitää suven talven kanssa, eikä se\ntunne likaansa niin pahasti kuin nuo vaaleanharmaat.\n\n-- Mutta ei ole pumpuloita. Neljäkö rahaa siihen sitte menee? Jukka\navasi vasemman nyrkkinsä, jossa piti hopearahoja.\n\n-- Neljä siihen menee, ja takaisin saat vielä kymmenen penniä.\n\n-- Antakaa sen edestä vaikka rintasokuria. Rouva antoi Jukalle\nnyrkinkokoisen sokurinkappaleen. Lähteissä muisti Kaisa jättää\nhyvästi, mutta rouva vaikeni, käänsi selkänsä lapsiin, ja rupesi\npuhelemaan Ainun kanssa.\n\nKotiin mennessä murenteli Jukka sokuristaan kappaleita Kaisalle;\nyhdessä tuumivat mitä jäljellä olevilla rahoilla ostaisivat.\nKaisallakin oli vielä joku penni taskussa, ja hän ehdotteli,\nettä ostaisivat jäännöksillä jonkinlaisen kuvakirjan yhteiseksi\nomaisuudeksi. Tottuneena suostumaan Kaisan tahtoon kaikissa vaikeissa\nseikoissa, sanoi Jukka:\n\n-- Se sopiikin. Klaus menee tällä viikolla kaupunkiin Karun\njuottovasikkaa ja kanoja myömään, annetaan sille rahat.\n\n-- Kyllä se osaa ostaa.\n\nToramäen lähellä yllätti heidät sade; suuria pisaroita alkoi\nputoilemaan taivaasta.\n\n-- Juoskaamme, ett'ei kastu sokuri ja uusi lakkini.\n\nHe juoksivat kaikin voimin kotoa kohden.\n\n-- Tule meille sateensuojaan, sanoi Jukka, kun ehti kodin ovelle;\nkatsellaan tarkemmin sun kangastasi.\n\n-- Kyllä.\n\nKaisa meni Jukan kotiin. Lattialle oli ripustettu tuoreita lepän ja\nkoivun oksia; hyvä haju lemusi huoneesen.\n\n-- Mummo on taas käynyt täällä.\n\n-- On se käynyt.\n\n-- Istumme nyt lattialle ja katselemme sun kangastasi.\n\nHe asettuivat istumaan lattialle; Jukka katseli ja kiitteli\nkangasta, Kaisa samoin lakkia. Sokurilohkare oli heidän välillään, ja\nsiitä molemmat haukkoilivat tuon tuostakin.\n\nMutta ulkona rupesi satamaan yhä rankemmasti; moniaan minuutin\nperästä juoksi vesi virtana maantiellä.\n\nMinä olen täällä niinkauan kun sade menee ohitse. Kaisa laskihe\nkyljelleen ja asetti kätensä päänalaiseksi.\n\n-- Ole vaan... ja syö sokuria niin paljo kuin mielesi tekee. Jukan\nsilmät olivat jo ummessa, ja hän hetkahti Kaisan viereen.\n\nVielä muutama silmänräpäys, niin nukkuivat molemmat sikeintä unta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLoppupuolen kesää ja koko syksyn sateli melkein lakkaamatta. Ken\nkiirehti, hän ehti saamaan rukiin kunnolliseen kylvöön, mutta ken\nhidasteli, odottaen poutaa ja kylvöpeltojen valahtamista, hänen\ntäytyi lopulta pöpertää siemenen läpimärkään maahan. Taivas oli\nkummallisen hereä satamaan. Ohuesta ja pienestäkin pilvestä,\njosta poutaisilla ajoilla olisi ollut turhaa toivoa pisaraakaan\nvettä, riitti runsas sade kastelemaan maita ja viljoja. Kylän\npelloilla orastuivat ruiskuhilaat, ja kaura ja ohra, jotka aroissa\nja laihemmissakin maissa olivat versoneet jotakuinkin kauneiksi,\nhomehtuivat ja mätänivät syksyllä keoissa.\n\nMutta Herttalan viljat saatiin hyvissä ajoin korjuun. Talossa oli\nkaksi suurta riihtä, vankka työväki ja järkevä isäntä. Kun pahimmat\nsyksysateet alkoivat, olivat pellot tyhjät ja hinkalot hyvää viljaa\ntäynnä. Ruis oli myös ennätetty kylvää kuivaan maahan. Heti leikkuun\nloputtua käytiin kylvöön käsiksi, vaikka vähä satelikin joka päivä.\n\n-- Rikkaalla on rikkaan onni, sanoivat ne, jotka turhaan odotettuaan\npoutaa, lopulta kylvivät sateessa ja kurassa.\n\nPerunain kanssa oltiin tekemisissä Herttalassakin. Niitä oli kylvössä\npaljo, ja päiväväkeä oli milt'ei mahdoton saada, sillä ketään ei\nhaluttanut mennä rypemään kuraisille saroille; jokainen kiitti\nLuojaansa, että sai omat vähänsä pois maasta mätänemästä.\n\nMutta kun Jukka kuuli Oskarin lähteneeksi kansakoulua käymään\nkirkonkylään, meni hän Herttalan pellolle perunoita kaivamaan.\nPaljasjaloin ja vanhat vaaterievut yllä hän siellä ryömi mullan\nja saven sisässä, huolimatta tuulesta tai sateesta, kylmästä tai\nkurasta. Muista oli työ surkeata, mutta Jukasta se oli vallan\nhauskaa. Milloin löysi tavallista suuremman perunan, heti sitä\nnäytteli muillekin, hokien samassa:\n\n-- Katsokaapa tämmöistä, tässä vasta on poikaa.\n\nVäki nauroi hänelle, ja isäntärenki vakuutti useat kerrat, että\nJukatta kuolisivat he pellolla ikävään ja lokaan.\n\nKyllä olikin työ kurjaa. Jos tunnin oli poutaa, niin jo toisen satoi\nroiskui. Suojaan meneminen ei auttanut, sillä sitte olisi suurin\nosa päivää mennyt hukkaan, ja perunat olisivat kentiesi jääneet\nlumen alle. Ikäänkuin kiusantekeiksi oli sää mitä epävarmin. Joskus\noli aamulla kirkas ja kaunis pouta, mutta jo ennen puolta päivää\noli taivas yltänään pilvessä, ja ehtoopuolen sitte satoi tihrutti\nlevähtämättä.\n\nOsalta vietiin perunoita kuoppaan, osalta kannettiin niitä nurmelle\nsuuriin läjiin, jossa sade ne huuhtoi toisaalta puhtaiksi.\n\nKun sitte olivat pari viikkoa kömpineet pellolla, ehtivät vihdoinkin\nviimeiseen sarkaan. Siitä riitti vako kullekin. Jukka kilpaili yksin\nja voitti kaikki muut; kysyi sitte:\n\n-- Hoilataanko myös?\n\n-- Emme viitsi, vastasi isäntärenki. Olemme niin perhanasti\nyskässäkin joka mies.\n\n-- Työnsä oli Jukka tehnyt hyvin, mutta kylläpä sai palkankin\ntyön mukaan. Isäntä antoi hänelle käteen ihka uudet, mitan mukaan\ntehdyt saappaat, ja emäntä toi koko kertamuksen Oskarin vanhoja\npuolipitoisia vaatteita. Jukka kiitti kerran jokaisen kappaleen\nosaksi ja virkkoi sitte:\n\n-- Missä Helma on? Hän lupasi minulle koiranpennun.\n\nHelma haettiin tupaan ja isäntä kysyi:\n\n-- Oletko sinä luvannut Jukalle koiranpennun?\n\n-- Olen, vastasi Helma arastelevasti ja hieman häpeissään.\n\n-- No tuo tänne se nyt. Ei sanastaan saa minnekään mennä.\n\nEmäntä aikoi ruveta nuhtelemaan Helmaa, mutta onneksi kauppiaan rouva\nsamassa astui portista pihaan. Emäntä meni vierasta vastaanottamaan,\nja nuhteet jäivät toiseen erään; Helma sai rauhassa etsiä\nkoiranpennun Jukalle.\n\n-- Hoida sitä hyvin, varotti hän. Muista se.\n\n-- Hoi, voi! Minä pidän sen niin hyvänä, ett'et uskokaan.\n\n-- Minä sitte tulen teille katsomaan.\n\nTullen juuri kamarista tupaan kuuli emäntä Helman lupauksen. Ylpeästi\nja tuiskahuttaen kysyi hän:\n\n-- Minne sinä menet?\n\nHelma punastui ja pyörähti vasemman kengän korolla ympäri.\n\n-- Piloja minä puhuin, sanoi hän nauraa virnistäen. En minä teille\ntule.\n\nJukalta heti katosi rohkea iloisuutensa. Typerän näköisenä katseli\nhän kiiltonahkaisella ruusulla koristettua, pientä kenkää ja sen\nkorkeaa, kaartavaa korkoa.\n\n-- Mene kamariin tervehtimään rouvaa, emäntä taas tuiskahuttaen sanoi.\n\nHelma heitti päänsä kauniisti kenoon ja meni. Samassa Jukkakin\nmuisti, että hän oli ollut päivämiehenä rikkaassa Herttalan talossa\nja saanut monenkertaisen palkankin käteensä.\n\n-- Kiitoksia nyt kaikesta, sanoi hän vielä emännälle ja lähti tuota\npikaa ovesta ulos.\n\nPihalle näkyi Toramäki, petäjä ja Annin tupa. Heti meni Jukan\nmielestä pois emännän ylpeä ääni ja Helman pienet kengät, korkeine\nkorkoineen ja kiiltonahkaisine ruusuineen.\n\n-- Joka joutuisi pian Kaisan ja mummon luo.\n\nJuosten koko matkan ehti Jukka pian kotiin. Siellä pesi hän silmänsä,\nkätensä ja jalkansa, muutti ylleen vaatteet ja veti jalkaansa uudet\nsaappaat. Otti sitte käsivarrelleen koiranpennun ja lähti käymään\npolkua ylös mäelle. Klaus oli menossa myllyyn, mutta nähtyään Jukan,\njäi hän seisomaan paikalleen.\n\n-- Siinä poika, joka ei pelkää sadetta eikä poutaa. Klaus paiskasi\nkättä Jukalle. Terve nyt.\n\n-- Terve, terve.\n\n-- Perin ovat uudet nuo saappaat, ja varret ulottuvat lähes polviin\nasti. Klaus koetteli käsin saappaita. Kyllä sinä olet kova mies.\n\n-- Aina vähäsen.\n\n-- Tuletko näyttämään Kaisulle ja Marillekin.\n\n-- Tulen, jahka ensin käyn mummon luona. Ilo syntyi Annin tuvassa,\nkun Jukka sievissä tamineissaan astui sisään.\n\n-- Ei nyt ihmeempää, miten sievät ja sopivat ovat, huudahti Anni tuon\ntuostakin.\n\n-- Taitaa ne olla sievät.\n\n-- Ja omaa ansaitsemaasi on kaikki. -- Kaikki mitä näkyy.\n\n-- Ja nyt sinulla on koirakin, sanoi Kaisa. Annatko minunkin pitää\nsitä omanani?\n\n-- Annan kai. Ei se täällä saa haukkua muita kuin...\n\n-- Karua! Kuinka kauniilta nuo mustat täplät näyttävät sen\nvalkoisessa rinnassa.\n\n-- Kaunis se on koko elävä.\n\n-- Sillä on jo silmätkin.\n\n-- Se on jo monen viikon vanha. Klaus sanoi, että se elää jo\nvellilläkin vallan hyvin.\n\n-- Keneltä sen siellä sait?\n\n-- Helmalta. Se on toisinaan hyvin hyvä tyttö.\n\n-- Oletko jo pannut sille nimeä?\n\n-- Enkä ole. Jos sanoisimme sitä vaikka Jukaksi. Kun täällä\nToramäellä kerran on kaksi Kaisaa, olkoon kaksi Jukkaakin.\n\n-- Eihän ihmisen nimi koiralle sovi. Mutta eiköhän Hukka sopisi sille\nnimeksi?\n\n-- Miks'ei sopisi? Ei nimi miestä pahenna, sanoo isä usein.\n\n-- No sanotaan sitä sitte Hukaksi, tästä päivästä alkaen, että\ntottuu. Hukka, Hukka!\n\n-- Minä lasken sen lattialle, niin ruvetaan leikkimään sen kanssa.\n\n-- Laske.\n\nSydämellinen leikki ja nauru alkoi. Anni herkesi työstään, laski\nsilmälasinsa pöydälle ja katseli lasten iloa. Jukka ja Kaisa eivät\nkuulleet, kun hän hiljaa virkkoi:\n\n-- _Oi onnellista lapsuuden aikaa!_\n\n\n\n\nIII.\n\n\nMiekkosella oli mielessä niin suuria tuumia, että Herttalan isäntä\nvallan hämmästyi. Uusi tupa piti rakennettaman ja perunamaata\nraivattaman tuvan ympärille kokonainen tynnyrinala. Mieluinen\nasemakin oli jo tiedossa. Kotosuon rannalla oli kaunis tilkka\nnurmea, joka oli Miekkosen mieltä kutkuttanut kymmenkunta vuotta.\nKuokalla ja auralla saisi siitä paremman perunamaan, kuin kellään\nkoturilla koko kylässä. Nurmen takaa alkoi tyyni väkevämultainen\nja kaunis lehtimetsä, josta saisi tekomaata vaikka pienen torpan\ntilukset. Suonkulmakaan, joka nurmeen pistäikse, ei ole mikään\nraaka rahkasuo, joten siitäkin voisi tulevaisuudessa hyötyä. Työtä\nsiellä vaan olisi yhdelle ihmiselle ijäksi. Lehtimetsässäkin\non paikoittain kivi kiven kyljessä; mutta ne eivät ole suuria.\nRautaseivästä tottelisivat kaikki muut, paitsi ne kaksi suurta siellä\nkulmassa, pellon aidan lähellä, ne täytyisi hypittää ruudilla. Ehkä\nJukka, tultuaan mieheksi, tekee lehtimetsästä pellon, ehkä korjaa\nvielä suonkulmastakin viljaa. Häneltä itseltä jää se kaiketikin\ntekemättä. Jos hyvää terveyttä riittää, voi tuparakennus valmistua\nasuttavaan kuntoon neljän tai viiden vuoden kuluessa, perunamaasta\nvoi tulla sato vuotta kahta aikaisemmin. Mutta niissäpä onkin sitte\nvanhan päivän vara. Kun ei enää kykene työhön, veistelee kotona\nlapioita, tadikkoja ja muita senlaatuisia kaluja; niitä joka talossa\ntarvitaan. Isänisän rakentama hökkeli siellä Toramäellä ei pidä\nenää korjaamallakaan tuulta eikä sadetta. Ja mitään ei saa kylvöön\nikkunan alle. Kun asuu semmoisessa kanervamäessä, tuntuu siltä, kuin\nei olisikaan vakituinen mies eikä olisi mitään huolta huomisesta;\ntuntuu niinkuin olisi aina matkalla ja eläisi vaan päivästä päivään.\nJukankin tähden ovat tuumat välttämättä toteutettavat. Hän voi\nsairastua ja kuolla minä päivänä hyvänsä, samoin kuin vanhan hökkelin\nvoi mikä tuulenpuuska hyvänsä vierittää maantien ojaan. Sitte on\npojan elo ja elämä arvanpeliä. Yksi kova, sydämetön isäntä ja yksi\nkevytmielinen tytönhepsakka voi tehdä nuoresta rengistä, jolla\nei ole mitään vakavaa maan päällä, heittiömen, maailmankulkijan.\nMutta antaapas että on itsellä huoneet ja perunamaata. Jopa katsoo\nkaikkia maailman asioita syvemmältä; ei keikailekaan tanssituvassa\nviimeiseen asti eikä liioin lähde ensimmäisenä yökenkään. Perunamaan\nlaventaminen ja muut senlaatuiset vakavammat kysymykset painavat\naina mieltä. Sitte kun kukin kohta on paikallaan, sitte vasta tulee\nnaiminen mieleen; aikanansa kukin asia...\n\nMoista tervejärkistä esitelmää ei Herttalan isäntä ollut ijässään\nkuullut. Hämmästyksissään kysyi hän, josko Miekkonen vaatii häntä\nheti kontrahtia tekemään ja lähtisikö sitte kylään pyytämään isäntiä\nhirsitalkoosen.\n\nMiekkonen naurahti omaan tapaansa, hiljaa ja pehmeästi. Hän ei\nole hätämiehiä, ja talkoota ei aio ensinkään pitää, se kun olisi\npuolinaista kerjuuta. Omalla työllä piti kaikki ansaita. Hän ostaa\nhirret isännältä ja ajaa ne Kotosuon rantaan isännän hevosella;\nkohtuullisen makson eteen kaikki. Kun Jukkakin jo kokee ansaita\nminkä syömisellään kuluttaa, ja kun hän itse kaksikin vuotta kihnaa\njoka päivä työssä, lie saamista karttunut sen verran, että riittää\nsadan kuussylisen hirren hinnaksi. Suusanallinen kauppa riittää\npanemaan asian alulle. Mitä hänellä on vanhoja saatavia, merkitköön\nOskari kirjaan, paperille; alle sopii sitte aina jatkaa ja lisätä\nmitä päiväpalkoista juoksee ja jää yli tarpeiden. Kerta viikossa\ntai pari kertaa kuussa tehtäköön tili, ett'ei mikään unhotu. Sitte\nkun saatavat kohoovat hirsien hinnan tasalle, ilmoittakoon isäntä\nhänelle. Sen pitempiä puheita ei tarvita. Jo ensi kesänä, kun vaan\ntulee sadepäiviä ja muuta joutoaikaa, kilkuttelee hän kiviä irti\nlehtimetsästä ja sommittelee niistä vähä vähältä kivijalkaa. Siten on\nkauppa vahva kahdenpuolen...\n\nHerttalan isäntä ei voinut puhua sanaakaan ehdotusta vastaan, väärää\nja itsekästä ajatusta kun ei huomannut koko jutussa; talon ainaiseksi\neduksi oli alku ja loppu. Miekkosen kanssa menisi sitäpaitsi\nkauppoihin kuka isäntä tahansa, sillä hän on työmiesten paraita, sen\ntunnustaa jokainen, jonka työssä on vaan päivänkin ollut. Ihan sama,\njos tekee yksin tai muiden kanssa, tarhassa tai metsässä; silmiä ei\npalvele koskaan. Hyvä työmies kuului isäkin olleen, siihen asti kuin\nkylkensä ja kätensä ruhjoi. Vahingot ovat Miekkosia tahtoneet aina\nseurata. Mikä niistä kuolee veteen, mikä ruhjoo luitaan, mikä muuten\nusein sairastaa. Heistä on kylään tullut ihan sananlasku: Huono\nonni kuin Miekkosella. Ehkä poikaa rupee onni seuraamaan paremmin.\nEi se Oskarin kanssa ainoastaan itseään alakynteen jätä. Mutta\nmitäpä lasten riidoista! Yhden kerran on syy yhdessä, toisen kerran\ntoisessa. Kun kääntävät selkänsä, ovat jälleen hyviä. Miekkosen\nsuuret tuumat voivat toteutua, voivat jäädä vähempäänkin, mutta talon\nhyödyksi ovat aina. Kyllä Kotosuon rannasta leipää lähtee, kun on\nvaan mies, joka ottaa; tulisi sinne pieni torppakin, mutta niitty\ntekee kiusaa. Ei siellä riitä maata nurmeksi jättää...\n\n-- Kyllä minä suostun kauppaan. Et kai pelkää sinäkään veropäiviä.\n\n-- Hm! Mitäpä minä, vanha mies, noita pelkäisin?\n\n-- Mutta eihän yhteen huoneesen sataa hirttä tarvita.\n\n-- Minäpä aionkin tehdä kaksi, Jukalle toisen. Jos elän vanhaksi,\nett'ei sitte tule ahdasta. Samalla vaivalla tulee suurempikin\nrakennus harjaan. Ja olkoon Jukan huone aikansa keskentekoisena.\n\n-- Niinhän tuokin on. Enkä minä ota sinulta hirsistä kalliimman\njälkeen, kun olet ikäsi tehnyt meidän työtä. Mitä löydät kuivia, ne\nsaat ilmaiseksi.\n\n-- Hyvä on, hyvä on. Eikä tämän kaupan tarvitse kylään ääneksi tulla.\nMiekkonen löi polveensa rukkasella ja nousi lähtemään. Näette, se\nriippuu vielä monesta seikasta. Vilu voi viedä viljan ja leipä\nvoi kallistua, niin ett'ei palkaksi jää mitään; voi tulla tauteja\nja muita koettelemuksia. Sanotaan, ett'ei linnullakaan ole kaikki\nkuvussa, mitä on nokassa. Pysyköön kauppamme salassa niinkauan kuin\npysyä voi, ett'ei kelvottomat sekaannu asiaan.\n\n-- Olkoon niin. Meidänhän kauppa onkin. Huomenna ruvetaan tarhan\nkimppuun, ja Jukka saisi tulla ajamaan Sukkajalkaa. Vanha musta\nkulkisi välissä ohjaamattakin, joten saisitte kahdessa miehessä lyödä\ntukevia kuormia.\n\n-- Sitähän se on odottanutkin enemmän kuin joulua. Se on niin\nhassunahkera hevosille.\n\n-- Tulkoon sitte aamulla kanssasi.\n\nJukka oli onnen kukkulalla, kun pääsi Herttalaan työhön, lantaa\najamaan isäntärengin kanssa. Sukkajalka oli vielä nuori hevonen,\nmutta varsin hyväntapainen ja helläsuinen; sen kanssa tuli Jukka\nhyvin toimeen.\n\nIlma oli puolipakkasta, joten lumi ei kastanut ja vaatteet\neivät rähjääntyneet. Isäntärenki, mies parhaallaan, kajahutteli\nlaulunpätkiä ja pani tupakiksi mennen tullen. Jukkakin oppi\npolttamaan. Ensin väkevät savut häntä pyörryttivät, mutta pian\nluontonsa tottui; toisena päivänä hän jo savutteli kuin aikamiehet.\n\nIltasin oli hauska tavata Kaisaa ja Hukkaa. Viimeksi mainittu itki\nja vaikeroi ilosta, niin että polvelle piti ottaa, siinä silitellä\nja hyväillä hyvän aikaa, ennenkuin tyyntyi ja malttui. Kaisalle piti\nkertoa Herttalan oloista. Niistä oli tärkein Hurtan haikea suru\nHelman perään, kun tämä maanantaisin lähti kouluun Oskarin kanssa.\nKerran raukka karkasi kotoa kirkonkylään ja odotti koulun portailla\nHelmaa. Kun lapsilaumasta sitte kaivatun löysi, niin jalkoihin\nheittihe, kenkiä nuoli, itki ja viukui.\n\nLannan vedon loputtua ajettiin tarhaan havuja, ja Jukka pääsi niitä\npienentämään. Palkkaa maksettiin viisi penniä kuormalta ynnä talon\nruoka. Sitte vedettiin tarhaan Kotosuolta multaa monta sataa kuormaa,\nja Jukka sai taas ajaa mielihevostaan, Sukkajalkaa. Mullan päälle\ntuotiin taas havuja, ja kun ne olivat pienennetyt, oli sydäntalvikin\nmennyt. Mutta ajotyötä riitti vielä kevätpuolellakin, jolloin navetat\ntyhjennettiin; kaikissa helpommissa ajotöissä oli Jukka mukana.\n\nKesällä teki hän Herttalassa yhtä ja toista pientä askaretta.\nKarjan käydessä Takahaassa ajoi hän ne aamusilla perille; iltasella\nsaattoi hän karjan kotiin, tuoden mukanaan piioille luudaksia ja\nvispilänvarpuja. Paniko isäntärenki aitaa, heti siihen tuli Jukkakin,\naidaksia kantamaan ja vitsakeppejä hakemaan. Yleensä oli hänellä\nerinomainen onni olla tarvittaissa saapuvilla. Jos hevosia vietiin\nniitylle tai lähdettiin niitä tuomaan, puikahti Jukka nurkista esille\njuuri paraasen aikaan.\n\n-- Taas tulit niinkuin käsketty, olikin isäntärengin tapana sanoa.\n\nOskarin kanssa sattui riitoja usein, mutta harvoin ne enää tulivat\nJukalle yksin syyksi, sillä Helmalla oli tarkka oikeudentunto, ja\nhän oikasi monta asiaa toisenkin riitakumppanin osalle. Eikä Oskari\nniin paha ollutkaan, kuin päältä näytti. Jos Jukka pani kovan\nkovaa vastaa, sammui riita pian. Mutta jos kauppiaan Franssi oli\nkolmantena joukossa, silloin ei auttanut muu kuin karku tai armojen\nalle antautuminen. Hänen seurassaan yltyi Oskari puolta häijymmäksi.\nKerrankin pistelivät takkiaisia Jukan hiukset täyteen, pieksivätpä\nvielä nokkosilla sääriin, ennenkuin päästivät käsistään.\n\nValittamatta kärsi Jukka vääryydet. Herttalan ja kauppiaan väki\nolivat niin paljon ylempänä muita ihmisiä, kuin taivas oli ylempänä\nmaata. He tekivät mitä tahtoivat, eikä heihin kenenkään tullut mitään.\n\nRukiin kylvölle ruvettaissa käski isäntä Jukkaa tulemaan ojia luomaan.\n\n-- Tule ja tuo Kaisa kanssasi, sanoi hän. Saatte saman viisikolmatta\npenniä päivältänne.\n\n-- Kyllä tulemme.\n\nKun siis uusia rahatuloja oli tiedossa, osti Jukka vanhoilla\nsäästöillään itselleen puodista siniraitaisen paitakankaan, vei sen\nMarille neulottavaksi ja meni sitte ilmoittamaan Kaisalle Herttalan\nisännän käskyä; Hukka jäi ulos mäelle loikomaan auringonpaisteesen.\n\n-- Onko teillä, mummo, siankarvoja? kysyi Jukka, vetäen samassa\ntaskustaan mustan nahkatilkan, jonka oli puodista paitakankaan kera\nostanut.\n\n-- On minulla vähäsen?\n\n-- Ei paljoa tarvitakaan. Tästä nahasta pitäisi tehdä pallo, jolla\nsaisi heittää lyyryä. Oskari ja Franssi heittävät niin mainiosti.\n\n-- Helma ja Ainukin heittävät hyvin, lisäsi Kaisa. Tehdään mekin\npallo itsellemme; mummo leikatkoon, kyllä minä neulon.\n\nKova meteli ja Hukan haukunta kuului samassa huoneesen. Jukka syöksyi\njoutuin ovesta ulos mäelle, siellä oli hirveä elämä. Hukka peijoona\nahdisti Karun kanoja, kukko kirosi ja kanat kirkuivat surkeasti. Karu\nhyöri joukossa, tavoitellen lyödä rautaisella hiilikoukulla koiraa,\nmutta tämä hyppeli liukkaasti syrjään ja vältti siten joka lyönnin.\nSiunauksia ja kirouksia tuli tulvanaan Karun suusta.\n\n-- Herran Kiesusta! Nyt tuo pirulainen tappaa paraan munakanan. Huut,\nhuut. Karu huimi hiilikoukulla Hukkaa, mutta ei saanut sattumaan;\nmäki sen sijaan tömähti joka lyönnille.\n\n-- Hukka, ole hiljaa nyt. Jukka ehti Karun ja koiran väliin.\n\nKanatkin samassa pääsivät pakoon huoneiden alle, mutta hirveästi ne\npiilopaikoissaankin vielä parkuivat ja kirosivat.\n\n-- Etkö sinäkin ole pirulainen? Niinkuin ei jo siinä olisi kylläksi,\nettä itsekin saat syödä, niin otat vielä koiran piinattavaksesi ja\nrääkättäväksesi. Pitäisit kiittämän Jumalaa, ett'et kuole nälkään\nja...\n\n-- Hau, hau, keskeytti koira, joka vihasi Karua kuin kuolemaa.\n\n-- Sinä hylky ja pirulainen. En minä enää pääse ovestani ulos, ilman\nett'ei sinun leukasi heti ole käynnissä. Sinä senkin...\n\n-- Hau, hau, ärähti koira taaskin.\n\n-- Etkö pidä kitaasi kiinni? Karu iski voimainsa takaa hiilikoukulla\nvihattua eläintä, mutta Jukka ehti pistää jalkansa eteen.\n\nKova lyönti sattui polveen.\n\n-- Kuinka te nyt noin suutuitte? Eihän tuommoinen pieni raukka mitään\nkanaa tapa, leikillään vaan haukkuu ja kirmaa.\n\n-- Kyllä minä sille kerran näytän leikit; vartoo aikaa vaan, kyllä\nminä tasaan sen leukaluut. Karu lähti nilkuttamaan tupaa kohden.\nVartokaas te pirulaiset. Kerran tulee vuoro vääräsuullekin.\n\nYhä sadatellen ja kostoa uhaten meni Karu tupaansa.\n\n-- Hukka, ole hiljaa nyt. Minä sain kipeän sinun tähtesi. Jukka\nkiersi housunlahetta ylös ja katseli suurta mustelmaa polvessaan. Se\nlöi niinkuin sutta. Hukka, mennään pois Karun maalta, mutta ei onnuta\nkiusallakaan, vaikka kuinka kolottaisi.\n\nSeuraavana päivänä meni Jukka Kaisan kanssa Herttalaan kylvöpellon\nojia luomaan. Työtä kesti neljä päivää. Lauantai-ehtoolla saatiin\nsuuri pelto kauniisen kuntoon; siemen oli kylvetty ja kynnetty\nsekaisin, ojat ja pientareet luotu puhtaiksi.\n\nAuringon laskeissa lähtivät lapset iloisina käymään kotiin;\nkumpaisellakin oli hopeamarkka kädessä. He menivät Miekkosen mökkiin,\nmutta Hukka ei ollutkaan kotona. Jauholiemikin, jonka sille olivat\naamulla tehneet kotkeloon maitoon, seisoi nurkassa koskemattomana.\n\n-- Kas sitä junkkaria, sanoi Kaisa, kun on raastanut itsensä etehisen\noven alta ulos ja mennyt...\n\n-- Mummon luo, keskeytti Jukka. Minä tulen kanssasi teille.\n\nSuuri oli lasten hämmästys, kun ei koiraa ollutkaan Annin luona.\nHeti alkoi tarkka etsiminen. Jukka kiskoi itsensä huoneiden alle,\nväänsi kiviä ja kaluja ylösalaisin; Kaisa käsin koetteli kanervain\njuuretkin. Yhtenään kuului mäellä huuto:\n\n-- Hukka, Hukka.\n\nMutta koiraa ei näkynyt eikä kuulunut. Jukka kynsi itsensä nurkkia\nmyöden huoneiden katolle ja huuteli siellä, että kitalakensa väsyi.\nTurhaa työtä kaikki! Koira ei hiiskahtanutkaan isäntänsä huutoihin.\n\n-- Ei se kätkössä ole, sanoi vihdoin Kaisa. Tule pois katolta ja\nmennään maata; minä olen väsyksissä enkä jaksa enää etsiä. Ehkä se on\nmennyt kylään ja ehkä tulee kotiin yöllä tai aamulla.\n\n-- Ei se kylään yksin ole mennyt. Jukka pudottihe navetan katolta\nalas. Täällä se on jossain kätkössä; haetaan vielä joka loukko\nuudestaan.\n\nHe taas rupesivat hakemaan. Kaisa etsi koko kanervamäen ristiin\nrastiin, Jukka kiskoi itsensä huoneiden alle, väänsi kiviä ja kaluja\nylösalaisin. Lopulta oli hän kuin mielipuoli, tunkiotkin kuopi pohjia\nmyöten.\n\nTurhaa työtä oli kaikki etsiminen.\n\nVäsymys lopulta tuli, ja molemmat lähtivät kotiinsa maata. Sinä\niltana itki Jukka ennen nukkumistaan polttavan kuumia kyyneleitä.\n\nAamulla meni hän kylään, kävi jokaisessa talossa ja töllissä\nkuulustamassa, oliko kukaan nähnyt Hukkaa. Viittä viisaammaksi eivät\nkyselyt ja tiedustelut häntä tehneet. Semmoista täplärintaista koiraa\nei kukaan ollut kylässä nähnyt, ja vasten silmiä väitti vielä joku\nirvihammas, ett'ei hakijallakaan ole semmoista ollut; aikansa huviksi\nmuka vaan käy narrailemassa ihmisiä ja hälyä pitämässä itsestään.\n\nSuuttuneena palasi Jukka kotiin, otti pallon ja meni mäelle\nheittämään lyyryä. Kyläläisiä ajoi Toramäen ohitse kirkkoon, mutta he\nsaivat mennä hevosineen, sillä Jukka ei viitsinyt edes vilkaistakaan\nmaantielle. Hän vaan heitti palloa ylös ilmaan ja heitti vallan\nhurjasti. Taivaasen ja pilviin asti olisi heittänyt, jos vaan olisi\nvoimia riittänyt. Olisipa hän mielellään tarttunut myllyynkin kiinni\nja heittänyt sen ojaan, joka juoksi kaukana Herttalan takana ja\naina keväisin paisui leveäksi virraksi. Myllyn perästä olisi tullut\npunaisen aitan vuoro, ja sitte...\n\n-- Kuinka korkealle sinä jaksat heittää! Kaisa tuli Jukan viereen;\nhuulissaan oli hymy, silmissään ihastus. Oletko jo käynyt kylässä?\n\n-- Jo minä kävin.\n\n-- Eikä ollut sielläkään.\n\n-- Ei ollut.\n\n-- No mihin ihmeille...?\n\nJukka samassa heitti pallon korkealle ilmaan; mutta käsi pettikin,\nja heitto meni vähän vinoon. Kun pallo tuli alas, putosi se Karun\nkaalimaahan.\n\n-- Mihin ihmeille se sitte on joutunut? Juokse ottamaan pallo, niin\nmenemme petäjän juurelle; minäkin heitän.\n\nJukka juoksi Karun kaalimaahan. Se oli aidattu ihan ikkunan alle,\nja oli siinä kolme pientä sarkaa, jotka huolellisesti hoidettuina\naina kasvoivat hyvin kaaliksia. Jukka juuri kumartui ottamaan palloa\nnauriin lehtien alta, kun kuuli yrmeän äänen huutavan:\n\n-- Sinä ilkeänaikuinen! Sydänpäivällä kehtaat mennä varkaisiin minun\nkaalimaahani. Ja Herra nyt auttakoon! Paraan istukkaan niskaan vielä\nsittekin. Laitatko luusi sieltä, sinä ilkeänaikuinen, taikka...\nKarulla oli kädessä härkin, ja sillä hän löi aitaan, niin että mäki\nkaikui.\n\nJukka ei vastannut sanaakaan, vaan otti pallon nauriin lehtien alta\nja näytti sitä Karulle. Mutta samassa hän irvisti.\n\n-- Ähä, sinä pirulaisen kyynysilmä.\n\nJukka hyppäsi aidalle vastapäätä Karua, heittihe aidakselle\nretkalleen ja huiskutteli itseään kuni tasapainossa oleva vaaka.\nSiinä sitte irvisti toisen kerran.\n\n-- Sinä pahuksen kyynysilmä ja irvisuu. Silmäsi ovat aina kyynyssä\nja...\n\nJukka ei kuullut haukkumisesta muuta kuin jonkun katkonaisen sanan.\nMielessään kuvaili hän kuinka Karu eilen aamulla vietteli Hukkaa\nlihalla ja leivällä. Koira ensin pelkäsi ja vältti, mutta vihdoin\nsuostui ja laski liki. Sitte lie käynyt sillä tavalla, että Karu otti\nsukkasiteensä, teki siihen mutkan, jonka pani Hukan kaulaan. Tämä\npotki ja sätki vähän aikaa, sitte oli henki mennyt. Metsäsian pesä,\nToramäen takimmaisella kupeella, oli sopiva kätkö, sillä sinne pääsi\nkiertämään maantien kautta, ett'ei nähnyt Klaus eikä kukaan...\n\n-- Kyllä on pallot ja seipäät kädessäsi, mutta etpähän ota kirjaa\nkäteesi, et pyhäpäivänäkään. Jos olisit...\n\n-- Älä kaakota, kun et munikaan. Jukka pudottihe aidalta alas ja\njuoksi Kaisan luo.\n\nTämä nauroi ja puserteli käsiään.\n\n-- Rohkea varas sinä olit. Voi, voi!\n\n-- Älä viitsi nauraa. Minulla on jo pieniä tietoja niinkuin\nnokkahiirellä. Tule kanssani metsäsian pesälle, niin näet mitä...\n\n-- Voi, voi! Luuletko että Karu olisi tappanut Hukan?\n\n-- Ihan varmaan. Saat nähdä että se on unhottanut sukkasiteensä uhrin\nkaulaan.\n\nToramäen takimmaisella kupeella seisoi suuri kivi, ja kiven alla oli\npieni luola. Vanhat ihmiset tiesivät kertoa, että siinä ammoisina\naikoina piti metsäsika pesää. Miekkosen isänisä, Toramäen ensimmäinen\nasukas, oli sen ampunut piilukkoisella kiväärillä, jota vielä muuan\nisäntä säilytti tupansa seinässä.\n\nPian ehtivät lapset kiven luo. Kaisa heti huomasi, että sammaleita\noli kynsitty kiven ympäriltä ja tiputettu luolan suuhun. Jukka ne\npotki pois ja katsoi kiven alle, mutta Hukkaa ei nähnytkään; oksia ja\nmuuta rojua oli luola täynnä.\n\n-- Ei täällä mitään olekaan, vaikka minä niin varmaan luulin.\n\n-- Etkö näe tuota? Kaisa sormellaan osotti punaisen sukkasiteen\npäätä, jonka keksi sammaleissa, Hyviä tietoja sinulla olikin. Vedä jo\nkala maalle.\n\nJukka otti siteen päästä kiinni ja kiskasi; koiran raato tuli ulos.\n\n-- Oi, oi, sitä Karua! huudahti Kaisa. Jukka ensin parahti itkemään,\nmutta sitte hän suuttui, että huulensa vapisivat. Kostokin heti\nsamassa tuli mieleen.\n\n-- Nyt minä vien sen salaa Karun kaivoon, uhkasi hän ja heitti\nselkäänsä raadon.\n\n-- Et saa viedä, kielsi Kaisa. Mummo ja Klaun väki eivät saa muualta\nvettä.\n\n-- No sitte minä heitän sen ikkunasta tupaan, että mätkähtää.\n\n-- Niin täytyy isäsi maksaa ruudun. Ei saa tehdä mitään pahaa, muista\nse.\n\nLasten palatessa istui Klaus Marin ja Kaisun kanssa rappusilla, ja\ntuvassa luki Karu ääneen jotakin hartauskirjaa; ikkuna oli auki,\nsillä kesäpäivä oli lämmin.\n\n-- Istu sinä tuohon kivelle, sanoi Jukka, kun ehtivät myllyn lähelle.\nMinä menen tuonne.\n\nKaisaa jo nauratti, ja hän istui kivelle, mutta Jukka meni avattua\nikkunaa kohden. Jääden niin etäälle, että hyvästi näki tupaan, rupesi\nhän kävelemään ikkunan ohi edes ja takaisin, roikattaen selässään\nkoiranraatoa.\n\nKun Karu yhä luki hartauskirjaa yrmeällä äänellään eikä tullut\nikkunan luo katsomaan, rupesi Jukka kävellessään laulamaan kovalla\näänellä:\n\n    \"Kukapa sen myllärin tyttären nais\n    Ja sen kippurasarvisen lehmän sais?\"\n\n\n\n\nIV.\n\n\nRaittiusliike oli vielä yksi niitä ulkomaan monia ihmeitä, joista\nsuomalainen talonpoika ei tietänyt niin iki mitään. Kun mies joi\nitsensä humalaan, niin hän oli humalassa, mutta kun ei hän juonut,\nniin ei hän tullut humalaankaan. Raittiita kyllä löytyi, mutta ei\nraitismielisiä; aatteen vuoksi ei kukaan kammonut väkeviä juomia.\nToisen tottuessa nauttimaan niitä, tottui toinen elämään raittiisti,\nmutta molemmat olivat yhtä tyytyväisiä oleviin oloihin. Juominen\nja juomattomuus eivät antaneet aihetta mihinkään ajattelemiseen;\nniiden suhteen nukuttiin suloista unta. Sitä ihmistä, joka olisi\nväittänyt väkijuomain valmistajan tekevän syntiä Jumalaa ja isänmaata\nvastaan ja valmistavan hautaa kansalaisilleen, olisi jokainen pitänyt\nmielipuolena.\n\nPitäjässä oli jo vanhaltaan viinapolttimo. Hellästä huolenpidosta\ntalonpoikia ja rahvaskansaa kohtaan oli eräs suurisukuinen herra\nsen rakennuttanut. Kovan tarpeen vaatima se olikin! Kotipoltto\noli lakkautettu, ja kaupunkiin oli matkaa kymmenkunta penikulmaa,\nsyrjäkylistä enemmänkin. Polttimotta olisi kasvava sukupolvi ehkä\nkokonaan vieraantunut viinasta; juopumusta olisi ehkä pian ruvettu\npitämään entisaikojen vitsauksena, niinkuin sotia ja ruttotautejakin.\nMutta niin ei saanut millään ehdolla tapahtua. Talonpojan piti saada\nmuutakin kaulankostuketta kuin kaljaa ja piimää, nuoremman sukupolven\npiti astua isäin teitä ja kärsiä juopumuksen kirouksesta niinkuin\nheidänkin.\n\nPolttimo rakennettiin, ja sieltä kannettiin viinaa ympäri pitäjän.\n\nOlojen väritys ei suurestikaan eronnut kotipolton kultaisista\najoista; jos yksi kylä oli salakapakatta, oli niitä toisissa\nsen sijaan kymmenen. Rahvaskansa kunnosti itseään juomisessa\nerinomaisesti. Nuorisosta nousevasta kasvoi viinamiehiä niinkuin\nsieniä sateen jälkeen; tappelut, joissa veri vuoti ja henki oli\nkilpana, kuuluivat päivän järjestykseen.\n\nMutta sivistyneiden ja säätyläisten mielestä oli rahvaan raaka elämä\nkumoamattomimpana todistuksena suomalaisen rodun eläimellisyydestä!\n\nPolttimon jäljestä hommattiin pitäjään kansakoulu. Rovasti vanhus\nalusti homman, ja herrat myöntyivät tuumaan. Vanhan tottumuksen\nvuoksi eivät talonpojat käyneet kokouksissa. Kun saivat kuulla\nkoulupuuhan, virkkoivat itserakkaasti:\n\n-- Hyvä että meidän pitäjä pysyy etunenässä.\n\nKansakoulun jäljestä tuli olutpanimon vuoro. Herrat olivat saaneet\npäähänsä, että ihmisellä, ollakseen onnellinen ja vapaa, pitää\nvälttämättä olla tilaisuus pahaankin. Siten on laita kaikissa\nsuurissa kaupungeissa ja sivistysmaissa. Molemmissa ovat hyvän- ja\npahantiedon puut sikin sokin, mutta ihmiset ovat onnellisia ja\nvapaita!\n\nKirkonkylään, jossa kansakoulukin oli, päättivät herrat rakentaa\nolutpanimon.\n\nKaikki meni hyvässä ja laillisessa järjestyksessä. Kuntakokous,\njossa panimon rakentamisesta päätettäisiin, kuulutettiin kirkossa\nkolmena pyhänä. Talonpoikia meni tusinan verran kokoukseen kuulemaan,\nmitä isällistä hyvää herrat taas puuhaavat. Asia ei jäänyt\nkovapäisimmillekään hämäräksi, sillä polttimon omistajan käly --\nhänkin oli rikas ja suurta sukua -- valaisi sen päivän selväksi.\nPullo-olut olisi terveellistä ravintoaineena ja helppohintaista\njuomana; sitä Saksanmaalla juovat vaimot ja pienet lapsetkin\nkaljan verosta. Oluen juonnin terveelliset vaikutukset näkyvät\njuojain kasvoissakin; iho on tervettä ja kaunista, kun sitä\nvastoin suomalaiset näyttävät kituvilta, taudin kalvamilta. Syy on\nyksinomaan juomassa, eli kaljassa ja piimässä. Paitsi että panimossa\ntyömiehet saisivat työtä ja jokapäiväistä leipää, leviäisi siitä\nmuutakin siunausta pitäjään. Ohran hinta nimittäin saattaisi nousta\narvaamattomiin!\n\n-- Se oli viisaasti puhuttu, sanoivat talonpojat ja kumartivat syvään.\n\nParoni innostui puhumaan hyvän asian puolesta yhä kaunopuheliaammin.\nMairittelematta tunnusti hän, että isäntäraukkain niskaan nojaa\nkaksikolmannesta koko yhteiskunnasta. Talonpoika tekee uudet\nmaantiet ja ruokkii vanhat vaivaiset; talonpojan kukkarosta kouraa\njokainen virkamies itselleen osan, niin unilukkari kuin maaherrakin.\nMutta olutpanimo vaikuttaisi tuntuvan huojennuksen kunnallisissa\nverokuormissakin, ja sen se tekisi suorastaan rahassa. Seurakunnassa\nlöytyi parikymmentä kylää, joka kylässä avattaisiin olutkauppa, ja\njokainen olutkauppa verotettaisiin vähintäin sata markkaa. Siten\nvuodessa keräytyisi pariin tuhanteen markkaan rahaa kunnankirstuun.\n\nÄlykkäämmätkään isännät eivät osanneet odottaa niin loistavaa loppua.\n\n-- Se oli vielä viisaammin puhuttu, sanoivat he ja kumartivat\nsyvempään kuin ensi kerralla.\n\nSitte piirtivät he puumerkkinsä kuntakokouksen pöytäkirjaan\nja lähtivät pois, varmoina että ohran hinta kohdakkoin nousee\narvaamattomiin, ja rahaa keräytyy tuhansin markoin kunnankirstuun.\n\nMutta suurisukuinen herra rupesi rakentamaan olutpanimoa\nkirkonkylään, ihan kansakoulun viereen. Raha teki ihmeitä tässäkin\ntyössä. Ennenkuin kuntakokouksen päivästä ehti vuosi kulua umpeen,\noli upea panimo valmis koneineen, jääkellarineen. Sitä päivää,\njolloin ensimmäinen olutkuorma lähti pitäjälle, pidettiin panimossa\nsuurena juhlana; miehiä kestailtiin runsaasti oluella. Hyvää se ei\nollut, mutta hutikkaan siitä tuli.\n\n-- Se kai lienee tarkoituskin, sanoi muuan työmies, joka selväpäisenä\nei puhunut kymmentä sanaa päivässä, mutta joka humalaisena oli\niloisin mies maailmassa; eihän siihen muuten olisi pantu niin paljo\nhumalan voimaa. Kun talonpojat polttavat viinaa tai panevat olutta,\ntarvitsevat he viljaa, mutta herrat ovat viisaampia, humalasta ja\npihkasta panevat olutta ja perunoista polttavat viinaa. Mikäpä nyt\neläessä ja iloitessa? Juokaamme, veikkoset ja sanokaamme: Eläköön\nherrat!\n\n-- Eläköön; huusi juopunut joukko. Ensimmäinen olutkuorma, joka\npanimosta lähti pitäjälle, kuljetettiin kauas syrjäkylään ja\nkäännettiin Mikon pihaan. Olutkuorman jäljessä ajoi komeasti puettu\nherrasmies, ja hänkin, nähtyään puotirakennuksen toisessa päässä\nsinisen kyltin, jossa seisoi suurilla kirjaimilla: _Olutkauppa,_\nkäänsi hevosen kauppiaan oven eteen.\n\nPari talonisäntää sattui seisomaan raitilla ja näkemään sekä\nolutkuorman että herran. Isäntäin uteliaisuus heräsi viimeksi\nmainitun suhteen korkeimmilleen.\n\n-- Ei se ollut pappi eikä vallesmanni, sanoi ensimmäinen isäntä,\nmutta suuri herra se oli.\n\n-- Koska kellonvitjat loisti niin, lisäsi toinen. Mennäänpä sanomaan\nnaapureillekin.\n\nHetken kuluttua seisoi raitilla joukko isäntiä. He neuvottelivat\näänettöminä tuokion, kunnes rohkein sanoi:\n\n-- Mennään hemmetissä katsomaan. Eihän Mikko mikään herra ole, ett'ei\nsen luo kehtaisi mennä.\n\n-- Mikä herra se on? sanoivat toiset ilvehtien ja halveksien. Vanha\nhevoshuijarihan Mikko on.\n\n-- Eikä se sitä häpee tunnustaakaan.\n\n-- Kun mennään, niin menty on.\n\nIsännät tulivat puotiin. Kauppias otti kohteliaasti heidät vastaan,\nkäski puotikamariin ja toi olutpulloja pöydälle.\n\n-- Tämä on niinkuin maistajaisiksi, sanoi hän ja kaatoi olutta\nlasiin. Ottakaa nyt.\n\nIsännät nieleskelivät lasit tyhjiksi; sitä tehdessä meni monen suu\nväärään.\n\n-- No, minkämoista on?\n\n-- Karvasta, kovin karvasta on. Ei tätä olueksi kannata sanoa.\nHumalavesi tälle sopisi nimeksi.\n\n-- Vika lie meidän suussamme. Kauppias kaatoi taas laseihin olutta.\nEmme ole vielä tottuneet. Astioistakin on ehkä imenyt itseensä\nvieraita makuja, mutta toivokaamme, että perässä paranee. Ja kun\ntotumme, ehkä on hyvääkin.\n\n-- Ensimmäisen kerran iässäni minä sitä join, sanoi muuan vanhahko\nisäntä.\n\n-- Niin minäkin, kuului usea ääni.\n\n-- Mutta kyllä nyt joudutte useammin maistamaan. Kipataan nyt.\n\nAni harva isäntä joi lasinsa tyhjäksi; useimmat vaan kastoivat\nkielensä ja rohkein virkkoi:\n\n-- Eihän sitä juo hittokaan, niin karvasta ja humalaista.\n\nKauppias ei pannut pahakseen moitetta. Kun olut ei kelvannut\nvieraille, toi hän sikaarilootan pöydälle ja käski panemaan savuiksi.\nIsännät sytyttivät sikaarit palamaan, mutta polttaa eivät muistaneet.\nPuhekin sammui yhtä usein kuin sikaarit. Vihdoin rohkein isäntä kysyi:\n\n-- Mikä herra tänne äsken tuli?\n\nKauppias rupesi hymyilemään viekkaasti vierailleen ja iskemään silmää.\n\n-- Mikä herra? Hm! Siinähän on salaisuus, velikullat, joka teillekin\nmaksaa tuhansia.\n\n-- Meillekin! huudahtivat isännät. Mitenkä se on mahdollista?\n\n-- Voi velikullat! Vieras, joka meille äsken tuli, on suuri\ntukkiherra. Hän ostaa metsiä ja maksaa niistä korkeita hintoja.\nTeilläkin, velikullat, on metsiä.\n\n-- On jok'ainoalla sorkalla.\n\n-- Ja hyviä metsiä onkin. Te saatte tuhansia markkoja.\n\nIsännät sytyttivät sikaarit palamaan ja puhaltelivat savuja toistensa\nsilmille. Kauppias hieroi käsiään ja iski tuttavallisesti silmää\nheille jokaiselle.\n\n-- Iloitkaa, velikullat. Nyt tuli ilon aika. Kipataan taas.\n\nTarjousta ei ottanut kukaan vastaan. Rohkein isäntä sanoi:\n\n-- Mutta jos se tukkiherra tulisi tänne; onhan olut herrain juomaa.\nKoettakaapa mennä käskemään.\n\n-- Menkää niin, pyysivät toisetkin isännät. Kauppias noudatti\nisäntäin pyyntöä ja meni toiseen huoneesen, jossa tukkiherra istui\nrouvan kanssa puhelemassa. Hän oli noita oman voiman miehiä,\njotka rengin alhaisesta asemasta olivat kavunneet tukkiherran\nkadehdittavaan ja kunniakkaasen virkaan. Kasvonsa olivat raa'an\nnäköiset, mutta puku oli kallista verkaa ja kellonvitjat kultaa.