[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fe8_QMJOVSw7p7Pi4q3X7X643JeQ0W86GA-9DuJGnvsM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1177,"Puukkojunkkarien aika","Alanen, Yrjö",1860,1944,"1177-alanen-yrjo-puukkojunkkarien-aika","1177__Alanen_Yrjö__Puukkojunkkarien_aika","Kappale Etelä-Pohjanmaan historiaa viime vuosisadan keskivaiheilta","tietokirja",[],[],"fi",1931,null,19566,133336,true,[],[],[],"Alanen kuvaa Etelä-Pohjanmaan puukkojunkkarien aikaa 1800-luvun puolivälissä. Teos koostuu historiallisista kuvauksista ja muistitiedosta, joissa tarkastellaan häjyjen elämää, tappeluita ja yhteiskunnallista ilmapiiriä Kauhavalla ja Härmässä. Mukana on kertomuksia tunnetuista hahmoista kuten Isontalon Antista ja Rannanjärvestä.","Yrjö Alasen 'Puukkojunkkarien aika' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1177. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","PUUKKOJUNKKARIEN AIKA\n\nKappale Etelä-Pohjanmaan historiaa\nviime vuosisadan keskivaiheilta\n\n\nKirj.\n\nYRJÖ ALANEN\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1931.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkuesitys\nHäjyjä Härmän käräjillä\nPuustellin häät\n\"Kauhavan herra\"\nPukkilan Jaska\nSippolan Janne\nKaappo Sutki\nMatti Haapaoja\nKirkko ja koulu puukkojunkkarien aikana\n\n\n\n\nALKUESITYS\n\n\nVoidaan kysyä, olenko asemani ja toimintani vuoksi sopiva henkilö\nkirjoittamaan tämänaiheista muistelmateosta. Olen epäillyt sitä\nitsekin, mutta on olemassa asianhaaroja, jotka minut tähän työhön\ntavallaan pakottavat.\n\nEnsinnäkin on nykyjään elossa vain harvoja minun ikäisiäni miehiä,\njoilla on ollut tilaisuus seurata siksikin läheltä tapahtumia kuin\nminulla on ollut. Sitäpaitsi olen mieleeni ja muistiini pannut\nsekä vanhemmilta henkilöiltä kyselemällä tiedustellut asioita ja\ntapahtumia niin tarkkaan kuin olen voinut. Olen vielä kirkkojen\narkistoista ja osaksi oikeuden pöytäkirjoista tehnyt muistiinpanoja.\nKoetan myös katsella asioita ja tapahtumia ulkokohtaisesti, jotta\nesitykseni muodostuisi mahdollisimman todenperäiseksi. Kertomukseni\novat senvuoksi todellista historiaa Etelä-Pohjanmaan kansan elämästä,\nrajoittuen tosin vain muutamiin pitäjiin, etupäässä Kauhavaan ja\nHärmään. Mutta kun nämä ovat n.s. \"häjyjen\" maan keskustaa, luulen,\nettä niistä saa kuvan koko Etelä-Pohjanmaan kansasta viime vuosisadan\nkeskivaiheilla.\n\nSyinä siihen, että olen tällaiseen kirjoitteluun ryhtynyt, on\nlisäksi pari muuta seikkaa. Ensinnäkin se, että kyseessäoleva aika\non nykypolven ihmisten mielessä saanut liian kaunistetun, ehkäpä\nliiaksi ihannoidunkin värityksen. Toiseksi se, että nykyaikana saa\nlukea tuota aikaa käsitteleviä kertomuksia, joissa on vain siteeksi\ntotta. Onpa esimerkiksi Isontalon Antista ja Rannanjärvestä tahdottu\ntehdä jonkinlaisia eteläpohjalaisia kansallissankareita, joiden kuvia\non yksinpä ylioppilasosakunnan seinälle ripustettu. Mielikuvituksen\nja harhaanjohtavien tietojen perusteella laaditaan kertomuksia,\njoista saadaan tuskin nimeksikään oikeata kuvaa asioista. Näihin\nasianhaaroihin katsoen on minulla mielestäni ollut täysi syy pyrkiä\nesittämään muutamien kertomusten puitteissa olot ja tapahtumat\ntosiasiain valossa.\n\nKun tarkastelemme \"häjyjä\", voimme erottaa heissä kaksi eri joukkoa,\nnim. varsinaiset puukkojunkkarit ja toiseksi varkaat ja rosvojoukot.\nNäitä ei mielestäni ole toisiinsa sekoitettava. Puukkojunkkarit\nuseimmiten pitivät tappeluita ja puukotuksia jonkinlaisena urheiluna,\nkun taasen varkaat ja rosvojoukot harjoittivat toisen omaisuuden\nanastamista joko salaa varastamalla tai julkisesti ryöstämällä ja\nväkivaltaa käyttämällä.\n\nTahtoisin ensin puhua puukkojunkkareista. Puukkojen käyttäminen\ntappeluaseena alkoi Etelä-Pohjanmaalla vasta vuosien 1840-50\nvaiheilla. Kuten äitini isä, joka oli syntynyt 1794, kertoi, antoivat\nmustalaiset aiheen Etelä-Pohjanmaan miehille käyttää puukkoa\nlyömäaseena. Mustalaisilla oli nimittäin raudasta tai messingistä\ntehtyjä sormuksia, joissa oli piikillä varustettu kanta. Niillä\nhe raapivat markkinapaikoilla, kun tappelu syntyi, vastustajiensa\nkasvoja viiltäen niihin pahojakin haavoja. Kun maakunnan miehillä ei\nollut tällaisia aseita, ottivat he puukot esille. Tätä ennen olivat\ntappeluaseina olleet puukalikat, joskus kirveet, mutta ennen kaikkea\nrautaisella tai vaskisella nupilla varustetut ruoskanvarret, joita\nsanottiin \"moskuloiksi\". Ne olivat kyllä kovia aseita, varsinkin kun\nnuppina oli esim. kärryrummun sisähela, jossa oli ulkoneva terävä\nhokki. Kuolettavan iskun sai se, jonka päähän tuollaisella aseella\nlyötiin.\n\nEnsimmäinen puukonkäyttäjä Kauhavalla oli äidinisäni kertomuksen\nmukaan talon poika, sittemmin talollinen. Salomon Toppari eli, kuten\nhäntä tavallisesti kutsuttiin, Heikkilän Salu. Hän eli vielä minun\nlapsuuteni aikana ja vielä noin 70-vuotiaana vanhuksena puukotti\npahasti erästä miestä.\n\nKuten sanoin, pidettiin tuota puukkotappelua jonkinlaisena\nurheiluna. Kun ei ollut parempia huveja eikä tiedollisia\nharrastuksia, huviteltiin tappeluilla, joista monet muodostuivat\nsodaksi eri kyläkuntien välillä. Pelkäämättömintä ja rohkeinta\ntappelijaa ylistettiin ja kunnioitettiin, samoinkuin nykyjään\neteviä urheilijoita. Varsinkin olivat murhalaulut omiaan mieliä\nkiihoittamaan. Niitä sepitettiin kaikista miehentapoista ja\nsuuremmista tappeluista. Tappaja niissä sai tavallisesti\nylistyksenpä, hänen puukkoaan kuvailtiin teräväksi ja lyöntiään\ntehokkaaksi. Mainittakoon tässä muutama esimerkki. Kauhavalla esim.\nlaulettiin: \"Sompin Heikin puukko oli terävä kuin nuoli, Kun se sillä\nreisun löi, niin krapsari Antti kuoli.\" Tai: \"Annalan Matin puukko\noli terävä kuin miekka, Sillä se tuon Iisakin Jussin suolet sivulle\nsieppas.\" Tai myös: \"Annalan Matin puukko oli terävä kuin nuoli,\nLippannin luhtaan veräjälle Iisakin Jussi kuoli.\" -- Laulettiin\nmyöskin: \"Tuularin Jukki se kätehen löi ja trenki-Jussi selkään, Eipä\nnuo Tuularin pojat fallesmannia pelkää.\"\n\nVälisti sankari sai tarpeettomastikin ylistystä, kuten siinä\nlaulussa, jolle Heikki Klemetti on mahtavan sävelen sepittänyt ja\njoka alkaa: \"Minä olen Ruuski Kuurtaneelta, sen Kreeta Maijan poika,\nHelposti minä tappelussa Ylikarin Yllin voitan.\" Tuo voitto oli\ntosiaankin helppo. Ylikarin Ylli oli kotoisin Kauhavan Ylikylästä\nja oli kuuluisa tappelupukari. Hänellä oli vaimo Alajärven Kurejoen\nMyllykankaalta. Ylli kulki vaimonsa kotipaikalla häissä ja muissa\npidoissa. Kurejokelaiset pelkäsivät häntä, sillä Ylli oli iso mies\nja kovin sisukas. Häät olivat taasen tulossa Kurejoella, ja kun\nkurejokelaiset tiesivät Karin Yllin niihin tulevan, päättivät he\ntehdä lopun hänen häjyilemisestään. He kutsuivat häihin oman puolen\n\"ylpiät\" ja vielä avukseen Kuortaneelta \"Ruuskan Kustaan\" -- oikean\ntappelupukarin. Karin Ylli tulikin häihin ja viinaa saatuaan alkoi\ntapansa mukaan rähistä ja tappelua haastaa. Silloin hyökkäsivät\nkurejokelaiset puukkoineen, Ruuskan Kustaa johtajana, Karin Yllin\nkimppuun, jolta olivat jollakin tavoin salaa saaneet puukot ja muut\naseet pois. Puukoniskuja alkoi sataa Yllin ruumiiseen. Aseettomana\nhän sieppasi kellonkin seinästä koettaen sillä itseään puolustaa.\nLopulta hän tuupertui kuolleena maahan, sillä \"Ruuskan Kustaan\npitkä puukko painoi luuhun asti\", kuten laulussa sanotaan. Vielä\nhänen kuolleena maassa maatessaan eräs kurejokelainen antoi hänelle\niskun, saaden tästä urotyöstään loppuiäkseen \"kuolleentappajan\"\nnimen. Mitään suurta sankaruutta ei Ruuskin Kustaa enempää kuin\nmuutkaan miehistä osoittaneet surmatessaan aseettoman miehen, mutta\ntyytyväisinä lauloivat kurejokelaiset: \"Kurejoess' mainitaan, että\nKarin Ylli on häjy. Eipä nyt enää Kurejoess' Karin Ylliä näy.\"\n\nVaikka murhaaja tai tappaja tiesi joutuvansa vankilaan ja\nSiperiaankin, oli hän luonnollisesti tyytyväisempi siihen kuin\nhenkensä menettämiseen. Hän taisi laulella: \"Parempi on minun\noleskella Vaasan korkeass' linnass', Kun maata Lapuan Kapelpakass'\nkuoleman haava rinnass'.\" (Kapelpakaksi sanotaan Lapuan hautausmaata.)\n\nKun näitä murhalauluja laulettiin nuorison kulkiessa huvipaikkoihinsa\nmaantietä pitkin, ei ole ihme, että ne kiihoittivat mieliä.\nVanhemmat miehet taasen kertoilivat iltasilla yhdessä ollessaan tai\nkokouspaikoillaan sekä omista että toisten tappeluista. Ei ole ihme,\nettä tarinat tarttuivat nuorten mieliin, jotka niitä kuuntelivat ja\nniistä kiihottuivat. Miestappoja tehtiin tuhkatiheään. Niinpä esim.\nKauhavalla v. 1860 tapettiin seitsemän miestä, niistä kaksi kuoli\ntoinen toisensa iskusta. Toistakymmentä vuotta myöhemmin tapettiin\nyhdessä ainoassa kylänumerossa neljä henkilöä eri tappeluissa.\nKortesjärvellä kertoi muuan isäntä minulle, ollessani siellä pappina,\nettä heitä oli yhtaikaa kuusi miestä Kakolassa eri miestapoista ja\nkaikki olivat kotoisin yhdestä ainoasta Kukkolan numerosta, jossa\nsilloin oli kymmenkunta taloa. Häitä ja tanssitilaisuuksia pidettiin\nepäonnistuneina, ellei niissä edes yhtä miestä tapettu tai ainakin\npahasti jotakuta puukotettu. Ei tämänkään vuoksi voida mainittua\naikaa oikein ihanteellisena pitää. Vasta kansakoulujen aloitettua\ntoimintansa jäivät murhalaulut pois kansan keskuudesta.\n\nJo tämä puukkojunkkarien esiintyminen antaa meille Etelä-Pohjanmaan\nsenaikuisista oloista sellaisen kuvan, ettei tuota aikaa voi minään\nsankariaikana ihailla. Vielä synkempänä näyttäytyy aika meille,\nkun katselemme sitä omaisuudenturvan kannalta. Jo 1830:n vaiheilla\nliikkui Kauhavalla ja kummassakin Härmässä rosvojoukko, jonka\npäämiehinä olivat \"Munssiksi\", \"Eitin Antiksi\" ja \"Anskan Jussiksi\"\nnimitetyt henkilöt. He ryöstivät, varastivat ja harjoittivat\nkaikenlaista muuta ilkeyttä paikkakunnalla. Heitä ei juuri uskallettu\nahdistaa. Kruununmiehet olivat heikkoja ja pelkurimaisia. Varsinainen\nkansa pelkäsi rosvoja kovasti. Lopulta nuo miehet lienevät kuitenkin\ntulleet vangituiksi ja saaneet palkkansa.\n\nMunssin joukon rosvoilu ja varastelu oli vasta alkua siihen\nsurkeuteen, miksi elämä myöhemmin Etelä-Pohjanmaalla useissa\nseurakunnissa kehittyi. Pahimpina voimme pitää 1850:n ja 1867:n\nvälisiä vuosia. Tähän aikaan esiintyivät johtavina henkilöinä n.s.\n\"isoot miehet\": Antti Isotalo Ala-härmästä ja Antti Rannanjärvi\nYli-härmästä. Kun tulen myöhemmissä kertomuksissani näistä miehistä\npuhumaan, rajoitun tässä vain lyhyeen huomautukseen. Näiden miesten\nosallisuus ajan kurjaan tilaan ei ollut yksin siinä, että he\nitse harjoittivat paheita, vaan vielä enemmän siinä, että heidän\nturvissaan ja heidän käskyläisinään vähäpätöisemmät henkilöt\nharjoittivat varkautta ja kaikenlaisia ilkeyksiä. Kun järjestysvallan\npitäjät olivat saamattomia ja osaksi haluttomiakin pitämään kurissa\nvallattomuuden harjoittajia, yltyivät varkaudet ja kaikenlaiset\nilkityöt äärimmilleen. Ei pidetty minään pahana asiana varastaa\njoko laitumelta tai navetasta lammasta, vieläpä useampiakin, ja\nkeittää niiden lihat syötäväksi. Useimmiten tämä tapahtui niin, että\ntuollainen ilkimysjoukko kokoontui johonkin huoneeseen tai metsäänkin\nkorttia pelaamaan, ja se, joka hävisi, meni varastamaan lampaan, joka\nkeitettiin ja sitten yhdessä syötiin. Välisti vietiin suurempikin\njoukko lampaita, kuten muistan lapsena kotini navetasta viedyn.\nUskallettiinpa varastaa kokonaisia isoja sonnejakin laitumelta.\nToisinaan murtauduttiin huoneisiin ja vietiin mitä vietävää oli.\nMuistan kerran, miten lapsena ollessani varkaat murtautuivat\nkotini aittaan ja veivät sen ylisiltä siellä olevan vuode- ja\nliina-vaatevaraston, vieläpä siellä säilytetyn sotilaspuvunkin.\nMitään ei uskallettu jättää ulos varkaiden vuoksi. Jos pani rattaat\nulkosalle, niin yönaikana varastettiin niistä akselit pois. Pani\nnahan tai vaatteita kuivumaan, niin kyllä ne pian sieltä korjattiin.\nSanalla sanoen: mitä surkein omankädenoikeus oli vallalla.\n\nMonesti kyllä tiedettiin varkaat -- mutta misti sai todistajia? Ei\nkukaan uskaltanut tietojansa ilmoittaa koston pelosta. Jos niistä\npuhui, sai pelätä henkeään; jos rupesi jotakuta syyttämään, särettiin\ntalosta yönaikaan ikkunat tai tehtiin muita ilkitöitä. Olihan niitä\nseurakunnissa sentään järjestystäkin rakastavia ihmisiä, varsinkin\nherännyt kansa, joka kyllä yritti pahuutta hillitä, mutta kun se ei\nsaanut poliisiviranomaisilta paljonkaan apua, olivat sen yritykset\npahuutta vastaan voimattomia. Olivathan poliisiviranomaiset itsekin\ntoisinaan sellaisia kuin eräskin nimismies, josta muuan vakava vanhus\nminulle kertoi: \"Hän vihasi enemmän heränneitä ja muita vakavia\nihmisiä kuin 'häjyjä' ja ilkeämielisiä.\" Tähän tuli vielä lisäksi\nsurkea juopottelu, joka oli seurauksena kotitarveviinanpoltosta\nja sen lakkautuksen jälkeen perustetuista lukuisista viina- ja\noluttehtaista sekä väkijuomamyymälöistä. Tämän kaiken huomioonottaen\nei luulisi kenenkään voivan ihannoida tätä aikakautta ja silloin\neläneitä \"häjyjä\". Joka sen tekee, hänen sopisi hiukan asettua\najatuksissaan niiden kunnollisten ihmisten tilalle, jotka tuona\nsurkeana aikana Etelä-Pohjanmaan äskenmainituilla seuduilla elivät ja\nasuivat.\n\nKun olen näin, tosin hajanaisesti, esittänyt tämän aikakauden\nluonnetta, koetan eri kertomuksissa kuvata, sikäli kuin asiakirjoista\nja vanhempien ihmisten kertomuksista olen selville saanut, muutamain\nniiden päähenkilöiden elämää, jotka näinä aikoina edustivat\npuukkojunkkareita, rosvoja ja muita ilkimyksiä. Tulen siinä kyllä\nkoskettelemaan arkojakin kohtia, mutta totuus tulkoon ennen kaikkea\nesille.\n\n\n\n\nHÄJYJÄ HÄRMÄN KÄRÄJILLÄ\n\n\nVoidaksemme saada oikeamman ja selvemmän käsityksen sekä n.s.\n\"häjyjen\" ajasta että eräistä niistä henkilöistä, jotka antoivat\ntuolle ajalle leimansa ja joista ainakin muutamia pidetään\njonkinlaisina maakunnan sankareina, seuratkaamme hiukan niitä\nkäräjiä, joihin \"Härmästä poikia kymmenen\" kuljetettiin. Parhaiten\nvoimme sen tehdä niiden, vaikka lyhyidenkin, otteiden avulla, jotka\nhallussani ovat ja jotka poikani lakit. tri Aatos Alanen Kauhavan,\nAla- ja Yli-härmän seurakuntia koskevista kihlakunnanoikeuden\npöytäkirjoista jo puolitoista vuosikymmentä sitten jäljensi.\nOtteiden täytyy supistua vain pääasioihin, sillä muuten kirjoitelmani\nvenyisi liian pitkäksi, osaksi samojen asiain toistamiseksikin.\nEnsinnä on kuitenkin esitettävä joillakin riveillä niiden miesten\nentinen elämä ja maine, jotka tässä esiintyvät, ennenkuin he syksyllä\n1867 vangittuina joutuivat tutkittaviksi. Parhaiten voimme sen tehdä,\nkun esitämme ainakin kahden johtomiehen, Antti Isotalon ja Antti\nRannanjärven, silloiset mainetodistukset eli papinkirjat.\n\nAntti Isotalon mainetodistus kuuluu suomennettuna:\n\n\"Talokas Antti Heikinp. Isotalo on syntynyt 24.8.1831, hänellä on\nvälttävä kristinopintaito. Hänet on tuomittu seuraavista rikoksista:\nVuonna 1855 suuremmasta verihaavasta ja kahdesta lyönnistä ilman\nsuurempaa vaaraa, vuonna 1856 luvattomasta paloviinan myynnistä ja\npyhäpäivän rikkomisesta; keisarilliseen hovioikeuteen lykättynä on\nhovioikeus v. 1858 huomannut, että hän on lyönyt puukolla, josta on\nollut kuolema seurauksena, mutta ei ole voinut puuttuvan täydellisen\ntodistuksen vuoksi häntä siitä tuomita, ja tuomitsi hänet vain\ntarpeettomasta puukonkannosta; Pietarsaaren raastuvanoikeudessa\n1862 tuomittu taskuvarkaudesta kärsimään 32 paria raippoja sekä\nvielä kärsimään julkisen kirkkorangaistuksen; Kauhavan syyskäräjillä\n1864 tuomittu ensikertaisesta luvattomasta paloviinan poltosta.\nAlahärmä, tammikuun 5 p. 1868. Birger Wegelius. Kirkkoherran viran\ntoimittaja.\" -- Sellainen oli Isontalon Antin mainetodistus Härmän\nkäräjäin alkaessa, mutta siihen tuli oikeudenkäynnin jatkuessa monta\npukinsorkkaa lisäksi.\n\nEi ollut hänen toverinsa Antti Tuomaanp. Rannanjärvenkään todistus\npaljon kauniimpi.\n\nSe kuului suomennettuna näin: \"Talokas Antti Tuomaanp. Rannanjärvi;\nsynt. 4.4.1828, on sikäli kunniallinen ja hyvämaineinen, että\nhänet vuonna 1847 syyskäräjillä Vöyrillä on sakotettu tappelusta ja\nkotirauhanrikkomisesta sekä puukon paljastuksesta; sekä välikäräjillä\nvuonna 1852 tuomittu kotirauhanrikkomuksen yhteydessä taposta\nmenettämään oikean kätensä ja henkensä, mutta päätöksellä tammik.\n15 p:nä 1853 on Hänen Keisarillinen Majesteettinsa muuttanut\ntuomion siten, että Antti Rannanjärvi osallisuudesta miestappoon ja\nkotirauhanrikkomiseen, pyhäpäivänrikkomiseen, puukon kantamiseen ja\naseen paljastamiseen rangaistaan 40 parilla raippoja ja pidetään\nviisi vuotta vankina yleisessä työssä Viaporissa; syyskäräjillä\nvuonna 1864 ensikertaisesta luvattomasta paloviinan keittämisestä;\ntodistaa Ylihärmässä 2.2.1868. J.H. Wijkberg. Kirkkoherran\nviran toimittaja.\" -- Sellaisia merkkejä oli Antti Rannanjärven\nmainetodistuksessa, johon nimismies Hägglund oikeudenkäynnin kuluessa\nhankki aika paljon lisää.\n\nTyydyn tässä esittämään vain kahden \"häjyjen\" päällikön\nmainetodistuksen, koska he kaikissa tapauksissa olivat joukon\njohtajia. Heillä oli käräjäin aikana kahdeksan, tavallaan kymmenenkin\nvankitoveria, joista tässä vain lyhyt maininta.\n\nEnsinnäkin olkoon mainittu talokas Juho Huhtamäki eli Vähäpassi,\njoka sittemmin käytti nimeä Passinen. Hän oli ruumiinrakenteeltaan\nja voimiltaan jotenkin Anttien vertainen, ja siksipä laulettiinkin:\n\"Isoo Antti oli ensimmäinen ja Rannanjärvi toinen, Huhtamäki kolmas\noli juuri samanmoinen.\" Huhtamäki on ainoa noista miehistä, joka\nvielä on elossa. Hän on syntynyt Kauhavalla Vähäpassin talossa,\nmutta muutti jo nuorena Alahärmän Huhtamäkeen. Hän oli mies, jonka\nkimppuun isotkaan miehet eivät uskaltaneet käydä. Myöhemmin tuli\ntästä miehestä erittäin tarmokas ja pystyvä Härmän nimismiesten\nauttaja, johon turvautuen nimismiehet uskalsivat käydä ilkivaltaisia\nkurittamaan. \"Huutoräättärinä\" hän toimi kauan aikaa Härmän käräjillä\npitäen käräjäpaikalla hyvää järjestystä. Ne syytökset, joiden\nvuoksi häntä pidettiin vangittuna, koskivat murhapolttoa, tappelua,\nrauhanrikosta y.m.s. Kuten oikeudenpäätöksistä tulemme näkemään,\nvapautettiin hänet murhapolton syytöksestä, ja muista rikoksista hän\npääsi pienillä sakoilla.\n\nYht'aikaa Juho Huhtamäen kanssa vangittiin hänen torpparinsa Erkki\nIsomäki eli Sillanpää. Hänellä oli myös useita rikoksia tunnollaan.\nPahimmat olivat syytökset kahdesta murhapoltosta, nimittäin Huhtamäen\nja Katajamäen tuparakennusten polttamisesta. Oikeudenkäynnin aikana\nja lopputuomiossa saamme hänestä mainita enemmän.\n\nAlahärmäläisiin pahantekijöihin kuuluu myöskin Kaappo Sivula eli,\nkuten häntä yleisesti nimitettiin, \"Kiipeli\". Hän oli ammatiltaan\njonkinlainen räätäli. Tämä mies oli Isotalon uskollisimpia kätyreitä,\noikea rakkikoira. Hän oli ruumiiltaan hyvin hintelä, lyhyt ja laiha,\nvaaleat hiukset ja mustat silmät, kuten oikeuden pöytäkirjoissa\nmainitaan, mutta sisultaan ja luonteeltaan oikea ilkimys. Häntä\nsyytettiin monista rikoksista, joista pahin oli miestappo. Yhdessä\ntoverinsa Juho Isotalon eli Mäntylän kanssa hän oli eräissä\ntanssiaisissa Hillin talossa 27.10.1867 puukottanut Juho Antinpoika\nMyllymäkeä eli \"Fatisuun poikaa\", niin että tämä saamiensa haavojen\njohdosta kuoli 5.11.1867. \"Kiipelin\" osalle ei lankea ainoastaan\nyksi miestappo, vaan ainakin kaksi. Ellen väärin muista, syytettiin\nhäntä myöhemmin tuon toverinsa Juho Isotalon eli Mäntylän taposta.\nIsontalon Antti, joka \"Kiipeliä\" käytti kuten mainitsin \"koiranaan\",\npani hänet joskus ilkeyksissään hullunkurisia töitä tekemään.\nNiinpä hän laittoi hänet kerran koko päiväksi heittelemään kiviä\njokeen uhaten heittää hänet itsensä jokeen, ellei hän totellut.\nVielä vanhempana miehenäkin Kiipeli teki lurjuksentöitä. Niinpä hän\nKortesjärven kirkkoherralle G. von Essenille teki ruman kepposen,\njosta tässä kerron.\n\nKirkkoherra v. Essen oli saanut aikaan laajan evankelisen\nherätyksen Kortesjärvellä toimiessaan siellä pappina. Hän oli\ninnokas saarnamies ja myös hyvin antelias, etenkin niille, jotka\nhän näki vakavamielisiksi ja tositarpeessa oleviksi. \"Kiipeli\"\nkuultuaan puhuttavan Essenin anteliaisuudesta meni hänen luokseen\nteeskennellen murtunutta mieltä. Hän kertoi kirkkoherralle entisestä\nelämästään, kuinka kurjaa se oli ollut, sekä kertoi, että oli joskus\nollut Kortesjärven kirkossa ja kuullut Essenin saarnaavan sekä että\noli näiden saarnojen vaikutuksesta tullut mielenmuutokseen ja tahtoi\nnyt aloittaa uutta elämää. Kirkkoherra tuli hyvin liikutetuksi miehen\npuheesta, varsinkin kun tämä sitten kertoi, miten oli aikeissa\nrakentaa mökin itselleen, mutta ei saanut sitä valmiiksi, kun ei\nollut riittäviä varoja. Essen antoikin hänelle 50 mk sitä varten.