[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fc2O22oqZyNw3s-0R9r6Qh205c6omkP_mQr2NbTVOpuA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1172,"Huomispäivän varjo","Vaaskivi, Tatu",1912,1942,"1172-vaaskivi-tatu-huomispaivan-varjo","1172__Vaaskivi_Tatu__Huomispäivän_varjo",null,"muistelmat",[],[],"fi",1938,96261,734038,true,[],[],[],"Esseistinen teos analysoi länsimaisen sivilisaation tilaa ja kulttuurikriisiä maailmansotien välisenä aikana. Kirjoitukset käsittelevät Euroopan aatteellista ja yhteiskunnallista murrosta hyödyntäen historian, psykoanalyysin ja taiteen näkökulmia.","T. Vaaskiven 'Huomispäivän varjo' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1172.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Kirjastot.fi, Jukka Pennanen ja Projekti\nLönnrot.","HUOMISPÄIVÄN VARJO\n\nLänsimaiden tragedia\n\n\nKirj.\n\nT. VAASKIVI\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1938.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nSumu\n  Noitasapatti\n  Versailles\n  Lasinen kosmos\n  Mustaa naurua\n  Erotiikan inflaatio\n  Ruumiinkulttuuri\n\nEroksen syntymä\n  Libido\n  Kevään herääminen\n  Oidipus-kompleksi\n  Poikia ja rakastajia\n  Pyhä perhe\n  Toteemi ja tabu\n  Sukupuolten kohtalo\n  Skorpioninpisto\n\nLänteen laskeva aurinko\n  Kääntöpiiri\n  Atomin murskaaminen\n  Sivilisaation kriisi\n  Intuition oppi\n  Sanoja illassa\n  Vastakohtien maailma\n  Nukketeatteri\n  Runouden tilinpäätös\n\nPakanallinen kosmos\n  Euroopan aamu\n  Kreikkalainen Eros\n  Jyvän mysteeri\n  Dionysos\n  Jumalien kuolema\n\nEpilogi\n  Huomispäivän varjo\n  Jälkihuomautus\n\nViitteet\n\n\n\n\n\n\nSUMU\n\n\n\n\nNoitasapatti\n\n\nElokuun 21. päivänä 1914 tapahtuu Euroopan taivaalla täydellinen\nauringonpimennys.\n\nIlma hämärtyy niin nopeasti, että elopelloilla työskentelevät maalaiset\nlaskevat hämmästyneinä sirppinsä kuhilaille ja kaupunkien kaduilla\nvyöryvä liikenne pysähtyy. Kuun musta kiekko liukuu hitaasti auringon\neteen, kunnes kummankin ääriviivat yhtyvät. Lintujen laulu vaikenee,\nilmassa tuntuu selittämätön hyytävä kalmanhenki, joka käy läpi kaikkien\nvaatteiden ja tunkeutuu hermoston syvyyksiin saakka. Hetken aikaa\nuivat värinsä kadottaneet talot, puistot ja ihmiskasvot luonnottomassa\nsinisessä kuolemanvalossa, joka imee esineistä niiden todellisuuden,\nhävittää kaikki varjot ja näyttää syövyttävän yksinpä perspektiivinkin\nolemattomiin... Lukemattomat silmät tuijottavat tänä kohtalonkylläisenä\nhetkenä taivaalle, kuin kuunnellen pysähtyneessä hiljaisuudessa\nmaailmanpalon tulevaa huminaa. Ei ole yö eikä päivä, ei aamu eikä\nilta. Painava, aavistava[1] äänettömyys vaipuu taivaalta syvälle\nkatukuiluihin ja kuolleeksi käyneisiin metsiin. Mutta kaikissa Pyhän\nVenäjän kirkoissa soivat ja jymisevät kellot, kylissä lankeaa rahvas\npolvilleen, ja syrjäisissä luostareissa avataan ikonostaasien kullalle\nja mystiikalle säihkyvät ovet, jotta Jumalan äiti astuisi esiin\nhämärästä kuoristaan, jotta pyhä metallikuva saisi äänen ja puhuisi.\n\nNeljä vuotta myöhemmin aurinko valaisee rumputulen kyntämää\nlänsirintamaa. On marraskuun 11. päivän aamu vuonna 1918; päivä on\nnoussut verestävänä ja kolkkona raskaista savupilvistä.\n\nPuuton lakeus hehkuu pistävän keltaisessa loimussa. Juoksevien\nsotilaiden varjot kiitävät aavemaisen mustina soraisella maalla, joka\ntuntuu levittäytyvän paljaassa autiudessaan yli näköpiirin rajojen,\nyli Euroopan. Keskipäivää kohti käy konekiväärien rätinä harvemmaksi.\nRanskalaisella alueella, paksujen hiekkasäkkien suojassa ahtautuu\njoukko uupuneita, unettomuudesta turtia siirtomaajoukkoihin kuuluvia\nneekereitä yhteen ja tuijottaa rävähtämättömin silmin koilliseen.\nSaksalainen pommituslentokone –! Kuin sodanjumalan lintu se kyntää\nsumun, savun ja pilvien valtamerta, tuuli paisuttaa ja kantaa moottorin\nmetallista jyminää. Kello 10.51 paiskaa kaksi ukkosenkaltaista\nräjähdystä soraa ja ihmisjäseniä ilmaan. Vaakalintu kiitää Reiniä\nkohti... Yhdeksän minuutin kuluttua rintaman yli on levinnyt\nsäpsähdyttävä hiljaisuus.\n\nTuskin kukaan äskeisen taistelun tuhansista osanottajista voi ensi\nkuulemalla tajuta sanaa »rauha». Juoksuhaudoista nousee tyrmistyneitä,\nharmaita, laihoja ihmisolentoja – kasvoja, joihin nelivuotinen\nhelvetti on polttanut koskaan lähtemättömän kauhun merkit, näyttäytyy\nmarraskuisen auringon koleassa valossa. He huutavat toisilleen sekavia\nkysymyksiä, he eivät ymmärrä tätä äänettömyyttä. He nousevat oudon\nmielenliikutuksen vallassa pystyasentoon ja oikaisevat selkänsä kuin\nheittääkseen harteiltaan painajaisen. Sadoissa tuhansissa valtimoissa\ntakoo tänä hetkenä veri pakahtumaisillaan. Turmiollinen, kauhea ilo\nkuohuu huutoina, lallatuksena, mylvintänä yli murskatun maan, johon\nkonekiväärituli ja srapnellit[2] ovat sataneet ja jonka lakeutta vielä\npeittää räjähtäneiden ammusten savu.\n\nLukemattomat tajunnat ovat tänä hetkenä kuin katkelma ilmestyskirjaa,\neurooppalaisen suursodan apokalypsista -! Sarajevon kohtalokkaasta\nlaukauksesta asti, neljän kauhunvuoden halki maailmanpalo on raivonnut\npuolentoistakymmenen kansakunnan asuma-alueilla, kahdeksan ja puoli\nmiljoonaa ihmistä on hävinnyt vähäpätöisinä yksityisilmiöinä sodan\näärettömään yhteiskohtaloon. Sen vapautumistunteen syvyydestä, joka\nmarraskuun 11. päivän aamuna vallitsee taistelutanterilla, kasvaa\nnelivuotisen painajaisunen näkyjä – muistoja poltetuista kentistä,\njoilla teräksenharmaat tankit vyöryvät kuulasateesta välittämättä,\nräjähtävistä ammuksista, jotka nostavat maan poven kuohuun, suistuvista\ntaloista, kirkontorneista, jotka sortuvat, kellojen surkean kilinän\nja tykkien jyskeen kaksoissoitossa... Kukapa tuntisi vielä uhrien\nlukumäärää? Ja kuitenkin on Verdunin autioiden lakeuksien ilmaan tullut\nselvä, katkera lemu niiden nuorukaisten verestä, jotka eivät koskaan\npäässeet paluutielle. Eräitä kuukausia myöhemmin saa koko maailma\nkuulla, että pelkästään Englannin osuus Sommen taisteluun maksoi\nvajaat viisisataatuhatta ihmishenkeä, jotka uhrattiin muutamasta\nneliökilometristä martoa, puutonta, kuollutta maata.\n\nHävitystyö on ulottunut yli asutun maailman. Kiinan rannikolta\nEtelä-Amerikan alueelle on pamahdellut nelivuotinen laukaustenvaihto,\nEtelä-Afrikan keltaiset hiekkaerämaat ovat olleet sissisodan\nnäyttämöinä, Madrasin[3] satamassa on »Emdenin»[4] kranaatti sytyttänyt\nöljysäiliöt tuleen, englantilaiset risteilijät ovat ampuneet kolme\nsaksalaista sota-alusta upoksiin Falklandin saarien luona. Sodan\nalkuaikoina tuskin kukaan saattoi aavistaa, miten laajaksi ja\npitkäaikaiseksi äkillisesti puhjennut maailmanpalo muodostuisi,\nsillä noina hysteerisen kiihtyneinä päivinä, jotka seurasivat\nSarajevon välikohtausta ja joina suurvaltojen sodanjulistukset\nluettiin, uskottiin yleisesti kiihkeään mutta pikaiseen ratkaisuun.\nNäin kuvittelivat Unter den Lindenille[5] ahtautuneet ihmismassat\nheinäkuun viimeisenä päivänä, kuunnellessaan kypäräpäisen poliisin\nkaikuvaa ääntä, joka tiedotti sodan puhjenneen. Näin luultiin Belgian\nparlamenttitalon edustalla, kun riippumattoman maan kuningas saapui\nratsastaen mustalla ratsulla riemuitsevien väkijoukkojen halki.\nJa eikö jokainen niistä Ranskan reserviläisistä, jotka vaelsivat\nlaulaen helteistä maantietä Champagnen viinitarhojen halki elokuussa\n1914, pitänytkin rintamalle lähtöä vain tilapäisenä välikohtauksena!\nIloinen päivänvalo välkkyi kypsyvissä rypäleissä ja varuskunnan\npanssariautossa. Naiset olivat keskeyttäneet viininkorjuun, he\nkeräytyivät tien varsille seppelöiden mustia pyssynpiippuja vihreillä,\ndionyysisilla lehvillä. Niin kauan kuin saksalaisten hyökkääjien\nnopea eteneminen jatkui ja tapausten tempo itä- ja länsirintamalla\nosoitti tasaista kiihtymystä, ei unelma sodan pikaisesta lopusta vielä\nnäyttänyt mielettömältä. Belgian lävitse vyöryi harmaita legioonia\nratsain, autoilla, marssivina jalkaväkijoukkoina. Pohjois-Ranska\navautui valloittajille – syyskuun alkupäivinä nähtiin Pariisin\nlähettyvillä saksalaisia ratsastajia ja pelästynyt hallitus vetäytyi\nBordeaux'hon lopullisen hyökkäyksen tieltä. Mutta juuri näinä\nkriitillisinä hetkinä sodan kulussa tapahtuu ratkaiseva käänne, jonka\nvaikutus neljän seuraavan vuoden tapahtumiin on arvaamaton. Syyskuun\n11. päivänä Pariisin sanomalehdet kirjoittavat kilvan ranskalaisten\nsaartoliikkeestä, jota jatketaan Kluckin[6] armeijan oikealla\nsivustalla. Joffren[7] joukot ovat antaneet vastaiskun — hyökkääjien\neteneminen on päättynyt. Huhujen ja viestien hehkuvasta kaaoksesta\nleimahtaa tieto taisteluista, jotka riehuvat Château-Thierry’ssä\nja Vitry-le-François'ssa:[8] on alkanut Marnen taistelu, jota on\nsanottu historian suurimmaksi ja jonka tuloksena on ranskalaisten\nratkaiseva voitto saksalaisista.[9] Kun Saksan hyökkäys Kanaalin\nsatamiin sittemmin sortuu vereen ja rintamat jäykistyvät lännessä,\nkun Hindenburgin ja Ludendorffin joukot ovat läpäisseet Tannnenbergin\nja Masurian[10] tulikokeen, kun venäläisten eteneminen on etelässä\nkatkaistu ja rintamilla on alkanut hidas asemasota, on maailmansota\nsaanut uuden synkän luonteen. Kiivaat, veriset yhteenotot ovat\npäättyneet. On alkanut tuskallinen kilpailu kestämiskyvystä – yli\nkolmivuotinen hermojännityksen helvetti, jossa Verdunin ja Sommen\npäiväkautisten taistelujen muistot välähtelevät kuin tulenliekit\nlepäävästä savupilvestä. S Maailmansodan ilmestyskirja –! Valtaviin\njuoksuhautoihin, jotka halkovat satojen kilometrien pituisina haavoina\nEuroopan pintaa, sortuu miljoonittain nimetöntä, tuntematonta,\nammoin elämältä kuollutta nuoruutta. Aurinko tuntuu sydänpäivälläkin\npaistavan kuin tuhkakerrosten lävitse – lukemattomat talonpojat ovat\nunohtaneet, miltä kuuluu lintujen laulu. Tankkien mammuttimaisia\nteräsruumiita nousee näköpiiriin, ne vyöryvät, ryömivät, syöksyvät\nmusertuvien piikkilankaketjujen lävitse luotien kilpistyessä niiden\nkolkonharmaisiin kylkiin. Lentokoneiden siivet lakaisevat aavemaisen\nliikkumattomina sakeita pilviä. Laboratorioista lasketaan irti\nbakteereja, läkähdyttävä kaasu hiipii Ypernin kuloksi palaneiden\nkenttien yli. Päiväkausiksi tulee rintamille outo, liikkumaton\nhiljaisuus, lyhyt välihetki, jolloin joukkohermosto ylikompensoi\nkidutuksen ja riistäytyy väkivalloin iloon. Sekä itä- että\nlänsirintamalla, sekä hyökkääjien että puolustajien juoksuhaudoissa,\ngarnisoneissa[11] ja etappipaikoissa kiertää inhimillinen mielikuvitus\nneljän vuoden ajan pornografisten postikorttien, väkevän tupakan,\nwhiskyn, kenttäbordellin ja käymäläin noitapiiriä, tukahtuakseen\nodottamattomien hyökkäysten rumputuleen.\n\nMutta marraskuisena aamupäivänä 1918 taistelujen ääni vaimenee\nlopullisesti. Kuolemanhiljaisuudesta, joka on vallannut kylmät,\nauringonvalossa levittäytyvät kentät, puhkeaa hurja, sekasortoinen\nhuuto – mieletön vapautumisen ilmaus, jossa sanat sulavat paisuvaan\nulvontaan. Huuto vyöryy ranskalaiselta rintamalta, siihen yhtyy\nsaksalaisten kenttäsotilaiden kumea, iloton kuoro, se pauhaa\nkuin hirmumyrsky valtaamattomaksi jääneen isännättömän maan yli,\njuoksuhaudoista juoksuhautoihin Lähinnä seuraavien päivien aikana\nEuroopan tajunnan täyttää yksi ainoa, ylikuohuva tunne – helpotus.\nHelvetti on sammunut, painajaisesta on päästy. On kuin syvältä\nmiljoonien ihmisten povesta, maan omasta murskatusta rinnasta nousisi\nkeventymisen huokaus. Sodan päättymisen hetkellä huojennuksen tunne\npurkautuu riemun ilmauksiksi yksinpä Berliinin kaduilla, sillä tänä\nruusunpunaisena talvipäivänä tajuntaan ei mahdu tieto, että Ranskan\nvoitonhumalasta kasvaa uhkaava _le jour de revanche_ –! Kaksi, kolme,\nneljä päivää lakaisee Pariisin katuja ilon hirmumyrsky, lippujen,\nserpentiinien ja konfettien[12] kirjava sade kuohuu Place de la\nConcorde'lta esikaupungin kujille. Laulujen ja ilonpurkausten,\ntorvisoiton ja kirkonkellojen pauhu on niin valtava, että kenraali\nPershing, joka yrittää turhaan raivata tietä torilla tanssivien onnesta\nhumaltuneiden ihmisparvien halki, ei voi kuulla omia ajatuksiaan!\nMyös Lontoo kuohuu jokaista sopukkaansa myöten liikuttuneista\nkansanlaumoista, jotka vyöryvät nyyhkyttäen ja nauraen Trafalgar\nSquarea kohti. Täällä tapahtuu miltei seremoniallisenjuhlallinen\nenglantilaisen etiketin murskaus, militäärinen kuri vaihtuu\nriemuitsevaan mielivaltaan ja rivissä seisova upseeristo tekee\nsotilaiden komennuksesta konemaisia, marionettimaisia liikkeitä...\n\nJo varhain aselevon päivän aamuna on presidentti Wilson herännyt\ntietoon, että sota on päättynyt. Myöhemmin aamulla hän kirjoittaa\nValkoisen Talon virkahuoneessa kuuluisan manifestinsa Amerikan\nkansalle, kehottaen sitä ryhtymään »yli koko maailman ulottuvan\noikeamielisen demokratian rakentamistyöhön». Tämä idealistinen\nvetoomus, joka erinomaisen kootusti ilmaisee Woodrow Wilsonin\nvaloisan ja koettelemattoman optimismin asteen, lausutaan jokseenkin\nsamanaikaisesti kuin New Yorkin kaduilla poltetaan keisarin näköisiä\npaperinukkeja ja Fifth Avenuella keinuu symbolinen ruumisarkku\nherjaavan kuorolaulun säestämänä... »Kaikki se, minkä puolesta Amerikka\non taistellut, on saavutettu»... » Minä johdan teidät ihania aikoja\nkohti...!» Tämäntapaiset lauseet, joiksi Yhdysvaltain presidentti pukee\nuskonsa, toivonsa ja ihmisrakkautensa helvetin takaportilla, osoittavat\nmiltei tuskallisen räikeästi hänen todellisuudentajunsa sokeutta.\n\nTosiasiassa Woodrow Wilsonin kuuluisa Euroopan-matka muodostuu\nidealismin tragikoomiseksi ilvenäytelmäksi; kunnialaukausten\njuhlasäestyksen alta soi sangen kuuluvana narrin kulkunen. Sillä\ntässä valoisassa poliittisessa utopistissa, josta tulee hetkellisesti\nmaailman merkitsevin henkilö, esineellistyy kaikkien aikojen\nluottavaisin ihmisusko – unelma uudesta mainiosta maailmasta. Kuten\nuneksijat aina, niin on Princetonin yliopiston entinen professorikin\nnopeiden tekojen mies. Hän uskoo ideaaleihinsa järkähtämättä kuin Don\nQuijote, ja kun hän nousee joulukuun 3. vuonna 1918 valtamerialuksen\nkannelle, hänen laihoilla, askeettisilla kasvoillaan paistaa uuden\npäivän loistava ruusunhohde. Lähdön hetkellä hukkuu höyrypillien huuto\nkansan riemunulvontaan ja tykkien jylinään Pariisin tuloa seuraa uusi\njuhla, ja seuraavina päivinä amerikkalainen rauhanruhtinas kulkee\ntriumfivaunuissa Lontoosta Genovaan, jossa hurmautunut rahvas putoaa\npolvilleen kuin pyhimyksen edessä. Tämä on ihanan tulevaisuuden\nhuumaavaa esimakua. Woodrow Wilson juo tämän suloisen kalkin pohjaan,\nennen kuin hän todella ryhtyy taisteluun voittamattomien vaikeuksien\nkanssa ja saapuu Pariisin rauhanneuvotteluihin.\n\nLukemattomissa historiateoksissa, artikkeleissa ja puheissa on\ntehostettu sen käänteen valtavuutta, joka tapahtuu Euroopan\njoukkotunteessa aselevon ja rauhankonferenssin välisinä päivinä. Kun\nyleinen, jäsentymätön huojentumisen riemu oli tasaantunut, alkoi\ntodellisuuden armoton näky paljastua. Mitä Eurooppa oli menettänyt?\nMitä yksityiset valtiot olivat menettäneet maailmansodan kaikki\npolttavassa ahjossa? Kahdessa kuukaudessa oli tosiaan kylliksi, että\ntulevan ihannemaailman mielikuva väistyisi taustaan ja taloudellisella,\naineellisella ja henkisellä alalla koetut vahingot, nälänhädän\nja kurjuuden, sekasorron ja rappeutumisen kuvat tunkeutuisivat\nvaivaavina miljooniin tajuntoihin. Lloyd George, joka välittömästi\nrauhansolmimisen jälkeen lupasi Englannin työläisille »uuden maailman»\nja oikeamielisen ja sovinnollisen demokraattisen rauhan, osoitti pian\nviriävässä vaalitaistelussa taipumusta toiseen äänilajiin. Northcliffen\nlehdistön jatkuva kiihotus muistutti mieliin koettujen kärsimysten\nsuuruutta. Puhuttiin julmuuksista, joihin Saksan sotaväki oli ryhtynyt\nBelgiassa, kunnes hämärä myrtymys kuohui esiin yhä vahvenevana vihana,\nkunnes vaalitaistelun iskulauseet: _Make Germany pay ja Hang the\nKaiser_ — Antakaa Saksan maksaa! Hirteen keisari! – leimahtivat kuin\npunaiset tulipalonliekit kytevästä joukkomielialasta.\n\nKahden kuukauden aikana sekä Belgia että Ranska olivat yhtyneet\nyleiseen saksalaisvihaan. Vahinkojen suuruus oli kummankin alueilla\nvielä arvaamaton; muistot kestetyistä kärsimyksistä, Antwerpenin ja\nPariisin pommituksesta, Marnen taistelun äärettömän epävakaisesta\nkulusta ja niistä tuhansista ihmishengistä, jotka oli uhrattu\nVerdunissa, vaikuttivat mielialaan polttavan hapon tavalla. Ja kun\nYhdysvaltain presidentti, suoraan kateederista elämän keskelle astunut\nrauhanruhtinas palaa ilotulitetulta voittajanmatkaltaan Ranskaan\nosallistuakseen suurvaltojen konferenssiin, on sangen kyseenalaista,\npääseekö hänen hento äänensä lainkaan kuuluville yleisen mielipiteen\nmyrskystä. Nyt kun vapautumisen huuma on alkanut hälvetä, nyt kun\nRanska tuntee vain _le jour de revanche'in_ kiihkeän tuomiotunnelman,\ntuo vielä äsken miltei jumalana palveltu mies pienenee naurettavaksi ja\neriskummalliseksi kääpiöksi.\n\n»Hän olisi voinut antaa Jumalalle sen, mikä kuuluu Keisarille»,\nsanoo Nicolson. »Kun puhuu Wilsonin kanssa, on kuin puhuisi\nJeesuksen Kristuksen kanssa», sanoo Clemenceau, josta Versailles’n\nmaailmanhistoriallisessa kaksintaistelussa tulee amerikkalaisen\nidealistin kylmäverinen ja illuusioton vastapelaaja.\n\n\n\n\nVersailles\n\n\nVersailles’n murhenäytelmässä on nähty kahden maailman voiman, valon\nja pimeyden valtataistelu, jossa voitto lankesi vääryydelle ja jossa\nihmisyyden sydämeen iskettiin kuolettava haava. Mutta draamallinen\nvoimainsuunnikas ei ole näin helposti ilmaistavissa. Todellisuudessa\nliittyy konferenssin kaikkiin vaiheisiin laskemattomia ja yllättäviä\nkäänteitä, asioiden käsittelyssä kohtaa kaoottista neuvottomuutta,\nkoska, kuten usein on huomautettu, läsnä olevat poliitikot edustavat\nkaikkia mahdollisia aatesuuntia ja joutuvat odottamatta ja äkkiä\nkantamaan vastuunalaisuuden, jonka paino tuntuu musertavalta.\nVersailles’n näytelmässä on kuitenkin kaksi osanottajaa, joiden\nvälille varsinainen dramaattinen jännitysväli virittyy: Wilson ja\nClemenceau. Kun he tammikuun 12. tulevat konferenssin juhlallisiin\navajaisiin, heidän tajuntaansa painaa tieto, että heidän käsissään on\nEuroopan kohtalo ja että lähinnä seuraavat päivät tulevat johtamaan\nratkaisuihin, joilla on maailmanhistoriallinen merkitys.\n\nJo alusta alkaen on ilmassa jännitystä, joka aiheutuu yhdestä ainoasta\nkysymyksestä: tuleeko Wilson tuhatvuotisen onnen unelmineen voittamaan\nvai voittaako valloitusrauhaa kannattava vastapuoli, jonka mielessä\nkiertää koston ajatus? Siksi on myös alun perin olemassa kahden aatteen\nsalainen antagonismi, joka havainnollistuu kahden persoonallisuuden,\nWilsonin ja Clemenceaun, antagonismissa. Läsnä olevaan joukkoon kuuluu\nnöyryytettyjä saksalaisia ja Itävallan, Bulgarian ja Turkin alamaisia,\nsaalistavia poliittisia onnenonkijoita ja maailmanparannuksen\npuuhaajia, kyynikkoja ja idealisteja, kärkkyileviä kulakeja,[13]\njotka himoitsevat uusia naftalähteitä ja kuparikaivoksia, uusia\nsatama-alueita, plantaaseja ja viljelysmaita. He kaikki odottavat\nkuumeisesti ratkaisua, heitä kiertelee lukittujen ovien takana ja\npalatsin käytävissä, jossa tulevia ja meneviä lähetystöjä saatellaan\nsisään ja ulos, jossa vahtimestarit kantavat komissionien ja komiteiden\nlausuntoja, jossa pika- ja konekirjoittajat, sihteerit, palveluskunta\nja poliisit muodostavat oman rauhattomasti kiehuvan ja kuitenkin niin\nkumman hiljaisen pienoisyhdyskuntansa. Mutta jo konferenssin alussa\nsuurin ratkaisuvalta jakautuu tasaisesti Wilsonin, Lloyd Georgen ja\nClemenceaun kesken. Italialainen Orlando muuttuu enemmän tai vähemmän\nsuosituksi näytelmän statistiksi, joka poistuu kesken neuvotteluja.\nLloyd Georgen kanta on omituisen horjuva – hän on milloin Wilsonin,\nmilloin vanhan, taitavan ja kokeneen esimiehen Clemenceaun puolella.\nJa jo ensimmäisessä käsittelyssä, jossa pohditaan kysymystä, tuleeko\nneuvottelujen olla julkisia vai salaisia, avointa politiikkaa\nkannattava Wilson kärsii tappion. Ensimmäinen hänen neljästätoista\npykälästään häviää listalta. Ovet suljetaan. Mutta lähinnä seuraavina\npäivinä käy myös yhä ilmeisemmäksi, että idealismin aseet toimivat\ntässä taistelussa omituisen hervottomasti.\n\nKun ensimmäinen vastaisku on annettu, ympäröi liittovaltojen\npresidenttiä yhä painostavammaksi käyvä yksinäisyyden ilmakehä. Hän ei\nkäyttäydy niin kuin hänen odottaisi käyttäytyvän, hänen periaatteensa\nhorjuvat kuin kauniit, hauraat postikorttirakennukset. Miten onkaan,\nhän antaa periksi[14] jo Italian rajoista käydyssä taistelussa, ja\ntämä kompromissi merkitsee ensimmäistä myönnytystä syville, uhkaaville\nvoimille. Wilson on tullut tietoisesti puolustamaan järjestyksen\nja kirkkauden kaunista asiaa anarkiaa vastaan, ja kuitenkin hän\njoutuu kerta kerralta kokemaan, miten väärin hän on laskenut, miten\nidealistiset päätöksenteot sortuvat myönnytyksiin, miten järjestyksen\najatus hukkuu haaksihylyn tavalla sokeiden, vihamielisten vaistojen\nmereen. Näin tapahtuu tuossa kuuluisassa keskustelussa, jossa pohditaan\nJapanin vaatimuksia. Ne koskevat eräitä keskusvaltojen hallussa\nolevia Tyynenmeren saaria, Kiautshoun ja Shantungin maakaistaletta,\nosia Kiinasta. Wilsonin kansallisuusperiaate on ennen pitkää tuomittu\nluhistumaan – hän suostuu sovitteluihin ja yrittää turhaan selittää\ntämän myönnytyksensä omien pykäliensä hengen mukaiseksi. »Pariisi eli\nkuin painajaisunessa, mielet olivat myrkytetyt», kertoo Englannin\nvaltuuskunnan asiantuntijajäsen Keynes, joka traktaattipolitiikkaa\nvastustaakseen jättää tämän toimensa. »Me tunsimme olevamme kirurgeja,\njotka leikkaavat potilaan tanssisalissa kaikkien sukulaisten\nreunustaessa seinänvieriä.»\n\nToukokuun 7. päivänä sopimuksen luonnos ojennetaan Saksan\nvaltuutetuille. Näytelmä muodostuu piinalliseksi – alusta alkaen lepää\ntässä oikeuspaikaksi muuttuneessa salissa kytevän joukkokatkeruuden\nkylmä huoku, ja kun Clemenceau viimein nousee seisaalleen,\nhänen puheensa kuulostaa siltä niin kuin hän polkisi kirskuvia\nlasinpalasia. Muuan sihteereistä asettaa rauhansopimuksen kreivi\nBrockdorff-Rantzaun[15] eteen. Kaikki määräykset tähtäävät epäsuorasti\nkostoon – kreivi, joka sairauden vuoksi lausuu vastauksensa istualtaan,\nsanoo hyvin tuntevansa mikä voimakas vihamielisyyden kehä häntä ja\nSaksan valtuutettuja Pariisissa ympäröi. Niiden päivien aikana, jotka\nseuraavat tätä tuloksetonta vuorolauseiden vaihtoa, rauhansopimuksen\nsanamuoto ehtii nostattaa Saksassa täydellisen katkeruuden myrskyn.\nPääministeri Scheidemann[16] on selittänyt ehdotuksen mielettömäksi.\n»Tiikerille» lähetetään vastalause, jossa vaaditaan ehtojen\nperinpohjaista tarkistamista, ja kun kreivi Brockdorff-Rantzau\nvalmistelee liittoutuneille lähetettävää seitsemäätoista noottiaan,\nhän kiinnittää huomiota Wilsonin pykälien ja rauhansopimuksen ehtojen\ntäydelliseen ristiriitaisuuteen. Samaan aikaan kuin uupuneet ja\nunettomuuden rasittamat Ranskan valtiomiehet käyvät äänetöntä ja\nkiristynyttä sotaa kaikkia kompromissiehdotuksia vastaan ja pingottavat\ntahtonsa viimeisilleen pysyäkseen saneltujen ehtojen takana, Weimar\non joutunut yltyvän joukkohysterian valtaan. Kansalliskokous keräytyy\nneuvotteluihin. Hallitus neuvottelee, presidentti Ebert[17] neuvottelee\nScheidemannin kanssa, kunnes viimeksi mainittu pyytää eroa ja antaa\nministerintuolinsa Bauerille. Yöllä kesäkuun 19. päivänä hallitus ei\nvielä ole määrännyt kantaansa. 23. päivän vastaisena yönä _entente_[18]\nhylkää sille lähetetyn nootin ja puhuu joukkojen marssimisesta Saksaan.\nRaskaan vastuunalaisuuden varjo lepää tukahduttavana ja mustana Saksan\nhallitusmiesten yllä, sillä päätöksenteko on määräävä sodan murskaaman\nmaan kohtalon.\n\nKun Versailles’n sopimus kesäkuun 28. päivän iltapuolella\nallekirjoitetaan ja sota katsotaan lopullisesti päättyneeksi ja Saksan\nja liittoutuneiden rauha lopullisesti vahvistetuksi, on Wilsonin\nidealismi kärsinyt haaksirikon ja Clemenceaun reaalipolitiikka\nvoittanut. Yhdysvaltojen presidentin kirkas henkisyys ei ole\nlopultakaan mahtanut mitään kuohuville vaistoille, jotka kaukaa ja\nsyvältä ohjaavat joukkojen ja heidän johtajiensa tekoja. Kuvaavaa\nkyllä, juuri näinä aikoina muuan ylihermostunut sivullinen, anarkisti\nEmile Cottin[19] ampuu seitsemän laukausta Clemeneeau’ta kohti ja\ntunnustaa kuulusteluissa, että hän on ampunut ihmiskunnan pahinta\nvihollista, uuden sodan salaista valmistelijaa.\n\nRanska on voittanut. Heinäkuun 14. päivänä tapahtuu joukkojen\nlopettajaisparaati. Junat, jotka sinä aamuna vyöryvät Pariisia kohti,\novat ääriään myöten täynnä ruokakoreja, huutavia sylilapsia ja\nmaalaisia, kaikkiaan puoli miljoonaa isänmaallisen ilon humalluttamaa\nihmistä. Kukon laulusta alkaen ovat puistojen puut ja talojen katot,\nikkunat, portinharjanteet ja parvekkeet tulvillaan nimettömän\nperusihmisen mustaa massaa, joka purkaa riemuaan ulvontana, huutoina\nja nyyhkytyksinä kirkkaaseen suvi-ilmaan. Äänten hyökyaalto kulkee\nyhä paisuen kadulta kadulle. Sotilaiden rivit vyöryvät Ooppera-aukeaa\nkohti, _la garde republicaine'n_ haarniskat kipinöivät kuin sula hopea,\nheidän kypäriensä häikäisy vaikuttaa joukkoihin kuin voimakas hypnoosi.\nKun suuret voittajat, Foch[20] ja Joffre, saapuvat ratsastaen valkeilla\nratsuillaan, pidellen sormissaan marsalkan sauvaa ja tervehtien\nriemuitsevia väkijoukkoja, huudot vyöryvät kukkurapäisenä tulvana\nheitä vastaan. Läpiammutut liput lepattavat riekaleisina leudossa\ntuulessa. Marsalkka Pétain[21] keinuu ratsunsa selässä, huudot,\nnaurunpurskahdukset ja joukkojen hysteerinen itku paisuu ukkoseksi,\njoka painaa kimaltelevien sotilastorvien musiikin kuulumattomiin.\n\nMutta norjalainen journalisti Christensen on säilyttänyt aikakirjoihin\nmyös kuvan, jossa uusi sodanjälkeinen elämäntunto äkkiä löytää\ngroteskin ilmaisun. Kadulla kannetaan sotilasta, jonka molemmat jalat\non lonkasta alkaen leikattu pois ja joka kerää takkiinsa kolikoita\ntanssivilta, humaltuneilta, järjettömässä sekasorrossa survovilta\nmassoilta. Hän tuskin huomaakaan, kuinka hänet kohotetaan ylös lihavan\nja riemusta loistavan kapakoitsijattaren käsivarsille. Hän puristuu\nsuuren naisen hyllyviä rintoja vasten, he keinuvat valssin laineilla,\njoka soittaa silvotulle invalidille ja rehevälle bakkantille uutta\nriemua, jalattomaksi ammutun sukupolven huumaa, rampojen tanssia!\n\nTämä kuohuva aalto hautaa erään olennon, eräät kasvot. Kesäkuun\n28. päivän jälkeen ei Valkoisen Talon presidenttiä enää ole\nmaailmanhistoriallisena hahmona olemassa. Vapauden, veljeyden ja\ntasa-arvon turha haave palaa elämän julmasta väljyydestä takaisin omaan\nahtaaseen kammioonsa, välähdelläkseen joskus virallisten juhlapäivien\npuheissa. Kun tuntemattoman sotilaan muistotilaisuus pidetään pari\nvuotta Versailles'n tapahtumien jälkeen, on läsnä myös presidentti\nWilson. Mutta kuinka pienenä ja heiveröisenä hän istuukaan hitaasti\najavassa loistoautossa, kuinka kurttuinen on musta samettikaulus, jolla\nhänen luiseva leukansa lepää! Idealismi hymyilee väsyneesti hurraaville\njoukoille. Paljastettu pää on lumivalkea, amerikkalainen silinterihattu\ntekee pari sovinnaista kumarrusta ja painuu omituisen avuttomana syliin.\n\n\n\n\nLasinen kosmos\n\n\nVersailles’n rauhansopimusta on syytetty raskaista rikkomuksista,\njoiden seurausilmiötä tulevat sekasorronajat ovat olleet.\n\nNiin kutsutut häpäisypykälät ja Saksan syyllisyyden virallinen\nvahvistaminen ovat ainakin osaltaan lietsoneet moraalista vihaa,\njonka lähteet aukesivat ranskalaisen voitonpäivän kuohuvassa\ntunnemyrskyssä. On sanottu, että missä aluejakoa koskevat määräykset\ntodistavat taitavaa harkintaa, siinä on maailmantaloudelliset ongelmat\nsyvimmältään jätetty ratkaisematta. Selvää selvemmin ilmenee myös,\nettä konferenssin tuloksena oli entisten yhteyksien häikäilemätön\npirstominen ja että Euroopan kartalla tapahtunut rajalinjojen\nvaihdos toi tuloksellaan kohtalokkaat taloudelliset onnettomuudet.\nUudet tullirajat särkivät entisen solidin kauppavaihdon. Kun\nSaksalta riistettiin Sleesia ja Elsass-Lothringen, se menetti eräät\nrikkaimmista kaivosalueistaan, metalliteollisuutensa varsinaiset\nlähteet. Kävi, kuten Georg Seldes[22] on lakonisesti todennut:\n»Sopimukset erottivat tehtaat työläisistään, tuottajat kuluttajista,\nkaupungit rautatieasemista, karjat laitumista ja isänmaanystävät\nkodeistaan.» Ja kaikkein raskaimmin näistä uudelleenjärjestelyistä\njoutui kärsimään juuri tappionsa kokenut Saksa. Eräs ajan ranskalaisia\niskulauseita oli: _le boche paiera tout_, »saksalainen maksaa kaiken»,\ntai: »puristakaa sitruunaa, kunnes siemenet ritisevät!» Käytännön\nkielelle käännettynä tämä merkitsi, että vilhelmiläisen keisarikunnan\nrippeiden oli vuoteen 1921 asti saatava kerätyksi kokoon 20 miljardia\nkultamarkkaa, mikä summa myöhemmin alistettaisiin tietyn komission\nharkintaan ja ehkä laajenisi lopullisissa laskelmissa. Rauhanteon\nyhteydessä tämä vasallimaiseen kuuliaisuuteen komennettu maa\nmäärättiin myös luovuttamaan liittoutuneille koko kauppalaivastonsa,\nrakentamaan uusia aluksia kahdensadantuhannen tonnin painosta vuodessa,\ntoimittamaan reaaliarvoja, hiiltä, kemikalioita ja karjaa, kaapeleita,\nrautatievaunuja ja koneita – kaikki tämä kenties vain puhtaan\nrahallisen korvauksen ohessa!\n\nSynkän 20-luvun alkaessa eurooppalaiseen elämäntunteeseen tunkee kuin\nsyövyttävänä myrkkynä epätoivo ja epävarmuus. Ulkonaiset tappiot\novat äärettömät. Kahdeksan miljoonaa ihmistä on surmattu poltetuilla\nja hävitetyillä rintamilla, miljoonia makaa sairaaloissa tai astuu\ntakaisin elämään raajarikoiksi ammuttuina. Kylät levittäytyvät synkkinä\nkeskellä marroksi palaneita maisemia, heitteelle jääneet talot katsovat\npuhkaistuin ikkunoin hävitettyjä viljamaita. Maailman tuotannon ja\nmaailmankaupan huolellisesti kudottu verkosto, joka ennen maailmansotaa\nvirittyi niin lasketun tasapainoisella raaka-aineiden tuottajain,\nteollisuus- ja maatalousmaiden, suurten pääoman säästöjen ja\nmerentakaisten valuutanlähteiden välillä, oli pyyhkäisty repaleiseksi\nkuin hauras hämähäkinseitti. Valtaistuinten horjuessa, valtiomuotojen\nja yhteiskuntajärjestelmien lohkeillessa vaipuvat tuotanto ja\nkauppa useissa Euroopan maissa lähelle ehtymispistettään. Sodan\njäljissä kulkevat nälkä ja epideemiset sairastumiset, ennen kaikkea\nespanjantauti, joka raivoaa esteettömänä ruttoaaltona yli länsimaiden\nja vaatii yksistään Italian ja Saksan alueilla kahdeksansataatuhatta\nuhria. Vuonna 1918 saksalaisen siviiliväestön kuolevaisuus on 37\nprosenttia suurempi kuin ennen sotaa. Tšekkoslovakian hoitoloihin\non pelastettu kolmesataatuhatta orpolasta, joiden isät on ammuttu\nrintamilla ja joiden äidit lavantauti ja nälänhätä tappanut. Puolan\nlastensairaaloissa lukumäärä on kaksisataatuhatta, kaksivuotiaista osaa\nvain puolet kävellä ja viisivuotiaista on joka kolmas tuberkuloosin\ntartuttama. Missä terveystilasto ei voi näyttää yhtä surullisia\nlukuja, ovat sodan jäljet silti polkeutuneet syvälle maan ytimeen.\nYksin Ranska, jonka Versailles’n rauhansopimuksen solmimisen aikaan\nyleisesti katsottiin selviytyvän voittajana, on menettänyt kolme\nneljäsosaa metalliteollisuudestaan, kaksi miljoonaa hehtaaria parhainta\nviljelysmaataan ja puolet kauppalaivastostaan, jonka hylyt lepäävät\nmeren pohjassa. On rakennettava uudestaan täydellisesti hävitetyt\ndepartementit – nuo laajat alat muinaista kukoistavaa[23] maata, joissa\ngranaattituli on kyntänyt veristä multaa ja josta kaasupilvet ovat\npolttaneet kaiken elämän.\n\nToisaalla vallitsee taloudellinen voimattomuus, tuottamisen ja\nostamisen täydellinen laskutila – toisaalla, etenkin Englannissa,\nAmerikassa ja puolueettomina pysyneissä maissa, sairaan kiihkeä\nkorkeasuhdanne.[24] Elämän välttämättömyyksien täydellistä\npuuttumista vastaavat toisaalla kuin kiivaasti liikkeelle sysätyn\npendelin toisena, heilahdustuloksena taloudellisten saalistajien\nyhä paisuvat varastot. Nälkää ja keinottelua, elintarvepulaa ja\nvaluuttaseikkailua, hävitystä ja keräämishimoa, ylivelkaantumista ja\nniitä kyynillisintä taloudellista riistoa! Kun uusi vuosiluku, 20-luku,\nalkaa, vallitsee Euroopan pörsseissä ukkosta edeltävä hiljaisuus.\nSodanjälkeinen pula alkaa, hintojen ja kurssien aleneminen tapahtuu\nmiltei huimaavan nopeassa tahdissa, ja taloudellisessa katsannossa\non uuden vuosikymmenen alku pelkkää romahtelevien liikeyritysten ja\nvararikkojen, palkan lakkauttamisten ja yhä laajempiin mittoihin\npaisuvan yleisen työttömyyden mieletöntä näytelmää. Kukaan ei osta\nvarastoitujen tuotteiden valtavia määriä, jotka yhä karttuvat. Euroopan\ntalouselämää uhkaa liikatuotanto, vaikka nälänhätää ei vielä suinkaan\nole torjuttu ja vaikka elinehdot ovat varsinkin Keski-Euroopan maissa\nalapuolella arvostelun.\n\nTäydellinen uupumistila leviää kuin synkkä lyijynraskas pilvi\nyli Länsimaiden. Valtiomiehet ovat taistelleet taistelunsa,\nVersailles’n rauhanneuvotteluja seuraa kohtalokas lepotila, joka\nlähenee kuolemanhorrosta. Mitään yhteiskunnallista uudistusta, joka\nratkaisevasti pysähdyttäisi yhä uhkaavanimin heilahtelevan pendelin, ei\ntapahdu. 20-luvun alussa vyöryy työtaisteluiden aalto maasta maahan,\nja esimerkiksi Saksassa se saa poliittisen värin. Atlantin tuolla\npuolen yhtyy terästehtaiden työväki yleiseen lakkoon, Bostonissa\nlakkoilevat poliisit, Englannin ja Ranskan rautateillä tapahtuu vakavia\ntyönsulkuja ja brittiläisiin hiilikaivoksiin on vaikeata saada uutta\ntyövoimaa. Mutta jokseenkin samaan aikaan, kun kiivaat rotutaistelut\nriehuvat kaikkialla maailmassa ja kun varsinkin juutalaiset saavat\nkokea sietämätöntä vainoa Puolan, Unkarin ja Romanian alueilla,\nlakkolevottomuuksia ryhdytään kukistamaan väkivallalla. Maailmansota on\npäättynyt – mutta sota ei! »Balkanisoitu» Eurooppa, jonka satavuotiset\nkauppasuhteet on sotkettu, jonka finanssitiet on muurattu umpeen ja\njonka tuotantokeskukset on eristetty entisistä yhteyksistään tai\nehdytetty kuiviin, uhraa, sodan hekatombi[25] vielä muistissaan,\njatkuvasti verta ahnaalle maalle – juutalaisten, kommunistien ja\nkavaltajien verta, vakoilijoiden ja pettureiden verta, syyttömien ja\nsyyllisten verta.\n\nVanhat kultakantaan sidotut valuuttakurssit ovat sodan aikana\nkadottaneet kiinteytensä. Menojen peittämiseksi oli olemassa\nvain yksi ainoa keino, sama, jonka »Faustin» Mefistofeles neuvoo\nkeisarille: pankkien kultavaraston ja setelistön yhteys oli leikattava\nhäikäilemättä poikki, väliaikaisesti oli kaikille keskuspankeille\nmyönnettävä oikeus rajattomaan lainanantoon. Tämä tuotannon ja\nvaihdon kasvusta täydellisesti irtautunut setelienkäyttö on ollut\neräänä yleisen hintatason nousun syynä. Sodanaikaisen inflaation\nmyöhempinä seurauksina ovat yhä lisääntyvät valuuttakeinottelut. Rahan\narvo osoittaa huimaavaa vaihtelua, kosmopoliittinen kauppavaihto\non kuvaamattoman epävarmalla pohjalla, sillä kaikki laskelmat\nkoskevat vain käsillä olevaa hetkeä, kun sitä vastoin huomispäivän\ntilanne on täysin tuntematon. Sotavelkojen kuorma on tullut kaikkien\nmaailmansotaan osallistuneiden valtioiden painajaiseksi. Kun Brysselin\ntaloudellisessa konferenssissa selviteltiin vuonna 1920 toivotonta\nmaailmantilannetta, kävi ilmi, että valtionvelat olivat vuodesta 1913\nlaskettuina nousseet [17] miljardista 155 miljardiin dollariin ja että\nvaltionmenot olivat tasavertaisesti kasvaneet noin kolmellakymmenellä\nprosentilla kansallistulosta.\n\nKuvaavaa on, että näinä vuosina tulee yleisesti käytäntöön »viidennen\nsäädyn» käsite. Työttömien yhä lisääntyvä leegio muodostaa oman\nyhteiskunnallisen paariakastinsa, jota on vaikeaa lukea varsinaiseen\ntyöväestöön. Sota on murtanut kaikki siihenastiset säätyrajat.\nSodanedellistä aatelistoa ei käytännöllisesti katsoen enää ole\nolemassa. Euroopan maiden keskisääty, jonka kasvu ja kukoistus\nedellyttää rauhanaikaisia oloja, on tänä taloudellisten ja sosiaalisten\nmullistusten ajanjaksona joutunut täydellisesti tuuliajolle.\nSamaan aikaan kuin sodan havahduttama työväestö kerää rivejänsä ja\njärjestäytyy Venäjältä tulleen ideologian lippujen alle, kun maata\nviljelevä väestö tarttuu uudelleen aurankurkeen ja käy kylvämään\npoltettuun maahan uutta siementä, köyhtynyt ja verojen uuvuttama\nporvaristo kadottaa suuren osan entisestä vankkuudestaan. Kaikkien\narvojen horjuessa horjuu myös tämä vanhaan moraaliin lujasti elämänsä\nankkuroinut sääty. Uudet aatteet kohtaavat sitä myrskytuulen tavoin,\nse painuu lakoon, kun sovinnainen sodanedellinen elämänmuoto osoittaa\npirstoutumisen oireita. Juuri näihin aikoihin kirjoittaa Hans Ostwald\nsuoraan ajan hermoon sattuvan väitteensä: »Yksi seikka on varma:\nporvari, joka halusi nähdä kaiken ja kaiken kokea, mutta ei haluaan\njulkisesti tunnustaa, on kadonnut vastenmielinen ilmiö, joka ei enää\npalaa...»\n\nVälittömästi sotaa seuranneina vuosina on Euroopan henkinen elämä\ntäydellisessä kuohumistilassa. Taiteellisen luomisen alalla vallitsee\nmieletön muotokokeilu, lukuisat lyhytikäiset ismit syntyvät ja\nräjähtelevät hajalle kuin kuplat noidankattilassa, välkytellen kuumeen\nnäännyttämälle sukupolvelle uutta väriloistoa, uuden kauneuden\nhysteerisiä mahdollisuuksia. Laiva vajoaa – pelastautukoon ken voi!\nSiksi satelevat vuonna 1919 Saksan kansalliskokouksen istuntosaliin\nJohannes Baaderin[26] dadaistiset lentolehtiset, jotka julistavat pakoa\nterveeksi tekevään hulluuteen. Siksi kaikki vuoden 1920 sanoma- ja\naikakauslehdet kirjoittavat dadasta, ja sairas, epätoivoinen maailma\nottaa mielisairaan riemulla tämän turruttavan ruiskeen vastaan. On\nkuin sodan silpomat Länsimaat heittäytyisivät itsehävityksen kiihkolla\nlapsellisuuden ja kuumehoureiden mereen, vain löytääkseen pakotien\nepätoivon ympyrästä, unohtaakseen ja vapautuakseen ajattelemisen\npainosta.\n\nTietämisen tuskasta pois Dada on modernin olemuksen synteesi, julistaa\nWalter Mehring.[27] Dada on jumala, aine, henki ja helvetti. Dada\non suuri paradoksi »kyllä = ei». Dada ei tahdo mitään, ei mitään,\nei mitään. Dadalla ei ole puoluetta eikä siveyttä, dadan sormien\nlävitse valuu maailman kaikki viisaus, dada on taiteen maagillinen\nkäynti WC:ssä. Dada on kosmillisen järjen voitto demiurgista! »Te\nolette kaikki idiootteja», kuuluttaa runoilija Philippe Soupault[28]\nl'Oeuvre-teatteriin järjestetyssä näytännössä, joka tapahtuu suurelta\nosaltaan pilkkopimeässä, kolminkertaisen äänenvahvistajan kaiuttaessa\nHerra Antipyriinin[29] vuorolauseita ja laulajatar Hania Routchine'in\nhaukkumasanoja. »En selitä mitään, sillä vihaan tervettä järkeä. Dada —\nsiinä sana, joka vie ajatukset metsään», kirjoittaa Tristan Tzara[30]\ndadaistien manifestissa. Dadan tarkoituksena, selittää vihdoin Francis\nPicabia,[31] on tehdä jotakin, jotta yleisö voisi sanoa: »Emme ymmärrä\nmitään, emme mitään, emme mitään».\n\nHetkeksi tämä mielisairaiden taiteilijoiden ja seikkailevien\nteoreetikkojen parvi valtaa sodanjälkeisen Parnasson. Liikettä\njohtavat Saksassa Walter Mehring, Kurt Schwitters,[32] Wieland\nHerzfelde,[33] Melchior Vischer[34] ja Serner,[35] Ranskassa keräytyy\npariisilaisen Tzaran ympärille joukko kiihottuneita opetuslapsia,\njoiden nimiluetteloon kuuluvat muun muassa André Breton,[36] Louis\nAragon,[37] Philippe Soupault, Francis Picabia, Paul Dermée.[38]\nEnsimmäinen suuri matinea on tammikuussa 1920, jolloin Tzara lukee\nsanomalehtiartikkelia soittokellon hermostuneesti kilistessä ja Picabia\npiirtää mustalle taululle tunnin kestäviä taideteoksia. Helmikuussa\njärjestetyssä Champs-Élysées’n juhlassa dadaismin kannattajiin\nliittyy Isadora Duncanin[39] suunnatonta sensaatiota herättänyt\nveli, kreikkalaista viittaa käyttävä, laakerilehvillä seppelöity\nkauneudenopettaja! Salle Gaveaun matineassa »yleisö on hyvin dada»,\nja näyttämölle heitetään kananmunia, kuparirahaa ja pihvejä. Näihin\naikoihin herättää myös englantilaisen lukijakunnan mielenkiintoa muuan\n_Transatlantic Review’ssä_ julkaistu näytelmä, Ring Lardnerin[40]\n_Gaspiri_, jonka Christensen on esitellyt tunnetussa »oman aikamme\nhistoriassa». Ensimmäinen näytös tapahtuu kylpyhuoneessa, jossa mies\nnimeltä Newburn tulee avoimesta vesihanasta ja menee ulos tuulettajan\nkautta. Kaksi muukalaista keskustelee kylpymatolla, kolme ulkopuolista\nnimeltä Klein kulkee kolme kertaa näyttämön poikki, uskoen olevansa\nyleisessä kirjastossa, ja sattumaan kuollut nainen yskii kulissien\ntakana. Näytelmä loppuu parenteesiin: »Kahdeksan kiinteistönvälittäjää\nastuu yli näyttämön ystävällisesti. Tuntuu siltä kuin he eivät kuuluisi\nsinne.»\n\nKuin fantastisen mutta kukattoman emopuun kukkia kantavana oksana\ndadaismista puhkeaa surrealistinen runous.\n\nJo vuonna 1919 ranskalainen lääkäri ja kirjailija Andre Breton\non tarkannut unettomina öinään, kuinka hänen piilotajunnastaan\nnousee outoja, mielettömiä näkyjä. Hän on lukenut psykoanalyyttista\nkirjallisuutta, hän tahtoo merkitä paperille tämän tajuttoman\npuheen, ja näihin kokeiluihin osallistuu hieman myöhemmin Philippe\nSoupault. Uusi, yliloogillinen taide syntyy – taide, joka on kieltänyt\nvalvovan tajunnan ohjauksen ja sukeltautunut syvälle unenhoureisiin,\nkatkelmallisten muistojen ja sensuroimattomien mielteiden tummaan,\ntiedottomaan valtamereen. Kun nykyisin luemme näitä surrealismin\nensimmäisiä tyylinäytteitä, on kuin katselisimme niitä haaveellisia ja\nhallusinatorisia näkysarjoja, jotka syttyvät jossakin unen ja valveen\nkynnyksellä, nukahtamisen esikartanoissa. Se on runoutta öistä, jotka\nsukeltavat esiin kuin kalat sinipunaisesta virrasta, samppanjanväristen\ntähtien jähmettyneestä loistosta, jossa nainen tai joki leijailee pois,\nkantaen harteillaan liekehtiviä halkoja. Tämä on uutta »maagillista\nrealismia», joka ei tiedä enempää logiikasta kuin siihenastisista\ntaiteellisista laeistakaan. Sen mukaan luominen on pelkkää vaikutelmien\nkirjaanvientiä, alitajuisesti väritettyjen tuntemusten mahdollisimman\nadekvaattia ilmausta. Mutta José Ortega y Gasset,[41] kuuluisa\nmadridilainen yliopiston opettaja ja elämänfilosofi, on teoksessaan _El\ntema de nuestro tiempo_ löytänyt juuri tästä kaaoksesta idut uuteen\nkosmokseen: »Taide ei missään näytä maagillista valtaansa selvemmin\nkuin pilkatessaan itseään. Sillä eleellä, millä se pyyhkii itsensä\nolemattomiin, se pysyy taiteena, ja ihmeellisen dialektiikkansa\nvoimasta sen kieltämisestä tulee sen säilytys ja riemuvoitto.»\n\nSodanjälkeisellä surrealismilla on edeltäjänsä: saksalainen\nekspressionismi.\n\nJuuri 20-luvulla näytellään kaikilla eurooppalaisilla näyttämöillä\nFrank Wedekindiä,[42] elämän mielettömimmän epäloogillisuuden,\nkaikessa todellisuudessa ilmenevän irreaalisen aineksen taikurimaista\nruumiillistajaa. Hänen draamansa peilaavat itse aikaa, sillä pelkästään\nniiden hysteerisesti katkeilevassa kompositiossa ja ylen repaleisessa\njuonenkehittelyssä välähtää jotakin, joka kuuluu oleellisesti\nsodanjälkeiseen elämäntuntoon. Ukkosenkumeassa ilmakehässä, jonka\nsynkkyyteen sähisee ja räiskyy sairaiden intohimojen sinisenkalpea\nsähkö, liikkuvat alastomiksi vieteiksi pelkistetyt ihmiset. Naamareiden\nsilmäaukoista paistaa tyhjyys – tekojen takaa aukeaa pohjattoman\nnihilismin onkaloita. Jokainen näistä näyttämöllisistä hahmoista on\nkuin lihaksi pelkistetty weiningerilainen _Nichts_, kieltäminen – siitä\nWedekindin draamojen satanistinen sävy, siitä niiden kuilumaisuus,\njoka kukaties on vain näköharhaa, vain sairaiden hermojen väräjävä,\nhuumaava illuusio! Tämän loppuunsa johdetun amoraalisuuden on täytynyt\nvaikuttaa sodanjälkeisiin katsomoihin paljastavan ilmestyksen\ntavoin. Kyynillisemmin kuin Lulu-draamoissa sukupuoliolentoa tuskin\nvoi esittää, sillä tässä kaksiosaisessa »hermotyössä» nousee\nwedekindiläisten[43] parrastulien lepattavaan ja pistävään hajavaloon\npelkkä paljaaksi riisuttu ruumis, Weiningerin[44] absoluuttinen\nportto, joka antaa kylmän ihanan, miltei puhtaan vartalonsa kylpeä\nperversiteeteissä. Suotta ei juuri tämän kaksoisnäytelmän yhteydessä\nole viitattu Strindbergiin, ekspressionistisen sieluntulkinnan suureen\nedelläkävijään, jonka syvimmät ymmärtäjät voidaan itse asiassa\nlöytää vain maailmansodan tältä puolelta. _Det ljuvaste som är det\nbittraste, kärleken! Maka och barn! det högsta och de lägsta! Jag\nhatar henne, emedan jag älskar henne_... Tämä mielisairauteen asti\nristiriitainen ja repaleinen henki, mies, joka eli hermostuneesti\nvälähtelevien aforismiensa ja kummittelevien näyttämökuviensa\nsyvyydessä sukupuolten katkeran polariteetin, purkaen kaipaustaan\npingotetun ylenkatseensa asussa, on omissa ekspressionistisissa\nnäytelmissään elänyt sodanjälkeisen ihmisen kriisin. Hänen Biskransa\nja Lauransa, hänen neiti Juliansa ja Teklansa ovat Wedekindin Lulun\ntasaveroisia sisaria. Strindbergin sukupuolivihan salamat paljastavat\nkuin välähdyksessä hänen salaisen uskonsa seksualiteetin kaikkivaltaan.\n»Ihmiskunnan syntiinlankeemus sukupuolisuuteen, sukupuolten taistelu\nja helvetissä käynti», sanoo Egon Friedell,[45] »siinä kaikkien\nmahtavien vihasinfonioiden synkkä teema, mitkä Strindberg on syytänyt\nitsestään, käyttäen sitä leimuavaa _furiosoa_ ja huumaavaa tihennettyä\n_staccatoa_, jollaista ennen häntä ei kukaan maailmankirjallisuudessa\nollut käyttänyt eikä kukaan kyennyt jäljittelemään.» Mutta tämä\nkiduttavan itsepintaisesti toistuva teema on vain negatiivikuva, jonka\npohjalta voidaan psykologisesti valottaen kehittää esiin positiivi:\ntajuton, monomaaninen sukupuolen kultti.\n\nSodan jälkivuosien maalaustaiteessa ei yleinen hajautuminen ole\nsuinkaan pienempi. Kuumeisessa tempossa syntyy tyylisuuntia, joissa\nmuodonkokeilu pingottuu mielettömyyksiin asti ja vanhat esteettiset\nnormit luhistuvat. Tällä alueella on kieltämättä olemassa myös entistä\npohjaa, mille rakentaa: sodanedelliset uudistussuunnat, kubismi,\nfuturismi ja ekspressionismi.\n\nJo maailmansodan aattona Euroopan taide näytti kulkevan kuin tulevan\nmurroksen magnetisoimana ulkonaisen todellisuuden aihepiiristä pois,\nkohti sisäistä todellisuutta, kappaleiden ja olioiden sielullisia\nmuotoja. Cézanne[46] ja Munch,[47] Matisse,[48] van Gogh[49] ja\nPicasso[50] eivät enää jäljennä – he ovat jättäneet deskriptiivisen\nmaalaustaiteen ja etsivät absoluuttista. Heidän töissään särkyy ensi\nkerran vanha perspektiivi, he asettavat sisäisen muodonelämyksen\nylivoimaisesti korkeammalle kuin pelkän sovinnaisen aistihavainnon\nja uskaltautuvat rohkeisiin yhdistelyihin niin värin kuin linjojen\nalalla. Matissen lähtökohtana on teoreettisesti muodostettu ajatus,\nettä maalaus on omaehtoinen yhdistelmä, värisointujen ja viivojen\nkokonaisuus, rytmillis-harmoninen dekoraatio, joka vapautuu kaikesta\nulkonaisen aistihavainnon pakkovallasta ja tottelee vain omia\nsisäisiä lakejaan. Maalaus on kompositio, ei reproduktio. Maalaus\nluo, ei kopioi. Sen vuoksi ei hyvä maalaus voi koskaan muistuttaa\ntodellisuutta, koska se on kehittänyt oman todellisuutensa, ja\nmitä tulee tarkan luonnonmukaisuuden vaatimuksiin, lausuttakoon ne\nmieluimmin valokuvaajille! Välittömästi vuosisadan vaihteen jälkeen,\njolloin nämä ajatukset alkoivat ratkaisevasti hedelmöittää taidetta,\nniiden pohjalle rakentui myös kubismi. Suunnatonta melua herättäneissä\nkankaissa palautui kaikki havainto geometrisiin peruskaavoihinsa,\nvolyymin ja esineellisen ulottuvaisuuden tehostaminen johti\nkuutiomaalaukseen, Picasson, Braque'n [51] ja Fernand Légerin [52]\nkäsitteellisesti pelkistettyyn aivotaiteeseen. Sodan jälkivuosina\nnämä stereometriset muodot ja jyrkästi leikkautuvat pinnat,\nsilinterit ja kuutiot, matemaattisesti lasketut värisommitelmat ja\nkaavamaiset konstruktiot saavat äkkiä uutta jalansijaa taiteessa.\nEnsimmäisen kymmenluvun muotokokeilut heräävät eloon. Taidetta uhkaa\nmekanisoituminen ja teknillistyminen, elävät muodot kivettyvät\nstereotyypeiksi.\n\nKaksikymmenluvulla näyttää itse aika kristallisoituvan kubismissa:\nmatemaattisen täsmällisyyden ja lasketun voimansäästön, kylmäverisen\nasiallisuuden ja käytännöllisyyden ihanteet nousevat kunniaan.\nVielä uudelleen, ja intoutuneemmin kuin ennen, luetaan futuristisia\nrunoja, joissa sanat hukkuvat onomatopoeettiseen meluun ja joissa\nkirjoituskoneiden rätinä, höyrypillien huuto ja pikajunan humina\non ilmennetty yllättävillä typografisilla keinoilla. Puhutaan\n»_bruitistisesta_ musiikista», »uusista sävelistä», joista Luigi\nRussolo[53] uneksi outojen soittimiensa ääressä. Neuvostolaisen\nMajakovskin[54] haave »elektro-dynamomaagillisesta» kaupungista ja\n»sielullisesta chicagolaisuudesta» tapaa yhtä voimakasta kaikupohjaa\nkuin Meyerholdin[55] teatteri, jossa hissit, tykit ja kimaltelevat\nteräspyörät ottavat osaa näytelmään. Sota oli saattanut sadat\nteollisuuskeskukset, tehtaat, voima-asemat ja tekniikan ihmeluomat\nrappiotilaan. Kuumeinen uudelleenrakentaminen aloitetaan niistä, ja\nsodan jälkivuosina kiviset metropolit heräävät todella amerikkalaisella\nnopeudella uuteen elämään. Neljä vuotta ovat Champs-Élysées'n valot\npalaneet vaimeina kuin tiheään harsoon peitetyt lyhdyt. Neljä vuotta\novat Potzdamer Platz ja Ooppera-aukio vartoneet sinisiksi maalatuin\nlampuin yöllisten lentohyökkäysten kauhuja. Nyt kuohuu yli Euroopan\nsokaiseva sähkömyrsky, nyt palavat kaikilla kaduilla lyhtyjen\nsädehtivät timanttiketjut, ja mainosten ilotulitus valuu tuhansina\nvaloseppeleinä, tuhansina äänettömästi räiskyvinä tulitähtinä ja\ntulikäärmeinä yöllisten valtakatujen kiihkeään hämärään. Mikään maisema\nei tulkitse uuden sukupolven sielua selvemmin kuin öinen suurkaupunki.\n\nAjan mieliala kohtaa oman kuvansa noissa graniittisissa aarniometsissä,\njotka kaikuvat metallisten petojen hiljaisesta, taukoamattomasta\nhyrinästä ja joissa sähköliekkien kullanvihreät ja verenpunaiset kukat\navaavat terälehtensä yöhön. Miljoonakaupunkien katukuiluissa kuohuu\nhysteerisesti kiiruhtavaa elämää, päättymättömän menemisen ja tulemisen\nhyöky. Valaistut kellontaulut palavat kuin auringot, tähdet kalpenevat\nkaupungin valojen hehkussa, jossa betonipylväät ja teräsputket\njulistavat ylväästi kimmahtavalla nousullaan kaikkien luonnollisten\npuiden naurettavuutta ja jossa tulikirjainten koristamat suojakatokset\nsaattavat omalla romantiikallaan häpeään kaikkien lehvistöjen\nromantiikan. Uusi koneellisuuden kultti vyöryy yli eurooppalaisen\ntaiteen. Näinä aikoina ovat myrskyssä painiskelevat zeppeliinit ja\nvalaistut autobussit romanttisempia kuin koskaan kotkat ja leijonat.\nParthenonin verroille nousee Eiffel-tornin hehkuva keila, Pittsburgin\nterästehtaiden urkupillejä muistuttavat metalliset piiput soittavat\nhuumautuneelle, uusasialliselle maailmalle uutta pateettisuutta,\nja Glaizen mainosplakaatit Moskovan rautatieasemalla, Berliinin\nCapitol-teatterin valokatto, johon arkkitehti Hans Poelzig[56] hahmotti\nuuden kubistisen taivaankuvan, tai öinen Friedrichstrasse rauhattomine\nsemaforeineen pesiytyvät taiteeseen. Luonto on surmattu – maiseman\ntilalle nousee kaupunki, ihmisen aseman on anastanut kone.\n\nSe sukupolvi, joka välittömästi sodan jälkeen joutuu kantamaan\nolemassaolon taakkaa, pakenee kauhistavaa kosmillista irrallisuuttaan\nsiihen välineellisyyteen, jonka vain mekaniikka voi lahjoittaa.\n\nKuumeiset sormet eivät tahdo koskettaa paljasta maata, silmät eivät\nuskalla avautua auringolle ja tähdille. Yhteys luonnon mahtaviin\nvoimiin saadaan vain lukemattomien nastojen ja kosketinten,\nkatkaisijoiden, vetohihnojen ja voima-asemien välityksellä,\nja kuten tekniikan kehitys on kesyttänyt salaman sulkemalla\nsen Osram-lamppujen lasipalloihin ja tekemällä sen jylisevästä\nleimahduksesta hiljaista voimaa ja hiljaista valoa, niin on kaikki\noptinen ja akustinen energia maagillisesti kytketty. Ihmisääni on\ntullut sidotuksi gramofonilevyihin, ajallisesti ohieletty teko\nkiinnitetään sellofaaninauhaan. Kummatkin voidaan toistaa ajan\nkierrosta piittaamatta, koska muuan Emil Berliner[57] ja muuan Lumière\n[58] ovat irrottaneet inhimillisen äänen ja inhimillisen teon ajan\norgaanisesta virrasta. Mutta tämä heittäytyminen koneellisuuden\nkulttiin, tämä mekaniikan takaaman välillisyyden palvonta, joka sodan\njälkivuosina kuohahti niin voimallisesti joukkosielun uumenista esiin,\npaljastaa selvemmin kuin mikään toinen ilmiö ajan suonia jäytävän\nmyrkytyksen. »Sodanjälkeisen ihmisen», »uuden sukupolven» sairaus on\nhänen kosmillisessa juurettomuudessaan, julistaa juuri noina vuosina\nD. H. Lawrence. »Konevimma» ja »mannekiinien ristiretki», josta\nIlja Ehrenburg on puhunut, tietää irtautumista elämän todellisesta\nalkurytmistä, aivojen ylivaltaa sydämestä, elämän valtimoiden\nkalkkeutumista, jonka tuloksena on länsimaisen kulttuurin pelottava\nrappio.\n\nTähän aikaan nähdään kaikissa eurooppalaisissa näyttelyissä\nkonstruktiivisen kuvanveistotaiteen ihmeteoksia spiraalimaisesti\nsinkoutuvia teräslankoja, metalliputkia, jotka kannattavat\nlakanpiinaisia lasipintoja, moottorinosia, jotka on taidokkaasti[59]\nliitetty yhteen, silinterien, särmiöiden, kartioiden harmoniaa.\nVenäläinen Tatlin sommittelee kolmannen internationaalin kunniaksi\nmuistomerkin, jonka perusosana on epäsymmetrinen, tasapainoton\nBaabelin-torni lasista laadittuine, akselin varassa pyörivine\nhuoneineen. Venäläinen Archipenko[60] puhuu »sekuntitaiteesta», jossa\n»silmänräpäyksen kauneus» nousisi uuteen kunniaan. Hän loihtii dynamon\navulla taulua esittävälle varjostimelle lakkaamatta kehittyviä ja\nhaihtuvia muotoja, joissa väripinnat lähenevät ja liukenevat toisiinsa\nja joissa linjat »syntyvät neitseellisesti kokeakseen neitseellisen\nkuoleman...» Simultaanisuuden, samanaikaisuuden unelma toteutuu.\nAika, jonka oma tempo on hysteerisen kiihkeä ja joka etsii sairaisiin\nsuoniinsa elähdyttävää morfiinia vauhdin hurmasta, tahtoo kotiuttaa\nkaikkeen taiteeseensa liikunnan. Siksi nousevat futuristien aatteet\nhaudastaan, ja 20-luvun Pariisin kirjallis-taiteellisissa piireissä\npuhutaan futuristisen pantomiimiteatterin näytännöistä, joissa\nesitetään Koneiden Tuskaa ja Koneiden Psykologiaa ultramodernien\nsäveltäjien Franco Casavolan ja Silvio Mixin musiikin hengessä. Niin\npaljon kuin tämä alkujaan italialainen tyylimuoto onkin laskenut\nosakkeissaan, ei välittömästi sodanjälkeinen makusuunta voi ummistaa\nsilmäänsä sen ihmesaavutuksilta. Luigi Russolon maalaus »Juna\ntäydessä vauhdissa» paljastuu todelliseksi rytmilliseksi löydöksi,\nUmberto Boccionin »Kadun mahti» kuohuu suurten kaupunkien dynaamista,\nsähköistettyä, salaperäistä elämää. Ratakiskot ja puhelinlangat\nvirittyvät kuin väräjävä hermosto läpi graniittisen ruumiin, jonka\nsuurin kaikista demiurgeista, Ihminen, on luonut.\n\nMitä Marinetti[61] julisti vuosisadan ensimmäisellä kymmenluvulla, on\ntuleva uuden sukupolven taiteelliseksi uskonkappaleeksi.\n\nRunouden tehtävänä on laulaa »vallankumouksen monivärisiä ja\npolyfonisia ryöpsähdyksiä nykyaikaisissa pääkaupungeissa, arsenaalien\nja telakkain yöllistä värähtelyä voimakkaiden sähkölamppujen\nvalossa, ahmattiasemia, jotka nielevät savuavia käärmeitä, tehtaita,\njotka riippuvat pilvistä savuköysiensä varassa, akrobaatin hypyn\nkaltaisia siltoja, jotka on laadittu yli auringonloistoisten jokien\ndiabolisen verkon, taivaanrannan rajoilla seikkailevia höyrylaivoja,\npullearintaisia vetureita, jotka kiitävät kiskoilla kuin suunnattomat\nteräshevoset ohjaksina pitkät putket...» Tämä maailma esineellistyy\nmonissa aikakauden taideteoksissa. Sen kylmät, abstraktisesti\npelkistetyt muodot kuvastelevat Fernand Légerin kankaissa, joiden\nlinjat ja symmetria lainataan imupainepumpuista, moottorinpyöristä ja\nsähködynamoista. Sen hermojen sykintä[62] kuuluu Arthur Honeggerin[63]\n_Pacific_ 231:n särkyneissä, oudoissa sävelissä. Sen kuva laajenee\nPaul Morandin runojen konstruoiduksi Kosmokseksi, jossa planeetat\nsyttyvät sianharjakset säteinään, jossa valkometalliset tähdet\nkiertävät otsonikehän ympäröiminä ja auringot, joiden suuna on\nkautsukkimerkki,[64] valaisevat keinotekoisen kylmyyden valtaamaa yötä.\n\nHetken aikaa eurooppalaisen ihmisen maailma on teknillisesti luotu,\nepätodellinen, maagillinen aivomaailma, johon luonnon alkurytmi ei enää\nkuulu, kuten vuorokauden aikojen poljento ei kuulu suurten metropolien\nelämään, jossa yöt ovat valoisammat kuin päivät ja jossa auringonnousu\notetaan vastaan sikeimmällä unella.\n\nKylmä, kimaltava, lasinen Kosmos. Le Corbusierin Kosmos, jossa\nabstrahoiva Ajatus julistautuu jumalaksi ja istuu uuden laivaan\nfunktionalistiselle istuimelle. Sillä tuskin koskaan eurooppalainen\nihminen on suuremmalla itsehävityksen hekumalla[65] kylpenyt oman\nintellektinsä valkohehkussa kuin välittömästi maailmansodan jälkeen,\njolloin kaiken mittana oli järkevyys ja jolloin asiat ja ilmiöt\narvostettiin niiden tuottaman käytännöllisen hyödyn mukaan. Tällä\nhakeutumisella kouriintuntuvien realiteettien pariin on kieltämättä\npohjansa itse sodanaikaisessa elämäntilassa, joka totutti, kuten usein\non huomautettu, aatteellisuuden raiteilta suistuneen ihmisen tajuamaan\nvain sen, mikä hänellä oli hallussaan. Jotta elämä voitaisiin elää,\nkäsillä olevasta minuutista puserrettava suurin mahdollinen hyöty.\nIdealismin luhistuessa, kaikkien vanhojen arvojen järkkyessä, yleisen\nkäymisen ja hajoamisen levitessä yhä laajemmalle elämän kaikilla\naloilla uusi, epätoivon painama sukupolvi tahtoo hinnalla millä tahansa\njuurtua todellisuuteen. Kukaties on olemassa arvoja, jotka eivät ole\nhävinneet – ja kun kaikki usko »tuonpuoleiseen» on saanut surmaniskun,\nkun nelivuotinen helvetti on merkinnyt eurooppalaiselle ihmiselle\ntunteettomuuden koulua, jossa sääli, rakkaus ja hellyys on poltettu\nkaasupilvillä poroksi, jossa sydän ei ole mitään merkinnyt mutta\nkylmät aivot sitä enemmän ja jossa kaikelle romanttisuudelle on opittu\nnauramaan, – kenties pelastuu yleisestä häviöstä vain joukko puhtaasti\naineellisia arvoja.\n\n_Uusasiallisuuden_[66] iskusana kajahtaa epätoivoisen joukkosielun\nsyvyydestä. »Uuden Wertherin kyyneleet ovat löydettävissä valkoisesta\nhiilestä' ja hänen kaihoisat huokauksensa mitataan nykyään\nhevosvoimissa», julistaa Ilja Ehrenburg.[67] Inhimilliset tunteet\novat vain totuuden peitettä, Montmartren romanttisina palvotut ruusut\ntuoksuvat satamalta ja cocktaileilta, ristejä myydään painon ja\npäivän kurssin mukaan. On kiellettävä lyyrillisyys, on kiellettävä\nkauneus, josta puuttuu käytännöllisyyden aspekti. Junkers-moottorit\nja Pacific-veturit ovat kauniita, koska niiden metallisista linjoista\nsalamoi asiallisuus. Siksi kirjoittaa Barbellion[68] ajan elämäntuntoja\nheijastavassa päiväkirjassaan: »Minä rakastan pikajunia ja moottorien\nmelua. Minä nautin suuresti nähdessäni, miten rautakiskoja kaarretaan\nilmassa tai nostetaan suuria jäälohkareita rautapihdeillä. Sellaista\nnähdessäni on minun aina pakko pysähtyä katselemaan. Minä rakastan\nkaikkea, mikä tapahtuu hirvittävän nopeasti ja on käsittämätöntä:\nLontoota, satamia,[69] Popoeatapetlia.[70] Minä nautin tervanhajusta,\nkivihiilensavusta ja käristetyn kalan lemusta tai kuullessani\ntorviseitsikon soittavan Lisztin Rapsodiaa.»\n\nTämän asiallisen kauneuskäsityksen on ilmaissut ohjelmassaan myös\narkkitehti Charles Édouard Jeanneret, Le Corbusierin nimellä tunnetuksi\ntullut funktionalismin keksijä, joka hylkää hyödyttömät koristelut ja\npakottaa kivestä, puusta ja sementistä esiin tarkoituksenmukaisuuden\npaatoksen. »Minun taloni on käytännöllinen. Minä olen siitä\nkiitollinen, kuten ollaan kiitollisia rautatieinsinöörejä ja\npuhelinyhtiöitä kohtaan. Niiden työ ei ole liikuttanut sydäntäni...»\n\n\n\n\nMustaa naurua\n\n\nSyvimmältään on juuri näinä vuosina viriävä romantiikan harrastus\ntraagillisessa sopusoinnussa asiallisuuden kulttiin.\n\n20-luvun pistävässä, kyynillisesti paljastavassa sähkövalossa syntyy\nsynkempiä varjoja kuin koskaan tasapainoisessa valohämärässä, ja\nmissä elämä tahdotaan yksinkertaistaa, siellä ei todellakaan ole\nkaukana Rousseaun vanha unelma. Ajan hysteerinen pelastuksenhaku\ntekee huumautuneita pakomatkojaan elämän monimutkaisuudesta pois,\nja missä kubismi, funktionalismi ja uusasiallisuuden harrastus\nilmaisevat pyrkimystä kaikkien muotojen mallikuvia kohtaan, äärimmäisiä\nvastakohtapareja, viimeisiä ratkaisuja ja pelkistetyimpiä kaavoja\nkohti, siinä tarjoutuu samalla pakomatka barbaarisuuteen, ihmiskunnan\nyksinkertaiseen lapsuuteen. Se käytännöllisyyden kultti, jonka\ntuloksena on funktionalismin kaltainen virtaus, on ehkä lopultakin\ntämän alkulähteilleen kaipaavan sielun uloimmissa kerroksissa tapahtuva\nrefleksi, syvemmän suuntauksenheijastusliike. Aika, joka tahtoisi luoda\nmassaihmisen ja nostaa sielun tilalle koneen, pyrkii syvimmältään minän\nhävittämiseen. Se pakenee henkeä, se ajautuu välittömyyttä kaivatessaan\ntäydelliseen välillisyyteen, ja tämä kääntyy sen tuhoksi. Maailma, joka\nhaluaisi palata takaisin luontoon, hävittää huomaamattaan juuri luonnon\nitsessään.\n\nKonekulttuurin keskellä, dynamojen, radioantennien ja langattoman\nlennättimen maailmassa, jossa vallitsee kuumeisen kiihkeä hyödyn\ntavoittelu, viriää kuin polaarisena vastavirtana ja kuitenkin saman\nrauhattomuuden toisena ilmauksena kaipaus mystillisiin hämykylpyihin.\nSähköliekkien sokaisemat silmät kaipaavat pimeyteen – jazz soittaa\nhermostuneelle ja nääntyneelle maailmalle Afrikan mustia öitä,\nkaukaisten uhrijuhlien mystiikkaa, maalattujen jumalankuvien villiä\nloistoa ja huumaa, jolla alastomat neekeritytöt tervehtivät uudenkuun\nhehkuvaa kehrää, säteiden heijastellessa heidän kaulakäätyjensä\nvihreissä lasihelmissä. Näiden kahden maailman, uusasiallisen\nja primitiivisen, välillä on vain aste-, ei laatuero. Sekä Le\nCorbusierin funktionalistinen palatsi että pariisilaisten naivistien\nbarbaariset kankaat, sekä Pacific-veturin että kuunpaisteisen\naarniometsän kultti ovat 20-luvun nuorisolle elämänpalvontaa, joka tuo\npelastuksen eurooppalaiseen sairauteen. Joka syventyy tämän aikakauden\nsisäiseen historiaan, on epäilemättä näkevä, kuinka mieltymys\nteräsputkihuonekaluihin ja viidakoiden mystiikkaan nousevat rinnan\nsamasta näkymättömästä lähteestä. Toisaalla »konekulttuurin vuosisata»\nasiallisuuden oppeineen ja käytännönperiaatteineen – toisaalla\nLawrencen kosmologinen, koneellisuutta vihaava runous, jazzbandit,\njotka soittavat rytmillistä unohdusta vereen ja julistavat kaiken\nemotionaalisen voittoa yli älyn, mustat tanssijat, jotka lumoavat\niltapukuisia katsomoita, ja Picasson, surrealistien ja primitivistien\ntakaisin aarniometsiin palannut taide!\n\nSillä 20-luvun salongeissa, joissa Légerin peltitorvista rakennetut\nihmisrobotit ja Braque’n hehkuva mutta puhtaasti abstraktinen maalaus\njulistavat tyynesti mittaavien aivojen herruutta taiteellisen luomisen\nalalla, liekehtivät katsojaa vastaan myös mystiikan tummasti loistavat\nvärit. Mikä saksalaisessa ekspressionismissa oli irrationaalista,\ntodellisuuden takaista, hämärtynyttä, oli noussut uudelleen kunniaan.\nMüncheniläinen Franz Marc,[71] joka tahtoi maalata salaperäisesti\nvälkehtiviin tauluihinsa hevosten, kissojen ja antilooppien sielun,\non kaatunut Verdunissa. Mutta hänen kankaansa herättävät ihastuksen\nmyrskyjä, hänen suuri työnsä »Sinisten hevosten torni», jonka\nholvimaisesti sulkeutuvassa Kosmoksessa sokea eläimensielu tuntuu\nkuuntelevan kohtalon ohikulkua, vaikuttaa hänen ihailijoihinsa kuin\nuusi taiteellinen uskontunnustus. Synty erältään venäläinen Vasili\nKandinsky[72] edusti jo vuonna 1910 »absoluuttista maalausta» ja\nsiirtyi sodan päätyttyä Moskovan taidekorkeakoulun opettajaksi.\nMutta hänen yliaistilliset kompositionsa ja laulavat värisointunsa,\njotka kaikesta aistihavainnosta irtautuneina elävät dynaamista\nelämäänsä jossakin unen ja musiikin puhtaassa olopiirissä, saavat\nosakseen uudelleen viriävää huomiota. Italialaisen spiritistin\nGiorgio de Chiricon[73] surrealistisissa tauluissa avautuu aavistavia\nnäköaloja uuteen metafysiikkaan: linjojen klassillisessa harmoniassa\nkuultaa valoisa ajattomuus – oliot ja kappaleet, meren partaalla\nlevähtävät mannekiinit ja robotinkaltaiset koneet ovat kuin\nplatonisia ideoitaan,[74] joista kaikki hetkellisyys ja kiihko oli\nihmeellisesti eliminoitu pois. Odilon Redon[75] maalaa autereisia\nsatukuviaan ja kukkia, jotka eivät ole tästä maailmasta. Juutalainen\nMarc Chagall murskaa maan vetovoiman ja luonnon lait manaamalla\nkankaihinsa unennäköjen ihmeet ja ghettojen synkästi hehkuvan\nmystiikan. Paul Klee[76] kääntyy naivistisissa akvarelleissaan\ntakaisin lapsuuteen, jossa kirkkaat ja puhtaat perusvärit ja miltei\nmielettömän yksinkertaiset kompositiot tulkitsevat olemassaolon\nihmeitä. Hän piirtää sieluja, jotka viipyvät olevaisen ja olemattoman\nrajalla, kaameita keltaisia lintuja, jotka riippuvat ylösalaisin\nperspektiivittömän metsän sinisenmustassa, purppuraisessa yössä.\nHänen piirustuksensa ovat kuin rautalangoista sommiteltuja koneita,\ntelepaattisten kuiskausten antenneja, töhertävällä lapsenkädellä ja\nmetafyysikon tunteilla tehtyjä.\n\nMutta 20-luvun vuosina tulee myös Picassosta, johon maailman odottavat\nkatseet ovat kohdistuneet, sodanjälkeisen mystiikan tulkki.\n\nLuganon Reber-kokoelmassa on hänen »Karnevaalinsa» vuodelta 1921, eräs\nkubismin loisteliaimpia töitä ja samalla puhtaasti emotionaalinen\ntaideluomus.[77] Näkemystä ohjaa ornamentaalisuus, johon Picasso\nmieltyi tehdessään näyttämö- ja pukuluonnoksia Djagilevin[78]\nvenäläiselle baletille. Teos esittää harlekiineja, jotka tulivat\nhänen taiteeseensa jo 1900-luvun alkuvuosina ja jotka sittemmin\nsaavat niin usein tulkita hänen tuntojaan elämän äärettömästä\nkohtalonvaraisuudesta, irrationaalisuuden mystiikasta. Näissä jylhästi\nliekehtivissä värisoinnuissa ja pintojen kubistisessa soinnuttelussa\npuhuu sama perusmieliala, joka laulaa ja jymisee 20-luvun jazzbändien\nrytmiikassa. Takaisin primitiivisen näkemisen lähteille, tilaan, jossa\nbushmannit värittävät jumalankuvia heleiden kevätkukkien mehulla\nja jossa pronssikauden luolaihmiset maalaavat maagillisia eläimiä\nkallionseiniin! Syvällä älyllisen muotokokeilun alla – ja tämä ei\nkoske vain Picassoa! – tunne etenee omia teitään kadotettua paratiisia\nkohti. Sodan ase on sattunut »alkusieluun». Taiteen silmä on väsynyt\nintellektuaalisen Euroopan sähkölyhtyihin, se uneksii maista, joissa\nraskaat metsät ovat kohtalontäydemmät kuin miljoonakaupungin yö ja\njoissa kultaisten virtojen hiljaisuutta ei koskaan riko moottorien ääni.\n\nPrimitivistinen virtaus, joka puhkeaa kuin kunnia laavalähde 20-luvun\nkone- ja massakulttuurin keskeltä, saa erään ilmaisunsa Euroopan\nkontinentin kautta kohahtavassa neekerikultissa.\n\nRuhrin miehityksen aikaan ovat mustat siirtomaajoukot ja niiden\nharjoittama väestön terrori olleet lukemattomien paljastuskirjoitusten\naiheina. Saksalaisella alueella on himomurhaan asti raaka ja\nanimaalinen _Schwarze Bestiensä_ – »musta petonsa», jota naiset ja\nlapset säikkyvät. Kun Karin Miehaëlis julkaisee suurta sensaatiota\nherättäneen kirjansa Ruhrin tragedioista, kuohuu näitä barbaarisia\nmiehitysjoukkoja vastaan yleinen raivo. Epäilemättä ranskalainen\nPhilippe Soupault on luonnehtinut kuuluisan »Neekeri»-romaaninsa\nmustassa sankarissa juuri sen puolittain myytillisen ihmispedon, joka\nkotiutui siirtomaajoukkojen tyrannisoiman väestön mielikuviin. Neekeri\nEdgar Manning, jonka kokaiinin salakauppa saattaa Lontoossa vankilaan,\non sekoitus täydellisintä julmuutta ja animaalista nautinnonnälkää.\nHän kylvää ympärilleen kauhua ja aistihuumaa, jossa väsyneet\nvalkoihoiset naiset virvoittavat raadeltuja hermojaan. Romaanin suurena\nhuipennuksena[79] on vihdoin kuvaus Barcelonan yöstä, jossa musta\nkaunis afrikkalainen ihmispeto murhaa ilotyttö Europan.\n\nEdgar Manning ei 20-luvun kirjallisuudessa ole suinkaan yksinäinen\nilmestys, sillä miltei samalla verenhimoisen julmuuden tulipunavärillä\nmaalaa aina sensaatiomainen[80] Paul Morand[81] novelliensa\nneekerityypit. »Roomalaisessa yössä», joka sisältyy kokoelmaan\n»Avoinna yölle», on aiheena eurooppalaisen naisen radaltaan suistunut\nsukupuolielämä ja sadistisena huipennuksena tälläkin kertaa neekerin\ntekemä himomurha. Tai ajateltakoon kertomusta _Charleston_. Nuori\nnainen, joka säilyttää tyttövuosiltaan muistoa eräästä etelävaltioiden\nneekeristä, tuntien myöhemmin yhä selittämättömämpää vetoa mustaa rotua\nkohtaan, metsästää Rivieran yössä senegalilaisia siirtomaasotilaita.\nKasinon neekerisoittaja aavistaa hänen salaisen taipumuksensa, hyökkää\nmaantiellä uhrinsa kimppuun ja joutuu amerikkalaisten turistien\nlynkkaamaksi. Eroottinen suhde, jota näissä teoksissa valaistaan ja\njoka yhdistää valkoisen naisen mustaan mieheen, on omalaatuisella\ntavalla ambivalenssin halkomaa. Sekoitus kammoa ja viehätystä,\nsäikyttävää onttouden tunnetta ja salaperäisyyden vetovoimaa!\nNeekerit, jotka Ranskan harjoittama miehityspolitiikka oli tuonut\neurooppalaisille elämännäyttämöille, herättävät naisissa kauhua — mutta\nei pelkästään! Morandin ja Royanin romaanit, lukuisat tämän aikaiset\nsanomalehtikirjoitukset ja ennen kaikkea Ruhrin alueen sekaveriset\nlapset todistavat puhuvasti, että »musta peto» on saavuttanut valkoisen\nnaisen suosion.\n\nAmerikassa johti rotujen välinen viha »mustan norsunluun» kaupan ja\nplantaasiorjuuden päättymisen jälkeen suoranaiseen murhahysteriaan, ja\nlähinnä etelävaltioissa, joissa Ku Klux Klanin kansalliskiihko lietsoi\njoukkoja ja missä toiselta puolen pitivät vallanohjaksia Yhdysvaltojen\naristokraattisimmat ja puhdasverisimmät suvut, tapahtui vuodesta\n1889 vuoteen 1918 tyrmistyttävä määrä lynkkauksia. Mutta musta rotu\noli sodan syttyessä jo aikoja sitten vallannut valtamerentakaiset\nelämännäyttämöt. Georgian ja Carolinan plantaaseilta, suurten\nvirtojen varsilta ja maakartanoiden vehnävainioilta nämä tuhannesti\nnöyryytetyt ja poljetut miehet olivat kamppailleet miljoonakaupunkien\nsivistystä kohti, New Yorkin ja Chicagon huumaavaan, sähköiseen\nmaailmaan. New Yorkin laitapuolelle on kehittynyt todellinen mustien\nmaailmankaupunki Harlem, jonka asukasluku lähentelee kahtasataatuhatta\nja jonka neekeripankit, neekerikaupat ja neekerivirastot, pelisalit\nja bordellit, kirjavien pukujen vilinän heleiden lyhtyjen alla ja\nvalittavat laulut, jotka sukeltavat kuuluviin kitarain helkkeestä,\non erinomaisen kiehtovasti kuvannut Carl van Vechten[82] aikoinaan\nsangen luetussa romaanissaan »Neekerien taivaanvaltakunta». Miten\nonkaan — vaikka the _new negro_, »uusi neekeri» ei enää sido\nlanteilleen banaaninlehvähametta ja kuuntele huumautuneena pyhien\nrumpujen jyminää aarniometsän lehväholveissa, hän ei ole kadottanut\ntodellisen alkuperänsä leimaa. Vaikka Harlemissa ilmestyy kaksi mustaa\nlehteä, _The Crisis_ ja _Opportunity_, vaikka kirkot ja lukusalit\nlevittävät pimeisiin sieluihin kristillis-länsimaista valistusta ja\nvaikka joukko akateemisesti laakeroituja neekereitä kilpailee jo\nsotavuosina valkoihoisten kanssa kirjallisista suurpalkinnoista,\nsäilyy suklaanruskean puuteripeitteen alla mustan ruumiin orgaaninen\nhehku, eivätkä huonosti istuvat šaketit, kuluneet olkihatut ja räikeät\nkretonkihameet voi koskaan estää vaikutelmaa, että näiden ihmisten\nalkukoti on syvällä Afrikan metsissä.\n\nTullessaan valtamerialuksilla Euroopan mantereelle he ovat outoja\nromanttisuuteen asti.\n\nHe pesiytyvät Pariisiin, kuten he pesiytyivät Chicagoon ja New Yorkiin.\nHe tanssivat silinterien ja strutsinsulkien koristamina Lontoon\nStrand Theatre’ssa ja Pariisin Folies Bergèressä kuten he tanssivat\namerikkalaisen miljoonakaupungin yössä, New Plantationin kultaisten\nja lohenpunaisten kulissien loistossa. Nämä pikantit, tummapintaiset\nkasvot, joista hohtaa vastaan kaksi emalinkuultoista lapsensilmää\nja lempeä eläimensuu, kiihdyttävät eroottisesti Lontoon, Pariisin\nja Berliinin naisia. Tiedetään, miten he ovat käyttäytyneet Ruhrin\nalueella – miten heille ei ole riittänyt edes Ranskan valtionvaroilla\nrahoitettu bordelli, vaan kuinka he ovat ikään ja säätyyn katsomatta\nopettaneet Reinin naisille afrikkalaista rakkaudenpraktiikkaa! He\nosaavat hullutella kuin suuret mustat lapset keskellä eurooppalaista\nkuolemantanssia. Heidän helmenhohtoiset hampaansa ovat kuin kuun\nsäteistä valetut, heidän tanssissaan puhuu villien heimojuhlien ja\ntroopillisten öiden kauneus, mystiikka ja kauhu. Atlantin valtameren\nyli saapuvat _Negro Spirituals_ – turmelemattoman naiivit ja\nlapsellisesti tunteentäydet laulut Valkoisen Jeesuksen kultakaupungista\nja hiljaisista, tummista virroista. Kuin salaperäisen vaiston vetämänä\nkääntyy kaikesta luonnollisesta etääntynyt länsimainen tunne uutta\nromantiikkaa kohti. Nyt kuunnellaan baareissa ja yöklubeissa säveliä,\njotka kerran kaikuivat maissi- ja vehnävainioilla, Mississipin\nkaislarannoilla, suurten maakartanoiden taukoamattoman työn helteessä.\nNoissa lauluissa soi sama outo rytmi, joka kerää täpötäysiä katsomoita\nihailemaan muodikkaan neekerirevyyn tanssiesityksiä.\n\nSyksyllä 1925 perustaa Louis Douglas,[83] todella kiehtovan kaunis,\nsuklaanmusta Adonis, oman tanssiyhtyeensä amerikkalaisen _Shuffle\nAlongin_[84] tyyliin, ja samana vuonna alkaa vihellysten ja skandaalien\nkukittaman voittokulkunsa kuuluisa Joséphine Baker. Hän tanssii\nPariisin Théâtre des Champs-Élysées'ssä miltei yhtä alastomana kuin\naikoinaan Olga Desmond.[85] Hän huumaa Berliinin Admiral Palastin\nkatsomot väräjävällä, hulluttelevalla, kullanruskealla ruumiillaan,\njota charlestonin poljennot sähköistävät. Kulissipalmut[86] ja\nkimaltavat kultapaperikuut vartioivat tämän troopillisen Venuksen\nkauneutta, helmiäisen kaikissa väreissä välähtelevät sädevirrat\nvaluvat kuin hauraina valohuntuina hänen paljaalle vartalolleen,\njota koristavat raakunkuoriketjut ja kamelikurjen sulat. Hän tanssii\nkirjavien rumpujen jyminässä ja banjojen naurussa yhtä raikkaan\nkiihdyttävästi ja yhtä luottavaisena kuin hänen rotunsa on tanssinut\nKongon kevätjuhlissa ja Ohiovirran parakkeihin järjestetyissä neekerien\nherätyskokouksissa. Hän on kulkenut samaa tietä halki rauhattomien\nmaailmankaupunkien sähkömyrskyn Picasson, Pasternakin,[87] Chaplinin\nja Babeljin kanssa, kirjoittaa Ilja Ehrenburg, ja kuitenkin hänen\ntanssistaan puhuu alkutilan paatos, erämaiden, strutsinmunien, mustien\nöiden ja elävän luonnon paatos! Tässä on hänen salaisuutensa, ja tässä\non sen huumautumisen salaisuus, jolla ytimiään myöten myrkytetty\n20-luku tervehtii afrikkalaista romantiikkaa. »Toivo, joka tuoksuu\nhuumaavasti kuin banaanitertut», on suurten miljoonakaupunkien\nepätoivoa, seerumi kyllästymisen ruttoa vastaan, morfiiniruiske\nsuoniin, jotka sota on kuihduttanut. Hinnalla millä tahansa takaisin\nvaistojen lähteille! Ei ruskea rokokoomarkiisitar Florence Mills,[88]\njoka sivelee sirot marakatinkasvonsa poltetulla korkilla ja liikkuu\npienenä ja melankolisena Lontoon ylhäisön salongeissa, ei _Black\nBirdsin_,[89] »Mustien Lintujen» tanssiyhtye kokonaisuudessaan saata\nEurooppaa samaan haltiotilaan kuin Revue Nègren kuuluisa ja juhlittu\nmulattityttö.\n\n»Neekerit valloittavat Pariisin», kirjoittaa näinä vuosina Ywan\nGoll.[90] »He valloittavat Berliinin. He täyttävät jo koko kontinentin\nulvonnallaan, naurullaan. Ja me emme ole pelästyneitä, me emme ole\nhämmästyneitä; päinvastoin: Maailma ponnistaa viimeiset voimansa\ntaputtaakseen heille.»\n\nTulva-aallon lailla vyöryy 20-luvun Eurooppaan uuden tanssimelodiikan\nja uuden rytmin kuohu: jazz!\n\nTasainen, yksitoikkoisesti polkeva musiikki, jossa 4/4-tahti\nvallitsee, säveljaksojen nopeat vaihdot ja juoksutusten kimeä\nrummutus soittavat väsyneelle maailmalle uutta olemassaolon huumaa.\nAika löytää oman kiihkeän temponsa tässä hakkaavassa poljennossa,\nvauhdin hurma puhuu rumpujen ja lyömäsoittimien pauhusta – tuosta\nkoneellisesta, kilisevästä ja nyyhkyttävästä, pitkään huokaavasta ja\ndynaamisesti jyskyttävästä musiikista, joka soi niin metallinkylmänä\nja kuitenkin niin polttavan kirpaisevana kuin säveliksi valautunut\ntuli. Jazz vetoaa sukupolveen, joka palvoo moottoreita, vetureita\nja voima-asemia, joka vaihtaa urkujen pillit tehtaanpiippuihin ja\nalbatrossin zeppeliiniin. Mutta tämän uusasiallisuuden verhossa jazz\nruokkii ajan syvää romantiikan nälkää. Sen rytmeissä elää eksoottisten\nrakkaudenöiden kuuma kiihko ja suurten, neitseellisten metsien kohina.\nSe kajahtaa salaperäisen ja huumaavan kutsuäänen tavoin 20-luvun oman\nnääntymyksen kuiluista, ja se manaa keskelle asiallisuuden erämaata,\nkeskelle koleiden virastojen, sähkökampaamojen ja tyttökoulujen kuivan\njokapäiväistä maailmaa troopillisten intohimojen _fata morganan_.\nVerenpunaisten paperilyhtyjen valaisemissa tanssipaikoissa, joissa ilma\non raskas kainalokuoppien ja alkoholin lemusta, valuvat näkymättömät\nkuunpaisteiset virrat kuviteltujen _viidakkojen_[91] yössä, rumpujen\nkuuluttaessa mustan lemmenjumalan tuloa. Saleissa, joita valaisee\nsahraminkeltainen teatterikuu ja joissa kosmeettisilla aineilla\nnuorennetut naiset painavat raukean otsansa gigolon rintamukseen,\nsoittavat saksofonit ja tam-tamit hulluutta, joka on viisaampaa kuin\nEuroopan kaikki tieto. Valittava, metallinen puhallussoitin, jonka\nköyhä belgialainen muusikko Sax[92] yli puoli vuosisataa sitten keksi,\nanastaa orkestereissa aseman viululta. Pariisin työttömät neekerit\nperustavat jazzbändejä, ansaitsevat elatuksensa ammattitanssijoina tai\nammattirakastajina, aina hetken ja tilanteen mukaan, sillä nämä mustat\nsuuret lapset osaavat elämisentaidon, jota valkea Eurooppa kadehtii.\n\nEi ole täydellisesti selvitetty, niissä määrin jazziin sisältyy\nikivanhaa afrikkalaista melodiikkaa, missä määrin se on\namerikkalaista perua. Sen nykyinen sävelmuoto kehittyi vuosisadan\nalussa valtameren tuolla puolen, sillä jo 1914 esiintyi ensimmäinen\njazzband New Yorkissa, ja seuraavana vuonna neekerisoittimien melu\nvalloitti Chicagon. Mutta vasta 1918 kotiuttavat Casino de Paris'n\nmaailmankuulu tanssijatar Gaby Deslys[93] ja amerikkalainen Harry\nPilcer[94] tämän tanssimuodon Pariisiin. Filminäyttelijätär Irene\nVernon Castle[95] välittää sen samanaikaisesti Lontooseen, Fern\nAndra[96] vuotta myöhemmin Berliiniin. Vihdoin, 1924, esitetään New\nYorkissa mainehikkaan kapellimestarin Paul Whitemanin[97] johdolla\namerikkalaisen Gerschwinin[98] suuri sinfoninen sävelteos _Rhapsody\nin Blue_, »Sininen rapsodia», joka on kauttaaltaan pianolle ja\norkesterille sovitettua jazzia. Maailman kaikkien elokuvateatterien\nkantta kiertää hieman myöhemmin ensimmäinen äänielokuva _Sonny Boy_,\njossa Al JoIson[99] on aitoon neekerityyliin avuton, lapsellinen,\nhupainen ja _foolish_ ja jossa hänen mustatut kasvonsa kiiltävät uutta\nnaiivisuutta. Kaikissa teattereissa kaikuu saksofonien ikävöivä altto\nja banjojen liukuva musiikki: _Johnny spielt auf!_ Neekerirytmin\nvoittokulku on huipussaan.\n\n»Olemme väsyneitä, syvät haavat ovat vuotaneet verta, olemme\ntympääntyneet elämään, tarvitsemme myrkkyä, joka antaa unhoitusta»,\nalkaa muuan 20-luvun elämäntuntojen lyyrillinen ilmaus, Artur\nLundkvistin[100] runo _Saxofonstycket_. »Sinä uusi Kristus, pelasta\nmeidät kiiltävällä saksofonillasi! – pelasta päivästä, siitä,\nmikä on ollut ja on, kaikista muistoista, teoista, sivistyksen ja\nvuosituhansien taakasta – Myrsky, myrsky maailman ylle – Valita autiona\nkuin lokakuun tuuli asumattomien talojen ympärillä (lokakuun tuuli,\njoka lakaisee lehtiä ikkunanpelliltä). Itke kuin lyöty nainen. Ulvo\nkuin epätoivoinen äiti lapsen ääressä, jonka hän on kuristanut. Naura\nkevytmielisesti kuin syrjäkatu hämärässä, kun merimiehet kiipeävät\npimeistä laivanruumista ja huojuvat kujien punaiseen usvaan. – Naura\nniin kuin portto illan liljanvalkeiden lamppujen alla – ja hyväile\nhiljaa kuin tuuli kukkia, kuin rakastetun käsi hiuksia –»\n\n\n\n\nErotiikan inflaatio\n\n\nSota opetti uuden sukupolven nauramaan menneen aikakauden moraalille.\n\nMiehen ja naisen suhde, sellaisena kuin edelliset vuosikymmenet sen\nkäsittivät, oli noina häikäilemättömän hävittämisen vuosina saanut\nsyvän ja kuolettavan iskun. Sota murskasi aviollisen uskollisuuden\nkäsitteen. Rintamilta kotiin palaavat miehet, jotka olivat tottuneet\ntyydyttämään sukupuoliset pyyteensä standardoiduissa kenttäbordelleissa\nja kuolemanuhkan siunaamissa lemmensuhteissa, löysivät niin tuskallisen\nusein kotinsa kylmiltään ja vaimonsa vieraan miehen vuoteesta!\nSota-avioliittojen vaikutus yleiseen moraaliseen kumoukseen on tuskin\narvioitava vähäiseksi. Mutta myös puoli vuosisataa puheenalaisena\nollut naisemansipaatio, joka julistaa kahden sukupuolen sosiaalista\nja henkistä samanarvoisuutta ja korostaa naisten oikeutta itsenäiseen\nelämään, antaa 20-luvun nuorisolle eroottisen yhdenvertaisuuden\naatteen. Välittömästi sodan jälkeen naispuolisen työvoiman tarve on\nkaikkialla Euroopassa mitä polttavin. Kaupunkien virastot valtaa uusi,\nkylmästi laskeva tyyppi, joka sytyttää sukupuolisen tasa-arvonsa\nsymbolina savukkeen ja kätkee salkkuunsa asiapaperipinojen ohessa myös\npreventiivien[101] käyttöä valaisevia ohjelehtisiä. Päivän tunnussanana\non lapsirajoitus. Sairaaseen maailmaan, jossa vallitsee häikäilemätön\ntaistelu rahasta ja elintarpeista, jossa kysytään viileitä aivoja\nja kyynillisen tietoista itsekkyyttä, jos mieli säilyttää elämisen\nmahdollisuudet, ei tahdota uusia kärsijöitä. Taloudellisen uhkan\nalla solmitut hätäavioliitot eivät perustu vain »molemminpuoliseen\nrakkauteen», vaan myös ehkäisytekniikkaan! Lasten elatusmahdollisuudet\novat laskeneet minimiin, kahden ihmisen suhteet, sekä vapaat että\nvirallisesti siunatut, ovat kaksikymmenluvun alkuvuosina miltei\nsataprosenttisesti tuomitut hedelmättömyyteen.\n\nYleisen toivottomuuden mustaa taustaa vasten palavat miljoonakaupunkien\nvalot.\n\nKotien luhistuessa ja vanhojen moraalisääntöjen hävitessä syöksyy\nsodanjälkeinen Eurooppa sokaistuneena kohti jokaista mahdollisuutta,\njoka voi huumata pakottavia hermoja ja hävittää edes hetkellisesti\nsynkän elämänuupumuksen varjoja. Kaikissa mannermaisissa metropoleissa\nkuohuu kiihtynyt huvitteluelämä, välkyttäen merkkituliaan Berliinin,\nPariisin, Budapestin iltaan. Elämä alkaa illalla. Päivä on vain\nharmaata, säännösteltyä, matemaattisesti suoritettavaa työtä ja aamu\nvain syvää unta, joka häviää herätyskellojen hysteeriseen kilinään.\nVasta hämärän langetessa jättiläiskatujen kuiluun alkaa hermostunut\nvirkoaminen ja kuumeinen odotus, sillä tämän uuden elämäntyylin\nmukaisesti ihminen on valppain sydänyöllä ja hänen valtimonsa\nsykintä kiihkein pikkutunneilla. Kaikkiin Euroopan suurkaupunkeihin\nilmestyy kuin maasta polkemalla yhä uusia baareja, joissa häikäisevät\npeililasit moninkertaistavat sekä pullojen että humaltuneiden\nlukumäärää; yhä uusia yöklubeja, joiden savusta raskasta ilmaa\nvalaisee värillisten valonheittäjien liukuva hehku ja kabinettien\nhimmeät lyhdyt; yhä uusia näyttämöitä, joilla kehittyy alastomuuden\nmassatuotanto, kollektiivinen sukupuolen paljastus, jossa kaikki\neroottisuus on täysin neutralisoitunut. Sodan päätyttyä on Euroopan\nmantereella 15 miljoonaa »paritonta» naista – lukumäärä, joka puhuu\npuolestaan. Mannermaan kylpypaikoissa ja Wienin, Barcelonan, Pariisin\nhuvittelevassa maailmassa työntyy juuri tämän takia etualalle\ntyypillinen sodanjälkeinen ilmiö, _gigolo_. Miehinen prostituutio\nsaa edustajansa pääasiallisesti köyhtyneiden sotilasvirkailijoiden,\nmaanpaossa elävien aatelismiesten, epämääräisten emigranttiruhtinaiden\nja ammattitanssijain piiristä. Revyyteattereissa tulevat suosioon\n_chorus-boyt_, kosmeettisilla aineilla kaunistetut, nopeasti kuihtuvat\npojat, joita Moulin Rouge’n silloisessa ohjelmistossa ujostelematta\nkutsutaan _gigolo-boys_.\n\nKirpeä, aromaattinen cocktail voittaa viinin. Revyy voittaa\nteatterin – pauhaavat, leimuavat, rytmillisesti vaihtuvat kuvaelmat\nja liikkuva lavastus entisen nieluttomamman baletin. Pariisissa on\n20-luvun puolivaiheilla neljäkymmentä revyynäyttämöä, joiden tuhlaava\nloisteliaisuus nielee suunnattomia pääomia. Lontoon Collisseumissa\nja Berliinin Admiral-Palastissa, Pariisin Folies Bergèressä ja Music\nHallissa avautuu täydessä häikäisyssään koko tuo keinotekoinen ja\nsähköistetty satumaailma, jossa sodan loppuun kuluttama upseeristo yhtä\nhyvin kuin juoksuhaudoista palanneet sotilaat, elostelevat gulassit\nyhtä hyvin kuin työn kuihduttamat pikkuvirkamiehet näkevät ajan\nelämäntunteen puhkeavan rikkaimpaan kukkaansa. Kuin moninkertaistavassa\npeilisalissa täällä tanssii, hymyilee ja nauraa massa. Kaksisataa,\nkolmesataa kuin samassa muotissa valettua _girliä_ nousee opalisoivien\nvalovirtojen kylvystä alastomina lantioihin asti ja lantioista\nalaspäin vain metallisten viikunalehtien tai mustista paljeteista\nommellun esivaatteen koristamina. Illusoriset jalokivipuistot ja\nsamettiset metsät sulavat hitaasti olemattomiin. Yhä uusia vartaloita\nkasvaa syrjään vetäytyvien kulissien takaa, yhä huumaavammat määrät\nneutraalia alastomuutta, joka on kylmää ja hohtavaa kuin mannekiinien\nkauneus, huikaisee katsomoita. Täsmällisesti samassa tahdissa tanssivat\n_Tiller-girlit_,[102] kahdeksantoistavuotiaat, kaksikymmenvuotiaat\nmekaaniset nuket, jotka jymisevän tanssimusiikin vieteri vetää\nyhtäläiseen vireeseen ja jotka steppaavat peräkkäin yli näyttämön.\nKiihdyttävä sekoitus paratiisia ja herrainvaatetusliikettä on halutuin\nnäyttämöllinen cocktail. Kuusikymmentä rytmillisesti liikkuvaa _girliä_\nkantaa valkeilla vartaloillaan turkismanttelia tai tulipunaista\nsamettifrakkia; kuusikymmentä silinterihattua välähtää yhteisen\nkumarruksen tahdissa, satakaksikymmentä jalkaa polkee paukahtelevia\nnäyttämön palkkeja. Mekaanisuuden harhakuva on täydellinen! Kaikki\nyksilöllisyys kuolee suureen massaan, täysin persoonattomat\nvartalot julistavat koneellisuuden triumfia yli inhimillisen.\nUusasiallisuuttako? Sodan turruttamille hermoille tämä joukkokauneus\nja joukkoalastomuus tietää hetkellistä kiihdykettä, irtautumista liian\nyksilöllisyyden paineesta.\n\nSuunnatonta huomiota herättää näinä aikoina ranskalaisen Victor\nMargueritte’n[103] romaani _La Garçonne_, joka ilmestyy vuonna 1922 ja\n»luo» uuden naistyypin. Kirjan sankaritar, »poikamiestyttö» Monique,\nostaa rikkauksillaan osallisuutensa sodanjälkeisiin orgioihin, ja\nkuin myrkyllisesti hehkuvien näyttämökuvien saattona vyöryvät ohi\ntransvestiittien klubit, joissa naisiksi puetut nuorukaiset ja\nfrakkipukuiset tytöt kuuntelevat sukupuolettoman laulajattaren tummaa\nalttoa; juhlat lyhtyjen valaisemilla huvialuksilla, joissa nuoruutta\nteeskentelevät vanhukset laskevat säästönsä kauneuden jalkojen juureen;\nhämyiset, ylellisesti sisustetut kammiot, joissa tuoksuu oopiumilta\nja myskiltä... Margueritte'n johtolause: »Ruumiisi on sinun» saa\n»Poikamiestytössä» todella havainnollisen ilmauksen. Sukupuolisen\nyhdenvertaisuuden aate tietää tämän dokumentin valossa kummallakin\npuolella vallitsevaa täyttä eroottista vapautta, ruumiin vaatimusten\nvarauksetonta täyttämistä rakastajien ja rakastajattarien hyväilyissä\ntai – kuten on sanottu – sukupuolten laskeutumista toistensa tasolle!\n\nMutta 20-luvun Eros ei suinkaan ole tullut ikuistetuksi vain\ntässä. Jokainen, joka aikoinaan luki nuoren ranskalaisen Raymond\nRadiquet'n romaanin _Le diable au corps_, »Piru ruumiissa», näkee\nsen kyynillisessä, haaveettomassa sankarissa jotakin aikakauden\nmiehisestä yleistyypistä. Katkera, kylmä, jäätävä illuusiottomuus\nlöytää tulkkinsa amerikkalaisessa Ernest Hemingwayssa,[104] jonka\nmaineen alkuna oli teos _The Sun Also Rises_, »Aurinkokin nousee»[105]\nkuivan pistävällä arkikielellä kirjoitettu, harmaan värin kaikissa\nvalööreissä välkkyvä ajanromaani. Inflaatioajan Saksassa luetaan\nAdolf Uzarskia,[106] jonka kuvauksiin Tun-Kwang-Pipin seikkailuista\nkätkeytyy satiirin kärki; Frank Thiessin[107] »seurapiiriromaani» _Der\nLeibhaftige_[108] nousee kuin peili saksalaisen kaaoksen eleen; Ernst\nTollerin[109] _Hinkemann_ ja Hermann Ungarin[110] _Die Verstümmelten_\nmanaavat esiin sodan kauhuja. Artur Landsbergerin [111] berliiniläisiä\nsiveellisyysrikoksia peilaava romaani _Frau Dirne_ kilpailee Hanns\nHeinz Ewersin[112] pilaantuneiden ja loisteliaiden kauhununien kanssa\nyleisömenekistä. Curt Corrinth[113] julkaisee romaanin, jolla on\npuhuva nimi _Bordell_, Kurt Münzer[114] kaksi dekadenttia teosta,\n_Der Ladenprinz_ ja _Phantom_, Herbert von Ledow modernisoidun\nkamelianaisen tarinan, Walter Serner suuren joukon kirjoja, joissa\nilotytöt, sutenöörit ja rikolliset jatkavat helvetintanssiaan ja joissa\nhallitsee saksalaisten salaseurojen patologinen Eros. Tämän ajankohdan\nranskalaisista kuvaajista[115] voisi mainita nimet sellaiset kuin\nMaurice Betz,[116] Philippe Soupault, René Grevel, Pierre Girard,\nRibemont-Dessaignes,[117] Blaise Cendrars[118] ja Marcel Arland...[119]\nMaurice Dekobran tyylillistä akrobatiikkaa kimaltavan mutta\ntaiteellisena luomuksena ylen keskinkertaisen »Makuuvaunumadonnan»\nmenekki ja voittokulku on voinut tapahtua vain 20-luvun puitteissa, ja\nvain noina vuosina on voitu sulattaa sen sankaritar, koristeellinen\nLady Diana, joka ruokkii hienostunutta paheidennälkäänsä kullattujen\nmetallikrysanteemien ja helmilevyistä sorvattujen magnolioiden\nkukittamissa salongeissa tai etsii pikanttia hermokiihoketta professori\nTraurigin psykoanalyyttisesta rippituolista!\n\nTämä on aikaa, jolloin berliiniläinen hienosto saapuu Kurfürstendammin\njuhliin kimonoihin puettuna huumatakseen hermojaan eetterillä,\nkokaiinilla ja morfiinilla. Saksan kaupunkien pimeissä puistoissa\nja porttiholvien varjossa kauppaavat nimettömät ja nenättömät\nolennot »valkoista myrkkyä» tai »viheriää tavaraa». Suljetuissa\nsalongeissa, joiden juhlista Luts Ehrenburg on piirtänyt tunnetut\nkarrikatyyrinsä, viriää omalaatuinen alastomuuden harrastus ja\nWannseen ilmakylpylän varakkaimmat saalistajat kotiutuvat näiden\nyöklubien ilmapiiriin. Jo aikoja ennen sotaa herännyt alastomuusliike\ntulee salaisten ja julkisten ravintoloiden ohjelmaan sen jälkeen\nkun Celly de Rheyd on tanssinut alastomana Saksan kabareteissa.\nSortunut kokainistinen naistyyppi, jonka synkkä kohtalonsatu keskittyy\nMaria Orskan kohtalossa, kulkee halki inflaatioajan vuosien,\nvetäen jäljissään sairaiden orgioiden ja revolveriskandaalien\nlaahusta. Samaan aikaan kuin itsemurhaepidemia raivoaa saksalaisen\nälymystön piirissä ja yleinen nälänhätä uhkaa laajoja asutusalueita,\nkeskittyy mielettömyyksiin asti viety nautinnonmetsästys lähinnä\nBerliiniin. Yöravintoloissa kalastelevat kylmät morfiinin terästämät\n_flapperit_[120] seikkailevia raharuhtinaita, turisteja ja sodassa\nrikastuneita poliitikkoja. Iältään epämääräinen _Valutamädel_, joka\nverhoaa lantionsa mustan, välähtelevän paljettipuvun suomuilla\nja paljastaa selkänsä baarilyhtyjen valoon, on saksalaisten\nhuvittelupaikkojen vallitseva tyyppi. Tämä on Hermann Kestenin [121]\nja Georg Finkin[122] romaanien yöllistä, perverssiä Berliiniä!\nSen katuviemäreissä makaavat spartakistien ruumiit, sen kabaretit\nkilpailevat Friedrichstrassen bordellien kanssa, ja sen ylhäisöpiirit\nsalakuljettavat alastomuuskulttuurin varjossa oviensa sisäpuolelle\nraffinoiduimmat eroottiset korvikkeet. Kaksi saksalaista taiteilijaa,\nalkujaan dadaisteina tunnetut George Grosz ja Otto Dix ovat vanginneet\npiirtimensä kärkeen kaiken sen groteskisuuden ja petomaisen, mikä\nkuohui inflaatioajan Berliinin elämässä. Harmaassa aamusumussa\npalelevia maidonjonottajia ja liikekeinottelijoita, jotka tyydyttävät\nseksuaalista julmuudenhimoaan patologiselle Erokselle vihityissä,\npaikoissa. Invalideja ja ammattirakastajia, kultaa saalistavia\nvampyyreja ja syfiliittisiä lepakoita sataman lyhtyjen vihreässä\nvalossa...\n\nTämän noitasapatin taustaa vasten voi ymmärtää väkivaltaisen\njoukkopuhdistuksen, joka hieman myöhemmin tapahtui.\n\n\n\n\nRuumiinkulttuuri\n\n\n»Suuren rappion aikana asetetaan nuoruuteen kohtuuttoman suuri\ntoivo», on Wolters lausunut. Huomio pitää todella paikkansa myös\n20-lukuun nähden, sillä aikakauden luonteeseen kuuluu, että nuoruuden\nosakkeet nousevat kurssissaan ja että fyysillinen voima, fyysillinen\nterveys, fyysillinen kauneus, jotka vain nuoruus omistaa, tulevat\njoukkopalvonnan kohteiksi. Aikana, jolloin Eurooppaa uhkaa täydellinen\nruumiillis-henkinen kuihtuminen, on »nuoruus» taikasana, joka avaa\npelastuksen portit.\n\nYleiseen fyysisen kunnon ihailuun on kieltämättä vaikuttamassa ennen\nkaikkea se seikka, että juuri näiden vuosien kaaoksessa viriää salainen\nmutta voimakas oppositio liiallista älynkulttuuria vastaan ja että\npuhtaasti henkiset arvot, jotka sota on armottomasti tallannut, eivät\nkiihtyneessä elämisentaistelussa paljon paina. Se sukupolvi, joka\nvälittömästi sodan jälkeen astuu näyttämölle, panee kaiken toivonsa\nomaan kestävyyteensä. Elämä kysyy kovia lihaksia ja karaistuja\nhermoja, aivoja, jotka pystyvät nopeaan laskelmantekoon, ruumista,\njoka jaksaa luhistumatta läpäistä uuden elämänrytmin kuumeen. Ei ole\nkoskaan viety tilastotietoihin eikä tulla koskaan viemään, miten tämä\nkestävyyskoe kokonaisuudessaan tuli ratkaistuksi ja miten suuret\nmäärät uutta, elinvoimaa palvovaa sukupolvea joutui taistelussa\nhäpeällisesti häviölle. Oli kysymys hysteerisestä tarrautumisesta\ntodellisuuden pintailmiöihin – lujiin reaaliarvoihin, käsillä olevaan\nhetkeen, ylipäänsä kaikkeen siihen, mihin menneisyyden kauhu ja\ntulevaisuuden uhka ei ulotu ja mikä oli suoriutunut vankkana ja\nkestävänä maailmansodan suunnattomasta tulikokeesta. Synnynnäisesti\npinnalliset luonteet ottivat uuden elämänmuodon vastaan kuin\nkiihottavan ja raikkaan seikkailun, sillä nyt takasi itse aika heidän\nelinkelpoisuutensa, nyt kysyttiin vain ruumiin ja aivojen avuja, nyt\noli sielullisesti vajaamittainen mutta fyysisesti vahva nuoruus tullut\nohjelmaan. Max Schmelingin[123] nyrkkeilyhansikas painoi ajan vaa'assa\nenemmän kuin kunniatohtorin diplomi. _Mixter_, joka osasi sekoittaa\n_rainbow_-cocktailin, ansaitsi enemmän kuin arvovaltaisin kirjailija.\nSillä menekkiteokset – nehän olivat pelkkää maailmansodan selostamista,\nelleivät ne suorastaan julistaneet kaiken entisen estetiikan\nperinpohjaista murskaamista ja panneet toivoaan uuteen, tanssivaan ja\nverkkopallopelin sääntöjä tutkivaan nuoruuteen!\n\nKuten kaikkina sotia seuranneina rappeutumisen kausina, niin oli\n20-luvun nuorisonkin pakko pelastautua kylmään ja illuusiottomaan\npinnallisuuteen, jos mieli säilyä olemisen kiivaassa taistelussa.\nSiksi sortui juuri näinä vuosina luvuin laskematon joukko hienompaa\nihmisainesta, ja satojen tuhansien nuorukaisten kuolema Ypernin,\nVerdunin ja Sommen rintamilla ei suinkaan ilmaise uhrien täyttä\nlukumäärää, sillä maailmansodan hekatombiin suistui yhä uusia\nuhreja, nuorta, sielukasta, omasta sisäistymisestään kärsivää elämää\nvielä kauan sen jälkeen, kun viimeiset kranaatinjymähdykset olivat\nlänsirintamalla häipyneet.\n\nKaksikymmenluvun nuori Eurooppa peittää sisäistä kuihtumistaan\nvoiman ja elämänilon naamareilla. Urheilu on silloiselle, nuorisolle\npelkkää ylikompensaatiota, miltei katkeamisen rajoille kiihtyvää\nkaipuuta löytää pelastus paheen ja tautien merestä ruiskuttamalla\nnäivettyneisiin suoniin uutta pilaantumatonta verta. Kuten\nVoronoff[124] juuri noina vuosina leikkaa vanhuksilta pois heidän\nvanhuutensa ja pelastaa heidät uuteen nuoruuteen simpanssin kiveksillä,\nniin kajahtelevat fyysisesti vielä kuihtumattoman mutta sielullisesti\nrampautuvan sukupolven piirissä animaalisen voiman, kauneuden ja\nkestävyyden iskusanat! Ilmestyy Jean Prévostin romaani _Plaisir des\nsports_, jossa ruumiinkulttuurin palvonta on läpikäyvänä aatteena.\nIlmestyy Jean Fayardin[125] kuvaus ylioppilaselämästä, romaani _Oxford\net Margaret_, jossa Oxfordin opiskeleva nuoriso jaetaan kahteen\njyrkästi erilliseen ryhmään, »esteetteihin» ja »atleetteihin». Ja\nkuten polviin ulottuvat hameet, kaula-aukon paljastavat kaarteet\nja selkädekolteeraus, 900 gramman painoinen vaatekerta, kuultavan\nohuet kankaat ja ruumiinmukainen leikkaus toisaalta, niin ovat uuden\nnaistyypin omituisen neutraalit muodot, pojankauneuden ihanne, mitä\nselvimpiä ajan elämäntunnon ilmauksia. Kuvaan mahtuvat sekä tanssisalit\nettä nyrkkeilylavat ja hiilimurskaradat, sillä missä jazzbändien\nkiihkeä neekerimusiikki soittaa veltostuville hermoille lawrencelaista\nlaulua »Takaisin luontoon!», siinä julistaa myös fyysisen kunnon\nhulluuteen asti paisuteltu palvonta parantavan luonnon, kirkkaan\nauringonvalon ja ruumiillisen ilon evankeliumia. Kuten revyyteatterit\nPariisin, Lontoon ja Budapestin yössä, niin tehostavat urheilukentät\naamuin ja päivisin kaiken turhan yksilöllisyyden kuolemaa.\n\nOn kehittymässä standardi-ihminen, kaunis ja kylmä kone, joka\nmuuntaa robotin täsmällisyydellä ja sekuntikellon vaatimassa ajassa\nmäärätyn orgaanisen energian määrätyiksi täysin tarkoituksettomiksi\nruumiinliikkeiksi.\n\nSukupolvi, joka saapuu Bullier'n[126] taiteilijajuhliin huulet ja\nsilmänympärykset taivaansinisinä ja ruumis kauttaaltaan kullattuna,\non samaa, jolle lumikylvyt ja autokilpailut, urheiluhallien matto\nyhtä hyvin kuin kalkitut hiilimurskaradat ja korkeushyppytelineet\novat tulleet pelastuksen välikappaleiksi. Ajassa itsessään on\npyrkimys massaihmisen luomiseen. Aika palvoo vitaalisia arvoja,\nja vitaaliset arvot löydetään tai kuvitellaan löydetyiksi\njuuri täysin tarkoituksettomasta ruumiinkulttuurista, jossa\nelämänvoiman ja elämänkestävyyden illuusio on helposti manattavissa\nesiin. Urheiluharrastus on sodanjälkiajan ilmiönä tyypillinen\nkulttuuriväsymyksen oire – siitä sen paisuteltu yliviljely, sen\nkolossaaliset mittasuhteet! Se on syntynyt baarien, yöklubien ja\nperversiteettien keskellä, multa ei ole lainkaan sanottu, onko sen\nkärki tähdätty niitä vastaan vai syntyikö se liian hengenkulttuurin\nreaktiona samoin kuin ne! »Nykyajan ihmisiä vainoaa tunne, jota on\nmahdoton pudistaa pois», sanoo Sten Selander,[127] »olemassaolonsa\nmielettömyyden ja eheyden puutteen tunne, toisin sanoen: häntä kalvaa\nviihtyisyyden puute sivistyksessä. Ja sen vuoksi tartutaan halukkaasti\njokaiseen tilaisuuteen yksinkertaistaa ja brutalisoida olemassaoloa...»\nTämä elämän yksinkertaisuus ja elämän brutaalisuus on kajahdellut\n20-luvun ihmiselle yhtä hyvin jazzbändien sävelistä kuin kilparatojen\nmegafoneista, ja niitä neekeriromantiikka kätkee taakseen, se hurmaa\nmyös suurten urheilukenttien täpötäysiä katsomoita. »Me emme viihdy\nkulttuurissa...»\n\nSyvimmältään lankeavat sekä yön että auringon palvonta yksiin. Todella\nkuvaavaa on, että kun Ywan Goll kirvelevän raffinoidussa romaanissaan\n_Der Mitropäer_ pyrkii luonnehtimaan silloisen nuorukaisen ihanteen,\nhän antaa sankarinsa Cocherelin mainita samassa hengenvedossa\nAlkibiadeen, Oscar Wilden ja Carpentierin [128] nimet!\n\nMyös erotiikassaan urheilun luoma uusi tyyppi toteuttaa koneihmisen\nihanteen. Päämääränä väikkyy standardoitu Eros, joka on rokotettu\nkaikkea tunnetta vastaan ja jonka valtimoissa ei virtaa veri,\nvaan cocktail! Uusi ruumiinkulttuuri, ei vähemmän saksalainen\nalastomuudenkultti, on totuttanut molemmat sukupolvet katsomaan\nujostelematta ihmisen fyysisiä muotoja, ja lukemattomat hietarannat,\nkylpyläalueet ja uimahallit, ei vähimmin saksalainen Wannseen\nilmakylpylä, ovat kouluttaneet uuden sukupolven silmän alastomuuden\nkauneusarvoille. Jo ennen sotaa irrotti uusi terveellinen muoti siteen,\njolla hyveellisyyteen kasvatettu nainen ja mies peittivät silmänsä.\nIhmisruumis ei enää merkinnyt kiihottavaa, synnillisyydellä ympäröityä\nsalaisuutta, nuori tyttö ei enää täyttänyt tietämättömyyttään\nneuroottisilla kuvitelmilla rakastettunsa fyysisestä olemuksesta, ja\nnuoren miehen ei enää tarvinnut etsiä bordellia nähdäkseen naisruumiin\npaljastettuja muotoja.\n\nSaksalaisella alastomuuskulttuurilla, joka ulotti ilmaparannuksen sekä\nruumiin että sielun alueelle, oli kieltämättä alkujaan voimakkaan\nvastaliikkeen luonne. Se syntyi vuosisataisen ruumiinkieltämisen\nreaktiona, ja riistäessään väärän teeskentelyn verhot fyysisen\nkauneuden edestä se tahtoi samalla karkottaa ne epäterveet ihanteet,\njoita 1800-luvun hämärämoraali oli pitänyt kunniassa. Ei auttanut\nmitään, että saksalainen lääkäri. E. Lennartz julisti vuonna\n1908 kirjoittamassaan lentolehtisessä Isadora Duncanin ja Olga\nDesmondin pannaan ja leimasi alastomuudenviljelyn sairaalloiseksi,\nluonnottomaksi ja mielettömäksi! Ei auttanut, että _Die Schönheitin_\nja _Geschlecht und Gesellschaftin_ vastaava toimittaja Karl Banselow\nsai oikeuden edessä vastata »nudistisista» valokuvistaan ja että\nuuden liikkeen jäsenet saivat poliisin pelosta paeta salaisiin\n_Nacktgenossenschafteihin_.[129] Lähde oli puhkaissut vuosisataisen\nmaaperän – virta hyrskysi edelleen, heijastellen vapaissa laineissaan\nkirkasta aurinkoa. Jo paljon ennen ensimmäisten varsinaisten\nalastomuusjärjestöjen syntyä olivat tietyt luonnonparantolat ottaneet\najaakseen aatetta, ja Bernin poikakouluissa tunnettiin alastikoulutus\njo vuosisadan rajalla. Syvimmältään tämä liike, johon alussa\nkätkeytyi selvä ruumiinhoidollinen tendenssi – valoa, ilmaa, elämää!\n– ja joka ei unohtanut ainoassakaan julistuskirjasessaan vedota\nKreikan gymnasioihin[130] ja palestroihin,[131] tahtoi hävittää myös\nvaatteilla verhotun vartalon kiihdyttävän _sex appealin_. Kaikki\nsukupuolimystiikka on sen piirissä vieras. Magnus Weidemannin,[132]\nLotte Herrlichin[133] ja G. Riebicken[134] vartalovalokuvat, joita _Die\nSchönheit_ alkoi heti sodan päättymisen jälkeen levittää, heijastelevat\nvielä liikkeen alkuaikojen _ideale Nacktheitia_, näiden terapeuttisten\nreformien johtavia aatteita.\n\nMutta sen, minkä sodanedellinen aika vapautti, sen sodanjälkeinen\nkausi menetti. Kun alastomuudenharrastus siirtyy berliiniläisten\nkabarettien ohjelmaan ja tulvii Wannseen kylpyrannoilta yöklubien\nkuumeiseen ilmapiiriin, on itse perusajatus perinpohjin muuttunut\nja aate myrkytetty. Lihan emansipaatiolla on vaaransa. Hans Gragün\npuhuu silloisen _Sexualreform_-julkaisun palstoilla nykyaikaiseen\nurheiluun liittyvästä ekshibitionistisesta aineksesta, mutta revyyt,\nkabaretit ja yöklubit ylittävät tässä kaikki urheilulliset saavutukset!\nSaksalaisten ravintoloiden alasti tanssivaa Celly de Rheydiä vastaa\nRanskassa Edmonde Guy, joka paljastaa vartalonsa Theater Ba-Ta-Clanin\ntäpö täysille katsomoille. Huolimatta siveellisyyden esitaistelijasta,\noikeusministeri Bonnevrey’sta, joka tahtoisi kitkeä juurineen tämän\ngermaanisen loiskasvin, valtavat yleisöjoukot vaeltavat ilta illan\njälkeen katsomaan Guyn tanssia Place de la Republique'n ja Bastiljin\nvälillä sijaitsevaan teatteriin. Myös gallialaisella alueella on\nomat _société naturiste’nsä_, ja mitä moninaisimmat lukemistot\nottavat noina aikoina ohjelmaansa alastomuusliikkeen, ei tosin aina\npelkästään myönteisessä mielessä. Saksan mutta myös Ranskan, Itävallan\nja Espanjan lukemattomat eroottiset _magazinet_ ja pilalehdet,\n»taiteellisten» ateljeiden tukkutuotanto esteettisesti hunnutettujen\nepäilyttävien valokuvien alalla ja vihdoin filmi, jota sensuurin\nsakset käsittelevät tänä aikana ylen säästäväisesti, heijastavat kuin\nmoninkertaisina taittopeileinä 20-luvun dekadenssia. Kaikki tämä\nmuodostuu uudelle sukupolvelle todelliseksi elämänkouluksi. Se on\nherännyt seksuaaliseen tietoon – se käyttää tätä tietämystä hyväkseen\ninflaatioajan nautinnonmetsästyksen keskellä, ja uuden, asiallisen\nujostelemattomuuden pohjalla viriää ajan »epäeroottista erotiikkaa»,\nmekanisoitua koneihmisen rakkautta.\n\nUrheiluratojen ja yöklubien kehittämän tyttötyypin on todella\npurevasti kuvannut Hans Ostwald, jonka teos _Das galante Berlin_\npoikkeaa edukseen näiden vuosien miltei pelkästään pornografisista\ntapojenhistorioista. Kainostelematon, uusasiallinen, steriili\nolento, joka hoitaa ruumistaan liiallisuuteen asti. Tanssiva ja\nurheileva pikkuamatsoni, joka maalaa huulensa palavan punaiseen\nsydämenmuotoon, mutta on menettänyt mahdollisuutensa sydämellisiin\ntunteisiin. Tyyppi, jota huumaa uusasiallisuuden iskulause, joka\ntahtoisi tehota ja kalastaa kaikilla kosmeettisen teollisuuden\nkeinoilla ja jonka olemus on syvintään myöten yhtä puuteroitu kuin\nkalvaat, sukupuolettomat pojankasvot. Tämä moderni naisellisuus on\njulistanut kaikki mielenliikutukset pannaan, se on mekanisoinut\nerotiikan ja riistänyt siltä kaiken lumouksen. Se tahtoo, kuten\nMargueritte'n »poikamiestyttö», siirtää vauhdin ja asiallisuuden\nmyös sukupuolisuhteiden alalle, ja kuten samaisen romaanin Monique,\nse »alentaa itsensä miesten tasolle» valitakseen itselleen\nrakastajia yhtä kepeän ylimalkaisesti kuin kylmäveriset, urheilevat,\nautoilevat poikatoverit. Suotta ei Curt Moreck[135] puhu »neitsyyden\ninflaatiosta» ja suolla ei jokaiseen viikonloppumatkaan kuulu\npoikamaisesti _bobbattu_[136] »moottorimorsian»! Amerikkalaisen\ntuomarin B. Lindseyn[137] julistama toveriavioliitto, joka muuten\ntuotti keksijälleen eron Denverin nuorisonoikeudesta, on tämän\nmodernin sukupolven keskuudessa yleisenä puheenaiheena, ellei\nse lue Anquetilin[138] huomattavasti radikaalimpaa kirjaa _Ehe\nzu dritt_, »Avioliitto kolmelle», tai turvaudu amerikkalaiseen\nfifty-fifty-avioliittoon. Voisi Paul Morandin ajatusta väärentäen\nväittää, että Eros on tänä vauhdin vuosisatana ristiinnaulittu\nkellontauluun!\n\nSyvemmälle katsoen tämä kylmä, kaikesta mysteeriosta vapautettu\nseksualiteetti, joka pelkää hedelmällisyyttä ja jolle sukupuoliyhteys\non vain hermokysymys, tietää eroottisuuden tavatonta kuoleutumista.\nUrheilukentillä ja uudenaikaisilla palestroilla ei kaivata Erosta. Yhtä\nsukupuoleton kuin ruumis on myöskin sielu. Kaikissa eurooppalaisissa\nyöravintoloissa astuvat etualalla _dandyt_, joiden solakka, hoidettu,\nnaisellisesti väräjävä vartalo ei juuri kerro maskuliinisista\nominaisuuksista, ja heidän rinnallaan kulkee naisihanne, jonka\nruumis on rinnaton ja lantioton, siro, urheilun treenaama ja\npojankaltainen. Viimemainitun tyypin on erinomaisen nautinnollisesti\nikuistanut Ranskan urheilevan nuorison runoilija, paljon luettu Henri\nde Montherlant[139] joka virittää uuden romantiikan kimaltelevan\nvalokaaren matsipöytäkirjojen, jalkapallopelin ja nykyaikaisten\nstadionien ylle. Romaanissa _Le songe_ solmii hiilimurskaradan nuori,\npoikamainen sankari Alban de Bricoule kaikesta hellyydestä vapaan\nsuhteen kilpajuoksua harrastavan Dominique Soubrier'n kanssa. He ovat\nmolemmat eteviä championeja – he ihailevat sopusuhtaista ruumista\nja notkeita lihaksia, he uneksivat modernista Spartasta ja tahtovat\nparantaa luonnon. Tai he seisovat peilin ääressä, kuten teoksen\nnaispuolinen sankari, mittaillen kylmin ja kirkkain mutta narsistisesti\nihailevin katsein oman ruumiinsa kauniita muotoja. He nielevät\ntunteensa purukumin mukana ja kavahtavat kaikkea »heikkoutta», tuntien\nkantavansa omassa itsessään huomispäivän sankari-ihannetta, joka on\nluova uuden, spartalaisen,[140] kylmänpuhtaan, kuulaan maailman.\n\nVarsinaisesti vasta maailmansodan jälkeen syöpyy saksalaisella\nmaaperällä yleiseen tietoisuuteen käsite _Sexualwissenschaft_.\n»Sukupuolitieteen» popularisoiminen on ajan ohjelmassa, ja Berliinin,\nBudapestin ja Wienin lukuisat yksityisdosentit, uutta eroottista\nheräämistä suosivat sielunparantajat, lääkärit ja psykologit\nlevittävät yli Euroopan loisteliaita ja laajoja teoksiaan,\njoiden pääasiallisimpana elementtinä on kuvitus. Valokuvia ja\ntaidejäljennöksiä Manassén, von Bucoviçin, Angelon, Balaszin ateljeista\nja Dixin, Groszin ja Alfred Kubinin taiteilijantyöpajoista! Kuvia\n_nur für Kenner_, seikkaperäisiä esityksiä sukupuolifysiologian,\nalastomuuskulttuurin ja tapojenhistorian alalta. Havaintoesimerkkejä\nberliiniläisten salaseurojen ja Hampurin satamakorttelien\ntapainturmeluksesta, piirroksia ja litografioita, joiden tekijöinä\nmainitaan milloin erinomaisen hienostunut Konstantin Somoff,[141]\nmilloin Max Brüning,[142] Axel Leskoschek,[143] Rolf Sachs, Hans Leu\ntai Willi Geiger, ellei suorastaan taiteellisesti huomattava, 30-luvun\nalussa kuollut Jules Pascin,[144] _der kleine, spätgeborene Watteau des\nBordells!_ Koko tämä typografisesti upea, kultaan, veripunaiseen ja\nruohonvihreään kluuttiin sidottu oktaavokokoisten _Sittengeschichtein_\ntulva täyttää mannermaisten kirjakauppojen syrjässä seisovat\nnäyttelypöydät, kilpaillen erinomaisen voitollisesti niiden sirojen\nvihkosten kanssa, joita valuu Parthenon Verlagin ehtymättömästä\nlähteestä.\n\nEpäilemättä on »sukupuolireformin liiga», johon kuuluvat Magnus\nHirschfeld, Auguste Forel[145] ja Havelock Ellis,[146] auttanut tämän\naikakauden traagillista ihmiskuntaa suurempaan teoreettiseen selvyyteen\nomasta itsestään. Mutta germaanisella asutus- ja kielialueella reformi\nsuoritetaan saksalaisen perinpohjaisuuden merkeissä, ja tuo ennen niin\nhuolellisesti verhottu SEX, josta salaperäisyyden huumaus on yhdellä\niskulla hävinnyt, on päivän iskusana. Ranskassa ovat muodissa uudet\nterapeuttiset nuorennusmenetelmät. Ukrainalainen lääkäri Voronoff [147]\non ottanut huostaansa Brown-Sequardin[148] perinnön ja virvoittaa\nvanhenevia potilaitaan rauhasten siirroilla; wieniläiset lääkärit Eugen\nSteinach[149] ja Doppler tekevät nuorentavia leikkauksiaan. Tutkitaan\nfysiologiaa, sukupuolipatologiaa, eugeniikkaa ja rotuhygieniaa, joista\nkaikista aina valppaat kustantajat kiiruhtavat julkaisemaan miltei\nloputtomia yleisesityksiä. Oikeuslääketieteeseen ja kansatieteeseen,\nkasvatusoppiin ja kulttuurihistoriaan tunkeutuu tämä uusi katsomus,\njossa huomio suunnataan Erokseen ja jossa uusi moraalikäsitys tuntuu\nenemmän tai vähemmän selvänä kaiken tieteellisen punnitsemisen alta.\nElämä on _vita sexualis_ – sen teoreettinen selittäminen on johtava\nterapeuttisiin tekoihin, joilla vanhat, tietämättömyydessä virinneet ja\ntietämättömyydestä johtuneet ristiriidat lopullisesti poistetaan.\n\nJa kenties kaikkein merkitsevimmän pohjan uudelle elämäntunnolle\nja uudelle elämänkäytännölle laskee juuri näinä vuosina tavattoman\nyleisölevikin saanut psykoanalyysi. Aika on vapauttanut kauan kahleissa\npidetyn seksualiteetin ja tahtoo luoda kokonaan uuden moraalin vanhan,\nsodan murskaaman katsantokannan raunioille. Aika etsii omaa myyttiään.\n\n\n\n\n\n\nEROKSEN SYNTYMÄ\n\n\n\n\nLibido\n\n\nMikään aate ei uudessa sukupuolikäsityksessä ole näytellyt niin\nmääräävää osaa kuin Sigmund Freudin oppi libidosta.[150] Kaikkine\nlisineen tämä teoria tuli 20-luvun kiihkeässä, kuumeisessa ilmakehässä\nkuin ajan elämäntunnon kerääväksi heijastajaksi, ja sodanjälkeinen\nsukupolvi saattoi omistaa sen oman katsomuksensa mukaisena\nelämänoppina, kaavana, jolla olemassaolon ongelma ratkaistiin\nvuosikymmenen hengen mukaisesti. Mitään tieteellistä teoriaa ei ole\nmyöskään samassa määrin vääristelty absurdiin yksipuolisuuteen asti!\nKun lukemattomat myöhemmät selittäjät ovat popularisoineet Freudin\najatuksen, on itse libidon käsite joutunut merkitsemään vain ja\nainoastaan seksualiteettia ja wieniläisen tutkijan viettipsykologia on\nkauttaaltaan vedetty jazzin, alastomuuskulttuurin ja uusasiallisuuden\nkyllästämään mielikuvapiiriin, 20-luvun elämäntunnon aatteelliseksi\ntueksi.\n\nMutta syvimmältään tuolla kaavalla ilmaistaan elämänviettiä. Libido on\nalkuperältään tuntematonta energiaa, jonka ylevöittämisen tapahtuma\nmuuttaa indifferentiksi henkiseksi pääomaksi ja joka vaikuttaa fyysisen\nja psyykkisen välimailla, kaiken elämän liikkeellepanevana voimana.\nKuten fysikaalinen apukäsite »sähkö», niin ilmaisee libidonkin\nkäsite latautuvaa ja laukaisuun pyrkivää voimanpainetta, joka toimii\ndynaamisena virityksenä lukemattomien ilmiöiden uumenissa. Voisi\neräisiin uuden viettipsykologian esittelijöihin yhtyen huomauttaa,\nettä samalla kuin tähän käsitteeseen sisältyy paljon siitä, mitä\nkutsumme sukupuolivietiksi, sillä tarkoitetaan myös sokeaa tahtoa\nelämään, ponnistelua tyydytystä kohti. Se kuohuu sielun tajuttomissa\nkerroksissa, sulattaen tietoisuuden valopiiristä torjuttuja toiveita\nomaksi energiakseen, ja kuten tulivuoren tuli liikehtii jatkuvasti\nvapautta kohti, niin pyrkii libido purkautumaan piilotajunnasta\ntajuntaan päin. Vietin tyydyttämistarve – _Drang_ – voi olla voimallaan\nvaihteleva kuten sähkölataus, ja tämän sisäisen jännityksen aste\nmäärää lopultakin, miten heikkona tai mahtavana tajuton paine elämässä\nilmenee. Niin kauan kuin lankeamista ei ole vielä tapahtunut, vietti\nsäteilee vapautumista kohti, kohti päämäärää – _Ziel_. Itse energian\nlaukaisuun liittyy tyydytyksen nautintoa, kuten sähkön purkautumista\nseuraa valoilmiö.