[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fKWYjqzcnJWeQE5gGAn8or4DCa9NWi0o97hWivQ31dwQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1175,"Vuoksen varrella","Wuori, Martti",1858,1934,"1175-wuori-martti-vuoksen-varrella","1175__Wuori_Martti__Vuoksen_varrella","1-näytöksinen laulunsekainen kansannäytelmä","naytelma",[],[],"fi",1910,null,7178,41953,false,50703,[23],"Finnish drama",[25],"Plays/Films/Dramas","\"Vuoksen varrella: 1-näytöksinen laulunsekainen kansannäytelmä\" by Martti Wuori is a one-act folk play written in the early 20th century. This theatrical piece is set against the backdrop of rural Finland, focusing on the interactions and relationships among the local community and a group of Romani individuals. The play weaves together elements of music, dance, and dialogue to create an engaging narrative about love, identity, and cultural exchange.  The story unfolds in a pastoral setting where various characters, including Justiina, her son Janne, and the orphan girl Miili, interact with the Romani characters Niki and Manja. The narrative highlights themes of love and jealousy, particularly in Janne's affections towards Miili and the tension caused by the arrival of Manja, a Romani woman. As the plot progresses, a series of misunderstandings culminate in a frantic chase for the stolen horse \"Vihuri.\" Miili proves to be resourceful by retrieving the horse and restoring peace, ultimately leading to a celebration filled with music and dance. The play reflects the social dynamics of the time, blending humor and drama while emphasizing unity and joy in the face of conflict. (This is an automatically generated summary.)",[],236,"Yksinäytöksinen laulunsekainen kansannäytelmä sijoittuu Vuoksen rannalle Suvantolan taloon. Tarina kuvaa talonväen ja paikalle saapuvien mustalaisten kohtaamisia sekä nuorten välisiä suhteita juhannuksen jälkeisessä kesäillassa.","Martti Wuoren 'Vuoksen varrella' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1175.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VUOKSEN VARRELLA\n\n1-näytöksinen laulunsekainen kansannäytelmä\n\n\nKirj.\n\nMARTTI WUORI\n\n\n\nKansan Näytelmäkirjasto N:o 6.\n\n\n\n\n\nHelsingissä 1910,\nSuomalainen Kustannus-O.Y. Kansa.\n\nHämeenlinna 1910,\nA. W. Leinosen kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\n JUSTIINA, Suvantolan emäntä.\n JANNE, hänen poikansa.\n MIILI, orpo, kasvattityttö Suvantolassa.\n NIKI, nuori mustalainen.\n MANJA, hänen naisensa.\n MIIHKA, |\n NASTJA, | Nikin vanhemmat.\n Pitäjän nuorisoa: poikia ja tyttöjä.\n Mustalaisia: miehiä, naisia ja lapsia.\n\n\n\n\nOn ajateltu tapahtuvan Vuoksen varrella, mutta voidaan sovittaa mille\nmuullekin seudulle tahansa Suomessa. Sen mukaan on myöskin\nkansallispukuja käytettävä ja mikäli mahdollista paikkakunnan lauluja\nlaulettava.\n\nMustalaiset puhuvat venäjänvoittoista karjalaissuomea ja heidän pukunsa\novat kirjavan koreita, vaan enimmäkseen kuitenkin riekaleisia.\n\nLaulut, joiden sanat eivät ole tähän painetut, löytyvät vastaavien\nnumerojen mukaan Erkki Melartinin julkaisemasta kokoelmasta\n\"Kansanlauluja Käkisalmelta\"; \"Vihurin laulu\" ja laulu \"Uskottomalle\",\njotka on säveltänyt herra Leevi Madetoja, sekä mustalaislaulujen\nsävellykset ovat myös musiikkikaupoista ostettavissa.\n\nKykyjen ja varojen mukaan voi lauluja vaihtaa toisiinkin, jopa jonkun\njättää poiskin. Samoin voi menetellä tanssienkin suhteen -- varsinkin\npienehköillä näyttämöillä.\n\nNäyttämö kuvaa Suvantolan talon pihaa. Vasemmalla on asuinrakennus\nportaikkoineen ja etualalla olevan ikkunan seinustalla kiikkulauta.\nOikealla on aittoja ja perempänä, toisella puolen tietä, talli.\nTaustalla näkyy peltoa, laaja Vuoksen suvanto ja vastarannan\nkoivumetsä.\n\nOn tyyni, ihana, auringonpaisteinen, Juhannuksen jälkeinen\nlauantai-ilta.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\nMIILI (on etumaisessa aitassa, jonka ovi on auki ja hyräilee\npuolikovaan laulua N:o 1: Melartin, \"Kansanlauluja Käkisalmelta\"\nn:o 19).\n\nMANJA (jonka huivi on soljunut puoliväliin niskaa, niin että korvat\nsuurine koristerenkaineen ovat paljaat, tulee, hiipien ja vilkkuen\nmustilla, hehkuvilla silmillään ympärilleen, aitan takaa esille,\npysähtyy nurkan kohdalle etualalle ja kuiskaa): Niki!... Niki!!\n\nNIKI (jonka takaraivolle asetetun lakin alta mustankiiltävät\nhiuskiehkurat valuvat otsalle, kauniisti varjostaen hänenkin tummia,\nlevottomia silmiään, ja jonka lyhyen, avoimen takin sekä karkean,\npesemättömän, kaulanapista aukiolevan paidan välistä näkyy puoli\nrintaa, minkä poikki, toisen olkapään yli, on viskattu nuora- ja\nrautalankavyyhti, siinä riippuvine avaimineen, tiirikoineen,\nvalinkauhoineen y.m. pikku työkaluineen, tulee, samoin varovasti,\nvastaiselta puolelta esille asuinrakennuksen päädyn kohdalle ja\nkuiskaa, kädellään sanojaan suojaten): Tiedän: kotona ovat... emäntä\ntuvassa, nuori isäntä tallissa.\n\nMANJA (Edelleen kuiskaten): Ja tyttö täällä -- aitassa.\n\nNIKI (Samoin): Tullaan myöhemmällä takaisin.\n\nMANJA (Samoin): Hyvä! Kuka ties siksi... --\n\nMIILI (kuuluu liikkuvan aitassa).\n\nMANJA (Samoin): Hsss! (Huiskauttaa kädellään Nikille poistumismerkin ja\nmolemmat lentävät, kuin nuolet, takaisin, kumpikin taholleen.)\n\nMIILI (Tulee aitan ovelle): Kuka se täällä?... Oli ihan kuin joku olisi\nhaastanut... Vai jokohan nyt korvissani kummitteli?! (Astuu alas pihaan\nja katsahtaa aitan taakse.) Kas! Kuka se tuonne metsään viilletti?...\nSeköhän se... täältä...? Olisikohan ollut joku naapurin tytöistä\nkujeilemassa... niemelle mennessään?... Vaan eihän se silloin\ntuonnepäin... Katosi niin, ettei enää kinttujakaan erottanut.\n(Menee takaisin aittaan ja alkaa jälleen ensin hyräillä, vaan sitte\nlaulaa, täydellä äänellä, samaa laulua.)\n\nJUSTIINA (Tulee kohta ulos asuinrakennuksesta, pysähtyy portaikolle ja,\nkun Miili on laulanut laulun loppuun, kutsuu leppeästi): Miili!\n\nMIILI (hyräilee, kuulematta, edelleen puolikovaan).\n\nJUSTIINA (Kovemmin, vaan samalla äänen sävyllä, kuin äskenkin):\nMiili, hoi!\n\nMIILI (Tulee esille, pukemistaan lopetellen,) Hoi, hoi! Täällä olen.\n\nJUSTIINA: Sitähän minä kummastelen, että vielä kotona viivyttelet,\nvaikka niin nuorten seuraan käkesit -- niemelle...\n\nMIILI: Ka, vielähän minä tuonne...\n\nJUSTIINA: Entäs Janne? Missäs hän on?\n\nMIILI: Eiköpähän hänkin vielä tuolla tallissa liene. Taannoin ainakin\nvielä kuului sieltä hänen puhettaan \"Vihurin\" kanssa.\n\nJUSTIINA: No, on se poika nyt siihen oriiseensa, toden perään, niin\nihastunut, ettei maailmassa enää tahdo muuta muistaakaan.\n\nJANNE (Ääni kuuluu samalla tallista): Soh, soh, \"Vihuri\" poikaani,\nsoh!!\n\nMIILI: Tuota! Enkös sanonut?! Siellähän se on.\n\nJUSTIINA: Sielläpä siellä! On se...!!\n\nJANNE (alkaa tallissa laulaa täyttä kurkkua laulua n:o 2: Melartin,\n\"Kansanlauluja Käkisalmelta\" n:o 15).\n\nMIILI: Ettäkö olisi pitänyt häntä puheillenne käydä käskemässä, vai?\n\nJUSTIINA: Eikä. Muutenhan vain tiedustelin, kun minusta tupaan näytti,\nikäänkuin täällä olisi joku käynyt.\n\nMIILI: Sitähän minäkin... Joku ehkä lienee ilman vain aikojaan... tästä\nohi puikahtanut.\n\nJUSTIINA: Annas olla! Kuunnellaan sen laulua!