Puukkojunkkarien aika
Yrjö Alanen (1860–1944)
Kappale Etelä-Pohjanmaan historiaa viime vuosisadan keskivaiheilta
Alanen kuvaa Etelä-Pohjanmaan puukkojunkkarien aikaa 1800-luvun puolivälissä. Teos koostuu historiallisista kuvauksista ja muistitiedosta, joissa tarkastellaan häjyjen elämää, tappeluita ja yhteiskunnallista ilmapiiriä Kauhavalla ja Härmässä. Mukana on kertomuksia tunnetuista hahmoista kuten Isontalon Antista ja Rannanjärvestä.
Yrjö Alasen 'Puukkojunkkarien aika' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1177. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.
PUUKKOJUNKKARIEN AIKA
Kappale Etelä-Pohjanmaan historiaa viime vuosisadan keskivaiheilta
Kirj.
YRJÖ ALANEN
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1931.
SISÄLLYS:
Alkuesitys Häjyjä Härmän käräjillä Puustellin häät "Kauhavan herra" Pukkilan Jaska Sippolan Janne Kaappo Sutki Matti Haapaoja Kirkko ja koulu puukkojunkkarien aikana
ALKUESITYS
Voidaan kysyä, olenko asemani ja toimintani vuoksi sopiva henkilö kirjoittamaan tämänaiheista muistelmateosta. Olen epäillyt sitä itsekin, mutta on olemassa asianhaaroja, jotka minut tähän työhön tavallaan pakottavat.
Ensinnäkin on nykyjään elossa vain harvoja minun ikäisiäni miehiä, joilla on ollut tilaisuus seurata siksikin läheltä tapahtumia kuin minulla on ollut. Sitäpaitsi olen mieleeni ja muistiini pannut sekä vanhemmilta henkilöiltä kyselemällä tiedustellut asioita ja tapahtumia niin tarkkaan kuin olen voinut. Olen vielä kirkkojen arkistoista ja osaksi oikeuden pöytäkirjoista tehnyt muistiinpanoja. Koetan myös katsella asioita ja tapahtumia ulkokohtaisesti, jotta esitykseni muodostuisi mahdollisimman todenperäiseksi. Kertomukseni ovat senvuoksi todellista historiaa Etelä-Pohjanmaan kansan elämästä, rajoittuen tosin vain muutamiin pitäjiin, etupäässä Kauhavaan ja Härmään. Mutta kun nämä ovat n.s. "häjyjen" maan keskustaa, luulen, että niistä saa kuvan koko Etelä-Pohjanmaan kansasta viime vuosisadan keskivaiheilla.
Syinä siihen, että olen tällaiseen kirjoitteluun ryhtynyt, on lisäksi pari muuta seikkaa. Ensinnäkin se, että kyseessäoleva aika on nykypolven ihmisten mielessä saanut liian kaunistetun, ehkäpä liiaksi ihannoidunkin värityksen. Toiseksi se, että nykyaikana saa lukea tuota aikaa käsitteleviä kertomuksia, joissa on vain siteeksi totta. Onpa esimerkiksi Isontalon Antista ja Rannanjärvestä tahdottu tehdä jonkinlaisia eteläpohjalaisia kansallissankareita, joiden kuvia on yksinpä ylioppilasosakunnan seinälle ripustettu. Mielikuvituksen ja harhaanjohtavien tietojen perusteella laaditaan kertomuksia, joista saadaan tuskin nimeksikään oikeata kuvaa asioista. Näihin asianhaaroihin katsoen on minulla mielestäni ollut täysi syy pyrkiä esittämään muutamien kertomusten puitteissa olot ja tapahtumat tosiasiain valossa.
Kun tarkastelemme "häjyjä", voimme erottaa heissä kaksi eri joukkoa, nim. varsinaiset puukkojunkkarit ja toiseksi varkaat ja rosvojoukot. Näitä ei mielestäni ole toisiinsa sekoitettava. Puukkojunkkarit useimmiten pitivät tappeluita ja puukotuksia jonkinlaisena urheiluna, kun taasen varkaat ja rosvojoukot harjoittivat toisen omaisuuden anastamista joko salaa varastamalla tai julkisesti ryöstämällä ja väkivaltaa käyttämällä.
Tahtoisin ensin puhua puukkojunkkareista. Puukkojen käyttäminen tappeluaseena alkoi Etelä-Pohjanmaalla vasta vuosien 1840-50 vaiheilla. Kuten äitini isä, joka oli syntynyt 1794, kertoi, antoivat mustalaiset aiheen Etelä-Pohjanmaan miehille käyttää puukkoa lyömäaseena. Mustalaisilla oli nimittäin raudasta tai messingistä tehtyjä sormuksia, joissa oli piikillä varustettu kanta. Niillä he raapivat markkinapaikoilla, kun tappelu syntyi, vastustajiensa kasvoja viiltäen niihin pahojakin haavoja. Kun maakunnan miehillä ei ollut tällaisia aseita, ottivat he puukot esille. Tätä ennen olivat tappeluaseina olleet puukalikat, joskus kirveet, mutta ennen kaikkea rautaisella tai vaskisella nupilla varustetut ruoskanvarret, joita sanottiin "moskuloiksi". Ne olivat kyllä kovia aseita, varsinkin kun nuppina oli esim. kärryrummun sisähela, jossa oli ulkoneva terävä hokki. Kuolettavan iskun sai se, jonka päähän tuollaisella aseella lyötiin.
Ensimmäinen puukonkäyttäjä Kauhavalla oli äidinisäni kertomuksen mukaan talon poika, sittemmin talollinen. Salomon Toppari eli, kuten häntä tavallisesti kutsuttiin, Heikkilän Salu. Hän eli vielä minun lapsuuteni aikana ja vielä noin 70-vuotiaana vanhuksena puukotti pahasti erästä miestä.
Kuten sanoin, pidettiin tuota puukkotappelua jonkinlaisena urheiluna. Kun ei ollut parempia huveja eikä tiedollisia harrastuksia, huviteltiin tappeluilla, joista monet muodostuivat sodaksi eri kyläkuntien välillä. Pelkäämättömintä ja rohkeinta tappelijaa ylistettiin ja kunnioitettiin, samoinkuin nykyjään eteviä urheilijoita. Varsinkin olivat murhalaulut omiaan mieliä kiihoittamaan. Niitä sepitettiin kaikista miehentapoista ja suuremmista tappeluista. Tappaja niissä sai tavallisesti ylistyksenpä, hänen puukkoaan kuvailtiin teräväksi ja lyöntiään tehokkaaksi. Mainittakoon tässä muutama esimerkki. Kauhavalla esim. laulettiin: "Sompin Heikin puukko oli terävä kuin nuoli, Kun se sillä reisun löi, niin krapsari Antti kuoli." Tai: "Annalan Matin puukko oli terävä kuin miekka, Sillä se tuon Iisakin Jussin suolet sivulle sieppas." Tai myös: "Annalan Matin puukko oli terävä kuin nuoli, Lippannin luhtaan veräjälle Iisakin Jussi kuoli." – Laulettiin myöskin: "Tuularin Jukki se kätehen löi ja trenki-Jussi selkään, Eipä nuo Tuularin pojat fallesmannia pelkää."
Välisti sankari sai tarpeettomastikin ylistystä, kuten siinä laulussa, jolle Heikki Klemetti on mahtavan sävelen sepittänyt ja joka alkaa: "Minä olen Ruuski Kuurtaneelta, sen Kreeta Maijan poika, Helposti minä tappelussa Ylikarin Yllin voitan." Tuo voitto oli tosiaankin helppo. Ylikarin Ylli oli kotoisin Kauhavan Ylikylästä ja oli kuuluisa tappelupukari. Hänellä oli vaimo Alajärven Kurejoen Myllykankaalta. Ylli kulki vaimonsa kotipaikalla häissä ja muissa pidoissa. Kurejokelaiset pelkäsivät häntä, sillä Ylli oli iso mies ja kovin sisukas. Häät olivat taasen tulossa Kurejoella, ja kun kurejokelaiset tiesivät Karin Yllin niihin tulevan, päättivät he tehdä lopun hänen häjyilemisestään. He kutsuivat häihin oman puolen "ylpiät" ja vielä avukseen Kuortaneelta "Ruuskan Kustaan" – oikean tappelupukarin. Karin Ylli tulikin häihin ja viinaa saatuaan alkoi tapansa mukaan rähistä ja tappelua haastaa. Silloin hyökkäsivät kurejokelaiset puukkoineen, Ruuskan Kustaa johtajana, Karin Yllin kimppuun, jolta olivat jollakin tavoin salaa saaneet puukot ja muut aseet pois. Puukoniskuja alkoi sataa Yllin ruumiiseen. Aseettomana hän sieppasi kellonkin seinästä koettaen sillä itseään puolustaa. Lopulta hän tuupertui kuolleena maahan, sillä "Ruuskan Kustaan pitkä puukko painoi luuhun asti", kuten laulussa sanotaan. Vielä hänen kuolleena maassa maatessaan eräs kurejokelainen antoi hänelle iskun, saaden tästä urotyöstään loppuiäkseen "kuolleentappajan" nimen. Mitään suurta sankaruutta ei Ruuskin Kustaa enempää kuin muutkaan miehistä osoittaneet surmatessaan aseettoman miehen, mutta tyytyväisinä lauloivat kurejokelaiset: "Kurejoess' mainitaan, että Karin Ylli on häjy. Eipä nyt enää Kurejoess' Karin Ylliä näy."
Vaikka murhaaja tai tappaja tiesi joutuvansa vankilaan ja Siperiaankin, oli hän luonnollisesti tyytyväisempi siihen kuin henkensä menettämiseen. Hän taisi laulella: "Parempi on minun oleskella Vaasan korkeass' linnass', Kun maata Lapuan Kapelpakass' kuoleman haava rinnass'." (Kapelpakaksi sanotaan Lapuan hautausmaata.)
Kun näitä murhalauluja laulettiin nuorison kulkiessa huvipaikkoihinsa maantietä pitkin, ei ole ihme, että ne kiihoittivat mieliä. Vanhemmat miehet taasen kertoilivat iltasilla yhdessä ollessaan tai kokouspaikoillaan sekä omista että toisten tappeluista. Ei ole ihme, että tarinat tarttuivat nuorten mieliin, jotka niitä kuuntelivat ja niistä kiihottuivat. Miestappoja tehtiin tuhkatiheään. Niinpä esim. Kauhavalla v. 1860 tapettiin seitsemän miestä, niistä kaksi kuoli toinen toisensa iskusta. Toistakymmentä vuotta myöhemmin tapettiin yhdessä ainoassa kylänumerossa neljä henkilöä eri tappeluissa. Kortesjärvellä kertoi muuan isäntä minulle, ollessani siellä pappina, että heitä oli yhtaikaa kuusi miestä Kakolassa eri miestapoista ja kaikki olivat kotoisin yhdestä ainoasta Kukkolan numerosta, jossa silloin oli kymmenkunta taloa. Häitä ja tanssitilaisuuksia pidettiin epäonnistuneina, ellei niissä edes yhtä miestä tapettu tai ainakin pahasti jotakuta puukotettu. Ei tämänkään vuoksi voida mainittua aikaa oikein ihanteellisena pitää. Vasta kansakoulujen aloitettua toimintansa jäivät murhalaulut pois kansan keskuudesta.
Jo tämä puukkojunkkarien esiintyminen antaa meille Etelä-Pohjanmaan senaikuisista oloista sellaisen kuvan, ettei tuota aikaa voi minään sankariaikana ihailla. Vielä synkempänä näyttäytyy aika meille, kun katselemme sitä omaisuudenturvan kannalta. Jo 1830:n vaiheilla liikkui Kauhavalla ja kummassakin Härmässä rosvojoukko, jonka päämiehinä olivat "Munssiksi", "Eitin Antiksi" ja "Anskan Jussiksi" nimitetyt henkilöt. He ryöstivät, varastivat ja harjoittivat kaikenlaista muuta ilkeyttä paikkakunnalla. Heitä ei juuri uskallettu ahdistaa. Kruununmiehet olivat heikkoja ja pelkurimaisia. Varsinainen kansa pelkäsi rosvoja kovasti. Lopulta nuo miehet lienevät kuitenkin tulleet vangituiksi ja saaneet palkkansa.
Munssin joukon rosvoilu ja varastelu oli vasta alkua siihen surkeuteen, miksi elämä myöhemmin Etelä-Pohjanmaalla useissa seurakunnissa kehittyi. Pahimpina voimme pitää 1850:n ja 1867:n välisiä vuosia. Tähän aikaan esiintyivät johtavina henkilöinä n.s. "isoot miehet": Antti Isotalo Ala-härmästä ja Antti Rannanjärvi Yli-härmästä. Kun tulen myöhemmissä kertomuksissani näistä miehistä puhumaan, rajoitun tässä vain lyhyeen huomautukseen. Näiden miesten osallisuus ajan kurjaan tilaan ei ollut yksin siinä, että he itse harjoittivat paheita, vaan vielä enemmän siinä, että heidän turvissaan ja heidän käskyläisinään vähäpätöisemmät henkilöt harjoittivat varkautta ja kaikenlaisia ilkeyksiä. Kun järjestysvallan pitäjät olivat saamattomia ja osaksi haluttomiakin pitämään kurissa vallattomuuden harjoittajia, yltyivät varkaudet ja kaikenlaiset ilkityöt äärimmilleen. Ei pidetty minään pahana asiana varastaa joko laitumelta tai navetasta lammasta, vieläpä useampiakin, ja keittää niiden lihat syötäväksi. Useimmiten tämä tapahtui niin, että tuollainen ilkimysjoukko kokoontui johonkin huoneeseen tai metsäänkin korttia pelaamaan, ja se, joka hävisi, meni varastamaan lampaan, joka keitettiin ja sitten yhdessä syötiin. Välisti vietiin suurempikin joukko lampaita, kuten muistan lapsena kotini navetasta viedyn. Uskallettiinpa varastaa kokonaisia isoja sonnejakin laitumelta. Toisinaan murtauduttiin huoneisiin ja vietiin mitä vietävää oli. Muistan kerran, miten lapsena ollessani varkaat murtautuivat kotini aittaan ja veivät sen ylisiltä siellä olevan vuode- ja liina-vaatevaraston, vieläpä siellä säilytetyn sotilaspuvunkin. Mitään ei uskallettu jättää ulos varkaiden vuoksi. Jos pani rattaat ulkosalle, niin yönaikana varastettiin niistä akselit pois. Pani nahan tai vaatteita kuivumaan, niin kyllä ne pian sieltä korjattiin. Sanalla sanoen: mitä surkein omankädenoikeus oli vallalla.
Monesti kyllä tiedettiin varkaat – mutta misti sai todistajia? Ei kukaan uskaltanut tietojansa ilmoittaa koston pelosta. Jos niistä puhui, sai pelätä henkeään; jos rupesi jotakuta syyttämään, särettiin talosta yönaikaan ikkunat tai tehtiin muita ilkitöitä. Olihan niitä seurakunnissa sentään järjestystäkin rakastavia ihmisiä, varsinkin herännyt kansa, joka kyllä yritti pahuutta hillitä, mutta kun se ei saanut poliisiviranomaisilta paljonkaan apua, olivat sen yritykset pahuutta vastaan voimattomia. Olivathan poliisiviranomaiset itsekin toisinaan sellaisia kuin eräskin nimismies, josta muuan vakava vanhus minulle kertoi: "Hän vihasi enemmän heränneitä ja muita vakavia ihmisiä kuin 'häjyjä' ja ilkeämielisiä." Tähän tuli vielä lisäksi surkea juopottelu, joka oli seurauksena kotitarveviinanpoltosta ja sen lakkautuksen jälkeen perustetuista lukuisista viina- ja oluttehtaista sekä väkijuomamyymälöistä. Tämän kaiken huomioonottaen ei luulisi kenenkään voivan ihannoida tätä aikakautta ja silloin eläneitä "häjyjä". Joka sen tekee, hänen sopisi hiukan asettua ajatuksissaan niiden kunnollisten ihmisten tilalle, jotka tuona surkeana aikana Etelä-Pohjanmaan äskenmainituilla seuduilla elivät ja asuivat.
Kun olen näin, tosin hajanaisesti, esittänyt tämän aikakauden luonnetta, koetan eri kertomuksissa kuvata, sikäli kuin asiakirjoista ja vanhempien ihmisten kertomuksista olen selville saanut, muutamain niiden päähenkilöiden elämää, jotka näinä aikoina edustivat puukkojunkkareita, rosvoja ja muita ilkimyksiä. Tulen siinä kyllä koskettelemaan arkojakin kohtia, mutta totuus tulkoon ennen kaikkea esille.
HÄJYJÄ HÄRMÄN KÄRÄJILLÄ
Voidaksemme saada oikeamman ja selvemmän käsityksen sekä n.s. "häjyjen" ajasta että eräistä niistä henkilöistä, jotka antoivat tuolle ajalle leimansa ja joista ainakin muutamia pidetään jonkinlaisina maakunnan sankareina, seuratkaamme hiukan niitä käräjiä, joihin "Härmästä poikia kymmenen" kuljetettiin. Parhaiten voimme sen tehdä niiden, vaikka lyhyidenkin, otteiden avulla, jotka hallussani ovat ja jotka poikani lakit. tri Aatos Alanen Kauhavan, Ala- ja Yli-härmän seurakuntia koskevista kihlakunnanoikeuden pöytäkirjoista jo puolitoista vuosikymmentä sitten jäljensi. Otteiden täytyy supistua vain pääasioihin, sillä muuten kirjoitelmani venyisi liian pitkäksi, osaksi samojen asiain toistamiseksikin. Ensinnä on kuitenkin esitettävä joillakin riveillä niiden miesten entinen elämä ja maine, jotka tässä esiintyvät, ennenkuin he syksyllä 1867 vangittuina joutuivat tutkittaviksi. Parhaiten voimme sen tehdä, kun esitämme ainakin kahden johtomiehen, Antti Isotalon ja Antti Rannanjärven, silloiset mainetodistukset eli papinkirjat.
Antti Isotalon mainetodistus kuuluu suomennettuna:
"Talokas Antti Heikinp. Isotalo on syntynyt 24.8.1831, hänellä on välttävä kristinopintaito. Hänet on tuomittu seuraavista rikoksista: Vuonna 1855 suuremmasta verihaavasta ja kahdesta lyönnistä ilman suurempaa vaaraa, vuonna 1856 luvattomasta paloviinan myynnistä ja pyhäpäivän rikkomisesta; keisarilliseen hovioikeuteen lykättynä on hovioikeus v. 1858 huomannut, että hän on lyönyt puukolla, josta on ollut kuolema seurauksena, mutta ei ole voinut puuttuvan täydellisen todistuksen vuoksi häntä siitä tuomita, ja tuomitsi hänet vain tarpeettomasta puukonkannosta; Pietarsaaren raastuvanoikeudessa 1862 tuomittu taskuvarkaudesta kärsimään 32 paria raippoja sekä vielä kärsimään julkisen kirkkorangaistuksen; Kauhavan syyskäräjillä 1864 tuomittu ensikertaisesta luvattomasta paloviinan poltosta. Alahärmä, tammikuun 5 p. 1868. Birger Wegelius. Kirkkoherran viran toimittaja." – Sellainen oli Isontalon Antin mainetodistus Härmän käräjäin alkaessa, mutta siihen tuli oikeudenkäynnin jatkuessa monta pukinsorkkaa lisäksi.
Ei ollut hänen toverinsa Antti Tuomaanp. Rannanjärvenkään todistus paljon kauniimpi.
Se kuului suomennettuna näin: "Talokas Antti Tuomaanp. Rannanjärvi; synt. 4.4.1828, on sikäli kunniallinen ja hyvämaineinen, että hänet vuonna 1847 syyskäräjillä Vöyrillä on sakotettu tappelusta ja kotirauhanrikkomisesta sekä puukon paljastuksesta; sekä välikäräjillä vuonna 1852 tuomittu kotirauhanrikkomuksen yhteydessä taposta menettämään oikean kätensä ja henkensä, mutta päätöksellä tammik. 15 p:nä 1853 on Hänen Keisarillinen Majesteettinsa muuttanut tuomion siten, että Antti Rannanjärvi osallisuudesta miestappoon ja kotirauhanrikkomiseen, pyhäpäivänrikkomiseen, puukon kantamiseen ja aseen paljastamiseen rangaistaan 40 parilla raippoja ja pidetään viisi vuotta vankina yleisessä työssä Viaporissa; syyskäräjillä vuonna 1864 ensikertaisesta luvattomasta paloviinan keittämisestä; todistaa Ylihärmässä 2.2.1868. J.H. Wijkberg. Kirkkoherran viran toimittaja." – Sellaisia merkkejä oli Antti Rannanjärven mainetodistuksessa, johon nimismies Hägglund oikeudenkäynnin kuluessa hankki aika paljon lisää.
Tyydyn tässä esittämään vain kahden "häjyjen" päällikön mainetodistuksen, koska he kaikissa tapauksissa olivat joukon johtajia. Heillä oli käräjäin aikana kahdeksan, tavallaan kymmenenkin vankitoveria, joista tässä vain lyhyt maininta.
Ensinnäkin olkoon mainittu talokas Juho Huhtamäki eli Vähäpassi, joka sittemmin käytti nimeä Passinen. Hän oli ruumiinrakenteeltaan ja voimiltaan jotenkin Anttien vertainen, ja siksipä laulettiinkin: "Isoo Antti oli ensimmäinen ja Rannanjärvi toinen, Huhtamäki kolmas oli juuri samanmoinen." Huhtamäki on ainoa noista miehistä, joka vielä on elossa. Hän on syntynyt Kauhavalla Vähäpassin talossa, mutta muutti jo nuorena Alahärmän Huhtamäkeen. Hän oli mies, jonka kimppuun isotkaan miehet eivät uskaltaneet käydä. Myöhemmin tuli tästä miehestä erittäin tarmokas ja pystyvä Härmän nimismiesten auttaja, johon turvautuen nimismiehet uskalsivat käydä ilkivaltaisia kurittamaan. "Huutoräättärinä" hän toimi kauan aikaa Härmän käräjillä pitäen käräjäpaikalla hyvää järjestystä. Ne syytökset, joiden vuoksi häntä pidettiin vangittuna, koskivat murhapolttoa, tappelua, rauhanrikosta y.m.s. Kuten oikeudenpäätöksistä tulemme näkemään, vapautettiin hänet murhapolton syytöksestä, ja muista rikoksista hän pääsi pienillä sakoilla.
Yht'aikaa Juho Huhtamäen kanssa vangittiin hänen torpparinsa Erkki Isomäki eli Sillanpää. Hänellä oli myös useita rikoksia tunnollaan. Pahimmat olivat syytökset kahdesta murhapoltosta, nimittäin Huhtamäen ja Katajamäen tuparakennusten polttamisesta. Oikeudenkäynnin aikana ja lopputuomiossa saamme hänestä mainita enemmän.
Alahärmäläisiin pahantekijöihin kuuluu myöskin Kaappo Sivula eli, kuten häntä yleisesti nimitettiin, "Kiipeli". Hän oli ammatiltaan jonkinlainen räätäli. Tämä mies oli Isotalon uskollisimpia kätyreitä, oikea rakkikoira. Hän oli ruumiiltaan hyvin hintelä, lyhyt ja laiha, vaaleat hiukset ja mustat silmät, kuten oikeuden pöytäkirjoissa mainitaan, mutta sisultaan ja luonteeltaan oikea ilkimys. Häntä syytettiin monista rikoksista, joista pahin oli miestappo. Yhdessä toverinsa Juho Isotalon eli Mäntylän kanssa hän oli eräissä tanssiaisissa Hillin talossa 27.10.1867 puukottanut Juho Antinpoika Myllymäkeä eli "Fatisuun poikaa", niin että tämä saamiensa haavojen johdosta kuoli 5.11.1867. "Kiipelin" osalle ei lankea ainoastaan yksi miestappo, vaan ainakin kaksi. Ellen väärin muista, syytettiin häntä myöhemmin tuon toverinsa Juho Isotalon eli Mäntylän taposta. Isontalon Antti, joka "Kiipeliä" käytti kuten mainitsin "koiranaan", pani hänet joskus ilkeyksissään hullunkurisia töitä tekemään. Niinpä hän laittoi hänet kerran koko päiväksi heittelemään kiviä jokeen uhaten heittää hänet itsensä jokeen, ellei hän totellut. Vielä vanhempana miehenäkin Kiipeli teki lurjuksentöitä. Niinpä hän Kortesjärven kirkkoherralle G. von Essenille teki ruman kepposen, josta tässä kerron.
Kirkkoherra v. Essen oli saanut aikaan laajan evankelisen
herätyksen Kortesjärvellä toimiessaan siellä pappina. Hän oli
innokas saarnamies ja myös hyvin antelias, etenkin niille, jotka
hän näki vakavamielisiksi ja tositarpeessa oleviksi. "Kiipeli"
kuultuaan puhuttavan Essenin anteliaisuudesta meni hänen luokseen
teeskennellen murtunutta mieltä. Hän kertoi kirkkoherralle entisestä
elämästään, kuinka kurjaa se oli ollut, sekä kertoi, että oli joskus
ollut Kortesjärven kirkossa ja kuullut Essenin saarnaavan sekä että
oli näiden saarnojen vaikutuksesta tullut mielenmuutokseen ja tahtoi
nyt aloittaa uutta elämää. Kirkkoherra tuli hyvin liikutetuksi miehen
puheesta, varsinkin kun tämä sitten kertoi, miten oli aikeissa
rakentaa mökin itselleen, mutta ei saanut sitä valmiiksi, kun ei
ollut riittäviä varoja. Essen antoikin hänelle 50 mk sitä varten.
Kun Kiipeli sai rahat, kokosi hän ystävänsä ja toverinsa ja sitten
haettiin olutkori toisensa jälkeen oluttehtaalta ja pidettiin iloa.