\n\nAjatus, että vietin orgaanisena syynä olisi jossakin elimessä syntynyt\närsytys ja että psyykkinen voima vuotaisi fyysisestä lähteestä, on\nusein esitetty. Sielun kehitys voidaan ankkuroida ruumiin kehitykseen.\nKun luonto valmistaa naisen munasolua ja miehen siementä, on kaikki\ntähän kehittymiseen liittyvä »sielullinen» vain noiden orgaanisten\ntoimintojen heijastusta. Näin selitti L. M. Kötscher jo vuosisadan\nalussa puberteetti-iän henkiset ilmaisut, sillä hänen teoksestaan\n_Das Erwachen des Geschlechtsbewusstseins und seine Anomalien_ tapaa\ntodella tyypillisen olettamuksen, että sukupuolten sielullinen\nluonne on pelkkää fysiologisen tapahtuman seurausta. »Siemen pyrkii\ntavoittamaan odottavaa munasolua ja hedelmöittämään sitä. Tämä on yhä\nvielä varsinaisena ytimenä siinä liikunnon ja tunteiden, intohimon\nja romantiikan hyökyaallossa, joka kohisee sukupuolisena nälkänä\nkaikkialla elimellisessä maailmassa.» Onhan Theodor Ziehen[151]\nomassa murrosiänpsykologiassaan omaksunut kutakuinkin saman kannan –\nerotuksena tosin, että hän ei pidä sielullista muutosta ainoastaan\ngenitaalisen kypsymisen tuloksena, vaan ottaa huomioon myös muut\nelimelliset muutokset, keskushermoston, aivojen anatomisen muodon ja\nsukurauhasten kehittymisen. Mutta näiden kahden alueen, fyysisen ja\npsyykkisen, ilmeisen yhteenkuuluvaisuuden laatua nykyinen tiede ei\nole voinut ratkaista. Ja yhtä vaikeaa on ilman muuta väittää, että\nvietin alkulähteenä on todella ärsytystilaan joutunut elin. Yksistään\nsukupuolielämän piirissä on »sielullisella» tavaton määräämisvalta\n»ruumiillisen» suhteen. Nouseva tunnekiihtymys loihtii orgaanista\närsytystä, ja kuten hysteerikon pakkomielikuvat voivat ohjata\nkudosten rakentamista, niin tuottaa psyykkinen ärtymys tuloksenaan\nsukupuolielinten fyysisen ärtymyksen. Kysymys aineen ja hengen, ruumiin\nja sielun monimutkaisesta vuorovaikutuksesta on mielenkiintoinen\nmutta täysin selvittämätön ongelma. Psykoanalyyttinen katsomus, jonka\nmukaan vietti, kulkee näiden kahden välimailla, perustuu itse asiassa\nsielullis-ruumiillisen kokonaisuuden tajuun, jossa elimistöä ei\neristetä libidosta eikä libidoa elimistöstä.\n\nVietti pyrkii tyydytystä kohti, kuten ladattu panos pyrkii laukeamaan.\nSe virtaa vaivasta mielihyvään, jännityksestä lepotilaan, ärtymyksestä\nviihtymykseen. Sukupuolisen sähkön sisäinen rata noudattaa periaatetta,\njota psykoanalyytikot kutsuvat nimellä _Unlust-Lustprinzip_, ja\nsen lisäksi myös »toistumispakkoa», jolla tarkoitetaan vietin\npyrkimystä takaisin lepotilaan ja jälleen uuteen jännitykseen.\nKuten kaikki destruktiiviset vietit, kuten jano ja nälkä, libido\npyrkii purkautuessaan hävittämään häiritsevän esteen ja tasaantumaan\nsamaan rauhantilaan, josta kiihtymys kerran virisi. Voima panee\ntapahtuman liikkeelle, tapahtuman päämääränä on _Lust_, mielihyvä,\nja tapahtuman pohjalla viriää uusi kaipaus takaisin lepoon. On kuin\nvietin syvyydessä vaikuttaisi sekä liikkeelle paneva että hidastuttava\nvoima, niin kuin jännitystilan ylläpitäminen synnyttäisi vastavirran,\njoka peräytyy rauhallista suvantoa kohti. Tämä tapahtumaan itseensä\nsisältyvä reaktiotaipumus saa aikaan, että tapahtuma ei ikuisesti\nkehity edelleen, vaan saavuttaa suuren huipennuksen[152] ja palaa\nalkulähteeseen. Tämä on epäilemättä kaiken sielullisen tapahtuman\nkaava. Kuten _libido_ kuohuu läpi elävän solukon,[153] niin sisältyy\nmyös jokaiseen soluun estävää vastavaikutusta torjuvaa, tasaannuttavaa,\ntyynnyttävää kuoleman viettiä. Vain tämän salaperäisen vastavirtauksen\navulla voidaan tyydyttävästi selittää toistumispakon ilmiö, jonka\nmukaan sieluntoiminnat kulkevat ikuisen pyrkimisen ja laukeamisen\nkatkeilevia ratoja pitkin. Miten tämä hävittävä reaktiotaipumus voi\nkasvaa organismin kokonaisuudessa ja suuntautua ulospäin, miten\nsäilyttävästä elämänvietistä puhkeaa esiin tappavaa kuolemanviettiä\nja miten mielihyväperiaate saa kokonaan uuden luonteen sellaisessa\nsukupuolisuuntauksessa kuin sadismissa, sen on Freud terävästi\neritellyt teoksessaan _Jenseits des Lustprinzips_. Myös neurootikkojen\nitsemurhissa toimii sama pohjapyrkimys, joka on alistanut valtaansa\nsäilyttävän elämänvoiman. Ajatus on uuden elämänkäsityksen\nmukainen! Tuho kasvaa sisältäpäin, rakentavat ja hävittävät voimat\npesivät syvällä inhimillisen elämän sydämessä, ja jokainen solu on\nverrattavissa vanhojen kosmologioiden maailmankaikkeuteen, jossa\nkäydään taivaan ja helvetin välistä lakkaamatonta sotaa.\n\nSukupuolivietin ominaisuuksista on lopultakin ratkaisevin sen\nsuuntautuminen tiettyihin kohteisiin. Vasta libidon objektien\nkeksiminen ja selittäminen on antanut tälle psykoanalyyttiselle\nteorialle niin tavattoman kantavuuden, ja näiden tutkimusten valossa\non myös käynyt ilmeiseksi, että Freudin paljastama viettienergia on\nelimistöllisesti täysin rajoittamaton, kaikkialle yltävä voima. Hänen\noppinsa »erogeenisistä alueista» on suurelta osaltaan luettavissa\nkirjasta _Drei Abhandlungen zur Sexualtheorie_. Sen mukaan on\nihmisruumis kokonaisuudessaan vietin herkästi taipuisa käyttöväline,\njoten libidon ärsytystila ei tapahdu vain suku puolielimissä, vaan\nsaattaa viritä lukuisissa vyöhykkeissä yli ruumiin. Määrätyt alueet\nihon pintaa synnyttävät saman kiihtymistilan kuin limakalvo. On\nolemassa korvike-elimiä, kuten huulet, korvalehdet ja sormenpäät,\njotka muistuttavat jo rakenteellisesti naisen tai miehen genitaaleja.\nEräissä vietin harhautumisissa on ruumiin oraalisilla ja anaalisilla\nosilta sama tajuton merkitys kuin varhaislapsuudessa, jolloin libido\non vielä levinnyt yli jäsenten, ilmeten vaihtuvina ärsytystiloina\nfysiologisen kokonaisrakenteen kaikilla tahoilla. Tämä suurta\nmielenkuohua herättänyt teoria on – ellei muuta, niin osoittautunut\noivalliseksi sukupuolipatologian lähtökohdaksi, sillä sen mukaan\nvoidaan täysin uudelta taholta valaista eroottisen käyttäytymisen\nmonia harhoja. Onhan Stekel[154] juuri tähän edellytykseen nojautuen\nselittänyt silmän seksuaalisen merkityksen lesbolaisessa rakkaudessa,\nH. Freimark[155] kuvannut »eroottisen käden», Sadger[156] ja Feré[157]\nkeskittäneet tutkimuksensa korviin ja C.L. Schleich[158] julkaissut\n_Berliner Tageblattin_ palstoilla perusteellisen esityksen tietystä\ngalantista tavasta, jota Ranskassa kutsutaan nimellä _accouchements\nerotiques_![159] Kuvaava kyllä, uusi tieto tunkeutuu jopa ihotautiopin\nalalle. Max Buch julkaisee teoksen _Die Beziehungen des Kitzels zur\nErotik_ ja selittää laajoin lähdeviittauksin mitä moninaisimmat\nmanipulaatiot – F. Winkler ja von Kemnitz perehdyttävät lukijoitaan\nkosketusaistin mysteereihin, olettamalla samaa elimistöllistä\nerogeenisuutta, josta Freud on puhunut.\n\nTämän yli ruumiin ulottuvan ja vielä epägenitaalisen sukupuolisuuden\nvarsinainen aika on varhaislapsuudessa, johon seksualiteetin myöhemmät\nkohtalot on syvimmältään aina ankkuroitu. Kun »minän» kehitys vihdoin\nalkaa ja ihmisen eetilliset ja esteettiset vaistot heräävät, hän\nunohtaa luonnon armeliaan suojeluskeinon avulla lapsuusvuosien\ntajuttoman elämän, jossa psykoanalyysin silmä näkee parhaasta päästä\nvietin rajatonta hegemoniaa.\n\nVoidaan täysin ymmärtää, että julkinen paheksuminen on myrskynnyt\npsykoanalyysia vastaan, kun libidokehityksen teoria aikoinaan\nesitettiin. Ihmisen varhainen ikäkausi on tämän käsityskannan\nvalossa täynnä sokeaa ja mustaa sukupuolisuutta, hänen ensimmäiset\nliikahduksensa elämää kohti ovat tajuttomasti seksuaalisia, ja paljon\nennen kuin nainen tai mies hänessä on vielä herännyt toimimaan,\nhänen tunne-elämänsä kuohuu suvuttoman libidon paineesta. Uusi\nsieluntuntemus täyttää onnelliseksi kuvitellun lapsuuden kummituksilla,\njoista tavallinen arkikeskustelu puhuu vain kuiskaten. Jokainen\nlapsuus on Freudin pelkistävän viisauden peilissä täynnä polymorfista\nperverssiyttä – yksinpä niissäkin onnellisissa tapauksissa, joissa\nvietti pääsee vapaasti virtaamaan oikeaa uomaansa myöten ja joissa ei\ntapahdu mitään estoja, jotka sitoisivat sen tulevaa kehitystä.\n\nSukupuolielämä herää lapsuuden aamuhämyssä. Ei ole koskaan täysin\ntodistettu, että seksualiteetin ensi ilmaukset osuisivat aina\najallisesti yksiin, sillä kaikista todistuskappaleista ovat luultavasti\njuuri psykoanalyyttiset tilastot epäpätevimpiä. Mutta selviä merkkejä\nvarhaislapsuuden vietinpurkauksista on todella olemassa: jo 1800-luvun\nalussa osoittivat eräät ranskalaiset tutkijat – Perez, Marc ja\nFonssagrives – viidennen ja kuudennen ikävuoden välillä sattuneita\nitsetyydytyksen tapauksia, ja myöhemmin esitti Hamilton väitteen,\nettä sukupuolinen nautinnontunne herää miltei säännöllisesti ennen\nkuudetta ikävuotta. Albert Moll[160] on vuonna 1908 julkaistussa _Das\nSexualleben des Kindes_-kirjassaan laskenut tälle ajatukselle vankkaa\npohjaa. Lasten seksuaaliset tajunsisällöt, tuntemukset, joita voi\ntäydellä syyllä kutsua sukupuolisiksi, näyttävät myös Sanford Bellin\nmukaan heräävän jo kehityksen alimmilla kynnyksillä. Mutta näille\nenemmän tai vähemmän hajanaisille huomioille, joita tapaa sekä aivan\nvanhasta että uudesta lapsuudenpsykologiasta, on rakentanut varsinaisen\nsuuren teoriansa Freud. Vuonna 1923 ilmestynyt tutkielma _Die infantile\nQrganisation in Libido_ sisältää jo nimessään perusajatuksen, jota hän\nkehittelee.\n\nVarhaisin lapsuus on tämän opin mukaan puhtaasti autoeroottinen:\nelimistö on rakastunut itseensä, libido sädehtii vailla objektia ja\nkääntyy omiin Purkautumiskohtiinsa. Siinä tummassa syntymänjälkeisessä\ntilassa, jossa minuuden tunto ei ole vielä leimahtanut esiin yöstä\nja jossa ulkonaisen ja sisäisen elämän taju vielä nukkuu, heräävä\nseksualiteetti keskittyy huuliin. Freud puhuu sukupuolikehityksen\noraalisesta vaiheesta — imemisajasta, jossa vietti löytää ensimmäisen\ntyydytyksen. Paljon ennen wieniläistä tutkijaa budapestilainen\nlastenlääkäri tohtori Lidner on pannut merkille, että tähän tekoon\ntodella liittyy ilmeistä eroottista mielihyvää: imemisrefleksillä\non vietin luonne. Se voi »siirtyä» myöhemmän lapsuusiän yleisesti\ntunnettuihin epätapoihin, sormien ja esineiden imeskelyyn, jossa\ntajuton oraalinen pyrkimys yhä vaikuttaa. Tämän autoeroottisen\nkehitysvaiheen luonteeseen kuuluu, että lapsi ei vielä osaa eristää\näitiä ja omaa itseään toisistaan, vaan pitää suulle painettua\nrintaa oman elimistönsä osana. Vieroittaminen on noita suuria\nvarhaisia tuskantiloja, joissa koetaan elimen irtautuminen suuresta\nkokonaisuudesta ja joista voi jäädä tuhoisia jälkiä sielulliseen\nrakenteeseen. Kun imeminen syrjäytyy ja puremisen tapahtuma viriää\nhampaidentulon mukana, libidon kohde siirtyy ulkopuolelle omaa minää.\nEnsimmäisissä leikeissään lapsi vie kaiken käsissään olevan suuhun.\nSe maistaa objektinsa, se kokee elämänviettinsä kohteet ikenillään ja\nhampaillaan, ikään kuin se pyrkisi vielä palaamaan tämän menettelyn\nkautta tilaan, jossa se vielä äsken viipyi: äidin ja sylilapsen\nykseyteen, subjektin ja objektin samaisuuteen. Tällä kehitysjaksolla\nheräävät ensimmäiset »ambivalenttiset» tunnetilat. Samalla kuin lapsi\nilmaisee mielihyväänsä puremalla, se tuottaa sillä kipua. Suhde\nobjektiin sisältää kaksi vastakkaisiin suuntiin säteilevää pyrkimystä,\nja hellyyden tunteesta voi jo erottaa heräävän vihamielisyyden\nleimahduksia. Vietin tyydytys saa tuon salaperäisen kaksijakoisuuden,\njoka sittemmin liittyy niin oleellisesti kaikkeen sukupuolitapahtumaan,\nja kiintymys ei enää ole täysin vapaairtautumisen tajuttomista\ntunnoista. Ambivalenssin asenne, kahden samanaikaisen, toisilleen\nvastakkaisen pyrkimyksen asenne, kuuluu myöhemmin itse viettiin.\n\nPsykoanalyyttisen teorian mukaan tämä varhaisvaihe sitoo ja kiinnittää\nkoko myöhempää sukupuolikehitystä. Seksualiteetin kohtalot juurtuvat\nlapsuuden ensimmäisiin vuosiin, ja sangen monet puolittain tajuttomat\nmenettelytavat, jotka henkisen elämän kehittyessä muuttuvat vain\nalkuperäisten tuntojen himmeiksi symboleiksi, periytyvät tältä\nikäkaudelta. Yleisin eroottinen hyväilynmuoto, suuteleminen, on\noraalisen vietintyydytyksen hämärää muistoa. Tai kun vieroittaminen on\nkerran lapsuudessa jyrkästi katkaissut äidin ja sylilapsen suhteen,\ntäyttyvät myöhemmät kehitysvuodet tämän vanhan tuskan varjoilla.\n»Oraalisesti asennoitunut henkilö hakee tietämättään korviketta,\nhän imee intohimoisesti savukkeensa ja nielee oluensa, aavistamatta\ntämän teon pohjalla vaikuttavaa tajutonta tahtoa. »Abstinenssin[161]\nilmiöt», jotka voidaan vain epätyydyttävästi selittää elimellisestä\naineenvaihdosta johtuviksi, aiheutuvat tämän selityksen mukaan\nunohtuneista oraalisista tuskantiloista, ja kuten vieroitettu lapsi\npurkaa ärtyisyytensä ympäristöön, niin omaksuu jokainen nautinnostaan\nluopuva nikotinisti vihamielisen asenteen elämään ylimalkaan, äitiin\nylimalkaan. Tämän psykologisen kaavan mukaan voidaan sekä viattomampi\nettä vaarallisempi narkoottisten aineiden viljely palauttaa lapsuuden\nlibidonkehitykseen, ja jokin sellainen ilmiö kuin kokaiininkäytön\näkillistä lopettamista seuraava tuska paljastuu niin muodoin enemmän\nsielulliseksi kuin elimistölliseksi häiriöksi. Miten sylilapsen\nkiukku seuraa ihmistä hänen myöhempiin kehitysvuosiinsa, miten\nhän yhä uudelleen etsii viihdytystä äidin symboleista tai purkaa\nniihin tajutonta harmiaan, on psykoanalyyttisessa kirjallisuudessa\nseikkaperäisesti kerrottu. Tämän kehitysvaiheen pohjalla itävät Myös\neräät sielulliset sairaudenmuodot. Karl Abraham[162] on teoksessaan\n_Versuch einer Entwicklungsgeschichte der Libido_ sangen valaisevasti\nosoittanut sen yhteyden, joka varhaisiän oraalisilla kärsimyksillä ja\nmyöhemmin puhjenneella melankolialla on.\n\nMutta tästä kehitysjaksosta voidaan Freudin mukaan etsiä myös\nidentifioimistapahtuman alkulähteitä. Ensi kerran ja todella\ntäydellisesti yksilö samastaa itsensä toiseen yksilöön levätessään\näitinsä rinnoilla. Hän ottaa libidonobjektin oraalisesti sisäänsä,\nhän introjisoi[163] sen itseensä kuten sylilapsi imee suuhunsa\nrintaa. Kaikki nuo myöhemmän iän tapahtumat, joissa sama tajuton\nintrojisoiminen toistuu ja henkilö samastaa objektin itseensä,\njuurtuvat varhaislapsuuden syvään tummaan multaan. Jos kiintymystä\nseuraa pettymys, suuntautuu ankarin kritiikki omaan minään, ja ihminen,\njoka on tajuttomissa tunnoissaan tullut yhdeksi kiintymyksensä\ntodellisen kohteen kanssa, antaa sisäisen väkivallan kääntyä itseensä.\nTämän tajuttoman identifioimisen nojalla Karl Abraham selittää\nmelankolikkojen kärsimystiloja – vain puolittain tajuista tuskaa,\njolle jokin reaalinen »syy» on antavinaan oikeutuksen, mutta jonka\nsyvimmät virikkeet itävät kaukana päivätajunnan alla. Oraalista\nidentifiointia ilmenee myös kannibalismissa, jossa primitiivinen\nihminen syö vastustajansa hyvät ominaisuudet ja nielee hänen miehisen\nkuntonsa lihan mukana! Psykoanalyytikot ovat usein huomauttaneet, miten\nilmeinen oraalinen symboliikka versoo tiettyjen eleiden piirissä ja\nmiten ihminen ei koskaan täysin irtaudu samoista tunteenilmauksista,\njoita hän viljeli lapsena. Vielä hyvin myöhäisellä kehityskaudella\nsylkeminen ilmaisee halveksimista ja nieleminen äänetöntä ihailua,\nikään kuin asianomainen työntäisi luotaan objektin tai imisi sen\nsisäänsä. Ja miksi nikotinisti purkaa ärtyisyyttään puremalla savukkeen\npäätä, niiksi vihan tunne sulkee huulet kapeaksi viivaksi, ja miksi\nvihdoin eräät hengityseleet, jotka säestävät torjumisen mielikuvia,\nmuistuttavat niin epäämättömästi oraalisen ikäkauden eleitä?\n\nLapsuuden seksualiteetin seuraava kehitysaste alkaa kolmannen ikävuoden\nalusta ja kestää neljännen loppuun. Libido siirtyy oraalisilta\nruumiinalueilta pois ja keskittyy anaalisiin, joissa kehittyy fyysisiä\närsytystiloja ja joissa vietti etsii tyydytystään. Freud on useaan\notteeseen eritellyt tämän kehitysvaiheen ilmaukset. Suolenseinämän\närsytys toimii vietin vapauttajana, ja se valvova huolenpito omista\ntarpeistaan, jonka hän on ollut huomaavinaan tämän ikäkauden lapsissa,\nsymbolisoituu myöhemmin anaalisissa vertauskuvissa. Kansankielen\nsanastossa ovat ulostus ja kulta säännöllisesti identtisiä käsitteitä!\nUnkarilaisen psykoanalyytikon Ferenczin[164] perusteellinen tutkielma\n_Zur Ontogenie des Geldintresses_ löytää juuri tältä taholta\ntukea ajatukselle, että raha on puhtaasti anaalinen symboli ja\nettä varttuneen ikäkauden ahneus ja kitsaus ovat vain muuntunutta\nlapsuudenaikaista suolennautintoa. Saituri pidättää aarrettaan\nkuten ulostava lapsi, sillä hänen libidonsa viipyy anaalisen iän\ntunneharhoissa. Samalla saavat ambivalenttiset ristitunteet entistä\njyrkemmän luonteen, moraalisen kasvatuksen synnyttämä inho yhtyy\ntajuttomaan arvostamiseen ja jossakin anaalisen viehtymyksen syvyydessä\nvallitsee pidättämisen ja torjumisen kaksinkertainen jännitystila.\nEräissä Freudin varhaisemmissa tutkimuksissa on hahmoteltu »anaalinen\nluonne», jossa esteettisen ja eetillisen inhon synnyttämät torjuvat\nvastavoimat esiintyvät tyypillisen selvinä. Kuvaavaa kyllä, juuri\nanaaliset perversiot kehittävät usein ylenmääräistä esteettisyyttä, ja\nmitä kohonnein kaunosieluisuus väreilee kuin mätänemistä ilmaisevana\nfosforinhehkuna homoseksuaalisen elämän yllä. Alfred Adlerin[165]\nkuuluisa kompensaatioteoria tulee tässä avuksi. »Platoninen rakkaus»\nja »sielujen sopusointu» ovat pakoa kauneuteen tästä iäisestä Eroksen\numpipolusta.\n\nTässä varhaiskehityksen vaiheessa leimahtaa ensi kerran ankara\nimperatiivi: »Sinä et saa...!» Juuri ulkohuoneen alueella yksilöt\noppivat Freudin käsityskannan mukaan alistumaan realiteetin rajoihin.\nVietin tyydytykseen pyrkivä mielihyväperiaate törmää moraaliseen\nkäskyyn: »Niin ei sovi», ja eetillisten tunnearvojen kaikkein varhaisin\nperustus onkin löydettävissä juuri näiltä ajanjaksoilta, kolmannen ja\nneljännen ikävuoden väliltä. Jo oraalisella kehitysasteellaan lapsi\noppi samastamisen salaperäisen taidon. Nyt hän identifioi itsensä isään\ntai äitiin, omaksuen heidän käsityksensä »rumasta», »inhottavasta» ja\n»sopimattomasta», kunnes salaisille libidonpyrkimyksille muodostuu\nmoraalin mahtava pato. Saman kehitysjakson kaukaisia heijastusilmiöitä,\nhuomauttavat psykoanalyytikot, tapaa selvimmin anaalisesti\nkiintyneidenhenkilöiden puheessa, jossa viljellään tyypillistä\nulkohuoneterminologiaa! Se, mitä he eivät voi sietää, on lausuttu\njulki miltei poikkeuksetta samoilla mielikuvilla, joihin lapsuudessa\nliitettiin »ruman» ja »likaisen» merkitys.\n\nVarhaisina vuosina, jolloin miehen ja naisen vastakohta ei vielä\nole herännyt, on silti vaikuttamassa aktiivisen ja passiivisen\nvastakohta. Tämä kahden tunneasenteen antagonismi, mistä myöhempi\nsukupuolinen polaarisuus versoo, on kolmannen ja neljännen ikävuoden\nkehitysvaiheessa vielä omituisen yhteen sulautunutta – ambivalenttista.\nFreud puhuu anaalis-sadistisesta kaudesta ja sille ominaisesta vietin\nkaksinaistumisesta. Tämän ikäluokan lapsi on sekä passiivisessa että\naktiivisessa suhteessa libidon kohteeseen, hän suuntaa siihen sekä\nhellyytensä että kiduttamishalunsa, ja näinä vuosina hän löytää\nvallanhalunsa välikappaleeksi lyömisen. Psykoanalyyttisesti katsoen\nei merkitse suinkaan sattumaa, että myös kasvattajan piiska etsii\nanaalisia alueita, sillä kasvattaja on omien libidonsijoitustensa\nohjaama. Lapsuuden sadismista on kirjoitettu paljon. On usein\nhuomautettu, että juuri tuohon kanteen kuuluu varaukseton julmuus, että\nyksilön ja lauman kiduttamishalu vyöryy säälimättömän rajuna uhrin\nylitse ja että henkisesti täysin esimerkillisen lapsen ilkeydessä\nvoi leimahtaa jotakin, joka antaisi aiheen puhua moraalisesta\ntunnottomuudesta. Voisi väittää, että varhaiseen huomiontekoon\nsinänsä kuuluu tämä tunneaines. Jotakin vietin luontoista on lasten\nyleisesti tunnetussa tavassa kiduttaa mielenkiinnon tilapäisiä\nkohteita, silpomalla hyönteisiltä sekä jalat että siivet tuhoamisen\nihanassa hurmauksessa. Miten tämä varhainen sadismi vaihtuu varhaiseen\nmasokismiin, sen on kasvatuksen ongelmilla askarteleva psykoanalyysi\nnäyttänyt. Uusien pakkokäskyjen ja niiden moraalikäsityksen mukana\nsyntyy syyllisyydentuntoa, lapsen aktiivinen tuskanhekuma[166] muuttuu\npassiiviseksi rangaistuksen odotukseksi; kurituksesta tulee tämän\nalati uutta väyläänsä hakevan libidon tyydyttämiskeino, ja näin\nsyntyy sielullinen pohja noille myöhemmille tuskantunnoille, jotka\nnäyttelevät sekä neurooseissa että niin sanotussa tuskanhekumassa niin\nkaikkivaltiasta osaa. On olemassa sekä sadistisia että masokistisia\nluonteita, joissa perversiteetti pysyy kautta ikävuosien puhtaasti\nsielullisena, latentisti vaikuttavana suuntauksena. He vaeltavat\nläpi elämänsä vetäen perässään kärsimyksen vanavettä, ja missä\ntoinen tajuttomasti kylvää ympärilleen surua, siinä vetäytyy toinen\ntajuttomasti tuskaa kohti, löytäen loputtomista pettymyksistä elämänsä\nainoan oikean elementin. Todellisuuden lukemattomat tilanteet tuntuvat\njärjestyvän hänen alitajuisen tahtonsa mukaan. Kohtalo kasvaa hänen\nomista kuiluistaan ja virittää hänen tielleen huolia, joita hänen\nelämänsuhteensa, hänen libidonsa vaalii.\n\n\n\n\nKevään herääminen\n\n\nPaljon ennen murrosikää lapsuudessa tapahtuu käänne genitaaliseen\ntietoisuuteen. Lapsi siirtyy uuteen kehitysjaksoon – hänen eteensä\nnousee salaperäisyyden täydellä houkutusvoimalla oman ruumiin mysteeri.\n\nEnnen kuin mitään henkistä lohkeamista kahteen sukupuoleen vielä on\ntapahtunut, sekä tytöt että pojat elävät fallista ikäkauttaan, jolloin\nmielenkiinto ensi kerran ja kiihkeästi suuntautuu oman elimistön\nongelmiin. Freudin teoriasta on todella vaikeata hylätä ajatusta, että\ntämän kehitysjakson kuvitelmissa penis kuuluu kummallekin sukupuolelle\nja että miehen ja naisen eroa ei tajuttomissa mielikuvissa koskaan\nmyönnetä...! Havainnot virittyvät sekä ylemmyyden että alemmuuden\ntunnoiksi, tytöt »huomaavat» oman fysiologisen vähemmyytensä\npoikien rinnalla, ja tämän oivalluksen tuloksena Freud pitää\ntietynlaista seksuaalisia ressentimenttiä,[167] peniskateutta. Oli\ntodella tyrmistyttävää seurata tämän sukupuolisen alemmuudentunteen\nkehitystietä, sellaisena kuin psykoanalyysi sen esittää! Se ilmenee\n»sukupuolisen vajavaisuuden tyypillisenä kompensaatiotoimintana\nnoina fallisen ikäkauden vuosina, jolloin täysiveriset poikatytöt\npyrkivät leikeissä ja kilpailuissa toisen sukupuolen verroille.\nHe vaihtavat tytönvaatteensa pojanpukuun ja taistelevat loukatun\nitsetuntonsa kaikella voimalla edustavasta tehtävästä, parhaimmasta\npaikasta ja johtajan asemasta. On tunnettua, että sama varhainen\njännitystila heijastuu psykoanalyyttisen katsantokannan mukaan siinä\nälyllisessä kilvoittelussa, joka leimaa tyttöjen koulutyötä ja niiden\nsuorituksia. Mutta mihin päädytäänkään, jos teorian valopiiriin astuu\nsuffragettien armeija ja naisemansipaatio, George Eliot,[168] George\nSand,[169] Florence Nightingale[170] ja Annie Besant,[171] sillä\ntässä paholaisen peilissä muuttuu jokainen tarmokas naisylioppilas\nhenkiseksi transvestiitiksi, jolle akateeminen oppiarvo on vain\npojanpuvun symboli! On kuin Freudin ajatuksenkulusta välähtäisi jälleen\nesiin jotakin täysiverisesti heprealaista, ja niin kuin syvällä hänen\nsysteeminsä ytimessä viriäisi paavalimaisia tuntoja.\n\nEi voida ehkä koskaan täysin tyhjentävästi selittää, miten eräät pimeät\ntunnekompleksit syntyvät lapsuuden luotaamattomassa hämärässä, ja\nmilloinkaan näistä virittymisistä ei voida laatia yleistä sielullista\nlakia. On luultavaa, että juuri niinä vuosina, jotka psykoanalyysi\nlukee falliseen ikäkauteen ja joihin kuuluvat tajuttomasti\nekshibitionistiset paljastukset ja elinten vertailut, voi versoa\ntiettyjä sielullisia kammontiloja. Silti on se osuus, minkä Freud\nantaa lasten kastraationpelolle, täysin selittämätön. Ei ole lainkaan\ntodistettu, että oloissa, joissa mitään ympärileikkauksen kauhua ei\nvoi kehittyä ja joissa kuohitsemisen käsitettä ei lainkaan tunneta,\njokainen poikalapsi kokisi kipeissä yksinäisissä valveunissaan tämän\njärkytyksen. Psykoanalyyttinen sieluntutkimus on kuitenkin merkinnyt\nmuistiin monia tapauksia, joissa myöhemmän ikäkauden neuroosit vuotavat\nesiin tästä mustasta lähteestä.\n\nPassiivisfeminiiniset pojat samastavat itsensä äitiin – »tyttöön,\njolla puuttuu jokin»! Väite, että ensimmäisiin johtopäätöksiin, joita\nlapsuus laatii huomatessaan sukupuolten eron, sisältyy mielikuva\npeniksen leikkaamisesta ja että syyllisyyden tunto luo verisiä näkyjä\nseksuaalisesta väkivallasta, on ainakin freudilaisen psykopatologian\nalalla luonut uutta, joskaan ei yleispätevää valoa sielullisen\nkärsimyksen ongelmiin.\n\nFranz Alexanderin[172] teos _Kastrationskomplex und Charakter_ kerää\nsynteesiin monet hajanaiset huomiot, joita psykoanalyyttisessa\nkirjallisuudessa tästä tuskantilasta tapaa. Paljon ennen\npuberteetti-ikää lapsuus luo synkän haaveelliset selityksensä\nsiitoksen ja syntymisen mysteereille, ja sekä tytölle että pojalle\nsukupuoliyhteys häämöttää verisenä tapaturmana. On kuin kahden valtavan\nvoimatekijän, isän ja äidin, antagonismi ensi kerran kärjistyisi!\nUnien symbolisista näkysarjoista kuultaa kireä kammonkompleksi,\nisän rankaiseva hahmo saa jossakin uneksimisen ja pelon syvyydessä\nkummitusmaiset mitat. Toinen vanhemmista, se, joka asettaa lapsuusiän\nlibidolle moraaliset rajat ja sinkoaa mielikuvien sekasortoon\nensimmäiset »pahan» ja »väärän» käsitteet, häämöttää uhkaavana\ntämän kauhun taustalla. On usein huomautettu, että varhaislapsuuden\ntavanmukaisia syntymisen mielikuvia myötäilee kuin syvemmällä\nfantasiassa toinen, salatumpi ja esoteerinen uskonoppi, johon hämärät\nhavainnot äidin menstruaatioista antavat aineksia: salatajunnan\nkuilussa kuohuu verisiä ja synkkiä kuvia halkileikatusta vatsasta,\njosta lasten tiedetään ilmestyvän maailmaan. Varsin monissa myöhäisiän\nneurooseissa, joissa selittämätön pelko on puhjennut esiin ja joissa\nsielullinen hätätila on näennäisesti koskenut yöllisiä takaa-ajoja ja\nväkivaltaisia hyökkäyksiä, tajuttomista syvyyksistä on voitu kohottaa\nesiin lapsuusajan coituskauhua. Nämä tapaukset tosin osoittautuvat\ntavallista komplisoidummiksi. Verisen hyökkäyksen kammoon yhtyy\nkuin maanalaisena tunnekerrostumana viettitoiveita, ja mielikuva\npelkästään sisältää mahdollisuuden, että henkilö asettaa tajuttomissa\nkuvitelmissaan itsensä alttiiksi ja tahtoo pelätä!\n\nHerääminen sukupuolielämään[173] ei ole valoisa, vaan synkkä tapahtuma,\nsillä lapsuuteen heittyy juuri tässä vaiheessa ensimmäinen raskas\nvarjo. Varhaiset seksuaaliset kuvitelmat raottavat salaisuuksien\nvaippaa vain osittain. Suunnattoman epätäydellisyytensä ja hämäryytensä\nvuoksi ne mobilisoivat liikkeelle kammon, joka kasvaa tärisyttäväksi,\nkoska se on niin selittämätön. Psykoanalyyttinen ajatus, että lasten\npimeänpelossa vaikuttaa syvältä tajuttomista kerrostumista nouseva\nseksuaalinen ahdistus, selittää epäilemättä paljon. Ennen murrosikää ja\nOidipuskompleksia lapsuutta varjostaa yksinjäämisen tuska nimetön ja\nvaltava kammonkompleksi, joka tuntuu syntyvän pimeissä makuukamareissa\nja jonka pohjalla tajuttomat uumenet avautuvat aina kaukaista\nsyntymätraumaa kohti.\n\nKaikessa tuskallisessa ahdistuksessa säilyy tämän käsityksen mukaan\npiilotajuisia tekijöitä syntymisen[174] ajoilta. Ensimmäinen ja\ntärisyttävä järkytys, joka on aaltoillut mykän kammon ukkosena\nläpi kehittymättömän hermoston ja jättänyt elimistöön fysiologiset\njäljet, häipyy sittemmin tietoiselta[175] muistinalueelta, jäädäkseen\nsitä varhemmin vaikuttamaan tiedostamattomana[176] latauksena\nja puhjetakseen kaukaisina tuskanheijastuksina esiin myöhemmän\nkehityskauden kammontiloissa. Mutta tässä psykoanalyysi etsii jälleen\ndeterminantteja[177] determinanttien alta. Tulevien kehitysvuosien\nsalaperäinen kauhu, joka yllättää uhrinsa öisessä huoneessa ja\nkummittelee ukkosenpelossa, on monien tiedostamattomien tekijöiden[178]\ntulos. Verisen syntymätrauman fysiologiset jäljet joutuvat\nsyvyyksissä liikkeelle, niihin yhtyy vieroittamistuskaa, jolloin\näidistä irtautuminen vielä kerran jätti sielulliseen rakenteeseen\nmielenliikutuksen merkit, ja lähempänä tajuista aluetta vaikuttaa myös\nsyyllisyydentunto, pelko kasvattajan edessä. Varttuneen ikäkauden\ntuskantiloissa tämä tunto on todella määräävä. Jossakin unohtuneiden\nmuistojen onkaloissa etsivät torjutut kastraationkuvitelmat ulospääsyä,\nja ammoin sattuneet seksuaaliset »alkunäyt», joita jokainen lapsi\nyhteiskunnallisista olosuhteista riippumatta kerää sielunsa\nvarastoihin, luovat salaista pohjaa tuskalle.\n\nLapsuuden varsinainen suuri sielullinen murros ei tämän katsantokannan\nmukaan osu yksiin fysiologisen kypsymisen kanssa. Fallinen ikäkausi\nhämärine ja kaameine kammontunteineen koetaan paljon aikaisemmin kuin\ntietyt elimistölliset oireet, ja joutuessaan myöhemmin vastatusten oman\nruumiinsa paljastuvien mysteerien kanssa, lapsi on todellisuudessa\njo sivuuttanut ensimmäiset seksuaalielämykset. Vanhempiin kohdistuva\nepäluuloisuus ja ihmiseksi tulemisen salaisuus, joista nuoruusiän\npsykologi Spranger[179] puhuu, ovat psykoanalyyttisesti katsoen yhtä\nvanhoja kuin oman minän tajuaminen ja vanhempia kuin sukupuolisen\neron huomaaminen. Kevään herääminen on sielullisena tilana täynnä\nmustinta tuskaa. »Koko olemus on yhdellä tempauksella vedetty sisäisen\nkatsomuksen syvyyteen. Kaiken pinnallisen aisti-ilon tai raakuuden\npohjalla on aina himomurhaajan järjettömään kiihkoon saakka salaisuus –\nkreikaksi: mystiikka! Sukupuolielämys koskettaa aina aistihuuman takana\njotakin mystillistä. Sen tähden kuvittelu aina suuntautuu sitä kohti,\nikään kuin siinä olisi vielä jotakin paljastettavaa. Siinä on jotakin\nkuumeentapaista, jotakin synnillisyyden ja saatanallisuuden houkuttavaa\ntaikaa...»\n\nNoiden ikävuosien kärsimykset, joina varhainen lapsuus\nväistyy taka-alalle ja ihminen valmistuu myös fysiologisesti\nsukupuoliolennoksi, saavat täyden synkkyytensä juuri varhaiskehityksen\nunohtuneista traumoista. On kuin uusi seksuaalinen ahdistus juurtuisi\nvanhaan, on kuin esiripun repeäminen, jossa ruumiin salaisuus aukeaa,\npanisi liikkeelle aikaisemman ikäkauden pelon. Uusi äkillinen valaistus\nluo sitä mustemmat varjot, mitä räikeämpää se on. Puberteetti-iän\nsielullisessa jännitystilassa voi ensimmäisten omien menstruaatioiden\nsilmälläpito palauttaa tytön takaisin noihin tuskantiloihin, jotka\nvirisivät ensimmäisen synkän uteliaisuuden syvyydessä. Seksuaalisen\nhäveliäisyyden alta tuntuu seksuaalisen pelon mahtava vaikutus,\nmurrosiän yksinäistyminen heijastaa heräävän lapsuuden suuria\njärkytystiloja. Tätä kehityksen taustaa vasten käy ymmärrettäväksi\nkaikki se uusi ja valtava, joka painaa kuin kuumeinen myrskytuuli\nsirkkalehtiään avaavaa sielua. »Kaikki, mitä aikaisemmin on muovattu\nja saavutettu», sanoo Spranger, »tulee epäiltäväksi ja sitä enemmän,\nmitä esteettömämmin uusi hyökyaalto vyöryy vanhaan maahan. Sellaisen\näkillisen muuttumisen tunteen täytyy todella herättää kauhua, sen\ntäytyy virittää epäluuloisuutta suhteissa kaikkiin ihmisiin ja\nvierautta suhteissa kaikkiin olioihin. Aivan kuin jonkin suuren\npettymyksen jälkeen ihminen jää ypöyksin...»\n\nPuheet psykoanalyysin panseksualismista ovat löytäneet Freudin\nlibidoteoriasta ärsyttävän maalitaulun. Tunnekritiikki on\nherkästi vaistonnut sen vaaran, mikä tässä uhkaa idealisoivaa\nuskoa lapsuuden puhtauteen, ja lähinnä se analogia, joka rakentuu\nsillaksi kehittyvän sielun »pregenitaalisten asteiden» ja myöhempien\nsukupuolisten harhatilojen väliin, on kohdannut sekä perusteltua\nettä perustelematonta vastustusta. Miten onkaan – kuva, jonka _Drei\nAbhandlungen zur Sexualtheorie_ jo vuosisadan alussa lapsuudesta\nmaalasi, muistuttaa yksityiskohdiltaan patologisen sukupuolielämän\nhavaintoesimerkkiä! Psykoanalyyttisesti puhuen lapsuus on todellakin\n»polymorfisesti perverssiä» ja kaikki vietin harhat kätkeytyvät joko\nitävinä tai kuolleina siemeninä sen syvään multaan.\n\nSen jälkeen, kun Krafft-Ebingin[180] perustava teos _Psychopathia\nsexualis_ ilmestyi, on sukupuolitunteen morfologia saanut täysin uudet\nulottuvaisuudet.\n\nKrafft-Ebing laati suuren järjestelmänsä viime vuosisadan lopulla, ja\ntälle varhain lasketulle perustalle alkoi hänen jälkeensä kohota toisia\nteoriain näkötorneja – Blochin,[181] Forelin[182] ja Hirschfeldin[183]\ntutkimukset, joissa tätä ylen vastenmielistä sielullisten syrjäpolkujen\naluetta edelleen kartoitettiin. Mutta voi tuskin epäillä, että juuri\nFreud ja hänen jäljissään kulkenut psykoanalyyttinen selitystyö\non heittänyt kirkkaita sädekimppuja niihin kuiluihin, joista\nperversiteetit itävät. Ennen muita tulee mieleen wieniläinen\nWilhelm Stekel.[184] Hänen kymmenosainen sarjateoksena _Trieb und\nAffekfstörungen_ on mahtava ja tuloksellinen yritys soveltaa uutta\nsyvyyspsykologiaa niille elämänalueille, joilla libidon tavallisimmat\npurkautumismuodot ovat estyneet ja joilla seksualiteetti kiinnittyy\nvarhaislapsuuden vietinkohteisiin. Stekelin teoreettinen selittäjänura\nalkoi maailmansodan vuosina, jolloin hän valaisi sukupuolisen\nsyyllisyystunnon ja onaniasta johtuvien tuskantilojen arvoitusta.\nNiteiden sarja laajeni 20-luvun alussa, ja valokehään vedettiin yhä\nuusia ilmiöpiirejä – sekä naisilla että miehillä esiintyvä sukupuolinen\nestyneisyys, frigiditeetti ja impotenssi, sukupuolinen infantilismi,\nimpulsiiviset tunnepurkaumat, fetisismi ja tuskanhekuman aktiiviset\nja passiiviset muodot. Uudelle kompleksipsykologialle rakensi myös\nJ. Sadger[185] oman, 1921 ilmestyneen teoksensa _Die Lehre von\nGeschlechtsverirrungen auf psychoonalylischer Grundlage_, jossa näiden\nilmiöiden valaiseminen siirtyi elimistöllisten syiden ja perinnöllisten\nmäärääjien alueelta puhtaasti sielulliselle pohjalle.\n\nFreudin lakoninen toteamus, että »perverssi sukupuolisuus ei ole\nmitään muuta kuin lapsuuden sukupuolisuutta», kuultaa itse asiassa\nkoko hänen libido-opistaan. Sama vietin kohteiden vaihteleminen, joka\npsykoanalyysin mukaan kuuluu lapsuuteen, kuvastuu erittäin selvänä\njuuri perversiteettien alueella. Tämän vuoksi on psykoanalyysi\nturvautunut libidonregression käsitteeseen ja esittänyt teorian,\njonka mukaan sukupuolitunteen patoutuessa tapahtuu palautumista\nvanhoihin vietin objekteihin, lapsuudenaikaisiin kiinnityskohtiin.\nOraalisen ja anaalisen ikäkauden tunnoissa tapaa jo mahdollisuuksia\nmitä moninaisimpiin vietinharhoihin, sillä vielä sokeasti etsivä ja\nkohteesta toiseen siirtyvä libido »seksualisoi» sinänsä neutraalit\nruumiin alueet. Sukupuolitunteen nurinkurisuudet ovat takertumista\nvarhaisten vuosien kehitysasteeseen. Lapsuuden erikoistumaton\nseksualiteetti, _Triebmatrix_, »viettiemo», heilahtelee pendelin\ntavoin samojen mahdollisuuksien välillä, jotka sittemmin esiintyvät\nerikoistuneina taipumuksina ja patologisena objektinvalintana.\n\nOn kuin vielä väyläänsä etsivä vietti kokeilisi sen asteikon\nlävitse, jonka myöhemmän iän sukupuolipatologia tuntee. Lapsuuden\nlibidonkehityksessä voi tunteen kohteeksi tulla jokin objektin osa,\njokin vaatekappale voi saada sukupuolisesti symbolisen arvolatauksen,\nja jos myöhemmässä kehityksessä todella tapahtuu estymistä, voi\ntuloksena olla fetisistinen suhde vietin kohteeseen. Fallisen ikäkauden\ntunnehämärässä on mahdollisuuksia sekä ekshibitionismiin että ilmiöön,\njota ranskalainen tutkimus merkitsee sanalla _voyeur_: paljastamisen\nja katsomisen tapahtumat muuttuvat vietin tyydyttämismuodoiksi.\nAnaalis-sadistisen ikäkauden ambivalenssi, tuo levoton horjahtaminen\naktiivisesta asenteesta passiiviseen, kiduttamisen riemusta kärsimisen\nriemuun, julmuudesta mielihaikeuteen, synnin teosta synnin tuntoon\nlaskee perustan sekä sadismille että masokismille, ja varsinkin\nviimeksi mainitun salaisessa nousussa ankaran kasvattajan vitsa voi\nnäytellä todella tuhoisaa osaa. Perversiteettien rakenteessa toimii\n»samastamisen», »siirtämisen», ja »tihentymisen» monimutkainen\nmekaniikka. Miten paljon tässä tapaakin yksilöllistä vaihtelua,\npsykoanalyyttinen tutkimus on kaikesta huolimatta tehnyt vapauttavan\nja terapeuttisen teon lähettämällä voimakasta valoa noihin kuiluihin,\njoissa vietin oudoimmat purkautumisväylät syntyvät ja joista libido\nvalitsee myöhemmät kiinnityskohtansa.\n\n»Rakkauden patologia on helvetti, jonka portteja kenenkään ei tulisi\nraottaa», on Rémy de Gourmond[186] sanonut. Ja noudattaessaan\nitsepäisen omahyväisesti tätä ohjetta koko viime vuosisadan\nsieluntutkimus säästyi näkemästä näiden ilmiöiden todellista luonnetta,\nmistä puolestaan oli tuloksena tuhoisa epävarmuus perversiteettien\nhoidollisessa käsittelyssä – epävarmuus, joka turvautui rodullisen\nhuonontumisen ja degeneraation mitäänsanomattomiin termeihin!\n\nMäärätyltä näkökannalta katsoen voisi ihmiskunnan koko henkisessä\nkehityshistoriassa nähdä vain vietinkohteiden rauhatonta vaihtumista.\nElämäntunteen muodonmuutokset ovat libidon muodonmuutoksia.\n\nKuten on olemassa aikakausia, jolloin kaiken orgaanisen elämän\npohjalla vaikuttava voima tuntuu mahtavana vapautuvan ja jolloin\ntodellisuuden kuva hehkuu tajuttoman vietin valoa, samoin on ollut ja\ntulee epäilemättä olemaan historiallisia kehityskausia, joina libidon\ntorjuminen panee aikakauden sielun alttiiksi tuholle. Elämän voima\nestyy vapaassa kulussaan. Joukkosielun »yliminä» asettaa moraalisia\nja sosiaalisia patoja ja jokin toistaiseksi selittämätön regressio\npalauttaa ajan elämäntunnot takaisin vanhoihin kiinnityskohtiin, alas\ninfantiilin Eroksen pimentoon. Täysin oikeaoppisesti omaksuttuna\ntämä näkökanta antaisi tukea unkarilaisen Ferenczin fantastiselle\nväitteelle, että koko nykyisen kulttuurimuodon rahanpalvonta on\npalautettavissa länsimaisen rodun anaaliseen ikäkauteen ja että\nkapitalismin tajuttomat virikkeet ovat väärin suuntautuneessa\nsukupuolivietissä! Tämän katsantokannan avulla voidaan myös etäältä\nja hämärästi aavistaa, mitä suurten joukkoperversioiden pohjalla\non piillyt. Oli erittäin kuvaavaa, että Mustan Surman tunnetut\nrinnakkaisilmiöt, Pyhän Veitin tanssi ja flagellanttien[187]\nvaellusretket, osuivat ajankohtaan, jolloin eurooppalainen\nmaailmantunne oli mitä suurimmassa määrin infantiilisti värittynyt\nja jolloin elämän kaikista huokosista hehkui estetyn seksualiteetin\nkuumuus!\n\nBourges'n katedraalin porttaalissa on muuan korkokuva, johon\nkeskiaikaisen taiteilijan taltta on ikuistanut helvetin. Tuomitut\nkulkevat suitsevaa tulipätsiä kohti. Paholainen, jonka istuinlihaksista\ntyöntyy siipipari, toinen, jonka rinnat ovat muuttuneet käärmeenpäiksi,\nja eräs, jonka vatsa muodostaa ihmiskasvot, ajavat edellään synkkää\nsaattuetta. Mutta tässä havainnollisessa kivikuvassa voisi, jos\ntahtoisi, nähdä merkkejä keskiaikaisesta libidosta, joka kiinnittyy\nvääriin vyöhykkeisiin ja seksualisoi ruumiin kaikkineen. Esimerkki ei\nole suinkaan ainoa. Läpi lukemattomien kaariholvien ja goottilaisten\nkirkonkuorien, porttaalista kattokourujen koristuksiin, korkokuvista\npuuveistoksiin, madonnain ja paholaisten hahmoista aina vanhojen\npergamenttikirjojen alkukirjaimiin ja etsaajien mestarinäytteisiin\njatkuu luonnollisessa kasvussaan estetyn sukupuolivietin harharetki.\nSe ilmenee Hans Baldung Grienin[188] ja Pieter Brueghelin[189]\nfantasiakuvissa, joissa patologinen Eros tuntuu niin läsnä olevana\nja väkevänä uskonnollisten kammonkompleksien pohjalla. Se, on sangen\nkeskitettynä kristalloitunut noissa keskiaikaisissa taideteoksissa,\njotka esittävät munkkilaisuuden mieliaihetta, Pyhän Antoniuksen\nkiusausta, ja joissa irvokkaat demonit piirittävät kuin lihaksi\ntulleina perversiteetteinä taivaan pilvillä leijailevaa pyhimystä.\nAjan tunnekompleksit voidaan epäilemättä lukea Lucas Cranachin[190]\nja Martin Schongauerin[191] kuparipiirroksista. Ne koristavat\nkiveen ikuistettuina Breisgaun Freiburgin[192] tuomiokirkkoa, jonka\nkatonharjalla jatkaa graniittista voiton tanssiaan aikakauden uumenista\nsyöksähtänyt aistillisuus, ja ne ovat läsnä Stefan Lochnerin,[193]\nMemlingin[194] ja Hugo van der Goesin[195] vanhoissa, ajan kultaamissa\nkankaissa.\n\nMiten vähän kypsää seksualiteettia tästä kaikesta löytyykään!\n\nNäyttää siltä, niin kuin voittopuolisesti infantiili suhde\nsukupuoleen ja Erokseen säilyisi kautta keskiajan hengenhistorian,\nvälähdellen esiin ja tukahtuen, todistaen yhä uudelleen vanhojen\nlibidonkiinnitysten jatkuvaa vaikutusta ja häviten jälleen\nnäköpiiristä. Sekä ranskalaisessa että saksalaisessa gotiikassa säilyy\ntästä jälkiä aina myöhäisgotiikkaan asti, ja sekä Strassburgin,\nMünsterin että Reimsin kruunauskirkon porttaalikorkokuvissa tapaa\najan harhautuneiden tuntojen kiveen hakattua kuvitusta. Vielä siinä\nmahtavassa kukoistuksessa, johon Alankomaiden taide 1400-luvun alussa\npuhkeaa, kristalloituu keskiajan omalaatuinen Eros. Samoihin aikoihin,\njolloin Champagnen Domremyn salaperäinen ja haaveksiva paimentyttö[196]\nilmestyy historian näyttämölle pelastaakseen Kaarle VII:n kruunun ja\nviedäkseen isänmaansa voittoon, maalaavat van Eyckin[197] veljekset\nGentin alttaritauluun aikakauden hurskaan ja naiivin elämäntunnelman\ninspiroimia näkyjä. Näiden kahdentoista kuvan joukossa on myös Eeva\nparatiisillisessa asussaan. Alaston, vartalokuva luisuine harteineen\nja esiin työntyvine vatsoineen ilmaisee kiihtynyttä naisruumiin\nharrastusta, mutta tavalla, jota täysi-ikäinen ei tunne. Ehdottomasti\nsama vaikutelma herää, kun tarkastelee Lucas Cranachin Kasselin\nmuseossa sijansa saanutta »Dianaa» tai eräitä Veit Stossin[198]\npuuveistoksia. Näin näkevät vain lapset, joiden libido vielä etsii\nväyläänsä!\n\nToisaalta on juuri myöhäiskeskiajan sielulliseen kuvaan sisältynyt\nsuunnaton syrjäytetyn seksualiteetin panos. Silloisten noitavainojen\npohjalla kuohuu täydessä valtavuudessaan heräävän lapsenmielen\nsukupuolinen kammo, johon yhtyy synnin mahtava houkutus, ja tätä\ntodistaa varsin keskitetysti paavillisten suurinkvisiittorien\nSprengerin[199] ja Institoriksen[200] kuuluisa _Malleus maleficarum_,\n»Noitavasara». Tuo 1478 ilmestynyt oikeudenkäyttöopas kerää kuin\nsuurentava koverapeili ajassa harhailevat synkät tunnot, heijastaen\nne takaisin kieltojen ja säädösten järjestelmänä, joka muistuttaa\nneurootikon tajuttomassa kehräytyvää pakkotekojen systeemiä. Kyseessä\non syrjäytetystä seksualiteetista kasvanut sairaustila, naisvihan ja\npaholaisenpelon vyyhteytynyt ja sotkuinen sekoitus. Kaiken sukupuolisen\nraivoisa väheksyminen on kuin huntu, jonka alta kuultaa mahtava mutta\ntajuton vetovoima kaikkeen sukupuoliseen! Kysymykseen: »Minkä tähden\nnoituus on naisten joukossa levinneempi kuin miesten?» nämä teologiset\noppineet antavat seuraavan havainnollisen vastauksen: »Mitäpä muuta\non sitten nainen kuin ystävyyden tuho, pakenemattomissa oleva\nrangaistus, välttämätön onnettomuus, luonnollinen kiusaus, tavoiteltava\npaha, kotoinen vaara, ihastuttava vahingontuoja, maailmanturmio,\njoka on sivelty kauniilla värillä!» Mutta tämä vihalla ja kammolla\nverhottu tunnesuhde, jonka ensimmäisiä synkkiä kotipaikkoja ovat\nafrikkalaisten anakoreettien[201] erakkomajat ja joka on vaikuttanut\nniin ratkaisevasti luostarilaitoksen kehityshistoriassa, muistuttaa\nerehdyttävästi lapsuusvuosien seksuaalista hätää. On kuin maailma\nkaikkineen muodostuisi kummitushuoneeksi, jossa valvova lapsi kuuntelee\npimeyttä, täyttäen yön oman huumautuneen ja säikkyvän mielikuvituksensa\nsynnillisillä kuvilla. Äiti, Madonna, on lukinnut oven ja puhaltanut\nlampun sammuksiin. Siksi lyövät pimeydessä kauhun ja vavistuksen\naallot, siksi tukahtuu elämän turvallinen päiväpuoli painajaismaiseen\nyöhön. Keskiaikaisen elämänkäsityksen suurilla vastakohdilla, Marian\npalvonnalla yhtä hyvin kuin noitavainoissa ilmenevällä naisvihalla,\naskeesilla yhtä hyvin kuin aistillisella hillittömyydellä, on\nilmeinen torjutun seksualiteetin luonne. Ensimmäiseltä tuhatluvulta\nmyöhäiskeskiaikaan asti maailma muistuttaa monessa suhteessa\nsuunnatonta lastenkamaria, josta voisi osoittaa kaikki varhaiset\nvietinkohtalot, joita psykoanalyysi on valottanut. Ja yli renessanssin,\nbarokin ja rokokoon, yli XIX sataluvun,[202] säilyy eurooppalaisen\nsielun rakenteessa arpeutumattomia jälkiä silloisista traumoista.\n\n\n\n\nOidipus-kompleksi\n\n\nOn väitetty ja yhä edelleen väitetään, että psykoanalyyttinen\nlibidoteoria joko voittaa tai kaatuu Oidipus-kompleksin merkeissä.\nTästä Freudin löydöstä on tehty hänen oppinsa kulmakivi, jota\nmikään niiden sielutieteen rakentaja ei voi hylätä, ellei hän\nsamalla halua heittää yli laidan psykoanalyysia kaikkineen. Toiselta\npuolen on arvostelu tarttunut poleemisesti juuri siihen. William\nStern [203] on tähdännyt siihen kritiikkinsä iskut, se on varsin\nankarasti otettu pohdinnan alaiseksi Adolf Wohlgemuthin[204]\nvuonna 1923 ilmestyneessä tutkimuksessa _A Critical Examination of\nPsychoanalysis_. Sitä on pahoinpidellyt myös M. Nachmansohn,[205]\njonka teos _Die Hauptströmungen der Psychotherapie der Gegenwart_\nkieltämättä kuuluu monipuolisimpiin esityksiin, mitä ajan sielullisista\nparannusmenetelmistä on tarjolla.\n\nFreudin teorian mukaan lapsuuden seksuaalikehitys muuttuu viidennestä\nikävuodesta alkaen täysin latentiksi ja tulee torjutuksi tajunnan\nvalopiiristä. Genitaalinen vaihe, fallinen ikäkausi on eletty ohi —\nuusi kehitysaste suuntautuu yksilön varsinaisen »minän» lopulliseen\nrakentamiseen. Juuri näinä vuosina, jolloin sisäinen kasvu on\nlaskeutunut syviin sielullisiin vyöhykkeisiin, tiedostamattomalla[206]\nalueella viriää Oidipus-toiveita, ja samalla kuin lapsi suuntaa\nsalaisen seksuaalisen hellyyden vastakkaista sukupuolta olevaan\nvanhempaan, hän tuntee toista kohtaan vihaa. Pojat kiintyvät tässä\nvaiheessa äitiin ja toivovat isää pois. Tytöillä tunneryhmitys on\npäinvastainen, sillä tajuttoman kiintymyksen kohteena on isä, kun\nsitä vastoin äiti muuttuu jossakin sielullisten elämysten kuiluissa\nseksuaaliseksi kilpailijaksi ja vihan maalitauluksi. Tämän hämärän\nsisäisen murroksen merkkejä voisi löytää noista impulsiivisista\nhuudahduksista, joissa tytöt ilmaisevat haluavansa naimisiin isänsä\nkanssa ja pojat ilmoittavat rakastavansa yli kaiken äitiään.\nKysymyksessä on Freudin mukaan kaikkien tulevien neuroosien ydin\n– kehitysiän suurin järkytys, joka jättää jälkensä koko henkiseen\nrakenteeseen ja kangastuu alinomaa esiin, ellei muussa niin unissa.\n\nOngelman tekee tulenaraksi Freudin ajatus, että tämä kiintymys ja\ntämä viha on luonteeltaan seksuaalista. Tutkielmassa _Jenseits\ndes Lustprinzips_ tapaamme kohdan, jossa psykoanalyysin profeetta\nkieltäytyy vastaamasta täysin varmasti kysymykseen, missä määrin\ntunneimpulssit yleensä ovat sukupuolisesti värittyneitä, mutta\nlisää samalla, että kaikissa analysoiduissa tapauksissa niiden\nsävy on todellakin ollut seksuaalinen. Kun poika alkaa rakastaa\näitiään ja vihata isäänsä, hänen tiedostamattomalla alueellaan\nsyttyy selviä insestintoiveita. Hän tahtoisi sukurutsauksen kautta\n»palata äitiin» – hän suuntaa aggressiivisen, hävittävän viettinsä\nisään ja kaikki viimemainitusta luodut mielikuvat joutuvat hänen\nyksinäisissä valveunissaan salaisen pahoinpitelyn alaisiksi. Tämä\ntunneviritys on harmaimmassa thebalaisessa muinaisuudessa luonut\ntarinan kuningas Oidipuksesta, joka surmaa isänsä Laioksen ja nai\näitinsä Iokasten. Murhenäytelmän tragiikka on syvimmältään nimetöntä\nja sanoin lausumatonta syyllisyyden tuskaa, sielun luolissa kuohuvaa\nrangaistuksen tarvetta, joka näytelmässä heijastuu ulospäin Apollonin\nvihana. Kun Sofokleen onneton sankari ilmaisee äiti-puolisolleen\nsalaiset epäilyksensä, lohduttaa Iokaste häntä huomautuksella, että\nmoni on ollut unessa makaavinaan äitinsä kanssa. Tämäntapaisten\nmielikuvien suunnattoman mutta vaikeasti selitettävän yleisyyden\nkaikkien aikojen saduissa ja myyteissä on perinpohjaisesti osoittanut\nOtto Rank,[207] jonka 1926 julkaistu tutkimus _Das Inzest-Motiv in\nDichtung und Sage_ on suurelta osaltaan säpsähdyttävän syvälle tunkeva.\n\nMiten on ymmärrettävissä, että saksalainen psykiatri Hoche [208]\non oman väitteensä mukaan uhrannut vuosia löytääkseen lapsen,\njoka tuntisi aistillista kiintymystä äitiinsä ja vihaisi isäänsä?\n»Oidipus-kompleksi», hän sanoo, »harhailee ympäriinsä kirjallisuudessa\nkuin lentävä hollantilainen merellä; kaikki puhuvat siitä, eräät\nuskovat sen olemassaoloon, mutta kukaan ei ole koskaan nähnyt\nsitä». Samaan epäilykseen kallistuvat sekä psykiatrit Bleuler\n[209] ja Schilder [210] että mainehikas Bertrand Russell,[211]\njoka torjuu jyrkästi Oidipus-kompleksin yleisyyden inhimillisessä\nvarhaiskehityksessä. Sitä vastoin on psykoanalyysin alueella todella\nkerätty laaja ja perinpohjainen aineisto teorian tueksi. Luettakoon O.\nPfisterin[212] _Die Liebe des Kindes und ihre Fehlentwicklungen_, jossa\nlapsen vanhempienrakkaus selitetään suurelta osaltaan sukupuoliseksi\ninsestintoiveeksi – luettakoon Hug-Hellmuthin[213] tutkielma _Zur\nTechnik der Kinderanalyse_ jossa kirjoittaja on tullut tulokseen, että\nkolmi- ja nelivuotiaiden sielullisessa rakenteessa Oidipus-kompleksi\nmerkitsee mahtavaa voimanlatausta, jonka ensimmäiset ilmaukset\nvoivat sattua jo toisella ikävuodella. Mutta sekä Freudin omissa\nettä hänen seuraajiensa tutkimuksissa on myös otettu huomioon tämän\nsisäisen asenteen yksilöllinen vaihtelevaisuus. Asteikko on laaja\n– esiintyy tapauksia, joissa passiivisfeminiininen poika samastaa\nitsensä äitiin ja joutuu suuntaamaan salaisen sukupuolisen hellyytensä\nisään. Psykoanalyyttiseen kirjallisuuteen on auttamattomasti\npesiytynyt sekä Iokaste- että Elektra-komplekseja, ja sen jälkeen\nkuin eräät naispuoliset psykoanalyytikot ovat analysoineet tyttöjen\nlibidonsijoituksia, käsitteidensekaannus on tullut sangen tuntuvaksi,\nonpa eräs uuden lapsipsykologian esittelijä, Baudouin,[214] rohjennut\ntuoda esiin myös Diana-kompleksin!\n\nTytöillä on tunnesijoitus säännöllisesti kehittyvissä tapauksissa\npäinvastainen kuin pojilla. He kiintyvät isään ja suuntaavat salaisen\nvihansa äitiin, joka muuttuu heidän tajuttomassa ajattelussaan\nkilpailijaksi rakkauden objektista. Mutta naisen libidonkehitys, jonka\nvarhaisia vaiheita Jeanne Lampl-de-Groot[215] on selvitellyt ja joita\nFreud sittemmin valaisi vuonna 1931 julkaisemassaan tutkielmassa _Über\nweibliche Sexualität_, osoittautuu monin verroin vyyhteytyneemmäksi ja\nvaihtelevammaksi kuin miehen. Tytöt kiinnittävät libidonsa alun perin\näitiin, ja tämän kiintymyksen yli viriää myöhemmässä kehitysasteessa\nviha. Havainto, että heiltä puuttuu penis, kehittää yhä voimakkaammaksi\npaisuvaa vähemmyyden tuntoa, jota useissa tapauksissa ruokkii nuorinta\nsisarta kohtaan herännyt mustasukkaisuus: toinen on anastanut etualan\nisän ja äidin huomiossa, toinen on varastanut itselleen vanhempien\nhellyyden. Siinä kehitysvaiheessa, jolloin tytöt kuvittelevat itsensä\nkastroiduiksi[216] ja samastavat tajuttomasti itsensä äitiin, tapahtuu\nvasta Oidipus-kompleksin mukainen libidonkiinnitys. Tytön moraalisena\nmäärääjänä on äiti. Kuten pojat isän, niin introjisoivat tytöt itseensä\näidin, ja heidän elämänasenteensa tulee tämän sisäisen minäihanteen\nmukaiseksi. Miten tämä vaiherikas kehitys yksityiskohtiaan myöten\ntapahtuu, sen ovat molempien edellä mainittujen lisäksi ottaneet\nselvitelläkseen Melanie Klein[217] ja Helene Deutsch,[218] joista\nviimeksi mainitun teos _Psychoanalyse der weiblichen Sexualfunktion_ on\ntällä teorianalueella tuonut tutkimukseen sekä uusia vastauksia että\nuusia kysymyksiä.\n\nSe kuva, minkä nimenomaan Freud lapsuuden tunnetilasta antaa,\nmuistuttaa synkkää intohimontragediaa. Poikien tajuton kiintymys\näiteihinsä on pienen miehen kiintymystä, johon liittyy isän herättämä\nviha ja mustasukkaisuus. Tytöt raivaavat salatuissa valveunissaan äidin\ntieltään ja vihkivät itsensä isään. Kehittyvän sielun näyttämöillä,\njoihin aikaihmisen katse harvoin pääsee pilkistämään, näytellään\nsynkkää aviollista murhenäytelmää. Jokainen perhe perustuu tajuttomalle\ndraamalle, jokainen koti kätkee vihan ja rakkauden voimanjännitystä,\njonka välitön purkautuminen riittäisi murskaamaan osanottajien\nelämän. Syvälle mennen on jokainen poika verrattavissa Dostojevskin\nsuuren perheromaanin traagilliseen sankariin, Dmitri Karamazoviin,\njoka tunnustaa murhanneensa isän, koska rikoksen edellytys on niin\nkiduttavan väkevänä hänen sielussaan. Molempien sukupuolien piirissä on\nvaikuttamassa tämä aggressiivinen viha, sillä, sanoo Bernard Shaw, »jos\ntiedän jonkun, jota englantilainen tyttö vihaa enemmän kuin äitiään,\ntämä joku on hänen vanhempi sisarensa...!» Eroottisesti riippuvaisena\nvanhemmistaan lapsi kasvaa tulevia kohtaloitaan kohti, jotka\nsyvimmältään ovat hänen libidonsa kohtaloita, lapsuudessa objektinsa\nlöytäneen sukupuolivietin kasvua.\n\nTämän tunneasenteen täydellistä selittämistä vaikeuttaa sen\nylen monimutkainen ja komplisoitunut luonne. Freud on myöntänyt\nmahdollisuuden, että, kaikki kiintymyksen laadut ovat jossakin\ntajuttomissa kerrostumissa samanaikaisesti vaikuttamassa ja että vain\neräs niistä pääsee tunkemaan etualalle. Hämäryyttä lisää tunteeseen\nkuuluva ambivalenssi – tuo kahtaalle suuntautuva vietinsäteily, jossa\npolaariset vastavirrat ovat eroamattomasti sotkeutuneet ja jossa\nviha ja rakkaus, inho ja kiintymys taistelevat ylivallasta. Pojan\nsuhde isäänsä ei ole suinkaan pelkkää varauksetonta vihaa ja pelkoa.\nSiihen kuuluu ambivalenttisen tunteen toinen puoli – pimeä, tajuton,\nhellyys, joka halkoo syvällä kulkevana vastavirtana väkivaltaisten\ntunteiden aaltoja. On kuin vedet vuotaisivat sielullisissa väylissään\nvastakkaisiin suuntiin ja niin kuin syvimmissä uomissa tapahtuisi\nlakkaamatonta kääntymistä päinvastaiseen. Kaikelle tunteelle on\nepäilemättä ominaista tämä kaksinaisuus. Kuten sukupuolisuuteen sinänsä\nkuuluu sekä aktiivinen että passiivinen aspekti, sekä miehinen että\nnaisellinen puoli, niin kulkee syvimpien kiintymysten rinnalla aina\nsielullinen ilmiö, jota August Strindberg nimitti »rakkausvihaksi» –\n_kärlekshat_. Tällä seikalla on pohjansa jo biologisessa rakenteessa.\nKaikkein uusimmat tutkimukset, jotka koskevat sukupuolisuhteita,\novat tuoneet ilmi tosiasian, että täysin absoluuttista sukupuolen\nmääräytymistä ei lainkaan tapaa. Jokaisella eliöllä, kuului se sitten\neläin- tai kasvikuntaan, on biseksuaalinen potenssi. Jokainen sukusolu,\nsekä siittiö- että munasolu, sisältää sekä uros- että naaraspuolisia\ngeenejä. Eliöiden jakaminen kahteen ryhmään perustuu toisten\ngeenien ylivoimaiseen lukuisuuteen, ja sen mukaan, kumpi kahdesta\nmahdollisuudesta estyy, kumpi pääsee toimimaan, voidaan määrätä\neliöiden sukupuoli.\n\nSilmäys niihin tutkimuksiin, joilla varsinkin Max Hartmann[219] ja\nR. Goldschmidt[220] ovat valaisseet tämän ilmiön biologista pohjaa,\nherättää todellakin epäilyksen, että sukupuolen varsinainen mallikuva\non interseksuaalinen nunnaperhonen ja että eräänlainen ajallinen\nkaksineuvoisuus kuuluu kehityksen syvimpään luonteeseen!\n\nAmbivalenssin ja Oidipus-kompleksin käsitteillä psykoanalyysi on\nvoinut heittää uutta valoa niin kutsutun konträärin sukupuolitunteen\narvoitukseen. Biseksualismi on itävässä asteessaan tavattavissa\njokaisen yksilön syvimmistä tunneasenteista, ja samaan sukupuoleen\nsuuntautuva kiintymys piilee alkuituna terveimmänkin luonteen\nuumenissa. Tiedostamattomana[221] rakkaus on aina bipolaarinen. Kuten\nhellyys ja viha ovat vain saman elementin vastakkaisia muotoja, niin\non homoerotiikka vain »luonnollisen» tunteen toinen aspekti. Niinä\nhorjuvan ja hapuilevan libidon hallitusaikoina, jolloin sukupuolisuus\nvielä kuohuu sulassa alkutilassaan ja jolloin tapahtuu ilmeistä\nsuuntautumista mitä oudoimpiin kohteisiin, orastava sielu käy lävitse\ntämän tunnekokemuksen. Homoseksuaalisuus ilmenee enemmän tai vähemmän\nselvänä kaikessa lapsuudessa, sillä voimakkaampi tai laimeampi\neroottinen väritys tuntuu aina noissa tuhatmuotoisissa kiintymyksissä,\njoita lapsuus tuhlaa samalle sukupuolelle, ja selvä kahtaalle\nhuojuva Eros kuvastuu niin tyttöjen kuin poikienkin varhaisissa\nystävyyssuhteissa.\n\nSukupuolinen osajako miehiseen ja naispuoliseen vastanäyttelijään ei\nnäinä vuosina vielä kysy fysiologista rakennetta. Riittää passiivinen\nvastaanotto ja aktiivinen omistus, haaveellinen tunteiden avautuminen\nja yhtä unelmoiva tunteiden herruus. Uinuvassa tilassa homoseksualismia\ntapaa yhtä hyvin kehittymättömän lapsen ja varttuneen, kuin lapsen ja\nlapsen välillä. Vielä ääriviivattomat lemmenystävyydet, vielä kahtaalle\nhorjahtelevat vietintilat, joissa sokea _sex_ haparoi päämääräänsä ja\nkiintyy hetkellisesti saman sukupuolen objektiin, kuultavat platonisten\nrakastumisten, sisarsuhteiden ja veljesliittojen, mustasukkaisen\ntoveruuden ja lukemattomien muiden muotojen alta. Lapsuuden\nrakkauselämässä, jossa samastamisen sielullinen mekaniikka vaikuttaa\nniin mahtavana, riittää erääksi alkusysäykseksi jo se, että versova\nsielu löytää ihannekuvansa oman sukupuolen alueelta. Ihaileva kiintymys\njohonkin maskuliinisesti Voittamattomaan on yhtä luonteenomaista\npojalle, kuin tytölle palvova hellyys ystävättäreensä, joka täyttää\nnaisen ihannemitat.\n\nTämä taipumus, joka kerran liittyy normaaleimpaankin henkiseen\nkehitykseen, voi estyä kasvussaan tai kehittyä edelleen. Kuten niin\nkutsutussa fenotyyppisessä sukupuolenmääräytymisessä ympäristö\njouduttaa tiettyjen geenien kasvuprosessia, niin esiintyy myöhempinä\nikävuosina olosuhteita, joissa piilevä taipumus äkkiä puhkeaa. On\nyleisesti tunnettua, että vankiloissa, sotarintamilla ja suljetuissa\nnuorisojärjestöissä päivästä toiseen jatkuva miestenkeskinen seurustelu\nvoi kehittyä homoseksuaalisiin muotoihin. Syntyy tyypillisiä\nspartalaisia ystävyysliittoja, syntyy – kuten sittemmin niin\npahamaineisessa _Wandervogel_-liikkeessä – todellinen joukkoperversio,\njossa »korkeampi tarkoitus» ja «kolmas sukupuoli» eivät enää jää vain\nihanteiden korkeuksiin. Hans Blüherin[222] vuonna 1912 ilmestynyt\nteos _Die deutsche Wandervogelbewegung als erotisches Phänomen_,\njoka sotavuosina pääsi kolmanteen suureen painokseensa, muodostui\ntotta puhuen »kolmannen sukupuolen» selväksi apologiaksi! Ja sangen\nnäkyvästi tämä uusi korkeamman kulttuurin haave, tämä homoseksuaalinen\nvallanunelma on polttanut merkkinsä hänen Jenassa julkaistuun\nkaksiosaiseen kirjaansa _Die Rolle der Erotik in der männlichen\nGesellschaft_. Vastaavaa[223] ei ole vaikeaa löytää naispuoliselta\ntaholta. Myös Elisabeth Busse-Wilson[224] keskittää koko henkevyytensä\nvoidakseen teoksessaan _Die Frau in der Jugendbewegung_ julistaa\nturmeltuneelle [20]-luvun nuorisolle, että nainen maskuliinisten\nhalujen objektina on vain porvarillisen moraalin ja monogaamisten\nihanteiden tulos, kun sitä vastoin lesbolainen tyttöjenkasvatus on\nkerran kehittävä uuden, paremman[225] tyypin!\n\nJatkuvana tai tilapäisenä homoseksualismia tapaa läpi korkeimman\ninhimillisen hengenhistorian. Tällä pohjalla tapahtuu ilmeistä\nsukupuolitunteen ylevöitymistä, ja sublimoiminen[226] on todella\nkiinteästi liittynyt itse tämän rakkaudenmuodon kaavaan. Anaalisten\nvietinkiinnitysten vastapainona kohtaa kohonnutta esteettistä\ntunnenousua, seksuaalisen alemmuuden tunto ylikompensoidaan puhtaan\nihanteellisuuden alueilla. Perikleen aikakauden Hellaassa, jossa\nhenkinen tilanne suosi vietin erikoistumista, monesti puheeksi\notetut tapaukset ovat vain yleisen suuntautumisen kokoavia\nkuvastimia, eikä poikarakkauden suunnaton yleisyys monissa vanhan\najan kulttuuripiireissä todellakaan ole sivuutettavissa. Kantta\nkulttuurihistorian näiden esimerkkien lukumäärä on leegio. Daavidin ja\nJonatanin kuuma ystävyydenliitto, Kalliaan, Alkibiadeen ja Kritiaksen\nkreikkalainen Eros eivät tunnu merkitsevän poikkeusta, vaan tietyssä\nmielessä miltei sääntöä. Rooman suuruudenajalla yleisesti tunnettujen\ntapausten lukumäärä ei suinkaan ole pienempi. Tämäntapainen maine\nseuraa varjona sekä Ciceroa [227] että Catilinaa,[228] se värittää\nCaesarin [229] ja bitynialaisen[230] Nikomedeen[231] ystävyyttä.\nJuliaaniset keisarit, ja heidän jälkeensä myös Galba, Otho, Vitellius,\nTitus, Domitianus, Nerva, Trajanus ja Heliogabalus[232] ovat olleet\nsukupuolisesti invertoituneita. Hadrianuksen[233] elämäntarinassa\nnäyttelee Niiliin hukuttautunut Antinous[234] yhtä keskeistä osaa kuin\nStefan Georgen[235] hengenhistoriassa »jumala» Maximin, kuvankaunis\nsaksalaisen käsityöläisperheen poika.[236] Ranskassa on Henrik\nIII[237] nuorukaisrakkauden henkilökohtainen suosija – samoin Condén\nherttua, Orléansin Philip[238] ja kardinaali Mazarin.[239] Tällä\navaimella on yritetty avata myös Kaarle XII:n[240] ja Aleksanteri\nI:n[241] salaisuutta, sitä on sovellettu eräisiin Habsburgeihin,\nkuten Rudolf II:een,[242] eräisiin arvoituksellisiin hahmoihin\npaavien Vatikaanissa, kuten Sixtus V:een[243] ja Borgioihin, sekä\nlukemattomiin luoviin yksilöihin, joiden hengentoiminnassa voidaan\naavistella radaltaan suistunut sukupuolitunne.[244]Frans I:n hovissa\nkerrottiin julkisena salaisuutena, että Leonardo da Vincin[245]\nherkimmät nuorukaiskuvat, ennen kaikkea hänen tummaan salamyhkäisyyteen\nverhoutunut »Johannes Kastajansa», on luotu kolmannen sukupuolen\napoteooseiksi, Michelangelon[246] platonista rakkautta Vittoria\nColonnaan[247] on pidetty seksuaalisen harhautumisen ideaalisena\nkorvauksena, Rafaelin[248] feminiininen olemus on antanut aihetta\nmoneen erikoistutkimukseen, myös psykoanalyyttiseen.\n\nTämän tunnepohjan suurta ulottelevaisuutta taiteen ja runouden alueilla\nei voi kieltää. Se on ajateltavissa erään erikoisen hengenmuodon\nkasvattajaksi, tietynlaisen estetiikan ja tietynlaisen kauneudentajun\nkouluksi, jossa yhä uudelleen sorvautuu hellenistisiä ihanteita ja\njossa tapahtuu jatkuva pakomatka kaikkeen voittopuolisesti henkiseen.\nAlfred Adlerin[249] oppi ylikompensaatiosta, vajavaisuuksien\nkorvauksesta voisi tässä suhteessa selittää paljon. Eroottisen\nhedelmättömyyden korvaaminen ideologian piirissä, »luonnonvastaisen»\nmuovaaminen uudeksi »korkeammaksi luonnoksi» on ominaista yhtä hyvin\nSokrateelle[250] kuin Alkibiadeelle,[251] yhtä hyvin sir Henrylle\nkuin Dorian Graylle![252] Mutta näin saavutetuissa tuloksissa ei\nSprangerin[253] terävän huomion mukaan ilmene lainkaan samassa\nmäärin vietin sublimoimista kuin täyttä elämää tavoittelevan\nkaipauksen traagillista täyttymättömyyttä. »Luonto selvässä\nvertauskuvallisuudessaan epää tältä yhtymiseltä hedelmällisyyden –.»\n\nHomoseksualismin psykologiassa on synnynnäisellä sielunrakenteella\noma osansa. Tutkimukset, joille Krafft-Ebing aikoinaan laski pohjan\nja joita vieläkin kriitillisempi Albert Moll[254] jatkoi, ovat\nvalaisseet tämän sukupuolisen abnormiteetin monia kasvumahdollisuuksia\nsynnynnäisissä rakenteellisissa rajoissa. Italiassa, jossa termi\n_inversione sessuala_, »seksuaalisesti invertoitunut», alussa\nluotiin, työskentelivät Lombroso,[255] Tamassia ja Ritti probleeman\nratkaisemiseksi,[256] Ranskassa laativat ensimmäisiä teorioitaan\nCharcot[257] ja Magnan[258] jo vuonna 1882, kunnes heidän työnsä\nsiirtyi Férén,[259] Sérieux'n[260] ja Saint-Paulin[261] käsiin.\nTarnowskyn,[262] Raffalovichin[263] ja varsinkin englantilaisen\nJohn Addington Symondsin[264] tutkimukset, jotka kohdistuivat\nmuinaiseen Kreikkaan ja valaisivat silloisen aikakauden peilissä\nnykyaikaisen viettikohtalon ongelmaa, ovat edelleen tuoneet selvitystä\nsukupuolisuuden bipolaariseen olemukseen. Ne nojautuvat monessa\nsuhteessa Ulrichsin[265] vanhalle väitteelle, että seksuaalinen\ninvertoituminen on »eräs laji kaksineuvoisuutta», ja amerikkalaisen\nKiernanin[266] väitteelle, että inhimillisen kehityksen skaala alkaa\nhermafroditismista.\n\nMutta miten libido kiinnittyy kasvamisen kuluessa vanhoihin\nsijoituskohtiin ja miten kahtaalle säteilevän tunteen toinen,\n»epänormaali», suuntaus jää pysyväksi, sen on psykoanalyysi\nsangen terävästi eritellyt. Vaarallisena salakarina on juuri\nOidipus-kompleksi. Se kytkee tietyissä olosuhteissa vapaata\nlibidonkehitystä – sen aikana vallinneet kiintymykset ja torjumiset\njäävät säilymään, ja lapsuuden tunneasenne vakiintuu syväksi henkiseksi\nkonstellaatioksi. Kun poika on kerran voimakkaasti kiintynyt äitiin\nja samastanut itsensä hänen kanssaan, on olemassa mahdollisuus,\nettä identifioimisen pohjalla kehittyy tyypillinen aktiivisen\nhomoseksualismin muoto. Varttunut mies sisällyttää yhä tajuttomissa\nsyvyyksissään äidin ihannekuvan omaan itseensä ja suuntaa libidonsa\nnuoriin poikiin, jotka jossakin sielullisissa syvyyksissä edustavat\n»lasta» – häntä itseään. Hän rakastaa heitä samalla tunteella, jota hän\non odottanut äidiltään. Hänen olemuksessaan tapahtuu tuo huomattava\nnaisistuminen, joka pehmentää eleet ja ilmeet passiivisiksi ja leimaa\nkaikkia käyttäytymisen muotoja, pukeutumisesta aina äänensointuun\nasti. Mutta on olemassa toinen laji homoseksuaalista, kiintymystä,\njossa poika suuntaa ihailevan myötätuntonsa samaan sukupuoleen ja\n»ottaa sisäänsä» isän ihannekuvan, samastaen itsensä isään. Tämä\nsielullisten voimavirtojen ryhmitys voi myöhemmin kehittyä vahvaksi\nmisogyyniseksi[267] tunteeksi. Kumpikin tunneasenne esiintyy;\nmyönteinen libidonsuuntaus kohdistuu miehiin ja kielteinen naisiin.\nNämä kaksi perustyyppiä, »äidin pojat» ja »isän pojat» käyvät, kuten\npsykoanalyyttinen tutkimus osoittaa, läpi ihmiskunnan iäisesti\nkertautuvan historian, ja näihin salakareihin haaksirikkoutuu\nsyvimmältään vietin tulevaisuus, sillä lapsuudenaikaiset tunteen\njännitystilat ulottavat vaikutustaan yli elämän. Tyydyttämätön\nhellyydenjano ei sielun sisimmissä kerrostumissa koskaan kuole. Se imee\nehtymättömänä itseensä kohtaloa niin kuin tyhjiö imee ilmaa ja kuiva\nlampunsydän öljyä.\n\nKaikessa elollisessa vaikuttava _horror vacui_,[268] tyhjyyden\nkammo, tuntuu myös sukupuolisuuden alueella, Sillä aina tahtoo\ntäyttymättömäksi jäänyt tunne täyttyä, aina täytyy vietin tulla\neletyksi loppuun.\n\nLapsuus on synkkä sielullinen tila, jossa tuleva kohtalo syntyy.\nSyvässä pimeydessä liikahtelee horjuva ja vielä kohdettaan etsivä\nvietti, salaperäinen _Triebmatrix_;[269] olemassaolo on kumeaa,\nepävarmaa, ahdistunutta heittelehtimistä kauhun ja hellyyden välillä.\nYössä valvovat vain seksuaalisen omistamisen ja seksuaalisen vihan\nvoimat, jotka leimahtelevat äkillisinä sähköpurkauksina tajunnan\nkapeaa valojuovaa kohti ja tukahtuvat jälleen, latautuakseen uutena\npainostavana energiana alas tajuttomaan. Juuri noina vuosina\nsukupuolisuuteen liittyy jotakin saatanallista ja synkkää. Syvällä\nuteliaisuuden kuiluissa kuohuu tuskallinen kammo, ja olemassaolon\nmysteerin edessä herää nimetön ja valtava omantunnon hätätila.\nLapsuuden synkkyyttä on epäilemättä osaltaan lisäämässä se\nkvalitatiivinen muutos, mikä inhon ja pelon tunteissa tapahtuu. Kaikki\nmoraaliset käskyt ja kiellot, mitkä kasvatus on tuonut tullessaan\nennen niin vapaaseen elämysmaailmaan, ulottavat nyt aavemaisen\nvaltansa salaisten kaipausten syvyyteen. Perustuksiaan myöten\njärkytetty sielu kokee intensiivisesti velvoituksen ankaran painon, se\njännittyy miltei katkeamattoman pelon kaareksi ja muuntaa tajuttomalla\nalueellaan siihenastisen reaalituskan suunnattomasti suuremmaksi ja\nsalamyhkäisemmäksi omantunnon tuskaksi.\n\nOsoittaessaan, miten lapsi tänä ikäkautena omaksuu kasvattajan\nmoraalivaatimukset ja samastaa itsensä kasvattajaan, psykoanalyysi\non epäilemättä terävästi valottanut näiden varhaisten kärsimysten\nlähdettä. Seksuaalinen hätä on eetillisen heräämisen tulos.\nIntrojisoidessaan omaan itseensä isän uhkaavan hahmon, omaksuessaan\njossakin tuntojensa syvyydessä saman ankaran moraaliasenteen, jota\ntoinen vanhemmista edustaa, pieni ihmisenalku avaa sisäisen maailmansa\novet tuhoavalle aaveelle. Hänen oma minänsä joutuu lakkaamattomaan\npelonalaisuuteen jonkin »toisen» edessä. Hänessä itsessään on\nsalaperäinen käskijä, hämärillä rangaistuksilla uhkaava _Über-Ich_,\n»yliminä» joka valvoo kategorisena imperatiivina tajunnan ja tajuttoman\nrajamailla mielikuvien kulkua. Näin täyttyy syvimmältään jokainen\nlapsuus rangaistuksen pelolla. Lapsi, jonka yliminä torjuu jyrkästi\nkaikki salaiset Oidipus-toiveet, samastaa itsensä juuri vihatun olennon\nkanssa ja säikkyy omissa sielullisissa maailmoissaan isän väkivaltaista\nkuvaa. Ihanneminä on muuttumassa hirviöksi, toinen vanhemmista, se,\njohon alkuperäisessä Oidipus-asenteessa suuntautui tajutonta vihaa, on\ntullut omaksitunnoksi!\n\nLapsi tuntee insestintoiveita ja pelkää niitä. Hän tahtoisi »palata\näitiin» ja hävittää isän hahmon elämästään, mutta hänen moraalinen\nomatuntonsa, hänen yliminänsä torjuu salaisella kauhulla tämän\nhalun. Tajuton viha muuttuu hitaasti tajuttomaksi peloksi, ja uusi\nkaikkivoittava syyllisyydentunne välkyttää esiin uhkan ja rangaistuksen\nnäkyjä. Synnin kompleksi on tämän psykoanalyyttisen selityksen mukaan\nvain Oidipus-toiveiden seurausilmiö, sillä jokainen pieni poika\non haudannut piilotajuntansa kellariin isän ruumiin ja viettänyt\nhäitä äitinsä kanssa! On ihmiskunnan tajuttomien tuntojen mukaista,\nettä maailman syntien kantajana on Jumalan poika, joka uhrataan\nsamalla kuolemalla millä lapsuus itse uhrasi ja uhraa isän. Golgatan\nvertauskuva on kohonnut tuhansien sielujen salaisesta syyllisyydestä.\n»Sen, mitä te olette tehneet hänelle, se pitää teille tehtämän».\nMiten Isä tuhottiin, niin pitää Poika tuhottaman, ja tässä symbolissa\non samalla sovitettu joukkojen syyllisyys, koska yksi on ottanut\nkantaakseen monen veren vian.\n\n\n\n\nPoikia ja rakastajia\n\n\nJokainen Yksilö käy läpi elämänsä taistelua, joka alkoi\nvarhaiskehityksen pimeydessä. Mies tahtoisi kadottaa isänsä ja palata\näitiin, julistaa psykoanalyysi.\n\nKerran nämä molemmat hahmot ovat hallinneet kaikkia uneksimisen\nja toiminnan piirejä, ja tämä »kerran» on itse asiassa jatkuvasti\nolemassa jossakin tiedostamattomien[270] tuntojen uumenissa. Sielun\npimeissä perustoissa säilyy lapsuudenaikainen jännitys. Syvimmässä\nkaipauksessaan jokainen yksilö pyytää jatkuvasti hellyyttä toisen\nvanhempansa taholta ja taistelee jatkuvasti toista vastaan. Tulevien\nkohtaloiden taustana on lapsuus pysähtyneine jännitystiloineen, eikä\nkukaan meistä myöhemmän elämänsä salaisissa sielundraamoissa vältä\nvanhan voimasuhteen vaikutusta. Sen varassa luodaan ensimmäiset ja\nviimeiset elämänihanteet, sen pohjalla viriää vihan ja rakkauden\ndualismi, sillä palvovan hellyyden syvyydet aukeavat aina unohtunutta\nlapsuuden kiintymystä kohti ja vihan kuilussa vaikuttaa aina ankaran\nkasvattajan muisto.\n\nJoseph Jastrowin[271] huomautus, että isä merkitsee psykoanalyyttisessa\nkäsitekielessä raskasta ja onnettomuutta luovaa vihamielistä mahtia,\nosuu oikeaan. Isä on synkkä jumala. Häneen kohdistuu ensimmäinen\ntiedostamaton hävittämishalu, hänen hahmoonsa kääntyy elämänvietin\nkumea vastavirta, kuolemanvietti, hänen lähettyvillään viriää pelokasta\nnöyryyttä ja ahdistunutta syyllisyydentuskaa. Jokainen poika on\n»vetänyt itseensä» tämän miehisen ihannekuvan, ja kuuntelee säikkyen\nomantuntonsa ankaraa ääntä. Ihmisen taistelu yliminällisiä säädöksiä\nvastaan, kapinoivien viettien nousu moraalin pakkokäskyjä vastaan\non tajuttoman elämän salakielelle käännettynä isän hahmon uhmaavaa\nhävittämistä. Aina on jossakin sielujen nukkuvissa syvyyksissä alttari,\njolla kidutettu Iisak kääntyy isäänsä Aabrahamia vastaan ja uhraa hänet\nilman enkelin Väliintuloa!\n\nTämän arvoituksellisen vihan avulla on voitu psykoanalyyttisesti\nvalaista yksinpä taiteellisen luomisen ongelmaa. Ei ihmettele, että\nFreud on julkaissut teoksen _Dostojevski und die Vatertötung_, sillä\nkaikista uudemman ajan suurista runoilijoista tämä venäläinen mestari\non syvimmin ja ankarimmin elänyt itsessään syyllisyyden tuottaman\ntuskan. Vuonna 1925 ilmestyi lisäksi Jolan Neufeldin psykoanalyyttinen\nluonnos Dostojevskin kuvaan,[272] ja kymmenkunta vuotta myöhemmin\njulkaisi muuan amerikkalainen kustannusliike uusia lisiä tutkimukseen,\nAvraham Yarmolinskyn[273] Dostojevski-teoksen.[274] Kaikissa niissä\ntunkee uusi syvyyspsykologinen katse raadellun ja rikkinäisen sielun\nkuiluun. On kuin kulkisimme yhä syvemmäs maan alle, jossa viimeinenkin\npäivänvalon kuulto kuolee pois ja vain salalyhdyn säde leikkaa räikeän\nkirkkaana rotkojen yötä.\n\nPsykoanalyyttinen tutkimus lähtee venäläisen kirjailijan\nintensiivisesti eletystä säälistä. Mutta säälin tunne voi syntyä vain\nsiten, että yksilö samastaa itsensä säälin kohteeseen ja on elävinään\nhänen kärsimyksensä omina kärsimyksinään. Dostojevskin myötäelävä\nvaipuminen rikollisten sieluun, hänen umpipäinen sukeltamisensa syvälle\ninhimilliseen kurjuuteen ja ennen kaikkea syvälle syyllisyyteen on\nedellyttänyt hämärää, mutta haihtumatonta oman syyllisyyden tuntoa.\nUnohtuessaan käsikirjoitustensa »henkeen» hän purkaa tajutonta\ntuskaansa paperille. Hänen sisäisen näkökenttänsä periferia tummuu ja\nhäviää, hän ei näe eikä muista mitään ulkonaista, hän unohtaa ihmisten\nnäkyvät ominaisuudet, heidän kasvonpiirteensä ja ulkomuotonsa, kuten\nhän unohtaa luonnon. Intuition syvyydessä valkenee vain jotakin\npuhtaasti sielullista – ja tähän näkemyksensä heleään valoympyrään hän\nheijastaa omasta itsestään synkän murhenäytelmän. Millä monomaanisella\npakonalaisuudella hän toistaakaan yhtä perusaihetta – murhaa!\nKuumeisten yli-ihmisunelmien kiusaama ylioppilas surmaa kirveellä\nvanhan panttilainaajan; kaatumatautinen kokki murhaa »isä» Karamazovin;\nnuori insinööri Kirilov, joka on surmannut Jumalan sisimmässään\nja julistautunut kaameassa minuudenhurmassaan kaikkivaltiaaksi,\nottaa vapaasti ylleen kuoleman. »Idiootin» synkän huumautuneessa\nepilogissa valvoo vihdoin kaksi miltei mielisairasta miestä surmatun\nrakastajattaren kuolinvartioina. Ja Dostojevskin suullisen tunnustuksen\nmukaan, jonka suuriruhtinas Aleksanteri Mihailovitš on kertonut\nmuistelmissaan, on myös jaloin ja serafisin[275] Karamazovin kolmesta\nveljeksestä, kristusmainen Aljoša, predestinoitu rikokseen: »Otan\nAljošan pois hänen pyhästä yksinäisyydestään luostarista ja saatan\nhänet nihilistien pariin... Hurskas Aljošani tappaa tsaarin...»\n\nFreudin tutkielmasta voi nähdä, että näiden synkkien mielikuvien\nytimessä on vaikuttamassa kireä isä-kompleksi. Pienen Fjodorin\nkoko lapsuus oli synkän isänpelon piirittämä, ja hänen näennäisen\npelokkaan kunnioituksensa alla kuohui tajutonta vihamielisyyttä. On\nkuvaavaa, että kun maaorjat viimein kuristivat tulevan kirjailijan\nisän vaunuihinsa ja kun nuori Dostojevski sai kuulla murhasta, hän\nsai äkillisen kaatumataudin kohtauksen. Jossakin tiedostamattomansa\npimennossa hän tunsi itsensä osalliseksi isänmurhaan, huomauttaa\nFreud. Nöyrät ja pitkämieliset maaorjat olivat nousseet kapinaan\nhänen puolestaan, toiset olivat ottaneet tehdäkseen teon, joka iti ja\netsi purkautumistaan hänen omissa kuiluissaan. Tässä epileptisessä\nkohtauksessa, jonka psykoanalyysi selittää puhtaasti psykogeeniseksi\nja jota sekä Freud että Neufeld pitävät Dostojevskin kohdalta pelkkänä\ntajuttomana »pakona sairauteen», samanlaisena rangaistuksi tulemisen\nkaipuuna, mikä sai hänet hävittämään rahojaan Moskovan pelihelveteissä,\nhänen sisäinen hävityksenhalunsa lohkeaa kahtia. Aktiivisen isänvihan\nrinnalla vaikuttaa passiivinen itserankaisemisen halu, tajuttomasta\nsadismista versoo tajutonta masokismia – ja näin tulee tämä sielu\njatkuvasti hakemaan kärsimystä, päästäkseen salaisen syyllisyyden\npaineesta, saadakseen itsensä sovitetuksi surmatun isän edessä. Hänen\nääretön säälinsä kaikkia syyllisiä kohtaan on syvimmältään itsesääliä.\nHänen kuumeinen pelastuksenhalunsa, hänen mystillinen pakoretkensä\nauktoriteettiuskontoon, venäläisen kirkon nöyrään ja lempeään orjuuteen\non perimmäisiltä ytimiltään kaipausta Isän yhteyteen tajuttoman\nmurhanhimon tuolle puolen, jossa poika voi astua puhtaana kaikesta\nsyyllisyydestä kasvattajaansa vastaan.\n\nNäissä salamyhkäisissä sielullisissa yhteyksissä voidaan nähdä myös\nDostojevskin osanotto salaliittoon, jossa suunniteltiin tsaarin murhaa.\n\nHänen osuutensa Petraševin liigan toiminnassa on hämärä ja\npassiivinen. On kuin hän liittyisi noihin kapinallisiin vain syvimmän\nisänvihansa tunteella ja etsisi tsaariin suunnatussa attentaatissa\noman murhanhalunsa purkamisväylää. Tässä tulee avuksi Philip Otto\nRankin[276] lyhyt mutta hämmästyttävä tutkielma poliittisista\nmurhaajista, jotka ovat miltei poikkeuksetta vaikean perhe-kompleksin\nrasittamia luonteita ja joille hallitsija on merkinnyt isän tajutonta\nvertauskuvaa. Anarkisti Dalba,[277] joka 1912 tekee attentaatin\nItalian kuningasparia vastaan, paljastaa oikeudenkäynnissä\nvihamielisen suhteensa vanhempiin, ja tajuton isänviha ohjaa yhtä\nväkevänä itävaltalaista seitsentoistavuotiasta anarkistia Hermann\nPrinziä. Dostojevskin poliittiselle kapinallisuudelle on kuvaavaa,\nettä tämä miltei tunteellinen osallistuminen murhanhankkeisiin, joka\nitse asiassa rajoittui vain pelkkään mukanaoloon, tuotti tyydytystä\nhänen masokismilleen. Vaaran tuottama jännitystila on jälleen ollut\nitsensä alttiiksi panoa – jälleen on aktiivisen vihan uumenista\nnoussut passiivisfeminiininen rangaistuksen kaipaus. Kun Fjodor\nMihailovitš vihdoin tuomitaan teloitettavaksi ja vapautetaan viime\nhetkellä, joutuakseen karkotetuksi Siperiaan, hänen sielullisessa\nolemuksessaan ei suinkaan tapahdu sortumista. Omassa tutkielmassaan\non psykoanalyytikko Neufeld tähdentänyt, että juuri salainen tunto\nsyyllisyydestä ja kärsimysten täydellisestä oikeutuksesta piti tämän\nsairaan sielun elämänhalua yllä, kun hän joutui viettämään neljä\ntuskallista vuotta Tobolskin rangaistussiirtolan helvetissä. Kaiken\ninhimillisen kurjuuden alta hänen sielunsa levottomuus kurkottuu\nisään, jonka hän on tahtonut surmata ja jonka toiset surmasivat. Hän\nlukee Uutta Testamenttia, jonka dekabristien rouvat ovat hänelle\nlahjoittaneet. Hän löytää omissa syvyyksissään Kristuksen, joka on\nasetettu Isän vihan alle ja jonka on koettava ristiinnaulitsemisen\nkauhut, jotta puhdistus tapahtuisi.\n\nMiten synkän valtavana nämä vihan ja synnintunnon, raivon ja\nheltymyksen jännitystilat ovat kristalloituneet Dostojevskin taiteeseen!\n\nTiedetään, että hän kirjoitti romaaninsa kuin kuumeen vallassa\n»kärsien ja rakastaen henkilöissään, aavistaen heidän sielunsa kautta\nsekä Jumalan että Saatanan salaisuudet». On kuin hänen oma henkinen\nolemuksensa lohkeaisi juuri »Karamazovin veljeksissä» kolmeen osaan,\njoista Ivan edustaa hänen »saatanallista» intellektiään, Dmitri\nrauhatonta synnintuntoa ja Aljoša kaukana häämöttävää pelastusta. Teos\nkiertyy kaikilta säikeiltään isänmurhan ympärille. Salaperäisellä\nhahmolla, joka suorittaa tämän kauhuteon, on kirjailijan omia\npiirteitä, sillä Smerdjakovin etunimi on, kuten Dostojevskinkin, Fjodor\nja hänen tautinaan on epilepsia. Maailmankirjallisuudessa ei hevillä\ntapaa väkevämmin elettyä episodia kuin tuo kumea ja huumaava yökohtaus,\njossa väärän länsimaisen älyllisyyden riivaama Ivan tuntee saatanan\nirtoavan omasta hengestään ja aavistaa himmeästi oman syyllisyytensä.\nHänen sanansa oikeussalissa »Kukapa meistä ei olisi halunnut murhata\nisäänsä!» ovat yhtä paljastavia kuin Dmitrin sijaiskärsimys –\ntuo venäläinen pyhä nöyryys, jolla hän ottaa kantaakseen kaiken\nrangaistuksen. Karamazovin veljekset tuntevat murhayön jälkeen samaa\nselittämätöntä synnintuntoa, jolla nuori insinöörikokelas Dostojevski\notti vastaan tiedon maaorjien väkivallanteosta, sillä he samastavat\nitsensä murhaajaan, kuten kirjailija samastaa itsensä heihin.\n\nTietenkään näillä sielullisilla syväluotauksilla ei selitetä itse\ntaiteellisen luomisen arvoitusta. Psykoanalyysin säde tunkee terävänä\nja halkovana liian syvälle, ja kuin persoonallisuuden alimmista\nkuiluista, kuin rotkon pohjalta kuultaa näkyviin se, mitä tuolla\nsäteellä valaistaan. Mutta luovan työn dynaamisessa tapahtumassa nämä\nalimmat voimanjännitykset eivät ole ainoita. Taideteos kristalloituu\nnäyksi ja muodoksi monessa asteittain kohoavassa sisäisessä\nkerrostumassa, ja itse luomisen elämys on verrattavissa spiraaliin,\njonka kapea kärki tosin yltää syvälle tajuttomiin pohjiin mutta jonka\nkorkeammat, laajenevat, valoon nousevat kierteet ovat jo muuntaneet\nsisäisiä voimavirtoja uusiksi. Dostojevskin arvoitus ei ole vain\nhänen isänvihansa arvoitusta. Se, mikä tekee hänen romaaniensa\nsielullisista ratkaisuista maailmanongelmien ratkaisuja ja muuttaa\nhänen tajuttoman tuskansa eläviksi inhimillisiksi symboleiksi, jää\ntältä syvyysvalotukselta salaan.\n\nAjattelen lähinnä Freudin omia tutkielmia taiteesta. Ajattelen\nhänen psykoanalyyttista selitysyritystään Leonardo da Vincistä\n– sielunluotausta, joka tunkee terävänä tämän salaperäisen\nrenessanssineron tiedostamattomiin viettivarastoihin, mutta jättää\nkuitenkin selittämättä itse taiteellisen tapahtuman, jonka tuloksia\nnuo sublimoitumisilmiöt, taulut, ovat. Ajattelen hänen kuuluisaa\nanalyysiaan Michelangelon Mooseksesta. Julius II:n hautamonumenttiin\ntarkoitettu marmoriveistos, paninpäinen ihmisjumala, jonka kasvoilla\nkuohuu kivistä uhkaa ja kärsimystä, ei psykoanalyysin läpäisevälle\nkatseelle ole millään tavoin arvoituksellinen! Freud kerää sekä\nHerman Grimmin[278] että Wilhelm Lübken,[279] sekä Springerin,[280]\nJustin[281] että Burckhardtin[282] taidehistoriallisista\nerikoistutkimuksista huomioita, jotka koskevat patsaan yksityiskohtia:\nkäsien asentoa, parran kiehkuroita, kääntyvän pään kiertoliikettä.\nKuvan kouristuneet sormet ovat tämän tutkielman tärkeimpiä\nhuomionkohteita. Mooseksen aaltoileva parta selitetään äidin\nvertauskuvaksi, sarvekas pää isän symboliksi ja itse elämyksellinen\ntunneaffekti, josta kuvanveistos on noussut esiin, juurtuu\näidinkaipaukseen ja isänkammoon!\n\nTämän syvyyspsykologisen selittämisen malliesimerkiksi kelpaisi myös\nShakespearen »Kuningas Lear». Kysymyksessä on isän ja tyttären suhde\n– ja tämän suhteen ratkomiseen Freud on ryhtynyt tutkielmassaan _Das\nMotiv der Kästchenwahl_. Miten onkaan, hän löytää draamallisesta\naiheestaan mitä oudoimmat alkuaineet. Analyysin kulku on seuraava:\n\nJo »Venetsian kauppiaaseen» Shakespeare on liittänyt kohtauksen,\njossa Portian kosijat saavat tehdä valinnan kolmen lippaan\nkesken, kultaisen, hopeaisen ja lyijyisen. Oikeassa lippaassa on\nrakastetun kuva, ja tämän valitsee, kuten muistamme, Bassanio.\nLippaanvalinnan oraakkelin Shakespeare on lainannut tunnetusta\nlähteestään _Gesta Romanorumista_,[283] jossa keisarin poika\nkäyttää samaa menetelmää ja jossa samoin esiintyy kolme eri\nmetallia, niiden joukossa onnea tuottava lyijy. Mutta muuan Edward\nStuckenin[284] teos, 1907 julkaistu _Astralmythen_, selittää nämä\nkohtalonratkaisut myytillis-symbolistiseen suuntaan. Ketkä ovat\nPortian kolme kosijaa? Marokon prinssi, joka valitsee kultalippaan,\non aurinko, Arragonin prinssi, joka saa hopealippaan, on kuu,\nBassanio, jolle joutuu lyijyinen lipas, edustaa tähtiä. Kysymyksessä\non ilmeinen astraalimyytti, jolle Stucken löytää vertauskohdan\n_Kalevipoegista_ – episodista, missä auringon, kuun ja tähtien pojat\nkäyvät kosiomatkalleen. Psykoanalyyttisesti on kaikki huomio nyt\nsuunnattava myytin inhimilliseen puoleen. Ja loogillisesti katsoen –\nmistäpä olisikaan kysymys muusta kuin yhden miehen vaalista kolmen\nnaisen kesken! Tietäähän jokainen, joka on tutustunut Freudin\nunenselitysoppiin, että lipas ja rasia ovat naisen vertauskuvia.\nTeema, jonka Shakespeare on »Venetsian kauppiaassa» nostanut esiin,\nkäy syvimmältään läpi antiikkisen taruston. Nuori troijalainen\npaimen Paris valitsee kolmesta jumalattaresta mieleisensä, ja tämä\nkolmas on Afrodite, rakkaus itse; Apuleioksen[285] tarinassa Amor\nvalitsee kolmesta sisaruksesta nuorimman ja kauneimman, Psychen, joka\ninhimillisellä tasolla vastaa Aphroditea. Sama osajako vallitsee\nvihdoin »Kuningas Learissa», jonka alkunäytöksessä vanha mies tekee\nvalinnan kolmen tyttärensä välillä ja jonka viimeisissä kohtauksissa\nilmenee, että hänen todellisin kohteensa on nuorin ja kaunein noista\nkolmesta, Cordelia.\n\nSanomattoman hienon skolastiikan koneisto käy. Freudin sormet kerivät\njohtolankoja aina kreikkalaisen mytologian horeihin[286] asti, pyhä\nkolmiluku välkkyy hänen silmissään ja hän ajaa takaa »kolmen naisen»\nmotiivia läpi kirjallisuuden aarnion. Hänen huomiotaan kiinnittää\nCordelian mykkyys, sillä tämä nuorin kolmesta prinsessasta ilmaisee\ntunteensa vaikenemalla. Hyvä – lyijy on mykkä metalli, kulta ja hopea\nsitä vastoin helähtävät! Myös Afrodite on eräässä »Kauniin Helenan»\nlibretossa kuvattu mykäksi, ja mykkyys on mahtavana tekijänä eräässä\nGrimmin sadussa, joka kertoo joutseniksi muutetuista prinsseistä.\nTytön, joka yön aikaan kutoo heille polttavista nokkosista vaippaa,\ntäytyy pidättäytyä puhumasta, sillä muuten loitsu ei tehoa.\nSyvimmältään onkin kysymys itse kohtalottarista, sillä yksi heistä on\nmykkä, ja tämä yksi on Atropos, kuoleman haltiatar.\n\nNyt tapahtuu Freudin selitystyössä käänne ambivalenssin mystiikkaan.\nOn käynyt ilmeiseksi, että rakkauden jumalatar on samalla kuoleman\njumalatar ja että vanhan satumotiivin salaperäinen Kolmas, jota\nCordelia edustaa, ei ole kukaan muu kuin kuolema. Niin kutsuttu\n»reaktiomuodostelma» vaihtaa tässä osat, ja alkuperäisestä valoisasta\nhahmosta kasvaa esiin sen polaarinen vastakohta, kuten rakkaudesta\nvälähtää esiin vihaa ja kuumantunteesta kylmäntunnetta. Tämä kahtaalle\nsuuntautuva miellekompleksi, huomauttaa Freud, on jokaiselle mytologian\ntuntijalle tuttu. Kreikkalaisten Afrodite on sekä elämän että haudan\nvartija, sekä maanpäällinen että maanalainen jumaluus. Apuleioksen\ntarinassa ei Psyche ole vain kevään personoituma vaan myös »kuoleman\nmorsian», kuten Zinzowin[287] seikkaperäinen teos _Psyche und\nEros_[288] osoittaa. Kuningas Lear on vanha mies – hän on ehtinyt\nelämänpäivänsä päähän, hänen kohtalonsa illassa rakkaus muuttuu\nkuolemaksi. Kun vanha hallitsija vihdoin horjuu näyttämölle kantaen\nsylissään kuollutta tytärtään, on hänen oman kohtalonsa hetki tullut.\nHän syleilee Cordeliassa kuoleman äänetöntä jumalatarta. Vanhojen\nmyyttien ikuinen viisaus väikkyy tämän epilogin vertauskuvissa,\nja jossakin tajuttomien tuntojensa syvyydessä englantilainen\nrenessanssirunoilija polkee muinaista myytillistä pohjaa, aavistellen\nrakkauden ja kuoleman polariteettia, elämänvietin ja kuolemanvietin\nvastakohtaa!\n\nPuhtaasti Oidipus-kompleksin valossa on sitä vastoin psykoanalysoitu\nShakespearen »Hamlet». Ainakin kaksi Otto Rankin tutkielmaa, joista\ntoinen sisältyy hänen teokseensa _Das Inzestmotiv in Dichtung und\nSage_ ja toinen, _Das »Schauspiehl» in »Hamlet»_, taiteellista\nluomista käsittelevään esseekokoelmaan, on porautunut tähän\naiheeseen, samoin niiden lisäksi myös Jonesin[289] seikkaperäinen\n_The Oedipus-Complex as an Explanation of Hamlet's Mystery_.[290]\nEi voi kieltää, että, olipa syynä sitten ajan kirjallinen muoti\ntai hänen oma tajuton suuntauksensa, Shakespeare on usein tuntenut\nviettymystä insestin aiheeseen. »Perikleessä» tajuttomien toiveiden\nvapautus tapahtuu psykoanalyyttisesti katsoen esteettömästi, sillä\nkuningas Antiochuksen ja hänen tyttärensä lemmensuhde on loihdittu\nesiin ilman mitään varjelevaa symbolihuntua. »Talvisessa tarinassa»\nsitä vastoin on heitteelle jätetyn tyttären motiivi lähestymäisillään\nOidipuksen motiivia, johon se luonnollisesti jo aihehistoriallisen\nsukulaisuuden siteillä liittyy. Mutta salamyhkäisen Tanskan prinssin\narvoitus on Rankin ja Jonesin käsissä todella paljastunut samaksi kuin\nthebalaisen kuninkaan arvoitus. Draama on syvimpiään myöten tulvillaan\ntiedostamattomien pojantunteiden ristitulta, ja aina ensi näytöksen\naavemaisesta yöstä, jossa murhatun isän haamu näyttäytyy, näytelmän\nsuureen loppukohtaukseen psykoanalyyttinen selitystyö on voinut keriä\npunaista lankaansa.\n\nSekä Rankin että Jonesin mukaan Hamletin tiedottomat lapsuudentoiveet\novat isän kuollessa täyttyneet.\n\nKuten nuori Dostojevski tahtoi jossakin sielunsa syvyydessä hävittää\nisänsä, niin on pieni prinssi tahtonut isänsä kuolemaa saadakseen\ntäydellisesti omistaa äitinsä. Kun nämä tiedostamattomat toiveet\nvihdoin toteutuvat, sisältyy itse murhatekoon selvää eroottista\nsymboliikkaa, huomauttaa Jones. Vieras mies anastaa yllättäen\nsijan äidin vieressä, jota Hamlet on tahtonut itselleen, ja tämä\ntapahtumien käänne saa umpimielisen prinssin tunteissa aikaan\nväkivaltaisen murroksen. Samalla kuin kuolleen isän kuva kasvaa\nhänen mielessään ihannekuvaksi ja samalla kuin hän tuntee koston\nimperatiivisen pakon, hän ei voi olla syvimmässään vaistoamatta,\nettä isän murhassa täyttyi myös hänen oma halunsa. Hän samastaa\nitsensä uuteen kuninkaaseen, hän viivyttää päivästä päivään koston\ntäytäntöönpanoa. Kun hän moittii äitiään sukurutsaisesta rakkaudesta\nja kieltää häntä jakamasta vuodettaan isäpuolen kanssa, toimii kaiken\npohjalla tajuton samastamismekaniikka, joka saa hänet lakkaamatta\ninhoamaan itseään. Hamletin traagillisuudessa on osuutensa myös sillä,\nettä hän näyttää joinakin itsensäkuuntelun hetkinä aavistavan miltei\nvihlovan selvästi oman salaisuutensa, ja tämän synkän tietämisen\nkautta hän joutuu täydelliseen epävarmuuteen tahtomisen ja tekemisen\nmaailmassa. _To be or not to be_ —? Jo Georg Brandes[291] on omassa\nShakespeare-tulkinnassaan huomauttanut, että Hamlet samastaa äitinsä\nja Ofelian toisiinsa, ja että juuri siksi hänen suhteensa rakastettuun\non niin kiduttavan kaksijakoinen! On kuin hän purkaisi Poloniuksen\nnuoreen tyttäreen osan äidin hahmoon kiertyvästä itseinhostaan, osan\nmasokismistaan, osan sadismistaan. Julmuus lemmittyä kohtaan on\njulmuutta, joka kääntyy hänen omaan sydämeensä ja tarjoaa rangaistuksen\ntuomaa lohtua. Kun tietoinen minuus jatkuvasti suunnittelee tekoa\nja kaipaa ratkaisuun, nousee hämyisillä sielullisilta vyöhykkeiltä\nomien lapsuudentoiveiden estävä vastavaikutus. Tämän kieltämättä\nsyvälle yltävän vaikka problemaattisen teorian mukaan näytelmän ainoa\n»tekojen ihminen», tarmokas Fortinbras, on jälleen osa Hamletista\nitsestään: hänen toiveuniensa sankari, joka täyttää sen, mitä hän\nitse jätti täyttämättä. »Näytelmä näytelmässä», jonka Tanskan prinssi\npanee toimeen ja jota kutsumaan hän kutsuu äitinsä ja isäpuolensa,\non jokaista yksityiskohtaansa myöten lavastettua Oidipus-toivetta,\neräänlainen näytelmällisessä muodossa tapahtuva katharsis, syvien\nsielunjännitysten draamallinen ratkaisu.\n\nTämän synkän salaisuuden Otto Rank on manannut esiin myös eräistä\nSchillerin[292] näytelmistä. On mahdollista psykoanalyyttisesti\nosoittaa, että Don Carlos pohjaa tiedostamattomaan Oidipus-kompleksiin\nja että kautta saksalaisen klassikon draamatuotannon käy pohjimmaisena\nvoimavirtana pojan vihamielisyys isää vastaan. Lapsuuden tiedoton\nsukupuolivalinta, insestimielikuvat ja Oidipus-toiveet ovat\nkauttaaltaan tämän psykoanalyyttisen tutkijan tähtäimessä. Onhan hänen\nteoksensa _Das Inzest-Motiv in Dichtung und Sage_[293] varastoinut\nmiltei loputtoman määrän esimerkkejä kirjallisuuden kaikilta aloilta!\nPsykoanalyyttisesti on tietysti mahdollista avata tällä avaimella lähes\nkaikki. On mahdollista osoittaa, että erään Grimmin sadun aurinko, joka\nsyö pieniä lapsia, on vain tajuttomissa mielikuvissa syntynyt isän\nvertauskuva. On mahdollista todistaa, että se »Jöröjukan» runokertomus,\njossa julma räätäli syöksyy leikkaamaan pienen pojan peukaloa, on\nmalliesimerkki kastraatiokompleksista! On edelleen mahdollista\njuurruttaa koko keskiaikainen oikeudenkäyttö seksuaaliseen isänkammoon,\nselittää lukemattomat vanhat satumotiivit saman pelontunteen\nilmauksiksi ja lohkaista lukemattomien myyttien pähkinät tällä\nyleispätevällä puristimella. Loppujen lopuksi on mahdollista palauttaa\nitse Oidipus-kompleksi takaisin Oidipus-kompleksiin. Tämän onkin tehnyt\nmuuan pirullinen psykoanalyytikko, Charles Maylan,[294] jonka teos\n_Freuds tragischer Komplex_[295] painettiin Münchenissä vuonna 1929;\nsen sisällöstä ei oikein tiedä, onko se katsottava syvyyspsykologian\ntäydelliseksi harakiriksi.\n\nSillä Maylanin kaava on mestarillinen. Hänen teoriansa mukaan tajuton\nedustaa Freudin omassa tajuttomassa ajattelussa äitiä, »yliminä»\nisää ja tietoinen minuus poikaa eli häntä itseään. Freud keksii\nOidipus-kompleksin, koska hän on itse kautta lapsuutensa kärsinyt\nsuunnattoman suuresta Oidipus-kompleksista! Hänen sukupuoliteoriansa\non vain »toistumispakkoa», pakorefleksiä, jonka hän suorittaa\noman yliminänsä edessä ja jonka hän viimekädessä suuntaa takaisin\näidinkohtuun. Kun isää edustava »henki» ja äitiä edustava »tunne» ovat\nhänelle yhtä saavuttamattomia, hän suorittaa sukelluksen puhtaaseen\nintellektualismiin. Ammatinvalinnassaan hän on syvimmältään valinnut\ntien, joka luonnehtii hänen haluaan käydä molempien vastakohtien\nväliltä, neutralisoida itsessään sekä äidin että isän. Näin hän tulee\nlääkäriksi, koska lääkäri tuntee »äidin salaisuuden» yhtä hyvin\nkuin isän. Mutta tämä uranvalinta taas puolestaan johtuu eräästä\nlapsuudenaikaisesta setä Josefista, joten siis Freud sairastaa\nmuun ohella vaikeaa setäkompleksia. Teorian todistaminen teorialla\nitsellään on luonnollisesti ikiliikkujan rakentamista, ja jos Maylan\nolisi vieläkin nerokkaampi fakiiri, hän olisi tutkielmansa lopussa\nanalysoinut myös – tutkielmansa!\n\nOidipus-kompleksin teoriaa voi sekä tukea että vastustaa, jos\ntodistuskappaleet valitaan lapsipsykologian alalta. On mahdollista\nosoittaa lasten leikeissä piilevää äidinkaipausta ja isänvihaa, jopa\nperäti selviä »insestintoiveita», jotka kuultavat sangen tavallisten\nhääleikkien menettelytavoista. Mutta Freudin oppisysteemiä rasittaa\nkauttaaltaan liian pitkälle viety seksualisoiminen. Ja tässä on\nhänen teoriansa sokea piste, mitä tulee Oidipus-kompleksiin, sillä\nsukupuolisten selitysperusteiden pinttynyt etsintä on saanut hänet\nyksipuolisesti näkemään vain osan totuudesta. On totta, että varhaisin\nlapsuus on kauttaaltaan sidottu äidin hellään voimansäteilyyn.\nIrtautuminen suuresta alkuykseydestä ei voi tapahtua ilman, että koko\nhermostolliseen systeemiin ja syvälle sielullisen rakenteen pimentoihin\njää jälkiä tästä järkytyksestä ja että jokin nimetön suuntaus yksinpä\nsolujen elämässä yhä edelleen kurkottuu äitiä kohti. Mutta tämän\nvirityksen eroottinen luonne on jokseenkin etäinen mahdollisuus, ja\nyhtä vaikeaa on vastaan sanomatta hyväksyä ajatusta, että lapsen\nhellyys ja lapsen viha pohjaavat seksuaaliseen omistamisen viettiin.\n\nNoin kolmisen vuotta sitten omistautui suomalainen sosiologi Edvard\nWestermarck[296] psykoanalyyttisen teorian tutkimiseen ja esitti\nkirjassaan _Freuds teori om Oedipuskomplexen_ joukon vastaväitteitä,\njoiden kirkasta osuvuutta psykoanalyytikot eivät ole voineet\ntorjua. Westermarckin teoksessa on lähinnä kysymys Freudin ja hänen\nopetuslastensa kansatieteellisestä selitystyöstä: Oidipus-kompleksista\nmoraalin synnyn pohjana, Oidipus-toiveista sukurutsauksen tabun\nsyynä, psykoanalysoidusta insestinkammosta ja siitä omalaatuisesta\nongelmanavauksesta, jolla Freud ratkaisee eksogamian[297] arvoituksen.\nVäite, että »nuoren henkilön aikaisimmat sukupuoliset taipumukset ovat\nsukurutsauksen luontoisia ja että tällaiset tukahdutetut taipumukset,\nmitä myöhemmällä iällä ilmeneviin hermosairauksiin tulee, ovat\nsuuremmassa määrin merkityksellisiä kuin voidaan otaksua», on tämän\ntutkijan mielestä täydellisesti todistamatta jäänyt hypoteesi.[298]\nTeoriaa ei tue ainoakaan sosiologinen tai etnografinen tosiasia, sillä\nmyytit, joita psykoanalyysi on manannut esiin, ja kansatieteelliset\nesimerkit, joihin Freud, Jones, Géza Róheim[299] ja Ferenczi ovat\nvedonneet, voidaan tyydyttävästi selittää myös toisenlaatuisten\nvaikutinten määräämiksi, elleivät ne suorastaan ole tieteellisesti\nepäluotettavia todistuskappaleita. Mitä tulee useimmilla kansoilla\ntavattavaan insestinkammoon, Westermarck selittää sen kehittyvän\nluonnollisen vastenmielisyyden pohjalla, joka estää kaiken sukupuolisen\nkanssakäymisen toistensa läheisyydessä kasvaneiden ja toisiinsa\ntottuneiden henkilöiden välillä. Että itse sukurutsauksen tabu ja\nsisarusavioliittoja koskevat kieltolait edellyttäisivät salaista\nviettelystä, kuten Jones huomauttaa, ja että insestisuhde ei voisi\nolla niin ankarasti kielletty, ellei olisi olemassa yleistä taipumusta\nsiihen, on ajatus, joka lähemmin valotettaessa paljastuu mielettömäksi.\nMyös sodomia on lain kieltämä, kenenkään voimatta väittää, että kielto\non johtunut »yleisesti levinneestä taipumuksesta»!\n\nFreudin ja hänen oppilaittensa varsinaisena perusvirheenä, josta\nkaikki pienemmät ja suuremmat virheellisyydet välittömästi versovat,\non heidän suunnaton yleistämishalunsa. Lait, jotka näyttävät\npaljastuvan yksityistapauksista, eivät vielä ole kaikkeen inhimilliseen\nsielunelämään soveltuvia peruslakeja, ja kaikkein vähimmin voi\nhermostollisesti sairas lapsi kelvata koko lapsuuden malliesimerkiksi.\nMitä itse Oidipus-kompleksin käsitteeseen tulee, sen hyväksyminen\njohtaisi todellakin freudilaisen sosiologian omaksumiseen, sillä\nsukurutsauksen tabun ja eksogaamisen avioliittomuodon psykoanalyyttinen\nselittäminen on perusteorian välttämätöntä seurausilmiötä ja mitä\nkiinteimmässä yhteydessä siihen. Hyväksymällä edellytys hyväksytään\njohtopäätökset, tai päinvastoin. Tämä merkitsee, että jos lapsuuden\ntunnesuhde todella käsitetään eroottiseksi ja annetaan isänpelolle\ntai äitiin suunnatulle hellyydelle seksuaalinen väritys, täytyy\nkoko tähänastisen kansatieteen kääntyä saranoillaan ja tähänastisen\nsosiologian muuttaa täydellisesti muotoaan. Totuuden nimessä näin\nsaisikin tapahtua, ellei, kuten Westermarck suuren seulontatyönsä\npäätökseksi toteaa, psykoanalyyttinen etnologia olisi kauttaaltaan\njoutunut nojaamaan todistamattomiin väitteisiin ja ajautunut _in\nabsurdum_ liioittelevan fantasian ja hätäisten johtopäätösten aloille.\n\nJos libidon-käsitteelle sitä vastoin annetaan laajin mahdollinen\nmerkitys myös Oidipus-kompleksista puhuttaessa, tullaan ehkä\nlähemmäs totuutta. Libido ei Freudin ajatusrakennelmassa suinkaan\nmerkitse pelkkää sukupuoliviettiä, mutta hänen oma panseksualistinen\nselitystyönsä kauttaaltaan panee ajattelemaan ikään kuin se sitä\nmerkitsisi! Mitä nimenomaan tulee lapsen hellyyteen ja lapsen vihaan,\noleellisinta on kai lopultakin suhde sinänsä palvova kiintymys toiseen\nvanhemmista ja torjuva suhde toiseen. Lapsuuden tunteet voivat\narvattavasti saavuttaa korkean lämpöasteen ja kasvaa kohtaloa luoviksi\nmahdeiksi ilman että niiden uumenista voisi nostaa näkyviin mitään\ninsestitoiveiden ja murhanhimon luontoista. Tunnesuhde sellaisenaan\non olemassa. Sen löytäminen on psykoanalyysin suuri ja perustava\nteko, mutta sen yksipuolinen selittäminen psykoanalyysin erehdys.\nMyös Adlerin individuaalipsykologiassa lasten kiintymykset on yhtä\nriittävästi perusteltu tiedostamattoman vallantahdon ilmauksiksi.\nYksinäistymisen pelko ja hellyyden kaipaus, halu palata suureen\nalkupimeään ja tulla osalliseksi äidistä – näissä salaisissa tunnoissa\non kieltämättä varhaislapsuuden perusolemus, jonka vasta myöhemmän\nikäkauden psykoanalysoiva katse voi nähdä sukupuolisuuden valossa.\n\nVoi ajatella, että Freudin tutkimusaineiston miltei poikkeuksetta\npatologinen luonne on johtanut hänet tähän seksualisointiin.\nTeoria, jonka todistuskappaleet on valittu hermoparantoloiden,\nmielisairaaloiden ja – mikä eksyttävintä! – »normaaliin» arkipäivään\nkotiutuneiden pakkoneuroosien piiristä, ei todellakaan kestä\nyleistämistä. Kaikissa analysoiduissa tapauksissa on syvimmältään\nkysymys sielullisesta poikkeustilasta, sillä psykoanalyysi\nkokonaisuudessaan syntyi ja kasvoi hermohäiriöiden terapeuttisena\nvalaisusysteeminä, jonka keskitetty mielenkiinto kääntyi\ninhimillisyyden päiväpuolesta sen yöpuoleen. Näiltä pimeiltä tienoilta\nFreud on kutsunut esiin myös Oidipus-kompleksin. Perusvirhe on kaikelle\npsykoanalyyttiselle ajattelulle tyypillinen, sillä epäsäännöllisyydestä\non siinä tehty sääntö ja patologisesta rajatapauksesta yleinen\nsielullinen malliesimerkki. Sitä vastoin on itse teorian syvimpään\ntähtäimeen osunut totuuksia, joita aikaisempi sieluntutkimus on\nvain hämärästi aavistellut, ja kaiken liioittelun ja pelkistämisen\nalta avautuu säpsähdyttävän syvä näköala lapsensielun salaisiin\njännitystiloihin.\n\nJos hylkäämme päättävästi teorian panseksuaalisen värin, nousee\nvalopiiriin itse ilmiön ydin. Inhimillisen kehityksen juuret\ntyöntyvät syvälle lapsuuteen. Lapsuuden salaisuus on monessa\nmielessä sen suhteen salaisuutta, jolla varttumaton ihmisenalku\nkiintyy vanhempiinsa. Zürichiläinen psykologi C. G. Jung,[300] jonka\ntehtäväksi on tavallaan tullut Freudin ajatusten kirkastaminen\nja täydentäminen, samalla kuin hän on omassa analyyttisessa\npsykologiassaan jatkuvasti puhdistanut psykoanalyyttisia oivalluksia\nväärästä pintaväristä, on myös tässä suhteessa selventänyt paljon\nmikä freudilaisen koulukunnan piirissä peittyy erotologian hämärään.\n»Minun mielipiteeni mukaan», hän huomauttaa, »saattaa lapsuudessa\nilmeneville sukurutsauksen luontoisille taipumuksille antaa yhtä vähän\nmerkitystä kuin primitiivisillä ihmisillä esiintyville». Kysymyksessä\nei ole insestintoive ja siitä johtuva mustasukkaisuus, vaan lapsen\nomistusoikeuden kompleksi, joka viriää äidin lähettyvillä infantiilina\nhellyydenjanona ja suojanetsintänä, synnyttäen toiselta puolen,\ntorjuvaa tunnesäteilyä kaikkia kilpailijoita kohtaan. Noina vuosina,\njolloin elämään ei vielä sisälly suurempia voimailmiöitä kuin isä ja\näiti, täytyy näiden kahden mahtavan hahmon todella kasvaa aaveiksi\nja jumaliksi, joiden suostuttamista,hellyttämistä, palvomista ja\npelkäämistä lapsuuden olemassaolo syvimmältään on.\n\nSe, mikä Oidipus-kompleksissa on varsinaisesti keskeistä ja mikä\nkestää kritiikin, on kenties ilmaistavissa juuri näin. Tämä luonne on\ntuolla kaipauksella, jolla poika pyrkii »takaisin äitiinsä», ja tuolla\nvihalla, jonka syvyydessä hän »hävittää» isän hahmon elämästään.\n\n\n\n\nPyhä perhe\n\n\nMaaliskuun [5]. päivänä 1912 piti Sofian yliopiston dosentti tohtori\nJohann Kinkel[301] kotikaupunkinsa psykologisen seuran kokouksessa\nesitelmän, jossa hän kävi kohta kohdalta lävitse psykoanalyyttisen opin\nuskontojen synnystä.[302] Kaikessa alkeellisessa uskonnollisuudessa\nilmenee tämän teorian mukaan mahtavaa symbolista viritystä. Kuten\nunessa niin tapahtuu myyteissäkin tunteen vertauskuvallisia ilmauksia,\nja itse jumalat kaikkine ominaisuuksineen ovat palautettavissa\nOidipus-kompleksiin: he ovat vain isän ja äidin symboleja, tosin\nkuviteltuina äärettömyyksiin asti.\n\nKansojen lapsuudenajattelu heijastaa perhesuhteet kauas kaikkeuteen.\nIsän istuin projisioidaan holvimaisen taivaan korkeuteen, äidin\nhahmo laajenee ja täyttää itse luonnon, kunnes uskonnollisella\nhellyydentunteella on palvonnan kohteena itse Emo Maa. Kaikessa\nlapsuudessa on juuri äiti lähimpänä poikaa, kun sitä vastoin isän\nreaaliseen samoin kuin idealisoituunkin olemukseen suunnataan\ntajutonta pelkoa. Useimmat aurinkojumalista ovat viimeksi mainitun\ntunteen ilmauksia, sillä – huomauttaa Kinkel – suurimmat kansojen\njumaluuksista, »universaalijumalat», ovat säpsähdyttävän säännöllisesti\nvanhempien[303] kosmillisia vastineita.\n\nTaivaallisen isän käsite näyttää esiintyneen varsinkin kansoilla,\njoilla on vapaa isäoikeudellinen yhteiskuntamuoto. Patriarkaatissa on\nkaiken keskuksena _pater familias_. Heräävä uskonnollinen kuvittelu\nkiertää yhä kasvavina pyörteinä hänen valtiashahmoaan, usko taivaan\njumalaan syntyy isänpelon syvyydessä, ja isän jumalallistaminen on vain\nlapsuudenaikaisen riippuvaisuuden tunteen äärimmäinen metafyysillinen\nhuipistus. On kuvaavaa, että kaikista taivaan valoilmiöistä aurinko\non miltei poikkeuksetta tämä miehisen jumalan vertauskuva ja tunnus.\nItävaltalainen etnologi ja vertailevan uskontotieteen tutkija,\nniin kutsutun kulttuurihistoriallisen koulukunnan edustaja P. W.\nSchmidt,[304] jonka suuri teos _Der Ursprung der Gottesidee_[305] on\nlöytänyt suosijoita varsinkin teologeista, yhdistää taivaanjumalan\nkulttiin myös esi-isien, kuolleiden kuningasten ja heimopäälliköiden\npalvonnan. Kun kuun jumaloiminen kuuluu hänen käsityksensä mukaan\nmatriarkaalisiin maanviljelyskulttuureihin, joissa kasvien\nkeräilyasteelta kasvien viljelyasteelle kehittynyt nainen kiinnittää\nhuomionsa luonnon aikakautiseen kuolemaan ja kuun vastaaviin\nvaiheisiin, ovat sitä vastoin patriarkaaliset _totem_-klaanit valinneet\npalvonnan kohteeksi auringon.\n\nAurinko on isä – aurinko kutsuu maan kohdusta esiin elämää ja\nsyleilee tuhansilla sädekäsivarsillaan suuren Alkuäidin ruumista.\nSiksi kuvailevat vanhat myytit maan hedelmöittämistä auringonjumalan\nalkuperäisellä symbolilla, falloksella. Aurinko antaa vihansa paahteen\nja hellyytensä lämmön langeta yli luonnon, palkiten ja rangaisten\npalvelijoitaan kuten isä lapsiaan. Sen vuoksi on tuli eräs hänen\nyleisiä vertauskuviaan, elävöittävän säteilyvoiman symboli, kuten\nvedalaisten hymnien kosmillinen alkutuli _Agni_,[306] joka syntyy yhtä\nuudelleen jokaisessa polttouhrissa ja vaikuttaa kotilieden liekeissä.\nHindujen lukuisat aurinkojumalat ovat kuin alkuperäisen mielikuvan\nvaihtelevia muunnelmia, olipa kysymys valoisasta Sūryasta[307] tai\nvirvoittavasta Savitrista,[308] joka herättää nukkujat kultaisilla\nkäsillään, tuudittaakseen heidät punaisilla käsillään takaisin uneen.\n\nTällä mahtavalle elämänlähteelle on maapallon kaikilla äärillä\npyhitetty alttareita, joiden uhrikivissä, kulttiastioissa ja paasissa\nkulkee kuin toistuvana kertosäkeenä joukko taivaanjumalan embleemejä:\nnelipuolainen pyörä, kirves ja hakaristi.\n\nBabylonian muinaisissa temppeleissä häntä on palveltu milloin Antin,\njumalain isän nimisenä, milloin Mardukina, jolle omistetaan Jupiter-planeetta ja joka edustaa kevään virvoittavaa aurinkovoimaa. Vanhat\nkorkokuvat esittävät hänet vaeltamassa taivaan jalokivikantta\nraskaassa, assyrialaisessa ylipapinpuvussa, hieraattisen arvokkaana\nniin kuin kosmillisen uhrin suorittaja. Ésagilan temppelissä,[309]\nmihin Baabelin asukkaat saapuivat kunnioittamaan aurinkoa, hänen\nembleeminään oli yksi eläinradan kahdestatoista tähtikuviosta – härkä,\nisyyden ja miehisen siitosvoiman symboli. On kuvaavaa, että tämän\nmytologisen järjestelmän muut auringonjumalat, kuten Larsan[310] ja\nSipparin[311] kulttipaikoissa palveltu Šamaš,[312] ovat ennen kaikkea\nankaran isällisiä kasvattajia ja että heille osoitetut rukoukset\ntulvivat nöyrää, kuuliaista, moraalisesti herännyttä pojantunnetta.\n»Lahjomaton tuomari, ihmisten valtias, Idän loistavan vuorenhaltian\nkorkea poika, inahtava ja ihana poika, maiden valo, kaiken, mitä on\ntaivaassa ja maassa, olet sinä luonut», lauletaan babylonialaisessa\nŠamašin hymnissä. Samalle jumalalle omistettu iltalaulu on kuin\nuskonnollisesti suurennettu kuva aidon maallisen isän kotiintulosta:\n» Šamaš, kun sinä astut taivaan sisimpään, tervehtikööt sinua taivaan\nloistavat salvat, siunatkoot sinua taivaan portit. Aja, rakastettu\npuolisosi, sinua hellänä lähestyköön; saattakoon hän sydämesi lepoon.\nJumalallinen ateria pantakoon eteesi...»\n\nMutta ajatus, että uskonnon alkuperäisenä pontimena on pelko, on\ntoisaalta pysähdyttänyt psykoanalyytikot eräiden egyptiläisten ja\nkreikkalaisten myyttien eteen.\n\nOsiriksen[313] ja Isiksen[314] tarinassa tapaa mielikuvia, jotka\ntulkitaan torjuttujen insestintoiveiden ja kastraatiokompleksin\nilmauksiksi. Hedelmällisyyden jumalatar Isis, This-Abydoksen[315]\nalkuperäinen paikallisjumaluus ja sittemmin koko Niilin rannan\npantheonin keskushahmoja, on samalla kertaa auringonjumala Osiriksen\nveli ja puoliso. Horus-lapsi, joka kuvataan hänen rinnoillaan\nlepääväksi pienokaiseksi, on uudestisyntynyt Osiris – poika ja\nmies! Tämän tulkinnan on tarinalle antanut jo aikoinaan saksalainen\nhistorioitsija Eduard Meyer[316] huomauttaessaan, että egyptiläinen\nauringonjumala siittää itsensä omasta äidistään, ja tähän liittävät\npsykoanalyytikot puolestaan ajatuksen, että myytti kokonaisuudessaan\non Oidipus-kompleksin heijastusilmiö. Sangen silmiinpistävästi\ntarinapiiriin kietoutuu myös kastraationmielikuvia. Vanhoissa\nhieroglyfiteksteissä on säilynyt yksityiskohtainen kertomus isäjumalan\nOsiriksen silpomisesta ja siitä, kuinka hänen äiti-puolisonsa Isis\nvihdoin löytää Niilin mudasta kastroidun elimen, hedelmöittävän\naurinkovoiman symbolin. Ei ole koskaan ratkaistu, mikä näkymätön side\nliittää tämän myytin Hesiodoksen[317] kertomukseen maailmankaikkeuden\nensimmäisestä jumalperheestä, jossa samat symbolit ovat saaneet\nsijansa. Taivaallinen patriarkka Uranos[318] sulkee lastensa vihaa\npeläten heidät maan kohtuun; Gaia,[319] Äiti maa, yllyttää heidät\nkapinaan isäänsä vastaan, ja vihdoin viekkain kaikista, Kronos[320]\nasettuu väijyksiin ja kastroi hänet sirpillään.\n\nMutta kun poika on anastanut isänsä valtaistuimen, hänessä toistuu\nvanha pelontunne ja hän nielee salaa omat lapsensa, joista hänen\npuolisonsa Rhean[321] onnistuu pelastaa vain nuorin ja kallein, Zeus.\nOn psykoanalyyttisen tulkinnan mukaista, että Kronoksen julmuus\nisäänsä kohtaan selitetään pojan mustasukkaiseksi vihaksi ja julmuuden\nilmenemismuoto puolestaan hänen omien kastraationkuvitelmiensa\ntulokseksi. Joka tahtoisi soveltaa tätä teoriaa suomalaiseen\naineistoon, voisi tietenkin selittää Väinämöisen synnyn\nOidipus-kompleksin ilmaukseksi ja Ukon tyypilliseksi isäjumalaksi,\nThorin.[322] Zeun ja Mardukin täydelliseksi vastineeksi!\n\nMutta maapallon puhdasoppisimman isänuskonnon ovat luoneet\nkanaanilaisten arojen paimentolaiset, jotka tunsivat patriarkaalisen\nperhekurin ankaran painon.\n\nJuutalaisten heimojumala, Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin jumala,\non tottelemattomuuden julma kostaja. Rakastettava ja pelättävä\nisyys huipistuu tässä hahmossa kaikkivaltiuden asteeseen, ja mitä\njuutalaisessa lapsuudessa on kauhistunutta ja nöyrää, vyöryy säikkyvän\nkunnioituksen aaltoina Taivaallisen Isän valtaistuinta kohti. Tässä\npanee uskonnollinen pelko alkeellisen kuva-ajattelun kaikki voimat\nliikkeelle, ja profeettojen houreunet todistavat, mihin esineelliseen\nloistoon isän hahmo voi kohota. Kaukana kaikesta maisesta, taivaan\nkirkkaudessa, jota maailma ei voi nähdä, istuu Herra Zebaoth kunniansa\nsalamoiden keskellä. Sakaria näkee hänen hallituspalatsinsa, jota\nsaartavat avaruuden vaskiset vuoret ja josta hän lähettää vihansa\naurinkovaljakot ja kostavat enkelinsä maan yöhön. Unessa profeetta\nDaniel näkee »Vanhaikäisen» istuvan istuimellaan taivaan pilvessä.\nHänen vaatteensa ovat kuin paistava lumi, hänen päänsä hiukset kuin\npuhdas villa, hänen istuimensa tulenliekkejä ja sen rattaat polttava\ntuli.\n\nJuutalaisuuden myöhemmässä asteessa, jota kutsutaan lakiuskonnoksi ja\njossa alkuperäinen maalaava kuva-ajattelu alkaa väistyä käsiteajattelun\ntieltä, nämä antropomorfiset haaveet kuihtuvat. Viimeiset profeetat\neivät enää saa näköpiiriinsä Isän hahmoa — jumaluuden kuva työntyy yhä\nkauemmas yhä laajemmaksi muodostuvassa kaikkeudessa, ja Palestiinan\ntemppeleissä valtaa keskeisen alan monimutkainen alttaripalvelus\nuhreineen, suitsutuksineen, pesuineen, rukouksineen. Tässä vaiheessa\ntajuton isänkammo heijastuu heprealaiseen siveysoppiin. Ankaran\nsystemaattinen ja papillisesti pyhitetty moraali saa jalansijan.