\nKun Kiipeli sai rahat, kokosi hän ystävänsä ja toverinsa ja sitten\nhaettiin olutkori toisensa jälkeen oluttehtaalta ja pidettiin iloa.\nKiipeli kerskaili: \"Juodaan nyt pojat Markin papin [niin kutsuttiin\nKortesjärveä naapuripitäjissä] rahoilla!\" Tällainen lurjus oli\nKiipeli, kuten sanoin, vielä vanhempanakin.\n\nKiipelin rikostoverina ja Isontalon Antin uskottuna oli Juho Isotalo\neli Mäntylä, \"Mänty-Jussiksi\" tai \"Mänty-Hissaksi\" nimitetty. Hänkin\noli hintelä mies ja ulkomuodoltaan epämiellyttävä, mutta tappelija\nja puukottaja, vieläpä varaskin. Yhdessä Kiipelin kanssa syytettiin\nhäntä Juho Myllymäen eli \"Fatisuun pojan\" taposta ynnä muista\nrikoksista. Hänen luonnettaan kuvaa parhaiten se, mitä eräs todistaja\nkertoi Mäntylän niissä tanssiaisissa, joissa Myllymäki tapettiin,\nlausuneen todistajalle: \"Niin minä oon kun kirkon seinästä reväästy\nperkele!\" -- Lieneekö Härmän kirkon seinässä ollut pahuuden ruhtinaan\nkuva, en tiedä. -- Ellen väärin muista, sai hän surmansa toisen käden\nkautta ja, kuten sanottu, muistaakseni juuri Kiipeliä syytettiin\nsiitä.\n\nMuuten nuo toverukset Mänty-Jussi ja Kiipeli joutuivat vankilassa\nollessaan Laihian vanginkuljettajan luona tappeluun, jolloin Kiipeli\npuukotti pahasti Mäntylää molempien ollessa nähtävästi silloin\npäihtyneinä. Tästä rikoksesta saivat toverukset rangaistuksekseen\npäälleen liiviraudat, joissa nuo hoikat, hintelät miehet olivat,\nkuten muistan vanginkuljettajan luona nähneeni, kuin kaksi poikasta\ntynnyrinvanteet vöinään. Isontalon Antilla ja Rannanjärvellä oli\nkohta vangitsemisen alkuajasta saakka liiviraudat, mutta he olivat\nniissä muhkean näköiset ja kantoivat ne helpommin.\n\nSivumennen olkoon mainittu, että Rannanjärven sanotaan kehoittaneen\nKiipeliä tappamaan Juho Huhtamäen ja Juho Mäntylän, mutta lieneekö\nmieheltä puuttunut rohkeutta käydä Huhtamäen kimppuun. Joka\ntapauksessa miesten juopotellessa Laihian vanginkuljettajan luona\ntapahtui äskenmainittu puukotus.\n\nAlahärmästä kuului vielä joukkoon räätäli Kustaa Ekoluoma, jota\nsyytettiin useista rikoksista, mutta joka ennen oikeudenkäynnin\npäättymistä ehti kuolla vankilassa.\n\nVielä vangittiin oikeudenkäynnin aikana alahärmäläinen Juho Karnaatti\neli Marslin, joka näyttää olleen aika lurjus ja varas. Häntä\ntarkoittanee tunnettu lause: \"Noin se panoo, sano piru, kun Marsliini\nlauloi.\" Paljon oli hänellä rikoksia, ja kuten lopputuomiosta\nnähdään, sai hän seisoa häpeämässä kaakinpuussa kaksi tuntia ennen\nraipparangaistusta. Tässä mainitut vangitut miehet olivat Alahärmästä\nkotoisin.\n\nYlihärmäläisiä oli vankeina paitsi Antti Rannanjärveä myöskin hänen\npoikansa Juho Rannanjärvi, 17-18-vuotias nuorukainen, erittäin\nkaunis mies. Häntäkin syytettiin useasta pienemmästä rikoksesta,\nvarkaudesta ynnä muista, mutta nuorukainen ehti kuolla melkein heti\noikeudenkäynnin alettua. Nähtävästi tuo rasittava kuljeksiminen,\nja oleskelu kosteassa vankikopissa ynnä tänä nälkävuonna raivonnut\nlavantauti tempasi nuorukaisen pois tuosta kurjasta joukosta.\nMuistan, että Rannanjärven Jukan vankinaolo ja kuolema herätti\nyleistä sääliä muuten kyllä ajan tylsyttämässä kansassa.\n\nTuomas Tuomaanpoika Lööpäri, Rannanjärven veli, oli myöskin\nvangittujen joukossa. Heillä oli ollut kolmaskin veli, Juho-niminen,\nmutta hän oli saanut surkean lopun. Kiukkuisena ja ilkeyksien\ntekemiseen halukkaana, kuten kaikki nämä veljekset, hän oli särkenyt\nikkunan Alahärmän Vuolteella eräässä talossa ja tahtonut mennä siitä\nisäntää tappamaan. Mutta isäntä sieppasikin kirveen seinältä ja\niski sen terän sisäänpyrkivän päähän sillä seurauksella, että Juho\nputosi kuolleena maahan. Tuomas Lööpäri eli \"Lööpärin Tuppu\" oli\nsekä tappelija että varas. Häntä syytettiin lammasten varkaudesta,\nsisäänmurrosta ynnä muusta, mutta ei hänkään ehtinyt saada maallista\ntuomiota, vaan joutui pikaisesti korkeamman tuomarin eteen. Ollessaan\nkesällä 1868 käräjiin vietynä Kauhavan Pollarissa vanginkuljettajan\nluona menivät vangit, niiden mukana Tuomas Lööpäri, saunasta uimaan\nohijuoksevaan Kauhavanjokeen. Lööpäri pääsi kyllä raudat jalassa\nsillä kohtaa noin 15 metrin levyisen joen yli, mutta takaisin\nuidessaan upposi pohjaan.\n\nYlihärmäläisten joukkoon kuuluvaksi luettiin myöskin Niiles\nPollari eli \"Faari-Köystin Niiles\", vaikka hän oikeastaan oli\nkotoisin Kauhavalta, missä isä, Kustaa Pollari (Faar-Köysti), eli\njonkinmoisena eläkemiehenä. Niiles Pollari oli sekaantunut samoihin\nvarkauksiin kuin Juho Rannanjärvi ja Tuomas Lööpärikin ja sai\ntuomionsa samalla kertaa kuin muutkin häjyt.\n\nVangittuina olivat myöskin n.s. Anssin-veljekset, Jussi ja Salu\nYlihärmästä, mutta kun heidän juttunsa ei ollut toisten kanssa\ntekemisissä, ei heistä sen enempää. Jussi oli n.s. \"Puustellin\nhäissä\" surmannut Jaakko Hautamäen eli Pikku-Lammin ja sai\ntuomionsa aivan pian, joutuen Siperiaan. Sekä Pikku-Lammista että\nAnssin-Jussista on vielä tilaisuus puhua enemmän, Anssin-Jussista\nPuustellin häiden yhteydessä. Tällä kertaa sivuutan heidät.\n\nPaitsi näitä vangittuja oli Isolla-Antilla ja Rannanjärvellä suuri\njoukko muita kätyreitä, kuten Tynit, Viivin veljekset, Uudethaudat\ny.m. Sillä vaikka nuo isot miehet itsekin harjoittivat rikoksia, tuli\nniistä vain pieni osa heidän osalleen. Suurimman osan tihutöistä\nhe teettivät kätyreillään. Nämä kätyrit ne pantiin varastamaan\nlampaita ja muita tavaroita, mitkä heistä vain johonkin kelpasivat;\nheidät pantiin ikkunoita särkemään ja muutakin ilkivaltaisuutta\nharjoittamaan, samoin myöskin rankaisemaan sellaisia, jotka\nuskalsivat jotakin puhua tihutöiden harjoittajia vastaan. Näiden\ntoverien kanssa kuljettiin sitten markkinoilta markkinoille, heidät\npantiin siellä varastamaan ja korttia pelaamaan, vääriä kortteja\nkäyttämällä ja muita petoksia harjoittamalla nylkemään rahat niiltä,\njotka uskalsivat kortinpeluuseen sakin kanssa ryhtyä. Enin osa\ntihutöitä jäi koston pelosta oikeuteen ilmoittamatta, sillä uhkaus\noli: henki pois, jos vain jotakin ilmiannetaan tai jos uskalletaan\ntodistaa rikoksellisia vastaan.\n\nEnnenkuin sitten siirrymme puhumaan häjyjen vangitsemisesta ja\nkäräjänkäynnistä, puhumme hiukan noiden vangittujen kuljettamisesta\nkäräjille ja sieltä pois. Kuljetus ei ollut kovin tarkan vartioimisen\nalainen. Viidellä, kuudella hevosella vankeja kuljetettiin, pantiinpa\ntoisinaan montakin samaan ajopeliin. Miehet laulaa hoilottivat,\nniin että jo pitkän matkan päähän kuului. Varsinkin kylien kohdalla\nhe huusivat täyttä kurkkua. Vankilassa Vaasassa ollessaan lienee\njoku (sanotaan Anssin-Jussi) sepittänyt tuon yleisesti tunnetun\nlaulun \"Härmästä poikia kymmenen\", joka tuli heille jonkinlaiseksi\nsankarilauluksi. Sitä laulua he päättivät kerran eräänä\nsunnuntaiaamuna täyttä kurkkua hoilata kulkiessaan Ylistaron kirkon\nohitse. He aloittivat laulunsa vähän ennen kirkolle tuloa. Mutta\nsanat takertuivat kurkkuun, kun miehet kirkon luo saapuessaan\nnäkivät siinä neljäkymmentä ruumisarkkua vieretysten siunausta\nodottamassa. Erään arkun ääressä seisoi pieni, ohuihin vaatteisiin\npuettu tyttö, joka takoi arkun kantta kädellään ja huusi: \"Äitee,\näitee!\" Sinä talvenahan -- vuonna 1868 -- oli kauhea nälänhätä, jolloin\nnälkäkuumeeseen ja muihin tauteihin kuoli sadoittain ihmisiä joka\nseurakunnasta. Noilla paatuneilla pahantekijöilläkin oli sen verran\ntuntoa jäljellä, etteivät voineet laulaa katsellessaan tuota kuoleman\nmajesteetin kauheaa työtä.\n\nUsein vangit hankkivat viinaa vanginkuljettajain luona ollessaan ja\nolivat kuljetettaessa aika humalassa. Tässä suhteessa tuli vartiointi\nankarammaksi sen jälkeen kuin Kiipeli, kuten jo mainittiin,\njuovuspäissään Laihian vanginkuljettajan luona pahoin haavoitti\nMänty-Jussia.\n\nKauhavan Pollarissa vanginkuljettajan luona, jossa vangit usein\nkäräjiä odottaessaan viipyivät monta päivää, he saivat olla jotenkin\nvapaasti. Poikasena kävin usein katsomassa vankeja, kun heitä oli\nPollariin Vaasasta tuotu. Kotini oli tuskin puolen kilometrin päässä\nmainitusta talosta. Se olikin katsomisen arvoinen ja varsinkin lapsen\nmieltä kiehtova joukko, toistakymmentä raudoissa olevaa miestä.\nTietysti Isontalon ja Rannanjärven Antin mahtavat, liivirautoihin\npuetut ruhot vaikuttivat valtavasti. Hyvin helposti näyttivät he\nliikkuvan noissa rautaisissa koristeissaan. Sitävastoin pienet ja\nlaihat miehet, Mänty-Jussi ja Kiipeli, liiviraudoissa näyttivät\nlapsenkin silmään hiukan naurettavilta. Käsillään he koettivat\nkannattaa raskaita rautojaan. Heidän heikot voimansa olivat tulleet\nvieläkin heikommiksi vankilassa, sillä ei vankilan ruoka heitä\nlihottanut eikä köyhästä kodista paljon lisäruokia tuotu. Ne\nsitävastoin, joilla oli kotoa lisää ruokatavaraa saatavana, pysyivät\nhyvässä kunnossa, kuten Isotalo ja Rannanjärvi ynnä jotkut muutkin.\nNaineiden miesten vaimot tulivat tietenkin miehiänsä katsomaan tuoden\nmukanaan ruokaa ja muutakin tavaraa ja viipyen miestensä luona niin\nkauan kuin vangit oleskelivat vanginkuljettajan luona. Vapaasti\nvangit liikkuivat ulkona käyden naapuritaloissakin juttelemassa\nihmisten kanssa, jotka uteliaisuudessaan olivat tulleet heitä\nkatsomaan. Helppohan olisi heidän ollut lähteä karkuun, ja lienee\nsellaista tuumaa haudottukin, kuten joku vangeista myöhemmin on\nkertonut, mutta sikseen se jäi. Minne he muuten sellaisena kauheana\nnälkävuotena olisivat menneetkään? Nälkäkuolema ja kova hätä oli\nvastassa joka puolella. Myöhemmin lienee vartioiminenkin tullut\nhiukan tarkemmaksi.\n\nKäymme nyt kuvailemaan varsinaista oikeudenkäyntiä \"Härmän häjyjä\"\nvastaan. Ensin on kuitenkin hiukan kosketeltava niitä syitä, jotka\nolivat oikeudenkäynnin aiheuttaneet.\n\nKuten alkuesityksessäni jo olen puhunut, oli elämä Härmässä ja\nKauhavalla jo edellisenä vuosikymmenenä ennen oikeudenkäynnin alkua\nmitä kurjinta. Häikäilemätön lainpolkeminen ja omankädenoikeus\noli vallalla. Esivallan miekan heiluttaja, nimismies T.V.L., oli\nliian heikko pitämään rikollisia kurissa. Hän kuoli kuitenkin jo\nvuonna 1864, ja sijaan tuli nuori, vasta 26-vuotias mies, Vaasan\nlääninhallituksen ylimääräinen kanslisti Adolf Hägglund. Kun\naion toisissa kertomuksissa tarkemmin esittää hänen toimintaansa\nja elämäänsä, kerron tässä vain niistä toimista, joita hänellä\noikeudenkäynnin aikana oli. Hänen alkuvuotensa näyttävät kuluneen\nKauhavan häjyjen rauhoittamisessa. Vasta syyskuussa 1867 hän joutui\ntekemisiin Härmän häjyjen kanssa. Näyttää siltä, kuin hän olisi\nvähemmän välittänyt Härmän häjyistä alkuvuosinaan, joten ne saivat\nvielä vapaasti askaroida. Tuli kuitenkin aihe, joka saattoi hänet\nkovilla kourilla näitäkin rauhoittamaan. Häjyt olivat siihen itse\nsyynä, ja siitä on nyt ensin kerrottava.\n\nToimitettiin varsinaisia syyskäräjiä syyskuun alkupuolella 1867\nAlahärmän Ala-Viitalassa. Kun kihlakunnanoikeus parastaikaa oli\nistumassa, tultiin käräjäpaikalle ilmoittamaan, että Isotalo ja\nRannanjärvi joukkoineen olivat käräjäpaikalta sadan metrin päässä\nolevassa lukkarin virkatalossa. He pitivät kovaa meteliä ja kävivät\nsiellä olevan käräjäyleisön kimppuun, niin että joidenkuiden\noli täytynyt hypätä ikkunasta ulos. Hägglund meni sinne joukkoa\nrauhoittamaan mukanaan joku lautamiehistä. Kun hän tuli sisälle ja\nkehoitti Isotaloa ja Rannanjärveä rauhoittumaan, tarttui Isotalo\nhäntä kauluksista kiinni. Kuinka siinä sitten rynnisteltiin, pääsi\nHägglund kuitenkin lopulta irroittautumaan Isotalon käsistä ja\nkehoittaen kaikkia käräjille asiattomia poistumaan paikalta hän\npalasi käräjätaloon.\n\nEi kuitenkaan ollut montakaan tuntia kulunut, kun Antit joukkoineen\nlähtivät juovuspäissään lukkarin talolta ja tulivat käräjätalolle.\nKäräjiä pidettiin talon yläkerrassa, mutta käräjäväki oli sijoittunut\nalakertaan. Siellä olevassa kamarissa alkoivat Antit seuralaisineen\njuoda olutta ja pitää sellaista elämää, että se kokonaan häiritsi\noikeudenistuntoa. Silloin Hägglund meni kasakanpamppu kädessä\nalakertaan. Toiset häjyt lähtivät pakoon, mutta Isotalon ja\nHägglundin välillä tuli kova voimain koetus. On vaikea sanoa, kuinka\nsiinä olisi lopuksi Hägglundin käynyt, ellei lautamies Pelkola, joka\noli hänen mukanaan, olisi pistänyt jalkojansa Isotalon jalkojen eteen\nja potkaissut häntä niin, että Isotalo kaatui Hägglundin alle. Sitten\nalkoi selkäsauna. Hägglund piti itse Isotaloa kiinni ja pani Pelkolan\nlyömään tätä pampulla käskien yhä kovemmin iskemään. Kun miestä oli\nniin kauan pamputettu, että \"häjyilemisen\" halu oli poissa, käski\nHägglund Isotaloa kiireimmiten poistumaan käräjäpaikalta, minkä tämä\nheti tekikin.\n\nSamoille käräjille Hägglund haastoi nyt sekä Isotalon että\nRannanjärven, joka viimeksimainittu oli lukkarin talossa käyttäytynyt\nuhkaavasti nimismiestä vastaan. Syyskuun 16 p:nä 1867 oli asia esillä\noikeudessa, jossa Hägglund, kuten pöytäkirjassa mainitaan, syytti\nvastaajia juopottelusta käräjäpaikalla, käräjärauhan rikkomisesta,\nvirassa olevan virkamiehen vastustamisesta sekä luvattomasta puukon\nkantamisesta. Asia lykkääntyi seuraaviin välikäräjiin.\n\nEhkäpä Hägglund ei olisi vieläkään ulottanut syytöksiään niin\nlaajalle, kuin hän lopulta teki, ellei olisi tullut väliin asiaa,\njoka tavallaan kannusti häntä ryhtymään lujaan otteluun Anttien\njoukkoa vastaan. Jokunen viikko mainitun käräjätapauksen jälkeen\nammuttiin Hägglundin asunnon, Kauhavan Pukkilan, yläkerran\nikkunasta sisään huoneeseen, kehenkään kuitenkaan osumatta,\nvaikka nimismiehellä sattui olemaan vieraitakin luonaan. Kun oli\npimeä syysilta, ei saatu ampujasta selvää. Hägglund otaksui, ja\nniin arveltiin yleisestikin, että ampuminen tapahtui Isotalon\nja Rannanjärven toimesta, elleivät he itse ampuneetkaan. Jopa\nlaulullakin tätä otaksumaa vahvistettiin. Laulettiin näet: \"Isoo\nAntti ja Rannanjärvi lähtivät yöllä kylähän, fallesmannia ampumahan\nPukkilan Iisakin ylähän.\" -- Otaksuttavasti eivät isot miehet sitä itse\ntehneet, vaan teettivät sen kätyreillään. Kerrotaan Lapuan puolella\nerään Kauhavan rajoilta kotoisin olevan Hauta-Kristoksi nimitetyn\ntorpparin kuolinvuoteellaan tunnustaneen ampuneensa silloin isojen\nmiesten kehoituksesta. Muuten oli Hauta-Kristolla itselläänkin\npersoonallista vihaa Hägglundia vastaan, sillä tämä oli sakottanut\nhäntä luvattomasta viinanpoltosta.\n\nSe oli muuten kohtalokas laukaus, sillä se aloitti Hägglundin\nja Härmän häjyjen välillä sodan, jonka loppu oli Härmän häjyjen\nkukistuminen. Hägglund näki nimittäin tässä omaa henkeänsä uhattavan\nja päätti senvuoksi kukistaa häjyjen vallan, maksoi mitä maksoi.\n\nMiehet oli vangittava, ja tämä päätös pantiin toimeen. Isotalon\nvangitsemista Hägglund piti vaikeana. Yksin ei hän tietenkään sitä\nmennyt tekemään. Mukaansa hän otti Kauhavalta lautamies Antti\nPelkolan, \"Iili-Antin\", kuten häntä kiivaan luonteensa vuoksi\nnimitettiin. Hän oli rohkea mies. Otettiin kuitenkin Pelkolan\nkertoman mukaan miestä väkevämpää, jota sitten maisteltiin, ei\nkuitenkaan niin paljoa, että se haittasi. Tahdottiin vain hiukan\nrohkaisuryyppyjä saada. Heidän tullessaan Ison-Antin tupaan Antti\noli parhaillaan syömässä istuen pöydän takana. Mitään vastustusta\nhän ei kuitenkaan tehnyt eikä välittänyt puukostakaan, jonka\nemäntänsä hänelle tarjosi. Käsiraudoissa vietiin sitten Iso-Antti\nKauhavan Pollariin vanginkuljettajan luokse. Siellä pantiin\nhänelle tilapäisesti jalkoihin raudat, jotka myöhemmin vankilassa\nvaihdettiin liivirautoihin. Sitten vangittiin Rannanjärvi sekä muut\nedellämainitut henkilöt. Kiipeli ja Juho Mäntylä -- Mänty-Jussi --\noli jo aikaisemmin vangittu, sillä heitä syytettiin Juho Myllymäen\ntaposta.\n\nEnsikerran tuotiin sitten Isotalo ja Rannanjärvi sekä muut vangitut\nkäräjille marraskuun 26 p:nä 1867. Täten alkoi käräjäinkäynti,\njoka kesti aina huhtikuun 4 p:ään 1869. Kaikkiaan lienee vankien\nasiaa käsitelty enemmän kuin 20 varsinaisissa ja välikäräjissä.\nTuomarina toimi alussa nähtävästi vain yhden kerran Uudenkaarlepyyn\ntuomiokunnan vakinainen tuomari Nils Barck, mutta melkein koko\najan oli tuomarina silloinen hovioikeuden auskultantti, sittemmin\nPispalan tuomiokunnan tuomarina kuollut Theodor Vilander. Yleisinä\nsyyttäjinä olivat Adolf Hägglund ja hänellä apuna Ylihärmässä\nasuva varanimismies Otto Chorin, jota Kiipeli puhutellessaan aina\npahanilkisesti nimitti \"herra voronimismieheksi\". Lautamiehinä olivat\nKauhavalta Juho Lillström, Juho Somppi ja Antti Pelkola, Härmästä\nherastuomari Kaappo Ala-Viitala, Kustaa Köykkäri, Matti Holma, Tuomas\nKorri ja Juho Jussila.\n\nÄskenmainituilla käräjillä Hägglund syytti edellisissä käräjissä\nesitettyjen asiain lisäksi vangittuja seuraavista rikoksista:\nAntti Isotaloa ja Rannanjärveä sekä Tuomas Lööpäriä siitä, että he\nyöllä 12.2.1867 murtauduttuaan lukkari Johan Flinckin lukittuun\nmakasiiniin Ylihärmän kirkonkylässä olivat varastaneet 10 tynnyriä\nrukiita ja 2 tynnyriä ohria, arvoltaan Smk 384:--; sekä kauppias Johan\nStenforsilta samassa makasiinissa säilytettyjä rukiita 17 tynnyriä 15\nkappaa, arvoltaan Smk 712:53, eli yhteensä varkaudet Smk 1,176:53.\n-- Isotalo kielsi syytteen. Samoilla käräjillä oli myös Kiipelin ja\nMänty-Jussin asia esillä, mutta kaikki lykättiin seuraaviin käräjiin.\n\nTulisi pitkäksi ja ikäväksi esittää jokaisen oikeudenkäynnin\npöytäkirjat, etenkin kun usein tuotiin asioissa esille hyvin vähän\nuutta. Rajoitun senvuoksi puhumaan vain niistä asioista, jotka\nkoskivat isoja miehiä ja joissa uusia syytteitä ja todistuksia ilmeni.\n\nKun edellämainitut viljavarkaudet olivat esillä varsinaisilla\ntalvikäräjillä 1868, toivat syyttäjät oikeuteen useita todistajia.\nNäistä toiset eivät tietäneet mitään, ainakin joku ei pelosta\ntodistanut. Toiset todistajat kertoivat, että jäljet lukkarin\naitasta johtivat Rannanjärven ja Lööpärin koteihin ja että hevosen,\njoka oli vetänyt jyväkuormaa, mistä tielle oli jyviä tippunut,\noli nähty menevän Alahärmään päin. Myöhemmin kyllä tässäkin\nasiassa saatiin selvempiä todistuksia syytettyjä vastaan, vaikka\nei mielestäni täysin sitovia. Seuraava rikos, josta Hägglund\nvangittuja syytti, oli väärennys. Hägglund syytti, että Antti\nIsotalo, Antti Rannanjärvi, Tuomas Lööpari ja Kustaa Ekoluoma\nolivat yhdessä väärentäneet velkakirjan, jolla olivat saaneet 18\nmattoa ruisjauhoja kauppahuone Simon Vendeliniltä. Velkakirja,\njolla matot saatiin, kuului seuraavasti: \"Tämän kirjan haltijalle\neli orderille maksaa allekirjoittaneet ensi vaatimuksella yhren\nsumman suuren kaksisataa ruplaa hopiassa ynnä siitä määrätyn kuuren\nprosentin koron kanssa, täysi on saatu, joka tämän kautta velotaan.\nKauhava 4 päivä huhtikuuta 1863. Kustaa Mickelinpoika Hemming.\nOmistaa 1/4 manttalin Hemmingin verotaloa N:o 7 Kauhavan kylässä.\nPäällä seisovan summan erestä menemme me allekirjoittaneet yksi\nkaikkien ja kaikki yhren puolesta täyteen takaukseen niin kuin omaa\nvelkaamme. Aika ja paikka kuin yllä. Gustaa Mickelinpoika Kosola.\nOmistaa 1/7 manttalin verotalon N:o 5, Juha Henrikinpoika Hemming,\nomistaa 1/1 manttalin verotalon N:o 7. Toristaa Pietari Tuomaanpoika\nHemming. Gustaa Fränti. Borgesmannens vederhäftighet bestyrka J.H.\nKeckman, kapellan.\" Velkakirja oli kokonaan väärennetty. Sekä\nvelallisten että takaajien ja todistajien, vieläpä pastorinkin\nnimet olivat kaikki väärennetyt. Ei edes sennimisiä henkilöitä\nollut Kauhavalla kuin velkakirjassa velallisina, takaajina ja\ntodistajina mainitut. Väärennyksen oli tehnyt eräs Hannelin-niminen\nhenkilö, joka myöhemmin, ellen väärin muista, oli vankilankirjurina\nVaasassa. Hänellä oli erittäin hyvä käsiala, ja hän osasi taitavasti\nmatkia toisten henkilöiden käsialoja. Sanotaan, että kappalaisen\nJ.H. Keckmanin hyvin tunnettava nimikirjoituskin oli niin hyvin\nväärennetty, ettei sitä olisi kukaan voinut vääräksi sanoa. Tietysti\noli tehty J.H. Keckmanin nimikirjaimilla varustettu sinetti, jolla\noli lakka nimen alle painettu. Kaksi todistajaa oli todistanut, että\nhe olivat eräiden toisten kanssa Antti Rannanjärven palkkaamina\nolleet hakemassa Kristiinasta jauhokuormia. Aivan täyttä todistusta\nei tässäkään asiassa tällä kertaa tullut.