[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fetz6guJlh2D2XWU4_GK1Vwiiomh6U-vvdaHzx52AzK8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1178,"Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa","Jahnsson, Evald Ferdinand",1844,1895,"1178-jahnsson-evald-ferdinand-hatanpaan-heikki-ja-hanen-morsiamensa","1178__Jahnsson_Evald_Ferdinand__Hatanpään_Heikki_ja_hänen_morsiamensa","Kertomus Tuomas piispan ajoilta","romaani",[],[],"fi",1884,null,56218,371824,false,50756,[23],"Finnish fiction -- 19th century",[25],"Historical Novels","\"Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa: Kertomus Tuomas piispan ajoilta\" by Evald Ferdinand Jahnsson is a historical novel written in the late 19th century. The story is set in the early medieval period of Finland and revolves around themes of love, rivalry, and cultural identity against the backdrop of the historical conflicts between Christians and pagans. The main characters include Hatanpään Heikki, a young nobleman, and Lyyli, an enchanting maiden who becomes the object of competition between Heikki and his rival, Hieraniemen Paavo.  The opening of the novel introduces a vibrant and lush Finnish springtime scene at Pyynikki, where people gather to celebrate and engage in traditional games and competitions. As the festivities unfold, we are introduced to Heikki and Lyyli, who share flirtatious banter, exploring their affections amidst the social pressures of their time. The narrative sets the stage for impending rivalries as the characters interact, revealing the complexities of love, ambition, and societal expectations. The initial chapters lay a rich foundation that hints at significant themes of conflict that will arise between the characters as well as historical tensions in the broader context of Finnish history. (This is an automatically generated summary.)",[],292,"Historiallinen romaani sijoittuu 1200-luvun Suomeen piispa Tuomaan aikakaudelle. Se kertoo kristinuskon ja pakanuuden välisestä kamppailusta sekä Hatanpään Heikin ja tämän morsiamen vaiheista hämäläisissä maisemissa.","Evald Ferdinand Jahnssonin 'Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 1178. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HATANPÄÄN HEIKKI JA HÄNEN MORSIAMENSA\n\nKertomus Tuomas piispan ajoilta\n\n\nKirj.\n\nEVALD FERDINAND JAHNSSON\n\n\n\n\nPorvoo,\nWerner Söderström,\n1898.\n\n\n\n\n\n\n            Suuren kansalaisemme\n\n             J. W. SNELLMANIN\n\n  muistolle omistaa tämän teoksensa nöyryydellä\n\n                                   _Tekijä_.\n\n\n\n\nLukijoille.\n\n\nTämän kirjan lukijoista jotkut ehkäpä ottavat kummastuaksensa, että\nallekirjoittanut on omistanut sen J. V. Snellman vainajan muistolle\nja kysynevät ehkä, tokko minulla on ollut jonkinmoinen erityinen syy\nsiihen; Paitsi harrasta sydämeni halua esiin tuoda kiitollisuuden\nja kunnioituksen roponi Suomen kansan suurimmalle pojalle ja hänen\njalolle isänmaalliselle työllensä on minulla todellakin ollut\ntuollainen \"erityinen\" syy omistamaan juuri nämät kyhäelmäni hänen\nmuistollensa. Lähemmin selittääkseni tätä asiaa kerron tässä _eräästä\nillasta J. V. Snellmanin luona_.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhmisen elämässä toinen päivä ei milloinkaan ole ihan toisen\nkaltainen, onnen vaiheet ja antimet eivät tänään ole ihan\nsamanlaatuiset kuin olivat eilen; huomenna vaihtelevat taas. Mutta\nvaikka tällainen erilaisuus päivien suhteen onkin olemassa, tuntuupi\ntuohon alituiseen vaihtelemiseen tottuneelle, kun hän vilkaisee\ntaaksepäin kuluneesen elämäänsä, kuitenkin siltä, ikäänkuin nuo\nmenneet päivät menoinensa olisivat olleet aivan toinen toisensa\nkaltaiset. Ani harvat niistä jättivät pysyväisen muiston; jotkut\nkuitenkin. Löytyypi kunkin ihmisen elämässä muutamia \"merkkipäiviä\",\njotka uursivat hänen mieleensä niin syvät vaot, ett'eivät ajan\nlumimyrskyt jaksaneet niitä ummistaa.\n\nTuollainen ijäti unhottumaton päivä minun elämässäni oli eräs päivä\nToukokuussa v. 1874, jolloin minulla oli onni viettää illan tunnit\nkahdenkesken J. V. Snellman'in kanssa hänen kodissansa Helsingissä.\nMuutama päivä sen jälkeen, kun kirjoittamani näytelmä \"Lalli\" oli\nnäytetty suomalaisessa teaatterissa, oli hän kutsuttanut minun\nluoksensa.\n\nSiihen saakka tunsin Snellmanin, paitsi suurena tiede- ja\nvaltiomiehenä, ainoastaan ulkomuodolta. Nuo merkilliset kasvot,\njoidenka piirteet niin omituisella tavalla kuvasivat syvää viisautta\nja lujaa, masentamatonta tahtoa, olivat siis minulle tutut. Mutta\nmitkä ja millaiset sydämen tunteet tuon -- tunnustakaamme se --\nmelkein jyrkän ulkomuodon alla piilivät, se oli minulla ihan\ntuntematonta. Ei ole siis ihmettä, että levottomalla mielellä ja\njonkinmoisella pelvolla puheena olevana Toukokuun päivänä astuin\nsen talon portaita ylös, jossa se mies asui, joka terävällä\nsilmällään näki, kädellään viittasi ja pontevalla voimallaan\nraivasi Suomen kansalle tien, osoitti uran, jota myöten sen tuli\nkulkea saavuttaaksensa onnensa, säilyttääksensä ja tukeaksensa\nkansallisuuttaan. Otaksuin, että puhelu kahdenkesken sellaisen miehen\nkanssa tulisi minulle sangen vaikeaksi.\n\nKuitenkin olivat suotta tuollaiset levottomuuden tunteet vaivanneet\nmieltäni; sen tulin pian huomaamaan. Snellman ei esiintynyt minulle\nylimyksenä eikä syvämielisenä tiedemiehenä, vaan nuoren nousevan\nkaunokirjallisuutemme innokkaana suosijana ja isällisenä ystävänä.\nTämä hänen sydämellinen ystävällisyytensä saikin minussa aikaan\nsen, että jo muutaman hetken kuluttua tuntui siltä, kuin olisin\nmonasti ennen puhunut hänen kanssaan. Samalla selveni minulle päivää\nselkeämmäksi se seikka, että isäntäni oli mies, jolle alhaisten\npuolelta ylhäisiä kohtaan tavaksi tullut mutkallinen kursaileminen\nei ollut mieleen, vaan että hän olisi minua halveksinut, jos olisin\nsellaista yrittänyt häntä kohtaan.\n\nAlusta alkain olin ollut kovin utelias saamaan kuulla, mitä hänellä\nolisi minulle sanottavaa, koska tuollainen outo kunnia, tulla\nkutsutuksi hänen luoksensa, oli tapahtunut minulle. Tultuamme\nsiihen sangen yksinkertaisilla huonekaluilla varustettuun\nhuoneesen, jossa Snellman tavallisesti otti vieraitaan vastaan,\nja painettuamme puuta, ryhtyikin hän heti tätä asiaa selittämään,\npuhuen melkein näin: \"Minä olen halunut tulla tuntemaan teitä ja olen\nkutsunut teidät luokseni etenkin siitä syystä, että mieleni tekee\nkeskustella kanssanne äsken näytetystä näytelmästänne 'Lallista'.\nMinua on, näetten, kovasti ilahuttanut se seikka, että taistelu\nkristittyjen ja pakanallisten esi-isäimme välillä vihdoinkin on\notettu draamallisesti käsiteltäväksi ja että sitä koskeva näytelmä\nnyt on saatu suomalaiselle näyttämölavalle. Noista ajoista oli\nkuitenkin alettava. Se on ilahuttanut minua enemmän kuin ketään\nmuuta syystä, jonka kohta olen mainitseva. Sentähden kävinkin\nnäytelmäkappalettanne katsomassa, vaikk'en enää kymmenenteen vuoteen\nole käynyt teaatterissa, vanhuuteni takia kun en enää iltasilla\nmielelläni lähde kodistani. -- Katsokaa -- asian laita on siten, että\ntuon mainitun taistelun draaman muotoon asettaminen oli _minun oman_\nnuoruuteni rakkahin unelma. Paljon olen aikoinani kirjoitellutkin\nsitä varten, sepitellyt suunnitelmia, vieläpä kokonaisia näytöksiäkin\ntällaiseen draamaan. Kylläpä niiden vielä pitäisi olla tallessa\nkäsikirjoitusteni joukossa. Mutta käsikirjoitukseni ovat hajallansa\nja epäjärjestyksessä, jotta minun on vaikea äkkipikaan niiden\njoukosta löytää yksityisiä kirjoituksia. Muuten olisin nyt lukenut\nnäytteeksi joitakuita paikkoja tuosta draamastani. Aika, jolloin\nsiinä kuvatut tapaukset tapahtuvat, on kuitenkin peräti toinen\nkuin 'Lallissa', nimittäin Birger Jarlin aikakausi. Se siis kuvaa\nRuotsalaisten taistelua pakanallisten Hämäläisten kanssa.\"\n\nTämän jälkeen kertoi hän minulle lyhyesti tuon nuoruudessa\nkirjoittamansa draaman juoksun. Erään ruotsalaisen ritarin rakkaus\nnuoreen Hämäläistyttöön oli siinä pääjuonena. Birger Jarlin\nrakennuttama Hämeenlinna oli tapausten keskuspaikka.\n\nEn ikänä unhota, kuinka vanhus näitä kertoessaan innostui ja\nkuinka hänen sydämensä rakkaiden nuoruutensa muistojen valtaamana\nheltymistään heltyi. Sinne, hänen nuoruuden ikäänsä kohden kääntyikin\npian puhelumme kokonaan. Selvillä piirteillä, elävästi kuvaavilla\nsanoilla ilmaisi jalo vanhus elämänsä vaiheet, toiveensa, tuumansa\nja pyrintönsä siihen aikaan ja sittemmin sekä vaikuttavat syyt\nniihin, ja myöskin ne kummalliset sallimukset, jotka olivat johtaneet\nhänet maineesen ja kuuluisuuteen. Olipa tuo elämä, jonka hän\nkuvasi minulle, ollut rikas vaiheista, ihmeteltävistä taisteluista\nja voitoista! Ja sydän, joka piili tuon ulkomuodon alla, joka\nvieraalle näytti kylmältä, olihan se sykkinyt ja sykki vieläkin\nlämpömästi, kuin mikään, ja ollut sanomattoman altis ystävyydelle ja\nisänmaanrakkaudelle! Tunti toisensa perästä kului: eihän vanhukselta\npuuttunut aiheita kertomuksiin ja kuvauksiin. Kumpikaan meistä tuskin\ntarkoin havaitsi ajan kulkua. Oli jo sydän-yö kun läksin hänen\nluotaan.\n\n\"Kymmenen vuotta elämästäni antaisin sellaisesta illasta Snellman'in\nluona!\" -- huudahti innostuneena eräs ystäväni hänet ja ne toiset\ntavattuani, jotka uteliaisuudella odottivat tuloani Snellmanin luota,\nsaadaksensa tietoja käynnistäni siellä. Kylläpä hän oli oikeassa:\npitkät vuosikaudet eivät ole kalliit kyllä vastaamaan _sellaista_\niltaa.\n\nPaljon olin saanut kuulla, paljon sellaistakin, jota ehk'ei kutkaan\nmuut suuren vainajan suusta, sillä hän oli täydellisesti avannut\nsydämensä minulle. Mitä kuulin, kaikki ne ovat muistissani tallella.\n-- Mutta ei ollutkaan tällä kertaa aikomukseni puhua muusta kuin\ntuosta hänen nuoruutensa draamasta. Taistelu kristittyjen ja\npakanallisten Hämäläisten välillä oli ollut vainajan ajatusten\nesineenä hänen nuoruudessaan. Tämän saman taistelun olen kokenut\npukea romaanin verhoon, ja vaikk'ei aika ole sama eikä tapausten\njuonet ollenkaan hänen miettimänsä draaman kaltaiset, pidän kuitenkin\nrakkaana oikeutenani ja pyhänä velvollisuutenani omistaa tämän\nkirjasen hänen muistollensa, varmasti vakuutettuna siitä, ett'ei hän\nsitä panisi pahaksensa, jos hän vielä olisi elossa.\n\nHelsingin kaupungissa 14 p. Lokakuuta v. 1884.\n\n_E. F. J._\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\n\nSuuremmoisesti ihana on Tammerkoski, tuo kuuluisa ura, jonka kautta\nNäsijärven vedet purkautuvat Pyhäjärveen. Kaunista on katsella\nvalkoisiin vaippoihinsa puettujen Vellamon neitojen hurjaa tanssia\nsen tuoksuvassa kuohussa. Ihanat ovat lähiseudutkin: Näsijärven ja\nPyhäjärven suloiset rannikot.\n\nLähellä Tammerkoskea, länteenpäin siitä, on Pyynikki-niminen harjanne,\njosta näköala on niin kaunis, että moista ani harvoin saapi nähdä.\n\nOn kevät. Ollaan toukokuussa, ihan toukokuun keskivaiheella, sillä\ntämä kertomus alkaa 15 päivänä sanottua kuuta vuonna 1245 j.Kr.s,\nsiis likimmiten 650 vuotta sitten. Mainittuna vuonna tuli kevät\nerittäin varhain; jo huhtikuussa läksi Pohjan paha poika Hämeestä\npois, kiiruhtaen kotiinsa Lapin leivättömille tuntureille. Siitä\nsyystä nurmet ja lehtipuut jo vihannoivat kauniisti, sentähden\nPyynikin päivänpuolisilla rintehillä tuomet jo kukkivat, sekä\nsinivuokot ja monenkarvaiset muut kukat niiden siimeksessä.\n\nSuuri kansanpaljous on kokoontunut Pyynikille sekä sille tasangolle,\njossa läntinen osa Tampereen kaupunkia nykyään sijaitsee.\nKaukaisiltakin seuduilta oli kansaa tänne saapunut: Pälkäneeltä,\nLängelmäeltä, Orivedeltä ja Ruovedeltä asti. Asukkaat lähitienoilta\nolivat miehissä koossa. Täällä nähtiin ihmisiä kaikista ikäluokista,\nsekä mies- että naispuolisia.\n\nKahden tavattoman suuren kuusen luo olivat kihlakuntain vanhimmat\nkokoontuneet neuvottelemaan. Näitten vanhojen, pyhien puitten\neli n.k. karsikkojen ympäri oli kiviä ladottu rivittäin siihen\ntapaan, että ne muodostivat täydellisen kehän. Toinen kivikerta oli\ntoista vähän ulompana. Näillä kivillä ukot istuivat. Aivan kuusten\njuurella oli suuri litteä paasi: tämä oli vanha teurastus- taikka,\nuudenaikaisempaa sanaa käyttääksemme, uhripaasi.\n\nLähellä nykyistä Tampereen kirkkoa, mutta rannemmalla oli nuoriso\nkoossa. Pojat istuivat erikseen ruohikossa laulellen, pakinoiden ja\nnauraen, tytöt eriksensä hiljaisemmalla äänellä jutellen keskenänsä\nja sitoen koristeina käytettäviä kukkaisseppeleitä. Kisat eli leikit\neivät vielä olleet alkaneet, mutta aika niiden alottamiseen läheni.\n\nVakaampaakin laulua, kuin nuorukaisten leikillistä, kuultiin täällä.\nSiellä täällä istui parittain käsi kädessä vanhempia laulajoita,\nlaulaen Kalevala-runoja, sepitellen somia säkeitä vanhasta, viisaasta\nVäinämöisestä, taitavasta sepästä Ilmarisesta ja hurjasta uroosta\nLemminkäisestä. Ikuisesta vihasta Pohjolan ja Väinölän välillä he\nmyös kertoivat, samoin Sammon surkeasta surmasta, ihanaisen Ainon\nitkusta ja kalliin kanteleen synnystä. Lukuisa kuulijajoukko ympäröi\nheitä hartaasti kuunnellen.\n\nMuutamat kohteliaammat pojista poimivat kukkia, joita veivät\nnaisille, kukin kullallensa. Näiden kukkaispoimijain joukossa veti\nerityistä huomiota puoleensa eräs pitkävartaloinen, uljaan-näköinen\nnuorukainen. Hän on puettu valkoiseen, hienosta villakankaasta\ntehtyyn mekkoon, jonka reunat ovat koristetut hopeaisilla soljilla\nja monenkarvaisilla rihmoilla ja ompeluksilla. Hopeaisilla heloilla\nrunsaasti varustettu on hänen uumavyönsäkin sekä siinä kantamansa\npuukon tuppi ja varsi. Nuorukaisen käytöstapa on soma ja vapaa, hänen\nkirkkaissa silmissään kuvautui hellätuntoisuutta, mutta samalla\nmyöskin pelottomuutta ja uskaliaisuutta.\n\nSaatuansa suuren joukon kukkia poimituksi lähestyi hän tyttöparven\nkeskikohtaa. Siinä istui eräs ihmeen kaunis, rikkaasen pukuhun\npuettu 18-vuotias nuori neitonen. Useat muut nuoret naiset häärivät\ntoimeliaasti hänen ympärillänsä, tuoden hänelle kukkasia.\n\n\"Kiitoksia vaan hyvät ystäväni! Kyllä minulla näitä nyt jo on\ntarpeeksi asti. Pitäkää nyt vaan huolta siitä, että saatte omat\nseppeleenne valmiiksi, sillä pian jo ruvetaan kisailemaan\" -- sanoi\nkaunis tyttö kiitollisesti katsahtaen palvelijattariansa.\n\nNuorukainen oli lähestynyt. -- \"Minä myöhästyin, Lyyli, sen näen\nnyt\", lausui hän, jatkaen: \"Sinulla on jo kukkia yltäkyllin ja\npäälle senkin. Harmillista toki! Suurella huolella olen sinua varten\npoiminut kauniimmat kukat kuin kedolla kasvoivat -- ja nyt ne ovat\ntarpeettomia. Kenelle ne nyt annankaan, sillä ethän sinä, Lyyli,\nniistä huoline?\"\n\nNeitonen loi suuret, taivaansiniset silmänsä kukkaisseppeleestä,\njota paraikaa sitoi, nuorukaiseen. Lumoavan hymyn leikkiessä hänen\nsulohuulillansa vastasi hän: \"Ken on sanonut ett'en niistä, huoli?\nVai siitäkö sen arvaat, että minulla jo ennen on näin paljon kukkia?\"\n\n\"Niin siitä.\"\n\n\"Sinulla oli kehno pohja arvelmaasi. -- Eihän ihminen milloinkaan voi\nsaada niin paljoa, ettei hän haluaisi saada enempää\", väitti Lyyli\nnauraen. \"Tahi ehk'et sinä, Arvo, mielessäs milloinkaan olekkaan\ntuntenut ahneuden tunteita.\"\n\n\"En ole. Tähän päivään asti ei ole ahneus vaivannut mieltäni.\"\n\n\"Vai niin. No, kyllä ahneus tulee ijän kanssa\" -- arveli Lyyli.\n\"Isävainajani kertoi minulle monesti eräästä rikkaasta miehestä,\njolla nuorukaisena oli yhtä jalot mielipiteet kuin sinullakin nyt.\nMutta kun hän vanheni, rakastui hän rikkauteensa ja tuli vihdoin\nsellaiseksi saituriksi, että tuskin raskitsi syödä. Mutta tässä tulee\ntoinenkin seikka kysymykseen. Jos sinun poimimasi kukkaset ovat\nkauniimmat kuin nämä tässä, niin käytän niitä ja hylkään nämät. Niin\nsinunkin on tapasi tehdä. Jos sinulla on huono hevonen, niin myyt sen\npois taikka surmaat hylkynä ja ostat toisen paremman.\"\n\n\"Minulla on niin monta hevosta, ett'ei minun tarvitse niitä ostaa.\"\n\n\"Sen kyllä tiedän, että Hatanpäässä on useoita hevosia -- mutta eihän\ntuo kuitenkaan mahdotonta liene, että joskus tulisit hyvän hevosen\nostaneeksi huonon sijaan?\"\n\n\"Niin, eihän se mahdotonta ole\" -- myönsi nuorukainen.\n\n\"Kaikissa asioissa on niin: huono hyljätään kun parempi saadaan.\nAnnappas tänne nyt poimimasi kukkaset, että saan katsella, tokko ne\novatkaan niin kauniit kuin niiden kehut olevan.\"\n\nLyyli kohotti kätensä Arvoa kohti. Useampia kultasormuksia hohti\nhänen sormissansa ja suuri hopeainen, kääriytyneen käärmeen muotoon\ntehty rannerengas ranteessa.\n\nHetken tarkastettuansa kukkia, sanoi Lyyli: \"Kylläpä ne todella\novatkin kauniit! Jos vielä ehdin ennenkuin kisoille ruvetaan,\nniin sidon sinulle, sitte kuin ensin olen saanut oman seppeleeni\nvalmiiksi, pienen, pienen seppeleen kiitokseksi ja muistoksi\nosoittamastasi hyväntahtoisuudesta.\"\n\n\"Tee niin, Lyyli! Sen seppeleen olen tallettava kuolinpäivääni asti!\"\nhuudahti Arvo iloisena.\n\n\"Mitäpä vielä! Tänä iltana jo heität sen männikköön. Mutta somia\nkukkasia toki sinä olet löytänytkin.\"\n\n\"Hatanpään peltojen pientareilla ja avarilla niityillä tuolla\nPyhäjärven vastakkaisella rannalla kasvaa paljon somempiakin kukkia.\"\n\n\"Kyllähän se on mahdollista\", myönsi Lyyli.\n\n\"Miltä näyttää Hatanpää sinusta, täältä katsoen? Eikö se ole pulska\nja kaunis talo?\"\n\n\"On kyllä, sitä ei käy kieltäminen.\"\n\nNuorukainen katsoi pitkään Lyyliin, ja sanomaton lemmen-helle\npaloi hänen silmissänsä. Sitte lausui hän punastuen matalammalla\näänellä: \"Etkö tahtoisi muuttaa sinne asumaan, Lyyli? Eihän siellä\nemännältä leipää puutu, eikä liiallinen työ rasita. Piikoja saa hän\nkäskettäväksensä niin monta kuin hän itse tahtoo. Neljäkymmentä\nammuvaa nautaa tuo iltasilla maitoa kotiin laitumelta ja\nkaksikymmentä hevosta hirnuu hinkaloissaan. Ikkunoiden kautta loistaa\npäivän valo huoneisin ja isäntäväki asuu siivotussa sivukammiossa.\nPalttinoiden ja villakankaiden paljoutta en voi luetellakaan;\nlippaita avatessa helähtävät esivanhemmilta perityt hopeiset ja\nkultaiset morsiuskoristeet. -- Kyllä siellä on hyvä olla emäntänä.\"\n\n\"Tietysti on rikkaassa talossa aina hyvä olla ja asua\", vastasi Lyyli\nluomatta silmiänsä kukkaisseppeleestä, jota sitoi.\n\n\"Etkö sinä, armas Lyyli, _jo pian_ mielisi muuttaa sinne asumaan?\"\nkysyi nuorukainen yhä enemmän punastuen.\n\n\"Enhän tiedä miten olisi muuttaa, jos on muuttaa ensinkään. Onhan\nminulla hyvä koti, kotona on hauska olla\", arveli Lyyli, mutta\nhymyili sen ohessa veitikkamaisesti.\n\n\"Kyllä on sinulla hyvä koti, se on tosi. Mikäs pohjaa oloa Kangasalan\nLiuksialassa! Mutta vanhempiesi kuoltua olet kuitenkin yksin ja\nturvatonna.\"\n\nLyyli nyykähytti päätänsä ylpeästi ja heitti rinnoille pudonneet\npalmikkonsa selän taakse. Sitte lausui hän äänellä, joka oli\nolevinansa äkäinen: \"Enhän tiedä niinkään yksin olevani; onhan\nminulla monta palvelijatarta mukanani tällä matkallanikin ja toiset\nminua kotona odottavat. Heistä on minulle seuraa tarpeeksi asti.\nEikä minulta turvaakaan puutu niin kauan kuin elää vanha enoni,\nlähiseutujen mahtavin mies.\"\n\n\"Sinä siis hylkäät minun, Lyyli?\" kysyi Arvo alakuloisella, hieman\nvapisevalla äänellä. \"Nyt ymmärrän sanojesi merkityksen: 'huono\nhyljätään kun parempi saadaan'. Sinä siis olet löytänyt minua\nparemman! Vaan sano, kuka se olisi tuo minua parempi?\" Nuorukaisen\nkasvot kävivät tulipunaisiksi ja hän katsoi ihanaan neitoon leimuavin\nsilmin.\n\nLyyli keskeytti hetkeksi seppeleen sitomisen ja vastasi nuorukaisen\nmieltä musertavalla tyyneydellä: \"Mistä sinä ongit onkeesi tuon\npuheen hylkäämisestä ja 'sinua paremmista'? Eiväthän kosiomiehet\nHatanpäästä, korskuvilla orheilla ajajat, vielä ole käyneetkään\nKangasalan Liuksialassa lemmen-lunnaita tarjoamassa.\"\n\n\"Vaan entäs jos ne tulisivat -- minkä vastauksen antaisit heille?\"\n\n\"Enoni on naimamieheni; -- häneltä heidän tulee vastausta pyytää!\"\n\n\"Mutta entäs sinä, Lyyli, minkä vastauksen sinä annat?\" kysyi Arvo\nniin suurella tuskalla, että hikipisaroita valui hänen otsaltansa.\n\n\"Kuluneen päivän puuhat ihminen tuntee, mutta tulemattoman toimista\nei hän mitään tiedä\", vastasi Lyyli, purren huuleensa.\n\n\"Voi Lyyli, kuinka kovasydäminen sinä olet ja kuinka oikullinen.\"\n\n\"Kas vaan! Miksikä niin oikullista olentoa vaivaatkaan\nkysymyksilläsi?\" -- Tätä sanoessansa loi Lyyli kauniisti kaarrettujen\nsilmälautojensa alta niin lumoavan katseen Arvoon, että tämän päätä\npyörrytti.\n\n\"Sinä olet kovamielinen, Lyyli! Etkö ollenkaan muista, mitä puhuimme\nja mitä päätimme Kekrin juhlassa viime syksynä?\"\n\n\"En. Kuinka minä voisin muistaa yhtä asiaa Kekrin juhlasta aina\nUkon juhlaan asti.\" Lyyli purskahti sydämellisesti nauramaan.\nNaurunpuuskan ohitse mentyä sanoi hän: \"Silloin Kekrin juhlassa oli\nniitä niin monta, jotka ajoivat samaa asiaa kuin sinäkin, että minun\non mahdoton muistaa, minkä vastauksen heille kaikille annoin!\"\n\n\"Anna minun tulla muistollesi avuksi. Sinä sanoit, että orvot kun\nmolemmat olemme, voisimme jättää kosiomiehet ja muut mutkaiset\nkosioimistemput siksensä ja päättää tämän asian kahden kesken.\"\n\n\"Olisinko todella puhunut niin tyhmästi? Ell'et vaan muista väärin?\n-- Se ei käy laatuun. Muistathan vanhan sananlaskun, joka sanoo: ken\nei tahdo noudattaa maan tapoja, muuttakoon maasta pois.\"\n\n\"Sinä olet kummallinen nainen, Lyyli. Sinusta ei tule hullua\nviisaammaksi.\"\n\n\"Joka kerran on hullu, hän älköön pyrkikö viisaaksi, vaan tyytyköön\nonneensa.\" Noustuansa seisaallensa jatkoi Lyyli leikillisellä äänellä\npuhettansa: \"Kas niin! Nyt on kaikki valmisna. -- Tässä on tuo pienen\npieni seppele, jonka sidoin sinua varten.\" Hän heilutteli sormellansa\nrippuvaa pientä kukkaisseppelettä.\n\n\"Sen siis annat minulle muistoksi?\" kysyi Arvo ja kurotti kätensä\nseppelettä ottaaksensa.\n\n\"Äläpäs? -- En tiedä varmaan, annanko sen ollenkaan sinulle, koska\nolet noin pahalla tuulella. Vaan kuitenkin! Jos lupaat olla oikein\nilokas pian alkavissa kisoissa, niin saat sen!\"\n\n\"Täytyyhän minun luvata. Mikäs muu neuvoksi? Olen vielä liian nuori\nepätoivoisena järveen hypätäkseni\", väitti nuorukainen ja sai nyt\nlemmittynsä kädestä tuon hänen mielestänsä niin arvokkaan seppeleen.\n\n\"Järvellä soutaa eräs suuri vene. Mistä kaukaa tulijat lienevät?\"\nhuudahti samassa joku nuorista naisista.\n\nKaikkein silmät kääntyivät nyt järvelle päin. Uteliaammat juoksivat\naina Pyhäjärven rannalle asti.\n\n\"Puvuistansa tunnen, että ovat Lempääläisiä\", arveli yksi läsnä\nolevista nuorukaisista.\n\n\"Ja se mies, joka pitää perämelaa, ei ole kukaan muu kuin Hieraniemen\nPaavo\", vakuutti toinen.\n\n\"Hieraniemen Paavo!\" jupisi Arvo itseksensä ja hänen muotonsa\nsynkistyi. Kääntyen Lyyliin sanoi hän: \"Eikö Hieraniemen Paavo ollut\nyksi niistä, jotka kosivat sinua Kekrin juhlassa?\"\n\n\"Kyllä! Kyllä hän oli kuin olikin yksi niistä ja käyttihekin aivan\nkuin olisi ollut haltioissaan\", vastasi Lyyli ja rupesi taas ääneen\nnauramaan.\n\n\"Minkä vastauksen hänelle annoit?\"\n\n\"En muista varmaan. Taisin sanoa, että jään vanhana piikana\nkuolemaani asti asumaan Liuksialaan. Sitte jälestäpäin ovat\nhänen kosiomiehensä käyneet Liuksialassa. Nuopa vasta olivat\nkunnian-arvoisia miehiä. Olisitpa kuullut mitä kaikkia kalleuksia\nhe tarjosivat morsiuslunnaiksi ja olisitpa nähnyt heidän komeat\nhevosensa. Niin pulskia kavioilla käviöitä löytynee tuskin Hatanpään\ntallissakaan\", vastasi Lyyli, voimatta hillitä iloisuuttansa.\n\n\"Toki löytynee. Sopii sinun itse käydä katsomassa. Entäs kosiomiehet\n-- millä vastauksella he läksivät kotimatkalle?\" Arvo oli\nsilminnähtävästi kovin suutuksissaan. Hänen muuten lempeä äänensä\nkuului hänen tätä viime kysymystänsä tehdessään kolkolta.\n\n\"Muistaakseni vastasi enoni heille, ett'ei Liuksialan Lyyliä\nmyydä niinkään halvasta hinnasta, vaan käski Hieraniemen Paavon\nkosiomiestensä keralla itse tulla Liuksialaan vieläkin kalliimpia\nlunnaita tarjoomaan.\"\n\n\"Onko hän käynyt siellä?\"\n\n\"Ei vielä, mutta kyllä kai hän tulee. Vähästä ei hän luovu minusta.\"\n\nArvo vähän rauhoittui kuultuansa, ett'ei Hieraniemen Paavo vielä\nollut käynyt Liuksialassa, mutta kuitenkin oli hän vieläkin niin\nsuuttunut, että kiukuissaan puri hammasta.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\n\nVene laski nyt maalle ja matkailijat, yhteensä kaksikymmentä miestä,\nastuivat maalle. He olivat monellaisilla aseilla varustetut, mutta\nmuut aseensa, paitsi vöissänsä riippuvat puukkonsa, he jättivät\nveneesen.\n\nEtevin heistä niin ryhtinsä kuin asunsa puolesta oli perämelan\npitäjä, Hieraniemen rikkaudestansa kuulu isäntä Paavo. Paavo oli\nvielä nuori mies, Arvoa vähän vanhempi, ehkä viidenkolmatta vuotias.\nHänen muotoansa olisi voinut sanoa somaksi ja miehekkääksi, ell'ei\nsiinä olisi kuvautunut rajatonta ylpeyttä, toisinaan ilkeyttäkin.\nKuitenkin oli Paavo suuri taituri teeskentelemisessä, jotta hän\nmestarillisesti osasi salata ilkeytensä, milloin tahtoi sitä pitää\nsalassa. Mutta ylpeyttänsä ei hän yrittänytkään salaamaan, sillä\nhän piti sitä luonnollisena etuoikeutenansa ja kunnianansa. Muuten\nhän oli puettu yhtä hienoon pukuun kuin Arvokin, mutta reunukset ja\nkoristeet hänen mekossansa ja lakissansa olivat toista kuosia kuin\nreunukset ja koristeet Arvon mekossa ja lakissa.\n\nSivumennen tervehdittyänsä muutamia tuttavia astui Paavo sille\npaikalle, missä Arvo ja Lyyli seisoivat. Ensinmainitulle nyykähytti\nhän päätänsä ylpeästi ja loi häneen uhkaavan ja vihaisen silmäyksen.\nKääntyneenä Lyyliin sanoi hän herttaisella äänellä: \"Hyvää päivää\nlemmettäreni! Terveisiä Hieraniemeltä.\"\n\n\"Kiitoksia vaan! Mitä kuulumisia Hieraniemeltä?\"\n\n\"Kyllä isännällä siellä on paljon puuhaa ja tointa niinkuin suuressa\ntalossa ainakin. Avarat pellot ovat touvolle valmistettavat ja saalis\nAhtolan vainioiltakin aittoihin korjattava. Muuten seudut siellä ovat\nihanaiset kuin ennenkin ja käet kultarinnat kukkuvat kuusikoissa ja\nlehdiköissä, mutta haikealla äänellä, kun ei talossani ole emäntää\nniiden kukuntaa kuuntelemassa.\"\n\n\"Kai se käille onkin suurempi vahinko kuin talolle\", intti Lyyli.\n\n\"Vai rupeat kokkapuheita virittämään. Olet muka vihoissasi siitä,\nett'en jo enosi tahdon mukaan kosiomiesteni keralla ole käynyt\nLiuksialassa. Tarpeellisten lunnaiden ja sopivien kihlojen puute\nei suinkaan ole ollut esteenä, siitä voit olla vakuutettu. Onhan\ntalossani tavaroita, jos on jotakin. Muut kiireelliset toimet ovat\nestäneet minua matkalle lähtemästä, mutta sinun ei enää tarvitse\nkauan odottaa, sillä pian tulen.\"\n\nLyyli punastui harmista. Hänen huulensa vetäytyivät ylpeään hymyilyyn\nja hän laski uhaten molemmat kätensä kupeisinsa. Ylenkatseellisilla\nsilmäyksillä hän mittaeli Paavoa kiireestä kantapäähän asti. -- Näin\nseisoessaan oli hän valtaavan kaunis, loukatun vihan-jumalattaren\ntodellinen mallikuva.\n\nHetken ääneti näin katsottuansa Paavoa, lausui Lyyli pilkallisesti:\n\"Sellaista miestä ei ole Liuksialaan odotettu. Toivotaan vaan, että\nhän olisi tulematta. Siten hän pääsisi pahasta pilkasta, repaleiset\nrukkaset välttäisi.\"\n\nHieraniemen nuori isäntä joutui hämille. Pitkään aikaan hän ei\ntiennyt mitä sanoa. Vihdoin hän virkkoi: \"Miksikä nämä tällaiset\nsoimaukset? Onhan asiasta enosi kanssa sovittu ja sinun kanssasi\nmyös.\"\n\n\"Asiasta on tosin vähän puhuttu, mutta mitään lupausta ei ole\nannettu; ja tuskin annetaankaan\", vastasi Lyyli, ylpeästi nyykäyttäen\npäätänsä.\n\n\"Nyt et sinä pysy totuudessa, Henrikka!\" sanoi Paavo harmistuneena.\n\n\"Äläpäs huoli pilkata minua haukkumanimellä!\"\n\n\"Haukkumanimellä? Mikä on haukkumanimi?\" kysyi Paavo hämmästyksellä.\n\n\"Se nimi, jolla minua puhuttelit.\"\n\n\"Henrikkako?\"\n\n\"Niin, juuri se.\"\n\n\"Mutta onhan se toki nimesi. Henrikaksi sinut nimitettiin kasteessa\npyhän Henrikki-piispan muistoksi.\"\n\n\"Minä en huoli kasteesta niin mitään! Jos mustatakki kristitty pappi\non minun pääni pessyt taikka on ollut pesemättä, se on minusta\nyhtä! Kyllä kai se lienee mahdollista, että vanhempani väkivallalla\nuhattuina taikka muukalaisten valheellisten lupausten vietteleminä\njoskus ovat antaneet minulle tuon kirotun nimen, jonka nyt olen\nhylännyt. Uskottavat ihmiset todistavat, että minua pienenä lapsena\nsanottiin Lyyliksi. Lyyli siis on oikea nimeni eikä mikään muu.\"\n\n\"Vai näinkö on asian laita! -- Mitäs sinä, Hatanpään Heikki, sanot\nneitosesta, joka hylkää nimensä?\" Paavo kääntyi Arvon puoleen.\n\nArvo oli kaiken ajan ääneti kuunnellut Paavon ja Lyylin puhetta.\nVaan ehkä on väärin sanottu, että hän kuunteli, sillä oikeastaan\nolivat kaikki hänen henkiset voimansa yhtyneet hänen silmiinsä,\nniihin katseisin, joilla hän ihastuneena, milt'ei lumottuna katseli\nihanaa Lyyliä. Paavon kysymys herätti hänen niinkuin unesta.\nKuitenkin hän heti vastasi: \"Heikkejä saat mennä hakemaan Nousiaisten\nkirkon kalmistosta [Suomen ensimmäinen piispa, Henrikki marttyyri,\nhaudattiin Nousiaisten kirkkoon.] -- täällä niitä ei ole.\"\n\nHieraniemen Paavo purskahti nauruun. \"Ha! ha! ha! Oletko sinäkin\nluopunut ristimänimestäsi!\" huudahti hän pilkallisella äänellä.\n\"Tuskin voipi sitä uskoa se, joka on nähnyt, millä suurella vaivalla,\ninnolla ja hartaudella sinä, voittaaksesi anteeksi-antamuksen\nsynneistäsi ja sielullesi ijankaikkisen autuuden, renkiesi ja\nmökkiläistesi avulla hinasit tuota mahdottoman suurta kiveä ylös\nuuden tuomiokirkon seinään. Kylläpä mies silloin omisti kuin\nomistikin Heikki-nimensä! ha! ha! ha!\"\n\nHatanpään Heikki -- jos häntä nyt kerran nimitämme hänen kristityllä\nnimellänsä -- puri kiukusta huuleensa. \"Minä en olisi\" -- alkoi hän\nväittää -- \"ollenkaan ryhtynyt tuohon hullunkuriseen yritykseen,\nellen olisi tietänyt sillä tekeväni sinulle kiusaa! Hatanpäässä ja\nkaikkialla muuallakin kerrottiin näin: 'Nyt Hieraniemen Paavo nostaa\nniin suuren kiven kirkon seinään, ett'ei kukaan toinen saa niin\nsuurta sinne nostetuksi. Sen hän tekee ylpeydestä saavuttaaksensa\ntuon maineen, että hän on suurimman paaden nostanut uuden kirkon\nseinään.' -- Olisinko tyvenellä mielellä saattanut kuunnella tuota\ntuollaista kertomusta? Äläpäs huoli pöyhkeillä Paavo -- ajattelin\n-- löytyyhän Hämeessä sinun vertaisiasi miehiä ja parempiakin.\nTokko muistanetkaan, että Hatanpäässä on enemmän alustalaisia kuin\nHieraniemellä. -- Kuinka tämä kilpailumme päättyi, sen tiedät.\nHäviölle jouduit tässä niinkuin kaikissa muissakin yrityksissä, jotka\nvaativat taitoa, tointa ja miehen kuntoa.\"\n\nHieraniemen Paavo suuttui silmittömästi.\n\n\"Tukitse parjaava kitasi!\" huusi hän vihan vimmassa. \"Vai vertailet\nsinä itseäs minuun kunnossa ja miehuudessa, sinä katala raukka!\nKehutpa itseäsi minua paremmaksi ja toimekkaammaksi. Lempo vieköön!\nMinä sinun kurjan pieksen niin pehmeäksi ja hakkaan niin mähjäksi,\nettä sinusta on tuleva sopiva paisti kaarneille.\" Paavo veti\npuukkonsa tupesta ja aikoi hyökätä Arvon kimppuun, mutta muutamat\nläsnä seisovista nuorista miehistä tarttuivat hänen käsiinsä ja\npidättivät häntä.\n\n\"Päästäkää minut irti!\" -- kirjasi Paavo. -- \"Minä tahdon silpoa tuon\nHeikki-heturin pääkallon kahtia!\"\n\n\"Päästäkää mies irti vaan -- potkaisemalla minä Hieraniemeläiset\ntyönnän pois tyköäni, jos niillä kohta onkin puukko kädessä!\" sanoi\nArvo ylpeästi, mutta tyynesti.\n\nPaavo kiristi hampaitansa ja ähkyi vihasta. Yksi niistä miehistä,\njotka pitivät Paavon käsistä kiinni, puhui nyt näin: \"Ell'et jo\nlakkaa meuhoamasta, Paavo, ja rauhoitu, niin annamme sinulle kelpo\nselkäsaunan ja syöksemme sinut sitte Tammerkoskeen kuumaa vertasi\njäähdyttämään!\"\n\n\"Kun et toki häpee häiritä Ukon juhlaa riidalla ja tappelulla!\nSellainen menettely ei ole ensinkään sopiva, vaan vanhoja tapoja ja\nsääntöjä loukkaava\", väitti toinen.\n\n\"Tappelusta ei ole vaaraa! Onhan, Paavo parka pahoissa pihtehissä --\naivan kuin kettu loukussa\", ilveili Lyyli.\n\n\"Nyt olisi jo aika ruveta kisoille. Pitääkö meidän tässä turhaan\ntuhlata aikaamme vartioitsemalla Hieraniemen Paavoa? Ellei hän\ntahdo olla telmäämättä, niin sidomme hänet puuhun kiinni, niinkuin\nraivoisan mielipuolen ainakin!\" sanoi kolmas nuori mies.\n\nAnkara kiukku kiehui Paavon povessa, mutta hän oli samalla myös\nkovasti häpeissänsä. Kuinka oli hän käyttäinnytkään? Hän, joka oli\nolevinansa rikkiviisas mies, hän, joka vaati, että kaikki ihmiset\npitäisivät häntä sellaisena, oli tyhmän pikaistumisensa kautta nyt\njoutunut muiden pilkaksi. Tämä asia oli Paavosta sitä harmillisempi,\nkuin Lyylikin oli ottanut osaa tähän pilkkaan.\n\nKooten kaiken malttamuksensa lausui hän: \"Vihani jo on lauhtunut.\nTulistuin äsken liiaksi, kun Hatanpään Heikki minua ärsytti\nhävyttömillä kokkapuheillansa.\" Hän jätti sanomatta, että hänen\nmielensä heti, kun hän oli nähnyt Heikin Lyylin seurassa, oli\nmuuttunut äreäksi, syystä, että hän tiesi Heikin olevan hänen\nkilpakosijansa.\n\n\"Totuuden puhumista ei sovi sanoa ärsyttämiseksi\", sanoi Hatanpään\nHeikki.\n\n\"Äläpäs nyt enää jatka tuota ikävää sanakiistaa!\" varoitti Lyyli.\n\"Sopikaatte pois! Meidän pitää nyt käydä kisoille.\"\n\n\"Minun puolestani saa tämä riita, jota en ole alottanutkaan, jäädä\nsiksensä, enkä minä pyydä olla Ukon juhlan häiritsijänä. Mutta sitä\nen ota myöntääkseni, ett'ei minussa olisi miestä Hieraniemen Paavolle\nvertoja vetämään.\"\n\nPaavo ei virkannut niin mitään. Kätkien kiehuvan vihansa sydämeensä,\nasettui hän sanaakaan hiiskumatta poikien riviin. Pojilla me tässä\ntarkoitamme kaikkia naimattomia, nuoria miehiä, sillä pienemmät\npoika-kurikat eivät ensinkään olleet oikeutetut kisoihin osaa\nottamaan. Eikä heitä monta ollutkaan läsnä juhlassa, sillä useimmat\nvanhemmat jättivät lapsensa kotia, tällaisiin juhlakokouksiin\nlähtiessänsä, ainakin etäämmällä asuvat.\n\nNoin parikymmentä askelta poikien rivistä asettuivat tytöt rivihin.\nRiveihin astuminen oli ensimmäinen temppu kisoille ruvettaissa. Kun\nrivit olivat valmiit, katsoivat pojat pitkän ajan ääneti tyttöihin.\nKukin heistä tarkasteli, missä paikassa hänen sydänkäpynsä seisoi.\nKun tämä tarkasteleminen oli päättynyt, alkoivat pojat verkkain\naskelin astua eteenpäin noin puolitiehen tyttöin rivistä ja siitä\ntaaksepäin entiseen asemaansa. Sen ohessa he lauloivat sangen\nyksitoikkoisella ja vitkallisella äänellä seuraavat laulun säkeet:\n\n    Ikävä on yksin olla\n    Pojan poloisen,\n    Löytäisin mä ehkä tuolla\n    Sydänkäpysen.\n    Ehkä kultain löytäisin,\n    Armahani tapaisin.\n\nSiihen vastasivat tytöt, sormeillen kukkaisvihkojansa, joita\nkantoivat kaulassaan, liikahtamatta paikaltansa:\n\n    Tyttöjä on paljon täällä --\n    Teistä eivät huoli vaan!\n    Tulkaa tällä kevätsäällä\n    Rukkaset nyt ottamaan!\n\nTodisteeksi siitä, että he todellakin olivat hyvin äkäisiä pojille,\nkäänsivät tytöt laulettuansa heille selkänsä.\n\nHetken mietittyänsä lauloivat pojat entistä kiivaammalla, suuttumusta\nosoittavalla äänellä seuraavat säkeet, sen ohessa uhkaavasti\nheiluttaen käsiänsä ja päätänsä:\n\n    Rukkasetko? -- Tyttö raukat,\n    Nyt me teemme niinkuin haukat:\n    Ryöstämällä kultansa\n    Jokainen nyt ottaa saa!\n\nTytöt, kun kuulivat tämän, peljästyivät ja rupesivat juoksemaan, sen\nohessa ääneen huutaen:\n\n    Juoskaa tytöt! -- Meitä haukka\n    Ajaa takaa täyttä laukkaa!\n\nNähtyänsä tyttöjen pakenevan alkoivat pojat ajaa heitä takaa. Siinä\nsyntyi nyt ankara kilpajuoksu poikien ja tyttöjen välillä sekä\npoikien välillä keskenänsä. Kukin pojista pyrki saamaan kiinni\nvalitsemansa kaunottaren. Monelle heistä tämä onnistui hyvinkin\nhelposti. Saavutettu tyttö jäi sitte seuraavissa kisoissa kullaksi\neli kumppaliksi sille pojalle, joka hänen oli kiinni ottanut.\nToisille kävi tämä kullan-saanti vaikeammaksi, erittäin jos kaksi eli\nuseammat heistä halusivat samaa tyttöä. Silloin tuli tämä kilpailu\nhyvin kiivaaksi ja juonikkaaksi, sillä kukin kilpailijoista koki\nestää kilpailijoitansa lähestymästä tuota toivomaansa sulotarta,\nkaikin voimin pyrkien itse päästä ensimmäisenä perille.\n\nNäin oli myös Hieraniemen Paavon ja Hatanpään Heikin laita. Molemmat\nheistä tahtoivat Lyyliä kullaksensa ja molemmat olivat yhtä hyvät\njuoksijat. Lyyli kyllä itsekin oli kevyt jaloiltansa, mutta\nhänen nopeajalkaiset rakastajansa olisivat kuitenkin hänen pian\nsaavuttaneet, ell'eivät olisi kiistelleet keskenänsä ja kokeneet\njos jollakin tavoin häiritä ja estää toinen toisensa juoksua.