[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fVWDalxnDEz0zsRl_ToutsgTBXDE4SkBZRYIbBneBpXo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1176,"Kuljeksivat teinit","Rydberg, Viktor",1828,1895,"1176-rydberg-viktor-kuljeksivat-teinit","1176__Rydberg_Viktor__Kuljeksivat_teinit",null,"romaani",[],[],"fi",1856,1898,28950,188555,false,50740,[23],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Vaeltavat teinit: Kertomus rahvaan elämästä\" by Viktor Rydberg is a novel written in the late 19th century. The story revolves around two young men, Aadolf and Yrjö, who embark on adventures during their summer break, exploring the beautiful countryside of Småland, engaging in mischief, and forming connections with local characters. Through their journey, the narrative explores themes of youth, friendship, and the allure of nature.  The opening of the novel introduces Aadolf and Yrjö as they sing together, delighting in the summer evening and sharing lighthearted stories of their recent escapades. They engage in playful banter about their various adventures, including humorous interactions with local townsfolk and girls. As they wander through the landscape towards a nearby smelting facility, the friendly camaraderie between the two friends is evident. They are drawn into the lively world of both nature and the working-class life represented by the masons they encounter, setting the stage for further encounters and the exploration of their youthful desires and ambitions. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Mannstén, Emil",239,"Rydbergin nuoruudenteos kertoo kahdesta teinistä, Aadolfista ja Yrjöstä, jotka vaeltavat kesäisellä kasvienkeruumatkalla. Matkallaan nuorukaiset kohtaavat kansanihmisiä, kokevat monenlaisia seikkailuja ja joutuvat keskelle paikallisia kiistoja.","Viktor Rydbergin 'Kuljeksivat teinit' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1176. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","KULJEKSIVAT TEINIT\n\nKertomus rahvaan elämästä\n\n\nKirj.\n\nVIKTOR RYDBERG\n\n\nSuomentanut [De vandrande djäknarne] Emil Mannstén\n\n\n\n\n\nHelsinki,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1898.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Teinien kujeita.\n   II. Masuuni.\n  III. Korpraali Brant.\n   IV. Patruuna Brackander.\n    V. Korpraalin luona.\n   VI. Patruuna ja nimismies.\n  VII. Kaksi kilpakosijaa.\n VIII. Kotoa pois.\n   IX. Värvääjä.\n    X. Teinit.\n   XI. Huutokauppa.\n  XII. Loppu.\n\n\n\n\nI.\n\nTeinien kujeita.\n\n\n    \"Oi, joudu, armas ilta,\n    Suo lepo rauhainen...\n    Kas päivyt taivahilta\n    Jo vierii maillehen.\n\n    Ja rusko hohtavainen\n    Se kultiansa luo...\n    Oi kuink' on ihanainen\n    Maa, meri -- kaikki tuo!\n\n    Vait', vait' on kaikki muuten --\n    Yörastas laulaa vaan!\n    Halk' öisen hiljaisuuden\n    Se kutsuu kultoaan.\"\n\nHe alkavat uudelleen viimeisen värsyn:\n\n    \"Vait', vait' on kaikki muuten\" --\n\n-- Kyllä maarin, vait', lausui Aadolf, toinen teineistä, joka lauloi\nensimäistä ääntä, -- etkös kuule mitenkä pehtori... vai mikä lienee\nmiehiään... tuolla kiroilee ja pauhaa työväelleen? Sekö on yörastaan\nlaulua, häh?\n\n-- Kyllä kuulen, Aadolf, vastasi toinen teini, -- mutta kun oleilee\nlaulun ylemmillä tienoilla, niin ei ota kuultaviinsa maan murassa\nmyllästävien ihmisten tyhjää touhinaa... No, etkös vielä laulaisi?\n\n-- En, Yrjö, nyt juon.\n\n-- Vai niin, janottaako sua, pikku veitikka! No, minä en sano siitä\nmitään; päivä on ollut lämmin, ja maantien pölyä tarvitsee huuhtoa'\nalas. Katsotaanpa... mitä pullossa on, jonka isäsi hyväntahtoisesti\nhankki matkatoveriksemme? Vielä piisaa, näemmä. Kippis, Aadolf!\n\n-- Terveeksi, pitkä Yrjö!... _Minun_ ei lopu janoni sillä että sinä\njuot kaikki.\n\n-- Älä oo milläskään, poika! Minä kyllä jätän niin paljon kuin\narviokaupalla otaksun pienen ruumiisi sietävän. _Parvum parva\ndecent_... vähähkölle vähä tarvitaan... sanoo ikiunohtumaton\nystävämme Haakoni Sjögren.\n\n-- Pidä mielessäsi, Yrjö, että sinulla on huono todistus algebrassa!\nSo, piisaa!\n\nNuorukaiset, jotka näin keskenään juttelivat, olivat kaksi Veksiön\nkimnaasilaista -- teiniä, joiksi rahvas vielä kutsuu heitä. He\nolivat kasvien keräysretkellä, kuten heidän eväsrepuistaan ja\nkukkalapioistaan sopi päättää; tahi ainakin olivat he kasveja\nkeräilevinään, kun he kesäisin lupa-ajoilla retkeilivät ympäri\nmaaseutuja hakien seikkailuja. Senlaatuiset huviretket ovat vanhoista\najoista käsin olleet Veksiöpoikain mieleisiä, ja seudun talonpoikain\nkesken liikkuu moninaisia tarinoita kuljeskelevien teinien\nseikkailuista ja hullunkurisista kepposista.\n\nYstävät olivat paneutuneet pitkäkseen ruohikkoon kunnaalle\nvehmastammen alle. Siitä aukeni heidän eteensä ihana smoolantilainen\nmaisema pienine järvineen, suikerteleville puroineen, hongikoineen,\nviidakoineen.\n\nVanhempi heistä, Yrjö, oli pitkäkasvuinen, tarmokas nuorukainen,\njolla oli hymyilevät kasvot ja vähän poskiparran alkua. Hän oli\ntuossa parinkymmenen korvilla ja oli nyt valmiina, se tiedonmäärä\npäässään, joka Veksiössä annetaan ja ominpäin sitä tuntuvasti\nkartutettuaan, lähtemään akatemiaan.\n\nAadolf, hänen toverinsa, oli solakka, hieno-ihoinen poika, jolla oli\nveitikkamaiset silmät. Hän oli rikkaan ja yleisesti kunnioitetun\nOdensvikin omistajan, parooni Sparrfältin poika, ja oli solminut\nkiinteän ystävyysliiton talollisenpojan Yrjön kanssa, liiton, jonka\nheidän ikäerotuksensa teki vain sitä pysyväisemmäksi. He asuivat\nlukukausien ajat yhdessä, opettajat ja toverit suosivat yhtäläisesti\nheitä kumpaakin, ja yhdessä he tekivät kaikki, yksin vähäiset\nviattomat koirankurinsakin.\n\n-- Ah, Yrjö, kuinka hupaisesti kului tämä päivä! sanoi Aadolf\noikoillessansa mukavasti ruohikossa ja katseli ylös sinitaivasta\nkohden; -- ei koskaan nämä seikkailut mielestäni häivy.\n\n-- Kyllähän sinulla koirankuria on piisannut, sanoi Yrjö.\n\n-- Entäs sinulla? Oletko ollut rahtuakaan parempi kuin minä?...\nHa, ha, kun muistelen saituripappia, jonka luona tänään söimme\npäivällistä, niin olen haljeta naurusta...\n\n-- Mitäs lystiä siinä, että joit häneltä kaiken oluen? Mies parka,\nhän katseli surusilmin jokaista nielemääsi pisaraa.\n\n-- Ja mitäs lystiä siinä oli, että sinä otit vadin\npöystipannukakkuineen päivineen, ja annoit koko laitoksen kohta siinä\nhetkessä luistaa hotkoon jättiläiskitaasi, ennenkun ukkokullalta\npääsi huokauskaan! Ha, ha, ha!\n\n-- Mutta paremmat kemut meillä oli rikkaassa lautamiehessä\nLomarydissä, sanoi Yrjö.\n\n-- Ah, se kaunis Stiina, hänen tyttärensä...\n\n-- Jota sinä tahdoit suudella, vaan et saanut, vaikka olet muodoltasi\nkaunis kuin kullannuppu...\n\n-- Ja jota sinä, Yrjö, sait suudella huolimatta rumasta, punaisesta\nposkiparrastasi.\n\n-- Älä sano \"huolimatta siitä\", vaan \"sen johdosta\" että minulla\noli miehekäs, iltaruskon loistossa kihtaava poskiparta. Sinä et ole\ntolkulla tyttöjen mieliteoista. Antaa sinulle tai jollekin muulle\npienelle neitoselle suukkonen lienee samantekevä... vaan minä -- minä\nolen _mies_, ja semmoisista tytöt juuri pitävät.\n\n-- Kehu paraiksi, Yrjö! Jos sinä et olisi osannut noitua, niin Stiina\nei olisi kehdannut edes katsoa sinuun.\n\n-- Kyllähän noituus on erimerkillinen konsti. Kaiketihan huomasit\nettä rikkaassa lautamiehen talossa ensialussa ei tahdottu antaa\nmeille muuta kostuketta kuin kaljaa?\n\n-- Toivoivat että menisimme matkoihimme, se näkyi ilmeiseen.\n\n-- Mutta sattui sitten lautamiehen muori kysymään, mitä tiedettä minä\nVeksiössä harrastan...\n\n-- Ja minä vastata sukasin, että sinä harrastat noituutta... Eikös\nollut sattuvasti osattu, häh?\n\n-- Heti tuli toinen ääni kelloon. Minua alettiin silmäillä\nkunnioittavaisesti, melkein pelonalaisesti, ja murkina tuli, jossa\noli pöystiä, makkaraa ja olutta, ja minä pistelin poskeeni sillä\nvälin, kun sinä, pikku Aadolf, koetit parhaimmittain piipitellä talon\ntyttärelle. Mutta siinä ei sinua, poika parka, onnistanut. Sinä et\ntunne talonpoikaistyttösiä; heidän korvaansa ei mahdu sellaiset\nkorupuheet, jollaisia olet oppinut laskettelemaan ylhäisille\nneitosille. Sillä aikaa tuli lautamiehen muori luokseni ja valitti\nkarjansa olevan lumotun, että vasikat kuolevat ja että lehmät eivät\nanna maitoa... hän kysyi minulta neuvoa... -- Ja sinä vastasit?\n\n-- Että hän ruokkisi ja hoitaisi elukoita hyvin.\n\n-- Se oli hänestä tietenkin liian yksinkertainen keino.\n\n-- Niin oli; hän teki ymmärrettäväkseni, ettei muu kuin loihtiminen\nauttaisi ja pyysi minua koettamaan taitoani sillä alalla. Minä vedin\nverukkeita sieltä ja täältä, mutta siitä eukko yhä enemmän kiihkeni.\nVihdoin, kun olin ottanut häneltä vaitiolon lupauksen, sanoin että\nhän ottaisi kärpän silmän, kotkan sydämen, karhun etukäpälän ja\nkolme ja kolmeneljättäosaa vuotta vanhan valkoisen käärmeen kielen,\nompelisi ne sisiliskon nahan sisään sekä kaivaisi ne kaikkinensa\njonakin torstai-iltana navetan kynnyksen alle, sanomalla _hokus pokus\nfiliokus_. Eukko ihastui ikihyviksi, kiitteli oivasta neuvosta ja\npyysi että antaisin hänelle nuo tenhokapineet (hän piti tiettynä\nasiana, että ne olivat repussani), niin hän kunnollisesti minulle\nmaksaisi. Minä vastasin, että minulta varasto loppui ja kehotin, että\nhän hankkisi ne itse.\n\n-- Ja se oli eukolle kuin tulta tappuroihin, lausui Aadolf; -- minä\nnäin, kuinka hän suhkaili ja kuiskutteli kanssasi.\n\n-- Niin, etenkin häntä huoletti, mistä hän tapaisi sanalleen kolme\nja kolmeneljättäosaa vuotta vanhan käärmeen. Minä kehotin häntä\npyytämään niitä läämältä ja katsomaan niitä hampaisiin, niinkuin\nhevoskauppiaat tekevät...\n\n-- Ha, ha, ha!\n\n-- Eukon ahdistellessa minua rukouksillaan, pidin minä silmällä\npikku Stiinaa. Mielestäni hän oli varsin kaunis tyttö ja suu hänellä\nniinkuin raitis ruusunkupunen. No, ajattelin, ennenkuin lähden\ntäältä, niin suukkosen minä Stiinalta otan, suututtaakseni sinua ja\nherättääkseni sinussa lemmenkateutta, Aadolf...\n\n-- Kuulkaas muori, sanoin, -- vielä tiedän yhden keinon joka auttaa;\nminun on surko teitä ja tahdon ilmoittaa sen teille. Ottakaa kuusi\npikku naulasta ja lyökää ne navetan lattiaan, mutta naulat pitää\nensin loihtia.\n\n-- Kuinka se tapahtuu? kysäsi hän.\n\n-- Se on vallan helppoa... Vaaditaan vaan tyttöä, joka on alle\nkahdenkymmenen vuoden...\n\n-- Kelpaisikohan Stiina? Hän on vaan seitsemäntoista, sanoi eukko.\n\n-- Kelpaa; minä, toverini ja Stiina asetumme lattialle seisomaan;\nte emäntä ja lautamies vaari asetutte kumpikin tuolillenne, pysytte\nkaiken aikaa ihan hiljaa ja hymisette itseksenne:\n\n        \"A, E, I, O\n    Lypsäköön nyt lehmät jo,\n        U, Y, Ä ja Ö\n    Vasikat älkööt nääntykö.\"\n\nStiina sanoo _hokus_ ja ottaa naulan hampaidensa väliin, niin että\nkärki vain pistäikse näkyviin; minä sanon _pokus_ ja otan naulan\nsuuhuni hänen suustansa; toverini senjälkeen tekee kumarruksen ja\nsanoo _filiokus_, mikä on kaikista vahvin tenhosana ja vahvistaa\nedellisiä. Siten loihditaan kukin naula erikseen ja siinä se on\nkoko temppu... No niin, asia oli tuota pikaa järjestetty, ja Stiina\nkernaasti suostui olemaan osallisena puuhassa...\n\n-- Niin, lehmien tähden, äsähti Aadolf.\n\n-- Niin tosin, lehmien ja vasikkojen tähden, sen myönnän, sillä\nminä olen liiaksi ujo välttääkseni, että soreat kasvoni olisivat\nvaikuttaneet tuohon myöntymiseen. Sävähti hän tosin punaiseksi ja oli\nhieman hämillään, mutta kaikki kävi toivon mukaan, ja minä sain kuin\nsainkin kuusi suukkoa.\n\n-- Ja minun kun oli vaikeata pidättää nauruani, kun näin äijän ja\neukon istuvan ja huojuttavan päitään ja hymisevän \"A, E, I, O --\"\nj.n.e.\n\n-- Vakaasti puhuen, Aadolf veikko, oli sinun tehtäväsi siinä mitä\nsurkein. Minun teki oikein pahaa nähdä. Sait vaan katsella, kuinka\nminä otin suukon toisensa perään, ja kumartua ja sanoa _filiokus_.\n\n-- Älä puhu siitä! Se oli sinun vaivaisia vehkeitäsi, Yrjö, josta\nminä aikanaan vielä vaadin korvausta. Mutta kuules, meidän täytyy\nnousta ja marssia edelleen etsiäksemme yömajaa... Aurinko menee\nmailleen. Minnekä päin panemme suunnan?\n\n-- _Quo fata trahunt retrahuntque sequamur_: menkäämme minne onnetar\nohjaa! Pysähtykäämme vain kotvaksi aikaa auringonlaskua tarkkaamaan!\nMikä ihana ilta! Kuinka herttaista sentään on luonnon vapaudessa\noleskella!\n\n-- Keskiajan kuljeskelevain ritarien elämä mahtoi olla hupaisaa, Yrjö!\n\n-- Ainakin kauniilla säällä... Kas, nyt häipyy sen säteilevä\nmajesteettisuus taivaanrannan alle. Oo, valtijatar, jonka edessä\nalttarit muinen suitsivat Persian aavikoilla ja Meksikon vuorilla!\n\n      \"Oi, milloinka, oi\n    Sun laillasi laskea saan\n    Jo rantahan toivoni maan!\"\n\nNo, nyt olen valmis! Eteenpäin, mars!\n\n        \"Nyt riemuiten\n        Ja laulellen\n    Jo matkahan lähteä saa.\n        Ei huolta lie\n        Tie minne vie --\n    Meill' kaikkiall' on kotimaa.\"\n\nYstävät läksivät kunnaalta käsikkäin, ja heidän raikkaat äänensä\nkajahtelivat metsässä.\n\n\n\n\nII.\n\nMasuuni.\n\n\nTeinien ei tosin olisi tarvinnut pitkälle mennä löytääkseen yömajaa,\nsillä vähän matkan päässä edessään näkivät he uhkeannäköisen\nvalkoiseksi sivutun herraskartanon, mutta he majailivat mieluummin\npappiloissa ja talonpoikaistaloissa; ja kun he nyt sattumaltaan\nkunnaalta näkivät savun nousevan masuunista metsän toisella puolen\nja kuulivat sulaton mahtavien palkeiden kitinän, päättivät he lähteä\nsinne ja viettää yö pajassa vuorimiesten parissa.\n\nHe poikkesivat siis tielle, joka vei vanhan, kunnianarvoisen\nhavusalon läpi. Ilta pimeni nopeaan, ja masuuni oli kauempana kuin\nhe olivat otaksuneet, mutta matkansa lyhvikkeeksi he hilpeästi\nrupattelivat ja laulelivat iloisia lauluja. Muuten oli omituisen\nhupaista käyskennellä yhä synkkenevissä varjoissa, jotka metsää\npeittivät; kuunnella iltatuulen huokailua ja tähytä tähtiä, jotka\nkirkkaina kimottivat kuusten nuokkuvien latvojen päällä. Ja mitä\nenemmän ilta pimeni, sitä eloisammin kuvautui taivaalla eräässä\nkohden punertava, vilotteleva vastaloiste masuunin lieskoista. Näin\nse tulenpatsas ohjaili heitä metsän harhalinnassa, ja yhä selvemmin\nkuulivat he kuinka palkeiden jättiläiskeuhkot huohottivat ja vasarain\njyrinä kaikui metsän kallioiden keskellä.\n\nNytpä harveni metsä, ja nämä kaksi vaeltajaa näkivät edessään\naukioimen kedon, peräalalla rajanansa vuori, jonka jylhille, jyrkästi\nnojaileville pengerryksille sulaton kattoa korkeammalle sojottelevat\ntulenliekit loivat aavemaisen valaistuksen. Mustia haamuja liikkui\ntulen ympärillä ja surulloisen, luontevasti viritetyn yksinkertaisen\nlaulun sävelet sekaantuivat siihen huminaan, jonka toimiva kone ja\nyhtä uutterasti toimivat työmiehet aikaansaivat.\n\nAadolf ja Yrjö nousivat pitkää siltaa ylös, joka vei mashytin\nylikertaan ja jota myöten hiili- ja kalkkikivikuormia tavallisesti\nvedätettiin ylös, heitettäväksi uunin kamalaan kitaan. He tervehtivät\nystävällisesti savusta ja noesta mustuneita miehiä, ja nämä\nvastasivat tervehdykseen samalla tavalla. Harvoin poikkesi ihmisiä\nmuilta seuduilla tänne vuoriston syrjäiseen osaan, älköönkä siis\nkummeksittako, että vuorimiehet jotensakin uteliaasti tarkoin\nkyselivät teineiltä, ketä he olivat ja mistäpäin tulivat. Sittekun\nnämä olivat asiansa esittäneet, oli heidän vuoronsa kysyä, ja saivat\nhe muun muassa tietää että tämän kuten useiden muidenkin masuunien ja\nkankirautapajojen sekä muiden senlaisten isäntänä oli Hupihaittolan\nrikas ja mahtava patruuna Brackander. Hupihaittolan asuinrakennuksena\noli juuri se kauniiksi valkaistu talo, jonka ystävykset olivat\nnähneet levätessänsä kunnaalla. Sitten lähtivät teinit sulaton\nalikertaan, josta laulu vielä kuului. Täällä näyttäytyikin ovessa\ntodellinen jättiläisolio, kuusi jalkaa ja kuusi tuumaa pitkä mies,\npäällä nahkavaatteet ja leveälierinen lakki painettuna nokisten\nkasvojen verhoksi.\n\n-- Mitä miehiä te olette? kysyi hän joltisenkin jyrkästi.\n\n-- Kuljeksivia teinejä, vastasivat Aadolf ja Yrjö yhdellä kertaa, ja\njälkimäinen lisäsi:\n\n-- Tuumittiin jäädä tänne sulattoon yöksi, ellei teillä, hyvät\nihmiset, ole mitään sitä vastaan, ja sitten jatkamme aamulla\nmatkaamme.\n\n-- Teinejä Veksiöstä? Papinsällejä? jatkoi jättiläinen; -- oletteko\neksyneet, koska tulitte tänne? Täällä ei juuri ole mukavuuksia\ntarjona sellaisille vieraille Mutta jos tahdotte maata rahilla tuolla\nmajassa, niin on se omassa ehdossanne.\n\n-- Minä en ole ennen nähnyt masuunia, sanoi Aadolf, -- ja olen sen\nvuoksi hiukan utelias...\n\n-- Näkemään, kuinka rauta tulla suhistaa valkosäkenisenä virtana...\nKyllä se on hyvin hupaista, kuka ei ole tottunut siihen...\n\n-- Ja mitä mukavuuksiin tulee, lausui Yrjö, -- niin olemme monena\nyönä maanneet puun juurella metsässä, kivi päänaluksena...\n\n-- Niinkuin Jaakoppi, virkahti jättiläinen nauraen; -- jos herrat\novat sitä lajia, niin olette tervetulleet.\n\nMies meni sisään ja teinit kulkivat perästä.\n\nOli suuri, pimeä huone, johon he tulivat. Lattian asemesta oli\nsyvä hiekkakerros, perällä uuni, palkeet ja koneisto, joka käyttää\npalkeita; siellä ja täällä nähtiin moukareita ja seiniä vasten\npystyssä pitempiä ja lyhyempiä rautatankoja. Penkillä istui kaksi\nmiestä, toinen laulaen, ja laulajan pään yläpuolella riippui seinään\nnaulattu lamppu, josta levisi sangen uinostava ja riittämätön valo.\nLaulaja oli keski-ikäinen mies, nokinen ja puettu nahkavaatteisiin,\nniinkuin muutkin; sanat, joita hän lauloi teinien astuessa sisään,\nolivat seuraavat:\n\n    \"Uskoton tyttö, kuin kaunis oletkaan!\n    Mutt' miel' on sulla niin tuiki levoton;\n    Sun sydämesi vertaan mä pilven hattaraan,\n    Mi taivaalla tuul'ajoll' on.\"\n\n-- Hiljaa nyt, Pekka Larsson, äläkä renkuta tyhjää virttäsi, sanoi\npitkä mies, joka ei ollut kukaan muu kuin maasmestari Sven; -- minä\nen jaksa kuulla sitä.\n\n-- Voinhan tuota olla vaitikin, koska niin tahdot, vastasi Pekka\nLarsson, -- etenkin koska näen, että sulia on kaksi herraa muassasi,\neivätkä he taida huolia talonpojan renkutuksista luulemma.\n\n-- Ohoo, jatkakaa te vaan virttänne, sanoi Aadolf, -- kyllä me sitä\nhalusta kuuntelemme.\n\n-- Vaan minä en, sanoi maasmestari Sven, -- Pekka ei tee muuta kuin\nlaulelee herjalauluja ja valeita tytöistä, heidän uskottomuudestaan\nja muuta sellaista jaaritusta... minä en jaksa kuulla sitä.\n\n-- Hei, kuules vaan! sanoi Pekka, -- sittenkun Sven sai morsiamen,\nuskoo hän kaikista tytöistä hyvää.\n\n-- Pidä suusi! sanoi Sven.\n\n-- Ka niin, minä vaikenen, maasmestari, vastasi Pekka; --\nmuuten voisivat herrat luulla että minä olen pahin loilottaja\nkoko pitäjässämme; kuulisittepa -- vaan minua kirkossa. Lukkari\nhuutaa naama punaisena kuin kukonharja, mutta minua hän ei voita\nhuutamisessa.\n\nTuttavuus masuunimiesten ja teinien välillä lujittui, kun\nviimemainitut ottivat viinipullon esiin ja antoivat sen käydä kädestä\nkäteen, suusta suuhun.\n\n-- Koko raskas moukari tämä, sanoi Yrjö nostaen maasta vasaran, jota\nhän koetteli kädessään.\n\n-- On se, ei ne teinit kelpaa sitä heiluttamaan, lausui Pekka Larsson.\n\n-- Eikö vain? sanoi Yrjö, otti varren päästä kiinni ja piti\nkäsivaralta moukaria vaakasuorassa.\n\n-- Hyvä, hyvä, sanoi maasmestari Sven ja taputti Yrjöä olalle; --\nherra on Ruotsin poikia, sen huomaan.\n\n-- Semmoisia on meillä kimnaasissa monta, sanoi pieni Aadolf,\nojentaen ylpeästi itsensä suoraksi; -- Yrjö ei ole väkevin\njoukostamme. Teineillä on povessa kuntoa ja jäsenissä vaikkua, sen\nsaatte uskoa.\n\n-- Vaan mitäpäs herra tästä vähäisestä kapineesta sanoo? lausui Sven\nja osotti kaikista suurinta väkivasaraa, oikeata Herkuleen nuijaa; --\nnostakaa se kanssa jos jaksatte.\n\nYrjö koetteli parhaimpansa takaa, vaan ei kuitenkaan onnistunut.\n\nJättiläinen nauroi niin että valkohampaat hohtivat nokisten huulten\ntakaa, sieppasi sitten moukarin, jota hän heitteli vuoroin kädestä\nkäteen ihan hämmästyttävän sukkelasti, paiskasi sen ylös kattoon ja\nkaappasi sen alas tullessa kiinni, nosti sen puoliympyrässä päänsä\nyli ja antoi sen hiljalleen vaipua alas suutansa vasten. Sen tehtyä\npaiskasi hän sen nurkkaan ja lausui kuivasti:\n\n-- Me vuorimiehet kutsumme tätä leikkiä väkivasaran \"suutelemiseksi.\"\n\n-- Aadolf oli oikein vavisten katsellut tätä jättiläisvoimaista\nmestarinäytettä.\n\n-- Onko täällä ketään toista, joka voi tehdä saman? kysyi Yrjö\nkummeksien.\n\n-- Parasta etteivät yritä, sanoi Sven, -- elleivät tahdo lyödä\nnenäänsä mäsäksi ja niellä hampaansa. Mutta pohjoisten vuorikuntain\nperillä, Barnarpissa ja Månsarpissa on monta, jotka sen leikin\ntaitavat... Ota lapio, Pekka Larsson... kuona on tyhjennettävä.\n\nPekka Larsson ja hänen apunansa kaksi muuta miestä kaivoivat hiekkaan\nkuurnan uunin aukosta oveen saakka, ja kun kuurna oli valmis,\notti Sven tangon, painoi hatun syvemmälle silmilleen, meni uunin\naukon ääreen ja survasi tangolla muutamia kertoja vahvasti. Tuokio\nsen jälkeen virtasi kuona ulos ikäänkuin sähisevinä tulilaineina\nja täytti kuurnan, luoden huoneeseen vahvan punertavan valoa ja\nlevittäen kuumuuden, joka teineistä tuntui melkein sietämättömältä.\nSe oli kaunis vaan pian katoava näky, sillä kuonan hohtava valoisuus\npian tummui, joitakuita ämpärejä vettä kaadettiin sen päälle, sitten\nse rautakangilla särettiin ja kannettiin kappaleittain hytistä ulos.\n\n-- Rauta ei joudu ennenkun noin tunnin kuluttua, sanoi Sven, --\nja sillä välin syömme iltasta. Eikö herroja haluta ruveta yksiin\nliittoihin, vaikka ei ole muuta kuin silliä ja perunoita ja kaljaa\ntarjottavana. Mutta perunat ovat hyviä, sen lupaan, niitä ei keitetä,\nvaan paistamme ne täällä kuumassa hiekassa.\n\nYrjö ja Aadolf olivat hyvin nälissään ja suostuivat ilomielin\ntarjoukseen. Yksinkertainen ateria oli tuota pikaa valmis ja meni\nkuin kuumilta kiviltä. Yrjö ja Aadolf näyttivät, että teinit eivät\npidä niin suuresti lukua, jos niin on, että noki ja tuhka ynnä nälkä\novat paraita ruuan maustimia.\n\n-- En tiedä, pojat, mikä lienee, mutta minä pidän teistä, sanoi Sven\naterian aikana suosiollisesti teineille; -- minnekä huomenna aiotte\nmennä?\n\n-- Itään, pohjaan, etelään tai länteen, vastasi Aadolf; -- menemme\nminnepäin tuuli käy.\n\n-- Huomenna on sunnuntai, huomautti Sven, -- ja minun on silloin\nvuoroni olla työstä vapaa. Kuulkaapa, pojat, jos tuulen suunta\nkävisikin sitä kohti missä isäni mökki on, niin ettekö lähtisi\nmukaan? Kulemme monien kauniitten niittyjen ohi, missä monenlaisia\nkukkia kasvaa, ja luullakseni te, kuten muutkin teinit, oikeittain\nvaeltelette kukkia keräämässä...\n\n-- Mitä sanot ehdotuksesta, Aadolf? kysyi Yrjö.\n\n-- Olkoon menneeksi, vastasi tämä, -- minä kohdastani hyväksyn sen.\n\n-- Hyvä on, sanoi Sven, -- sittepä saatte nähdä äijän, joka on\neläissänsä nähnyt ruudinsavua.\n\n-- Onko isänne ollut sodassa?\n\n-- Niin tuota luulisi. Hän kaatui sodassa venäläisiä vastaan.\n\n-- Mitä! Niinhän te hänestä puhuitte kuin olisi hän elänyt, sanoi\nYrjö.\n\n-- Niin nähkääs, isävainajani tosin ammuttiin kuoliaaksi, mutta\nkasvatusisäni, korpraali Brant, kyllä elää, sen saatte uskoa, ja\nhäntä, ukkoa minä juuri tarkotan. Hän on, niinkuin mainitsin, nähnyt\neläissänsä ruudinsavua ja voi kertoa teille monta sotahistoriaa, jos\nteitä huvittaa kuulla niitä. Tulettehan siis mukaan, pojat?\n\n-- Tulemme, Sven.\n\n-- Mutta siinä tapauksessa herätän minä teidät kello kolme huomen\naamulla, ennenkun lintujen laulu on alkanut... Suostutteko siihenkin?\n\n-- Kuinkas muuten.\n\n-- Minun ei tosin tarvitse peljätä, että nukutte liian pitkään, sillä\nte saatte kumpikin vaan kovan rahin maataksenne ja minun sekä Pekka\nLarssonin puserot päänalukseksi.\n\nJoutuisasti kului aika hilpeästi jutellessa. Teinit kertoivat\nKaarle XII:nnen seikkailuja, ja masuunin väki lateli lystikkäitä\nkansantarinoita Bellmanista (joka Ruotsin kansan kesken on\nsäilyttänyt maineen leikillisimpänä hovinarrina, mikä milloinkaan\non ilveillyt kruunatulle henkilölle), sekä uskottavia juttuja\nmetsänneidoista, vuoripeikoista, ahtolan väestä, tonttuäijistä ynnä\nmuuta semmoista. Pekka Larsson väitti, että hän monena pimeänä\nsyysyönä, istuissansa sysihaudan ääressä ja kuunnellessansa tuulen\nvinkunaa metsässä, oli nähnyt metsänneidon juhlallisin askelin\nkulkevan ohi; ja eräs toinen työmiehistä, joka ennen oli ollut\nkivenporaajana Tabergin luona, tiesi kertoa Tabergin ämmästä ja hänen\nlinnastaan syvällä vuorten povessa. Oli kerran päätetty, sanoi hän,\nlouhia holvi suoraa halki vuoren, mutta kun oli tultu joitakuita\nsyliä vuoren sisään, kuului ääni, joka kielsi heitä jatkamasta, sillä\nhe olivat joutuneet lähelle eukon sänkykammaria. Mutta aljettu holvi\non vieläkin jäljellä ja voi sen nähdä ken tahansa, joka Tabergissa\nkäy.\n\nOli jo myöhä yö ja teinit tunsivat olevansa levon tarpeessa. He\nlaskeutuivat penkille pitkäkseen ja, väsyneinä päiväsestä kävelystä,\nuinahtivat he ennen pitkää viattomuuden ja nuoruuden rauhaisaan uneen.\n\n\n\n\nIII.\n\nKorpraali Brant.\n\n\n-- Ylös, pojat! kajahti ääni teinien korviin.\n\nHe heräsivät. Virta pauhasi, palkeet huohottivat, vasarat kalkkuivat:\niäti vanha humu se oli, joka lakkaamatta vuodet päästään kuuluu\ntänlaisilla paikoilla. Mutta ystäväimme edessä seisoi Sven\nmaasmestari toisessa kädessä nyytty, toisessa suuri pinspakkikellonsa.\n\n-- Te nukuitte niin makeasti, että minusta oli synti herättää\nteitä ennemmin, mutta nyt on kello neljä ja meidän täytyy lähteä\ntaipaleelle, sanoi hän.\n\nYrjö ja Aadolf olivat siinä tuokiossa valmiit. He sanoivat hyvästit\ntoisille masuunimiehille ja seurasivat Sveniä. Tosin he alussa olivat\nhieman nurpeillaan, sillä heidän unensa ei ollut montakaan tuntia\nkestänyt, eivätkä he myöskään olleet tottuneet vaatepäällä makaamaan,\nmutta nyreys katosi pian, sillä aamutuuli puhalteli niin raikkaana\nja virkistävänä, ilma oli niin puhdas, taivas niin siintävä. Oli\nherttainen sunnuntaiaamu Ruotsissa. Rastas ynnä muut pienet ilman\nlentäväiset visertää helkyttelivät kaikkialla, kastehelmiä päilyi\njoka ruohonkorressa, ja nurmikot tuoksuivat niin hyvälle, vanhat\nkuuset lemuansa levittivät ja myös vanamot, jotka kuusten katveessa\nkasvoivat. Ja kun siiten päivä nousi ja kultaisen hohteensa vuorille\nloi, kun valot ja varjot alkoivat selvemmin näkyä ja maiseman\nvaihtelevat väriväikkeet käydä mehevämmiksi, niin kuinkapa ihanana\nja muhoilevana levittelihenkään vaeltajain pienoinen, näköpiirin\nrajoittama maailma heidän edessään!\n\nMieli raittiina sekä herkkänä ja avoimena kaikille luonnon kauneuden\nvaikutuksille, povi vilvoittavan aamuilman paisuttamana kulkivat\nteinit edelleen. Nuorellisten toiveiden kaunotähystimessä näkivät\nhe tulevaisuutensa uran edessään yhtä päivänpaisteisena, yhtä\nsulotuoksuisena kuin tie, jota he kulkivat. Ei surua, ei uhkaavia\ntulevaisuuden kuvia, ei mitään menneisyyden murhemuistoja.\n\nSven maasmestari harppaili pitkin askelin ja nyyttyänsä heilutellen\nteinien edellä, vaan ei sen etempänä kuin että he saattoivat\npakinoida keskenään, ja pakinata kyllä piisasi. Kun lintu metsässä\näännähti, tahtoi Aadolf heti tietää sen nimen, ja Sven maasmestari\nsekä halusi että osasi tyydyttää hänen tiedonhaluaan. Samoin kuin Dag\nviisas näytti hän osaavan linnunäänet tulkita ihmisten kielellä. Jos\nheidän tiensä kulki mökin ohi, mikä harvoin sattui, seutu kun oli\nvähän asuttu, tiesi hän kertoa paljon järkevätä ja huvittavaa tuvan\nasukkaista ja heidän vaiheistaan, elintavoista ja taloudellisista\nseikoista. Siten kului aika pikaisesti ja vaelluskin tuntui\nratostavasti puhellessa helpolta.\n\nNämä kolme vaeltajaa tulivat nyt aukealle, aurinkoiselle paikalle\nmetsän sisässä, jossa kaitainen, mutta jokseenkin syvä puro ujuili\nhiljaisena ja outona, työnnätellen kirkkaita laineitaan valkoisella\nhiekka-alustallaan, kunnes se häipyi näreiden ja petäitten keskeen.\n\n-- Kuulkaapa, pojat, sanoi Sven ja pysähtyi; -- tänään on sunnuntai.\nAstua Herramme eteen puhtaalla sydämellä ei ole helppoa, mutta\nastua ihmisten eteen kasvot puhtaina senkaltaisena päivänä, on\npaljo helpompi. Minä tarkotan sillä, että kun kuljen sulatolta\nisäni taloon, niin olen tavallisesti tähän pysähtynyt ja pessyt\nnoen päältäni. Se ei ole liikaa, semminkään kun on, kunnioittamalla\nsanoen, morsian joka odottaa miestä kotona.\n\n-- Onko Svenillä todellakin morsian? Onko hän kaunis? kysyi Aadolf.\n\n-- Senpähän Aadolf pian näkee, vastasi Sven, -- mutta nyt kysyn,\ntahdotteko pojat tehdä niin kuin minä, tahdotteko peseytyä purossa?\n\nSitäpä Yrjö ja Aadolf juuri tahtoivatkin, sillä puron vesi oli\nkirkasta ja houkutteli uimaan. Sven peseytyi myötä-otetulla\nsaippualla ja nyt nähtiin, kun noki oli huuhdottu pois, avonaiset,\nrehelliset ja verevät kasvot, melkoista nuoremmat kuin teinit olivat\notaksuneet.\n\nEikä Sven läheltä katsoen voinut olla viisikolmatta vuotta vanhempi.\nKun he tarpeeksi olivat nauttineet laineitten vilpoisuutta, aukasi\nSven nyyttynsä, jossa hänellä oli puhdas paita ja pyhävaatteensa,\ntehdyt prässätystä sarasta. Nämä puettiin nyt ylle ja työpukimet\nkäärittiin nyyttyyn ja kätkettiin pensaaseen. Sen jälkeen jatkettiin\nmatkaa.