\n\nMIILI: Kuunnellaan!\n\nJUSTIINA (Kun Janne on lopettanut laulunsa ja hiljakseen viheltelee sen\nloppuosaa): Sinunpa äskeinen laulusi oli niin alakuloinen. Mitä se\nsemmoinen alituinen nuotti tietää? Eihän tuo nyt oikein sovi...\n\nMIILI: Sehän se juuri minulle --\n\nJUSTIINA: Niinkö? Ethän sentään alkane vielä \"Vihurille\" kade olla,\nvai, Miili?\n\nMIILI: No, jospa ei muille, niin joutaa hän minun puolestani sen verran\nhevostaan kyllä rakastaa.\n\nJUSTIINA: Joutaa! Semminkin kun \"Vihuri\" varmaan teidät papin\npakinoille viekin ja, kuka ties, jo kohtakin.\n\nMIILI: Kukapa sen niin tietää?!\n\nJUSTIINA: No? Kuinka niin?\n\nMIILI (on vaiti).\n\nJUSTIINA: Mitä sinä sillä, Miili, tarkoitat?\n\nMIILI (Vältellen): Eipä mitään... sen kummempaa. Ei nyt puhuta siitä.\n\nJUSTIINA: Puhutaan, puhutaan! Ja puhu nyt suusi puhtaaksi vain, kun\nkerran puhuaksemme! -- Sinäkö sitä sitte olet ruvennut lankoja\nhellittämään, vai?\n\nMIILI: Minäkö?! Enkä, en. Miksikäs minä? Kuinkas minä?...\n\nJUSTIINA: Mikäs sen maidon sitte on hapannuttanut? Ettäkö olisi jotakin\nJannen puolelta...? Vaan johan hän on aikoja ollut niissä hommissa,\nettä...\n\nMIILI: ... näyttää jo vähän siltä, kuin hän niihin hommiinsa vain\naikailemaan jäisikin.\n\nJUSTIINA: Joutavia sinä nyt niin luulet, Miili. Tiedänhän minä, kuinka\nhän on sinuun kiintynyt, vaikka hän muuten nuorekseen vielä -- ja\nehkäpä luonnoltaankin -- on siinä asiassa vähän niinkuin saamattomaksi\nnäyttäytynyt. Muuta siinä minun tietääkseni ei ole. Vai oletko sinä,\nMiiliseni, jotakin muuta hänessä huomannut? Sano! Istutaan tähän\nkiikkulaudalle! (Vetää Miiliä kädestä istumaan viereensä\nkiikkulaudalle.) Noin, -- no?! Sano! Kerro! Mikä syy sinulla on niin\najatella?\n\nMIILI: Mitäs minä?... Enhän minä... Ei minulla mitään erikoisempaa ole.\n\nJUSTIINA: No, kun ei ole, niin mitä sitä syyttä sitte kummempia\nkuvitteleekaan.\n\nMIILI: Voipa ehkä hänkin mielessään -- niinkuin varmaan tekeekin --\nvielä kuvitella sitä viime syksyistä...\n\nJUSTIINA: Vai sitä sinä?! No, nyt minä äkkäsin. Vai luulet sinä sen\nmustalaistyttöletukan niin hänen sydämensä vallanneen, että hän\ntodenperään...\n\nMIILI: Kukapa sen niin varmaan tietää?!\n\nJUSTIINA: Tuommoinen jonnin joutava maankiertäjä, joka on päivän\ntäällä, toisen siellä. Jos se saattoi silmillään hetkeksi pojan pään\nvähän pyörälle, niin se ei suinkaan sen enempää merkitse.\n\nMIILI: Jokopahan sille sydämelle mitään mahtaa! Ei sille ole taidettu\nihmisvoimin aitoja panna koskaan.\n\nJUSTIINA: Olisin minä ainakin sitte sille pikinaamalle semmoisen ojan\nkaivanut, ettei se olisi päässyt siitä yli eikä ympäri -- ei kissan\nkuppiakaan tähän taloon nuoleksimaan.\n\nMIILI: Ettei vain Janne silloin olisi puolestaan yli harpannut ja\nperässä juossut -- niine hyvineen!\n\nJUSTIINA: No, jo minä nyt jotain kuulen! Vaikka itse olet tässä istunut\nja nähnyt, että pojalla on vieläkin ymmärrystä enemmän päässä, kuin\npitkissä koivissaan! Ole huoleti, Miili kulta! Vaikka Janne vielä nuori\nja vallaton onkin, niin on sillä semmoisen hölyn pölyn takana kyllä\nvakavammat tuumansa. Tuon joutavan jutun takia ei sinulla ole\nvähintäkään syytä luulla, ettet sinä olisi kuitenkin pohjimmalla hänen\nsydämessään, -- se on varma, se.\n\nMIILI: Olisipa hän sitte, minusta nähden, jos se ihan niin olisi,\nvälimmekin sillä pohjalla pitemmälle, jopa perillekin, vienyt.\n\nJUSTIINA: Luuletko sinä, etten minä ainakin puolestani ole sitä mitä\nhartaimmin toivonut -- joka suhteessa?!\n\nMIILI: Enhän minä sitä epäillä saata -- teidän puolestanne -- varsinkin\nkun sen nyt ihan omasta suustannekin kuulen.\n\nJUSTIINA: Niinkö jo sitte kuitenkin, että olet voinut, Miili, uskoa,\nettä minä olisin tähän syypää ja olisin koettanut sitä vastaan\nvaikuttaa? Jo minä nyt kummia kuulen!\n\nMIILI: Enhän minä sitä... Elkää nyt niin...!\n\nJUSTIINA: Se asia kun on ihan päinvastoin. Hartain toivoni se on --\noman, ainoan Jannenikin tähden. Pitäisihän, näetsen, sinun jo se tietää\nkaikesta, että minä kovin mielelläni sinut hänelle suon, kovin\nmielelläni sinut miniäkseni tahdon, ja etten, niinkuin jo sanoin,\nmitään sen parempaa toivo, kuin että asiasta tulisi tosi niin pian kuin\nsuinkin.\n\nMIILI (Painautuu, heltyen, Justiinan olkapäätä vastaan): Kyllähän\nminä... Tiedänhän minä: tehän olette aina ollut niin hyvä minua --\norpotyttöä kohtaan. Kiittäähän minun vain teitä pitää kaikesta,\nkaikesta...\n\nJUSTIINA: Elä nyt joutavia -- tuolla lailla, Miili! Ei tässä nyt\nkiitoksista puhe ole. Sinä olet itse, sen sanon sinulle suoraan, niin\nherttainen tyttö, reipas, ahkera ja työhön pystyvä, jotta harvasta\nvieraasta palkkalaisestakaan talollemme niin suurta hyötyä olisi, kuin\nsinusta.\n\nMIILI: Mitäs minä...? Enhän minä muuta, kuin vain kykyni mukaan tahdon\nvelvollisuuteni täyttää teitä kohtaan, joka, kohtaloani säälien, minut\ntänne taloonne otitte.\n\nJUSTIINA: Miili kulta! Kukapa ei sinua olisi säälinyt, kun\nneljättätoista käydessäsi täydeksi orvoksi maailmaan jäit. --\nTiedäthän, kultaseni, -- olenhan senkin sinulle usein kertonut, -- että\näitivainajasi oli minun paras lapsuuden toverini. Sen tautta, näet,\nolet minulle vielä monta vertaa rakkaampi. Ja sen tauttakin juuri niin\nhalusti toivon sinua ainoan poikani vaimoksi, -- tulen jättämään\nsinulle Suvantolan emännän paikan. Talon vanhana leskiemäntänä tyydyn\nsitte opettamaan teitä, nuoria, elämänne taipaleella, tulen iloitsemaan\nonnesta, jota teille toivotan, ja rukoilen, että surun kuormaa tulisi\nkannettavaksenne niin vähän kuin suinkin. -- Niin, nuoria, reippaita ja\nterveitähän te olette vielä molemmat. Iloitkaa siis elämästä, niin\nkauan kuin se on sallittu! Kisailkaa ja laulakaa itsellenne iloksi,\nratoksi meille muillekin! Heitä pois nyt sinäkin, Miili, kaikki tuhmat\ntuumat, musta mieli ja hapan naama! Laula minulle tuon äskeisen\nsurullisen viisun sijaan joku iloinen, leikkisä laulu, joka saa sydämen\nsykähtelemään!\n\nMIILI: No, saatanhan minä sen. Te saittekin tässä kuin loihtimalla\nmieleni taas muuttumaan -- hauskemmalle päälle. (Laulaa laulun n:o 3:\nMelartin, \"Kansanlauluja Käkisalmelta\" n:o 18.)\n\nJUSTIINA: No, kiitos, kiitos siitä, kultaseni! Ja nyt minä otan sitten\nsen äskeisen asian puheeksi Jannenkin kanssa. Hänen pitää saada kuulla,\nettä tahdon toivoni täytetyksi turhia viivyttelemättä. (Nousee\nistualtaan.) Kas, tuollapa hän näkyy tulevankin.\n\nMIILI: Ei... elkää nyt! Antaa hänen itsensä... Näyttää kuin tahallaan\ntuppautuisi... Ei nyt...\n\nJUSTIINA: No, kah! Kun ei, niin ei. Olkoon nyt sitte sinun kuullen.\nEihän sinun nyt noin tarvitse hätääntyä.\n\nMIILI: Minä tästä muuten jo lähdenkin niemelle. (Aikoo mennä perälle.)\n\nJANNE (Tulee samalla häntä vastaan, päitset kädessä, jotka ripustaa\ntuvan nurkkahirteen): Täällähän sinä, Miili, vielä, näen mä, äidille\nveisaat. Kai jo ääntäsi tuolla koivikossakin kaivataan.\n\nMIILI: Eiköpähän sinunkin. Lähde mukaan!\n\nJUSTIINA: Niin. Menkää yhdessä! Mene nyt Miilin kanssa, Janne!\n\nJANNE: En minä sinne viitsi. Mitä minä siellä teen?\n\nJUSTIINA: Mitäkö teet?! Sitä mitä muutkin nuoret. Vai \"Vihurilleko\"\nsinä ikäsi jo aiotkin veisata, sinä? Ihan taidat olla hullaantunut\nsiihen.