Kiipeli kerskaili: "Juodaan nyt pojat Markin papin [niin kutsuttiin
Kortesjärveä naapuripitäjissä] rahoilla!" Tällainen lurjus oli
Kiipeli, kuten sanoin, vielä vanhempanakin.Kiipelin rikostoverina ja Isontalon Antin uskottuna oli Juho Isotalo eli Mäntylä, "Mänty-Jussiksi" tai "Mänty-Hissaksi" nimitetty. Hänkin oli hintelä mies ja ulkomuodoltaan epämiellyttävä, mutta tappelija ja puukottaja, vieläpä varaskin. Yhdessä Kiipelin kanssa syytettiin häntä Juho Myllymäen eli "Fatisuun pojan" taposta ynnä muista rikoksista. Hänen luonnettaan kuvaa parhaiten se, mitä eräs todistaja kertoi Mäntylän niissä tanssiaisissa, joissa Myllymäki tapettiin, lausuneen todistajalle: "Niin minä oon kun kirkon seinästä reväästy perkele!" – Lieneekö Härmän kirkon seinässä ollut pahuuden ruhtinaan kuva, en tiedä. – Ellen väärin muista, sai hän surmansa toisen käden kautta ja, kuten sanottu, muistaakseni juuri Kiipeliä syytettiin siitä.
Muuten nuo toverukset Mänty-Jussi ja Kiipeli joutuivat vankilassa ollessaan Laihian vanginkuljettajan luona tappeluun, jolloin Kiipeli puukotti pahasti Mäntylää molempien ollessa nähtävästi silloin päihtyneinä. Tästä rikoksesta saivat toverukset rangaistuksekseen päälleen liiviraudat, joissa nuo hoikat, hintelät miehet olivat, kuten muistan vanginkuljettajan luona nähneeni, kuin kaksi poikasta tynnyrinvanteet vöinään. Isontalon Antilla ja Rannanjärvellä oli kohta vangitsemisen alkuajasta saakka liiviraudat, mutta he olivat niissä muhkean näköiset ja kantoivat ne helpommin.
Sivumennen olkoon mainittu, että Rannanjärven sanotaan kehoittaneen Kiipeliä tappamaan Juho Huhtamäen ja Juho Mäntylän, mutta lieneekö mieheltä puuttunut rohkeutta käydä Huhtamäen kimppuun. Joka tapauksessa miesten juopotellessa Laihian vanginkuljettajan luona tapahtui äskenmainittu puukotus.
Alahärmästä kuului vielä joukkoon räätäli Kustaa Ekoluoma, jota syytettiin useista rikoksista, mutta joka ennen oikeudenkäynnin päättymistä ehti kuolla vankilassa.
Vielä vangittiin oikeudenkäynnin aikana alahärmäläinen Juho Karnaatti eli Marslin, joka näyttää olleen aika lurjus ja varas. Häntä tarkoittanee tunnettu lause: "Noin se panoo, sano piru, kun Marsliini lauloi." Paljon oli hänellä rikoksia, ja kuten lopputuomiosta nähdään, sai hän seisoa häpeämässä kaakinpuussa kaksi tuntia ennen raipparangaistusta. Tässä mainitut vangitut miehet olivat Alahärmästä kotoisin.
Ylihärmäläisiä oli vankeina paitsi Antti Rannanjärveä myöskin hänen poikansa Juho Rannanjärvi, 17-18-vuotias nuorukainen, erittäin kaunis mies. Häntäkin syytettiin useasta pienemmästä rikoksesta, varkaudesta ynnä muista, mutta nuorukainen ehti kuolla melkein heti oikeudenkäynnin alettua. Nähtävästi tuo rasittava kuljeksiminen, ja oleskelu kosteassa vankikopissa ynnä tänä nälkävuonna raivonnut lavantauti tempasi nuorukaisen pois tuosta kurjasta joukosta. Muistan, että Rannanjärven Jukan vankinaolo ja kuolema herätti yleistä sääliä muuten kyllä ajan tylsyttämässä kansassa.
Tuomas Tuomaanpoika Lööpäri, Rannanjärven veli, oli myöskin vangittujen joukossa. Heillä oli ollut kolmaskin veli, Juho-niminen, mutta hän oli saanut surkean lopun. Kiukkuisena ja ilkeyksien tekemiseen halukkaana, kuten kaikki nämä veljekset, hän oli särkenyt ikkunan Alahärmän Vuolteella eräässä talossa ja tahtonut mennä siitä isäntää tappamaan. Mutta isäntä sieppasikin kirveen seinältä ja iski sen terän sisäänpyrkivän päähän sillä seurauksella, että Juho putosi kuolleena maahan. Tuomas Lööpäri eli "Lööpärin Tuppu" oli sekä tappelija että varas. Häntä syytettiin lammasten varkaudesta, sisäänmurrosta ynnä muusta, mutta ei hänkään ehtinyt saada maallista tuomiota, vaan joutui pikaisesti korkeamman tuomarin eteen. Ollessaan kesällä 1868 käräjiin vietynä Kauhavan Pollarissa vanginkuljettajan luona menivät vangit, niiden mukana Tuomas Lööpäri, saunasta uimaan ohijuoksevaan Kauhavanjokeen. Lööpäri pääsi kyllä raudat jalassa sillä kohtaa noin 15 metrin levyisen joen yli, mutta takaisin uidessaan upposi pohjaan.
Ylihärmäläisten joukkoon kuuluvaksi luettiin myöskin Niiles Pollari eli "Faari-Köystin Niiles", vaikka hän oikeastaan oli kotoisin Kauhavalta, missä isä, Kustaa Pollari (Faar-Köysti), eli jonkinmoisena eläkemiehenä. Niiles Pollari oli sekaantunut samoihin varkauksiin kuin Juho Rannanjärvi ja Tuomas Lööpärikin ja sai tuomionsa samalla kertaa kuin muutkin häjyt.
Vangittuina olivat myöskin n.s. Anssin-veljekset, Jussi ja Salu Ylihärmästä, mutta kun heidän juttunsa ei ollut toisten kanssa tekemisissä, ei heistä sen enempää. Jussi oli n.s. "Puustellin häissä" surmannut Jaakko Hautamäen eli Pikku-Lammin ja sai tuomionsa aivan pian, joutuen Siperiaan. Sekä Pikku-Lammista että Anssin-Jussista on vielä tilaisuus puhua enemmän, Anssin-Jussista Puustellin häiden yhteydessä. Tällä kertaa sivuutan heidät.
Paitsi näitä vangittuja oli Isolla-Antilla ja Rannanjärvellä suuri joukko muita kätyreitä, kuten Tynit, Viivin veljekset, Uudethaudat y.m. Sillä vaikka nuo isot miehet itsekin harjoittivat rikoksia, tuli niistä vain pieni osa heidän osalleen. Suurimman osan tihutöistä he teettivät kätyreillään. Nämä kätyrit ne pantiin varastamaan lampaita ja muita tavaroita, mitkä heistä vain johonkin kelpasivat; heidät pantiin ikkunoita särkemään ja muutakin ilkivaltaisuutta harjoittamaan, samoin myöskin rankaisemaan sellaisia, jotka uskalsivat jotakin puhua tihutöiden harjoittajia vastaan. Näiden toverien kanssa kuljettiin sitten markkinoilta markkinoille, heidät pantiin siellä varastamaan ja korttia pelaamaan, vääriä kortteja käyttämällä ja muita petoksia harjoittamalla nylkemään rahat niiltä, jotka uskalsivat kortinpeluuseen sakin kanssa ryhtyä. Enin osa tihutöitä jäi koston pelosta oikeuteen ilmoittamatta, sillä uhkaus oli: henki pois, jos vain jotakin ilmiannetaan tai jos uskalletaan todistaa rikoksellisia vastaan.
Ennenkuin sitten siirrymme puhumaan häjyjen vangitsemisesta ja käräjänkäynnistä, puhumme hiukan noiden vangittujen kuljettamisesta käräjille ja sieltä pois. Kuljetus ei ollut kovin tarkan vartioimisen alainen. Viidellä, kuudella hevosella vankeja kuljetettiin, pantiinpa toisinaan montakin samaan ajopeliin. Miehet laulaa hoilottivat, niin että jo pitkän matkan päähän kuului. Varsinkin kylien kohdalla he huusivat täyttä kurkkua. Vankilassa Vaasassa ollessaan lienee joku (sanotaan Anssin-Jussi) sepittänyt tuon yleisesti tunnetun laulun "Härmästä poikia kymmenen", joka tuli heille jonkinlaiseksi sankarilauluksi. Sitä laulua he päättivät kerran eräänä sunnuntaiaamuna täyttä kurkkua hoilata kulkiessaan Ylistaron kirkon ohitse. He aloittivat laulunsa vähän ennen kirkolle tuloa. Mutta sanat takertuivat kurkkuun, kun miehet kirkon luo saapuessaan näkivät siinä neljäkymmentä ruumisarkkua vieretysten siunausta odottamassa. Erään arkun ääressä seisoi pieni, ohuihin vaatteisiin puettu tyttö, joka takoi arkun kantta kädellään ja huusi: "Äitee, äitee!" Sinä talvenahan – vuonna 1868 – oli kauhea nälänhätä, jolloin nälkäkuumeeseen ja muihin tauteihin kuoli sadoittain ihmisiä joka seurakunnasta. Noilla paatuneilla pahantekijöilläkin oli sen verran tuntoa jäljellä, etteivät voineet laulaa katsellessaan tuota kuoleman majesteetin kauheaa työtä.
Usein vangit hankkivat viinaa vanginkuljettajain luona ollessaan ja olivat kuljetettaessa aika humalassa. Tässä suhteessa tuli vartiointi ankarammaksi sen jälkeen kuin Kiipeli, kuten jo mainittiin, juovuspäissään Laihian vanginkuljettajan luona pahoin haavoitti Mänty-Jussia.
Kauhavan Pollarissa vanginkuljettajan luona, jossa vangit usein käräjiä odottaessaan viipyivät monta päivää, he saivat olla jotenkin vapaasti. Poikasena kävin usein katsomassa vankeja, kun heitä oli Pollariin Vaasasta tuotu. Kotini oli tuskin puolen kilometrin päässä mainitusta talosta. Se olikin katsomisen arvoinen ja varsinkin lapsen mieltä kiehtova joukko, toistakymmentä raudoissa olevaa miestä. Tietysti Isontalon ja Rannanjärven Antin mahtavat, liivirautoihin puetut ruhot vaikuttivat valtavasti. Hyvin helposti näyttivät he liikkuvan noissa rautaisissa koristeissaan. Sitävastoin pienet ja laihat miehet, Mänty-Jussi ja Kiipeli, liiviraudoissa näyttivät lapsenkin silmään hiukan naurettavilta. Käsillään he koettivat kannattaa raskaita rautojaan. Heidän heikot voimansa olivat tulleet vieläkin heikommiksi vankilassa, sillä ei vankilan ruoka heitä lihottanut eikä köyhästä kodista paljon lisäruokia tuotu. Ne sitävastoin, joilla oli kotoa lisää ruokatavaraa saatavana, pysyivät hyvässä kunnossa, kuten Isotalo ja Rannanjärvi ynnä jotkut muutkin. Naineiden miesten vaimot tulivat tietenkin miehiänsä katsomaan tuoden mukanaan ruokaa ja muutakin tavaraa ja viipyen miestensä luona niin kauan kuin vangit oleskelivat vanginkuljettajan luona. Vapaasti vangit liikkuivat ulkona käyden naapuritaloissakin juttelemassa ihmisten kanssa, jotka uteliaisuudessaan olivat tulleet heitä katsomaan. Helppohan olisi heidän ollut lähteä karkuun, ja lienee sellaista tuumaa haudottukin, kuten joku vangeista myöhemmin on kertonut, mutta sikseen se jäi. Minne he muuten sellaisena kauheana nälkävuotena olisivat menneetkään? Nälkäkuolema ja kova hätä oli vastassa joka puolella. Myöhemmin lienee vartioiminenkin tullut hiukan tarkemmaksi.
Käymme nyt kuvailemaan varsinaista oikeudenkäyntiä "Härmän häjyjä" vastaan. Ensin on kuitenkin hiukan kosketeltava niitä syitä, jotka olivat oikeudenkäynnin aiheuttaneet.
Kuten alkuesityksessäni jo olen puhunut, oli elämä Härmässä ja Kauhavalla jo edellisenä vuosikymmenenä ennen oikeudenkäynnin alkua mitä kurjinta. Häikäilemätön lainpolkeminen ja omankädenoikeus oli vallalla. Esivallan miekan heiluttaja, nimismies T.V.L., oli liian heikko pitämään rikollisia kurissa. Hän kuoli kuitenkin jo vuonna 1864, ja sijaan tuli nuori, vasta 26-vuotias mies, Vaasan lääninhallituksen ylimääräinen kanslisti Adolf Hägglund. Kun aion toisissa kertomuksissa tarkemmin esittää hänen toimintaansa ja elämäänsä, kerron tässä vain niistä toimista, joita hänellä oikeudenkäynnin aikana oli. Hänen alkuvuotensa näyttävät kuluneen Kauhavan häjyjen rauhoittamisessa. Vasta syyskuussa 1867 hän joutui tekemisiin Härmän häjyjen kanssa. Näyttää siltä, kuin hän olisi vähemmän välittänyt Härmän häjyistä alkuvuosinaan, joten ne saivat vielä vapaasti askaroida. Tuli kuitenkin aihe, joka saattoi hänet kovilla kourilla näitäkin rauhoittamaan. Häjyt olivat siihen itse syynä, ja siitä on nyt ensin kerrottava.
Toimitettiin varsinaisia syyskäräjiä syyskuun alkupuolella 1867 Alahärmän Ala-Viitalassa. Kun kihlakunnanoikeus parastaikaa oli istumassa, tultiin käräjäpaikalle ilmoittamaan, että Isotalo ja Rannanjärvi joukkoineen olivat käräjäpaikalta sadan metrin päässä olevassa lukkarin virkatalossa. He pitivät kovaa meteliä ja kävivät siellä olevan käräjäyleisön kimppuun, niin että joidenkuiden oli täytynyt hypätä ikkunasta ulos. Hägglund meni sinne joukkoa rauhoittamaan mukanaan joku lautamiehistä. Kun hän tuli sisälle ja kehoitti Isotaloa ja Rannanjärveä rauhoittumaan, tarttui Isotalo häntä kauluksista kiinni. Kuinka siinä sitten rynnisteltiin, pääsi Hägglund kuitenkin lopulta irroittautumaan Isotalon käsistä ja kehoittaen kaikkia käräjille asiattomia poistumaan paikalta hän palasi käräjätaloon.
Ei kuitenkaan ollut montakaan tuntia kulunut, kun Antit joukkoineen lähtivät juovuspäissään lukkarin talolta ja tulivat käräjätalolle. Käräjiä pidettiin talon yläkerrassa, mutta käräjäväki oli sijoittunut alakertaan. Siellä olevassa kamarissa alkoivat Antit seuralaisineen juoda olutta ja pitää sellaista elämää, että se kokonaan häiritsi oikeudenistuntoa. Silloin Hägglund meni kasakanpamppu kädessä alakertaan. Toiset häjyt lähtivät pakoon, mutta Isotalon ja Hägglundin välillä tuli kova voimain koetus. On vaikea sanoa, kuinka siinä olisi lopuksi Hägglundin käynyt, ellei lautamies Pelkola, joka oli hänen mukanaan, olisi pistänyt jalkojansa Isotalon jalkojen eteen ja potkaissut häntä niin, että Isotalo kaatui Hägglundin alle. Sitten alkoi selkäsauna. Hägglund piti itse Isotaloa kiinni ja pani Pelkolan lyömään tätä pampulla käskien yhä kovemmin iskemään. Kun miestä oli niin kauan pamputettu, että "häjyilemisen" halu oli poissa, käski Hägglund Isotaloa kiireimmiten poistumaan käräjäpaikalta, minkä tämä heti tekikin.
Samoille käräjille Hägglund haastoi nyt sekä Isotalon että Rannanjärven, joka viimeksimainittu oli lukkarin talossa käyttäytynyt uhkaavasti nimismiestä vastaan. Syyskuun 16 p:nä 1867 oli asia esillä oikeudessa, jossa Hägglund, kuten pöytäkirjassa mainitaan, syytti vastaajia juopottelusta käräjäpaikalla, käräjärauhan rikkomisesta, virassa olevan virkamiehen vastustamisesta sekä luvattomasta puukon kantamisesta. Asia lykkääntyi seuraaviin välikäräjiin.
Ehkäpä Hägglund ei olisi vieläkään ulottanut syytöksiään niin laajalle, kuin hän lopulta teki, ellei olisi tullut väliin asiaa, joka tavallaan kannusti häntä ryhtymään lujaan otteluun Anttien joukkoa vastaan. Jokunen viikko mainitun käräjätapauksen jälkeen ammuttiin Hägglundin asunnon, Kauhavan Pukkilan, yläkerran ikkunasta sisään huoneeseen, kehenkään kuitenkaan osumatta, vaikka nimismiehellä sattui olemaan vieraitakin luonaan. Kun oli pimeä syysilta, ei saatu ampujasta selvää. Hägglund otaksui, ja niin arveltiin yleisestikin, että ampuminen tapahtui Isotalon ja Rannanjärven toimesta, elleivät he itse ampuneetkaan. Jopa laulullakin tätä otaksumaa vahvistettiin. Laulettiin näet: "Isoo Antti ja Rannanjärvi lähtivät yöllä kylähän, fallesmannia ampumahan Pukkilan Iisakin ylähän." – Otaksuttavasti eivät isot miehet sitä itse tehneet, vaan teettivät sen kätyreillään. Kerrotaan Lapuan puolella erään Kauhavan rajoilta kotoisin olevan Hauta-Kristoksi nimitetyn torpparin kuolinvuoteellaan tunnustaneen ampuneensa silloin isojen miesten kehoituksesta. Muuten oli Hauta-Kristolla itselläänkin persoonallista vihaa Hägglundia vastaan, sillä tämä oli sakottanut häntä luvattomasta viinanpoltosta.
Se oli muuten kohtalokas laukaus, sillä se aloitti Hägglundin ja Härmän häjyjen välillä sodan, jonka loppu oli Härmän häjyjen kukistuminen. Hägglund näki nimittäin tässä omaa henkeänsä uhattavan ja päätti senvuoksi kukistaa häjyjen vallan, maksoi mitä maksoi.
Miehet oli vangittava, ja tämä päätös pantiin toimeen. Isotalon vangitsemista Hägglund piti vaikeana. Yksin ei hän tietenkään sitä mennyt tekemään. Mukaansa hän otti Kauhavalta lautamies Antti Pelkolan, "Iili-Antin", kuten häntä kiivaan luonteensa vuoksi nimitettiin. Hän oli rohkea mies. Otettiin kuitenkin Pelkolan kertoman mukaan miestä väkevämpää, jota sitten maisteltiin, ei kuitenkaan niin paljoa, että se haittasi. Tahdottiin vain hiukan rohkaisuryyppyjä saada. Heidän tullessaan Ison-Antin tupaan Antti oli parhaillaan syömässä istuen pöydän takana. Mitään vastustusta hän ei kuitenkaan tehnyt eikä välittänyt puukostakaan, jonka emäntänsä hänelle tarjosi. Käsiraudoissa vietiin sitten Iso-Antti Kauhavan Pollariin vanginkuljettajan luokse. Siellä pantiin hänelle tilapäisesti jalkoihin raudat, jotka myöhemmin vankilassa vaihdettiin liivirautoihin. Sitten vangittiin Rannanjärvi sekä muut edellämainitut henkilöt. Kiipeli ja Juho Mäntylä – Mänty-Jussi – oli jo aikaisemmin vangittu, sillä heitä syytettiin Juho Myllymäen taposta.
Ensikerran tuotiin sitten Isotalo ja Rannanjärvi sekä muut vangitut käräjille marraskuun 26 p:nä 1867. Täten alkoi käräjäinkäynti, joka kesti aina huhtikuun 4 p:ään 1869. Kaikkiaan lienee vankien asiaa käsitelty enemmän kuin 20 varsinaisissa ja välikäräjissä. Tuomarina toimi alussa nähtävästi vain yhden kerran Uudenkaarlepyyn tuomiokunnan vakinainen tuomari Nils Barck, mutta melkein koko ajan oli tuomarina silloinen hovioikeuden auskultantti, sittemmin Pispalan tuomiokunnan tuomarina kuollut Theodor Vilander. Yleisinä syyttäjinä olivat Adolf Hägglund ja hänellä apuna Ylihärmässä asuva varanimismies Otto Chorin, jota Kiipeli puhutellessaan aina pahanilkisesti nimitti "herra voronimismieheksi". Lautamiehinä olivat Kauhavalta Juho Lillström, Juho Somppi ja Antti Pelkola, Härmästä herastuomari Kaappo Ala-Viitala, Kustaa Köykkäri, Matti Holma, Tuomas Korri ja Juho Jussila.
Äskenmainituilla käräjillä Hägglund syytti edellisissä käräjissä esitettyjen asiain lisäksi vangittuja seuraavista rikoksista: Antti Isotaloa ja Rannanjärveä sekä Tuomas Lööpäriä siitä, että he yöllä 12.2.1867 murtauduttuaan lukkari Johan Flinckin lukittuun makasiiniin Ylihärmän kirkonkylässä olivat varastaneet 10 tynnyriä rukiita ja 2 tynnyriä ohria, arvoltaan Smk 384:–; sekä kauppias Johan Stenforsilta samassa makasiinissa säilytettyjä rukiita 17 tynnyriä 15 kappaa, arvoltaan Smk 712:53, eli yhteensä varkaudet Smk 1,176:53. – Isotalo kielsi syytteen. Samoilla käräjillä oli myös Kiipelin ja Mänty-Jussin asia esillä, mutta kaikki lykättiin seuraaviin käräjiin.
Tulisi pitkäksi ja ikäväksi esittää jokaisen oikeudenkäynnin pöytäkirjat, etenkin kun usein tuotiin asioissa esille hyvin vähän uutta. Rajoitun senvuoksi puhumaan vain niistä asioista, jotka koskivat isoja miehiä ja joissa uusia syytteitä ja todistuksia ilmeni.
Kun edellämainitut viljavarkaudet olivat esillä varsinaisilla talvikäräjillä 1868, toivat syyttäjät oikeuteen useita todistajia. Näistä toiset eivät tietäneet mitään, ainakin joku ei pelosta todistanut. Toiset todistajat kertoivat, että jäljet lukkarin aitasta johtivat Rannanjärven ja Lööpärin koteihin ja että hevosen, joka oli vetänyt jyväkuormaa, mistä tielle oli jyviä tippunut, oli nähty menevän Alahärmään päin. Myöhemmin kyllä tässäkin asiassa saatiin selvempiä todistuksia syytettyjä vastaan, vaikka ei mielestäni täysin sitovia. Seuraava rikos, josta Hägglund vangittuja syytti, oli väärennys. Hägglund syytti, että Antti Isotalo, Antti Rannanjärvi, Tuomas Lööpari ja Kustaa Ekoluoma olivat yhdessä väärentäneet velkakirjan, jolla olivat saaneet 18 mattoa ruisjauhoja kauppahuone Simon Vendeliniltä. Velkakirja, jolla matot saatiin, kuului seuraavasti: "Tämän kirjan haltijalle eli orderille maksaa allekirjoittaneet ensi vaatimuksella yhren summan suuren kaksisataa ruplaa hopiassa ynnä siitä määrätyn kuuren prosentin koron kanssa, täysi on saatu, joka tämän kautta velotaan. Kauhava 4 päivä huhtikuuta 1863. Kustaa Mickelinpoika Hemming. Omistaa 1/4 manttalin Hemmingin verotaloa N:o 7 Kauhavan kylässä. Päällä seisovan summan erestä menemme me allekirjoittaneet yksi kaikkien ja kaikki yhren puolesta täyteen takaukseen niin kuin omaa velkaamme. Aika ja paikka kuin yllä. Gustaa Mickelinpoika Kosola. Omistaa 1/7 manttalin verotalon N:o 5, Juha Henrikinpoika Hemming, omistaa 1/1 manttalin verotalon N:o 7. Toristaa Pietari Tuomaanpoika Hemming. Gustaa Fränti. Borgesmannens vederhäftighet bestyrka J.H. Keckman, kapellan." Velkakirja oli kokonaan väärennetty. Sekä velallisten että takaajien ja todistajien, vieläpä pastorinkin nimet olivat kaikki väärennetyt. Ei edes sennimisiä henkilöitä ollut Kauhavalla kuin velkakirjassa velallisina, takaajina ja todistajina mainitut. Väärennyksen oli tehnyt eräs Hannelin-niminen henkilö, joka myöhemmin, ellen väärin muista, oli vankilankirjurina Vaasassa. Hänellä oli erittäin hyvä käsiala, ja hän osasi taitavasti matkia toisten henkilöiden käsialoja. Sanotaan, että kappalaisen J.H. Keckmanin hyvin tunnettava nimikirjoituskin oli niin hyvin väärennetty, ettei sitä olisi kukaan voinut vääräksi sanoa. Tietysti oli tehty J.H. Keckmanin nimikirjaimilla varustettu sinetti, jolla oli lakka nimen alle painettu. Kaksi todistajaa oli todistanut, että he olivat eräiden toisten kanssa Antti Rannanjärven palkkaamina olleet hakemassa Kristiinasta jauhokuormia. Aivan täyttä todistusta ei tässäkään asiassa tällä kertaa tullut.
Vielä syytti Hägglund Isotaloa ja Huhtamäkeä siitä, että he olivat pahoinpidelleet palvelustyttö Miina Näsiä maantiellä Isontalon ja Vakkurin välillä sekä lyöneet häntä vielä lopuksi kolme kertaa halolla oikeaan käteen, sillä seurauksella, että käsi tuli työkyvyttömäksi. Todistuksen puutteessa ei tästäkään syytöksestä selvää saatu.