\nTähän estämistoimeensa he kumpikin käyttivät kaikki älynsä ja\nkekseliäisyytensä. Leikin säännön mukaan he eivät saaneet käsin\ntarttua toinen toiseensa; muita keinoja oli siinä käyttäminen\nvoiton saavuttamiseksi. Toisinaan oli Paavo Heikkiä vähän edempänä,\ntoisinaan Heikki Paavoa. Milloin he törmäsivät yhteen -- se ei\nollut leikin säännöissä kielletty -- niin ankaralla vauhdilla, että\nolkaluut ratisivat, jolloin kumpikin heistä oli kaatumaisillaan,\nmilloin he juoksivat eteenpäin, muutaman hetken perästä uudestaan\ntörmätäksensä yhteen. Väliin töyttäsi Paavo rinnallansa Heikkiä\nselkään sellaisella voimalla, että Heikki oli vähällä kompastua,\nväliin teki Heikki juuri äsken ohitsensa päässeelle Paavolle samoin;\ntoisinaan he hyökkäsivät rinnatusten toinen toistansa vastaan niin\nankarasti, että heidän rintaluunsa olivat katketa. Tämä ei enää ollut\nleikkiä, tämä oli hurja taistelu kahden nuoren, väkevän kilpakosijan\nvälillä ihanaisen tytön omistamisesta, vaan ett'ei matka tällä\ntavoin juostessa paljon joutunut, voinee jokainen helposti ymmärtää.\nLyyli seisahtui vihdoin hengästyneenä katsoaksensa, kuinka kauaksi\nhänen takaa-ajajansa olivat ehtineet. Hän jäi nyt silmäilemään\ntuota oudontapaista ottelua. Sitä kaikki muutkin katselivat, sillä\nkilpajuoksu muulla taholla oli jo päättynyt. Paavon ja Heikin\ntaistelu, sillä kilpailuksi sitä tuskin enää sopinee kutsua, kävi\nyhä hurjemmaksi. Molempien kasvot olivat tulipunaiset, hiki valui\nvirtana heidän otsaltansa ja veri oli tunkea puhki heidän silmänsä.\nTuo taistelu rupesi kauhistuttamaan katsojia.\n\n\"Älä juokse kauemmaksi Lyyli, varro noita kurjia siinä paikassa\nmissä seisot! Muuten ei tule tuosta kiistasta loppua!\" -- huudettiin\nmonelta taholta.\n\nVihdoin näytti siltä, että molempien taistelijain voimat olivat\nloppuneet. Ottelu taukosi hetkeksi. Kiistailijat vetivät syvästi\nhenkeänsä, heidän rintansa nousi ja laski aaltoina, he olivat\ntukehtua. -- Paavo sylkäsi -- hänen suustansa tuli verta.\n\n\"Sinä syljet verta Paavo! -- sinä olet voitettu! -- väisty jo!\" --\nänkkäsi Hatanpään Heikki.\n\n\"Veri tuli vaan hampaistani! Minäkö väistyisin! Sitä saat odottaa!\"\n-- vastasi Hieraniemen Paavo ja ryntäsi taas hurjasti Heikkiä vastaan.\n\nOttelu sai yhä kauhistavamman muodon. Kiviä ja turpeita, joita\ntaistelijat potkaisivat irti maasta, sinkoili sinne tänne heidän\nympärillänsä. Hengähtämättä katselivat läsnäolijat tätä vimmattua\nleikkiä.\n\nVihdoin huusi yksi tytöistä: \"Käy heidän luoksensa Lyyli! Muuten he\ntappavat itsensä, kun ei kumpikaan heistä väisty.\"\n\nLyyli oli tullut vaaleaksi. Häntäkin kauhistutti tuo hurja ottelu,\njohon hän oli viattomana syynä. Kuultuansa kehoitussanat rupesi hän\nheti juoksemaan taistelijoita kohden.\n\nNämät huomasivat sen ja heidän intonsa, heidän raivonsa kiihtyi.\nMolempien mekot olivat jo monesta kohden repaleissa, Paavon\nvasemmasta olkapäästä virtaeli veri, mutta tuskaa saadusta vammasta\nhän ei tuntenut eikä väsymystäkään. Jota lähemmäksi Lyyli läheni,\nsitä ankarammin hänen kosijansa ottelivat, sitä hurjemmiksi he\nhurjistuivat. Lyyli oli jo aivan lähellä. Viimeinen päättäväinen\nrynnäkkö oli tehtävä. Kiistailijat katsoivat toinen toiseensa tulisin\nsilmin, kumpasenkin katseissa kuvautui rohkeutta, intoa ja vihaa.\nKumpainenkin heistä tunsi, että ottelu nyt oli lopussa, ratkaiseva,\nvoiton taikka häviön tuova hyökkäys kestettävä.\n\n\"Sinun täytyy väistyä syrjään, jos vaikka taivahinen Ukko minut\nlöisi nuolellansa!\" -- huusi Hatanpään Heikki ja karkasi ponnistaen\nkaikki vielä jälellä olevat voimansa Paavoa vastaan. Paavo horjahti,\nkompastui ja kaatui.\n\nHeikki otti Lyylin molemmin käsin uumasilta ja nosti hänet ilmaan,\nhuutaen: \"Minä olen sinut voittanut, Paavo: Kas tässä on suloinen\nvoiton-saaliini!\"\n\nRaikuva mieltymyshuuto kajahti samassa läsnäolevien huulilta.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\n\nKun Heikki laski Lyylin maahan ja katsoi hänen silmiinsä, oli hän\nniissäkin näkevinänsä voiton riemua. Oliko Lyyli todellakin iloinen\nsiitä, että hän, Heikki, oli päässyt voitolle? Heikin teki mieli\nkysyä sitä Lyyliltä, mutta häneltä puuttui uskallusta siihen.\nSamassa nousi Paavokin taas seisaallensa ja huudahti hurjistuneena:\n\"Älä liiallisesti kopeile Heikki! Sinä et minua voittanut, vaikka\nkamppaamalla sait minun kumoon. Tuo oli ilkeää petosta, hävytöntä\nkisoissa noudatettavien sääntöjen loukkaamista. Tiedätkö ensinkään\nmillä tavoin rehellisten ihmisten kesken kisaillaan, sinä kurja\nnolokka?\"\n\nHatanpään Heikki suuttui tästä Paavon parjauksesta niin kovin, että\nhänen kasvonsa kalpenivat. Pitkään aikaan hän ei saanut sanaakaan\nsanotuksi. Mutta muutamat saapuville tulleet nuorukaiset ottivat\nhäntä puolustaaksensa.\n\n\"Äläpäs virkkaa sellaista, Paavo! Me tunnemme Hatanpään Arvon ja\ntiedämme, että hän kisoissa niin hyvin kuin tositöissäkin välttää ja\nvihaa petosta\" -- sanoi yksi heistä.\n\n\"Minä vakuutan kunniani kautta, ett'ei Arvo kampannut. Tarkkuudella\nseurasin otteluanne alusta loppuun asti ja näin selvästi omin silmin,\nettä Hatanpään Arvo suoralla ryntäyksellä syöksi Hieraniemen Paavon\nkumoon\" -- lisäsi toinen.\n\n\"Aivan samalla lailla tuo tapahtui kuin ainakin, koska väkevämpi mies\ntaistelee heikompaa vastaan\" -- väitti kolmas.\n\n\"Niinhän oli, hyvät ystävät! Minä en ole milloinkaan kisoissa enkä\npainelussa ketään kampannut\" -- vakuutti nyt vihdoin Heikki itsekin.\n\n\"Vai pidätte te kaikki Heikin puolta!\" -- sanoi Paavo kiivaudella.\n-- \"Siinä teette väärin. Te olette hänen ystäviänsä, ettekä pysy\ntotuudessa. Tunsinhan minä selvästi, että hän kamppasi. Se on\nihan varma asia, josta ei koukutellenkaan pääse mihinkään. Kuinka\nolisikaan hän muuten saanut minut kaatumaan. Näittehän että minä\nkaiken aikaa ottelun kestäessä osoitin olevani häntä väkevämpi?\"\n\n\"Sitä ei kukaan meistä nähnyt!\" -- huudahtivat kaikki läsnä olevat\nnuorukaiset yhteen aikaan.\n\n\"Päin vastoin näytti jo heti kohta alussa siltä kuin olisi voitto\nollut kallistumaisillansa Hatanpään Arvon puolelle\" -- intti yksi\nheistä.\n\nHieraniemen Paavo joutui raivoon.\n\n\"Niin monta kuin olette, te valhettelette!\" -- huusi hän. \"Täytyyhän\njokaisen teistä tietää sen, että minä olen vahvempi kuin Heikki. Sen\ntahdonkin nyt heti kohta osoittaa. Tuleppas nyt mies minun kanssani\npainia lyömään! Tuleppas nyt, jos uskallat, sä Hatanpään tuhma\nraukka! Niin sinut viskaan nurmelle, että suolet ovat vieressä!\"\n\nHeikki oli kovin vihoissaan näistä Paavon parjauksista. Hänen\nsilmänsä säihkyivät tulta ja hän hengähti syvään. Äänensä pysähtyi\nhänen kurkkuunsa. Vihdoin sai hän sanotuksi: \"Kyllä vaan tahdon\nnäyttää, että Hieraniemen suuren suupaltin voimat ovat yhtä vetelät\nkuin hänen sanansakin. Näin meikäläiset moisia miehiä pitelevät!\"\n\nHeikki oli viimeisiä sanojansa sanoessansa molemmin käsin tarttunut\nPaavoon. Läsnäolijat vetäytyivät syrjään, jotta alkanut painiminen\nvoisi tapahtua esteettä ja kenenkään tiellä olematta.\n\nHurja oli tämä painiminen: kaksi väkevää nuorta karhua siinä kiisteli\nkumpiko heistä olisi vahvempi ja vikkelämpi. Mutta tämä painiminen\noli yhtä lyhyt kuin kiivas. Vihansa vimmassa oli Hieraniemen Paavo\narvannut äskeisestä kiistailusta jälelle jääneet voimansa liian\nsuuriksi. Hänen voimakkaat ja ankarat ponnistuksensa häntä eivät\nauttaneet, Heikki heitti hänet allensa.\n\n\"Nyt olen sinun kahdesti voittanut! Joko nyt lakkaat ylpeilemästä ja\nkerskailemasta?\" -- sanoi Hatanpään Heikki nousten seisoallensa.\n\n\"Nyt tässä ei ensinkään enää ole mitään syytä kiistaan. Ota, Arvo,\nLyyli kumppaliksesi ja lähdetään kisoja jatkamaan!\" -- kehoitti yksi\nnuorista miehistä.\n\n\"Olet jo selvän selvästi näyttänyt, ett'ei Hieraniemen Paavo sinne\nmaillekaan ole sinun väkeisesi\" -- väitti toinen.\n\nPaavokin oli taas rynnännyt seisaallensa ja asettautunut seisomaan\nHeikin ja Lyylin väliin.\n\n\"Sinä et ole minua väkevämpi, Heikki, vaikka salakujeillasi sait\nminut kaatumaan! Etkä sinä Lyyliä saa kumppalikses! Ennen tässä\nkäydään miekkasille, tasapäässä tappelussa telmetään, kuin sinä\nLyylin kanssa lähdet kisoihin!\" -- huudahti hän.\n\n\"Tule kanssani Lyyli! Mies on mielipuoli\" -- sanoi Heikki tyynesti.\nLyyli aikoi mennä, mutta Paavo esti häntä siitä. Tästä nuori tyttö\nsuuttui ja lausui kiivaasti: \"Mitä siinä tuumaat mieletön houkkio?\nOletko ensi kerran läsnä Ukon juhlassa, koska et tiedä, että on\nvelvollisuuteni käydä voittajasi kerällä kisoihin?\"\n\n\"Kumpiko meistä on voittaja, sen saamme vast'edes nähdä! -- Heikillä\nei ole mitään oikeutta sinuun\" -- intti Paavo.\n\n\"Olisko sinulla muka jotakin oikeutta minuun?\" -- kysyi Lyyli\nylpeästi, punastuen vihasta.\n\n\"On kyllä. Kekrin juhlassa lupasit käydä minun kerallani miehelään ja\nkosiomiehilleni vastattiin, että kaupassa pysytään, jos täysi hinta\nsuoritetaan. Sen aionkin viipymättä suorittaa!\"\n\n\"Suorita vaikka mitkä hinnat! Minusta ei sittenkään tule Hieraniemen\nemäntää!\" -- tiuskasi Lyyli tulistuneena, uhkaavin silmin katsellen\nPaavoa.\n\n\"Ehkä toki tulee. Sinulla ei enää ole tämän kaupan suhteen paljon\nsanomista\" -- lausui Paavo hilliten paisuvaa kiukkuansa.\n\n\"Mutta ehkä on minulla sen enemmän\", -- sanoi eräs vanha\nharmaatukkainen ukko, joka vast'ikään oli lähestynyt. Vanhus oli\nvartaloltaan kookas ja hänen ryhtinsä osoitti arvokkaisuutta\nja miehuutta. Se oli Lyyli neidin eno. Nuorikot vetäytyivät\nkunnioituksella vähän syrjään.\n\n\"Terve jalo vanhus! Hauska mun on nähdä, että Tavelassa aika säästää\nvanhan voimat, jättää loukkaamatta kaikki kokeneen jäntevyyden.\nSoisin että omassa talossani vertaisesi kerta kasvaisi ja ylenisi\",\n-- puhui Paavo ukolle tervehdykseksi.\n\n\"Syntyi siellä Hieraniemellä kerran vahva mies ja suuri sankari,\njonka maineesta metsät kajahtelivat. Isä vainajasi se oli. Olenpa\nhänen kanssansa käynyt retkillä kaukaisessa Karjalassa, vieläpä\nvienojen Venakkojen kodissakin. Silloin olimme molemmat, minä\nniinkuin isäsikin, nuoret. Kun eräältä näiltä retkiltä palasimme\nkotia, oli äitisi sinun synnyttänyt ja antanut vieraan muukalaisen\nmiehen sinun pestä. Niin kovin suuttui siitä Vuokki, isäsi, että\nheti paikalla heitti henkensä. Tuoni väkevän Vuokin voitti; muuta\nvoittajaa hän ei tuntenut, mutta sinut työnsi Arvo Hatanpäästä\näsken kahdesti maahan!\" Paavon posket lensivät tulipunaisiksi. \"Tuo\ntapahtui sattumalta, sen vannon -- sattumalta vaan!\" -- änkkäsi hän.\n\n\"Älä vanno: väärät valat kovin kostaa Ukko taivahinen\" -- sanoi\nvanhus vakaalla äänellä, lisäten: \"Sen kyllä myönnän ettäs olet\nväkevä mies sinäkin, mutta ei niin väkevää ett'ei toista väkevämpää!\n-- Naima-tyttärestäni te äsken tässä kiistelitte?\"\n\n\"Niin teimme. -- Jo kohta olen aikonut tulla Liuksialaan kaupan\nsuorintaan\" -- vastasi Paavo.\n\n\"Ei ole tulemista, ell'eivät sinulla ole täydelliset lunnaat maksaa.\"\n\n\"Ne ovat minulla varoilla\" -- vakuutti Paavo. \"Sitä kovin epäilen.\nNiin kuuluisaa ja kallista tyttöä, kuin Lyyli on, ei vähillä\nlunasteta. Kainun maassa hänestä puhutaan ja Karjalan varallisimmat\nmiehet häntä toivovat omaksensa. -- Mitäs kultia ja hopeita ja kuinka\npaljon?\"\n\n\"Sä tunsit isäni ja tiedät, että hän matkoiltansa toi paljon\nkalleuksia mukanansa ja monta lajia: sormuksia, renkaita ja astioita.\nNiin paljon niitä löytyy, kuin paras puntasi Liuksialassa voi kantaa!\"\n\n\"On siinä jotakin\" -- virkkoi ukko hetken mietittyänsä.\n\n\"Varakas Tavela, sä uroista kuuluisin ja neuvon-antajista viisain!\nKuuleppas minunkin tarjoomustani!\" -- sanoi Hatanpään Heikki\nlähestyen kunnian-arvoisaa ukkoa. \"Jos mitä tahansa ja kuinka paljon\nHieraniemen Paavo lupaa, niin panen siihen toisen verran lisäksi.\"\n\n\"Sinä et voi sitä lupaustasi lunastaa!\" -- kiljasi Paavo.\n\n\"Ei ole koskaan ollut tapani luvata sellaista, jota en jaksaisi\ntäyttää. Neljä kotiseutuni rikkaimmista miehistä saan takaajiksi\nsiihen, että kaiken lunastan, mitä lupaankin. Kahta kertaa\nsuuremmat lunnaat lupaan kuin Hieraniemen Paavo!\" Vanha Tavela\nkatsoi vuorotellen molempiin kilpakosijoihin vastatessaan: \"Minä\ntiedän, että sinä, Arvo, olet rikkain mies näillä seuduilla.\nSinun isällesi soivat Tuonelan haltijat pitkän i'än ja hän kokosi\naikanansa toimeliaisuudellansa paljon tavaroita, siten suuressa\nmäärässä lisäten esi-isiltänsä perittyä pääomaa. Sittemmin olet\nitse onnellisesti ja menestyksellä käynyt kauppaa saksojen kanssa\nsatamassa, jok'ainoalta matkaltasi tuoden mukanasi kotia kalliita\naarteita. -- Hieraniemen talo sitä vastoin on, pelkään mä, Vuokki\nvainaan kuoltua köyhtynyt. Miehuudessakin ja voimain suhteen olet\nosoittanut olevasi Paavoa etevämpi... Hm... Vielä ei aika kiiruhda,\nettä Lyyli menisi miehelle kainalokanaksi. Vielä voipi sinuakin\njalompia ja rikkaampia kosijoita ilmestyä, kulta- ja hopeavaljaissaan\nkorskuvia hevosia saattaa saapua Liuksialan pihalle... Mutta kyllä\nkai asian laita niin on, että et sinä, Hieraniemen Paavo, kykene\nLyylistä kiistelemään Hatanpään Arvon kanssa. Löytyyhän niitä\nvähemmän mahtavia neitoja sinun varakses!\"\n\nPaavo puri, nämät sanat kuultuansa, hampaitansa yhteen vihasta. Hänen\näsken tulipunaiset kasvonsa muuttuivat kalman vaaleiksi.\n\n\"Vai sellaistako säveltä täällä tätä nykyä soitetaan!\" lausui hän,\nkotvasen kuluttua, vihoissaan. \"Minusta on tehty hirveätä pilkkaa!\nOohoh toki! Luuletteko, kurjat tyhmykset, että ai'on kostamatta\nmoista pilkkaa kärsiä? Eipä kuitenkaan! Vielä Hieraniemen Paavo saa\nylpeän Tavelan ja Liuksialan liedon tyttären kipeästi katumaan,\nettä he ovat häntä loukanneet. Ja sinä Heikki moukka -- oletpa pian\nhuomaava, että olen sinua väkevämpi! -- Ohoi seuralaiseni! Nyt\nmeikäläiset lähtevät täältä pois!\"\n\n\"Siinä teettekin viisaasti, että lähdette! Eihän teistä olekkaan\nollut muuksi kuin kiusaksi ja harmiksi juhlallemme eikä teitä täällä\nkukaan kaivanne\", -- lausui vanha Tavela ylpeästi. \"Kiusaksi ja\nharmiksi teidän juhlallenne! _Teidän_ juhlallenne! Ha! ha! ha! --\nKatsokaa vaan, ett'ei musta Tuomas teitä kurjia paista juhlateuraina!\nHän ei vielä olekkaan kuollut, niinkuin luulitte. Kyllä vaan hän\nteidät tyhmykset polttoroviolla paistaa pyhimystensä kunniaksi,\nennenkuin huomispäivän aurinko uittaa säteitänsä Tammerkosken\npyörtehissä. Ha! ha! ha!\" -- pilkkasi Paavo äänellä, jonka viha sai\nkamalasti värähtelemään.\n\n\"Sanomattasikin tiesimme, että musta Tuomas vielä on elossa, mutta\nemme häntä pelkää\", -- vastasi Hatanpään Heikki.\n\n\"Niin, olkaatte pelkäämättä, hupsut!\" -- ilkkui Paavo.\n\n\"Mieti, mitä sanot, taikka tukitsen parjaavan suusi ijäksi päiväksi!\"\n-- huudahti Hatanpään Heikki suuttuneena ja tarttui puukkonsa\nvarteen. Mutta vanha Tavela pidätti häntä ja lausui? \"Juhlan rauhaa\net saa häiritä! Ole moisen miehen kuin Hieraniemen Paavon sanoja\npahaksesi panematta: koiran haukunnasta eivät viisaat suutu, tuskin\nsen puremisestakaan kiivastuvat.\"\n\nHieraniemen Paavo ponnisti kaiken mielenmalttinsa rauhoittuakseen\nja kätkeäkseen vihansa sydämeensä. Tämä onnistuikin hänelle sangen\nhyvin. Yksin hänen terävät silmäyksensä todistivat sitä kiukkua,\njoka raivoisana hehkui hänen povessansa. Näitä vihaisia silmäyksiä\nlukuunottamatta olisi voinut luulla häntä täydellisesti tyyntyneeksi,\nsillä aivan rauhallisella äänellä hän vastasi: \"Arvoisa Tavela!\nNyt ette puhuneet niin viisaasti, kuin teidän on tapanne puhua,\nsillä unhoitittepa tykkänään sen tosi asian, että moni kelpo mies\non heittänyt henkensä koiran puremasta haavasta. Sen lisäksi te\nmelkoisesti erehdyitte sanoessanne minua koiraksi. Olittehan isäni\nVuokin ystävä ja tiedätte, että hän aikoinansa oli uljas ja jalo\nmies. Mitenkä voisi olla mahdollista, että koiran pentu syntyy\nsellaisesta juuresta?\"\n\nVanha Tavela katsoi kummastuen Paavoon. Hänen oli vaikea käsittää,\nettä se mies, joka nyt tyynellä ja kohteliaalla äänellä puhutteli\nhäntä, ja äskeinen raivoisa parjaaja oli sama henkilö. Mutta tottahan\ntuo kuitenkin oli. Seisoihan tuossa hänen edessänsä Paavo täysin\nrauhoittuneena, häveliäästi luoden silmänsä maahan ikäänkuin merkiksi\nsiitä, että hän kovasti katui äskeistä sopimatonta käytöstänsä.\n\nLeppymystä osoittavalla äänellä sanoi vanhus: \"Taisin minäkin äsken\nliiaksi kiivastua -- mutta siihen oli ivasi ja ilkkusi syynä. Hyvä\non ettäs kadut äkkipikaisuuttasi! Enhän minä tahtoisi olla riidassa\ntoverini Vuokin pojan kanssa. Jos suostut, niin on sovinto meidän\nvälillämme taas tehty.\" Vanha Tavela tarjosi Paavolle kätensä, johon\nPaavo heti hellästi tarttuikin, lausuen:\n\n\"Enkö mielelläni suostuisi sellaiseen, isä vainajani vanhan toverin\ntekemään ystävälliseen ehdotukseen. Suuressa arvossa pidän teidän\nystävyytenne nauttimista ja kovin olen suuttunut itseeni siitä,\nettä tulin teidän mielenne pahoittaneeksi. Tuhmasti olen todellakin\nkäyttäytynyt, oikein poikamaisesti. Hyvin nyt käsitän ja ymmärrän,\nettä äskeinen riita syntyi minun typeryyteni kautta. Olisihan minun\npitänyt ajatteleman, ett'ei minussa ole Lyylin kosijaa, että minulta\npuuttuu siihen vaadittavia rikkauksia ja tarpeellista mainetta.\"\n\n\"Nyt puhut oikein järkevästi, nuori ystäväni. Isäsi Vuokin viisaus\nastuu esiin sanoissasi. Löytyyhän, niinkuin jo äsken sanoin,\nmaassamme tarpeeksi asti vähemmän mahtavia tyttäriä kuin Lyyli,\njoidenka keskuudesta voit valita itsellesi sinulle sopivan emännän\"\n-- väitti ukko Tavela hyvillä mielin.\n\nTulinen puna lensi Paavon poskille ja katosi taas samana hetken.\n\n\"Tuota viisasta neuvoa ja muistutusta en milloinkaan eläissäni\nunhota, en hetkeksikään pane mielestäni pois! Sen pyhästi vannon\nkautta suojeluspyhäni, pyhän Henrikin!\" -- vakuutti hän innostuneena.\n\nUkko Tavelan muoto synkistyi.\n\n\"Mitenkä? Kautta pyhän Henrikin! -- Oletko kristitty? Etkö vielä ole\nluopunutkaan tuosta kirotusta uskosta?\" -- huudahti hän kiivaasti.\n\nHieraniemen Paavo rupesi nauramaan, mutta kun nauru oli tarttua hänen\nkurkkuunsa yskähti hän useammat kerrat peräkkäin.\n\n\"Olipa tuo hullunkurista! Vannoinko todellakin pyhän Henrikin nimen\nkautta? Sitähän tuo tottumus kulta saa aikaan! Vanhat valat, joita\nlapsuudessamme opimme, pujahtavat syljen kanssa suuhun\", -- lausui\nhän sitte.\n\n\"Sinä olet siis luopunut kristin-uskosta?\" -- kysyi ukko.\n\n\"Eihän siinä ollut paljon luovuttavaa, kun en milloinkaan olekkaan\nollut kristitty muuta kuin nimeksi. -- Mutta johtuu taas mieleeni\nsama asia, josta äsken suuttuneena ollessani puhuin. Tuomas piispa on\nvielä hengissä ja ihan terve. Tuossa huhussa, että hän äkkiä olisi\nkuollut halvaukseen, ei ollut pienintäkään perää.\"\n\n\"Sen jo mekin tiedämme. Kiitollisuuden velassa kuitenkin olemme\nsille, joka pani tuon huhun liikkeelle, sillä muutoin ei olisi päätös\nkristittyjen surmaamisesta niinkään pian tullut tehdyksi. Nyt on tuo\ntyö tehty, toimi täytetty, joka onkin varsin hyvä\" -- sanoi Tavela\nja hänen kasvoissansa kuvautui tätä sanoessansa sellainen sydämen\nkovuus, jommoista hänestä, häntä tavallisissa oloissa katsellessa, ei\nolisi voinut uskoa.\n\n\"Vaan ettekö luule, että Tuomas piispa kovin kostaa\nkristin-uskovaisille tapahtuneen surman?\" -- kysyi Paavo.\n\n\"Tietysti hän kaikki voimansa ponnistaa tähän koston työhön.\"\n\n\"Kerrotaan, että hän on koonnut määrättömän suuria sotajoukkoja\nTurkuun. Hänellä lie ollut aikomus taas lähteä sotaretkelle\nKarjalaisia ja Suurta Novgorodia vastaan.\"\n\n\"Niinpä kerrotaan\" -- lausui Tavela tyynesti.\n\n\"Luultava on, että hän sen sijaan nyt sotajoukkoineen karkaa meidän\nkimppuumme\" -- arveli Paavo.\n\n\"Sitä tuskin tarvitsee epäilläkään\" -- sanoi Tavela.\n\n\"Oletteko ryhtyneet varokeinoihin ja ajatelleet mitenkä vihollista\npitää vastustaa? Tässä on kova kiista käsissä, ankara isku\nkestettävänä!\"\n\n\"Olemme kai. Kaksisataa aseellista miestä seisoo Nokian virran\nrannalla vartioitsemassa, ett'ei kukaan vihollinen pääse siitä\nylitse. Jahka juhla on päättynyt nousee tämän joukon luku kolmeen\ntuhanteen mieheen. Kauemmaksi Nokian virtaa emme aio, emmekä\nuskalla asettaa sotariviämme ennenkuin on saatu enemmän sotilaita\nkokoon. Kaikkialle on lähetetty nostokehoituksia, jotta jok'ainoa\nmies kiiruhtakoon taisteluun kansamme vainoojia vastaan. Eivätkö\nsanansaattajamme ole saapuneet teidän seuduillenne?\"\n\n\"Ovatpa kyllä. Mutta kun viisisataa piispan ratsumiehistä seisoo\nToijalassa, niin on pelko vallannut miesten mielet, jotta eivät\nrohkene tarttua aseisin.\"\n\n\"Millaisia ämmiä!\" -- huudahti ukko Tavela suuttuneena. \"Etkö\nsinä Paavo ota kurittaakses ja kostaakses noille muukalaisille\nratsumiehille? Jos olet isäsi poika, niin löytyyhän sinussa intoa\nsiihen määrään asti, että kotitienoillasi saat niin monta miestä\naseisin tarttumaan kuin tähän toimeen tarvitaan.\"\n\n\"Kyllä otan sen toimen toimitettavakseni. Luottakaa minuun! Pian\nkyllä -- sen vannon pyhästi -- saatte kuulla kerrottavan ahkerista\nkostonpuuhistani.\"\n\n\"Kättä siitä, että tämä asia on varma!\"\n\nVahvasti pudistettuansa Paavon kättä, kysyi Tavela: \"Etkö aio ottaa\nosaa kisoihin?\"\n\nKisat olivat, näet, Tavelan ja Paavon keskustellessa taas alkaneet.\n\nSynkkä suuttumuksen pilvi peitti hetkeksi Paavon otsan ja hän loi\ntulisen katseen sinnepäin, missä Hatanpään Heikki seisoi Lyylin\nkerällä. Mutta heti kohta hänen muotonsa taas muuttui rauhalliseksi\nja hän vastasi Tavelalle, joka ei ensinkään ollut huomannut hänen\näkillistä mielenliikutustansa: \"En aio. Hm... Minä en ole sillä\ntuulella, että kisoissa käyminen minua huvittaisi. Paitsi sitä...\"\n\n\"Tokkohan suuttumus äskeisestä kiistasta estää sinua kisoihin\nkäymästä?\" -- keskeytti häntä Tavela.\n\n\"Eipä suinkaan... Mutta olin juuri sanoa, että minun pitää rientää\nkotiin, sillä kiiruusti on minun ryhtyminen kostotuumiin -- noita\npiispan ratsumiehiä vastaan! Jääkää siis hyvästi, arvoisa Tavela,\nisäni jalo ystävä!\"\n\n\"Hyvästi vaan! Kyllä kiiruhtaminen nyt kaikkialla onkin tarpeen. Nuo\nkonnat ovat jo liiankin kauan saaneet meluta maassamme. Mitä pikemmin\nkostotyösi tapahtuu sitä parempi.\"\n\n\"Olette aivan oikeassa.\"\n\n\"Mutta älä säästä ketään, jospa lupaisi vaikka kuinka suuret lunnaat.\nHeitä kaikki sääli pois mielestäsi.\"\n\n\"Olette aivan samaa mieltä kuin minäkin. En aio säästää enkä sääliä\nketään\", -- vakuutti Hieraniemen Paavo ja läksi seuraajinensa käymään\nvenettänsä kohden. Vanha Tavela seurasi heitä aina rantaan asti.\nLempääläisten asettuessa veneesensä ja sysätessä sitä vesille katseli\nTavela aurinkoa, joka läheni puitten latvoja.\n\n\"Aika lähestyy, jolloin Ukon teuraat ovat teurastettavat\" -- sanoi\nhän.\n\n\"Lähestyy kuin lähestyykin\" -- myönsi Paavo.\n\n\"Olisipa teidänkin ollut hauska olla läsnä silloin.\"\n\n-- \"Kaiketi olisi ollut\" -- vastasi Paavo, lisäten: \"Kuitenkin\nlohduttaa minua tuo ajatus, että ukolle kelvollisia teuraita jää\nmuuallakin teurastettaviksi kuin täällä. -- Vielä yksi asia, jonka\nolin unhottaa. Kuka tulee olemaan sen joukon päällikkönä, joka Nokian\nvirran luona vartoo vihollisia? Kaiketi siihen toimeen on määrätty\nurhoollinen mies taikka urhoollisia miehiä?\"\n\n\"Kuinka urhoollisia, en tiedä ennakolta sanoa, mutta äsken\nneuvottelussa karsikkojen luona valittiin Hatanpään Arvo ja minä\nsiihen toimeen. Minun osani tulee tietysti olemaan neuvon-antajan,\nkun olen jo niin vanha, ett'en miekallani voi sanottavaa surmaa saada\naikaan vihollisparvessa\" -- vastasi ukko Tavela.\n\n\"Vai Hatanpään Heikki! Onneksi! Varmaan teille kaikki asiat\nmenestyvät hyvin! Hyvästi!\" -- huudahti Hieraniemen Paavo ja käänsi\nmelallansa veneen keulan oikeaan suuntaan. Soutomiehet painoivat\naironsa veteen ja heidän ensi vetämältänsä läksi vene kiireesti\nkiitämään Pyhäjärven tyyntä pintaa myöten.\n\nKotvasen kuluttua kuulivat veneessä kulkijat kimeän äänen päänsä\nyli. Kaikki nostivat silmänsä taivasta kohti ja huomasivat että\nlokki, laulaen kalanhimoista kevätvirttänsä, pitkillä lumivalkoisilla\npurjeillansa purjehti tuolla ylä-ilmoissa.\n\n-- \"Tuo on ensimmäinen lokki, jonka näen tänä keväänä. Se lentääpi\nNäsijärveä kohti. Suokoot Näsijärven aavat selät sille suotuisan\nkesä-asunnon ja runsaan ravinnon! Se on toivotukseni\" -- sanoi yksi\nsoutajista.\n\nHieraniemen Paavo otti joutsensa, jännitti sen, pani nuolen\nasemallensa, tähtäsi ja laukasi. Joutsen jänne helähti ja suhisten\nlensi nuoli halki ilman. Tokko se sattui etsimäänsä pilkkaan? Voi!\nLokki parka kiljahti kipeästi ja räpytti hetken aikaa tuskallisesti\nsiivillänsä. Mutta eivät auttaneet sen ponnistukset. Onnettoman\nvoimat loppuivat pian ja siivet yhä vielä leveinä putosi se pitkässä\nkaaressa alas ilman immen parviloilta.\n\n\"Katsokaatte, miehet! Eikö ollut oivallisesti osattu? Nuoli tunki\npuhki sydämen!\" -- oli Paavo heti ammuttuansa huutanut.\n\nMutta kenkään ei hänelle vastannut, kaikki kun katselivat, kuinka\nlokki parka kuolin-tuskissaan ponnisti viimeiset voimansa pysyäksensä\nylhäällä ilmassa.\n\n\"Miksikä tuon viattoman lokin ammuit? Eihän se nyt ollut kalastamassa\nsinun kalavesilläsi! Etkö kuullut, että sille toivotin onnellista\nja hupaista kesää? Se oli sinulta väärin tehty, että näin kurjalla\ntavalla teit onnentoivotukseni mitättömäksi!\" -- sanoi vihdoin\nlokille onnea toivottanut soutaja suuttuneena.\n\n\"Miksi sen ammuin? Eikö minunkin velvollisuuteni ollut vuodattaa\nteurasverta Pyhäjärveen Ukon juhlana?\" -- vastasi Paavo ilkkumalla,\nlisäten: \"Vaan miksikä soudatte noin kehnosti? Voimaa airoihin,\nmiehet! Nyt on minulla kova kiire ja jok'ainoa hetki on kallis!\"\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\n\nSill'aikaa seisoi Hatanpään Heikki kisakentällä sivutusten Lyylin\nkanssa.\n\n\"Rukoilen sinua hartaasti, Lyyli, sanomaan minulle sydämesi totisen\najatuksen; -- lemmitkö minua?\" -- lausui Heikki, tarttuen ihanan\nkisakumppalinsa käteen.\n\n\"Miksi hyödyksi se sellainen tieto voisi olla sinulle?\" -- kysyi\nLyyli nauraen.\n\n\"Miksi? Siihen vastaukseesi perustaisin tulevaisuuteni toiveet.\nAjatteleppas! Jos nyt joku minua vieläkin rikkaampi kosija\nilmaantuisi, niin tietäisin varmaan, ett'et hänelle menisi, jos minua\nlempisit. Et menisi, vaikka enosi Tavela mitä sanoisikin!\"\n\nLyyli ummisti kauniit huulensa ikäänkuin arveluttavan epäilyksen\nmerkiksi ja vastasi uhalla nyykähyttäen päätänsä: \"Hm... Minä en\nollenkaan uskalla väittää kiivasta enoani vastaan! Kyllä minun\nsanaakaan hiiskumatta ehdottomasti täytyy kaikissa asioissa häntä\ntotella.\"\n\n\"Se ei ole totta, Lyyli! Kaikki ihmiset tietävät kertoa, että sinä\nolet enosi silmäterä, ett'ei hän henno kieltää sinulta pienintäkään\npyytämääsi, vielä vähemmin vaatia sinua tekemään jotakin tahtoasi\nvastaan!\"\n\n\"Niin... kylläpä se on totta, että eno minua pitää hyvänä... mutta\nen häntä vastaan kuitenkaan koskaan tohdi kinata\" -- väitti Lyyli.\n\n\"Sinun ei koskaan ole tarvinnut sitä tehdä, kun hän aina suostuu\nkaikkiin, mitä mielit.\"\n\n\"Ei olekkaan, se on kyllä totta... Hm... Mutta eihän tuo, Arvo kulta,\nolisi minun syykseni luettava, jos tuollaisia muhkeita kosijoita,\njoista eno Tavela puhuu, saapuisikin Liuksialaan!\"\n\n\"Voi, sanoitko minua kullaksi!\" -- huudahti Heikki iloisesti ja\ntarttui hellästi Lyylin käteen. Lyyli rupesi nauramaan.\n\n\"Sanoinpa tosin! Oliko tuo niin ihmeellistä? Enollenikin sanon usein:\n'eno kulta'. Enkö sinulle voisi sanoa samaa kuin enolleni?\"\n\nHatanpään Heikki hellitti Lyylin käden ja hänen kasvonsa punastuivat.\n\n\"Paitsi sitä on erinomaisen hauska katsella, kun nuo kosiomiehet\ntulevat pulskine hevosineen. Entäs kuinka hupaista kuulla\nheidän kehuvan talojansa ja tiluksiansa, ylistävän kulta- ja\nhopea-aarteitansa! Sepä on jotakin kuulla! -- Ethän sinäkään, Arvo,\nole kehnoimpia kehujia!\"\n\n\"En ole ainoatakaan sanaa valhetta lisännyt totuuteen\" -- vakuutti\nHeikki.\n\n\"Enhän sitä sanonutkaan. Sanoin vaan, että sinäkin olet hyvä kehuja.\nMutta olen minä kuullut niitä sinua parempiakin, jotk'eivät ensinkään\nole pitäneet lukua siitä, kuinka paljon heidän puheessansa on ollut\ntotta, kuinka paljon valhetta. Heitä vasta onkin ollut hauska\nkuunnella!\"\n\n\"Sinä puhut aina vaan _paremmista_, Lyyli. Sano nyt toki kerrassaan,\npidätkö minua tarpeeksi hyvänä sinulle, mielitkö tulla omakseni?\"\n\n\"Jos olisit pyytänyt minulta esimerkiksi hyvän hevosen, niin olisin\nsen heti kieltämättä lahjoittanut sinulle... Mutta nyt pyydät minua\nitseäni ja se onkin vaikeampi asia päättää, pitääkö antaa itsensä\ntoiselle vai ei. Ajatteleppas vaan tarkemmin, mitä tuo merkitsee,\nitsensä antaminen toiselle!\" Lyyli uhkasi veitikkamaisesti Heikkiä\nsormellansa. \"Sinä teet pilkkaa minusta, Lyyli!\"\n\n\"Enpä niinkään.\"\n\n\"Anna siis minulle suora vastaus!\"\n\n\"Jahka taistelumme kristityitä vastaan on päättynyt ja rauha päässyt\nmaassa valtaan, niin keskustellaan tästä asiasta tarkemmin.\"\n\n\"Taistelussa vihollisiamme vastaan olisi minulla kymmenen miehen\nvoima, jos tietäisin, että rakastat minua!\"\n\n\"Uskottele vaan minulle sellaista! Jospa tässä liian paljon tulisin\nsanoneeksi, niin varmaankin vaaran sattuessa pötkisit pakoon,\najatellen: nyt pitää paeta, sillä jos kaadun verihini, niin en saa\nLiuksialan Lyyliä vaimokseni. -- Sellainen sen seikan laita on!\"\n\nTämän sanottuaan rupesi Lyyli taas iloisesti nauramaan. Hatanpään\nHeikki katseli ihastuksella, mutta raskaalla mielellä tuota\nlemmetärtänsä, jonka viehättävä muoto hänen näin nauraessaan oli\nviehättävämpi kuin muulloin.\n\n\"Sinä olet todellakin eriskummallinen nainen, Lyyli! Tuskalliselta,\nmutta kuitenkin autuaalta, sanomattoman autuaalta tuntuu lempiä\nsinua!\" -- lausui Heikki.\n\nSamassa kuului merkillinen suhina ilmassa ja ennenkuin Heikki ja\nLyyli olivat ehtineet tutkia syytä siihen, pudota ropsahti nuolen\nlävistämä lokki Lyylin jalkojen eteen.\n\nLyyli säpsähti ja kavahti muutaman askeleen taaksepäin. \"Älä\npeljästy, Lyyli! Tuo vaan on nuolella ammuttu lokki\" -- kiiruhti\nHeikki sanomaan.\n\n\"Voi, lokki-raukkaa! Nuoli istuu vielä sen sydämessä! Katso kuinka\nveri on vuotanut haavasta ja tahrannut sen kauniin lumivalkean\nhameen!\" -- huudahti Lyyli ja kumartuen maahan silitteli hän\nkädellänsä kuollutta lokkia.\n\nTaisipa tytön hienosta kädestä lähteä jonkunmoinen sähkövoima, sillä\nlokki nosti nokkansa maasta ja pudisteli vielä kerran siipiänsä:\nsitte ei enää liikahuttanut jäsentäkään.\n\n\"Mitähän tämä ennustanee?\" -- sanoi Lyyli katsoen levottomasti\nHeikkiin.\n\nNiinkuin useasti tapahtuu suurissa kansankokouksissa, että pieni\ntapaus voipi vetää puoleensa yleistä huomiota ja nostattaa\nsuurta melua, niin tapahtui nytkin. Kaikki kisoihin osaa ottavat\njättivät kisailemisen siksensä ja kokoontuivat Heikin ja Lyylin\nympärille. Kaikki tahtoivat nähdä tuota ammuttua lokkia; sitä\nsilmäiltiin ja tarkasteltiin niinkuin olisi se ollut merkillisin\nkaikista siipi-eläimistä koko maailmassa. Siitä olivat myös kaikki\nyksimielisiä, että se oli tullut ennustamaan jotakin Lyylille, mutta\nmitä? Onneako vai onnettomuutta? -- kas siinä oli kysymys. Nuoli\noli lävistänyt sen sydämen -- se oli paha merkki; lokilla on vaalea\nkarva, ihan lumivalkea -- se tietää kuolemata, taikka ainakin kovaa,\npitkällistä tautia ja sairautta. -- Entäs mistä se oli tullut, kuka\noli sen ampunut? Ainakin joku meren, ilman taikka metsän haltijoista.\nJoku heistä oli suuttunut Lyyliin ja aikoi pian lähettää kivuttaret\ntaikka jonkun Manalan eukon tyttäristä hänen luoksensa; näin\narveltiin. Mutta löytyipä niitäkin, jotka asian selittivät toiseen\ntapaan. Nuoli sydämessä merkitsi muka sitä, että Lyyli kauneista\nsilmistään taukoomatta ampui lemmen nuolia nuorten miesten sydämiin,\nlokin valkoinen puku taas sitä, että hän, ihailijansa kuolintuskissa\nollessakin, itse pysyy puhtaana ja loukkaamattomana.\n\nVihdoin saapui Tahalan Taara, eräs vanha kuuluisa tietäjä- ja\nnoita-akka paikalle. Hänen muotonsa oli niin ruma ja ilkeä, että\nihmiset tavallisesti väistyivät syrjään siinä missä hän kulki. Niin\ntapahtui nytkin ja siten pääsi hän aivan Lyylin luoksi.\n\n\"Asia on aivan selvän selvä!\" -- huusi hän julmalla, kimakalla\näänellänsä. \"Tässä on lokki ja lävistetty sydän -- se tietää pikaista\nkuolemaa; sitte ovat höyhenet lokin rinnassa verellä tahratut -- se\ntietää että tyttö-raukan kuolema tulee veriseksi. Siitä ei pääse\nmihinkään.\"\n\nLyylin kasvot olivat noita-akan puhuessa käyneet vaaleiksi, hän\ntarttui Hatanpään Heikin käteen ja nojautui hänen olkapäätänsä\nvastaan, sillä hänen päätänsä huimasi.\n\n\"Ole huoletta Lyyli! Eivät tuon kirotun noita-akan ennustukset\nmilloinkaan käy toteen -- sen olen usein huomannut\", -- kuiskasi\nHeikki Lyylille korvaan. Näistä lohdutussanoistansa sai hän kauniin,\nkiitollisen silmäyksen palkaksi, silmäyksen, joka niin kummasti\nkoski Heikin sydämeen ja aivoihin, että vähällä oli ett'ei hänenkin\npäätänsä ruvennut huimaamaan.\n\nVanha Tavelakin oli huomannut väentungoksen ja tuli tiedustelemaan\nmistä oli kysymys. Saatuansa asiasta tiedon, kääntyi hän Taaraan ja\närjäsi suuttuneena: \"Sinä kirottu ryhäselkäinen roisto, kun peljätit\nlasta tuolla tavoin tyhmillä jaarituksillasi! Hieraniemen Paavo\ntuon lokin äsken ampui kulkiessansa veneellänsä tuolla järvellä ja\nsattumalta se putosi Lyylin jalkojen eteen.\"\n\n\"Sitä pahempi!\" -- kiljasi Taara levitellen käsiänsä. \"Lyyli on\nhyljännyt Paavon rakkauden ja tehnyt siitä pilkkaa. Paavo on\npahan-elkinen ja kostonhimoinen mies. Nyt kaikki hyvin ymmärrän.\"\n\n\"Paavo on isänsä ja poika tulee isäänsä. Vuokki-vainaja oli\nrehellinen mies ja niin on hänen poikansakin, vaikka sen ohessa vähän\ntuittupäinen\", -- tiuskasi Tavela.\n\n\"Oli kyllä Vuokki kunnon mies, mutta entäs Paavon äiti -- mitä\nsanotte hänestä? Hiisi tiesi mistä Vuokki hänet toi -- mutta\nrosvolaisten rotua sanotaan olleen\" -- intti Taara.\n\n\"Mitä rotua oli, sitä en tarkoin tiedä, mutta Itä-Karjalasta Vuokki\nhänen toi -- olin itse mukana samalla matkalla -- ja kaunis oli tyttö\nkuin päivän paiste. Hän kiemuraiset kiharansa kiilsivät kuin kaarneen\nrintahöyhenet ja hänen mustat silmänsä säteilivät tulta niinkuin\nkesän-aurinko\", -- sanoi Tavela.\n\n\"Niin, niin. Siinäpä ollaan. Musta muoto, musta mieli! Paavo onkin\ntullut äitiinsä -- niinkuin jo sanoin. Eikä siinä mikään auta --\nkyllä tuo lokki kuoleman sanomaa tuli tuomaan\", -- pälpätteli Taara.\n\n\"Suusi kiinni akka!\" -- ärjäsi Tavela.\n\n\"Ennustuksista ei pääse pakoon!\" -- kiljasi tietäjä-akka.\n\n\"Vait! Paikalla vaiti sä valhekielinen hylkiö!\" -- käski Tavela\nja lisäsi kääntyen läsnä olevaan nuorisoon; \"Ajakaatte pois tuo\nkurja viheliäinen konna! Syöskäätte hänet vaikka Tammerkoskeen\nvesisyöpäläisille syötiksi!\"\n\nEnemmän hänen ei tarvinnut sanoa. Muutamat pojat tarttuivat heti\nTaaraan ja viskasivat hänet pitkän matkan päähän siitä, missä hän\noli seisonut. Akka kaatui, mutta nousi kohta taas jaloillensa ja\nläksi kauheasti noituen ja sadatellen pakoon minkä koivet kestivät.\nMuutamat pojista läksivät häntä ajamaan takaa, huutaen: \"Hei Taara!\nJuokse hölkötäppäs parempaa vauhtia! Muuten me saamme sinut kiinni!\"\n\nTämä ämmän pakoon juoksu ja pahan-elkisten poikain takaa-ajaminen\noli niin hullunkurisen näköistä, että kaikki katsojat purskahtivat\nnauruun. Itse Lyylikin nauroi tahtoansakin vastoin, vaikka hänen\nmielensä oli raskas ja pahoja aavistuksia täynnä.\n\nNäyttipä siltä ikäänkuin tämä sydämellinen nauru olisi saanut tuon\nlokkia koskevan asian läsnäolijain mielestä haihtumaan. Siitä tuskin\nenää ollenkaan puhuttiin ääneen. Siellä täällä vaan kuiskailtiin:\n\"Kyllä kai Tahalan Taara kuitenkin on oikeassa. Hän on viisas\ntietäjä, vaikka hän on äreämielinen ja pahan-elkinen.\"\n\nAurinko oli jo mennyt maillensa. Hienoja sumupilviä nousi siellä\ntäällä niityistä, laaksoista ja järvistä, joidenka tyynessä pinnassa\nläheiset metsät näkivät varjokuvansa. Paitsi juhlaan kokoontuneiden\nmelua ei kuulunut muuta ääntä kuin kaukaisessa hongikossa Pyhäjärven\ntoisella rannalla yksinäisen laulurastaan liverrys.