\nRahaväsky kaulassa ja muistikirja taskussa oli hän aina, minne ikänä\ntulikin, suurimman huomion ja kunnioituksen esineenä; puoli maailmaa\nkumarteli häntä ja hänen väskyään.\n\nNiinpä isännätkin, kun tukkiherra tuli kauppiaan kanssa\npuotikamariin, nousivat seisomaan ja kumartivat syvään. Kauppias\nkaatoi olutta lasiin ja pyysi nöyrin sanoin herraa juomaan.\n\n-- Molskis sitte! Rahaväsky heilahti ja herra tyhjensi heittämällä\nlasin.\n\nIsäntäin mielestä oli hän käytökseltään ylhäinen kuin kuninkaan\nkamaripalvelija.\n\n-- Teidän kunnassa on se oluttehdas. Herra itse täytti lasin ja\ntyhjensi sen äsköiseen tapaan.\n\n-- Hm! Rohkein isäntä naurahti ylpeästi. Tämä meidän pitäjäs on\nmelkein kuin kaupunki. Täällä on herroja, kouluja, tehtaita. Hm!\n\nKauppias johti puhelun oikealle tolalle, huomauttaen herralle, että\nvieraat olivat järjestyksessä talonisäntiä, joilla jokaisella oli\nhyviä, aataminaikuisia metsiä.\n\n-- Metsää maailma on täynnä, vastasi herra, Siperiaan ja Araapiaan\nasti. Mutta joll'ette kuuseen kurota ja tavattomia pyydä, ostan\nteiltä jokaiselta metsää ja maksan rahat paikalla.\n\n-- Älkää pyytäkö sudentavalla hintaa, virkkoi kauppias.\n\n-- Jos niin teette, menen minä väskyneni toiseen kylään. Raha on aina\nrahaa.\n\n-- Ja puu on aina puuta, lisäsi kauppias, kaataen samassa olutta\nlasiin. Ei metsistä puutetta ole.\n\n-- Eikä hädin tulekaan. Molskis sitte! Eikö isännätkin juo?\n\n-- Ei me olla opittu olueen, vastasi rohkein, joka tavallisesti puhui\ntoverienkin puolesta. Mutta kyllä me kaupat teemme.\n\n-- Tuntomme mukaan, lisäsivät toiset. Yksin joi herra oluen\nviimeiseen pisaraan ja pyysi sitte uutta noilla sukkelilla sanoilla:\n\n-- Löytyykö talossa vieläkin juomattomia oluita.\n\n-- Kyllähän niitä löytyy, vastasi kauppias, mutta minulla ei ole\noikeutta myödä omissa huoneissani nautittavaksi. Jos nämä isännät\nrupeevat koiriksi...\n\n-- Älkää toki semmoisia puhuko, vastasivat isännät. Ette meitä\ntarvitse pelätä. Pitäjän hyötyä ovat kaikki olutkaupat. Emme me\nkoiria ole.\n\n-- Ei semmoisia puheita tarvita meidän kesken, sanoi herra. Ainahan\nihmiset ihmisiä ovat. Minä jään tähän asumaan näiksi muutamiksi\npäiviksi ja sitte koko talveksi, jos kauppoja rupee syntymään.\nIsännätkin juovat kanssani lasin olutta.\n\n-- Juomme me lasillisen.\n\nMutta kun isännät näkivät, miten suuren röykkiön pulloja kauppias\nkantoi pöydälle, niin kylmäksi kävi mieli ja epäilys hiipi sydämeen.\n\n-- Nuo ovat ehkä ansaksi meille, ajattelivat he itsekseen.\n\nKun olivat juoneet lasillisen kukin, survasi rohkein isäntä\nnaapuriaan varpaille ja katsoi samassa vinoon. Naapuri teki samoin\nnaapurilleen ja kun sana ehti viimeiseen, nousivat isännät ylös kuin\nyksi mies ja lähtivät tiehensä. Raitilla sitte rohkein sanoi:\n\n-- Ei talonpojan pidä juoda herrain lasista, sillä siitä voi käydä\nhuonosti.\n\n-- Ei pidäkään, sanoivat toiset. Herrat ovat aina herroja.\n\n-- Ei se meitä petä, olkoon niin suuri ja viisas herra kuin onkin.\n\n-- Ei petäkään.\n\nSeuraavana päivänä meni tukkiherra kylän metsään puita lukemaan,\neli oikeammin, arvioimaan vähä suunnille, sillä hän heti näki, että\nsieltä lähtee pölkky poikineen. Urakassa sitte osti isäntäin metsät\nja maksoi rahat paikalla. Yksi sai enemmän, toinen vähemmän, mutta\ntuhansia saivat kaikki. Kantokauppaa tai kappalelaskua ei kukaan\nymmärtänyt ehdotellakaan; lohkomyynti oli jokaisen mielestä parahin\nja selvin, tuli sitte metsästä puita minkä verran hyvänsä; tuhatluvut\nolivat helppoja ymmärtää.\n\nKauppias matkusti kaupunkiin, toi kuormittain kankaita, kaikenlaista\nhelyä ja sälyä puotiin. Isännille ja emännille hoki hän lakkaamatta:\n\n-- Iloitkaa, nyt tuli ilon aika.\n\nTuli sitte syksy ja talvi, niin alkoi puiden kaataminen ja vetäminen\nojan rannalle, Herttalan taakse. Kummaksi muuttuivat kylän olot.\nEnnen oli eletty hiljaista elämää, mutta nyt oltiin niinkuin\nmarkkinoilla. Naapuriseurakunnista, jopa kaukaa Pohjanperiltäkin,\ntuli kansaa tukkitöihin. Rehellisen rinnalla tuli varas, siivon\nsivussa raivopää riitamies, ja niin oli koko joukko mitä kirjavin.\nHumalaiset eivät päivän pitkään loppuneet raitilta, ja oluella\noli tavattoman hyvä menekki; väliin ei tahtonut kuorma riittää\npäivääkään. Kauppias hieroi käsiään, iski silmää ja hoki hokemataan:\n\n-- Iloitkaa, nyt tuli ilon aika.\n\nRaha liikkui hyvin ja sen arvo aleni mitättömiin; ennen pidettiin\npenni tarkemmalla, kuin nyt markka. Tukkitöissä maksettiin korkeita\npalkkoja; kymmenen markkaa ja enemmänkin ansaitsivat sahurit ja\najurit päivässä. Maantöitä ruvettiin, halveksimaan ja laiminlyömään;\nisännät ja täysikasvuiset miehet riensivät kilvan luomaan lapiolla\nrahaa kokoon.\n\nKlauskaan ei jäänyt uinailemaan Toramäelle, vaan osti hevosen ja\nlähti pölkkyjä ajamaan. Joukon ahneimpana kääri hän rahaa kokoon\nenemmän kuin muut; kyynärääkään ei ostanut kalleita kankaita,\npulloakaan ei juonut karvasta olutta.\n\n-- Nyt se onnenpotkaus tuli, sanoi hän Marille, jonka sävel minun\nrintani alla kolotti vuosikausia. Tuli, perhana vieköön, niinkin.\n\nMari hoiti myllärinvirkaa uupumatta ja setelitukko kasvoi\nkasvamistaan.\n\nKylässä ei niin eletty, siellä tuhlattiin tuhlaamalla rahoja.\nYlellisyys vaatteissa ja yksin valjaissakin tuli vallalle.\nPuolivillaisessa puvussa ei enää kehdattu käydä nurkkatansseihinkaan,\nvaan piti olla yllä trikoovaatteet, kello lakkarissa ja kalliit\nvaljaat hevosen selässä. Upeilijoilla olikin mielilauluna:\n\n-- Komiasti vaan, hei komiasti vaan! Toiset taasen joivat rahansa\noluessa ja viinassa, sitä mukaan kuin ansaitsivat niitä, joten heillä\ntyöhön ruvetessaan aina oli matti kukkarossa. Mutta hepä lauloivatkin:\n\n-- Hurjasti vaan, hei hurjasti vaan!\n\nHeidän kaikkein lisäksi säesti kauppias virttään, ett'ei raha ole\nenempi yhden sukua kuin toisenkaan, vaan että se on luotu vaeltamaan.\n\nPölkkyjä tuli metsistä niin paljon, ett'ei niitä kaikkia ensimmäisenä\ntalvena ehditty ajaa rantaan, vaikka hevosmiehiä olikin laumoittain.\nSe oli ilahuttava tieto jokaiselle, sillä entiseen köyhään ja\nhiljaiseen elämään ei enää kenenkään tehnyt mieli palata.\n\nIsännät luulivat saaneensa metsistään hyviäkin hintoja, mutta kun\nkeväällä kysyivät tukkiherralta, paljonko arveli kannon keskimäärin\ntulleen maksamaan, vastasi tämä:\n\n-- Ehkä noin _viisikolmatta penniä!_\n\nIsännistä tuntui siltä kuin olisi viskattu likaista vettä heidän\nsilmilleen.\n\n-- Hievattu! huudahtivat he. Voi hievattu! Tukkiherra nauroi\npilkallisesti. Se suututti isäntiä, ja rohkein sanoi:\n\n-- Sinä et tehnytkään kauppoja tuntosi mukaan; veit ilmaiseksi\nmetsämme.\n\n-- Miks'ette pyytäneet enempää? Olisinhan minä maksanut.\n\n-- Viisikolmatta penniä kanto! Hievattu! Kymmenes osa hintaahan se on.\n\n-- Niin se on.\n\n-- Sinä olet petturi ja väärä mies.\n\n-- Unhotatteko, että pitäjässä löytyy lautamiehiä? Herra ei enää\nnauranut.\n\n-- Hievattu! En minä sillä mitään pahaa tarkoittanut sanoa. Rohkein\nisäntä oli myöskin mainio ketunkirjaa lukemaan.\n\n-- Mitä muuta sitte, joll'ei pahaa?\n\n-- Hä sitä että olet suuri ja viisas herra!\n\n-- Sitte se on vallan eri juttu.\n\nKeväällä lähtivät kylän potrimmat pojat tukkijoelle. Siellä oli\nheillä korkea päiväpalkka, työ kevyttä ja elämä iloista. Aamusta\nehtoosen kuului ojan rannalta laulu:\n\n-- Hurjasti vaan, hei hurjasti vaan!\n\nMiekkonen oli yksi niitä harvoja, joiden luonto pysyi vanhallaan.\nHän teki Herttalan työtä samoihin palkkoihin kuin ennenkin. Hänen\nmielestään nauroivat harakatkin sekä kylän isäntiä, jotka möivät\nviiteenkolmatta penniin satoja vuosia vanhan puun ja ostelivat sitte\nrahoilla kalleita kankaita ja venäjänvaljaita, että nuoria miehiä,\njotka raskittivat jättää peltotyöt ikämiesten niskoille ja lähteä\nkävelemään keksi kädessä rantoja pitkin.\n\n-- Ei siitä hyvää seuraa, sanoi hän muutamille nuorille miehille,\njotka hurjuudessa pyrkivät muiden edelle, kun tuolla tavalla alatte\nelämään.\n\n-- Voi sinua toukkaa, vastasivat hurjailijat. Etkö ole kuullut, että\nnyt Suomen pellot saavat levätä Ja kasvaa kasteheinää? Nyt ruvetaan\nelämään rahalla.\n\n-- Vai rahalla ruvetaan elämään. Miekkonen ei huolinut pitemmälle\npuhella heidän kanssaan.\n\nKesällä nähtiin hänen usein naurahtelevan itsekseen. Jotkut\narvelivat hänen ihailevan kulunutta pukuaan, mutta jotkut osasivat\nnaurahtelemisesta laatia vieläkin maukkaamman johtopäätöksen.\nArvelivat Miekkosen salaa surreen vaimoaan siihen määrään, että oli\ntullut pehmeäpäiseksi! Sitä todisti sekin seikka, ett'ei katsonut\nomaa etuaan ja lähtenyt tukkitöihin, vaikk'ei mitään vuosikauppaa\nollut hänen ja isännän välillä Herttalan töistä, vaan teki ja\nhuolehti kuten pehmeäpäinen ainakin.\n\nLevisi sitte syksytalvella kylään äkkiä huhu, että Miekkonen ajeli\nhirsiä Kotosuon rantaan ja mietti rakentaa itsellen torppaa ja\ntorpanmaita. Suunpieksijät sanoivat heti:\n\n-- Mehän jo kesällä väitimme, että se on kummallinen mies, vaikk'ei\npuhettamme kukaan uskonut.\n\nNe, jotka pitivät tarkoin muistissa Miekkosen kuluneen puvun kaikki\neri värit, päättivät että hän suurissa aikeissaan lyö päänsä pahasti\nkantoon.\n\n-- Tämmöisenä rahallisena aikana, sanoivat he säälien ja nauraen,\njolloin mies ansaitsee markan, kun vaan vähäkin luitaan liikuttelee.\nJa annas lähteä suon rantaan nälkää näkemään! Siellä, jos missään\nmaksaa leivänkannikas. Ennenkuin sen kivikosta ottaa, siinä Luojansa\ntulee tuntemaan.\n\n-- Todellakin pehmeäpäinen mies, sanoivat suunpieksijät.\n\nKaikessa rauhassaan ajeli Miekkonen hirsiä Kotosuon rantaan. Sää oli\njo kovaa pakkasta, mutta talvi ei ollut vielä vankka, sillä lunta oli\nmaassa peräti ohuelta. Herttalan metsä oli tasaista korpimaata, joten\najo kuitenkin kävi laatuun. Vetomatkakin oli lyhyt, ja kun Miekkonen\npari päivää pyöritteli hevosta, piirittivät hirsiläjät joka taholta\nkivijalkaa.\n\nSiitä päivästä, jolloin kaupan teki, oli kulunut kaksi vuotta.\n\n-- Oikein minä laskuni laskin, sanoi hän, vieritettyään reestä\nviimeisen hirren. Nyt on minulla tarpeeksi puuainetta. Jos Jumala\nyhä edeskin päin suo terveyttä ja hyviä viljavuosia, ei tässä tule\ntuskaa. Taaskin pari vuotta kuluu, niin on rakennus harjassa ja\nkatossa. Ehkä savukin jo silloin nousee tuvan katolta ylös ilmaan,\nja ehkä silloin jo kylvän perunoita tupani ikkunan alle. Lähdetäänpä\nkotiin, onkin jo ilta.\n\nSeuraavana päivänä rupesi satamaan lunta, ja talon töihin ryhdyttiin\ntulisella kiireellä. Aika rupesikin jo käymään tärkeäksi, kelin puute\nkun oli ollut näihin asti suurena haittana ajotöille.\n\nTalvi, vihdoin tultuaan, tuli ankaranpuoleiseksi; lunta satoi liian\npaljon ja usein, joten tiet alituiseen olivat ummessa. Pakkastakin\nriitti melkein aina, koko talvisydännä ei ilma lauhtunut kertaakaan\nselväksi suojaksi.\n\nSinä talvena tottui Jukka kärsimään kylmää ja tuiskua, viikot\npääksytysten kun oli Herttalassa työssä. Oli hän toki omalla\ntavallaan varustettu kylmää vastaan, sillä vyötäisten ympäri oli\nsidottu nuora pitämään vaatteita ihossa kiinni, ja kasvoja, suojasi\näitivainajan villainen liina.\n\nKylmä talvi loppui, lumi suli, ja puihin puhkesi lehti. Jukan työmaa\nmuuttui Kotosuon lähelle. Kaisan kanssa hän aamusta ehtoosen kantoi\nsammalia kivijalan lähelle, siksi että niitä keräytyi monta röykkiötä.\n\n-- Nyt niitä jo on tarpeeksi, sanoi Miekkonen kun tuli eräänä päivänä\nlasten työtä katsomaan. Kun vaan Klaus tulisi miehineen.\n\nJa samassa Klaus tulikin, kädessään kirves ja luotilauta, ja\nseurassaan kaksi miestä, jotka olivat olleet Miekkosen vaimoa\nhautaan kantamassa. Kotvasen aikaa miehet laskettelivat pilapuheita,\nsilmäilivät kivikkoa ja seutua. Sitte Klaus virkkoi:\n\n-- Minkämoiselta tuo suora ja sileä puu näyttäisi seinähirtenä?\nSamassa hän alkoi veistää kirveellä hirrenpäätä.\n\n-- Kas sitä ei vaan tiedä, ennenkuin näkee, sanoivat miehet ja\nseurasivat Klaun esimerkkiä.\n\nIloisia kilkahduksia rupesi kuulumaan samalla.\n\nJukka ja Kaisa istuivat sammalläjälle, jonka kevätilmat olivat\nkuivattaneet, ja katselivat miesten työtä.\n\n-- Nyt sinulle tehdään uusi koti, huomautti Kaisa.\n\n-- Niin tehdään, myönsi Jukka. Miekkonen pani nysäänsä tupakkia,\nnosti toisen jalkansa hirsiläjälle ja naurahteli itsekseen. Hän ei\nollut mikään tunteellinen mies, mutta omituisen suloisia värähdyksiä\nnuo kilkahdukset panivat liikkeelle hänen sydämessään. Kaikukin,\njoka niihin vastasi, oli rakasta ja suloista. Ihan se jokaiselle\nkirveenlyönnille vastasi:\n\n-- Terve tänne tulemasta.\n\nKoivumetsässä suhahteli hieno tuuli, lehdet räpisivät ja kuiskailivat\nhiljaa nekin:\n\n-- Terve tänne tulemasta.\n\nJa käki, joka kukkui korpimetsässä, kuului sekin ihan selvästi\nsanovan:\n\n-- Terve tänne tulemasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksyllä aurasi Miekkonen tuvan takaa pienen kappaleen nurmea ja\nojitti sen sarkoihin. Klaus teki pärehöylän, ja hätä hätää saatiin\nuutisasunto vesikattoon. Korkea ja komea ei se ollut, mutta katsojaan\nse teki hyvän vaikutuksen. Silmä siirtyi mielellään ruskeasta\ntuvasta, jossa on aina jotakin toivotonta ja mieltä masentavaa,\nsievän ja vaatimattoman näköiseen rakennukseen. Valkoisine seinineen,\npärekattoineen ja ikkuna-aukkoineen pilkisti se iloisena ja\nystävällisenä katsojalle silmään.\n\nMiekkosen mielestä oli se kuin kuninkaan linna laaksossa. Hiljaisuus,\njoka seudulla vallitsi, soveltui täydellisesti hänen mielenlaatuunsa.\nElämä tuli täällä olemaan hiljaista ja rauhallista taistelua, jossa\naseina käytetään kuokkaa ja auraa, ja jossa sotasäveleitä laulaa pyy\nja muut metsän linnut.\n\nKylä oli muuttunut hänelle vastenmieliseksi siitä pitäin, kun\nkauppias siellä rupesi myömään olutta. Juopuneet eivät enää päivän\npitkään loppuneet maanteiltä ja kujain kulmista; kauas Herttalan\nmaille asti kuului kylästä alinomaa humalaisten räyhy.\n\nJa olutkaupan viereen oli tullut viinakauppa. Jo ennen tukkiherran\ntuloa kylään osti kauppias talon samalta köyhältä emännältä, jonka\nkerran olemme tavanneet puodissa, ja pani sen vuokralle. Talon\neräs mökkiläinen, jolla oli papinkirjassa monta pahaa piirua,\nrupesi myömään viinaa. Kauppias tosin kävi todistajain kanssa häntä\nkieltämässä, mutta se tapahtui pelkän muodon vuoksi. Yleisesti\ntiedettiin, että liike oli tykkänään kauppiaan, ja myöjä hänen\nkätyrinsä, joka harjotti ammattiaan määrätyn palkan eteen.\n\nYlellisyys oli ihmeteltävässä määrässä höllittänyt siveyden\nkäsitteitä. Muutama vuosi sitte olivat isännät keskuudessaan\npäättäneet, ett'eivät suvaitsisi kapakoitsijoita maallaan.\nHe pitivätkin lupauksensa. Sittemmin kun Karua sakotettiin\nluvattomasta viinan myynnistä, ei kukaan koko kylässä yrittänytkään\nsalakapakoitsijan ammattiin. Se olikin luonnollista, koska lain\nlaatijoilla oli myöskin rankaisuvalta. Mutta nyt kun kauppiaan taloon\nilmaantui salakapakka, ei sitä enää kukaan ihmetellytkään; kun se\nkerran tuotti hyvää voittoa, oli sen olemassaolo luonnollinen.\n\nVanhemmat miehet eivät nauttineet väkeviä arveluttavammassa määrässä,\nmutta nuoriso ei voinut välttää kiusausta. Sen riveissä teki juopumus\nhävitystyötään hirmuisella vauhdilla. Varsinkin olutta juotiin\nsuurissa määrin. Rengit, niin hyvin kuin talollistenkin pojat,\nseurasivat kauppiaan kehotusta ja iloitsivat ilon aikana.\n\n-- Tuo olut on ihan kirottua, sanoi Miekkonen Klaulle erään kerran,\njolloin Toramäellekin kuului hurja meno oluvilan pihalta. Jos\ntämmöistä elämää riittää vielä joku vuosi, ovat kylän kaikki miehet\nanturajuoppoja.\n\n-- Ovat ylikanteen, vastasi Klaus. Oluenjuominen päättyy\nviinanjuomiseen samoin kuin valhetteleminen päättyy varkauteen.\n\n-- Oikein minua hirvittää, kun ajattelen että nuoret miehet, joiden\nkäsivarsissa on paras voima vallalla, huvittelevat itseään oluen\njuonnilla.\n\n-- Olutpanimo on kirottu laitos, ja kylän kauppias on kirottu mies.\nEi täällä kukaan muu olisi ottanut olutkauppaa.\n\n-- Ei olisikaan.\n\n-- Joka elää, näkee miten lopulta käy. Minä uskon, että kerran\nherätään nostamaan sulkua olutvirran eteen ja herätään niinkuin yksi\nmies.\n\n-- Ja minä uskon, että kerran tulee hetki, jolloin ei kauppiaalla\nole jäljellä kaikesta tuosta rikkaudesta, jota hän oikein ja väärin\nkokoon käärii, muuta kuin vähä hapseita.\n\n-- Hm! Aioin sanoa sinulle, että saat minulta hevosen, jos itse\nrupeet tiiliä tekemään. Ostaen ne tulevat kalliiksi.\n\n-- Niin taitavat tulla. Kun vaan saan tupani valmiiksi, muutan heti\ntäältä.\n\n-- Kesällä minulle tulee hyvää aikaa, silloin teen ikkunat ja ovet.\nKyllä se valmiiksi saadaan. Mutta oletko kuullut, josko Herttalan\nisäntä myö metsäänsä.\n\n-- Kyllä ne vahvasti kaupoissa ovat, eikä riitaa kuuluu olevan muusta\nkuin myömistavasta; isäntä tahtoo kantokaupan mukaan.\n\n-- Sitte minä vuokraan hevoselleni vielä täksi kesäksi laitumen. Jos\najohinnat pysyvät entisellään, menen talvella tukin ajoon Herttalan\nmetsään. Keväällä sitte myön hevoseni ja elän tunnustelen taas täällä\nToramäellä niinkuin ennenkin.\n\n-- Sinulla lie jo myllynhinta koossa?\n\n-- On valehtelematta?\n\nHymy levisi Klaun kasvoille, ja Miekkonen naurahti pehmeästi.\nMolemmat he nauttivat kevätillan kauneudesta. Pohjainen ja itäinen\ntaivas oli rastaansuomuksellisessa pilvessä, mutta lännen ja etelän\npuolella oli sininen saarto, josta aurinko heloitti ja loi suomuksiin\npurppurahohdettaan. Heikko tuuli, joka kävi Herttalasta päin, oli\nlauheata ja kosteata, lunta oli enää vaan ohuelta pelloilla, ja\nToramäen päivänpuolinen rinne oli jo kokonaan paljas.\n\n-- Kohta tulee ihana aika, sanoi Klaus, silmäillen myllyä, jota\nheikko kevättuuli hiljaa pyöritti.\n\n-- Kohta se tulee, vastasi Miekkonen.\n\nSitte kumpikin lähti kotiinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerttalan isäntä osasi menetellä järkevästi metsänsä kanssa. Hän möi\nvaan suuremmat puut, joista sai kalliin hinnan, ja joiden pelkäsi\nmätänevän, jos ikuisesti saisivat seisoa paikallaan. Metsä siten\nharventui ja tuli parempaan kasvuvoimaan. Mutta kauppasumma nousi\nsittekin niin korkeaksi, että kylän isännät sanoivat ihmetellen:\n\n-- Rikkaalla on rikkaan onni.\n\nEmännät toivoivat, että Herttalan isäntä ostaisi metsän hinnalla\ntyttärelleen silkkipuvun, pojalleen juoksijaoriin ja vaimolleen\nkultakäädyt, mutta pahasti he pettyivät toiveissaan. Herttalassa ei\ntuhlattu penniäkään komeuteen. Urkkijain kautta tuli ilmi, mihin\ntarpeisin tuhannet markat aiottiin. Karu sai emännältä ongituksi,\nett'ei rahoja edes lainatakaan, vaan ruvetaan niillä rakentamaan\nkivinavettaa ja kuokittamaan suurta aroa.\n\n-- Onhan teillä hyvä navetta, ihmetteli Karu. Mitä varten uutta?\n\n-- En minä ymmärrä miesten asioita, vastasi emäntä. Ja kai se kivestä\nparempi tulee.\n\n-- Ja peltoakin teillä on niin siunatusti.\n\n-- Mutta eihän lisä pahaa tee. Lasten eduksihan kaikki tulevat. Ei\nvaan Oskari ja Helma koskaan voi syyttää vanhempiaan, että olisivat\ntuhlanneet heille kuuluvaa hyvyyttä.\n\n-- Ei maarkaan.\n\nSamalla kertaa otettiin Kotosuon uutisasukaskin puheeksi.\n\n-- Kovin teillä tätä Miekkosta holhotaan, sanoi Karu. Nyt sillä on\nuudet huoneet melkein valmiit, ja keväällä se jo kylvää perunoita\nuuteen peltoonsa. Lyhyt aika taakse päin oli se köyhä kuin\nkirkonvaivainen.\n\n-- Köyhä se niin oli, vastasi emäntä, ja ilman meitä se olisi köyhä\nvielä tänäkin päivänä. Nuoremman ja terveemmän miehen minä olisin\nottanut Kotosuolle torppariksi, mutta meidän isäntä kohtelee sitä\nMiekkosta niinkuin omaa veljeään.\n\n-- Ihan niin kohtelee.\n\n-- Kun se on talon vanha palvelija ja ahkera työmies.\n\n-- Ahkera se kyllä on, mutta on liian hidas. Teillä se saa olla\nniinkuin itse tahtoo; ei muissa taloissa niin oltaisi.\n\n-- Mutta jos se taas rupee sairastamaan, sitte siitä vasta harmia on.\nAnna velkaa velan päälle.\n\n-- Eli Jumalan maksoon.\n\n-- Minä jo ihan väsyin paljaasen punnitsemiseen ja mittaamiseen,\nsilloin kun sen vaimo sairasti kuolemantautia; niille piti antaa\nmaitoon ja kaljaan saakka. Lopulta se jo kävi ihan kiusalliseksi;\nminä tulin oikein pahoinvoivaksi, kun kuulin vaan mainittavankaan\nMiekkosia.\n\n-- Suuttuu ihminen lopulta, vaikka olisi enkeli. Autoin minäkin niitä\nauttamistani, mutta kyllä sain kauniin palkan. Ei kymmenen kertaa\nriitä, kuin se poika on haukkunut minut ja minun lehmänikin.\n\n-- Kippurasarveksi. Herttalan emäntä päästi heleän naurun.\n\n-- Kuulittehan siitä koirasta, se raukka vasta päiviin joutui. Mitä\nniillä riitti antaa syödä sille? Ei mitään. Koira oli aina nälässä,\nettä kylkiluut hohtivat nahan läpi. Minun tuli elukkaa armot, ja\nsalaa toimitin sen hengiltä pois, ennenkuin ehti nälissään syödä\nkanani.\n\n-- Kyllä sen kahun koko kylä sai kuulla. Helma laps'hulluudessaan\nsille pojalle lupasi koiran, ja isäntä tahtoi, että lupaus piti\ntäytettämän. Mutta se siitä sitte tuli. Tiesihän jokainen, ett'ei\nniillä ollut varaa koiraa ruokkia. Minä jo silloin heti mielessäni\nsuutuin, mutta minkä enää tein; se oli annettu kuin annettu. Ei\nköyhille pidä koskaan ystävyyttä osottaa, sillä sitte he nostavat\nnenänsä korkealle.\n\n-- Oikein sanoitte, emäntä kulta. Hyvänä esimerkkinä siitä on Annin\nKaisa meidän mäellä. Jokainen talo on osaltaan häntä ruokkinut\nja elättänyt, ja nyt on tyttö hieno kuin herrain ryökynät. Ei\nkellään ole hameessa niin kauneita kettereitä kuin Kaisalla, ei\ntalollistenkaan tyttäret näytä niin hennoilta kuin se. Sanoin minä\nsille kerran vasten silmiä, että joutaisi nyt palkita ihmisten\nhyvyyttä ja mennä joka taloon paimeneksi. Mutta jokos meni? Huiveja\nvaan virkkailee ja kaikkia turhia koruja neuloskelee. Kädet pysyvät\npehmeinä, kasvot valkoisina, ja rahoja kuuluu tulevan hyvin.\n\n-- Se on kummallista että ne menevät kaupaksi, vaikka ei kauppiaan\nrouva ottanut niitä puotiin myytäväksi.\n\n-- Paljon tuo oli aiottukin. Ostettujahan niiden pitää olla, joita\npuodissa myydään. Mutta kaupaksi ne menevät. Koko sen tytön laita on\nvähän kummallista. Kun ei se vaan vielä kerran viettelisi häntäänsä\njotakin talollisen poikaa; oikein minä pelkään niiden osaavan\nnoituakin.\n\n-- En minä pelkää taikataitoja. Tiedetäänhän mitä siitä seuraa,\nkun köyhä tyttö pyrkii olemaan kaunis. Herttalan emäntä naurahti\nhienosti. Itku siitä lopuksi tulee.\n\n-- Se joutaisi Annillekin. Ihan ilettää sivullista se helliminen ja\nhyväileminen; ei koskaan vitsaa, ei koskaan kuria. Ja joka kuritta\nkasvaa, se kunniatta kuolee.\n\nHenkilöt, joista noin kovia sanoja puhuttiin, elivät hiljaa kuin\nmyyrät, omissa iloissaan, omissa toiveissaan. Kaisa ja Jukka olivat\nvielä lapsia, ja yhteistä oli heillä ilot ja surut, Miekkosen hyvästä\nterveydestä ei kukaan enempää iloinnut kuin Mari, ja Klaus ei\nrajoittanut ystävyyttään pelkkiin kehottaviin ja tyhjiin sanoihin,\nhänen ansiokseen lie luettava rakennuspuuhani kaikinpuolinen\nonnistuminen.\n\n-- Nyt on uusi kotimme valmis, sanoi Miekkonen Jukalle eräänä iltana,\nkun tuli työstä kotiin. Tulee kesä ja kuiva, niin muutamme.\n\n-- Minun tulee ikävä mummoa ja Kaisaa, vastasi Jukka. Tuleepa ikäväni\nKlauta ja Kaisuakin.\n\n-- Vaikka olet jo iso poika. Kun vaan tulee kesä ja kuiva, niin\nmuutamme.\n\nJa kesä tuli. Puissa oli taas vehreät lehdet, nurmi oli vihanta, ja\nkäki kukkuili metsässä. Tuli Juhannuspäiväkin, ja silloin muutti\nMiekkonen Toramäeltä. Päivän merkitys oli hänelle suuri, siksipä\nkutsuikin ystävänsä muistojuhlaan. Niitä oli Klaun perhe, Anni ja\nKaisa. Aamupäivällä lähdettiin astumaan Kotosuota kohden. Miekkonen\nkäveli edellä Klaun kanssa; hän puheli käydessänsä ahkerasti\nja valaisi usein sanojaan kädenliikkeillä, Klaus naurahteli ja\nlasketteli leikkisanoja vuoden vanhalle pojalleen, jota kantoi\nkäsivarrellaan.\n\nJukka tuli naisväen seurassa, ja kullakin heistä oli kannettavaa\njuhlatarpeita. Kun joukko ehti Kotosuon lähelle, pilkisti uutisasunto\nystävällisenä katsojille silmiin. Anni joutui vallan ihmetyksiin, kun\nnäki uutisasunnon ja seudun.\n\n-- Kukaan ei olisi paremmin osannut valita asuinpaikkaa kuin\nMiekkonen, sanoi hän. Täällähän on niin kaunis nurmi ja lehtimetsä,\nettä ihan ruokahalu menee, kun näkee ne. Eihän tämän kauniimpaa osaa\nihminen ajatellakaan.\n\n-- Talvella täällä vasta kaunista on, sanoi Mari. Aurinko paistaa\nHerttalasta päin, ja lumihärmä välkkyy tuhansina kristalleina\nkoivujen oksilla. Talvella on tuo korpimetsäkin kauneita kammioita ja\nsaleja täynnä. Ei mikään ole niin kaunis kuin talvi.\n\nLapsia viehätti enin koivumetsä. Kaisu heti kysyi Jukalta:\n\n-- Laitatko minulle ja Kaisalle keinun tuonne koivujen väliin?\n\n-- Laitan, vastasi Jukka, sinulle pienemmän, Kaisalle ja itselleni\nisomman.\n\nTuvan lähellä kasvoi kahdessa sarassa perunoita. Suotuisia sateita\noli sadellut kevätkesällä, joten perunan varsi oli mustaa ja lihavaa.\nKun Miekkonen tuli Klaun kanssa sarkaa lähelle, valaisi hän jokaisen\nsanansa kädenliikkeellä. Klaus naurahteli, ja kun sai sanan vuoron,\nniin virkkoi:\n\n-- Hyvä perunamaa.\n\n-- Hyvä, peräti hyvä, varmensi Miekkonen.\n\nKamari ei ollut vielä valmis, ja raputkin puuttuivat rakennuksesta\nkokonaan, mutta kaksi puuta oli pantu kynnykselle portaiksi ja nuoria\nkoivuja portaiden molemmin puolin, joten siihen oli tehty lehtokuja.\n\n-- Tulkaa sisään, sanoi Miekkonen vierailleen ja meni itse edellä.\n\nTupa oli suuri, valoisa ja jotenkin korkea. Huonekaluja oli Klaun\ntekemä suurenpuolinen pöytä, vanha kaappi, hylly ja muutamia tuoleja.\nPeräseinää koristi lähetystoimen kartta ja kaksi paperilehteä,\nkummassakin lyhyt raamatunlause punaisilla kirjaimilla. Kiertelevältä\nkauppiaalta oli Jukka ne omilla rahoillaan ostanut, ja Kaisa oli\nkalliit lauseet valinnut parhaan ymmärryksensä mukaan.\n\n-- Niinhän tämä on kuin talon tupa, sanoi Anni silmäillen huonetta,\njonka keskellä lattiata seisoi suuri ja lehtevä koivu.\n\nMarin ruvetessa keittämään kahvia, puheli Miekkonen Klaun kanssa\nkontrahdista, joka vasta vuosikymmenen kuluttua tehdään Herttalan\nisännän ja Jukan välillä, mutta jonka kaikista ehdoista oli jo\nsovittu. Huoneiden vuokraa tuli tehdä kymmenen jalkapäivää vuodessa,\nmutta tonttialaan kuuluikin sitte koko nurmi. Lehtimetsän verotus oli\nmutkikkaampi ja vaikeampi. Lopulta sovittiin siten, että jokaisesta\nsarasta tulee tehdä jalkapäivä samana vuonna, jolloin siitä korjaa\nensimmäisen sadon. Sitte kun koko lehdikko on muuttunut pelloksi,\nvaihdetaan jalkapäivät hevospäiviin siten, että Jukka tekee päivän\nviikossa talon työtä omalla hevosellaan ja omilla eväillään.\nSuonkulman verotus meni samaan tapaan, mutta sillä erotuksella,\nett'ei päiviä muutettu hevospäiviksi. Kun koko kulma on peltona,\ntulee siitä tehdä kaksikuudetta jalkapäivää vuodessa, eli päivä\nviikossa. Kaikki nuo ehdot koskivat Miekkostakin; niiden mukaan sai\nhänkin kuokkia ja kyntää torpan valmiiksi vaikka kuinka pian. Sitä\nparempi vaan Herttalan isännälle.\n\n-- Siis kaksi miehen päivää ja yksi hevospäivä viikossa, sitte kun\ntorppa on valmis, sanoi Klaus. Ei se hullummasti ole.\n\n-- En minäkään luulisi olevan. Ja onhan Jukalla vara tehdä kontrahti\ntai olla tekemättä, miten asiat sopivat. Minä en tee kontrahtia\nenkä torppaakaan, elän vaan mökkiläisenä kuten Toramäelläkin. Mutta\nkun nurmi tästä ympäriltä on muuttunut pelloksi, käyn minä kuokkani\nkanssa tuonne koivujen lähelle. Tehköön Jukka sitte miten tahtoo,\nkyllä meidän isäntä puheensa pitää.\n\nKlaus tahtoi tarkemmin katsoa suonkulmaa, ja kun olivat juoneet\nkahvia, lähti hän Miekkosen kanssa ulos.\n\n-- Tuosta noin tulee sitte raja kulkemaan, sanoi viimeksi mainittu,\nosottaen kiveä suonrannalla. Koko kulma tulee kuulumaan Jukalle.\n\nKlaus haki seipään ja tonki multaa näkyville.\n\n-- Yhtä mustaa se on täälläkin.\n\n-- Ei tämä mitään suota ole, vaikka sitä siksi sanotaan.\n\n-- Ei olekaan. Mutta mistä tänne saa savea?\n\n-- Tuolta, josta kesällä käydään Herttalaan. -- Vainenkin, muistanhan\nminäkin sen.\n\n-- Eikä sitä vielä moneen aikaan tarvitakaan. Jahka Jukasta tulee\nmies.\n\n-- Miestä täällä niin tarvitaan.\n\n-- Ja hevosta.\n\nPäivällinen syötiin nurmella. Ruokia oli kuivaa lihaa, viilipiimää,\nmansikoita ja maitoa. Ennenkuin Miekkonen siunasi ruokansa, virkkoi\nhän:\n\n-- Minä toivoin saavani kerran viettää tämmöistä juhlaa\nvaimovainajani kanssa, mutta toivoni ei toteutunutkaan. Tuon tähden\ntuntuu rinnassani haikealta, onpa ilooni sekotettu näkymätöntä\nsurua niin paljon, ett'ei kukaan arvaakaan. Te hyvin tiedätte, mitä\nvainajan osaksi tuli täällä elämässä. Kurjuutta, pelkkää kurjuutta\nja kärsimystä. Joll'ei uskoisi tulevaista elämää ja kuolleitten\nylösnousemista, haastaisin Luojani oikeuden eteen ja lukisin\nkannekirjasta, jonka muistan kannesta kanteen ulkoa, kaikki nuo\nhirmuiset vääryydet, joita Hän meitä vastaan harjoitti. Mutta nyt\nminä sen sijaan sanon nöyrästi: Kiitetty olkoon Hänen nimensä!\n\nKaksi suurta kyyneltä tipahti Miekkosen silmistä vihannalle nurmelle.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKäytyään rippikoulun meni Jukka Herttalaan renkipojaksi. Isäntä\nlupasi hänelle palkkaa kuusikymmentä markkaa rahaa ja vuosivaatteet.\n\nIhka outoja eivät raskaimmatkaan työt enää olleet Jukalle. Keväällä\noli hän jo kyntänyt kovaa sänkeä isäntärengin rinnalla, ja kesällä\noli hän niinikään niittänyt heinää muiden miesten kanssa, mutta vanha\ntoivo päästä Herttalaan rengiksi ja tehdä työtä aikamiehen tavoin oli\nviimeinkin käynyt toteen.\n\nMiekkoselle koitti oikeat onnenpäivät, kun sai terveenä elää ja\ntehdä työtä poikansa kanssa. Kun tuli talvi, ensimmäinen Jukan\nollessa renkinä, purki hän vanhan hökkelin ja ajoi ehjät hirret ja\nmuut kelpaavat ainekset tupansa lähelle. Keväällä rakensi hän niistä\npienen navetan niinkuin hätävaraksi, kesällä osti hän kylän isänniltä\nolkia ja heinämaata, ja syksyllä vaihtoi Jukka vuoden palkkansa\nnuoreen lehmään. Kauppa oli mieluinen isännällekin, hänellä kun oli\nkarjaa navetassa paljon, mutta vielä mieluisampi se oli Miekkoselle.\nTosin elukan hoitaminen ja lypsäminen olivat hänelle oudonpuoleisia\ntoimia; jopa kamariakin, josta vielä puuttui lattia, ovet ja ikkunat,\npiti käyttää rehulatona, mutta sittepä olikin toivo saada lantaa\nvahvalti perunamaahan.\n\n-- Ne kuusi päivää, jotka teen veroa lehmän kesälaitumesta, eivät\ntunnukaan hyödyn rinnalla, joka siitä aikaa myöten viruu, sanoi hän\nKlaulle. Isännät eivät pidä heinämaita kalleina, joten elukan ruoka\nei tule paljoa maksamaan. Mutta lannasta ja maidosta tulee rahaa.\n\n-- Sen minä tiedän omasta kokemuksestani, vastasi Klaus. Marin aina\nteki mieli lehmää, ja minäkin, saatuani tukuttain rahoja, ostin\nsuuren sarvipään. Siten minusta tuli maanviljelijäkin. Elelen nyt\nkuin huhdassa.\n\n-- Samoin minäkin. Hm! Ei mikään ole pysyväistä auringon alla, ei\nköyhyyskään. Miekkonen naurahti hiljaa.\n\nKaisa sai palveluspaikan kylässä. Tansseissa ja Annin luona kohtasi\nJukka hänet melkein joka sunnuntaina, joten ei tuntenut kovempaa\nkaipuuta kasvinkumppaninsa perään. Mutta kuitenkin tuli usein hetkiä,\njolloin Jukan täytyi itselleen tunnustaa, että ajatuksensa julki ja\nsalaa kulkivat Kaisan luo. Jos tuli iloa, jos tuli surua, aina oli\nasianlaita sama. Kaisan luo menivät ajatukset satoja eri teitä.\n\n-- Eihän tuo ole ihmekään, väitti Jukka usein ajatustensa kanssa,\nminulla kun ei ole ketään muuta tuttavaa, ketään muuta ystävää, jota\nmuistella ja ajatella.\n\nKaisa oli saanut itselleen uuden ystävän. Jo rippikoulua käydessä\nmieltyi hän sokeasti nuoreen tyttöön, jolla oli iloiset sinisilmät ja\nkauniit keltaiset hiukset. Tytön nimi oli Anna. Hän oli talollisten\nlapsia ja kotoisin kirkonkylästä. Elämäkertansa oli yhtä surullinen,\nkuin hän itse oli kaunis. Kymmenen vuoden vanhana sai hän kotiinsa\näitipuolen, joka piteli häntä pahemmin kuin orjaa. Viisi vuotta\nkärsittyään kovaa kohtelua lähti hän palvelemaan vierasta, ja sokea\nsattuma viskasi hänet Kaisan lähelle. Talot, joissa kumpikin palveli,\nseisoivat kylässä nurkka-nurkan, toistensa edessä ja haittana...\n\nToisena vuotena ylensi Herttalan isäntä Jukan rahapalkan sataan\nmarkkaan. Miekkonen kuokki nurmea pelloksi ja kylvi perunain ohessa\nsarkoihin nelikon rukiitakin. Ennen talven tuloa teki hän Klaun\nkanssa pienen vajahuoneen, jonne sai viedä säilöön veistelemänsä\nkalut. Mitä olikin jo jommoinenkin joukko, mutta yksinomaan\nsemmoisia, joita tarvitaan maanviljelyksessä.\n\nJukan palvellessa toista vuotta Herttalassa riitaantui isäntärenki\nOskarin kanssa jostakin vähäpätöisestä seikasta, eikä kukaan voinut\nrakentaa sovintoa heidän välilleen. Vanha ja kokenut mies ei\nkärsinyt, että poikanulikka tuli häntä nenästä vetämään, ja Oskari ei\npuolestaan pannut suurta arvoa rengille.\n\n-- Menköön matkoihinsa, sanoi hän ylpeästi, kun häntä käskettiin\nsopimaan loukatun kanssa. Rahalla saa renkejä vaikka seinänraotkin\ntäyteen.\n\nEmäntä oli salaa samaa mieltä. -- Ei siitä pelkoa, että leipä jää\nsyömättä, sanoi hän isännälle. Kyllä niitä toisia saa.\n\n-- Niin, mutta miehillä on suuri ero, väitti isäntä. Yksi on\nyhdenlainen, toinen toisenlainen.\n\n-- No tahtoisitko sinä, että Oskarin pitäisi panna polvilleen hänen\neteensä?\n\n-- En, en minä sitäkään tahdo. Siihen juttu loppui.\n\nPyhäinpäivä tuli, ja isäntärenki erosi. Isäntää ja Helmaa jätteli\nhän kädestä hyvästi, mutta Oskarille ja emännälle ei lausunut luotua\nsanaakaan.\n\nJukalle alkoi kolmas vuosi.\n\n-- Kuinka nyt palkoista sovimme? kysyi isäntä, kun palvelusvuoden\nviimeinen päivä oli illassa. Minä olen tähän asti tarjonnut, ja sinä\nolet tyytynyt. Koeta nyt itse määrätä.\n\n-- Antakaa että mietin huomiseen asti, vastasi Jukka.\n\n-- Mieti vaan. Minä ajattelin, että jäät mielelläsi meille, ja\nsentähden en pestipäivinä puhunut mitään.\n\n-- Mielelläni minä teillä palvelen.\n\nYö kului, ja aamu tuli. Aamulla meni Jukka isännän kamariin ja\nvirkkoi:\n\n-- Tahdotteko tehdä minun kanssani kolmen vuoden kaupan?\n\n-- Tahdon, vastasi isäntä, joll'et mahdottomia pyydä.\n\n-- Sepä hyvä. Annatteko minulle kolmesta vuodesta rahapalkan sijaan\nSukkajalan varsan?\n\n-- Siitä tulee hyvä hevonen. Kolmesataa, neljäsataa. Hm! No jos annan.\n\n-- Mutta sitte ei sitä saisi muut valjastaa kuin minä. Kolmen, vuoden\nperästä on se minun omani, mutta jos minä vielä sittekin jään teille\nrengiksi, on omassa vallassani viedä hevonen isälleni tai antaa sen\nolla täällä. Viimeksi mainitussa tapauksessa pitää sen saada syödä\nsamaa ruokaa kuin muutkin hevoset, mutta ajaa ei sillä sittekään\nsaisi muut kuin minä, ei askeltakaan. Suostutteko niihinkin ehtoihin?\n\n-- Suostun siinä tapauksessa, että sinä tästä lähin käyt ensimmäisenä\ntyöhön ja tulet viimeisenä kotiin.\n\nKaikki Jukan veri ryntäsi ylös poskiin.\n\n-- Isäntä, sanoi hän sammaltaen ja lattiaan katsoen. Minä olen vasta\nkahdeksantoista vuoden vanha.\n\n-- Vaikka, mutta sinä kykenet. Isännän ääni kuului päättäväiseltä\nja lujalta. Huomisesta alkaen olet sinä meidän isäntärenki, ja kun\nsemmoisena palvelet kolme vuotta, niin saat vaatteiden ja muiden\netujen lisäksi Sukkajalan varsan. Päätä pian.\n\n-- No kun niin tahdotte.\n\n-- Tänä vuonna saat vapaaviikon, mutta tulevana vuonna et enää saa,\netkä viimeisenäkään. Itse saat ruokkia varsan ja itse saat panna\nsille nimen.\n\n-- Olkoon Hukka. Minulla oli pienenä poikana sen niminen koira.\n\nVapaaviikon vietti Jukka taaskin kotona isänsä kanssa. He yhdessä\nperkasivat kiviä lehtimetsästä, panivat uutta aitaa ja kokoilivat\nmetsästä tuulen kaatamia puita talven varaksi. Koko syksypuolen oli\nMiekkosta vaivannut selkäsärkö, mutta moisista helpoista töistä ei\nhän malttanut pysyä erillään. Kun Jukka häntä pyysi edes vähäsen\nsäästämään itseään ja hoitamaan terveyttään, tuumaili ahkera mies:\n\n-- Ei luontoni salli. Tässä tulee kaikki työ omaan eteeni.\n\n-- Mutta jos kuolette.\n\n-- En minä sentähden kuole, että työtä teen. Kylässä elettiin toiseen\ntapaan, viina ja olut vuoti siellä virtana. Pahaisia poikiakin\nnähtiin oluvilan pihalla lasia kallistamassa, pulloja tyhjentämässä.\nEttä pyhäinpäivinä, kuten muinakin juhlina ja joutoaikoina, piti\njuoda itsensä eläimeksi, oli juurtunut varsinaiseksi tavaksi siitä\nasti kun kauppias turmiollisen liikkeensä kylässä alotti. Viina\nja olut oli ensimmäisenä ja viimeisenä kaikissa iloissa. Koko\nvapaaviikon kaikui kylän raitti juopuneiden julmasta elämästä.\n\n-- Nyt on nuorilla miehillä ilon aika, sanoi kauppias korjatessaan\nlootaansa raskaalla työllä ansaittuja rahoja.\n\nKun tieto Jukan kohoutumisesta isäntärengin asemaan levisi kylään,\nherätti se mieltymystä ja ihmettelyä. Kummastellen kysyi moni\nitseltään, mitenkä Miekkosella, tautein ja paisumain rääkkäämällä\nmiehellä, saattoi olla poika, joka kahdeksantoista vanhana kelpasi\nisäntärengiksi Herttalaan, jossa muiltakin miehiltä vaadittiin\ntavallista enemmän.\n\n-- Isä kuin kuivettunut käpy, sanoivat he, ja poika semmoinen honka!\n\nVapaaviikon loppupuolella meni Jukka käymään Annin luona, jossa tiesi\nKaisan ja Annan yhdessä viettävän hupaisia päiviä. Arkipäivä kun oli,\nei hän huolinut muuttaa vaatteitakaan ylleen, mutta kaulaansa hän\npani Kaisan virkkaaman keltaisen villahuivin. Se olikin kallis muisto\nlapsuuden ajoilta!\n\nKaisa oli yksin kotona, ja Jukka sai nyreän katseen tervehdykseksi.\n\n-- Et lainkaan ole tullut kylään, sanoi Kaisa, kun katsoi\ntyytymättömästi Jukkaa. Siellä on tanssittu joka ilta.\n\n-- Minä olen tanssinut työssä joka päivä. Entä mummo?\n\n-- Meni Klaun luo äsken. Kaisa neuloi hametta, ja hänellä oli niin\nkiire, ett'ei joutanut silmiään nostaa. Kaisa oli täällä ja vei\nväkisin.\n\n-- Entä Anna? Jukka meni istumaan huoneen perälle, eikä ollut\ntietääkseenkään kylmyydestä, jolla häntä kohdeltiin.\n\n-- Mitä sinä Annasta tahdot? Ethän sinä hänestä pidä.\n\n-- En pidäkään. Hän koreilee liian paljon ja...\n\n-- Ja mitä vielä? Kaisa ei malttanut olla keskeyttämättä puhelua.\n\n-- Hän peipottaa Heikkiä. Kun on muita rikkaampia lähellä, niin...