\n\nKansalla, jonka jokapäiväistä elämää uhkasi mitä jyrkimmän perhekurin\nvarjo, uskonto on todella voinut virrata juuri näissä väylissä.\n\nIsraelin Jumala on vain ylin patriarkoista – taivaallinen isä\non maallisen isän heijastusilmiö. Tiedämme, että ensimmäisissä\npatriarkaalisissa yhdyskunnissa, jotka leiriytyivät Mesopotamian\naroille, nainen oli kaikkivaltiaan miehen omaisuutta. Hänen »herransa»\nhallitsi häntä rajattomasti — hänen »herransa» sai purkaa halunsa\nmukaan avion ja valita jalkavaimoikseen kenet tahtoi, kun sitä vastoin\nvaimo oli sidottu pakonalaiseen sukupuoliseen uskollisuuteen. Mooseksen\nrikosoikeudessa mies sai tuomita hairahtuneen naisen kuolemaan,\nmyydä lapsensa orjiksi, kuten Joosef myytiin, tai uhrata heidät\npolttouhrina jumalalle, kuten Aabraham aikoi uhrata Iisakin. Miehelle\noli luvallista promiskuiteetti,[323] seksuaalinen kaikkiruokaisuus.\nSiksi ei juutalainen rotujumala ole näissä asioissa turhantarkka, vaan\nnoudattaa taivaalliselta tuomarinistuimeltaan todella patriarkaalista\nlojaalisuutta. Kun Aabraham pettää kuningas Abimelekia ilmoittamalla\nSaaran sisarekseen, ei Jahve suinkaan rankaise syyllistä, vaan uhkaa\nsyytöntä kuningasta kuolemalla ja tekee hedelmättömäksi hänen naisensa.\nTäysiverinen heprealainen aisti-ihminen Daavid on julkeuteen asti\nkehittyvässä[324] amoraalisuudessaan tyypillinen »Herran voideltu».\nPetollinen, itsevanhurskas Jaakob kohotetaan suuren kansan esi-isäksi,\nkoska hänen tiedostamaton pojanvihansa on tullut torjutuksi ja\nnöyrä pelko täyttää hänen mielensä. Kaikista maailmanuskonnoista on\njuuri juutalainen uskonto julmin – julma neuroottisuuteen asti! On\nkuin Vanhan Testamentin uumenissa kuohuisi vielä pienten poikien\npakkokuvitelmia ankaran kasvattajan kurinpidosta ja niin kuin isänkammo\nkummittelisi kuumeisissa kidutuksen mielikuvissa, Kun Jerikon kaupunki\non pitkän piirityksen jälkeen valloitettu ja kun Jahve on ankarasti\nkieltänyt anastamasta hukkaan heitettyä saalista, riistää muuan Juudan\nsukukuntaan kuuluva Akan erinäisiä vaippoja ja arvoesineitä itselleen.\n\nTämä teko riittää pelokkaassa ajattelussa motivoimaan Jumalan vihan.\nSekä rikollinen itse että sen lisäksi hänen poikansa ja tyttärensä,\nhänen härkänsä, aasinsa ja kaikki irtain omaisuutensa poltetaan\nroviolla taivaallisen raivon lepytysuhriksi.\n\nTälle jumalanpelolle on itsestään tarjoutunut eräs psykologinen\nrevanssimahdollisuus, jota juutalaisen rodun tavattoman voimakas\nkansallistunne on ruokkinut. Maailmanhallitsijan julmuus on\njossakin mielikuvituksen syvyydessä käännetty vieraita heimoja\nkohti. Monimutkaisella tavalla tässä vyyhteytyy yhteen sekä pienen\nkansakunnan salaista vähemmyydentuntoa ja siitä johtuvaa raivokasta\nkatkeruutta että taivaallisen isän nöyräselkäistä kammoa. Israelin\nsodanjumalan kosto on barbaarisen kaamea! Jos jo oman heimon rikolliset\nsaavat kestää vihan ankaran painon, jos aviottomat lapset kirotaan\nkymmenenteen polveen asti eristämällä heidät seurakunnasta, jos Eelin\nsyntiset pojat ja koko heidän sukunsa saavat kärsiä iankaikkisesti ja\njos Vanhassa Testamentissa soi miltei refrengin luontoisena uhkaava\nlause »Minä kostan –!», ei tällä rodun keskuudessa harjoitetulla\ntyrannialla ole samaa laajuutta kuin taivaallisella ulkopolitiikalla.\nSyrjäytetyn kansan alemmuus tuntuu hekumoivan ylikompensatorisissa\nkostonunelmissaan. »Kaikkien niiden kansain kaupungissa», sanoo\nJumalan inspiroima Mooses, »jotka Herra sinun Jumalasi antaa sinulle\nperinnöksi, älä jätä elämään yhtäkään henkeä, vaan hukuta ne peräti,\nniin kuin Herra sinun Jumalasi on sinun käskenyt». »Mene siis nyt ja\nlyö Arnalek», neuvoo Samuel Saulia, »ja hukuta kaikki, mitä hänellä\non; äläkä säästä häntä, vaan tapa sekä miehet että naiset, lapset ja\nimeväiset, karja ja lampaat, kameelit ja aasit». Vanhan Testamentin\nkirouspsalmeissa vihollista ei kohdella vain ulkonaisella julmuudella,\nvaan häneltä riistetään jopa kaikki yhteys Jumalaan: »...koska hän\ntuomitaan, lähteköön hän siitä ulos jumalattomana ja hänen rukouksensa\nolkoon synti!»\n\nTämän kostonhalun raffinoiduimpana ilmauksena on vihdoin iankaikkinen\nkadotus — heprealaisen vihan täydellisin luomus.\n\nFreud on varsin perusteellisella[325] tavalla tulkinnut tunnetussa\nteoksessaan _Totem und Tabu_ sitä yhteyttä, joka vallitsee\nalkukantaisen isänpelon ja infantiilien helvetinkuvitelmien välillä.\nTeorian mukaan ovat sekä taivas että helvetti saman tunteen\nambivalenssihahmoja. Pelonviritykset, joita isän olemus herättää,\nsäteilevät kahteen suuntaan – pojan tunteessa avautuu mahdollisuus sekä\nkunnioitukseen että vihaan, sekä nöyryyteen että kauhuun. Kuten rahalla\non sekä oikea että nurja puolensa, niin kääntyy Jumalan valohahmo kuin\nnäkymättömän saranan varassa omaksi vastakohdakseen ja jumaluuden\nkaksoiskasvoista näyttäytyy toinen, pimeämpi. Jumala edellyttää\npaholaista, kuten isän kunnioitus edellyttää isän pelkoa, ja kuten\noikean käsitteeseen liittyy vasemman käsite, niin kulkee taivaallisen\nhallitsijan kintereillä hänen tumma varjonsa, Saatana. Kansojen\nvarhaislapsuus on vielä tunteissaan jakamaton ja ehdoton. Vasta\nambivalenssin herääminen tietää suurten uskonnollisten alkutuntojen\nlohkeamista kahteen vastakohtaan. Vanha salatieteellinen lause: _Demon\nest Deus inversus_, »paholainen on nurinkäännetty jumala», sisältää\ntotuuden, jonka syvyyspsykologia oli nostanut röntgenlamppunsa\nvalopiiriin. Ja joka ottaisi seuratakseen Israelin uskonnon kasvua\nensimmäisistä isänkuvitelmista jatkuvaa jakautumista kohti, näkisi,\nkuinka Jumalan ja paholaisen, taivaan ja helvetin, pelastuksen ja\nkadotuksen polariteetti hitaasti mutta varmasti viriää.\n\nOn kuin paholaisen hahmo syntyisi lakkaamattomien tajuttomien\npelontuntojen tuloksena ja niin kuin isyyden alkuperäinen\nprojektiokuva, Jumala, saisi vihdoin rinnalleen myös toisen, johon\nkaikki sielujen synkkyys heijastuu. Kuvaavaa kyllä, Saatanalla on vielä\n»Jobin kirjassa» jotakin tekemistä itse taivaallisessa valomaailmassa,\njumaluuden hallituspaikassa. Hän nousee Isän valtaistuimen eteen\nniin kuin Faustin Mefisto. Hän ei vielä kuulu täydellisesti valon\nulkopuolelle syöstyihin enkeleihin, hän on vielä puoleksi päivää ja\npuoleksi yötä, eräältä osaltaan oikeaa, eräältä vasenta. Uskonnollisen\nmielikuvituksen jatkuva kulku kautta myöhempien vuosikymmenien ja\n-satojen johtaa vihdoin täydelliseen dualismiin. Syvältä juutalaisen\nkammonkompleksin kuiluista leimahtelee yhä hehkuvampi _šeol_, helvetti,\nja yhä yksityiskohtaisemmiksi muodostuvat kaikki kadotuksen paikkaa\nkoskevat mielikuvat. Psykoanalyyttisessä havainnossa, että kaikkien\nkansojen synkimmät tuonelanhaaveet ovat omantunnontuskan tuloksia ja\nettä niiden pohjimmainen lähde on moraalisessa pelossa, jota lapsi\ntuntee »yliminänsä», kasvattajansa edessä, on epäilemättä tapahtunut\nratkaiseva terapeuttinen teko. Vuosituhantinen houreiden verkko\nosoittautuu inhimillisten sormien kutomaksi. Aavemainen naamio putoaa\npois ja paljastaa isän ankarat kasvot.\n\nMutta tästä lyhdystä välähtää valo syvälle kaikkien elämäntilojen ja\nkaikkien olioiden alkuperäiseen kaksoisluontoon.\n\nMissä myytillinen mielikuvitus on kuohunut muovaten ja luoden synkän\nloistavia kuviaan, siellä on jokaisella jumalalla aina kaksinkertainen\nhahmonsa – loisto ja synkkyys Ambivalenssi vaikuttaa kaiken\nuskonnollisen tunteen syvyyksissä. Ludwig Klagesin[326] tunnettu\najatus, että juuri myytillisissä hahmoissa ihmisen tiedostamaton\nelämäntieto aluksi ilmaisee suurten polaaristen vastakohtien\naavistuksen ja kutoo yhteen yötä ja päivää kylmyyttä ja kuumuutta,\nvaloa ja pimeää, tulee tässä pakottomasti mieleen. Lähes kaikilla\nkreikkalaisilla jumalilla on ollut kaksi olemassaolon aspektia:\nolympolainen ja »ktooninen»,[327] päivään kuuluva ja öinen, kirkas\nja tumma. Jumaluuden olemus, jonka sielu näkee osittain valossa,\nosittain pimeässä, on tämän syvällä vaikuttavan ambivalenssin tulos\n– ja siksi on Peloponnesoksen manterella palveltu sekä maanpäällistä\nettä maanalaista Zeusta, sekä elämän että kuoleman Aphroditea, sekä\nvaloisaa että mustaa Artemista. Itse Apollon, jonka vertauskuvana on\nvalkoinen joutsen ja joka saapuu valonjumalan triumfisaatossa kaukaisen\npohjolan lumivuorilta, on samalla yön ja kuoleman salamyhkäinen\nsusijumala. »Aineellinen, telluurinen[328] olevainen sulkee sisäänsä\nmolemmat, elämän ja kuoleman», sanoo Bachofen[329] teoksessaan\n_Das Mutterrecht_. »Kaikki ktoonisten maanvoimien henkilöitymät\nyhdistävät itsessään molemmat puolet, syntymisen ja häviön, molemmat\nloppupisteet, joiden välillä, kuten Platon[330] opettaa, kaikkien\nolioiden kiertokulku käy. Siksi on Venus, aineellisen luomisen\nvaltiatar, kuoleman jumalatar Libitina.[331] Siksi seisoi Delfoissa\nmuuan Epitymbian liikanimellä varustettu kuvapatsas, jonka lähettyvillä\nvainajia huudettiin kuolinuhrien luo. Siksi kutsutaan Priapusta[332]\nkaikissa roomalaisissa hautakirjoituksissa, joita on löydetty\nkampanialaisen[333] Columbariumin[334] läheisyydestä, nimellä _mortis\net vitae locus_. Siksi eivät priaappiset[335] esitykset, aineellisen\nluomisen vertaukset, ole harvinaisia myöskään haudassa.»\n\nJa vihdoin — siksi on kuoleman ilmiö kaikissa uskonnoissa yhtynyt\nerottamattomasti ylösnousemuksen ilmiöön: Haadeksen kuningatar\nPersephone on päiväpuoleltaan kasvavan viljan jumalatar Kore.\n\nEi ole suinkaan uutta väittää, kuten psykoanalyyttiset\nuskonnontutkijat, että jokainen uskonto on noussut ensimmäiselle\noraalleen äidin varjon alla. Jo [80]-luvulla esitti muuan saksalainen\nHommel[336] ajatuksen, että muinaiset sumerilaiset ovat ennen\nisäjumalien syntymää rukoilleet Suurta Emoa ja että ikivanhat\negyptiläiset tekstit kertovat Niilin laaksojen alkukultista, jumalatar\nNunun, Auringon äidin, palvonnasta. Vuonna 1905 selitti Albrecht\nDieterich[337] tunnetussa teoksessaan _Mutter Erde, Ein Versuch über\nVolksreligion_, että vanhimmat kaikista myyteistä tuntevat vain yhden\njumaluuden, Äiti Maan. Joka voisi kuoria suurista mytologisista\nsysteemeistä niiden syvimmät tunnekerrokset esiin, tuntisi lähestyvänsä\nkuten Goethen Faust Emojen valtakuntaa ja kaivaisi aikojen kasaaman\nsorakerroksen alta universaalin alkujumalattaren, _mater terran_\nkuvan. Dieterichin käsitys vastaa monessa suhteessa psykoanalyyttista\nkäsitystä. Sen mukaan on kansojen lapsuudessa, matriarkaalisen\nyhteiskuntamuodon, äidinoikeuden asteella virinnyt myytillisiä\nmielikuvia, jotka ovat yllättävästi samat kuin unessa ja joiden\nsymbolinen merkitys on sama.\n\nFeminiinisten jumaluuksien ympärille on sekä itä- että länsimaisten\nrotujen alkeisajattelussa kiertynyt joukko käsityksiä, joissa ilmenee\ntyypillistä emosymboliikkaa. Kuten uni samastaa mullan ja äidinkohdun,\nmaanpiirin ja naisruumiin käsitteet, niin tapahtuu myös myyteissä,\nja unen tavalla viittaavat miltei kaikki alkujumalatarta koskevat\ntarinat syntymisen ikivanhaan vertauskuvaan, veteen. »Alussa oli\nvesi» – kreikkalaisen teogonian[338] Okeanos,[339] miletolaisen\nThaleen[340] kostea alkuelementti, Kytheran[341] rantojen vaahto, josta\nVenus syntyy, meri, jolla Kalevalan Luonnotar ajelehtii. Että näihin\nmyytteihin on osaltaan johtanut jo alkeellinen luonnonhavainto, jolta\nei suinkaan ole jäänyt huomaamatta auringon nousu merestä tai kuun ja\nvuoroveden välillä vallitseva yhteys, on sanomattakin selvää. Mutta\ntähän kaikkeen liittyy muutakin, selittää psykoanalyysi, sillä se\n»mieli», se symbolinen merkitys, minkä alkukantainen luonnonhavainto\nmyyteissä saa, on selitettävissä vain tajuttomien lapsuudentuntojen\npohjalla, joista myyttisiin näkyihin virtaa niiden eläväksi tekevä\nhenki.\n\nSuuren Synnyttäjättären mahtava hahmo on psykoanalyyttisen teorian\nmukaan tunnettu kaikissa muinaisissa kulttipiireissä, ja uskontotieteen\ntodistukset laskevat todellakin tälle ajatukselle kiinteän pohjan.\nLangat johtavat katkeillen ja haarautuen läpi historian labyrintin,\nsalaisen analogian side yhdistää Aštarotin[342] ja Madonnan, itämaiset\nemojumalattaret ja kreikkalaisen Demeterin,[343] ja sama myytillinen\nalkukuva välkkyy yhä kauempaa, aina ajoilta, jolloin Niilin laaksoon\nvaeltavat kanaanilaiset uhrasivat jumalatar Melittalle ja jolloin\nAskalonin kaupungeissa koristettiin Derketon alttareita. On esitetty\najatus, että tämän uskonnon alkuperä on löydettävissä muinaisista\niranisista asutuskeskuksista ja että emojumalatar on tullut Välimeren\nmaihin Mithran[344] palvonnan mukana, hallittuaan aluksi Etu-Aasian\nvuoristoja. Aina ja kaikkialla näiden jumalatarten kuva kasvaa\nesiin maankehän vanhoista kosmologisista kuvitelmista. Kaikkialla\non alkuperäisen palvonnan kohteena hedelmällinen multa–maa. On kuin\ntämä elementti merkitsisi kansojen lapsuudessa jotakin läheisempää\nja hellempää kuin taivas, isän korkea ja kirkas hallitusalue, josta\nhedelmöittävä valo ja kuumuus sädehtii. Matriarkaalinen käy ennen\npatriarkaalista, äitijumalatar hallitsee ennen isäjumalaa.\n\nEmojumalattaren kuvan kehityshistoria osoittaa puolestaan, kuinka\näidin symboliikkaan on vähitellen yhtynyt isäuskonnon aineksia ja\nkuinka alkujaan telluuriset, maanpäälliset uskomukset on heijastettu\n»taivaalliselle» tasolle, kuun, auringon ja kiertotähtien piiriin.\nKorkokuvassa, joka koristaa »Ida-vuoren suurelle jumalain äidille ja\nAttikselle[345] »pyhitettyä alttaria, _magna mater Kybele_[346] on\nvielä alkuperäisen myytin mukainen Luonnotar. Hän istuu leijonain\nvetämissä vaunuissa ja etsii luonnon piiloutunutta elämää,\npinjan suojaan paennutta Attis-nuorukaista. Jumalatar on pyhien\nembleemien[347] ympäröimä — hänen hiuksiltaan laskeutuu harteille\nhuntu, hänen ohimoillaan on päähine, jota kreikkalaiset kutsuvat\nmuurikruunuksi. Käsirumpu kumisee, tähkät ja unikot ojentuvat\nkeväänjumalaa kohti. Mutta mikä näkymätön suhde yhdistää tätä kuvaa\ntoiseen, kristillisen taiteen alkukaudelta periytyvään lasimaalaukseen,\njossa italialainen madonna seisoo rukousasennossa ympärillään puunoksia\nja kyyhkysiä –? Ennen kuin Suuri Alkuäiti, maan jumalatar, on kohonnut\nTaivaan Kuningattareksi ja ennen kuin Kybelestä on tullut Pyhä\nNeitsyt, on täytynyt tapahtua tyypillistä kulttien sulautumista, äidin\nuskonnon ja isän uskonnon, maan ja taivaan sekoittumista keskenään.\nSuomalainen tutkija Knut Tallqvist[348] on syystä tehostanut sen seikan\nvertauskuvallista merkitystä, että Kybele ja Egyptin Neith,[349]\nkreikkalaisten Artemis[350] ja Pallas Athene[351] sekä _nornat_[352]\nsaavat eräässä kehitysasteessa varusteikseen värttinän ja kehrinpuut,\nettä he kutovat ylleen kosmillista vaatetta, taivaanteltan kirjavaa\nkangasta, jumaluuden tummalle ja vaalealle läikkyvää viittaa. Siksi\non Syyrian jumalattarella, josta Lukianos[353] puhuu, taivaalliselle\nAfroditelle[354] kuuluva vyö, siksi käsittävät Zante-saaren[355]\nhelleenit koko taivaankannen jumalatar Panagian vyöksi. Sama käsitys\non taaskin siirtynyt kristilliseen ajatteluun, sillä Konstantinopolin\nKhalkopratiana nimisessä basilikassa on myöhäisiin aikoihin asti\nnäytetty harvinaisuusesineenä Madonnan vyötä, ja yksinpä Jeesuksen\nsaumaton, ylhäältä asti kudottu ihokas on kosmillinen vaippa vanhaan\nsuureen mytologiseen tyyliin. Pyhän Neitsyen viitta, joka eräissä\nitalialaisissa lasimaalauksissa varjelee polvistuneita palvojia,\non alkuaan kuulunut taivaalliselle isälle. Sama vaippa peittää\ntaivaanjumala Augustusta eräässä Prima Portan[356] kivikuvassa.\n\nEmojumalattaren uskonto alkaa itävästä siemenestä ja hedelmällisestä\nmullasta. Se kasvaa täysin kehittyneeksi kukaksi, kunnes Kybelestä on\nvihdoin tullut taivaan Tahraton Neitsyt, kunnes Demeteristä on tullut\nMadonna.\n\n\n\n\nToteemi ja tabu\n\n\nMikään teoria ei keskitä yhtä näkyvän voimakkaasti psykoanalyysin\ntieteellisiä heikkouksia ja toisaalta sen myytillisiä mittoja kuin\nkuuluisa fantastinen oppi »alkuheimosta», uskonnon totemistinen\nselitysyritys.[357] Ajatus, että koko inhimillinen yhteiskuntalaitos\nkaikkine säädöksineen on katsottava harmaassa muinaisuudessa tehdyn\nisänmurhan, »jumalan syömisen» sovitusuhriksi, on parhaana todistuksena\nmyytistä, jonka psykoanalyysi antaa uskonnälkäiselle maailmalle. Tässä\nlaajenee eräs oppisysteemin osa, teoria Oidipus-kompleksista, todella\nhuimaaviin ulottuvaisuuksiin. Kun Giovanni Papini[358] antaa Freudin\neräässä kuvitellussa haastattelussa huomauttaa, että hänen _Totem\nund Tabu_-teoksensa on historiallisen romaanin koe, tähän ironiseen\nväitteeseen sisältyy arvostelu, joka pitää ainakin eräin varauksin\npaikkansa.\n\nAjatus kaikkien kulttuurien takaisesta alkuheimosta esiintyi viime\nvuosisadan puolivälissä sveitsiläisen Johann Jakob Bachofenin\ntutkimuksissa, jotka käsittelivät primitiivisen äidinoikeuden ilmiötä\nja Välimeren rannoilla pelasgisena[359] aikana vallinnutta Alkuemon\nkulttia. Missä varhaisimmat sosiaaliset yhteisöt syntyvät, siellä ei\nBachofenin mukaan perheen keskipisteenä suinkaan ole mies vaan vaimo.\nAvioliitosta syntyneet lapset eivät seuraa isän sukua vaan äidin,\nja matriarkaalisen tavan mukaan on isän sijasta lasten kasvattajana\njoko eno tai joku toinen vaimon suvun jäsen. Vanhat myytit ja tarinat\novat sveitsiläiselle tutkijalle välittäneet muistoja ajoilta, jolloin\nmatriarkaatti vielä vallitsi ja jolloin äidinoikeudelliset alkuperheet\npalvelivat heimon suurta, salaperäistä, lempeää emojumalatarta. Mutta\nnämä ajatukset ovat antaneet psykoanalyytikoille eräitä johtolankoja,\njoita he kerivät aina hengen historiallisen labyrintin kaukaisimpaan\nsoppeen. Ernest Jonesin[360] huomautus, että matriarkaalinen\nyhteiskuntamuoto on syntynyt suojeluskeinona alkuperäisiä Oidipus-tendenssejä vastaan ja että enon asema lasten kasvattajana tekee\nsamalla mahdolliseksi poikien tiedostamattoman vihan vetäytymisen\nisästä pois, paljastaa kuin välähdyksenä heidän tulkintansa laadun.\n\nEräänlaiseksi kaanoniksi on tietenkin muodostunut juuri Sigmund Freudin\n1912 ilmestynyt _Totem und Tabu_.[361]\n\nTeorian lähtökohtana on Darwinin[362] ja Atkinsonin[363] olettamus,\nettä primitiivinen ihminen muodostaa kehityksensä alussa pienen\nperheryhmän, jossa valta on annettu isälle, ja että alkuheimot elävät\nankaran patriarkaalisen tyrannian alla: yksi uros hallitsee monia\nnaaraita. Tässä oletetussa perusyhteisössä viriää aikojen aamuna\nOidipuskompleksi. Heimon pojat nousevat isäänsä vastaan, surmaavat\nhänet ja syövät hänen ruumiinsa, introjisoiden hänet itseensä kuten\nkannibaalit, jotka nielevät vihollisensa lihan tullakseen osalliseksi\nhänen olemuksestaan. Tämän isänmurhan jälkeen ovat alkuheimon pojat\nhajautuneet kotimetsänsä lähimpään naapuruuteen. Mutta murhanhimon\npurkaus alkaa nyt kehittää yhä kasvavaa syyllisyydentuntoa, ja heimon\njäsenet, jotka ovat »ottaneet isän itseensä», kuuntelevat säikkyen\nnäin syntyneen yliminänsä, omantuntonsa ääntä. Tästä synnintunnosta\njohtuvat teorian mukaan kaikki yhteiskunnalliset instituutit ja tavat,\nuhrisuoritukset, uskonnolliset menot ja tabu-lait, sillä moraalin\nsynty pohjaa tiedostamattomaan rangaistuksen­tarpeeseen. Heimon pojat\ntahtovat sovittaa itsensä yliminänsä edessä ja poistaa itsestään\nisänmurhan jättämän tahran. Tämän katsantokannan valossa ovat kaikki\nsiveysopit syvimmältään puhdistusuhria salaperäisen sisäisen kostajan\nedessä, ja lainsäädännössä ilmenevä julmuus, joka säännöllisesti leimaa\nprimitiivistä oikeudenkäyttöä, on verenvian pesemistä pois verellä,\nvanhan isäkompleksin hämärää jatkumista.\n\nKuvaava ilmiö on juuri tässä vaiheessa viriävä sukurutsauksen kielto.\nAlkuheimon nuorukaiset, jotka aluksi tunsivat tajutonta vietinvetoa\näiteihinsä ja raivasivat seksuaalisen mustasukkaisuuden kiihottamina\nisän tieltään, kavahtavat nyt pelkkää ajatustakin insestistä. Sama\ntajuton kammo on johtanut niihin »rotujen huonontumisfantasioihin»,\njoita Jones on seikkaperäisessä tutkielmassaan _Psycho-Analysis and\nAnthropology_[364] selvitellyt. Kun kuvitellusta isänmurhasta on\nhuomaamatta tullut uskonkappale, voidaan sosiologista selitystyötä\nluonnollisesti viedä yhä kauemmas! Niinpä kehrää tohtori Emil\nLorenz[365] haaveellisen opin alkuheimon Prometeuksesta, joka\nkeksii tulen synnyn ja vaikuttaa ratkaisevasti yhteiskunnallisten\nylemmyystuntojen kasvuun – opin, joka on puserrettu hänen tutkielmaansa\n_Chaos und Ritus_.[366] Géza Róheim tulkitsee australialaista\ntotemismia, ratkaisten muun ohessa suhistuspuiden, _churingain_,\narvoituksen. Lähes kaikki primitiiviset salamenot voidaan\njuurruttaa tähän oletettuun isäkompleksiin ja varsin tyypillisellä\ntavalla tämä käy ilmi rituaalisissa julmuuksissa, ennen kaikkea\ninitiaatioseremonioissa, poikain pyhitysjuhlissa.\n\nJoutuessaan sukukypsyyden ikään täytyy heimojen nuorukaisten alistua\nfyysisiin voimankokeisiin. Rohkeus ja kestävyys pannaan maapallon\nkaikilla puolilla peliin metsien vihreässä helvetissä jymisee rumpu\nja silvotuista jäsenistä valuu virtanaan veri, sillä miesten liittoon\nastutaan vain kidutuksen kautta. Fidzi-saaren _nanga_-kentillä,\nyhtä hyvin kuin hottentottien salaseuroissa vietetään näitä\njuhlamenoja; Xoxa-kafferien[367] nuorukaiset saavat vasta tuskallisen\nympärileikkauksen tapahduttua astua rasvalla ja punasavella voideltuina\nsuureen pääkraaliin,[368] kertoo Fritsch.[369] Büttikoferin[370]\nkuvaukset afrikkalaisista pyhitysjuhlista voittavat kieltämättä\nhurjimmankin mielikuvituksen lennon, ja mitä suurten metsien syvyydessä\non julmaa ja nimetöntä, on keräytynyt niihin kuin vahvasti keskittävään\npeiliin. Kun aika on täytetty ja »metsäpirun» hallitushetki alkaa,\nvaltaa liberialaisen kyläkunnan yleinen levottomuus. Tiheässä\npensasmetsässä sijaitsee _marel_, suljettu ruokotemppeli, josta rummun\nkolkon juhlallinen kumu kuuluttaa pyhitysjuhlien alkamista. Räikeästi\nmaalattu ylipappi vie lasten vapisevaa laumaa tähän kauhujen taloon,\njoka pian kaikuu synkistä valitushuudoista ja jonka palmikoituja seiniä\nveriset keihäät sisältäpäin puhkovat. Lähes kolme kuukautta kestäneen\npoissaolon jälkeen uudestisyntyneet pojat palaavat takaisin kylään\nvalkoiset sauvat käsissään, mutta he ovat unohtaneet puhumisen taidon –\nhe ovat kadottaneet kaiken muistinsa ja tietonsa. Ei ole koskaan voitu\ntyydyttävästi ratkaista tämän, enempää kuin Uuden Guinean ja Australian\nmetsien vastaavanlaisten menojen arvoitusta. Ei tiedetä, mitä tapahtuu\nBanks-saaren suljetussa _salogorossa_, klubitalossa, jonka mystiikkaa\njulistaa kuunteleville metsille vain omalaatuisen lyömäsoittimen yhä\nvillimmin sykkivä jylinä. Mutta Hübnerin[371] varovainen huomautus,\nettä Uuden Lauenburgin[372] _duk-duk_-juhlassa lepytetään kuolleen\nheimopäällikön henkeä, on tiettävästi antanut psykoanalyytikoille\nriittävän johtolangan! Ongelma ratkaistaan selittämällä, että koko\ntämä julmuuden ja mystiikan noitakeitto kuohuu tiettyjen tajuttomien\ntunteiden tulella ja että aarniometsien initiaatiomenot on perustettu\nvain yliminän mahtikäskystä, salaisen syyllisyyden rankaisemista\nvarten. Näillä vähän tutkituilla aloilla viettää hypoteettinen selitys\nlakkaamatonta riemuvoittoaan, eikä mikään estä todella otaksumasta,\nettä julmuuden takana on muuntunutta isänkammoa ja että julmuuden\nmuotoja ohjaa kastraatiotuska.\n\nSovellettuna siihen uskonnollis-sosiaaliseen ilmiöön, jota\nkutsutaan totemismiksi, psykoanalyysi on vihdoin langennut mitä\nanteeksiantamattomimpaan yksipuolisuuteen, mihin sitä muuten\nkauttaaltaan ajaa sen omissa tajuttomissa tunnoissa vaikuttava\ntendenssi. Totemismin kehtona pidettiin aluksi Pohjois-Amerikan\ntiettömiä aarniometsiä, kunnes vastaavantapaisia klaaneja löydettiin\nMississipin itärannoilta, eräistä Luoteis-Amerikan seuduista ja\nvihdoin Uuden Guinean, Melanesian saarten, Intian _djunglien_ ja\nEtelä- ja Keski-Afrikan alueelta. Tietyt alkukantaiset heimot,\nklaanit, valitsivat nimensä toteemieläimen mukaan, niiden jäsenet\nväittivät liittyvänsä salaisen veriveljeyden siteillä milloin\njaguaareihin, milloin majaviin, ja itse lainsäädäntö suojasi mitä\nankarimmalla tabu-kiellolla pyhäksi julistetut eläimet, joita ei\nsaanut metsästää eikä tappaa. Tämän uskontomuodon maantieteellinen\nleviäminen on sittemmin osoittautunut hämmästyttävän laajaksi, sillä\nilmeinen totemistinen luonne on myös määrätynlaisella kasvien, kivien\nja taivaankappaleiden palvonnalla. Jumaloitujen eläinten kuvamerkit\nsäihkyvät kaikkialla varoittavina ja mahtavina vastaan. Ne on tatuoitu\nklaanien jäsenten ruumiiseen, niitä tapaa kaiverrettuina aseiden teriin\nja talojen seinähirsiin. Harmaat hirvenkuvat ja tummanruskeat puhvelit,\nkotkien, kilpikonnain ja karhujen koristeelliset embleemit on ommeltu\nuseimpien intiaanitelttojen kankaisiin. Kanoottien keuloissa loistavat\nsamat leimuavan koreat kuviot, jotka esittävät tyylitellyssä muodossa\nklaanin suojelushahmoa. Talojen ulkopuolelle tai metsänaukeamiin,\nheimolle kuuluvien juhlakenttien, kerhorakennusten ja kokouspaikkojen\nlähettyville on kohotettu räikeän koristeellisia toteemipaaluja –\nkorkeita puupilareita, joita pyhät ornamentit kiertävät ja joiden\nhuippuun on tavallisesti veistetty pyhitetyn eläimen pää. Juuri\ntotemismin tavaton levinneisyys ja sen näennäinen samankaltaisuus\neläinten ja kasvien kultin kanssa on johtanut monia tutkijoita\nyksipuolisesti yleistäviin teorioihin. Ovathan sekä Robertson\nSmith[373] että M'Lennan,[374] Jevons[375] ja Hartland[376] nähneet\ntotemistisessa eläintenpalvonnassa kaikkien uskontojen varhaisen\npohjakaavan, ja jokseenkin samalla linjalla on syntynyt myös Martin\nP. Nilssonin[377] _Primitive Religion_,[378] jossa uskontojen pyhät\neläimet palautetaan ammoin vallinneihin totemistisiin alkukäsityksiin,\nklaanien suojeluseläimiin.\n\nSelittämällä toteemit isän vertauskuviksi ja niihin liittyvät tabu-kiellot tyypillisiksi vaikkakin naamioiduiksi insestinkielloiksi\nFreud voi omasta puolestaan juurruttaa tämän uskonnollis-sosiaalisen\nilmiön kansojen Oidipus-kompleksiin. Pohjalla vaikuttaa sama tajuton\nisänkammo, jota lapset tuntevat, ja kuten pienet pojat siirtävät\npelkonsa koiriin tai hevosiin, vetämällä sen pois alkuperäisestä,\nobjektista, isästä, niin menettelevät myös aarniometsien asukkaat.\nKysymyksessä on salaisen isäkompleksin torjuminen, vertauskuvallinen\nmenettelytapa, vapahtava maagillinen pakkoteko, jolla joukkojen\ntajuttomissa vaikuttava verivelka tulee pestyksi pois. Se seikka,\nettä useimmat tutkijat ovat nähneet totemismissa alkukantaisen\nsielunvaellusopin vaikutusta, saa palvella psykoanalyyttisen teorian\ntukena. Jos kerran Etelä-Afrikan bantut uskovat, että klaanin esi-isät\novat ottaneet asuntonsa toteemeihin ja jos Nebraskan metsissä\nasuva _omaha_-heimo selittää, että puhvelit ovat uudestisyntyneitä\npäälliköitä, silloin vallitsee uskomusten syvyyksissä tiettävästi\nyksi järkyttävä perusmielikuva – isä! Tällä kaavalla selitetään myös\neksogamian synty. Toteemin tiedostamaton merkitys johtaa ennen pitkää\nsiihen, että kaikki seksuaalinen yhteys saman heimokunnan naiseen\nkielletään, koska jokainen klaanin naispuolisista jäsenistä on murhatun\nisän, toteemieläimen lihallista omaisuutta ja miespuolisten jäsenten\nsuhde heihin vastaisi pojan suhdetta omaan äitiinsä! Siksi seuraa\ntotemismin kinterillä eksogaaminen avioliitto, siksi etsivät klaanin\njäsenet vaimon oman heimokuntansa ulkopuolelta, selittää Freud.\n\nAikoinaan esitti skotlantilainen teologi ja orientalisti Robertson\nSmith väitteen, että kaiken uskonnon ydin on uhrissa. Tämä Aberdeenin\nFree Church Collegen heprean kielen ja Vanhan Testamentin eksegetiikan\nopettaja oli omistautunut totemismin tutkimiselle, ja tuloksena\ntästä syntyi hänen kirjansa Religion of the Semites,[379] jossa\ntoteemieläinten palvonnasta tehtiin ilmeinen »alku-uskonto» ja niiden\nuhraamisesta ensimmäinen kultillinen toimitus. Toteemeja on palvottu\nmuinaisessa Arabiassa, Israelin alkuperäinen monijumaluus on ilmeistä\ntotemismia, ja seemiläisen muinaisuskonnon todistuskappaleet, eräät\nkolmannen Mooseksen kirjan ja ensimmäisen Samuelin kirjan kohdat,\nkertovat totemistisesta liitonateriasta, »Jumalan syömisestä», väittää\nSmith, antaen tällä teorialla lähtökohdan Freudille. Tiedetään, että\nklaanien jäsenet saavat määrättyinä juhlapäivinä pyytää pyhitettyä\nriistaa, kumota tabun ja uhrata toteemieläimen. Tämän sakramentaalisen\nteon tarkoituksena on »Jumalan sisäänsä ottaminen», mikä psykoanalyysin\nkielelle käännettynä tietää isänmurhan vertauskuvallista toistumista,\nisän introjisoimista itseensä.\n\nSyvällä Australian metsissä vietetään _intichiuma_-juhlaa, totemistisen\nliitonaterian salamenoja. Pyhälle kentälle keräytyy klaanin jäseniä,\nheidän vertaan vuodatetaan sileäksi poljettuun maahan, ja tälle\nkostutetulle pinnalle piirretään pyhän eläimen kuva, jonka päällä\ntanssit ja toimitukset tapahtuvat. Jumalan polkeminen johtaa jumalan\nsyömiseen. Kun uhrieläin on rituaalisesti teurastettu, alkaa\naarniometsien ehtoollinen, jossa jokaisen heimonjäsenen täytyy\nmystillisesti ottaa ylleen yhteinen verenvika ja maistaa surmattua\neläintä. Sakramentaalinen sovitusuhri hävittää tästä eläinlajista\nkaiken pyhyyden ja tabun, ja nyt voivat riistanpyytäjät vaaratta ampua\nsitä nuolillaan ja puhallusputkillaan. Tämä on kaiken uskonnollisen\nuhraamisen alkukuva, väittää psykoanalyytikko Money-Kyrle,[380] jonka\nFreudiin perustuvassa tulkintakokeessa _The Meaning of Sacrifice_[381]\non perusteellisesti eritelty seremonian tarkoitusta. Kun jumaluus\npanee itsensä alttiiksi vanhassa vedalaisessa mystiikassa tai kun\nzoroasterilainen valonjumala syntyy mystillisestä uhritoimituksesta, on\nopinkappaleiden taustana usko sakramenttiin, jossa julman heimojumalan\nja hänen kansansa liitto uudistetaan. Tai kun toteeminsa syönyt\neteläaustralialainen valittaa, että hän on tyydyttänyt nälkäänsä\n_tumanangillaan_,[382] omalla lihallaan, tämä viittaa isän ja pojan\ntajuttomaan ykseyteen, sielullisen samastamisen tapahtumaan.\n\nJoka Freudin olettamuksen pohjalla ahdistaa itsensä viimeisiin\nratkaisuihin, on tietenkin päätyvä mitä fantastisimpiin tuloksiin!\n\nMitä on tässä kuvastimessa kristinusko? Jeesuksen sanat – »minä\nja isä olemme yhtä», »minä olen isässä ja hän minussa» – ovat\npelkkää itsensä identifioimista isään, johon aluksi säteili\nvoimakasta tajutonta vihaa, mutta joka muuttui nuorukaisen omaksi\nihannekuvaksi, hänen yliminäkseen. Kristuksen ristinkuolema on muisto\nsakramentaalisesta veriuhrista, jonka toteemipapit suorittavat\naarniometsien hiljaisuudessa. Syntien anteeksiannossa tapahtuu\nisäkompleksin katarttinen[383] irrotus, Jumalan Karitsa, »joka\nmaailman alusta tapettu on», on vain teurastettu toteemieläin ja\nkristillinen seurakunta hänen klaaninsa. Ehtoollisen sakramentti on\n_intichiuma_-juhlaa, jonka salamenojen ja vertauskuvien alta kuultaa\nvanhan uhriaterian kummitteleva tarkoitus. Itse kristinusko on\nvihdoin tämän psykoanalyyttisen teorian valossa tuskahysteriaa, joka\nversoo Oidipus-kompleksista, ja kristillinen synnintunto puolestaan\nkasvaa tajuttomasta osallisuudesta synkkään perisyntiin, alkuheimon\nisänmurhaan. _Alles Geistige und Religiöse ist nur verwandelte\nSexualität_, kajahtaa Wienin apostolin kolkon enteellinen julistus.\n»Kaikki henkinen ja uskonnollinen on sukupuolta muuntuneessa\nmuodossa...»\n\nPsykoanalyysin tulokset ovat täydellisesti kumonneet ne\nsielutieteelliset edellytykset, joihin virallinen sosiologia perustuu,\nväittää Freud. Siksi on eurooppalaisten tiedemiesten valtaosa noussut\nhänen ajatuksiaan vastaan ja osoittanut kohta kohdalta sen tosiasia-aineiston pettävyyden, johon Freudin teoria puolestaan nojaa.\n\nOn hyvin todennäköistä, että tämä erinomaisen johdonmukaisesti\nkehitelty oppi alkuheimosta, isänmurhan kompleksista j a totemistisista\nvertauskuvista, oppi, joka jännittyy kuin omasta paineestaan yhä\nuljaamman aatesysteemin kaareksi, pyrkien viime kädessä avaamaan\nyhdellä avaimella kaikki yhteiskunnallisen oikeusjärjestelmän ja\nmoraalin ongelmat, on jo lähtökohdassaan eksynyt liioittelun ja\nvirhepäätelmien tielle. Patriarkaalinen alkuheimo on yhtä hypoteettinen\nmahdollisuus kuin Bachofenin äidinoikeudellinen alkuperhe.\nTodellisuudessa voi kirjavan kansatieteellisen aineiston pohjalla\nrakentaa teorioita sekä puolesta että vastaan, sillä yksistään\nprimitiivisten kansojen sijoittaminen eri kehitysasteisiin on\nriidanalainen kysymys, puhumattakaan ongelmasta, joka koskee totemismin\ntai eksogamian kehityshistoriallista syntyä.\n\nKaikista vastakirjoituksista, joita _Totem und Tabu_ on aiheuttanut –\nja niiden luku on leegio! – on eräs tyhjentävimpiä lähtöisin Edvard\nWestermarckin kynästä. Hänen vajaa parisataasivuinen kirjansa _Freuds\nteori om Oedipuskomplexen_[384] kerää kuin kirkas kuvastin kaikki ne\npuhtaasti asialliset vastaväitteet, joihin psykoanalyysin kokoama\ntodistusaineisto on antanut aihetta. Westermarck ei, kuten tunnettua,\nhyväksy lainkaan psykoanalyyttista selitystä sukurutsauksen tabun\nsynnystä, sillä tämän useimmilla kansoilla tavattavan kiellon hän\nkatsoo johtuvan luonnollisen vastenmielisyyden tunteesta. Mitä Havelock\nEllis[385] eräässä yhteydessä on sanonut, pitää paikkansa: »Niiden\nkesken, jotka lapsuudesta asti ovat kasvaneet yhdessä, on tottumus\nkokonaan tylsyttänyt kaikki näön, kuulon tai kosketuksen välittämät\ntunnekiihotukset, tai se on tasoittanut ne tyyneksi kiintymykseksi\nniin että ne ovat kadottaneet kykynsä herättää eroottista himoa, jopa\nsynnyttää fysiologisen kiihotuksen.» Tämän ajatuksen valossa olisi\nFreudin monimutkainen selitysteoria, ei ainoastaan virheellinen, vaan\ntäysin tarpeeton. Olettamukseen alkuheimon isänmurhasta wieniläisen\ntutkijan on johtanut hänen itsepintainen taipumuksensa yleistävään\nkaavaan ja kaikkiselittävän perusdeterminantin etsintään. Halutessaan\npalauttaa sosiaalisten yhteisöjen myöhemmät muodot alkukantaiseen\npohjakuvaan hän on alusta alkaen valinnut tien, joka johtaa harhaan.\n\nFreudin katseelta on tässä, kuten niin monessa muussa, jäänyt\nhuomaamatta elämän muotojen suunnaton moninaisuus. Hän laatii\nhypoteesinsa tiettyjen yksityistapausten pohjalla, havaitsematta\nlainkaan niiden tapausten runsautta, jotka rikkovat hänen ympyränsä\nja kaavansa. Totemismin psykoanalyyttinen selittäminen edellyttää,\nettä eksogaamisen avioliiton ilmiö esiintyy poikkeuksetta kaikkien\ntoteemiklaanien piirissä ja että kumpaakaan ei voida ajatella ilman\ntoista. Nyt on kuitenkin olemassa monia eksogaamisia yhteisöjä,\nkuten itäafrikkalaiset masait[386] ja eräät Malaijin saariston[387]\nja Sumatran villiheimot, jotka eivät lainkaan tunne totemismia!\nToteemin palvontaa puolestaan tapaa ilman eksogaamisia avioliittoja\nsekä afrikkalaisten että aasialaisten kansojen piirissä, ja\ntämäntapaisia yhteiskunnallisia ryhmiä ovat todistettavasti\nItä-Afrikan _wahehein_,[388] _tavelain_ ja _nandien_ klaanit,\nAssamin _kworafis_-kansa ja eräät keskiaustralialaiset alkuasukkaat,\njotka valitsevat vaimoja oman toteemiyhteisönsä piiristä. Onko\nFreud jättänyt huomaamatta tämän kaiken? Varmaan. Mutta jokainen\nsynteettisiin ratkaisuihin pyrkivä teoria, johon eräät tosiasiat eivät\nota soveltuakseen ja jonka yksityiskohdat eivät kestä verifioimista,\nkadottaa tieteellistä arvoaan. Westermarckin huomautus, että Freudin\noppirakennuksella on miltei kauttaaltaan hypoteettinen luonne, pitää\nnäissä kohdin paikkansa. Patriarkaalisen alkuheimon olettamisella\nhän laskee pohjan seuraaville olettamuksilleen, jotka rakentuvat\nhypoteettisen isänmurhan ja sitä seuranneen syyllisyyskompleksin\nvarassa huimaavaan korkeuteen, ilman että ainoatakaan yksityiskohtaa\nolisi onnistuttu vastaansanomattomasti todistamaan. Mitä\npsykoanalyyttiseen ajatustyöhön sellaisenaan tulee, se ei Westermarckin\nmielestä ole suinkaan aukoton. Kun esimerkiksi Ernest Jones selittää,\nettä on olemassa yleinen ja voimakas taipumus sukurutsaukseen, mutta\nettä »se enimmäkseen elää tukahdutettuna piilotajunnassa[389] »,\njää itse torjumistapahtuman syy ratkaisematta ja lukija odottaa\nturhaan vastausta peruskysymykseen: Miksi se on tukahdutettu? Kaikki\n»isänmurhan», »synnin kompleksin» ja »yliminän» tapaisilla käsitteillä\nharjoitettu silmänkääntö ei tässä riitä ratkaisemaan arvoitusta,\npuhumattakaan siitä, että psykoanalyytikot eivät lainkaan selitä,\nmiten ikivanha alkukantainen »esto» pysyy olosuhteiden täydellisesti\nmuuttuessa yhä vireillä.\n\nUskontojen totemistinen selitys, alkuheimon kaava ja oppi moraalin\nsynnystä isänmurhan pohjalla onkin syvimmältä ytimeltään enemmän\nuskaliaasti omaksuttua näkemystä kuin tieteellistä tosiasioiden\ntulkintaa. Kaikkine mielettömyyksineen ja liioitteluineen se laajenee\nmyytiksi, jonka muovautumista ohjaa tietty, psykoanalyysilta itseltään\nhuomaamatta jäänyt tendenssi. Se merkitsee valtavaa pakoretkeä\nmoninaisuudesta ykseyteen, hajanaisista tosiasioista kaavojen\nja alkukuvien puhtaaseen olopiiriin, jossa maailma kaikkineen\nvoitaisiin synteettisesti selittää. Tässä välähtää jälleen esiin tuo\nyksinkertaistamisen halu, joka vaikuttaa salaisen pohjavirityksen\ntavalla ei vain psykoanalyysin, vaan ajan lukemattomien aatteellisten\nvirtausten uumenissa ja joka on virinnyt voimakkaana reaktiona\nkeskellä kaaosta ja sekasortoa. Hinnalla millä tahansa selvyyteen,\nkirkkaaseen yksinkertaisuuteen, kaavaan...! Mutta tämä vaatimus on\ntajuttomasti ohjaamassa jokaista myytillistä maailmanselityskoetta,\nsillä vain myyteissä palautetaan olemassaolon monet muodot takaisin\nsuuriin mallikuviin ja etsitään järjestymättömien ilmiöiden pohjalta\nskemaattisia alkuilmiöitä. Joka seuraa Oidipus-kompleksin teoriaa sen\nensimmäisistä lähtökohdista aina viimeisiin johtopäätöksiin ja yhä\nlaajeneviin olettamuksiin, on huomaava, kuinka tieteen siemenestä\nkasvaa metafysiikan puu. Näin syntyvät meidän aikamme uskonnot – nuo\n»tarkoituksenmukaiset myytit», joissa Oswald Spengler[390] voisi\naavistella »toisen uskonnollisuuden» salaisia aineksia. Ei ole\nkenties aivan aiheetonta väittää, että ne oppisysteemit, jotka ovat\nmaailmansodan jälkeen eniten ja ratkaisevimmin vaikuttaneet yleiseen\najatteluun, ovat rakentaneet talonsa intuitiivisen näkemyksen varaan.\n»Näkemystä» on Spenglerin kulttuurimorfologia, »näkemys» hohtaa Alfred\nRosenbergin[391] »XX vuosisadan myytin[392] » jokaisesta huokosesta,\nluo pohjan Henri Bergsonin[393] metafysiikalle ja Ludwig Klagesin\nelämänfilosofialle. Että Freudin aatesysteemin syvimpänä jännittäjänä\non samoin aavistuksena syntynyt »alkunäky», maailma Oidipus-kompleksin\nkaavassa, sitä todistaa hänen teoreettisen ajattelunsa sisäinen paine,\njoka lakkaamatta ja jatkuvasti pyrkii määrättyä elämänselitystä kohti.\n\nOn säpsähdyttävää havaita, miten paljon kaikissa ajan valta-ajatuksissa\non yhteistä ja miten polttavana niissä tuntuu synteettisen\nelämänselityksen kaipaus. Syvemmälle mennen todistaa ehkä vain tämän\nsisäisen tahtotendenssin ehdottomuutta, että niin monet niistä samalla\nkääntyvät itseään vastaan ja julistavat tuomion omalle laadulleen!\n\nLuultavasti merkittävintä, mitä Freudin _Totem und Tabu_-teokseen\nsisältyy, on hänen huomionsa tiettyjen hermostollisten taudintilojen\nja primitiivisen taikojenteon sukulaisuudesta. Tällä alueella hän on\nkieltämättä suorittanut nerokkaan tienraivaajan työn paljastamalla sen\nanalogian sillan, joka kaartuu aarniometsästä sanatorioon, ihmiskunnan\nalkukantaisesta lapsuudesta neuroottisiin elämäntiloihin.\n\nHänen kliininen tutkielmansa erään viisivuotiaan pojan eläintenpelosta,\n_Analyse der Phobie eines fünfjährigen Knabens_, sisälsi\nlopputuloksenaan ajatuksen, että lapset lataavat kuten toteemiheimojen\nnuorukaiset tiedostamattoman isänkammonsa eläimiin. Koirat, kissat\nja hevoset ovat heille ankaran kasvattajan symboleja, ja tyypillisen\nsielullisen siirtämismekaniikan ansiosta muuttuu alkuperäinen\npelonobjekti, isä, julmasta rankaisijasta helläksi suojelijaksi. Mutta\ntajuttoman isänkammon pohjalla syntyvät toisaalta alkukantaisten\nkansojen kieltosysteemit, tabu-lait. Sekä Melanesian että Polynesian\nsaarilla viriää eräitä mahtavia pitämyksiä, jotka koskevat milloin\nesineitä, milloin laajoja paikallisuuksia, määrättyjä eläimiä tai\nkasveja, vuorenharjanteita, hiekkaan piirrettyjä ornamentteja yhtä\nhyvin kuin arvohenkilöitä, synnyttäviä naisia ja sukukypsyyden ikään\ntulleita tyttöjä. He ovat tabu – heitä kaikkia tulee kavahtaa. Heihin\nliittyy sekä »pyhyyden» että »epäpyhyyden», sekä »jumalallisuuden»\nettä »saastaisuuden» vaikutelma, sillä itse tabun käsite kätkee\nalkukantaisten tuntojen kahtaalle säteilevän virityksen, jota\npsykoanalyysi kutsuu ambivalenssiksi.[394]\n\nMutta yksityiskohtiaan myöten nämä säännöt muistuttavat pakkokäskyjä,\njoilla neurootikot rajoittavat toimintaansa ja jotka nousevat kuin\nmaagillinen suojamuuri heidän ja elämän välille.\n\nHenkisissä harhatiloissa on voitu usein osoittaa menettelytapoja,\njoita niiden tekijä itse voi vain vajavaisesti motivoida. Hän laskee\nikkunoita tehden johtopäätöksiä niiden luvusta; hän sivuuttaa\nmäärätyt porrasaskelmat jonkin syvällä kuohuvan itsesuojeluvaiston\nahdistamana. Eräät eleet ja liikkeet ovat suojaavia toimenpiteitä\nkohtaloa vastaan, ja kun kadun yli juokseva musta kissa ja [13]-luku\nsignaloivat onnettomuutta, ilmoittavat sallimuksen pyhitetyt\nsalamerkit, neliapilat, vastaan tulevat nuoret tytöt ja hevosenkengät,\nonnellisia elämänratkaisuja. On kuin pakkoneurootikko eläisi nimettömän\nja uhkaavan katastrofin varjossa, josta hän koettaa löytää pelastavan\npakotien. On kuin todellisuuden kuvat muuttuisivat pelikorttien\nennustaviksi kuvioiksi. Tämän tuskallisen ja uhanalaisen tilan\npsykoanalyysi on selittänyt libidon taannehtimisen avulla, sillä\nteorian mukaan neurooseissa tapahtuu tajuton palaaminen varhaisiän\nkastraatiotuskaan ja sen pohjalla vaikuttavaan isänkammoon. Kun\nsyvien viettipyrkimysten ja ankaran yliminällisen kurin välillä\nsyntyy jännitystä, on tämän ristiriidan ratkaisuna tyypillinen\nneuroottinen pakko-oire. Sairas rankaisee itseään – hän ympäröi\nelämänsä pidättävillä tabu-säännöillä, jotka tajuttomasti merkitsevät\njulman yliminän lepyttämistä ja suostuttamista. Tietyissä sielullisissa\nsairaustiloissa tämä yliminällinen kurinpito voi saavuttaa\nväkivaltaiset mitat, kunnes puritaanisuus huipistuu askeesiksi ja\nkaiken lihallisuuden kammo johtaa ilmeiseen itsensä rankaisuun.\nArkielämän ihmisgalleriassa tapaa kieltämättä sekä Calvinin[395]\nettä Torquemadan[396] täydellisiä jäljitelmiä, moraalisesti miltei\njulmuuteen saakka vaateliaita yksilöitä, joissa yliminän kritiikki on\nsaavuttanut tuhoisat mitat.\n\nMiten suunnattoman monivaiheinen on psykoanalyyttinen neuroosioppi,\nmiten runsasta astevaihtelua analysoiduissa tapauksissa ja\nhermostollisten harhatilojen yksilöllisissä muodoissa kohtaa, sen\nselvittäminen ei kuulu tämän teoksen ohjelmaan. Mutta eräänlaisena\nyleisenä huomiona voidaan esittää, että näissä sairausilmiöissä\nuudestisyntyy ihmiskunnan taikoja tekevä lapsuus ja että\npakkoneurootikot uskovat ajatuksensa kaikkivaltaan kuten afrikkalaiset\nuhripapit ja maagillisesti käyttäytyvät lapset. On olemassa\nneuroottisia tiloja, joissa kulttuuri-ihmisen ajattelu tuntuu hitaasti\nantavan perään ammoin kuolleeksi luullulle alkeisajattelulle ja\njoissa kuvan ja esineen, olion ja nimen, mielikuvan ja teon laatuero\nhäviää. Radaltaan suistunut sielunkehitys taantuu primitiivistä\nmaailmankäsitystä kohti, kunnes tajuttomista syvyyksistä nousee vanha\nluottamus sanojen loitsuvoimaan tai kuvamagiaan. Näin saavat sekä\nrukous että kirous alkuperäisen mahtavan merkityksensä näin saattaa\njohonkin sellaiseen affektiiviseen tekoon kuin vihamiehen kuvan\nrepimiseen kätkeytyä tajuttomasta nousevaa maagillista tendenssiä.\nKulttuuri-ihminen tietää tajuntansa kirkkaassa päiväpiirissä, että\nesine ei vahingoitu, vaikka kuva silvotaan, että paholainen e i\nole siellä missä mainitaan, että rukous ei kutsu esiin enkeleitä.\nMutta piilotajuntansa yössä hän ei tätä kaikkea tiedä... Tunteensa\nsyvimmässä syvyydessä hän nojautuu maagilliseen lakiin, jonka mukaan\nesittävä merkki on sama kuin esine: sen kautta saavutetaan valta\nolioihin itseensä. Siksi tuhosivat goottilaiset velhot vihollisensa\nvalmistamalla vahasta heidän kuvansa ja tunkemalla sen lävitse neulan.\nSiksi surmaa lappalainen taikuri kilpailijansa muovaamalla vihamiehensä\nnäköisen nuken ja lävistämällä tämän esittävän merkin poronluisella\nnuolella.\n\nMutta tässä välähtää näköala myös syvälle esittävien taiteiden\nsyntyyn, ensimmäisten räikeästi hehkuvien maalausten ja jäljittelevien\nnaamiotanssien maailmaan, jossa järkkymätön usko kuvan loitsuvoimaan\nvallitsee. Intiaanivelho, joka punaa otsansa _uruku_-taimen[397]\nvärillä, ripustaa raskaat puukappaleet lävistettyihin korvalehtiin,\nnostaa kaulalleen jaguaarin hampaista tehdyn ketjun ja koristaa päänsä\nja ranteensa papukaijan sulilla, käyttäytyy näin vain muuttaakseen\nitsensä jumalien ja haltioiden kaltaiseksi, saadakseen jäljittelyn\nkautta haltuunsa heidän voimansa. Hän tanssii rummun ja kalebassin\npaukkeessa – hänellä on välineinään setripuisia taikaesineitä, joihin\nvoimalliset henget on vangittu. Mitkä ajatukset, mitkä mielikuvat\nvälkkyvät hänen hiostuvan otsansa kätkössä? Mitä hän tuntee, kun\nrummun poljennollinen jymy käy kumeammaksi ja tanssi kiihtyy?\nLuultavasti hän ei enää koe itseään inhimillisenä minänä, sillä hänen\nkehitysasteellaan, henkistymisen hämärässä alkuvaiheessa, subjekti\nsaattaa vielä yhtyä objektiin ja kuva merkitä itse esinettä.\n\nTämän noituudenmuodon tuntevat myös lapset. Ei ole sanottua, että\nkuusivuotias poika, joka vetää kulmiinsa leimuavaa punaväriä ja painaa\nhiuksilleen kukonsulkanauhan, on leikkinsä syvimmässä asteessa enää\npieni eurooppalainen poika. Alkukantainen samastuminen objektiin\ntapahtuu eläytymisen hetkellisessä kaikkivallassa. »Kuva pyrkii\nmuuttumaan siksi, mitä se esittää –»\n\nKaksikymmentä vuosituhatta sitten, paleoliittisen kivikauden\n_aurignac_-[398] ja _madeleine_-jaksoina,[399] vuosisatoina, jolloin\nkudotut vaatteet vielä korvattiin eläinten taljoilla ja pronssinen\nkirveenterä rosoisella piikivellä, näistä maagillisista tunnoista\nsyntyi maalaustaide.\n\nTalvella 1879 lähti espanjalainen aatelismies Don Marcelino de\nSantuola[400] pienen tyttönsä kanssa hapuilemaan Santillanan[401]\nesihistoriallisen rotkon loputtomiin holvikäytäviin, joissa ikuinen\nkosteus tihkuu kallioiden halkeamista ja luolakarhun kynnenjäljet\ntodistavat paikan ikää. Soihdun rauhattomasti huojahtelevassa valossa\nisä ja tytär saattoivat erottaa parikymmentä biisonihärkää, jotka\ntuntematon käsi oli hahmottanut kiveen. Punaiset, mustat ja keltaiset\nvärit hehkuivat luolan yössä. Kauempana seinäpinnoilla oli kuusipeuroja\nja villikarjuja taiteellisesti laadituissa ryhmissä, ja jokainen\nyksityiskohta todisti, että muinaiset maalarit olivat tunteneet valo-\nja varjovaikutelmien salaisuudet. Noin kaksi vuosikymmentä myöhemmin\nnäihin löytöihin liittyi uusi, jonka apotti Henri Breuil[402] teki\nDordogne’n[403] laaksossa, noin puolentuhannen kilometrin päässä\nKantabrian[404] muinaisesta taidekeskuksesta. Hän keksi uuden luolan,\njoka avautui korkeaan kallionseinään, ja sen paasimaalauksissa ilmeni\njälleen mitä hienostunein ja yhtenäisin tyyli. Täältä löytyi punainen\nviivapiirros sukupuuttoon kuolleesta villasarvikuonosta, mustalla\nkehystetty ja punavärillä maalattu susi, kaksi vastakkain seisovaa\nkuusipeuraa, takaraajoilleen noussut luolakarhu, sinisenmusta härkä,\njoka näyttää pysähtyneen kesken juoksuaan.\n\nAltamiran,[405] Font de Gaume'n[406] ja niiden lisäksi myös\nNiaux'n[407] suuren luolatemppelin permantoon maalatut kuvat ovat\nnimettömien metsänkulkijoiden ja kalastajien, Länsi-Euroopan\nesihistoriallisten nomadien käsialaa.\n\nRituaalisten juhlamenojen säestyksellä, joiden laatua emme enää tunne,\nnämä taiteen uranuurtajat ovat kuvanneet kalliopaasiin himoittua\nriistaa. He ovat valmistaneet rautapitoisista maalajeista punaista,\nkeltaista ja kuparinruskeaa väriainetta; he ovat huomanneet, että\nhapettuneesta mangaanista ja noesta voidaan tehdä mustaa, liidusta ja\nporsliinisavesta valkeaa maalia, jota saattoi hyvin säilyttää putken\nmuotoisissa sääriluissa. He ovat uurtaneet pehmeisiin savikerroksiin\nkuvien ääriviivoja, kaivertaneet niitä raapekivellä kallioon,\nviljelleet alkeellista sivellintä ja yhtä alkeellista piirrintä,\njopa käyttäneet kallion ulkonemia matalien korkokuvien alkumuotoina.\nIkivanhojen kivilamppujen usvaisessa hehkussa, joka on noussut\npalavasta kauriinrasvasta, haltioituneet kädet ovat sitoneet olioita\nkuvaan. Järkähtämätön usko esityksen maagilliseen taikavoimaan on\nmuodostanut tämän taiteellisen toiminnan alkuvirikkeen, ja vanhat\nrotkoista löydetyt välineet kertovat vieläkin rituaaleista, joilla\ntyötä on kiihdytetty.\n\nKivikauden täysikasvuiset lapset tunsivat esittävän merkin tehon.\nHe olivat metsästäjäkansaa, jolle riista on tärkeintä maailmassa\n– ja tämän vuoksi he maalasivat toiveunensa kallioon, saadakseen\nitselleen kaiken sen lihavan ja runsaan saaliin, joka väikkyi heidän\nmielikuvituksessaan. He uneksivat suurista biisoneista, rasvaisista\nkuusipeuroista, röhkivistä villikarjuista. He siirsivät eläinten\nolemuksen luolan seinäpintaan, josta se ei pääse pakenemaan.\n\n\n\n\nSukupuolten kohtalo\n\n\nIhmisen kohtalo on hänen sukupuolisuutensa kohtaloa – tämän kaavan\npsykoanalyysi antaa oppaaksi todellisuuteen. Kaikki inhimillisyyden\nmuodot, tapahtuipa niissä sitten libidon tappiota tai täyttymystä,\novat viimekädessä kuitenkin vain vietin ilmauksia. Elämänliekki on\nkerran leimahtanut esiin sukupuolten tiedostamattomasta kaipauksesta,\nkahden toisiinsa yhtyvän solun sähköstä, ja siksi palaa kaikessa,\nmitä inhimillisyyden lyhyeen odysseiaan sisältyy, saman alkutulen\nhehku. Psykoanalyyttisen viisauden silmälle on jokainen sielullisen\nolemuksemme ilmaus paljastunut vain Eroksen naamioksi ja sen\nnäkötornista katsottuna on auennut huimaavia ja pelottavia näköaloja\nolemassaolomme kaikkiin ilmansuuntiin. Mutta kuka tietää, miten ehyt\nja kokonainen tämä uusi, kirkas, vastaluotu maailma on – miten paljon\nsiitä on eliminoitu syrjään ja miten suuressa määrin sitä värittää\ntiedon yksipuolisuus?\n\nKieltämättä on psykoanalyysi suorittanut mahtavan silmienavauksen,\njossa ennen pimennossa piilleet totuudet ovat nousseet joukkojen\nnäköpiiriin ja jossa tuntemattomat elämänvoimat on vedetty\nkätköistään selvään päivänpaisteeseen. Ajattelemme kaikessa toisin\nkuin ennen ajateltiin. Sukupuolisuuden ilmiö on kadottanut suuren\nosan synnillisyyden salamyhkäisyyttä, ja kokonainen uusi sukupolvi\ntutkijoita ja runoilijoita, oppineita ja taiteenharjoittajia on\nkäynyt rohkeasti valaisemaan sen ongelmia. Olemme oppineet uuden\ntavan suhtautua ympäristömme ja oman itsemme kysymyksiin. Kaikessa\nihmistuntemuksessa, edustipa sitä sitten lääkäri tai kirjailija,\nuuskatolinen pappi, moderni elämänfilosofi tai teorioiva kamarioppinut,\nvallitsee ennen aavistamaton ulottuvaisuus, joka tahtoo tunkeutua\nmuotojen ja naamioiden taakse, sieluun. Mikään ei ole sitä miltä\nse näyttää, ei myöskään inhimillinen Eros. Uuden tiedon kouluttama\nsielunparantaja on lukenut Freudinsa ja Stekelinsä, hän tietää,\nettä moni _Lebemann_[408] ja Don Juan, joka kerskuu kokemuksillaan,\non syvimmältään eroottisesti estynyt stimulanssien metsästäjä ja\nettä Messalina[409] on vain nainen, joka peittää kokotin[410]\nja bakkantin[411] puuterilla pikkuporvarillisen rouvan kireän\nfilisterimoraalin.[412] Hän voisi teoreettisesti esittää, mitä\nrakkauselämä vaatii. Hän on oppinut wieniläisen Svobodan[413]\nkirjoista opin oikeasta elämänpoljennosta, hän tuntee yhtä hyvin van\nde Velden[414] kuin Havelock Ellisin teoriat. Missä tämä uusi kirkkaus\nauttaa ja missä se ei auta, jääköön ratkaisematta. Totuus on, että\nitse psykoanalyyttinen peruskatsomus on opettanut meitä etsimään uusia\nelämänideaaleja ja että kahden sukupuolen onni ei näistä päämääristä\nole suinkaan vähäisin.\n\nKaikki inhimillinen kohtalo juurtuu psykoanalyysin mukaan syvälle\nlapsuuteen. Olemassaolomme osoittautuu varhaisten vuosien toistuviksi\njännitystiloiksi, sillä juuri lapsuus on ihmisen varsinainen kohtaloa\nmuovaava kehitysaste. Sen tunnetilat eivät koskaan voi painua unhoon\njättämättä jälkiä johonkin henkisen rakenteen kerrokseen. Syvyydessä\nkuohuu yhä hellyyden ja kannan kuumia aaltoja, ja kuten kauan\nkytenyt vulkaaninen paine, niin voi vanha tiili kerran leimahtaa\nsielujen kraatterista, haudatakseen alleen kaiken, mitä luultiin\nkestäväksi, mikä rakennettiin ottamatta lukuun luovia syvyyksiä. Kirkas\npäivätajunta ja rationalistinen ymmärrys eivät pelasta ihmistä hänen\nomalta lapsuudeltaan. Vietti hänen olemuksensa uumenissa on kerran\nlöytänyt kohteensa, ja jatkuvasti, hakeutuen yhä oudompiin muotoihin\nja etsien ilmaisunsa vaikeasti selitettävissä symboleissa, lapsuuden\nlibido vaikuttaa eroottisten ehkäisyjen ja neuroosien, tuskantilojen\nja sielullisen pakonalaisuuden pohjalla. Mikään yksilökehitys ei voi\ntehdä tyhjäksi olemassaoloamme kaipaavina ja tahtovirta, antautuvina\nja taistelevina sukupuoliolentoina, sillä seksualiteettiin juurtuu\nsyvimmältään jokainen kohtalo. Juuri rakkaudessaan kaikki yksilöt\ntietävät tosiksi psykoanalyyttisen viisauden sanat: Me emme elä, vaan\nmeidät eletään tajuttomissa syvyyksissä.\n\nMies kaipaa rakkaudessaan takaisin äitiin, nainen isään.\nSukupuolisuutta tai ei – lapsi on aina liittynyt hellyyden ja pelon\nsiteillä vanhempiinsa, ja koko hänen myöhemmässä kehityksessään, hänen\neroottisessa metamorfoosissaan heijastuu himmeänä kuin savulasipeilissä\nisän ja äidin varjo. Mies etsii intohimon ja hellyyden syvyydessä\näitirakastajatarta, joka voisi täyttää jonkin nimettömän tyhjiön\nhänen sielussaan samalla kuin sukupuolisuuden fyysillinen vaatimus\ntulisi täytetyksi. _Die Sehnsucht nach Mutter_, halu äitiin, on\nkaiken miehisen hellyydenjanon kriteeri ja kohtalo. Sen vuoksi ei\nole olemassa mitään tilapäistä rakastajatarta, jonka ruumiista mies\nvoisi jatkuvasti täyttää eroottisen kaipuunsa sammion, ja siksi ovat\nkaikki puhtaasti fyysiset tai puhtaasti henkiset suhteet harhautumista\nsuurelta valtatieltä. Pelkkä pariutuminen toisen sukupuolen kanssa on\nhermokysymys; ruumiiton, platoninen kiintyminen ei ole rakkautta!\n\nMiehen oikea Nainen on kaukainen muisto hänen äidistään. Kaikessa\nrakkaudessa, ei vähimmin suurimmassa ja koko elämän täyttävässä\nintohimossa, syvin kaipaus tahtoo aina takaisin kotiin, alkulämpöön ja\nalkupimeyteen, joka on vallinnut syntymisen takana. Inhimillisen sielun\nsalaperäinen peruspyrkimys, voima, joka panee ihmisen alati etsimään\ntunteensa kohdetta ja joka syvimmältään on kaikkien kohtalokkaiden\nhaaksirikkojen syy, on kenties selvitettävissä näin. Perimmältään\ntähtää itse sukupuolisuus jonnekin sukupuolten taa. Tunteen kuumimmassa\nsyvyydessä ei ole »sinää» eikä »minää», vaan olemassaolon tumman\nalkutilan illuusio, johon sielu kyyristyy kuin sikiö äidinkohtuun.\nHerääminen tästä onnen harhakuvasta mieheksi ja naiseksi tietää samalla\ntuon alkutilan pikaista ja tuskallista häviötä, paratiisin portin\npainumista umpeen ja alkuyhteyden muiston sammumista. Ei ole sanottu,\nettä hallitsevin tunne on tänä hetkenä tyydytys. Solujen syvyydessä on\ntahto yhteyteen, joka on hävinnyt syntymisen verisessä järkytyksessä,\nja kerta kerralta seuraa kaikkea sukupuolista irtautumista kuin\nolemuksemme pohjalla soivana kaikuna tämän ensimmäisen trauman muisto.\n\nLuonnon tiedottomilla vertauskuvilla on merkitys: mies palaa\nrakkaudessaan elimeen, josta hän on tullut maailmaan, ikään kuin hän\njossakin viettinsä syvyydessä etsisi tietä takaisin.\n\nTämän vaistomaisen valinnan psykoanalyyttinen selittäminen on\nkenties liian selvää.[415] Voi täydellä syyllä epäillä, onko ihmisen\nsukupuolinen objektinetsintä vain Oidipus-toiveiden toistumista vai\ntoteutuuko kaikessa erotiikassa pyrkimyksiä, joita uusi sielunoppi ei\ntunne. Stefan Zweigin kiittävä maininta, että Freud on ensimmäisenä\nkaikista psykologeista uskaltanut luoda inhimilliselle sielunelämälle\nyhteisen baasiksen ja pohjakaavan, voidaan lukea myös moitteena,\nsillä tässä tapauksessa esiintyy, kuten tiedämme, mitä sokeinta\nyksipuolisuutta. Freudin yleistävällä ajattelulla on aina vaara ampua\nyli maalin. Ja näin on laita varsinkin hänen panseksualisminsa, sillä\nsukupuolisuuden leima voidaan todella pyyhkiä pois monista hänen\noivalluksistaan, pohja-ajatuksen silti kärsimättä. On mahdollista\nkuoria psykoanalyysin ydin esiin, vaikka kuoret murenisivatkin\nsormiin. Ja vaikka huolellisesti laadittu teoria lasten tajuttomista\nviettitoiveista paljastuisi aivohoureeksi, jää jälkeen itse\nsäpsähdyttävän syvällinen perusaavistus lapsen hellyydentoiveen ja\nlapsen vihan kohtaloa luovasta mahdista. Miten tämä tunneasenne, olkoon\nse sitten sukupuolista alkuperää tai ei, määrää syvimmältään kaikessa\nmyöhemmän iän eroottisessa valinnassa, sen on yksinpä psykoanalyysin\njälkeinen runous selvästi ilmaissut.\n\nTämä ajatus kulkee kuin kertosäe kautta D. H. Lawrencen[416] tuotannon.\nMiehen, jonka oma lapsuus oli ennen munia synkkää sisäistä sotaa\njuopottelevaa ja väkivaltaista isää vastaan ja yliherkkää kiintymistä\nhentoon äitiin! Hänen puoleksi omaelämäkerrallisella romaanillaan on\nkuvaava nimi _Sons and Lovers_, »Poikia ja rakastajia», ja kuin syvä,\ntumma virta, joka vyöryy tietään aarniometsän kukkaholvissa, niin\nvuotaa tämän tulisen loisteliaan kehitysrunoelman halki lapsuuden\nvaltatunne. Romaanin Paul Morrell, joka horjuu sielukkaan Miriamin\nja kypsyneemmän Claran välillä, tuntee kaiken eroottisen valintansa\nhaaksirikkoutuvan lapsuuden salakariin. Hänen omaa hentoa tahtoaan\nvastaan humisee sokean äidinrakkauden hyöky. Äiti on sitonut hänen\nsielunsa vielä selittämättömämmän hellyyden siteillä kuin kuolevan\nWilliam veljen sielun, ja äidin kuva on imeytynyt syvälle hänen\nolemuksensa uumeniin. Tämä tajuttomat eroottiset mitat saavuttava\nrakkaus, tämä kohtalokas mustasukkaisuus, joka ei tiedä voimaansa,\nja kuluttava itsensä uhraaminen, joka samalla on lasten sielujen,\n»persoonallisuuksien» jatkuvaa uhraamista ja alttiiksi panoa,\nluo Lawrencen romaaniin kumean, ukkosenlämpimän ilmakehän. Mutta\nOidipus-kompleksin aihe on samalla saanut salaperäisesti syvennetyn,\nkaksijakoisen käsittelyn. Jos etsii tuon teoksen sisintä omakohtaista\ntunnepohjaa, tekee epäilemättä huomion, että Lawrencen omat Oidipus-toiveet heijastuvat nuoren Paul Morrellin sielunkuvassa täydessä\nambivalenssissaan! Tämä »äidin poika» alistuu ja vastustaa, heltyy\nja tuntee kyllästystä äidinrakkauden syövyttävän, imevän, hukuttavan\ntulva-aallon alla. Hänen sielunsa on raadeltu – hän sekä etsii että\npakenee äidin kuvaa kaikissa niissä naisissa, jotka lahjoittavat\nhänelle ruumiinsa. Mutta tämä on samalla kaiken tunteen luova\npolariteetti, ja tämä jännitysväli tuntuu kautta Lawrencen tuotannon.\n\n»Poikien ja rakastajien» kirjoittaja on omalaatuisen syvällisissä\nesseissään joskus laskenut ajatukselleen teoreettisen pohjan. Rakkaus\ntulee inhimillisen sielun yöpuolelta kohoamisen ja hukkumisen\nhurmauksena niin kuin virta, joka samalla kertaa sekä kantaa sekä\nupottaa. Rakkaus on tahtomista – mutta kaikkeen tahtomiseen kätkeytyy\nambivalenssi, sekä kielteinen että myönteinen aines. Kahden sukupuolen\nvälisessä elämänsuhteessa täytyy näiden kahden tahdon nousta\ntasavertaisina toisiaan vastaan, seksuaalisen vihan, miehen ja naisen\ntaistelun tulee sulaa rakkaudeksi, jossa »kyllä» ja »ei» ovat olemassa\nsamalla aikaa. Siksi on kaikki liian persoonallinen pahasta. Siksi\non rakkauden piiriin saatettu yksilöllisyyden viljely vain sielun\nvarastamista toiselta, sillä intohimon tumma, persoonaton palo ei kysy\nyksilöllisyyttä. Romaanissa _Women in Love_, »Rakastavia naisia»,[417]\nsanoo mies naiselle: »Minä tahdon omituista yhteyttä sinun kanssasi,\nen ymmärtämystä enkä yhteensulautumista, vaan tasapainoa, puhdasta\nbalanssia kahden olennon välillä – kuten tähdet pitävät toisiaan\ntasapainossa...»\n\nOn usein huomautettu, että psykoanalyyttinen näkemys on hedelmöittänyt\nmyös Eugene O'Neillin[418] draamatuotantoa. Ei voi kieltää, että\nnimenomaan hän on kaikista modernin näytelmän viljelijöistä nähnyt\nsukupuolten välisen suhteen syvimmin ja että Freudin ajatukset ovat\nhänen näyttämöteoksissaan saaneet todella väkevän ilmauksen. Tällainen\non _All God's Chillun Got Wings_, »Kaikilla Jumalan lapsilla on\nsiivet», joka suomalaisessa muodossaan näyteltiin nimellä »Neekeri».\nVihan ja rakkauden ristituli valkoisen Ella Downeyn veressä kytkee\nhänet kaksoiskahleilla mustaan Jim Harrisiin. Eroottinen nälkä yhtyy\nmurhanhimoon, rakkaus alkuilmiönä sisältää mahdollisuudet sekä elämään\nettä kuolemaan. Mutta tämä sukupuolitunteen demaskeeraus kohoaa\nkieltämättä kaikkein korkeimmalle näytelmässä _Desire Under the Elms_,\n»Intohimot jalavien varjossa».\n\nCabotin talossa, jota vanhat jalavat vartioivat kuin surupukuiset,\ntuhoa ennustavat antiikkisten tarinain kohtalottaret, viettävät\nvanhan Ezran pojat raskasta maanraivaajan elämää. Isään suuntautuu\nheidän tuima mutta tajuton ja kesytetty raivonsa, isään, joka ei\nole koskaan tehnyt oikeutta heidän kuolleelle äidilleen ja joka nyt\nhäpäisee vainajan kodin tuomalla taloon vieraan nuoren naisen. Siitä\nhetkestä alkaen, jolloin Cabotin nuorin poika Eben solvaa kaunista\nnuorikkoa kuin kostaakseen äitinsä, puolesta, näytelmän poraavat\nvuorolauseet antavat aavistaa pojan salaisuuden. Selittämätön\nviha on selittämättömän rakkauden verhoa – syvällä sen intohimon\nkuiluissa, jolla Eben lähestyy äitipuoltaan, on pojan sanomatonta\nhellyydenkaipuuta, joka nyt suuntautuu kuolleesta elävään. Tämän\nnykyaikaisen Oidipus-tragedian kulku johtaa lapsenmurhaan. Abbie\nuhraa pienokaisensa saadakseen omistaa Ebenin, sillä Eben on hänelle\nsekä turvaa etsivä lapsi että mies. Kaikkialta näiden näyttämöllisten\ntapahtumien takaa kuultaa tunnesuhde, jonka teoreettisen selityksen\nFreud on antanut Oidipus-kompleksillaan, ja aina vanhaa Ezraa myöten,\ntuota jyrkkää, äiditöntä miehistä miestä myöten, joka tuntee hellyyttä\npuuttuvassa elämässään vain Vanhan Testamentin kovan Jumalan, draaman\nihmiset ovat lihaksi tullutta lapsuutta.\n\nTai _Mourning Becomes Electra_ vuodelta 1931! Näytelmän sielullisena\npohjana on jälleen Oidipus-kompleksi. »Murheesta syntyy Elektra»\ntapahtuu kuten edellinenkin näyttämöteos Uuden Englannin farmilla ja\ntapahtumapaikkana on Mannonien jylhän autio, antiikkisia temppeleitä\nmuistuttava sukutalo. Christine Mannon, joka on myrkyttänyt miehensä\nEzran ja valinnut itselleen rakastajan, on poikansa Orinin tajuttomien\neroottisten tunteiden kohteena, kun sitä vastoin tytär Lavinia on\nhellästi kiintynyt isäänsä. Lapset raivaavat äitinsä rakastajan\ntiellä ja ahdistavat hänet itsemurhaan. Mutta teon tapahduttua, kun\nmolemmat syylliset aikovat aloittaa uuden elämän, nousee menneisyys\nväkevänä esiin heidän sieluistaan ja vanhat salatut toiveet saavat\noudon ilmauksen. Orin käy yhä enemmän kuolleen isänsä kaltaiseksi,\nLavinia alkaa luonteeltaan muistuttaa yhä selvemmin vihattua äitiä.\nHeidän välilleen viriää insestisuhde – poika, jossa kuolleen isän\nylösnousemus näyttää tapahtuneen, päättää väkivaltaisesti päivänsä,\nja Lavinia palaa vanhaan kotitaloon synkkien varjojen keskelle.\nMannonien perheen sukutragediassa tapahtuu freudilaisen ajatuksen\nkaksinkertainen näyttämöllinen ruumiillistaminen; pojanjatyttären\ninsestin toiveet! Yhtä selvänä psykoanalyysi on tunkenut myös suureen\nyhdeksännäytöksiseen The Strange Interlude’iin, »Kummalliseen\nvälikohtaukseen», jossa eroottisesti isäänsä kiintynyt Nina kasvaa\nsalamyhkäiseksi Äiti Jumalaksi ja sekoittaa oman olemuksensa kalkissa\nmiehisten rakkaudentoiveiden juoman.\n\n»Ei käy kieltäminen, sukupuolinen on jotakin perustavaa[419] », sanoo\nmuuan Aldous Huxleyn[420] henkilöistä, »Kontrapunktin[421] » iloinen\nja terveesti tunteva Rampion kyynilliselle Spandrellille. Ajatus on\nkirvonnut koko sen sukupolven syvimmästä, johon Huxley kuuluu – ja\nnuoremman sukupolven, sen, joka ei koskaan nähnyt viktoriaanista\nEnglantia täydessä mahdissaan. Koskaan aikaisemmin ihminen ei ole\nyhtä selvästi nähnyt omassa ruumiissaan sukupuoliolentoa kuin nyt,\nja koskaan aikaisemmin ei kristillislänsimainen siveysoppi ole\nuskaltanut asettaa kysymystä: Miten antaa oikeudet seksuaaliselle\nmeissä...? Mutta ajatukset, jotka kajahtelevat yli ajan, teot, jotka\novat »vaistotekoja», kirjat, jotka julistavat pakanallisen jumalan\ntuloa sotien, sivilisaation ja sisäistymisen pirstomaan elämään, ovat\nsuurelta osaltaan uuden teoreettisen sieluntutkimuksen ruokkimia.\nTässä pätee Stefan Zweigin[422] lause: »Sigmund Freud on – mikä\nsuurtyö yhden miehen tekemäksi! – auttanut ihmiskunnan suurempaan\nselvyyteen omasta itsestään: minä sanon selvyyteen, en onneen. Hän on\nsyventänyt kokonaisen sukupolven maailmankuvaa: minä sanon syventänyt,\nen kaunistanut.» Wienin Berggassen kuuluisa ja viisas vanhus ei ole\nkoskaan avannut pakotietä onnettomuudesta pois – hän on vain opettanut\ntuntemaan itse onnettomuuden asteet ja laadut, jotka syvimmältään ovat\nsukupuolisuuden asteita ja laatuja.\n\nOn tuhlattu paljon painopaperia ja kirjoitettu sadoittain sekä\nartikkeleita että kirjoja, joiden yhteisenä peruskysymyksenä on: kuinka\ntehdä oikeutta sukupuoliolennolle meissä? Calvertonin[423] »Avioliiton\npankkiromahdus[424] » on tässä mielessä yhtä havainnollinen esimerkki\nkuin hollantilaisen van de Velden moniosainen rakkaudenpraktiikka,\njohon viimeisissä painoksissa liittyy havainnollisia kaavoja ja\ntaulukoita! Että näihin maailmanparannusteorioihin liittyy yhdeksässä\ntapauksessa kymmenestä hienoinen koomillisuuden vivahdus, ei sinänsä\nsuinkaan tee tyhjäksi niiden pohjatendenssin kipeää polttavuutta.\nEräänlainen yleisen hädän paine tuntuu niissä kaikissa, ja sen\nilmauksiksi on syvimmältään katsottava sellainenkin julkaisu kuin\nGeorges Anquetilin La maîtresse légitime[425] eli Ehen zu dritt,\n»Avioliitto kolmelle», joka julistaa [18] miljoonan naisen pelastamista\nlain suojaamalla kaksoisavioliitolla! Puhtaasti tieteelliseltä\npuolelta ovat parhaina esimerkkeinä Ellisin, Forelin, Stekelin\nteokset. Aika kuohuu terapeuttisia oppeja – ja itse elämän sydän\nsykkii sairaasti. Puhutaan avioliiton pelosta, joka kalvaa uutta\nnuorisoa ja joka syvimmältään todistaa vain luonnollisen seksuaalisen\nelämän pelkoa. Ajan eräänä tautina on joukkohysteriaksi muuttunut pako\nkodista, sukupuolten enenevä loittoneminen, eroottisten korvikkeiden,\nsurrogaattien etsintä.[426]\n\nKaiken pohjalla vaikuttaa sukupuolisen kyvyttömyyden salpaava[427]\ntunne – sielullinen frigiditeetti[428] ja sielullinen impotenssi,\nsivilisoidun Eroksen molemmat perussairaudet. [50] prosenttia\neurooppalaisista naisista on kadottanut fyysiset mahdollisuutensa\nrakastaa, huomauttaa Stekel ja lisää tähän sen paljastavan\nreunamuistutuksen, että tuo kyvyttömyys on valtaosaltaan sielullisen\nluhistumisen seurausilmiö, eroottisten estojen ja kompleksien\naikaansaama. Atlantin tuolla puolen, rahabarbarian ja uljaasti nousevan\nkonekulttuurin keskellä on syntynyt filmivampyyrin tyyppi, miltei\nsukupuoleton, loisteliaasti lavastettu cocktail-ihanne, joka laulaa\nkumealla altolla rakkaudenöistä, joita hän ei voi itse koskaan viettää.\nLukumäärältään laskematon joukko modernin miehuuden aseenkantajia\npystyy vain libidon hätäiseen oikosulkuun, tunteen hysteeriseen\npakkolaskuun, jossa tapahtuu kyynillinen pikayhteys kuumaan\npohjavirtaan ja jonka täydellinen tarkoituksettomuus sisältää itsessään\ntappavan kärjen. Tämän hätäisen tyydytyksen tuntee relatiivinen\nimpotentti, jonka erotiikassa vaikuttaa tyypillinen ehkäisy. Jokainen\ntäydellinen nainen on hänelle äiti, mutta äiti, jonka syliä kohtaan hän\ntuntee lapsuudenaikaista insestinkammoa, ja siksi on hänelle olemassa\nvain yksi tie: _ie Sehnsucht nach Mädel!_ Kaiken modernin elämänkäytön\nalta paljastuu kylmä, alaston totuus, jonka teräväkatseinen\nWilhelm Stekel[429] on niin kirkkaasti julistanut kuuluviin.\nSyvimmältään pohjaa kaikki sukupuolinen kyynillisyys sivilisaation\naikaansaamaan sairauteen, ja nykyaikainen seikkaileva elostelija on\nsataprosenttisesti estojen ja impotenssin uhri. Seksuaalisuuden paljas\nveretön ja jäätynyt reaktio, valkea, kylmä, hermostunut seksuaalisuus,\njota uuden sukupuolimoraalin kenties suurin apostoli D. H. Lawrence on\nruoskinut, on vain sammuvan elämäntulen loppuleimahdusta. Myös kylmät,\nanesteettiset[430] naiset, »suvuttomat Venukset», osaavat antautumisen\ntaidon, vaikka kaikki rakastaminen on heissä kuollutta.\n\nYhtä harhauttava umpipolku on intellektuaalinen Eros –\npersoonallisuuden rakastuminen persoonallisuuteen, tunnetila,\njossa kaksi elämänkatsomusta vetäytyy viehättyneinä toisiaan kohti\nsukupuolten sijasta ja kaksi toisiinsa ihastunutta henkeä unohtaa\ntaivaallisessa avioliitossaan ruumiin. Tämä on sielujen sukulaisuutta,\njoka kostaa itsensä vaistojen taholla. Luonto tähtää hedelmällisyyteen\nja kuten porton, niin on pyhimyksenkin syli täysin hedelmätön. Tässä,\njos missään, kaivataan kirkkautta! Kulttuurin molemmat taudinilmiöt\nseksuaalisen elämän alueella – ilmiöt, joista toinen synnyttää pelkkää\nprostituutiota, toinen pelkkää platonista ihastumista henkisiin\narvoihin – johtuvat kenties samasta sairaudesta. Sekä katutyttö että\nnunna tuntevat vain sukupuolisuuden onton kuoren. Eros on heissä\ntukahdutettu ja tapettu.\n\nEi voi kieltää, etteikö nykyinen kulttuurimuoto vaalisi päitä\nkumpaakin taudinilmausta, sillä missä kaikki henkisyys on hurskaasti\nnostettu kauas kaikesta ruumiillisesta, on vaara kaksinkertaiseen\nlankeemukseen: niin hengen kuin lihankin yliarvioimiseen. Jo\nsiinä, että kulttuuri-ihminen korostaa erotiikkaa seksuaalisuuden\nkustannuksella, piilee tuhoisa aines. Toisaalta kavahtavat\nneuroottisesti pingottuneet sielut kaikkea, mikä voisi pelastaa heidät\nturmiollisesta Ympyrästä; vapaa aistielämä näyttäytyy kadotuksen\nkuiluna, jonka mustat syvyydet huokuvat hävitystä ja kuolemaa.\n»Taivaallisella rakkaudella», joka kieltää lihan, on syövyttävän\nmyrkyn teho. Käy kuten Friedrich Nietzsche[431] sanoo – »tällä\nsaastattomalla sikiämisellä he saastuttavat sikiämisen!» Mutta\neroottisesti ylikesytettyjen, alaruumiittomien kvasi-ihmisten rinnalla\nkulkee kristillisessä kulttuurissa toinen laji, joka tuntee vain\nalaruumiin ja elää vain genitaaleillaan. Tällä taholla käsitetään\nkaikki seksualiteetti pelkäksi sänkykamarirapsodiaksi, joka kuuluu\nterveen ihmisen _week-endiin_ ja illallisten jatkoihin. Sukupuoletonta\naivoelämää vastaa tässä tapauksessa fyysisen itsensä tyydyttämisen\noikosulku, moraalin tabua _moral insanity_, valkoista ja hedelmätöntä\nhengenviljelyä yhtä hedelmätön miehisen potenssin palvonta. Syntyy\nlaskelmallinen eroottinen seikkailija, häikäilemättömän liikemoraalin\nsoveltaja sukupuolielämän alalla, ihmislaji, joka rakastaa\nuusasiallisesti ja amerikkalaistaa Eroksen. [20]-luvun patologia\non ollut suurelta osaltaan tämän stimulansseja metsästävän tyypin\npatologiaa. Se ruumiillistui Berliinin silloisten yöklubien sameassa\nilmapiirissä, ja kun tyypillinen _Valutamädel_ edusti sen naisellista\nilmenemää, saattoi jossakin inflaatioajan Casanovassa löytää tyypin\ntäysiverisen miespuolisen edustajan. Mutta tämän mekanisoidun rakkauden\ntaholla väijyy yhtä vaarallinen haaksirikko kuin koskaan subtiilin\nhenkisyyden ja kuulaan aivoerotiikan piirissä. Wilhelm Stekel on\nhienon purevasti huomauttanut, että tässä ei todellakaan riitä\npelastusrenkaaksi vain van de Velde ja että Täydellisen Avioliiton\nkaikki asennot eivät korvaa sisäistä kuoleutumista, joka syvällä\nseksualiteetin sydämessä tapahtuu!\n\nHieman ennen kuolemaansa Välimeren rannalla D. H. Lawrence sai\nvalmiiksi pienen poleemisen kirjansa _Defence of Lady Chatterley_,[432]\njossa hän ottaa puolustaakseen omaa kantaansa sukupuoliasioissa\nLontoon siveyspoliisin ja sangen laajojen yleisöjoukkojen epäluuloja\nvastaan. Lawrencen ajatus on monessa mielessä sitä, mitä meillä on\ntapana löyhän harkitsemattomasti nimittää kulttuurinvastaiseksi.\nHuolimatta siitä, että hän käy purevalla ivalla käsiksi moderniin\nseksualiteettiin, tuohon liian väsyneeseen ja liian vanhaan, hän\nnäkee myös nykyisessä avioliittomuodossa kauttaaltaan vaaran, joka\nuhkaa itse sukupuolitoimintaa. Vitaaliset arvot eivät käy yksiin\nmentaalisten ja persoonallisten arvojen kanssa. Kaksi ihmistä, jotka\nkotiuttavat oman merkitsevän yksilöllisyytensä erotiikan piiriin, ovat\nrakentaneet talonsa hiekalle. Makujen sukulaisuus, sielujen sopusointu,\nmaailmankatsomusten ykseys on ratkaisevasti suljettava sen salaperäisen\nympyrän ulkopuolelle, jonka sisällä valvovat vain tummat alkuvaistot,\nsillä elämän välitön poljento ei kysy »korkeampia tunteita»! Kaikkien\nnykyaikaisten avioliittojen ytimeen hiipii aina jotakin siitä\nteeskentelystä, johon kaksituhatvuotinen hengen palvonta on meidät\njohtanut, ja juuri luonnollisuuden puute on syynä ajan sairauksiin.\nVain _regeneration of sex_, sukupuolinen uudelleenrakentaminen, on\nhänen katsomuksensa mukaan pelastava länsimaat perikadosta. Niin kauan\nkuin epäorgaaninen henkisyys kuivaa syvyyksiä ja tahtoo kytkeä elämän\norgaanisen rytmin, on ihmiskunta verrattavissa juurettomaan puuhun,\njoka on riuhtaistu irti kosmillisesta yhteydestään. Nykyaikainen\neroottisuus ei tunne Erosta; moderni avioliitto, jossa persoonalliset\nharrastukset ja yksilöllinen maku määräävät, ei ole avioliittoa.\nKuten oikea seksualiteetti on kuolemassa,niin tekee kuolemaa myös\nuskollisuuden tunne, joka kuuluu oleellisesti kaikkeen rakkauteen.\nSiksi ei ole kysymys pelkästä sosiaalisesta, uudelleenjärjestelystä\n– Anquetilin kaksoisavioliitto raukeaa omaan mielettömyyteensä\nja amerikkalaisen Lindseyn _the companionate marriage_,\n»toveriavioliitto», ei pelasta syvemmästä, kosmillisesta haaksirikosta.\n\nKaikista väärinkäsityksistä, joihin Lawrencen ajatukset ovat antaneet\naihetta, on tavallisin tuo kuvitelma, että hänen sukupuolijulistuksensa\nmerkitsisi seksuaalisen kaikkiruokaisuuden ja polygamian evankeliumia.\nTotuus on täysin päinvastainen! Mikä tämän englantilaisen puritaanin\nkäsityksissä on kipeimmin ja ehdottomimmin omaksuttua, on juuri\ntinkimättömän aviollisen uskollisuuden ajatus. Kaikista instituuteista,\njotka ovat versoneet kristinuskon piirissä, on avioliitto korkein.\nSe on ainoa avoimeksi jäänyt portti, joka vielä johtaa Dionysoksen\nvaltakuntaan, välittömänä kuohuvan kosmillisen poljennon yhteyteen,\nelämän omaan, tummanlämpimään alkutilaan, jossa ihmisen syvimmät\nvietit voivat päästä oikeuksiinsa ja jossa traagillinen yksilöityminen\nja hedelmätön minän viljely hetkeksi taukoaa. Mutta nykyaikaisten\navioliittojen kirouksena on se, että niiden dionyysinen perusta\ntahdotaan kristillisten moraali-ihanteiden mukaisesti kavaltaa\napolloniselle persoonallisuuksien elämälle! On kaksituhatvuotisen\nhengenviljelyn tulosta, että yksinpä tähän elämänläheisimpään kaikista\ninhimillisistä ilmiöistä, kahden ihmisen sukupuolisuhteeseen,\nhiipii synnin ja epäpyhyyden tuskaa tuottava kompleksi, ja että\nelämänalueella, jossa vain vietin tulisi puhua suurta kosmillista\nkieltään ja kaikkien älyllisten imperatiivien vaieta, viriää väärän\nkieltäymyksen ja perverssin itsekilvoittelun pyrkimyksiä. Voi syystä\nväittää, että tämä kritiikki, joka ei lainkaan koske monogaamista\navioliittoa itseään vaan pelkästään sen harhautuneita ilmauksia,\non syynä yleiseen käsitteiden sekaannukseen. Lawrencen vastustajat\njättävät huomaamatta hänen julistuksensa ytimen, ja kuten tavallista,\nniin vääristyy syvästi eettinen ajatus omaksi vastakohdakseen\njoutuessaan likaavien käsien pitelemäksi. Sanat, jotka on singottu\neroottista epäaitoutta ja moraalista valheellisuutta vastaan, ovat\nsäännöllisesti tuomitut kajahtamaan myös vääristäviä kumupohjia vasten!\n\nKieltämättä koko uusi sukupuolimoraali on sulattanut itseensä näiden\najatusten aineksia. Taistelu siirtyy puhtaasti yhteiskunnalliselta\npohjalta syvemmälle – kysymys koskee elämän uudistamista vaistoista\nkäsin, ei enää miehen ja naisen oikeuksia tiettyihin menettelytapoihin.\nMaailmansota mullisti tässä suhteessa ulkonaiset olosuhteet mitä\nperinpohjaisimmin, ja vapaus erotiikan alalla ei uudelle sukupolvelle\nilmene lainkaan samassa kiehtovan saavuttamattomuuden valossa kuin\nennen. Olemme omaksuneet paljon, mitä aikaisemmin kavahdettiin. Olemme\nantaneet elämässämme tilaa käsityksille, jotka ennen lankesivat kaiken\nmoraalin ulkopuolelle. Siksi täytyy myrkytyksen piillä syvemmällä,\nja siksi tapahtuvat kaikki pelkästään yhteiskunnalliset parannukset\nasian vierestä. Jokseenkin samaan aikaan kuin Moskovan virastot valtaa\nsavuketta polttava _graždanka_,[433] joka on likvidoinut tunteensa\nja mekanisoinut poikamaisen olemuksensa pyyteet neuvostolaisen onnen\nmallikuvan mukaiseksi, puhuu venäläinen emigranttifilosofi Dmitri\nMerežkovski[434] sukupuolten enenevästä vieraantumisesta. Samaan aikaan\nkuin häikäilemätön amerikkalainen tyyppi, joka antaa animaalisuutensa\npaistaa kaikista paljettipukunsa kaarteista ja vahvasti maalattujen\nkasvojensa aistillisesta raukeudesta, muovaa lopullisesti filmin ja\nlukemistojen naisihanteen – samaan aikaan tulee joukko moderneja\nterapeutteja tulokseen, että nykyaikainen sukupuolitunne on lähenemässä\njäätymispistettään.\n\n\n\n\nSkorpioninpisto\n\n\nSyvimmältään on kaiken kulttuurielämän ehtona alempien tarpeiden\nsublimoiminen, niin myös sukupuolivietin.\n\nSivistys tietää syvien vaistojen orjuuttamista, ja missä inhimillinen\nsielunkehitys jatkuvasti nousee, siellä ehtyvät seksualiteetin lähteet.\nKulttuuritoiminta edellyttää tuota pitkille jännitysväleille rakentuvaa\npersoonallisuuksien elämää, joka suuntautuu määrättyä minäihannetta\nkohti. Se on kilvoittelua tietyistä päämaaleista, tajunnan korkeampien\ntoimitusten ylivaltaa, hengen ylivaltaa vaistoista, sillä »henki»\nja »henkisyys» ovat vain noiden toimitusten kokoavia nimityksiä.\nNykyaikaiselle elämänfilosofialle on luonteenomaista, että se vetää\njyrkän rajan animaalisen sielun toiminnan ja voittopuolisesti älyllisen\nhengen toiminnan välille. »Sielu» on sokeaa tunnetta ja tahtoa,\nvitaalista elämänpainetta, syvien viettien tajutonta toimintaa. »Henki»\non valvovaa tajuntaa ja tietoista ponnistelua määrättyjä päämaaleja\nkohti. Se merkitsee alituista taistelua syviä viettitendenssejä\nvastaan, energeettisesti raskasta kilvoitusta, johon kaikki kehittyneen\nälyn voimat on kutsuttu avuksi, sillä korkea-asteinen hengenelämä\non suurelta valtaosaltaan intellektuaalista elämää. Vanhaan\nperiaatteelliseen jakoon, jossa tunteen ja älyn käsitteet muodostavat\nvastakohtaparin, kätkeytyy sellaisenaan viisas ratkaisu.\n\nTämän henkisyyden synty ja kehitys on juuri psykoanalyysin\ntutkimuspiirissä tullut valaistuksi täysin uudelta kannalta.\n\nRatkaiseva askel on etenkin Sigmund Freudin teoria yliminän\nkehityksestä ja minävietistä. Tämän mukaan jokainen ihminen omaksuu\nlapsuutensa latentin ikäkauden alussa minäihanteen, joka alkujaan\nvastaa hänen kasvattajaansa, ja samastamalla itsensä joko isänsä\ntai äitinsä kanssa hän joutuu samalla omaksumaan kasvattajan\nmoraalivaatimukset. Pelko, joka aluksi suuntautui ulkopuolisen\nrangaistuksen uhkaan, on tullut vedetyksi omiin sisäisiin syvyyksiin.\nNäin syntyy omatunto, jota psykoanalyysi kutsuu yliminäksi –\nkaikkea käyttäytymistä moraalisesti vartioiva tekijä, reaktiivinen\nsielullinen »ylärakennus», joka suurelta osaltaan aiheuttaa tajunnasta\ntorjumisentapahtumat. Sen syyllisyydentunnon, jota jokaisen yksilön\nvarsinainen minä tuntee tämän yliminän edessä, psykoanalyytikot ovat\nselittäneet Oidipus-kompleksin pohjalta. Sielulliselle kehitykselle\non epäilemättä ratkaisevinta se, että rangaistuksenpelon kiusaamat\nlapset samastavat itsensä juuri sen vanhemman kanssa, johon he aluksi\nsuuntasivat torjuvan, vihamielisen tunteensa. Pojat introjisoivat\nitseensä isän ja sovittavat kaiken käyttäytymisensä näin syntyneen\nminä-ihanteen mukaan, johon he samalla kohdistavat osan libidostaan.\n\nTässä vaiheessa sivuuttaa jokainen yksilöllinen sielunkehitys suuren\nkääntöpiirinsä. Viettienergia ei enää sijoitu vain ulkopuolisiin\nkohteisiin, vaan muuttuu narsistiseksi libidoksi ja kääntyy oman minän\nsyvyyteen. On selitetty, että pelkästään ihmisen itsesäilytysvietti\nedellyttää tätä vietin suuntausta, ja vielä ratkaisevampi sen osuus\non kaikessa persoonallisuuden viljelyssä, kaikessa kulttuurityössä.\nIhminen, jolla on itsekilvoitukseen kannustava minäihanteensa,\nkääntyy narsistisesti itseensä. Hänen elämäntunteensa, joka alkujaan\nsuuntautui täyteläisesti ulospäin, kohdistuu oman sielun uomiin, ja\ntähän tiedostamattomaan itsensä palvontaan, jota kaikki korkeampi\nhengenelämä edellyttää, sisältyy tappava salainen kärki. Minään\nkohdistettu vietti kadottaa sukupuolisen luonteensa, deseksualisoituu.\nObjektilibido ehtyy ja vähenee sitä mukaa kuin minävietit saavat alaa\nja yksilö elää sisäänpäin, ei enää ulos Kosmosta kohti. Ratkaisevinta\ntässä kaikessa on, että jokaisen lapsen alkuperäinen suhde vanhempiinsa\non ollut ambivalenssin leimaama, että viha ja rakkaus ovat siinä\ntaistelleet ylivallasta ja että niihin tajuttomiin voimiin, joita\nyliminä myöhemmin käyttää välineinään muodostaessaan minuutta, kuuluu\nmyös aggressiivinen vietti. Pelkästään siinä itsensä kehittämisessä,\njoka liittyy intellektuaaliseen elämään sinänsä, tuntuu tämän synkän\nvastavirran vaikutus. On kuin ihminen kääntyisi syvintä voimaansa\nvastaan ja niin kuin hänen kamppailunsa kohti yhä kirkkaampaa\nhenkisyyttä, yhä kuulaampaa aivoelämää kätkisi alleen kuolemanvietin\nlisääntyvän vallan. Tehostaahan psykoanalyysi kerta kerralta, että\njuuri minän rakentamisessa tällä vietillä on ratkaiseva tehtävänsä ja\nettä hävittävä voima on tehokkaimpia niistä tajuttomista mahdeista,\njotka ohjaavat kaikkea hengenkehitystä.\n\nFreudin neuroosiopin tuntijat tietävät, mikä viime kädessä luo nuo\nrigoristiset moraalikäskyt ja ankaran yliminänkurin, nuo kiduttavat\npakkosuoritukset, julmat _tabulait_ ja tappavan itsearvostelun, joita\nhermostollisissa taudintapauksissa esiintyy.\n\nYliminän käyttövälineenä on tässäkin aggressiivinen hävittämisvietti.\nOn tyypillistä, että tuhoavat pyrkimykset, jotka sairas aluksi\nsuuntaa ympäristöönsä, kääntyvät häntä itseään vastaan, sillä hänen\noma väkivaltaisuutensa muita kohtaan synnyttää tietyissä tapauksissa\nreaktiivisen asenteen, mitä ankarimman moraalisen kurin. Näin kätkeytyy\nmyös kaikkeen neuroottisuuteen eräänlainen itsehävityksen tendenssi.\nPohjalla tuntuu elämänvirran salaperäinen ja pimeä vastavirta,\nlibidon polaarinen suuntaus, kuolemanvietti. On kuin pakkokäskyjään\nsaneleva omatunto, psykoanalyytikkojen yliminä, imisi voimaansa\nväkivaltaisen tuhoamishalun syvyydestä ja käyttäisi rakennusvälineinään\nvoimia, jotka pyrkivät hävittämään vietin objektin! Joskus lausuttu\nhuomautus, että minävietit olisivat syvimmältään vain kuolemanvietin\ntoinen, kulttuuri-ihmisen näkökulmasta annettu nimitys, on tietyin\nvarauksin osunut oikeaan. Eroksen kytkeminen sosiaalisen yliminän\npakkovaltaan käy mahdolliseksi vain aggressiivisen voiman avulla, ja\nnäin on vaistojen jatkuva kesyttäminen kuihduttavien voimien avuksi\nhuutamista, hävityksen suuntaamista itse olemassaolon sydämeen. On\nolemassa libidon valtakunta ja minän valtakunta. Niiden välillä\nvallitsee psykoanalyyttisessa Kosmoksessa taukoamaton valtataistelu,\nsyvän alkusielun ja persoonallisen hengen sotatila. Kummatkin ovat\ntoistensa helvettejä, joissa häviölle joutunut puoli palaa poroksi, ja\nkuten viettiolennon mukana kantaminen on jokaiselle persoonalliselle\nminälle taakka, niin on myös persoonallinen minä raskas kantamus\nviettiolennolle meissä.\n\nKulttuuri on minän jatkuvaa rakentamista – ja minän rakentaminen\nneutralisoi Eroksen. Sivilisaation valo osoittaa kirkkaana\nmerkkitulena, missä kuolema on käynyt yli luonnon. Kuten suurten\nmetropolien asutusalueet edellyttävät laajojen maisemien väkivaltaista\nhävittämistä ja riistävät itse maaperästä sen luovan kasvuvoiman,\nsamoin käyttää kaikki henkinen kehitys häikäilemättä hyväkseen\nelämän perusenergiaa. Yhä kirkkaampaan yksilöitymiseen, yhä\nkorkea-asteisempaan hengen kasvuun kätkeytyy aina yhä murhaavampaa\nsuhtautumista tummaan alkuelämään – »sieluun». Vaistojen sivistäminen\non vaistojen hävittämistä. Sublimoimisen ilmiö, vietin ylevöittäminen,\non mahdollista vainsalaisen voimanhukan avulla, sillä ylevöittämisen\nluonteeseen kuuluu, että se, mikä ylevöityy, on samalla menettänyt\nalkuperäisen merkityksensä. Tiedän, että tässä asiassa on vielä\nhämäryyttä, jota psykoanalyytikot puolestaan ovat omituisen\npidättyvästi koettaneet valaista. Freud puhuu siitä tutkielmissaan\n_Triebe und Triebschicksale_[435] ja _Das Ich und das Es_,[436]\nBernfeld[437] ja Sterba[438] ovat selvitelleet ongelmaa edelleen ja\nrakennelleet teorioita, joiden mukaan vietin jalostaminen pohjaa\nsamastamisen taipumukseen. Heidän käsityksensä mukaan kysymyksessä\non tyypillinen narsistinen suuntaus: vietin kiinnittäminen sisäiseen\nkohteeseen, minäihanteeseen.\n\nItse ongelman ytimenä on kuitenkin tuo säpsähdyttävä ajatus, että\nlibido kääntyy tässä jatkuvassa jalostumisessa omaa itseään vastaan.\nSeksuaalinen voima muuttuu indifferentiksi sielulliseksi voimaksi.\nVietistä tulee »henkeä» ja samalla on itse vietti kuollut.\n\nVain deseksualisoitunut vietti voidaan kohdistaa abstrakteihin\nkäsitteisiin, noihin minän piiriin kuuluviin arvoihin, jotka\nnäyttelevät kaikessa kulttuurielämässä samoin kuin kaikessa\npersoonallisessa hengenkilvoituksessa niin määräävää osaa. Mutta\nratkaisevaa on, että juuri näiden ihanteiden noudattaminen edellyttää\nainakin tietyssä mielessä vietin torjuntaa. Inho, häpeä ja\nsyyllisyydentunto joutuvat mobilisoiduiksi – viettien toimintaa[439]\nvastustavat pyrkimykset muodostavat nyt mahtavan vastapaineen\ntiedostamattomille tendensseille, ja tämä reaktiivinen suuntaus\nsaa käyttövoimakseen energiaa, joka alun perin oli sijoitettuna\nlibidon taholle. On tunnettua, että seksualiteettiin sisältyvä\nvoima voi tämän siirtymistapahtuman ansiosta palvella täysin toisia\ntarkoituksia. Sosiaalishenkinen elämä on kauttaaltaan viettienergioiden\nhyväksikäyttöä, ja Nietzschen huomautus, että tavallisissa\npurkautumisväylissään ehkäisty sukupuolisuus voi antaa luovalle\nhengentoiminnalle mahtavan pohjalatauksen, on sekä hänen omassaan että\njonkun Pascalin,[440] Platonin, Augustinuksen,[441] Paavalin,[442]\nSchopenhauerin[443] elämässä tullut havainnollisesti varmistetuksi.\nOn esitetty, kuinka juuri taiteellinen luomistyö kasvaa lopulliseen\nmuotoonsa narsistisen minäihanteen ympärille kiertyvistä päiväunista,\nsiis viime kädessä narsistisen libidon, minäviettien jalostamisesta.\nTämä syvien voimien sublimoiminen kuuluu kaikkeen persoonallisuuden\nkasvuun, – tuohon tietoisuuden nousuun, joka – lainatakseni jälleen\nNietzscheä — »alkaa pintapuolisena tietona vaikutelmista ja koskee\naluksi vain sellaisia osia, jotka ovat yksilön biologisesta keskuksesta\nkauimpana; mutta se on prosessi, joka jatkuvasti syvenee ja pyrkii yhä\nenemmän sisäistymään, yhä enemmän lähestymään keskusta».\n\nOn kieltämätöntä, että kysymys sublimaation tapahtumasta on vielä\njäänyt avoimeksi, sillä yksistään tuo ajatus, että sukupuolinen\nenergia synnyttäisi itselleen vihamielistä energiaa ja kääntyisi\ndeseksualisoinnin vaiheessa kohti omaa tarkoitustaan, sisältää eräitä\nselvittämättä jääneitä ongelmia. Saksalainen filosofi Max Scheler[444]\non teoksessaan _Wesen und Formen der Sympathie_[445] sivunnut\narvoitusta. Hän kieltää perin jyrkästi »sellaisen henkisen alkemian,\njoka voisi tehdä 'libidosta' jälleen 'ajattelua', 'hyvyyttä' ja muuta\nsen kaltaista», joten ainakin psykoanalyyttinen käsitys siis pettää\npelkkänä teoriana ja johtaa takaisin omaan lähtökohtaansa. Ne voimat,\nlisää Scheler, jotka saavat aikaan vietin karkottamisen, olisivat myös\ntämän opin mukaan samoja voimia, jotka syntyvät vasta karkottamisen\ntuloksina!\n\nVietin torjuminen synnyttää kulttuurin, mutta kulttuuri synnyttää\ntoisaalta myös vietin torjumisen, ja tämä itseensä kääntyvä\nviisaus, tämä pääsemätön ympyrä, jossa Freudin ajatus polkemistaan\npolkee, panee todella Schelerin tavoin otaksumaan, että pelkkä\nylevöitetyn seksualiteetin käsite ei riitä ilmaisemaan inhimillistä\nhengenkehitystä. On mahdollista, että kulttuurin luomiseksi on olemassa\ntoisia tarpeita, jotka eivät lainkaan kuulu muuntuvan sukupuolisuuden\npiiriin, vaan vaikuttavat puhtaasti henkisenä energiana, etsien\nkäyttövoimaansa libidosta. Mutta tähän ajatukseen sisältyy yhä edelleen\nsama käsitys kulttuurista, johon myös psykoanalyyttinen ajattelu\npäätyy. Hengenkehityksen dynamiikassa on aina osuutensa kuolleella\nvaistoelämällä, aina kätkeytyy kaikkeen älylliseen nousuun tajuttomien\nvoimien häviötä, aina häipyy syvältä elämäntunteen sydämestä jotakin,\naina on käyttövoimana tumma sukupuolivaisto, joka tahtoisi tulla\neletyksi täysin toisin, mutta jonka täytyy kääntyä omaa tarkoitustaan\nvastaan ja muuttua hengeksi!\n\nOn traagillista, että myös kaikkeen seksuaaliseen tietoon kuuluu tämä\nitsemyrkytys. Missä viisautta on, siellä ei useinkaan ole elämän\nvälittömyyttä, »vaistojen aitoutta». Siksi liehuvat teoreettisen\nmaailmanparannuksen viirit niin kumman repaleisina elämäntaistelun\nkaikilla rintamilla ja siksi ei kahdennenkymmenennen vuosisadan\nseksuaalinen yleiskohtalo ole voinut välttää vaanivia salakareja.\nEroksen suonissa virtaa liian henkisyyden myrkky. Lukemattomat\nyksilölliset pakomatkat nautintoihin, joita sukupuolipatologia kutsuu\nperversiteeteiksi mutta joita terävä ja läpinäkevä Wilhelm Stekel pitää\nparafilioina,[446] ehtyvän rakkauden pakollisina korvausyrityksinä,\nkuuluttavat kuin tiheästi räjähtelevät hätälaukaukset tilanteen yleistä\nepätoivoa. Maailmassa, jossa vain persoonallisuus pätee, täytyy »minän»\nja »sinän» pakostakin nousta katkeraan taisteluun keskenään. Aviollinen\n»me», joka kuuluu kaikkeen syvästi omistavaan ja syvästi antavaan\nerotiikkaan, on vain menetetyn paratiisin hämärä ja haavemainen muisto.\nMissä vaistoelämä on tullut ylivoimaisesti hengeksi, ei hevillä\ntunnusteta seksualiteetin ominta vaatimusta. Itse aikaan on langennut\nmaailmansodan varjo — ja sitä seuranneet vuodet, jolloin kaiken\nmoraalin inflaatio kasvoi niin räikeään mittaan, eivät joukkotuntojen\nsyvyyksissä ehkä vielä ole tulleet eletyiksi ohi. Sodan tervehdyttävä\nvaikutus ei tällä keskeisesti inhimillisellä alueella tunnu. On vain\nlainautumista, joka ei näe suurta päämäärää, on sokaistumista, joka\nulottuu elämän suuriin yksinkertaisiin tosiasioihin asti. Tätä taustaa\nvasten käy ymmärrettäväksi kaikkien vaistojen maanalainen attentaatti\n– uusi elämänkaihon hyöky, odottamaton tahto takaisin »alkuelämään»,\njossa kuivuneet suonet tulisivat kuuman veren täyttämiksi ja jossa\nyliviljelty henki saisi onnellisesti sammua suureen luontoon.\n\nKristillis-intellektuaalinen kaksituhatvuotinen kulttuuri on opettanut\nmeidät ajattelemaan, että ihmistä ei luoda onneen, vaan taisteluun.\nEetillisestä itsekilvoituksesta on tullut olemassaolon päämäärä. Mutta\nkuitenkin täytyy kaiken syntyvän osata unohtaa, että se on luotu\nhäviötä varten, ja elää lyhytaikainen mainen elämänsä ei ainoastaan\nhenkenä, vaan myös ruumiina. Ei olo sanottu, että olemassaolomme\ntarkoitus on pelkässä itsekasvatuksessa! Se biologinen paine, joka\nsyvällä solujen mikrokosmoksessa ajaa pientä rauhattomasti liikkuvaa\ngameettia[447] munasolun kuultavaan palloon, kehittääkseen ilmoille\ntsygootin,[448] ihmisen, tuntee vain yhden päämäärän – biologisen\ntäyttymisen, biologisen lisääntymisen.[449] Tähän tarkoitukseen pyrkii\nrytmillisesti itseään uudistava solukko, tämä paine ohjaa endokriinista\n[450] eritystä, ja yhä uudelleen, neliviikkoisten kausien kertautuvassa\npoljennossa tuhlaa luonto yhden biljoonista pienoistaideteoksistaan,\nhedelmöitymistä varten kehittyneen ja kasvaneen follikkelin.[451] Vain\nhengen maailmassa voidaan unohtaa, että kaikki mainen on sukupuolta\nja että elämän tarkoitus määrätään kukaties syvyyksissä, jotka ovat\nkaikelle hengelle niin oudon kaukaiset!\n\n\n\n\n\n\nLÄNTEEN LASKEVA AURINKO\n\n\n\n\nKääntöpiiri\n\n\nVaaditaan kaukaisuuksien välimatkaa, jotta ajan elämänilmiöistä\nhäviäisi niiden yksityiskohtien häikäisy. Vuorilla, missä detaljit\neivät enää sekoita katsetta, silmä tavoittaa vain suuret,\nyksinkertaiset perussuhteet ja näkee maisemassa lukemattomien muotojen\nsynteesin. Tosiasioiden moninaisuus sokaisee vain läheltä. Laaksoissa\novat näköalat ahtaat kaikessa rikkaudessaan, olioiden muodot ovat vielä\naivan liian monet; lukemattomien ruohojen tärkeys, jokaisen laitumella\nkäyvän lampaan tärkeys sitoo havaintoa, joka hajautuu yksityiskohtien\nharhailevaksi tarkkailuksi. Laaksoissa on vain yksityistä, ei\nyleistä. Mies, joka vaeltaa metsässä, näkee runkojen ja lehvistöjen\nvalonhohtoista massaa, ja joka kahlaa yli virran, näkee pelkän\nopalisoivan[452] vedenpärskeen saapuvan jostakin ja häviävän jonnekin.\nVasta etäisyyden paatos tekee metsästä metsän ja virrasta virran, sillä\nennen kuin analyysista voidaan päästä synteesiin, vaaditaan suurten\npelkistysten lintuperspektiiviä. Erittäin yksinkertainen optinen laki:\njoka tahtoo nähdä kokonaisuudet, nouskoon Alpeille.\n\nMiten runsas väriasteikko psykoanalyysin spektrissä hehkunkin, ei ole\nmieletöntä otaksua, että nämä moninaiset värit ovat vain hajautunutta\nvalkoista perusvaloa ja että kaikki se, mikä nyt liekehtii erillään,\najattelun prisman hajottamana, voidaan palauttaa pariin kolmeen\nperusnäkemykseen. Eräs nykyaikaisen syvyyspsykologian »alkuelämyksistä»\non tiettävästi tiedostamattoman löytäminen.[453] Ruotsalaisen\nGadeliuksen[454] lause, että psykoanalyysin tarkoituksena on tehdä\nalitajunnasta tajunta, ei koske ainoastaan opin perustajaa vaan\nkieltämättä myös Adleria ja Jungia. Freud on itse pitänyt suunnattoman\nkumouksellisena tätä suurta paljastustaan. _Das Es_, »tiedostamaton»,\non löytö, joka asettaa ihmisen hänen suhteessaan sisäiseen ja\nulkonaiseen todellisuuteen täysin uuteen asemaan, sillä pelkästään\ntuo kaikkiin ajatuksiimme hiipivä aavistus sielun rajattomista\nulottuvaisuuksista ja tietoisen minämme vähäisestä ratkaisuvallasta\nkääntää eurooppalaisen ajattelun katseen oudoille teille. Tässä\nsarastaa myytti – tässä laajenee terapeuttinen oppisysteemi\ndeterministiseksi elämänkäsitykseksi, kohtalonuskoksi, ja uusi, ennen\ntuntematon maailmanelämys vaipuu kuin muotoja muuttava, värittävä ja\nvääristävä lasi ihmisen ja todellisuuden väliin. Tapahtuu tuo elämän\nsisäistyminen, inhimillisen tuntemisen ja ajattelun täydellinen kumous,\njota tätä edeltäneessä kirjassani – Vaistojen kapinassa — tahdoin\nvalaista. Ulkotodellisuuden alue on äkkiä supistunut, sielun alue on\näkkiä laajennut. Kaikki polariteetit, kaikki vastakkaiset voimat,\nkaikki kahtiajaot heittyvät takaisin omaan itseemme, heijastumatta enää\nulkopuolelle meitä.\n\nToisaalta psykoanalyysi on ratkaisevasti uudistanut ihmisen kuvan,\nkorostamalla mitä voimakkaimmin sukupuolisuuden osuutta. Mitä elämäämme\nsisältyykin, kaikki on tämän ajatuskannan valossa verhoutunutta\nviettiä, ja yksinpä korkeimmat henkiset toiminnat voidaan palauttaa\ntakaisin libidoon. Sukupuolisuutemme laatu ja aste tuntuu luonteemme\nylimmissä kerroksissa saakka, kirjoitti aikoinaan Friedrich Nietzsche,\nantaen tällä ajatelmallaan wieniläisen sielunselittäjän käsiin kaavan,\njolla voidaan ratkaista täysin uudella tavalla ihmisen arvoitus.\n\nMutta opilla, joka juurruttaa kaiken elämän alas tiedostamattomiin\nseksuaalisiin tarpeisiin, joka näkee ihmisen vain eroottisena eläimenä\nja ankkuroi kohtalomme syvälle vaistojen mereen, on epäilemättä tavaton\nvaikutus eurooppalaiseen elämäntunteeseen sinänsä. Maailmansodan\nvedenjakajalta, josta psykoanalyysin yleisölevikki varsinaisesti\nalkaa, alkaa myös uuden käsitystavan vielä nuori ja uutuuttaan\nkiihottava historia. On todella kuvaavaa, että [20]-luvun täydellisen\nihanteettomuuden ja vanhojen arvojen vararikon keskellä omaksuttiin\nyleisesti Freudin teorian äärimmäiset huipennukset.[455] Libidon\nkäsite ymmärrettiin pelkäksi sukupuoliseksi tyydyttämistarpeeksi,\npsykoanalyysissa itsessään nähtiin julistus, joka vaati kaikkien\nvaistojen häikäilemätöntä vapauttamista, lihan pelastusta hengen\nylivallasta. Kun kerran kaikki sielullisuuden leimamerkillä varustetut\nilmiöt olivat syvimmältään vain animaalista pyrkimystä, kun\nindustrialismin ihmeteoksista paistoi pohjimmaltaan vain eroottinen\nkuvakieli, kun maailmansota oli vain kahden sisimmältään seksuaalisen\nvoimavirran yhteentörmäyksen tulosta, kun taide, moraali ja uskonto\nvoitiin tyydyttävästi selittää libidon kaikkiratkaisevalla kaavalla\nja kun »luonnollisen elämän» reseptiin ilmeisesti kuului vietin\nvoimavarastojen laukaiseminen, silloin ei elämän elämiseen todellakaan\nvaadittu vanhoja illuusioita.\n\nTämä kyynillinen ja karkea katsomus tosin työntyi taka-alalle jo [20]-luvun loppuvuosina. Mutta psykoanalyysin perustajan valta-ajatus elää\nnykyisen elämäntuntomme uumenissa ja värittää yhä edelleen jokaista\notettamme elämään. Maailman, jossa sanoma vaistojen viisaudesta on\nkajahtanut, täytyy todella muotoutua toisin ja määrätä päämaalinsa\ntoisin kuin maailman, jossa vallitsi hunnuttava hämärämoraali kaiken\neroottisuuden alalla, jossa Jumala ja paholainen merkitsivät vielä\nulkopuolista valtaa, jossa edistyksen ihanteet ja kristillisen\nitsekasvatuksen oppi eivät olleet kokeneet mitään surmaniskua ja jossa\n»lihan» ja »hengen» käsitteet vielä muodostivat niin ylipääsemättömän,\npersialaisen vastakohdan! On kasvanut uusi ihmiskunta havaitsemaan\nkaiken sielullisen zoroasterilaisuuden kuolleeksi. Kuten fysiikalle\nei enää ole olemassa materiaa vaan pelkkä salamyhkäinen energia, niin\nei ihminenkään ole nykyiselle ajattelulle vain karkean ja arvoltaan\nvähäpätöisemmän »ruumiin» ja jumalallista alkuperää hohtavan »sielun»\nristiriitainen yhdistelmä, vaan sielun ja ruumiin kokonaisuus, synteesi.\n\nKaikki ajatussysteemit, joissa dogmaattisesti lujitettu elämänkäsitys\nmuurautuu umpeen ja joiden näköpiiriin nousee kuin kangastuskuvana\nyhä esineellisempi ja ääriviivoissaan varmeneva maailmankäsitys,\novat verrattavissa myytteihin. Kuten myyteissä, niin kaarretaan\npsykoanalyysissakin sielun yli uusi Kosmos ja ihminen sijoitetaan\nvihamielisten ja siunaavien voimien taistelutanterelle, jumalallisen\nja saatanallisen maailman yhtymäkohtaan. Mitäpä merkitsee, että\njumalat ja demonit on tässä opissa vedetty takaisin sielullisen\nelämän piiriin ja että _nornat_ heittävät kohtalostamme arpaa meissä\nitsessämme! On kenties uuden hengenhistoriallisen vaiheen mukaista,\nettä myytillinen maailmankuva sisäistyy ja syvenee meissä, sillä vanha\npakanallinen Kosmos on ammoin joutunut tieteen hävittämäksi ja vanha\nkristillinen oppi helvetistä ja taivaasta ei enää vakuuta ketään.\nSen jälkeen kuin Kopernikus osoitti meille maapallon todellisen\naseman, sen jälkeen kuin Albert Einstein lopullisesti pirstoi\nkopernikaanisen Kosmoksen ja riisui yksinpä ajalta sen naamiot, ei\nihmiskunnalla ole enää entistä projektiokenttää mihin heijastaa\nkaihonsa ja kauhunsa kuvia, jumalten ja paholaisten uhkaavia hahmoja.\nSiksi kääntyy kaikki myytillinen kuvitteleminen omiin syvyyksiimme,\nsiksi kehittyy uusi kosmologia oman olemuksemme sisässä. Ja todella\nsäpsähdyttävää on, että syvyyspsykologia on juuri sielullisen elämämme\npuitteissa palautumassa vanhaan myytilliseen jaotteluun ja että\nSigmund Freudin _Jewish science_, juutalainen tiede, on syvimmältään\nruuvautunut juutalais-kristillisiin uskonkäsityksiin. Syvimpänä\nihmisessä – ei enää maailmankaikkeudessa! – on hänen helvettinsä ja\n_šeolinsa_,[456] salamyhkäinen, pimeä saatanallinen »tiedostamaton».\nYlintä ihmisessä – ei enää hänen ulkopuolellaan! – on hänen taivaansa\nja valovaltakuntansa, valvovan tajunnan kirkas paratiisi, jumalallinen\nminän alue. Näiden kahden välillä käydään jatkuvaa taistelua hänen\nkohtalostaan, niin kuin taivas ja helvetti ovat vielä pari vuosisataa\nsitten taistelleet ihmisestä itsestään, ja kaikki ne ratkaisut, mitä\nvanhoihin kristillis-pakanallisiin myytteihin sisältyy, on lievästi\nverhottuina löydettävissä psykoanalyysin opeista! Ei ole ihme, että\nuusi syvyyspsykologia etsii niin selittämättömän kiinnostuneesti\nuseimmat esimerkkinsä juuri antiikkisen muinaisuuden myyteistä.\n\nTässä välähtää näköala syvemmälle kuin psykoanalyysin oma valvova\nsilmä on saanut näköpiirinsä. Sen kiitollisuudenvelan, mikä\nFreudilla ja hänen oppilaillaan on Kronoksen ja Uranoksen tarinalle,\nthebalaiselle Oidipus-sadulle, kristilliselle käsitykselle Jeesuksen\nuhrikuolemasta tai perisynnistä ja vihdoin koko vanhalle myytilliselle\nviisaudelle, Isiksen ja Osiriksen tarinapiiristä aina Hesiodoksen\njumaltensyntyoppiin asti, se maksaa alituisilla viittauksilla\npakanallisten myyttien »mieleen» ja salattuun psykologiseen viisauteen.\nVaikuttaa vertaukselliselta, että juuri psykoanalyysi on asettanut\nsisäisen todellisuuden ja ihmisen välittäjäksi symbolin. Kuten jumalat\nilmaisivat valtaansa pyhissä vertauskuvissa, joiden selittämistä\nkultillinen elämä syvimmältään oli, niin julistaa »tiedostamaton»\noman sanomansa vain symboleissa, ja kuten antiikkinen muinaisuus\nkauttaaltaan, psykoanalyysi uskoo unen oraakkeliin. _Der Mensch als\nSymbol_ – ihminen symbolina! Tällä määritelmällä on väläytetty näkyviin\npsykoanalyysin oma myytillinen pohja, joka piilee syvällä Freudin\nsalatajunnassa, syvemmällä kuin hänen minänsä, syvällä heprealaisen\nrotusielun yössä.\n\nSe, mikä Freudin näkemyksessä[457] on perustavaa ja ratkaisevaa,\nvoidaan syvimmältään löytää sekä Jungin analyyttisesta psykologiasta\nettä Adlerin individuaalipsykologiasta. Kyllin korkealta nähtyinä\nnämä toisistaan etääntyneet selittäjäntyöt lankeavat yksiin ja\npeittävät toisensa kuten kuviot päälletysten asetetuissa lasilevyissä.\nKummassakin tapauksessa on kysymys ilmeisestä »viettipsykologiasta» –\nja sen, mikä Adlerin ja Jungin teorioissa on sisintä, he ovat molemmat\njoutuneet ottamaan vastaan wieniläiseltä opettajaltaan.\n\nCarl Gustav Jung työskenteli vielä 1906 Zürichissä mainehikkaan\npsykiatrin Eugen Bleulerin[458] apulaisena, koettaen soveltaa Freudin\najatuksia mielisairauksien selittämiseen. Kaksi vuotta myöhemmin,\njolloin Wienin ja Zürichin psykoanalyytikot kokoontuivat ensimmäiseen\nkonferenssiinsa Salzburgiin ja jolloin aikakausjulkaisu _Jahrbuch für\npsychopathologische und psychoanalytische Forschungen_ sai alkunsa, hän\noli yhä suuren opettajansa lumoissa. Hänen aikaisemmat tutkimuksensa\novat koskeneet salatieteiden ongelmaa. Alusta asti tämä reformoidun\nbaselilaisen papin poika tuntee viehtymystä kaikkeen yliaistilliseen\nja uskonnolliseen, ja hänen tulevan oppinsa metafyysiset huipennukset\nyhtä hyvin kuin hänen nuoruutensa seikkailu parapsykologiaan ilmaisevat\nhänen mielenkiintonsa laadun.\n\nVuonna 1902 julkaistu väitöskirja koskee mediumismia.[459] Jungin\nharrastusten kohteena on näihin aikoihin muuan [16]-vuotias\ntyttö, joka sielullisten harhatilojen vallassa luo itselleen\nnaispuolisen ihannekuvan ja rakentaa tiedostamattomista toiveistaan\npiilotajuisia[460] hahmoja. Talven 1902–1903 Jung toimii pariisilaisen\nJanet'n[461] apulaisena, jonka vaikutusta nuoreen tiedemieheen voi\ntuskin arvioida vähäiseksi. Hieman myöhemmin hän saa dosentuurin\nZürichin yliopistossa, tulee sittemmin Burghölzlin[462] mielisairaalan\nlääkäriksi ja saavuttaa diagnooseissaan täydellisen valmiuden.\nEnsimmäisen kymmenluvun lopulla hänen maineensa tukipylväinä on\nkaksi mahtavaa nidosta _Diagnostische Associationstudien_[463] ja\npirstomielisyyden[464] ongelmaa täysin uudelta kannalta valaiseva\n_Ueber die Psychologie der Dementia Praecox_.[465] Mitä aivojen\nanatomiassa tapahtuukaan, miten aivoaines muuttuukaan, tämä\nmielisairaus voidaan selittää myös puhtaasti psykologista tietä,\nväittää Jung. Mielisairaan fantasia kulkee samoja salaperäisiä ratoja\nkuin unen fantasia, ja niin kutsuttu »teleologinen hallusinaatio»\non tästä selvimpänä esimerkkinä. Ruumiillisten häiriötilojen alla\nvaikuttaa pyrkimys syvemmän sielullisen merkityksen hunnuttamiseksi\nja estämiseksi. Kuta vahvempi on torjuttu miellekompleksi, sitä\nvoimakkaammin tahtovat automaattiset häiriöt tehdä itsensä\nmerkittäviksi. Näistä perusajatuksistaan zürichiläinen tutkija saa\nepäilemättä paljossa kiittää wieniläistä oppi-isäänsä, ja teoksen\nilmestymisen aikoihin hän jatkaa vielä tutkimuksiaan Freudin tähtien\nalla. Syksyllä 1912 Jung luennoi New Yorkissa unten ja myyttien\nsalaisesta sukulaisuudesta. Esitelmät julkaistaan seuraavana vuonna,\nja tämä teos – _Versuch einer Darstellung der psychoanalytischen\nTheorie_[466] – osoittaa tieteellisille piireille, että hänen ja\nmestarin väliin on tullut ylipääsemätön kuilu.\n\nSuuri ja perustava tutkimus _Wandlungen und Symbole der Libido_[467]\npaljastaa yhä selvemmin etääntymisen Sigmund Freudista, sillä sen\nsivuilla viljelty jungilainen unenselitys ei monessakaan suhteessa\nvastaa freudilaista, yhtä vähän kuin Jungin libido-käsite vastaa\nFreudin libido-käsitettä.\n\nFreudille libido on ainakin ratkaisevalta osaltaan sukupuolista\nviettienergiaa, Jungin ajattelussa se on itse _élan vital_,[468]\nelämän virta, joka hyökyy olemassaolon kaikkien muotojen kuiluissa\nja jonka ilmauksista seksualiteetti on vain eräs, ei suinkaan\nkeskeinen. Freud käsittää inhimillisen elämän kauttaaltaan muuntuneeksi\nsukupuolisuudeksi, Jungin näkemys sitä vastoin on liberaalimpi,\nmonipuolisempi, täydempi. Missä edellinen taipuu näkemään kaikissa\nunissa vain täyttynyttä seksuaalista toivetta, siinä huomauttaa Jung\nja hänen ohellaan myös Maeder,[469] että sukupuolisuuden ei suinkaan\ntarvitse merkitä »puudelin ydintä» ja että niissäkin tapauksissa, missä\nseksuaalinen toive paljastuu, se voi puolestaan olla toisen ja vielä\nsalatumman toiveen symboli. Totta kyllä, seksualiteetti on alistanut\npalvelukseensa libidon. Mutta libido sinänsä on laajempi käsite kuin\nseksualiteetti, koska sillä ilmaistaan kaikkikäsittävä elämänvoima,\nehtymätön sielullinen alkuenergia, joka muovaa ja luo kaiken olemassa\nolevan ja jonka tarkoitus tähtää sukupuolen yli ja taakse.\n\nOn ilmeistä, että Jungin näkemyksessä[470] saavat myös Freudin\nkehitysteorian yksityiskohdat täysin uuden värityksen ja että lapsuus\n»polymorfisesti perverssinä» tilana ei varauksetta mahdu zürichiläisen\ntutkijan kaavaan.\n\nJung pitää yksilön seksuaalikehityksen lähtökohtana »esiseksuaalista\nkehitysastetta», joka ulottuu kolmannelta aina neljännelle\nikävuodelle ja vastaa perhosen toukka-astetta. Toisen kehitysvaiheen,\n»esipuberteetin», koteloasteen aikana minä aikaa muodostua ja yksilön\ntietoisuus[471] syntyä. Oidipus-kompleksissa ei tämän teorian\nmukaan ole kysymys insestintoiveista, vaan lapsen »omistusoikeuden\nkompleksista», joka viriää äidin läheisyydessä ja jonka tuloksena\non torjuva suhde isään, kilpailijaan; voisi sanoa, että näiden\ntunnevirtojen syvyyksissä vaikuttaa kaikesta sukupuolisuudesta\nirtautuneena lapsuudenaikainen tahto valtaan, mutta myös lapsuudelle\nominainen hellyydenjano ja suojanetsintä. Jungin tavattoman\nmonisyisessä systeemissä on muuten pantu huomattavasti suurempi\npaino jokaisen kehittyvän yksilön omaehtoiseen sielunelämään ja\nilmiöiden runsaaseen yksilölliseen astevaihteluun kuin koskaan Freudin\nyksinkertaistavassa, pelkistävässä opinkaavassa. Ratkaisevasti\nuuteen suuntaan tämä zürichiläinen tutkija on vienyt psykoanalyysin\nperusoppeja varsinkin libidontutkimuksen alueella, laajentaessaan\nFreudin käsitettä ja antaessaan sille omassa teoriassaan eräitä uusia\nulottuvaisuuksia. Libido on hänen katsomuksensa mukaan alkujaan joko\nmies- tai naispuolista laatua, ja jo kauan ennen sukupuolisuuden\nvarsinaista ilmenemistä erikoistuu organismin syvyyksissä kuohuva\nelämänvoima joko miehen tai naisen sieluksi. Tämän mukaan on olemassa\nmaskuliininen ja feminiininen maailmankuva, maskuliininen ja\nfeminiininen peruskohtalo. Kuten on sekä miehen että naisen ruumiita,\nniin on olemassa kaksi vastakkaista sielun muotoa, _animus_ ja _anima_.\nMutta tällä kaavalla Jung taipuu ratkaisemaan eräitä hengenhistorian\nperusongelmia ja suuntaa kulkunsa noihin arkaismien metsiin, joiden\nhän on aavistanut kasvavan unten ja myyttien yössä. Hellittämätön\nvaikkakin salainen pyrkimys suuriin myytillisiin mallikuviin, joukkojen\npiilotajunnan ja mielikuvituksen ikivanhojen alkumuotojen luo sinkoaa\ntämän sielunselityksen huikeana valokaarena kaikkien realiteettien\ntuolle puolen, mystiikan ja metafysiikan aloille.\n\nTuo ajatus, että libido ei liikehdi yksilökehityksen kautta vain eteen\nja taaksepäin ajassa, vaan suuntautuu hengityksen tavoin myös ulos-\nja sisäänpäin, ulkotodellisuuteen ja omaan minään, on vihdoin antanut\nlähtökohdan Jungin kuuluisaan typologiaan. Sen mukaan voidaan erottaa\nkaksi toisilleen vastakkaista temperamenttityyppiä, avoimet, ulospäin\nelävä ekstravertit ja suljetut, itseensä kääntyneet introvertit. Näinä\nperustyypit esiintyvät yhtä hyvin normaalin luonteenmuodostuksen\nalueilla kuin sairaalloisissa sieluissa. Ne voidaan paljastaa yksilön\npäiväunien ja pelonkuvitelmien, tuskantuntojen, mielialojen vaihtelun\nja yleisten reagoimistapojen pohjalta, vieläpä ne lyövät selvän\nleimansa yksilöllisiin maailmankäsityksiin, koska kukaan ei edes\nkorkeimmassa hengenelämässään vapaudu rakenteellisista rajoistaan.\nToisin kuin ekstravertit, joissa elämänvoima suuntautuu laajoina,\ntäyteläisinä laineina ulkotodellisuutta kohti ja jotka kiinnittävät\nlibidonsa ulkopuoliseen objektiin, introvertit elävät elämänsä\nsisäänpäin ja vetävät libidon takaisin itseensä, omaan subjektiinsa.\nTätä tyyppipsykologiaa rasittaa kieltämättä Jungille luonteenomainen\ntaipumus mitä hienoimpiin skolastisiin erotteluihin käsitemuodostuksen\nalalla, ja kun hän esimerkiksi eristää jyrkästi toisistaan yksilöiden\n»minän» ja »itsen», on tuloksena ilmeinen ajattelun hämärätila. Hänen\nmolemmat libidotyyppinsä vastaavat muuten tunnetun marburgilaisen\npsykiatrin Ernst Kretschmerin[472] kuuluisaa typologista jakoa, joka\non kenties enemmän kuin ainoakaan toinen hedelmöittänyt yleistä\ntietoisuutta. Gerhard Pfahler[473] on täydellä syyllä osoittanut sen\nsukulaisuuden, joka vallitsee Jungin introverttien ja Kretschmerin\n»kapeasieluisten» skitsotyymien[474] välillä, ja taas toiselta puolen\nedellisen ekstraverttien ja jälkimmäisen syklotyymien[475] välillä –\nKretschmer olettaa, kuten tunnetaan, kahdenlaatuista persoonallista\nrakennetta, joista toiselle on leimaavinta leveä, täyteläinen, avoin\nelämänkosketus, toiselle sulkeutuneisuus, itseensä vaipuminen,\nsyventyminen ja kapeus. Leveäsieluiset kehätyypit, syklotyymit,\najattelevat, kokevat, elävät ja tuntevat laajoissa, horisontaalisissa\ntasoissa, kun sitä vastoin kapeasieluiset skitsotyymit ovat saaneet\nperinnökseen sielullisen kuilumaisuuden, kireän ja syvän sukeltamisen'\nomaan itseensä.\n\nEi voi kieltää, että tämä typologisten jakoperusteiden viljely\nluonteentutkimuksen alueella, joka toisaalta on johtanut myös\nSprangerin ja Diltheyn[476] omiin järjestelmiinsä, on juuri Jungin\nja Kretschmerin systeemeissä tuloksellisesti pysähtynyt kahteen\nperustyyppiin, kahteen rakenteelliseen mallikuvaan, kahteen kaavaan.\nAsiaa ei suinkaan muuta se tosiseikka, että Kretschmer on aivan\näskettäin liittänyt typologiaansa myös kolmannen, »viskoosin[477]\n» perustyypin, sillä inhimillisen elämänsuhteen kaksi jyrkimmin\ntoisilleen vastakkaista muotoa, itseensä kääntynyt ja itsestään\netääntyvä sielu, omaan minäänsä ja ympäröivään todellisuuteen\nsuuntautunut ihminen, muodostavat perimmäisen »klassillisen»\nvastakohtaparin.