\n\n\"Sytyttäkäätte nyt kaikkialla kokot palamaan! -- Kohta Ukon teuraat\ntapetaan ja maljat juodaan ilmojen isän kunniaksi\" -- sanoi Tavela.\n\nKaikki nuoret riensi iloiten ja riemuiten hänen käskyänsä täyttämään.\nJo aamupäivällä kaikkialle, rannoille, mäkien rinteille ja harjuille\nvalmiiksi tehdyt kokot sytytettiin yht'aikaa. Ja kohta loivat nämät\nmahtavan suuret soitot sadottain kirkkaan tulensa ilmoihin, valaisten\nkoko seudun lumoavalla, eriskummallisella valolla. Itse seutukin\nmuutti heti kohta merkillisellä tavalla muotonsa. Puiden varjot\nheleässä järven pinnassa kasvoivat toista vertaa suuremmiksi, mihin\nvaan katsoi, ruohikkoon, männikköön, kuusikkoon tahi lehdikköön, näki\nkaikkialla kiiltokiviä kiiltävän ja hohtokiviä hohtavan. Olisi voinut\nluulla yht'äkkiä tulleensa kääpiöiden, saduissa ja taruissa rikkaaksi\nkehuttuun kotiin. Vaan ei; kun tämän lumoavan valon ohessa katseli\nnoita hääriviä juhlavieraita, joidenka posket hohtivat punasta, niin\njo ymmärsi, että tämä olikin Ilmarisen kuulu paja, jossa tuo maan\nmainio seppä lukemattomien palvelijoittensa ja palvelijatartensa\nkanssa kovan kuumuuden kestäessä puuhasi ahkerassa työssä; palkeiden\npauhinaa ja vasarain paukkinaa ei vain kuulunut.\n\nAnnettuansa nuorisolle äsken mainitun käskyn, meni Tavela karsikkojen\nelikkä varjokuusten luo, jossa vanhemmat ja arvokkaammat miehet\nistuivat neuvottelemassa.\n\n\"Vankien kanssa on kai meneteltävä, niinkuin äsken päätettiin?\" --\nkysyi hän näiltä neuvottelijoilta. \"Kuinkas muuten?\" -- vastasi yksi\nheistä.\n\n\"Niin menkööt siis muutamat teistä tuomaan heitä tänne\" -- käski\nTavela.\n\nMuutamat miehet läksivät astumaan mäen rinnettä myöten ylös kummulle.\n\n\n\n\nViides luku.\n\n\nTäällä kummulla oli kalliossa luonnollinen luola, niin suuri, että\nkuusi miestä siihen mahtui samaan aikaan istumaan. Ulkopuolelta oli\nluola ympäröitty korkealla aitauksella, johon oli jätetty soukka\noventapainen aukko, minkä kautta kuljettiin luolaan ja ulos sieltä.\nTämän aukon edustalla seisoi kolme aseellista miestä vartioitsemassa.\n\nLuolaan oli suljettu neljä Dominikaanimunkkia elikkä \"mustaaveljeä\",\nniinkuin heitä nimitettiin heidän kaapunsa värin mukaan, joka oli\nmusta.\n\nKun valo lähinnä olevasta kokosta aukon kautta paistaa luolaan,\nvoimme näitä vankeja tarkastaa vähän lähemmin.\n\nErityistä huomiotamme vetää puoleensa tuo pitkävartaloinen vanhus,\njoka istuu vankilan somerolla peitetyllä lattialla, nojaten\nselkäänsä luolan takaseinää vastaan. Hänellä on lumivalkeat hiukset\nja samankarvainen tuuhea parta, joka ulottuu alas kauas hänen\nrinnallensa. Hänen laihat, rypistyneet kasvonsa ovat tavattoman\nvaaleat ja katkera tuska kuvautuu niissä. Ett'ei tämä tuska\nollut sitä laatua, joka syntyy kuolon pelosta, todistavat hänen\npäättäväisesti ummistetut huulensa ja hänen rohkeat silmäyksensä.\nPelvon tunteet olivatkin aina olleet isä Wildefried'in -- siksi häntä\nnimitettiin -- mielelle oudot ja hengenvaaroja oli hän kaksikymmentä\nvuotta kristin-uskon levittäjänä työskennellessänsä pakanallisten\nHämäläisten keskellä oppinut halveksimaan. Kotimaaltansa Saksasta\noli hän ystävänsä Tuomas piispan kutsumuksesta tullut Suomeen\n1209. Jo seuraavana vuonna oli hän palavalla innolla alkanut\nsaarnaaja-tointansa ja sitä sitte väsymättömällä ahkeruudella\njatkanut siksi, kunnes Hämäläiset Ukon juhlan edellisenä päivänä\nolivat hänet vanginneet ja, piestyänsä häntä, vieneet hänet tähän\nvankilaan.\n\nHänen työltänsä ei ollut puuttunut menestystä: Vanajaveden, Roineen\nja Längelmäveden rantoihin saakka oli kristin-oppi hänen ahkeran\ntoimensa kautta levinnyt. Useoihin paikkoihin oli hän rakennuttanut\nrukoushuoneita. Kaksi sellaista oli Tammerkoskesta itäänpäin. Toinen\nniistä oli rakennettu sille paikalle, missä nykyään Messukylän\nvanha kirkko sijaitsee, toinen lähelle nykyistä Kangasalan kirkkoa.\nEdellisessä pidetyistä messuista on Messukylän pitäjä saanut\nnimensä. Messukylän rukoushuoneessa olikin isä Wildefried paraikaa\nollut jumalan-palvelusta pitämässä, kun hänen nimi-kristityt, mutta\npakanamieliset sanankuulijansa äkkiarvaamatta vangitsivat hänet\nja hänen apulaisensa pakanain kääntämis-toimessa. Muutama tunti\nmyöhemmin vangittiin myös ne kaksi munkkia, jotka hoitivat papin\ntointa Kangasalan rukoushuoneessa.\n\nTuomas piispa oli lähetyssaarnaajoittensa turvaksi Wildefriedin\nkäytettäväksi antanut kaksi sataa aseellista ratsumiestä, joita tavan\ntakaa myös käytettiin uskon levittäjinä siinä, missä sanan saarna ei\nnäyttänyt olevan tarpeeksi voimallinen välikappale. Näistä sotureista\nmajaili yksi parvi Kangasalla, toinen Messukylässä, rukoushuoneen\nläheisyydessä, kolmas Tammerkosken luona ja neljäs Nokian virran\nrannalla. Kun ei pitkään aikaan ollut mitään rauhattomuuksia\ntapahtunut, elivät ratsumiehet, jotka pitivät näitä seutuja jo\nkokonaan kristillisyydelle voitettuna, huolettomina niinkuin ainakin\nrauhan aikana, kuluttaen aikaansa mässäämisellä ja laskemalla\nleikkiä tyttöjen kanssa. Helposti onnistui sentähden talonpojille\näkkinäisellä rynnäköllä voittaa ja surmata heidät viimeiseen mieheen\nasti; ei jäänyt näistä ratsumiehistä jäljelle ainoatakaan, joka olisi\nvoinut viedä piispalle tiedon tästä verisestä tapauksesta.\n\nWildefried isä luuli nyt kaikki monivuotisen ahkeran työnsä hedelmät\nkerrassaan hukkaan menneiksi; siitä hänen sydämessänsä aiheutui\ntuo katkera tuska, joka kuvastui hänen kasvoissansakin. Hänen\nvankeus-kumppaleistaan oli tuo hänen apulaisensa, josta äsken\npuhuimme, yksi, molemmat muut olivat samat munkit, jotka talonpojat\nolivat vanginneet Kangasalan rukoushuoneessa. Kaikki kolme olivat\nijältään Wildefried isää paljoa nuoremmat, vähemmän kokeneet kuin\nhän. Heidän silmissänsä emme näekkään tuota väkevää mielen-lujuutta\nja pontevuutta, jota jok'ainoa Wildefried isän katse todistaa, vaan\nsen sijaan katkerinta, kuoleman-pelvosta syntynyttä tuskallisuutta\nja levottomuutta. He ovat polvillaan hartaissa rukouksissa. Tämä\nasema on heille sitä tuskallisempi, kuin heidän kätensä, samoin kuin\nWildefried isänkin, ovat sidotut yhteen heidän selkänsä taakse.\n\n\"Te ette rukoile, Wildefried isä?\" -- kysyi Antonio, vanhin noista\nkolmesta munkista.\n\n\"Koko elämäni on ollut yksi ainoa pitkitetty rukous. Nytkin\nrukoilen, vaikk'en jaksa olla polvillani niinkuin te. Vihollistemme\nraippavitsat musersivat ruumiini niinikään murskaksi\" -- vastasi\nWildefried isä.\n\n\"Niin rukoilkaatte hartaasti, että Jumala ja pyhä neitsyt pelastavat\nmeitä uhkaavasta kuolemasta!\" -- kehoitti Antonio.\n\n\"Sitä en rukoile... Jumalaa ei saa kiusata.\"\n\n\"Kuinka? Ettekö siis usko, että nuo villit pedot tuskallisella\ntavalla aikovat tappaa meidät?\" -- kysäsi Antonio äänellä, joka\ntodisti, että jonkinmoinen pelastuksen toivo yhtäkkiä oli syntynyt\nhänen sydämessänsä.\n\n\"Että he meidät surmaavat... vieläpä kauhealla tavalla, siitä olen\nihan varma eikä sitä ensinkään tarvitse epäilläkään\" -- sanoi isä\nWildefried tyynesti.\n\nAntonio ja hänen molemmat kumppalinsa tekivät tuskallisen liikunnon.\nSen jälkeen otti nuorin munkeista, hän, jota nimenomaan olemme\nsanoneet Wildefriedin apulaiseksi, puhuaksensa: \"Voi taivaan Herra,\nkuinka sitä on katkera ajatella, että täytyy kuolla noiden julmurien\nrääkkäämänä! -- Ettekö te, jalo isä Wildefried, voisi keksiä jotakin\nkeinoa pelastuaksemme?\"\n\n\"En... Nöyryyttäkää sentähden tahtonne Jumalan tahdon alle ja\nrukoilkaa häneltä voimaa ja kestävyyttä, jotta voisitte kuolla\nniinkuin nöyräin pakanasaarnaajain tulee kuolla: tyynellä mielellä ja\nilman valituksetta, todellisina marttyyreina.\"\n\n\"Ehkä saattaisitte te, isä Wildefried, kun täydellisesti osaatte\npuhua heidän kieltänsä, suuren puhelahjanne avulla pelastaa meitä?\"\n-- kysyi nuori munkki taas rukoilevalla äänellä.\n\nSivumennen on meidän muistaminen, että munkit keskenänsä käyttivät\nsaksankieltä ja että heistä yksin isä Wildefried auttavasti osasi\npuhua suomea.\n\n-- \"Sinä pyydät mahdottomia, poikani. He ovat raivoissaan nyt, sitä\nenemmän kuin he viettävät pääjumalansa juhlaa. Nyt ei kukaan voi\nheille mitään. Itse Tuomas piispakin olisi, meidän asemassamme ollen,\navuton kuin äsken syntynyt lapsi.\"\n\n\"Mutta minulla ei ole voimaa tuskallista kuolemaa kestämään. Onko\nteillä voimaa siihen, isä Wildefried?\"\n\n\"Kuinka ensinkään olisin antautunut pakanasaarnaajaksi, ellen\njo alusta alkaen olisi tuntenut itselläni olevan voimaa\nmarttyyrikuolemaan? Sellainen kuolo onkin aina ollut hartahin toivoni\nja minä kiitän kallista Vapahtajaani siitä, että Hän katsoo minua\nsiihen otolliseksi. -- Enkä minä ensinkään rukoilekkaan taivaan\näitiä ja pyhimyksiä, että he minut pelastaisivat kuolemasta. -- En,\nen! Sitä vaan rukoilen, että he antaisivat teillekin uskallusta ja\nlujuutta marttyyri-kuolemaan, ja että he voimallisesti ylläpitäisivät\nsitä työtä, jonka toiminnassa me nyt heitämme henkemme tämän\nvillikansan saattamiseksi kristinuskoon.\"\n\nHuomattuansa että raskaat, tuskan ja epätoivon pusertamat hikipisarat\nvaluivat alas munkkien kalpistuneita kasvoja myöten, lisäsi\nWildefried isä: \"Älkää olko murheelliset, rakkaat ystävät ja veljet\nHerrassa! Pitäkää silmällä niiden pyhäin miesten esimerkkiä, jotka\nennen meitä ovat panneet henkensä alttiiksi kristin-uskon edestä,\npyhäin marttyyrien esimerkkiä! Voiko meidän kuolemamme, jos he\nmeitä rääkkäävätkin, tulla katkerammaksi kuin pyhän Ignatiuksen,\npyhän Laurentiuksen taikka Henrikki pyhän? Kuitenkin tiedämme,\nettä mainitut pyhät miehet ilomielin kärsivät kovimmatkin tuskat\nvakuutettuina siitä, että kaikkia maailman kultia kalliimpi\nkunnian-kruunu oli annettava heille palkinnoksi taivaassa, jonne\nhe kuoltuansa astuivat ijankaikkista iloa ja autuutta nauttimaan.\nMuistakaa näitä pyhimyksiä ja menetelkäämme kuolontuskissamme samoin\nkuin he!\" Polvistuneet munkit huokasivat syvään.\n\n\"Älkää huoatko, älkää olko raskautetut, armahat veljet!\" -- loihe\nWildefried isä taas lausumaan. \"Hakekaa lievitystä tuskaantuneille\nsydämillenne hartaissa rukouksissa taikka vielä parempi jonkun\nkauniin virren juhlallisissa säveleissä. Laulun sävelten kerällä\nkohoaa ihmismieli maan tomusta taivasta kohden, virren väkevästi\nkaikuessa hiipii rauhan-enkeli rauhattoman mieleen, kantaen\nkultaputkessa taivaallista lohdutuksen nestettä, jota hän vuodattelee\nsärjettyyn sydämeen. Laulakaamme virsi 'De profundis!'\"\n\nMunkit alkoivat veisata juhlallisesti latinalaista hautausvirttä.\nHeistä tuntui ikäänkuin he olisivat laulaneet omaa kuolonvirttänsä.\nMutta laulu kevensi heidän raskasta mieltänsä ja säe säkeeltä\npaisui heidän äänensä, kunnes virsi täysivoimaisena kaikui heidän\nhuuliltansa.\n\nSuureksi tosin on arvattava se voima, mahtavaksi se vaikutus, joka\nlähtee juhlallisen virren säveleistä. Noiden kolmen munkin kasvoihin,\njoita kuumat tuskan hikipisareet äsken viruttelivat, palasi elämän\nkarva, heidän silmäyksissään ei enää kuvaudu synkkää epätoivoa, vaan\niloista luottamusta ja uskaliaisuutta, heidän sydämissään on rauha\nanastanut levottomuuden sijan. Mitä Wildefried isän kehoitussanat ja\nheidän omat hartaat rukouksensa eivät voineet vaikuttaa, sen saivat\nvirren sävelet aikaan.\n\nHeidän vielä virttänsä laulaessa saapuivat ne miehet, jotka\nolivat lähetetyt heitä noutamaan, aitauksen edustalle. Virren\nvoimallinen sävel vaikutti heihinkin ja heidän sitä kuunnellessa\nvaltasi oudontapainen hartauden ja kainouden tunne heidän mielensä.\nSuomalaiset ovat ammoisista ajoista rakastaneet laulua, ihanat\nsävelet ovat aina olleet omansa sulattamaan heidän sydämiänsä.\n\nPian toki rohkasi yksi miehistä mielensä ja astui aukon kautta\nvankilaan.\n\n\"Suunne kiinni, mustatakit! Manalassa saatte kai aikaa virsiä\nviserrellä; nyt pitää teidän heti paikalla seuraaman minua\nkäräjäpaikalle. Nouskaa siis seisaallenne!\" -- käski hän jyrkästi.\n\nPolvillaan olevat munkit nousivat kohta seisomaan. Isä Wlldefriedkin\nkoetti tehdä samoin, mutta hänen ruumistansa oli niin pahasti\npidelty, ett'ei hän omin voimin päässytkään seisaallensa. Nuori\napulais-munkki kun tämän huomasi, auttoi vanhusta ja tuki häntä sitte\nedespäinkin heidän käydessänsä käräjäpaikkaa kohti.\n\nLaulu oli tauonnut suomalaisen talonpojan astuessa vankilaan. Sen\nedustalle ehdittyänsä sanoi Wildefried isä, joka epäili kumppaniensa\nmielen-lujuutta: \"Laulakaamme, rakkaat veljet, uudestaan sama virsi,\n'De profundis!' Tämä on luultavasti viimeinen matkamme, se virsi\nsopii siis nyt sitä paremmin.\" Munkit rupesivat heti laulamaan\nja Wildefried isä yhdistyi heikolla, mutta kauniisti sointuvalla\näänellänsä heidän lauluunsa.\n\nOmituinen oli tuo näky, kun munkit laulaen hautavirttä seuraajiensa\nkanssa lähestyivät pakanallisten Hämäläisten käräjä- ja uhripaikkaa,\njonka ympärille lukematon kansanjoukko nyt oli kokoontunut. Kaksi\näärettömän suurta kokkoa oli vast'ikään sytytetty lähelle pyhää\npaasta. Niistä lähtevä loisto valaisi lähiseudun heleämmällä valolla\nkuin milloinkaan aurinko kirkkaana kesäpäivänä, mutta tämä valo\noli omituista, silmiä huikaisevaa laatua. Wildefried isästä näytti\nsiltä kuin olisi häntä ja hänen ystäviänsä viety h--ttiin, hetkellä\njolloin perkele ja kaikki hänen liittolaisensa olivat kokoontuneet\nneuvottelemaan. Tämä Wildefried isän kuvittelu muuttui vieläkin\nluonnonmukaisemmaksi, kun Hämäläiset vankien ehdittyä lähemmäksi\nalkoivat hirveästi huutaa eli, paremmin sanottu, ulvoa, sen ohessa\nraivoisasti tanssien ja uhkaavalla tavalla heiluttaen käsiänsä\nilmassa. Kohta ottivat miehet aseensa esiin ja rupesivat niitä\nlyömään yhteen, jotta tämän hirmustuttavan ulvonnan kerällä syntyi\nankara aseiden kalske. Oikein perkeleellinen meteli! Vankien korvat\nolivat mennä lumpeen.\n\nWildefried isän silmistä vierivät kuumat kyyneleet alas poskille.\nNyt hän oikeen selvästi kuuli ja näki, kuinka syvästi nämät ihmiset\nvihasivat sitä pyhää oppia, jota hän oli saarnannut, vihasivat häntä,\njoka oli elämänsä uhrannut tämän opin levittämis-työhön. Hänen\nsydäntänsä särki tätä nähdessä ja kuullessa ja hän itki murheesta.\n\nTuota kauheata melua kesti pitkän ajan ja vaivalla saivat vihdoin\nTavela ja muutamat muut vanhukset raivoissaan olevat kansalaisensa\ntyyntymään ja vaikenemaan.\n\n\"Hampaasta hammas ja silmästä silmä -- se on tuomio!\" -- sanoi\nTavela, kiivaasti luoden silmänsä munkkeihin. Mutta Wildefried isä\nja hänen toverinsa tuskin hänen sanojansa kuulivat, sillä kansan\nvaietessa olivat he taas alkaneet veisata \"De profundis\".\n\nMuutamat miehistä löivät nyt kiireesti neljä paalua maahan, kaksi,\nkummallekin puolen uhrialttaria, muutaman askeleen päähän siitä.\nSitte he ankarin käsin tarttuivat vankeihin ja laahasivat heitä,\nyhden kunkin paalun tykö.\n\nWildefried isä katsoi kumppaneihinsa ja huomasi heidän kasvonsa\nvaaleiksi kuin talven lumipeite.\n\n\"Jättäkäätte itsenne kaikkivaltiaan Jumalan turviin! Katoovaisen\nruumiimme he voivat surmata; -- mitäpä siitä jos sen tekevätkin,\nkun olemme varmat siitä, että kuolematon sielumme kuoltuamme perii\nijankaikkisen onnen ja autuuden. Suokoon pyhä neitsyt teille\nkestävyyttä! Muistakaatte tyynesti, että kristityn marttyyrin pitää\nheittämän henkensä täydellisellä kärsivällisyydellä pienimmättäkään\nvalitushuudotta!\"\n\nWildefried vanhuksen näitä kehoitussanoja puhuessa olivat hänen\nvihollisensa sitoneet hänet ja hänen kumppalinsa paaluihin kiinni.\nSen jälkeen he valoivat heitä tervalla ja rasvalla ja kokosivat\nheidän ympärillensä olkilyhteitä ja kuivia oksia.\n\nWildefried isä kohotti silmänsä taivasta kohden ja rukoili korkealla\näänellä suomeksi: \"Taivaan Herra, älä hylkää näitä erehtyneitä\nihmisiä heidän julmuutensa tähden! Pyhä Olavi, Henrikki pyhä\nja te kaikki muut pyhimykset! -- rukoilkaatte ristiinnaulittua\nVapahtajaamme, että Hän lähettää kelvollisia työmiehiä tälle\ntyö-alalle, jonka nyt jätän, jotta ei tämä pyhän uskomme uudisasutus\njää kylmille!\" -- Luoden silmänsä toisiin munkkeihin lisäsi vanhus\nvahvasta luottamuksesta ja voiton riemusta paisuvalla äänellä:\n\"Rakkaat veljeni! Kaikukoon vielä kerran ylistysvirtemme! Laulakaamme\nviimeinen kerta tässä elämässä 'Gloria Deo!'\" [Nämä latinankieliset\nsanat kuuluvat suomeksi: Kunnia (olkoon) Jumalalle!]\n\nYhdistetyin äänin lauloivat munkit nyt tuon juhlallisen ja kauniin\nkatolisen kirkkohymnin \"Gloria Deo\". Mutta pian näiden Jumalata\nylistäväin uskon-sankarien äänet vaikenivat. -- Oljet ja kuivat oksat\nolivat jo sytytetyt silloin kuin he alkoivat ylistyshymninsä; sakea,\nhenkeä tukahduttava savu nousi ilmaan. Ei aikaakaan, niin leimahtivat\nmainitut sytykkeet ynnä munkkien vaatteet ilmituleen. Valkea paloi\nräiskyen, ikäänkuin iloiten harvinaisesta saaliistaan. Ylistysvirren\nsävel tukehtui tulen räiskinään. Kuluipa vielä muutamia hetkiä, niin\njo päättyivät onnettomain tuskat ja heidän kuolemattomat sielunsa\nlentää liitelivät iloiten taivaallisen isän armorikkaasen helmaan.\nTodellisina kristittyinä marttyyreinä he kuolivat kaikki neljä:\nei lähtenyt pienintäkään valitushuutoa, ei heikointakaan tuskan\nhuokausta heidän huuliltansa.\n\nHämäläiset katselivat muutaman hetken äänettöminä noita oudontapaisia\nkokkoja. Kuumeentapainen ilo loisti heidän silmissänsä. Heistä\ntuntui siltä, kuin olisi koko tuo outo, vihattu usko, jota heille\nvastoin heidän tahtoansa tyrkytettiin, kaikkine temppuineen päivineen\npalanut poroksi noiden munkkien kanssa. Pian he ilmoittivatkin\nilonsa kimakkailla huudoilla ja rupesivat taas hurjasti hyppimään ja\nkäsiänsä heiluttamaan. Aseitansakin miehet taas kalskuttelivat.\n\nTätä melua kesti pitkän ajan, kunnes se vihdoin Tavelan käskystä\ntaukosi.\n\n\"Tuokaatte teuraat tänne!\" -- käski hän.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\n\nTuskin oli Tavela ehtinyt antaa tämän käskyn, kuin eräs\npitkävartaloinen mies julmasti ulvoen ja huutaen hirmuisella\nvauhdilla tulla töyttäsi oikealta teurastuspaaden luoksi. Hänellä\noli tuuhea parta ja hänen pitkät kampaamattomat hiuksensa killuivat\nalas hänen hartioillensa. Lakkia hänellä ei ensinkään ollut päässä.\nMuuten oli hän puettu mustiin lammasnahkaisiin vaatteisin, mutta\nnahat olivat rikkinäiset ja repaleissa, jotta paljas päivettynyt iho\nloisti reikien läpi. Polvesta alaspäin olivat hänen pitkillä mustilla\nkarvoilla peitetyt säärensä paljaat; hän kävi myös avojaloin.\n\nOikeassa kädessänsä kantoi tämä ulkomuotonsa kautta hirmua ja kauhua\nnostava mies, jonka haaveksivat silmät pyörivät päässä niinkuin\nraivoissaan olevan mielipuolen, pientä alastonta poikalasta,\nvasemmassa heilutteli hän pitkää puukkoa.\n\nKohta miehen jäljissä hyökkäsi eräs nuorenpuoleinen nainen hapset\nhajallansa samalta sivulta paaden tykö. Naisen kasvot olivat\nkalpeat ja hänen silmänsä kuvasivat katkerinta tuskaa ja syvintä\ntoivottomuutta. Mutta hän ei itkenyt, sillä hän oli jo itkenyt niin\npaljon ja niin katkerasti, että kyyneleiden lähde oli kuivunut. Ei\nkuulunut hänen huuliltansa valitus-ääntäkään; hän vaan änkkäsi ja\nähkyi niinkuin se, joka on pakahtumaisillaan. Sanomattomalla mielen\nvimmalla törmäsi hän äsken paikalle saapunutta miestä vastaan ja\ntarttui molemmin käsin lapseen, silminnähtävästi ponnistaen kaikki\nvoimat, mitkä hänellä vielä oli jälellä, saadaksensa lapsen irti\nmiehen kourista.\n\nMies laski puukkonsa teurastuspaadelle ja tarttui vasemmalla\nkädellään naisen käsiin. Kiivaan ottelun jälkeen saatuansa ne\nirroitetuiksi, viskasi hän viimeiset voimansa menettäneen naisen\nankaraa vauhtia sivulle päin. Nainen kaatui, löi päänsä kovasti\nkiveen ja meni tainnoksiin.\n\nTämän tehtyänsä otti mies taas puukon paadelta ja rupesi lukemaan\neriskummallisia loihturunoja, kuitenkin niin epäselvästi, ett'eivät\nlähinnä seisovatkaan voineet saada selkoa siitä, mitä kaikkia\nsanoja hän saneli. Sen ohessa teki hän oudonmuotoisia liikunnoita\nruumiillansa; toisinaan hypähti hän kaksin jaloin ylös maasta\nuseammat kerrat peräkkäin. Vihdoin hän vaikeni ja katseli pyörivin\nsilmin kaikkialle ympärillensä. Hän oli väsynyt; vaahto valui hänen\nhuuliltansa.\n\n\"Mitäpä korven Kelolla nyt lienee mielessä?\" -- kyselivät muutamat\nlähellä seisovat miehet.\n\n\"Älkäätte häntä häiritkö! Hän on par'aikaa haltioissaan\" -- sanoivat\ntoiset.\n\nMutta Kelo ei ollut kuulevinaankaan, mitä hänestä puhuttiin,\nvaan rupesi uudestaan jupisemaan loihtusanojansa ja tekemään\ntaikatemppujansa.\n\nMikä mies oli Korven Kelo ja mikä hänellä ammattina: Hän oli kuuluisa\nja kansan suuressa arvossa pitämä loihtija, joka -- niin vakuutettiin\n-- lukemalla helposti sai taudit ja muut paheet poistetuiksi niin\nhyvin ihmisistä kuin eläimistä. Hän noitui varastettuja tavaroita\ntakaisin niiden omistajille ja luki milloin maksusta, milloin\nystävyydestä niihin sellaisia sanoja, että ken niitä vast'edes\nyritti varastamaan, hän oli kuoleman oma. Vieläpä sanottiin hänen\n\"sanansa\" olevan niinkin voimalliset ja hänen taitonsa niin suuren,\nettä hän lukemalla ja noitatempuillansa toimitti onnellisuutta --\nerinomattain naimaonnea -- niille, joille hän tahtoi onnea toimittaa,\nmutta kirousta ja onnettomuutta niille, jotka hän tahtoi tehdä\nonnettomiksi. Kaikki ihmiset uskoivat, että hänen henkensä oli\nsalaisessa, ylenluonnollisessa yhteydessä jumalien kanssa, sillä\nhän toisinaan myös aivan täsmälleen ennusti vasta tulevaisuudessa\ntapahtuvia asioita.\n\nKaiken tämän lisäksi oli hän kiivain ja ankarin kristinuskon vihaaja\nnäillä seuduilla. Piispan ratsuväelle oli hän ollut kauhuna, sillä\nmissä hän vaan pääsi tilaisuuteen sitä tekemään, tappoi hän heitä\nmilloin iskien heitä miekalla, milloin jostakusta piilopaikasta\nampuen heitä joutsen vasamalla. Monta ratsumiestä oli näin saanut\nsurmansa hänen kauttansa, ja surmattujen kumppalit elivät hänen\ntähtensä alituisessa pelvossa, sillä Kelo oli alinomaa liikkeellä,\nniin yöllä kuin päivällä, väliin siellä, väliin täällä. Siitä syystä\npäättivät piispan ratsumiehet jos jollakin tavalla surmata hänet: he\najoivat vuosikausia häntä takaa, niinkuin sutta ajetaan, mutta kaikki\nheidän ponnistuksensa olivat tyhjään rauenneet. Kelo tunsi kaikki\nmetsän polut. Yönsä hän vietti milloin yhdessä, milloin toisessa\nladossa, milloin jonkun kaatuneen puun juurten suojassa. Ainoastaan\nsalaa hiipi hän kansalaistensa taloihin ja tölleihin ruokavaroja\nkeräämään, noitatemppujansa tekemään ja samalla vihollisiansa\nväijymään. Jos hyvin sattui, oli hän lähettänyt heistä yhden taikka\nkaksi Manan maille, ennenkuin taas pakeni metsiin. Tällä tavoin\nelettyänsä monta vuotta oli häntä ruvettu nimittämään Korven Keloksi.\n\nHän oli nyt uudestaan alkanut lukea loihtusanoja ja tehdä\ntaikatemppuja. Tätä menettelyä kesti siksi, että vaahto toistamiseen\ntuprusi esiin hänen huulillensa, jolloin hän taas väsyneenä\nlepäsi muutaman hetken, katsoen läsnäoleviin entistä hurjemmilla\nsilmäyksillä.\n\nKorven Kelon näin levätessä rupesi lapsi itkemään. Mutta kohta\nkouristi Korven Kelo kovalla kourallaan sitä niin kovasti, että se\ntaas meni tainnoksiin. Sitte huusi hän sähisevällä äänellä kansalle:\n\"Jumalien tahto on että tämän lapsen pitää kuoleman! Tuo vanha\nkirottu mustatakki pesi sen samana aamuna, kuin me poltimme hänen\nkurjan rukoushuoneensa; se on viimeinen niistä lapsista, joita hän\non pessyt saastaisessa vedessä. Sentähden teurastan sen nyt merkiksi\nsiitä, ett'ei tuollaista jumalatointa tointa enää milloinkaan\ntäst'edes toimiteta näillä seuduilla. Paljon on minulla ollut puuhaa\nsaadakseni tämän pennun valtaani! Äiti, senkin konna, oli kätkenyt\nlapsen. Sittekin kuin vihdoin lapsen olin löytänyt, tappeli tuo hupsu\nvielä kanssani niin hurjasti kuin metsän peto ja juoksi huutaen ja\nkiljuen perässäni aina Pyhäjärven rannalle asti. Kuinka lie päässyt\nkuotus järven yli, en tiedä. Eihän siinä näkynyt muuta venettä sillä\npaikalla kuin minun veneeni.\"\n\nLoihtija vaikeni hetkeksi ja loi kiukusta säihkyvät silmänsä vielä\ntainnoksissa olevaan äitiraukkaan.\n\nSitte loihe hän taas lausumaan: \"Ukko vihaa tätä lasta, kaikki\ntaivaan, metsän ja veden haltijat vihaavat sitä! Se on nyt\nteurastettava ja sen veri vielä kuumana sekoitettava Pyhäjärven\nveteen, jotta jumalat tämän kautta suostuisivat meihin, entisen\nsuuttumuksensa heittäen. Antakaatte tänne pyhät astiat!\"\n\nEräs miehistä laski paadelle kaksi suurenmoista hopeista astiaa.\n\nLoihtija polvistui nyt paaden eteen ja pani lapsen selällensä\nmakaamaan paadelle. Sitte kohotti hän ilmaan vasemman kätensä, jossa\nterävä puukko kiiltää kimalteli kokkojen valaisemana. Mutta juuri\nkuin hän oli työntämäisillään puukon lapsen sydämeen, tarttui joku\ntakaa hänen käsivarteensa ja esti häntä lyömästä. Estäjä oli Lyyli,\njoka äkkiä oli hyökännyt paikalle. Saatuansa iskun estetyksi, työnsi\nhän loihtian syrjään ja asettautui hänen ja lapsen väliin.\n\nKaikki säikähtyivät tästä odottamattomasta tapahtumasta.\nTyytymättömyyttä ja suuttumusta osoittavia ääniä kuului monelta\ntaholta.\n\nMutta Lyyli puhui milt'ei uhkaavalla äänellä: \"Sinä et saa teurastaa\ntuota viatonta lasta, Korven Kelo! Kuuletko -- minä kiellän jyrkästi\nsinua sitä tekemästä! Mulkoittele vaan silmiäs -- Liuksialan Lyyli\nei pelkää sinua. Koetappas lyödä minua puukollas, jos uskallat!\nTaikka piteleppäs _minua_, niinkuin pitelit tuota vaimoraukkaa,\njoka puolikuolleena makaa tuolla kivien raossa! Tuossa seisoo enoni\n-- etkö usko häntä tarpeeksi voimalliseksi kostamaan minua vastaan\ntehtyä loukkausta?\"\n\nTyytymättömyys paisui kansassa. Moniaalta kuului uhkauksia Lyyliä\nvastaan ja kaikkialla huudettiin, ett'ei nuoren neidon, vaikkapa hän\nolikin rikas ja mahtava, sopinut koettaa estää pyhien jumalien tahtoa\ntapahtumasta. Korven Kelo, loihtija, oli raivoissaan.\n\nSinä hetkenä astui Hatanpään Heikki teurastuspaaden luoksi. Hän\nkantoi oikeassa kädessään miekkaa, jonka hopeaiseen kahvaan oli\nkiinnitetty kiiltäviä hohtokiviä.\n\nLyötyänsä miekkansa lappeella paateen niin kovasti, että kajahteli\nylt'ympäri, ärjäsi hän loihtijalle: \"Jos vaan sakari-sormellasikin\nkajoot Lyyliin, niin hakkaan sinun ruumiisi, Korven Kelo,\nniin pieniksi palasiksi kuin pienimmät kokkareet kevätkylvöön\nvalmistetussa pellossa. Sitte syötän sinun mäsäksi muserretut luusi\nja sirpaleiksi särjetyn lihasi koirille, jotta ei sinun henkiraukkasi\nManalassakaan saa majaa, vaan syöstään ikuisiksi ajoiksi julmain\nSyöjätärten kiusattavaksi! Kautta kaikkien jumalien vannon näin\ntekeväni!\"\n\nYlpeä hymyily leikki Lyylin huulilla kun hän loihtijalle lausui:\n\"Mitäs sanot tästä puolustajastani? Etpä tietäne, että hän ja setäni\ntänään valittiin päälliköiksi sotaan kristityitä vastaan?\" Korven\nKelo vapisi vihasta, hänen silmänsä tulistuivat veripunaisiksi\nja olivat tunkea ulos kuopistansa, kasvot ja huulet muuttuivat\nmaksankarvaisiksi. Puukko putosi hänen kädestänsä.\n\nKansan levottomuus oli suuri, suuttumus yleinen.\n\n\"Älä lue kiroussanoja ylitsemme korven Kelo? Eihän syy tähän\njumalattomuuteen ole meissä! Meidän tahtomme on että lapsi\nteurastetaan!\" -- huudettiin.\n\nKamalalla, tuskin kuuluvalla äänellä sähisi loihtija Lyylille: \"Mene\npois Lyyli! Minä en tahdo sinulle mitään pahaa! Tuo vaimo kävi joka\npäivä rukoushuoneessa messua kuulemassa; hän olisi kuolemankin\nansainnut.\"\n\nLyyli kääntyi nyt enonsa puoleen sanoen: \"Rakas eno kultani! Pelasta\nminun tähteni, oman Lyylisi tähden, tuo viaton lapsi kuolemasta!\nMuuten et saa konsanaan enää nähdä minua iloisena, et kuuna\nmilloinkana! Jos tuo lapsi tapetaan, niin täytyy minunkin kuihtua ja\nkuolla murheesen. Sitäpä se taisi ennustaakin tuo ammuttu lokki, joka\nputosi alas jalkaini eteen.\"\n\nTavelan synkistyneet kasvot olivat vähitellen, hänen ihanan\nholhotyttärensä sanoja kuunnellessansa, muuttuneet leppyisemmiksi.\nMutta kun Lyyli lopuksi rupesi puhumaan lokista, niin vavahti Tavela\näkisti niinkuin häntä olisi peitsellä pistetty ja samassa hänen\nmuotonsa muuttui kovin murheelliseksi. Luomatta silmiänsä Lyyliin\nvastasi hän nuhtelevalla äänellä: \"Mihin kaikkiin sinun hurjuutesi\nsaa sinua vietellyksi! Onko tuo laidallista, ettäs sekaannut\ntällaisiin asioihin! Tämä nyt on minulle siitä, että olen ollut\nliiaksi hellä sinua kohtaan! Niinhän se liiallinen hellyys itsensä\nkostaa! -- Kuulithan että Korven Kelo äsken sanoi, jotta meidän\njumalat vaativat lapsen kuolemata sovitukseksi siitä, että niin moni\ntässä läsnä olevista on antanut kristittyjen viekotella itseänsä\ntunnustamaan heidän muukalaisia jumaliansa.\"\n\nLyyli nojautui alas paasta kohden, otti lapsen syliinsä ja hyväili\nsitä. Lapsi aukasi silmänsä, tosin vaan hetkeksi, -- jonka kuluttua\nhän ne taas sulki, mutta Lyyli oli jo ehtinyt näkemään niissä niin\nsydäntä musertavaa tuskaa ja peljästystä, että hän itse oli puhjeta\nitkuun.\n\n\"Ei! ei! Se ompi mahdotonta!\" -- huudahti hän ja kyyneleet tunkivat\nesiin hänen silmistänsä. \"Eivät meidän hyvät jumalamme voi\nvaatia, että tämä kaunis, viaton lapsi murhataan! Korven Kelo on\nsiinä asiassa kovin erhettynyt, sen voin vakuuttaa teille, armas\nsetäni! Voi, lahjoittakaatte minulle tämä pienokainen! Varmaankin\nminä hänestä kasvatan kelpo sankarin, joka kerran kovasti kostaa\nkristityille kaikki heidän pahat tekonsa. Niinhän se on: kansansa\nkostaja ja pelastaja tästä pojasta kerta tulee! Ettekö suo minun\npitää häntä, eno kulta? Hennotteko kieltää rukoustani?\" Vanha Tavela\noli hämillänsä.\n\n\"Mitenkä yksipäinen sinä olet!\" -- tiuskasi hän äkäisesti. --\n\"Pitäisihän sinun ymmärtämän, ett'ei tämä ole minun yksityinen\nasiani. Koko kansaa tämä asia koskee; kansa siis kokonaisuudessaan\npäättää ja määrää mitenkä tässä on meneteltävä.\"\n\n\"Anna lapsi tänne! Sen pitää kuoleman, sillä pyhät jumalamme vaativat\nsen verta!\" -- kiljasi loihtija.\n\n-- \"Anna lapsi heti paikalla Korven Kelolle, sinä ylpeä hupsu! --\nMuuten me sinut kivitämme taikka poltamme! -- Tottele heti kohta!\"\n\nTällaisia kiivaita uhkauksia kuului kaikkialla. Kansa oli hurjistunut.\n\nLyyli vaaleni, mutta hänen silmänsä säteilivät. Hän loi ne Hatanpään\nHeikkiin ja näiden nuorten katseet sulautuivat muutamaksi hetkeksi\ntoisiinsa. He eivät sanaakaan vaihtaneet, mutta kuitenkin ymmärsi\nHeikki heti mitä apua Lyyli toivoi häneltä saavansa. Hän kääntyi\nkansan puoleen ja sanoi ankaralla äänellä: \"Mitä kuulenkaan!\nTe uhkailette Liuksialan Lyyliä -- ja mistä syystä? Siitä että\nhänellä on hellä ja armahtavainen sydän, että hän tahtoo pelastaa\ntuon pienen lapsen, jonka Korven Kelo selvästä _erhetyksestä_ on\nmäärännyt kuolemaan. Yksin se seikka jo, että Liuksialan Lyyli tahtoo\nhäntä kasvatiksi, on tarpeeksi riittävä syy siihen, että lapsi\nsäästetään... Te ette tahdo sitä? Niinpä niin! -- Hoi Hatanpään\nmiehet! Tulkaatte luokseni kaikki, kaikki alustalaiseni ja ottakaatte\naseet mukananne! Jos minun täytyy väkivallalla suojella tuota lasta,\nniin pitää tässä vuotaman verta niin runsaasti, että sen tulva nousee\nnilkkoihimme asti!\"\n\nNyt nousi hirmuinen meteli ja kaikki miehet riensivät noutamaan\naseitansa. Kiivaita huutoja ja kirouksia kuului kaikkialla. Lävitse\nväentungoksen tunkivat Hatanpääläiset rakastetun isäntänsä luoksi. He\nolivat tottuneet ehdottomasti luottamaan hänen rehellisyyteensä, aina\ntäydellisesti vakuutettuina siitä, että se asia, jota hän puolusti,\noli oikea ja hyvän omantunnon vaatimusten kanssa yhtä pitävä. Heitä\noli lähes kaksi sataa miestä.\n\nSill'aikaa oli Tavela lähestynyt Korven Keloa ja kuiskannut hänelle\nmuutamia sanoja korvaan. Loihtija ensin katsoa tuijotteli häneen\nsuurin silmin, pudistaen vastenmielisyyden merkiksi tuimasti\npäätänsä, mutta Tavelan hänelle uudestaan jotakin kuiskattua\nnousi Korven Kelo ylös teurastuspaadelle ja antoi käsiänsä ilmaan\nkohottamalla kansalle merkin siitä, että hänellä oli sille jotakin\nsanottavaa. Mutta meteli ja häirinki olivat niin suuret, että\nainoastansa ani harvat huomasivat Korven Kelon antaman merkin.\nSentähden toi Tavela lähinnä olevasta kokosta pitkän tulisoihdun\nja antoi sen loihtijalle. Kun tämä jonkun hetken oli heiluttanut\ntulisoihtua päänsä yli, taukosi melu ja kukin kallisti korvansa\nkuullaksensa rikkiviisaan tietäjän puhetta.\n\nKorven Kelo alkoi sanella: \"Tuo lapsi jääköön elämään, koska\nLiuksialan Lyyli niin tahtoo! Löytyy eräs keino, jonka kautta\nsaadaan kirous poistetuksi siitä ja jumalat sovitetuiksi. Tavela\nkertoi minulle, että hänellä on varana erinomattain oivallisia\nteuraita tälle juhlalle. Kun ristinmerkki tuon lapsen otsasta pestään\npois parhaimman oriin sydänverellä, niin sillä keinolla saadaan\ntaivahinen pilvien pitäjä leppymään ja lapsi pelastetuksi kirottujen\nkristittyjen jumalien kovista kourista. Taluttakaa siis heti teuraat\ntänne!\"\n\nNiitä oltiinkin jo Tavelan edellä antaman käskyn johdosta noutamassa,\nja kova hevosten hirnunta kuului, ja kohta talutettiin oriita,\nkauniimpia mitä voipi nähdä, teurastuspaikalle.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\n\nLyyli oli lapsi sylissään rientänyt lapsen vielä tainnoksissa\nmakaavan äidin luo. Annettuansa lapsen eräälle palvelusneidollensa\npidettäväksi, kumartui hän vaimon puoleen ja koetti saada häntä\ntointumaan. Mutta kun tämä toimi ei tahtonut hänelle onnistua, käski\nhän Heikin, joka seisoi siinä lähellä, toimittamaan sangollisen\nviileätä vettä. Kun hän sitte oli pessyt haavat onnettoman päässä\nverestä puhtaiksi ja hieronut hänen otsaansa ja käsiänsä vedellä,\nniin tämä virkosi, aukaisi silmänsä ja huokasi syvään, niin syvään\nkuin yksin rakkaan lapsensa kadottanut äiti voipi huoata.\n\nKovin iloissaan tästä menestyksestä sanoi Lyyli vaimolle, hyväillen\nhäntä niin hellästi, kuin olisi hän ollut hänelle läheinen\nsukulainen: \"Ole huoletta vaan -- lapsesi vielä elää! Eihän kukaan\nenää sille pahaa tee eikä sinullekaan! -- Ole täydellisesti\nrauhoitettu! -- Eiväthän nuo haavatkaan päässäsi ole kovin\nvaarallisia. Minä olen ne nyt pessyt ja sitonut. Toivoni mukaan ne\npian paranevat, kun, Liuksialaan tultuamme, toimitan niihin sopivia\nvoiteita.\"\n\nVaimo kohosi istumaan ja katseli hajamielin ympärillensä. Ainoastaan\nhämärästi ja epäselvästi hän muisti, mitä oli tapahtunut. Hän painoi\noikean kätensä otsaansa ja rupesi ajatuksiansa järjestelemään.\n\nLyyli otti lapsen palvelustytöltänsä ja laski sen äidin syliin.\n\n\"Tässä hän nyt on, tuo armaasi!\" -- sanoi hän. \"Hänkin on jo\ntointunut. Huomaappas, kuinka hellästi hän katsoo sinuun!\"\n\nRaikas ilon huuto läksi äidin huulilta. Hän otti lapsen syliinsä ja\npainoi sitä kuumeentapaisesti rintaansa vastaan. Sen ohessa hän itki\nilosta. Vähitellen hän toki rauhoittui ja nousten seisoallensa lausui\nhän Lyylille: \"Minun pitää nyt viedä lapsi kotiin. Tuon huivin, jonka\nolet käärinyt sen ympäri, lainaan sinulta, mutta kyllä sen taas\ntoimitan takaisin. Jää nyt hyvästi!\"\n\nLyyli esti häntä menemästä.\n\n\"Sinä et saa lähteä vielä. Etkä sinä nyt yksin jaksaisikaan lapsi\nsylissäsi kävellä kotiin.\"\n\nVaimo olikin ensi innossaan arvannut voimansa suuremmiksi, kuin\nne todella olivat. Nyt jo rupesi hänen päätänsä heikkoudesta\npyörryttämään ja hänen täytyi istua kivelle.\n\n\"Mennään sitte yhdessä\" -- jatkoi Lyyli puhettansa. -- \"Minäkin\njo pian lähden täältä. Aikomukseni onkin ottaa sinut kanssani\nLiuksialaan.\"\n\n\"Kuinka? Kuuluun Liuksialaanko?\" -- kysyi vaimo ihmetellen.\n\n\"Niinpä aivan. Olen kuullut kerrottavan, että miehesi muutti Manalaan\njo ennenkuin lapsesi olit ehtinyt synnyttääkään ja ettäs tätä nykyä\nelät mitä kurjimmassa köyhyyden tilassa. Minulla on tarpeeksi\ntavaroita itselleni, sinulle ja lapsillesi. Tahtoni onkin se, että\ntuo poikasi kasvatetaan minun kodissani, jotta saan sitä pitää\nsilmällä.\"\n\nHuomattuaan äidin kasvojen vuolteissa levottomuutta, lisäsi Lyyli\nsuloisesti hymyillen: \"Älä pelkää, että aion sinulta riistää lapsesi.\nEmpä suinkaan! Kyllä sinä häntä saat pitää ja kasvattaa; -- kuitenkin\nsillä ehdolla, ettäs elät ja olet minun luonani. Minulla onkin tuohon\npoikaan yhtä suuri oikeus kuin sinulla, sillä minä olen pelastanut\nsen kuolemasta.