\n\n-- Heikki on nahjus niinkuin sinäkin! Jukka rupesi nauramaan. Hän\nnäki että tuo kaikki oli hetken kiukkua, joka pian menee ohi.\nPehmeästi nauraen virkkoi hän:\n\n-- Jos minä olisin saanut tanssia joka ilta, en kehtaisi olla noin\npahalla päällä tutulle pojalle.\n\nSydämessään Kaisa jo nauroi, mutta tahtoen näyttää yhä suuttuneelta\nrupesi hän neulomaan eikä vastannut huomautukseen ensinkään. Jukka\nantoi hänen olla rauhoissaan ja vaikeni hänkin. Sitä ei Kaisa kauan\nkestänyt. Hetkisen perästä kysyi hän:\n\n-- Kuka tulee Herttalaan isäntärengiksi? Kun ei vastausta kuulunut,\nsiirti hän katseensa Jukkaan. Tämän kasvot tulivat silmänräpäyksessä\nveripunaisiksi.\n\n-- Sinä siis. Kaisa nousi ylös ja läheni Jukkaa ikäänkuin aikeessa\nhypätä hänelle syliin, mutta samassa hän astuikin askeleen taakse\npäin ja asettui istumaan entiselle sijalleen.\n\n-- Kuinka ylpeäksi olet tullut sitte viimeisen, sanoi hän sitte\näänellä, jossa todellisen suuttumuksen ohessa kuului mielipahaakin.\n\n-- Mitenkä niin?\n\n-- Vielä tuota kysyt. Sinusta on tullut Herttalan isäntärenki, ja\nsitä et tullut minulle ennen sanomaan.\n\n-- Jo minä sitte olisin mies, kun hyppäisin pitkin kylää kehumassa\nitseäni.\n\n-- Pitkin kylää, matki Kaisa, taistellen kyyneleitä vastaan. Olenko\nminä sitte sinulle niinkuin muutkin kyläläiset?\n\n-- En minä tiedä, onko se totta, mutta kyllä minulle on kerrottu,\nettä sinä mielelläsi katselet ... meidän Oskaria! Jukan pehmeä ääni\nkuului tyyneltä, mutta sanat tulivat yksitellen, niinkuin olisivat\nlohenneet kovan painon alta.\n\nKaisa ensin hämmästyi itsensä mykäksi, sitte hän suuttui sydämensä\nsyvimmässä.\n\n-- Se on valhe, ikuinen valhe, huudahti hän. Uskotko sinä tuommoisia\njuttuja, tuommoisia valheita?\n\n-- En aina, mutta jolloinkulloin. Ja silloin heti tulee niin raskas\nollakseni. Ei maita työ eikä ruoka.\n\n-- No mutta kun minä sanon, että se on valhe, hävytön valhe,\netkö sitte usko minun sanojani enemmän kuin tuommoisia valheita,\njuoksujuttuja?\n\nKaisa nousi ylös istumasta ja tuli Jukan eteen. Kiihtynyt kiukku\nkaunisti häntä, kasvojen iho oli heleä, vartalo nuortea ja\nkukoistuksen alussa. Valkoinen esiliina, jota hän sattumalta tällä\nhetkellä käytti, teki hänet vallan tyttömäiseksi ja miedonsi\nsäännöllisten kulmakarvain ja katseen kiukkua.\n\n-- Etkö luota minun sanoihini enemmän? jatkoi hän äskeiseen kiivaasen\ntapaan. Sano, etkö luota enemmän?\n\nSuuttumus teki Jukan kerrassaan onnelliseksi.\n\n-- Luotan, vastasi hän naurahtaen.\n\n-- Ylpeä ja epäluuloinen poika.\n\nKaisa löi Jukkaa kankaalla kasvoihin ja meni jälleen istumaan\npaikalleen.\n\n-- Nyt ollaan sovinnossa eikä riidellä enää koskaan.\n\n-- Päätetään niin. Paljonko saat palkkaa?\n\n-- Hevosen kolmesta vuodesta, vähän enemmän kuin muut rengit, ja\nmuita pieniä etuja.\n\n-- Vai hevosen saat palkaksi! Sukkajalan varsan, arvatakseni.\n\n-- Juuri sen.\n\n-- Tiedätkö mitä? Kaisa muuttui äkkiä vakavaksi. Kaaren Heikki möisi\ntalonsa, maksaisi muut perilliset eroon ja...\n\n-- Se olisikin viisainta, keskeytti Jukka. Velka vielä kymmenenkin\nvuotta kasvaa, nielee se talon törkyneen.\n\n-- Ja ottaisi itselleen erikoismaat, jatkoi Kaisa, mutta siitä ei\ntaida tulla mitään. Toisen tunnin Anna käskee, toisen tunnin kieltää.\nSinä et saa tuomita Annaa, hän ei voi sille mitään. Jos kaikki voisi\ntapahtua parissa minuutissa, sitte siitä tulisi valmista. Anna raukka\nkärsii niin paljon, ett'ei kukaan ihminen. Monta kerta herää hän\nyöllä itkemään.\n\nKeveitä askeleita kuului rapuissa, ja Anna samassa tuli sisään.\nUseinkin ne ihmiset, jotka enin ovat kärsineet, ovat pelkkää iloa\nja hymyä. Niinpä Annakin. Hän näytti kokemattomalta ja hellityltä\ntytöltä, jolla ei ole heikkoakaan käsitystä, mitä sanat suru ja\näitipuoli merkitsevät. Sinisilmissä näkyi vaan iloa, semmoista joka\ntulee sydämen pohjasta ja saattaa meidät unhottamaan kaikki, mitä\nmaailmassa on ikävää, ilotonta. Keltaiset hiuksensa olivat kauniit.\nPitkä palmikko ylettyi käsiranteiden kohdalle saakka ja näytti se\nmaksanvärisen villapuvun rinnalla ihan kullalta.\n\n-- Kas karhua, kun on tullut suolta tänne kuivalle mäelle. Anna löi\nkättä Jukalle. Nyt viemme sinut tanssiin.\n\n-- Onko kylässä taas tanssit? Kaisa herkesi neulomasta, ja\nkasvoillaan näkyi, miten paljon hän nautti Annan läsnäolosta.\n\n-- On, sillä sinne tuli kulkeva viuluniekka. Se vasta osaa soittaa,\nsen viulu on kuin ihmisen sydän, jossa tuhannet eri jänteet\nväräjävät...\n\n-- Tulethan, Jukka?\n\n-- Tulen toki. Tosin jalassani on roimahousut, enkä muutenkaan ole\ntanssipuvussa, mutta tuntevathan minut. Ja kun eivät muuten tunne,\nniin kysykööt.\n\nAnna teki tulen ja rupesi keittämään kahvia. Vasta äsken kuuli hän\nkylässä, että Jukasta oli tullut Herttalan isäntärenki. Siitä iloista\npuheen ainetta.\n\n-- Vaikka kuinka olen ikävissäni, sanoi Anna nauraen omalla\nsydämellisellä tavallaan, tulen heti iloiseksi, kun muistan\nminkämoinen pyöreä esine olit silloin, kun sinut ensi kerran näin. Ja\nnyt sinä olet Herttalan isäntärenki! Et tiedä, miten paljon sinusta\nkylässä puhutaan. Saisit kainaloosi vaikka jokaisen tytön, kun vaan\nviitsisit kumartua ottamaan.\n\nJukka nauroi, mutta nauru ei vähääkään ilmaissut, kuinka arka asia\noli. Hän ei pannut suurta arvoa häilyvän tytön puheelle, vaikka se\nkuuluikin iloiselta kuin puron lirinä kodin lehtimetsässä.\n\nJuotuaan kahvia lähtivät he. Mäellä tuli Anni heitä vastaan Marin ja\nOnnin kanssa.\n\n-- Tanssimaanko taas? kysyi hän niinkuin nuhdellen.\n\n-- Oikein arvasitte, mummokulta, vastasi Anna. Emännät ja tyttäret\ntehkööt nyt työtä ja kantakoot raskaita saaveja navettaan, me\nlaulamme ja tanssimme. Kenkäni puolipohjat ovat vielä eheät, vaikka\nlöin vetoa tanssivani ne rikki vapaaviikkona.\n\n-- Kyllä minua vähän hävettää, sanoi Jukka. Olisi edes ilta.\n\nHerttalan emäntä sattui juuri vierailemaan kauppiaan rouvan luona.\nRouva oli hauskimmillaan, sillä jo ennen vieraansa tuloa oli hän\nnauttinut Oskarin ja Franssin kanssa pari lasillista viiniä.\nSemmoisena hetkenä kuin nyt oli hän selvimmästi entisen pesijättären\ntarkka kuva. Sisällinen saasta, joka muulloin pysyi kauniin kuoren\nolla hyvästi kätkössä, kuohui vapaasti ilmoille.\n\nHerttalan emäntä huomasi heikkouden, mutta katsoi sitä sormiensa\nlävitse. Viini teki rouvan verrattomaksi seuraihmiseksi ja karsi\nliian hienouden pois. Puhelu sujui mainiosti, eikä sanoja tarvinnut\npunnita tarkalleen.\n\n-- Keitä siellä? kysyi rouva nähtyään Herttalan emännän katsovan\nmaantielle.\n\n-- Nuo tämän kylän hienot ja kauniit. Jukka juuri silloin meni\ntyttöjen kanssa kylään. Rouvakin tuli katsomaan ikkunan lähelle.\nHalveksivaisesti hymyillen virkkoi hän:\n\n-- Ryökynät siellä onkin. Voi minun päiviäni, kuinka teissä on neitoa.\n\n-- Onhan niissä kahteen rekeen.\n\n-- Mutta ei hevosta kummankaan eteen. Siinä on yhdenkin kerran\nkatsottu peiliin, miltä puvun ketterit näyttävät. Katsokaa emäntä,\nmiten sieviä askeleita Annin Kaisa astuu! Vahinko, ett'ei isän silmä\nkoskaan saa nähdä oikein sievää, oikein hienoa. Jos se miesraukka\nnyt tulisi noita hienoja neitoja vastaan, niin koulunkäyneiksi\nryökynöiksi luulisi, eikä suinkaan navetta juolahtaisi mieleen. Ja\ntuo toinen kaunis. Äiti varmaan ei antanut vetää kureliiviä noin\nkireälle, siksipä piti karata kotoa maailmanselkään. Jukka vielä\nhempukoiden ritarina. Tervamiehen hevonen vaan puuttuu, sitte sitä\nnauraisi kylän siatkin.\n\n-- Paremman puutteessa kelpaa Jukkakin. Rouvan koko olento ja\nkatsantotapa olivat Herttalan emännän ihanteita. Lie se ikävätä\nhienoille tytöille, kun eivät paremmat tartu onkeen.\n\n-- Kun minä olin nuori, oli pojillakin silmät, mutta nyt näyttää...\nRouva äkkiä katkaisi lauseensa, astui kamarin ovea kohden ja veti\noven auki.\n\nFranssi ja Oskari istuivat sohvalla, hiljaa puhellen ja naureskellen.\nHeidän edessään oli pöytä, pöydällä seisoi tyhjä viinipullo ja\ntäytettyjä olutlaseja.\n\n-- Te olette laiskoja poikia. Rouva nauroi ja näytti etusormellaan\npitkää-nenää pojille.\n\n-- Miksi, saakeli soikoon! kysyi Franssi.\n\n-- Tulkaapa tänne.\n\nPojat tulivat vierashuoneesen. Veri oli syöksynyt heidän kasvoihinsa,\nmutta muuten ei näkynyt humalaisen vikaa kummassakaan.\n\n-- Katsokaa noita. Rouva osotti sormellaan tyttöjä, jotka jo olivat\nehtineet kappaleen matkaa kauppiaan ohi.\n\nFranssi katsoi Oskaria silmiin ja virkkoi:\n\n-- Siellä tanssitaan kai taas.\n\n-- Niin minäkin luulen.\n\n-- Laiskoja ja huonoja poikia! Rouva työnsi Franssin ja Oskarin\njälleen kamariin ja sulki oven.\n\nToi sitte viinipullon pöydälle ja kaatoi lasiin. Hienolla hymyllä\nosotti Herttalan emäntä, että hän hyväksyi ihanteensa käytöksen ja\nmenettelytavan.\n\n-- Juomme hienojen tyttöjen onneksi. Rouva kilahutti lasiansa\nHerttalan emännän lasiin. Sulhasonneksi.\n\n-- Sulhas-onneksi niin, toisti Herttalan emäntä, jota monet syyt\nestivät etevyydessä ehtimään rouvan tasalle.\n\nVasta sitte kun näki Franssin ja Oskarin kiirehtivän kylään tyttöjen\njäljessä, vaihtoi rouva puheen ainetta. Hän oli kovin harmissaan, kun\nei Helmaa laskettu Ainun kanssa pääkaupunkiin ompelukoulua käymään.\n\n-- Ainun on siellä yksin ikävä, kuitenkin alussa, sanoi hän. Miks'ei\nteidän isäntä laskenut Helmaa?\n\n-- En minä tiedä, vastasi emäntä. Hän ei kärsinyt kuulla\npuhuttavankaan siitä. Eikä Helma itsekään kovin halunnut.\n\n-- Toisin teillä, toisin meillä. Mitä minä meillä sanon, se on\nsanottu. Rouva täytti lasit punaisella viinillä. Herttalan emäntä ei\nhäntä estänyt.\n\nTanssit pidettiin kauppiaan talossa, joka oli vuokralla. Pareja pyöri\njo lattialla, kun Oskari ja Franssi ehtivät sinne. Humalaisiakin oli\njoukossa, mutta elämä oli vielä siivoa. Kulkeva viuluniekka soitti\nuusia hypynsäveleitä, ja parit pyörivät lattialla keveiden tähtein\nmukaan.\n\nNiinkauan kuin hyppyä kesti, seisoi Franssi ovenpuolessa, mutta\nviuluniekan herettyä hetkiseksi, astui hän perälle. Jokaisen tytön\nsilmät seurasivat kylän sievintä poikaa. Ulkomuotonsa oli todellakin\nverrattoman kaunis. Hiukset olivat hieman kiharaiset, otsa valkoinen\nja kasvojen tumma puna kadehdittavan tervettä. Sievä puku täydensi\nulkomuodon hyvän vaikutuksen. Takki oli vartalonmukainen, ja,\nteräsvitjat pilkoittivat sen alta.\n\nAnna istui Kaisan vieressä, mutta nähdessään Franssin tulevan tuvan\nperälle loi hän katseensa alas. Kuitenkin hänen sydämensä tunsi\nja silmänsä näkivät, että kaunis poika tuli suoraan häntä kohden.\nSamassa oli hän hurmattu. Ainoastaan iloisella naurulla saattoi hän\nsalata sydämensä ristiriitaiset, väkevät kuohut.\n\n-- Eikö tanssita purpuria? Franssi tervehti Annaa niin sydämellisesti\nja vapaasti kuin omaa sisartaan.\n\n-- Kernaasti minä. Anna jäi seisomaan Franssin rinnalle, eikä hänellä\nollut voimaa vetää kättään pois.\n\nFranssin loistava menestys oli kehotuksena Oskarille. Hän hetimmiten\nsilmäili tyttöparvea, mutta Kaisan vertaista kukoistavaa neitoa\nei silmä tavannut; sievimmätkin näyttivät häneen verrattuina\npuolikuntaisilta.\n\n-- Minä tanssin sinua vastaan Kaisan kanssa. Oskarin ääni kuului yli\ntuvan ja hän tuli Kaisan eteen.\n\nOivempaa tilaisuutta kostaa kielikelloille ei voinut Kaisalle tulla.\nNauraa helähyttäen vastasi hän:\n\n-- Minä tanssin tämän purpurin Herttalan isäntärengin kanssa.\n\nJukan katse oli odottavaisesti kiintynyt Kaisaan. Kuultuaan eittävän\nvastauksen kuiskasi hän Heikille:\n\n-- Hae tyttö ja mene kiusallakin Franssia vastaan.\n\n-- Sen minä teen.\n\nMutta Oskari ei ollut keinoton. Ennenkuin Heikki ehti nousta\nistumastakaan, oli hän jo umpimähkään ottanut tytön ja asettunut\nFranssia vastaan. Kun Heikki sen näki, jäi hän purpurista kokonaan\npois.\n\nKatsellen nuorten hyppyä istui kaksi vanhempaa miestä lieden lähellä.\nPurpurin aljettua kysyi toinen.\n\n-- Mikä pari noista sinun mielestäsi on pulskin?\n\n-- Hä Miekkosen Jukka ja Annin Kaisa.\n\n-- Niin on minunkin mielestäni.\n\nPurpurin loputtua levähti viuluniekka hetken. Tytöt silloin\nasettuivat piiriin ja rupesivat laulamaan; kohta alkoi vilkas hyppy,\njohon kaikki ottivat osaa. Nähtyään miten Oskari kieppui Kaisan\nympärillä, virkkoi Jukka hiljaa:\n\n-- Tanssi vaan sen kanssa.\n\nKaisa naurahti ja sovitti askeleensa niin, että Oskari pääsi häntä\nlähelle.\n\nFranssi pyöri melkein yksinomaan Annan kanssa. He eivät huolineet,\noliko poikain vaiko tyttöin vuoro pyytää, vaan tanssivat toistensa\nkanssa monet otteet yhtämittaa. Joku muu olisi heti joutunut\npistopuheiden esineeksi, mutta Franssi käytti itseänsä aina niin\nvapaasti ja poikamaisesti. Sitäpaitse oli hän sieväkasvuinen, joten\nnäytti paremmin neljäntoista vuoden ikäiseltä pojalta kuin täysin\nkypsyneeltä nuorukaiselta. Lisäksi oli vielä tupa jotenkin himmeästi\nvalaistu ja pyöriviä pareja paljon, joten ei siinä voinut erityistä\nhuomiota herättää.\n\nHeikki kuitenkin huomasi mitä peliä Franssi ja Anna pitivät. Hitaana\nluonnoltaan malttoi hän mielensä ja tanssitteli muita tyttöjä, vaikka\nverensä rupesikin yhä enemmän kuumenemaan. Franssia piti hän tarkasti\nsilmällä. Tämä ei ollenkaan pyörinyt puolikuntaisten tyttöjen kanssa;\njoskus kun heitti Annan kädet irti, otti sijaan jonkun peräti kehnon.\nSitä tekoa tehden pääsi Heikki kerran Annan lähelle. Tämä oli juuri\nherjennyt pyörimästä Kaisan kanssa ja joutunut seisomaan ihan Heikin\nkohdalle; silloin oli poikain vuoro valita. Heikki riensi Annaa\nkohden, mutta kirous ja kiusaus! Franssi jo seisoi kilpailijana\nhänen rinnallaan. Epätietoisen näköisenä ojensi Anna kätensä, kaunis\nkilpailija tarttui niihin, ja Heikki jäi seisomaan niinkuin joku\nraukka. Tuo kiukutti Annaa ... silmänräpäyksen ajan! Franssin kanssa\npyöriessään lauloi hän iloisemmin ja heleämmin kuin muut tytöt:\n\n    Keikun, keikun kaunihisti\n    kultani kiusallakin!\n    Poimin maasta mansikoita\n    kultani kiusallakin!\n\nLaulun jokainen sana haavoitti Heikkiä enemmän kuin tyttöin\npilkalliset katseet. Verensä ruvetessa kiehumaan yhä kiivaammin astui\nhän ovea kohden ja ulos, päässään sekavia ajatuksia ja mielessään\nkostontuumia.\n\nHyppyä jatkettiin yhä ja jotenkin vilkkaasti. Ihastus uusiin\nhypynsäveleisin oli niin yleinen, että Jukkakin pyöri päänsä\nhikeen. Hän jo mietti lähteä pois ja käskeä Kaisaa kanssaan, mutta\nHeikki samassa tuli tanssitupaan. Hän käveli hoiperrellen ja lauloi\nrivolaulua. Heti kävi tyttöparvessa kuiske:\n\n-- Heikkikin on kerran huippelissa.\n\n-- Ja aikalailla onkin.\n\nFranssi tanssi Annan kanssa polkkaa ja muutamia muita pareja liehui\nlattialla. Silmänräpäyksen ajan katseli Heikki kaunista paria, mutta\nsitte hän meni perälle viuluniekan eteen ja rupesi haastelemaan\nriitaa tämän kanssa.\n\n-- Mitä siinä ijäksi rinkutat? kysyi hän ja vahvisti kysymyksensä\nkirouksella.\n\n-- Polkkaa niinkuin kuulet, vastasi viuluniekka, sitä\nPälkäneenpolkkaa.\n\n-- Mitä p--leen Pälkäneenpolkkaa? Heikki samassa sieppasi viuluniekan\nkädestä kaaren ja heitti sen lattialle. Kaari osui menemään Franssin\nja Annan jalkoihin; molemmat kaatuivat. Tyttöparvesta kuului heleä\nnauru, mutta kun Franssi nousi ylös, oli tumma puna kadonnut hänen\nkasvoiltaan, ja musta vihan veri tullut sijaan. Katsottuaan Oskaria\nsilmiin astui hän raivon näköisenä Heikkiä kohden; Oskari heti tuli\nperässä. He yhdessä aikoivat nähtävästi viskata humalaisen ulos\npihalle ja siellä kurittaa häntä. Mahdotonta tuo ei olisi ollutkaan,\nsillä Oskarilla oli voimaa, Franssilla sisua, molemmat sitäpaitse\nolivat liukkaat ja molemmilla oli vihaa Heikkiä kohtaan.\n\nMutta Jukka menikin neljänneksi joukkoon. Joku vastustamaton voima\nveti häntä Oskarin lähelle, ja sydämessä ihan tuntui makea kihelmä\njo pelkästä ajatuksesta, että saisi käsin kopristaa kylän komeita\npoikia. Ollen Heikin läheinen tuttava vihasi hän Franssia vielä\nenemmän kuin Oskaria.\n\n-- Jos riitelemään rupeatte, sanoi hän pehmeällä äänellään, niin\ntietäkää että minä olen Heikin kanssa yhtä poikaa.\n\n-- Pysy sinä pois. Franssin ääni vapisi kuin haavan lehti, ja hän\nkurotti kättään tarttuakseen Heikkiin.\n\nMutta samassa Jukka iski paksuilla sormillaan häneen kiinni takin\nkauluksesta, oikealla kädellään kaappasi hän Oskaria rinnoista\nkiinni. Sitte nosti hän molemmat kätensä vaakasuoriksi.\n\nJos sinä silmänräpäyksenä olisi neula pudonnut jonkun tytön rinnasta\nlattialle, olisi se kuulunut yli huoneen, sillä niin hiljaa oltiin\njoka puolella. Jukka ei näyttänyt suuttuneelta. Naurusuin kohotti hän\noikean kätensä, jolla piteli rotevavartaloista Oskaria, pystysuoraksi\nja antoi vasemman kätensä, josta sievä Franssi rippui, jäädä\nvaakasuoraan asentoon.\n\nVoimankoe hämmästytti kaikkia; toinen vanhempi mies virkkoi:\n\n-- Sillä on voimaa kuin jättiläisellä.\n\n-- Vaikka on vasta kahdeksantoista vanha. Samassa Jukan oikea käsi\nalkoi verkalleen aleta ja samassa Oskarin varpaat koskivat lattiaan.\n\n-- Jos riitelemään rupeatte, sanoi Jukka ja nauroi niinkuin\nleikinteolla ainakin, niin tietäkää, että minä olen Heikin kanssa\nyhtä poikaa.\n\nTuo kaikki tapahtui parissa silmänräpäyksessä.\n\nVihan musta veri pakeni Franssin kasvoilta, ja hän vaaleni pelkästä\nhäpeästä. Mutta terve järki esti häntä joutumasta suurempaan häpeään.\nKäsi, joka äsken piteli häntä takin kauluksesta, ei tuntunut luulta\nja lihalta, vaan raudalta ja teräkseltä. Semmoista kättä vastaan\njäisi alakynteen koko kylän pojat...\n\nFranssi antoi järjen voittaa ja malttoi mielensä. Hilliten vihaansa\nsanoi hän:\n\n-- En minä ole riitaa mielinytkään, mutta jotkut näyttävät sitä\nhaluavan. Parempi, ett'ei tanssita enää askeltakaan. Minä kiellän ...\nOskari, tule pois.\n\nTytöt väistyivät tieltä, kun kylän komeimmat pojat yhdessä astuivat\novea kohden ja ulos. Samassa hiljaisuus loppui, kohinantapainen nauru\nja kuiske täytti tuvan.\n\nTanssimista ei enää kukaan ajatellutkaan.\n\nJukka etsi Kaisan ja kiirehti lähtöä. Kukaan ei tietänyt, minne Anna\noli joutunut.\n\n-- Tuossa on hänen liinansa, virkkoi muuan tyttö, heittäen punaisen\nvillaliinan Kaisan käsivarrelle. Poika, joka seisoo tuolla\novensuussa, sanoi nähneensä ulkona Annan.\n\n-- Näitkö minne hän meni? kysyi Kaisa pojalta.\n\n-- Hän juoksi hurjasti maantielle, vastasi poika. Minä olin silloin\npihalla.\n\nKaisa rauhottui pojan sanoista.\n\nSyksy-ilta oli miedonpuoleinen. Ilma oli alhaalla tyyni, mutta\ntaivaalla kiiti kuultavia pilviä ja pilvien takaa loi puolikuu\nkumeata valoaan kylän raitille. Kun silmä katsoi kauemmaksi,\nkätkeytyivät rakennukset ja maisemat hämärään huntuun.\n\nÄänetönnä käveli Kaisa Jukan rinnalla, mutta henkäyksissä varastihe\nrinnasta ulos tuon tuostakin lyhyt huokaus; huokauksissa sitte\nsisällinen tuska ikäänkuin huojentui.\n\nIloisia joukkoja kulki kylän joka, kujalla ja niitä jäi joka talon\npihalle. Melua ja naurua kuului kauas kauppiaan ohi.\n\nToramäen lähellä näki Kaisa naisolennon makaavan katajapensaan\njuuressa.\n\n-- Herran tähden, Anna makaa tuolla. Kaisa hyppäsi yli maantien ojan\nja kosketti Annaa. Anna kulta.\n\n-- Jätä minut rauhaan.\n\n-- Tule kotiin, Anna kulta!\n\nAnna nousi äkkiä ylös ja lähti juoksemaan Toramäelle. Keltainen\nhiuspalmikko oli auennut, ja hajanainen tukka valui alas hameen\nhelmoille. Puolikuun kumeassa valossa välkkyi se kuin kaunis kulta.\n\nNähtyään Annan suuntaavan askeleitaan kotiin tuli Kaisa jälleen\nkäymään Jukan rinnalle.\n\n-- Etkö menekään Herttalan kautta? kysyi hän, kun olivat ehtineet\npelloille kääntyvän tien kohdalle.\n\n-- Nyt on niin paljon kuun valoa, että näen käydä oikopolkuakin.\n\n-- Minä tulen saattamaan sinua veräjälle asti.\n\n-- Tule.\n\nHerttalan peltojen lopussa, josta metsäinen seutu alkoi, oli veräjä,\nja siitä kulki oikopolku Kotosuolle. Tultuaan Kaisan kanssa veräjän\nkohdalle virkkoi Jukka:\n\n-- Sinun ja Oskarin välillä ei sitte ole mitään.\n\n-- Ei edes noin paljoa. Hymyillen näytti Kaisa lyhyeksi leikattua\nkynttään. Minun puoleltani, ymmärräthän. Eikä Oskarinkaan puolelta\nmuuta kuin että hän pettäisi minut.\n\n-- Nyt puhut selvää totuutta. Katsokoon Annakin eteensä...\n\n-- Älä soimaa Annaa. Joll'ei sinulla ole muuta sanomista niin...\n\n-- On minulla puhuttavaa sinulle. Oletko minulle uskollinen, vaikk'ei\nminulla olekaan nyt vielä antaa kihloja?\n\n-- Olen. Kaisa nosti kätensä Jukan olkapäälle.\n\n-- Itse hyvin tiedät, ett'en ole tuhlannut rahojani ja ett'en saa\nrahaa nähdäkään kolmeen vuoteen. Mutta kun ne kolme vuotta kuluvat,\nostan minä sinulle kihlat, sormuksen ja silkin.\n\n-- Kyllä minä odotan. Jos et sinä minulle niitä osta, olen ikäni\nilman. Sido kaulaani Annan liina.\n\nLapsuudesta saakka tottunut täyttämään Kaisan käskyjä kumartui\nJukka sitomaan liinaa. Kaisa silloin kiersi vapisevat kätensä hänen\nkaulansa ympäri, suuteli häntä äkkiä ja virkkoi samassa:\n\n-- Tuo kirkas tähti on todistajani, ett'en ota muilta kihloja.\n\nRiuhtasi sitte itsensä äkkiä irti ja lähti juoksemaan Toramäkeä\nkohden. Muutaman askeleen päästä katsoi hän taakseen ja huusi nauraen:\n\n-- Hyvää yötä, Herttalan isäntärenki.\n\nJukka jäi seisomaan veräjän kohdalle. Kun Kaisa katosi illan hämärään\nhuntuun, lähti hän astelemaan karjapolkua myöten kotiin. Polku kulki\nalastoman koivumetsän lävitse, metsä näytti kolkolta, surulliselta.\nTalvi oli jo lyönyt valtansa leimat ylös puihin ja alas maahan,\nelämää ja vihantaa ei ollut missään, kuollutta ja lakastunutta oli\nsen sijaan kaikkialla.\n\nMutta Jukan sielussa oli ihanin kevät. Maa viheriöitsi, kukkasia\nkasvoi kedolla, koivut olivat vihantia lehtiä täynnä. Ja koivuissa\nlauloivat tuhannet satakielet:\n\n-- _Hoi, voi! Hoi, voi!_\n\n\n\n\nVI.\n\n\nHalvaus löi Herttalan isännän vuoteen omaksi. Silmänräpäyksessä teki\ntauti jäntevästä miehestä täydellisen ramman sekä ruumiin että hengen\npuolesta. Hän ei omin voimin päässyt vuoteellaan istuvalle ja käsitti\nvaan hämärästi kurjan tilansa.\n\nJukka palveli silloin toista vuottansa isäntärenkinä. Hänen asemansa\ntuli paljon vaikeammaksi. Vähällä työväellä ja lyhyillä käskyillä oli\nponteva mies hoitanut suurta taloa mallikelpoisesti; kenelläkään ei\nollut valittamisen syytä. Ja nyt tuli valta äkkiä emännän ja Oskarin\nkäsiin. Mutta kumpikaan ei tahtonut tietää, että valta tuo mukanaan\njoukon velvollisuuksiakin. Tähän asti oli emäntä kulkenut kunniassa\nmiehensä ansiolla; hänen puutteellisuuksiaan ja heikkouksiaan ei\nkukaan nähnyt, eikä niitä luultu olevankaan. Emännän askeleet olivat\nolleet yhtä hyviä kuin isännänkin, karjanhoito ja tupa-askareet yhtä\nhyvällä kannalla kuin maanviljelys ja ulkotyötkin.\n\nNäihin asti ei Jukkakaan ollut osannut erottaa emännän tointa isännän\ntoimesta, mutta kun viimeksi mainitun käsi lakkasi johtamasta, silmä\nvalvomasta, näki hän ett'ei emännästä suoraan sanoen ollut mihinkään\ntositoimeen. Nautinto oli aina pääasia, kaikki muut sivuseikkoja.\nKauppiaan rouva oli Herttalassa melkein jokapäiväinen vieras, ja\nhäntä varten tuotiin kannuttain punaista viiniä kaupungista. Halvattu\nisäntä vietiin salintakaiseen kamariin, jonne ei kuulunut vieraan\nkevytmielisiä puheita ja iloisia nauruja. Kun Jukka jolloinkin\nuteli emännän mielipidettä esiintyvien töiden suhteen, vastasi tämä\nvälinpitämättömästi:\n\n-- Tiedäthän sinä ne itsekin. Tee niinkuin olet oppinut.\n\nOskari tervehti ilolla vapautta, jonka isännän tauti hänelle\näkkiarvaamatta toi. Jos rouva kävi usein Herttalassa, kävi Oskari\nvielä useammin kylässä Franssia tervehtimässä. Pian huomasi\nJukka, ett'ei hän elänyt yhtään päivää vesiselvänä. Franssin\nluota tullessaan oli hänen poskissaan aina verta liian paljon.\nSamoin olivat puheetkin silloin aina jossakin määrin hävyttömiä.\nNaispalvelijat joutuivat monta kertaa hämille, kun nuori isäntä,\njoksi Oskaria jo sanottiin, antoi ilon leimahtaa ilmoille.\n\nKohtuullista nautintoa kesti ehkä noin puoli vuotta. Täydellinen\nvapaus rupesi sitte jouduttamaan perille joutuisasti kuin koskenkuohu\nvenettä. Oskari ei enää tullut iloisena kylästä kotiin, hän tuli aika\nhumalassa. Harvoin ja öillä se ensiksi tapahtui. Mutta kun puoli\nvuotta taas kului, sairasti Oskari säännöllisesti pari kolme kertaa\nviikossa kovaa kohmeloa. Se tuli ilmi yhdestä ja toisesta seikasta,\nvaikka emäntä sitä koki parhaan perästä varjota. Ensimmäisillä\nkerroilla häpesi Oskari itsekin eikä näyttäytynyt koko pitkinä\npäivinä palvelijoille, mutta jota säännöllisenä miksi kohmelot\ntulivat, sitä julkeammaksi ne tekivät nuorukaisen. Oskari ei enää\nhävennyt, vaikka heräsikin puolipäivän vaiheilla punaisin silmin,\nhän lähti joutuin kylään ottamaan uutta humalaa. Iloiseksi tuleminen\nei ollutkaan enää tarkotusperä, sillä juominen oli jo muuttunut\nväkeväksi ja vastustamattomaksi himoksi.\n\n-- Noin heikkoa ja altista luontoa en luullut hänellä olevan, sanoi\nJukka itselleen, kun näki miten liukkaasti Oskari kulki tietään. Enkä\nminä olisi uskonut kenelläkään ihmisellä sitä olevan.\n\nHelmalle oli isännän tauti kova isku. Tyttö raukka itki joka päivä\nja uskoi, että hervoton käsi vielä tulee jänteväksi, kylmä katse\nlämpimäksi ja järki entiseen toimintaansa. Alttius ja hyvä tahto,\njota hän osotti isännän hoidossa, herättivät Jukassa kunnioitusta,\njopa salaista ystävyyttäkin. Helma ensimmäiseksi aamusilla meni\nhalvattua isäntää katsomaan ja Helma sieltä viimeiseksi tuli pois\niltasilla. Kun todellisuus teki pirstaleita mielikuvituksen luomista\nparanemistoiveista, muutti Helma asumaan toiseen salintakaiseen\nkamariin, joten hänen ja isännän välillä ei ollut kuin ohut seinä\nja ovi. Emäntä suostui muuttoon mielellään. Monta arkaa asiaa,\njotka eivät kärsineet päivän valoa, saatiin siten vähällä vaivalla\npeitetyksi Helman silmiltä. Monta kevytmielistä naurua naurettiin,\nmonta saastaista sanaa lausuttiin, joista ei kaikukaan kuulunut\nsalintakaiseen kamariin.\n\nSiten oli eletty vuosi.\n\nIsännässä oli vielä henki, mutta pesäjako oli jo tehty, ja Oskari oli\njo syyskäräjissä kuuluttanut Herttalan talon itselleen ensimmäisen\nkerran. Talvella lähti hän Franssin kanssa markkinoille, ja Jukan\ntäytyi valjastaa talon paraan hevosen markkinamatkaan.\n\n-- Älä sitä millään tapaa hukkaa, sanoi hän antaessaan rapun edessä\nohjat Oskarin käteen. Tiedät, että se juoksee ja vetää. Kun minä vien\nomani pois, ei talliin jää ainoatakaan Sukkajalan sukua. Älä sitä\nmyö, ei sitä makseta rahalla eikä millään; se pitää talon hyvissä\nhevosissa aina.\n\n-- Kyllä rahalla toisia saa, vastasi Oskari ja ajoi pihasta ulos.\n\n-- Ei hyvää kukaan myö, huusi Jukka vielä lähtijäin jälkeen, joka\nvaan itse tarvitsee.\n\nOskari ja Franssi viipyivät markkinamatkalla lähes viikon. Vasta\nviidennen päivän iltapuolella palasivat he. Jukka sattui seisomaan\nkartanolla; hän tunsi jo kaukaa hevosen juoksun ja Oskarin äänen, kun\nlauloi:\n\n    Eikä mun taloni kymiin mennyt,\n    Vaikk' oli kymi läsnä.\n\nKuin lintu juoksi hevonen peltojen tietä Herttalaan, pian ehti se\npihalle Jukan eteen. Oskari heitti ohjat kädestään, katsoi kelloon ja\nvirkkoi:\n\n-- Hävisit vedon. Viisi minuuttia vielä puuttuu määräajasta ja nyt\nolemme jo kotona. Tule pois ja maksa rahat.\n\n-- Älä nuole, ennenkuin tipahtaa. Hevosen pitää käydä talliin.\n\n-- Houkka, luuletko että se tällä matkalla enää väsyy?\n\n-- Enhän minä väsymisestä vetoakaan lyönyt. Siitähän minä löin vetoa,\nett'ei se enää astu kynnyksen yli talliin. Ja kun minä lyön vetoa,\nniin minä voitan.\n\nJukka oli tällä välin riisunut hevosen. Hevonen oli valkoisessa\nvaahdossa ja vapisi kuin haavan lehti; hengitys kohisi kuin myrsky.\n\n-- Et voitakaan, sanoi Franssi. Katso nyt. Hevonen astui Jukan\nperässä askeleen tallia kohden, mutta samassa polvet alkoivat\ntaipumaan, ja verivirta syöksähti ulos suusta ja sieramista.\n\nJulma kirous pääsi Oskarin huulilta.\n\nJuuri samassa tuli emäntä ulos. Ilo loisti hänen kasvoiltaan, mutta\nnähtyään hevosen kykertyvän polvilleen ja syöksevän punaista verta\nlumelle, peräytyi hän askeleen taakse päin.\n\n-- Voi tuhatta helvettiä! kirosi Oskari uudestaan.\n\nRajusti hengittäen ojensi hevonen jalkansa suoriksi ja heitti\nhenkensä. Jukka silloin sanoi:\n\n-- Nyt se kuoli, sen sydän pakahtui.\n\nMutta Franssi hymyili ivallisesti. Katsoen Oskariin sanoi hän:\n\n-- Kun minä lyön vetoa, niin minä voitan. Tule pois ja maksa rahat.\n\nEmäntä ehti jo tointua. Hän tuli Franssin lähelle ja kysyi\ntuskallisesti:\n\n-- Millä nyt tukimme ihmisten kielet? Piikoja oli äsken kaivolla.\n\nKukaan ei vastannut kysymykseen, sillä jokainen mietti asiaa omalta\nkannaltaan. Kymmenen ajatusta ehti jo tulla emännän mieleen, mutta\npelastusta ei löytänyt yhdestäkään.\n\nVihdoin tuli Helma ulos ja herätti heidät. Kävellen arasti, ett'eivät\nkangaskenkänsä kastuisi, kysyi hän kummeksien:\n\n-- Mikä hevosen tuli?\n\n-- Lento sen lensi. Emäntä samassa purskahti nauramaan.\n\nSukkelat sanat vaikuttivat kuin sähkö Oskariin. Kiukun puna katosi\nkasvoilta, ja sijaan tuli kevytmielinen hymy. Semmoisena hurjana\nhetken lapsena näytti hän vielä nuorelta ja miellyttävältä.\nKasvojen piirteissä näkyi jo irstaan elämän jälkiä, ja katseessa\npaloivat ilmituleen syttyneet himot. Hetken nautinnossa, hetken\nhuikentelevaisuudessa tuli niihin silmänräpäyksellinen kirkkaus.\n\n-- Lento sen lensi, toisti hän ja nauroi samassa kevytmielisesti;\ntauti sen tappoi.\n\n-- Eihän tuo suuri seikka ole, virkkoi emäntä, ei sen suurempi, kuin\njos olisi nappi pudonnut takistasi. Ja minkä onnettomuudelle kukaan\nvoi, se tulee silloin kun tulee.\n\nHän katseli ihastuksella Helmaa Franssin rinnalla. Helmasta oli\ntullutkin kaunis neito. Solakka vartalo, sointuva ääni, valkoinen\niho ja kaino käytös korvasivat moneen kertaan sen, mitä kasvojen\npiirteissä oli ankaraa ja kovaa.\n\n-- Kaunis pari! ajatteli emäntä itsekseen. Oi kuinka kaunis!\n\nFranssi kykeni kyllä hillitsemään itsensä, mutta hän oli jo tottunut\njulkisesti näyttämään, että antaisi henkensä Herttalan tyttären\nedestä. Tuokion aikaa naurettuaan hän äkkiä tarttui oikealla\nkädellään Helman vyötäisten ympäri kiinni ja lähti juoksemaan kuistia\nkohden. Vallattomuus huvitti emäntää siihen määrään, että hän\nhetkiseksi unhotti onnettomuuden. Lyöden käsiään yhteen nauroi hän:\n\n-- Rohkea rokan syö!\n\nLausuttuaan Jukalle muutamia käskyjä kuolleen hevosen suhteen lähti\nemäntä menemään Oskarin kanssa. Käydessä hän vielä virkkoi:\n\n-- Hyvä, että tulitte ihan vesipäällä kotiin. Hevosen lensi lento, ja\nJukan kieli ei ole kerkeä.\n\nOskari oli jo unhottanut koko asian. Hoilaten jotakin markkinoilla\nopittua rivolaulua asteli hän emännän rinnalla huolettomana rappuja\nylös.\n\nHänen maineensa ei kärsinyt petomaisesta työstä, sillä vaikka\narveluita ensin liikkui, sammuivat ne, kun Jukka vakuutti hevosen\nkuolleen äkkinäiseen tautiin. Jukan puhetta uskottiin kylässä\nparemmin kuin lakikirjaa. Viisaimmat arvelivat vahingon Luojan\nkädestä lähteneen, sillä perusteella, että onnettomuus tuo toisen.\n\n-- Herttalassakin ensin löi isännän halvaus, sanoivat he\nviisaudessaan, ja nyt lensi lento paraan hevosen. Kuka tietää, kuinka\nmonta onnettomuutta vielä tulee. Harvoin ne yhteen ja kahteen jäävät.\nFranssilta osti Oskari uuden hevosen, kalliin ja uljaan. Emäntä\nkielsi, ett'ei sitä saa ensinkään valjastaa raskaan ajon eteen.\n\n-- Meillä on ennenkin ruokittu yksi kunniahevonen, sanoi hän Jukalle.\nOn köyhemmilläkin isännillä oma hevosensa, jolla ajavat kirkolla ja\nvieraisilla. Katso perään, ett'ei kaurat ja apilaat lopu Oskarin\nhevosen edestä.\n\nKeväillä tapahtui se kumma asia Herttalassa, että heinät ja pehut\nloppuivat, vaikka lunta oli vielä korttelin paksulta maassa.\nKun Jukka ilmoitti asianlaadun emännälle, tuli tämä kasvoiltaan\npunaiseksi kuin tulen liekki.\n\n-- Että kehtaat tulla sanomaan minulle sitä, tiuskasi hän vihoissaan.\n\nJukka oli valmistautunut pahaa säätä varten, ja hän virkkoi tyynesti:\n\n-- Kenelle sitte, jos en teille? Oskari meni äsken kylään.\n\n-- Nythän on hukka kädessä. Maaria vasta mennyt, lunta vielä maassa,\nja heinät ovat jo kaikki.\n\n-- Viittä naulaa ei löydy, vaikka vetäisitte minut hirteen.\n\n-- Ja kesällä sanoit heiniä tulleen enemmän kuin edellisinä vuosina.\n\n-- Tulihan niitä enemmän, viisikolmatta häkkiä.\n\n-- Ja karjakaan ei ole lisääntynyt.\n\n-- Päinvastoin se on vähentynyt. Muistattehan, että kaksi vasikkaa\nsyksyllä joi kovaan janoonsa liian paljon ja halkesi kuin nauriit,\nmuistattehan että yksi lehmä söi heinäin seassa neulan, toinen\njauhojuomassa lasinsirmoja, ja molemmat piti tappaa, muistattehan\nettä Oskari vaihtoi Franssilta ostamansa hevosen koniin, joka jo\ntoisella viikolla kuoli vanhuuteensa. Lampaitten laatua en minä\ntarkoin tiedä, mutta arvelen, että niitäkin on talven kuluessa\ntapettu kymmenkunta. Kauppiaallekin on niitä viety lahja-antimiksi\npari kertaa kuussa. Ei karja ole lisääntynyt, päinvastoin se on\nvähentynyt. -- No mutta Jumalan nimessä, mihin heinät sitte ovat\njoutuneet?\n\n-- Lantaan ja eläinten jalkoihin, hyvä emäntä. Miks'ette uskoneet\nminua, kun vakuutin teille monta kertaa että navetoissa on huono\nhoito. Sen sijaan, että otitte minulta vallan pois ja käskitte rengin\najaa ajamaan heiniä kotiin, olisi teidän pitänyt mennä navettaan\nkatsomaan; ei vieras ole koskaan oma ihminen.\n\n-- Heinät ja pehut jo kaikki! Voi sitä häpeätä!\n\n-- Häpeä kyllä, mutta vielä pahempaa seuraa. Älkää ollenkaan\nihmetelkö, vaikka piika jonakuna aamuna tulee sanomaan teille, ett'ei\nlehmät jaksakaan nousta omin voimin seisovalle.\n\n-- Valhe, suuri valhe!\n\n-- Menkää navettaan katsomaan, niin näette että puhun totta. Lehmissä\nei ole kuin luu ja nahka, niin heinillä kuin ovatkin ruokituita.\nKäskekää sitte renkiä, joka teidän tahtonne mukaan ajoi heinät kotiin\nviimeiseen karvaan asti, navettaan lehmiä nostamaan, mutta älkää\nminua käskekö, sillä minä en tule. Kuulkaa nyt, ett'en minä tule.\nJukan hiljainen ääni oli vähitellen muuttunut kovaksi. Tyyneyskin oli\nkadonnut samassa määrässä ja hillitty kiukku tuli kärsimättömissä\nliikkeissä näkyville.\n\n-- Nyt on sitte hukka kädessä. Onneton asia kävi emännän voimien yli.\n\nSamassa tuli Helma tupaan. Hän oli kuullut Jukan lujan puheen ja heti\narvannut kysymyksessä olevan seikan. Sovinnollisella äänellä, mutta\njotenkin pisteliäästi virkkoi hän:\n\n-- Vaikka minä olisin kymmenen kertaa Herttalan isäntärenki, en\npuhuisi noin kopeasti emännälleni.\n\nJukka, vaikka pitikin paljon Helmasta, vastasi vaan ivalla. Pehmeästi\nnauraen virkkoi hän:\n\n-- Ja vaikka minä olisin kymmenen kertaa Herttalan tytär, niin\nvetäisin joskus nahkakengät jalkaani ja menisin navettaan oppimaan\ntämän maailman ikävästä elämästä edes omien lehmien nimet ja\nsyntymäpäivät.\n\nHarmin puna levisi Helman kasvoille, mutta sydän sanoi selvästi, että\niva oli täysin oikeutettua.\n\n-- Ihan sinä näyt nauttivan meidän tuskastamme, virkkoi hän\nhaikeasti. Sen sijaan että osittelisit jotakin keinoa, jolla voisimme\npoistaa hädän, ivaat ja...\n\n-- Onhan minulla keinoja kaksikin, keskeytti Jukka, johon Helman\nolento aina vaikutti edullisesti: Ensimmäinen keino on, että lähdemme\ntänäpänä heinän ostoon.\n\n-- Se keino ei kelpaa, kielsi emäntä jyrkästi. Meillä on joka vuosi\nmyöty heiniä, ja jos nyt itse lähtisimme hakuun, vetäisivät ihmiset\nviisi ristiä seinään. Se keino ei kelpaa. Kuolkoot lehmät ennemmin...\n\n-- Karjantautiin, aioitte kai sanoa. Toinen keino on, että renki\nlähtee myllyyn ja minä rupeen ajamaan olkia riiheen. Kelpaako se?\n\n-- Kelpaa.\n\n-- Mutta se tulee kalliimmaksi kuin ensimmäinen keino, kaksi kolme\nvertaa kalliimmaksi.\n\n-- Tulkoon, meillä on viljaa aitassa.\n\n-- Syötetään sitte eläimille suurusta ja olkia. Kyllä minä takaan\nhevoset, pitäkää te surullanne muu karja.\n\nSiihen sanailu loppui. Renki lähti myllyyn, ja Jukka rupesi ajamaan\nolkia riiheen silpun tekoa varten. Syynalaiset piiat luulivat\nsuoriutuvansa asiasta rangaistuksetta, mutta pahasti he erehtyivät,\nJukka heille kosti ansionmukaisesti. Oskarin tullessa eräänä aamuyönä\nkylästä kotiin, kuului riihestä petkeleiden survonta. Moista ei oltu\nHerttalassa, hyvässä heinätalossa ennen kuultu.\n\n-- No helmetti! sanoi Oskari ja meni katsomaan mitä riihessä\njyskättiin.\n\nOmituinen näky levisi hänelle silmäin eteen, kun avasi oven. Piiat\nsurvoivat silppua, kiukaalla paloi suuri lasilamppu, ja sen kohdalla\nistui Jukka, haukotellen ja mukavasti uuniin nojaten. Pilkallisesta\nhymystä, joka leikki hänen kasvoillaan, näkyi että hän tekeytyi\ntahallaan uniseksi ja ikäänkuin oli nauttivinaan jyskeestä. Survojien\nkasvoilla näkyi tomun ohessa harmi ja häpeä. Työ oli heille raskasta,\noutoa, ja paras unen aika oli kulumassa.\n\n-- Vie helmetti! Piikain kiusalla nauroi Oskari täyttä kurkkua. Tuopa\nhauskaa työtä.\n\n-- Täytyy kokea tätäkin, virkkoi Jukka. Kokenut kaikki tietää.\nMinä en otaksunut tämmöistä työtä tulevankaan, jonkatähden se jäi\nlaskuistani pois. Kun minä en saa mistään viikkoon lisää päiviä, niin\nkäskin tyttöjä tänne survomaan, jott'ei miesten päiviä haaskaantuisi.\n\n-- Ja tytöt tulivat.\n\n-- Tulivat nöyrästi, mutta minullapa olikin kädessä isännän pitkä\npiiska.\n\n-- Vie helmetti! Oskari heitti Jukalle kourallisen sikaareja, sulki\noven ja meni pois.\n\nAnkarampaa kevättä, kuin nyt tuli, ei oltu miesmuistiin eletty. Sää\noli selkeätä ja kuivaa, kylmä tuuli kävi yhäti, joten lumi suli\nhitaasti ja ikäänkuin raueten. Niityt ja nurmet eivät voineet elpyä\nvihannoimaan, sillä hanki ja jää oli polttanut ne ruskeankeltaisiksi.\nKylmä tuuli harventi oraiden juuret, ja touot olivat surkastua\nituihinsa.\n\nEpätoivo jo täytti mielet.\n\nMutta äkkiä kääntyikin tuuli mereen, toi sieltä lämmintä ilmaa,\npilviä ja sateita. Kolmessa vuorokaudessa vaihtui kylmä ja kolkko\nkevät lämpöiseen ja ihanaan kesään. Ruis kasvoi silmin nähden, lumen\npolttamat niityt ja nurmet vaihtoivat kolmessa yössä ruskeankeltaisen\npukunsa uuteen viheriään verhoon, ja toukojen oraat virkistyivät\ntäyteen kasvuvoimaan.\n\nEpätoivo jo pakeni mielistä.\n\nHerttalassa kovia koettiin. Helma kävi piikain kanssa navetassa\nauttamassa lehmiä aamuisin ylös, ja Jukka kävi tallissa kymmenen\nkertaa yössä. Omaa hevostaan vaivasi ankara ähkytauti; ruoan\näkillinen muutos sen vaikutti. Tuskissaan eläin lakkaamatta telmi ja\njyrsi pilttuun seinää. Uni ei tullut yhtenäkään yönä Jukalle silmiin.