\n\nVielä syytti Hägglund Isotaloa ja Huhtamäkeä siitä, että he olivat\npahoinpidelleet palvelustyttö Miina Näsiä maantiellä Isontalon ja\nVakkurin välillä sekä lyöneet häntä vielä lopuksi kolme kertaa\nhalolla oikeaan käteen, sillä seurauksella, että käsi tuli\ntyökyvyttömäksi. Todistuksen puutteessa ei tästäkään syytöksestä\nselvää saatu.\n\n7.7.1868 Hägglund ilmoitti taas uuden syytteen Antti Rannanjärveä\nvastaan, nimittäin sen, että tämä oli varastanut talokas Jaakko\nAhomäeltä ison sian. Rannanjärvi tietysti kielsi syytteen. Oli\ntässäkin jonkin verran todistajia. Muiden muassa oli Rannanjärven\nluona varkauden jälkeen syöty sianlihaa. Täysin todistetuksi ei\ntämäkään syytös tällä kertaa tullut.\n\n4.8.1868 välikäräjillä Hägglund ilmoitti, että Antti Rannanjärvi\nJuho Karnaatin kanssa oli varastanut elokuussa 1863 torppari Juho\nEsanpoika Unkurilta laitumella olevan hevosen, arvoltaan 160 mk.\nTämä syytös tuli oikeudenkäynnin aikana toteennäytetyksi, ja molemmat\nsaivat siitä tuomionsa.\n\n18.9.1868 välikäräjillä Hägglund toi taas uuden syytteen, nim. että\nAntti Isotalo ja Antti Rannanjärvi helmikuussa 1864 olivat juopuneina\nhevosella ja reellä ajaneet talokas Matti Lööpärin porstuaan,\nsärkeneet rautakangella tuvan oven, joka oli suljettu, rikkoneet\nikkunoita ja hyökänneet isännän päälle. Syytös tuli osaksi, mutta ei\ntäysin toteennäytetyksi, kun syylliset taasen kielsivät.\n\n22.10.1868 Hägglund syytti entisten lisäksi torppari Juho Kankaan\nilmiannon perusteella Antti Isotaloa siitä, että hän joukkoineen oli\ntullut Mäenpään taloon ja juovuspäissään ryöstänyt Kankaalta 100 mk\nrahaa. Isotalo kielsi käyneensäkään Mäenpään talossa, vaikka se kyllä\ntodistettiin. Mutta ryöstöä ei saatu kuitenkaan näillä käräjillä\ntoteennäytetyksi.\n\nHägglund toi esiin aina uusia ja uusia syytöksiä. Marraskuussa 1868\npidetyillä välikäräjillä hän esitti, että hän oli saanut tietää Antti\nlsotalon sytyttäneen sen tulipalon, joka poltti maakauppias Kustaa\nTörnin asuinrakennuksen Mattilan talossa Vuoskosken kylässä Alahärmän\npitäjässä. Todistettiin kyllä, että Antti lsotalo oli yhdessä Kustaa\nEkoluoman kanssa mennyt samana iltana Mattilaan, kun tulipalo\nsyttyi, ja viipynyt siellä jonkin aikaa. Myöskin todistettiin, että\nIsotalo oli jollekulle moittinut sitä, että Törn ei ollut antanut\nhänelle kuin hyvin vähän palorahaa. Myöskin Törn vaati Isotalolle\nedesvastuuta murhapoltosta. Muuten näyttää siltä, että Törn itse\noli ollut juonessa mukana. Eräs todistaja kertoi näet kuulleensa\nIsotalon moittivan, ettei saanut palkkaa, vaikka oli Törnin talon\npolttanut. Hän sanoi, että vähän myöhemmin nähtiin Isotalon kotona\npaljon kankaita, jotka Isotalo huhun mukaan oli saanut palkaksi\npolttamisestaan. Isotalo kielsi tämänkin syytteen. Ettei Törn, kuten\nsanoin, ollut tuosta tulipalosta aivan tietämätön, käy ilmi erään\ntodistajan puheesta. Todistaja näet kertoi, että Törn oli emännälleen\nsanonut: \"Miks'et sinä vienyt vintiltä pois niitä turkkeja ja\nsänkyvaatteita, jotka minä sinun käskin pois viedä?\" Osattiin\nsilloinkin jo polttaa huoneita palovakuutuksen toivossa. Aika oli\nkova, ja rahaa tarvittiin.\n\nKuten edellisestä näkyy, ei Hägglundin onnistunut näyttää toteen\nkaikkia syytteitään, ainoastaan vähäpätöisimmät tulivat alussa\ntodistetuiksi. Mikä oli syynä tähän? Yleisesti väitettiin, ja ainakin\nHägglund uskoi, etteivät todistajat uskaltaneet puhua kaikkea mitä\ntiesivät, koska he pelkäsivät kostoa. Esiintyi todistajia, jotka\nväittivät kuulleensa, miten Isotalo ja Rannanjärvi olivat uhanneet\nleikata kurkut poikki siltä, joka uskaltaa heitä vastaan todistaa.\nTällaiset uhkaukset peloittivat todistajia, ja taisivatpa joskus\ntodistajat saadakin kuria syytetyiltä. Monet todistajat esiintyivät\nniin epäröiden, että heitä lähetettiin pappien luokse saamaan oppia\nvalan tärkeydestä. Mutta vähän näkyi sekin auttavan. Sitten eivät\nnuo syytetyt olleet ensinkään kehnoja itseään puolustamaan ja\nkääntämään asianhaaroja edukseen. Tekonsa he olivat myöskin monesti\nniin taitavasti tehneet, että oli vaikea niitä selville saada. Sekä\nIsotalo että Rannanjärvi olivat muuten koko lailla järkeviä miehiä,\nja olihan heillä sitäpaitsi hyvää aikaa mietiskellä, miten itseään\npuolustaisivat, ja hyvä koulutus pitkän vankeutensa aikana.\n\nKun Hägglund näki, ettei hän Isontalon Anttia voi saada ainakaan\npitempiaikaiseen vankeuteen, päätti hän lyödä viimeisen valttinsa\npöytään ja nostaa uudestaan kanteen häntä vastaan vuonna 1858\nhelmikuun 21 p:nä tapahtuneesta renki Matti Tönkän taposta. Siitä oli\nAntti Isotaloa ja Juho Tyniä sekä Juho ja Jaakko Hautamäkeä (Lammin\nveljeksiä) syytetty samana vuonna oikeudessa, mutta täydellisten\ntodistusten puutteessa oli kaikki vapautettu. Yksi ainoa todistaja --\n12-vuotias poika Leander Niemi -- todisti kyllä silloin, että hän näki\nIsotalon kynäveitsellä tappelijain välistä pistävän Matti Tönkkää\nvatsaan. Mutta tämä todistus ei pojan alaikäisyyden vuoksi voinut\nolla täydellinen.\n\nHägglund pyysi silloin Vaasan hovioikeudelta asiaa uudelleen\nkäsiteltäväksi kihlakunnan oikeuteen ilmoittaen, että oli tullut\nilmi sellaisia asianhaaroja, jotka voisivat syyllisen langettaa.\nHovioikeus suostui hänen pyyntöönsä, ja kun asiakirjat saapuivat\nkihlakunnanoikeuteen, otti kihlakunnanoikeus 15.12.1868 asian\nuudelleen käsiteltäväksi muiden Isotalon juttujen yhteydessä.\nHägglund nimesi todistajiksi useita henkilöitä.\n\nEnsimmäinen todistaja oli mainittu Leander Niemi, joka murhan\ntapahtuessa oli vain 12-vuotias, mutta nyt jo täysi mies. Hän kertoi\njotenkin samoja asioita kuin juttua ensikertaa käsiteltäessä: Oli\nollut tanssiaisissa Stråkan talossa, jossa murha tapahtui, ja nähnyt,\nmiten veljekset Juho ja Jaakko Hautamäki pitivät kiinni Matti Tönkkää\ntukasta. Antti Isotalo oli tappelun alettua kiiruhtanut taistelevain\nluo ja kierrettyään heitä oli kumarassa asennossa pistänyt oikean\nkätensä Juho ja Jaakko Hautamäen välistä Matti Tönkän vatsaa kohden.\nKun hän oli vetänyt kätensä pois, oli hänellä ollut veitsi kädessä.\nHeti senjälkeen oli hän mennyt takaperin muun yleisön joukkoon ja\npolkenut, nähtävästi epähuomiossa erästä naista jalalle.\n\nAntti Ekola, joka asian ollessa kymmenen vuotta tätä ennen esillä\nei oikeastaan tietänyt mitään, tuli nyt tietojensa vuoksi erääksi\npäätodistajaksi. Hänkin kertoi, kuten edellinen, Tönkän Matin ja\nHautamäen veljesten tukkanuottasilla olosta ja samaten myös, että\nhän näki Isotalon tappelevain välistä pistävän veitsellä Tönkkää, ja\nsamoin sitten selkä edellä vetäytyvän pois. Vieläpä kertoi hän, että\nIsotalo oli tappelupaikalla lainannut tuon kaksiteräisen kynäveitsen\nhäneltä ja että Isotalo piti veistä senjälkeen omanaan. Lisäksi hän\nkertoi yhtä ja toista vähemmän asiaan vaikuttavaa, m.m. Isotalon\npuhuneen hänelle: \"Jollei Törn maksa hänelle hyvällä 200 markkaa,\nkun hän poltti tämän talon, niin täytyy Törnin maksaa se pahalla.\"\n-- Todistaja sanoi, ettei ollut ennen uskaltanut puhua totta, kun\nIsotalo oli luvannut tappaa, jos puhuisi häntä vastaan.\n\nTuomas Stråka, joka myöskin sanoi, ettei ollut pelosta uskaltanut\nennen puhua totta, kertoi nyt, että oli nähnyt muutamien miesten\npitelevän toisiaan kiinni tukasta, ja että Isotalo oli mennyt miesten\njoukkoon pitäen oikeaa kättänsä rinnan päällä ja sitten kumarassa\nasennossa ojentaneen sen tappelevia päin ja sitten mennyt ikkunan\nluokse selkä edellä. Heti tämän jälkeen huomattiin, että Tönkän\nMattia oli pistetty puukolla vatsaan.\n\nMyöskin eräs todistaja, Kustaa Maijala, oli nähnyt Isotalon menevän\ntappelijain joukkoon, mutta senjälkeen palanneen takaisin, ja kertoi,\nettä Isotalo tuon tappelun jälkeen oli koko illan ollut hyvin\nalakuloinen.\n\nMaija Stråka, joka Isotalon joukkoa peläten ei myöskään sanonut\nennen uskaltaneensa puhua totta, kertoi nyt, että oli seisonut Antti\nIsotalon vieressä, kun Juho ja Jaakko Hautamäki olivat tarttuneet\nTönkkää tukasta kiinni. Vähän senjälkeen oli Jaakko Hautamäki\ntullut Isotalon luokse ja sanonut hänelle: \"Veli, onko se niin kuin\non sanottu?\" -- johon Isotalo oli vastannut: \"On.\" Sitten oli Isotalo\nmennyt tappelevain joukkoon, ja hetkisen kuluttua hän oli kuullut\nKustaa Stråkan huutavan: \"Nyt ne löivät sitä\", tarkoittaen Tönkkää.\nTodistettiin myös, että Tönkkä oli sanonut: \"Jos minä kuolen, täytyy\nIsontalon Antti vangita\", mutta myöskin lisännyt, että kaikki ne\nneljä alussa mainittua miestä olisi myös vangittava.\n\nOlen esittänyt näin laajasti tämän rikosjutun todistukset, koska\njuuri niiden perusteella Isotalo tuomittiin, ja vielä suuremmalla\nsyyllä, kun näitä todistuksia yleensä on epäilty vääriksi. Isotalo\nkielsi kokonaan syyllisyytensä ja toi käräjille 2.3.1869 useita\nvastatodistuksia. Niistä ensiksikin Maija Saha todisti seisoneensa\nIsotalon vieressä koko ajan, kun tappelua kesti, eikä Isotalo ollut\npaikaltaan liikkunut. Juho Perämäki kertoi, että Jaakko Hautamäki oli\nsanonut yksin Tönkän tappaneensa. Juho Linna oli nähnyt tappelun\njälkeen Juho Hautamäellä kaksiteräisen kynäveitsen. Aleksanteri\nJuhonpoika Näykki Kauhavalta kertoi, että kerran Uudenkaarlepyyn\nmarkkinoilla Juho Hautamäki ja Tuomas Lööpäri pelasivat korttia,\njolloin Lööpäri harjoitti jotakin petosta pelissä. Silloin Jaakko\nHautamäki oli siepannut puukon tupestaan ja sanonut: \"Tällä puukolla\nminä olen Tönkän Matin tappanut ja tapan sunkin, jos et lakkaa\npetosta tekemästä.\"\n\nTuo todistaja oli kotini naapuri, talon isäntä, ja olin pienenä\npoikana hänen tuvassaan, kun Aleksanteri Näykki ja Isotalon veli,\nElias Hanhimäki, kirjoittivat tuota todistusta, mutta muistelen, että\nse lähetettiin hovioikeuteen, ainakin muistan \"hoviräätistä\" puhutun.\nMieleeni painui tuo todistus, vaikka olin pieni poikanen, niin\nettä muistan sen vielä aivan hyvin. Muuten tuo Aleksanteri Näykki,\njoka itse myöhemmin sai surmansa toisen kädestä, oli Isotalon ja\nRannanjärven parhaita kavereja, joten en tiedä, kuinka suuri merkitys\ntuolla todistuksella saattoi olla.\n\nMaija Saha vakuutti vielä ennen sanomansa lisäksi Jaakko Hautamäen\nmaininneen, että Antti Isotalo oli aivan tarpeeton tappelussa, koska\nTyni ja veli Juho pitivät kiinni Tönkkää, joka oli vahva mies, niin\nettä hän voi helposti puukottaa Tönkkää. Samoin hän lisäsi vielä\nAntti Ekolan sanoneen, ettei hän anna Antti Isotalolle koskaan\nanteeksi, kun tämä oli koettanut vietellä hänen vaimoaan.\n\nMooses Rivalli kertoi, että Antti Ekola oli kerran sanonut hänelle\nAla-Viitalan talossa: \"Ei hevosen hinta ole mitään siihen verrattuna,\nmitä minä sain Hägglundilta, kun todistin Isotaloa vastaani\" Yleensä\noli kansan keskuudessa huhu, että Hägglund oli lahjonut Ekolan\ntodistamaan Isotaloa vastaan. Ellen väärin muista, muutti Ekola aivan\npian tämän jälkeen pois paikkakunnalta. Muuten ei Isotalo, joskin\nsai tuomion Tönkän Matin taposta, koskaan tunnustanut tätä rikosta\ntehneensä, vaikka tunnustikin muista tihutöistään sen rangaistuksen\nansainneensa, minkä tästä sai.\n\nHägglund nähdessään, että oli saanut Isotaloa vastaan niin\npaljon todisteita Tönkän Matin taposta, että tämä joutuisi siitä\ntuomittavaksi, anoi oikeudelta päätöstä sekä Isotalon että muiden\nHärmän häjyjen asiassa. Oikeus antoikin päätöksensä huhtikuun 2 p:nä\n1869, josta pöytäkirjan mukaan esitän seuraavaa:\n\nSamalla kun syytös raukeaa Juho Antinpoika Rannanjärveä, Kustaa\nErkinpoika Ekoluomaa ja Tuomas Tuomaanpoika Lööpäriä vastaan, he\nkun ovat kuolleet jo ennen, julistetaan Iisakki Klemetti ja Kustaa\nAabrahaminpoika Ekoluoma peräytystodistajiksi, mutta ei Antti\nEkoluoma. Samalla ei kihlakunnanoikeus voi vasten syytettyjen Kaappo\nSivulan, Antti Isotalon, Antti Rannanjärven ja Juho Modinin kieltoa\nvahvistaa, että Kaappo Sivula 2.10.1866 olisi rikkonut kotirauhaa\nKustaa Niemelän luona ja kohdellut väkivaltaisesti Matti Uusihautaa;\nettä Antti Isotalo olisi käyttänyt Alahärmän lukkarin talolla\nväkivaltaa syyttäjä A. Hägglundia vastaan; että Antti Rannanjärvi\nolisi samassa tilaisuudessa kantanut puukkoa; että Antti Isotalo\nolisi yleisellä tiellä juopuneena käynyt piika Miina Näsin kimppuun;\nettä Juho Modin olisi murtautunut Iisakki Ahomäen navettaan ja vienyt\nsieltä kaksi lammasta; ja että Niiles Pollari olisi ollut osallisena\nlukkari Juho Flinckin luona tapahtuneessa viljanvarkaudessa.\nSitävastoin katsoo kihlakunnanoikeus selville käyneen, että\nJuho Huhtala eli Huhtamäki, Erkki Isomäki eli Sillanpää, Juho\nKatajamäki, Antti Isotalo ja Niiles Pollari ovat osallisia seuraaviin\nrikoksiin: Juho Huhtamäki on kehoittanut polttamaan hänelle kuuluvan\ntuparakennuksen, Juho Katajamäki ja Erkki Isomäki eli Sillanpää ovat\nehdoin tahdoin sytyttäneet tulipalon E. Katajamäen talossa; Antti\nIsotalo on väkivallalla ryöstänyt Juho Kankaalta Mäenpään talossa 100\nmk. Vielä on tullut selville, että Niiles Pollari yöllä 25.12.1866\non murtautunut Juho ja Iisakki Ahomäen lukittuun lammasnavettaan ja\nvarastanut sieltä kaksi lammasta sekä murtautunut kauppias Iisakki\nTakalan kauppapuotiin ja sieltä varastanut kaksi saippuakankea,\nkynttilöitä, kahvia, voita ynnä muuta tavaraa; sekä että Antti\nIsotalo ja Antti Rannanjärvi yhdessä ovat juopuneina ajaneet J.\nLööpärin eteiseen sekä tehneet kotirauhanrikoksen.\n\nLisäksi kihlakunnanoikeus katsoi laillisesti toteennäytetyksi, että\nKaappo Sivula eli Kiipeli 21.11.1866 juopuneena yleisellä tiellä\noli pistoolilla lyönyt Kustaa Bergmania sekä samana päivänä Mäenpään\ntalossa uhannut puukolla Kustaa Vakkuria, sekä 1867 juopuneena riidan\nja tappelun aikana yhdessä suutari Juho Isotalon eli Mäntylän kanssa\niskenyt puukolla Juho Myllymäen rintaan vasemmalle puolelle suuren\nhaavan, minkä johdosta Myllymäki kuoli.\n\nVielä: että Juho Huhtamäki 21.10.1867 sunnuntaina oli tullut\njuopuneena Kustaa Niemen tupaan ja särkenyt siellä kaapin, kaksi\npöytää, neljä kivivatia sekä yleisellä tiellä jollakin tylsällä\naseella lyönyt kolme kertaa piika Vilhelmiina Näsiä oikeaan käteen.\nSekä Matti Uusihautaa vastaan, että hän 20.10.1866 sunnuntaipäivänä\njuopuneena Mäenpään talossa oli pitänyt pahaa elämää ja uhannut\nkirveellä ihmisiä.\n\nErkki Isomäkeä eli Sillanpäätä vastaan, että hän yhdessä Juho\nHuhtamäen kanssa oli ollut Kustaa Niemen talossa ja särkenyt ne\nesineet, joista Juho Huhtamäen syytteessä mainitaan. Sitäpaitsi hän\noli sytyttänyt sen tulipalon, mikä poltti Juho Huhtamäen tuvan.\n\nAntti Isotalon suhteen katsoi oikeus, että hän 24.2.1867\nkäräjäpaikalla Alahärmän Ala-Viitalassa oikeudenistunnon aikana\noli ollut puukolla varustettuna ja pitänyt pahaa elämää sekä ollut\njuovuksissa. Vielä, että hän yhdessä Antti Rannanjärven kanssa oli\nlukkari Johan Flinckin lukitusta makasiinista varastanut Flinckille\nkuuluvaa viljaa 10 tynnyriä rukiita ja kaksi tynnyriä ohria sekä\nsamassa makasiinissa säilytettyä kauppias J. Stenrothin viljaa 14\ntynn. 15 kappaa rukiita sekä yhden tynnyrin ja 8 kappaa ohria, joiden\narvo yhteensä oli Smk 1,176:53. Vuonna 1865 hän oli väärentänyt\nvelkakirjan, jolla saivat kauppahuone Simon Vendeliniltä 17 mattoa\nruisjauhoja, arvoltaan Smk 816:--, 19.3.1867 oli Turjan tilalla\nLapualla haavoittanut K. Stenrothia puukolla vasempaan olkapäähän,\n6.8.1865 sytyttänyt sen tulipalon, joka hävitti kauppias K. Törnin\nasuinrakennuksen ja siellä olevan irtaimen omaisuuden; 21.2.1858\npahoinpidellyt aiheettomasti renki Matti Tönkkää Ala-härmän Stråkan\ntilalla eräissä tanssiaisissa ja haavoittanut häntä vatsaan, josta\nhaavasta Matti Tönkkä kuoli.\n\nAntti Rannanjärveä vastaan, että hän yhdessä Isotalon kanssa oli\npitänyt pahaa elämää mainitulla käräjäpaikalla, ollut osallisena\nlukkari Flinckin ja kauppias Stenrothin viljanvarkaudessa,\nväärentänyt yhdessä Isotalon kanssa äskenmainitun velkakirjan;\nvarastanut Jaakko Ahomäen laitumella olevan sian, arvoltaan 80 mk,\nja vielä varastanut torppari Juho Unkurin laitumella olevan valkean\nhevosen, jonka arvo oli 160 mk.\n\nNiiles Pollaria vastaan, että hän yöllä 11.1.1867 lukitusta puodista\nAhomäen talosta yksissä neuvoin Juho Rannanjärven ja Tuomas Lööpärin\nkanssa varasti seuraavat tavarat: yhden tynnyrin ja 5 kappaa jauhoja,\narvoltaan Smk 15:--, työkärryt arvoltaan 20 mk, silat arvoltaan 6 mk,\narkun arvoltaan 3 mk, ja kesällä 1867 murtautunut kauppias I. Takalan\nlukittuun puotiin ja sieltä varastanut erinäisiä tavaroita.\n\nJuho Karnaattia vastaan, että hän oli v. 1863 varastanut yhdessä\nAntti Rannanjärven kanssa torppari Unkurin hevosen laitumelta.\n\n_Tuomiot_.\n\nKaappo Sivulalle eli Kiipelille sakkoa toiskertaisesta juopumuksesta\n6 ruplaa, tarpeettomasta puukonkannosta 10 ruplaa, aseen\npaljastamisesta 20 talaria, pyhäpäivän rikkomisesta 10 talaria,\nmaantierauhan rikkomisesta 43 sekä tahallisesta murhasta menettämään\nhenkensä.\n\nJuho Isotalolle eli Mäntylälle, jota ennen ei ole rangaistu,\ntarpeettomasta puukonkannosta 10 ruplaa, aseen paljastamisesta\n20 talaria, ensikertaisesta juopumuksesta 3 ruplaa, pyhäpäivän\nrikkomisesta 10 talaria sekä osallisuudesta tappoon miehen\nhengen hinnan 300 talaria tai varojen puutteessa 28 vuorokautta\nvesileipävankeutta.\n\nJuho Huhtala eli Huhtamäki: kotirauhan rikkomisesta 40 talaria,\npyhäpäivän rikkomisesta 10 talaria, maantierauhan rikkomisesta 40\ntalaria, kolmesta lyönnistä 3 1/2 talaria.\n\nMatti Uusihauta: juopumuksesta 3 ruplaa, aseen paljastamisesta 20\ntalaria, pyhäpäivän rikkomisesta 10 talaria.\n\nErkki Isomäki eli Sillanpää: pyhäpäivän rikkomisesta 10 talaria,\nkotirauhan rikkomisesta 40 talaria sekä murhapoltosta 2 vuotta\nkuritushuonevankeutta.\n\nAntti Heikinpoika Isotalo, jota ennen on rangaistu m.m.\ntaskuvarkaudesta, tuomitaan nyt käräjäpaikalla juopuneena\nesiintymisestä maksamaan sakkoa 6 ruplaa, tarpeettomasta puukonkannosta\n10 ruplaa, aseen paljastamisesta 20 talaria, ensikertaisesta\nmurtovarkaudesta ja toiskertaisesta varkaudesta 9 paria raippoja\nja maksamaan nelikertaisesti varastetun tavaran arvon Smk 4.706:--,\ntaikka, jollei voi maksaa. 40 paria raippoja; väärennyksestä\nmenettämään kunniansa ja maksamaan 40 talaria; toisen kartanon\ntulipalon sytyttämisestä kärsimään kaksi vuotta kuritushuonetta; sekä\ntaposta, joka ei tapahtunut itsepuolustuksessa, menettämään henkensä\nhengestä, siten että hän edellätapahtuneen kuolemaan valmistuksen\njälkeen mestauspaikalla Ala-härmän pitäjässä mestauslavalla kaulan\nkatkaisemisella surmataan, jonka jälkeen hänen ruumiinsa haudataan\nerillään olevaan paikkaan hautausmaalla. Tähän rangaistukseen\nsisältyvät kaikki muut edellämainitut rangaistukset.\n\nAntti Tuomaanpoika Rannanjärveä seuraavasti: Ensikertaisesta\njuopumuksesta käräjäpaikalla 6 ruplaa, ensikertaisesta\nmurtovarkaudesta kärsimään 9 paria raippoja ja maksamaan varastetun\ntavaran arvon 3-kertaisesti, väärennyksestä menettämään kunniansa\nja maksamaan sakkoa 40 talaria; ensikertaisesta laitumella olevan\neläimen varastamisesta 8 paria raippoja, ja ennen kuin rangaistus\nkärsitään, on tuomitun seisottava rauta kaulassa häpeäpaalussa 2\ntuntia.\n\nNiiles Pollari murtovarkaudesta kärsimään 9 paria raippoja sekä\nmaksamaan varastetun tavaran arvon 3-kertaisesti tai varojen\npuutteessa kärsimään edellisen kanssa yhteensä 19 paria nippoja.\n\nJohan Karnaatti, joka on jo ennen tuomittu ensikertaisesta\neläinvarkaudesta ja kaksi kertaa ennen varkaudesta, tuomitaan\nnyt kolmaskertaisesta varkaudesta, taskuvarkaudesta sekä\neläinvarkaudesta rangaistavaksi neljälläkymmenellä parilla raippoja\nsitä ennen seisottuaan 2 tuntia rauta kaulassa häpeäpaalussa ja\nsenjälkeen loppuiäkseen yleiseen työhön valtion rangaistuslaitoksessa.\n\nAsiat alistetaan hovioikeuden tutkittaviksi.\n\nKihlakunnanoikeuden puolesta:\n\n                                       Theodor Vilander\n                                             v.t.\n\nTähän päättyi Härmän häjyjen käräjilläkulku heidän asiansa ollessa\nesillä kihlakunnanoikeudessa. Kun tarkoitukseni on ollutkin\nvain tätä käräjänkäyntiä selostaa ja sen perusteella esittää,\nmillaisia sankareita nuo häjyt olivat, en ole halunnut ottaa selvää\nlopputuomioista hovioikeudessa ja senaatin oikeusosastossa, joihin\nainakin jotkut asiassaan vetosivat. Tietääkseni nuo tuomiot ainakin\njossakin määrin muuttuivat. Antti Isotalo kuitenkin joutui kärsimään\n12 vuoden rangaistuksen Kakolassa. Hän oli ensimmäisiä, jotka taposta\ntällaisen tuomion saivat. Aina vuoden 1869 loppuun muutettiin\nkuolemantuomio elinaikaiseksi vankeudeksi Siperiassa. Kun Antti\nIsotalo oli vedonnut senaatin oikeusosastoon, tuli tuomio sieltä\ntammikuussa 1870, jolloin jo Siperiaan tuomitseminen oli lakkautettu.