\"\n\n\"Vai sinäkö sen pelastit! Enkä minä vielä ole kiittänytkään sinua\nsiitä!...\"\n\n\"Jääkööt kiitokset toistaiseksi!\" -- keskeytti häntä Lyyli. -- \"Vaan\nmikä on pojan nimi?\"\n\n\"Antero\" --.\n\n\"Antero! Sehän on kristillinen nimi! Kyllä meidän pitää antaman\nhänelle joku toinen sopivampi nimi! Mitäs sanot, jos nimittäisimme\nhäntä Viikiksi? Viikki on minusta hyvin kaunis ja mukava nimi.\"\n\n\"Toinenko nimi?\" -- sanoi vaimo vavahtaen. Katsottuansa arasti\nympärillensä lisäsi hän kuiskaavalla äänellä: \"Etkö tiedä, että minä\nolen kristitty?\"\n\n\"Tiedän kyllä, ettäs olet sen verran kristitty, kuin useat muutkin\nmeistä olivat kristityitä, niin kauan kuin Tuomas piispan ratsuväellä\noli valta täällä\" -- vastasi Lyyli.\n\n\"Ei, ei! -- Asia ei ole ymmärrettävä siltä kannalta!\" -- huudahti\nvaimo laskien kätensä sydämellensä. -- \"Minä olen ajatusteni ja\ntunteitteni puolesta todellinen kristitty. Hamaan kuolemaani saakka\nolen muistava jok'ainoan sanan, jonka Wildefried isä on minulle\npuhunut, ja kätkevä hänen viisaat neuvonsa ja opetuksensa sydämeeni.\nMinä en salli, että lastani nimitetään muulla nimellä kuin sillä,\nminkä hän kasteessa on saanut.\"\n\nLyyli katsoi häneen kummastelevin silmin.\n\n\"Sinä haaveksit syystä että nyt olet sairas ja heikko! Kylläpä\ntuollaisista pahanpäiväisistä houreista pääset, kun tulet terveeksi!\"\n-- vakuutti Lyyli.\n\n\"Pidätkö minua niin kevytmielisenä?\"\n\n\"En sinua ensinkään pidä kevytmielisenä, vaan luulen ja tiedän,\nettä raskaat murheesi ovat saaneet sinun haaveksimaan kaikenmoisia\nhullutuksia, joista tuo vanha mustatakki muukalainen on jaaritellut\nsinulle!\"\n\n\"Älä puhu siten! Sanasi loukkaavat kovasti mieltäni!\"\n\n\"Olkaamme siis siitä asiasta puhumatta! -- Nimitä sinä vaan poikaasi\nAnteroksi, jos niin mielit... sitä en kiellä sinua tekemästä. Mutta\nminä nimitän kuin nimitänkin häntä Viikiksi. -- Vaan johan ollaan\nteurastamis-toimissa! Minunkin pitää mennä noutamaan teurasraavaan\nverta.\"\n\nLyyli otti pienen hopeisen maljan taskustaan. Samassa huudahti\nteurastuspaaden luona seisova loihtija: \"Missä on lapsi? Tuokaatte se\nheti tänne!\"\n\nSurkealla valitushuudolla vastasi pelästynyt äiti tähän kysymykseen.\nVavisten koko ruumiissansa sulki hän lapsensa syliinsä. -- Eräs vanha\ntalonpoika tuli lasta noutamaan.\n\n\"Anna lapsi minulle!\" -- sanoi talonpoika.\n\n\"En! en! -- Voi lapsi raukkani! -- En anna sitä sinulle. Mitä sillä\ntekisitkään? En anna!\" -- änkkäsi äiti, jonka vaaleasta otsasta tuska\npusersi raskaita hikipisaria.\n\n\"Mitä sillä teen? No vienpä sen Korven Kelolle, joka pesee siitä\nkirouksen pois\" -- vastasi talonpoika.\n\n\"Korven Kelolleko! Voi kaikki taivaan pyhät! Ei ole lapseni tehnyt\nmitään pahaa eikä hänessä asu kirousta! En anna lastani... en\nkenellekään!\"\n\nMelkein mielipuolena tuskasta ja kauhistuksesta katseli vaimo\nympärillensä nähdäkseen, mistä hän lapsinensa parahiten pääsisi\npakoon. Hän tunsi itsensä kyllin vahvaksi juoksemaan, juoksemaan niin\nkovasti ja vikkelästi, ett'ei kukaan häntä saavuttaisi!\n\nLyyli kumartui vaimon puoleen ja puhui päättävällä äänellä hänelle\nkorvaan: \"Anna heille lapsi, he eivät tee sille pahaa! Älä ärsytä\nheitä! Jos he joutuvat raivoon, niin teurastavat sen heti paikalla,\nenkä minä ota toistamiseen pelastaakseni sen henkeä syystä, ett'ei se\ntoimi minulle enää onnistuisi, jos häntä yrittäisinkin pelastamaan!\"\n\nNämät sanat sanottuansa irroitti hän lapsen äidin helmasta ja antoi\nsen talonpojalle, joka viipymättä vei sen Korven Kelolle. Lyyli astui\nnyt myös teurastuspaasta lähemmäksi.\n\nKansa oli hyvissä mielin siitä, että loihtija oli päättänyt antaa\nlapsen elää. Harva läsnä olevista oli niin julmamielinen, että hän\npaljaasta verenhimosta olisi suonut näkevänsä lapsen teurastettavan.\nLoihtijan mahtisana se se oli saanut heidät raivoon. Sillä niin suuri\noli heidän luottamuksensa häneen, että siinä olisi syntynyt verinen\ntappelu, jos loihtija yhä olisi väittänyt, että jumalien tahto oli,\nettä lapsi piti teurastettaman. Nyt olivat kaikki iloiset siitä,\nettä tämä asia oli saatu päätteesen tuollaista julmaa verileikkiä\nvälttämällä.\n\nNoita oivallisia teurastusraavaita tahtoi jokainen läheltä nähdä ja\ntarkastella. Väen tungos niiden ympärillä oli suuri. Niin pulskia\noriita moni ei ollut eläissään ennen nähnyt.\n\n\"Tuhat tulimmaista! Ovatpa nuo mainioita hevosia! Katsokaapas tuota\nvalkean-karvaista viisivuotiasta! Siinä on juhtaa niin paljon kuin\nkahdeksassa!\" -- huudahti yksi.\n\n\"Entäs tuo musta tähtiotsa! Moista ratsua ei löytyne sadan penikulman\npäässä!\" -- sanoi toinen.\n\n\"Voiton kaikista ottaa kuitenkin tuo tummankarvainen raudikko!\nJos saisin ottaa yhden noista kaviokonteista omakseni, niin sen\nottaisin!\" -- väitti kolmas.\n\nNeljäs piti hiirenkarvaista parempana, viides haalevaa raudikkoa.\n\nLoihtijan ehdotuksesta valittiin vihdoin neljä hyviksi\nhevoskasvattajiksi tunnettua talon-isäntää antamaan lausuntonsa\nsiitä, mikä oriista oli parhaimpana pidettävä. Näiden tarkastus\npäättyi siten, että arvelivat tummankarvaista raudikkoa kaikista\netevimmäksi. Se oli siis ensin teurastettava. Mutta ennenkuin\nryhdyttiin teurastamispuuhiin, luki loihtija taas suuren joukon\nloihtusanoja, sen ohessa kamalasti tuijotellen silmillänsä ja tuon\ntuostakin joutuen haltioihinsa. Kun vihdoin kaikki tarpeelliset sanat\nolivat sanotut ja rukoukset luetut, talutettiin raudikko pyhän paaden\nluo ja sen jalat sidottiin köysillä yhteen, jotta se kaatui. Sitte\niski Tavela muutamin taikasanoja jupisten pitkän teurastuspuukon sen\nsydämeen.\n\nTärkeä asia tässä toimituksessa oli se, ett'ei yhtäkään veren pisaraa\nteurasraavaasta pääsisi vuotamaan maahan. Siksi vaadittiinkin\nerityistä taitoa ja harjaantumista teurastajalta ja teurasraavas\npidettiin sellaisessa asemassa, että veri helposti pääsi vuotamaan\nniihin pyhiin astioihin, joita muutamat lähellä seisovat miehet sitä\nvarten pitivät varalla.\n\nNäin kauaksi oli ehditty teurastustoimissa sinä hetkenä, jolloin\nlapsi kannettiin Korven Kelolle. Otettuansa sen vastaan, katseli\nloihtija sitä säihkyvin silmin. Hänen kasvonsa synkistyivät, hänen\nsieramensa laajentuivat ja hänen raskaasti hengittäessänsä aaltoili\nhänen rintansa. Selvä oli, että verenhimo uudestaan oli vallannut\nhänen.\n\nTämän huomattuansa huudahti Tavela hänelle: \"Kiiruhdappas pesemään\nlapsen päätä! Mitä kuumempi veri on, sitä suurempi voima siinä asuu,\nsen muistanet\".\n\nSilminnähtävällä vastenmielisyydellä teki loihtija, niinkuin Tavela\nkäski hänen tehdä. Lukien sopivia loihtusanoja ja noituen ja uhaten\nkristittyjen jumalia, vaatien niitä luopumaan pois lapsesta, pesi hän\nlapsen pään ja rinnan teurasraavaan verellä, jonka jälkeen hän antoi\nsen Lyylille, joka vei sen pelvosta puolikuolleelle äidille.\n\nSen jälkeen nousi loihtija taas teurastuspaadelle ja huusi korkealla\näänellä: \"Tulkoot nyt myös kaikki muutkin, joihin kristityt\nmustatakit ovat lukeneet sanoja ja tehneet ristinmerkkejä rinnalle,\ntänne puhdistamaan itseänsä! Itse taatto taivahinen vaatii sitä ja\nsitä vaativat kaikki jumalamme! Ennenkuin niin on tapahtunut, ei\nhuoli Pyhäjärvi juoda teurasraavaan verta eikä tuli syödä syöttilään\nlihaa!\"\n\nSuuri oli niiden joukko, jotka nyt riensivät \"puhdistamaan\" itseänsä\npirskoittamalla teurasraavaan pyhää verta otsaansa ja kiireellensä.\nNiiden joukossa olivat Heikki ja Lyylikin.\n\nTämän tapahtuessakin luki viisas loihtija mahtavia sanoja ja saneli\nkiivaita kirouksia niille, jotka vast'edes antautuisivat vieraiden\njumalien palvelukseen.\n\nJälellä olevatkin teurasraavaat tapettiin sitte. Kaikki sisukset ja\nsydämykset heitettiin tuleen. Sitä varten olikin nuo kaksi lähellä\nseisovaa kokkoa tehty muita suuremmiksi, että teurasraavaitten\nsisukset niissä helposti voisivat palaa poroksi. Mutta kaikki veri\nsäilytettiin visusti ja suurimmalla huolella.\n\nJo ompi mainittu, että Lyylillä oli pieni hopeinen malja, jossa hän\naikoi säilyttää teurasraavaan pyhää verta. Kaikilla muillakin oli\njonkunmoinen pieni astia sitä varten varalla: rikkaimmilla hopeasta\ntahi vaskesta, köyhemmillä sarvesta, puusta taikka tuohesta tehty.\n\nYksi juhlan tärkeimmistä tempuista oli nyt tehtävänä: matkue\nPyhäjärven rannalle. Pyhäjärven aaltoihin oli teuraitten veri\nsekoitettava; ne rukoukset, jotka sen rannalla rukoiltiin, olivat\ntaivahiselle Ukolle ja muille jumalille muita rukouksia otollisemmat.\n\nKaikki olivat valmiit matkaan; loihtijan käskyä lähtöön varrottiin.\n\nMutta Korven Kelo katsoi, ollen vihoissaan, pitkään lapsen äitiin.\nVihdoin ärjäsi hän julmalla äänellä: \"Tuo vaimo ei vielä ole\npuhdistanut itseänsä! Ell'ei hän tahdo sitä tehdä, niin pitää hänen\nkuoleman!\"\n\nOnneton äiti kyyristyi näitä kuullessaan. Pakanain menettely hänen\nlapsensa kanssa oli nostanut kauhua ja hirmua hänessä ja hän oli\nlujasti päättänyt ennemmin kuolla kuin kieltää Kristuksen, josta\nWildefried isä oli hänelle saarnannut.\n\nHuomattuansa uhkaavan vaaran riensi Lyyli vaimon luokse ja pirskoitti\näkkiarvaamatta maljastansa muutamia pisaria verta hänen kasvoihinsa.\nSitte kääntyi hän päättävästi loihtijan puoleen ja lausui: \"Tuo vaimo\nraukka on liian sairas ja heikko voidaksensa itse tulla pyhää verta\nnoutamaan, mutta puhdistustoimi, josta puhuit, on nyt tapahtunut\nminun kauttani.\"\n\nLoihtija puri huuleensa ja antoi käskyn lähtöön. Pyhäjärven rannalle\nehdittyänsä tyhjensi kukin astian, jossa kantoi verta, sen aaltoihin,\ntämän ohessa rukoillen itsellensä taivahiselta Ukolta sitä, mitä\nhänen parahiten oli tarvis. Talonisännät ja muut, jotka maata\nviljelivät, pyysivät kasville sopivaa ilmaa, jotta ohra orastuisi,\nkaura kauniisti kasvaisi, nuoret tytöt rukoilivat naimaonnea j.n.e.\nMutta itse Pyhäjärveä pyydettiin antamaan sen aaltoihin laskettua\nverta jumalille juotavaksi, jonka tähden rukoukset alkoivat\ntämäntapaisilla sanoilla:\n\n    Anna, armas Pyhäjärvi,\n    Jumalien juomasanko,\n    Vesisäiliö sävyisin,\n    Anna taivaan taaton juoda,\n    Pilvien pitäjän särpiä!\n\nMutta ei yksin Ukko jumalaa, vaan muitakin jumalia rukoiltiin tässä\ntilaisuudessa. Niin pyysivät kalastajat Ahdilta ja Ahtolan kansalta\nhyvää kalaonnea ja talonemännät muistuttivat Pyhäjärven impeä\nsiitä, että hän pyytäisi Tapion ja Tapiolan väen, kun nämät tulivat\nnoutamaan vettä ja maistelemaan teurasraavaitten verta, varjelemaan\nheidän metsissä ja laitumilla kuleksivaa karjaansa metsänpedoista\nja kaikista vahingoista, jotka eläimiä metsässä kulkiessa voivat\nkohdata, soihin ja rämeihin joutumasta y.m.\n\nSitte kuin kaikki toimet Pyhäjärven rannalla olivat suoritetut, oli\nvaan viimeinen ja iloisin osa juhlasta enää jälellä. Teurastettujen\noriitten ruumiit leikattiin kappaleiksi. Jok'ainoa juhlassa läsnä\noleva sai kappaleen lihaa, jota hän riensi paistamaan jonkun kokon\nleimunevassa liekissä. Kaikki luut poltettiin, mutta oriitten\npääkallot pystytettiin pitkien, teurastuspaikan ympärille pystyyn\nlyötyjen paalujen päähän.\n\nHevosen liha oli pakanallisten esivanhempaimme paras herkkuruoka.\nYksi pätevimmistä syistä heidän vihaansa kristin-oppia ja sen\nlevittäjiä vastaan oli juuri se, että kristityt papit kielsivät heitä\nhevosen lihaa syömästä. Pyhäjärven lähitienoilla asuvat Hämäläiset\neivät olleet moneen vuoteen uskaltaneet syödä hevosen lihaa; eipä\nsiis ihmettelemistä, että he nyt ensimäistä sopivaa tilaisuutta\nhyväksensä käyttäen oikein ahmaamalla kävivät lihavien paistien\nkimppuun. Kotoa juhlalle mukana tuodut eväät, mesijuomat ja oluet\notettiin nyt myös esiin, jotta siellä pian syntyi ilmeinen ilo,\nsuurta melua ja hälinää.\n\nLyyli ei jäänyt osaa ottamaan tähän iloon. Heti kuin juhlan --\nniin sanoaksemme -- virallinen osa oli päättynyt, läksi hän\npalvelijatartensa kanssa kotiin, vieden mukanansa myös lapsen ja\nlapsen äidin.\n\nHatanpään Heikki saattoi Lyyliä aina rantaan asti, josta Lyylin\nveneellä oli kulkeminen Pyhäjärven vastakkaiselle rannalle, josta hän\nMessukylän kautta matkusti kotiin. Heidän rantaa kohti käydessänsä\nsanoi Heikki: \"Kulunut päivä oli erittäin vaiherikas päivä!\"\n\n\"Niinpä oli. Mitäpä tämä kaikki ennustaneekaan? Tuo ammuttu lokki\nesimerkiksi!\"\n\n-- \"Älä ole kauvemmin levoton sen asian tähden, Lyyli!\"\n\n-- \"Enhän juuri olekkaan levoton... mutta\"... \"Mutta mitä?\"\n\n-- \"Niin mitä? Sitä aion sanoa, että on vaikea arvata sellaisia\ntapahtumia, jotka vast'edes tulevat tapahtumaan... Luuletko, Arvo,\nettä olette tarpeeksi voimalliset torjumaan päähänne tuon kristityn\npiispan sotajoukot? Kun äsken sanoin jäähyväiset enolleni, näytti\nhän sangen levottomalta; sellaisena en ole häntä milloinkaan ennen\nnähnyt.\"\n\n-- \"Siitä olen täydellisesti vakuutettu, että voimme estää heitä\npääsemästä Nokian virran yli. Enempää ei ensi aluksi tarvitakkaan.\nKasvamistaan kasvaa joukkomme, miehiä kun turvaamalla tulvaa meidän\navuksemme; ja tiedäthän, että meille on luvattu apua aina Karjalasta\nja Venäjältä asti.\"\n\n\"Elleivät vaan myöhästyisi nuo etäällä asuvat auttajat.\" He olivat\nnyt saapuneet järven rannalle. Heikki tarttui Lyylin käteen ja sanoi\nkuiskaamalla, katsoessaan syvään hänen silmiinsä: \"Minun olisi hauska\ntietää, otatko sinä mieltyäksesi minuun? Sano se nyt ennenkuin\nerkanemme toinen toisestamme.\"\n\n\"Niin... miksikä sitä pitäisin salassa? Sinä olet urhoollinen ja\njalo mies, Arvo! Kyllä minä sinulle pysyn uskollisena.\"\n\nLuoden viehättävän katseen nuorukaiseen, lisäsi Lyyli suloisesti\nhymyillen: \"Toimita sinä nyt vaan että saamme voiton kristityistä,\nkyllä minä sitte otan toimittaakseni että sinä saat voiton -- noista\nrikkaan rikkaista ja mahtavista kosijoista, joista enoni alinomaa\npuheskelee.\"\n\nTämän sanottuansa hyppäsi hän keveästi veneesen, johon hänen\nseuraajansa jo olivat asettuneet istumaan.\n\nHeikki jäi katsomaan venettä, joka kiireesti kiiti eteenpäin. Pian\nse oli ehtinyt toiselle rannalle. Sieltä viittasi Lyyli vielä kerran\njäähyväiseksi huivillansa sulhollensa ja katosi sitten näkymättömiin\nrannalla kasvavien leppien taakse.\n\nHeikin sydän oli suloa täynnä. Nyt oli hän vihdoin Lyylin huulilta\nkuullut ne sanat, joita hän niin hartaasti oli toivonut saavansa\nkuulla! Mutta näihin sulon tunteisiin sekaantui hänen tahtomattansa\nmyöskin kaipauksen ja murheen tunteita. Salainen aavistus jostakusta\ntapahtumasta, vielä tietämättömästä ja tuntemattomasta turmiosta\nvaltasi hänen mielensä. Hän koetti karkoittaa nämät ikävät ajatukset\nmielestänsä pois, mielikuvituksessaan pukien tulevaisuutensa onnen\nkesäistä aamuruskoa loistavampaan pukuun, mutta tuon tuostakin\nsynkät pilvet asettuivat hänen ja hänen juuri valmiiksi rakentamansa\ntoivolinnan väliin, jotta hän ei enää voinut sitä nähdä. Lyylin\nmuotoakaan ei hän osannut kuvata hymyileväksi, iloiseksi, vaan hän\nnäki hänet vaaleana, sellaisena, kuin hän oli ollut sinä hetkenä,\njolloin vanha Taara oli hänelle veristä kuolemaa ennustanut. Tästä\nsyystä Heikki pian suuttui itseensä ja soimasi itseänsä akkamaisesta\nluulottelevaisuudesta.\n\nTultuansa takaisin teurastuspaikalle, ilmoitti Heikki Tavelalle, että\nhän kohta aikoi lähteä Nokian virralle, ollaksensa paikallansa, jos\nkristityt tekisivät äkkipikaisen rynnäkön. Tavela tarjoutui hänelle\nseurakumppaliksi ja molemmat menivät, annettuansa tarpeelliset\nkäskyt niille miehille, jotka jäivät juhlan viettoa jatkamaan, sille\npaikalle, missä pulskat ratsunsa seisoivat suitsimista puihin kiinni\nsidottuina.\n\nJuhlaa viettävien ilo ja riemu uhkaavat jo paisua kohtuullisuuden\nrajojen yli. Näiden Ukon juhlain loppupuolella pidettiin usein\nhyvinkin raivoisaa ja hurjantapaista elämää. Enemmän kuin kolme\nsataa vuotta tässä kerrotuita tapauksia myöhemmin kirjoittaa\nuskonpuhdistuksen isä Suomessa, jalo piispa Mikael Agricola,\njonka aikana näitä Ukon juhlia, vaikka muutetussa muodossa, vielä\nvietettiin, niistä sanasta sanaan seuraavalla tavalla:\n\n    \"Ja quin kevekylvö kylvettin\n    Silloin Ukon malia iootijn\n    Sihen haetin Ukon vacka.\n    Niin loopui pica ette acka.\n    Siitte paljo häpie sielle techtiin\n    Quin seke cultin ette nechtin\".\n\nKun Tavela ja Heikki saapuivat Nokian virralle, tapasivat he\nsuurimman osan vartijaväestä makaamassa puoleksi sammuneiden kokkojen\nja nuotioiden ympärillä, raskaasen uneen uupuneina. Niin ahkerasti\noli sielläkin Ukon maljoja kallisteltu, että tuskin ainoatakaan\nmiestä löytyi, joka olisi jonkinmoisella kunnolla kyennyt hoitamaan\nvartiotointansa. Tämän nähtyänsä suuttuivat Tavela ja Hatanpään\nHeikki kovasti. Mutta mitäpäs viha ja närkästys tässä auttoivat:\npahoista sanoista ei ottanut kuume poistuakseen päihtyneiden päästä.\nEnnenkuin nämät väsyneet vartijat olivat unelle suorittaneet\ntäyden veron, ei olisi mikään voima maailmassa jaksanut tehdä\nheistä taisteluun kykeneviä sotureita. Se asia päälliköitä vähän\nlohdutti, että kaikki veneet ja lautat edellisenä päivänä olivat\nsoudetut virran itäiselle rannalle, jotenka suurin vaara äkillisestä\npäällekarkauksesta oli poistettu.\n\nUkko Tavela oli väsyksissään edellisen päivän monista puuhista ja\ntoimista. Hän laskeutui lepäämään erään nuotion viereen ja nukkui\npian.\n\nHatanpään Heikki oli päättänyt olla valveilla. Huolellisesti\ntarkastettuansa vastaista rantaa istahti hän virran äyräälle ja loi\nsilmänsä sen vaahtoaviin pyörteisiin. Näin istuessaan vaipui hän\npian syviin mietteisiin. Kuka hänen ajatustensa pääesineenä oli, sen\nvoimme helposti arvata.\n\nPian kuitenkin veti jonkunmoinen ryske läheisessä metsässä hänen\nhuomiotansa puoleensa. Hän katsoi sinnepäin, mutta ei voinut nähdä\nmitään arveluttavaa, hän kuunteli tarkasti, mutta ryske olikin jo\ntauonnut kuulumasta.\n\n\"Kaiketi oli tuokin tyhjää mielikuvittelua, vaikka olin kuulevinani\njonkun tuolla metsässä taittelevan kuivia oksia\" -- jupisi Heikki\nitsekseen ja vaipui taas ajatuksiinsa.\n\nVanha köykkyselkäinen akka, joka oli piillyt tiheän pensaan takana,\npitkitti matkaansa virran rannalle, jossa työnsi hyvin pienen,\nyhdestä ainoasta männyntyvestä tehdyn veneen vesille. Soudeltuansa\nsillä suvantoa myöten vastakkaiselle rannalle, veti hän veneen maalle\nja kätki sen leppäviidakkoon. Sitte katosi hän metsään.\n\nKenenkään huomaamatta oli Tahalan vanha Taara päässyt Nokian virran\nyli.\n\nAamurusko samassa koitti idässä ja peipponen alkoi visertää varhaista\naamuvirttänsä.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\n\nKun Hieraniemen Paavo oli ampunut lokin, kehoitti hän soutomiehiä\nponnistamaan kaikki voimansa, hänellä, Paavolla, kun muka oli\nilmeinen kiire.\n\nSen jälkeen ei hän pitkään aikaan puhunut sanaakaan, vaan istui\näänetönnä melaa pitämässä. Mutta levottomat ja vilkkaasti vaihtelevat\nväreet hänen kasvojensa vuolteissa todistivat, että hän ajatteli ja\ntuumaili sitä enemmän. Milloin oli hän synkistynyt ja alakuloinen,\nmilloin näytti ilon tunteet vallanneen hänen mielensä, hänen silmänsä\nsäihkyivät ja hän hymyili voittoisasti niinkuin väkevän vihollisen\nmaahan lyönyt sankari.\n\nEhdittyänsä Pyhäjärven lounaiseen sopukkaan laski hän veneen maalle\nerään niemekkeen taakse kulkuväylän oikeanpuoliselle rannalle. Itse\nhyppäsi hän maalle ja käski yhden miehistänsä häntä seuraamaan.\nKun olivat käyneet vähän matkaa metsässä, pysähtyi Paavo ja sanoi\nrengillensä: \"Ota nyt tarkka vaari siitä, mitä sinulle sanon,\nja paina sanani mieleesi! Vanhastaan tiedät, että panen suurta\nluottamusta sinun kuntoosi ja kykyysi. Uutena todistuksena siitä on\noleva sekin, että taas uskon sinulle erittäin tärkeän toimen, josta\nsatojen ihmisten onni taikka onnettomuus riippuu. Nyt jos milloinkaan\ntulee sinun tehdä tehtäväsi kunnolla ja tarkkuudella.\"\n\n\"Luottakaa täydellisesti minuun! Tahto minulla on hyvä rehellisesti\npalvella teitä, isäntä, eikä kykynikään lie aivan huonoksi arvattava\"\n-- säesti renki.\n\n\"Eipä ole huono! Kautta taivaan taaton -- sinulla on jokseenkin\nterävä aisti ja hyvä kyky, Sarkki. Senpä tähden juuri sinuun\nluotankin. Nyt pitää sinun väsymättä, lepäämättä näillä seuduilla\nja muuten niin avaralta, kuin vaan ehdit, käydä talosta taloon ja\ntöllistä tölliin sanomassa ja ääneen julistamassa, että kaikki, jotka\nnoudattavat Tavelan ja hänen toveriensa sanansaattajien mieletöntä\nnostokehoitusta, ovat varman perikadon ja onnettomuuden omat. Tuomas\npiispa on koonnut äärettömän suuria sotajoukkoja Turkuun, ja ne aikoo\nhän heti viipymättä lähettää rankaisemaan kapinoitsijoita. Hän on\nkautta Kristuksen ja kaikkien pyhien kuoleman vannonut säälimättä\nsurmaavansa kaikki, jotka ovat nousseet vastustamaan hänen valtaansa.\nOlkoot siis kaikki varoillansa ja visusti paikallansa, minkäänlaisiin\nkapinallisiin yrityksiin kristityitä vastaan ryhtymättä, niin totta\nkuin heidän henkensä ja tavaransa ovat heille kalliit. -- Ymmärrätkö\nnyt, mitä sinulla on toimitettavana?\"\n\n\"Varsin hyvin ymmärrän ja vakuutan vielä kerran, että voitte\ntäydellisesti luottaa minuun\" -- vastasi Sarkki.\n\n\"Hyvä, hyvä! Kyllä sinut aikanansa palkitsen ansiosi mukaan. Lähde\nnyt ja muista kaikkialla mihin tulet varoittaa asukkaita välttämään\nkiivaan piispan kostoa.\"\n\nSarkki läksi nyt astumaan kaitaa metsäpolkua myöten, ja Paavo palasi\ntakaisin veneesen.\n\n\"Taas liikkeelle nyt!\" -- huudahti hän istuttuansa peräistuimelle\nja saatuansa melan käteensä. \"Teitä on nyt soutajia yksi entistä\nvähempi, mutta se seikka ei saa hidastuttaa veneen vauhtia. Hyvät\nkemut pidän teille kotia tultuamme, jos juoksutatte merihepoamme\nsamaa kyytiä kuin äskenkin.\"\n\nSoutajat ponnistivat voimiansa ja vene mennä luikahteli niin ankaraa\nvauhtia eteenpäin, että sen keulan edessä vesi vaahtona kuohui\nylös laitoihin asti. Tuskin nykyajan höyrylaivatkaan kilpailussa\nvoittaisivat Hämäläisten suuria n.k. kirkkoveneitä, kun vahvat ja\nrattoisat miehet ovat niitä soutamassa.\n\nLaukon kartanon kohdalla laski Paavo erään toisen miehistänsä maalle\nja lähetti hänet matkalle, annettuansa hänelle saman käskyn ja saman\ntoimen toimitettavaksi kuin Sarkillekin. Vielä kolmannenkin lähetti\nhän samoihin toimihin nykyisen Vesilahden pitäjän kirkon kohdalla.\n\nEhdittyänsä kotiin heitti Paavo rikkinäisen mekon päältänsä ja\npukeutui toiseen eheään, joka oli yhtä rikkaasti rihmoilla ja\nompeluksilla koristettu kuin hänen Ukon juhlassa kantamansa mekko.\nSidottuansa miekan vyötäisillensä, meni hän talliin, asetti\nulkomaisen kuosin mukaan tehdyn satulan parhaamman ratsunsa selkään,\npani päitsimet päähän ja talutti hevosen pihalle. Sitte hyppäsi\nhän satulaan istumaan. Mutta ennenkuin läksi ratsastamaan, puhui\nhän miehillensä: \"Ehkä tulen tällä matkallani viipymään muutaman\npäivän. Pitäkäätte sill'aikaa talosta vaaria ja toimittakaatte täällä\ntehtävät työt hyvin tehdyiksi!\"\n\n\"Mihin kauas lähdette, isäntä?\" -- kysyi yksi miehistä.\n\n\"Vähän matkaa länteen, saman verran itään; ehkä vaaksan lounasta\nkohden\" -- vastasi Paavo ja läksi täyttä laukkaa ratsastamaan sitä\ntietä myöten, joka Hieraniemestä viepi Toijalaan.\n\nToijalaan kun ehti, oli aurinko juuri noussut puitten latvoille\nja muutamat sen kanssa valppaudessa kilvoittelevat kylän asujamet\nhääräilivät jo talojen ja töllien edustalla mikä missäkin toimessa.\nPaavo seisautti hevosensa ja kysyi eräältä vanhalta ukolta, missä\npiispan ratsumiesten päällikkö tätä nykyä majaili. Satamäärä piispan\nratsumiehiä oli jo pitkät ajat ollut majoitettuna Toijalaan; ei\nviisisataa miestä, niinkuin Paavo liioitellen oli kertonut Tavelalle.\n\n\"Täällä ei enää ole piispan ratsumiehiä ainoatakaan. Eilen he kaikki\nläksivät täältä pois\" -- vastasi vanha talonpoika.\n\n\"Poisko? Kummallista! -- Mihinkä he läksivät?\"\n\n\"Sitä eivät kenellekään sanoneet, mutta ehkä Turkuun, sillä sinne\npäin he ratsastivat.\"\n\nKotvasen mietittyänsä ratsasti Paavo aivan ukon luo, kumartui\nsatulasta ja puhui matalalla äänellä hänelle: \"He eivät lähteneet\nTurkuun -- ole siitä vakuutettu. Vaan piispan tänne lähettämiä\napujoukkoja he menivät vastaan. Täällä Hämeessä tulee ennen pitkää\nvuotamaan verta virtana! Tuo kiivas ja kostonhimoinen piispa on\ntätä nykyä enemmän julmistunut kuin milloinkaan ennen. Onnettomat\nPyhäjärven tienoilla asuvat meikäläiset, jotka ovat nousseet\nkapinoitsemaan häntä vastaan! Nyt musta Tuomas varmaankin toteuttaa\nennen tehdyn uhkauksensa ja ottaa heiltä kaikki aseet pois, jotta ei\njää miehille puukkoa, jota käyttää.\"\n\n\"Sen uhkauksen panivat hänen huovinsa osaksi toimeen meidän\nkylässä sen jälkeen, kun olivat kukistaneet viimeksi tehdyn\nkapinan-yrityksemme. Tuo tapahtui, niinkuin muistanet, siihen aikaan\nkuin piispa palasi sotaretkeltänsä Venäläisiä vastaan. Silloin\nminäkin menetin parhaimmat aseeni. Viholliset karkasivat niin\näkkiarvaamatta kyläämme, ett'en ehtinyt niitä kätkeä\" -- sanoi vanhus.\n\n\"Kyllä kai tuo tapaus näillä seuduilla on niin tuoreessa muistossa,\nett'ei kenenkään enää tee mieli ryhtyä kapinallisiin yrityksiin?\" --\nkysyi Paavo.\n\n\"Kylläpä se tuoreessa muistossa on kuin onkin, mutta kuitenkin on\nniitä, jotka yöt päivät tuumaavat kostoa ja ovat joka hetki valmiit\nryhtymään jos minkälaisiin kostonyrityksiin.\"\n\n\"Mutta noita järjettömiä täytyy estää onnettomuuteen syöksymästä!\"\n-- huudahti Paavo. \"Kauheatahan tuo olisi, jos muukalaiset muutamien\nmielettömien tähden hävittäisivät nämät seudut äsken palanutta huhtaa\nautiommiksi!\"\n\n\"Sama on minunkin ajatukseni.\"\n\n\"Niin pitää sinun julkisesti julistaman tämä ajatuksesi kansalle!\nVelvollisuutesi on käydä talosta taloon sitä asiaa selittämässä\nja tehdä se nyt heti, ennenkuin mitään onnettomuutta on ehtinyt\ntapahtua. Kuka tietää mihin mieleen kansa joutuu saatuansa kuulla\nettä piispan huovit ovat lähteneet täältä? Välttämätöntä on, ettäs\nkohta tänä aamuna kutsut omat kyläläisesi kokoon. Päästyäsi asiasta\nselville heidän kanssansa, saatat samota toisille seuduille. Ikäsi ja\nkokemuksesi antavat kaikkialla sanoillesi pontta. Jälestäpäin on koko\nHämeen kansa kiittävä sinua tästä toimestasi!\"\n\nVanhus otti lakkinsa oikeaan käteensä ja raapi vasemmalla kädellänsä\npäätänsä.\n\n\"Sinä olet järkevä mies, Paavo... Olet tässäkin asiassa oikeassa...\nKyllä kai tämä seikka sellaista vaatii... Muuten voimme menettää\nsenkin tähteen vapautta, mitä meillä vielä on... Niin... mitäpäs\ntässä muuta tehtävää kuin heti ryhtyä toimeen.\"\n\n\"Oikein! Minä lähden samoissa tuumissa kaukaisemmille seuduille.\nHyvästi!\"\n\n\"Hyvästi, hyvästi vaan!\" -- toivotteli ukko ja astui aion pirttiin\npukeutuaksensa juhla-asuunsa.\n\nRatsastaessaan jupisi Paavo itseksensä: \"Onko tuo kiivas piispa\nvanhoilla päivillänsä menettänyt järkensä, kun kutsuu huovinsa\npois täältä näin vaarallisella ajalla. Vaan se on totta... olin\nunhottamaisillani, ett'ei hän vielä tiedä mitään uhkaavasta vaarasta.\"\n\nEnimmäkseen ratsasti Paavo pitkin yleisesti käytettyä tietä, mutta\ntoisinaan hän poikkesi syrjäisille metsäpoluille, kun tiesi niiden\nolevan oikoteitä. Niin oli hän puolen päivän aikana antautunut\nsellaiselle sivupolulle, mutta ei osannutkaan sitä seurata oikeaan\nsuuntaan, vaan joutui eksyksiin metsään. Harhailtuansa pitkän tunnin\nristiin rastiin metsässä, tulivat hänelle suuret suot ja rämehet\nvastaan. Paavo koetti kiertämällä välttää niitä, mutta kun havaitsi\ntuon kiertotien liian pitkäksi, kaalasi hän soiden poikki missä ne\nnäyttivät soukimmilta. Kun hän vihdoin ehti vastakkaiselle metsän\nrannalle vapisi hänen hevosensa ponnistuksistaan; monesti se oli\nollut rämeihin jäämäisillänsä. Mutta Paavo ei antanut sen levätä,\nvaan ratsasti metsään siihen suuntaan, missä arvasi valtatien\nlöytävänsä. Suuntaa määritellessänsä otti hän vaaria puitten\noksista, muistaen että suurimmat ja rehevimmät niistä viittaavat\netelään, pienimmät pohjoiseen. Kaksi tuntia metsää samottuansa,\nsaapui hän vihdoin taas valtatielle paikalla, jossa se jakaantui\nkahteen haaraan. Tässä antoi hän hevosensa vähän levähtää ja istui\nitse sill'aikaa tien viereen. Siinä istuessansa kuuli hän hevosen\nkavioiden kopinaa, ja muutaman hetken kuluttua tulla töyttäsi\neräs ratsastaja täyttä laukkaa sieltäpäin, mihinkä hän itse oli\nmatkalla. Ehdittyänsä tien risteykseen, pysähtyi ratsastaja. Hänkin\noli talonpoika, mutta hänen mekkonsa oli tehty toiseen kuosiin kuin\nPaavon.\n\n\"Voitko sanoa miull', hyvä ystävä, kumpiko näist' teist' suorimmin\nviepi Pirkkalaan elikkä Pyhäjärven tienoill'?\" -- kysyi outo.\n\nPaavo ei vastannut tähän kysymykseen, vaan kysyi hänkin vuorostansa:\n\"Mistä kaukaa outo on, jos minun sallitaan sitä kysyä?\"\n\n\"Myö ollaa rantamailt'.\"\n\n\"Ja matkustatte nyt Pirkkalaan?\"\n\n\"Niin sinnepäi oon matkall', niinkui jo juur' sanoin. Vaan neuvoppas\nnyt miull' tietä, kunnon toverini!\"\n\n\"Tuo mies ei ole rantamailta kotoisin. Siellä ei puhuta sellaista\nkielimurretta kuin hän puhuu\" -- ajatteli Paavo, mutta ääneen hän\nlausui: \"Kun olette matkalla Pyhäjärven seuduille, niin neuvon teitä\npalajamaan takaisin. Siellä on äskettäin tapahtunut arveluttavia\nrettelöitä, jotta voitte sinne tultuanne joutua pahaan pulaan\".\n\n\"Myö ei ensinkää pelkää rettelöi. Miull' on sukulaisii niill'\nseu'uill', joita pitää tavata.\"\n\n\"Oikeankätistä tietä jos seuraatte loppuun asti, niin ehditte\npaikalle\" -- neuvoi nyt Paavo, viitaten kädellänsä oikealle.\n\n\"Suur' kiitos! Myö taas lähetää, sill' miull' on jommonenki kiire.\"\n-- Tämän sanottuansa läksi outo mies ratsastamaan Paavon hänelle\nneuvomaa tietä.\n\nIlkeästi nauraen katsoi Paavo hänen jälkeensä ja puhui itseksensä:\n\"Kyllä vaan, veikkoseni, saat ratsastaa jos kuinka kauan ennenkuin\ntuota tietä myöten saavut Pyhäjärven seuduille. Mutta sinulla lie\nsellainen asia ajettavana, ett'ei olekkaan niin aivan vaarallista,\nellet hopussa ehdikkään matkasi perille!\"\n\nKohta sen jälkeen nousi Paavokin taas ratsunsa selkään ja läksi\nhänkin ratsastamaan. Tultuansa illalla nykyiseen Pöytyän pitäjään,\noli hänen ratsunsa niin kovin väsyksissä, ett'ei se ottanut\nmennäksensä eteenpäin, vaan pysähtyi milt'ei joka kolmannelta\naskeleelta. Paavon täytyi poiketa lähellä tietä olevaan kylään, jossa\nhänellä oli yksi talonisäntä vanhastaan tuttu.\n\nLähestyen kylää huomasi hän että lukuisa joukko kansaa oli koossa sen\ntorilla, jos siksi sopii sanoa kylän keskellä olevaa suurenpuoleista\naukeata paikkaa. Päästyänsä vielä lähemmäksi, näki hän kansan\nkeskellä kolme ratsastajaa. Yksi näistä, joka vasemmassa kädessään\npiti suurta valkoista lippua, jonka liinaan oli punanen risti\nommeltu, oli puettu niin kirjavankoreaan pukuun, että silmiä huikaisi\nsitä katsellessa. Hänen valkoisesta, kultareunuksilla koristetusta\nlakistansa heilui ylpeästi pitkä lumivalkea töyhtö kamelikurjen\nhöyheniä. Uumaisilla oli hänellä kullattu vyö, johon oli kiinnitetty\ntavattoman pitkä miekka. Hänen rinnallansa killui monenkarvaisessa\nrihmassa torvia. Vieläpä olivat hänen komean ratsunsa suitsimetkin\nkullatut, ja se kallisarvoinen vaate, joka kokonaan peittäen ratsun\nselän syvissä laskoksissa riippui alas sen kylkiä myöten, oli sekin\nrunsaasti kultaisilla ja hopeaisilla korko-ommelluksilla kirjaeltu.\nVaatteen kuhunkin kulmaan olivat piispan hiippa ja piispan sauva\nkuvatut.\n\nMuut molemmat ratsastajat olivat munkkeja, mustiaveljiä. Heidän\nkarkeasta mustasta sarkakankaasta tehdyt kaapunsa olivat uumaisilta\nvyötetyt paksulla nuoranpätkällä, josta heidän rukousnauhansa\nympyriäisine puukupukkoineen riippui alas. Konit, joilla ratsastivat,\nolivat laihat ja huononnäköiset. Ei nähty niiden selässä\nkallisarvoista vaatetta, vaan pieni repale rikkinäistä villakangasta.\nEikä heillä ollut jalustimiakaan. Avojaloin kun olivat, heidän\npolvihin asti alastomat säärensä roikkuivat vapaina alas konien\nkylkiä myöten. Toinen munkeista piti messinkikahleista riippuvaa\nsuitsutusastiaa, toinen kantoi kaulassansa laukkua, joka sisälsi\npunaisesta sarkakankaasta tehtyjä ristinmerkkejä.\n\nKylän tori oli jo jotensakin täpö täynnä väkeä, mutta kuitenkin\nturvaamistaan tulvasi sinne ihmisiä kaikilta tahoilta. Paavokin\nhoputti hevostansa, ehtiäksensä hyvään aikaan kuulemaan ja näkemään,\nmitä siellä oikeastaan tuumailtiin ja toimiskeltiin.\n\nAirut elikkä kuuluttaja -- sellainen oli kirjavaan pukuhun puetulla\nmiehellä ammatti -- laski nyt torven huulillensa ja törähytti\nsiihen kolme kertaa niin kovasti, että torven ääni kajahti\nlikeisissä metsissä. Sitte puhui hän korkealla äänellä, sujuvalla\nSuomen kielellä: \"Tuomas piispa, meidän armollinen herramme ja\nhallitsijamme, tekee täten minun kauttani tiettäväksi, että huomenna,\npyhän Eerikin päivänä, vihitään uusi tuomiokirkko, pyhän neitsyt\nMaarian kirkko Räntämäellä, korkeaan tarkoitukseensa. Samana päivänä\ntuodaan myös pyhät astiat, pyhät kuvat, pyhäin jäännökset ja muut\npyhäköt vanhasta tuomiokirkosta Nousiaisista uuteen, nyt valmiiseen\ntuomiokirkkoon. Kolmensadan päivän synninpäästön ja yhtä pitkän\najan vapauden kiirastulen tuskista julistaa armollinen piispamme\nitse pyhän isän, paavi Innocentius neljännen käskystä ja hänen\nlähettämänsä pyhän kirjeen johdosta kaikille niille, olkoon mies,\nnainen taikka lapsi, jotka mainitussa pyhässä toimituksessa ovat\nsaapuvilla, kehoittaen teitä kaikkia käyttämään tätä autuaallista\ntilaisuutta hyväksenne. Mutta kristin-uskon julmat viholliset,\npakanalliset Karjalaiset ja Venäläiset taas tätä nykyä uhkaavat\nkristityitä Suomessa. Sentähden luvataan saman korkeasti-pyhän isän,\npaavi Innocentiuksen käskystä ikuinen synnin-päästö ja ijankaikkinen\nautuus taivaassa kaikille niille, jotka ottavat kantaaksensa\nristinmerkkiä ja ruvetaksensa pyhän uskontomme puoltajiksi mainitulta\npakanoita vastaan. Lopuksi sulkee meidän armollinen piispamme ja\nhallitsijamme kaikki alammaisensa Kristuksen, pyhän neitsyt Maarian,\npyhän Henrikin ja kaikkien muiden pyhimysten huomaan ja suosioon!\"\n\n\"Amen!\" -- sanoivat munkit yhteen aikaan, ja se heistä, joka oli\nsuitsutus-astialla varustettu, suitsutti pyhää, hyvältä hajahtavaa\nsavua kansaan. Läsnä olevat Suomalaiset tekivät ristinmerkin\nrinnoillensa, nähdessänsä pyhän savun tupruavan; useammat heistä\nlankesivat polvillensa.\n\nSitte otti toinen munkki, joka kaulassaan kantoi laukkua, ruotsiksi\nmurtavalla äänellä sanoakseen:\n\n\"Kutka tahtoo vastaan ottaa ristinmerkin ja tulla pyhän uskon\nsotilaiksi? Täydellinen synnin-päästö ja ijankaikkinen autuus jos\nkuoleekin taisteluss'! Tulkaa noorukaiset, tulkaa nooret meehet!\"\n\nKymmenen nuorukaista astui esiin munkin luo. He olivat kaikki köyhiä\nrenkejä taikka orjia, jotka pyhän ristin sotureiksi antaumalla\ntiesivät saavuttavansa vapauden. Isäntämiehet katsoivat heitä karsain\nsilmin, mutta eivät kuitenkaan pienimmälläkään sanalla tohtineet\nilmoittaa tyytymättömyyttänsä.\n\nMunkki istutti ristinmerkin kunkin nuorukaisen rintaan ja laskien\nkätensä kunkin kiireelle siunasi hän heitä sanoen: \"Ollos siunattu,\npyhän ristin sotilas!\"\n\n\"Ollos siunattu, pyhän ristin sotilas!\" -- toisti toinen munkki ja\ntuprutteli pyhää savua nuorukaisiin.\n\nAirut oli pitkän ajan katsonut Paavoon. Nyt kun munkkien toimitus oli\npäättynyt, lausui hän hänelle:\n\n\"Sinä nuori ratsastaja siellä, joka olet ajanut kelpo ratsusi niin\nmäräksi, kuin olisi se nostettu ylös suosta taikka kuin olisi se\nollut kuumassa saunassa kylpemässä, eikö sinua miellytä tulla pyhän\nristin sotilaaksi? Jos sinulla on sinne maillekin kykyä taisteluun\nkuin ratsastamiseen, niin sinusta varmaan tulee kelpo soturi ja\npakanain kauhu!\"\n\n\"Kyllä minulla, se aikomus on, että rupean taisteluun kristin-uskon\npuolesta, mutta minä aion vastaan ottaa pyhän ristinmerkin itse\nTuomas piispan kädestä\" -- vastasi Paavo.\n\n\"Kuulkaapas mokomaa ylpeyttä!\" -- huudahti airut. \"Tämä hurskas isä,\njoka on jakanut tuhansia ristinmerkkejä sekä Suomessa että Ruotsissa,\nvieläpä korkeasukuisille ritareillekin, ei ole tarpeeksi hyvä\nantamaan ristinmerkkiä tälle pöyhkyrille!\"\n\nKiivaita suuttumuksen huutoja ja uhkauksia Paavoa vastaan kuului\nylt'ympärillä.