7.7.1868 Hägglund ilmoitti taas uuden syytteen Antti Rannanjärveä vastaan, nimittäin sen, että tämä oli varastanut talokas Jaakko Ahomäeltä ison sian. Rannanjärvi tietysti kielsi syytteen. Oli tässäkin jonkin verran todistajia. Muiden muassa oli Rannanjärven luona varkauden jälkeen syöty sianlihaa. Täysin todistetuksi ei tämäkään syytös tällä kertaa tullut.
4.8.1868 välikäräjillä Hägglund ilmoitti, että Antti Rannanjärvi Juho Karnaatin kanssa oli varastanut elokuussa 1863 torppari Juho Esanpoika Unkurilta laitumella olevan hevosen, arvoltaan 160 mk. Tämä syytös tuli oikeudenkäynnin aikana toteennäytetyksi, ja molemmat saivat siitä tuomionsa.
18.9.1868 välikäräjillä Hägglund toi taas uuden syytteen, nim. että Antti Isotalo ja Antti Rannanjärvi helmikuussa 1864 olivat juopuneina hevosella ja reellä ajaneet talokas Matti Lööpärin porstuaan, särkeneet rautakangella tuvan oven, joka oli suljettu, rikkoneet ikkunoita ja hyökänneet isännän päälle. Syytös tuli osaksi, mutta ei täysin toteennäytetyksi, kun syylliset taasen kielsivät.
22.10.1868 Hägglund syytti entisten lisäksi torppari Juho Kankaan ilmiannon perusteella Antti Isotaloa siitä, että hän joukkoineen oli tullut Mäenpään taloon ja juovuspäissään ryöstänyt Kankaalta 100 mk rahaa. Isotalo kielsi käyneensäkään Mäenpään talossa, vaikka se kyllä todistettiin. Mutta ryöstöä ei saatu kuitenkaan näillä käräjillä toteennäytetyksi.
Hägglund toi esiin aina uusia ja uusia syytöksiä. Marraskuussa 1868 pidetyillä välikäräjillä hän esitti, että hän oli saanut tietää Antti lsotalon sytyttäneen sen tulipalon, joka poltti maakauppias Kustaa Törnin asuinrakennuksen Mattilan talossa Vuoskosken kylässä Alahärmän pitäjässä. Todistettiin kyllä, että Antti lsotalo oli yhdessä Kustaa Ekoluoman kanssa mennyt samana iltana Mattilaan, kun tulipalo syttyi, ja viipynyt siellä jonkin aikaa. Myöskin todistettiin, että Isotalo oli jollekulle moittinut sitä, että Törn ei ollut antanut hänelle kuin hyvin vähän palorahaa. Myöskin Törn vaati Isotalolle edesvastuuta murhapoltosta. Muuten näyttää siltä, että Törn itse oli ollut juonessa mukana. Eräs todistaja kertoi näet kuulleensa Isotalon moittivan, ettei saanut palkkaa, vaikka oli Törnin talon polttanut. Hän sanoi, että vähän myöhemmin nähtiin Isotalon kotona paljon kankaita, jotka Isotalo huhun mukaan oli saanut palkaksi polttamisestaan. Isotalo kielsi tämänkin syytteen. Ettei Törn, kuten sanoin, ollut tuosta tulipalosta aivan tietämätön, käy ilmi erään todistajan puheesta. Todistaja näet kertoi, että Törn oli emännälleen sanonut: "Miks'et sinä vienyt vintiltä pois niitä turkkeja ja sänkyvaatteita, jotka minä sinun käskin pois viedä?" Osattiin silloinkin jo polttaa huoneita palovakuutuksen toivossa. Aika oli kova, ja rahaa tarvittiin.
Kuten edellisestä näkyy, ei Hägglundin onnistunut näyttää toteen kaikkia syytteitään, ainoastaan vähäpätöisimmät tulivat alussa todistetuiksi. Mikä oli syynä tähän? Yleisesti väitettiin, ja ainakin Hägglund uskoi, etteivät todistajat uskaltaneet puhua kaikkea mitä tiesivät, koska he pelkäsivät kostoa. Esiintyi todistajia, jotka väittivät kuulleensa, miten Isotalo ja Rannanjärvi olivat uhanneet leikata kurkut poikki siltä, joka uskaltaa heitä vastaan todistaa. Tällaiset uhkaukset peloittivat todistajia, ja taisivatpa joskus todistajat saadakin kuria syytetyiltä. Monet todistajat esiintyivät niin epäröiden, että heitä lähetettiin pappien luokse saamaan oppia valan tärkeydestä. Mutta vähän näkyi sekin auttavan. Sitten eivät nuo syytetyt olleet ensinkään kehnoja itseään puolustamaan ja kääntämään asianhaaroja edukseen. Tekonsa he olivat myöskin monesti niin taitavasti tehneet, että oli vaikea niitä selville saada. Sekä Isotalo että Rannanjärvi olivat muuten koko lailla järkeviä miehiä, ja olihan heillä sitäpaitsi hyvää aikaa mietiskellä, miten itseään puolustaisivat, ja hyvä koulutus pitkän vankeutensa aikana.
Kun Hägglund näki, ettei hän Isontalon Anttia voi saada ainakaan pitempiaikaiseen vankeuteen, päätti hän lyödä viimeisen valttinsa pöytään ja nostaa uudestaan kanteen häntä vastaan vuonna 1858 helmikuun 21 p:nä tapahtuneesta renki Matti Tönkän taposta. Siitä oli Antti Isotaloa ja Juho Tyniä sekä Juho ja Jaakko Hautamäkeä (Lammin veljeksiä) syytetty samana vuonna oikeudessa, mutta täydellisten todistusten puutteessa oli kaikki vapautettu. Yksi ainoa todistaja – 12-vuotias poika Leander Niemi – todisti kyllä silloin, että hän näki Isotalon kynäveitsellä tappelijain välistä pistävän Matti Tönkkää vatsaan. Mutta tämä todistus ei pojan alaikäisyyden vuoksi voinut olla täydellinen.
Hägglund pyysi silloin Vaasan hovioikeudelta asiaa uudelleen käsiteltäväksi kihlakunnan oikeuteen ilmoittaen, että oli tullut ilmi sellaisia asianhaaroja, jotka voisivat syyllisen langettaa. Hovioikeus suostui hänen pyyntöönsä, ja kun asiakirjat saapuivat kihlakunnanoikeuteen, otti kihlakunnanoikeus 15.12.1868 asian uudelleen käsiteltäväksi muiden Isotalon juttujen yhteydessä. Hägglund nimesi todistajiksi useita henkilöitä.
Ensimmäinen todistaja oli mainittu Leander Niemi, joka murhan tapahtuessa oli vain 12-vuotias, mutta nyt jo täysi mies. Hän kertoi jotenkin samoja asioita kuin juttua ensikertaa käsiteltäessä: Oli ollut tanssiaisissa Stråkan talossa, jossa murha tapahtui, ja nähnyt, miten veljekset Juho ja Jaakko Hautamäki pitivät kiinni Matti Tönkkää tukasta. Antti Isotalo oli tappelun alettua kiiruhtanut taistelevain luo ja kierrettyään heitä oli kumarassa asennossa pistänyt oikean kätensä Juho ja Jaakko Hautamäen välistä Matti Tönkän vatsaa kohden. Kun hän oli vetänyt kätensä pois, oli hänellä ollut veitsi kädessä. Heti senjälkeen oli hän mennyt takaperin muun yleisön joukkoon ja polkenut, nähtävästi epähuomiossa erästä naista jalalle.
Antti Ekola, joka asian ollessa kymmenen vuotta tätä ennen esillä ei oikeastaan tietänyt mitään, tuli nyt tietojensa vuoksi erääksi päätodistajaksi. Hänkin kertoi, kuten edellinen, Tönkän Matin ja Hautamäen veljesten tukkanuottasilla olosta ja samaten myös, että hän näki Isotalon tappelevain välistä pistävän veitsellä Tönkkää, ja samoin sitten selkä edellä vetäytyvän pois. Vieläpä kertoi hän, että Isotalo oli tappelupaikalla lainannut tuon kaksiteräisen kynäveitsen häneltä ja että Isotalo piti veistä senjälkeen omanaan. Lisäksi hän kertoi yhtä ja toista vähemmän asiaan vaikuttavaa, m.m. Isotalon puhuneen hänelle: "Jollei Törn maksa hänelle hyvällä 200 markkaa, kun hän poltti tämän talon, niin täytyy Törnin maksaa se pahalla." – Todistaja sanoi, ettei ollut ennen uskaltanut puhua totta, kun Isotalo oli luvannut tappaa, jos puhuisi häntä vastaan.
Tuomas Stråka, joka myöskin sanoi, ettei ollut pelosta uskaltanut ennen puhua totta, kertoi nyt, että oli nähnyt muutamien miesten pitelevän toisiaan kiinni tukasta, ja että Isotalo oli mennyt miesten joukkoon pitäen oikeaa kättänsä rinnan päällä ja sitten kumarassa asennossa ojentaneen sen tappelevia päin ja sitten mennyt ikkunan luokse selkä edellä. Heti tämän jälkeen huomattiin, että Tönkän Mattia oli pistetty puukolla vatsaan.
Myöskin eräs todistaja, Kustaa Maijala, oli nähnyt Isotalon menevän tappelijain joukkoon, mutta senjälkeen palanneen takaisin, ja kertoi, että Isotalo tuon tappelun jälkeen oli koko illan ollut hyvin alakuloinen.
Maija Stråka, joka Isotalon joukkoa peläten ei myöskään sanonut ennen uskaltaneensa puhua totta, kertoi nyt, että oli seisonut Antti Isotalon vieressä, kun Juho ja Jaakko Hautamäki olivat tarttuneet Tönkkää tukasta kiinni. Vähän senjälkeen oli Jaakko Hautamäki tullut Isotalon luokse ja sanonut hänelle: "Veli, onko se niin kuin on sanottu?" – johon Isotalo oli vastannut: "On." Sitten oli Isotalo mennyt tappelevain joukkoon, ja hetkisen kuluttua hän oli kuullut Kustaa Stråkan huutavan: "Nyt ne löivät sitä", tarkoittaen Tönkkää. Todistettiin myös, että Tönkkä oli sanonut: "Jos minä kuolen, täytyy Isontalon Antti vangita", mutta myöskin lisännyt, että kaikki ne neljä alussa mainittua miestä olisi myös vangittava.
Olen esittänyt näin laajasti tämän rikosjutun todistukset, koska juuri niiden perusteella Isotalo tuomittiin, ja vielä suuremmalla syyllä, kun näitä todistuksia yleensä on epäilty vääriksi. Isotalo kielsi kokonaan syyllisyytensä ja toi käräjille 2.3.1869 useita vastatodistuksia. Niistä ensiksikin Maija Saha todisti seisoneensa Isotalon vieressä koko ajan, kun tappelua kesti, eikä Isotalo ollut paikaltaan liikkunut. Juho Perämäki kertoi, että Jaakko Hautamäki oli sanonut yksin Tönkän tappaneensa. Juho Linna oli nähnyt tappelun jälkeen Juho Hautamäellä kaksiteräisen kynäveitsen. Aleksanteri Juhonpoika Näykki Kauhavalta kertoi, että kerran Uudenkaarlepyyn markkinoilla Juho Hautamäki ja Tuomas Lööpäri pelasivat korttia, jolloin Lööpäri harjoitti jotakin petosta pelissä. Silloin Jaakko Hautamäki oli siepannut puukon tupestaan ja sanonut: "Tällä puukolla minä olen Tönkän Matin tappanut ja tapan sunkin, jos et lakkaa petosta tekemästä."
Tuo todistaja oli kotini naapuri, talon isäntä, ja olin pienenä poikana hänen tuvassaan, kun Aleksanteri Näykki ja Isotalon veli, Elias Hanhimäki, kirjoittivat tuota todistusta, mutta muistelen, että se lähetettiin hovioikeuteen, ainakin muistan "hoviräätistä" puhutun. Mieleeni painui tuo todistus, vaikka olin pieni poikanen, niin että muistan sen vielä aivan hyvin. Muuten tuo Aleksanteri Näykki, joka itse myöhemmin sai surmansa toisen kädestä, oli Isotalon ja Rannanjärven parhaita kavereja, joten en tiedä, kuinka suuri merkitys tuolla todistuksella saattoi olla.
Maija Saha vakuutti vielä ennen sanomansa lisäksi Jaakko Hautamäen maininneen, että Antti Isotalo oli aivan tarpeeton tappelussa, koska Tyni ja veli Juho pitivät kiinni Tönkkää, joka oli vahva mies, niin että hän voi helposti puukottaa Tönkkää. Samoin hän lisäsi vielä Antti Ekolan sanoneen, ettei hän anna Antti Isotalolle koskaan anteeksi, kun tämä oli koettanut vietellä hänen vaimoaan.
Mooses Rivalli kertoi, että Antti Ekola oli kerran sanonut hänelle Ala-Viitalan talossa: "Ei hevosen hinta ole mitään siihen verrattuna, mitä minä sain Hägglundilta, kun todistin Isotaloa vastaani" Yleensä oli kansan keskuudessa huhu, että Hägglund oli lahjonut Ekolan todistamaan Isotaloa vastaan. Ellen väärin muista, muutti Ekola aivan pian tämän jälkeen pois paikkakunnalta. Muuten ei Isotalo, joskin sai tuomion Tönkän Matin taposta, koskaan tunnustanut tätä rikosta tehneensä, vaikka tunnustikin muista tihutöistään sen rangaistuksen ansainneensa, minkä tästä sai.
Hägglund nähdessään, että oli saanut Isotaloa vastaan niin paljon todisteita Tönkän Matin taposta, että tämä joutuisi siitä tuomittavaksi, anoi oikeudelta päätöstä sekä Isotalon että muiden Härmän häjyjen asiassa. Oikeus antoikin päätöksensä huhtikuun 2 p:nä 1869, josta pöytäkirjan mukaan esitän seuraavaa:
Samalla kun syytös raukeaa Juho Antinpoika Rannanjärveä, Kustaa Erkinpoika Ekoluomaa ja Tuomas Tuomaanpoika Lööpäriä vastaan, he kun ovat kuolleet jo ennen, julistetaan Iisakki Klemetti ja Kustaa Aabrahaminpoika Ekoluoma peräytystodistajiksi, mutta ei Antti Ekoluoma. Samalla ei kihlakunnanoikeus voi vasten syytettyjen Kaappo Sivulan, Antti Isotalon, Antti Rannanjärven ja Juho Modinin kieltoa vahvistaa, että Kaappo Sivula 2.10.1866 olisi rikkonut kotirauhaa Kustaa Niemelän luona ja kohdellut väkivaltaisesti Matti Uusihautaa; että Antti Isotalo olisi käyttänyt Alahärmän lukkarin talolla väkivaltaa syyttäjä A. Hägglundia vastaan; että Antti Rannanjärvi olisi samassa tilaisuudessa kantanut puukkoa; että Antti Isotalo olisi yleisellä tiellä juopuneena käynyt piika Miina Näsin kimppuun; että Juho Modin olisi murtautunut Iisakki Ahomäen navettaan ja vienyt sieltä kaksi lammasta; ja että Niiles Pollari olisi ollut osallisena lukkari Juho Flinckin luona tapahtuneessa viljanvarkaudessa. Sitävastoin katsoo kihlakunnanoikeus selville käyneen, että Juho Huhtala eli Huhtamäki, Erkki Isomäki eli Sillanpää, Juho Katajamäki, Antti Isotalo ja Niiles Pollari ovat osallisia seuraaviin rikoksiin: Juho Huhtamäki on kehoittanut polttamaan hänelle kuuluvan tuparakennuksen, Juho Katajamäki ja Erkki Isomäki eli Sillanpää ovat ehdoin tahdoin sytyttäneet tulipalon E. Katajamäen talossa; Antti Isotalo on väkivallalla ryöstänyt Juho Kankaalta Mäenpään talossa 100 mk. Vielä on tullut selville, että Niiles Pollari yöllä 25.12.1866 on murtautunut Juho ja Iisakki Ahomäen lukittuun lammasnavettaan ja varastanut sieltä kaksi lammasta sekä murtautunut kauppias Iisakki Takalan kauppapuotiin ja sieltä varastanut kaksi saippuakankea, kynttilöitä, kahvia, voita ynnä muuta tavaraa; sekä että Antti Isotalo ja Antti Rannanjärvi yhdessä ovat juopuneina ajaneet J. Lööpärin eteiseen sekä tehneet kotirauhanrikoksen.
Lisäksi kihlakunnanoikeus katsoi laillisesti toteennäytetyksi, että Kaappo Sivula eli Kiipeli 21.11.1866 juopuneena yleisellä tiellä oli pistoolilla lyönyt Kustaa Bergmania sekä samana päivänä Mäenpään talossa uhannut puukolla Kustaa Vakkuria, sekä 1867 juopuneena riidan ja tappelun aikana yhdessä suutari Juho Isotalon eli Mäntylän kanssa iskenyt puukolla Juho Myllymäen rintaan vasemmalle puolelle suuren haavan, minkä johdosta Myllymäki kuoli.
Vielä: että Juho Huhtamäki 21.10.1867 sunnuntaina oli tullut juopuneena Kustaa Niemen tupaan ja särkenyt siellä kaapin, kaksi pöytää, neljä kivivatia sekä yleisellä tiellä jollakin tylsällä aseella lyönyt kolme kertaa piika Vilhelmiina Näsiä oikeaan käteen. Sekä Matti Uusihautaa vastaan, että hän 20.10.1866 sunnuntaipäivänä juopuneena Mäenpään talossa oli pitänyt pahaa elämää ja uhannut kirveellä ihmisiä.
Erkki Isomäkeä eli Sillanpäätä vastaan, että hän yhdessä Juho Huhtamäen kanssa oli ollut Kustaa Niemen talossa ja särkenyt ne esineet, joista Juho Huhtamäen syytteessä mainitaan. Sitäpaitsi hän oli sytyttänyt sen tulipalon, mikä poltti Juho Huhtamäen tuvan.
Antti Isotalon suhteen katsoi oikeus, että hän 24.2.1867 käräjäpaikalla Alahärmän Ala-Viitalassa oikeudenistunnon aikana oli ollut puukolla varustettuna ja pitänyt pahaa elämää sekä ollut juovuksissa. Vielä, että hän yhdessä Antti Rannanjärven kanssa oli lukkari Johan Flinckin lukitusta makasiinista varastanut Flinckille kuuluvaa viljaa 10 tynnyriä rukiita ja kaksi tynnyriä ohria sekä samassa makasiinissa säilytettyä kauppias J. Stenrothin viljaa 14 tynn. 15 kappaa rukiita sekä yhden tynnyrin ja 8 kappaa ohria, joiden arvo yhteensä oli Smk 1,176:53. Vuonna 1865 hän oli väärentänyt velkakirjan, jolla saivat kauppahuone Simon Vendeliniltä 17 mattoa ruisjauhoja, arvoltaan Smk 816:–, 19.3.1867 oli Turjan tilalla Lapualla haavoittanut K. Stenrothia puukolla vasempaan olkapäähän, 6.8.1865 sytyttänyt sen tulipalon, joka hävitti kauppias K. Törnin asuinrakennuksen ja siellä olevan irtaimen omaisuuden; 21.2.1858 pahoinpidellyt aiheettomasti renki Matti Tönkkää Ala-härmän Stråkan tilalla eräissä tanssiaisissa ja haavoittanut häntä vatsaan, josta haavasta Matti Tönkkä kuoli.
Antti Rannanjärveä vastaan, että hän yhdessä Isotalon kanssa oli pitänyt pahaa elämää mainitulla käräjäpaikalla, ollut osallisena lukkari Flinckin ja kauppias Stenrothin viljanvarkaudessa, väärentänyt yhdessä Isotalon kanssa äskenmainitun velkakirjan; varastanut Jaakko Ahomäen laitumella olevan sian, arvoltaan 80 mk, ja vielä varastanut torppari Juho Unkurin laitumella olevan valkean hevosen, jonka arvo oli 160 mk.
Niiles Pollaria vastaan, että hän yöllä 11.1.1867 lukitusta puodista Ahomäen talosta yksissä neuvoin Juho Rannanjärven ja Tuomas Lööpärin kanssa varasti seuraavat tavarat: yhden tynnyrin ja 5 kappaa jauhoja, arvoltaan Smk 15:–, työkärryt arvoltaan 20 mk, silat arvoltaan 6 mk, arkun arvoltaan 3 mk, ja kesällä 1867 murtautunut kauppias I. Takalan lukittuun puotiin ja sieltä varastanut erinäisiä tavaroita.
Juho Karnaattia vastaan, että hän oli v. 1863 varastanut yhdessä Antti Rannanjärven kanssa torppari Unkurin hevosen laitumelta.
Tuomiot.
Kaappo Sivulalle eli Kiipelille sakkoa toiskertaisesta juopumuksesta 6 ruplaa, tarpeettomasta puukonkannosta 10 ruplaa, aseen paljastamisesta 20 talaria, pyhäpäivän rikkomisesta 10 talaria, maantierauhan rikkomisesta 43 sekä tahallisesta murhasta menettämään henkensä.
Juho Isotalolle eli Mäntylälle, jota ennen ei ole rangaistu, tarpeettomasta puukonkannosta 10 ruplaa, aseen paljastamisesta 20 talaria, ensikertaisesta juopumuksesta 3 ruplaa, pyhäpäivän rikkomisesta 10 talaria sekä osallisuudesta tappoon miehen hengen hinnan 300 talaria tai varojen puutteessa 28 vuorokautta vesileipävankeutta.
Juho Huhtala eli Huhtamäki: kotirauhan rikkomisesta 40 talaria, pyhäpäivän rikkomisesta 10 talaria, maantierauhan rikkomisesta 40 talaria, kolmesta lyönnistä 3 1/2 talaria.
Matti Uusihauta: juopumuksesta 3 ruplaa, aseen paljastamisesta 20 talaria, pyhäpäivän rikkomisesta 10 talaria.
Erkki Isomäki eli Sillanpää: pyhäpäivän rikkomisesta 10 talaria, kotirauhan rikkomisesta 40 talaria sekä murhapoltosta 2 vuotta kuritushuonevankeutta.
Antti Heikinpoika Isotalo, jota ennen on rangaistu m.m. taskuvarkaudesta, tuomitaan nyt käräjäpaikalla juopuneena esiintymisestä maksamaan sakkoa 6 ruplaa, tarpeettomasta puukonkannosta 10 ruplaa, aseen paljastamisesta 20 talaria, ensikertaisesta murtovarkaudesta ja toiskertaisesta varkaudesta 9 paria raippoja ja maksamaan nelikertaisesti varastetun tavaran arvon Smk 4.706:–, taikka, jollei voi maksaa. 40 paria raippoja; väärennyksestä menettämään kunniansa ja maksamaan 40 talaria; toisen kartanon tulipalon sytyttämisestä kärsimään kaksi vuotta kuritushuonetta; sekä taposta, joka ei tapahtunut itsepuolustuksessa, menettämään henkensä hengestä, siten että hän edellätapahtuneen kuolemaan valmistuksen jälkeen mestauspaikalla Ala-härmän pitäjässä mestauslavalla kaulan katkaisemisella surmataan, jonka jälkeen hänen ruumiinsa haudataan erillään olevaan paikkaan hautausmaalla. Tähän rangaistukseen sisältyvät kaikki muut edellämainitut rangaistukset.
Antti Tuomaanpoika Rannanjärveä seuraavasti: Ensikertaisesta juopumuksesta käräjäpaikalla 6 ruplaa, ensikertaisesta murtovarkaudesta kärsimään 9 paria raippoja ja maksamaan varastetun tavaran arvon 3-kertaisesti, väärennyksestä menettämään kunniansa ja maksamaan sakkoa 40 talaria; ensikertaisesta laitumella olevan eläimen varastamisesta 8 paria raippoja, ja ennen kuin rangaistus kärsitään, on tuomitun seisottava rauta kaulassa häpeäpaalussa 2 tuntia.
Niiles Pollari murtovarkaudesta kärsimään 9 paria raippoja sekä maksamaan varastetun tavaran arvon 3-kertaisesti tai varojen puutteessa kärsimään edellisen kanssa yhteensä 19 paria nippoja.
Johan Karnaatti, joka on jo ennen tuomittu ensikertaisesta eläinvarkaudesta ja kaksi kertaa ennen varkaudesta, tuomitaan nyt kolmaskertaisesta varkaudesta, taskuvarkaudesta sekä eläinvarkaudesta rangaistavaksi neljälläkymmenellä parilla raippoja sitä ennen seisottuaan 2 tuntia rauta kaulassa häpeäpaalussa ja senjälkeen loppuiäkseen yleiseen työhön valtion rangaistuslaitoksessa.
Asiat alistetaan hovioikeuden tutkittaviksi.
Kihlakunnanoikeuden puolesta:
Theodor Vilander
v.t.Tähän päättyi Härmän häjyjen käräjilläkulku heidän asiansa ollessa esillä kihlakunnanoikeudessa. Kun tarkoitukseni on ollutkin vain tätä käräjänkäyntiä selostaa ja sen perusteella esittää, millaisia sankareita nuo häjyt olivat, en ole halunnut ottaa selvää lopputuomioista hovioikeudessa ja senaatin oikeusosastossa, joihin ainakin jotkut asiassaan vetosivat. Tietääkseni nuo tuomiot ainakin jossakin määrin muuttuivat. Antti Isotalo kuitenkin joutui kärsimään 12 vuoden rangaistuksen Kakolassa. Hän oli ensimmäisiä, jotka taposta tällaisen tuomion saivat. Aina vuoden 1869 loppuun muutettiin kuolemantuomio elinaikaiseksi vankeudeksi Siperiassa. Kun Antti Isotalo oli vedonnut senaatin oikeusosastoon, tuli tuomio sieltä tammikuussa 1870, jolloin jo Siperiaan tuomitseminen oli lakkautettu.