\n\nIsotalo kärsi 12 vuoden vankeuden Kakolassa. Kerrotaan hänen\nleikillisesti sanoneen vuorokauden Kakolassa oltuaan: \"Ei ole enää\nkahtatoista vuotta!\" Vankilassa hän käyttäytyi hyvin, kuten olen\nasiantuntevilta kuullut, toimien siellä suurimman osan aikaansa\nleipurina. Sellaiset jutut, että hän siellä olisi puheellaan ja\nuhkauksillaan rauhoittanut kapinanhaluiset vangit, joita vankilan\njohtajat ja vartijat eivät muka saaneet talttumaan, ovat taruja,\nkuten monet muutkin jutut hänestä.\n\nHänen kotiin päästyään olivat ajat muuttuneet siitä, kun hän piti\nkomentoa häjyjen johtajana. Aivan hauskaa ei ollut kotiin palata,\nsillä hänen emäntänsä oli sillävälin synnyttänyt aviottoman lapsen,\njonka isäksi sanottiin Antti Rannanjärveä. Olkoon tuon asian laita\nmiten hyvänsä, luulen, että entisten toverien välit kylmenivät.\nMuuten ei Isotalo vankilasta päästyään yrittänytkään entistä\nelämäänsä jatkaa. Kerran hän vielä joutui oikeuden kanssa tekemisiin.\nHän oli ollut K. Törnin ja erään kolmannen miehen kanssa, jonka nimeä\nen muista, Uudessakaarlepyyssä käynnillä. Kun he sieltä palasivat,\nnähtävästi hyvässä humalassa, makasi kolmas mies reessä puukonhaava\nrinnassa kuolleena. Tietysti syytettiin taposta sekä Isotaloa\nettä Törniä, mutta selville ei asia tullut, joten molemmat miehet\nvapautettiin. Isotalo vielä vanhana miehenä aina kuolemansa edelläkin\nkielsi ketään tappaneensa.\n\nMuuten oli Isotalon loppuelämä nuhteentonta. Mutta ei hän silti\nvanhanakaan asioita unohtanut. Satuin kerran jo yli kolmekymmentä\nvuotta sitten tulemaan Lapualle, jossa Honkimäellä pohjalainen\nylioppilasosakunta vietti kesäjuhlaansa. Sinne oli Antti Isotalokin\nsaapunut ja istui penkillä juhlan menoa katsellen. Siellä oli myöskin\ntohtori Matti Helenius-Seppälä, silloin vielä ylioppilas, Uuden\nSuomettaren kirjeenvaihtajana. Näytin hänelle Isotalon ja kehotin\nmenemään häneltä tiedustelemaan, mitä hän tällaisista juhlista\npitää. Helenius menikin ukkoa puhuttelemaan, ja hänen palattuaan\nkysyin, mitä Antti sanoi. Helenius kertoi hänen vastanneen: \"Meneehän\nne nämäkin juhlat, mutta hyviä olivat minunkin aikanani häät ja\nilopaikat.\" -- Se osoitti, ettei Antin mielestä ollut poistunut aika,\njolloin hän oli ollut pääkukkona senaikuisissa juhlissa.\n\nVanhemmalla puolella ikäänsä nähtiin Antti Isotalo usein kesäaikana\nkotinsa lähellä sijaitsevalla Voltin asemalla istumassa penkillä\nkatsellen junassa matkustavia. Vielä vanhanakin herätti tuo\nkookas, leveäharteinen ja muuten vankkarakenteinen mies huomiota.\nTuli ajatelleeksi, että tuossa ruumiissa sen parhaina päivinä on\nvoimaa ollut. Vanhana hän tuli vakavamieliseksi ja uskovaiseksi.\nTaloudellisesti hän oli aina ollut hyvin toimeentuleva, niin ettei\nhänen köyhyyden vuoksi olisi tarvinnut rosvojoukon johtajana toimia.\nHän kuoli korkeassa iässä elokuun 8 p:nä 1911. Hän oli ollut kolme\nkertaa avioliitossa. Ensimmäinen vaimo Liisa Vilhelmiina Jaakontytär\noli syntynyt 24.12.1838 ja kuoli 11.4.1888. Hän oli muhkea ja komea\nnainen ja otti osaa kaikkiin miehensä vaiheisiin, joita tällä\nmiehuuden iässä oli. -- Toinen vaimo oli Kaisa Kaapontytär, synt.\n5.12.1837, vihityt avioliittoon 25.8.1889 ja kuoli 4.2.1910. --\nKolmas vaimo Liisa Matintytär Mäenpää, synt. 19.5.1848, vihityt\n3.5.1911, kuoli 4.12.1918.\n\nAntti Rannanjärvi, joka kihlakunnanoikeudessa pääsi vähemmällä\nrangaistuksella ja kärsimyksellä kuin Isotalo, sai tietääkseni\nhovioikeudessa rangaistuksensa vieläkin lievennetyksi. Ainakaan\nei hän joutunut pitempiaikaiseen vankeuteen. Mutta sen sijaan hän\njoutui Hägglundin persoonallisen vihan uhriksi. Suuttuneena siitä,\nettä Rannanjärvi pääsi niin vähällä, Hägglund haetti hänet luokseen,\npanetti hänet penkille pitkälleen ja kasakanpampulla hakkasi miestä.\nKun Rannanjärvi ei pyytänyt armoa, pieksi hän tämän aivan verille.\nRannanjärvi sai olla ison aikaa sairaalassa, ennenkuin hän siitä\ntoipui. Rannanjärvi olisi haastanut Hägglundin ihmisrääkkäyksestä\noikeuteen, mutta Hägglund sovitti hänet, kuten kerrotaan, antamalla\nhänelle m.m. erään niityn. Muutenkin Rannanjärvi oli niin\nlamaantunut, ettei enää rosvojoukon johtajaksi pyrkinyt. Olihan hän\nsaanut kauan oleskella vankilassa ja oli tällä aikaa menettänyt\nvanhimman poikansa ja veljensä. Nämä kuolemantapaukset painoivat\nhänen mieltänsä, niin raaka kuin se olikin. Hän mahtoi tuntea, että\noli ollut pojalleen ja veljelleen huonona esimerkkinä ja opettajana.\nPahansisuisena hän kuitenkin pysyi, vaikka elikin jotenkin siivoa\nelämää vankeuden jälkeen. Yleensä ihmiset arvelivat, että Rannanjärvi\noli luonteeltaan pahempi kuin Isotalo. Ainakin hän sai onnettoman\nkuoleman, johon hänen oma pahuutensa oli osaksi syynä. Tapaus oli\nseuraava:\n\nJossakin Lapuan Hellanmaan rajalla Ylihärmässä oli ollut talkoot.\nSieltä tullessaan viinan liikuttamana Rannanjärvi heitti erään\nnaapurikylän isännän, Erkki Kukkolan eli \"Prännin Erkin\",\nsavikuoppaan, joka oli vettä täynnä. Kun Kukkola pyrki sieltä\npois, niin Rannanjärvi, jolla oli jotakin vanhaa vihaa Kukkolaa\nkohtaan, työnsi hänet aina uudestaan savikuoppaan. Silloin Kukkola\nsai tupestaan puukon esille, ja kun Rannanjärvi sen näki Kukkolan\nkädessä, lähti hän hakemaan seivästä iskeäkseen sillä Kukkolaa.\nMutta Kukkola oli nopeampi. Hän karkasi äkkiä kuopasta ylös ja meni\nRannanjärven perään iskien häntä puukolla, niin että Rannanjärvi\nsaamastaan haavasta kuoli. Näin surullinen oli tuon häjyjen päällikön\nloppu. Tämä tapahtui 12.8.1882.\n\nKuten Isotalo oli Rannanjärvikin kookas mies, ehk'ei tosin yhtä pitkä\nja hartiakas kuin ensinmainittu. Voimia oli hänellä kuitenkin vallan\nvahvasti. Usein käytettiin häntä edeskäypänä eli, kuten Pohjanmaalla\nsanottiin, \"kenkkärinä\" hää- ja muissa pitotilaisuuksissa. Paitsi\ntarjoilua ja muita edeskäyvälle kuuluvia tehtäviä oli kenkkäreillä\njuhlatilaisuuksissa myöskin järjestyksenvalvojan toimi. Siksi\nvalittiinkin tällaiseen toimeen aina sellaisia, jotka olivat\nrohkeita ja voimakkaita ja joita senvuoksi täytyi pelätä. Ja kyllä\nRannanjärveä täytyikin pelätä. Kun joku ryhtyi metelöimään, otti\nRannanjärvi miehen kiinni, nosti ylös ilmaan ja paiskasi sitten\nlattiaan. Jos ei yksi kerta auttanut, heitti hän miestä niin kauan\nlattiaan, kunnes tämä oli talttunut. Puukkoa hän ei ainakaan minun\ntietoni mukaan iäkkäämpänä miehenä käyttänyt.\n\nAntti Rannanjärvi oli kahdesti naimisissa, ensikerran Maija Liisa\nOrrenmaan kanssa, joka oli syntynyt 10.3.1829. Hänestä hän haki eron,\nkun vaimo hänen ollessaan Viaporissa oli synnyttänyt aviottoman\nlapsen. Toisena vaimona oli hänellä Adolfiina Kustaantytär, joka\noli syntynyt 27.4.1841 ja kuoli 19.8.1883 eli vuotta myöhemmin kuin\nmiehensä.\n\nJuho Huhtamäestä olen jo ennen maininnut mitä mainittavaa oli.\nToisten vangittujen myöhäisemmästä elämästä ei minulla ole tarkempia\ntietoja, enkä ole pitänyt tarpeellisena niistä ottaakaan selkoa.\nHeidän tihutyönsä loppuivat, kun heillä ei ollut enää johtajia, tai\nainakin ne supistuivat vähempään. Muuten olkoon vielä sivumennen\nmainittu, etteivät häjyjen tihutyöt supistuneet vain niihin\nrikoksiin, joista oikeudessa syytöksiä tehtiin. Kyllä niitä oli monin\nverroin runsaammin, mutta monet eivät uskaltaneet niitä ilmaista,\nkoska pelkäsivät kostoa, ja ehkäpä yleiset syyttäjät, Hägglund ja\nChorin, eivät enempiä syytteen aiheita halunneetkaan.\n\nOn haettu syitä tuohon ikävään ilmiöön: mellastuksiin ja pahuuden\nharjoittamiseen, ja onhan niitä luultu löydetynkin. Muiden muassa\non mainittu, että se oli jonkinmoinen \"reaktio\", vastavaikutus,\nheränneitten ahtaan maailmankatsomuksen ja heidän arvostelunsa\naiheuttama. Tällä selityksellä ei tietääkseni ole paljonkaan\nmerkitystä. Ensinnäkin Alahärmässä, jossa häjyt enimmäkseen\nmellastelivat, ei ollut moniakaan heränneitä eli körttiläisiä, kuten\nn.s. suruttomat heitä nimittivät. Ylihärmässä ja Kauhavalla heitä\noli jonkin verran enemmän. Mutta en kuitenkaan kuullut heränneitten\nja häjyjen yhteenotoista lapsuuteni ja nuoruuteni aikana. Jos\nsellaisia olisi suuremmassa määrässä tapahtunut, olisi niistä varmaan\npuhuttu ja asia olisi silloin minunkin korviini tullut. Kuulin kyllä\nIsotalon ja Rannanjärven joukkoineen kerran tai kahdesti käyneen\nKortesjärvellä ja siellä joutuneen voimamiesten m.m. Pellisen ukon\nkanssa tekemisiin ja lähteneen vähemmän tyytyväisinä pois. Tämäkin\nkertomus voi olla liioiteltu. Jäljestäpäin on kyllä kerrottu\nkaikenlaisia juttuja heränneitten sekä Isotalon ja Rannanjärven\nyhteenotoista, mutta uskallan ne panna suurimmaksi osaksi\ntarunomaisten juttujen joukkoon. Heränneet kulkivat omaa rataansa\nkoettaen aikaansaada ihmisissä mielenmuutosta ja ohjata heitä\nparemmalle tielle. Häjyt taasen askaroivat omalla alallaan. Joskus\nkoettivat heränneisiin kuuluvat miehet esim. Kauhavalla estää poikien\nyöllistä ratsastusta luvattomasti otetuilla hevosilla, mutta heidän\nkanssaan oli silloin aina muitakin järjestystä rakastavia miehiä.\n\nKäsitykseni mukaan, kuten jo alkulauseessa olen huomauttanut, oli\nsuurimpana syynä häjyjen mellasteluun järjestysvallan heikkous ja\nkehnous. Kun laajalla alueella ei ollut kuin yksi ainoa nimismies,\noli hänen vaikea pitää järjestystä, vaikka olisi ollut tavallista\netevämpikin ja tarmokkaampi henkilö. Mutta kun hän oli vielä\nveltto, raukkamainen ja kaiken lisäksi juopottelija, ei hän voinut\nsuuriakaan vaikuttaa järjestyksen ylläpitämiseksi. Kun sitten pahuus\nkerran oli päässyt alkuun ja kun sen ei tarvinnut paljonkaan pelätä\njärjestyksenvalvojia, voi se lumivyöryn tavoin kasvaa yhä suuremmaksi.\n\nSitten oli hyvin tärkeänä syynä pahuuden leviämiseen parempien\nharrastusten ja huvitusten sekä seuratilaisuuksien puute.\nUskonnollista harrastusta oli kyllä heränneiden joukossa, ja se\nvaikutti jonkin verran muihinkin, mutta eihän se kovinkaan laajalti\nnuorisoon koskenut. Olen varma, että jos senaikuisella nuorisolla\nolisi ollut tilaisuus päästä osalliseksi samanlaisiin seuroihin ja\nharrastuksiin kuin nykyajan nuorella väellä, niin hyvinkin moni\nniistä, jotka joutuivat vankiloissa virumaan tai vietiin Siperian\nkaivoksiin, olisi viettänyt aivan toisenlaista elämää. Parempien\nharrastusten puutteessa koetettiin urheilla tappelulla ja muilla\npaheilla. Kunniantunto veti tässäkin pahuudenharrastuksessa mieliä\npuoleensa. Koetettiin näyttää näissäkin sankaruutta ja päästä\njohtavaan asemaan.\n\n\nNäin laajalti olen tullut kertoneeksi häjyjen esiintymisestä, mutta\nonhan se tavallaan ollut välttämätöntäkin oikean kuvan saamiseksi\npuheena olevasta aikakaudesta.\n\n\n\n\nPUUSTELLIN HÄÄT\n\n\nKuten Härmän häjyistä on haluttu tehdä jonkinmoisia eteläpohjalaisia\nkansallissankareita, niin on Puustellin häistä tehty oikein\neteläpohjalaisten entisaikaisten häätilaisuuksien loistonäytös ja\nAnssin-Jussista niiden pääsankari. Itse asiassa nuo häät eivät\nmissään suhteessa olleet tavallista merkillisemmät. Vaikka minulla\nei ole niin tarkkoja tietoja näistä häistä kuin Härmän häjyjen\nkäräjilläolosta, voin kuitenkin esittää niistä hiukan parempia\ntietoja kuin myöhemmin tehdyt laulut.\n\nHäät vietettiin syksyllä 1867 tai 1868, lokakuun 3 päivänä.\nVuonna 1868 alkoi aika, joka on surkeimpia maamme ja erittäinkin\nEtelä-Pohjanmaan historiassa, alkoi kauhea nälkävuosi. Vuoden 1867\nkesä oli murheellisimpia, mitä tässä maassa on nähty. Talvikeliä kesti\nmelkein juhannukseen saakka. Vasta juhannuksen aikana voitiin ryhtyä\nkevätkylvöjen tekoon. Tuli sitten muutamia erittäin lämpimiä päiviä,\njoita seurasi taas kylmä ja kolkko sää. Muistan, miten elokuussa jo\npäivät olivat kylmiä, vaikka olin silloin vasta 8-vuotias. Muistan\nsen eräiden saman vuoden elokuussa kuolleiden omaisteni hautajaisten\nvuoksi. Vilja, sekä kevätvilja että ruis, oli aivan tuleentumatonta,\nkun syyskuun 4 p:n vastaisena yönä tuli ankara halla, joka kokonaan\nturmeli kaiken viljasadon. Kun jo edelliset vuodet olivat olleet\nsadon puolesta huonoja, voi arvata, mikä puute ja hätä silloin oli\nedessä. Se tuli niin kaameassa muodossa, että kymmenen kuukauden\naikana monessa Etelä-Pohjanmaan seurakunnassa enemmän kuin viidesosa\nihmisiä kuoli tauteihin ja nälkään.\n\nTämän tietäen voi käsittää, ettei silloin mitään loistohäitä pidetty.\nKun lisäksi otamme huomioon hääparin, käy asia vielä selvemmäksi.\nSulhanen oli leskimies, Ylihärmän Haapojan, valtion virkatalon\npuustellin vuokraaja Juho Matinpoika Haapoja, tavallisesti nimitetty\nPuustellin Jussiksi tai myöskin \"Puujalaksi\", sillä hän käytti\npuujalkaa. Hän oli jo yli 40-vuotias mies, synt. 1825. Itse ei hän\nkyennyt ottamaan osaa hyppelyyn eikä tanssiin, joka sen ajan tavan\nunikaan oli välttämätöntä sulhaselle. Sijaisena oli hänellä eräs Juho\nRivalli, joka toimi myöhemmin huutoräättärinä. Morsian oli elävän\nleski, tyttönimeltä Maija Liisa Orrenmaa eli Varpula. Hänkin oli jo\nlähes neljänkymmenen ikäinen, synt. 1829. Nuorena hän oli joutunut\nnaimisiin kuuluisan häjyjen päällikön Antti Rannanjärven kanssa,\nmutta Antin ollessa vankina Viaporissa (nykyisessä Suomenlinnassa)\noli hän, kuten edellisessä kertomuksessa mainitsin, ollut siinä\nmäärin uskoton miehelleen, että oli synnyttänyt aviottoman lapsen.\nTämän lapsen isäksi väittivät siihen aikaan jotkut Isontalon Anttia,\nmutta siitä läheisestä suhteesta päättäen, mikä noilla miehillä\njäljestäpäinkin oli, lienee tuo huhu perätön. Kaikessa tapauksessa\nhaki ja sai Rannanjärvi eron tästä vaimostaan ja meni uusiin\nnaimisiin sallien sitten ensimmäisenkin vaimonsa päästä uuteen\navioliittoon Puustellin Juhon kanssa. Tällainen oli näiden häiden\nmorsiuspari.\n\nKun aika oli tuommoinen eikä morsiusparikaan ollut erittäin varakas,\nvaan pikemmin päinvastoin, oli siitä seurauksena, ettei tarjoilukaan\nollut runsasta eikä ylellistä. Sitä osoittaa laulukin, jota\nkotiseurakunnassani Kauhavalla siihen aikaan näistä \"loistohäistä\"\nlaulettiin: \"Ainapa nuo härmäläiset nälkähäitä pitää, Puustellin häät\noli ensimmäiset, joiss' ei saanut mitään.\" Toinenkin laulu osoittaa\ntarjoilun niukkuutta, siinä kun laulettiin: \"Kun ryyppypolskaa\npelattiin niin punssia annettihin, niinimatolla Pikkulammi päärylle\nkannettihin.\" Häissä nimittäin tanssittiin siihen aikaan monenlaista\n\"piiriä\" eli \"rinkiä\". Oli ukkojen rinki, jolloin ukot sulhasen\nkanssa tanssivat ja pojat koettivat sulhasta itselleen ryöstää. Oli\nakkain rinki, jolloin tytöt tahtoivat morsiamelle samoin tehdä.\nSamoin poikain rinki, jolloin ukot tahtoivat ryöstää sulhasen poikien\njoukosta omalle puolelleen ja jossa monesti syntyi ankara tappelu.\nSamoin tyttöjen eli, kuten Pohjanmaalla sanotaan, \"flikkaan\" rinki,\njolloin akat tahtoivat tytöiltä itselleen morsianta ryöstää ja\nsiinäkin syntyi usein rytäkkä. Oli monenlaisia muitakin rinkejä.\nMutta etenkin on mainittava ryyppypolska, jolloin tanssivat asettuvat\npiiriin morsiusparin kanssa hypellen ja antaen rahaa. Silloin kulki\nedeskäypä eli kenkkäri viinipikari tai -malja kädessä tarjoten siitä\nviinaa ringissä oleville.\n\nMutta nyt oli niin, ettei Puustellin häissä tarjottu ryyppypolskaa\ntanssittaessa viinaa vaan \"punssia\". Mutta tämä ei ollut mitään\nRuotsin punssia, vaan suureksi osaksi ohrilla sekoitetusta kahvista\nlaitettua juomaa, johon oli pantu jonkin verran viinaa. Tämä ei\nsuinkaan tapahtunut muusta kuin viinanpuutteesta. Morsiusparilla\nei nähtävästi ollut varoja hankkia riittävästi viinaa, siksi oli\ntäytynyt vähäinen viina sekoittaa kahvilla. Tämäkin osoittaa häiden\npuutteellisuutta ja köyhyyttä.\n\nJonkinlaista melua ja rähinää häissä kai pidettiin ja jossakin\nmäärin tapeltiin, mutta ei se meteli liene ollut sen merkillisempää\nkuin siihen aikaan oli tavallista tällaisissa tilaisuuksissa\nEtelä-Pohjanmaalla. Ei ainakaan puhuttu siihen aikaan, kun häät olivat\nolleet, muusta kuin yhdestä taposta, joka tehtiin näissä häissä, nim.\nkun Anssin-Jussi pisti kuoliaaksi Jaakko Hautamäen eli Pikku-Lammin.\nAnssin-Jussi kuului kyllä Ylihärmän tappelupukareihin, mutta mikään\n\"sankariteko\" ei tuo tappo ollut. Pikku-Lammi, Tönkän Matin taposta\ntunnettu mies, oli hänkin saapunut häihin. Kun tämä tappelija tuli\npimeässä porstuassa tai rappusilla Anssin-Jussia vastaan, iski tämä\npuukkonsa Pikku-Lammin rintaan, josta oli kuolema seurauksena. Muuta\ntappoa ei näissä häissä tapahtunut, kuten sanoin, eikä muita ruumiita\ntarvinnut \"päärylle\" kantaa, niinkuin laulussa lauletaan. Joskus\nkyllä eteläpohjalaisissa häissä kaksikin miestä sai surmansa, ja\nsuurempiakin tappeluita tapahtui.\n\nJonkin verran hämäräperäinen tuo tappo aluksi oli, kun molemmat\nveljekset Anssin-Jussi ja Salu vangittiin. Jussin sankaruudenpuutetta\nosoittaa sekin, että hän oikeudessa asiaa käsiteltäessä koetti\nsaada tapon veljensä Salomonin syyksi. Asia kai kuitenkin aivan\npian selveni, sillä monia käräjiä ei tarvittu käydä, kun Jussi\ntuomittiin menettämään henkensä eli toisin sanoen karkoitettavaksi\nSiperiaan. Ehkäpä lienee jotakin vanhaa vihaa ollut Pikku-Lammin ja\nAnssin-Jussin välillä, joka aiheutti tämän tapon. Muuten vapautettiin\nSalu kokonaan syytteestä, ja Jussi jäi yksin syylliseksi.\n\nJonkinlainen runoilijaluonne lienee Jussi ollut, sillä hänen\nsepittämänään pidetään tuota vieläkin tunnettua laulua: \"Härmästä\npoikia kymmenen\". Kovin murheissaan hän otti tuomionsa vastaan, kun\nse Alahärmän Ala-Viitalassa pidetyillä käräjillä julistettiin. Siitä\nhän lauleli: \"En tyyry tähän tuomioon, jos vieläkin vähän voin, mutta\njos se on Herralta sallittu, niin olkohon nyt noin.\" Osoittaahan\ntuo värssy jonkinlaista nöyrtymistä ja Jumalan tahtoon alistumista,\nsikäli kuin sanat ovat sydämen tulkkina. Ja täytyyhän niiden olettaa\nsellaisina olleen.\n\nTällaiset olivat kaikessa lyhykäisyydessä kerrottuina nuo Puustellin\nhäät, joista on tahdottu niin erityisen merkillinen tilaisuus tehdä.\n\n\n\n\n\"KAUHAVAN HERRA\"\n\n\nTällä nimellä mainittiin aikanaan Etelä-Pohjanmaan kuuluisinta\nnimismiestä, Adolf Hägglundia, Härmän ja Kauhavan häjyjen kukistajaa.\nVaikka olenkin jo kertomuksessani \"Härmän häjyjä käräjillä\" puhunut\nsekä Hägglundista että Härmän häjyistä, vieläpä koko heidän ajastaan,\ntäytyy minun kuitenkin vielä hiukan kosketella samoja asioita.\n\nKuten jo olen maininnut, on enää elossa vain harvoja henkilöitä,\njotka voivat muistaa sen tilanteen, missä viime vuosisadan\nkeskivaiheilla elettiin noissa kunnissa. Nekään, jotka vielä ovat\nelossa, eivät jaksa niistä paljoa kertoella, sillä vanhuuden\nmuistamattomuus painaa jo heitä. Jossakin määrin palaavat minun\nmieleeni lapsuuden ajan muistot; osaksi olen myöskin säilyttänyt\nmielessäni ne kertomukset, joita aikoinani olen vanhemmilta ihmisiltä\nkuullut. Näiden johdolla tahtoisin esittää asiasta lyhyitä piirteitä.\n\nEnsinnäkin on meidän muistettava, että kotitarvepoltto valmisti\nsiihen aikaan paloviinaa niin runsaasti, että sitä oli aina\nsaatavissa. Sen jälkeen taas, kun kotipoltto oli lopetettu, voitiin\nviinaa saada kaupunkien myymälöistä aivan helposti ja milloin vain.\nOluttehtaita oli maaseudulla vallan tiheässä, ja olutta myytiin sekä\nkauppapuodeissa että muuallakin, sillä sitä saivat kaikki pitää\nkaupan. Seuraus tästä oli, että juoppous oli mitä suurimmassa määrin\nvallalla. Tappelut ja puukotukset olivat tämän vuoksi jokapäiväisiä\nasioita. Murhia tehtiin sekä Kauhavalla että Härmässä monia vuodessa.\n\nTämä ei ollut vielä kylliksi. Kuten sanottu olivat varkaudet ja\nryöstöt tulleet aivan yleisiksi, etenkin edelliset. Eivät mitkään\npaikat olleet varkailta turvassa. Uskallettiinpa särkeä lukotkin,\nellei tiirikalla päästy huoneisiin, ja vietiin mitä vietävää oli.\n\nHevoset eivät saaneet olla rauhassa öisin, varsinkaan sunnuntaita\nja maanantaita vastaan, sillä vallaton poikajoukko ajeli niillä\njättäen väsyneet ja märät eläinraukat minne tahansa. Ikkunat lyötiin\nasuinhuoneista usein yöllä säpäleiksi, monesti aivan sulasta\nvallattomuudesta. Kukaan ei uskaltanut mellastajia vetää oikeuteen,\nsillä mistäpä saisi todistajia? Sekä oikeudenhakijat että todistajat\npelkäsivät häjyjen kostoa.