\n\n\"Älä huoli, arvoisa airut, puheessani harkita ylpeyttä\" -- loihe\nPaavo lausumaan. \"Asian laita on sellainen, että minä erittäin\ntärkeässä toimessa olen matkalla Tuomas piispan luo. Kun kerran\npääsen hänen puheillensa, ajattelin pyytää häneltä itseltään\nristinmerkkiä. Ovatpa hänen kätensä pyhemmät kuin muiden ihmisten\nkädet -- sitä et tahtone kieltää?\"\n\n\"Jos sinulla on joku tärkeä asia Hänen Ylhäisyydellensä, niin voit\nsen kertoa meille ja toimittaa toimitettavasi meidän kauttamme\" --\nsanoi airut.\n\n\"En sitä kerro kenellekään muulle, kuin Tuomas piispalle itselle.\nJospa saan muutamalta toveriltani, joka asuu tässä kylässä, ratsun\nlainaksi, niin lähden heti kohta taas matkaan. Muussa tapauksessa\ntäytyy minun odottaa siksi, että oma hevoseni vähän levättyänsä taas\nvirkistyy\" -- väitti Paavo.\n\n\"Et pääse tänä iltana etkä ensi tulevana yönä Hänen Ylhäisyytensä\npuheille, Tuomas piispa viipyy muiden pappien kanssa kaiken yön\nNousiaisten tuomiokirkossa hartaissa, loppumattomissa rukouksissa.\nTaikka luuletko, tomppeli, että pyhät kuvat ja pyhien jäännökset\nmuutetaan kirkosta kirkkoon samalla tavalla kuin lampaat yhdestä\nkarsinasta toiseen? Etkö luule, että heillä on suru suuri, kun\npitää jättää vanha koti? Vieläpä he vuodattavat katkeria tuskan\nkyyneliäkin eivätkä hartaitta rukouksitta otakkaan lähteäksensä.\nSellaisia rukouksia et osaa sinä lukea eikä kukaan muu meistä,\npaitsi nämät molemmat hurskaat isät tässä. Paastoamisella ovatkin\nTuomas piispa ja kaikki papit valmistautuneet näihin rukouksiin\nkukin kutakin pyhimystä varten, mutta Hänen ylhäisyytensä heitä\nkaikkia varten yleisesti. -- Olkoon pyhä neitsyt heille apuna! Kyllä\nheillä ensi yönä on ankara työ pyhien kuvien ja pyhäin jäännösten\nkanssa.\" Antaaksensa rukouksellensa tuetta, teki airut ristinmerkin\nrinnoillensa. \"Tuo oli ikävä sanoma minulle. Kyllä kai minun nyt\ntäytyy odottaa huomiseen saakka\", -- sanoi Paavo, töin tuskin voiden\nhillitä levottomuuttansa.\n\n\"Tuskinpa huomennakaan pääset Hänen Ylhäisyytensä puheille!\" --\narveli airut. \"Huomenna on hänellä niin paljon työtä ja puuhaamista\nuudessa tuomiokirkossa, että tuskin ehtii muita asioita ajattelemaan.\nKuka kykeneekään laskemaan kaikkia niitä rukouksia, joita hänen\nsielläkin taas pitää rukoileman, ennenkuin temppeli on saatu\nriittävään määrään pyhäksi, ollaksensa sopiva asunto pyhille\nasujamille. Entäs tuo monimutkainen sijoitteleminen! Luuleeko joku,\nettä nuo uuteen asuntoon tuodut pyhät kuvat ja pyhäin jäännökset\npitävät hyvänänsä minkä paikan tahansa, ottaen asuaksensa jos\njossakin kolkassa tai komerossa? Eivätpä suinkaan! Siinä vasta\nkatsotaan työtä ja tointa sekä suurta ymmärrystä, kun heitä, kutakin\narvonsa mukaan, sijoitellaan sopiville paikoille yhdenkään mieltä\nloukkaamatta, vaan kaikkien suuttumusta karttaen. Arvaattehan mikä\nvahinko ja turmio siitä tulisi koko kansalle, jos joku heistä\njoutuisi raivoon syystä, että hänen arvoansa loukataan. Sellaista\nonnettomuutta ei voitaisi millään tavalla palkita, vaan uusi\ntuomiokirkko saisi aikojen loppuun asti huoata raskaan kirouksen\nalla. Pyhä Henrikki estäköön sellaista tapahtumasta! Kyllä on paras,\nnuori mies, että asiasi toimitat meidän kauttamme.\"\n\n\"En, en vaikka minua kuolemalla uhattaisiin! Minun pitää itse\nhuomenna saada puhutella piispaa!\" -- huudahti Paavo. \"Saat koettaa,\npöyhkyri, mutta minä en usko että se toimi sinulle onnistuu. Antakaa\ntietä hyvät ystävät!\"\n\nNämät sanat sanottuansa painoi airut kannukset ratsunsa kylkeen\nja läksi pois. Molemmat munkit seurasivat häntä siunaten kansaa\nhuutamalla sille: \"Paxvobiscum! Paxvobiscum!\"\n\nPaavolle tuttu talonisäntä astui nyt hänen luoksensa ja sanoi: \"Terve\ntulemastas Paavo! Tämä nyt sopiikin erittäin hyvin. Sinä jäät yöksi\nmeille ja huomenna lähdemme yhdessä seurassa Räntämäelle.\"\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\n\nVarhain seuraavana aamuna läksivät Paavo ja hänen toverinsa matkaan.\nSydän-yöllä jo oli suuri joukko kylän nuorisoa ja tilatonta rahvasta\nlähtenyt jalan astumaan samaan suuntaan. Eikä yksin sen kylän\nasukkaat rientäneet uuden tuomiokirkon vihkiäisiin, paljon kansaa\nlähitienoilta ja vieläpä kaukaisiltakin seuduilta oli samassa\naikeessa liikkeellä. Oikein vilisemmällä tulvaili väkeä Turkuun\nvievällä tiellä, muutamat matkustaen ratsastaen, toiset jalan.\nJa tämän kansan tulva kasvamistaan kasvoi yhä suuremmaksi mitä\nlähemmäksi uutta kirkkoa Paavo ja hänen matkakumppalinsa saapuivat.\nKirkon läheistössä oli väen-tungos niin suuri, että oli tuiki\nmahdoton ratsastamalla päästä edemmäksi. Matkakumppalit jättivät\nsentähden hevosensa erään tien varrella olevan talon pihalle ja\npyrkivät jalkaisin lähestymään kirkkoa. Kun se tietä myöten näytti,\njos ei juuri mahdottomalta, niin ainakin kovin vaikealta, poikkesivat\nhe lähellä olevalle pellolle ja astuivat sitte peltojen pientareita\nmyöten aina piispan kartanoon asti, jonka edustalle vihdoin\nonnellisesti saapuivat. Piispan kartano oli vastapäätä kirkkoa\nsamassa paikassa, missä Maarian pitäjän pappila nykyjään on.\n\nTäällä ylläpiti joukko piispan sotamiehiä järjestystä samoin kuin\nkirkosta Turkuun kulkevalla tielläkin. Sieltä päin odotettiin\nNousiaisista lähtenyttä juhlasaattoa, jonka oli määrä kulkea sitä\ntietä, joka nykyisen Aningaisten tullin kohdalla Turun kaupungin\npohjoisessa syrjässä yhtyy Tampereen tiehen. Äsken kirkolle saapunut\nairut oli ilmoittanut että juhlasaatto oli lähtenyt Nousiaisista\nkello viiden aikana, jotta, kun kello nyt oli kahdeksan, saattoi\narvella, että se tunnin kuluessa saapuisi Räntämäelle.\n\nMutta puoli yhdeksän aikana ilmaantui yht'äkkiä siihen asti\nrauhallisesti odottavassa kansassa oudontapaista levottomuutta,\njoka hetki hetkeltä kiihtymistään kiihtyi. Levottomuus muuttui pian\npelvoksi, pelko kauhuksi. Miehestä mieheen kulki salaman nopeudella\ntämä peloittava sanoma: \"Karjalaiset ja Venäläiset ovat täällä!\nSuuren Novgorodin sotilaat ovat astuneet maalle lähellä linnaa!\"\n\nKuka tämän tällaisen huhun oli pannut liikkeelle, sitä ei kukaan\ntietänyt eikä sitä liioin tiedusteltukaan. Sen vaan sanoi moni\nhuomanneensa, että useat linnan väestä aamusella kiireesti olivat\nratsastaneet edestakaisin kirkon ja linnan välillä. Peljästys\nnousi pian kaikkein järjellisten rajojen yli. Suurin osa kansasta\nei ajatellut muuta kuin kiireellistä pakoon pääsemistä. Useampien\nmielestä seisoi kuolema kynnyksellä ja, maksoi mitä maksoi, piti\njuosta piiloon ennenkuin se ennätti avaamaan pirtin oven. Toiset\nrohkeammat väittivät, että oli miehissä mentävä vihollisia vastaan.\nNämät pyrkivät eteenpäin linnaa kohden, yhtyäksensä siellä oleviin\nsotajoukkoihin. Näin syntyi kauhea tungos ja sekasorto, ääretön\nhälinä ja melske. Kaikki kokivat raivata itsellensä tietä, mikä\nmihinkin suuntaan. Heikompi sai väistyä syrjään väkevämmän tieltä,\njoka säälimättä tallasi hänet jalkojensa alle, jos hän sattui\nkaatumaan. Näin survottiin siinä monta vaimoa ja lasta, vieläpä\nmiestäkin kuoliaaksi. Toiset saivat pahoja vammoja taikka heiltä\nmurtui yksi tahi useampi jäsen, jotta koko elin-ajaksensa jäivät\nraajarikoiksi.\n\nTurhaan kokivat piispan sotamiehet ylläpitää järjestystä, huutaen\ntäydestä kurkusta kansalle, ett'ei tuossa onnettomassa huhussa\nensinkään ollut perää. Heidän puhettansa ei uskottu taikka -- vielä\npahempi -- ei ensinkään kuultu heidän sanojansa, jotka tukehtuivat\ntuohon hirmuiseen melskeeseen ja pauhinaan.\n\n\"Tule Paavo! Lähdetään linnanväelle avuksi!\" -- sanoi Paavon\nmatkakumppani, uljas talonisäntä Pöytyältä, kuultuansa mistä oli\nkysymys, lisäten: \"Minä olin viisi vuotta takaperin piispan kanssa\nristiretkellä silloin kuin Karjalaiset ja Novgorodilaiset pahoin\nkukistivat meidän sotajoukkomme siinä paikassa, missä Inkerinjoki\nlaskee Nevajokeen. Sitä löylytystä en milloinkaan eläissäni\nunhota! Minun tekisi mieleni vielä kerran tavata heitä rinnatusten\ntappelutantereella. Minä tunnen, että vereni suonissani rupeaa\nkuohumaan ja että kostonhimoni paisuu. Lähde kanssani, Paavo!\"\n\n\"En lähde! Tässä portin edustalla seison siksi, että saan puhutella\npiispaa, ja sen vannon pyhästi, ett'ei hän minua tapaamatta siitä ole\npääsevä sisään\" -- vastasi Hieraniemen Paavo.\n\n\"Mutta lupasithan eilen tulla ristinsoturiksi ja antautua taisteluun\npiispan vihollisia vastaan!\"\n\n\"Paitsi Venäläisiä ja Karjalaisia on piispalla muitakin vihollisia.\n_Niitä_ vastaan minä aion taistella.\"\n\n\"Mitä vihollisia sinä tarkoitat?\" -- kysyi sotaintoinen isäntämies\nuteliaasti.\n\n\"Sen jos tietäisit, niin olisit vaaksan mitan viisaampi nyt kun\naamulla kotoa lähtiessäsi. Vaan sitä viisautta en suo sinulle.\"\n\n\"Ole sitte suomatta!\" -- tiuskasi Pöytyäläinen äkäisesti ja sekaantui\nväen tungokseen, pyrkien Turkuun päin. Hänen mentyänsä jupisi Paavo\nitsekseen: \"Tuo mies, jonka tapasin matkalla ja jolle neuvoin tietä,\noli Karjalainen! Kuinka tyhmä olin, kun en sitä heti kohta arvannut!\"\n\nSamassa kuului etäältä torvien toitotusta. Peljästys peljästyneessä\nkansassa nousi korkeimmillensa.\n\n\"Venäläisethän ne ovat, jotka toitottavat torvihinsa! --\nNovgorodilaiset siten antavat käskyn rynnäkköön!\" -- huudettiin,\nja surma saavutti uusia saaliita, ennenkuin se tosiasia huomattiin\ntodeksi, että Tuomas piispan airuet tällä torvien toitotuksella\nantoivat kirkon tienoille kokoontuneelle kansalle tiedon siitä,\nettä juhlasaatto lähestyi. Mutta silloin olivatkin jo lähes puolet\nvihkiäisjuhlaan tulleista lähteneet käpälämäkeen, sillä vakaalla\nvakuutuksella, että julmat, verenhimoiset viholliset olivat heitä\najamassa takaa. Vaan jälelle jääneet rauhoittuivat vähitellen ja\nkantoivat kuolleet ja haavoitetut, joille nyt hellä hoito tuli\nosaksi, tieltä pois. Järjestystä pitävät sotamiehet koettivat sitte,\nsen mukaan kuin mahdollista oli, saada heitä asettumaan säännöllisiin\nriveihin.\n\nHeidän ei tarvinnutkaan nyt enää kauan odottaa, sillä kohdakkoin\nsaapui suuren juhlasaaton etujoukko Raunistulan kylän koillispuolella\nolevalle kukkulalle, josta on avara näköala Maarian kirkkoon päin.\nEnsinnä ratsasti kaksitoista airutta, kaksi rinnatusten. He olivat\npuetut tavattoman komeihin, kullasta ja hopeasta kiiltäviin pukuihin.\nRatsutkin olivat heillä niin pulskat, ett'ei pulskempia voi toivoa\nnäkevänsä. Kukin heistä kantoi pitkään tankoon kiinnitettyä lippua,\njohon oli Vapahtajan, neitsyt Maarian taikka jonkun pyhimyksen kuva\nkuvattu. Heitä lähinnä ratsasti viisikymmentä ritaria täydessä\nsota-asussa. Kummallista oli katsella, kuinka kimakasti auringon\nsäteet välkkyivät heidän kirkkaiksi kiillotettuja, teräksestä\ntehtyjä haarniskoitansa ja kypäriänsä vastaan, palaten niihin\nmurtuneina, mutta kuitenkin yhtä heleästi heijastavina takaisin.\nNäyttipä kaukaa katsojista siltä, kuin olisi koko tuo uljas joukko\nliikkunut eteenpäin kokonaan tulen ympäröimänä. Heidän pystyssä\nkantamansa teräksiset peitsiensä päät kimaltelivat myös auringon\nsäteissä ihan kuin tulisoitot. Ritarien jälessä astui jalan joukko\nkuoripoikia valkoisissa pukimissa, mutta paljain päin, samoin kuin\nheidän perässänsä kulkevat, kirjaviin mantteleihin puetut vanhemmat\nköörilaulajatkin. Kuoripojat ja köörilaulajat lauloivat vuoroin\njuhlallista latinankielistä kirkkohymniä. Näiden jälessä kantoivat\nmuutamat munkit tavattoman suurta, kullalla ja hopealla runsaasti\nkoristettuihin vaatteisiin puettua naisen kuvaa; tämä oli siihen\naikaan kuuluisa, ihmeitä tekevä pyhän neitsyt Maarian kuva, jota,\nHenrikki marttyyrin jäännöksiä lukuun ottamatta, pidettiin Suomen\nkirkon kalliimpana aarteena. Tämän pyhän kuvan perässä ratsasti\nlumivalkealla ratsulla piispa Tuomas täydessä juhla-asussa piispan\nhiippa päässä ja sauva kädessä ja sivutusten hänen kanssansa eräs\nuljaannäköinen ritari, joka teräspukunsa päällä kantoi pitkää\nlumenkarvaista manttelia, jonka rinnuksiin oli neulottu, oikealle\npuolelle suuri punainen miekka, vasemmalle samankarvainen risti.\n\nPystysuorana istui vartaloltaan lyhytläntä, kahdeksankymmenen\nvuotias Tuomas piispa ratsunsa selässä. Tosin olivat hänen hiuksensa\nlumivalkeat ja hänen laihtuneet kasvonsa ryppyiset, mutta hänen\nterävistä silmistänsä loisti vielä sama järkähtämätön lujuus ja\nmasentamaton pontevuus kuin hänen parhaimman miehuutensa päivinä.\nHänen taajaan umpeen ummistetut ohuet huulensa ja vuolteet hänen\nsuunsa ympärillä osoittivat sellaista lujaa tahtoa, jota eivät\nmitkään vastoinkäymiset voi murtaa, ja mieltä, joka harvoin, jos\nmilloinkaan heltyy sydämen hellemmille tunteille. Pääpiirteet\nhänen kasvoissansa olivat ankaruuden ja kovuuden piirteet ja hänen\nmuotonsa nostatti sentähden ensi silmäykseltä katsojassa enemmän\npelkoa kuin kunnioitusta. Ne, jotka hänet likemmin tunsivat,\nsanoivat kyllä, että hänen sekä sielun että ruumiin voimansa olivat\npaljon heikontuneet ja höllääntyneet siitä päivästä saakka, kun hän\nNevajoen varrella taisteli tuon onnettoman taistelunsa Venäläisiä\nvastaan, mutta vieläkin näytti tällä merkillisellä miehellä, joka on\npidettävä Kristin-uskon todellisena perustajana Suomessa, olevan niin\npaljon henkisiä voimia, kuin ainoastaan ani harvalle kuolevaiselle\ntulee osaksi. -- Ken tyystin tarkoin olisi seurannut väreitä hänen\nsilmissänsä ja kasvoissansa, olisi niissä tänäpänä voinut nähdä hänen\nluonteellensa outoa levottomuutta, jota hän turhaan koetti salata.\n\nTuomas piispan ja hänen vasemmalla sivullansa ratsastavan ritarin\njälkeen astui jalan suuri joukko munkkeja ynnä valkoisiin\nmessupaitoihin ja kirjaviin kasukkoihin puetuita pappeja, kaikki\nkantaen joko pyhiä kuvia taikka pyhien jäännöksiä. Heidän keskellänsä\nratsasti korskuvan orhiin selässä eräs vartaloltaan tavattoman\nkookas ritari, joka erittäin veti huomiota puoleensa. Kiiltävän\nhaarniskansa päällä kantoi hän kallista purppuramanttelia, joka\nsyvissä laskoksissa liehui alas aina hänen suuriin kultakannuksiinsa\nasti. Renkaat hänen kaulassaan kantamissansa kultavitjoissa oli\npaksummat kuin renkaat muitten ritarien vitjoissa, ja suuri\nviheriä höyhentöyhtö heilui ylpeästi hänen kypärinsä harjalta,\nmerkkinä siitä, että hän oli n.k. \"kuljeksivainen ritari\". Kun\nhänen kypärihäkkinsä on nostettu, voidaan nähdä miehen kasvotkin ja\nsaatetaan niiden muodosta helposti arvata, että hän ijältään on noin\n50-vuotias taikka ehkä vähän vanhempi. Hänen sinisistä silmistänsä\nloistaa sydämellistä lempeyttä ja hieman veitikkamaista iloisuutta;\nhänen huulillansa leikkii alinomaa puoleksi itseensä tyytyväisyyttä,\npuoleksi ylpeyttä todistava, rattoisa hymyily. Muuten ei hän\ntässä juhlallisessa tilaisuudessa kanna peitseä eikä miekkaakaan\nvyötäisillään.\n\nHän on Saksanmaalta syntyisin. Hänen nimensä on tunnettu yli kaiken\nsen aikuisen kristikunnan, sillä sen omistaja ei ole kukaan muu kuin\nlukemattomien retkiensä ja uhkarohkeutensa kautta kuuluisa \"pyhän\nhaudan ritari\" Götz von Göchingen. Mutta minkätähden on tämä uljas\nritari nyt joutunut pappien joukkoon? Mitä hän kantaa käsissänsä?\nHänelläkin on kalliita pyhäin jäännöksiä kuljetettavina, ja ne hän on\nitse tuonut Palestinasta, Vapahtajan haudalta, pyhästä Jerusalemista.\nOikeassa kädessään hän pitää pientä, puoleksi lahonnutta puunkapulaa:\ntämä kapula on yksi puola Jaakopin tikapuista. Tähän pyhään puolaan\non hän nauhoilla sitonut kiinni toisen pienemmän puunkappaleen\nja suuren ruostuneen raudan: edellinen on kappale Vapahtajan\nrististä, jälkimäinen yksi niistä nauloista, joilla Vapahtajan\nkädet lävistettiin. Vasemmassa kädessään hänellä on kaksi pulloa:\ntoinen niistä sisältää kaksi tippaa niistä verisistä kyyneleistä,\njoita Jesus vuodatti Gethsemaneen yrttitarhassa, sekä yhden säteen\nsiitä kirkkaasta tähdestä, jonka itäisiltä mailta tulleet viisaat\nmiehet näkivät, toisessa säilytettiin seitsemän hiuskarvaa, jotka\naikanansa olivat kasvaneet pyhän Stephanon päässä, ynnä yksi\nkarva mainitun pyhimyksen leukaparrasta. Hänen rinnallansa killuu\nnauhalla ritariketjuihin sidottu perstautunut kurikan puolisko:\ntällä kurikalla olivat Juutalaiset lyöneet Jerusalemin piispan,\n\"Herran veljen\" Jaakopin kuoliaaksi, jossa samassa tapauksessa se oli\nrikkoontunutkin. Ihmekös että ritari hymyili ylpeästi ja itseensä\ntyytyväisesti, hän kun tiesi, ett'ei kenelläkään toisella ollut niin\nkalliita pyhiä esineitä kannettavina kuin hänellä?\n\nPappien ja munkkien jälessä ratsastivat ritarien \"knaapit\" ja\npalvelijat, kantaen herrojensa ja isäntiensä kilpiä ja niitä aseita,\njoita eivät he itse tässä tilaisuudessa kantaneet. Valkoiseen\nmantteliin puetun ritarin ja \"kultaisen ritarin\" [arvonimi, joka\nyksinomaisesti annettiin \"pyhän haudan\" ritareille.] knaapit\nratsastivat ensimmäisessä rivissä. Viimeksi mainitun ritarin\nkirkkaassa, teräksisessä kilvessä nähtiin seuraava, kullatuilla\nkirjaimilla kuvaeltu lause: Religioni Christiana; Feminisqve.\n[Kristin Opille ja Naisille (pyhitetty s.o.: kristin-opin ja naisten\npuolustukseksi kannettava).]\n\nRitarien palvelijain perässä kulki suuri joukko piispan sotureita,\nensinnä ratsumiehet, sitte jalkaväki. Lopuksi ja viimeisenä otti\ntuohon komeaan saattojoukkoon osaa äärettömän pitkässä jonossa\ntalonpoikainen kansa niiltä seuduilta, joidenka kautta saattojoukko\noli kulkenut. Kuitenkin siinä myös nähtiin paljon ihmisiä\nkaukaisemmilta, Nousiaisten kirkkoa etäämpänä olevilta seuduiltakin.\nMuutamat niistä olivat tulleet aina Ahvenasta asti.\n\nRaunistulan kylästä aina kirkkoon asti oli tie peitetty viheriällä\nruoholla ja lehtipuiden lehdillä ja molemmin puolin sitä seisoi\nodottava kansa taajoissa riveissä. Kaikkialla, missä piispa Tuomas ja\npyhät kuvat kulkivat ohitse, lankesi kansa polvillensa.\n\nKun saattojoukon ensimmäiset rivit lähestyivät kirkkoa, avattiin\nviheriäisillä köynnöksillä ja kukkaisseppeleillä koristetut kirkon\nportit ja kirkosta astui joukko pappeja, suuret vahakynttilät\nkädessä, juhlasaattoa vastaan. Heitä johti, pulskaan pukuhun\npuettuna, Riian kaupungin arkkipiispa, jonka pyhä isä paavi\nTuomas piispan pyynnöstä oli määrännyt olemaan uuden tuomiokirkon\nvihkiäisissä läsnä hänen edustajanansa. Valtiollisista syistä ei\nollut Tuomas piispa anonut tähän toimeen Upsalan arkkipiispaa,\nsillä hän koki tarkoin välttää pienimmätkin alamaisuuden osoitukset\nRuotsin valtaa kohtaan. Paavinkin mielestä oli Riian arkkipiispa\npuheena olevaan toimeen sopivampi, sillä Riian arkkipiispat olivat\nperustaneet samallaisen itsenäisen kirkollisen vallan, jonka\naikaansaamiseksi Suomessa Tuomas piispa oli pannut kaikki suuren\nneronsa ja lujan tahtonsa voimat alttiiksi, pitäen sen ohessa\nalituisesti Riian arkkipiispojen toimia silmällä ja kaikissa\nnoudattaen heidän esimerkkiänsä. Varhaisesta aamusta asti olivat\narkkipiispa ja häntä seuraavat papit olleet kirkossa, pitäen siellä\nhartaita rukouksia ja messuja.\n\nKirkon portille saavuttuansa astuivat kaikki juhlasaattoon osaa\nottavat ratsastajat ratsujensa selästä. Edeltäpäin määrätyssä\njärjestyksessä astuttiin nyt kirkkoon. Että ainoastaan pieni osa\nsaattojoukosta sai tilaa Räntämäen kansan paljouteen verraten\nahtaassa kirkossa, on helposti ymmärrettävä asia. Kuitenkin oli\nkirkossa erityinen paikka määrätty yksinomaisesti talonpoikaiselle\nkansalle. Siihen mahtui vähän toista sataa ihmistä seisomaan; muut\nkaikki jäivät kirkon edustalle odottamaan.\n\nAika ajoin tuli kuitenkin yksi papeista kirkosta, astui ylös\nkirkkotarhan kiviselle aitaukselle ja kertoi siitä korkealla äänellä\nkansalle, mitä kirkossa tapahtui, kuinka monia satoja vahakynttilöitä\nsiellä paloi, kuinka paljon siellä suitsutettiin pyhää savua ja\npoltettiin kallista, hyvältä haisevaa mirhamia, mitä rukouksia siellä\nluettiin, mitkä kirkkohymnit laulettiin y.m. Ei aikaakaan, niin\ntiesivät he jo kertoa, että kaikki pyhien kuvat ja pyhäin jäännökset\nolivat sijoitetut paikoillensa ja että kirkossa oli tapahtunut\nylenluonnollisia ihmeitä. Kuuluisa neitsyt Maarian kuva oli niin\nmieltynyt uuteen asuntoonsa, että hän kaikkein kirkossa olevien\nnähden oli itkenyt ilosta, vuodattanut ilon kyyneliä niin runsaasti,\nettä ne hänen kasvojansa myöten virtana olivat vierineet alas hänen\nhelmoihinsa. Pyhän Pietarin kuva oli pitkän ajan suurilla silmillänsä\nkatsellut kirkkoa, luoden ystävällisiä silmäyksiä niihinkin,\njotka seisoivat etäisimmissä nurkissa ja loukeroissa, ja Henrikki\nmarttyyrin kuvan suusta oli nähty savua ja tulta tupruavan. Ruostunut\nnaula Kristuksen rististä oli yht'äkkiä Riian arkkipiispan kädessä\nmuuttunut kirkkaasti kiiltäväksi. Sitte oli kohta leimunnut tulta\nkuorissa ja ukkonen oli kaikkein hämmästykseksi ruvennut käymään.\n\n\"Eikö tuo pyhä jyrinä kuulunut tänne uloskin?\" -- kysyi\nkertoja-pappi, keskeyttäen kertomuksensa.\n\n\"Kuului kuin kuuluikin! Me siitä kovin säikähdyimme, luullen kirkon\nkaton romahtaneen alas!\" -- vastasivat aitausta lähinnä seisovat\ntalonpojat.\n\n\"Yhä edespäinkin leimahteli tulta\" -- alkoi pappi taas kertoa -- \"ja\n-- kumman kummaa! -- äkkiarvaamatta ilmestyi kirkkoon suuri joukko\nkaikenlaisia pieniä lintuja, jotka laulaen ja viserrellen lensivät\nylt'ympäri kirkkoa. Siinä oli leivoja, peipposia, sinisirkkuja,\nvarpusia ja jos jotakin lajia lintua. Kotvasen aikaa kun taas oli\nkulunut, niin ilmestyi pienien lintujen joukkoon lumivalkoisia\nkyyhkysiä, tulisoihtu kunkin kyyhkysen suussa. Läsnä olevissa nousi\nkummastus silloin korkeimmillensa, -- ettekö nähneet, hyvät ystävät,\nettä muutamat näistä linnuista lensivät kirkosta ulos, kun äsken\ntänne tullessani aukaisin kirkon oven?\"\n\n\"Kyllä me sen näimme!\" -- todistivat talonpojat.\n\n\"Mutta tapahtuipa siellä vielä suurempiakin kummia\" -- sanoi\nkertoja-pappi -- \"sillä lintujen viserrellessä ja sinne tänne\nlentäessä rupesi äkkiarvaamatta kirkon kaarroksista satamaan alas\nmonenkarvaisia pyhiä öylättejä, valkoisia, punaisia, sinisiä,\nkeltaisia, ja öylättien kerällä kaikenlaisten lehtipuitten lehtiä.\n-- Eriskummallisia ihmeitä tosin! Mutta nehän nyt selvän selvästi\ntodistavat, että pyhä neitsyt Maaria on erittäin mieltynyt tähän\nuuteen temppeliinsä ja että kaikki pyhimykset suosivat sitä.\nOnnellinen se maa, jossa on taivaallisilta näin korkeassa määrässä\nsuosittu tuomiokirkko, autuas se kansa, joka saapi siinä hartauttansa\nharjoittaa!\" Näillä sanoilla puheensa päätettyään meni kertoja-pappi\ntaas kirkkoon.\n\nKaksi tuntia kun tuota pyhää vihkiäistoimitusta oli kestänyt, se\npäättyi ja kansa tulvasi kirkosta ulos. Airuet ilmoittivat sen\njälkeen ulkona seisoville, että heidän sallittiin mennä kirkkoon\nrukoilemaan ja kumartamaan pyhiä kuvia ja pyhäin jäännöksiä sekä,\nkellä siihen oli varoja, uhraamaan roponsa pyhillä alttareilla.\nOnnettomuuksien välttämiseksi kehoittivat he kansaa noudattamaan\ntarkkaa järjestystä. -- \"Tässä ei olekkaan tarvis pitää liiallista\nkiirettä\", -- sanoivat he -- \"sillä kirkossa tuprutellaan pyhää\nsavua ja luetaan messuja aina myöhäiseen iltaan asti.\" Myöskin he\nilmoittivat kansalle, että armollisen piispan toimesta \"suurella\nturulla\" eli torilla ruoka- ja juomatavaroita oli saatavissa\nhuokeasta hinnasta, mutta että köyhille ja raajarikoille ateria oli\nvalmistettu piispan kartanon pihalle.\n\n\"Suureksi turuksi\" taikka toisinaan myös vaan \"turuksi\" sanottiin\nerästä aukeaa tasankoa Aurajoen rannalla lähellä Turun linnaa.\nAmmoisista ajoista asti, satoja vuosia ennenkuin Turun linna\nperustettiin, olivat Suomalaiset tässä käyneet kauppaa keskenänsä ja\nvieraiden maiden kauppiaiden kanssa. Kristin-uskon päästyä valtaan\nLänsi-Suomessa oli tämä kauppaliike supistunut siksi kaupaksi, jota\nlähinnä asuva maarahvas teki linnaväen ja Turun kaupungin asujanten\nkanssa. Tuomas piispan aikana oli Turku vielä sangen pieni kaupunki;\nsen asukkaitten luku nousi vähän päälle kahden tuhannen.\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\n\nHelppo on arvata, että jokainen juhlalle tullut halusi päästä\nkirkkoon sitä sisältä katselemaan. Yksi kuitenkin oli, joka ei\ntuntenut tätä halua, jonka mieltä ei uteliaisuus eikä hartaus\nkiihoittanut. Se oli Hieraniemen Paavo, joka yhä edelleen odottaen\nseisoi piispan kartanon portilla.\n\nKun Tuomas piispa, päätettyänsä pyhän vihkijäistoimen, Riian\narkkipiispan, valkoiseen mantteliin puetun ritarin, \"pyhän haudan\"\nritarin ynnä muitten ylhäisten seurassa tuli piispan kartanoon,\nastui Paavo lakki kädessä hänen eteensä ja sulki häneltä tien, siten\nvaatien häntä pysähtymään.\n\n\"Suurvaltias, pyhä piispa, suokaa minulle anteeksi rohkeuteni! Mutta\nminulla on teille erittäin tärkeä asia ilmoitettavana ja pyydän\nsentähden nyt heti kohta saada puhutella teitä kahden kesken\", --\nsanoi Paavo kumartaen syvään.\n\nTuimin silmin katsottuaan rohkeaan talonpoikaan, vastasi Tuomas\npiispa: \"Minulla ei ole tänään aikaa yksityisiin keskusteluihin! Tule\nhuomena!\"\n\n\"Niin totta kuin kristin-uskon menestys Suomenmaassa ja erittäin\nHämeessä lienee Teidän Ylhäisyydellenne kallis asia, rukoilen vielä\ntänäpänä pääseväni teidän puheillenne! Huomenna se voipi olla liian\nmyöhäistä silloin saattaa kaikki olla hukassa.\"\n\nPiispan otsa synkistyi näitä Paavon sanoja kuunnellessa. Hän oli jo\ntänään saanut yhden huolestuttavan Jobin sanoman. Oliko tämä mies\ntässä nyt tuomassa hänelle toista?\n\n\"Sinä arvelet siis kerrottavasi asian olevan niin tärkeän, että\nkristin-uskon menestys Suomessa tavalla taikka toisella siitä\nriippuu?\" -- kysyi hän kolkolla äänellä, lisäten: \"Varo vaan ett'et\nminulle joutavia laskettele!\"\n\n\"Henkeni olkoon takauksena siitä, ett'en asian tärkeyttä\nliioittelemalla ole suurentanut!\" -- vastasi Paavo, katsoen vakaasti\npiispaa silmiin.\n\nHetken mietittyänsä sanoi piispa synkästi: \"Tule tunnin kuluttua,\nniin tahdon kuunnella kertomustasi!\"\n\nPaavo astui nyt syrjään ja Tuomas piispa seurueinensa meni muhkeaan\nkartanoonsa. Kohta sen jälkeen tapaamme hänen, Riian arkkipiispan\nja sen ritarin, jonka valkoisen manttelin rinnuksiin punainen\nristi ja samanvärinen kalpa ovat kuvatut, hänen yksityisessä\nrukoushuoneessansa. Tämä huone on sangen yksinkertaisesti sisustettu;\npaitse pientä alttaria peräseinällä, jossa seisoo ristiinnaulitun\nVapahtajan kuva ja joitakuita muita pyhiä kuvia, on siinä ainoastansa\nmuutamia maalaamattomia rahia. Arkkipiispa ja ritari istuivat,\npiispa Tuomas käveli levottomasti edestakaisin pitkin lattiaa. Sen\nohessa hän puhui kiihoitusta ja syvää mielenliikutusta osoittavalla\näänellä Saksan kielellä: \"Niinkuin sanoin -- Suomen kirkon tila --\njoka tietää samaa kuin minun oma tilani -- on tätä nykyä sangen\narveluttava ja vaarallinen, vieläpä kurjakin. Uhkaavia vaaroja\nkaikkialla, kostonhimoisia vihollisia joka taholla -- eikä apua\nmissään. Tuo onneton taistelu Inkerinjoen varrella muutti niinkuin\nukkosen isku kaikki olot!\"\n\nPysähtyen kalpaveljien ritarikunnan suurmestarin eteen -- niin\nkorkea-arvoinen mies oli valkoiseen mantteliin puettu ritari --\nlisäsi Tuomas piispa: \"Ettekö muista, että minä illalla taistelun\njälkeen sanoin, että Suomen kirkkoon sinä päivänä oli isketty\nsellainen haava, joka ei vuosisatojenkaan kuluessa mene umpeen?\"\n\n\"Sen sanoitte. -- Mutta kenenkä oli syy tappioomme? Ei ainakaan\nkalparitarien! Kyllähän me urhoollisesti taistelimme ja peräydyimme\nhyvässä järjestyksessä vasta sitte kuin kaikki muut olivat paenneet,\njättäen meidät yksin tappelutantereelle\", -- vastasi kalparitarien\nsuurmestari.\n\n\"Vaikuttavin syy tappioomme on tietysti haettava siinä, ett'ei meidän\npuolellamme ollut ainoatakaan päällikköä, joka johtaja-kyvyssä\nja taidossa olisi voinut vetää vertoja ruhtinas Aleksanteri\nJaroslavin-pojalle. Mutta miksikä väittelemme siitä, kuka oli\nsyypää onnettomuuteemme, kuka ei? Eihän tapahtuneen vahingon pahoja\nseurauksia sillä saada poistetuiksi. Tehokkaampiin toimiin on\nryhdyttävä -- mutta minkälaisiin? Tätä nykyä näyttää mahdottomalta\nsaada riittävän suurta, sotahan kelvollista armeijaa kokoon ja\nkuitenkin seisovat viholliset -- oven edustalla! Nykyään on minulla\ntuskin päälle viidenkymmenen peitsen käytettävinäni; siinähän ne\nolivat kaikki ritarini, jotka tänään ottivat osaa juhlasaattoon.\"\n\n\"Minusta nähden\" -- loihe Riian arkkipiispa lausumaan -- \"on\nsuuri valtiollinen erehdys tapahtunut siinä, että pyhä isä viime\npullassaan, jossa hän kehoittaa pohjoismaiden ritareita rientämään\nteidän avuksenne, omasta pyynnöstänne, arvokas veljeni, mainitsee,\nettä aikeenne on tehdä uusi risti- ja kostoretki Venäläisiä ja suurta\nNovgorodia vastaan. Yleisesti tiedetään pohjoismaiden ritareista,\nettä he ovat vastenmielisiä käymään sotaa venäläisellä alueella eikä\ntuo onneton tapaus Nevajoen varrella juuri ollut omansa muuttamaan\nheidän mieltänsä siinä. Kun vaaroja, niin sanoakseni, omassa kodissa\ns.o. omassa hiippakunnassa yltäkyllin oli tarjona, niin olisi pitänyt\nkuuluttaa, että heidän apuansa oli tarvis hiippakunnan omien rajojen\npuolustukseksi. Sen ohessa olisi kuitenkin myöskin sopinut mainita,\nettä se osa Hämeenmaata, joka ei vielä kuulu teidän valtikkanne alle,\nnyt tulee valloitettavaksi, mutta kostoretkestä Venäläisiä vastaan ei\nolisi pitänyt hiiskua sanaakaan. Tässäpä on haettava syy siihen, että\npullalla on ollut niin huono menestys!\"\n\nKun arkkipiispa puhui paavin pullasta, muuttuivat Tuomas piispan\nkasvot yht'äkkiä kalmankarvaisiksi ja hänen silmälautansa rupesivat\nvapisemaan. Salataksensa mielenliikutustansa ja ankaraa sisällistä\ntaistelua alkoi hän taas kävellä edestakaisin pitkin lattiaa. Pian\nhän saikin tunteensa hillityiksi ja hän vastasi tyynellä, mutta\nkolkolla äänellä: \"Niin, niin -- sillä ei ole ollut menestystä!\nPaavin antamilla pullilla ei ole viime aikoina ollut menestystä\ntäällä.\"\n\n\"Vaan sanokaa minulle, arvokas veljeni\" -- otti Riian arkkipiispa\ntaas puhuaksensa -- \"onko teidän todellisena aikeenanne milloinkaan\nollut tehdä tuollaista kostoretkeä Novgorodilaisia vastaan? Suokaa\nanteeksi, että epäilen teidän aikomuksianne siihen katsoen, mutta\nminusta olisi teidän terävän järkenne jo ennakolta pitänyt sanoman\nteille, että sellaisen retken aikaansaaminen nykyään on mahdoton.\"\n\n\"Teidän kysymykseenne, korkeasti-arvoisa veljeni, voin vastata sekä\n'oli' että 'ei ollut'. Jos ristiretkeläisiä tänne olisi tulvannut\nmonin tuhansin miehin, niin olisin, ensin valloitettuani Hämeenmaan,\nmarssittanut heitä Karjalaisia ja suurta Novgorodia vastaan, mutta\nmuussa tapauksessa aioin supistaa toimintani pienempiin yrityksiin.\n-- Mitä muuten puheena olevan pullan valtiolliseen puoleen tulee,\nniin on minulla siinä asiassa aivan toinen mieli kuin teillä.\nOletteko tyystin miettineet, mitä kaikkia olisi voinut tapahtua,\njos olisin julkisesti julistanut itseni niin heikoksi, ett'en\noman hiippakuntani rajoja kykene puolustamaan? Ettekö usko, että\nKarjalaiset ja Novgorodilaiset ilolla ja riemuhuudolla olisivat\nottaneet sellaisen sanoman vastaan? Eivätkö he sen sanoman saatuansa\nheti viipymättä olisi rynnänneet kimppuuni, kerrassaan pyyhkäisten\npyhän katolisen kirkkomme heikon istutuksen Suomenmaasta pois? --\nValtiollinen viisaus se juuri sai minut kerskaamaan sellaisesta\nmahdista ja vallasta, joita ei tosioloissa ollut olemassa. Tämä\nitseeni luottamusta osoittava ja suuria valloitusretkiä tavoittava\nkerskaukseni on ollut se taikavoima, joka tähän asti on pelastanut\nminut ja Suomen kirkon turmiosta, sillä se on nostattanut pelkoa\nja kunnioitusta vihollisissani ja viivyttänyt Novgorodilaisten\nkostoretkeä. Sillä jo edeltäpäin saattoi pitää varmana asiana,\nett'eivät jättäisi vastaamatta vieraissa käyntiimme heillä.\"\n\n\"Siltä kannalta omaa asemaanne ja vihollistenne mielipiteitä katsoen,\njolta te niitä nyt katsoitte, täytyy tosin myöntää, että teidän\nmenettelynne, hurskas veljeni, on ollut valtiollisen viisauden\nsääntöjen mukainen. Minä en ole milloinkaan tullut asiaa siltä\nkannalta punninneeksi\" -- sanoi arkkipiispa.\n\n\"Tositapaukset todistavat, että olen ollut oikeassa. Mikä muu\nkuin pelko ja väärä käsitys voimastani olisi tähän saakka estänyt\nNovgorodilaisia hyökkäämästä Suomeen? Vihdoin saatuaasa asiasta\nselvän, huomattuansa, ett'en ollutkaan niin väkevä ja voimallinen,\nkuin olin kehunut olevani, rohkaisivat heti mielensä ja -- ovat nyt\ntäällä. Aamulla sain, niin kuin jo tiedätte, sen Jobin-sanoman, että\nsuuri venäläiskarjalainen laivasto on purjehtinut Hankoniemen ohi.\"\n\n\"Minä hetkenä tahansa voivat saapua tänne!\" -- väitti arkkipiispa\nlevottomuutta osoittavalla äänellä.\n\n\"Tänäpänä ei meidän tarvitse mitään peljätä, -- tuskin huomenakaan.\nHeillä nyt on vastatuuli. Paitsi sitä on heillä tapana ohimennen\npolttaa ja ryöstää saaristossa, jotta heidän matkansa tavallisesti\njoutuu sangen hitaasti. -- Aivan hukassa ja peräti auttamattomissa\nolisin ollut, jos he olisivat tänne saapuneet pari vuotta ennen.\nMutta nyt minulla on -- pyhälle neitsyt Maarialle ja kaikille pyhille\nolkoon siitä kiitos! -- sotajoukko asettaa heitä vastaan, jos se\nkohta onkin heikonpuolinen ja monessa suhteessa vaillinaisesti\nvarustettu.\"\n\n\"Teidän pitäisi vedota nyt niin lukuisasti kokoontuneeseen kansaan\"\n-- sanoi Riian arkkipiispa.\n\n\"Ei! Sitä keinoa en saa käyttää? Minä olen jo liian paljon vedonnut\nalamaisiini ja pelkään pahoja seurauksia siitä. Sentähden tänäpänä\nperäti kielsinkin pappejani ja munkkejani ristiä saarnaamasta\nkansalle. -- Te ette edes voi käsittää asemani tukaluutta. Minä en\nollenkaan uskalla luottaa Suomalaisiin. Harva heistä on sydämestänsä\nmieltynyt kristinuskoon, useimpien povessa kytee ankara viha\nkristinoppia ja pyhää kirkkoa vastaan. Yksin pelko estää tätä\nvihaa töissä ilmaantumasta. Jos he saisivat tiedon siitä, että\nolen pulassa, voisi useammilla seuduilla hiippakunnassa syntyä\nikäviä rettelöitä ja kapinallisia melskeitä. Suomen kirkko on äsken\nlämmitettyyn uuniin verrattava: se säilyttää polttavia hiiliä omassa\npovessansa. Suomalaisiin en saata missään tapauksessa turvata.\nMuualta on apua haettava ja muualta olen sitä toivonutkin saavani.\"\n\nLuoden terävät silmänsä Riian arkkipiispaan lisäsi Tuomas piispa\nlaskien painoa jok'ainoaan sanaan: \"Teidän Ylhäisyydeltänne\nesimerkiksi toivoin entisten suostumusten nojassa tehokasta ja\nvoimallista apua!\"\n\n\"Minulla on omassa kylässäni olevien vihollisteni ja pakanallisten\nLiiviläisten ja Litvalaisten kanssa niin paljon tekemistä, että\ntuskin itse tulen ilman avutta toimeen. Minun ei sovi ajatellakkaan\nmuitten auttamista, mitä suostumuksia parempien aikojen\ntoivossa ennen olisi tehtykin\" -- vastasi arkkipiispa. Kääntyen\nkalpaveljien suurmestarin puoleen, sanoi Tuomas piispa: \"Teidänkin\nritarikunnaltanne olen samankaltaisten välipuheiden johdosta toivonut\napua.\"\n\n\"Pyhä Yrjö minua auttakoon, jos joskus olen tullut liian paljon\nluvanneeksi! Meidän ritarikuntamme ei tätä nykyä voi asialle mitään.\nTietänette, korkeasti kunnioitettava herra piispa, että me itse\nolemme pakanallisten Virolaisten kautta niin ahtaalla, jotta meidän\non täytynyt anoa apua toisilta, mistä sitä kulloinkin vaan on\nsattunut saamaan\", -- kiiruhti kalparitarikunnan suurmestari sanomaan.\n\n\"Tuossapa nyt ollaan! Apua ei ole missään saatavana!\" -- huudahti\nTuomas piispa katkeruudella. Oltuansa sitten muutaman hetken vaiti,\njatkoi hän puhettansa tyynemmällä äänellä ja vitkaammin: \"Ehkä voisin\nsaada apua Ruotsista, mutta sinne en tahdo kääntyä avun anomuksella.\nEn! Minä en konsanaan kumarra Eerikki kuningasta, tuota sammaltavaa\nmaallikkoherraa! Pyhän Pietarin korkealle apostoliselle istuimelle\nja pyhälle kirkolle olen pyytänyt Suomenmaan voittaa; sitä päämäärää\novat kaikki ahkerat toimeni ja puuhani tavoittaneet. Menisinkö\nnyt elämäni työtä tarjoomaan maallikolle? Enpä toki! Ennen maahan\nmasennettuna kukistun toiveineni!\"\n\n\"Kautta pyhän Henrikin luiden! Se ei saa tapahtua, että tämä pyhän\napostolisen istuimen omistama maa joutuu maallikkojen valtaan!\" --\nhuudahti arkkipiispa.\n\n\"Epäilemättä kuitenkin niin tapahtuu jo ensimmäisen minun jälkeiseni\npiispan aikana, ell'ei pyhä isä paavi väkevällä kädellä ota\nsuojellaksensa tätä kaukaista uudistaloansa!