Isotalo kärsi 12 vuoden vankeuden Kakolassa. Kerrotaan hänen leikillisesti sanoneen vuorokauden Kakolassa oltuaan: "Ei ole enää kahtatoista vuotta!" Vankilassa hän käyttäytyi hyvin, kuten olen asiantuntevilta kuullut, toimien siellä suurimman osan aikaansa leipurina. Sellaiset jutut, että hän siellä olisi puheellaan ja uhkauksillaan rauhoittanut kapinanhaluiset vangit, joita vankilan johtajat ja vartijat eivät muka saaneet talttumaan, ovat taruja, kuten monet muutkin jutut hänestä.
Hänen kotiin päästyään olivat ajat muuttuneet siitä, kun hän piti komentoa häjyjen johtajana. Aivan hauskaa ei ollut kotiin palata, sillä hänen emäntänsä oli sillävälin synnyttänyt aviottoman lapsen, jonka isäksi sanottiin Antti Rannanjärveä. Olkoon tuon asian laita miten hyvänsä, luulen, että entisten toverien välit kylmenivät. Muuten ei Isotalo vankilasta päästyään yrittänytkään entistä elämäänsä jatkaa. Kerran hän vielä joutui oikeuden kanssa tekemisiin. Hän oli ollut K. Törnin ja erään kolmannen miehen kanssa, jonka nimeä en muista, Uudessakaarlepyyssä käynnillä. Kun he sieltä palasivat, nähtävästi hyvässä humalassa, makasi kolmas mies reessä puukonhaava rinnassa kuolleena. Tietysti syytettiin taposta sekä Isotaloa että Törniä, mutta selville ei asia tullut, joten molemmat miehet vapautettiin. Isotalo vielä vanhana miehenä aina kuolemansa edelläkin kielsi ketään tappaneensa.
Muuten oli Isotalon loppuelämä nuhteentonta. Mutta ei hän silti vanhanakaan asioita unohtanut. Satuin kerran jo yli kolmekymmentä vuotta sitten tulemaan Lapualle, jossa Honkimäellä pohjalainen ylioppilasosakunta vietti kesäjuhlaansa. Sinne oli Antti Isotalokin saapunut ja istui penkillä juhlan menoa katsellen. Siellä oli myöskin tohtori Matti Helenius-Seppälä, silloin vielä ylioppilas, Uuden Suomettaren kirjeenvaihtajana. Näytin hänelle Isotalon ja kehotin menemään häneltä tiedustelemaan, mitä hän tällaisista juhlista pitää. Helenius menikin ukkoa puhuttelemaan, ja hänen palattuaan kysyin, mitä Antti sanoi. Helenius kertoi hänen vastanneen: "Meneehän ne nämäkin juhlat, mutta hyviä olivat minunkin aikanani häät ja ilopaikat." – Se osoitti, ettei Antin mielestä ollut poistunut aika, jolloin hän oli ollut pääkukkona senaikuisissa juhlissa.
Vanhemmalla puolella ikäänsä nähtiin Antti Isotalo usein kesäaikana kotinsa lähellä sijaitsevalla Voltin asemalla istumassa penkillä katsellen junassa matkustavia. Vielä vanhanakin herätti tuo kookas, leveäharteinen ja muuten vankkarakenteinen mies huomiota. Tuli ajatelleeksi, että tuossa ruumiissa sen parhaina päivinä on voimaa ollut. Vanhana hän tuli vakavamieliseksi ja uskovaiseksi. Taloudellisesti hän oli aina ollut hyvin toimeentuleva, niin ettei hänen köyhyyden vuoksi olisi tarvinnut rosvojoukon johtajana toimia. Hän kuoli korkeassa iässä elokuun 8 p:nä 1911. Hän oli ollut kolme kertaa avioliitossa. Ensimmäinen vaimo Liisa Vilhelmiina Jaakontytär oli syntynyt 24.12.1838 ja kuoli 11.4.1888. Hän oli muhkea ja komea nainen ja otti osaa kaikkiin miehensä vaiheisiin, joita tällä miehuuden iässä oli. – Toinen vaimo oli Kaisa Kaapontytär, synt. 5.12.1837, vihityt avioliittoon 25.8.1889 ja kuoli 4.2.1910. – Kolmas vaimo Liisa Matintytär Mäenpää, synt. 19.5.1848, vihityt 3.5.1911, kuoli 4.12.1918.
Antti Rannanjärvi, joka kihlakunnanoikeudessa pääsi vähemmällä rangaistuksella ja kärsimyksellä kuin Isotalo, sai tietääkseni hovioikeudessa rangaistuksensa vieläkin lievennetyksi. Ainakaan ei hän joutunut pitempiaikaiseen vankeuteen. Mutta sen sijaan hän joutui Hägglundin persoonallisen vihan uhriksi. Suuttuneena siitä, että Rannanjärvi pääsi niin vähällä, Hägglund haetti hänet luokseen, panetti hänet penkille pitkälleen ja kasakanpampulla hakkasi miestä. Kun Rannanjärvi ei pyytänyt armoa, pieksi hän tämän aivan verille. Rannanjärvi sai olla ison aikaa sairaalassa, ennenkuin hän siitä toipui. Rannanjärvi olisi haastanut Hägglundin ihmisrääkkäyksestä oikeuteen, mutta Hägglund sovitti hänet, kuten kerrotaan, antamalla hänelle m.m. erään niityn. Muutenkin Rannanjärvi oli niin lamaantunut, ettei enää rosvojoukon johtajaksi pyrkinyt. Olihan hän saanut kauan oleskella vankilassa ja oli tällä aikaa menettänyt vanhimman poikansa ja veljensä. Nämä kuolemantapaukset painoivat hänen mieltänsä, niin raaka kuin se olikin. Hän mahtoi tuntea, että oli ollut pojalleen ja veljelleen huonona esimerkkinä ja opettajana. Pahansisuisena hän kuitenkin pysyi, vaikka elikin jotenkin siivoa elämää vankeuden jälkeen. Yleensä ihmiset arvelivat, että Rannanjärvi oli luonteeltaan pahempi kuin Isotalo. Ainakin hän sai onnettoman kuoleman, johon hänen oma pahuutensa oli osaksi syynä. Tapaus oli seuraava:
Jossakin Lapuan Hellanmaan rajalla Ylihärmässä oli ollut talkoot. Sieltä tullessaan viinan liikuttamana Rannanjärvi heitti erään naapurikylän isännän, Erkki Kukkolan eli "Prännin Erkin", savikuoppaan, joka oli vettä täynnä. Kun Kukkola pyrki sieltä pois, niin Rannanjärvi, jolla oli jotakin vanhaa vihaa Kukkolaa kohtaan, työnsi hänet aina uudestaan savikuoppaan. Silloin Kukkola sai tupestaan puukon esille, ja kun Rannanjärvi sen näki Kukkolan kädessä, lähti hän hakemaan seivästä iskeäkseen sillä Kukkolaa. Mutta Kukkola oli nopeampi. Hän karkasi äkkiä kuopasta ylös ja meni Rannanjärven perään iskien häntä puukolla, niin että Rannanjärvi saamastaan haavasta kuoli. Näin surullinen oli tuon häjyjen päällikön loppu. Tämä tapahtui 12.8.1882.
Kuten Isotalo oli Rannanjärvikin kookas mies, ehk'ei tosin yhtä pitkä ja hartiakas kuin ensinmainittu. Voimia oli hänellä kuitenkin vallan vahvasti. Usein käytettiin häntä edeskäypänä eli, kuten Pohjanmaalla sanottiin, "kenkkärinä" hää- ja muissa pitotilaisuuksissa. Paitsi tarjoilua ja muita edeskäyvälle kuuluvia tehtäviä oli kenkkäreillä juhlatilaisuuksissa myöskin järjestyksenvalvojan toimi. Siksi valittiinkin tällaiseen toimeen aina sellaisia, jotka olivat rohkeita ja voimakkaita ja joita senvuoksi täytyi pelätä. Ja kyllä Rannanjärveä täytyikin pelätä. Kun joku ryhtyi metelöimään, otti Rannanjärvi miehen kiinni, nosti ylös ilmaan ja paiskasi sitten lattiaan. Jos ei yksi kerta auttanut, heitti hän miestä niin kauan lattiaan, kunnes tämä oli talttunut. Puukkoa hän ei ainakaan minun tietoni mukaan iäkkäämpänä miehenä käyttänyt.
Antti Rannanjärvi oli kahdesti naimisissa, ensikerran Maija Liisa Orrenmaan kanssa, joka oli syntynyt 10.3.1829. Hänestä hän haki eron, kun vaimo hänen ollessaan Viaporissa oli synnyttänyt aviottoman lapsen. Toisena vaimona oli hänellä Adolfiina Kustaantytär, joka oli syntynyt 27.4.1841 ja kuoli 19.8.1883 eli vuotta myöhemmin kuin miehensä.
Juho Huhtamäestä olen jo ennen maininnut mitä mainittavaa oli. Toisten vangittujen myöhäisemmästä elämästä ei minulla ole tarkempia tietoja, enkä ole pitänyt tarpeellisena niistä ottaakaan selkoa. Heidän tihutyönsä loppuivat, kun heillä ei ollut enää johtajia, tai ainakin ne supistuivat vähempään. Muuten olkoon vielä sivumennen mainittu, etteivät häjyjen tihutyöt supistuneet vain niihin rikoksiin, joista oikeudessa syytöksiä tehtiin. Kyllä niitä oli monin verroin runsaammin, mutta monet eivät uskaltaneet niitä ilmaista, koska pelkäsivät kostoa, ja ehkäpä yleiset syyttäjät, Hägglund ja Chorin, eivät enempiä syytteen aiheita halunneetkaan.
On haettu syitä tuohon ikävään ilmiöön: mellastuksiin ja pahuuden harjoittamiseen, ja onhan niitä luultu löydetynkin. Muiden muassa on mainittu, että se oli jonkinmoinen "reaktio", vastavaikutus, heränneitten ahtaan maailmankatsomuksen ja heidän arvostelunsa aiheuttama. Tällä selityksellä ei tietääkseni ole paljonkaan merkitystä. Ensinnäkin Alahärmässä, jossa häjyt enimmäkseen mellastelivat, ei ollut moniakaan heränneitä eli körttiläisiä, kuten n.s. suruttomat heitä nimittivät. Ylihärmässä ja Kauhavalla heitä oli jonkin verran enemmän. Mutta en kuitenkaan kuullut heränneitten ja häjyjen yhteenotoista lapsuuteni ja nuoruuteni aikana. Jos sellaisia olisi suuremmassa määrässä tapahtunut, olisi niistä varmaan puhuttu ja asia olisi silloin minunkin korviini tullut. Kuulin kyllä Isotalon ja Rannanjärven joukkoineen kerran tai kahdesti käyneen Kortesjärvellä ja siellä joutuneen voimamiesten m.m. Pellisen ukon kanssa tekemisiin ja lähteneen vähemmän tyytyväisinä pois. Tämäkin kertomus voi olla liioiteltu. Jäljestäpäin on kyllä kerrottu kaikenlaisia juttuja heränneitten sekä Isotalon ja Rannanjärven yhteenotoista, mutta uskallan ne panna suurimmaksi osaksi tarunomaisten juttujen joukkoon. Heränneet kulkivat omaa rataansa koettaen aikaansaada ihmisissä mielenmuutosta ja ohjata heitä paremmalle tielle. Häjyt taasen askaroivat omalla alallaan. Joskus koettivat heränneisiin kuuluvat miehet esim. Kauhavalla estää poikien yöllistä ratsastusta luvattomasti otetuilla hevosilla, mutta heidän kanssaan oli silloin aina muitakin järjestystä rakastavia miehiä.
Käsitykseni mukaan, kuten jo alkulauseessa olen huomauttanut, oli suurimpana syynä häjyjen mellasteluun järjestysvallan heikkous ja kehnous. Kun laajalla alueella ei ollut kuin yksi ainoa nimismies, oli hänen vaikea pitää järjestystä, vaikka olisi ollut tavallista etevämpikin ja tarmokkaampi henkilö. Mutta kun hän oli vielä veltto, raukkamainen ja kaiken lisäksi juopottelija, ei hän voinut suuriakaan vaikuttaa järjestyksen ylläpitämiseksi. Kun sitten pahuus kerran oli päässyt alkuun ja kun sen ei tarvinnut paljonkaan pelätä järjestyksenvalvojia, voi se lumivyöryn tavoin kasvaa yhä suuremmaksi.
Sitten oli hyvin tärkeänä syynä pahuuden leviämiseen parempien harrastusten ja huvitusten sekä seuratilaisuuksien puute. Uskonnollista harrastusta oli kyllä heränneiden joukossa, ja se vaikutti jonkin verran muihinkin, mutta eihän se kovinkaan laajalti nuorisoon koskenut. Olen varma, että jos senaikuisella nuorisolla olisi ollut tilaisuus päästä osalliseksi samanlaisiin seuroihin ja harrastuksiin kuin nykyajan nuorella väellä, niin hyvinkin moni niistä, jotka joutuivat vankiloissa virumaan tai vietiin Siperian kaivoksiin, olisi viettänyt aivan toisenlaista elämää. Parempien harrastusten puutteessa koetettiin urheilla tappelulla ja muilla paheilla. Kunniantunto veti tässäkin pahuudenharrastuksessa mieliä puoleensa. Koetettiin näyttää näissäkin sankaruutta ja päästä johtavaan asemaan.
Näin laajalti olen tullut kertoneeksi häjyjen esiintymisestä, mutta onhan se tavallaan ollut välttämätöntäkin oikean kuvan saamiseksi puheena olevasta aikakaudesta.
PUUSTELLIN HÄÄT
Kuten Härmän häjyistä on haluttu tehdä jonkinmoisia eteläpohjalaisia kansallissankareita, niin on Puustellin häistä tehty oikein eteläpohjalaisten entisaikaisten häätilaisuuksien loistonäytös ja Anssin-Jussista niiden pääsankari. Itse asiassa nuo häät eivät missään suhteessa olleet tavallista merkillisemmät. Vaikka minulla ei ole niin tarkkoja tietoja näistä häistä kuin Härmän häjyjen käräjilläolosta, voin kuitenkin esittää niistä hiukan parempia tietoja kuin myöhemmin tehdyt laulut.
Häät vietettiin syksyllä 1867 tai 1868, lokakuun 3 päivänä. Vuonna 1868 alkoi aika, joka on surkeimpia maamme ja erittäinkin Etelä-Pohjanmaan historiassa, alkoi kauhea nälkävuosi. Vuoden 1867 kesä oli murheellisimpia, mitä tässä maassa on nähty. Talvikeliä kesti melkein juhannukseen saakka. Vasta juhannuksen aikana voitiin ryhtyä kevätkylvöjen tekoon. Tuli sitten muutamia erittäin lämpimiä päiviä, joita seurasi taas kylmä ja kolkko sää. Muistan, miten elokuussa jo päivät olivat kylmiä, vaikka olin silloin vasta 8-vuotias. Muistan sen eräiden saman vuoden elokuussa kuolleiden omaisteni hautajaisten vuoksi. Vilja, sekä kevätvilja että ruis, oli aivan tuleentumatonta, kun syyskuun 4 p:n vastaisena yönä tuli ankara halla, joka kokonaan turmeli kaiken viljasadon. Kun jo edelliset vuodet olivat olleet sadon puolesta huonoja, voi arvata, mikä puute ja hätä silloin oli edessä. Se tuli niin kaameassa muodossa, että kymmenen kuukauden aikana monessa Etelä-Pohjanmaan seurakunnassa enemmän kuin viidesosa ihmisiä kuoli tauteihin ja nälkään.
Tämän tietäen voi käsittää, ettei silloin mitään loistohäitä pidetty. Kun lisäksi otamme huomioon hääparin, käy asia vielä selvemmäksi. Sulhanen oli leskimies, Ylihärmän Haapojan, valtion virkatalon puustellin vuokraaja Juho Matinpoika Haapoja, tavallisesti nimitetty Puustellin Jussiksi tai myöskin "Puujalaksi", sillä hän käytti puujalkaa. Hän oli jo yli 40-vuotias mies, synt. 1825. Itse ei hän kyennyt ottamaan osaa hyppelyyn eikä tanssiin, joka sen ajan tavan unikaan oli välttämätöntä sulhaselle. Sijaisena oli hänellä eräs Juho Rivalli, joka toimi myöhemmin huutoräättärinä. Morsian oli elävän leski, tyttönimeltä Maija Liisa Orrenmaa eli Varpula. Hänkin oli jo lähes neljänkymmenen ikäinen, synt. 1829. Nuorena hän oli joutunut naimisiin kuuluisan häjyjen päällikön Antti Rannanjärven kanssa, mutta Antin ollessa vankina Viaporissa (nykyisessä Suomenlinnassa) oli hän, kuten edellisessä kertomuksessa mainitsin, ollut siinä määrin uskoton miehelleen, että oli synnyttänyt aviottoman lapsen. Tämän lapsen isäksi väittivät siihen aikaan jotkut Isontalon Anttia, mutta siitä läheisestä suhteesta päättäen, mikä noilla miehillä jäljestäpäinkin oli, lienee tuo huhu perätön. Kaikessa tapauksessa haki ja sai Rannanjärvi eron tästä vaimostaan ja meni uusiin naimisiin sallien sitten ensimmäisenkin vaimonsa päästä uuteen avioliittoon Puustellin Juhon kanssa. Tällainen oli näiden häiden morsiuspari.
Kun aika oli tuommoinen eikä morsiusparikaan ollut erittäin varakas, vaan pikemmin päinvastoin, oli siitä seurauksena, ettei tarjoilukaan ollut runsasta eikä ylellistä. Sitä osoittaa laulukin, jota kotiseurakunnassani Kauhavalla siihen aikaan näistä "loistohäistä" laulettiin: "Ainapa nuo härmäläiset nälkähäitä pitää, Puustellin häät oli ensimmäiset, joiss' ei saanut mitään." Toinenkin laulu osoittaa tarjoilun niukkuutta, siinä kun laulettiin: "Kun ryyppypolskaa pelattiin niin punssia annettihin, niinimatolla Pikkulammi päärylle kannettihin." Häissä nimittäin tanssittiin siihen aikaan monenlaista "piiriä" eli "rinkiä". Oli ukkojen rinki, jolloin ukot sulhasen kanssa tanssivat ja pojat koettivat sulhasta itselleen ryöstää. Oli akkain rinki, jolloin tytöt tahtoivat morsiamelle samoin tehdä. Samoin poikain rinki, jolloin ukot tahtoivat ryöstää sulhasen poikien joukosta omalle puolelleen ja jossa monesti syntyi ankara tappelu. Samoin tyttöjen eli, kuten Pohjanmaalla sanotaan, "flikkaan" rinki, jolloin akat tahtoivat tytöiltä itselleen morsianta ryöstää ja siinäkin syntyi usein rytäkkä. Oli monenlaisia muitakin rinkejä. Mutta etenkin on mainittava ryyppypolska, jolloin tanssivat asettuvat piiriin morsiusparin kanssa hypellen ja antaen rahaa. Silloin kulki edeskäypä eli kenkkäri viinipikari tai -malja kädessä tarjoten siitä viinaa ringissä oleville.
Mutta nyt oli niin, ettei Puustellin häissä tarjottu ryyppypolskaa tanssittaessa viinaa vaan "punssia". Mutta tämä ei ollut mitään Ruotsin punssia, vaan suureksi osaksi ohrilla sekoitetusta kahvista laitettua juomaa, johon oli pantu jonkin verran viinaa. Tämä ei suinkaan tapahtunut muusta kuin viinanpuutteesta. Morsiusparilla ei nähtävästi ollut varoja hankkia riittävästi viinaa, siksi oli täytynyt vähäinen viina sekoittaa kahvilla. Tämäkin osoittaa häiden puutteellisuutta ja köyhyyttä.
Jonkinlaista melua ja rähinää häissä kai pidettiin ja jossakin määrin tapeltiin, mutta ei se meteli liene ollut sen merkillisempää kuin siihen aikaan oli tavallista tällaisissa tilaisuuksissa Etelä-Pohjanmaalla. Ei ainakaan puhuttu siihen aikaan, kun häät olivat olleet, muusta kuin yhdestä taposta, joka tehtiin näissä häissä, nim. kun Anssin-Jussi pisti kuoliaaksi Jaakko Hautamäen eli Pikku-Lammin. Anssin-Jussi kuului kyllä Ylihärmän tappelupukareihin, mutta mikään "sankariteko" ei tuo tappo ollut. Pikku-Lammi, Tönkän Matin taposta tunnettu mies, oli hänkin saapunut häihin. Kun tämä tappelija tuli pimeässä porstuassa tai rappusilla Anssin-Jussia vastaan, iski tämä puukkonsa Pikku-Lammin rintaan, josta oli kuolema seurauksena. Muuta tappoa ei näissä häissä tapahtunut, kuten sanoin, eikä muita ruumiita tarvinnut "päärylle" kantaa, niinkuin laulussa lauletaan. Joskus kyllä eteläpohjalaisissa häissä kaksikin miestä sai surmansa, ja suurempiakin tappeluita tapahtui.
Jonkin verran hämäräperäinen tuo tappo aluksi oli, kun molemmat veljekset Anssin-Jussi ja Salu vangittiin. Jussin sankaruudenpuutetta osoittaa sekin, että hän oikeudessa asiaa käsiteltäessä koetti saada tapon veljensä Salomonin syyksi. Asia kai kuitenkin aivan pian selveni, sillä monia käräjiä ei tarvittu käydä, kun Jussi tuomittiin menettämään henkensä eli toisin sanoen karkoitettavaksi Siperiaan. Ehkäpä lienee jotakin vanhaa vihaa ollut Pikku-Lammin ja Anssin-Jussin välillä, joka aiheutti tämän tapon. Muuten vapautettiin Salu kokonaan syytteestä, ja Jussi jäi yksin syylliseksi.
Jonkinlainen runoilijaluonne lienee Jussi ollut, sillä hänen sepittämänään pidetään tuota vieläkin tunnettua laulua: "Härmästä poikia kymmenen". Kovin murheissaan hän otti tuomionsa vastaan, kun se Alahärmän Ala-Viitalassa pidetyillä käräjillä julistettiin. Siitä hän lauleli: "En tyyry tähän tuomioon, jos vieläkin vähän voin, mutta jos se on Herralta sallittu, niin olkohon nyt noin." Osoittaahan tuo värssy jonkinlaista nöyrtymistä ja Jumalan tahtoon alistumista, sikäli kuin sanat ovat sydämen tulkkina. Ja täytyyhän niiden olettaa sellaisina olleen.
Tällaiset olivat kaikessa lyhykäisyydessä kerrottuina nuo Puustellin häät, joista on tahdottu niin erityisen merkillinen tilaisuus tehdä.
"KAUHAVAN HERRA"
Tällä nimellä mainittiin aikanaan Etelä-Pohjanmaan kuuluisinta nimismiestä, Adolf Hägglundia, Härmän ja Kauhavan häjyjen kukistajaa. Vaikka olenkin jo kertomuksessani "Härmän häjyjä käräjillä" puhunut sekä Hägglundista että Härmän häjyistä, vieläpä koko heidän ajastaan, täytyy minun kuitenkin vielä hiukan kosketella samoja asioita.
Kuten jo olen maininnut, on enää elossa vain harvoja henkilöitä, jotka voivat muistaa sen tilanteen, missä viime vuosisadan keskivaiheilla elettiin noissa kunnissa. Nekään, jotka vielä ovat elossa, eivät jaksa niistä paljoa kertoella, sillä vanhuuden muistamattomuus painaa jo heitä. Jossakin määrin palaavat minun mieleeni lapsuuden ajan muistot; osaksi olen myöskin säilyttänyt mielessäni ne kertomukset, joita aikoinani olen vanhemmilta ihmisiltä kuullut. Näiden johdolla tahtoisin esittää asiasta lyhyitä piirteitä.
Ensinnäkin on meidän muistettava, että kotitarvepoltto valmisti siihen aikaan paloviinaa niin runsaasti, että sitä oli aina saatavissa. Sen jälkeen taas, kun kotipoltto oli lopetettu, voitiin viinaa saada kaupunkien myymälöistä aivan helposti ja milloin vain. Oluttehtaita oli maaseudulla vallan tiheässä, ja olutta myytiin sekä kauppapuodeissa että muuallakin, sillä sitä saivat kaikki pitää kaupan. Seuraus tästä oli, että juoppous oli mitä suurimmassa määrin vallalla. Tappelut ja puukotukset olivat tämän vuoksi jokapäiväisiä asioita. Murhia tehtiin sekä Kauhavalla että Härmässä monia vuodessa.
Tämä ei ollut vielä kylliksi. Kuten sanottu olivat varkaudet ja ryöstöt tulleet aivan yleisiksi, etenkin edelliset. Eivät mitkään paikat olleet varkailta turvassa. Uskallettiinpa särkeä lukotkin, ellei tiirikalla päästy huoneisiin, ja vietiin mitä vietävää oli.
Hevoset eivät saaneet olla rauhassa öisin, varsinkaan sunnuntaita ja maanantaita vastaan, sillä vallaton poikajoukko ajeli niillä jättäen väsyneet ja märät eläinraukat minne tahansa. Ikkunat lyötiin asuinhuoneista usein yöllä säpäleiksi, monesti aivan sulasta vallattomuudesta. Kukaan ei uskaltanut mellastajia vetää oikeuteen, sillä mistäpä saisi todistajia? Sekä oikeudenhakijat että todistajat pelkäsivät häjyjen kostoa.