\n\nEsivallan järjestyksenpidon hoito oli mainittuna aikana noissa\nkunnissa hyvin heikoissa käsissä. Nimismiehenä oli Theodor\nLagerstedt, synt. 1813, kuoli 1864. Tuntuu kuin kirjailija Sannteri\nAlkio olisi jossakin määrin käyttänyt tätä nimismiehen esikuvana\n\"Puukkojunkkarit\" -kirjassaan. Tuntien olevansa kykenemätön pitämään\nhäjyjä kurissa oli Lagerstedt tilannut piiriinsä Kauhavalle ja\nHärmään joukon kasakoita vuoden 1862 tienoilla. Mutta eipä näistäkään\nollut paljon apua. Eivät Kauhavan häjyt näyttäneet niistä suuriakaan\nvälittävän, vaan olivatpa vähällä kerran tappaa häissä erään kasakan.\nTapaus oli seuraava: Talollisenpoika Kustaa Perälä, jolta itseltäkin\nkuulin tapauksen, oli viinaa saatuaan ruvennut pitämään pahaa elämää\nja rähisemään. Kasakat ryhtyivät silloin pitämään järjestystä ja\nhillitsemään Perälää. Tämä pakeni talon ullakolle, jonne eräs kasakka\nhäntä seurasi. Kasakka ei kuitenkaan päässyt ullakolle asti, sillä\noviaukossa Perälä iski häntä käteensä ottamallaan lapionvarsipuulla\nniin, että kasakka vieri portaita alas aivan henkihieverissä. Mutta\nnytpä tuli Perälällekin kiire. Hän hyppäsi ullakon ikkunasta alas,\nmutta siinä hänen säärensä katkesi. Jollakin tavoin laahautuen\nhän pääsi pimeässä pakoon, ui Kauhavanjoen poikki syyskylmässä ja\npiiloutui johonkin taloon. Asia sovittiin kuitenkin kasakan kanssa\njälkeenpäin maksamalla tälle hyväisesti kipurahoja, niin ettei siitä\nsyntynyt pitempiä rettelöitä.\n\nLagerstedt kuoli, kuten mainittiin, vuonna 1864. Silloin vastikään\nVaasan läänin maaherraksi nimitetty vapaaherra Karl Gustaf Wrede,\nparhaimpia miehiä ja innokkaimpia edistyksen valvojia mitä Vaasan\nläänissä on maaherrana ollut, päätti lähettää Kauhavan ja Härmän\nnimismieheksi henkilön, jonka hän toivoi pystyvän palauttamaan\njärjestyksen noihin nyrkkivallan alaisiin kuntiin. Tämä mies oli\nAdolf Hägglund. Maaherran kerrotaan miestä valitessaan menetelleen\nseuraavasti: Hän kutsui maaherranvirastossa koolle sekä vakinaiset\nettä ylimääräiset kanslistit ja lääninkonttoristit sekä kysyi\nheiltä: \"Kuka teistä tahtoo mennä nimismieheksi Kauhavalle ja\nHärmään?\" Miehet näyttivät epäröivän. Silloin astui esiin eräs nuori\nylimääräinen kanslisti -- Adolf Hägglund -- ja sanoi: \"Kyllä minä\nmenen.\" -- Tämä oli maaherralle mieleen. Hän nimitti kohta Adolf\nHägglundin nimismieheksi mainittuihin kuntiin.\n\nTullessaan Kauhavan ja Härmän nimismieheksi vuonna 1864 Hägglund oli\nparhaassa iässä, sillä hän oli syntynyt Vaasassa kauppiaan poikana\n21.7.1838. Hän oli palvellut jonkin aikaa ruotuväessä ja saanut\nkersantin tai vääpelin arvon sekä sittemmin ollut vähän aikaa Vaasan\nlääninkansliassa ylimääräisenä kanslistina. Jo Hägglundin ulkomuoto\nherätti arvonantoa ja kunnioitusta. Hän oli keskikokoa hiukan\npitempi, leveäharteinen ja tanakka ruumiiltaan, kasvoiltaan komean\nnäköinen, silmät tuliset ja äänessä käskevä sävy. Maaherra antoi\nhänelle oikeuden käyttää tarpeen vaatiessa pamppua, ja tätä oikeutta\nHägglund ei tahtonut unohtaa senkään jälkeen, kun oli tullut aika,\njolloin pampun käyttöä ei enää sallittu eikä suvaittu.\n\nPian sai Hägglund nähdä sekä Kauhavalla että Härmässä, minkälaisten\nihmisten keskuuteen hän oli tullut. Vuoden 1865 seuduissa\nvarastettiin Kauhavalla hänen viljavarastostaan asuntotalon aitasta\nhänen sinne kokoamistaan huutoräättärin ja siltavoudin palkkajyvistä\nuseita tynnyrejä rukiita. Se tapahtui siten, että varkaat kaivoivat\nnäverillä reiän lattian alta jyvähinkaloon ja niin juoksuttivat\nviljan säkkeihin. Mutta saivatpa varkaat pian huomata, että\nKauhavalle olikin tullut nimismies, joka pystyi poliisitoimeen.\nNaapuritalon aitasta löydettiin viljaa, jossa oli näverin lastuja, ja\nlöydettiin myöskin talosta näveri, joka hyvin sopi siihen reikään,\nminkä kautta vilja oli juoksutettu. Isäntä pantiin kiinni, ja pian\nsaatiin hänen toverinsakin kiinni. Isäntä kuoli vankeudessa, mutta\ntoverit saivat raippoja ja tulivat siten huomaamaan, mikä mies\nHägglund oli.\n\nSitten alkoi varsinainen järjestyksenpito, ja siinä oli pamppu\npäätekijänä. Lampaanvarkaat, hevosilla varkain ajajat, tappelijat\nj.n.e. kutsuttiin nimismiehen luo \"kansliakuulusteluun\". Se\ntapahtui siten, että miehet pantiin pitkälleen penkille ja sitten\nkasakanpamppu laulamaan selkään. Kun mies heti tunnusti rikoksensa,\npääsi hän vähemmällä, mutta jos alkoi kierrellä, oli pamppu pitemmän\naikaa toimessa. Joskus sattui niin, että kaksikin pahantekijää\noli yht'aikaa kuulusteltavina. Silloin voi sattua niinkin, että\ntoverukset saivat vuoron perään pamputtaa toisiaan. Jos se ei oikein\nkunnollisesti tapahtunut, otti Hägglund itse pampun käteensä. Ettei\ntuo pamputtaminen oikein hauskaa ollut, todistaa se, että muistan\nerään \"kansliakuulustelussa\" käyneen miehen sieltä palatessaan olleen\nniin huonossa kunnossa, ettei moneen päivään voinut istua.\n\nVarsinaisen suurtyönsä Hägglund kuitenkin suoritti kukistaessaan\nHärmän häjyjen mahdin, kuten edellä jo olen kertonut. Jos kohta\nsuuri nälkävuosikin siihen jotakin vaikutti, tulee unohtumaton ansio\nhäjyjen vallan nujertamisesta kuitenkin Hägglundille. Senjälkeen\njää hänelle vain pienempien vallattomuuksien kukistelu. Sitä\nHägglund jatkoikin tarmolla ja väsymättömällä innolla käytellen\nahkerasti pamppua. Pian hävisivät lammasten anastajat ja muutkin\nvarkaat vähiin. Omavaltaista hevosten lainaamista ei enää uskallettu\nharjoittaa, sillä \"Kauhavan herran\" kamariin ei ollut hauska mennä\n\"kansliakuulusteluun\". Kyllähän tuo pampun käyttö nosti vihaakin\nHägglundia vastaan; niinpä häntä yritettiin kahdesti ampuakin.\nEnsikerran se tapahtui, niinkuin olen maininnut, nähtävästi isojen\nmiesten toimesta, kun ammuttiin hänen asuntoonsa Iisakki Pukkilan\nyläkertaan. Toisen kerran ampui häntä eräs mies maantiellä tullessaan\nHägglundia vastaan, mutta vanhanaikuisessa pistoolissa oli vain\nkorkki latinkina, niin ettei se haavoittanut Hägglundia. Kuitenkin\nmies joutui teostaan kärsimään. Rauhaa ja järjestystä rakastavissa\nkansalaisissa Hägglundin toimenpiteet herättivät kunnioitusta ja\narvonantoa. Ikävä vain oli, ettei Hägglund myöhemmin tahtonut\nhuomata, että pamppuaika oli jo mennyt ohitse. Niinpä hän pieksi\nerään isännän kanssa jonkun viinankaupustelijaksi luulemansa miehen\nniin pahoin pampulla, että mies joutui kauaksi aikaa sairasvuoteelle.\nTästä syntyi pitkä käräjänkäynti, joka loppui vasta sillä, että\nHägglund sovitti miehen maksamalla hänelle jonkin summan.\n\nToisinaan olivat Hägglundin kuritukset tarpeettoman raakoja.\nNiinpä hän otti kerran maantiellä kiinni miehen, joka oli usein\njuovuspäissään häntä uhmaillut, vei sitten toisen henkilön kanssa\nmiehen kaivolle, valeli hänet yltäpäältä kylmällä vedellä ja pisti\nkäsiraudat käsiin sekä vei miehen renkitupansa kamariin, jossa pani\nhänet käsiraudoista seinässä olevaan naulaan riippumaan. Jokainen\nymmärtää, missä kauheassa tilassa mies siellä oli käsiraudoista\nriippuessaan. Onneksi Hägglundin isäntärenki särki lukitun kamarin\noven ja vapautti miehen. Kerran taas haavoitti eräs nuori mies\nrevolverin laukauksella Hägglundin vihaista koiraa, joka oli purrut\nmonta ihmistä ja ampujaakin pahasti. Sen sijaan että Hägglund olisi\nmoisen pedon tappanut, hän kutsui ampujan luokseen ja kuritti miestä\nankarasti.\n\nTällaiset tarpeettomat ja ankarat kurittamiset eivät sentään\nolleet aivan yleisiä. Useimmiten ne olivat sekä tarpeellisia että\nhyödyllisiä, ja Hägglundin pamppukomentoa on viime aikoihin saakka,\nottaen huomioon silloiset olosuhteet, pidetty vallan hyvänä ja\ntarpeellisena. Sillä, kuten jo on sanottu, näin menettelemällä\nHägglund lannisti pahemman vallattomuuden sekä Kauhavalla että\nHärmässä, eikä se ollut pieni asia. Olkoon muuten tässä sivumennen\nmainittu, että Hägglund se vangitsi Sutkin Kaaponkin ja viimeiselle\nrangaistusmatkalle Vaasaan kuljetti. Siitä tulen vielä Sutkista\npuhuessani enemmän kertomaan.\n\nHägglund ei ollut vain pamppuherra, kyllä hänellä oli muitakin\nharrastuksia. Kun ensimmäistä kansakoulua puuhattiin Kauhavalle, oli\nhän tämän asian innokkaimpia harrastajia ja taitavimpia puoltajia.\nMuistan vielä vallan hyvin, miten ankara kiihoitus koulua vastaan\npantiin toimeen. Eräs Mellberg-niminen pikkutalon isäntä, joka oli\nmuuttanut Lappajärveltä Kauhavan Laitilaan, kulki talosta taloon\nkeräten \"puumerkkejä\" ja yllyttäen isäntiä tulemaan kuntakokoukseen\nkoulua vastustamaan. Mellberg, jonka omat pojat olivat hyvin huonoja\nlukijoita -- pari heistä oli kanssani rippikoulussa --, uskotteli,\nettä kansakoulusta tuli vain herroja ja että siellä käyneet\neivät ensinkään kelpaa työmiehiksi. Hägglund kuitenkin rovasti Fr.\nOttelinin kanssa sai järkevimmistä isännistä niin suuren joukon\npuolelleen, että kansakoulu saatiin Kauhavalle perustetuksi vuonna\n1874. Tämä oli suureksi osaksi Hägglundin ansiota.\n\nKun maassamme pantiin toimeen rahankeräys Helsingin suomalaisen\nalkeisopiston hyväksi, puuhasi Hägglund innokkaasti arpajaisia\ntätä tarkoitusta varten. Samaten silloin, kun Vaasaan perustettiin\nsuomalainen alkeisopisto, hän oli senkin innokas suosija. Hänet\nvalittiin Kauhavalla koulun asiaa ajamaan. Lienee hän sen hyväksi\ntoiminutkin, ainakin saatiin mainittuun kouluun sen alkuaikoina\nKauhavalta runsaasti oppilaita.\n\nVaikka Hägglund oli lähtöisin ruotsalaisesta kodista, käsitti hän\nhyvin kansalliset kysymykset ja kannatti niitä. Ei hän myöskään ollut\nkylmä nuorisoseuraliikkeelle, vaikk'ei hän enää varsinaisesti siihen\nosaa ottanut.\n\nUskonnollisetkaan harrastukset eivät olleet hänelle vieraita. Kun\npastori, sittemmin rovasti J. Granö oli Kauhavan apulaispappina\nja hänen sekä Ylihärmän silloisen kirkkoherran K.S. Nymanin ja\nKortesjärven silloisen kirkkoherran G. v. Essenin vaikutuksesta\nsyntyi suuri evankelinen liike Kauhavalla, tuntui se häneenkin\njossakin määrin vaikuttaneen. Granön aikana hän oli kirkossa\njokseenkin joka sunnuntai, enkä luule hänen milloinkaan aivan\nkylmäksi jääneen uskonnollisille, eritoten evankelisille\nharrastuksille.\n\nKun hän oli hankkinut itselleen oman maatilan Kauhavan Pukkilasta,\npani hän sen hyvään viljelyskuntoon. Hänen ayrshire-rotuinen karjansa\noli parhaita Etelä-Pohjanmaalla ja aivan ensimmäisiä Kauhavalla.\n\nJo Kauhavalla-olonsa alkuaikoina Hägglund joutui pitkään\nkäräjäjuttuun, minkä jo ennenmainittu lappajärveläinen Mellberg oli\nhäntä vastaan nostanut syyttäen Hägglundia siitä, että hän muka\noli omaksi hyväkseen käyttänyt köyhänä vuotena huutokaupattaviksi\njoutuneiden talojen myyntiä. Syytökset eivät johtaneet mihinkään\ntulokseen, vaikka Mellberg koetti korkeimpiinkin oikeuksiin asiansa\nvetää. Vaikea olikin Hägglundia vastaan käräjöidä, sillä hän oli\ntaitava ja hyvin harkitseva asianajaja ja sellaisena hän esiintyi\ntoistenkin asioissa. Sitäpaitsi hänellä oli ollut hyvä koulutus\nkäräjöidessään Härmän häjyjen kanssa vuosikausia.\n\nIkävämpi oli se oikeusjuttu, joka syntyi Hägglundin ja eräiden\nkauhavalaisten isäntien välillä hänen elämänsä loppuaikana. Isännät\nolivat sanomalehti \"Vaasassa\" tai \"Pohjalaisessa\", en muista\nkummassa, syyttäneet Hägglundia leväperäisestä virantoimituksesta.\nEtupäässä asia koski sitä, että Hägglund salli majatalossa myytävän\nolutta oman kunnan miehille. Kirjoituksessa oli hiukan viittailtu\ntämän tapahtuvan sen vuoksi, että Hägglundilla oli omistusoikeus\nvelivainajansa Felix Hägglundin oluttehtaaseen Lapualla. Hägglund\nnosti painokanteen lehteä vastaan, ja siitä tuli oikeusjuttu,\njota seurattiin suurella mielenkiinnolla koko Etelä-Pohjanmaalla.\nSilloinen kuuluisa asianajaja Lauri Kivekäs oli isännillä muutamissa\noikeudenistunnoissa avustajana. Ajattelemattomasi oli isäntien\noikeudenkäynnin alussa käyttämä maalainen asianajaja sekoittanut\njuttuun liian monta syytöstä Hägglundia vastaan, joita kaikkia\nisännät eivät voineet toteen näyttää. Pitkän oikeudenkäynnin jälkeen\nasia päättyi siten, että isännät saivat sakkoa ja muistaakseni hiukan\nvankeuttakin, mutta ei Hägglundkaan ilman sakkoa päässyt.\n\nKaikessa tapauksessa tämä oikeudenkäynti ja jo ennen mainitut\nrääkkäysjutut olivat omiaan jonkin verran vähentämään sitä\narvonantoa, mitä Hägglund alkuaikoinaan niin suuressa määrin\nnautti. \"Kauhavan herrana\" hän kuitenkin kansan keskuudessa eli,\nja tuskinpa häntä muuksi kuin \"herraksi\" elinaikanaan nimitettiin.\nMuuten nimismiehen mielipidettä kysyttiin ja usein myös seurattiin\nkunnallisissakin asioissa, joihin hän varsinkin alkuaikoinaan otti\nosaa katsoen kunnan etua ja parasta.\n\nHägglund oli loppuiällään kivulloinen eikä voinut enää virkaansa\nhoitaa, vaan hänen täytyi käyttää apulaista. Vuonna 1903 tammikuun\n21 p:nä teki kuolema lopun hänen pitkästä sairaudestaan ja\nsamalla lopetti hänen niin toimista kuin vaikutuksistakin rikkaan\nelämänsä. Mutta muisto \"Kauhavan herrasta\" elää yhä vielä ei\nvain niissä pitäjissä, joissa hän virkaansa toimitti, vaan koko\nEtelä-Pohjanmaalla. Eivätkä nuo muistot ole ansaitsemattomia, sillä\ntuskinpa on Etelä-Pohjanmaalla ja muuallakaan maassamme ollut\netevämpää järjestyksen valvojaa kuin Adolf Hägglund, Kauhavan herra,\naikoinaan oli.\n\nNaimisissa Hägglund oli Betty Johanna Charlotta Wasastjernan,\ntilanomistaja Abraham August Wasastjernan tyttären kanssa\nYlihärmästä. Rouva Hägglund muutti kohta miehensä kuoltua Hankoon ja\non siellä kuollut. Avioliitto oli lapseton.\n\n\n\n\nPUKKILAN JASKA\n\n\nKaikkein tyypillisimpiä ja selväpiirteisimpiä puukkojunkkareita\nKauhavalla ja samalla koko Etelä-Pohjanmaalla oli aikoinaan laajalti\nkuulu Pukkilan Jaska. Hän oli syntynyt Kauhavalla Pukkilan\ntalossa heinäkuun 19 p:nä 1831. Isä oli kihlakunnan lautamies ja\nkirkonisännöitsijä Jaakko Kustaanpoika Pukkinen, synt. 1.2.1789 ja\nkuoli 14.4.1838. Äidin nimi oli Maria Israelintytär, synt. 1798.\nMiehensä kuoltua hän joutui uusiin naimisiin Härmän Hakolaan ja\nmuutti siis pois Kauhavalta. Jaskan isän kerrotaan olleen erittäin\nkunnollisen miehen, hyvän maanviljelijän ja muuten järkevän miehen.\nSitä osoittaa sekin, että hänet oli valittu kirkonisännöitsijäksi\nja määrätty lautamieheksi, jotka toimet siihen aikaan olivat\narvokkaimmat, mihin tavallinen talonisäntä voitiin asettaa. Ikävä\nvain, että hän kuoli niin varhain, ettei Jaska ollut silloin vielä\ntäyttänyt 7 vuotta. Varmaa on, että jos isä olisi elänyt, hän olisi\nkoettanut kasvattaa ja kehittää poikaansa samanlaiseksi kunnon\nmieheksi kuin oli itsekin.\n\nPahinta oli, että Jaskan kasvatus nähtävästi suuressa määrin\nlaiminlyötiin. Hän joutui äitinsä mukana Härmään, missä sai viettää\nlapsuutensa päivät luultavasti jotenkin vapaasti. Hänen etevät\nluonnonlahjansa jäivät täten ainakin hyvään suuntaan kehittämättä.\nSamanikäisten poikaviikarien kanssa hän vietti parhaan lapsuutensa\najan, ollen tavallisesti heidän puuhissaan ja leikeissään johtajana.\nTällaisissa oloissa Jaska kehittyi vähitellen mieheksi. Mikään\nisokokoinen hän ei ollut, vähän keskikokoa pitempi, hoikka ja solakka\nsekä muuten kasvoiltaan kaunispiirteinen. Jos Jaska olisi elänyt\nmeidän aikanamme, olisi hän varmaan ollut mitä etevin urheilija. Hän\noli niin liukas ja notkea, ettei koskaan hypännyt hevosen selkään,\nkuten tavallisesti, sivulta, vaan aina takapuolelta, kuten nykyjään\nvoimistelussa hypätään pukin selkään. Hevosen selässä hän seisoallaan\najoi täyttä vauhtia kuin parhaat kasakat.\n\nIkävintä oli, että hän innostui toiseenkin urheiluun, joka parempain\nhuvien puutteessa kiinnosti nuorisoa, nim. tappeluun ja puukotteluun.\nHänestä tuli aikansa kuuluisin eteläpohjalainen puukkojunkkari.\nYhdessä toisten toveriensa kanssa, joiden joukossa oli useimmiten\nseurakunnan mahtavimpien talojen poikia, hän Kauhavalle muutettuaan\nja kotitalonsa isännäksi ruvettuaan kulki tanssipaikasta\ntanssipaikkaan, häistä häihin, ja tavallisesti aina tapahtui niissä\npuukotuksia, ja Jaskan puukko oli usein verellä tahrattuna. Usein\njoutui tappelussa kyläkunta kyläkuntaa vastaan. Siihen aikaan\nolivat Kauhavalla Alakylä ja Kirkonkylä yhteisenä joukkona Ylikylää\nja Hirvijoen kylää vastaan. Edellisten nuorten johtajana oli\nPukkilan Jaska, jälkimmäisten johtajina Nikkarin veljekset Ylikylän\nKarjanlahdesta. Usein oli kovia yhteenottoja näiden joukkojen välillä.\n\nToinenkin urheilu oli muodissa tai ehkä kuuluu yhteen edellisen\nkanssa, nim. omavaltainen hevosten otto yöllisiä retkiä varten.\nSiihen aikaan ei pojilla ollut polku- eikä moottoripyöriä, vaan\ntäytyi kulkea joko jalkaisin tai hevosella. Kun oli pitkähkö matka\nkuljettavana, eivät nuoret miehet viitsineet kävellä, vaan ottivat\nlauantai- ja sunnuntai-iltoina omin lupinsa kenen hevosen vain\nkäsiinsä saivat, panivat suitset suuhun, hyppäsivät selkään ja\nniin lähtivät ajelemaan. Useimmiten he toivat hevoset takaisinkin,\nmutta toisinaan yöpyessään jonnekin he päästivät hevosen itsekseen\nmenemään kotiin, mikä ei aina hevoselle maantiellä olevien lukuisien\nveräjien vuoksi onnistunut, vaan hevosten omistajat saivat lähteä\nniitä etsimään ja kotia saattamaan. Tämä urheilu ei suinkaan\nollut isännille mieleen. He kyllä tekivät siitä huomautuksia\nviranomaisille, mutta nämä olivat useimmiten saamattomia, väkijuomiin\ntaipuvaisia ja senvuoksi myöskin haluttomia asiaan puuttumaan.\nIsännät nähtyään, ettei viranomaisista ollut apua, päättivät itse\nryhtyä poikain vallattomuutta ehkäisemään. Kauhavalla oli siihen\naikaan herännäisyys jo jonkin verran saanut liikettä aikaan. Siihen\noli liittynyt seurakunnasta etupäässä kunnollisimpia ja etevimpiä\nhenkilöitä. Heränneiden eli körttiläisten -- kuten heitä tavallisesti\nnimitetään Etelä-Pohjanmaalla -- johtohenkilönä oli talokas Sven\nToppari eli Heikkilän Vennu, tunnettu vieläkin heränneitten\nkesken isällisestä suhteestaan Vilhelm Malmivaaraan tämän nuorena\nollessa. Heikkilän Vennu oli ison talon omistaja ja varakas mies,\njärkevä sekä samalla vankka ja rohkea. Hän kokosi joukon miehiä,\nuskonheimolaisiaan ja muita järjestystä rakastavia isäntämiehiä,\nantaakseen pojille hiukan muistutusta hevosajosta.\n\nKauhavan Hirvijoella on maantiesilta, jota sanotaan tai ainakin ennen\naikaan sanottiin \"Nälkäniemen sillaksi\". Sinne isännät päättivät\nmennä vahtiin, kun tiesivät poikajoukon siitä kulkevan hevosilla\njonnekin tanssi- tai ilopaikkaan. Sillan luona oli siihen aikaan\nveräjä ja pieni metsikkö. Veräjä suljettiin lujasti, ettei sitä ollut\nhelppo avata. Kun isännät olivat jonkin aikaa odottaneet, saapuikin\npoikajoukko itseottamillaan hevosilla. Poikain saapuessa veräjälle\nja yrittäessä saada sitä auki astui yksi metsässä piilossa olleista\nisännistä poikajoukon luo, joiden päällikkönä taasen luonnollisesti\noli Pukkilan Jaska ja alipäällikkönä Lukkarin Jussi, Kauhavan silloisen\nlukkarin Juho Forsbergin emännän veli, ilkimys ja perin sisukas\nvähäkyröläinen. Isäntä kehoitti poikia jättämään hevoset ja menemään\nkotiin ja kielsi heitä ajamasta ilman lupaa ottamillaan hevosilla.\nVastaukseksi pojat iskivät isännän maantiehen ja löivät häntä. Mutta\nsitä heidän ei olisi pitänyt tehdä. Metsästä hyökkäsivät isännät\nkanget kourissa esille ja alkoivat peitota poikia. Pojat tietysti\nryhtyivät vastarintaan, ja silloin alkoi tappelu, jollaista ei kai\nole monta Pohjanmaallakaan ollut. Isäntien kanget saivat lopulta\nvoiton. Suuri osa poikia makasi maassa, loput, niiden joukossa\nPukkilan Jaska, lähtivät käpälämäkeen. Jaska, joka vikkelänä miehenä\noli välttänyt pahimmat iskut ja oli puukottanut isäntiä, hyppäsi\nhevosen selkään ja ajoi hurjaa vauhtia pois taistelutantereelta.\n\nSeuraavana päivänä oli haavoittuneita miehiä koottu viisitoista\nkappaletta erääseen taloon, kuten tästä tappelusta J. Schroderus\nkertoi kirjassaan \"Kuvaelmia Suomen maakunnista: Pohjanmaa\",\nilmestynyt 1865. Ihmeellisintä oli, ettei yksikään noista lyödyistä\nja haavoittuneista kuollut, vaikka Lukkarin Jussi, joka nähtävästi\nkiukkuisimpana ei tahtonut antaa perään ja siten sai kovimmat iskut,\nkauan oli hoippunut elämän ja kuoleman välillä.\n\nPukkilan Jaska, koko poikajoukon päällikkö, pääsi kuten sanottu\njotenkin ehjin nahoin taistelusta. Mutta osasipa Heikkilän Vennu\nhänellekin kunnollisen löylyn valmistaa. Jaska oli ikäänkuin kiusalla\najanut Vennun hevosella ja jättänyt hevosen jonnekin maantielle.