\" -- sanoi Tuomas piispa.\n\n\"Sen on hän tekevä. Meidän pitää kirjoittaman hänelle uusi\npyyntökirje siitä!\"'\n\n\"Minä en enää luota kirjeiden vaikutusvoimaan!\"\n\n\"Niin lähettäkäämme hänen luoksensa erityinen lähettiläs asiasta\nsopimaan!\"\n\n\"Se on ehkä parempi keino: sitä saatamme koettaa.\"\n\nTuomas piispan näitä sanoja sanoessa astui eräs hänen palvelijansa\nhuoneesen ja ilmoitti, että muuan talonpoika Hämeestä pyysi päästä\npiispan puheille.\n\n\"Johdata häntä sisään\", sanoi piispa.\n\nHetken kuluttua astui Hieraniemen Paavo rukoushuoneen ovesta\nsisään. Syvään kumartuen jäi Paavo, käsillänsä levottomasti näplien\nlakkiansa, ovelle seisomaan.\n\n\"Nämä korkea-arvoiset herrat eivät ymmärrä Suomen kieltä. Kerro nyt\nsuoraan ja pelotta kerrottavasi!\" -- lausui piispa huomattuansa, että\narkkipiispan ja suurmestarin läsnäolo saattoi Paavon kovin hämille.\n\nMutta Paavon suusta ei tahtonut lähteä sanaakaan. Hän avasi suunsa,\nsulki sen taas ja avasi sen uudestaan, mutta hänen huuliltansa ei\nvaan lähtenyt muuta ääntä kuin jonkimmoista sähisevää ähkynää; niin\nkovin oli hän tohtunut.\n\n\"Puhu ystäväni! Totuutta saa ujostelematta puhua korkeain herrojenkin\nläsnäollessa\" -- kehoitti häntä Tuomas piispa ystävällisellä äänellä.\n\nPaavon kasvot olivat lentäneet tulipunaisiksi, hän häpesi omaa\nakkamaista kainouttansa. Rohkaisten mieltänsä loihe hän vihdoin\nlausumaan: \"Suurvaltias, armollinen piispa -- kaikki teidän\nalamaisenne Nokian virran, Näsijärven ja Pyhäjärven tienoilla\nynnä ne, jotka asuvat Kangasalan alueella aina Längelmäveden ja\nPälkäneenveden rannikoille asti, ovat\" --.\n\n\"Mitä he ovat tehneet?\" -- kysäisi Tuomas piispa malttamattomasta.\n\n\"Ovat surmanneet kaikki teidän ratsumiehenne ja pappinne ja yhtyneet\nsuureen kapinaan teitä vastaan\" -- änkkäsi Paavo.\n\nTylyn, kiittämättömän lapsen suusta lähteneet julkeat parjaussanat\neivät olisi voineet kipeämmin sattua hellän äidin sydämeen kuin nämät\nPaavon sanat Tuomas piispan mieleen. Näitä seutuja oli hän erittäin\nhellinyt. Siellä oli hän itse työtä tehnyt, ensimmäiset kristin-uskon\nsiemenet kylvänyt siellä kylmihin peltoihin. Nyt tämä odottamaton\nkapina! -- ja entäs millä ajalla!\n\nKuitenkin salasi hän järkähtämättömän tyyneyden peitteellä syvän\nsisällisen liikutuksensa ja katkeran tuskansa. Yksin vuolteet hänen\nkasvoissansa osoittivat tavallista suurempaa kovuutta ja mielen\npontta.\n\n\"Kerro kaikki tätä asiaa koskevat tapaukset äläkä pidä mitään\nsalassa!\" -- käski hän, lisäten: \"Nimitä ensiksi nimeltä kapinan\njohtajat!\"\n\n\"Vaarallisimpina kansan yllyttäjinä ja kapinan pääjohtajina\novat seuraavat henkilöt pidettävät: vanha Tavela ja hänen nuori\nholhottinsa Lyyli Liuksialasta sekä Hatanpään tilan omistaja Heikki.\"\n\n\"Lyyli Liuksialasta! Hänen isänsä hyvin tunsin, sainpa hänen\nkääntymään kristin-uskoonkin. Hän oli suuri saituri, mutta muuten\nsangen sävyisä mies. -- Vaan mitenkä voisi olla mahdollista, että\nnuori tyttö on ruvennut kapinan johtajaksi!\" -- sanoi Tuomas piispa.\n\n\"Lyylillä on ylpeä ja miehekäs luonto ja hyvät puheenlahjat. Lisäksi\nvoipi hän rikkautensa ja anteliaisuutensa kautta saada paljon\naikaan, ehkä enemmän kuin monet toiset!\" -- selitti Paavo, ollen\nsilminnähtävästi hämillänsä.\n\n\"Oudolta ja kummastuttavalta tuo kuuluu! Vaan jatka kertomustasi!\" --\nkäski piispa.\n\nPaavo kertoi nyt piispalle kapinasta sen verran, kuin hän\nsiitä tiesi. Tarpeetonta olisi meidän tässä seurata tätä hänen\nkertomustansa, sen sisältö kun jo ennakolta on lukijalle tuttu.\nLopuksi puhui Paavo muutamia sanoja ratsastajastakin, jonka oli\nopastanut harhatielle, päättäen kertomuksensa seuraavilla sanoilla:\n\"Puvustansa ja kielenparrestansa tunsin miehen karjalaiseksi\".\n\n\"Asia on selvä. He ovat salaliitossa keskenänsä\" -- jupisi Tuomas\npiispa itseksensä, lisäten ääneen: \"Muuta eikö sinulla ole\nsanottavaa?\"\n\n\"Kyllä olisi vielä jotain, suurvaltainen, armollinen herra\npiispa! Jos tohtisin -- -- niin sanoisin ajatukseni siitä,\nmitenkä tämä kapina on kukistettava. Vieläpä ottaisin sen toimen\ntoimitettavaksenikin, jos tuo toimi minulle armossa uskottaisiin.\"\n\n\"Sinulle olkoon myönnetty puhua ajatuksesi siitä... mutta kiiruhda!\"\n\n\"Minun mielipiteeni on tämä: viipymättä, heti kohta pitää hyökätä\nkapinoitsijain kimppuun! Antakaatte minun käytettävikseni viisisataa\nratsumiestä sellaisen päällikön johdannolla, jota tarkoin\ntottelevat... Minä opastan heitä salateitä niille seuduille, joidenka\nasukkaat ovat nousseet kapinoitsemaan... Heidän pääjoukkonsa\nniskaan me karkaamme äkkiarvaamatta ja murramme ja hajoitamme sen\nensimmäisessä rynnäkössä. Sitte on ratsumiesten miekoilla oleva\nhelppo työ; -- tuli saa tehdä loput! Näin jos tapahtuu, niin panen\nhenkeni ja viimeisen lämpimän verenpisarani vastikkeiksi siitä, että\nkaikki hyvin onnistuu ja että joko kuolleina taikka vangittuina tuon\nkapinanjohtajat tänne!\"\n\nPuhuessansa oli Paavo innostunut, hänen kasvonsa hehkuivat:\nmielikuvituksessaan hän jo verisellä miekallaan tavoitteli vihatun\nkilpakosijansa päätä.\n\nTuomas piispa loi pitkään tuimat silmänsä Paavoon; vähemmin itsekäs\nmies kuin Hieraniemen Paavo olisi hänen silmäyksissänsä helposti\nvoinut huomata inhoa ja halveksimista. Sen jälkeen loihe piispa\nlausumaan: \"Viisi sataa ratsumiestä! Jos tietäi...\" Hän keskeytti\nlauseenpa ja jatkoi sitte puhettansa suurella tyyneydellä näin:\n\"Niin... minusta nähden ei ole tämä kapina niinkään vaarallinen.\nViittä sataa ratsumiestä sen kukistamiseen ei tarvita! Kaksisataa,\nkorkeintaan kolmesataa kelpo ratsumiestä muutamien uljaiden ritarien\njohdolla on siihen toimeen riittävä. Oppaana sinua ehkä tarvitaan.\nNyt saat mennä, mutta ole saatavissa kuin sinua kutsutaan -- muista\nse!\"\n\nKumarrettuansa syvään läksi Paavo huoneesta ulos. Hänen mentyänsä\nkertoi Tuomas piispa saksan kielellä arkkipiispalle ja suurmestarille\nkeskustelunsa Paavon kanssa.\n\n\"Tästä nyt voitte saada käsityksen siitä, miten sen on laita, joka\non pyhän uskomme etuvartijana Suomessa! Julmia vihollisia joka\ntaholla ja marttyyrikuolema jok'ainoa hetki silmäin edessä! -- Mutta\nkohteliaana isäntänä minä en saa unhottaa teidän turvallisuuttanne,\njalot herrat! Säännöllisesti käytetyn tien kotimaahanne on\nvenäläis-karjalainen laivasto sulkenut, mutta kiertämällä voitte\nAhvenan saariston kautta vielä erinomaisetta vaaratta purjehtia\nkotihinne jos nyt heti lähdette. Suuresti olen teille kiitollinen\nsiitä, että olette olleet tänäpänä pidetyissä juhlamenoissa\nsaapuvilla ja mielelläni pitäisin teitä kauvemminkin vierainani,\nmutta minun täytyy luopua kaikista itsekkäisistä toiveista tässä\nsuhteessa, sillä teidän turvallisuutenne saavuttaminen ei siedä\npienintäkään viivytystä!\"\n\n\"Minä en lähde nyt tällä hetkellä, jolloin kaikilla tahoilla olette\nvihollisten saartamina. Kautta pyhän ristin! Se olisi kelvottomasti\ntehty, jos teidät nyt jättäisin. Viisi ritarikuntamme uljaimmista\nritareista on minun seurassani... minä majoitin heidät linnaan.\nNäiden paljon kokeneiden sankarien miekat samoin kuin oman kalpanikin\nannan teidän käytettäväksenne, herra piispa. Tulkoon mitä tahansa\n-- kalparitareista ei sanottako, että he välttävät taistelua\npyhän uskomme puolustukseksi!\" -- puhui kalpaveljien ritarikunnan\nsuurmestari nousten seisaallensa.\n\n\"Teidän ylevämielinen tarjoomuksenne, jalo ritari, on kaikkien\nkiitoslauseiden yli koroitettu!\" -- lausui Tuomas piispa antaen\nsuurmestarille kättä.\n\n\"En minäkään jätä teitä näin uhkaavana aikana, enkä lähde\nennenkuin tämä paha pulma on mennyt ohitse. Minullakin on joukko\nhenkivartijaväkeäni kanssani. Heidän miehuuteensa olen tottunut\nluottamaan ja kukin heistä on sotatoimiin hyvin harjaantunut. Itse\ntahdon auttaa teitä veljellisillä neuvoilla niin pitkälle kuin kykyni\nja kokemukseni riittävät\" -- sanoi Riian arkkipiispa.\n\nTuomas piispa oli niin syvästi liikutettuna, että hän vapisevalla\näänellä tuskin sai seuraavat kiitossanat sanotuksi: \"Suokaa minun,\nkorkeasti kunnioitettava veljeni, halvaksi kiitollisuuden osoitteeksi\ntehdystä jalomielisestä päätöksestänne suudella teidän kättänne.\"\n\nPuoleksi väkisin salli arkkipiispa Tuomas piispan suudella hänen\nkättänsä, sen ohessa lausuen: \"Te liioittelette, hurskas veljeni!\nMinä en ansaitse kiitosta, enkä ole muuta tehnyt kuin sen, minkä\nkristillinen velvollisuuteni minulta vaatii.\"\n\nHeidän asemansa oli sangen arveluttava; kukin heistä tunsi sen sangen\nhyvin. Ensiksi saapuneet vakoojat olivat vakuuttaneet, että tulossa\nolevia Venäläisiä ja Karjalaisia oli vähintänsä kymmenentuhatta\nmiestä, myöhemmin tulleet sanoivat kaksikymmentätuhatta. Jospa nyt\nvakoojat liioittelivatkin, oli kuitenkin varmaa, että viholliset\nolivat monta vertaa lukuisemmat sitä joukkoa, jonka Tuomas piispa\nsaattoi asettaa heitä vastaan. Piispan sotavoimat eivät kaikkiansa\nnousseet kuuteensataan mieheen, Turun linnan puolustusväki ja Riian\narkkipiispan henkivartijat siihen luettuina. Tähän lukuun emme\nole ottaneet ritareita, joita kalparitarien kanssa yhteensä oli\nnoin kuusikymmentä, eikä myöskään niitä ratsumiehiä, joita piispa\noli majoitellut eri paikkoihin maaseuduille; näiden luku taisi\nnousta noin kahteensataan. Mutta heitä ei uskaltanut Tuomas piispa\nkutsua pois heidän majoituspaikoiltaan, peläten että kansa heidän\nlähdettyänsä yltyisi kapinallisiin liikkeisiin.\n\nKuinka suureksi kapinoitsevien Hämäläisten luku oli laskettava, sitä\nei kukaan tietänyt sanoa. Kuitenkin oli helposti arvattava, että\nhekin olivat piispan miehiä monenkertaisesti lukuisemmat. Myöntää\nsiis täytyy, että Tuomas piispan ja hänen ystäväinsä asema oli\nmitä vaarallisin ja epätoivoon asti tukala. Mutta näiden rohkeain\nmiesten mielissä ei saanut epätoivo sijaa. Uskaliaasti he ryhtyivät\nneuvottelemaan tarpeellisista puolustushankkeista ja ennen kaikkea\nsiitä, mitenkä Hämäläisten nostama kapina niin pian kuin mahdollista\nsaataisiin kukistetuksi, jotta heille kaikissa tapauksissa\njäisi selkä vapaaksi. Lyhyen keskustelun jälkeen hyväksyivät he\npääasiallisesti Hieraniemen Paavon tekemän ehdotuksen ja päättivät\nlähettää kaksi sataa viisikymmentä ratsumiestä ynnä kaksikymmentä\nritaria kapinoitsijoita kukistamaan. Paavoa oli oppaana käytettävä.\n\nTuskin olivat tämän päätöksen ehtineet tehdä, kun eräs piispan\npalvelijoista astui huoneeseen ja ilmoitti, että pöydät olivat\nkatetut ja että ritarit, papit ynnä muut vieraat odottivat Heidän\nYlhäisyyksiänsä.\n\n\"Käykäätte edellä, korkeasti kunnioitettavat vieraani! Minulla ovat\nvielä Pyhälle Neitsylle lupaamani päivällisrukoukset lukematta!\" --\nkehoitti Tuomas piispa.\n\nJäätyänsä yksin heittihe vanha piispa polvillensa alttarin eteen ja\nrukoili nöyrästi ja palavan sydämensä täydellä innolla pyhää neitsyt\nMaariaa ja hänen ristiinnaulittua Poikaansa sekä kaikkia pyhimyksiä,\nettä he kukistaisivat hänen vihollisensa ja pelastaisivat Suomen\nkirkon uhkaavasta vahingosta ja perikadosta.\n\nTämä rukous näytti hänen mieltänsä virvoittavan. Mutta ennenkuin\nhän taas nousi seisaallensa, rukoili hän erään toisenkin rukouksen.\nSitä tehdessänsä nöyrtyi hän niin ja hänen mielensä masentui siihen\nmäärään, että hän matona mateli alttarin juurella.\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\n\nVielä samana iltana läksi Hämäläisten kapinaa kukistamaan määrätty\nsotajoukko Paavon, opastamana matkaan. \"Pyhän haudan\" ritarikin oli\nmuassa.\n\n\"Se mies on aivan kuin luotu tällaisia retkiä varten! Paitse sitä\non hänellä niin suuri maine urhoollisuudesta ja sotataidosta,\nettä paljas hänen läsnä-olonsakin jo ratsumiehissämme vaikuttaa\njonkinmoista turvallisuuden tunnetta ja saa heidät voiton toivossa\nvahvasti luottamaan hyvään onneensa\" -- oli Tuomas piispa väittänyt.\n\nUljas ritari oli nyt vaihtanut purpuraisen manttelinsa toiseen\nyksinkertaisempaan. Kuitenkin oli viimemainittukin tavallansa sangen\nkallis, sillä se oli lumenkarvaisilla kärpännahoilla reunustettu.\nNäihin reunuksiin, ylhäältä aina liepeesen asti, oli pieniä\npunaisesta samettikankaasta tehtyjä ristejä kiinnitetty. Samanlaisia\nristejä nähtiin toistenkin tähän retkeen osaa ottavien ritarien\nmanttelien reunuksissa. Kukin ratsastaja kantoi rinnassaan punaista\nristiä, vieläpä Paavokin ja ne muutamat munkit, jotka seurasivat tätä\npientä armeijaa.\n\nPyhänä pidettiinkin sota, johon tämä joukkio oli antautunut, niinkuin\nsiihen aikaan yleisesti kaikki sodat, joita käytiin kristin-uskon\nvihollisia vastaan. Juhlallisesti olivatkin molemmat piispat, Riian\narkkipiispa ja Tuomas piispa, vihkineet näitä sotureita, ennenkuin\nhe lähtivät matkalle, heidän veriseen ja vaaralliseen, mutta\nautuuttavaan toimeensa.\n\nPyhän haudan ritari katseli tarkasti seutuja ja maisemia, joidenka\nkautta kuljettiin, ja jota kauvemmaksi he tulivat sisämaihin, sitä\nsuurempaa kummastusta ne nostattivat hänessä.\n\n\"Kautta Pyhän Yrjön säteilevän miekan!\" -- sanoi hän Saksan kielellä\nmunkille, joka ratsasti hänen vieressänsä. \"Tämä on kummallinen maa,\njoka alusta aikain lienee aiottu pedoille kotimaaksi. Eihän täällä\njuuri muuta löydy kuin synkkiä metsiä, autioita korpia, soita ja\nrämeitä sekä järviä ja jokia. Tuo kirkon läheinen seutu taitaakin\nolla ainoa seutu Suomenmaassa, jossa maata viljellään ja jossa\nihmiset asuvat säännöllisesti kyhätyissä rakennuksissa? En pitkään\naikaan enää ole nähnyt huoneuksia enkä peltoja. Multa kaiketikin\nasuvat ihmiset täällä metsissä kaatuneiden puiden juurten suojassa\nja elävät arvattavasti karhujen ja muun metsäriistan lihasta?\nSellaisiksi muuten suomalaisten elämän tapoja minulle kuvattiinkin\neteläisissä maissa.\"\n\n\"Kummallista on, että te, herra ritari, sellaisia kertomuksia\nkuultuanne, ensinkään otitte tullaksenne tänne!\" -- ihmetteli munkki,\nhymyillen sen ohessa.\n\n\"Se ei ole niinkään kummastuttavaa, pyhä veli. Nämät kertomukset\nsaivat minun uteliaaksi omin silmin näkemään noita metsänperäisiä\nvilli-ihmisiä. Kun sitte lisäksi sain kuulla, että kristin-uskoa\nheillekin on julistettu ja kristillinen kirkko heidän maassansa\nperustettu, ja kun päälle päätteeksi kerrottiin, että he viime\naikoina ovat ruvenneet pahoin rääkkäämään ja julmalla tavalla\nsurmaamaan pyhiä pappeja ja munkkeja, niin muuttui uteliaisuuteni\nvelvollisuudeksi, sillä minä olen kautta pyhän ristin vannonut\ntaistella kristin-uskon vihollisia vastaan kaikkialla, missä niitä\nvaan on, aina maailman kaukaisimpiin äärihin asti. Sattui sitte\nvielä niinkin hyvin, että minulla viime käynniltäni Jerusalemissa\noli muutamia erittäin arvokkaita ja voimallisia pyhäin jäännöksiä\nvaralla. Tosin en niistä olisi mielelläni luopunut, sillä ne hosuivat\ntaudit ruumiistani ja estivät syntisiä himoja sieluani lähestymästä,\nmutta kuultuani, mitenkä kurjalla kannalla asiat täällä olivat,\najattelin: jos lahjoitan nuo kalliit pyhäinjäännökset Suomen\nkirkolle, niin pakenevat kaikki pirut peljästyneinä siitä maasta. Jo\nkohta tänäpänä ne osoittivat voimaansa. Kaikista niistä ihmeistä,\njotka tänäpänä tapahtuivat kirkossa, on suurimpana pidettävä se, että\nnaula, jolla Kristuksen oikea käsi lävistettiin, vuosisatoja oltuansa\nruostununna, arkkipiispan kädessä muuttui yhtä kirkkaaksi kuin\nkantamani haarniska tässä. -- Sen ostin kolmesta sadasta kultarahasta\nS:t Salvatorin luostarin abotilta Jerusalemissa.\"\n\n\"Kyllä se merkillinen ihme oli, jospa se ei ollutkaan kaikista\nsuurin\" -- sanoi munkki.\n\n\"Mitä sanoittekaan? Eikö se ollut suurin ihme? Tuhat kuoloa!\nÄlkää puhuko syntiä, pyhä veli!\" -- huudahti kultainen ritari\nnärkästyneenä. \"Suurinhan se oli tapahtuneista ihmeistä, kaikista\nenintä kummastusta nostava -- siitä ei pääse kieltämälläkään\nkauvaksi. Minä en sano tätä siksi, että sillä pyytäisin halventaa\nteidän vanhojen pyhien kuvainne ja pyhimystenne ansioita -- enpä\nsuinkaan. Kyllä he kaikki itseänsä tänäpänä hyvin kunnostivat --\ntekivätpä niin! Mokomaa kyyneltulvaa, kuin tänään vuosi pyhän neitsyt\nMaarian silmistä, en ole tähän päivään saakka nähnyt kenenkään\nsilmissä, vaikka olen matkustanut kaikki kristityt maat halki ja\npoikki. Pahoin pelkään, että hänen kallis, kullalla ja hopealla\ntikattu hameensa peräti turmeltui tuon runsaan kyynelvirran kautta.\nJos tämä retkemme onnellisesti päättyy, lahjoitan hänelle takaisin\npalattuamme muutamia kultakolikolta uuteen hameesen.\"\n\nKun ei munkki mitään vastannut näihin ritarin sanoihin, taukosi\nheidän puheensa vähäksi ajaksi, mutta pian alkoi ritari, joka ei\nkauvan yhteen mittaan jaksanut olla vaiti, taas pakista: \"Niin\n-- ylimalkaan täytyy myöntää, että kaikki pyhimykset suorittivat\ntehtävänsä sangen hyvin, mutta ne tulisoihdut, joita he käyttivät\nihmetöittensä toimeenpanemisessa, olisivat voineet olla vähän\nparemmat. Yksi noista taivaallisista kyyhkysistä pudotti\ntulisoihtunsa minun päälleni ja se oli polttaa läven purpuraiseen\nmantteliini. Kun sitä koetin sammuttaa, savusi se pahanpäiväisesti\nja ilkeä tulikiven haju nousi siitä sieramiini, jotta helpommin\nolisi voinut luulla sen h--tistä ylös heitetyksi kuin taivaasta\nalas pudonneeksi. Kun vihdoin vaivalla olin saanut sen sammumaan,\ntarkastin sitä tyystemmin ja huomasin, että se oli pellavista tehty.\nKaiketi kasvaa tässä kurjassa maassa niin huonoa lajia pellavia,\nett'eivät pyhimykset saa siitä tehtyjä tulisoihtujansa leimuamaan,\nvaikka niitä huuhtovat tulikivivedessä ja sitte taas kuivattavat?\"\n\n\"Kyllä kai sen asian laita on siten\" -- vastasi munkki ja veti\nkaapunsa pääpussin syvemmälle alas silmillensä.\n\n\"Tyytymättömyys tämän maan antamiin kasveihin se se täisikin\nsittemmin saada heidät niin kovin meluamaan ylhäällä kirkon\nkaarroksissa silloin kuin sieltä pyhiä öylättejä rupesi satamaan\nalas? Minä kuulin selvästi heidän riitelevän keskenänsä ja nuhtelevan\ntoinen toistansa. Matkoillani olen usein sattunut olemaan uusien\nkirkkojen vihkiäisissä saapuvilla, kerran itse Roomassakin, pyhän\nisän suuressa kotikylässä. Tapahtuipa silloin paljon suuria ihmeitä\nja pyhiä öylättejä satoi alas niin runsain määrin, että auringon\nikkunien kautta kirkkoon heittämä valo pimeni, mutta en silloin enkä\nmuulloinkaan ole kuullut pyhimysten riitelevän kirkon kaarroksissa.\"\n\n\"Herjetkää toki puhumasta tuollaista julkeata pilkkaa pyhimyksistä!\"\n-- huudahti munkki arvokkaalla äänellä. \"Jos he ääneen olisivatkin\nilmoittaneet läsnä oloansa temppelissä, niin eivät he riidellen\nvoineet ilmaantua, vaan ylistysvirttä laulellen, vaikka heidän\nlaulunsa teidän syntisissä korvissanne kuului riidalta. Te olette\npahoin solvanneet pyhimyksiä, herra ritari!\"\n\n\"Suojelijapyhäni pyhä Yrjö varjelkoon minua, pyhän haudan ritaria,\npyhimyksiä solvaamasta!\" -- huudahti hurskas ritari peljästyneenä ja\nteki ristinmerkin rintaansa. \"Epäilemättä on asian laita siten, että\ntuo pahan-ilkinen paholainen niin sokaisi syntiset korvani, että\nheidän ylistysvirtensä sävel minulle kuului riidalta. Kauhean vallan\nsai paholainen sinä hetkenä minussa. Mutta kyllä tiedän syynkin\nsiihen ja tahdon heti kohta tunnustaa teille, pyytäen teitä olemaan\nrippi-isänäni, ett'en viime päivinä aivan täsmälleen ole lukenut\ncredojani ja Pater-nosteriani niinkuin minun, ennen annettujen\nlupausteni mukaan, olisi pitänyt tehdä.\"\n\n\"Olkaa vast'edes paremmin varoillanne, herra ritari! Laiminlyödyt\nlupaukset, erittäinkin laiminlyödyt rukoukset, joihin olemme\nvelvoittaneet itsemme, kostavat itsensä kovasti meihin\" -- sanoi\nmunkki.\n\n\"Syvälle painan mieleeni nämät varoitussananne, pyhä veli! En\nainoatakaan credoa enkä Pater-nosteria täst'edes laiminlyö, kun\nrauhan aika taas tulee, sillä sotaretkiä tekemäni lupaukset\neivät koske. Mutta ovathan päivät pitkät ja yöt valoisat täällä\nPohjolassa! Ken olisi voinut uskoa sitä! Ainakin kerrottiin minulle,\nettä pilkkonen pimeys täällä vallitsee aamusta iltaan asti paitse\nsydänpäivällä, jolloin aurinko pari tuntia himmeästi valaisee\nkolkkoja maisemia. Nyt on jo varmaankin toista tuntia kulunut siitä,\nkuin aurinko meni mailleen, eikä taivas vieläkään sanottavasti\nole pimentynyt. Mutta epäilemättä ovat juhtamme jo sangen\nväsyksissä ankarasta ratsastamisestamme; niiden pitää samoin kuin\nratsumiestemmekin saada levähtää pari tuntia. Ja pitäähän vatsankin\nvaatimukset ottaa lukuun ja myötätuotuja eväitä vähän lähemmästi\ntarkastella. Minulla on se kokemus, ett'ei tyhjällä vatsalla eikä\nväsyneellä ratsulla ole taisteluun antautumista. Pyhä Yrjö itse ei\nsaisi vihollisesta voittoa silloin kuin suolet nälästä kiljuvat ja\nratsu joka toiselta askeleelta väsymyksestä korskahtaa!\"\n\nKultaisen ritarin näitä sanellessa saapui ratsujoukko erään järven\nrannalla olevalle, avaralle tasangolle. Kun tämä tasanko hänestä\nnäytti erittäin sopivalta leiripaikaksi, antoi hän sotajoukolle\nkäskyn pysähtyä. Päivä oli ollut kovin lämmin ja helteinen, jonka\ntähden yö uhkasi tulla sitä kylmemmäksi ja viileämmäksi. Vilvakkaita\nhöyrypilviä nousi järvestä ja hieno, mutta kolea itätuulen kare\najeli niitä tasangolle. Sentähden kantoivat soturit läheisestä\nmetsästä kuivia puita ja oksia ynnä järven rannalla yltäkyllin olevia\nruovonkorsia suuriin kasoihin ja sytyttivät näin valmistetut nuotiot.\nTämän tehtyänsä kävivät ahnaasti eväiden kimppuun. Edellinen kiivas\nratsastus oli antanut heille hyvän ruokahalun.\n\nKaikki ritarit ja munkit istuivat erään nuotion ympärillä, joka\noli muita nuotioita suurempi. Heillekin näyttivät eväät hyvältä\nmaistuvan, niin paistit kuin leivoksetkin. Erittäin suurella huolella\nja mielihyvällä hoiti pyhän haudan ritari aterioimistointansa;\nsuuret piirakan ja paistin palat katosivat toinen toisensa perästä\nhänen suureen suuhunsa. Tuon tuostakin nosti hän ison nahkapullon\nhuulillensa ja otti siitä aika siemauksen väkevää Espanjan viiniä.\nTämän tehtyänsä hymyili hän oikein autuaallisesti ja työnsi\nuudestaan pitkän veitsensä piirakkaan tahi paistiin, leikellen\nniistä sentapaisia kappaleita, joita villien eläinten kesyttäjät\nheittävät rautahäkkeihin suljetuille panttereillensa. Niin oli\nhän ahkerassa työssä, ettei hän tämän rakkaan toimituksen ohessa\nhentonut puhuakkaan, vaan näytti kokonaan unhottaneensa kaikki\nkertomukset pyhimyksistä. Muut ritarit olivat jo päättäneet ateriansa\nja katsoivat nyt ihmetellen pyhän haudan ritaria, joka yhä vielä\noli uskollisessa syömisen toimessa niinkuin ateriansa vasta alkanut\nainakin. Vihdoin viimein nosti hän nahkapullon taas huulillensa\nja piti sitä tavallista pitemmän ajan suunsa edessä. Tämän kelpo\nkolauksen saatuansa niellyksi, ankkasi hän muutaman hetken ja lausui\nsitte, piirakan ja paistin tähteitä katsellen: \"Ihminen ei saa olla\nruoalle liian ahnas, sillä se olisi synti. Syödessäänkin hänen pitää\ntavallansa paastota ja ajatella huomispäivää. Senpätähden minäkin\nlopetan ateriani nyt ja siunaan itseni.\" Hurskas ritari pani kätensä\nristiin ja jupisi itsekseen lyhyen latinankielisen ruokasiunauksen.\n\nSyötyänsä olivat ratsumiehet heittäytyneet nurmikolle maata\nja nukkuivat par'aikaa hyvässä rauhassa. Heidän esimerkkiänsä\nseurasivat useimmat ritareista ja munkeistakin, käyttäen edelliset\nmantteleitansa, jälkimäiset kaapujansa peittoina. Pyhän haudan ritari\nei tuntenut vähääkään halua nukkumaan. Alituisilla retkillänsä oli\nhän tottunut valvomaan ja valvominen oli vähitellen muuttunut miltei\nhänen toiseksi luonnoksensa. Ylipäänsä hän nautti unen virvoitusta\nniin harvoin ja niin niukalta, että tavallisen ihmisen oli vaikea\nymmärtää, kuinka hän niin vähällä nukkumisella ensinkään saattoi elää\nja siihen lisäksi vielä pysyä terveenä.\n\nMuut kaikki olivat jo heittäytyneet nurmelle lepäämään paitsi yksi\nritari ja edellisestä meille tuttu munkki, jotka istuivat kummallakin\npuolella kultaista ritaria, tirkistellen nuotioon. Viimemainittu oli\nniin hyvillään päätetystä ateriasta, ett'ei hän vielä ollut muistanut\nhiiskua sanaakaan. Hän kierteli oikealla kädellänsä huulipartansa\nhuippuja ja ähkäsi sen ohessa tuon tuostakin tyytyväisesti.\n\n\"Kertokaa, jalo ritari, jos väsymys ja uni eivät teitä rasita, ajan\nkuluksi meille jotakin matkoiltanne! Aika muuten käy ikäväksi ja\nmeidän on kuitenkin tässä viipyminen vähintäin tunti ennenkuin taas\nlähdemme matkaamaan!\" -- lausui munkki katsoen kultaiseen ritariin.\n\nMunkki oli satuttanut arkaa paikkaa uljaan ritarin rinnassa, ohjannut\nsanansa oikeaan suuntaan. Kohta taukosi hän viiksiänsä vääntelemästä\nja loihe, ylpeästi hymyillen, lausumaan: \"Ei aika pitkäksi kävisi,\njos matkamuistelmiani rupeaisin kertoilemaan, mutta pitkää aikaa\ntuo vaatisi ennenkuin ne ehtisin kertoa loppuun. Teidän tulee\nmuistaa, että minä olen matkustellut kaikissa maissa, ottanut osaa\nenemmän kuin kolmeenkymmeneen sotaretkeen ja seurustellut jok'ainoan\nkeisarin, kuninkaan ja ruhtinaan hovissa koko kristikunnassa, vieläpä\npakanallistenkin ruhtinaitten hoveissa. Yhdellä kerralla on minun\nmahdoton ehtiä näitä kaikkia teille kertomaan. Mitä se siis on, jota\nerittäin haluatte kuunnella? Kerronko teille retkistäni Hispaniassa\nja Portugalissa taikka taisteluistani julmia Saraceneja ja Damaskon\nsulttaania vastaan? Vai pitääkö minun kertoa siitä, mitenkä iloista\nelämää pidetään keisari Fredrikin hovissa Sicilian ihanalla saarella\ntaikka kuinka Ranskan hurskas kuningas Lutvikki isällisesti istuu\noikeutta kansansa kanssa? Taikka ehkä mä kerron Englannin...\"\n\nMunkki keskeytti tässä ritarin puheen ja sanoi:\n\n\"Kertokaa, jalo ritari, siitä mitenkä tulitte pyhän haudan ritariksi.\"\n\n\"Siitäkö -- no olkoon menneeksi? Onhan teille, joka ette ole\nkäyneet Jerusalemissa ettekä Vapahtajan haudalla, siitäkin jutusta\njotakin oppimista... Niin... siitä on jo pitkä aika kulunut\nkuin se tapahtui, sillä minä pääsin hyvin nuorena pyhän haudan\nritariksi, kun jo silloin olin otellut niin monessa taistelussa\nkristin-uskon vihollisten kanssa, että Jerusalemin patriarkka katsoi\nminua otolliseksi siksi tulemaan. Vuotta, jolloinka tuo kunnia\nminulle tapahtui, en osaa sanoa, sillä minun ei ole tapana lukea\nkuluneita vuosia; annan niitten toinen toisensa perästä vieriä\nalas ijankaikkisuuden hautaan, huolimatta kuinka monta niitä sinne\nmeni. Mutta siihen aikaan oli keisari Fredrikin puoliso Yolante --\nJerusalemin kuninkaan tytär -- vielä täydessä kukoistuksessaan,\nkaunis ja hilpeä kuin suven kukka, ja minäkin parhaammassa ijässäni,\nmutta kevytmielinen ja veitikkamainen muuten, sillä vaikka pyhä\nisä paavi kaksi kertaa peräkkäin oli julistanut mainitun keisarin\npannaan, pysyin kuitenkin siitä vähintäkään huolimatta hänen\npalveluksessansa. Siciliasta me silloin läksimme mainitun keisarin\nkanssa ristiretkelle Palestiinaan.\"\n\n\"Vai tapahtuiko se sinä vuonna -- siis kaksitoistasataa kaksikymmentä\nja kahdeksan. Seitsemäntoista vuotta on siitä ajasta nyt kulunut\" --\nselitti munkki.\n\n\"Taitaapa olla siten... onhan tuo paljon mahdollista! Kyllä kai te,\npyhä veli, sen asian tunnette paremmin kuin minä\" -- arveli kultainen\nritari.\n\n\"Helposti nyt voidaan saada selvä siitäkin, kuinka vanha silloin\nolitte, kun vaan sanotte monesko ikävuosi teillä nyt on kulumassa\" --\nlisäsi munkki.\n\n\"Monesko ikävuosi? Hm... Taitaa olla Viidesviidettä taikka\nviideskymmenes, taikka -- ainakin niillä vaiheilla. Kuka tuota\ntuollaista voisi niin tarkoin muistaa. Eikä se asia ensinkään\nkoske kertomustani; jääköön siis huoletta siksensä! Vaan kuinka\nkauvaksi jo olenkaan ehtinyt kertomuksessani? Niin -- me läksimme ja\npääsimme onnellisesti pyhään maahan. Keisarin sotajoukko ei ollut\nsuuren suuri. Pikemmin voisimme sitä sanoa pieneksi, sillä niin\npienellä sotajoukolla ei ollut siihen päivään asti yksikään ruhtinas\nlähtenyt sotaan julmia Saraceneja vastaan. Mutta tuo seikka minua\njuuri ilahutti! -- 'Uljas, jalo keisari panee meihin niin suurta\nluottamusta, että pitää jokaisen meistä kymmenen miehen vertaisena.\nNyt pitää näyttää ja osoittaa, että tämä hänen hyvä ajatuksensa\nsotilaistansa, ainakin mitä minuun koskee, on oikeutettu!' --\najattelin. Vaan mitenkäs kävi? Astuttuamme laivastostamme maalle,\npääsi paholainen luiskahtamaan keisarin sydämeen. Kaiketi oli hän\nniin altis pahalle hengelle siitä syystä, että pyhä isä paavi\nkahdesti oli julistanut hänet pannaan. Hän pukeutui saracenilaiseen\npukuun, eli ja elämöitsi aivan itämaalaisten ruhtinaitten tavoin,\nsyleili ja suuteli saracenilaisia tanssijattaria ja rupesi hieromaan\nystävyyttä Egyptin sulttaanin Malek-el-Kamelin kanssa, joka silloin\nkävi sotaa Damaskon sulttaania vastaan.\"\n\n\"Kauhistuttavaa! -- Eivätkö kristityt sotilaat ensinkään päässeet\ntilaisuuteen osoittamaan sotaista kuntoansa?\" -- kysyi munkki.\n\n\"Joskus vähäpätöisissä kahakoissa. Mutta kaikissa näissä\ntilaisuuksissa käyttäytyivät meidän ritarimme erinomaisen\nmiehuullisesti. Muun muassa jouduin minä kerran kahden otteluun erään\nkuuluisan saracenilais-päällikön kanssa. Mies oli vartaloltaan niin\npitkä kuin Goliath ennen muinoin ja sanottiin olevan yhtä vahvankin,\njotta hänen vertaistansa ei muka löytynyt koko maailmassa. Tuollainen\nmaine miehestä harmitti minua ja kiihoitti mieltäni, minä pidin\nsitä loukkauksena koko kristikunnan ritaristoa vastaan, ett'ei sen\nriveissä muka löytyisi saracenilaisen vertaista, ja päätin vaatia\ntuota jättiläistä kahdentaisteluun, vaikka kaikki ihmiset, vieläpä\nFredrikki keisarikin, kielsivät minua sitä tekemästä. Molemmat\narmeijat olivat saapuvilla tuota outoa ottelua katsomassa ja siihen\nlisäksi niin suuri kansanjoukko, ett'ei silmä kannattanut sen\nrivejä mittaamaan. Kaikki pitivät minua varman kuoleman uhrina.\nSaracenilaiset nauraa irvistelivät minulle, meikäläiset surkuttelivat\nkovaa onneani. Vaan mitenkäs asia päättyi? Kohta ensimmäisessä\nottelussa sivalsin tuota jättiläistä päähän sillä voimalla, että\nhänen kypärinsä lensi pirstoiksi ja miekkani tunki halki hänen päänsä\nja kautta hänen kaulansa ja rintansa aina uumaisille saakka.\"\n\n\"Myöntäkäätte toki, jalo ritari, että nyt vähän liioittelette?\nMistäpä olisitte saaneet sellaisen yliluonnollisen voiman?\" -- sanoi\nmunkki hymyillen, mutta samalla haukotellen.\n\n\"Mistä? Suojelijapyhäni pyhän Yrjön avulla asui se omassa\nruumiissani! Tämän taistelun kautta tulin sitte niin kuuluisaksi,\nettä Jerusalemin pyhä patriarkkakin tahtoi minua puhutella.\nKuultuansa kertomukseni sotaretkistäni uskottomia vastaan, kiitteli\nhän intoani ja julisti minun oikeutetuksi tulemaan pyhän haudan\nritariksi. Sitte kirjoitti hän kirjeen S:t Salvatorin luostarin\nabotille, pyytäen minua viemään sitä perille. Abotti kun oli lukenut\npatriarkan kirjeen, käski kohteliaasti minun tulla pyhän haudan\nkirkkoon seuraavana aamuna. Sinä aamuna oli pappeja ja munkkeja\nkosolta kokoontunut mainittuun kirkkoon, tavallista juhlallisemmin\nkaikuivat siellä laulu ja messu. Erityinen alttari oli rakennettu\npyhän haudan päälle. Alttarille oli asetettu suuret kultaiset\nkannukset, pitkä kultakahvainen miekka ja paksut kultaiset vitjat,\njoissa riippui yksi suurempi ja kaksi pienempää ristiä. Priori\ntuli täydessä juhla-asussa minua vastaan ja käski minun polvistua\nalttarin eteen, jonka tehtyäni hän luki juhlallisen messun. Sitten\nlauloi kööri hymnin 'Veni sancte spiritus!' ['Tule pyhä henki!']\nLaulun sävelten tauottua teki priori minulle samat kysymykset,\njotka tehdään tavallisille ritareille heitä ritareiksi vihkiessä.\nNiihin vastattuani, laski priori molemmat kätensä kiireelleni ja\nlausui korkealla äänellä: 'Ollos tästä hetkestä asti vankka, hyvä,\nuskollinen ja vahva Jesuksen Kristuksen ja hänen pyhän hautansa\nritari, jotta sinua kerta katsottaisiin ansiolliseksi istumaan\nhänen rinnallansa taivaassa!' Tämän sanottuansa sitoi hän kultaiset\nkannukset jalkoihini, otti sitte miekan ja löi minua kolme kertaa\nolalle, joka kerralla tehden ristinmerkin rintaani, jonka jälkeen\npisti miekan tuppeen ja sitoi sen vyötäisilleni. Pantuansa vielä\nsuuret kultaiset vitjat kaulaani, siunasi hän minua Isän, Pojan ja\nPyhän Hengen nimeen. Sitte käski hän minun nousta seisaalleni ja\nriisui taas päältäni kannukset, miekan ja vitjat ja antoi minulle\nniitten sijaan pulskan pergamenttikirjeen: se oli valtuuskirja\nuuteen arvooni. -- Voi! -- sinä hetkenä tunsin syvän liikutuksen\nsyntisessä sydämessäni, lankesin uudestaan polvilleni, alttarin eteen\nja tein pyhän valan taistellakseni kristin-uskon vihollisia vastaan\nkaikkialla, missä niitä vaan saattaisi olla. -- Ellen olisi sitä\nvalaa tehnyt: niin tuskin nyt istuisin tässä teidän kerallanne tuon\nsammumaisillaan olevan nuotion vieressä. Mutta se saakin nyt sammua,\nsillä idässä koittaa jo uusi päivä ja meidän pitää heti lähteä. Missä\novat torvensoittajamme, jotka torviinsa törähyttämällä herättäisivät\nuneen uupuneet miehemme?\"\n\n\"Höö... vai niin... ovatko ne nuhjukset nukkuneet? Torviako\netsitte?\" ähkyi munkki hieroen käsillänsä silmiänsä.\n\n\"Kautta kultaisien kannusteni! Te olette kertoessani nukkuneet, pyhä\nveli, kertomustani ensinkään kuulematta!\" -- huudahti kultainen\nritari, katsoen suuttunein silmin munkkiin.\n\n\"Minäkö nukkunut? Enpä niinkään, jalo ritari! Mutta savu nuotiosta\ntunki silmiini ja sai niitä karvastelemaan. Meidän on nyt lähteminen\nmatkaan -- minä menen nukkuneita herättämään\" -- sanoi munkki ja\nläksi, päästäksensä pitempiä selityksiä antamasta, tiehensä.\n\n\"Senkin nuhjuspää munkki, kun nukkui kesken kertomustani!\" -- jupisi\nritari vihoissaan itseksensä. Samassa sattuivat hänen silmänsä\ntapaamaan Paavon, joka par'aikaa valmisteli hevostaan matkaan.\n\n\"Tuo meidän oppaamme on sangen valpas mies! Ei väsymys häntä\nrasita enemmän kuin minuakaan. Kaiken ajan olen nähnyt hänen joko\nkuljeksivan pitkin tasankoa taikka seisovan järven rannalla, yhtä\nmittaa katsoa tuijotellen sen läikkyviä aaltoja. Mutta johtuu jotakin\nmieleeni; -- sillä miehellä mahtanee olla joko paha omatunto taikka\njoku kalvava suru sydämessä. Eikö teistäkin näytä todenperäiseltä,\nettä joku kova murhe kalvaa oppaamme sydäntä? Olette ihan ääneti\nkuunnelleet kertomustani -- antakaa nyt äänenne soida ja ilmoittakaa\nmielipiteenne tästä asiasta!\"\n\nNämät sanat puhui kultainen ritari toiselle kuuntelijallensa,\nritarille, joka istui hänen vieressänsä pää nojattuna oikeaa kättä ja\nkyynäspää polvea vastaan.\n\n\"Hm-h-h-m-m-ym!\" vastasi ritari hetken kuluttua hiljaa kuorsaten.\n\n\"Vieläpä tuokin!\" huudahti kultainen ritari tuskallisesti kavahtaen,\nlisäten itseksensä: \"Olisiko tuo ollut nukkuneena kaiken ajan, taikka\nnukkuiko hän vasta sitte, kun olin kertomukseni päättänyt? Siitä\nminun pitää saada tieto.\" -- Nyhkäisten voimakkaasti ritaria kylkeen,\nlausui hän: \"Tokko ensinkään olette kuunnelleet kertomustani?\"\n\nRitari nosti päätänsä ja katsoi suurin silmin ympärillensä. Syvästi\nmiettien, ikäänkuin hän olisi pyytänyt johdattaa jotakin unhottunutta\nmieleensä, lausui hän sitte vitkaan: \"Kertomustako? -- Niin --\nkertokaatte vaan, jalo herra ritari, kyllä minä kuuntelen!\"\n\n\"En nyt enää kerro, mutta pyydän kysyä teiltä, eivätkö ne temput,\njoidenka kautta tullaan pyhän haudan ritariksi, teidän mielestänne\nolleet juhlallisia?\"\n\n\"Juhlallisia kai ovat -- kun ne vaan tuntisi. Enhän minä sitä lie\nkieltänytkään? Mutta johan torvi soipi. Pitäähän mennä sanomaan\nratsulleen 'hyvää huomenta'.\" -- Ritari nousi seisaallensa ja läksi\nkäymään samaan suuntaan kuin munkkikin muutamia hetkiä ennen häntä.\nTorvien raikunta herätti kaikki sotilaat ja kohta oli leirissä vilkas\nliike, kaikki valmistautui lähtöön.\n\n\"Voi, kuinka minä olin tyhmä, kun tulin tähän kurjaan maahan, jossa\nritaritkin muuttuvat kaikille jaloimmille tunteille tunnottomiksi!\nToista oli kertoa urostöitänsä ja elämänsä vaiheita etelämaiden\ntrubadureille, jotka heti paikalla sepittivät niistä ihanoita,\nkuningasten hoveissa ja ylhäisten ritarien linnoissa laulettavia\nsankari-runoja!\" -- valitti kultainen ritari ja haali sen ohessa\neväslaukkua luoksensa. Saatuansa sen auki ja otettuansa nahkapullosta\nkelpo siemauksen, söi hän suurella kiiruulla tähteet paistista\nja piirakasta suuhunsa. Sen jälkeen nosti hän pullon uudelleen\nhuulillensa ja päätti vihdoin tämän varhaisen aamiaisateriansakin\nhartaalla siunauksella.