Esivallan järjestyksenpidon hoito oli mainittuna aikana noissa kunnissa hyvin heikoissa käsissä. Nimismiehenä oli Theodor Lagerstedt, synt. 1813, kuoli 1864. Tuntuu kuin kirjailija Sannteri Alkio olisi jossakin määrin käyttänyt tätä nimismiehen esikuvana "Puukkojunkkarit" -kirjassaan. Tuntien olevansa kykenemätön pitämään häjyjä kurissa oli Lagerstedt tilannut piiriinsä Kauhavalle ja Härmään joukon kasakoita vuoden 1862 tienoilla. Mutta eipä näistäkään ollut paljon apua. Eivät Kauhavan häjyt näyttäneet niistä suuriakaan välittävän, vaan olivatpa vähällä kerran tappaa häissä erään kasakan. Tapaus oli seuraava: Talollisenpoika Kustaa Perälä, jolta itseltäkin kuulin tapauksen, oli viinaa saatuaan ruvennut pitämään pahaa elämää ja rähisemään. Kasakat ryhtyivät silloin pitämään järjestystä ja hillitsemään Perälää. Tämä pakeni talon ullakolle, jonne eräs kasakka häntä seurasi. Kasakka ei kuitenkaan päässyt ullakolle asti, sillä oviaukossa Perälä iski häntä käteensä ottamallaan lapionvarsipuulla niin, että kasakka vieri portaita alas aivan henkihieverissä. Mutta nytpä tuli Perälällekin kiire. Hän hyppäsi ullakon ikkunasta alas, mutta siinä hänen säärensä katkesi. Jollakin tavoin laahautuen hän pääsi pimeässä pakoon, ui Kauhavanjoen poikki syyskylmässä ja piiloutui johonkin taloon. Asia sovittiin kuitenkin kasakan kanssa jälkeenpäin maksamalla tälle hyväisesti kipurahoja, niin ettei siitä syntynyt pitempiä rettelöitä.
Lagerstedt kuoli, kuten mainittiin, vuonna 1864. Silloin vastikään Vaasan läänin maaherraksi nimitetty vapaaherra Karl Gustaf Wrede, parhaimpia miehiä ja innokkaimpia edistyksen valvojia mitä Vaasan läänissä on maaherrana ollut, päätti lähettää Kauhavan ja Härmän nimismieheksi henkilön, jonka hän toivoi pystyvän palauttamaan järjestyksen noihin nyrkkivallan alaisiin kuntiin. Tämä mies oli Adolf Hägglund. Maaherran kerrotaan miestä valitessaan menetelleen seuraavasti: Hän kutsui maaherranvirastossa koolle sekä vakinaiset että ylimääräiset kanslistit ja lääninkonttoristit sekä kysyi heiltä: "Kuka teistä tahtoo mennä nimismieheksi Kauhavalle ja Härmään?" Miehet näyttivät epäröivän. Silloin astui esiin eräs nuori ylimääräinen kanslisti – Adolf Hägglund – ja sanoi: "Kyllä minä menen." – Tämä oli maaherralle mieleen. Hän nimitti kohta Adolf Hägglundin nimismieheksi mainittuihin kuntiin.
Tullessaan Kauhavan ja Härmän nimismieheksi vuonna 1864 Hägglund oli parhaassa iässä, sillä hän oli syntynyt Vaasassa kauppiaan poikana 21.7.1838. Hän oli palvellut jonkin aikaa ruotuväessä ja saanut kersantin tai vääpelin arvon sekä sittemmin ollut vähän aikaa Vaasan lääninkansliassa ylimääräisenä kanslistina. Jo Hägglundin ulkomuoto herätti arvonantoa ja kunnioitusta. Hän oli keskikokoa hiukan pitempi, leveäharteinen ja tanakka ruumiiltaan, kasvoiltaan komean näköinen, silmät tuliset ja äänessä käskevä sävy. Maaherra antoi hänelle oikeuden käyttää tarpeen vaatiessa pamppua, ja tätä oikeutta Hägglund ei tahtonut unohtaa senkään jälkeen, kun oli tullut aika, jolloin pampun käyttöä ei enää sallittu eikä suvaittu.
Pian sai Hägglund nähdä sekä Kauhavalla että Härmässä, minkälaisten ihmisten keskuuteen hän oli tullut. Vuoden 1865 seuduissa varastettiin Kauhavalla hänen viljavarastostaan asuntotalon aitasta hänen sinne kokoamistaan huutoräättärin ja siltavoudin palkkajyvistä useita tynnyrejä rukiita. Se tapahtui siten, että varkaat kaivoivat näverillä reiän lattian alta jyvähinkaloon ja niin juoksuttivat viljan säkkeihin. Mutta saivatpa varkaat pian huomata, että Kauhavalle olikin tullut nimismies, joka pystyi poliisitoimeen. Naapuritalon aitasta löydettiin viljaa, jossa oli näverin lastuja, ja löydettiin myöskin talosta näveri, joka hyvin sopi siihen reikään, minkä kautta vilja oli juoksutettu. Isäntä pantiin kiinni, ja pian saatiin hänen toverinsakin kiinni. Isäntä kuoli vankeudessa, mutta toverit saivat raippoja ja tulivat siten huomaamaan, mikä mies Hägglund oli.
Sitten alkoi varsinainen järjestyksenpito, ja siinä oli pamppu päätekijänä. Lampaanvarkaat, hevosilla varkain ajajat, tappelijat j.n.e. kutsuttiin nimismiehen luo "kansliakuulusteluun". Se tapahtui siten, että miehet pantiin pitkälleen penkille ja sitten kasakanpamppu laulamaan selkään. Kun mies heti tunnusti rikoksensa, pääsi hän vähemmällä, mutta jos alkoi kierrellä, oli pamppu pitemmän aikaa toimessa. Joskus sattui niin, että kaksikin pahantekijää oli yht'aikaa kuulusteltavina. Silloin voi sattua niinkin, että toverukset saivat vuoron perään pamputtaa toisiaan. Jos se ei oikein kunnollisesti tapahtunut, otti Hägglund itse pampun käteensä. Ettei tuo pamputtaminen oikein hauskaa ollut, todistaa se, että muistan erään "kansliakuulustelussa" käyneen miehen sieltä palatessaan olleen niin huonossa kunnossa, ettei moneen päivään voinut istua.
Varsinaisen suurtyönsä Hägglund kuitenkin suoritti kukistaessaan Härmän häjyjen mahdin, kuten edellä jo olen kertonut. Jos kohta suuri nälkävuosikin siihen jotakin vaikutti, tulee unohtumaton ansio häjyjen vallan nujertamisesta kuitenkin Hägglundille. Senjälkeen jää hänelle vain pienempien vallattomuuksien kukistelu. Sitä Hägglund jatkoikin tarmolla ja väsymättömällä innolla käytellen ahkerasti pamppua. Pian hävisivät lammasten anastajat ja muutkin varkaat vähiin. Omavaltaista hevosten lainaamista ei enää uskallettu harjoittaa, sillä "Kauhavan herran" kamariin ei ollut hauska mennä "kansliakuulusteluun". Kyllähän tuo pampun käyttö nosti vihaakin Hägglundia vastaan; niinpä häntä yritettiin kahdesti ampuakin. Ensikerran se tapahtui, niinkuin olen maininnut, nähtävästi isojen miesten toimesta, kun ammuttiin hänen asuntoonsa Iisakki Pukkilan yläkertaan. Toisen kerran ampui häntä eräs mies maantiellä tullessaan Hägglundia vastaan, mutta vanhanaikuisessa pistoolissa oli vain korkki latinkina, niin ettei se haavoittanut Hägglundia. Kuitenkin mies joutui teostaan kärsimään. Rauhaa ja järjestystä rakastavissa kansalaisissa Hägglundin toimenpiteet herättivät kunnioitusta ja arvonantoa. Ikävä vain oli, ettei Hägglund myöhemmin tahtonut huomata, että pamppuaika oli jo mennyt ohitse. Niinpä hän pieksi erään isännän kanssa jonkun viinankaupustelijaksi luulemansa miehen niin pahoin pampulla, että mies joutui kauaksi aikaa sairasvuoteelle. Tästä syntyi pitkä käräjänkäynti, joka loppui vasta sillä, että Hägglund sovitti miehen maksamalla hänelle jonkin summan.
Toisinaan olivat Hägglundin kuritukset tarpeettoman raakoja. Niinpä hän otti kerran maantiellä kiinni miehen, joka oli usein juovuspäissään häntä uhmaillut, vei sitten toisen henkilön kanssa miehen kaivolle, valeli hänet yltäpäältä kylmällä vedellä ja pisti käsiraudat käsiin sekä vei miehen renkitupansa kamariin, jossa pani hänet käsiraudoista seinässä olevaan naulaan riippumaan. Jokainen ymmärtää, missä kauheassa tilassa mies siellä oli käsiraudoista riippuessaan. Onneksi Hägglundin isäntärenki särki lukitun kamarin oven ja vapautti miehen. Kerran taas haavoitti eräs nuori mies revolverin laukauksella Hägglundin vihaista koiraa, joka oli purrut monta ihmistä ja ampujaakin pahasti. Sen sijaan että Hägglund olisi moisen pedon tappanut, hän kutsui ampujan luokseen ja kuritti miestä ankarasti.
Tällaiset tarpeettomat ja ankarat kurittamiset eivät sentään olleet aivan yleisiä. Useimmiten ne olivat sekä tarpeellisia että hyödyllisiä, ja Hägglundin pamppukomentoa on viime aikoihin saakka, ottaen huomioon silloiset olosuhteet, pidetty vallan hyvänä ja tarpeellisena. Sillä, kuten jo on sanottu, näin menettelemällä Hägglund lannisti pahemman vallattomuuden sekä Kauhavalla että Härmässä, eikä se ollut pieni asia. Olkoon muuten tässä sivumennen mainittu, että Hägglund se vangitsi Sutkin Kaaponkin ja viimeiselle rangaistusmatkalle Vaasaan kuljetti. Siitä tulen vielä Sutkista puhuessani enemmän kertomaan.
Hägglund ei ollut vain pamppuherra, kyllä hänellä oli muitakin harrastuksia. Kun ensimmäistä kansakoulua puuhattiin Kauhavalle, oli hän tämän asian innokkaimpia harrastajia ja taitavimpia puoltajia. Muistan vielä vallan hyvin, miten ankara kiihoitus koulua vastaan pantiin toimeen. Eräs Mellberg-niminen pikkutalon isäntä, joka oli muuttanut Lappajärveltä Kauhavan Laitilaan, kulki talosta taloon keräten "puumerkkejä" ja yllyttäen isäntiä tulemaan kuntakokoukseen koulua vastustamaan. Mellberg, jonka omat pojat olivat hyvin huonoja lukijoita – pari heistä oli kanssani rippikoulussa –, uskotteli, että kansakoulusta tuli vain herroja ja että siellä käyneet eivät ensinkään kelpaa työmiehiksi. Hägglund kuitenkin rovasti Fr. Ottelinin kanssa sai järkevimmistä isännistä niin suuren joukon puolelleen, että kansakoulu saatiin Kauhavalle perustetuksi vuonna 1874. Tämä oli suureksi osaksi Hägglundin ansiota.
Kun maassamme pantiin toimeen rahankeräys Helsingin suomalaisen alkeisopiston hyväksi, puuhasi Hägglund innokkaasti arpajaisia tätä tarkoitusta varten. Samaten silloin, kun Vaasaan perustettiin suomalainen alkeisopisto, hän oli senkin innokas suosija. Hänet valittiin Kauhavalla koulun asiaa ajamaan. Lienee hän sen hyväksi toiminutkin, ainakin saatiin mainittuun kouluun sen alkuaikoina Kauhavalta runsaasti oppilaita.
Vaikka Hägglund oli lähtöisin ruotsalaisesta kodista, käsitti hän hyvin kansalliset kysymykset ja kannatti niitä. Ei hän myöskään ollut kylmä nuorisoseuraliikkeelle, vaikk'ei hän enää varsinaisesti siihen osaa ottanut.
Uskonnollisetkaan harrastukset eivät olleet hänelle vieraita. Kun pastori, sittemmin rovasti J. Granö oli Kauhavan apulaispappina ja hänen sekä Ylihärmän silloisen kirkkoherran K.S. Nymanin ja Kortesjärven silloisen kirkkoherran G. v. Essenin vaikutuksesta syntyi suuri evankelinen liike Kauhavalla, tuntui se häneenkin jossakin määrin vaikuttaneen. Granön aikana hän oli kirkossa jokseenkin joka sunnuntai, enkä luule hänen milloinkaan aivan kylmäksi jääneen uskonnollisille, eritoten evankelisille harrastuksille.
Kun hän oli hankkinut itselleen oman maatilan Kauhavan Pukkilasta, pani hän sen hyvään viljelyskuntoon. Hänen ayrshire-rotuinen karjansa oli parhaita Etelä-Pohjanmaalla ja aivan ensimmäisiä Kauhavalla.
Jo Kauhavalla-olonsa alkuaikoina Hägglund joutui pitkään käräjäjuttuun, minkä jo ennenmainittu lappajärveläinen Mellberg oli häntä vastaan nostanut syyttäen Hägglundia siitä, että hän muka oli omaksi hyväkseen käyttänyt köyhänä vuotena huutokaupattaviksi joutuneiden talojen myyntiä. Syytökset eivät johtaneet mihinkään tulokseen, vaikka Mellberg koetti korkeimpiinkin oikeuksiin asiansa vetää. Vaikea olikin Hägglundia vastaan käräjöidä, sillä hän oli taitava ja hyvin harkitseva asianajaja ja sellaisena hän esiintyi toistenkin asioissa. Sitäpaitsi hänellä oli ollut hyvä koulutus käräjöidessään Härmän häjyjen kanssa vuosikausia.
Ikävämpi oli se oikeusjuttu, joka syntyi Hägglundin ja eräiden kauhavalaisten isäntien välillä hänen elämänsä loppuaikana. Isännät olivat sanomalehti "Vaasassa" tai "Pohjalaisessa", en muista kummassa, syyttäneet Hägglundia leväperäisestä virantoimituksesta. Etupäässä asia koski sitä, että Hägglund salli majatalossa myytävän olutta oman kunnan miehille. Kirjoituksessa oli hiukan viittailtu tämän tapahtuvan sen vuoksi, että Hägglundilla oli omistusoikeus velivainajansa Felix Hägglundin oluttehtaaseen Lapualla. Hägglund nosti painokanteen lehteä vastaan, ja siitä tuli oikeusjuttu, jota seurattiin suurella mielenkiinnolla koko Etelä-Pohjanmaalla. Silloinen kuuluisa asianajaja Lauri Kivekäs oli isännillä muutamissa oikeudenistunnoissa avustajana. Ajattelemattomasi oli isäntien oikeudenkäynnin alussa käyttämä maalainen asianajaja sekoittanut juttuun liian monta syytöstä Hägglundia vastaan, joita kaikkia isännät eivät voineet toteen näyttää. Pitkän oikeudenkäynnin jälkeen asia päättyi siten, että isännät saivat sakkoa ja muistaakseni hiukan vankeuttakin, mutta ei Hägglundkaan ilman sakkoa päässyt.
Kaikessa tapauksessa tämä oikeudenkäynti ja jo ennen mainitut rääkkäysjutut olivat omiaan jonkin verran vähentämään sitä arvonantoa, mitä Hägglund alkuaikoinaan niin suuressa määrin nautti. "Kauhavan herrana" hän kuitenkin kansan keskuudessa eli, ja tuskinpa häntä muuksi kuin "herraksi" elinaikanaan nimitettiin. Muuten nimismiehen mielipidettä kysyttiin ja usein myös seurattiin kunnallisissakin asioissa, joihin hän varsinkin alkuaikoinaan otti osaa katsoen kunnan etua ja parasta.
Hägglund oli loppuiällään kivulloinen eikä voinut enää virkaansa hoitaa, vaan hänen täytyi käyttää apulaista. Vuonna 1903 tammikuun 21 p:nä teki kuolema lopun hänen pitkästä sairaudestaan ja samalla lopetti hänen niin toimista kuin vaikutuksistakin rikkaan elämänsä. Mutta muisto "Kauhavan herrasta" elää yhä vielä ei vain niissä pitäjissä, joissa hän virkaansa toimitti, vaan koko Etelä-Pohjanmaalla. Eivätkä nuo muistot ole ansaitsemattomia, sillä tuskinpa on Etelä-Pohjanmaalla ja muuallakaan maassamme ollut etevämpää järjestyksen valvojaa kuin Adolf Hägglund, Kauhavan herra, aikoinaan oli.
Naimisissa Hägglund oli Betty Johanna Charlotta Wasastjernan, tilanomistaja Abraham August Wasastjernan tyttären kanssa Ylihärmästä. Rouva Hägglund muutti kohta miehensä kuoltua Hankoon ja on siellä kuollut. Avioliitto oli lapseton.
PUKKILAN JASKA
Kaikkein tyypillisimpiä ja selväpiirteisimpiä puukkojunkkareita Kauhavalla ja samalla koko Etelä-Pohjanmaalla oli aikoinaan laajalti kuulu Pukkilan Jaska. Hän oli syntynyt Kauhavalla Pukkilan talossa heinäkuun 19 p:nä 1831. Isä oli kihlakunnan lautamies ja kirkonisännöitsijä Jaakko Kustaanpoika Pukkinen, synt. 1.2.1789 ja kuoli 14.4.1838. Äidin nimi oli Maria Israelintytär, synt. 1798. Miehensä kuoltua hän joutui uusiin naimisiin Härmän Hakolaan ja muutti siis pois Kauhavalta. Jaskan isän kerrotaan olleen erittäin kunnollisen miehen, hyvän maanviljelijän ja muuten järkevän miehen. Sitä osoittaa sekin, että hänet oli valittu kirkonisännöitsijäksi ja määrätty lautamieheksi, jotka toimet siihen aikaan olivat arvokkaimmat, mihin tavallinen talonisäntä voitiin asettaa. Ikävä vain, että hän kuoli niin varhain, ettei Jaska ollut silloin vielä täyttänyt 7 vuotta. Varmaa on, että jos isä olisi elänyt, hän olisi koettanut kasvattaa ja kehittää poikaansa samanlaiseksi kunnon mieheksi kuin oli itsekin.
Pahinta oli, että Jaskan kasvatus nähtävästi suuressa määrin laiminlyötiin. Hän joutui äitinsä mukana Härmään, missä sai viettää lapsuutensa päivät luultavasti jotenkin vapaasti. Hänen etevät luonnonlahjansa jäivät täten ainakin hyvään suuntaan kehittämättä. Samanikäisten poikaviikarien kanssa hän vietti parhaan lapsuutensa ajan, ollen tavallisesti heidän puuhissaan ja leikeissään johtajana. Tällaisissa oloissa Jaska kehittyi vähitellen mieheksi. Mikään isokokoinen hän ei ollut, vähän keskikokoa pitempi, hoikka ja solakka sekä muuten kasvoiltaan kaunispiirteinen. Jos Jaska olisi elänyt meidän aikanamme, olisi hän varmaan ollut mitä etevin urheilija. Hän oli niin liukas ja notkea, ettei koskaan hypännyt hevosen selkään, kuten tavallisesti, sivulta, vaan aina takapuolelta, kuten nykyjään voimistelussa hypätään pukin selkään. Hevosen selässä hän seisoallaan ajoi täyttä vauhtia kuin parhaat kasakat.
Ikävintä oli, että hän innostui toiseenkin urheiluun, joka parempain huvien puutteessa kiinnosti nuorisoa, nim. tappeluun ja puukotteluun. Hänestä tuli aikansa kuuluisin eteläpohjalainen puukkojunkkari. Yhdessä toisten toveriensa kanssa, joiden joukossa oli useimmiten seurakunnan mahtavimpien talojen poikia, hän Kauhavalle muutettuaan ja kotitalonsa isännäksi ruvettuaan kulki tanssipaikasta tanssipaikkaan, häistä häihin, ja tavallisesti aina tapahtui niissä puukotuksia, ja Jaskan puukko oli usein verellä tahrattuna. Usein joutui tappelussa kyläkunta kyläkuntaa vastaan. Siihen aikaan olivat Kauhavalla Alakylä ja Kirkonkylä yhteisenä joukkona Ylikylää ja Hirvijoen kylää vastaan. Edellisten nuorten johtajana oli Pukkilan Jaska, jälkimmäisten johtajina Nikkarin veljekset Ylikylän Karjanlahdesta. Usein oli kovia yhteenottoja näiden joukkojen välillä.
Toinenkin urheilu oli muodissa tai ehkä kuuluu yhteen edellisen kanssa, nim. omavaltainen hevosten otto yöllisiä retkiä varten. Siihen aikaan ei pojilla ollut polku- eikä moottoripyöriä, vaan täytyi kulkea joko jalkaisin tai hevosella. Kun oli pitkähkö matka kuljettavana, eivät nuoret miehet viitsineet kävellä, vaan ottivat lauantai- ja sunnuntai-iltoina omin lupinsa kenen hevosen vain käsiinsä saivat, panivat suitset suuhun, hyppäsivät selkään ja niin lähtivät ajelemaan. Useimmiten he toivat hevoset takaisinkin, mutta toisinaan yöpyessään jonnekin he päästivät hevosen itsekseen menemään kotiin, mikä ei aina hevoselle maantiellä olevien lukuisien veräjien vuoksi onnistunut, vaan hevosten omistajat saivat lähteä niitä etsimään ja kotia saattamaan. Tämä urheilu ei suinkaan ollut isännille mieleen. He kyllä tekivät siitä huomautuksia viranomaisille, mutta nämä olivat useimmiten saamattomia, väkijuomiin taipuvaisia ja senvuoksi myöskin haluttomia asiaan puuttumaan. Isännät nähtyään, ettei viranomaisista ollut apua, päättivät itse ryhtyä poikain vallattomuutta ehkäisemään. Kauhavalla oli siihen aikaan herännäisyys jo jonkin verran saanut liikettä aikaan. Siihen oli liittynyt seurakunnasta etupäässä kunnollisimpia ja etevimpiä henkilöitä. Heränneiden eli körttiläisten – kuten heitä tavallisesti nimitetään Etelä-Pohjanmaalla – johtohenkilönä oli talokas Sven Toppari eli Heikkilän Vennu, tunnettu vieläkin heränneitten kesken isällisestä suhteestaan Vilhelm Malmivaaraan tämän nuorena ollessa. Heikkilän Vennu oli ison talon omistaja ja varakas mies, järkevä sekä samalla vankka ja rohkea. Hän kokosi joukon miehiä, uskonheimolaisiaan ja muita järjestystä rakastavia isäntämiehiä, antaakseen pojille hiukan muistutusta hevosajosta.
Kauhavan Hirvijoella on maantiesilta, jota sanotaan tai ainakin ennen aikaan sanottiin "Nälkäniemen sillaksi". Sinne isännät päättivät mennä vahtiin, kun tiesivät poikajoukon siitä kulkevan hevosilla jonnekin tanssi- tai ilopaikkaan. Sillan luona oli siihen aikaan veräjä ja pieni metsikkö. Veräjä suljettiin lujasti, ettei sitä ollut helppo avata. Kun isännät olivat jonkin aikaa odottaneet, saapuikin poikajoukko itseottamillaan hevosilla. Poikain saapuessa veräjälle ja yrittäessä saada sitä auki astui yksi metsässä piilossa olleista isännistä poikajoukon luo, joiden päällikkönä taasen luonnollisesti oli Pukkilan Jaska ja alipäällikkönä Lukkarin Jussi, Kauhavan silloisen lukkarin Juho Forsbergin emännän veli, ilkimys ja perin sisukas vähäkyröläinen. Isäntä kehoitti poikia jättämään hevoset ja menemään kotiin ja kielsi heitä ajamasta ilman lupaa ottamillaan hevosilla. Vastaukseksi pojat iskivät isännän maantiehen ja löivät häntä. Mutta sitä heidän ei olisi pitänyt tehdä. Metsästä hyökkäsivät isännät kanget kourissa esille ja alkoivat peitota poikia. Pojat tietysti ryhtyivät vastarintaan, ja silloin alkoi tappelu, jollaista ei kai ole monta Pohjanmaallakaan ollut. Isäntien kanget saivat lopulta voiton. Suuri osa poikia makasi maassa, loput, niiden joukossa Pukkilan Jaska, lähtivät käpälämäkeen. Jaska, joka vikkelänä miehenä oli välttänyt pahimmat iskut ja oli puukottanut isäntiä, hyppäsi hevosen selkään ja ajoi hurjaa vauhtia pois taistelutantereelta.
Seuraavana päivänä oli haavoittuneita miehiä koottu viisitoista kappaletta erääseen taloon, kuten tästä tappelusta J. Schroderus kertoi kirjassaan "Kuvaelmia Suomen maakunnista: Pohjanmaa", ilmestynyt 1865. Ihmeellisintä oli, ettei yksikään noista lyödyistä ja haavoittuneista kuollut, vaikka Lukkarin Jussi, joka nähtävästi kiukkuisimpana ei tahtonut antaa perään ja siten sai kovimmat iskut, kauan oli hoippunut elämän ja kuoleman välillä.