\n\nKaikista yksityiskohtien eroavaisuuksista huolimatta voidaan sekä\nFreudin että Jungin teoriat nähdä kuin yhteisen peruskatsomuksen\nkahtena aspektina. Molemmissa on itse pohja-ajatus sama. Molemmat\nankkuroivat kaiken inhimillisen ajattelun ja toiminnan syvälle\ntajuttomaan, molemmat julistavat tarkemmin määräämättömän vietin,\nlibidon, suunnatonta ratkaisuvaltaa ja näkevät tämän elämäntahdon\npaineen kaikessa, niitä olemiseemme sisältyy. Molemmat puhuvat\nlapsuuden libidokehityksestä, ja paljastavat varhaisten vuosien\nvietinkiinnityksissä tulevan kohtalon ankkuripaikan, sillä sekä\nFreudin että Jungin mukaan seksualiteetin myöhemmät tiet määrätään\nlapsuuden hämärässä ja yhtä hyvin normaali kuin sairas sielunelämä\non vain katkelma toistuvaa lapsuutta. »Neuroottinen lapsi on\nneuroottisen miehen isä...» Tämän lisäksi tehostaa sekä wieniläinen\nettä zürichiläinen psykologi lapsen kohtaloaluovaa suhdetta\nvanhempiinsa, isän ja äidin ratkaisuvaltaa yli elämän. Voisi sanoa,\nettä Jung pesee Oidipus-kompleksin puhtaaksi Sigmund Freudin antamasta\nseksuaalisesta väristä ja paljastaa peitekasvullisuuden alta kirkkaan,\nyksinkertaisen sielullisen pohjamuodon. »Elämän voima», jonka ilmenemiä\nhänen tutkijanlyhtynsä valaisee, on syvimmältään sama kuin Freudin\nlibido. Ero on vain siinä, että wieniläisen psykologin työkammiossa\nelämän käsite kauttaaltaan kajahtaa sukupuolivietiltä, kun sitä\nvastoin Jung nojaa viime kädessä Henri Bergsoniin ja samalla kertaa\nsekä hämärtämällä että kirkastamalla tätä käsitettä päätyy _élan\nvitaliin_ ja _the life force'iin_, vanhojen ja uusien elämänfilosofien\nselitysperustaan.\n\nJungin analyyttisen psykologian rinnalla on Alfred Adlerin\nindividuaalipsykologia välittömästi versonut Freudin laskematta\npohjalta.\n\nPienessä kirjassaan »Tutkimus elimellisestä vajavaisuudesta ja\nsielullisesta kompensaatiosta», joka ilmestyi jokseenkin huomaamatta\n1907 ja pääsi vasta [20]-luvun alkupuolella kolmanteen painokseensa,\ntämä wieniläinen tutkija laski tulevan oppinsa ensimmäisen peruskiven.\nHänen lähtökohtanaan on kokeellisesti osoitettu havainto, että\nkaikkeen elimistölliseen vajavaisuuteen sisältyy taipumus tulla\nyliarvostetuksi. Kuta heikompi ja haavoittuvampi tällainen elimistön\nosa on, sitä suuremmalla tuotantokyvyllä se vastaa elämän ärsytyksiin\nja sitä herkemmin se oppii sopeutumaan uhanalaisessa asemassaan, jossa\nharjautumisen pakko kiihdyttää sen suorituskykyisyyttä abnormisuuteen\nasti. Elinten perinnöllinen vajavaisuus voi tuottaa tuloksenaan\nmotorista liikasuoritusta, refleksien lisääntymistä, tarvittavien\nrauhaseritysten kiihtyvää tuotantoa. Tämä ilmenee selvästi elimissä,\njoissa yksipuolinen, jatkuva kiihotus saa aikaan epänormaalia\nkehitystä. Toisaalta on inhimillisellä organismilla taipumus\nkorvata toisen elimen heikkous toisen ylimittaisella työskentelyllä\nja vastata vajaafunktioon toisaalla ilmenevällä liikafunktiolla.\nTiedetään, että toinen kilpirauhaspuolisko, toinen aivopuolisko,\ntoinen keuhko, toinen munuainen, munasarja, kives ottaa kantaakseen\nkaksinkertaisen työmäärän, jos toinen puolisko on vioittunut ja\nkadottanut tuotantokykynsä. Tämä vajavaisuuden ylikompensoiminen voi\ntulla myös keskushermoston tehtäväksi, ja tässä tapauksessa kehittyy\nilmeisestikin uusia hermoratoja ja uusia assosiaatioketjuja, jotka\nvastaavat ärsytyksiin kiihtyneellä, ylikehitetyllä, valpastuneella\ntoimintavoimalla.\n\nVajavaisuuksien korvaaminen on neuroottisen sielunrakenteen selvin\npiirre.[478] Jokainen Akilleenkantapää tuo seurausilmiönään\nepänormaalia kiihottuneisuutta, kompensatorista suorituskykyä,\nja tästä johtuu, että juuri sammaltajista kehittyvät parhaimmat\ndemostheneet[479] ja elämänpelkureista ajattelussaan urhoollisimmat\nschopenhauerit. Attilan,[480] Kaarle Suuren[481] ja Napoleonin[482]\nsalaisuus on eräältä osaltaan elimellisen vajavaisuuden\nkompensatorisessa korvauksessa – »suuri sielu pienessä ruumiissa!»\nMissä katse tapaa tavallisuudesta poikkeavaa hengennousua,\nepätotunnaiset suuruuden, kauneuden ja nerouden mitat, siellä voi\naina aavistella salaista vajaamittaisuutta, jonka korvausyritystä\nnerous, kauneus ja suuruus on. »Tunne heikon kohdan olemassaolosta»,\nsanoo Adler, »pitää hermostunutta siinä määrin vallassaan, että hän\nhuomaamatta rakentaa suojelevan ylärakennelman ponnistamalla kaikki\nvoimansa. Tällöin lisääntyy hänen tunneherkkyytensä, hän oppii\nkiinnittämään huomiota yhteyksiin, jotka toisilta jäävät huomaamatta,\nhän menee liian pitkälle varovaisuudessa, rupeaa teon tai kärsimyksen\nalussa aavistelemaan kaikenlaisia mahdollisia seurauksia, hän koettaa\nkuunnella laajemmalle, nähdä laajemmalle...»\n\nToisaalta tämän ylikompensaation tuloksina syntyvät tarkat,\npedanttiset, pikkumaisuuteen asti varovaiset, säästävät ja harkitsevat\ntyypit, toisaalta ihmiskunnan suurimmat johtajat, yli-inhimilliset[483]\nihmiset, nerot.\n\nAdlerin psykologiassa on tiettävästi kysymys kahdesta kompensaation\nmuodosta. Missä jokin vajavaisuus, elimellinen tai henkinen, tulee\nkiihtyvän toiminnan kautta korvatuksi, siinä esiintyy tämä sielullinen\nilmiö mahdollisimman yksinkertaisessa alkumuodossaan. Orgaaniset\nalemmuudet johtavat biologiseen korvausyritykseen, kuten häntänsä\nlaittanut sisilisko kasvattaa uuden, entistä vahvemman hännän ja kuten\nloispunkkien kalvama virmajuuri kehittää tavallista täyteläisemmät\nkukinnot. Henkiselle alalle sovellettuna tämä teoria voi valaista\nmonia ilmiöitä, jotka muuten jäisivät osittaistakin ratkaisua\nvaille. On usein huomautettu, että kaiken todella ylimittaisen\nhengenelämän edellytyksenä on tietty sielullinen korkeapaine\nja tämän ehtona puolestaan joukko vahvoja ehkäisyjä, koettuja\nvajavaisuuksia, haavoittuvaa alemmuutta, joka panee kompensaation\ntapahtuman liikkeelle. _Dort, wo unsere Mängel liegen, ergeht sich\nunsere Schwärmerei_[484] – »missä puutteemme ovat, sinne purkautuu\nhaaveilumme», sanoo Nietzsche, jonka oma luova hengentoiminta oli\nmiltei kääntäen verrannollisessa suhteessa sairauden ja yksinäistymisen\nvarjostamaan yksityiselämään. Gustaf Frödingin[485] salaisuutena,\nselittää John Landquist[486] syvällisessä runoilijanelämäkerrassaan,\noli hänen tuskallinen avuttomuutensa todellisuuden keskellä – tuo\nkalvava tunne, että elämän juhlapöydässä ei hänelle ollut tilaa. Tästä\njohtuvat hänen runoutensa kompensatoriset sovitteluyritykset julman\nja ihanan ulkomaailman kanssa, hänen kuumeinen kaihonsa elämään, joka\non häneltä kielletty ja vihdoin kaikelle ylimittaiselle taiteelle\nluonteenomainen korvaus, pako unen ja mielikuvituksen piiriin. Mies,\njonka otsaan oli poltettu näkymätön kaininmerkki[487] ja joka kipeästi\nvaistosi olevansa _tillvarons utlänning_, olemassaolon muukalainen,\nsaattoi yksinäisissä luomisunissaan hallita omia valtakuntiaan ja\nkäskeä palvelijoikseen kaikki itämaisten tarinoiden henget. Mies,\njoka liikkui kömpelönä ja ujona Värmlannin[488] aateliskartanoiden\ntanssisaleissa, sormeillen hermostuneesti väärin napitettua\npaidanrintamustaan ja liian suuria kalvosimiaan, korvasi runossa\nsen, mitä häneltä elämässä puuttui. On tavallaan järkyttävää nähdä,\nmiten juuri Fröding siirtää lyyrilliseen hahmomaailmaansa historian\nja runouden absoluuttisimmat miehet — Benvenuto Cellinin,[489]\nSimsonin[490] ja Salomon![491] Elämän puutoksesta kasvaa elämän uni,\nrajallisuuden tunnosta kaipaus rajattomaan. _Die Kunst fängt genau\nda an, wo das Leben aufhört_ — »taide alkaa juuri siitä, missä elämä\nlakkaa...»\n\nMiten paljossa tämä kohtalokas laki vaikuttaa, on lopullisesti\nselvittämättä. Mutta juuri runouden suuriin yksinäisiin,\nStrindbergin,[492] Poen, Kleistin[493] ja Baudelairen[494] kaltaisiin\nsieluihin Adlerin oivalluksesta lankeaa aavistamattoman syvällinen\nvalo. Tuo yleisesti tunnettu ja Nietzschen kiteyttämä väite, että\ntaiteen edellytyksenä ovat poikkeukselliset tilat ja että »ei näytä\nolevan mahdollista olla taiteilija ja olla olematta sairas», saa\ntodellisen sisältönsä vasta ylikompensaation ajatuksesta.[495]\n\nToisaalta Alfred Adler on osoittanut, kuinka sama oman vajavaisuuden\nkorvausyritys kätkeytyy kaikessa sosiaalisessa elämässä niin yleiseen\narvostusten kieroutumiseen. Useiden neuroosien yhteydessä tunnetaan\ntämä reaktiivinen kompensaatio – »orjakapina arvostamisen piirissä».\nSen mukaan omasta vajavaisuudestaan kärsivät yksilöt, jotka näkevät\nihanteensa väikkyvän saavuttamattomissa, kieltävät sen arvon, koska\nhe eivät itse pääse siitä osalliseksi. Tämä on »alempien» katkeruutta\n»ylempiään» kohtaan, matalalle jääneiden itsetehostusta, joka tapahtuu\nvain kieltämällä kaikki korkeammalla oleva. Sinclair Lewisin[496]\nhuvittava anekdootti amerikkalaisen kaupungin kahdesta herrainkerhosta,\nhienosta ja vähemmän hienosta, joista jälkimmäisen jäsenet yhteisvoimin\ntuomitsivat edellisen ikäväksi ja turhanaikaiseksi laitokseksi, kunnes\nheidän itse onnistui sinne päästä, sisältää psykologisesti varsin\nkaukonäköisen huomion. Yhteiskunnallisen alemmuuden kiusaama henkilö\non aina taipuvainen tähän korvaukseen: hän tuomitsee sen, mikä on\nsosiaalisesti korkeampaa ja mitä hän itse tajuttomissa tunnoissaan\ntahtoisi olla. Arvonkieltäminen, Entwertung,[497] selittää sen, miksi\nvähäpätöisyys niin usein halveksii lahjakkuutta, miksi poroporvari\nnauraa runoilijalle, miksi kyvytön, ahdas, rajoitettu henki muuttaa\njuuri oman ahtautensa ja rajallisuutensa tunnon katkeruudeksi kaikkea\navarampaa kohtaan.\n\nSchopenhauerin erinomaisen terävät kuvaukset elämän laitapuolella\nviriävästä arvonkieltämisestä, tuosta rampojen vihasta tanssivia\nkohtaan ja sokeiden ärtymyksestä näkevien edessä, osoittavat toisaalta\ntodeksi, että tämä reaktiivinen kompensaation muoto on suurelta\nosaltaan »laitapuolen» ilmiö. »Joka on itseensä tyytymätön, on\nalituisesti valmis kostamaan sen meille muille, joista tulee hänen\nuhrinsa», on jossakin yhteydessä huomauttanut Friedrich Nietzsche[498]\n– tuo kaiken ennaltanäkijä, jonka oppi ressentimentistä,[499]\nelämänkaunasta, on ehkä suuremmassa määrin kuin mikään muu antanut\nAlfred Adlerille ratkaisevanjohtolangan. Juuri heikot, vajavaiset,\nalhaiset ja voimattomat ovat äärettömän katkeruutensa linnoituksessa\nsuojatumpia kuin koskaan voimakkaat, ja juuri heidän ressentimenttinsä\non niin monissa joukkoliikkeissä muodostanut syvimmän, alhaalta\ntulevan voimanpaineen. Masennettujen [500] vallantahto turvautuu\narvonkieltämiseen. Tekemällä omista heikkouksistaan hyveitä ja\nkääntämällä päinvastaiseksi vallitsevan arvojen asteikon se löytää\ntuon kaikille raskautetuille tarjolla olevan revanssin, jonka\näärimmäisenä kristalloitumana Nietzsche on pitänyt koko kristinuskoa.\n»Joka itsensä alentaa, se ylennetään». Kristuksen tuleminen tietää\norjien ja pikkueläjien, vaivaisten, sorrettujen ja mitättömien[501]\nnousua ikuiseen kunniaan, kun »tämän maailman meno» on kadonnut.\nSyvällä soihtujen valaisemissa katakombeissa ovat kerran kajahdelleet\nkumean huumaavina apostolin sanat: »Mikä on heikkoa maailmassa, sen\nJumala valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä on väkevää. Ja mikä on\nmaailmassa halpasukuista ja halveksittua, sen Jumala valitsi, sen, joka\nei mitään ole, tehdäkseen mitättömäksi sen, joka jotakin on –»\n\nSorronalaisen alkukristillisyyden päivinä, eskatologisten\nvallanunelmien ja ylösnousemusnäkyjen kiihdyttämässä kuumeisessa\nhengenilmastossa on epäilemättä tapahtunut jotakin, jota voisi\nkutsua arvojen kavaltamiseksi. Tulee mieleen Hegelin[502] huomautus,\nettä henkinen elämä on viekkaasti käyttänyt hyväkseen alempia\nvaistoja, sillä varmaa on, että kristillisyyden tavaton nousu elämän\nvarjopaikoista palatsien valoon, yhteiskunnan laitapuolelta sen\nkeskuksiin on tapahtunut reaktiivisen kompensaation varassa. Tässä\nkatsannossa se on »orjakapinaa» – Nietzschen määrittelemää »aitoa\nkristillisyyttä», joka käy käsiksi kaikkeen kiellettyyn ja riistää\nsiltä hyvän omantunnon likaamalla, tekemällä epäilyttäväksi kauniin,\nloistavan, rikkaan, ylvään, itsevarman, tietävän, väkevän. Mikä on\nalennettua, tahtoo tulla ylennetyksi! Itsetehostus hiipii kaiken\nalemmuudentunnon kantapäillä, ja salaisen vallanhalun parhain ase on\narvonkieltäminen, reaktiivisen kompensaation ilmiö.\n\nAdler on, kuten tunnettua, soveltanut teoriaansa lähes kaikkiin\nneuroottisiin taudintapauksiin ja osoittanut erinomaisen laajoissa\nmitoissa, mikä määräävä vaikutus alemmuuskompleksilla luonteen\nrakentamisessa on.\n\nJuuri vajavaisuuden tietoisuus saa luonteissa aikaan torjumisia ja\nehkäisyjä; se johtaa noihin suojeleviin varmistuksiin, _Sicherungen_,\nnoihin pingottuneisiin pakko-oireisiin, jotka näyttelevät niin\nratkaisevaa osaa neurooseissa. Mutta tämän mukaan voidaan lukemattomat\nsielunilmaukset syvimmältään palauttaa yhteen salatajuiseen määrääjään:\nvallantahtoon. Vastoin Freudin ja Jungin »viettipsykologiaa» Adlerin\noppirakennus on »päämääräpsykologiaa». Vietin suunta ja päämaali\nantaa vasta vietille luonteen ja tekee libidosta vallanhalua. Tahdon\npäämäärällä on Adlerin tutkimuksissa voittopuolisesti sosiaalisesti\nväritetty luonne, ja sen vuoksi ei ole aiheetonta huomauttaa, että\nhänen teoriansa valaisee suuremmassa määrin kuin koskaan Jungin ja\nFreudin opit ihmistä yhteiskunnallisena olentona. Vallantahdon suunta\nmäärätään noina lapsuudenvuosina, jolloin tietyt joko orgaaniset tai\npuhtaasti sielulliset vammat virittävät luonteen tulevaa kehitystä ja\nantavat jokaiselle yksilölle sen perusasenteen, minkä hän myöhemmin\nsäilyttää läpi elämänsä. Lapsen asema kodissa on Adlerin, kuten Freudin\nja Junginkin teorioissa, tässä mielessä ratkaiseva tekijä. Varhaisina\nvuosina vaikuttanut »perhetilanne» kaikkine jännityksineen ja\nsielullisine voimakenttineen, sisarusten varhainen valtataistelu, joka\ntietää hellittämätöntä kilpailua vanhempien hellyydestä, tai vihdoin\npelon ja rakkaudenjanon aikaansaama tunneasenne ei koskaan lakkaa\nvaikuttamasta kehitykseen, vaan määrää omista syvyyksistään sielun\nkohtalot.\n\nOn ymmärtääkseni täysin oikeutetusti esitetty ajatus, että Adler on\npsykoanalyysin täydentäjä – suuri seuraaja,[503] joka korjaa talteen\nmestarinsa kylvämän sadon ja kokoaa sen aittoihin. Tällä ei ole\nsuinkaan asetettu kysymyksen alaiseksi hänen itsenäisyyttään tutkijana.\nHän on saattanut Freudin hedelmällisimmät huomiot uusiin aspekteihin,\nja tutkimalla[504] niitä omasta näkökulmastaan samalla täydellistänyt\nniitä. Voi tuskin kieltää, että varsinaisesti vasta hänen tutkimustensa\nkautta eräät psykoanalyyttisen teorian osat ovat saaneet tuon ankaran\nja kestävän asiallisuuden, jota niiden yhteydessä on kaivattu, sillä\nhänen individuaalipsykologiaansa värittää huomattavasti suurempi\nsosiaalinen todellisuuden taju kuin koskaan Freudin ja Jungin\nteorioita. Mutta tätä täydentäjäntyötä tarkatessa ei samalla voi olla\npanematta merkille, miten syvä geneettinen yhteys sen ja psykoanalyysin\nvälillä on. Sen taustoilla väikkyy sama kuva elämästä, joka kangastaa\nkaiken syvyyspsykologisen selitystyön pohjalta. Synteettisesti\nkatsoen häviävät jälleen tilapäiset eroavaisuudet – systeemit\nlankeavat ydinajatuksissaan yhteen, ja Freudin, Jungin ja Adlerin\nteoriat tiedostamattomasta viettienergiasta, lapsuuden määräävästä\nvaikutuksesta, unen ja virhesuoritusten mielekkyydestä, symbolien\nvälittäjäntehtävistä ja torjunnan, ehkäisyjen ja kompleksien ilmiöistä\npeittävät toisensa.\n\nNämä kolme teoriaa voidaan palauttaa saman perusajatuksen kaavaan.\nNe ovat kukin kohdaltaan oppia nimettömästä, tajuttomasta, sokeasta\nelämänvietistä, joka on sekä hyvässä että pahassa mielessä\nluovaa, kuohuessaan tiedottomissa kuiluissaan. Kirjoitin kerran,\ntarkastellessani Freudin selityskaavaa unen symbolikielestä, seuraavan\nhuomautuksen: »Syvimmältään psykoanalyysi ei tallaa ainoatakaan\nhenkistä arvoa lokaan. »\n\nSillä valaisemalla jonkin ilmiön karkeaa mekanismia ei silti kielletä\narvoja, jotka liittyvät tuohon ilmiöön, ja osoittamalla henkisten\ntoimintojen matala alkulähde ei ole lainkaan kumottu itse toimintojen\nkorkeutta. Anatomi, joka selittää luuston, nivelten ja lihasten\nrakenteen, ei missään tapauksessa ole antanut tyhjentävää esitystä\nihmisestä, niin suuressa määrin kuin kaikki inhimillinen rakentuukin\njuuri luuston ja lihasten varaan! Psykoanalyytikko puolestaan on\nerikoistunut sielunelämän anatomiaan ja ottanut tutkimustensa kohteeksi\nsisäisen olemuksemme rakenteen, nuo sanomattoman tärkeät välineet,\njoiden käytöstä kaikki henkinen ja syvähenkinen elämä on riippuvainen.\nMutta jos todella esitetään kysymyksiä: Mitä on kulttuuri? Mitä on\nuskonto? Mitä on erotiikka? sisältyy psykoanalyyttiseen vastaukseen\naina jotakin auttamattoman puolinaista, sillä inhimillisen elämän\nsyvähenkinen kerros ei lainkaan kuulu näiden tutkijoiden ohjelmaan.\nSe on ilmiö erikseen – valtava alue puhtainta inhimillisyyttä,[505]\njohon liittyviä arvoja ei tehdä tyhjäksi esittämällä niiden\ntiedostamattomat pohjavirikkeet. Jos erikoisesti sovellamme tätä\ntutkistelua uskonnon alalle, ei ole lainkaan sanottu, kumpi kahdesta\nmahdollisesta kilpailijasta suoriutuu voittajana: viettikö, joka\nlainaa voimansa uskonnolle, vai uskonto, joka alistaa palvelijakseen\nvietin. Syvemmälle mennen voi kaikki henkinen ja uskonnollinen\nolla sukupuolisuutta muuntuneessa muodossa ilman vähäisintäkään\narvonkatoa, ja yksinpä Nietzschen hyökkäys kristinuskoa vastaan\nsiihen sisältyvän ressentimentin perusteella sisältää huomaamattoman\nmutta yleisen ajatusvirheen. Polemiikin lähtökohta on väärä. Sen\nonnistuminen edellyttäisi tosiasiaa, että kaikki henkinen voitaisiin\ntuomita mitättömäksi samean alkulähteensä vuoksi, niin myös Nietzschen\nfilosofia, joka juonsi, kuten tunnettua, alkunsa paralyyttisistä[506]\naivoista. Mutta uskonnot, enempää kuin runous tai aatesysteemit, eivät\nole koskaan vain pelkkää hermosielullista prosessia, ja jokainen\ntutkija, joka luulee ammentavansa ne tyhjiin sillä, että osoittaa\nniiden pohjalla vaikuttavat psykologiset tekijät, ei täydellisesti\nhallitse aihettaan. Henkinen elämä on kokemuksena jotakin enemmän\nja jotakin rikkaampaa kuin tapahtuma aivosoluissa. Sen vuoksi eivät\nsielulle turvalliset myytit menetä merkitystään, vaikka ne osoitetaan\ntiettyjen alempien tarpeiden ohjaamiksi.\n\nJoka ahdistaa ajatuksensa kyllin kauas, on epäilemättä näkevä,\nettä kaikki henkinen toiminta on pyydeajattelun luontoista: sitä\nsäännöstelevät alhaalta nousevat vietit, se rakentuu täyteen\nkorkeuteensa vain tajuttomien tarpeiden varassa. Tämän huomion valossa\nvoidaan yksinpä psykoanalyysi palauttaa Freudin itsetehostuksen\ntarpeeseen, sillä myös pyyteettömiltä tuntuvat teoriat, jotka pyrkivät\nvain »totuuteen» ja tahtovat »paljastaa todellisuuden», rakentamatta\nsielun turvapaikaksi mitään ideaalista tai metafyysistä ylärakennusta,\nvoi selittää pyydeajattelun kaavalla. Kaikki korkeus edellyttää aina\njotakin alempaa; niin materialismia kuin idealismia, niin deismiä kuin\nateismia, niin rationalistista elämänselitystä kuin turvautumista\nuskonnon opinkappaleisiin ohjaa jokin syvältä tuleva toive, tajuttomien\ntarpeiden tendenssi. Kyllin pitkälle vietynä voitaisiin jokainen\naaterakennelman »paljastaminen» puolestaan paljastaa pyydeajatteluksi,\nkunnes tulisi tämän paljastajan itsensä vuoro, ja niin yhä edelleen\nloputtomiin. Anatomi, joka selittäisi ihmisen luiden nivelten ja\nlihasten kokoomukseksi, olisi samalla luonut täydellisen kuvan\nitsestään, mikäli hänen selityksensä olisi tyhjentävä, ja tämän\nhenkisen harakirin jälkeen hän olisi olemassa vain anatomisena\nlaatunäytteenä!\n\nMutta on olemassa toinen näkökulma, joka on näennäisessä ristiriidassa\nedellisen kanssa.\n\nVaikka teoreettisesti voisimme selvittää itsellemme, että kuten\nnerokkaan ihmisen olemusta ei voida sisällyttää hänen ruumiinsa\nrakennekaavaan ja kuten uskonnon olemusta ei voida »antaa» uskonnon\npsykologisessa tulkinnassa, sanoo syvällä piilevä aavistus, että\njokin arvo on tässä kaikessa tullut hävitetyksi. Tunteenomainen\nluottamus ilmiöihin ei kestä paljastavia valonsäteitä, sillä tunne imee\nvoimaansa juuri salaperäisyyden tummasta lumouksesta, tuntemattomuuden\nviehätysvoimasta. Tähän salaperäisyyteen liittyy sinänsä arvo – ja\nkuka takaa, etteikö juuri se olisi uskonnon alueella ratkaisevin ja\nkeskeisin. Hävittämällä sen psykoanalyysi hävittää jotakin oleellista,\nnimittäin kokemuksemme kannalta, ja upottamalla lyhtynsä luoviin,\ntummiin uumeniin se kavaltaa ne valolle.[507] Tavallisen elämänkäytön\ntähystyskulmasta suhteemme asioihin ja ilmiöihin on syvästi\nriippuvainen siitä, osaammeko ne teoreettisesti selittää vai ei. Tuntea\njokin läpikotaisin merkitsee käytännön kielessä enemmän hylkäämistä\nkuin hyväksymistä, enemmän arvon katoa kuin luottavaista arvostamista.\n\nKun uskonnon puolustajat ovat kautta länsimaisen hengenhistorian\nkohdistaneet oppositionsa juuri tieteen edistysaskeliin ja taistelleet\n1600-luvulla Galileita vastaan, 1800-luvulla Darwinia vastaan ja 1900-luvulla syvyyspsykologista suuntausta vastaan, tämä osoittaa vain,\nettä he ovat tunteneet kaikesta paljastavasta tiedosta huokuvan hengen\nmyrkylliseksi omalle uskolleen ja aavistaneet tieteen riemuvoitossa\npyhitettyjen arvojen perikatoa.\n\nElämänkäsitys, minkä psykoanalyysi antaa tai minkä rakennamme sen\ntutkimustulosten varaan, on omalaatuinen, suljettu kokonaisuus.\nOleellista on siinä jokin, mitä nimenomaan syvähenkinen elämä ei\ntunnusta oleelliseksi, ja jos omaksumme sen, tapahtuu arvojemme\nasteikossa samalla huomaamaton mutta huimaava muutos. Ihminen, jonka\ntajuntaan on lähtemättömästi painunut tieto, että kaikki henkinen on\nlopultakin muuntunutta sukupuolisuutta, kaikki uskonto isänkammoa ja\njumalanpelko kastraatiotuskaa, tuntee uskonnollisen luottamuksensa\nmyrkytetyksi, vaikka hänen tietoisuutensa täyttäisi ajatus: tuo\nkaikki kuuluu hengenelämän anatomiaan ja jättää koskemattomiksi itse\narvot! Kysymys on kenties siitä, minkä ymmärrämme oleelliseksi. Onko\npimeässä luolassa oleellista luola vai pimeys, vaiko molemmat? On\nkuin psykoanalyysi juuri henkisen elämän alueella kulkisi lyhtyineen\nyössä, yrittäen valaista pimeyden olemusta, yrittäen tuoda lyhdyn\nvalopiiriin _yön_![508] Tiedon liekki etenee yhä kauemmas, ja aina\nväistyvät varjot, joita se tahtoisi kirkastaa. Psykoanalyysi julistaa\nkaiken tiedostamattomaksi jääneen, salatun ja hunnutetun luovaa valtaa,\nalkusielun hedelmällistä hämäryyttä, mutta suunnatessaan valonsa\nnoihin kuiluihin se hävittää niiden voiman ja kääntyy syvimmältään\nlähtökohtiaan[509] vastaan. Jos, kuten Schopenhauer sen määrittelee\nja kuten psykoanalyysi myöntää, kaikki tietoinen on petosta ja vain\ntiedoton aitoa, tähän huomioon kätkeytyy samalla salainen kärki\nsyvyyspsykologian omaa laatua vastaan. Se on käärmeen viisautta\n– vanhojen hindulaisten sinettien käärmeen, joka on kiertynyt\ntäydelliselle ympyrälle ja nielee itsensä takaapäin, surmaten aste\nasteelta oman itsensä kiristyvässä kuolemanympyrässään.\n\nTunnetussa vanhuudenteoksessaan _Die Zukunft einer Illusion_[510]\nSigmund Freud on julistanut jumalakseen Logoksen, kaikkivaltiaan älyn.\nHän on käynyt selvittelemään uskonnon ongelmia omasta tietoisesti\nuskonnottomasta näkökulmastaan ja pyrkinyt osoittamaan niiden tarujen\nkestämättömyyden, joihin ihmiskunta kohtalonhädässään aina turvautuu.\nUskonnolla on sama luonne kuin unella: se on toiveen täyttymystä,\nvalvovin silmin uneksittua unta. Sen hahmottumista ohjaa tiedostamaton\nmielihyväprinsiippi, se syntyy eräältä osaltaan reaktiona luonnon\nylivoimaa ja Sallimuksen julmuutta vastaan, ja tässä mielessä se\non luettava kulturelliksi toiminnaksi, koska juuri kulttuuri on\nsyvintään myöten ihmisen vastalausetta luonnolle. Uskonnot ovat\nkulttuuri-illuusioita, jumalat kulttuuri-ihanteita, rajattomiin\nasti suurennettuja heijastuskuvia yksilöiden minäideaaleista. Tämän\nmukaan ne on katsottava vietin sublimoimisen tuloksiksi ja sellaisina\nkaiken orgaanisemman, vitaalisemman, elämänlämpimämmän vastakohdiksi.\nUskonnon voittopuolinen henkisyys kuivaa[511] syviä vaistoja ja riistää\nihmiseltä sen onnen, joka on löydettävissä vain tiedostamattoman elämän\nlähteiltä, alkusielun kuumasta yöstä. Mutta ei ole lainkaan vaikeata\nhavaita, että tämän ajatuksen valossa joutuu myös Sigmund Freudin\nharjoittama »totuussadismi», älyllinen hengenviljely, Logos, samalle\nlinjalle uskontojen kanssa ja paljastuu tumman alkuelämän, libidon,\nvihamieliseksi vastavoimaksi.\n\nTästä heittyy epäilemättä Freudin vanhuudenteoksiin niiden\nsyksynkirkas, tuskallinen fatalismi – tuo nihilistinen kuolemanvalo,\njoka ei ole voinut jäädä keneltäkään hänen lukijaltaan salaan. Hänen\nviimeinen, kirjansa vuodelta 1930, _Das Unbehagen in der Kultur_,[512]\nkiteyttää jo nimessään johtoajatuksen, jota Wienin patriarkka julistaa.\nKaikki henkinen elämä, uskonnollinen ajattelu yhtä hyvin kuin\ntieteellinen ajatustyö, tietää onnen vararikkoa, »luonnollisen ihmisen»\nsurmaamista, hidasta ja tuskallista myrkyttymistä, irtautumista luonnon\nparantavasta maaperästä. Kulttuurikehitys kauttaaltaan on taistelua,\njossa elämä ja kuolema, libido ja minävietit kilvoittelevat ylivallasta\nja joka syvimmältään edellyttää libidon taltuttamista kuolemantahdon\navulla. On olemassa kaksi »taivaallista mahtia», joille Freud\naikaisemmin antoi nimet Logos ja Anankee[513] ja joista edellisellä\nymmärrettiin voittopuolisesti älyllistä hengenelämää, jälkimmäisellä\ntiedostamatonta, vaistomaista elämänenergiaa, libidoa. Mutta viimeisen\nteoksensa syvässä tuomiontunnelmassa dualisti Freud riisuu naamion\njumaliensa kasvoilta ja ristii ne uudelleen: on olemassa kaksi voimaa,\nEros ja Thanatos, »ikuinen rakkaus» ja »ikuinen kuolema».\n\nTätä metafyysistä elämänselitystä edelsivät jo eräät salaperäiset\nrivit teoksessa _Jenseits des Lustprinzips_,[514] jossa Wienin\nsieluntutkija omaksui Empedokleen[515] opin kaikkeen olemassa olevaan\nkätkeytyvästä vihan ja rakkauden polariteetista ja jossa hän ensi\nkerran yritti käsitteellisesti selvittää kuolemanvietin arvoitusta.\nKaikessa orgaanisessa luonnossa piilee pohjakaipaus epäorgaanisuuteen,\nja elämäntahdon ohella tunkee jokaisen elävän substanssin lävitse\nkuolemantahto, joka pyrkii liikunnasta lepoon, jännityksestä\nlaukaisuun, olemassaolosta häviöön. Siksi ovat elämänvietit\nrauhanhäiritsijöitä, jotka tuovat mukanaan levottomuutta ja jännitystä,\najaen kaikkia olioita petollisia päämääriä ja illuusioiksi paljastuvia\ntarkoitusperiä kohti. Sen vuoksi on elealainen Parmenides[516]\naavistanut viimeisen totuuden esittäessään ajatuksen, että Afrodite\non kaiken harhamaailman valtiatar, eksyttävä keskustuli, joka syttyy\nolemattomuuden sydämestä ja synnyttää olemassaolon harhan. Kahdesta\nmaailmanvoimasta, Thanatoksesta ja Eroksesta, on tosi vain toinen –\nkuolema. Sinänsä ovat kaikki oliot olemassa vain hävitystä varten,\nja miten sokean elämäntahdon hyöky häiritseekään tämän tarkoituksen\ntäyttymistä, sen valta on vain hetkellistä ja ohimenevää, kun sitä\nvastoin tyhjyyden liikkumaton perusta ei koskaan murru.\n\nTässä aukeaa näköala syvälle Aasiaan – vanhan intialaisen viisauden\ntuhatvuotiseen yöhön, jossa kaikki elämä ja olemassaolo on kielletty ja\njossa nirvana vallitsee.\n\nJuuri syvintään myöten omaksuttu tunne kaiken olevaisen dualistisesta\nperustasta johtaa välttämättömyyden paineesta tuohon ajatuksen\ntienhaaraan, jossa on suoritettava ratkaiseva valinta, jossa jotakin\ntäytyy täydellisesti hyväksyä ja jotakin täydellisesti kieltää. Sata\nvuotta ennen Kristuksen syntymää tämä metafyysillinen ratkaisu tapahtui\n_Bâdarâjanan Brâhmasûtrassa_, hindulaisen vedanta-järjestelmän[517]\nsynkän ylhäisessä yhteenvedossa, josta voi täydellä syyllä väittää,\nettä se keskittää oppilauselmiin ja hymneihin koko itämaisen\nnihilismin. Sen mukaan ei ole olemassa muuta todellista kuin\nikuinen, ominaisuuksia puuttuva, lepäävä maailmansielu _brahman_;\nkaikki oliot ja ilmiöt ovat harhaluulomme, _mayan_, synnyttämät.\nMutta maailmansielun syvään lepotilaan sisältyy kuin häiritsevänä\nvastavirtana »kaipaus harhaan», ja tämän kaihon paineesta syntyy\nolemassaolon illuusio, aikakausien ja maailmojen illuusio. Mikä\njokaisessa näennäisesti elävässä yksilössä on syvintä todellisuutta,\nei ole ominaisuus, _upadhi_,[518] vaan salaperäinen alkusielu.\n_dživa_, jonka yksilöllinen olemassaolo on vain näennäinen, koska\nse syvimmältään on yhtä maailmansielun kanssa. Kaikki inhimillinen\ntietämys, _vidyâ_, saavuttaa viimeisen rajansa tuossa ylhäisen\njäätävässä tiedossa, että totuus on vain levossa ja kuolemassa...\nKieltäminen on viisauden päämäärä, kaikesta luopuminen kaiken\ntarkoitus. Mutta tämän hindulaisen metafysiikan varjo lankeaa kaukaa\nmyös juutalaisen elämänselittäjän teoksiin niin kuin se aikoinaan\nlankesi _Upanisadeja_[519] tutkiskelevan Schopenhauerin sanoihin,\neikä ole täysin mieletöntä rinnastaa toisiinsa _Bâdarâjanan mayâa_ ja\nFreudin elämänviettiä, olioiden syvimmässä hengityksessä vaikuttavaa\n_brahmania_ ja psykoanalyysin kuolemanviettiä.\n\nMuuan Freudin terävimmistä arvostelijoista, Hans Kunz,[520] on kerran\nmääritellyt hänet yliviljellyksi tieteellisen ihmisen prototyypiksi,\njonka täytyy logiikan lakien mukaan päätyä kaiken kieltämiseen, tahtoa\nkuolemaa! Logos, hänen ainoa jumalansa, paljastuu naamiaisten päätyttyä\nThanatokseksi, ja ajatuksen viimeiseksi satamapaikaksi tulee nirvana.\nTässä on samalla tapahtunut se _coincidentia oppositorum_, vastakohtien\nyhteenlankeaminen, joka näyttää odottavan jokaista äärimmäisiin\njohtopäätöksiin ahdistettua ajatusta: juuri metafysiikan täydellinen\nkieltäminen on johtanut Freudin metafysiikan alppimaailmaan.\n\nSyvimmältään tuon wieniläisen elämäntutkijan odysseia kätkee itseensä\nkoko nykyisen länsimaisen ihmisen odysseian.\n\nSe, mikä antaa hänen teoreettiselle ratkaisulleen kohtalokkaan\nmaailmanratkaisun luonteen, on kenties selitettävissä sen elimellisen\nyhteyden avulla, mikä psykoanalyysilla on itse aikakauden syvimpiin\ntuntoihin. Psykoanalyysi on kerännyt osan ajatuksiaan vuosisadan\nlopun henkisestä ilmakehästä, jossa vallitsi niin silmiinpistävä\nyleisen hajoamisen ja arvojen perikadon tunnelma. Mutta [90]-luvun\nelämäntunnoissa ovat kieltämättä jo olemassa kaikki ne vielä\njärjestymättömät ainekset, joista »sodanjälkeinen ihminen» on\nmuodostunut, ja mikäli syvennymme erittelemään _fin du siècle’n_,[521]\npsykoanalyysin syntymäajan, syviä sisäisiä virtauksia, ne osoittautuvat\nsisimmiltä suuntauksiltaan yhtäpitäviksi oman aikamme pohjavirtausten\nkanssa. Voisi väittää, että maailmansodan suunnaton järkytys toi\nratkaisevasti valoon paljon sellaista, mikä sodan edellisessä\nelämässä oli tiedostamatonta, latenttia, nukkuvaa. Se paljasti\nsyvimmät uomat ja näkymättömimmät lähteet, se teki hetkessä sen,\nmikä muuten olisi edellyttänyt vuosi kymmenien hidasta kehkeytymistä\ntulviakseen maanalaisista kätköistään pinnalle. Itse psykoanalyysissa\nennakoituu kohtalokkaalla tavalla modernin länsimaisen ihmisen\nkriisi. Se on varhaisesta alustaan asti heijastellut sitä »sielun»\nja »hengen», vitaalisen vaistoelämän ja kuihduttavan älynkulttuurin\ntraagillista kaksintaistelua, joka alkoi kauan ennen aikakautemme\nsuurta murroskohtaa, mutta jonka vasta maailmansota muutti etäisestä\ntaustailmiöstä etualan tapahtumaksi.\n\nPsykoanalyysiin itseensä kätkeytyy vaistojen kapinaa, kauan\norjuutettuna olleiden viettien vapautumista, tajuttomasta nousevaa\npainetta, joka alistaa välikappaleekseen älyn ja suuntaa Freudin\najattelua omaa tarkoitusperäänsä kohti. Tämä selittää osaltaan sen\nosaksi tulleen suunnattoman huomion, sillä – huomauttaa Max Scheler –\naatteet, joilla ei ole ihmisen viettikerrostumassa mitään vitaalista\npohjaa, ovat historiassa säännöllisesti tuomitut häpeään. Mutta\npsykoanalyysin omassa suljetussa järjestelmässä tapahtuu samalla\ntämän paineen reaktio, ja tuo korkeampi henkisyys, jonka Freud on\nselittänyt kaiken vaistonvaraisen vihamieliseksi vastakohdaksi,\nkääntyy hänen omassa ajattelussaan tiedostamatonta voimaa vastaan.\nSiihen usein esitettyyn selitykseen, että psykoanalyysi merkitsee\nvalvovan intellektin ylivaltaa sokeista vieteistä ja että tietoisuuden\nvalonsäde suunnataan siinä salatajuisen elämän yöhön, sisältyy samalla\npsykoanalyysin tragiikka.\n\nNykyaikaisen ihmisen murhenäytelmä on tämä: hänen heittäytymisensä\nvitaalisen ja animaalisen elämän virtoihin on älyn teko – kirkkaimman,\nkylmimmän, sivilisoituneimman järjen. Ja tämä merkitsee, että yksinpä\ntäydellisimmän vaistoteon kantapäillä seuraa »hengen» vastavaikutus.\n\n\n\n\nAtomin murskaaminen\n\n\nViime vuosisadan suunnaton edistyminen luonnontieteiden alalla saattoi\nlänsimaisen elämäntunnon tuohon epävarmuuden ja horjuvaisuuden tilaan,\njoka paljastui niin selvään 1800-luvun viimeisten vuosikymmenien\npuitteissa.\n\nCourtois'n,[522] Bunsenin[523] ja Kirchhoffin[524] keksinnöt,\nLorenzin[525] elektroniteoria,[526] Maxwellin[527] elektromagneettinen\nvalo-oppi ja Moissanin[528] ja Forrestin[529] uudet kemialliset\nmenetelmät merkitsivät ennen kaikkea analyysin voitollista\nvaltaantuloa. Kaikki, mille siihenastinen maailmankuva oli perustunut,\ntuntui vuosisadan illassa järkkyvän ja luhistuvan. Lavoisier'n[530]\nkaksikymmentäyhdeksän alkuainetta osoittautuivat pelkiksi\nharhakuvitelmiksi, atomi paljastui aurinkokunnaksi, jossa elektronit\nkiersivät ratojaan. Se, mikä varsinaisesti levitti yli [90]-luvun\nmaailman syvää, fatalistista kuolemanvalaistusta ja ahdisti kaikkea\najattelua kuulaaseen mutta epätoivoiseen skepsikseen, oli kaikilla\ntietämyksen aloilla tapahtunut alkuperusteiden murtuminen. Sillä\nsuuri, kaikkialle yltävä pirstoutuminen tunkeutui laboratorioista\nja tutkijankammioista syvälle elämän sydämeen, määrittelemätön\nepävakaisuuden tunne valtasi inhimillisen olemassaolon, koska vanhat\ntieteelliset normit oli osoitettu kestämättömiksi houreiksi.\n\nTämä erittelevän ja paljastavan tieteen voittokulku jatkuu\nvälittömästi yli vuosisadan kynnyksen. Maailmansota kiihdyttää\nyksistään teknokemiallista teollisuutta yhä uusiin keksintöihin,\nja välittömästi sotaa seuranneet vuodet, jolloin uusi maailma on\nrakennettava sortuneen raunioille, vaikuttavat kaikilla tieteen\naloilla hedelmöittävänä paineena, vaativana, pusertavana jatkuvan\nkeksimisen pakkona. On tunnettua, miten suuressa määrin sota antoi\naivoanatomeille ennen tuntematonta kirurgista koeaineistoa ja miten\n[20]-luvun alkuvuosien yleinen elintarvepula ja siitä johtuva\nravinnonkorvikkeiden käyttö kannustivat ravintoainefysiologiaa uusia\nlöytöjä kohti. Vanhat, aikoinaan huomaamatta jääneet keksinnöt\nkaivettiin esiin. Samoihin aikoihin kuin Niels Finsenin[531] perustavat\nesityöt valoterapian alalla kokivat ilmeisen ylösnousemuksen, kääntyi\ntieteellisen maailman mielenkiinto niihin vitamiinitutkimuksiin,\njotka hollantilainen Eijkman[532] oli [90]-luvulla pannut alulle.\nBayliss[533] ja Trarling[534] olivat vuosisadan alussa luoneet\nensimmäistä heikkoa valoa rauhastoiminnan ratkaisevaan merkitykseen ja\nsisäerityksen suljettuun systeemiin. Sodanjälkeinen hormonitutkimus\nlähti rakentamaan heidän laskemallaan perustalla kumouksellisia\nteorioitaan sisäisen aineenvaihdon tärkeydestä, joka ei rajoitu vain\nruumiintoimintojen säännöstelyyn vaan vaikuttaa myös luonteemme\nkasvutapahtumassa. On kiistaton tosiasia, että juuri maailmansota\nraskaine seurausilmiöineen saattoi lääketieteessä etualalle entistä\nkeskitetymmän sisätautitutkimuksen ja antoi ratkaisevan sysäyksen\nkeksinnöille, jotka tyvenemmissä olosuhteissa, ilman yleisen hädän\naikaansaamaa korkeapainetta olisivat kukaties jääneet tapahtumatta.\nJuuri näihin aikoihin syventyi nuori, miltei tuntematon kanadalainen\nkirurgi Banting[535] niihin sylkirauhastutkimuksiin, jotka saksalainen\nLangerhans[536] oli aikoinaan aloittanut, ja selittämällä kokeellisesti\neräiden tiehyettömien soluryhmien, »Langerhansin saarekkeiden[537]\n», merkityksen hän päätyi insuliinin keksintöön. Kuvaavaa kyllä,\njuuri insuliini, joka tekee sokeritaudin vaarattomaksi elimistön\nvajavaisuudeksi, pelasti samoina vuosina bostonilaisen lääkärin George\nMinotin[538] varmasta kuolemasta ja auttoi epäsuorasti vaarallisen\nanemian tuloksellisimman hoitotavan, maksadieetin keksimiseen.\n\n[20]-luvulla saattavat eräät ravintofysiologiaa koskevat kokeet\nvitamiiniopin nykyiseen laajuuteen. Aikaisempi luottamus solujen\nrakennusainesten, rasvan, hiilihydraattien, suolojen ja munanvalkuaisen\nylivoimaiseen tärkeyteen ruumiillisen energiamme kehittämisessä\nhäviää uusien laboratorioiden tapahtumapiirissä. Gerson[539] tutkii\nruokavaliota, jota aikaisemmin käytettiin päänsäryn parannuskeinona,\nja paljastaa kokeissaan sen tervehdyttävän vaikutuksen, mikä\nsuolattomalla, hiilihydraateista ja munanvalkuaisaineista vapaalla\nravinnolla on ihotuberkuloosiin. Vuodesta 1931 otetaan ranskalaisissa\nparantoloissa käytäntöön Calmetten[540] rokotusaine, joka aiheuttaa\nelimistössä tiettyjä reaktioita ja kiihdyttää sen energiat voitolliseen\npuolustussotaan tuberkkelibasilleja vastaan. Nämä keksinnöt tietävät\nniiden tieteellisten aluevaltausten välitöntä täydentämistä, jotka\nPasteurin[541] ja Kochin[542] sukupolvi pani alulle. Nykyaikainen\nbakteeri- ja seerumitutkimus juurtuu elimellisesti vuosisadan lopun\nsuuriin saavutuksiin, ja niiden nopea tuloksellisuus on suorassa\nriippuvuussuhteessa uusien koevälineiden olemassaoloon, jotka elpynyt\nteknillinen teollisuus on antanut tutkijoiden käsiin. Kaikkeen\nkokeelliseen työskentelyyn liittyvä vaivannäkö on yllättävästi\nvähentynyt. Siksi keksinnöt seuraavat toisiaan niin taajassa tahdissa,\nsiksi voi jokainen uusi päivä merkitä suurten ongelmien ratkeamista ja\ntuoda tutkimuksen valopiiriin yhä uusia aloja, joita menneen vuosisadan\nperin rajoitetusti suurentavat linssit eivät voineet paljastaa. On\ntavallaan havainnollista lukea, kuinka vanha wieniläinen lääkäri\nWagner-Jauregg,[543] jonka nuoruus sattui vuosisadan kynnyksen tuolle\npuolen, on viimeisten kymmenlukujen yleisessä keksimiskiihkossa\nuskaltanut parantaa paralysian[544] istuttamalla potilaihinsa kuumeen\nja polttamalla syfiliittisen[545] myrkyn vaarattomaksi.\n\nTästä kaikesta voidaan kieltämättä päätyä huomioon, että nykyinen\nlääketiede on entistä syvemmässä mielessä keskittynyt valaisemaan\nsairauksien syitä. Taudinilmaukset, joita menneen vuosisadan tutkijat\npitivät omaehtoisina[546] orgaanisina ilmiöinä, syventymättä\nselvittämään niiden salaisia alkulähteitä, ovat uudelle tieteelle\nusein vain pelkkää symptomaattista[547] pintaa. Syvyysperspektiivin\nvaltaanpääsyä kokeellisen lääketieteen alueilla todistaa yhtä hyvin\nbakteeritutkimuksen voittokulku kuin sisäisen aineenvaihdunnan yhä\ntuloksellisempi selvittäminen, mikä puolestaan on hedelmöittänyt monia\npsykologisia teorioita. Tutkimus porautuu syviin määrääjiin,[548]\nse kääntyy näkyvistä pintailmiöistä pois ja lähettää valosuihkunsa\nkuiluihin, joissa näkymättömät eliöt tekevät hävitystyötään ja joissa\nsuljetun rauhassysteemin eritteet virtailevat, määräten omista\nkätköistään ruumiillisten sairauksien ja hermostollisten vammojen\nkehittymistä. Lääketieteen lamput valaisevat alaspäin. Syvyydet ovat\ntänä hetkenä vetäneet kaiken mielenkiinnon puoleensa, kaivautuminen\norganismien kätköihin, elinvoiman yhtä hyvin kuin elinkelvottomuudenkin\nalkulähteille, on tullut tutkimuksen keskeiseksi tehtäväksi.\n\nMutta syvenemisen rinnalla jatkuu analyysi, sillä kaikki nuo\npaljastukset, joita uuden tieteen laboratorioissa tapahtuu,\nedellyttävät entistä terävämpää erittelykykyä, salattujen syysuhteiden\nja monimutkaisten yhteyksien voimistunutta tajuamista. Seulova,\nlajitteleva, alkuaineksiin jakava katse tunkeutuu salaisuuksien\nkätköpaikoille. Älyn lansetti[549] leikkaa koko nykyaikaisessa\ntieteessä hienommin ja pettämättömämmin kuin koskaan ennen, ja jokainen\nuusi kokeellisilla tutkimuksilla varmistettu teoria luolaa entistä\nsyvemmältä salaisten pohjailmiöiden vyöhykettä, kunnes yhä useampi\ntähänastinen johtopäätelmä näyttäytyy harhaluuloksi.\n\nVoisi väittää, että välittömästi maailmansodan jälkeen biologian,\nfysiikan ja astronomian tutkimustyö on lopullisesti saavuttanut\nsen upottavan kuilumaisuuden, jota kohti XIX vuosisadan viimeisen\nneljänneksen luonnontutkimus oli kulkemassa ja jonka ensimmäiset\nheikot ilmaukset näyttäytyivät jo Maxwellin elektromagneettisessa\nvaloteoriassa ja Lorenzin atomiopissa.\n\nNykyaikaiselle fysiikalle, joka Galilein[550] ja Newtonin[551]\npäivistä on nojannut matemaattisesti laskettuun ja empiirisesti\nvarmistettuun perustaan, ei ole enää olemassa mitään Arkhimedeen\npistettä.[552] Vanhat alkuperusteet ovat auttamattomasti sortuneet,\nja mihin ajatuksen valonheittäjä suunnataankaan, aina avautuu\npohjaton tyhjyys, salaperäinen, selittämätön, rajattomiin leviävä\ntuntemattomuus. [90]-luvun fyysikot voivat pysähdyttää ajatuksensa\nhuimaavan sukellusretken pienimpään kaikista rajallisista kappaleista,\natomiin. Näköala päättyi tähän ultramikroskooppiseen hiukkaseen, joka\noli olemassa ajateltuna apukäsitteenä ja jonka varaan fysikaalisten\nja kemiallisten tapahtumien koneisto voitiin rakentaa. Vielä oli\nolemassa ainetta – kuvaamattoman pieni materian rae, josta aineellinen\nmaailma rakentui niin kuin hiekkakivi kiteytyy hietajyväsistä.\nJokainen kappale oli lukemattomien alkuyksiköiden summa, joka voitiin\npuolestaan hajottaa vain noihin yksikköihin asti. Mutta kun saksalainen\nRöntgen[553] paljasti kiinteiden kappaleiden läpinäkyvyyden, kun\nCuriet[554] antoivat radioaktiivisten alkuaineiden paljastuksella\nkuoliniskun vanhalle materiankäsitykselle, kun elektronien säteily tuli\nteoreettisesti osoitetuksi, kun Max Planck[555] ja Albert Einstein[556]\nnäyttivät eräiden siihenastisten fysikaalisten lakien pettävyyden, sai\nuusi avaruuskuvamme tuon katottomuuden ja pohjattomuuden, jossa sekä\nmikroskoopin että kaukoputken katse häipyy tyhjyyteen ja jossa syvyydet\nvaanivat niin yllä kuin alla.\n\nNykyaikainen atomifysiikka on singonnut itsensä rohkealla otteella\naineellisen todellisuuden tuolle puolen, puhtaimman abstraktion\nja äärimmäisten pelkistämisten ohueen, kutakuinkin ilmattomaan\nstratosfääriin. Kysymykset, jotka vuosisadan lopussa koskivat aineen\nolemusta, ovat saaneet vastauksen: aineella ei ole mitään käsin\nkosketeltavaa olemusta – ainetta ei tavallisessa mielessä lainkaan\nole! 1600-luvulta periytyvä mekaaninen maailmankäsitys, jonka varaan\nviime vuosisadan fyysikot rakensivat niin luottavaisina teorioitaan,\non kolmen fysikaalisen peruslain murtuessa haihtunut kuin aamusumu\npäivänpaisteeseen. Thomsonin[557] kokeet, joiden mukaan sähköisen\nkappaleen massan tilavuus muuttui kappaleen liikkeellä ollessa,\njärkyttivät pahasti uskoa massan muuttumattomuuteen, ja sittemmin\novat Ernest Rutherfordin[558] tutkimukset lopullisesti varmistaneet\najatuksen, että aine ei ole muuta kuin negatiivisella sähköllä\nvarautuneiden elektronien ja positiivisella sähköllä varautuneiden\nprotonien yhdistelmä, jolloin siis jokaisen liikkuvan kappaleen massan\ntäytyy vaihdella sen nopeuden mukaan. Tunkeutuminen yhä syvemmälle\natomien mikrokosmokseen on samalla horjuttanut vanhaa luottamusta\nalkuaineiden muuttumattomuuteen. On käynyt selville, että alkuaineiden\natomit eivät syvimmältään ole lainkaan erilaisia, että protonit ja\nelektronit ovat samoja yhtä hyvin vedyssä kuin heliumissa ja että vain\nniiden ryhmittyminen vaihtelee. Jokainen yhdeksästäkymmenestäkahdesta\nalkuaineesta on syvimmältään samaa materiaa, ja pommittamalla kunkin\natomeja eräillä säteillä ja ampumalla tietty määrä elektroneja pois\nvoidaan alkuaine keinotekoisesti muuntaa toiseksi. Tämä tietää vanhojen\nalkemististen haaveiden ylösnousemusta. Kullanteon unelmilla, joita\nAlbertus Magnus,[559] Arnold Villanovanus[560] ja Raimundus Lullus[561]\nyrittivät turhaan toteuttaa, on nykyisin kieltämätön teoreettinen\npohja, ja tämä selittää sen vakavan harrastuksen, jota tieteellinen\nmaailma joitakin aikoja sitten osoitti nykyaikaisen alkemistin\nDunikovskin[562] metallinmuutoksia kohtaan.\n\nXIX vuosisadan viime kuukausina kävi äkkiä ilmeiseksi, että sellaiset\nilmiöt kuin säteily ja painovoima eivät olleet mekaanisesti\nselitettävissä. Berliiniläinen professori Max Planck julkaisi kokeensa,\njoiden tarkoituksena oli valaista säteilyn olemusta, ja vaikka\nsilloiset arvostelijat suhtautuivat hänen esityksiinsä sekä ankarasti\nettä ivallisesti, koska niiden perusteet olivat täysin epämekaanisia,\nniistä kehittyi eräs nykyisen fysiikan mullistavimpia oppeja,\nkvanttiteoria. Planckin johtoajatuksena on, että luonnonprosessit\neivät noudata suoraviivaista kulkusuuntaa, vaan tapahtuvat\nnykäyksittäin, hypähtelyinä eri vakiotiloista toisiin – huomio, joka\nei ainoastaan hävitä sovinnaista käsitystämme luonnontapahtuman\ntasaisesta jatkuvaisuudesta, vaan asettaa kyllin pitkälle vietynä\nkysymyksenalaiseksi myös syyn ja seurauksen lain. Ratkaisevinta\nnimittäin on, että Planckin kokeiden pohjalla on päädytty tuohon\n»epävarmuustekijään», joka tietää fysikaalisessa maailmankuvassamme\nniin täydellistä mullistusta. Sen sijaan, että viime vuosisadan\nfyysikot voivat seurata kaikissa luonnon tapahtumasarjoissa syiden\nja vaikutusten jatkuvaa ketjua, uusi fysiikka voi turvautua vain\ntodennäköisyyslaskelmiin. On mahdollista, että tietty syy tuottaa\ntuloksenaan tietyn seurauksen, mutta varmaa se ei suinkaan ole.\nNiinpä ne muutokset, jotka tapahtuvat radiumin atomeissa, näyttävät\nnykyaikaisen tutkimuksen valossa nojautuvan pelkkään sattumaan.\nTiedetään, että radioaktiivisen aineen atomit hajautuvat lyijyn ja\nheliumin atomeiksi, ja että samalla kun radiumin määrä vähenee, se\nkorvautuu lyijyllä ja heliumilla. Mutta näyttää siltä, niin kuin tätä\ntapahtumaa säännöstelisi pelkkä oikku, maailmanajatuksen päähänpisto,\nhämärä ja ennakoimaton sattuma, koska, kuten James Jeans[563] toteaa,\nyksityiset radiumatomit eivät kuole siksi, että ne olisivat eläneet\nelämänsä loppuun, vaan ainoastaan siksi, että kohtalo jostakin syystä\nkolkuttaa niiden ovelle! Radiumin määrä vähenee yhtä arvaamattomien\nlakien mukaan kuin sotilasrykmentin miesluku tähtäämättä ammutuista\nluodeista. Tiede voi ainoastaan suhteellisen todennäköisyyden\npohjalla otaksua, miten sattuma valitsee uhrinsa. Rutherfordin ja\nSoddyn[564] vuonna 1903 esittämä »itsestään hajautumisen» olettamus,\njossa nämä ajatukset ovat selvästi kiteytyneet, suuntaa itse asiassa\nkuoliniskun vanhaan fysikaaliseen determinaatio-oppiin ja karkottaa\nkausaliteettilain kaikkeuden näyttämön kuiskaajankopista pois.\n\nKohtalokkainta on, että ne teoriat, joilla atomien\nkuolevaisuusprosenttia yritettiin määrätä, eivät tarkemmin\ntutkittaessa ole lainkaan johtaneet tuloksiin. Vuosisadan alussa\nkeksivät Rutherford ja McLennan[565] maapallon ilmakehästä aiemmin\ntuntemattoman säteilylaadun, »avaruussäteilyn», jolla oli tavallista\nvoimakkaampi kyky tunkeutua vahvojen esineiden lävitse, jopa läpäistä\nmonen metrin paksuinen lyijyseinä. Kuten pasadenalaisen professorin\nMillikanin[566] ja stuttgartilaisen professorin Regenerin[567]\ntutkimukset sittemmin osoittivat toteen, nämä säteet pommittavat\nmaapalloa kaukaa avaruudesta käsin. Säteily murskaa sekunneittain\nyhden atomin ilmakehämme jokaisesta kuutiosenttimetristä, ja osuessaan\nalkulimaan se aiheuttaa todennäköisesti nuo biologiset muutokset, nuo\nnykäyksittäin tapahtuvat vaihtumisilmiöt, joita nykyinen dynaaminen\nkehitysteoria edellyttää. Koska näinä läpitunkevat säteet hävittävät\natomeja tähtäämättä ja umpimähkään, oli luonnollisesti tarjolla se\nmahdollisuus, että tämän kosmillisen pommituksen avulla voitaisiin\nratkaista radiumin hajautumisen arvoitus. Mutta toiveet ovat pettäneet.\nSyvään hiilikaivokseen kätketyssä radioaktiivisessa aineessa, joka\nsuojattiin mitä huolellisimmin avaruussäteilyltä, on hajautuminen yhtä\nkaikki jatkunut kuten ennenkin, vieläpä täsmälleen samalla nopeudella!\n\nItse asiassa fysiikan jatkuva kehitys on vain laajentanut luonnon\ntuntemattomia alueita. Ilmiöt, jotka ennen voitiin teoreettisesti\nselittää, ovat osoittautuneet ratkaisemattomiksi ongelmiksi, ja missä\ntieteellinen ajattelu ennen liikkui varmalla maapohjalla, siellä\navautuu kuiluja kuilun alle.\n\nMiten syntyy sähkölampun valo? Sähkölaitoksen dynamo vuodattaa energiaa\nlasikuorella suojattuun metallilankaan, joka kuumetessaan muuntaa sen\nsäteilyksi. Atomifysiikan käsitekielellä puhuen tämä merkitsee, että\nhehkulangan sisässä olevien miljoonien atomien elektronit kiitävät\nratojaan, sinkoutuen tavan takaa, täysin säännöttömissä hyppäyksissä\nradalta toiselle ja lähettäen tai imien samanaikaisesti itseensä\nsäteilyä. Mutta Albert Einsteinin vuonna 1917 laatima tilasto,\njoka koskee näiden elektronien sinkoutumisia, johtaa omituiseen\nloppupäätelmään. Vain eräät niiden liikkeistä voidaan selittää\nsäteilystä itsestään tai hehkulangan kuumuudesta johtuneiksi, kun\nsen sijaan joukko hyppäyksiä tapahtuu ilman vähintäkään ulkonaista\nsyytä, mielivaltaisen sattuman varassa. On siis olemassa tekijä,\njota James Jeans paremman puutteessa nimittää Kohtaloksi. Luonnolla\non virhemarginaalinsa, ja mitä syvemmälle tieteen katse tunkeutuu,\nsitä runsaammat selittämättömiksi jääneiden prosessien ja ennalta\nlaskemattomien tosiasioiden määrät hämärtävät sen näköpiiriä. Siksi\non professori Heisenberg[568] täydellä syyllä esittänyt ajatuksensa\n»epävarmuustekijästä», joka liittyy nykyaikaisen kvanttiteorian\nperusteihin ja joka puolestaan antaisi aihetta uskoa, että luonto on\ntapahtumissaan epätäsmällinen ja epätarkka. Tieteen determinismi on\nkärsinyt haaksirikon. Ei ole tiettävästi olemassa mitään luonnonlakia,\njohon ei liittyisi odottamattomia poikkeuksia, ja juuri nuo mihinkään\njärjestelmään sopeutumattomat luonnontapahtumat, joita moderni fysiikka\non paljastanut, ovat räjäyttäneet vanhan mekanistisen maailmankuvan\nhajalle.\n\nMutta kvanttiteorian avulla on käynyt mahdolliseksi myös täysin\nuudella tavalla selittää valon olemus. Planckin tutkimukset koskivat\nalkujaan niitä virheellisyyksiä, jotka liittyivät siihenastiseen\noppiin valon aaltoliikkeestä, ja näiden puutteellisuuksien korjaaminen\non puolestaan johtanut yllättäviin loppupäätelmiin. Kvanttiteoria\nei lainkaan kumoa Newtonin olettamusta, että valo olisi koostunut\npienistä, erillisistä osasista. Kuten sumuvihma syntyy vesipisaroista,\nniin muodostuu valonsädekin »fotoneista» eli valokvanteista. Mutta\ntämän lisäksi valolle on ominaista aaltoliike, koska jokaiseen\nvalohiukkaseen kuuluu sinänsä eräs pituuden luontoinen suure,\naallonpituus. Pienet valoyksiköt luovat koostuessaan pitkäaaltoista\nvaloa ja taas päinvastoin, samalla kuin valokvantin energiamäärä\njoutuu kääntäen verrannolliseen suhteeseen sen aaltopituuteen nähden.\nTässä ajatuksessa solmivat sekä seitsemännentoista vuosisadan teoriat\nettä yhdeksännentoista vuosisadan hypoteesit sovinnollisen liiton\nkeskenään, sillä kummatkin ovat ainakin osaksi oikeassa. Valo on\nsamalla kertaa sekä osasia että aaltoja. Näin on tiettävästi kaiken\nsäteilyn laita, silla tähän kaksinaisuuteen viittaavat Comptonin[569]\nhavainnot, jotka koskevat röntgensäteiden vaikutusta yksityisiin\nelektroneihin, ja Lauen,[570] Braggin[571] ja eräiden toisten\ntutkimustulokset, joiden mukaan alkujaan osasten kuuroksi osoittautunut\nsäteily muuttuu aaltoliikkeeksi, kun se suunnataan kiinteitä kiteitä\nkohti. Fysikaalisen maailmankuvamme rakennuskivet, elektronit ja\nprotonit vaihtavat luonnettaan riippuen siitä näkökulmasta, mistä\nniitä tarkastamme, ja toistaiseksi ennakoimattomien lakien mukaan ne\nvaikuttavat milloin ultramikroskooppisina kiteinä, milloin liikehtivänä\naallonkäyntinä. Se nykyaikaisen matemaattisen fysiikan haara, jota\nkutsutaan aaltomekaniikaksi, päätyy juuri näiden ajatusten varassa\nolettamukseen, että on olemassa myös aineellisia aaltoja ja että\nmateria saattaa kuten säteilykin olla samanaikaisesti olemassa sekä\nhiukkasina että laineina!\n\nGalilein ja Newtonin päivistä fysiikalla oli luja pohjansa, mille\nrakentaa: aine! Mutta kun Davisson[572] ja Germer[573] amerikkalaisissa\nlaboratorioissaan, Thomson englantilaisessa, Rupp[574] saksalaisessa\nja Kikuchi[575] japanilaisessa työkammiossaan syventyivät tutkimaan\nelektronien heijastumista ja taittumista, muuttui materia\nleijailevaksi, häipyväksi usvapilveksi. Jos kerran kokeellisissa\ntutkimuksissa paljastui luonnonilmiöitä, joita ei voinut ratkaista\nhiukkasteorian avulla, kävi selittäminen päinsä vain olettamalla\neräänlaisten aineaaltojen olemassaolo. Louis de Broglien[576] ja\nSchrödingerin[577] tulkintayritykset vuosilta 1924–[25] sisältävätkin\ntämän olettamuksen. Aine ja säteily ovat luonnontapahtumia, joiden\nluonne on kaksinainen, ja kuta syvemmälle tunkeudutaan niiden kummankin\nolemukseen, siili selvemmäksi käy, että olevaisuuden perustassa\non virtaavaa, dynaamista, aaltoilevaa liikuntaa. On kuin vanhan\nefesolaisen luonnonfilosofin väittämä »Kaikki virtaa! » kasvaisi\nvuosisatamme fysiikan johtolauseeksi. Sama dynaamisuuden henkäys, jonka\nhumina kuuluu niin paisuvan väkevänä Henri Bergsonin elämänfilosofiassa\nja joka toisaalta tuntuu Freudin, Spenglerin ja Klagesin teorioissa,\non tarttunut vanhan fysikaalisen maailmankuvan[578] pilareihin ja\npuhaltanut ne kumoon.\n\nGiovanni Papini[579] antaa eräässä kuvitellussa haastattelussa Albert\nEinsteinin ennustaa aikaa, jolloin fysiikka paljastaa kaikkien\nkappaleiden ja kaikkien ilmiöiden perimmäisen identtisyyden. Tilavuus,\naika, aine, energia, valo, sähkö, inertia,[580] painovoima tulevat\ntutkimusten jatkuessa liukumaan toisiaan kohti ja yhtenemään,\nkunnes ne osoittautuvat kukin vain saman homogeenisen toiminnan\nerilaisiksi nimityksiksi. Uusin kehitys on johtanut siihen, että\nmitä moninaisimmat tieteenhaarat ovat palanneet takaisin yhteiseen\nalkuperäänsä fysiikkaan. Eddingtonin,[581] Jeansin, van Maanenin[582]\nja Hubblen[583] paljastukset ovat tehneet tähtitieteestä fysiikan\nosan; Riemannin,[584] epäeuklidisen geometrian varsinaisen alkajan,\ntyöt ovat saattaneet klassillisen mittausopin ja fysiikan yhteyteen;\nNernst[585] ja Max Born[586] ovat tehneet kemiasta vain luvun fysiikan\nkirjaan, ja vihdoin on Loeb,[587] muuttaessaan biologian pelkiksi\nkemiallisiksi tapahtumiksi, joutunut avustajaksi tässä yleisessä\ntieteiden samastumisessa. Sen vuoksi koskee tähänastisten fysikaalisten\nalkuperusteiden murtuminen kaikkia luonnontutkimuksen aloja. Kaikki\ntieteet ovat viime kädessä riippuvaisia fysiikasta, ja tämä perustiede\npuolestaan voidaan puristaa yhteen ainoaan kaavaan, inhimillisen\najatuksen viimeiseen synteesiin, herakleitolaiseen väittämään: Jokin\nliikkuu –[588]\n\n»Minusta tuntuu», sanoo Pearson,[589] »että fysiikka näin saatuaan\nvauhtia muistuttaa arabialaisen sadun mahtavaa henkeä, joka kohoaa\nmetafyysisen usvan seassa pullosta, oltuaan pitkiä vuosisatoja sinne\nsuljettuna». Tällä määritelmällä on erittäin havainnollisesti ilmaistu\nse vaikutelma, joka nykyaikaisen fysikaalisen tutkimuksen edessä herää.\nXIX vuosisadan viimeisen neljänneksen virkeä tieteellinen kehitys\non kiihtyessään ja laajetessaan johtanut Suureen Tuntemattomaan,\njossa kokeilijoiden lamput lepattavat sammumaisillaan ja jossa\ntuntuu kosmillisten aavojen kylmä, autio huoku. Oltuaan vielä hetki\nsitten[590] niin toivorikkaan määrätietoista kokeilua Leidenin\npulloilla,[591] sähkön johtamista ja eristämistä koskevien sääntöjen\nkaavailua, leikkiä Franklinin leijoilla[592] ja kitkasähkökoneilla,\nsähköisten ja magneettisten veto- ja työntöilmiöiden alistamista\nmatemaattisiin perussääntöihin, Voltan[593] ja Galvanin[594]\nhistoriallisen riidan ylläpitämistä, luonnontiede on huimaavassa\navaruusnousussaan kohonnut tyhjyyksiin, joissa mikään kaivattu\npäämäärä ei enää rajoita sen näköpiiriä. Tieteiden orpolapsi, jonka\nGalilei löysi seitsemännentoista vuosisadan kynnyksellä ja pelasti\nhoiviinsa, on kasvanut hirviöksi, painajaiseksi, demiurgiksi. Se\nnousee luomaan uutta Kosmosta, jonka lait ovat samat kuin kaaoksen ja\njossa elektronien yhtä hyvin kuin aurinkojenkin ratoja ohjaa sattuma,\nmielivalta, oikku!\n\nHuolimatta niistä erinomaisen perusteellisista tutkimuksista,\njoilla Oskar Krausin[595] tapainen tutkija on yrittänyt osoittaa\nsuhteellisuusteorian kestämättömyyden, on nykyään yleisesti tunnustettu\nAlbert Einsteinin oppien suunnaton kumouksellisuus. Kvanttiteorian\nja aaltomekaniikan rinnalla suhteellisuusteoria on täydellisesti\nmuuttanut käsityksemme maailmantapahtuman luonteesta, ja sen jälkeen\nkuin Natorp [596] ja Rickert[597] ovat siirtäneet sen filosofian\npiiriin, voidaan täydellä syyllä puhua jostakin sellaisesta kuin\neinsteinilaisesta maailmankuvasta. Wieniläinen kulttuurihistorioitsija\nFriedell[598] on oikeassa: relativiteettiteorian sauva on lopullisesti\niskenyt sirpaleiksi vanhan pakanallisen ja kristillisen Kosmoksen,\najan taivaansinisen maljan, jossa kaikki olevainen on aikojen aamusta\nlevännyt.\n\nEi ole olemassa aikaa. Kuviteltu kymmenen peninkulman pituinen\npikajuna kiitää eteenpäin kilometrin sekuntinopeudella, ja junan\nulkopuolella, täsmälleen yhtä pitkän välimatkan päässä sekä veturista\nettä perävaunusta, seisoo vaarinottaja A. Hän tarkkailee valomerkkejä,\njoita junan alkupäässä oleva B ja loppupäässä oleva C samanaikaisesti\nlähettävät. Junan seisoessa nämä signaalit saapuvat kaikkien kolmen\nkannalta katsoen täysin yhdenaikaisesti vastaanottopaikkaan, ja koska\nvalonsäde kulkee kolmensadantuhannen kilometrin matkan sekunnissa, ne,\nvoidaan kontrolloida kolmastuhannesosa sekuntia antamisen jälkeen.\nMutta junan liikkuessa tapahtuu ilmeinen muutos. B:n ja C:n kannalta\nkatsoen valomerkit kohtaavat vastaanottopaikkansa yhä edelleenkin\nsamanaikaisesti, kun sitä vastoin vaarinottaja A näkee ne eriaikaisina\ntapahtumina. Hänen näkökulmastaan katsoessa täytyy C:stä B:hen kulkevan\nvalonsäteen suorittaa [101] kilometrin matka sekunnissa, B:stä C:hen\n[99] kilometrin välimatka, ja tällöin valonsäde joutuu kohtaamaan\nB:n kaksi kolmasosaa sadastuhannesosa [599] sekuntia myöhemmin kuin\nC:n. Tapahtumien samanaikaisuus on tämän mukaan suhteellinen ilmiö ja\nvaarinottajan liiketilasta riippuvainen. Aika on kangastusta, joka\nmuuttaa muotoaan näkökulmien vaihtuessa – välimatka on Hamletin pilvi,\njonka olemus on riippuvainen katsojasta itsestään.\n\nAsettamalla ajalle ja paikalle yhteisen mitan, »aikametrin», Einstein\non kaartanut ympärillemme uuden neliulottuvaisen avaruuden.[600]\nJos nimittäin jokaisen tapahtuman paikan määrää aika, joka tämän\nkäsityksen mukaan on eroamattomasti kytketty avaruuteen, voidaan juuri\naika kuvitella neljäntenä ulottuvaisuutena. Mittayksikkö »aikametri»\nilmaisee ajan, jonka valonsäde tarvitsee kulkeakseen yhden metrin: se\non kolmassadasmiljoonasosa sekuntia.[601] Liikkeellä olevan kappaleen\nliike-energia saadaan selville siten, että sen massa kerrotaan sen\nnopeuden neliöllä, ja nopeus puolestaan saadaan jakamalla matka ajalla.\nAikametreillä laskettuna tulee sekä liike-energialle että massalle\nsama massayksikkö. Mutta ratkaistessaan maailmanarvoitusta kynän ja\npaperin avulla, tunkeutuessaan kyllin kauas tässä matemaattisten\nsuureiden ja yhtälöiden häikäisevässä, aineettomassa, abstraktisessa\nvalomaailmassa württembergiläinen tutkija tulee viimein tulokseen,\nettä massa on samaa kuin energia. Kumpikin on tavallaan saman ilmiön\naspekteja, tuntemattoman voiman ilmaisumuotoja.\n\nPituus, aika, massa ja energia ovat seikkoja, jotka vaihtuvat\nvertailujärjestelmien vaihdellessa.[602] Toisin sanoen ne ovat yhtä\nsuhteellisia kuin käsitteet »ylhäällä» ja »alhaalla», jotka puolestaan\novat täydellisesti riippuvaisia katsojan tähystyspaikasta. Mitä tulee\nliikkeen tapaiseen ilmiöön, sen havaitseminen edellyttää täydellisessä\nlevossa olevaa havaintopaikkaa; koska jokainen liike on etäisyyden\nmuutosta, tulisi absoluuttisen liikkeen toteamista varten olla olemassa\nabsoluuttisesti lepäävä tarkastusasema, toisaalla liikkeessä oleva ja\ntoisaalla levossa oleva koordinaattijärjestelmä. Mutta näin ei ole\nlainkaan laita, koska kaikki liike on suhteellisuuden lakien alainen.\nMikä toisaalta katsoen näyttää paikoillaan pysyvältä, paljastuu\nnäkökulmien vaihtuessa liikkeellä olevaksi järjestelmäksi. Täydellä\nsyyllä voitaisiin siis esimerkiksi esittää väite, että kaikki paikka\non liikkumatonta, kun sitä vastoin aika liikkuu, ja että putoava kivi\npysyy paikallaan, maan syöksyessä ylöspäin sitä vastaan.\n\nTämän mukaan ei myöskään ole olemassa mitään »ennen» tai »jälkeen»,\nmitään »mennyttä» tai mitään »tulevaa». Ajan luonne on puhtaasti\nrelatiivinen. Tapausten perättäisyyden harhakuva syntyy omasta\ntarkkailupaikastamme, ja jos olisi mahdollista ajatella, että\ntämä näkökulma hetkeksi häviäisi ja katsoja astuisi ulkopuolelle\nmäärättyä vertailujärjestelmää, hän voisi epäilemättä nähdä,\nmiten kaksi tapahtumaa eivät ole samanaikaisia enempää kuin\neriaikaisiakaan, koska absoluuttista aikaa ei lainkaan ole. Tämä\nsovinnaisia illuusioita hävittävä suhteellisuuden henkäys hiipii\neinsteinilaisessa ajatusmaailmassa kaikkialle mihin katsommekaan,\nja sen kintereillä kulkee ääretön epävarmuus kaikkien käsitteiden\nalueilla. Jos kerran nykyaikainen atomitutkimus on nostanut syvyyksistä\nesiin mikrokosmoksen, jossa elektronien planeettajärjestelmä kiitää\nellipsinmuotoisia ratojaan millimetrin kolmasbiljoonasosan eli\n»suunnattoman etäisyyden» päässä keskusauringostaan protonista,\nmaailman, joka näyttäisi basilliin rinnalla yhtä pieneltä kuin tämä\nmaapallon rinnalla – silloin osoittautuvat pienuuden ja suuruuden\nmääritelmät mitäänsanomattomiksi ja petollisiksi hätäkonstruktioiksi.\nHävittäessään kohta kohdalta entisen mekaanisen maailmankuvan\nkäsitteellisiä rakennuskiviä relativiteettiteoria on, kuten\ntunnettua, asettanut täysin kysymyksenalaisiksi myös eräät tähän asti\nkumoamattomina pidetyt koulugeometriamme lait. Vaikka Eukleideen\nväittämät pitävätkin paikkansa uuden neliulottuvaisen avaruuden\nosissa, on itse avaruus täysin epäeuklidinen, ja sen vuoksi kaksi\nyhdensuuntaista suoraa todellakin paradoksaalisesti leikkaa toisensa!\n\n»Tiedon virta suuntautuu epämekaanista todellisuutta kohti», huomauttaa\nJames Jeans erittäin henkevässä kirjassaan »Maailmankaikkeuden\narvoitus».[603] »Maailmankaikkeus rupeaa muistuttamaan enemmänkin\nvaltavaa ajatusta kuin valtavaa konetta. Ajatus ei enää tunnu pelkältä\ntilapäiseltä kuokkavieraalta aineen maailmassa; olemme ruvenneet\noivaltamaan, että meidän pikemminkin täytyy kunnioittaa ajatusta\naineellisen maailman luovana ja hallitsevana tekijänä – ei tietenkään\nomia yksityisiä ajatuksiamme, vaan sitä maailmanjärkeä, missä ne\natomit, joista meidän omat aivomme ovat muodostuneet, ovat olemassa\najatuksina...» Toisin sanoen nykyinen fysikaalinen maailmankuvamme on\n»puhtaan järjen» tuote, jonka inhimillisenä mallikuvana ei enää ole\ninsinööritaidon luomus, kone, vaan matemaattisesti ajattelevien aivojen\nmuovailema abstraktinen ajatus. Kosmos on kadottanut aineellisen\nolevaisuutensa. Vain ajatuksella ja ajatuksena voidaan käsittää\nnykyaikaisten tutkijoiden rakentama äärellinen avaruus, joka kaartuu\ntakaisin itseensä; tyhjä avaruus, jossa jokin piste eroaa toisesta\npisteestä vain avaruuden omien ominaisuuksien kautta; neli-, seitsen-\ntai kymmenulotteinen avaruus; ikuisesti laajeneva avaruus; ja vihdoin\nMax Planckin ja Heisenbergin avaruus. Jossa seuraus ei suinkaan\nvälttämättömästi edellytä syytä kausaalilakien kumouduttua, vaan\njossa vallitsee todennäköisyyden oikullinen ja mieletön maailmanlaki.\nViimeksi mainittu ajatustulos on kuin taittuva puolainpuu fysikaalisen\najattelun jaakopintikapuissa:[604]: askel on tavannut upottavan\npohjattomuuden, kuilu on auennut, ja ajatuksemme syöksyy vaipumisen\nhuimauksessa yhä yltyvällä nopeudella tyhjyyteen.\n\nNäyttää siltä, niin kuin luonnontutkimuksen viimeiset tulokset olisivat\nvieneet samaan, mihin inhimillinen sieluntutkimus päätyy.\n\nKvanttiteorian viimeisessä kehitysasteessa sen perusteisiin liittyy\n»epävarmuustekijä», jonka Heisenberg[605] on paljastanut, ja\nuusimmissa laboratorioissa viljellään yleisesti erästä salaperäistä\nmittayksikköä, joka kyetään määräämään lukemattoman monella tavalla\nja jolla syvimmältään ilmaistaan maailmankaikkeuden käynnissä\npaljastuvaa höltymistä, kausaliteetin puutetta, luonnontapahtuman\nhuokosista uhoavaa sattumaa. Tämä on »Planckin vakio h» –\neräänlainen imaginäärinen suure, joka pitää paikkansa kaikkialla\nmaailmanavaruudessa.[606] Sitä pidetään niiden nykäysten mittana,\njoiden avulla luonnon liikkeet tapahtuvat; se on täysin abstraktisesti\nkäsitettävä punnus, joka asetetaan universumin salatuimpia liikkeitä\nmittaavaan vaakaan. Kolkutellessaan noita umpeen painuneita portteja,\njoiden takana on kosmillista tuntematonta, fysikaalinen tutkimus\non päässyt päämääräänsä: ne alkavat hiljaa mutta varmasti kääntyä\nsaranoillaan. Mutta kuten nykyaikainen sieluntutkimus, niin muuttuu\nnykyaikainen luonnontutkimuskin niiden raottuessa yhä enemmän\nopiksi »Siitä» – ajattomasta ja paikattomasta, kaiken fysiologisen\nja fysikaalisen syysuhteen ulkopuolelle lankeavasta »jostakin»,\nlaajemmasta, suuremmasta ja hämärämmästä olemassaolon piiristä,\nvarjosta, joka tunkeutuu uhkaavana ja kohtalokkaana ihmisen ja\ntodellisuuden väliin.\n\n\n\n\nSivilisaation kriisi\n\n\nSodanjälkeisen Euroopan perusmielialaa osoittaa varsin selventävästi\nse suunnaton huomio, minkä eräät perikadon opit, ennen kaikkea Oswald\nSpenglerin kulttuurimorfologia ovat saaneet osakseen. »Länsimaiden\nperikato» oli tekijänsä tiedonannon mukaan kirjoitettu jo ennen\nsodan syttymistä vastalauseeksi sille kulttuurioptimismille ja\nedistysuskolle, jonka luonnontieteiden tavaton riemukulku oli\nvirittänyt. Mutta sen yleisölevikki vuosina 1918–1922 todistaa, miten\nherkästi tämä julistus pani ajan kumupohjan värisemään. Kuin syvältä\nrumputulen kyntämästä maasta kajahtaa kolkon ankarana Münchenin\nprofeetan ennustus: Länsimaiden ilta on tullut, kulttuurin aurinko on\npimenemässä.\n\nNäkökulma, jonka Spengler on valinnut ja jossa sovinnainen\nhistoriallinen ajankäsitys täysin einsteinilaisesti häviää, on\nsodanjälkeisen elämäntunnon luoma. Jatkuva kehitys on vain oman\nrajallisen katsomustapamme synnyttämä näköhäiriö, sillä todellisuudessa\non kaikki ajankulku suhteellista, ja jos opimme näkemään nykyajan\npelkkänä välikohtauksena nousevien ja vaipuvien kulttuurikausien\naallokossa, syrjäyttämällä sen edestämme[607] ja unohtamalla oman\nnäkökulmamme, historia aukeaa allamme kirkkaassa, pelkistävässä\nlintuperspektiivissä. Kulttuurit ovat maailmanhistorian alkuilmiöitä,\nmajesteettisia elimistöjä, jotka orastavat, kasvavat ja kukkivat\nvain aikansa syntyen sattumasta ja häviten tyhjyyteen, kun niiden\nilta on koittanut. Kerran kehittää määrätty maisema ja maaperä\nomana orgaanisena luomuksenaan suuren jättiläiskulttuurin, jolla\non suljettu ominaismuotonsa[608] valtiomuodosta aina uskontoon,\nkielen ja ajattelun laeista aina runouteen ja musiikkiin asti. Se,\nmikä syvimmältään yhdistää nämä maailmankasvit, on niiden yhteinen\nkohtalonjuoksu. Niiden on elettävä kaiken organismin perustapahtumat,\nniissä vaikuttaa tuo poljennollinen maailmanlaki, joka ilmenee\nvuodenaikojen kiertokulussa, kevään, kesän, syksyn ja talven\nrytmissä tai aamun, sydänpäivän ja illan vaihtelussa, yhtä hyvin\nkuin jokaisen yksilön elämänjuoksussa lapsuudesta vanhuuteen. On\nusein huomautettu, miten suuressa kiitollisuudenvelassa Spengler on\ntästä historiankuvasta Karl Lamprechtille,[609] joka tarkasteli[610]\nSaksan kulttuuria biologisten lakien ohjaamana elimistönä ja\nselittää sen historian viiden kehitysasteen kaavalla: symbolisen,\ntyypillisen, sovinnaisen, yksilöllisen ja subjektiivisen kauden,\nmikä puolestaan jakautuu »tunteellisen ajanjakson» ja »ärtyväisyyden\najanjakson» kehitysasteisiin. Mutta myös sveitsiläisen C. H.\nMerayn[611] selityskoe, joka ilmestyi samanaikaisesti Spenglerin\nkulttuurimorfologian kanssa, pitää jokaista sivilisaatiota elollisena,\nsuljettuna organismina, monisoluisten elimistöjen kaltaisena olentona.\nTämän mukaan on olemassa yhtä monta elämäntyyliä, yhtä monta toisilleen\nvastakkaista uskontoa kuin sivilisaatiotakin, sillä kuten solujen\nmaailmassa protoplasmoilla on aina oma kemiallinen kokoomuksensa, josta\nkunkin eliön laji voidaan määrätä, niin ovat kaikki saman sivistyksen\nilmaukset yhteisen perusaatteensa läpitunkemia.\n\nIntuitiivisessa vaipumisessaan menneiden kulttuurien sieluun ja\nsynteettisessä, kokonaisuuksia aavistavassa ajattelussaan Spengler on\nepäilemättä yksinäinen ilmestys, kotka, joka mittaa allaan leviäviä\nmaisemia jäisen korkeuden näköpiiristä.\n\nHänen suuri teoksensa perustuu syvimmältään runoilijan näkemykseen. Se\non jokaista yksityiskohtaansa myöten piilotajuisen innoittama,[612]\nsitä kannattaa taiteilijan alkuelämys, aavistus kaikkien muotojen\ntakaisista pohjamuodoista. Tämän varassa rakentuu epäilemättä\nhänen kuuluisa oppinsa kahdeksasta maailmankulttuurista, joiden\nselittämisessä »viivamaisen maailmanhistorian yksitoikkoinen kuva»\non saanut väistyä ja joissa Spengler voi valaista ajatustaan\nsivistyskausien vuodenajoista. On ollut olemassa babylonialainen,\negyptiläinen, intialainen, kiinalainen, antiikkinen, arabialainen,\nmeksikolainen ja länsimainen kulttuuri; yhdeksäs, tuleva,\non venäläinen. Ilmauksiltaan on jokainen näistä autonominen\nkokonaisuus, jota ei voida rinnastaa mihinkään ennen olleeseen tai\nmihinkään jäljessä tulevaan, sillä »jokaisella kulttuurilla on omat\nilmaisumahdollisuutensa, jotka esiintyvät, kypsyvät, kuihtuvat eivätkä\nkoskaan palaa. On olemassa monia, syvimmältään täysin erilaisia\nplastiikkoja, maalaustaiteita, matematiikkoja, fysiikkoja, joista\nkullakin on rajallinen elinikänsä, joista kukin muodostaa suljetun\nkokonaisuuden, samoin kuin kullakin kasvilajilla on omat kukintonsa\nja hedelmänsä, oma kasvamis- ja kuihtumistyyppinsä...» Sen vuoksi\nvoidaan puhua goottilaisesta kristinuskosta, joka on täysin toista\nkuin arabialainen, ensimmäisen kristillisen vuosisadan synnyttämä\nkristinusko. Voidaan kirjoittaa kolmen Aristoteleen[613] historia,\nkreikkalaisen, arabialaisen ja goottilaisen, »joilla ei ole yhtään\nkäsitettä eikä yhtään ajatusta yhteistä». Kunkin kulttuurin syvyydessä\nvaikuttaa muotoja luova alkunäky, sillä kaikki kulttuurimuodot\novat vain pohjalla piilevän sielullisen vertauskuvallista asua,\nsymbolia, joka viittaa kauas tuntemattomaan. Ensimmäisen kristillisen\nvuosituhannen »maaginen kulttuuri» kasvoi Syyrian, pohjoisen\nMesopotamian, Etelä-Arabian ja Bysantin maisemasta, ja kuten\negyptiläisen sielun symbolina oli pyramidimaisessa perspektiivissä\nnähty »tie» ja kuten venäläinen sielu löysi ilmauksensa »tasangosta»,\nniin on arabialaisen kulttuurin alkukuvana »luola». Sille on\nsyvimmältään ominaista »hengen» ja »sielun» vastakohta, mikä\npuolestaan virittää sen maailmanlopunkuvitelmia, sen eskatologiaa ja\npelastususkontoa. Valo ja pimeys, elämä ja kuolema, hyvä ja paha,\nparatiisi ja helvetti taistelevat sen maailmankuvassa ylivallasta. Se\nkäsittää »sielun» identtiseksi kaiken ruumiillisen ja maisen kanssa,\nkun sitä vastoin »henki» on sukua jumaluudelle ja valolle ja pyrkii\njatkuvasti ylöspäin, erilleen aineesta. Tämän hengen on maagillinen\nkulttuuri nähnyt ruumiillistuneena Simsonissa, Eliassa[614] ja\nSalomossa ja vihdoin messiaassaan Jeesuksessa.[615] Sillä kaikki\nkulttuurin ilmaukset kantavat kokonaisuuden perusleimaa ja viittaavat\nsymbolisesti suuriin alkunäkyihin. Näin voi hollantilaisten taulujen\nprotestanttinen ruskea, faustisen kulttuurikauden avaruuspyrkimys ja\nManet'n[616] koulukunnan »ateistinen ulkoilmamaalaus» antaa Spenglerin\nkäsiin kaavan, jolla hän selittää määrättyjen aikakausien sielullisen\nrakenteen.\n\nMikä osaltaan valaa hänen teoriaansa niin fatalistisen värin, on\nuskalletun varma historiallisen analogian viljely. Jokainen sivistys\non kehitysasteissaan verrattavissa toisiin, niin erilaisia kuin\nsisäiset muodot ovatkin, sillä jokainen kertaa omassa historiassaan\nkevään, kesän ja syksyn suuret perusilmiöt. Otaksumalla samanpituisia\ntuhatvuotisia kulttuureja Spengler voi laatia analogioiden taulukon,\njonka mukaan Polygnotos[617] ja Rembrandt,[618] Polykleitos[619] ja\nBach,[620] Sokrates[621] ja Voltaire,[622] suuret esisokraatikot\nja Descartes[623] osoittautuvat »samanaikaisiksi» ilmiöiksi. Jos\ndifferentiaalilaskennan ja Ludvig XIV:n[624] valtioperiaatteiden\nvälillä on silloisen kulttuuritilanteen luoma välitön yhteys, voidaan\nanalogian siltoja rakentaa myös suurten ajallisten välimatkojen\nyli. Egyptin muinaisessa historiassa merkitsee vuosien 3400–3000\nvälillä vallinnut thiniittinen[625] aikakausi samaa kehityskohtaa,\njohon länsimainen historia ehti merovingilais-karoliinisena[626]\naikana. Kreikkalainen doorilaisuus[627] vastaa länsimaista\ngotiikkaa,[628] Aleksanteri Suuren[629] valtius empireä[630] ja\nbiedermeieriä,[631] Lysippos[632] ja Apelles[633] Delacroix'ta[634]\nja taas toisaalta Harun-al-Rashidin[635] aikainen maurilainen[636]\ntaide Beethovenin[637] sinfonisia mestariluomia. Kantin[638] aikainen\najattelu oli länsimaisessa historiassa ehtinyt vasta peripateettisen\nkoulukunnan,[639] Epikuroksen[640] ja Bagdadin ja Basran arabialaisten\nfilosofikoulujen asteelle.[641] Nykyinen poliittinen historiamme vastaa\nScipion[642] ja Mariuksen[643] välistä aikaa, kun taas maailmansodalla\non vastineensa Hannibalin[644] sodissa. Olemme siirtyneet rokokoon\nsyksyn ja barokin kesän kautta lähelle länsimaisen sivistyksen talvea.\nSivilisaatio, vanhuus, on alkanut – ja kuten Philippoksen[645] ja\nAleksanterin aikuinen antiikki, jossa inhimillinen elämä vetäytyi\nmaisemasta pois ja keskittyi kivisiin kaupunkeihin, niin on nykyinen\nfaustinen ihminen tullut kehityksensä päähän. Sivilisaatio, jossa valta\nja johto siirtyy kaupunkilaisille, jossa traditiottomat, uskonnottomat,\nhenkisesti hedelmättömät tosiasiaihmiset kuluttavat vanhaa\nkulttuurisäästöä, jaksamatta enää luoda uutta, tietää sivistyksemme\nviimeistä rappeutumiskautta. Spengler näkee ensimmäisten vaarallisten\noireiden näyttäytyvän jo valistuskaudella, paljastuvan Wagnerin[646] ja\nLisztin[647] musiikissa ja impressionistisessa taiteessa, jossa maalaus\nalkaa arveluttavasti lähestyä taideteollisuutta. Suuren, elimellisen\ntaiteen päivät ovat menneet. Aavistamattomat mahdollisuudet ovat\nehtyneet niin kynän kuin siveltimen maailmassa, ja kun tiede, joka\nolennaisesti kuuluu sivilisaatioon, julistaa sortuvalle ihmiskunnalle\njärjen tyranniaa, on taiteen perikato jo aikoja sitten alkanut.\n\nSyvimmältään »Länsimaiden perikato» ei ole ainoastaan yleisen\nkulttuuriväsymyksen julistus, vaan myös sen tulos.\n\nMünchenin historianfilosofi on aikansa elämäntuntojen meedio, jonka\nsanoissa syvemmät ja laajemmat virtaukset saavat äänen. Osoittamalla\nylvään paljastavasti sen riutumisen ja voimattomuuden,[648] joka\nnykyisessä länsimaisessa elämänmuodossa on vaarallisesti leviämässä,\nhän viittaa epäsuorasti tietä kulttuurista pois, kosmilliseen\nelämään luonnon povella. Sillä muuta pelastusta ei ole uhkaavasta\nkohtalosta. Kulttuurin omassa piirissä kaikki kulkee tuhoutumista\nkohti, tuomiopäivän varjo on langennut enteellisenä ja tummana\nyli länsimaiden. Ja jos kerran nykyinen tieteemme ja taiteemme\non vain ehtyneen luomisenergian tuskallista kuolinkouristusta,\njos elämänmuotomme kauttaaltaan perustuu syvemmän sielullisen\nvoiman perikadolle ja hedelmättömälle älynviljelylle, joka ei\npelasta[649] lähenevästä häviöstä ketään, silloin vaikuttavat miltei\nhirtehisen irvokkailta Spenglerin omat puheet viimeisistä suurista\nsivistyksen[650] tehtävistä, teknillisistä, sotilaallisista ja\nsuurpoliittisista toimenpiteistä. Tuomio on joka tapauksessa luettu.\nMitäpä hyödyttäisi, että uusi nuoriso suuntaisi mielenkiintonsa\nlyriikasta tekniikkaan, maalaustaiteesta meriväkeen ja tietomäärien\narvostelemisesta politiikan alalle, kun myös toiminnan ja tahdon aika\non pian kuluva ohi ja jokaisen uuden Caesarin ilmaantuminen tietää\nvain päämäärän lähenemistä, »toista uskonnollisuutta», »fellah-kulttuuria[651] », jossa ihminen tulee jälleen historiattomaksi,\nautioksi, merentyyneksi, kuolleeksi.\n\nSpenglerin kulttuurifilosofiassa tapaa tiettyä ambivalenttista\nsuhtautumista sivistysarvoihin yleensä ja elämän teknillistymiseen\nerityisesti. Adolf Fauthin[652] huomautus, että tekniikka on\nnykyaikaiselle ihmiselle toisaalta vapauttava jumaluus, toisaalta\nsaatanallinen mahti ja pettämätön tunnusmerkki länsimaiden perikadosta,\non Spenglerin ajattelussa harhailevien kahtaalle säteilevien\nmielipiteiden kokoava ilmaisu. On pidettävä mielessä, että Münchenin\nprofeetta on noita oman aikakautensa äänenvahvistajia, joissa joukkojen\ntunnot saavat keskittävän ilmauksen. Hänen omilla sanoillaan sanottuna:\n»Historiallisesti välttämätön ajatus, siis ajatus, joka ei lankea\ntiettyyn vaiheeseen, vaan aloittaa uuden vaiheen, on vain rajoitetussa\nmielessä sen omaisuutta, joka sen synnyttää. Se on koko aikakauden\nomaisuutta: se vaikuttaa kaikkien ajattelussa tiedostamattomasti.»[653]\n\nSiitä huolimatta, että teknillisen edistyksen suunnaton nousukäyrä\nilmaisee tälle saksalaiselle elämänselittäjälle länsimaisen ihmisen\nfaustisen sielun voitollista herruutta yli aineen, hän näkee koneessa\nmodernin ihmisen vihollisen. On olemassa orgaanista ja epäorgaanista\ntekniikkaa, joista edellinen palvelee elämää, jälkimmäinen kuolemaa.\nKehitys on vienyt varhaisten eläinten alkusodista uudenaikaisiin\nkuolleisiin keksintöihin, alkukantaisista aseista oman aikamme\nälyllisesti suunniteltuihin koneisiin, jotka kääntyvät luontoa vastaan\nja voittavat viekkaudella elimellisen elämän. Eläinten vaistomaisen,\npersoonattoman lajitekniikan tilalle on tullut inhimillinen,\nkekseliäs yksilötekniikka, joka saavuttaa huippunsa mekaanisissa\nelämänvälineissä. Kulttuurin edistyessä on pääpaino langennut juuri\nteknillistymiseen, ja tämä poikkeaminen luonnon omalta valtatieltä\nmerkitsee sivistyksemme loistoa ja tragiikkaa, »kulttuurista\nkärsimistä», koneiden saatanallisuutta, joka imee kasvavan valtansa\nsielun kuolemasta.\n\nTämän kaltaisia ajatuksia lausui aikoinaan jo John Ruskin[654]\nkuuluisassa teoksessaan »Venetsian kivistä», jossa hän asettaa\nkannustavaksi ihanteeksi keskiaikaisen kirkonrakentajan yksilöllisen\nluovan työn ja näkee aikansa tehdastyöläisessä hänen täydellisen\nvastakohtansa. Aikana, jolloin ihmiselämä oli vielä riippuvainen\nfeodaaliherrojen sanasta ja jolloin maalaisten veri hedelmöitti\npeltoja, on ollut enemmän sielullista vapautta kuin edistyksen\nvuosikymmenien murhaavan aineellisessa maailmassa. Joukkojen\nsielunelämä muodostaa tehtaitten uunien todellisen polttoaineen,\nkankaat saavat kestävyytensä vain heidän elinvoimastaan.\nTodellisuudessa ei esiinny lainkaan työnjakoa, sillä ne, jotka\njaetaan, ovat ihmiset! Tyypillinen tehdaskaupungin työläinen\nkelpaa olemassaolon äärettömistä mahdollisuuksista huolimatta vain\nmitättömimpään osatekoon, ja koko hänen lihassuoritustensa ja\nhermoenergiansa tuloksena on nuppineulan kanta, metallinasta, mitätön\nosa koneen kokonaisuudesta. Tässä vihassa 1800-luvun Englannin\nkonekulttuuria kohtaan piilee epäilemättä yhtä suuri esteettisen kuin\neetillisenkin opposition aines, sillä tunnettua on, että Ruskin ei\nlainkaan sietänyt katsoa tehtaiden savupilvien, rautatiekiskojen ja\npunatiilisten kasarmien täyttämiä maisemia. Hänen esteettiseen tajuunsa\nei mahtunut tuo industrialismin loisto ja kauneus, jonka muuan hänen\naikalaisistaan, yksinäinen taiteilijamestari Turner,[655] manasi esiin\nvälkehtivistä höyrypilvistä ja kullanhohtoiseen iltaan sulavasta\nlaivojen savusta. Hän tunsi sekä esteettisessä että eetillisessä\nkatsannossa vain koneiden rumuuden – sen sielua näivetyttävän mahdin,\nsen turmansäteilyn, joka uhoaa kylmästä, kuolleesta, epäorgaanisesta\naineesta.\n\nOn muuten oireellista, että jo Goethe[656] kiteytti »Wilhelm\nMeisterissaan» salaiset aavistuksensa sanoihin: »Valtaan pääsevä\nkonetoimi kiusaa ja huolestuttaa minua: se vyöryy esiin kuin ukkosilma,\nhitaasti, hitaasti; mutta se on ottanut suuntansa, se tulee ja iskee...»\n\nIndustrialismin nousu merkitsi erään mahtavan yhteiskuntaryhmän,\nkäsityöläisluokan, perikatoa. Murhenäytelmä, joka seuraa\nkoneiden kintereillä, on mitä keskitetyimmin tullut ikuistetuksi\nsaksalaisten naturalismin sosiaalisimmassa näyttämöteoksessa,\nGerhart Hauptmannin[657] »Kankureissa[658] », ja varmaa on, että\nelpyvä tehdasteollisuus tiesi ainakin eräillä rintamilla ihmisen\nleppymätöntä sotaa konetta vastaan, orgaanisen ja epäelimellisen\nluonnon katkeraa valtataistelua. Höyryn ja sähkön aikakausi on tuonut\nentisen terveen kilvoittelun tilalle yksitoikkoisen ja aatteettoman\naherruksen, tuotannon suunnaton lisääntyminen on sysännyt syrjään\nluovan ihmiskäden ja asettanut sen tilalle kekseliäästi suunnitellut\nmekanismit, jotka riistävät laajoilta työläisluokilta ammattityön.\nSuurissa voimalaitoksissa, joissa teräksiset ja rautaiset koneet\njauhavat ilmoille alati uutta ehtymätöntä energiaa, on työläinen vain\nsyrjästäkatsoja ja sivullinen, kun sen sijaan varsinainen työskentelijä\non kone.\n\nTeräksestä ja raudasta, sanoo Dessauer,[659] ihminen on luonut\nitselleen uudet jumalansa ja tullut niiden orjaksi. Teknilliseen\nedistymiseen kätkeytyy syvimmältään tuo murhenäytelmä, että se, mikä\naluksi tarkoitettiin ja luotiin välikappaleeksi, on kasvanut arvoksi\n– että palvelija on alistanut valtansa alle herransa ja kapinallinen\norja on kytkenyt entisen hallitsijansa, ihmisen, kahleisiin. Mitä Guy\nde Maupassant[660] uneksi synkän autiossa Le Horla[661] -novellissaan,\non tapahtunut: _homo sapiens_ on saanut vastustajan, joka tahtoo\nvaljastaa hänet triumfivaunujensa eteen, ajaakseen maapallon ympäri sen\nuutena, voitollisena valtiaana. Ei ole mikään salaisuus, että juuri\nelämänmukavuuksien lisääntyminen ja mekaanisten käytännönvälineiden\nyhä jatkuva kasvu ja levikki, mikä toisaalta muodostaa sivistyksemme\nylpeyden ja voiman, on toisaalta suoraan verrannollisessa suhteessa\nhermostollisen luhistumisen, joukkoneuroosien ja hysterian kasvuun.\nSivistys tietää eräiden energiamäärien käyttämättä jättämistä,\nvalppauden vaihtumista velttouteen, turmiollista turvallisuutta, joka\nkuivaa näkymättömiä voimanlähteitä. Maailmassa, jossa ihmisen ei\ntarvitse huolehtia menemisestään ja tulemisestaan, koska kone huolehtii\nhänen puolestaan, ja jossa kenenkään ei tarvitse henkilökohtaisesti\ntaistella ruumiillisesta olemassaolostaan, koska varsinaisena\ntaistelijana on kone, on myös puhtaasti fyysillinen kunto tuomittu\nhäviämään yleisessä toimettomuudessa. Se, mitä on tapana kutsua\nluonnolliseksi valinnaksi, väistyy olemassaolostamme pois. Taistelu,\njosta elämä varsinaisesti elää ja jossa sortumisen ja voiton, häviölle\njäämisen ja nousemisen oikea tasapainotila syntyy, on edistyksen\nvuosisadalla osoittanut taukoamisen merkkejä. Koneet tuovat tullessaan\nvaarallisimman kaikista mahdollisista elämänbalansseista – tuon synkän\nyhdenvertaisuuden työn ja toiminnan alalla, tilan, jossa arvojen\nkieroutuminen saa näkyvän ilmaisumuodon ja jossa kuolevat voivat\nteeskennellä suurempaa elinvoimaa kuin elävät.\n\nMitä merkitsee, että teollinen suurtuotanto kasvaa tuotannon\nkoneellistuessa ja yleisen automatisoimisen vallitessa yli tarvittavan\nmäärän? Tämä ilmiö on tuonut suurten teollisuuskeskusten välille\nväärän kilpailun, samalla kuin se tuotantokustannuksia ja tuotteiden\nhintoja halventamalla vähentää säälimättömästi inhimillisen työvoiman\nkysyntää. Työttömyys on ongelma, jota tekniikan voittokulku on pitävä\njatkuvasti vireillä. Se syntyy sivilisaation piirissä, se elää suurten\ntehdaslaitosten ja teollisuusalueiden elämästä, itäen jokaisen\ntiilipiipun, jokaisen sähködynamon ja mustalle ja hopealle välkkyvän\njättiläiskoneen varjossa. On olemassa muuan väritön ja kitkerän\nhajuinen kasvilaji, kehräsaunio,[662] joka levisi Amerikasta käsin yli\nsivistyneiden länsimaiden ja versoo rumana, persoonattomana, likaisen\nvihertävänä kaikkialla, missä ihmisjalat ovat polkeneet maaperän miltei\nmarroksi, yhtä hyvin katukivien liittymäkohdissa kuin bensiiniasemain\npölyssä. Kysymyksessä on luonnonilmiö, joka kuuluu itse sivilisaatioon!\n\nHenry Fordin[663] aatteet, jotka syntyivät Atlantin tuolla puolen,\nkonekulttuurin, jättiläismäisten trustien, mainoksen itsetarkoituksen\nja behaviorismin luvatussa maassa, tarjoavat erittäin keskitetyssä\nmuodossa sieluttomuuden evankeliumia. Loppujen lopuksi ei merkitse\npaljonkaan, vaikka ihminen eristetäänkin ajattelevana olentona\ntalousprosessin muista tekijöistä, koska työntekijä joka tapauksessa\narvioidaan vain pelkkänä työvoimana, »joka mahdollisimman suuresta\npalkasta suorittaa mahdollisimman suuren määrän työtä!» Hänen\nsuorituskykynsä tulee tällöin lasketuksi kvantiteetin mukaan,\nunohtamalla täydellisesti kvaliteettiin liittyvä arvo. Hän tekee\nkahdeksan tuntia päivittäin samaa koneenosaa, nastaa, mutteria tai\nsylinterintappia.[664] Hän tekee niitä miljoonittain, kuolemanhetkeensä\nasti ja tietyllä iankaikkisesti toistuvalla kädenliikkeellä hän\nostaa oikeutensa syömiseen, juomiseen ja uneen. Puheet, jotka\nkoskevat tämän vesitippakidutuksen vaikutusta hänen hermostoonsa\nja sieluunsa, Henry Ford on julistanut perättömiksi, koska »meidän\ntutkimuksemme osoittavat päinvastaista». On varmaankin kysymyksessä\nuusi laji luomisen iloa, harmaiden, nimettömien miehien laulu, joka\nkajahtaa Olemassaolon Täydellisen Tarkoituksettomuuden syvyydestä!\nMitä merkitsee ihmiselle, että hänen täytyy suunnata kaikki\ntoimintakykynsä sieluttoman asialliseen ja hänelle itselleen täysin\npäämäärättömään osasuoritukseen, jonka tekemisessä häntä ei kannusta\nmikään kilpailu ja johon hän ei voi suunnata enempää eetillistä kuin\nesteettistä vaistoaan? Tämä kuollut, tottumuksen voimasta jatkuva,\npersoonaton ja aatteeton orjantyö ulottuu amerikkalaisista tehtaista\nmitä moninaisimpiin länsimaisiin työpaikkoihin, ja se varsinaisesti\nmäärää virastojemme ja konttoriemme kuolettavan hengen. Maailmassa,\njossa ei avaudu toimintamahdollisuuksia yli mekaanisten osatekojen,\ntäytyy persoonallisuuden joutua pahasti kärsimään hapen puutteesta.\nSuurkaupunkiemme asukkaista on huimaava enemmistö joutunut noiden\nperiaatteiden uhreiksi, ja kuten vanhojen vedennostolaitteiden\nvetojuhdat he kiertävät vuodesta toiseen samaa kuolleeksi poljettua\nympyrää kuvitellen tottumuksensa silmälappujen suojaamina kulkevansa\njatkuvasti eteenpäin.\n\nTämä koneellistunut maailma kuvastuu kuin kahdessa eri tasolle\nsovitetussa peilissä eräässä Aldous Huxleyn[665] romaanissa ja eräässä\nCharlie Chaplinin[666] elokuvassa.[667]\n\nEdellinen on paljon luettu _The Brave New World_,[668] »Muhkea\nuusi maailma», joka kuvaa elämänympäristömme sellaisina, miksi\ntekniikan jatkuva voittokulku ne muuttaisi. Eletään _Anno Fordi_ 362.\nLaboratoriossa synnytetyt homunculukset,[669], joita rauhashoito\npitää nuorina ja nautinnonvoimaisina, luovat tieteellisesti johdetun\nyhteiskuntansa keskelle koneellistunutta maisemaa. Lasten leikeissä\novat nukkien aseman anastaneet sirot, pienet mekanismit, ja koska\nkulutusta, josta hyvinvointi riippuu, on jatkuvasti pidettävä\nyllä, täytyy jokaista uutta leikkiä varten valmistaa yhä hienommin\nsuunniteltuja koneita. Behavioristit[670] ovat ammoin antaneet\ntiedemiehille kaivatun taidon säännöstellä luonteiden rakentumista.\nSiksi luodaan yksinkertaisia tehtäviä varten vain ruumiin ja sielun\nkääpiötyyppejä, kun sitä vastoin tiede ja valtiojohto[671] ovat\nerikoisesti viljeltyjen älyihmisten käsissä. Taiteen, filosofian,\nuskonnon ja eroottisten intohimojen kuoltua, politiikan väistyttyä\nelämän lukujärjestyksestä pois on kaikki tunteista johtuva kärsimys\nja epävarmuus kadonnut. Ruumiin sisäistä nesteenmuodostusta voidaan\ntosin kiihdyttää kapseleilla, jolloin intohimojen harhakuva viriää,\nja vastaavasti samoin voivat »tuntoelokuvat» tarjota katselijoilleen\npitkiä, lempeitä suudelmia vanhan ja aikansa eläneen myötäelämyksen\nsijasta. Tämä tulevaisuuden maailma, jonka uskontona on liturginen\nkiitoslause Henry Fordille ja asujaimistona sisäerityksen kautta\nsäännöstellyt ihmisrobotit, edellyttäisi syntyäkseen tasaisesti[672]\nkiihtyvää teknillistä kehitystä, mutta kiitos aviditeetin lain[673]\nja kaikelle kehitykselle luonteenomaisten katastrofien sitä ei\ntodennäköisesti tapahdu.\n\nKuvan, joka on huomattavasti lähempänä meitä ja joka vääristää kuin\nkupera peili eräät olemassaolomme piirteet karikatyyriin asti, on\nnerokkaasti hahmottanut Charlie Chaplin. Hänen elokuvansa _Modern\nTimes_, »Nykyaika», kuohutti broadwaylaisessa ensi-illassaan\nsuunnatonta yleisöjoukkoa, joka hämmästyksekseen sai nähdä Amerikan\nteollisen sivistyksen täydellisen paljastuksen ja katsoa kasvoista\nkasvoihin omaa itseään. Näytelmän pieni, urhea, nukkavieru mies\non syvintään myöten modernin minämme ilmaus, samalla kertaa sen\nsääliväinen symboli ja vihlova ivamukailu. Hän ei ole tästä\nmaailmasta – hänellä on oma näkymätön maailmansa omine lakeineen ja\ntarkoitusperineen, henkilökohtaisten toiveunien maailma, joka ei\nlankea yksiin ympäristön kanssa. Siksi täytyy jokaisen yksilöllisyyden\nilmauksen muuttua naurettavaksi virhesuoritukseksi, joka kirvoittaa\nhymyn katsojan huulille, ja tässä minuuden univaltakunnan ja\ntosiasioiden valtakunnan koomillisessa epäsuhdassa piilee Charlie\nChaplinin näyttämöminän tragiikka. Kultaamatta ja koruttomasti,\nsuurentaen niin kuin symbolissa suurennetaan ja kadottamatta kuitenkaan\nnäköpiiristään asiallista todellisuutta, hän on vihlaisevan selvästi\nnäyttänyt sielumme naurettavuuden sivistyksen keskellä. Mitä pieni,\nhooverville-hattuinen Keskitason Ihminen tekeekään, hänen elämänsä\nmurhenäytelmänä on, että tuska hänessä saa niin hymyilyttävät muodot\nja että ennen kuin hänen murheensa ehtii kulkea sen välimatkan yli,\njoka erottaa hänet katsojistaan, se on muuttunut ilveilijän ja narrin\nsuoritukseksi. Äärimmilleen mekanisoidussa, demokratisoidussa,\ntasoitetussa maailmassa, tosiasiaihmisten ja automaattisen\ntyönteon maailmassa vaeltaa uneksija, kompastuen joka askeleellaan\nrealiteetteihin ja vetäen laahuksenaan murheellisten hullutusten ja\nsotkuisten harhatekojen vanavettä. Punainen lippu, jonka hän nostaa\nmaasta, sysää hänet keskelle työläisten mielenosoituskulkuetta ja\nsaattaa hänet tekemisiin poliisin kanssa. Hän ja hänen toverinsa\nChester Conklin[674] sotkeutuvat koneeseen, jota he yrittävät turhaan\npanna käyntiin, ja kun he vihdoin saavat sen kuntoon, tulee muuan\ntodellisuuden ihminen ja ilmoittaa yleisen lakon alkaneen! Tälle\nnykyaikaiselle Hamletille, jonka narrinkaapu on niin läpikuultavan\nnäennäinen, ei koskaan ole olemassa kotia. Ja tuossa romahtavien\novien ja putoilevien hissien, kompastuttavien katukivien, liukkaiden\nrullaluistinten ja vatsatautisten pastorinleskien maailmassa hän löytää\nvihdoin viimeisen totuutensa ja astuu vankilaan.\n\nEi ole todellakaan ihmeteltävää, että Charlie Chaplinin suurena\nhaaveena on näytellä Kristusta!\n\nSodanjälkeisten vuosien ilmiöissä voidaan epäilemättä osoittaa\nuseiden pohjavirtausten purkautumista, eikä ole niin muodoin lainkaan\nmahdotonta otaksua, että myös toisilleen vastakkaiset voimat ovat\nvaikuttamassa niiden takana. Myös elämän teknillistymiseen liittyy\nambivalenssi, kahtaalle säteilevä tarkoitus. Toisaalta tunnemme siinä\ntuon elämän yksinkertaistamisen kaipuun, joka puhkesi [20]-luvun\nmurskaksi ammutusta maaperästä, toisaalta on kysymyksessä huipistuva\nsivilisoituminen, orgaanisuuden kuolema, keksivän inhimillisen hengen\nylivalta luovasta alkusielusta. Koneellisuuden riemukulkuun liittyy\nsekä yksinkertaistumista että moninaistumista, ja kun tuotteiden\ntyypillistämisen, persoonattoman massatuotannon ja käytännönpalvonnan\nilmiöt voisivat toisaalta kertoa »paosta pimeyteen», liian\nyksilöllisyyden ja liian persoonallisuuden ohentamista ilmapiireistä\npois, – voisi koneenpalvonta sinänsä todistaa päinvastaista.\n\nJuuri inhimillinen intellekti taittaa noissa teknillisissä\nedistysaskelissa säikeen, joka sitoo ihmisen luontoon ja Kosmokseen.\nSuotta ei D. H. Lawrence ole julistanut koneellisen elämän\nvalheellisuutta ja huomauttanut tuosta kuolettavasta välimatkasta,\nmikä jokaisessa mekaanisessa suorituksessa viriää ihmisen ja Kosmoksen\nväliin. Maailmassa, jossa salamat palavat vain lasipallojen sisässä,\njossa kosket ovat turbiinien orjia ja valtameret kaapeleilla lasketut,\non luova myytillinen mieliala kuollut. Nykyaikainen nainen ja mies\nvoivat tyydyttää janonsa vääntämällä vesijohdon hanaa, valaista\nasuntonsa sormeilemalla sähkökosketinta, kytkeä ajalliset tapahtumat\nselluloidinauhaan ja gramofonilevyyn ja manata avaruuden ääniä\nhuoneisiinsa. Kuitenkin, huomauttaa Lawrence, heidän olemassaolostaan\non hävinnyt luomisen ihme, ja milloinkaan he eivät voi tuntea\nväristystä, joka yllättää tulta tekevän neekerin, kun heikko kipinä\nleimahtaa tuliporan kärjestä. Tämän elävän, hedelmällisen suhteensa\nkosmillisiin voimiin länsimaat menettivät jo paljon ennen nykyisen\najanjakson alkua, ja missä ihminen vielä pyrkii vaalimaan pyhiä\nperinteitään, sinne tunkeutuu industrialismin tukahduttava[675] hyöky.\nOn kysymyksessä tunne, jonka Georg Lange[676] kiteyttää sanoihin:\n»Kulttuuri on elämää, tekniikka on kuolemaa. Kalliot, puut, virrat\npuhuvat elävää kieltään, mutta tehtaan piiput ja koneet ovat mykkiä.\nJa kun ne puhuvat, ne julistavat kuolemaa. Mihin aineeseen tahansa:\nkiveen, veteen tai puuhun tekniikka tarttuu, siltä riistetään sielu.\nTekniikalle ei voi antaa sielua, vaan sielu on pidettävä vapaana\nsiitä...»\n\nTämä häviämätön aavistus kaiken teknillisen kulttuurin perimmäisestä\nepäelimellisyydestä ja kuolleisuudesta kulkee salaisena virtana\nGoethesta Spengleriin, Ruskinista Lawrenceen, Leo Tolstoista[677]\nMahatma Gandhiin,[678] eikä ole lainkaan ihmeteltävää, että jokin\nsellainen teologi kuin Geismar[679] syventyy kirjassaan kristinuskon ja\nkulttuurin suhteesta selvittelemään tekniikan tuottamaa sielunvaaraa!\n\n[20]-luvun Saksassa virisi kuin sodan synnyttämän kulttuuriväsymyksen\nvastapaineena voimakas hakeutuminen ihmisruumiin orgaanisen rytmin\nlähteille, luontoon. Miten sodanedellinen alastomuusliike elpyi\nuudelleen, miten ruumiin palvonta pesiytyi Kurfürstendammin[680]\nyöklubeihin ja saksalaisten suurkaupunkien huvittelupaikkoihin, on\nedellä kerrottu. Mutta tämän virran kulku ei pysähdy inflaatioajan\nBerliiniin. Se hyrskyää yhä voimistuvana vuoksena yli länsimaiden,\ntemmaten pyörteisiinsä laajat kansanainekset, ja kieltämätöntä on, että\njuuri urheilussa nousee ajan tiedostamattomista syvyyksistä väkevä\nprotesti liiallista hengenviljelyä vastaan, joukkoliikkeen luontoinen\npako sivilisaatiosta pois.\n\nNykyaikaisella ruumiinkulttuurilla on kaksoiskasvot kuten\nnykyaikaisella tekniikallakin. Kysymyksessä on ilmeinen pyrkimys\nyksinkertaiseen, orgaaniseen elämään, luonnon parantaville\nvoimanlähteille, jonnekin, missä ihminen on olemassa vain fyysisesti\ntuntevana, ponnistavana, nauttivana olentona, vapautuneena aivojen\nterrorista ja »hengen» ylivallasta. Moderni ihminen uupuu jokapäiväisen\nelämänsä ahtaisiin osatekoihin – tuohon kuolettavaan systemaattiseen\ntyönjakoon, jossa hänestä on tullut vain sieluton koneenosa, mitätön\nnivel, vähäpätöinen nikama. Mutta tästä ahdistuksesta tavallinen\nkeskivertoihminen tuntee vain yhden pakotien, ja tämä tie ei suinkaan\njohda sisäisten maailmojen älylliseen valtaukseen, ei sivistyksestä\nnauttimiseen ja hengen kauneuksiin, vaan niistä pois! Maailmansodan\njälkeen länsimainen mieliala on monessa mielessä kääntynyt kulttuurin\nvastaiseksi – tai, viljelläkseni Spenglerin iskusanaa, sivilisaation\nvastaiseksi. Totuus on, että tähän ei ole syynä vain sodan herättämä\naatteellinen oppositio liikaa hengenviljelyä kohtaan, vaan myös\nlaajojen yhteiskuntapiirien hermostollinen kärsimys, tuo sielullinen\nkuluminen, joka seuraa varjona kahdeksantuntisia päivätöitä,\neetillisesti ja esteettisesti mitättömiä suorituksia, virastojen ja\ntehdassalien elotonta aherrusta. Kuten rintamilla palaavat miehet\nvoivat huumata uupunutta hermostoaan vain väkevimmillä stimulansseilla,\nniin kaipaa [20]-, [30]-luvun ihminen vahvinta kaikista\nvastalääkkeistä. Jokaisen modernin yksilön, huomauttaa Sten Selander,\ntulee elatuksensa tähden tehdä joukko välillisiä tekoja, asentaa\nmoottoreita tai antaa saksankielentunteja, ja suorittaessaan kaikkea\ntätä, millä silminnähtävästi ei ole mitään suoranaista tekemistä\nnälän tyydyttämisen kanssa, hän ei koskaan voi nähdä työnsä välitöntä\ntulosta. Sen vuoksi nykyajan ihmisiä vainoaa tunne olemassaolonsa\nmielettömyydestä ja eheyden puutteesta. Hän ei viihdy sivistyksen\npiirissä, vaan tarttuu kiihkeästi kaikkeen, missä on tarjolla tilaisuus\nelää yksinkertaisempaa, brutaalimpaa elämää. Urheilu ja ruumiinpalvonta\navaavat hänelle ovia, jotka kulttuuri on sulkenut umpeen, ja vain\nhiilimurskaradoilta, uudenaikaisilta _palestroilta_ ja nyrkkeilykehästä\nhän löytää kaipaamansa maailman – sen, missä kestävyys ja kunto pannaan\nkirjaimellisesti peliin, missä luonnollinen valinta ja olemassaolon\ntaistelu ovat vielä säilyttäneet jotakin karkeasta perusluonteestaan.\n\nUrheilu tietää massan ylivaltaa yksilöstä, joukkojen voittoa\npersoonallisesta minästä. Kilparatojen katsomot ovat psykologisesti\nottaen pelkkää »spesifiikkistä ihmisyyttä», joka hengittää samassa\nkiihtyvässä tahdissa seuratessaan, miten [100] metrin malka taittuu\nvajaassa [11] sekunnissa, miten kiekko sinkoaa yli viidenkymmenen\nmetrin päähän ja läähättävä ihmisrobotti suistuu maalinauhaa vasten.\nYksilö ei missään lunasta osuuttaan joukkosieluun yhtä helpolla kuin\nsuurten urheilukisojen voitonhuumeessa, jossa satatuhantinen katsomo\nmuuttuu yhdeksi ainoaksi riemuitsevaksi, huutavaksi, kiihtymyksen\npyörteiden hallitsemaksi organismiksi ja jossa ruumiillinen suoritus\nmanaa joukkojen sielusta esiin vanhat atavistiset vaistot. Siksi\nseurasi »koko maailma» niin käsittämättömällä mielenkiinnolla Jersey\nCityn mestaruusottelun valmistuksia, Jack Dempseyn[681] ja Georges\nCarpentierin[682] kuuluisaa voimankoetusta, joka keräsi katsomoon\n[75].000 innostunutta ihmistä ja pani 1921 liikkeelle lumivyöryn\nkaltaisen nyrkkeilypsykoosin.[683]\n\nSiksi ovat kaikista ajan kuuluisuuksista tunnetuimmat Sonja Henie,[684]\nIvar Ballangrud[685] ja Claes Thunberg,[686] jotka luistelevat\nitsensä joukkojen tajuntaan; Bobby Jones[687] ja Thorleif Haug[688]\ngolfmailoineen ja suksineen; Johnny Weissmüller,[689] romanttinen,\nvaalea peto älyttömän kauniine kasvoineen; Suzanne Lenglen,[690] joka\nalisti herruuteensa tenniskentät. Kaikista suomalaisista on kantautunut\nkauimmas sen miehen nimi, joka [20]-luvun alussa valloitti Antwerpenin\nolympialaisten katsomon unohtumattomalla kymmenentuhannen metrin\njuoksullaan ja onnistui täydellisesti mekanisoimaan lihassuorituksensa,\nkehittämään »konevauhdin».[691] On tavallaan yllättävää huomata, että\ntässä ruumiillisen kunnon ihailussa, joka syvimmältään tahtoo pois\nsivilisaation piiristä, piilee itsessään sivilisatorisia aineksia.\nElämän yksinkertaistuminen johtaa elämän teknillistymiseen, häviäminen\nsuureen massaan synnyttää koneihmisen ihanteen, robotin palvonnan.\n\nMutta tämä on kenties vain harhautumista suuresta perusvirrasta, joka\nkulkee toista päämäärää kohti.\n\nSyvemmälle mennen väritti myös [20]-luvun alastomuuskulttuuria\nRousseaun[692] traagillinen haave, ja miten muodot ovat näyttäneetkään\nkieroilta, pilaantuneilta, mielettömiltä, orgaanisen elämän kannalta\nkatsoen sekä arvottomilta että vääriltä, voidaan koko nykyinen\nulkoilmakulttuuri ja urheilunharrastus palauttaa ajan suureen\nvaltapyrkimykseen, joka pakenee sivilisaation turmionympyrästä luonnon\nparantaville lähteille. On kysymyksessä ruumiin vapauttaminen hengen\npakkovallasta. Uima- ja plastiikkakurssit, ruumiinkasvatuskoulut\nja tanssiopistot, lyseoitten voimistelusalit, uimahallit yhtä\nhyvin kuin suuret merikylpylät, joihin elähtänyt rahaylimystö\ntekee toivioretkiään, ja laajoille kansankerroksille avautuvien\nhiekkarantojen runsaus, joka houkuttelee tuhatlukuisen sunnuntaiyleisön\nahtaiden vuokrakasarmien orjuudesta – nuo muodot ovat epäilemättä\nvaahtokuvioita suuressa kuohuvassa virrassa.\n\nJos länsimaiden ilta on tullut, silloin on viimeisessä punertuvassa\npäivänlaskun hämärässä herännyt voimakkaampi auringon kaipaus kuin\nkoskaan sydänpäivällä, ja jos, kuten Spengler kolkosti julistaa,\nkulttuuri rakentaa omat hautansa kohottamalla ilmoille suuret kiviset\nkaupunkinsa, silloin on nykyinen pako luontoon, päivänpaisteisille\nteille ja vihreisiin maisemiin vain tavallisin laji ylikompensaatiota,\nelimellisen vajavaisuuden korvausta!\n\n\n\n\nIntuition oppi\n\n\nEi ole suinkaan tarkasti määrättävissä, mistä hetkestä alkaen\nkäsitteellistä älynviljelyä vastaan viriää se voimakas oppositio,\njoka kuohuu tämän päivän taiteen ja elämänfilosofian uomissa. Sen\neräänä lähteenä on Henri Bergsonin elämäntäysi metafysiikka – tuo\nmahtava voimanallas, josta nykyinen eurooppalainen ajattelu ja\nrunous jatkuvasti ammentavat, julistakoon se sitten Bergsonin kaivot\nehtyneiksi ja hänet itsensä ohimenneeksi sodanedelliseksi hahmoksi!\nTämän herättäjän maanalainen vaikutus jäljessä tuleviin on joka\ntapauksessa tavaton, niin paljon kuin julkisen ihailun astemittari\nnäyttääkin kylmenemistä. Vielä äsken sijoitti Péguy[693] hänet\nhistorian viiden, kuuden suuren filosofin joukkoon, Sorel[694] näki\nhänessä neron, »joka opettaa aikalaisiaan saattamaan aatteensa\njärjestykseen», Gillouin[695] piti häntä Ranskan suurimpana\najattelijana Descartes'n ja Euroopan suurimpana Kantin jälkeen ja\nChaumeix[696] vertasi hänen teoksiaan niiden historiallisen merkityksen\nkannalta »Puhtaan järjen kritiikkiin». Hänen maineensa alkaa [90]-luvun\nkoitteessa, saavuttaa korkeimman nousukäyränsä maailmansodan alla ja\nnäyttää vihdoin 20- ja 30-luvun vuosina ilmeisiä laskeutumisen\nmerkkejä.\n\nVarhaisesta alustaan asti Bergsonin filosofia on tietoista\ntaistelua intellektin maailmaa vastaan. Kyllin kirkaskatseisena\nhuomatakseen, että kaikkeen älylliseen yliviljelyyn sisältyy vaara\npitää intellektiä ja loogillista tietokykyä jonakin lopullisena ja\nainoana tietämisen toimintana, mistä puolestaan seuraisi kuolleen\nkäsitemaailman ratkaiseva tunkeutuminen filosofian ja elämän väliin,\nhän luo tunnetun teoriansa intellektin ja intuition vastakohdasta.\nJohdonmukainen järjenviljely on verrattavissa geometriaan. Se\npysähtyy ilmiöiden kuolleeseen ulkopintaan, ja kuten mittausoppia,\nniin voidaan älyä soveltaa vain muuttumattomaan aineeseen, ei koskaan\nalati muuttuvaiseen, elimelliseen elämään. Järki voi epäorgaanisesta\ntodellisuudesta nostaa näkyviin vain joukon jäykistyneitä ja\nkiinteitä muotoja, se voi paikallistaa todellisuuden, mutta itse\nvaihteleva elämä jää sille aina saavuttamattomaksi ja vieraaksi.\nPragmatistien[697] tavoin Bergson edellyttää, että inhimillisen\njärjen tehtävä on puhtaasti käytännöllinen ja että intellektimme on\nvarsinaisesti olemassa vain mekaanista keksimistä, epäorgaanisten\nvälineiden valmistamista ja käyttöä varten. Nykyisen yhteiskunnallisen\nelämämme puitteissa tämä käy selvästi ilmi, sillä älyn perustoiminta\n– elämänkäytännön helpottaminen – on alistanut valtaansa kaiken muun\nsieluntoiminnan. Mutta myöskään tieteessä, joka on intellektin tulosta,\nihminen ei ole niin paljon _homo sapiens_ kuin _homo faber_,[698]\njonka älyllinen ponnistus tähtää elämän välineiden valmistukseen.\nTämä päämäärä kätkeytyy kaikkeen intellektuaaliseen tietämiseen;\nse ohjaa tutkijaa, joka tunkeutuessaan fysikaalisten tapahtumien\nsyvyyteen samalla oppii valmistamaan aseita olemassaolon taisteluun;\nse määrää viime kädessä jopa kaikkea spekulatiivista ja välittömiin\ntarkoituksiinsa nähden pyyteetöntä tieteellistä työtä, jonka viimeisenä\npäämääränä häämöttää aina käytännöllinen hyöty. Käsittämisen\nkantasanana on »käsi»; tieto on toimintaa! Totellessamme järkeä emme\nkoskaan saavuta ennakkoluulotonta näkökulmaa olioihin ja elämään, koska\nsalaisten pyyteittemme huntu peittää meiltä olevaisen todelliset kasvot.\n\nIntellektin välikappaleina ovat käsitteet – nuo paikallisen\nmaailmantarkastuksen apuneuvot, nuo merkit ja symbolit, jotka voivat\nselvittää olioiden näkyviä suhteita, valaisematta koskaan pintaa\nsyvempää elämänkerrosta. Jos fysikaalinen ja matemaattinen tarkastelu\nviljelee »ajan» käsitettä, on kysymyksessä vain keinotekoinen ja\nharhaanjohtava yleistys, jolla ei vielä ilmaista ajan todellista\nolemusta, sen rytmiä. Älymme ajattelee »tosiasioilla», »objekteilla»,\n»olioilla», »ykseyksillä» ja »moninaisuuksilla», mutta syvimmältään\nnämä käsitenahkat eivät sisällä olioita itseään, vaan soveltuvat, kuten\nvaatekaupan standardipuvut, yhtäläisesti lähes kaikille. Tieteemme\nkriisi on Bergsonin mukaan siinä, että käsitteiden keinotekoisuus\non unohdettu, että tietämisen välineet, jotka soveltuvat pelkästään\nkvantitatiiviseen ja muuttumattomaan pintatodellisuuteen, on\nhuomaamatta tehty kaiken tiedon välikappaleiksi, mikä puolestaan\nmerkitsee laajempien synteettisten näköalojen sammumista.\nIntellektuaalisen tietämisen kestämättömyys ja elämänvastaisuus\nheijastuu yksinpä sen erittelevässä tutkimusotteessa – tuossa\nlogiikkaan pohjautuvassa erottamisessa ja jakamisessa, joka silpoo\ntodellisuuden kuvan katkonaisiin palasiin ja liittää näkökohdan\nnäkökohtaan, eksyen yhä kauemmas hedelmättömään aivoviljelyyn. Kaikki\nintellektin työ on erittelemistä, mittaamista ja laskemista, mikä\nkaikki on todellisuudelle täysin vierasta, ja niin muodoin intellekti\nlöytää maailmasta yhä uudelleen ainoastaan oman kuvansa, jonka se on\nsiihen heijastanut. Kuten Schopenhauer aikoinaan huomautti, kuolleet,\njäykät ja keinotekoiset käsitteet eivät voi koskaan antaa elämästä\nja maailmasta todellista kuvaa. Filosofi ei voi niillä milloinkaan\nilmaista tietämisensä ydintä, hänen täytyy tyytyä vain ajatustensa\nvarjoon. Jos intellekti itsessään on jotakin, jonka tarkoituksena\non käytännön välineiden valmistus, silloin on maailman arvoituksen\nratkaiseminen tapahtuva toista tietä: aavistavan eläytymisen, olioihin\nvaipuvan intuition avulla!\n\nSillä intuitio on kaiken loogillisen ja intellektuaalisen vastakohta;\nse on toisen tietämisen ja toisen yliloogillisen tajuamisen väline,\njonka saavutukset ylittävät rajoitetusti mittaavan aivotyöskentelyn\ntulokset, paljastamalla metafyysisen todellisuuden, mikä intellektin\nnäkökulmasta ei koskaan näyttäydy. Intuitio on eläytymistä – ja\nkeneltä tämä eläytyminen puuttuu, sille on yhtä mahdotonta valaista\nsen lakeja ja olemusta kuin selittää värisokealle vihreän ja punaisen\neroa! Missä käsitteellinen, empiirisinduktiivinen ja spekulatiivinen\ntutkimus uupuu, siellä avautuu intuitiivisen aavistamisen kirkas alue,\nsiellä voi filosofia juoda uudesta tietolähteestä ja etsiä »olioita\nsinänsä». Toisin kuin Descartes’lle, jolle intuitio merkitsi vain\nloogillista ajatusvarmuutta, ja toisin kuin Spinozalle, joka käsitti\ntämän tietämisen muodon logiikan korkeimmaksi ja täydellisimmäksi\nilmennykseksi, Bergson korostaa intellektuaalisen ja intuitiivisen,\nkäsitteellisen ja sisäisen havainnon täydellistä vastakkaisuutta.\nMissä loogillinen tietäminen työskentelee katkelmittain, siellä on\neläytyminen jättänyt taakseen paloittelevan ja mittaavan metodin,\nmuodostaakseen yhtenäisen liikkeen, joka on yhtä itse elämän ja\najan poljennon kanssa.[699] Vain intuitiossa voi tutkija ja hänen\ntutkimusaiheensa sulaa toisiinsa, kunnes subjektin ja objektin ero\non haihtunut olemattomiin. »Niin kuin liikkeelle paneva syy eroaa\ntiestä, jota pitkin liikkuva kappale kulkee, niin kuin vieterin\njännitys eroaa kellossa havaittavista liikkeistä», niin eroaa\nintuitio käsitteellisestä, erittelevästä, älyllisestä tietämisestä.\nEttä tämä »tunnetoiminta», »tunnevirta» on yhtä lähellä vaistoa\nkuin se on kaukana intellektistä, sitä on Bergson tehostanut\nteoksessaan _L'évolution créatrice_,[700] »Luova kehitys». Äly\nja vaisto paljastuvat toisilleen täysin vastakkaisiksi tajunnan\ntoiminnoiksi, joista edellinen kohdistuu elottomaan, jälkimmäinen\nelävään todellisuuteen, edellinen auttaa valmistamaan epäorgaanisia,\nkeinotekoisia käytännönvälineitä, jälkimmäinen käyttää avukseen\norgaanisia ja luonnollisia. Mitä näkeminen on kosketusaistiin\nverrattuna, sitä on vaisto järjen rinnalla. Jos vaisto olisi tietoinen\nomasta toiminnastaan, se voisi auttaa meitä itse elämänvirran\ntajuamisessa, sillä se ymmärtää välittömästi ainoan kohteensa, elämän,\nvaikkakin tämä ymmärtäminen on luonteeltaan sokeaa ja vaistonomaista.\n»On olioita», lisää Bergson, »joita yksin intellekti kykenee tajuamaan,\nmutta joita se ei kuitenkaan koskaan löydä itsestään. Vain vaisto voisi\nlöytää nämä oliot, mutta se ei koskaan etsi niitä.» Ne löytää vasta\nintuitio, jonka surkastunut muoto vaisto on ja joka puolestaan voidaan\nmääritellä tietoiseksi vaistoksi.\n\nIhmiskunnan kehityshistoria on tämän ranskalainen metafyysikon mukaan\nkahden voiman, intuition ja intellektin, jatkuvaa kamppailua vallasta.\nTuhatvuotinen tie on johtanut tilanteeseen, jossa intuitio on joutunut\nintellektin uhriksi ja jossa tajunta on ammentanut tunteenomaisen\neläytymisen kaivot tyhjiin pyrkiessään alistamaan valtaansa kuollutta\nainetta. Missä intuitiota vielä tapaa, siellä sen valta on äärimmilleen\nrajoitettu ja sen hallitusalue harkinnan ja järjen supistama. »Se on\npuolittain sammunut lamppu, joka vain aika ajoin ja vain sekunneiksi\nleimahtaa liekkiin. Mutta se on valo, joka sitä enemmän valaisee siinä\npimeyden yössä, mihin äly meidät heittää.»\n\nHuolimatta kaikesta siitä kritiikistä, joka on suunnattu tätä\nintuition oppia vastaan, kritiikistä, jonka perushuomautuksiin kuuluu\nluonnostaan heräävä väite, että tietokykymme on tuloksellisimmissa\nmuodoissaan tuskin koskaan puhtaasti intellektuaalista tai puhtaasti\nintuitiivista, vaan pikemminkin omalaatuinen koostumus kumpaakin,\nBergsonin teoria viittaa välillisesti erääseen sivistyksemme\nepäkohtaan. Voittopuolisesti älylle rakentuva kulttuurikehitys on\nnimittäin johtanut noihin osatekoihin kaiken aineellisen ja henkisen\ntoiminnan aloilla, jotka esiintyvät systemaattisesti loppuunviedyssä\nmuodossaan nykyaikaisen työnjaon järjestelmässä. Sivilisaatio tietää\nanalyyttisen työskentelymuodon valtaan pääsyä. Kaiken kehityksen\nsuuria peruslakeja on, että jatkuva kehittyminen noudattaa rataa,\njoka alkaa synteesistä ja kulkee analyysia kohti, suuntautuen\nyleisestä yksityiseen, kokonaisuudesta osiin, suurten yhteyksien\nvallalla olosta moninaistumiseen ja hajautumiseen kaiken aineellisen\nja henkisen toiminnan[701] aloilla. Samalla kasvaa myös intellektin\nvalta – käsitteitä käyttävän älyn, jonka luonnostaan lankeavana\ntutkimusmetodina on analyysi.