\nKerrotaan, että Vennu oli kuljetuttanut hevosen jonnekin edempänä\nolevaan piilopaikkaan. Sitten hän pyysi kruununmiehet hevostaan\nhakemaan syyttäen, että häneltä oli hevonen varastettu. Hevonen\nlöydettiin jostakin piilopaikasta, mutta Vennu haastatti Pukkilan\nJaskan hevosvarkaudesta käräjille. Siellä todistettiin Jaskan\nottaneen tuon hevosen ja hänet tuomittiin laitumella olevan hevosen\nvarkaudesta saamaan 40 paria raippoja sekä seisomaan rauta kaulassa\nkaksi tuntia ennen raipparangaistuksen täytäntöönpanoa häpeäpaalun\nvieressä. Tästä Jaska kantoi leppymätöntä vihaa Heikkilän Vennua\nvastaan, eikä se ollut ihmekään. Eihän tuo hevosella-ajo ollut\nmikään varsinainen varkaus, sehän oli vain vallattomuutta. Mikään\nvaras ei Pukkilan Jaska ollut; ei tiedetä edes, ottiko hän osaa\nniihin lammaskeittoihin, joita jo siihen aikaan alkoi ilmaantua\nja joista näissä kertomuksissa on puhuttu. Hyvinvoipana talon\nisäntänä ja samanlaisten nuorten kuuluessa hänen joukkoonsa hän\ntuskin viitsi sellaiseen urheiluun sekaantua. Luulen, että hän itse\nsamoinkuin toverinsakin pitivät häpeänä lampaiden varastamista sekä\nvarastettujen eläinten keittämistä ja syömistä.\n\nAivan lyhyeksi muodostui Pukkilan Jaskan elämä Kauhavalla. Sen voi\njo hänen luonteensa tuntien arvatakin. Kaukainen Siperia tuli hänen\nelämänsä loppuaikana hänen asuinpaikakseen. Se tuli tavalla, jota hän\nvarmaan itsekin piti häpeällisenä. Tapaus oli seuraava:\n\nKauhavan Ylikylän Perttulassa oli häät. Joko kutsuttuna tai\nkutsumatta päätti Jaska joukkoineen mennä sinne. Joukkoon kuului\nAlakylän ja Kirkonkylän parhaimpien talojen poikia, kuten Kustaa\nja Mikko Yrjönp. Sippola, Antti Samelinp. Somppi, Matti Pukkila y.m.\nKokoonnuttiin Jaskan kotiin Pukkilaan. Varustauduttiin hyvästi\ntappelun varalta, sillä tiedettiin, että niissä häissä kyllä voi\nsattua kahakoita, koska siellä olivat varmaan Nikkarin veljekset\nKarjanlahdesta kenkkäreinä. Kahden elolavan eteen valjastettiin\nhevoset, ja kumpikin elolava täyttyi miehistä. Paha enne sattui\npojille, kuten eräs mukana ollut minulle kertoi. Kun hevoset olivat\nvaljaissa, mutta pojat vielä tuvassa, asettui harakka toisen\nkärrylavan aisalle ja nauroi siinä rumasti. Pojat pitivät tuota\nkovin pahana enteenä ja arvelivat, oliko se edes oikea harakkakaan,\nvai lieneekö itse paholainen ollut siinä harakan muodossa pahaa\nennustamassa. Lähdettiin kuitenkin, kun kerran niin oli päätetty,\nvaikka epäröiden ainakin osa pojista matkaan lähti.\n\nHääpaikalle tultuaan otettiin pojat hyvin vastaan; luultavasti oltiin\nkuitenkin sitä mieltä, etteivät he hyvissä aikeissa häihin saapuneet.\nViinaa tarjoiltiin kaikille, erittäinkin Pukkilan Jaskalle. Viina\ntietysti alkoi hänessä vaikuttaa. Tanssiessaan morsiamen kanssa Jaska\njätti yhtäkkiä morsiamen ja alkoi yksinään hyppiä lattialla. Eräs\ntovereista, vankka ja rohkea Mikko Sippola, koetti hillitä häntä,\nmutta Jaska ei talttunut, vaan sanoi. \"Älkäät pojat peljätkö, kyllä\nminä hoidan asiat!\" Tempasi sitten puukon tupestaan ja alkoi sen\nkanssa pyöriä lattialla. Häävieraat, myöskin Jaskan omat toverit,\nrupesivat niin pian kuin pääsivät pakenemaan ulos tuon hurjan miehen\nheiluttaessa puukkoaan lattialla. Sulhasen isä, 52-vuotias ontuva\nmies, räätäli ammatiltaan, Jaakko Yrjönpoika Ylitalo, koetti pitää\nJaskaa takaapäin kiinni pyytäen häntä rauhoittumaan. Mutta Jaska\nvain huitoi puukollaan sivaltaen joko tahtoen tai tahtomattaan\nhillitsijäänsä sillä kaulaan, niin että valtimo ja kurkku menivät\npoikki. Iskun saatuaan Ylitalo, sittemmin kutsuttu \"Vainaa-Jaakoksi\",\nvaipui kuolleena verissään lattialle. Siinä hän makasi kuten laulussa\nlaulettiin: \"Vainaa-Jaakko se lattialla makas niinkuin lahtinauta,\nSiperian kaivannoiss' on Pukkilan Jaskan hauta.\"\n\nJaska nähdessään, mitä oli tapahtunut, kiiruhti ulos, mutta siellä\nodottivatkin Nikkarin veljekset kanget käsissä ja alkoivat antaa\nkangesta Jaskalle ja hänen tovereilleen sen minkä ennättivät.\n\"Kyllä meillä oli kiire lähteä\", kertoi mainittu läsnäolija. \"Emme\ntahtoneet saada hevosia kuntoon ja päästä pois, sillä iskuja sateli\ntuhkatiheään, ja eniten sai Jaska niistä, niin että hän puoleksi\npyörtyneenä pääsi kärryille ja pakenemaan paikalta.\" -- Mutta\nselvittyään ja huomattuaan, mitä oli tapahtunut, hän alkoi katua,\nettä oli niin häpeällisen murhan tehnyt, tappanut vanhan, ontuvan\nräätälin.\n\nTietäen mikä oli teon seurauksena hän tahtoi sitä ennen kostaa\nvihatulle Heikkilän Vennulle, jonka talon ohitse maantie kulki\nHirvijoelta Kirkonkylään. Tultuansa Heikkilään ja kuultuaan Vennun\nolevan riihellä hän lähti sinne aikoen tappaa tämän. Heikkilä eli\nToppari kertoi riihen luona tapahtuneen silloin seuraavaa: \"Olin\njuuri riihtä täyttämässä, kun näin jonkun miehen tulevan riihtä\nkohden ja kohta tunsinkin hänet Pukkilan Jaskaksi. Hyvin aavistaen\nhänen aikomuksensa, vaikka en vielä tietänytkään hänen murhaa\ntehneen, varustin itseni häntä vastaan-ottamaan. Olihan minulla\nhyvä ase, norha [niin kutsutaan Pohjanmaalla salkoa, jonka päässä on\nteräväpiikkinen haarukka ja jolla nostetaan elolyhteitä ylemmille\nriihenparsille]. Tätä päätin kuitenkin käyttää vasta sitten, jos hän\naikoisi ovesta päästä sisälle. Otin kuitenkin ensin kiviä kiukaalta\nja Jaskan lähestyessä aloin pommittaa häntä niillä. Arvatenkin hän\nsai kivistäni niin paljon osumia, että lähti menemään pois eikä\nuskaltanut lähemmäksi tulla.\" -- Niin kertoi Heikkilän Vennu, joka\nmuuten oli siksi vahva ja rohkea mies, ettei Jaska yksinään olisi\nhäntä voittanut.\n\nKohta pantiin Jaska kiinni ja alkoi käräjänkäynti. Murha tai tappo\ntapahtui joulukuun 29 p:nä 1851, mutta vasta vuonna 1853 tuli\nlopullinen tuomio. Se oli elinkautinen vankeus Siperiassa. Sitä ennen\nannettiin Jaskalle, kuten muillekin Siperiaan tuomituille, 40 paria\nraippoja. Siihen päättyivät Pukkilan Jaskan elämänvaiheet Kauhavalla.\nHän oli vain 22-vuotias Siperiaan lähtiessään. Surunvoittoisesti\nJaskasta laulettiin: \"Pukkilan Punti se puukolla tappeli, eikä se\ntotellut muita. Nyt sen täytyy katsella noita Vainaa-Jaakon luita.\"\nJa: \"Pukkilan Jaska on tuomittu sen pitkän matkan päälle, Niinkuin\nyksi haavan lehti liukkahalle jäälle.\"\n\nJaskalla oli morsian, talokkaan tytär Maria Fräntilä, joka jo oli\njonkin aikaa hänen kodissaan emännän virkaa toimittanut, vaikkeivät\nhe vielä olleet ehtineet vihille mennä. Hän jäi suremaan Jaskaa,\nmutta tietysti unohtaen surunsa meni jonkin ajan kuluttua toisen\nkanssa avioliittoon.\n\nOnhan siitä Pukkilan Jaskasta, kuten monesta muustakin Siperiaan\ntuomitusta, kerrottu tarinoita, että hän pääsi Siperiasta karkaamaan\nAmerikkaan sekä että hänet muka oli siellä nähty. Se tietysti on\nvain tarinapuhetta, kyllä kai Siperia tuli Pukkilan Jaskan haudaksi,\nniinkuin laulussakin lauletaan.\n\nToisenlaisissa olosuhteissa, kuten jo mainitsinkin, olisi tuosta\nlahjakkaasta nuorukaisesta varmaan kehittynyt mitä kunnollisin ja\nkelvollisin kansalainen, mutta huono kasvatus ja hänen aikansa\nonnettomat olosuhteet tekivät hänestä puukkojunkkarin ja saattoivat\nhänet Siperiaan, jonne niin moni muukin nuorukainen siihen aikaan\njoutui.\n\n\n\n\nSIPPOLAN JANNE\n\n\nTätä nimeä kantava kuuluisa puukkojunkkari ja tappelija, joka\nei ole ainoastaan Etelä-Pohjanmaalla, vaan muuallakin Suomessa\nlaulujen välityksellä tunnettu, syntyi Kauhavan seurakunnan Alakylän\nAla-Sippolan talossa 4.4.1838. Hänen varsinainen nimensä oli Juho\nJaakko Matinpoika Sippola. Isä oli talokas Matti Jaakonpoika\nSippola, synt. 4.6.1814, ja äiti Albertiina Iisakintytär, synt.\n22.2.1815. Isä kuoli Jannen ollessa vielä lapsi ja jätti jälkeensä\npaitsi Jannea muutamia muitakin lapsia. Varmaan vaikuttivat isän\naikaiseen kuolemaan taloudelliset huolet. Hänen kytövalkeastaan pääsi\nmetsäpalo alkuun, \"Jaskan Matin\" valkea, polttaen suureksi osaksi\nSaarimaan, Sippolan, Näykin ja Kalliokosken talojen metsät. Näistä\nhän joutui maksamaan niin suuria korvauksia, että niiden maksuun meni\nperikunnalta sittemmin talo. Äiti oli pienellä eläkkeellä jotensakin\nvanhaksi.\n\nIsän kuolema ja äidin perin höllä kasvatus olivat varmaan suurelta\nosalta syynä pojan kaltoksi kasvamiseen. Ollen äidin puolelta\ntappelijain sukua oli Janne jo veressään perinyt tappeluhaluisen\nluonteensa. Sitäpaitsi hän oli luonteeltaan ilkeä eikä myöskään\nhalveksinut varastelemista, kun siihen vain sopivan tilaisuuden sai.\nItse se ympäristökin, jossa hän kasvoi, oli omiaan hänen luonteensa\npahuutta kehittämään. Sippolan kylä eli numero oli jo silloin\nKauhavan kaikkein suurimpia. Siellä oli lukuisa poikajoukko, jonka\nkeskuudessa oli hyvät mahdollisuudet kehittyä kehnoon suuntaan. Kun\ntappeluja haluttiin, pantiin Janne jo 15-vuotiaasta pojasta saakka\naloittajaksi. Toisten takaa usutettiin häntä puukolla pistelemään\nvihattuja henkilöitä. Jopa osasi hän poikasenakin varkautta\nharjoittaa. Kerran saatiin hänet kiinni sellaisesta näpistelystä,\nettä hän pärekauppiaalta oli varastanut pari pärekoria. Silloin kai\nriitti selkäsauna rangaistukseksi.\n\nEnsikerran hän joutui kruunun kouriin ollessaan vasta 17-vuotias,\nvuonna 1855. Yhdessä erään toverinsa, talokkaanpojan Aleksi\nNäykin kanssa he olivat pahoinpidelleet erästä Hölsöpakka-nimistä\nkortesjärveläistä miestä ja ryöstäneet häneltä joitakin pienempiä\nesineitä. Tästä tapauksesta tehtiin laulukin, jonka yksi värssy\nkuuluu: \"Kyllä Kortesjärveltä Hölsöpakka nämä pojat tunti, Sippolan\nJanne se kiinni pantiin ja tuo Näykin Punti.\" Sillä kertaa pojat\npääsivät vesileipävankeudella rikoksesta.\n\nTämä rangaistus ei Jannen mieltä masentanut, päinvastoin yllytti.\nTyöhön ja tositoimeen ei hänellä ollut suurtakaan halua. Päinvastoin\nhän oli huolimaton ja veltto töissään. Kerrankin, kun hän ajoi\neloja pellolta, hän ei viitsinyt laittaa ojain yli siltoja, vaan\najoi olkilyhteitä ojaan sillaksi. Kun lyhteitä putosi hänen\nkuormastaan tielle, ei hän viitsinyt niitä nostaa ylös, vaan\npisti valkean niihin ja poltti ne. Mutta jos työ oli hänelle\nvastahakoista, oli tappeleminen sensijaan huvia. Ei ollut sitä\nhää- tai tanssitilaisuutta paikkakunnalla, jossa Janne ei ollut\npuukkoineen, ja jotakuta henkilöä hän aina puukottikin. Mutta,\nhän oli niin harjaantunut puukonkäyttöön, ettei aluksi suurempia\nvahinkoja tapahtunut. Itse hän ei ollut niinkään rohkea kuin olisi\nluullut, mutta kun ympärillä oli suuri joukko avustajia, esiintyi\nhän aina näiden johtajana. Tällaisia parhaimpia avustajia olivat\nhänen serkkunsa, aivan hurja ja rohkea tappelija Iisakki Eskola,\ntavallisesti \"Pikku Iikaksi\" sanottu, Aleksi Näykki, Jaakko\nTuurinmäki, Iisakki Lapinsaari, Erkki Pernaa eli \"Sasupää-Erkki\" y.m.\nYhdessä tämä joukko sitten elää retusteli tapellen, juoden ja korttia\npelaten sekä tehden pieniä varkauksia, varastaen etupäässä lampaita,\njoita sitten söivät.\n\nJonkinlaista ritarillisuuttakin Janne osasi joskus näyttää. Niinpä\nkerrankin korttia pelatessaan mainitun Aleksi Yli-Näykin luona\nJanne sai jouduttuaan pelissä tappiolle osakseen mennä varastamaan\nnaapuritalon lampaan. Mutta kun tuon talon isäntä sattui olemaan\nsaman kylän poikia kuin hänkin ja hänen lapsuutensa tuttava, ei\nhän mennytkään ottamaan lammasta sen talon navetasta, vaan otti\nYli-Näykin isännän oman lampaan. Kyllä kai isäntä tuli hyvin noloksi\nkuullessaan, kenen navetasta lammas oli otettu, mutta, mitäpä sille\nteki. Toisinaan oli Janne taasen hyvinkin ilkeä ja häijy. Niinpä\nkerrankin, kun oli eräältä Tuomas Lellulta saanut pullon rommia\nilmaiseksi, hän iski lahjoittajaa pahasti puukolla.\n\nEi Janne aina itsekään päässyt rankaisematta pahoista töistään.\nNiinpä hän kerrankin keskellä yötä meni naapurinsa Juho Yrjönpoika\nSippolan taloon ovea kolkuttamaan pyytäen päästä sisälle. Kun isäntä\npahaa aavistamatta aukaisi oven, ampui Janne pistoolilla tätä\nkuitenkaan osaamatta ja pötki sitten pakoon. Tätä ilkeyttä hänen ei\nolisi pitänyt tehdä. Juho-isäntä oli vahva ja kovakourainen mies sekä\nsamalla rohkea. Yhdessä veljensä Mikon kanssa hän meni Jannen kotiin.\nJuho heitti Jannen suulleen lattialle ja piti kiinni. Mikko-veli taas\nraskaalla solkivyöllä peittosi Jannen selän niin perinpohjaisesti\nkuin vain mahdollista oli. Olisi vielä pahemminkin pehmittänyt\nJannea, ellei tämä olisi päässyt ullakolle pakoon, josta sitten\nhyppäsi ulos ja pelastui miesten käsistä. Ei uskaltanut Janne mitään\nkostoa hautoa, sillä Sippolan Liudentuvan veljeksiä, joihin nämä\nveljet kuuluivat, oli monta ja toiset niistä lujakouraisia miehiä,\njoiden kanssa ei sopinut leikitellä. Puukoniskujakin hän joskus sai.\nKauhavan Ylikylässä, jonne Janne joukkoineen oli mennyt tappelemaan,\nsaivat Janne samoinkuin toisetkin toverit niin selkäänsä, että heidän\ntäytyi verissä päin lähteä pakoon, ja Pikku-Iikka menetti monta\nhammasta.\n\nMonet olivat ne tappelut, joihin Janne otti osaa, mutta kauheimpia\nlienee ollut se, joka tapahtui Kauhavan Eskolassa Jannen tappelutoverin\nNäykin Aleksin ja talontyttären Amalia Eskolan häissä ja\njosta ajankuvauksena tahdon jonkin sanan mainita. Nämä häät lienevät\nolleet tappelunsa vuoksi kauheimmat mitä paikkakunnalla tunnettiin,\npaljon kauheammat kuin Puustellin häät, joista nykypolven nuorisokin\nvielä laulaa. Pienempiä puukotuksia ja tappeluja oli jo häissä\ntapahtunut useita, kun illan hämärässä kuuluisimmat puukkojunkkarit,\nSippolan Janne, Pollarin Jussi, Lapinsaaren Iikka ja Musta-Jussi\nalkoivat parittain, Janne ja Juho Pollari vastakkain, Lapinsaaren\nIikka ja Musta-Jussi samoin vastakkain, huhtoa toisiaan puukoilla\nminkä ennättivät. Pakokauhu syntyi tuvassa. Kaikki hyökkäsivät ulos\npaitsi nuo kaksi paria, jotka koettivat voimainsa takaa puukolla\niskeä kulkien ympäri tupaa. Vihdoin Musta-Jussi huomatessaan\njoutuvansa tappiolle särki ikkunan ja yritti hypätä sitä tietä ulos.\nUlos hän pääsikin, mutta hypätessään hän sai iskun Lapinsaaren Iikan\npuukosta, niin että kaatui kuolleena pihalle. Kädessään oli hänellä\npuristetussa nyrkissä kappale jonkun naisen esiliinasta. Vähää ennen\nhän oli pyytänyt ruokaa emännältä, \"ettei Mustan-Jussin ruumista\navattaessa sanottaisi sen kuolleen nälkään\", kuten hän pilkallisesti\npahaa aavistaen oli sanonut.\n\nJannen oli tuvassa käynyt hiukan paremmin. Hänkin oli kyllä saanut\npuukon iskuja, joista veri vuoti, mutta hän oli myöskin iskenyt\nvastustajaansa niin pahasti puukolla, että tämä oli tuupertunut\nlattialle menettämättä kuitenkaan henkeään. Pahemmin kävi kuitenkin\nJannelle hänen tullessaan tuvasta pihalle. Siellä kohtasi hänet\nvastustajan veli, Tuomas Pollari, joka iski Jannea puukolla niskaan\nniin, että hän kaatui pihalle ehtien kuitenkin sitä ennen antaa\nTuomaallekin iskun, josta tämä vaipui maahan. Kumpikaan ei ollut\nkuitenkaan kuolettavasti haavoittunut. Koko häämenot keskeytyivät,\nkun yksi makasi kuolleena ja toisia enemmän tai vähemmän\nhaavoittuneina oli sisällä ja ulkona. Verta oli kaikkialla pihalla\nja huoneessa, huutoa ja naisten itkua sekä valitusta kuului pimeässä\niltahämyssä. Tällaista oli sen ajan urheilu, hirveää ja julmaa,\nmutta parempaan ei ollut totuttu. Emme kai sellaisia aikoja toivoisi\ntakaisin, eikä kenenkään luulisi niitä ihannoivan, siksi jumalattomia\nne olivat.\n\nTällaisessa elämässä Janne kulutti aikansa. Puhumattakaan varkain\nhevosella ajoista ja lammasten varkaudesta hän harjoitti toisinaan\nsuurempiakin varkauksia. Tällainen varkaus oli aiheena Jannen\nviimeiseen tekoon, joka siirsi hänet Siperian kaivoksiin. Hän oli\ntovereineen eräältä myöskin hänen joukkoonsa kuuluvalta Kustaa\nPerälältä varastanut tämän perintörahoja noin 60 hopearuplaa. Janne\nluuli, että hän oli näistä rahoista saanut osalleen liian vähän tai\nei ensinkään ja kantoi senvuoksi salaista vihaa näitä tovereitaan,\nerittäinkin serkkuaan Iisakki Eskolaa kohtaan. Tämä Iisakki Eskola,\nsynt. 17.10.1837, oli talokas Iisakki Tuomaanpoika Eskolan poika;\nisä, Iisakki Eskola vanhempi, oli kuollut vankeudessa vuonna 1855.\nIisakki Eskola nuorempaa, \"Pikku-Iikkaa\", pidettiin rohkeampana\ntappelijana kuin Jannea, ja luonteeltaan hän oli oikea ilkimys.\nIisakki oli pieni ja hento mies, joka vain puukolla pystyi miestä\nvastustamaan. Janne taas oli hiukan keskikokoa pitempi ja ruumiiltaan\nvankka, hyvännäköinen, vaikka hiukan kierosilmäinen.\n\nOli palvelijain vapaaviikon aika vuonna 1860. Miesjoukko, johon\nkuuluivat Janne, hänen veljensä Matti, Iisakki Eskola, Kassun-Matti,\nTuurinmäen Jaska, Sasupäät y.m., oli kokoontunut Jannen vanhaan\nkotiin Ala-Sippolaan korttia pelaamaan. Oltiin jo hiukan humalassa,\nmutta sellainen määrä oli pantu, ettei kukaan saanut riitaa haastaa.\nSen, joka hävisi korttipelissä, oli hankittava viinaa ja lihaa.\nJannen veli Matti hävisi ja sai lähteä näitä tavaroita hakemaan. Hän\noli äskettäin saanut pienen perintörahan, joka oli hänellä mukana.\nSiksi hän ylvästelikin mennessään sanoen: \"Luojakin sen tietää, kellä\non rahaa, kun antoi minun hävitä!\" Saatuaan sitten viinaa ja lihaa\nmiehet alkoivat syödä ja juopotella. Janne kaatoi viinaa kuppeihin,\nmutta samalla kaatoi sitä pöydällekin. Kun Sasupää-Erkki Jannea\ntästä nuhteli, heitti Janne pullon pöydän yli vasten Erkin kasvoja.\nSilloin Eskolan Iikka, joka oli pöydän toisella puolen, nousi ja\nsanoi Jannelle: \"Eikö ollut puhe, että pitää olla koriasti, vaikka\ntullaan tälliinkin\" [juovuksiin]. Janne nousee, ottaa puukon, jolla\non lihaa leikattu, ja iskee sillä Iikkaa rintaan, niin että keuhkot\npullottavat haavasta ulos. Iikka vaipuu istumaan, ottaa rintaansa ja\nhuudahtaa: \"Voi, voi tädin poika, mitäs teit!\" Kun Kassun Matti tämän\nnäki, juoksi hän ottamaan veistopiilun seinältä ja lähti ajamaan takaa\nJannea, joka pujahti joutuin pihalle. Oli pilkkoisen pimeä, niin että\nhän pääsi pakoon. Puukon hän kätki kärrynraiteeseen, josta se vasta\nenemmän kuin 10 vuoden kuluttua löydettiin.\n\nIisakki Eskola eli kyllä jonkin päivän, mutta hän oli saanut sisäisen\nverenvuodon. Kun ei lääkärinapua kohta tullut, kuoli hän 2.11.1860,\nollen vain jonkin päivän yli 23 vuoden ikäinen. Janne piileskeli\nmuutamia päiviä oleskellen milloin missäkin. Kuljettipa eräs toveri\nhänet heinäkuorman alla etsivien kruununmiesten sivuitsekin.\nKerrotaan hänen olleen kerran kaivossakin piilossa, josta laulussa\nmainitaan: \"Sippolan Janne se Lauttamuksess' oli prunniss' veress'.\nNyt sen täytyy oleskella fallesmannin eress'.\" Hän yritti paeta\nKauhavaltakin, mutta ei onnistunut. Itse hän kertoi, että Iikan haamu\noli aina hänen silmiensä edessä, kun hän yritti pois pitäjästä. Paha\nomatunto häntä vaivasi eikä mikään muu. Lopultakin hän joutui kiinni\nja vietiin Vaasan linnaan. Laulussakin hänen oloansa vankilassa\nmainittiin: \"Sippolan Janne se Vaasan linnass' oli kaikkein kovin\nfanki, Kolmella lukulla lukittu ja neljäs oli rautakanki.\"\n\nSeuraavana vuonna 1861 hän sai tuomionsa, jonka mukaan hän sai ensin\n40 paria raippoja ja sitten loppuikänsä joutui viettämään pakkotyössä\nSiperian kaivoksissa. Hänenkin kerrotaan päässeen karkaamaan\nSiperiasta, mutta siinä tuskin lienee perää. Siellä hän varmaan\npäätti elämänsä päivät. Kauhean raaka oli tämä aikakausi, josta\nedelläoleva esimerkki on mainittu. Samana vuonna sai Kauhavalla,\nkuten ennen on mainittu, toisen käden kautta surmansa kuusi miestä.\nEräässä tapauksessa tappoivat puukkojunkkarit toinen toisensa. Ehkäpä\nSippolan Jannekin, jos olisi saanut paremman kasvatuksen ja elänyt\ntoisenlaisissa olosuhteissa ja toisena aikana, olisi kehittynyt\ntoisenlaiseksi mieheksi. Huono kasvatus, jumalaton ympäristö, raaka\najan henki tekivät hänestä rikollisen, pahantekijän, tappelijan ja\nmurhamiehen.\n\n\n\n\nKAAPPO SUTKI\n\n\nKaappo Sutki oli noin kuusi vuosikymmentä sitten kuuluisa\nmies, ei ainoastaan Etelä-Pohjanmaalla, vaan myöskin muualla,\nerittäinkin Etelä-Suomessa. Sutkin kuuluisuus perustui hänen\noveliin varkauksiinsa ja erinomaisen taitaviin karkaamisiinsa.\nEn tiedä, miten monta kertaa Sutki karkasi sekä vankiloista että\nvanginkuljettajalta. Häntä oli varsin vaikea pitää kahleissa, sillä\nhänen kätensä olivat kovin pienet, niin etteivät käsiraudat niissä\npysyneet, ja samoin kuuluu hänen olleen helppo pudistaa jalkaraudat\njaloistaan. Tämä oli sitäkin ihmeellisempää, kun Sutki oli kooltaan\npitkä, vaikka hintelänpuoleinen mies. Ulkomuodoltaan hän oli jotenkin\nkomea. Näin hänet kerran, kun hän sattui olemaan vapaalla jalalla.