Pukkilan Jaska, koko poikajoukon päällikkö, pääsi kuten sanottu jotenkin ehjin nahoin taistelusta. Mutta osasipa Heikkilän Vennu hänellekin kunnollisen löylyn valmistaa. Jaska oli ikäänkuin kiusalla ajanut Vennun hevosella ja jättänyt hevosen jonnekin maantielle. Kerrotaan, että Vennu oli kuljetuttanut hevosen jonnekin edempänä olevaan piilopaikkaan. Sitten hän pyysi kruununmiehet hevostaan hakemaan syyttäen, että häneltä oli hevonen varastettu. Hevonen löydettiin jostakin piilopaikasta, mutta Vennu haastatti Pukkilan Jaskan hevosvarkaudesta käräjille. Siellä todistettiin Jaskan ottaneen tuon hevosen ja hänet tuomittiin laitumella olevan hevosen varkaudesta saamaan 40 paria raippoja sekä seisomaan rauta kaulassa kaksi tuntia ennen raipparangaistuksen täytäntöönpanoa häpeäpaalun vieressä. Tästä Jaska kantoi leppymätöntä vihaa Heikkilän Vennua vastaan, eikä se ollut ihmekään. Eihän tuo hevosella-ajo ollut mikään varsinainen varkaus, sehän oli vain vallattomuutta. Mikään varas ei Pukkilan Jaska ollut; ei tiedetä edes, ottiko hän osaa niihin lammaskeittoihin, joita jo siihen aikaan alkoi ilmaantua ja joista näissä kertomuksissa on puhuttu. Hyvinvoipana talon isäntänä ja samanlaisten nuorten kuuluessa hänen joukkoonsa hän tuskin viitsi sellaiseen urheiluun sekaantua. Luulen, että hän itse samoinkuin toverinsakin pitivät häpeänä lampaiden varastamista sekä varastettujen eläinten keittämistä ja syömistä.
Aivan lyhyeksi muodostui Pukkilan Jaskan elämä Kauhavalla. Sen voi jo hänen luonteensa tuntien arvatakin. Kaukainen Siperia tuli hänen elämänsä loppuaikana hänen asuinpaikakseen. Se tuli tavalla, jota hän varmaan itsekin piti häpeällisenä. Tapaus oli seuraava:
Kauhavan Ylikylän Perttulassa oli häät. Joko kutsuttuna tai kutsumatta päätti Jaska joukkoineen mennä sinne. Joukkoon kuului Alakylän ja Kirkonkylän parhaimpien talojen poikia, kuten Kustaa ja Mikko Yrjönp. Sippola, Antti Samelinp. Somppi, Matti Pukkila y.m. Kokoonnuttiin Jaskan kotiin Pukkilaan. Varustauduttiin hyvästi tappelun varalta, sillä tiedettiin, että niissä häissä kyllä voi sattua kahakoita, koska siellä olivat varmaan Nikkarin veljekset Karjanlahdesta kenkkäreinä. Kahden elolavan eteen valjastettiin hevoset, ja kumpikin elolava täyttyi miehistä. Paha enne sattui pojille, kuten eräs mukana ollut minulle kertoi. Kun hevoset olivat valjaissa, mutta pojat vielä tuvassa, asettui harakka toisen kärrylavan aisalle ja nauroi siinä rumasti. Pojat pitivät tuota kovin pahana enteenä ja arvelivat, oliko se edes oikea harakkakaan, vai lieneekö itse paholainen ollut siinä harakan muodossa pahaa ennustamassa. Lähdettiin kuitenkin, kun kerran niin oli päätetty, vaikka epäröiden ainakin osa pojista matkaan lähti.
Hääpaikalle tultuaan otettiin pojat hyvin vastaan; luultavasti oltiin kuitenkin sitä mieltä, etteivät he hyvissä aikeissa häihin saapuneet. Viinaa tarjoiltiin kaikille, erittäinkin Pukkilan Jaskalle. Viina tietysti alkoi hänessä vaikuttaa. Tanssiessaan morsiamen kanssa Jaska jätti yhtäkkiä morsiamen ja alkoi yksinään hyppiä lattialla. Eräs tovereista, vankka ja rohkea Mikko Sippola, koetti hillitä häntä, mutta Jaska ei talttunut, vaan sanoi. "Älkäät pojat peljätkö, kyllä minä hoidan asiat!" Tempasi sitten puukon tupestaan ja alkoi sen kanssa pyöriä lattialla. Häävieraat, myöskin Jaskan omat toverit, rupesivat niin pian kuin pääsivät pakenemaan ulos tuon hurjan miehen heiluttaessa puukkoaan lattialla. Sulhasen isä, 52-vuotias ontuva mies, räätäli ammatiltaan, Jaakko Yrjönpoika Ylitalo, koetti pitää Jaskaa takaapäin kiinni pyytäen häntä rauhoittumaan. Mutta Jaska vain huitoi puukollaan sivaltaen joko tahtoen tai tahtomattaan hillitsijäänsä sillä kaulaan, niin että valtimo ja kurkku menivät poikki. Iskun saatuaan Ylitalo, sittemmin kutsuttu "Vainaa-Jaakoksi", vaipui kuolleena verissään lattialle. Siinä hän makasi kuten laulussa laulettiin: "Vainaa-Jaakko se lattialla makas niinkuin lahtinauta, Siperian kaivannoiss' on Pukkilan Jaskan hauta."
Jaska nähdessään, mitä oli tapahtunut, kiiruhti ulos, mutta siellä odottivatkin Nikkarin veljekset kanget käsissä ja alkoivat antaa kangesta Jaskalle ja hänen tovereilleen sen minkä ennättivät. "Kyllä meillä oli kiire lähteä", kertoi mainittu läsnäolija. "Emme tahtoneet saada hevosia kuntoon ja päästä pois, sillä iskuja sateli tuhkatiheään, ja eniten sai Jaska niistä, niin että hän puoleksi pyörtyneenä pääsi kärryille ja pakenemaan paikalta." – Mutta selvittyään ja huomattuaan, mitä oli tapahtunut, hän alkoi katua, että oli niin häpeällisen murhan tehnyt, tappanut vanhan, ontuvan räätälin.
Tietäen mikä oli teon seurauksena hän tahtoi sitä ennen kostaa vihatulle Heikkilän Vennulle, jonka talon ohitse maantie kulki Hirvijoelta Kirkonkylään. Tultuansa Heikkilään ja kuultuaan Vennun olevan riihellä hän lähti sinne aikoen tappaa tämän. Heikkilä eli Toppari kertoi riihen luona tapahtuneen silloin seuraavaa: "Olin juuri riihtä täyttämässä, kun näin jonkun miehen tulevan riihtä kohden ja kohta tunsinkin hänet Pukkilan Jaskaksi. Hyvin aavistaen hänen aikomuksensa, vaikka en vielä tietänytkään hänen murhaa tehneen, varustin itseni häntä vastaan-ottamaan. Olihan minulla hyvä ase, norha [niin kutsutaan Pohjanmaalla salkoa, jonka päässä on teräväpiikkinen haarukka ja jolla nostetaan elolyhteitä ylemmille riihenparsille]. Tätä päätin kuitenkin käyttää vasta sitten, jos hän aikoisi ovesta päästä sisälle. Otin kuitenkin ensin kiviä kiukaalta ja Jaskan lähestyessä aloin pommittaa häntä niillä. Arvatenkin hän sai kivistäni niin paljon osumia, että lähti menemään pois eikä uskaltanut lähemmäksi tulla." – Niin kertoi Heikkilän Vennu, joka muuten oli siksi vahva ja rohkea mies, ettei Jaska yksinään olisi häntä voittanut.
Kohta pantiin Jaska kiinni ja alkoi käräjänkäynti. Murha tai tappo tapahtui joulukuun 29 p:nä 1851, mutta vasta vuonna 1853 tuli lopullinen tuomio. Se oli elinkautinen vankeus Siperiassa. Sitä ennen annettiin Jaskalle, kuten muillekin Siperiaan tuomituille, 40 paria raippoja. Siihen päättyivät Pukkilan Jaskan elämänvaiheet Kauhavalla. Hän oli vain 22-vuotias Siperiaan lähtiessään. Surunvoittoisesti Jaskasta laulettiin: "Pukkilan Punti se puukolla tappeli, eikä se totellut muita. Nyt sen täytyy katsella noita Vainaa-Jaakon luita." Ja: "Pukkilan Jaska on tuomittu sen pitkän matkan päälle, Niinkuin yksi haavan lehti liukkahalle jäälle."
Jaskalla oli morsian, talokkaan tytär Maria Fräntilä, joka jo oli jonkin aikaa hänen kodissaan emännän virkaa toimittanut, vaikkeivät he vielä olleet ehtineet vihille mennä. Hän jäi suremaan Jaskaa, mutta tietysti unohtaen surunsa meni jonkin ajan kuluttua toisen kanssa avioliittoon.
Onhan siitä Pukkilan Jaskasta, kuten monesta muustakin Siperiaan tuomitusta, kerrottu tarinoita, että hän pääsi Siperiasta karkaamaan Amerikkaan sekä että hänet muka oli siellä nähty. Se tietysti on vain tarinapuhetta, kyllä kai Siperia tuli Pukkilan Jaskan haudaksi, niinkuin laulussakin lauletaan.
Toisenlaisissa olosuhteissa, kuten jo mainitsinkin, olisi tuosta lahjakkaasta nuorukaisesta varmaan kehittynyt mitä kunnollisin ja kelvollisin kansalainen, mutta huono kasvatus ja hänen aikansa onnettomat olosuhteet tekivät hänestä puukkojunkkarin ja saattoivat hänet Siperiaan, jonne niin moni muukin nuorukainen siihen aikaan joutui.
SIPPOLAN JANNE
Tätä nimeä kantava kuuluisa puukkojunkkari ja tappelija, joka ei ole ainoastaan Etelä-Pohjanmaalla, vaan muuallakin Suomessa laulujen välityksellä tunnettu, syntyi Kauhavan seurakunnan Alakylän Ala-Sippolan talossa 4.4.1838. Hänen varsinainen nimensä oli Juho Jaakko Matinpoika Sippola. Isä oli talokas Matti Jaakonpoika Sippola, synt. 4.6.1814, ja äiti Albertiina Iisakintytär, synt. 22.2.1815. Isä kuoli Jannen ollessa vielä lapsi ja jätti jälkeensä paitsi Jannea muutamia muitakin lapsia. Varmaan vaikuttivat isän aikaiseen kuolemaan taloudelliset huolet. Hänen kytövalkeastaan pääsi metsäpalo alkuun, "Jaskan Matin" valkea, polttaen suureksi osaksi Saarimaan, Sippolan, Näykin ja Kalliokosken talojen metsät. Näistä hän joutui maksamaan niin suuria korvauksia, että niiden maksuun meni perikunnalta sittemmin talo. Äiti oli pienellä eläkkeellä jotensakin vanhaksi.
Isän kuolema ja äidin perin höllä kasvatus olivat varmaan suurelta osalta syynä pojan kaltoksi kasvamiseen. Ollen äidin puolelta tappelijain sukua oli Janne jo veressään perinyt tappeluhaluisen luonteensa. Sitäpaitsi hän oli luonteeltaan ilkeä eikä myöskään halveksinut varastelemista, kun siihen vain sopivan tilaisuuden sai. Itse se ympäristökin, jossa hän kasvoi, oli omiaan hänen luonteensa pahuutta kehittämään. Sippolan kylä eli numero oli jo silloin Kauhavan kaikkein suurimpia. Siellä oli lukuisa poikajoukko, jonka keskuudessa oli hyvät mahdollisuudet kehittyä kehnoon suuntaan. Kun tappeluja haluttiin, pantiin Janne jo 15-vuotiaasta pojasta saakka aloittajaksi. Toisten takaa usutettiin häntä puukolla pistelemään vihattuja henkilöitä. Jopa osasi hän poikasenakin varkautta harjoittaa. Kerran saatiin hänet kiinni sellaisesta näpistelystä, että hän pärekauppiaalta oli varastanut pari pärekoria. Silloin kai riitti selkäsauna rangaistukseksi.
Ensikerran hän joutui kruunun kouriin ollessaan vasta 17-vuotias, vuonna 1855. Yhdessä erään toverinsa, talokkaanpojan Aleksi Näykin kanssa he olivat pahoinpidelleet erästä Hölsöpakka-nimistä kortesjärveläistä miestä ja ryöstäneet häneltä joitakin pienempiä esineitä. Tästä tapauksesta tehtiin laulukin, jonka yksi värssy kuuluu: "Kyllä Kortesjärveltä Hölsöpakka nämä pojat tunti, Sippolan Janne se kiinni pantiin ja tuo Näykin Punti." Sillä kertaa pojat pääsivät vesileipävankeudella rikoksesta.
Tämä rangaistus ei Jannen mieltä masentanut, päinvastoin yllytti. Työhön ja tositoimeen ei hänellä ollut suurtakaan halua. Päinvastoin hän oli huolimaton ja veltto töissään. Kerrankin, kun hän ajoi eloja pellolta, hän ei viitsinyt laittaa ojain yli siltoja, vaan ajoi olkilyhteitä ojaan sillaksi. Kun lyhteitä putosi hänen kuormastaan tielle, ei hän viitsinyt niitä nostaa ylös, vaan pisti valkean niihin ja poltti ne. Mutta jos työ oli hänelle vastahakoista, oli tappeleminen sensijaan huvia. Ei ollut sitä hää- tai tanssitilaisuutta paikkakunnalla, jossa Janne ei ollut puukkoineen, ja jotakuta henkilöä hän aina puukottikin. Mutta, hän oli niin harjaantunut puukonkäyttöön, ettei aluksi suurempia vahinkoja tapahtunut. Itse hän ei ollut niinkään rohkea kuin olisi luullut, mutta kun ympärillä oli suuri joukko avustajia, esiintyi hän aina näiden johtajana. Tällaisia parhaimpia avustajia olivat hänen serkkunsa, aivan hurja ja rohkea tappelija Iisakki Eskola, tavallisesti "Pikku Iikaksi" sanottu, Aleksi Näykki, Jaakko Tuurinmäki, Iisakki Lapinsaari, Erkki Pernaa eli "Sasupää-Erkki" y.m. Yhdessä tämä joukko sitten elää retusteli tapellen, juoden ja korttia pelaten sekä tehden pieniä varkauksia, varastaen etupäässä lampaita, joita sitten söivät.
Jonkinlaista ritarillisuuttakin Janne osasi joskus näyttää. Niinpä kerrankin korttia pelatessaan mainitun Aleksi Yli-Näykin luona Janne sai jouduttuaan pelissä tappiolle osakseen mennä varastamaan naapuritalon lampaan. Mutta kun tuon talon isäntä sattui olemaan saman kylän poikia kuin hänkin ja hänen lapsuutensa tuttava, ei hän mennytkään ottamaan lammasta sen talon navetasta, vaan otti Yli-Näykin isännän oman lampaan. Kyllä kai isäntä tuli hyvin noloksi kuullessaan, kenen navetasta lammas oli otettu, mutta, mitäpä sille teki. Toisinaan oli Janne taasen hyvinkin ilkeä ja häijy. Niinpä kerrankin, kun oli eräältä Tuomas Lellulta saanut pullon rommia ilmaiseksi, hän iski lahjoittajaa pahasti puukolla.
Ei Janne aina itsekään päässyt rankaisematta pahoista töistään. Niinpä hän kerrankin keskellä yötä meni naapurinsa Juho Yrjönpoika Sippolan taloon ovea kolkuttamaan pyytäen päästä sisälle. Kun isäntä pahaa aavistamatta aukaisi oven, ampui Janne pistoolilla tätä kuitenkaan osaamatta ja pötki sitten pakoon. Tätä ilkeyttä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Juho-isäntä oli vahva ja kovakourainen mies sekä samalla rohkea. Yhdessä veljensä Mikon kanssa hän meni Jannen kotiin. Juho heitti Jannen suulleen lattialle ja piti kiinni. Mikko-veli taas raskaalla solkivyöllä peittosi Jannen selän niin perinpohjaisesti kuin vain mahdollista oli. Olisi vielä pahemminkin pehmittänyt Jannea, ellei tämä olisi päässyt ullakolle pakoon, josta sitten hyppäsi ulos ja pelastui miesten käsistä. Ei uskaltanut Janne mitään kostoa hautoa, sillä Sippolan Liudentuvan veljeksiä, joihin nämä veljet kuuluivat, oli monta ja toiset niistä lujakouraisia miehiä, joiden kanssa ei sopinut leikitellä. Puukoniskujakin hän joskus sai. Kauhavan Ylikylässä, jonne Janne joukkoineen oli mennyt tappelemaan, saivat Janne samoinkuin toisetkin toverit niin selkäänsä, että heidän täytyi verissä päin lähteä pakoon, ja Pikku-Iikka menetti monta hammasta.
Monet olivat ne tappelut, joihin Janne otti osaa, mutta kauheimpia lienee ollut se, joka tapahtui Kauhavan Eskolassa Jannen tappelutoverin Näykin Aleksin ja talontyttären Amalia Eskolan häissä ja josta ajankuvauksena tahdon jonkin sanan mainita. Nämä häät lienevät olleet tappelunsa vuoksi kauheimmat mitä paikkakunnalla tunnettiin, paljon kauheammat kuin Puustellin häät, joista nykypolven nuorisokin vielä laulaa. Pienempiä puukotuksia ja tappeluja oli jo häissä tapahtunut useita, kun illan hämärässä kuuluisimmat puukkojunkkarit, Sippolan Janne, Pollarin Jussi, Lapinsaaren Iikka ja Musta-Jussi alkoivat parittain, Janne ja Juho Pollari vastakkain, Lapinsaaren Iikka ja Musta-Jussi samoin vastakkain, huhtoa toisiaan puukoilla minkä ennättivät. Pakokauhu syntyi tuvassa. Kaikki hyökkäsivät ulos paitsi nuo kaksi paria, jotka koettivat voimainsa takaa puukolla iskeä kulkien ympäri tupaa. Vihdoin Musta-Jussi huomatessaan joutuvansa tappiolle särki ikkunan ja yritti hypätä sitä tietä ulos. Ulos hän pääsikin, mutta hypätessään hän sai iskun Lapinsaaren Iikan puukosta, niin että kaatui kuolleena pihalle. Kädessään oli hänellä puristetussa nyrkissä kappale jonkun naisen esiliinasta. Vähää ennen hän oli pyytänyt ruokaa emännältä, "ettei Mustan-Jussin ruumista avattaessa sanottaisi sen kuolleen nälkään", kuten hän pilkallisesti pahaa aavistaen oli sanonut.
Jannen oli tuvassa käynyt hiukan paremmin. Hänkin oli kyllä saanut puukon iskuja, joista veri vuoti, mutta hän oli myöskin iskenyt vastustajaansa niin pahasti puukolla, että tämä oli tuupertunut lattialle menettämättä kuitenkaan henkeään. Pahemmin kävi kuitenkin Jannelle hänen tullessaan tuvasta pihalle. Siellä kohtasi hänet vastustajan veli, Tuomas Pollari, joka iski Jannea puukolla niskaan niin, että hän kaatui pihalle ehtien kuitenkin sitä ennen antaa Tuomaallekin iskun, josta tämä vaipui maahan. Kumpikaan ei ollut kuitenkaan kuolettavasti haavoittunut. Koko häämenot keskeytyivät, kun yksi makasi kuolleena ja toisia enemmän tai vähemmän haavoittuneina oli sisällä ja ulkona. Verta oli kaikkialla pihalla ja huoneessa, huutoa ja naisten itkua sekä valitusta kuului pimeässä iltahämyssä. Tällaista oli sen ajan urheilu, hirveää ja julmaa, mutta parempaan ei ollut totuttu. Emme kai sellaisia aikoja toivoisi takaisin, eikä kenenkään luulisi niitä ihannoivan, siksi jumalattomia ne olivat.
Tällaisessa elämässä Janne kulutti aikansa. Puhumattakaan varkain hevosella ajoista ja lammasten varkaudesta hän harjoitti toisinaan suurempiakin varkauksia. Tällainen varkaus oli aiheena Jannen viimeiseen tekoon, joka siirsi hänet Siperian kaivoksiin. Hän oli tovereineen eräältä myöskin hänen joukkoonsa kuuluvalta Kustaa Perälältä varastanut tämän perintörahoja noin 60 hopearuplaa. Janne luuli, että hän oli näistä rahoista saanut osalleen liian vähän tai ei ensinkään ja kantoi senvuoksi salaista vihaa näitä tovereitaan, erittäinkin serkkuaan Iisakki Eskolaa kohtaan. Tämä Iisakki Eskola, synt. 17.10.1837, oli talokas Iisakki Tuomaanpoika Eskolan poika; isä, Iisakki Eskola vanhempi, oli kuollut vankeudessa vuonna 1855. Iisakki Eskola nuorempaa, "Pikku-Iikkaa", pidettiin rohkeampana tappelijana kuin Jannea, ja luonteeltaan hän oli oikea ilkimys. Iisakki oli pieni ja hento mies, joka vain puukolla pystyi miestä vastustamaan. Janne taas oli hiukan keskikokoa pitempi ja ruumiiltaan vankka, hyvännäköinen, vaikka hiukan kierosilmäinen.
Oli palvelijain vapaaviikon aika vuonna 1860. Miesjoukko, johon
kuuluivat Janne, hänen veljensä Matti, Iisakki Eskola, Kassun-Matti,
Tuurinmäen Jaska, Sasupäät y.m., oli kokoontunut Jannen vanhaan
kotiin Ala-Sippolaan korttia pelaamaan. Oltiin jo hiukan humalassa,
mutta sellainen määrä oli pantu, ettei kukaan saanut riitaa haastaa.
Sen, joka hävisi korttipelissä, oli hankittava viinaa ja lihaa.
Jannen veli Matti hävisi ja sai lähteä näitä tavaroita hakemaan. Hän
oli äskettäin saanut pienen perintörahan, joka oli hänellä mukana.
Siksi hän ylvästelikin mennessään sanoen: "Luojakin sen tietää, kellä
on rahaa, kun antoi minun hävitä!" Saatuaan sitten viinaa ja lihaa
miehet alkoivat syödä ja juopotella. Janne kaatoi viinaa kuppeihin,
mutta samalla kaatoi sitä pöydällekin. Kun Sasupää-Erkki Jannea
tästä nuhteli, heitti Janne pullon pöydän yli vasten Erkin kasvoja.
Silloin Eskolan Iikka, joka oli pöydän toisella puolen, nousi ja
sanoi Jannelle: "Eikö ollut puhe, että pitää olla koriasti, vaikka
tullaan tälliinkin" [juovuksiin]. Janne nousee, ottaa puukon, jolla
on lihaa leikattu, ja iskee sillä Iikkaa rintaan, niin että keuhkot
pullottavat haavasta ulos. Iikka vaipuu istumaan, ottaa rintaansa ja
huudahtaa: "Voi, voi tädin poika, mitäs teit!" Kun Kassun Matti tämän
näki, juoksi hän ottamaan veistopiilun seinältä ja lähti ajamaan takaa
Jannea, joka pujahti joutuin pihalle. Oli pilkkoisen pimeä, niin että
hän pääsi pakoon. Puukon hän kätki kärrynraiteeseen, josta se vasta
enemmän kuin 10 vuoden kuluttua löydettiin.Iisakki Eskola eli kyllä jonkin päivän, mutta hän oli saanut sisäisen verenvuodon. Kun ei lääkärinapua kohta tullut, kuoli hän 2.11.1860, ollen vain jonkin päivän yli 23 vuoden ikäinen. Janne piileskeli muutamia päiviä oleskellen milloin missäkin. Kuljettipa eräs toveri hänet heinäkuorman alla etsivien kruununmiesten sivuitsekin. Kerrotaan hänen olleen kerran kaivossakin piilossa, josta laulussa mainitaan: "Sippolan Janne se Lauttamuksess' oli prunniss' veress'. Nyt sen täytyy oleskella fallesmannin eress'." Hän yritti paeta Kauhavaltakin, mutta ei onnistunut. Itse hän kertoi, että Iikan haamu oli aina hänen silmiensä edessä, kun hän yritti pois pitäjästä. Paha omatunto häntä vaivasi eikä mikään muu. Lopultakin hän joutui kiinni ja vietiin Vaasan linnaan. Laulussakin hänen oloansa vankilassa mainittiin: "Sippolan Janne se Vaasan linnass' oli kaikkein kovin fanki, Kolmella lukulla lukittu ja neljäs oli rautakanki."
Seuraavana vuonna 1861 hän sai tuomionsa, jonka mukaan hän sai ensin 40 paria raippoja ja sitten loppuikänsä joutui viettämään pakkotyössä Siperian kaivoksissa. Hänenkin kerrotaan päässeen karkaamaan Siperiasta, mutta siinä tuskin lienee perää. Siellä hän varmaan päätti elämänsä päivät. Kauhean raaka oli tämä aikakausi, josta edelläoleva esimerkki on mainittu. Samana vuonna sai Kauhavalla, kuten ennen on mainittu, toisen käden kautta surmansa kuusi miestä. Eräässä tapauksessa tappoivat puukkojunkkarit toinen toisensa. Ehkäpä Sippolan Jannekin, jos olisi saanut paremman kasvatuksen ja elänyt toisenlaisissa olosuhteissa ja toisena aikana, olisi kehittynyt toisenlaiseksi mieheksi. Huono kasvatus, jumalaton ympäristö, raaka ajan henki tekivät hänestä rikollisen, pahantekijän, tappelijan ja murhamiehen.
KAAPPO SUTKI
Kaappo Sutki oli noin kuusi vuosikymmentä sitten kuuluisa mies, ei ainoastaan Etelä-Pohjanmaalla, vaan myöskin muualla, erittäinkin Etelä-Suomessa. Sutkin kuuluisuus perustui hänen oveliin varkauksiinsa ja erinomaisen taitaviin karkaamisiinsa. En tiedä, miten monta kertaa Sutki karkasi sekä vankiloista että vanginkuljettajalta. Häntä oli varsin vaikea pitää kahleissa, sillä hänen kätensä olivat kovin pienet, niin etteivät käsiraudat niissä pysyneet, ja samoin kuuluu hänen olleen helppo pudistaa jalkaraudat jaloistaan. Tämä oli sitäkin ihmeellisempää, kun Sutki oli kooltaan pitkä, vaikka hintelänpuoleinen mies. Ulkomuodoltaan hän oli jotenkin komea. Näin hänet kerran, kun hän sattui olemaan vapaalla jalalla. Hänellä oli säännölliset kasvonpiirteet, tukka aivan pikimusta, silmät terävät ja kirkkaat.