\nHän odotti joka hetki sitä silmänräpäystä, jolloin Hukka kykertyisi\npolvilleen ja heittäisi henkensä.\n\n-- Jos Jumala näistä päivistä vielä auttaisi, huokaili hän joka\naskeleella.\n\nSitte tuuli toi merestä lämpimiä sateita, ja Herttalan talon kunnia\noli pelastettu. Kolmessa yössä kasvoi Takahakaan pitkä ruoho,\nsinne vietiin karja ja hevoset. Kun Jukka palasi hevosia viemästä,\nheittäytyi hän vaatteissaan vuoteelle ja nukkui kylkeään kääntämättä\ntoista vuorokautta.\n\nElettiin sitte pyhäinpäivään. Jukka oli palvellut kolme vuotta\nisäntärenkinä, ja hevonen oli nyt hänen omansa. Jo keväällä,\nsanaillessaan emännän kanssa, oli hän päättänyt erota, tuli elämän\neteen mikä hyvänsä. Pyhäinpäivän aamulla rupesi hän kantamaan\nvaatteitaan aitasta tupaan. Oskari hankki lähtöä kylään, ja kun näki\nJukan tulevan aitasta tupaan, meni hän perässä ja kysyi:\n\n-- Aiotko sinä oikein todenperästä lähteä meiltä?\n\n-- En minä leikin vuoksi ole tottunut mitään tekemään, vastasi Jukka\ntyynesti. Elämä on minulle aina ollut täyttä totta.\n\n-- Mutta nyt ei tule lähdöstäsi mitään.\n\n-- Miks'ei tule?\n\n-- Siksi että minä kiellän.\n\n-- Ole vaiti. Jukka näki, että Oskari oli vielä tavallisessa\nhumalassa.\n\n-- Minä en tee sinulle mitään kontrahtia, jos nyt eroot.\n\n-- Ole ilman.\n\n-- Enkä annan sinun kuokkia enää yhtään uutta sarkaa.\n\n-- En minä pyydäkään. Jukan hidas veri rupesi kuumenemaan, ja hän ei\nenää miettinyt sanojaan. Pääseikka oli, että hän vaan puhui jyrkästi\nvastaan. Kuoki itse sarkasi tai anna vaivaisille.\n\n-- Ha haa. Mutta sinä täydyt vanhoistakin tehdä veroa, puolet enemmän.\n\n-- Jos kihlakunnanoikeus määrää, mutta en sinun käskylläsi.\n\n-- Kihlakunnanoikeus! Mitä? Vai semmoinen herra sinusta on tullutkin!\nEtkö tiedä, että sinun kihlakunnanoikeutesi on meillä. Sinun mökkisi,\nhuoneittesi ja sarkojesi tuomari olen minä; minä annan ne kenelle\ntahdon. Antaakseen parempaa pontta sanoilleen löi Oskari jalkaa ja\nkirosi.\n\n-- Et sinä pahalla minulle suuriakaan voi, lausui Jukka vastoin\nparempaa vakuutustaan.\n\n-- Pian sinä näet, mitä minä voin. Ylen suuttuneena lähti Oskari\novesta ulos.\n\nEmäntä samassa tuli kamarista tupaan. Hän virkkoi sävyisästi:\n\n-- Eikö sinun nyt kelpaa meillä olla, kun Oskarikin niin tahtoo.\nOlisihan sovinto parempi kuin riita.\n\n-- Olisi kyllä.\n\n-- Jää sitte meille vielä vuodeksi. Sinä tunnet talon tavat ja...\n\n-- Miksi se yhdestä vuodesta paranee? Erottavaksi tässä kuitenkin\ntulee.\n\n-- Vaikka. Tulevana vuonna toimitan minä Oskarin naimaan; sitte hän\nvakaantuu ja jättää kylänkäymiset ja muut liiallisuudet.\n\n-- Kenen Oskari nai?\n\n-- Kauppiaan Ainun. Ainu saa myötäjäisiä viisikymmentä tuhatta.\n\n-- Ja Franssi nai Helman. Niinkö?\n\n-- Franssi ja Helma ovat syntymästään saakka olleet määrätyt\ntoisilleen.\n\n-- Miks'ei Oskari nainut jo tänä vuonna?\n\n-- No kun Franssin ja Helman väli on sotkeutunut.\n\n-- Mitä se Oskarin naimiseen koskee?\n\n-- Koskee se. Sinulla on salaisuus kuin haudassa, siksi voin sen\nilmoittaa. Rouva ei annakaan Ainua Oskarille, joll'ei Franssi saa\nHelmaa. Helmalle on juoruttu, ja nyt olemme kuin suossa. Jää meille\nvielä yhdeksi vuodeksi, ja jos Helma sattuu sinulta kysymään noita\nmaailman juoruja, niin sano että ovat valheita, kateellisten ämmäin\nkeksimiä. Helma luottaa sinuun, ja yksi ainoa sanasi vaikuttaa häneen\nenemmän kuin koko kylän juorut. Tulevana vuonna sitte tanssitaan\nkahdet häät...\n\nTällä hetkellä ei Jukka voinut olla muistelematta lapsuutensa\naikoja ja erittäinkin sitä aikaa, jolloin äitinsä sairasti ja\nkuoli. Samanlainen oli Herttalan emäntä silloinkin ulkomuodoltaan.\nSama notkea käynti, sama kaunis vartalo, sama nyt kuin silloinkin.\nMutta missä oli ylpeys, kopeus? Minne oli kadonnut halveksiva\nhymy huulilta, joka heti Miekkosia mainitessakin oli ensimmäisenä\ntervehdyksenä? Miksi emännän kauniit kasvot, jotka aina ennen kävivät\nkylmiksi, nyt olivat pelkkänä hymynä, pelkkänä aurinkona? Miks'ei\nsanojen seassa kuulunut hyväilynimiä semmoisia kuin kerjäläinen,\nvaivainen j.n.e. Ennen niitä ja muita samanmoisia sanoja tuli kuin\nrakeita...\n\n-- En minä jää teille enää. Jukka astui pari askelta ovea kohden.\nVietyäni ensiksi hevosen tulen ottamaan vaatteitani ja kiittämään\nhyvyydestänne. Ja Helman suhteen voin korkeintaan luvata, että olen\nvaiti, jos hän minulta jotakin kysyy; hyvällä omallatunnolla en\nsitäkään.\n\n-- Kiittämätön mies! Suuttumus ja mielipaha näkyi emännän kasvoilla,\njotka vielä kilpailivat Helman kanssa kauneudessa, säännöllisyydessä.\nNiin paljon kuin olemme tehneet hyvää sinulle ja isällesi, ja yhtä\nkaikki kehtaat lähteä tuolla tavalla talosta. Tiedät että Oskarilla\non kiukkuinen luonto, ja ett'ei hän tule laatuun kenenkä kanssa\nhyvänsä. Mene nyt, mutta vielä sinä monta kertaa kadut tämänpäiväistä\nkopeuttasi.\n\n-- Ehkä. Jukka työnsi oven auki ja tuli ulos. Katsottuaan että\njokaisella hevosella oli apetta edessä päästi hän omansa irti ja toi\nsen pihalle. Hyvästi hoidettu eläin asteli tepastellen omistajansa\njäljessä. Harja oli pitkä, silmät lauheat, luut tasaiset ja pyöreät.\nVasemman jalan valkoinen sukka oli kulkenut perintönä äidin puolelta,\nsamoin ehjät kaviot ja reipas liikunta.\n\nKaivon kohdalla astui hevonen pari väkivaltaista askelta ruuhta\nkohden.\n\n-- Janottaakohan sinua? Jukka vei hevosen ruuhen luo ja ammensi sille\nvettä.\n\nSamassa Helma tuli ulos pihalle. Hän käveli kaivoa kohden hiljaisin\naskelin ja haikeamielisin katsein. Tosi-iloisena ei Jukka ollut\nnähnyt häntä siitä saakka, kun halvaus löi isännän; naurussa ja\npilapuheissakin soi aina surullinen sävel. Ja milloin Oskari tuli\npahasti humalaisena kotiin, sulki Helma itsensä isännän kamariin ja\nitki siellä tuntikausittain.\n\n-- Joko sinä nyt viet meiltä Hukan? Helma koetti hymyllään salata,\nettä oli jo tänäkin päivänä itkenyt veljensä tähden.\n\n-- Menossa ollaan.\n\n-- Paljaita markkinahaaskoja jää meidän talliin.\n\n-- Niin jää. Enkä minä vihaa mitään sen enemmän kuin laihaa hevosta\nja laiskaa miestä. Minun tulee ihan pääni kipeäksi, jos näen toisen\ntai toisen.\n\n-- Jukka, älä mene vielä pois meiltä. Jukka ei vastannut sanaakaan.\n\n-- Hevosesi nimi muistuttaa minulle erästä lapsuutemme aikuista\ntapausta. Sinä pyysit ja rukoilit minulta koiranpentua...\n\n-- Muilta en uskaltanut.\n\n-- Minä pelkäsin luvata, mutta lupasin sentään, syystä että pyysit\nniin kauniisti ja sydämellisesti. Nyt minä väitän, että se oli hyvä\ntyö...\n\n-- Oli se, eikä vallan vähäpätöinen ollutkaan.\n\n-- Ja että se on kasvanut korkoja tähän päivään asti. Nyt voit maksaa\nsen takaisin korkoineen. Olen Annilta tiedustellut, ett'ei sinun ja\nKaisan pappiloihin menosta vielä tule valmista tulevanakaan vuonna.\nSiis on sinulla lähes kaksi vuotta nuoren miehen päiviä jäljellä. Ole\nne vuodet meillä, isäntärenkinä...\n\nJukka ei vieläkään vastannut.\n\n-- Herttalan emäntä jo nöyrtyi edessäsi, nyt tuli tytär. Ja vielä\nolet kahden vaiheilla. Se seuraa siitä, että sinä vihaat meidän\ntalon elämää; muuten et puhuisikaan pois mennäksesi. Sinulle seuraa\ntappiota erosta, se kiusaa mieltäsi aina. Huomenna sinä jo vältät\ntulla ketään meitä kolmea vastaan, jos tuota päätä menet.\n\n-- Tappiota kyllä tulee erosta, myönsi Jukka; sen minä uskon\nhelposti. Tulevana kesänä täydyn ehkä jo lähteä työn hakuun. Oskarin\nei tarvitse keltään lupaa kysyä, kun tulee kylvämään isäni sarkoihin.\nMutta minä olen mies, minä en aio elää kenenkään armoilla. Minä\nvakuutan, että kymmenen vuoden perästä minulla kuitenkin on tupa\nja peltoa niin paljon kuin tarvitsen, purkakoon Oskari vaikka jo\nhuomenna...\n\n-- Älä toki tuommoisia ajattele, keskeytti Helma nuhtelevaisesti;\neihän Oskari mikään peto ole. Hyvempää ja hellempää luontoa,\nkuin hänellä on, ei ole sinullakaan. Mitä hän juovuspäissään ja\nsuutuksissaan puhuu, ei merkitse mitään; selvänä ollessaan ei\nhän ajattelekaan pahaa. Mutta hän on niin altis vaikutuksille.\nVahvempiluontoinen voi saattaa hänet tekemään minkä hurjan työn\nhyvänsä; jota hurjempi työ, sitä hauskempi Oskarille. Jo senkin\ntähden tahtoisin teitä eroomaan sovinnossa. Ja näethän minkälaista\nvauhtia tässä ajetaan. Mitä meidän elämästämme tulee, kun sinä lähdet\npois? Ihan minua vapisuttaa tulevaisuus. Ajattele itseäsi minun\nasemassani. Isäni on kuin heikko lapsi. Veljeni palvelee himojansa,\nja äitini ajattelee yöt päivät lapsilleen rikkaita naimisia. Minä\nolen ihan yksin, jää minun tähteni meille. Tosin minä nytkin annan\nsinulle sovinnon käden, mutta jos Herttalan talon häviö jo on\npäätetty auttamattomiin, niin kerran minäkin syytän sinua, että\njuuri pahimpaan ryöppyyn meidät jätit... Mutta vielä minä toivon\npelastusta. Sinä johdat peltotöitä, minä käyn navetassa. Tottahan\nsitte tapahtuu jotakin, joka äkkiä muuttaa elämän; tottahan on ilta\npilviselläkin päivällä...\n\nHelman katse oli niin luottavainen, hänen olentonsa niin naisellisen\npuhdas, että Jukalta pääsi salainen säälin huokaus, kun muisti\nmiehen, joka oli hänelle valittu elämänkumppaniksi.\n\n-- Mitä sanot, Hukka? Syömmekö sanamme?\n\nHevonen hörähti ja katsoi talliin päin. Hymyillen tempasi Helma äkkiä\nJukan kädestä marhaminnan varren ja heitti sen hevosen kaulalle.\n\n-- Hukka, lähde minne mielesi palaa. Kaarestaen kaulaansa lähti\nhevonen juoksemaan ympäri pihan, että pitkä harjansa häilyi. Tallia\nkohden sitte suuntasi juoksunsa ja jäi oven taakse seisomaan.\n\n-- Viisas hevonen! Helma nauroi ja löi hiljaa käsiään yhteen.\nViisaampi kuin isäntä.\n\n-- Melkein kyllä. Jukan ääni oli jo pehmeä ja myöntyväinen. Mutta\ntyöhön en minä mene, ennenkun saan kontrahdin käteeni.\n\n-- Sen saat vaikka huomenna. Aamulla on Oskari selvä, silloin\nvaljastat hevosen, ja lähdette yhdessä kirjoitusmiehen luo.\n\n-- Niin se on tehtävä.\n\n-- Ja nyt tulet aamiaiselle, minä laitan ruokaa. Helma läksi\nkiireesti tupaan.\n\nLaskettuaan hevosen talliin meni Jukka Helman perässä. Hän oli\njälleen Herttalan isäntärenki.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\nEnnen vuoden loppua sairastui Karu äkkiä ja ankarasti. Hän ei\nkärsinyt kuulla kuolemasta puhuttavankaan, vaikka ne, jotka kävivät\nhäntä katsomassa, vakuuttivat että yhdestoista hetki oli lähellä. --\nOnhan niitä köyhempiä ja vanhempia kuolemaan, sanoi hän ja lähetti\nhakemaan puoskaria.\n\nTämä valmisti lääkkeitä, jotka parantamisen sijaan edistivät tuonen\ntyötä. Pian Karu itsekin tunsi, että lähtö oli edessä. Se tuli\nkovaksi ja hirmuiseksi, sillä sovinto jäi tekemättä Jumalan kanssa.\nKaksikin kertaa noudatettiin pappi, mutta Karu ei kummallakaan\nkerralla saanut herranehtoollista. Kyynelsilmin ja tuskan hiki\notsalla koetti sananpalvelija saada synnintuntoa hereille kuolevan\nsielussa, mutta turhaan. Karu ei tunnustanut olevansa mihinkään\nsyntiin suuremmasti syyllinen, koska ei ollut tehnyt murhaa, väärää\nvalaa, eikä mitään muuta kauheata rikosta.\n\nJa tekopyhyydessään hän kuoli. Perukirjoitusta pidettäessä löydettiin\ntestamentti, jonka olemassa olevan Klaus kyllä aavisti, vanhan\nkuvaraamatun välissä. Testamentissa määräsi Karu omaisuutensa\npakanalähetyksen hyväksi, eli sielujen autuudeksi ja Jumalan\nkunniaksi, kuten testamentin sanat kuuluivat. Vähempiarvoisten\nehtojen ohessa, niinkuin kunniallisen hautaamisen y.m., oli siinä\nyksi tärkeäkin ehto, nimittäin että Klaus sai ostaa itselleen\nkiinteimistön, eli myllyn ja rakennukset; niiden hinnaksi oli pantu\npuolentoistatuhatta markkaa. Jos Klaus eväisi ehdon, piti kiinteäkin\nmyytämän julkisessa huutokaupassa muun omaisuuden kera.\n\nRikkaana Karua pidettiin jo eläissäänkin, mutta vasta kuoleman\njäljestä nähtiin rikkauden todellinen suuruus. Kitsas ämmä oli paljon\nrikkaampi kuin yleisesti luultiin. Rahasummia löytyi kymmenistä eri\nkätköistä; kultaa ja hopeata semmoista, jota ei koskaan oltu otettu\nkäsille, löytyi hämmästyttävässä määrässä.\n\nHuutokauppaan tuli väkeä summalti. Klaus luki viisitoista sadan\nmarkan rahaa pöydälle myllyn ja huoneiden hinnaksi, sitte alkoi\nirtaimen myynti. Aljettiin kullasta ja hopeasta. Kultasormuksia oli\ntoistakymmentä, hopealusikoita kaksi sen vertaa, ynnä pikareja,\nrintasolkia ja korvarenkaita suuri joukko. Vasaramiehen ottaessa\nhuudon alle paksuimman kultasormuksen lausui Jukka:\n\n-- Tuo on äitini sormus. Antakaa se minulle, minä maksan siitä täyden\nhinnan, viisikolmatta markkaa.\n\nJukan huutoon ei kukaan lisännyt. Vasaramies luki lukunsa, kopahutti\nsitte pöytään, ja sormus oli Jukan.\n\nSamoin sai hän sinivierisen silkin.\n\nMari huusi höyhenillä sisustetut sänkyvaatteet, Klaus työaseet,\nMiekkonen karjanrehua, ja Anni huusi hartauskirjat. Kaisa yksin\njättihe osattomaksi.\n\n-- Huuda toki jotakin, kaski Mari.\n\n-- Enkä huuda, vastasi Kaisa.\n\n-- Toivot ehkä saavasi lahjaksi.\n\nJukka samassa tuli vaatimaan Kaisaa pois.\n\n-- Vilja tulee vasaran alle, sanoi hän, mennään pois torkkumasta.\n\nKaisa lähti Jukan kanssa. Ihastellen katseli väkijoukko soreaa paria.\n\n-- Siinä poika kuin korven honka, sanoi yksi.\n\n-- Ja neito kuin meren heinä, lisäsi toinen. Maantiellä antoi Jukka\nsilkin ja sormuksen Kaisalle.\n\n-- Nyt kihlaan sinut, sanoi, hän ja äänensä vavahteli kuuluvasti.\nTuo sormus ja tuo silkki ovat minulle kaikkia maailman aarteita\nkalliimmat, syystä että ovat olleet äitivainajani omia. Kun\nmuistan, millaiselta hän näytti kirkkopuvussaan, johon tuo silkki\nja tuo sormuskin kuului, tulee sydämeni lämpimäksi vielä nytkin.\nVaaleat kasvonsa säteilivät silloin niinkuin kirkon kynttiläkruunu\njouluaamuna. En nyt enää muista kertoa, mitä tunsin; mutta jotakin\nsanomattoman suloista se oli. Sormukseen ja silkkiin liittyy myöskin\nmuisto ensimmäisestä murheestani. Jäin äitini kanssa itkemään,\nkun Karu vei ne. Ken arvaa, kuinka paljon hyvää nuo ensimmäiset\nmurheenkyyneleet ovat minussa vaikuttaneet? Miekkosen Jukka on nyt\npitkä poika, ja hänellä on morsian, puolitekoinen torppa, ja...\n\n-- Kylässä sanotaan häntä Herttalan isäntärengiksi. Kaisa veti\nkädestään sormikkaan ja pani sormeensa sormuksen. Nimitys soi minun\nkorvissani kauniilta.\n\n-- En ole kiitoksille kernas, mutta isäntärengin nimestä tulin\nkaksinkertaisesti ylpeäksi, kun näin, että se sinua miellytti enemmän\nkuin koreat vaatteet ja sukkelat puheet. Silloin kun sinä tuolla\nylhäällä suutuit, olin minä onnellinen, hyvin onnellinen.\n\n-- Vai niin. Nyt sitte tuli minun vuoroni. Muistatko, mitä sinulla\noli pienenä poikana tapana sanoa, kun ilo oikein kävi sydämellesi?\n\n-- Muistan kyllä. Minä heti sanoin: Hoi voi!\n\n-- Niin sinä juuri sanoit. Minäkin sanon nyt: Hoi, voi! Kaisa löi\nJukkaa sormikkaalla kasvoihin ja lähti sitte käymään kylää kohti.\n\nJukan tie vei alas Herttalaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKylän olot olivat metsäliikkeen loputtua muuttuneet monessa\nsuhteessa. Raha oli kahta tiukemmalla kuin ennen, sillä elojen\nhinnat yhä laskeutuivat; siitä huolimatta kohosivat työmiesten\npalkat. Vaikeaksi kävi velkahisen talonpojan pysyä edes tasapainossa,\nedistymisestä ja rikastumisesta ei voinut olla puhettakaan, vaikka\nkiitettävää intoa oli ruvettu osottamaan maanviljelyksessä.\n\nKomeilemisesta oli jo herjetty. Kotona kudottu kangas rupesi jälleen\nmiellyttämään silmää, ja yksinkertaisia elämäntapoja ruvettiin\nsuosimaan yhä enemmän. Ei rahan puute yksin mielien muutosta\nvaikuttanut. Huomattiin jo, että talonpojan paras edistymisen keino\non koettaa tulla omillaan aikaan. Toinen yhtä terveellinen kokemus\noli niinikään saavutettu, nimittäin ett'eivät suuret tulot rikastuta,\nvaan pienet menot. Tuhannet markat, joita metsäliike tuotti, olivat\nhuvenneet kuin tuhka tuuleen. Se karvasteli alituiseen isäntäin\nmieltä.\n\n-- Jospa edes olisimme osanneet säästää näiden päivien varalle,\npäivittelivät he sata kertaa vuodessa, mutta emmepäs osanneet. Ensin\nmöimme metsämme niinkuin juomarahoista ja rahojen kanssa menettelimme\nsitte niinkuin lapset; ostimme kaikkia mitä mieli teki ja sydän\nhalusi.\n\nSanotaan, ett'ei mitään niin pahaa, jotta ei siinä jotain hyvääkin.\nPuheenparsi toteutui nytkin. Kylän oloissa, joita ennen oli pidetty\nparaimpina ja täydellisimpinä taivaan kannen alla, ruvettiin näkemään\nepäkohtia. Pahin epäkohta oli Mikko, kylän kauppias ja kapakoitsija.\nKysyikö joku itseltään, mihin rahansa olivat joutuneet, kuului aina\nvastaus: Mikon kukkaroon!\n\n-- Juoppous oli levinnyt kylän nuorisossa kuin tarttuva tauti. Miksi?\nSiksi että kylässä löytyi olutkauppa ja viinakapakka. Viinan ollessa\nahtaalla ei sitä juotukaan. Jos humalainen nähtiin kylän raitilla,\nkatseltiin sitä niinkuin kummitusta, mutta nyt ei ihmetelty, vaikka\nnähtiin nuorukaisia hoipertelevan kauppiaan pihalla. Juoppous ei\nollut enää yksityinen heikkous, se oli olojen vamma, kirous ja\nvitsaus.\n\n-- Ja kaikki on oluen ja viinan syy, sanoivat isännät, vihdoinkin\nhuomattuaan, mihin oli jouduttu. Oluen ja viinan valmistaminen on\nhirmuisimpia vääryyksiä maan päällä, ja niiden tyrkytteleminen\nihmisille on kirottua työtä.\n\nSyttynyt tuli ei humahtanut palamaan suurella, silmää hurmaavalla\nliekillä, se kyti niinkuin suossa, hitaasti ja melkein salaa, mutta\nse poltti kypsäksi. Kuitenkin tunkeutui karvas haju kauppiaan\nnenään. Silloin tällöin kuuli hän puhuttavan, miten ihminen saattaa\nomaksi edukseen ja muiden turmioksi vääntää väärän oikeaksi,\nmustan valkoiseksi. Hän heti arvasi, ketä moisilla konkkapuheilla\ntarkoitettiin. Luullen seisovansa lujallakin pohjalla, ei hän pitänyt\npuheista suurta lukua. Mutta kuitenkin hän vaistomaisesti vihasi\nniitä, koska ne koskivat hänen omia etujaan. Ja tuo sokea viha esti\nhäntä näkemästä, että uusi aika oli tulossa; myöskin lihavaksi\npaisunut kukkaro esti häntä panemasta suurta arvoa siihen, mitä\nkourallinen kateellisia isäntiä hänestä ja hänen keinottelemisestaan\najattelivat.\n\n-- Köyhät raukat! ilkkui hän itsekseen. Mitä minä huolin teidän\nmustista ja vääristä asioistanne? Juotte ja tuhlaatte rahanne ja\nsitte vihaatte ja kaunaatte minua. Niinkuin minä menisin kaatamaan\nkenenkään kitaan viinaa ja olutta. Itse himoatte juoda. Olutkaupasta\nmaksan minä kunnalle veroa, ja viinasakot ottaa myöjä niskaansa. Kun\nyhden panen viralta, on sijaan pyrkijöitä kymmenen. Itse ette osaa\nkatsoa eteenne ja se kasvattaa kiukkua teissä. Nyt kun olette köyhiä,\nsaarnaatte yksinkertaisuutta, mutta jos taas saisitte tuhansia\nmarkkoja, tuhlaisitte ja eläisitte niinkuin ennenkin. Köyhät raukat!\n\n\n\n\nVII.\n\n\nAnna salasi häpeällisen tilansa viimeiseen hetkeen saakka. Sitä\ntehdessään sai hän kokea, että helvetti löytyy jo täällä maan päällä;\nhänen sielussaan oli aina tuhat tuskaa, sydämessään sata surua.\n\nJa vihdoin löi hetki, jolloin häpeän täytyi tulla ilmi. Kevätyö oli\nsilloin kylmä, illalla satoi rakeita, yöllä tuiskutti lunta, ja kylmä\npohjatuuli puhalsi nurkissa.\n\nKurja oli langenneen kohtalo. Haluten ensi sijassa päästä pois\nihmisten näkyvistä lähti hän yöllä, kun rupesi tuntemaan kipuja,\nalas viinatupaan. Kädessä oli hänellä alushame ja joku muu vaate,\njonka hädissään oli ehtinyt kaapata. Tuskissaan meni hän tainnoksiin.\nHerätessään viinatuvan lattialla oli hänen kylmä, että sydän vapisi.\nKului silmänräpäys, ennenkuin ajatukset ehtivät toimintaan.\n\n-- Missä minä olen? Anna silmäili arasti ympärilleen.\n\nKatse samassa keksi lattialla lapsen.\n\n-- Armahda minua, taivaan Herra! Polttava tuska kuului sanoissa,\npolttava murhe näkyi katseessa, kasvoissa. Armahda minun syntiäni,\nminun häpeääni!\n\nTupa oli niin hatara ja kylmä, että Annan sydän vapisi, ruumis värisi.\n\n-- Elääköhän se vielä?\n\nHeikko, valittava ääni kuului lattialla.\n\n-- Kiitos, taivaan Herra!\n\nAnna otti syliinsä lapsen, avasi hameensa napit, ja kätki lapsen\nrintaansa vasten. Heikko ja valittava ääni rupesi hetkisen perästä\nkuulumaan kovemmin, hengitys selvemmin.\n\n-- Voi kaikkivaltias, kuinka minun on kylmä! Annan ruumis rupesi\nvärisemään, sydän vapisemaan. Aamuruskon valo, joka pienestä\nikkunasta tulvi huoneesen, muuttui mustaksi. Armahda minun syntiäni,\nminun häpeääni!\n\nAnna kaatui lattialle ja meni uudestaan tainnoksiin.\n\nSilloin häntä jo etsi isäntä ja emäntä. Viimeksi mainittu näki\ntakapihalla Kaisan ja huusi hänelle:\n\n-- Oletko nähnyt Annaa?\n\n-- En. Kaisa pelästyi ja pudotti lyhteen maahan. Onko hän hukassa?\n\n-- Yöllä se on hukkunut.\n\nIsäntä samassa tuli alhaalta viinatuvasta päin emännän luo. Harmi ja\nsuuttumus näkyi hänen kasvoillaan, kun virkkoi katkeran ivallisesti:\n\n-- Älkää enää hakeko, minä löysin jo. Lumessa oli jäljet, jotka\nveivät viinatupaan, ja minä menin jälkiä myöten. Siellä se on, mutta\nsillä on lapsi rinnoilla. Semmoinen sinun kiitetty tyttösi olikin.\n\nKajeessa aamuilmassa, kuuli Kaisa jok'ainoan sanan, ja tuntui, kuin\nolisi häntä pistetty sydämeen terävillä neuloilla.\n\n-- Mitä sanoit? Emännän silmät suurenivat, ja hän katsoi\nhämmästyneenä isäntää. Ei suinkaan Anna, Jumalan tähden...\n\n-- Ei suinkaan, ei. Anna on enkeli, mutta yöllä on hän synnyttänyt\nlapsen. Mistä saamme piian sijaan, tulee kesä ja kiireitä.\n\nKaisa seisoi kuin kuvapatsas. Suojaten silmiään nousevan auringon\nsäteiltä ja nojaten navetan seinään ahmi hän jokaisen sanan, joka\nkuului heidän takapihalle.\n\n-- No mutta Jumalan tähden... Emäntä ei vieläkään voinut uskoa\ntodeksi, mitä kuuli miehensä suusta.\n\nIsäntä oli niitä karkeapintaisia miehiä, joiden suhteen helposti\nerehtyy. Emännän seisoessa vielä paikallaan ehti hänen vihansa jo\nmennä ohi.\n\n-- Mene nyt kaiken nimessä sinne pian, käski hän hämmästynyttä\nemäntää. Ei niissä raukoissa enää taida olla henkeä kumpaisessakaan.\nJuutaksen tyttö, millä lailla kykeni pettämään ja salaamaan! Päälle\npäätteeksi meni kylmään viinatupaan kuolemaan ja paleltumaan. Riennä\nnyt sinne.\n\nEmännän ja Annan välinen suhde oli ollut kuin äidin ja tyttären. Ensi\nnäkemästä saakka mieltyivät he toisiinsa, vaikka heidän ulkonaiset\nolentonsa olivat täydelliset vastakohdat. Anna oli iloinen ja\nlämmin, emäntä tyyni ja kylmä. Hyväilemisiä ei käytetty. Emäntä\npuheli Annan kanssa lyhyesti ja asiallisesti, Anna oli kuin palkattu\npalvelija konsanaankin; teki nöyrästi, mitä hänen tuli tehdä, eikä\nkunnioituksetta koskaan lähennellyt emäntää. Mutta sittekin oli\nheidän välinsä hellä. Yksi sana, yksi katse riitti kummallekin\npäiväkaudeksi.\n\n-- Jumalan tähden. Tämmöinen kylmä yö ja... Emäntä lähti kiireesti\nalas viinatupaan.\n\nKaisa jätti askaroimisen sikseen ja lähti juoksemaan emännän jälkeen.\n\nKun Anna uudestaan heräsi, tunsi hän makaavansa olki vuoteella, monen\npeiton alla. Takassa paloi suuri tuli, ja tulen lähellä istui emäntä,\nsylissään lapsi, vieressään Kaisa.\n\nAnna vapisi sydämessään silmänräpäystä, joka hänellä oli edessä.\nSulkien silmänsä kuiskasi hän:\n\n-- Kaisa!\n\n-- Anna kulta! Kaisa heittihe olkivuoteelle, kätki kasvonsa Annan\nrintaa vasten ja rupesi nyyhkyttäen itkemään.\n\nEmäntä istui tyynenä ja tuuditteli käsivarrellaan lasta. Mitään\nliikutuksen tapaistakaan ei näkynyt hänen kasvoillaan. Turhaan\nodotettuaan ensimmäistä sanaa, ponnisti Anna kaikki voimansa ja\nkatsoi emäntää silmiin. Silmäykset kohtasivat toisensa ja sulivat\näkkiä kuin salama sydämen kieleksi, sielun sisimpäin ajatusten\nilmoittajaksi. Siinä tapahtui sanaton anteeksipyyntö ja sanaton\nanteeksianto.\n\n-- Oletko kylläkin kipeä? kysyi emäntä, ja hänen äänensä sointu\noli sama tunteeton ja melkein kylmä, johon Annan korva hyvästi oli\ntottunut.\n\n-- En erittäin.\n\n-- Minulla on tässä lasillinen kuminaviinaa, johon on sekoitettu\nruusuntippoja ja jotakuta muuta rohtoa. Emäntä nousi ylös ja tarjosi\nlasin Annalle. Sinun täytyy juoda se kaikki. En tiennyt varoa mitään\nparempaa.\n\nAnna totteli eittämättä. Pian tulikin hänen lämmin ja hyvä olla.\nAnnettuaan lapselle rintaa nukkui hän terveelliseen uneen.\n\nKaisa silloin nousi ylös ja virkkoi emännälle:\n\n-- Minä menen hakemaan mummoa, olkaa te täällä niin kauan.\n\n-- Mene, mutta joudu pian. Kaisa lähti kiireesti.\n\nKatuen aamuista kovuuttaan käveli isäntä rauhatonna pihalla. Kun\nKaisa sanaa sanomatta aikoi mennä sivutse, kysyi hän:\n\n-- Jäävätkö ne henkiin?\n\n-- Jäävät kai. Älkää, hyvä isäntä, olko vihainen Annalle.\n\n-- Minäkö olisin vihainen? No olinhan minä aamulla, mutta silloin en\nmuistanutkaan, että minulla itselläni on lapsia. Maailman rantaa ei\nkukaan näe päähän, ei kukaan tiedä edeltäpäin, mitä omaan kohtaan voi\ntulla. Sitä paitse näyttöä moni valkoinen asia meidän silmissämme\nmustalta, ja moni musta asia valkoiselta. Minä luulen Annan suhteen\nettä...\n\n-- Kuulkaapas, keskeytti Kaisa. Minulle tuli mieleen eräs ajatus.\nHuolisitteko Klaun Kaisusta Annan sijaan, edes syksyyn asti? Nuori\nhän vielä on, mutta helppoja töitä hän kyllä tekee.\n\n-- Minä otan mielelläni Kaisun; onhan se pitkä tyttö ja siivosta\nkodista.\n\n-- Hyvä. Kaisa lähti kiireesti Toramäelle päin.\n\nKylässä sillä ajalla kulki viesti talosta taloon, tuvasta tupaan.\nTunnin kuluttua ei sitä ihmistä koko kylässä, joka ei olisi tietänyt,\nettä Annan kunnia oli mennyttä. Harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta\noli tapahtuma yleisesti mieluinen; ja yksitoikkoisen elämänkin vuoksi\noli uutinen tervetullut joka mökkiin. Se ilahutti mieliä niinkuin\nukonilma kesällä luontoa. Tapahtumasta keitti jokainen vatiinsa hyvää\nlientä, söi itse ja tarjosi tuttavilleen. Kadehtijat -- niitä oli\nAnnalla paljon -- nauroivat ilosta; ne jotka olivat olevinaan hänelle\nhyviä ystäviä -- niitäkin oli paljo -- sekä surkuttelivat että\niloitsivat; ainoastaan ne, jotka eivät kuuluneet kumpaankaan joukkoon\n-- niitä oli peräti vähä -- tunsivat todellista sääliä.\n\n-- Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa, sanoivat\nkadehtijat. Kuka käski olemaan kauneudessa ja käytöksessä muita\nparempi. Nyt siitä meni kunnia.\n\n-- Onhan kauneus jäljellä, sanoi ystäväjoukko, joka osasi nuolla ja\npurra yht'aikaa. Kaunis aina kelpaa.\n\n-- Niin kaunis ja iloinen tyttö, sanoivat puolueettomat, että sääliä\ntäytyy.\n\nAnna oli monta päivää heikkona sairaana, mutta pian terve luonto\nvoitti taudin. Hellä hoitokin vaikutti edullisesti paranemiseen,\netenkin henkisen sairauden suhteen. Annilla oli aina varastossa joku\nkoristelematon sana, joka lähti sydämestä ja löysi sydämeen. Siten ei\npäivä päässyt muuttumaan yöksi, eikä katumus epätoivoksi.\n\nLapsen tila oli arveluttavampi, ainakin hoitajan mielestä. Raukka\nyski että oli kuolla, ja keuhkoissa kuului omituinen ääni, niinkuin\nolisi henki käynyt ahtaan olkipillin lävitse. Anni pelkäsi kuolemaa\njoka päivä, mutta äidille ei hän lausunut pelkoansa. Kun Jukka\nkevätkesällä joutui Herttalan kuormaa ajamaan kaupunkiin, toimitti\nAnni salaa hänen käymään lääkärin luona. Tämä kyseli juurtajaksain\nasianhaarat, antoi helppoja yskänrohtoja ja vakuutti, ett'ei\nkeuhkojen vika ole rintatautia eikä siis hengenvaarallinen, kuten\nJukka itsepäisesti väitti. Ne kyllä lakkaavat soimasta, kun lapsi\ntulee suuremmaksi, vanhemmaksi.\n\nNähtyään että rohdot helpottivat yskää, ja että lapsi päivä päivältä\njäi elämään, uskoi Annikin lääkärin vakuutukset.\n\nKlaun Kaisu tuli palvelemaan Annan edestä, syksyyn asti. Neljäntoista\nvuoden vanhaksi oli hän varsin pitkä tyttö. Vallaton ja iloinen\noli hän sitäpaitse, joten ei tuntuvaa muutosta tapahtunut piian\nvaihdossa. Muiden hyvien ominaisuuksiensa ohessa oli hänellä kauniit\nvalkoiset hampaat ja hyvä päästötodistus kansakoulusta. Pahimpia\nvirheitään eli huonoja tapojaan oli makea nukkuminen aamusilla. Häntä\nvuoroin herätteli emäntä, vuoroin Kaisa, joka usein aamusilla noin\nhätäkättä pujahti takapihan kautta kaimatyttöä katsomaan.\n\nAnna jäi asumaan viinatupaan. Siellä sai hän elää rauhassa,\ntarvitsematta nähdä pilkallisia katseita, tai kuulla pistäviä\nivapuheita. Rauhallisuus vaikutti terveyteen hyvin. Kesän tullessa\nAnna jo halusi itselleen työtä. Hän ei siitä vielä ehtinyt ilmoittaa\nemännälle, kun jo eräs pieni seikka saattoi asian puheeksi. Kaisa\nnimittäin tahtoi sulostuttaa Annan yksinäisen elämän niin hupaiseksi\nkuin mahdollista, mutta emäntä oli toista mieltä. Molemmat salaa\nvetosivat asianomaiseen, ja eräänä sunnuntaina tuli emäntä alas\nviinatupaan. Ottaen lapsen syliinsä ja hyssytellen sitä virkkoi hän:\n\n-- Nyt saamme olla yhdessä puolenpäivää. Minä ja Kaisu teimme jo\nkaikki askareet. Kaipaatko, Anna, parempia huonekaluja, juttukirjoja\ntai muita hupia?\n\n-- Miksi sitä kysytte? vastasi Anna.\n\n-- Muutoin vaan. Kaisa tahtoi, että sinulla olisi hupaista.\n\n-- Kaisa on paras ystäväni. Annan ääni hieman värähteli. Hän tahtoo\nminulle hyvää.\n\n-- Minä tuon sinulle huomenaamulla työtä, neulomista ja kehräystä.\n\n-- Aioinkin jo pyytää.\n\n-- Minä sen jo arvasin.\n\nOmituisen kylmällä äänellään rupesi emäntä sitte puhumaan talon\ntöistä ja tupa-askareista.\n\nHerttalan emännälle ja kauppiaan rouvalle oli Annan häpeä polttavan\narka. He ymmärsivät, että Franssin ja Helman naiminen nyt riippui\nhiuskarvasta, ja että hiuskarva katkeaa samassa silmänräpäyksessä,\nkun Helma kuulee totuuden. Lupauksella että ennen vuoden loppua\npäättää sinne tai tänne oli hän vähäistä ennen Annan äidiksi\ntulemista ottanut Franssilta kihlat, sormuksen ja kellon. Kihlauksen\njohdosta loisti tulevaisuus Herttalan emännalle kullankirkkaana.\nOskari oli tosin tullut sairaanpuoleiseksi ja tilapäisesti\nväkijuomain karttajaksi, mutta kun häitä aiottiin viettää vasta\njouluna, niin toivottiin hänen siksi parantuvan. Jouluna piti sitte\nlyötämän kaksi kärpästä yhdellä kerralla, tyttärelle rikas mies,\npojalle rikas vaimo.\n\nMutta Annan häpeä tuli synkäksi ukkospilveksi kullankirkkaalle\ntaivaalle. Jos salama siitä lyö, iskee se Herttalan taloa perustuksia\nmyöten, sillä Oskari oli siksi elänyt maailmaa, ett'ei kukaan muu\nrikas tyttö kuin Ainu enään katsonutkaan häneen. Emäntä kyllä tiesi,\nettä Ainu oli tyhjä porsliinivauva, jossa ei ollut muuta haluttavaa\nainesta kuin silkkiä ja hajuvettä, mutta suuret myötäjäiset tekivät\ntytöstä miellyttävän miniän. Helmallekaan ei voitu toivoa Franssin\nvertaista miestä rikkaudessa, eikä miellyttäväisyydessäkään.\n\nPilvi oli todellakin uhkaava.\n\nSopivin keino tehdä se voimattomaksi oli että Anna maalattiin Helman\nsilmissä mustaa mustemmaksi. Moiseen kurjaan keinoon turvattiin.\nKyläläisten ivapuheet olivat hienoa kuin silkkilanka sen suhteen,\nmitä Herttalan emäntä ja kauppiaan rouva puhuivat Annasta Helman\nkuullen; he tallasivat hänet ilkeimpään lokaan ja saastaan.\n\nAlusta alkaen se onnistui. Kylmänä kevätpäivänä, jolloin Anni tuli\nKaisun seuraamana kylään, lähetti kauppiaan rouva hakemaan Herttalan\nemäntää. Itse meni hän seuraavana päivänä Herttalaan, eikä ottanut\nAinuakaan mukaansa, vaikka tämä oli julkikihloissa Oskarin kanssa.\nHelman kuullen rouva sitte otti uutisen puheeksi. Hienosti hymyillen\nvirkkoi hän:\n\n-- Emme vielä eilen tietäneet, mitä kylässä toissa yönä tapahtui.\n\n-- Mitä siellä on tapahtunut? kysyi emäntä erittäin uteliaasti. Ei\ntänne mitään kuulunut.\n\n-- Sepä ihme. Kaunis Anna synnytti toissa yönä pojan.\n\n-- Älkää ihmeitä. Liekö tuo totta?\n\n-- Totta se on. Klaun Kaisu on jo sijaisena, ja Annikin sinne meni\neilen aamulla.\n\n-- Sekö siitä koreilemisesta ja alituisesta tanssimisesta palkaksi\ntulikin?\n\n-- Se siitä tuli.\n\nHelma ihan tulehtui kasvoiltaan. Anna oli hänessä herättänyt syvintä\nmyötätuntoisuutta kauneutensa, iloisen olentonsa ja surullisen\nelämäkertansa vuoksi.\n\n-- Kukahan konna vietteli semmoisen tytön? Vanha epäilys heräsi äkkiä\nHelman sydämessä; hän katsoi rouvaa terävästi silmiin ja toisti\nkysymyksensä.\n\nRouva ei joutunut vähääkään hämille. Hymyillen hienosti, kuten\ntapansa oli, vastasi hän ystävällisesti:\n\n-- Hyvä Helma! Sinä aina katsot tämmöisiä tapauksia novellien ja\nkertomuksien kannalta; niissähän on tavallisesti viettelijä ja\nvietelty. Mutta minä vakuutan sinulle, että tämä tapaus ei mitenkään\nsovellu novellien ja kertomuksien aineeksi, viettelijätä on mahdoton\nkenenkään tietää.\n\n-- Miksi?\n\n-- Suoraan sanoen siksi, ett'ei Anna itsekään kuulu olevan varma\nhänestä, arvelee yhtä yhden kerran, toista toisen kerran.\n\nMyrkyllisillä sanoilla oli toivottu vaikutus. Helma punastui pelkästä\nhäpeästä, ja hänen täytyi itselleen myöntää, että rouvan sanat\nsopivat kylän yleisiin siveysoloihin kuin valetut.\n\n-- Nyt on sitte maailma nurin narin. Tahtomatta enempää kuulla\nlikaisesta asiasta meni Helma isänsä luo salin takaiseen kamariin.\n\nEmäntä ja rouva nauttivat voitoniloa ja viiniä!\n\n-- Tuo luullakseni vaikutti, sanoi rouva.\n\n-- Vaikutti se, myönsi emäntä. Nyt ei Anna enää ole tiellämme; sen\nliehakan tähden tässä onkin jo oltu kuumassa ja kylmässä.\n\n-- Emme toki nukkumaan saa ruveta. Helmalla on kivikova sydän, se\nsietää vielä enemmän.\n\n-- Ehkä niin.\n\n-- Täydymme jatkaa tähän tapaan.\n\n-- Mutta se voi herättää hänessä epäilystä.\n\n-- Emmehän me tarvitse puhua mitään. Kyllä minä panen kellon kylään,\nja joku sitä sitte soittaa Helmallekin.\n\n-- Siten se käy laatuun.\n\n-- Sitä liehakkaa vihaa moni.\n\nRouva täytti lupauksensa. Kohta ruvettiin kylässä kertomaan, että\nAnnalla oli ollut yhtä monta rakastajaa, kuin vuodessa on kuukausia,\nja että hän oli jokaista pettänyt, kunnes tuli oma vuoronsa tulla\npetetyksi. Uutuuden vuoksi jauhettiin juttua niin kauan, että sitä\ntoisin hetkin epäilijätkin uskoivat todeksi.\n\nHerttalaankin sitä tuli joku kertomaan. Emäntä erisin epäili, mutta\nkun kertoja viittasi Annan suhdetta Kaaren Heikkiin, niin oli hän\nsillä näyttänyt väitteensä toteen.\n\n-- Pettihän se Heikinkin, sanoi hän vakuuttavalla äänellä. Ja joka\nkerran pettää yhden, se pettää toisenkin.\n\nVäitteen todistus vaikutti Helmaan vielä enemmän kuin kauppiaan\nrouvan myrkylliset sanat. Heikin ja Annan suhde toisiinsa ei ollut\nhänellekään salassa, niin vähän kuin hän tiesikin kylän nuorten\nrakkausseikoista.\n\nTapahtuman, joka äkkiä muuttaa Herttalan olot, luuli Helma jo\ntapahtuneeksi. Ajatus tulla Franssin vaimoksi oli kasvanut ikäänkuin\nhänen toiseksi olennokseen, ja hän ei ollut voinut koskaan\ntäydellisesti irtautua ajatuksesta, vaikka Franssi olikin paljon\nmuuttunut viimeksi kuluneina viitenä vuotena. Kasvojen tumma puna\nei enää ollut kadehdittavan kaunista, silmät, ennen niin puhtaat ja\nkirkkaat, näyttivät hävyttömiltä ja kyllääntyneiltä, ja äänestäkin\noli raikas sointu kadonnut; mutta sittekin oli Franssi yhä ajatusten\nesine.\n\n-- Väärin minä häntä Annan suhteen epäilin, sanoi Helma itselleen,\nkun oli saanut tukahutetuksi pahimmat epäilyksensä, ja suotta niin\nmonta unetonta yötä vietin. Franssi on semmoinen kuin kaikki muutkin,\noi parempi eikä pahempi. Mikä oikeus minulla on uneksia ja vaatia\nitselleni puhdasta, jaloa miestä? Ei mikään. Tuskin itsestänikään on\ntosielämään. Kun muistelen, minkälainen Franssi oli kahdeksantoista\nvuoden vanhana, voin unhottaa ja antaa anteeksi kaikki. Paitse jos\nhän olisi vietellyt ja pettänyt Annan, sitä en voisi antaa anteeksi.\nMutta minä olen erhettynyt Annankin suhteen. Kaikki puhuvat hänestä\nyhtäänne päin. Ja sanotaan, ett'ei savua, jos ei tulta.\n\nNiissä mietteissä eläen päätti hän mennä Franssille vaimoksi. Peläten\nenempiä taisteluita sydämensä kanssa, astui hän toisenkin askeleen\nvarmuutta kohden; hän ilmoitti äidilleen päätöksen.\n\n-- Minä olen valmis milloin hyvänsä, sanoi hän päättäväisesti. Minun\ntähteni ette tarvitse häitä viivytellä.\n\nSiten uhkaava pilvi, jonka pelättiin lyövän hankkeet pirstoiksi, vaan\nkiirehti niiden toteutumista. Herttalan emäntä oli seitsemännessä\ntaivaassa; naimisien kautta suuri rikkaus ja mahti tulevat vielä\nmonta vertaa suuremmiksi.\n\n-- Kun Herttalaisia mainitaan, sanoi hän itselleen, kuuluu sanoissa\nsama korkea kaiku, jota kyläläiset ovat elämänijän tottuneet\nkuulemaan.\n\nLujatahtoisuudellaan luuli Helma saavuttaneensa sydämelleen levon\nja rauhan, mutta surkeasti hän pettyi. Hänelle tuli elämä yhä\ntukalammaksi, yhä tuskallisemmaksi, vaikka vuoden ihanin aika läheni\nyhä lähemmäksi. Elämä oli lintujen laulua, kukkien puhkeamista,\nnurmen vihannoimista. Luojan onnellisia lapsia olivat nuoret ja\nvanhat, rikkaat ja köyhät. Kaikki he elivät onnellista elämää. Silmä\nnautti, sydän nautti, veri suonissa virtasi vilkkaammin ja hellät\ntunteet tulivat kernaasti rintaan.\n\n-- Minä yksin olen onneton, sanoi Helma, kun sydämeensä tuli uusi\ntuska, rajumpi ja vaikeampi voittaa kuin kaikki edelliset. Kaikki\nmuut ovat onnellisia.\n\nÄitinsä seurassa kävi hän jolloinkin sulhoaan tervehtimässä, mutta\nkotiin tullessa oli hän paljon onnettomampi kuin kylään mennessä.\nTuntui juuri kuin joku musta olento seisoisi hänen ja Franssin\nvälillä, ja mieleen tuli joka kerralla joku uusi epäilys, joka\nyksinäisinä hetkinä varttui tuskalliseksi varmuudeksi. Siten oli\njokainen päivä hänelle pelkkää tuskaa, pelkkää taistelua.\n\nMutta kerran tuskan päivät loppuivat. Puheltuaan erään sunnuntain\niltamyöhällä Jukan kanssa pitkiä piloja, lyhyitä tosia, meni Helma\nmaata. Hän oli edellisenä yönä nukkunut huonosti, joten heti\nvuoteelle heitettyään nukkui sikeään uneen. Ennen heräämistään\nnäki hän ihmeellisen unen. Heillä oli häät, hän oli valkoisessa\nmorsiuspuvussa ja Anna sitoi seppelettä. Suuri sali oli hääväkeä\ntäynnä, ilo loisti kaikkein silmistä, mutta Jukka ja Kaisa näyttivät\nsurullisilta. Vihkituolia tuotaessa esille laski Anna hänelle\nseppeleen päähän ja hän ojensi kätensä Franssille. Mutta samassa tämä\nmuuttuikin ilkeäksi kääpiöksi. Hääväen joukossa syntyi suuri hälinä,\nmutta Anna rupesi laulamaan vihkiysvirttä. Samassa kääpiö muuttui\nkauniiksi mieheksi, jolla oli suuri vartalo kuin Jukalla, mutta\nsilmät siniset ja hiukset keltaiset juuri kuin Annalla. Häävieraiden\nkasvoilta näkyi suurin kummastus, mutta Jukka ja Kaisa muuttuivat\niloisiksi. Heidän yhtyessään laulamaan Annan kanssa astui hän\nvihkituoliin pitkän ja kauniin miehen rinnalla.