\n\nHe tulivat nyt metsästä aukealle aholle, jossa siellä täällä kohoili\nhietakumpu punaisten kanervan kukkien peittämänä. Kanervikkoahoja,\njoilla valkovillaiset lampaat hakivat niukkaa ravintoa,\nvetreänvehreitä niittyjä, missä jokunen hevonen ja lehmä ruohoa\npureskeli, vähäisiä peltosarkoja heijuvine ohra- ja kauralaihoineen,\nja soita, joidenka mustahkoa lietettä hopeanhohtavat vilukot ja\nkullankellertävät keltaherukat runsaasti koristivat, vaihteli\nehtimiseen, ja kauimpana tuolla kimelteli järven pinta aamuauringon\nvalossa. Mutta järven rannalla oli punaiseksi sivuttu talo, ja sitä\nosotti Sven lausuen:\n\n-- Tuolla asuu isä.\n\nKohta olivat he perillä. Tupa oli ystävällisen ja miellyttävän\nnäköinen; sitä ympäröi kolmelta taholta vähäinen puutarha ja\nvanhat, ryhmyiset, vaikka hyvin hoidetut omenapuut tarjosivat sille\nsiimestään. Puutarhassa kasvoi monenlaisia hyödyllisiä istukkaita,\nkuten kaalia, porkkanoita ja nauriita, vaan nähtiinpä siellä myös\npieniä kukkasmaita, joissa versoi koreita kiekurakukkia ja uljaita\npiooneja. Kukkia maalaistalon ympärillä, ne ovat aina hyviä merkkejä;\nne todistavat, että eläjien mieli ei vielä ole niin villiytynyt\ntahi masentunut, ettei se olisi avoimena luonnon kauneudelle ja\nhempeydelle. Toisen päädyn luona seisoi kolme mehiläispatsasta ja\nniiden ympäriltä kuului selvään surina, jota kuunnellessa paimenet\nVirgilion paimenlauluissa eli eklogeissa rakastavat uinailla.\nEtupuolella tupaa, lähempänä järven rantaa, riippui verkkoja\npäiväpaisteessa kuivamassa ja portaiden yläpuolelle oli muuan\npääskyaviopari rakentanut pesänsä.\n\nVaeltajat astuivat kolmen kesken tupaan. Tupa oli sisästä yhtä\nviihdykäs kuin ulkoakin. Lattia oli valkoinen ja hyvänhajuisilla\nkatajahavuilla ripoteltu; punamaalinen sälesohva, muutamia tuoleja\nsydämen muotoon leikellyillä selustimilla, sänky hehkivalkoisine\nuutimineen, pöytä, messinkisilainen piironki, Moralainen kello\nja kaappi, jonka ovessa isännän nimi koreili taiteellisesti\nmaalattujen kukkien keskellä, siinäpä talon sisustus. Kalkitut seinät\nolivat kaunistetut elävästi väritetyillä tauluilla, Lundströmin\ntaidelaitoksesta Jönköpingissä lähteneillä; siinä oli kuvauksia\nUudesta Testamentista ja Ruotsin historiasta, parrakkaita sulttaaneja\nratsain, Napoleon sekä \"Kaarle XI:nnen näky Valtiosalissa\".\nSälesohvan yläpuolella riippui musketti, painetti kiinni ruuvattuna,\nja vanha sotamieshattu. Ikkunasta paistoi aurinko ystävällisesti\nsisään, synnyttäen pyhäpäivän tunnelman.\n\n-- Sven, sinäkin olet kotona! sanoi nuori neitonen, joka oli yksin\ntuvassa, koristellen koivun lehvillä ja kiekurakukilla valkeaksi\nlaastittua tulipesää. Se oli Inkeri, korpraalin nuorin tytär,\nvaaleatukkainen, sinisilmäinen ja vereväposkinen viisitoistavuotias\ntyttöheilakka. Hän oli aikeessa sanoa muutakin, mutta nähtyänsä\nSvenin tuntemattomat matkatoverit, vaikeni hän ja loi hämillään\nsilmänsä maahan.\n\n-- Terve, pikku Inkeri, sanoi Sven ja nosti tytön korkealle kattoon;\n-- mutta sanos, missä ovat isä ja äiti ja Johanna... Tokkos Johanna\non tullut?\n\n-- Äiti meni kirkkoon, isä istuu tarhassa ja polttelee piippuaan,\nmutta Johanna kaiketi pian tulee, luulemma, sanoi Inkeri. -- Minä\nmenen isälle sanomaan...\n\nNeitonen riensi kyökin ovesta ulos, ja kohta senjälkeen tuli\nkorpraali.\n\nKorpraali Brant kulki puujalalla -- sillä kun luoti sieppaa pois\npotkimen, joka on lihasta ja luusta, ei kruunulla ole muuta antaa\nkorvaukseksi, kuin parhaimmassa tapauksessa -- kovasta ja hyvästä\nniveräkoivusta tehty puukoipi. Mutta korpraali ei siitä ollut\nniin millään: olivatpa puukoipi ja urhoollisuus-mitali tavallaan\nkorpraalin rakkainta omaisuutta: koskaan ei tanssija ole suuremmalla\nylpeydellä näytellyt yleisölle kaunismuotoista pohjetta ja somaa\njalkaa, kuin korpraali olisi näytellyt puukoipeaan jokaiselle,\njoka olisi halunnut tarkastella tätä sorvaajan taitavasta kädestä\nlähtenyttä vaatimatonta tuotetta.\n\nKuusikymmentä vuotta, elettynä osaksi musketin osaksi auran\nparissa, ne olivat saaneet hänen hiuksensa ja mahtavat viiksensä\nharmahtaviksi, mutta eivät onnistuneet taivuttamaan kumaraiseksi\nhänen korkeaa hartevata vartaloansa, joka verhottuna siniseen\nkiiltonappiseen takkiin oli vielä yhtä suora ja sotilasmainen kuin\nkolmekymmentä vuotta takaperin. Kasvot olivat totisissa, miltei\ntuimissa rypyissä, mutta silmät katselivat ystävällisen lempeästi\ntuuheiden kulmakarvojen alta. Senlainen oli korpraali Brant\nulkonäöltään. Teinit tunsivat hänet nähdessään syvempää kunnioitusta,\nkuin jos olisivat nähneet koko Veksiön konsistoorin astuvan sisään;\nkonsistoorin herroista tämä tuntunee hyvin kummalliselle, mutta niin\nse vaan oli.\n\n-- Ovatko herrat samoja teinejä, jotka pari päivää sitten kävivät\nLomarydissä? kysyi korpraali, ruveten istualle sälesohvaan, vetäsi\nmuutamia savuja piipusta ja siveli kädellä puukoipeaan.\n\n-- Olemme, korpraali.\n\n-- Sittenpä tahdon kysyä herroilta yhtä asiaa, joka vastaa kahta:\nmitäs hullutuksia te, herrat, ajoitte lautamiehen emännän päähän?\nTästä on hetkinen aikaa kun tapasin Olavi Perssonin, ja hän kertoi\njoistakin hullutuksista, joita herrat olivat lautamiehessä tehneet...\n\nAadolf kertoi nyt hyvin naurettavalla tavalla loihdituista\nnaulasista. Korpraali veti hetkeksi suunsa hymyyn, mutta pudisti\nsen jälkeen vakaisena päätään ja lausui, samalla kun hän taas alkoi\nhivellä puujalkaansa:\n\n-- Pikku paroonista tuo tosin voinee tuntua lystiltä, mutta\nluuletteko myös että se on oikein? Onko yksioikosia ihmisiä tehtävä\nvielä tuhmemmiksi ja taikauskoisemmiksi kuin he ovat. Nuorten\nmiesten, joiden on suotu lukea ja opiskella ja saada tietoja, pitäisi\nennemmin koettaa auttaa ihmisiä erhetyksistään, kuin takerruttaa\nheitä yhä syvemmälle niihin... Se on minun ajatukseni asiasta.\n\nJa sitten hulautti korpraali aika savupilven piipustaan.\n\nYrjö ja Aadolf kävivät melko hämilleen ja typertyivät, moiset\nodottamattomat nuhteet kuultuaan.\n\n-- Mutta herrat ovat sittekin vain nuoria pojanhulikoita, jatkoi\nkorpraali hilpeästi, -- ja poikien suhteen ei ole pidettävä niin\ntarkasti väliä, jos välistä tekevätkin jonkin kepposen: se on heidän\nluonnossaan. Ihmisen täytyy ensinnä, jatkoi hän totisena, -- käydä\nläpi elämän ankaran rekryyttikoulun ja kärsiä paljon iskuja, ennenkun\nhänestä oikea soturi varttuu.\n\nSven maasmestari, joka makeasti oli nauranut Aadolfin kertomukselle\nja sitten keskustelun jatkuessa katsellut ikkunasta ulos, käänsihen\nja lausui:\n\n-- Järvellä näkyy vene, varmaankin on Johanna sieltä tulossa.\n\n-- Hyvä on, sanoi korpraali, -- haluatteko lähteä häntä vastaan\njärvenrantaan, minä lähden. Laitapa sinä, Inkeri, sillä välin meille\nvähän suuhunpantavaa. Herrat saavat tyytyä siihen mitä talossa on\ntarjona.\n\nJa Johanna, korpraalin vanhempi tytär, se sieltä tuli kuin tulikin\nsoutaen. Reipas tyttö oli yksin veneessä ja hoiti itse airoja\nlujin ja tottunein käsin. Johanna palveli karjakkona patruuna\nBrackanderilla Hupihaittolassa. Tuosta herrastalosta korpraalin\ntuvalle, suoraan järven poikki, oli neljännespenikulman matka, mutta\nnuori neitonen ei vaivojansa valitellut, kun oli lähdettävä kotia\nrakkaitten omaisten ja sulhon luo, joka odotti häntä.\n\nKun vene läheni rantaa, nosti Johanna airot, hyppäsi maihin ja\nnykäsi voimakkaasti venosen puolitiehen maalle. Johannan koko olento\nosotti voimaa ja terveyttä. Ja kuitenkin olivat hänen kasvonsa niin\nhienot, hänen ihonsa niin puhdas ja hänen silmänsä niin kirkkaan\nsiintäväiset, että monen isoisen ja ylhäisen kaunottaren olisi ollut\nsyytä kadehtia häntä. Pienet kädet olivat kenties vähän liiaksi\npunaiset ja työstä kamartuneet näyttääksensä viehättäviltä salongissa\n-- mutta Sven maasmestari piti niistä sitä enemmän.\n\nPienoinen perhe palasi sitten vieraineen tupaan. Sven maasmestari\nojensi Johannalle pienen lemmenkukan, jonka oli löytänyt\njärvenrannalta ja siinä se oli kaikki mielistely mitä hänessä voitiin\nhuomata. He astuivat rinnakkain puhumatta aivan monta sanaa, mutta\nheidän teeskentelemätön käytöksensä todisti tarpeeksi sitä iloa, jota\nhe tunsivat, kun saivat nähdä ja olla toinen toisensa luona.\n\nSemmoisia yhtymyksiä sattui aniharvoin; koska työ masuuneissa\njatkuu sunnuntaisinkin, niin saattoi Sven enintäin kerran tahi pari\nkuukaudessa irtaantua työstä sitä varten, että kohtaisi Johannan\nkirkossa tahi isän tuvassa.\n\nIstuttiin pöytään. Valkoisella liinalla oli vati potaatteja, toinen\nvati kaloja, jotka korpraali edellisenä päivänä oli omin käsin\npyytänyt, sekä suuri tekoposliininen kannu, täynnä mitä parhainta\nmaitoa. Leipä oli kauransekaisesta ohrasta, hyvin leivottua ja\nmurakkaa. Sen enempiä laitoksia ei ollut, mutta kukaan ei noussut\npöydästä nälkäisenä. Sen jälkeen korpraali otti postillan ja\nvirsikirjan, pani vanhat rillit nenälleen ja luki selkeällä äänellä\npäivän evankeliumin ja pyysi Yrjöä sitten lukemaan saarnan.\n\nTeinimme valtasi tunne, jommoista hänessä ennen ei ollut ollut.\nNäitten vilpittömän jumalanpelon ja keskinäisen rakkauden\njalostuttamien luonnon-ihmisten piirissä tuntui aivan kuin\nraittiimpi, mutta vakavampi elo olisi hänessä liikkunut. Suloisia\nmuistoja heräsi hänen povessaan, muistoja lapsuutensa ajoilta, kun\nisä ja äiti vielä elivät ja hän itse, lasna viatonna, kasvoi heidän\nhoidossaan vanhan tuvan katon alla. Hän luki postillata hengellä ja\nvakuutuksella, ja saarnamiehen yksinkertaiset sanat olivat ikäänkuin\nhänen omasta sydämestään kummunneita. Aineena oli ihmisen lapsensuhde\nJumalaan, ja mitenkä hän tämän suhteen kautta voi sisällisellä\ntyyneydellä ja ilolla kestää kovimpiakin koettelemuksia, joiden\nedessä sen, joka omaan voimaansa luottaa, täytyy sortua.\n\nSaarnan loputtua puristi korpraali Yrjön kättä ja kiitteli hänen\nkaunista ulosantiaan. Lähdettiin sitten talonisännän ehdotuksesta\npuutarhaan ja istuttiin penkille, jota varjosti iäkäs yksinäinen\nlehmus. Kaikki olivat vaiti, yksin puhelias Aadolfikin. Korpraali\nBrant oli miettiväisen näköinen, pisti tupakkaa piippuunsa ja sanoi\nvihdoin:\n\n-- Sen johdosta mitä tänä päivänä kuulimme, tulin, kuten useasti\nsattuu, ajatelleeksi manalle mennyttä ystävääni Stoolia, sinun\nisääsi ja minun vanhaa sotatoveriani, Sven. Stool palveli niinkuin\nminäkin Albon komppaniassa; hän oli sivusmies, sillä hänkin oli\nkuusi jalkaa kuusi tuumaa pitkä, kuten sinä Sven, ja minä olin\nhänen lähin miehensä rivissä. Olimme hyviä ystäviä sekä myötä- että\nvastoinkäymisissä, ja olimme aina toistemme rinnalla niin\nluotituiskuissa kuin marssiessa ja nuotiotulien ääressä valvottaessa.\nMutta en minä nyt sitä aikonut kertoa, vaan jotakin toista. Stool\noli lapsellisen harras eikä yhtenäkään iltana jättänyt rukoustaan\nlukematta. Rukouksensa, jonka hän oli oppinut äidiltään, ei ollut\npitkä, ja hän luki sen vanhaan tapaansa, kovalla ja selkeällä\näänellä, ennenkun hän laukku pään alla ja kivääri vieressään nukkui.\nSe oli, sanalla sanoen, tuo pieni tuttu rukous: \"Mä silmän luon\nylös taivaasen Ja käten yhtehen liitän; Sua, Herra, ystävä lapsien,\nMä sydämestäni kiitän\". Voittehan arvata, että se monen toverimme\nmielestä tuntui lystikkäältä, kun vanha parrakas Stool, komppanian\npitkin mies, kutsui itseänsä \"lapseksi\", joka panee \"kätensä ristiin\",\nmutta siitä hän ei ollut niin milläänkään, sillä, kuten hän sanoi,\nJumala ei mittaa ihmisiä kyynärämitalla, ja Jumalan lapsi tahtoi hän\nolla sittenkin, vaikka hän kuinka vanhaksi eläisi.\n\nKorpraali vaikeni taas vähäksi aikaa ja näkyi aivankuin vaipuvan\nmuistelmiinsa. Sven maasmestari pyyhkäsi kätensä nurjalla puolella\nsilmiään, joihinka oli ilmaantunut kostea loiste.\n\nNiinkuin lukija jo tietää oli Svenin isä kaatunut sodassa Venäjää\nvastaan. Kun korpraali Brant palasi kotiin, vei hän surusanoman\nStoolin leskelle, joka viisivuotisen pojan kanssa asui mäkituvassa\nja oli varsin hädänalaisessa tilassa, sillä hän oli sairas ja\ntyöhön kykenemätön. Nyt oli Brantilla itsellään vaimo ja lapset\nelätettävänä; oli käynyt sotaheitoksi, raihnistunut kenttäelämän\nvaivoista ja kieltäymyksistä eikä niinmuodoin voinut yhtä pontevasti\nkuin ennen hoitaa auraa ja lapiota. Mutta se ei estänyt häntä\nottamasta hyljätyn lesken poikinensa hoitoonsa, ja kun Stoolin vaimo\nkuoli, otti hän hänen poikansa luokseen omaksi lapsekseen. Hän oli\nitse opettanut poikaa lukemaan ja kaikissa kohden pitänyt hänestä\nyhtä hellää huolta kuin omistakin lapsistaan. Kuitenkin täytyi\nkorpraalin usein Sveniä kasvattaessaan ryhtyä ankariin keinoihin,\nsillä Sven oli jäykkäluontoinen poika; mutta tämä vika parani\nvuosien kuluttua, niin että korpraalille koitui kunniaa, iloa ja\nhyötyä kasvatuspojastaan. Sven oli reima ja säntillinen, taitava\nmasuunimiehenä ja seppänä, ja hänen ansaitsemansa kuukausirahat\nolivat taloudenpidossa nyt suurena apuna. Soturivanhus havaitsi\nsydämen tyytyväisyydellä että Sven ja hänen Johannansa pitivät\ntoisistaan; hän oli heidän vielä lapsina ollessa toiveittensa\npäämaaliksi ajatellut nähdä ikiunohtumattoman Stooli-ystävän pojan\nnaimisissa Johannan kanssa.\n\n-- Korpraali Brant, sanoi Aadolf, -- jos tahdotte tehdä meille suuren\nilon, niin kertokaa meille jotakin sodasta!\n\n-- Kesäinen päivä on pitkä, vastasi korpraali, -- ja kaiketihan\njäätte meille huomiseen. Meillä on niinmuodoin kylliksi aikaa\nkertoella sotajuttuja...\n\n-- Missä Stool kaatui? kysyi Aadolf, joka tahtoi saada ukkoa heti\npurkamaan sanasommeloaan.\n\n-- Se oli Helsingin lähellä, sanoi korpraali kevyeen huoaten. --\nSiellä olivat kronobergiläiset mukana, jatkoi hän, ojentaen suoraksi\nvartalonsa ja hänen silmänsä sälähtelivät. -- Tiedätte historiasta,\npojat, että kronobergiläisistä senpäiväisen työnsä tähden tuli\nRuotsin sotajoukon ensimäinen rykmentti ja saivat kuninkaan kaartin\narvon. Lagerbring komensi ruotsalaisia joukkoja. Venäläisiä\noli kahta vertaa enemmän kuin meitä, mutta me pidimme urheasti\npuoliamme kokonaista kaksi päivää. Mutta sitten tuli Kustaa Aadolf\nja määräsi toisen päällikön, ja siitä syntyi häiriötä; käskyjä ja\nvastakäskyjä annettiin ehtimiseen, ja koko ylempi päällystö tuli\naivankuin pyörälle päästään. Mihin hyvänsä onneton kuningas ryhtyi,\nkaikki meni nurinnarin, ja niin kävi nytkin. Jos vain olisimme\nsaaneet jatkaa niinkuin olimme alkaneet, niin olisimme paukuttaneet\nvenäläiset huuthelkkariin. Mutta sitte annettiin yhtäkkiä käsky,\nettä meidän tuli astua takasin laivoihin. Enpä huoli sanoa, mitä\nme alhaiset sotamiehet ajattelimme ja tunsimme kun tuo käsky tuli\ntiedoksi. Moni itki mielikarvauttaan, toiset mutisivat kovia ja\nehkenpä oikeudettomiakin sanoja kuningasta ja korkeampia päälliköitä\nvastaan. Mutta kun me kronobergiläiset saimme tietää, että meidän oli\nmäärä suojella muita joukkoja niiden astuessa laivoihin, ilostuimme\nsiitä kuin lapset. Venäläiset, jotka sitä ennen olivat pysyneet\nmelko matkan päässä, astuivat nyt pelkäämättä esiin ja alkoivat\nampua ja jyrytä aivan vimmatusti. Me annoimme jymäkästi vastaan.\nMoni urhea mies ja kelpo toveri sai niinä hetkinä heittää henkensä.\nMutta venäläiset kävivät yhä tunkeilevimmiksi; edessänsä näkivät he\nvain pienen joukon, sillä toiset rykmentit olivat jo suurimmaksi\nosaksi laivoissa. Tuossa vähäisessä joukossa olimme juuri me\nkronobergiläiset, ja meistä riippui nyt kokonaan pienen sotajoukkomme\nja Ruotsin kunnian pelastus. Saimme käskyn tarttua painettiin ja\ntorjua venäläiset takasin. Hei, mikä elämä ja hyörinä siitä syntyi!\nMeillä oli urhakkoja ja reippaita upseereja, kapteeneja, jotka\nolivat meidän kanssamme eläneet ruodulla ja joita me rakastimme kuin\nisiämme. Moisten upseerien keralla menee kuoloon niinkuin tanssiin\nikään. Me alhaiset sotamiehet tahdoimme heti lähteä odottamatta\nkomentosanaa, mutta Ulfsax ja Rappe, Bergman, Lindberg ja Aminoff\neivät hekään olleet myöhäisiä. He asettuivat rintaman eteen, ja\njoukko lähti liikkeelle hurraa-huutoja kajahutellen. Venäläisten\nensimäinen rivi seisoi hiljaa painetit sojossa, kunnes teräspiikit\nkävivät ristiin, mutta silloin hyökkäsimme heidän niskaansa, pistimme\ntahi kolhimme kiväärinperillä, niin että ryssät kierivät maassa kuin\nkeilat. Venäläisten toinen linja ei jäänyt meitä odottamaan, vaan\nlähti käpälämäkeen. Heidän olisi muuten käynyt samoin... Mutta meiltä\njäi monta miestä paikalle, niiden joukossa ystävämme Stool. Hän oli\nminun rinnallani, ja ensimäisen venäläisen, jonka rynnätessämme näin\nkaatuvan, tuhosi Stoolin kiväärinperä. Mutta tuskin olivat venäläiset\nkarussa kun häneen luoti sattui. Hän vaipui maahan; minä nakkasin\nkiväärin kädestäni nostaakseni hänet ja kantaakseni hänet linjan\ntaa, mutta hän sanoi: \"Hakkaa sinä venäläisiä, Brant, äläkä välitä\nminusta; minä kuolen kohta. Terveisiä kotiin\". Ja niin ummisti hän\nsilmänsä... panin käteni hänen sydämelleen, käsi tuli vereen... luoti\noli osannut oikeaan paikkaan... Stool oli paras ystäväni; minusta\ntuntui senjälkeen tyhjältä ja ikävältä rintamassa olo, kun hän ei\nollut enää vierelläni, sillä me olimme, hän ja minä, niinkuin vanhat\nhevoset, jotka kauan ovat yhdessä vetäneet. Mutta en minä siltä\noikeittain surrut, sillä Stoolia kohtasi kaunis kuolo... hän kaatui\nisänmaan, Ruotsin eteen, pojat... ja minä luotan vahvasti siihen,\nettä hän on autuas.\n\nPuhe kääntyi sitten muihin seikkoihin ja tulivat teinit muun\nmuassa tietämään, että torppa, jota korpraali piti arennilla, oli\nHupihaittolan patruunan Brackanderin hallussa. Korpraali Brant oli\nmonen monta vuotta, jo paljoa ennemmin kuin Brackander sanotun\nmaatilan osti, asunut tuolla pienellä tiluksella. Brackander oli\nkuitenkin viime vuosina melkoisesti korottanut vuokrasummaa. Monista\nSven maasmestarin sivumennen suhkaamista lauseista, joita korpraali\nsilminnähtävästi ei hyväksynyt, päättivät teinit, ettei Svenillä\nenemmän kuin kellään muullakaan alustalaisella ollut syytä pitää\npatruuna Brackanderista. Sven kertoi muun lomassa iloisen näköisenä,\nettä hänen toimensa patruuna Brackanderin sulaton johtajana, johon\nhän kontrahdin kautta oli määräajaksi sitoutunut, muutaman kuukauden\nkuluttua loppuisi; senjälkeen aikoi Sven perustaa pajan, tehdä työtä\nomintakein ja viettää häät Johannan kanssa.\n\nTeinit viipyivät korpraali Brantin luona seuraavaan aamuun. Mutta\niltasella jo sanoivat he jäähyväiset Sven maasmestarille ja\nJohannalle, näiden kun kummankaan erilaisten tehtäviensä vuoksi ei\nsopinut olla yötä kotona.\n\nJa kun aamu tuli pudistivat Yrjö ja Aadolf sydämellisesti Brantin,\nhänen vaimonsa ja pikku Inkerin kättä ja lähtivät edelleen kulkemaan.\nMutta koko vaelluksensa aikana eivät he mielestänsä olleet niin\nhupaista päivää viettäneet, kuin äsken korpraalin talossa. Aadolf\nhuomasi seuraavina päivinä, että Yrjö mielellään puheli Inkeristä, ja\nlaski paljon pilaa hänen kanssansa siitä.\n\nJätämme nyt kuitenkin teinit oman onnensa nojaan. Kertomuksen\njatkuessa tapaamme heidät vielä. Ja nyt pyyhkäsemme järven poikki,\nsuorinta tietä Hupihaittolaan, tutustuaksemme pikimmältänsä sen\nisäntään, patruuna Brackanderiin.\n\n\n\n\nIV.\n\nPatruuna Brackander.\n\n\nMuutamia päiviä senjälkeen kun teinit vierailivat korpraalin luona,\nnäemme patruuna Nikolaus Brackanderin kävelevän eestaas pitkin\naskelin konttoorihuoneessaan. Patruuna Nikolaus Brackander on pieni\nkasvultaan, mutta hyvin ruumiikas ja harteva, pitää ylöskammattua\npystytukkaa, käy kädet ristissä selän takana sekä jalat hyvin\nulospäin niinkuin tanssimestari seitsemänneltätoista sataluvulta,\nja sylkäsee suoraan eteensä. Mitä muuten hänen ulkomuotoonsa tulee,\ntahdomme mainita, että patruunan helmaystävä, kruununnimismies\nSpökvist, kunniasanallansa oli vakuuttanut että hän (Brackander)\non hämmästyttävässä määrässä Napoleon I:n näköinen. Lisäämme vain,\nettä herra Spökvistin arvostelu perustui erääseen tuota suurta\nkeisaria esittävään puupiirrokseen, joka oli tehty J.P. Lundströmillä\nJönköpingissä.\n\nKonttoorina on pimeä huone, ja siinä paraimpia huonekaluja\nkirjoituspöytä, joka on täynnä karttapaperiasiakirjoja, piippuhylly\nja seinäkaappi, -- viimemainittu patruuna Brackanderin erityinen\nkotirohtola, sisältävä suuren joukon pulloja, joiden kylkilipuissa\nluetaan: \"Punssia\", \"Aarrakkia\", \"Rommia\" ja \"Konjakkia\". Seinät\non ripustettu täyteen ruoskia jos jonkinlaisia ja suuruisia,\nkainostelevasta jouhipiiskasta alkaen, jolla kyytimies hosuu\nvoipunutta kaakkiansa, ja aina upikoreaan tallimestarin piiskaan\nasti. Asia on nähkääs niin, että patruuna Brackander rakastaa\nhullunkiihkoisesti ruoskia; ei se sentään ole niin yksipuolista tuo\nkiihko, ettei se myöskin käsittäisi ratsuruoskia, joita on sangen\nrunsas varasto.\n\nUnhotimme huonekalujen joukosta mainita patruuna Brackanderin\nkirjahyllyn; älköön kukaan silti syyttäkö meitä puuttuvasta\narvonannosta tiedettä ja kirjallisuutta kohtaan. -- Sanotulla\nhyllyllä löytyy kirja hevosten taudeista, lainopillinen\nkäsikirja, kirjekaavio, korkolaskutaulu, ja vielä valtiokalenteri\n(Nordstjärne- ja Vaasa-tähdistön ritariluettelon kohdalta hyvin\nkulunut), sekä muutamia Paul de Kock'in romaaneja.\n\nPaitsi patruuna Brackanderin ruoskakiihkoa on toiseksi hänen\nluonteensa tunnusmerkkinä käräjöimiskiihko ja kolmanneksi\nryöstöhuutokauppa-kiihko. Missä patruuna vain sopimustensa\nvarjolla keksi vähintäkin syytä riidan alkamiseen, hetikohta oli\nhänellä hakemus-, kanne- ja valituskirjat valmiina esiintuotavaksi\nasianmukaiseen tahi -muattomaan oikeuteen. Tämä kiihko johtui kaiken\ntodennäköisyyden mukaan jalosta pyrkimyksestä saattaa lainkäyttö\nyhä täydellisemmäksi ja antaa lakimiehille hyödyllistä tointa.\nKolmas eli ryöstöhuutokauppojen kiihko johtui yhtä todennähtävästi\nkaikkien suurten sielujen synnynnäisestä taipumuksesta siihen, mikä\nelämässä on traagillista ja parempaa sisältöä aiheuttavaa. Patruunan\nmieltymys moisiin toimituksiin oli siihen määrään kehittynyt, ettei\nhän yksinomaan vain ollut läsnä kaikissa hänen alustalaistensa luona\ntuhkatiheään sattuvissa ryöstöhuutokaupoissa, vaan ajeli useasti\npitkiä matkoja, kruununnimismies Spökvist mukanaan, nähdäksensä\nsenlaatuisia näytelmiä.\n\nViime aikoina oli patruuna Nikolaus Brackander joutunut vielä\nneljännenkin kiihkon uhriksi. Ja kuitenkaan ei patruuna Brackander\nitsessään ollut mikään kiihkoilija, vaan päin vastoin kaikista\n\"käytännöllisimpiä\" ihmisiä, joihin yhdeksännentoista vuosisadan\naurinko on paistanut! Kummallisia ristiriitoja ihmiselämässä!\n\nNeljäs kiihko oli se, että patruuna Brackander tahtoi \"_per fas et\nnefas_\" [millä keinoin hyvänsä. Suom.] ottaa itsellensä vaimon. Hän\noli nyt neljänkymmenenkahden vuoden iässä, miehuutensa kukkeimmillaan\nollessa, suuttunut vanhanpojan eloon ja päättänyt avioliittonsa\nkautta tehdä jonkun Eevan tyttäristä onnelliseksi. Ja kukahan nainen\nvoisi vastustaa miestä, joka hiuskarvalleen on suuren Napoleonin\nnäköinen ja sen lisäksi omistaa herraskartanoita, masuuneja,\nkankirautapajoja ja suunnattomia pääomia, luotetuimpiin käsiin\nsijoitettuina?\n\nPatruuna Brackander tunsi oman arvonsa; kaikessa kainoudessaan tiesi\nhän olevansa vastustamaton, varsinkin jos hän tahtoi saada tytön\npauloihinsa; mutta hänpä juuri pelkäsikin, että tytöt tahtoivat saada\nhänet pauloihinsa. Kysymys olikin nyt: kenenkä hän tuon suunnattoman\nnaistulvan joukosta valitsisi elämänsä kumppaniksi?\n\nTätä kysymystä hän juuri nyt parhaallaan pohtii mitellessänsä,\nniinkuin mainitsimme, pitkin askelin konttoorin lattiata.\n\nPatruunan sydän ei ollut harkko- eikä kankiraudasta, kaukana siitä;\nse oli pehmoinen lihas, jonka Amorin jousen nuoli saattoi helposti\nlävistää. Tällä sydämellä oli salaisuuksia -- salaisuuksia, joista\nkaikki viisi maanosaa olisivat hämmästyneet, jos ne vain olisivat\ntulleet tiedoksi. Ajatelkaahan: rikas ruukin patruuna, Napoleonin\nilmetty kuva, Vaasa-tähdistön ehdokas, Nikolaus Brackander rakastunut\n-- kauhea totuus! -- karjapiikaansa!\n\nSemmoinen oli asianlaita: Brackander oli rakastunut Johanna Brantiin,\nkorpraalin tyttäreen!! Mutta tuo rakkaus oli tyyntä ja hillittyä,\nsillä suurissa sieluissa voivat jotkut kiihkot tosin herätä, mutta\nniitä hillitään ja pidetään tarpeellisessa kurissa. Käytännöllisen\nBrackanderin rakkaudellakin oli käytännöllinen suunta sekä, kun\noli kysymys karjakoista, jonkinlainen pyrkimys kohoomaan tyhjiä,\nhaaveilevain idealistien keksimiä muotoseikkoja, kuten vihkimystä,\navioliittokontrahtia ja papillista siunausta ylemmä. Mutta Johannan\nkoko olennossa ja ennen kaikkea hänen kirkasten silmiensä puhtoisessa\nkatseessa oli joku käytännölliselle järjelle käsittämätön voima,\njoka piti patruunan asianmukaisen matkan päässä ja saattoi jokaisen\nsanan, joka olisi voinut ilmaista hänen tunteensa, tyrehtymään hänen\nhuulilleen. Hänen sydämensä heikkoutta ei ilmaissut mikään, elleihän\nse, että hän Johannan tultua Hupihaittolaan antautui erinäisellä\nhuolella karjansa hoitamiseen ja hääräili härkiensä, lehmiensä ja\nhiehojensa luona paljoa ahkerammin kuin ennen.\n\n-- Se on naurettavaa... se on hassua, mutisi hän ja seisahtui\näkisti kotiapteekkinsa eteen, josta hän valmisti itselleen sydäntä\nvirvoittavan juoman konjakista ja vesitilkkasesta; -- se on ihan\nriivattua! Minä, Brackander, ruukinpatruuna, tuumin mennä naimisiin\nkarjapiikani kanssa?... Olenko todella niin tuuminut?... Niin,\nsemmoinen houkkahan olen! Häpeän itseäni! Brackander, Brackander!\nmikä sinusta tulee? Tähän asti on sun meneminen, vaan ei etemmäs!\n\nHän otti aika kulauksen grogia ja jatkoi astumistaan, mutisten\nkatkonaisia lauseita ja sylkäisten suoraan eteensä. Nyt pysähtyi hän\näkkinäisen mielijohteen valloissa ja soittaa kilahutti.\n\nRenki näyttäytyi ovessa.\n\n-- Svalgren, sanoi patruuna, -- valjasta heti holsteinilainen\nhevoseni kiessien eteen. Ota paraimmat silat, mitä tallissa on,\nja hankaa niitä että ne välkkyvät kuin aurinko. Pukeudu sitten\npunapäärmeiseen, kiiltonappiseen livreijaasi, jonka vasta sait,\ntiedäthän.\n\n-- Tiedän, armollinen patruuna.\n\n-- Ja pian... muuten saat selkääsi.\n\n-- Tiedän, armollinen patruuna.\n\nPalvelija, jolla sivumennen sanottuna oli liukastelevat, kettumaiset\nkasvot, katosi, ja patruuna alkoi pyntätä päälleen. Hän pukeutui\nkiiltonahkaisiin saappaisiin, mustaan hännystakkiin, valkoiseen\nkaulahuiviin ja tapulinkorkuiseen juhlahattuun, sekä valoi koko\npullon makassar-öljyä pystytukkansa pehmitteeksi.\n\nSen jälkeen tarkasteli hän itseänsä peilissä -- ja huokasi. Huokaus\nkoski pois ajettua poskipartaa. Patruunan kasvoja kaunistivat näet\nennen naisia voimakkaasti viekoittelevat poskiparrat -- ne olivat\nhänen lemmityisiään, hänen lohdutuksensa elämän synkkinä hetkinä --\nmutta sittenkun nimismies Spökvist oli selittänyt, että Napoleon\nei pitänyt poskipartoja, hävisivät eräänä hyvänä päivänä nämä\nkasvillisuuden ihme-ilmiöt taiteellisen kylänparturin tuhoisan aseen\nuhreina. Mutta mitäpä ei suuri sielu uhraisi aatteelle!\n\nKun patruuna filosoofillisella syvämielisyydellä oli harkinnut,\nkummanko sadoista ruoskistansa valitseisi, päätti hän viimein ottaa\naimo nahkaruoskan hopeahelaisella varrella, nousi kiesseihin ja lyödä\nläiskähytti hevosta. Päivä paistoi kirkkaista siloista ja sävähteli\npalvelija Svalgrenin suurista messinkinapeista, uljaan hevon\nharja hulmuili tuulessa ja korkeana kuin Jupiter jymyjumala tahi\nainakin kuin Neero olympolaisissa kilpa-ajoissa, nojailihe patruuna\nBrackander majesteetillisena taaksepäin kiesseissä ja kiiti maantietä\nedelleen pölypilvien keskellä.\n\nMitä varten hän matkusti? Sepä tärkeä kysymys, jota koko maailman\nolisi tullut mielenkiinnolla seurata!...\n\nOlemme maininneet että patruuna Brackander oli suuri, rauhainen,\nmonipuolinen tuonne. Älköön siis luultako, että patruunan mieltymys\nJohanna Brantiin esti tuumimasta aviokumppania muualtakin päin, kotoa\nkauempaa. Hänen naapureittensa joukossa oli muuan aatelismies, jolla\noli ainoa kaunis ja rakastettava tytär. Aatelismies oli köyhä, mutta\nläheistä sukua läänin korkeimmille ylimyksille ja vaikuttaville\nmagnaateille. Ja vaikka Brackander tavan takaa sanoi syvästi\nhalveksivansa kaikkia, mikä aatelia tai aateliutta oli, oli hän\nkuitenkin sisimmässään sen hartaimpia ihailijoita ja olisi mielellään\nantanut yhden masuuneistaan, saadakseen istunto- ja sananvallan\nritarihuoneessa nimellä Brackhjelm, Bracksköld, Brackhjärta,\nBrackhufvud tahi muuta senlaista. Olihan Brackander tosin mahtava\nmies, ja monen otsa kumartui maahan rikkaan rautapatruunan edessä,\nmissä hän vain liikkui, mutta hän oli kuitenkin mielikarvaudekseen\nhuomannut, että häntä eräissä piireissä kohdeltiin selvästi\nhalveksumalla. Hän tahtoi nyt, menemällä avioliittoon edellä mainitun\nköyhän, mutta korkeasukuisen neidon kanssa, hankkia itselleen\ntuttavuutta ylimyspiireissä, päästäksensä seuraelämässä siihen\nsijaan, joka hänelle oikeittain kuului. Sitäpaitsi oli hän vähin\nyritellyt tuumia millähän tavalla se Vaasan, tahi mieluummin vielä\nNordstjärnan ritaritähti saataisiin rinnalle kimottamaan -- ja\nnämähän olivat tuumia, joita moisen lempiliiton välttämättä täytyi\nedistää. Ettei tytön tahi hänen vanhempiensa puolelta mitään esteitä\nkohtaisi, siitä hän oli varma, hän odotti päinvastoin, että vanhemmat\nkiittäisivät häntä silmät ilokyynelissä ja että tyttö ihastuksissaan\nmenisi tainnuksiin.