\nHänellä oli säännölliset kasvonpiirteet, tukka aivan pikimusta,\nsilmät terävät ja kirkkaat.\n\nSutki ei ollut tappelija eikä murhamieskään, enkä luule hänen\nryöstöjäkään harjoittaneen. Pienistä varkauksista hän ei liioin\nvälittänyt, vaan yritti aina suurempia, varastaen rikkailta\nhenkilöiltä ja kauppiailta. Lienee hän joskus yrittänyt pankkeihinkin\ntunkeutua. Ollen antelias mies hän sanoi itseään \"tavaran\ntasaajaksi\". Hän kertoi ottavansa rikkailta ja antavansa köyhille.\nJos hän olisi meidän aikanamme elänyt, niin hän varmaan olisi ollut\ninnokas kommunistiagitaattori, sillä varkautta hän harjoitti,\nkuten hänen kerran mainitaan lausuneen, osaksi vihasta rikkaita ja\nparempiosaisia kohtaan. Voidakseen päästä varakkaimpien henkilöiden\nläheisyyteen hän esiintyi toisinaan hyvin hienona herrasmiehenä.\nSanotaan hänen joskus kulkeneen kievarikyydillä ja ainakin kerran\nkirjoittaneen päiväkirjaan arvonimekseen \"Varkauden pruukin\ninspehtori\".\n\nVoidaksemme käsittää, miten Kaappo Sutki kehittyi moiseksi\npahantekijäksi, luokaamme lyhyt silmäys hänen varhaisempaan nuoruus- ja\nlapsuusaikaansa. Gabriel Liisanpoika Sutki syntyi Kauhavan\nAlakylän Pernaan talossa huhtikuun 24 p:nä 1843, ja jo seuraavana\npäivänä hänet kastettiin. Äiti oli itsellisen leski Liisa Kaapontytär\nSutki. Paitsi Kaappo-poikaa oli Liisalla kolme muuta aviotonta\nlasta. Näiden lasten isä oli joku Penttala-niminen, joko leski tai\nvaimostaan eronnut, Isostakyröstä kotoisin ollut mies. Tuon Penttalan\nkanssa Liisa eli jonkinlaista yhteiselämää eli mustalaisavioliittoa,\nsiksipä Kaappo-poikaa ei Kauhavalla sanottukaan Kaappo Sutkiksi, vaan\n\"Pentan Kaapoksi\". Minkälainen mies tuo Penttala lienee ollut, ei ole\ntiedossani, mutta tuollaisesta huonosta elämästä huolimatta ei hän\nliene järkensä puolesta ollut aivan huonompia. Sutkin suku oli taasen\ntunnettu vilkkaudestaan ja oveluudestaan.\n\nLyhyen ajan sai Kaappo-poika nauttia sitä hoitoa, jota huonoinkin\näiti koettaa lapselleen antaa. Jo vuonna 1847, siis Kaapon ollessa\n4-vuotias, kuoli Liisa Sutki, joka oli syntynyt v. 1810, ollen\nsiis kuollessaan vielä verraten nuori. Lapset jäivät kaikki\nvierasten hoitoon. Kaappo-poika sai paikan Kauhavan silloisen\nkirkonisännöitsijän Juho Lillströmin luona jääden hänen luokseen\nnoin 10 vuoden ajaksi. Ilmaiseksi ei silloinkaan tarvinnut tällaisia\norpoja lapsiraukkoja pitää. Kauhavan kirkonkirjoissa on merkitty\npojan nimen perään: \"Åtnjuter hjälp av höga Kronan\" (nauttii\nkorkean esivallan avustusta). Olihan tuo pieni enne siitä, että hän\nvanhempanakin tulee kruunun \"kostilla\" elelemään.\n\nMinkälaista tuo nuoruuden kasvatus oli, on vaikea näin jäljestäpäin\nsanoa. Itse Sutkin sanotaan sitä vanhempana kovin moittineen.\nSikäli kuin tunsin kirkonisäntä Juho Lillströmiä, oli hän kyllä\nkiivasluontoinen mies, mutta ulkonaisessa esiintymisessä harvinaisen\ntaitava. Hän otti osaa kaikkiin seurakunnan edistyspyrintöihin, oli\nkirkonisäntänä lähes puolen vuosisataa ja kuntakokouksen esimiehenä\npitkät ajat. On kyllä totta, että Kaappo pantiin työhön ja tahdottiin\ntotuttaa työmieheksi. Tietenkin oli orpopojan elämä sittenkin vieraan\nhoidossa ikävää, ja perityt taipumukset pysyivät luonteessa lujasti\nkiinni. Eivätkä nuo taipumukset olleet suinkaan hyviä.\n\nEttei Kaappo Sutkin luonne ollut toisen palvelukseen sovelias, näkyi\nsiitäkin, että hän lähdettyään Lillströmin luota noin 15-vuotiaana\nei viihtynyt juuri vuottakaan samassa paikassa palveluksessa.\nKirkonkirjoista näkyy nimittäin, että hän aina vuoden perästä\nvaihtoi paikkaa. Tämä oli sitä omituisempaa, kun palvelijat siihen\naikaan voivat kymmeniäkin vuosia pysyä samassa paikassa. Vain harvat\nvuoden kuluttua jättivät paikkansa. Muuten näyttää Sutki jättäneen\nrenkiytensä jo vuoden 1866 tai 1865 paikoilla ja antautuneen tämän\njälkeen kulkurielämään. Kirkonkirjoista näkyy, että häntä jo vuonna\n1865 sakotettiin metsänhaaskauksesta.\n\nVuonna 1866 Sutki näyttää aloittaneen varsinaisen rikoselämänsä.\nSilloin tuomitsi Vaasan hovioikeus hänet väärän rahan kauppaamisesta.\nTämän jälkeen Sutki siirtyy kokonaan pois paikkakunnalta ja joutuu\nirtolaisten kirjoihin. Etelä-Suomessa hän tuntuu enimmäkseen\nliikkuneen ja siellä rikoksia tehneen. Hän varasti niin paljon kuin\nvain ehti ja tuli täten kuuluisaksi. Tuomioita ei hän ehtinyt saada\nennen kuin vasta v. 1870, sillä hän karkaili vankeudesta, ja kun oli\nmonissa paikoin rikoksia tehnyt, sai hän kulkea käräjiltä käräjille\nkaraten joskus näilläkin matkoillaan. Kirkonkirjain mukaan hän\nsai mainittuna vuonna tuomionsa, kun hänet 22 p. marraskuuta 1870\nTurun hovioikeudessa tuomittiin murtovarkaudesta saamaan 40 paria\nraippoja, menettämään kunniansa ja olemaan kaksi vuotta vankina\nyleisessä työssä. Vuonna 1873 tuomitsi taas kihlakunnanoikeus\nhänet irtolaisuudesta kahdeksi vuodeksi yleisiin töihin Luostaan\ntyövankilaan. Tämän tuomion kuitenkin hovioikeus kumosi\nnähtävästi sen vuoksi, että Sutki oli ehtinyt päästä nimellisesti\nrengin kirjoihin erääseen kauhavalaiseen taloon lähellä minun\nsyntymäkotiani. Tällöin minäkin näin hänet tuon isännän väen kanssa\nhajoittamassa erästä huonetta, joka siirrettiin toiseen paikkaan.\nVaikka olin silloin nuori poika, käsitin katsellessani uteliaana\nhänen hommiaan, ettei tuollainen renki talossa kauan viivy. Hienot\nvaatteet oli hänellä, saappaat jaloissa -- harvinaista siihen aikaan\nrenkimiehillä pyhinäkään -- musta hattu päässä ja hienot rukkaset\nkäsissä. Eikä hän erittäin kiivaasti näyttänyt työhön käyvän.\nNostelipa silloin tällöin jotakin hirttä, mutta enimmäkseen hän\nkatseli naureskellen toisten työtä.\n\nMonta päivää ei Sutki tällöin renkinä ollutkaan. Kauhavalla-olo ei\nhäntä huvittanut, vielä vähemmin työnteko. Aivan pian kuultiin,\nettä hän oli tehnyt suuria varkauksia monissa paikoin, kuten\nPietarsaaressa, Alajärvellä y.m. Hän joutui vangiksi ja vietiin\nsitten Vaasan linnaan. Sieltä hän karkasi huhtikuun 9 p. 1874\nsillä tavalla, että oli irroittanut koppinsa uunin seinästä (uunia\nlämmitettiin käytävän puolelta) muutamia tiilikiviä ja kontannut\nläpi uunin, jonka suuaukko oli vain 10 tuumaa korkea ja 8 tuumaa\nleveä, käytävään, josta pääsi ulos, ja karkasi sitten ketterästi\naidan ylitse. Hän kulki metsän läpi Vähäänkyröön, jossa astui\nkursailematta erääseen taloon, anasti ruokaa ja vaatteita talonväestä\nvähääkään välittämättä ja painui sitten Kauhavalle. Täällä oli\nhänellä Kauhavan Sippolassa täti ja serkkuja. Orpanansa, räätäli\nKustaa Vilenin luokse hän tuli laitattamaan varastamistaan kankaista\nitselleen vaatteita. Vähääkään varomatta hän käveli julkisesti kylän\nraitilla, joten hänen olinpaikkansa tuli kyläläisten tietoon. Niin\nsuuri oli kuitenkin mielenkiinto tai ehkä pelkuruus kylän miehissä,\netteivät he uskaltaneet ottaa Sutkia kiinni. Sana toimitettiin\nkuitenkin nimismies Adolf Hägglundille, että Sutki oleskelee Kauhavan\nSippolassa. Hägglund, vanha tunnettu rosvojen kukistaja, oli kohta\nvalmis Sutkiakin kiinni ottamaan.\n\nKun Sippolan kylä on aivan lähellä syntymäkotiani, menin minäkin\nuteliaisuudesta sinne katsomaan, miten Sutkia kiinni otetaan.\nNimismiehen saavuttua kylään pantiin etsintä toimeen. Sutki\noli kuitenkin niin piiloutunut, ettei häntä löydetty. Muistan\nkuinka nimismies pani meitä poikasia asuintupien kellareista\nSutkia etsimään. En minä enempää kuin toisetkaan poikaset tullut\najatelleeksikaan, että tuo suuri voro olisi voinut vaikka tappaa\nmeidät, vaan me menimme rohkeasti kellareihin, jotka olivat tupien\nlattioiden alla, etsimään ikäänkuin jotakin leikkitoveria piilosilla\nollessa. Turhaa oli kuitenkin kaikki etsiminen. Sutkia ei vain\nlöydetty. Ihmiset lähtivät pois kyllästyneinä etsimiseen, ja niin\nminäkin menin kotiini. Hetken kuluttua näimme kuitenkin nimismiehen\najavan kotiinsa päin räätäli Kustaa Vilenin rattailla, mutta\naivan pian näimme hänen taasen palaavan Sippolaan päin. Mitä oli\ntapahtunut, kun hän näin pian palasi?\n\nNimismies Hägglund oli kärryillä ollessaan ottanut räätäli K. Vileniä\nnenästä kiinni ja ruvennut sitä vääntämään sanoen: \"Ellet ilmaise\nmissä Sutki on, väännän nenäsi pois paikoiltaan.\" Sellaista voi\ntapahtua siihen aikaan. Vilen peläten menettävänsä nenänsä ilmoitti\nsilloin, että Sutki oli piilossa eräässä ladossa heinien alla.\nSilloin nimismies kääntyi takaisin ja kutsui miesjoukon etsimään\nSutkia ladosta, missä hänen piti olla. Talollinen Kustaa Tuomaanpoika\nYli-Eskola, rohkea ja pelkäämätön mies, nousi heinäkasan päälle,\nkaivoi sieltä esiin Sutkin ja tarttuen häntä kaulukseen talutti hänet\nsiten ladosta pois. Sutkilla oli kyllä korttelin pituinen puukko ja\nkuusipiippuinen ladattu revolveri. Mutta niitä hän ei käyttänyt,\nsillä hän ei ollut, kuten jo ennen on mainittu, mikään murhamies.\nTuostakin ladosta, josta hänet löydettiin, oli häntä etsitty, ja oli\nm.m. Kauhavan nuorisoseuran perustamisajoilta tunnettu Matti Sippola\nterävällä seipäällä pistänyt haavan hänen reiteensä, mutta Sutki ei\nollut tästä välittänyt eikä itseään ilmaissut. Nyt nimismies pani\nkäsiraudat hänen käsiinsä ja vei hänet kotiinsa. Seuraavana päivänä\nhän lähti itse viemään Sutkia Vaasaan.\n\nSe oli viimeinen kerta; kun Kaappo Sutki vangittiin. Käräjiä käytiin\nsitten monissa paikoissa, ja viimeisen tuomionsa Sutki sai joulukuun\n19 p:nä 1874 Alajärven ja Kuortaneen pitäjäin kihlakunnanoikeudessa.\nHänet määrättiin saamaan 40 paria raippoja ja olemaan yleisessä\ntyössä Hämeenlinnan vankilassa kaksi vuotta. Täällä Hämeenlinnassa\noli joku käynyt häntä tapaamassa, ja Sutki oli kertonut aikovansa\nlopettaa huonon elämänsä ja lähteä Amerikkaan vankeusajan loputtua.\nSutki oli tehnyt kertojaan varsin miellyttävän vaikutuksen.\nTälle henkilölle oli Sutki näyttänyt itse kirjoittamaansa usean\narkin pituista elämäkertaa. Lieneekö kuitenkin vankeus häntä\nkyllästyttänyt, kun hän pyysi päästä siirtolaiseksi Siperiaan, mikä\nhänelle myönnettiinkin. Katekeetta Lindholm, joka oli suomalaisten\nsiirtolaisten opettajana Siperiassa Verhne-Suetukissa, kertoo hänen\nsielläolostaan \"Vaasan Sanomissa\" vuonna 1881: \"Itse asun minä\nsamassa talossa kuin tuo kuuluisa Sutki, joka nyt pysyy alallaan\nsuutarin ammatissa. Hän on nainut mies ja on hänellä pieni poika.\nMinä hiukan hämmästyin, kun hän minun oltuani täällä jonkin päivän\ntuli minua tervehtimään arvellen minun ainakin kuulleen hänestä\npuhuttavan. Myönsin kuulleeni paljonkin hänestä. Mutta kuten sanoin,\nelää hän nyt siivosti.\"\n\nEllen väärin muista, kertoi rovasti Johannes Granö, joka oli\nSiperiaan karkoitettujen suomalaisten pappina, että hän oli\nkuullut Matti Haapaojan tappaneen Sutkin yhteisellä kulkumatkalla\nSiperiassa lyömällä tätä kirveellä päähän. Kauhavan kirkonkirjoissa\nSutki on merkitty kuolleeksi Siperiassa toukokuun 22 p:nä 1889.\nNäin päättyivät tämän kuuluisan varkaan päivät Siperiassa, kaukana\nkotimaasta. Synnynnäiset taipumukset veivät hänet rikoksiin ja ehkä\nmyöskin orpous. Mahdollisesti hänkin olisi paremmissa olosuhteissa\nvoinut kehittyä toisenlaiseksi henkilöksi.\n\n\n\n\nMATTI HAAPAOJA\n\n\nJos jo Pukkilan Jaskan, Sippolan Jannen ja Sutkin Kaapon elämästä\npuhuessamme tulimme näkemään, että suurimpana syynä näiden\nhenkilöiden kehittymiseen pahantekijöiksi oli jossakin määrin\nperinnöllisyys ja vielä enemmän perin kehno kasvatus ja ympäristön\nhenki, niin vielä suuremmassa määrässä voimme sen huomata\ntarkastaessamme Haapaojan Matin sukuperää ja lapsuudenkasvatusta.\nTämän kirjoittajalla ei olekaan paljon kerrottavaa mainitun henkilön\nmyöhäisemmistä vaiheista, ja lapsuuden- samoinkuin nuoruudenajankin\nelämästä supistuu esitykseni kirkonkirjoista saatuihin kuivahkoihin\ntietoihin.\n\nMatti Haapaojan suku juontaa alkuperänsä Ylivetelin seurakunnasta.\nSiellä oli asunut isoisä Juho Heikinpoika, syntynyt 27.2.1773,\nsamoinkuin tämän vaimo Briita Tanelintytär, synt. 6.8.1773. Sieltä\nhe olivat muuttaneet Uuteenkaarlepyyhyn Isakas-nimiseen taloon,\njosta Juho sai nimekseen Juho Isakas. Miten kauan he asuivat\nUudessakaarlepyyssä, en voi sanoa. Sieltä muutti Juho Isakas\nperheineen Isonkylän Komsilaan vuonna 1830 saaden tämän talon mukaan\ntaas nimekseen Gumse (Komsilan ruotsalainen nimi oli Gumse; se johtui\nnuijasodan aikuisesta Isonkyrön nimismiehestä tai lippumiehestä\nPietari Gumsesta). Tämän Juho Heikinpojan poika, Matin isä Heikki\nJuhonpoika, oli syntynyt Uudessakaarlepyyssä 28.12.1803 ja kuoli\nYlistarossa 18.5.1870. Hänellä oli kaksi vaimoa. Ensimmäisestä ei\nainakaan liene eloon jäänyt yhtään lasta. Toinen vaimo oli Maija\nMatintytär Välmä, syntynyt Isossakyrössä 19.9.1809, kuoli Ylistarossa\n10.1.1887. Heidät vihittiin avioliittoon vuonna 1831. Isostakyröstä\nperhe muutti vuonna 1847 Ylistaron Pollarin taloon ja sieltä taas\nsaman pitäjän Kainaston Haapaojalle. Perheellä oli monta lasta,\njoista useimmat, m.m. Matti, olivat syntyneet Isossakyrössä.\n\nPäättäen siitä, mitä Ylistaron seurakunnan rikoskirja tietää\nHaapaojan perheestä, näyttää koko perhe viettäneen rikollista\nelämää. Sekä isää että kaikkia poikia oli rangaistu suuremmista tai\npienemmistä rikoksista. Kun nämä tavallaan valaisevat olosuhteita,\njoissa Matti Haapaoja sai alkuikänsä elää, esitän tässä lyhyesti ne\nmuistutukset, jotka mainitun seurakunnan kirkonkirjoissa sanottua\nperhettä koskevat.\n\nIsästä Heikki Haapaojasta on merkitty, että häntä vuonna 1835\non sakotettu ensikertaisesta metsänhaaskauksesta, vuonna 1843\nensikertaisesta juopumuksesta, vuonna 1845 toiskertaisesta\njuopumuksesta, vuonna 1846 toiskertaisesta metsänhaaskauksesta,\nvuonna 1851 irtolaisten tai kirjattomien henkilöiden luonaan\npitämisestä, vuonna 1853 kolmaskertaisesta juopumuksesta, vuonna 1864\nkolmaskertaisesta metsänhaaskauksesta, vuonna 1866 neljäskertaisesta\nmetsänhaaskauksesta ja rehun siirtämisestä toisen maalta. Olipa\nvielä Heikki Haapaojan nimen perään merkitty: \"Dåligt vård om\nbarnens läsning\" (kelvoton huolenpito lastensa lukemisesta), joka\nosoittaa, minkälaista huolta pidettiin perheessä lasten lukutaidosta\nja kristillisyyden opetuksesta. Kuitenkin sanotaan, että Matti\nHaapaoja piti äitiään enemmän syyllisenä lasten huonoon kasvatukseen\nkuin isää. Hänen kerrotaan sanoneen, että kun isä tahtoi lapsiaan\nojentaa pahoista tavoista ja panna heidät lukemaan, tuli äiti aina\nlastensa puolelle ja esti isän ojennuksen. Matti ei isäänsä ollenkaan\nsyyttänyt, vaan osoitti häntä kohtaan jonkinlaista rakkautta m.m.\nsilläkin, että hän Kakolassa vankina ollessaan hakkasi ja lähetti\nhautakiven isänsä haudalle Ylistaron hautausmaalle, mikä kivi on\nvielä jäljellä. Äitiään sitävastoin sanotaan hänen kovin pahalla\nmielellä muistelleen.\n\nKuten isä olivat veljetkin rikoksista rangaistuja, kuten mainittiin.\nVanhimmasta veljestä Juhosta, joka oli syntynyt 7.7.1831, mainitaan\nYlistaron rikoskirjassa: Vuonna 1850 sakotettu ensikertaisesta\njuopumuksesta, sapatinrikoksesta ja maantierauhan häiritsemisestä,\nvuonna 1856 tappelusta sekä ihmisrääkkäyksestä, vuonna 1859\ntappelusta ja toiskertaisesta juopumuksesta; samana vuonna hän oli\nsaanut eron vaimostaan. Vanhempana miehenä hän kuuluu eläneen aivan\nsiivosti ja olleen isäntänä parissakin talossa Ylistarossa.\n\nToinen veli Jaakko, synt. 24.4.1843, oli sotilaana Suomen kaartissa\nja siirtyi Helsinkiin, missä lienee kuollutkin. Hänestä on merkitty:\nVuonna 1865 sakotettu tappelusta ja sapatinrikoksesta ja vielä samana\nvuonna sakotettu toiskertaisesta juopumuksesta.\n\nKolmas veli Iisakki oli syntynyt 6.8.1850; hänet on rikoskirjan\nmukaan Ylistaron y.m. pitäjien kihlakunnanoikeudessa 24.5.1873\ntuomittu murtovarkaudesta saamaan 40 paria raippavitsoja ja olemaan\nkolme vuotta vankeudessa. Tämän tuomion syyn keisarillinen senaatti\nmuutti ensikertaiseksi varkaudeksi, jonka sai sovittaa vesi- ja\nleipävankeudella. Vuonna 1874 sakotettiin häntä taasen ikkunan\nsärkemisestä ja ihmisrääkkäyksestä. Hän meni sittemmin aivan pian\nAmerikkaan, minne on jäänyt ja siellä arvatenkin kuollut.\n\nSisaria oli Matti Haapaojalla täysikäisinä kaksikin. Vanhempi, Maria,\nsyntynyt 26.12.1832 joutui naimisiin jonkun Nurmosta kotoisin olevan\nRinteen kanssa. He muuttivat Lapualle 1861. Tästä sisaresta ei ole\nmitään erityistä mainittavaa. Nuorempi sisar Briita Sofia, joka\nsamalla oli perheen nuorin lapsi, oli syntynyt 14.9.1851. Hänellä oli\navioton lapsi, mutta hän oli sittemmin naimisissa Salmon Joupinojan\nkanssa; molemmat ovat jo kuolleet. Tämä kai oli se sisar, josta\nlaulettiin, kun Matti meni niihin häihin Vittingille, missä teki\nsitten ensimmäisen murhansa: \"Haapaoja häihin lähteissänsä valjasti\nhevosensa. Eikä se rekhensä ottanut kuin oman sisarensa.\"\n\nVoimme käsittää, että tällaisessa kodissa ja tällaisissa olosuhteissa\nkasvaneena Matti Haapaoja ei voinut kehittyä hyvään suuntaan.\nMatti oli syntynyt Isossakyrössä 16.4.1845. Tämän kirjoittajalla\non hyvin vähän tietoja Matin lapsuudesta ja varhaisemmasta\nnuoruudesta. Jumalaton ja rikollinen koti ei voinut tuottaa muita\nkuin pahantapaisia ja rikollisia lapsia. Sellainen kuulon mukaan\noli Mattikin. Aikuiseksi vartuttuaan tuli hänestä iso ja roteva\nmies, ulkomuodoltaan hyvin komea. Ajan henki, mikä siihen aikaan\nEtelä-Pohjanmaalla oli vallalla, antoi suurimman arvon sille,\njoka oli pelkäämätön ja rohkea tappelija. Sellaisista puhuttiin\nja sellaisia kehuttiin. Sellaiseksi sankariksi kehittyi ja pyrki\nHaapaojan Mattikin. Lienee hän ollut jo kohta mieheksi tultuaan\nEtelä-Pohjanmaan kuuluisimpia ja pelätyimpiä tappelijoita. Mutta\nhänessä kehittyi toinenkin pahe, ei ainoastaan tappelijan. Hänestä\ntuli varas ja tunnoton rosvo. Jo 12.11.1867 tuomittiin hänet\nVähänkyrön käräjillä varkaudesta ja osallisuudesta murhaan.\n\nTästä rikoksesta hän pääsi lyhyehköllä vankeudella. Pitemmäksi ajaksi\nhän joutui kruunun leipää syömään, kun hänet vuonna 1870 Ylistaron ja\nIsonkyrön käräjillä tuomittiin kuritushuoneeseen taposta, Ylistaron\nrikoskirjat eivät ilmoita rangaistusajan pituutta, se lienee ollut\n10-12 vuotta. Hän oli häissä Ylistaron Vittingillä tappanut puukolla\ntalokas Heikki Antinpoika Impposen eli Imppolan, Ylistaron Pelmaan\nkylästä. Heikki Impponen, Matin ikätoveri, syntynyt 17.2.1845, oli\nsamalla hänen juopottelu- ja kortinpeluu-toverinsa. Iso ja roteva\nmies oli Impponenkin sekä juopottelija, korttipeluri ja tappelija.\nMutta kun molemmat pyrkivät olemaan häjyjen ja ylpeitten ensimmäisiä,\ntuli kateus ja viha heidän välilleen. Sanotuissa häissä syntyi riita,\nja kysymys oli vain, kumpi heistä ensin ennätti iskeä. Matti ehti sen\nensin tehdä, kun Impponen tuli häntä vastaan pimeissä rappusissa. Hän\nsai kaulaansa puukoniskun, joka vei häneltä hengen.\n\nKakolassaolo ei Matti Haapaojaa parantanut, päinvastoin se pahensi\nhäntä. Siellä ollessaankin hän joutui riitaan toveriensa kanssa.\nEllen väärin muista mitä minulle on kerrottu, oli hänellä aikomuksena\nantaa eräälle kuululle härmäläiselle puukkojunkkarille Eelin Topulle,\njoka oli hänen vankitoverinsa, puukon- tai kirveenisku, mutta Topu\noli varuillaan ja ehti antaa ennen Matille iskun, joka oli vähällä\ntappaa hänet. Kakolasta päästyään Haapaoja vasta aloitti varsinaisen\nrosvouselämänsä. Hän ryöväsi ja varasti minkä ehti, joutui useat\nkerrat vankilaan, päästen sieltä joskus karkuunkin. Ainakin kaksi\nkertaa hänet vangittiin Ylistaron ja Ilmajoen rajoilla. On elossa\nvielä jokunen vanhus Ilmajoella, Jaakko Koskinen, joka oli Haapaojaa\nkiinni ottamassa ja vangitsemassa. Se ei ollutkaan vallan helppoa,\nsillä Matti oli sulkeutunut morsiamensa kamariin ja ampui sieltä\nkiinniottajia kuitenkaan osaamatta. Mutta Ilmajoen miehet olivat\nlujia ja pelkäämättömiä, särkivät oven ja panivat Matin kiinni hänen\nvastustuksestaan huolimatta. Toisella kerralla ei hänellä ollut\nampuma-asetta, mutta hän oli päästä eräällä niityllä pakoon, kun\noli hyvä juoksemaan. Mutta joukossa oli eräs nuori renkimies, joka\noli häntä vielä nopeampi. Tämä seurasi Mattia, ja kun hän lopulta\nväsyi, uhkasi nuorukainen ampua hänet, ellei hän seisahdu, vaikk'ei\nuhkaajalla ampuma-asetta ollutkaan. Matin täytyi seisahtua, ja niin\nehtivät toiset rotevammat miehet tulla apuun ja vangita hänet.\n\nMiten paljon Haapaoja ehti varastaa ja murhata, ei ole tiedossamme.