\n\nSiihen kohtaan hän heräsi.\n\nKello ei ollut vielä kuuttakaan, mutta aurinko paistoi jo korkealla.\nPukeuduttuaan avasi hän ikkunan ja katseli ulos puutarhaan. Pensaiden\njuurilla näkyi vielä kastehelmiä, mutta hiedoitetut käytävät olivat\njo kuivia.\n\n-- Kummallinen uni!\n\nPienempään ruusupensaaseen, joka kasvoi ihan ikkunan alla, oli yöllä\npuhjennut kaksi uutta kukkaa. Helma huomasi no ja hymyili niille\niloisesti.\n\n-- Kummallinen uni! Montakohan ruusua tuohon suurempaan pensaasen on\nyöllä tullut? Pitää käydäkseni katsomaan.\n\nHelma hiipi isännän kamarin kautta ulos puutarhaan. Elämä tuntui\nkevyeltä, suloiselta. Mikään tuska ei painanut mieltä, mikään\nahdistus ei raadellut rintaa, sillä elämän todellisuus oli vielä\nunhotuksissa. Virkistävän unen jälkeen leijuilivat ajatukset keveinä,\nvapaina ja silmä ihasteli kaikkea mitä edessään näki.\n\n-- Kummallinen uni! ihmetteli Helma. Hän nautitsi kaikesta\nihanuudesta, joka häntä ympäröi.\n\nKarjatarhassa piiat jo lypsivät, ja sieltä kuului naurua ja vilkasta\npuhetta. Ilma oli vielä kevyttä, joten joku sana kuului aivan\nselvästi puutarhaan.\n\n-- Mitähän moinen kummallinen uni merkitsee? Helma rupesi lukemaan\nsuuremman pensaan ruusuja, mutta samassa kuuli hän nuoremman piian\nmainitsevan Franssin nimeä. Sitte vanhempi nauroi ja virkkoi:\n\n-- Maailman velikulta; yhden jättää, toisen ottaa.\n\nFranssin nimen kuuleminen viskasi Helman todellisuuteen. Tuskahisia\ntunteita tuli heti sydämeen, rauhattomuutta rintaan. Ajattelematta,\ntekikö oikein eli väärin, hiipi hän karjatarhan aidan taakse. Piiat\nistuivat selin häneen ja jatkoivat vapaasti puhelua:\n\n-- Mitä meidän Helma sanoisi, jos tietäisi toden, virkkoi nuorempi\npiika. Hän oli idealisti. Helman pieni kirjasto oli vaikuttanut hänen\nkatsantokantaansa paljon, ja koko hänen henkiseen kehittymiseensä.\nMutta Helma ei käy missään eikä ole erittäin tuttava kenenkään\nkanssa, paitse ehkä isäntärengin, mutta se mies on kuin mykkä.\n\n-- Mitäpä siihen sanoisi? vastasi vanhempi piika. Hänkin oli\nidealisti, mutta hänellä oli jo ikää enemmän, kuin itse olisi suonut.\nHän ihaili rikkautta ja arkkiveisuja; molemmat liikuttivat hänen\npyhimpiä tunteitaan. Franssi on kaunis ja rikas, parempia ei tule,\neikä niitä ole.\n\n-- On niitä parempia maailmassa; ei kaikki rikkaat sillä lailla\nhyppele yhden tytön sylistä toisen syliin. Enkä minä niistä muista,\nmutta Anna raukankin kehtasi vietellä ja se nyt oli varmaankin synti.\nSyöjättären hampaista joutui Anna Franssin pauloihin, petettäväksi,\nhäväistäväksi.\n\n-- Miksi antoi pettää itsensä? Pitihän hänen ymmärtää, ett'ei Franssi\nhäntä nai kuuna kullan valkeana.\n\n-- Miksi sille lupasi ja miksi oli aina Annan kimpussa kuin\ntakkiainen?\n\n-- Aina pojat silloin lupaavat naida. Anna kyllä tiesi, että Franssi\noli meidän Helman oma, mutta ketä itseäkin haluttaa tulla petetyksi...\n\n-- Etkö häpeä puhua tuolla tavalla Annasta? Ei Anna ole kuin kylän\nmuut tytöt. Kaikki häntä sotkevat lokaan, jokainen panee kiven\nkuorman lisäksi, mutta minä uskaltaisin tehdä valan, että Anna on\npuhdas kaikista muista pojista. Hänen sijassaan ampuisin minä ensin\nFranssin, sitten itseni. Se on tosi.\n\n-- Puhut niinkuin lapset.\n\n-- Meidän Helmaakin minä oikein säälin.\n\n-- Mitä varten?\n\n-- Hän kun huolii sulhasekseen tuommoisesta, joka on maannut kymmenen\ntytön käsivarrella.\n\n-- Voi, voi sinua! Elät kymmenenkin vuotta, jo veisaat toista virttä.\nJos sinun silloin käy kuin Annan, niin pyyhit muutamalla kyyneleellä\nsurusi. Mutta jos sinulla on sulhanen kuin meidän Helmalla, ja sitte\njoku kajoo häneen, niin silloin sinä pikemmin ajattelet ampua, et\ntoki sulhastasi, vaan...\n\nEnempää ei Helma jaksanut kuulla. Hiipien käveli hän rappuja kohden\nja painoi kädellään rinnan alle, ikäänkuin olisi pelännyt sydämen\npakahtuvan siinä silmänräpäyksessä. Kamariin tultuaan asettui hän\njälleen ikkunan luo ja istui siinä liikahtamatta kuin kuvapatsas.\nSilmäin katsoessa kirkkaasen avaruuteen hengitti rinta rajusti,\njokaisessa hengityksessä tuli raskas kuorma sydämen tuskaa ulos.\n\n-- Voi minua onnetonta! Kaikki epäilykset, joita olen koettanut\nväkisin tukahuttaa, ovat tosia.\n\nKun sydän oli purkanut tuskansa, tasautui hengitys; veren kiivas\nkulku asettui, ja sydämen lyönnit eivät enää koskeneet kipeästi. Kun\nemäntä tuli kamariin, oli taistelu loppunut.\n\n-- Miks'et tule juomaan kahvia? Oskari on tullut yöllä sairaammaksi.\nÄäni ilmaisi, että emäntä oli liikutettu ja huolissaan Oskarin tähden.\n\nHelma huokasi raskaasti ja meni emännän kanssa.\n\nJuotuaan kahvia teki hän nuoremman piian kanssa tavallisen\naamukorjuun isännän kamarissa. Ikkunat avattiin, joten raitis\nilma pääsi huoneesen, vuoteen alusvaatteet vaihdettiin ja tehtiin\nkaikinpuolin puhdasta. Kului runsas tunti ennenkuin työ oli tehty ja\nhalvattu isäntä ravittu. Sitte Helma siisti itsensä ja sanoi piialle:\n\n-- Minä menen kylään ja viivyn siellä ehkä kauemminkin. Älä mene\nminnekään täältä ennenkuin joudun takaisin; emäntä ei jouda tänne\nOskarin tähden. Ota tuolta kamarista joku uusi kirja, että saat\naikasi kulumaan.\n\n-- Saatte huoletta mennä ja olla, kyllä minä... Vastausta kuulematta\ntuli Helma ulos. Ensin suuntasi hän askeleensa Toramäkeä kohden,\nmutta äkkiä hän seisahti, nosti otsalleen käden ja mietti pari\nsekuntia. Sitte lähti hän kiertämään peltojen kautta kylään. Ketään\ntiellä kohtaamatta saapui hän vihdoinkin takapihojen kautta erään\nvanhan hökkelin lähelle. Se oli viinatupa, jossa Anna asui lapsensa\nkanssa.\n\nHelman sydän rupesi lyömään yhä ankarammin, jota lähemmäksi mökkiä\nhän ehti. Ja kun piti avata ovi ja astua sisään, eivät kädet ja\njalat tahtoneetkaan totella. Hengittäen syvään jäi hän oven taakse\nseisomaan.\n\n-- Entä jos Anna vihaa minua? Ajatus tuli kuin pilvistä. Entä jos hän\nluulee minun ryöstäneen häneltä Franssin?\n\nSäikähtäen ajatuksen mahdollisuutta aikoi Helma jo pyörähtää\ntakaisin, mutta samassa kuuli hän vienon äänen lausuvan:\n\n    -- Ensiksi rikoin kasteen liiton.\n    Toiseksi hylkäsin Jumalan.\n\nÄäni kuului erinomaisen kauniilta ja tunteelliselta.\n\n-- Joka noin kauniisti laulaa, hän ei voi vihata. Helma avasi äkkiä\noven ja astui sisään.\n\nAnna istui lyhyellä lavitsalla, tuutien lasta ja neuloen villaista\nvaatetta. Luullen emännän tai ehkä Kaisan tulleen sisään katsoi hän\nhymyillen ovea kohden ... ja näki Helman kynnyksellä seisomassa.\n\n-- Herttalan Helma! Tekö se olittekin? Annasta tuntui, kuin rupeisi\nhänen jalkainsa alla maa vajoomaan.\n\nHelma hengitti rajusti, ja mielen kuohu kuvastui kasvoissa. Hetkiseen\naikaan ei hän kyennyt virkkamaan ainoatakaan sanaa. Hän ei ollut\nosannut ajatella niin paljon kauneutta ja niin paljon kurjuutta\nvoivan löytyä saman katon alla. Sinisine silmineen ja keltaisine\nhiuksineen oli langennut Anna äitinäkin kaunis; kauneus oli\nsielullisempaa ja puhtaampaa kuin ennen neitona. Silmäin vallaton\nkirkkaus oli vaihtunut tyyneen, surumieliseen kaihoon, ja kasvojen\npiirteistä oli kadonnut silmänräpäyksellisyys; niissä kuvastui nyt\nsielun kauneus ja koko sisällisen olennon ylevyys.\n\nNiukka valo, joka pienestä ikkunasta tuli huoneesen, olkivuode ja\nmustuneet seinät olivat kauneuden jyrkkinä vastakohtina. Helman\nsilmissä näytti huone luolalta, eikä ihmisasunnolta.\n\n-- Älä minua säikähdä, Anna. Helma hiljaa astui kangaskengissään\novelta perälle. Minä tulin sitä varten luoksesi, että olen yhtä\nonneton kuin sinäkin.\n\nAnna ei uskaltanut nostaa katsettaan Franssin kihlattuun, rikkaasen\nHerttalan Helmaan, vaikka vihan ja inhon sijasta kuuli helliä,\nlempeitä sanoja. Yhä lattiaan katsoen vastasi hän:\n\n-- Ettekö tulleetkaan sanomaan minulle, että olen kurja...?\n\n-- Et saa puhua noin, keskeytti Helma melkein tulisesti.\nSinä olet ainoa nainen, jota kohtaan sydämeni on tuntenut\nkiintymystä, rakkautta. Ja sinun onnettomuutesi on tullut minunkin\nonnettomuudekseni.\n\nTulisia hiiliä nuokin sanat! Leppymättömän vihan luuli Anna olevan\nhänen ja Herttalan Helman välillä, semmoisen joka sammuu vasta\ntähtien tuolla puolen.\n\n-- Ovesi takana taistelin minä äsken rajun taistelun. Ajatus, että\nehkä sinä syytät onnettomuudestasi minua, tuli mieleeni kuin salama.\nOlisin kääntynyt pois oveasi avaamatta, mutta kuulin äänesi, kun\nlauloit. Anna, sinä et voi vihata minua.\n\nKyynel tuli Annan silmään.\n\n-- Tiedän varmaan, ett'et vihaa minua. Helma asettui istumaan\nlyhyelle lavitsalle ja otti Annaa kädestä kiinni; molempain kädet\nhiukan vapisivat...\n\n-- Minäkö vihaisin teitä? Ääni värähteli, mutta sinisilmäin katse oli\nrukoilevainen.\n\nLyhyen silmänräpäyksen oli kumpikin vaiti, mutta sitte Helma virkkoi:\n\n-- Minä olen sydämessäni vakuutettu, että hän petti ja vietteli sinut\nkuin konna, mutta kuitenkin tahtoisin kuulla totuuden sinun suustasi.\nSitä varten tulin tänne.\n\nHieno puna levisi Annan kasvoille. Hengitettyään muutaman kerran\nraskaasti virkkoi hän:\n\n-- Se on vaikeata, mutta...\n\n-- Ehkä kuitenkin teet sen minulle. Vastalahjaksi saat ystävyyteni.\nHelma katseli Annaa yhä enenevällä mieltymyksellä. Kohtalommekin on\nsama, petetyt olemme molemmat.\n\nHieno puna Annan kasvoilla yltyi väkevämmäksi. Luoden silmänsä\nlattiaan alkoi hän puhua:\n\n-- Syy ei ole yksin hänen, sitä jää minunkin osalleni, sillä minä\nkyllä tiesin, että hän oli teidän omanne, mutta sittekään en voinut\nvälttää kohtaloani. Hänellä oli suuri voima minuun, ja vihdoin hän\nkäytti sitä väärin. Mutta tuo voimakaan ei ollut minulta salassa.\nJo ensi kerran tavatessamme tunsin, että hän vaikutti minuun ihmeen\nväkevästi, hänen lähellään olin minä aina lumottu, sydämeni oli\nhurmattu, tahtoni vangittu. Käsitin vaaran täydellisesti ja aioin jo\nmennä Heikille vaimoksi, mutta...\n\n-- Heikki rakasti sinua, ja minä olen kuullut että...\n\n-- Kyllä hän rakasti minua, kiirehti Anna keskeyttämään, mutta\nlumottuna ollen oli minulla tuhat syytä häntä vastaan. Hän näytti\nsilmissäni kokonaan ala-arvoiselta. Ulkonaiseen olentooni, ilooni\nja nauruuni oli hän muka ihastunut, mutta sydämeni sisään ei hän\nmuka nähnyt. Lienee tuossa hiukan tottakin, mutta minä vielä\nsuurentelin sitä ja menin sokeudessani yhä edemmäksi. Tein Heikistä\noikkujeni orjan. Hän mukautui aina. Jota turhamaisempi olin, sitä\nenemmän koetti hän palvella minua. Siten hän muuttui silmissäni\narvottomaksi raukaksi, ja entisen kunnioituksen sijaan tuli\nhalveksiminen. Lumousta kesti yhä. Sen sijaan, että minun olisi\npitänyt mennä kauaksi pois, jäin tänne tulen lähelle. Päivä, jolloin\ntuli vihdoin poltti, läheni varmasti. Siitä on tänäpänä vuosi;\ntäällä kylässä tanssittiin kuten tavallisesti ainakin pyhäiltoina.\nAnni oli silloin kipeänlainen, Kaisa meni häntä hoivaamaan ja jäi\nsinne yöksi. Minä olin yksin. Tyytymättömänä Heikkiin ja itseeni\nläksin tanssista pois ennen muita. Ilta oli ihana ja lämmin, mutta\nminun rinnastani oli rauha kadonnut. Täällä takapihalla sitte näin\nhänet, hän nojasi aitaan ja katsoi minua. Kohtaloni oli päätetty.\nLumottuna, voimattomana katselin sormusta, jonka hän sanoi ostaneensa\nminulle, hurmattuna kuuntelin hänen siloisia sanojaan. Pelto, tuon\nojan takana, kasvoi ruista, ja me lähdimme kävelemään sinne. Hänen\nvalojansa en kertoile. Sinä hetkenä uskoin ne kaikki. Onnemme tiellä\nei enää ollut esteitä. Isänsä, äitinsä ja siskonsa olivat vihdoinkin\nmyöntyneet. Linkkuveitsen terävällä kärjellä piirsi hän nimensä\nsormukseen ja...\n\n-- Hyvä Jumala! Saman sormuksen toi hän minulle kihloiksi.\n\n-- pani sen sormeeni. Minä unhotin kaikki. Anna pysähtyi\nsilmänräpäykseksi, hengitti muutaman kerran raskaasti ja jatkoi sitte:\n\n-- Mutta jo aamulla itkin minä ensimmäiset kyyneleeni. Kun heräsin,\nei sormus ollutkaan sormessani.\n\n-- Konna, näki minkälaisessa mielentilassa olit, ja vei sormuksen\ntietämättäsi.\n\n-- Pudota se ei voinut, sillä se oli ahtaanpuoleinen.\n\n-- Ja kallista kultaa.\n\n-- Niin oli. Se oli paksu ja raskas, ja hän kirjoitti siihen\nristimänimensä täydellisesti ja sukunimestään ensimmäisen ja\nviimeisen kirjaimen.\n\n-- Hyvä Jumala! Sama sormus on nyt minulla.\n\n-- Sitte en tavannut häntä moneen viikkoon. Tunsin jo tilani, kun\npääsin häntä niin lähelle, että voimme vaihtaa sanan. Vastaus tuli\nsemmoinen, jommoista olin odottanutkin. Hän lupasi minulle rahaa, jos\nen syyttäisi häntä sanallakaan.\n\n-- Voi konnaa!\n\n-- Ja te olette ainoa, jolle olen puhunut totuuden. Löytyy vielä\nyksi, jolle olen velkapää tekemään samoin, jos nimittäin hänen\nsilmiään koskaan näen.\n\n-- Kuka se on?\n\n-- Se on veljeni.\n\n-- Olenhan minäkin kuullut, että sinulla on veli, kovia kohtaloita\nkokemassa.\n\n-- Hän lähti kotoa kahta vuotta ennen kuin minä. Mitään tietoa ei hän\nole lähettänyt itsestään, ja moni luulee hänen kuolleeksi, mutta minä\nuskon, että hän elää ja tulee tapaamaan minua. Lapsina ollessamme\npäätimme, että hän ostaa talon, jossa minä sitten olen emäntänä, hän\nisäntänä.\n\nAnna oli tähän asti ollut tyyni, mutta nyt hän äkkiä muuttui\nrauhattomaksi. Kyyneleet rupesivat juoksemaan virtana, ja ruumis\nvärisi tuskan vallassa.\n\n-- Joku asia vielä painaa ja polttaa mieltäsi, sanoi Helma, ottaen\nkäteensä Annan keltaisen hiuspalmikon. Puhu se minulle, minä olen\nystäväsi.\n\n-- Nyt vasta kun olen päässyt lumouksesta irti, sanoi Anna,\nkyyneleiden juostessa ja ruumiin värähdellessä tuskan hiestä, nyt\nvasta tunnen kuinka paljon rakastan Heikkiä!\n\n-- Anna raukka! Se oli ystävän hellää ääntä eikä ylpeää\nhalveksimista.\n\n-- Tiedän, että se on synti, suuri synti.\n\n-- Rauhoitu nyt. Minun täytyy jo lähteä. Kohta tulen luoksesi toisen\nkerran ja silloin viivyn kauemmin. Kaikki mitä minulle olet puhunut,\npysyy salassa. Rauhoitu nyt.\n\nHelma ei enää kiertänyt peltojen kautta, vaan suuntasi askeleensa\nkylän läpi. Hän oli tyyni ja tervehti iloisesti vastaan tulijoita\nja muita, joita tapasi tiellään. Kauppiaan kohdalla kiirehti hän\nkäyntiään ja veti liinan enemmän kasvojen yli; pääsi siten kauas ohi,\nennenkun hänet huomattiin. Ainu tuli ulos rappusille huutamaan, mutta\nHelma astui yhä kiivaammin eteenpäin, eikä katsonut taakseenkaan.\nVasta sitte kun ehti käänteen ohi, hiljensi hän tulista käyntiään.\n\nOsaksi hänelle jo selvisi suunnitelma, jota äitinsä ja rouva olivat\nkäyttäneet niin mainion onnellisesti, mutta kun Riston ämmä tuli\nhäntä vastaan Herttalan pelloille kääntyvän tien haarassa, nousi\nesirippu kokonaan ylös. Helma näki, että panettelemiseen käytettiin\npalkatuita henkilöitä. Ämmän muoto oli nimittäin inhottavan imelä,\nkun tervehti Helmaa:\n\n-- Te olette nuori ja kaunis, minä olen vanha ja viisas.\n\nTietäen hänet käärmettä kavalammaksi nauroi Helma viattoman näköisenä\nämmän tervehdykseen.\n\n-- Sulhastanne varmaan kävitte katsomassa.\n\n-- Ketä muuta sitte? Helma tiesi, ett'ei ämmä milloinkaan tyhjän\ntähden piekse kieltään, ja siksi hän vastasi kysymykseen myöntävästi.\nSe olikin hyvä keino.\n\n-- Jouluna minä jo sanoin, että tänä vuonna tulee häitä parittain.\n\n-- Ristiäisethän nykyään ovat enemmän muodissa. Helma aavisti, että\nAnnan kunnia taas tuli kysymykseen, ja siksi hän tahallaan joudutti\nämmää asiaan.\n\n-- Te olette nuori ja kaunis, mutta minä olen vanha ja viisas.\nInhottavan imelä hymy leikki taas ämmän huulilla. Mutta kerran te\nkiitätte minua.\n\n-- Miksi teitä kiittäisin?\n\n-- Haa, te ette sitä tiedä. Minä se olin, joka autoin sulhasenne\neroon kultahiuksisesta tytöstä.\n\n-- Sanokaapa miten, muuten luulen että valhettelette.\n\n-- Minä olen vanha ja viisas. Talvella juotin minä villitylle pojalle\njuoman, joka hänet paransi. Nähkääs, nuori ja kaunis ystäväni,\nsilloin oli pimeä aika, me menimme yhdessä kolmena iltana kettuja\nvahtimaan.\n\n-- Näittekö myös?\n\n-- Näimme maarkin. Ensimmäisenä iltana tuli Kaaren Heikki, ja häntä\nvarten oli ovi jätetty haasta auki; toisena iltana tuli naapurin\npoika, hän löi hiljaa lasiin, pyysi ja pääsi sisään; kolmantena\niltana tuli renkimies. Useampaa lasia ei villitty poika sietänyt,\nvaan lähti kaupunkiin ja osti kihlat teille, armas ystäväni. Enkö\nollut viisas?\n\nHävyttömyys pani nousemaan punan Helman kasvoille. Ämmä näki, että se\noli vihan punaa, mutta erhettyi, keneen se kohdistui.\n\n-- Tottahan sitte, kun pääsette rikkaaksi rouvaksi, muistatte Riston\nämmää, joka paransi villityn sulhasenne kolmella ryypyllä. Ämmän\nvarsinainen elinkeino olikin kielien kantaminen ja panetteleminen.\nPalkan edestä hän puhui, mitä hänen käskettiin puhua. Ollen\ntavattoman viekas ja ammatissaan edistynyt osasi hän ottaa palkkaa\nkahdenpuolen. Nytkin oli hän menossa Annan luo parjaamaan Herttalan\nemäntää ja kauppiaan rouvaa, joiden asiaa parhaallaan ajoi. --\nTottahan muistatte.\n\n-- Te tavallisesti otatte makson jo etukäteen, vastasi Helma purevan\nivallisesti ja peräytyi ämmän edestä pari askelta. Hyvin teille\nnytkin on maksettu, muuten ei kielenne keittäisi käärmeensylkyä noin\nhalukkaasti.\n\nÄmmä päästi käheän naurun.\n\n-- Tämä maailma on niin hullua, sanoi hän. Toiset täällä itkevät,\ntoiset nauravat, mutta te olette viisas kuin isänne ja kaunis kuin\näitinne.\n\n-- Sotkekaa vaan suutanne, miten parhain haluatte. Helma jätti ämmän\nnauramaan ja meni tietään eteenpäin.\n\nPellolla aitasi Jukka kylvöheinään pientä syönnösmaata lypsylehmille.\nHelma meni hänen luokseen, istui aidaskuormalle ja virkkoi:\n\n-- Hyvä ruis on tänäkin vuonna Herttalan pelloissa; pyrkii yli kylän.\n\n-- Vanhalla siemenellä kylvetty menestyi tänä vuonna paremmin, arveli\nJukka. Isäni saa huonon ruissadon.\n\n-- Kylvikö hän uudella?\n\n-- Kylvi, vaikka minä tahdoin vaihtamaan meiltä siementä. Mutta touot\novat sen sijaan hyvät. Sanotaankin, ett'ei kunnon maamiehelle tule\nkatovuotta usein elämässä.\n\nJukka käytti vielä lammasnahkaista talvilakkia, vaikka Juhannus oli\njo mennyt. Siksipä kasvoissaan ja kaulassa olikin ahavaa vahvasti,\nmutta otsa, josta hikiherneet juoksivat alas, oli valkoinen. Hänen\nlähellään tunsi Helma aina kevyttä sielun rauhaa ja hyvinvointia,\nJukan olento ikäänkuin puhdisti ilman.\n\n-- Tuommoinen on mies, ajatteli Helma nytkin, jolla on takanaan\ntahraton elämä ja edessään loistava tulevaisuus.\n\nSitä todistikin Jukan koko olento. Vartalo oli varttunut täyteen\nkokoonsa, ja suhteet olivat sopusoinnussa keskenään. Reipas liikunto\nja käsivarsien voima todistivat, että työ oli hänelle nautintoa,\nelämä rakasta; silmäin kirkkaasta katseesta näkyi sielun miehuus,\nsydämen puhtaus; huoleton kasvojen hymy todisti, ett'ei omaatuntoa\nkalvanut mikään rikos, mikään synti.\n\n-- Olet sulhasmies ja käytät kesällä karvalakkia. Heleä nauru seurasi\nsanoja, se tuli keveästi ja luonnollisesti niinkuin hyvin voidessa\nainakin.\n\n-- Ja Herttalan isäntärenki vielä päällekaupaksi, lausui Jukka,\nyhtyen Helman sydämelliseen nauruun.\n\n-- Tänä kesänäkö rakennetaan riihi torppaasi?\n\n-- Pitäisi kyllä rakennettaman, mutta osa hirsiä on vielä velkana.\n\n-- Ja sinä et suostu ottamaan lahjaksi muutamaa puuta.\n\n-- En, en minäkään ole tehnyt Herttalaan mitään ilmaiseksi.\n\n-- Olet ylpeä.\n\n-- Niin kaikki muutkin rikkaat ovat.\n\n-- Ja tulevana vuonna sinä sitte nait.\n\n-- Niin on mieleni.\n\n-- Mutta jäät yhä edelleenkin Herttalan isäntärengiksi.\n\n-- Isäni semmoisia saarnaa, vaan en minä.\n\n-- Ei sinua vielä kaivata kotonasi; paitse jos olisi pääomia panna\nliikkeelle.\n\n-- Minulla on hyvät pääomat, hevonen ja vahvat käsivarret. Ja jos\ntarvitaan, osaan minä syödä suolavettä ja leipääkin.\n\n-- Taas puhuit ylpeästi. Käsketkö minut häihisi, minä käsken sitte\nsinun.\n\n-- Herttalaanhan häitä ensin tulee. Isäntä nai, ja tytär ottaa\nmiehen, molemmat samassa kahinassa.\n\n-- Ei tule häitä meille. Isäntä on sairas, ja tyttären sulhanen on\nvielä maiden ja merten takana. Mutta hän onkin jalo ja kaunis mies.\nVartalo on suuri niinkuin sinullakin, mutta silmissä on enemmän\nsinistä, hiuksissa enemmän keltaa. Ketä näet, kun et minuun katso.\n\n-- Kauppiaan rouva tulee teille. Jukka näki rouvan kääntyvän alas\nHerttalan tielle. Onko tuli kylässä irti vai...?\n\n-- Rouva se onkin. Nyt sillä on tärkeitä asioita, koska noin\ntuiskuttaen astuu. Menköön edellä, minä menen jäljessä; minullakin on\ntärkeitä asioita hänelle.\n\n-- Tulee kai kysymys hääpäivästä.\n\nHelma katseli rouvan jälkeen, siksi että tämä ehti kääntyä pihan\nportista sisään. Sitte hän äkkiä nousi ylös ja virkkoi:\n\n-- Rouva tuli tänäpänä viimeistä kertaa meillä käymään. Viime vuonna\nsanoin sinulle toivovani jotakin tapahtumaa, joka äkkiä muuttaisi\nelämäni. Se tapahtuma on jo tapahtunut.\n\n-- Tuleeko purkajaiset?\n\n-- Tulee niinkin. Kotiin mentyäni teen ensimmäiseksi työkseni\nFranssista eron, selvän eron.\n\n-- Miksi?\n\n-- Siksi että hän on heittiö, suuri heittiö. Hämmästyneenä katsoi\nJukka Helmaa silmiin.\n\nUhkamielinen hymy leikki tämän kasvoilla, ja katse oli ankara,\nmusertava. Enkeliä, jonka Jumala pani paratiisiin vartioitsemaan\nelämän puuta, oli Jukka lapsena kuvaillut mielessään juuri\nsamanlaiseksi.\n\n-- Paha sanoa, mutta kyllä minäkin olen häntä aina siksi epäillyt.\nEnkä huoli liioin salatakaan, että olen iloinen asian käänteestä.\nJukka pyyhki otsastaan hikiherneet ja rupesi kiukkuisesti työhön.\nMinä olen rehellinen ja suora mies.\n\n-- Eikä sinua haittaa liiallinen tuhmuus, eikä liiallinen viisaus.\nHelma lähti.\n\nTyyntyäkseen käveli hän hitaasti ja niinkuin suotta aikojaan.\nViivyteltyään vielä hetkisen puutarhassa meni hän emännän kamariin.\nUlkomuotonsa oli tyyni, ja uhkamielisestä hymystä ei näkynyt\njälkeäkään.\n\nRouva ja emäntä olivat jo vilkkaassa sananvaihdossa, ja molemmat\nloivat Helmaan läpitunkevan katseen.\n\n-- Sinä kävit kylässä, sanoi emäntä.\n\n-- Ja menit ylpeästi meidän ohitse, lisäsi rouva. Missä olit?\n\n-- Annan luona, kuului tyyni vastaus.\n\nSanoja seurasi tuskallinen silmänräpäys. Rouvan ja emännän vaietessa\nistui Helma tuolille ja jatkoi äskeiseen tyyneen tapaan:\n\n-- Malttakaa mielenne, minä tiedän jo kaikki. Franssi on vietellyt\nAnnan, vietellyt hänet kuin konna. Ja te olette tallanneet vietellyn\ntytön ilkeimpään lokaan, ilkeimpään saastaan. Jos Franssi jo teki\nkonnan työn, olette te menetelleet vielä konnamaisemmasti. Mutta\nälkäämme puhuko niistä sen enempää. Minä annan Franssin kihlat\ntakaisin, ja sillä olemme erossa. Äitini tähden täytyy minun pyytää\nteitä, hyvä rouva...\n\n-- Mieti toki edes huomiseen asti, keskeytti emäntä. Franssista ja\nsinusta tulisi kaunis ja onnellinen pari.\n\nEmännän sanoista huolimatta meni Helma omaan kamariinsa, toi sieltä\nkellon ja sormuksen ja pani ne pöydälle.\n\n-- Ottakaa omanne.\n\nEnsimmäisinä silmänräpäyksinä vaikutti suora totuus rouvaan\nmasentavasti, mutta pian vaikutus meni ohi. Luontainen kavaluus ja\nilkeys keksi hätä hätää sanat, joilla voi puolustaa mustia töitään,\njopa näyttää niiden suhteen aivan viattomalta. Teeskennellen syvää\nsurua, virkkoi hän:\n\n-- Hyvä Helma! Sinä syytät meitä, että olemme tehneet väärin, kun\nemme ole puhuneet Annasta kunnioittavaisesti. Salli minun nyt sanoa,\nett'en minä lainkaan kadu puheitani, alentavaisia sanojani. Minä olen\nFranssin äiti, ja minun asemani on toisenlainen kuin sinun. Sinä\nväität, että Franssi vietteli Annan, mutta minä väitän vielä nytkin,\nettä Anna vietteli häntäänsä Franssin. Huomaathan eron.\n\n-- Älkää puhuko tuohon tapaan, kielsi Helma, ja hänen katseensa\nmuuttui musertavaksi, ankaraksi, ja kasvoille levisi uhkamielinen\nhymy. Ei nyt enää auta julkeakaan valhe. Kurja ihminen! Et tiedä,\nmiten paljon minä rakastin Franssia, etkä siis voi ymmärtää, kuinka\nmonta sydäntuskaa tämä ero minulle on maksanut. Kahdella sanalla\nsen näytän. Kun Franssi oli kahdeksantoista vanha ja minä ajattelin\nhäntä, tuli taivas sydämeeni. Minä elin kokonaan hänelle ja olin\nvaan osa hänestä. Sitte tuli todellisuus repimään rikki taivaani,\nautuuteni. Moneen vuoteen en enää ole elänyt surutonta hetkeä. Näin,\nettä hänestä tuli kohtuullinen juoppo, sen annoin keveästi anteeksi.\nJoll'ei kapakassa juopoksi totu, niin missä sitte? Näin, että hän\nrupesi elämään irstaasti, senkin annoin anteeksi, sydämeni pakotti\nminua anteeksi antamaan. En voinut toisin tehdä. Eikö siinä jo ole\nkylläksi? Voitteko vaatia vielä enemmän? Eilen illalla vielä nukuin\nmuistellen, millainen hän oli kahdeksantoista vanhana.\n\n-- Mutta tänäpänä et voi antaa anteeksi yhtä ainoata hairausta,\nhuomautti rouva.\n\n-- Ja tuommoisen köyhän tytön tähden, lisäsi emäntä, hylkäät\nnuoruutesi sulhasen.\n\n-- Oi äiti, eihän sinun kanssasi voi puhua tyynesti. Helman kasvoilla\nnäkyi tuskallisia värähdyksiä, niinkuin olisi puhuminen vaikuttanut\nhänessä ruumiillista kipua. Eihän Anna ole syypää köyhyyteensä, eikä\nse kuulu kellekään. Te rouva ihmettelette, ett'en minä tänäpänä enää\nvoi antaa anteeksi yhtä ainoata hairausta. Sitä en todellakaan voi,\nenkä tahdokaan voida. Franssi aina ihaili minua ja oli jo melkein\njulkisesti sulhaseni. Kuitenkin petti hän Annan, turvattoman tytön.\nJa mikä pahempi, jota en voi antaa anteeksi, hän käytti petoksessaan\nlaskuja, kylmää järkeä. Minä olen varma, että hän teki pyhän valan,\njoka ei antanut hänelle rauhaa yöllä, eikä päivällä. Se ei ole enää\nkevytmielisyyttä, se on konnamaisuutta. Semmoinen mies ei pidä enää\nmitään pyhänä, eikä semmoinen mies koskaan voi tulla uskolliseksi\npuolisoksi. Viekää, hyvä rouva, Franssille kihlojen ohessa minun\nterveiseni, että hän on konna, joka ei kelpaa kunniallisen tytön\nkengänrihmojakaan päästämään.\n\nRouvan tummaveriset kasvot ihan mustenivat, ja hän aikoi jo syöstä\nvihansa Helman silmille, mutta Oskari samassa tuli sisään viereisestä\nkamarista. Hän hengitti sairaasti ja käveli hiljaa kuin rampa.\nSiveetön elämä ja siitä johtuvat taudit olivat valmistaneet hänelle\nennenaikaisen haudan. Kasvoillaan oli maan väri, ja äänestä oli\nsointu kokonaan kadonnut.\n\n-- Oskari, tule apuihin, sanoi emäntä, muuten...\n\n-- Minä olen kuullut kaikki puheenne, keskeytti Oskari istuen\ntuolille ja pitäen kädessään Helman kättä. Minkä minä voin tähän\nasiaan?\n\n-- Tämä koskee sinunkin onneasi. Ainu ei huoli sinusta, jos ei...\n\n-- Ei se ole sanottu. Oskari nauroi kevytmielisesti, niinkuin ainakin\nihminen, joka pitää elämää ja maailmaa pelkkänä pilkkajuttuna.\nErittäinhän meidän kauppamme on. Kun vaan paranen, menen Ainun kanssa\npapin puheille.\n\n-- Mutta rouva ja kauppias voivat tehdä Ainun perinnöttömäksi. Heidän\non kaikki tavara ja rikkaudet omaa.\n\n-- Ei rakkaus rahaa katso. Oskari taas nauroi kevytmielisesti, mutta\nsalaa pudisti hän Helmaa kädestä.\n\n-- Voi, voi! huokasi emäntä. Tekee mieleni luulla, että olen\nhullujenhuoneessa, enkä viisaitten ihmisten parissa.\n\nKäsittäen Oskarin sanat ja käytöksen suoraksi kehotukseksi rupesi\nrouva vielä toivomaan onnellista loppua. Hän otti pöydältä kihlat,\nmeni ovelle, mutta kääntyi jälleen takaisin niinkuin äkkinäisen\njuolahduksen vaikutuksesta ja sanoi Helmalle:\n\n-- Minä unhotan taannoiset solvauksesi ja tarjoon vielä kerran näitä\nsinulle. Että johonkin määrään tulisit huomaamaan, miten sydämestäni\ntoivon sinusta ja Franssista paria, pyydän että kysyt Oskarilta,\npaljonko hän on velassa Franssille.\n\n-- Kymmenentuhatta markkaa. Oskari nauroi kevytmielisesti, mutta\nsalaa puristi hän Helmaa kädestä.\n\n-- Voi taivaan taatto! Kymmenentuhatta markkaa! Nyt puhuit piloja.\n\n-- Totta se on. Minä kirjoitin kauppiaalle velkakirjan. Humalassa\ntosin olin, mutta hyvin toki muistan velkakirjan; sitä ei pantu\nkasvamaan, ja kauppias tahtoi sen omaan nimeensä.\n\n-- Miten sinä semmoiseen velkaan olet joutunut?\n\n-- Älä sitä kysy. Franssilla on aina purjetuuli, sama pelaako\nkorttia, lyökö vetoa, tai tekeekö hevoskauppoja. Ja me teimme\nkeskinäiset tilimme tavallisesti humalassa ja ... tasaisissa\nsadoissa. Se kasvatti velkaa suureksi. Franssi on ehkä katsonut\nenemmän omaa etuaan, kuin minun etuani. Enkä minä siitä välitäkään.\nEi raha syödä kelpaa, paperia ja metallia se vaan on. Mutta taitaakin\nolla sillä tavalla, että jolla on kaikki muut pelionnet, hänellä\nei olekaan naimaonnea. Siltä nyt ainakin näyttää. Oskari nauroi ja\npuristi Helmaa kädestä.\n\n-- Nyt sen kuulit, sanoi rouva ilmeisesti iloissaan. Kun sinä lähdet\nFranssin kanssa pappilaan, on velka maksettu; minä tuon velkakirjan\nomaan käteesi. Me emme tahdo Oskarin häviötä...\n\n-- No mutta Jumalan nimessä, hävetkää toki jo, keskeytti Helma ja\npolki kiukuissaan lattiata. Pidättekö te minua kauppakaluna?\n\n-- Malta Helma, sanoi Oskari nousten samassa seisomaan. Minä tunnen\ntuon ihmisen paremmin kuin itseni; hän on liian kurja sinun vihasi\nesineeksi. Viekää, hieno rouva, Ainulle minulta hellät terveiset\nja tämä sormus. Oskari veti sormestaan sormuksen ja heitti sen\npöydälle. Koska ei Helma huoli Franssista, en minäkään huoli Ainusta.\nHuomenna myyn minä taloni Helmalle kymmeneentuhanteen markkaan,\nirtaimistoineen, päivinen. Ymmärrätte, hyvä rouva, mitä varten minun\ntäytyy menetellä sillä tavalla. Hyvästi nyt! Kun minä paranen, tulen\nheti Franssia tervehtimään. Hän on hauska poika. Käsittääksenne\ntuon lauseen totuuden täytyy minun sanoa teille, että minä lähtisin\nFranssin kanssa vapaehtoisesti vaikka Siperiaan; meillä olisi\nsielläkin puuttumattomat ilot. Franssi on hauska poika. Nojaten\nHelmaan käveli Oskari hiljaa omaan huoneesensa. Silmänräpäyksen\nkuluttua oli Herttalan emäntä yksin kamarissa. Hän oli viskattu\nseitsemännestä taivaasta alas kurjaan maailmaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerttalan isäntä kuoli seuraavana talvena. Helma oli joka päivä\nvalmistautunut eroon, joten hän jaksoi tyynesti kantaa surunsa.\nHelma tahtoi, että Jukan hevonen valjastettiin ruumisvaunujen eteen,\nja vanha Miekkonen pantiin ajamaan. Surusaatto oli suuri. Paitse\nvainajan monia sukulaisia ja kylän isäntäväkiä oli Helma, asemaan ja\nrikkauteen katsomatta, kutsunut hautajaisiin kaikki ne, joita tiesi\nvainajan suosineen sydämessään. Siten loiston ja teeskentelemisen\nsekaan tuli kuntoa, todellista surua jo kaipausta; saatossa nähtiin\nKlaus ja moni muu kunnon työmies.\n\nKauppiaan perhe yksin loisti poissaolollaan. Rouva, josta oli\ntullut Herttalaisten julkivihollinen, ei tullut itse, eikä laskenut\nkauppiastakaan. Franssi kulki naapuripitäjällä naimapuuhissa, ja Ainu\nei ollut kotosallakaan. Jo kesällä, heti kun oli lähettänyt Oskarin\nkihlat takaisin, meni hän pääkaupunkiin lyhemmäksi ajaksi ja syksyllä\nmuutti hän sinne asumaan koko talveksi. Sääliessään tytärtään\nmatkalle oli rouva lausunut:\n\n-- Ainu on liian hyvä talonpojan vaimoksi. Kaupungissa on paljon\nnuoria herroja, sieltä riittää yksi minullekin vävyksi.\n\nHelma tiesi Ainun osotteen ja kirjoitti hänelle hautajaisiin kutsun,\nenemmän toki muodon vuoksi. Vastaus- ja kiitoskirje tuli, mutta\nsemmoinen, että Helma suuttui ja viskasi kirjeen tuleen. Verrattoman\nkevytmielisesti laverteli Ainu kirjeessään uuden sulhonsa kiharoista,\nhienoista sormista ja kultasankaisista silmälaseista.\n\n-- Hän on hieno herra ja tuomarin koulua käynyt, kuuluivat sanat\nkirjeen lopussa. Istuen hänen polvillaan kirjoitin tämän kirjeen ja\nsain sillä ajalla sata suudelmaa.\n\n-- Voi harakka itseäsi! huudahti Helma ja heitti kirjeen pesään.\n\nHelman hoidolla toipui Oskari kesän kuluessa jotakuinkin voimiinsa.\nAlkutalvella, jolloin isäntä kuoli, kykeni hän oleskelemaan jalkeilla\nkaiket päivät; kasvoista oli kadonnut maan väri, ja äänestä kuului\njo sointuakin. Mutta pian hän turmeli palaavan terveytensä. Ollen\nhimojensa sokea orja, alkoi hän taas nauttia elämästä vastoin\nlääkärin määräyksiä ja Helman rukouksia. Kosto tuli, ja ankara.\nJokainen valvottu yö lyhensi onnettoman elämänlankaa, jokainen\nnoudatettu himo vei häntä askeleen lähemmäksi hautaa. Kun kevät taas\ntuli, ja vedet alkoivat juosta, oli Oskari kasvoiltaan kuin kuoleman\nkuva.\n\nHänen tautinsa vaikutti sovinnon Helman ja emännän välillä. Sovintoa\nolivat molemmat salaa toivoneet, kunnes emäntä eräänä iltana lausui\nensimmäisen sanan. Oskari oli silloin koko päivän kärsinyt kovia\nsielun ja ruumiin tuskia, mutta illalla sai lian lepoa sen verran,\nettä nukkui keveään, tuskattomaan uneen. Emäntä silloin tuli kamariin\nja sanoi Helmalle:\n\n-- Mene sinä täksi yöksi maata, minä jään tänne.\n\n-- Nuorempihan minä olen valvomaan, vastasi Helma.\n\n-- Mutta tuolla tavalla sinä ihan kuihdut ja kuolet... Ne ovat nyt\nmolemmat kihloissa, Franssi ja Ainu.\n\n-- Olkoot.\n\n-- En minä sinua syytä, vaikka teitkin Franssista eron; eihän sydäntä\nvoi käskeä ja vaatia. Mutta älä sinäkään minua tuomitse, onneasi ja\nparastasi minä ajattelin.\n\nHelma ei voinut vastata, sillä kyyneleet tulivat hänelle silmiin.\n\n-- Eihän tässä muuta suurempaa hätää, jatkoi emäntä, niinkaun kun\nJukka töitä johtaa; mutta se velka. Minä tulen ihan hulluksi, kun\najattelen sitä. Tämmöisenä tiukkana raha-aikana menee siihen puoli\ntaloa. Ja kun velka tulee ilmi, ei sinulle enää tule kunnon kosijaa.\nMikä sen velan suittaa?\n\n-- Myödään metsää. Hinnat eivät nyt kuulu olevan kalleimpia, mutta\nJukka vakuutti, että toista kymmentätuhatta kaikissa tapauksissa\ntulee. Eikä koko metsä siihen menekään. Kun ei velka kasva korkoa,\nniin annetaan olla ensi keväimeen asti. Huhuja liikkuu, että hinnat\novat nousemaan päin.\n\n-- Luojan kiitos! Oikein minä pääsin elämään.\n\n-- Uuteen elämään nyt pääsimme, kun kauppiaan väestä teimme eron.\nRouva oli sinun paha henkesi. En voi vielä ymmärtää, mikä lopuksi\nolisi tullut.\n\n-- Taidat olla oikeassa.\n\n-- Jahka elämme, kiität vielä Jumalaa näistä suruista. Kaiken\npahuuden, johon rouva sinua vietteli ja opetti, unhotan helposti, kun\najattelen yhtä seikkaa.\n\n-- Mikä seikka se on?\n\n-- No kun otit eläkkeen ja annoit Oskarille talon. Sinä olet vielä\nkaunis ... ja olet vielä oma rakas äitini.\n\n-- Helma, enhän minä tapaturmassakaan ajatellut...\n\n-- Nyt elämme jo uutta elämää, vaikka et sitä vielä huomaa. Voi,\njos Oskari paranisi! Minä mielelläni rikkoisin talonkaupan. Jos\nmilloinkaan menen naimisiin, en valitse rikkauden mukaan. Köyhät\ntyytyvät vähään ja ovat paljon onnellisempia.\n\n-- Mene jo maata, olet ihan pyörryksissä moniyötisen valvomisen\ntähden.\n\n-- Kyllä menen. Kun Oskari herää, tahtoo hän muuttelemaan jalkojensa\nalle tyynyjä ehtimiseen, milloin ylemmäksi, milloin alemmaksi.\nKoskettele hyvin hellästi, niitä särkee kovin. Ja jos hän vaan\nsanallakaan vaatii, niin tule herättämään minua. Helma nousi ylös,\nhalasi äitiään kaulasta ja meni maata.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesällä vihittiin Kaisa ja Jukka. Miekkonen piti kotonaan pienet\nhäät, ja morsiustyttöinä olivat Herttalan Helma ja Klaun Kaisu.\nAhdingon välttämiseksi oi kutsuttu lainkaan viuluniekkaa, tämä kun\nhoukuttelisi perässään nuoria joukottain. Kuitenkin tahtoi Miekkonen,\nettä piti lyötämän hypyksi. Kaisun laulaessa tanssi hän itse Marin\nkanssa vanhanaikuisen polskan. Hilpeä mieliala tarttui vieraisiinkin.\nVanha Miekkonen oli kuin nuoret pojat, ja hänellä riitti sukkeloita\npuheita lähes loppumattomiin. Koko hääiltana ei hän puhunut kuin\nyhden ainoan vakavan ajatuksen, senkin niinkuin salaa. Klaulle hän\nkerran kuiskasi:\n\n-- Tämä naiminen on minulle mieluinen, kovin mieluinen. Ja samaten se\non Annillekin.\n\n-- Tietysti, vastasi Klaus.\n\nKaisa oli kultakruunuissa, ja Jukalla oli yllä mustat verkavaatteet.\nKiikkakiehkurat koristivat seiniä, ja pihalle oli laitettu suuri\nlehtimaja.\n\nUutisasunnon seutu oli jo melkoisesti muuttunut. Pihaa ympäröi\nsäleaita, ja puolet lehdikkoa oli raivattu pelloksi. Minne silmä\nkatsoikin, näkyi aina edistymistä ja väsymättömän käden jälkiä.\nUusista rakennuksista oli huomattavin riihi- ja luuvarakennus. Se\nsijaitsi kauimpana, Herttalaan menevän tien varrella. Miekkonen ja\nKlaus olivat sen keväällä lyöneet kehään, ja siitä puuttui vielä\nkatto ja permannot; syksymmällä aiottiin nekin saada tehdyiksi.\n\nKeveästi käveli Anni kasvattityttönsä häissä, vaikka hiuksensa\njo olivat hopean valkoiset. Hänestä oli tullut uudestaan lapsi;\nhän ajatteli kaikista ihmisistä hyvää ja katsoi kaikkia asioita\nhyvältä puolelta. Lasten parissa hän parahiten viihtyi häissäkin,\nne yksinomaisesti olivat hänen huomionsa ja hellyytensä esineinä.\nKlaun perheesen kuului jo kuusi henkeä, ja nuorimmat jäsenet olivat\nmummon varsinaisia lemmikkejä. Käsivarrellaan kantaen Annan poikaa\nhääräili Anni lasten kanssa, täytti jokaisen vaatimuksen ja vastasi\nturhimpiinkin kysymyksiin...\n\nHääiltana ratkaistiin lehtimajassa Heikin ajallinen onni.\n\nNäytä nyt, että rakastat minua, sanoi Anna, ja hänen äänensä hiukan\nvärähteli, mutta katseensa oli tyyni ja rauhallinen. Miksi et lähde?\n\n-- Siksi ett'en voi erota sinusta, vastasi Heikki intohimoisella\näänellä; en voi jättää sinua.\n\n-- Mutta tiedäthän, että ainoastaan eron tie voipi viedä meidät\nyhteen. Päätöstäni et voi millään horjuttaa, muulla ehdolla en tule\nvaimoksesi. Siellä kaukana ei menneisyys myrkytä onneamme.\n\n-- Sinä haaveilet.\n\n-- En lainkaan, päinvastoin ajattelen hyvinkin tyynesti ja kylmästi.\nVaikka onnellisuus perustuu rakkauteen, riippuu sen menestyminen\ntuhansista pikkuseikoista. Jo yksi pilkallinen silmäys, jo yksi\nivallinen sana joltakulta tuttavaltasi tekisi mielesi karvaaksi.\nKävisi ehkä niin, että täytyisit aina kärsiä minun tähteni. Muista\nomia sukulaisia. Ethän voisi viedä minua rinnallasi heidän seuraansa,\nhetihän minä alentaisin sinun arvoasi. Kotimme kynnyksen ulkopuolella\nei sinulla koskaan olisi hyvää omaatuntoa. Sinä et nyt voi punnita,\nmitä tuo ajan pitkään vaikuttaisi; mutta onneksi on minulla sen\nverran tervettä järkeä, että näen, mitä surkeutta siitä seuraisi.\n\n-- Jo myönnän, ett'et haaveilekaan. Heikki nousi äkkiä ylös ja aikoi\nsulkea syliinsä Annan, mutta tämä teki estävän liikkeen kädellään ja\nastui askeleen kauemmaksi.\n\n-- Ole mies ja lähde. Jota kauemmaksi menet, sitä lähemmäksi minua\ntulet.