\n\nPuolentoista tunnin kuluttua vierivät kiessit Hupihaittolan pihaan\ntakasin. Holsteinilainen raudikko oli hiessä ja kuohassa, patruunan\nkasvot hehkuivat kiukusta ja raivosta. Hän antoi Svalgrenille\nkorvapuustin siitä, ettei tämä kyllin sukkelasti saanut jalkapolstaa\nalas, potkasi talonkoiraa, joka häntäänsä hieputellen tuli isäntäänsä\nvastaan, ja suisti konttooriinsa. Uskomaton tapaus -- ilmaus\nihmiskunnan aikakirjoissa! Brackander oli saanut rukkaset!... Nuori\nneitonen oli kohteliaasti, mutta jyrkästi kieltäen vastannut!\nHän oli kieltäytynyt masuuneista ja kankirautapajoista ja ilosta\nrakastettavan rautapatruunan sivulla! Oo nainen, nainen!\n\nKaksi päivää senjälkeen tuli kruununnimismies Spökvistille\nkirjallinen kutsu saapua ystävä Brackanderin luo. Me näemme noiden\ntoisiinsa mukautuvain sielujen maallisine verhoineen istuvan,\nnimismiehen sohvassa ja ruukinpatruunan keinutuolissa, ja heidän\nvälillään pöydän, johon on säälittynä kaikki jalon totijuoman\nvalmistamiseen tarvittavat ainekset.\n\nNimismies Spökvist on keski-ikäinen mies ja kasvot hänellä tuommoiset\nguttaperkkanaaman kaltaiset, että kun niitä sormillaan vähänkään\nlikistää, niin ne voivat venyä sekä pituudelleen että leveydelleen\nsekä virnistellä jos jollaisissakin eri vivahteissa. Kun tämä naama\njoskus saa armon näyttäytyä maaherran edessä, niin se vetäytyy\nryppyihin, jotka ilmaisevat taivaallista kunnioitusta, ylevää\nalamaisuutta; joka juonteessa on selvästi luettavana: _vaieta, kärsiä\nja kuolla!_ Alemman esimiehen, esimerkiksi kruununvoudin edessä,\nnämä rypyt tulevat vähemmin jyrkiksi; niistä puhuu alamaisuus,\nmutta johonkin määrin kunnioittavaan tuttavallisuuteen yhtyneenä.\nVertaisten ja hyvien ystävien parissa on samoilla kasvoilla\nsuopeuden, leikillisyyden ja hullunkurisuuden leima. Talonpoikain\nedessä paneutuvat ne juhlallisiin virkavaltaisiin ryppyihin,\njoita alava hymyily ainoastaan joskus lauhentaa, jos niikseen\nettä talonpojalla on vähintäin puoli kontua. Torpparien edessä\nnäyttävät nämä kasvot sfinksiltä, selittämättömältä, kivettyneeltä\narvoitukselta. Mutta ryöstöhuutokaupoissa loistaa niistä ilomielisyys\nja onni. Nimismies Spökvist on silloin oikeilla tulillaan...\nhuutokauppapäivät ovat hänen elämänsä hauskimpia. Vakautuaksensa\nsiitä täytyisi itsensä nähdä hänet vasara kädessä ja kuulla\nhänen neronleimahtelevia, sukkelia, hassunkurisia huomautuksiaan\njokaisesta esineestä, jota hän näyttelee ja tarjoilee huutokaupassa\nläsnäolevalle yleisölle.\n\n-- Niin, sanoi Brackander ja laski kiivaasti totilasin pöydälle,\n-- he saavat nähdä, ketä he ovat loukanneet. Minä laadin loistavan\nkoston heille, veli Spökvist.\n\n-- Kostosi tulee olemaan parasta laatuaan, niinkuin tämä sokuri,\nhuomautti Spökvist sekottaen samalla uutta totia, -- mutta salli\nminun sanoa: tuumasi ei ole uusi. Napoleon...\n\n-- Napoleon, sanotko niin?\n\n-- Niin, Napoleon kosi, kuten historia kertoo, erästä prinsessaa,\njoka muistaakseni oli Unkarista. Yhtä kaikki, prinsessa oli yhtä\nylänenäinen kuin sinunkin ryökkinäsi ja vastasi jyrkästi kieltäen.\nMutta mitäs luulet Napoleonin tekevän, veli Brackander? Ei mennyt\nviikkoakaan siitä kun hän sai rukkaset, niin nai hän Josefiinan,\njoka oli hänen kamarineitsyensä... tahi... luulemma... hänen\nkarjapiikansa. Se synnytti selkkauksia hoveissa, kun näille saapui\nsiitä tieto. Unkarin prinsessa kuoli siinä paikassa mielikarvaudesta;\nse koski häntä mukamas sydämeen, että karjapiialle noin yhtäkkiä\nannettiin se arvo, joka vastikään oli tarjona prinsessalle itselleen.\nMutta kaikkien kuningattarien, keisarinnojen, ruhtinattarien ja\nherttuattarien, mitäpä paavin rouvankin päälle päätteeksi oli pakko\nsuosia ja kursailla entisen karjapiian edessä, Missä hän kulki,\nsiellä täytyi kahdeksan kuningattaren käydä jälestä kantaen hänen\nlaahustaan. Mutta kaunis se Josefiina olikin, sitä ei käy kieltäminen.\n\n-- Siinä Napoleon teki hyvin, lausui Brackander; -- päätökseni on\nperuuttamaton: minä teen samoin. On se kaiveleva tuota ylhäistä\nroskaväkeä ihan sydänjuuria myöten kun kuulevat, että annan heidän\nnaimahaluisen tyttärensä olla hiidenhinkalossa ja valitsen Johanna\nBrantin ruukinemännäkseni. Kreivittäret, vapaaherrattaret ja armot,\njotka tyttäriänsä varten ovat minua ja omaisuuttani urkkineet ja\nhaparoineet, saavat seista siinä pitkin nenin. Ja hän, hävitön, joka\nuskalsi kieltäytyä minulle tulemasta...\n\n-- Kuules, Brackander, keskeytti hänet Spökvist ja pani kätensä\ntuttavallisesti hänen kyynäsvarrelleen, -- luuletko tosiaankin, että\ntyttö vakaasta aikomuksesta tahtoi sinulle rukkaset antaa?\n\n-- Tottahan minun pitää uskoa korviani. Hän kiitti kunniasta, kuinkas\nmuuten, vaan ilmoitti, ettei hän voinut ottaa vastaan sitä... senkin\nylvästelijä!\n\n-- Sinä et tunne naisia, sanoi Spökvist päätään pudistaen, -- hän\ntahtoi vain nöyrryttää sinua ja piti varmana asiana, että tulisit\ntoistamiseen ikään kuin jonakin armona pyytämään hänen kättänsä.\n\n-- Sen jos luuli, niin hyppäsi hän väärään tynnyriin, lausui\nBrackander ja hykersi kämmeniään.\n\n-- Sitä kipeämmin on se nyt koskeva hänen sydämeensä...\n\n-- Sitä minäkin... eikä se ole oleva hänen ainoa tappionsa. Ei,\nrehti ystäväni Spökvist, muuta nöyrrytystä on hän vielä kokeva. Kun\nylpeä neiti istuu köyhässä kodissaan, syö ratustaa mitä on, kun\nhänellä tuskin on yhtäkään ehyttä pumpulileninkiä jossa komeilla ja\nsaa töpiköidä jalkasin kirkolle, niin hän on näkevä Johannani tulla\najavan paraimmissa ajopeleissä ja puettuna uusiin silkkileninkeihin\njoka viikko. Usko sinä, Spökvist, että se on kirvelevä turkasesti\ntuota haihattajaa, sillä naiset, niinkuin tiedät, panevat suurta\nhuomiota sellaisiin asioihin.\n\n-- Milloinkas tämän tuhoisan tempun teet? kysyi Spökvist.\n\n-- Mikä on tarkoituksesi, veli?\n\n-- Toisin sanoen: milloinkas aiot kosia ja naida? Sanon tätä\n\"tuhoisaksi\" tempuksi, sillä minä vertaan sitä tappeluun St. Helenan\nluona, jossa Napoleon perinpohjin tuhosi venäläiset.\n\n-- Milloinka teen? No, nyt heti, nyt heti, veli Spökvist! lausui\nBrackander kiivaasti, nousi keinutuolista ja alkoi marssia\nedestakasin lattialla; -- minusta on näet parempi estää kuin estyä.\nLuuletkos minun tahtovan olla kaikkien hampaissa renkuteltavana,\nnaurettavana ja ivattavana, seista häpeäpatsaana kaikille tämän\npuolen ihmisille? \"Brackander on saanut rukkaset! Brackander on\nsaanut rukkaset!\" sillä uutisella tulevat kaikki juoruakat ja\nkahvinhärppijät kilvan perään huippaamaan talosta taloon; siitä tulee\nmoneksi vuodeksi jutunaihetta, minua nauretaan, pilkataan ja ivataan,\nja kaikki minua kosijaksi toivoneet isoiset ja ylhäiset tekevät minut\nnaurunalaiseksi ja iloitsevat siitä, että korviani on korvennettu!\nEi, Spökvist, niin ei saa tapahtua! Ennenkun se huhu kerkiää levitä,\nannan minä juoruakoille toista, jota he saavat juosta kantelemassa...\n\n-- Se on oikea tapa, jolla edellinen huhu saadaan vaikenemaan,\nhuomautti Spökvist; -- se on terävästi ajateltu... Minä tunnen\nNapoleonin tuosta tuumasta.\n\n-- Minä panen koko maailman hämille ja ihmetyksiinsä, jatkoi\nBrackander; -- huomen aamuna kutsun Johannan luokseni ja ilmoitan\nhänelle onnensa; aamupäivällä matkustan korpraali Brantin luo ja\nsaatan päätökseni hänen tietoonsa, ja niinpian kun kaikki kerrat on\nkuulutettu, niin me olemme naimisissa. Sinun, Spökvist, tulee jo\nhuomenna julistaa tämä päätökseni kaikkiin maailman ääriin. Sano\njokaiselle joka vastaasi tulee, että jo olen kosinut Johanna Brantia;\nsanalla sanoen, että asia on jo kokonaan päätetty.\n\n-- Hyvä on! kippis ja onneksi olkoon! huusi Spökvist.\n\nHengenheimolaiset kilisyttivät laseja ja joivat maljansa tyhjille.\n\nBrackanderin ja Johannan naiminen miellytti Spökvistiä suuresti,\nsillä hän tiesi varmasti, että patruunalla myöskin oli ollut\naikomuksena kosia rikkaan kruununvoudin tytärtä, Spökvistin omaa\nnaisellista ihannetta. Spökvist toivoi tällä tavoin pääsevänsä\nainoasta ja vaarallisesta kilpatoveristaan kuitiksi.\n\n-- Mutta kuules, sanoi nimismies, -- ellen erehdy, niin taitaa\nJohannalla olla sulhanen, maasmestarisi Sven Stool. Oletko ajatellut\nsitä?\n\n-- Pyh, vastasi Brackander nauraen, -- oletko niin yksioikonen, että\ntuosta vähäisestä seikasta luulet koituvan minulle estettä? Ettenkö\nminä saisi yhden työmiehistäni, kurjan rengin, lyödyksi laudalta?\n\n-- Sitä en hetkeäkään epäile. Vaan vaikka tyttö unhottaisikin Svenin,\nniin ei siltä ole varmaa, että Sven unhottaa tytön. Sven on mies,\njota en huolisi vihamiehekseni, sen sanon suoraan. Hän voisi taittaa\nsinut keskeltä kahtia ja tehdä sinusta kaksi pyttyä, veli Brackander.\n\n-- Ei mitään vaaraa, ystäväiseni. Jos mies alkaisi näytellä\nhampaitaan, tyynnytän hänen tunteitaan viidelläkymmenellä\nriikintaalerilla. Sitä paitsi on meillä talonkuria, jalkapihtejä\nja semmoisia miehiä niinkuin sinä, joilla saatamme masentaa moisia\nlurjuksia, jolleivät mukaudu siivolla olemaan.\n\nJätämme nyt toistaiseksi nämä kaksi ystävää jatkamaan yhdessä oloaan,\njoka päättyi hyvään illalliseen, jossa otettiin ryyppy jalalle,\ntoiselle jopa kolmannellekin, sekä juotiin pullo alkoholipitoista\nportviiniä Spökvistin esittäminä maljoina Napoleonille (patruuna\nvastaanotti tämän maljan jonkunmoisella kainoudella), Johanna\nBrantille, naimiselle ja tuleville jälkeläisille.\n\n\n\n\nV.\n\nKorpraalin luona.\n\n\nOn sen päivän ilta, jona patruuna Brackander edellä kerrotussa\naikeessa on käynyt korpraalin vaatimattomassa mökissä.\n\nKorpraali Brant istuu penkillä lehmuksen juurella ja hänen vieressään\nrakas eukkonsa, Kersti muori. He ovat kauan puhelleet keskenään.\nKorpraali katsoa tuijottaa totisesti tuuheiden kulmakarvojensa alta;\nKersti muori näyttää hyvin liikutetulta ja kyyneliä riippuu hänen\nsilmissään.\n\n-- Mutta sen sanon vaan kerran vieläkin: paha onni oli etten minä\nollut kotona patruunan käydessä täällä, sanoi Kersti muori ja pyyhki\nsilmiään, -- niin ei olisi käynyt siten kuin nyt kävi.\n\n-- Olisi käynyt aivan samoin, vastasi korpraali; -- minä tiedän mitä\nolen tehnyt.\n\n-- Brant, Brant, voitko Jumalan edessä puolustaa sitä, että olet\nturmellut oman lapsesi onnen?\n\n-- Minä olen niinkuin sinä ja kaikki muutkin vain taitamaton ihminen,\nmutta Jumala sen tietää, että olen menetellyt omantunnon ja parhaan\nvakaumuksen mukaan, vastasi Brant tyynesti.\n\n-- Olemmehan, rakas Kersti, niin useasti lukeneet Jumalan sanasta ja\nnähneet jokapäiväisestä kokemuksesta, että onni ei ole suuruudessa\nja rikkaudessa, vaan siinä, missä tunnonrauha ja tyytyväisyys ovat\nsäilyneinä ja missä on jokapäiväinen leipä, jos kohta niukkakin! Sen\ntiedämme hyvin, vaan kun kiusaus tulee, niin on meidän niin helppo\nunhottaa sitä.\n\n-- Vaan eiköhän Jumala ole niin sallinut, että patruuna tahtoo\nJohannan omakseen? lausui Kersti; -- sattuuhan niin useasti\nmaailmassa, että rikkaalla herralla on rehelliset aikeet sellaiseen\nköyhään tyttöön nähden kuin Johanna on, ja tarjoo hänelle kätensä? Ja\nJohanna olisi voinut tulla niin peräti onnelliseksi! Maallistakaan\nei ole ylenkatsottava, Brant... Sen sanon sulle, Brant, sinun\nmenettelyäsi ei voida Jumalan eikä ihmisten edessä puolustaa, sinä\nolet hukannut tyttäresi tulevaisuuden: hänestä olisi patruunan\npuolisona voinut tulla vanhuutemme tuki ja turva...\n\n-- Sen toivon hänestä voivan tulla Sveninkin vaimona, sanoi\nkorpraali; -- vaan jätä se nyt sikseen, Kersti! Mikä on tapahtunut\nsitä ei voida auttaa ja onkin se kaikissa tapauksissa parasta.\nYhtäkaikki painavat soimauksesi ja kyynelesi raskaasti mieltäni.\nJahkahan olet asiata tarkemmin miettinyt...\n\n-- Ei, minä en koskaan muuta mielipidettäni! keskeytti hänet Kersti\nja päästi kyyneltulvansa uudestansa valloilleen; -- minä en voi\nkestää ajatellessani mitä olet tehnyt: se ajatus on vievä minut\nhautaan, Brant.\n\nKorpraali yritti ottaa Kerstiä kädestä, vaan tämä tempasi kätensä\ntakasin.\n\n-- Sinä saatat mieleni murheelliseksi, muori, sanoi korpraali\nhellästi.\n\n-- Niin, minä sanon, että katumuksen päivä on tuleva... se on\nkirvelevä sydäntäsi... mutta silloin on jo myöhä.\n\n-- Ei, Kersti, minä en koskaan kadu, etten suostunut patruunan\npyyntöön. Mutta se minua murehduttaa, jos meidän hyvä ja herttainen\ntoinen toisemme ymmärtäminen siitä kärsisi. Muori, olemmehan jo niin\npitkiä aikoja olleet onnelliset toistemme parissa. Olemme nuoruudesta\nkäsin vaeltaneet rinnakkain, molemmin puolin auttaen ja lohduttaen\ntoinen toistamme elämän tukalina hetkinä! Paha sana ei koskaan ole\nhäirinnyt viihtymystä majassamme... Niin olemme aikamme eläneet, ja\nnyt on edessämme hauta. Pitäisikö haudan partaalla kahden sydämen\neroaman, jotka eivät koskaan...\n\n-- Oma syysi se on, Brant, ihan oma syysi. Syytä itseäs.\n\nKorpraali huokasi ja loi vaimoonsa hellästi nuhtelevan silmäyksen.\n\n-- Ajattele sen lisäksi, sanoi hän ponnistellen itseänsä tyyneksi,\n-- ajattele sen lisäksi, mitä me ja Johanna olemme Svenille velkaa.\nNuorukaisen sydän on kiintynyt tyttöön ja tyttösen häneen. Sven on\nrakkaampi meille, kuin jos hän olisi oma poikamme. Minä en tahdo\ntehdä vanhan toverini Stoolin poikaa onnettomaksi, ja onneton hänestä\ntulisi, jos hän jäisi Johannaa vaille, sillä minä tunnen Svenin\nsydämen laadun. Ja onhan hänellä lupauksemmekin, jota emme koskaan\nkunnialla voisi peruuttaa. Eikö Svenin ja Johannan yhdistys ole\nvuosikausia ollut toiveittemme peränä?\n\n-- Sven! puuttui Kersti puheeseen; -- pitäisikö meidän uhrata lihamme\nja veremme hänen tähtensä? Emmekö niinkin jo ole tehneet kyllin\nhänen hyväkseen? Otimmehan isättömän ja äidittömän pojan luoksemme,\nhoidimme häntä kuin omaa lastamme. Eikö hänen ole kiittäminen meitä\nkaikesta? Emmekö ole antaneet hänelle kristillisen kasvatuksen?\nEmmekö ole tehneet työtä, raataneet ja orjastaneet ja ottaneet leivän\nomasta suustamme pitääksemme häntä kylläisenä? Ei, Brant, parasta\nkun et puhu Svenistä! Hän on meille paljo velkaa, mutta vaatia hän\nei voi meiltä mitään... Kun ajattelen kaikkia mitä sinä olet tehnyt,\nniin toivon että Sven olisi niin pitkällä kuin tietä piisaa... Hänen\ntähtensä olet uhrannut Johannan ja meidät kaikki... Voi, Johanna\nparkaa, koitoa lastani!\n\n-- Johanna ei ole tuomitseva minua väärin, sanoi korpraali, -- ei,\nsitä ei hän tee, jos oikein tyttöä tunnen; vaan jos hän sen tekisi,\ntulisi se minulle naulaksi ruumisarkkuuni. Patruunan meitä sekä häntä\nliehittelevä ehdotus ei ole saava Johannan silmiä lumotuksi: hän ei\nole unhottava sitä, jolle hän kerran on luvannut olla uskollinen...\n\n-- Uskon kyllä, että tyttö nyt on yhtä ymmärtämätön kuin sinäkin;\nsen kyllä uskon. Mutta muistakin, että hänen mielevyytensä on kerran\nheräävä... voi tulla aika semmoinen, että me kauan sitten olemme\nlaskeneet päämme lepoon ja jättäneet hänet hätään, puutteeseen ja\nkurjuuteen; hän on silloin muistava, kuinka onnelliseksi hän olisi\ntullut, ellei hänen itsepäinen ja ymmärtämätön isänsä olisi tehnyt\nestettä... Sanos, Brant, luuletkos että hän silloin on siunaava sinua\nhaudassasi?\n\n-- Luulen, luulen, Jumalan avulla on hän sen tekevä! Hän on siunaava\nisänsydäntä, jos niinkin että se olisi erehtynyt keinojen suhteen\nhänen maallisen onnensa perustamiseksi.\n\n-- Lohduta itseäs sillä uskolla jos voit. Vaan minä en lohduta\nitseäni... Sinä olet tehnyt meidät kaikki onnettomiksi... olet\nloukannut patruunaa ja tehnyt hänet vihamieheksemme... hän on kostava\nmeille... hän on viskaava meidät ulos ja häätävä meidät pois talosta\nja tilalta... tekevä meidät vaivaistupalaisiksi...\n\n-- Mahdollista tosin, että hän voi sen tehdä, ja mahdollista myös,\nettei häneltä puutu tahtoa siihen, sanoi korpraali, -- mutta se on\nainoastaan vahvistava uskoani, että Johanna ei tulisi onnelliseksi\nsemmoisen miehen liitossa. Kansa pitää patruunaa häijynä ja pahana\nihmisenä, mutta meidän ei siltä sovi tuomita häntä kadotukseen, sillä\nme joudumme kaikki niin helposti pahan luontomme orjiksi... Mutta\nolkoon siitä nyt kylläksi puhuttu tämän illan veroksi. Kun olemme yön\nnukkuneet, niin asia kyllä käy paremmaksi.\n\nJa sen sanottuaan korpraali nousi ylös kuuntelematta sen pitemmältä\nKerstin jaarituksia, ja lähti puutarhasta. Hän otti kuistin\nnurkasta ongen, meni järven rantaan ja istui tyynesti onkimaan.\nMitä hän ajatteli istuissansa ja katsoessansa veteen, on hänen oma\nsalaisuutensa, mutta muutaman minuutin kuluttua olivat hänen vanhat\nkasvonsa yhtä rauhaisat, kuin jos myrskyä ei milloinkaan olisi ollut\nuhkaamassa hänen harmaata päätänsä.\n\nKorpraalilla ei ollut sillä kertaa kalaonnea. Ahvenet ja säret olivat\nhaluttomia tarttumaan koukkuun; tietenkin oli järven suomuinen\nväestö jo iltasateriansa nauttinut. Mutta ukko istui tyynesti ja\nkärsivällisesti ja katseli kynänsulalla läpäistyä korkinpalasta, joka\nkelluili yhä mustenevassa vedessä. Aurinko oli kauan sitten laskenut,\nvaan sen punertava laahus, illanrusko, viivähti vielä aallokkailla\nkummuilla, jotka lännessä olivat alangon rajana. Himmeä, läpikuultava\npuolihämärä verhosi järven ja kedot ja vähäisen majan. Kaukana kuului\nkellokkaiden kulkuja ja paimenpoikain huutoa, heidän kootessansa\npitkin lehtoja ja niittyjä hajallansa olevan karjan. Yhä hiljeni\nmelu: luonto varustautui yön lepoon. Nyt vetäsi korpraali siiman\njärvestä ja oli juuri aikeessa heittää ongen olallensa ja palata\nmökkiin, kun hän järveltä kuuli ikäänkuin airojen loisketta.\n\n-- Se on Johanna, ajatteli ukko, eikä hän pettynytkään. Hän jäi\nrannalle vuottelemaan tytärtään.\n\nTavallisesti noustiin maalle pienoisesta lahdesta, jossa korpraalin\nruuhi oli, mutta lahden hienohietainen ranta peittyi suuren\nharmaakivipaateron taa, joten sitä ei tuvasta erottanut. Kohta\nsujahti vene lahdelmaan, ja korpraali ojensi Johannalle kätensä.\nJohanna ei ollut niin terveen, punakan ja iloisen näköinen kuin\ntavallisesti; näkyi selvään, että hänen mielensä oli alakuloinen.\n\n-- Isä, sanoi hän, -- minä tulin pikimmältä puhuakseni teidän\nkanssanne.\n\n-- Niin, niin, mutta ole täällä, virkkoi korpraali, -- minä en tahdo\nsinun menevän ylös nyt...\n\n-- Patruuna on käynyt täällä, isä; minä tiedän mitä te hänelle\nvastasitte. Sen näin sekä kuulin, kun hän tuli takasin.\n\nUkko Brant katseli tutkivasti Johannaa silmiin, vaan ei puhunut\nmitään.\n\n-- Kiitos, kiitos, isä, lausui tyttö ja kiersi kätensä hänen\nkaulaansa.\n\n-- Tiesinhän sen, sanoi korpraali ilosta loistavin silmin ja suuteli\nJohannaa; -- tiesinhän ettei kiltti tyttöni saattanut ajatella\ntoisin... Minä annoin patruunalle selvän vastauksen; vastasin\n_kieltävästi_ enkä voinut muuta. Hän oli rehellinen ja suora kosija,\nja oli häntä siis säädyllisesti kohdeltava... ja säädyllisesti, mutta\nmyös päättäväisesti minä vastasinkin... Vaan sinähän näytät niin\nkalpealta, Johanna!\n\n-- Niin, isä, tuntuu niin tuskalliselta ja huolestuttavalta. Soisipa\nJumala Mikonpäivän pikemmin tulevan, sillä herraskartanossa maaperä\nikäänkuin polttelee jalkojani. Minä häpeän patruunaa, palvelusväkeä\nja kaikkia. Sielullani ei ole rauhaa. Kun tulen patruunan\nkanssa vastatusten, on aivankuin menisin kuolemaa vastaan. Aina\nkotiatulostaan asti on hän ollut kauheasti suutuksissaan; minulle hän\nei ole puhunut halkaistua sanaa, ei hyvää eikä pahaa, mutta toisia\npalvelijoita kohtelee hän hirveän pahasti... ja sen kautta saan minä\nheiltä kärsiä. Parhaat ystäväni herrastalossa karsastelevat minua;\npiiat ovat kiukuissaan ja kutsuvat minua patrunittareksi; rengit\nväittävät minun syykseni, että herra on vihoissaan. Ja sen lisäksi\nminua niin peloittaa, että patruuna kenties tekee teille ja äidille\nja Svenille jotakin pahaa. Svalgren kertoi että patruuna oli uhannut\nja vannonut tehdä meidät onnettomiksi.\n\n-- Älä siitä ole peloissasi, lapseni! Älkäämme turhilla huolilla\nrasittako itsiämme; huomispäivä niinkuin kaikki tulevatkin päivät\novat Herramme kädessä! Ja mitä itseesi tulee, niin tee sinä vaan\ntehtäväsi niinkuin ennenkin ja ole hyvä ja ystävällinen kaikkia\nihmisiä kohtaan, äläkä ajattelemattomista sanoista ja nyreistä\nmuodoista ole niin milläsikään. Sillä tavoin myrsky kyllä pian\nasettuu. Ja Mikkelinä olet sinä, tyttöseni, samaten kuin Sven, vapaa\npalveluksesta. Ajattele sitä, niin tekee se mielesi rohkeaksi... Vaan\nkerrohan nyt, mitä patruuna sinulle sanoi ja mitä sinä vastasit,\nsillä jotakin puhettahan tietenkin teidän kesken piti olla, ennenkun\nhän lähti tänne.\n\n-- Olihan sitä, aamusella kutsui hän minut luokseen huoneeseen;\najattelin hänen haluavan puhua kanssani karjasta. Vaan ette saata\nuskoa, isä, kuinka hämille minä senvuoksi kävin, kun patruuna luoden\neriskummaisen silmäyksen minuun kysyi, josko halusin tulla rikkaaksi\nja ylhäiseksi rouvaksi. Vastasin että se olisi liian suuri kunnia ja\netten ollut sitä koskaan ajatellut. Mutta hän sanoi, että semmoinen\nonni on muka joskus ennenkin kohdannut köyhiä talonpoikaistyttöjä,\nja että hän tahtoi naida minut. Alunpitäen luulin patruunan vain\nilveilevän, mutta hän ilmoitti silloin että hänellä oli vakaat todet\nmielessä ja että hän ajaisi tänne teidän, isän ja äidin luokse\nsaattaakseen päätöksensä teille tiedoksi. Ette saata uskoa, isä,\nkuinka kummalliselle mielelle minä tuon ilmoituksen johdosta tulin;\nolin pitkän aikaa vaiti, mutta silloin kysyi patruuna minulta: no,\nmitäs sanot onnestasi, Johanna? Silloin vasta sain sanat suustani ja\nvastasin: herra patruuna, se on minulle liian suuri kunnia, ja sitä\npaitsi olen minä Sven Stoolin kanssa kihloissa.\n\n-- Hyvä... No, mitäs patruuna siihen vastasi?\n\n-- Hän näytti ensin hyvin synkältä, mutta naurahti sitten ja\nvirkkoi: -- tuo on vain lapsellisuutta, Johanna, sinä näytät\nvielä luulottelevan itseäsi, että minä lasken leikkiä; muuten et\nvarmaankaan ajattelisi tuota pitkää masuunirenkiä Sveniä, kun voit\npäästä minun vaimokseni ja tulla rikkaaksi ja ylhäiseksi. Nyt lähden\ntervehtimään isääsi, ja kun tulen takasin niin sinä olet morsiameni.\nHyvästi siksi. -- Mutta sen perään ei patruuna ole puhunut minulle\nsanaakaan... Oletteko, isä, tavannut Sveniä tänään?\n\n-- En, tyttöseni.\n\n-- Ah, isä, jos olisi aikaa niin rientäisin sulatolle puhumaan\nhänen kanssaan, mutta minä en uskalla, sillä olen luvatta poistunut\nherrastalosta ja minun täytyy ehtiä takasin ennenkun minua kaivataan.\nEn voinut häätää sydämeni halua puhua teidän kanssanne Vaan koska\nen nyt itse saata tavata Sveniä, niin pyydän että te, isä, huomen\naamulla varhain menisitte sulatolle ja sanoisitte Svenille terveisiä\nminulta. On tullut liikkeelle huhu, Herra tiesi millä tavalla,\nettä patruuna on kosinut minua ja saanut myöntymyksen. Tuskin\npuoli tuntiakaan siitä kun patruuna puheli kanssani, tuli kaukaa\npitäjäläisiä, joiden tie vei herrastalon ohi, ja kysyivät rengeiltä,\njosko oli totta mitä huhu tiesi kertoa. Nyt minä niin pahoin pelkään,\nettä huhu on kerinnyt Sveninkin kuuluville, sillä minä en tahdo että\nhän hetkeäkään olisi pahoilla mielin minun vuokseni tahi epäilisi\nuskollisuuttani.\n\n-- Hyvä on, Johanna, älä ole huolissasi siitä. -- Souda sinä takasin\nherrastaloon; vielä tänä iltana, vaikka onkin myöhä, lähden minä\nmasuunille hyssyttämään ja puhun Stoolin kanssa.\n\n-- Kiitos, isä.\n\n-- Jumala siunatkoon sinua, Johanna.\n\nTyttö istahti venoseensa, joka tasaisin aironvedoin eteni rannasta ja\npian katosi kesä-illan hämyyn.\n\nKorpraali oli nyt palaamaisillaan takasin tupaan sanoakseen Kersti\nmuorille, että hän aikoi mennä sulatolle, kun hän samassa kuuli eukon\ntutun äänen huutavan häntä. Kuljettuansa ennen mainitun harmaan\npaateron sivu, näki hän Kerstin seisovan tuvan ovessa, ja Kerstin\nvieressä miehen, jonka hän kohta tunsi naapurissa asuvan talollisen\nrengiksi.\n\n-- Tässä on kirje sinulle, Brant, huusi Kersti muori, ollen utelias\nsaamaan sen sisällöstä tiedon, sillä kirjeen saapuminen oli korpraali\nBrantin tuvassa harvinainen tapaus.\n\n-- Kirjekö? Keltähän se olisi? ajatteli korpraali ja katsasti\nrenkiin, joka sen toi, kysyvällä silmällä, sekä meni tupaan ja sanoi\nKerstille että hän tarjoisi kirjeentuojalle jotakin virvotusta.\n\n-- Isäntäni antoi kirjeen minulle, virkkoi renki kynsien päätänsä;\n-- ja hän tahtoi myös sanottavaksi teille, että hän huomen aamulla\nlähtee kuorman kanssa Veksiöön, ja että korpraali voi päästä hänen\nmuassaan jos tahdotte.\n\nKersti pani tulen kynttiläpahaiseen, korpraali pani lasit nenälleen,\naukaisi kirjeen ja luki. Lukeminen kävi vitkaan, sillä kirjoituksen\ntyylissä, tavuissa ja lauseiden kokoonpanossa olisi ollut melkoisesti\nparantamisen sijaa; mutta värveistä ukon silmäkarvojen yläpuolella\nsaattoi Kersti arvata, että kirjeen sisältö oli laadultaan\narveluttavaa sekä tähdellistä.\n\nVihdoin pani korpraali miettiväisenä kirjeen pöydälle, otti lasit\nsilmiltään ja sanoi rengille:\n\n-- Sano isännällesi terveisiä ja kiitä häntä tarjouksesta. Minä\nlähden mukaan.\n\n-- Mutta siinä tapauksessa täytyy korpraalin olla valmiina kello\nkolme huomen aamulla, sillä silloin lähdetään.\n\n-- Kyllä minä oikeissa ajoin saavun paikalleni.\n\n-- Niin, eukkoseni, nyt on ikäviä kuulumisia. Sisareni, joka asuu\nkaupungissa, on kovin sairaana ja tahtoo nähdä minua ennen kuin\nkuolee. Vanha leski, joka vuosikausia on asunut yhdessä hänen\nkanssaan, on kirjoittanut kirjeen. Minä lähden tästä kaupunkiin ja,\njos Jumala niin tahtoo, suljen hänen silmänsä.\n\n-- Brant kulta, lue kirje niin, että minäkin kuulen, pyysi Kersti.\n\nKorpraali teki niin kuin vaimonsa pyysi ja luki kovalla äänellä,\njosta ilmeni häädettyä mielenliikutusta.\n\n-- Herra Jumala, lausui Kersti kyynelsilmin, -- kuinka vaikeata\nlienee mennä kuolemaan, yksin, hyljättynä, ilman rakasta omaista\nkuolinvuoteen vieressä. Elli raukka on leski eikä hänellä ole lapsia.\nJa kenties hän puuttuu sitäkin mitä välttämättömimmin tarvitsee...\nNiin, Brant, sinun pitää matkustaman hänen luokseen, lohduttamaan\nhäntä ja toimittamaan hänelle kunnialliset hautajaiset, jos hän on\nkuollut. Ne kahdeksan riikintaaleria, jotka Sven meille antoi, pitää\nsun ottaman matkaan: enemmän meillä Jumala paratkoon ei ole puhtaassa\nrahassa, mutta ne saavat riittää niin pitkälle kuin riittävät...\nAh, rakas Brant, jatkoi Kersti, -- usein surulla ajattelen mitenkä\nkävisi, jos sinä minulta kuolisit... ei, ei, kun minä joudun\nviimeisilleni, tahdon nähdä sinua Brant, ja kuulla sinun puhuvan\nJumalan armosta sekä pitää sinua kädestä, kun kuolen...\n\nKerstin ääni tukahtui nyyhkytyksiin. Korpraali puhui muutamia sanoja,\njotka eukon herkkiin tunteisiin vaikuttivat tyynnyttäväisesti,\nniinkuin tarkoitus olikin. Senjälkeen otti hän hattunsa ja\nkainalosauvansa lähteäksensä masuunille puhumaan Svenin kanssa\nniinkuin oli Johannalle luvannut.\n\nNiin nopeasti kuin voimat ja kainalosauva sallivat askelsi hän\nyön pimeään verhoutuneen metsän läpi, usein istahtaen levähtämään\njollekin tienviereiselle kivelle. Niin saapui hän vihdoin\nmasuunille ja meni hyttiin, mutta sai työmiehiltä siellä tietää,\nettä kuski Svalgren iltahämärissä oli käynyt käskemässä Sveniä\npatruunan puheille, ja ettei häntä voitu odottaa takaisin ennen kun\naamupuolella yötä. Korpraali lausui ystävällisesti \"Jumalan haltuun\"\nja lähti sulatosta palatakseen mökkiinsä. Moninaisia ristiriitaisia\najatuksia liikkui matkalla hänen vanhassa päässään. Mutta kotia\ntultuaan paneutui hän tyynesti lepäämään ja uinahti parisen tuntia,\nennenkun hän taas nousi ylös ja Kersti muorin varustama eväspussi ja\nkahdeksan riikintaaleria muassaan lähti naapurin luo, jonka kanssa\nhänen oli määrä matkustaa Veksiöön.\n\n\n\n\nVI.\n\nPatruuna ja nimismies.\n\n\nKertomuksemme yksinkertainen juoni vie meidät taasen Hupihaittolan\nkonttoorihuoneeseen, patruuna Nikolaus Brackanderin pariin.\nOnnellinen tapaus! Kukapa ei mielellään taasen näkisi tuota\nhuvittavaa miestä?\n\nPatruunalla on nyt, kuten edelliselläkin käynnillämme,\nhenkiheimolaisensa kruununnimismies Spökvist ja totilasit\nseurakumppaneina. Sillä päivän selvää on, että missä joku Brackander\nja joku Spökvist kohtaavat toisensa, siellä pitää kahden totilasin\nniinikään oleman.\n\nKeskustelu on tärkeää... ylen vakavanlaatuista. Patruunan kasvot\nhehkuvat ylevää suuttumusta; kruununnimismies Spökvistin ovat\ntotisissa rypyissä, paitsi joskus suupielet, jotka, kun patruuna\nkääntyy selin, vetäytyvät kahtamieliseen, piammiten vahingoniloiseen\nhymyyn.\n\nPatruuna pitää aika selityspuheita, sylkäsee useasti ja heiluttelee\nkädessään yhtä suosituimpia ruoskiaan.\n\n-- Etkä sinä, Spökvist, kiellä kansan keskeen levittäneesi sitä\nkirottua huhua, että minä olen kosinut Johannaa? jatkoi patruuna\nasettuen kädet puuskassa puhutellun eteen.\n\n-- Veli veikkoseni, vastasi Spökvist sävyisästi, -- minähän tein vain\nmitä sinä käskit. Itsehän minulle sanoit: Spökvist veikkonen, toitota\nse uutinen kaikille maailman tahoille tiedoksi...\n\n-- Suus kiinni! Sinä oot viina-advokaatti! ärjäsi Brackander.\n\n-- Sinä pikaistut, ystäväni, vastasi Spökvist lauhkealla, hillityllä\näänellä; -- sinä todellakin pikaistut. Puhukaamme tyynesti, veli\nBrackander! Kukahan viisas ihminen olisi voinut otaksua, että sinä\nsaisit rukkaset siltä taholta...\n\n-- Mene hiiden hinkaloihin rukkasinesi! jyrisi patruuna; -- sinä olet\nottanut suututtaaksesi minua silmittömäksi.