\n\nJANNE: On se vähän niinkuin totta sekin. -- Rakkaus ei ole mikään\npotaatti.\n\nJUSTIINA: Ja tuon sinä vielä kehtaat -- tässä...\n\nMIILI (joka on seisahtunut perälle, kääntyy mennäkseen).\n\nJUSTIINA (Soimaten Jannelle). Näetsen! Yksinkö hänet sitte lasket?\n\nJANNE (Miilin jälkeen): Tpruu, säkki, hevonen putos! (Pidättäen häntä).\nKah! Minnekäs sinä semmoista kiirettä pidät? Et suinkaan sinä ollut\npahaksi panevinasi? Ymmärräthän sinä, ettei hevonen ole nauriin naatti?\n\nMIILI: Kyllä, kyllä! Hyvinkin ymmärrän.\n\nJUSTIINA: Vähemmästäkin! Että on siinä välinpitämättömyyttä enemmän\nkuin tarpeeksi jo.\n\nJANNE: Kah! Mitä tuossa hätäilee! Niinkuin ei vähemmällä kerittäisi.\nSaatanhan minä mukaan tulla, jahka joudun. Odota sitte!\n\nJUSTIINA: No, jo sinusta, todenperään, on tullut oikea\nmustalaishuijari! Yhtä viisas taidat olla, kuin hevosesikin.\n\nJANNE: Niinkö? No, ei sitte hätää. Sillä uskokaa pois, äiti, kyllä tämä\n\"Vihuri\" on niin järkevä, että oikein tekee mieli yht'mittaa sen\nkaulassa kiikkua ja turpaa pussata.\n\nJUSTIINA: M-h-h! Ettei enää vaimoakaan tarvitse itselleen ajatella.\n\nJANNE: No, ei ihan kuitenkaan. (Vilkaisee Miiliin.) Saattaahan se olla\nvähän niinkuin toista, vaimoväki, luonnoltaan, ja ajan tullen tarvis\nsitäkin.\n\nMIILI: Kyllä se on totta, -- täytyy se minunkin sanoa, että \"Vihuri\" on\nhevosekseen harvinaisen älykäs eläin. Minunkin ääneni se jo etäältä\ntuntee ja paikalla hirnahtaa, kun sille vihellän.\n\nJANNE: Kuuletkos, äiti?!\n\nJUSTIINA: Tietää, näen mä, kuka sen isännän kaurapussin täyttää,\nheh-heh-heh!\n\nMIILI: Niin ettei taitaisi olla vieraan hyvä ruveta sitä laitumilleen\nviemään.\n\nJANNE: No, se on varma, että kyllä se sen aika potkulla luotaan\nkäännyttäisi, kun vain oman väen äänen kuulee. -- Ja, voi sun juutas,\nkuinka kaunis se on! Kaikki siinä on ensimäistä sorttia. Kuulkaahan:\ntämän laulunkin olen sille tekaissut! Se on \"Vihurin laula\".\n\n(Laulaa laulun N:o 4.)\n\n    Vihurini, Vihurini, pohjan tuuli,\n    Silmässä päivän kilo,\n    Norja sen niska, herkkä huuli,\n    Ohjissa olla ilo.\n\n    Vihurini, Vihurini, orhi oiva,\n    Siloinen silkkipinta,\n    Solakka selkä, lanne loiva,\n    Tuhansissa sillä hinta.\n\n    Vihurini, Vihurini, tuuli tuima,\n    Voimakas, viisas hepo,\n    Joutuisa juosten, vauhti huima,\n    Seistessä lempee lepo.\n\n    Vihurini, Vihurini, tuuli vinha,\n    Tuiskuna tietä juokse!\n    Haihduta huolet, mieli inha\n    Kiitäissä kullan luokse!\n\n    Vihurini, Vihurini, poika hellä, --\n    Kultaa nyt mull' on kaksi,\n    Henttun' on luotu hellitellä,\n    Poikapa juoksijaksi.\n\n    Vihurini, Vihurini, pohjan tuuli.\n    Kotihin tuo jo kulta! --\n    Kiitokset kuiskaa armaan huuli,\n    Appehet saat sä multa.\n\nNo? Mitäs sanotte? Eikös se ollut laulu sekin?\n\nMIILI: Olihan se, oikein hyvä.\n\nJUSTIINA: Kaikkia sinä hassutteletkin.\n\nJANNE: Mikäs siinä sitte oli vika? Rakkauden laulu, jota ei kukaan voi\npanna pahakseen. (Taputtelee Miiliä olkapäälle.)\n\nJUSTIINA: Minulla on tuosta vanhan vakavampi mieli.\n\nJANNE: Mikä sitte? Antakaa tulla!\n\nJUSTIINA (Tarkoittavasti): Että kyllä ne kaksinlaulut, joita niin usein\n-- ennen -- Miilin kanssa käsitysten lauloitte, ovat paljoa, paljoa\nkauniimmat. Ne laulut pitivät teitä yhdessä, vierekkäin, likempänä\ntoisianne.\n\nJANNE: Nehän ovat jo niin loppuun kuluneet.\n\nJUSTIINA (Kuin äsken): Vai loppuun kuluneet?!\n\nJANNE: Eikö sinustakin, Miili?\n\nMIILI (Kainosti, leppeästi): Ei-kä. Ei minusta...\n\nJUSTIINA: Siinä sen näet. Koettakaahan vielä! Eikö tuo vanha herttainen\nsydämen laulu nytkin kaikuisi kauniimmalta, kuin äskeinen kevytmielinen\nrallatuksesi?!\n\nJANNE: Ihanko totta?!\n\nMIILI: Miksikä -- ei. Kun ei Janne tahdo --\n\nJUSTIINA (Pahastuen): No, kun ette sen vertaa tahdo mielikseni tehdä,\nniin olkaa ilman! (Aikoo mennä sisään.)\n\nJANNE (Pidättäen äitiään): No, nyt on pentele! Kaikkihan tässä\npillastuvat! Mitä te nyt noin, äiti?! Eihän tässä jäniksen selässä\nolla. Lauletaanhan me, jahka saamme äänemme vireeseen. (Kakistelee\nkurkkuaan.)\n\nJUSTIINA (Leppyen): Olisipa tuo jo hyvinkin aika teidän saada äänenne\nvireeseen!\n\nJANNE: Lauletaan, Miili! -- Tule tänne kainalooni!\n\nMIILI (Jannen vieressä): Siitä onkin jo niin pitkä aika, kun on yhdessä\nlaulettu. Mutta koetetaan!\n\nJANNE: Ehkä se vielä käy. -- Elkää te vain, äiti, liiaksi tahtia\nhopuuttako, muuten saattaa kaikki mennä penkin alle.\n\nMIILI (Syrjään): Sitähän minäkin.\n\nJUSTIINA: No, en, en nyt sitte... (Istuutuu portaille kuuntelemaan, pää\nkämmenen varassa ja ajatuksiinsa vajoten.)\n\nJANNE (Rykäisee): No! Höm! (Laulavat laulun n:o 5: Melartin,\n\"Kansanlauluja Käkisalmelta\" n:o 16.)\n\nMIILI (tempautuu, kun laulu on loppuun laulettu, Jannesta irti ja,\npyyhkien kyyneleitä silmistään, juoksee nopeasti perälle, vasemmalle).\n\nJANNE: Kah! Jokos sauna rupesi palamaan, kun hän niin kiireesti\nkatosi?!\n\nJUSTIINA (Myöskin heltyneenä): Voi, se tässä vähän muitakin itkettää,\nkuin vain sitä, jonka hyppyset ovat tulessa. Vai miltä se itsestäsi\ntuntui? Eikö sinulla ole mitään sanottavaa?\n\nJANNE: Että olisihan hän ainakin joutanut jäädä kiitoksia odottamaan.\n\nJUSTIINA: Vai ei muuta? Ne hän minulta kyllä jo sai ennenkuin sinä\ntänne tulitkaan. Se tyttö, näet, onkin semmoinen, ettei se turhista\nvälitä. Milloinkahan vain sinä, poikaseni, opit hänelle oikean arvon\nantamaan?\n\nJANNE: Koht'sillään, äiti, jahka tästä vähän vanhenen.\n\nJUSTIINA: Ja viisastut, näsäviisas hulivili! Mutta jopa tuota pitäisi\nparikymmenvuotiaalta voida hiukkasen vakavampaa luontoa vaatia.\n\nJANNE: Voipa voi. Ja ehkä sitä antaakin on, kun oikein kovalle ottaa ja\ntalo tarvitsee.\n\nJUSTIINA: Kyllä se jo, talo, oikein todella sinulta sitä tarvitsee, --\nsiinä sinä ihan kipeimpään kohtaan osasit. Eikä vain vakavampaa\nluontoa, vaan myös aisoihinsa asettunutta perheellistä isäntää --\nvankemmalta näyttääkseen sekä oman itsensä että muittenkin vuoksi.\n\nJANNE: Kah! Mistäpä se tämmöinen aituri mielestänne sitte sen perheen\nsieppaa, jos se asia vain siinä on. Tiedättehän sen, äiti, omasta\nkokemuksestanne, ettei se taivaasta tipahda.\n\nJUSTIINA: No, ei sinun kanssasi enää voi vakavasti puhuakaan. Kaikki\nvain pilaksi käännät, vaikka minä ihan tosissani haastan. -- Perheen\nalku sinulla kyllä on ihan lähettyviltä otettavissa, kun vain et\nvitkastele ilman aikojasi, -- sen tiedät itsekin. Ja siitä vain tahdoin\nsinulle huomauttaa, kun siihen juuri tässä aihettakin sain.\n\nJANNE (Leikkisästi): Mutta Herran pieksut! Johan se juttu on alustettu\nja pytyssä nousemassa. Mitä siitä sitte joutavia intoilee?! Enpä totta\ntoisen kerran ole vielä semmoista äitiä nähnyt, jonka niin tekisi mieli\nlapsenlapsia, kuin teidän.\n\nJUSTIINA (Päivitellen): Voi, voi, sitä poikaa, mitä se haastaa! Ei sun\nkanssasi nyt tolkkua tule mitään.\n\nJANNE (Puhkeaa yht'äkkiä, äitinsä edessä, äänekkäästi laulamaan laulua\nN:o 2, vaan katkaisee rutosti, kun kääntyy ja huomaa perällä NIKIN,\njoka sinne tallin puolelta on esiin hiipinyt): Keh, keh! Mustalainen!!\n\nJUSTIINA (Säpsähtäen): Hyi, kuin säikäytti! Oikein sydän hytkähti!\n\nNIKI (Tulee lähemmäksi): Hyvää iltaa, hyvät inehmot!