\n\n-- Minä myön taloni ja lähden. Heikki otti kunnioittavaisesti Annaa\nkädestä kiinni. Kun tästä päivästä on kulunut viisi vuotta, tulen\nnoutamaan sinua meren takaiseen maahan. Tuletko silloin vaimokseni?\n\n-- Tulen. Anna veti hiljaa kätensä irti Heikin kädestä ja lähti\nedellä käymään häätupaan.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nRikastuminen oli kauppiaan olemuksen tuote. Niinkuin sieni vetää\nvettä sisäänsä, samoin imi hän rikkautta itselleen. Liikkuen ahtaassa\nnäkypiirissään erinomaisen taitavasti keksi hän silmällään aina\noikean langan, jota myöten rahavirta hereästi juoksi puotiin. Siten\nhänestä oli tullut \"kylän suuri rikas.\"\n\nRouvan ylpeys oli paisunut samassa määrässä, kuin Mikon rikkaudet\nolivat lisääntyneet. Hän jo julkisesti osotti halveksimisensa köyhää\nkansaa kohtaan; varakkaimmille emännille hymyili hän armollisesti.\nKolmesta intohimostaan, nimittäin nautinnosta, rikkaudesta ja\nkunnianhimosta oli viimeksi mainittua vaikein tyydyttää. Herttalaiset\nolivat vielä kylän mahtavimpia. Yhtenä syynä, joka vaikeutti ylimpään\nkunniaan pääsemistä, oli Mikon henkinen ala-arvoisuus. Sen rouvakin\nhyvin tiesi. Mikkoa pitivät renkimiehetkin vertahisenaan, edessä ja\ntakana häntä kirottiin ahneeksi, koronkiskuriksi ja verenimijäksi.\nToisenlaista virttä veisattiin Herttalaisista. -- Oskarista tosin\noli tullut tuhlari ja juoppo, mutta viina ja olut olivat tehneet\nkylässä niin suuria tuhotöitä, ett'ei ketään erittäin voitu\nsormella osottaa. Uhreja löytyi lähempänäkin, ett'ei niitä tarvittu\nHerttalasta saakka etsiä. Jos joku oli niin onnellinen, että oma\nlapsi pelastui, niin vei olut uhrikseen veljen, tai jonkun muun\nsukulaisen. Siten juoppouden suhteen ei yksi ollut onnellisempi kuin\ntoinenkaan. -- Herttalan isäntävainajata oli kunnioitettu vapaan\ntalonpojan esikuvana. Ymmärtäväisenä ja kunnollisena maanviljelijänä\noli hänellä ensimmäinen kunniasia kylän isäntäin joukossa. Kunnioitus\nkulki perintönä leskelle ja lapsillekin, ja Jukan ansio oli, että\nkunnioitus viime vuosina oli pikemmin noussut kuin laskeutunut.\nHerttalaisten kannalle pyrki jokainen isäntä maanviljelyksessä ja\nkarjanhoidossa, sillä Herttalan pelloissa oli aina leveät ojat,\npaksu ruokamulta ja pitkä laiho; samoin oli siellä myödä maitoa,\nvoita ja juustoa ympäri vuoden. Lyhyesti sanoen olivat Herttalaiset\nvielä samassa kunniassa kuin isäntävainajankin aikana. Se tuli aina\nilmi. Hurjat renkipojatkin, jotka, aikamiesten esimerkkiä seuraten\nlausuilivat Mikolle törkeitä sukkeluuksia, panivat Herttalan emännän\nja tyttären lähellä kauniimmat puolensa näkyville. Herttalan talo\noli heille, kuten se oli aikoinaan Jukallekin ollut, ihmeellinen\nkuninkaanlinna.\n\nYleiseen kunnioitukseen Herttalaisia kohtaan vaikutti myöskin\nvelattomuus suuresti. Kauppiaan rouva huomasi sen ja pani\nkymmentuhantisen velkakirjan uloshakuun, asianomaisille tietoakaan\nlähettämättä.\n\n-- Minä näytän, kuka tässä ylimmäisenä istuu, sanoi hän miehelleen.\nMillähän luulevat maksavansa?\n\n-- Milläpä sen maksavat? tuumi kauppias. Kukkarossa ei niillä ole, ja\nlainaksi ei ne mene hakemaan. Siitä tulee kirjoitus ja ryöstö.\n\n-- Ja kylä on köyhiä raukkoja täynnä. Ahdas näköpiiri ja kaiken\nkorkeamman katsantokannan puute estivät kauppiasta näkemästä, mitä\nmerkillistä hänen ympärillään viime vuosina oli tapahtunut. Hän\neli vaan kootakseen rahaa ja rikkautta, pieninkään valo ei päässyt\npaistamaan hänelle, ajatuksensa kun alituiseen rypivät omanvoiton\nja aineellisuuden loassa. Hän oli tavallaan eläimen kannalla. Hyvä\nja paha, onnellisuus ja onnettomuus, eli kaikki se kirjavuus,\njoka muodostaa ihmiselämän, pysyi hänelle salattuna arvoituksena.\nAlhainen sielunsa ja ahne luontonsa oli sidottu rahaan niin monella\nsiteellä, ett'ei edes silmänräpäyksellinen irtautuminen voinut\ntulla kysymykseen. Menestys ja onni olivat hänessä kasvattaneet\nitseensä luottamista ja jonkinlaista henkistä ylpeyttä. Kaikkea\nuutta hän vaistomaisesti vihasi ja halveksi. Mielipiteensä, jos\nniitä semmoisiksi saattaa sanoa, koska pikemmin olivat kehittyneitä\nviettejä, piti hän ihmisviisauden summana. Ja ne olivat samat,\nkuin hänellä oli nuoruudessaankin. Eläminen rikastumatta on sama,\nkuin uiminen koskaan rantaa saavuttamatta, se oli vieläkin hänen\nmielilauseensa. Päättäen siitä ahneudesta ja viekkaudesta, jota hän\nosotti, kun tuli kysymykseen voittaa markka sieltä, penni täältä,\nolisi outo luullut hänen henkensä riippuvan juuri niistä samoista\nkolikoista. Suuressa rikkaudessaankin oli hän köyhä!\n\nTalonpoikain sekä aineellinen että henkinen tila oli jo ilahuttava.\nKulunut vuosikymmen oli tullut käänneajaksi koko pitäjälle. Joka\ntaholla herättiin edistymään. Uusia kansakouluja perustettiin\ntoinen toisensa jälkeen, ja yhteisiä asioita ruvettiin harrastamaan\ninnokkaammin. Sanomalehdet tulivat välttämättömän tarpeellisiksi\njoka kylässä, niitä luki nuoret ja vanhat, ja niistä virtasi valoa\nmataliinkin majoihin.\n\nOli juuri se aika käsissä, jolloin syvät rivit alkoivat herätä unesta.\n\nTaloudellinen tila ei suinkaan ollut herääville suotuisa. Viljaa\nmyötiin vielä polkuhinnasta, joten markka oli isännille kahta\nahtaammalla kuin ennen, ja kuitenkin kasvoivat työväen vaatimukset\nvuosi vuodelta. Mutta huolimatta taloudellisesta pulasta ryhdyttiin\ninnokkaasti työhön, rahamenoja ei nureksittu, veroja ei valitettu\nsuuriksi. Samalla kun talonpojat tunsivat suonissaan suurta\nelinvoimaa, oppivat he itsenäisesti ajattelemaan. Monet seurat ja\nkokoukset muodostuivat ajatusten voimisteluharjoitukseksi. Myöskin\nne rakensivat yhdyssiteitä jäsenten välillä ja tekivät siten\nhajanaisesta vahvan kokonaisuuden. Kunnan asioissa oli tähän asti\nollut herroilla valta, mutta kun talonpojat heräsivät, ottivat\nhe kauniisti vallan itselleen; he eivät enää suostuneet olemaan\nalaikäisiä ja johdettavia niissä tärkeissä asioissa, jotka suorastaan\nkoskivat heitä ja heidän hyväänsä. Edistys oli jokaisen tunnussanana.\n\nNuori sukupolvi riensi vanhojen edellä valoa kohden. Pidettiin\narpajaisia ja iltahuvia, perustettiin kirjastoja, luku- ja\nsanomalehtiyhtiöitä. Talonpoikaisista kodeista lähti lahjakkaita\nnuorukaisia opin teille, ja he sytyttelivät sydämiä tuleen. Moni\nharmaahapsinen vanhus tuli herätetyksi koulupojan kautta, monelle\nsiskolle näytti veli ihanan isänmaan, ja ihmeekseen kuuli moni\nkyntömies nuoren ylioppilaan pukevaan sanoiksi juuri sitä, jota hän\noli salaa sydämessään tuntenut auran jäljessä astuessaan ja lintujen\nviserrystä kuullessaan.\n\nTämmöisenä mahtavana herätyksen aikana ei raittiusliike voinut\nolla löytämättä pitäjään, jossa viinan ja oluen tuhotyöt olivat\nyhtä surkeat joka kylässä. Se tuli kuin väkevä tuulenpuuska ja\nvoitti kokonaisuudessaan mielet. Sivuseikoista tosin väiteltiin ja\nriideltiin, mutta itse aate, yleinen raittius, myönnettiin jaloksi,\njopa mahdolliseksikin toteuttaa käytännössä.\n\nKauppias ei lukenut sanomalehtiä, joten hän pysyi täydellisessä\ntietämättömyydessä viimeiseen hetkeen saakka. Saatuaan joiltakuilta\nliikkeesen perehtymättömiltä hajanaisia tietoja uudenaikuisista\nihmisistä, jotka juhlallisella lupauksella luopuivat juovuttavien\njuomien nautinnosta, nauroi hän makeasti. Kaikki oli muka ilvettä,\nkoirankuria. Kun asiasta kuitenkin ruvettiin meluamaan yhä enemmän,\ntäytyi kauppiaankin koettaa saada parempi selko raittiusmiehistä ja\nheidän aikeistaan.\n\n-- Mitä menninkäisiä ne oikein ovat? kysyi hän eräältä isännältä,\njosta muutamassa vuodessa oli tullut etevä ja melkoisilla tiedoilla\nvarustettu mies. Eihän niitä ole ennen kuultukaan.\n\n-- Ei tänne syrjäkylään kuulu mikään asia liian aikaisin, vastasi\nisäntä. Ulkomailla on raittiusmiehiä ollut jo kauan, ja siellä he\novat kasvaneet suureksi joukoksi.\n\n-- Älkää hittoja! Ovatko sitte ulkomaan ihmiset hassuja?\n\n-- Sitä minä en luule. Päinvastoin ovat he monessa asiassa viisaampia\nkuin me, ja yhteisissä oloissakin paremmin edistyneitä kuin me täällä\nkaukaisessa pohjolassa. Mutta me kämmimme hiljaa perässä ja panemme\ntarkoin muistiin kaikki ne paikat, joissa he ovat lyöneet päänsä\nseinään.\n\n-- Keitähän täältä meidän kylästä on mennyt seuraan? Varmaankin\nKaaren uusi isäntä, joka kaiken kummallisen perässä juoksee.\n\n-- Kaaren isäntä on älykäs mies, älykkäämpi kuin minä ja te yhteensä.\n\n-- Nuorten äly ei kannata kiitosta, vanhana mies vasta tunnetaan.\nArvasinhan minä, että se meni seuraan ja vei mukanaan, ketä sai.\n\n-- Eipä mennyt, eikä ole meidän kylästä kukaan mennyt.\n\n-- Mitä hyvää siitä seurasta sitte on?\n\n-- No se on sillä tavalla, selitti isäntä, joka monissa kokouksissa\noli oppinut itsenäisesti ajattelemaan, ett'ei raittiuslupaus ole\nsaavuttanut täällä meidän kylässä puoltajia. Ei juoppoa auta se, että\nhän menee raittiusseuraan. Niinkauan kun olutta ja viinaa myödään,\nniinkauan niitä juodaankin. Poikkeuksia kyllä voi löytyä, mutta\nniiden merkitys yleiseen raittiuteen, jota me ajamme takaa, on yhtä\nsuuri kuin pisaran mereen.\n\n-- Voi velikulta, kuinka viisaasti puhut.\n\n-- Raittiit eivät kernaasti rasita omaatuntoaan lupauksilla, vaikka\nse olisikin suotava hyvän esimerkin vuoksi.\n\n-- Niin on asia, velikulta. Tänne meidän kylään sopisi rovastin ja\nlukkarin tulla koulua käymään.\n\n-- Mutta itse aatteen me hyväksymme ja seurallisten lupauksistakin\nolemme ottaneet noudattaaksemme tehokkaimmat kohdat. Tästä lähin\nei kukaan isäntä tuo juovuttavia juomia kaupungista paraalle\nystävälleenkään, ja pidoissa tulee käytäntöön kannu-olut pullo-oluen\nja muiden karvaiden juomien sijaan.\n\n-- Nuo asiat on Kaaren isäntä teidän päähänne pannut.\n\n-- Ja viina- ja olutkauppojen suhteen olemme kaikki yksimielisiä.\nSekä seuralliset että seurattomat katsovat niiden hävittämisen\nvälttämättömän tarpeelliseksi, jos elää aiotaan ja edistyä tahdotaan.\n\n-- Mutta olutkauppojen suhteen ainakin lyötte kirveenne kantoon.\nHerrat eivät suostu niiden hävittämiseen.\n\n-- Saamme nähdä.\n\nViikko tuskin ehti kuluneeksi edellä kerrotusta keskustelusta, kun\njo kylän isännät eräänä päivänä lähtivät miehissä kuntakokoukseen.\nEdellä ajoi Kaaren isäntä, ja hänen rattaillaan oli tuo itsenäisesti\najatteleva isäntä; perässä tulijoilla oli heilläkin jokaisella\nnaapuri tai tuttava rinnalla. Näkyi, että heillä kaikilla oli yksi\ntie, yksi asia.\n\nIstuen puodissa näki kauppias isäntäin ajavan kirkolle päin. Hän\nvihasi vaistomaisesti Kaaren isäntää, vaikka vältti tuoda vihaansa\nnäkyville. Kurkistaissaan lasin lävitse maantielle mutisi hän:\n\n-- Jos kukaan ihminen maailmassa kaivaisi minulle mielellään haudan,\nniin tekisi sen juuri tuo Kaaren isäntä. Mitähän vehkeitä sillä nyt\ntaas on?\n\nTuohon tapaan jatkettuaan mutinaa kotvasen aikaa meni kauppias\nsaliin, rouvan luo. Tämä istui sohvalla ja luki kirjettä, jonka oli\nsaanut Ainun sulhaselta.\n\n-- Mitä siellä kirjeessä Franssista sanotaan? Kauppias istui sohvan\ntoiseen päähän ja katsoi uteliaasti rouvaa.\n\n-- Franssi paranee, taudinkohtaukset käyvät yhä harvemmiksi, jota\nsäännöllisempää elämää hän viettää, vastasi rouva. Niin kirjoittaa\ntuomari. Ainu tahtoo viettää häät tänä kesänä ja ... voi sitä Annaa\njumalatonta!\n\n-- Epäiletkö että hän...?\n\n-- En minä epäile, minä annan vaikka silvota sormeni sen päälle, että\nAnna tartutti Franssiin kaatuvan taudin.\n\n-- Mutta kun ei hänessä itsessäänkään...\n\n-- Ole vaiti, rouva taas keskeytti kärsimättömästi, ei sinun älysi\nriitä tämmöisiin. Kaatuvaa tautia voi toiseen ihmiseen tartuttua,\nvaikk'ei itsessä olekaan, sitä voi hankkia muilta. Ei tarvita kuin\npisara...\n\n-- Sitä vaahtoako?\n\n-- Juuri sitä, yksi pisara vaahtoa kahvin tai muun nautittavan\nsekaan, sillä se on tehty. Heti keväällähän Franssikin kaatui\nensimmäisen kerran. Anna kosti, kun näki ett'ei tullutkaan naimista.\nHänen toimestaan kai kelloa soitettiin niin kauas kuin mahdollista.\nJa semmoinen rikas ja rakas tyttö sitte antoi kaatuvan taudin tähden\nrukkaset Franssille. Mutta kyllä minäkin osaan kostaa. Minä palkkaan\njonkun heittämään varia vettä Annan-silmille.\n\n-- Varo, ett'et puhu muiden kuullen tuommoisia. Kaaren isäntä on\nAnnan veli, ja sinä tiedät mitä seuraa, jos hänelle kerrotaan noita\npuheitasi.\n\n-- Ei köyhä kirkonvaivainen mitään voi. Talokin on velkana.\n\n-- Ei se siihen kuulu, kyllä köyhäkin vihata voi ja pahaa suoda.\nÄsken hän näkyi laahanneen isäntiä kanssaan kirkolle päin, arvatenkin\njohonkin kokoukseen. Paha henki niitä seuroja ja kokouksia, joiden\nkanssa ihmiset tähän maailman aikaan ovat ihan hulluina! Jumala\ntiesi, mitä niistä lopulta seuraa.\n\n-- Ei niistä mitään seuraa, menkööt kokoukseen tai kokouksen taakse;\nei köyhät raukat mitään aikaan saa.\n\n-- Hm! Riston pitäisi jo joutua kotiin, joll'ei vaan ole tiellä\nruvennut ryypiskelemään.\n\n-- Ei se mikään taattu mies ole. Moittivat, että panee vettäkin\nsekaan.\n\n-- Sittehän sietävät useamman ryypyn. Risto hyötyy, ja minä hyödyn.\n\nRisto, kauppiaan nykyinen kätyri, oli viisas ja viekas. Hänen\njohtamanaan kukoisti liike paremmin kuin koskaan ennen ja tuotti\nmyöskin suurempaa voittoa, sillä viinassa oli vettä lähes kolmas\nosa; sitä annettiin ainoastaan lapsille, jotka eivät kelvanneet\ntodistajiksi. Pitäjän uutta nimismiestä, joka alituisesti ahdisteli\nsalakauppiaita ja viinan kuljettajia, oli hän monta kertaa vetänyt\nnenästä. Keinot olivat monenmoiset. Useimmiten tuli vanha veijari\nviinakuormineen kirkonkylän lävitse yöllä, jolloin valpas virkamies\nnukkui. Edellinen matkansa oli tullut naurun-aiheeksi koko pitäjälle\nja suureksi häpeäksi nimismiehelle ja hänen kotkansilmilleen. Risto\ntuli nimittäin kotiin vaaralliselta matkaltaan sydänpäivällä.\nNimismies sattui juuri silloin seisomaan kartanolla, ja hän näki\nrattailla lootia, anturanahkaa, nuoraa ja sen seitsemää lajia,\nkuten kauppiaan tavarakuormassa ainakin. Risto käveli vakavana\nmiehenä hevosen rinnalla. Tultuaan nimismiehen kohdalle lausui hän\nhyvänpäivän ja tiedusteli samassa, mikä aika päivästä oli kulumassa.\nKello on kaksitoista, huusi nimismies. Risto, jolla oli hyvät\nleuat, vastasi: Nyt ei herra vallesmannin kello käykään tarkasti!\nSitte tuli sana, että se olikin viinakuorma. Silloin oli nimismies\nkynsinyt korvansa juurta ja kiroten vakuuttanut, että joll'ei\nRisto seuraavalla kerralla kulje pilviä pitkin kotiin, joutuu hän\nkiinniottoon.\n\nUhkaus kerrottiin kauppiaallekin mutta hän ja Risto löivät älynsä\nyhteen. Viimeksi mainittu oli jo edellisen päivän aamuna lähtenyt\nmatkalle, ja vasta tänä aamuna piti hänen palata. Nimismiehen\nnukkuessa makeinta aamu-untaan piti Riston ajaa kirkonkylän lävitse\nja siten taaskin päästä ehjin nahoin kotiin.\n\n-- Liiaksi Risto sittekin viipyy. Kauppias katsoi kelloonsa ja rupesi\nkävelemään rauhattomasti edes ja takaisin. Kun ei vaan olisi piru\nmerrassa.\n\n-- Sitä minä en pelkää, tuumi rouva. Kuuden ajoissa nimismies vielä\nnukkui kauniisti.\n\n-- Mutta jos Risto olisi kuuden ajoissa ajanut kirkonkylän lävitse,\nolisi hän nyt jo kotosalla. Kun ei vaan pirun kello olisi tänäpänä\nkäynyt tarkasti.\n\nKauppias odotti hukkaan koko päiväsydämen.\n\nIllanpuolella palasivat isännät. Harmaalla hevosellaan ajoi Kaaren\nisäntä taaskin edellä; hän poikkesi puotiin toverinsa kera, osti\nsikaareja, rautanauloja ja kirjoituspaperia. Antaessaan tulta\nisännille kysyi kauppias!\n\n-- Mikä kokous siellä taas oli?\n\n-- Kuntakokous, vastasi Kaaren isäntä. -- Oliko tärkeitä ja sattuvia\nasioita esillä?\n\n-- Oli maarkin, viinat ja oluet siellä olivat kysymyksessä.\nTalonpojat ja herrat tappelivat niin, että sitä oli hauska katsella\nja kuunnella; ajatukset löivät oikein sylipainia.\n\n-- Arvaan minäkin sen. Talonpojat tahtoivat hävittää pitäjän\nolutkaupat, mutta herrat eivät suostuneet.\n\n-- Suostuivatpa.\n\n-- Älkää peeveliä!\n\n-- Herrain oli pakko suostua, sillä he jäivät äänestyksessä\nvähemmistöön.\n\n-- Ai peeveli! Talonpoikia oli paljon.\n\n-- Pitäjän kaikki isännät. Olvilat päätettiin hävittää joka kylästä.\nUudenvuoden päivästä alkaen ei olutta enää myödä muualla kuin\npanimossa ja pitäjän kievariloissa. Ja sitte isännälle, jonka maalla\nharjoitetaan viinakauppaa, määrättiin neljänkymmenen markan sakko.\n\n-- Mutta hullun päätöksen teitte, ainakin oluen suhteen. Totta kai\nolutta täytyy saada myödä, koska sitä kerran suvaitaan valmistaakin;\nJumala on sen asettanut maailmaan niinkuin veden ja kaljankin.\nOlutpanimo on paronin pelto. Mitä te sanoisitte, jos äkkiä tulisi\nlaki, joka kieltäisi teitä myömästä viljaa, voita ja mitä aitoissanne\non?\n\n-- Semmoista lakia ei tule, sillä ihmiset eivät elä syömättä.\n\n-- Ja leipä on Jumalan asettama, lisäsi toveri, mutta olut ja viina\novat paholaisen keksimiä; ne vievät ihmiseltä sielun ja ruumiin.\nViinatta ja oluetta eläisi nuorin veljeni tänäkin päivänä. Ajaessaan\nkumoon rattaat ja hevosen oli hän juovuksissa. Isku, jonka sai kumoon\nkaatuessaan, vei häneltä hengen, mutta iskun vaikutti olut ja viina.\nSelväpäisenä ei hän milloinkaan lyönyt hevoista, eikä milloinkaan\najanut hurjasti, mutta olut ja viina tekivät hänestä pedon. Kuinka\nniitä sitte voitte väittää Jumalan asettamiksi? Paholainen ne on\nkeksinyt niiden ihmisten tähden, joita ei muilla keinoilla saa\nvaltaansa.\n\nKauppias huomasi vaikenemisen parhaaksi.\n\nTekosyyllä, ett'ei lootassa ole pieniä rahoja, esteli hän ottaa\nKaaren isännältä maksoa.\n\n-- Annetaan olla toiseen kertaan, sanoi hän, sillä minä juuri äsken\nkorjasin pienet rahat. Käyttehän te usein meillä.\n\n-- Maksetaan pois, selvä on aina selvä.\n\n-- Sama tuo. Kauppias otti setelin, meni saliin ja toi sieltä pieniä\nrahoja. Rouva tuli hänen perässään ja jäi kynnykselle seisomaan.\n\n-- Tässä on takaisin. Kauppias luki rahat tiskille ja mainitsi\nsamassa summan, joka ostoksiin meni.\n\n-- Mitenkä sitä niin paljon meni? Kysyjä näytti hyvinkin\nhämmästyneeltä.\n\n-- Eihän sitä paljoa mennyt. Sikaarit maksoivat kaksikymmentä penniä,\nrautanaulat markan ja paperi yhdeksänkymmentä penniä. Selvähän se on.\n\n-- Mutta tehän otatte sata prosenttia voittoa, eli toisin sanoen\nviette rahat ja kukkarot.\n\n-- Elää minunkin täytyy. Tavaroissa seisoo suuria summia kiinni.\n\n-- Olkaa tulematta meille, tiuskasi rouva. Että tuommoiset kehtaavat,\nkun eivät muut paremmatkaan. Emmehän me tyrkytä teille tavaroitamme.\nOstakaa muualta.\n\n-- No, no, hyvä rouva, Kaaren isäntä naurahtaen virkkoi. Kyllä minä\nkuulen hiljaisemmankin puheen.\n\n-- Kehtaatte moittia ja morkata, niinkuin hyvätkin! Rouva poistui\nsaliin, mutta paiskasi oven täydellä voimalla perässään kiinni.\n\n-- Olkaamme ystäviä, sanoi kauppias? Mitä me miehet huolimme akkain\npuheista? Entä muita kuulumisia kirkonkylästä?\n\nEi sieltä erittäin mitään kuulu. Nimismies vainenkin, otti tänä\naamuna takavarikkoon Riston viinat, viisikymmentä kannua.\n\nKauppiaan kasvot muuttuivat hiilimustiksi.\n\n-- Olvilan ohi ajaessamme makasi Risto pihalla pitkänään,\narvattavasti perin humalassa. Minulle joku sanoikin, että miesparka\nhäpeää tulla kotiin, kun ei rattailla hölkykään viinatynnyri.\n\n-- Sehän koko koira herraksi ja virkamieheksi, kauppias vihdoinkin\nänkytti. Pohjanmaalla saisi semmoinen nimismies puukkoa, että kyllä\nmuistaisi toisen viinat vieneensä.\n\n-- Hm! Täällä emme häntä ainakaan puukota. Päinvastoin aikovat\nraittiusmieliset ostaa hänelle jonkun lahjan, siten osoittaakseen\njulkista kiitollisuutta valppaalle virkamiehelle. Kultakello lie\nsopivin, se kun useimmiten käy tarkasti! Kai tekin annatte markan...\n\n-- Vai lahjat vielä sille koiralle, vai vielä kultakellot. Ja Risto,\nsenkin sika, rupesi sitte juomaan...\n\n-- Minkä suruissaan ja häpeissään enää tekee? Isännät menivät ulos,\nja rattaille noustessaan virkkoi Kaaren isäntä:\n\n-- Paimenessa ollessamme saimme me pojat kerran kyyn elävänä kiinni,\npanimme sen pihtiin, annoimme sen sähistä ja pihistä siinä koko\npäiväkauden. Puodissa äsken muistui tuo tapaus elävästi mieleeni.\nKauppias oli juuri kuin meidän kyykäärmeemme pihdissä.\n\n-- Hm! Täynnä vihaa ja myrkkyä, mutta voimaton vahingottamaan ketään.\n\nMikkoa oli ensi kerran elämässä kohdannut huono onni.\n\nPian se tuli toisenkin kerran tervehtimään häntä. Pari päivää\nkuuluisan kuntakokouksen jäljestä tuli Kaaren isäntä ostamaan häneltä\ntaloa ja tarjosi siitä kelpo hinnan.\n\n-- Myökää minulle talonne, sanoi hän suoraan. Ette saa siitä vuokraa\nniin paljoa, kuin tarjoomani hinta kasvaa korkoa viidenkin mukaan.\n\n-- En saakaan. Kauppias rupesi miettimään tarkemmin.\n\nJollekulle muulle ostajalle olisi hän mielellään myynyt talonsa\nnoin hyvään hintaan, mutta Kaaren isäntä häntä epäilytti. Entä jos\nsuorien sanojen takana piilikin petos, kosto ja vaino? Entä jos koko\ntalonkauppa oli pelkkä paula? Mutta tarjottu hinta oli ylen hyvä ...\nja talo oli ylen huono, eli oikeammin sanoen ylen huonossa tilassa.\nKöyhä emäntä oli sitä hoitanut niin ja näin, ja velkoihin se sitte\nkokonaan meni. Vuokraaja, jonka hallussa se oli ollut kymmenkunta\nvuotta, oli köyhä ja kykenemätön, joten teki paljasta vahinkoa\ntalolle ja pelloille. Mutta nyt tarjottiin talosta hyvä hinta.\n\n-- Ei kukaan järjellinen ihminen maksa teille siitä niin paljoa, kuin\nminä nyt maksan, sanoi Kaaren isäntä kaikella sillä suoruudella, joka\noli hänelle omituista ja luontaista. Sitä on vuosikaudet viljelty\nhuonosti ja rakennukset eivät nekään enää ole kehuttavassa kunnossa.\nSyksyllä loppuu nykyisen vuokra-ajan kontrahti, ja teillä ei ole\nmuuta valittavaa, kuin joko nyt myötte talon minulle, tai otatte\nsyksyllä uuden vuokraajan, ja alennatte vuokraa, jotta siinä voi\nalkaa elää. Jos nimittäin ette tahdo suoraa tappiota itsellenne.\n\n-- Mitä varten sitte te sitä haluatte niin kovasti?\n\n-- Sitä varten että sen maat sopii yhdistää Kaaren talon maihin,\njok'ainoa kyynärä.\n\n-- Ai peeveli! Kaikki epäilykset jo katosivat. Sekö siinä olikin\nmattina?\n\n-- Juuri se. Tämä kauppa on semmoinen, että siitä voitamme molemmat.\n\n-- Selittäkääpä tuo tarkemmin.\n\n-- Kernaasti sen teen. Eikö ensiksikin tarjoomani hinta ole hyvä?\n\n-- Sitä en voi kieltää. On siinä hintaa sille talolle.\n\n-- Ei kukaan teille siitä niin paljoa maksa, eikä kenenkään sovikaan\nmaksaa. Minä yksin voin maksaa siitä ylihintoja, sillä minä hyödyn\nsiitä enemmän kuin kukaan muu. Parilla esimerkillä näytän sanani\ntodeksi. Tätä nykyä on meillä kolme hevosta ja kaksi renkiä. Liiaksi\nsiinä on kumpiakin, mutta kiireisenä aikana ei riitä kaksi hevosta\nja yksi renki. Ostettuani teidän talonne otan minä lisää korkeintaan\nyhden rengin ja kaksi hevosta. Tuloni suurentuvat kaksinkertaisesti,\nmutta menot eivät lisäännykään samassa määrässä; ne jäävät vähempään\njoka kohdassa. Sillä tavoin minä nyhdän siitä voittoa joka mutkassa.\nEttä se tapahtuu ajan pitkään, ymmärrätte sanomattanikin. Hyvät\nheinämaat jo alussa osaksi korvaavat, mitä pelloista tulee tappiota.\nAionkin ruveta parantamaan karjanhoitoa, jos lyötte kaupan valmiiksi.\n\n-- Miks'en löisi? Mutta velkakauppoja en mielelläni tekisi, nykyjään\nen ensinkään, sillä Ainun häät ovat tänä kesänä, ja minä olen\nluvannut vävylleni puhtaat rahat, viisikymmentä tuhatta. Miestä\nminussakin on. Köyhästä pojasta olen alottanut ja tämmöisiin varoihin\nolen päässyt. Jos teillä olisi...\n\n-- Minulla on rahat taskussa.\n\n-- Te taidattekin olla rikas.\n\n-- En minä rikas ole, mutta minulla on hyvä nimi.\n\nVielä samana päivänä tehtiin talonkauppa valmiiksi. Kaaren isäntä\nitse kirjoitti kauppakirjat, ja hän vaati rikkojaisiksi puolet\nkauppasummasta. Kauppias siihen empimättä suostui. Piirtäessään\npuumerkkiään kauppakirjoihin unhotti hän nimismiehen koiruudet ja\nkaikki muut ikävät. Mikko oli taas sama onnen mies, joka ottaa\nkärsimänsä vahingon kymmenkertaisesti takaisin.\n\n-- Ihmeen luja mies te olette, sanoi hän Kaaren isäntää ja otti\npöydältä setelikimpun. Voi peeveli miten luja mies olette, puolet\nkauppasummasta panitte rikkojaisiksi.\n\n-- Asiat väliin vaativat lujaakin.\n\nKaaren isäntä korjasi kauppakirjat ja meni todistajain kanssa\npiammiten pois. Ulkona sitte virkkoi:\n\n-- Te ette tiedä, miten väsynyt minä olen pelkästä\nmielenponnistuksesta. Vaikka näytin tyyneltä, kuohui ja kiehui\nvereni. Viimeiseen silmänräpäykseen asti epäilin. Kun hän oli\npiirtänyt kauppakirjoihin puumerkkinsä, ihmettelin ett'ei hän samassa\nrepinyt niitä tuhansiksi kappaleiksi. Ja kuitenkin olin tyyni.\n\n-- Hätäileminen olisi tehnyt hittoja.\n\n-- Tämä talonkauppa oli minun edistymiselleni hengenehto. Mikko teki\nhyvän kaupan, mutta minä tein vielä paremman.\n\n-- Kaaren talosta tulee pieni kartano.\n\n-- Mennään meille juomaan harjaiskahvia. Kylässä on aina laulettu,\nett'ei sitä miestä synny, joka Mikon pettäisi, mutta kyllä minä sen\nnyt petin. Vanha kettu muistaa myyneensä talon hyvästä hinnasta.\n\n-- Muistaa maarkin, jahka saa vähän tietoja.\n\n-- Iloinen hän oli, kun ei tarvinnut ostaa harjakannujakaan, vaikka\nsai tuhansia yhdessä erässä; mutta minä pelkään, että ilo tulee\nolemaan lyhyt.\n\nNiin kävikin.\n\nSaadakseen Oskarin velan maksetuksi oli Helma lähettänyt eräälle\npuuliikkeen harjoittajalle tiedon, että heillä löytyy metsää myödä.\nHeti kesän tullessa tuli Herttalaan tukkiherra, joka luki puut ja\nteki tarjouksen, kolme markkaa kannolta. Helma suostui tarjoukseen,\nmutta tinki kontrahtiin tärkeän ehdon, nimittäin että lähes koko\nkauppasumma eli kymmenentuhatta markkaa piti heti maksettaman. Pieni\nsanakiista siitä syntyi, mutta Helma osasi, polttavaa rahantarvetta\nkuitenkaan ilmoittamatta, ajaa hyvin asiansa, ja herra suostui\nsiihenkin ehtoon.\n\n-- Turhaa on teidän naisten kanssa väitellä, sanoi hän ja kirjoitti\nmainitun maksuehdon.\n\nKontrahdin saatuaan lähti Helma heti Jukan hevosella kaupunkiin\nrahoja noutamaan.\n\nMutta herra meni salavihkaa kylän metsään, käveli ja kurkisteli\nsiellä pari päivää. Sitte meni hän kylään ja poikkesi mennessään\npuotiin. Kauppiaan hiukset ihan nousivat pystyyn, kun kuuli että\njokaisen talon metsässä löytyy yhdeksän tuuman vahvuisia puita\nniinkuin seinää.\n\n-- Möiväthän ne joka mies jo metsänsä, sanoi hän, ja kasvonsa olivat\nmustat kuin pata.\n\n-- Siitä on jo enemmän kuin kymmenen vuotta, virkkoi herra.\nHarvennettu metsä ehtii kymmenessä vuodessa kasvaa paljon. Kyllä\ntämän kylän metsästä lähtee puita ja rahaa, jos vaan myövät.\n\n-- Paljonko arvaatte tulevan taloa kohden?\n\n-- Sitä on vaikea sanoa, sillä se riippuu siitä, miten kauppa\ntehdään. Mutta puita on perhanasti, ja hyviä puita. Liikkeen\nalkaessa, jolloin metsiä saatiin pilkkahinnoilla, ei niin tarkasti\neletty, toinen hutiloi enemmän, toinen vähemmän. Joka täällä on työtä\njohtanut, ei ole liioin tarkkaa tehnyt; paikoittain ei ole viety\nmuuta kuin mastopuut. Perhanan hyviä ovat tämän kylän metsät.\n\n-- Älkää hitossa.\n\n-- Minkämoisissa varoissa täällä talot ovat?\n\n-- Huonoissa, peräti huonoissa, isännät ovat köyhiä kuin kirkon\nrotat. Kyllä he myövät vaikka seiväspuutkin. Paljonko Herttalan\nmetsästä tulee rahaa?\n\n-- Tulisihan sieltä paljonkin, mutta ne eivät myö kaikkia.\nIsäntärenki jätti suuren kulman, johon ei saada sattuakaan, ja tytär\npidätti itselleen oikeuden lopettaa, jos hän niin tahtoo, hakkuu\nheti, kun kymmenentuhannen markan edestä on otettu puita. Semmoisia\nmetsiä kuin täällä en ole eläissäni tavannut, paljasta korpea ja puut\nyhtä paksuja latvasta kuin tyvestäkin. Älkää sitä sentään juosko\nisännille kertomaan.\n\n-- Olkaa turhia puhumatta, mitä siitä tulisin paremmaksi? Käykää\nsisään juomaan lasi olutta.\n\n-- Kiitoksia! Minä kuulun raittiusseuraan! Herran mentyä tapaamaan\nkylän isäntiä päästi kauppias vihansa valloilleen. Hän repi tukkaansa\nja kiroili yhteen sijaan puolen tuntia. Tavattuaan rouvan ruikutti\nhän:\n\n-- Voi suurta surkeutta! Kaaren isäntä sai minulta talon ilmaiseksi.\nPuodissa kävi äsken tukkiherra, joka Herttalan metsää ostelee, ja\nhän tuli tänne kylään tekemään kauppoja isäntäin kanssa. Niillä\nkerjäläisillä on jok'ainoalla metsiä myydä. Ja minä hullu ennätin\nmyödä taloni, metsineen päivineen. Kirottu mies se Kaaren isäntä.\nPuheli minulle hevosista ja heinämaista, vaikka metsät ja tukit\npaloivat mielessä. Se vasta on kirottu mies.\n\n-- Enkö minä kieltänyt sinua ryhtymästä hänen kanssaan kauppoihin?\nvirkkoi rouva vihoissaan. Ennen minä olisin heittänyt taloni vaikka\nmereen, ennenkuin vihamiehelleni olisin sen myönyt. Kun hyvin sopii,\nsaa hän rahaa metsästä niin paljon, että pääsee eroon kaikista\nveloistaan, ja Anna on kuin kahden talon emäntä tietenkin. Kuka heitä\nsitte jaksaa katsella?\n\n-- Voi tätä turhuutta! Velkakirjankin panimme liian myöhään\nliikkeelle. Helma saa metsästä rahaa niinkuin lantaa; ei ne kiipeliin\njoudu. Piruko niillä luuli olevan niin suurta metsää jäljellä?\n\n-- Joutuvat ne kovaan kiipeliin. Ensi viikolla tulee kuvernörin\npäätös, ja silloin maksa pois! Mutta mistä saada rahat? Sukulaisten\nluo eivät kehtaa mennä, ja rikkaita tuttavia niillä ei ole tässä\nkylässä, eikä muuallakaan. Kun nimismies siellä kävi välipäätöksen\nkanssa, pääsi emännältä itku, mutta ensi viikolla ajaa nimismies\nuudestaan oven eteen, ja sitte ei päästäkään enää itkulla. Tarvitaan\nrahaa, mutta sitä ei talossa ole, eikä saadakaan, ennenkun arvatenkin\ntalvella. Kovaan kiipeliin ne joutuvat.\n\n-- Jospa joutuisivat. En minä odota tuntiakaan. Vuotta ennen jo olisi\ntarvinnut hätyyttää heitä, mutta kun Helma rupesi velan takaajaksi,\nniin eihän sitä raskinut heti. Mutta nyt on jo aika. Tuleehan\nkirjoitus kuitenkin, vaikk'ei ryöstöä tulekaan. Hyvää tekee jo sekin.\n\n-- Siinä Herttalan emäntä taas saa hautoa päätään kylmällä vedellä,\nkun nimismies on mennyt ja kirjoihinsa kirjoittanut eläimet, laihot\nja muun irtaimiston. Eikä tule rahoja, vaikka Helma kiireesti\nkirjoitti tukkiherran perään heti kun välipäätöksen saivat.\n\n-- Ennen se jo kirjoitti. Herra käveli jo metsää, kun nimismies\nsinne meni. Mutta heti illalla sitte syntyivät kaupat. Olisi herra\nasunut täällä lähempänä, että olisimme ulottuneet kuiskaamaan hänelle\npari sanaa korvaan, ei sitte lapiolla olisi tarvittu luoda rahaa,\nkuivuneet ne olisivat puoleen.\n\n-- Eihän ne itse saa rahoja pitää, meillehän ne tuodaan.\n\n-- Se on totta. Ja parin vuoden perästä kysyn minä Kaaren isännältä,\narvaako hän kenen kukkaroon isäntäin rahat ovat pysähtyneet. Luulen,\nettä hän osaa vastata kysymykseeni.\n\nSeuraavana päivänä matkusti kauppias kaupunkiin ja toi sieltä\nmonta hevosenkuormallista helppoa ja huonoa tavaraa; kattuuneja ja\ntrikoitakin oli kahtakymmentä eri lajia. Kauneimmat tavarat, jotka\nenin silmää houkuttelivat, asetti hän näkyville. Eräs isäntä tuli\npuotiin terästä ostamaan kauppiaan juuri levitellessä kauneita\ntavaroita seinille.\n\n-- Iloitaan ystävät, sanoi hän isännälle. Nyt tulee ilon aika.\n\n-- Mikä ilon aika? kysyi isäntä.\n\n-- Hä kun metsiänne myötte ja suuria rahoja saatte. Jo tässä on\nköyhyyttä kärsittykin. Paljonko saitte käsirahoja mieheen?\n\n-- Käsirahoja, hm! Kyllä nyt saatte iloita yksin, me emme myö\npuutakaan tänä vuonna, emme vielä toisenakaan.\n\n-- No helvetti! Paremmin en taida sanoa teille. Eikö rahaa kelpaa\nottaa silloin kun sitä saa?\n\n-- Kyllä joskus, mutt'ei aina. Talonpojan pitää elää\nmaanviljelyksellä ja karjanhoidolla, niihin hänen tulee luottaa.\nHelposti ansaittu raha, kuten metsänhinnat, hupenee käsistä ett'ei\ntiedäkään ennenkuin on viimeinen penni mennyt. Sitte ei ole kuin\nhaikea mieli jäljellä. Eikä suuret rahasummat vaikuta terveellisesti\ntalonpojan tapoihin. Kun on rahaa isommissa määrissä, tekee mieli\nyhtä ja toista turhaa, mutta kun metsä saa olla pystyssä, kasvaa se\nsuureksi pääomaksi, josta hädän hetkenä voi saada apua. Me olemme\nkäyneet kovaa koulua viimekuluneena vuosikymmenenä, emmekä enää myö\nja osta niinkuin viimeistä päivää.\n\n-- Voi tarhapöllöt teitänne, kun kuuntelette Kaaren isännän\nlipotuksia. Voi vietävä teidän järkeänne! Ihan tupaan tullaan rahaa\ntarjolle, ja te ette huoli, vaikka velka kasvaa miehen korvien\ntasalle.\n\n-- Unhotatte että metsäkin kasvaa. Senkin unhotatte, että viime\nvuosina on jokainen velkahinen isäntä maksanut velkansa korot, onpa\njoku vähentänyt pääomaakin. Muiden mukana maksoin minäkin korkojen\nlisäksi pääomaa sata markkaa. Tänä vuonna aion maksaa kaksisataa.\nSanokaa vaan meitä tarhapöllöiksi, mutta metsiä emme myö. Poikivia\nlehmiä, nuoria hevosia, viljaa ja karjantuotteita kyllä myömme.\nOstakaa itse talo ja koettakaa ruveta elämään sen tuloilla, niin\nsaatte kokea, kelpaako siihen toimeen tarhapöllö. Seistä täällä\npuodissa, nylkeä ihmisiä ja siten rikastua, siihen ei syvää viisautta\ntarvita. Mutta saada pieni talo siihen kuntoon, että siinä voi\nsuuri perhe elää ja edistyä, siihen tarvitaan miehen mieltä, vaimon\ntarkkuutta. Isäntä otti tiskiltä teräskappaleen, sylkäsi lattiaan ja\nlähti ovesta ulos.\n\nYksin jäätyään rupesi kauppias kiroilemaan koko kylän isäntiä.\n\nSaman päivän ehtoopuolella tuli Herttalan Helma puotiin ja virkkoi\niloisesti:\n\n-- Minä tulin maksamaan sitä velkaa, tuokaa velkakirja tänne.\n\nKauppias hätääntyi, eikä osannut vastata mitään.\n\n-- Tuokaa pian; minulla on kiire.\n\n-- Tule saliin istumaan, sanoi kauppias hädissään. En minä nyt saa\nvelkakirjaa käsiini.\n\n-- Kenellä se sitte on?\n\n-- Jos Franssi erhetyksessä otti sen mukaansa kaupunkiin. Käy\nistumaan saliin.\n\n-- Ei minulla ole aikaa. Kirjoittakaa kuitti, että velka on maksettu,\nja hakekaa joku todistajaksi.\n\n-- Kenenkä tässä sais? Kaaren isäntä näkyy tuolla kyntävän\nperunamaata. Jos ma käsken hänen, hän osaa kirjoittaa.\n\n-- Käskekää.\n\nKauppias meni rapulle ja huusi Kaaren isäntää, joka kynti perunamaata\nharmaalla hevosellaan, tulemaan heille.\n\n-- Tulkaa tänne, sanoi hän, täällä vähän tarvittaisiin teitä.\n\nKaaren isäntä kynti sahrat kiinni, pani ohjakset lyhyelle ja meni\npuotiin.\n\n-- Mennään saliin, käski kauppias taaskin.\n\n-- En minä tule likaamaan huoneitanne, kielsi Kaaren isäntä.\nNäettehän, miten olen savessa ja loassa.\n\nSamassa hän näki Helman. Tämä seisoi melkein kätkössä ja luki rahoja,\nihka uusia seteleitä. Hän loi hätäisen silmäyksen äsken tulleesen,\nja sitten levisi hieno puna hänen kasvoilleen, ja katseensa näytti\nhämmästyneeltä.\n\nEsittelemättä tervehtivät he toisiaan; Kaaren isäntä ensiksi ojensi\nsuuren kätensä. Hänkin joutui hämille nähdessään ensi kerran naisen,\njosta Anna oli niin paljon puhunut. Lopettaakseen kiusallisen\näänettömyyden virkkoi hän leikillisesti:\n\n-- Täälläkö se rikas tyttö onkin, jota minä olen ikäni etsinyt.\n\nLausujan olento vaikutti, ett'ei sukkeluus kuulunut julkealta Helman\nkorvissa. Hän vastasi yhtä leikillisesti:\n\n-- Ja niin ahkeraan, että hiki on hatussanne. Samassa hän punastui\nenemmän. Kaunis mies, joka unessa ilmaantui kääpiösulhasen sijaan,\nseisoi ilmielävänä hänen edessään. Siniset silmät, keltaiset hiukset,\nroteva ja kehkeytynyt vartalo, kaikki olivat ihka samat. Yksi pieni\nvirhe toki oli muistikuvassa. Musta pilkku vasemman korvan lähellä,\njohon Helman huomio oli erittäin kiintynyt silloin, kun kätensä\nojensi ja vihkituoliin astui, ei ollutkaan suuri ja häiritsevä...\n\n-- Hirmuisen paljon teillä on rahaa. Kenelle ne annatte?\n\n-- Minulle, hyvälle miehelle ne annetaan, vastasi kauppias. Te kun\nkykenette kynään, kirjoittakaa kuitti. Mutta käydään saliin, ei\nmeillä peikkoja ole.\n\n-- En minä tule, kielsi Helma taaskin. Kirjoittakaa kuitti, että minä\nolen tänäpänä maksanut kauppiaalle veljeni velan, kymmenentuhatta\nmarkkaa. Velka on koroton, joten olemme kuitit. En minä ainakaan\ntiedä mitään muuta.\n\n-- Ei muuta olekaan, todisti kauppias. Selvät me sitte olemme.\n\n-- Tässä rahat, lukekaa, onko oikein. Helma työnsi suuren seteliläjän\nkauppiaan eteen.\n\nTämä ensin antoi Kaaren isännälle kirjoitusvehkeet ja rupesi sitte\nlukemaan rahoja. Kädet vapisivat, silmät kiiluivat ja kasvoille\nlevisi onnellinen hymy. Rahain lukeminen oli hänelle jumalain\nnautintoa.\n\n-- Oikein on. Käsi, joka piteli setelejä, vapisi niinkuin kuolemaan\ntuomitun.\n\nPuumerkkiäkin kirjoittaissaan kuittiin vapisi hän kättään yhtä\nväkevästi.\n\n-- Nyt on kaikki hyvin ja oikein. Käydään nyt sisään.\n\nMutta pyydetyt eivät suostuneet tulemaan. Asiansa suoritettuaan\nlähti Helma heti pois, ja Kaaren isäntä jouduttihe hänen kanssaan.\nMaantiellä sitte kysyi Helmalta:\n\n-- Miksi lopetitte seurustelemisen Annan kanssa heti kun minä tulin\ntänne? Ette ole kertaakaan käyneet meillä.\n\n-- Eihän Annakaan ole tullut meille, vastasi Helma. Ja tiedättehän,\nettä veljeni on heikkona sairaana. Tuskaa teki, että pääsin nytkään\nlähtemään, mutta kun ei äitini millään ehdolla suostunut tulemaan,\ntäytyi minun tulla.\n\n-- Älkäämme riidelkö näin ensi kerran tavatessa. Tänään iltapäivällä\nen ole vielä juonut kahvia, ja Anna odottaa minua. Menkää edellä\nmeille, minä sidon hevosen lujemmasti kiinni ja tulen sitte perässä.\n\n-- Kauniistihan se seisoo. Tulkaa kanssani, ett'en saa toruja.\n\n-- Syyllisellä on aina paha omatunto. Käydään sitte.\n\nHe lähtivät yhdessä käymään.\n\n-- Mitenkä nuori Miekkonen jakselee näin kevätkiireillä? kysyi Kaaren\nisäntä. Sitä miestä ei näy täällä kylässä päin koskaan.\n\n-- Hyvin siellä jaksetaan, vastasi Helma. Anni muutti tänäpänä vanhan\nMiekkosen naapuriksi. Mummon tuli tyttöään niin ikävä, että huone\ntäytyi muuttaa. Hän ei ikäväänsä kenellekään ilmoittanut, mutta\nmylläri ja vaimonsa huomasivat, että hän salaa itki ja suri. Tämä\npäivä on Annille ja vanhalle Miekkoselle ilon päivä.\n\n-- Eikö sinne jo kohta tule ristiäisiä?\n\n-- En minä tiedä. Mitä varten sitä kysytte?\n\n-- Minun pitäisi päästä kummiksi, ensimmäisen kerran...\n\n-- Taidatte olla Jukan kanssa hyväkin tuttava?\n\n-- Olemmehan me vanhoja tuttavia. Hautausmaalla tapasimme toisemme\njo silloin kun Jukan äitiä haudattiin. Silloin ei Annalla ja minulla\nollut vielä äitipuolta. En tiedä, miksi kohtaus jäi mieleeni\nhaihtumattomaksi. Jos olisin piirustaja, muistaisin tehdä vielä\nnytkin Jukan kuvan, niin ehjän ja tarkan, ett'ei suinkaan virhettä\ntulisi. Punaruutuinen takki, harmaa saali, suuret saappaat,\navomieliset ja hiukan typerät kasvot, kaikki nuo jäivät ainaiseksi\nmieleeni. Silloin näin teidätkin.