\n\n-- No, veli veikkonen, suo anteeksi, jos sanalla _rukkaset_ pahoitin\nhienotuntoisen mielesi. Tarkoitukseni oli vain sanoa, että jos pysyt\nkiinni hankkeessa, josta meidän kesken oli sovittu, niin pääset\nvaikeuksitta tarkotustesi perille.\n\nPatruuna oli hetkisen vaiti ja käväsi muutamia kertoja lattiata\nedestakaisin. Sitten heitälsihen hän tuoliin, pyyhkäsi otsaansa\npunaisella silkkiliinalla ja virkkoi vähän tyynemmin:\n\n-- Se täytyy minun tehdä. Arvoni ja kostontunteeni vaativat, etten\nsaa luopua päätöksestäni. Ja siihen tulee vielä, veli Spökvist,\nlisäksi se, että... Rohkenen tuskin lausua julki mitä minulla on\nmielessä; sinä nauraisit minulle... pitäisit minua naurettavana...\n\n_Sinua_ naurettavana! Ei maarin, Brackander! Sitäpaitsi tiedän omasta\nkokemuksesta, että joka sydämellä on omat heikkoutensa. Puhu vain\nsuusi puhtaaksi, ystäväiseni!\n\n-- Mutta osaatko olla vaiti, Spökvist?\n\n-- Minun luotettavuuteni on koeteltu, sanoi Spökvist, kilistäen\npatruunan kanssa laseja.\n\n-- Hyvä on, sanonpa siis sinulle, että... että minä tosiaankin olen\nrakastunut, pihkaisesti rakastunut Johannaan. Sanokoot ihmiset sitä\nhullutukseksi, vaan minä en sille mitään voi.\n\nPatruuna oli valmis luomaan silmänsä maahan tehtyään tämän\nujostelevan tunnustuksen.\n\n-- Niin aina, ihmissydän on kummallinen kapine, sanoi Spökvist\nfilosoofimaisesti; -- mutta kuules Brackander, milloinkas lähetit\nsanan masuunille?\n\n-- Svalgren lähti sinne tuntikausi takaperin.\n\n-- Ja mihinkä aikaan siis voimme odottaa kilpatoveriasi tänne?\n\n-- Iltasen perästä, vastasi Brackander.\n\n-- Minulla on kiire, sanoi Spökvist katsoen kelloaan; -- monet\ntärkeät tehtävät odottavat kotona...\n\n-- Tuhat tulimmaista, huudahti patruuna, ethän tuumine jättää minua?\nSinun tarvitsee kaikin mokomin olla saapuvilla, Spökvist.\n\n-- Noh niin, voinhan sitte jäädä tänne, sillä mitäs ei ystävän eteen\ntekisi?\n\nJa sen sanottuaan vetäsi Spökvist lakkaristaan paperin kysyen, eikö\nystävä Brackander kirjoittautuisi takausmieheksi lainasta, joka\nnimismiehen täytyi tehdä voidakseen kruununveron kannosta tiliä\ntehdessään täyttää uhkaavan vaillingin.\n\nPatruuna huokasi, mutta oivalsi ettei hänen käynyt kieltäminen.\nSpökvist oli otollisen hetken valinnut. Hän kirjoitti siis nimensä\nalle.\n\n-- Palatakseni asiaan, virkkoi Spökvist kirkastunein kasvoin, --\nniin olet sinä voiton puolella, jos vain saat kilpatoverisi, pitkän\nmasuunirengin poistumaan. Mitä ensinnäkin tytön vanhempiin tulee,\nniin he ovat tunnetut herännäisjoukkioksi; ei muut kuin lukijat voisi\nhyljätä niin loistavaa tarjousta kuin sinun on, Brackander; he eivät\ntaivas nähköön, suuria välitä maallisesta onnesta ja maallisista\ntavaroista. Mutta he kyllä toivoakseni lankeavat jalkojesi juureen,\njos otat heiltä pois tuen ja turvan, sillä Sven Stool se tietenkin\nylläpitää koko perheen, ja häneen luotettanee vastaisuudessakin. Mitä\ntaasen tulee tyttöön itseensä, niin hän kyllä sopeutuu, jahka vaan\narmaansa ei ole lähettyvillä. Johanna kohta unhottaa hänet ja suostuu\nkiitollisena naimatarjoukseen, jonka kautta hänestä tulee rikas ja\nylhäinen vallasnainen karkean piian asemesta. Minä tunnen naisia,\nBrackander, harvoin he rakastavat miestä hänen itsensä vuoksi, vaan\nhänen yhteiskunnallisen asemansa, rikkautensa tai muiden korukalujen\nvuoksi, jotka loistavat heidän silmissään.\n\nHetkisen kuluttua ilmoitettiin iltasen olevan valmiina. Keskustelu\nkääntyi aterian jälkeen valtiolliselle alalle.\n\n-- Vapaamielisten sanomalehtien häviön malja! sanoi Spökvist ja\nkohotti lasinsa, -- vapaamieliset sanomalehdet ne juuri ovat,\njotka matkaansaattavat kaiken pahan Ruotsissa. Toista on Venäjä!\nSiellä hallitus osaa salvata sanomilta suun! Täällä meillä uskaltaa\ntuskin nimismies, perheestään kunniallista huolta pitäen, toimittaa\nvirkaansa niinkuin sitä tulee toimittaa, se on: nylkeä talonpoikia,\nsillä jos kohta maaherra ei siitä liioin lukua pitäisikään, niin\nsaattaa kumminkin tapahtua, että vapaamielinen sanomakirjoittaja saa\njutun tietoonsa ja myllertää sekaisin maat ja taivaat... ja silloin\non virka mennyt... Ei, veliseni Brackander, eläköön Venäjä! Siellä\nkunnon nimismiehen olisi maittavat olot; olenkin kuullut puhuttavan,\nettä nimismiehet Suomessa elostelevat kuin Jumalan kukkarossa.\n\n-- Ja sitäpaitsi niin talonpojat Venäjällä ovat maa-orjia [tosin\nsiihen aikaan, jolloin Rydberg kertomuksensa kirjoitti. Suom.],\npuuttui Brackander puheeseen; -- niin pitäisi olla meilläkin. Jos\nmaasmestarini olisi maa-orja, niin en tarvitseisi vetkutella ja\nmutkitella niin paljoa, ottaakseni häneltä tytön.\n\n-- Olet oikeassa. Ja ajatteles, veli Brackander, kuinka toisin\nolisi, jos eläisimme Venäjällä, tahi jos venäläiset olisivat herroja\nRuotsissa. Etteikö erinomaiset ansiosi rautatehtailijana, ihmisenä\nja kansalaisena aikaa sitte olisi saavuttaneet tunnustusta? Kyllä\nvarmaan! Olisit paraikaa ollut sekä Pyhän-Yrjön että Sasu-Ketun-nahka\nTähdistön ritari.\n\n-- Niinkö arvelet?\n\n-- Olen varma siitä.\n\n-- Olkoon menneeksi, sanoi Brackander, -- sitten juomme vielä maljan,\nVenäjänmaan onneksi!\n\nSamassa raotettiin ovea, ja Svalgrenin ketunnaama ilmestyi näiden\nkahden henkiheimolaisen nähtäville.\n\n-- Armollinen patruuna, sanoi palvelija, -- Sven maasmestari on\ntäällä ulkona.\n\n-- Käske hänen tulla konttooriin, vastasi Brackander.\n\n\n\n\nVII.\n\nKaksi kilpakosijaa.\n\n\nPatruuna ja kruununnimismies lähtivät ruokailuhuoneesta ja palasivat\ntakasin konttooriin. Spökvist pukeutui totiseen, mahtipontiseen\nmuotoon ja istahti sohvaan; patruuna pani kädet ristiin selän taakse\nja näytti miettiväiseltä.\n\nSven maasmestari astui sisään. Hän tervehti herroja kohteliaasti\nja pysähtyi ovensuuhun hattu kädessään. Jättiläisen otsaa peitti\nsynkkä pilvi, ja muutoin niin kirkas ja levollinen katseensa ilmaisi\nlevottomuutta ja mielenjännitystä.\n\n-- Hyvää iltaa, kunnon ystävä Sven, sanoi patruuna sulavasti; --\nolen kutsuttanut sinua tänne puhuakseni kanssasi tähdellisestä\nasiasta... Veli Spökvist, sinä näet tässä lukuisista työmiehistäni\nja alustalaisistani sen, johonka enin luotan. Minä annan mielelläni\nSvenistä sen arvolauseen, että hän on taitava, säntillinen ja\nuskollinen työmies.\n\n-- Minua ilahuttaa kuulla, sanoi Spökvist armollisesti; -- pidä aina\nitsesi ansiollisena saamaan senlaista kiitosta, ystäväiseni!\n\nSven oli vaiti ja pyöritteli lakkia käsissään. Patruuna astahti pari\nkertaa lattian poikki ja jatkoi:\n\n-- Minä pidän velvollisuutenani ja ilonani tehdä alustalaiseni\nonnellisiksi...\n\n(Sven näytti peräti ällistyneeltä tämän odottamattoman tunnustuksen\nkuultuaan; Spökvist hymyili huomaamattomasti).\n\n-- Ja sitä pyrintöni aina ovat tähdänneet, vaikka kenties useasti\nolen erehtynyt keinojen suhteen ja useammin vielä ollut tekemisissä\nihmisten kanssa, jotka hyvyyttäni eivät ole ansainneet. Minua\nilahuttaa sitä enemmin, kun olen tilaisuudessa osottaa sydämeni\nihmisystävällisiä taipumuksia, väärinkäyttämättä hyvyyttäni ja\ntuhlaamatta sitä kelvottomille. Sven hyvä, minä olen suurella\nmieltymyksellä ottanut osaa oloihisi ja päättänyt tehdä kaikki mikä\nvallassani on vastaisen onnesi varalle. Kontrahti, jonka kautta minä\nolen isäntäsi, on kohta lopussa; minä en kernaasti päästäisi niin\nuskollista palvelijaa... Tahdotko vielä vuodeksi jäädä palvelukseeni?\nMinä lisään sinulle palkkaa, ystäväiseni... ja sovimmehan me kyllä\nmuutenkin.\n\n-- Teidän luvallanne, herra patruuna, vastasi Sven, -- minä olen\ntuuminut toisapäin. Koettaisin ruveta omasta takaa sepäksi.\n\n-- So-o?... No, en sano mitään siitä, minä olen sinua varten\najatellut ihan samaa. Mutta istuhan, ystäväiseni! Minulla on paljon\nkanssasi puhumista.\n\nSven istui tuolille ovensuuhun.\n\n-- Mitähän sanoisit, jatkoi patruuna, -- jos minä täten, herra\nkruununnimismies Spökvistin läsnäollessa, sitoudun palvelusaikasi\nloputtua lahjoittamaan sinulle oman vähäisen maatilkun, rakentamaan\nsille pajan, hankkimaan siihen kaikki tarvittavat työkalut ja\nantamaan lisäksi sinulle parisen sataa hopeariksiä liikkeesi\nalkamista varten.\n\n-- Taivas varjelkoon! Onko patruunalla tosiaankin se aikomus? sanoi\nSven ja kiinnitti Brackanderiin katseen, joka ilmaisi samalla sekä\nepäilystä että hämmästystä.\n\n-- Se on vahva aikomukseni, vakuutti Brackander; -- kas niin,\npoikaseni, iskepäs nyt kättä ja kiitä minua!\n\nSven ojensi patruunalle suuren, kamaraisen kätensä, vaan ei vailla\nsisäistä vastenmielistä tunnetta, sillä hän aavisti, että joku\npohjatarkotushan tällä tavattomalla ystävyydellä ja auliudella täytyi\nolla.\n\n-- Ja kun sitte rupeat omilleen eläjäksi, sanoi Spökvist, -- niin\ntottakai ensikädessä ajattelet naimisiin menoa.\n\n-- Kuinkas muuten, virkahti Brackander ja taputti Sveniä olalle; --\nkun pääsee niin loistaviin oloihin, niin täytyy uskollisen vaimon\ntulla niihin osalliseksi, muutoin ei siitä ole siunausta. Mutta\nsiinäkin suhteessa olen minä tuuminut asiata, Sven... Minä tahdon\ntehdä onnesi täydelliseksi.\n\n-- Kiitoksia paljon, patruuna, sanoi Sven ja käännähtihen\nlevottomasti tuolilla.\n\n-- Minä tiedän tytön, joka on rakastunut, oikein tuhottomasti\nrakastunut sinuun, Sven.\n\n-- Hm... vai niin.\n\n-- Sinun pitää vaan kosia häntä, ja ihan paikalla. Hän on sinun\narvoisesi; tavallaan on sinulle kunniaksi, että saat hänet vaimoksi.\nMinä tahdon tehdä teidät molemmat onnellisiksi. Se on, sanalla sanoen\nemännöitsijäni, mamseli Petronella, joka on sinuun hullaantunut. Hän\non korviansa myöten rakastunut, ihmisparka...\n\n-- Mamseli Petronella? Se ei voi ikänä olla patruunan tarkotus!\nlausui Sven, kasvot tulipunaisina.\n\n-- On, on, ystäväiseni. Tosin hän on sitä niin kutsuttua parempaa\nväkeä, mutta rakkaus tasoittaa kaikki, ja koska nyt tiedät, että hän\nitse toivoo sinua miehekseen, niin älä sinä ole asiasta huolissasi...\n\n-- Minä kiitän, patruuna, hyvistä aikeistanne, sanoi Sven nousten\ntuolilta; -- vaan että minä kosisin mamseli Petronellaa, siitä ei\nkuuna päivänä tule mitään.\n\n-- Mitä sanot? kivahti patruuna ja asettui ristissä käsin Svenin\neteen; -- eikö tule mitään, sanot? Onko se tyhmää ujoutta vai\nniskoittelua, hä?\n\n-- Ei kumpastakaan, vastasi Sven tyynesti; -- tarkotan vaan, etten\nminä ikimaailmassa huoli mamseli Petronellasta.\n\n-- Horun lorua! vastasi patruuna. -- Minä vaan sanon, Sven, että\nsinä käyttäydyt kiittämättömästi ja huonosti... Älä luulekaan,\nettä aion lahjoittaa maatilkun ja pajan ja parisataa hopeariksiä\nniskoittelevalle, vastahakoiselle palvelijalle. Minä liitän lahjaani\nsen nimenomaisen ehdon, että nait mamseli Petronellan. Siinä sen nyt\nkuulet. Älä itsepäisesti torju onnea luotasi.\n\n-- Kyllä huomaan, että minun täytyy jäädä patruunan lahjaa vaille,\nsanoi Sven.\n\nPatruuna seisoi hetkisen vaieten, aivankuin näin jyrkkä kielto olisi\nollut hänelle odottamaton. Spökvist sitä vastoin äänsi:\n\n-- Oletko hulluna, mies? Enpä ikänä ole kiittämättömämpää mölhöä\nnähnyt.\n\n-- Niin, veli Spökvist, sanoi patruuna pudistaen päätään, -- siinä\nnyt omin silmin näet, kuinka käy, kun väkensä parasta tarkoittaa.\nRöyhkeyttä ja kiittämättömyyttä saa vaan palkakseen.\n\n-- Vanha sananparsi on, että talonpojalle ei pidä koskaan tehdä\nhyvää, jatkoi Spökvist; -- mokomiin ihmisiin ei tehoo muu kuin\npatukka.\n\nSven ojensi suoraksi pitkän vartalonsa ja mitteli Spökvistiä\nhalveksivin katsein. Mutta huolimatta siitä uljuudesta, joka,\nnimismiehen lausuessa loukkaavat sanansa, loisti hänen otsaltaan, oli\nnuorukaisen sydän surua ja ahdistusta täynnä. Matkalla masuunista\nherrastaloon oli Svalgren esiin tuonut useita hämäriä viittauksia\nsiitä, mitä äskeisin oli patruunan ja Johannan välillä tapahtunut.\nNämä viittaukset ne tunkeilivat terävinä tikareina Sven maasmestarin\nsydämeen, mutta ylpeyden ja miehekkyyden tunne ei sallinut\nSvenin olla utelias ja urkkia tietoja syvästi halveksimaltaan\npalvelijakuotukselta, jonka viekkaat silmät loistivat vahingonilosta.\nSven ei paljoa ollut jälillä viekkaudesta ja koukutteluista, mutta\nsiitä huolimatta alkoi häntä suuresti epäilyttää, että patruunan\nesille tuoma ja niin houkuttelevaisiin etuihin liittyvä naimaehdotus\noli yhteydessä joittenkin toisten tarkotusten kanssa. Hän kääntyi\nnyt isäntään ja lausui äänellä, jota koetti tehdä levolliseksi ja\npäättäväiseksi:\n\n-- Minä pyydän, patruuna, ettette ajattele minusta niin pahaa,\nikäänkuin minä tahtoisin olla häijy ja kiittämätön. Mutta minun on\nmahdoton tehdä niinkuin patruuna tahtoo, sillä minä olen antanut\nJohanna Brantille lupaukseni, enkä sitä koskaan petä.\n\n-- Hi, hi, hi! naureskeli Spökvist; -- sepä lystikäs vekkuli!\n\n-- Mutta oletko ihan varma, että Johanna huolii sinusta? kysyi\nBrackander, teeskennellyllä hilpeydellä yhtyen Spökvistin nauruun.\n\n-- Kyllä olen ihan varma, vastasi Sven avomielisen luottavaisena. --\nMutta näetkös, jatkoi Brackander, -- jospa sattuisikin niin, että\nparempi kosija kuin sinä, rikas, peräti rikas ja lisäksi ylhäinen\nmies, tahtoisi tehdä Johannalle sen kunnian että ottaisi hänet\nvaimokseen, mitähän siihen sanoisit?\n\n-- Niin vaan sanoisin, vastasi Sven jälleen saavutetulla\nvakavuudella, -- että jos se rikas mies ennalta tietää, että Johanna\non minun morsiameni, niin hän käyttäytyy kehnon miehen tavoin.\n\n-- Hi, hi, hi! nauraa irvisteli Spökvist; -- kyllä kuuluu, että\nhävyttömällä riiviöllä on ääntä suussa.\n\nBrackander oli kasvoiltaan kuin punaiseksi sivuttu seinä, ja hänen\npienet silmänsä katsoa illittelivät tavalla, josta kovan puuskauksen\ntiesi olevan tulossa. Hän ei vielä sentään katsonut ajan tulleen\nantaa kiukkunsa kipenöidä, vaan hillitsi itsensä ja jatkoi:\n\n-- Mutta jos sinä tytöstä pidät, niin ethän kaiketi tahtoisi asettua\nhänen onnensa tielle, hyvä ystävä?\n\n-- Niinkö patruuna arvelee, että hän tulisi onnelliseksi, jos vaan\nsaa rikkaan miehen?\n\n-- Älä kysele mitään, mies, vaan vastaa itse!\n\n-- Sittenpä vastaan, että minä tunnen Johannaa siksi hyvin, ettei\nhän semmoista saata ajatella; muutoin en pitäisi häntä kengänrajojen\nvertaisena... en sittekään, silloin rikas mies kernaasti saisi\nhänet ottaa. (Sven pyyhki samalla silmiään). Mutta nähkääs, Johanna\ntietää, että minä olen työhön pystyvä, ja että voin elättää vaimon\nyhtä hyvin kuin kuka hyvänsä minun asemassani; ja jos pahat päivät\nyllättäisivät, niin tietää hän Jumalan sanasta, että vaimon on\njakaminen iloa ja murhetta miehensä kanssa. Niin, herra patruuna,\nJohanna ja minä ja hänen vanhempansa olemme usein puhelleet siitä\nasiasta. Johanna tahtoo mielellään kärsiä minun vuokseni, jos Jumala\nniin tahtoo...\n\n-- Siinä pistäiksen \"lukija\" esiin! Eikös se jo ole kovin hassua? Hi,\nhi, hi! röhötti Spökvist.\n\nSven punastui, ja kouristuksen tapainen värähdys hänen suupielissään\ntodisti, ettei hän ollut kylmäkiskoinen arvoisan kruununpalvelijan\njatkuvan pilkan suhteen. Svenin syntyperäinen kiivas mieli, samaten\nkuin hänen ylpeä luontonsa, jättiläismäinen kasvunsa ja mahtavat\nruumiinvoimansa olivat sukuperintöä; hänen suonissansa virtasi\nraittiina ja puhtaana vanhain viikinkien veri. Hänessä kyti hetkisen\nharras halu oikein rutaista nimismiestä; mutta hän malttoi mielensä\nja hillitsi kuohuvan sisunsa. Mutta oikeutetun ja lakkaamatta\närsytetyn mielikarvauden hillitseminen vaatii ponnistuksia ja kysyy\nsuurempia voimia, kuin mitä Sven kerta osotti itsellään olevan, kun\nhän hämmästyneiden teinien nähden \"suuteli\" väkivasaraa.\n\nBrackander ei tällä haavaa ottanut osaa Spökvistin\nhilpeämielisyyteen. Pieni mies asettui mahtipontisesti seisomaan\njättiläisen eteen, jonka ryntäihin hän nipin napin ulottui, ja sähisi\nkäheällä äänellä.\n\n-- Vaan jospa rikas mies, joka aikoi tehdä Johannan onnelliseksi,\nei olisi kukaan muu, kuin _minä itse... minä itse_, kuuletko!...\ntahtoisitko sittenkin kutsua häntä kehnoksi mieheksi? Vastaapas\nsiihen!\n\n-- En pyörrytä sanaani siinäkään tapauksessa, vastasi Sven; -- mutta\nniin pahaa en kuitenkaan ajattelisi patruunasta...\n\n-- Vai niin... sinä... lurjus... tohdit kutsua minua kehnoksi\nmieheksi! änkytti Brackander sinivihreänä kiukusta; -- sen saat sinä\nmaksaa! Tiedätkö, hulttio, että minä olen isäntäsi? Tiedätkö mitä\nsiitä seuraa, kun syytää herjauksia isäntänsä silmille.\n\n-- Minä olen todistajasi, Brackander, että renki kutsui sinua\nroistoksi ja kehnoksi mieheksi, äänsi Spökvist.\n\n-- Se on vale; sitä en ole koskaan tehnyt, vastasi Sven; -- patruuna\nse päinvastoin oli, joka...\n\n-- Minä olen todistajasi, jatkoi Spökvist, -- että hän on\nsyyttänyt sinua valeesta, elikkä kutsunut sinua valehtelijaksi ja\npääpeijariksi. Moisista haukkumasanoista, kun ne palvelija lausuu\nisännästään, vedetään nelinkertaisesti sakkoa kuin mitä laissa\nsäädetty on, Rikoskaaren viidennentoista luvun mukaan.\n\n-- Rikoskaaren... sinäpä sanan lausuit, veli Spökvist, sanoi\npatruuna, pyyhkäisten kädellä pystytukkaansa (tämän alla oli\nsilminnähtävästi pälkähtänyt sukkela ajatus) -- minulla on\nRikoskaareen nähden muutakin puheltavaa tämän aimo junkkarin kanssa.\nKolme viikkoa takaperin katosi suurpajasta joukko paraimman laatuisia\ntaerautoja. En vielä ole onnistunut saamaan tietoa varkaasta, mutta\npätevien syiden nojalla epäilen tätä miestä.\n\n-- Oiva mielijohde, ajatteli Spökvist itsekseen; -- Brackander saa\nsukkelia päähänpistoja, ainakin kun hän on kiukustunut.\n\nTämä hävytön syytös tuli niin odottamatta ja kaikui niin kamalasti\nSven Stoolin korvissa, että veri ikäänkuin jäätyi hänen suonissaan;\nhän kalpeni ja tarttui, niin väkevä kuin muuten olikin, ovenpieleen\nettei horjuisi. Joka luulee, että puhdas omatunto tämän kaltaisina\nhetkinä muodostaa haarniskan, josta väärät syytökset ponnahtavat\ntakasin kuin lysmistyneet nuolet, hän ei tunne ihmisluonnetta. Kuta\npuhtaampi sydämen tajunta on, sitä suurempi kammo ja inho herää\njo pelkästä rikoksen ajatuksestakin... sitä raskaammalta, vieläpä\nsietämättömältä tuntuu epäluulo... viaton katsoo moisen syytöksen\nsaastuttavan itseään. Jos konna punastuu, kalpenee ja vapisee\nrikoksensa ilmitultua, on siihen syynä hämmästys, kun hän näkee\nitsensä paljastettuna, tahi rangaistuksen pelko, ja kun hän ehtii\ntottua moisiin onnettomuuksiin, saattaa hän julkein otsin kohdata\nminkämoisia syytöksiä tahansa. Mutta sitä ei voi viaton; ennenkun\nhänen kuohahtanut siveellinen luontonsa ehtii tyyntyä tasapainoon,\nniin hän ei saata kestää katsetta häntä epäilevän vertaisensa\nsilmästä.\n\n-- Katsos vaan, huusi Spökvist, -- katsos kuinka mies kalpenee ja\nvapisee! Hän ilmaisee itsensä... hänen rikoksensa on ilmeinen.\nVoisinpa uskaltaa pääni siitä että tunnustetusti tarkka silmäsi, veli\nBrackander on osunut oikeaan. Konna on inttämättä varastanut raudan;\nminä otan sen valalleni milloin hyvänsä.\n\n-- Patruuna, minä olen viaton... minä en kärsi kantaa moista\nepäluuloa; ottakaa sananne Herran nimessä takasin! sanoi Sven.\n\n-- Ehee, vastasi Brackander säteillen ilosta; -- ehee! Sinä olet\nvaras, sen tiedän varmaan. Sinä saat vastata oikeudessa... ole\nvarma siitä... ja matkustaa ruununkyydillä ja maata häpeäpenkillä.\nSiitä tulee sievä juttu. Ja ellen voi langettaa sinua, niin annan\nyhtäkaikki merkitä päästökirjaasi, että sinä olet varkaudesta\nepäluulon alaisena. Ha, ha, ha, onhan minulla oikeus epäillä\npalkollisistani, ketä minä tahdon!\n\n-- Herra Jumala, huokasi Sven juurikuin itsekseen, -- eiväthän\ntuomarit saata langettaa minua siitä mitä en ole tehnyt, mutta\nmaineeni ja arvoni ihmisten edessä tulee turmelluksi. Minua saatetaan\nkuitenkin luulla syypääksi... Se olisi kauheata!\n\n-- Niin, semmoiset ovat lukijat, veli Brackander, puuttui nyt\npuheeseen Spökvist; -- jumalisen näköisiä ja hurskaita pinnalta:\nmutta tultuansa heidät tuntemaan, ovat he paljaita rosvoja\nja varkaita. Tuokin lurjus on ollut hyvässä koulussa. Vanha\npuujalkasotamies... nimittäin hänen kasvatusisänsä, nilkuttaja...\non kasvattanut häntä oikealla tavalla. Jos hän on opettanut häntä\nvarastamaan, niin varmaan hän on opettanut kätkemäänkin. Et sinä,\nBrackander, kuuna päivänä taida saada rautaasi takasin, kun se\nmoisten veijarien käsiin on joutunut. Mutta minä, nimismies, alan\nvastapuoleen pitää tarkalla silmällä tuota korpraalia ja koko\nherännäisjoukkiota...\n\nSvenin kasvot hehkuivat, hänen silmänsä säkenöitsivät, suonet\nohaustensa luona paisuivat. Hän oli tähän asti kouristuksen\ntapaisella voimalla pakottanut sydämensä noudattamaan sitä varotusta,\nettä kristityn juuri kiusauksen hetkenä on otettava vaari sydämensä\nlaadusta eikä milloinkaan kostettava pahaa pahalla; mutta nyt\noli mitta kukkurallaan: hän ei voinut enää taistella luontoansa\nvastaan. Leimuava katse, jonka hän nimismieheen loi, mykistytti\ntämän, ikäänkuin hän olisi nähnyt ukontulen päänsä päällä; urhea\nkruununpalvelija siirräiksen vaistomaisesti kauemmaksi sohvankulmaan,\nniin loitos Svenistä kuin suinkin voi.\n\n-- Kavahda itseäs, käärmekieli, sanoi Sven, puristaen mahtavaa\nnyrkkiään; -- jos vielä julkenet yhdenkään pahan sanan lausua\nkasvatusisästäni, niin pehmitän sinut pahanpäiväiseksi, kurja.\n\nPatruuna Brackander alkoi niinikään, kuten sanotaan, hörpistellä\nkorviaan. Mutta nyt nimismies uudestaan kikahutti tuon tutun\nnaurunsa, hi, hi, hi, salatakseen pelkoaan, ja nuo merkityksettömät\näänet tekivät patruunaan saman vaikutuksen, kuin torven toitotukset\ntuliseen sotaorhiin. Hän muisti myös isännän oikeutensa ja että hän\nhätätilassa saattoi luikata käpälämäkeen ja huutaa renkejään avuksi.\nTäten rohkasi hän mielensä, ja sitä mukaa alkoi vihakin taas paisua\nyli ääriensä.\n\n-- Mies, ärjäsi hän, -- sinä uskalsit kutsua ystävääni ja vierastani,\nkuninkaan käskyläistä herra Spökvistiä, kurjaksi.\n\n-- Ja uskallan kutsua vielä sinuakin, pikku kääpiö pahainen, vastasi\nSven. -- Älä ärsytä minua liiaksi, kuuletko!... ja tuommoisesta\nmiehestä pitäisi Johannan huoliman! Hyi!\n\nSilmitönnä vihasta ja tukka pystyssä kuin piikkisian harja, patruuna\ntempasi seinältä ruoskan. Nimismies vapisi kuin haavan lehti\nvartoen mitä tuleman piti. Brackander, sanoi hän, -- malta hetkisen\nmielesi... ja... kutsu Svalgren sisään. Täällä saattaa vierasmies\nolla tarpeen... Svalgren, Svalgren!\n\nPalvelija Svalgren ei ollut kaukana. Hän oli ruokasalin ovella\nkuunnellut mellakkaa. Hän astui nyt sisään, vaan piti varovaisesti\nkiinni lukosta, osottaakseen, jos tarve vaatisi, kuinka sukkela hän\noli katoamaan.\n\nPatruunan ensi aikomuksena oli heti ryhtyä toimintaan. Spökvistin\nväliintulo ja Svalgrenin ilmestyminen aikaansaivat sen, että patruuna\nkatsoi täytyvänsä ennen toimen alkamista pitää sopiva puhe. Ja hän\navasi suunsa ja puhui siis, kaiken aikaa viuhtoen ruoskalla:\n\n-- Tiedätkö sinä, sen varas-mölhö, mitkä isännän oikeudet ovat? Ei,\nsitä et näy tietävän, vaan kyllä minä sinulle ne opetan. Minä voin\nantaa sinulle päästökirjan ja toimittaa sinulle papintodistuksen,\njotka tuhoavat tulevaisuutesi ja lyövät sinuun häpeäleiman ja tekevät\nsinut kaikkein halveksimaksi; sinä et koskaan tule saamaan työtä\ntahi toimeentuloa, minne hyvänsä käännyt koko Ruotsinmaan rajojen\nsisäpuolella, ellethän Vanäsin vallinkaivajain joukossa. Semmoisen\npäästökirjan olen sinulle luvannutkin, ja siinä päätöksessä pysyn.\nSinä olet varastanut raudan suurpajasta; ehk'en voikaan näyttää\nsitä toteen, mutta minulla on oikeus epäillä ketä tahansa, ja sillä\nhyvä. (Svalgren oli tätä kuullessaan varsin tyytyväisen näköinen;\nsillä _hän_ tiesi parhaiten kuka oli syypää varkauteen, ja _hänen_\nseljässään oli vielä jälkiä todistamassa, ketä patruuna itse asiassa\nepäili). -- Mutta kyllin siitä, jatkoi Brackander, -- Ruotsin laissa\non myös kohta, jota kutsutaan _talonkuriksi_. Ehk'et tiedäkään mitä\ntalonkuri on? Selkäsi, poikaseni, saa pian kokea sitä. Minulla on\nlaillinen oikeus pehmittää selkääsi, löylyttää sinua monenkirjavaksi,\nkepittää sinua niin että sielu naukuu ruumiissasi...\n\n-- Juuri niin, laillinen oikeus, puuttui lainoppinut Spökvist\nväliin, -- kauppakaaren neljännentoista luvun ja rikoskaaren\nkuudennenneljättä mukaan. Paragraafin numeroa en muista tällä kertaa,\nmutta toisen sanat kuuluvat näin; \"jos isäntä tahi emäntä lyöpi\npalkollistaan, niin että tämä siitä tulee rammaksi eli ruhoksi,\nrangaistakoon laillisella sakolla; jos he syynmukaisesti rankaisevat\nhäntä rikoksesta, jääköön kostamatta\".\n\n-- Ja kutkas muut siitä päättävät, rankaisenko \"syynmukaan\", kuin\nminä itse? jatkoi Brackander voitonriemuissaan; -- jos minä näen\n\"syytä olevan\" antaa sinulle syyttömästi selkään, niin on minulla\nsiihen oikeus. Tämän moisella aseella (patruuna viuhtoi ruoskalla)\nminä en suinkaan voi lyödä sinun kaltaistas härkää rammaksi tahi\nruhoksi; mutta minä voin laskea veresi kuiville, mähjiä sinut\npahanpäiväiseksi, että kurja nahkasi retkattaa kuin mikin riepu,\nja _siihen_ näes on minulla oikeus, lakikirjassa hyväksytty ja\nvahvistettu 1734 vuoden valtiopäivillä.\n\n-- Älköön patruuna vain yrittäkö, sanoi Sven, -- se tulisi\npatruunalle päättymään pahasti. Minä olen ruotsalainen mies ja\nverensä isänmaan eteen vuodattaneen soturin poika; sentähden minä\nen annakaan hutkia selkääni, hyvä patruuna; ja jos ken yrittää\nviuhtomaan minua ruoskilla tai millä hyvänsä, niin surkuttelen häntä,\nniinkauan kun minulla on nyrkit vapaana.\n\n-- Te kuulette kumpanenkin, että hän uhkaa lyödä isäntäänsä, huusi\nBrackander. -- Tiedätkö mitä siitä lähtee, jos sinä uskallat lyödä\ntakasin, tiedätkö?\n\n-- Hoo, siitä lähtee vaan kaksineljättä paria raippoja, äänsi\nSpökvist, -- hi, hi, hi, vaan kaksineljättä paria raippoja,\nrikoskaaren viidennentoista luvun mukaan. Se ei paljoa tunnu mokomaan\ntalonpojan selkään. Ja sitte puhuu hän sodassa kaatuneesta isästään!\nIkäänkuin sekin tulisi oikeudessa kuuluviin ja pelastaisi hänen\nnahkansa selkäsaunasta! Jopa nyt jotakin! Niin hiivatin hassua!\nHutaise häntä nyt, Brackander!\n\n-- Isäsi oli kaiketikin varas, niinkuin sinäkin olet, ja tuosta saat\nsekä itsesi että isäsi ja koko sukusi puolesta.\n\nNordstjärnetähdistön ehdokas Nikolaus Brackander nosti samassa\nruoskan ja tavotti iskeä huimasta Sven Stoolia kasvoihin. Nahkainen\nsiima suhahti ilmassa, vaan ennenkun se ehti käydä tarkotettuun\nmaaliin, oli Sven pysäyttänyt sen ja tarttunut siihen voimakkaalla\nkädellään.\n\nVeri hyrskyi pelottavalla vauhdilla nuorukaisen suonissa, hänen\naivoissansa kieppuili, povi kuohuili... raivon vimma valtasi hänet...\nhän oli valmis ryntäämään patruunan päälle ja ruhmaisemaan häntä\nmahdottomilla kourillaan; mutta samassa kasvatusisän säyseän totiset\nkasvot näyttäytyivät hänen sielunsa silmäin eteen, ja hän oli\nkuulevinaan pyhät sanat, jotka tämän huulilta usein olivat kaikuneet:\n\"_rukoilkaa niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja vahingoittavat_\".\nJa Sven pysähtyi kesken hyökkäystä ja antoi kätensä vaipua. Mutta\nsyvä ahdistuksen huokaus, joka tunkihen hänen rinnastaan, todisti\nsiitä äärettömästä ponnistuksesta, jonka kautta hän oli saanut\nmielensä talttumaan.\n\nSvenin tehtyä uhkaavan liikkeensä, oli patruuna käynyt\nkuolonkalpeaksi ja töytännyt takaperin, Spökvist kömpinyt\ntotipöydän alle ja Svalgren avannut oven, paetaksensa salaa koko\ntappelupaikalta. Mutta kun sitte jättiläisen mieli näkyi äkisti\nmuuttuvan ja hänen päänsä masentuneen näköisenä vaipuvan alas\nrinnalle, kiihtyi näitten kolmen urhon rohkeus uudelleen. He pitivät\ntiettynä, että ajatus \"kahdestaneljättä paria raippoja\" oli hillinnyt\nmahtavan miehen käden, sillä ylevämmistä syistä eivät he itse\nsuinkaan olisi luopuneet kostosta. Spökvist istahti jälleen sohvaan,\noltuansa mukamas hakevinaan nenäliinaansa pöydän alta; Svalgren\nasettui entiselle paikalleen oven luo ja patruuna alkoi äkäisen\nkoiran tavoin riuhtomaan ja tempomaan ruoskasta, joka oli jäänyt\nSvenin käteen.\n\n-- Patruuna, sanoi Sven, -- älkää yrittäkö lyödä minua, vaan antakaa\nminun rauhassa lähteä täältä. Tästä keskustelusta ei voi muuta\nkuin pahaa seurata, jos sitä jatketaan, sillä me olemme kaikki\nkiivastuksissamme ja nurjalla mielellä. Huomenna tulen takasin\npatruunan tykö, jos tahdotte.\n\n-- Päästä ruoska, päästä ruoska, sen koira! karjui patruuna ja\nriuhtoi vimmatusti siimaa.\n\nSven päästi... ja patruuna, joka paraiksi taas sattui riuhtasemaan\nruoskaa, joutui pois tasapainostaan, kierrähtihen pudotessaan,\nromahti pitkäkseen lattialle ja satutti nenänsä niin pahasti, että\nveri virtaili lattialaahkoja pitkin.\n\n-- Murha, murha! ulvoi Brackander Svalgrenin auttaessa herraansa\njalkeille.\n\n-- Murha ja verenvuodatus! Auttakaa, auttakaa! huusi Svalgren\nkimeällä äänellä.\n\nSpökvist puri huultaan, ettei pyrskähtäisi kohti kurkkua nauramaan\nystävä Brackanderin onnettomuudelle, jonka jälkeen hän käänsi\nvahingon ilosta loistavan katseensa Sveniin ja lausui hyvin\nmahtavasti ja juhlallisesti:\n\n-- Onneton, mitä olet tehnyt? Nyt olet lain täyden ankaruuden\nalainen; ei mikään saata pelastaa sinua oikeuden käsistä.\n\nSven seisoi ikäänkuin kivettyneenä.\n\n-- Eikös tämä ole kotoylläkköä? Eikös se ole valtiavalan rikkomista?\nEnkö voi saada miestä linnaan? sähisi patruuna rientäessään\nhuuhtomaan nenäänsä vesiastiassa.