\n\nJANNE: Vai täällä sinä taas olet meidän seudullamme, senkin\npaholainen?!\n\nNIKI (Nopeasti): Mustalainen olen, Niki nimeltäni, vaan en mitään pahaa\nole koskaan kenellekään tehnyt. Enkä tässä talossa liioin ole vielä\nkertaakaan käynyt.\n\nJANNE: Soh! Soh!\n\nNIKI: En, jukoliste. Tänään ensi kerran.\n\nJANNE: Et sitte näin pitkälle päässyt! Nimismies taisi jo tienhaarasta\ntakaisin käännyttää. -- Tunnet kai meidän Holopaisen?\n\nNIKI: En tunne, en. Rehellistä työtä teen. Eikö (Justiinalle) emännällä\nsatu olemaan vanhoja kattiloita paikata tahi (Jannelle) nuorella\nisännällä sikoja kuohita, morsiamelle sitä paitsi kyllä osaan\nkorvarenkaita takoa.\n\nJANNE: Ja kaupantekiäisiksi varastaa, mitä tielle sattuu.\n\nNIKI: Valetta on, valetta on se.\n\nJUSTIINA: Mene nyt, hyvä mies, pois vain. Ei ole meillä mitään työtä\nantaa.\n\nJANNE: Vuottakaahan, äiti! Antakaahan kun minä sen kanssa vielä\npakisen. -- Kuulehan: montako tusinaa teitä taaborissanne on?\n\nNIKI: Ei ole kuin isä, äiti, nainen ja muutamia kakaroita. Toista\njoukkoa on vähän toisella kymmenennellä, -- kaikki nuorta ja kaunista\nväkeä.\n\nJANNE: Niinkuin sinäkin. -- Ja missä te olette, -- meidänkö maallamme,\nettä tiedän, kuinka herrasväki on vastaan otettava?\n\nNIKI: Kiitoksia kysymästä: isännän maalla olen vain minä yksin.\n\nJANNE: A muut?\n\nNIKI: A muut ovat läävässä.\n\nJANNE: Juuttaan väkäkoukku! Sano suoraan, missä ne mustat mammat ja\npapat mustine kakaroineen ovat?\n\nNIKI: Ymmärrän, herra vallesmanni.\n\nJUSTIINA: Elä viitsi, Janne, kiusata!\n\nJANNE: Vuottakaahan -- enhän minä! Sano nyt suoraan vain ja\npelkäämättä: missä teidän leirinne on?\n\nNIKI (Hyvin nopeasti): Tuolla, tuolla, maantien yläpuolia, alapuolella\njokea, auringosta oikealle, varjosta vähän vasemmalle, -- isännän\npuumerkkiä vain ei missään näkynyt.\n\nJANNE: Vai niin! Se on siis korkean kruunun yhteistä syöttömaata, jossa\nkahleet kalisee ja hampaat suussa loksuttaa, ellei pää kokonaan jo\nhirressä riipu.\n\nNIKI: Y... y... ymmärrän, herra vallesmanni. Minä siis puikin tieheni,\nkoska ei talosta ole työtä antaa eikä edes suuhun pantavaa.\n\nJANNE (Estäen häntä): Seis, seis! Ei tästä talosta niinkään livistetä\nlämpimittä. Pitäähän, todenperään, vieraan, olkoonpa hän vaikka\nmustalainen, tulla jollakin lailla kestityksi, ettei naapurille\nvisukintuksi haukkuisi. Onhan teillä, äiti, siellä jälellä kaksi vatia\nrokkaa? Pannaan siihen joku leipäkyörä ja piimää lisäksi, niin voidaan\npyytää nuo taivaan linnut ruualle vaikka tänne pihaan.\n\nJUSTIINA (Puolikovaan Jannelle): Tokkohan tuosta nyt mitään hyvää\nkoituu -- sinun hyväsydämisyydestäsi, Janne?\n\nJANNE (Samoin puolikovaan): Ka, mitäs pahaakaan?\n\nJUSTIINA (Samoin): En noita suosi ollenkaan, mustalaisia, sen tiedät.\nEi ole niihin luottamista. Harvoin ne hyvän hyvällä palkitsevat.\nMuutenkin...\n\nJANNE (Samoin): Mitä turhia! (Nikille, joka sillä valin on uteliaasti\nsilmäillyt ympärilleen.) Herrasväki on tervetullut! Emäntä pyytää\nosoittaa herrasväelle vieraanvaraisuutta kutsumalla herrasväen\nillalliselle.\n\nNIKI (Syvään kumartaen): Kiitämme nöyrimmästi! Kiitämme nöyrimmästi!\n\nJANNE: Mutta siitä hyvästä saatte meille povata, laulaa ja tanssia,\neikö niin?\n\nNIKI: Kaikkia osataan, kaikkia. Ei olla kerran vain Pietarinkaan\nkultaiselle nuorisolle Arkaadiassa ja Livaadiassa ja Krestovskilla,\nsampanjan ääressä, aamuun asti iloa pidetty.\n\nJANNE: Kuuletteko, äiti? Se poika ei valehtele tippaakaan. Näytteeksi\nhän vaikka heti paikalla laulaa \"kansallis\" laulunsa, joka on yhtä\niloinen kuin hän itsekin. Vai mitä?\n\nNIKI: Laulan. Laulan mielelläni. Kas näin! (Laulaa laulun N:o 6):\n\n        Nuotioni.\n\n    Tuli nuotiostain hohtaa,\n    Säkeneitä sinkoen,\n    Yöll' ei meitä kenkään kohtaa,\n    Riennän luokses sillallen.\n\n    Varhain ennen aamuyötä\n    Lähden kauas, kultasen',\n    Kuljen mustalaisten myötä\n    Aromaillen aavoillen.\n\n    Hyvästiksi solmi silloin\n    Kirjoliina yllein kiin,\n    Kuin sen päät, niin aina illoin\n    Mekin yhteen yhdyttiin.\n\n    Ken mun kohtalostain säästää,\n    Kenpä huomenn' ystäväin,\n    Kenpä rinnaltani päästää\n    Solmun, jonka sidoit näin?\n\n    Mua muista, vaikka vielä\n    Sua toinen armastais,\n    Sylissäsi soittais siellä,\n    Laulut laulais polvillais.\n\nJANNE: No, meneehän se mukiin. Ehkä teidän muutakin sakkianne sitte\nkuulla kelpaa. Tulkaa, ja joutuun!\n\nNIKI (Iloisesti): Laadno -- sanoo ryssä. (Justiinalle): Emäntä on hyvä\nvain ja kantaa vadit pöytään, mustalaisella on aina juhlapuku päällään.\nOlemme heti täällä! (Juoksee perälle, oikealle.)\n\nJANNE (Pyörittäen äitiään): Ja minä hyppään sillä aikaa niemelle:\npyydän kaikki nuoretkin tänne yhteiseen iloon. Eikö niin, äiti?\n\nJUSTIINA (Harvakseen): En minä tätä iloasi ja hyvää tuultasi paheksu,\nJanne, mutta se yksi asia vieläkin muistuu mieleeni.\n\nJANNE: Ettäkö mikä, mamma?\n\nJUSTIINA (Samoin kuin edellä): Se se viime syksyinen mustalaistyttö.\nJos sekin on joukossa, niin ei se hyväksi ole, Janne. Miilinkin tähden,\npoikaseni. Se ihan kuin kummittelee sinulla vieläkin aivoissasi, --\nniin minusta näyttää. Ehkäpä Miili sittenkin on oikeassa.\n\nJANNE (hieman ällistyy, on hetkisen vakava, ja alkaa sitte viheltää,\nkatsellen rakennusten kattoja).\n\nJUSTIINA: No? Mikset sinä siihen sano mitään?\n\nJANNE (Repäisevästi): Sanon ja sanon heti: minä vietän sen\nmustalaistytön kanssa tässä häitä tuossa paikassa, jos se tänne tulee,\n-- kyllä maar' se sitte lakkaa meidän aivoissamme kummittelemasta,\nvai?!\n\nJUSTIINA (Hätkähtäen): Herran Kiesus! (Sylkäisee): Tpfyi sinuas!\n\nJANNE (Jälleen leikkisästi): Ihan totta. Siitä on leikki kaukana, kun\nteistä tulee mustalaistytön anoppi!\n\nJUSTIINA (Lähtee, pelokkaasti ja epäröiden tuon tuostakin vilkaisten\nJanneen, astumaan sisään): Ihan minä... En minä todellakaan tiedä...\nTottako sinä? Vai leikkiä lasket?... Ihan minä jo pelkään sinua,\nJanne...\n\nJANNE: Olkaa jo joutavia! Menkää nyt vain ja laittakaa kaikki\nvalmiiksi! Sittepähän nähdään, tuleeko pidoista häät vai hautajaiset.\n\nJUSTIINA: Menenhän minä, menen. Vaan joudu sitte sinäkin takaisin!\n(Menee sisään.)\n\nJANNE (Huiskauttaa äidilleen kättään): Minä kyllä vieraista huolen\npidän. (Aikoo rientää perälle, kun samassa MANJA tulee juosten oikealta\nja pysähtyy, kuin naulattuna, teeskennellyn ujosti ja kiehtovana hänen\neteensä. Molemmat seisovat kotvan, sanaakaan sanomatta, vastatusten,\nkatsellen toisiaan silmiin.)\n\nJANNE (Sanoo vihdoin äänenpainolla, josta kaikuu sekä kummastusta että\nihastusta): Ooo-hoh!\n\nMANJA (Ikäänkuin hämmentyen, kuiskaten): Minä tahdoin... Minä tulin...\nAnteeksi, jos... Ehkä minä...\n\nJANNE (Katselee häntä pitkään): Mutta siinähän on, toden perään...\n\nMANJA: Manja, niin. Tunnet, muistat siis vielä?\n\nJANNE: Minäkö?!... Mutta sinä?\n\nMANJA: Muistan -- hyvinkin. Sainhan sinulta suuren hopearahan --\nlaulusta, jonka sinulle opetin.\n\nJANNE: Senkö tähden siis vain?\n\nMANJA: Kyllä -- muutenkin. Ethän minulle mitään pahaa tehnyt ole.\n\nJANNE: Ehkäpä olisit enemmän muistanut, jos olisin tehnyt. Sehän on\nteikäläisten tapa.\n\nMANJA: Miks'et tehnyt? Kadutko?