Sutki ei ollut tappelija eikä murhamieskään, enkä luule hänen ryöstöjäkään harjoittaneen. Pienistä varkauksista hän ei liioin välittänyt, vaan yritti aina suurempia, varastaen rikkailta henkilöiltä ja kauppiailta. Lienee hän joskus yrittänyt pankkeihinkin tunkeutua. Ollen antelias mies hän sanoi itseään "tavaran tasaajaksi". Hän kertoi ottavansa rikkailta ja antavansa köyhille. Jos hän olisi meidän aikanamme elänyt, niin hän varmaan olisi ollut innokas kommunistiagitaattori, sillä varkautta hän harjoitti, kuten hänen kerran mainitaan lausuneen, osaksi vihasta rikkaita ja parempiosaisia kohtaan. Voidakseen päästä varakkaimpien henkilöiden läheisyyteen hän esiintyi toisinaan hyvin hienona herrasmiehenä. Sanotaan hänen joskus kulkeneen kievarikyydillä ja ainakin kerran kirjoittaneen päiväkirjaan arvonimekseen "Varkauden pruukin inspehtori".
Voidaksemme käsittää, miten Kaappo Sutki kehittyi moiseksi pahantekijäksi, luokaamme lyhyt silmäys hänen varhaisempaan nuoruus- ja lapsuusaikaansa. Gabriel Liisanpoika Sutki syntyi Kauhavan Alakylän Pernaan talossa huhtikuun 24 p:nä 1843, ja jo seuraavana päivänä hänet kastettiin. Äiti oli itsellisen leski Liisa Kaapontytär Sutki. Paitsi Kaappo-poikaa oli Liisalla kolme muuta aviotonta lasta. Näiden lasten isä oli joku Penttala-niminen, joko leski tai vaimostaan eronnut, Isostakyröstä kotoisin ollut mies. Tuon Penttalan kanssa Liisa eli jonkinlaista yhteiselämää eli mustalaisavioliittoa, siksipä Kaappo-poikaa ei Kauhavalla sanottukaan Kaappo Sutkiksi, vaan "Pentan Kaapoksi". Minkälainen mies tuo Penttala lienee ollut, ei ole tiedossani, mutta tuollaisesta huonosta elämästä huolimatta ei hän liene järkensä puolesta ollut aivan huonompia. Sutkin suku oli taasen tunnettu vilkkaudestaan ja oveluudestaan.
Lyhyen ajan sai Kaappo-poika nauttia sitä hoitoa, jota huonoinkin äiti koettaa lapselleen antaa. Jo vuonna 1847, siis Kaapon ollessa 4-vuotias, kuoli Liisa Sutki, joka oli syntynyt v. 1810, ollen siis kuollessaan vielä verraten nuori. Lapset jäivät kaikki vierasten hoitoon. Kaappo-poika sai paikan Kauhavan silloisen kirkonisännöitsijän Juho Lillströmin luona jääden hänen luokseen noin 10 vuoden ajaksi. Ilmaiseksi ei silloinkaan tarvinnut tällaisia orpoja lapsiraukkoja pitää. Kauhavan kirkonkirjoissa on merkitty pojan nimen perään: "Åtnjuter hjälp av höga Kronan" (nauttii korkean esivallan avustusta). Olihan tuo pieni enne siitä, että hän vanhempanakin tulee kruunun "kostilla" elelemään.
Minkälaista tuo nuoruuden kasvatus oli, on vaikea näin jäljestäpäin sanoa. Itse Sutkin sanotaan sitä vanhempana kovin moittineen. Sikäli kuin tunsin kirkonisäntä Juho Lillströmiä, oli hän kyllä kiivasluontoinen mies, mutta ulkonaisessa esiintymisessä harvinaisen taitava. Hän otti osaa kaikkiin seurakunnan edistyspyrintöihin, oli kirkonisäntänä lähes puolen vuosisataa ja kuntakokouksen esimiehenä pitkät ajat. On kyllä totta, että Kaappo pantiin työhön ja tahdottiin totuttaa työmieheksi. Tietenkin oli orpopojan elämä sittenkin vieraan hoidossa ikävää, ja perityt taipumukset pysyivät luonteessa lujasti kiinni. Eivätkä nuo taipumukset olleet suinkaan hyviä.
Ettei Kaappo Sutkin luonne ollut toisen palvelukseen sovelias, näkyi siitäkin, että hän lähdettyään Lillströmin luota noin 15-vuotiaana ei viihtynyt juuri vuottakaan samassa paikassa palveluksessa. Kirkonkirjoista näkyy nimittäin, että hän aina vuoden perästä vaihtoi paikkaa. Tämä oli sitä omituisempaa, kun palvelijat siihen aikaan voivat kymmeniäkin vuosia pysyä samassa paikassa. Vain harvat vuoden kuluttua jättivät paikkansa. Muuten näyttää Sutki jättäneen renkiytensä jo vuoden 1866 tai 1865 paikoilla ja antautuneen tämän jälkeen kulkurielämään. Kirkonkirjoista näkyy, että häntä jo vuonna 1865 sakotettiin metsänhaaskauksesta.
Vuonna 1866 Sutki näyttää aloittaneen varsinaisen rikoselämänsä. Silloin tuomitsi Vaasan hovioikeus hänet väärän rahan kauppaamisesta. Tämän jälkeen Sutki siirtyy kokonaan pois paikkakunnalta ja joutuu irtolaisten kirjoihin. Etelä-Suomessa hän tuntuu enimmäkseen liikkuneen ja siellä rikoksia tehneen. Hän varasti niin paljon kuin vain ehti ja tuli täten kuuluisaksi. Tuomioita ei hän ehtinyt saada ennen kuin vasta v. 1870, sillä hän karkaili vankeudesta, ja kun oli monissa paikoin rikoksia tehnyt, sai hän kulkea käräjiltä käräjille karaten joskus näilläkin matkoillaan. Kirkonkirjain mukaan hän sai mainittuna vuonna tuomionsa, kun hänet 22 p. marraskuuta 1870 Turun hovioikeudessa tuomittiin murtovarkaudesta saamaan 40 paria raippoja, menettämään kunniansa ja olemaan kaksi vuotta vankina yleisessä työssä. Vuonna 1873 tuomitsi taas kihlakunnanoikeus hänet irtolaisuudesta kahdeksi vuodeksi yleisiin töihin Luostaan työvankilaan. Tämän tuomion kuitenkin hovioikeus kumosi nähtävästi sen vuoksi, että Sutki oli ehtinyt päästä nimellisesti rengin kirjoihin erääseen kauhavalaiseen taloon lähellä minun syntymäkotiani. Tällöin minäkin näin hänet tuon isännän väen kanssa hajoittamassa erästä huonetta, joka siirrettiin toiseen paikkaan. Vaikka olin silloin nuori poika, käsitin katsellessani uteliaana hänen hommiaan, ettei tuollainen renki talossa kauan viivy. Hienot vaatteet oli hänellä, saappaat jaloissa – harvinaista siihen aikaan renkimiehillä pyhinäkään – musta hattu päässä ja hienot rukkaset käsissä. Eikä hän erittäin kiivaasti näyttänyt työhön käyvän. Nostelipa silloin tällöin jotakin hirttä, mutta enimmäkseen hän katseli naureskellen toisten työtä.
Monta päivää ei Sutki tällöin renkinä ollutkaan. Kauhavalla-olo ei häntä huvittanut, vielä vähemmin työnteko. Aivan pian kuultiin, että hän oli tehnyt suuria varkauksia monissa paikoin, kuten Pietarsaaressa, Alajärvellä y.m. Hän joutui vangiksi ja vietiin sitten Vaasan linnaan. Sieltä hän karkasi huhtikuun 9 p. 1874 sillä tavalla, että oli irroittanut koppinsa uunin seinästä (uunia lämmitettiin käytävän puolelta) muutamia tiilikiviä ja kontannut läpi uunin, jonka suuaukko oli vain 10 tuumaa korkea ja 8 tuumaa leveä, käytävään, josta pääsi ulos, ja karkasi sitten ketterästi aidan ylitse. Hän kulki metsän läpi Vähäänkyröön, jossa astui kursailematta erääseen taloon, anasti ruokaa ja vaatteita talonväestä vähääkään välittämättä ja painui sitten Kauhavalle. Täällä oli hänellä Kauhavan Sippolassa täti ja serkkuja. Orpanansa, räätäli Kustaa Vilenin luokse hän tuli laitattamaan varastamistaan kankaista itselleen vaatteita. Vähääkään varomatta hän käveli julkisesti kylän raitilla, joten hänen olinpaikkansa tuli kyläläisten tietoon. Niin suuri oli kuitenkin mielenkiinto tai ehkä pelkuruus kylän miehissä, etteivät he uskaltaneet ottaa Sutkia kiinni. Sana toimitettiin kuitenkin nimismies Adolf Hägglundille, että Sutki oleskelee Kauhavan Sippolassa. Hägglund, vanha tunnettu rosvojen kukistaja, oli kohta valmis Sutkiakin kiinni ottamaan.
Kun Sippolan kylä on aivan lähellä syntymäkotiani, menin minäkin uteliaisuudesta sinne katsomaan, miten Sutkia kiinni otetaan. Nimismiehen saavuttua kylään pantiin etsintä toimeen. Sutki oli kuitenkin niin piiloutunut, ettei häntä löydetty. Muistan kuinka nimismies pani meitä poikasia asuintupien kellareista Sutkia etsimään. En minä enempää kuin toisetkaan poikaset tullut ajatelleeksikaan, että tuo suuri voro olisi voinut vaikka tappaa meidät, vaan me menimme rohkeasti kellareihin, jotka olivat tupien lattioiden alla, etsimään ikäänkuin jotakin leikkitoveria piilosilla ollessa. Turhaa oli kuitenkin kaikki etsiminen. Sutkia ei vain löydetty. Ihmiset lähtivät pois kyllästyneinä etsimiseen, ja niin minäkin menin kotiini. Hetken kuluttua näimme kuitenkin nimismiehen ajavan kotiinsa päin räätäli Kustaa Vilenin rattailla, mutta aivan pian näimme hänen taasen palaavan Sippolaan päin. Mitä oli tapahtunut, kun hän näin pian palasi?
Nimismies Hägglund oli kärryillä ollessaan ottanut räätäli K. Vileniä nenästä kiinni ja ruvennut sitä vääntämään sanoen: "Ellet ilmaise missä Sutki on, väännän nenäsi pois paikoiltaan." Sellaista voi tapahtua siihen aikaan. Vilen peläten menettävänsä nenänsä ilmoitti silloin, että Sutki oli piilossa eräässä ladossa heinien alla. Silloin nimismies kääntyi takaisin ja kutsui miesjoukon etsimään Sutkia ladosta, missä hänen piti olla. Talollinen Kustaa Tuomaanpoika Yli-Eskola, rohkea ja pelkäämätön mies, nousi heinäkasan päälle, kaivoi sieltä esiin Sutkin ja tarttuen häntä kaulukseen talutti hänet siten ladosta pois. Sutkilla oli kyllä korttelin pituinen puukko ja kuusipiippuinen ladattu revolveri. Mutta niitä hän ei käyttänyt, sillä hän ei ollut, kuten jo ennen on mainittu, mikään murhamies. Tuostakin ladosta, josta hänet löydettiin, oli häntä etsitty, ja oli m.m. Kauhavan nuorisoseuran perustamisajoilta tunnettu Matti Sippola terävällä seipäällä pistänyt haavan hänen reiteensä, mutta Sutki ei ollut tästä välittänyt eikä itseään ilmaissut. Nyt nimismies pani käsiraudat hänen käsiinsä ja vei hänet kotiinsa. Seuraavana päivänä hän lähti itse viemään Sutkia Vaasaan.
Se oli viimeinen kerta; kun Kaappo Sutki vangittiin. Käräjiä käytiin sitten monissa paikoissa, ja viimeisen tuomionsa Sutki sai joulukuun 19 p:nä 1874 Alajärven ja Kuortaneen pitäjäin kihlakunnanoikeudessa. Hänet määrättiin saamaan 40 paria raippoja ja olemaan yleisessä työssä Hämeenlinnan vankilassa kaksi vuotta. Täällä Hämeenlinnassa oli joku käynyt häntä tapaamassa, ja Sutki oli kertonut aikovansa lopettaa huonon elämänsä ja lähteä Amerikkaan vankeusajan loputtua. Sutki oli tehnyt kertojaan varsin miellyttävän vaikutuksen. Tälle henkilölle oli Sutki näyttänyt itse kirjoittamaansa usean arkin pituista elämäkertaa. Lieneekö kuitenkin vankeus häntä kyllästyttänyt, kun hän pyysi päästä siirtolaiseksi Siperiaan, mikä hänelle myönnettiinkin. Katekeetta Lindholm, joka oli suomalaisten siirtolaisten opettajana Siperiassa Verhne-Suetukissa, kertoo hänen sielläolostaan "Vaasan Sanomissa" vuonna 1881: "Itse asun minä samassa talossa kuin tuo kuuluisa Sutki, joka nyt pysyy alallaan suutarin ammatissa. Hän on nainut mies ja on hänellä pieni poika. Minä hiukan hämmästyin, kun hän minun oltuani täällä jonkin päivän tuli minua tervehtimään arvellen minun ainakin kuulleen hänestä puhuttavan. Myönsin kuulleeni paljonkin hänestä. Mutta kuten sanoin, elää hän nyt siivosti."
Ellen väärin muista, kertoi rovasti Johannes Granö, joka oli Siperiaan karkoitettujen suomalaisten pappina, että hän oli kuullut Matti Haapaojan tappaneen Sutkin yhteisellä kulkumatkalla Siperiassa lyömällä tätä kirveellä päähän. Kauhavan kirkonkirjoissa Sutki on merkitty kuolleeksi Siperiassa toukokuun 22 p:nä 1889. Näin päättyivät tämän kuuluisan varkaan päivät Siperiassa, kaukana kotimaasta. Synnynnäiset taipumukset veivät hänet rikoksiin ja ehkä myöskin orpous. Mahdollisesti hänkin olisi paremmissa olosuhteissa voinut kehittyä toisenlaiseksi henkilöksi.
MATTI HAAPAOJA
Jos jo Pukkilan Jaskan, Sippolan Jannen ja Sutkin Kaapon elämästä puhuessamme tulimme näkemään, että suurimpana syynä näiden henkilöiden kehittymiseen pahantekijöiksi oli jossakin määrin perinnöllisyys ja vielä enemmän perin kehno kasvatus ja ympäristön henki, niin vielä suuremmassa määrässä voimme sen huomata tarkastaessamme Haapaojan Matin sukuperää ja lapsuudenkasvatusta. Tämän kirjoittajalla ei olekaan paljon kerrottavaa mainitun henkilön myöhäisemmistä vaiheista, ja lapsuuden- samoinkuin nuoruudenajankin elämästä supistuu esitykseni kirkonkirjoista saatuihin kuivahkoihin tietoihin.
Matti Haapaojan suku juontaa alkuperänsä Ylivetelin seurakunnasta. Siellä oli asunut isoisä Juho Heikinpoika, syntynyt 27.2.1773, samoinkuin tämän vaimo Briita Tanelintytär, synt. 6.8.1773. Sieltä he olivat muuttaneet Uuteenkaarlepyyhyn Isakas-nimiseen taloon, josta Juho sai nimekseen Juho Isakas. Miten kauan he asuivat Uudessakaarlepyyssä, en voi sanoa. Sieltä muutti Juho Isakas perheineen Isonkylän Komsilaan vuonna 1830 saaden tämän talon mukaan taas nimekseen Gumse (Komsilan ruotsalainen nimi oli Gumse; se johtui nuijasodan aikuisesta Isonkyrön nimismiehestä tai lippumiehestä Pietari Gumsesta). Tämän Juho Heikinpojan poika, Matin isä Heikki Juhonpoika, oli syntynyt Uudessakaarlepyyssä 28.12.1803 ja kuoli Ylistarossa 18.5.1870. Hänellä oli kaksi vaimoa. Ensimmäisestä ei ainakaan liene eloon jäänyt yhtään lasta. Toinen vaimo oli Maija Matintytär Välmä, syntynyt Isossakyrössä 19.9.1809, kuoli Ylistarossa 10.1.1887. Heidät vihittiin avioliittoon vuonna 1831. Isostakyröstä perhe muutti vuonna 1847 Ylistaron Pollarin taloon ja sieltä taas saman pitäjän Kainaston Haapaojalle. Perheellä oli monta lasta, joista useimmat, m.m. Matti, olivat syntyneet Isossakyrössä.
Päättäen siitä, mitä Ylistaron seurakunnan rikoskirja tietää Haapaojan perheestä, näyttää koko perhe viettäneen rikollista elämää. Sekä isää että kaikkia poikia oli rangaistu suuremmista tai pienemmistä rikoksista. Kun nämä tavallaan valaisevat olosuhteita, joissa Matti Haapaoja sai alkuikänsä elää, esitän tässä lyhyesti ne muistutukset, jotka mainitun seurakunnan kirkonkirjoissa sanottua perhettä koskevat.
Isästä Heikki Haapaojasta on merkitty, että häntä vuonna 1835 on sakotettu ensikertaisesta metsänhaaskauksesta, vuonna 1843 ensikertaisesta juopumuksesta, vuonna 1845 toiskertaisesta juopumuksesta, vuonna 1846 toiskertaisesta metsänhaaskauksesta, vuonna 1851 irtolaisten tai kirjattomien henkilöiden luonaan pitämisestä, vuonna 1853 kolmaskertaisesta juopumuksesta, vuonna 1864 kolmaskertaisesta metsänhaaskauksesta, vuonna 1866 neljäskertaisesta metsänhaaskauksesta ja rehun siirtämisestä toisen maalta. Olipa vielä Heikki Haapaojan nimen perään merkitty: "Dåligt vård om barnens läsning" (kelvoton huolenpito lastensa lukemisesta), joka osoittaa, minkälaista huolta pidettiin perheessä lasten lukutaidosta ja kristillisyyden opetuksesta. Kuitenkin sanotaan, että Matti Haapaoja piti äitiään enemmän syyllisenä lasten huonoon kasvatukseen kuin isää. Hänen kerrotaan sanoneen, että kun isä tahtoi lapsiaan ojentaa pahoista tavoista ja panna heidät lukemaan, tuli äiti aina lastensa puolelle ja esti isän ojennuksen. Matti ei isäänsä ollenkaan syyttänyt, vaan osoitti häntä kohtaan jonkinlaista rakkautta m.m. silläkin, että hän Kakolassa vankina ollessaan hakkasi ja lähetti hautakiven isänsä haudalle Ylistaron hautausmaalle, mikä kivi on vielä jäljellä. Äitiään sitävastoin sanotaan hänen kovin pahalla mielellä muistelleen.
Kuten isä olivat veljetkin rikoksista rangaistuja, kuten mainittiin. Vanhimmasta veljestä Juhosta, joka oli syntynyt 7.7.1831, mainitaan Ylistaron rikoskirjassa: Vuonna 1850 sakotettu ensikertaisesta juopumuksesta, sapatinrikoksesta ja maantierauhan häiritsemisestä, vuonna 1856 tappelusta sekä ihmisrääkkäyksestä, vuonna 1859 tappelusta ja toiskertaisesta juopumuksesta; samana vuonna hän oli saanut eron vaimostaan. Vanhempana miehenä hän kuuluu eläneen aivan siivosti ja olleen isäntänä parissakin talossa Ylistarossa.
Toinen veli Jaakko, synt. 24.4.1843, oli sotilaana Suomen kaartissa ja siirtyi Helsinkiin, missä lienee kuollutkin. Hänestä on merkitty: Vuonna 1865 sakotettu tappelusta ja sapatinrikoksesta ja vielä samana vuonna sakotettu toiskertaisesta juopumuksesta.
Kolmas veli Iisakki oli syntynyt 6.8.1850; hänet on rikoskirjan mukaan Ylistaron y.m. pitäjien kihlakunnanoikeudessa 24.5.1873 tuomittu murtovarkaudesta saamaan 40 paria raippavitsoja ja olemaan kolme vuotta vankeudessa. Tämän tuomion syyn keisarillinen senaatti muutti ensikertaiseksi varkaudeksi, jonka sai sovittaa vesi- ja leipävankeudella. Vuonna 1874 sakotettiin häntä taasen ikkunan särkemisestä ja ihmisrääkkäyksestä. Hän meni sittemmin aivan pian Amerikkaan, minne on jäänyt ja siellä arvatenkin kuollut.
Sisaria oli Matti Haapaojalla täysikäisinä kaksikin. Vanhempi, Maria, syntynyt 26.12.1832 joutui naimisiin jonkun Nurmosta kotoisin olevan Rinteen kanssa. He muuttivat Lapualle 1861. Tästä sisaresta ei ole mitään erityistä mainittavaa. Nuorempi sisar Briita Sofia, joka samalla oli perheen nuorin lapsi, oli syntynyt 14.9.1851. Hänellä oli avioton lapsi, mutta hän oli sittemmin naimisissa Salmon Joupinojan kanssa; molemmat ovat jo kuolleet. Tämä kai oli se sisar, josta laulettiin, kun Matti meni niihin häihin Vittingille, missä teki sitten ensimmäisen murhansa: "Haapaoja häihin lähteissänsä valjasti hevosensa. Eikä se rekhensä ottanut kuin oman sisarensa."
Voimme käsittää, että tällaisessa kodissa ja tällaisissa olosuhteissa kasvaneena Matti Haapaoja ei voinut kehittyä hyvään suuntaan. Matti oli syntynyt Isossakyrössä 16.4.1845. Tämän kirjoittajalla on hyvin vähän tietoja Matin lapsuudesta ja varhaisemmasta nuoruudesta. Jumalaton ja rikollinen koti ei voinut tuottaa muita kuin pahantapaisia ja rikollisia lapsia. Sellainen kuulon mukaan oli Mattikin. Aikuiseksi vartuttuaan tuli hänestä iso ja roteva mies, ulkomuodoltaan hyvin komea. Ajan henki, mikä siihen aikaan Etelä-Pohjanmaalla oli vallalla, antoi suurimman arvon sille, joka oli pelkäämätön ja rohkea tappelija. Sellaisista puhuttiin ja sellaisia kehuttiin. Sellaiseksi sankariksi kehittyi ja pyrki Haapaojan Mattikin. Lienee hän ollut jo kohta mieheksi tultuaan Etelä-Pohjanmaan kuuluisimpia ja pelätyimpiä tappelijoita. Mutta hänessä kehittyi toinenkin pahe, ei ainoastaan tappelijan. Hänestä tuli varas ja tunnoton rosvo. Jo 12.11.1867 tuomittiin hänet Vähänkyrön käräjillä varkaudesta ja osallisuudesta murhaan.
Tästä rikoksesta hän pääsi lyhyehköllä vankeudella. Pitemmäksi ajaksi hän joutui kruunun leipää syömään, kun hänet vuonna 1870 Ylistaron ja Isonkyrön käräjillä tuomittiin kuritushuoneeseen taposta, Ylistaron rikoskirjat eivät ilmoita rangaistusajan pituutta, se lienee ollut 10-12 vuotta. Hän oli häissä Ylistaron Vittingillä tappanut puukolla talokas Heikki Antinpoika Impposen eli Imppolan, Ylistaron Pelmaan kylästä. Heikki Impponen, Matin ikätoveri, syntynyt 17.2.1845, oli samalla hänen juopottelu- ja kortinpeluu-toverinsa. Iso ja roteva mies oli Impponenkin sekä juopottelija, korttipeluri ja tappelija. Mutta kun molemmat pyrkivät olemaan häjyjen ja ylpeitten ensimmäisiä, tuli kateus ja viha heidän välilleen. Sanotuissa häissä syntyi riita, ja kysymys oli vain, kumpi heistä ensin ennätti iskeä. Matti ehti sen ensin tehdä, kun Impponen tuli häntä vastaan pimeissä rappusissa. Hän sai kaulaansa puukoniskun, joka vei häneltä hengen.
Kakolassaolo ei Matti Haapaojaa parantanut, päinvastoin se pahensi häntä. Siellä ollessaankin hän joutui riitaan toveriensa kanssa. Ellen väärin muista mitä minulle on kerrottu, oli hänellä aikomuksena antaa eräälle kuululle härmäläiselle puukkojunkkarille Eelin Topulle, joka oli hänen vankitoverinsa, puukon- tai kirveenisku, mutta Topu oli varuillaan ja ehti antaa ennen Matille iskun, joka oli vähällä tappaa hänet. Kakolasta päästyään Haapaoja vasta aloitti varsinaisen rosvouselämänsä. Hän ryöväsi ja varasti minkä ehti, joutui useat kerrat vankilaan, päästen sieltä joskus karkuunkin. Ainakin kaksi kertaa hänet vangittiin Ylistaron ja Ilmajoen rajoilla. On elossa vielä jokunen vanhus Ilmajoella, Jaakko Koskinen, joka oli Haapaojaa kiinni ottamassa ja vangitsemassa. Se ei ollutkaan vallan helppoa, sillä Matti oli sulkeutunut morsiamensa kamariin ja ampui sieltä kiinniottajia kuitenkaan osaamatta. Mutta Ilmajoen miehet olivat lujia ja pelkäämättömiä, särkivät oven ja panivat Matin kiinni hänen vastustuksestaan huolimatta. Toisella kerralla ei hänellä ollut ampuma-asetta, mutta hän oli päästä eräällä niityllä pakoon, kun oli hyvä juoksemaan. Mutta joukossa oli eräs nuori renkimies, joka oli häntä vielä nopeampi. Tämä seurasi Mattia, ja kun hän lopulta väsyi, uhkasi nuorukainen ampua hänet, ellei hän seisahdu, vaikk'ei uhkaajalla ampuma-asetta ollutkaan. Matin täytyi seisahtua, ja niin ehtivät toiset rotevammat miehet tulla apuun ja vangita hänet.