\n\n-- Ei, ei, ystäväni, kotoylläkköä se ei mahda olla, sanoi Spökvist\nsäälittelevällä eleellä; -- sinun täytyy tyytyä kahteenneljättä paria\nraippoja.\n\n-- Mutta minä tahdon saada hänet vankeuteen... Voi, voi, nenääni...\nHän ei saa päästä käsistä elikkä karkuun. Minä vaadin, että sinä\nkuninkaan käskyläisenä panet kiinni miehen... hetikohta, hetikohta,\nymmärrätkö!\n\n-- Rangaistuskaaren toisen paragraafin mukaan on pahantekijät, kun\nasia koskee ruumista tahi henkeä eikä ole rahalla sovitettavissa,\nheti verekseltänsä otettavat kiinni, pantavat vankeuteen ja\nviipymättä vedettävät oikeuteen, huomautti Spökvist; -- minä ryhdyn\nsiis heti toimeen käsiksi... Svalgren, vangitse tuo pahantekijä!\n\nSvalgren silmäili ensin Sveniä sitten nimismiestä, kumarsihen ja\nvastasi:\n\n-- Olen tavattomasti mielissäni luottamuksesta; mutta koska en tiedä\nmitenkä menetellä, niin pyydän että nimismies on hyvä ja näyttää.\n\n-- Olipa paha, mutisi Spökvist itsekseen, -- ettei minulla ole\nkäsirautoja ja jalkapihtiä muassa. Ilman moisia kapineita ei pitäisi\nyhdenkään ajattelevan Kunink. Majesteetin ja kruunun palvelijan\nlähteä matkalle. Ja minulla kun kotona on niin mainiot käsiraudat,\nomaa keksintöäni, käsiraudat, jotka aion näyttää maaherralle ja\njoille tuumin hankkia patentin!...\n\nNimismiehen ajatus oli ikäänkuin tavannut vastakaiun patruunan\nsielussa, sillä viimeksi mainittu nyt sanan virkkoi ja nimesi:\n\n-- Svalgren, halkovajan viereisessä koppelossa on käsiraudat ja\njalkapihti. Juokse heti ottamaan ne! Ne tulevat nyt hyvään tarpeeseen.\n\nPatruunan ja Svalgrenin hätähuudot kuultuaan olivat kaikki,\nmitä talossa mies- sekä naisväkeä oli, sill'aikaa kerääntyneet\npaikalle. Kuistinovi aukeni, ja porstuvassa nähtiin joukko päitä,\njotka uteliaina tirkistivät sisään. Kun rengit näkivät isäntänsä\nhuuhtelevan nenäänsä pesuvadin ääressä, puukkivat he toisiansa\nkylkeen ja pureksivat takinhihojansa, etteivät naurullaan ilmaisisi\nmitä laatua heidän säälintunteensa olivat. Kuinka asia itsessään\noli tapahtunut, sitä he eivät tienneet, mutta he arvelivat\ntodenmukaiseksi, että Sven maasmestari oli antanut heidän isännälleen\naimo lailla selkään.\n\nSpökvist, ollen varovainen sotapäällikkö, laati tuossa paikassa\ntoimielusuunnitelman, jota katsoi viisaimmaksi noudattaa.\nHänen kasvonsa paneutuivat ryppyihin, joiden piti ilmaiseman\nsääliväisyyttä, ja pani kätensä isällisesti hänen olalleen.\n\n-- Poika parka, sanoi hän, -- virkani surullinen velvollisuus on\nvangita sinut. Älä tee vastarintaa, ystäväni, sillä jos kohta\nsinä tällä kertaa voisit tavattomilla ruumiinvoimillasi päästä\nvalloillesi, niin oikeuden käsi sinut varhemmin taikka myöhemmin\nkuitenkin saavuttaa. Ajattele myös mitä siitä lähtee, jos\nasettuu vastarintaan kruunun palvelijata vastaan hänen virkaansa\ntoimittaessaan. Jos vihamielisessä tarkotuksessa kosket minuun\nsormellakaan, niin saat, rikoskaaren kahdeksannentoista luvun\nmukaan, sovittaa sen kahdensadan taalerin sakolla tahi, ellet kykene\nmaksamaan, kahdeksankolmatta vuorokauden vesileipävankeudella...\nNiinpä siis, jatkoi Spökvist, ottaen Svalgrenin kädestä käsiraudat;\n-- niinpä siis huomaat, että vastustus vaan pahentaa asiata.\nMuuten voinen tuttavuuden kauppaan ja tyynnyttääkseni sydäntäsi\nsanoa (samalla Spökvist alensi äänensä kuiskaavaksi), että\npääset, kun kaikki otetaan lukuun, kahdeksallatoista parilla\nraippoja kahdenneljättä sijasta, koska rikkomuksesi oikeittain on\ntapahtunutkin \"pikaistuksissa\"... Hyvät ystävät (Spökvist korotti\ntaas äänensä ja kääntyi porstuvassa kokoontuneihin kuulijoihin, ja\nnäpelöi sillävälin yhä käsirautoja kuntoon), tämä esimerkki silmäinne\nedessä on teille varoituksena siitä, kuinka käy kun palvelija nousee\nisäntäänsä vastaan. Pitäkää se alati tuoreessa muistissanne.\n\nRengit puukkivat toisiansa kylkeen ja piileilivät toinen toisensa\nselän taakse salatakseen, minkälaisen vaikutuksen Spökvistin saarna\noli heihin tehnyt. Joku joukosta näytti huolestuneelta, mutta näiden\noli ainoastaan surko Sveniä.\n\n-- Ojenna tänne kätesi! sanoi Spökvist tälle. Svenin havahduttivat\nnämä sanat aivankuin unesta.\n\n-- Minä huomaan mistä kysymys on, sanoi hän kolkosti, -- vaan\nälkää luulko, että minä vapaaehtoisesti antaun sidottavaksi ja\nraahattavaksi kaakinpuuhun. Älkää pyrkikö lähentelemään käsirautojen\nkanssa; siitä ei tule mitään. Ennemmin kuolen, kuin antaudun häpeään.\n\n-- Kas niin, poika, olepas rohkea! Kädet tänne! sanoi nimismies ja\ntarttui Sveniin.\n\nSven töyttäsi kruununpalvelijan takasin, pani hatun päähänsä ja\nvirkkoi:\n\n-- Hyvästi patruuna! Kiitoksia tästä erästä! Minua ette enää näe\nkoskaan... Pois tieltä, hyvät ihmiset! Joka uskaltaa käydä minuun\nkäsiksi, syyttäköön itseään.\n\nJa niin poistui hän huoneesta ja astui vastusta kokematta joukon läpi.\n\nHeti kun Brackander ja Spökvist olivat hämmästyksestä toipuneet,\nhuusivat molemmat yhdestä suusta:\n\n-- Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni hänet! Älkää päästäkö häntä\nkarkuun! Jälestä rientäkää, sen lurjukset.\n\n-- Kyllä, kyllä, armollinen patruuna! Kyllä, kyllä, herra nimismies!\nhuusivat rengit ja juoksivat toinen toisensa kumoon rappusissa\nteeskennellyssä innossaan täyttää herrain käskyn. Tultuansa pihalle\nluikkasivat he, huutaen ja hoilaten, kaikille tahoille, paitsi sille,\nminne näkivät Svenin verkalleen ja vakavin askelin poistuvan.\n\n\n\n\nVIII.\n\nKotoa pois.\n\n\nEdellisessä luvussa kerrottu kohtaus oli sattunut Johannan käydessä\nisänsä luona kotona.\n\nHuumautuneena ja kykenemättä ajattelemaan yhtä selvää ajatusta lähti\nSven herrastalosta ja meni, ei tiennyt minne. Hänen sydämessään\npeuhtoivat tunteet sekaisin, kuni aallot myrskyn myllertämällä\nmerellä; harmi ja mielikarvaus kärsimästään häpeällisestä kohtelusta,\nsynkät aavistukset, ahdistus ja surumielisyys paisuttivat hänen\nsydäntänsä tahi puristivat sitä kokoon. Siten kuljeskeli hän\nkauan, tuskin omaa itseänsä tajuten ja nostamatta maahan luotua\nkatsettaan. Kun hän vihdoinkin tuli jälleen tuntoihinsa ja silmäili\nympärilleen, oli hän syvällä metsän keskellä, ja yötaivas hiljaisine\ntähtijoukkoineen kaareili hänen päänsä päällä. Väsyneenä heitäiksen\nhän näreen juurelle ja koki pitää ajatuksiaan koossa miettiäkseen\ntyynesti asemaansa ja päättääksensä mitä olisi tehtävä.\n\n-- Olenko todellakin tehnyt itseni syypääksi rikkomukseen? ajatteli\nhän itsekseen; -- enkös hillinnyt mieltäni, vaikka he mitä\njulkeimmalla tavalla ärsyttivät minua? He syyttivät minua varkaudesta\nja pilkkasivat kasvatusisääni jumalanpelkonsa tähden ja kutsuivat\nhäntäkin sekä oikeata isääni varkaiksi... kun sitä ajattelen, niin\noikein sisuni kuohuilee... tahtoisin kuristaa heidät, katalat...\nEpäilty syylliseksi varkauteen! sehän on kauheata! En koskaan voi\nkestää sitä häpeätä... ja vielä tahtovat he minut vangita ja tuomita\nraippapatsaaseen häväistäksensä minut kaikiksi ajoiksi ja antaaksensa\nkasvatusvanhempieni kuolla suruun ja epätoivoon. Mutta voiko patruuna\nsen tehdä? Hänhän on rikkonut minua, vaan en minä häntä vastaan!\nSaako isäntä rankaisematta solvaista ja pahoin kohdella palvelijaansa\nja riistää häneltä kunnian ja maineen? Ei, semmoinen ei saata oikeus\nmaassamme olla; jumalatonta olisi ajatellakin sitä.\n\nMutta samassa muisti Sven, että patruuna ja moni hänen arvoisensa\nisäntä tosiaankin lain avulla olivat syösseet viattomia palvelijoita,\njoita Sven tunsi, samaan turmion kuiluun, kuin nyt avautui\nnuorukaisen itsensä eteen. Se oli siis mahdollista, mitä Sven\nniinkauan kuin suinkin tahtoi epäillä. Olihan mahdollista, jopa\ntodenmukaistakin, että nimismies ja hänen apulaisensa ajaisivat\nSveniä kuni järjetöntä eläintä, siksi kuin saisivat hänet kiinni,\nsalpaisivat vankeuteen ja veisivät oikeuden eteen, jossa Svenin\nvakuutusta myöten syytteenalaisen palvelijan ei olisi mitään oikeutta\nodotettavana. Pitäisikö hänen paeta? Ehkä, sitä hän hetkisen\nmietti, mutta sitten tuli hän ajatelleeksi kasvatusvanhempiaan,\njoiden vanhuuden tukena hän oli ja joita kohtaan hänellä oli pyhiä\nvelvollisuuksia täytettävänä; hän ajatteli myös Johannaa, ja, ollen\nkatkeran, epätoivoisen mielialan vallassa, kiusasi hän nyt itseään\nsillä väärällä luulolla, että tyttö kenties ei olisikaan haluton\nsaamaan patruunan miehekseen köyhän masuunirengin sijaan. Ja mikä\noli vielä pahempi: saattoiko Sven enää edes toivoakaan Johannaa\nvaimokseen sittenkun häntä oli luultu varkaaksi ja häpeällisen\nruumiinrangaistuksen kautta halvennettu omaistensa ja kaikkein\nihmisten silmissä?\n\nMoiset ajatukset tunkeilivat toinen toisensa sijaan sekaisin ja\nhämmentyneinä. Sven ei kyennyt ratkaisevaa päätöstä tekemään; hänen\npäänsä painui rintaan ja hänen nyrkkinsä puristuivat kouristuksen\ntapaisella voimalla, aivankuin olisi hän käsivoimin tahtonut murtaa\nkaikki ne näkymättömät paulat, joihin pahuus ja ilkeys olivat hänet\nkietoneet. Olisipa patruuna Brackander vaan ollut sillä hetkellä\nonnettoman ja tuimistuneen nuorukaisen vallassa, niin voi heitä\nkumpaakin! Vaan eipä... ennenkun Sven olisi kerinnyt seurata loukatun\nsydämensä vihan ääntä, olisi aivan varmasti joku toinen korkeampi,\nalkuperäiselle luonnollemme outo voima kytkenyt hänen kostavan\nkätensä, ja jos patruuna olisi ojentanut Svenille kätensä ja lausunut\nyhdenkään sovinnollisen sanan, olisi Sven liikutetuin mielin antanut\nkaikki anteeksi, sillä semmoinen oli korpraali Brantin kasvatuspojan\nsydämenlaatu.\n\nSven saattoi jäntereidensä herpoutumatta tehdä työtä moukarilla\naamusta iltaan, mutta moisiin sieluntaisteluihin hän ei ollut\ntottunut; hän tunsi olevansa väsynyt ja riutunut ja vaipui vihdoin\nrauhattomaan, pahojen unien rasittamaan horrokseen, istuissaan vanhan\nkuusen juurella, jonka nuokkuvien oksien läpi tähdet ystävällisen\nlempeästi kimottivat, ikäänkuin tahtoen lohduttaa häntä ja sanoa,\nettä maalliset surut, yksin vaikeimmatkin, ovat vain ohimenevää\nmyrskyä, jonka jälkeen varhemmin tahi myöhemmin ei ainoatakaan jälkeä\nole näkyvä tyyntyneen sydämen pinnalla.\n\nSven heräsi lintujen iloiseen aamuviserrykseen. Hän toivoi olevansa\njoku noista siivekkäistä olennoista, jotka Luojan sinitaivaan\nalla viettävät elämänsä lempien, laulaen ja pitäen rakasta huolta\npoikasistaan. Mutta eihän yksikään varpunen putoa Jumalan tahdotta\nja onhan Hän päämme hiuksetkin lukenut -- sitä tuli nyt Sven\najatelleeksi, ja tämä ajatus se antoi hänelle voimaa. Hän päätti\nlähteä korpraalin luo saamaan neuvoa ja sitten taas palata työhönsä\nmasuunille. Hyvin tuntien metsän harhapolut lähti hän lyhyintä\ntietä ja näki kohtasillään järven laineiden läikkyvän kuusten ja\npetäitten välistä. Oli kaunista katsella kuinka järven pinta siellä\ntäällä loisti aamuauringon kullasta, mutta toisin paikoin oli vielä\nverhoutuneena köykäiseen, läpikuultavan pitsihunnun tapaiseen sumuun,\njoka vähitellen kohosi ja haihtui puhtoiseen sini-ilmaan. Mutta\nainoastaan tyynimielinen voi nauttia luonnon kauneudesta; onnettoman\nsilmää ei ihastuta taivaan sini, nurmien vihervyys ja salojen\nvaihteleva komeus. Muun luomakunnan tyyneys ja sopusointuisuus on\nmasentavana vastakohtana hänen omalle nuloudelleen; hän tuntee\nolevansa luonnon ulkopuolelle suljettu olento, itsetietoisuutensa\nkautta tuomittu elämään tykkänään toisessa, henkisten ristiriitain,\najatusten, tunteiden ja kiihkojen näkymättömässä maailmassa.\n\nSven näki tutun, kauniiksi punatun tuvan, jonka savutorvesta\nvaaleanharmaa savupatsas kieriskeli tyyneeseen ilmaan. Ennenkun\nastui sisään meni hän alas venevalkamaan ja pesi kasvonsa kylmässä\njärvivedessä hävittääkseen kyyneltensä jäljet sekä näyttääksensä\nreippaammalta. Sen jälkeen meni hän sisään.\n\nKersti muori seisoi lieden ääressä hämmennellen pataa. Muita ei\nnäkynyt ketään, sillä Inkeri oli mennyt navettaan lehmän lypsäntään\nja päästämään lampaat laitumelle.\n\nKersti käännähtihen ja kysyi, miksi Sven oli tullut näin tavattomaan\naikaan. Eukon katsannossa ja äänessä, jolla hän kysymyksen lausui, ei\nilmennyt sitä iloisuutta ja herttaisuutta, jota kasvatuspoika aina\nmuulloin oli tottunut erottamaan.\n\n-- Minä tahdon puhua isän kanssa, vastasi Sven.\n\nKersti jutteli nyt harvoin ja nyrein sanoin, että korpraali varhemmin\naamulla oli lähtenyt matkalle Veksiöön syystä, jonka jo tiedämme.\nSven luuli alkuaan, että tämä se olikin Kerstin ruppastuulen\nnostanut, mutta pian pääsi hän erhetyksestään. Kersti jutteli --\nja Sven kuunteli sydän täynnä ahdistusta -- kuinka patruuna omassa\npersoonassaan oli tullut ja pyytänyt Johannaa vaimokseen, mitä\nkorpraali oli patruunalle vastannut, sekä mitä... mutta mepä emme\nsaata seurata Kerstin sanatulvan juoksua. Sven ei ollut kuullut monta\nsanaa ennenkun hän vuoron punastui, vuoron kalpeni ja tunsi olevansa\nikäänkuin mitättömäksi masennettu. Tuska, joka hänet nyt valtasi,\noli monin verroin haikeampi kuin edellisenä iltana ja kuluneena yönä\nkokemansa.\n\n-- Se on sinun syysi, Sven, sanoi Kersti, -- sinun syysi, että suru\nja eripuraisuus ja kina ovat osanneet rauhaisaan majaamme, sinun\nsyysi, että Johanna ei tullut osalliseksi siitä onnesta, jonka\nHerramme hyvyydessään tahtoi hänelle valmistaa patruunan kautta,\nsinun syysi, että meidät kenties karkotetaan kotoa pois... ja\nkuitenkin olemme sinua elättäneet ja pitäneet huolta sinusta, kuin\nomasta lapsestamme... Herra, hyvä Isä, se on kiitos, jonka tässä\nmaailmassa saa!\n\nJos Kersti olisi tiennyt, että hänen joka sanansa raastoi ikäänkuin\ntylsä saha kasvatuspojan sydämen herkimpiä syitä, niin hän varmaankin\nolisi suistanut kielensä, sillä häijy ei Kersti ollut. Ja jos\nhän lisäksi olisi tiennyt, mitä Sven äsken oli kärsinyt... jos\nhän olisi tiennyt, että Sven rauhattomalla sydämellä oli tullut\nkasvatusvanhempiensa majaan saamaan lohdutusta, niinkuin aavikon\nvettä himoitseva eläin etsii vilvoittavaa juomaa... niin olisi hän\nkuolemaan asti katunut mitä nyt teki. Vaan hän ei sitä tiennyt\neikä myöskään nähnyt, mitenkä jättiläisvoimainen mies istui siinä,\nkalpeana ja vavisten niinkuin vilutautia poteva, ja mitenkä karvaat\nkyynelet vierivät hänen miehevistä silmistään ja yhtä nopeasti\nkatosivat hänen kuumeesta polttavan kätensä poispyyhkiminä.\n\nSentähden tuntui vähän kummalliselta, että Sven, kun Kersti muori oli\nherennyt puhumasta ja enentyneellä innolla hämmenti pataansa -- että,\nsanomme, Sven silloin nousi istualtaan ja sanoi tyynesti, melkein\niloisesti, joskaan ei tavalliseen tapaansa:\n\n-- Kylläpäs nyt, äiti, syydätte syitä jos jonkinlaisia minun\npäälleni! Ja kuitenkin olen niin viaton kuin lapsi. Minä olen\neilisiltaan saakka ollut sulatolla työssä tietämättä mitään kaikesta\ntästä. Enhän minä tahdo tehdä Johannaa onnettomaksi, sen te, äiti,\nkyllä tiedätte; ei, minä päinvastoin kaikesta sydämestäni toivon\nhänen tulevan rikkaaksi ja ylhäiseksi, koskei hän muulla tavalla\nsaata tulla onnelliseksi. Ja mitä kinaan tulee, niin tunnen minä isää\nsekä äitiä niin hyvin, että tiedän sen pian menevän ohi ja kaikki\ntaas muuttuvan hyväksi... Niin, äiti, oli se vähän kummallista, että\nisä hylkäsi patruunan tarjouksen, ja vielä yksinomaan minun tähteni!\nMinä olen kaikissa tapauksissa tässä talossa nauttinut niin paljon\nhyvää, etten ikänä voi sitä palkita... Ei, kyllä kaikki vielä hyväksi\nkääntyy, äiti; en minä tahdo olla kuin kiittämätön käenpoika, joka\npannaan vieraaseen pesään ja saa elatuksensa vierailta vanhemmilta ja\nkiitokseksi siitä tunkee oikeat lapset pesästä ulos. Ei, siihen en\nryhdy! Minä en tahdo olla esteenä... Äiti, missä on kaapin avain?\n\n-- Se on ikkunalla, sanoi Kersti jo vähän leppeämmin, sillä Svenin\nsanat häntä miellyttivät eikä hän hoksannut, että ne tulivat\nkatkerien tuskien lannistamasta sydämestä; -- maltahan nyt vähäisen\naikaa, Sven, niin saat ruokaa ennenkun menet sulatolle takasin.\n\n-- Kiitos, äiti, minulla ei ole nälkä, vastasi Sven aukaisten\nkaapin, josta hän otti muutamia papereita, niitten joukossa\nkastetodistuksensa, sekä ruutisarven ja haulisäävelin. Samaten aukasi\nhän vähäisen, kyökin vieressä olevan koppelon oven ja otti sieltä\npyssyn, joka oli hänen omansa. Sitten painoi hän lakin alas otsalleen\nja lausui:\n\n-- Hyvästi, äiti.\n\n-- Miksi otat pyssyn kerällesi? kysyi Kersti ja katsahti Sveniin.\n\n-- Enpähän muuta varten, vastasi Sven ja käännähtihen nopeasti, ollen\npyssyn lukkoa tarkastavinaan, -- juolahti vain mieleeni, että voisi\nolla hupaista pudottaa jokunen lintu, jos tielle sattuisi. Hyvästi\nnyt.\n\nJa Sven lähti. Hänen tiensä kulki vähäisen navettarakennuksen ohi, ja\nhän poikkesi navettaan tapaamaan Inkeriä. Tytöllä oli parasta aikaa\nsylyys heiniä ja olkia vietävänä lehmälle, kun Sven näyttäytyi ovessa.\n\n-- Inkeri siskoseni, sanoi hän, -- minä vaan pistäysin tänne\nnähdäkseni sinua kerran vielä, ennenkun lähden. Minulla on asia\ntoimitettavana kaukana pohjosessa päin, emmekä saane tavata toisiamme\npitkään aikaan. Hyvästi nyt!\n\nInkeri kysyi mikä asia se oli, vaan ei odottanut vastausta kun\nSveniin katsahdettuaan jo huudahti:\n\n-- Kuinka sinä olet eriskummaisen ja kalpean näköinen, hyvä Sven!\nMikä sinun on?\n\n-- Ei niin mitään, Inkeri... Kun näet Johannaa ja isää, niin sano\nheille hyvin paljon terveisiä... terveisiä minulta.\n\nJa Sven puristi tytön kättä, kääntyi ja lähti nopeasti astumaan.\nÄllistyneenä ja hämillään jäi Inkeri navetan ovelle ja katseli\npoistuvan jälkeen.\n\nSven kulki kasvot poispäin käännettyinä tuvan ohi, mutta tultuansa\nvähän matkan päähän, ei hän voinut olla vielä viimeisen kerran\nluomatta silmiään rakkaaseen lapsuutensa kotiin ja siten sanomatta\nhiljaiset jäähyväisensä kaikille niille esineille, joihin hänen\nsuloisimmat muistonsa liittyivät.\n\nSattuipa nyt niin, että Kersti muori samassa katseli ikkunasta ulos,\nja hänen sekä Svenin katseet yhtyivät. Hämmästyksekseen huomasi\nKersti, että kasvatuspojalla oli silmät kyynelissä, ja nyt hänelle\näkisti selveni mitenkä asianlaita oli. Oli aivankuin Svenin katse\nolisi poltellut hänen sieluansa; ja kaikki se hellyys, jota hän\nSveniä kohtaan tunsi, heräsi yltyvällä voimalla eloon.\n\n-- Herra Jeesus! mitä olen tehnyt! huudahti hän ja riensi ulos\nkutsumaan kasvatuspoikaa takasin. Vaan Sveniä ei näkynyt enää; hän\noli peittynyt tiheään petäjikköön, joka oli venelahdelman takana.\n\nKersti muori juoksi niin nopeasti kuin hän vanhoilta jaloiltansa\njaksoi, alas järvelle päin ja huusi läähättävällä äänellä:\n\n-- Sven, Sven, tule takasin!\n\nMetsän kalliot kantoivat hänelle vastauksen, mutta kasvatuspoikaa\nei näkynyt. Jos hän olisi kuullut, kuinka tuosta huudosta huokui\nhellyyttä, ahdistusta ja mielenliikutusta, niin olisi hän ehkä\nkääntynyt takasin.\n\nKerstin huudon kuultuaan juoksi Inkeri navetasta sinne; hän näki\näitinsä istuvan paasijärkäleellä molemmat kädet puristettuina otsaa\nvasten.\n\n-- Äiti, äiti, mikä teidän on? kysyi tyttö pelästyneenä.\n\n-- Lapsoseni, vastasi Kersti nyyhkien, onnettomuus on kotihimme\nsaanut, majanamme majoittunut, ja minä olen siihen syypää.\n\n\n\n\nIX.\n\nVärvääjä.\n\n\nSven eteni yhä kauemmaksi metsään. Hän kulki kulkemistaan, tietämättä\nmitä päämaalia kohden, mutta vaistomaisesti pyrki hän salon\nsynkimpiin ja syrjäisimpiin sopukkoihin, vaelteli sydänmaiden halki,\njoissa ei minkäänlaisia polkuja ollut, elleihän ahkerain muurahaisten\nraivaamia, näiden jotka täällä elivät vanhoissa yhteiskunnissaan\ntaikka perustivat uusia, vaikkei kukaan historiankirjoittaja tiedä\nkertoa näitten yhteiskuntain vaiheista, jotka itsessään lienevät\nehkä yhtä merkittäviä kuin vanhat muurahaispesät Athena, Korintho\nja Thebe ja niitten Välimeren rannoilla olevat uudisasunnot. Svenin\najatukset ja tunteet olivat ikäänkuin turruksissa; hänen sielunsa\njänteet olivat höltyneet eivätkä enää tuskasta väräjäneet. Ei hän\nmyöskään välittänyt ajatella omaa kohtaloaan tahi mihinkä hänen\nolisi ryhtyminen, vaan kulki väsymättä edelleen, niinkuin koko\nhänen voimansa olisi ollut siirtyneenä käyntijäntäreihin. Se vain\noli hänellä selvillä, että jos takaa-ajajat hänet saavuttaisivat,\nniin hän ei antautuisi vangittavaksi, vaan puolustaisi itseään\nviime verenpisaraan asti; sentähden oli hän myöskin ladannut\npyssynsä järeillä susihauleilla, tarkoin puhdistanut sankin ja\npannut siihen uutta ruutia. Täten samoellessaan tuli hän masuunin\nläheisyyteen, jossa hän niin kauan oli työskennellyt, ja kuullessaan\nsen koneen jyrisevän ja metsävirran kohisevan, pysähtyi hän ensi\nkerran, ja syvä mielihaikea valtasi hänet uudelleen; hän oli tuossa\njyrinässä kuulevinaan ikäänkuin jäähyväistervehdyksen ja hän halusi\nhartaasti, ennenkuin kulki etemmäksi, saada sanoa hyvästit Pekka\nLarssonille ja toisille tovereille. Mutta kun hän siinä mielessä\nlähestyi metsänreunaa ja näki masuunin matkan päässä edessään,\nhuomasi hän ihmisjoukon purkautuvan ulos hytistä, ja erotti hän\njoukosta patruunan, nimismies Spökvistin täydessä univormussa sapeli\nvyöllä, nimismiehen kirjurin, palvelija Svalgrenin ja joitakuita\nneljännysmiehiä. Nämä olivat epäilemättä tulleet Sveniä etsimään;\nsittenkun he olivat hetkisen keskenään puhuneet, näki hän heidän\nkääntyvän sille tielle, joka vei korpraalin torpalle. Sven katsoi\nviisaimmaksi olla sulatossa käymättä, niinkuin aikomus alkuaan oli,\nkääntyi toisaanne päin ja painautui taas yhä syvemmälle metsään. Kun\nhän innolla ja kiirehtien oli jatkanut harhailuaan pohjoista kohti,\nja aurinko jo oli tullut keskipäivänkorkeuteen, tuntui nälkä ja\nväsymys häntä vaivaavan ja hän heittäytyi maahan lepäämään. Metsän\nolivat monin paikoin keskeyttäneet osaksi maan- ja kihlakunnantiet,\nosaksi raivatut, viljellyt ja asutut alat, ja näitten poikki oli Sven\nkiirehtien kulkenut, koskei hän tahtonut, että kenenkään pitäisi\nnäkemän hänet. Samaten näki hän nytkin tien pyyhkäisevän läheltä\nohitse sen paikan, mihin hän oli laskeutunut levolle, mutta koska\nhän jo oli kaukana Hupihaittolan aluspiiristä, niin hän ei katsonut\ntarvitsevansa olla niin varovainen kuin ennen.\n\nNälkä on epämieluinen vieras, kun ei tiedä millä keinoin siitä\npääsisi kuitiksi. Tunkevatpa tämän vieraan kärhentelevät vaatimukset\nhaaveksivaisimman romaaniurhonkin kuuluville ja saattavat tämän\njoskus aivan todenteolla horjumaan päätöksessään, pysyäkö rakkautensa\nihanteelle uskollisena, vai valitako mielemmin maittava ruoka-ateria,\nesim. pöystiä ja potaatteja. Että tämä seikka nyt kohtasi Sven\nmaasmestariakin, ei ole senvuoksi kummallisempaa, varsinkin koska hän\noikeastaan ei ollut haaveksivainen luonnostaan, vaan suoraan sanoen\nturmeltumaton luonnonihminen. Kun hän siis ajatteli, kuinka katkerata\noli lähteä kotiseudultaan näkemättä ja hyvästijättämättä Johannaa\nja korpraali Brantia, ja paljon muita, näitä hänelle niin rakkaita\nhenkilöitä koskevia surullisia ajatuksia risteili hänen päässään,\nmietti hän samalla myös, mitenkä hän saisi nälkänsä tyydytetyksi.\nAinoa keino oli, että hän möisi kiväärinsä; hän päätti siis kaupata\nsitä niissä mökeissä, joiden ohi hän vaeltaissaan tulisi kulkemaan.\nTämän päätöksen tehtyään nousi hän jatkamaan matkaa, mutta samassa\nhänen huomionsa kiintyi mieheen, joka astuskeli maantietä pitkin ja\näkkiä pysähtyi, nähtyänsä vuorostansa Svenin.\n\nMies oli puettu koreaan sotilasunivormuun, joka erosi maasotilaitten\ntavallisesta puvusta. Hänellä oli samallaiset olukset, kuin\nSven oli Smoolannin ylväillä krenatyöreillä nähnyt, mutta hänen\ntakinrinnuksensa oli punaisesta verasta, ja hihansuut, kaulus ja\njuovat hänen housuissaan valkoiset. Hänen vasemmalla kupeellaan\nroikkui lyhkänen sapeli eli säilä, tuskin suurempi tavallista\npaistiveistä. Mies oli suora- ja uljasryhtinen, ja hänen punakoita\nkasvojaan kaunistivat tuuheat viikset. Niinkuin mainitsimme, hän\npysähtyi nähtyänsä Sven maasmestarin ja tarkasteli häntä kiireestä\nkantaan, ikäänkuin hän olisi tuumaluvussa tahtonut arvioida\njättiläisen pituutta. Senjälkeen tervehti hän sotilaan tavoin käsi\nkohotettuna arkihatun rajaan, -- ihan niinkuin Sven oli nähnyt\nkorpraalin tekevän kun tämä kirkkomäellä kohtasi jonkun vanhan\nupseerin tahi aliupseerin entisten sotatovereidensa joukosta -- ja\näänsi, käsillään vilkkaasti viuhtoen:\n\n-- Astu lähemmäs, ylävän männikön arvoisa poika! Ellet sinä ole joku\nmetsänhaltijoista, joku haamu Jättiläiskaudelta, vaan kuolevaisen\näidin lapsi, niin astu lähemmäs!\n\n-- Mitä te minusta tahdotte? kysyi Sven, joka luuli miestä\njuopuneeksi tahi sairashuoneesta karanneeksi.\n\n-- Mitäkö minä sinusta tahdon? Katsoa ja ihmetellä Luojan tekoja,\njolla sinua tehdessään aivan varmaan oli tarkoituksena sorvata\nhenkisoturi kaikkein armollisimmalle kuninkaallemme. Mikä on nimesi,\nkorkea nuorukainen, jota ei muut kuin torninvartija voi katsoa yli\nolkapään?\n\n-- Nimeni on Sven Stool, vaan ken te olette?\n\n-- Minä, poikaseni, vastasi mies juhlallisella käden viitteellä; --\nminä olen _princeps prætorii_, se on toisin sanoin niin paljon kuin\nkorpraali kuninkaan toisessa henkivartijaväessä ja nimeni on Montan.\nKun nyt olemme tulleet keskenämme tuttaviksi, niin kysyn sinulta,\netkö kulje yksiä teitä minun kanssani; me voimme siinä tapauksessa\nnauttia toinen toisemme seurasta, sillä tunnustan suoraan, että minua\nhuvittaa sanomattomasti kaikki mikä tässä maailmassa on suurta ja\nylevää, kaikki mikä kohoaa vähintäin kuusi jalkaa maan matalaista,\nmitätöntä soraa korkeammalle.\n\n-- Minun tieni käy metsän läpi, sanoi Sven.\n\n-- Mutta siellä päin ei ole kapakkaa, muistutti Montan; -- seuraa\nminua, ystäväni, minä panetan sulle päivällisen.\n\n-- Ei, kiitos.\n\n-- Sinä olet yhtä jyrkkä ja lyhyt sanoiltasi kuin olet pitkä\nruumiiltasi, ystäväni. Mutta minä en päästä sinua: _torvaleæna levana\nlupum sequitur, lupus ipse capellam_... sieluni on takertunut sinuun\nkuin humala humalasalkoon. Vaan miksi minuun noin töllötät, sinä\nelävä kirkontorni? Olenko mielestäsi muka korea? Enkö ole?\n\n-- Pelkään teidän olevan päästänne vähän vialla, vastasi Sven.\n\n-- Hoo, arveletko minun hulluttelevan. Siinä olet tosiaankin\noikeassa, mutta näetsen, kaartilainen on niin onnellinen, niin\nylen verevä veitikka, että koko maailma ikäänkuin leikkii hänen\nsilmissään; loppumattomassa iloisuudessaan hän tuskin tietää millä\njalalla tulisi seista, saatikka sitten pitää suunsa kiinni. Niin,\npoikaseni, sen sulle sanon, että kaartilainen on kadehdittava\nkappale; nuorukainen, jonka onnistuu päästä kaartiin, on onnestaan\nvarma. Ajatteles sitä, ystäväni!\n\nSanoen päivänhellettä rasittavaksi ja että maantienpölyä tarvitsi\nhuuhtoa alas, rupesi kaartinkorpraali senjälkeen nurmelle istualle\nvähän matkaa maantiestä, otti taskustaan pullon ja tarjosi siitä\nSvenille. Kun Sven epäsi tarjouksen siitä syystä että hän ei koskaan\nollut viinaa maistanut, ilmaisi Montan tyytymättömyytensä siihen,\nettä maailmassa löytyi ehdottomasti raittiita ihmisiä, koska toisten\nsenvuoksi täytyi, ylläpitääkseen poliitillista tasapainoa, juoda sitä\nenemmän. Noihin toisiin, poliitillisen tasapainon vuoksi itsensä\nuhraaviin, näkyi Montan itse kuuluvan, sillä hän otti aimo kulauksen\npullosta, ja kohta vielä toisen. Sitten aukasi hän matkalaukkunsa ja\nkuori sieltä esiin monenlaisia ruoka-aineksia, joita Sven halukkain\nsilmin katseli: muutama kakku hienoksi seulotuista ruisjauhoista,\nsavustettua liikkiötä, lihamakkaraa y.m. Hän pyysi Sveniä käymään\natrialle kanssaan, ja tämä ei odottanut toista käskyä, niinkuin\nkansan kesken seuratapa vaatii, vaan ryhtyi heti tositoimeen.\n\nKävisi varsin pitkästyttäväksi kertoa mitä kaikkea nämä kaksi\ntoveria haastelivat; se vaan, että korpraali Montan alkoi puhua\nkuin ymmärtäväinen mies konsanaan ja osasi tuota pikaa voittaa\npitkän vieraansa luottamuksen, niin että tämä hänelle jutteli\nelämänsuhteensa ja kertoi nykyisen tilansa. Montan kysyi, tahtoiko\nhän pestautua kaartilaiseksi ja alkoi uudestaan kuvailla kaartimiehen\nonnellista osaa mitä loistavimmissa väreissä.\n\n-- Mutta ennen kaikkea, lausui hän, -- tahdotko ruveta\nkaartilaiseksi? Kysyn sitä sen vuoksi, että pidän sinusta ja toivon\nsinulle hyvää. Ota onni lennosta kiinni, poikaseni, muuten häntä et\nsaavuta koskaan. Aluksi tarjoo hän sinulle minun kauttani kymmenen\nhopeariksiä käsirahoina; sitten seuraat minua Tukholmaan ja saat\nnähdä suuren pääkaupungin ja kuninkaan itsensä ja kaikki prinssit.\nSitten saat tämmöiset vaatteet, joilla on se kummallinen vaikutus,\nettä kaikki tytöt juoksevat perästäsi kuin hullut. Ajatteles, kuinka\nihanata! Saada marssia, tehdä sotatemppuja Ladugårdsgärdetillä sekä\nkuninkaan ja isänmaan puolesta kulkea vartiona Kaarle kolmannentoista\npatsaan ääressä! Minä puhun todesta takaa; minä en leikittele\ntunteillasi, poikaseni. Minä tahdon luoda sinulle onnellisen\ntulevaisuuden enkä vaadi mitään siitä -- korkeintain kiitollisuuden\nkyynelen silmistäsi.\n\n-- Hoo, nyt alkaa korpraali Montan hullutella taasen, vastasi Sven;\n-- en minä ole niin tuhma, että antaudun peijarin vieteltäväksi. Minä\ntiedän hyvin, millaista kaartilaisen elämä on...\n\n-- Hm, sanoi Montan hämillään, -- en minä tahdo sinua petkuttaa.\nSe, mitä äsken puhuin, on tuttu loru, jonka osaan ulkoa ja jolla\nhoukuttelen typeräpäisiä houkkia tarttumaan ansaan. Sinua en tahdo\npeijata...