\n\n-- Minutko? Nyt muistatte väärin.\n\n-- Ihan Herttalan Helman minä näin. Hän istui miellyttävän näköisen,\nmustatukkaisen pojan rinnalla; poika oli muistaakseni kauppiaan\nFranssi. Reessä oli vielä veljenne ja joku muu tyttö, mutta heitä en\ntullut katsoneeksi tarkkaan.\n\n-- Teilläpä on hyvä muisti.\n\n-- Joku tapaus on semmoinen, ett'ei mene koskaan mielestä. Ei\nihmekään, että Jukan kuva on pysynyt muistossani ja himmentymisen\nsijaan vaan tullut selkeämmäksi. Pääpiirteissään ovat elämämme\nyhtäläiset. Molemmat tiedämme, mitä leipä ja vaate maksavat, ja\nmolemmille koittaa nyt kaunis tulevaisuus. Anna ja Jukka ovat\nluonteiltaan siinä yhtäläiset, ett'eivät surut ja taistelut jättäneet\nheihin tuntuvia jälkiä, kun sitä vastoin minussa on aina jotakin\nraskasta ja surullista, minä en koskaan voi näyttää oikein iloiselta.\nTuolla Anna jo juoksee vastaamme, näette miten hän osaa olla\niloinen...\n\n-- Ja ilonsa on niin luonnollista, tarttuvaista... Anna purskahti\nnauramaan, kun tuli Helman eteen. Kaaren isäntä joutui naurusta\nhämille. Pyyhkien otsaltaan hikeä lähti hän käymään edellä tupaan.\n\nVasta illalla pääsi Helma lähtemään Annan luota kotoa kohden. Kylän\nohi ehdittyään käveli hän melkein juosten. Pian vaikutti kiireinen\nkäynti kovan hengästyksen; Toramäen kohdalla hänen jo täytyi\nhiljentää askeleitaan ja hengittää syvään.\n\nIlta oli erittäin ihana; tuomet olivat kukassa ja metsistä kuului\nlintujen viserrys. Joku sanomattoman onnellinen tunne hiipi Helman\nrintaan, ja hän tunsi kevyttä rauhaa, hyvinvointia. Unhottunut\noli entinen elämä taisteluineen, tuskineen; suuri valtameri oli\nnykyisyyden ja menneisyyden välillä. Maailma ja elämä tuntuivat\nkokonaan uusilta, onnellinen tunne loi kultakiiltoa turhempaankin\najatukseen, vähäpätöisimpäänkin esineesen.\n\nPeltojen tiellä otti Helma käteensä kuitin, jonka Kaaren isäntä oli\nkirjoittanut ja todistanut.\n\n-- Minkämoista lie käsiala? kysyi hän itseltään ja rupesi lukemaan\nkuittia.\n\nEnsin näyttivät kirjaimet oudoilta ja liian teräviltä, mutta kun\nsilmä tottui niihin, näkyi sopusuhtainen kauneus yltä ylitse.\nSievyydellä oli oma uransa. Kirjaimet olivat koruttomia, mutta\nihmetyttävän säännöllisiä, joten kirjoitus kokonaisuudessaan näytti\nniinkuin vaksiin painetulta.\n\n-- Hän on etevä, hirmuisen etevä, virkkoi Helma, kun oli silmäillyt\nkuittia, mutta sanojaan ei hän osaa laatia hyvin. Sama vika hänessä\nkuin Jukassakin. Etevyyttä lukuunottamatta onkin hän kaikessa\nolennossaan juuri kuin Jukka. Sama tyyni mieli, luja tahto ja sama\nujosteleva, melkein kömpelö käytös on molemmilla. Mutta etevä,\nhirmuisen etevä hän on, vaikka näyttää niin tavalliselta.\n\nEnnenkun Helma taittoi kuitin kokoon, luki hän sen vielä kertaan\nlävitse. Nauttien onnellisesta tunteesta tuli hän pihalle ja aikoi\nmennä vielä puutarhaan haaveksimaan hetkiseksi ja nauttimaan kaikesta\nsiitä ihanuudesta, jota tunsi ja näki, mutta samassa kuuli hän\nepätoivon ja tuskan sanat:\n\n-- Joudu, joudu. Oskari kuoli jo. Emäntä ne lausui, tuskan\nmusertamana.\n\nHelma tunsi miten hervottomiksi hänen polvensa äkkiä kävivät. Seisoen\nrapulla toisti emäntä sanat:\n\n-- Joudu, joudu. Oskari kuoli jo.\n\nNojaten äitiinsä jaksoi Helma käydä kamariin. Oskari makasi\nkuollunna, kalpeana; Jukka seisoi lähellä, silmänsä olivat kosteat,\nkasvonsa liikutetun näköiset.\n\n-- Onko siitä kauankin? Helma tuskin kuultavasti kysyi.\n\n-- Ehkä viisi minuuttia, vastasi Jukka hilliten liikutustaan ja\npyyhkien silmiään.\n\n-- Miten hän kuoli? Mitä hän puhui viimeiseksi?\n\n-- Kauniisti hän kuoli, yhtä kauniisti kuin äitini? Antaen toisen\nkätensä emännälle ja toisen kätensä minulle sanoi hän: Jääkää hyvästi\nja sanokaa Helmalle, että minä olen saanut kaikki syntini anteeksi.\nSitte hän veti kolme kovaa henkäystä...\n\n-- Hyvä Jumala! Helma heittäikse vuoteelle ja kiersi kätensä kuolleen\nkaulan ympäri.\n\nKauan hän kyyneleillään kasteli kylmiä, kalpeita kasvoja.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nJo samana kesänä kiinnitti Kaaren isäntä molemmat talonsa\nhypoteekkiyhdistykselle. Arvioimisessa myönnettiin hänelle niin suuri\nsumma, että se riitti kaikkiin velkoihin. Siten köyhällä miehellä oli\nparhaat takeet päästä itsenäiseen, muista rippumattomaan asemaan.\n\nHänen esimerkkiään seurasi jokainen velkahinen isäntä. Kun kauppiaan\nAinun ja tuomarin häitä vietettiin, tarkasteli agronomi kylän peltoja\nja rakennuksia, joiden parantamisessa viime aikoina oli kiitettävää\nintoa osotettu. Talot arvioittiin kalliisen arvoon, joten myönnetty\nsumma tuli riittämään kunkin suurempiin ja pienempiin velkoihin;\nmonelle myönnettiin enemmän kuin tarvitsikaan.\n\n-- Kaaren isännän juonia kaikki tyyni, sanoi kauppias, kun eräs\nisäntä hänelle kertoi ja selitti lainapuuhat. Sillä miehellä on\nkeinojen keinot, ja te tarhapöllöt juoksette hänen perässään vaikka\nkaivoon.\n\n-- Ei kaivoon juostu tässä puuhassa, vastasi kertoja, joka oli kylän\nköyhempiä isäntiä. Kyllä minä tiedän, mitä yksityiselle velassa\noleminen merkitsee. Pää on aina painossa.\n\n-- Voi sinua tarhapöllöä! Pankki vasta piru onkin, sillä se ei leiki\nkorkojen kanssa, vaan ottaa ne ulos vaikka silmän sisästä.\n\n-- Me tiedämme sen, ja se onkin juuri hyvä kohta, sillä sittehän ei\nvelka pääse kasvamaan.\n\n-- Mutta jos vilu tapaa viedä viljanne. Entä sitte? Menee talonne\nniinkuin pilanpäiten.\n\n-- Yleisen hädän aikana voi pankki armahtaa ja odottaa. Ja kokemus\non osottanut, että juuri yksityiset velkojat ovat hädän aikana\npahimpia. Jos katovuosi tulee, silloinhan ne syöksevät saaliisensa\nniinkuin sudet. Viimeisessä hädässä voimme turvautua metsiimme. Jos\nkovalle käy, maksamme metsäntuotteilla vaikka useamman vuoden korot\nyhtämittaa, eikä metsä lainkaan vähenny. Tämä lainahanke oli meillä\njo keväällä mielessä, ja siksi emme kukaan myöneet metsiä. Nyt ne\novat meille hyvänä turvana.\n\n-- Voi varjelemaan, kuinka viisaita ja rikkaita olette!\n\n-- Te vihaatte tätäkin puuhaa, kuten kaikkea yleistä edistystä, omien\netujenne tähden. Ei kukaan niin hävytön velkoja ole kuin te.\n\n-- Mitenkä niin? Milloin minä olen lentänyt kenenkään silmille liian\naikaiseen? Odottanuthan minä aina olen.\n\n-- Niin olettekin, mutta entä korot ja korkojen korot? Moni sadan\nmarkan suuruinen velka on hätä kättä teidän kaapissanne kasvanut\ntuhanneksi markaksi. Mutta kohta loppuu teiltä sekin rahasuoni.\nHeti rahat saatuani maksan minäkin teille velkani, jota olette\nkeloneet suureksi jos jollakin lailla. Ette suotta sanokaan meitä\ntarhapöllöiksi. Me olemme hikoilleet ja tehneet työtä, mutta te\nolette saaneet työmme hyödyn, kaiken hyvyyden. Nyt toki jo lakkaamme\nrikastuttamasta teitä ja lakkaammekin yksimielisesti. Nyt eivät ole\najat enää niinkuin oli ennen. Tarhapöllöt ymmärtävät jo muutakin,\nkuin kantaa rahaa teille. Jonakuna päivänä vievät he vielä teiltä\nkoreasti leivän suustanne. Ette tiedä kuinka vihattu olette.\n\n-- Te raukat ette vihallanne minulle mitään voi. Sinäkin nyt\nylvästelet, kun on rahoja tulossa, mutta pian ne menevät kädestäsi.\nKyllä sitte taas tulet nöyränä miehenä...\n\n-- Valhe, niin pitkä valhe, kuin meiltä tänne teille.\n\nEläen ahtaassa näköpiirissä ei kauppias voinut käsittää, miten kylän\nisännät kykenisivät viemään häneltä leivän suusta. Että he sen\nmielellään tekisivät, sen hän kyllä uskoi, mutta millä keinoin sen\nvoisivat tehdä, oli hänen mahdoton ymmärtää.\n\n-- Myrkyttää minua eivät tohdi ja kauppaoikeuksiani eivät saa millään\npois, tuumasi hän itsekseen. Hurjassa vihassaan vaan uhkailevat ja\npelottelevat.\n\nKuitenkin vaikutti uhkaus kauppiaassa salaista pelkoa ja\nlevottomuutta. Monena yönä pakeni uni silmistä, ja kasvojen kavalat\nrypyt painuivat syvälle muutamassa vuorokaudessa. Urkkijoita\nkäyttämällä hänen vihdoin onnistui päästä uhkauksen perille. Se\nolikin tosi ja pahinta laatua, sillä kylään hommattiin yhtiön\nkauppaa. Puuhan etupäässä oli Kaaren isäntä ja Herttalan Helma.\nKaksi kokoustakin oli jo salaa pidetty, ja tärkeimmistä kohdista oli\njo sovittu. Liike alotettaisiin viidentuhannen markan pääomalla,\nja osakkeiden hinta oli määrätty kymmeneksi markaksi. Liikkeen\nhoitajaksi oli ehdoteltu Klaun Kaisua, ja johtokuntaan oli valittu\nKaaren isäntä, Herttalan Helma, ynnä kylän muut etevät isännät.\n\n-- Se keino niiltä piruilta vielä puuttui, sanoi kauppias. Kaikkia\nmuita ovat jo kokeneet. Mutta minäpä tiedän, mitä teen. Minä ostan\nkolmesataa osaketta, niin saan vallan käsiini.\n\nHuono lohdutus, sillä urkkija toi tiedon, ett'ei osakkeita myödä\nkellekään kymmentä enempää. Tuo kohta oli otettu erityiseen huomioon;\njopa Kaaren isäntäkin oli sanonut, ett'ei hän takaa itseänsäkään\nvoitonhimolta, joll'ei osakkeiden määrää rajoiteta.\n\nKolmas kokous, osakkeiden kirjoitusta varten pidettiin syyskesällä,\njolloin lainaajat olivat hypoteekkiyhdistykseltä saaneet rahoja.\nJulkinen käsky, että yhtiön kauppaa harrastavat henkilöt saapuisivat\nKaaren taloon, oli lähetetty ympäri kylän. Moni isäntä, joka\nparikymmentä vuotta oli kumarrellut kauppiasta, asteli nyt rynkeänä\nkokoukseen, sata markkaa kukkarossa osakkeiden ostoa varten.\n\nKauppias oli ihan kidutuskoneessa.\n\n-- Tuokin nokinenä menee kokoukseen, sanoi hän, kun näki Jukan\nastelevan Helman ja Klaun kanssa kylään. Ovat muut ihmiset joskus\nsiistiä ja puhtaita, mutta tuon miehen kädet ovat aina lannassa.\n\n-- Ja tuo myllärikin, joka ei koskaan tee meillä kauppaa, menee\ntuulen mukana, virkkoi rouva. Ei nyt ihmeempää, miten pahasisuisia ja\nkateellisia ihmisiä pitää löytymän maailmassa.\n\n-- Jos minäkin menen.\n\n-- Mene ja osta pilkoilla yksi osake. Mutta tule ensin tänne\nkatsomaan. Näitkö, tuomari, Ainu ja Franssi joutuivat Helmaa vastaan.\nOh, tuomari ei nostanut hattuakaan, ja Franssi löi piiskalla\nsilkkimustaa. Kuinka muhkeat nuo ranskalaiseen malliin tehdyt\najopelit ovat, kai ne häikäsivät Miekkosen pojan silmiä. Menkää\nkokoukseen tai kokouksen taa, ette meitä köyhiksi voi tehdä. Ainu saa\nviisikymmentätuhatta myötäjäisiksi; hänen rinnallaan on Herttalan\nHelmakin kuin tavallisen torpan tytär. Menkää vaan kokoukseen, raukat.\n\n-- Kiusallakin menen minä sinne. Kiroten Kaaren isäntää meni kauppias\nulos ja lyöttäytyi ohi kulkevain seuraan.\n\nSamassa ranskalaiseen malliin tehdyt ajopelit kääntyivät pihaan.\nRouva riensi vastaanottamaan vävyään ja virkkoi:\n\n-- Kaukana te ajoittekin.\n\n-- Oli niin vilpoisa ilma, vastasi tuomari. Mutta miksi talonpojat\narkipäivänä jouten ovat? Miksi eivät tee töitään?\n\n-- Sekö heidän tiesi? Ne sivistyvät niin, etteivät enää huoli muusta\nkuin seuroista ja kokouksista. Nyt näitte tarpeeksenne navetoita ja\nperunamaita. Ei täällä voi olla kauneudesta puhettakaan.\n\n-- Semmoista on muuallakin Suomessa. Talonpojat eivät välitä\nkaunistella kartanoltaan. Kunhan vaan saavat paksua vaatetta ylleen\nja rasvaista lihaa syödäkseen, on kaikki hyvin.\n\n-- Niillä on tänäpänä tärkeä kokous, virkkoi Ainu. Menikö isäkin\nsinne?\n\n-- Meni, uuden kauppayhtiön osakkeita ostamaan.\n\n-- Täysi tosi talonpojilla sitte on ollutkin, vaikka minä pidin koko\njuttua pilana. Tuomari tarjosi käsivartensa Ainulle ja lähti käymään\nedellä.\n\nMustine hiuksineen, vaaleine kasvoineen ja kultasankaisine\nsilmälasineen oli hän rouvan mielestä hienon herran täydellisyys.\nKaunis ja hieno oli Ainukin keikaillen kävellessään hienon herran\nrinnalla. Hänellä oli yllään kuosikkaasti tehty harmaa silkkipuku,\nja uudella kalliilla hatullaan oli se hyvä ominaisuus, että se teki\nkasvot hieman pyöreämmiksi, naisellisemmiksi. Tottuneena latelemaan\nhänelle aina pelkkiä kohteliaisuuksia virkkoi tuomari kävellessään:\n\n-- Sinä olet niin herttainen ja sievä. Ja kääntyen rouvaan lisäsi\nhän: Kun erämaasta löytää kauniin kukan, se vasta onkin kaunis.\n\nRouva loi lausujaan kiitollisen katseen, ja Ainu virkkoi:\n\n-- Sinä kykenet runoilijaksikin.\n\nKauppias viipyi kylässä kauan. Kun hän tuli kotiin, oli kasvoillaan\nilkeä hymy, ja katseessa näkyi kätketty kiukku. Istuen tuomarin\nrinnalle sanoi hän:\n\n-- Olin siellä loppuun asti, jotta kaulin asiat juurin jaarin.\n\n-- Puhu kuulemasi meillekin, pyysi rouva.\n\n-- Kaaren isäntä siellä johti puhetta, alkoi kauppias kertoa, ja\nisäntiä oli kokouksessa niinkuin kärpäsiä kesällä karjatarhassa,\nmuuta väkeä vielä sitäkin enemmän. Osakkeiden kirjoitus alkoi pitkän\nkeskustelun jäljestä. Johtaja, Herttalan tytär ja Klaus mylläri\nensiksi ostivat, kukin sadan markan edestä. Se oli merkki muille\nväkeville. Neljättäkymmentä pohattaa astui toinen toisensa jäljestä\nKlaun Kaisun eteen, joka kirjurin kunniakasta virkaa toimitti.\nKymmenen kappaletta, kymmenen kappaletta, kuului jokaisen isännän\nkuonosta. Muut olivat vakavia, mutta kirjuri naureskeli, että hampaat\nvälkkyivät...\n\n-- Piikatyttö pääsee herrasväen luokkaan, keskeytti rouva; navetasta\nyhtiön puotiin. Sitä onnea!\n\n-- Sitte myötiin osakkeita kaksittain ja kolmittain, jatkoi kauppias\nkertomustaan. Koturit, suutarit, sepät ja räätälit niitä kilvan\nostivat. Asian ääretön suuruus ja tärkeys kutkutti raukkojen\nitsetuntoa, isänmaallisuutta, ja Jumala tiesi mitä kaikkea se\nkutkutti. Viho viimeiseksi tuli renkien vuoro. Miekkosen poika\nalotti, ja minä lopetin; kymmenen markan miehiä olimme molemmat.\n\nTuomari rupesi nauramaan, ja nauruun yhtyivät kaikki muut paitse\nFranssi. Hän pysyi kylmänä.\n\n-- Niillä on nyt viisituhatta markkaa koossa, ja pian alkaa taistelu.\n\n-- Ei se riitä, arveli tuomari. Jotta voisivat kilpailla teidän\nkanssanne, tarvitsee olla kolme sen vertaa.\n\n-- Niin sitä outo luulisi, mutta ei muualla maailmassa ole semmoisia\nviisaita kuin täällä meidän kylässä. Yhtiön kaupalla tulee olemaan\nkaksi suurta päämaalia, nimittäin kukistaa minun kauppani ja siinä\nsamassa vähentää yleistä ostohalua.\n\n-- Sepä oivaa!\n\n-- Yhtiön puoti rupee tekemään kauppaa parhaasta päästä kotimaisilla\ntavaroilla, tavaran pitää olla hyvää, halpaa ja välttämättömän\ntarpeellista.\n\nTurhat ja kalliit tavarat pois kylästä ja koko Suomesta, kirkuvat\nisännät, koturit ja rengit.\n\n-- Se on sitä nurkka-isänmaallisuutta, joka nykyään on muodissa.\nIhmiset, jotka eivät milloinkaan ole käyneet omaa tunkiota edempänä,\ninnostuvat siihen. Tyhjät sanat ja tyhjät päät mieltyvät toisiinsa ja\nylpeilevät yhdessä.\n\n-- Tuo oli kohdalla sanottu. Meidän kylän isännät pitävät itseänsä\nmaailman viisaimpina, ja itse mielestään kelpaisivat he vaikka\nkuninkaan neuvonantajiksi. Ei sitä asiaa, jota he eivät pysty\narvostelemaan. Eivätkä he tarvitse nähdä tai kuulla mitään, sillä\nkaikki viisaus on sanomalehdissä niinkuin vesi järvessä. Kauha\nvaan käteen, niin kyllä viisautta lähtee. Kun minä olin nuori, oli\nkyläkunnassa joku viisas mies, joka tiesi ja ymmärsi lakikirjat\nja muut ennustukset, mutta nyt on jokainen viisas. Ja ne kirotut\nsanomalehdet! Niistä ovat he onkineet aivoihinsa yhtiökaupankin.\nSiellä ja siellä pitäjässä on jo semmoinen, sanovat he, miksi ei\nse kävisi täälläkin laatuun? Herrat ennen sanomalehtiä lukivat, ja\ntalonpojilla oli virsikirjat. En minä voi ymmärtää, mitä valtamiehet\najattelevat, kun painattavat sanomalehtiä suomeksi. Ei siitä hyvää\nseuraa.\n\n-- Ei seuraakaan, todisti tuomari. Nyt jo on alituinen riita kansan\nja virkamiesten välillä. Talonpojat pistävät nenänsä, missä vaan\non rako, johon mahtuu, ja sitte sanomalehdet kirkuvat ja parkuvat,\nmiten meillä Suomessa on Egyptin pimeys ja turkkilaiset virkamiehet.\nSiksipä en minäkään viitsinyt pieniin virkoihin ruveta, mutta kun\npääsen tuomariksi, niin tuomitsen minä talonpojille ropoja niskaan.\n\n-- Ei ne pirut muuta ansaitsekaan. Mutta sanokaapa, mitenkä minun\ntulee menetellä, kun yhtiön puoti avataan. Mitenkä minä voin kukistaa\nsen?\n\n-- Siten että myötte helpompaan; se on yksi ja ainoa keino. Parikin\nvuotta kiusaatte, eivätköhän jo sitte väsy.\n\n-- Sitä minä en luule. Osakkeiden korko on nyt aluksi tavattoman\nalhainen, nimittäin neljä sadalta, huoneet ilmaiseksi ja hoitajan\npalkka pieni. Sitäpaitse ovat osakkaat sitoutuneet kärsimään\ntappiotakin alkuaikoina; jos kireälle käy, ei makseta korkoja\nlainkaan. Siten sen menestyminen on kaiken uhalla taattu. Jokainen\nosakas on hyvinvoipa; ei heille tunnukaan, vaikka osakkeiden\nkorot jäävät joinakuina vuosina tulematta; ajan pitkään saavat he\nmonenkertaisesti takaisin. Ja niinpian kun yhtiön kauppa avataan,\nkäyvät he sieltä ostamassa, se on tiettykin. Yhteinen kateus minua\nvastaan yhdistää heidät yhdeksi mieheksi. Minä en voi uida niin\nväkevää vastavirtaa, en voi joukolle mitään. Kaaren isäntä vei leivän\nsuustani.\n\n-- Myökää puotinne tyhjäksi ja eläkää rauhassa rahoillanne tai\nrahojenne koroilla. Siten ainakin minä tekisin teidän sijassanne.\n\nVävyn hellä rakkaus liikutti rouvaa.\n\n-- Mitä meidän tarvitsee huolehtia? sanoi hän ylpeästi. Ei ikävä\ntule, kun ei raha lopu.\n\n-- Mutta millä minä saan päiväni kulumaan iltaan, sitte kun kaupan\nlopetamme? Myöminen ja ostaminen on minun elämäni. Jos olisivat ajat\nniinkuin ennen, mikä sitte olisi eläessä ja ollessa. Muuttaisimme\njohonkin toiseen kylään ja alottaisimme mahtavasti. Mutta nyt ei\nsekään keino kannata, sillä kauppiaita on joka kylässä, on liiaksikin.\n\n-- Missä markka on ansaittavissa, siinä on kymmenen kättä jo\nottamassa, huomautti tuomari. Samoin on laita kaikilla muillakin\naloilla.\n\n-- Franssi, teitpä hullusti sittekin, kun et nainut Annaa. Hänestä\nolisit saanut muhkean rouvan, ja tässä olisimme sitte elelleet kuin\nkalat kudunaikana. Tämmöinen suuri kylä ja...\n\n-- Sinä olet jo ihan höperö, keskeytti rouva. Nyt vasta Franssin\nhyvin käy, saa rikkaan ja rakkaan.\n\n-- Se on vielä saamatta.\n\n-- Ei ole, se on jo varma. Isä ja äiti ovat myöntyneet, kun ovat\nkuulleet että Franssi on parantunut, ja tyttö on itsekin rakastunut,\nkuten novelleissa sanotaan.\n\n-- Ei se mikään suuri onnenpotkaus ole, vaikka saisikin; ei\nmaanviljelyksellä kukaan rikastu.\n\n-- Mutta sillä pysyy rikkaana.\n\n-- Kymmenessä vuodessa ansaitsen minä kaupanteolla enemmän, kuin\nsemmoinen talo koskaan maksaa. Ja köyhän minäkin nain. Ei vaimon\nperinnöistä ole muuta kuin riitaa, sillä ne eivät kuitenkaan riitä\npitemmälle kuin Tuomaan päivästä jouluun.\n\nTuomari naurahti.\n\n-- Etkä sinä puhu mitään, sanoi hän Franssille, joka näytti kylmältä,\nvälinpitämättömältä.\n\n-- Älkää minusta riidelkö. Franssi ei ollut kuullut keskustelusta\npuoliakaan. Minä annan pitkän hiton kaikille rikkaille ja rakkaille.\n\nRouva viittasi tuomaria tulemaan kanssaan kamariin. Siellä sitte\nsanoi kuiskaten:\n\n-- Tuommoiseksi hän heti tulee, kun vaan näkee vilaukseltakaan Helman.\n\n-- Missä hän tänäpänä Helman näki?\n\n-- Tuolla maantiellä, kun tulitte ajelemasta. Muistatteko tyttöä\nkahden miehen seurassa tässä meidän lähellä.\n\n-- Muistan hyvinkin. Hänellä oli ihmeen tyyni katse ja ihmeen\nkaunis vartalo. Kasvoissa oli jotakin kovaa, ja ankaraa ja puku oli\nsemmoista ristiraitaista, arkipäiväistä kangasta. Minä luulin häntä\nsen nuoren jättiläisen vaimoksi, jonka rinnalla hän käveli. Arvelin\nmyöskin, että täällä tuskin kukaan osaa kadehtia sitä nuorta miestä...\n\n-- Se oli Herttalan Helma, lapsuudesta asti Franssin kihlattu.\nTiedätte miten heidän rakkautensa kävi. Käärme tuli siihen\nväliin ja... Mutta Franssi raukka ei voi unhottaa. Nähtyään vaan\nvilaukseltakin Helman puhuu hän heti halveksien elämästä ja\nmaailmasta. Itse näitte, miten tänäänkin heti muuttui, hän ei enää\nkuullut eikä nähnyt mitään. Semmoinen tauti on vaarallista. Mikä\nsiihen sopii lääkkeeksi?\n\n-- Iloinen seura. Tuomari tarjosi käsivartensa rouvalle ja meni\njälleen saliin.\n\nFranssi istui sohvalla, pää oli käden nojassa ja kauniit kasvot\nsurullisen, mietteliään näköiset.\n\n-- Älä sure, sanoi tuomari ja löi häntä olkapäähän. Elämä on lyhyt,\nja haudan taakse ei näe kukaan. Koska nautit, joll'et nyt?\n\nFranssi ei vastannut sanaakaan.\n\n-- Ruvetkaa pelaamaan sitä uutta peliä, sanoi rouva. Minä lämmitän\ntotivettä.\n\n-- En minä viitsi pelata, vastasi Franssi kärsimättömästi; paitse jos\npannaan rahaa pöytään.\n\n-- Pankaa sitte, mutta älkää suuria summia panko. Vaihtakaa puodista\npieniä.\n\nKotvasen kuluttua alkoi kiihkeä kortinlyönti. Sitä häiritsi\nainoastaan keltasirkun laulu, joka avonaisesta akkunasta kuului\nsaliin, ja pelaajain kiihkeät kiroussanat.\n\nKaaren isännän ja Herttalan Helman toimesta ruvettiin puuhaamaan\narpajaisia, joiden tulot käytettäisiin kylään aiotun lainakirjaston\nhyväksi. Voittoja kerättiin vapaaehtoisissa antimissa, ja itse Kaaren\nisäntä meni kerjäämään kauppiaalta almuja.\n\n-- Ette siitä köyhemmäksi tule, sanoi hän, vaikka annattekin\ntuommoisia kaupaksi käymättömiä tavaroita; eivät antamanne hukkaan\nmene.\n\n-- Mihin tulot käytetään?\n\n-- Kirjaston perustamiseen. Nuorilla on niin hyvä lukuhalu, että\nsiitä oikein sopii iloita. Minun kirjani kulkevat ympäri kylää\nyhtenään.\n\n-- Ne ovat arvatenkin semmoisia lorukirjoja, joita Ainukin nuorena\ntyttönä lueskeli. Ja ne ovat turhia. Toiset ihmiset niissä maalataan\nsysimustiksi, toiset lumivalkoisiksi. Mitä varten, on mahdoton\nmeikäläisen ymmärtää. Meissä on kaikissa vähä vikaa, yhdessä yhtä\nlajia, toisessa toista lajia, mutta piruja tai enkelejä emme ole\nkukaan. Ja vaikka tuhannen joukossa löytyisikin yksi jalo ihminen,\nniin mitä hyvää siitä lähtee, että minä luen kirjasta hänen elämänsä.\nAjan haaskausta lorukirjain lukeminen on, eikä muuta. Ei ihminen\nkirja kädessä tule toimeen.\n\n-- Minä en katso asiaa siltä kannalta kuin te. Joka ei mitään\nlue, hän ei mitään tiedäkään. Muista hyödyllisistä kirjoista\npuhumattakaan, ovat lorukirjatkin nuorille tarpeellisia, niiden\njalostava vaikutus nuoreen sydämeen on äärettömän suuri. Tuon\ntiedän omasta kokemuksestani. Paimenpoikana minä luin ensimmäisen\nlorukirjani. Sankarin kuva painui ainaiseksi sydämeeni, ja minä\npäätin tulla samanlaiseksi. Päätös oli minulle hyvinkin tarpeellinen.\nSankarin vaiheisin en tosin joutunut, mutta jouduin kuljeksimaan\nmaailmaa, jouduin hyvien ja huonojen ihmisten pariin. Minä asuin\nkolme vuotta talossa, josta oli vaan kymmenkunta askeletta kapakkaan\nja saman verran julkiseen synninpesään. Mutta minulla oli sydämessä\nlorukirjani sankari, ja minä olin omissa silmissäni suurempi kuin\nmuut kuolevaiset. Hauskin huvitukseni oli lukeminen. Vanhoja kirjoja\nvein pois, uusia toin, ja kun ne kolme vuotta saivat kuluneeksi\nkovassa työssä ja ahkerassa lukemisessa, oli minusta tullut aika\nmies. Mitä työlläni voin säästää, ne säästyivät tarkkaan. Saatuani\npienen perintöni tulin sisartani tervehtimään, ja nyt minä olen\nkahden talon isäntä.\n\n-- Olin minäkin nuori ja kuljin maailmaa, muita turhia kirjoja en\nlukenut. Kuitenkin voin vakuuttaa, ett'en käynyt kapakoissa, enkä\nhypännyt tyttöjen perässä.\n\n-- Minä en voi vielä nytkään elää lukematta. Raskas työ ja hyvät\nkirjat ovat minulle välttämättömiä.\n\n-- Voivat olla teille, mutta minä en ainakaan kaipaa lukemista. Ja\nluulen, ett'ei se sovikaan minun ammattiini.\n\n-- Hm! Minä taas olen vakuutettu, että juuri lukemattomuus ja\naineellisuuden jumaloiminen vaikuttivat perikadoksenne. Palvelitte\nkultaista vasikkaa liian hartaasti, liian sokeasti. Tavattoman suuri\nvoitto, jota otitte tavaroista, niinkuin myös olut- ja viinakauppa...\n\n-- Älkäämme puhuko niistä enää. Perin kerjäämälläkö te aiotte saada\narpajaisvoitot?\n\n-- Ei muu keino auta tällä erällä.\n\n-- Onko jo yhtään voittoja tiedossa?\n\n-- On maarkin. Mylläri antoi puolen tynnyriä rukiita, vanha Miekkonen\nperunoita, Herttalan Helma kangasta ja samoin kaikki muutkin kylän\nvaralliset henkilöt. Ei kukaan ole saituri ollut.\n\n-- Annan minäkin, kun vaan ehdin katsoa ja kääntää tavaroitani. Te\nolette semmoinen mies, että teihin täytyy suostua väkisin. Älkää nyt\nvain suuttuko, vaikka puhun teille eräästä vanhasta ja tärkeästä\nasiasta, olettehan jalo ja viisas mies. Minä tahtoisin Annan ja\nFranssin välin jälleen hyväksi. He ovat kerran tykänneet toisistaan...\n\n-- Vai niin! Kaaren isännän ääni oli tyyni, ja hän hymyili\nkauppiaalle.\n\n-- Annasta puhumattakaan on se Franssinkin mielessä hautaan asti.\nSanotaan, ett'ei vanha rakkaus ruostu, ja niin se onkin. Minä tiedän,\nettä Franssi antaisi jo sormen kädestään, jos sillä saisi vaimokseen\nAnnan.\n\n-- Vai niin.\n\n-- Teillä kun on semmoinen voima ihmisten yli, niin yhdessä saisimme\ntämänkin asian menemään mieltämme myöden.\n\n-- Vai niin.\n\n-- Mutta te vihaatte meitä ja kiellätte Annaa.\n\n-- Enpä kiellä. Anna saa tehdä kuin tahtoo.\n\n-- Onko se totta?\n\n-- En minä valehtele koskaan.\n\n-- Tulkaa sitte huomenna ottamaan meiltä voittoja, mutta tulkaa\nhevosella.\n\n-- Kyllä tulen. Kaaren isäntä naurahti, hymyili ja läksi tyytyväisenä\npois.\n\nArpajaiset, ensimmäiset laatuansa kylässä, pidettiin Kaaren talossa,\njossa oli tilavia huoneita. Rahallisessa suhteessa ne onnistuivat\nhyvin, sillä väkeä tuli huoneet täyteen; olikin jouluinen aika,\njolloin ei ollut töillä kiirettä. Raakaa menoa ja humalaisia, jotka\nmolemmat ennen olivat kaikkiin huvituksiin yhdistyneitä, ei näkynyt;\nsiisteys käytöksessä ja puvuissakin oli yleinen. Kotikutoinen kangas\noli jälleen vallassa, ja jonkunmoinen ujous somisti nuorien käytöstä.\nSe miellytti vanhoillisia, jotka rakastivat siivoutta ja suomalaisen\nmiettiväisyyttä.\n\nArpoja möivät Helma, Anna ja Kaisu; heidän ympärillään ihan kiehui\nostajia. Innokkain onnen-onkija oli kauppias. Koko ajan kun arpoja\nmyötiin hääräili hän Annan lähellä, lahjoitellen voittolippuja\nlapsille ja puhellen iloisesti kansan sivistymisestä. Se oli\nhänellekin tullut rakkaaksi; kaikkiin rientoihin ja pyrintöihin,\njotka kansan parasta tarkoittivat, oli hän sydämestään mieltynyt. Kun\narvat olivat myödyt loppuun, ja voittojen jakaminen anasti yleisen\nhuomion, virkkoi hän Annalle:\n\n-- Ikävä, ett'ei Franssi päässyt tänne. Hän olisi ostanut sinulta\nurakassa kaikki arvat.\n\n-- Miks'ei tullut?\n\n-- No ei hän ole kotonakaan; Ainu kirjoitti ja vaati tulemaan sinne.\nEilen Franssi lähti rouvan kanssa, ja minulla oli ikävä ilta. Aioin\njo tulla teille, mutta...\n\n-- Olisitte tulleet. Anna katsoi terävästi ja epäilevästi kauppiasta\nsilmiin.\n\n-- Tule sinä huomenillalla veljesi kanssa meille. Jos tulevat kotiin,\nniin saadaan tulijaisia.\n\n-- Eivät he sieltä niin pian joudu kotiin, kun on yksi tie ja kaksi\nasiaa. Morsiamissa käyvät samalla.\n\n-- Eivätkä käykään. Eikö veljesi olekaan sinulle puhunut?\n\n-- Mitä hänen piti puhuman?\n\n-- Hä sinun ja Franssin entisestä välistä.\n\n-- Aikoi hän kerran puhua, mutta minä suutuin ja läksin ovesta ulos.\n\n-- Mitä varten? Ei se nyt enää leikkiä ole, sillä Franssi aikoo tulla\noikein todenperästä kihlaamaan sinua. Hän olisi jo tullut, mutta\nepäilee ja häpee...\n\nAnnan kasvot tulivat punaisiksi kuin orjantappuran ruusu. Katsoen\nterävästi kauppiasta virkkoi hän:\n\n-- Jos Franssi niissä aikeissa tulee minua lähelle, syljen minä häntä\nsilmille.\n\n-- No jo nyt on ihme ja kumma. Osaamatta muuta sanoa lähti kauppias\nkiireesti pois. Kansan sivistys ja kaikki hyvät riennot olivat\nsamassa silmänräpäyksessä menettäneet kaiken arvonsa.\n\nMutta yhtiön kauppa kirvelti alinomaa mieltä. Kun kavaluus ja\nsalaiset laskut eivät vieneetkään tarkoitusten perille, alkoi\njulkinen taistelu. Kauppias rupesi myömään kahvia ja vanhoja kankaita\ntuiki alhaiseen hintaan. Kahvi meni hyvin kaupaksi, mutta kangasta\nei ostanut kuin joku typeräjärkinen. Kummastakaan tavarasta ei myöjä\nsaanut omia rahojaankaan.\n\nKaksi kahvisäkkiä loppui pian, ja väkeä kävi yhäti puodissa.\n\n-- Ostakaa muutakin, käski kauppias. Sitte minä voin myödä kahvia\naina näin helppoon. Tehkää kaikki kaupat meillä niinkuin ennenkin.\nSaatte kahvia ja kangasta helpolla.\n\n-- Kankaista ja muista tavaroista emme huoli, sanoivat ostajat, mutta\npunnitaan kahvia.\n\nKauppias mietti vähän sinne, vähän tänne ja avasi sitte kolmannen\nsäkin. Kun se loppui, sai hän tapaturmaisesti kuulla, että suuri osa\nostetusta kahvista olikin viety yhtiön puotiin, jossa sitä sitte\nmyötiin kahden pennin korolla naulaa kohti. Ostajat olivat olleet\nyhtiön salaisia kätyreitä. Kahvin joutuminen yhtiön puotiin ja siis\nvihannesten hyödyksi sapetti kauppiasta enemmän kuin vahinko, jonka\noli kärsinyt hinnanalennuksen kautta. Maattuaan kaksi päivää sairaana\npelkästä mieliharmista tapasi hän Kaaren isännän. Siltä sitte kysyi:\n\n-- Eikö löydy yhtään ehtoa, jolla pääsisin sovintoon teidän kanssanne?\n\n-- Ei löydy, vastasi Kaaren isäntä. Minä vihaan teitä ja koko kylä\nvihaa teitä. Menkää muille maille.\n\n-- En mene kiusallannekaan. Tässä olen ja elän.\n\n-- Me rakentaisimme halusta kansakoulun tälle samalle paikalle, josta\nniin paljon turmiota on vuotanut kylään. Ja teidän olisi keveämpi\nollaksenne vieraissa paikoissa, joissa ei rikkautenne kirouksia\ntietäisi muut kuin Jumala.\n\n-- En mene kiusallannekaan. Laittakaa koulunne mihin muuanne\ntahdotte, mutta tähän ette sitä laita.\n\nArpajaiset tuottivat puhdasta voittoa yli puolentuhannen markan,\njotka rahat käytettiin kirjojen ostamiseen. Lukuhalu oli niin\nsuuri, että satakunta, nuorukaista ja neitoa sitoutui lukuyhtiön\nvakituisiksi jäseniksi; jäsenmaksu määrättiin viideksikymmeneksi\npenniksi vuodelta. Siten kirjaston tulevaisuus oli johonkin määrin\nturvattu.\n\nHuomaten, että nuoret jo kaipasivat puhtaampia huveja, kuin mitä\nnurkkatanssit ja muut sentapaiset raa'at ilot voivat tarjota,\nehdotteli Kaaren isäntä Helmalle ompeluseuran perustamista\nkyläkuntaan. Helmasta tuli heti puuhan innokas puoltaja. Hän\nkävi puhuttelemassa ikäisiänsä nuorukaisia ja neitoja, joille\nuseammalle oli ompeluseurakin ihka uutta. Yksi ajatteli siitä yhtä,\ntoinen toista, mutta kun Helma selitti, ett'ei muuta pääsymaksua\nvaadita kuin iloinen luonto, puhtaat kädet ja kangaskappale tai\nlankakerä, niin suostui jokainen pyydetty tulemaan. Ensimmäisen\nkerran yhdyttiin Herttalassa. Nuoria tuli suuri joukko, kaikilla\narkivaatteet yllä, ja jokaisella tytöllä pientä nyperrystä mukana.\nTyöstä ei ensimmäisenä iltana tullut sanottavia, sillä aika kului\njonkinlaisessa vallattomuudessa, mutta hyvä alku oli tehty ja mielet\nvoitettu. Siisti ilo pani monen nuoren salaa häpeemään omaa itseään,\nkun muistui mieleen nurkkatanssit ja muut hurjat huvitukset himmeine\nvaloineen, rivoine ja raakoine iloineen.\n\nVaikka Helma oli käskenyt vanhempiakin nuorten seuraan, ei kylästä\ntullut muita kuin Annan entinen emäntä. Hän käsitti, mikä siveellinen\nvaikutusvoima tämmöisellä seuralla, jota johtivat niin puhtaat ja\njalot henkilöt kuin Kaaren isäntä ja Herttalan Helma, tuli olemaan\nnuorisoon. Siksipä hän tuli ja toi mukanaan vanhimman tyttärensä,\njoka vasta oli rippikoulun ijässä.\n\n-- Kun ensi kerran yhdytte, niin tulkaa meille, sanoi hän omituisen\nkylmällä äänellään, meilläkin on suuri tupa.\n\n-- Kyllä tulemme, vastasi Kaaren isäntä. Näin talvella aiomme yhtyä\njoka viikko, mutta tuonnempana kesällä harvemmin. Tulevana vuonna\npidämme suuret arpajaiset, joihin emme tarvitse enää voittoja\nkerjätä. Tulot käytetään paloruiskun hankkimiseksi kylään. Kesällä\nvoimme viettää pienet kansanhuvit näytelmällä, leikeillä ja muilla\nvehkeillä.\n\n-- Kylläpä sitte on hommaa.\n\n-- Kansakoulua tarvitsisi myöskin ajoissa ruveta puuhaamaan. Nuori,\ninnokas opettaja voisi meidän keskemme vaikuttaa paljon. Emme saa\nruveta nukkumaan, vaikka onnistuimmekin saamaan oluet ja viinat pois;\npahan sija pitää täyttää hyvällä.\n\n-- Ja yhtiön kaupan saitte kylään.\n\n-- Se alkaa menestyä hyvin, sillä keskimääräinen päivätulo\ntavoittelee jo kuuteen- ja seitsemäänkymmeneen markkaan. Toivon, että\nkohta voimme laventaa liikettä ja alentaa vieläkin hintoja. Äskenkin\noli siellä väkeä, joten ei ryökynä, joksi Mikko ystävämme Kaisua\nkutsuu, päässyt vielä lähtemään. Anna jäi puotiin odottamaan.\n\n-- Eivät he suinkaan jalkaisin tule.\n\n-- Ei, Annalle jäi hevonen; minä en viitsinyt odottaa, vaan tulin\nedellä. Luullakseni he jo tulivat, koska etehisessä kolisee, kuten\nainakin silloin kun Kaisu ja Anna yhdessä elävät.\n\nSamassa odotetut tulivatkin. Anna meni istumaan entisen emäntänsä\nviereen, mutta Kaisu liehui, kiharatukkainen poika sylissään, ympäri\nhuonetta kuin perhonen, kunnes pääsi istumaan erään ujon talollisen\npojan lähelle. Poika kutoi kalanpyydystä ja punastui ehtimiseen.\nKaisun olisi pakosta täytynyt poistua hänen luotaan, joll'ei Kaaren\nisäntä olisi tullut avuksi ja kiinnittänyt seuran huomiota muuanne\nsiten, että vaati Jukan lukemaan ääneen. Avaten umpimähkään kirjan,\njoka hänelle heitettiin, rupesi Jukka lukemaan satua \"Jussin\nturkeista\". Luku ei suinkaan ollut taiteellista, mutta raikkaan\nnaurun se kuulijoissa vaikutti. Sanat ja lauseet tulivat lukijan\nhuulilta niin hartaina ja luonnollisina, ja satu oli niin lukijan\nluonteen mukainen, että kuulijoista tuntui kuin olisi itse onneton\nJussi ilmielävänä heidän edessään. Jukan herettyä lukemasta sanoi\nKaaren isäntä:\n\n-- Sinun pitäisi käydä jokaisessa kokouksessa lukijan virkaa\ntoimittamassa. Tuommoisia kappaleita, joille nauraa saa, ei meistä\nkukaan muu osaa lukea niin hyvin.\n\n-- En minä jouda käymään, vastasi Jukka. Mutta kun Kaaren talossa\nyhdytte, silloin tulen.\n\n-- Siksi ehtii kevät, sillä pyyntöjä on tullut joka puolelta. Tätä\nseuraa suosivat jo edeltäpäin kaikki isännät ja emännät.\n\n-- Kesällä sitte tulette meille, sanoi Kaisa. Ainoastaan Herttalassa\nja kauppiaalla on yhtä kaunis piha kuin meillä.\n\n-- Kyllä tulemme teillekin.\n\nHerttalan emäntä oli kuullut Kaaren isännästä niin monituista hyvää,\nettä hän tuli iloiseksi, kun sai kerrankin nähdä edessään ylistetyn\nmiehen. Ensimmäisinä silmänräpäyksinä näytti kiitetty mies vallan\ntavalliselta talonpojalta. Käytös oli kömpelö, vartalo roteva, ja\nääni vähän karkea. Kasvot olisivat muuten olleet ehkä hyvinkin\nkauniit, mutta niissä oli vakava varjo, joka vivahti hienoon suruun.\nSama vika oli silmissäkin. Sini oli tosin kirkasta, mutta katse oli\nhuolehtiva, surullinen.\n\n-- Vai tuommoinen hän onkin, ajatteli Herttalan emäntä itsekseen, kun\noli hätä hätää silmäillyt miehen yltä ylitse.\n\nToisella kerralla kiintyi hänen huomionsa keltaisiin hiuksiin.\nNiissä oli kaunis, kirkas väri, ja korvien lähellä muodostivat ne\nmitä sievimpiä kähäröitä. Lähemmin katsottuina näyttivät kasvotkin\nkauneilta, lämpimiltä. Samoin kävi silmäin, vartalon ja käytöksen.\nLähempi ja tarkempi silmäys loi vähä vähältä uutta valoa koko\nmieheen. Hetkisen kuluttua oli Herttalan emäntä silmittömästi\nmieltynyt kiiteltyyn isäntään. Yleisestä naurustakin, joka seurasi\nJukan lukemista, erotti hän Kaaren isännän äänen; se helähti salissa\nkuin harpun matala kieli.\n\n-- Ihmiset eivät ole missään suhteessa hänestä liikoja laskeneet,\ntunnusti hän itselleen.\n\nSitte käski hän nuoria iloitsemaan.\n\n-- Lyökää nyt iloksi, sanoi hän viehättävän iloisesti, Tanssikaa\nlaulun mukaan, tai leikkikää muuten.\n\nKaaren isäntä vastusti hyppyä.\n\n-- Ei siinä mitään sopimatontakaan ole, saati sitte pahaa, sanoi hän.\nMutta se voisi vahingottaa seuran mainetta.\n\nHäneen yhtyi Helma ja usea muu. Ensin mainittu sanoi:\n\n-- Meidän täytyy elää näissä seuroissa niin, ett'eivät\nahdasmielisimmätkään saa moitteen syytä. Tanssit ovat nykyaikana\njoutuneet huonoon huutoon, ja syystäkin. Niitä jokainen vanhin,\njolla on lapsia ja nuoria tyttäriä, pelkää kuin ruttoa. Häitä ja\nkihlajaisia lukuun ottamatta ei yleinen mielipide enää hyväksy muita\nkuin julkisia huveja, joissa saa kuulla ja nähdä muutakin kuin viulua\nja uusia pukuja.\n\nLeikkejä vastaan ei kenelläkään ollut sanottavaa. Kaaren isännän\nehdotukseen, ett'ei kukaan saisi suuttua, mitä leikissä sattuisikin\nosaksi, suostuttiin yksimielisesti. Aljettiin panttisilla-olosta.\nSitte seurasi kysymys- ja vastausleikkejä ynnä monia muita\nsamanlaisia; pieniä naarmuja niissä vedettiin, mutta kukaan ei\nloukkaantunut. Monta luotia ammuttiin Annaankin. Joku poikaveitikka\nvaati jo panttien lunastuksessa Annaa sanomaan suorimman keinon,\njolla kauppias voisi kukistaa yhtiön kaupan. Kun Laurikin rupesi\nveitikan puolelle, täytyi Annan puhua sula totuus.\n\n-- Suorin keino lie se, että Franssi nai minut, sanoi hän. Ja minä\nvaikutan Lauriin, että hänestä tulee luopio, puolueensa pettäjä.\n\nJukkaa ja Kaisaakaan ei unhotettu. Heiltä tiedusteltiin, milloin kova\nhalla nousee Kotosuosta, ja milloin Anni ja Miekkonen pappiloihin\nlähtevät.\n\nMutta säädyllisyyttä ei unhotettu, ja siten jäi jokaiselle hyvä\nomatunto.\n\nAiottiin jo illanvietto lopettaa, mutta Kaaren isäntä ehdotteli vielä\nuuden leikin, sillä nimenomaisella ehdolla, ett'ei siitäkään saisi\nsuuttua.\n\n-- Lupaatko, ett'et loukkaannu? kysyi hän Helmalta.\n\n-- Lupaan, vastasi Helma.\n\n-- Hyvä on. Jukka, peitä Helman silmät, vie hänet keskelle lattiata\nja jää itse taakse.\n\nJukka teki niinkuin käskettiin. Sill'aika Kaisu riisui jalastaan\nkengät, ja kun Kaaren isäntä raskain askelin, jotka Helmakin hyvin\ntunsi, lähti käymään lattialla, hiipi Kaisu sivussa Helman eteen ja\nsuuteli häntä rohkeasti. Toisten tyttöjen taakse sitte pujahti, mutta\nKaaren isäntä jäi seisomaan paikalleen ja viittasi Jukkaa päästämään\npeitteen auki.\n\nLeikki onnistui oivallisesti. Helma punastui tulipunaiseksi, oikea\nkätensä kohousi äkkiä, kimahdus kuului, ja Kaaren isännän vasen poski\nmuuttui vuorostaan punaiseksi kuin pihlajanmarja.\n\nRaikas nauru täytti salin. Pidellen käsivarsiaan lausui emäntä:\n\n--... Tule ja siunaa tuota meidän Helmaa! Kun leikistä suuttui.\n\n-- Nyt on paras aika lähteä, kuului usea ääni, ja vallaton joukko\nsyöksyi etehiseen; sieltä vielä huutelivat hyvästihuutoja Helmalle ja\nemännälle.\n\nKaaren isäntä kiirehti joukkoon.\n\n-- Nyt rekeen ja kotiin, sanoi hän emännälle. Kyllä minä vihamiesteni\nkanssa aikaan tulen. Hyvästi!