\n\nJANNE: Kadun, Manja, todellakin. Suuret, mustat silmäsi ovat vainonneet\nminua, kuin helvetin kekäleet, lakkaamatta. Ellei olisi veljesi sinua\nniin vartioinut, niin kuka sen tietää, mitä olisi tapahtunut.\n\nMANJA: Veljeni?\n\nJANNE: Tuo Niki, niin. Hänkin vast'ikään kävi täällä.\n\nMANJA: Ei hän veljeni ole.\n\nJANNE: Kuinka? Eikö ole? Siksipä häntä syksyllä sanoit.\n\nMANJA: Muuten vain sanoin. Olin hänen kasvattisisarensa. Nyt olen hänen\nnaisensa.\n\nJANNE: Vai on se sillä lailla?! (Kotvan äänettömyys): Sinä olet nyt\nsiis naimisissa, Manja?\n\nMANJA: Niin -- olen. Hiljan vasta yhteen mentiin. Entäs sinä? Oletko\nsinäkin jo kasvattisisaresi ottanut?\n\nJANNE: En -- ole -- vielä.\n\nMANJA: Miks'et?\n\nJANNE: Enpä tietänyt, että olit minut jo ehtinyt unhottaa.\n\nMANJA (Painautuu syrjittäin Jannen rintaa vasten ja luo katseensa\nmaahan, kuiskaten): En ole unhottanut, en. Aina muistan...\n\nJANNE (Kiertää toisen käsivartensa Manjan olkapäiden ympäri ja nostaa\ntoisella leuan alta hänen kasvojaan ylös): Näytäppäs silmäsi!\n\nMANJA (Luo häneen katseensa ja heittää molemmat kätensä hänen\nolkapäilleen): Tuossa!\n\nJANNE (Katsottuaan pitkän aikaa, ääneti, Manjaa silmiin): Olit sinä\nsilloin jo kaunis, mutta nyt olet vielä monta vertaa kauniimpi! --\nSanoppas! Miksi menit tuolle Nikille? (Sysää Manjan luotaan kuin\nsuutuksissaan, vaan kuitenkin hellästi.)\n\nMANJA (Väistyen etemmäksi, kääntyen selin Janneen ja luoden taas\nkiemaillen katseensa maahan): Täytyi. (Kotvan äänettömyys.) Niin, minun\ntäytyi. (Kääntyen yhtäkkiä Janneen päin.) Miks'et sinä silloin ottanut\nminua, sinä?\n\nJANNE: Mitä sitä kysyt? Tiedäthän sen.\n\nMANJA: Tämmöisen mustalaislikan, -- phyh!\n\nJANNE: Mitä sinä tarkoitat? Etkö sen enempää arvoa itsellesi anna?\nMinäpä vain en sillä lailla sinua kohdella tahtonut, vaikka\nmustalainenkin olet. En pienintäkään pahaa tehdä tahtonut, saatikka\nsitte kokonaan pilata. Vai oliko se sinusta pahasti tehty, häh?\n\nMANJA: En minä tiedä. Kun minä rakastan, niin en minä ajattele mitään.\nEt taitanut sitte kuitenkaan minua oikein rakastaa.\n\nJANNE: Niinkö? Vai sillä lailla -- ajattelematta -- sinä sitte Nikille\njouduit?!\n\nMANJA (Tulisesti): Niin!! (Yht'äkkiä vienosti): Mutta kuule! Vieläkö\nsinä osaat sen laulun, jonka sinulle opetin?\n\nJANNE: Kyl-lä. Mutta nyt on minulla toinen laulu, joka sopii sinulle\nparemmin. Sen tahdon sinulle laulaa. (Laulaa laulun N:o 7):\n\n    Olen uskonut, toivonut, lempinyt,\n    Kaikk' uhrannut lempeni tähden,\n    Sen edestä elää en empinyt\n    Ja kuoloonkin kernaasti lähden.\n\n    En ma luullut, että ois pettänyt\n    Oman armaansa parhain kulta,\n    Elon ihanin päivä jo että nyt\n    Näin sammuisi varhain multa.\n\n    Ja se sammuu, kuin syysilta ruskoton\n    Noilla synkillä sydänmailla.\n    Mit' on elo, kun ystäv' on uskoton,\n    Sydän tyhjänä, lempeä vailla?!\n\nSemmoinen se oli. -- Tiedätkös kelle se laulu on tehty?\n\nMANJA: No? Kelle?\n\nJANNE: \"Uskottomalle.\"\n\nJUSTIINA (Tulee portaikolle): Sinäkö täällä -- vielä? -- -- Kah!!\n\nJANNE: En kerinnyt vielä lähteä muita hakemaan, kun tänne jo yksi\nvieras tuli, -- tämä tässä...!\n\nMANJA (Juoksee Justiinaa vastaan, tahtoen häntä kädestä ottaa): Hyvää\niltaa, hyvä emäntä! Kiitoksia, että tahdotte kestitä... kutsutitte...\n\nJUSTIINA (Tyytymättömänä, väistellen): Noh, noh! Antaahan olla!\n(Janneen päin): Vai tämä se on täällä sittenkin? Tunnenhan minä.\nOlisivat saaneet olla pidot pitämättä, näen mä.\n\nMANJA (Joutuu hämille ja vetäytyy syrjään): Lähden pois. Ei sitte\ntulla... kukaan.\n\nJANNE (Ottaen Manjaa käsivarresta): Odotahan! Mitä tuossa!\n(Justiinalle): Kuulkaahan nyt ensin, äiti, ennenkuin tässä pidot\npilaatte! Ei tämä nyt sen kummempi ole, kuin sen äskeisen Nikin vaimo,\nniinkuin meidän oloissamme sanottaisiin. Sen hän tässä juuri itse\nilmoitti eikä teidän siis ole syytä pelätä paholaisen enää saunaa\nlämmittävän, -- siitä kyllä Niki huolen pitää.\n\nJUSTIINA (Epäillen katsellen Manjaa): Kukapa sen riettaan juoniin voi\nuskoa: tekeytyy milloin miksikin?! Eipä taida papinkirjaakaan olla\nmuassa?\n\nMANJA (Lehahtaen vihasta): On. Mutta ei sitä joka talossa näytetä,\nvaikka mustalaisiakin ollaan.\n\nJANNE (Lepytellen): Maltahan! Maltahan! Manja!\n\nJUSTIINA: Kas, kas! Onpas siinä pippuria!\n\nMANJA (Syrjään, tyyntyen): On vielä turkkilaistakin, jos tarvitaan.\n\nJANNE (Justiinalle): Mitä sitä nyt syyttä loukkaa! Ihmisiähän ne ovat,\nnekin. Ja tänne kutsumiamme päälle päätteeksi -- vieraiksi. Aikansa\novat ja lähtevät maailmaa kiertämään taaskin, kun ovat saaneet vatsansa\ntäyteen. Johan se oli päätetty, että kuunnellaan heidän lauluaan ja\nkatsellaan heidän tanssiaan ja sillä hyvä. Tälläkin tässä (ottaa Manjaa\nkäsipuolesta) on taitoa sekä kurkussa että varpaissa. Hän laulaa teille\nnyt kauneimman laulunsa sillä aikaa, kuin juoksen meidän joukkoamme\nhakemassa. Eikö niin?\n\nJUSTIINA: Jopa nuo näkyvät tulevan hakemattasikin, -- minkä taannoin\nikkunasta huomasin.\n\nJANNE: No, sitä parempi. -- Laula sitte, Manja, meille molemmille.\nLepytä äiti! Laula sydämeen! Ei hän ole niin ankara, kuin miltä\nnäyttää.\n\nJUSTIINA: Kuulen kai tuon sisäänkin... -- tämän satakielen laulun.\n(Aikoo mennä, vaan palaa sanomaan Jannelle puolikovaan.) Vielä kerran\nsinulle sanon: ole varoillasi, Janne! (Menee sisään.)\n\nJANNE (kohauttaa kummastellen vain olkapäitään).\n\nMANJA (Juoksee Justiinan poistuttua Jannen luo): Mitä äitisi sanoi\nsinulle?\n\nJANNE: Mene, tiedä, mitä se joutaviaan höpisee!\n\nMANJA (Kuiskaten): Kuule, Janne! Ainoastaan sinun pyynnöstäsi tyynnyin.\n(Polkien jalkaansa ja välähyttäen silmiään): Muuten, saamari vie,\nolisin näyttänyt, kuka olen.\n\nJANNE (Hyväellen Manjaa): Elä ole milläsikään! Istu tuohon\nkiikkulaudalle! Minä en salli kenenkään sinua loukata.\n\nMANJA (istuutuu): Mutta istu viereeni! Muuten en uskalla olla täällä.\nVielä pilkkaa tekevät kyläläisesi, kun tulevat.\n\nJANNE (Väistellen): Hah hah hah! Oletpa sinä mokoma!\n\nMANJA: Etpäs uskalla sittenkään. En minäkään sitte yksin... (Nousee.)\n\nJANNE (Istuutuu): Koko peijuoni! Istunhan minä, kah! Istu nyt sitte\nsinäkin! (Vetää Manjan viereensä.)\n\nMANJA (Istuutuu ja painautuu ihan Jannen viereen): Kas näin! Ei muuten\n-- sitte.\n\nJANNE: Entäs se laulusi? Laula, laula se nyt minulle, ennenkuin muut\ntulevat... se minun lauluni, muistathan?\n\nMANJA (Kiertää käsivartensa Jannen kaulaan ja taputtaa häntä poskelle):\nMuistan! Laulan! Sinulle! (Laulaa laulun N:o 8):\n\n    \"Mun silmäin kyynel peittää\"...\n\n    Mun silmäin kyynel peittää,\n    Kun sua muistan vain',\n    Meit' onnemmeko heittää,\n    Näin inhast' erottain?\n    Minäkö unhottaisin\n    Katseesi loistehen?\n    Sydämmin hehkuvaisin\n    Ma aina muistan sen.\n    Voi, näinkö varhain\n    Jo haihtui rakkaus\n    Ja onni parhain?\n    Oi, sallimus!\n    Ei! Tuntee sielu:\n    Et voi sa pettää;\n    Ei ajan nielu\n    Oo ikuisuus!\n    Taas mulle kätes tarjoo\n    Ja katse hellä suo!\n    Pois poista murheen varjo\n    Ja rauha jälleen tuo!\n    Mun taas suo lempes juoda\n    Hunajaa hurmaavaa, --\n    Sen taas suo mulle luoda\n    Mont' ihmeunelmaa!\n    Voi, näinkö varhain\n    Jo haihtuu rakkaus\n    Ja onni parhain?