\n\n-- Kuulkaas, korpraali, keskeytti hänet Sven, -- minä en muuta huoli\nkuin että totuudenmukaisesti vastaatte yhteen ainoaan kysymykseen:\nliikeneekö kaartinmieheltä myös aikaa hyödylliseen työhön, niin että\nvoi ansaita syrjätuloja.\n\n-- Kyllä riittää, jos vaan kellä on halua muuhun työhön. Minä tunnen\nahkeria ja säännöllisiä miehiä, jotka palvelusajan loputtua ovat\nkoonneet itselleen melko pääomia, riittäviä turvaamaan riippumatonta\ntulevaisuutta. Mutta niitä ei ole monta; useimmat ovat laiskoja tahi\njuovat he ansiot suuhunsa. Sanoit olevasi seppyyteen perehtynyt; jos\nniin on, ei sinulta tule koskaan etuisaa työtä puuttumaan, ja luulen\nvoivani vakuuttaa, että sinulla on toiveita ansaita alasimesi ja\npalkeesi ääressä enemmän rahaa Tukholmassa kuin muualla maaseudulla.\n\nSven ei ollut enää kahdellapäällä, ja hänen asemassaan\ntuskin harva olisi ollut. Hänen suurimpana huolenansa oli,\nettä kasvatusvanhempansa hänen väkipakollisen pakonsa kautta\nkotiseudultaan jäisivät tukea ja turvaa vaille, mutta Montanin\nvarma vakuutus oli tämän huolen karkottanut ja Sven seurasi\npäivän aikaan Montanin mukana lähimpään kestikievaritaloon, jossa\ntämä tarkasti hänen paperinsa, maksoi hänelle käsirahat ja sai\ntarvittavan asiakirjan allekirjoitetuksi. Turvattuna, ainakin omasta\nmielestään, kaartinkorpraalin siipein suojassa kaikilta patruuna\nBrackanderin hätyytyksiltä, jatkoi Sven ja hänen uusi tuttavansa\ntoisena aamuna matkaa pohjoiseen, Jönköpingiä kohti. Montan oli\niloisa ja yleensä hyväsydäminen veitikka sekä hieman taipuvainen\nraskasmielisyyteen, jolle hän kuitenkin hankki lievitystä pullostaan\nsekä filosoofilliskäytännöllisestä laissez-aller opistaan,\nsäännellystä, kuten ennenaikaan Kreikanmaan seitsemän viisaan,\najatelmiin semmoisiin kuin; \"_tyydy huomispäivään semmoisenaan_\"\ntahi \"_ei pidä surra pahemmin kuin että seuraavassa hetkessä on\nvalmis pistämään polskaksi_\" j.n.e. Moisilla ajatelmilla ja useain\nrunoilijain teoksista lainaamillaan säkeillä koetti hän myös, vaikka\nturhaan, hauskuttaa Sveniä.\n\n-- Mutta hyvä mies, sanoi hän kerrankin, -- sinä näytät aivankuin\nolisit puulla päähän lyöty. Kuulin sinun viime yönä unissasi puhuvan\njotakin Johannasta. Minä kernaasti myönnän, vaikken tunne häntä,\nettä hän on siveätapaisin ja ihanin impi kuin koskaan on kasvanut\nPohjan tunturien keskellä, mutta, saakeli olkoon, jos tyttö on sinut\npettänyt, niin heitä pois mielestäsi hänet. Niin tein minäkin, kun...\n\n-- Korpraalin olisi parasta pitää suunsa kiinni sen asian suhteen...\nminä en kernaasti soisi puheltavan siitä, vastasi Sven rypistäen\nsilmäkulmiaan.\n\n-- No, no, lausui Montan, otti toisella kädellään Sveniä kainalosta\nja viuhtoi armottomasti toisella; -- minä en koskaan puhu siitä\nmitään poikaseni; lisään vaan että,\n\n    \"Svante -- en ymmärrä huolias nuita\n    Tyttösen tähdenkö sie suret noin?\n    Veikkonen, sen sulle vannoa voin:\n    Menetit yhden -- saat tuhannen muita\".\n\n\n\n\nX.\n\nTeinit.\n\n\nKuukausi on kulunut edellä kerrotuista tapauksista. Sillä aikaa\novat Yrjö ja Aadolf, nuo kaksi Veksiön teiniä, samoelleet\nSmoolannin seudut ristin rastin, käyneet luonnon, muistomerkkien,\nhistoriallisten tapausten tahi teollisuuslaitosten puolesta\nmerkittävissä paikoissa, kartuttaneet kasvikokoelmiansa harvinaisilla\nkasveilla ja mineraloogisia kokoelmiansa näytepaloilla erilaisista\nkaivoksista j.n.e. Lisäksi ovat he kohdanneet kaiken säätyisiä ja\nikäisiä originaaleja, elostaneet pikkuseikkailuja, joista heille\npiisaa iloisen jutun ainetta koko tulevaksi lukukaudeksi, olleet\ntalonpoikaishäissä, merkinneet muistiin kansantaruja ja tarinoita,\nsanalla sanoen: käyttäneet retkeilypäivänsä hyödyllisellä ja\nhuvittavalla tavalla. Aadolf Sparrfält, ollen taitava piirustaja,\non työksensä saanut albumissaan ikuistuttaa kaikkia esineitä,\njotka ovat häntä viehättäneet; tuossa albumissa nähdään lehti\nlehdeltä maisemakuvain luonnoksia, talonpoikia kansallispuvussa,\nkauniita tytönkasvoja, naurettavia talonpoikaisäijien naamoja,\nriimikiviä, sukuhautoja, kirkkoja ja hullunkurisia kohtauksia heidän\nomasta matkailuelämästään -- kohtauksia, joissa Yrjö useimmiten\non sankarina; niinpä nähdään mainitunlaisessa luonnoksessa muun\nmuassa, mitenkä Yrjö tavottaessaan harvinaista suokukkaa on vajonnut\nkainaloitansa myöten mutaan ja mitenkä Aadolf tarttumalla molemmin\nkäsin Yrjön tukkaan koettaa vapauttaa ystävänsä hänen epämieluisasta\nasemastaan.\n\nOn kaunis sunnuntain iltapuoli. Yrjö ja Aadolf oleskelevat\nmahtavan Taberg-vuoren harjulla. Arvossapidetty ja vierasvarainen\ninspehtori, kaivoksen ja vuorella olevien masuunien johtaja, jonka\nluona teinit vastikään ovat olleet päivällisellä, seisoo heidän\nvieressään, kaukoputki kummassakin kainalossa, ja puheskelee paikan\nmerkillisyyksistä. Näköala on erinomaisen ihana. Seutu, monen\npeninkulman laajalta, levitteleksen ikäänkuin värillisenä karttana\nheidän jalkainsa juurella. Synkät, korkeat ja avarat havusalot\nseisovat siinä kuin syvät, määrättömät joukot vihreäpukuisia\nsotilaita, joitten rivien välissä siellä täällä kirkontornien\nhuiput ikäänkuin lippuina ja standaareina kohoavat, ja osastojen\nvälissä suikertelevat Nissa, Laga ja lukemattomat vähemmät\njoet oikullisissa mutkakkeissa, välkkyen auringon valossa kuin\npitkät kytkettyjen kiväärien linjat. Niin on kolmella taholla\ntätä malmirikasta vuorijättiläistä; pitkin neljättä sivua, sen\npohjoisvierteen ja Vetterijärven välillä levitteleiksen aukeampi\nmaisema, jonka kukkulain keskeltä Jönköpingin kaupunki häämöttää,\nkoskien huoneriveillään kolmen järven rantaan, joista suurin aukiaa\nmahdottomaksi seläksi vaihtelevin värein välkehtivää suvitaivasta ja\nniitä romantillisia ylänteitä kohden, jotka seurailevat sen rantoja,\nkunnes se kauempana ulohtaalla yhtyy ilman ääreen. Laskeva aurinko\nkultailee oikealla rannalla kohoavat kukkulat ja luo niiden huipuille\npurppuraisen hohteen, mutta vasemman rannan jyrkänteet esiytyvät\nharmaina ja heittelevät yhä pitempiä varjoja järven pinnalle mitä\nenemmän aurinko lähenteleksen petäjiä kantavia vuoria lännessä.\nJokunen purje liitelehtii laatelehtii tummalla, hopeanhohteisella\nvedenselällä, jolla kaunis, satujen ja historian kuulu Visingsö\nsiniläikevänä huomautuu. Kaukoputkella saattavat teinit nähdä siellä\nBrahe-linnan rauniot ja saaren kirkon, jonka vaskikatto kimaltelee\nauringon loisteessa.\n\nHeidän siinä katsellessa tuota lumoavaa luonnon kuvaa ja mielihyvällä\nhengittäessä havusalon tuoksuilla täytettyä raitista tuulenhenkeä,\njoka pöyryttelee vuoren lakea, panee inspehtori myötä ottamansa\nmetsätorven suulleen ja puhaltaa suurella mestariudella \"Kuningatar\nHortensen romanssin\". Vuoren tuhatkaiku vastaa täyteläisellä äänellä;\nsävelet kierivät ja vyöryvät kuni lumivyörykkeet jyrkänteiden\nkeskellä, säikytellen vuoren onkaloihin asuutuneet haukat, jotka\nkäheällä rääkynällä yhtyvät konserttiin. Mutta eipä metsätorvea\nsäestele yksinomaan vaan haukat; yhtäkkiä kajahtaa ihmisenkin\nääni, miltei yhtä käheä kuin heidän, ja laulaa laulun, joka niin\nhuonosti soveltuu soinnun vastikkeeksi romanssiin, että inspehtori\npuolittain suuttuneena pistää torven taskuunsa. Laulaja ei ollut\nvielä näkösällä, mutta sen kuuli, että hän lähenemistään läheni sitä\njyrkkää ja vaikeakulkuista polkua, joka eteläpuolelta suikerrellen\nkohoaa vuoren laelle. Laulu oli tuo vanha, jota Ruotsin sotamiehet\nlauloivat Norjan sotaretken jälkeen:\n\n    \"Karl kahdestoista hän talvella\n            Trallala,\n    Päin marssi Fredrikshallea\n            Trallala,\n    Hän siellä kuolon kohtasi,\n    Oi trallera, trallerallalallala,\n    Vaan kostettu on nyt sankari,\n            Hei trallerallalla.\"\n\n-- Päivää, hyvät herrat ja Ruotsin miehet, sanoi laulaja tullen\näkisti näkyviin, -- metsätorven sulosävelet saivat minut\nhoukutelluksi tänne, mutta tie oli kauhean rasittava ja kurkkuani\nkuivaa, kuin jos olisin niellyt masuunin. Suokaa anteeksi että\ntuppaudun herrojen seuraan; nimeni on Montan, virka-arvoni korpraali\nkuninkaan toisessa henkivartiaväessä, matkani määrä Jönköping, missä\nmarkkinoita huomenna pidetään, ja jossa toivon tapaavani joitakuita\nnuoria lujatahtoisia poikia, jotka haluavat antautua jaloon\nsotilassäätyyn... Sen asian suhteen on minulla puhuttavana jotakin\nteille, nuori ystäväni -- (Montan, joka parasta aikaa oli jokseenkin\nkuten sanotaan \"tujussa\", kääntyi täten tuttavallisesti Yrjön\npuoleen) -- ennen kaikkea, tahdotteko ruveta sotamieheksi? Minä kysyn\nsen vuoksi että pidän teistä ja haluan saattaa teidät onnelliseksi,\nsillä uskokaa pois että kaartilainen elää kadehdittavaa eloa, jota\nitse Olympon jumalat eivät saata olla kadehtimatta...\n\nYrjö vakuutti nauraen, että korpraalin tarjous ansaitsi siinä\nmäärin miettimistä, että hän (Yrjö) tarvitsi koko ikänsä tarkoin\npunnitaksensa asiaa ja että korpraalin ennen sen ajan loppua ei ollut\nodotettavana mitään ratkaisevaa vastausta.\n\n-- Tuhat pentelettä, murahti Montan käyden hieman noloksi, -- kyllä\nhuomaan, etten osunut oikeille apajille. Mutta asia on nähkääs se,\nettä metsän hiivatin pihkan- ja havuntuoksu on pannut minut vähän\nniinkuin pyörälle... minä en siedä sitä hajua, vaikken muuten olekaan\nhermoheikko. Herra taitaa olla opinteitä kulkevia, se näkyy herran\nolennosta ja katseesta.\n\n-- Ei, korpraali, minä ja tuo poika, toverini tuossa, olemme vain\nlukiolaisia Veksiöstä.\n\n-- Lukiolaisia! Ah! sanoi Montan surunsekaisesti, -- olin minäkin\naikoinani lukiolainen -- _Auch ich war in Arkadien geboren_ --;\nkirjoitin kreikkaa ja puhuin latinaa niin että paikat soi, ja vanha\nisäni, komministeri, samaten kuin opettajanikin, odottivat minusta\nsuurta tietoniekkaa. Mutta pirahti sitten muutamia parranhaituvia\nleukaani, minä luulin olevani mies ja koetin irstasten tapojen kautta\nsaada toisetkin vakuutetuksi siitä. Seuraukseksi tuli että minut\nkuten oikein oli karkotettiin koko oppilaitoksesta. Vanha isäni kuoli\nmieliharmista ja minä tartuin epätoivosta muskettiin. Semmoinen on\nelämäni tarina. Mutta sitäkö tässä seison ja rupattelen? Hiivatin\nkuusenpihkahaju tekee ihmisen avomieliseksi. _Donec eris felix multos\nnumerabis amicos, tempora si fuerint nubila, solus eris_... niinkuin\nkuuluu, on vanhalta Nasolta säilynyt muistissani sen verran kuin\nkotoisiin tarpeihin vaaditaan.\n\nInspehtori, jonka takin lakkari kuten korkeanautuaan Kristoffer\nPettukuninkaan ennenaikaan, näkyi olevan pohjaton kormano, veti sen\ntutkimattomista kätköistä esiin pullon kirsikkaviiniä, hänen ovelan\nvaimonsa laittamaa, sekä muutamia rautapellistä tehtyjä pikareja,\nja kehoitti läsnäolijoita istahtamaan nurmikolle noita pikareja\npyllistämään. Montanin silmät seurasivat suurella mielihyvällä\nisännän liikkeitä tämän täyttäessä pikarit, mutta korpraali parka\nsaattoi vaivoin salata pettyneen toivonsa kaihon, kun hänen\nmakuherkkä kurkkunsa oli vakauttanut hänet siitä, ettei viattomassa\nviinissä ollut niin nimeksikään suruja suistavaa alkohoolia. Puhe\nlähti kumminkin liikkeelle ja sai muun muassa koskeneeksi Montanin\npestausasioihinkin.\n\n-- Niin, hyvät herrat, pakinoi hän sytyttäen matkapiippuaan, --\nminä olen tehnyt joltisenkin hyviä kauppoja. Vernamon markkinoilla\nvedin viisi palkintoa; siellä täällä pitkin seutuja sain käsiini\nmonikahtoja, jotka samaten sain suostutetuksi palvelemaan sodan\njumalaa. Jönköpingissä toivon niinikään kahmasevani hyvän otoksen.\nSiellä olemme sopineet yhtyäksemmekin, minä ja kaikki suojattini, ja\nkun saan heidät kokoon kerätyksi, lähden Smoolannista haalimallani\nkarjalla Tukholmaan. Kaikki ovat he urmakoita poikia, kaartilaisen\nmitan täyttäviä, ja tulevat olemaan sotamiesrivissä kaunistuksena.\nMutta parahin heistä kaikista, kultasilmäni, kuusi jalkaa ja\njoukon tuumia pitkä, on muuan masuuninrenki Hupihaittolasta, joka\nerinäisistä syistä otti pestin sotamieheksi. Sen asian laita on\noikeastaan näinikään...\n\nJa Montan kertoi nyt Sven Stoolin historian. Yrjö ja Aadolf\nkuuntelivat jännitetyllä mielenkiinnolla. He havaitsivat kuten\nvalitettavasti totta olikin, että sankari Montanin kertomuksessa oli\nheidän vanha ystävänsä ja tuttavansa, maasmestari, emmekä liioittele\nsanoessamme, että molemmat teinit olivat hyvin suruissaan Sveniä\nkohdanneen onnettomuuden tähden. Aadolf kysyi vilkkaasti, missä Sven\nparaillaan oleskeli.\n\n-- Oh, hyvät herrat, sanoi Montan surullisen näköisenä, -- hän poika\nparka on joutunut toisen värvääjän käsiin, joka kaikin voiminsa\nkoettaa riistää häntä pois minulta. Lain mukaan on minulla tosin\noikeus pitää rekryytti omanani, mutta kilpatoverini on vaarallinen\nmies, joka ei pidä lukua lainsäännöksistä tahi kuninkaallisista\nkäskyistä; se on sanalla sanoen _Kuolema_.\n\n-- Mitä! huudahti Aadolf, -- onko Sven kuollut?\n\n-- Ei, sanoinhan äsken että minä ja Kuolema vielä riitelemme hänestä.\nPoika sairastui noin kolme viikkoa takaperin kuumeeseen, joka näillä\ntienoin liikkuu, ja minä majoitin hänet vanhan mökkiläiseukon\ntaloon, joka on täältä neljännespeninkulman päässä. Sittemmin en ole\nretkeilyni aikana joutanut käydä häntä katsomassa ennenkuin tänä\npäivänä. Jos hän surmalta säilyy, niin voin toivoa eri palkkiota\nniin oivasta rekryytistä. Soisin vaan hänen pian tulevan entisiin\nvoimiinsa, niin että hän määräajalla voisi saapua yhtymäpaikalle.\n\nAadolf ja Yrjö halusivat tarkempaa tietoa siitä, missä mainittu\nmökkiläiseukko asusti, mutta Montan, johon pöhnä ja kesälämmin yhä\ntehokkaammin vaikuttivat, vastaili sekaisin ja ilmaisi kohta kovalla\nkuorsaamisellaan, että hän oli uneen uupunut.\n\nInspehtori ja teinit lähtivät nyt tulemaan vuorta alas, jättäen\nsotilaan rauhassa humalastaan selviämään. Vaikka teinejä pyytämällä\npyydettiin jäämään yöksi, niinkuin sitä toivoivat tarkastaja, hänen\nrouvansa ja ennenkaikkea lapset, joitten erinäiseen suosioon teinien\noli onnistunut päästä, sanoivat he hyvästit näille vierasvaraisille\nihmisille ja suuntasivat matkansa etelään päin.\n\nYstävysten kesäloma läheni nyt jo loppuaan. He olivat päättäneet\nTabergilla käytyä suoraa tietä palata Veksiön seuduille, viipyä\nparisen vuorokautta kukin kotonaan ja sitten syyslukukauden ensi\npäivänä taas yhtyä yhteisessä teinikammiossaan Veksiössä. Nyt\nmuuttivat he matkasuunnitelmansa siten, että päättivät pikapäätä\npoiketa korpraali Brantin luokse, kuulemaan millä kannalla siellä\nasiat oikeittain olivat, sillä vanhan soturin kuva asui elävänä\nheidän sieluissaan ja he olivat lyhyellä käynnillään hänen\nrauhaisassa majassaan saaneet vastaanottaa vaikutuksia, joitten ei\nniin kohta pitänyt haihtuman.\n\n-- Ukko Brant, sanoi Aadolf kulkiessaan Yrjön rinnalla pajakuonan\nmustaamalla tiellä metsän läpi, -- on mielestäni oikean ruotsalaisen\ntyyppi semmoisena kuin Herramme kaiketi tahtoo hänen olevan --\nurhoollinen, isänmaatansa ja sen sotakunniaa jumaloiden rakastava,\njumalaapelkääväinen, tyynimielinen, oikeutta harrastava ja\ntuikirehellinen. Mikä erittäinkin kiintyi huomiooni, oli tuo hienous\nja tosiaristokraattisuus, joka kaikessa teeskentelemättömyydessä,\nsydämellisyydessä ja luontevuudessa ilmeni sekä hänessä, hänen\ntyttärissään, ettäpä itse Sven maasmestarissakin. Aristokraatillinen\nkäytös ei ole totuttujen salonkitemppujen taitavaa näyttelemistä,\nvaan siinä että luonteen sisällinen jalous sekä oman ja toisten\nihmisarvon tunto ja tunnustus oikealla tavalla, teeskentelemättömästi\nja itsestänsä tulevat esiin ihmisen ulkonaisessa olemuksessa,\nhänen puheissaan, liikkeissään ja käytöksessään. Niin havaitsin\nlaidan olevan muissakin majoissa, joissa ei viinanjuominen, puute\ntahi raa'an sekä turmeltuneen herrasluokan moitittavat tavat ole\npäässeet kansan keskellä leviämään. Ainoastaan tärveltymättömässä\nRuotsin talonpojassa ja vanhassa tosiruotsalaisessa aatelissa tapaa\nluontoperäistä jaloutta. Skandinaavilaiset ovat luonnostaan määrätyt\nkansakuntien aateliksi, vaikka he ovat suvustansa turmeltuneet ja\nkadottaneet alkuperäisen leimansa... se on isäni mielipide ja se\nminunkin, lisäsi Aadolf hyvin päättäväisesti.\n\nYrjö käänti keskustelun toiselle alalle; hän kuvaili nuorukaisen\ninnostuksella -- \"mökin ja mökin haltijattaren\" omistamisen onnea.\nTämä ajatus ei saavuttanut Aadolfin hyväksymistä; se päinvastoin\nkiihdytti häntä mitä kovimmin. -- Olisitko sinä, hän virkkoi, --\nhalukas keskeyttämään lukusi ja vapaaehtoisesti luopumaan aikeestasi\npappina tahi lääkärinä toimia lähimmäistesi ja yhteiskunnan hyödyksi,\nsaadaksesi vain uunin nurkassa kuherrella hellän vaimon rinnalla\nja elää ja toimia oman arvoisan persoonasi onnen eteen? Ei, Yrjö,\nniin kurjasti et sinä koskaan saattane ajatella! Kuinka monasti\nolemmekaan, sinä ja minä, haaveilleet itsellemme tulevaisuutta,\njossa kahtena uskollisena kilvoittelijana toinen toisemme rinnalla\nmurtautuisimme maailman läpi, taistellen kuten Kaarle kahdestoista\nkaikkea viekkautta, kataluutta ja halpamaisuutta vastaan, esiintyköön\nsitä missä hyvänsä? Se vasta on elämä, johon kannattaa pyrkiä,\npäämäärä jonka eteen ansaitsee kuolla! Etkös muista, mitenkä siinä\n\"pohjan nuorukaisen laulussa\" sanotaan, jota laulamme kimnaasissa:\n\n    \"Hän pyrkii tietoon, valohon;\n    Ei pelkää voimia pimeyden,\n    Ei valtaa ennakkoluulojen --\n    Vaan vapaa on kulkunsa horjumaton.\"\n\nYrjö oli ainoastaan yhdenkolmatta vuotias, eikä hänen sydämensä siis\nvielä ollut tarpeeksi penstynyt ja kylmentynyt salliaksensa hänen\nesiintyä sentapaisilla vastaväitteillä, joilla n.k. kypsynyt kokemus\nivaa raittiin ja lämpimän nuorukaismielen tunteita. Hän tarttui\npienen harrasmielisen ystävänsä käteen ja asteli äänetönnä eteenpäin.\n\nTaivas alkoi sillä välin vähävähältä synketä. Sankkoja pilviä\najelehti metsän päällä, ja teinit etsivät jotakin majaa, jonka katon\nalla saisivat olla suojassa, kunnes uhkaava sade oli mennyt ohi. Sitä\nkestikin etsiä, ja ennenkuin he sen löysivät, olivat he sateesta\nläpimärkinä. Tien vieressä oli vähäinen harmaja mökki; sen savutorvi\noli kallistunut ja mökin ympärillä kasvoi joitakuita vanhoja\nkuusia -- mökki oli juuri sellainen, joka tushilla piirustettuna\nveliinipaperilla näyttää ihanalta, vaan jossa eläminen itsessään\nsentään on varsin epämukavata ja kurjaa.\n\nSurullinen oli nähtävä, joka kohtasi teinien silmiä heidän astuttua\nmatalaisesta ovesta sisään. Pimeässä huoneessa, joka näytti hyvin\nköyhältä, mutta sentään puhtaalta, istui vanha nainen tuolilla\nlyijyihin sovitetun ikkunan ääressä kähertäen n.k. pellavasta\neli eräänlaista päähinettä, jota arvoisat matamit vielä meidän\npäivinämmekin käyttävät. Huoneen surullinen näkö ei johtunut\ntästä, sillä eukko näytti tuiki herttaiselta ja iloisalta eukolta,\nmutta huoneen peräalalta häämötti sänky ja sen päänpielukselta\nkalmankarvaisten umpisilmäisten kasvojen ulkopiirteet. Sängyn\nvieressä istui toinen nainen kumartuneena sairaan puoleen; hän\nkäännähtihen verkalleen teinien astuessa sisään, ja nämä tunsivat\ntaas Johanna Brantin.\n\n\n\n\nXI.\n\nHuutokauppa.\n\n\nSallimus oli ohjannut teinit samaiseen tölliin, johon sairas\nSven Stool oli majoitettu. Kaarina, -- se oli töllin iäkkään\nomistajattaren nimi, -- oli torpparin leski ja hankki niukan\nelantonsa kähertämällä \"pellavasta\" seudun naispuolisille eläjille.\nHän oli hiljainen ja ilomielinen eukko, kaiken ikänsä elänyt\nköyhyydessä, vaan ei siltä koskaan kantanut köyhyyden _raskainta_\ntaakkaa, nimittäin tulevaisuuden pelkoa, sillä hän arveli, että vireä\nja säveä ihminen turvallisesti voi luottaa Jumalan huolenpitoon.\nMonena iltana kävi hän levolle sittenkun viimeinen vaskikolikkonsa\noli kulunut päivän tarpeisiin, mutta seuraava aamu toi aina avun\ntullessaan; joku hänen kannattajistaan osautui aina oikeaan aikaan\ntuoden \"pellavansa\" ja maksaen hänen työnsä.\n\nVaeltaessaan Montanin seurassa oli Sven äkkiä kääntynyt sairaaksi ja\nsaattoi viimeiseltä vaivalla kulkea retostella edelleen huolestuneen\nvärvääjän rinnalla. Onneksi ei Kaarinan mökki ollut kaukana; eukko\nei apuansa kieltänyt hätään joutuneelta nuorukaiselta, kuten moni\nkukaties olisi tehnyt, vaan luovutti häntä varten ainoan huoneensa,\nvalmisti hänelle tilan ainokaisessa sängyssään ja vaali tuntematonta\nmiestä sellaisella hellyydellä, kuin olisi hän ollut hänen ainoa\nlapsensa. Pitäjän pastori, jonka tapa oli, kuten pappien jokseenkin\nharvoin on, käydä laumansa jäsenten luona heidän majoissaan ja\npuhua heidän kanssaan heidän sekä hengellisistä että maallisista\ntarpeistansa, pistäysi myös joskus vanhan Kaarinan luokse ja autteli\nhäntä vähäisillä rahalahjoilla kantamaan uuden kutsumuksensa\ntaakkaa talonemäntänä ja sairaanhoitajana, sekä käytti tietojansa\nlääkintätaidon alalla saattaaksensa Svenin jälleen terveeksi. Sven\noli huonona sairaana monta päivää ja houri paljon, mutta vähitellen\nlamautui taudin voima nuorukaisen vahvan luonnon sekä Kaarinan ja\npastorin hellän huolenpidon yhteisestä vaikutuksesta. Kun hän taas\noli toipunut tajuntaansa ja saanut tarpeeksi voimia, kyseli pastori\nhäneltä hänen elämänsä vaiheita, ja tultuansa ne tietämään, kirjoitti\nhän korpraali Brantille kirjeen ja ilmoitti hänelle asian.\n\nKirje saapui järven rannalla sijaitsevaan vähäiseen taloon samana\npäivänä, jona korpraali palasi Veksiöstä, ja vaikka kirje toikin\nheidän tiedoksensa surusanoman Svenin palkkautumisesta sotamieheksi\nja hänen sairaudestaan, vaikutti se samalla kuitenkin tyynnyttävästi\nmökin asujamiin ja eritoten Kersti muoriin, jota hamasta siitä\naamusta, jona Sven oli lähtenyt kotoa, kalvoi hillitön epätoivon\ntuska. Kun huhu patruunan ja Svenin välillä sattuneesta rymäkästä\nehti Kerstin korviin, oli hänen ahdistuksensa noussut ylimmilleen.\nHän pelkäsi Svenin lopettaneen elämänsä, ja tämä pelko se verisenä\nhirmukummituksena kiusasi häntä päivän askareissa ja yöllä unessa.\nKun korpraali palasi kotiinsa huomasi hän niin muodoin entisen\nrauhaisan asuntonsa muuttuneen murheiden majaksi. Itsekin tunsi hän\nsyvästi masentuneensa Kohtalon raskaiden iskujen painosta, vaan näki\nhän kuitenkin asian melkoista kirkkaammassa valossa kuin Kersti\nmuori. Hän oli täydellisesti vakuutettu siitä ettei Sven ollut\neksynyt itsemurhaajan kamalaan rikokseen; hän koki siis päästää\nKerstin siitä pelosta ja saattaa samalla vaikenemaan ne ankarat\nsoimaukset, joita eukko itseänsä vastaan tähtäsi. Kaksi tuntia\nsenjälkeen saapui kirje, ja sai se aikaan enemmän kuin korpraali\nkaikilla puuhillaan. Vanhuspari keskusteli nyt jokseenkin tyynesti\nmihinkä olisi ryhdyttävä, kun patruunan kiessit heti samassa\npysähtyivät tuvan eteen ja hän itse sekä nimismies Spökvist nähtiin\nastuvan korpraalin matalaiseen majaan.\n\nPatruuna Brackander tervehti suopeasti. Vakaisuus ja surunvoittoinen\njuhlallisuus asuelivat hänen otsallaan. Soveliaan johdannon jälkeen\nalkoi hän puhua siitä surullisesta metakasta, joka äskeisin oli\nsattunut Hupihaittolassa, kun Sven Stool ilman minkäänlaista\nymmärrettävää syytä oli hyökännyt hänen, isännän, kimppuun ja\npidellyt häntä sangen pahoin. Patruuna kuvasi Svenin käytöstä\nräikeissä piirteissä, ja nimismies Spökvist loi kuvaukseen\nsitä tuntuvampia varjoja. Vielä vakuutti patruuna, että hän\nkunnioituksesta ja ystävyydestä kunnon Brantia kohtaan, joka\ntietämättänsä oli kasvattanut käärmettä povellaan, aikoi antaa\narmon ja olla ryhtymättä laillisiin toimenpiteisiin pahantekijän\nsuhteen. Nimismies näki hetken otolliseksi kysyä, missä Sven mahtoi\npiileillä, johon korpraali vastasi vasta ikään saaneensa tiedon\nettä kasvatuspoika oli palkkautunut kaartilaiseksi ja oleskeli tätä\nnykyä Jönköpingin seuduilla, -- joka tieto silminnähtävästi huvitti\npatruunaa sanomattomasti.\n\n-- Ystävä hyvä, sanoi hän korpraalille, -- huomaattehan nyt kuinka\nsuuresti olette pettynyt toiveessanne saada kasvatuspojastanne hyvää\nja kunnollista miestä. Hän on huonosti palkinnut huolenpitonne ja\nrakkautenne. Kaikki siteet hänen ja teidän väliltänne tulee tästä\nhetkestä asti olla katkaistuina; varsinkaan ette suinkaan enää\nkoskaan voine antaa Johannaa semmoiselle kadotetulle olennolle. Niin\non siis poistettu sekin ainoa este, jonka tunnollisuutenne asetti\nminun ja Johannan naimisen välille, ja vaikka edellisen epäyksenne\nkautta tulinkin syvästi loukatuksi, niin tulen minä nyt toistamiseen\nanomaan teidän ja vaimonne myönnytystä avioliittoomme. Olen\nvakuutettu ettei asiain tällä kannalla ollen mitään estettä Johannan\nomalta puolelta tule kohtaamaan, vaan tahdon sittenkin antaa hänelle\npitkällistä ajatusaikaa. Aikomukseni on näetten teidän luvallanne\nlähettää Johanna johonkin parempaan perheeseen saamaan sivistävän\nkasvatuksen ja sen kautta tulemaan ansiolliseksi vastaanottamaan sen\nyhteiskunnallisen aseman, jonka minä hänelle tarjoon.\n\n-- Mikä jalo mies tuo Brackander! sanoi Spökvist ihmettelevästi.\n\nMutta korpraali ja etenkin Kersti muori, joka viime aikoma oli\nsaanut vallan toiset ajatukset asiassa, eivät näyttäneet niinkään\nhalukkailta tarttumaan koukkuun. Kersti piti kiivaasti Svenin\npuolta arvellen, ettei poika silti ollut niin kadotettu olento,\njoksi patruuna häntä oli sanonut, vaikkei hän voinutkaan puolustaa\nhänen käytöstänsä isäntäänsä kohtaan. Sven oli kaiketi kovasti\närtynyt, arveli hän; muuten ei hän kuuna päivänä olisi sillä tavalla\nkäyttäytynyt, mutta kaikissa tapauksissa pyysi Kersti että patruuna\nantaisi hänelle anteeksi ja ajattelisi hänestä parempaa, sillä sen\nolihan ansainnut.\n\nKorpraali lausui melkein saman kuin Kersti, mutta lausui sen\ntyynemmin, järkevämmin ja melkoista päättävämmin. Patruuna saattoi\nsanomattomaksi mielikarvaudekseen hyvin havaita, että hän kaikesta\njuonittelustaan huolimatta ei ollut askeltakaan lähemmäksi maalia\npäässyt. Hän loi Spökvistiin salamielisen silmäyksen, jonka jälkeen\nnimismies nousi seisoalleen ja puhui niinkuin seuraa:\n\n-- Veli Brackander, minä en ymmärrä mitenkä sinä tyynellä mielellä\nsaatat kärsiä moista kiittämättömyyttä ja uppiniskaisuutta. Sinä\nolet verrattomalla jalomielisyydellä kohdellut näitä kelvottomia\nihmisiä, jotka peittelemättä julkenevat pilkata ja uhmata sinua; olet\ntarjounut armahtamaan pahantekijää, joka tarttui isäntäänsä käsin ja\nsen kautta teki itsensä vankilaan ja raipparangaistukseen syypääksi.\nEi, ystäväiseni, mitta on kukkurallaan... ole _sinä_ jos olet\nkivenkova kuolettaville solvauksille, vaan _minä_ en ole; _minä_ en\nkärsi kuulla sitä kauemmin. Sinun on ryhdyttävä kovin kourin asiaan\nkäsiksi... kuulusteltava lurjusta ja panetettava hänet tyrmään...\nsaatettava hänet oikeuden tutkittavaksi, ei ainoastaan sinua vastaan\ntekemänsä ylläkön johdosta, vaan myös koska hän kaiken luultavuuden\nmukaan on syypää suurpajassa tapahtuneeseen varkauteen.\n\nKun korpraali Brant kuuli Sveniä syytettävän varkaudesta, rypistyivät\nsiinä tuokiossa hänen tuuheat kulmakarvansa sangen uhkaavalla\ntavalla. Hänen sisunsa kuohahti niin kuin se hänen nuoruutensa\najoista asti ei ollut kuohahtanut, sillä hänen vakuutuksensa\nkasvatuspojan rehellisyydestä oli juurtunut yhtä voimakkaasti\nkuin hänen uskonsa Raamattuun, ja loukata Svenin kunniaa oli\nyhtä kuin loukata hänen omaa kunniaansa. Hän kaappasi röyhkeätä\nnimismiestä kädestä kiinni ja työnsi hänet jokseenkin säälimättömästi\nulos ovesta, joka heti samassa vedettiin kiinni hölmistyneen\nkruununpalvelijan nenän edessä. Kun patruuna sen näki, huomasi hän\nettä oli paras aika hänenkin lähteä, liiatenkin kun Kersti kyynelin\nja terävin sanoin alkoi purkaa mielikarvauttaan hävyttömän syytöksen\njohdosta. Brackander mumisi jotakin, että korpraali syyttäisi\nitseänsä siitä mitä hänen menettelytapansa johdosta mahdollisesti\ntulee seuraamaan, ja lähti. Kohta sen jälkeen vierivät kiessit pois.\n\nIllemmalla saapui Johanna vanhempien taloon. Patruuna oli näet\nheti kotiin päästyänsä kutsuttanut tytön luoksensa, maksanut\nhänelle jäännöksen vuosipalkasta ja käskenyt hänen heti lähteä\nHupihaittolasta. Johannalle oli ero enemmin iloksi kuin mielipahaksi,\nja saatuansa tietää kirjeen sisällön, kiitti hän sydämestänsä Jumalaa\nsiitä, että hän palvelustoimensa estämättä saattoi rientää minne\nsydämensä häntä kutsui, nimittäin Svenin sairasvuoteen ääreen. Hän\nilmoitti vanhemmillensa päättäneensä jo tänä iltana lähteä matkaan;\nkorpraali tahtoi että hän odottaisi aamuun, niin että kävisi\nhommaaminen sitä tätä matkalle ja matkan päässä tarvittavaa kalua,\nmutta Kersti vastusti viipymistä.\n\n-- Kukapa tietää, eikö poika mahdollisesti kuole ennenkun hän ehtii\nperille, sanoi eukko vesissä silmin.\n\n-- Mitähän jos hän on erinnyt tästä maailmasta siinä uskossa, että\nminun haluni oli ajaa hänet kotoa pois ja että Johanna ei ollut\nhänelle uskollinen! Johanna ja Sven eivät konsanaan tulleet väliänsä\nselvittäneeksi; eivätpä he ole edes toisiansa nähneetkään siitä asti\nkuin patruunan juolahti mieleen turmallinen tuuma kosia Johannaa. Se\nseikka se juuri kipeimmin on Johannan sydämeen koskenut; sen tiedän\nvarmaan ja se on, Jumala paratkoon, minun syyni. Ei, rakas tyttöseni,\nlähde sinä vaan hetipaikalla, ja ota matkaan ne rahat, jotka sinulla\non palkastasi tähteenä; ne saattavat nyt olla hyvään tarpeeseen.