Miten paljon Haapaoja ehti varastaa ja murhata, ei ole tiedossamme. Julmimpia ja raaimpia rosvoja hän oli, mitä tässä maassa milloinkaan on ollut. Ihmishenki ei paljon hänelle maksanut, kylmäverisesti hän murhia teki. Ylistaron kirkonkirjaan on merkitty, että hänet 14.1.1891 Hausjärven kihlakunnanoikeudessa tuomittiin neljäskertaisesta varkaudesta ja murhasta mestattavaksi, mutta tuomio muutettiin elinkautiseksi pakkotyöksi Siperian kaivoksissa. Siperiassa hän on kyllä oleskellut, mutta oliko hän ennen siellä siirtolaisena vaiko vasta tämän tuomion jälkeen, ei ole tiedossani. Siellä ollessaan kerrotaan hänen murhanneen m.m. Kaappo Sutkin ja sanotaan hänen useita muitakin murhia siellä tehneen. Siperiassa ei hän kuitenkaan kuollut, vaan eli elinkautisena vankina Kakolassa. Uskottelipa hän vankien ystävälle Matilda Wredelle ja tietenkin koko vankilan henkilökunnalle tulleensa uskonnolliseen herätykseenkin. Oliko siinä mitään perää vai oliko se kokonaan petosta, en voi varmuudella sanoa. Jos hänessä jonkinlainen herätys olisikin tapahtunut, ei se missään tapauksessa ollut syvempää laatua, sillä jonkin ajan kuluttua hän surmasi erään vanginvartijan ja hirtti itsensä vähän myöhemmin. Ylistaron kirkonkirjoihin ei ole merkitty kuolinvuotta, mutta tietääkseni se oli vuoden 1896 paikoilla.
Matti Haapaojan ruumis joutui Helsingin anatomiseen laitokseen, ja luurankoa säilytetään vielä n.s. anatomiasalissa muiden luurankojen joukossa. Tympäisevänä, etten sanoisi raakana ajankuvana mainittakoon, että hänen ruumistaan anatomiasalissa leikattaessa eräs nuori lääketieteen ylioppilas nylki Matti Haapaojan säärinahan ja vei sen jollekulle nahkurille valmistettavaksi shagriininahaksi. Muudan nahkurinoppilas valmisti sen ja oli kyllin julkea esittääkseen nahkakappaleen mestari- tai kisällinäytteenä, jota nahkurien ammattiyhdistyksen johtokunta ei kuitenkaan hyväksynyt. Lääketieteen ylioppilas laitatti kirjankannet siitä.
Surkea ja kamala oli tuon mieskurjan elämä, elämä ilman jumalanpelkoa ja häpeäntunnetta. Että perinnöllisyys ja kehno kasvatus yhdessä silloisen raa'an ajanhengen kanssa olivat tähän pääasiallisesti syynä, tarvinnee tuskin mainita. Alallaan Haapaoja oli tämän ajan kuuluisuuksista viimeinen Etelä-Pohjanmaalla.
KIRKKO JA KOULU ETELÄ-POHJANMAALLA PUUKKOJUNKKARIEN AIKANA
Kun olemme tarkastaneet häjyjen esiintymistä Eteläpohjanmaalla, emme voi olla luomatta silmäystä myös kirkollisiin ja opetusoloihin niinä aikoina ja vähän myöhemminkin.
Uskonnolliseen elämään, joka maassamme viime vuosisadan alkupuolella oli aivan lamassa tai nukuksissa, oli niinsanottu "uudempi herännäisyys" tuonut virkeyttä. Etelä-Pohjanmaa oli osalleen saanut herännäisyyssuunnan miltei kaikki tunnetuimmat ja etevimmät papit. Niinpä Niilo Kustaa Malmberg oli Lapualla, Frans Oskari Durchman Isossakyrössä sekä sittemmin Lauri Stenbäck ja hänen jälkeensä Oskar Vilhelm Forsman samassa seurakunnassa. Karl Gustaf von Essen oli Ylihärmässä ja senjälkeen Ilmajoella ja Antero Vilhelm Ingman Alahärmässä, eikä Jonas Laguskaan ollut kaukana täältä, sillä hän oli pappina Keski-Pohjanmaalla, ensin kappalaisena Ylivieskassa ja sittemmin Oulun läänin Pyhäjärvellä.
Näiden miesten vaikutuksesta herännäisyys sai ainakin muutamissa seurakunnissa, kuten Lapualla, Nurmossa, Seinäjoella, Ylistarossa, Yli-härmässä y.m., jotenkin suurta kannatusta. Syntyi paljon liikettä, ja monet heräsivät ajattelemaan autuutensa asiaa. Nämä heränneet, jotka jo puvussaan, n.s. "körttipuvussa", erosivat muista kansalaisista, nimittivät joukkoonsa kuulumattomia silloin kuten vielä nytkin suruttomiksi. Tämä tietysti herätti paheksumista näissä "suruttomissa", etenkin kun heidän mielestään eivät kaikki heränneetkään olleet kovin surullisia, vaan monesti jotenkin maailmallismielisiä. Siksipä syntymäseudullani Kauhavalla nämä suruttomat lauloivat ivallisesti: "Voi jos kaikki körttiläiset olis heränneitä, niin ei maailman lapset saisi joukkohonsa meitä!" Muuten oli näiden heränneiden vaikutus oman piirinsä ulkopuolellakin jossakin määrin tuntuva. He koettivat hillitä, jopa joskus tarvittaessa kovuudellakin, sitä raakalaiselämää, joka silloin oli vallalla. Raakuus, kuten ennen on osoitettu, olikin niin suuri, ettei edes pappejakaan säästetty. Niinpä Kauhajoella ammuttiin sikäläinen kappalainen Fredrik Ollonqvist v. 1851, ja Nurmossa menivät pahuudenharjoittajat niin pitkälle, että tunkeutuivat myöhään illalla sikäläisen kappalaisen Henrik Linderoosin asuntoon ja rääkkäsivät sekä pahoinpitelivät häntä.
Evankelisella suunnalla eli hedbergiläisillä, kuten heitä täällä Etelä-Pohjanmaalla nimitettiin, ei siihen aikaan ollut vielä pappien keskuudessa montakaan edustajaa täällä. Siihen lukeutuivat kyllä Kauhavan kappalainen Juho Henrik Keckman, kuollut Kauhavalla 1867, ja Kauhajoen kappalainen, sittemmin Urjalan kirkkoherrana kuollut Samuel Hellgren (oli Kauhajoella kappalaisena 1855-64), mutta Keckmanin, joka monessa suhteessa oli aikaansa edellä, ei kuitenkaan ollut kiukkuisen ja epähartaan mielenlaatunsa vuoksi onnistunut voittaa mielipiteillensä alaa kansan keskuudessa. Se muisto hänestä Kauhavalla on, että kun Niilo Kustaa Malmberg, joka pitäjänapulaisena oli velvollinen saarnaamaan myös Kauhavalla, silloisessa Lapuan kappelissa, oli pitänyt herätyssaarnan Kauhavan kirkossa, niin Keckman seuraavana sunnuntaina saarnasi kumotakseen Malmbergin saarnan. Että Malmberg sitten myöhemmin saarnavuorollaan maksoi samalla mitalla, on itsestään selvää. Tällainen saarnaturnailu kirkossa ei tietenkään ollut kansalle rakennukseksi.
Parhaana todistuksena kansan mielipiteestä oli se häiriö, joka tapahtui Kauhavan kirkossa vuosien 1850 ja 1860 välillä. Keckmanin parhaillaan pitäessä jouluna päiväsaarnaa tuli eräs mies kirkkoon seisahtuen keskelle ristikäytävää, otti takkinsa alta aisakellon ja rupesi sitä voimainsa takaa helistämään. Koko jumalanpalvelus-toiminta häiriytyi. Mies vietiin kyllä kirkosta ulos ja sai teostaan ankaran rangaistuksen. Kyselin eräältä herännäisvanhukselta, joka itse oli ollut kirkossa tämän tapahtuessa ja tunsi kellon-helistäjän, mitä siitä ajateltiin ja etenkin mitä heränneet siitä ajattelivat. Ukko hymyili ja sanoi: "Kyllä se hyvin vastasi Keckmanin saarnaa, sillä hänen puheensa ovat kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen." – Tulin ajatelleeksi silloin, että eivätköhän vain tuonkin ukon sormet olleet pelissä mukana.
Muuten, kuten sanoin, ei Keckman kiukkuisen luonteensa vuoksi voinut paljonkaan hengellisen elämän alalla vaikuttaa, joten yhtenä syynä Kauhavan olojen surkeaan tilaan oli vakavamman hengellisen hoidon puute. Keckmanilla oli hyvin vähän arvoa kansan keskuudessa; hänestä puhuttiin takanapäin ivaillen. – Samuel Hellgren Kauhajoella oli kyllä aito hedbergiläinen, Fr. G. Hedbergin ystävä ja toveri, ja hänet oli hartauspuheittensa pidosta n.s. konventikkeli-plakaatin perusteella pidätetty kolmeksi kuukaudeksi virastaan. Hän oli kyllä ulkonaisilta puhelahjoiltaan kokolailla etevä sekä muutenkin vakavakäytöksinen ja hieno mies, mutta tietojensa puolesta vallan heikko, oli tullut papiksi kaikkein heikoimmilla arvosanoilla. Hänen vaikutuksensa oli ehkä senkin vuoksi liian vähäinen, eikä hän voinut toimia suuntansa edistämiseksi ja kansan elämän parantamiseksi. Vasta myöhempi aika ja voimakkaammat miehet toivat evankelisen suunnan Etelä-Pohjanmaalle ja saivat siellä paljon aikaan.
Tämän ajan Etelä-Pohjanmaan pappien suuri enemmistö ei kuulunut mihinkään erityiseen suuntaan. Olihan heidän joukossaan sellaisiakin merkkimiehiä kuin Ilmajoen kirkkoherra, filosofian ja jumaluusopin tohtori, lääninrovasti Karl Rudolf Forsman, mutta suuren suuri osa oli jotenkin keskinkertaisella tasolla. Niinpä Ala-härmässä oli kappalaisena Thomas Calen vv. 1823-61. Hän oli syntynyt talokkaanpoikana Evijärvellä 1784 ja kuoli 1861 Alahärmän kappalaisena. Vanhana miehenä hän oli mennyt kouluun ja nähtävästi ilman erityisiä lahjoja. Hänen yksinkertaisuudestaan kertoivat vanhemmat papit minun ollessani nuorena pappina monenlaisia hullunkurisia juttuja. Pastoraalitutkintoa ei tämä mies voinut koskaan suorittaa. Hän oli kyllä kerran ollut Turussa koettamassa, mutta kun häneltä oli kysytty viiden Mooseksen kirjan lukumäärää, oli hän ankaran miettimisen jälkeen vastannut: "kuusi". Virkansa tehtäviä hän ei enää moneen aikaan voinut hajamielisyytensä vuoksi toimittaa. Hajamielisyydessään hän oli kerran ruvennut suomalaiselle kuulijakunnalle pitämään ruotsalaista saarnaa. Apulaisena oli hänellä kyllä jonkin aikaa Anders Vilh. Ingman, mutta kun tämä siihen aikaan harrasti vain lukujansa, ei hänenkään vaikutuksensa ollut kovin suuri. Pahimpana häjyjen aikana oli Calenilla apulaisena Johan Henrik Wijkberg, synt. 1804, kuoli 1894 saamatta milloinkaan vakinaista virkaa. Hän oli myöskin jonkin aikaa pappina Ylihärmässä, mutta nähtävästi hän oli hyvin heikko pappismies. Hän lienee enemmän harrastanut metsästystä kuin sielunhoitoa, koska kuulin häntä vielä jäljestäpäinkin nimitettävän "Lintu-Jussiksi".
Ylihärmässä oli ollut viimeisenä kappalaisena K.G. von Essen vv. 1849-62, ja hänen vaikutuksensa lienee ollut jommoinenkin, mutta heränneiden kesken syntynyt erimielisyys lamautti hänenkin toimintaansa. Ylihärmän heränneet kannattivat enemmän Niilo Kustaa Malmbergia kuin Esseniä, mistä syystä hänen vaikutuksensa tietysti oli vähäinen.
Lapualla Niilo Kustaa Malmberg sai kyllä paljon aikaan herätystä kansan keskuudessa, mutta kun hän kuoli jo v. 1857, niin herännäisyys Lapualla kuten sen naapuriseurakunnissakin joutui joksikin aikaa lamaannustilaan.
Yleensä voi sen ajan papistosta sanoa, että suuri osa siitä oli lahjoiltaan keskinkertaista, jopa vieläkin heikompaa. Saarnattiin samoja saarnoja vuodesta vuoteen, moni käyttäen laulavaa ääntä, saarnanuottia; toiset tulivat saarnatessaan usein niin liikutetuiksi, että itkivät itse kuten seurakuntalaisetkin, etenkin naiset.
Kirkossakäynti oli kuitenkin kohtalaista, ehkä ahkerampaa kuin nykyjään. Kirkot olivat tosin kylmiä, mutta tämän vuoksi ei pelätty sinne mennä. Etteivät jalat paleltuisi, tömistettiin niitä lattiaan, joten pappi sai puhua hyvinkin kovalla äänellä saadakseen sanansa kuuluviksi. Joskus kyllä pappi nuhtelikin, kun töminä paisui liian äänekkääksi, mutta se ei paljon auttanut, kun jalkoja paleli.
Yhtenä tärkeänä syynä ahkeraan kirkonkäyntiin oli varmaan se, että tahdottiin kuulla uutisia, sekä kirkollisia että muita, erittäinkin aviokuulutukset ja kuolleet, sillä eihän kuulutuksia silloin sanomalehdissä julkaistu. Nuorisokin oli paljon ahkerampi kirkossakävijä kuin se nykyjään on. Ikävä vain, että monet nuoret viettivät jumalanpalvelusaikansa ulkona tai myöskin kirkon eteisissä tiedustelemassa toisiltaan, missä illalla oli huvitilaisuuksia. Eipä auttanut tätä pahetta vastaan, vaikka Kauhavan muutama vuosi sitten palaneen kirkon sisäeteisen oven päälle oli isoin kirjaimin kirjoitettu: "Mutta ulkona ovat koirat ja velhot ja huorintekijät ja murhaajat ja epäjumalanpalvelijat ja kaikki ne, jotka valhetta rakastavat ja tekevät." Ilm. 22:15. Sen näkemiseen oli jo kai niin totuttu, ettei se enää mitään vaikuttanut.
Varsinkin suurimpina juhlapäivinä muistettiin käydä kirkossa. Etenkin joulu ja uusivuosi käryävine talikynttilöineen, joista koko kirkko tuli pahaa katkua täyteen, veti sekä nuoret että vanhat kirkkoon. Muuten pidettiin sellaisia ihmisiä julkipakanoina, jotka eivät edes joskus käyneet kirkossa ja Herran Ehtoollisella, eikä sellaisille henkilöille annettu täyttä ihmisarvoa.
Uskonnollista kirjallisuutta viljeltiin ehkä ahkerammin kuin nyt, ainakin sitä lukivat ne, jotka yleensä antoivat arvoa uskonnolle. Tämän vaikutti myöskin se, että maallista kirjallisuutta oli aivan vähän samaten kuin sanomalehtiäkin. Koko Etelä-Pohjanmaalla ei ilmestynyt ainoatakaan suomenkielistä sanomalehteä. Ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti siellä ilmestyi vasta v. 1878, jolloin Kristiinassa alettiin toimittaa "Ahti, aaltojen kuningas"-nimistä lehteä. Hartauskirjallisuutta sitävastoin oli jonkin verran, etupäässä käännöksiä. Näistä oli suomeksi ilmestyneellä Lutherin postillalla päämerkitys. Muita hartauskirjoja olivat Johannes Arndtin "Totisesta kristillisyydestä", D. Hollazin "Armonjärjestys autuuteen", A. Dentin "Totisen kääntymisen harjoitus", J. Qvirsfeldin "Taivaallisen yrttitarhan seura", T. Willcockin "Kalliit hunajapisarat", T. Gougen "Sana syntisille ja sana pyhille", H. Renqvistin ruotsista kääntämä "Huutavan ääni" y.m. Vallankin oli viimeksimainittu paljon käytetty sen ankarasta sisällyksestä huolimatta: siinä on ensimmäisellä sivulla mainittu helvetti-sana 6-7 kertaa. Kirjan uhkauksista muodostettiinkin Kauhavalla sananlasku: "Se on myöhäistä, sanoo huutavan ääni."
Sunnuntain viettoa koetettiin ainakin siten teroittaa, ettei aamupäivällä jumalanpalveluksen aikana kukaan, eivät nuoret eivätkä lapsetkaan, saaneet olla "hyppööllä". Monissa asunnoissa luettiin virsikirjasta, ellei Postillaa ollut, päivän epistola ja evankeliumit kaikkien ollessa kuulemassa. Ehtoopuolella sitävastoin annettiin vapaus päästä liikkeelle. Tämä tietenkin koskee sellaisia eteläpohjalaisia koteja, joissa annettiin arvoa uskonnolle. Mutta kuten olemme nähneet, oli paljon sellaisiakin paikkoja, joissa ei jumalansanasta eikä kirkosta välitetty ja joissa käytettiin sananpartta: "En ole kirkon kipiä enkä jumalansanan vaivainen."
Mitä sitten opetusoloihin tulee, on jossakin määrin kiintoisaa katsella niitäkin. Alkuopetus eli kirjallepano oli jotenkin kokonaan kodin, siis vanhempain huolena. Hankittiin Aapiskirja kukkoineen ja sitten alettiin opetella. Äiti tai isä hankki "ällätikun", lukupuikon, ja sitten alettiin pojan tai tytön päähän tikulla osoittaen ajaa kirjallisuuden alkeita. Eihän se aina oikein hauskalta tuntunut. Kelkat ja muut huvitukset vetivät mieliä ulos. Kahdella tavalla koetettiin edistää lukutaitoa ja -halua. Aapiskirjan kukon ilmoitettiin milloin mitäkin hyvää munivan sille, joka ahkerasti lukee, ja kun se ei oikein auttanut, asetettiin johonkin paikkaan seinälle tai ovelle luudanvarpuja, joilla uhattiin kylvettää, ellei lukuhalu pysynyt vireillä. Vielä kammottavampi uhka oli saada kinkereillä tukkapöllyä tai joutua oikein pöydän alle. Eipä tämäkään aina tahtonut oikein auttaa, sillä monelle oli lukemisen alku karvasta.
Oli myöskin seurakunnissa vanhoja muijia, joita nimitettiin "lääroiksi", ruotsinkielen mukaan, ja jotka joko yksityisten luona tai omissa huoneissaan antoivat opetusta seudun lapsille. He saivat vanhemmilta palkkion enimmäkseen luonnossa. Sellaisissa kouluissa saatiin kyllä jonkinlaista alkuopetusta, vaikka se ei tietystikään erittäin oivallista ollut. Sittemmin useissa seurakunnissa perustettiin ainakin yksi kiertokoulu, johon otettiin palkattu opettaja. Varsinkin rovasti, jumaluusopin toht. K.R. Forsman emäseurakunnassaan Ilmajoella ja sen kappeleissa oli innostunut saamaan niitä aikaan. Ei niissä erittäin runsaasti opetusta saanut, sillä koulua pidettiin vain kaksi tai enintään kolme viikkoa paikassaan, eivätkä koulumestaritkaan juuri täysinoppineita olleet. Monet tavauttivat lapsia vielä niin että tupa raikui: "ii sanoo ii", joskin toiset alkoivat tätä tavaustapaa hylkiä. Opetettiin kiertokouluissa kirjoituksenkin alkeita. Vielä 1860-luvulla käytettiin musteella kirjoitettaessa linnunsulkakyniä, joitten teroittaminen oli tarkkaa työtä. Mustetta laitettiin itse aineista, joita tuotettiin apteekeista. Pääasiana olivat kuitenkin sisäluku ja katekismus; raamatun historiaa alettiin vasta myöhemmin lukea.
Lukukinkerit ne kuitenkin pääasiallisesti ylläpitivät lukutaitoa kansan keskuudessa. Ne olivat tosin aivan toisenlaisia kuin nykyajan. Pöydän ääreen luettajan luokse oli kaikkien tultava. Luettajina olivat paitsi pappeja ja lukkareja, kirkon vartijat, joskus kinkerikunnan kirkkoneuvoston jäsen, "seksmanni", kuten häntä nimitettiin. Pappi valvoi kuitenkin kaikkia tarkasti ja antoi nuhteita ja rangaistuksia, joskus myöskin kiitoksia. Rangaistuksena oli tukkapölly josta kinkerien pilkkanimi, "tukkajuhla", johtuu. Pahimmassa tapauksessa voi joutua myöskin pöydän alle. Tästä eivät säästyneet vanhimmatkaan henkilöt. Niinpä kerrotaan, että jo ennenmainittu Ilmajoen kirkkoherra K.R. Forsman kappeliseurakunnassaan Peräseinäjoella oli pannut pöydän alle erään isäntämiehen. Kotiin tullessa puheli Forsmanin apulainen, joka ajoi samassa reessä esimiehensä kanssa: "Mitähän se isäntä mahtoi ajatella siellä pöydän alla?" Forsman kysyi: "Kuka se isäntä sitten oli?" – "Se oli saman talon isäntä, jossa kinkerit pidettiin", vastasi apulainen. – "No, eipä sitä olisi sentään pitänyt pöydän alle panna, jos olisi tietänyt, kuka se huonotaitoinen mies oli", tuumaili Forsman. Kinkereistä voisi muuten hyvinkin paljon puhua. Niiden ikävinä puolina olivat paitsi juhlimista, joissa väkijuomilla oli osansa, juustomarkkinat ja palkankanto, joita monet papit kinkeritilaisuuksissa harjoittivat. Kun niissä papit myivät palkaksi saamiaan juustoja, syntyi siitä melua ja rähinää, kuten kaupanteossa ainakin, joten se vei vakavuuden toimitukselta.
Ankariksi muodostuivat myöskin rippikoulut. Monet papit antoivat huonolukuisten kulkea 6-7 vuotta rippikoulua. Oppilaat kyllästyivät joskus, jättivät koko homman ja elivät luvattomassa yhteydessä jonkun naisen kanssa sekä tulivat perheen isiksi ja äideiksi. Tällaisia rippikoulunkäymättömiä sanottiin syntymäseudullani Kauhavalla pilkallisesti "ruunankummeiksi". Kun Kauhavalle tuli v. 1870 ensimmäinen kirkkoherra, F.M. Ottelin, oli seurakunnassa tuollaisia rippikoulunkäymättömiä suuri joukko. Nämä oli viimeinen kappalainen J.H. Keckman koulusta pois ajanut. Ottelin koetti heitä vähän valmistaa, laski sitten Herran Ehtoolliselle ja vihki avioliittoon sellaiset, joilla oli vaimo tai mies. Itse hän kuitenkin joutui samaa monivuotista rippikoulua käyttämään. Sillä kun viisi vuotta hänen tulonsa jälkeen kävin rippikoulua, oli siellä useita jo ison joukon kolmannellakymmenellä olevia partaniekkamiehiä, jotka olivat kolmatta tai neljättä kertaa yrittämässä.
Koetettiinhan noiden heikkojen lukutaitoa auttaa siten, että seurakuntien kanttorit pitivät n.s. "lukkarinkoulua". Vallattomuutta lienee niissä harjoitettu, koska K.R. Forsman antaessaan määräyksiä lukkarinkoulun pitämisestä käski käyttää, ellei muu auttanut, vallattomuuden hillitsemiseksi ruumiillista rangaistusta; jos ei kanttori sitä uskaltanut tehdä, lupasi hän tulla avuksi. Ukko lienee ollutkin tässä suhteessa avullinen, sillä kerrotaan, että hän oli joskus tanssittanut keppiä noiden laiskojen ja vallattomien koululaisten selässä. Aina jotakin hyötyä mahtoi näistä lukkarinkouluistakin olla. Niinpä kerskasi leikillisesti Kortesjärvellä ollessani sikäläinen vanha lukkari K. Lahtinen, ettei hänen "akatemiansa" niin huono ollut, koska sieltä oli yksi pappikin tullut. Hän tarkoitti erästä maallikkosaarnaajaa, joka oli hänen koulussaan ollut ja sittemmin alkanut saarnata. Ettei se oppi, joka tuossa "akatemiassa" saatiin, oikein suuri ollut, voimme päätellä siitä, että tuon saarnamiehen naapurilla, eräällä leikkisällä räätälillä, oli tapana sanoa: "Ei minulla ole kovin suuria vaatimuksia saarnamiesten suhteen, mutta sen vain vaatisin, että he osaisivat sisältä lukea." Sitä ei kuitenkaan saarnaaja M.V., tuo Lahtisen akatemian käynyt, osannut.
Muutamissa seurakunnissa koetettiin pitää lukuhalua vireillä lainakirjastoja perustamalla. Niistä oli kyllä hyötyä ja olisi ollut vielä enemmänkin, jos niitä olisi paremmin hoidettu, mutta niitä hoidettiin useinkin niin huonosti, että kirjat jäivät lainaajille ja tuotiin takaisin joskus, jos sattui, aivan repaleisina ja tahrattuina. Oli myöskin sellaisia pappeja, kuten jo mainittu J.H. Keckman Kauhavalla, jotka panivat seurakunnassaan toimeen jonkinlaisia sunnuntaikouluja sekä aikuisille että lapsille. Niin teki Ilmajoella rovasti K.R. Forsman, jonka aikana Ilmajoelle myöskin ensimmäinen kansakoulu perustettiin.
Esitykseni voin lopettaa jo tähän sanomalla: Aika oli toinen kuin nyt. Tehtiinhän sitä työtä näinä raskaina ja ikävinäkin aikoina seurakunnissa, joskaan ei aina samalla uutteruudella ja menestyksellä kuin myöhemmin.