\n\nTässä mielessä on koko länsimainen kulttuurikehitys merkinnyt\nkulkua eräänlaista sielullista fordismia kohti. Aikoja sitten on\nyleisen tiedon alue tullut ositetuksi ja paloitelluksi kunnes on\nsyntynyt nykyaikaisten tieteittemme suljettu kastijärjestelmä, jonka\nyksityiset alat ovat spesialistien hallussa ja jonka kokonaiskuva\non haihtunut näköpiiristämme. Että kehitys on yksipuolisesti\nsuuntautunut intellektin viljelyyn, että loogillinen ja käsitteellinen\ntietämys on päässyt voitolle syvemmältä kumpuavasta synteettisestä\nviisaudesta, joka hersyy eläytyvän tunteen voimanlähteistä, on noita\ntosiasioita, joita voi panna merkille kaikilla kulttuuritoiminnan\naloilla. Sivistyksemme rakentuu palasista, jotka luodaan toisistaan\neristetyissä työkammioissa, ilman hallitsevaa laajaa näkemystä\nsuuresta kokonaisuudesta. On tämän tietämyksessä vallalle tulleen\nkastijaon seurausta, että kukin kasti kuvittelee viime kädessä\nmääräävänsä kulttuurin luonteen ja laskevansa sen pyramidiin\nvälttämättömimmän kiven, jonka varassa rakennus kokonaisuudessaan\njoko pysyy tai horjuu. Tämä merkitsee, että osia ei kyetä näkemään\nniiden lopullisissa ja oikeissa suhteissa kokonaisuuteen, koska\nlaaja yleisnäkemys, jonka vain intuitio antaa, on työskentelyn\nspesialisoitumisen kautta hävinnyt yksityisten ahertajien katseelta\nja koska eräänlainen tasa-arvoisuuden aate on erittäin turmiollisena\ntunkeutunut kaikkeen kulttuuritoimintaan. Mutta demokratian perusteet\neivät ole sovellettavissa luovaan työhön! Ajatus, että jokaisella\nnuhteettomasti loppuunviedyllä teolla olisi kulttuurin kokonaisuuden\nkannalta sama arvo, on perin juurin valheellinen katsomus, joka pohjaa\nihmisten sisäisen kehittymisen[702] puutteelliseen tuntemiseen.\nLuovina ja rakentavina olentoina yksilöt ovat erimittaisia, yhteiseen\nkaavaan sopeutumattomia suureita, ja heidän sisäinen näköpiirinsä\nkäsittää kaikki ne laajuuden asteet, jotka voidaan havaita kääpiön ja\njättiläisen, matelijan ja kotkan, sammakon ja leivosen välillä.\n\nSe tosiasia, että henkisen tasa-arvoisuuden ajatuksella on\nilmeinen käyvän rahan arvo, osoittaa syvemmältä nähden arvostusten\nkieroutumista, joka on kehityksen jatkuessa päässyt esteettömästi\nkasvamaan. Sen tuloksena on tuo samalla kertaa huvittava ja\ntraagillinen epäpätevyyden pelko, minkä ahtaasti rajoittunut\nasiantuntija manaa oman yksipuolisen näkökulmansa puolustukseksi\nja mikä eräässä asteessa kasvaa ylenkatseeksi kaikkea avarampaa,\nsynteettisempää, laajemmin mittaavaa näkijänkatsetta kohtaan. Kuitenkin\novat pätevyyden ja epäpätevyyden käsitteet vain etikettejä, jotka aika\npainaa asioihin ja ihmisiin levottomasti vaihtuvien arvostamisten\nmukaan, ja mikä historiallisena eilisenä vielä osoittautui päteväksi,\non tämän päivän silmissä jotakin täysin päinvastaista! Rationalistisen\nhengenviljelyn lopputuloksena on kulttuuritila, jossa vallitsee\nosatekojen palvonta. Tieteen alueilla tämä merkitsee avarampien\nnäköpiirien auttamatonta supistamista, vaipumista steriiliin\ndetaljitutkimukseen ja vihdoin ajattelun välineiden huomaamatonta\nmuuttumista ajattelun arvoiksi. On päädytty tuohon kehitysasteeseen,\njossa käsitteet alkavat irtautua alkuperäisistä merkityksistään ja\nsaada mitä ilmeisimmän itsetarkoituksen, tilaan, jossa tiede muuttuu\nomien lakiensa unettomaksi, harmaaksi, lyijynraskaaksi pohdiskeluksi\nja jossa filosofian ainoana päämääränä on määritellä filosofian\nainoa päämäärä! On tultu skolastiikkaan skolastiikan itsensä takia\n– eräänlaiseen tietämyksen _l'art pour l'artiin_, jonka kohdalta\npätee Henri Bergsonin salaisesti pisteliäs huomautus: »Tieteen\nolemukseen kuuluu toimiminen merkeillä, joihin se vaihtaa itse asiat.»\nBergsonin filosofiaa kauttaaltaan on pidettävä irrationaalisena\najatusjärjestelmänä, joka nousee mahtavana vastalauseena kaavamaiseksi\njähmettynyttä rationalistista ajattelua vastaan. Se asettaa analyysin\nvastapainoksi oman synteesinsä, mekanistisen elämänselityksen\nvastapainoksi metafyysiset maailmanratkaisunsa, käsitteellisen\najattelun tilalle tunteen ja vaiston. Ajassa uinuva orgaanisemman\ntietämyksen kaipaus kuvastuu tästä aaterakennelmasta kuin puhtaasti\nloistavasta peilistä, ja selvemmin kuin ainoassakaan toisessa\nsodanedellisessä ajatussysteemissä Bergsonin filosofiassa kuohuu\nvirtaus, jonka maailmansota sittemmin mursi esille maanalaisesta\nuomasta.\n\nTunnetussa tohtorinväitöskirjassaan _Essai sur les données immédiates\nde la conscience_, »Tutkimus tajunnan välittömistä tosiasioista»,\nBergson edellytti ajan maailman ja paikan maailman täydellistä eroa,\nymmärtäen paikalla ulkonaista ja aineellista, ajalla sisäistä ja\nsielullista olevaista. Edellinen oli kvantiteettia, jälkimmäinen\nkvaliteettia; edellinen kuollutta, epäelimellistä, muuttumatonta\nja »tullutta», jälkimmäinen elimellistä, vitaalisesti esille\nhyökyvää, »tulevaa» ja muuttuvaista olemassaoloa. Jos analyyttisesti\ntyöskentelevä äly saattoi punnita ja mitata paikan maailmaa, sukelsi\nintuitio itse ajan virtaan, tajuten huimauksen kaltaisina tuokioina\nkaiken menneen ja tulevan ehdottoman ykseyden, elämän yhtämittaisen ja\njakamattoman alkupoljennon. Tätä kaikessa sielullisessa vallitsevaa\niäistä tulemista Bergson kutsuu »ajan virran», _duréen_, nimellä. Joka\nvoisi kumartua kuuntelemaan maailmantapahtuman salaista pohjakäyntiä,\nvoisi erottaa kaikkien ilmiöiden sydämestä tämän alati vyöryvän aallon\nsävelen ja aavistaa, että »oliot sinänsä» ovat syvimmältään loputonta\nvirtaamista olotilasta toiseen. »Olio ja tila ovat vain keinotekoisia,\nkuljettaessa otettuja silmänräpäyskuvia. Tämä kulku, mikä yksin koetaan\nluonnollisesti, on itse ajan virta. Todellisuus näyttäytyy meille\nikuisena tulemisena, se ei koskaan ole valmiiksi tullutta.» Se on\ntaukoamatonta muuttumista, joka ei kysy muuttuvaa, koska se on itse\nviimeinen perusta, se on aaltoa, josta oliot syntyvät kuin vaahtokuplat\nvaipuakseen takaisin ja hävitäkseen ajan virran pyörteisiin. Kuten\nHegel oletti maailman liikkeellepanevaksi voimaksi »järkeä»,\nSchopenhauer ja von Hartmann sokeaa, tajutonta »tahtoa», niin esittää\nBergson olemassaolon viimeiseksi ratkaisuksi tämän iäisen vaihtumisen,\n_duréen_.\n\nSuuressa pääteoksessaan _L'Evolution créatrice_[703] hän on kehitellyt\nedelleen tätä ajatustaan ja esittänyt hehkuvan intuitiivisina näkyinä\noppinsa irrationaalisesta luovasta kehityksestä, jonka liikkeelle\npanevana alkusyynä on elämän vipuvoima, _élan vital_. Orgaaninen,\nalkuperäinen elämä on syvimmältä olemukseltaan »lakkaamatonta kasvua,\nluomista, jolla ei ole loppua. Jo meidän tahtomme toteuttaa tämän\nihmeen. Kaikki elolliset olennot kannattavat toisiaan. Eläin ottaa\ntukikohtansa kasvista, ihminen nousee eläimen yläpuolelle ja koko\nihmiskunta on ajassa ja paikassa meidän jokaisen ohi nelistävä\nsuunnaton sotajoukko; meidän edessämme ja jäljessämme, mukaansa\nnielevässä rynnäkössään se kykenee ratsastamaan kumoon kaikki esteet,\nvoittamaan kaikki vastukset, ehkäpä itse kuoleman...»\n\nBergsonin elämänkäsityksellä on kieltämätön liittymäkohtansa niihin\nvitalistisiin[704] oppeihin, joita on esiintynyt jo viime vuosisadan\nbiologiassa — jesuiitta Wasmannin[705] ja Haeckelin[706] kiivaaksi\nvastustajaksi tunnetun kasvitieteilijä J. Reinken[707] teorioihin,\nVoisi väittää, että eräs yleisen elämänpalvonnan lähde on auennut jo\nvuosisatojen rajalla filosofoivan luonnontutkimuksen maaperästä ja\nettä Bungen,[708] Drieschin[709] ja Rádlin[710] sangen kiistanalaiset\nopit sisältävät vain äärimmilleen vietynä ja yltiöpäisesti\nloppuun viljeltynä saman peruskatsomuksen, joka leimaa myöhempää\nelämänfilosofiaa. Syventyessään solujen rakenteisiin ja elonilmauksiin\nsaksalais-balttilainen fysiologi Bunge päätyi ajatukseen, että\nelämänilmiöitä on mahdotonta johtaa fysikaalis-kemiallisista syistä\nja että kaikessa orgaanisessa vaikuttava voima, jota voi tajuta\nvain intuitiivisen itsehavainnon tietä, on aineesta riippumaton\nilmiö. Toisin sanoen: elämä laskeutuu alas materiaan ylhäisistä\nja tuntemattomista korkeuksistaan kuten viini valuu ruukkuun\njuomanlaskijan käsistä!\n\nTämä käsitys, joka on lähes yhtä vanha kuin luonnontutkimuksen\nhistoria, koska se porautuu Saksan romanttisen luonnonfilosofian kautta\nsyvälle Aristoteleen aatteisiin, virkosi viime vuosisadan lopulla\nuudelleen eloon kuin reaktiona mekanistiselle maailmankäsitykselle.\nSille perusti oman teoriansa myös Hans Driesch. Jos olisi\nlyhyesti ilmaistava hänen ajatustensa ydin, sen voisi kenties\nsisällyttää väitteeseen, että jokainen eliö muodostaa autonomisen\nelämänkokonaisuuden, elintoimintojen ja -ilmausten suljetun,\njakamattoman, itsenäisesti toimivan ja sopusointuun saatetun\njärjestelmän. Sen selvänä todistuksena Driesch esittää eräillä\neliöillä tavattavan regeneraation kyvyn tuon tosiasian, että\nsisilisko kasvattaa uudelleen taittuneen häntänsä, että makeanveden\npolyypit uudistuvat irtileikatuista osistaan ja että eräissä\nripsimatolajeissa on mahdollista leikkausten avulla synnyttää yhä\nlukuisampia etuja häntäpäitä. Tämä osoittaa, että eliöt eivät ole\nkoneita, että orgaanista ja elävää ei voi johdella epäorgaanisesta\nja elottomasta aineesta, johon se ei ole lainkaan rinnastettavissa.\nJos esitetään kysymys: Mitä elämä on? – täytyy vastauksen Drieschin\nmukaan pakostakin muistuttaa Aristoteleen vastausta: Elämä on aineessa\npiilevien korkeainpien muotojen mahdollisuutta, tarkoituksenmukaisesti\ntoimivaa elämänvoimaa, _entelekheiaa_.[711] Ja missä Driesch manaa\nesiin Aristoteleen varjon, siinä voi böömiläinen Emanuel Rádl\ntäydellä syyllä vedota Platoniin. Työskennellessään aikoinaan Prahan\nyliopiston laboratorioissa tämä uusvitalismin edustaja päätyi alempien\neläinten tropisimeja[712] ja aivojen morfologiaa tutkiessaan niihin\njohtopäätöksiin, jotka kannattavat hänen »idealistista muoto-oppiaan».\nNojautuen Cuvier'n[713] ja Geoffroy Saint-Hilairen[714] teorioihin\nhän olettaa, että erilaiset kehitysmuodot ovat vain platonisten\nideoiden aineessa toteutuneita ilmauksia. »Orgaanisen elämän juurella\ntaistelevat monet ideat etusijasta ja jokaisen organismin perustana\non ideaalinen rakenne.» Jos vertailutyö ulotetaan koko eläinkuntaa\nkäsittäväksi, päädytään näiden suurten mallikuvien maailmaan ja\nvoidaan aavistella moninaisuuksien pohjalla kuultavaa ykseyttä,\njohon elimistöjen näkyvät muodot etäältä juurtuvat. Tämä on vain\n1700-luvun romanttista luonnonfilosofiaa muunnetussa muodossaan –\nsyvimmiltään samaa, jonka Goethe omaksui kuvitellessaan muotoa luovan\npohja-aatteensa varassa kasvavaa alkukasvia.\n\nMutta saman, joskaan ei yhtä tyylipuhtaasti schellingiläis-goetheläisen\nkajahduksen tarkkaava korva voisi kuulla myös uuslamarckilaisen\nPaulyn[715] selityksessä, että elämänilmiöt ja luonnon kehitys ovat\nelävässä aineessa työskentelevän sielullisen voiman ilmausta, ja\nvihdoin myös Jacob von Uexküllin[716] teoriassa, joka edellyttää\npäämäärästään tietoisen luonnonvoiman toimintaa, ylimekaanista\nelämäntapahtumaa ja muotoja luovaa maailmantahtoa.\n\nNäiden idealististen järjestelmien osakkeet ovat tieteellisessä\najattelussa tunnetusti laskeneet. Kuten huomautettiin, ne syntyivät XIX\nvuosisadan mekanistisen elämäntulkinnan välittömänä vastaliikkeenä,\naaltona, joka sinkosi vaahtonsa ylös korkeuksiin painuakseen\nseuraavassa hetkessä takaisin uomaansa. Tällä luonnonkäsityksellä\non alusta alkaen ollut tarjolla kaksi tietä, joista toinen johtaa\nsinisimpään spiritualismiin, toinen bergsonilaiseen elämänfilosofiaan:\njoko on omaksuttava ajatus, että oletettu »elämänvoima», Aristoteleen\nja Drieschin _entelekheia_, tulee elimistöihin ulkoapäin ja vaikuttaa\nmaailmantapahtuman jumalallisena ohjaajana, tai ajatus, että\n_élan vital_ kuuluu itse biologisen tapahtuman luonteeseen, kuten\nlaajeneminen kuuluu kaasupilviin ja kohoaminen ilmapalloihin. Tämä\njohtaa vanhaan, ratkaisemattomaan ja perin juurin turhaan kiistaan\nmaterian ja sielun vuorovaikutuksesta, jonka psykofyysikkojen\nvoittopuolinen enemmistö aikoinaan ratkaisi materian hyväksi, mutta\njonka nykyaikainen ajattelu on siirtänyt tieteellisten ongelmien\nlistalta pois.\n\nKahden viimeisen vuosikymmenen kokeellinen sielutiede on kieltämättä\nvienyt tutkimusta täysin uusia ratkaisuja kohti, joissa vanha\nmekanistinen elämänkäsitys saa yhtä päättäväisen hylkäyksen kuin\nkoskaan [80]-luvun vitalistisissa teorioissa tai Wilhelm Diltheyn[717]\n»hengentieteellisessä psykologiassa», joka muurautui viime vuosisadan\nlopulla puhtaimman idealismin linnoitukseen ja asetti jyrkän\nrajan oman subtiilin[718] laatunsa ja kaiken »luonnontieteellisen\nsieluntutkimuksen» välille. Ratkaisevin silmienavaus tapahtui\nkieltämättä Köhlerin[719] ja Wertheimin[720] hahmoteoriassa[721] –\nsekä uusimman psykologian että uusimman biologian johtoajatuksessa,\njonka mukaan jokainen eliö käsitetään »holistisen» periaatteen mukaan\nmielekkääksi kokonaisuudeksi, mikä puolestaan on määräävässä asemassa\njokaiseen osaansa nähden. Tämän katsantokannan valossa päädytään siihen\nparadoksaaliseen huomioon, että juuri mekanismia vastaan suunnatuissa\naatesysteemeissä, vitalistisessa biologiassa ja spiritualistisessa\npsykologiassa, piilee itsessään mekanistisen maailmankäsityksen\naines, koska olettamus, että eliöiden kehitystä ohjaisi joko\nsisällä vaikuttava tai täysin ulkopuolinen elämänvoima, nojautuu\nedellytykseen, että eliö on ohjausta vaativan koneiston kaltainen.\nNäin sisältyy miltei poikkeuksetta jokaiseen elämänfilosofiseksi\nnimitettyyn ajatussysteemiin ristiriitainen aines, johon holistisen\nkäsityksen taholta on usein viitattu. Siksi herää kysymys, onko\njokainen näistä elämänopeista vain ajan sulattamossa syntynyt myytti,\njoka vaatii omaksujaltaan uskoa ajattelun sijasta? Ovatko intuition\ntotuudet ristiriidassa intellektin totuuksien kanssa? Onko »pyyteetön\nobjektiivisuus» vaihtunut tarkoituksenmukaiseen ideologiaan?\n\nAikaan, joka edelsi nykyisen ihmiskunnan suurta traumaa, maailmansotaa,\nheittyi jokseenkin yhtä vahvana sekä menneestä että tulevasta\nlankeava valaistus. Vuosisadan ensimmäinen kymmenluku on uudenajan\naatehistoriassa eräs tyypillisiä ylimenokausia, kahden kehitystaipaleen\nyhtymäkohta, jossa eräs valtatie päättyy ja uusi alkaa. Sodanedellisten\nvuosien virtauksissa saattoi havaita vanhojen ja uusien ajatussuuntien\nvielä sekasortoista ja ratkaisematonta taistelua, loppuunsa\nkalkkiutuneiden järjestelmien törmäämistä nuoruuttaan muodottomiin\nteorioihin, sammuvien ja syttyvien, viimeisillään lepattavien ja juuri\nleimahtaneiden oppien rauhatonta ristitulta. 1800-luvun perintönä\nfilosofialle oli jäänyt suunnaton tosiasioiden aineisto, jonka\nsystemaattiseen luokitteluun vuosisatojen vaihteen tutkimusenergia\noli miltei poikkeuksetta kulunut. Filosofia oli unohtanut vanhat\npäämääränsä – sen edustajia eivät enää kannustaneet kamppailuun\nsuuret, ratkaisemattomat maailmanarvoitukset, vaan heidän tehtävänsä\noli perunkirjoittajan ja luetteloitsijan työtä: he preparoivat,\nlajittelivat ja laskivat tutkimuksen nuottaan keräytynyttä saalista,\nhe erittelivät elämää kuten huolellisimmat laborantit ja luokittelivat\nsen laatunäytteitä kuten nuhteettomimmat kasvienkerääjät, eksyen yhä\nsyvemmäs älyllisten osatekojen sokkelokäytävään ja luottaen lujasti\nvanhaan mekanistiseen käsitykseen, jonka mukaan koneen osa määrää\nkokonaisuuden virityksen ja käynnin.\n\nMutta maailmansodan aattona sumusta alkaa kuultaa näköaloja, jotka\naukeavat kauemmas.\n\nElämän ja tietämisen alkuongelmat, jotka hedelmätön spesiaalitietojen\nkeruu oli saattanut näkymättömiin, nousevat maailmanpalon huminan\nuhkaavasti kasvaessa eurooppalaisen ajattelun taivaanrannoille. Kun\nmekanistinen maailmankäsitys kauttaaltaan horjuu, kun kokeellinen\ntutkimus vie ajatusta yhä etäämmäs vanhalta, tutulta valtatieltä,\non synteettisemmän elämänkäsityksen aika tullut.. Filosofialla on\nvielä kerran edessään samat huimaavat päämaalit, joihin suurimmat\najatussysteemit ovat aina ponnistelleet. Mutta mitä merkitsee tälle\nvielä hämärälle ja kalvaasti hehkuvalle kaipuunliekille maailmansota?\nMikä äskeisenä eilispäivänä oli pelkkää kytemistä ja savua, leimahti\nväkevään paloon, ja epämääräinen pyrkimys suurta elämänselitystä\nkohti yltyi sodan väkivaltaisen murroksen vaikutuksesta, olosuhteiden\ntuskan ja sekasorron paineen alla kuumeiseksi pakoksi. Oli tullut\nhetki, jolloin ajattelun tehtävänä oli omistautua olemassaolon\nasian ajamiseen ja jolloin nääntynyt, vastausta vaativa, ajan\nkuolemanympyrässä taisteleva maailma tahtoi selitystä olemiselleen,\ntahtoi myytin! Kun kerran järjen rajaton itsevarmuus oli alkanut\nhaihtua, kun uusi fysikaalinen tutkimus oli osoittanut johdonmukaisella\najattelulla saavutettujen normien pettävyyden, vieläpä viitannut\ntietä metafysiikkaan ja mystiikkaan, kun intellekti oli osoittautunut\nriittämättömäksi kaikkeuden syvimpien ongelmien edessä, kun\nkäsitteellisen ajattelun tulokset eivät antaneet mitään vastausta\najassa kuohuville kysymyksille, jotka vaativat ratkaisua olemassaolon\nmielettömyydelle, silloin täytyi suuren vastavaikutuksen viritä\nväkivaltaisena ja yliampuvana, rajuna, pakonomaisena patonsa murtavana\nnousuvetenä, joka vyöryi omaa voimaansa juhlien yli vanhan maan.\n\nJo kaksi vuosikymmentä sitten esitti Georg Simmel[722] väitteen, että\najan tunnussanana on »elämä» ja että ajattelulle on hedelmällisempää\nvalaista sen lakeja ja laatua kuin kamppailla tietoon tietämisen\nitsensä vuoksi, voidakseen ylevästi viitata pyyteettömään mutta\nolemassaolon taistelun kannalta täysin steriiliin totuudenetsintäänsä.\nTotuus on vain väline, jota elämä käyttää: _primum vivere, deinde\nphilosophari_[723] — ensin elämä, sitten filosofia! Tämä merkitsee,\nettä tieteen on uskallettava olla sitä, miksi Henri Bergson sen\nleimasi: sen on tultava aseeksi, jonka epätoivoinen ihminen nostaa\nkuten myytin ja uskonnon kohtalon kasvoja vastaan ja jonka voimalla\nhän voittaa olosuhteiden julmuudesta syntyvän mielettömyyden tunteen.\nTältä pohjalta kasvaa hieman myöhemmin Oscar Ewaldin,[724] Karl\nJoelin,[725] Max Frischeisen-Köhlerin[726] ja Heinrich Rickertin[727]\nkuuluisa taistelukirja _Die Philosophie des Lebens_, joka lähti\n1920 tübingeniläisestä kirjapainosta suurelle valloitusretkelle yli\nsaksankielisen lukijakunnan. Samaan aikaan, kun elämänpalvonnan aalto\nkulkee yli sodan silpoman Euroopan, kun länsimaisen sivilisaation\nkohottamista jättiläiskaupungeista tapahtuu pakomatka luontoon, kun\nkynä ja sivellin muuttuvat taisteluaseiksi älynkulttuuria vastaan,\nkun primitiiviset tanssit tuovat mannermaisiin metropoleihin viestejä\nsuurista, koskemattomista alkumetsistä ja kun sodan raunioilla kasvanut\nsukupolvi julistaa kahleista vapautuneen Eroksen kunniaa ja nostaa\npalvontansa alttareille terveen, liialta hengenviljelyltä varjellun\nalastoman ihmisruumiin – samaan aikaan kajahtaa länsimaisen, ajattelun\nhalki suggeroiva sana _bios_, Elämä.\n\nSillä selitettäköön tämän aatevirtauksen laatu tyypilliseksi\npyydeajatteluksi ja sen aste sokeaksi uskoksi, osoitettakoon sen\nonttous ja tieteellinen kestämättömyys, on sen kulttuurihistoriallinen\nmerkitys kiistattoman suuri. Hädän hetkellä ei kysytä pelastavien\nvälineiden kestävyyttä! Saaresta, jota tulipalo uhkaa, paetaan\nvuotavilla laivoilla. On vastaansanomaton totuus, että kaikissa\nkulttuurikehityksen kriisikausissa yleisesti omaksutuiksi tulevat\njuuri opit, joiden liukenevaisuus jatkuvan harkinnan hapossa on\ntavallista suurempi, ja että aatteilla, jotka vetoavat enemmän\nvaistomaiseen uskoon kuin loogilliseen ajatteluun, koska niiden omana\njännittäjänä on usko, on huomattavasti laajempi yleisölevikki kuin\nkoskaan huolellisesti varmistetuilla tieteellisillä ajatuskaavoilla.\nOn kuin hädän sortama joukkosielu turvaisi itsensä aatteellisella\nvarmistuskeinolla, jonka tiedostamaton tarve sanelee, ja niin kuin\nyksinpä inhimillisen totuuden vaatimuksen tulisi alistua hyödyn\nperiaatteeseen, syvältä nousevien pyyteiden välikappaleeksi.\nEurooppalaisen kulttuurihistorian tämänpäiväinen luku kertoo toiveunen\ntunkeutumisesta yleisen ajattelun piiriin. Filosofia on kääntymässä\nuutta uskontoa kohti, pako tarkoituksenmukaiseen myyttiin on alkanut.\n\n\n\n\nSanoja illassa\n\n\nMikä eilen[728] kuohui kaaoksena, on alkanut saada selveneviä\nääriviivoja.\n\nSyvältä ajan merestä kohoaa tällä hetkellä kuin kahtena alkukalliona\nintellektin ja intuition, tunteen ja älyn suuret ja viimeiset\nperusvastakohdat. Eurooppalaisen ajattelun halki käy yhä kasvava\nkahden valtasuunnan taistelu, ja joka voisi hiljentyä kuuntelemaan\ntämän taistelun kumua, voisi kenties aavistaa, mille taholle voitto\non kallistuva. Filosofian piirissä hyökkää irrationalistinen ja\nvoluntaristinen elämänfilosofia rationalistista, voittopuolisesti\nälylle perustettua maailmanselitystä vastaan. On olemassa mahtava\nja tukeva uusrationalistinen rintama, joka on vallalla varsinkin\nenglantilais-amerikkalaisessa maailmassa ja jota Ranskassa edustavat\nBrunschvicg,[729] Hamelin,[730] Rauh,[731] Séailles[732] ja\nRey,[733] saksalaisessa filosofiassa uuskantilainen[734] koulukunta\nja Husserlin[735] fenomenologinen[736] opinsuunta. Toisaalla on\nmetafyysisiksi tähystystorneiksi rakentuva elämänfilosofia, Bergsonin,\nEuckenin[737] ja Volkeltin[738] vanha linnoitus, jossa metodiset ja\ntieto-opilliset yksityistutkimukset ovat saaneet väistyä intuitiivisen\nelämänselityksen tieltä.\n\nOn kysymys kahden valtakunnan taistelusta, sodasta, joka alkaa\npakanallisen muinaisuuden ja kristillisten vuosisatojen taitteesta.\nTämän taistelun edellytyksenä on tämänhetkisessä historiassamme ollut\nselvä tieto perikadosta, joka uhkaa yksipuoliselle järjenviljelylle ja\nluovia sielunvoimia lannistavalle hengelle perustettua kulttuuria.\n\nKuin ennustaen aikaa, joka silloin vielä teki tuloaan, Arthur\nSchurig,[739] jonka sanat Lauri Viljanen on eräässä esseessään\ntuonut suomalaiseen kuulopiiriin, esitti 1910 julkaisemassaan\nStendhal[740] -saksannoksen esilauseessa ajatuksen, että tunteen ja\naivojen kadotettu sopusointu on valloitettavissa takaisin vain paolla\nanimaalisempaan elämäntilaan. Asettamalla vastakkain Stendhalin ja\nhänen runollisten hahmojensa täyden elämänotteen ja modernin maailman,\njonka rahansaalistajat ja synnynnäiset taakankantajat sairastavat\nliiallisen sisäistymisen tautia, hän päätyi unelmaan aisti-iloisten\nteonihmisten luvatusta maasta. Nykyaikaisen ihmisen tragiikkana on\nhänen mietiskelevä ja komplisoitu laatunsa – hänen sisäisen elämänsä\nsyvyys, joka ei ole tunteen syvyyttä, vaan ainoastaan ja yksipuolisesti\naivojen. Viidennessä jälkeläistensä polvessa Jean-Jacques Rousseau,\nluonnollisuuden julistaja, on kehittynyt voittamattoman rikkinäiseksi\nitsensä erittelijäksi, jonka mielenkiinto psykologisiin ongelmiin\nja vyyhteytyneeseen sielunelämään on kiihtynyt perversiteetiksi.\nSiksi täytyy puhdistavan reaktion tulla siksi on »pienelle\nherruuteen kutsutulle parvelle» tarjolla nuortuminen, jota massat\neivät voi saavuttaa, ja siksi tulee etsiä Alkibiadeita,[741] jotka\nkavaltaisivat nykyisen ylikulttuurimme parantaville, animaalisille,\ntummille alkuvaistoille. Kootusti ja lyhyesti ilmaistuna – on kysymys\nihmiskunnan palauttamisesta onneen, jonka se katkerasti tuntee\nkadonneen. »Objektiivinen totuus», johon tieteissä on uskottu ja\njohon filosofia on ponnistellut, on kukaties vähemmän arvoinen kuin\nyksinkertainen, kirkas vastaus kysymykseen: Mitä meidän siis tulee\ntehdä?\n\n»Me emme viihdy kulttuurissa...» Huolellisesti laskettu työnjaon\njärjestelmä on riistänyt meiltä kaiken vaivannäön merkityksen ja\narvon, alistuminen osatekojen hirmuvaltaan on hävittänyt toimintamme\ntodellisen päämäärän ja surmannut luomisen ilon. Hedelmätön,\nsielujen silmää sokaiseva spesiaalitutkimus on peittänyt laajat\ntaivaanrannat katseemme näkyvistä, kuolettava järki on tyrehdyttänyt\nvaistojen viisauden, aivoelämä on kytkenyt kahleisiin tunteen.\nAjan sieluttomuus, josta Conrad Simonsen[742] on puhunut, ei ole\nselitettävissä tuolla tavallisella huomautuksella sodanjälkeisen\nelämänsuuntauksen pinnallisuudesta. Totuus on pikemminkin päinvastainen\n– totuus on Schurigin syytteessä, joka viskataan nykyaikaisen ihmisen\nepäterveesti syventynyttä sisäelämää vastaan. Suuressa teoksessaan\n_Philosophie des Geldes_,[743] »Rahan filosofia», Georg Simmel\non varsin terävänäköisesti tulkinnut sitä yhteyttä, joka johtaa\nyksipuolisesta, tunnetta kuolettavasta intellektin palvonnasta rahan\npalvontaan. Kulttuurin kuoleminen sivilisaationa ilmenee yliviljeltynä\nälyllisyytenä, johon liittyy välttämättömänä seurausilmiönä aineellisen\nomaisuuden kerääminen, sillä kummatkin palvonnankohteet edustavat\nsamantapaista elotonta objektiivisuutta. Aatteiden merkitys lasketaan\njuuri tässä kehitysvaiheessa niiden rahallisen arvon mukaan. »Kaikki\nantautuminen ja itseuhraus näyttää virtaavan tunteen ja tahdon\nirrationaalisista voimista, joten pelkkien ymmärrysihmisten on tapana\nivata sitä puuttuvan viisauden osoituksena tai he ovat huomaavinaan\nsiinä peitettyä itsekkyyttä...»\n\nSimmelin ajatus, että sivilisaatio tietää persoonallisuuden merkityksen\nheikkenemistä, on ainakin näennäisessä ristiriidassa Freudin ja\nLawrencen ajatusten kanssa, jotka pitivät kulttuurirappion syynä juuri\nliiallista persoonallisen hengenviljelyn kasvua. Länsimaisen kulttuurin\nmurhenäytelmä on yksilöitymisen ja sisäistymisen murhenäytelmää,\nyhä voittopuolisempaa minän palvonta ja narsistista sulkeutumista\noman hengen linnoituksiin. Jos »kulttuuri on ihmisen kohottamista\nluonnonlilasta, kehittämällä ja saattamalla toimintaan hänen henkiset\nja siveelliset voimansa», kuten Wilhelm Lexis[744] asian määrittelee\nsuuressa _Kultur der Gegenwart_-teoksessa,[745] ja jos eettinen\nitsekasvatus ja hengenelämän viljely yhä korkeampaa henkistymistä kohti\nolennaisesti kuuluu kulttuurikehitykseen, kuten Albert Schweitzer[746]\nolettaa, silloin on kaiken kulttuurin tie samalla kulkua välittömästä\nelämänykseydestä pois kohti siveellisen tahtoihmisen ehkäisyjä ja\nneurooseja.\n\nTämä käsitys kuultaa selvemmin tai hämärämmin kaikkien niiden kirjojen\nlehdiltä, jotka tulkitsevat nykyaikaisen elämänfilosofian hengessä\nsodanjälkeistä tilannetta.\n\nTämä on Madridin yliopiston metafysiikan professorin, José Ortega y\nGassetin[747] kuuluisa »teema». Kirjassaan »Aikamme tehtävä»[748] hän\non erinomaisen terävästi osoittanut ne haitat, jotka sivistyksemme\nnousuun ovat liittyneet: epätoivon lähde on rationalismin ja elämän\nvälittömyyden ristiriidassa, siinä olemisen epäaitoudessa, jota\nnykyinen elämänmuoto pitää jatkuvasti vireillä ja jota kulttuuri\nvaatii alaisiltaan. Tragedia alkoi päivinä, jolloin »Sokrates Ateenan\ntorilla keksi järjen». Mutta, huomauttaa espanjalainen ajattelija,\nse primitivistinen vastaliike, joka tällä hetkellä tahtoo torjua\nsivilisaation synnyttämiä vaaroja ja jonka selvimpiä ilmauksia ovat\nnuoruuden ihannointi ja fyysisen kunnon palvonta, ei voi johtaa\ntoivottuun tulokseen. Jos älyllisyyteen suunnattu huomio käännetään\ntäysin päinvastaiseksi ja entisen yliarvioimisen tilalle asetetaan\nehdoton ja hylkivä aliarviointi, on tuloksena inhimillisyyden\nvararikko. Primitivismin vaarat paljastuvat kaikkien uskonnollisten\nja idealististen katsomusten päättäväisessä hylkäyksessä, tekniikan\nja urheilun tyhmässä jumaloinnissa, joka rajoittuu niiden puhtaasti\nkvantitatiiviseen puoleen, ennätysten ja huippusaavutusten sokeaan\nihailuun, ja vihdoin kaikkien perinteellisten arvojen jyrkässä\ntorjumisessa. Tämä kaikki ei suinkaan avaa polkua sivilisaation\nkuolemanympyrästä pois – se kalvaa kulttuurimme perustan entistä\nontommaksi ja jouduttaa tulevaa tuhoa. Tässä päätyy madridilainen\nfilosofi epäilemättä samaan tulokseen, johon Schurig Stendhal-esittelyssään päätyi: »Mahdoton asia olisi valmistaa alhaisille\nmassoille tämä nuortuminen –!»\n\nTuossa seikassa, että persoonallisen hengenelämän aliarviointiin ja\nanimaaliseen vaistojenpalvontaan kätkeytyy sinänsä salainen kärki\nkaikkea syvähenkistä idealismia vastaan, on epäilemättä monien\nelämänfilosofien kompastuskivi. Kuten Ortega y Gasset, niin tunnustaa\nsaksalainen Max Scheler[749] älynkulttuurin iskemät vammat ja puhuu\nkirkkaan selvänäköisesti sivistyksen elämänvastaisesta pohjaliikkeestä;\nmutta tämä ei pakota häntä huutamaan avuksi Alkibiadeita, jotka\nkavaltaisivat kulttuurin linnoituksen aisti-iloisille teonihmisille!\nVaarauhkaa kumpaakin rintamaa, ja jos on totta, että aivojen\njalostaminen on ehdyttänyt luonnonvaistojen lähteitä, on yhtä totta,\nettä häikäilemätön taistelu »henkeä» vastaan ei ole saattava maailmaa\nuuteen Kosmokseen, vaan uuteen kaaokseen. Eräänlaisena pohjalla\nvaikuttavana mielialana tämä ajatus on olemassa hänen kaikissa\nkulttuuritilityksissään – myös viisaassa ja kirkkaassa kirjassa\n_Stellung des Menschen im Kosmos_.[750] Saattaa keskenään sovintoon\nDionysos ja Apollon, aistien ja hengen maailma, vaistojen todellisuus\nja järjen todellisuus, intuition ja intellektin valtakunta – tämä haave\nväikkyy syvemmälle mennen niin Schelerin ja Gassetin kuin jokaisen\nsisäisille arvoille alttiin elämänfilosofin silmissä.\n\nNäin uneksi -aikoinaan myös Henrik Ibsen,[751] julistaessaan\nhämärissä ennustuksissaan »kolmatta valtakuntaa», jossa Keisarin ja\nGalilealaisen totuudet, teesi ja antiteesi yhtyisivät synteesiksi.\nTähän on suuressa ja syvämielisessä trilogiassaan kamppaillut myös\nDmitri Merežkovski,[752] joka Välimeren hengessä tahtoi sulattaa\nyhteen pakanuuden ja kristinuskon, maan totuuden ja taivaan\ntotuuden, Olympoksen ja Golgatan. Ajattelijat, jotka ovat syvimmin\nja kipeimmin kokeneet ajan kriisin, horjuvat valinnassaan kahden\nvaltakunnan välillä. He kavahtavat sekä apollonista Olymposta että\ndionyysista Parnassosta – he tahtovat Delfoihin, jossa valon jumalan\nvaltaistuin nousee pimeyden perustalta! Tämä ristiriita, jonka\nratkaisu on kenties kerran koittava, on toisaalta johtanut synkimpään\nkulttuuripessimismiin, toisaalta hämyisiin, epävarmoihin, häilyviin\nja hapuileviin »terveen kulttuurin» toiveisiin, joilta vielä puuttuu\ntodellisuuden pohja, joilta puuttuu selvä tieto siitä, miten uusi\nmaailma on rakennettava.\n\n»Täytyä taistella vaistoja vastaan – on rappeutumistilan muoto: niin\nkauan kuin elämä nousee, on onni samaa kuin vaisto», julisti aikoinaan\nFriedrich Nietzsche.\n\nKaikista nykyaikaisista elämänselittäjistä, Ludvig Klagesia ehkä\nlukuun ottamatta, tämän ajatuksen on synkimmin ja johdonmukaisimmin\ntulkinnut Sigmund Freud, joka näkee kulttuurissa kuolemanvietin\njatkuvaa vallankasvua ja elämän alkuenergioiden vähenemistä narsistisen\nminän viljelyn kautta. Sivistys tietää Thanatoksen voittoa Eroksesta.\nSivistys on syvintä pohjaluonnettaan myöten elämänvastainen tapahtuma,\njossa ei, kuten yksinpä Galsworthyn[753] pieni, kuulas tarina\n»Omenapuu»[754] epäsuorasti osoittaa, ole lainkaan tilaa inhimilliselle\nonnenvaatimukselle, kahden ihmislapsen yksinkertaiselle, luonnolliselle\nrakkaudelle. Jos on totta, kuten epäilemättä on asian laita, että koko\nnykyinen sosiaalinen elämänmuotomme edellyttää ja vaatii epäaitoutta\nja että yhteiskunnan tähtäimessä on yksilöiden mahdollisimman korkea\nhenkisyys, silloin liittyy jo yhteiskunnalliseen olemiseemme suunnaton\nsisäinen valheellisuus! Ihmiset ovat sitä suurempia näyttelijöitä,\nniitä sivilisoidumpia he ovat, on Kant huomauttanut. Että inhimillinen\nyksilö ilmaistaan kaikissa sivistyskielissä »persoona»-sanalla,\njoka alun perin merkitsee naamaria,[755] on tahattomasti sattuva\nvirhetoiminta ja sellaisena sosiaalisen ilvenäytelmämme täydellinen\npaljastus, huomauttaa Schopenhauer. Elämämme komplisoitumisen syynä\non se, että meiltä vaaditaan yhteiskunnallista näyttämösuoritusta,\nsisimmälle itsellemme ehkä vastakkaista mutta sosiaalisesti sitovaa\nasennetta. Mitä Jung puhuu kaiken persoonallisuuden traagillisesta\n»roolimaisuudesta», jota kulttuurielämä meiltä vaatii ja jolla\nme tahdomme vaikuttaa toisiin, peitellen yhä mutkistuvilla\nvalhesuorituksilla todellista itseämme, osuu epäilemättä suoraan\nmaaliinsa. Tietoinen minä on kääntynyt kuuntelemaan niitä vaatimuksia,\njoita ympäröivä yhteiskunta ja sosiaalinen omatuntomme esittää – mutta\ntiedostamaton meissä kuulee vain vaistojen käskyn! Tässä on kaiken\nsosiaalisen olemisemme, kaiken sivistyksemme varsinainen murhenäytelmä,\njoka vain kyllin korkealta nähtynä voi kuvastua koomillisessa valossa.\nElämänmuotomme vaatimuksista syntyvät nuo estot ja kompleksit, nuo\nmonilukuiset reaktiiviset kompensaatioteot ja arvojen kieltämiset,\njotka kokonaisuudessaan muodostavat sosiaalisen minämme monimutkaisen\nsuojelusysteemin – kulttuurineuroosin! Allersin[756] huomautus, että\nneuroosin peruspiirteenä on epäaitous, näyttää kuin välähdyksessä\nmurhenäytelmämme synnyn.\n\nJotakin loogillisesti lankeavaa on epäilemättä siinä\nkulttuuripessimismissä, johon Sigmund Freud omassa\nelämäntarkastelussaan päätyy. Hänen jylhä, viileä, illankirkas\ntilityksensä _Das Unbehagen in der Kultur_ julistaa viimeisenä satamana\ntäydellistä nihilismiä – perikadon odotusta ilman perikadon pelkoa,\ntietoa, joka kestää sen, mikä lähestyy. Hän tunnustautuu niihin, jotka\neivät kavahda kuullessaan sivilisaatiolle luettuja tuomionsanoja, sillä\njohdonmukaisena lopputuloksena on joka tapauksessa, että koko suunnaton\nkulttuuriponnistus ei ole siihen uhratun vaivannäön arvoinen ja että\ntulos on vain ja ainoastaan olotila, jossa yksilö tuntee elämänsä\nsietämättömäksi. Ne henkiset kilvoitukset, joita suoritamme, ovat\nsyvimmältään elämän vastaisia. Ne terästävät aivoja, mutta kuihduttavat\nveren ja sydämen. Mitä Leo Tolstoi kirjoitti Luzern-lastussaan, joka on\nkauttaaltaan hänen Euroopan matkansa virittämän kulttuuripessimismin\nilmausta, ei ole välillä kuluneena aikana lainkaan kadottanut\nkantavuuttaan, vaan pikemminkin kasvanut arvossaan.\n\nVajaat pari vuosisataa sitten geneveläinen kellosepän poika,\nsosiaalisen elämänkaunan ja narsistisen rikkinäisyyden rasittama\nJean Jacques Rousseau julisti ranskalaisen valistuksen ohjaamalle\nmaailmalle »luonnollisen ihmisen» oikeuksia, jotka kulttuuri on\npolkenut jalkoihinsa. Vastatessaan Dijonin akatemian kilpakysymykseen\ntieteiden ja taiteiden vaikutuksista elämäntapoihin hän esitti itse\nasiassa ajatuksia, jotka nykyaikainen elämänfilosofia on uudelleen\nommellut lippuihinsa, tosin puhdistettuina 1700-luvun romanttisista\nlisäkoristuksista. Ongelma ilmeni Rousseaulle ennen kaikkea\nmoraalifilosofisena probleemina. Koska kaikkinainen edistys toi\nmukanaan vain turmelusta, itsekkyyttä ja voitonpyyntiä ja sammutti\nihmisen alkuperäisen luontaisen hyveellisyyden, josta ensyklopedistit\nolivat laajasti kirjoitelleet ja josta silloin vankilassa istuva\nDiderot[757] oli geneveläiselle ystävälleen innostuneesti puhunut,\noli palattava takaisin luonnontilaan, lakitieteen, filosofian ja\nyhteiskuntasopimuksen tuolle puolen!\n\n»Kaikkivaltias Jumala, sinä, joka pidät henget käsissäsi, vapahda\nmeidät isiemme valistuksesta ja onnettomuutta tuovista taidoista»,\nkajahtelevat tämän vanhan kulttuuripessimistin sanat. »Suo meille\njälleen tietämättömyys, viattomuus ja köyhyys, ne ainoat lahjat,\njotka voivat luoda onnemme ja ovat sinulle jonkin arvoisia.» Näin\najatteli epäilemättä myös Herder,[758] kirjoittaessaan arvosteluja\naikansa Saksan elämäntilasta ja selittäessään sen inhimillisen onnien\nvastaiseksi. Sillä 1700-luvun romanttisessa idealismissa soi syvimpänä\nsama kaipuunsävel, joka kaikuu niin omituisen ehdottomana maailmansodan\nraunioilla, ja kuten Rousseaulle, niin merkitsee luonnollisen elämän\njulistus myös modernille ihmiselle pakomatkaa, jossa hän voi heittää\ntaakseen oman sairasvuoteensa.\n\nOn kysymyksessä ylikompensaatio, joka edellyttää syvää sisäistä\nrikkinäisyyttä. Voisi Schurigiin nojautuen väittää, että länsimaisen\nihmisen turmiollinen itseensä vajoaminen on parin viimeisen vuosisadan\nkuluessa loogisesti edistynyt ja että kompensatorinen unelma, joka\nvielä viisi miespolvea sitten häilyi yli eurooppalaisen taiteen\nvienona, kiehtovan neitseellisenä, pastoraalimaisena onnenhaaveena, on\nsisäistymisen jatkuessa ja sairauden kehittyessä muuttunut kipeäksi\nvälttämättömyydeksi.\n\n\n\n\nVastakohtien maailma\n\n\nLänsimaisella nihilismillä, jonka tuloa Nietzsche puoli vuosisataa\nsitten ennusti, on suuret julistuskirjansa.\n\nDarmstadtin »viisauden koulun» profeetta, balttilainen runoilija-filosofi Hermann Keyserling,[759] jonka eniten huomiota herättäneet\nteokset ilmestyivät [20]-luvulla, näkee nykyisessä elämäntilanteessa\nrationaalisen ja irrationaalisen todellisuuden, älylle perustetun\n_ethoksen_ ja vaistonvaraisen _pathoksen_ valtataistelua.\nIntellektuaalisen ymmärryksen on suurten maailmanarvoitusten\nedessä vaiettava. Vain intuitiivinen tieto puhukoon! Siinä, että\nkulttuurikehitys on riuhtaissut inhimillisen minän juuret irralleen\nolemuksemme syvimmästä, tummasta, »äidillisestä» alkuperustasta, että\nelämän »naispuolinen prinsiippi», irrationaalinen ja tiedostamaton\nEros, on joutunut rationalistisen älynviljelyn valoympyrään, on tämän\nDarmstadtin elämänopettajan mukaan länsimaisen sairauden todellinen\ndiagnoosi. Me sairastamme kosmillista juurettomuutta, josta mikään\nulkonaisten olosuhteiden korjaus ei voi pelastaa.\n\nTämä ajatus on saanut mahtavan tulkintansa Ludwig Klagesin\nfilosofisessa pääteoksessa, jonka kolmelle osalle tekijä on antanut\nkohtalonkylläisen yhteisnimen _Der Geist als Widersacher der\nSeele_,[760] »Henki sielun vastustajana».\n\nSen johtoajatus on sangen keskitetysti ilmaistu synkässä lauseessa:\n»Ihmiskunnan historiallisen elintoimen olemus (nimitetty myös\nedistykseksi) on hengen voitollisesti edistyvää taistelua elämää\nvastaan, taistelua, jonka johdonmukaisena päätöksenä jo häämöttää\nelämän tuho.» Nojautuen vanhaan dualistiseen kahtiajakoon, jossa\ntunne ja järki asetetaan toistensa vastakohdiksi, tämä elämänfilosofi\nedellyttää kahden vastakkaisen tajunnantilan, »sielun» ja »hengen»\nleppymätöntä vastakohtaa, ja valaistakseen niiden taistelua hän on\nmanannut avukseen pohjoissaksalaisen tyylinsä koko synkänraskaan\nhehkun, tuon »georgelaisen»[761] ilmaisumuodon, jossa kosmilliset\nvertauskuvat kuultavat kuin hiilet tuhkassa. Sielu on käsitettävä\ntunteiden ja viettien alueeksi, jossa elämää luovat voimat\ntyöskentelevät sokean vaistomaisina, piiloutuen älymme katseelta\nsalatajunnan tummaan, yölliseen luolamaailmaan. Sielun valtakunta\navautuu täydellisesti vain unessa, jossa järjen valvonta on hetkeksi\npäättynyt, ja kuten unessa, niin ilmaisee sielu itsensä myös\nhereilläolon hetkinä vain symbolien ja kuvien avulla. Että Klagesin\nteoksen viimeisellä osalla on otsake _Die Wirklichkeit der Bilder_,\n»Kuvien todellisuus», on hänen ajatustensa puhuva ilmaisu.\n\nSielulla, joka syvimmältään on vain psykoanalyytikkojen\n»tiedostamattoman» toinen nimi, on vastakohtanaan minuutemme\nvalokerros, tietoinen ja älyllisesti varmistettu henki, joka syntyy\nrefleksiin perustuvan tietoisen[762] kehityksen tuloksena ja muodostuu\nelämää ehkäiseväksi voimaksi. Kaiken olevaisen halki käy syvemmältä\nnähden kahden vastakohdan jatkuva taistelu, ja mihin ihminen\nkääntääkään katseensa, siellä kangastuvat hänen silmiinsä suuret\npolariteetit, päivän ja yön, syntymän ja kuoleman, sisäänhengityksen\nja uloshengityksen, äänen ja hiljaisuuden, värin ja muodon\nvastakohtaparit. Maailmantapahtuma on selitettävissä dualistisesti\n– niin myös inhimillinen olemassaolomme. On totuttu ajattelemaan,\nettä ihminen on rakentunut sielun ja ruumiin vastakohdista, mitkä\nkuitenkin osoittautuvat saman ilmiön kahdeksi aspektiksi, kun sitä\nvastoin juuri sielu ja henki, tajuton ja tajuinen minämme ovat yhtä\netäällä toisistaan kuin maa taivaasta. Sielu on ruumiin aisti, ruumis\nsielun ilmaus, kuten Klagesin paradoksaalisesti kärjistetty ajatus\nkuuluu. Mutta missä sieluja ruumis muodostavat yhtyneinä orgaanisen,\nelämälle avautuvan kokonaisuuden, siellä on henki vieras tulokas, joka\ntuo tullessaan turmaa tuottavan ruton kuolleesta, epäorgaanisesta\nmaailmasta.\n\nTämän metafyysisen opin mukaan yksilöitymätön, passiivisesti uinuva\nsielu juurtuu syvimmälle itse elämän virtaan, joka ilmaisee itsensä\nihmiselle elämyksissä, vaistoissa ja tunteissa. Niissä olemuksemme\nkuiluissa, joihin valpas äly ei yllä ja joissa kaikki yksilöllisyys on\ntauonnut, hyökyy kosmillinen aallonkäynti loputonta tietään. Tämä on\nolemassaolon alkupoljentoa, jonka runoilija tuntee rytmeissä ja jonka\nsäveltäjä aavistaa sävelissä, yhtä hyvin kuin rakastaja kuumimman\nelämäntunteensa poljennollisessa nousussa. Sielun kautta olemme\nyhteydessä rytmiin, joka kaartaa tähtien radat suljetuiksi ellipseiksi,\ntuntuu yön ja päivän ja vuodenaikojen kertautuvassa kierrossa,\npuhuu luoteen ja vuoksen pauhussa ja on omassa elimistössämme läsnä\nhengityksen ja verenkierron liikkeessä. Elämän dionyysinen perusta\nvoi täydellisesti avautua ainoastaan rakkaudessa, jossa mies ja\nnainen saavuttavat keskellä sivilisoitunutta, kylmää, kuollutta\nmaailmaa hetkellisen kosketuksen kosmillisiin alkuilmiöihin. Sillä\nsiinä elämäntilassa, johon sivistys on meidät saattanut, kolea ja\nepäorgaaninen henki on miltei täydellisesti tuhonnut sielun, rytmeissä\nja kuvissa kukkivan tiedostamattoman elämän. _Logos_ on voittanut\n_bioksen!_\n\nTämä on syvimmältään myös D. H. Lawrencen ajatus. Pienessä\ntutkielmassaan _Fantasia of the Unconscious_, »Kuvitelma\ntiedostamattomasta», hän on täysin klagesilaisin korostuksin puhunut\netääntymisestä, joka on saattanut ihmisen irralleen olemuksensa\ndionyysisestä alkuperästä. Hän tahtoisi kaartaa yli kuolleen,\nsivilisaation kyntämän maan vanhan myytillisen taivaan, josta voiman\nja rohkeuden isällinen symboli, aurinko, lähettää elävän perusaineensa\nsädeaaltoja ihmisen aurinkohermostoon ja jossa kosteasti loistava\nkuu vaalii tunteemme rytmiä. Yhteys, joka liitti ihmisen Kosmokseen,\non suurelta osaltaan taittunut pakanallisen kaikkeuden väistyessä\nkristillisen maailmankäsityksen tieltä. Ihmiskunnan suuret henkiset\njohtajat, Buddha, Jeesus ja Platon ovat uskossaan tuonpuoleiseen\ntodellisuuteen tehneet maisen elämän meille vieraaksi ja surmanneet\nsielumme. Kun hengen voittokulku, joka tietää kosmillisen tunteen\nheikkenemistä ja vitaalisen voiman perikatoa, ehtii kolmetuhatvuotisen\ntaipaleen päähän, ihmiskunta on tuskalla tajuava, mitä merkitsee\nirtautuminen aamunkoiton ja iltaruskon, syntymän ja kuoleman, maisten\nnautintojen, Eroksen rytmistä!\n\nSekä Lawrencelle että Klagesille länsimaisen kulttuurikehityksen\nalkujakso, esikreikkalainen muinaisuus, kuvastuu täydellisenä\ninhimillisen onnen tilana. Edellinen heistä tutki Toscanassa\nollessaan etruskilaisen kulttuurin jäännöksiä. Vanhat savimajat ja\npronssiset pienoiskuvat, Villa Papa Giulian[763] Apollonin patsas ja\nfalliset maalaukset ummehtuneiden hautaholvien seinissä kertoivat\nhänelle menneestä dionyysisestä elämänmuodosta. Hän luuli löytävänsä\nRooman ja Firenzen taideaarteista, Volterran, Perugian ja Orvieton\nmuseoista muistoja »alkuperäisen ihmisen» vallanajoilta, jolloin\nsuuri etruskilainen kulttuuri on kukoistanut Välimeren äärillä.\nLudwig Klages löytää tämän paratiisillisen tilan pelasgilaisesta[764]\nmenneisyydestä. Kauan ennen Sokrateen ja Platonin idealistista oppia,\njoka tietää ihmiskunnan syntiinlankeemusta järkeen, esikreikkalainen\nkultakausi on synnyttänyt mahtavan vitaalisen sivistyksen. Länsimaiden\nkehitys voidaan hänen teoriansa mukaan nähdä hybriksen jatkuvana\nvaltaanpääsynä — hengen rikollisena ylimielisyytenä, joka joskus\nhämärässä menneisyydessä kääntyy ensimmäistä ja korkeinta jumaluuden\nihannetta Äiti Maata vastaan ja suuntaa kulttuurin tien yhä kauemmas\nSuuren Emon valtakunnasta. Tässä nousee saksalaisen metafysiikan\nsumusta sama »äidillinen alkumanner», jota psykoanalyytikot ovat\netsineet ja jota Darmstadtin profeetta Keyserling on julistanut. Ludwig\nKlagesin filosofiaan tämä haave periytyy jo [90]-luvulta, jolloin hän\nyhdessä Stefan Georgen,[765] Schulerin[766] ja Wolfskehlin[767] kanssa\ntutki Bachofenin teoksia ja uneksi uudesta pakanuudesta Münchenin\ntaiteilijajuhlien romanttisessa huumeessa.\n\nJuutalais-kristillinen hengenpalvonta on tuhonnut Alkuäidin kultin –\nvaloisa tietoisuus on tunkeutunut tuohon luovaan, mustaan hämärään,\njoka muodostaa kaiken olemassaolomme hedelmällisen alkuperustan\nja johon vain runo, musiikki ja tanssi, vain taiteilijan luova\nelämys ja öinen unennäkö, vain rakkaus ja intohimo voi vielä avata\ntien. Jos nykyinen kulttuuri-ihminen on kaiken sivistyksensä ja\nälyllisyytensä keskellä auttamattoman etäällä tästä alkuperustasta,\nei myöskään raudanluja tahtoihminen ole sen lähempänä todellista\nelämää, huomauttaa Klages. Vastoin opettajaansa Nietzscheä hän pitää\ntahtoelementtiä eräänä elämästä vieraantumisen aiheuttajana ja on\ntaipuvainen jopa osaksi samastamaan tahdon ja hengen.[768] Juuri\njännittämällä alun perin passiivisen minänsä eetillisen kilvoituksen\npäämaaliin, pakottamalla itsensä toimintaan, jossa kosmillinen\nrytmi taittuu, ihminen tulee voittopuolisesti hengeksi ja kuihtuu\nsieluna. Olemassaolon elementäärinen tunnepuoli ei kestä tätä tahdon\nylijännitystä. Intellekti, jota ihmiskunta on kaksituhatvuotisen\nkehityksensä tiellä oppinut yliarvioimaan ja jonka se on kehittänyt\ntäydelliseksi surmanaseeksi, on tahdon välikappale ja niin muodoin\nhengen turmiolliseen piiriin kuuluva tajunnantila.\n\nVoisi huomauttaa, että Klages on tällä teoriallaan luonut metafyysisen\nselityksen Adlerin neuroosiopille, jossa alkuvoiman kaltainen\nvallantahto on esitetty kaiken sielullis-hermostollisen luhistumisen\nsyyksi!\n\nKlages päätyy siihen, mihin Spenglerkin. Kulttuurimme on suurelta\nosaltaan muuttunut tekniikaksi, ja tekniikka tietää kuolemaa! Elävän\nluonnon luova muuttuvaisuus, jota Herakleitos[769] julisti, vyöryy\ntietään kaukana sivilisoituneista kaupungeista, noista graniittisista\nhautakammioista, joihin hengen myrkyttämä elämä vetäytyy kuolemaan...\n\nKulttuurin tie on kahden viimeisen vuosituhannen ajan ollut\nkiihtyvää kulkua perikatoa kohti, länsimaiden häviötä, joka on\nsadanviidenkymmenen viimeksi kuluneen vuoden ajan, aina Ranskan\nvallankumouksesta asti vainonnut haihtumattoman painajaisnäyn lailla\neurooppalaista katsetta. Sen vuoksi: joka vielä toivoo, toivokoon\naikaa, jolloin tuhon aalto on muuttanut keinotekoisen maailman soraksi,\njolloin ihminen on hävittänyt kaltaisensa kuten hän hävitti eläimet ja\njolloin lahoavien kaupunkien yli humisevat ikuiset metsät tuudittaen\najattomalla laulullaan vielä syntymättömän ja tuntemattoman elämän\nsiementä!\n\nTämä kolkko näky väikkyi myös Spenglerin silmissä. Sivilisaation\nsynnyttämä urbaaninen ihminen, »älyllinen nomadi», jolla ei ole\nenää yhteyttä oman kulttuurinsa alkuperäiseen äitimaisemaan ja joka\ntunnustaa kodikseen kaikki seudut, missä on hyvä olla, on inhimillisen\nkehityksen tyyppiasteikossa rappeutunein ja viimeisin.\n\nTäydellä syyllä voisi väittää, että tämänhetkinen länsimainen\nelämänselitys kulkee kiihtyvällä nopeudella dualismia kohti.\n\nKuin miekan sivalluksella on erotettu toisistaan kaksi\nperusvastakohtaa, intellektin ja intuition, minän ja libidon,\naivoelämän ja vaistoelämän alueet. Kaiken olevaisen kahtiajako on\nepäilemättä jotakin primaarista ja perimmäistä, se on alkuperäisesti\ninhimillinen ratkaisu, jonka tuntevat myös lapset ja villit, kokiessaan\nvielä hahmottomaksi jääneen sielunsa syvyydessä valon ja pimeyden,\npäivän ja yön suunnattoman polariteetin. Ratkaista olemassaolon\narvoitus teesin ja antiteesin avulla – tämä on syvimmältään\nmahdollisuus, jonka jäsentelevä, hienostunut,[770] siirtymäasteita\nja välivärejä mittaava käsiteajattelu ylhäisesti hylkää, mutta johon\nhätääntyneinä turvaudumme, kun suuren kriisin ajat ovat tulleet ja\nkun analysoivan viisautemme ja huolellisesti punnitsevan harkintamme\naseet eivät enää auta. Voisi väittää, että ajattelu on juuri tässä\nsaanut tuon takaiskun, jolla ihmiskunnan oma kuolleeksi luultu\nmenneisyys kostaa henkisen kehityksen. On tullut hetki, jolloin vanhat\nperusvastakohdat heräävät elämään, jolloin muinaiset tajuamisen muodot\nmurtavat hautapaatensa, jotka kehitys on sinetöinyt. Länsimainen\najattelu taannehtii kautta linjan myytillistä maailmanselitystä kohti!\nVielä kerran elämän näky levittäytyy edessämme valon ja pimeyden\nsuunnattomana taistelukenttänä, jossa kaksi maailmanvoimaa, toinen\ntietäen elämää, toinen kuolemaa, on noussut sotaan keskenään.\n\nEttä ajan filosofiset maailmanselityskokeet ovat vain saman dualistisen\npohja-ajatuksen lievästi erilaisia ilmauksia, siitä on todistuksena\nmyös Oswald Spenglerin metafyysillinen peruskaava.\n\nMissä psykoanalyytikot edellyttivät elämänvietin ja kuolemanvietin eli\nlibidon ja minän, tajuttoman ja tajuisen sielunalueen vastakohtaa,\nmissä Bergson oletti intuition ja intellektin maailmaa, missä\nsellaiset biologit kuin Driesch ja Rádl jakoivat tutkimusesineensä\norgaanisiin eliöihin ja epäorgaanisiin koneisiin, missä Ludwig Klages\nkäsitti olemassaolon sielun ja hengen leppymättömäksi taisteluksi,\nsiinä suorittaa myös Spengler perimmäisen kahtiajakonsa. Münchenin\nkulttuurimorfologi edellyttää kahta abstraktista vastakohtaa,\njotka vaikuttavat kaiken tilapäisen ja haihtuvan takana, toistuen\nkulttuurien näennäisesti vaihtelevassa kehitystarinassa. Heränneen,\ninhimillisen tajunnan ensimmäiset tosiasiat oma ja vieras, sielu ja\nminä, ja niiden polariteettiin perustuu ihmiskunnan koko henkinen\nhistoria. Sielu on alinomaista liikettä, tulemista, _werden_ –\nsiis jotakin, joka vivahtaa Henri Bergsonin »elämän virtaan» ja\npsykoanalyytikkojen dynaamiseen »tajuttomaan». Maailma sitä vastoin\non kivettynyttä, tullutta, _das Gewordene_. Sielu on »mahdollinen»,\nmaailma »todellinen», ja itse elämä on muoto, jossa mahdollisen\ntoteuttaminen tapahtuu. Täysin bergsonilaisin korostuksin Spengler\npuhuu edelleen sielun ankkuroitumisesta aikaan ja paikasta maailman\nilmaisumuotona – käsitteellinen selitys, joka sisältää ajatuksen, että\nsielu on olemukseltaan yhtä ajan virran kanssa ja siis suuntautunut\ntulevaisuutta kohti, kun maailma sitä vastoin on staattinen, lepoonsa\njähmettynyt, menneisyyttä edustava, paikallistunut voimantila.\n\nNämä perusvastakohdat ilmenevät elimellisessä luonnossa kasvin ja\neläimen vastakohtana, sillä kumpikin kiteyttää omassa ehdottomasti\nerikoisessa olemuksessaan toisensa vastakohdan. Kasvi, joka\nsyvimmältään on vain osa maaperästään ja muodostaa yhtenäisen,\nomaehtoisen luonnontapahtuman, on kosminen ilmiö. Eläin, joka voi\nvalita ja irtautua ympäristöstään, on mikrokosmillinen tapahtuma.\nKaikessa inhimillisessä ilmenee sekä kasvimaisia että eläinmäisiä\npuolia, kosmillisen poljennon vastaanottamista tunteen avulla ja\nmikrokosmillisen jännityksen kokemista aistimuksilla. Kosmista\nja kasvinkaltaista meissä on ennen kaikkea verenkierron rytmi ja\nsukupuolivietin poljento, mikrokosmillista sitä vastoin aistimet\nja hermotoiminta. Riippuen niistä asenteista, joista ihmiskunnan\nkehityskulkua katsomme, tämä alkuperäinen polariteetti saa selvät\nilmauksensa eräissä kulttuurihistoriallisesti kertautuvissa\nilmiöissä. Se kuvastuu jo historian ja luonnon vastakohdassa, koska\nkumpikin merkitsee syvimmältään vain tapaa, millä ihminen suhtautuu\nolevaiseen ja kokee sitä. Historia on orgaaninen, luonto mekaaninen\nmaailmankuva; edellinen on enemmän sielua, enemmän ikuista tulemista,\nliikuntaa ja aikaa kuin jälkimmäinen, joka on tullutta, paikallista\nja kivettynyttä maailmaa. Historiassa vallitsee syvimpänä peruslakina\nkohtalo, luonnossa sitä vastoin tapahtumien kausaliteetti, syyn ja\nseurauksen vuorovaikutus. Luonnonlakeja vastaa historiassa analogia,\nluonnon paikallisuutta ajallisuus, matemaattisia lukuja kronologiset\nluvut. Joka seuraa suuren vastakohtaparin kulkua kautta Spenglerin\nkulttuurimorfologian, ei voi olla tuntematta huimausta tämän\nloppumattoman projisioimisen edessä! Yksinkertaistava dualismi leimaa\nkauttaaltaan hänen ajatteluaan, ja mihin hänen katseensa kääntyykin,\nhänen täytyy pakottaa todellisuuden muotojen takaa nuo salaperäiset\nkaksoiskasvot esiin.\n\nTämän kaavan avulla voidaan koko maailmanhistoria kuvata metafyysisesti\nkäsitettävien vastavoimien sotana. Aateliston ja papiston taistelu,\njonka Spengler selittää kulttuurien läpikäyväksi perusilmiöksi, on\nelimellisen sielun ja kuolleen maailman valtataistelua. Maallisen ja\nhengellisen säädyn vastakohdassa kuvastuu syvemmältä nähden eläytymisen\nja tietämisen, olemassaolon ja hereilläolon, kosmillis-kasvimaisen ja\nmikrokosmillis-eläinmäisen voimatilan vastakohta, siis jokin, mitä\nHenri Bergson kutsuisi intuition ja intellektin vastakohdaksi. Täysin\nKlagesia muistuttava on vihdoin ajatus, että kaikissa kulttuurien\ntoiminnoissa vaikuttaa kosmillisten tapahtumien alkupoljento – tuo\nalituinen lainehtiminen valveesta uneen, eläinten jännitystilasta\nja rauhattomasta »tulemisesta» tammien, liljojen ja sammalten\nrauhaan. Siinä pelkistettyjen kuvien olopiirissä, johon Spengler\nvaipuu kuten Faust, kuultaa vertauksellisien huntujen alta aina\nperimmäinen ja alkuperäinen polariteetti, kahden vastakkaisen tilan\nrytmillinen liikehtiminen toisiaan vastaan. Kaikella elämällä on\ntämän kulttuurimetafysiikan mukaan tabupuolensa ja toteemipuolensa,\nmitkä puolestaan ovat vain eläimenkaltaisen ja kasvimaisen minämme\nkäsitteellisiä ilmauksia. Olevaisuus on kaikessa muodostettu kahdesta\naineksesta – ihminen on kahden voimatilan yhtymäkohta, hän on osaksi\nverta, osaksi henkeä, toiselta puolen kaihoa, toiselta puolen pelkoa,\nolemassaoloa ja hereilläoloa, orgaanista unta ja epäorgaanista\nvalvontaa. Jos kerran jokin sellainen kulttuurihistoriallinen ilmiö\nkuin kirkko on pelokkaan hereilläolon ja eläimellisen tabupuolen\nkivettynyttä ilmausta, ornamenttia ja pintaa, ja taas toisaalta\njokin muinaisegyptiläinen, eteläarabialainen ja länsimainen linna\nkasvinkaltaisen toteemitilan ilmausta, silloin voidaan suuret\nhistorialliset valtataistelut, hengellisen ja maallisen säädyn\nantagonismi todella selittää täysin metafyysisellä tavalla.\n\nMutta näin on inhimillisen luonnon jakanut myös Fritz Künkel,[771]\nberliiniläinen lääkäri ja luonteentutkija, joka Alfred Adlerin\nindividuaalipsykologian pohjalta lähtien rakensi oman karakterologisen\nsysteeminsä. Künkelin teorian mukaan ihmiset ovat jaettavissa\nminäkeskeisiin ja asiakeskeisiin tyyppeihin – jakoperuste, joka\netäältä muistuttaa Jungin kuuluisaa typologista jakoa. Tämän\ndualistisen luonnetutkimuksen edellytyksenä on puolestaan miltei\nklagesilainen pohjakaava, jota 1930 ilmestynyt _Vitale Dialektik_[772]\nkäsitteellisesti selvittää.\n\nMissä Klages edellytti elävän sielun ja kuolleen hengen vastakohtaa,\nsiinä puhuu Künkel subjektin ja objektin sovittamattomasta\nristiriidasta. Suuri, ylittämätön kuilu erottaa toisistaan kuolleen\nmaterian ja elävän elämän. Jokainen elollinen olio on sielullinen, ja\nsielullisuus puolestaan merkitsee olemassaoloa subjektina, kokevan\nminän autonomiaa. »Vitaalisen dialektiikan» mukaan syntyvät kaikki\nristiriidat siitä, että yksilö on kuitenkin olemassa samanaikaisesti\nmyös objektina, koska jokainen meistä elää ruumiinsa kautta\nosittain ulkopuolella itseään objektiivisesti koettujen kappaleiden\nmaailmassa, kärsien kuten objekti, mutta käyttäytyen kuten subjekti.\nViimeksi mainittuun olotilaan sisältyy syvimmältään pyrkimys toista,\npäinvastaista tilaa kohti, eräänlainen objektiivisuuden tahto.\nTämä tietää tuon syvän ristiriidan viriämistä, jonka kristillinen\nelämänviisaus on lähes kaksituhatta vuotta sitten oivaltanut,\nlausuessaan ajatuksen: »Ellei nisunjyvä kuole, niin se jää yksin; mutta\njos se kuolee, se kantaa paljon hedelmää.» Ihminen voittaa elämänsä\nkadottamalla sen, tulemalla subjektista objektiksi, astumalla ulos\noman minänsä vankilasta! Tämän ajatuksen valossa voi Künkel esittää\nväitteen, että yksilön yhtä hyvin kuin koko kehittyvän ihmiskunnan\nsyntiinlankeemuksena on ollut ja on aina oleva lapsuudenaikaisen\n»me»-tunteen häviäminen tietoisen »minä»-tunteen tieltä, kollektiivisen\ntajuttoman tukahtuminen yksilölliseen tajuntaan.[773] Mutta ihmisen\nelämäntien tulisi, päätyäkseen täydellisyyteen ja voittoon, sivuuttaa\nsekä lapsuudenaikainen sulautuminen yhteisöön että varttuneen yksilön\nvalvova ja tietoinen itsetajunta, saavuttaakseen toivotun lopputilan,\njossa vallitsee _die wissende Wirhaftigkeit des reifen Menschen_.[774]\n\nMitä Künkel kutsuu subjektina olemiseksi, on hänen sisimmän\nkatsomuksensa mukaan samaa kuin Ludwig Klagesin »henki». Se on, kuten\nBergsonin intellekti, vieras ja uusi tulokas sielun maailmassa,\ntuntemattomissa tietään hyökyvän elämän alempi ja vaarallinen muoto,\nellei suorastaan sen vastakohta. Tässä kohoavat jälleen näkyviin\nkahden alkutilan himmeät ääriviivat, nuo suuret vastakohdat, joiden\npolaarisuudesta elämän kipinä leimahtaa. On syytä tehostaa, että\nmodernin ajattelun piiristä on kauttaaltaan kadonnut sellainen\nsovinnainen vastakohtapari kuin »ruumis» ja »sielu», koska\nelämänfilosofia on poikkeuksetta omaksunut kannan, jonka Max Scheler\non selvästi esittänyt. Sielu ja ruumis ovat saman ilmiön eri tahoilta\nnäyttäytyviä ilmauksia, ne ovat orgaanisen elämän kaksi tilaa – mutta\nniitä vastassa on epäorgaaninen tila, henki. Missä psyykkinen ja\nfyysinen ovat yhdessä syöksyneet kosmisen elämän suureen iäti kuohuvaan\nvirtaan, siinä saapuu tuhoavaksi vastustajaksi vitaalisen dialektiikan\nturmaa tuottava »subjekti», Klagesin ja Schelerin »henki», jolla ei\nole mitään liittymäkohtaa kaikkeuden orgaanisessa kokonaisuudessa,\nkoska siltä puuttuu kaikki objektiviteetti, koska se on puhdasta ja\nehdotonta »minänä olemista». Tämä elämän todellisen alkutilan ja\nvieraan tilan vastakohta on saanut erinomaisen selvän käsitteellisen\nvalaisun Münchenin teknillisen korkeakoulun professorin Friedrich\nSeifertin[775] pienessä kirjasessa _Die Wissenschaft vom Menschen\nin der Gegenwart_.[776] Tekijä, joka on C. G. Jungin analyyttisen\npsykologian kannattaja ja jota Jung puolestaan on kirjan banderollissa\ninnostuneesti suositellut, pelkistää myös psykoanalyysin opiksi\ntiedostamattoman ja tajunnan vastakohdasta, mikä ei ole enempää eikä\nvähempää kuin vaistoelämän ja aivoelämän, sielun ja hengen traagillinen\nvastakohta.\n\nSyvemmälle mennen tämä teesin ja antiteesin viljely, joka epäilemättä\nsyntyy vain pakottavasta halusta synteesiin, tämä dualistinen\nelämänvalaisu, joka pyrkii monistiseen elämänselitykseen, kasvaa\nelimellisesti esiin itse ajan peruskaipuusta. Yhä uudelleen, tällä\nkertaa eurooppalaisen filosofian piirissä, länsimainen ihminen\nsuorittaa pakonsa yksinkertaisuutta kohti. Pelkistämällä koko elämän\nkahteen vastakkaiseen itiösoluun, heijastamalla koko tuskallisen\nihmisenä olemisensa suurten, primitiivisten ja yksinkertaisten\nperusvastakohtien jyrkästi taittuviin pintoihin, tämänhetkinen\nihminen kääntyy primitiivistä alkutilaansa kohti, yksinkertaisen\nelämänselityksen ja alkukantaisen näkemisen maailmaan. On sanottu,\nettä kaikki ajattelu tähtää käytäntöä kohti. Mutta välttämättömyyden\nlain nimessä täytyy tämän utilitaristisen pohjavaikuttimen, joka voi\nmaailmanhistorian hiljaisina ja tyyninä kausina piillä syvällä ja\nnäkymättömissä, kohota kulttuurikriisin hetkinä pinnalle ja määrätä\ntavallista jyrkemmin kaiken ajattelun suuntaa. Kun on kysymys elämän\nsäilymisestä tai elämän häviöstä, kun »objektiiviset totuudet»\nlepattavat kuin kynttilänliekit paisuvassa tuulessa ja kaikki\nnäennäisesti pyyteetön tietämys, jonka itsetarkoitukseen uskottiin,\nosoittautuu hyödyttömäksi inhimillisen onnenvaatimuksen edessä,\nsilloin on tullut hetki, jolloin ajan filosofia astuu abstraktisesta\nkateederista ja alistuu aseeksi elämisen taisteluun. Näin syntyvät\ntarkoituksenmukaiset myytit – näin on syntynyt Rousseaun vapaudenoppi,\njoka kohosi ja saattoi kohota vain täydellisen rappeutumisen paineen\nalta! Näin syntyvät sodanjälkeisen Euroopan elämänopit, joiden\najatus heijastuu kuin ahdistuksen kannustamana kauas metafysiikkaan,\nnähdäkseen todellisuuden kasvot esteettömämmin ja välittömimmin, ja\njoiden pohjaa muuraa altapäin ihmiskunnan myytillinen muinaisuus.\n\n\n\n\nNukketeatteri\n\n\nElämänsä traagillisessa tilinpäätöksessä kirjoitti Heinrich von\nKleist[777] Berliner Abendblattiin[778] syvämielisen esseen\n»Marionettiteatterista» – kirjoituksen, jossa tämänhetkinen\nmaailmantunteemme on kuin ennakolta aavistettu. Katsoessaan\nnukkenäyttelijöiden siroa, tiedotonta suloa huokuvaa liikuntaa, jonka\nasennoissa rytmilliset alkumuodot tuntuvat palautuvan, hän joutuu\najattelemaan niitä äärettömiä välimatkoja, joita mietiskely ja harkinta\novat luoneet meidän ja kadonneen välittömyyden välille. »Paratiisi on\nsuljettu ja enkeli takanamme; meidän täytyy tehdä matka maailman ympäri\nja katsoa, olisiko se kenties takaapäin jossakin avoinna –»\n\nNoin viisitoista vuotta sitten tämä salaperäinen takaportti järkkyi\nhermostuneiden, kuumeisten käsien kolkutuksista käsien, jotka olivat\naivan äsken pudottaneet kiväärin maahan. Sodan savupilvien vielä\nleijaillessa yli marroksi ammutun maan, häviön ja kuoleman huumaavassa\nläheisyydessä länsimainen ihminen etsi hinnalla millä hyvänsä tietä,\njoka johtaisi hänet nukkemaisen ja mekaanisen ilon maailmaan,\nviljelemättömän alkurytmin ja tiedottoman olemisen unitilaan, jossa\nkaikki se, mitä älyllisen mietiskelyn kehitystie on vuosituhansien\nkuluessa tuonut mukanaan, on vasta aavistamattomina mahdollisuuksina\nläsnä. Pelkistetyissä konemaisissa näyttämötansseissa, joissa\nkaikki yksilöllinen oli tullut torjutuksi, näytti hetkellisesti\nkuvastuvan lastenkamarien ja aarniometsien olotila. Etsittiin erästä\nelämänsuhdetta, jonka muistokin tuntui auttamattomasti kadonneen.\nEtsittiin valtameren takaa, Ranskan ja Britannian siirtomaista,\nkimaltelevia korulippaita muistuttavista temppeleistä, jotka\nsalaavat syvälle _djungleihin_ lyömäsoitinten tahdissa tanssivien\nruskeiden tyttöjen rytmillisen ilon; Ohion ja Mississipin varsilta,\nkuumilta vehnävainioilta, joilla neekerit laulavat valittavia ja\nraskasmielisiä työlaulujaan; ja vihdoin Chicagon Third Wardista ja New\nYorkin Harlemista, jonka hiostavissa yöpaikoissa musta rotu riisui\nsivistyksen lainaverhot yltään ja loihti saksofonien putkista vanhojen\nkevättanssiensa villisti nauravat poljennot.\n\nJoséphine Bakerin[779] triumfivuosista tähän päivään asti\neurooppalainen tanssi on ollut ennen kaikkea heräämistä rytmillisen\nkauneuden tajuun. Mutta todellinen rytmillinen ilmaisu on löydettävissä\nvain kansojen lapsuudesta. Surun, intohimon ja riemun tulkinta\nruumiin elimellisellä poljennolla etsii jatkuvasti noita äärimmäisen\nyksinkertaisia perusmuotojaan, joissa kaikki differentioituminen vielä\nuinuu ja joissa ihmisvartalo ilmaisee kuin yhdellä, synteettisellä\neleellä olemassaolon valtatapahtumien, rakkauden ja kuoleman, yön\nja auringonnousun, lakastumisen ja kukinnan vaihtelun. Suotta eivät\nvanhat hindulaiset temppelitanssit ja japanilaiset pantomiimit leviä\njuuri [20]-luvun puolivälissä yli Euroopan, jonka katsomot tuudittavat\norgaanisuuden kaipuutaan tuhatvuotisten koreografisten esitysten\nlumossa.\n\nKellanpunaisten lyhtyjen valaisemasta kirsikankukkamaailmasta, jossa\njumalatar Uzumen[780] palvontatanssit ja muinaiset no-draamat[781]\nvieläkin jatkavat kalpeaa jälkielämäänsä, tulevat Yoshio Aoyamia,[782]\nMisao[783] ja Takaya Egutehi[784] portaittain laskeutuvien\nsilkkivaippojensa välkkeessä. Lumivalkeat, munanmuotoiset kasvot\ntuijottavat pimeään katsomoon ajattomina ja ilmeettöminä kuin\nliidutut naamiot. Henkäys Kabukiza-teatterista,[785] suitsevien\nkynttilänsydänten ja kameliankukkavahalla voideltujen hiuskruunujen\nmakeasta, salamyhkäisestä tuoksusta leyhyy natisevien viuhkojen\nsynnyttämässä ilmanvedossa. Rummut, huilut ja _samisenit_[786]\nsoittavat – metallinvihreä silkki toistaa rytmillisesti poimuillen\nhintelän vartalon jokaista värähdystä. Tuon tuhatvuotisen\nruumiinpoljennon, jolla aasialainen sielu ilmaisee raskaan, ajattoman\nkaihonsa, rytmin, joka on elimellistä kuin verenkierto ja hengitys\nja joka tuntuu keskipakoisesti säteilevän vartalon taipeesta ruumiin\nulommaisia osia kohti, huipistuakseen viimeiseen suoritukseen kaulan\nja sormenkärkien ihmeellisissä, nykivissä liikkeissä, tulkitsee\nsuklaanruskeilla jäsenillään myös siro hindutar Menaka.[787] Hänen\nitämainen balettinsa valloittaa riemukulussa kaikki Euroopan näyttämöt.\n_Gamelan_-orkesteri kalisuttaa bambukeppejä, pienistä käsirummuista\nnousee yksitoikkoinen, paisuva näppäily, joka syntyy hiostuneiden\nsormenkärkien hyväilevästä kosketuksesta soittimen kalvoon. Hillityssä\nvalovirrassa liikkuvat kahvinväriset vartalot niin kuuliaisina\nrytmillisen tunteen käskyille, että kuilu, joka erottaa toisistaan\nihmislapsen ja nuken, häviää tuon viimeisilleen pelkistetyn poljennon\nmysteerissä. Kullanväriset korut helkkyvät ja kipinöivät; niiden\nheijastus kulkee liukuvina valokuvioina tummanruskealla iholla.\nItämaisen ksylofonin ääni paisuu, mutta sävelmä polkee paikallaan,\nkertautuen ja toistuen loppumattoman yksitoikkoisesti kuin helmet\nrukousnauhassa.\n\nPyrkimys orgaanisuuteen, joka puhuu näiden aasialaisten tanssien\njokaisessa liikkeessä, on tämänhetkisessä länsimaisessa\nliikuntataiteessa yhtä läpikäyvänä piirteenä kuin länsimaisessa\nmusiikissa, runoudessa, maalauksessa. Plastiikan uudistuminen tietää\nennen kaikkea rytmillisen tunteen tavatonta voimistumista. Klassillisen\nbaletin sekä jäykästä että niukasta ilmaisutyylistä, jonka pohjalla\npoljennollinen taju on vaipunut kuolemanhorrokseen, johtaa asteittain\nnouseva kehitystie Joossin tanssiteatterin,[788] Lotte Wernicken[789]\nja Mary Wigmanin[790] koulujen, müncheniläisen Günther-ryhmän ja Jutta\nKlamtin[791] kaltaisiin ilmiöihin, On kysymyksessä sen elävöittävän\nyhteyden solmiminen, joka on taittunut edesmenneiden kristillisten\nvuosisatojen raskaan rattaanpyörän alla. Sisäisen eläytymisen on\njossakin ruumiillisen poljennon syvyydessä tavoitettava tuo rytmin\nalkutila, tuo käsitteellisesti selvittämätön, vaistolla löydettävä\nvärähdys, josta uskonnolliset tanssit ja alkukantainen plastiikka\novat kerran kohonneet kuin huumautuneen maailmantunteen kukkina\nilmoille. Yhdistämällä musikaalis-liikunnalliset mahdollisuudet niihin\nmahdollisuuksiin, joita kehittynyt lavastustaide ja moderni värien ja\nvalojen viljely tarjoaa, sulattamalla jokaisen yksilöllisen suorituksen\nkoreografisen joukkoesityksen synteesiin, kunnes massa suorittaa soolon\nosan ja soolo tulkitsee massan sielua, Ranskan, Saksan ja Itävallan\ntanssitaide hakee jatkuvasti synteettistä perustilaansa. Tällä\nvälittömimmin ja kiinteimmin poljentoon yhdistetyllä taiteenalalla\npaljastuu epäilemättä selvimmin Länsimaiden rytmillinen herääminen,\njonka vaikutuksia voisi tarkata yhtä hyvin Pariisin kevätnäyttelyissä\nkuin lukea Brémondin[792] ja Crocen[793] taideteoreettisista teoksista\ntai puhdasverisesti moderneista runokokoelmista! Poljennon kantta\nvuosisataisen tietämyksen painama ja sodan vammoista kärsivä sielu\ntahtoo löytää pelastavan pakotien maan puoleen, veren ja mullan syvään,\nmystilliseen yhteyteen.\n\nTätä kaipausta tanssii Alexander von Swaine[794] ihmeellisessä\nunikuvitelmassaan »Faunin iltapäivä», jossa taivaan sininen\nhuntu liukuu hänen kuumeisen herkistä käsistään. Sitä tanssii\nuhmaavan voitonvarmana Liselotte von Köster[795] riemuitsevimmissa\nsooloissaan; se löytää rytmillisen ilmaisun Gertrud Rauh[796] in\nhaltioituneessa, pakanallisessa plastiikassa, jugoslavialaisen\nMia Slavenskan[797] ja kreikkalaisen Angelo Grimanin[798] täysin\nepäklassillisissa esityksissä. Syvimmässä ja paljastavimmassa\nmielessä nykyaikaisinta, mitä eurooppalaisilla näyttämöillä voi\nnähdä, on epäilemättä Joossin tanssiteatteri, joka tuntuu viittaavan\nvanhaan tanssidraamaan, koreografisia alkumuotoja kohti. Joossin\nbaletti pelkistää sodanjälkeisen elämän hengen niin hienostunein\nkeinoin, että sen esityksissä täyttyy äärimmäisen yksinkertaisuuden\nihanne. Rethelin[799] kuolemantanssi siirtyy keskelle tämänpäiväisen\nGeneven istuntosaleja: mustapukuisten diplomaattien pantomiimi\npäättyy _danse macabre'iin_, kalpeanvihreän Viikatemiehen tuloon. Ja\nsamalla raffinoidulla loistolla, jolla tämä ylen ekspressionistinen\nsodan jälkiajan murhenäytelmä esitetään, herää plastilliseen\nelämään vanha [1100]-luvulta periytyvä balladimotiivi. Tulkitessaan\nkoreografisella runoudellaan keskiaikaisen sadun raskasta hehkua, joka\nesineellistyy punaruskeiden ja teräksensinisten, hohtavan valkeiden,\nsinooperinpunaisten ja kullankarvaisten pukujen värisoinnuissa, Joossin\ntanssiteatteri astuu tuon salaperäisen taka-askelen, joka johtaa\ntäydellisen ja tietoisen stereotypioitumisen kautta kaiken tanssin\ntiedottomiin alkumuotoihin.\n\nTämän ilmiön voisi kieltämättä havaita myös tietoisimman kaikista\nsoolotanssijoista, Harald Kreutzbergin[800] tanssissa, jossa toteutuu\nHeinrich von Kleistin kiteyttämä paradoksi: »Kun tieto on kulkenut\näärettömyyden läpi, palautuu myöskin sulous jälleen, niin että se\nsamaan aikaan esiintyy puhtaimpana ihmisruumiissa, jolla ei ole mitään\ntietoisuutta tai jolla on ääretön tietoisuus, se on: marionetissa tai\njumalassa –.»\n\nJoossin baletin ohjelmavihkossa Credossa lausutaan: »Me uskomme\ntanssiin täysin itsenäisenä näyttämötaiteena, jonka tarkoitusta\nei voida sanoin selittää, mutta joka puhuu plastillisella\nliikunnallaan...» Mutta sama pyrkimys taidemuotojen puhtaita\nalkuihanteita kohti on yhtä ratkaisevasti määrännyt myös nykyisen\nmusiikin ja maalauksen kuin nykyisen näyttämöplastiikan tien.\nVanhojentukipylväiden järkkyminen, joka sai salaisen alkunsa jo\n[90]-luvun maanjäristystunnelmassa ja johti täydelliseen romahdukseen\nmaailmansodan rajalla, on itse asiassa laajalle ulottuva henkinen\nilmiö. Kuten fysikaalisen maailmankuvan alkuperusteet murtuvat,\nniin huojuu taiteiden entinen perusta. Kuten vanhat, atomistiset\nteoriat, niin ovat musiikin tonaaliset kaavat suurelta osaltaan\nkadottaneet vanhaa lujuuttaan. Säveltävä menneisyys uskoi kiinteisiin\nääniarvoihin, sovelsi duurin ja mollin pyhiteltyä jakoperustetta,\nomaksui järkkymättömällä luottamuksella suljetut, tiiviit, tasaisesti\nnousevat sävelasteikot, puhui suurella kunnioituksella kontrapunktista\nja rakensi harmoniansa huolellisesti valitun perussäveleen varaan.\nMutta kumous, joka alkaa Arnold Schönbergin[801] vielä arasti\nkokeilevasta atonaalisesta musiikista, viittaa täysin epäsovinnaisiin\nmuotoihanteisiin. Kiinteiden skaalojen kadotessa, perussävelen\nja kontrapunktin entisen arvosijan horjuessa tie johtaa uutta\nmuotorakennelmaa kohti. Homofonisen ja subjektiivisen musiikin tilalle\ntulee polyfoninen musiikki. Sen sijaan että koko aikaisempi säveltaide\non sisältänyt varsin keskeisen kuvailevan aineksen, puhutaan sodan\njälkivuosina varsin yleisesti »puhtaasta musiikista», joka hylkää yhtä\npäättäväisesti kuin maalaus kertovan ja eepillisen elementin, »aiheen».\n\nTämä pyrkimys absoluuttista säveltaidetta kohti käy selvimmin ilmi\nIgor Stravinskyn[802] rauhattomasti etsivästä kehityskulusta, jonka\nsisäisenä jännittäjänä on tavallista tietoisempi tahto. Siinä,\nettä hän nostaa rytmin sävelteostensa vallitsevaksi elementiksi,\non samalla kertaa sekä älyllistä laskelmaa että tajutonta, syvältä\nkummunnutta musikaalisen tunteen ohjausta. Hänen sointuvat ja hallitut\nteoksensa, jotka edellyttävät balettia paljastuakseen koko muhkeassa\nviivarytmiikassaan ja motorisessa voimassaan, ovat antaneet Peter\nGramille[803] aihetta puhua teknillisen täydellisyyden tuottamasta\nsävelriemusta. Ne ovat kirkkaita ja jokaista yksityiskohtaansa\nmyöten harkittuja rakennelmia; ne käyvät virheettömästi kuin kylmät,\nsironkauniit, heleästi välkkyvät dynamot. Jos jo Stravinskyn\nensimmäinen kuuluisa sävellys »Petruška» on ensi sijassa rytmillistä\nliikuntaa ja vasta toisessa asteessa melodiaa, on vuodelta 1913\nperiytyvä _Le sacre du printemps_[804] kuin harkitun umpipäinen\nsukellus syvälle poljentojen alkumereen. Polkeva, jymisevä, hiljaa\nhengittävä ja paisuva rytmi hallitsee. Harmonia murtuu, riitasoinnut\nleikkaavat välähtelevinä veitsenterinä synkästi hehkuvaa, kuumaa\nsävelmassaa, synkoopit puhaltavat kuin väkevät tuulen pyörteet\nrytmillisen tasapainon kumoon. Stravinskyn rytmilliset kokeilut ovat\nsodan jälkivuosina johtaneet hänet jopa jazzin vaikutuspiiriin, kuten\n_Ragtimesta_[805] ja _Histoire du soldat'sta_[806] voi panna merkille,\nja vaikka hänen myöhempi kehitystiensä kääntyy varsin yllättävästi\nBachiin, Pergolesiin[807] ja Händeliin.[808] Oidipus Rexin[809] ja\nApollo Museigelen[810] sopusointuiseen uusklassillisuuteen, joka\nrakentuu – kuten joskus on huomautettu – Cocteaun[811] ja Picasson[812]\nklassillisuudenkäsityksen varaan, hänen rauhaton säveltäjänuransa on\nkuin suppea ja kokoava sodanjälkeisen musiikin koulukurssi.\n\nNiinä vuosina, jolloin Stravinskyn musikaalinen kekseliäisyys virittyi\näärimmilleen, sävelsi Frankfurt am Mainin oopperan konserttimestari\nPaul Hindemith[813] joukon kamarikappaleita, joissa kohtaa omalaatuisen\nsekoituksen kyynillisyyttä ja uutta kauneutta, uskoa ja epäilyä,\nluovaa voimaa ja hedelmätöntä koketteriaa – kaikki tämä ilmaistuna\ntavalla, jossa musikaalinen traditio on kerta kaikkiaan murskattu ja\nmodernisuuden periaate johdettu äärimmäisyyksiin asti. Samaan aikaan\nantoi sveitsiläinen Arthur Honegger[814] omissa töissään vallan\natonaalisille ja polyfonisille virtauksille julkaisemalla 1925 kuin\nrytmillisenä uskontunnustuksenaan kuuluisan _Pacific_-sävellyksensä,\njossa ratakiskojen kumea jylinä ja veturinpillien vihellykset vyöryvät\nryöppyävänä tulvana yli heikon ja horjuvan melodisen perustan.\nSekä Hindemith että Honegger edustavat loistavina ääri-ilmiöinä\nsodanjälkeisessä musiikissa vallalle tullutta uusien mahdollisuuksien\netsintää – ja samaa on sanottava myös ranskalaisesta Darius\nMilhaud'sta,[815] joka kuului heidän ohellaan ranskalaiseen Les\nSix-ryhmään[816] ja tuhlasi heprealaisen kekseliäisyytensä luodakseen\njotakin todella ja vastaansanomattomasti uutta. Hän esiintyi jo 1920\n»polytonaalisen musiikin» esitaistelijana. Viemällä eri melodiat\nyhteen eri sävellajeissa ja saattamalla kontrapunktin äärimmäiseen\njohtopäätökseen asti, hän saattoi puhua sävelten »vaakasuorasta»\nkuulemisesta entisen »pystysuoran» kuulemisen sijasta. Näin voi\nkuuntelija seurata säveljakson liikkeitä suhteissa toisiinsa, sen\nsijaan että hän on ennen seurannut vain sävelten samanaikaista\nyhteensointumista. Tämä tietää jokseenkin täydellistä kumousta\nharmonian alalla, soinnukkuuden ihanteen päättäväistä heittämistä yli\nlaidan ja uuden kauneuskäsityksen tunkeutumista musiikin kuulopiiriin.\n\nTasan kymmenen vuotta sitten julkaisi Debussyn[817] oppilas\nMaurice Ravel,[818] hitaan kypsyttelyn ja kuumeisen luomisenhurman\nmies, omalaatuisen sinfonisen runon Boleron,[819] jossa hänen\ntaiteilijaluonteensa ranskalainen ja espanjalainen suuntaus ovat\nerikoisen hedelmällisesti yhtyneet. Ymmärtää hyvin, miksi juuri\ntämä sävelteos on nykyisin saavuttanut niin laajaa kuuluisuutta.\nSen virtuoosimainen rakenne, joka on kauttaaltaan kohotettu yhden\nainoan musikaalisen aiheen varaan, on sodanjälkeisen muotokokeilun\ntuloksellisimpia saavutuksia. Jokaista yksityiskohtaansa myöten Bolero\non rytmiä raskaasti polkevaa ja säännötöntä kuin intohimon huohotus,\ntummaa, vitaalista alkupoljentoa, joka tempaa rumpujen kumahdukset\nja sellojen harhailevat taustasävelet aallonkäyntiinsä. Rakentamalla\nteoksensa yhden yksinkertaisen teeman pohjalle Ravel on tällä »aiheen»\nalueella tapahtuneella pelkistyksellä samalla laajentanut rytmillisten\nmahdollisuuksien piiriä. Paradoksi tai ei – kuten kaikista hapuilevista\ntaiteilijoista tietoisin, Picasso, kuten kaikista etsivistä\nrunoilijoista intellektuellein, André Gide,[820] niin on nykyisen\nranskalaisen musiikin hienostunein älyihminen Ravel suorittanut saman\nsokean pakomatkan luovaan alkupimeään, kuvien ja poljentojen kuiluun,\njoka tapahtuu Picasson synkästi liekehtivissä harlekiiniaiheissa ja\nAndré Giden kahdessa, kolmessa pakanallisessa elämänjulistuskirjassa.\n\n»Uusi maalaustaide haluaa antaa ehdottoman valmiin, täydellisen,\nviimeistä piirtoaan myöten loppuunsaatetun kuvan, asettaa sen\ntäydellisen, pienimpiin seikkoihin ulottuvan loppusommittelun\nesikuvana alati katkelmallisen, vain rikkinäisenä muovautuvan\nelämän vastakohdaksi», sanoo Franz Roh.[821] Tällä määritelmällä on\nitse asiassa lausuttu julki eräs uuden maalaustaiteen puoli, kun\nsitä vastoin toiset, ei vähemmän tärkeät tendenssit, ovat jääneet\nilmaisematta. Mikä kaikessa sodanjälkeisessä siveltimenkäytössä on\nsilmiinpistävintä, on aiheen toisarvoisuus. Cézannen[822] uneksima\nabsoluuttinen taide, joka tahtoo tunkeutua olioiden ja kappaleiden\nsisäisiin muotoihin ja unohtaa ulkonaiset, on tämänhetkiselle\nmaalaukselle luontainen ja väistämätön päämaali. Mitä Faure[823] on\nkerran lausunut Henri Matissen[824] tauluista, pitää epäilemättä\npaikkansa yhtä hyvin Picasson kuin Lhote'n,[825] Gromaire'n,[826]\nDufresne'n[827] ja André Derainin[828] kohdalta: he pyrkivät\nväsymättömästi unohtamaan ilmiöt, joita he katsovat, rakentaakseen\nmaailmankaikkeuden pelkästään taiteellisen näkökulmansa varaan, jolloin\naihe tulee tekosyyksi uusien rytmillisten ja orgaanisten elimistöjen\nluomiselle. Maalaustaiteen irtautuminen aiheiden kahleista, eepillisen\naineksen ja jäljittelevän elementin Baabelin-orjuudesta, on, ei enempää\neikä vähempää kuin tapahtunut tosiasia. Se merkitsee tällä taiteen\nalueella samaa pyrkimystä »puhdasta» alkumuotoa kohti, joka on suurelta\nosaltaan määrännyt sodanjälkeisen runouden ja musiikin muodonmuutokset.\n\nKun impressionismi 1870-luvun keskivaiheilla valtasi ranskalaiset\nsalongit ja suuntasi uhmaavat värisuihkunsa akateemisklassillista\nmaalausta ja sen kolkkoa galleriamaisuutta vastaan, tämän uuden\ntaidesuunnan uranuurtajat sulattivat kappaleet valon ja ilman\nkultaiseen, kipinöivään kylpyyn. He kavahtivat huolellisesti värejä,\njotka eivät kuuluneet spektrin seitsemän perusvärin joukkoon, ja tämän\npuhtaan asteikon omaksuivat sekä Monet[829] että Pissarro,[830] sekä\nSisley[831] että Renoir.[832] Mutta Paul Cézanne, jonka sisäiseen\nnäkemykseen, ekspressioon pyrkivä taide on sittemmin luonut pohjaa\nsekä ekspressionistiselle että kubistiselle suunnalle, viljelee\nAixin[833] maisemia maalatessaan kahdeksantoistaväristä palettia. Tämä\nnykyisen maalaustaiteen varsinaisin uranavaaja vastusti myöhemmin\nnuoruudessaan omaksumaansa impressionistista tuokiokuvausta, jossa\nilmiöt liukenevat valovirtojen loistavaan fluidumiin,[834] ja asetti\noman taiteensa päämääräksi uuden lainalaisuuden, entistä kiinteämmän\nsommitelman, rytmillisesti jäsennetyn kokonaisuuden ja »muovailun,\njoka syntyy värisävyjen oikeasta suhteesta». Hän tahtoi, kuten Émile\nBarnard[835] henkevästi huomauttaa, uudistaa silmän siinä, missä\naikaisemmat impressionistit uudistivat värilaatikon. Ja vuodet,\njotka ovat seuranneet hänen hiljaista ja yksinäistä edelläkävijän\ntyötään, ovat entistä selvemmin vieneet siveltimen taidetta muotojen\nja volyymien puhtaasti maalauksellista muovailua kohti. Tuo totuus,\nettä kaikki kuvaamataide on värin ja muodon runoutta, sinkoutui kuin\nmagneettinen kivi Cézannen herpoavista sormista, ja siitä saakka se on\npudonnut tyylien spiraalin lävitse, sähköistääkseen milloin futurismin,\nmilloin kubismin tai surrealismin asteittain laskeutuvia ja laajenevia\nkierteitä.\n\nSodanjälkeinen taide on tähän mennessä ehtinyt kokeilla eksoottisten\ntyylien koko skaalan, synkän barbaarisista afrikkalaisista\njumalankuvista persialaisiin miniatyyreihin, Font de Gaumen[836]\npronssikautisista luolamaalauksista kreetalaismykeneläiseen\nruukkujenkuviointiin, japanilaiseen kirsikankukkatyyliin ja\nbuddhalaiseen freskotekniikkaan asti. Sen jälkeen kuin Paul\nGauguin[837] toteutti itsessään piilevän värien ja muotojen mestarin\nTahitissa ja Marquesassaarilla julistaen ihanan välittömissä ja\nilmestyksenkaltaisissa tauluissaan värin evankeliumia, on pako\nonnellisille saarille jatkunut. Raoul Dufy[838] tahtoo herkissä ja\nyksinkertaisissa akvarelleissaan maalata maailman meret yhtä kuulaan\nsinisinä ja puut yhtä syvän vihreinä kuin ne näyttäytyvät unesta\nheränneen lapsen pyyteettömälle silmälle. Schmidt-Rottluff[839] ja\nCampendonk[840] vajoavat vanhojen barbaaristen satujen hehkuvaan\nmystiikkaan, ja kaikista primitivisteistä tunnetuin, ranskalainen\ntullimies Henri Rousseau,[841] pelkistää unenkaltaiset maisemansa\neräänlaiseen absoluuttiseen ja viimeiseen esineellisyyteen, jossa\nkukkien ja lehtien kalvot, palmujen viuhkamaiset latvukset ja\nsuunnatonten saniaisten pitsikudos näyttäytyy kuin platonisena\nideana, kukkien ja lehvien mallikuvina. Cézannen ja van Goghin[842]\najoista pintojen sommitelmaa on hallinnut dynaamisuuden periaate:\nrakenteellisissa ratkaisuissa on piillyt taiteilijoiden rytmillisen\ntajun kriteeri. Ja aina André Lhoten loisteliaasti tasapainoisista,\nkubistisesti »nähdyistä» kompositioista, joissa ruskeat mulattitytöt,\nmerimiehet ja Avignonin naiset muodostavat vain vapaasti muotoillun\nmateriaalin, tämä rytmillisyyden tunne ulottuu Marcel Gromaire’n\nvartalokuviin ja Marie Laurencin’in[843] pastellimaisiin, eteerisiin,\nkyyhkysenharmaisiin ja ruusunhohteisiin naishahmoihin. Tämän päivän\nRanskan tunnetuimmat nuoret nimet, Maurice Brianchon,[844] Raymond\nLegueult[845] ja Marguerite Louppe[846] ovat jatkuvasti edenneet\ntäydellistä värien hegemoniaa kohti. Matissen lailla, jonka taulujen\nhehkua heidän taiteensa muuten kaukaa heijastaa, he pelkistävät kaiken\naiheen koristeellisiksi arabeskeiksi[847] ja musikaaliseksi linjojen\nleikiksi, samalla kun koloristinen näkemys murtaa väkivalloin rajat,\njoita klassisismi asetti.\n\nSyvältä tämän taiteellisen rauhattomuuden sydämestä nousee\ntiedostamattoman kaipauksen sitkeä taimi: pako taiteiden alkumuotoihin,\npako värin ja poljennon perustilaan on elimellisessä yhteydessä ajan\nyleiseen suuntaukseen, joka tahtoisi hävittää ne välimatkat, mitkä\netäännyttävät meitä välittömästä elämänyhteydestä.\n\nRytmillä, jonka uusi taide on kautta rintamiensa kohottanut ennen\nkokemattomaan valtiuteen, on epäilemättä syvä yhteenkuuluvaisuus juuri\nvaistojen tiedostamattomaan elämään, ja ainakin runouden piirissä\npoljennon valtaanpääsy tietää voimakasta käännettä emotionaalisia\nperustiloja kohti. Ludwig Klages on sisällöltään ylen tiiviissä\nkirjassaan _Vom Wesen des Rhytmus_[848] kehitellyt ajatusta, että rytmi\non metafyysisesti katsoen primaarinen ja kosmillinen ilmiö, joka tunkee\nelävänä aaltoliikkeenä maailmantapahtuman lävitse ja jonka herääminen\nlyyrillisen elämyksen uumenissa merkitsee hetkellistä heittäytymistä\nolemassaolon omaan poljentoon, elämän elämystä. Kaikella orgaanisella\nelämällä on rytmillinen puolensa, joka merkitsee, että mikään ilmiö\nei toistu sellaisenaan, vaan uudistuu ja muuttuu yhtä laskemattomien\nlakien mukaan kuin valtameren aaltojen poljento.\n\nRytmin tunnuksena on pakoton ja kuninkaallinen vapaus. Se ilmenee\nyksinpä siinä, että rytmillinen symmetria rakastaa säännöttömyyttä\nosien ja kokonaisuuden välillä ja että rytmitetyimmät kaikista\ntaiteellisista luomuksista, olipa sitten kysymyksessä temppeli,\nkuvanveistos, taulu tai runo, murtavat sovinnaisen ja laskelmallisen\nharmonisuuden kaavan ja rakentuvat oikukkaan vapaina ja tuhlaavan\nvaihtelevina oman poljennollisen lakinsa varassa. Tämän ajatuksen\nvalossa todistaa lyyrillisessä ilmaisumuodossa vallalle päässyt\nsitomaton, loppusoinnuton säerakenne huomattavasti orgaanisempaa\nrytmielämystä kuin koskaan kireästi metrillinen ilmaisu!\n\nSillä rytmin ja runomitan välillä on Klagesin teoriassa yhtä huimaava\nero kuin elämyksen ja tajunnan, »sielun» ja »hengen», orgaanisen\nja epäelimellisen elämän välillä. Sidottu, säännöllinen runomitta\nkuuluu valvovan tajunnan piiriin. Mitat voivat vain ylhäältäpäin\navustaa syvällä kulkevaa poljennon virtaa, kuten tahtimittarin\ntasainen heilahtelu antaa sävelille selvemmän kulkusuunnan. »Rytmi\non yleinen elämänilmiö, johon ihminen elävänä olentona ottaa osaa,\ntahti sen sijaan on inhimillinen suoritus...» Ja jos kaikki mitallinen\nja harkittu säännöllisyys sitoo tajuttoman ja luovan alkuelämyksen\nvapautta kuin epämukava, puristava puku, merkitsee sitä vastoin juuri\nrytmi dynaamista tilannetta, jossa ihminen elää itsessään ajan ja\npaikan vyyhteytyneen alkupoljennon, jossa hän vaipuu olemassaolon\nhyökyyn ja kokee välittömästi maailmantapahtuman sisimmän liikunnan,\ntuon ehtymättömissä muodoissa kuohuvan ja iäti uudistuvan »tulemisen».\nKaikella poljennollisuuden tajulla on ihmisessä itsessään fysiologinen\nperusta, johon ei ole viitannut vain Klages, vaan myös David\nKatz,[849] Pavlov,[850] Riemann[851] ja monet muut. Verensä rytmillä,\nvärähdysaistin välittämällä rytmillä ihminen kokee elämän jaksoittaisen\naallonkäynnin, ja sen varaan hän rakentaa käsityksensä esteettisestä\nnautinnosta. Poljennollisen tunteen lähde on veriaaltojen liikkeissä.\nLyriikka, joka kenties suuremmassa määrin kuin mikään toinen runouden\nlaji rakentuu rytmille, on Robert Hartlin[852] huomautuksen mukaan\nennen kaikkea »vasomotorisen[853] kiihtymyksen runoutta». Musiikkiin\nsovellettuna tämä teoria on antanut H. Riemannille[854] aiheen\nhuomauttaa, että normaalein kaikista poljennon muodoista, andante,\nlainaa temponsa sydämentoiminnasta ja että jokainen kiihtyvä tai\nhidastuva sävelkulku on elimellisessä suhteessa valtimonsykintään,\nihmisruumiin omaan orgaaniseen rytmiin, joka on kaiken runouden ja\nmusiikin fysiologinen perusta.\n\nTästä selityksestä heittyy kieltämättä uusi ja paljastava valaistus\ntaiteiden kapinaan, joka kääntyy kaavoja ja muotoja vastaan ja\nnostaa korkeimmaksi ihanteekseen kahleista vapautetun poljennon.\nVielä uutuuttaan ylimielisenä ja haparoivan epävarmana, kaoottisena\nja selkeytymättömänä, rauhattomasti kokeilevana ja syrjään eksyvänä\nuusi valtasuuntaus, jonka heijastusilmiöitä atonaalisen musiikin,\nepäsymmetrisen rakennustaiteen, rytmillisiä alkutiloja etsivän\ntanssin ja poljennollisia mahdollisuuksia seulovan runouden muodot\novat, raivaa esteitä edestään päätyäkseen orgaanisia peruselämyksiä\nkohti. Kootusti ja lyhyesti ilmaistuna: taiteen tähystyskulmasta\nnäyttäytyy sen oma primitiivinen lapsuus, jossa kaikki muodot, sävelet\nja liikkeet pelkistyvät yksinkertaisiksi alkuilmiöiksi, jossa elämä\nkoetaan välittömästi, ilman seulovan harkinnan ja tajuisen älyn luomia\nvääristäviä välimatkoja.\n\n\n\n\nRunouden tilinpäätös\n\n\nJokseenkin yhtä ratkaisevina aineksina parhaimmassa sodanjälkeisessä\nkirjallisuudessa yhtyy illuusiottoman selväkatseinen elämäntilan\nkritiikki ja mielikuvituksen piirissä suoritettu kompensatorinen\n»korvaus», voittopuolisesti älyllinen kulttuuripeilailu ja\nvoittopuolisesti emotionaalinen pako primitiivisyyteen, jyrkkien\nperusvastakohtien ja suurten, viimeisten ratkaisujen alueelle.\nOn oireellista, että itse »kaunokirjallisuuden» käsite voi saada\ntyylipuhtaimmat esimerkit vain maailmansodan tuolta puolen, kun sitä\nvastoin juuri tämänhetkinen ihmiskuvaus on suurimmalta osaltaan\nkipeästi ratkaisuun pyrkivää, levotonta elämän selittämistä.\nGoetheläinen opetuslauselma: _Bilde, Künstler, rede nicht!_[855] – ei\nole milloinkaan kokenut yhtä täydellistä torjumisen kohtaloa kuin nyt,\njolloin ranskalainen, englantilainen ja skandinaavinen kertomataide\nmurtaa eepillisen juonen kaaret tutkistelevilla kulttuuritilityksillään\nja täyttää romaanirakenteen saumat filosofoinnin muurilaastilla.\n\nAika, joka uneksi yhteiskunnallisesti, eetillisesti ja filosofisesti\ntendenssittömästä runoudesta kohottamalla ihanteekseen taiteellisen\nilmaisun itsetarkoituksen ja sulkeutumalla todellisuuden tuulilta\nsuojattuun norsunluutornin, on parhaillaan elettävälle kaudelle\nuskomattoman kaukainen.\n\nSosiaalinen ajattelu tunkee lukemattomista huokosista länsimaiseen\nrunouteen, se luo omat eepilliset muotonsa, joissa yksilön kohtalo\nnäyttäytyy suuren joukkokohtalon osana, kollektiivisen ryhmäsielun\nrajattomissa puitteissa. Linja ulottuu Ranskan kokeilevasta\nunanimismista[856] ja Jules Romainsin[857] elämäntäysistä, kaupunkien\npauhun täyttämistä romaaneista Sigurd Hoelin[858] kirpeän radikaaleihin\nerittelyihin, Dos Passosin[859] teoksiin, joiden tapahtumakentän\nmaantieteellinen laajuus on tavaton, ja vihdoin Amerikan sosiaaliseen\nepiikkaan, ennen kaikkea Dreiserin[860] dynaamiseen arjenrunouteen.\nToisaalta on nykyisessä romaanissa havaittavissa psykologian ja\nbiologian taholta tulevaa voimakasta valonheijastusta, joka paljastuu\nkenties selvimmin psykoanalyyttisesti virittyneessä ranskalaisessa\nkertomataiteessa. On kysymyksessä älyllisesti voimistunut sielunkuvaus,\njoka lainaa kirurgisia tutkimuksiaan varten Freudin ja Adlerin\ntyövälineitä – skitsoidisesti säröilevä sisäisen ihmisen erittely,\njonka psykologinen vainu on sitten Stendhalin aikojen kehittynyt\nkorkeimpaan ajateltavissa olevaan asteeseen. Aina vanhan, hienostuneen\nja henkevän Paul Bourget'n[861] päivistä katolisesti suuntautunut\nranskalainen romaani on tuntenut voimakasta viettymystä sielullisiin\nongelmiin. Rintama, jota Sven Stolpe[862] on kokoavasti nimittänyt\nkristilliseksi falangiksi[863] ja joka tavallista korostetummin omaksuu\ngallialaisen hengenviljelyn vanhat, jalot perinteet, on ylen varmassa\nsielun luotauksessaan nykyaikaisen psykologian kuuliainen oppilas.\n\nSillä alueella, johon runoilijoiden oma valvova tietoisuus ei yllä\nja jonka kaukaiset heijastukset kulkevat kuin peiliin kuvastuvat\nsumupilvet heidän teoksissaan, vaikuttaa tiedostamattoman tendenssin\ntäydellä paineella orgaanisuuden kaipuu. Miten paljonsanovaa onkaan,\nettä ratkaisevasti suurimmat tämänpäiväisistä eepoksista ovat\nvalinneet sankarikseen suvun – suljetun, omaehtoisen, aukottoman\nelämänkokonaisuuden, Forsytein,[864] Buddenbrookien[865] ja\nThibault'n[866] kaltaisen eliön, jonka kasvu, kukoistus ja kuihtuminen\nnoudattaa spengleriläistä kehityskäyrää ja jonka voiman ja perikadon\nasteissa kaiken orgaanisen elämän suuret valtailmiöt toistuvat. _Élan\nvital_, iäisesti muotoja tuhlaava ja hävityksensä hekumassa juhliva\nelämä, kohottautuu jättiläiselimistöinä runouden maankamarasta,\nheijastaen omassa kasvussaan biologisten perustapahtumien rytmiä.\n\nFilosofoivien runoilijoiden kohortissa, johon tämän päivän katse\non sekä uskovana että epäilevänä, sekä ihailevana että vihaavana,\nmutta aina intensiivisenä ja jännittyneenä suuntautunut, on Aldous\nHuxley[867] kenties vähimmässä määrin runoilija ja ylivoimaisimmin\najattelija.\n\nTämä sotavuosina kirjallisuuteen tullut aivoihminen, joka kantaa\npäässään[868] nykyaikaisen humanistisen ja luonnontieteellisen\nsivistyksen suunnattomia varastoja, vieläpä huolellisesti\nsystematisoituina ja analogian hyllyihin lajiteltuina, edustaa\nvertaansa etsivällä tavalla epäilevintä, arvostelunhaluisinta,\nkriitillisintä, älykkäintä ja juurettominta sodan jälkipolvea. Ei\nole lainkaan sanottu, kestävätkö Huxleyn osakkeet sen kauempaa kuin\nvanhan Anatole Francen,[869] jonka loiston päivät osuivat vuosisatojen\nrajaviivalle ja jonka maineen alus haaksirikkoutui maailmansodan\nmyrskyissä. Viidenkymmenen, kuudenkymmenen vuoden kuluttua\nHuxleyssa nähdään tiettävästi viktoriaanis-edvardilaisen Englannin\nnotkealiikkeinen haudankaivaja, mies, jossa terävästi leikkaava\najatus on tappanut runoutta luovan tunteen ja jossa paradokseilla\nratsastava kaiken-epäily on puolestaan vähentänyt ajattelun voimaa,\nleikkaamalla siltä ironisesti siivet. Mutta kaikista ennustuksista\nhuolimatta Aldous Huxleyn tämänhetkinen osuus eurooppalaisessa\nkirjallisuudessa on tärkeä ja ratkaiseva. Se olevien olojen kritiikki,\njoka kätkeytyy hänen pistävän älykkääseen esseelaiteeseensa, hänen\ntapansa arvostella pieteetin pönkittämiä ihanteita ja englantilaisen\nvanhoillisuuden moraalipitämyksiä, hänen psykologinen askartelunsa\nasioilla ja ihmisillä ja vihdoin hänen virkistävän kirkaskatseinen\npoliittinen rajankäyntinsä, jossa keinotekoinen liberalismi ja\nvanhurskain vanhoillisuus kuulevat oman mainetodistuksensa — kaikki\ntuo kerää heijastuspintaansa ajan ilmakehässä harhailevan radikaalisen\narvostelunhalun, korostaen todellisuuden piirteitä yhtä satiirisesti\nkuin puutarhapeilin kupu.\n\nHuxleyn romaaneissa liikkuu, filosofoi ja väittelee, mutta tuskin\nelää sivilisoitunut ihmismaailma, jonka kirkkaasti piirretyissä ja\nsielullisesti mitatuissa henkilöissä tapahtuu eurooppalaisen kaupunki-ihmisen, Spenglerin »älyllisen nomadin» täydellinen ja kylmäverinen\npaljastus. Nämä viisaat, epäilevät, illuusiottomat yksilöt, joiden\nharteille on laskettu modernisuuden raskas taakka ja joista kukin on\nvain määrätyn nykyaikaisen elämänvalheen lihaksitulemus, toimivat\nsyvemmältä nähden osanottajina täydellisesti tarkoituksettomassa\nnarrinäytelmässä. Heidät on siirretty Huxleyn aivomaailmaan lähimmästä\nväärentämättömästä todellisuudesta – elämänpiiristä, jonka muodostavat\nsuuret kaupunkihuoneistot, liikepalatsit ja budoaarit. Romaanissa\n_Point Counter Point_[870] näihin harlekiineihin kuuluu tiedettä\nedustava lordi Tantamount, joka on erakkomaisesti sulkeutunut\noman käsitemaailmansa suojattuun linnaan; mondeeni, viisas ja\nseikkailunhaluinen lady Tantamount; aistillinen Lucy; täydellistä\nepäilyä edustava, sadistinen ja sairas Spandrell; menneeltä\naikakaudelta periytyvä uneksija John Bidlake; viisas, kylmä älyihminen\nPhilip Quarles ja hänen tervevaistoinen vaimonsa Elinor. Mikä kaikissa\nheissä on syövyttävimmin kuvattua, on heidän sosiaalisen, esteettisen\nja eroottisen asenteensa valheellisuus. He ovat sileitä, valkeita,\nepäaitoja naamioita – he näyttelevät roolia, jota yhteiskunta ja\nympäröivä maailma heiltä odottaa, mutta joka todellisuudessa on syvässä\nepäsuhdassa heidän oikeaan olemukseensa. Vanhan Sidney Quarlesin\nharlekiinipuku on naurettavuuteen asti valheellinen. Toimittaja\nBurlapin tekopyhä papinkaapu peittää näkyvistä nautinnonhaluisen\nfaunin, nuoren Illidgen kommunismi on hänen alemmuutta sairastavan\nsielunsa naamari.\n\nVoisi väittää, että Huxleyn romaaneissa ei hevillä kohtaa ihmistä,\njonka sisintä olemusta kulttuurin vaateparsi ei vaivaisi ja joka ei\ntuntisi sivistyksensä epämukavan puvun puristusta. Kaivaten lämmintä,\ntäyttä yhteyttä elämään nuori Walter Bidlake liukuu Marjorien\nhaaleasta hyväilystä intohimoisen Lucy Tantamountin syleilyyn.\nYlikehitetty aivoihminen Philip Quarles vaeltaa orpona ja arkana\nkuokkavieraana luonnollisten tunteiden maailmassa. Ja kuten Shakespeare\nkuljetti läpi näytelmiensä tapahtumakuohun hiljaista, passiivista\nsyrjästäkatsojaa, joka lausui julki hänen sisimmät tuntonsa, niin\nkulkee Huxleyn romaaneissa tekijän meediona toimiva totuudenpuhuja.\n»Kontrapunktissa[871] » tämä ennakkoluuloton mies on nimeltään Mark\nRampion ja hänen tehtävänään on julistaa keskellä sivistyksen luomaa\nkoleaa aivomaailmaa välittömyyden vapauttavaa sanomaa. Romaanissa\n_Those Barren Leaves_, »Nuo kuihtuneet lehdet», hän on mr Cardan\n– tekijänsä lievästi verhottu omakuva, joka näkee surumielisen\nironian vallassa kaikkien vanhojen illuusioiden paljastuvan. Huxleyn\nprobleeminasetus muistuttaa kaukaa Ibsenin probleeminasetusta:\nsosiaalisen, moraalisen ja eroottisen elämänvalheensa varassa elävät\nihmiset, jotka näyttelevät, kuten »Kuihtuneiden lehtien» mrs Aldwinkle\ntai nuori kirjailijatar miss Thriplow »suuren tunteen» roolia, ovat\nkatkelma nykyaikaista »Villisorsaa», tosin muunnetussa, älyllisesti\nohennetussa ja mahdollisimman epämystillisessä muodossa. Tämä syvälle\nulottuva ja omituisen ehdottomasti omaksuttu asenteellisuus, jonka\nHuxley paljastaa jokaisessa henkilössään ja joka viime kädessä\nnäyttäytyy yksinpä sielläkin, missä sitä vähimmin odottaisi, luo hänen\nsinänsä reaaliseen ja selvään hahmomaailmaansa häilyvän, irreaalisen,\nvarjomaisen tunnun. Ihmiset osoittautuvat vain omaksuttujen osien\nnäyttelijöiksi; heidän tekonsa kadottavat sen ehdottomuuden tragiikan,\njoka kuuluu elävään elämään. He ovat kaukaisen todellisuuden kalvasta\njäljitelmää, väärennettyä ja petollista julkisivua, joka kätkee\ntaakseen tyhjyyden ja johon varsin pian lakkaamme uskomasta, koska älyn\nvalonheittäjä on väläyttänyt näkyviin heidän todellisen minänsä, joka\ntahtoo, tuntee ja ajattelee kaukana tuosta kaikesta, sulkeutuneena\narasti oman yksinäisyytensä linnoitukseen.\n\nTässä on Aldous Huxleyn heikkous ja voima. Hän on suurimmillaan\nkyetessään paljastamaan omien ihmistensä äärettömän\nepätodennäköisyyden! Mutta tämä merkitsee syvimmältään sen elämänmuodon\npaljastusta, johon hänen salalyhtynsä kylmä, pistävä heittovalo\nlankeaa. Se merkitsee, että kulttuuri-ihminen sinänsä on olemassaolon\nomasta näkökulmasta katsoen paradoksi, jossa luonnon totuus kääntyy\nitsensä vastakohdaksi. »Sivistynyt ihminen» on epätodennäköinen ilmiö\nkuten kaikki nuo aatteiden marionetit, jotka keräytyvät mrs Aldwinklen\nitalialaiseen palatsiin tai Tantamountin salonkiin, ollakseen hetken\naikaa jotakin, mitä he eivät ole.\n\n»Kontrapunktissa» tekee sielullisesti kieroon kasvanut Spandrel\nharkitun ja aiheettoman murhan, pannakseen moraalisen tajunsa\nkoetukselle. »Gazan sokeissa» matkustaa Anthony Beavis vallankumouksen\nmelskeissä kuohuvaan Meksikoon, tehdäkseen »vaistoteon», joka on\nyhtä tarkoitukseton kuin puhkeava kukka ja yhtä välttämätön kuin\nhedelmän kypsyminen. Hyödytön teko, _l'acte gratuit_,[872] on vihdoin\nmyös André Giden unelmana. Romaanissa Les caves du Vatican,[873]\n»Vatikaaninkellarit», immoraalinen, häikäilemätön Lafcadio murhaa\ntäysin tarkoituksettomasti poroporvarillisen Fleurissoire'in\nsyöksemällä hänet junasta Rooman ja Napolin välillä. Tämä suoraan\nelävästä, välittömästä vaistosta puhjennut teko on, kuten suomalainen\nGiden tuntija Lauri Viljanen[874] eräässä yhteydessä huomauttaa,\nindividualismin häikäilemätön vastalause kaikkea ulkoapäin saneltua\nmoraalia vastaan, hämmentävä älyllinen puhdasviljelmä, johon jokainen\nelämänpalvoja Stefan Georgesta Lawrenceen saakka on viehättynyt! Se\non Nietzschen yli-ihmisen protesti sovinnaista laumaa vastaan, teko,\njoka on vaatinut hitaan, pitkän, hiljaisen kypsymisen ajan puhjetakseen\nvasta maailmansodan varjossa ilmoille.\n\n»Äärimmäisyydet koskettavat minua», on André Gide lausunut itsestään.\nJa kuuluisassa kokeilevassa romaanissaan _Les faux-monnayeurs_,\n»Rahanväärentäjät», hän antaa sankarinsa Bernardin sanoa: »Minä\ntahtoisin koko elämäni ajan antaa puhtaan, rehellisen ja aidon äänen\nvähäisimmästä kosketuksesta. Melkein kaikissa ihmisissä, jotka olen\ntuntenut, on väärä sointi. Ei, olla tarkalleen sitä, mitä näyttää\nolevan, eikä koskaan tahtoa näyttää muulta kuin minkä arvoinen on!»\nTällä lauseella Gide on syvimmältään ilmaissut selittämättömän\nsokkelomaisen sielunsa pohjarakenteen ja antanut avaimen niille,\njotka tahtovat avata hänen etsijänolemuksensa ovet. Ei ainoastaan\nranskalaisen, vaan koko tämänhetkisen eurooppalaisen kirjallisuuden\npiiristä on vaikeata löytää toista, joka hänen tavallaan jatkuvasti\nkokeilisi todellisuuden aineksilla ja vihdoin myös omalla uskollaan ja\nepäuskollaan, hyväksyen ja hyläten, lähestyen ja etääntyen, viivähtäen\nhetken lopulliseksi luullussa aatteellisessa majapaikassa ja jatkaen\nseuraavana tuokiona rauhatonta vaeltajantietään. Giden jäljissä käy\nhäväistyksen ja ihailun korkea kuohu. Vihkivedellä pirskotetut ristit\nnousevat torjuvina ja uhkaavina tätä kiusaajaa vastaan, jonka taide\nsuuntautuu viettelemiseen ja jonka kapinallisuus on, kuten Henri\nMassis[875] toteaa, kätketty klassillisen tyylin kauniiden linjojen\nverhoon. Henri Béraud[876] näkee hänessä kapinoitsijan, joka on\nkääntynyt Ranskan omaa henkeä vastaan, kalvinistin ja hugenotin,\njonka tehtävänä on olla ilon surmaaja ja juhlien riemun hävittäjä.\nSitä vastoin on Ranskan radikaali nuoriso katsonut maailmansodasta\nalkaen palvovalla ihailulla tuohon »pelottavan kirkkaaseen henkeen»,\njonka olemuksessa ikuinen etsiminen, ikuinen itsensä uudistus, koskaan\npäättymätön arvojen uudelleen arvioiminen on keskittynyt elävän\npersoonallisuuden synteesiin. André Giden kehitys on alusta saakka\nnoudattanut rataa, joka on mutkitteleva ja oikullinen kuin kuumekäyrä.\nHänen olemuksensa on muuttuvaisuus, hänen runoutensa liikkeellepanevana\nvirittäjänä on älyllinen rauhattomuus, joka hakee satamaansa kaikkien\nmerien ääriltä saavuttaakseen viimeisenä totuutenaan vakaumuksen, että\nitse odysseiaan kätkeytyy päämäärä, jota mikään satama ei voi antaa.\n\nGiden romaanit ovat laskemattoman epäsovinnaista rakennettaan myöten\nhänen laatunsa aitoja ilmauksia.\n\n»Rahanväärentäjissä» on perinteellinen eepillinen muoto jokseenkin\nrohkeasti murrettu, sillä kuten espanjalainen Unamuno[877] eräässä\nsotaa edeltävässä teoksessaan, samoin ranskalainen intellektualisti\nottaa johtotähdekseen Zolan[878] lauseen: romaani kokeilkoon itse\nitsensä ratkaisuun! Tuolla selittämättömällä ajatuskirkkaudella,\njoka on niin eksyttävää ja kätkevää, koska se on niin sokaisevaa,\nGide kykenee loihtimaan lähes jokaiseen kirjaansa kiihdyttävän\nongelmallisuuden tunnun. Hänen totuutensa ovat olemassa, mutta syvälle\nvaipuneina ja vaikeasti kuunneltavina kuten valtameren sumusta\nkajahtelevat signaalit, jotka voidaan helposti tulkita väärin.\nOn erinomaisen kuvaavaa, että pieni, kuulas ja helmenhohtoinen\nnovelliromaani »Ahdas portti[879] », jonka tekijä aikoinaan tahtoi\nkirjoittaa kristillisen uhrautumisen satiiriksi, on tulkittu sekä\npuritaanisen kieltäymyksen apologiaksi että sen vihlovan syvälliseksi\npaljastuskirjaksi. Tämä gideläisen ajattelun monitahoisuus, jossa\nnäkökulmat ovat dynaamisesti vaihtuvassa liikkeessä kuten sormissa\nkääntyvän timantin heijastuspinnat, saattaa hänen tuotantonsa miltei\nkauttaaltaan epävarmaan, harhauttavaan ja huumaavaan ambivalenttiseen\nvaloon.\n\nGiden perusongelma on sama kuin Aldous Huxleyn: sivistyksensä\nkahlitseman nykyaikaisen miehen ja naisen sisäinen valheellisuus.\nHänen runoutensa on, tosin lievää poikkeusta lukuun ottamatta,\nepäaitouden terävää ja ärsyttävää kritiikkiä. Hän esiintyy illuusioiden\nmurskaajana, mutta tuolla epätotunnaisen »vaarallisella» tavalla,\njoka kaihtaa yksijäsenisiä vastauksia ja liian helpolla saavutettuja\nratkaisuja, murtaakseen tietään syvissä uumenissa ja kaivaakseen\nharhakuvien maaperää sisältäpäin ontoksi. Giden ihmiset ovat lihan\nja veren synteesissä toteutuneita moraalifilosofisia probleemeja.\nSellainen on »Ahtaan portin» henkisesti ylijännitetty Alissa, joka\nuhraa verensä palon »korkeimman onnen», »puhtaan rakkauden» ja\n»täydellisen tunteen» alttarilla. Sellainen on »Paimensinfonian» sokea\nnuori Gertrud, jonka elämänuni säilyy koskemattoman kauniina vain\nniin kauan kuin hänen aistinsa ovat ummessa elävälle todellisuudelle,\njoka tuntee onnensa puhkeavan kuin kuplan, kun hänen näkönsä palaa.\nSellaisia ovat »Corydonin»ja»Saulin» päähenkilöt, joissa Gide astuu,\nkuten muuten myös »Rahanväärentäjien» Edouardin ja Olivierin suhteessa,\nhomoseksuaalisen kiintymyksen aralle alueelle julistaen säpsähdyttävän\navoimesti spartalaisen rakkauden sanomaa. Kysymys koskee aina\nyksilöllisen onnenvaatimuksen ja ympäristön asettamien velvoitusten\nvihlovaa ristiriitaa – vaistojen kapinaa »hengen» kuolemanympyrässä,\nvälittömyyden ja kulttuurin vastakohtaa. Sen, mikä viimeksi mainitun\nnäkökulmasta kuvastuu vääränä, André Gide on taipuvainen asettamaan\nvapaan inhimillisen itsensä toteuttamisen ihanteeksi. Sisimmän\nolemuksemme kannalta on eetillisintä juuri »vaistoteko» – kaikki tuo,\nminkä sosiaalinen omatunto ja kaksituhatvuotisen sivistyksen kehittämä\nkulttuuriminä kieltää oman moraalinsa nimissä.\n\nAldous Huxley on kerran lausunut ajatuksen, että syvimmät\nelämänrakastajat on löydettävissä niiden yksilöiden riveistä, jotka\nkasvatettiin kristilliseen ja porvarilliseen moraaliin, uskonnon\nhillitsemään _common sense_ -ajatteluun, ja jotka myöhemmin ovat\nnousseet kapinaan omaa lapsuudenkasvatustaan vastaan.\n\nTämän väitteen kuvitukseksi riittäisi se yleisesti tunnettu tosiasia,\nettä niissä mannermaisissa kulttuuripiireissä, joissa konservatiivinen\nsuuntaus on sitkein ja leppymättömin ja joissa kireä moraalinen\nylärakenne painaa raskaan padon lailla syvempiä vaistoja, radikaalin\najattelun purkaus on myös säännöllisesti rajuin. On kuin ylhäältä\ntuleva sorto aina ja kaikkialla lisäisi maanalaisen paineen voimaa.\nYhteiskunnalliset ja eetilliset ehkäisyt luovat reaktioita, jotka\novat sitä voimakkaammat, kuta raskaammassa pakonalaisuudessa ne ovat\nkypsyneet. Konservatiivisella Ruotsilla on ollut Almqvistinsä[880]\nja Strindberginsä[881] – sillä on tällä hetkellä Agnes von\nKrusenstjärna,[882] jonka teokset räjähtelevät kuin helvetinkoneet\nkeskellä tukholmalaisen yläluokan maailmaa, polttaen hiillyttävillä\nlieskoillaan mustaksi kaiken, mikä tuossa elämänympäristössä on\nheiveröistä, elämältä kuollutta, kieroon kasvanutta ja valheellista.\nViktoriaanis-edvardilaisen Englannin kohtalona on ollut tulikaste,\njonka radikaalit ajattelijat ja runoilijat sille valmistivat. Voisi\nväittää, että juuri englantilaisessa kirjallisuudessa sodanjälkeisen\nelämänvalaistuksen taittumiskulma on selväpiirteisempi ja jyrkempi\nkuin ainoankaan toisen eurooppalaisen maan kirjallisuudessa. Kahden\nsukupolven, vanhan ja uuden antagonismi[883] on tuskin lieventynyt\nniiden iskujen johdosta, joita Huxleyn ja Lawrencen ankarin vihollinen,\nviktoriaaninen tekopyhyys on suunnannut uutta ajattelutapaa vastaan,\njulistaessaan siveyspoliisin suulla Lawrencen »Lady Chatterleyn\nrakastajan» pannaan, kuten hieman aikaisemmin eräät Norah C.\nJamesin[884] ja Radclyffe Hallin[885] peräti viattomat romaanit!\n\nVirginia Woolf.[886] kirjallisuushistorioitsija Leslie\nStephenin[887] tytär, jonka lapsuudenkoti oli vapaamielisen\nEnglannin kokoontumispaikkoja ja jonka omaan salonkiin radikaali\nkirjallinen nuoriso on sitten vuoden 1912 kerääntynyt, on kenties\ntietoisimmin taistellut viktoriaanisen maailman moraalista\nsovinnaisuutta vastaan. Kuten May Sinclair[888] naisliikkeen linjoilla\nsyntyneissä romaaneissaan, kuten Gilbert Cannan[889] ja Katherine\nMansfield,[890] tämä uskaliaasti kokeileva eepikko on suunnannut\noman taiteensa uomaan vesisuonia, jotka hersyvät esiin Freudin ja\nJungin puhkaisemista lähteistä. Vanhaan Englantiin kohdistetun\nkritiikkinsä Woolf sisällytti joitakin vuosia sitten pieneen,\nhenkevään ja pisteliääseen esseehen »Mr Bennet ja mrs Brown»,[891]\njossa hän jakoi englantilaisen kirjallisuuden kahteen rintamaan,\nedwardilaisiin[892] ja georgiaaneihin.[893] Edellistä joutuivat\nedustamaan luonnontieteellisiä ja sosiaalisia utopioitaan hautova H. G.\nWells,[894] jota muuten myös Aldous Huxley on purevasti arvostellut,\nArnold Bennett,[895] jonka ihmiset ovat vain älykkäästi valokuvattuja\nruumiita, ja Forsytein runoilija John Galsworthy, jonka ironisessa\nja surumielisesti uneksivassa taiteessa kuningattaren aikakauden\naurinko painuu täydessä häikäisyssään mailleen. Kuningas Yrjön[896]\naikalaiset ovat omissa teoksissaan siirtäneet pääpainon ulkonaisista\nilmiöistä sisäisiin kokemuksiin, ja miten ryhmän edustajat erottuvatkin\ntoisistaan luovina yksilöinä, heidän yhteisenä pyrkimyksenään on\nvangita mahdollisimman joustavan kielen nuottaan itse sielullisen\nolemassaolon iäti vierivä virta, dynaamisesti liikehtivä alitajunta.\nTämän tendenssin Woolf näkee E. M. Forsterin[897] rikkaassa ja\nsyvämielisessä Intian-romaanissa,[898] se leimaa Lawrencen runoutta,\nse ori yhtä luonteenomainen rojalistiselle, uuskatoliselle T. S.\nEliotille kuin psykoanalyysin kouluttamille J. D. Beresfordille,[899]\nRebecca Westille[900] ja – ehkä – Richard Hughesille.[901] Jos\n[20]-luvun kirjallisuudesta olisi mainittava romaani, jossa\ntiedostamattomien vaistojen ja syvien tunnevirtojen mikrovalokuvaus\non viety viimeisilleen, voisi tuskin löytää täydellisempää esimerkkiä\nkuin James Joycen[902] aikoinaan sangen kuuluisa mutta nykyisin\njo hieman kalventunut _Ulysses_.[903] Se on syntynyt viimeisen\nranskalaisen klassikon Marcel Proustin[904] salaperäisen varjon alla ja\nyhdistellyt psykoanalyysista ja surrealistisesta taiteesta virranneita\nvaikutuksia, kunnes on syntynyt eepillinen kokonaisuus, joka on yhtä\npainoton, häilyvä, horjahteleva ja tukipisteetön kuin uneen vaipuvan\nihmisen todellisuudentaju. Se on sisäisen itsensäkuuntelun ihmeteos,\nintrospektiivisesti syvyyteen kääntynyt sieluntilojen peili, joka\ntaittaa yhtä valikoimatta ja konemaisesti jokaisen noissa kuilumaisissa\nsyvyyksissä leimahtavan säteen.\n\nKun Wyndham Lewis,[905] jota jossakin yhteydessä on sanottu Englannin\nfuturistiksi, julkaisi 200-luvun loppupuolella teoksensa Paleface,[906]\n»Kalpeanaama», hän suuntasi sen sivuilla iskunsa Lawrencea vastaan,\njonka aatteita hän piti kaikelle länsimaiselle sivistykselle\nvaarallisina. Tämä rationalistisen selväkatseinen multa yksipuolinen ja\nahdas nykyisen Englannin edustaja on tahtonut puolustaa kristillisiä\nkulttuuriperinteitä hyökkäävää primitivismiä vastaan. Hän on kuullut,\nkuten niin moni muu, anglosaksisen runouden halki kajahtelevan\n»mustan kutsun» – tuon rousseaulaisen sävelen, joka soi Lawrencen\nväkevästi elämänkylläisissä teoksissa, joka puhuu Edith Sitwellin[907]\nloisteliaassa mutta vaikeaselkoisessa lyriikassa ja täyttää Atlantin\ntakaisen nuoren kirjallisuuden matalalla, huumaavalla laulullaan.\n\nSillä rajattomien lakeuksien ja suurten virtojen maassa, jossa\npreeriat vielä ympäröivät nopeasti kohoavia kaupunkeja ja jossa\nluonnon ja sivilisaation sota yhä jatkuu, runous on suurella osaltaan\nvanhan whitmanilaisen[908] hengen läpitunkemaa. Illinoisin yössä\nVachel Lindsay[909] on kuunnellut neekerien rituaalisten juhlien\nääniä ja uneksinut Kongosta, joka leikkaa kultaisena polkuna mustaa\nviidakkoa. Sherwood Anderson[910] on tuntenut runoilijansydämensä\ntäyttyvän suven kylläisestä kauneudesta, joka väreilee valoautereen\nlailla suurten vehnävainioiden vaiheilla ja kuvastuu Ohio-virran\nhitaasti joluviin vesiin. Hänen väkevän alkuvoimainen romaaninsa _Dark\nLaughter_, »Mustaa naurua»,[911] kuvaa taistelua, jota valkoinen\nAlice Grey käy omassa veressään asuvaa mustaa viettiolentoa vastaan\nkeskellä sovinnaisen amerikkalaisen järkiavioliiton surmanympyrää.\nLievin muunnelmin tämä aihe on toistunut [20]-luvun alkuvuosista aina\nuusimpaan kirjallisuuteen asti, eikä ole lainkaan aiheetonta väittää,\nettä elämäntunnoiltaan täyteläisimmät romaanirunoelmat, vitaalisen\nvaistoihmisen puolustuskirjat, ovat syntyneet tällä linjalla. Gerhart\nHauptmannin[912] »Soanan kerettiläinen»[913] kertoo jäljentämättömän\nhehkuvalla kielellä Monte Generoson kappalaisesta, joka tuntee Sveitsin\nsuvessa pakanallisen muinaisuuden heräävän eloon ja luisuu Kristuksen\nseurakunnasta syvälle dionyysiseen elämään. Thomas Mannin ihmeellinen\nnovelli Der Tod in Venedig, »Kuolema Venetsiassa»,[914] kuvaa vanhan\nrunoilija Aschenbachin myöhäiskesää, jossa kreikkalainen Eros murtaa\nkristillisen sivistyksen ja moraalin kahleet, kuvastuakseen hänen\nkatseelleen intohimon ja kuoleman kaksoishohteessa. Dionyysisen\nelämäntunteen liekki, jonka Thomas Mann on kertojanlaadulleen\nuskollisena nähnyt leimahtavan rikkaimpaan loistoonsa biologisen\nhäviön rajoilla, hehkuu oudon kirkkaana myös Louis Bromfieldin[915]\ntunnetussa kertomuksessa miss Annie Spraggista.[916] Sen omalaatuisista\nepisodeista jää kenties syvimmin mieleen detalji, jossa Italian\nmaaperästä kaivettu antiikkinen jumalankuva nostattaa rahvaan sielussa\nvanhat palvontavaistot eloon. Tavattoman runsas on tällä hetkellä\nlänsimaiden pakanallisen menneisyyden teho. Miten moni eurooppalainen\nja amerikkalainen kertoja onkaan tehnyt toivioretkensä Välimeren\nmaihin, vanhan maailman keskukseen!