\nJohanna parka, hän on kärsinyt yhtä paljon kuin minä. Mene sinä,\nlapsikulta, ja palaja tuoden semmoisen sanoman, joka voi tyynnyttää\nsekä sinun sydämesi että minun omantuntoni!\n\nValmistukset oli pian tehty. Vähäinen nyytty käsivarrellaan lähti\nJohanna mökistä. Hän kulki sinä iltana puolen penikulmaa ja lepäsi\nyön Fogelvik-nimisessä kylässä erään talollisen luona, joka oli\nKerstille sukua. Varhain seuraavana aamuna jatkoi hän matkaansa.\nHän kuljeskeli yksin autioita, tuntemattomia seutuja, mutta ajatus,\nettä Sven häntä tarvitsi, antoi hänelle rohkeutta ja joudutti hänen\naskeleitaan. Väliin sattui, että hyväntahtoinen matkalainen pyysi\nhäntä ajoneuvoihinsa istumaan, siten lyhentäen hänen vaellustaan;\nväliin kohtasi hän synkissä, hiljaisissa saloissa kuljeskelevia\nmaantienpolkijoita ja päihtyneitä irtolaisia, jotka heti olisivat\nryöstäneet hänet puhtaaksi, jos olisivat tienneet, että hänellä\noli vähäinen summa rahaa muassaan; välimmiten taasen muutamat\nraa'at herrasmiehet ahdistelivat häntä törkeillä pilasanoillaan\nja epähienoilla kysymyksillään, mutta hän tukahutti kaikki pelon\ntunteensa ja kulki kaikkein vastusten läpi, rohkaisten mieltänsä\najattelemalla sitä päämäärää, jota kohden hän kulki.\n\nNiinpä sitten muutama päivä kirjeen lähettämisen jälkeen muuan\nnuori nainen astui vanhan Kaarinan tupaan. Hän mainitsi nimensä ja\nKaarina tunsi sen, sillä hän oli useasti kuullut sairaan vieraansa\nhouriessaan mainitsevan sitä. Sillä hellyydellä ja väsymättömyydellä,\njota ainoastaan rakastavalla naisella voi olla, valvoi Johanna nyt\nSvenin ääressä ja vaali häntä, niinkuin äiti sairasta lastaan, ja\nKaarina sai nyt ensi kerran kauasta aikaa nauttia jonkunlaista lepoa\nyöllä. Eräänä päivänä houraili Sven kovasti; hiljattain elämäinsä\ntapausten sekavia kuvia väikkyili hänen mielessään; Johanna kuuli\ntaas nimensä hänen kelmeiltä huuliltaan; lempeä ja valitusta huokui\nnoista sairaan katkonaisista sanoista. Silloinpa sirahti hänen\notsalleen kaksi kyyneltä, kaksi surun kastehelmeä, tytön silmistä, ja\nniillä näytti olevan eriskummainen vaikutus sairaaseen, sama vaikutus\nkuin virkistävällä ehtoosateella auringonpaahteessa nuutuvaan\nkukkaan. Selvenevä tajunta kuvautui hänen katseessaan; hänen silmänsä\navautuivat vitkaan ja kiintyivät Johannaan, ja tietämättä olivatko\nnuo rakkaat kasvonpiirteet aistinharhaa vaiko todellisuutta, ojensi\nnuorukainen raukeat kätensä lapsuutensa lemmittyä, ensimäistä ja\nainokaista rakkautensa esinettä kohtaan. Nyyhkien painalsi Johanna\nhänen kalpeat kasvonsa rintaansa vasten. Vanha Kaarina seisoi takana\nja katseli nuorukaista ja neitoa kyyneltynein silmin.\n\nJohannan läsnäolo vaikutti voimakkaammin kuin mikään muu Svenin\nparantumiseen. Nuorukainen oli tuskin milloinkaan ennen tuntenut\nitsensä niin onnelliseksi kuin nyt sairasvuoteella.\n\nPalaamme nyt taas teineihin. Johanna viittasi heille merkiksi,\nettä hän hyvin tunsi heidät ja että he olisivat hiljaa, koska Sven\nnukkui. Mutta kun hän kohta senjälkeen heräsi ja näki äsken saapuneet\nvieraat, hymyili hän iloissaan ja ojensi heille tervehdykseksi\nlaihtuneen kätensä. Hetken puheltua lähtivät molemmat naiset\nhuoneesta. Sven kysyi silloin teineiltä, aikoivatko he paluumatkalla\npoiketa Hupihaittolan ympärisseutuihin, johon teinit vastasivat,\nettä he juuri olivatkin sopineet sivumennen pistäytyä terveisillä\nkorpraali Brantin luo.\n\n-- Sepä oli hauskaa! sanoi Sven; -- sanokaa sitten isälle ja äidille\nja Inkerille terveisiä minulta, ja kertokaa heille, ettei minulla ole\nmitään vaaraa ja että turvallisesti odotan tulevia päiviä. Ja sanokaa\nte Yrjö isälle ja äidille, etten minä ottanut pestiä ennenkuin\ntulin tietämään, että Tukholmassa on hyviä toiveita sepäntyöllä\nansaita sivutuloja, ja että minä hyvin säntilleen aion lähettää\nkaikki kuukausirahani, jotka saan säästetyksi, heille, niin ettei he\njää ilman avutta, vaikka minä olen heistä kaukana. Sanokaa heille\nniinikään että minä hyvin tiedän mitenkä paljon suuressa kaupungissa\nkevytmielisten toverien keskuudessa on kiusauksia, jotka väijyvät\nihmistä, vaan että minä Jumalan avulla vältän joutumasta niiden\npauloihin. Minä pidän luonnostani vaarin ja ammennan voimia Jumalan\nsanasta ja rakkaitten omaisteni muistosta. Jos kohtaatte patruunan,\nnimismiehen tai jonkun muun, joka puhuu pahaa minusta, niin älkää\nuskoko heitä, sillä minä tahdon teidän säilyttävän hyvän ajatuksenne\nminusta; minä en ole mitään pahaa, mitään epärehellistä tehnyt. Ja\npaitsi sitä olenkin jo aikaa sitten sydämessäni antanut anteeksi\nniille, jotka minua vastaan rikkoneet olivat, enkä Luojan kiitos\nvähintäkään vihan kaunaa tahi karvautta mielessäni heitä kohtaan\nkanna... Yrjö, nuttuni rintataskussa on muutamia paperirahoja, jotka\nsain osaksi värvääjältä, osaksi maksuna kivääristä jonka möin.\nLukekaa niistä puolet ja antakaa ne isälleni; toisen puolen on kelpo\nKaarina saava.\n\nYrjö teki niinkuin Sven pyysi, lupasi viedä terveiset ja kertoa\nkaikki mitä Sven oli maininnut. Illemmalla, teinien puheltua Kaarinan\nja Johannan kera ja sanottuaan heille herttaiset jäähyväiset,\njättivät he pienoisen mökin hakeaksensa sopivampaa yöpymispaikkaa.\nSade oli lakannut, ja aurinko laski rusopunaisten ja kullanhohtavain\npilvien ympäröimänä. Metsästä kävi raikas tuoksu; sinisilmäiset\nlemmenkukat, jotka kasvoivat maantienojassa, sulopunervat vanamot\nja sinikellervät keto-orvokit nyökkäilivät toinen toisilleen, terät\nsateen vilvoittavia helmiä täynnään. Pimeni pimenemistään ja pientä\nAadolfia alkoi päivän rasitusten jälkeen vaivata väsymys ja uni.\nVaikka seutu, jonka läpi he kulkivat, ei ollut juuri harvaan asuttu,\noli sentään harvakseltaan ihmisasuntoja maantien rinnassa, ja kun\nteinit vihdoin talon näkivät ja alkoivat ovelle kolkuttamaan, aukesi\nse vain siksi että ulos pääsi äkäinen muriseva talonkoira, jonka he\nvasta muutamilla kepinlyönneillä saivat loittonemaan asianmukaisen\nmatkan päähän kintuistaan. Tästä vierasvihaisesta talosta he nyt\nlähtivät, vaan äkkäsivät kohta läheisyydessä heinäladon, johon\nhe avoimen luukun kautta kiipesivät. Täällä panivat he maata\nhyvänhajuiseen heinään ja olivat tuota pikaa siirtyneet iloisten\nunien kirjavaan maailmaan.\n\nHe nousivat seuraavana päivänä jo aamun valetessa ja jatkoivat\nmatkaansa, puhellen vakavista asioista.\n\n-- Niinhyvin matkoillamme saavutetusta vähäisestä kokemuksesta\nkuin omasta synnynnäisestä taipumuksestani luulen huomaavani\nja tuntevani, lausui muun muassa Yrjö, -- että ne ihmiset ovat\nonnellisimmat, jotka viettävät toimellista ja samalla intelligenttiä\nelämää luonnon helmassa. Onni ei tosin ole riippuvainen ulkonaisista\nolosuhteista, se lähtee omasta sydämestämme, mutta sydän se sykkii\nterveellisemmin ja voimakkaammin kun se sykkii luontoäidin tervettä\npovea vasten. Minä en ymmärrä niitä ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti\nhautautuvat kuni myyrät suurten kaupunkien pimeihin, haiseviin\nkujihin ja kuolevat siellä, ilman että kukaties koskaan ovat nähneet\nsinitaivaan, lorisevan metsäpuron, ihanan auringonnousun, ilman että\nkoskaan ovat hengittäneet puhdasta, virkistävää ilmaa, ilman että\novat kuulleet soitoista suloisinta: luonnon ikuisesti vaihtelevaa,\nsuurta paimensymfoniiaa. Ja mitä ovat nuo myyrät kaikkien näitten\nuhraustensa vastineeksi saavuttaneet? He ovat ehkä sanomattomilla\nhuolilla ja vaivoilla koonneet itselleen rikkauden, joka heidän\nhaudanpartaalla on jättäminen ja josta eivät milloinkaan ole voineet\ntuntea suurempaa mielihyvää kuin luonnonihminen tuntee vähäisten\ntarvettensa tyydytyksestä. Ja se, joka korkeampain velvollisuuksiensa\nmukaan ei elä yksinomaan omaa itseänsä varten, vaan koettaa vähässä\nmäärässään ihmiskunnan suuren perheen jäsenenä vaikuttaa ihmiskunnan\nkorkean päämäärän hyväksi, hänellä on tarpeeksi alaa toimia eläköön\nhän missä hyvänsä, maalla tai kaupungissa, matalaisessa majassa\ntai kuninkaan palatsissa. On kuitenkin hyvä, että ihmiset ovat\nerinkaltaisten taipumusten ohjattavina; suuret kaupungit ovat yhtä\ntarpeelliset kuin hajallaan olevat mökit.\n\nTeinit eivät juuri erinpitkiä taipalia päivässä tehneet ja viipyivät\ntiellä milloin yhdestä milloin toisesta syystä. Vasta viidentenä\npäivänä he sen vuoksi ehtivät Hupihaittolan tiluksille. He kulkivat\nmasuunin sivu, jossa he ensin olivat tulleet Sven maasmestarin kanssa\ntuttavaksi, ja pienen metsäojan sivu, jossa he hänen kerallaan\nolivat uineet, ja näkivät metsän läpi ehdittyään kauniin laakson,\njossa korpraalin talo sijaitsi. Sama oli laakso, sama järvi, samat\nkukkulat, mutta siitä huolimatta teki tuo tuttu luonnonkuvaelma\nteineihin erilaisen vaikutuksen kuin edellisellä kerralla. Pienten\npeltosarkain lainehtiva vilja oli lyöty maahan, niittyjen ja\nlehtipuiden vihervyys vähemmin vehmasta, kevätkukkien sijalla toisia,\njotka kertoivat syksyn lähestymistä. Seutua painoi hiljaisen,\nhaaveilevan surumielisyyden leima, mutta päivä valoi nyt kuten\nsilloin kullanhohdettansa kallioille, kedoille ja järvelle, samaten\nkuin menneitten onnen päiväin muisto luo sulosuruisen heijastuksen\nkuluneeseen, kolkkoon ja hävinneeseen elämään.\n\n-- Kas tuolla, tuollahan on tupanen! virkkoi Aadolf, kun vähäinen\npunaiseksi sivuttu maja ympärillä kasvavain omenapuiden keskeltä\nvilahti näkyviin; -- mutta ellen erehdy, on tuvan edustalla paljon\nkansaa kokoontuneena. Mitähän mahtanee olla tekeillä?\n\nYrjö varjosti kädellä silmiään ja lausui:\n\n-- Oletpa oikeassa, Aadolf. Mitähän se lienee? Rientäkäämme välemmin!\n\nTeinit huomasivat kohta mitä oli tekeillä. He saapuivat paraiksi\nnäkemään viimeisen näytöksen surunäytelmästä, joka ei vielä ollut\nasianmukaisella taidenimityksellä pantu estetiikan luetteloon, vaan\njoka yhteiskunnallisessa elämässä tunnetaan ryöstöhuutokaupan nimellä.\n\nYrjö ja Aadolf tunkeusivat kansanjoukon keskeen ja näkivät\nedessään kaksi miestä, jotka, päättäen heidän puvustaan, kuuluivat\nniin kutsuttuun herrasluokkaan ja näyttivät olevan tärkeimpinä\nnäyttelijöinä murhenäytelmässä.\n\nToisen heistä muisteli toinen teineistä nähneensä eräänä iltana\nheidän levätessään muutamalla kukkulalla vähän matkaa Hupihaittolan\nherrastalosta -- juuri samana iltana, jolloin lukijamme ensi kerran\ntutustuivat Yrjöön ja Aadolfiin. Hän oli pienehkö, hartiakas\nmiehen vähkyrä ja hänen kasvonsa ilmaisivat täydellisimmässä\nmäärässä kolmea samansukuista ominaisuutta: typeryyttä, keimeyttä\nja raakuutta. Mies oli sanalla sanoen tuo suuri mahtava patruuna\nNikolaus Brackander. Mutta varsinaisena päänäyttelijänä oli mies,\njolla oli oikea salakuljettajan naama. Hän seisoi siinä, ympärillänsä\nhuonekaluja, kyökki- ja kalastusneuvoja, maanviljelyskaluja,\nvaatetuskappaleita j.m.s. piti toisessa kädessä Moralaista kelloa,\ntoisessa huutokauppavasaraa, jota hän reimasti heilutteli ilmassa\ntarjotessaan kaupaksi kelloa, ja vehnästi puhettansa sukkeluuksilla,\njotka saivat ympärillä olevan ihmisjoukon nauramaan ja varsinkin\nnäyttivät miellyttävän patruuna Brackanderia. Sanottu herrasmies\nräjähti näetten kerran toisensa jälkeen niin ryhevään nauruun, että\nkoko hänen pienehkö ruumiinsa hytki ja kyyneliä herui hänen pieniin\nhaljakkoihin silmiinsä.\n\nKolmantena oli pitkäsäärinen, laiha ja tummanverinen herra, joka\nistui pöydän ääressä kirjoittaen. Se oli Spökvistin apulainen,\nnimismiehen kirjuri Riskvist. Hän piti huutokauppapöytäkirjaa ja teki\nsitä niin syvämietteisen näköisenä, ikäänkuin olisi hän kirjoitellut\nselityksiä Newtonin Principiaan. Riskvist oli niitä harvoja, joita\nSpökvistin sukkeluudet eivät näyttäneet huvittavan. Asianlaita olikin\nse, että hän oli kuullut ne sanasta sanaan vähintäinkin sata kertaa\nennen; hän ei kyennyt niille nyt edes viran puolestakaan nauramaan.\n\nTeinit tunsivat taasen nuo koruttomat huonekalut, punamaalisen\nsälesohvan, kukilla kaunistetun kaapin; he näkivät \"Kaarle XI:nnen\nnäyn valtiosalissa\" erään talollisen pojan käsissä, hänen isänsä kun\noli ostanut tuon mystillisen ja merkillisen kuvan tyydykkeeksi pojan\nkoreita ja räikeitä värejä tavottelevalle mielelle.\n\nSitten näkivät he vanhan eukko rassun vetäytyvän pois suuri raamattu\nkainalossa. Se oli korpraalin perheraamattu, jonka hän oli perinyt\nisältään ja jonka kanteen koko perheen sukutaulu, syntymä- ja\nkuolinpäivät oli merkitty... se oli se kirja, josta äijävanhus oli\nhakenut ravintoa uskolleen Jumalaan ja ihmiskunnan vapahtajaan,\nsaanut valoa elämän pimeinä hetkinä ja voimaa, kun hän tunsi peräti\nlamautuvansa kohtalon ankarien iskujen alla. -- Muuan torppari\ntalutti pois helposti saatuna saaliina korpraalin ainoan lehmän,\nInkerin mielikin, jota hän niin huolellisesti oli hoitanut ja\nruokkinut. Eräs vanha talonpoika ja hänen vaimonsa seisoivat teinien\nläheisyydessä ja haastella pakisivat korpraali Brantin juhlatakista,\njonka talonpoika oli huutanut, ja jonka eukko arveli sopivan hyvin\njahka siitä punainen kaulus ja kiiltävät univormunapit ratkottiin\npois. Nyt jysähti huutokauppavasara pöytään, ja Moralainen kello,\njoka niin kauan oli mittaillut rauhassa kuluvia hetkiä pienessä\nmajassa, joutui niinikään saaliinhimoisiin käsiin ja vietiin\nriemuiten pois.\n\nEmme huoli tuhlata sanoja kertomalla syyn tähän surulliseen\nkohtaukseen, johon molemmat teinit raskain mielin olivat osuneet\ntodistajiksi. Selvää on että patruuna Brackanderilla on sormensa tahi\noikeimmiten koko kätensä mukana pelissä. Emme myöskään tahdo luetella\nniitä keinoja, joiden avulla patruunan onnistui saada tällä tavalla\nlaadituksi kostonsa.\n\nYstävänsä Spökvistin kiihottamana, joka kantoi nurjaa mieltä\nkorpraalia kohtaan aina siitä käsin kun tämä kerran oli uskaltanut\npaiskata hänet ovesta ulos, oli patruuna helpolla saanut asian\nkäymään toivonsa mukaan. Mainitsemme vain, että huutokauppa\noli tullut määrätyksi sen johdosta, kun korpraalilla ei ollut\n\"mustaa valkean päällä\" todistaakseen että oli maksanut kuluneen\nvuoden arentisumman. Siten sai hän maksaa yksinkertaisesta ja\nlapsellisesta uskostaan ihmisten rehellisyyteen; täytyyhän\njokaisen käytännöllisälyisen miehen huomata, että vanha sotamies\nanteeksiantamattomalla varomattomuudellaan oli kovan kohtalonsa\nansainnut.\n\nYrjö ja Aadolf silmäilivät väkijoukkoa, ja he hengittivät helpommin\nkun eivät nähneet korpraalia, hänen vaimoaan ja Inkeriä saapuvilla\nolevien joukossa. Kolkon vakavuuden tunne oli vallannut heidän\nmielensä. Kuinka toisin olikaan kaikki siitä asti, kuin teinit\nolivat käyneet ensi kerran täällä! Ja olihan niin lyhykäinen aika\nvain erottamassa _silloin_ ja _nyt_ toisistaan! Ja nuorukaisista,\njoiden mielestä maailma tähän asti oli ollut ikäänkuin kukilla\nkaunistettu, aurinkoinen kilpatanhua, jolla ainoastaan laakereita\nja iloa oli tarjona jokaiselle, ken ilomielin ja voimakkaalla\nkädellä tahtoi niitä voittaa, heräsi aavistus, joka kuiskaili heidän\nmieliinsä kaiken inhimillisen onnen pysymättömyyttä, elonrauhan ja\ntulevaisuuden toiveiden pettäväisyyttä, pahuuden vallasta ihmisten\nkeskellä ja niitä kovia koettelemuksia, jotka vartovat jokaista,\nliiatenkin rehellistä, vaelluksen aikana tämän elämän laakson lävitse.\n\nYrjö ja Aadolf olivat siinä tuokiossa arvanneet koko asianlaidan.\nNuoret teinit silmäilivät tavattoman halveksivaisesti molempia\nherrasmiehiä, jotka he kerronnan mukaan tunsivat ruukinisäntä\nBrackanderiksi ja nimismies Spökvistiksi. Heidän katseissansa\nvälähteli mielikarvaus ja kuohahtanut nuoruuden viha, eikä yksinomaan\nhalveksiminen; pienen Aadolfin paloi halu lyödä kamahuttaa irti\npari niistä hampaista, jotka hohtivat nimismiehen pilkallisesti\nirvistävässä avosuussa; olisipa hän vaan ollut jättiläinen Finn,\ntahi ainakin tavattomista ruumiinvoimistaan tunnettu Smoolannin\nrenki \"Puttetorpa-here\", olisi hän aivan varmaan ajaa pölähyttänyt\npatruunan, nimismiehen, kirjurin sekä huutokauppaan kokoontuneen\nyleisön kaikkiin kompassin ilmansuuntiin. Mutta nuorukainen tunsi\nliian hyvin oman voimattomuutensa, ja hänen vihansa läikähti suruun\nja mielihaikeaan.\n\n-- Yrjö, sanoi hän tälle, -- seuraa minua täältä! Heittäkäämme sitä\nennen vain silmäys majaan, jossa ne kunnon ihmiset asuivat!\n\nMiettiväisenä ja vaieten seurasi Yrjö ystäväänsä tupaan, mutta he\npysähtyivät kynnyksellä ja vetäytyivät pikaisesti taapäin, sillä\nvilaistessaan tyhjään huoneeseen olivat he nähneet soturivanhuksen\nliikkumatonna seisovan otsa ikkunapieleen painettuna, kädet ristissä\nrinnan yli. He kuulivat hänen huokaavan, näkivät kyynelten vierivän\nhänen uurtuneita poskiansa myöten ja tippuilevan harmaanvalkoisiin\nviiksiin... ja Aadolf, jonka tuntehikasta lapsensielua tämä näky\npöyristi, painoi kasvonsa Yrjön olkapäätä vasten ja antoi kyyneltensä\nviljavina vuotaa.\n\n-- Rakastettu ystävä! kuiskasi Yrjö ja kiersi kätensä pienen\ntoverinsa kaulaan.\n\nKun Aadolf taas oli tointunut ja Yrjö auttanut häntä hävittämään\nhänen kyyneltensä jälkiä, sekausivat teinit uudelleen ihmisvilinään.\nHe näkivät nimismies Spökvistin nostavan ja näyttävän joukolle\nkorpraali Brantin vanhan musketin, sen musketin, jolla hän oli\ntaistellut Helsingin tappelussa ja jota hän, samoin kuin Raamattuaan,\nurhoollisuusmitaljiaan ja kaunista erotodistustaan sotapalveluksesta\noli pitänyt kalliimpana ja rakkaimpana omaisuutenaan.\n\n-- Hyvät ihmiset, Borup menee, huusi nimismies, -- hi, hi, hi, Borup\nmenee! Kuka huutaa tätä vanhaa musketunteria? Kuka antaa siitä\nkuusi skillinkiä? Tarjottu. Se on eriskummainen musketunteri, hyvät\nihmiset... Seitsemän skillinkiä... Se on ollut mukana kaikkialla,\nmissä Ryssät ovat löylyttäneet meitä selkään, hi, hi, hi... Kahdeksan\nskillinkiä... Jeppe Andersson tarjoo kahdeksan skillinkiä...\nEi, yhdeksän skillinkiä, ystävät hyvät, yhdeksän skillinkiä\nmusketunterista, joka oli mukana Ratanin luona, jossa Ruotsin poika\nniin ketterästi oikaisi pakoon...\n\n-- Te valehtelette, kurja nimismies! kuului yhtäkkiä hieno,\nsuuttumuksesta värähtävä ääni. Se oli Aadolf Sparrfält; hän oli\nkiskoutunut irti Yrjön kädestä ja seisoi, ällistyneen ihmisjoukon\nuteliaana häntä katsella pälytessä, Spökvistin edessä, silmät vihasta\nsäihkyvinä, nyrkit puristettuina. Hän oli Yrjön luota poistuessaan\npudottanut lakkinsa; tummat kiharat hulmuilivat uhmailevasti\nhänen otsansa ympäri; poskia peitti harmin puna ja ohuet huulet\nvärähtelivät suonenvedon tapaisesti.\n\n-- Te valehtelette, jatkoi poika. -- Ruotsin poika ei paennut Ratanin\nluona, te kunnianloukkaava roisto. Ja mitä tulee erityisesti tuohon\nkivääriin, niin te ette ole arvollinen kajoomaan siihen likaisilla\nkäsillänne. Sitä on kannellut rehti Ruotsin mies, joka on taistellut\nja verensä vuodattanut isänmaansa puolesta...\n\nNimismies seisoi tuokion kuin kivettynyt; patruuna\nBrackander samaten. Synkkämielisen hidasluontoinen Riskvist\nkatsoi huutokauppapöytäkirjasta ylös ja silmäili Aadolfia\nteeskentelemättömällä hämmästyksellä. Mutta Spökvist korotti äänensä\nja lausui:\n\n-- Mikä sen pieni haukkuva poikanulikka sinä olet? Mistä sinä tulet?\nKuka sinä olet, joka uskallat haukkua kruunun virkamiestä hänen\ntoimittaessaan virkaansa?\n\n-- Niinpä niin, mikä sinä olet, ukuli? huusi Brackander.\n\n-- Nappapoika? äänsi Spökvist...\n\n-- Maankulkija? uudisti Brackander.\n\n-- Neljännysmies, virkahti Spökvist läheisyydessä seisovalle\nmiehelle, -- pidä tuota varkaanalkua silmällä äläkä päästä häntä\nkarkuun. Huutokaupan loputtua puhelen minä itse hänen kanssansa.\n\n-- Ei ole tarvis, sanoi Yrjö astuen esiin; -- minä vastaan pojan\npuolesta... hän on toverini... me olemme teinejä Veksiöstä...\n\n-- Vaiti Yrjö! huusi Aadolf; -- tarvitseeko sinun tehdä tiliä minun\npersoonastani tuon kelvottoman roskajoukon edessä?\n\n-- Roskajoukon! äänsi Nordstjärnetähdistön ehdokas Brackander\ntuimistuneena; -- etkö häpeä, pieni nulikka? Uskallatko kutsua meitä\nroskajoukoksi? Kyllä minä sinua opetan...\n\nJa patruuna nosti kultaponnella varustetun bamburuokonsa antaakseen\nhävyttömälle \"nappapojalle\" aimo iskun, kun Yrjö samassa asettui\nväliin ja kukkalapiollaan väisti sen.\n\n-- Kavahtakaa itseänne, hyvä mies, sanoi Yrjö patruunalle; --\nrohjetkaa te vaan tehdä väkivaltaa tälle lapselle, niin saatte olla\nihan varma siitä, että minä annan teille niin että töppöset heilahtaa.\n\nPatruuna silmäili äimistyneenä nuorukaista, joka oli niin\nkuulumattoman rohkea että sanoi häntä \"hyväksi mieheksi\" ja lupasi\nantaa hänelle \"niin että töppöset heilahtaa\". Moista hävyttömyyttä ei\nBrackander ollut eläissänsä kokenut ennenkuin nyt. Se oli taivaaseen\nhuutava majesteettirikos! Tyrmistys ja ihmetys kuvautui niinikään\nkaikkien ympärillä olijain typerillä, ällistelevillä kasvoilla.\n\nMutta sittenkun patruuna lähemmin oli tarkastanut Yrjöä ja havainnut\nettä hän oli pitkäkasvuinen, roteva nuorukainen ja hänen kasvonsa\nsangen totisen ja päättäväisen näköiset, katsoi hän sopivimmaksi\nluopua suoranaisista hyökkäyshankkeista. Hän asettui niin\nmahtipontiseen asentoon kuin suinkin -- se on: levitti jalkansa ja\npani kultaponnen nenälleen -- ja lausui arvoisan juhlallisesti:\n\n-- Tiedättekö, nuori mies, kenenkä kanssa puhutte?\n\n-- No välipä tuolla?\n\n-- Nimeni on Brackander.\n\nPatruuna odotti että nimensä vaikuttaisi ukkosen iskun tavoin\nvastustajaan. Mutta Yrjö pysyi tyynenä kuin viilikehlo, ja Aadolf,\njonka herkkä mieli oitis läikähti rattoisalle suunnalle, virkkoi:\n\n-- Brackander! Ha, ha, mikä omituinen nimi! Ei se ole tullut teille\nsattumuksesta; siinä on syvempikin merkitys. Niinhyvin nimenne kuin\npersoonanne muistuttaa minua joltisestikin pakaroista... [Brackander\n= suomeksi Pakarainen.]\n\nYrjö saattoi rukoilevin katsein Aadolfin vaikenemaan. Brackander\nkelmeentyi kiukusta. Kun hän sittenkään, muistaen Yrjön lupausta,\nettä hän patruunalle antaisi \"niin että töppöset heilahtaa\", ei\ntohtinut kiukkuansa Aadolfia kohti purkaa, kääntyi hän nimismiehen\npuoleen ja sanoi:\n\n-- Veli Spökvist, saatatko kärsiä sitä, että nuo kaksi tuntematonta\nhenkilöä häiritsevät huutokaupparauhaa ja rankaisemattomina\nsolvaisevat meitä? Eikö varakas ja kunniassa pidetty kansalainen\nomilla tiluksillaan ole suojattu herjauksilta ja uhkauksilta? Minä\nkehoitan sinua lain ja yhteiskuntajärjestyksen nimessä...\n\n-- Hyvä on, veli Brackander, keskeytti hänet Spökvist, -- minä en\njätä asiata sillensä.\n\n-- Onko herra Spökvist nimeltään? kysyi Aadolf nenäkkäästi.\n\n-- Niin on, pikku maankulkuri, minä olen nimismies Spökvist, sinulle\nrangaistukseksi ja muille varotukseksi, niinkuin kohta tulet näkemään.\n\n-- Spökvist! mikä häijy, ilkeä nimi, jatkoi Aadolf; -- mutta kaikissa\ntapauksissa soveltuu se teille vallan hyvin, ja teidän tulee olla\nsiihen tyytyväinen... [Spökvist = suomeksi Raippanen.]\n\n-- Irtolainen, ärjyi Spökvist, -- kuka sinä olet? Mikä nimesi on?\nMistäpäin tulet? Tee selvä puolestasi, tahi panetan sinut kiinni ja\nlähetän sinut vankikyydillä Veksiöön.\n\n-- Siihen teidän ei ole mitään tekemistä, vastasi Aadolf.\n\n-- Onko sulla passia, mies? jatkoi Spökvist kääntyen Yrjöön.\n\n-- Niin, passia, säesti Brackanderkin; -- ellei sulla ole passia,\nsaat sinä ja toverisi, tuo löyhäsuinen poika, maata keräjävankilassa\nensi yönä.\n\n-- Minä jo sanoin teille, hyvät herrat, että olemme teinejä, sanoi\nYrjö -- teinejä Veksiöstä, ja olemme täällä kasvinkeräysretkellä.\nKaihan herrat uskotte sanaani.\n\n-- Hän nöyrtyy rukoilemaan, äänsi Brackander hykertäen kämmeniänsä;\n-- heillä ei ole passia, se on ilmeistä.\n\n-- Varsin ikävää on, lausui Spökvist, -- vaan kun teillä ei ole\nkirjoja ja näytte olevan vetelehtiviä, yhteiskunnalle vaarallisia\nhenkilöitä, niin katson syytä olevan ottaa teidät huostaani.\nNeljännysmiehet tänne! Riskvist tänne! Nämä lurjukset on tarkan\nvalvonnan alla heti vietävät keräjävankilaan.\n\n-- Armahtakaa nuoruuteni vikoja, suurivaltaisin herra nimismies!\npyyteli Aadolf ivaten.\n\n-- Eipä niinkään, nyt sinä kyykäärmeen sikiö olet pihdissä, sanoi\nSpökvist.\n\nSamassa kun herra Riskvist ja neljännysmiehet astuivat esiin\nesimiehen käskyä toimeenpanemaan, veti Yrjö tyynesti taskustaan\nmuutamia papereita ja levitti ne nimismiehen ja patruunan nenien\neteen. Suuresti nolattuina näkivät nämä pari lailliseen muotoon\nlaadittua ja asianomaisella sinetillä varustettua passia, toinen\nylioppilas Yrjö Sigurdinpojalle, toinen ylioppilas vapaaherra Aadolf\nSparrfältille.\n\n-- Ai, hitto vieköön, mutisi nimismies itsekseen, -- poikanulikka\non Sparrfält nimeltään... luultenkin Lindnäsin omistajan, parooni\nSparrfältin poika... niinmuodoin läheistä sukua korkealle\npäämiehelleni, maaherralle. Tässä olisin voinut joutua pahaankin\npulaan. Ja nimismiehen guttaperkkanaama rypistyi siinä tuokiossa mitä\nimelimpään vihuun. Hän kumarsihen syvään teinien edessä, yski jonkun\naikaa ja lausui sitten:\n\n-- Minä toivon, herrat, että suotte tämän valitettavan\nväärinkäsityksen anteeksi. Virkani on nimittäin sitä surullista\nlaatua, että minun...\n\n-- Väärinkäsitys, keskeytti hänet Aadolf, -- ei ainakaan ole minun\npuolellani. Luulen käsittäneeni luonteenne liiankin hyvin, herra\nSpökvist, enkä pyörrytä sanaakaan siitä mitä teistä lausuin.\n\n-- Ah, herra parooni, lausui Spökvist, pannen käden sydämelleen, --\nte olette vielä niin nuori ja kokematon, muuten kyllä oivaltaisitte,\nettä kovan ja karkean ulkokuoreni alla sykkii sydän... sydän, joka\nverta vuotaa lähimäisteni kärsiessä hätää... Mutta mitäs tehdä?\nVirkani on nyt kerta kaikkiaan sitä surullista laatua, että...\n\n-- Mikä pelkurimainen, säälittävä, luikerteleva raukka sinä oot,\nSpökvist, keskeytti hänet patruuna suuttuneesti: -- pitääkö sun\nseista ja nöyrryttää itseäsi noitten poikien edessä, jotka eivät\nvielä ole korvantauksiltaan kuivaneet, ja jotka häpeällisimmillä\nherjaussanoilla ovat loukanneet kunniasi? Spökvist, tästä hetkestä\nasti halveksin sinua... peräytän keskinäisen velittelemisemme... en\ntahdo kuuna päivänä enää nähdä sinua ovieni sisäpuolella... lopeta\nnyt huutokauppa ja tee velvollisuutesi!\n\nSen sanottuaan käänsi patruuna selkänsä vanhalle helmaystävälleen\nja asteli pitkin askelin eestaas kansajoukon keskellä. Yrjö huusi\nmusketin, ja Spökvist antoi sen hänelle nöyrästi kumartaen.\n\nHuutokauppa oli sillä päättynyt, ja enin osa yleisöä vetäytyi pois.\nAinoastaan herrat, neljännysmiehet ja jotkut iäkkäämmät talolliset\njäivät paikalle. Spökvist riensi patruunan luo sopimaan hänen\nkanssansa. Kuinka hänen lienee onnistunut, emme tiedä, mutta kohta\nsen jälkeen meni patruuna juhlallisin askelin tupaan ja hänen\nperästään nimismies ja kaikki muut. Teinit seurasivat joukon jatkona\nja pysähtyivät porstuaan. Tämän ja huoneen välinen ovi oli avoinna.\n\n-- Nyt, vanha ruutiäijä, sanoi patruuna, pannen kätensä korpraali\nBrantin olalle, -- nyt on huutokauppa loppunut. Tulin kysymään, missä\naiot maata ensi yönä.\n\nBrant käänsihen, ojensi ylpeästi suoraksi vartalonsa ja vastasi:\n\n-- Ensi yönä makaan minä ehkä paremmassa rauhassa kuin te, herra\npatruuna.\n\n-- Voinee olla, sanoi patruuna pilkallisesti nauraen. -- Mutta täällä\nsisällä se ei tapahdu. Eihän sinulla ole edes sänkyä maataksesi, ei\nvaateryysyä, minkä allesi levittäisit. -- Ja huone on nyt minun. Minä\nsalpaan oven kiinni... Sinun on heti lähdettävä täältä. Mihinkäs olet\npannut akkasi ja tyttäresi?\n\n-- Olen tahtonut päästää heidät näkemästä sitä onnettomuutta, jonka\nolette meille matkaansaattanut; he ovat naapurini Olavi Perssonin\nluona, sanoi vanhus vapisevalla äänellä.\n\n-- Olavi Perssonin, tuon köyhän raukan luona! jatkoi patruuna;\n-- minä sanon Olavi Perssonille, että jos hän sallii heidän olla\ntuntiakaan kattonsa alla, niin ajan hänet pois kodista ja konnusta...\nKuules, sinä vanha sotamies, meillä on tosin vielä suvi, ja niinkauan\nkuin suvea kestää, on kerjäläisillä, samaten kuin jäniksillä,\nkotinsa joka pensaan juuressa. Mutta suvi on pian lopussa, ja minä\nsäälin sinua raukkaa. Hankin siis sinulle majan asuaksesi. Nimismies\nSpökvist, mihinkä yhteiskuntaluokkaan tämä mies nyttemmin kuuluu?\n\n-- Mikä on tarkotuksesi, veli? kysyi Spökvist.\n\n-- Onko hän yleisessä taikka yksityisessä virassa? Ei. Harjoittaako\nhän vapaita taiteita, maanviljelystä tahi muita elinkeinoja?\nEi, hänellä ei ole maata viljelyksen alla, ei hänellä ole edes\nnuottaa, jolla vetäisi kalankaan järvestä. Onko todistettavissa\nettä hän omilla varoillaan tahi muiden hoidolla saa elantonsa?\nEi, hän nauttii tosin eläkettä siitä että hän on ollut sodassa ja\nmenettänyt toisen jalkansa, vaan se eläke nousee ylisummassa 8:aan\nhopeariksiin. Hänellä on kasvatuspoika, mutta se on tehnyt rikoksen,\nkarannut ja ottanut pestin sotamieheksi. Hänellä on myöskin kaksi\ntytärtä, vaan mitenkäpä ne voisivat auttaa hänen toimeentuloaan?\nPiian palkka näillä tienoin tekee 14 riksiä vuodessa. Itse on hän\nyli-ikäinen, heikko ja saamaton. Hän ei niinmuodoin voi omalla\ntyöllään tahi omaistensa hoidossa saada elantoaan. Hänellä ei ole\nkattoa päänsä päällä, ei turvetta jota voisi sanoa omakseen. Mihinkä\nyhteiskuntaluokkaan hän senvuoksi kuuluu, Spökvist?\n\n-- Nyt minä käsitän, veli, sanoi nimismies; -- hän on nyttemmin niin\nkutsuttu _suojeluton_ henkilö...