\n\n-- Hyvästi! vastasi emäntä. Pitäkää hyvänänne mitä saitte.\n\nVallattomasti nauraen syöksyi joukko etehisestä ulos. Silmänräpäyksen\nkuluttua oli Herttalan suuressa salissa jälleen hiljaista.\n\nLukittuaan ovet ja sammuteltuaan tulet meni emäntä Helman kamariin.\nHelma istui pöydän ääressä, täytetty vesilasi edessä ja puoliarkkinen\npaperia kädessä. Sitä hän repi pieniksi kappaleiksi, joita sitte\npudotteli vesilasiin.\n\n-- Helma! Kun leikistä suutuit niinkuin lapset. Emäntä istui sängyn\nlaidalle ja nauroi heleällä äänellään.\n\n-- Leikistä! Helman kädet vapisivat, ja kyynel oli tulossa silmään.\nPilkkaahan se jo oli.\n\n-- Eipä ollut kuin leikkiä. Emännän kävi jo sääliksi. Ei Kaaren\nisäntä sinuun sattunutkaan.\n\n-- Kuka sitte?\n\n-- Kaisu. Sukkasissa tuli eteesi ja suuteli sinua. Kaikki oli\nsukkelaa petosta.\n\n-- Voi minua hupsua! Helma purskahti nauramaan ja hyppäsi emännälle\nkaulaan. Voi minua hupsua! Äiti, pidätkö Kaaren isännästä?\n\n-- Pidän, paljon minä hänestä pidän. Soisin sydämestäni, että\nottaisit hänet.\n\n-- Joko nyt on sinun vuorosi tulla hupsuksi? Luuletko, ett'ei siinä\nole muuta kuin ottaa?\n\n-- Oikein minä kiitän Jumalaa, ett'ei sinun ja Franssin naimisesta\ntullutkaan totta?\n\n-- Joko silmäsi ovat auenneet?\n\n-- Jo viimeinkin. Kylässä kuuluu kahden piikatytön asiat olevan\nhullusti, ja molemmat syyttävät Franssia. Käräjiin uhkaavat viedä\nkiusallakin, eikä todistajista kuulu puutetta olevan.\n\n-- Pelkkiä mainetöitä rouvan mielestä. Josta paljon pidetään, siitä\npaljon pauhataan, kuului hän lausuneen uutisten johdosta. Ei ne häpee\nmitään muuta paitse köyhyyttä.\n\n-- Ja mies on julkisesti kihloissa. Ei maarkaan se tyttö raukka\ntule tänne ruusujen sekaan kävelemään; eihän semmoisia asioita saa\nhetkeksikään pois mielestä. Kaikellahan on rajansa.\n\n-- Mutt'ei Franssin himoilla; hän on elukka.\n\n-- Voi tyttö raukkaa, sanon vielä toisenkin kerran.\n\n-- Anna on veljeltään saanut urkituksi, ett'ei rouvan omakaan elämä\nole niin tahraton ja kaunis kuin pukunsa.\n\n-- Minäkin suuresti epäilen sitä. Oskarin kuolema oli ankara isku\nsydämelleni. Koko mennyt elämä kuvastui silmiini oikeassa valossaan,\nminä rupesin näkemään ja ymmärtämään. Moni sana, jonka rouva\najattelemattomasti lausui, on nyt vasta selvennyt. Tiedätkö, hän on\nsalajuoppo.\n\n-- Se tiedetään kylässä jo yleisesti. Kauppias on jo kahdesti\nsaanut hävetä silmänsä maalle, ja Franssi kuului kerran kurittaneen\njuopunutta rouvaa. Hyvä Jumala! Poika löi omaa äitiään.\n\n-- Kun rouva oli nauttinut liiemmäksi, ei hän yhtään ajatellut\nsanojaan. Kuudetta käskyä...\n\n-- Älä niitä minulle kertoile. Kuinka vanha olit miehelään mennessäsi?\n\n-- Seitsemäntoista, vast'ikään täyttänyt.\n\n-- Niin nuori! Milloin sitte kauppias tuli kylään?\n\n-- Samana vuonna.\n\n-- Ja sinä rupesit ahkerasti seurustelemaan rouvan kanssa.\n\n-- Niin tein. Hän oli yhtä vanha kuin minäkin. Minä olin rikkaasta\nkodista, lapsellinen ja ymmärtämätön.\n\n-- Entä isäni? Eikö hän koettanut estää sinua?\n\n-- Hän helli liiaksi nuorta vaimoaan, ja muutenkin ei meidän\nvälillämme koskaan ollut kinasanaa. Aikaa mukaan rupesi Mikko\nrikastumaan hyvää vauhtia, ja rikkaudella on erinomainen lumousvoima.\nIsäsi rupesi pitämään arvossa taitavaa kauppiasta. Silloin olivatkin\najat toisenlaiset kuin nyt, ei ollut kirjoja eikä kouluja. Rouva tuli\npian esikuvakseni kaikessa. Minä oikein vapisen, kun ajattelen sitä\nsyvyyttä, jonka partaalle jo olimme joutuneet. Sinä pelastit itsesi\nja minun.\n\n-- Osaatko nyt kuvitella, minkämoista olisi Herttalan talon elämä,\njos Franssista olisi tullut vävy.\n\n-- Luulenpa osaavani. Vanha emäntä olisi takamuorina, ja nuori emäntä\nsaisi selkäänsä joka päivä, joll'ei nauraisi ja olisi iloinen, kun\nmies tulee kotiin sivuvaimojensa luota.\n\n-- Joku vuosi taakse päin olin minä niin löyhämielinen, että luulin\nvoivani vaikuttaa Franssiin ja herättää hänessä jalompia tunteita,\npuhtaampia tapoja.\n\n-- Samanlainen houkka minäkin olin. Oskarilla oli hyvä ja hellä\nluonto, mutta varjele Franssia; sen ei tule armot toista ihmistä.\nSillä lailla julkesi pelata ja pettää Oskariltakin. Tuskin kymmentä\nsataa antoi rahaa.\n\n-- Sairaana ollessaan tunnusti Oskari minulle kaikki rikoksensa.\nFranssi oli hänen paha henkensä; yhdestä synnistä talutti toiseen\nniinkuin hevosta suitsista.\n\nEmäntä huokasi raskaasti.\n\n-- Mikä paperi tuossa pöydällä on?\n\n-- Minä olin hupsuna äsken. Helma meni pöydän luo, kaatoi\nkukkaruukkuun veden ja levitteli paperipalaset pöydälle. Kuivakoot\ntuossa. Voi kuinka olin hupsu!\n\n-- Etkö jää kanssani maata? kysyi hän sitte ja tuli jälleen\nhyväilemään emäntää.\n\n-- Kyllä jään, vastasi emäntä, mutta syömme ensin.\n\n-- Ei minun ole nälkä.\n\n-- Syödään toki voitaleipää ja maitoa, minä menen ottamaan.\n\nHelma myöntyi emännän tahtoon. Syödessä tulikin hyvä ruokahalu; tuore\nleipä, voi ja rieska maito rupesivat maistamaan hyvältä.\n\n-- Juo vielä edes puoli lasia, sanoi emäntä ja kaatoi maitoa lasiin,\nniin kasvat jälleen kauniiksi.\n\n-- Olenko minä sitte tullut entistä rumemmaksi?\n\n-- No et ainakaan kauniimmaksi ole tullut, näinä kahtena vuotena\ntarkoitan minä. Kylässä huhuilevat, ett'ei Ainun mies olekaan oikein\nkunniallinen herra, vaikka rouva hänestä on ylpeillyt kuin kalkkuuna.\nAlkutunnista minä jo vähän sitä epäilin. Joka kerran on tuomarin\nkoulun käynyt, ett'ei muuta puutu kuin vihkiminen ja vala, kuten\nrouva on kehunut, hän ei sano Ainulle muuta kuin hyvänpäivän ja\nhyvästin.\n\n-- Tuomarin koulut ovat menneet viinapulloon. Ylioppilas hän on\nollut, mutta kurjinta lajia. Syntyisin köyhistä vanhemmista on hän\nnauttinut jaloluontoisten ihmisten apua koko koulukäyntinsä ajan;\npää hänellä kuuluu olevan hyvä, mutta sydän huono. Syytettynä\nvekselinväärennyksestä ja monesta muusta konnantyöstä viskattiin\nhän yliopistosta suoraan kadulle; kadulla sitte tuttavuuskin syntyi\nAinun kanssa. Jonakuna kuutamoiltana tulivat he kolme kertaa toisiaan\nvastaan, kolmannella kerralla rupesi Ainu nauramaan. Se on niin\nhassua, että syljettää.\n\n-- Ja tuttavuus päättyi siihen, että Ainu pääsi miehelään ja sai\nherran.\n\n-- Sormuksen ostamisessa joutui katusankari kovaan pälkähäsen.\nMutta kumppanit auttoivat vanhaa veikkoa, jolle onni äkkiä rupesi\nniin kirkkaasti hymyilemään. Joku iloinen veitikka pani listan\nkiertämään osakuntalaisten kesken, ja onnellinen sulho sai käteensä\nrahaa niin paljon, että riitti vielä hyvät humalatkin yli. Kaupungin\nhienoimmassa ravintolassa ne juotiin, ja Ainukin oli mukana. Rouva\nsitte täällä kehui, miten komioissa kemuissa tyttärensä oli ollut.\n\n-- Muistan minäkin kuulleeni jutun. Piti olleen niin paljon iloisia\ntuomareja, tohtoreja ja muita herroja, ett'ei kukaan ihminen usko.\nMitähän nuori pari toimii uudessa kodissaan?\n\n-- Elävät hienoa elämää, käyvät teaattereissa, laulajaisissa ja\nmuissa huveissa. Rouva opettelee songertamaan ruotsia, ja herra aikoo\npyrkiä ylimääräiseksi lääninkanslistiksi. Jos ei papinkirja sulje\nhänen edestään kuvernörinviraston ovia, ja jos kaikki menestyy hyvin,\ntulee hänestä vielä nimismies, ennenkuin kauppias kuolee.\n\n-- Katajaan sitte kapsahtikin.\n\n-- Minua väsyttää jo.\n\n-- Nyt onkin jo myöhä. Mennään maata.\n\nSytytettyään lyhyen kynttilän palamaan sammutti emäntä lampun. Kuu\nnousi taivaalle ja loi hämärää valoaan korkean akkunan lävitse\nkamariin. Kului hetkinen hiljaisuudessa, molempain mielikuvitus\nnautti talvisen yön salaperäisestä hiljaisuudesta. Sitte Helma\nvirkkoi:\n\n-- Sammuta kynttilä ja käänny minuun päin.\n\n-- Kyllä. Emäntä puhalsi kynttilän sammuksiin ja kääntyi Helmaan päin.\n\n-- Pois lähteissään hän puhui jotakin, mutta minä en lainkaan kuullut\nmitä se oli. Helma kiersi kätensä emännän kaulan ympäri ja kätki\nkasvonsa olkapäätä vasten.\n\n-- Kuka?\n\n-- Kaaren isäntä. Helman ääni kuului salaiselta kuiskaukselta. Etkö\nsinäkään muista, mitä hän sanoi?\n\n-- Hän sanoi sanasta sanaan: Kyllä minä vihamiesteni kanssa aikaan\ntulen.\n\n-- Vai niin hän sanoi. Helma kertaili kuiskaten sanoja ja puristihe\nlujemmasti emäntään kiinni.\n\nKun lyhyt hetki taas kului hiljaisuudessa, sulkeutuivat hänen\nsilmänsä, ja kasvoille levisi nukkuvan omituinen rauhallisuus.\n\nMutta emännän sydäntä poltti moni tuskainen ajatus, ja rinnasta tuli\nmonta raskasta huokausta. Saadakseen unen nosti hän hiljaa peitettä\nylemmäksi, kiersi oikean kätensä Helman lämpöisen vartalon ympäri ja\nsulki silmänsä.\n\nVihdoin sitte nukkui hänkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOmpeluseuran illanvietot tulivat suosituiksi koko kylässä. Jo\npelkkä puhdas huvikin, jota niissä nuorille tarjottiin, oli omiaan\nvoittamaan vanhoillisimpainkin mielet. Tanssit ja muut hurjat\nhuvitukset joutuivat kerrassaan tieltä pois, jota vastoin lukuhalu\nkasvoi ihmetyttävässä määrässä.\n\nKevät jo ehti tulla, ennenkuin ompeluseura keräytyi Kaaren taloon;\nsinne meni nuori Miekkonenkin vaimonsa kera. Kokous oli tavallista\ntärkeämpi sen vuoksi, että näytelmä, joka aiotuissa kansanhuveissa\npiti näyteltämän, harjoiteltiin nyt ensi kerran täydellisesti ulkoa.\nMonen jankutuksen perästä oli vihdoinkin edistytty niin pitkälle,\nettä kukin näyttelijä muisti osansa ulkoa. Kaaren isäntä, jolta\nkaikki johtajan ominaisuudet puuttuivat, pani paraansa liikkeelle\nvoidakseen pitää vallatonta joukkoa pari tuntia aisoissa. Hän\nonnistuikin siihen määrään, että näytelmä, joka kuvasi kansan elämää,\npäästiin onnellisesti lävitse, opeteltiinpa vielä äänenpainoakin\nerityiskohdissa ja luonnollisuutta yleensä lausumisessa ja liikkeissä.\n\nJukka oli yksi näytelmän päähenkilöitä, ja harjoituksessa näytteli\nhän mainiosti. Typerä ja rikas talonpoika, jota hän esitteli, oli\ntäynnä lihaa, verta ja typeryyttä. Kuulijat hillitsivät naurunsa ja\nmyönsivät arvostelussa, joka heti näytelmän loputtua seurasi, Jukalle\nkorkeimman kiitoksen.\n\n-- Metsittyneenä olemme häntä pitäneet, lausui joku velikulta, ja\nkuitenkin on mies mestari kaikessa, joka tyhmyyttä koskee.\n\n-- Jukassa on paksu nahka päällä, arveli toinen, ja outo luulee, että\nnahan alla ovat asiat vielä hullummasti.\n\n-- Vallaton seura laski taas vallattomuutensa valloille. Väiteltiin,\nluettiin runoja ja leikittiin. Luonteet olivat vapaassa seurustelussa\nvapaasti kehittyneet, ja niin oli yhdestä tullut pilanpuhuja,\ntoisesta etevä lausuja j.n.e. Siten seuran monipuolisuus hyvin\nvastasi jäsenten lukua.\n\nVasta puoliyön vaiheissa erottiin. Kaaren isäntä, Anna ja Kaisa\ntulivat saattamaan Helmaa ja hänen matkakumppaneitaan. Nuori ja ujo\ntalonpoika yhtyi joukkoon.\n\n-- Eihän minun tieni sinne päin ole, sanoi hän, mutta...\n\n-- Naurismaan kautta ei ole väärää, keskeytti Kaaren isäntä. Tule\nvaan mukaan. Minä käyn edellä Helman kanssa, katso sinä perään,\nett'ei Kaisu huku minnekään, ja Jukka, joka on vanha ja vakaantunut\nmies, käyköön vaimoineen viimeisenä, kuten paimen ainakin.\n\nHe lähtivät. Muuan pari kolme syltä lienee ollut matkaa kunkin parin\nväliä.\n\nKevätyö oli lämmin. Hieno tuuli kulki etelästä päin, ja taivas\noli yltänään sinisessä pilvessä. Lunta ei enää näkynyt missään.\nEdellisten öiden lämpöiset sateet olivat nuolaisseet pellon ojatkin\npuhtaiksi, ja ylt'ympäri kuului purojen iloinen lirinä. Puolipimeänä\nyönä, kuten nyt, kuului lirinä herttaiselta; se jo muistutti kevään\nihanuutta ja leivojen laulua.\n\nKauppiaan lähellä Jukka äkkiä pysähtyi. Katsoen maantien ojaan huusi\nhän:\n\n-- Älkää menkö; täällä makaa mies ojassa.\n\nEdellä kävijät seisahtivat, ja vasta sitte kun Jukka oli huutanut\ntoisen kerran, tulivat he paikalle.\n\n-- Minä käyn niin harvoin kylässä, ett'en tunne kuka se on. Katsokaa\nnyt.\n\nKaikki seisoivat hämmästyneinä, kunnes Helma ja Anna yhtä aikaa\nhuudahtivat:\n\n-- Taivaan tähden! Se on Franssi!\n\n-- Herättäkää hänet, käski Kaisu, jota kamala näky vapisutti.\n\n-- Pelkään, ett'ei hän enää herää, sanoi Kaaren isäntä ja kosketti\nsamassa ojassa makaajaa kaulaan. Ihan tämä on kylmä. Ojassa on juuri\nniin paljon vettä, että ihminen tuonlaisessa asennossa siihen kuolee\nja tukehtuu muutamassa minuutissa.\n\nFranssi makasi poikittain maantien ojassa, ja oja muodosti sillä\nkohdalla pienen syvänteen, johon kevätvesiä oli virrannut. Syvänne\nei ollut suuri, ehkä noin korttelin syvyinen ja sylen pituinen,\nmutta Franssin haudaksi se oli tullut. Kurja mies makasi suullaan\nlätäkössä, jalat olivat polvia myöten ylhäällä vedestä, ja vasen\nkäsi oli hartioilla koukussa; nimettömässä sormessa kiilsi paksu\nkultasormus.\n\n-- Juhannuksena piti tuleman häät, sanoi Anna, kun katseensa osui\nsormukseen. Ja nyt makaa sulhanen tuossa lätäkössä.\n\n-- Vetäkää hänet ylös, käski Kaisu. Ehkä tulee henkiin.\n\n-- Jonkun meistä täytyy ensin mennä herättämään kauppias ylös,\ntuumaili Kaaren isäntä. Kuka menee?\n\nPaljaita kieltäviä vastauksia kuului. Anna vihdoin sanoi:\n\n-- Menköön Jukka.\n\n-- Kyllä minä menen. Jukka lähti kiireesti käymään.\n\nPihalle tultuaan näki hän rouvan kamarissa valkean. Uutimet olivat\nhuolimattomasti lasketut alas, joten ulos näkyi vallan hyvästi suurin\nosa huonetta. Rouva istui pöydän ääressä sikaari kädessä ja pullo\nedessä, ja kauppias käveli kiivain askelin edes ja takaisin. Milloin\nhän pysähtyi rouvan eteen, kuului riitaisia sanoja molempain suusta.\n\nIkkunan taakse ehdittyään löi Jukka hiljaa lasiin.\n\n-- Kuka siellä? kuului tyyni ääni, ja kauppiaan laihat kasvot\nilmaantuivat uutimen viereen.\n\n-- Älkää peljästykö, minä olen Miekkosen Jukka. Tulkaa pian ulos,\nFranssin laita ei ole nyt hyvin.\n\nSilmänräpäyksen kuluttua seisoi kauppias Jukan edessä. Rouva tuli\npian jäljessä, ja hän oli sika humalassa. Vedellen sikaarista savuja\nsanoi hän Jukalle:\n\n-- Vastako sinä naineena miehenä yökengässä kuljet? Kerran sinä jo\nFranssin niskaan lensit, mutta Jumala armahda, jos toisen kerran\nvielä olet niin tehnyt, puhkaisen minä silmät päästäsi.\n\n-- Suusi kiinni, ärjäsi kauppias ja työnsi rouvan tuonnemmaksi. Mikä\nFranssin on tullut? Missä hän on?\n\n-- Tuolla maantien ojassa. Tulkaa pian.\n\n-- Maantien ojassa, toisti kauppias vaaleten samassa. Niinkö sanoit?\n\n-- Jos te roistot olette lyöneet häntä, niin... Hoiperrelleen sinne\nja tänne näytti rouva Jukalle nyrkkiä.\n\n-- Suusi kiinni! Kauppias lähti edellä juoksemaan maantielle.\n\nHädissään ei hän tiennyt, minne päin kääntyä, mutta Kaaren isännän\nääni kuului:\n\n-- Tulkaa tänne, tulkaa tänne.\n\nKuin mielipuoli läksi kauppias juoksemaan ääntä kohden.\n\nRouva käveli hoiperrellen perässä. Kun hän ehti paikalle, oli Franssi\njo vedetty vedestä ylös. Kamala näky ajoi viinahöyryt rouvan päästä,\nhän rupesi parkumaan ja huutamaan:\n\n-- Franssi poikani! Oi, voi! Franssi poikani!\n\nFranssi makasi maantiellä kuolleena, kankeana. Kauniit kasvot olivat\nmuuttuneet hiilimustiksi, silmät olivat vähän raollaan ja tuijottivat\nkamalasti ylös; silmäterien väike meni rouvan luiden ja ytimien\nlävitse. Hän taas rupesi huutamaan ja parkumaan:\n\n-- Franssi poikani! Oi, voi! Franssi poikani! Kauppias oli polvillaan\nkuolleen vieressä, ja hän ei kyennyt sanaakaan lausumaan. Kun\nhän aikoi puhua, vapisivat huulensa, ja ääni sorahteli kurkussa\nkaiuttomasti.\n\n-- Franssi, nouse ylös, sai hän vihdoin sanoneeksi epäselvällä ja\nsorahtavalla äänellä.\n\nRouvan tuska ja kauhu muuttui pian vimmaksi läsnäolijoita kohtaan.\n\n-- Huomenna pannaan murhamies rautoihin, sanoi hän nyrkkiä pudistaen\nja raivoisia liikkeitä tehden. Roistot, luuletteko tuolla tavalla\nsaavanne elää ja murhata?\n\nKaaren isäntää rouvan olento inhotti ja hyristytti.\n\n-- Älkää ketään sokeasti syyttäkö, virkkoi hän kaunissointuisella\näänellään. Minä luulen, ett'ei tässä ole murhaa tapahtunut.\nPojassanne oli kaatuva tauti, ja mikään ei ole luonnollisempaa,\nkuin että hän on äkkiä saanut taudinkohtauksen ja siten kaatunut\nkasvoilleen tuohon lätäkköön. Pari kyynärää ylemmäksi tai alemmaksi\nolisi pelastanut hänet kuolemasta.\n\nKaikki muut ymmärsivät Kaaren isännän puheen, mutta kauppias ei\nsiitä ymmärtänyt sanaakaan. Liikahtamatta hän yhä oli polvillaan\nkuolleen vieressä, ja kun hän yritti puhumaan, liikkuivat tosin hänen\nhuulensa, mutta ääni sorahteli kurkussa kaiuttomasti.\n\nJonkun kerran sai hän epäselvästi sanotuksi:\n\n-- Franssi, nouse ylös.\n\n\n\n\nX.\n\n\nJukan muistellessa, että hääpäivästään oli kulunut täyteen viisi\nvuolta, aukeni tuvan ovi, ja Klaus astui sisään. Hänellä oli yhäti\nsama iloinen mieli, sama nuori ja lämmin sydän.\n\n-- Ulkona on tyyni ja lämmin, sanoi hän ja istahti Jukan lähelle.\nMinä olen tämmöisinä kesäpäivinä aina vihoissani tuulimyllylle.\nHöyrymylly olisi parempi, ei se piittaisi tuulista.\n\n-- Totelkaa sitte Herttalan isäntää, lainatkaa vähän rahaa ja\nhommatkaa höyrymylly, virkkoi Jukka.\n\n-- En minä uskalla niin suuriin ryhtyä, ryhtyköön Onni, sitte kun\nkasvaa mieheksi. Ei Marikaan ole tottunut höyrymyllyihin, hän pelkää\nettä se köyhdyttää meidät, ja niin minäkin pelkään. Kaisu, tule\nlyömään kättä.\n\nJukan kiltti tyttö istui lattialla ja leikki käpyjen kanssa. Hän oli\npyöreäposkinen ja lihavanpuoleinen lapsi, neljä vuotta äskettäin\ntäyttänyt.\n\n-- Paljon sinulla onkin lehmiä ja lampaita. Tule pian lyömään kättä.\n\nTyttö tuli ja löi kättä vanhalle myllärille. Mutta huvitus oli\nsiksi hauskaa, että heti meni jatkamaan sitä; suoriin riveihin ja\nympyröihin asetteli käpyjä, kasteheiniä ja vuohensilmiä pani rehuksi\neteen. Peräikkuna, josta näki suolle, oli auki, ja laskeuva aurinko\npaistoi keskelle lattiata, jossa Kaisu karjaansa paimenti.\n\n-- Missä teidän muut väet ovat?\n\n-- Isä lupasi mennä riihessä käymään ja suolle ruiskuhilaita\nkatsomaan, Kaisa viruttelee vaatteita lähteen luona, ja mummo on\ntuolla kamarissa Laurin kanssa. Joko kylässä saavat rukiin leikatuksi?\n\n-- Ei tänäpänä vielä. Sinulla on jo siemenriihi kuivamassa.\n\n-- Niin on. Isä siellä polttaa kengänrajoja ja Herra tiesi mitä muuta\nlisäksi, että siemen tulisi.\n\n-- Tänä vuonna näimme, miten kylän yleinen varallisuus on kasvanut\nraittiuden ja työhalun kanssa. Ei sitä taloa koko kylässä, jonka\nruista ei vilu viime kesänä olisi nipistänyt joko enemmän tai\nvähemmän...\n\n-- Täällä se teki perin tarkkaa ja puhdasta. Se vähä kuin rukiita\ntuli oli tuiki huonoa. Jyvät niin hentoja ja hoikkia kuin\nkuusenneulaset, ja kun jauhoista sitte piti tehtämän leipää, ei\ntahtonut tulla kerrassaan mitään. Taikina tuli yhä vetelämmäksi, jota\nenemmän siihen panit jauhoja.\n\n-- Samaa valittivat kylän kaikki emännät. Mutta minä tiedän, ett'ei\nlainaleipää tai velkaa ole syöty yhdessäkään talossa. Jolla ei ollut\nhinkalossa vanhaa viljaa, osti puhtaalla rahalla uutta.\n\n-- Touot kasvoivat hyvin, ja se vaikutti paljon; meillekin tuli\nsemmoinen kauravuosi, ett'ei koskaan ennen.\n\n-- Ja nyt kuului suonkulma kasvaneen pitkän rukiin. Herttalan vanha\nemäntä on perin muuttunut. Hän sopii vävynsä kanssa hyvin, ei niillä\nkuulu olevan keskenään milloinkaan sanankäännettä.\n\n-- Minä huomasin muutoksen jo Oskarin kuolinpäivänä. Oskarin kuolema\nlöi emännän sydämeen syviä haavoja. Hän jo muutaman päivän kuluttua\ntunnusti kyynelsilmin minulle, ett'ei vähempi kuritus olisi hänelle\nriittänytkään. Ja sitte hän oppi tuntemaan tulevan vävynsä, Kaaren\nentisen isännän. Suloisempaa avioliittoa kuin Helman ei ihminen osaa\najatella. Herttalassa ovat nyt onnellisia nuoret ja vanhat.\n\n-- Vanha emäntä on monta kertaa sanonut, ett'ei toista semmoista\nvävyä, kuin hänellä on, ole maan päällä eikä...\n\n-- Taivaasta anneta. Että se on totta, tiedän parahiten minä. Se\nnäkyy molempain emäntäin silmistä ja tuntuu jo sieramiinikin, kun\navaan tuvan oven. Ei voi verratakaan talon nykyistä elämää niihin\naikoihin, jolloin Helma oli kihloissa Franssin kanssa. Silloin oli\nsurua...\n\n-- Silkkilangasta riippui silloin kaikki, mutta kun Helma totteli\njaloa sydäntänsä, ei lanka katkennutkaan. Kauppiaan rouva kuuluu jo\nkatuvan tekoaan, kun antoi Franssinkin osuudet vävylleen. Kyllähän se\noli kaunis ajatus asua talvet vävyn luona kaupungissa ja kesät täällä\nmaalla, mutta järkevä ajatus se ei ollut. Kulunut talvi oli vasta\nensimmäinen, ja rouva sai jo siitäkin tarpeekseen. Tuomari kuuluu\nryypiskelevän liian ahkeraan ja viettävän liian iloista elämää.\nMinkälaista tuo iloinen elämä sitte on, arvaa jokainen, joka tuntee\nrouvan.\n\n-- Helposti sen arvaa. Ei rouva turhista piittaa.\n\n-- Ainu on saanut kaikkiaan osuutta satatuhatta markkaa.\n\n-- Mutta viimeistä summaa ei pistettykään enää tuomarille kouraan;\nsen sanoi rouva itse. Ainu sai rahat talon ostoa varten. Kauppiaan ja\nrouvan lähteissä tänne kesäkotiin oli kauppakin jo melkein valmis;\ntuhat markkaa vaan enää oli riitarahaa.\n\n-- Minkä hintaista taloa nuo ostelevat?\n\n-- Kallista, kovin kallista. Myöjä tahtoo yli viidenkymmenen tuhannen.\n\n-- Siinä kaupassa rouva paikkaa tuhmuutensa. Koska ei kerran tuomari\nkuulu kelpaavan minkäänmoisiin virkoihin...\n\n-- Ei edes vieraaksi mieheksikään.\n\n-- Niin viisainta on ostaa hyvä talo ja elellä hyyryrahoilla.\nEnsimmäiset viisikymmentä tuhatta, jotka Ainu myötäjäisiksi sai,\nliotti tuomari yhdessä vuodessa, mutta kun Ainu ostaa talon,\nsäästyvät rahat, ja kova köyhyys ei pääse vieraaksi koskaan. Jos\ntänäpänä rahaa puuttuu, niin jo huomenna saa. Rouva teki oikein\nviisaasti antaissaan Ainulle rahat.\n\n-- En minäkään ymmärrä, mitä katumista siinä olisi, paitse jos ainoat\nmarkkansa antoivat.\n\n-- Tuskin he sitä tekivät.\n\n-- No ei tiedä. Ainakin minä luulen, ett'ei jäännöksiä tarvita\ntuhansittain lukea. Mikko on monelle vakuuttanut, että hän on köyhä\nmies, rahan suhteen nimittäin. Tavaraa niillä kyllä on, ei niille\nnälkä koskaan kuppiin tule.\n\n-- Mutta liiat rikkaudet ovat menneet niinkuin ovat tulleetkin.\n\nLeviteltyään puhtaiksi virutetut vaatteet pensaille kuivaamaan tuli\nKaisa kamariin Annin luo ja antoi lapselle rintaa. Tupaan sitte meni\nja sanoi miehille:\n\n-- Minä keitän teille jotakin kuumaa!\n\n-- Keitä niin, käski Jukka, me menemme siksi ajaksi rapulle istumaan.\n\nKlaus ja Jukka menivät ulos ja asettuivat kynnykselle istumaan.\n\nPäivä oli jo lähellä iltaa, polttava kuumuus oli lauhtunut haaleaksi\nlämmöksi, ja korkeudessa siinti sinitaivas kirkkaana, puhtaana. Oli\nkaunein kesäilta, mitä ajatella voi.\n\nUutis-asunto oli vuosien kuluessa muuttunut sieväksi torpaksi. Nurmi\nja koko lehtimetsä oli peltona, ja saroissa kasvoivat kauniit laihot.\nSuuret kiviröykkiöt, jotka piirittivät peltoja, todistivat torpanväen\nväsymättömyydestä ja uutteruudesta. Ulkohuoneita oli karttunut\ntarpeen mukaan. Uusi ja tilavampi navetta oli tehty tallin rinnalle,\nja vanhaa käytettiin lammasläättinä. Ahdoksessa olevasta riihestä\nnousi sakea savu, leviten pihaan saakka. Hukka seisoi säleaidan\nvieressä ja pärskyi, kun savua meni sieramiin.\n\n-- Kohta pääsemme kylvölle, sanoi Jukka, silmäten jonkunmoisella\nylpeydellä kaunista eläintä. Kyntäminen käy minulta ja Hukalta\nniinkuin tanssi.\n\n-- Sinulla on täällä kauniit olot. Saitko omasta talosta paljonkin\nheinämaata?\n\n-- Ehkä kymmenen häkinalaa.\n\n-- Mitä maksoit?\n\n-- En minä tiedä, mitä ne tulevat maksamaan. Isäntä ja isä mutisivat\nsalaa kaupat, ja isä niittikin ne melkein yksin. Heinämaa minulle\nvaan kiusaa tekeekin, ei niittyä saa enää kylästä niin helpolla\nkuin ennen. Isäntä on minulle ehdotellut, että rupeisin raivaamaan\nMultakorvesta niittyä, eikä tässä muu taida auttaakaan.\n\n-- Mutta siihenkin tarvitsisi lainata rahaa, ja sinä vihaat velkaa\nvielä enemmän kuin minä.\n\n-- Velkaa siinä tarvitsisi vähän tehdä, ja velka on semmoista hylkyä,\nkasvaa maatessakin. Onni sitte on tänäpänä ensimmäistä päivää\nyksinään yhtiön kaupanhoitajana.\n\n-- Niin on. Mutta ei hän siinä toimessa tule yhtä hyvin laatuun kuin\nKaisu. Onni on hiljainen ja ujo, juuri niinkuin äitikin, Kaisu taas\non luonnoltaan niinkuin minä.\n\n-- Onnilla on ylen hyvä todistus kansakoulusta.\n\n-- Kyllä hän etevä on, etevämpi Kaisua moneen kertaan, mutta ei ole\nniin liukas. Jos Onni menestyisi siinä yhtä hyvin kuin Kaisu, niin\ntulisi Toramäelle rakentaa muutaman vuoden perästä höyrymylly.\n\n-- Kyllä Onni aikaan tulee. Ihmeen hyvin on yhtiön kauppa menestynyt,\nvaikka niin pienellä pääomalla aljettiin.\n\n-- On se menestynyt näihin asti, ja menestyy se vast'edeskin,\njoll'eivät rupea liiaksi rehentelemään ja vaunulastittain tavaroita\ntuomaan. Herttalan isäntä on yritteliäs mies. Kylämeijeri sillä nyt\npalaa mielessä.\n\n-- Hyvä on, että joku yrittää, kyllä niitä on yrittämättömiäkin\nihmisiä: Riittäisi meiltäkin joskus myödä kannu maitoa, kun olisi\njoka ostaisi.\n\n-- Tuletko Kaisun häihin?\n\n-- Tulen toki, ja isäkin tulee. Pois emme jää kukaan.\n\n-- En minä niin suurellisia häitä tahtonut, eikä Marikaan,\nvaan sulhanen ja hänen vanhempansa. Sinne tulee torvet ja\nvirrenlaulajatkin. Sukkelinta kaikista on, että sulhanen on vielä\nsotamiehenä. Kohta hänen pitäisi tulla kotiin ja Kaisun kanssa\nsitte oitis pappiloihin. Siitäkin syystä, että on kolme vuotta\nkunniallisesti palvellut sotilaana, tahtovat vanhemmat iloisia häitä.\nLisäksi heillä on rahaa, suuret huoneet ja paljon sukulaisia. Kyllä\nsusi syitä saa, kun...\n\n-- Ei siinä mitään moitittavaa ole; heidän sijassaan tekisin minäkin\nsamoin. Vanhemmista lapsistaan saivat paljasta surua ja häpeätä;\nväärin olisi heiltä kieltää tätä iloa.\n\n-- Taitaapa kyllä olla asia niinkin. Mutta kuka tuolta Herttalasta\npäin tulee tänne semmoista juoksua? Eikös olekin Klaun Kaisu ryökynä?\n\nKaisu sieltä tulikin. Käyden kiireesti ehti hän pian rapun eteen.\n\n-- Onko Kaisa kotona? kysyi hän Jukalta.\n\n-- On, mitä hänellä teet?\n\n-- Haen häntä Herttalaan. Tulkaa kanssani tupaan, niin saatte kuulla\niloisia ja ikäviä uutisia.\n\n-- Mennään, sanoi Jukka ja lähti Klaun kanssa jälleen tupaan.\n\nSiellä Kaisu hämmästytti heidät aikalailla, kun löi kädellä helmaansa\nja virkkoi:\n\n-- Kaaren Heikki on täällä.\n\n-- Heikki täällä! Kaisa läiskähytti tapaturmassa kermaa lattialle. Et\nsuinkaan pilaa puhu.\n\n-- En puhu pilaa.\n\n-- Koska hän tuli?\n\n-- Siitä lie noin pari tuntia. Anna ja minä olimme puodissa, kun\nhyvästi puettu mies ajoi kyytihevosella Kaaren taloon. Menimme\nmolemmat joutuin jäljessä. Mies olikin Heikki. Ensi silmäyksellä\nemme häntä tunteneet, sillä hän on vähän kasvanut ja lihonutkin,\nja pukunsakin oli erilainen kuin täällä päin käytetään, mutta kun\nhän tutulla äänellään mainitsi meitä molempia nimeltä, seisoimme\nkuin puusta pudonneet. Sitte hän äkkiä tuli ja otti meidät molemmat\nsyliinsä. Älkää naurako, ei siinä mitään naurettavaa ole, sillä\nHeikki olisi syleillyt vaikka kotipihansa kiviä. Isoon aikaan emme\nosanneet puhua mitään, ja minunkin silmääni tuli kyynel. Yhdessä\näsken tulimme Herttalaan, ja Helma lähetti minut hakemaan Kaisaa.\n\n-- Kyllä minä tulen.\n\n-- Ota kuteita mukaasi, siellä on jo liinaloiminen kangas suulla.\n\n-- Vai jo Heikki tuli noutamaan Annaa, sanoi Jukka. Lähdöstä ei\ntulekaan mitään, sillä asiat käytetään peräti toisella tavalla.\nHerttalassa on päätetty, että Heikki rupeaa Kaaren talon isännäksi\nja Anna emännäksi. Asiassa ei ole muuta kuin yksi mutkikas kohta, ja\nse on Annan poika. Pojasta tulee riita. Helma tahtoisi sen omakseen,\nmutta minä pelkään, ett'ei Anna siihen ensimmäisenä huomenisena\nsuostu.\n\n-- Eihän Helma kasvattia tarvitsekaan, huomautti Klaus leikillisesti.\nItsellä jo on perillisen toivo.\n\n-- Taitaa olla yhdentekevä, kummallako riidankapula on, arveli Kaisa.\nNyt on kahvia jo kaadettu. Tulkaa juomaan, minä menen hakemaan\nlankoja ja käskemään mummoa kahville.\n\nMelkein kuulumattomin askelin tuli Anni tupaan, sylissä vuoden vanha\npoika. Viimeiset vuodet eivät olleet vaikuttaneet hänessä mitään\nhuomattavaa muutosta. Hiuksiin oli ehkä tullut enemmän hopeanväriä ja\nkasvoihin ehkä enemmän rauhallista loistoa, mutta muuten oli hän sama\ntyytyväinen lapsi kuin viisi vuotta sitte.\n\n-- Kylästä kuuluu ikäviäkin uutisia, virkkoi Kaisu, ottaen Annilta\nhyväiltäväkseen lapsen. Kauppiaan rouva, joka ei ole ketään köyhää\npitänyt ihmisen arvossa, on nyt äkkiä tullut itse köyhäksi. Ainu tuli\nviime yönä kotiin, ja hänen suuresta rikkaudestaan ei ollut muuta\njäljellä kuin pieni käärö vaatteita, jonka tuo tyttö olisi vallan\nhyvin jaksanut kantaa.\n\nAnnia lukuunottamatta näkyi kaikkein kasvoilla suurin ihmettely ja\nkummastus.\n\n-- Riston vaimon kautta on asia tullut näin pian ilmi. Kauppias tunsi\nitsensä eilen illalla pahoinvoivaksi ja lähetti hakemaan hierojaa.\nSydänyöllä tuli Ainu kolkuttamaan kotinsa ovea. Hän oli niin\nuuvuksissa, että kykertyi kynnykselle omille jaloilleen, ennenkuin\nehti istumaan. Miehensä on tehnyt hirmuisia töitä. Pelattuaan yhtenä\nyönä kaiken omaisuutensa silmäneulaan saakka rupesi hän rääkkäämään\nvaimoaan ja käymään pelikumppaneittensa hengen päälle. Ne tahtoivat\nvarjella Ainua julman miehen käsistä, mutta tämäpä ampuikin heitä\nrevolverilla. Peliveikoista makaa nyt kaksi kuoleman kielissä, ja\nkamala mies viettää aikojaan vankilassa.\n\n-- Väärin menee väärin saatu, kunnia hyvä tavara, virkkoi Klaus. Kun\njoku viime vuonna kertoi tuomarin pitäneen semmoiset pidot, että\nyksin juomatavaratkin maksoivat lähes tuhanteen markkaan, vastasi\nrouva ylpeästi: Rikkaat tekevät rikkaan töitä. En minä vanhempia\nsurkeile, mutta Ainu raukka minua säälittää. Turhamainen ja ylpeä\nhän oli, mutta ei muuten häijyluontoinen, vaikka kävi joka päivä\nsemmoisessa koulussa, ett'ei toinenkaan tyttö.\n\n-- Säälittää Ainu minuakin, virkkoi Kaisa. Mutta Ainustahan Herttalan\nisäntä nyt saakin kyläkoulun opettajan. Kyläkoulua ovat isännät\njo tuumineet kauan. Kauppiaan entinen talo sopii koulutaloksi, ja\nhyväluontoinen Ainu sopii opettajaksi. Kyllä lapsia kouluun tulee.\n\n-- Mutta mitenkä tuomari sai käsiinsä Ainun omaisuuden? kysyi Klaus.\nRahat olivat Ainulla, kuulin kerrottavan. Eikö hän ostanutkaan taloa?\n\n-- Ei hän ehtinyt ostaa taloa, vastasi Kaisu.\n\n-- Sepä kova onni, sanoi Jukka. Mutta miten se roisto ne sai käsiinsä?\n\n-- Ainu antoi vietellä itsensä, vastasi Kaisu. Ne\nviisikymmentätuhatta markkaa, jotka sai talon ostoa varten, kätki\nhän hyvään kätköön seinäpaperien väliin. Mutta kun kauppias ja rouva\ntulivat sieltä pois ja jättivät talonkaupan puolitekoiseksi, rupesi\ntuomari kiusaamaan rahoja. Hän suuteli Ainua niinkauan, että sai\nkäteensä rahat. Yhtenä yönä ne sitte pelasi.\n\n-- Mitäpä rikas huolii? arveli Klaus.\n\n-- Ilman kauppiasta olisi rouva potkinut Ainun ulos huoneesta.\nSitä elämää ei osaa puhua muut kuin Riston ämmä; siellä on itku ja\nhammasten kiristys.\n\n-- Kyllä kai onkin. Kylän suuresta rikkaasta tuli kahdella askeleella\ntavallinen köyhä raukka. Rahat, ranskalaiset ajopelit, silkkimusta ja\nkaikki kalliimmat kalut, kullat ja hopeat menivät kuin mereen.\n\n-- Kun rouva tarpeekseen oli kiroillut Ainua, käänsi hän raivonsa\nHerttalan isäntään, molempia emäntiä ja Annaa vastaan. Eläin ei ole\nvihassaan raaempi ja julmempi. Rouva kiroili ja raivoili niinkauan,\nettä kaatui tunnotonna lattialle. Herättyään joi hän kaksi kupillista\nviinaa. Kauppias taitaa tulla mielipuoleksi. Hän on tänäpänä istunut\ntyhjässä puodissa ostajia odotellen ja kysellen ohikulkevilta,\nmilloin Franssin ja Annan häitä vietetään.\n\n-- Suuri on sitte surkeus, virkkoi Jukka, joka sääli kauppiasta,\nkuten kaikkia muitakin onnettomia maailmassa.\n\n-- Mutta kauan viivynkin täällä.\n\n-- Minä tulen heti. Kaisa otti käsivarrelleen kuteita ja läksi salaa\nedellä ulos.\n\nKiltti tyttö huomasikin petoksen ja rupesi itkemään äidin perään.\nJukka, joka oli liiaksi hellinyt tyttöään, alkoi viettelemään sitä\nmakuulle. Ensin se ei onnistunut, sillä Kaisu vain kiukutteli, vaikka\nolikin vallan väsyksissä, ja itki ääneensä. Klaus koetti torua, mutta\nei sekään auttanut.\n\n-- Ei pahalla mitään aikaan saada, sanoi Jukka, joka vihasi vitsaa ja\nkaikkea kuritusta -- onneksi oli Kaisu siinä asiassa toista mieltä --\nmutta hyvällä saadaan. Paha äiti meni kylään.\n\n-- Ei äiti ole paha, riiteli tyttö.\n\n-- Onhan, kun antaa vitsaa isän kiltille tytölle. -- Vaikka.\n\n-- No ei olekaan äiti paha. Ja Kaisukin on kiltti.\n\n-- Eipäs ole. Kaisu tahtoo kylään.\n\n-- Huomenna mennään yhdessä, isä itse vie. Mutta nyt isän kiltti\ntyttö panee maata. Mörkö ei saa tulla kehtoon, mutta Lauri saa tulla.\nEikös saakin?\n\n-- Saa Lauri tulla.\n\nVäsynyt lapsi antoi nostaa itsensä kehtoon. Anni teki toiseenkin\npäähän sijan, johon asetti pojan nukkumaan, itse jäi viereen istumaan.\n\n-- Kas niin. Mummo tuutii Lauria, ja isä kilttiä Kaisua. Pannaan\nsilmät kiinni ja nukutaan pian.\n\n-- Isän pitää laulaa, ei Kaisu muuten nuku.\n\n-- Mitä isä sitte laulaisi?\n\n-- Kissanlaulua,\n\n-- Ai hiipeli! Vai sitä laulua isän tyttö, tahtookin.\n\nPehmeällä äänellä rupesi Jukka hartaasti laulamaan:\n\n    Eihän kissalla saappaita ole,\n    Tuupeli, juupeli, saappaita ole.\n\nIstuen kehdon toisella puolella hyräili Anni samaa laulua.\n\n-- Laulakaa lapset nukkumaan, sanoi Klaus. Minä menen Miekkosen\nkanssa peltoja katselemaan.\n\nHän lähti ulos.\n\n           *       *       *       *       *\n\nViskattuaan kengänrajoja riihen uuniin ja tarkastettuaan, oliko\nahdos jo tarpeeksi kuiva, lähti Miekkonen kävelemään toukopeltojen\nkautta suonkulmaa kohti. Hän astuskeli hiljaa, kuten puolisairas.\nKova pistotauti hartioissa oli vaivannut häntä taasen viikon päivät.\nAamulla lieventi toki sen verran, että rohkeni ruveta liikkeellä\nolemaan, ja illalla vaiventuivat vaivat kokonaan.\n\n-- Jumala on hyvä, armahtaa ihmistä.\n\nMutta hiljaa piti astua, sillä äkkinäinen ja varomaton liike olisi\npalauttanut tuskat takaisin. Selkäluut tuntuivat aroilta kuin\nsilmäterä, ja rohkea hengitys koski kylkeen kipeästi, juuri niinkuin\nolisi kuumalla raudalla kosketeltu.\n\nVanhan raihnanen ruumis ei suuria siedä. Sahrain kynnet löysivät\nsarassa kiven, kivi oli suuri ja syvässä. Poishan piti peto saada\nkiusaa tekemästä vastaisuudessa. Kiveä ylös vivutessa sitte vihlaisi\nhartioita ja selkää, juuri kuin olisi partaveitsellä vedetty luut\nhalki. Ja illalla poltti jokaista jäsentä.\n\nJukka tuli Herttalasta kotiin, näki pellon pientareella suuren kiven\nja pihalla ehjät sahrat. Sahroistako mitään lukua? Niitä saa toisia\nsijaan, mutta henkeä ei saa millään.\n\n-- Ette tottele, ennenkuin tapatte itsenne, sanoi Jukka. Eihän pellon\nmikään hengenhätä ollut.\n\n-- Ei sen kiire ollutkaan, mutta tehty kuin tehty. Nyt se on\nkahteen kertaan kerrattu ja pientä kuin pajatuhka. Kuolemako siitä\nvipuamisesta? Ei, tyhjää puhetta se on. Ei ihminen kuole, ennenkuin\nHerra hengen ottaa. Esimerkkiä siitä, ett'ei ruumiin holhoominen\nelonpäiviä lisää, nähdään usein. Kelpaisi sitte ostaa ikää ja elää\nkauan niinkuin Methusala...\n\n-- Hyvää iltaa! kuului samassa Klaun ystävällinen ääni. Jo sinä taas\nolet terve.\n\n-- Jo olen, Luojan kiitos, vastasi Miekkonen. Terveys on kallis lahja.\n\n-- On se kallis.\n\n-- En päässyt ruista leikkaamaan omalle pellolle. Se oli karvasta\nkärsiä.\n\n-- Kyllä kai olikin. Touot ovat taaskin menestyneet erinomaisen hyvin.\n\n-- Niin ovat. Pellava on pitkää, ohra ja kaura mustaa ja lakoon\nkaatumaisillaan. Ainakin ohra on sirpillä niitettävä. Ennen\nmaailmassa leikattiin kaurakin sirpillä, ja leipää silloinkin\nsyötiin. Väliin oli leipä kaunaista, väliin puhdasta, aina miten\nHerra kasvun antoi. Sama laki on vielä nytkin, vaikka ihmisillä on\nhirmuisen paljon koneita...\n\n-- Ja kiirettä.\n\n-- Tuonne ohran taakse kylvetään tänä vuonna ruista, ehkä jo parin\npäivän perästä. Sarkoihin menee tynnyrin kylvö, vähä runsaamminkin.\nEi leipä lopu, jos Herra taas kasvun antaa. Tuossa ensimmäisessä\nsarassa se kivi kuohui sahrain kynsiin. Mistä lie kuohunutkaan,\nmutta peijakkaan suuri oli, ja niin syvässä. Kaksi kankea piti olla,\njoilla vääntää hirviötä. Vaan mitäs siitä. Kun kerran tuli ylös, niin\nylhäällä pysyy. On niistä saroista monta muutakin kiveä kaivettu.\nJukka ei armoitellut käsivarsiaan, vaan iski iskemätään kuokalla, ja\npelloksi muuttui koivumetsä, ja väkeväksi mieheksi kasvoi. Jukka,\nvaikka kärsikin lapsena vilua ja nälkää. On se Jumala hyvä.\n\n-- On se.\n\n-- Katso noita ruissarkoja. Montakohan lie kuhilasta kussakin? Neljä,\nkuusi, kahdeksan...\n\n-- Kaksitoista niitä on.\n\n-- Ja suurilta näyttävät tänne kauaskin. Entä sitte läheltä?\n\n-- Mennään luokse\n\nHiljalleen kävelivät he ruissaralle. Miekkonen levitti kätensä ja\nrupesi sylellään mittaamaan kuhilasta.\n\n-- Aika suuria ovatkin! Ei uletu miehen syli ylhäältäkään ympäri,\nauki jää enemmän kuin puolet.\n\n-- Suuria ne ovat.\n\n-- Lakkiahan niille pitää nostaa, kerta kullekin. Kaksi, neljä,\nkuusi, kahdeksan...\n\n-- Kaksitoista.\n\n-- Jumala on hyvä, ihmisille ja kaarneenpojille antaa heidän ruokansa.\n\n-- On se hyvä.\n\nVajoten alas kuhilaiden taakse laski aurinko juuri, korkeuksille vaan\nvielä loi kullanruskeata valoaan. Linnut olivat menneet levolle,\nmaassa oli rauha. Sininen taivas päilyi korkealla, äärettömän\nkirkkaana, äärettömän kauniina.\n\n-- En osaa oikein sanoiksi lausua, mitä nyt rinnassani tunnen,\nvirkkoi Miekkonen silmäten ylös kirkkaasen korkeuteen. Olisi nyt\ntässä lähellä jonkun vieraan valtakunnan ihminen, joka on paljon\nnähnyt, paljon kulkenut, niin kysyisin häneltä: Missä muualla\nmaailmassa on näin kaunista, näin ihanata?\n\n-- Hänen täytyisi vastata: Ei missään, ei missään!\n\n-- Siitä minäkin olen varma. Jukka taas laulaa tyttöä nukkumaan.\nVainaja lauloi usein, ja hänellä oli kaunis ääni, semmoinen heleä ja\nhellä.\n\nMonta hänen äänensä värähdystä on Jukka perinyt. Tuo pehmeä,\nsurumielinen värähdys on ihan äidin.\n\n-- Mutta vakavuus, vahvuus on pojan omaa.\n\n-- Laulu on sanoineen sävelineen äidin opettama. Lukemattomat kerrat\non Jukka nukkunut suloiseen uneen äidin laulaessa:\n\n    Eihän kissalla saappaita ole,\n    Tuupeli, juupeli, saappaita ole.\n\nHiljaa ja varovasti lähti Miekkonen Klaun rinnalla kävelemään\nlaulunääntä kohden.\n\n\n\n"]