\n\nMiten näiden teosten oma yksilöllinen tähtäin on suunnattukaan,\nniiden yhteisenä virittäjänä on syvä aavistus siitä, että kaiken\nsivistyksen edellyttämä luonnollisen elämän lannistaminen on syynä\nsielujen sairauteen. Runous voi vain osoittaa omalla heittovalollaan,\nmissä parantava lähde on painunut umpeen. Tämä ongelma on epäilemättä\naskarruttanut André Giden ajatuksia, kun hän suunnitteli ja kirjoitti\npienen ihmeellisen kirjansa _Les nourritures terrestres_,[917]\n»Mainen ravinto», jossa hän etsii pelastusta matkan tuottamasta\nvapaudenhurmasta. Se tulee jo vuosisadan kynnyksellä hänen keskeiseksi\nprobleemikseen – se on otettu kriitillisen, vaikkakin verhotun\narvioimisen alaiseksi 1902 ilmestyneessä »Immoralistissa»,[918] jonka\nsankari, narsistisesti itseensä ihastunut Michel, on sivistynyttä\nyhteiskuntaa pakenevan kirjailijan _alter ego_. Miten Giden\noikullisesti vaihteleva ajatus ratkaiseekaan ongelman ja miten\nterävästi hän voikaan arvostella uudenaikaisen elämänpalvonnan\nilmiöitä, hän näkee avoimin silmin länsimaisessa sivistyksessä saman\nvamman, jonka osoittamista koko Lawrencen kertomataide on ollut.\n\nSillä tämä on suuren brittiläisen herättäjän varsinainen johtoajatus.\nSe hallitsee alusta alkaen hänen mahtavia nykyaikaisia romaanejaan,\njoissa elämänrakastaja on kätkenyt sanottavansa yhteiskunnallisen\nkuvauksen ja psykologisten ongelma-asetusten varjoon. Hänen ensimmäinen\nteoksensa _The White Peacock_,[919] »Valkoinen riikinkukko», kertoo\nylimyksellisen miss Lettie Beardsallin rakkaudesta amoraaliseen\naisti-ihmiseen Georgeen, josta hän luopuu solmiakseen avioliiton\noman säätynsä piirissä. Mutta tämä on luonnon omasta näkökulmasta\nkatsoen sovittamaton harhateko ja lankeemus, joka kostaa itsensä.\nElämän sydämeen suunnattu isku on aiheena myös 1915 ilmestyneessä _The\nRainbow_ -teoksessa. »Sateenkaaren» varsinaiseksi keskushenkilöksi\nmuodostuu itse asiassa nottinghamilaisten Brangwenien perhepiiri,\njoka on sidottu vanhan farminsa »äitimaisemaan» ja jonka irtautuminen\nsiitä merkitsee vitaalisen elämänvoiman ehtymistä. Perheen nuorimmat\njäsenet antautuvat kaukaisuuksien houkutukselle ja etääntyvät\noikeasta elämänperustastaan. Ursula Brangwen, puolalaisen miehen\nrakastajattareksi joutunut kotiopettajatar, tuntee verensä myrkyttyvän\noutojen maisemien ja olojen hengessä ja seksuaalisen kaipuuntunteensa\nvaihtuvan seksuaaliseksi kauhuksi. Tavatonta huomiota saavuttanut _Lady\nChatterley's Lover_, »Lady Chatterleyn rakastaja», joka on kulkenut\nkautta eurooppalaisten kielialueiden vetäen perässään poleemisten\nhyökkäysten ja humaltuneiden ihastuksensanojen laahusta, on sukupuolien\nvälistä tervettä suhdetta valaistessaan samalla lausunut selvästi ilmi\nmeissä piilevän viettiolennon, »kosmillisen ihmisen», onnenvaatimukset.\nTuolla trooppisesti hehkuvalla kuvakielellä, johon Lawrence on kätkenyt\najatuksensa, hän on vihdoin tehostanut samaa vaatimusta Ceylonin\ndjunglien[920] ja Uuden Meksikon maisemien innoittamissa kirjoissaan.\nHän uneksii naisesta, joka ratsastaa yksin vielä valloittamattomaan\nmaailmaan, missä intiaanit uhraavat hänet sammuvan auringon verisessä\nloimussa. Hän kirjoittaa irlantilaisen Kate Forresterin tarinan –\n»Sulkakäärmeen» sankarittaren, joka kuuntelee selittämättömän hurmion\nvallassa intiaanirumpujen rituaalista jyminää. Miten Lawrencen\najatuksiin suhtaudummekin, hänen suuri haaveensa pakanallisen Kosmoksen\nuudistamisesta – runoilijan ja elämänrakastajan uni! – on syvän\neetillisen tunnon läpitunkema. Siitä kertoo yksinpä hänen viimeinen,\nhohtavan kirkas Kristus-legendansa, The Man Who Died,[921] »Mies, joka\nkuoli». Se tulvii samaa olemassaolon syvyydestä kumpuavaa iloa, jonka\ntoinen suuri nykyaikainen runoilija, amerikkalainen Eugene O'Neill on\nnäytelmässään _Lazarus Laughed_[922] kuullut kajahtavan kuolleista\nnousseen heprealaisen nuorukaisen huulilta.\n\nTeoksessaan _Die Geburl der Tragödie_, »Tragedian synty», Friedrich\nNietzsche kirjoitti seuraavat merkilliset rivit: »Mutta ilman myyttiä\nmenettää jokainen kulttuuri terveen luovan luonnonvoimansa: vain\nmyyttien ympäröimä näköpiiri saattaa kokonaisen kulttuuriliikkeen\nyhtenäiseen päätökseen. Vasta myytin kautta pelastuvat kaikki\nmielikuvituksen ja apollonisen uninäyn voimat päämäärättömästä\nharhailustaan. Myytin kuvien täytyy olla kaikkialla huomaamatta läsnä\nolevina demonisina vartioina, joiden vaalimana nuori sielu kasvaa,\njoiden tunnusmerkkeihin mies viittaa elämässään ja taisteluissaan; ja\nitse valtiokaan ei tunne mitään mahtavampia kirjoittamattomia lakeja\nkuin myytillisen perustan, joka takaa sen yhteenkuuluvaisuuden uskonnon\nkanssa, sen kasvamisen myytillisistä mielteistä.»\n\nOn kestänyt yli puolen vuosisataa, ennen kuin nämä sanat ovat\nsaaneet eurooppalaisen runouden ja elämänfilosofian tehostamina\ntäyden ja polttavan aktuaalisuuden. Nyt ne kuvastuvat katseellemme\nkuin kuvana kulttuurista, jollainen jokaisen kulttuurin tulisi\nolla, voidakseen välttää sivilisaation uhkaavan syksyn. Tuo unelma\nsuuresta, vitaalisesta, myytille perustetusta sivistyksestä, jonka\nvaistonvaraista pohjaa mikään älyllinen yliviljely ei ole ehdyttänyt,\nvälkkyy sitkeän itsepintaisesti tämänhetkisen runouden näköpiirissä.\nVielä enemmän – sama kuvitelma kätkeytyy Klagesin filosofiaan, sarastaa\nepämääräisemmin mutta silti havaittavana Max Schelerin kirjoissa,\nleimaa Spenglerin käsitystä Kreikan apollonisesta kulttuurikaudesta\nja on lähtemättömästi syöpynyt Lawrencen teoreettiseen ajatteluun.\nJuuri viimeksi mainitulla saavuttaa pakanallisen kulttuurin haave\nsuuren toiveunelman mitat. Se kyllästää jo hänen pientä, 1922\njulkaistua tutkielmaansa _Fantasia of the Unconscious_,[923] jonka\nsanojen takaa kuultaa lawrencelaisella ehdottomuudella omaksuttu\nusko, että ihminen on tiedostamattoman elämänsä kautta yhteydessä\nkosmilliseen maailmantapahtumaan ja että antiikkinen muinaisuus on\njuuri myyteissään elänyt »rinta rintaa vasten Kosmoksen kanssa». »Me\nja Kosmos olemme yhtä. Kosmos on suuri elävä ruumis, ja me olemme vain\nhänen osiaan. Aurinko on suuri sydän, jonka sykintä tunkee meidän\npienimpiinkin suoniimme. Kuu on suuri, hehkuva hermokeskus, josta\nmeitä aina ja ikuisesti ohjataan...» Että ihminen on hermostuneella\ntiedonetsinnällään hävittänyt pakanallisen kaikkeuden, johon\nhän vielä kreikkalaisen kulttuurin päivinä tunsi elimellisesti\nkuuluvansa ja että entisen myytillisen taivaan tilalla kaartuu nyt\nkäsitteellisen ajattelun rakentama epävitaalinen kaikkeus, jossa\nmekaaninen maailmanjärjestys vallitsee, on ollut alkujaan Kreikan\nplatonisen filosofian ja sittemmin kristillisen maailmankäsityksen\naikaansaama muutos. Lawrencen oma runous on traagillisen vakava yritys\nantautua lyyrillisen temperamentin täydellä hehkulla tuon vanhan\nelämäntunteen valtaan, josta antiikin luonnonmyytit ovat kohonneet. Se\non sukeltamista ruumiin omaan viisauteen, joka tajuaa – tai on kerran\ntajunnut – itsensä osaksi auringosta, niin kuin ihmissilmä on osa\nihmisruumiista, ja joka on kokenut jokaisella paljaan jalkapohjansa\npainalluksella yhteytensä maan ruumiiseen.\n\nTämän kaihon syvyydestä kuulun kuin Nietzschen sanojen kaukaisena,\najan kumupohjan kertaamana kaikuna englantilaisen runoilijan kuiskaus:\n»Kuinka päästä tästä kaikesta, löytääksemme jälleen suuret taivaalliset\npiirit, jotka ennen täyttivät meidän kuvaamattomalla ilolla? Kuinka\nlöytää uudestaan Apollon ja Attis, Demeter ja Persephone ja Dioksen\npalatsit?»\n\nMyyttinen maailmankäsitys, jonka lävitse antiikin ihminen koki\nolemassaolonsa, on syvemmälle mennen edellyttänyt meille vierasta\nsielunlaatua: se on erään henkisen kehitysasteen välitön ja elimellinen\nluomus, se viriää tietyissä rakenteellisissa rajoissa, sielujen\nlapsuudessa, jolloin heräävä käsiteajattelu on vielä liian voimaton,\nvoidakseen menestyksellä kamppailla primitiivisen unitilan kanssa ja\nkirkastaa sen myyttejä luovaa kaaosta. Vuotuisten juhlien liturginen\nrytmi, jonka kaukaisen jälkihehkun Lawrence on nähnyt katolisessa\njumalanpalveluksessa ja jolle protestanttisuudessa ei ole tilaa, voi\nolla psykologisesti »aitoa» vain siellä, missä ihminen vielä elää,\ntoimii ja uneksii lähellä maata, havahtumatta tietämisen täyteen\npäivään ja kyselemättä oman yksilöllisen sielunsa arvoituksia. Mutta\nkehityksen tie on ollut pitkä. Länsimainen kulttuurimenneisyys on\nEuroopan manterella asuvalle sisäistyneelle rodulle vieras ja kaukainen\nilmiö. Meidät on aikoja sitten vallannut tuo »omituinen hulluus»,\njosta Ovidius [924] on Narkissosta kuvatessaan puhunut ja jonka syvin\nliikkeellepaneva tendenssi on ilmaistu roomalaisen runoilijan säkeessä:\n»Jospa ma ruumiistain erottaa oman itseni voisin!»\n\nPilvi, joka on vaipunut meidän ja menneisyytemme väliin, ei kenties\nole läpinäkymätön. Runous ja intuitio muuttavat sen huokoiseksi –\nsen syvyydestä kuvastuu mennyt myytillinen maailma, jonka asukas\nkoki todellisuuden toisin kuin me. Välittömyyden kaipuu, joka palaa\nihmissuvun tämänpäiväisen muunnoksen valtimoissa, on kääntänyt runouden\nkatseen kohti länsimaista menneisyyttä; ja historian kumeissa,\nsumuisissa, eksyttävissä syvyyksissä avautuu epäilemättä yksi näköala,\njoka on toiveuniemme mittainen: kreikkalainen muinaisuus, kolmen\nvuosituhannen takainen pakanallinen kulttuuri.\n\n\n\n\n\n\nPAKANALLINEN KOSMOS\n\n\n\n\nEuroopan aamu\n\n\nKreikkalaisuuden käsite on kahden viimeisen vuosituhannen\ntietoisuudessa, aina Kaarle Suuren aachenilaisesta hovista alkaen\nsaksalaisen romantiikan päiviin asti, ilmaissut elämäntilaa, jonka\nmuodoissa länsimainen ihminen on nähnyt oman maailmantunteensa\nrikkaimmin kukkivan.\n\nMiten vastakkaisiksi kristilliset kulttuuri-ihanteet ovat\nmuodostuneetkin Hellaan kulttuurin kuvalle, aina on eurooppalaisen\nsielun suhde siihen muistuttanut koti-ikävää. Omituisella kaiholla\nja uteliaisuudella, ikään kuin jokainen vuosisata tuntisi syvimpien\njuurtensa ulottuvan attikalaiseen maapohjaan, tuota kadotettua mannerta\non manattu esiin taiteilijoiden ja oppineiden kammioissa; se on\nnäyttäytynyt vaihtuvien tyylikausien vääristävässä, harhauttavassa\nperspektiivissä, hävitäkseen ajoittain länsimaiselta katseelta ja\nnoustakseen yhtä valovoimaisena uudelleen näköpiiriin. Kreikan\nylösnousemus on aikakautinen ilmiö. Se näyttää toistuvan historian\nkriitillisinä vaihdekausina välttämättömyyden lain vaatimana. Se on\neurooppalaisen ihmisen toiveuni, jonka häikäisy kasvaa kirkkaudessaan,\nvallitsevan eurooppalaisen yleismielialan osoittaessa pimenemisen\nmerkkejä.\n\nKreikkalaisuuden osaksi tulleen ihailun voi ainakin osittain\nselittää sillä, että miltei jokainen länsimaisen kulttuurin ilmaus\non siellä mahdollisimman jäännöksettömästi toteutunut. Ei ainoastaan\ntaiteessaan ja filosofiassaan, vaan myös valtiopolitiikassaan ja\nfinanssitaloudessaan tämä kansakunta on elänyt lävitse koko muotojen\nasteikon ja syöksynyt hysteerisen rauhattomasti mahdollisuuksien\nskaalan päästä päähän. Kreikassa täyttyy monarkkisen valtiomuodon\nihanne, sillä kun ateenalaiset seitsemännellä vuosisadalla astuvat\nhistoriaan, he ovat jo kokeneet kuningasvallan loiston ja kurjuuden.\nKreikka toteuttaa aristokratian ja ylimysvallan ihanteet: vain\njalosukuisilla on käsissään hallituksen ohjat ja vanha monarkkinen\nperintö on siirtynyt vuotuisten hallitusmiesten, yhdeksän arkontin[925]\nhaltuun, jotka puolestaan valitsee virkaan johtava yläluokka. Se\nelää kaikki luokkataistelun vaiheet Kylonin valtiokeikauksesta[926]\npienviljelijäin ja suurtilallisten, työväen ja porvariston, velallisten\nja raha-aatelin, ammattikuntien ja puolueiden mellakoihin asti. Se\ntoteuttaa tyrannian, sillä Peisistratoksen[927] vallankaappaus,\njonka avulla maataviljelevä proletariaatti sai haltuunsa sukuaatelin\nomistamat viljelysalueet, tietää tämän hallitusmuodon valtaanpääsyä.\nMiltiades[928] perustaa oman tyrannivaltionsa Traakiaan,\nPolykrates[929] Samos-saarelle, ja Hipparkhoksen[930] taiteita suosiva\nhovi on vihdoin kreikkalaisen diktatuurin loistavin ja täydellisin\nilmaus. Peisistratoksen aikana kohtaamme lisäksi tuon kaikelle\nyksinvallalle luonteenomaisen ilmiön, että aineelliset elinehdot\ntuntuvat silmiinpistävästi parantuvan ja että kulttuurin näkyvä uloin\nkerros, kaupan ja teollisuuden alue, kasvaa tavallista runsaampaan\nkukoistukseen. Kreikkalainen demokratia vihdoin vie kansanvallan\nihanteet äärimmäisyyteen asti, sillä kun Kleisthenes[931] on jäsentänyt\nyhteiskunnallisen elämän uuteen kaavaan ja kun kansan syvät rivit\novat vallanneet Ateenan torin, rajoittuu parlamentoiminen hälisevään\nhuutoäänestykseen ja päätösvalta siirtyy puhtaassa käytännössä suurelle\nmassalle. Jokseenkin samanaikaisesti kuin Ateenan kansalaiset nauttivat\nloppuun viedyn demokratiansa vioista ja eduista kymmenen neuvosmiehen\nvarjovallan alla, toteutuu Lakedaimonin[932] laaksossa sotilaallisen\nleirivaltion ihanne: Sparta!\n\nKreikkalaisuuden kaavaan mahtuvat kaikki lainsäädännön,\ntalousjärjestelmän, taiteen, tieteen ja yleisen elämänkäytännön muodot.\nMaan taloudellisessa historiassa havainnollistuu tavallista selvemmin\naskel luontaistaloudesta rahatalouteen ja samoin sen seurausilmiöt:\nomaisuuden siirrot ja liikkeet, luokkarajojen jyrkistyminen,\nvelkataakat ja kiinnityslainat, suunnattomien korkojen orjuutus.\nKreikan moraalikäsitysten[933] piirissä on tilaa sekä vapaalle että\nkytketylle Erokselle, ja kummatkin muodot esiintyvät viimeisilleen\nviljeltyinä: tapaamme kultillista monogamiaa ja kultillista polygamiaa,\nperheen pyhityksen ja pyhitetyn bordellin.\n\nTämä kyltymätön kaikkiruokaisuus elämän kaikilla aloilla ei ole\ntiettävästikään tuntenut mitään ehkäisyjä, jotka olisivat voineet\nlannistaa joukkosielun syvyydessä kuohuvia voimia.\n\nKuin kreetalaisen kulttuurin perintönä helleenit ovat saaneet\nsyntymälahjakseen ihmeteltävän valppaat aistit. Visuaalisen\nhavaitsemisen ilo viettää jatkuvaa juhlaansa Attikassa – tuon\nkukkivan »äitimaiseman» keskellä, jonka maaperään nuori sivistys\non vielä jokaista ilmaustaan myöten juurtunut ja jonka muodoista\norastava taiteellinen taju etsii tukikohtaa. Kreikkalainen maisema\non kreikkalaisen kulttuurin välttämätön edellytys ja tausta. On\nusein huomautettu, että maa, jonka kristallinloistava ilma loihtii\nkaikesta kaukaisesta ja läheisestä esiin kirkastetun ääriviivan\nja kehystää kukkuloiden varjot säkenöivällä valopäärmeellä, on\nkuin luotu ihmiskunnan selväaistisimman kansan asuinsijaksi. Lumen\npeittämien harjanteiden nousuissa on aikoja ennen Parthenonia[934]\nja Olympeionia[935] toteutunut sama tyyni linja, jonka varaan\nkreikkalainen arkkitehtuuri rakensi temppelien päätykolmiot. Jylhyys\nja sulous vaihtuvat rytmillisesti; tammimetsien tummanraskas pronssi\nkorostaa oliivipuiden hopeanvihreitä hahmoja, ja kuin tuhlaavien\nkäsien sitomana seppeleenä kiertyy kaljujen kukkuloiden otsalla\nmetsää – viikunapuiden väkevää vihreyttä, harmaita poppelilehtoja,\nmyrtin, laakerin ja rosmariinin tummuutta. Vuorten juurilla lepää\norvokinvärinen hämärä. Huiput palavat valossa kuin olympolaista juhlaa\nvarten.\n\nElämännäytelmä, jota nämä luonnon muodostamat kulissit ovat\nvarjostaneet, on tarjonnut yhtä värikkään näyn. Kaikista Kreikan\nkaupungeista keskeisin, Theseuksen[936] ja Kodroksen[937]\nhallituspaikka, vuorten varjossa kohoava Ateena on kuvastunut kauas\nPhaleronin lahdelle pengermittäin nousevien salaattiniittyjen ja\nloistorakennusten rytmillisenä sommitelmana, jonka hohtavasta\nkokonaiskuvasta ovat yli muiden erottuneet prisman kaikissa\nväreissä kipinöivät temppelit. Perikleen[938] suuruuden päivinä\novat ateenalaisten puvut, nuo lakanpunaiset, myrkynviheriät ja\nsitruunankeltaiset vaipat, nuo taivaansinellä päärmätyt hameet ja\nkaavut, himationit,[939] khlamykset[940] ja khitonit,[941] kaikkea\nmuuta kuin klassillisten mielikuvien mukaisia! Viidennen vuosisadan\nalkupuolella pukeutumisessa vallitsee fryygialainen[942] prameus.\nMiesten vaatteet peittyvät kankeaan kultaukseen; palmikoitu tukka\nja huolellisesti punotut parrat, naisten ruuvikiharat ja peruukit\nkertovat itämaisesta vaikutuksesta, joka leimaa ennen kaikkea\njoonialaisten[943] ylimysten uskomattoman ylellistä vaatetusta – heidän\nmaata viistäviä vaippojaan, olalle viskattuja, soljella kiinnitettyjä\nmantteleitaan ja sittemmin niin yleiseksi käyvää silkin runsautta.\nTätä väririemua lisää osaltaan temppeleiden värillinen plastiikka –\nräikeästi maalatut friisit, korkokuvat ja patsaat, väritetty marmori ja\nkullattu norsunluu. Kauniit pienoisveistokset, joita viime vuosisadan\nlopulla kaivettiin esiin Boiotian[944] Tanagrasta, ovat lopullisesti\nmurskanneet kipsinvalkoisen veistotaiteen kuvitelman, sillä vielä\nkahden ja puolen vuosituhannen perästä näistä käsialoista paistaa\nmiltei hälisevä kirjavuus. Ateenan Hekatompedonissa,[945] jonka\npersialaiset tuhosivat vuonna [480], on seisonut sinooperinpunaisia\natleetteja ja taivaansinisen parran koristamia kalkkikivipatsaita.\nSilmäaukkoihin on upotettu vihreitä smaragdeja, friisien uhrihärät on\nsamoin väritetty vihreiksi. Ja varsin erikoiselta on täytynyt näyttää\nyksinpä täydessä loistossaan kohoavan Parthenonin, sillä molempien\npäätykolmioiden veistokset ja panathenaiaa[946] esittävä friisi ovat\nsäkenöineet kaikissa sinisen, punaisen ja kullan vivahduksissa,\nkirjavina kuin bysanttilaisten kirkkojen lasi-ikkunat.\n\nAistien iloa ja aistien voimaa –! Ateenan ja Delfoin freskoissa,\njoiden tekijäksi on mainittu Polygnotos,[947] kreikkalaisen taiteen\nensimmäinen suuri nimi, palavat jyrkällä liekillään valkoiset,\npunaiset, keltaiset ja mustat väripinnat. Olympian ja Aiginan[948]\ntemppeliveistoksiin on jäänyt barbaarisen värityksen tähteitä.\nViidennen vuosisadan alkujakson seinämaalauksissa kuvataan toistensa\ntakana seisovat henkilöt vielä päälletysten, sillä Kreikan kirkkaassa\nilmassa, jossa kaukaiset esineet eivät suinkaan kadota selkeyttään,\nkestää kauan ennen kuin perspektiivi keksitään. Se ilmaantuu Hellaan\ntaiteeseen vasta Agatharkhoksen[949] »skenografisissa» maalauksissa.\nYhtä vierasta on vanhalle attikalaiselle silmälle ollut varjostus,\nsillä aina Apollodorokseen[950] asti pysyvät todelliset valosuhteet\nlöytämättöminä, ja vasta Parrhasios[951] ja Zeuksis,[952] joista\nviimeksi mainittu ensimmäisenä »keksii» alastoman naisruumiin, osaavat\ntodella tyydyttävästi varjostaa taulunsa. Räikeiden värivastakohtien\nsuosiminen on varhaisen helleenisyyden pettämättömiä tuntomerkkejä.\nSekä maalaus että musiikki kavahtavat valöörejä, taide liikkuu\npuhtaissa ja täyteläisissä kokosoinnuissa. Suurten murhenäytelmien\nkuorot laulavat yksiäänisesti vastatessaan solistin vuorolauluihin.\nMusiikki on vokaalimusiikkia – jouhisoittimia, joilla hienoimmat\nsäveljuoksutukset ja siirtymiset loihditaan kuuluviin, ei lainkaan\ntunneta. On kuin miedot välivärit ja hienommat astevaihtelut,\nvalohämärän ja puolisointujen ilmiöt eivät lainkaan kuuluisi\nkreikkalaisen elämän alkuperäiseen kuvaan.\n\nKaikissa ilmauksissaan tämä kulttuuri pysyy juurevasti kiinni maassa.\nSe näyttää tuntevan vain tämänpuolisen elämän. Sen taiteessa paljastuu\nmiltei huumaava elämänvarmuus, ja raikas, naurava, valoisa ilo\nkipinöi kuin auringonsäde väritetyllä marmorilla sen sopusuhtaisissa\nmuodoissa. Se uskoo näkemisen ja kuulemisen onneen, se säikkyy hämärää\nja kylpee valossa. Se avaa aistinsa kaikille näkyville ilmiöille ja\nleikkii esteettisillä kuvilla kuin lapsi hohtavilla lasinpalasilla.\nSyvällisessä ja hienossa tutkielmassaan »Narkissos-myytti psykologisena\nsymbolina» Erik Ahlman[953] on syystä korostanut tämän yleisen\nelämännäkemisen havainnollispastillista leimaa, kreikkalaisen sielun\nsyvällistä pinnallisuutta, josta Nietzsche on puhunut. Se on ilmennyt\nennen kaikkea tuossa käsityksessä, että asioiden olemus on kätkettynä\nniiden ulkokuoreen eikä suinkaan – kuten on meidän katsomuksemme laita\n– niiden sisälle. »Se, mitä me sanomme 'sisäiseksi', oli ikään kuin\njollakin tavoin mukana ulkonaisessa, sille tärkeyttä ja merkittävyyttä\nantamassa, mutta mitä se oli, se ei antiikissa joutunut pohdinnan\nalaiseksi; sellaista psykologisointia antiikki kammoksui.» Tämän\nsielunlaadun avulla voidaan selittää kreikkalaisen elämäntyylin\ntäyteläinen kosketus aistimaailmaan, sen ongelmaton avonaisuus, sen\nkiintymys muotoon, väriloistoon, poimuun, ulkopiirteeseen, ääriviivaan\nja pintaan. Vaikuttaa symboliselta, että tuo kansa eli enimmän\nikänsä avoimen etelätaivaan alla – että sen kulttuuri on miltei\nkaikkia ilmaisumuotojaan myöten täydellistä ulkoilmakulttuuria. Miten\nauringonpaisteisia ovatkaan temppelit, miten ilmavia niiden pilaristot\nja hallit! Ei suljetuissa huoneissa, vaan Ateenan torilla julistetaan\nkaikki päätökset ja keräydytään kansankokouksiin. Koululaitos ei vielä\nkaipaa seiniä, elämän ja ulkoilman väliin ei vielä pingoteta mitään\nesirippua. Dionysoksen teatterin katsomo avautuu vapaan taivaan alla.\nAgitaattorit ja filosofit, opettajat, kaunopuhujat ja runoilijat,\njotka laulavat lyriikkansa tämän synnynnäisesti niin soitannollisen\nkansan kuuluville, ovat torin väljyyttä rakastavia avoimien paikkojen\nihmisiä. Ei ole lainkaan ihmeellistä, että juuri tämä kansa on\nensimmäisenä kohottanut alastoman, auringon valaiseman ihmisvartalon\ntäyteen arvoonsa. Maassa, jonka gymnasioissa harjoittelevat ja kilpaan\nvarustautuvat pojat aina riisuivat vaatteensa ja jossa jokainen\nvapaasyntyinen nuorukainen osallistui suuriin kisoihin, on ruumiin\nkuvaamisesta kehittynyt kaiken taiteen ydin.\n\nHävitessään tai voittaessaan attikalainen nuorukainen on tietänyt\npalvelevansa voiman ja kauneuden salaperäisiä valtoja, sillä urheilun\nyhteenkuuluvaisuus uskonnon kanssa on vielä ollut elimellisen vahva.\nRodun jumalat, valtion jumalat suosivat jäsenten sopusuhtaa. Jokainen\njuoksija, painija ja diskuksen heittäjä, jokainen fyysisesti kaunis\nDoryphoros[954] ja jokainen Lysippoksen[955] taltalle kelvollinen\nmalli on näille jumalille otollinen, sillä hänen hoidetussa\nvartalossaan ruumiillistuu rodullinen ihanne. Tämä uskonnollinen pohja\noli epäilemättä vaikuttanut siihen, että kreikkalainen urheilu ei\nkoskaan tähdännyt voiton kvantitatiivisiin arvoihin, vaan suuntautui\nkaikessa kvalitatiiviseen puoleen ja asetti tyylin tärkeämmäksi\nkuin ennätykset ja voitonseppeleen. Ruumiinharjoitukset kasvoivat\nrituaaliksi, kultiksi, palvonnaksi, koska Herakles suosi enemmän voimaa\nkuin voittoa, koska Hermes ihaili enemmän sopusuhtaista notkeutta\nkuin juoksun ponnistusta, Apollon enemmän suloa kuin pingottunutta\nlihaksikkuutta. Kreikkalainen kuvanveisto, joka vasta neljännellä\nvuosisadalla valitsee alastomat mallinsa molemmista sukupuolista,\nsuuntautuu täysin ideaalisissa pyrkimyksissään attikalaista\nihanneihmistä, helleenisen rodun ruumiillistumaa kohti. Jo Myronin[956]\nkuuluisa Diskopolos[957] on liikkeellä olevan vartalon ihannetyyppi\nja hänen aikalaisensa Polykleitoksen »Keihäänkantaja», jonka kalpea\njäljennös on löydetty Pompeijista, tulee miehisen kauneuden mitaksi.\n\nTämä yleistävä, yksilöllisyyttä hävittävä, täydellisyyteen pyrkivä\nplastiikka ei kukoista vain Kreikan suuruudenajalla. Sellainen\nvarhainen veistos kuin Delfoin Auriga, »Ajomies», ilmaisee jokaisella\nvaatteensa laskoksella koulitun ruumiin harmoniaa. Skopaan[958]\npoljennolliset, kuin liikkeelle syöksähtävät marmoripatsaat ja\nPraksiteleen[959] pehmeät, levollista suloa henkivät vartalot\nmerkitsevät itse asiassa vuosisataisen kehityksen huippua. Mutta –\nParoksen[960] marmorista loihdittu Hermes ei enää kuulu uskonnon vaan\nestetiikan, ei enää myyttien vaan puhtaan ilmaisutaiteen piiriin.\nOlympolaiset jumalat, jotka nousevat juuri Hellaan kuvanveistotaiteessa\nnäkyvästi etualalle, ovat talttojen koskettamina tulleet rodullisen\nihmiskauneuden ihannekuviksi.\n\nKreikan suuruudenajan arkkitehtuurissa kohtaa kiveen ja marmoriin\nhyytyneenä tuon tyypillisesti helleenisen elämäntyylin, joka kohoaa\nluottavaisen kepeänä korkeuteen unohtamatta silti lähtökohtaansa,\nmaata. Sopusointu syntyy vain tuen ja painon harmoniasta. Vain\nhuolellisesti laskettu perusta antaa pilareille ryhdin ja voiman. Näin\non ylhäisen doorilaisen tyylin laita, jossa kapenevat pylväät kantavat\npalkistoa tavalla, mikä todistaa rakenteellisten suhdelaskelmain\nvirheetöntä tarkkuutta. Metooppien[961] kirjavat kohokuvat, tyylitellyt\npalmunlehvät ja akroterionit[962] uivat etelätaivaan sinessä,\nmutta pilaristo nojaa tukevasti maahan. Kun joonialainen tyyli\nleviää Vähästä Aasiasta länteen, saa kreikkalainen rakennustaide\nhuomattavasti hennomman, ikään kuin aineettoman leiman. Kiemuraiseen\nkaksoisvoluuttaan[963] päättyvät pylväät täyttävät sirouden ihanteen.\nPlintit,[964] vannikot[965] ja abakus-koristeet,[966] friisit[967] ja\narkkitraavit[968] viittaavat kaukaa uuteen kreikkalaisuuteen – siihen,\njoka on oraalla jo Pythagoraan[969] matemaattisessa metafysiikassa\nja joka sittemmin tapaa täyden ilmaisunsa orfisissa[970] hymneissä.\nMikä jokaisessa tyylimuodossa on ratkaisevasti kreikkalaista, on\ntaiteellisen silmämitan tarkkuus ja varmuus, tuo havaitsemisen\nloisto, jonka Friedrich Schlegel[971] aikoinaan pani merkille\nniin helleenisessä plastiikassa kuin epiikassakin. Se paljastuu\nhahmottavassa otteessa, jolla Homeros kuvaa Dolonin kuoleman Diomedeen\nkeihään iskusta, nilkun ja kyttyräisen Thersiteksen, danaolaisten\nperäytymistä ilkkuvan Patrokloon, Akhilleuksen kilven loistavat\nkuviot, Hektorin ja Andromakhen jäähyväiset –. Faiakialainen[972]\nidylli Odysseiassa, meren suolapärskeestä nouseva mies, joka tuijottaa\nsanattomana rantaan saapunutta Nausikaata,[973] on havainnollistavan\nkertomarunouden ihme. Näin näkee ja kuulee kansa, jonka elämäntunne\ntäyttää maljan kukkuroilleen.\n\nJa kuitenkin tästä olemassaolon hurmasta on kerran puhjennut\nattikalaisen murhenäytelmän fatalismi, hurjat dionyysiset kuorot ja\nmaanalaisten jumalain palvonta!\n\n»Vanhan ajan ihmiset elivät tätä elämää varten, kreikkalaisille\nmaallinen toiminta oli kaikki», sanoo historioitsija Curtius.[974]\n»Kummallista puhetta», huudahtaa filologi Erwin Rohde.[975]\n»Päinvastoin: tuskinpa on ollut mitään kansaa, joka olisi niin paljon,\nniin pelokkaasti ajatellut tuonpuoleista elämää...» — »Kreikkalaiset\njohti heidän hengentaipumuksensa siihen, että he käsittivät elämän\nhuvikävelyksi», kirjoittaa Hippolyte Taine.[976] »Ollaan ennen\nkaikkea tekemisissä kansan kanssa, joka ilmeisesti mitä suurimmassa\nmääriin tunsi kärsimyksensä ja tuli niistä tietoiseksi», toteaa Jakob\nBurckhardt.[977] Nämä kaksi näkökantaa ovat itse asiassa vain pinnalta\nkatsoen ristiriidassa keskenään. Kuten jokainen näkyvän ilmiömaailman\nintohimoinen tunnustaja, niin lähestyi kreikkalainen elämänpalvojakin\nkammonsekaisella pelolla hautaa ja kavahti keskellä hyvin valaistua\nelämänpäiväänsä Haadeksen valotonta yötä.\n\nVain todella kirkkaassa valossa varjot ovat läpinäkymättömän tummia.\nEsineistä, jotka on nostettu auringon häikäisyyn, heittyy mustempi\nvarjo kuin koskaan lempeässä puolihämärässä. Kreikkalaisen sielun\npiirissä tämä yksinkertainen optinen laki pitää täydellisesti\npaikkansa, sillä elämäntunteen kirkas myönteisyys on kautta Attikan\nlaakson kulttuurihistorian vetänyt jäljissään kuolemanpelon synkkää\nlaahusta. Kiinteiden kappaleiden ja heleiden tosiseikkojen tuolla\npuolen, tämänhetkisen, läsnä olevan, parhaillaan elettävän elämän\ntakana uhkasi hämärä tuntematon, ja kirkas kreikkalainen ajatus, joka\nluisui noille kavahdetuille alueille, tunsi polkevansa upottavaa pohjaa.\n\nPelkästään eräät Iliaksen ja Odysseian kohdat osoittavat, miten syvälle\nelämäntunteen sydämeen on syöpynyt aavistus ilon sattumanvaraisuudesta.\nNoista vanhoista hymneistä, joita vaeltavat rapsodit[978] ovat\nlaulaneet lyyran ja phorminksin[979] säestyksellä, heittyy tämän kauhun\nenteellisiä varjoja. On kuin palatsien kupariset kilvet ja kultaiset\nmaljat kipinöisivät kalpeammin, kuin soihtujen liekki alkaisi lepattaa\nja pimetä...» Ei mikään ole kelvottomampi kuin ihminen kaikista, mitkä\nhengittävät ja liikkuvat maan päällä», laulaa Homeros. Onnellisinta\non _mē fynai_, syntymättömäksi jääminen, ja lähinnä parhain on\nkulkea niin pian kuin suinkin Haadeksen porttien kautta, sanoo\nTheognis.[980] Tämän synkän elämänviisauden kertosäkeet kajahtelevat\nkautta kreikkalaisen filosofian ja runouden. Menandros[981] kadehtii\nniitä, jotka lähtevät aikaisin elämänmarkkinoilta, Thales[982] sanoo\npysyvänsä naimattomana vain lapsirakkaudesta! »Palatiinilainen[983]\nantologia» on tulvillaan tätä attikalaista pessimismiä, ja lukemattomat\nlyyrilliset kohdat, joissa helleeninen ajatus syventyy helleeniseksi\nmietiskelyksi, aukeavat kuilun tavoin Tartaroksen[984] pimeyteen.\n»Alastomana olen tullut maailmaan, alastomana menen maan alle; miksi\nsiis turhaan raataisin, kun näen lopun niin selvään edessäni...?»\n»Kuinka olen tullut elämään? Mistä olen tullut? Miksi tulin?\nKuollakseni pois. Kuinka voin oppia mitään, kun en mitään tiedä? En\nollut mitään, kun tulin elämään. Vielä kerran tulen siksi, mitä olin.\nTyhjää ja tyhjänä olemista on koko kuolevaisten suku...» Täydellä\nsyyllä on uskontofilosofi William James[985] puhunut kreikkalaisen\nmielikuvituksen mustasta liikkumattomasta taustasta, jonka muodostaa\njumalien kateus, liian suurta onnea seuraava _nemesis_,[986]\nkaikkinielevä kuolema, kohtalon läpinäkymätön synkkyys, äärimmäinen ja\nkäsittämätön julmuus. _Deinos ho bios_, elämä on hirvittävää! huudahtaa\nSokrates »Gorgiaassa». Ja kun Menandroksen aikalainen filosofi\nHegesias[987] julistaa helleeniselle kuulijakunnalleen pikaisen\nlopun välttämättömyyttä, hänen sanansa tapaavat laajaa kaikupohjaa\nattikalaisesta pessimismistä.\n\nMutta miten omituisen ääriviivatonta tämä ahdistus onkaan!\nKreikkalaisen kuolemanpelko ei kehity varmoiksi kuviksi, se ei koskaan\nrakenna ylleen helvettiä, kuten egyptiläinen, kuten kristillinen\nmielikuvitus. Kaikista helleenisen maailmankuvan yksityiskohdista on\nsen tuonela epämääräisin. Haudantakainen kohtalo häipyy otaksumien\nsumuun – sielujen olotila kuoleman valtakunnassa käsitetään kalvaaksi,\nvarjomaiseksi vaelteluksi himmeillä kentillä, joilla Akheronin,\nKokytoksen ja Styksin[988] vedet joluvat ja joilla lepää aisteja\nhämmentävä asphodelos-liljojen lemu. Haades – »näkymätön!» Vain sen\nrautaiset portit on vankasti hahmotettu, vain kynnyksellä vartioiva\nkoira Kerberos ja perille johtava musta virta lauttureineen ovat elävän\nkuvittelemisvoiman ilmauksia. Kun Odysseus kutsuu vainajia maistamaan\nuhriverta ja kun hänen äitinsä ja kuolleen Akhilleuksen varjot\nhavahtuvat »vaskisesta unesta», leviää raskaan homeerisen heksametrin\nyli hyytävä henkäys. »Mieluummin halpana päiväpalkkalaisena elävien\nmailla kuin kuninkaana varjojen valtakunnassa», vastaa Akhilleus\nuteliaalle merenkulkijalle, joka kysyy häneltä sielujen kohtaloa. On\nkuin kreikkalainen aistien kirkkaus pettäisi juuri tässä kohdassa\nja pimenisi. Kaiken tuonpuoleisen ääretön, lyijynharmaa, paleleva\nepämääräisyys kauhistaa ankarammin kuin huolellisimmin varustettu\nhelvetti.\n\nTuntemattoman pelkoon yhtyy tuntemattoman vetovoima. Kreikkalainen\najattelu kiertää lamautuneena ja hypnotisoituna hautaa, joka on tuon\nvaloisan maailmankuvan ainoa valoton kohta ja sen vuoksi mieltä\nkiehtovin kaikista. Esikreikkalainen muinaisuus uhrasi vainajille ja\nesitti sankariensa muistojuhlissa kuolonvalituksia ja surulauluja,\njoilla pyrittiin lepyttämään manalle menneiden varjoja. Noin\nkuusi vuosisataa ennen Kristusta kaikuivat Sikyonin[989] muurit\nvalitushymneistä, joissa kuoro muisteli Adrastos-vainajan[990]\nkärsimyksiä. Aina esimykeneläisestä ajanjaksosta asti lankeaa muuten\nniin riemuitsevan heleään elämänkuvaan tämän vainajainpalvonnan varjo,\nkalvava sielunhätä, aavistus kosmillisesta turvattomuudesta, tuska,\njota sittemmin pyritään vaientamaan orfisissa salamenoissa. Maan\nvarhaishistoria kauttaaltaan peittyy tähän aavemaiseen melankoliseen\nhämärään, jota mikään sielunvaellusoppi ei ole jaksanut kirkastaa,\nsillä kreikkalais-latinalainen maailma on vasta suhteellisen myöhään\nturvautunut ylösnousemuksen oppeihin. Sillä kehitysasteella, jolla\nalkeelliset ruumis–sielu-kuvitelmat vielä vaikuttavat, on ruumiin\nkohtalosta tullut sielun kohtalo. »Me kätkemme sielun hautaan»,\npäättää Vergilius[991] kuvauksensa Polydoroksen hautausmenoista, ja\nsama kaava on löydettävissä Ovidiuksen ja Plinius nuoremman [992]\nkirjoista. Kuolleen sielua on huudettu kolme kertaa nimellä. On\nlausuttu tavanmukainen siunaus: »Olkoon maa sinulle kevyt...» On\nmahdollista, että niillä teurastus- ja polttoalttareilla, jotka\nLukianoksen[993] mukaan koristivat kaikkia kreikkalaisia hautoja\nja vastasivat roomalaisten kalmistojen _culinaa_,[994] on joskus\nmuinaisuuden hämärässä suoritettu ihmisuhreja. Vielä Plutarkhoksen[995]\naikaan säilyy vanhan vainajainpalvonnan muisto, sillä silloin ovat\nplataialaiset[996] viettäneet taistelunsa kuudettasadatta vuosipäivää\nja valuttaneet, kuten lfigeneia[997] Peleuksen pojan[998] haudalle ja\nAtossa kuningas Dareioksen[999] sielun kunniaksi, sankariensa kumpuun\nmaitoa, viiniä ja hunajaa.\n\nErwin Rohde on suuressa »Psyche»-teoksessaan[1000] tehostanut\nkreikkalaisen sielujenkultin tavatonta merkitsevyyttä. Suunnilleen\nsamaan tulokseen tulee ranskalainen Fustel de Coulanges.[1001] jonka\nkuuluisa tutkielma[1002] poliksesta, Hellaan kaupunkivaltiosta, niin\nsanoakseni alkaa kreikkalaisilta haudoilta. Pyhästä vainajienkammosta\nkasvaa sankarienpalvonta. Kuolleet pyhitetään, he saavat maanalaisten\njumalien arvon ja nimen. Alttareilla varustetuista kummuista versoo\nsittemmin temppelilaitos, uhrit sieluille muuttuvat uhreiksi\npuolijumalille, noille daimoneille[1003] ja heeroksille.[1004] joita\nroomalaiset vuosisatoja myöhemmin palvelivat nimillä _lares, manes,\ngenii_..[1005] »Tämä vainajainuskonto näyttää olevan vanhin, mitä tämän\nihmisrodun keskuudessa on esiintynyt», toteaa de Coulanges. »Ennen\nkuin ihminen keksi Indran[1006] tai Zeun ja alkoi heitä jumaloida, hän\njumaloi vainajia. Hän pelkäsi niitä ja hän rukoili niitä. Kuolema oli\nensimmäinen salaisuus.»\n\nKreikkalaisen hengen öinen elementti ei koskaan asetu täysin lepoonsa.\nOn usein selitetty, että attikalainen murhenäytelmä ei ole syntynyt\nvain dionyysisistä menoista – sen henki periytyy osaltaan niistä\nseremoniallisista surujuhlista, joita muinainen Hellas suoritti\nhautakumpujen ääressä. Sanoissa, jotka Alfred Bäumler[1007] on\nliittänyt Bachofenin teosten johdantoon, avautuu näköala tähän kuiluun:\n»Itse asiassa traagillisella näyttämöllä astuu eteemme varjoja. Näitä\nsankareita ei ole noudettu kujilta, vaan ne on manattu esiin haudasta.\nKreikkalaisen tragedian esitysmuoto ei ole selitettävissä ainoastaan\nsillä, että muinaisajan sankareita kuviteltiin todella tavalliset\ninhimilliset mitat ylittäviksi, vaan se juonsi juurensa vielä\nsuuremmassa määrin pyhästä vainajien kammosta.»\n\nSuotta ei Kreikan näyttämöiden alttarina tavallisesti ole hauta, hauta,\njosta käsin elämä tulee uhatuksi ja tuomituksi ja jonka uhritulien\nääressä murhenäytelmien kirjoittaja uhraa sankarinsa Agamemnonin,\nAntigonen[1008] ja Oidipuksen lepyttääkseen vihastunutta taivasta.\n\nKreikkalaisessa maailmantunteessa taittuu jyrkän primitiivisesti\nvalo ja pimeys, kirkkaus ja varjo, elämänhurma ja kuolemankauhu.\nTämä mutkattoman amoraalinen kansa, jolta puuttui miltei tyystin\nsiveellisesti väärän käsite ja jolle rikos oli vain _heimarmene_,[1009]\nonneton sallimus, on tässä mielessä luonnonvaraisen ihmisyyden\nkokoava ja suurentava peilikuva. Noille sieluille on kaiken epävapaan\nja kesytetyn elämän täytynyt tuntua tuskalliselta. Siksi herää\nvaikutelma ihmislajista, joka kolmetuhatta vuotta ennen Ihmisen Pojan\nristiinnaulitsemista keksi onnen salaisuuden ja suuntasi ulospäin\nkaikki ne luovat ja hävittävät vaistot, mitkä kehitys on myöhemmin\nkääntänyt omaan sieluumme. Ei ihmettele, että juuri tämä sisimmän\nitsensä vapauttanut rotu, joka tahtoi jokaista elämänmuotoa myöten\nilmaista olemuksensa syvimmän laadun, piti kuvanveistonsa päämääränä\nihmiskauneuden alkukuvaa, että sen musiikki ja maalaus tajusi vain\nsekoittamattomat perusvärit ja puhtaat perussävelet, että eräs sen\najattelijoista pelkisti ilmiöt takaisin ideoihinsa, elämän muotojen\nkäsitteellisiin perusmalleihin.\n\n\n\n\nKreikkalainen Eros\n\n\nKreikkalaisen kulttuurin koko laaja alkukausi tulvii orastavaa, nuorta\nrodullista elämää, jossa kuuma alkusielu vielä tuntuu kuvastuvan ja\njossa syvät, tajuttomat voimat ovat liikkeellä.\n\nMitkään pidikkeet eivät estä primitiivisen taistelunhalun,\nprimitiivisen loistonrakkauden, primitiivisen julmuuden ja\nprimitiivisen sukupuolitunteen purkauksia. Attikan laakson valtiollinen\nhistoria osoittaa, miten sosiaalinen ja poliittinen moraali on jokaista\nmuotoaan myöten taipunut tiedostamattoman elämän omiin vaatimuksiin\nja kuinka joukkojen sielu on vapauttanut kaikki tuhoavat vaistonsa\nköyhälistön ja omistavien luokkien, velkaantuneiden pientilallisten\nja mahtavan maa-aatelin sekavista riidoista aina toistuviin\nvallankaappauksiin asti. Tähän maailmanhistorian katkelmaan keskittyvät\nkaikki vihan, elämänkaunan ja latentin vallanhimon purkaukset. Jos jo\nkreikkalainen yhteiskuntajärjestys vaihtaa lakkaamatta väriään kuin\nkameleontti, on itse sosiaalinen siveysoppi alinomaisen muuttumisen\ntilassa, verrattavissa uskomattoman kimmoisaan, venyvään pilveen,\njota vaistojen virrat muovaavat. Maan yhteiskuntamoraali on, kuten\nkreikkalainen moraali kauttaaltaan, vaistomoraalia. Spartalaisten\nheloottienmetsästys.[1010] vereen ja valitushuutoihin päättyvä\nkrypteia,[1011] julmuus voitettuja kohtaan, kaiken vähemmistön raaka\nmutta ei raffinoitu, julma mutta ei älyllisesti johdeltu sorto, jonka\nmallikuvana on suurten maakuntien raivoisa hävittäminen, kuuluu\nerittäin keskeisenä tulipunaisena täplänä kreikkalaisuuden kuvaan. Ja\nkuten busmannien sotalaulut, niin tuntevat Ilias ja Odysseia, joissa\nmuinaiskreikkalaisen elämäntunnon on täytynyt löytää ilmaisunsa, vain\ntaistelun itsetarkoituksen – hävityksen ja tuhon ylimielisen hekuman.\nTässä suhteessa on erikoisen vaikeata löytää mitään siveysoppia,\njoka pyhittäisi nämä lävistetyt kielet ja ulos pursuvat maksat, nämä\nvaunujen rattaissa laahautuvat ruumiit, pirullisesti kohdellut voitetut\nja alastoman raatelunhalun uhrit. Kaikista maailmankirjallisuuden\nsotalauluista, juutalaisia voitonvirsiä ehkä lukuun ottamatta, ovat\nrajuimmat ja välittömimmät Hellaan sotilaalliset vihanpurkaukset –\nnuo Theognidean[1012] säkeet, joissa kuohuu »kosto ilman lieventäviä\nsyitä»: »Voi että saisi imeä heistä heidän mustaa vertansa! Väkevänä\nja armollisena nouskoon avuksi joku jumalista, sallien minun saavuttaa\ntämän päämäärän...!» On kuin lukisimme tiedostamattomien vaistojen\nvälitöntä tulikirjoitusta, hävitysvietin rytmillistä sanomaa.\n\nPrimitiivisten kansojen tavoin tämä kansa on elänyt ulkopuolella\nsyyllisyyden ja syyttömyyden käsitteitä, tuntematta tosin lainkaan\nnoita ehkäiseviä tabulakeja, joita versoo niin aarniometsien\nsyvyydessä kuin sivilisaation piirissä. Olla paheellinen tai olla\nonneton on kreikkalaiselle sama asia: _ho ponēros_...! Rikos on\nsokean jumalallisen tahdon ilmaus, ei eetillinen hairahdus. Ja tämä\nvaistomoraali, joka voi tuntua moraaliselta tunnottomuudelta, leimaa\nkoko kreikkalaista kohtalonkäsitystä, sellaisena kuin se on kiteytynyt\nSofokleen[1013] Oidipus-näytelmään. Tuo traagillisuuden laji, jossa\nkohtalon raskas paino lepää syyttömän ihmisen hartioilla ja jossa\nkatarttinen kirvoitus voi tapahtua vain siten, että viaton uhrataan\nverenjanoisen jumalan lepyttämiseksi, on ylipääsemättömän etäällä\nmeidän käsityskannastamme, jossa edellytetään syytä ennen rangaistusta,\nsyntiä ennen sovitusta, ja vihdoin omantunnon tuskaa, joka tulee\nvapautetuksi kärsimyksen tulessa. _Agos_ ja _Alastor_, syyllisyys ja\nsovitus, ovat kreikkalaisessa kohtalonkäsityksessä omituisen yhteen\nsopimattomia suureita, sillä ihminen on vain polttouhri leppymättömälle\nkohtalolle, joka ei iskiessään valitse teurastaan.\n\nKreikkalaisen ihmisen »luontainen amoraalisuus», josta Egon Friedell\nja Hans Licht[1014] ovat puhuneet, paljastuu silmiinpistävän selvästi\nheidän erotiikkansa alueella. Omituisen persoonattomana ja tummana,\nkuin omasta kuumuudestaan voimaa imevä tuli, hehkuu kaikista\nhelleenisyyden huokosista masentamattoman sukupuolivietin palo.\n\nJoka pysähtyy tarkastamaan vain kreikkalaisen avioliiton ilmiöitä,\nvoi tiettävästi harhautua täysin päinvastaisiin päätelmiin, sillä sen\npiirissä on toteutunut mitä mallikelpoisin monogaaminen ihanne. Vaikka\nhomeerinen muinaisuus tunsikin tyypilliset konkubinaattisuhteet,[1015]\nniin kutsutut _pallakis_[1016] ja _kallakee_, on koko Odysseia\npelkkää odottavan Penelopen ylistyshymniä ja Hektorin ja Andromakhen\nepisodi kaunis kuva aviollisesta rakkaudesta. Itse avioliiton\ninstituutilla on Kreikassa ollut vahva valtiollinen ja uskonnollinen\nluonne, jonka loukkaukset tuomittiin mitä ankarimmin kansakunnan\nsyvimpiin elinhermoihin suunnattuina iskuina, koska koko laitoksella\noli tarkoituksenaan rodun jalostaminen ja kehittäminen. Säädökset,\njoilla tätä instituuttia koetettiin lujittaa, ovat olleet mitä\njyrkimmät. Lykurgoksen[1017] lakien mukaan tuli jokaisen elinkelpoisen\nspartalaisen miehen solmia lain uhalla aviosuhde; vain hedelmättömät\nliitot voitiin purkaa, ja niissäkin tapauksissa täytyi miehen,\njoka ei kyennyt siittämään valtiolle jälkeläistä, huolehtia suvun\njatkumisesta, ellei muuten, niin lainaamalla vaimoaan sukunsa\nmiehille. Aviorikos rangaistiin Ateenan lakien mukaan kuolemalla;\naviomiehellä oli oikeus tappaa viettelijä mutta ei oikeutta antaa\nanteeksi vaimolleen, kuten käy selville Aristoteleen ja Dionysos\nHalikarnassolaisen[1018] teoksista. Valtio valtiossa, kaikelta\nulkonaiselta elämältä huolellisesti teljetty koti, jossa perhejumalien\nuhrialttari levittää viileän kalvasta hehkuaan ja jossa hiljaiset\nkutomatyöt, hiljaiset ja papilliset pyhityshetket, hiljaiset ruoka- ja\njuomauhrit esi-isien varjoille muodostavat ovat hämyisen näytelmänsä,\nsäilyy kautta antiikin tapojenhistorian. Mutta syvintä ydintään myöten\ntämä puhtaasti sosiaalinen avioliittolaitos sairastaa lämpimän veren\nkalkkiutumista. Nainen on vain lastensaannin välttämätön välikappale,\nsynnyttämisen aparaatti, hyödyllinen mutta ikävystyttävä tarve-esine,\nHänen oikeuksiinsa kuuluu lieden vaaliminen, pyhän alttaritulen\nvalvonta, kutominen, kehrääminen ja keittiön silmälläpito. Hän ei\nkoskaan pääse osalliseksi kreikkalaisesta sivistyksestä, lukuun\nottamatta spartalaisia tyttöjä, jotka saavat nauttia julkista opetusta,\nmutta joiden vapaa nuoruudenkasvatus on lopultakin ollut vain hyvän\nsotamiehenvaimon esteettistä ja ruumiinhoidollista kehittämistä.\nKreikkalainen Eros ei milloinkaan viihdy kotilieden ääressä, sillä\nuskonnollisista suojamuureista huolimatta perheen pyhitetyssä sopessa\non vallinnut vilu ja hiljaisuus.\n\nSitä vastoin ulkopuolisessa versoo elämässä todella antiikkinen\nujostelemattomuus.\n\nTämä maailman eroottisin kansa, jonka elämänkuvaan keräytyy\nkuin keskittävään loistopeiliin silloisen Idän ja Lännen kaikki\naistillisuus, on upottanut koko mytologiansa sukupuolitunteen kuumaan,\nhuumaavaan liekkikylpyyn. Taitavien käsien muovaamat ruukut ja\namforat kertovat ujoille jälkipolville jumalien lemmenseikkailuista,\nja ne esitetään säännöllisesti tuolla helleenisellä asiallisuudella,\njoka ei jätä katsojaa epävarmuuteen mistään yksityiskohdasta.\nAleksandrialaisen kulttuurikauden vaasimaalaus on tässä mielessä\npaljonsanova. Syvän mullanruskealla pohjalla kulkee fallisia\njuhlasaattoja Panin seppelöityä patsasta kohti; kylvystä nousevat\nnymfit peittävät alastomuuttaan pukinjalkaisilta satyyreilta,\njotka vaanivat palmujen varjossa. Jumalat pettävät toisiaan –\nZeus pettää Heraa milloin thebalaisen prinsessan, milloin Ledan,\nDanaen, Alkmenen ja Ion kanssa, pilven, kultasateen, sonnin\nja joutsenen hahmoissa. Afrodite pettää rampaa Hefaistosta ja\nvalitsee vuodetoverikseen milloin sodanjumalan, milloin Adoniksen,\nAnkhiseen tai Pariksen. Apollon rakastaa kreikkalaiseen tyyliin\nkumpaakin sukupuolta. Artemiin kylmä sulo, jota Alfeios-virran\nhaltian rakkaus ja Oineuksen[1019] eroottinen uteliaisuus ei voi\nlämmittää, sulaa kuin vaha nuoren Hippolytoksen[1020] syleilyssä. Ja\nkuten Eufronioksen[1021] maljakkomaalauksissa tai niin kutsutussa\nPhineus-kulhossa, kuten neljännen vuosisadan aikaisissa korkokuvissa ja\nkuuluisassa tanagralaisessa[1022] pienoisplastiikassa, kreikkalaisessa\nkirjallisuudessakaan ei mikään ole ennenkuulumattomampaa kuin näiden\nasioiden häveliäs käsittely. Voi tuskin puhua pornografiasta, koska\nantiikin Eros ei koskaan turvautunut salaavaan kaksimielisyyteen.\nKaiken, minkä runoilijat halusivat tulkita, he ovat sanoneet\njulki meille käsittämättömällä ilmaisun selkeydellä. On kysymys\nkansasta, jonka suosituimpana luettavana ovat olleet eroottiset\nanekdoottikokoelmat ja hetairain[1023] muistelmat, jonka suurilla\nulkoilmanäyttämöillä, kirkkaan taivaan alla on esitetty Aristofaneen\n»Lysistrataa»[1024] ilman sensuurin väliintuloa ja jonka nuoriso on\nlukenut Lukianoksen ja Alkifronin kirjeet[1025] lyhentämättömänä\nlaitoksena.\n\nTämän kirkkaan auringonpaisteen seksuaalisten aiheiden alalla on\ntäytynyt vaikuttaa mahtavan puhdistuksen tavoin. Rivouden käsite\non suuresti riippuvainen moraalin vaihteluista – se on eetillisten\npitämysten seurausilmiö, se kasvaa ja supistuu sen silmämitan\nmukaan, millä ihminen katsoo sukupuoliolentoa omassa ruumiissaan.\nHurskaimmat, tekopyhimmät, farisealaisimmat kaikista vuosisadoista\novat samalla kiistattomasti rivoimmat. Ne viljelevät monimielisyyttä\nja allegoriaa, liaten luonnollisuuden siinä määrin, että se myrkyttyy\nja muuttuu luonnottomaksi. Siksi vaikuttavat kreikkalaisen Eroksen\nilmaukset, Astyanassan[1026] ja Philaeniksen[1027] ujostelemattomat\nkirjoitukset, Paxamoksen _Ars amandi_,[1028] aleksandrialaisen\nmonitaiturin Dindymoksen työt ja eräät Anthologia Planudean[1029]\nrunot yhtä puhtailta kuin alastomien nuorten jäsenien tiedoton sulo.\nMutta sen vuoksi täytyy myös kreikkalaisen vapauden jäljittelyn tuntua\nvastenmieliseltä. Kristillis-länsimainen moraali ei koskaan suvaitse\nnäitä sukupuolen ilmakylpyjä, ja jokainen hellenisoiva teos – sellainen\nkuin Pierre Louÿsin[1030] paljon luettu »Aphrodite»[1031] – saa\nvälttämättömyyden pakosta täysin epäkreikkalaisen luonteen, koska se on\nsyntynyt vastustusasenteesta, jota antiikki itse ei koskaan tuntenut.\n\nTällä rakkaudenkultilla on ollut itämispohjansa uskonnossa. _Aphrodite\nmyriomorphos_, tuhatmuotoinen jumaluus, on kerran hallinnut\njakamattomalla vallalla seutuja, joiden muodoissa Kreikan muinaisuus\nkuvitteli näkevänsä Alkuäidin mahtavat, hedelmälliset lantiot ja\nmaidosta paisuvat rinnat.\n\nKuten itä- ja länsimainen antiikki kauttaaltaan, niin on Kreikan\nasujaimisto rahvaasta pappeihin, vuohipaimenista Ateenan\narkonttikuninkaaseen[1032] kokenut Eroksen voimana, joka hallitsee\nmaata ja taivasta. Jumaluus lähestyy heinäsirkkojen intohimoisessa\nsirinässä ja pariutuvien ruumiiden sähkössä, se täyttää kukkien pikarit\nkeltaisella pölyllä ja lintujen kurkut kirkkailla, kujertavilla\nsävelillä, ilmaisten valtaansa vuoroveden pauhussa ja vuodenaikojen\nvaihtelussa. Vuosituhansia sitten tämän jumalan kiviset ja puiset\ntunnukset seppelöitiin tuoreilta jasmiineilla suurissa vuotuisissa\njuhlissa. Naiset, jotka ehtoisin saapuivat kaivoille kannatellen\npäänsä päällä ruskeiden, paljaiden käsiensä tukemaa ruukkua, näkivät\nhänen kuvansa pyhitetyn altaan kouruissa. Vanhimmat kaikista\npakanallisista veistoksista, Suuren Äidin keilanmuotoiset patsaat ja\npelasgilaisen muinaisuuden kultilliset kivet, _ksoanon_-kuvat,[1033]\njoista Pausanias[1034] puhuu ja ensimmäiset eebenpuiset pilarit,\njotka esittävät kädettömänä ja jalattomana milloin Apollonia,\nmilloin Pania, symbolisoivat kosmillista luomisvoimaa, siitoksen ja\nlisääntymisen jumalaa. Hänen tulipunaisiksi maalatut kuvansa koristavat\nkaikkia metsän peittoon painuneita, uneksivia pikkupyhättöjä, jotka\non omistettu Dionysoksen ja Afroditen pojalle, hedelmätarhojen\nsuojelushaltialle.\n\nSuurten telluuristen[1035] uskontojen hävittyä tämä kosmillisen\nEroksen kokemus on auttamattomasti luisunut näköpiiristämme, ja vain\nvaivoin voi mielikuvitus tavoittaa viisauden, joka on kummunnut esiin\nhedelmöityvien yrttien ja yhtyvien ruumiiden kiihkosta, syvältä\nelävän ja puhuvan luonnon povesta. Tunne, joka on luonut vanhat\nhedelmällisyyden myytit ja tullut ikuistetuksi yksinpä hauta-arkkujen\nkorkokuvissa, joissa hyppyynsä kivettyneet satyyrit ajavat takaa\näänettömiä huilunsoittajattaria ja liikkumattomia rypälekruunuisia\ntyttöjä, on menneisyyden sinetöimä salaisuus. Mikä kreikkalaisessa\nEroksen palvonnassa on ratkaisevinta, kuuluu olennaisesti kaikkeen\nantiikkiseen elämänkäsitykseen, ja tämä meille niin selittämättömäksi\njäävä »jokin» on syvästi koettu tunne ihmisen ja Kosmoksen\nyhteenkuuluvaisuudesta. Olemme tekemisissä rotujen ja kansojen kanssa,\njoiden suhde kuuhun ja aurinkoon oli lapsen suhdetta äitiin ja isään\nja jotka kokivat verensä kiihkolla niiden aaltoilujen levottoman,\nvaihtuvan, lakkaamatta uudistuvan poljennon, jotka vyöryttävät\nvuodenaikojen virtaa maan suunnattomissa uomissa.\n\nPyhittäessään luonnon luomisvoiman Idän ja lännen kansat ovat\nantaneet sisimmille elämäntunnoilleen kultillisen ilmauksen. Noin\nkolmen vuosituhannen pituiselta ajalta, Etu-Aasian eri osista, aina\nitäisestä Elamista[1036] lännen aigeialaiselle kulttuurialueelle,\nKypros-saarelle ja Troijan rauniokumpuihin on ulottunut tuntemattoman\njumalattaren palvontapiiri – salaperäisen, alastomaksi kuvatun\nAlkuemon, jonka hahmoa raunioista löydetyt kivikuvat ja sinettitelojen\nkaiverrukset yrittävät karkean kömpelösti kuvata. Hedelmällisyyden\njumaluudet ovat syvimmältään saman sielullisen voimantilan,\nsaman elämyksen, saman tunteen myytillisiä ilmaisumuotoja. Miten\nkultillisten menojen muodot ovat -aikojen vieriessä vaihtuneetkin ja\nmiten monilla nimillä sukupuolivietin mysteeriä on mainittu, aina on\nmyyttien ja seremonioiden onkaloissa kuohunut sama tajuton tunne.\nHistoriallinen jälkiaika, joka etsii analogioita ja vertauskohtia,\nlöytää tämän ammoin kuohuneen hyökyaallon kivettyneitä pisaroita\nkoko siltä alueelta, joka sulkee sisäänsä kanaanilaiset vaellustiet,\nMesopotamian aron, muinaiset foinikialaiset siirtokunnat, Fryygian,\nVähän-Aasian ja Kreikan. Tuon jumaluuden alkavaa herruutta todistavat\nikivanhat norsunluusta, saippuakivestä ja kovetetusta talkista\nlaaditut kädettömät ja jalattomat pienoiskuvat, joilla on munamaiset\nrinnat, raskautta osoittava vatsa ja suunnattomat sukupuolielimet.\nSen historiallista kulkusuuntaa osoittavat jäykät kanaanilaiset\npystykuvat tai keilanmuotoiset syyrialaiset paalut, joita villit\nhymnit ja suitsutusten kyllästämä savu on kerran huuhtonut. Sen\nmerkkejä ovat Boiotian sorasta kaivetut kupariset rahat, joita koristaa\nfallinen takomakuvio, tai suistuneiden alttarien korkokuvat, joihin\nkreikkalaiset kivenhakkaajat ovat hahmottaneet merestä nousevan naisen.\n\nOn joltisellakin varmuudella osoitettu, miten elämänuskonnon kuuma\n_samum_ on myrskynnyt Idästä lännen kulttuurialueita kohti ja miten\nkreikkalainen Eroksen palvonta on vain myöhäinen aste kehityksessä,\njonka varhaisin alku peittyy itämaiden historian sakeaan hämärään.\nIdän vuoristokaupungeissa lisääntymisen jumaluutta on kunnioitettu\norgioilla, joissa aasialainen itsehävityksen hekuma versoo olemassaolon\nhurmasta. Sekä meedialaiset[1037] että parthialaiset,[1038] sekä\npuunilaisen[1039] Taanithin[1040] että armenialaisen Anaitiksen[1041]\npapit ovat tunteneet tämän umpipäisen sukeltamisen kuumaan\njoukkoraivoon, veristen tunnuskuvien ja symbolien takana aukeavaan\nkauhun ja aistikiihdytyksen nautintoon. Idästä vuotaa lännen\nkulttipiiriin synkkää, mieletöntä, villiä vaikutusta, ja itämaisen\nsielun pimeät elementit kuohuttavat sittemmin Dionysoksen salamenoissa\nlänsimaista mentaalista pohjaa. Komanan[1042] Ma-jumalattaren palvonta\npyrkii metafyysiseen hurmaukseen itsesilvonnan kautta. Kuolema ja\nhävitys yhtyy elämän kohonneeseen tuntoon babylonialaisten _sakäoitten_\nvilleissä menoissa. Fryygialaiselle Kybelelle ei uhrata vain kyyhkysiä\nja kukkia, vaan myös siitosvoimaa: hänen kultahameiset, kimeä-ääniset\npappinsa ovat kuohilaita, hänen embleemeistään[1043] on tärkein ja\nuhkaavin sirppi! Suotta eivät fryygialaisten kaupunkien asukkaat\nlukitse oviaan kumeina ja mustina öinä, jolloin käsirummun tukahtunut\npauke julistaa menojen alkamista ja jolloin on odotettavissa, että\nkidutuksesta nääntyneet tytöiksi puetut nuorukaiset etsivät suojaa\nneljän seinän sisältä.\n\nKultillinen vaihto, joka vanhan Aasian ja nuoren Euroopan välillä\non vallinnut, on kotiuttanut kreikkalaiseen elämänpiiriin myös\ntemppeliprostituution. Itse ilmiö on rajoittamattomasti antiikkinen –\nse on tunnettu sekä Babyloniassa että Persiassa, sekä Fryygiassa että\nVähän Aasian asutusalueilla, sillä kansat, joille sukupuolitoimitus\nsinänsä oli pyhää, eivät suinkaan kavahtaneet temppelin ja bordellin\nyhdistelmää. Herodotos, Strabon[1044] ja Pausanias puhuvat\npeittelemättä tästä sosiaalis-uskonnollisesta ilmiöstä ja viimeksi\nmainittu nimeää Kypros-saaren ja Syyrian lisäksi myös Ateenan paikkana,\njossa uskonnollinen porttous on saanut jalansijaa. Athenaioksen[1045]\naikoina on Sikyonin[1046] esikaupungissa kohonnut Venus Pandemoksen\ntemppeli, Justinus Apologeetta[1047] on kuvaillut vaaroja, jotka\nuhkaavat Kyprossaaren rantaan saapuvia merimiehiä, ja Abydoksen,\nSamos-saaren, Efesoksen ja Salamiin huomattaviin nähtävyyksiin on\nluettu Afroditelle pyhitetyt loisteliaat ilotalot, joiden laajat\nlehdot on varjeltu hedelmällisyyden tunnuskuvilla ja vihitty\npyyteettömän aistinautinnon jumaluuksille, antiikin persoonattomalle\nErokselle. Korintti,[1048] johon kreikkalainen barokki varsinaisesti\nkeskittyy ja jonka häveliäs historiankirjoitus on sittemmin leimannut\nantiikin kevytmielisimmäksi kaupungiksi, on tyypillisenä suurena\nrannikkokaupunkina ja laajalle ulottuvan liikevaihdon keskuksena\njoutunut johtamaan kultillisen tyttökaupan lankoja. Kun seemiläisen\nlemmenjumalattaren kultti saapuu tähän Hellaan satamaan, hänen\ndoorilainen temppelinsä anastaa sijan itse linnoituksen huipulla,\nja Kraneionin esikaupunkiin, laajojen sypressi-istutusten varjoon\nkehittyy todellinen temppelineitseiden kasarmi. Strabonin[1049] aikoina\nnoissa pyhitetyissä lehdoissa asustaa tuhat ilotyttöä. Sekä nais- että\nmiespuolinen prostituutio leviää linnoituksen alueelta satamakaupungin\nkaikkiin soppiin, ja Lekhaionin[1050] kujilla avautuu lukemattomia ovia\nyksinkertaisiin majoihin, joista kulkee huhuja kaikkiin foinikialaisiin\nsiirtokuntiin ja joissa Välimeren merimiehet tuovat roponsa Mustan\nVenuksen uhriastiaan.\n\nPaljon myöhemmin, kun Korintin kauppakaupungin hegemonia on päättynyt,\nkeinuvat kullalla koristetut laivat Aleksandrian sataman suulla,\nankkuroiden viimeisen kaupungin rantaan, missä antiikin persoonaton\nEros vielä saa temppelinsä. On kuin _Aphrodite myriomorphos_, joka ei\nkysy persoonallista kiintymystä, syntyisi kreikkalaisuuden illassa\nsataman lokaisesta vaahdosta ja niin kuin ruskeana pisaroiva jätevesi\nhyytyisi koristeiksi hänen alastomille lanteilleen. Kuvaavaa kyllä,\naleksandrialaisen kulttuurin historia tuntee jo naisen persoonallisena\nrakkauden objektina: Kleopatran ja Antoniuksen episodi on vanhan ajan\nhistoriassa niin oudon harvinainen henkilökohtaisen kiintymyksen\nmurhenäytelmä.\n\nPerustajansa, ensimmäisen Ptolemaioksen ajoilta aina Kleopatran\nhallitusvuosiin asti Aleksandrian talojen helmenhohtoisesta massasta\non piirtynyt Brukhionin[1051] puutarhain kiehtova, tumma kuvio,\nAfrodite-Astarten temppelialue. Maata enempää kuin valuuttaakaan ei\nole säästetty tämän naisten maan kunnostamiseksi. Falloksen muotoiset\nkivikeilat ympäröivät mahtavaa rakennusyhdistelmää; temppelin\npengermä yksinään on kahdeksankymmenen stadionin pituinen[1052] ja\nkohoaa kolmenkymmenenkahden jalan korkeuteen. Tuhatneljäsataa pientä\nrakennusta, joiden ovet on taottu jumalattarelle pyhitetystä punaisesta\nkuparista ja varustettu asukkaansa nimellä ja priaappisella[1053]\nkolkuttimella, muodostaa Afroditen kaupungin. Marmorinen valopiha\nperistyleineen[1054] on näiden jättiläismäisten mittojen mukainen\nja vain ruusunvärisestä kivestä lohkottu alttari, jolla tytöt ja\nheidän vieraansa uhraavat kyyhkysiä, on siro ja pieni. Maailma,\njonka ainoana tehtävänä on ravita nälkäisiä vaistoja! Maailma, jonka\nasukkaat eivät ole koskaan tunteneet muuta lakia kuin oman ruumiinsa\nimperatiivit ja jonka kuumassa taikapiirissä rodun, kansallisuuksien\nja uskontojen rajat sulavat olemattomiin. Välimeren laivat purkavat\ntähän garnisoniin ehtymätöntä elävää lastia. Majoissa, jotka ympäröivät\npieniä syrjäpyhättöjä ja joiden asukkaat ovat milloin itämaista,\nmilloin afrikkalaista tai pohjoista syntyperää, on kussakin oma\nalttarinsa, jolle barbaaritytöt ovat pystyttäneet mustat fetissinsä\nja joita kreetattaret koristavat ikivanhan tavan mukaan punaisilla\nnäkinkengillä, syyrialaiset temppelineitsyet punaisilla unikoilla.\n\nPuutarhat muodostavat yhteiskunnan keskelle yhteiskuntaa, valtion,\njossa vallitsee selvä kastijako ja jossa on sekä rikkaita hetairoja\nettä heidän halpa-arvoisia orjattariaan. Temppelin yhteydessä\ntoimii lisäksi opetuslaitos – sangen omalaatuinen _didaskalion_,\nseitsenluokkainen, intiimillä teatterilla ja oppisaleilla varustettu\neroottisen käytännön koulu. Täällä sijaitsee huhujen kultaama\nAstarteion, aleksandrialaisen rakennustaiteen ihmeteos, joka nousee\nseitsemäntoista porrasaskelman korkeudelle pengermän maaperästä.\nKuin muinaisen kosmillisen tunteen kivettyneinä ilmauksina seisoo\nkultaportaiden kummallakin puolen kaksitoista marmorineitsyttä, jotka\nkuvaavat yön kahtatoista tuntia. Itse pyhättö on hämärä ja varjoinen,\nsillä Astarte on yön kuningatar. Kahdeksankymmentäkuusi pilaria, jotka\non puoliväliin punattu tummalla purppuralla mutta jätetty yläosastaan\nvalkeiksi kuin lumipatsaat, kannattaa päätypalkkeja. Friisi hehkuu\nkuumassa auringonvalossa. Korkokuvat puhuvat tummalla taustallaan\njulkeaa mytologista kieltään: kivinen Pan pyydystää kivistä nymfiä,\nvalkoinen joutsen lähestyy odottavaa Ledaa, sonninmuotoinen ylijumala\ntanssivaa Europea.\n\nVain viistona, vaisuna sädevirtana valuu auringonpaiste temppeliin.\nPitkä pylväskäytävä ei avaudu auringonnousuun, vaan suoraan luoteeseen,\nAfroditen syntymäseutua, Pafosta[1055] kohti.\n\n»Kreikkalaisen olemuksen outoutta emme koskaan voita», sanoo Herman\nGrimm.[1056] »Kerrotaan, että viimeisenä muuten täysin valkoiseksi\nmuuttuneiden Amerikan neekerijälkeläisten, kvarteronien,[1057]\ntunnusmerkkinä pysyy sormenkynnen kuu mustana. Samaten: vaikka Homeros\nja Platon, yksinpä Aristoteles ja Thukydides[1058] näyttävät meistä\nkuinkakin sukulaissieluilta, kynnessä oleva pieni kuu muistuttaa\nmeitä _ikhorista_, jumalain verestä, josta pieni pisara oli vuotanut\nkreikkalaisten sieluun...» On kysymys kansasta, jonka eroottisuuden\nilmausten täytyy pakostakin tuntua meistä säpsähdyttävän amoraalisilta,\nkoska kaikki kristillisyyden tuomat eetilliset pidikkeet ovat silloin\npuuttuneet. Uskonnon ja erotiikan likeinen yhteys saa toisaalta\najattelemaan, että helleenisyyden elämän kuvasta on puuttunut\nsovinnainen eroottinen seikkailu, sillä kaikkeen sukupuolitoimintaan\nliittyi tuo hetkellinen pyhitys, jonka vain tämä ikuisessa preesensissä\nelävä lapsikansa kykeni omaksumaan. Kreikkalaisella Eroksen palvonnalla\non oma eetillisyytensä; pelkästään siihen, että sukupuolen ilmiöt\nkoetaan suureen kosmilliseen elämään kuuluviksi, sisältyy syvä\nsiveellinen arvo. Ei ole unohdettava, että eroottinen kokemus on\nkolmetuhatta vuotta sitten ilmennyt uskonnollisen kokemuksen täydessä\npuhtaudessa.\n\nHelleenisyyden ilmauksiin kuuluu aina doorilaisten vaellusajoilta\nPlatonin, Alkibiadeen[1059] ja Sokrateen päiviin saakka yleisesti\ntunnettu taipumus homoseksualismiin. Kreikkalaista rakkautta voi\ntuskin pitää pelkkänä rappeutumisilmiönä, sillä itse asiassa se on\nyhtä vanha kuin maan kulttuurihistoria. Missä määrin tämä perversio\nlainkaan sopii degeneraation mitäänsanomattomaan kaavaan, on\nkysymys erikseen; myös terveet barbaarikansat tuntevat sen, kuten\nnykyaikainen antropologia voi helposti näyttää toteen. Perikleen ajan\nAteenassa se on versonut jokseenkin esteettömänä gymnasioiden ja\noppilaitosten piirissä. Theban »pyhä joukko»,[1060] jonka mainetta\nmoralisoiva historiankirjoitus on sittemmin yrittänyt turhaan\nkullata, on todellisuudessa muodostanut homoseksualistien suljetun\nveljeskunnan. Spartan kuuluisat nuorukaisliitot, ankaran leirikurin\nja jokseenkin täydellisen selibaatin luonnottomat seurausilmiöt, ovat\nsaavuttaneet sellaiset mittasuhteet, että yksinpä Ksenofanes[1061]\non saarnannut niitä vastaan. Miten runsaat ainekset tämä _amor\nGraecorum_[1062] antaa yksinpä mytologiaan, sitä osoittavat\ntarinat ylijumalasta ja nuoresta Ganymedeksesta,[1063] Apollonista\nja Hyakinthoksesta, Herakleesta ja Hylaksesta, jotka ovat kuin\nolympolaiselle tasolle heijastettuja suurennuskuvia Alkibiadeen[1064]\nja Sokrateen, Harmodioksen ja Aristogeitonin,[1065] Aleksanterin ja\nHefaistionin[1066] lemmensuhteista. Kun sofisti Prodikos[1067] eräässä\nopetusrunossaan leimaa tämän rakkaudenmuodon luonnottomaksi, hän\npuhuu todennäköisesti vastoin yleistä mielipidettä. Ja täydellisessä\nsopusuhdassa tämän asiaintilan kanssa on ateenalaisen aviovaimon\nasema – täydellisesti laiminlyöty, kaikesta julkisuudesta syrjään\njäänyt synnyttäjän ammatti! Kreikkalaisen muinaisuuden syvällinen\ntuntija Wilamowitz-Moellendorf[1068] on yli muiden tehostanut\nkreikkalaisen erotiikan misogyynistä perustaa. Sukupuolikohteena oli\nnainen halveksitumpi kuin mies. Miehen ja nuorukaisen välillä saattoi\nleimahtaa persoonallinen tunne, mutta miehen ja naisen suhde oli\nvain ostajan ja ostetun, lainaajan ja lainattavan, porton ja hänen\nasiakkaansa suhde.\n\nPerikleen ajan kirjallisista muistomerkeistä, Aristofaneen,[1069]\nApollodoroksen[1070] ja Eupoliksen[1071] huvinäytelmistä käy\nhyvin selville se laajuus, jonka miehinen prostituutio oli noina\naikoina saavuttanut. Niissä kulkee idän kaikilla voiteilla\nkaunistettuja ganymedeksiä, pappien, hallitusmiesten ja runoilijoiden\npoikalemmittyjä, jotka ovat lyyrillisten purkausten ehtymättöminä\naiheina. »Korkea rakkaus on peräisin taivaallisesta Afroditesta»,\nselittää Platonin »Pitojen» Pausanias, »ja taivaallinen Afrodite on\nmiehen vapaa luomus. Ja sen tähden kaikki nuorukaiset ja miehet, joita\ntämä rakkaus innoittaa, pyrkivät kaipausta täynnä miehiseen, omaan\nsukupuoleensa. He rakastavat voimakkaampaa luontoa ja korkeampaa\ntarkoitusta.» Tämä platoninen tunne hehkuu omituisen hiuduttavana\nmyös Pindaroksen[1072] vanhuuttaan kuivuneissa valtimoissa, ja samoin\nkuin Theognis[1073] laskee lyyransa nuoren Kyrnoksen jalkoihin, hän\nylistää ilopoika Theoksenoksen kauneutta, jonka edessä runoilija\ntuntee sulavansa kuin mehiläisten vaha kuumuuden hampaissa, Näiden\nhuumautuneiden laulujen runsaus Kreikan runoudessa ja vielä enemmän\nniiden ujostelematon itsestäänselvyys on todella puhuva. Suotta ei\nGreverus[1074] valita, että kauneimmat antiikin lemmenrunoista nousevat\nyläpuolelle kaiken kilpailun, mutta että ainoakaan niistä ei ole\nnaiselle aiottu!\n\nTutkielmassaan »Vietin harhautumista» Freud on esittänyt ajatuksen,\nettä antiikin rakkauselämässä pantiin pääpaino itse viettiin ja\nunohdettiin sen objekti. »Vanhanajan ihmiset juhlivat viettiä ja olivat\nvalmiit aateloimaan sen avulla ala-arvoisenkin kohteen, kun taas me\nhalveksimme viettitoimintaa sinänsä ja sallimme sitä puolustettavan\nainoastaan objektin etujen perusteella.» Tämä lyhyt huomautus näyttää\nkuin leimahduksessa kuilun, joka erottaa toisistaan menneen ja nykyisen\nEroksen! Vietin jumaloiminen sinänsä ja sukupuolikohteen unohtaminen\nsinänsä, täydellinen antautuminen rakastamiseen rakastamisen itsensä\ntakia ja täydellinen piittaamattomuus rakkauden objektista – näin\nvoidaan todella määritellä kreikkalaisen Eroksen palvonnan laatu.\nTämä avain aukaisee sitä paitsi myös toiset tiukasti sinetöidyt\novet. Elämänkäsitykseen, joka lähti tältä pohjalta, on mahtunut sekä\ntemppeliprostituutio että Ateenan katujen ilopojat, sekä vuotuiset\nfallos-kulkueet että Mustan Venuksen salamenot, joissa vietin tuli\nleimahti kätköistään ja kulutti itsensä loppuun.\n\nMikä ääretön, ylipääsemätön juopa muinaisuuden ja meidän välissä!\n\nTemppeliä ei koskaan voi rinnastaa kirkkoon, kirkkoa ei koskaan\ntemppeliin. Kristillis-länsimaiselle ihmiselle Eros on ennen kaikkea\npiikki lihassa, väistämätön paha ja eetillisen itsekilvoituksen aihe,\njoka tulee puhtaaksi vain persoonallisen objektinvalinnan kautta.\nAntiikin ihmiselle Eros itsessään oli elämän tarkoitus ja arvo, kaiken\nolemassaolon mahtava päämäärä. Kristillislänsimainen ihminen kokee\nsukupuolivietin voimana omissa soluissaan ja pyrkii suuntaamaan sen\nulos itsestään, oman tunteensa valikoimaan kohteeseen. Antiikin ihminen\ntunsi kosmillisen voiman ulkopuolella omaa olemustaan, miljoonien\nitävien jyvien, miljoonien lehtien, puun mahlan ja meren aaltojen\nsalaperäisen pohjarytmin, sen, joka yhdisti naisen menstruaatiot\nkuun magneettiseen hehkuun ja imeytyi kasvien kehittyvissä varsissa\nauringon silmää kohti. Kristillis-länsimainen ihminen on erotiikassaan\noman itsensä keskus, antiikin ihminen siirtyi omasta keskipisteestään\nlaajaan Kosmokseen. Edellinen kaipaa rakkaudessaan, jälkimmäisessä\nkaipasi rakkaus itse. Ja kun myöhemmän ajan ihmiset ovat pitäneet\nviettiä vain oman itsensä toteutuksen välikappaleena, antoi\nkreikkalainen ihminen oman itsensä välikappaleeksi vietille. Kuilu\nnäiden kahden sieluntilan välillä on pohjaton. Ennen Kristusta kaartui\nsukupuolitunteen valokaari takaisin itseensä, jälkeen Kristuksen se on\npyrkinyt yhä kauemmas lähtökohdastaan, ohennettuja henkisiä taivaita\nkohti.\n\nKreikkalaisessa vietinpalvonnassa ovat subjekti ja objekti sulaneet\nolemattomiin – tai oikeammin: niitä ei ole koskaan ollut. Silloinen\nihmiskunta ei tuntenut mitään persoonallista valintaa, sillä itse\nrakkauden olemukseen kuului persoonattomuus, ja sekä rakastaja\nettä rakastettu hävisivät itse Voimaan, olemassaolon kohonneeseen\nhekumaan. Mitä on tälle ihmisyydelle merkinnyt jokin sellainen kuin\n»minä» ja »sinä» –! Suurina sadonkorjuujuhlina, jolloin kypsynyt\nviini on sotkettu kuurnaan ja iloinen humala vapauttaa tajuttomat\nvoimat vankilastaan, keinuu elämän ikivanha symboli, seppeleiden\nkietoma fallos, suurten juhlasaattojen viirinä. Tulet palavat kaikilla\nPanin alttareilla, viljelysmaiden ja viinitarhojen Priapokset,\nhedelmällisyyden tunnuskuvat, on sivelty tuoreella maalilla. Pimeinä\nöinä kuuluttavat Dionysoksen hurjat kuorot kaikkien aistien pyhää\nvapautta. Pieni persoonallinen »minä» on astunut myyttien ja symbolien\ntaikapiiriin, sulautuakseen luonnon kaikkiyhteiseen elämään, ollakseen\nyhtä kuin maa, taivas ja meri, elääkseen yli itsensä. Mutta tämä\nkokemus on samalla yleinen uskonnollinen alkeiskokemus,[1075] sillä sen\nluonteeseen kuuluu subjektin ja objektin, minän ja sinän, ihmisen ja\nJumalan mystillinen yhtyminen, jossa osa palaa edes hetkeksi takaisin\nkokonaisuuteen ja kaikkeuteen.\n\nHesiodos nimittää »Theogoniassaan»[1076] Erosta kaikkia muita jumalia\nvanhemmaksi, maan, veden ja ilman hahmottomasta alkuelementistä\nkohonneeksi Kosmoksen luojaksi, joka kutsuu kaaoksesta esiin elämää\nja muotoja. Hänen jumaltensyntyoppinsa kirjoitettiin kahdeksannella\nvuosisadalla ennen Kristusta, ei siis aivan varhain eikä aivan\nmyöhään. Mutta kuten muinaisten eliöiden muodot säilyvät balsamoivassa\nmeripihkassa, niin säilyy kreikkalaisen laulajan sanoissa ikivanhaa\nmyytillistä viisautta. Eros on hänelle, kuten kreikkalaiselle\nantiikille kauttaaltaan, ensimmäinen ja suurin luova voima, Lukianoksen\nkuvailema »säteilevä kirkkaus», joka lähettää hahmottavan tahtonsa\nmaailmanyöhön, Parmenideen filosofian »suuri keskustuli», joka\nhallitsee kaikkien jakautuvien ja häviöön tuomittujen ilmiöiden,\nkaikkien surevien ja riemuitsevien, syntyvien ja pariutuvien olentojen\nmuodostamaa maailmaa.\n\nMiten Eros on vanhoissa hymneissä ja sorasta kaivetuissa korkokuvissa\nkuvattukin, hänen syvin merkityksensä on tämä. Hän on Parionin[1077]\nja Leuktran[1078] salaperäinen, pimeä, sukupuoleton mysteerijumala,\njolle taiteellinen mielikuvitus antoi jouset ja nuolen, mutta jonka\nläsnäolo koetaan sukupuolitunteen kiihkossa. Hänellä ei mystisimmässä\naspektissaan ole jäseniä eikä kasvoja – hänen vaiheillaan uupuu\nkaikki kuvittelemisen voima, kaikki taltat ja siveltimet saavat\nvaipua ja vain hartaimmat orfiset hymnit, joissa sakeasti symbolinen\nkuvakieli säihkyy, yrittävät tulkita hänen läsnäolonsa ihmettä. Sillä\njumalat ovat jakamattomien tunteiden nimiä – kuvia, jotka karkeasti\nja vajavaisesti, haparoiden ja harhautuen yrittävät tulkita sielun\njännitystiloja. Jumaliensa kautta – ei vähimmin Afroditen ja Eroksen –\nkreikkalainen ihminen on kurkottanut anovan kätensä tuohon kosmilliseen\nolemassaoloon, jonka etsimistä ja löytämistä kaikki uskonnollinen\nelämä on. Vanhojen luonnonmyyttien piirissä on niin Dionysoksella\nkuin Panilla, niin Apollonilla kuin Eroksella salainen taipumus\nlevitä yli kaiken rajallisuuden ja ilmaista itse syvää, ajatonta ja\npaikatonta alkuelämää. Eros ja Aphrodite, jumala ja jumalatar, ovat\nhimmeitä peilejä, joissa tämä voimakkaasti ulospäin elävä kansakunta,\ntämä kaikki vaistonsa vapauttanut ihmisyys näki heijastuskuvan\npersoonattomasta, sukupuolten takaisesta, olemassaolon ratasta\nliikuttavasta vietistä.\n\nRatkaisevinta on, että tunteen suunta ja päämaali on antiikin Erokselle\nniin omituisen toisarvoinen asia ja että yksinpä sukupuolinen\neroavaisuus luetaan kreikkalaisessa rakkaudenopissa olemassaolon\n_adiaphorain_, yhdentekeväisyyksien joukkoon. Seksuaalinen\nobjektinvalinta edellyttää persoonallisen »minän» tietoista\nhakeutumista yhtä persoonallista »sinää» kohti – siis sieluntapahtumaa,\njoka näyttää puuttuneen kreikkalaisuuden kuvasta.[1079] Eroottisen\nriippuvaisuuden ja kohteensa etsineen intohimon tuska, rakkauden\nmurhenäytelmä; ei ole lainkaan saanut jalansijaa tässä maailmassa,\njoka palvoi viettiä sinänsä ja jonka elämänpiirissä henkilökohtainen\npyyde ei vielä ollut herännyt. Mutta tämä eroottisen antaumuksen\nsyvä, elämäntäysi, hukuttavan runsas jakamattomuus, tämä rakastaminen\nilman rakkautta, tämä eläminen yli persoonallisuuden rajojen, joka\nleimaa selittämättömän yleisesti kaikkea kreikkalaista erotiikkaa,\non syvemmälle mennen kenties päämäärä, johon sukupuolitunne aina\nliikehtii. Kaikkeen sukupuolirakkauteen sisältyy eräs tunteen aspekti,\njossa analyysi on sammunut synteesiin, jossa haltioitunut kokonaistunne\nhävittää yksilöllisyyden rajat ja jossa seksualiteetti tuntuu\nloppuunsa elettynä saavuttavan viimeisen, sukupuolettoman hehkun. Tämä\non sielullinen kokemus, jota Ludwig Klages on eräässä teoksessaan\ntulkinnut – kosmogoninen Eros, jonka mystillisessä yhteydessä ihminen\nyhtyy itse viettiin.\n\nEi ole aivan mieletöntä väittää, että vanhenevan Platonin kuulas\nrakkaudenmetafysiikka, joka kääntyy tätä alkukotia kohti ja hänen\nsanansa uraanisesta Eroksesta, jolle tunteen kohde on yhdentekevä\nja joka vallitsee kaiken syntymisen ja häviämisen tuolla puolen,\nkirkkaiden paradeigmain[1080] maailmassa, on ymmärrettävissä\nnäin. Kaikelle tiedostamattomalle elämälle on yhteistä tuntojen\njakamattomuus. Kaikki tiedostamaton elämä on persoonatonta, mahtavaa\nkokemista, josta vertauskuvat kohoilevat kuin kuplat valtamerestä,\nhämärtyäkseen heti, kun tajuinen ja valvova katse niihin osuu. Platonin\nuraaninen Afrodite ja Klagesin kosmogoninen Eros merkitsevät kumpikin\ntämän selittämättömän tilan sopertavaa ilmausta – tunteen korkeinta\ntuokiota, joka on samalla sen alin tuokio.\n\n\n\n\nJyvän mysteeri\n\n\nSisiliassa, San Giulianon vuorella on vanha, lehviin hautautunut\nmadonnan pyhättö. Sen alttaria hallitsee kuva, jonka ympärille on\nkiedottu seitsemän kirjailtua liinavaatetta ja siksi sen nimenä on\n_Bella de sette veli_, Seitsemän Hunnun Kaunotar. Mutta ihmisjoukot,\njotka omista maakylistään saapuvat vuoren rinteelle elokuun\nviidennentoista päivän aamuna viettääkseen neitsyen taivaaseenastumisen\njuhlaa, eivät tiettävästi aavista, että kappeli lepää pakanallisella\nmaapohjalla. Sen tilalla on kerran kohonnut Astarten mahtava temppeli.\nVuori on muinainen Eryx-vuori, ja aina Horatiusta[1081] ja Ovidiusta\nmyöten runoilijat ovat laulaneet jumalatar Erycinan[1082] kunniaa.\nMutta myös Libanonin vuoristossa, Nahr-lbrahim-joen äyräällä, jonka\nmaireasti kukoistaviin lehtoihin sekä islamilaiset että kristityt\ntekevät pyhiinvaellusmatkoja tuodakseen rukousuhreja kristilliselle\nMarialle, menneisyyden henkäys tuntuu huumaavan vahvana. Vanhan\nmantelipuun läheltä tapaa aasialaisen emojumalattaren alttarin\nraunioita. Virtaa on vuosisatoja sitten kutsuttu Adonis-virraksi,\nsillä kevään suloinen jumala on täällä surmattu, ja taru kertoo,\nettä joen lähde käy päivänseisauksen aikaan verestä punaiseksi.\nTunkeeko tässä kristillisyyteen pakanallista vaikutusta? Varmaan.\nKaukaisten elämänuskontojen muisto lepää raskaana pienen kappelin ja\nristinmerkillä vihityn vedenkaltaan yllä. Kumahtavien kirkonkellojen\nääniin vastaa emojumalattaren huilu.\n\nSillä katolinen maailma unohtaa liian helposti, että sen\nkivettyneen teologian ydin on pakanallinen. Syvällä sen kuva- ja\nkäsitekielen alla on säilynyt hämäriä jätteitä Vähän Aasian ja\nKreikan telluurisista uskonnoista. Kumartaessaan madonnaansa se\nkumartaa muinaisen emojumalattaren, _mater terran_, kaukaista\njälkikuvaa. Se tekee sovinnaisen ristinmerkin lehtikullan ja\nfajanssin peittämien patsaiden edessä muistamatta enää lainkaan,\nettä Jeesuksen äidin jumalallistaminen tapahtui Efesoksen\nkirkolliskokouksessa – siis kulttikeskuksessa, jossa kerran sijaitsi\nhelleenisen neitsytjumalattaren Artemiin temppeli. Siellä on vielä\napostolisena aikana hallinnut Synnyttäjättären eebenpuinen patsas.\nLakastuvan kulttuurin pojat ovat hyvin, hyvin hartaina katsoneet sen\nkahteenkymmeneen kullattuun rintaan ja jalustan vertauskuvallisiin\nmehiläisiin; he ovat lukeneet suuria astraalisia totuuksia vaatteesta,\njoka kiertää emojumalattaren kaulaa ja johon eläinradan kuviot on\nhuolellisesti jäljennetty. Siivillä varustetuista eläimistä, jotka\npeittävät kohoavissa kerroksissa patsaan sivupintoja, on sittemmin\ntullut Ilmestyskirjan enkeleitä, ja kristillinen askeetti Johannes,\nPatinos-saaren raskasmielinen erakko, on luultavasti lainannut\nilmansuuntien pyhät eläimet niistä.\n\nMutta paksun kultasilauksen ja sädehtivien hohtokivien alla\njumalattaren ruumis on ruskeanmusta. Narduksella[1083] valeltu eebenpuu\nsymbolisoi mustaa, hedelmällistä multaa. Maan alkuäidin iho hehkuu\netiopialaisen tummana, ja tummia ovat olleet kaikki _mater terran_\npatsaat Korintin mustasta Venuksesta Eliksen Figalian[1084] mustaan\nDemeteriin[1085] asti.\n\nNiin kauan kuin kansat elävät lapsuudenasteellaan ja kun kaikki\nmaiset toimet, kylvämisen ja sadonkorjuun puuhista aina hämäriin\nmaailmanmietiskelyihin asti joutuvat soinnutetuiksi kosmilliseen\nrytmiin, uskonto ei pelkästään tähtää »tuonpuoleiseen». Kaiken mittana\non mainen elämä. Sen mahtavat perustapahtumat, sen ilmaantuminen\nnaisen hedelmöitettyyn kohtuun ja kylväjän siemeneen, sen kehitys\nauringon ja kuun vaiheiden varjossa kuolemaan asti, jolloin elämä\ntuntuu palaavan takaisin alkupimeään, ovat vielä kaiken ajattelun\nsuuria tukikohtia. Ei ole olemassa mitään pelkästään fysiologista\ntapahtumista, enempää kuin pelkästään henkistä. Kuten sikiön\nliikahdukset ovat yhteydessä kuun uudestisyntymiseen ja vuoroveden\nkulkuun, kuten maiset askareet määrätään auringosta käsin ja kytketään\nvuodenaikojen kiertokulkuun, niin lepää jokainen uskonnollinen ajatus\nluonnon muuraamalla perustalla. Ihminen on vielä osa Laajaa Kosmosta,\nosa maata. Siksi täytyy pelastavien symbolien tulla luonnosta ja siksi\non jokaisen metafyysisen pelastussanoman vedottava suuriin kosmisiin\nyhteyksiin, niihin, jotka tunkevat läpi inhimillisen toiminnan.\nKreetalaisen, syyrialaisen, attikalaisen emojumalattaren vanhat kultit\novat kasvaneet tältä pohjalta. Niiden pimeässä ja kuumassa syvyydessä\nsäilyy lapsen suhde äitiinsä maahan, ja tässä tunneasenteessa, joka\nsuurten mysteerien vertauskuvallisessa kehässä muuttuu puhtaasti\nmetafyysiseksi, on sielun pelastauduttava kuolemankammon pauloista.\n\nFabuloivan kuvittelun kautta ihminen jatkaa elämän mielikuvaa yli\nluonnollisen kuoleman, singoten tulevaisuudentoiveensa rohkeasti\nhaudan tuolle puolen, kuolemantakaisen olemassaolon ihmeeseen, on\nHenri Bergson kerran huomauttanut. Tämä merkitsee, että uskonnot\novat syvimmältä ytimeltään ylösnousemuksen oppeja, sillä niiden\ntarkoituksena on tarjota pelastus kosmillisesta hädästä, joka\nvainoaa ihmistä hänen oman älynsä linnoituksesta ja lamauttaa hänen\ntoimimisvoimaansa. Joka soveltaa tätä henkevää teoriaa Välimeren\nmaiden vanhoihin uskontoihin, tulee pakostakin ajatelleeksi, että\nniiden myytit ovat saman tarkoituksen kristalloitumia. Ne julistavat\nlunastusta myytin kautta, ja niiden myytit ovat ylösnousemuksen\nmyyttejä, joiden kuvakielessä havainnollistuu usko iäti jatkuvaan\nelämään, ikuisen pelastumisen aate.\n\nPakanallisessa Kosmoksessa, johon nuoruuttaan elävä ihmiskunta\nsijoittaa itsensä, vaikuttaa loputtoman toistumisen laki. Kuun ja\nauringon vaiheet, maan kukinta ja lakastuminen, luoteen ja vuoksen\nkulku, taivaan tähtikuvioiden hidas vaellus yön tummalla tiellä\nnoudattaa poljennollisen kertautumisen rytmiä, sillä jokaista menemistä\nseuraa välttämättömästi tuleminen ja jokaista syksyä kevät, kuten\nkuolema seuraa syntymistä ja lakastuminen kasvua. Ylösnousemuksen\najatus läpäisee koko luonnon. Se loistaa auringon iäti toistuvasta\nkaaresta, sen sinetteinä salamoivat eläinradan kaksitoista merkkiä,\nnuo valonjumalan taivaalliset satamat, jotka kiertyvät kuin ympyrä\ntakaisin alkuunsa. Kaikki kuolema on myytilliselle ajattelulle elämää.\nSiemenet itävät väkevästi vain syvässä ja pimeässä haudassa, ja kun\nviimeiset korret lakastuvat, on kevät lähempänä kuin ennen. Ei voida\nehkä milloinkaan täysin tyydyttävästi ratkaista, missä yhteydessä\nnämä primitiiviset huomiot ovat unen salamyhkäiseen symboliikkaan –\nnoihin kaikille ihmisille yhteisiin mielikuvapareihin, joissa kuolema\nja syntyminen, kohtu ja hauta ovat sulaneet samaksi tilaksi. Näin on\nlaita myös vanhoissa telluurisissa myyteissä. Syntymän jumalattaret,\nmyyttien Emot, ovat samalla haudan ja kuoleman jumalattaria, ja maan\nmielikuvaan sinänsä kuuluu alkuja loppu, kohtu ja hauta. »Maasta olet\nsinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman...» Viheriöivän\npellon jumalatar Demeter istuu kuoleman hallitusistuimella, ja sirppi\nhänen äidinkädessään uhkaa sekä kypsyvää tähkää että ihmistä.\n\nVanhat homeeriset Demeter-hymnit, jotka on kirjoitettu Attikassa\nehkä seitsemännellä vuosisadalla ennen Kristusta, ovat huomattavasti\nnuorempia kuin jumalattaren palvonta, sillä se on niiden syntymäaikaan\njo ikivanha. Jo ammoisina aikoina on Aigaleoksen[1086] vuorten\nvarjossa, Eleusiin[1087] temppelissä vietetty juhlamenoja maan\nkasvuvoiman jumaluuksien kunniaksi ja Kahden Jumalattaren myytti[1088]\n– kuten sitä tavallisesti kutsutaan – on kristallisoinut vanhat\ntajuttomat tunnot täsmällisiksi kuviksi. On hyvin mahdollista,\nettä Demeterin palvonnan varhaisin muoto juurtuu esikreikkalaiseen\nvainajain palvontaan. Tämän kulttipiirin hahmoja, jotka on karkotettu\nolympolaisesta valomaailmasta haudan ja tuonelan yöhön, on totuttu\nnimittämään »ktoonisiksi jumaliksi». Heidän embleeminsä on itävä\nkultainen siemen, joka kätketään multaan. Heissä personoituu kuoleminen\nja uudestisyntyminen, olemisen ja poissaolon iäti kertautuva poljento.\n\nDemeter on antiikkisessa mytologiassa Kronoksen ja Rhean tytär ja\nylijumalan sisar.[1089] Vanhat hymnit ja myytit kuvaavat hänet\npoimimassa kypsiä tähkäpäitä ja kylvämässä viljaa. Hänet esitetään\nmilloin maanviljelyksen, milloin kaiken yhteiskuntaelämän varsinaiseksi\nperustajaksi, jonka vaalinnan varassa on attikalainen koti ja perhe\nja joka yhdistää ihmiset siihen maahan, mitä he ovat alkaneet\nraivata viljelykselle. Ateenan valtionuskonnossa hänestä tulee\nisänmaanrakkauden mahtava suojelija, jonka varjon alla tapahtuu\nkaikki kulttuurityö. Mutta hänen olemuksensa syvin aspekti tunkee\npimeyteen. Kuten kaikki »ktooniset jumalat» Demeter on kaksikasvoinen\njumaluus, ja kuten versova ruoho ulottuu sekä syvälle multaan että\nylös valoon, niin on hänen hahmonsa puolittain maanpäällinen,\npuolittain maanalainen. Ktoonisen Maaemon palvontamenot ovat\nkukoistaneet kaikkialla Hermionen[1090] maakunnassa, ja helleenisen\nkulttuurin itämisaikana hänen alttaritulensa palavat arkipelagin[1091]\nyli. Kuidoksessa on plutonisen jumalattaren uhripaikka, Kariassa\nkumarretaan hänen tytärtään Korea, Amorgoksessa ja Pafoksessa Demeter\n_thesmophorosta_,[1092] samoin Phtiothiksessa, joka on Erwin Rohden\nmukaan hänen vanhin kulttipaikkansa. Hän kuuluu noihin ikivanhoihin\njumaluuksiin, joille uhrattu veri ja viini valutetaan maan halkeamaan.\nHänen olemuksensa alin aspekti kuuluu kuolemalle, yölle, haudalle.\nAinakin vanhimpina aikoina Demeterin tarinapiirin eri hahmot ovat\nolleet yhtä; viljanjumalatar ja hänen tyttärensä Kore ovat edustaneet\nsaman voimatilan kahta astetta, sillä tuonelan jumalan puoliso on\nsyvimmältään oman äitinsä identifikaatio.\n\nEräässä »Metamorfoosiensa» katkelmassa Ovidius on kerännyt kokoon ja\nvalanut taiteelliseen muotoon tämän myyttisikermän sirpaleet. Tarina\nkertoo ylijumalan ja Demeterin tyttärestä Koresta, jonka Zeus lupaa\näidin tietämättä puolisoksi kuoleman valtakunnan hallitsijalle. Tytär\non eräänä päivänä eksynyt leikkiretkillään Sisilian Ennaan. Hän\nloittonee seuralaisistaan Okeanoksen lapsista sitoakseen ruusuista,\nnarsisseista ja krookuksista seppelettä, ja kun hän kumartuu runsaan\nkukkapälven yli, Haadeksen hetki tullut. Viheriöivä kenttä halkeaa.\nMaan järkkyessä kimpoavat mullasta sysimustat ratsut ja kultaiset\nvaunut, Koren valitushuudot tukahdutetaan ja Haades vie vankinsa maan\nalle. Vain tytön tuska jää kaikumaan metsiin ja kukkuloille, se täyttää\näärettömänä nyyhkytyksenä Sisilian luonnon, se kantautuu etäältä\nmyös äidin korviin. Nyt riistää Demeter tähkäseppeleet otsaltaan.\nHän nousee lohikäärmeiden vetämiin vaunuihin, ja tulisoihtujen\nvalaistessa hänen matkaansa hän ajaa yhdeksän päivää levähtämättä ja\naterioimatta löytääkseen ryöstetyn Koren. Kymmenennen päivän koittaessa\nviljanjumalatar kohoaa vaunuissaan auringon luo. Taivaallinen,\nkaikkinäkevä silmä on nähnyt tapauksen, ja kun Demeter saa kuulla\nZeun ja Haadeksen sopimuksesta, hän palaa murheellisena maan päälle.\nNäin alkaa jumalattaren vaellus maasta toiseen, ja vaikka hän kulkee\nyhä kauemmas, hän tuntee rauhattomuutensa vain yltyvän. Eräänä iltana\nhän on vanhan vaimon hahmossa istunut uupuneena suhisevan oliivin\nvarjoon, kaivon kivelle. Seutu on Eleusis – kaivo sijaitsee lähellä\nkuninkaanlinnaa, ja kun mustapukuinen jumalatar lepuuttaa jalkojaan,\nsaapuvat kuningas Keleoksen[1093] tyttäret paikalle vesiruukut\nolallaan. Demeterille tarjotaan kestiystävyyttä. Hän kohtaa linnassa\nkuningatar Metaneiran,[1094] joka laskee hänen polvilleen pienen\npoikansa Demofonin, mutta kun jumalatar aikoo vihkiä prinssin ikuiseen\nnuoruuteen[1095] ja karkaisee häntä tulella, tekevät kauhistuneet\nvanhemmat tyhjäksi maagillisen toimenpiteen. Demeter, joka vasta nyt\nilmaisee itsensä, säätää Eleusiin salamenot. Keleoksen linnan tilalle\non perustettava maaemon alttari; rikkomus on sovitettava jatkuvilla\nkunnianosoituksilla, jotta hänen vihansa lauhtuisi.\n\nMutta varsinainen luonnonsymboliikka on kiertynyt tarinan keskeiseen\naiheeseen. Koren ryöstön jälkeen leviää Demeterin suru kuin kaikki\npolttava kulo yli maailman, ja viljapeltojen tähkät painuvat lakoon,\nruoho lakastuu Attikan kentillä, puut varistavat alakuloisesti\nlepattavat lehtensä maahan. Nälkä ja vilu tekevät alituisia\nriistoretkiään karjapaimenten, viljelijöiden, talonpoikien majoihin.\nItse Olympoksessa tuntuu yleisen kuihtumisen katkera tuoksu, ja\nihmisten rukoukset saattavat ylijumalan ahdinkoon. Kun Zeun hallitsema\nmaailma tuntuu käyvän perikatoonsa, täytyy Taivaallisen Isän taipua\nÄiti Maan tahtoon. Jumalattaren tytär saa palata maan päälle –\nmutta vain ajaksi. Kaksi kolmasosaa vuodesta hän vapautuu Hadeksen\nvallasta ja Koren ylösnousemuksesta herää kevät. Kolmanneksen\nvuodesta hän istuu syvällä maan alla kuoleman valtaistuimella ja\ntämä on tuonelan hallitsijattaren Persephonen aikaa, jolloin vilja\njälleen lakastuu. Kevään ja syksyn, valon ja pimeyden mahtava\npoljento on alkanut. Antiikkinen myytti on syvimmältään vain tämän\niankaikkisen kertautumisen selitys, jonka kuvista kuumottaa ikivanhaa\nalkusymboliikkaa – samaa, jota sisältyy syyrialaiseen myyttiin\nAfroditesta ja Adoniksesta tai fryygialaiseen tarinaan Kybelestä[1096]\nja Attiksesta.[1097]\n\nMutta juuri luonnonsymboliikassaan Demeterin ja Koren hahmot\nosoittautuvat saman vegetatiivisen elämän rinnakkaisiksi\nvertauskuviksi. Vilja on sekä lakastumista että versomista, Demeter\non Kore ja Persephone, Kore ja Persephone on Demeter. Kuta syvemmälle\nkuljemme tässä myytin onkalossa, sitä selvemmäksi käy, että se Haades,\njota kreikkalaisen viljanjumalattaren tytär hallitsee, tarkoittaa vain\nsiemenen hautaa. Maahan kylvetyn jyvän vertauskuvassa välähtää jälleen\nnäkyviin vanha analogia, joka yhdistää hautaanpanon ja ylösnousemuksen\nilmiöt. Näin on kieltämättä ollut laita kaukaisimmassa muinaisuudessa.\nAikoja ennen Homerosta on Attikan ikivanha viljanjumalatar ollut maan\nkaikkien syvyyksien haltija, ja vasta pitkän henkisen kehityskauden\nkautta on todennäköisesti päädytty täsmällisempään erotteluun, jossa\nkuoleman jumaluus ja itämisen jumaluus erottautuvat toisistaan.\n\nNäiden telluuristen jumalatarten palvonta on vanhempaa kuin\nkreikkalainen sivistys. Kaksikasvoista Demeteriä, joka on sekä haudan\nettä viljan vertauskuva ja jonka mystillistä muuttumista manalan\nkuningattaresta elpyvän kesän personoitumaksi kutsutaan sanalla\n_karpophoros_, »hän, joka kantaa hedelmän», on todennäköisesti\npalveltu jo kreetalais-mykeneläisellä kulttuurikaudella. Demeterin\npääjuhlaa, _thesmophorioita_, vietetään syksyisin. Kuten säilyneistä\nmuistokirjoituksista voi lukea, se on myöhemmin muodostunut miehiltä\nsuljetuksi naisten juhlaksi, jossa jumalattaren embleemit, palavat\npihkasoihdut, ovat opastaneet tähkillä seppelöityjä tyttöjä Nysan[1098]\nmetsissä. Maanalaiseen uhrikammioon on heitetty eläviä porsaita\nmuistoksi sikopaimenesta Eubuleuksesta, joka vaipui Koren mukana\nmanalaan. Uhraamalla äiti Maalle väkevää lihaa on lisätty maagillisesti\nsen kasvuenergiaa – toimitus, jossa Frazer[1099] on nähnyt ikivanhojen\nmaanviljelystaikojen vaikutusta. Jumalattaren palvontamenot ovat\nvihdoin saaneet korkeimman ilmauksensa Eleusiin mysteereissä.[1100]\nOn mahdollista olettaa, kuten Axel W. Persson,[1101] että salamenojen\nalkuperä on minolaisessa[1102] sivistyskaudessa, sillä Eleusis\nmuodostui erääksi Kreikan keskeisimmistä kulttipaikoista jo aikoja\nennen kuin valonjumala oli ottanut valtaansa Delfoin ennuspaikan.\nHerodotoksen[1103] selitys, että Danaoksen[1104] tyttäret toivat ne\nEgyptistä, sai ainakin ranskalaisen Paul Foucartin[1105] otaksumaan\nIsiksen[1106] ja Demeterin sukulaisuutta ja mysteerien egyptiläistä\nalkuperää. Pieni, vuorten vartioima Kreikan manteren kolkka, jossa\narkeologiset kaivaustyöt ovat vuodesta 1882 jatkuneet ja jossa vanhan\nvihkimystemppelin, _telesterionin_,[1107] ja propylaiojen[1108] rauniot\novat paljastuneet, odottaa vielä lopullista valaisijaansa. Mutta silti\nei vanhojen kirjoitusten hiljaisuus ole aivan täydellinen, ja sangen\nmonista papyruksen katkelmista, joita ovat aikoinaan kirjoittaneet\nmysteerioihin vihityt miehet, voidaan summittaisesti päätellä sekä\nkulttimyytti että sen esitys.\n\nSille meren rannalta kohoavalle kunnaalle, joka kasvaa esiin\nAigaleoksen vuoriin päättyvästä tasangosta ja josta pitkä valtatie\njohtaa Ateenaan, voisi mielikuvitus loihtia vanhat juhlasaatot.\nOliivimetsien ja viljapeltojen yli vaipuu palava punainen ilta.\n_Boedromion_-kuu[1109] on vasta puolessa – taivaan valoilla on oudosti\nkuumottava paiste, joka tuntuu kohoilevan lukemattomista keltaisista\ntähkäpäistä siniseen hämärään. Lounaaseen kääntyvällä tiellä on\naamusta asti solunut kansanjoukkoja. Heitä johtavat eumolpidien[1110]\nhallitsijasuvusta valitut hierofantit,[1111] Ateenan kaupungin\nedustajana kulkee arkonttikuningas ja hänen jäljissään tulevat\n_epimeleetit_, neljä valtiollista hallintomiestä. Soihtujen tulet\npalavat ylhäällä ja alhaalla. Hiljentyneissä vedenkalvoissa kulkee\nhäilyvien liekkien heijastuksia. Nämä myrteillä seppelöidyt ihmiset\novat valmistautuneet paastoin, rukouksin ja kylvyin Äidin suuriin\npyhitysmenoihin; he vaeltavat hitaasti jalan, järjestettynä laajana\njoukkona, laulaen ikivanhaa hymniä, pysähtyen itkemään vanhoille\nmyytillisille paikoille, suorittaen monimutkaista ja pitkää rituaalia,\njoka kestää puoleen yöhön. Tien ohessa varjelevat pienet, pimeät\npyhätöt kalliita muistojaan, jumalattaren istuttamia viikunapuita.\nSiinä valtatien taipeessa, jossa leikillinen palvelijatar Iambe[1112]\nkerran lohdutti surevaa Demeteriä, pappien _Iakkhos_-huudot[1113] ja\nhurskas laulunhumina vaihtuu hetkelliseksi hilpeydeksi. Jono soluu\ntuohusten yhä kirkastuvassa kuumotuksessa, yhä sinisemmän syystaivaan\nalla kohti Eleusista. _Dadukos_, soihdunkantaja, ja _epibomios_,\nalttaripappi, joista edellinen edustaa suurissa salamenoissa\nauringonjumala Heliosta, jälkimmäinen kuun jumaluutta Seleneä, kantavat\npyhiä vihkiastioita. Iakkhos-jumalan vartijaa edustaa joukon edessä\nkulkeva »kuvankantaja», Iakkhogogos,[1114] hänen rinnallaan astelevat\nkaksi pappia ovat kourotrophos,[1115] »jumalan imettäjät», joiden\nkäsissä ovat pyhät vertauskuvalliset leikkikalut, pallo, hyrrä ja\narpakuutio. Demeterin ja Koren papittaret, kultillisen kirstun ja korin\nkantajat, astuvat hitaan raskaasti, niin kuin esineistä sädehtivä\npyhyys sitoisi hartaudella heidän jalkansa.\n\nMikä näkymätön side yhdistää nämä saatot kulkueisiin, joissa kultaiset\nkristilliset reliikit etenevät kristillisen kirkon kaariholveja\nkohti? Laulavatko papit messua Ristiinnaulitulle vai Ylösnousseelle?\nDionysoksen kuva salamoi ja keinuu tietään, kuorot valittavat\nkuin kuoleman hädässä. Eikö urkujen historia ala kreikkalaisista\nruokohuiluista ja eikö itkevä madonna, _mater dolorosa_, ole\nvuodattanut kyyneliä Koren tähden jo paljon ennen Golgataa?\n\nAvarassa teatterintapaisessa telesterionissa vietetään liturgisia\nnäytelmiä – niitä, joita Klemens Aleksandrialainen[1116] kutsui\npyhiksi draamoiksi. Maaemon symbolit ovat esillä niin kuin ainakin\nalttarikorut: myrttiseppeleet ja valkopoppelin oksat, viljalyhteet,\nsirpit ja tulisoihdut, joita valkopukuiset osanottajat pitelevät.\nKeskiyön hetkellä lepytetään pelokkaasti muita kuolemattomia –\nHermestä, Artemista ja sankareita, joille uhrataan eläinten lihaa,\njotta he soisivat Demeterin salaisuuksien paljastustilaisuudelle\nrauhan. Nuoren Iakkhos-jumalan palvontaseremonia kestää todennäköisesti\nensimmäisestä illasta aamuun asti, ja vasta auringon noustessa\nvaalenevat tulisoihdut, joiden liekit ovat symbolisoineet pyhityksen\nsynnistä vapahtavaa hehkua. Seuraavana päivänä, kuun 20.,\nsuoritetaan uhri Demeterille ja Korelle. Jossakin Kallikhoroksen\nlähteen partaalla, missä aluksi on tapahtunut jotakin kristilliseen\nkasteeseen verrattavaa, alkaa jumalattaren kärsimyksien esitys, ja\ntämä antiikin Oberammergau[1117] kaikuu yksitoikkoisesta surulaulusta.\nValitus on ikivanha. Se on kaikunut Egyptin viljankorjuujuhlissa,\nse on foinikialaisten sadonleikkaajien surullinen, yksitoikkoinen\n_ai lānu_, »voi meitä», jolla itkettiin kevään, Adoniksen kuolemaa.\nJa kun mailla lepää kreikkalaisen pitkänperjantain pimeys, jossa\nsurevan äitijumalattaren valitus kajahtaa ja jossa soihdut harhailevat\nlevottomasti kuin etsien ryöstettyä Korea, nämä mysteereihin\nosallistuneet ihmiset saavat kokea uskonnollisen tuskan. Tämä on\nEleusiin Getsemane. Kaikki suru, mikä täyttää heidän sielunsa\nalimmat säiliöt, on tällä hetkellä löytänyt ilmaisun myytillisessä\nvertauskuvassa. Ja tämä on lunastuksen edellytys. Pieni, yksilöllinen\nkohtalonhätä sulaa Demeterin kärsimyksiin, kaikki kaipaus kasvaa\nmetafyysiseksi maailmankaihoksi, joka on vapahtavaa, koska se on niin\nsuurta – suurta, koska se on jumalallista!\n\nVanhat perimätiedot, jotka puhuvat telesterionin maanalaisista\nkäytävistä ja kokelaiden vertauskuvallisesta manalanvaelluksesta, eivät\nole koskaan täydellisesti vaienneet. Platonin »Faidroksen» hämärät\nviittaukset niihin, kolmannella kristillisellä vuosisadalla eläneen\nThemistioksen[1118] ja Johannes Stobaioksen[1119] kirjoitukset ovat\nlaskeneet pohjaa ajatukselle, että Eleusiissa oli, kuten Egyptin\ntemppeleissä, aamunnousuun avautuvat kuolemankäytävänsä, joissa\nvihkimykseen osallistuneet saivat harhailla, ja että salamenojen\nkorkein kohta oli jokin mustassa pimeydessä tapahtunut salainen\nja kauhea toimitus. Yksinpä kirkkoisien kielet, jotka muuten niin\nherkästi häpäisivät antiikin jumalanpalvelusinenoja, ovat lukitut\nselittämättömän tiukalla sinetillä, ja vain katkelmallisista, tiheästi\nhunnutetuista kirjoituksista voi aavistaa, mitä telesterionissa tehtiin\nmysteerien korkeimmassa kohdassa, kahdennenkymmenennen päivän yönä.\n»Minä join sekoitetun juoman, _kykeonin_,[1120] minä otin kirstusta,\nkoskettelin sitä, laskin sen sen jälkeen koriin ja korin kirstuun»,\nkertoo Klemens Aleksandrialainen, joka itse oli osallistunut tähän\nnäytelmään. Juoma, josta hän puhuu, on kreikkalainen ehtoollinen – se\nmainitaan jo Demeterin hymnissä, sillä kuningatar Metaneira ojentaa\nkalkin myyttien Äidille. Kun pyhitettyyn lampaanvuotaan puettu kokelas\noli tämän juoman kautta tullut osalliseksi jumalattaresta, hän astui\nraskaan, puisen _kibotos_-kirstun ääreen. Syvässä hiljaisuudessa on\ntapahtunut kannen avaaminen. Arkku itse on kuoleman vertauskuva,\njonka syvyyteen maan tytär Kore on vajonnut, ja tuijottaessaan\nsen mustaan, kylmään hautaan kokelaat saavat silmätä itse pimeään\nalkutilaan, alamaailman yöhön, jossa kaiken elämän juuret piilevät.\nJa nyt nostetaan tästä kolkosta kätköstä vertauskuvallinen »jokin»,\nluultavasti saumattomasta vaatteesta ommeltu syntymisen symboli,\nkuten Alfred Körte[1121] on osoittanut, naisen genitaalien muotoinen\nkulttiväline, jonka lävitse vihkimykseen osallistuvat läsnäolijat\npujottautuivat. Ajattomassa, liikkumattomassa hiljaisuudessa\novat kuoleman ja syntymisen tilat hetkellisesti yhtyneet. Haudan\nvertauskuvaan kätkeytyy elämääntulon vertauskuva – elämän on astuttava\nesiin ahtaasta portista. Nyt ovat ktooniset armonvälikappaleet,\npyhitetty lampaannahka, kultainen juomakulho, kirstu ja äidinsylin\nsymboli ilmaisseet sanomansa koko syvällisyyden ja tärkeyden, ja\n»pelottava mysteeri» päättyy ylösnousemuksen huutoon.\n\nSalamenojen päättyminen on sovitettu aamuyöhön, niihin tunteihin,\njolloin pimeys alkaa hälvetä valon tieltä. Jumalattaren armosta\nosallistuneet vihityt seisovat jälleen telesterionissa. Soihdut\nsammutetaan ja heitetään pois – täydellinen yö tuntuu vallitsevan.\nTällä hetkellä liukuu katon halkeaman, _opaionin_, esirippu syrjään\nja yli _anaktoronin_,[1122] jossa hierofantit seisovat kannatellen\nkäsissään kirstua, vihmoo sarastavaa aamuvaloa, yhä tulvailevampaa\npunerrusta ja kultaa. Arkku avataan, menojen osanottajat saavat\nvielä kerran ja nyt valossa silmätä sen mustaan hautaan, joka on\nmysteerioiden kuluessa muuttunut kohduksi. Demeterin äidinsylin\nvertauskuva on kadonnut ja sen tilalla säihkyy suuri kultainen tähkä,\nylösnousemuksen symboli. Muuan kristillinen perinteen tallettaja,\ntoisella vuosisadalla elänyt Hippolytos,[1123] pitää tämän tähkäpään\nrituaalista murtamista menojen korkeimpana, ihmeenä. Täällä ovat\nsekä Marcus Aurelius[1124] että Hadrianus,[1125] sekä Pindaros[1126]\nettä Pausanias[1127] varmaan selittämättömän hartauden vallassa\nnähneet, miten jyvä putoaa hierofanttien sormista vihittyyn multaan\nja miten unelmoiva puolipimeä käy yhä häikäisevämmäksi valosta. Sillä\nkreikkalainen evankeliumi päättyy siemeneen, kuten kristillinen päättyy\nristiin. Ylösnousemuksen ensimmäinen ja korkein vertauskuva, haudasta\nnousevan elämän symboli!\n\nMissä historiallinen tietämys tuo näkyviin vain ikivanhojen\nkulttimenojen ja ajan haalistamien[1128] luonnonmyyttien tyhjät\nruukut, siellä on eläytyvän aavistuskyvyn täytettävä ne unohtuneiden\ntunteiden vedellä, jos mieli ymmärtää telluuristen uskontojen muinaista\nmerkitystä. Kahtena toisiinsa kietoutuvana vyyhtenä Demeterin\npalvonnassa yhtyy äitiyden ja itämisen metafysiikka. Ruskea, lämmin\nmulta vaistotaan sekä maaksi että kohduksi, kuten unessa tapahtuu, ja\nkummatkin merkitsevät elämän alkuperustaa, sillä molemmista syntyy\nolemassaolon ihme, molempiin kylvetään siemen. Mikä yhdistää ihmisen\nja ruohon, kasvavan lapsen ja versovan viljan? Kuvat heijastelevat\ntoistensa sisällystä loputtomiin kuin kaksi peiliä, jotka on asetettu\nvastatusten ja jotka kuvastavat vain toinen toistaan päättymättömänä,\nvalonhohtoisena holvina. Tiedostamaton uskonnollinen tunne on löytänyt\nemojumalattaren myytissä tämän holvin. Äidin ja maan mielikuvat ovat\nyhtä, ja pieni, keltainen jyvä, jonka Attikan pellonviljelijä pusertaa\nerilleen korresta, viskatakseen sen syvälle mustanruskeaan vakoon, on\ntäynnä paisuvaa elämänvoimaa, kuolemankin alla yhtä kuolematonta kuin\nitse alati uudistuva kevät. Tähän vertauskuvaan on kreikkalainen henki\nturvautunut suuressa kohtalonhädässään. Luonnon omassa tapahtumassa,\nitämisessä, murtuu kuoleman valta, ja ahnas maa, johon elämä tuntuu\nhäviävän, päästää uhrinsa takaisin kevääseen. Eikö ole ymmärrettävissä,\nettä olemassaolon haave kurkottuu juuri tämän näyn kautta yli\nhaudan? Keskeltä kosmillista turvattomuutta löytyy pieni turvallinen\nkohta, joka riittää sillaksi iankaikkisuuteen, »tämänpuoleisen» ja\n»tuonpuoleisen» mystilliseksi ylikäytäväksi. Sen vuoksi on muuten niin\navoin Pausanias tuntenut pyhää pieteettiä ja pidättänyt kynäänsä, kun\nhän valmistui kuvaamaan niitä asioita, jotka kätkeytyivät Ateenan\npienen pyhätön ja Eleusiin temppelin muurien taa, ja siksi on Pindaros\npitänyt osallisuutta mysteereihin suurimpana onnena, mitä kuolevaisen\nosaksi voi tulla.\n\nMutta näiden myyttien perimmäinen merkitys on syvemmällä, sillä pelkkä\nnäky ei vielä merkitse metafyysistä lohtua, jonka kautta kokonaiset\nsukupolvet voisivat kuolettaa itsessään uhkaavan kuolemankammon. Ellei\nsyvä ja hallitseva tiedostamaton tunne valaisi myyttiin sisältöä, sen\nmerkitys olisi sama kuin sadun ja tarinan. Uskonnollisten vertauskuvien\nmahti on niiden suunnattomassa »mielekkyydessä». Symboli imee itseensä\nehtymätöntä tiedostamatonta tunnetta, siihen vuotaa ja keskittyy jokin\npiilotajuinen voimanvirta kokonaisuudessaan, ja pohjattoman sammion\nlailla, johon kaikki vedet ovat virranneet, kuultaa uskovan katseelle\nnäky. Lunastus näyn kautta voi tapahtua vasta silloin, kun näky\nitsessään, sisältää ja välittää, salaa ja ilmaisee jonkin syvällisen\nriippuvaisuuden tunteen. Kuten kristitty on riippuvainen taivaallisesta\nisästä, jonka lapseksi hän kokee itsensä, niin on Eleusiin\npyhiinvaeltaja ollut riippuvainen äidistään Maasta. Uskonnollisen\nkokemuksen täydellä antaumuksella, jossa pieni persoonallinen »minä»\ntuntuu liukenevan jumalaiseen tilaan, nämä valkopukuiset kokelaat\novat jossakin piilotajuntansa kuiluissa kokeneet itsensä Äidin\nPojiksi. Ei ole koskaan tarkasti määrättävissä, miten »maallinen»\ntunne kasvaa metafyysiseksi – vai onko syvin piilotajuinen elämä jo\nsinänsä laadultaan ja asteeltaan verrattavissa uskonnolliseen tuntoon.\nPalaavatko vanhat tunnejännitykset ennalleen? Onko metafyysinen ilo,\njoka murtaa itse kuolemankin ja hyökyy riemun kuohuvana aaltona itsensä\nkadottamisen ahtaasta portista kohti elämää, vain lapsen suhdetta isään\nja äitiin? Miten uskonnot vaihtelevatkin, niiden pysyvin merkitys\non siinä, että ne tarjoavat sielulle turvaa keskellä kaikkeutta.\nEi ole aivan mahdollisuuksien ulkopuolella, että tämä lohdutus ja\ntämä turvantunne, johon henkinen minuus kokonaisuudessaan kyyristyy\nkuin kohtuun ja jossa se löytää vapahtavan alkutilan, tajuten oman\nrajallisuutensa jumalattaren rajattomuudessa, viittaa syntymisen\nhämyisiin tuntoihin. Kuin salamoivien kuvien kautta, vaihtuvien ja\ntoisiinsa sulavien näkyjen lävitse ihminen elää itsensä vapaaksi\npelosta. Lapsen alkuperäinen elämänasenne on koko mahtavuudessaan\ntäyttänyt vertauskuvan altaan, ja uskonnon korkein tarkoitus, vakuutus\nkuolemaa vastaan, on ihmeellisesti täyttynyt.\n\nTässä mielessä ei kristillinen enempää kuin attikalainenkaan\nevankeliumi, enempää Ristin kuin Siemenenkään symboliikka vie\nuskonnollisen joukkokaihon ulottuvilta lunastuksen mahdollisuutta.\nKummankin tarkoituksena on eri teitä johtaa tuohon leimahtavaan\ntietoon, vaistojen viisauteen, että hauta on kohtu. Tämän pelastumisen\nhäviöstä kreikkalainen henki löysi vertauskuvallisista menoista,\njoita esitettiin vanhan emojumalattaren kunniaksi ja joissa pojan\nhellyydenvaisto vapautui yhtä katarttisesti[1129] kuin vaistot\nhelleenisessä elämässä yleensä.\n\nItse uskonnollinen ydin on sittemmin kalkkeutunut. Eleusiin\njuhlia on jatkettu vuosittain aina vuoteen [395], jolloin keisari\nTheodosius[1130] taipuu munkkien pyyntöihin ja hävittää lopullisesti\nvanhan pyhätön. Mutta Kahden Jumalattaren varjo ei häviä sortuneista\nraunioista! Kun englantilainen Dodwell[1131] tekee kaivauksiaan\nentisessä kulttipaikassa, valittavat seudun asukkaat, että muuan suuri\nja kaunis Demeterin kuva, jonka Clarke[1132] kuljetti 1802 Cambridgeen,\non silmin nähtävästi lakannut hedelmöittämästä heidän peltojaan.\nVilja ei kasva yhtä keltaisena kuin ennen, jyvä on kuivuneempi ja\ntähkä laihempi. Näin syyttivät muinaiset sisilialaiset roomalaista\nmaaherraa Verrestä,[1133] joka poisti Hennan pyhätöstä Demeterin kuvan.\nJa saman syytöksen viskaa walesilainen talonpoika, sleesialainen,\nskotlantilainen, puolalainen tai liettualainen sadonkorjaaja\njokaiselle, joka häpäisee salaperäistä viimeistä kuhilasta –\nviljalyhdettä, joka jostakin tuntemattomasta syystä sidotaan naisen\nmuotoon ja jota kutsutaan milloin »tytöksi» milloin »mummoksi»!\n\nSalernon itärannalla, vanhassa lukanialaisessa[1134] kaupungissa\nPaistosissa, joka parhaiten tunnetaan Paestumin[1135] nimellä, on\njoukko tuulille avautuvia rauniohalleja. Matkustajan tarvitsee vain\nastua Napolissa junaan ja tuijottaa italialaisen vaunun ikkunasta ylen\nyksitoikkoista, harvaan asuttua rantatasankoa, pysähtyäkseen Peston\npienelle asemalle. Heti rata-alueen takana on joukko uskomattoman\nraskaita paasimuureja. Lukitsematon portti johtaa niiden taa. Joka\nastuu sisään tästä käytävästä, huomaa tulleensa lähes viiden kilometrin\nlaajuiselle tasangolle, jota toisaalla rajoittavat vuorten jylhät\nääriviivat, toisaalla meri. Äänetön autius vallitsee. Meri nukkuu\nsyvänsinisessä rauhassaan ja vain pienet rantalaineet loiskahtelevat\nkuin hiljaisina vaahtokelloina pehmeään hietaan. Mutta laajan maiseman\niankaikkisesta siestasta nousevat kolmen ikivanhan temppelin pylväät,\nja niiden ryhmässä on raunio, jota kristillisellä ajalla on käytetty\nmaallisiin tarkoituksiin ja jota yleisesti kutsutaan »basilikaksi».\n\nRakennus on vuosisatojen murentama. Yhdeksän ylöspäin suippenevaa\npylvästä kantaa vielä leveiden kapiteelien painoa, mutta katon muista\nosista on jäljellä vain arkkitraavi. Sisimmän pylväistön muistona\nmaasta kohoaa yksinäinen, taittunut pilari. Temppelin itäpuolella,\njossa muinaistutkijain kasaama sora on jo peittymässä rehevään\nkukintaan, tapaa muinaisen uhripaikan peruskiviä, ja siitä, että ne\nlevittäytyvät noin parinkymmenen neliömetrin alalle, voidaan päätellä\nalttarin alkuperäinen laajuus. Meri humisee raskaassa hiljaisuudessa.\nPilarisali hohtaa häikäisevässä helteessä ja kuvastuu mykistyneenä\nkiviharppuna kaukaisia vuorenrinteitä vasten. Kaikki elämä on täällä\njo kuollut – vain koskaan lepäämätön merituuli panee vihannoivat\nraunioyrtit hiljaa suhisemaan.\n\nMilloin nämä juhlallisen raskaat muodot ovat syntyneet? Mitä\ntarkoitusta varten nämä viisikymmentä pilaria on pystytetty laajalle\nperustalleen? Temppeli on seudun vanhin – se on elänyt ensimmäistä\nnuoruuttaan joskus kuudennella vuosisadalla ennen Kristusta, ja vasta\nkun uusi galilealainen uskonto on varustanut tapulinsa kumeilla\nmalmikelloilla, sen suojissa ovat soittimet vaienneet. Sen alttarit\non murskattu. Siitä on tehty tuomiosali, basilika, kristillinen\nkirkko. Mutta kuinka ylenkatseellinen ihanana se piirtyy uuden\nKosmoksen avaruuksia vasten! Suuren emojumalattaren uskonto on kerran\nkohottanut sen näille aurinkoisille lakeuksille ja sen pylväistöissä\nhäilyy varjoja ja säveliä ajoilta, jolloin Demeterin ja Persephonen\nkaksoispatsas vielä hallitsi suistunutta alttaria.\n\n\n\n\nDionysos\n\n\nMiten kreikkalainen ylösnousemuksen oppi on yksityiskohdissaan\nkuulunutkin, myyttisen merkkikielen kuvista säihkyy aina iloinen\nvakaumus, että sielu on säilyvä. Demeterin palvonnassa uskonnon tähtäin\non suunnattu yli häviöön tuomitun aineen ja lihan – se on ruumiillisen\nkuoleman korvausta sielun piirissä, luottamusta uudistumisen\nmahdollisuuksiin, elämään, joka sädehtii yli häviön, noustakseen\nyhtä varmasti esille haudoistaan kuin vihreä taimi tummanruskeasta\npellosta. Uskonnollisella vakaumuksella on näiden luonnonmyyttien\npiirissä turvallisen tyven, rauhallisesti lepäävä luonne. Sielu uskoo\nloppumattomaan olemassaoloonsa, se laskee toivonsa ja rukouksensa\nkreikkalaisen mytologian Alkuäidin eteen jumaluuden, joka muistuttaa\nAristoteleen jumalaa, »liikkumatonta liikuttajaa»,[1136] jotakin, joka\niäisesti on. Tällä olemisen uskonnolla kreikkalainen elämäntunne on\nympäröinyt itsensä vaanivalta, uhkaavalta kohtalonpelolta ja löytänyt\nkevään elpymistä kuvailevista myyteistä opetuksen, joka riittää koko\nmaisen elämän oppaaksi.\n\nMikä olemassaolossa on dynaamisesti muuttuvaa, häviöön tuomittua,\nhetkellisissä muodoissa kukkivaa, on luonut toisen myytillisen\nmerkkikielen – dionyysiset jumaluudet, »tulemisen uskonnon». Jos\nuskonnot ovat vakuutuslaitoksia häviön tuskaa vastaan, on kreikkalaisen\nihmisen, jolle liha, _sarks_, ei merkinnyt vain sielun tilapäistä\npukua vaan samalla jotakin orgaanisemmin elämään kuuluvaa, täytynyt\nulottaa pelastuksenhakunsa myös tälle alueelle. Kuinka löytää\nlunastus kauhusta itse ajan virran kuohuissa? Kuinka tuhota kuolema\nkuolemalla, syöksymällä rohkeasti muuttumisen ja häviön keskelle,\nkokien omassa minässään ilmiöiden kammottavan hetkellisyyden?\nVastaukseksi näihin tajuttomiin kysymyksiin ovat kerran kajahtaneet\nsalaperäisen traakialaisen luonnonjumalan huilut, ja yksinpä Eleusiin\ntemppeleissä on Suuren Äidin rinnalle ilmestynyt Iakkhos-nuorukainen,\nrypäleiden, hunajan ja lehtiin puhkeavien puiden dionyysinen edustaja.\nElävästä luonnosta antiikkinen muinaisuus löysi kaikki pelastavat ja\nautuuttavat symbolinsa. Tulee mieleen Kiesewetterin[1137] huomautus:\nemojumalattaren kautta, Demeterin, Koren ja Persephonen kautta tapahtui\nsielun ruumiillistuminen, mutta Dionysoksen kautta sielullistui ruumis!\n\n[600]-luvun alussa alkaa Kreikan kulttikeskuksissa nousta alttareita\nvieraalle itämaiselle jumalalle.\n\nTämä _theos ksenikos_ on traakialaista alkuperää – hän tulee kaukaa\nAasiasta, josta helleenisyyden suoniin on historian alusta asti\nvirrannut kuumaa, kiihkeää verta. Hänen palvontansa varhaiset\npesäpaikat ovat vajonneet ajan hämärään ja kuin syvältä sen\nsisästä kuuluu vanhojen uhrirumpujen kumea ja tukahtunut jyly.\nEi tiedetä varmaan, onko Dionysoksen myytti peräisin itämaisista\naurinkosyytteistä.[1138] Onko hän sama kuin traakialainen jumala Sabos\ntai Sabazios,[1139] ovatko pohjoisen Hebros-vuoriston sinitukkaiset\nylimykset, Haemoksen, Rhodopen ja Orbeloksen sotaiset alkuasukkaat\njulistaneet hänen kunniaansa villeissä palvontamenoissa? Niillä\ntienoin, joilla nykyinen Istanbul sijaitsee, on luultavasti ollut eräs\nkulttikeskuksia. Tiedetään, että tämän jumalanpalveluksen valtaosaksi\non muodostunut soitto ja tanssi. Vanhat muistitiedot kertovat hänen\npapittaristaan ja papeistaan, jotka saavuttivat ekstaasin saman\nuskonnollisen hyrrätanssin avulla, minkä dervissit tuntevat, ja\nylensivät sieluaan hulluiksi tekevillä sävelillä, kiihdyttävällä ja\njuovuttavalla huilunsoitolla. Kuten fryygialaiset _auleetit_ hänen\npappinsa ja papittarensa puhaltavat pillejä, joiden polttava vihellys\nyhtyy käsirumpujen jyminään. Avotukkaisten, ketunvuotiin verhottujen,\ntikareilla, thyrsoksilla[1140] ja pyhillä käärmeillä varustettujen\nuskovaisten joukot tanssivat Traakiasta Fryygiaan, heidän huutonsa\nkajahtaa yhä kauempana, heidän salamenonsa kulkevat kaikkihautaavana\norgioiden aaltona länteen, Attikaan.\n\nOn kuin koko antiikin kuohuvin elämäntunne olisi tässä löytänyt tien\nvapauteen! Puoleksi aasialainen, puoleksi eurooppalainen jumala,\nrummun pärinästä ja soihtujen levottomasta tulesta syntynyt _Sabazios\nBakkhos_ ei enää kutsu opetuslapsikseen vain Haemoksen karjapaimenia ja\nmetallipitoisten Idän vuorten asukkaita, vaan täyttää hengellään koko\ntunnetun maan.\n\nKun Dionysoksen kultti vihdoin saa jalansijaa Ateenassa, se on\nmonessa mielessä jalostunut ja muuntunut. Attikassa hänen juhlillaan\non yleensä miedompi luonne, kun sitä vastoin Parnassoksen[1141] ja\nKithaironin[1142] vuorilla, Argoksessa,[1143] Lakoniassa,[1144]\nTaygetoksessa[1145] sekä Arkipelagin saaristossa säilyy yhä aasialainen\nuhitteleva aistillisuus. Kultin keskuspaikkoja on marmorivuoristaan\nkuulu Naksos — suurin »kykladisista»[1146] Aigeianmeren saarista.[1147]\nEnnen joonialaisten maahantuloa sen hedelmällisissä jokilaaksoissa on\nkohonnut traakialaisten turvekattoisia asuntoja ja samaa heimoa ovat\nolleet vuorten varhaisimmat vuohipaimenet. Vanhan, tavalla tai toisella\naina minolaiseen aikaan juurtuvan tarinan mukaan Ariadne[1148] on\ntäällä itkenyt pelastajaansa Theseusta, ja näille suolantuoksuisille\nrannoille on Dionysos noussut pienestä, mustasta laivastaan palatessaan\nkotiin Intiasta. Minoksen tyttären ja viininjumalan häitä vietetään\nsittemmin perinteellisinä seremonioina. Syksyisin, jolloin rypäleet\novat tummat ja kypsyneet, ne sotketaan laulaen viinikuurnaan tai\nsidotaan pitkiksi köynnöksiksi, joita juhlasaattueet kantavat. Jumalan\ntunnuksena keinuu joukon tiennäyttäjänä hedelmällisyyden ikivanha\nvertauskuva. Satyyrinen aisti-ilo tulee ilmi falloslauluissa, joissa\nkertova motiivi miltei tukahtuu rehevänä versovaan kuvakieleen. Nämä\nkulkueet tunnetaan kaikkialla Kreikassa. Aristofanes on kuvannut niitä\nmonissa huvinäytelmissään, hän on yksityiskohdittain ikuistanut niiden\nilmakehän, humaltuneet osanottajat, lallattavat maalaiset rattaillaan,\nvasuihin kätketyt kulttiesineet, helteestä kiiltävät naamarit, jotka on\nmaalattu leimuavan punaisiksi ja varustettu aasinkorvilla. Mutta samat\nsaatot ovat vaeltaneet jo puolituhatta vuosisataa sitten egyptiläiseen\ntemppeliin, ja – kuten Herodotos kertoo – jumala Ammon Min[1149] on\nantanut tunnustajilleen viiriksi saman symbolin.\n\nKreikan kultillisessa elämässä tämän traakialaisen jumalan palvonta on\ntotisesti mitä keskeisin. Hänen juhlansa muuttuvat viininviljelyksen\njuhliksi, sillä juuri hän on istuttanut Nysan vuorilla ensimmäisen\nviininvesan ja opettanut sekä attikalaisen Ikarioksen että\naitolialaisen[1150] Oineuksen polkemaan rypäleitä kuurnassa – minkä\nseremoniallisen loiston runsauden hän polkeekaan esiin maasta!