\n\n-- Ja semmoisena kansalaisoikeutensa menettänyt, puuttui patruuna\npuheeseen; -- hän ei saa ilman erityistä lupaa lähteä pitäjästä;\nasianmukaisesti kaitsijamieheksi valittuna on minulla isäntävalta\nhänen ylitsensä ja voin panna hänet millaiseen työhön minä\ntahdon. Mutta koskei hän kelpaa työhön, käsken minä täten, että\nhän suorastaan täältä lähetetään vaivaistaloon. Kunink. Maj:tin\nasetus on tässä kohden selvä. Vaikkei valtiojärjestyksemme olekaan\nsellainen kuin Venäjällä, on meillä kuitenkin Ruotsissa lakeja, jotka\ntekevät erotusta henkilöiden välillä ja laskevat tarpeenmukaisen\nikeen roistojoukon niskoille. Neljännysmiehet, viekää mies\nköyhäinhuoneeseen. Minä vastaan pitäjäntoimikunnan edessä ja, jos\nvaaditaan, tuomioistuimen edessä menettelystäni... Ja kiitä sinä\nHerraamme, vanha soturi, siitä lempeydestä ja ihmisrakkaudesta, jota\nsinulle osotetaan sen kautta että vaivaishoito ottaa sinut vanhuutesi\nja saamattomuutesi päiviksi turviinsa. Hyvät ihmiset, jatkoi\npatruuna, -- pitäjän hartioille lankeaa tosin taas uusi taakka, mutta\nkaiken luultavuuden mukaan ei vanhalla ruutiäijällä liene pitkää ikää\nenää elettävänä, jotenka ehkä kohtakin pääsemme hänestä kuitiksi.\n\n-- Oi, Jumala, huokasi korpraali Brant ja painoi harmajan pään\nrintaansa; -- tämmöinenkö hedelmä koitui pitkästä, rukouksessa ja\ntyössä vietetystä elämästä! Herra, suo minulle voimaa nurkumatta\nkantamaan kuormaani, ja tapahtukoon Sinun tahtosi!... Ystäväni,\nlausui hän sitte ääneen, -- kovalta tuntuu kun mies, joka aina on\notsansa hiessä uurastanut ansaitakseen leipänsä, lopulta kuitenkin\npäätyy pitäjäläistensä vastukseksi. Mutta, niinkuin patruuna\nmainitsi, jälellä olevat päiväni lienevät helposti luetut; olkoon\nse lohdutuksena teille sekä minulle. Minä seuraan teitä, mutta sitä\nennen tahdon puhua muutaman sanan omaisteni kanssa.\n\nNyt astui Yrjö esiin, ojensi korpraali Brantille käden ja lausui:\n\n-- Kiitos viimeellisestä, korpraali!\n\n-- Ah, tekö se olette, herra Yrjö! sanoi äijä; -- te tulette\nilottomaan aikaan.\n\n-- Toivon tulleeni juuri parhaaseen aikaan, vastasi teini, jonka\nkasvot loistivat jalon ja miehekkään päätöksen johdosta; -- minulla\non kaksi asiaa teille. Ensiksi saan esiintuoda iloiset ja rakkaat\nterveiset Sveniltä ja Johannalta. Olen kohdannut heidät ja puhellut\nheidän kanssaan.\n\nIlon loiste sävähti ukon kasvoille.\n\n-- Sven on melkein terve, jatkoi Yrjö; -- Johanna onkin vaalinut\nhäntä sydämellisimmällä huolella...\n\nNämä sanat herättivät patruuna Brackanderissa samanmoisen tunteen,\nkuin jos hänen sydämensä olisi halstaroitu yhden hänen masuuniensa\nlieskoissa Vaikka patruunan kiihkoinen rakkaus Johannaan viime\naikoina oli muuttunut yhtä kiivaaksi vihaksi, yhtyi tähän vihaan\nlemmenkateus sellainen, joka vähimmästäkin aiheesta leimahti hurjaan\nliekkiin. Kun sen lisäksi tulee, että patruuna omantuntonsa edessä\nei voinut kyllin kaunistella katalia tekojaan, vaan yhä enemmin\npaljastui tämän tuomarin edessä sydämettömäksi konnaksi, niin\ntäytyy jokaisen myöntää, että rikas mies, onnistuneen kostonsa\nehtoisimmassakin ilossa, oli sangen kurja, onneton olento.\n\n-- Minulla on paljon puheltavaa kanssanne Svenistä, jatkoi Yrjö,\n-- mutta säästän sen sopivampaan tilaisuuteen. Mutta nyt on mun\nesiintuotava toinen asiani, joka tavallansa on pyyntö teille,\nkorpraali. Neljätoista päivää sitten tulin lailliseen ikään,\nminulla on hyvä ja sievä talo Bergin pitäjässä ja olen kypsyneen\nharkinnan jälkeen päättänyt keskeyttää opintoni ja ruveta siksi mikä\nisävainajanikin oli: talonpojaksi. Mutta talonpitoasioista olen\ntuiki tietämätön eikä minulla ole sukulaista eikä omaista, jotta\nvoisin toivoa pätevää apua moisiin puuhiin. Pyyntöni sentähden on,\nettä te, korpraali Brant, muutatte luokseni kotiin auttajaksi ja\nneuvonantajaksi. Olen isätön ja äiditön eikä minulla ole sisariakaan.\nJospa siis Kersti muori tahtoisi hoitaa taloni, Johanna hoitaa\nkarjani ja Inkeri olla apuna muissa toimissa, niin olisi se minulle\ntervetullutta. Mitä sanotte tähän ehdotukseen, korpraali Brant?\n\nIlonihastuksella kuuntelivat läsnäolijat Yrjön sanoja. Ei ollut\nainoatakaan, joka ei olisi muistellut vanhaa sananpartta, että\nmilloin tarve suurimpana, silloin apu lähimpänä, ja ajatellut Jumalan\nvalvovaa kaitselmusta, -- ei ketään, sanomme, paitsi patruuna\nNikolaus Brackander, joka nyt äkkiä näki kostonsa tyhjiin rauenneen\nja pahojen aikeittensa kääntyneen parhaaksi niille, joita hän\nsielunsa vinheimmällä vihalla oli päättänyt sortaa ja vainota.\n\nKorpraali kiinnitti Yrjöön katseen, joka paremmin kuin sanat\nilmaisi, kuinka hänen vanha sydämensä oli ilosta, hellyydestä,\nkiitollisuudesta ja ihmetyksestä liikutuksissaan. Yrjö oli samalla\nmielestänsä sekä ylväs että ujosteleva, painoi silmänsä maahan ja\nsaattoi töin tuskin pidättäytyä puristamasta ukkoa syliinsä.\n\n-- Mutta, sanoi korpraali pikaisesti, -- oletteko tarkoin miettinyt\nasiaa, Yrjö? Olisikohan teidän lopetettava lukunne, teidän, joka\nolette ehtinyt niissä jo niin pitkälle ja omaatte niin hyviä lahjoja\ntullaksenne papiksi?\n\n-- Päätökseni ei ole äkkipikaa tehty, korpraali Brant, vastasi Yrjö:\n-- minä olen kauan pohtinut asiata mielessäni ja olen vakuutettu\nmenetteleväni vallan järkevästi. Toiste kerron teille syyt siihen, ja\nte olette ne hyväksyvä. Nyt lähdemme yhdessä Kerstin ja Inkerin luo\npuhuaksemme heidän kanssaan... Sinähän, Aadolf, teet minulle seuraa?\n\nSiten päättyi ryöstöhuutokauppa, Patruuna Brackander oli kärsinyt\ntäydellisen tappion. Hän kirosi mielessänsä koko maailman, itsensäkin\nsiihen luettuna, istua retkahti kiesseihin ja palasi kotiin mitä\nhuonoimmalla päällä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna näemme molemmat teinit vieretysten istumassa\nkalliolla venelahden luona. He ovat pitkään pakisseet: Aadolf näyttää\ntavattoman synkältä ja on alla päin. Yrjö pitelee häntä kädestä ja\nlausuu: -- Ei se ollut kuohahtava tunnelma, ei äkisti herännyt surku,\njoka saattoi minut tekemään päätökseni, Ei, Aadolf, sen olin jo aikaa\nsitten tehnyt; surullinen kohtaus, jonka eilen jouduimme näkemään,\nsaattoi minut vaan ilman viivytystä päätökseni toimeenpanemaan.\nMielipiteeni on, että ihminen omasta puolestaan ja aineellisessa\nkatsannossa ei voi tavotella suurempaa onnea kuin päästä itsenäiseen\nja riippumattomaan asemaan. Rehellisten ja uutterain esi-isäin\nahkeruudella on minun perinnökseni tullut täänkaltainen osa enkä minä\ntahdo hukata sitä tavottelemalla sellaista tulevaisuuden päämäärää,\njoka mahdollisesti on vain tyhjää kangastusta. Mieluummin kuin\ntuhlaan vähäiset varani pitkällisiin lukuihin astuakseni viimein\nleivättömälle, monihuoliselle ja riippuvalle virkamiesuralle,\nmieluummin viljelen tyytyväisnä esi-isieni turvetta ja elän\nitsenäisenä miesnä saman matalaisen katon alla kuin hekin.\n\n-- Mutta tiedonhalusi, Yrjö, ja mielesi oppia...\n\n-- Paraimmat tiedot ja opit, ne jotka ovat kuolemattoman henkemme\npuhdistamiseen ja jalostamiseen välttämättömimmät, saavutetaan\nelämän koulussa, ystäväiseni. Ja sitäpaitsi eivät tiedot ja opit\nole korkeakoulujemme yksinomainen monopooli; jokaisella on meidän\npäivinämme tilaisuus kehittää itseänsä, enkä tiedä mitään, mikä\nestää tiedonhaluista talonpoikaa tulemasta hyväksi teoloogiksi,\nfilosoofiksi tahi luonnontutkijaksi.\n\n-- Ah, sanoi Aadolf surulloisesti, -- se on siis mennyttä, mennyttä\nkaikki mitä muinoin uneksimme tulevaisuudestamme, veljesliitosta,\njonka uskollisesti solmimme koko eliniäksemme! Sinä eriät luotani,\nYrjö, sinä jota olen rakastanut hartaammin, kuin jos olisit ollut\nveljeni...\n\n-- Ei, Aadolf, ystävyytemme on iäinen. Mitä se merkitsee, että\nsuurempi tahi vähempi välimatka erottaa meidät toisistamme, kun\nkatkeamaton veljeysside yhdistää sielumme? Ennemmin tahi myöhemmin\ntäytyy toki kahden ystävän eritä; heidän tiensä elämän alhon läpi\nei aina voi olla yksi... heidän täytyy sanoa toisilleen hyvästit,\nellei ennen, niin haudan reunalla. Mutta menneisyyden muisto ja\ntulevaisuuden toivo on heille yhteinen, ja kaukana etäisyydessä\nviittaa heitä lopulta satama, miss'ei ero millainenkaan enää\nvierrytä kaipauksen kyyneltä, missä heimohenget liittyvät ikuiseen\nveljeysliittoon, Jumala todistajana ja veljeysvala vannottuna\nrakkauden ikilähteen reunalla... Hyvästi, Aadolf! Vielä me näemme\ntoisemme, minä käyn useasti tervehtimässä sinua Veksiössä, ja\ntultuasi akatemiaan, olemme ahkerassa kirjevaihdossa keskenämme, ja\nloma-aikoina matkustat ystäväsi Yrjön luo.\n\nTeinit syleilivät toisiaan, Yrjö koki näyttää lujalta ja iloiselta,\nmutta siitä huolimatta pääsivät häneltäkin kyynelet, kun Aadolf\nitkien puristi hänet rintaansa vasten. Siten seisoivat he pitkään,\nmutta viimein Aadolf kirkasti luontonsa, kuiskasi jäähyväiset ja\nriensi pois. Yrjö seisoi liikkumatta ja katseli kyyneltynein silmin\nhänen jälkeensä. Päästyänsä metsänlaitaan, käännähtihen Aadolf,\nviittasi vielä kädellään jäähyväiset ja katosi sitten kuusten\nrunkojen keskeen.\n\n\n\n\nXII.\n\nLoppu.\n\n\nKertomus kuljeksivista teineistä on nyt lopussa. Mutta monta vuotta\non kulunut siitä kun Yrjö ja Aadolf vaeltelivat Smoolannin metsissä\nhaeksien kukkia ja seikkailuja; he eivät ole enää nuorukaisia, vaan\nmiehiä, jotka eri teitä ovat läpikäyneet ankaran oppijakson elämän\nkoulussa. Monet nuorelliset toiveet ovat haalistuneet, monet heidän\ntuulentuvistaan vajonneet näköpiirin taa, monet myrskyt elämän\nmerellä järistäneet heidän haaksiaan ja pakottaneet heitä käärimään\nkokoon jonkun niistä purjeista, joilla he uraansa alkaessa ylväästi\npuskivat ulos nuoruuden valkamasta. Mutta olemme iloiset voidessamme\nsanoa, etteivät he koskaan ole kärsineet haaksirikkoa, vaan ovat\nponnistelleet eteenpäin kautta karien ja kuohujen luotsina hyve ja\nkompassina rakkaus, ja että he, kauan erillään oltua, nyt purjehtivat\nyhdessä tyynempiä vesiä hyvässä toivossa kerran saada heittää\nankkurin tuntemattomalla rannalla toisella puolen meren.\n\nNäinä kuluneina vuosina on monenmoisia tapauksia sattunut niitten\nhenkilöitten elämässä, jotka kertomuksessamme olemme ottaneet\nkuvattavaksi; muutama myös saavuttanut maallisen vaelluksensa\npäämaalin ja kadonnut näkijän silmistä. Ennenkun sanomme lukijalle\nhyvästit, tahdomme lyhykäisesti tehdä selkoa näitten henkilöitten\nloppuvaiheista.\n\nSven Stool palveli kolme vuotta kaartissa nauttien esimiestensä\nja toveriensa suosiota. Hänelle tuli tuontuostakin kirjeitä\nkasvatusvanhemmilta, Johannalta ja Yrjöltä -- kirjeitä, joissa\nkerrottiin heidän onnestaan, viihtymyksestään ja karttuvasta\nhyvinvoinnista viimemainitun talossa. Vihoviimein saapui kirje,\ntuoden Svenille tiedoksi ei sen vähempää kuin että Yrjö oli mennyt\nkristilliseen avioliittoon Inkerin kanssa, ja kuvaillen kaikkia\nyksityiskohtia suurenmoisista häistä, joissa muun muassa Aadolf\nSparrfält, silloin Upsalan ylioppilas, toimitti sulhaspojan\nvirkaa. Niin onnelliselta kuin omaisten ja ystävien menestys\nSvenistä tuntuikin ikävöi hän kuitenkin kotiseutuansa ja uskollista\nJohannaansa. Tapaturma, jota Sven yhtäkaikki sydämessään siunasi,\nteki että hän pikemmin kuin oli toivonut sai nähdä heidät; eräässä\nkoeammunnassa, jossa tarkastettiin uusia kiväärejä, menetti hän näet\nyhden vasemman käden sormen, sai sen johdosta eron sotapalveluksesta\nja palasi täynnä iloa ja toivoa kotiseudulleen. Rahat, jotka hän\nuutteralla työllään virantoimituksesta vapaina hetkinään ansaitsi,\noli hän aikeelleen uskollisena aina lähettänyt kasvatusvanhemmille,\nvaikka hän hyvin tiesi etteivät nämä enää olleet niitten tarpeessa.\nYrjö oli näillä rahoilla tiluksilleen rakentanut ja sisustanut sievän\ntuvan ja sen viereen pajan, ja Svenin palatessa kotiin oli kaikki\nkunnossa hänen ja Johannan mennä naimisiin ja asettua tupataloseen\nasumaan. Meidän ei tarvinne mainita, että he eivät turhanpäiten\nviivytelleet asiata naimiskaarta tutkimalla, vaan rupesivat\nkaikella kiiruulla ja riemulla avioliittoon. Lapsenlapsia kasvoi\nkorpraali Brantin ja Kersti muorin ympärillä; heidän vanhuutensa\naurinko paistoi lämpimästi ja suloisesti ja loi, ennen vaipumistaan\nhorisontin alle, ruusuhohteen elämän syksyyn.\n\nIrtaumme vastahakoisesti tästä kodikkaisuuden ja onnen kuvaelmasta\ntehdäksemme muutamalla sanalla selkoa herrojen Brackanderin ja\nSpökvistin myöhemmistä elämänvaiheista. Ryöstöhuutokaupassa\nnäitten kaksoissielujen välillä herännyt kaihelma kasvoi\njulkivihollisuudeksi, kun molemmat haluten luopua nuorenmiehen\ntaakasta, tuonnempana törmäsivät yhteen kilpaillessaan rikkaan\nkruununvoudin tyttären kädestä ja kapitaaleista. Brackander löi\nkuitenkin Spökvistin laudalta, vaan vihasi häntä seitsemän kertaa\npahemmin juuri sen johdosta, sillä patruuna havaitsi kohta, että\nhän oli taloonsa saanut sietämättömän Xantipan, joka ei mitään niin\nhalunnut kuin antaa miehensä tuntea akkavallan rautaista kovuutta\nja sortoa. Sittenkun aviopuolisot vuosikausia olivat valmistelleet\ntoisillensa helvettiä maan päällä, sopivat he vihdoin ensi kerran\neräästä asiasta -- avioerosta. Patruuna, jolla nordstjärnetähdistön\nritarimerkki vielä yhä kyti mielessä, matkusti senjälkeen Tukholmaan\nsitä itsellensä jollakin tavalla hankkimaan, esiintyi suurella\nloistolla ja tuli jotenkin tunnetuksi tuhmasta pöyhkeydestään,\nkauniista ajoneuvoistaan ja huonosta pelionnestaan. Rahasta melko\npaljaaksi nylettynä palasi hän masuuneilleen Smoolannissa kiroten\nhallitusta, joka oli antanut hänelle kiviä leivän asemasta -- hän\noli näet saanut Vaasan vaan ei nordstjärnetähden. Kuitenkin oli\npatruuna sillä välin mielistynyt Tukholman elämään, jommoisena\nse eräissä piireissä esiintyy, palasi sinne usein, eli hurjasti,\npelasi raivostuneesti, hoiti huonosti asioitaan, antautui niitä\nparannellakseen seikkaileviin keinotteluihin ja hävisi niin\nvihdoin kokonaan. Hupihaittola siihen kuuluvine masuuneineen ja\nrautatehtaineen joutui vasaran alle. Mitättömällä osalla entistä\nomaisuuttaan vetäytyi Brackander pois -- Jumala tiesi minne; niillä\nseuduin, missä hän loistavuutensa päivinä oli mellastellut, ei\nhänen onnensa vaiheista tietty mitään, kunnes hän äkisti monta\nvuotta sen jälkeen taas näyttäytyi siellä, paljon muuttuneena ei\nainoastaan ulkonaisessa suhteessa vaan sisällisenkin ihmisensä\npuolesta. Hän osti pienen paperitehtaan, joka sijaitsi peninkulman\npäässä Yrjön kartanosta, eleli hiljaisesti erillään muista, sekä\nvoitti vielä entisten tuttaviensa suureksi kummastukseksi niitten\nharvojen ihmisten suosion ja kunnioituksen, joittenka kanssa\njoutui tekemisiin. Vastoinkäymiset olivat tietenkin panneet\nhänet ajattelemaan ja saattaneet hänet syvemmälti katsastamaan\nsieluunsa; sittenkun hänellä ei enää ollut turvaa rikkaudesta eikä\nturhamaisuutensa tyydyttäminen enää kelvannut hänen päämääräksensä,\noli hänen, jotta ei joutuisi epäilyksiin, täytynyt hakea varmempaa\nturvaa ja toista parempaa päämäärää, ja hän löysi viimein, kovien\ntaistelujen ja syvän itsensä nöyrrytyksen jälkeen sen, mitä hän haki.\nVastoinkäymiset ovat senkaltaisille luonteille hyvänä kurittajana\nhyvään. Kukaties oli se sovinnon kaipio, joka johti hänet takasin\nsille seudulle, johon surulliset muistot hänen kuluneelta elämältään\nolivat kiintyneinä. Kun hän kohta palauksensa jälkeen joutui ankaran\ntaudin omaksi, kutsutti hän korpraali Brantin luokseen. Mitä silloin\nnoiden kahden miehen välillä tapahtui, sitä emme tiedä; patruuna\ntuli jälleen terveeksi, mutta siitä hetkestä käsin oli vanhan\nsoturin ja hänen entisen vastustajansa välinen suhde kuin hellän\nisän ja katuvaisen pojan, ja sellaisena se pysyi, kunnes Brant\nvanhus, kyllääntyneenä vuosista ja maallisesta ilosta korkeampien,\ntäydellisempien ilojen toivossa sulki silmänsä lapsijoukkonsa\nympäröimänä. Hänen rakas vaimonsa oli ennen häntä siirtynyt parempaan\neloon. Heidän hautansa ovat vierekkäin pitäjän kirkkomaalla.\n\nKruununnimismies Spökvistin myöhemmät elämänvaiheet ovat yhtä\nsurkeat kuin lyhykäisyydessään mainittavat. Oltuaan useita kertoja\nsyytteenalaisena törkeistä virkavirheistä, joista kuitenkin\nonnellisesti selviytyi, tulivat hänen lainvastaiset menettelynsä,\nkavalluksensa ja ryöstöksensä yhä julkeammiksi, siksi kuin hän\nviimein joutui ansaan, menetti virkansa ja tuomittiin sakkoihin,\njoihin melkoinen osa hänen kokoon haalimasta omaisuudestaan\nsuli. Hän vietti senjälkeen kurjaa elämää nurkka-advokaattina\neräässä pikkukaupungissa, joi epätoivoisesti ja kuoli viimein\njuoppohulluuteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksikymmentä vuotta on kulunut sittenkun molemmat teinit sanoivat\ntoisilleen hyvästit pienen venelahdelman luona ja erosivat eri teitä\nvaeltaaksensa elämän läpi. On ihana kesäilta, päivätyö pelloilla on\npäättynyt... aurinko painuu horisonttia kohden ja valelee suloista\nruusunhohdetta sadekuuron hiljan virkistämille seuduille. Hyvälle\nhaiskahtaa äsken niitetty heinä ja savupatsaat, jotka mökkien\nsavutorvista kieriskelevät taivaalle, ilmoittavat illallisvalmisteita\nlaitettavan väsyneille niittomiehille.\n\nViljavien peltojen ja vähäisen sievän puistikon ympäröimänä näkyy\npuron reunalla valkeaksi sivuttu maatalo hupaisinta ja idyllisintä\nulkonäköä. Jos luomme silmäyksen puutarhan aidanpienojen läpi,\nosuu katseemme kasvoihin, joidenka on näyttäminen meistä tutuilta,\nvaikka onkin kulunut jo kaksikymmentä vuotta siitä kun viimeksi\nnäimme ne. Keski-ikäinen nainen, erinomaisen terveen ja kauniin\nnäköinen, hyörii valelemassa kukkapenkereitä. Pitkäkasvuinen mies\nseisoo paitahihasillaan omenapuun juurella ja varistaa hedelmiä;\nkauniit omenat putoovat ropisten maahan, vaan nopeasti ja reippaasti\nnaureskellen joukko punaposkisia lapsen mukuloita poimii ne vasuihin.\nNäemme edessämme Yrjön, Inkerin ja heidän lapsensa.\n\nYrjö on arvossa pidetyin mies pitäjässään, koska hän on yleisesti\ntunnustettu varakkaimmaksi, toimellisimmaksi ja taitavimmaksi.\nHänen tilansa, joka ennen oli vain tavallisen hyvä talonpojantalo,\non uutteralla työllä ja maanviljelyksen alalla myöhempinä aikoina\ntehtyjen uusien kokeiden ja keksintöjen järkevällä käyttämisellä\nsaatu tuottamaan sellaisen erän, ettei sille vedä vertoja paljon\nsuurempain herraskartanoiden vuosisato paikkakunnalla. Omien\ntehtäviensä ohella ei hän kunnankaan tehtäviä laiminlyö; hän on\nensimäinen mies pitäjäntoimikunnassa ja kaikenmoisissa kunnallisissa\nlaitoksissa. Missään ei koulut ja vaivaishoito ole paremmin\njärjestetyt kuin hänen seurakunnassaan. Hänellä näkyy riittävän aikaa\nkaikkeen, vaikkei hän koskaan rasita itseänsä liioilla tehtävillä.\nHänen mielensä on yhtä joustava, sydämensä yhtä lämmin, luontonsa\nyhtä iloinen kuin nuoruudessa. Hänen kodissansa ovat viihtymys ja\nperheonni vanhoja vieraita eikä niiden näy olevan aikeena koskaan\nkarkota sieltä.\n\nNyt kuuluu kolinata vaunuista, jotka lähestyvät ja pysähtyvät portin\nulkopuolelle. Lapset rientävät uteliaina esiin katsomaan ajopeliä. Se\non kuomi, edessä uljaat, tuliset hevot. Keski-ikäinen mies komeassa\nmatkapuvussa, vaan kelmeähkö, laiha ja synkännäköinen, astuu maahan.\nYrjö käy häntä vastaan. Heidän katseensa yhtyvät. Yrjö seisoo\nsilmänräpäyksen neuvotonna ja kahdenvaihein, vaan vieras tarttuu\nnopeasti häntä käteen ja lausuu:\n\n-- Sinä et erehdy: minä olen vanha ystäväsi Aadolf Sparrfält.\n\nYrjö ja Aadolf eivät olleet vuosikausiin toisiansa nähneet;\nkirjevaihtokin heidän kesken oli kauan sitten lakannut. Ainoastaan\nsanomista ja huhujen kautta Yrjö jotakin tiesi Aadolfin myöhemmästä\nelämästä. Sydämessään oli Yrjöllä aina ollut pienoinen sija\nnuoruutensa ystävän muistolle erityisesti pyhitettynä, ja kaiholla\nhän usein ajatteli niitten tunteitten katoovaisuutta, jotka\nnuoruudessa saattavat rintamme aaltoilemaan semmoisella voimalla\nettä luulisi sen pystyvän ajan vaiheitakin uhmaamaan. Mutta näitten\nmiesten elämän urat olivat kuljettaneet heitä toisistaan niin eriäviä\nteitä, että aniharvoja yhtymäkohtia heidän kesken saattoi syntyä.\n\nAadolf Sparrfält oli niitä luonnon hyväosaisia lempilapsia,\njoissa järki ja tunne, terävä käytännöllinen äly elämän olojen\nymmärtämisessä ja runollinen katsantotapa, joka kultahunnulla\npeittää pimeän soran, ovat sopusointuisella tavalla yhtyneinä. Ja\nkumminkin täytyy näiden luonnon suosikkien, juuri tuon sopusointuisen\nsielunsa sivistyksen seurauksesta, varhemmin tahi myöhemmin joutua\nmaailman kanssa semmoiseen epäsuhteeseen, eripuraisuuteen vallitsevan\nteollisuuden kanssa, joka riistää heiltä heidän rauhansa ja\nkatkeroittaa heidän elämänsä, sillä välin kuin tavalliset ihmiset\nvaeltavat tietänsä rauhassa ja oivaltavat käyttää jokaista heitä\nkohtaavaa asianhaaraa hyödykseen ja mukavuudekseen. Edellisten\nterävä aju näkee kaikki ajan epäkohdat ja vammat ilmeisinä ja heidän\noikeuden tuntonsa ja ihanteen tavottelunsa ehkä suurentavat näitä\nvikoja ja tekevät ne sietämättömiksi. Sisällinen vastustamaton\nvoima pakottaa heitä silloin esiintymään maailmanparantajina ja\nreformaattoreina; nuoruuden ensi kiivaudessa, ennenkun he vielä\novat oppineet tarpeeksi arvostelemaan voimiansa, antauvat he\nritarillisella innolla taisteluun, välittämättä vastustajiensa\nluvusta; he taistelevat avokasvoin ja tähtäävät peitsensä kaikkeen,\nmikä heidän käsityksensä mukaan on katalaa ja väärää. Vaan\nharvat ovat, joitten voima kestää koetuksen, ja kestävimmätkin\nsaattavat parhaiten käydessä tuhota vain _yhden_ vihollisen niitten\ntuhansien joukosta, joita vastaan he tuntevat olevansa kehotetut\nnousemaan; näitten harvojen yksilöjen nimet jäävät historian\nlehdille, esiintyen tulevien sukupolvien silmissä kunnioitettuina\nsankareina tahi pilkattuina marttyyreina. Kaikki muut sortuvat\nja vetäytyvät taistelusta, sydän murtuneena, usko ihmiskunnan\ntulevaisuuteen ja hyvän voittoon haipuneena. Niihin kuului Aadolf\nSparrfält. Jos hän olisi ollut tavallinen ihminen -- yksi niitä\nlukemattomia, jotka rakentelevat yhdeksännentoista vuosisadan\nsuurta Filistealais-Baabelia, ei kukaan paremmin kuin hän olisi\nvoinut nauttia elämästä rauhassa ja ilossa, sillä hän oli rikas,\nkantoi loistavaa nimeä ja oli ulkomuodoltaan varustettu niillä\nominaisuuksilla, joilla onni maailmassa on löydettävissä. Mutta\nAadolf Sparrfältillä oli liiaksi päätä ja sydäntä tullaksensa\nmaailman makeutta hekumoitsevaksi raukaksi. Senlisäksi tuli, että\nhän oli käsittänyt kristinopin siveellisesti turmeltuneen ja\nvoimattoman sekä pohjaltaan pakanallisen ajan katsantokannasta\nsuuresti poikkeavalla tavalla. Totinen kristitty on, Aadolfin\nmeidän opistamme saaman käsityksen mukaan, sotamies, joka on\nvannonut ikuista uskollisuutta totuuden lipulle ja sitoutunut\nkaikki maalliset asiat uhraamalla taistelemaan viime hengenvetoon\nasti pahuutta vastaan maailmassa tahi omassa povessaan; aselepoa,\nsitä varten että huoahtaisi, ei ole hänelle sallittu; hän ei saa\nvalitella, hieroa sopimusta vihollisen kanssa, vaan lakkaamatta, yli\nraukenevain toiveitten ja näivettyväin elämän ilojen, samoominen\nedelleen ja vihdoin kaatuminen ristin lipun alla. Sen joka tunnustaa\nKristuksen, _täytyy ottaa ristinsä_ ja seurata häntä. -- Moisilla\nmielipiteillä rynnisti Aadolf, kuni virkeä, taistelunhalusta palava\nnuorukainen, ulos maailmaan; hän esiintyi joka paikassa missä vain\nyhteiskunnallisia, poliitillisia tahi uskonnollisia kysymyksiä\npohdittiin; eikä siinä kyllin: hän oli mielestänsä riippumattoman\naineellisen asemansa ja paikkansa puolesta yhteiskunnassa ennen\nkaikkia omiansa lähtemään sotaretkelle yhteiskunnan kukkuloilla\nvallitsevaa siveellistä pahennusta vastaan, konnia vastaan, jotka\nrikkauden turvissa tahi ylhäisyyden pyhyysloisteeseen kätkeyneinä,\nrankaisemattomina pilkkaavat siveyttä ja lakia, polkevat heikompia\ntahi esimerkkiensä kautta antavat rikoksille ja paheille jonkinlaista\noikeutusta alempana seisovain silmissä. Sitä etenkään ei voitu\nantaa Aadolf Sparrfältille anteeksi; koko maailma huusi skandaalia\nja häväistystä, sillä nykyajan moraalinen kanta on sellainen, että\nse surkuttelee jokaista rikasta konnaa, joka vedetään oikeuteen\nperhejumaliensa piirissä harjoittamastaan hävyttömyydestä. Vanhaa\nCatoa, joka aikanaan -- pakanalliseen aikaan -- paljasti ja rankaisi\nrikkaitten ja ylhäisten paheita ja rikoksia, kunnioitettiin Rooman\njaloimpana kansalaisena; Aadolf Sparrfält taasen, joka yritti samaa,\nasetettiin miltei häväistyskirjailijain tasalle ja viha ja riitaisuus\nolivat yksinomaan seurauksena hänen ponnistuksistaan. Voipuneena ja\nepätoivoisena vetäytyi hän viimein erilleen; hänen voimansa olivat\nuupuneet, hänen sielunsa jänteet höltyneet, hänen uskonsa murtunut.\nAinoa päämäärä, jonka hyväksi hän oli katsonut ansaitsevan elää ja\ntoimia, oli vaipunut hänen näköpiirinsä alle. Maailma torjotti hänen\nedessään synkkänä kytönä, elämä näytti hänestä kurjalta ilveilyltä ja\nihmiskunta kihisevältä muurahaisparvelta ilman muuta tarkotusta kuin\nainian samalla tavoin, suvusta sukuun, kuljetella korsia kekoonsa.\n\nSemmoinen oli Aadolfin mieliala, nähdessään vanhan ystävänsä.\nMikä muutos oli näinä vuosina tapahtunut! Missä oli nyt\nvilkas, punaposkinen, toivosta ja ilosta säihkyvä nuorukainen?\nSurunsekaisesti katseli Yrjö noita synkkiä kasvoja, joiden tuhotut\npiirteet vain heikosti muistuttivat hänen pienestä ystävästään\nkimnaasiajalta. Ah, aika sallii ruusujen putkahtaa ainoastaan sen\nvuoksi, että voisi huokua kuolemaa ja surkastusta niitten teriin ja\nhajottaa niitten lehdet syystuulien mukana!\n\nAiheena Aadolf Sparrfältin käyntiin Yrjön luona oli se, että hän\ntahtoi nähdä erään myytävänä olevan tilan, jonka maat koskivat\nrajoillansa Yrjön tiluksiin. Sen mukaan kuin jälemmin olemme\ntietoomme saaneet on Aadolf sinne asettunutkin, jotenka entiset\nlukiotoverit nyt ovat likimpiä naapureita.\n\nYrjö oli lähettänyt sanan Sven Stoolille ja ilmoittanut Aadolfin\ntulon. Sven ja Johanna ja heidän lapsensa ilmausivat kohta sen\nperästä, illallisateria pantiin pöytään, ja Aadolf tunsi aivankuin\nuutta eloa näitten yksinkertaisten, iloisten ja onnellisten ihmisten\npiirissä. Myöhemmin illalla, Yrjön ja Aadolfin jäätyä kahden,\nlähtivät he ulos hiljaista, tähtien valaisemaa seutua käyskentelemään\nja Aadolf tyhjensi pitkässä puheessa ystävälleen sydämensä, loi hänen\neteensä kuvauksen elämästään ja ilmaisi surullisin piirtein nykyisen\nsieluntilansa.\n\n-- Ystäväni, sanoi Yrjö -- sinä olet soturin kaltainen, joka on\njättänyt tappotanteren verinen haava povessaan. Mutta haava ei,\nJumalan kiitos, ole kuolemaksi: aika ja terve elämänviisaus sen\nparantavat, jättäen jälkeen vain kunniallisen arven, rauhoittavan\nmuiston kaikesta mitä olet taistellut, kärsinyt ja kokenut. Sinä\nvetäyt takasin omistettuasi sen hyödyllisen opin, että voimasi\neivät ole hyvän tahtosi vertaiset. Niin on useimpien laita, eikä\nkenenkään tule sälyttää päällensä raskaampaa taakkaa, kuin hän\nkykenee kantamaan: muussa tapauksessa kaatuu hän tiellä tekemättä\nminkäänlaista palvelusta suuren päämäärän saavuttamisessa. Sinun\ntulee jatkaa taistelua, ei niinkuin yksinäinen vaeltava ritari,\nvaan soturina niitten tuhansien syvien rivien keskuudessa, jotka\ntoimivat hiljaisina ja huomaamattomina tosin vähäisessä piirissä,\nvaan ei niin vähäisellä siunauksella. Minä luulen havainneeni, että\nsen, joka tahtoo tehdä toiset onnelliseksi, täytyy itsensä olla\nonnellinen. Ilman joustavuutta sielussa ja rohkeutta ja toivoa\nsydämessä ei voi saada aikaan mitään tosi hyvää ja pysyväistä.\nNe ominaisuudet tulee sinun jälleen saavuttaa toimellisella ja\nrauhallisella elämällä luonnon helmassa. Muistatko satua Herakleen\nhirvittävästä vastustajasta, joka kulloinkin kun hän voitettuna\npaiskattiin maahan, sai uutta voimaa tästä äitinsä povesta ja entistä\ntulisempana intoutui leijonan kesyttäjän kanssa kilvottelemaan?\nVersytä viljaa pelloillasi, saata lampesi kalaisiksi, tarhasi kukkaa\nkasvaviksi. Kukin aamu on silloin tuottava sinulle uusia iloja; saat\naskel askelelta seurata kukoistavain toiveittesi kehitystä ja lopulta\nkorjata vaivojesi sadon. Ja ennen kaikkea, luo onnellisia ihmisiä\nympärillesi, viljele omaistes mieliä ja koeta kylvää jumalaista\nsiementä heidän sydämiinsä! Ei ne kaikki jyvät sentään putoa\nkalliolle: joku niistä aina nousee taimelle ja kantaa hedelmän ja\ntuopi uusia siemeniä tulevien aikojen varalle. Miksi valittaa, jollei\nyhtäkkiä saakaan uudistetuksi koko maailmaa? Mitä on yksityisen\nihmisen elämänikä ihmiskunnan äärettömään tulevaisuuteen verrattuna?\nToimi niinkauan kuin elät ja kuole siinä toivossa, että Jumalan\nvaltakunta aikain täydellisyydessä on tuleva maan päälle!\n\nYstävykset olivat puhellessaan kulkeneet paikkakunnan vähäistä\nkirkkomaata kohden ja seisoivat nyt Brant vanhuksen haudan äärellä.\n\n-- Aadolf, jatkoi Yrjö, -- paras lääke lannistuneelle sydämelle\non kuitenkin ajatus, että maallinen elämä on vain iankaikkisuuden\netusali. Elämä täällä alhaalla pienine huolineen on pian mennyt...\nlyhykäinen päivä kuluu loppuun, ja sitten... sitten\n\n    \"Tyyn' on yö, niin hiljainen on\n      Syömmen kalmistossa --\n    Vieno hengähdys kuin keväimen on,\n      Veen kuin välke kuutamossa.\n        Huolet painollaan\n        Mielt' ei synkäks' tee,\n        Rauha hymyilee\n        Haudan yli vaan --\n    Kunnes ijäisyyden aamun koit' se\n    Maan jo öisen purppuroitsee\".\n\n\n\n"]