\n    Oi, sallimus!\n    Ei! Tuntee sielu:\n    Et voi sa pettää;\n    Ei ajan nielu\n    Oo ikuisuus!\n\n(Kun Manja on laulanut laulunsa loppuun, tulevat perältä,\nvasemmaltapäin, nuoret, iloisesti touhuten, esille, MIILI etunenässä,\nja aitan eteen ilmestyy, kuin taivaasta pudonneena, NIKI, joka tuimasti\niskee katseensa Janneen ja Manjaan. Nämä huomattuaan pysähtyvät ja\nvaikenevat kaikki nuoret.)\n\nMIILI (Saa vain sanotuksi): Tulimme ilmoittamaan... Mutta nehän ovatkin\n-- mustalaiset -- jo täällä -- vieraina!\n\nJANNE (Nousee samalla paikaltaan ja lausuu reippaasti): Niin. Eivätkä\ntässä vielä kaikki ole. Äiti ja minä olemme pyytäneet koko leirin tänne\nja minä aioin juuri tulla teitäkin hakemaan -- yhdessä huvittelemaan\nmustalaisten kanssa. Terve tuloa siis! Toivon, ettette näistä muista\nloukkaannu (osoittaa Manjaan ja Nikiin), vaikk'ei niillä maassamme\nolekaan muuta äänioikeutta, kuin laulamiseen.\n\nÄÄNIÄ NUORTEN JOUKOSTA: \"Eipä suinkaan\", \"kiitoksia vain\", \"kernaasti\nmeidän puolestamme\", \"siitäpä hauska tulee\" y.m.s.\n\nJANNE (Nikille): A muut? Lääväänkö ne sitte jäivätkin? (Naurua.)\n\nNIKI: Täällä ovat jo kaikki aitan takana. Tännekö tullaan -- pihaan?\n\nJANNE: Tänne, tänne. (Viittaa mustalaisia tulemaan): Tulkaa, tulkaa,\nhyvät vieraat, kauniit ja kierot, vanhat ja nuoret, väärät ja suorat!\nKaikki olette tervetulleet, senhän olette kuulleet.\n\nMIIHKA, NASTJA ja muut mustalaiset (tulla lappavat perätysten pihaan.)\n\nMIIHKA (Tervehtien): Kiitämme nöyrimmästi! Hyvää peltovuotta, syvää\nkalanuottaa!\n\nNASTJA (Samoin): Kaikkea, mikä paljon rahaa tuottaa eikä vaivaa suuta\nsuotta, -- sitä taloon toivotamme.\n\nJANNE: Kiitos, kiitos! Käykää puulle! Ja missä ei ole puuta, painakaa\npehmeälle! Minä autan sillä välin äitiä tuomaan rokkavadit tänne. Tule,\nMiili, sinäkin, että pikemmin saadaan ilot ylimmilleen. (Juoksee\nvasemmalle sisään.)\n\nMIILI (joka kummastellen on seurannut Jannen puuhaa ja tuon tuostakin\ntutkivasti katsellut Manjaan, joka yksin, pelkoa teeskennellen, on\njäänyt kiikkulaudalle istumaan, aikoo epäröiden mennä sisään, kun)\n\nNIKI (äkkiä asettuu hänen eteensä ja ojentaa hänelle kätensä): Pyydän\nanteeksi: en ole vielä tervehtinyt nuorta emäntää! Hyvää iltaa,\nonnellista elämää nuorelle emännälle!\n\nMIILI (Vastahakoisesti tervehtien): En ole emäntä enkä sitä sukua,\njosta tähän taloon emäntä otettanee.\n\nNIKI: Kyllä, kyllä! Näytäppäs emolle kätesi -- anna hänen katsoa! Hän\nsinulle toden sanoo.\n\nNASTJA (Tullen luo): Näytä, kaunokaiseni, näytä! (Ottaa Miiliä\nkädestä.) Pane kämmenellesi hopearaha, niin saat kohtalosi kuulla! Joka\nikinen sana on tosi...\n\nMIILI (Vihjaten Nikille): Taisivatpa sen toden jo kaikki muut nähdä\npaitsi -- pesemättömät silmät.\n\nNIKI (Siitä välittämättä, Nastjalle): Katso, katso, äiti, vain! Kyllä\nhän sinulle onnensa perästäpäinkin palkitsee vaikka kullalla!\n\nNASTJA (Miilille): Tule, kultaseni, tule! Elä pelkää, elä! Ei sinua\nkova onni kohtaa, sen jo peukalostasikin tunnen. (Vetää Miilin\nmustalaisjoukon keskelle, nuorten kerääntyessä heidän ympärilleen.)\n\nNIKI (menee samassa Manjan luo ja ottaa hänet syrjään näyttämön\netualalle, salaperäisesti kuiskaten): Tallin ovi on auki -- ori irti --\npuoliksi käsissäni jo.\n\nMANJA (Samoin puolikovaan): Ja isäntä minun, -- niinkuin näit.\n\nNIKI (Kuin äsken): Pidä kiinni -- elä päästä kynsistäsi!\n\nMANJA (Samoin): Ole huoleti minusta, -- (pään nykäyksellä Miiliin päin)\nkunpa vain ei tuo tyttö vihiä saisi.\n\nNIKI (Vilkaistuaan Miiliin ja huomattuaan hänen syrjäsilmällä\nhellittämättä seuranneen heidän keskusteluaan, sysää teeskennellen\nvihaa Manjan luotaan): Öh, senkin luuska!\n\nMANJA (Teeskennellen loukattua): Mitä siinä syyttä haukut, vanha koni,\n-- paistikas?! (Yleinen naurun rähäkkä sekä Manjan ja Nikin\nkohtaukselle että Nastjan ennustuksille).\n\nNASTJA: -- -- Kuuntele minua tarkkaan, kaunokaiseni, kuuntele! -- Sinä\nolet ollut kovin, kovin onneton elämässäsi -- -- paljon, paljon\nsydämesi tähden -- -- ja tuo viiva tuossa, joka tännepäin käännäkse,\nsekin vielä vastatuulta tietää, mutta tuossa se liitäkse tähän toiseen,\nleveämpään ja syvempään, ja siinä, näetsen, onnesi tie alkaa, -- saat\nsen, jota toivot, omaksesi halaat, saat, saat vissistikin. Joudut,\nnäetsen, kultaseni, rakkaan ja rikkaan miehen mutsuksi, hyvän pohatan\nkanaseksi kainaloiseksi, ja seitsemän, niin justiinsa, seitsemän lasta\nsaat, elät kauan, kauan, lastenlapsesi lapsetkin nähdä saat -- --\n(Naurua.)\n\nÄÄNI NUORTEN JOUKOSTA: Se oli valehtijan määrä.\n\nMIILI (Tempaa irti kätensä): Ja valetta kaikki tyyni alusta loppuun.\n\nNASTJA: Ei ole valetta, ei, -- totta kaikki.\n\nMIIHKA: Ei ole meidän muori koskaan vielä väärin käteen katsonut.\n\nNIKI (Miilin edessä rehennellen): Paikkansa se pitää. Ja minkä sanoin,\nsanon vieläkin, että onnea vain nuorelle emännälle ja lykkyä tykö!\n\nMIILI (Uhotellen): \"Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet,\nei katehen kainalossa, pahansuovan sormenpäissä.\" (Rähähtää iloiseen\nnauruun vasten Nikin silmiä.) Ha-ha-ha-ha-ha-haa!\n\nNIKI (Hieman hämillään): Miksi naurat, sano?! Minulleko naurat?\n(Katsahtaa Manjaan.)\n\nMIILI (Nauraa edelleen): Muuten vain lystikseni. -- Kuule! Miksi tuolla\nlailla äsken tyttöä loukkasit, sano?!\n\nNIKI (Suuttuneena): Kahden kauppa, kolmannen korvapuusti. (Poistuu\nmuitten mustalaisten joukkoon.)\n\nMIILI (Manjalle): Näetsen, ei ne kukot tykkää siitä, että kanat joskus\nlaulavat. Mutta ei olla millämmekään! Lauletaan pois vain --\nuhallammekin!\n\nÄÄNIÄ JOUKOSTA: Laulakaa! Laulakaa!\n\nMANJA (ei vastaa mitään, vaan vetäytyy, Miiliin pitkään silmäten,\njoukon taa).\n\nJUSTIINA ja JANNE (palaavat, kantaen ruokavateja ja juomahaarikoita).\n\nJANNE: Miili, hoi! Minnekäs sinä jäit?!\n\nMIILI: Tulen, tulen. (Juoksee vastaan ja rupee myöskin kantamaan\nsyötävää mustalaisille.)\n\nJANNE: Kas niin! Annetaan näitten kaukaisten vieraitten ensin panna\nvähän suuhunsa ja lauletaan me heille sillä välin, lauletaan ja\npolskaksi pistetään, eikö niin, kyläläiset?!\n\nNUORTEN ÄÄNIÄ: No, niin! Tehdään sillä lailla.\n\nJANNE: Sitte saamme me heidän taitoaan ihaella. Vuoroin vieraissa!...\n\n(Mustalaiset ryhmittyvät syömään. Nuoret laulavat ja tanssivat. Sillä\nvälin alkaa päivä painua mailleen ja taivas punottaa.)\n\nMIILIN ja JANNEN (välillä tapahtuu, etualalla, tanssin alkaessa mykkä\nkohtaus, josta käy ilmi, että MIILI soimaa Jannea hänen käytöksestään\nManjan kanssa, JANNE puolustautuu ja ikäänkuin pyytää anteeksi, vaan\nMIILI osoittaa hänelle Manjaa ja yllyttää edelleen vain pysymään hänen\nluonaan. Lopulta MIILI katoaa tanssivien taa perälle ja JANNE,\nkohauttaen välinpitämättömästi olkapäitään, menee mustalaisten\njoukkoon).\n\nJANNE (Tanssin lakattua): No niin! Nyt siis alkaa ohjelman toinen osa,\njoka on yhtä hyvä kuin edellinenkin -- ainakin. (Mustalaisille.) Tehkää\nniin hyvin! (Nuorille.) Ja me, omat, käydään nyt istumaan, suu\nkolmantena silmänä. (Istuutuu Justiinan kanssa kiikkulaudalle, nuoret\nportaille ja seinustalle.)\n\n(NIKI laulaa ensin laulun N:o 9, mustalaiskuoron kerratessa hänen\njälkeensä joka värsyn):\n\n    \"Vähät mä vaikka kiroo, soimaa.