\nPoseideon-kuussa,[1151] joulun tienoilla, vietetään nuoren mehun\nmaistamisjuhlaa, pieniä dionysioita, ja osanottajien saatot kuljettavat\nalttarille pukin, joka rituaalisesti uhrataan. Gamelion-kuussa[1152]\non _lenaia_-juhlan[1153] vuoro, sillä nyt ovat rypäleet valmiit\npuserrettavaksi, nyt kajahtelevat ilmoille dityrambit[1154] ja\nkylien asukkaat tanssivat savesta valetut maljat käsissään, kasvot\npunertavina ja vihreinä kukkien mehusta. Naisten hiuksia seppelöi\nviheriä _smilaks_,[1155] tytöt ovat kiertäneet kaulakäädyikseen kypsiä\nviikunoita ja kantavat punotussa vasussa viikunapuusta veistettyä\nfallosta. Helmi- ja maaliskuussa kerää kolmipäiväinen »kukkaisjuhla»,\n_anthesteria_,[1156] sekä kaupunkien että maaseutujen väestön\npyhille kulttipaikoille. Jumalan vanha puukuva keinuu kukitetuissa\nvankkureissa Ateenan halki, ja sen rinnalla istuu loistavassa\nmorsiuspuvussa _basilissa_,[1157] kaupungin arkonttikuninkaan\npuoliso. Mutta suuret dionysiat, jotka sittemmin muodostuvat Ateenan\nvarsinaisiksi kevätjuhliksi, ovat jo merkinneet entisen uskonnollisen\nmielen jäykistymistä kaavoihin. Ne ovat kaikista Dionysoksen\npalvontamenoista nuorimmat – luultavasti Peisistratoksen[1158]\najoilta peräisin. Ensimmäiset näytelmälliset tunteen ilmaukset,\norastava draamataide, pääsee niissä versomaan. Satyyrikuoroista kasvaa\ntragedia, puun kaarnasta veistetyt purppuranaamarit vaihtuvat teatterin\npronssinaamioihin, joiden suuaukosta tulvii sittemmin Sofokleen\nmahtava, soitannollinen kreikan kieli.\n\nDemeterin salamenoissa säteili vanha telluurinen symboliikka –\nDionysoksen mysteereissä hohtavat samat vertauskuvat. Myyteillä,\njoissa tämä aasialainen viininjumala kuvataan, on paanillisen[1159]\nluonnontunteen tuliperäinen pohja. Ei tiedä, onko puhuttava\ndionyysisestä animismista vai dionyysisestä panteismistä, siinä\nmäärin toisiinsa sotkeutuneita ovat tässä uskonnossa sekä hahmottoman\nluonnonelämän että luonnon haltioiden palvonta. Dionysoksen käsite\nsulkee sisäänsä kaiken kosmillisen tapahtuman. Hänellä ilmaistaan\nsamaa, mitä Adoniksella, ja miltei samaa, mitä Demeterillä ja Korella:\nvuodenaikojen mahtavaa rytmiä, jossa kevät ja syksy, itäminen ja\nkuihtuminen vaihtelevat. Fryygialaisissa kulttikeskuksissa on palvottu\nAttis-nuorukaista, kevään jumalaa, joka surmaa itsensä omissa\nhäissään ja kätkeytyy pinjan kuoreen. Päiväntasauksen aikaan hänen\neloonheräämisensä tapahtuu kaikkialla luonnossa, ja kun symbolinen,\norvokeilla seppelöity havupuu on kannettu Kybelen temppeliin, kun papit\nja väkijoukko ovat kolmena päivänä etsineet nuorukaisen ruumista,\nkuuluttaa hurmaava juhlasoitto elämän paluuta. On esitetty ajatus, että\ntämä alkujaan puhtaasti itämainen luonnonmyytti olisi myös Dionysoksen\npalvonnan pohjana. Delfoissa, jossa hänen hautaansa näytetään, jumalan\nnimenä on Zagreus,[1160] »Revitty», ja taru kertoo aasialaista malliaan\nmuunnellen, miten äitinsä vihaa paennut nuorukainen vaipuu talveksi\nmanalaan herätäkseen päivänseisauksessa henkiin.\n\nDionysos ilmenee nuorten kasvien taimissa, hän puhuu luonnon vaaleassa\nvehreydessä, hänen symbolinsa ja tunnusmerkkinsä on viinipuu, joka\npuhkeaa lehtiin ja hedelmöi yhtä rytmillisesti kuin itse kesä. Hyvin\nsyvällä kreikkalaisessa sielussa, valvomisen ja unen rajamailla, kastuu\nkaikki näkyväinen ja aistimin havaittava jumalan läsnäolon väreilyyn\n– Dionysoksen rajattomuuteen, joka käärii kuin kuumaan kultaiseen\nvaloon koko viheriöivän maan. Hän on, kuten kaikki hedelmällisyyden\njumalat, hahmoton, persoonaton mahti. Hänen pienet sitruunapuusta\nveistetyt kuvansa mahtuvat hyvin vuohipaimenen kämmeneen, mutta kuinka\nrajaton onkaan itse dionyysinen voima! Itämisen ja pariutumisen\ntuhansina vaihtuvina muotoina näyttää koko laaja luonto tuliaaltojen\ntavoin syöksyvän täyttymystä kohti, ja tämän kesyttömän hehkun elävänä\nvertauskuvana on viinin, kukkien ja naurun jumala, pantterivaunuissaan\najava Dionysos. Hän leviää kuin helle ja tuuli kaikkialle, missä\nvilli luonto viheriöi. Appelsiinilehtojen makea, raskas tuoksu ja\najuruohojen kirpeä lemu, oleanterien punaiset kukkasoihdut, kellojen\nkilinä vuoristolaaksojen onkaloissa, paljaiden jalkapohjien hiljainen\nläiske ja hiehojen mylvintä ovat hänen läsnäolonsa kyllästämät.\nHän sädehtii viininpuristimen mustassa puupinnassa ja maistuu\nöljyisessä seesam-leivässä. Sammalten ja silmujen harsotessa\nplataanien mullanruskeita runkoja kuin viheriänä valovaahtona, joka\non pärskynyt kevään aalloista, hänen tulonsa humina sytyttää luonnon\nkukkimisen ja kypsymisen ihanaan kiihkoon. Tälle versomisen mahdille\non pyhitetty yksinkertaisia nurmialttareita, joita nuoret kädet\nkoristavat rypäleillä ja leivillä, mutta hänen valtansa ihmisessä on\ntäysimmillään yhdessä ainoassa syvämerkityksellisessä teossa. Kuten\njyvä paisuu itääkseen ja ruoho versoo kukkiakseen, niin kasvavat\nnuorukaisten ja tyttöjen ruumiit yhtymisen mysteeriä kohti, ilmaisten\nkoko tarkoituksensa alastomien lantioiden muodoissa. Tämä on täysin\nkreikkalainen elämänkäsitys: ihminen on vain osa luonnon suunnattomassa\ntapahtumassa, maan oma tahto lävistää kaiken rakastamisen ja siitoksen,\nDionysos pyhittää Eroksen.\n\nSillä ydintään myöten myytti Dionysoksesta on maan hedelmällisyyden\nja lisääntymisen myytti. Hän on kaikissa kulttipaikoissa – Italiassa,\nTraakiassa, Makedoniassa, Vähän Aasian vuoriseuduilla, Syyrian\naroilla, Egyptissä ja Kreikassa – luonnon ehtyvän ja toistuvan\nrikkauden tyypillinen vertauskuva. Hänen olemukseensa kuuluu poljento\nkuten se kuuluu itse kosmilliseen elämään, ja luonnon biologisten\nperustapahtumien rytmi on lukemattomissa muodoissa tullut ilmaistuksi\nhänen tarinapiirissään. Boiotiassa häntä kutsutaan nimellä »Puun\nDionysos», sillä hän edustaa metsien ja lehvistöjen kasvuvoimaa. Hänen\nkuvapatsaansa ovat usein samanlaisia kuin vanhimmat Eroksen kuvat: vain\nveistämättömiä puisia patsaita, joilta puuttuu käsivarret, mutta jotka\non varustettu parrakkaalla naamarilla ja drapeeratulla[1161] vaipalla.\nNäiden fallisten pylväiden päästä puhkeaa viheriöiviä oksia. Niiksi\nkelpaa joskus, kuten on laita erään magnesialaisen plataanin, pelkkä\nkaatunut ja uudelleen versova puu. Attikan maanviljelijät rukoilevat\nnäiltä kuvilta viinin ja viljan kasvua; kaikki viikunat ja omenat,\nkaikki maan hedelmät on pyhitetty tälle viljelyksen suojelusjumalalle\n– onpa Akhaian[1162] Patrasissa palveltu »Kukkien Dionysosta» ja\nAkharnaissa[1163] »Muratin Jumalaa». Ateenalaiset uhraavat hänelle\nmyöhemmin peltojen satoa. Delfoissa tuhlaavat oraakkelipaikalle tulleet\nkorinttilaiset kunnioitustaan eräälle pinjalle, ja jumalan kuuluisat\ntunnukset, thyrsos-sauvat, jotka toisin ajoin kiedotaan muratteihin, on\nusein koristettu pinjan kävyillä.[1164]\n\nMutta kuten kaikkien vegetaatiojumalien Dionysoksenkin embleemeihin\nkuuluu viljantähkä, ja peltojen hallitsijana Dionysos Liknites[1165]\nsaa sijansa Eleusiin salamenoissa.\n\nJumalan palvonta kasvaa vanhasta myytistä, jonka runoilija Nonnos[1166]\non kertonut. Thebalaisessa tarinassa Dionysos on prinsessa Semelen\nja Zeun poika, joka viedään Heran vihaa pakoon Nysan saloille ja\njota nymfit kasvattavat. Mutta kultillisesti tärkeämpi on toinen\nmuodostelma. Zeus lähestyy käärmeen muodossa kuoleman jumalatarta\nPersefonea, ja tästä aviosta syntyy Dionysos Zagreus. Hänen\nmonivaiheinen elämänsä on täynnä mytologisia seikkailuja. Hänen\nmaallinen muotonsa ilmenee milloin nuorukaisessa, milloin leijonassa,\nhärässä, käärmeessä, sillä hän vaihtaa muotoaan kuin Proteus[1167]\npysyäkseen suojassa jumalien vainolta. Hän kuolee verisen kuoleman\nkuten kuihtuva luonto syksyllä. Myytin kreetalaisessa variaatiossa,\njonka Firmicus Maternus[1168] on säilyttänyt, kerrotaan, kuinka\ntitaanit repivät hänet jäsen jäseneltä kappaleeksi ja kuinka hänen\nverestään kasvaa granaattiomenapuu kuten Attiksen verestä orvokit\nja Adoniksen verestä vuokot. Hänen kärsimystarinansa esitys on\nepäilemättä antanut sisällön dionyysisille mysteereille. Myytin omasta\nluonteesta johtuu, että Dionysos Zagreuksen palvontaan kuuluu veriuhri\nja että verensä on oma osuutensa siinä kulttisikermässä, joka on\nversonut tämän luonnonjumalan ympärillä jo aasialais-traakialaisissa\nseuduissa. Erään argoslaisen paikallistarun mukaan Dionysos laskeutuu\nsyksyn tullessa manalaan Halkyonen järven kautta, ja siksi heittävät\nargiivit[1169] vuotuisina juhlapäivinä järven syvyyteen uhrilampaita.\nTenedoksessa[1170] hänen palvontaansa kuuluu vasikkauhri; kreetalaiset\nsilpovat raivoisassa hurmiossa elävän uhrihärän, sillä vain valuvan\nveren kautta voi Zagreus astua tuonelaan ja ylösnousta. Boiotian\nPotaiaissa on säilynyt traditio, että kaikkein varhaisimpina aikoina\njumalalle oli tapana uhrata lapsia, ja ihmisuhreja näyttää tapahtuneen\nmyös Orkhomenoksessa, erään vanhan kuningassuvun piirissä.\n\nSillä syvällä tämän uuden uskonnon ytimessä elävät vanhat aasialaiset\ntunnejännitykset — salaperäinen, julma Itä, joka suutelee\nemojumalattaren veristä sirppiä, joka kerääntyy pimeinä, kuuttomina\nöinä Kokytton[1171] temppeliin ja löytää itsesilvonnan kauhuista\nkorkeimman hekuman. On tunteen alkutiloja, joissa tuska ja nautinto\novat yhtä. On aistimuksia, joista ei tiedä, aiheuttaako ne korkein\nkylmyys vai korkein kuumuus, pakkanen vai tuli. »Dionyysisen» käsite\nitsessään sisältää nämä molemmat mahdollisuudet. Tuon uskonnon\nhuumauksessa sielu on kokenut sekä kauhun että autuuden, sillä puhtaana\nsielullisena jännitystilana Dionysos merkitsee olemassaolon tunnon\näärimmäistä astetta, jotakin, joka on sekä hävitystä että lunastusta\nhäviöstä.\n\nKerran uskontojen iässä sanan, on tultava lihaksi. Suurten\nlunastusmysteerien luonteeseen kuuluu, että niiden myytit eletään\nja että vapahtavat vertauskuvat muuttuvat verenlämpimäksi elämäksi.\nKahdeksannen ja seitsemännen vuosisadan Kreikan orgiastinen liike\nei ehkä koskaan ilmaise meille lopullista salaisuuttaan ja alkuaan.\nMutta tämän myrskyaallon tavaton ekspansiivisuus takaa sen sisäisen\nmerkityksen, sillä jumala, joka on kulkenut Lyydiasta Fryygian\nniityille, samonnut Persian paahtavat hiekkakentät, hallinnut\nArabiaa ja Aasiaa, laskeutunut Traakian kukkuloilta Kreikkaan,\ntäyttänyt villeillä huudoillaan kylmät meedialaiset yöt ja istuttanut\nviimeisen viiniköynnöksen Saône-virran[1172] äyräille, on ollut\nvoimallinen kuin itse elämä, jota hän symbolisoi. Nietzschen sanoin:\nkreikkalaisten dionyysisissä orgioissa tuntuu maailmanlunastusjuhlien\nja kirkastuksenpäivien merkitys. Niissä on syvimpiä syvyyksiään myöten\neletty »tuo ilmiö, että tuskat herättävät iloa, että riemu kirvoittaa\nrinnasta tuskallisia säveliä».\n\nTalvipäivän seisauksen yönä palavat Parnassoksen huiput kirkkaina kuin\nruskon värittämät lasikeilat, vaikka aurinko on jo vaipunut sumuun.\nTähditettyä taivasta vasten voi nähdä vuorten tummia muotoja, Ossan,\nPelionin ja Olympoksen uhkaavat massat, joita vielä päärmää nopeasti\npimenevä valo. Hämärä lepää Fokiin[1173] laaksojen yllä. Rinteiden\npaimenmajoissa on kaikki elämä hiljentynyt uneen, ja vain vuoripuron\nkumea kohina säestää kuin jokin outo, säveletön harppu yölintujen\nääniä. Mutta illasta asti on suhisevissa pinjaholveissa ja pimeillä\nkallioteillä välkkynyt harhailevia tulia. On kuin lukemattomat\npunaiset kipinät mataisivat rauhattomasti huojuen rinteen mustalla\nsametilla ja niin kuin huippujen otsalla kulkisi kiiltomatoketjuja.\nTänä yönä jättävät Attikan ja Boiotian naiset lietensä kylmilleen.\nTänä yönä alkaa kreikkalainen noitasapatti Fokiin vuoristossa, Nysan\nja Taygetoksen[1174] luolissa, Ikarian pienessä kylässä lähellä\nMarathonia[1175] ja kaukana Välimeren saarilla, jotka ovat peittyneet\nmeren kumeaan hiljaisuuteen.\n\nJumalan ylösnousemus on tapahtuva maan korkeimmilla paikoilla, mihin\naamuauringon ensimmäiset säteet sattuvat. Siksi nousevat kaikki\nkirkastuksen vuoret korkealle kuin sielujen odotus – pakanallisen\nAttikan Parnassos ja kristillisen Galilean Tabor. Tähtivälkkeinen,\ntumma yö kumisee kuin suunnaton rumpu lukemattomista askelista. Metsän\nsammalemattoon tippuu soihtujen palavaa pihkaa ja sen sähähtelevät\nvalokyynelet luovat nopeasti sulkeutuvia sädeympyröitä sumuun.\nAuringonlaskusta asti ovat näiden yöllisten juhlain osanottajat\neläneet pyhissä lauluissa ja hymneissä viininjumalan kohtaloita.\nAina Korykianin luolaan asti kaikuu valitus, valon kuolemaa itkevät\nmyytit kuohuvat kuin sumuaallot lumen peittämillä huipuilla, ja nyt,\nkun yö tuntuu tukahduttaneen auringon ja kaikki kirkkaus on hävinnyt\nmaailmasta, mainadit[1176] vaeltavat kiihtyneinä parvina rinnettä\nylöspäin. Kuumeisin käsin raastetaan yökasteen kostuttamia muratteja,\nja niiden tummasti välähtelevistä lehdistä kiertyy seppeleitä.\nTulisoihtujen savu painuu kuin surun sortamana yölliseen ruohoon ja\nsotkeutuu sumuun. Liekit lepattavat ja huojuvat, thyrsos-sauvojen\nräiskeen halki, huilujen ja rummunpärinän yli kajahtaa valitushuutoja\nkuin kolkkoon hiljaisuuteen viillettäisiin ammottavaa haavaa. Hunajan,\nmaidon ja jyvien jumala, paisuvien rypäleiden jumala on kuollut! Näin\npoistuu Apollonkin härmäisen pohjolan lumivuorille, näin piilee talvea\npakeneva Attis pinjojen onkaloon, näin kuolee Adonis lakastuvissa\nvuokoissa ja Kore vaipuu manalaan.\n\nVuosisatoja myöhemmin on galilealainen puusepänpoika kuoleva samalla\nkuolemalla, ja vain punaisesta, sydänlämpimästä verestä on silloinkin\nversova elämää!\n\nSydänyön aikaan käy tympanonin[1177] ääni villimmäksi. Murtuvien\nsauvojen räiske ja soittimien pärinä on taukoamaton; tulisoihtujen\nliekit risteilevät kuin juopuneet virvatulet, huudot eivät ole enää\nvalitusta vaan mylvintää, jossa kauhun ja hekuman aallot lyövät\nvastakkain. Pakkasen lasittama vuoristoruoho murtuu särkyneesti\nhelisten tanssivien jalkojen alla, jotka hyppivät siivitettyinä\nja verisinä yli sammalten, kallioiden, vuoripurojen. Jumalaisessa\nsekasorrossa vyöryy metsän onkaloista toisiinsa kietoutuneita\nvartaloita, alastomat jäsenet ja revityt sarvaantaljat[1178] punertuvat\nsoihtujen valosta; pyhät käärmeet kiemurtelevat sähisten ruokokorissa,\njoka keinuu papittarien pään päällä, putoaa, poljetaan lukemattomiin\njalkoihin, kuten elävältä vangitut hirvenvasikatkin, jotka raadellaan\nkuumeisin sormin jumalalliseksi uhriateriaksi. Tämä on hetki, jolloin\nlukemattomien sielujen syvyys tuntuu aukeavan itse ajan hyökyä kohti\nja jolloin itsensä kadottanut joukko kokee huumautuneena yön suuren\nkäänteen, valon salaperäisen syntymän pimeyden kohdusta. On kuin\nvuori järkkyisi jumalan majesteettisesta astunnasta ja tähtien valot\nkeinuisivat tanssin ympyröinä lännestä itään, läpäisten ja halkoen\ntoisiaan kuin mainadien piirit. Liha ei enää tunne itseään aineeksi;\nsielu on katkaissut kaikki kahleet, se tanssii viinin ja symbaalien\nhurmaamana yhä ylemmäs, se yhtyy antaumuksen hekumassa itse yöhön,\ntäyttäen tähtirunsaan pimeyden lämpimän valtimoverensä poljennolla.\nSyvältä houraavien sielujen kuiluista kajahtaa elämän mystillinen\nriemuhuuto: _euoi!_ Hyvin kaukana, valppaan päivän maailmassa, ovat nyt\ntapahtumat ja toimet, jotka vielä äsken merkitsivät elämää: mustilla\npaasiliesillä kiehuvat papukeitot, paimenten nuotiotulet rinteillä,\npronssihuhmareiden hiljainen kalke, valkosipulien kirpeä lemu ja\npienet, köyhät majat alakuloisine askareineen. Yöllisen luonnonjuhlan\nhumina tempaa jumalan papittaret pelottavaan riemuunsa. Kuten kevään\nhohtavan sinisinä öinä, jolloin suvi herää hentona ja mehevänä huilujen\nja rumpujen pauhusta, niin muuttuvat soihtujen liekit, vuoripuron\npärskeet, tähdet, sammalet ja lämpimät veripisarat vain kupliksi\nyhä paisuvassa tulvassa, joka kumpuaa yön omista uumenista. Jumalan\nläsnäolon autuaallisessa huumassa, vuoden pimeimpänä yönä, tuntuu maan\nsuunnaton mustanruskea arkku kimmahtavan kumeasti jymisten auki ja\npaljastavan äärettömät aarteensa: keltaisten jyvien itämisen, kukkien\nhehkun, joka ei ole vielä puhjennut, hunajasta täydet kennot, suven,\njoka on kohta musertava sarkofaginsa.\n\nDionyysinen liike on kulkenut vanhan ajan maiden kautta mahtavana\npelastususkontona, jonka öisissä orgioissa jumalanpalvelus ja\nnoitasapatti ovat yhtyneet. Tämä aistikiihdytyksen ja houreen\nhumalluttava viini kypsyy Traakiassa — maassa, jossa naiset kuten\nmiehetkin juovat maljansa vedellä laimentamatta ja jossa tunnetaan\ntaito valmistaa survotuista hampunjyvistä hasista. Tästä sen\nvisionäärisyysi Suotta ei ole huomautettu, että Dionysoksen nimeen\nyhtyy näkyjä näkevän päihtymyksen tuntu ja että villit tanssit ja\nsoitto ovat olleet vain huumaustilan häipyvää säestystä, joka liittää\nuskonnollisen tunteennousuun poljennollisen puolen. Näin tanssivat\nprimitiivisissä uhrijuhlissaan kaikki aarniometsän kansat. Näin\ntanssivat ostjakit ja Uuden Maanosan Winnebagon[1179] poppamiehet,\ntämän kiihtyvän rytmillisen liikunnan tuntevat Haitin neekerit,\nvuduistit,[1180] palvoessaan Vihreää Käärmettä, ja tämä on Ceylonin\n_veddojen_, dakotalaisten villien, moslemilaisten[1181] pyhimysten ja\nvenäläisten uskonnollisten tanssien »mieli». Poljennon kautta sielu\nyhtyy tummaan, selittämättömään alkuelämään – tuohon rytmiin, joka\ntuntuu taivaankappaleiden liikunnassa yhtä hyvin kuin inhimillisessä\nhengityksessä ja verenkierrossa. Jumala lähestyy vain supistuvassa\nja laajenevassa sieluntilassa, ja vain rumpujen jyminä, joka nousee,\npaisuu, kasvaa, voi avata tien olioiden taakse, olemisen ytimeen.\nJokainen hetkellinen uskonnollinen hurmostila näyttää edellyttävän\nrytmiä, salaperäistä alkuliikuntaa jossakin minuuden kuiluissa,\nhuimausta ja keinumista, äänen ja hiljaisuuden, sävelen ja tauon,\nsisään- ja uloshengityksen kiihtyvää vuorovaihtoa. Itse Kosmos on tässä\nliikunnassa lähellä sielua, sillä kaikki kosmillinen tapahtuminen\nsisältää rytmin.\n\nMutta syvimmässä syvyydessään dionyysinen huumaus ei ole vain\nkosmillisen olemisen tuntoa. Samalla kuin se irrottaa ihmisen omasta\nitsestään ja antaa hänen pienen, rajallisen »minänsä» sukeltaa\nrajattomaan alkuelämään, se vastaa kysymykseen: »Miten vapautua\nkuolemasta?» Suuren viljanjumalattaren salamenoissa, Demeterin\nmyytissä, joka esineellistyi Eleusiin temppeleissä, kreikkalaiselle\nihmiselle taattiin sielun kuolemattomuus ja ylösnousemus, elämä yli\naineen kuoleman. Se oli uskontoa, joka sinkosi elämänkaipuun rohkealla\notteella yli lakastumisen ja häviön. Mutta noille kohtalonhädän\nkiusaamille sieluille, jotka jättävät karjamajansa ja laidunmaansa,\nviininviljelyksensä ja sitruunapuutarhansa noustakseen vuoden\nsynkimpänä yönä vuorien huipuille kumartamaan elollisen luonnon\npersonoitumaa, Dionysos Zagreusta, metafyysillinen riemuhuuto kajahtaa\nitse hävityksen syvyyksistä. Pimeyden ja kuoleman vastapainona on tänä\nhuumauksen täyttämänä yönä hetkellisesti kuohahtava elämä, ja kaikkien\naistien villissä vapautumisessa sielu sukeltaa tuokion lyhyyteen,\ntavoittaen katoavasta hetkestä sen täysimmän sisällön. Myytin\ntummissa puitteissa hehkuu metafyysillinen ylösnousemisriemu. Synkin\nsokaistuminen on nyt sisäistä kirkkautta, täydellinen antautuminen\nläsnä olevalle hetkelle tietää laajenemista ajan puristavan käsitteen\ntuolle puolen, suuren, kokonaisen, alati kuolevan ja uudestisyntyvän\nelämän tuntoon. Tämä ei ole enää kosmillisen elämän kuuntelemista,\nvaan huumautunutta mukana soimista; ei enää yksilöllistä olemista,\nvaan täydellistä yksilöllisyyden perikatoa ja antautumista virran\nvietäväksi, mihin se syöksyykin. Hetkellisen elämänriemun protesti\nkuolemaa vastaan! Mystillinen huumaus, jossa sekä menneen että\ntulevan muistot häviävät ja jossa koetaan kaikkien ilmiöiden\nikuisesti muuttuva luonne syvimpiään myöten. Tässä dynaamisessa\nuskonnossa, »tulemisen» uskonnossa, kreikkalaista sielua vastaan on\nkuohunut yli kaikkien äyräittensä paisuva elämä ja temmannut sen\nmukaansa säilyvien, levollisten, tyynnyttävien näkyjen piiristä omaan\ntuliseen aallonkäyntiinsä. Ja kuten Demeterin uskonto julisti sielun\nolemassaoloa ruumiista riippumatta, niin julistaa uusi dionyysinen oppi\nolemassaoloa lihan omassa piirissä – mutta olemassaoloa, jonka täytyy\nleimuta vain häviötä varten ja jonka mahtavuus on sen rajoitetussa\nhetkellisyydessä.\n\nNietzschen ajatus, että dionyysinen tila on ensi sijassa merkinnyt\nyksilöllisyyden häviötä, on itse asiassa ilmaistu jo Creuzerin[1182]\nkuuluisassa vanhassa symboliikassa, joka viime vuosisadan alkupuolella\npaljasti kreikkalaisten myyttien metafyysistä aatepohjaa.[1183] Mitä\nNietzsche on puhunut traagillisesta taiteesta, soveltuu sellaisenaan\ndionyysiseen uskontoon. Se avaa tunnustajilleen kaikki hävityksen\nja kauhun näyt, se rakentaa salaperäisen noitaympyränsä pimeistä\naineksista: että uskonnollinen _katharsis_ voisi tapahtua, on elettävä\nvalittavien hymnien koko sisältö valon ja luonnon kuolemasta aina\njumalan silvontaan ja menehtymiseen asti. Vain täydellisesti elettynä\nja omistettuna olemassaolon epäsointu, sen rumuus ja särkyneisyys,\nkääntyy ihanaksi vastakohdakseen; vain astumalla vapaasti hautaan\nvoidaan saavuttaa uudestisyntymisen ihme. Tässä heittäytymisessä\nsyvälle tuskaan avautuu salaperäinen pakotie tuskallisen tunteen taa,\njossa uusi näkökulma valkenee ja josta katsoen kaikki elämä muuttuu\nkosmilliseksi leikiksi, ikuisen tulemisen ja vaihtumisen iloksi.\n»Meidän ei vain tule etsiä tätä iloa ilmiöistä vaan ilmiöiden takaa.\nMeidän tulee tietää, kuinka kaiken, mikä syntyy, tulee olla valmis\ntuskalliseen perikatoon, meidän on pakko katsoa syvälle yksilöllisen\nolemassaolon kauhuihin – emmekä saa jähmettyä; metafyysillinen lohdutus\ntempaa meidät hetkittäin irti vaihtuvien olentojen koneistosta...» Tämä\non yksilöllisen minuuden häviötä, mutta tavalla, johon samalla liittyy\njumalainen laajeneminen yli persoonallisten rajojen. Orgiastisen\nitsensä tuhoamisen kautta sielu identifioi itsensä jumalaan ja istuu\nDionysoksen istuimelle nähdäkseen ihastunein silmin, miten olioiden\nja muotojen virta vyöryy tietään perikatoa kohti ja miten yksilö itse\ntuntevana, tahtovana, kaipaavana »minänä» on osana tässä virrassa.\n\nMikään käsitteellinen ei voi täysin avata noita ovia, jotka\njohtavat syvälle dionyysiseen elämäntuntoon, joukkovaistojen\npimeään alamaailmaan. Mutta samat sielulliset lait, jotka toimivat\nkaikessa uskonnollisessa uudestisyntymisessä, ovat vaikuttamassa\nmyöskin tässä, ja dionyysisen lunastuksen yhtenä edellytyksenä on\nuskovaisen ja jumalan mystillinen ykseys, samastuminen jumalaan.\nKreikan orgiastinen liike, jossa – kuten Erwin Rohde huomauttaa –\nyli-inhimillinen ja epäinhimillinen sulivat niin selittämättömällä\ntavalla toisiinsa, on syntynyt ja voinut syntyä vain hengenelämästä,\nmissä tajunnan valomaailma oli vielä suunnattomasti vähäpätöisempi\nkuin tiedostamattoman yö, inhimillisen alkusielun pimeä kotiseutu.\nJa syvältä samasta pimennosta ovat kuohuneet esiin kaikki vanhat\norgiastiset kultit. Tässä hedelmällisessä maaperässä versovat Syyrian\njumalattaren villit palvontatanssit, kappadokialaisen[1184] _Mān_\nja fryygialaisen Vuoren Emon salamenot, joissa kaikkien älyllisten\npidikkeiden takainen _bios_,[1185] olemisen kesytön hehku, murtaa\ntiensä vapauteen. Nuo uskonnot eivät tunne mitään apollonista lepoa\n– ei mitään yksilöitymisen alkuperustetta, joka alistaa vaistojen\njumalan, Dionysoksen, orjakseen.\n\nKuka voi sanoa milloin tämä uskonnon muoto uupuu ja häviää maailmasta?\nMikä käsistämme luisunut ja pimeään hävinnyt side yhdistää toisiinsa\nattikalaisen ja kristillisen kirkastuksenvuoren, Parnassoksen ja\nGolgatan, Dionysoksen ja Ristiinnaulitun? On kuin molempien veri\nvuotaisi jossakin uskonnollisen tunteen syvyydessä samaan maljaan.\nSillä niin kuin Dionysos muutti veren viiniksi, niin muuttuu\nkristillisessä ehtoollisessa viini vereksi.\n\nOrgiastisen uskonnon kulku ja kehitys on noudattanut omaa käyräänsä.\nVoimme vielä tänä päivänä ottaa esille vanhojen mysteerien\nleimuavimman todistuskappaleen, Euripideen[1186] viimeisen näytelmän\n_Bakkhai_,[1187] joka kirjoitettiin joskus [400]-luvulla Makedonian\nhovissa ja esitettiin ateenalaiselle katsojakunnalle vasta runoilijan\nkuoltua. Se kuvaa jo ammoin ohimennyttä elämää. Kuin tulella\npiirrettyinä kulkevat mainadien tanssivat kuorot seppeleineen ja\nhuiluineen, viininjumalan ilosanoma tempaa itse vanhan kuningas\nKadmoksen ja arvokkaan tietäjä Teiresiaan mukaansa, ja Dionysoksen\nsokaisema Agaue silpoo poikansa Pentheuksen, luullen raatelevansa\nleijonaa. Seppelöidyn thyrsos-sauvan kärkeen kohoaa prinssin verinen\npää. Yli pölyttyneen vanhan kirjoituksen hehkuu muinaisen huumauksen\nmuisto ja runoilijan poljennollisesti nousevasta säekielestä puhuu\nintohimo, jonka voimaa voisi verrata vain Heinrich von Kleistin\n»Penthesileaan».[1188] Mutta sille katsomolle, jolle näytelmä aikoinaan\nesitettiin, sen sisältö oli käynyt jo täydellisesti vieraaksi.\nDionyysisen uskonnon vakiintuessa Kreikan maaperällä sen villi\nluonne on tuomittu muuttumaan. Myöhemmät helleeniset juhlat, nuo\nagrioniat[1189] ja nykteliat,[1190] joissa yhteinen kansa kunnioittaa\nviininjumalaa, ovat jo hienostavan kulttuurin leimaamia. »Ei ollut enää\ntäysin muinaistraakialainen se Dionysos, joka astui Olympon toisten\nsuurten jumalain rinnalle yhtenä heidän kaltaisistaan», sanoo Erwin\nRohde. »Hänen olemuksensa hellenisoituu ja humanisoituu. Kaupungit\nja valtiot viettävät hänelle vuosijuhlia, joissa häntä juhlitaan\nviiniköynnöksen haltioitumista – luovan juoman antajana, kaiken kasvun\nja menestyksen demonisena suojelijana ja edistäjänä kasvikunnassa sekä\nkoko luonnossa, luonnollisen elämäntäyteyden koko alueen ja rikkauden\njumalaisena ruumiillistumana, kohonneen elämänilon esikuvana.»\n\nTällaisena hän esiintyy noissa monissa myöhemmän taidekauden\nluomuksissa, jotka on veistetty ja kaiverrettu ensimmäisten\ntraagillisten kuorojen, ensimmäisten murhenäytelmien jo synnyttyä.\nParrakas, jalopiirteinen mies, joka tuijottaa miettiväisenä maahan...\napollonisen kaunis nuorukainen, jonka jäsenet on vallannut unelias ja\nsuloinen lepo ja jota huilut eivät enää yllytä tanssiin.\n\nKaikista muinaisen Hellaan merkkipaikoista on ollut puhuvin Dionysoksen\nhauta, jota näytettiin Delfoissa, Apollonin omalla temppelialueella.\nSillä valon, laulun ja musiikin jumalassa, Foibos Kauasampuvassa,[1191]\nitämainen viininjumala tapasi vastustajansa, ja näiden kahden puhtaasti\nmentaalisen voimatilan taistelu ja sovinto on merkinnyt kreikkalaisten\nelämässä käännettä, jonka vaikutus on tavaton. Kuumeinen mielenliikutus\ntörmää sielun tyyneen sopusointuun, hurmio levolliseen harkintaan,\nvaistojen kuuma viisaus valvovan tajunnan viisauteen. Friedrich\nNietzschen kuuluisassa nuoruudenteoksessa »Tragedian synnyssä»[1192]\non ensi kerran ja perustavasti selitetty nämä molemmat jumalat\nsielullisina tiloina. Dionysos ja Apollon ovat kahden sieluntoiminnan\nmyytillisiä ilmauksia, ja kummatkin elämäntunnot, jotka ovat saaneet\nmuodon ja kuvan tummassa viininjumalassa ja kirkkaassa valon jumalassa,\novat myös kaiken taiteellisen luomisen kaksi mahtavaa perustaa.\n»Apolloninen» elämäntunne pysähtyy ilmiöiden pintaan, esteettiseen\nmuotoon, näkyyn, niin kuin uni, jossa näkemisen, yhdistämisen ja\nrunoilemisen lahjat vapautuvat. Se viipyy ilmiöiden kauneudessa, se luo\nsielun »pyyteettömäksi, merentyyneksi, pyhitetyksi, sopusointuiseksi\nitsensä ja olemisen kanssa». Mutta »dionyysinen» tila tietää\nyksilöllisyyden tajun täydellistä vähenemistä ja kuohuvien kosmillisten\nvaistojen valtaa, heittäytymistä muotojen taakse, olioiden ytimeen.\nKaikki dionyysinen taide vyöryy patoutuneina tunteen aaltoina kohti\ntäydellisen elämänhuumauksen jännitystilaa, murtaen minuuden rajat\nja avaten sulut kaikkeuden elämälle. Se on, kuten humala, eleiden,\nintohimojen, laulun ja tanssin tila. Se on »tapahtumista aktiivisena,\nsubjektiivisesti tunnettuna, luovan rajuna hekumana, joka tuntee\nsamalla myös hävittäjän katkeruuden». Missä apolloninen elämäntunto\ntahtoo ikuistaa näyn ja hiljetä harmoniseksi, siinä dionyysinen\nelämys tunnustaa muotojen jokahetkisen muuttumisen ja kylpee niiden\nylenpalttisessa rikkaudessa.\n\nNäiden kahden tunteen sovinnosta on syntynyt kreikkalainen\nmurhenäytelmä, jossa dionyysinen aines on alistettu apollonisen\nvaltaan, sillä Nietzschen syvällisen teorian mukaan kreikkalainen\ndraama on molempien elementtien tulosta: »Me tahdomme katsella ja\nkaipaamme pois katselun tuolle puolen.»\n\nMutta kummankin käsitteen alta kuultaa kaksi sielullisen\nolemisen tilaa, jotka vasta myöhempi aika on käsitteellisesti\nselittänyt. Syvimmältään on dionyysisen ja apollonisen vastakohta\ntiedostamattoman[1193] ja tietoisuuden vastakohtaa. Tiedostamaton,\ndionyysinen tila on alkuperäisin ja vanhin. Tämän kosmillisen\nhuumauksen tunnemme kaikissa alkeellisissa luonnonkulteissa, se\nvärittää mysteerejä, joissa heräävän kevään rituaalista juhlaa\nsäestävät huilut ja tanssit. Se on yksilöllisyyden murtumista, koska\nyksilöllisyys on valvovan tajunnan tosiasia – kirkkaan päivämaailman,\nhavahtuneen ja itseään tarkastelevan tietoisuuden tuote. Se on\nmurtautumista olioiden ytimeen, koska tietoinen elämä luo pelkästään\nkäsitteitä ja muotoja ja koska vain tiedostamaton sieluntila juurtuu\nminuuden tuntojen taa, kosmillisten tapahtumain salaperäiseen\npohjaelämään. Se on mitä suurimmassa määrin sidottu poljentoon, koska\nrytmillisyys on tiedostamaton elementti, kun sitä vastoin mitat ovat\nvain tietoista kahletta, kaunista muotoa. Sen sijaan on kaikella\napollonisella elämäntilalla tietoisen valvomisen leima.\n\nJuuri tietoisuuden valopiirissä »me tahdomme katsella», ja kuten\ntiedostamaton taidevietti on luonteeltaan dionyysis-musikaalista,\nniin kuuluu tietoiseen taiteentunteeseen apolloninen plastillisuus.\nSiirtyminen toisesta toiseen on tuloa muodottomasta vaistotilasta\nkirkkautta ja muotoja kohti, kuohuvasta mukana elämisestä viileään\nkatseluun, eheästi koetusta olemisen tunteesta kohti »kaunista harhaa»,\nhurmauksesta ihastumiseen, vaistojen vapaudesta vaistojen hillintään.\nTämän sieluntilojen portaikon jokainen kehittyvä henki kulkee\nsivuuttaessaan lapsuutensa tiedostamattoman elämänasteen, jalostaessaan\nlibidon omissa kuiluissaan. Olemassaolon humala muuttuu olemassaolon\nviileäksi uneksi. Muotojen ja kuvien maailma nousee täsmällisesti\njäsennettynä ylös kaaoksesta ja Dionysoksen hautaa näytellään Apollonin\njalkojen edessä.\n\nKreikkalainen maailma kauttaaltaan, jossa – kuten Nietzsche on\neräässä yhteydessä huomauttanut — ihminen, valtio, taide, seuraelämä,\nsota- ja kansainoikeus, sukupuolielämä, kasvatus ja puolue olivat\ntiedostamattoman elämäntunnon, »vaistojen aitouden» kirkastamia\nja kyllästämiä, on noin neljännelle vuosisadalle saakka levännyt\nvoittopuolisesti dionyysisellä perustalla: siitä ajattelun, taiteen ja\nuskonnon esineellinen symbolisuus, siitä aistien varmuus, jota tämä\nitsensä ilmaissut kansa on kaikessa osoittanut! Vietin paljastuminen\nkaikessa elämäntoiminnassa, kulttuurin jokaisessa ilmauksessa tuntuva\nvoimakas uloshengitys, tuo laajuus ja avonaisuus, jota toimiminen\nja ajatteleminen on vielä noudattanut, osoittaa näkyviä haihtumisen\nmerkkejä vasta Perikleen ajalla. Mutta selittämättömällä tavalla,\njohon maailmanhistoriasta on vaikea löytää ainoatakaan vertauskohtaa,\ntämä kansa on myös osannut saattaa tasapainoiseen balanssiin\nanimaalisuutensa ja inhimillisyytensä, dionyysisen vaistoelämänsä ja\nsen, mikä sen sielunrakenteessa on apollonista, kirkasta, säilyttävää.\nTässä mielessä kreikkalaisuus poikkeaa jyrkästi esteettömimmän\ntiedostamattoman vaistotilan, primitiivisen elämän kuvasta. Jo siinä,\nettä helleenisellä kulttuurilla on alusta alkaen tarjottavana suuresta\nmassasta irtautuneita yksilöitä, erinomaisen selväpiirteisiä, miltei\njärkälemäisen voimakkaita persoonallisuuksia, kulkee raja, joka erottaa\ntämän kansakunnan kaikista alkukantaisista kansoista. Kreikkalaisen\nindividualiteetin varhaista ja voimakasta esiintymistä kohtaa ennen\nkaikkea runouden ja filosofian piirissä.[1194] Se näyttää liittyvän\nkiinteästi tuohon henkilökohtaisen kunnostautumisen ihanteeseen, jota\nNietzsche on täydellä syyllä nimittänyt »antiikkiseksi hyveeksi» ja\njoka puolestaan osoittaa, että Apollon on alkanut vielä rauhallisen\nkiistansa Dionysoksen kanssa – kiistan, jonka myöhempien vuosisatojen\nkehitys sittemmin muuttaa tuhoavaksi sodaksi.\n\nPécsin yliopiston professori, henkevä unkarilainen antiikintutkija Karl\nKérenyi,[1195] on Apollon-kirjassaan[1196] terävästi huomauttanut,\nettä valon ja tiedon jumala kuvastui vielä varhaisten, primitiivisten\nhelleenien silmille pimeyden vihamielisenä »susijumalana». Vaistojen\nkannalta katsoen on tietämisen ankaruus enemmän synkkyyttä kuin\nkirkkautta; apolloninen tila, _fronesis_,[1197] viisaan mielen\nirtautuminen aistien vallasta, näyttäytyy kolkon julmana kohtalona\nesikreikkalaisen ihmisen katseelle, kun sitä vastoin myöhempi kehitys\njohtaa siihen, että juuri Apollon, tämä valoisan tietoisuuden\nmyytillinen ilmaisu, lainaa epiteettinsä itse auringolta. Muutos, joka\nkreikkalaisessa elämäntunteessa on tapahtunut, tietää siirtymistä\ntäysin uutta aikakautta kohti. Vihdoin on edessä tuo kehitysaste,\njossa Dionysos, luonnonvaistojen jumaluus, on lopullisesti kytketty\nkahleisiin ja Foibos Apollon, ankara tietoisuus, on lopullisesti\nvoittanut.\n\n\n\n\nJumalien kuolema\n\n\nMissä kulkee raja, jonka ylittäminen merkitsee kulttuurin suven\nlakastumista ja sivilisaation syksyn tuloa? Ei voida koskaan\ntarkoin merkitä ajallista vaihdekautta, jossa kreikkalainen sielu\non ensi kerran avannut ovensa hävittäville vaikutuksille ja jossa\nsuuri, vitaalinen sivistys on alkanut osoittaa ensimmäisiä heikkoja\nkuihtumisen merkkejä. Kreikan elämäntunnon korkein kukoistus\nsisältyy tuohon pitkään ajanjaksoon, jota Nietzsche on nimittänyt\n»helleenisyyden traagilliseksi aikakaudeksi» ja joka ulottuu\nesihistoriallisesta menneisyydestä Philippoksen ja Aleksanterin päiviin.\n\nNeljännellä vuosisadalla, jolloin miletolaiset ja elealaiset\najattelijat, nuo »kokonaan yhdestä kivestä hakatut hahmot», ovat jo\nohimennyttä sinistä taruaikaa, jolloin Aiskhyloksen ja Sofokleen\nsyvästä, dionyysisestä viisaudesta kummunnut näytelmätaide vaihtuu\nEuripideen onttoon paatokseen ja jolloin sokraattinen ihminen astuu\netualalle, alkaa laskukausi. Aleksandrialaisella kulttuurikaudella\nkreikkalaisuus on saavuttanut syksyn ja talven rajan. Kaukana\novat päivät, jolloin taide ja filosofia imivät vielä voimaansa\nsyvistä vaistoista ja jolloin Dionysoksen ohjaama katse suuntautui\nuskoen ja luottavaisena, häikäistyneenä, ihailevana ja lapsellisen\nviisaana myyttien Kosmosta kohti. Valonjumala Apollon, joka anastaa\nDelfoin ennustuspaikan ja surmaa Pythonin, on alkavan yksilöllisen\nhengenviljelyn jumaluus. Olevaisuuden kokemus muuttaa hänen valtansa\nalla luonnettaan – vanha, attikalainen _gnomon_-lauselma: Tunne itsesi!\ntulee kaiken ajattelun perimmäiseksi lähtökohdaksi, ja ymmärtäminen,\n_dianoia_, joka orasti Demokritoksen[1198] filosofiassa, kääntää\nkirkkaan, kuihduttavan, pistävän ja paljastavan valovirtansa vanhaa\nmyytillistä viisautta kohti. Kreikkalaisen sielun havahtuminen yhä\nsuurempaan tietoisuuteen omista edellytyksistään, noista laeista, jotka\nohjaavat yhtä hyvin kaikkeuden kuin inhimillisen elämän ilmiöitä,\nsiirtää ajattelun tukipisteen Kosmoksesta ihmiseen itseensä. Mutta tämä\nunesta herääminen, joka on lähinnä ilmennyt eetillisen tietoisuuden\nnopeana hienostumisena, on luonnon omalta kannalta katsottuna\nuhkaava enne! »Moraalisen epäilyn esiintyminen paljastaa määrätyn\nsairaalloisuuden», huomauttaa Nietzsche. »Voimakkaat ajat ja kansat\neivät harkitse oikeuttaan, toimintaperusteitaan, vaistoaan ja järkeään.\nTajutuksi tuleminen on merkki siitä, että varsinainen moraalisuus, se,\non: vaistojen varmuus on kadonnut –»\n\nKreikan traagillisessa sielunpohjassa on epäilemättä ollut siemeninä\nja ituina ne muuttumisen mahdollisuudet, joille sokraattinen\nsivistys sittemmin antoi laajaa itämispohjaa.[1199] Miten suurta\nosaa tässä on näytellyt attikalainen kohtalonpelko, ei ole varmasti\nselitettävissä, mutta joltisellakin oikeudella voi silti väittää,\nettä juuri tämän kammon lähteestä ovat kasvaneet epäkreikkalaisimmat\nkaikista ajatussuunnista — ennen kaikkea orfinen liike, joka myrkyttää\njo varhain, [7]. ja [6]. vuosisadalla, helleenistä verta elämälle\nvieraan askeesin ja kristillisyyteen vivahtavan tulevaisuudentoivon\nkalvetustautina. _Sofrosyne_, kohtuullisuus, jonka me liitämme\nkreikkalaisuuden kuvaan, on kenties syvimmältään vieras ja myöhäinen\ntulokas. Sitä on vaikeata tavoittaa varhaisen antiikin maailmassa,\njossa kahleensa särkeneet vaistot myrskysivät niin vapaina kaiken\nelämän uomissa ja jossa vihan, rakkauden ja yleisen elämänvitaliteetin\npurkaukset eivät tietäneet mistään pidikkeistä ja mistään\npakkokäskyistä. Vasta myöhempinä vuosisatoina Ateenan torille astuu\nihminen, joka on oppinut itsensähillitsemisen hyveen ja kesyttänyt\npyyteensä. Lyhyen historiallisen tuokion kreikkalaisuus lepää ihanassa\nbalanssissa, jossa Dionysos ja Apollon, tiedostamattomien viettien\nyö ja tietoisuuden heräävä päivä sulavat harmoniseen sovintoon. [4].\nvuosisadalla, Euripideen, Sokrateen ja Platonin päivinä ja sittemmin\nyhä voitollisemmin aina tyypillisen aleksandrialaisen ammattioppineen\nja runoilevan esteetin aikakauteen asti, joukkosielun valoisa\nylärakennus, apolloninen hengenkulttuuri, lepää painavana ja loistavana\nvanhan sielullisen perustan päällä. Nietzschen huomautus, että Kreikan\nsuuruudenaika kauttaaltaan, ennen kaikkea sen persialaissodissa\nosoittama ankaruus on juonut voimaansa dionyysis-metafyysisestä\nelämäntunnosta, jota suurten murhenäytelmien tapahtumissa ilmennettiin\nja jota _koorit_[1200] tulkitsivat, osuu epäilemättä oikeaan. Mutta\nitse sotien aika on jo merkinnyt rappeuttavaa tekijää. Kreikan\ntuhoutumisella on yleishistoriallisia syitä, ja niistä ei ole\nsuinkaan vähäpätöisin maan alituinen poliittinen varuillaanolo,\nulospäin suunnattu valvova jännitys, rauhaton varustautuminen sotiin\nja puolustustahdon lakkaamaton lietsominen suurissa joukoissa. Mitä\non merkinnytkään, että Ateenasta tulee eräässä historian vaiheessa\nsotilaallisen Spartan liittolainen, jonka poliittisen mielialan tulta\nlakedaimonilainen[1201] leirivaltio puhaltaa ehtimiseen liekkiin!\nSodassa saavutetut voitot sinänsä ovat ammentaneet kuiviin suunnattomia\nmääriä luovaa energiaa, joka toisissa oloissa olisi palvellut toisia\npäämääriä, tullut suunnatuksi toisin.\n\nKasvin lakastumisen voi selvimmin nähdä sen teriöstä. Kun varsi ja\nlehdistö vielä ovat vihreät, kun alemmissa solukoissa vielä kiertää\nelvyttävä mutta ehtyvä mehu, tuntevat terälehdet kuoleman tulon ja\nalkavat rypistyä ja menettää väriään. Kreikkalaisen elämänvitaliteetin\nsalainen ehtyminen, tuo hidas ja maanalainen prosessi, jossa\nmyytillinen maailmantunne vaihtuu apollonis-yksilölliseen itsensä\ntajuun, kuvastuu silmiinpistävästi maan korkeimman sivistyksen\nhistoriassa, runouden ja filosofian kehityskulussa. Tällä taholla on\nolemassa eräitä pettämättömiä symptomeja, jotka puhuvat jo Perikleen\nkultakaudella täysin toista ja totuudenmukaisempaa kieltä kuin koskaan\nAteenan taloudellinen ja poliittinen mahtavuus.\n\nPimeimmässä muinaisuudessa on yksinpä rakennustaide levännyt juurevan\nluonnonhavainnon ja väkevän kosmillisen symboliikan pohjalla.\nKäyrä, joka alkaa vanhimmista kreikkalaisista pyhätöistä, Olympian\nHeraionista ja sisilialaisista Selinuksen[1202] temppeleistä,\nkääntyy vuosisatojen kuluessa hitaasti mutta varmasti luonnosta\neristäytynyttä arkkitehtonista aivoviljelmää, älyllisesti harkittua\nsommitelmaa kohti. Helleenisyyden barokki, jonka kokoavana\nilmauksena on [4]. vuosisadalla valtaan päässyt korinttolainen\ntyyli, naamioi elämäntunteen salaisen väsähtämisen paisutellun\nvitaalisiin muotoihin. Pylväät, jotka muistuttavat akanthoksen[1203]\nlehdillä seppelöityjä falloksia, ovat tuon velton, levollisuutta\nrakastavan, nautiskelijan huolettomuuteen painautuneen kauppiaskansan\nelämänasenteen vertauskuvia. Ne keksii arkkitehti Kallimakhos[1204]\nvanhan egyptiläisen palmunlehtikapiteelin innoittamana, ja nämä pylväät\nkohoavat kiehkuraisessa muhkeudessaan kaikkialla, missä makedonialaisen\nsotilaan saapas on polkenut omistajan itsetunnolla maankamaraa.\nNiin kutsutun hellenistisen ajan taideteoksissa, sen kuvapatsaissa,\nmuistomerkeissä ja kaupunkiarkkitehtuurissa on havaittavissa sama\nvähenevän elämänvoiman »korvaus» taiteellisen yliviljelyn, paisuttelun,\nestetismin kautta. Persialaisen satraapin Mausoloksen[1205] hauta,\njoka kohoaa prameilevassa loistossaan Vähän Aasian Halikarnassokseen,\non pitkän taidehistoriallisen kehityskulun viimeisiä ja hiottuja\nluomuksia, taidonnäytteitä, joiden näennäisessä voimassa jo uinuu\nlisääntyvä rappio. Hiipivän perikadon merkit voi tarkkaava silmä\nnähdä yhtä hyvin kuuluisassa _Laokoon-ryhmässä_, joka on laskelmoivan\ntaiturinkäden teatraalista elekieltä, kuin _Belvederen Apollonissa_,\njossa jumalia rukoileva tunne on täydellisesti väistynyt ja joka olisi\nvoitu veistää yhtä hyvin sokeriin kuin marmoriin! Kun taiteellisen\nluomisen painopiste siirtyy [300]-luvulla Vähän Aasian ruhtinashoveihin\nja rikkaiden kauppakeskusten piiriin, se muuttuu miltei kauttaaltaan\nsieluttomaksi tekniikaksi ja suosijoita kalastelevien käsityöläisten\ntaidonnäytteiksi, joissa soinnukas kaunosieluisuus ja ontto,\npateettinen, rajuutta tapaileva mahtipontisuus vallitsevat. »_Kuolevan\ngallialaisen_» ja »_Vaimonsa ja itsensä surmaavan gallialaisen_»\nlaskelmallinen realistisuus todistaa epäilemättä luovan taiteellisen\nmielikuvituksen vähenemistä, epäsymbolista, ilmiöiden ulkopintaan\npysähtynyttä mieltä. Pergamonin Zeus-alttarin kuuluisat korkokuvat,\njotka esittävät rajuin ja intomielisin linjoin jumalien taistelua\ngigantteja vastaan, ovat täyteen itsetuntoonsa nousseen kreikkalaisen\nhengensivistyksen kivistä voitonpurkausta.\n\nHellenistisen kauden taide hallitsee voiman ja soreuden, paatoksen\nja lyyrillisyyden, maskuliinisen raskauden ja kepeän naisellisen\nhienostuneisuuden koko laajan asteikon, mutta »_Farnesen härästä_»\naina »_Milolaiseen Venukseen_» asti nämä yksinkertaista sommitelmaa\nkaihtavat työt ovat teknillisen taituruuden leimaamia. Kuljettu\nkehityskaari on sama, joka paljastuu helleenisessä maalauksessa.\nJo neljännen vuosisadan alussa on siveltimen käytössä siirrytty\nerinomaisen oireelliseen »enkaustiikkaan»,[1206] joka luo huolellisella\nvahavärien käsittelyllä kaikkiin tauluihin kimaltelevan öljyisen\npintakiillon peittääkseen taiteellisen syvyyden puutetta. Tässä\nkehityskulussa voi eräänlaisena yleisenä ilmiönä havaita selvää,\ntasaisesti kasvavaa etääntymistä välittömästä luonnonyhteydestä,\njoka on jättänyt niin lähtemättömät merkkinsä Kreikan alkuhistorian\nkaikkiin muistomerkkeihin. Hellenistisellä ajalla tämä kansa,\njoka oli avannut väljät, ilmavat temppelinsä valolle ja tuulille,\nomaksuu arkkitehtuurissaan holvin. Palkisto, joka kohoaa pyhättöjen\nsisäänkäynnin yläpuolella, muuttuu korkeaksi holvikaareksi ja täyttää\nkolmiopäädyn keskustan. Seiniin ilmestyy komeroita, joita kaarevat\nreunukset ympäröivät. Avonainen, kirkas, kuulle ja auringolle\nantautunut jumalanhuone alkaa kulttuurin syksyssä sulkea oviaan\nympäröivältä luonnolta, kreikkalaiselta »äitimaisemalta», johon kaikki\nvanhat pilaristot niin elimellisesti liittyivät.\n\nRunoudessa ei kuljettu taival ole suinkaan vähemmän havaittava. Jo\nkahdeksas vuosisata, jossa kreikkalainen kulttuuri vielä elää uhkeinta\nja elinvoimaisinta nuoruuttaan, näkee homerolaisen maailman lopullisen\nhäviön ja suurten eepillisten laulajien kuoleman. Harvinaisen rikkaasti\nkukkiva jambi- ja elegiarunous, aluksi Aigeian saarilla ja Vähän Aasian\njoonialaisissa siirtokunnissa versova lyriikka, jonka lähteet aukeavat\nhieman myöhemmin myös Euroopan Hellaassa, todistaa subjektiivisen\ntietoisuuden vielä puolittaista, kirkkaasta valvetilasta myyttejä\nluovaan uneen horjuvaa heräämisvaihetta. Runouden, musiikin ja tanssin\npyhä kolmiyhteys vallitsee. Aulos-huilujen ja pehmeästi näppäilevien\nkrotaalien[1207] säestämänä kreikkalainen sielu tulkitsee syvyydessä\nvirkoavia, kuviksi ja säveliksi kehittyviä rytmejä. Mikä ääretön\nkehitysrata erottaakaan tätä runon kevättä hellenistisen aikakauden\nsyksystä, aleksandrialaisesta rokokoosta, jolloin lyyrilliset\naskartelijat hioivat epigramminsa ja elegiansa ihastuttavimpaan\nmuodolliseen moitteettomuuteen, mutta eivät voineet täyttää näitä\nsiroja kristalliastioita aidolla juomalla! Ptolemaiolaisen hovin ja\naleksandrialaisen akatemian piirissä solmitaan kolmannella vuosisadalla\nlyriikan ja oppineisuuden pahaa ennustava liitto. Noihin aikoihin,\njolloin välittömästi elävä, historiaton kreikkalainen on muuttunut\nlegendaksi ja niin tieteessä kuin taiteessa on päässyt vallalle\n»unettomuuden, märehtimisen, historiallisen mielen aste», josta\nNietzsche on lausunut kirpeitä sanojaan, on kaikki epiikka, mikäli sitä\nenää löytää, muodostunut vanhojen paikallistarujen ammattimaiseksi\njäljittelytyöksi. Tyypillinen didaktinen eepos, opetusrunous,\nhallitsee. Timonin[1208] silloi-säkeet[1209] ovat runomitallisesti\nnapitettua pöytäfilosofiaa, Apollodoros[1210] pukee runomuotoon\nkalenterin, Aratos[1211] ja Eratosthenes[1212] kreikkalaisen\ntähtikartan ja Nikandros[1213] farmakopean ja lääkärikirjan!\n\nAleksandrialaiselle sivistyskaudelle on ollut kuvaavaa, että sen\nhoivaamana on herännyt eloon myös filologia, Zenodotoksen,[1214]\nAristarkhoksen[1215] ja Aristofanes Bysanttilaisen[1216] pölyinen\nkamariviisaus, jonka syntyminen ja valtaantulo edellyttää kehityksen\nkääntymistä täysin epäkreikkalaiseen suuntaan. Friedellin huomautus,\nettä antiikin kulttuuripiirin epäelimelliset ilmiöt, suhteellisen\nmyöhäiset ammatti-ihmisen tyypit saavat jalansijaa jo viidennen\nvuosisadan vaihteessa, ansaitsisi tarkistamista. Vasta Pergamonin\nkirjaston ja Aleksandrian Museionin[1217] aikakaudella tämä syksyinen\nmaailma täyttyy alkujaan oudoista tulokkaista, ja hoveihin kuten\nakatemiankin suojiin pesiytyy ammatinharjoittajia tieteen ja taiteen\naloilla: lyyrillinen kultaseppä, joka tekee elegioita kuin kelloja;\natleetti, joka muuttaa kreikkalaisen ruumiinkulttuurin ammatiksi;\nprofessorimainen erikoisoppinut, joka uhraa elämänsä tehdäkseen\nkieliopin, kuten Dionysios Thraks,[1218] tai systematisoidakseen sen,\nmitä toiset ovat luoneet, kuten pergamonilainen filologi Krates.[1219]\nRunouden, musiikin ja tanssin synteesistä kohonnut »yleistaideteos»\non tämän aikakauden mielenlaadulle mitä oudoin ja kaukaisin; aidosti\nkreikkalainen yleistietämys on murtunut palasiin sen vanhuuttaan\nvapisevissa sormissa. Se on ehtinyt pitkän kulttuurikehityksen päähän,\ntilaan, jossa hedelmätön, järkeilevä, oppinut pohdinta lopullisesti\nhävittää luovan viisauden ja jossa perusinhimillinen elämänihmettely,\ntietämisen tahto, joutuu spesialistien käsiin ja kasvaa välikappaleesta\narvoksi.\n\nApollon on surmannut Dionysoksen! Enää eivät delfisen viisauden\nsyvältä nousevat huurut nosta murhenäytelmän tekijän kielelle pyhän,\nkosmillisen vavistuksen sanoja, joilla Aiskhylos[1220] tulkitsi\nluottamustaan jumalalliseen maailmanjärjestykseen. Kuten alkujaan\nDionysoksen palvonnasta versonut dityrambi muuttuu taiturimaiseksi\nmusiikkidraamaksi, niin etääntyvät sekä komedia että tragedia luovien\nvaistojen pohjalta ja tulevat kirjallisuuteen sovittautuneiden\nrationalistien harrastuksen esineeksi. Kuudennen ja viidennen\nvuosisadan murhenäytelmät, Khoiriloksen,[1221] Pratinaan[1222] ja\nPhrynikoksen[1223] työt, kumpusivat vielä kreikkalaisen sielun\nelementäärisestä pohjasta, lyyrillismusikaalisesta tunneliikunnasta,\nsamasta, joka löysi uskonnollisen ilmauksensa Idästä tulleen\nluonnonjumalan villeissä salamenoissa. Aiskhyloksen ja Sofokleen\nnäytelmät juurtuvat yhtä syvälle dionyysisen elämäntunnon multaan. He\nsuorittavat oman mielikuvituksensa piirissä traagillista sovitusuhria\nja heidän uskonnollinen mielensä elää järkytettynä Atridien[1224] ja\nLabdakidien[1225] synkät kohtalot, joissa attikalainen ihmissydän\nsamalla kertaa purkaa uhmaavaa hybristään ja nöyrtyy jumalallisten\nvaltojen edessä. Suurimmat kreikkalaisista murhenäytelmistä ovat\nrituaalisia tekoja. Ne ovat lähtöisin sekä papin että runoilijan, sekä\njumalanpalvojan että filosofin tunteesta. Tällainen on epäilemättä\nvielä »Kuningas Oidipus» – kreikkalaisen kohtalokäsityksen synkkä\nja kumea ilmentymä, latautuvassa tuskassaan ja meille vieraassa\nvalottomassa perustunnelmassaan näyttämörunouden yksinäisin tuote. Mitä\nDionysoksen teatterin avaralla ulkoilmanäyttämöllä tapahtuukaan, aina\nsäestää kuorojen yksiäänistä laulua ja näyttelijöiden jyrkkää elekieltä\nniiden oliivin oksien hiljainen rätinä, jotka palavat näyttämölle\npystytetyn alttarin kourussa uhrina taivaallisille voimille. On\ntunnettua, että kreikkalaisuuden rappion selittäjät ovat nähneet\ntämän uskonnollisen tunteen osoittavan selviä kuihtumisen merkkejä\njo Euripideen draamoissa. Kun luonteiden kuvaus jo alkaa heikosti\nsarastaa, kun jumalat eivät enää ohjaa draaman kulkua vaan muuttuvat\npelkiksi näyttämöllisten efektien välikappaleiksi, kun tragedian\nelämänviisaus kuihtuu varovaiseksi ja epäileväksi kaikenpohdinnaksi\nja kadottaa uskonnollisten vaistojen pohjan, silloin on kreikkalainen\nnäyttämö menettänyt vanhan, luovan merkityksensä.\n\nAntiikin teatterilla on ollut myöhäiskesänsä ja syksynsä. Sen\nviimeinen hehku sammuu aleksandrialaisessa varieteessa, jossa\nmiimos-näytelmät[1226] tulkitsevat mykällä, mekaanisella,\nkuolleella elekielellä jumalaistarujen kohtauksia. Näyttämöiden\nohjelmistoa hallitsee pääasiassa Sotades,[1227] jonka erikoisalana\novat peittelemättömän rivot joonialaiset tanssit,[1228] niin\nkutsutut _kinaidoi_. Suuren, pakanallisen kulttuurin aurinko\nkietoo tuokioksi kuolevaan valoympyräänsä Ptolemaiosten mahtavan\nkaupungin jättiläiselimistön, joka tapailee Serapeionin[1229]\nruusunpunaisilla obeliskeilla ja Isis Lokhian, synnytyksen jumalattaren\ntemppelinpylväillä antiikin sinistä taivasta. Syyrialaisten huilujen\nsoidessa, kultapukuisten pappien uhratessa vieraille, itämaisille\njumalille, suurten sirkusnäytäntöjen, viimeisten kilpaleikkien ja\nloppumattomien tanssien juhlavassa pauhussa tämä sivistys vyöryy\nhäviöön, tulkiten viimeisellä kouristuksen kaltaisella eleellään\nkreikkalaista iloa, jonka lähteet ovat ammoin ehtyneet.\n\nJos olisi lyhyesti ilmaistava, mitä kulkusuuntaa kreikkalaisen\najattelun kehitys on ensimmäisistä maailmanmietiskelyistä viimeisiin\nfilosofisiin systeemeihin asti noudattanut, voisi asian lausua kenties\nnäin: probleeminasettelu, joka aluksi liikkui itse laajan kosmillisen\nelämän piirissä, siirtyy sittemmin ihmiseen itseensä. Ajattelu, joka\naluksi unohti inhimillisen »minän» pyrkiessään selittämään olevaisen\nalkuperusteita, kääntyy omaan olemukseensa ja selittää Platonin ja\nAristoteleen aivoissa omia lakejaan. Maailmantunne imeytyy ympäröivästä\nulkotodellisuudesta sisäisiin syvyyksiin, ihminen tulee itsensä\nkeskipisteeksi. Tämä merkitsee, että esikreikkalainen, symbolisissa\nkuvissa kukkiva metafysiikka, jota Aristoteles on täydellä syyllä\nnimittänyt »teologiaksi», kadottaa valtaansa, samalla kuin yhä\nkirkastuva käsiteajattelu saa yhä tukevampaa jalansijaa.\n\nMiletolaisille luonnonfilosofeille, kuudennen ja viidennen vuosisadan\nihmisille, olevaisuus näyttäytyi vielä myytilliseen jumalhämärään\nuponneena, ja miten heidän elämänihmettelynsä jo alkoikin kehittyä\ndialektiseksi kysymystenasetteluksi, ajattelun lyhty oli vielä joka\ntaholta yön saartama. He valvoivat vain puolittain; heidän heräävä\ntietoisuutensa hapuili kysyvänä dionyysisessä, tajuttomassa hämyssä,\njossa uskonnolliset vaistot valvoivat ja jossa unen ja myytin kuvat\nvälkkyivät. Thales on vielä lähellä animistista luonnonkäsitystä –\nhän uskoo aineessa piileviin sieluihin ja pitää Kosmosta demonien\ntäyttämänä. Hänen kosmologinen oppinsa maailman synnystä, maailman,\njoka kohoaa aikojen aamuna kostean alkuveden kohdusta kuten\negyptiläinen mudanjumalatar _Hikvit_ ja kuten useimmat antiikkisten\nkansojen synnytyksen jumaluudet, on näkymättömän säikeen kautta\nyhteydessä uniin ja myytteihin. Kreikkalaisen ajattelun ensimmäisille\nedustajille taivaan on vielä täytynyt kaartua pakanallisessa, elävässä\nloistossaan ja maan muistuttaa suunnatonta äidinruumista, jonka\nsuonien veri tihkuu hienona käymisenä kaikissa elävissä solukoissa.\nOmituisen epävarmasti ja kuitenkin orastavalla inhimillisellä\nuskalluksella, kavahtaen joka hetki loukkaamasta hybriksellään\njumalia ja pyrkien kuitenkin ratkaisemaan olevaisen arvoitusta, nämä\neurooppalaisen ajattelun kantavanhimmat selittävät maan, taivaan ja\nolioiden koostumusta. Thales, joka rakensi välimatkamittarin ja antoi\nEgyptin papeille välineen Kheopsin pyramidin mittaamiseen, ajattelee\nja toimii vanhan antiikkisen maailmankuvan ontossa, taivaansinisessä\npallossa. Anaksimandros,[1230] joka laatii metallisen maantaulun\nja kotiuttaa Miletokseen aurinkokellon käytön, on jälkipolvilta\nhävinneissä kirjoituksissaan tiettävästikin kaartanut ylitseen\nmyytillistä esineellisyyttä ja primitiivistä loistoa säteilevän\nKosmoksen – tulenhohtavan maailman, jonka liekeistä kuuma alkulieju\nnousee esiin, poreillen eläviä ja vaihtuvia muotoja. Hänen ainoa\nsäilynyt papyruskatkelmansa, joka sisältää tuon Mefistofeleen väitteen,\nettä kaikki syntynyt on samalla ansainnut häviönsä, viittaa kauas\nhelleenisyyden alkukotiin, Aasiaan: sen fatalismi on itämaista,\nsen elämänkäsitys väkevän uskonnollisen kohtalontunteen leimaamaa.\nMyös Anaksimenes[1231] on vielä suunnannut täysin avoimen ja\nsisäistymättömän katseensa kreikkalaisen kaikkeuden salaisuuksiin; hän\netsii, kuten hänen edeltäjänsä, olevaisen alkuperustaa, ensimmäistä\nelementtiä, j osta taivas ja maa on rakennettu. Pythagoraan kautta,\njonka metafyysillinen matematiikka on syvästi juurtunut alkukantaiseen\nsymboliseen kuva-ajatteluun, filosofian kehitys sivuuttaa varhaisimman\nvedenjakajansa. Jo elealaisessa[1232] koulukunnassa on tapahtunut\ntuo refleksio, jossa ajatus heittyy takaisin omaan itseensä, jossa\nmietiskely kääntyy kuin itseensä palaava ympyrä selittämään omia\nlakejaan.\n\nJoonialaisen Ksenofaneen[1233] hahmossa antiikin maailmaan astuu\nensimmäinen täysiverinen teoreetikko, jonka spekulaatioissa\nuskonnollinen perusta on alkanut rakoilla ja jonka julistus\nliikkumattomasta ja muuttumattomasta, »samassa pysyvästä»,\nkaikkiyhteisestä jumalasta luo kaukaista pohjaa Aristoteleen opille.\nEnsi kerran tässä ajattelussa suunnataan myös mietiskelevän arvostelun\nkärki itse jumalien luonnetta vastaan, sillä – ja tämä vakaumus\nvärittää Ksenofaneen kaikkia säilyneitä mietelauseita – »harhanäköä\non kaiken yllä», koska jumalat eivät alussa lainkaan ole ilmaisseet\nsalaisuuksiaan kuolevaisille. Herakleitos, jonka upea, poljennollisesti\nkaikuva, raskaan juhlallinen ja hämärissä symboleissa liikkuva kreikan\nkieli on sittemmin hurmannut sekä Klagesia että Bergsonia, suuntaa\nmietiskelynsä inhimilliseen ajatteluun itseensä. Suotta ei Hegel ole\nnimittänyt häntä ensimmäiseksi spekulatiiviseksi filosofiksi! Hänen\najattelussaan sarastaa ilmeinen relatiivisuuden taju, sillä tutkiessaan\nominaisuuksien luonnetta hän »keksii» peräkkäin seuraavien erilaisten\nominaisuuksien lisäksi myös »vastakkaiset samanaikaiset»: »Merivesi on\npuhtainta ja inhottavinta, kaloille juotavaa ja terveellistä, ihmisille\njuotavaksi kelpaamatonta ja turmiollista... » Itse myytillinen kaikkeus\nmuuttuu tämän ajattelijankatseen edessä häilyväksi, epävakaiseksi,\nmitä suurimmassa määrin muuttuvaiseksi tutkimusobjektiksi, sillä\nhänen dynaaminen filosofiansa, jonka ydin on lausuttu maksiimissa:\n_panta rhei_, »kaikki virtaa», ja jossa olevaisuus selitetään\nsuurten perusvastakohtien, valon ja pimeän, toiminnan ja levon\nlakkaamattomaksi taisteluksi, ei enää viihdy varhaisen ajattelun\nlepäävässä maailmankuvassa. On oireellista, että kehitys, joka jatkuu\nHerakleitoksesta Demokritokseen, elealaisesta ajattelusta myöhempään\njoonialaiseen ajatteluun, merkitsee samalla etääntymistä välittömästä\naistihavainnosta. Demokritos epäilee, kuten sittemmin Platon, katseen\nja kuulon todistusta. Missä vanhat miletolaiset ajattelijat vielä\nnojautuivat aistimiensa välittämiin tosiasioihin, siellä ei uudelle\nfilosofipolvelle enää riitä avoin ja välitön havainto. Heräävä\nkäsitteellinen mietiskely hävittää hitaasti ja pala palalta vanhaa\nmaailmankuvaa. Probleemiksi ei enää riitä kosmologinen kysymys: Mistä\nkaikki on tullut! – vaan spekulatiivinen tutkimus tahtoo vastata\nongelmaan: Mitä kaikki on?\n\nKaikista elealaisista ajattelijoista on Parmenides yksinäisin ilmestys.\nHänen synkissä ja kylmissä aivoissaan nousee kreikkalainen henki ensi\nkerran elävää ja kukoistavaa ilmiöiden maailmaa vastaan, loistoa,\nkauneutta ja elämänjuhlaa vastaan. Päinvastoin kuin Platon, joka piti\nhäntä sekä »kunnianarvoisena ja ylevänä» että »jalon syvällisenä»\najattelun uranuurtajana, Friedrich Nietzsche on kammolla tuntenut\nhänen filosofiastaan huokuvan pakkasen, joka uhkaa attikalaista\nkesää. Hän aloittaa suuren opetusrunonsa puhuvalla symbolilla: hän\non noussut kahden hevosen vetämiin vaunuihin, hän ajaa yksinäistä\nja ylhäistä tietään, kunnes _heliadit_,[1234] auringon tyttäret,\njotka ovat jättäneet yön kartanon ja heittäneet huntunsa taaksepäin,\nrientävät matkalaista vastaan ja opastavat hänet täydellisen tiedon\nvalovaltakuntaan. Mutta tämä apolloninen matkustus kohti yhä\nkirkkaampaa tietä ja yhä syvempää epäilyä on vihdoin saanut hänet\nkieltämään itse lämpimän ja dionyysisen elämän, tuon »Afroditen\nharhamaailman», jossa onneton yhtyminen ja jakautuminen vallitsee.\n»Pelkkää äänenkaikua on kaikki, mitä kuolevaiset ovat siitä sanoneet,\nsanomaansa totena pitäen: syntyminen ja tuhoutuminen, oleminen ja\nei-oleminen, paikan muuttuminen ja heleiden värien vaihtelu...!»\nTämä on syvimmältään myös pessimistisen Empedokleen ajatus.\nTavalla, joka täydellisesti poikkeaa aikaisemmasta kreikkalaisesta\nelämänkäsityksestä, hän käsittää näkyvän ja kehittyvän ilmiömaailman,\njossa vihan ja rakkauden ristituli luo levottomasti vaihtuvia muotoja,\nmetafyysisen olevaisuuden alemmaksi piiriksi. Yksilöitymisen kautta\noliot ovat irtautuneet alkuperäisestä lähtökohdastaan, jossa kaikki\nmuodot vielä lepäsivät täydellisen rakkauden säteilevässä ykseydessä,\njossa ei ollut aurinkoa, maata eikä merta. Tämä luja sopusointu,\n_sfairos_, on — kuten Platonin ideain valomaailma ja Plotinoksen[1235]\nja Porphyrioksen[1236] kaikesta aineesta irtautunut jumaluus – salaisen\nkaipauksemme lähde ja päämaali. Mutta tässä sarastaa jo ruumiin ja\nhengen, materian ja sielun dualismi – tuo kreikkalaisuudelle niin\nvieras käsitys, että »hengen» tapahtumat ovat jotakin kaukaisempaa ja\nkorkeampaa kuin »aineen» ja että elämän tulee oikein käytettynä kääntyä\nmaisia houkutuksia vastaan löytääkseen tien taivaaseen.\n\nKreikkalaisen filosofian kehityksessä tapahtuu psykologisesti katsoen\ntyypillinen siirtyminen signaalifunktiosta symbolifunktion asteelle.\nEnsimmäisistä, vielä myytin varaan rakennetuista ajatussysteemeistä\naina Aristoteleen kirkkaaseen käsiteajatteluun asti on sivuutettu\nkahden vuosisadan välimatka – ja tällä tiellä on Hellaan visuaalisesti\nkuvitteleva lapsuus väistynyt ja valpas tietoisuus avannut silmänsä\ntäyteen päivään. Miletolaisille luonnonfilosofeille olevaisuus\nnäyttäytyi tiedostamattomien symbolien lävitse, noiden kuvien ja\nnäkyjen, jotka ovat puoleksi unta, puoleksi valvetta ja jotka\nmyöhemmin kadottavat loistavan esineellisyytensä. Sokraattisen\nihmisen ilmaantuminen kreikkalaiseen filosofiaan tietää tietoisten\nvertauskuvien valtaanpääsyä, ja itse asiassa jo paljon ennen Ateenan\njärkeilevää viisauden opettajaa ajattelussa vallitsee uneliaan\nheräilemisen aste, luomiaan kohottavan itsetajunnan ja väistyvän\nunen aamunhämärä raukeus – delfinen olotila, jossa Dionysos ja\nApollon, pimeys ja valo vielä taistelevat viisauden alttaripaikasta.\nEsisokraattiseen koulukuntaan asti filosofia on suurelta valtaosaltaan\nelämän tiedostamatonta selittämistä, jossa paljastuu täysiverisesti\nkreikkalaisia piirteitä: kirkas aistihavainto, vahva luottamus\nilmiöiden todellisuuteen, sukeltautuminen syvälle »kauniiseen\nharhaan», jota ei vielä koeta harhaksi, myytillinen maailmantunne,\ntyhjyyden kammo, joka kuvastuu kuoleman ja tuonpuoleisen pelossa\nja joka pakottaa tajuttoman paineen lailla sekä Thalesta että\nAnaksimandrosta ja Anaksimenestä etsimään säilyviä alkuelementtejä,\ntyhjyyden syvyydessäkin paljastuvaa ainetta.[1237] Psykoanalyyttisesti\nkouliutunut Heinrich Gomperz[1238] on täydellä syyllä voinut esittää\najatuksen, että tällä aikakaudella kreikkalainen libido suuntautui\nyksinpä filosofian piirissä laajoina aaltoina tiedostamattomasta ulos\nmaailmaan ja kietoi tuliseen syleilyynsä koko avaran Kosmoksen. Vielä\nParmenideen ajattelussa tämä suuntaus vallitsee ja avara ilmiömaailma\non kauttaaltaan terveen libidon projektiokenttä. Mutta Parmenideelle\nitselleen sukupuolisuus oli käynyt kielteiseksi; kieltäessään Eroksen\nomassa rinnassaan hän joutuu kieltämään koko aistimaailman, ja näin\nsyttyy hänen ajatustensa lyhtyyn tuo elämälle vieras, kylmä, pistävä\nvalo, joka kaukaa ennustaa kreikkalaisen elämäntunteen tuhoa.\n\nOn tunnettua, että nykyaikainen elämänfilosofia on suuresta\nedeltäjästään Nietzschestä lähtien laskenut Sokrateen ja Platonin\nhartioille raskaan taakan: vitaalisen kulttuurin perikadosta syytetään\nensi sijassa juuri heitä, sillä heidän kauttaan tulee Delfoin\ntemppelin kuuluisa päätykirjoitus: Tunne itsesi! kreikkalaisen\najattelun johtolauseeksi. Ateenalainen tapojentuomari Sokrates, jonka\narkihahmosta Ksenofon[1239] on antanut huomattavasti Platonista\npoikkeavan, vähemmän imartelevan kuvan, surmaa kuivanjärkevällä\ndialektiikallaan kosmillis-dionyysisen elämäntunteen. Hän on, kuten\nvanha määritelmä erinomaisen kootusti ilmaisee, »herättäjä, kehottaja\nja nuhtelija», filosofian piiriin pesiytynyt arkinen pedantti, joka\ntahtoo kohottaa kreikkalaisen sielun vanhasta vaistomoraalista\nsiveelliseen itsetajuntaan. Mutta tässä tunkee intellektuaalisen\ntutkistelun neula hitaasti, hitaasti ja varmasti elävään organismiin!\nSokraattinen henki lannistaa elämän, eetillisen kilvoituksen ja\nrationalistisen järkevyyden kylmänpureva tuuli puhaltaa läpi\nhelleenisen maailman, jolla ei varhemmin ollut mitään taipumusta\nharjoittaa _ta eis eauton_,[1240] »itsetutkisteluja», kuten tekee\nAteenan viisaudenopettaja ja kuten sittemmin tekee myös Marcus\nAurelius,[1241] kristillisen itsekasvatuksen varovainen, elämänvieras\nja ikävystyttävän ylevä edelläkävijä.\n\nNarkissokselle ennustaa sokea tietäjä Teiresias aikaa, jolloin hän\nherää nuoruutensa unesta ja oppii tuntemaan itsensä: silloin on\nhänen kuolemansa hetki lähellä! Kreikkalaisen sielun kehitys kääntyy\nperuuttamatta tätä kohtalonhetkeä kohti, saavuttaakseen suurissa\nidealistisissa ajatussysteemeissä korkeimman itsetajuntansa. Olipa\nkysymys Platonin vastustajista tai hänen ihailijoistaan, aina on\ntäydellä syyllä tehostettu sen käänteen suunnatonta merkitsevyyttä,\njoka hänen mietiskelyssään tapahtui. Vaeltaessaan Ateenan\npylvässaleissa tai levätessään ryhmyisten plataanien siimeksessä,\nAkelookselle[1242] tuotujen kukkauhrien tuoksussa ja puiden lehvistöstä\nsäteilevien votiivilevyjen[1243] alla, tämä luontainen metafyysikko\non ajattelunsa säilällä jakanut todellisuuden kahteen osaan, alempaan\nja ylempään. Tieto, jonka pohjana on silmän ja korvan todistus,\n_aisthēsis_, ei enää saavuta olioiden ydintä, sillä siihen yltää vain\n_epistēmē_, käsitteellinen, eksaktiin todisteluun nojaava tietämys.\nJa tuon viisauden näkymätöntä portaikkoa myöten hänen ajatustensa\nmaailmaan astuu ensi kerran kreikkalaisessa hengenhistoriassa\naineesta vapautunut aate, idea. Platonin filosofia tietää juuri\ntässä mielessä mahtavaa ja perinpohjaista inhimillisen katsomustavan\nmuutosta, sillä, kuten Viktor Rydberg[1244] aikoinaan huomautti,\naineesta luotu ilmiömaailma on lopullisesti karkotettu mahdollisuuden\nvarjovaltakuntaan ja kaikki ennen konkreettinen on tullut henkiseksi:\nluonto, ihminen, jumalat. Aistimaailman ja tosiolevaisen väliin aukeaa\nkuilu, jota myöhempien vuosisatojen ajattelu sittemmin yhä syventää,\nja tästä repeämästä nousevat metafyysiset huurut saattavat jo muutamia\nmiespolvia myöhemmin koko uusplatonilaisen koulukunnan elämälle\nvaarallisen ekstaasin valtaan.\n\nVoisi täydellä syyllä väittää, että versova helleeninen älynkulttuuri,\njoka jo ojentuu »hellenistisyyttä» kohti, on tullut täydellisimmin\nedustetuksi stagiralaisen Aristoteleen hahmossa. Tälle Aleksanteri\nSuuren[1245] opettajalle lankeaa se kiistanalainen kunnia, että\nhän on laskenut pohjan koko tulevien vuosisatojen loogilliselle\najatustenviljelylle, ja luonut lähtökohdan keskiajan tieteen\ndeduktiivisille todisteluille, niin suuressa määrin kuin hänen\nomassa olemuksessaan olikin induktiivista tutkijaa! Mikä yhdistää\nPlatonin ja Aristoteleen hahmot toisiinsa, on heidän uskonsa ideain\nensiarvoisuuteen. Kuten idea, _eidos_, käy Platonin ajattelussa\nkaiken aineen edellä, niin on muoto, _morphē_, Aristoteleen\nteorian mukaan yksityisiä ilmauksiaan aikaisempi; se on olioiden\nmallikuva, yliaistillinen, käsitteellisesti ymmärrettävä kaava,\njossa ilmiöt valetaan. Mutta tämä filosofia viittaa jo etäältä\najatukseen, joka myöhemmin häikäisee täydellä aineettomalla palollaan\nviimeisten helleenisten ajattelijoiden ja ensimmäisten kristillisten\nmietiskelijöiden silmiä: jumalallisen aatteen valovaltakunta on ainoa\nkuolematon, materia sitä vastoin on lankeemusta alas harhaan, ja itse\nmaailma, jossa henki kamppailee vapautuakseen aineen kahleista, on\nsekoitus kirkkainta valoa ja synkintä yötä, taivasta ja helvettiä,\njumalaa ja demiurgia. Astuttuaan tämän askelen inhimillinen ajattelu\non heittänyt taakseen dionyysisen alkutilansa, kaartuakseen yhä\njännitetympänä valokaarena »tämänpuoleisesta» elämästä »tuonpuoleiseen»\nelämään.\n\nEi ole aivan vaikeaa havaita, että jo Platonin kuuluisa\nrakkaudenmetafysiikka sisältää kreikkalaisuuden näkökulmasta katsoen\noutoja ja uusia aineksia. Uutta on ennen kaikkea orastava dualistinen\najattelu – se kaksoisvalaistus, johon sukupuolitunteen ilmiö joutuu.\n»Symposionissa» edellytetään kahta rakkaudenvoimaa, taivaallista ja\nmaallista Aphroditea, uraanista ja pandemonista Erosta. Maallinen\nrakkaus on rajallisen mielen luomus, se on kaikkialla tavattava,\nalhainen ja satunnainen ja kaikki alhaiset palvovat sitä. »Maallisen\nAfroditen siittämisessä ja syntymisessä on kummallakin sukupuolella,\nmiehellä ja naisella osuutta», ja juuri siksi se muodostuu eroottisen\nriippuvaisuuden, kohteensa valinneen intohimon ja häpeällisen\nsokaistumisen matalaksi lähteeksi. Tämä käsitys on kieltämättä\nsyvintään myöten helleeninen, sillä kreikkalaisten persoonattomalle\nErokselle miehen ja naisen erotus on ilmeisesti ollut pelkkä\n_adiafora_, yhdentekevä ilmiö. Mutta uutta on tämän vaistomaisen\ntunteen käsitteellinen kirkastaminen, sen kohottaminen idealistisen\najattelun tietoiselle tasolle. Voisi täydellä syyllä väittää, että\nPlatonin rakkaudenfilosofia on tyypillistä kaipauksenoppia: se\ntahtoo takaisin kadotettuun »persoonattomaan Erokseen», ja tämän\nkaipuun edellytyksenä on aavistus siitä, että silta on jo palamassa\nkaukana takanapäin! Tässä kehitysasteessa filosofia ei enää katso\nluottavaisena eteensä, vaan silmää oman olkansa yli myös suljettuun\nparatiisiin. Kauneus, joka vielä sädehtii olioista ja esineistä, on\nsaanut traagillisen vivahduksen: se on enää vain _anamnēsis_, sielujen\nhämärä muisto, aavistus ikuisesta alkulähteestä, jonka elämän virta\non lakkaamattomassa kulussaan jättänyt taakseen. Siihen tosiseikkaan,\nettä jo Platonin aika piti Erosta Afroditen poikana, kätkeytyy\nsalainen ja puhuva symboliikka: rakkaus itse on muuttunut alkukuvasta\njäljitelmäksi, oman käsitteellisen muotonsa lapseksi.\n\nAntiikin maailma kulkee kahden viimeisen Kristusta edeltävän vuosisadan\naikana tuhoutumistaan kohti. Helleenisen sivistyksen tie on johtanut\nelämänyhteydestä elämästä vieraantumiseen. Suuri, loistava, vitaalinen\nkulttuuri näyttää hitaasti mutta varmasti kadottavan elinvoimaansa,\nja vaikka runous ja filosofia pukeutuukin ennen aavistamattomaan\nloistoon, sen hehku muistuttaa enää vain lakastuvien puiden kultausta.\nKuten kreikkalaisen sivistyksen korkeimmissa ilmauksissa, niin on\nhelleenisessä elämäntyylissäkin tapahtunut vitkallinen etääntyminen\nvälittömästä aistielämästä, ja sen uskonnollinen kehitys osoittaa\npuolestaan, miten kosmilliset tunnot kivettyvät kuulaaseen ja\nvarovaiseen muodollisuuteen, miten hengen yliarvioiminen kuihduttaa\nelämän sisältäpäin. »Ylihistoriallisesti» katsoen on kristinuskon\nvaltaanpääsyn täytynyt edellyttää kreikkalaisen mielialan miltei\ntäydellistä häviötä, ja se yleinen henkinen ahdinkotila, se »sielujen\nodotus», jonka kristilliset historioitsijat ovat huomanneet\nAugustuksen[1246] aikaisessa maailmassa, merkitsee syvimmältään\nirtautumista vanhan pakanallisen elämänkäsityksen pohjalta.\n\nGalilealaisen opettajan tulo tapahtuu historiallisessa murroksessa.\nKaukana ovat jo päivät, jolloin kaikista ehkäisyistä vapaa\nelämäntunne kirkasti liekeillään koko ympäröivää, aisteille avautuvaa\ntodellisuutta, jolloin unen ja valveen kynnys vielä kohosi miltei\nhuomaamattoman matalana luotona vaistonvaraisen ajattelun merestä\nja jolloin suuret telluuriset uskonnot, viljanjumalattaren ja\nviininjumalan kultit, hallitsivat Välimeren rantoja. Ne myytilliset\nsuuntaukset, joita kristinuskolle kypsyneessä antiikissa voi\npanna merkille, edustavat spengleriläistä käsitekieltä viljellen\njo »toista uskonnollisuutta». Itämaisissa salamenoissa etsitään\npelastusta kasvavasta kuolemanpelosta. Isiksen ja Serapiksen[1247]\nalkuperäisistä muodoistaan miltei täydellisesti etääntynyt palvonta\ntähtää »tuonpuoleiseen» elämään, ja syyrialais-egyptiläisten\nmysteerien pilaantuneet, liikakypsät hedelmät osoittavat, mikä\nkäänne itse uskonnollisessa joukkokaipuussa on antiikin syksyssä\ntapahtunut. Uskonnot, joihin myöhäisantiikkinen maailma turvautuu, ovat\neskatologisen tulevaisuudentoivon kirkastamia. Niiden metafyysillinen\nlunastuksenoppi on kuin oraalla olevaa kristinuskoa – ne haparoivat\nvielä hämärän epävarmoina päämäärää kohti, johon kuoleva pakanallinen\nelämäntunne kurkottuu ja jonka nasaretilainen uskonnonperustaja\nlopullisesti varmistaa symbolisella kuolemallaan.\n\nPlutarkhoksen[1248] kirjoituksissa on säilynyt muuan syvän kaunis\ntarina, jolla on, kuten useimmilla antiikkisilla fantasiasepitelmillä,\nvertauskuvallinen merkitys. Se kertoo Epiterseksen, reetori\nAemilianuksen isän, purjehdusretkestä Tiberiuksen aikaiseen Italiaan.\nKun laiva illan suussa sivuuttaa Ekhinadien saariston, taukoaa äkkiä\ntuuli ja tyveneen hiljaisuuteen kajahtaa huuto, joka tuntuu tulevan\nPaksai-saarilta. Ääni toistaa kolme kertaa laivan egyptiläisen\nperämiehen nimeä, ja kun tämä viimein uskaltaa vastata, näkymätön\nhuutaja antaa käskyn: »Kun olet päässyt Palodeen seuduille, ilmoita,\nettä suuri Pan on kuollut...!» Hämmästyksen valtaama perämies huomaa\nsovittua rantaa lähestyttäessä, että tuuli jälleen tyyntyy, ja niin\nhän kaiuttaa laivansa kaiteen yli viestin, jonka ääni ilmoitti: »Suuri\nPan on kuollut...!» Ja silloin, kertoo Plutarkhos, ilman täytti\nselittämätön voihke, joka levisi ihmettelyn sekaisena huokailuna yli\nVälimeren hiljetäkseen kuin sammuva kaiku etäisiin luotoihin.\n\nJoka herkistää korvansa tämän legendan soinnille, on kuuleva sen\nsanoista syvän viisauden äänen. Antiikin tuho ei suinkaan ala\nensimmäisten tuntemattomien barbaarilaumojen vyöryessä sotilaallisesti\nheikentyneeseen maailmanvaltakuntaan. Se alkaa jo suuren valtiollisen\nja taloudellisen ekspansion päivinä, kun epäilevä filosofinen katse\nhävittää myytillisestä Kosmoksesta esineellisyyden ja loiston ja kun\nluonnon vertauskuvat, joissa Eros, Dionysos ja Demeter ilmaisivat\nitsensä, jäykistyvät sisällyksettömiksi ja mykiksi. Elämän ja\nolemassaolon käsitteellinen selvittäminen tuo tullessaan tuon\nkosmillisen orpouden, jota Lawrence on valaissut. Ihminen ei enää\nkääriydy avaruuteen kuin viittaan ja khlamykseen[1249] – poika ei\nenää elä ja hengitä äitinsä, Maan, suojelevassa lämmössä. Ihminen\non yksilönä yhä varmemmin olemassa, olemassa ovat hänen toimeliaat\nkätensä, hänen silmänsä, joissa uusi valo on syttynyt, hänen ruumiinsa,\njosta selittämättömän kaukaiseksi käynyt »sielu» tuntuu kulkevan\netäällä ja erillään, mutta itse ympäröivä luonto ja avaruus kuvastuu\nnyt kuin pimentävien harsojen takaa, rajattomana, äärettömänä,\nsuurena, kauheana ja hiljaisena kuolemantyhjyytenä. Tämä on tila,\njonka viimeisillään sairastava antiikki ilmaisi omalla symbolisella\nnäkykielellään: Suuren Huilunsoittajan ääni on vaiennut. Mitä on\nmerkinnyt menneiden kristillisten vuosisatojen ja meidän aikakautemme\nyleiselle elämänsuhteelle, että muuan salaperäinen henkilö, joka\nprokuraattori Pilatuksen aikana naulittiin roomalaiseen kidutuspaaluun\nja jonka kuolemasta hurskaat kalastajat ja teltankutojat tekivät\niäisesti säilyvän symbolin, on kahden vuosituhannen tietoisuudessa\nollut ainoa ylösnoussut ja elävä Jumala?\n\nEnsimmäisen ja ratkaisevan kerran uskonnollinen tunne vetäytyy Golgatan\nvertauskuvallisessa näytelmässä laajasta ja säteilevästä luonnosta\npois, suuntautuakseen yhteen olentoon. Hän, jonka kuolemaan sisältyi\nvertauskuva, että sielu on naulattu ruumiiseen kuten jumalihminen\nristiin, sytyttää ihmiskunnan silmäteriin tuon peruuttamattomasti\nsisäistyneen katseen – tuon elämästä itsessään kärsivän kirkkauden,\njoka kääntyy narsistisesti henkisiä syvyyksiä kohti. Kun kristinuskon\npsykologia kerran kirjoitkaan – ja se aika ei luultavasti ole kaukana\n– tulee keskeisintä osaa näyttelemään kysymys synnistä. Maailma, joka\notti vastaan tämän galilealaisen opin, oli tse asiassa jo herännyt\neettiseen itsetajuntaan, oli omaksunut moraaliset käskyt ja kärsi\nnäiden käskyjen orjuudessa, tuntien täysin epäkreikkalaisella tavalla\nrikkovansa oman yliminänsä siveysoppia vastaan astuttuaan vaistojen\ntuliperäiselle pohjalle. Siksi kulkee elämästä nauttimisen kantapäillä\nselittämätön syyllisyys – synnin ja rikoksen varjo, huono omatunto,\nmystillinen ahdistus. Niiden köyhien ja yksinkertaisten pieneläjien,\norjien, kerjäläisten ja palkollisten, ruukunvalajien ja matonkutojien,\nmiesten ja naisten, jotka saapuivat soihtujen tukahtuneessa hehkussa\ntummiin katakombeihin kuullakseen kertomusta jumalan pojasta, jonka\nmaan valtiaat surmasivat, täytyi omaksua Paavalin sovitusoppi täydellä\ntajuttomalla synnintunteellaan. Kaikissa joukkoliikkeissä tapahtuu\nsamastamisen piilotajuinen ihme – ja tämän ilmiön ongelmallinen\njatkuvaisuus yli kahden vuosituhannen on tehnyt Kristuksesta »Jumalan\nKaritsan», miljoonien vaivattujen sielujen sijaishahmon, jossa\njokainen näkee oman alttiiksi pannun itsensä metafyysisen peilikuvan\nja jonka kautta jokainen tuntee itsensä syylliseksi Jumalan vihaan,\nja vihdoin myös, Ristin vertauskuvan kautta, sovitetuksi Jumalan\nvihasta. Tämä on yksilöiden uskontoa, joka vaatii jumalakseen yksilön!\nPanin kaikkikäsittävä henki haihtuu kylmään Kosmokseen – Jeesuksen\ntullessa on uusi, sisäistynyt ihmisrotu jo syntynyt, löytääkseen\nhänen olemuksessaan kokoavan symbolin, joka sulkee sisäänsä koko\nkärsimyksistä täyden maisen elämän. Ja kahden vuosituhannen usko,\nluottamus ja tuska, elämänkilvoitus ja tajuton tuntemistapa painaa!\nTämän tradition kahleista päästäkseen eurooppalainen sielu on\netääntynyt liian kauas henkisen kehityksen tiellä...\n\n_Anno Domini_ 361, myöhäissyksyn symbolisessa, sairaassa loistossa,\nkohotti historian aalto maailman tietoisuuteen eräät traagilliset\nkasvot, valmistaakseen kuin omaksi riemukseen erään noita näytelmiä,\njoissa jokin satunnainen kohtalo kasvaa vertauskuvalliseen suuruuteen\nja joissa tapahtuu vuosisatoihin vaikuttava ratkaisu. Näyttämönä\non ollut roomalaisen valtatien halkoma traakialainen lakeus.\nKuutamoisesta illasta asti, antautuen puolittain epäillen, puolittain\nuskoen taikuri Maksimos Efesolaisen[1250] opastettavaksi, Flaviusten\nkeisarisuvun perillinen, laiha, tuimailmeinen ja vielä poikamaisen\nkulmikas Julianus[1251] on näytellyt unenkaltaisessa horroksessa osaa\nauringonjumalan öisessä tauroboliassa.[1252] Olympolaiseen stoolaan\npukeutuneena hän on nuhteettomasti vastannut rituaalisiin kysymyksiin,\njoita soihtujen valossa liikehtivät papit ovat laulaneet Mithran[1253]\nluolan hämärään. Hän on astunut pimennossa häämöttävän lautasillan\nalle, ja kuunnellen pingotetun hartaasti uhrihärän kumeaa mylvintää\ntuntenut kunnian tumman veren valuvan kasvoilleen ja hartioilleen,\ntipahtelevan yli valkean tunikan ja räiskyvän maahan heitetylle\nstoolalle, sen vertauskuvallisiin kultaompeleisiin.\n\nAstuessaan seuraavana iltana väsymyksestä ja unettomuudesta\nkalpeana lakeuden edessä nousevalle kummulle, jonka korkeudesta\nhänen silmänsä voi mitata roomalaisten kohorttien valtamerta, hän\nvalitsee lopullisesti osan, johon historia on hänet määrännyt ja joka\npäättyy, kuten tunnettu legenda kertoo, traagilliseen tappionhuutoon:\nVoitit, Galilealainen![1254] Joukot aaltoilevat ilta-auringon\npaisteessa salamoivana panssarimerenä, kun pieni purppurapukuinen\nmies, jonka legioonat ovat huutaneet Rooman keisariksi, antaa\nmerkin. Keisarillinen _labarum_,[1255] Konstantinus Suuren vihkimä\nsotalippu, jossa Kristuksen nimikirjaimet kipinöivät kultaisena ja\nrubiininpunaisena kuviona, lasketaan maahan hänen jalkojensa eteen.\nHän polkee sitä pidätetyllä kiihkolla, hän painaa sen jalokiviä\nsaappaananturallaan, kuin suunnaten kauan kyteneen kostonsa tuohon\nsynkästi hehkuvaan merkkiin, Makellumin linnassa vietetyn lapsuuden\nsymboliin, kristillisen alkukasvatuksen vertauskuvaan. Ja tässä\nhämärtyvässä illassa, jossa rusko säihkyy rauhattomasti lainehtivasta\nkeihäsmetsästä, roomalaiseen sotalippuun juotetaan äänettömyyden\nvallitessa auringonjumalan kuva, Helios-Mithran hopeinen pienoispatsas.\nAntiikin viimeinen, voimaton ele, jota lakastuvan maiseman väriloimu\nja auringonlaskun hautajaisloisto ympäröi, huomauttaa Dmitri\nMerežkovski![1256] Julianuksen suuri haave kutsua eloon jo ammoin\nkuollut pakanuus on tuomittu sortumaan. Hänen hallituskautensa\nmuodostaa tästä syksyisestä hetkestä aina onnettomasti päättyvään\nviimeiseen sotaretkeen asti syvästi traagisen murhenäytelmän, kahden\nvuoden pituisen kohtalonhetken, jossa tapahtuu salainen ja lopullinen\nratkaisu ja jossa länsimainen sielu valitsee tiensä.\n\n\n\n\n\n\nEPILOGI\n\n\n\n\nHuomispäivän varjo\n\n\nVaihe, johon länsimainen kulttuuri on tiellään ehtinyt, on\nmonessa mielessä analoginen lakastuvan antiikin kanssa. Tieteemme\n»aleksandrialaisuus», sokraattisen sivistyksen, rationalismin kuulas\nylihienostus, ja taas toisaalta pako metafysiikkaan, telluuristen\nuskontojen aukimurretuille lähteille – nämä ovat merkkejä, jotka\npuhuvat omaa säpsähdyttävää kieltään. Ja jos maailmanhistorian hyöky\naina noudattaisi nousuissaan ja laskuissaan samaa aallonkäyrää, voisi\nSpengleriin yhtyen ennustaa faustisen ihmisen nopeasti lähenevää\nperikatoa, uuden kansainvaelluksen tuloa syksyynsä ehtineeseen\nmaailmaan. Ovatko historialliset analogiat pettämättömiä, onko\nkulttuurin vuodenaikojen rytmi aina ja kaikkialla ehdottomasti sama,\nonko suurten sivistyskausien häviöllä omat muuttumattomat symptominsa,\njoista taudin kulun voi lukea? Nämä kaikki ovat kysymyksiä, joihin ei\nole olemassa mitään ehdottomasti varmaa vastausta.\n\nEurooppalaisen ihmisen tämänhetkinen kriisi voidaan kyllin\nselvästi nähdä, jos rohkean päättäväisesti sovelletaan ajan\nilmiöihin yksinkertaistavaa perspektiiviä, ja kaikessa elävässä\nkulttuuritapahtumassa myötävaikuttavat syrjätekijät, seisahdustilat,\ntaannehtimiset ja sivuille poikkeamiset, tiettyjen katsomustapojen\nja aatteiden satunnaiset ylikasvuilmiöt eliminoidaan kuvasta pois.\nAntiikin ja kristinuskon taistelu – tosin naamioidussa ja suurelta\nosaltaan muuttuneessa muodossaan – on yhä vielä varsinainen ratkaiseva\ntapahtuma, ja että sen valaiseminen kävisi mahdolliseksi, on ollut\nvälttämätöntä luonnehtia jyrkin, pelkistävin ääriviivoin kreikkalaista\nelämänsuhdetta. Meidän on muistettava, että Augustinuksen, Pascalin\nja Goethen kulttuuri, kristillis-länsimainen sivistys, on alusta\nalkaen kiinteästi imeytynyt helleeniseen sivistykseen, mutta vain\nsen myöhäisimpään kulttuurikerrokseen, tuohon sokraattisen ihmisen\naikakauteen, joka jo kuuluu enemmän tulevaan kuin menneeseen ja jossa\nvarsinainen pakanuus, »myytillinen kreikkalaisuus», on olemassa\npelkkänä resessiivisenä, väistyvänä aineksena. Tulilinjan toisella\npuolella on dionyysinen kulttuuri – primitiivisempi, vaistoille\nperustunut elämänasenne suurine telluurisine uskontoineen ja\nkosmillisine maailmantuntoineen, kulttuuri, jossa joukkosielu vielä\npuhuu omaa kumeaa kieltään j a jossa tietoinen yksilöityminen on\nvasta oraalla. Parhaillaan elettävä aika herättää vaikutelman, niin\nkuin nämä kaksi taistelurintamaa olisivat kiihkeästi hyökkäämässä\ntoisiaan vastaan ja niin kuin itse sivistyksemme sydämessä\ntapahtuisi tänä päivänä kreikkalaisen perinnön lohkeaminen kahdeksi\nvastakohdaksi, apolloniseksi ja dionyysiseksi, mikä yksinkertaisesti\nilmaistuna merkitsee vain kristillisen ja pakanallisen elämäntunnon\nantagonismia.[1257] Toisaalta tapahtuu vaistoelämän kiihkeää\nylösnousemusta, toisaalta apollonisen viisauden yhä jännittyneempää\ntaistelua ylivallasta; toisaalta »pakoa pimeyteen», ihmiskunnan\nprimitiiviseen lapsuuteen, barbaariseen joukkomielialaan, huilujen\nja rumpujen maailmaan, massaan – toisaalta tuskallista ahtautumista\nkristillisen älynkulttuurin vanhaan jaloon linnoitukseen,\nkaksituhatvuotisen hengenviljelyn ja »persoonallisuuksien»\nvarassa nousevan faustisen[1258] sivistyksen valotorniin.\nKulttuurinykyisyydessä on itse helleenisyyden henki ratkennut kahtia\nja joutunut hajautumaan molempien rintamien osalle. Toistan, että koko\nniin kutsuttu liberaalinen kulttuuri, jota kristillisyys on kahden\nvuosituhannen ajan ruokkinut ja juottanut, esiintyy eräänä helleenisen\nsivistyskauden yliviljelmänä ja ammentaa edelleen Sokrateen,\nPlatonin ja Aristoteleen lähteistä, Apollonin lähteistä. Sen jatkuva\nkehittyminen on miltei luonnonlain välttämättömyydellä synnyttänyt\nreaktion, jossa tummemmat ja vaistonvaraisemmat voimat ovat nousseet\ntoimimaan.\n\nOn tullut uloshengityksen aika, jossa kaksituhatta vuotta sisäistyneenä\nollut eurooppalaisuus tahtoo muuttua omaksi vastakohdakseen ja suunnata\nkoko elämäntunteensa patoutuneen virran voimakkaan väkivaltaisesti\nulkotodellisuutta kohti. Skitsoidinen kulttuuri tahtoo oppia elämään\nsykloidisesti, Kosmosta syleilevässä, horisontaalisessa kaaressa!\nOnko leviämässä oleva uuspakanallinen mieliala, jonka refleksiota\nuuspakanallinen veren ja maaperän palvonta on, merkkinä jostakin\ntulevasta vai jostakin peruuttamattomasti menneestä? Ajan sulattamossa\nsyntyvät uskonnot näyttäytyvät omituisen ristiriitaisina, ja jokseenkin\nyhtä oikeutetusti voidaan nykyisin puhua hyvin vanhasta kuin hyvin\nuudesta aikakaudesta. Maailmansodan rajalla päätyi Oswald Spengler,\nkuten tunnettua, ajatukseen, että jokainen kulttuurimaaperä purkaa\nsivistyksensä kuolinhetkellä oman uskontonsa ja myyttinsä viimeisen\nkerran ilmoille, että rotujen primitiivinen nuoruus leijailee\nrationalistisen viisauden lakastuessa kuin maasta kohoava usva vanhan\n»äitimaiseman» yllä, johon ensimmäinen ja luonnontuore uskonto\naikoinaan juurtui. Tämä vanhuuttaan sammuvan rotusielun viimeinen,\nkuolinkouristusta muistuttava ele, tämä toinen uskonnollisuus käy\nlopullisen häviön edellä, valmistaen tietä tulevalle kulttuurille, joka\non nouseva entisen sorasta. Kaava soveltuu hämmästyttävän täsmällisesti\nKolmannen Valtakunnan uuspakanalliseen liikkeeseen, joka ompelee\nlippuihinsa germaanisten jumalien kultaiset embleemit! Esittämällä\nväitteen, että uskonnon jälkikesä käy käsi kädessä sivilisaation\nviimeisen valtiomuodon, cesarismin kanssa, Münchenin kohtalonpappi\non täysin tietämättömänä Adolf Hitleristä ennustanut nykysaksalaisen\ndiktatuurin ja natsilaisen ideologian tuloa ja lausunut tuomionsanansa\nniistä.\n\nPoliittinen kartta on peräti huono todistaja, kun on ilmaistava\najan todellinen valtataistelu, sen syvin voimasuunnikas. Mikä\nparhaillaan elettävälle nykyisyydelle voi näyttäytyä sovittamattomana\nantagonismina, käy ehkä, jos viljelemme mahdollisimman\nennakkoluulotonta historiallisuuden silmämittaa, yhdeksi ainoaksi\njakamattomaksi rintamaksi. Ei ole lainkaan sanottu, että poliittisen\nEuroopan tähtikuviot muodostaisivat tänä päivänä lopullisen ja säilyvän\ntaivaankarttansa, sillä Rooman Palazzo Venezian, Münchenin Ruskean\nTalon ja Moskovan Kremlin välillä käy huomaamattoman mutta mahtavan\naatteellisen sympatian sähkö. Massa marssii – nimetön, standardisoitu,\nyksilöinä hävinnyt ja yhdenmukaistettu ruskeapukuinen joukko, joka\nvyöryy aseistettuna merenä demokraattisen kulttuurin yhä kapenevaa\nvapaavaltiota kohti. Tässä mielessä soi Piave-marssin, Internationaalin\nja Horst Wesselin sävelvyöryissä pelottavan samankaltainen pohjatunne,\nsillä noissa kolmessa valtiossa, joihin poliittisen Euroopan katse\non jännittyneimmin suunnattu, kääntyy kuohuva joukkomieliala yhtä\nekspansiivisesti vanhoja humanistisia perusteita vastaan, ajattelun\nvapautta, henkilökohtaista olemassaolon oikeutta, tieteellisen ja\ntaiteellisen omantunnon kahleettomuutta vastaan. André Gide esitti\nkuuluisan Venäjän-matkansa tilityksessä väitteen, että Kolmannen\nValtakunnan piirissä yksilöllinen vapaus ei ole läheskään samassa\nmäärin joutunut kytketyksi kuin kominternin Moskovassa. Asiasta on\nhyödytöntä kiistellä – molemmilla tahoilla on valtiollisen ideologian\nsuuntaus vahvasti kollektivistinen: se kääntyy persoonallista vapautta\nvastaan, se painaa tasoittavana, standardoivana, samankaltaistavana\nkurina yksilöllistä elämää, ja vain tämän yleisen mielialan\nasteesta eikä suinkaan sen laadusta riippuu, milloin joukkoajattelu\npystyttää vanhan yksilöllisyyttä vaalivan sivistyksen raunioille\noman hirmuvaltansa! Pyrkiessään totaalisen valtion ihannetta kohti\novat sekä saksalainen natsismi että italialainen fasismi alistaneet\nelämän kaikki muodot valtion valtaan: valtio määrää viime kädessä\njäsentensä ajattelun, heidän tieteellisen ja taiteellisen työnsä,\nheidän uskontonsa, heidän maailmankuvansa. Neuvostoliiton piirissä\ntämä paino ei suinkaan ole vähäisempi, sillä kaikkea elämäntoimintaa\nmäärää ajatus, että yksilö on vain solu bolsevismin elimistössä ja että\nvaltiokoneen esteetön käyminen edellyttää jokaisen ruuvin ja nastan\ntäydellistä kuuliaisuutta suuren kokonaisuuden edessä!\n\nPsykologisesti on täysin selitettävissä, että tämä kollektivisoituminen\nkäy käsi kädessä yhden miehen jumaloimisen kanssa ja että täydellisesti\nloppuun viety »kansanvalta» näyttää välttämättömyyden pakosta kääntyvän\nomaksi vastakohdakseen ja synnyttävän diktatuurin. Kaiken laumahengen,\nei vähimmin poliittisen, koossapysyminen edellyttää, että lauman aate\ntulee yhdessä johtajahahmossa lihaksi ja vereksi, ja että suuri,\nnimetön kansanaines voi aina katsoa johonkin korkeampaan, jonka\nolemuksessa ja hahmossa sen omat sielunpiirteet kasvavat rajattomiin\nasti. On kysymyksessä tajuttoman samastamisen tapahtuma, sillä vain\nidentifioinnin kautta joukot voivat uhrata yksilöllisyytensä johtajan\nalttarille ja elää itsensä diktaattorissa, oman sameana kuohuvan\ntunteensa suuressa esineellistäjässä. Miten lyhyt onkaan askel, jossa\nisänmaallinen mieliala muuttuu uskonnoksi ja kansallinen itseihailu\nkansalliseksi rodun ja maaperän kultiksi! Aina käy hallitsijan\nhahmo yksityisihmisenä yhä epätodennäköisemmäksi, aina kirkastuu\nja kasvaa sädekehä, jonka joukkojen ihailu on kutonut hänen päänsä\nympärille. Tämä myytiksi muuttumisen kohtalo on, kuten tiedetään,\ntullut vallantahtoisen poliitikon Adolf Hitlerin osaksi, kuten se on\ntehnyt Vladimir Iljitš Leninistä venäläisen rahvaan puolijumalan.\nOn olemassa näkymätön joukkovaistojen silta, joka johtaa Nürnbergin\nZeppeliininiityltä Moskovan Punaiselle Torille, missä Leninin\nbalsamoitu ruumis nukkuu lasisessa arkussaan, kalvaat, pienet kasvot\nkuultaen punaista tyynyä vasten. Yhteys, joka liittää toisiinsa Saksan\nja Venäjän, on kenties ratkaisevampi kuin erotus, joka etäännyttää ne\ntoisistaan. Kun XX vuosisadan historia kerran kirjoitetaan, on tulevan\ntutkijan silmä näkevä identtisyyttä siinä, missä me erotamme vain\nvastakohtia ja ristiriitaa, ja huomaava todellisen rintamajaon kulkevan\nsiellä, mihin meidän poliittisesti niin lyhytnäköinen katseemme ei\ntavallisesti lainkaan suuntaudu.\n\nKolmannen Valtakunnan ja Neuvostoliiton kautta kristillislänsimainen\nkulttuuri, Platonin ja Jeesuksen kulttuuri, on ensi kerran pantu\nalttiiksi joukkojen taholta uhkaavalle tuholle. Kultainen hakaristi\nja punainen tähti ovat Dionysoksen merkkejä – mutta kuinka paljon\nvaarallisemman ja julmemman jumalan kuin koskaan kolme vuosituhatta\nsitten, suuren vitaalisen kulttuurin päivinä! Nietzschen uhkaava\nennustus, että sivistyksemme on kerran joutuva leppymättömän tuomarin,\nDionysoksen eteen, on toteutumassa, ja reaktion murhaava valtavuus\non suoraan verrannollinen sen pingottuneen sisäistymisen paineeseen,\njoka kahden vuosituhannen kuluessa on yhä kasvaen rasittanut\nlänsimaista joukkosielua. Sekä Saksa että Venäjä ovat dionyysisen\nvaistojenkulttuurin luvattuja maita. Germaanisen mentaliteetin yllä\nlepää nyt kuten ennenkin metafyysisten pohdiskelujen sakea ja raskas\nhuuru, goottilaisen sielun hämärä erite, mystiikan savuava hehku,\nsuurten kirkontornien varjo, kumean kellojenäänen kaukainen kaiku.\nAjaton ja iätön venäläinen aro leviää yhtä historiattomana kuin\nvaltameri suuren emämaansa Aasian kyljessä, kohottaen pyhästä mustasta\nmullastaan tapulien ja kylien kukkia. Tuo kansa ei koskaan voi hävittää\nverestään syvintä itämaista ainesta. Sen sielu on voittamattoman\nuskonnollinen niin kuin suuren alkukodin Aasian sielu, ja ellei se\nvaella luostareihin ja kappeleihin rukoillakseen ja ristiäkseen\nsilmiään vanhojen jumalankuvien mystillisessä häikäisyssä, sen täytyy\nsuunnata uskonnollinen tunteensa politiikan uomiin.\n\nDostojevskin Venäjä ja Stalinin Venäjä eivät lainkaan muodosta\nmitään sovittamatonta vastakohtaa. Tiedostamattoman tunteen kannalta\non yhdentekevää, onko palvottavana Jeesus vai Lenin ja perustaako\neskatologinen mielikuvitus kultakaupunkinsa maahan vai taivaaseen.\nVenäjä on, huomauttaa Spengler, kantanut aina tsaari Pietarin ajoilta\nvieraan, länsimaisen sivistyksen naamiota, ja tämä slaavilaisen\nsivistyksen »pseudomorfoosi» estää meitä näkemästä, mikä Moskovassa\non todellisinta Moskovaa. Potemkinin kulissit eivät rajoitu vain\nturistinähtävyyksiin! Tuo köyhä, likainen, kiihtynyt, nihilistinen,\nryysyinen ja metafyysillinen rotu, joka elää itkussaan ja naurussaan\nselittämättömän ja meille vieraan maailmantunnelman vallassa, horjuu\ntällä hetkellä kuin unen ja valveen rajalla: venäläinen sielu on\nraskas uudesta kulttuurista, se kantaa tulevaisuutta sylissään. Tämän\nkatsomuksen mukaan bolsevismi on pelkkä länsimainen sivilisaatioilmiö,\njohon pseudomorfoosin valtaama Pyhä Venäjä peittyy kuin naamarin taakse.\n\nEgon Friedellin huomautus, että neuvostovenäläinen valtiososialismi\nmuistuttaa muodon puolesta Amerikan jättiläismäisten trustien,\nsyndikaattien ja kartellien monopolitaloutta ja että yksistään\njäännöksetön työn mekanisointi on puhtaasti amerikkalainen\nilmiö, ei ole täysin aiheeton. Siksi voidaan ennustaa käännettä,\njoka on tapahtuva yhtä väkivaltaisesti kuin koskaan tsarismin\npikainen kukistuminen. Veren ja tulenliekkien keskeltä, tuskan ja\nvallankumouksen melskeiden keskeltä, ei Leninin ja Marxin merkeissä,\nvaan tulevan kulttuurikauden ensimmäisen uranuurtajan Dostojevskin\nmerkeissä on uusi ihminen ilmestyvä maailmanhistoriaan, ihminen, jolle\nkuuluu tuleva vuosituhat. Tämä on Spenglerin ajatus. Hänen toivova\nkatseensa kääntyy Moskovaan, mutta niin täysin erilaiseen kuin se,\njonka Euroopan tämänpäiväinen politiikka tuntee!\n\nSillä kulttuurihistoriallisessa nykyisyydessä »venäläinen kristinusko»,\njonka syntymistä on ennustettu, tuntuu kaikista kaukaisimmalta\nmahdollisuudelta. Moskova kuten Berliinikin on kaaosta, jota\ntelluuriset voimat kuohuttavat. Kommunismille ja kansallissosialismille\neivät ole yhteisiä vain työsuunnitelmat ja lomajärjestöt, talouselämän\nteollistaminen ja tehtaiden, sähkövoimalaitosten ja julkisten\nrakennusten näkyvä osuus valtiollisen elämän näytelmässä, vaan\nratkaisevinta on, että kummatkin edustavat joukkosielun valtaa yli\nyksilön ja alistavat inhimillisen totuusvaatimuksen mitä räikeimmän\npyydeajattelun pakkovaltaan. Sekä Venäjällä että Saksassa on omat\ntarkoituksenmukaiset myyttinsä. Mitä ensiksi mainittuun tulee, voi\nmarxilainen materialismi erinomaisesti käydä naamioidusta uskonnosta,\nsillä puimakone Ylösnousemuksen Kirkossa on tälle tuhatvuotisen\nvaltakunnan toivossa elävälle rodulle yhtä puhuva ikoni kuin\nkreikkalaiskatolinen jumalankuva. Missä Venäjä omaksuu äärimmäisen\nyksinkertaisen ja standardi-ihmiselle soveltuvan järjenuskonnon,\npäätyäkseen eräänlaiseen tieteelliseen taikauskoon ja suunnatakseen\ntajuttoman jumaloimishalunsa Leninin keltaista kalmukinpäätä kohti,\nsiinä vaipuu saksalainen joukkotunne germaaniseen jumalhämärään,\nmaaperän, rodun ja veren kulttiin. Missä edellinen julistaa ainoaksi\nsaatanakseen länsimaisen kapitalismin, siellä on saksalainen viha, joka\nekspansiivisuudessaan vastaa Nibelungien tunteiden mittoja, suunnattu\njuutalaisuutta kohti. Olla komsomoli tai olla SA-mies, työskennellä\nkolhoositilalla tai Schwartaun työleirillä on syvimmältään sama asia,\nkoska itse sielullinen asenne, jonka valtion käskyvaltaan alistunut\nyksilö kummassakin tapauksessa omaksuu, on täydellisesti sama. Miten\npoliittisten ideologiain muodot eroavatkaan toisistaan Moskovassa ja\nBerliinissä, kuohuva joukkotunne, joka panee länsimaisen kulttuurin\nmaaperän vapisemaan, on yhtä molempien piirissä. Yrittäessään eräässä\ntutkielmassaan selvitellä maailmansodan psykologisia syitä Thomas Mann\npäätyi ajatukseen, että kahdesta vastapuolesta Saksa edusti rajattomiin\nasti jännitettyä dionyysistä tahtoa ja Ranska voittopuolisesti\napollonista, tasapainoon pyrkivää, loogillista ja älyllistä elementtiä.\nMutta Dionysoksen ja Apollonin taistelussa on tumman alkuvoiman\njumalalla tällä hetkellä hallituspaikkanaan kieltämättä sekä Saksa että\nVenäjä!\n\n»Dionyysinen ihminen», »vitaalinen ihminen» tuntee syvimmältään vain\nyhden vihollisen, jota vastaan hän taistelee: oman henkilökohtaisen\nminänsä, persoonallisuuden itsessään. On olemassa sokean tajuttoman\nja kirkkaan tietoisuuden valtakunta, libidon ja minän valtakunta,\njoiden välillä jatkuu vanha taistelu. Mutta kahden vuosituhannen\nkulttuurikehitys on johtanut siihen, että edellisen täytyy\nnykyaikaiselle ihmiselle ilmetä massan ylivaltana ja kuvastua\npuhtaasti kulttuurinvastaisena elämäntilana, jonka piirissä kaikki\nsisäistyminen päättyy ja »aisti-iloisen teonihmisen» valtakunta alkaa.\nSe on sukeltamista joukkovaistojen mereen, pakoa henkisen sivistyksen\nvalopiiristä siihen elämänotteen välittömyyteen, jonka tänään voi\ntarjota vain jyrkän päättäväinen anti-intellektualistinen mieliala.\nEräänlaisen »pseudomorfoosin» vaikutusta havaitsee ennen kaikkea siinä,\nettä niin moni suuntaus on tänään kääntynyt omaksi vastakohdakseen\nja että dionyysisen vapauden julistus kajahtaa juuri maista,\njoissa kollektivismin voittokulku on huipussaan, olkoonpa sitten\nkysymyksessä Saksan militäärinen kuri tai Neuvostoliiton harjoittama\nyhdenmukaistaminen. Ilmiö esiintyi jo välittömästi maailmansotaa\nseuranneina vuosina, jolloin eurooppalainen joukkokaiho suuntautui\nsyvimmältään minän hävittämistä kohti ja jolloin tuo katkerasti\nvaljennut tosiasia, että kaikki persoonallinen hengenviljely on meissä\npiilevälle viettiolennolle raskasta kantaa, johti massa-ihmisen\nihannetta kohti. »Maailma, joka haluaisi palata takaisin luontoon,\nhävittää huomaamattaan juuri luonnon itsestään. Se pakenee henkeä, se\najautuu välittömyyttä kaivatessaan täydelliseen välillisyyteen ja tämä\nkääntyy sen tuhoksi...»\n\nInhimillisen onnen probleemi on sekä Neuvostoliitossa että Saksassa\ntahdottu ratkaista luomalla massaihmisen prototyyppi, tervevaistoinen,\nvälitön, vitaalinen rotu. Näköpiirin rajalla häämöttää paratiisi –\nyksinkertainen elämäntila, jossa uusi Adam ja uusi Eeva kohtaavat\ntoisensa synnin kompleksista vapautuneina, siittääkseen kaltaisiaan\nolentoja uuteen kevätnuoreen maailmaan. Tämä ideaali-ihminen ei\ntunne kristillisen moraalin painoa, hän ei koskaan eksy oman\nsisäelämänsä sokkeloihin, hän on ristiriidaton, seksuaalisesti terve,\ntelluurinen olento, joka kyntää peltonsa rauhan päivinä ja puolustaa\nmaataan vaaran uhatessa, rakastaen ja vihaten yhtä yksinkertaisen\nmutkattomasti kuin hänen kaukaisimmat esivanhempansa maailman aamuna.\nRinta rinnan ponnistelevat sekä Venäjä että Kolmas Valtakunta tätä\npäämaalia kohti, ja missä edellinen uskoo luovansa uuden ihmistyypin\ntakaamalla naisille, jotka valtion katse näkee vain työtätekevinä\nsynnytyskoneina, yhteiskunnan taholta säännöstellyn sivistyksen,\näidin ja lapsen etujen suojelun, palkallisen loman raskauden aikana,\nsynnytyslaitokset, lastenseimet ja kollektivististen periaatteiden\nohjaamat lastenkodit, siellä on Saksa ottanut yhtä tarmokkaasti\nvaltion haltuun äitien spartalaisen kehittämisen ja lasten henkisen\nja ruumiillisen jalostamisen koulujen ja nuorisojärjestöjen avulla.\n»Uuden sukupolven» luominen on alkanut. Mutta maailma, jossa tämä\ntapahtuu, on kaikilla juurillaan kiinni vuosituhantisen kristillisen\nsivistyksen maakerroksissa, ja mikään sotilaallinen pakkovalta ei voi\nmiekansivalluksellaan taittaa moraalisia solmuja, joihin eurooppalainen\nelämäntunne on kytkenyt itsensä. Dionyysinen elämä on vaipunut\nmenneisyyden peittoon. Me emme nojaudu enää välittömästi aikakausiin,\njolloin veren ja maaperän myytit, suuret vitaaliset uskonnot olivat\ntodellista ja läheistä elämää, jolloin ne suuntasivat kosmillisen\npoljennon virran inhimillisen elämän uomiin. Meidän ja esihistoriamme\nvälillä on apollonisen kulttuurin vuosisatainen kerros.\n\nEi käy kieltäminen, että Dionysoksen nimeen liittyy tällä hetkellä\nyli kaiken muun kulttuurivihamielinen kaiku. Hänen valtaantulonsa\ntietäisi vandalismin ennen tuntematonta nousua, verta, tulta ja\nsotilassaappaita, nimettömien laumojen hyökyä yli Euroopan, raunioita\nja hävitystä, yötä, joka vyöryisi mustana ja raskaana yli länsimaisen\nsivistyksen ja jonka tulvasta pelastuisi vain pieni valittu joukko,\njoka olisi uuden elämän arvoinen. Jos tajuton luonnonvoima, joka on\njoutunut ja joutuu kesytetyksi kulttuurin ikeessä, todella murtaisi\nkaikki patonsa, olisi perikadon päivä tullut. Länsimainen ihminen on\npolttanut sillat takanaan. Vain hävityksen ja kaaoksen tie voi johtaa\ntakaisin siihen kreikkalaisuuteen, joka kukoisti kolme vuosituhatta\nsitten Välimeren rannoilla, sillä kristillisen sisäistymisen tie on\nollut liian pitkä, jotta voisimme enää kääntyä takaisin. On elettyjen\nkahden vuosituhannen tulosta, että »luonnollinen ihminen» voi tänään\nsyntyä vain vuodatetusta verestä ja että dionyysinen elämäntila\nedellyttää kipeää tempautumista kulttuurista erilleen, suurten\njoukkoliikkeiden yksilöllisyyttä hävittävään pyörteeseen. Kaipaus on\nolemassa – mutta kuinka kohtalokkaana! Vitaalisen vapauden julistus on\nnurinkurisesti mutta peruuttamattomasti kääntynyt sotilaallisen kurin\njulistukseksi, ja sieluilla, joita polttaa primitiivisyyden koti-ikävä,\non _in praxi_ vain yksi ainoa mahdollisuus: sulaminen suureen laumaan.\nLänsimaisen ihmisen murhenäytelmänä on, että hän on herännyt kipeään\ntietoisuuteen henkisen itsekehityksen ja henkilökohtaisen moraalisen\nkilvoituksen tuottamasta tuskasta, ja niin hän antautuu tuolle\ntunteelle, jonka ruotsalainen Harry Blomberg[1259] on pukenut sanoiksi:\n»Koko elämäni ajan olen hartaasti halunnut täydelleen yhtyä suureen\nkansanliikkeeseen.»\n\nPakanallisen jumalan tulo sivilisoituneeseen ja sisäistyneeseen\nmaailmaan on unelma, johon länsimainen ajatus traagillisesti\nkurkottuu, kääntyen samalla omaa laatuaan vastaan, pelastautuen\nitseltään! Tämä on meidän elämäntuntomme pääsemätön _circulus\nvitiosus_, surmanympyrä, jossa kaikki elämänpalvonta kiertää ja johon\non voitu tulla vain kaksituhatvuotisen sielullisen sisäänhengityksen\nkautta! Loppuun ajateltuna merkitsisi antiikin eloon herääminen\nsen sivistysmuodon täydellistä häviötä, joka on kasvanut noiden\nvuosituhansien varjossa ja joka syvimmältään edellyttää dionyysisen\nelämänvoiman lannistamista, narsistista minän viljelyä, valoisan\ntietoisuuden ylivaltaa tajuttomista voimista. Siksi leviää yli kaiken\nelämänfilosofian tuo kuolemansyvä, fatalistinen perikadon odotus,\njoka heittyy varjona Freudin, Spenglerin ja Klagesin kirjoittamille\nsivuille, joka on maanalaisesti läsnä yksinpä Schelerin teoksissa,\njoka ahdistaa Lawrencen, Giden ja koko radikaalin kirjailijarintaman\nrunoutta »koskaan valloittamatonta maailmaa» kohti. On paradoksaalista\nja tuskallista, että tämän unelman vaalijoina ovat täysiverisimmät\nintellektualistit ja puhtaimmat individualistit – aivot, jotka ovat,\njos katsomme niitä inhimillisen luonnon omalta näkökannalta, vain\npitkän kulttuurikehityksen kypsiä syyshedelmiä.\n\nOn olemassa päämäärä, jota jaloimmat ja parhaimmat uuden elämäntunnon\nairuet kuuluttavat, ja tämä kaukana väikkyvä ihannetila on pimeän ja\nvalon suuri tasapaino, Dionysoksen ja Apollonin sovinto, kuten André\nGide sen ilmaisee. Eurooppalaisen sielun kehitystie on ollut viimeisten\nvuosisatojen kuluessa yksipuolista apollonista valistusta, jonka on\ntäytynyt muuttua meissä piilevälle viettiolennolle liian vaikeaksi,\nettä reaktio olisi voinut jäädä tulematta. Ei ole helppoa osoittaa\ntaitekohtaa, missä eetillisyyden painopiste lopullisesti siirtyi vapaan\nja välittömän elämän alueelta kireän moraalisen tahtomisen, viettejä\ntappavan itsekasvatuksen alueelle.[1260] Maailmansota merkitsi juuri\ntässä suhteessa käännettä päinvastaiseen, ja, aika, joka syntyi nuorena\nja traagillisena sen verisestä sulattamosta, on kestettyjen kärsimysten\nnimessä tahtonut kumota äskeiset moraaliset ihanteet ja asettaa\nkristillisten teesien vastapainoksi omat pakanalliset antiteesinsä.\nMutta väkivallan ja sekasorron keskeltä murtautuu jo esiin heikko\nmutta sitkeä kaipaus, joka ei tahdo enempää ehdottomaan pimeyteen\nkuin ehdottomaan valoon: sen näköpiirissä väikkyy uusi harmonia,\nsynteettinen ihminen. Miten raskaan varjon maailmansota heittikin yli\nEuroopan, yksi on varmaa: se on lietsonut onnellisuuden koti-ikävää,\nse on valanut uutta merkitystä inhimillisyyden käsitteeseen. Vuoden\n[19]t[8] jälkeen meidän vastuuntuntomme sekä toisista että itsestämme\non voimakkaasti herännyt, ja uusieetillinen tietoisuus ulottaa\ntällä hetkellä vaikutustaan kaikkeen ajatteluun ja toimintaan. Tuo\ntotuus, että kulttuurielämä – tai pikemminkin elämä kulttuurissa! –\non kehittänyt ehkäisyjä, jotka estävät meitä elämästä yhtä vapaan\nvälittömästi kuin meidän olisi elettävä, on kenties tulevaisuuden\nsilmillä katsottaessa hedelmällisimpiä havaintoja. Että synteettinen\nihminen voisi syntyä ja että vapaan elämän ihanne täyttyisi, tulee\nmyös sen, mikä meidän olemuksessamme on vaistomaista ja pimeää, astua\nvankilastaan esiin.\n\nReaktion täytyi tulla – ja se on tullut! Valaistus, josta ei tiedä,\nennustaako se auringon sammumista vai uutta aamua, lepää harhauttavana\nyli Euroopan, ja sen noidutussa loistossa on kaukaisin muinaisuus\näkkiä saanut oudon ja pelottavan elämän. Kulttuurimenneisyys on tänä\npäivänä aktuaalisinta, mitä kulttuurinykyisyys tuntee. Maailman katse\nsuuntautuu kysyvänä mykistyneihin muinaismuistoihin, jotka kasvavat\nesiin ajan lentohiekasta. Temppelien sora hohtaa mystillisesti,\nmurskatuilla alttareilla häilyy sammuneiden uhriliekkien kajo,\npakanalliset embleemit kipinöivät vuosituhantisesta hämystään kuin\ntomun peittämä metalli. Myytit murtavat hautakammionsa, jotka\nkristillinen kirkko muurasi umpeen. Veren ja kullan barbaarisessa\nloimussa, suunnaten silmänsä pieneen vallantahtoiseen johtajaansa\nSaksan ruskeat falangit[1261] marssivat kohti uutta päivää,\nkatseensa edessä germaanisen maailmanvallan _fata morgana_...\nUuspakanallisissa temppeleissä salamoi auringonjumalan metallinen\nhakaristi, kirkonkellojen kumahdukset juhlivat uutta arjalaista\njumalaa, joka on puoleksi Balder,[1262] puoleksi Kristus. Maassa,\njossa jokainen kristillinen kappeli lepää pakanallisella maaperällä,\ntapahtuu roomalaisen maailmanvallan uudestisyntymä luvuttomissa\nmustissa armeijoissa: valtakunta vääntelehtii ahtaissa rajoissaan,\nse kurkottuu etelää kohti. Toukokuun ensimmäisenä leimuavat yli\nMoskovan katujen ja torien, yli Tverskajan[1263] talonpäätyjen,\nKremlin sementtimuurien ja Vasili-kirkon portaiden tulipunaisesta\npumpulikankaasta leikatut kaistaleet; Leninin kuparinen käsi nousee\nnyrkkiin puristuneena pilviä kohti, joita pommitasojen kumeasti\njyrisevä parvi halkoo; tankit, ilmatorjuntatykit ja kuuntelukoneet,\nvalonheittäjävaunut ja tykkien lavetit rämisevät Punaisen Torin\nharmaalla kiveyksellä, luvuton sotilaallinen massa vyöryy\npäättymättömänä tulvana Stalinin kunniakorokkeen ohi, kulta, valkea\nja veripunainen välkkyvät, Internationaalin myrsky pauhaa uhkaavana\npilviseen kevätilmaan. Varustelujen ja sotien, lakkojen, työmellakoiden\nja vallankaappausten, militäärisen pakkovallan ja yksilölliseen\nvapauteen suunnatun terrorin keskellä, palavista kirkoista nousevan\nsavun ja marssivien sotilasjoukkojen nostattamien tomupilvien keskellä\ntapahtuu historiallista häviämistä ja syntymistä, jotakin sortuu\nperuuttamattomasti ja jotakin tulee tilalle, kenenkään voimatta vielä\naavistaa, mitä –.\n\nKristillisyys nousee ahdistetussa asemassaan kapinaan; »henki»\nvääntelehtii »sielun» puristavassa otteessa, ylösnousemuksen hymnit\nmanaavat kuollutta jumalaa haudastaan. Musta uskonto seppelöi\nvertauskuvansa pääsiäisen heleästi hohtavilla liljoilla ja yrittää\nturhaan peittää traagilliset kasvonsa uuden riemun naamariin.\nOxfordilaiset ristiritarit vaeltavat laulavina joukkoina tyhjiksi\njääneiden kirkkojen ohi, joissa viimeiset papit heiluttavat\nsuitsutusastioitaan ja ojentavat ehtoollismaljaa hengellisesti\nvaivaisten huulille. Ylioppilaat, konttoristit ja liikemiehet, sadan\nmetrin juoksijat, teollisuusmagnaatit ja reportterit seuraavat\nverryttelypukuista Kristustaan ulos vapaille ja valoisille vihreille\nlaitumille, muuttaen tennishallit katakombeikseen ja lukusalit\nkappeleikseen. Tohtori Buchmanin[1264] kateederista kajahtaa uuden ilon\nsanoma, jonka amerikkalaisen mainoksen kovaääninen kaiuttaa yli kaiken\nmaailman ja joka uusasiallistaa uskonnon, soveltamalla sen piiriin\nsaksalaisen alastomuuskulttuurin sanat lievästi muunnetussa muodossa:\n»Valoa, Ilmaa, Elämää sielujenkin alalle!» »Henki» nousee kapinaan ja\nluo ylikasvuilmiönsä. Spiritistit tanssittavat pöytää ektoplasman[1265]\nja ylösnousemustoivon kirpeässä tuoksussa, antroposofit kääntävät\nGolgataa kristillisen salalieteen kielelle, teosofisissa looseissa\nleijailee Upanisadien taivaallinen huuru, Gautama Buddha pukeutuu\nKrishnamurtin[1266] hahmossa valkeaan flanelliin, maailmanopettaja\nottaa Yhdysvaltain poliiseista huolimatta asuntonsa amerikkalaisessa\nneekeriprofeetassa. Ja yhä kiristyvämpänä lootusten, deevojen ja\nastraaliolentojen kierteenä, itämaisten salamenojen ja kristillisen\nmystiikan sulautumana tuhatvuotisen hengenviisauden vaahto pärskyy\nmykkää taivasta vasten, singoten kuohunsa sitä korkeammalle, kuta\nraskaampi on ympärillä vaikuttava paine, pakanallisen thyrsos-sauvan\nnostattama maailmanmyrsky.\n\nMutta keskellä tätä mätänemistä ja käymistä, sielujen epätoivoista\nodotusta ja viimeistä, vaisua toivoa, joka kurkottuu elämän omalta\nperustalta kauas »tuonpuoleiseen», saa muuan syyrialaisen evankelistan\nLuukkaan kertoma anekdootti niin kumean ja kohtalokkaan kaiun kuin\nkerrottu tapaus olisi vasta tänään ehtinyt kohdallemme ajassa: »Ja\nJeesus sanoi: Kuka se oli, joka koski minuun? Mutta kun kaikki\nkielsivät, sanoi Pietari ja ne, jotka olivat hänen kanssaan: \"Mestari,\nväkijoukkohan ahdistaa ja tungeksii sinua, ja sinä sanot: Kuka se oli,\njoka koski minuun?\" Mutta Jeesus sanoi: Joku minuun koski, sillä minä\ntunsin voiman lähtevän itsestäni –»\n\nMikä syntyy ja etsii ilmaustaan ajan sekasorron keskellä? Onko\najateltavissa, että kahden valtavan aallon poljennollinen leikki\ntoisiaan vastaan, teesin ja antiteesin yhtyminen on kerran antava\nsisällön uudelle päivälle, jonka tuloa modernin ihmisen varhainen\nruumiillistaja, saksalainen papinpoika Friedrich Nietzsche kerran\nennusti? Tulikaste, jonka historiallinen välttämättömyys on valmistanut\nlänsimaiselle sivistykselle, on ehkä alussaan; kukaties tulee veren ja\ntulen laine vielä vyörymään sen maankamaran yli, jolle eurooppalainen\nrotu on perustanut tänään niin hauraalta tuntuvan kulttuurinsa\nlinnoitukset. Mikään edistyksen harhakuva ei saa peittää silmiltämme\nmahdollisuuksia, jotka uinuvat ajassa. Voimakas elämänusko on silti\nrakentava sateenkaarensa yli hukuttavien tulvien.\n\nTähti, joka mittaamattomia aikoja sitten irtautui suuresta\näitinebuloosasta ja jonka pinnalle sata miljoonaa vuotta takaperin\nkehittyi elämän ohut ja hauras kerros, kiertää rataansa Universumin\nihmelapsena. Sen biosfäärissä on jatkunut elimellinen kehityskulku, se\non synnyttänyt hitaan ja pitkän kokeilun kautta olennon, joka mittaa\navaruutta ulkopuolellaan ja itsessään, tuntee tähtien ja sielunsa\nlait, lukee kohtalonsa kirjaa ja tietää asemansa noissa äärettömissä,\nkylmissä avaruuksissa, joissa on täytynyt tapahtua niin paljon\nosmoosia ja kristallisoitumista, mutta joissa elämän tapahtumakulku\nei ole kenties koskaan jatkunut yhtä pitkälle kuin auringon pienessä\nkiertolaisessa. Se vyöryy rannatonta tietään yössä, mutta sen pinnalla\npalaa valo. Salaperäinen olento, joka on alistanut sen valtaansa,\nvoi nousta taisteluun omaa itseään vastaan, voi julistaa sodan\nkaltaisilleen ja pyrkiä tänään hävittämään kaiken, minkä eilispäivänä\nrakensi. Mutta ei veri eikä tuli voi tuhota hänen ainutlaatuisuuttaan,\nhänen aivojensa valtaamia näkymättömiä mantereita ja hänen sydämensä\ntaivaita, unia, joilla hän turvaa itsensä kaikkeuden kylmyydeltä,\nhurmaa, jolla hän on aina ottava kantaakseen elämän perinnön.\nInhimillisyyden sydämestä, joka ei ainoankaan odysseian pitkillä\nharhamatkoilla ole tauonnut sykkimästä ja jota mikään ihmisen itsensä\nsanelema mahti ei voi vaientaa, on aina, kun vaikeiden ratkaisujen ajat\novat tulleet, versova uusi kevät. Ei ole kenties mahdotonta kuulla sen\nkirkasta suhinaa hätääntyneiden kysymysten ja kumean marssintahdin,\nkirkonkellojen surullisen malmiäänen, valitushuutojen ja rumpujen melun\nlävitse. Ajassa, jota parhaillaan elämme, ja joka meistä, kuten ehkä\njälkeen tulevista polvistakin, on vielä järjestymätöntä kaaosta, on\nitse inhimillisen onnen probleemi käynyt niin polttavaksi, että sen\npalosta täytyy uuden päivän leimahtaa täydessä loistossaan esiin.