\n\nSamassa saapui hänen palvelijansa paikalle, taluttaen ohjaksista\nhänen jaloa sotaratsuansa. Noustessaan satulaan puhui ritari\npalvelijallensa: \"Tuo eväslaukkuni tuossa on nyt aivan tyhjä. Mitenkä\nsinä varustit minua niin vähillä eväsvaroilla matkaan?\"\n\n\"Piispan kokit sanoivat, että niiden pitäisi riittämän yhdelle\nmiehelle kolmeksi vuorokaudeksi.\"\n\n\"Kuuleppas hittoja? Mutta etkö selittänyt heille, että olivat\nväärässä?\"\n\n\"Selitin kyllä, mutta, he väittivät, ett'eivät varat myöntäneet\nsuurempaa osuutta yhdelle ritarille. Sanoivatpa vielä, että teidän\nosanne sittekin oli runsaampi kuin toisten\" -- vastasi palvelija.\n\n\"Minkälaisia konnia olivat! -- Vaan taidammehan pian pyhän neitsyn\navulla tulla asuttuihin seutuihin, ett'ei täällä muun harmin lisäksi\ntarvitse kuolla nälkään!\" -- lohdutteli pyhän haudan ritari itseänsä\nja kannusti samassa ratsuansa.\n\nTie kulki ensin järven rantaa pitkin, mutta kääntyi sitte oikealle,\nerään korkean ahteen rinnettä myöten ylöspäin. Kun tie oli huonosti\nraivattu ja ahde sangen jyrkkä, hevoset suurella vaivalla ja vasta\nkovien ponnistusten-perästä pääsivät ylös harjulle. Vihdoin oli\nkuitenkin koko ratsujoukko siellä ja ratsastajat nyt antoivat\nkorskuvien hevostensa vähän aikaa levähtää.\n\nMunkki, jolla oli pieni, mutta erittäin vilkas ja sukkela ratsu, oli\nahdetta ylös kavuttaissa ratsastanut kultaisen ritarin rinnalla,\njonka suurelle ja kömppörämäiselle oriille tuontapainen kulku kävi\nhyvin vaikeaksi ja vaivaloiseksi. Antamalla ritarille kaikenmoisia\nneuvoja ja osoittaen hänelle paikkoja, joita myöten huokeimmin pääsi\nkulkemaan, koetti munkki miellytellä ritaria. Mutta siinä toimessaan\nonnistui hän sangen huonosti; ritari ei vastannut sanaakaan hänen\nlauseisiinsa, koki silminnähtävästi niin paljon kuin mahdollista\nvälttää hänen osoittamiaan polkuja ja näytti kovin suuttuneelta.\n\nMutta jospa matka harjulle olikin ollut ratsuille raskas ja\nrasittava, oli ratsastajilla siellä tarjona oleva näköala sitä\nihanampi: se oli yksi noita viehättäviä näköaloja, joita luonnon\nihailija ainoastaan tapaa \"tuhatjärvien maassa\", sen kukkuloilta ja\nharjanteilta. Ne ovat yhtä suurenmoiset kuin mieluisat. Mutta tämä\nsuurenmoisuus ei ole sitä laatua, että se synnyttäisi hämmästystä\nja pelkoa ihmismielessä; kaukana siitä! Niitä ihannellessa täyttää\nsulo katsojan mielen, hän tulee iloiseksi ja hilpeäksi kuin lapsi\nja tuntee vastustamattoman tarpeen kiittää Luojaa hänen suuresta\nrakkaudestansa; hänen sydämensä rauhoittuu, jos kuinka rauhaton\noltuansa. Sanat ovat liian heikot kuvaamaan sitä luonnon-kuvaa, joka\nsiellä oli levitettynä ratsastajain silmäin eteen: sinertäviä järviä,\nsuurempia ja pienempiä vaihdellen, niin pitkälle kuin silmä kannatti,\nkaikki viheriöitseviin kevätpukuihinsa puettujen lehtimetsien\nsaartamina ja kaikki yhteydessä toinen toisensa kanssa soukkien\nsalmien kautta, joissa muutamissa vesi tyynenä lepäsi, mutta toisissa\nuseampien pienien putousten kautta rattoisalla sohinalla ja suurella\nkiiruulla virtaili lähinnä olevien järvien helmaan. Monessa paikoin\nnäkyi järvien rannalla suuria kyliä ja vihannoitsevia peltoja;\nsiellä täällä niemekkeillä yksinäisiä ihmisasunnoita vähäisten\npeltojen liepehissä. Etäällä kohottivat korkeat harjanteet synkillä\nhavumetsillä peitetyt huippunsa taivasta kohden. Lukemattomia\npieniä puroja virtaili niitten rinteitä myöten alas, kunnes lopuksi\nyhtyivät mahtavaan virtaan, joka suurella pauhinalla äkkijyrkän\nkosken kautta syöksi vaahtoisat aaltonsa syvään laaksoon. Kaikki tämä\npilvettömältä, kirkkaalta taivaalta loistavan kevätaamun auringon\nvalaisemana.\n\nKultainen ritari loi ihastuksesta loistavat silmänsä toisesta\nilmansuunnasta toiseen.\n\n\"Kautta taivaan! Tämä on kaunista!\" -- huudahti hän vihdoin.\n\n\"Niinpä on. Nythän näette, ett'ei tämä Suomenmaa olekkaan niin\nrumannäköinen, kuin sen arvelitte olevan. Yhtä kauniita ja vielä\nkauniimpia maisemia on runsaasti Suomen sisämaissa; mutta rantamaat\neivät ole yhtä ihania\" -- säesti munkki.\n\n\"Tämä muistuttaa minua Helvetian maasta, se onkin kappale siitä,\nmutta kuitenkin jotakin toista, joka minuun vaikuttaa peräti toisella\ntavalla kuin Helvetian ihanat seudut\" -- sanoi ritari, jonka\nmielestä, tätä kaunista Luojan piirtämää taidemaalausta katsellessa,\nkaikki harmi näytti haihtuneen. Niin tosin olikin asian laita. Kun\nratsujoukko nyt lähti eteenpäin ratsastamaan olivat ritari ja munkki\ntaas hyvät ystävykset.\n\nEnsimmäisessä kylässä, johon ratsastajat saapuivat, oli suuri\nkansanjoukko kokoontunut erään talon pihalle. Kansan keskellä\nseisoi Sarkki, selittäen sille mitenkä voimallinen ja mahdikas\nhallitsija Tuomas piispa oli. Pontevampaa vahvistetta sanoillensa ei\nolisi Sarkki voinut toivoa, kuin hänelle kohta paikalle saapuvassa\nratsujoukossa oli tarjona.\n\nHieraniemen Paavo tuli hyvälle tuulelle kun näki lähettiläänsä.\nHän oli vastikään ajatellut Sarkkia, hän tarvitsi hänen apuansa.\nSarkkikin heitti heti puhuja-toimensa ja kiiruhti isäntäänsä\ntervehtimään; mutta hänen kuulijansa pakenivat pelästyneinä mikä\nmillekin taholle.\n\nPaikka, johon Paavo pysäytti ratsunsa, oli tienristeys. Kaksi suurta\ntietä kulki siinä toinen toisensa poikki, jotta tästä paikasta siis\nlähti tienhaaroja neljälle eri suunnalle.\n\n\"Terve tulemastanne isäntä! Minä olen nyt kotimatkalla. Jok'ainoassa\nkylässä olen pitänyt puheita; ääneni on langeta ja kieleni väsyä;\nniin ahkerasti olen sitä käyttänyt.\"\n\nSarkin näitä sanoja lausuessa kuului hevosen hirnunta läheisen talon\npihalta ja sieltä tulla töyttäsi täyttä laukkaa eräs ratsastaja.\nTäyttä vauhtia ajoi ratsastaja Paavon ohitse sille tielle, joka\nkulki pohjoiseen. -- Ällistyneenä katseli Paavo ratsastajan jälkeen,\njonka hän oli tuntenut, ja hänen huuliltaan läksi seuraava huuto:\n\"karjalainen p--le!\"\n\nHänen ensimmäinen ajatuksensa oli lähteä karjalaista ajamaan takaa,\nmutta pian ymmärsi hän, että hänen olisi mahdoton saavuttaa häntä,\nsillä karjalaisella oli hyvä ja vastikään levännyt hevonen. Eikä\nollut Paavolla aikaa epävarmoina pidettävien kokeiden tähden poiketa\nkerran määrätyltä uraltansa, joka yhä viittasi itään päin. Hetken\nvielä noiduttuansa karjalaista kääntyi hän Sarkkiin ja sanoi hänelle:\n\"Juokse mitä kiireimmiten Ala-Peltolaan ja pyydä isännän antamaan\nsinulle ratsu! Sano hänelle, että jälestäpäin maksan hänelle siitä\nkahdenkertaisen hinnan!\"\n\nSarkin mentyä jupisi Paavo itsekseen: \"Nyt on joka hetki kallis!\"\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\n\nSaman päivän iltapuhteella istui Liuksialan naispirtissä eli\ntuvassa Lyyli useain palvelijatartensa keskellä. Vähän matkan\npäässä heistä istui matalalla karmittomalla tuolilla onneton leski,\ntuudittaen kehdossa makaavaa poikaansa, Lyylin ottopoikaa Viikkiä\nelikkä Anteroa, jolla pojan kasteessa saamalla nimellä äiti aina\nhäntä nimitti. Lyylin polvella oli keskentekoinen mekko hienosta\nvillakankaasta. Mutta hän ei ommellut nyt, vaan istui joutilaana,\nnojaten päätänsä oikeaa kättänsä vastaan ja vasemmalla kädellänsä\nsilitellen suurta koiraa, joka istui hänen jalkainsa juurella,\nuskollisuudesta hehkuvilla silmillä katsellen nuorta, ihanaa\nemäntäänsä. Palvelijattaretkin olivat joutilaina, mutta värttinät,\njoita joko pitivät sylissänsä taikka olivat laskeneet lattialle,\ntodistivat, että vast'ikään olivat olleet työn-toimessa.\n\nKaikki oli tuvassa puhdasta ja siivoa. Lattia ja lavitsat oikein\nkiilsivät, niin puhtaiksi ne olivat pestyt. Lähellä peräseinää\nseisova suuri pöytä, jolla erittäin taidokkaasti tehty juomahaarikka\nsijaitsi, oli peitetty lumivalkealla villavaatteella, jonka liepehet\nolivat monivärisillä hienoilla korko-ommelluksilla koristetut.\nSeinätkin olivat osittain kirjavilla vaatteilla peitetyt.\n\n\"Nyt se tuli jo toisen kerran peräkkäin! Kyllä se nyt varmaan tulee!\"\n-- huudahti eräs nuori palvelustyttö, joka istui aivan lähellä\nLyyliä. Tytöllä oli joukko vuohensilmäkukkia helmassaan.\n\n\"Ken se nyt tulikaan?\" -- kysyi Lyyli, hymyillen hymyä, jossa\niloisuus ja surumielisyys kiistelivät voitosta.\n\nTyttö loi ilosta loistavat silmänsä Lyyliin ja vastasi: \"Se tulee!\nMutta malttakaa -- minä koetan vielä kolmannen kerran! Jos se nyt\nvielä kolmannenkin kerran tulee, niin sitte on asia ihkaten varma!\"\n\nTyttö otti yhden vuohensilmäkukan vasempaan käteensä ja rupesi oikean\nkätensä sormilla nyppimään sen valkoisia terälehtiä irti, sen ohessa\nvuorotellen lausuen \"tulee\" ja \"ei tule\". Ensi alussa saneli hän\nnäitä sanoja kovin joutuisasti, mutta aina sitä myöten, kuin jäljellä\nolevain lehtien luku väheni, vitkaantui hänen äänensäkin. Vihdoin\noli vaan enää yksi lehti jäljellä ja tyttö huudahti, riipasten sen\nirti, riemuitsevalla äänellä: \"Tulee! -- Kas nyt se kuitenkin tuli!\nJa kyllä se nyt tulee, sitä ei ensinkään tarvitse epäillä!\" Kovin\niloisena taputteli hän käsiänsä yhteen.\n\nLyyli ei voinut olla tytölle nauramatta.\n\n\"Sanoppas toki, hupsu, kukahan tuo oikeastaan on, joka tulee!\" --\nkäski hän.\n\n\"Kosiomies tietysti! Tuo _oikea_ kosiomies!\" -- vastasi tyttö,\nvoimatta iloansa hillitä!\n\n\"Vai niinkö! Aiotko jo noin nuorena mennä miehelään!\" -- kysyi Lyyli.\n\n\"En minä! Kaikkea muuta vielä! Mitäpä iloa se tuottaisikaan, jos\n_minulle_ saapuisi kosiomies! En minä sellaista tarkoittanut. Vaan\nemännän, Lyylin omaa kosiomiestä minä tarkoitin!\" -- selitti tyttö.\n\n\"Jos minun kosiomiestäni tarkoitit, niin saat olla vakuutettu\nsiitä, että kukan lehdet tällä kertaa puhuivat valhetta!\" -- väitti\nLiuksialan nuori emäntä hieman punastuen.\n\n\"Eivätpä valhetelleet! Totta puhuivat -- kolme kertaa peräkkäin! Vaan\nsaaspas tänne -- nyt tiedustelen, tulevatko _nekin_ pian!\"\n\nTyttö otti taas yhden kukan käteensä ja rupesi samoin kuin äskenkin\nnyppimään sen lehtiä, tämän ohessa vuorotellen lausuen \"tulee\" ja\n\"ei tule\". -- Vihdoin oli vaan yksi lehti jälellä. -- \"Ei tule\" --\nhuudahti tyttö alakuloisella äänellä. \"Ne eivät tule! Eivät ainakaan\ntulleet ensimmäisellä kerralla. Mutta eihän ensimmäinen kerta juuri\npaljon mitään merkitsekkään! Toinen ja kolmas kerta vasta paikkansa\npitävät!\"\n\nTyttö otti toistamiseen kukan ja alkoi noukkia sen terä-lehtiä, mutta\nsai taas vastaukseksi tuon ikävän: \"ei tule\". Saman vastauksen antoi\nvielä kolmaskin kukka.\n\n\"Ne eivät tule!\" -- huoahti tyttö, lisäten ilokkaammalla äänellä:\n\"Vaan mitäpäs, jos ne kuitenkin tulisivat! Ja kylläpä ne tulevatkin,\ntulevat ihan varmaan! Tällä kerralla nuo pahat kukat valhettelivat.\"\n\n\"Mitkä tulevat?\" -- kysyi Lyyli.\n\n\"Häät tietysti, Lyyli-emännän häät!\" -- vastasi tyttö.\n\nLyyli vaaleni ja hänen huulensa vavahtelivat tuskan värähdyksistä.\nSydämeen ammuttu lokki ja noita-akan ennustukset muistuivat hänelle\nmieleen. Näiden muistojen valtaamana sanoi hän kolkolla äänellä: \"Nyt\nsinun kukkasi puhuivat totta! Ne -- eivät tule!\"\n\nHän painoi oikean kätensä otsaansa vastaan ikäänkuin pyytäen sen\nkautta karkoittaa ikävät ajatukset pois mielestänsä.\n\nKatsellen levottomasti nuoreen emäntäänsä, sanoi tyttö: \"Kylläpä ne\ntulevat! -- sen vakuutan! -- Mutta sanokaa, emäntä kulta, kenelle\naiotte tuota uutta mekkoa, johon ompelette niin paljon koristuksia ja\nkauniita nauhoja, että oikein silmiä häikäisee?\"\n\n\"Mitähän sellaista kysytkään, tyttö hupsu! Pitäisipä sinun se arvata,\nettä se on aiottu enolleni!\" -- vastasi Lyyli, mutta punastui sitä\nsanoessaan.\n\n\"Enollenneko? Mitenkä se voisi olla mahdollista? Eihän vanha Tavela\ntarvitse noin pitkää mekkoa ja yltänänsäkin se on hänelle liian\nsuuri. Tuskin se olisi sopinut hänelle hänen parhaammassa miehuuden\nijässä ollessansakaan. Minun ymmärtääkseni on siinä tilaa lähes\nkahdelle Tavelalle!\" -- intti tyttö.\n\n\"Mitäpä nyt jälleen hupsutteletkaan, tyttö raiska! Ymmärräthän...\ntalvella, kun pannaan useampia mekkoja päälletysten...\"\n\n\"Talvella käyttää Tavelan ukko turkkeja\" -- väitti tyttö, saaden\nLyylin yhä enemmän hämille.\n\n\"Eipähän enoni ain'alinomaa pidä turkkeja talvella; toisinaan hän\npukeutuu mekkoonkin!\"\n\nOvi aukeni samassa ja eräs nuori mies astui tupaan. Lyyli kavahti\nseisaallensa ja huudahti tulijalle vastaan: \"Mitä uutisia, Viiso?\nKerro pian!\"\n\n\"Ei mitään erinomaisia uutisia -- terveisiä käskettiin vaan sanoa!\"\n-- vastasi tullut.\n\n\"Ovatko siellä kaikki asiat hyvään päin?\"\n\n\"Olivat kai, mitä minä saatoin ymmärtää, eikä siellä mitään\nonnettomuudesta puhuttu.\"\n\n\"Enoni oli kai terveenä?\"\n\n\"Terveenä hän oli samoin kuin Hatanpään Arvo ja muutkin.\"\n\nViison mainitessa Hatanpään Arvon nimeä punastui Lyyli ja loi\nsilmänsä lattiaan.\n\n\"Sitä käskivät minun myös ilmoittamaan emännälle, ett'ei vihollisista\nvielä ole kuulunut vihiäkään. Meidän miehet nyt vaan odottavat\nsanomaa Karjalaisilta, kohta sen saatuansa mennäksensä Nokian virran\nyli. Heidän aikomuksensa on lähteä tervehtimään mustaa Tuomasta hänen\nomassa kotipesässänsä.\"\n\n\"Kyllä vaan sitte meikäläisiä onkin oikein kosolta kokoontunut Nokian\nvirralle?\" -- kysäisi Lyyli.\n\n\"Kyllähän niitä siellä on koko suuri joukko! Enhän minä tullut niitä\nlukeneeksi, mutta kyllä siellä miestä on kuin seinää vaan! -- Onko\nteillä jotakin käskettävää, emäntä?\"\n\n\"Ei ole... ei mitään erityistä. Mene vaan tavallisiin toimihisi! --\nKylläpä sinulla nyt onkin täällä paljon puuhattavaa, kun kaikki kelpo\nmiehet ovat aseissa, jotta ainoastaan muutamia vanhoja ukko-järeitä\non jäänyt tänne talon töitä ja askareita toimittamaan.\"\n\nViiso oli jo kääntynyt oveen päin, kun Lyyli yht'äkkiä otti\nkysyäksensä: \"Eihän kukaan muu kuin enoni lie minulle terveisiä\nlähettänyt?\"\n\nViiso kääntyi Lyyliin päin ja vastasi: \"Lähettipä niinkin. Taisinpa\ntuon jättää sanomatta, että Hatanpään Arvo niitä lähetti koko\nkantamuksen, pyytäen sitä paitsi, että olisitte levollinen, pahoja\naavistuksia tulevaisuudesta pitämättä! -- Vieläkö nyt jotain?\"\n\n\"Ei -- saat mennä!\"\n\nViiso meni ja Lyyli istui entiselle paikallensa. Hän oli suuttunut\nitseensä siitä, että oli tehnyt tuon viimeisen kysymyksen, sillä hän\nkuuli kaikkialla ympärillänsä hiljaista kuiskutusta palvelijatartensa\nkesken ja arvasi helposti, että tuo kuiskutus koski Hatanpään\nArvoa ja häntä itseään. Niinkuin aina käypi nuorten naisten, kun\nhe tietävät, että läsnäolijat salaa kuiskuttelevat jotakin heidän\nsydämenasioistansa, niin kävi nyt Lyylinkin: hän punastui ja joutui\nhämillensä. Pitkän ajan ääneti kuunneltuansa tuota harmillista\nkuiskutusta, rohkaisi hän mielensä ja lausui, vakavasti katsellen\nympärillensä: \"Eikö kenenkään teistä tänä iltana haluta rupeamaan\narvoituksille?\"\n\n\"Arvoituksilla täällä paraikaa ollaan!\" -- säesti vuohensilmäkukkain\nterälehdistä tulevaisia tapahtumia ennustanut tyttö, joka oli mennyt\nerään, suuren pöydän ääressä istuvan toverinsa luo.\n\n\"Niin miksi lausutte arvoituksianne niin hiljaisella äänellä,\nett'eivät kaikki niitä kuule? Se ei ole säännöllistä eikä sopivaa,\nvaan pitää kaikille suotaman tilaisuus miettiä vastausta niihin\" --\ntorui Lyyli.\n\n\"Muutamat arvoitukset ovat sitä laatua, että niitä tehdään emännän\nkuulematta\" -- tokaisi tyttö-veitikka vastaan. \"Sitä laatua ei\nkuitenkaan ollut se arvoitus, jonka viimeksi tein Sirkalle ja johon\nhän nyt turhaan miettii vastausta. Hän. on kovin huono arvoitusten\nselittäjä, tuo Sirkka!\"\n\n\"Ei niinkään huono, vaikka en kaikkiin sinun hullutuksiisi löydäkkään\nvastausta!\" -- intti toinen nuorista tytöistä.\n\n\"Mikä arvoitus se oli? Sano se nyt ääneen! Ehkäpä minä taikka joku\ntoinen meistä löytää siihen vastauksen. Mitenkä se kuuluu?\" -- kysyi\nLyyli.\n\n\"Näinhän se kuuluu: 'Sydämessä suuri tuska, mielessä on kuume kova,\njok' on iloa parempi, hunajata makeampi'. -- Mikä se on?\"\n\n\"Lempihän se on! Tuohon arvoitukseen ei nyt ensinkään ollut vaikea\nvastata!\" -- huudahti Lyyli.\n\n\"Ei se emännälle ollutkaan vaikea! Tiesinhän minä jo edeltäpäin,\nettä emäntä heti paikalla löytää vastauksen siihen?\" -- pakisi nuori\nennustajatar.\n\n\"Mistäpä sen tiesit?\"\n\n\"Siitä että emännän tätä nykyä on helppo löytää vastauksia kaikkiin\nniihin arvoituksiin, jotka koskevat lempeä ja rakkautta.\"\n\n\"Kuulkaapas tuota tyttö-veitikkaa, mitä hulluja hän puhuu! Varo vaan,\nett'et liioin suututa mieltäni kokkapuheillasi!\" -- varoitti Lyyli\nhymyillen ja nosti sormensa uhaten tyttöä vastaan.\n\n\"Älkää, hyvä emäntä, suuttuko minuun, sillä siten voisitte saada\nminua surulliseksi, joka olisi kovin ikävä asia minulle, kun niin\nmielelläni tahtoisin olla hyvällä tuulella teidän häissänne!\" --\nilveili tyttö nuoren emäntänsä varoituksesta vähääkään huolimatta.\n\nSamassa kävi Lyylin jalkojen juurella istuva suuri koira levottomaksi\nja rupesi, nostaen korvansa pystyyn, murisemaan.\n\n\"Mikä sinun nyt käypi vihaksi, Turva?\" -- kysyi Lyyli ja koki\nhyväilemällä rauhoittaa lempikoiransa mieltä. Mutta vaikka Turva\ntavallisesti muuten aina oli hyvillään emäntänsä pienimmistäkin\nsuosion-osoituksista, ei se tällä kertaa ottanut niistä ensinkään\nhuoliaksensa, vaan kävi hetki hetkeltä enemmän suuttuneeksi, alkoi\nääneen haukkua ja törmäsi vihdoin täyttä laukkaa ovea vastaan, jonka\ntöyttäsi auki.\n\n\"Mitä vieraita nyt tulee, koska Turva oli noin raivoissaan? Menköön\njoku katsomaan!\" -- käski Lyyli.\n\nHän oli tuskin saanut nämät sanat sanotuksi, kuin vilkas ennustajatar\njo puikahti ovesta ulos. Mutta muutaman hetken kuluttua palasi hän\npunasta hehkuvin kasvoin ja muutenkin hyvin pelästyneen näköisenä\ntakaisin.\n\n\"Nythän se tuli jo!\" -- huudahti tyttö sisään päästyään ovesta.\n\n\"Kuka se?\" -- kysyi Lyyli.\n\n\"Kosiomies tietysti! Ja mikä pohatta lieneekään kun hänellä on niin\nsuuri ja loistava seurue muassa!\"\n\nHevosten kavioiden kopinaa kuului nyt ulkoa yli raivoisain koirien\nhaukunnankin, ja tyttö ei saanut sen pitempää aikaa asiansa\nselittämiseen, sillä samassa astui Hieraniemen Paavo tupaan.\n\nLyyli vaaleni nähdessään Paavon; mutta hetkeksi vaan. Seuraavana\nhetkenä oli hän voittanut pelästyksensä ja katsoi rohkein silmin,\nuhkaava ja ivallinen hymy huulillaan, tulijaan.\n\n\"Hyvää iltaa, Lyyli!\" -- tervehti Paavo. \"Ukko suokoon!\" -- vastasi\nLyyli, lisäten: \"Mistä syystä tämä kunnia nyt tapahtuukaan minulle,\nettä Hieraniemen isäntä on tullut tänne?\"\n\n\"Syyn siihen voit helposti minun sanomattanikin arvata\" -- vastasi\nPaavo.\n\n\"Enpä ensinkään! Minä olenkin huono arvaamaan\" -- intti Lyyli.\n\n\"Missä muussa toimessa täällä kävisin kuin kosioimistoimessa! Tulin\nnyt lupaukseni mukaan uudestaan tarjoomaan soveliaita lunnaita\nsinusta ja siten naimaliittoamme vahvistamaan\" -- saneli Paavo\nilkkuvasti hymyillen.\n\n\"En tiedä mistään naimaliitosta, eikä Hieraniemen isännän lunnaita\nLiuksialassa oteta vastaan, olipa hänellä vaikka kuormittain kultaa\nja hopeaa! Olisipa hänen, ennakolta sanottuja sanoja muistaen,\npitänyt olla tänne tulematta rukkasia noutamaan.\"\n\n\"Siksi en olekkaan tullut tänne. Kyllä rukkaset saavat jäädä tänne\ntoisten kosijain varaksi. En niitä tullut noutamaan, vaan Liuksialan\nkaunista emäntää, suloista morsiantani. Hän nyt heti valmistakoon\nitsensä matkaan, sillä minun aikani ei myönnä, että kauan viipyisin\ntäällä.\"\n\n\"Hävytön! mitä sinä rohkenet puhua minun omien ortteni alla!\" --\nhuudahti Lyyli vihasta säihkyvin silmin ja nousi seisaallensa. Hänen\npalvelijattarensa, jotka hämmästyksellä olivat kuunnelleet Paavon\npuhetta, kokoontuivat hänen ympärillensä, ikäänkuin pyytäen suojella\nnuorta emäntäänsä.\n\n\"Kun morsian teeskentelee vastahakoisuutta, viepi kelpo mies hänet\nväkisin kotihinsa; se on vanha, isiltä peritty tapa meidän maassa.\nSiten aion nyt tehdä sinunki kanssasi Lyyli -- sanon sinua Lyyliksi,\nkoska et entistä Henrikka nimeäsi enää suosi -- huolimatta siitä,\njospa kuinka kovin suututkin. Kyllä tuo tuollainen suuttumus asettuu,\nkun muutamia päiviä emäntänäni olet elänyt Hieraniemellä, ja\nennenkuin kisaviikot ovat lopussa, on se kokonaan haihtunut.\"\n\n\"Kunnoton konna!\" -- huusi Lyyli ilmi-vihoissaan ja polki pientä\njalkaansa lattiaan. \"Mieluisammin, tuhat kertaa mieluisammin hukutan\nitseni järveen, kuin tulen sinun vaimoksesi, sinä viheliäinen\nkyykäärmeen sikiö! Lähde ulos huoneestani! Lähde paikalla!\"\n\nPaavon astuessa tupaan oli takan vieressä istuva vaimo lakannut\nlastansa tuudittamasta. Nyt hän nousi seisaallensa ja hiipi hiljaan\novesta ulos. Lapsi ei herännyt.\n\n\"Malta mieltäsi, kaunis Lyyliseni! Vaikka olet kovin suloisen\nnäköinen näin vihoissas ollessasi, pyydän kuitenkin sinua\nrauhoittumaan. Tyydy kauniisti onneesi ja valmista itseäsi pian\nmatkaan! Oman lempiratsusi, tuon pulskan tähtipää-tamman selässä saat\nratsastaa. -- Tottele hyvällä! Varsin vastenmielistä olisi minun\nkäyttää väkivaltaa sinua vastaan. Mutta ell'ei muu kuri auta, vien\nsinut väkivallalla täältä; -- pyhästi vannon sen tekeväni!\"\n\nLyyli oli niin suuttunut, että koko hänen ruumiinsa vapisi. Hän ei\nsaanut sanaakaan huuliltansa; mutta hänen silmänsä säihkyivät vihan\ntulta. Naiset hänen ympärillänsä olivat niin tohtuneet, ett'eivät\ntienneet, mitä ajatella, mitä sanoa.\n\n\"Kiiruhda, Lyyli, valmistautumaan! Matkakumppalini odottavat pihalla.\nTäytyykö minun taluttaa sinua kädestä ulos?\" -- sanoi Paavo entistä\ntuimemmalla äänellä ja astui uhaten Lyyliä pari askelta lähemmäksi.\n\nSamassa aukeni ovi ja sisään astuivat leskivaimon johdattamina\nkultainen ritari ja hänen toverinsa, munkki. Suurella kiiruulla\npuhui vaimo munkille: \"Suojelkaa, pyhä isä, meidän nuorta, rakasta\nemäntäämme, ett'ei Hieraniemen kostonhimoinen isäntä saa tehdä\nhänelle mitään pahaa! Hän on vihoissaan Lyylille siitä, että Lyyli\nhylkäsi hänet kosijana. Siitä hän on suuttunut ja himoo kostoa.\"\n\n\"Vai niinkö on asian laita!\" -- sanoi munkki suomeksi.\n\n\"Rauhoitu ystäväni, ei hänelle mitään loukkausta saa tapahtua,\nsen lupaan. Yksityisen kostonhimon tyydyttämistä varten emme ole\nlähteneet matkaan. Kaikki pyhimykset otan todistajikseni, että kova\ntuomio on kohtaava tuota miestä, jos hän omien mielioikkujensa\nhyväksi on pettänyt Hänen Ylhäisyytensä Tuomas piispan, tämän\nkorkea-arvoisen pyhän haudan ritarin ja meidät muut.\"\n\nKultainen ritari oli yhtä mittaa katsoa tuijotellut Lyyliin.\n\n\"Kautta pyhän Henrikin poikki leikatun peukalon!\" -- huudahti hän\nnyt. \"Tämä on todellakin eriskummallinen maa: täällä löytyy yhtä\nkauniita naisia kuin maisemiakin! Ellen tietäisi, että tämä kaunotar\ntässä on pakanallinen tyttö, niin voisin luulla häntä nuoreksi\nmadonnaksi: siksi on hän ihana ja arvokkaan näköinen!\"\n\nLyylin palvelustytöt olivat vetäytyneet muutamia askeleita\ntaaksepäin, pelästyneinä ritarin sotaisesta muodosta ja asusta, ja\nkuullessaan hänen sopertavan heille peräti outoa kieltä. Ritari puhui\nnimittäin Saksan kieltä.\n\nSaatuansa munkilta selvän siitä, mitenkä asianlaita oli, lausui\nritari suuttuneena: \"Kylläpä minä sitä arvasin, että tuo oppaamme\nmärehti jotakin salaista vehkettä. Kaiken matkaa olen katsellut\nhäntä jonkinmoisella epäluulolla, etenkin siitä hetkestä asti, kuin\nhän viidenkymmenen miehen kanssa pyysi erkaantua pääjoukosta ja\nratsastaa eri tietä. Mutta tämän suloisen neidon otan kerrassaan\nsuojeltavakseni. 'Religioni christianae feminisqve' on minun\ntunnuslauseeni enkä siitä luovu täällä Pohjolassakaan; siksi\nkannan aseitani aina kuolonhetkeeni asti. Selittäkää hänelle tämä\nasia te, pyhä veli, joka osaatte puhua hänen kieltänsä, tuota\nkummallista kieltä, joka muistuttaa honkien suhinasta noissa synkissä\nmetsissä, joidenka kautta eilen kuljimme. Jos tuo talonpoikalurjus\npienimmälläkään tavalla, sanoilla taikka töillä, loukkaa nuorta\nholhottiani, työnnän miekkani puhki hänen rintansa ja naulaan\nhänet maahan kiinni, sen vannon kautta Kristofferin pyhän parran!\nVieläpä aion, kun taas pääsen tilaisuuteen osaa ottamaan johonkuhun\nturnaukseen, jonkun kelpo ritarin kanssa katkaista yhden peitsen\ntämän suloisen neidon kunniaksi! Senkin saatatte selittää hänelle.\"\n\n\"Minä olen jo ottanut hänet turviini; suojelusta hän ei siis ole\nvailla\" -- vastasi munkki, hymyillen lisäten puoleksi leikkivällä,\npuoleksi totisella äänellä: \"Te olette, jalo ritari, puhuneet tuosta\ntyttöraiskasta oikein nuoruuden palavalla äänellä. Päättäen teidän\nsanojenne tulvasta ja teidän hehkuvasta himostanne palvella häntä,\nvoisi tuskin luulla teitä kolmekymmentä vuotta vanhemmaksi. Olkaa\nvaroillanne, ett'ette tule sokeaksi, katsellessanne noita kirkkaita,\nsäteileviä silmiä! Ettekö milloinkaan ole kuullut puhuttavan, että\nPohjolan naiset osaavat lumota, kenen vaan tahtovat?\"\n\n\"Kautta pyhän neitsyen nimen!\" -- huudahti ritari ja teki\nristinmerkin rintaansa. \"Siitä olen tosin kuullut kerrottavan.\nOlisiko tuo tyttö todellakin lumonnut minua, että hän minun\nsilmissäni näyttää niin jalolta? Vaan ei -- se on aivan mahdotonta!\nKantamani pyhät öylätit varjelevat minua lumouksesta ja kaikista\nnoitatempuista!\"\n\nHieraniemen Paavo oli tähän saakka ollut vaiti. Yksin hänen\nsalavihkaa ritariin ja munkkiin luomansa vihaiset silmäykset\nilmoittivat sitä ankaraa kiukkua, joka kiehui hänen povessansa heitä\nvastaan. Mutta niin suuri taituri oli hän teeskentelemistaidossa,\nett'ei viha ensinkään ilmaantunut hänen äänessään, kun hän nyt\nkatkaisi äänettömyytensä ja otti lausuaksensa munkille: \"Te erehdytte\nsuuresti, pyhä isä, kun luulette minun yksityisiä asioita ajavani\ntäällä. Tuo kelvoton vaimo valhetteli silmittömästi, sanoessaan että\nminä muka kostonhimosta vainoon tätä nuorta tyttöä. Mutta asian\ntodenperäinen laita onkin se, että tuo tyttö juuri on kaikista\nvaarallisin kansan yllyttäjä. Sentähden käskikin Hänen Ylhäisyytensä\nTuomas piispa, että hän kaikin mokomin on vangittava ja tuotava\ntutkittavaksi Räntämäelle.\"\n\nLuotuansa Paavoon silmäyksen, joka oli täynnä ylenkatsetta, aikoi\nLyylikin nyt vihdoin korottaa ääntänsä, vaan leskivaimo esti häntä\nsitä tekemästä, kiiruhtaen lausumaan: \"Nuokin Hieraniemen isännän\nlausumat sanat olivat pelkkää parjausta, jotka selvästi osoittavat\nhänen kunnotonta mielenlaatuansa ja hänen häijyä kostonhimoansa.\nMeidän nuori emäntämme ei ole mikään kansan yllyttäjä -- kuinka nuori\ntyttö sellaiseen toimeen kykenisikään! -- vaan rauhallinen kristitty\nnainen. Jo pikkulapsena hän kastettiin.\" Lyylille kuiskasi vaimo\nhiljaa korvaan: \"Tunnusta itsesi kristityksi!\"\n\nTähän vastasi Lyyli yhtä hiljaisella äänellä: \"En -- sitä en tee!\"\n\n\"Asia käypi yhä sekavammaksi. -- Oletko kristitty, tyttäreni?\" --\nkysyi munkki.\n\nVaimoa, jonka lapsen Lyyli oli pelastanut, vapisutti hänen\nodottaessansa Lyylin vastausta. Luoden pyytävästi silmänsä Lyyliin,\nkoki hän taivuttaa häntä antamaan myöntäväisen vastauksen. Häntä\naavistutti, että Lyylin kohtalo suuressa määrin tulisi riippumaan\ntästä hänen vastauksestansa. Sellaisen aavistavan tunteen tunsi\nLyyli itsekin sydämessänsä, mutta kuitenkin vastasi hän suoraan ja\nvääristelemättä: \"Minä en ole kristitty! Siksi tosin vanhempani\ntekivät minut pikkulapsena ollessani, kun antoivat mustatakin\nmuukalaisen kastaa minut ja lukea ilkeät loihtusanansa minuun, mutta\nsiitä päivästä asti, jolloin tulin kykeneväksi itse ajattelemaan,\nolen kristin-uskoa vihannut niin kuin sen levittäjiäkin, jotka\novat kansamme vihollisia ja sortajia! -- Nyt en enää ole kristitty\nnimeksikään: teurasraavaan pyhällä verellä olen pessyt pois sen\nkirouksen, jonka he siihen olivat lukeneet.\" Lyyli vaikeni ja katsoi\npelottomasti munkkiin.\n\n\"Älkää uskoko häntä, pyhä isä! Hieraniemen paha isäntä äsken häntä\nniin kovin pelästytti, ett'ei hän nyt ensinkään tiedä, mitä hän\npuhuu!\" -- vaikeroitsi vaimo väännellen tuskissaan käsiänsä.\n\n\"Hieraniemen isäntä on liiaksi kehno mies minua pelästyttämään!\" --\nhuudahti Lyyli ylpeästi.\n\n\"Eipä siitä kysymystäkään, ett'ei tuo ynseä ja uppiniskainen tyttö\ntietäisi, mitä hän puhuu!\" -- sanoi munkki, lisäten kääntyneenä\nLyyliin: \"Ehkä tunnustat senkin, ettäs olet yllyttänyt kansalaisiasi\nkapinaan armollista Tuomas piispaa vastaan?\"\n\n\"Miks'en tunnustaisi?\" -- vastasi Lyyli. \"Onhan se tuttu asia, että\nminä olen pyytänyt heitä miehuullisesti ravistamaan pois niskoiltansa\nsen häpeällisen orjuuden ikeen, jonka vihatut muukalaiset ovat niihin\nsälyttäneet! Onhan minulla oikeus puhua, vaikk'en naisena kykenekkään\ntaisteluun!\"\n\n\"Mikä hurja kiukku ja tylyys piilevät tuon kauniin kuoren alla!\" --\njupisi munkki itseksensä ja selitti sen jälkeen Saksan kielellä pyhän\nhaudan ritarille Lyylin lausumat sanat.\n\n\"Ken voisi sitä uskoa, kun hän on noin nuori ja ihana!\" -- huudahti\nkultainen ritari. \"Mutta p--leellä on pakanain lasten yli rajaton\nvalta, sen olen jo monta kertaa ennen elämässäni tullut havaitsemaan,\nerittäin nuoruudessani. Keisari Fredrikillä oli hovissaan eräs\nylhäissäätyinen saracenilainen tyttö, joka oli yhtä kaunis kuin\ntämäkin tässä, vaikka peräti toisella tavalla; tämä on valkeaverinen,\nmutta Fatima -- se oli tytön nimi -- kiiltävän-ruskea ja hänen\ntukkansa ja silmänsä olivat mustat kuin kaarneen kaulahöyhenet,\nja tämän kaunottaren silmät ovat taivaansiniset ja hänen tukkansa\nkellertävä kuin leikattavaksi kypsynyt viljapelto. Tukuttain ovat ne\nnuoret ritarit luettavat, jotka, lumottuina tämän saracenilais-tytön\nkauneudesta, mielellänsä olisivat yhdestä ainoasta suudelmasta,\nvieläpä hellästä silmäyksestäkin hyökänneet vaikka polttavaan\ntuleen. Näiden lumottujen ja järkensä heittäneiden joukossa oli --\npyhä neitsyt suokoon hänelle sen anteeksi! -- minunkin isäni poika,\nvaikk'en juuri ollut kaikkein tulisimpia. Ja kummallinen, oikein\npahojen henkien noituma tyttö olikin Fatima, sillä vaikka etelämaiden\nlasten kuuma veri virtaili hänen suonissansa, oli hän hän kuitenkin\nkaikkia rakastajiansa vastaan kylmä kuin jää. Sitä ei ajan pitkään\nvoinut kestää nuori tuittupäinen kreivi Bellacotta, vaan yritti\neräänä yönä muutamien toveriensa avulla ryöstämään häntä hänen\nmakuuhuoneestansa, viedäkseen häntä omaan ritarilinnaansa, mutta\noli tuskin ehtinyt päästä ikkunasta sisään kun sai käyrän tikarin\nrintaansa ja lankesi verissänsä Fatiman jalkojen juureen, siinä\nhenkensä heittääksensä. Monta samaan suuntaan vivahtavaa tapausta\nvoisin oman kokemukseni aarre-aitasta harkkia niiltä ajoilta, jolloin\noleskelin Palermossa, Akkonissa, Damaskossa ja muissa itämaalaisissa\nkaupungeissa, mutta kertomukset sellaisista tapauksista eivät sovellu\nteidän pyhille korvillenne.\"\n\n\"Kyllä kai te, jalo ritari, olittekin -- kuulemma -- nuorna\nollessanne aika veitikka ja keikari!\" -- sanoi munkki. \"Olin kyllä\n-- Pyhä Athanasius minua auttakoon! Mutta näitä nuoruuteni syntejä\nja erhetyksiä olen sitte sydämestäni katunut ja sovittanut ne\nmonenkertaisesti, taistellessa verisissä tappeluissa uskottomia\nvastaan sekä lahjoittamalla kalliita pyhäinjäännöksiä kirkkoihin ja\nluostareihin milt'ei kaikkialla koko Europassa. Vaan mitä aiotte\ntehdä tuon kristin-uskosta luopuneen, lumoavan tytön kanssa?\"\n\n\"Paras on että noudatamme oppaamme, Hänen -- Ylhäisyytensä piispa\nTuomaan käskyn johdosta antamaa neuvoa, sillä kuultuani tytön\näskeisen, pyhää oppiamme soimaavan puheen, tulin vakuutetuksi\nsiitä, että tuo oppaamme kuitenkin on puhunut totta -- ja viemme\nhänet mukanamme Räntämäelle, säännöllisesti tutkittavaksi. Muuten\nhän näyttääkin olevan niin vaarallinen henkilö, että olisi aivan\nmieletöntä jättää häntä tänne kapinallisia vehkeitänsä jatkamaan.\nKun olemme voittaneet kapinoitsijat ja nämät seudut taas on saatu\nrauhoitetuksi, saattanee hän, kärsittyänsä sen rangaistuksen, jonka\nkirkkomme säännöt määräävät pyhästä uskonnostamme luopuneille, taas\npalata kotiinsa. Tietysti tässä edellytän, että hän sitä ennen on\nnöyryyttänyt ynseän mielensä ja katunut tekemänsä kamalan rikoksen.\"\n\nNäitä munkin sanoja kotvasen mietittyänsä lausui ritari: \"Tapahtukoon\nniin; kyllä kaiketi kirkon pyhyys ja kunnia sellaista korvausta\nvaativat. Mutta sen sanon suorastaan, ett'en kärsi että häntä\nsorretaan taikka että hänen naisarvoansa tavalla taikka toisella\nloukataan! Ken sellaista rohkenee yrittää, hänen hengestänsä\nen ottaisi maksaakseni korkeampaa hintaa kuin teloitustavalla\npolvistuneen rosvon hengestä. Sillä vaikka tuo tyttö onkin ylpeä ja\npakanallinen henki asuu hänessä, aion kuitenkin järkähtämättömästi\npysyä äsken tehdyssä lupauksessani ja suojella häntä. Vieläpä\nuudistan tämän saman lupauksen nyt ja vahvistan sen ritarillisella\nkunniasanallani!\"\n\n\"Teidän edesvastauksenne hänestä kestää vaan Räntämäelle asti;\nsitte ottaa pyhä kirkko eksyneen lapsensa kokonaan hoitoonsa. Mitä\nloukkausta hänen muuten tarvitseekaan pelätä meidän seurassamme\nollessansa? Taikka ehkäpä juolahtikin teidän mieleenne, jalo ritari,\nolot etelämaissa! Vaan olkaa huoleti! Täällä Suomessa ei ole\ntuollaisia tuittupäisiä kreivejä, kuin tuo onneton Bellacotta, josta\näsken puhuitte\", -- sanoi munkki.\n\n\"Suokaa anteeksi, pyhä veli, mutta matkoillani olen toisinaan\nsattunut näkemään, että kirkolla on sangen kovat kourat niitä\nkohtaan, jotka ovat sen pyhiä sääntöjä rikkoneet. Monen onnettoman\nolen kuullut tuskissaan vetoavan maallikkolakien sääntöihin,\nmutta en milloinkaan kuullut, että sellaista helpoitusta heidän\nrangaistuksessansa heille olisi myönnetty.\"\n\n\"Kirkko on erhettymätön, sen julistamat tuomiot oikeat ja sen\nmääräämät rangaistukset ansionmukaiset, vaikk'ei maallikkojen\npimitetty järki sitä aina kykenekkään käsittämään!\" -- vastasi\nmunkki, jonka mieltä ritarin muistutus kirkon määräämistä, usein\nluonnottoman ankarista ja typeristä rangaistuksista oli loukannut,\nkiivaasti ja päättävästi. Sen jälkeen kääntyi hän Lyyliin ja selitti\nhänelle, mikä päätös hänen suhteensa oli tehty.\n\nÄäneti kuunteli Lyyli tuomiotansa. Hänen kasvonsa tosin vähän\nvaalenivat, mutta muulla tavalla ei hän osoittanut syvää\nmielenliikutustansa eikä hänen silmäinsä kirkkaat katseet\nhetkeksikään himmentyneet. Mutta kaikki hänen palvelusnaisensa\npurskahtivat katkeraan itkuun.\n\nKristitty vaimo, Lyylin pelastaman lapsen äiti, lankesi polvillensa\nmunkin eteen ja rukoili, kohottaen kätensä häntä kohden:\n\"Peruuttakaa, pyhä isä, tämä kova tuomionne ja suokaa meidän\nrakkaan emäntämme jäädä kotia! Hän on niin hyvä ja hellä eikä hän\nketään yllytä kapinaan. Ja kyllä hän kristitty on, vaikka hän\noudontapaisessa kiihkossa ollessaan sen nyt kieltää. Paras todistus\non se, että hän oman henkensä uhalla pelasti lapseni, joka makaa\ntuolla kehdossa, pakanallisten kansalaistensa sorrosta, he kun Ukon\njuhlassa pyysivät tuota viatonta tappaa siitä syystä, että hän oli\nkastettu kristin-uskoon. -- Meidän nuori emäntämme on niin hyvä, niin\nhellä!\"\n\n\"Tokkohan sinä itsekkään olet todellinen kristitty, koska äsken\nvääristelit kertomasi asiat. Siitä, ettäs minun säätyiselle miehelle\nvalhettelit, ansaitsisit itse tulla kirkon rangaistuksen alaiseksi,\nmutta katsoen siihen, että kehoittavina syinä tähän epärehelliseen\npuheeseesi olivat rakkaus ja kiitollisuus, annan sinulle tällä kertaa\ntörkeän rikoksesi anteeksi. Vaan älä minua kauvemmin häiritse!\"\n\nSuudeltuansa munkin kaavun lievettä alkoi vaimo taas puhua: \"Enhän\nminä valhetta puhunut, kyllä se kaikki totta oli. Meidän nuori\nemäntämme ei suo kenellekään pahaa. Hän on vaan vähän erhettynyt.\nSuokaa hänelle armoa, hurskas isäni!\"\n\nTehden levottomuutta ja kärsimättömyyttä osoittavan liikunnon,\nvastasi munkki: \"Niinpä niin -- erhettynyt hän on, vieläpä\narveluttavalla tavalla. Senpä tähden juuri, täytyy kirkon oikaista\nhäntä ja ohjata häntä uudelleen oikealle uralle, Muusta ei tässä\nolekkaan kysymystä. Älä siis kauvemmin kiusaa minua!\"\n\nKääntyen palvelijattariinsa, jotka ääneen vaikeroitsivat ja\nvoivottelivat, lausui Lyyli hellällä äänellä: \"Älkää vaikeroitko,\nhyvät ystäväni! Täten teette lähtöni kotoa katkerammaksi, kuin\nse muuten olisikaan. Anna sinä, Sirkka, tuossa koukussa killuva\nnahkalaukku minulle; se sisältää kaikki, mitä matkallani tarvitsen.