\"\n\n    Vähät mä, vaikka kiroo, soimaa\n    Mua pahat kielet maailman,\n    Ken tuntenut on lemmen voimaa,\n    Ei suotta soimaa milloinkaan.\n\n    Kaikk' oothan maailmassa mulle,\n    Muu kaikki arvotonta ain',\n    Hetkelle tälle kaivatulle\n    Suo lempes leima muistoks vain!\n\n    Sä lähdet pois ja, ällös kiellä,\n    Et palaa koskaan, armahin,\n    Mut saman vannon lemmen vielä\n    Sinulle aina sittenkin.\n\n    Petosta olkoon muu, sen verran\n    Tok' itseäin en pettänyt,\n    Sua, tunnustan sen eessä Herran,\n    Kuin hullu lemmin vielä nyt.\n\nJa sitten MANJA, kuoron säestäessä loppusäestöä, laulun N:o 10:\n\n    \"Kautta hempesi hurmaavan tai'an.\"\n\n    Kautta hempesi hurmaavan tai'an\n    Eloon elpyvi poveni paas',\n    Herää unelmat entisen ai'an,\n    Tahdon lempiä, kärsiä taas.\n        Suudellen suo unhotusta,\n        Tasaa syämmen tuskain tie,\n        Poista luotain mieli musta,\n        Hyväellen henki vie!\n\n    Joskin järkeni jäyhästi väittää,\n    Että kylmenet, hylkäät sä mun,\n    En voi hempesi kahleita heittää,\n    Olen orjana tenhosi sun.\n        Suudellen suo j.n.e.\n\n    Tahdon sakkahan saakka ma juoda\n    Himon hehkuvan maljani tään,\n    Vaikka hurmion tuokio tuoda\n    Voisi haudankin palkaksi pään.\n        Suudellen suo j.n.e.\n\n(Laulun kuluessa joku vuoron perään tanssii mustalaisten hartiain\nnytkähyttelemis- ja permantoa pitkin liitelemistanssia. Kuoron\nlaulaessa kuiskaa MANJA jotakin NIKILLE, joka, levottomasti vilkkuen\nympärilleen, pujahtaa aitan taa oikealle.)\n\nMANJA (Tanssin loputtua): Mutta nytpä pitää meidän saada kuulla talon\nnuoren emännän laulavan. Hänellähän kuuluu olevan niin ihana ääni.\n\nJANNE: Kuuletteko, äiti? Talon nuori emäntä. Ylös laulamaan!\n\nJUSTIINA: Vai minä? Kyllä se tiesi, ketä tarkoitti! Miiliähän se...\n\nMANJA: Häntä, häntä juuri.\n\nJUSTIINA: Miili! Missä Miili on? Miili, hoi!\n\nJANNE: Ehkä hän on sisällä. -- Miili!\n\n(Nuoret huutelevat myöskin \"Miiliä\", joku käy sisälläkin katsomassa,\nvaan palaa ilmoittamaan: \"ei häntä näy sielläkään.\")\n\nJUSTIINA: Minnekäs ihmeellä hän on mennyt?\n\nJANNE: Kylläpähän kohta tulee! (Mustalaisille.) Laulakaa sitte sillä\nvälin vielä te! Niki esimerkiksi, -- vuorostaan taas... Vaan, kah!\nMissäs hän on?\n\nMANJA (Tahtoen sekoittaa asian): Ei, laula sinä! Nyt on sinun vuorosi!\nNyt tahdomme sinua kuulla.\n\nJANNE (Katsellen, etsien): Kyllä, kyllä! Mutta minnekäs hänkin, Nikisi,\non joutunut?\n\nJUSTIINA: Toden perään! Minnekäs hänkin on kadonnut? Ja molemmat --\nMiili ja Niki -- molemmat poissa! (Yleistä puheen solinaa, hälinää ja\nhakemista molemmissa ryhmissä.)\n\nMANJA (Kuin äsken): Mitäs hänestä! Kylläpähän taas ilmestyy!\n\nJANNE (Justiinalle): Mitäs kummaa tämä...?!\n\nJUSTIINA (Hätääntyen): Enkös minä sanonut?! Siinä sen nyt sait! --\nHyvänen aika tokiinsa, mitä tämä nyt merkitsee?! (Rientäen perälle.)\n\nMANJA (Juoksee samalla Jannen eteen, joka myös aikoo mennä perälle):\nElä ole milläsikään, Janne! Tyttö on mustasukkainen... taisi suuttua\nminuun ja lähti piiloon. Vaan elä välitä siitä, -- me kyllä lauletaan\nja tanssitaan teille! -- Isä, äiti, muut, -- laulakaa, laulakaa!\n\n(Mustalaiset alkavat puolikovaan laulaa viimeksimainitun laulun\nkuoroa.)\n\nJANNE (Yhä enemmän epäluuloisena): Mutta missä miehesi on, sano?!\nMinnekä hän on mennyt?\n\nMANJA: Mistä minä tiedän. Vähät hänestä! Olkoon omilla teillään! (Alkaa\nmyös laulaa kuoron mukana, mutta yhä pidätellen Jannea.)\n\nJANNE: Mitä tämä on? Miksi pidätät minua? Laske! Kah! (Yrittää\nperälle.)\n\nMANJA: Elä mene! Niki on mustasukkainen, hänkin. Vielä tappaa sinut...\nPysy täällä, pysy täällä, Janne!!\n\nJUSTIINA (Kauhistuneena juosten perältä): Janne, Janne! Oriisi on\npoissa! \"Vihuri\" on varastettu!\n\nJANNE (Tulistuen): Jumalani! -- Nyt sinut ymmärrän, käärme! (Paiskaa\nManjan pitkäkseen maahan.)\n\n(Mustalaisten laulu lakkaa rutosti.)\n\nÄÄNIÄ NUORTEN JOUKOSTA: \"Hevonen on varastettu!\" \"Niki sen on\nvarastanut!\" \"Mustalaiset ovat yksissä tuumin!\" \"Mustalaiset!\nMustalaiset!\"\n\nÄÄNIÄ MUSTALAISTEN JOUKOSTA: \"S'ei ole totta.\" \"Solvaavat.\" \"Ei olla\nmitään tehty.\" \"Ei mitään varastettu.\" (Osa nuorista miehistä on\nlähtenyt Jannen perässä juoksemaan, huutaen: \"etsimään! kiinni\nottamaan.\")\n\nMANJA (On noussut ylös ja liittynyt muuhun mustalaisjoukkoon): Sillä\nlailla! Suotta syyttää! Loukkaa! -- Lähtään pois, lähtään pois!! (Osa\nmustalaisnaisista lapsineen livistää pakoon aitan taa.)\n\nJUSTIINA (Tarttuen Manjaa kädestä, vetää hänet etualalle): Etpäs\nlähdekään, senkin kavala otus! -- Pojat, pitäkää kiinni hänet, kunnes\nhevonen on takaisin saatu! Ne ovat keskenään liitossa kaikki. Teljetkää\naittaan hänet -- lunnaiksi!\n\nNUORET POJAT (Tarttuen kiinni Manjaan): Pannaan aittaan! Pannaan\naittaan!\n\nMANJA: Ette saa! Ette saa! Minä en ole teille mitään tehnyt.\n\nNASTJA ja MIIHKA (Puolustaen Manjaa): Ette saa! Ette saa! Ei olla\nmitään tehty, ei.\n\nJUSTIINA: Vallesmannia hakemaan, vallesmannia! Sittepähän nähdään, kuka\non varastanut. Pannaan kaikki kiinni! (Nuoret saavat MANJAN teljetyksi\naittaan. Muut mustalaiset lähtevät karkuun, voivottaen, huutaen:\n\"Vallesmanni! Vallesmanni!\")\n\nJUSTIINA (Aitan ovella): Kas niin! Laula siellä nyt liverryksiäsi,\nsenkin ilolintu!\n\nMUUAN NUORISTA (Palaa juosten perältä): \"Vihuri\" on löydetty, \"Vihuri\"\non löydetty! Tulkaa katsomaan! Tuolla se tulla pyyhkäisee kotia päin.\n(Kaikki vetäytyvät, ihmetellen, perälle katsomaan.)\n\nJUSTIINA (Ihastuneena): Totta toisen kerran! Se se on! No, hyvänen\naika! Hyvänen aika! Vaan kukas... kukas sen selässä on? Eikös...?\nMiilihän se on, Miili!\n\nNUORTEN ÄÄNIÄ: Miili, Miili se on!!\n\nJUSTIINA: Sekös on tyttö! Ja kuinka se laskettaa! Koht'sillään on\nkotona. Tuota!\n\nNUORTEN ÄÄNIÄ: Reipas tyttö! Reipas tyttö!!\n\nJUSTIINA: Kas tuollahan Jannekin on -- vastassa! Totta toisen kerran!\nJuoksee kuin hullu talliin päin kilvan -- \"Vihurin\" kanssa!\n\nNUORTEN ÄÄNIÄ: Hyvä! Hyvä!! Hyvä!!! (Kätten taputuksia ja huutoa\nnäyttämöllä ja näyttämön takana.)\n\nJUSTIINA: Sillä lailla! Suoraa päätä talliin sisään! Muistipas Miili\nvielä kumartua, ettei päätään kamanaan puhkaissut! Koko tyttö!\n\nJANNEN ÄÄNI: \"Vihuri\" tallissa taas! -- -- \"Vihurini\"! \"Vihurini\"!\n\nJUSTIINA: Ja tallin ovi kiinni! No nyt!... Kas niin! Syliin koppasi\nMiilin ja kantaa tänne!...\n\nNUORTEN ÄÄNIÄ: Eläköön! Eläköön!! Eläköön!!! (Kätten taputuksia\njälleen.)\n\nJANNE (kantaa MIILIN pihaan, nuorten heitä iloisesti seuratessa).\n\nJUSTIINA (juoksee heitä vastaan ja sulkee molemmat syliinsä). Jumalan\nkiitos! Jumalan kiitos!!\n\nJANNE (Laskee Miilin maahan): Ja nyt, Miili, kerro, kerro kaikki!!\n\nJUSTIINA: Niin! Kuinka se kävi? Kuinka pääsit perille asiasta? Kuinka\nsait kiinni tuon rosvon?\n\nMIILI (Hengästyneenä): Huh! Jahka tästä sydän asettuu! En ole saada\nhenkeäni käymään.\n\nJUSTIINA (Ihastuneena): Arvaahan sen, kultaseni!\n\nJANNE (Pojille): Eikös ole, pojat, siinä tyttöä, joka mustalaisestakin\nvoiton vei?!\n\nPOJAT: Vielä häntä kysyy?! -- No jo! -- Onpa on!\n\nMUUAN ÄÄNI: Kelpaa vaikka poliisimestariksi Helsinkiin. (Naurun\nrähäkkä.)\n\nMIILI: No, istukaa nyt ja kuulkaa!