\n\n\n\n\nJälkihuomautus\n\n\nHyvin tietäen kaikkien esipuheiden onttouden tahdon liittää tämän\nteoksen loppuun eräitä jälkihuomautuksia. Haluan erikoisesti tehostaa\nsitä tosiasiaa, että tämän kuten edellisenkin kirjani painopiste\nei lainkaan ole asioiden ja ilmiöiden tieteellisessä kritiikissä,\nvaan mahdollisimman laajassa, mahdollisimman rikkaassa ja avarassa\nparhaillaan elettävän eurooppalaisen kulttuurikriisin kuvassa.\n»Vaistojen kapina» ja »Huomispäivän varjo» muodostavat tässä suhteessa\nkokonaisuuden, jonka osat – niin erilaisilta kuin ne tuntuvatkin\n– tukevat toisiaan. Alusta alkaen on teokseni rakenteellisena\npohjapiirroksena ollut hitaan ja edistyvän luomisen oma rauhattomasti\nmuuttuva kompositio, tukipisteetön, elävä, muodonmuutoksille altis\npohjakaava. Vaihtamalla tähystyskulmaa ja sijoittamalla peilejä yhä\nuusiin asentoihin olen tietoisesti hävittänyt lopullisen varmuuden\nuhkaavia aineksia, sillä kaikista mielipiteistä ovat juuri varmimmat\nja ehdottomimmat kaikkein vaarallisimpia! Toivon vilpittömästi,\nettä tämä edellytys antaa teokselleni tuon elävän ja häilyvän,\nsitomattoman ja rauhattoman irrallisuuden, joka vain elävillä\najatuksilla on, tuon satamasta satamaan kiiruhtavan kokeilemisen\nleiman, joka näkee laajemmalle ja kauemmas kuin ristiriidaton\ntarkkuus. Jokainen arvostelu, joka unohtaa nämä lähtökohdat ja\nkäsittelee teostani yksipuolisesti tieteellisenä tai yksipuolisesti\ntaiteellisena luomuksena, on kirjoitettu asian vierestä, sillä\nedellisessä tapauksessa kritiikin katseelta jää täydellisesti salaan\n_die Wirklichkeit der Bilder_ ja jälkimmäisessä tapauksessa kaikki muu\npaitsi se. Eräänlaisena yleisenä johtotähtenäni on ollut ajatus, että\nvain uskaliaat ja rohkeat pelkistykset ja yleistävät analogiat voivat\njohtaa kokonaisnäkemyksiin, kun kysymys koskee parhaillaan elettävän\najan valaisemista. Vain yksinkertaistamalla tosiasioiden yleistä\nsuhteita voidaan murtaa aukko sumuun, jota seulova, huolellinen,\nlyhytkatseinen spesiaalitutkimus ei koskaan pysty hävittämään.\n\nHaluamatta raskauttaa tätä kirjaa laajalla lähdeluettelolla olen\ntyytynyt tekstissä viittaamaan kulloinkin puheena oleviin teoksiin.\nKirjan alkujakso – Sumu – nojautuu suurelta osaltaan asiatietoihin,\njotka valaisevat [20]-luvun yleistä elämäntyyliä ja joiden\nlähteistä voi täydellä syyllä mainita Curt Moreckin,[1267] Magnus\nHirschfeldin,[1268] Hans Ostwaldin,[1269] Ivan Blochin,[1270] Scheuerin\nja Soykan[1271] tyypilliset sodanjälkeiset »tapojenhistoriat»; niiden\nlisäksi ovat lähdeaineistona olleet silloiset aikakausjulkaisut ja\nsanomalehdet. Suomeksi ilmestyneistä teoksista ovat kieltämättä\nkäytettävimmät norjalaisen Christensenin kolmiosainen »oman aikamme\nhistoria», Philip Gibbsin[1272] impressionistiset ajanesitykset ja –\nmaailmansotaa koskevista — J. O. Hannulan[1273] suuri ja ylittämätön\n»Maailmansodan historia». — Psykoanalyysia koskeva osa – Eroksen\nsyntymä – nojaa lähes jokaista yksityiskohtaansa myöten niihin ensi\nkäden lähteisiin, joihin olen sen tekstissä viitannut: Freudin teosten\nuusimpiin painoksiin, _Imago_-lehden tutkielmiin, Rankin,[1274]\nReikin,[1275] Jonesin,[1276] Róheimin,[1277] Pfisterin,[1278] Jungin,\nAdlerin ja Groddeckin[1279] julkaisuihin. Eräänlaisena yleisiä\nperspektiivejä hahmottavana tekijänä on ollut _Natur och Kulturin_\njulkaisema psykologisten nidosten laaja sarja, johon tähän mennessä\nliittyy joukko Freudin, Jungin, Adlerin, Groddeckin, Stekelin,[1280]\nEllisin[1281] ja monien muiden ruotsinnoksia.\n\nKirjani keskijakso – Länteen laskeva aurinko – tuskin kaipaa\nlähdeviittauksia, sillä sen useinkin selostuksiin rajoittuvat sivut\non miltei poikkeuksetta kirjoitettu tekstissä mainittujen teosten\nperustalla. Voisi mainita Jeansin[1282] ja Eddingtonin[1283] teokset,\nBergsonin, Klagesin, Schelerin, Spenglerin, Keyserlingin,[1284]\nKünkelin ja Drieschin[1285] kirjat, Lawrencen, Giden ja Huxleyn\nromaanit sekä – runoudesta puheen ollen – niiden kotimaiset tulkinnat,\njotka parhaasta päästä rajoittuvat Lauri Viljasen[1286] esseihin.\nErikoisesti huomautan hänen Lawrence-esittelystään teoksessa\n»Taisteleva humanismi» – inhimillisessä tiiviydessään niin vertaansa\nhakevasta tutkielmasta, joka varsinaisesti avasi minulle Lawrencen\nrunouden ovet. Eräät ruotsalaiset esseekokoelmat ovat myös kuluneet\nkirjoittajan käsissä tätä teosta kypsytellessä, ja muita mainitsematta\nrajoitun huomautukseen, että niin Sven Stolpe kuin hänelle niin etäinen\nArtur Lundkvist ovat taittaneet kuin kahtena vastakkain asetettuna\npeilinä samaa valaistusta: eurooppalaisen kulttuurimielialan säteitä.\n\nMitä vihdoin tulee teoksen loppuvaiheeseen, jonka yhteisnimenä\non Pakanallinen Kosmos, sen »kiinteänä» pohjana ovat olleet\nDroysenin,[1287] Belochin,[1288] Burckhardtin[1289] ja Curtiuksen[1290]\nKreikan kulttuurinhistoriat, Gibbonin[1291] Rooman perikadon historia,\nFriedländerin[1292] Sittengeschichte Roms (Phaidon Verlagin julkaisema\nsupistettu laitos vuodelta 1934) sekä Hans Lichtin[1293] loistelias ja\nperinpohjainen Kreikan tapojenhistoria. Mutta näiden lisäksi mainitsen\nPrellerin[1294] vanhan, nyt jo miltei kanonisoidun kreikkalaisen\nmytologian, Kernin[1295] ja Gruppen[1296] Kreikan uskontoa käsittelevät\nkirjat, de Coulanges'in,[1297] Reitzensteinin[1298] ja Thassilo von\nSchefferin[1299] tutkimukset, J.G. Frazerin kreikkalaisia kulttimenoja\nkoskevat sivut, Erwin Rohden _Psyche_-teoksen, Nietzschen »Tragedian\nsynnyn» ja eräät hänen erillisistä kirjoitelmistaan, Bachofenin\npääteokset viime vuosisadan puoliväliltä, Ludwig Klagesin ja Schulerin\nkirjat, varsinkin ensiksi mainitun _Vom Kosmogonischen Eros_ -teoksen.\nSangen suurta herätellä on merkinnyt Wilamowitz-Moellendorffin laaja\n_Der Glaube der Hellenen_. Tässä mainittujen lisäksi teokseeni on\nseuloutunut asiatietoja monista antiikin tapoja ja uskomuksia, sen\ntaidetta, filosofiaa, yleistä elämänkäytäntöä koskevista tutkimuksista,\njoiden nuhteeton rekisteröiminen olisi rasittanut kirjaani.\nlukemattomilla alaviittauksilla. Teoksen viimeinen luku, Epilogi\navautuu välittömästi itse aikaan ja elämään. Joka kysyy sen lähteitä,\nei ansaitse vastausta.\n\nKoska sekä tämän että viime syksynä ilmestyneen »Vaistojen kapinan»\ntodellinen synty juurtuu paljon kauemmas kuin kirjojen varsinainen\npaperillepano, on myös vaadittu materiaali tavallista runsaampi.\nMonet artikkelit ja julkaisut, monet hakuteokset, tutkielmat ja\nyksityiset nidokset ovat kulkeneet tekijän käsien kautta, ja\nluonnollista on, että kirjat, jotka eivät välittömästi ole lainkaan\nliittyneet työmateriaaliin, ovat kautta vuosien voineet salassa\nhedelmöittää ajatuksiani. Tässä mielessä on kiitollisuudenvelkani\nmodernille eurooppalaiselle runoudelle jokseenkin yhtä suuri kuin\njollekulle Spenglerille ja jollekulle Erwin Rohdelle. Goethen\n»Morfologiset kirjoitukset, Aldous Huxleyn romaanit, mytologisiin ja\nluonnontieteellisiin erikoiskysymyksiin porautuvat tutkielmat yhtä\nhyvin kuin sinfoniakonsertit ja teatteri-illat ovat toimineet salaisena\nmutta väkevänä virityksenä.\n\nSuomalaisessa kulttuuri-ilmastossa paloi 20- ja 30-lukujen\nvaihteessa radikaalien Tulenkantajien soihtu, ja sen valossa välähteli\nhetkellisiä näköaloja suoraan sodanjälkeisen Euroopan hämärään. Sekä\nsaman ryhmän silloinen kirjallinen lehti että Olavi Paavolaisen\nesseekokoelma »Nykyaikaa etsimässä» käsittelee kauttaaltaan ilmiöitä,\njotka ovat tämän kirjan alkulukujen »aiheena»: Paavolaisen teoksen voi\ntodella katsoa kirjoitetuksi noiden ajanilmausten keskellä – siitä sen\nnuorekas kritiikittömyys! Mutta teoksista, jotka juuri tänä päivänä\nsivuavat omaa aatteellista linjaani, on syytä mainita myös modernin\n»elämänpalvonnan» tähänastiset kotoiset julistuskirjat: Paavolaisen\nmatkakuvaukset Kolmannesta Valtakunnasta ja Etelä-Amerikasta ja vihdoin\nLauri Viljasen »Taisteleva humanismi», erinomaisen havainnollinen\neurooppalaisen rauhattomuuden kommentaari. Voin tuskin jättää\nmainitsematta myöskään V. A. Koskenniemen »Symphonia Europaeaa»\n– syvintään myöten länsimaista teosta, jota lukiessa kuitenkin\njoutuu sen mielikuvan valtaan, että jokainen sen sivuista on tullut\nkirjoitetuksi suuren, umpimielisesti hymyilevän Buddhan kuvan varjossa.\nLisäksi tahdon erikoisesti korostaa Eino Kailan teosten osuutta siinä\nverkkaisessa henkisen käymisen prosessissa, jonka tulos kirjani on.\nMainitsen »Persoonallisuuden», hänen tähänastisen tutkijantyönsä\nmonipuolisen ja elävän synteesin, joka on sekä kokonaisuudellaan että\nyksityiskohdillaan viitannut suuntaa monille ajatuskuluilleni. Näille\nteoksille – muita mainitsematta – lankeaa tekijän kiitollisuus monesta\nasiatiedosta ja eräistä näkemyksistä, jotka ovat leimahtaneet mieleeni\nniitä lehteillessä. Yhtä ratkaisevina herättäjinä ovat varmaankin\nolleet sivut, joiden riveistä ja rivien välistä olen tuntenut henkisen\nummehtumisen tympeän, kitkerän ja tervettä taistelumieltä herättävän\nlemun. Kiitän »Teologista Aikakauskirjaa» eräistä erinomaisen\nkootusti toimitetuista kappaleista, joihin keräytyy kuin linssin\npolttopisteeseen farisealaisen hengenviljelyn _summa summarum_, sen\nkäärmeen viisaus ja karitsan viha. Kiitän professori Eino Sormusen\nja tohtori Yrjö J. E. Alasen kirjoittamia kulttuuritilityksiä,\njoiden valtakunta ei ole tästä maailmasta. Kädenpuristukseni\nkaikille kvasimoralisteille oikealla ja vasemmalla, suomalaisen\nsukupuolisiveyden rekisteröimättömälle pesulaitokselle, siveellisille\ntahtoihmisille ja eetillisyyden poliiseille, itseoppineille ja\nopetetuille nuorison paimenille, joille tahdon vastata André Giden\nvaalilauseella: »Levottomuuden herättäminen on tehtäväni.»\n\n\n\n\n\n\nVIITTEET:\n\n\n[1] aavistuttava.\n\n[2] Täyteluotiammus, joka räjäytetään joko aika- tai\nkaksoissytyttimellä.\n\n[3] Madras, nyk. Chennai, kaupunki Intiassa Bengalinlahden rannalla.\n\n[4] SMS Emden oli saksalainen kevyesti aseistettu risteilijä.\n\n[5] Berliinin historiallinen pääkatu.\n\n[6] Alexander von Kluck (1846–1934), Saksan ensimmäisen armeijan\nkomentaja.\n\n[7] Joseph Jacques Césaire Joffre (1852–1931), ranskalainen kenraali ja\nRanskan armeija ylipäällikkö 1914–16.\n\n[8] Pohjoisranskalaisia kuntia.\n\n[9] Marnen taistelussa 5.–12. syyskuuta 1914 Ranskan armeija pysäytti\nPariisia kohti etenevät saksalaiset joukot.\n\n[10] Alue itäisessä Puolassa.\n\n[11] Varuskunta.\n\n[12] Konserttien ja muiden tapahtumien jälkeen ilmaan\nammuttava \"paperisilppu\" tai serpentiini \u003Chttp:\nfi.wiktionary.orgwindex.php?title=serpentiini&action=edit&redlink=1>..\n\n[13] \"Gulageja\", vauras talonpoikaisluokka Venäjällä..\n\n[14] peräksi.\n\n[15] Ulrich Graf von Brockdorff-Rantzau (1869–1928), saksalainen\ndiplomaatti.\n\n[16] Philipp Scheidemann(1865–1939), saksalainen poliitikko.\n\n[17] Friedrich Ebert (1871–1925), saksalainen poliitikko.\n\n[18] yhteisymmärrys.\n\n[19] Louis Emile Cottin (1896–1937), lempinimi »Milou». Sai\nmurhayrityksestä kuolemantuomion, joka muutettiin 10 vuoden\nvankeudeksi. Kuoli Espanjan sisällissodassa..\n\n[20] Ferdinand Foch (1851–1929), ranskalainen kenraali ja marsalkka.\n\n[21] Henri Philippe Benoni Omer Joseph Pétain (1856–1951), ranskalainen\nkenraali ja marsalkka.\n\n[22] George Seldes (1890--1995), amerikkalainen tutkiva journalisti.\n\n[23] kokoistavaa.\n\n[24] korkeusuhdanne.\n\n[25] Kr. hekatombe, sadan härän uhraaminen muinaisessa Kreikassa, suuri\nuhri..\n\n[26] Johannes Baader (1875–1955), taiteilija, kirjailija ja arkkitehti.\n\n[27] Walter Mehring (1896–1981), saksalainen kirjailija.\n\n[28] Philippe Soupault (1897–1990), ranskalainen kirjailija ja\npoliittinen aktivisti.\n\n[29] Antipyriini eli fenatsoni on eräs kuume- ja kipulääkkeenä\nkäytettävä aine, jota käytetään lievittämään kipua mm.\nkorvatulehduksissa (Wikipedia).\n\n[30] Tristan Tzara, oik. Samuel Rosenstock (1896–1963), romanialainen\nkirjailija.\n\n[31] Francis Picabia (1879–1953), ranskalainen kirjailija ja\nkuvataitelija.\n\n[32] Kurt Schwitters (1887–1948), saksalainen kuvataitelija ja\nrunoilija.\n\n[33] Wieland Herzfelde (1896–1988), sveitsiläinen lehtimies, kirjailija\nja kustantaja.\n\n[34] Melchior Vischer, oik. Emil Walter Kurt Fischer, (1895–1975),\nsaksalainen kirjailija ja ohjaaja.\n\n[35] Walter Serner oik. Walter Eduard Seligmann (1889–1942),\nböömiläinen kirjailija.\n\n[36] André Breton (1896—1966), ranskalainen kirjailija.\n\n[37] Louis Aragon (1897–1982), ranskalainen historioitsija, runoilija\nja kirjailija.\n\n[38] Paul Dermée (1886–1951), belgialainen kirjailija ja\nkirjallisuuskriitikko.\n\n[39] Isadora Duncan (1877–1927), amerikkalainen tanssijatar.\n\n[40] Ringgold Wilmer Lardner (1885– 1933), amerikkalainen kirjailija ja\ntoimittaja.\n\n[41] José Ortega y Gasset (1883--1955), espanjalainen filosofi.\n\n[42] Benjamin Franklin Wedekind (1864–1918), saksalainen\nnäytelmäkirjailija.\n\n[43] Benjamin Franklin Wedekind (1864–1918 \u003Chttp: en.wikipedia.org\nwiki1918>), saksalainen näytelmäkirjailija.\n\n[44] Otto Weininger (1880–1903), itävaltalainen filosofi, teki\nitsemurhan.\n\n[45] Egon Friedell oik. Egon Friedmann (1878–1938), itävaltalainen\nhistorioitsija ja filosofi.\n\n[46] Paul Cézanne (1839–1906), ranskalainen taidemaalari.\n\n[47] Edvard Munch (1863–1944), norjalainen taidemaalari.\n\n[48] Henri Matisse (1869–1954), ranskalainen taidemaalari.\n\n[49] Vincent Willem van Gogh (1853– 1890), hollantilainen taidemaalari.\n\n[50] Pablo Picasso (1881–1973), andalusialaisespanjalainen\nkuvataiteilija.\n\n[51] Georges Braque (1882–1963), ranskalainen kuvataitelija.\n\n[52] Joseph Fernand Henri Léger (1881–1955), ranskalainen kuvataitelija.\n\n[53] Luigi Russolo (1885–1947), italialainen maalari ja säveltäjä.\n\n[54] Vladimir Majakovski (1893–1930), venäläinen kirjailija.\n\n[55] Vsevolod Meyerhold (1874–1940), venäläinen näyttelijä ja ohjaaja.\n\n[56] Hans Poelzig (1869–1936), saksalainen arkkitehti.\n\n[57] Emile Berliner (1851–1929), saksalaisamerikkalainen keksijä.\n\n[58] Lumièren veljekset Auguste Marie Louis Nicolas (1862–1954) ja\nLouis Jean (1864–1948), ranskalaiset elokuvan kehittäjät.\n\n[59] taitehikkaasti.\n\n[60] Alexander Archipenko (1887– 1964), ukrainalainen\nkubisti-kuvanveistäjä, joka asettui Yhdysvaltoihin (Vaaskivi kirjoittaa\nalunp. \"Arhipenko\").\n\n[61] Filippo Tommaso Marinetti (1876– 1944), italialainen runoilija ja\nideologi, futuristisen liikkeen perustaja..\n\n[62] alunp. \"tykintä\".\n\n[63] Arthur Honegger (1892–1955), ranskalaissveitsiläinen säveltäjä.\n\n[64] Kautsukki eli luonnonkumi.\n\n[65] hekkumalla.\n\n[66] Ei ole kursivoitu alkuperäisessä.\n\n[67] Ilja Ehrenburg (1891–1967), venäjänjuutalainen kirjailija ja\nlehtimies.\n\n[68] Kirjailija Bruce Frederick Cummingsin (1889–1919) pseudonyymi\n(kokonaisuudessaan W(ilhelm) N(ero) P(ilate) Barbellion).\n\n[69] \"salamia\", ymmärrettävä sana, mutta todennäköisesti\nkirjoitusvirhe..\n\n[70] Popocatépetl, tulivuori Meksikossa.\n\n[71] Franz Marc (1880–1916), saksalainen taidemaalari.\n\n[72] Vasili Kandinski (tai Wassily Kandinsky, 1866 –1944),\nvenäläisranskalainen taidemaalari.\n\n[73] Giorgio de Chiricon (1888–1978), kreikkalais-italialainen\nesisurrealisti.\n\n[74] Platonin ideaoppi oli näkemys ikuisista ja erillisessä maailmassa\nolevista ideoista arkista ja muuttuvaa maailmaa todempina ja\npysyvämpinä.\n\n[75] Odilon Redon (1840–1916), ranskalainen symbolistimaalari.\n\n[76] Paul Klee (1879–1940), saksalais-sveitsiläinen taidemaalari.\n\n[77] taideluoma.\n\n[78] Sergei Pavlovits Djagilev (1872–1929) oli venäläinen\ntaidekriitikko, baletti-impressaario ja lähinnä Euroopassa\ntoimineen Venäläisen baletin Ballets russes \u003Chttp:\nfi.wikipedia.orgwikiBallets_russes> perustaja.\n\n[79] huipistuksena.\n\n[80] sensationelli.\n\n[81] Paul Morand (1888–1976), ranskalainen diplomaatti ja kirjailija.\n\n[82] Carl van Vechten (1880–1964), amerikkalainen kirjailija ja\nvalokuvaaja.\n\n[83] Louis Winston Douglas, (1889– 1939), amerikkalainen tanssija ja\nkoreografi.\n\n[84] Musta Broadway-musikaali vuodelta 1921.\n\n[85] Olga Desmond (1891–1964), saksalainen tanssijatar.\n\n[86] \"Kulissaariset\".\n\n[87] Boris Pasternak (1890–1960), venäläinen kirjailija ja nobelisti.\n\n[88] Florence Mills, (alkujaan Florence Winfrey, 1896–1927),\namerikkalainen kabareelaulaja.\n\n[89] Bird tarkoittaa brittislangissa myös tyttöä.\n\n[90] Yvan Goll (oik. Isaac Lange) (1891–1950), saksalais-ranskalainen\nrunoilija, jolla oli siteet saksalaiseen ekspressionismiin ja\nranskalaiseen surrealismiin..\n\n[91] djunglien.\n\n[92] Vaaskivi kirjoittaa \"Saxe\", nimi kuitenkin Antoine-Joseph\n'Adolphe' Sax (1814–1894), belgialainen musiikki-instrumenttien\nvalmistaja..\n\n[93] Gaby Deslys, marseillelainen tanssijatar ja näyttelijätär,\n1881–1920.\n\n[94] Harry Pilcer(1885–1961), amerikkalainen tanssija.\n\n[95] Oik. Irene Castle (os. Foote, 1893–1969), Vernon Castle oli hänen\nmiehensä..\n\n[96] Fern Andra (1893–1974), amerikkalainen näyttelijä.\n\n[97] Paul Whiteman (1890–1967), amerikkalainen orkesterinjohtaja.\n\n[98] George Gershwin (1898–1937), amerikkalainen säveltäjä.\n\n[99] Al JoIson (1886–1950), venäläis-amerikkalainen laulaja ja näyttelijä.\n\n[100] Artur Lundkvist (1906–91), ruotsalainen kirjailija ja\nkirjallisuuskriitikko.\n\n[101] Ehkäisyvälineiden.\n\n[102] 1900-luvun alun suosittuja tanssiryhmiä. Nimi tulee ensimmäisen\nryhmän perustajan, englantilaisen John Tillerin (1854–1926) nimestä..\n\n[103] Victor Margueritte (1866 – 1942), algerialaisranskalainen\nkirjailija.\n\n[104] Ernest Hemingway (1899–1961), amerikkalainen kirjailija.\n\n[105] Suomennettu nimellä \"Ja aurinko nousee\".\n\n[106] Adolf Uzarski (1885–1970), saksalainen kirjailija ja\nkuvataitelija.\n\n[107] Frank Thiess (1890–1977), latvialaissaksalainen kirjailija.\n\n[108] Der Leibhaftige –romaani ilmestyi 1924.\n\n[109] Ernst Toller ( 1893–1939), saksalainen näytelmäkirjailija.\n\n[110] Hermann Ungar (1893–1929), tšekkiläissaksalainen kirjailija.\n\n[111] Artur Landsberger (1876–1933), saksalainen kirjailija.\n\n[112] Hanns Heinz Ewers (1871–1943), saksalainen runoilija, filosofi ja\nnäyttelijä.\n\n[113] Curt Corrinth (1894–1960), saksalainen kirjailija.\n\n[114] Kurt Münzer (1879—1944), saksalainen kirjailija.\n\n[115] Lähinnä surrealismia edustavia kirjailijoita.\n\n[116] Maurice Betz (1898–1946), ranskalainen kirjailija.\n\n[117] Georges Ribemont-Dessaignes (1884–1974), ranskalainen kirjailija.\n\n[118] Blaise Cendrars (oik. Frédéric-Louis Sauser 1887–1961),\nsveitsiläisranskalainen kirjailija.\n\n[119] Marcel Arland (1899–1986), ranskalainen romaanikirjailija ja\nkirjallisuuskriitikko.\n\n[120] Flapperit-nimitystä käytettiin uuden sukupolven lyhythameisista\nja -tukkaisista naisista, jotka kuuntelivat jazzia ja rikkoivat\nsovinnaisina pidettyjä käyttäytymisnormeja..\n\n[121] Hermann Kesten (1900–96), Itävalta-Unkarissa syntynyt kirjailija.\n\n[122] Georg Fink oli Kurt Münzerin (1879–1944) pseudonyymi.\n\n[123] Max Schmeling (1905–2005), saksalainen nyrkkeilijä ja\nraskaansarjan maailmanmestari.\n\n[124] Serge Abrahamovitch Voronoff (1866–1951), venäläis-ranskalainen\nkirurgi, joka tuli tunnetuksi kokeistaan, joissa hän siirsi apinoiden\nrauhaskudosta mm. ihmisen kiveksiin 1920- ja 30-luvuilla. Hänen\nonnistui tosin osoittaa hormonien ja ikääntymisen yhteys..\n\n[125] Jean Fayard (1902–78), ranskalainen kirjailija.\n\n[126] Bullier, pariisilainen yökerho.\n\n[127] Nils Sten Edvard Selander (1891–1957), ruotsalainen esseisti,\nrunoilija ja kasvitieteilijä.\n\n[128] Alejo Carpentier y Valmont (1904–80), kuubalainen kirjailija.\n\n[129] Kirjaimellisesti \"alastomuusosuuskunta\", nudistiyhdyskunta.\n\n[130] Kreikan gymnos (γυμνός) tarkoittaa alastonta. Gymnasionit olivat\nkreikkalaisia antiikinajan kouluja, joissa harjoitettiin urheilua\nalasti. Niissä harjoitettiin myös filosofiaa. Kuuluisimmat gymnasionit\nolivat Akatemia, Lykeion ja Kynosarges. Platon opetti Akatemiassa,\nAristoteles Lykeionissa..\n\n[131] Kreik. antiikinajan painikoulu.\n\n[132] Magnus Weidemann (1880-1967), saksalainen kuvataiteilija.\n\n[133] Lotte Herrlich (1883–1956), saksalainen valokuvaaja.\n\n[134] Gerhard Riebicke (1878–1957), saksalainen valokuvaaja.\n\n[135] Curt Moreck, oik. Konrad Haemmerling (1888—1957), saksalainen\nkirjailija.\n\n[136] \"Bob cut\" tarkoittaa 20-luvun lyhyttä naisten tukkamuotia. Sen\nloi Pariisissa kampaaja nimeltään Antoine, joka sai siihen inspiraation\nJean D’Arcilta.\n\n[137] Benjamin Barr Lindsey (1869– 1943), amerikkalainen juristi.\n\n[138] Georges Anquetil, Ehe zu dritt (1928). Anquetil rinnasti mm.\nsodan ja seksuaalisen sadomasokismin..\n\n[139] Henri de Montherlant (1896– 1972), ranskalainen esseisti ja\nromaanikirjailija.\n\n[140] \"spartaanisen\".\n\n[141] Konstantin Somoff (1869–1939), venäläinen maalari (nimi myös\nmuodossa Somov).\n\n[142] Max Brüning (1887–1968), saksalainen maalari ja kaivertaja.\n\n[143] Axel Leskoschek (1889–1976), itävaltalainen maalari.\n\n[144] Jules Pascin (1885–1930), bulgarialainen taidemaalari.\n\n[145] Auguste-Henri Forel (1848–1931), sveitsiläinen psykiatri.\n\n[146] Henry Havelock Ellis (1859– 1939), englantilainen\nseksuaalitutkija.\n\n[147] Sergei Voronoff (1866–1951), venäläinen fysiologi.\n\n[148] Charles-Édouard Brown-Séquard (1817—1894), ranskalainen fysiologi\nja neurologi.\n\n[149] Eugen Steinach (1861–1944), itävaltalainen fysiologi.\n\n[150] Elämänvoimaa tarkoittavan termin lisäksi Freudin keskeisiä\ntermejä olivat thanatos eli kuolemanvietti sekä eros eli elämänvietti..\n\n[151] Georg Theodor Ziehen (1862– 1950), saksalainen neurologi ja\npsykiatri.\n\n[152] huipistuksen.\n\n[153] soluston.\n\n[154] Wilhelm Stekel (1868–1940), itävaltalainen lääkäri ja psykologi.\nHän tuki Freudin teoriaa ihmisen synnynnäisestä biseksuaalisuudesta..\n\n[155] Hans Freimark (1881–1945), saksalainen kustantaja ja kirjailija.\n\n[156] Isidor Isaak Sadger (1867–1942 \u003Chttp: en.wikipedia.org wiki1942>),\nitävaltalainen oikeuslääkäri ja psykoanalyytikko.\n\n[157] Charles Féré (1852–1907), ranskalainen lääkäri.\n\n[158] Carl Ludwig Schleich (1859– 1922), saksalainen lääkäri ja\nkirjailija, keksi paikallispuudutuksen.\n\n[159] Eroottiset synnytykset.\n\n[160] Albert Moll (1862–1939), saksalainen psykiatri. (Vaaskivi\nkirjoittaa etunimen \"Edgar\").\n\n[161] Pidättyminen esim. alkoholista tai sukupuoliyhdynnöistä.\n\n[162] Karl Abraham (1877–1925), saksalainen psykoanalyytikko.\n\n[163] Sisällyttää jonkin henkilön tai esineen ominaisuuksia omaan\npsyykeen tiedostamattomasti..\n\n[164] Sándor Ferenczi (1873–1933), unkarilainen psykoanalyytikko.\n\n[165] Itävaltalainen lääkäri ja psykologi, (1870–1937).\n\n[166] \"tuskanhekkuma\".\n\n[167] mielipaha, närkästys.\n\n[168] George Eliot (oik. Mary Ann Evans) (1819–80), englantilainen\nkirjailijatar.\n\n[169] Amandine-Aurore-Lucile Dupin, myöhemmin paronitar Dudevant\n(1804–76), ranskalainen kirjailijatar.\n\n[170] Florence Nightingale (1820– 1910), italialaisenglantilainen\nsairaanhoitaja ja nykyaikaisen sairaanhoidon esikuva.\n\n[171] Annie Besant (1847–1933), englantilainen sosialistivaikuttaja,\njournalisti ja teosofi.\n\n[172] Franz Gabriel Alexander, unkarinamerikkalainen psykoanalyytikko\n(1891–1964).\n\n[173] \"Herääminen sukupuolielämän tajuun\".\n\n[174] elämääntulon.\n\n[175] tajuiselta.\n\n[176] tajuttomana.\n\n[177] Asiaan vaikuttava tekijä.\n\n[178] \"tajuttomien määrääjien\".\n\n[179] Eduard Spranger, (1882–1963), saksalainen filosofi ja psykologi.\n\n[180] Richard Freiherr von Krafft-Ebing, itävaltalaissaksalainen\nseksologi ja psykiatri (1840–1902).\n\n[181] Iwan Bloch, saksalainen ihotautilääkäri (1872–1922).\n\n[182] Auguste-Henri Forel, sveitsiläinen muurahaistutkija ja psykiatri,\njoka kunnostautui myös seksologian alalla (1848–1931*)*.\n\n[183] Magnus Hirschfeld, saksalainen lääkäri ja seksologi (1868–1935).\n\n[184] Itävaltalainen lääkäri ja psykologi (1868–1940).\n\n[185] Isidor Isaak Sadger, itävaltalainen psykoanalyytikko (1867–1942).\n\n[186] ???(–).\n\n[187] 1200–1400 luvuilla esiintynyt uskonnollinen liike, joiden\nedustajat ruoskivat itseään katumuksen osoituksena..\n\n[188] Hans Baldung tai Hans Baldung GrienGrün oli saksalainen maalari\nja kaivertaja (1480–1545).\n\n[189] Pieter Brueghel nuorempi, alankomaalainen maalari (1564–1636).\n\n[190] Lucas Cranach vanhempi (1472– 1553), saksalainen maalari ja\nkaivertaja.\n\n[191] Martin Schongauer (1448–91), saksalainen kaivertaja ja maalari.\n\n[192] Saks. Freiburg im Breisgau, Baden-Württembergissä sijaitseva\nkaupunki..\n\n[193] Stefan Lochner (1400–52), saksalainen myöhäisgotiikkaa edustanut\nmaalari.\n\n[194] Hans Memling (1430–1494), saksalaisalankomaalainen maalari.\n\n[195] Hugo van der Goes (1440–1482), flaamilainen maalari.\n\n[196] Jeanne d'Arc (1412–1431).\n\n[197] Jan van Eyck (1395–1441) ja Hubert van Eyck (1366–1426).\n\n[198] Veit Stoss (n. 1445–1533), puolalaissaksalainen kuvanveistäjä.\n\n[199] Jacob Sprenger (1436–94), sveitsiläinen piispa ja inkvisiittori,\nMM:n kirjoittaja.\n\n[200] Heinrich Institoris, alkup. Heinrich Kramer, (1430–1505),\nsaksalainen kirkonmies ja inkvisiittori, MM:n kirjoittaja.\n\n[201] Yksinäisyydessä elävä, erakko, kreikan sanasta anakhoretes.\n\n[202] 1900-luvun.\n\n[203] William Lewis Stern (1871– 1938), saksalainen psykologi.\n\n[204] Adolf Wohlgemuth (1869–1942), saksalainen psykologi.\n\n[205] Max Nachmansohn (1887–1937), sveitsiläinen psykologi.\n\n[206] \"tajuttomalla\".\n\n[207] Otto Rank (1884–1939), itävaltalainen psykoanalyytikko.\n\n[208] Alfred Erich Hoche (1865– 1943), saksalainen psykiatri.\n\n[209] Paul Eugen Bleuler(1857– 1939), sveitsiläinen psykiatri.\n\n[210] Paul Ferdinand Schilder (1886– 1940), itävaltalainen psykiatri.\n\n[211] Bertrand Russell (1872–1970), englantilainen filosofi ja\nmatemaatikko.\n\n[212] Oskar Pfister (1873–1956), sveitsiläinen psykiatri.\n\n[213] Hermine von Hug-Hellmuth (1871–1924), itävaltalainen\npsykoanalyytikko.\n\n[214] Charles Baudouin (1893–1963), ranskalainen psykoanalyytikko.\n\n[215] Jeanne Lampl-de-Groot (1895– 1987), alankomaalainen psykologi ja\npsykiatri.\n\n[216] kastreeratuiksi.\n\n[217] Melanie Klein (1882–1960), itävaltalainen psykoterapeutti ja\npsykologi.\n\n[218] Helene Deutsch (1884–1982), itävaltalais-amerikkalainen\npsykoanalyytikko.\n\n[219] Max Hartmann (1876–1962), saksalainen zoologi ja luonnonfilosofi.\n\n[220] Richard Benedict Goldschmidt (1878–1958), saksalaisamerikkalainen\nperinnöllisyystutkija.\n\n[221] \"Tajuttomassa syvyysasteessaan\".\n\n[222] Hans Blüher (1888–1955), Saksalainen kirjailija ja filosofi.\n\n[223] \"Vastaavaisuutta\".\n\n[224] Elisabeth Busse-Wilson (1890– 1974), saksalainen historioitsija.\n\n[225] \"ylimittaisen\".\n\n[226] Sublimaatio = mielijohteen tai — halun muuntaminen sosiaalisesti\nrakentavaksi tai hyväksyttäväksi.\n\n[227] Marcus Tullius Cicero (106–43 eaa.), roomalainen poliitikko ja\nkirjailija.\n\n[228] Lucius Sergius Catilina (108– 62 eaa.), roomalainen poliitikko,\njonka salaliiton Cicero paljasti.\n\n[229] Julius Caesar (100–44 eaa.), roomalainen valtiomies.\n\n[230] Rooman provinssi Vähässä-Aasiassa (Anatoliassa).\n\n[231] Caesar \u003Chttp: fi.wikipedia.org wikiJulius_Caesar> vieraili\nNikomedeen (Nikomedes IV Euergetes) luona vuonna 81 eaa. pyytämässä\napua Mytilenen piiritykseen. Kerrotaan että Nikomedeellä olisi ollut\nsuhde Caesarin kanssa..\n\n[232] Rooman keisareita.\n\n[233] Hadrianus (86–138), Rooman keisari.\n\n[234] Tai Antinoos (111–130), keisari Hadrianuksen rakastaja.\n\n[235] Stefan Anton George (1868– 1933), saksalainen runoilija ja\nkääntäjä..\n\n[236] Maximin. Ein Gedenkbuch (1907) (v. George herausgegeben, enth.\nauch Gedichte anderer).\n\n[237] Henrik III(1574–1589), Englannin kuningas.\n\n[238] Philip I (Orléans) (1640– 1701), Ranskan kuninkaan Ludvig XIV:n\nnuorempi veli..\n\n[239] Jules Mazarin(1602–61), italialaissyntyinen ranskalaispoliitikko,\nkardinaali Richelieun seuraaja.\n\n[240] Kaarle XII (1697 \u003Chttp: fi.wikipedia.orgwiki1697>–1718), Ruotsin\nkuningas.\n\n[241] Venäjän keisari Aleksanteri I (1777–1825).\n\n[242] Rudolf II (1552–1612).\n\n[243] Paavi Sixtus V (1521–1590).\n\n[244] \"radaltaan suistuneen sukupuolitunteen ylivöitymistä\".\n\n[245] Leonardo da Vinci (1452–1519), italialainen taiteilija ja keksijä.\n\n[246] Michelangelo di Lodovico Buonarroti Simoni (1475–1564),\nitalialainen maalari ja kuvanveistäjä.\n\n[247] Vittoria Colonna (1490–1547), italialainen markiisitar.\n\n[248] Rafael tai Raffaello Sanzio (1483–1520), italialainen maalari ja\narkkitehti.\n\n[249] Alfred Adler (1870–1937), itävaltalainen psykologi,(Vaaskivi\nkirjoittaa \"Aadler\").\n\n[250] Sokrates (470 \u003Chttp: fi.wikipedia.orgwiki470_eaa.>469\n\u003Chttp: fi.wikipedia.org wiki469_eaa.>–399 eaa.), kreikkalainen filosofi.\n\n[251] Alkibiades (n. 450–404 eaa.), ateenalainen poliitikko.\n\n[252] Oscar Wilden (1854–1900) teoksen »Dorian Grayn muotokuva»\nkeskeisiä henkilöitä.\n\n[253] Eduard Spranger, saksalainen filosofi ja psykologi (1882–1963).\n\n[254] Albert Moll (1862–1939), saksalainen psykiatri ja modernin\nseksologian perustaja (Vaaskivi kirjoittaa \"Edgar\").\n\n[255] Cesare Lombroso(1836–1909), italialainen kriminologi.\n\n[256] Esim. Teoksessa Havelock Ellis, Studies in the Psychology of Sex,\nVolume II, 1928..\n\n[257] Jean-Martin Charcot (1825–93), ranskalainen neurologi.\n\n[258] Valentin Magnan (1835–1916), ranskalainen psykiatri.\n\n[259] Charles Féré (1852—1907), ranskalainen lääkäri.\n\n[260] Paul Sérieux (1864–1947), ranskalainen psykiatri.\n\n[261] Georges Saint-Paul (1870–1937), ranskalainen lääkäri.\n\n[262] Benjamin Tarnowsky (1837– 1906), venäläinen seksologi.\n\n[263] Marc-André Raffalovich (1864–1934), ranskalainen esseisti ja\nrunoilija.\n\n[264] John Addington Symonds (1840– 1893), englantilainen runoilija ja\nkirjallisuuskriitikko.\n\n[265] Karl-Heinrich Ulrichs (1825– 895), seksuaalisen tasa-arvon\npuolestapuhuja (Vaaskivi kirjoittaa nimen \"Ulrich\").\n\n[266] James George Kiernan, (1852– 1923), amerikkalainen neurologi.\n\n[267] naisvihamielinen.\n\n[268] Alun perin Aristoteleen sanonnasta, että luonto \"pelkää\" tyhjää\ntilaa eli tyhjyys pyrkii luonnossa täyttymään kaasuilla, nesteillä yms..\n\n[269] \"Viettiemo\".\n\n[270] tajuttomien.\n\n[271] Joseph Jastrow (1863–1944), puolalaisamerikkalainen psykologi.\n\n[272] Ilmestyi jo vuonna 1923 nimellä Dostojewski. Skizze zu seiner\nPsychoanalyse. (Elinvuodet puuttuvat.).\n\n[273] Avraham Yarmolinsky, oik. Babette Deutsch (1895–1982),\namerikkalainen naisrunoilija, kriitikko ja kääntäjä.\n\n[274] Tarkoittaa teosta Modern Russian poetry; an anthology, chosen\nand tr. by Babette Deutsch and Avrahm Yarmolinsky, joka julkaistiin\nensimmäisen kerran vuonna 1921..\n\n[275] enkelimäinen.\n\n[276] Tarkoittaa ehkä Otto Rankia, (1884–1939), itävaltalaista\npsykoanalyytikkoa..\n\n[277] Antonio Dalba.\n\n[278] Herman Grimm (1828–1901), saksalainen taidehistorioitsija;\nVaaskivi kirjoitti etunimen muodossa Hermann..\n\n[279] Wilhelm Lübke (1826–93), saksalainen taidehistorioitsija.\n\n[280] Anton Springer (1825−91), saksalainen taidehistorioitsija.\n\n[281] Leo Just (1901–1964), saksalainen historioitsija (?).\n\n[282] Jacob Burckhardt (1818–97), sveitsiläinen kulttuurihistorioitsija.\n\n[283] 1200–1300-luvuilla koottu latinankielinen tarinoiden ja\nanekdoottien kokoelma, jota ovat oletettavasti käyttäneet myös Geoffrey\nChaucer ja Giovanni Boccaccio..\n\n[284] Edward Stucken (1865–1936), oik. muodossa Eduard Stucken,\nsaksalainen dramaatikko ja kirjailija.\n\n[285] Lucius Apuleius eli Apuleios (n. 123125 — n. 180), roomalainen\nkirjailija.\n\n[286] Horat, kreikkalaisen mytologian jumalattaria (alun perin\nluonnonjärjestyksen ja vuodenaikojen jumalattaria).\n\n[287] Adolf Zinzow (elinvuodet?).\n\n[288] Ilmestyi vuonna 1881.\n\n[289] Alfred Ernest Jones (1879– 1958), welshiläinen neurologi ja\npsykoanalyytikko.\n\n[290] Julkaistu 1910.\n\n[291] Tanskalainen kriitikko, (1842–1927).\n\n[292] Friedrich Schiller, (1759– 1805), saksalainen runoilija.\n\n[293] Otto Rankin (1884–1939) teos vuodelta 1912..\n\n[294] Titteli ja (elinvuodet).\n\n[295] Freuds tragischer Komplex: Eine Analyse der Psychoanalyse.\nMunich: Verlag Ernst Reinhardt, 1929..\n\n[296] Suomalainen sosiologi, filosofi ja etnologi (1862–1939).\n\n[297] määrittelee sen ryhmän, jonka ulkopuolelta aviopuoliso olisi\nlöydettävä.\n\n[298] Lauseen alkuun lisätty sana \"Väite\".\n\n[299] Géza Róheim (Vaaskivi kirjoitti sukunimen muodossa Röheim,\nmyöhemmin oikein) (1891–1953), unkarilainen psykoanalyytikko ja\nantropologi.\n\n[300] Carl Gustav Jung (1875–1961), sveitsiläinen psykiatri ja\nanalyyttisen psykologian perustaja.\n\n[301] [nimi kirjoitettu tässä väärin muodossa Kinkell], professori\n(elinvuodet).\n\n[302] Teos Zur Frage der psychologischen Grundlagen und des Ursprungs\nder Religion.\n\n[303] Kommentti: ovat, mutta ei siinä muodossa, jossa me yleensä ne\ntunnemme, vaan aikuisina..\n\n[304] Wilhelm Schmidt (1868–1954), etnologi ja roomalaiskatolinen pappi.\n\n[305] Der Ursprung der Gottesidee. Eine historisch-kritische und\npositive Studie 1–12, Aschendorff, Münster 1912–1955..\n\n[306] Hindulaisuudessa tulen jumala.\n\n[307] Hindulaisuudessa valon jumala.\n\n[308] Vedalainen valon jumala.\n\n[309] Ésagila, Mardukille omistettu babylonialainen temppeli.\n\n[310] Suuri asutuskeskus Etelä-Mesopotamiassa.\n\n[311] Sippar, nykyinen Tell Abu Habbah oli muinaisen Kaksoisvirtainmaan\nSumerin pohjoinen kaupunki.\n\n[312] Auringon ja oikeuden jumala Babyloniassa ja Assyriassa..\n\n[313] Muinaisegyptiläinen vapahtajajumala.\n\n[314] Muinaisegyptiläinen äitijumalatar.\n\n[315] Yksi Ylä-Egyptin vanhimpia kaupunkeja This (Tny) -> Girga.\n\n[316] Eduard Meyer (1855–1930), saksalainen historioitsija.\n\n[317] Hesiodos (noin 700 eaa.), muinaiskreikkalainen runoilija.\n\n[318] Uranos, muinaiskreikkalainen taivaan jumala ja Äiti maan, Gaian,\npoika ja puoliso.\n\n[319] Gaia, muinaiskreikkalainen alkujumala ja useiden jumalien äiti,\nVaaskivellä muodossa \"Emo Maa\".\n\n[320] Kronos, muinaiskreikkalainen titaani, joka kukistaa isänsä\nleikkaamalla tältä peniksen.\n\n[321] Rhea, Uranoksen ja Gaian lapsi ja Kronoksen sisar ja vaimo.\n\n[322] Thor, skandinaavinen ukkosen jumala.\n\n[323] Sukupuolinen holtittomuus tai valikoimaton sukupuoliyhteys eri\npartnerien kanssa..\n\n[324] \"huipistuvassa\".\n\n[325] \"pohjaalaskevalla\".\n\n[326] Friedrich Konrad Eduard Wilhelm Ludwig Klages (1872–1956),\nsaksalainen filosofi, psykologi ja grafologian teoreetikko (Vaaskivi\nkirjoitti etunimen muodossa Ludvig).\n\n[327] Ktooninen, maanalainen.\n\n[328] Telluurinen, maanpäällinen.\n\n[329] Johann Jakob Bachofen (1815– 87), sveitsiläinen antropologi ja\nsosiologi.\n\n[330] Platon (427–347 eaa.), kreikkalainen filosofi.\n\n[331] Libitina, roomalainen hautajaisten ja vainajien jumalatar.\n\n[332] Priapus, muinaiskreikkasinen hedelmällisyyden jumala.\n\n[333] Campania on alue Etelä-Italiassa, pääkaupunki Napoli.\n\n[334] Columbarium, uurnaholvi.\n\n[335] Priaappinen, hedelmällisyyden jumala Priapukseen tai\nhedelmällisyyskulttiin liittyvä.\n\n[336] Fritz Hommel (1854–1936), saksalainen orientalisti.\n\n[337] Albrecht Dieterich (1866– 1908), saksalainen\nuskontohistorioitsija.\n\n[338] Jumalten syntyä selvittävä (kreik.), alun perin Hesiodoksen laaja\nrunoelma Θεογονία.\n\n[339] Okeanos, muinaiskreikkalaisten ensimmäinen titaanijumala,\nkäsitettiin myöhemmin valtamereksi, lat. Oceanus.\n\n[340] Thales (n. 636–546), kreikkalainen luonnonfilosofi ja valtiomies.\n\n[341] Kreikan saari, nyk. muodossa Kythira.\n\n[342] Aštarot, pakanauskontojen pimeyden valtias, \"helvetin prinssi\".\n\n[343] Demeter, muinaiskreikkalainen sadonkorjuun, viljan ja elävien\nkasvien jumalatar.\n\n[344] Muinaispersialainen, alun perin intialainen jumaluus,\nmahdollisesti auringon jumala.\n\n[345] Muinaiskreikkalainen haltia, jonka Kybele kastroi (tai Attis\nkastroi itsensä).\n\n[346] Vähä-Aasian kansojen äitijumalatar, luonnon ja sen elinvoiman,\neläinten, kasvillisuuden ja viljelyksen sekä myös yhteiskuntaelämän\nhaltijatar. Roomassa hänet tunnettiin nimellä Magna Mater.\n\n[347] Tunnusmerkki, tunnus, vertauskuva.\n\n[348] Knut Leonard Tallqvist (1865– 1949), suomalainen orientalisti.\n\n[349] Egyptiläinen sodan jumalatar.\n\n[350] Muinaiskreikkalainen metsästyksen jumalatar.\n\n[351] Muinaiskreikkalainen sotataidon, tiedon, viisauden ja kaupunkien\njumalatar.\n\n[352] Skandinaavisia kohtalottaria, kohtalonjumalattaria.\n\n[353] Lukianos (n. 120–n. 185), kreikkalainen filosofi.\n\n[354] Muinaiskreikkalainen rakkauden, kauneuden, hedelmällisyyden ja\nperhe-elämän jumalatar \u003Chttp: fi.wikipedia.orgwikiJumalatar>.\n\n[355] Kreikaksi Zakynthos, saariryhmä Kreikassa.\n\n[356] Rooman esikaupunki (Vaaskivi kirjoitti sen muodossa Primaporta).\n\n[357] Luvun nimi on alun perin Freudin teosta mukaillen muodossa Totem\nja tabu.\n\n[358] Giovanni Papini (1881–1956), italialainen kirjailija ja\njournalisti.\n\n[359] Viittaa alkukreikkalaiseen aikaan; Pelasgos, Arkadian ensimmäinen\nkuningas, jonka Herodotos väitti olleen Kreikan ensimmäinen asukas..\n\n[360] Alfred Ernest Jones (1879– 1958), welshiläinen neurologi ja\npsykoanalyytikko.\n\n[361] Ilmestyi vuonna 1913.\n\n[362] Charles Darwin (1809–82), luonnontieteilijä, evoluutioteorian\nkehittäjä.\n\n[363] James Jasper Atkinson (18??– 1899), amerikkalainen sosiologi (?).\n\n[364] Ernest Jones. Psycho-Analysis and Anthropology. Journal of the\nRoyal Anthropological Institute, 1924, Vol. LIV, p. 47..\n\n[365] Emil Lorenz (1889–1962): pedagogi, kirjailija ja Freudin oppilas.\nLiittyi vuonna 1933 Kansallissosialistiseen puolueeseen..\n\n[366] Ilmestyi vuonna 1931.\n\n[367] Tarkoittanee Xhosia, jotka ovat eteläafrikkalainen\nbantukansa. \"Kafferit\" on valkoisten siirtolaisten käyttämä nimitys\nKaakkois-Afrikan bantukansoista..\n\n[368] Kraali tarkoittaa joko afrikkalaista nuotiokatosta tai\neteläafrikkalaista alkuasukaskylää tai majarykelmää (holl.).\n\n[369] Gustav Theodor Fritsch (1837-1927), saksalainen fysiologi.\n\n[370] Johann Büttikofer (1850–1927), sveitsiläinen eläintieteilijä.\n\n[371] Jacob Hübner? (hyönteistutkija).\n\n[372] Nykyisin Duke of Yorkin saaret Papua Uusi Guineassa.\n\n[373] William Robertson Smith (1846– 94), skotlantilainen teologi ja\norientalisti.\n\n[374] John Ferguson McLennan (1827– 81), skottilainen etnologi.\n\n[375] Frank Byron Jevons (1858– 1936), teologi ja\nuskontohistorioitsija(?).\n\n[376] Edwin Sidney Hartland (1848– 1927), kansatieteilijä.\n\n[377] Martin Persson Nilsson (1874– 1967), ruotsalainen filologi ja\nmytografi (myyttien muistiinmerkitsijä).\n\n[378] Ilmestyi vuonna 1934.\n\n[379] Lectures on the Religion of the Semites ilmestyi vuonna 1889.\n\n[380] Roger Earle Money-Kyrle (1898– 1980), brittiläinen\npsykoanalyytikko.\n\n[381] Ilmestyi vuonna 1930.\n\n[382] tumanang, oma liha.\n\n[383] Katarttinen, katarsiksen aiheuttava t. siihen kuuluva.\n\n[384] Julkaistu vuonna 1934.\n\n[385] Henry Havelock Ellis (1859– 1939), brittiläinen seksologi.\n\n[386] \"massaineekerit\".\n\n[387] \"arkipelaagin\".\n\n[388] Swahilien etninen ja kielellinen ryhmä.\n\n[389] \"salatajunnassa\".\n\n[390] Oswald Arnold Gottfried Spengler (1880–1936), saksalainen\nkulttuurifilosofi.\n\n[391] Alfred Rosenberg (1893–1946), Saksan kansallissosialistien\nideologi ja poliitikko.\n\n[392] A. Rosenbergin teos Der Mythus des 20. Jahrhunderts ilmestyi\nvuonna 1930.\n\n[393] Henri-Louis Bergson (1859– 1941), ranskalainen filosofi\n(kirjallisuuden Nobel 1927).\n\n[394] Keskenkasvuinen sekä kaihtaa että kaipaa aikuisuutta.\n\n[395] Jean Calvin, (1509–64), ranskalaissyntyinen uskonpuhdistaja.\n\n[396] Tomás de Torquemada (1420–98), espanjalainen dominikaanimunkki ja\nEspanjan inkvisition ensimmäinen suurinkvisiittori.\n\n[397] Suom. Annatto (Bixa orellana), sisältää tiilenpunaisia siemeniä.\n\n[398] Aurignacin kulttuuri n. 42 000– 30 000 vuotta sitten oli\nnykyihmisen Eurooppaan tuoma kivikautinen kulttuuri.\n\n[399] Madeleinen kulttuuri oli jääkauden loppupuolen metsästyskulttuuri\nalkujaan Etelä-Ranskassa ja Pohjois-Espanjassa 20 500–13 400\nkalenterivuotta sitten.\n\n[400] Don Marcelino Sanz de Sautuola (1831–88), espanjalainen juristi\nja amatööri arkeologi.\n\n[401] Santillana del Mar.\n\n[402] Henri Édouard Prosper Breuil (1877–1961), ranskalainen arkeologi,\nantropologi, etnologi ja geologi.\n\n[403] Vaaskivi kirjoitti muodossa \"Dordognan\"; departementti\nLounais-Ranskassa..\n\n[404] Pohjoisespanjalainen itsehallintoalue, jossa em. Santillana\nsijaitsee.\n\n[405] Kalliomaalausluola Kantabriassa.\n\n[406] Kalliomaalausluola Lounais-Ranskassa lähellä Les\nEyzies-de-Tayac-Sireuil’n kuntaa Dordogne’n departementissa.\n\n[407] Kylä Ariège’n departementissa aivan eteläisimmässä Ranskassa.\n\n[408] Lebemann, \"playboy\", vanhempi rakastaja (saks.).\n\n[409] Valeria Messalina (25–48) Rooman keisari Claudiuksen kolmas\nvaimo, oli moraalisesti huonon naisen maineessa, vehkeili miestään\nvastaan ja teloitettiin asian tultua julki.\n\n[410] Prostituoitu.\n\n[411] Kreikassa bakkantti oli villi nainen, jolle oli turha yrittää\npuhua järkeä. Bakkantit purkivat mielihalunsa ylenpalttiseen\nmäärään väkivaltaa, verenvuodatusta, sukupuoliakteja, juopumusta ja\nvahingontekoja..\n\n[412] Kaksinaismoraali, teennäinen moraali, tekopyhä.\n\n[413] Hermann Swoboda (1873-1963), itävaltalainen psykologi.\n\n[414] Theodoor Hendrik Van De Velde (1873–1937), hollantilainen lääkäri\nja gynekologi.\n\n[415] Vaaskivi kirjoittaa \"liikakirkas\".\n\n[416] David Herbert Lawrence (1885– 1930), englantilainen kirjailija.\n\n[417] Suomennettu nimellä Rakastuneita naisia.\n\n[418] Eugene O'Neill (1888–1956), amerikkalainen näytelmäkirjailija.\n\n[419] Vaaskiven ilmaisu on \"pohjaalaskevaa\".\n\n[420] Aldous Huxley (1894–1963), englantilainen kirjailija.\n\n[421] Point Counter Point (1928).\n\n[422] Stefan Zweig (1881–1942), itävaltalainen kirjailija.\n\n[423] Victor Francis Calverton (1900–40), amerikkalainen kirjailija ja\nkirjallisuustoimittaja.\n\n[424] The bankruptcy of marriage; New York, The Macaulay company, 1928.\n\n[425] La Maitresse Légitime Essai sur le mariage polygamique de demain.\n\n[426] Lähteenä näissä ilmeisesti Edward Westermarckin The Future of\nMarriage in Western Civilization (1936).\n\n[427] Vaaskiven termi tässä \"halpaava\".\n\n[428] Sukupuolisesti kylmä, sukupuolitunteettomuus.\n\n[429] Vaaskivi kirjoittanut nimen tässä väärin muodossa \"Steket\".\n\n[430] tunteeton.\n\n[431] Friedrich Nietzsche (1844– 1900), saksalainen filosofi.\n\n[432] Oik. A propos of Lady Chatterley’s lover, being an essay extended\nfrom \"My skirmish with Jolly Roger,\" (London, Mandrake press ltd.,\n1930).\n\n[433] Graždanka, kansalainen.\n\n[434] Dmitri Merežkovski (1865– 1941), venäläisranskalainen kirjailija,\nfilosofi ja symbolisti.\n\n[435] Ilmestyi vuonna 1915.\n\n[436] Ilmestyi vuonna 1923.\n\n[437] Siegfried Bernfeld (1892– 1953), itävaltalainen psykologi.\n\n[438] Richard F. Sterba (1898–1989), itävaltalainen psykoanalyytikko.\n\n[439] Vaaskiven ilmaisu on \"viettiliikuntoja\".\n\n[440] Blaise Pascal (1623–62), ranskalainen matemaatikko, fyysikko ja\nuskonnollinen filosofi.\n\n[441] AureliusAugustinus (354– 430), katolinen kirkkoisä.\n\n[442] Paavali Tarsolainen (n. 3-14– 63-64), apostoli.\n\n[443] Arthur Schopenhauer (1788– 1860), saksalainen filosofi.\n\n[444] Max Scheler (1874–1928).\n\n[445] Vaaskivi kirjoittaa sen muodossa Wesen und Arten der Sympathie.\nJulkaistu vuonna 1923..\n\n[446] Tavanomaisesta poikkeava seksuaalinen suuntautuminen. Termillä on\nhaluttu korvata perversio-sana..\n\n[447] Sukusolu.\n\n[448] Hedelmöittynyt munasolu.\n\n[449] Vaaskiven termi tässä \"hedelmälletulon\".\n\n[450] Hermojärjestelmään vaikuttava.\n\n[451] Munasolua ympäröivä nesteen täyttämä pussi.\n\n[452] Opalisova, läpikuultavuutta tai kirkkautta vähentävä.\n\n[453] Vaaskivellä muodossa \"tajuttoman keksintö\".\n\n[454] Bror Edvard Gadelius (1862-1938), ruotsalainen psykiatri.\n\n[455] Vaaskivi näkee hyvin Freudin tulkinnan kieroutumisen syyn..\n\n[456] Mooseksen kirjoissa mainittu Haades tai Tuonela.\n\n[457] \"oppirakennuksessa\".\n\n[458] Paul Eugen Bleuler (1857-1939), sveitsiläinen psykiatri; Vaaskivi\nkirjoittaa etunimen väärin muodossa \"Ernst\".\n\n[459] Mediumismi, spiritismin meedioita ja henkiolentojen heidän\nkauttaan lähettämiä viestejä koskeva.\n\n[460] Vaaskiven termi tässä \"salatajuisia\".\n\n[461] Pierre Marie Félix Janet (1859-1947), ranskalainen psykologi.\n\n[462] Johtajana toimi Paul Eugen Bleuler.\n\n[463] Jungin teos Diagnostische Assoziationsstudien. Beiträge zur\nexperimentellen Psychopathologie (1910-15).\n\n[464] Skitsofrenia.\n\n[465] Jungin teos Über die Psychologie der Dementia praecox (Halle:\nMarhold, 1907 ).\n\n[466] Versuch einer Darstellung der Psychoanalytischen Theorie. Neun\nVorlesungen gehalten in New York im September 1912. Leipzig: F.\nDeuticke, 1913.\n\n[467] Ilmestyi vuonna 1912, samana vuonna välirikko Freudin kanssa.\n\n[468] Henri Bergsonin luoma termi ja samalla hypoteettinen evoluution\nja organismien kehittymisen selitys.\n\n[469] Alphonse E. Maeder (1882– 1971), sveitsiläinen lääkäri.\n\n[470] Vaaskiven termi \"ajatussysteemissä\".\n\n[471] Vaaskiven termi \"itsetajunta\".\n\n[472] Ernst Kretschmer (1888–1964), saksalainen psykiatri.\n\n[473] Gerhard Pfahler (1897–1976), saksalainen psykologi ja pedagogi;\nVaaskivi kirjoitti nimen sukumuodossa \"Pfaler\".\n\n[474] Sulkeutunut ja pitkäjänteisesti keskittyvä henkilö.\n\n[475] Luonteeltaan ulospäin kääntynyt ja välitön henkilö.\n\n[476] Wilhelm Dilthey (1833–1911), saksalainen filosofi ja psykologi.\n\n[477] Viskoosi on atleettista rakennetyyppiä vastaava luonnetyyppi;\nVaaskivi kirjoittaa termin muodossa \"visköösi\".\n\n[478] Vaaskivi kirjoittaa \"lajileima\".\n\n[479] Demosthenes (383–322 eaa.), kreikkalainen valtiomies, joka kärsi\naluksi puhevioista, mutta harjoitteli legendan mukaan puhumista meren\nrannalla huutamalla aaltojen pauhun yli suu täynnä kiviä. Hänestä\nkehittyi kuuluisa puhuja..\n\n[480] Attila (n. 406–453), hunnien (turkkilaissukuinen\npaimentolaisväestö) viimeinen johtaja.\n\n[481] Kaarle Suuri (742–814), frankkien ja Rooman kuningas; vastoin\nVaaskivien (lainaamaa?) väitettä Kaarle Suuri oli suurikokoinen, 192\ncm:n mittainen..\n\n[482] Napoléon Bonaparte (1769–1821) oli myös aikaansa nähden yleisesti\nluultua pidempi, 168 cm (silloisten ranskalaisten keskipituus oli 164\ncm).\n\n[483] \"ylimitan\".\n\n[484] Morgenröte 377 (1881, suom. Aamurusko).\n\n[485] Gustaf Fröding (1860–1911), ruotsalainen runoilija.\n\n[486] John Landquist(1881–1974), ruotsalainen kirjallisuuskriitikko ja\npsykologi.\n\n[487] Syyllisyyden merkki.\n\n[488] Vaaskivi kirjoittaa maakunnan nimen muodossa \"Vermlannin\".\n\n[489] Benvenuto Cellini (1500–1571), italialainen kuvanveistäjä ja\nmaalari.\n\n[490] Simson, Vanhan testamentin voimamies, joka taisteli\nfilistealaisia vastaan.\n\n[491] Salomon, Raamatun mukaan Israelin kuningas.\n\n[492] Johan August Strindberg (1849– 1912), ruotsalainen kirjailija.\n\n[493] Bernd Heinrich Wilhelm von Kleist (1777–1811), saksalainen\nkirjailija.\n\n[494] Charles Pierre Baudelaire (1821–67), ranskalainen kirjailija ja\nkriitikko.\n\n[495] Kompensaation filosofiassa on mukana ylen määrin Vaaskiven omaa\nsairaalloisuutta; Vaaskivi tuntee asian mielenkiintoisemman puolen,\nmutta ei tuo sitä tässä tarpeeksi esille..\n\n[496] Sinclair Lewis (1885–1951), amerikkalainen kirjailija ja vuoden\n1930 kirjallisuuden nobelisti.\n\n[497] Saks. mitätöinti.\n\n[498] Friedrich Wilhelm Nietzsche (1844–1900), saksalainen filologi ja\najattelija.\n\n[499] kärsittyyn loukkaukseen, haavoittavaan elämykseen pohjautuva\nkauna t. kateus. Nietzschen mukaan elämänkauna (Lebensneid), jota\nheikot tuntevat vahvoja kohtaan..\n\n[500] (Tarkoittaa siis tavallisia ihmisiä).\n\n[501] (Edelleen... näin siis Nietzsche nimittää tavallisia ihmisiä,\nsuurinta osaa ihmiskunnasta).\n\n[502] Georg Wilhelm Friedrich Hegel (1770-1831), saksalainen filosofi.\n\n[503] Vaaskiven termi jäljessätuleva.\n\n[504] Vaaskiven termi tarkkaamalla.\n\n[505] Terminologinen lipsahdus Vaaskiveltä: ei ole inhimillisyyttä,\nvaan siitä luopumista.\n\n[506] Halvaantunut.\n\n[507] Nietzscheläinen ajatus.\n\n[508] Kursivointi ei alkuperäinen. Hieno huomio!\n\n[509] Vaaskiven ilmaus omaa pohja-ajatustaan.\n\n[510] Vuodelta 1927.\n\n[511] Erikoinen sanavalinta, pitäisikö olla viilentää tai jäädyttää.\n\n[512] Julkaistu 1930, suom. Ahdistava kulttuurimme (1972).\n\n[513] Anankē, välttämättömyys, pakko (kr.).\n\n[514] Julkaistu 1920 (suomennettu teokseen Johdatus narsismiin ja muita\nesseitä, 1993).\n\n[515] Empedokles (490–430 eaa.), kreikkalainen (sisilialainen)\nesisokraattinen filosofi.\n\n[516] Parmenides (n. 520–450 eaa.), kreikkalainen (italialainen)\nfilosofi.\n\n[517] Vedanta on hindulainen \u003Chttp: fi.wikipedia.orgwikiHindulaisuus>\nfilosofinen koulukunta; Vaaskivi kirjoittaa sanan muodossa \"vêdânta\".\n\n[518] Rasite tai rajoite hindufilosofiassa.\n\n[519] Hindujen pyhiä kirjoituksia.\n\n[520] Hans Kunz(1904–82), sveitsiläinen psykologi ja filosofi.\n\n[521] Fin du siècle, vuosisadan loppu.\n\n[522] Bernard Courtois (1777–1838), ranskalainen kemisti, jodin (I)\nkeksijä.\n\n[523] Robert Wilhelm Eberhard Bunsen (1811–99), saksalainen kemisti,\ncesiumin (Cs) ja rubidiumin (Rb) löytäjä yhdessä Kirchhoffin kanssa.\n\n[524] Gustav Robert Kirchhoff (1824– 87), saksalainen fyysikko.\n\n[525] Ludvig Valentin Lorenz (1829– 91), tanskalainen matemaatikko ja\nfyysikko.\n\n[526] Fysiikassa Lorenzinvoima on voima, jonka sähkömagneettinen kenttä\naiheuttaa varattuun hiukkaseen..\n\n[527] James Clerk Maxwell (1831– 1879), skottilainen matemaatikko ja\nteoreettinen fyysikko.\n\n[528] Ferdinand Frederick Henri Moissan (1852–1907), ranskalainen\nkemisti ja nobelisti (1906). Onnistui eristämään fluoria\nkaliumvetyfluoridin (KHF2) vetyfluoridiliuoksesta (HF)..\n\n[529] (elinvuodet).\n\n[530] Antoine Laurent de Lavoisier (1743–94), ranskalainen kemisti.\n\n[531] Niels Ryberg Finsen (1860– 1904), tanskalainen lääkäri (Nobel\n1903), joka tutki auringonvalon vaikutusta elintoimintoihin.\n\n[532] Christiaan Eijkman (1858– 1930), hollantilainen lääkäri ja\npatologi (Nobel 1929).\n\n[533] Sir William Maddock Bayliss (1860-1924), englantilainen fysiologi.\n\n[534] (elinvuodet).\n\n[535] Frederick Grant Banting (1891– 1941), yksi insuliinin keksijöistä\n(Nobel 1923).\n\n[536] Paul Langerhans (1847–88), saksalainen patologi ja biologi.\n\n[537] Langerhansin saareke (haimasaareke) haimassa sijaitsevia\numpirauhassaarekkeita; Vaaskivi kirjoittaa muodossa \"Langerhansin\nsaarien\".\n\n[538] George Richards Minot (1885– 1950), amerikkalainen tutkija,\n(lääketieteen Nobel 1934).\n\n[539] Max Gerson (1881–1959), Yhdysvaltoihin emigroitunut\nsaksalaispuolalainen lääkäri.\n\n[540] Léon Charles Albert Calmette (1863–1933) oli ranskalainen\nlääketieteilijä ja bakteerien tutkija, joka työskenteli\nPasteur-instituutissa. Hän keksi tuberkuloosirokotteen..\n\n[541] Louis Pasteur (1822–95), ranskalainen mikrobiologi ja kemisti,\njoka osoitti bakteerien ja rokotuksen merkityksen sairauksien hoidossa.\n\n[542] Heinrich Hermann Robert Koch (1843–1910), saksalainen lääkäri ja\nmikrobiologian uranuurtaja.\n\n[543] Julius Wagner-Jauregg, (1857– 1940), itävaltalainen lääkäri\n(Nobel 1927).\n\n[544] Paralysia eli aivokuppa, aivotulehduksen aiheuttama halvaava\ntylsistyminen, täyshalvaus.\n\n[545] Kuppaan (Treponema pallidum — bakteerin aiheuttama\nsukupuolitauti ) liittyvä.\n\n[546] Vaaskivi tarkoittaa lähinnä peruuttamatonta, sellaista, johon ei\nvoi ennakolta vaikuttaa.\n\n[547] Oire.\n\n[548] Syihin.\n\n[549] Pieni teräväkärkinen kaksiteräinen kirurginen veitsi.\n\n[550] Galileo Galilei (1564–1642), italialainen tähtitieteilijä ja\nfyysikko.\n\n[551] Sir Isaac Newton (1642–1727), englantilainen fyysikko,\nmatemaatikko ja filosofi.\n\n[552] Piste, josta käsin Arkhimedes kuvitteli voivansa kammeta koko\nmaailman; Arkhimedes Syrakusalainen (287–212 eaa.), kreikkalainen\najattelija ja matemaatikko.\n\n[553] Wilhelm Röntgen (1845–1923), saksalainen fyysikko.\n\n[554] Pierre (1859–1906) ja Marie Curie (1867–1934),\npuolalais-ranskalainen radioaktiivisuuden tutkimuksen\npioneeripariskunta (Nobel 1903 ja 1911).\n\n[555] Max Karl Ernst Ludwig Planck (1858–1947), saksalainen fyysikko\n(Nobel 1918).\n\n[556] Albert Einstein (1879–1955), saksalainen teoreettinen fyysikko\n(Nobel 1921).\n\n[557] Sir Joseph John Thomson (1865– 1940), englantilainen fyysikko (?).\n\n[558] Ernest Rutherford (1871–1937), uusiseelantilainen fyysikko\n(kemian Nobel 1908).\n\n[559] Albert Suuri (Albertus Magnus) (11931206–1280), dominikaani\nmunkki, teologi ja filosofi.\n\n[560] Arnaldus de Villa Nova (tai Arnaldus Villanovanus) (1235–1311),\nkatalonialainen alkemisti, astrologi ja lääkäri.\n\n[561] Ramon Llull (1232–1315), katalonialainen kirjailija ja filosofi.\n\n[562] Dunikovski (–), puolalainen insinööri.\n\n[563] Sir James Hopwood Jeans (1877– 1946), englantilainen fyysikko ja\nmatemaatikko.\n\n[564] Frederick Soddy (1877–1956), englantilainen radiokemisti.\n\n[565] Sir John Cunningham McLennan (1867–1935), kanadalainen fyysikko.\n\n[566] Robert Andrews Millikan (1868– 1953), amerikkalainen fyysikko\n(Nobel 1923).\n\n[567] Erich Rudolf Alexander Regener (1881–1955), saksalainen fyysikko.\n\n[568] Werner Karl Heisenberg (1901– 1976), saksalainen fyysikko (Nobel\n1931).\n\n[569] Arthur Holly Compton (1892– 1962), amerikkalainen fyysikko (Nobel\n1927).\n\n[570] Max Theodor Felix von Laue (1879–1960), saksalainen fyysikko\n(Nobel 1914).\n\n[571] William Henry Bragg (1862– 1942) ja hänen poikansa Sir William\nLawrenceBragg (1890–1971) saivat fysiikan Nobelin 1915.\n\n[572] Clinton Joseph Davisson (1881– 1958), amerikkalainen fyysikko\n(Nobel 1937).\n\n[573] Lester Halbert Germer (1896– 1971), amerikkalainen fyysikko.\n\n[574] Philipp Heinrich Emil Rupp (1898–1979), saksalainen fyysikko.\n\n[575] Seishi Kikuchi(1902–74), japanilainen fyysikko.\n\n[576] Louis Victor Pierre Raymond de Broglie (1892–1987), ranskalainen\nfyysikko (Nobel 1929).\n\n[577] Erwin Rudolf Josef Alexander Schrödinger (1887-1961),\nitävaltalaisirlantilainen fyysikko (Nobel 1933).\n\n[578] \"maailmanrakennuksen\".\n\n[579] Giovanni Papini (1881–1956), italialainen esseisti ja kriitikko.\n\n[580] Liikemäärä (massan ja nopeuden tulo).\n\n[581] Sir Arthur Stanley Eddington (1882–1944), englantilainen\nastrofyysikko (tähtitieteilijä).\n\n[582] Adriaan van Maanen (1884– 1946), hollantilaisamerikkalainen\ntähtitieteilijä.\n\n[583] Edwin Powell Hubble (1889– 1953), amerikkalainen tähtitieteilijä.\n\n[584] Georg Friedrich Bernhard Riemann (1826–66), saksalainen\nmatemaatikko.\n\n[585] Walther Hermann Nernst(1864– 1941), saksalainen fyysikko (Nobel\n1920).\n\n[586] Max Born (1882–1970), puolalaissaksalainen fyysikko ja\nmatemaatikko.\n\n[587] Jacques Loeb (1859–1924), saksalaisamerikkalainen fysiologi ja\nbiologi.\n\n[588] Tarkoittaa ehkä Herakleitoksen lausetta »Kaikki virtaa» tai\nkaiken muuttuvaisuutta lauseessa »Et voi kahdesti astua samaan virtaan».\n\n[589] Karl Pearson (1857–1936), englantilainen matemaatikko (?).\n\n[590] \"historiallisena eilispäivänä\".\n\n[591] Vanhin (vuodelta 1745) kondensaattorin muoto, joka on nimetty\nLeidenin kaupungin mukaan. Leidenin pullo mahdollisti energian\nvarastoinnin sähkön \u003Chttp: fi.wikipedia.orgwikiS%C3%A4hk%C3%B6>\nmuodossa, ja merkitsi varsinaista alkua sähkön tutkimukselle 1700-luvun\npuolivälissä. (Vaaskivi kirjoitti muodossa \"Leyden\").\n\n[592] Benjamin Franklin (1706–90), amerikkalainen keksijä ja\nkirjailija, keksi ukkosenjohdattimen.\n\n[593] Kreivi Alessandro Giuseppe Antonio Anastasio Volta (1745–1827),\nitalialainen fyysikko, joka kehitteli ensimmäisen pariston vuonna 1800..\n\n[594] Luigi Galvani (1737–98), italialainen lääkäri ja fyysikko,\nymmärsi yhteyden sähköpulssien ja elävien olentojen liikkumisen\nvälillä. Galvanin havainnot johtivat akun keksimiseen.\n\n[595] Oskar Kraus (1872–1942), tšekkiläinen filosofi ja juristi\n(Vaaskivi kirjoitti nimen muodossa Krauss).\n\n[596] Paul Gerhard Natorp (1854– 1924), saksalainen uuskantilainen\nfilosofi.\n\n[597] Heinrich John Rickert (1863– 1936), puolalaissaksalainen\nuuskantilainen filosofi.\n\n[598] Egon Friedell (1878–1938), itävaltalainen kirjailija ja filosofi.\n\n[599] \"sadastatuhannesosa\" (erikoinen ilmaisu).\n\n[600] Aika-avaruuden. Metrin mitta määriteltiin vuonna 1960 uudelleen\nvalonnopeuden avulla..\n\n[601] Nykyisin tarkalleen 1⁄299 792 458 sekuntia.\n\n[602] Poistettu sana \"niiden\" ja sivulause: \"mistä niitä huomioimme\nvaarinotamme\".\n\n[603] Suom. 1937 (The Mysterious Universe).\n\n[604] Jaakopin tikapuut, johdattavat vaikeuksista taivaaseen.\n\n[605] Werner Karl Heisenberg (1901– 76), saksalainen fyysikko.\n\n[606] Planckin vakio h on paikasta ja ajasta riippumaton universaali\nnumeerinen arvo.\n\n[607] Vaaskivi kirjoittaa \"etualanasemasta\".\n\n[608] Vaaskivi kirjoittaa \"sielunleimansa\".\n\n[609] Karl Gotthard Lamprecht (1856– 1915), saksalainen historioitsija.\n\n[610] Vaaskivi kirjoittaa \"tahtoi tarkata\".\n\n[611] (elinvuodet).\n\n[612] Vaaskivi kirjoittaa \"salatajuisesti innoitettu\".\n\n[613] Aristoteles (384–22 eaa.), kreikkalainen filosofi.\n\n[614] Elia Tisbeläinen (800 eaa.), juutalainen profeetta.\n\n[615] JeesusNasaretilainen (7 eaa -4 jaa–29-36).\n\n[616] Édouard Manet (1832–1883), ranskalainen taidemaalari.\n\n[617] Polygnotos (n. 450 eaa), kreikkalainen taidemaalari.\n\n[618] Rembrandt Harmenszoon van Rijn (1606–1669), hollantilainen\ntaidemaalari.\n\n[619] Polykleitos (n. 480 eaa.), kreikkalainen kuvanveistäjä.\n\n[620] Johann Sebastian Bach (1685– 1750), saksalainen säveltäjä.\n\n[621] Sokrates (470469 eaa.–399 eaa.), kreikkalainen filosofi.\n\n[622] Voltaire (oik. François-Marie Arouet) (1694–1778), ranskalainen\nkirjailija.\n\n[623] René Descartes (1596–1650), ranskalainen filosofi ja matemaatikko.\n\n[624] Ludvig XIV (1638–1715), Ranskan kuningas.\n\n[625] Egyptin historiassa 1. ja 2. dynastian aikakausi (silloisen\npääkaupungin Thinisin mukaan).\n\n[626] Noin vuosina 480–987.\n\n[627] vakiintui Kreikassa 600-luvulla eaa., muodoltaan yksinkertainen,\nraskas ja karu.\n\n[628] Renessanssia edeltävä tyylisuunta.\n\n[629] Aleksanteri III (356–323 eaa.), Makedonian kuningas.\n\n[630] 1800-luvun alun tyyli (Napoleonin ajan).\n\n[631] Sisustus-, arkkitehtuuri- ja taidetyyli vuosien 1815–48 välissä.\n\n[632] Lysippos (n. 390 eaa.), kreikkalainen kuvanveistäjä.\n\n[633] Apelles (400-luku eaa.), kreikkalainen taidemaalari.\n\n[634] Ferdinand Victor Eugène Delacroix (1798–1863), ranskalainen\ntaidemaalari.\n\n[635] Harun al-Rašid (763–809), viides abbasidien (Bagdadin) kalifi.\n\n[636] Niilin länsipuolinen pohjoisafrikkalainen alue.\n\n[637] Ludwig van Beethoven (1770– 1827), saksalainen säveltäjä.\n\n[638] Immanuel Kant (1724–1804), saksalainen (preussilainen) filosofi.\n\n[639] Aristoteleen (384–322) perustama filosofinen koulukunta toimi\nAteenan Lykeion-gymnasionissa.\n\n[640] Epikuros (341–270), kreikkalainen filosofi.\n\n[641] Islamilaisen filosofian kausi noin vuosina 750–1250.\n\n[642] Publius Cornelius Scipio Africanus (236–183), roomalainen\nsotapäällikkö.\n\n[643] Gaius Marius (157–86), roomalainen kenraali.\n\n[644] Hannibal Barka (247–183), karthagolainen sotapäällikkö.\n\n[645] Philippos II (382–336), Makedonian kuningas ja Aleksanteri Suuren\nisä.\n\n[646] Wilhelm Richard Wagner (1813– 1883), saksalainen säveltäjä.\n\n[647] Franz Liszt (1811–1886), unkarilainen säveltäjä ja pianovirtuoosi.\n\n[648] Vaaskivi kirjoittaa \"voimankadon\".\n\n[649] Vaaskivi kirjoittaa \"lunasta\".\n\n[650] Vaaskivi kirjoittaa \"sivilisatorisista\".\n\n[651] Fellah (arab.) tarkoittaa talonpoikaa, vuokraviljelijää, joka\nei omista viljelemäänsä maata ja joka hoitaa sitä ilman koneita esim.\nmuinaisten egyptiläisten tavoin.\n\n[652] Adolf Ludwig Fauth (1836–1912), saksalainen pappi ja homeopaatti\n(Vaaskivi kirjoitti sukunimen muodossa \"Faut\").\n\n[653] Vaaskiven käännöksen viimeinen virke: \"se on kaikkien ajattelussa\ntajuttomasti tehoisana\"..\n\n[654] John Ruskin (1819–1900), englantilainen taidekriitikko ja\nmietelmäkirjailija, runoilija ja taiteilija, prerafaeliittien jäsen.\n\n[655] Joseph Mallord William Turner (1775–1851), englantilainen\nmaisemamaalari.\n\n[656] Johann Wolfgang von Goethe (1749–1832), saksalainen kirjailija.\n\n[657] Gerhart Hauptmann (1862–1946), saksalainen kirjailija (Nobel\n1912).\n\n[658] Die Weber (1892).\n\n[659] Friedrich Dessauer (1881– 1963), saksalainen radiologi, fyysikko\nja filosofi.\n\n[660] Henri-René-Albert-Guy de Maupassant (1850–1893), ranskalainen\nkirjailija.\n\n[661] Julkaistu 1887 (suom. Horla).\n\n[662] Esim. artikkeli vuodelta 1927: Linkola, K. 1927: Kehräsaunio\n(Matricaria discoidea) Pohjois-Suomea ja Lappia valtaamassa. — Luonnon\nYstävä 31: 209-21.\n\n[663] Henry Ford (1863–1947), Ford Motor Companyn perustaja, otti\nkäyttöön kokoonpanolinjat (liukuhihnat) autojen massatuotannossa.\n\n[664] Vaaskivi kirjoittaa \"silinterintappia\", mutta tarkoittaa varmasti\nsylinteriä, autonosaa.\n\n[665] Aldous Leonard Huxley (1894– 1963), englantilainen kirjailija..\n\n[666] Sir Charles \"Charlie\" Spencer Chaplin (1889-1977), enlantilainen\nkoomikko.\n\n[667] Tarkoittaa Nykyaikaa (Modern Times, 1936 ).\n\n[668] Uljas uusi maailma käännettiin vasta vuonna 1944 (suom. I. H.\nOrras) (Brave New World, 1932).\n\n[669] Homunculus, pieni keinotekoinen ihminen, joka ensimmäisen kerran\nesiintyi alkemisti Paracelsuksen (sveitsiläinen alkemisti, 1493–1541)\nteksteissä.\n\n[670] Behavioristinen psykologian lähestymistapa painottaa ihmisen\ntutkimista käyttäytymisen ja luonnontieteellisen objektiivisuuden\nnäkökannalta.\n\n[671] Vaaskivi kirjoittaa \"johto\".\n\n[672] Vaaskivi kirjoittaa \"tasajatkuista\".\n\n[673] Vaatimustaso nousee tyydytystason mukana.\n\n[674] Chester Cooper Conklin (1886– 1971), amerikkalainen koomikko.\n\n[675] Vaaskivi kirjoittaa \"kaikkihautaava\".\n\n[676] Carl Georg Lange (1834–1900), tanskalainen lääkäri ja psykologi\n(?).\n\n[677] Kreivi Leo (Lev) Tolstoi (1828–1910), venäläinen kirjailija.\n\n[678] Mohandas Karamchand Gandhi (1869–1948), intialainen\nkansalaisuusoikeusjohtaja.\n\n[679] Eduard Geismar (elinvuodet), tanskalainen teologi.\n\n[680] Katu Berliinissä.\n\n[681] William Harrison \"Jack\" Dempsey (1895–1983), amerikkalainen\nnyrkkeilijä ja näyttelijä.\n\n[682] Georges Carpentier (1894–1975), ranskalainen nyrkkeilijä.\n\n[683] 2. heinäkuuta 1921.\n\n[684] Sonja Henie (1912–1969), norjalainen taitoluistelija ja\nnäyttelijä. Häntä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista\nnaistaitoluistelijoista..\n\n[685] Ivar Ballangrud (1904–69), norjalainen pikaluistelija. Ballangrud\noli yksi maailman parhaista pikaluistelijoista yhdessä Thunbergin\nkanssa..\n\n[686] Arnóld Clas Robert Thunberg (1893–1973), suomalainen\npikaluistelija ja olympiavoittaja. Hallitsi norjalaisen Ivar\nBallangrudin kanssa hän hallitsi pikaluistelua 1920- ja 1930-luvuilla..\n\n[687] Robert Tyre \"Bobby\" Jones Jr. (1902–71), amerikkalainen golfari\nja yksi parhaina pidettyjä ei-ammattilaispelaajia maailmassa..\n\n[688] Thorleif Haug (1894–1934), norjalainen yhdistetyn ja\nmurtomaahiihdon olympiavoittaja (1924 Chamonix).\n\n[689] Syntyjään János Weißmüller (1904–84), unkarilaisamerikkalainen\nuimari ja monikertainen olympiavoittaja ja Tarzanin näyttelijä\n(vuodesta 1932).\n\n[690] Suzanne Rachel Flore Lenglen (1899-1938), ranskalainen\ntennistähti, voitti 31 Grand Slam –turnausta 1914-26.\n\n[691] Paavo Nurmi (1897–1973), otti Antwerpenissa 1920 uransa\nensimmäisen olympiavoiton ajalla 31.45,8 (hän oli hävinnyt kaksi päivää\naiemmin 5000 metrillä Ranskan Joseph Guillemot’lle)..\n\n[692] Jean-Jacques Rousseau (1712–78), ranskalainen filosofi ja\nkirjailija, jonka mukaan luonto ja luonnollisuus ovat hyväksi ja\nsivistys, kulttuuri ja yhteiskunta ovat rappeuttaneet ihmisen.\n\n[693] Charles Péguy (1873–1914), ranskalainen runoilija, filosofi ja\ntoimittaja.\n\n[694] Albert Sorel (1842–1906), ranskalainen historioitsija, Ranskan\nakatemian jäsen.\n\n[695] René Gillouin (1881–1971), ranskalainen kirjailija ja\nkirjallisuuskriitikko [nähty myös tällaiset elinvuodet: (1873–1951)???].\n\n[696] André Chaumeix (1874–1955), ranskalainen toimittaja ja kriitikko,\nRanskan akatemian jäsen.\n\n[697] Amerikkalainen filosofinen koulukunta, painottaa käytäntöä\ntotuuden \u003Chttp: fi.wikipedia.orgwiki Totuus> ja merkityksen\narvosteluperusteena.\n\n[698] faber, käsityöläinen; käytetään myös filosofisessa\nantropologiassa kuvaamaan nykyaikaista ihmistä, joka muuttaa\nympäristöään aktiivisesti..\n\n[699] Tässä ei ole kyse romantiikasta, vaan asiallisesta kuvauksesta..\n\n[700] Ilmestyi 1907.\n\n[701] Vaaskivi kirjoittaa \"tapahtuman\".\n\n[702] Vaaskivi kirjoittaa \"kehitysasteikon\".\n\n[703] Ilmestyi 1910.\n\n[704] Vitalismi on käsitys, jonka mukaan maailmankaikkeudessa on\nolemassa erityinen elämänvoima, joka voi olla energiaa tai ainetta.\nVitalismin mukaan fysikaaliset tieteet tai syyt eivät riitä selittämään\neliöiden elämää, vaan lisäksi tarvitaan jokin pelkästään elämälle\nkuuluva ominaisuus, jota kuitenkin periaatteessa voidaan tutkia\ntieteellisesti. Vitalismi on mekanismin kieltävä näkemys..\n\n[705] Erich Wasmann (1859–1931), italialaissyntyinen jesuiitta ja\nentomologi (hyönteistutkija).\n\n[706] Ernst Heinrich Philipp August Haeckel (1834–1919), saksalainen\nbiologi ja filosofi.\n\n[707] Johannes Reinke (1849–1931), saksalainen botanisti ja filosofi.\n\n[708] Gustav von Bunge (1844–1920), saksalaisbalttilainen fysiologi.\n\n[709] Hans Adolf Eduard Driesch (1867–1941), saksalainen biologi ja\nfilosofi.\n\n[710] Emanuel Rádl (1873–1942), tšekkiläinen biologi,\ntieteenhistorioitsija ja filosofi.\n\n[711] Entelekheiaa, tarkoittaa jotain jolla on oma päämääränsä\nitsessään. Driesch käytti myös nimitystä psykoidi, jolla hän\ntarkoitti entiteettiä, jolla on psyykkistä potentiaalia, joka ilmenee\nei-avaruudellisena, intensiivisenä ja kvalitatiivisena pikemmin kuin\navaruudellisena, ekstensiivisenä ja kvantitatiivisena..\n\n[712] Tropismi, tarkoittaa (yleensä) kasvien liikettä (reaktiota), joka\njohtuu ulkoisesta ärsykkeestä ja joka suuntautuu ärsykkeen sijainnin\nmukaan.\n\n[713] Georges Léopold Chrétien Frédéric Dagobert Cuvier (1769–1832),\nranskalainen eläintieteilijä.\n\n[714] Étienne Geoffroy Saint-Hilaire (1772–1844), ranskalainen\nluonnontieteilijä.\n\n[715] August Friedrich von Pauly (1796–1845), saksalainen klassinen\nfilologi.\n\n[716] Jakob Johann von Uexküll (1864–1944), balttiansaksalainen biologi.\n\n[717] Wilhelm Dilthey (1833–1911), saksalainen historioitsija,\npsykologi, sosiologi ja hermeneutiikan ja filosofian tutkija.\n\n[718] Hienostunut, syvällinen.\n\n[719] Wolfgang Köhler (1887–1967), saksalainen psykologi.\n\n[720] Max Wertheimer (1880–1943), tšekkiläissyntyinen psykologi.\n\n[721] korosti havaintojen ja elämysten kokonaisvaltaisuutta,\nsielunelämä rakentui kokonaisuuksista eli hahmoista, jotka olivat\nenemmän kuin osiensa summa.\n\n[722] Georg Simmel (1858–1918), saksalainen sosiologi ja filosofi.\n\n[723] Aristoteleelta peräisin oleva lausuma.\n\n[724] Oskar Ewald (1881–1940), unkarilaisitävaltalainen filosofi.\n\n[725] Karl Joel (1864–1934), saksalainen filosofi.\n\n[726] Max Frischeisen-Köhler (1878–1923), saksalainen filosofi.\n\n[727] Heinrich John Rickert (1863–1936), saksalainen filosofi.\n\n[728] Vaaskivi kirjoittaa \"äskeisenä eilispäivänä\".\n\n[729] Léon Brunschvicg (1869–1944), ranskalainen filosofi.\n\n[730] Octave Hamelin (1856–1907), ranskalainen filosofi.\n\n[731] Frédéric Rauh (1861–1909), ranskalainen filosofi.\n\n[732] Gabriel Jean Edmond Séailles (1852–1922), ranskalainen filosofi.\n\n[733] Abel Rey (elinvuodet), ranskalainen filosofi.\n\n[734] Pyrki uudistamaan Immanuel Kantin ajattelua. Termillä viitataan\nmyös Arthur Schopenhauerin »Maailma tahtona ja mielteenä» teoksessa\nesitettyyn kantilaisen filosofian arvosteluun.\n\n[735] Edmund Gustav Albrecht Husserl (1859–1938), saksalainen filosofi.\n\n[736] Filosofian tutkimussuuntaus, joka tutkii tietoisuuden rakenteita\nhavaintokokemuksessa.\n\n[737] Rudolf Christoph Eucken (1846– 1926), saksalainen filosofi\n(kirjallisuuden Nobel 1908).\n\n[738] Johannes Volkelt (1848–1930), saksalainen filosofi.\n\n[739] Arthur Schurig (1870–1929), saksalainen kirjailija ja kääntäjä\n(ranskasta).\n\n[740] Stendhal (oik. Marie-Henri Beyle, 1783–1842), ranskalainen\nkirjailija.\n\n[741] Alkibiades (n. 450–404 eaa.), ateenalainen poliitikko\nja sotapäällikkö, joka jouduttuaan tuomiolle Ateenassa pakeni\nvihollisleiriin Spartaan ja kavalsi sotasalaisuudet spartalaisille..\n\n[742] Konrad Simonsen (1876–1945), tanskalainen kirjailija.\n\n[743] Julkaistu vuonna 1900.\n\n[744] Wilhelm Hector Richard Albrecht Lexis (1837–1914), saksalainen\nekonomisti ja sosiaalitietelijä.\n\n[745] Julkaistu vuonna 1906.\n\n[746] Albert Schweitzer (1875–1965), saksalainen lääkäri ja filosofi.\n\n[747] José Ortega y Gasset (1883– 1955), espanjalainen filosofi.\n\n[748] Vaaskivi tarkoittaa teosta »El tema de nuestro tiempo»(1923) eli\n»Aikamme johtoajatus» (tai »teema»).\n\n[749] Max Scheler (1874–1928), saksalainen filosofi.\n\n[750] Die Stellung des Menschen im Kosmos (1928).\n\n[751] Henrik Johan Ibsen (1828– 1906), norjalainen näytelmäkirjailija.\n\n[752] Dmitri Sergejevits Merežkovski (1865–1941), venäläinen kirjailija\nja symbolisti.\n\n[753] John Galsworthy (1867–1933), englantilainen kirjailija (Nobel\n1932) ja kansainvälisen kirjailijaliiton ensimmäinen puheenjohtaja\n(PEN-klubi).\n\n[754] The Apple Tree (1916).\n\n[755] Lat. per sonare = soida tai kuulua lävitse (näyttelijän naamiosta\ntai sen suun edessä olevasta osasta).\n\n[756] Rudolf Allers (1883–1963), itävaltalainen psykologi, Freudin\noppilas ja Victor Franklin opettaja.\n\n[757] Denis Diderot (1713–84), ranskalainen filosofi, taidearvostelija\nja tietokirjatoimittaja.\n\n[758] Johann Gottfried von Herder (1744–1803), saksalainen kirjailija\nja filosofi.\n\n[759] Hermann Alexander Graf Keyserling (1880–1946),\nbalttilaissaksalainen filosofi.\n\n[760] Der Geist als Widersacher der Seele, 3. osaa, ilmestyi vuosina\n1929–32.\n\n[761] Vaaskivi viittaa saksalaiseen runoilija Stefan Georgeen\n(1868–1933).\n\n[762] Vaaskivi kirjoittaa \"tajuisen\".\n\n[763] Paavi Julius III:n Roomaan vuosina 1550–55 rakennuttama villa.\n\n[764] Antiikin Kreikan helleenien edeltäjistä käytetty nimitys.\n\n[765] Stefan Anton George (1868– 1933), saksalainen runoilija,\ntoimittaja ja kääntäjä.\n\n[766] Alfred Schuler (1865–1923), saksalainen mystikko.\n\n[767] Karl Joseph Wolfskehl (1869– 1948), saksalainen kirjailija ja\nkääntäjä.\n\n[768] Klages on tässä aivan oikeassa tahdon suhteen, mutta ei\nvälttämättä Nietzschen kielikuvien.\n\n[769] Herakleitos (noin 535–475 eaa.), kreikkalainen filosofi.\n\n[770] Vaaskivi kirjoittaa \"ylimpään hienostukseen kasvanut\".\n\n[771] Fritz Künkel (1889–1956), saksalainen psykologi ja lääkäri.\n\n[772] Ilmestyi jo 1929.\n\n[773] Tässä johtopäätös perustuu inhimilliseen järkeilyyn ja vie\nharhaan. Molemmat ovat tarkkaan ottaen erottelun mekanismeja, niiden\nsijaan pitää luopua ne synnyttävästä voimasta, tahdosta..\n\n[774] Käännös suunnilleen \"kypsän ihmisen me-tietoisuus\".\n\n[775] Friedrich Seifert (elinvuodet), saksalainen filosofi.\n\n[776] Julkaistu vuonna 1930.\n\n[777] Bernd Heinrich Wilhelm von Kleist (1777–1811), saksalainen\nkirjailija ja runoilija.\n\n[778] Oik. nimi on monikkomuotoinen »Berliner Abendblätter»; Kleist\nkirjoitti siihen vuona 1810.\n\n[779] Joséphine Baker (Freda Josephine McDonald; 1906–75),\namerikkalaisranskalainen tanssijatar.\n\n[780] Ame-no-Uzume on aamunkoiton ja juhlien jumaluus Japanin\nšintolaisuudessa.\n\n[781] Japanilaista 1300-luvulla alkanutta draamaa, jossa näyttelijöillä\non naamiot.\n\n[782] Yoshio Aoyama (1901–76).\n\n[783] Ito Michio (1892–1961), japanilainen modernin tanssin pioneeri\n(?).\n\n[784] Eguchi Takaya (1895–1929), japanilainen modernin tanssin pioneeri.\n\n[785] Kabuki-teatteri Tokiossa, avattu 1889.\n\n[786] Samisen on banjon kaltainen kolmikielinen japanilainen soitin,\nyksi tärkeimmistä kabuki-teatterin soittimista.\n\n[787] Menaka, hindumytologiassa kaunein taivaallisista apsaroista\n(naispuolisista pilvien ja veden jumalattarista).\n\n[788] Kurt Jooss (1901-79), saksalainen tanssija ja koreografi.\n\n[789] Lotte Wernicke (elinvuodet), saksalainen tanssijatar.\n\n[790] Mary Wigman (1886–1973), saksalainen tanssijatar ja koreografi.\n\n[791] Jutta Klamt (1890–1970), saksalainen tanssija.\n\n[792] Henri Brémond (1865–1933), ranskalainen kirjailija ja katolinen\nfilosofi.\n\n[793] Benedetto Croce (1866–1952), italialainen kriitikko ja filosofi.\n\n[794] Alexander von Swaine (elinvuodet), saksalainen tanssija.\n\n[795] Liselotte Köster (1911–87), saksalainen tanssijatar.\n\n[796] Gertrud Rauh (elinvuodet), saksalainen tanssijatar.\n\n[797] Mia Slavenska (191416–2002), kroatialaisamerikkalainen ballerina.\n\n[798] (elinvuodet).\n\n[799] Alfred Rethel (1816–59), saksalainen taidemaalari, jonka teos\nKuolemantanssi liittyy Belgian kansannousuun vuonna 1848.\n\n[800] Harald Kreutzberg (1902–68), saksalainen tanssija ja koreografi.\n\n[801] Arnold Franz Walter Schönberg (1874-1951), itävaltalainen\nsäveltäjä.\n\n[802] Igor Fjodorovitš Stravinsky (1882-1971), venäläinen säveltäjä.\n\n[803] Peder Gram (1881–1956), tanskalainen säveltäjä (?).\n\n[804] Stravinskyn kolmas baletti (Kevätuhri) oli tehty Sergei\nDjagilevin \u003Chttp: fi.wikipedia.orgwiki Sergei_Djagilev> Ballets Russes\n-baletille ja esitettiin ensimmäisen kerran 29. toukokuuta 1913.\n\n[805] Ensiesitys 1921.\n\n[806] Ensiesitys 1918.\n\n[807] Giovanni Battista Pergolesi (1710–36), italialainen säveltäjä.\n\n[808] Georg Friederich Händel (1685– 1759), saksalaisenglantilainen\nsäveltäjä.\n\n[809] Oedipus Rex, (1927), yhteistyötä kirjailija Jean Cocteaun kanssa.\n\n[810] Oik. Apollon musagète, (1928), yhteistyö koreografi George\nBalanchinen kanssa.\n\n[811] Jean Maurice Eugène Clément Cocteau (1889–1963), ranskalainen\nkirjailija ja kuvataiteilija.\n\n[812] Pablo Picasso (1881–1973), andalusialaisespanjalainen\nkuvataiteilija.\n\n[813] Paul Hindemith (1895–1963), saksalainen säveltäjä.\n\n[814] Arthur Honegger (1892–1955), ranskalaissveitsiläinen säveltäjä.\n\n[815] Darius Milhaud (1892–1974), ranskalainen säveltäjä.\n\n[816] Ranskalaisten uusklassista tyylisuuntaa edustaneiden säveltäjien\nryhmittymä.\n\n[817] Claude Achille Debussy (186– 1918), ranskalainen säveltäjä.\n\n[818] Joseph Maurice Ravel (1875– 1937), ranskalainen säveltäjä.\n\n[819] Boléro (1928), sitä tuli Ravelin tunnetuin teos heti\nensiesityksen jälkeen.\n\n[820] André Paul Guillaume Gide (1869–1951), ranskalainen kirjailija\n(Nobel 1947).\n\n[821] Franz Roh (1890–1965), saksalainen historioitsija ja\ntaidekriitikko.\n\n[822] Paul Cézanne(1839–1906), ranskalainen taidemaalari.\n\n[823] Gabriel Faure (1877–1962), ranskalainen kirjailija.\n\n[824] Henri Matisse (1869–1954), ranskalainen taidemaalari.\n\n[825] André Lhote (1885–1962), ranskalainen kuvanveistäjä ja\ntaidemaalari.\n\n[826] Marcel Gromaire (1892-1971), ranskalainen taidemaalari.\n\n[827] Charles Dufresne (1876-1938), ranskalainen taidemaalari.\n\n[828] André Derain (1880–1954), ranskalainen taidemaalari.\n\n[829] Claude Monet (1840–1926), ranskalainen taidemaalari.\n\n[830] Camille Pissarro (1830–1903), ranskalainen taidemaalari.\n\n[831] Alfred Sisley (1839–1899), englantilainen taidemaalari.\n\n[832] Pierre-Auguste Renoir (1841– 1919), ranskalainen taidemaalari.\n\n[833] Aix-en-Provence, kaupunki Etelä-Ranskassa.\n\n[834] Fluidi on fysiikassa yleisnimitys väliaineelle, jossa\nrakenneosaset voivat liikkua vapaasti toistensa suhteen.\n\n[835] (elinvuodet).\n\n[836] Font de Gaume, luola Lounais-Ranskassa lähellä Les Eyzies’iä..\n\n[837] Eugène Henri Paul Gauguin (1848–1903), ranskalainen taidemaalari.\n\n[838] Raoul Dufy (1877–1953), ranskalainen taidemaalari.\n\n[839] Karl Schmidt-Rottluff (1884– 1976), saksalainen taidemaalari.\n\n[840] Heinrich Campendonk (1889– 1957)saksalainen taidemaalari.\n\n[841] Henri Julien Félix Rousseau (1844–1910), ranskalainen\ntaidemaalari.\n\n[842] Vincent Willem van Gogh (1853– 90), alankomaalainen taidemaalari.\n\n[843] Marie Laurencin (1883–1956), ranskalainen taidemaalari.\n\n[844] Maurice Brianchon (1899–1979), ranskalainen taidemaalari.\n\n[845] Raymond Jean Legueult (1898– 1971), ranskalainen taidemaalari.\n\n[846] Marguerite Louppe (1902–), ranskalainen taidemaalari.\n\n[847] Arabeski on tyylitellyistä kasviaiheista sommiteltu koristekuvio.\n\n[848] Julkaistu 1934.\n\n[849] David Katz (1884–1953), saksalaisruotsalainen psykologi.\n\n[850] Ivan Petroviš Pavlov (1849– 1936), venäläinen psykologi.\n\n[851] Fritz Riemann (1902–1979), saksalainen psykologi.\n\n[852] (elinvuodet).\n\n[853] Verisuonien supistumiseen tai laajenemiseen liittyvä.\n\n[854] Karl Wilhelm Julius \"Hugo\" Riemann (1849–1919).\n\n[855] Kuvaa, taiteilija, älä selitä!\n\n[856] Jules Romainsin Ranskan kirjallisuudessa aloittama suuntaus, joka\npainottaa yhteisöllistä tietoisuutta ja tunteita yksilöllisten sijaan..\n\n[857] Jules Romains (Louis Henri Jean Farigoule; 1885-1972),\nranskalainen runoilija.\n\n[858] Sigurd Hoel (1890–1960), norjalainen kirjailija.\n\n[859] John Roderigo Dos Passos (1896–1970), amerikkalainen kirjailija.\n\n[860] Theodore Herman Albert Dreiser (1871–1945), amerikkalainen\nkirjailija.\n\n[861] Paul Charles Joseph Bourget (1852–1935), ranskalainen kirjailija\nja kriitikko.\n\n[862] Sven Johan Stolpe (1905–96), ruotsalainen kirjailija.\n\n[863] Falangi on keihäsmiesten muodostelma, jota mm. kreikkalaiset ja\njotkut Lähi-idän kansat käyttivät sodissaan.\n\n[864] Forsytein taru (1906–21, 1922) on John Galsworthyn läpimurtoteos,\njoka käsittelee Forsytein suvun vaiheita 1880-luvun loppupuolelta\nensimmäisen maailmansodan jälkimaininkeihin.\n\n[865] Thomas Mannin (1875–1955) Buddenbrookit (1901) kuvaa\nlyypekkiläisen vauraan kauppiassuvun rappeutumista neljässä\nsukupolvessa.\n\n[866] Roger Martin du Gardinin (1881–1958; Nobel 1937) kahdeksanosainen\nromaani Thibault’n suku (Les Thibaul; 1922–40)..\n\n[867] Aldous Leonard Huxley (1894– 1963), englantilainen kirjailija.\n\n[868] Vaaskivi kirjoittaa \"priimuksenpäässään\".\n\n[869] Anatole France (oik. Jacques Anatole François Thibault,\n1844–1924), ranskalainen kirjailija.\n\n[870] Julkaistu 1928.\n\n[871] Point Counter Point.\n\n[872] Tarkoittaa mieli- tai väkivaltaista, tuhoisasti spontaania tekoa\n(kirjaimellisesti »ilmainen teko»).\n\n[873] Julkaistu 1914.\n\n[874] Lauri Sakari Viljanen (1900– 84), suomalainen\nkirjallisuudentutkija ja runoilija.\n\n[875] Henri Massis (1886–1970), ranskalainen esseisti,\nkirjallisuuskriitikko ja kirjallisuushistorioitsija.\n\n[876] Henri Béraud (1885–1958), ranskalainen kirjailija ja journalisti.\n\n[877] Miguel de Unamunoy Jugo (1864–1936), espanjalainen kirjailija ja\nfilosofi.\n\n[878] Émile Zola (1840–1902), ranskalainen kirjailija.\n\n[879] La porte étroite (1909).\n\n[880] Carl Jonas Love Almqvist (1793–1866), ruotsalainen kirjailija,\njoka käsitteli mm. vapaata rakkautta (romaani Det går an).\n\n[881] Johan August Strindberg (1849– 1912), ruotsalainen kirjailija.\n\n[882] Agnes von Krusenstjerna (1894– 1940), ruotsalainen kirjailija.\n\n[883] Keskinäinen kamppailu, vastakkaisuus.\n\n[884] (elinvuodet).\n\n[885] (Marguerite) *Radclyffe Hall (1880–1943), englantilainen\nkirjailijatar.\n\n[886] Virginia Woolf(1882–1941), englantilainen kirjailijatar.\n\n[887] Sir Leslie Stephen, (1832– 1904), englantilainen kirjailija ja\nkriitikko.\n\n[888] May Sinclair (oik. Mary Amelia St. Clair; 1863–1946),\nenglantilainen kirjailijatar.\n\n[889] Gilbert Cannan (1884–1955), englantilainen kirjailija.\n\n[890] Katherine Mansfield (oik. Kathleen Mansfield Murry; 1888–1923),\nuusseelantilainen kirjailija.\n\n[891] Mr Bennett and Mrs Brown (19234).\n\n[892] 1901–10.\n\n[893] 1910–30.\n\n[894] Herbert George Wells (1866– 1946), englantilainen kirjailija.\n\n[895] Enoch Arnold Bennett (1867– 1931), englantilainen kirjailija.\n\n[896] Yrjö V:n hallituskausi 1910–36.\n\n[897] Edward Morgan Forster (1879– 1970), englantilainen kirjailija.\n\n[898] Matka Intiaan (A Passage to India; 1924).\n\n[899] John Davys Beresford (1873– 1947), englantilainen kirjailija.\n\n[900] Rebecca West (oik. Cicely Isabel Fairfield; 1892–1983),\nbrittiläinen kirjailija.\n\n[901] Richard Arthur Warren Hughes (1900–76), englantilainen kirjailija.\n\n[902] James Augustine Aloysius Joyce (1882–1941), irlantilainen\nkirjailija.\n\n[903] Odysseus (suom. Pentti Saarikoski 1964); kirjailija Leevi Lehto\nkääntää teosta uudelleen..\n\n[904] Marcel Proust (1871–1922), ranskalainen kirjailija.\n\n[905] Wyndham Lewis (1882–1957), englantilainen kirjailija.\n\n[906] Vuonna 1929.\n\n[907] Dame Edith Louisa Sitwell (1887–1964), englantilainen runoilija.\n\n[908] Walter \"Walt\" Whitman (1819–92), amerikkalainen kirjailija.\n\n[909] Vachel Lindsay (1879–1931), amerikkalainen runoilija.\n\n[910] Sherwood Anderson (1876–1941), amerikkalainen kirjailija.\n\n[911] Suomennettu 1925.\n\n[912] Gerhart Hauptmann (1862–1946), saksalainen kirjailija (Nobel\n1912) Vaaskivi kirjoitta etunimen muodossa \"Gerhardt\".\n\n[913] Die Ketzer von Soana (1924).\n\n[914] Julkaistu 1912.\n\n[915] Louis Bromfield (1896–1956), amerikkalainen kirjailija\n(Pulitzer-palkinto 1926).\n\n[916] The Strange Case of Miss Annie Spragg (1928).\n\n[917] Les nourritures terrestres (1897).\n\n[918] L'immoraliste.\n\n[919] Julkaistu 1911.\n\n[920] tiheikkö.\n\n[921] Alun perin vuonna 1929 nimellä »The Escaped Cock».\n\n[922] 1925–26.\n\n[923] 1922.\n\n[924] Publius OvidiusNaso (43 eaa.– 1718 jaa.).\n\n[925] Johtava virkamies Kreikan kaupunkivaltioissa.\n\n[926] Kylon pyrki vuonna 632 eaa. valtaan kaappauksella, joka\nepäonnistui.\n\n[927] Peisistratos (n. 607–528 eaa.), kreikkalainen valtiomies ja\nAteenan tyranni.\n\n[928] Miltiades nuorempi (n. 550–489 eaa.), kreikkalainen tyranni.\n\n[929] Polykrates (574–515 eaa.), kreikkalainen tyranni.\n\n[930] Hipparkhos (?–514 eaa.), kreikkalainen tyranni.\n\n[931] Kleisthenes (n. 570–507 eaa.), kreikkalainen poliitikko.\n\n[932] Lakedaimon, myyttinen Spartan perustaja, Zeuksen ja nymfi\nTaygeten poika.\n\n[933] Vaaskivi kirjoittaa \"moraalipitämyksien\".\n\n[934] Pallas Athenen temppeli Akropoliilla.\n\n[935] Zeuksen temppeli 500 metriä kaakkoon Akropoliilta.\n\n[936] Theseus, Ateenan myyttinen (perustaja)kuningas.\n\n[937] Kodros (n. 1089–1068 eaa.), Ateenan viimeinen tarunomainen\nkuningas.\n\n[938] Perikles (n. 495–429 eaa.), ateenalainen poliitikko.\n\n[939] Himation, kreikkalaisten naisten päällysvaatteenaan käyttämä\nhuivin, hunnun ja viitan yhdistelmä.\n\n[940] Khlamys, kreikkalaisten miesten päällysvaate.\n\n[941] Khiton, ohut ja vilpoisa pellavakankaasta tehty vaate.\n\n[942] Nyk. Turkissa.\n\n[943] Vähä-Aasian länsirannikolla, Turkin Euroopan puoleisella alueella.\n\n[944] Alue Keski-Kreikassa.\n\n[945] Temppeli.\n\n[946] Athene-jumalattaren kunniaksi vuosittain järjestetty juhla.\n\n[947] Polygnotos (n. 450 eaa), kreikkalainen taidemaalari.\n\n[948] Aigina (Egina), saari Kreikassa 50 km Ateenasta lounaaseen.\n\n[949] Agatharkhos (400-luvulla eaa), ateenalainen taidemaalari.\n\n[950] Apollodoros (n. 500 eaa.), ateenalainen ruukkumaalari.\n\n[951] Parrhasios (n. 440–380 eaa.), efesolainen taidemaalari.\n\n[952] Zeuksis (400-luvulla eaa.), efesolainen taidemaalari.\n\n[953] Erik Gustaf Ahlman (1892– 1952), suomalainen filosofi.\n\n[954] \"Keihään kantaja\", yksi kuuluisimpia antiikin klassisen kauden\nveistoksia.\n\n[955] Lysippos (400-luvulla eaa.), kreikkalainen kuvanveistäjä.\n\n[956] Myron (n. 450 eaa.), kreikkalainen kuvanveistäjä.\n\n[957] Kiekonheittäjä.\n\n[958] Skopas (n. 395–350 eaa.), kreikkalainen kuvanveistäjä.\n\n[959] Praksiteles (300-luku eaa.), kreikkalainen kuvanveistäjä.\n\n[960] Saari Naksoksen länsipuolella.\n\n[961] Metooppi, triglyfien (uurteinen laatta) välinen suorakulmainen\nkenttä doorilaisen rakennuksen friisissä.\n\n[962] Akroterion, rakennusten päätykolmion kulmissa käytetty koriste.\n\n[963] Voluutta, spiraalimaisesti kiertyvä koristeaihe mm. joonialaisten\npylväiden kapiteeleissa.\n\n[964] Plintti, neliskulmainen aluslaatta.\n\n[965] Vannikko, pylvään jalan kupera osa.\n\n[966] Abakus, pylvään kapiteelin ja palkiston väliin sijoitettu sileä\nnelikulmainen laatta.\n\n[967] Friisi, rakennuksen seinässä oleva vaakasuora pinta, joka on\nkoristeltu ornamentein ja kohokuvioin.\n\n[968] Arkkitraavi (liitinpalkki), antiikin rakennuksissa palkiston\nalin osa, joka lepää pylväiden kapiteelien päällä ja kannattaa\nkattorakenteita.\n\n[969] Pythagoras (582–496 eaa.), kreikkalainen filosofi.\n\n[970] Orfilaisuuteen (kreikkalainen Orfeukseen yhdistetty uskonnollinen\nliike) liittyvä.\n\n[971] Karl Wilhelm Friedrich von Schlegel (1772–1829), saksalainen\nfilosofi ja kirjailija.\n\n[972] Faiaakit olivat kreikkalaisessa mytologiassa esiintyvä\nmerenkulkijakansa, asui mahdollisesti Korfun saarella.\n\n[973] Nausikaa, faiakialainen prinsessa.\n\n[974] Ernst Curtius (1814–96), saksalainen arkeologi ja historioitsija.\n\n[975] Erwin Rohde (1845–98), saksalainen filologi, Nietzschen\nopiskeluaikainen ystävä.\n\n[976] Hippolyte Adolphe Taine (1828– 93), ranskalainen kriitikko ja\nhistorioitsija.\n\n[977] Jacob Christoph Burckhardt (1818–97), sveitsiläinen taide- ja\nkulttuurihistorioitsija.\n\n[978] Antiikin Kreikan ammattimainen runouden esittäjä.\n\n[979] Antiikin Kreikan kitara.\n\n[980] Theognis (500-luku eaa.), kreikkalainen runoilija.\n\n[981] Menandros (342–290 eaa.), kreikkalainen huvinäytelmien\nkirjoittaja.\n\n[982] ThalesMiletoslainen (n. 636– 546 eaa.), kreikkalainen\nesisokraattinen filosofi.\n\n[983] Palatinus on yksi Rooman seitsemästä kukkulasta.\n\n[984] Tartaros, muinaisessa Kreikan mytologiassa manalan eli Haadeksen\nalin taso.\n\n[985] William James (1842–1910), amerikkalainen psykologi ja filosofi.\n\n[986] Nemesis, kreikkalaisen mytologian koston jumalatar.\n\n[987] HegesiasKuolemankannattaja (n. 320–280 eaa.), kreikkalainen\nfilosofi.\n\n[988] Kolme Haadeksessa virtaavasta viidestä joesta.\n\n[989] Kreikan kaupunki.\n\n[990] Adrastos, kreikkalaisessa mytologiassa Argoksen kuningas.\n\n[991] Publius VergiliusMaro (70–19 eaa.), roomalainen runoilija.\n\n[992] Gaius PliniusCaecilius Secundus (63–noin 113), roomalainen\nkirjailija.\n\n[993] Lukianos (n. 120–185), kreikkalainen filosofi ja kirjailija.\n\n[994] Keittiö.\n\n[995] Plutarkhos (n. 45–125), kreikkalainen biografi ja filosofi.\n\n[996] Plataia, kaupunki Kreikassa Theban eteläpuolella.\n\n[997] Ifigeneia, kreikkalaisessa mytologiassa Agamemnonin ja\nKlytaimnestran tytär.\n\n[998] Eli Akhilleuksen.\n\n[999] Atossa (550–475 eaa.) oli Dareios I:n (549–485 eaa.) puoliso.\n\n[1000] Psyche: The Cult of Souls and the Belief in Immortality among\nthe Greeks.\n\n[1001] Numa Denis Fustel de Coulanges (1830–89), ranskalainen\nhistorioitsija.\n\n[1002] La Cité Antique. Étude sur Le Culte, Le Droit, Les Institutions\nde la Grèce et de Rome.\n\n[1003] Demoni eli daimoni, ihmisen kaksoisolentona tai suojelushenkenä\ntoimiva antiikin kreikkalaisten jumaluusolento.\n\n[1004] Antiikin Kreikan sankari ja puolijumala.\n\n[1005] Laarit (lat. lares), talon henkilökohtaisia jumalia; maanit\n(lat. manes), kuolleitten sielut; genii (lat.), henkilökohtaisia\nsuojelushenkiä.\n\n[1006] Intialaisen Rigvedan ylijumala.\n\n[1007] Alfred Bäumler (1887–1968), saksalainen filosofi (ja\nnatsi-Saksan johtava Nietzschen tulkki).\n\n[1008] Antigone, kreikkalaisessa mytologiassa Theban kuninkaan\nOidipuksen ja tämän äidin Iokasten tytär.\n\n[1009] Heimarmene (lat. amor fati), välttämättömyyden jumalatar,\ntunnettiin myös nimellä Ananke.\n\n[1010] Helootit olivat eräs orjien luokka antiikin Spartassa.\n\n[1011] Spartalainen siirtymäriitti, jossa nuoret spartalaiset saivat\nsurmata helootteja.\n\n[1012] Theognidea, Joachim Camerariuksen vuonna 1551 opiskelukäyttöön\njulkaisema kokoelma 500-luvulla eaa. eläneen kreikkalaisen runoilija\nTheogniksen aitoja ja epäaitoja säkeitä.\n\n[1013] Sofokles (n. 496–406 eaa.), kreikkalainen näytelmäkirjailija,\npappi, poliitikko ja sotapäällikkö.\n\n[1014] Hans Licht (1875–1929, oik. Paul Brandts), saksalainen\nhistorioitsija, teos Liebe und Ehe in Griechenland (1925).\n\n[1015] Jalkavaimoisuus eli syrjäavioisuus.\n\n[1016] Rakastajatar.\n\n[1017] Lykurgos (219–210 eaa), Spartan kuningas.\n\n[1018] Dionysios Halikarnassolainen (n. 60–7 eaa.), kreikkalainen\nreetori ja historioitsija.\n\n[1019] Oineus, kreikkalaisessa mytologiassa Kalydonin kuningas.\n\n[1020] Hippolytos, kreikkalaisessa mytologiassa Theseuksen ja joko\nAntiopen tai Hippolyten poika.\n\n[1021] Eufronios (n. 535–470 eaa.), kreikkalainen ruukuntekijä ja\nruukkumaalari.\n\n[1022] Kylä Ateenan pohjoispuolella.\n\n[1023] Prostituoitu.\n\n[1024] Näytelmässä naiset julistavat Lysistrateen johdolla lemmenlakon\nkunnes miehet lopettavat sotimisen.\n\n[1025] Lukianoksen Kurtisaanien dialogeissa prostituoidut puhuivat\nitse, samoin Alkifronin kirjekokoelmassa.\n\n[1026] Kreikkalaisessa mytologissa Troijan Helenan palvelijatar ja\nväitetty myös ensimmäiseksi eroottiseksi kirjailijaksi.\n\n[1027] Philaenis (n. 300 eaa.), kreikkalainen kurtisaani.\n\n[1028] Teoksen sanotaan olevan Ovidiuksen kirjoittama..\n\n[1029] Noin vuonna 980 koottu \"kreikkalainen antologia\".\n\n[1030] Pierre Louÿs (1870–1925), ranskalainen runoilija.\n\n[1031] Aphrodite: mœurs antiques (1896).\n\n[1032] Arkontti, johtavan virkamiehen nimitys.\n\n[1033] Kreikkalaisten ensimmäiset plastiset kokeilut olivat puisia\npaalumaisia jumalankuvia, joita kutsutaan nimellä \"ksoanon\"..\n\n[1034] Pausanias (100-luvulla), kreikkalainen maantieteilijä.\n\n[1035] Telluurinen, maapalloa koskeva.\n\n[1036] Elam, muinaisiranilainen valtio, joka vaikutti Mesopotamian\nhistoriaan noin 3200–645 eaa..\n\n[1037] Meedialaiset, muinainen kansa ja kuningaskunta nykyisessä\nIranissa.\n\n[1038] Parthia, historiallinen valtio nykyisen Iranin alueella, noin\nvuosina 237 eaa.–220..\n\n[1039] Puunilainen, karthagolainen.\n\n[1040] Taanith, foinikialainen rakkauden ja hedelmällisyyden jumalatar.\n\n[1041] Anaitis, indoiranilainen kosmologinen hedelmällisyyteen ja\nviisauteen liittyvä hahmo.\n\n[1042] Komana, kylä Botswanassa, eteläisessä Afrikassa.\n\n[1043] Embleemi, tunnus, tunnuskuva.\n\n[1044] Strabon (n. 63 eaa.–24 jaa.), kreikkalainen maantieteilijä,\nhistorioitsija ja filosofi.\n\n[1045] Athenaios (100–200-lukujen vaihde), egyptiläiskreikkalainen\nreetori ja grammaatikko.\n\n[1046] Sikyon, kaupunki antiikin Kreikassa.\n\n[1047] Justinus Marttyyri (100114– 162168) oli varhainen kristitty\nfilosofi, apologisti ja pyhimys.\n\n[1048] Korintti, kaupunki Kreikassa; Vaaskivi kirjoitta muodossa\n\"Korinthos\".\n\n[1049] Strabon (n. 63 eaa.–24 jaa), kreikkalainen maantieteilijä ja\nhistorioitsija.\n\n[1050] Lékhaion, paikkakunta Korintista länteen.\n\n[1051] Brukhion, Ptolemaiosten hallitsijasuvulle kuulunut alue\nAleksandrian kaupungin keskellä.\n\n[1052] Yli 14 kilometriä.\n\n[1053] Siittimen muotoinen.\n\n[1054] Peristyyli on pylväiden ympäröimä, reunoilta katettu avoin\nsisäpiha.\n\n[1055] Pafos on satamakaupunki Kyproksen länsirannikolla; Vaaskivi\nkirjoitta muodossa Paphos..\n\n[1056] Herman Friedrich Grimm (1828–1901), saksalainen\ntaidehistorioitsija.\n\n[1057] Kvarteroni tarkoittaa valkoihoisen ja mulatin ja valkoihoisen\njälkeläisen jälkeläistä.\n\n[1058] Thukydides (n. 455–395 eaa.), kreikkalainen historioitsija.\n\n[1059] Alkibiades (n. 450–404 eaa.), ateenalainen poliitikko.\n\n[1060] Theban pyhä joukko oli antiikin Thebassa toiminut\nsotilasyksikkö, joka koostui 150 parista pederastisia (ts. aikuisen\nmiehen ja nuorukaisen välinen seksuaalissävytteinen suhde) rakastajia.\n\n[1061] Ksenofanes (570–480 eaa.), kreikkalainen runoilija ja filosofi.\n\n[1062] \"Kreikkalainen rakkaus\", ilmeisesti Cornelius Nepos -nimisen (n.\n100–24 eaa.) roomalaisen kirjailijan käyttämä ilmaus pederastiasta.\n\n[1063] Ganymedes oli jumalten juomanlaskija kreikkalaisessa mytologissa.\n\n[1064] Alkibiades (n. 450–404 eaa.), ateenalainen poliitikko.\n\n[1065] Harmodios (n. 530–514 eaa.) ja Aristogeiton (n. 550–514 eaa.)\nmurhasivat tyranni Hipparkhoksen vuonna 514 eaa.\n\n[1066] Hefaistion (n. 356–324 eaa.), makedonialainen aristokraatti.\n\n[1067] Prodikos (465450–398 eaa.), kreikkalainen sofisti ja Sokrateen\nedelläkävijänä.\n\n[1068] Enno Friedrich Wichard Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff\n(1848–1931), saksalainen klassinen filologi.\n\n[1069] Aristofanes (n. 450–385 eaa.), kreikkalainen komediakirjailija.\n\n[1070] Apollodoros (elinvuodet).\n\n[1071] Eupolis (n. 446–411 eaa.), ateenalainen näytelmäkirjailija.\n\n[1072] Pindaros (n. 520–440 eaa.), kreikkalainen kuorolyyrikko.\n\n[1073] Theognis (500-luku eaa.), kreikkalainen runoilija.\n\n[1074] ? Greverus (elinvuodet).\n\n[1075] Vaaskivi on vaatimaton – se ei ole alkeiskokemus, vaan itse\nuskonnollisuuden peruskokemus.\n\n[1076] Theogonia, Jumalten synty.\n\n[1077] Parion, muinainen kreikkalainen kaupunkivaltio nykyisen Turkin\nalueella.\n\n[1078] Leuktra, kaupunki Thebasta lounaaseen.\n\n[1079] Kyllä se siellä oli, Vaaskiven liioittelevaa tyyliä.\n\n[1080] Paradeigma, kreikkalaisessa kertomaperinteessä mytologinen\nesimerkki, jolla puhuja koettaa lisätä sanojensa vakuuttavuutta\nhaluamaansa suuntaan.\n\n[1081] Quintus Horatius Flaccus (65–8 eaa.), roomalainen runoilija.\n\n[1082] Afrodite.\n\n[1083] Nardusvoide saadaan Himalajan rinteillä kasvavan Nardostachys\nJatamansin (Valerianaceœ-heimoa) juurakosta..\n\n[1084] Kylä Kreikassa.\n\n[1085] Demeter, kreikkalainen sadonkorjuun, viljan ja elävien kasvien\njumalatar.\n\n[1086] Aigaleos, Ateenan länsipuolella oleva vuori.\n\n[1087] Eleusis, muinainen kreikkalainen kaupunki, noin 30 km Ateenasta\nluoteeseen; kuului antiikin aikana Ateenaan. Demeterin tärkein\npalveluspaikka..\n\n[1088] Demeter ja Persefone (Kore), Demeterin tytär (?).\n\n[1089] Rhea oli Demeterin ohella Haadeksen, Heran, Hestian, Poseidonin\nja ylijumala Zeun äiti.\n\n[1090] Antiikin Hermione, nykyinen Ermioni, Peloponnesoksen alueella\neteläisen Kreikan rannikolla sijaitseva kaupunki.\n\n[1091] Arkipelagi, Kreikan ja Vähän-Aasian välinen saaristomeri.\n\n[1092] Thesmorphos oli Demeteriin liitetty lisänimi, joka tarkoitti\nhänen kunniakseen järjestettyä juhlaa.\n\n[1093] Keleos, kreikkalaisessa mytologiassa Eleusiin kuningas.\n\n[1094] Metaneira, kreikkalaisessa mytologiassa Eleusiin kuningatar.\n\n[1095] So. tehdä kuolemattoman.\n\n[1096] Vähän Aasian kansojen äitijumalatar.\n\n[1097] Attis, kreikkalaisessa mytologiassa fryygialaisten kuvataiteessa\nhaltia.\n\n[1098] Nysa, muinainen kreikkalainen kaupunki Anatoliassa.\n\n[1099] Sir James George Frazer (1854–1941), skottilainen antropologi ja\nuskontotieteilijä.\n\n[1100] Demeterin ja Persefonen kultin initiaatioriittien nimitys.\nRiitit suoritettiin Eleusiin kaupungissa.\n\n[1101] Axel Waldemar Persson (1888– 1951), ruotsalainen arkeologi.\n\n[1102] Minolainen kulttuuri vaikutti pronssikaudella noin vuosina\n3000–1450 eaa. Kreetalla ja sen lähiympäristössä.\n\n[1103] Herodotos (n. 485–420 eaa.), kreikkalainen historioitsija.\n\n[1104] Danaos, kreikkalaisessa mytologiassa Egyptin kuningas.\nDanaoksella oli viisikymmentä tytärtä..\n\n[1105] Paul Foucart (1836–1926), ranskalainen arkeologi.\n\n[1106] Isis, egyptiläinen äitijumalatar.\n\n[1107] Telesterion, Eleusiin mysteerien keskeisimpiä paikkoja Eleusiin\nkaupungissa.\n\n[1108] Propylaia, Ateenan Akropoliin porttikäytävä tai mikä tahansa\nmonumentaalinen porttikäytävä, joka pohjautuu Ateenan Akropoliin\nalkuperäiseen Propylaiaan.\n\n[1109] Attikalaisen kalenterin elo-syyskuu.\n\n[1110] Eumolpidi, Eleusian mysteerejä johtava pappissuku.\n\n[1111] Hierofantti, Eleusiin mysteerikultin ylipappi.\n\n[1112] Iambe, runouden jumalatar; I. lohdutti onnistuneesti Persefoneen\nmenetystä surevaa Demeteriä karskilla ja hävyttömällä huumorilla.\n\n[1113] Dionysoksen epiteetti; ilon huudahdusta \"iakkhe\" käytettiin\nEleusiin kulkueissa.\n\n[1114] Tarkoittaa Iakkhos-opasta.\n\n[1115] Kourotrophos on Artemis-jumalattaren toinen nimi; A. oli\nnuoruuden suojelija.\n\n[1116] Klemens Aleksandrialainen eli TitusFlavius Clemens (n.\n150–211216), Aleksandrian kristillisen kirkon tunnetuin opettaja ja\nkirkkoisä.\n\n[1117] Baijerissa Saksassa sijaitsevassa Oberammergaun kylässä on\nesitetty vuodesta 1633 Jeesuksen viimeisiä vaiheita kuvaavaa näytelmää\nrutolta säästymisen lupauksena.\n\n[1118] Themistios (317–387), kreikkalainen valtiomies, reetori ja\nfilosofi.\n\n[1119] Johannes Stobaios (400-luku), kreikkalainen kirjailija.\n\n[1120] Vedestä, ohrasta ja yrteistä valmistettu juoma, joka päätti\nEleusiin mysteereihin kuuluneen paaston.\n\n[1121] Alfred Körte (1866–1946), saksalainen klassinen filologi.\n\n[1122] Tarkoittaa Eleusiin mysteereitä.\n\n[1123] Hippolytos Roomalainen (n. 170–235), kirkkoisä ja teologi.\n\n[1124] Marcus AureliusAntoninus (121–180), Rooman keisari.\n\n[1125] Publius Aelius Trajanus Hadrianus (76–138), Rooman keisari.\n\n[1126] Pindaros (522–443 eaa.), kreikkalainen kuorolyyrikko.\n\n[1127] Pausanias (100-luku), kreikkalainen maantieteilijä.\n\n[1128] Vaaskivi kirjoittaa \"vaalistamien\".\n\n[1129] Katarsis (kr.), äkkinäinen tunnetila tai kliimaksi, joka johtaa\nelämänhalun uudistumiseen, palautumiseen tai voimistumiseen.\n\n[1130] TheodosiusI Suuri (347– 395), Rooman keisari.\n\n[1131] Edward Dodwell (1767–1832), irlantilainen arkeologi ja\nkirjailija.\n\n[1132] Edward Daniel Clarke(1769– 1822), englantilainen mineralogi ja\nmatkailija.\n\n[1133] Gaius Verres (n. 120–43 eaa.), roomalainen virkamies, joka\ntunnetaan poikkeuksellisen törkeästä korruptiosta.\n\n[1134] Nyk. Basilicatan hallinnollinen alue Italian eteläosassa.\n\n[1135] Paestum sijaitsee noin 85 kilometriä Napolista etelään.\n\n[1136] Aristoteleen Metafysiikka-teoksessa.\n\n[1137] Carl Kiesewetter (1854–95), saksalainen teosofi ja okkultisti\n(?).\n\n[1138] Vaaskivi käyttää erikoista ilmaisua \"juurtuuko\" tässä käytetyn\n\"onko peräisin\" asemasta.\n\n[1139] Traagialaisten ja fryygialainen paimentolaisten hevosmies ja\ntaivaanisä jumala.\n\n[1140] Thyrsos (tai bakkhon), Dionysoksen seremonioissa käytetty sauva.\n\n[1141] Delfoin lähellä.\n\n[1142] Dionysokselle pyhitetty vuori Attikan ja Boiotian alueiden\nvälissä.\n\n[1143] Argos, kaupunki Peloponnesoksen niemimaalla Kreikassa.\n\n[1144] Lakonia, prefektuuri Peloponnesoksella; Spartan kaupunki\nsijaitsi alueella..\n\n[1145] Vuorijono Peloponnesoksella.\n\n[1146] Kykladinen kulttuuri, muinainen esikreikkalainen\n(esihelleeninen) kulttuuri Kreikan Kykladien saaristossa neoliittisella\nkivikaudella 5200-3200 eaa..\n\n[1147] Myös mm. Paros, Delos, Melos, Tenos, Mykonos, Thera, Syros,\nKeos, Amorgos.\n\n[1148] Kreikkalaisessa mytologiassa Kreetan prinsessa, kuningas\nMinoksen tytär.\n\n[1149] Egyptiläinen hedelmällisyyden jumala.\n\n[1150] Maakuntia Luoteis-Kreikassa.\n\n[1151] Marras-joulukuu attikalaisessa kalenterissa.\n\n[1152] Joulu-tammikuu attikalaisessa kalenterissa.\n\n[1153] Lanaia tulee todennäköisesti kreikan sanasta lenai, joka\ntarkoittaa Dionysoksen palvojanaisia ja seuraajia mainadeja\n(bakkantteja).\n\n[1154] Dityrambi, Dionysos-jumalalle laulettu hymni; Dityrambien luonne\noli villi ja ekstaattinen.\n\n[1155] Sarsaparilla (?).\n\n[1156] Anthesteriaa juhlittiin todennäköisesti lähes 2000 vuotta\nvuosien 1500 eaa—500 jaa. välisenä aikana.—\n\n[1157] Kuningatar.\n\n[1158] Peisistratos (607–528 eaa.), kreikkalainen valtiomies ja tyranni.\n\n[1159] Paniin liittyvä, kauhu; Panin ajateltiin aiheuttavan ihmisessä\nmyös äkillistä kauhua (paanillinen kauhu tai hulluus, paniikki).\n\n[1160] Dionysos.\n\n[1161] Drapeerattu, poimutettu tai laskostettu.\n\n[1162] Akhaia, Kreikan maakunta Peloponnesoksen pohjoisosassa.\n\n[1163] Ateenan esikaupunki.\n\n[1164] Thyrsoksen fenkolivarren ympärille oli usein kiedottu muratteja\nja sen päähän kuului suurikokoinen käpy.\n\n[1165] Liknites l. Dionysos.\n\n[1166] Nonnos (300–400 luvuilla), kreikkalainen runoilija, jonka\ntärkein teos oli Dionysos-jumalasta kertova eeppinen 48-kirjaa\nkäsittävä runokokoelma Dionysiaka.\n\n[1167] Proteus, Kreikan mytologiassa tulevaisuuteen näkevä vanha mies,\njoka osasi muuttaa muotoaan ja ennustaa.\n\n[1168] Julius Firmicus Maternus (300-luku), roomalainen kirjailija ja\nastrologi.\n\n[1169] Argoksen asukkaat.\n\n[1170] Tenedos, (Bozcaada), pieni saari Aigeian meressä.\n\n[1171] Kokyto (?); joki, joka on tuttu myös Kreikan mytologiasta.\n\n[1172] Rhônen sivujoki Ranskassa.\n\n[1173] Fokis, antiikin ajan maakunta Keski-Kreikassa Parnassos-vuoren\nympärillä.\n\n[1174] Taygetos, vuorijono Peloponnesoksella.\n\n[1175] Kunta Attikassa Kreikassa.\n\n[1176] Mainadit, naispuolisia viininjumala Dionysoksen seuraajia\n(bakkantit).\n\n[1177] Thympanon, patarumpu.\n\n[1178] Sarvaan ts. hirven tai valkohäntäpeuran.\n\n[1179] Winnebagot, siouxien kieliryhmään lukeutuva intiaanikansa\nWisconsinin osavaltiossa.\n\n[1180] Voodoo (kirjoitusmuotoja myös vodun, vudun, vodou, vodon ja\nvoudou), šamanismin piirteitä sisältävä afrikkalais-karibialainen\nuskonto.\n\n[1181] muslimien.\n\n[1182] Georg Friedrich Creuzer (1771–1858), saksalainen filologi ja\narkeologi.\n\n[1183] Creuzer: Symbolik und Mythologie der alten Völker, besonders der\nGriechen (1810-12).\n\n[1184] Kappadokia, alue ja muinainen heettien maakunta Vähän-Aasian eli\nAnatolian itäosassa.\n\n[1185] Bios (kr.), elämä.\n\n[1186] Euripides (n. 484–406 eaa.), kreikkalainen tragediakirjailija.\n\n[1187] Bakkantit, 405 eaa., esitettiin postuumisti, sai\nnäytelmäkilpailun ensimmäisen palkinnon.\n\n[1188] Tragedia amatsoni (kreikkalainen naissoturi) Penthesilean\nseksuaalisesta kiihkosta, julkaistu 1808.\n\n[1189] Kreikkalainen juhla Dionysos Agrioniuksen kunniaksi erityisesti\nBoiotiassa sijaitsevassa Orchomenuksessa.\n\n[1190] Nyktelia,(nyx, gen. nyktos, ja Helios, kirjaimellisesti\nyöauringot), yöllinen juhla.\n\n[1191] Foibos, Apollon-jumalan epiteetti, erit. Apollon valonjumalana.\n\n[1192] 1872, alun perin N:n väitöskirja.\n\n[1193] So. tajunnan; Vaaskivellä termi \"tajuton\" merkitsee\ntiedostamatonta, tajunta tietoisuutta.\n\n[1194] Aakkoston kehittymisen vuoksi.\n\n[1195] Kerényi Károly (1897–1973), romanialais-unkarilainen Kreikan\nmytologisen tutkija.\n\n[1196] Apollon. Studien über antike Religion und Humanität. (1937).\n\n[1197] Aristoteleen kuvaama moraaliseen ajatteluun liittyvä hyve,\nlähinnä käytännöllinen järki.\n\n[1198] Demokritos (n. 460–370 eaa.), kreikkalainen filosofi.\n\n[1199] Toistan uudelleen: kirjoituksen kehittyminen aakkoston\ntäydentymisen myötä.\n\n[1200] Koori, kuoro, joka tanssi ja lauloi kreikkalaisten\nuskonnollisissa (esimerkiksi Dionysia) juhlissa.\n\n[1201] Lakedaimon, Spartan antiikinaikainen nimitys.\n\n[1202] Selinunte, Trapanin provinssissa.\n\n[1203] Kreikanakantti (tai vain akantti).\n\n[1204] Kallimakhos (400-luvulla eaa.), kreikkalainen arkkitehti ja\nkuvanveistäjä.\n\n[1205] Mausolos (377–353 eaa.), Vähässä Aasiassa sijaitsevan Kaarian\nhallitsija.\n\n[1206] Enkaustiikka, vahamaalaus, jossa väripigmentti lisätään\nlämmitettyyn mehiläisvahaan.\n\n[1207] Krotaalit, lyömäsoitin, koostuu pienistä symbaaleista.\n\n[1208] Timon (n. 320–230 eaa.), kreikkalainen skeptikkofilosofi.\n\n[1209] Timonin tunnetuin teos on nimeltään Silloi (Pilkkarunot).\n\n[1210] Apollodoros (180–120 eaa.), kreikkalainen grammaatikko, jonka\ntunnettu teos oli Aikakirjat.\n\n[1211] Aratos (n. 315310–240 eaa.), kreikkalainen teknisestä runoudesta\ntunnettu lyyrikko.\n\n[1212] Eratosthenes (276–194 eaa.), kreikkalainen matemaatikko,\ntähtitieteilijä ja runoilija.\n\n[1213] Nikandros (n. 197—130 eaa.), kreikkalainen lääkäri, grammaatikko\nja runoilija, kirjoitti aiheista mm. teokset Theriaka jaAlexipharmaka.\n\n[1214] Zenodotos (320–240 eaa.), kreikkalainen filologi ja Aleksandrian\nkirjaston ensimmäinen ylikirjastonhoitaja.\n\n[1215] Samothraken Aristarkhos (220–143 eaa.), kreikkalainen\nkielentutkija ja Aleksandrian kirjaston ylikirjastonhoitaja.\n\n[1216] AristofanesBysanttilainen (n. 257–185 eaa.), kreikkalainen\noppinut, kielentutkija ja Aleksandrian kirjaston ylikirjastonhoitaja.\n\n[1217] Aleksandrian Museionin tutkimuslaitokseen sisältyi myös kuuluisa\nkirjasto.\n\n[1218] Dionysios Thrax (170–90 eaa.), kreikkalainen kielentutkija;\nTékhnē grammatiké teosta on pidetty hänen tekemänään.\n\n[1219] Krates (elinvuodet?); Vähässä Aasiassa sijaitsevassa\nPergamonissa oli suuri kirjasto, joka kilpaili Aleksandrian kirjaston\nkanssa.\n\n[1220] Aiskhylos (n. 525–456 eaa.), kreikkalainen näytelmäkirjailija ja\nkreikkalaisen tragedian varsinainen luoja.\n\n[1221] Khoirilos (elinvuodet), kreikkalainen näytelmäkirjailija.\n\n[1222] Pratinas (elinvuodet), kreikkalainen näytelmäkirjailija.\n\n[1223] Phrynikhos (elinvuodet), kreikkalainen näytelmäkirjailija.\n\n[1224] Atreidien sukukuntana kreikkalaisessa mytologiassa Mykenen\nkuningas Atreus ja kaksi hänen poikaansa (Agamemnon ja Menelaos);\natreidien kirous viittaa atreidien sukukunnan jäseniä vainonneisiin\nonnettomiin kohtaloihin.\n\n[1225] Theban kuningas Labdakoksen jälkeläiset (mm. Oidipus, Laios,\nAntigone, Polyneikes, Eteokles ja Ismene); mainadit repivät Labdakoksen\nepäkunnioituksesta Dionysosta kohtaan.\n\n[1226] Miimos, rahvaanomaisesta matkimisesta kehittynyt\nmonivivahteinen, osaksi miimisesti esitettäväksi, osaksi lausuttavaksi\ntarkoitettu kreikkalainen kirjallisuuslaji.\n\n[1227] Sotades (200-luku eaa.), kreikkalainen runoilija.\n\n[1228] Myös runot.\n\n[1229] Serapeum, synkretistiselle hellenistisegyptiläiselle\nSerapis-jumalalle omistettu temppeli.\n\n[1230] Anaksimandros (609610–546 eaa.), kreikkalainen filosofi ja\nmaantieteen ja astronomian harjoittaja.\n\n[1231] Anaksimenes (n. 585–525 eaa.), kreikkalainen filosofi.\n\n[1232] Elealaiset, Parmenideen perustama esisokraattinen filosofinen\nkoulukunta, joka opetti, että moninaisuus ja muuttuminen ovat\nnäennäisiä ja aistilliset havainnot harhakuvia.\n\n[1233] Ksenofanes (570–480 eaa.), kreikkalainen filosofi.\n\n[1234] Heliadit, Helios-jumalan tyttäret.\n\n[1235] Plotinos (n. 204205 – 270), kreikkalainen filosofi.\n\n[1236] Porfyrios (n. 232 — n. 304), kreikkalainen uusplatonilainen\nfilosofi.\n\n[1237] Kyse on pikemminkin uskosta kielen rajattomiin mahdollisuuksiin\nkuin tyhjyyden kammosta..\n\n[1238] Heinrich Gomperz (1873– 1942), itävaltalainen filosofi.\n\n[1239] Ksenofon (n. 431–360 eaa.), kreikkalainen kirjailija, filosofi\nja sotilas, Sokrateen oppilas.\n\n[1240] Oik. \"itselle osoitetut [kirjoitukset]\", samanniminen Marcus\nAureliuksen teos..\n\n[1241] Marcus AureliusAntoninus (121–180), Rooman keisari ja stoalainen\nfilosofi.\n\n[1242] Akheloos, kreikkalaisessa mytologiassa jokijumala.\n\n[1243] Votiivi, uhrilahja.\n\n[1244] Abraham Viktor Rydberg (1828–95), ruotsalainen kirjailija,\nlehtimies ja runoilija.\n\n[1245] Aleksanteri Suuri (356–323 eaa.), Makedonian kuningas.\n\n[1246] Augustus Caesar (63 eaa.–14 jaa.), Rooman keisari.\n\n[1247] Serapis, hellenistisegyptiläinen jumaluus.\n\n[1248] Plutarkhos (n. 45–125), kreikkalainen biografi ja\nkeskiplatonilainen filosofi.\n\n[1249] Khlamys, lyhyt ja hieno villainen miesten päällysvaate.\n\n[1250] Maksimos Efesolainen, 300-luvulla elänyt uusplatonikko\n(kuoli vuonna 372), jonka oppi sai keisari Julianuksen luopumaan\nkristinuskosta.\n\n[1251] Julianus (Flavius Claudius Iulianus, 331–363), Rooman keisari.\n\n[1252] Taurobolia, 100–300-luvuilla Roomassa harjoitettu härän\nuhraamisrituaali, joka muuttui pian 100-luvun puolivälissä Suuren\nÄitijumalan (Magna Mater) palvonnaksi.\n\n[1253] Mithra, muinaispersialainen ja alun alkaen intialainen jumaluus.\n\n[1254] Julianus käytti kristityistä pilkkanimeä \"galilealaiset\" Tämä on\nkuitenkin todennäköisesti jälkeenpäin kristittyjen kehittämä tarina..\n\n[1255] Labarum oli kuninkaan lippu Rooman valtakunnassa, jota\nkannettiin marssivien sotajoukkojen edellä. Lipussa olevasta merkistä\ntehtiin myöhemmin Kristus-monogrammi (kirjaimet Khii (χ) ja Rhoo (ρ))..\n\n[1256] Dmitri Merežkovski (1865– 1941), venäläinen runoilija ja\nromaanikirjailija.\n\n[1257] Antagonismi, vastakkaisuus, vastakkain olo.\n\n[1258] Faustinen, ylöspäin pyrkivä, täydellisyyttä ja äärettömyyttä\ntavoitteleva.\n\n[1259] Harry Blomberg (1893–1950), ruotsalainen kirjailija.\n\n[1260] Kirjoituksen kehittyminen antiikissa. Jo silloin..\n\n[1261] Kreikkalaisten keihäsmiesten muodostelma sotatantereella.\n\n[1262] Muinaisskandinaavinen auringon jumala (Baldur).\n\n[1263] Tverin alue Moskovan luoteispuolella.\n\n[1264] Franklin Nathaniel Daniel Buchman (1878–1961), amerikkalainen\nprotestantti evankelista.\n\n[1265] Ektoplasma, (parapsykologiassa) aine, joka saa aikaan\nhenkimaailman materialisoitumisen.\n\n[1266] Jiddu Krishnamurti (1895– 1986), intialainen ajattelija ja\nelämäntaidon opettaja.\n\n[1267] Curt Moreck, oik. Konrad Haemmerling (1888–1957), saksalainen\nkirjailija.\n\n[1268] Magnus Hirschfeld (1868– 1935), saksalainen seksologi.\n\n[1269] Hans Otto August Ostwald (1873–1940), saksalainen lehtimies ja\nkulttuurihistorioitsija.\n\n[1270] Johann von Bloch (1836– 1902), puolalainen teollisuusmies.\n\n[1271] Otto Soyka (1882–1955), itävaltalainen kirjailija ja lehtimies.\n\n[1272] Sir Philip Gibbs (1877– 1962), englantilainen journalisti ja\nromaanikirjailija.\n\n[1273] Joose Olavi (J. O.) Hannula (1900–44), suomalainen eversti ja\nsotahistorioitsija.\n\n[1274] Otto Rank.\n\n[1275] Theodor Reik (1888–1969), itävaltalais-amerikkalainen\npsykoanalyytikko.\n\n[1276] Alfred Ernest Jones.\n\n[1277] Géza Róheim (1891–1953), unkarilainen psykoanalyytikko ja\nantropologi.\n\n[1278] Oskar Pfister (1873–1956), sveitsiläinen psykoanalyytikko.\n\n[1279] Georg Groddeck (1866–1934), sveitsiläinen lääkäri ja kirjailija.\n\n[1280] Wilhelm Stekel (1868–1940), sveitsiläinen psykologi.\n\n[1281] Henry Havelock Ellis.\n\n[1282] Sir James Hopwood Jeans (1877–1946), englantilainen lääkäri.\n\n[1283] Sir Arthur Stanley Eddington, (1882–1944), englantilainen\nastrofyysikko.\n\n[1284] Hermann Alexander Graf Keyserling.\n\n[1285] Hans Adolf Eduard Driesch.\n\n[1286] Lauri Sakari Viljanen (1900– 84), suomalainen runoilija ja\nkirjallisuudentutkija.\n\n[1287] Johann Gustav Droysen (1808– 84), saksalainen historioitsija.\n\n[1288] Karl Julius Beloch (1854– 1929), puolalais-saksalainen\nhistorioitsija.\n\n[1289] Jacob Christoph Burckhardt (1818–97), sveitsiläinen\nkulttuurihistorioitsija.\n\n[1290] Ernst Curtius (1814–96), saksalainen arkeologi ja historioitsija.\n\n[1291] Edward Gibbon (1737–94), englantilainen historioitsija.\n\n[1292] Ludwig Heinrich Friedländer (1824–1909), kulttuurihistorioitsija\nja filologi.\n\n[1293] Hans Licht (1875–1929), saksalainen kulttuurihistorioitsija.\n\n[1294] Ludwig Preller (1809–61), saksalainen filologi.\n\n[1295] Otto Kern (1863–1942), saksalainen lingvisti; Die Religion der\nGriechen..\n\n[1296] Otto Gruppe (1851–1921), saksalainen mytologi.\n\n[1297] Numa Denis Fustel de Coulanges (1830–89), ranskalainen\nhistorioitsija.\n\n[1298] Richard August Reitzenstein (1861–1931), saksalainen klassinen\nfilologi.\n\n[1299] Thassilo von Scheffer (1873–1951), saksalainen kääntäjä ja\nrunoilija.\n\n\n\n"]