\nJulmimpia ja raaimpia rosvoja hän oli, mitä tässä maassa milloinkaan\non ollut. Ihmishenki ei paljon hänelle maksanut, kylmäverisesti\nhän murhia teki. Ylistaron kirkonkirjaan on merkitty, että\nhänet 14.1.1891 Hausjärven kihlakunnanoikeudessa tuomittiin\nneljäskertaisesta varkaudesta ja murhasta mestattavaksi, mutta\ntuomio muutettiin elinkautiseksi pakkotyöksi Siperian kaivoksissa.\nSiperiassa hän on kyllä oleskellut, mutta oliko hän ennen siellä\nsiirtolaisena vaiko vasta tämän tuomion jälkeen, ei ole tiedossani.\nSiellä ollessaan kerrotaan hänen murhanneen m.m. Kaappo Sutkin ja\nsanotaan hänen useita muitakin murhia siellä tehneen. Siperiassa ei\nhän kuitenkaan kuollut, vaan eli elinkautisena vankina Kakolassa.\nUskottelipa hän vankien ystävälle Matilda Wredelle ja tietenkin koko\nvankilan henkilökunnalle tulleensa uskonnolliseen herätykseenkin.\nOliko siinä mitään perää vai oliko se kokonaan petosta, en voi\nvarmuudella sanoa. Jos hänessä jonkinlainen herätys olisikin\ntapahtunut, ei se missään tapauksessa ollut syvempää laatua, sillä\njonkin ajan kuluttua hän surmasi erään vanginvartijan ja hirtti\nitsensä vähän myöhemmin. Ylistaron kirkonkirjoihin ei ole merkitty\nkuolinvuotta, mutta tietääkseni se oli vuoden 1896 paikoilla.\n\nMatti Haapaojan ruumis joutui Helsingin anatomiseen laitokseen,\nja luurankoa säilytetään vielä n.s. anatomiasalissa muiden\nluurankojen joukossa. Tympäisevänä, etten sanoisi raakana ajankuvana\nmainittakoon, että hänen ruumistaan anatomiasalissa leikattaessa\neräs nuori lääketieteen ylioppilas nylki Matti Haapaojan säärinahan\nja vei sen jollekulle nahkurille valmistettavaksi shagriininahaksi.\nMuudan nahkurinoppilas valmisti sen ja oli kyllin julkea esittääkseen\nnahkakappaleen mestari- tai kisällinäytteenä, jota nahkurien\nammattiyhdistyksen johtokunta ei kuitenkaan hyväksynyt. Lääketieteen\nylioppilas laitatti kirjankannet siitä.\n\nSurkea ja kamala oli tuon mieskurjan elämä, elämä ilman jumalanpelkoa\nja häpeäntunnetta. Että perinnöllisyys ja kehno kasvatus yhdessä\nsilloisen raa'an ajanhengen kanssa olivat tähän pääasiallisesti\nsyynä, tarvinnee tuskin mainita. Alallaan Haapaoja oli tämän ajan\nkuuluisuuksista viimeinen Etelä-Pohjanmaalla.\n\n\n\n\nKIRKKO JA KOULU ETELÄ-POHJANMAALLA PUUKKOJUNKKARIEN AIKANA\n\n\nKun olemme tarkastaneet häjyjen esiintymistä Eteläpohjanmaalla, emme\nvoi olla luomatta silmäystä myös kirkollisiin ja opetusoloihin niinä\naikoina ja vähän myöhemminkin.\n\nUskonnolliseen elämään, joka maassamme viime vuosisadan alkupuolella\noli aivan lamassa tai nukuksissa, oli niinsanottu \"uudempi\nherännäisyys\" tuonut virkeyttä. Etelä-Pohjanmaa oli osalleen saanut\nherännäisyyssuunnan miltei kaikki tunnetuimmat ja etevimmät papit.\nNiinpä Niilo Kustaa Malmberg oli Lapualla, Frans Oskari Durchman\nIsossakyrössä sekä sittemmin Lauri Stenbäck ja hänen jälkeensä\nOskar Vilhelm Forsman samassa seurakunnassa. Karl Gustaf von Essen\noli Ylihärmässä ja senjälkeen Ilmajoella ja Antero Vilhelm Ingman\nAlahärmässä, eikä Jonas Laguskaan ollut kaukana täältä, sillä hän\noli pappina Keski-Pohjanmaalla, ensin kappalaisena Ylivieskassa ja\nsittemmin Oulun läänin Pyhäjärvellä.\n\nNäiden miesten vaikutuksesta herännäisyys sai ainakin muutamissa\nseurakunnissa, kuten Lapualla, Nurmossa, Seinäjoella, Ylistarossa,\nYli-härmässä y.m., jotenkin suurta kannatusta. Syntyi paljon\nliikettä, ja monet heräsivät ajattelemaan autuutensa asiaa. Nämä\nheränneet, jotka jo puvussaan, n.s. \"körttipuvussa\", erosivat\nmuista kansalaisista, nimittivät joukkoonsa kuulumattomia silloin\nkuten vielä nytkin suruttomiksi. Tämä tietysti herätti paheksumista\nnäissä \"suruttomissa\", etenkin kun heidän mielestään eivät kaikki\nheränneetkään olleet kovin surullisia, vaan monesti jotenkin\nmaailmallismielisiä. Siksipä syntymäseudullani Kauhavalla nämä\nsuruttomat lauloivat ivallisesti: \"Voi jos kaikki körttiläiset\nolis heränneitä, niin ei maailman lapset saisi joukkohonsa meitä!\"\nMuuten oli näiden heränneiden vaikutus oman piirinsä ulkopuolellakin\njossakin määrin tuntuva. He koettivat hillitä, jopa joskus\ntarvittaessa kovuudellakin, sitä raakalaiselämää, joka silloin oli\nvallalla. Raakuus, kuten ennen on osoitettu, olikin niin suuri, ettei\nedes pappejakaan säästetty. Niinpä Kauhajoella ammuttiin sikäläinen\nkappalainen Fredrik Ollonqvist v. 1851, ja Nurmossa menivät\npahuudenharjoittajat niin pitkälle, että tunkeutuivat myöhään illalla\nsikäläisen kappalaisen Henrik Linderoosin asuntoon ja rääkkäsivät\nsekä pahoinpitelivät häntä.\n\nEvankelisella suunnalla eli hedbergiläisillä, kuten heitä täällä\nEtelä-Pohjanmaalla nimitettiin, ei siihen aikaan ollut vielä pappien\nkeskuudessa montakaan edustajaa täällä. Siihen lukeutuivat kyllä\nKauhavan kappalainen Juho Henrik Keckman, kuollut Kauhavalla\n1867, ja Kauhajoen kappalainen, sittemmin Urjalan kirkkoherrana\nkuollut Samuel Hellgren (oli Kauhajoella kappalaisena 1855-64),\nmutta Keckmanin, joka monessa suhteessa oli aikaansa edellä, ei\nkuitenkaan ollut kiukkuisen ja epähartaan mielenlaatunsa vuoksi\nonnistunut voittaa mielipiteillensä alaa kansan keskuudessa. Se\nmuisto hänestä Kauhavalla on, että kun Niilo Kustaa Malmberg, joka\npitäjänapulaisena oli velvollinen saarnaamaan myös Kauhavalla,\nsilloisessa Lapuan kappelissa, oli pitänyt herätyssaarnan Kauhavan\nkirkossa, niin Keckman seuraavana sunnuntaina saarnasi kumotakseen\nMalmbergin saarnan. Että Malmberg sitten myöhemmin saarnavuorollaan\nmaksoi samalla mitalla, on itsestään selvää. Tällainen saarnaturnailu\nkirkossa ei tietenkään ollut kansalle rakennukseksi.\n\nParhaana todistuksena kansan mielipiteestä oli se häiriö,\njoka tapahtui Kauhavan kirkossa vuosien 1850 ja 1860 välillä.\nKeckmanin parhaillaan pitäessä jouluna päiväsaarnaa tuli eräs\nmies kirkkoon seisahtuen keskelle ristikäytävää, otti takkinsa\nalta aisakellon ja rupesi sitä voimainsa takaa helistämään. Koko\njumalanpalvelus-toiminta häiriytyi. Mies vietiin kyllä kirkosta\nulos ja sai teostaan ankaran rangaistuksen. Kyselin eräältä\nherännäisvanhukselta, joka itse oli ollut kirkossa tämän tapahtuessa\nja tunsi kellon-helistäjän, mitä siitä ajateltiin ja etenkin mitä\nheränneet siitä ajattelivat. Ukko hymyili ja sanoi: \"Kyllä se hyvin\nvastasi Keckmanin saarnaa, sillä hänen puheensa ovat kuin helisevä\nvaski ja kilisevä kulkunen.\" -- Tulin ajatelleeksi silloin, että\neivätköhän vain tuonkin ukon sormet olleet pelissä mukana.\n\nMuuten, kuten sanoin, ei Keckman kiukkuisen luonteensa vuoksi voinut\npaljonkaan hengellisen elämän alalla vaikuttaa, joten yhtenä syynä\nKauhavan olojen surkeaan tilaan oli vakavamman hengellisen hoidon\npuute. Keckmanilla oli hyvin vähän arvoa kansan keskuudessa; hänestä\npuhuttiin takanapäin ivaillen. -- Samuel Hellgren Kauhajoella oli\nkyllä aito hedbergiläinen, Fr. G. Hedbergin ystävä ja toveri, ja\nhänet oli hartauspuheittensa pidosta n.s. konventikkeli-plakaatin\nperusteella pidätetty kolmeksi kuukaudeksi virastaan. Hän oli\nkyllä ulkonaisilta puhelahjoiltaan kokolailla etevä sekä muutenkin\nvakavakäytöksinen ja hieno mies, mutta tietojensa puolesta vallan\nheikko, oli tullut papiksi kaikkein heikoimmilla arvosanoilla. Hänen\nvaikutuksensa oli ehkä senkin vuoksi liian vähäinen, eikä hän voinut\ntoimia suuntansa edistämiseksi ja kansan elämän parantamiseksi. Vasta\nmyöhempi aika ja voimakkaammat miehet toivat evankelisen suunnan\nEtelä-Pohjanmaalle ja saivat siellä paljon aikaan.\n\nTämän ajan Etelä-Pohjanmaan pappien suuri enemmistö ei kuulunut\nmihinkään erityiseen suuntaan. Olihan heidän joukossaan\nsellaisiakin merkkimiehiä kuin Ilmajoen kirkkoherra, filosofian\nja jumaluusopin tohtori, lääninrovasti Karl Rudolf Forsman, mutta\nsuuren suuri osa oli jotenkin keskinkertaisella tasolla. Niinpä\nAla-härmässä oli kappalaisena Thomas Calen vv. 1823-61. Hän oli\nsyntynyt talokkaanpoikana Evijärvellä 1784 ja kuoli 1861 Alahärmän\nkappalaisena. Vanhana miehenä hän oli mennyt kouluun ja nähtävästi\nilman erityisiä lahjoja. Hänen yksinkertaisuudestaan kertoivat\nvanhemmat papit minun ollessani nuorena pappina monenlaisia\nhullunkurisia juttuja. Pastoraalitutkintoa ei tämä mies voinut\nkoskaan suorittaa. Hän oli kyllä kerran ollut Turussa koettamassa,\nmutta kun häneltä oli kysytty viiden Mooseksen kirjan lukumäärää,\noli hän ankaran miettimisen jälkeen vastannut: \"kuusi\". Virkansa\ntehtäviä hän ei enää moneen aikaan voinut hajamielisyytensä vuoksi\ntoimittaa. Hajamielisyydessään hän oli kerran ruvennut suomalaiselle\nkuulijakunnalle pitämään ruotsalaista saarnaa. Apulaisena oli\nhänellä kyllä jonkin aikaa Anders Vilh. Ingman, mutta kun tämä\nsiihen aikaan harrasti vain lukujansa, ei hänenkään vaikutuksensa\nollut kovin suuri. Pahimpana häjyjen aikana oli Calenilla apulaisena\nJohan Henrik Wijkberg, synt. 1804, kuoli 1894 saamatta milloinkaan\nvakinaista virkaa. Hän oli myöskin jonkin aikaa pappina Ylihärmässä,\nmutta nähtävästi hän oli hyvin heikko pappismies. Hän lienee enemmän\nharrastanut metsästystä kuin sielunhoitoa, koska kuulin häntä vielä\njäljestäpäinkin nimitettävän \"Lintu-Jussiksi\".\n\nYlihärmässä oli ollut viimeisenä kappalaisena K.G. von Essen\nvv. 1849-62, ja hänen vaikutuksensa lienee ollut jommoinenkin,\nmutta heränneiden kesken syntynyt erimielisyys lamautti hänenkin\ntoimintaansa. Ylihärmän heränneet kannattivat enemmän Niilo Kustaa\nMalmbergia kuin Esseniä, mistä syystä hänen vaikutuksensa tietysti\noli vähäinen.\n\nLapualla Niilo Kustaa Malmberg sai kyllä paljon aikaan herätystä\nkansan keskuudessa, mutta kun hän kuoli jo v. 1857, niin herännäisyys\nLapualla kuten sen naapuriseurakunnissakin joutui joksikin aikaa\nlamaannustilaan.\n\nYleensä voi sen ajan papistosta sanoa, että suuri osa siitä oli\nlahjoiltaan keskinkertaista, jopa vieläkin heikompaa. Saarnattiin\nsamoja saarnoja vuodesta vuoteen, moni käyttäen laulavaa ääntä,\nsaarnanuottia; toiset tulivat saarnatessaan usein niin liikutetuiksi,\nettä itkivät itse kuten seurakuntalaisetkin, etenkin naiset.\n\nKirkossakäynti oli kuitenkin kohtalaista, ehkä ahkerampaa kuin\nnykyjään. Kirkot olivat tosin kylmiä, mutta tämän vuoksi ei pelätty\nsinne mennä. Etteivät jalat paleltuisi, tömistettiin niitä lattiaan,\njoten pappi sai puhua hyvinkin kovalla äänellä saadakseen sanansa\nkuuluviksi. Joskus kyllä pappi nuhtelikin, kun töminä paisui liian\näänekkääksi, mutta se ei paljon auttanut, kun jalkoja paleli.\n\nYhtenä tärkeänä syynä ahkeraan kirkonkäyntiin oli varmaan se,\nettä tahdottiin kuulla uutisia, sekä kirkollisia että muita,\nerittäinkin aviokuulutukset ja kuolleet, sillä eihän kuulutuksia\nsilloin sanomalehdissä julkaistu. Nuorisokin oli paljon ahkerampi\nkirkossakävijä kuin se nykyjään on. Ikävä vain, että monet nuoret\nviettivät jumalanpalvelusaikansa ulkona tai myöskin kirkon eteisissä\ntiedustelemassa toisiltaan, missä illalla oli huvitilaisuuksia.\nEipä auttanut tätä pahetta vastaan, vaikka Kauhavan muutama vuosi\nsitten palaneen kirkon sisäeteisen oven päälle oli isoin kirjaimin\nkirjoitettu: \"Mutta ulkona ovat koirat ja velhot ja huorintekijät\nja murhaajat ja epäjumalanpalvelijat ja kaikki ne, jotka valhetta\nrakastavat ja tekevät.\" Ilm. 22:15. Sen näkemiseen oli jo kai niin\ntotuttu, ettei se enää mitään vaikuttanut.\n\nVarsinkin suurimpina juhlapäivinä muistettiin käydä kirkossa. Etenkin\njoulu ja uusivuosi käryävine talikynttilöineen, joista koko kirkko\ntuli pahaa katkua täyteen, veti sekä nuoret että vanhat kirkkoon.\nMuuten pidettiin sellaisia ihmisiä julkipakanoina, jotka eivät edes\njoskus käyneet kirkossa ja Herran Ehtoollisella, eikä sellaisille\nhenkilöille annettu täyttä ihmisarvoa.\n\nUskonnollista kirjallisuutta viljeltiin ehkä ahkerammin kuin nyt,\nainakin sitä lukivat ne, jotka yleensä antoivat arvoa uskonnolle.\nTämän vaikutti myöskin se, että maallista kirjallisuutta oli aivan\nvähän samaten kuin sanomalehtiäkin. Koko Etelä-Pohjanmaalla ei\nilmestynyt ainoatakaan suomenkielistä sanomalehteä. Ensimmäinen\nsuomenkielinen sanomalehti siellä ilmestyi vasta v. 1878, jolloin\nKristiinassa alettiin toimittaa \"Ahti, aaltojen kuningas\"-nimistä\nlehteä. Hartauskirjallisuutta sitävastoin oli jonkin verran,\netupäässä käännöksiä. Näistä oli suomeksi ilmestyneellä Lutherin\npostillalla päämerkitys. Muita hartauskirjoja olivat Johannes\nArndtin \"Totisesta kristillisyydestä\", D. Hollazin \"Armonjärjestys\nautuuteen\", A. Dentin \"Totisen kääntymisen harjoitus\", J. Qvirsfeldin\n\"Taivaallisen yrttitarhan seura\", T. Willcockin \"Kalliit\nhunajapisarat\", T. Gougen \"Sana syntisille ja sana pyhille\", H.\nRenqvistin ruotsista kääntämä \"Huutavan ääni\" y.m. Vallankin oli\nviimeksimainittu paljon käytetty sen ankarasta sisällyksestä\nhuolimatta: siinä on ensimmäisellä sivulla mainittu helvetti-sana 6-7\nkertaa. Kirjan uhkauksista muodostettiinkin Kauhavalla sananlasku:\n\"Se on myöhäistä, sanoo huutavan ääni.\"\n\nSunnuntain viettoa koetettiin ainakin siten teroittaa, ettei\naamupäivällä jumalanpalveluksen aikana kukaan, eivät nuoret\neivätkä lapsetkaan, saaneet olla \"hyppööllä\". Monissa asunnoissa\nluettiin virsikirjasta, ellei Postillaa ollut, päivän epistola ja\nevankeliumit kaikkien ollessa kuulemassa. Ehtoopuolella sitävastoin\nannettiin vapaus päästä liikkeelle. Tämä tietenkin koskee sellaisia\neteläpohjalaisia koteja, joissa annettiin arvoa uskonnolle. Mutta\nkuten olemme nähneet, oli paljon sellaisiakin paikkoja, joissa\nei jumalansanasta eikä kirkosta välitetty ja joissa käytettiin\nsananpartta: \"En ole kirkon kipiä enkä jumalansanan vaivainen.\"\n\nMitä sitten opetusoloihin tulee, on jossakin määrin kiintoisaa\nkatsella niitäkin. Alkuopetus eli kirjallepano oli jotenkin kokonaan\nkodin, siis vanhempain huolena. Hankittiin Aapiskirja kukkoineen\nja sitten alettiin opetella. Äiti tai isä hankki \"ällätikun\",\nlukupuikon, ja sitten alettiin pojan tai tytön päähän tikulla\nosoittaen ajaa kirjallisuuden alkeita. Eihän se aina oikein hauskalta\ntuntunut. Kelkat ja muut huvitukset vetivät mieliä ulos. Kahdella\ntavalla koetettiin edistää lukutaitoa ja -halua. Aapiskirjan kukon\nilmoitettiin milloin mitäkin hyvää munivan sille, joka ahkerasti\nlukee, ja kun se ei oikein auttanut, asetettiin johonkin paikkaan\nseinälle tai ovelle luudanvarpuja, joilla uhattiin kylvettää, ellei\nlukuhalu pysynyt vireillä. Vielä kammottavampi uhka oli saada\nkinkereillä tukkapöllyä tai joutua oikein pöydän alle. Eipä tämäkään\naina tahtonut oikein auttaa, sillä monelle oli lukemisen alku\nkarvasta.\n\nOli myöskin seurakunnissa vanhoja muijia, joita nimitettiin\n\"lääroiksi\", ruotsinkielen mukaan, ja jotka joko yksityisten luona\ntai omissa huoneissaan antoivat opetusta seudun lapsille. He saivat\nvanhemmilta palkkion enimmäkseen luonnossa. Sellaisissa kouluissa\nsaatiin kyllä jonkinlaista alkuopetusta, vaikka se ei tietystikään\nerittäin oivallista ollut. Sittemmin useissa seurakunnissa\nperustettiin ainakin yksi kiertokoulu, johon otettiin palkattu\nopettaja. Varsinkin rovasti, jumaluusopin toht. K.R. Forsman\nemäseurakunnassaan Ilmajoella ja sen kappeleissa oli innostunut\nsaamaan niitä aikaan. Ei niissä erittäin runsaasti opetusta saanut,\nsillä koulua pidettiin vain kaksi tai enintään kolme viikkoa\npaikassaan, eivätkä koulumestaritkaan juuri täysinoppineita olleet.\nMonet tavauttivat lapsia vielä niin että tupa raikui: \"ii sanoo\nii\", joskin toiset alkoivat tätä tavaustapaa hylkiä. Opetettiin\nkiertokouluissa kirjoituksenkin alkeita. Vielä 1860-luvulla\nkäytettiin musteella kirjoitettaessa linnunsulkakyniä, joitten\nteroittaminen oli tarkkaa työtä. Mustetta laitettiin itse aineista,\njoita tuotettiin apteekeista. Pääasiana olivat kuitenkin sisäluku ja\nkatekismus; raamatun historiaa alettiin vasta myöhemmin lukea.\n\nLukukinkerit ne kuitenkin pääasiallisesti ylläpitivät lukutaitoa\nkansan keskuudessa. Ne olivat tosin aivan toisenlaisia kuin\nnykyajan. Pöydän ääreen luettajan luokse oli kaikkien tultava.\nLuettajina olivat paitsi pappeja ja lukkareja, kirkon vartijat,\njoskus kinkerikunnan kirkkoneuvoston jäsen, \"seksmanni\", kuten\nhäntä nimitettiin. Pappi valvoi kuitenkin kaikkia tarkasti ja\nantoi nuhteita ja rangaistuksia, joskus myöskin kiitoksia.\nRangaistuksena oli tukkapölly josta kinkerien pilkkanimi,\n\"tukkajuhla\", johtuu. Pahimmassa tapauksessa voi joutua myöskin\npöydän alle. Tästä eivät säästyneet vanhimmatkaan henkilöt. Niinpä\nkerrotaan, että jo ennenmainittu Ilmajoen kirkkoherra K.R. Forsman\nkappeliseurakunnassaan Peräseinäjoella oli pannut pöydän alle erään\nisäntämiehen. Kotiin tullessa puheli Forsmanin apulainen, joka\najoi samassa reessä esimiehensä kanssa: \"Mitähän se isäntä mahtoi\najatella siellä pöydän alla?\" Forsman kysyi: \"Kuka se isäntä sitten\noli?\" -- \"Se oli saman talon isäntä, jossa kinkerit pidettiin\",\nvastasi apulainen. -- \"No, eipä sitä olisi sentään pitänyt pöydän\nalle panna, jos olisi tietänyt, kuka se huonotaitoinen mies oli\",\ntuumaili Forsman. Kinkereistä voisi muuten hyvinkin paljon puhua.\nNiiden ikävinä puolina olivat paitsi juhlimista, joissa väkijuomilla\noli osansa, juustomarkkinat ja palkankanto, joita monet papit\nkinkeritilaisuuksissa harjoittivat. Kun niissä papit myivät palkaksi\nsaamiaan juustoja, syntyi siitä melua ja rähinää, kuten kaupanteossa\nainakin, joten se vei vakavuuden toimitukselta.\n\nAnkariksi muodostuivat myöskin rippikoulut. Monet papit antoivat\nhuonolukuisten kulkea 6-7 vuotta rippikoulua. Oppilaat kyllästyivät\njoskus, jättivät koko homman ja elivät luvattomassa yhteydessä jonkun\nnaisen kanssa sekä tulivat perheen isiksi ja äideiksi. Tällaisia\nrippikoulunkäymättömiä sanottiin syntymäseudullani Kauhavalla\npilkallisesti \"ruunankummeiksi\". Kun Kauhavalle tuli v. 1870\nensimmäinen kirkkoherra, F.M. Ottelin, oli seurakunnassa tuollaisia\nrippikoulunkäymättömiä suuri joukko. Nämä oli viimeinen kappalainen\nJ.H. Keckman koulusta pois ajanut. Ottelin koetti heitä vähän\nvalmistaa, laski sitten Herran Ehtoolliselle ja vihki avioliittoon\nsellaiset, joilla oli vaimo tai mies. Itse hän kuitenkin joutui samaa\nmonivuotista rippikoulua käyttämään. Sillä kun viisi vuotta hänen\ntulonsa jälkeen kävin rippikoulua, oli siellä useita jo ison joukon\nkolmannellakymmenellä olevia partaniekkamiehiä, jotka olivat kolmatta\ntai neljättä kertaa yrittämässä.\n\nKoetettiinhan noiden heikkojen lukutaitoa auttaa siten, että\nseurakuntien kanttorit pitivät n.s. \"lukkarinkoulua\". Vallattomuutta\nlienee niissä harjoitettu, koska K.R. Forsman antaessaan määräyksiä\nlukkarinkoulun pitämisestä käski käyttää, ellei muu auttanut,\nvallattomuuden hillitsemiseksi ruumiillista rangaistusta; jos ei\nkanttori sitä uskaltanut tehdä, lupasi hän tulla avuksi. Ukko\nlienee ollutkin tässä suhteessa avullinen, sillä kerrotaan,\nettä hän oli joskus tanssittanut keppiä noiden laiskojen ja\nvallattomien koululaisten selässä. Aina jotakin hyötyä mahtoi\nnäistä lukkarinkouluistakin olla. Niinpä kerskasi leikillisesti\nKortesjärvellä ollessani sikäläinen vanha lukkari K. Lahtinen,\nettei hänen \"akatemiansa\" niin huono ollut, koska sieltä oli yksi\npappikin tullut. Hän tarkoitti erästä maallikkosaarnaajaa, joka\noli hänen koulussaan ollut ja sittemmin alkanut saarnata. Ettei\nse oppi, joka tuossa \"akatemiassa\" saatiin, oikein suuri ollut,\nvoimme päätellä siitä, että tuon saarnamiehen naapurilla, eräällä\nleikkisällä räätälillä, oli tapana sanoa: \"Ei minulla ole kovin\nsuuria vaatimuksia saarnamiesten suhteen, mutta sen vain vaatisin,\nettä he osaisivat sisältä lukea.\" Sitä ei kuitenkaan saarnaaja M.V.,\ntuo Lahtisen akatemian käynyt, osannut.\n\nMuutamissa seurakunnissa koetettiin pitää lukuhalua vireillä\nlainakirjastoja perustamalla. Niistä oli kyllä hyötyä ja olisi ollut\nvielä enemmänkin, jos niitä olisi paremmin hoidettu, mutta niitä\nhoidettiin useinkin niin huonosti, että kirjat jäivät lainaajille\nja tuotiin takaisin joskus, jos sattui, aivan repaleisina ja\ntahrattuina. Oli myöskin sellaisia pappeja, kuten jo mainittu\nJ.H. Keckman Kauhavalla, jotka panivat seurakunnassaan toimeen\njonkinlaisia sunnuntaikouluja sekä aikuisille että lapsille. Niin\nteki Ilmajoella rovasti K.R. Forsman, jonka aikana Ilmajoelle myöskin\nensimmäinen kansakoulu perustettiin.\n\nEsitykseni voin lopettaa jo tähän sanomalla: Aika oli toinen kuin\nnyt. Tehtiinhän sitä työtä näinä raskaina ja ikävinäkin aikoina\nseurakunnissa, joskaan ei aina samalla uutteruudella ja menestyksellä\nkuin myöhemmin.\n\n\n\n"]