\n\nJUSTIINA: Istutaan, kuunnellaan. (Istuutuu Miilin viereen, Janne\ntoiselle puolelle, kaikki muut ryhmittyvät sinne tänne.)\n\nMIILI (Kertoo innostuneesti): Nähkääs: minä huomasin paikalla, että nyt\non jotakin juuttaalla tekeillä.\n\nJANNE: Mitenkä? Mistä?\n\nMIILI: Kun tallissa olit, niin joku täällä salassa liikkui ja katosi\nsitte äkkiä -- kuin kippa kaivoon.\n\nJUSTIINA: No, nyt minä... Se se oli.\n\nMIILI: Se. Ja kun sitte taas äkkiä näin mustalaiset täällä, sen tytön\njuonet sinun kanssasi, Janne...\n\nJANNE: Koko piru onkin!\n\nJUSTIINA: Näet sen nyt! Näet sen nyt!!\n\nMIILI: ... Ja sen salaiset kuiskeet ja kavalan pelin sen rosmon kanssa\ntässä...\n\nJUSTIINA: Milloinka?\n\nMIILI: Kun sisällä olitte, -- heille ruokaa toimititte.\n\nJANNE: Olipas se hyvä, että tänne jäit.\n\nMIILI: Niin silloin arvasin, että nyt on hevosvarkailla \"Vihuri\"\nmielessä.\n\nJANNE (Kynsii päätään): Saamari!\n\nJUSTIINA: Kynsi, kynsi, hevosmies, vain mieltä päähäsi nyt! (Naurua.)\n\nMIILI: Ei muuta kuin talliin katsomaan, niin pian kuin vain huomaamatta\nkadota voin. Näin, että ovi on auki -- \"Vihuri\" poissa! Sillä lailla!\nSydän oli siihen paikkaan seisattua!\n\nJANNE (Hellästi): Miili hyvä!\n\nJUSTIINA: Siinä! \"Vihuri\" on, näköjään, sille yhtä rakas kuin\nJannellekin!\n\nMIILI: Sitte oli minulla jo ymmärrys varpaissa. Läksin juoksemaan,\nkatselin, viheltelin. Eikös ollutkin \"Vihuri\" tienhaarassa,\nait'vieressä, syömässä?! -- Joku rosmon apuri kai sen sinne oli ajanut.\n-- Päätään heti ori nosti, kun ääneni kuuli, tunsi, näetsen, minun, --\nsanoinhan sen, että tuntee.\n\nJANNE: Ei ole päästä pilattu tyttö eikä hevonenkaan.\n\nÄÄNIÄ JOUKOSTA: Viisaita molemmat.\n\nJUSTIINA: Entä sitte? Entä sitte?\n\nMIILI: Ajattelin: vuotanpahan kotvan piilotellen, mikä tästä tulee.\nEikä tarvinnut kauvan vuottaakaan, niin jo tulla viilettää itse rosvo\n-- Niki -- äskeinen vieraamme, rokanpopsija ja laulutaituri, ensimäisen\nluokan hevosvaras. (Naurua.)\n\nJANNE: No? No? Anna tulla!\n\nMIILI: Lähestyy, kuin isäntä ainakin, kutsuu, sohittaa. \"Vihuri\"\nkatselee, hirnahtaa, mutta sitte pärskähyttää äkkiä vihaisesti\nsieraimillaan, kääntää takapuolensa ja lennättää ilmaan semmoisen\npotkun molemmilla takajaloillaan, häntä ojona, että osuapa siihen\nlähemmäksi Niki, niin olisipa jo taitanut laulu häneltä jäädä\nikipäiviksi. (Naurua.)\n\nJANNE: Olisipa sen ansainnutkin, potkun.\n\nJUSTIINA: Entäs sinä? Mitäs sinä?\n\nMIILI: Minä silloin piilostani esiin eikä aikaakaan, niin jo \"Vihuri\"\nminut selkäänsä laski -- vanhan tuttavansa. Että siitä mustalainen\nkäpälämäkeen lähti, kun minun huutoni: \"vai sinä se varas olet?!\"\nkuuli, sen saattaa itsestään arvata pitemmittä puheittakin.\n\nJANNE: Pentele, kun pääsi, vallesmannissa käymättä!...\n\nJUSTIINA: Toden perään! Kyllä ei se enää kiinni saatavissa liene.\n\nMIILI: Ja kuinka \"Vihuri\" minut sitte kotia toi...\n\nJANNE: ... se kyllä nähtiin! \"Vihuri\" poikaani!\n\nJUSTIINA: Niin! Se kyllä nähtiin!\n\nKAIKKI MUUT (Samalla): Se kyllä nähtiin! Se kyllä nähtiin!!\n\nMANJA (Itkun sekaisella äänellä, ryskyttäen aitan ovea): Päästäkää jo!\nPäästäkää minut jo!\n\nMIILI ja JANNE (Yht'aikaa): Kuka siellä?\n\nJUSTIINA: Sielläkö? Niin vainkin: tehän ette tiedä. Se on se vieras\nilolintu, joka muitten pakoonlentäessä sulettiin tänne häkkiin\npiipattamaan.\n\nJANNE: Manjako?\n\nJUSTIINA: Se sama. Niin että ei se varastamisyritys vielä ole loppuun\nsovitettu, jos niin tahdotaan.\n\nMANJA (Kuin äsken) Päästäkää! Päästäkää!\n\nJANNE: Kyllä, kyllä -- sitte, jahka Holopainen tulee.\n\nMIILI: Elä viitsi, Janne! Päästä hänet!\n\nNASTJA ja MIIHKA (Tulevat samassa aitan takaa esille ja puhuvat\nrukoilevasti yht'aikaa): Rakas emäntä! Rakas isäntä! Olkaa niin hyvät!\nPäästäkää tyttömme pois! Ei hän ole syypää! Emme mekään ole pahaa\ntehneet! Olkaa laupiaat! Antakaa anteeksi! Päästäkää hänet! Päästäkää\nhänet!\n\nMANJA (Samalla myös sisältä) Minä rukoilen, minä rukoilen. Päästäkää!\nPäästäkää!\n\nJANNE (joka mustalaisten huutaessa ja nuorten nauraessa ei ole saanut\nsuun vuoroa, huutaa lopulta, jalkaansa polkien): Hiljaa sitten,\nsenkin... pakanat, että minäkin saan haastaa.\n\nNASTJA ja MIIHKA (Yht'aikaa): Haasta, haasta, hyvä isäntä, haasta!\n\nJANNE: Me ehkä päästämme sitte, mutta yhdellä ehdolla.\n\nNASTJA ja MIIHKA (Yht'aikaa) Kaikki täytämme, kaikki täytämme! Vaikka\nkoko yön tässä vielä laulamme teille.\n\nMANJA (Sisältä): Koko yön, koko yön laulan sinulle. (Naurua).\n\nJANNE (Avaten aitan oven): Kyllä tulee teidän laulustanne nietua nyt\n(MANJA tulee ulos Jannen häntä pidellessä käsivarresta) ja iäksi\npäiviksi. Sillä ehtomme on se, että jos ette halua Holopaista nähdä,\nniin on teidän heti paikalla ennenkuin aurinko nousee lähdettävä täältä\ntipposen tiehenne ja niin, ettei teistä koko maassa enää hajun\nhaamettakaan tunnu kuuna kullan valkeana.\n\nNASTJA ja MIIHKA (Tarttuen Manjaan): Lähdetään, lähdetään!\n\nJANNE (Pidellen vielä Manjaa, jota Nastja ja Miihka vetävät pois):\nKiitoksia sinulle nyt tästä laulusta! Sitä en unhota koskaan, se on\nvarma.\n\nMANJA (Välähyttäen hänelle vihaisesti silmiään): Ei kestä kiittää!\n(Riuhtaisekse irti.)\n\nNASTJA ja MIIHKA (Vieden Manjan mukanaan, huutaen jälkeensä): Kiitoksia\nkiittämästä! Kiitoksia kestistä.\n\nNIKI (juoksee samassa salaman nopeudella poikki näyttämön, perältä,\nsinne päin, jonne edelliset mustalaiset poistuivat.)\n\nMIILI: Kas! Kas!\n\nJUSTIINA: Niki! Nikihän se oli.\n\nJANNE: Niki, Niki. Eipäs tahtonut jättää omaansa pulaan\nviimeiseltäkään, kun vielä uskalsi tänne tulla.\n\nJUSTIINA: Kunpa sen ei vain vieläkin olisi \"Vihuriasi\" mieli tehnyt.\n\nJANNE: Taisi se jäädä nyt tekemättä -- ainiaaksi.\n\nMIILI: Rautahan siihen kyllä oven poikki lukittiin yhdessä.\n\nJANNE (Ottaa Miilin kainaloonsa): Mutta yhdessä se jo huomenna avataan,\nMiili, ja \"Vihuri\" vie meidät nyt aika kyytiä pappilaan, eikö niin,\nhäh?\n\nMIILI (Veikeästi, vienosti): Saattaahan se nyt -- viedä.\n\nJUSTIINA: Vie, vie, nyt se vie, rakkaani. (Nuorille muille.)\nKuulitteko, mitä tässä nyt tapahtui?\n\nNUORET: Kuulimme! Kuulimme!\n\nMUUAN JOUKOSTA: Ei se ihan veres uutinen kuitenkaan ollutkaan.\n\nJUSTIINA: Vaikk'ei, niin saattaahan näille siltä onnea toivottaa, kah!\n\nNUORET (Huutavat): Eläkööt! Eläkööt! Eläkööt! (Ja keikuttelevat Miiliä\nja Jannea käsillään.)\n\nJANNE: Kiitoksia, kiitoksia -- meidän molempien puolesta -- sydämen\npohjasta!\n\nJUSTIINA: Mutta nyt pitää meidän vielä lopuksi saada kuulla Miilin ja\nJannen yhdessä laulavan. Siitä se varmaan nyt oikea sydämen laulu\nkaikuu. Laulakaa!\n\nMIILI ja JANNE (Yht'aikaa): Lauletaan -- tietysti! (Laulavat laulun\nN:o 11: Melartin, \"Kansanlauluja Käkisalmelta\" N:o 25.)\n\nJANNE: Ja nyt -- kun tämä lyhyt kesäyö näin on kulunut ja aurinko\ntuolla nousullaan tämän jutun lopettaa, niin pyörikäämme, tanhutkaamme,\ntanssikaamme, ennenkuin eroamme, kukin ottaen oman kultansa, niinkuin\nminä omani. (Asettuu Miilin kanssa tanssimaan, korottaen hänet\nvyötäisestä korkealle ilmaan.)\n\nNUORET: Tanssitaan! Tanssitaan!\n\nJUSTIINA: Tanssikaa, iloitkaa, ja minä, vanha, istun ja ihaelen.\n\n(Nuoret tanssivat esim. purpuritanssin.)\n\n    Esirippu.\n\n\n\n"]