\"\n\nHaikeasti nihkuttaen otti tyttö laukun seinästä ja toi sen\nemännällensä.\n\nKultaisen ritarin tuli näitä murehtivia ihmisiä sääli ja hän\notti lausuaksensa: \"Älkää itkekö, tytöt! Eihän teidän suloiselle\nlemmettärellenne sen pahempaa onnettomuutta tapahdu, kuin että hänen\nmuutaman päivän kuluessa täytyy ratsastaa rehellisessä kristillisessä\nseurueessa. Ell'eivät kirkon säännöt olisi niin pyhät, niin soisin\nminä puolestani mielelläni sen, että hän saisi jäädä kotiinsa. Mutta\nmatkalle kun hänen nyt välttämättömästi on lähteminen, niin otan\nsuojellakseni häntä kaikista soimauksista ja muista vahingoista,\njoita hänen vihollisensa ehkä virittävät hänen eteensä. Te voitte\ntäydellisesti luottaa minuun, tyttö raiskat, sillä kautta kultaisten\nkannusteni vakuutan, että minun aina on ollut tapana pysyä tehdyissä\nlupauksissani.\"\n\nVaikk'ei Lyyli ymmärtänyt sanaakaan ritarin puheesta, arvasi hän\nkuitenkin hänen ystävällisistä silmäyksistänsä ja liikunnoistansa,\nettä hän tarkoitti hänen parastansa. Sentähden loi hän silmänsä\nkiitollisesti ritariin ja se hyvä ajatus, jonka hän jo ensi katseelta\noli saanut hänestä, vakaantui hänen mielessänsä varmuudeksi. Se\ntunto, että hänellä ritarissa oli hyvänsuopa ystävä, lievitti\nmelkoisesti sitä tuskan katkeruuttakin, joka lähtöhetkenä kovin\nrasittavana painoi hänen sydäntänsä.\n\n\"Kallis aika menee hukkaan! Miksikä tässä kauvemmin viivyttelemme?\nTietänettehän, pyhä isä, että jok'ainoa silmänräpäys on meille\nkallis!\" -- muistutti Paavo.\n\n\"Olet oikeassa. Nyt lähdetään!\" -- sanoi munkki ja oli tarttua Lyylin\nkäteen. Mutta Lyyli ei suvainnut hänen sitä tehdä, vaan vetäytyi\nsyrjään.\n\n\"Vielä muutamia hetkiä vaan!\" -- huudahti hän ja riensi kehdon\nluo. Suudeltuansa rauhallisesti nukkuvaa lasta otsalle, puhui hän\nitkeville palvelijattarillensa: \"Tämän ottopoikani äidille jätän\nemännyyden siksi aikaa kuin itse olen poissa. Häntä tulee teidän\nvisusti totella ja ehdottomasti noudattaa kaikkia hänen antamiansa\nkäskyjä, niinkuin minunkin käskyjäni olette noudattaneet. Mutta...\"\n\nLyyli vaikeni hetkeksi ja pyyhkäsi silmistänsä kyyneleet, jotka\nväkistenkin tunkivat esiin. \"Mutta\" -- alkoi hän sen jälkeen taas\npuhua -- \"jos en minä enää milloinkaan palaja kotiin, niin pitää\ntämän ottopoikani perimän kaikki jälkeenjättämäni omaisuus ja olkoon\nhän enoni holhouksen alaisena niin kauan kuin enoni elää ja sitte\näitinsä holhottina siksi kunnes hän on tullut niin järkeväksi,\nettä itse osaa hoitaa omaisuuttansa; se on tahtoni. Pankaatte,\ntytöt, nämät sanat tarkasti mieleenne, jotta käräjissä voitte olla\ntodistajina, kun tutkintoa pidetään siitä, kuka on omaisuuteni\nperivä. Sinua, ottopoikani äitiä, minä käskemällä varoitan olemaan\nhellä emäntä näille uskollisille palvelijattarilleni! Tässä talossa\nei ole ollut tapana katsoa siihen, ken on syntynyt orjana, ken\nvapaana; heitä kaikkia kohtaan on kohtelu vähimmättäkään eroituksetta\nollut sama, heitä kaikkia on kohdeltu niinkuin talon parhaimpia\nystäviä. Minun järkähtämätön tahtoni on, että täällä vastedeskin\npidetään samaa tapaa! Muistuta Viikkiä siitä!\"\n\n\"Tuo tyttö tekee määräyksiä omaisuudestansa niinkuin itsevaltias\nomistaja ainakin. Hänellä ei näy olevan vähintäkään aavistusta siitä,\nettä pyhä kirkko ottaa hänen omaisuutensa huomaansa, jos kuolema\nsattuisi häntä tapaamaan tällä hänen matkallansa\" -- jupisi munkki\nitseksensä.\n\nLyyli antoi sitte kätensä jäähyväisiksi kovasti huolestuneelle\nvaimolle ja palvelijattarillensa, kullekin järjestänsä. He olivat\nperäti uupua murheeseensa. Useammat heistä heittäytyivät lattialle\nja suutelivat, ääneen itkien, hänen hameensa liepeitä ja hänen\njalkojansa. Lyylin onnistui salata liikutuksensa ja hän lohdutteli\nystävällisesti hymyillen murehtivia naisia.\n\n\"Kautta ihmeitä tekevän neitsyt Maarian kuvan Wormsissa! Paras olisi\nollut, että tuo jalo pakanatyttö olisi saanut jäädä kotiinsa, koska\nkaikki häntä niin rakastavat!\" -- jupisi kultainen ritari, kääntyi\npois ja läksi ulos. Mutta kun hän oli avannut oven, töyttäsi Turva,\njoka kauvan kiljuen ja ovea raapien oli seisonut oven takana, sisään\nhuoneeseen. Yksi ainoa loikahdus vaan ja uskollinen koira seisoi\nemäntänsä vieressä. Nuoleskeltuansa hänen käsiänsä ja saatuansa\nselvän asian oikeasta laadusta, rupesi se hirmuisesti murisemaan ja\naikoi hyökätä munkin ja Hieraniemen Paavon kimppuun. Mutta Lyyli\npidätti sen ja käski yhden tytöistä tuomaan kappaleen nuoraa. Sillä\nsitoi hän koiraraukan takan pylvääseen kiinni, sen ohessa puhuen\nsille: \"Oleppas vaan telmäämättä, uskollinen Turvani! Tiedän, ett'ei\nkukaan nyt voisi estää sinua seuraamasta minua, ell'en sitoisi sinua\nkiinni; ei minun sovi ottaa sinua mukaani sille matkalleni, jolle\nkohta lähden. -- Kas niin. Jää nyt hyvästi!\"\n\n\"Oletko nyt valmis?\" -- kysyi munkki.\n\n\"Olen\" -- vastasi Lyyli ja meni, arvokkaasti kohottaen päätänsä,\novesta ulos. Munkki, Hieraniemen Paavo, leskivaimo ja kaikki\npalvelijattaret seurasivat häntä.\n\nPihalla oli viidenkymmenen miehen suuruinen ratsujoukko jo\njärjestynyt matkalle määrättyihin riveihin. Kultainen ritarikin istui\njo vartoen hevosensa selässä. Nähtyään emäntänsä, juoksi Lyylin\nratsu, jonka muutamat ratsumiehet Paavon käskystä olivat asustaneet,\niloisesti hirnuen hänelle vastaan. Noreasti, kuin hyvin harjaantunut\nratsastaja ainakin, hypähti Lyyli sen selkään. Kun sitte munkki ja\nHieraniemen Paavo olivat ehtineet valmistautua matkaan, läksi koko\nratsujoukko täyttä ravia nykyistä Tampereen kaupunkia kohti vievää\ntietä myöten.\n\nMutta pitkän matkan päähän kuului leskivaimon ja Lyylin\npalvelijatarten valitus ja itku, mutta vieläkin kauvemmaksi\nuskollisen Turvan surullinen ulvonta.\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\n\nOutojen tulo Liuksialaan oli ollut niin odottamaton ja Lyylin\nlähtö sieltä oli tapahtunut niin suurella kiireellä, että hänen\najatuksensa olivat joutuneet jonkinmoiseen sekasortotilaan.\nRatsastaessansa järjesteli hän niitä ja rupesi äskeisiä tapauksia\ntyystemmin miettimään, koettaen johdonmukaisesti yhdistää niitä\nedellisten päivien tapahtumiin. Se seikka hänestä heti näytti selvän\nselvältä, että Hieraniemen Paavo oli antanut vihollisille tiedon\nkapinasta ja että hän oli opastanut heitä Liuksialaan; mutta mitä\ntietä? Olihan Viiso muutamia hetkiä ennen tullut Tammerkoskelta\npäin ja kertonut, ett'ei vihollisia niillä tienoilla eikä Nokian\nseuduillakaan oltu kuultu eikä nähty. Taikka olisiko Viisokin\nkavaltaja, joka valheellisesti oli sanonut äsken tavanneensa hänen\nenonsa Tavelan ja Hatanpään Arvon? Sitä ei hän voinut uskoa todeksi,\nsillä olihan Viiso syntynyt Liuksialassa, poikana leikkinyt Lyylin\nkanssa ja jälestäpäin palvelijana osoittanut suurta uskollisuutta ja\nrehellisyyttä. Mutta mitenkä olisi verraten näin pieni vihollisparvi\nuskaltanut tunkea aina Kangasalle, jos Hämäläisten Nokian virralle\nkokoontunut sotajoukko vielä oli eheänä ja voittamatta? Taikka\nolisiko se voitettu, muserrettu, hajoitettu? Olisivatko hänen enonsa\nja Hatanpään Arvo taistelussa kaatuneet? Tämä viimeinen ajatus oli\nhyydyttää veren hänen suonissansa, mutta samassa muistui hänen\nmieleensä Viison matkakertomus, ja hän rauhoittui uudestaan. Mutta\nkuitenkin oli tässä kylläkin monta hämärää seikkaa, jotka saattoivat\nhänen levottomaksi ja joihin hän halusi saada selitystä, mutta\nkeneltä pyytää sitä? Munkiltako? Lyylillä oli jonkunmoinen salainen\naavistus siitä, ett'ei tuo mustatakki näissä asioissa olisi tehnyt\nhäntä hullua viisaammaksi, jos hän niitä olisikin ottanut kysyäksensä\nhäneltä. Entäs Paavolta? Ei! Ennen kärsiä mitä tuskia tahansa kuin\nhäneltä kysyä jotakin! -- niin ajatteli Lyyli. Vai ritariltako? Hänen\npuoleensa olisi Lyyli taipunut kääntymään kysymyksillänsä ja se\nolisi sitä paremmin sopinut kuin ritari ratsasti hänen vieressänsä,\nmutta tässä tuli tuo ikävä seikka esteeksi, ett'ei ritari ollenkaan\nymmärtänyt Suomen kieltä. Että ritarin tunteet häntä kohtaan\nolivat ystävällisyyden tunteita, sen saattoi Lyyli helposti arvata\nsiitäkin, että ritari alinomaa hellällä, piammiten isällisellä\näänellä puhutteli häntä ja teki hänelle kysymyksiä, joita hän, Lyyli,\nei ensinkään kyennyt tajuamaan kun ne tehtiin Saksan kielellä.\nJoltakulta ratsumieheltä olisi hän ehkä voinut saada toivomansa\ntiedot, mutta munkki ratsasti aivan hänen perässänsä ja olisi\nepäilemättä estänyt häntä ratsumiehiä kysymyksillään lähestymästä,\njos hän sellaista olisi yrittänyt. Mutta hän hylkäsi itsekin sen\nkeinon, pitäen sitä naiselliselle arvollensa sopimattomana.\n\nKun Lyyli näin oli tullut vakuutetuksi siitä, että hänen oli\nmahdoton saada selitystä niistä asioista, jotka raskauttivat hänen\nmieltänsä, vaipui hän taas omiin syviin mietteisiinsä. Ne olivat\nenimmiten ikäviä, lohdutusta puuttuvia mietteitä, mutta toisinaan\npujahti kuitenkin toivehikkaampiakin ajatuksia hänen mieleensä.\n\"Mitäpäs\" -- ajatteli hän välistä -- \"jos olisivat meikäläiset\ntahallansa eksyttäneet vihollisia tälle matkalle, joka viepi heidät\nturmioon? Ehkä tekee Hatanpään Arvo miehinensä äkkiarvaamatta\nrynnäkön, hajoittaa tämän harvalukuisen vihollisparven niinkuin\nakanat tuuleen, taikka tuhoaa sen tykkänään, pelastaa minut ja\nviepi minut voiton riemulla kotia takaisin?\" Mutta nämät tällaiset\ntoivorikkaat ajatukset olivat hetken tuomia usmapilviä; seuraavana\nhetkenä ne haihtuivat taas, antaen sijaa kolkommille ja synkemmille\nmielikuvituksille.\n\nLyylin alakuloisuus ja äänettömyys eivät ensinkään olleet kultaiselle\nritarille mieleen. Tuon tuostakin koki hän virvoittaa nuoren\nratsukumppaninsa mieltä lohduttavaisilla puheilla, käyttäen joka\nkerta eri kieltä, niinkuin olisi hän toivonut lopuksi löytävänsä\nsellaisen kielen, jota tuo kaunis ratsastajatar kykenisi ymmärtämään.\nHarvat papitkaan olisivat osanneet nimeltäkään nimittää kaikkia niitä\nmonia erilaatuisia kieliä, Saksan kielestä saracenilais-kieleen asti,\njoita ritari näin tuli käyttäneeksi.\n\n\"Koroitappas ääntäsi, suloinen tyttö, taivaan ilmoille iloisesti\nkuin leivo kevät-aamuna!\" -- huudahti hän Saksan kielellä. \"Sinun\nikäisenäsi ei ole antaminen huolille ja synkkämielisyydelle liian\nsuurta sijaa. Viisainta on tyytyväisenä ottaa päivä vastaan\nsemmoisena kuin se tulee, huolimatta siitä, laskeeko sen aurinko\npilvihin vaiko kirkkaana kiitää lepokammioonsa. Vähän levättyänsä --\ntäällä teidän maassanne näyttää se tyytyvän sangen lyhyeen unehen --\nnousee sama aurinko uudestaan ja säteilee entistä kirkkaammin. Ole\ntyytyväinen onneesi, tyttö! Sinun kauniit huulesi on Jumala luonut\niloisaa hymyä eikä umpimielisyyttä varten!\"\n\nHuomattuansa, ett'ei hän tällä puheellansa ollut saavuttanut\ntarkoitustansa, loihe hän hetken kuluttua Italian suloisesti\nsäveltyvällä kielellä lausumaan: \"Assisin pyhän Klaaran maineen\nkautta! Minä en jaksa nähdä sinua noin miettiväisnä niinkuin\nkuutamolla gondolissaan istuva, murehtivainen venetialainen kaunotar,\njonka sulhasen S:t Markon leijona on nielaissut ahnaaseen kitaansa,\ntaikka niinkuin haaveksiva nunna Napolin rannalla tähtien tummalta\ntaivaalta pilkoittaissa! Näin jos kauvan olet alakuloisena, niin\nihanat poskesi, joidenka muoto muistuttaa minua hehkuvista ruusuista\nFirenzen rikkaissa yrttitarhoissa, kuihtuvat ja lakastuvat niinkuin\näsken puhjennut kukka kuumana kevätpäivänä Campagnan arolla. Olisipa\ntuo suuri vahinko, sillä somempia en ole eläissäni nähnyt!\"\n\nTaas vähän aikaa vaiti oltuansa ja mielihyvällä neitosta\nkatseltuansa, alkoi hän Hispanian kielellä pakista: \"Mikä sinun\nmielesi oikeastaan saa noin surulliseksi? Paha omatunto ja katumus\nsiitä, ettäs olet pyhän uskomme kieltänyt ja kirkon pyhiä lakeja\nja sääntöjä loukannut? Kyllähän Tuomas piispa ja armolliset\npyhimykset voivat antaa sinulle nämät synnit anteeksi. Onhan minunkin\nomatuntoni toisinaan ollut niin mäsänä, kuin Madridin katuja\nkuljeksivan kerjäläisen mantteli, mutta en sen vuoksi milloinkaan\nole vaipunut umpimielisyyteen. Muistan kerrankin, kun syntikuormani\nKatalonian tummasilmäisten naisten ja heidän houkuttelevaisesti\nsoivain kitarriensa sävelten kautta oli kohonnut korkeammaksi kuin\nMorenavuorien huiput, ett'en silloinkaan murheelliseksi jäänyt, vaan\nläksin kiiruimmiten pyhiinvaeltajana Compostellaan pyhän Jaakopin\nhaudalle. Siinä umpeen yhden päivän ja yön rukoiltuani tuli niin\nrunsas armo minulle osaksi, että siitä voin jakaa puolet sinulle.\"\n\nJalo ritari pudisteli arveluttavasti päätänsä, kun ei tämä hänen\nanteliaisuutensakaan voinut nuoren ratsastajattaren silmistä\npusertaa ainoatakaan kiitollisuutta osoittavaa silmäystä, ja jatkoi\nsitte puhettansa Saracenein kielellä tähän tapaan: \"Mutta jos\nomatuntosi sinua sittenkin kalvaa eikä ota rauhoittuaksensa, niin\nlähde, tyttöseni, sinä joka olet luotu kevään varhaista sinivuokkoa\nihanammaksi, pyhiinvaeltajana Vapahtajamme haudalle, siellä\nkatumaan rikostasi ja siitä anteeksiantamusta saamaan. Pyhän haudan\nkultaisten ritariketjujen kautta vannon, että minun isäni poika\nsaattaa sinun äitisi tyttären eheänä sinne ja sieltä taas takaisin!\nMatkallamme poikkeemme kuningasten palatseihin ja ritarien linnoihin.\nVieläpä käymme itse Rooman keisaria, vanhaa ystävääni Fredrikkiä\ntervehtimässä, joka pitää hoviansa Välimeren silmäterässä, Sicilian\nihanalla saarella. Epäilemättä panee hän iloissansa minun kunniakseni\ntoimeen suuret turnaukset, joihin saapuu sadottain ruhtinaita ja\nritareita sekä jaloja, kauniita naisia lukemattomiin asti. Silloin\nripustan toisen noista hienoista sormikkaistasi kilpeeni ja teen\nsinun, väkevällä peitselläni työnnettyäni kaikki vastapuolen ritarit\nsatuloistansa, 'Kauneuden Kuningattareksi', jotta sinun nimesi tulee\nniin kuuluksi koko maailmassa, ett'ei auringon noususta sen laskuun\nasti ole ainoatakaan niin mainehikasta naista kuin sinä. -- Mitäs\nsanot tällaisesta matkasta?\"\n\nMutta nuori suomalainen tyttö ei vastannut sanaakaan eikä ymmärtänyt\naavistaakaan millaisen suuren maineen omistajaksi ritari tahtoi hänet\ntehdä.\n\nKultaisen ritarin näin jutellessa ja Lyylin omissa mietteissään\nollessansa joutui matka joutumistaan. Juuri auringon laskun aikana\nehtivät he niille mäkien rinteille, jotka, alkaen Tammerkosken\nitäpuolisista äyräistä, vähitellen kohoavat havumetsien peittämiksi\nharjanteiksi. Sieltäkin on kaunis näköala, sillä sieltä voi silmällä\nnähdä osan Pyhäjärvestä ja Näsijärvestä sekä näiden järvien\nmajesteetillisen välittäjän Tammerkosken, joka niinä aikoina, joissa\nkertomuksemme liikkuu, oli paljoa vesirikkaampi ja raivokkaampi kuin\nnykyään, ynnä mainittujen vesien läheiset rantamaisemat. Tultuansa\nsille paikalle, missä tie kulkee Pyhäjärven pinnasta korkeimpana,\npuhalteli tuuli heitä vastaan sakeata savua ja he kuulivat Pyhäjärven\noikeanpuolisella rannalla olevasta laaksosta tulen räiskinää.\nLuotuansa silmänsä sinnepäin, näkivätkin kohta, että ankara\ntulipalo ahkerasti teki tuhotyötänsä eräällä Pyhäjärveen pistävällä\nniemekkeellä, josta liekit korkeain koivujen ja muiden lehtipuitten\nkeskeltä kohosivat taivasta kohden.\n\nHieraniemen Paavo, joka oppaana ratsasti muutamia askeleita\nratsujoukon edellä, pysäytti hevosensa tätä tulipaloa katsoakseen.\nSydämellistä tyytyväisyyttä ja iloa osoittava hymy hänen huulillansa\ntodisti selvästi, että häh sitä katseli suuremmalla mielihyvällä\nkuin tulipaloa tavallisesti katsellaan. Toisinaan hän naurahtikin\nhiljakseen, tuon tuostakin jupisten: \"Kunnon Sarkkini! Sinä olet\nkelpo palvelija! Oikeaan aikaan osattu! Kyllä sinua palkitsen!\"\n\nKun kultainen ritari ja Lyyli lähestyivät, ohjasi Paavo ratsunsa\nLyylin ratsun viereen, sillä tie oli tässä niin leveä, että mahtui\nkolme ratsastamaan rinnakkain. Ensi kerran tällä matkalla puhutteli\nPaavo nyt Lyyliä, sanoen ivaavalla äänellä: \"Tuossapa nyt vasta kova\nonnettomuus tapahtuu kun Hatanpää palaa poroksi! Ken siellä Heikin\npoissa ollessa lie niin varomattomasti pidellyt valkeata, että se on\npäässyt valloillensa? Mikä armoton vahinko kuitenkin, että niin kovin\npulskasti rakennettu talo noin hukkuu tulen liekkiin!\"\n\nLyyli oli heti kohta tulipalon nähtyänsä arvannut, että Hatanpää\nPaavon käskystä ja toimesta oli sytytetty palamaan. Kuultuansa\nPaavon ilkkuvat sanat, muuttui tämä arvelu hänessä täydeksi\nvarmuudeksi. Mutta näiden Paavon sanojen ivallisesta tarkoituksesta\nhuolimatta, oli Lyyli iloinen siitä, että Paavo niiden kautta oli\ntullut ilmoittaneeksi sen, että Arvo vielä oli hengissä. Ei siis\nkaikki vielä ollutkaan hukassa! Niin kauvan kuin hänen urhoollinen\nsulhasensa eli, saattoi hän itsekin jonkinmoisella luottamuksella\ntoivoa pelastusta.\n\nPaavo odotti, että Lyyli hänen sanojensa johdosta olisi virkannut\njotakin, mutta kun Lyyli yhä oli vaiti ja nähtävällä huolettomuudella\nkatseli ympärillä olevia seutuja, otti Paavo taas itse puhuaksensa:\n\"Heikki raukka! Nytpä hän saa jäädä ilman emännättä, sillä kaiketi\nnyt palavat hukkaan ne kullat ja hopeat, joita hän kehui antavansa\nlunnaiksi sinusta, Lyyli. Vähän tietoa löydetäänkö milloinkaan niiden\ntähteitäkään! Sellaista se ylenmääräinen ylpeys tuopi mukanansa:\nonnettomuuden ja perikadon!\"\n\nPaavo katsoi Lyyliin, nähdäksensä minkä vaikutuksen hänen sanansa\nolivat tehneet häneen, mutta Lyyli käänsi inholla ja ylenkatseella\nsilmänsä syrjään. Siitä arvasi kultainen ritari, että Paavo oli\npuhunut loukkaavia sanoja Lyylille ja hän huudahti suuttuneena,\nsamassa tarttuen miekkansa kahvaan: \"Talonpoika lurjus! Ellet heti\npaikalla asetu entiseen asemaasi ratsujoukon etunenään, niin annan\nsinulle sellaisen huimauksen, että sen tyystin muistat kuolinpäivääsi\nsaakka!\"\n\nKun Paavo ei ymmärtänyt ritarin sanoja eikä noudattanut hänen\nkäskyänsä; vaan aikoi uudestaan puhutella Lyyliä, ratsasti\nritari Lyylin ratsun ohitse Paavoa vastaan tehtyä uhkaustansa\ntoteuttaakseen. Epäilemättä olisi Paavon tässä käynyt huonosti,\nell'ei munkki olisi kiiruhtanut välittämään. \"Rauhoittukaa, jalo\nritari!\" -- huudahti hän. \"Tuo oppaamme ei ymmärrä sanaakaan Saksan\nkieltä eikä siis ole voinut tajuta mitä hänen käskitte tehdä. Suokaa\nminun selittää hänelle asia.\"\n\nSuomeksi puhui munkki sitte Paavolle: \"Tämä meidän korkeasti-arvoisa\npyhän haudan ritarimme on ottanut Liuksialan nuoren emännän\nerityiseen suojelukseensa, eikä salli ettäs ratsastat hänen\nrinnallansa eikä myöskään ettäs puhuttelet häntä, etenkin kun\nseurustelusi näyttää tuskastuttavan tyttöä. Noudata sentähden ritarin\ntahtoa ja asetu entiseen asemaasi, sillä kipeästi saisit katua,\njos niskoittelisit tätä kiivasta ritaria vastaan, jonka paljaasta\nkorvapuustista vahvin härkäkin kaatuu kumoon.\"\n\nTäynnä tulista kiukkua ja vihaa ynnä kateutta ja mustasukkaisuutta\nolivat ne silmäykset, jotka Paavo, munkin lausumat sanat kuultuansa,\nloi ritariin. -- \"Kyllä sinulle kostan, ylpeä rautapatsas, jahka\nsopiva tilaisuus sattuu!\" jupisi hän itsekseen, vaatien hevostansa\nastumaan vilkkaammin. Munkki seurasi häntä ja lausui, luoden silmänsä\nHatanpäätä kohden: \"Meidän miehemme ovat tehneet huonosti siinä,\nkun ovat sytyttäneet tuon talon palamaan. Tuo savu ja nuo taivaalle\nkohoavat liekit voivat ennen aikaansa vihollisille antaa tulomme\nilmi.\"\n\nPaavo ei vastannut sanaakaan; hän oli niin täynnänsä kiukkua, ett'ei\nvoinut puhua.\n\n\"Ja onpa\" -- jatkoi munkki -- \"tuo sytyttäminen tapahtunut antamiani\nkäskyjä vastaan. Jyrkästi kielsimme, uljas pyhän haudan ritari\nja minä, meikäläisiä ryöstämästä ja polttamasta siksi kunnes\nvihollisjoukko on lyöty ja masennettu. Mutta ehkä onkin sinun väkesi\nansioksi luettava tämä tuhmantapainen kostontyö?\"\n\nKauvemmin ei voinut Paavo olla vastaamatta. \"Sitä en usko\" -- sanoi\nhän, teeskennellen itsensä huolettomaksi -- \"enkä käsitä, minkätähden\ntämä tulipalo välttämättömästi on pidettävä sytyttämisen kautta\nsyntyneenä. Yhtä suurella, milt'ei suuremmalla syyllä voimme otaksua,\nettä valkea vahingon kautta on päässyt valloillensa. Mistä se muuten\nonkaan saanut alkunsa -- meille ei se voi olla miksikään haitaksi\neikä vahingoksi! Ensiksikin on hyvin mahdollista, ett'eivät liekit\nnäykään Nokialle asti, mutta jospa niiden valo ulottuisikin sinne\nsaakka, mitäpäs siitä? Levottomuutta se enkä synnyttäisi miesten\nmielissä, mutta eivät he tärkeää asemaansa ottaisi jättääksensä\nmuutaman tulipalon tähden. Vaan nyt on huomattava, että helpompi on\nvoittaa levoton mies, kuin täysin rauhoittunut.\"\n\n\"Kuuluupa siltä kuin olisit näitä asioita ennakolta tyystin\npunninnut!\" -- väitti munkki ja katsoi terävästi Paavoa silmiin,\nmutta Paavo kesti silmäripsiänsä värähtämättäkään hänen katseensa.\n\n\"Muuten\" -- lisäsi hän -- \"on hyvin epätietoista, onko meidän\nmatkamme enää heille tuntematon.\"\n\n\"Mistä syystä sitä arvelet?\" -- kysyi munkki. \"Monista syistä. Mutta\neihän asia siitä valkenisi, että niitä tässä luettelisin.\"\n\nLyyli oli sanasta sanaan kuullut mitä munkki ja Paavo olivat puhuneet\nkeskenänsä ja yksi ainoa ajatus valtasi nyt kaiken hänen mielensä:\nmitenkä lähettää Arvolle tieto uhkaavasta vaarasta? Sillä saattoipa\nniin onnettomasti olla, ett'ei hän siitä, mitään tietänyt. Lyyli\nmietti ja mietti uudestaan keksimättä toimenmukaista keinoa. Mahdoton\noli hänen itse paeta ja mahdottomalta näytti, että hänen onnistuisi\nsaada jonkun tätä sanomaa viemään Arvolle taikka Tavelalle, ell'ei\njoku onnellinen sattumus tulisi hänelle avuksi. Lyylin näitä\ntuumaillessa saapuivat he Pyhäjärven rannalle, lähelle sitä paikkaa,\nmissä Tammerkoski purkaa pyörivät vetensä Pyhäjärveen.\n\nSuuria lauttoja, joilla kuljetettiin ratsumiehiä hevosineen,\nsoudettiin par'aikaa Pyynikin puoliselle rannalle. Nämät lautat,\njoilla jo sitä ennen lähes kaksisataa hevosta ja miestä oli viety\nvastakkaiselle rannalle, jossa nyt odottivat jälestäpäin tulevia, oli\ntuotu Hatanpäästä.\n\nRannalla oli Sarkki Paavon opastamaa ratsujoukkoa vastassa.\nAstuttuansa ratsujensa selästä, lähestyivät munkki ja Paavo häntä ja\nalkoivat tehdä hänelle kysymyksiä hänen matkastansa.\n\n\"Kaikki on onnistunut erittäin hyvin, aivan kuin ohjaksia myöten\"\n-- vastasi Sarkki. \"Viimeiset lautalliset hevosia ja miehiä minua\nseuraavasta joukkiosta saapuivat vast'ikään vastakkaiselle rannalle.\nMuuten ei ole pienintäkään onnettomuutta tapahtunut missään asiassa.\"\n\n\"Oletko lähettänyt vakoojat matkaan?\" -- kysyi Paavo.\n\n\"Heidän jo pitäisi saapuman takaisinkin, ainakin ennen tunnin\nkuluttua\" -- vastasi Sarkki.\n\nMunkin mentyä pyhän haudan ritarille kertomaan, mitä hän Sarkilta\noli saanut kuulla, kuiskasi Paavo viimemainitulle korvaan: \"Löysitkö\naarrekirstun?\"\n\n\"Löysin -- mutta sen saatan sanoa, että kyllä siinä oli työtä sitä\netsiessä! Kellarista sen vihdoin löysin kolmen lukon takaa\" --\nvastasi Sarkki matalalla äänellä.\n\n\"Hyvä oli. -- Upotitko sen järven pohjaan?\"\n\n\"Upotin -- aivan käskynne mukaan.\"\n\n\"Ja salaa -- niin ett'ei kukaan ollut näkemässä?\"\n\n\"Ei kukaan muu kuin hauet ja ahvenet, jotka ympärillä pulikoitsivat.\"\n\n\"Hyvä on. Mutta tuo toinen seikka... Eihän kenkään tietäne, mitenkä\ntuli on päässyt irti Hatanpäässä?\"\n\n\"Ei kenkään kuolevainen -- sen vannon kautta ukkosen nuolen!\"\n\n\"Eikä kukaan saata aavistaakaan?\"\n\n\"Eipä vainen, siitä voitte olla varma!\" -- vastasi Sarkki.\n\n\"Varsin hyvä! Suuri kiitos sinulle nyt ensin olkoon tästäkin\navustasi!\" -- sanoi Paavo tyytyväisellä hymyllä ja antoi Sarkille\nkättä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaan mistä ja mitä tietä olivat Sarkki ja hänen seurassansa kaikki\nmuut ritarit paitse pyhän haudan ritari ynnä suurin osa Tuomas\npiispan ratsumiehistä tulleet tänne?\n\nSarkki oli isäntänsä käskystä lähtenyt Ala-Peltolan taloon\nhankkimaan itsellensä ratsua, josta Paavo oli käskenyt hänen luvata\nkahdenkertaisen hinnan. Saatuansa mainitun talon parhaamman ratsun,\npalasi Sarkki isäntänsä luo takaisin kuulemaan, mitä hänellä\nmuuta olisi käskettävää. Hän saikin silloin toimeksensa lähteä\ntäyttä laukkaa Hieraniemeen ja saatuansa sieltä mukaansa kymmenen\ntäydelliseen sota-asuhun varustettua miestä (jotka kaikki Paavo\nnimitti nimeltä) kiiruhtaa Kuokkalan koskelle, jossa Paavo lupasi\nvartoa häntä ja hänen seuruettansa. Niin kiireesti toimittikin Sarkki\ntämän toimitettavansa, että hän ehti mainitulle koskelle ennen kuin\nPaavo itse opastamansa ratsujoukon kanssa ehti sinne.\n\nKun kultainen ritari Kuokkalan kosken toisella rannalla salli\nratsujoukon levähtää, pyysi Paavo sill'aikaa saada neuvotella hänen\nja munkin kanssa, joka viimeksimainittu sen ohessa toimitti tulkinkin\nvirkaa.\n\n\"Pienen matkan päässä tästä\" -- sanoi Paavo -- \"pitää meidän jakaa\njoukkomme kahteen parveen, joista suurempi Sarkin johdolla lähtee,\nnäiden järvien itäpuolisia rantamaita seuraten, oikoteitä myöten\nPyhäjärveä kohti, kun sitä vastoin minä vähemmällä osastolla\nmatkustan kiertoteitä myöten Kangasalan Liuksialaan ja sieltä\nPyhäjärvelle. Paitsi omia miehiäni otan ainoastaan neljäkymmentä\nratsumiestä mukaani tälle matkalle. Niillä toivon voivani siellä\nmahdollisesti löytyvät vihollisjoukot hajoittaa. Tammerkoskella\ntapaavat molemmat joukkiot taas toinen toisensa joko tänä iltana\ntaikka viimeistäänkin ensi yönä.\"\n\nKun munkki Saksan kielellä oli selittänyt Paavon sanat ritarille,\nsyntyi heidän keskenänsä vilkas keskustelu, jonka jälkeen\nensiksi-mainittu kääntyi Paavoon päin ja kysyi: \"Minkätähden sinun\npitää käydä Liuksialassa?\"\n\n\"Hänen Ylhäisyytensä Tuomas piispan käskystä ja sentähden, että\nvaarallisin kansan yllyttäjistä, jonka minun pitää vangita, asuu\nsiellä. Hän tosin on nainen, mutta hänellä on suurempi valta\nHämäläisten sydänten ja mielten yli, kuin kaikilla miespuolisilla\nkapinan johtajilla yhteensä\" -- vastasi Paavo.\n\n\"Vaan me emme usko sinulle neljääkymmentä ratsumiehistämme, sillä\nemme luota sinuun täydellisesti!\" -- virkkoi munkki, katsoen\nterävästi Paavoon.\n\n\"Ell'ette minuun luota, niin olette huutavassa hukassa!\" -- huudahti\nPaavo, vetäen huulensa ilkkuvaan nauruun.\n\n\"Olkoon niinkin!\" -- sanoi munkki kiivaasti. -- \"Mutta jos me\nhuomaamme petosta ja kavaluutta sinussa, niin on lähinnä seisova puu\ntarpeeksi tukeva kannattamaan sitä köyttä, joka on punottu sinun\nkaulaasi varten!\"\n\nPaavo nöyrtyi nyt ja sovinnon kautta tehtiin se päätös, että pyhän\nhaudan ritari ja munkki ynnä viisikymmentä piispan ratsumiehistä\nPaavon opastamina lähtisivät Liuksialaan; kaikkien muiden piti\nseurata Sarkkia.\n\nTämä päätös ei ollut Paavolle ensinkään mieleen, sillä hän oli jo\nennakolta määrännyt Lyylin omaksi saaliiksensa. Toistaiseksi olikin\nhän aikonut lähettää hänet Hieraniemeen ja vasta siinä tapauksessa\njättää hänet piispan haltuun, jos hän ei millään ehdolla voisi\ntaivuttaa Lyyliä rupeamaan hänelle emännäksi. Kirkon kuria oli hän\nniinikään aikonut käyttää viimeisenä hätäkeinona, kaikki muut keinot\nLyylin uppiniskaisuuden nöyryyttämiseksi käytettyänsä.\n\nSentähden olikin hän ensin aikonut lähettää Sarkin omien miestensä\nkanssa tuomaan Lyyliä Hieraniemeen. Mutta tyystemmin asiaa\ntuumailtuansa, näytti se sellainen keino hänestä epävarmalta, jonka\nlisäksi se työ, jonka Sarkin piti Hatanpäässä tehdä, oli sitä laatua,\nettä Paavo katsoi sopivammaksi itse olla siihen käsiksi käymättä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta nyt ovat lautat jo ehtineet vastakkaiselta rannalta takaisin\nnoutamaan Paavoa ja hänen seuralaisiansa.\n\nKultainen ritari, munkki, Lyyli ja Paavo astuivat erääseen\nveneeseen, jonka lauttamiehet myös toivat mukanansa. Juuri kun\nvene työnnettiin rannalta, kuului läheisestä metsästä raikas\nlaulun sävel. Ääni selvästi osoitti laulajan olevan nuoren miehen.\nMutta hänen laulamansa laulu oli omituista laatua. Se ei ollut\nmikään kansanlaulu: se oli sepitetty kansanlauluille peräti outoon\nrunomittaan, eikä se ollenkaan säveltänyt tavallisten kansanlaulujen\ntapaan. Sitä kuunnellessa tuntui siltä, kuin olisi laulaja sepittänyt\nsekä laulun että sävelen sitä myöten kun hän lauloi, jotakin\nerityistä, edeltäpäin määrättyä tarkoitusta varten, sillä esitys oli\nkatkonaista ja sävelet epävakavat.\n\nVeneessä istuvat miehet tuskin ottivat laulua korviinsakaan,\nhe kun luulivat jonkun metsässä kuleksivat nuoren metsästäjän\nloilottavan mitä vaan sylki suuhun toi, mutta Lyyli kuunteli sitä\ntarkemmin. Äänen ensin kuultuansa oli hän tuskin saanut iloisen\nmielenliikutuksensa hillityksi. Laulun sanat kuuluivat näin:\n\n    Miks' itket neito, ollen surullinen:\n    Viel' elossa on ylkäs miehuullinen.\n    Ma luoksensa nyt riennän. Huomenna\n    Hän sinut tuskistasi pelastaa.\n\n    Äl' itke tyttö!\n    Päivä riemullinen\n    Jo kohta koittaa sulle. Onnellinen\n    Voit sinä olla: hellä ylkäsi\n    Jo kiiruhtaen rientää syliisi.\n\nLaulun ääni herkesi vähitellen kuulumasta laulajan kulkiessa\nNäsijärvelle päin. -- Lyyli oli laulajassa tuntenut uskollisen\npalvelijansa, lapsuuden leikkikumppalinsa Viison, joka, seurattuansa\nnuoren emäntänsä jäljissä, epäilemättä tällä tavoin laulun kautta\ntahtoi hänelle ilmoittaa olevansa matkalla Hämäläisten leiriin.\n\n\"Nyt saapi Arvo hyvissä ajoissa tiedon vihollisten\npäällekarkauksesta!\" -- riemuitsi Lyyli mielissänsä ja toivon kipinä\nsyttyi taas hänen sydämessänsä.\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\n\nSamassa paikassa, missä joitakuita päiviä ennen Hämäläisten vanhimmat\nolivat istuneet neuvottelemassa, istuivat nyt ritarit ja munkit\nyhdenlaisessa toimessa. Paavokin oli kutsuttu neuvotteluun, hän kun\nsiitä syystä oli tärkeä henkilö, että hän parahiten tunsi seudut.\n\nUkon juhlassa poltettujen kokkojen jäännöksiä näkyi ylt'ympärillä,\nmutta kukaan neuvottelussa saapuvilla olevista ei tietänyt, että\nneljä niistä sisälsi hurskaan Wildefried isän ja hänen kumppaniensa\nruumiilliset jäännökset, sillä näiden innokkaiden pakana-saarnaajain\nkovasta kohtalossa ei ollut heillä vielä tarkempaa tietoa. Huhu tosin\nkertoi, että kapinaan nousseet Hämäläiset olivat heidät surmanneet,\nmutta millä tavoin he olivat kärsineet marttyyrikuoleman, sitä ei\nkukaan ollut tietänyt kertoa.\n\nPaalut, joidenka päihin Hämäläiset olivat ripustaneet teurastettujen\noriitten pääkallot, olivat munkkien käskystä lyödyt maahan ja\nkoristuksineen päivineen viskatut Pyhäjärveen. Pyhät kuuset eli\nkarsikot oli myös hakattu poikki juuria myöten.\n\nRatsumiehille oli annettu tunnin joutoaika, jonka kuluessa heidän\noli atrioiminen ja valmistautuminen taisteluun, sillä heille\noli ilmoitettu, ett'ei enää mitään lepoa tulisi ennen rynnäkköä\npidettäväksi.\n\nMuutamat heistä olivat nyt ahkerassa syömisen puuhassa, toiset\ntarkastelivat aseitansa taikka ratsujensa asua, oliko satulavyö\ntarpeeksi vahvassa j.n.e. Ani harvan miehen kuultiin lystikkäitä\nkokka- ja leikkipuheita laskevan; useimmat heistä olivat\nvakaamieliset ja miettiväisen näköiset.\n\nAjan tiukkuuden tähden maistelivat muutamat ritaritkin eväitänsä\nneuvottelun kestäessäkin. Niiden joukkoon kuului uljas pyhän haudan\nritarikin. Hänen palvelijansa oli jo aamupäivällä illallisen\nvaraksi eräästä talosta ostanut lihavan syöttiporsaan, joka nyt\npaistiksi muutettuna pala palalta vehnäisten seurassa ritarin\nkurkun kautta katosi näkymättömiin. Kun viimeinen pala paistista\noli mennyt maillensa, huoahti ritari ja loihe lausumaan: \"Lihavia\nja erittäin hyvältä maistuvia maitoporsaita nämät uppiniskaiset\nHämäläis-roikaleet kasvattavat. Mutta kovin se oli pieni! Emäntä,\njonka oma se eläissänsä oli, varmaankin valhetteli, kun vakuutti\nsen olevan kuuden viikon vanhan. Olisipa toinen samanmoinen tässä\nnyt ollut hyvä olemassa, sillä taisteluun mentäessä on erittäin\ntärkeä asia, että tulee tarpeeksi asti syötyä. Mutta sitä ei ollut\nrahallakaan saatavissa.\"\n\nMe emme saa uskoa, että kunnon ritarimme ruoan-himon tähden unhotti\nne velvollisuudet, joita hänen asemansa ylipäällikkönä tässä\ntilaisuudessa vaati häneltä. Syödessänsäkin otti hän ahkerasti osaa\nneuvotteluun, tarkasti kuunnellen mitä toiset puhuivat ja toisinaan\nitse tehden tärkeitä ehdotuksia pian tapahtuvan tappelun suhteen.\n\n\"Meidän on\" -- sanoi hän -- \"käyminen rynnäkölle ryhmittäin. Siksi\npitää meidän jakaa sotajoukkomme kuuteen ryhmään eli osastoon --\noikeastaan pitäisi heidän kasvattaa porsaitansa niin, ett'ei niissä\nlöytyisi ensinkään luita; nuo luukolot vaan tyhjänpäiväisesti\nlisäävät painoa, eikä niistä kumminkaan ole ruumiille ravinnoksi,\nkun kristityn ihmisen hampaat niihin eivät pysty -- kukin yhden\nritarin johtamaan. Näistä ryhmistä käyvät kolme ensimäistä yht'aikaa\nrynnäkölle ja pitää kullakin näiden kolmen ryhmän johtaja-ritarilla\nolla toinen ritari apuna eli alapäällikkönä. Kun nämät osastot\novat päässeet vihollisten kimppuun ja lyöneet mäsäksi heidän\nensimäiset rivinsä, niin toitottavat neljännen ja viidennen osaston\ntorvensoittajat yht'aikaa torvihinsa ja niihin osastoihin kuuluvat\nsotilaat nostavat hirmuisen sotahuudon, jonka jälkeen täyttä\nlaukkaa hyökkäävät vihollisten kimppuun. Kymmenes ritareista, joka\nkantaa Vapahtajan ja neitsyt Maarian pyhillä kuvilla varustettua\nsotalippuamme, ratsastaa heidän ensimäisessä rivissänsä. (Otettuansa\nnahkaisesta leilistänsä aika siemauksen, jatkoi ritari:) Nyt ovat\nviholliset jo niin kovin pelästyksissään, että puolustustoimi\nheiltä käy sangen huonosti, mutta kun kuudennen eli varaosaston\ntorvensoittajat samassa etäämmältä torvillansa toitottavat, niin\njoutuvat he, luullen ryntääjäin sotajoukkoa viittä vertaa suuremmaksi\nkuin se on, niin kovin hämillensä, ett'eivät enää vastarintaa\nollenkaan ajattelekkaan, vaan pötkivät pakoon mitä suinkin koivet\nkestävät. Poistaaksensa heistä viimeisetkin tähteet järjellistä\najattelukykyä, nostavat nyt meidän sotilaat, kaikki yht'aikaa,\nuudestaan raikkaan sotahuudon, jolloin toisen, kolmannen, neljännen\nja kuudennen eli varaosaston miehet lähtevät kaikkialle vihollisia\najamaan takaa, mutta ensimäinen ja viides osasto jäävät varaväkenä\ntappelutantereelle. Jos yksityiset viholliset, taikka suuremmat\njoukkiot heistä heittävät aseensa maahan ja pyytävät armoa, niin on\njokaisen kristityn sotilaan velvollisuus suostua tällaiseen pyyntöön,\nsillä minusta on se suurimman raakuuden tunnusmerkkinä pidettävä,\njos joku paljaasta veren vuodattamisen himosta surmaa aseettomia\nihmisiä. Jokaisen osaston päälliköt pitäkööt huolta siitä, etteivät\nheidän miehensä loukkaa kristillisyyden sääntöjä. Päälliköille tämä\ntällainen toimi ei ole helppo ja harvoin se täydellisesti onnistuu\n-- sen tiedän hyvin kyllä omasta kokemuksestani, mutta omasta\nkokemuksestani tiedän myös, että kelpo ritarin on jälestäpäin hyvä\nolla tietäessään siinä parastansa koettaneensa!\"\n\nRitarin kaula oli hänen näitä puhuessaan taas kuivunut. Sitä\nvähäsen kastaaksensa nosti hän uudestaan nahkapullon huulillensa.\nOttamastansa siemauksesta virkistyneenä, kohotti hän jälleen\näänensä ja lausui: \"Kertomaani rynnäkköjärjestystä noudattamalla\nolen monessa taistelussa monilukuisempia uskottomia vastaan päässyt\nvoittajaksi. Itse Damaskon sulttaanin suurivisirin Abdullan, joka oli\ntaitavimpia sotapäälliköitä mitä uskottomilla milloinkaan on ollut,\nsain kerran tähän tapaan järjestetyn sotarintani kautta niin hämille\nettä hän suurella miestappiolla läksi käpälämäkeen, vaikka hänellä\noli kymmenen tuhatta miestä tappelussa, minulla ainoastaan kaksi\ntuhatta. Kautta pyhän ristin! Se oli loistavimpia voittoja, mitä\nmilloinkaan on saatu Saraceneista! Mutta tulipa minulle sen kautta\nrunsaita palkinnoltakin osaksi. Muun muassa lahjoitti Ranskan jalo\nkuningas Lutvikki, saatuansa kuulla tästä voitostani kerrottavan,\nminulle kaksi talenttia kullassa ja toimitti erityisen lähetystön\ntuomaan näitä rahoja Akkonin kaupunkiin, jossa siihen aikaan pidin\npääkortteria. Samalla lähetyskunnalla oli mukanaan kuninkaan\nomakätisesti minulle kirjoittama kirje, jossa hän mitä innokkaimmilla\nsanoilla pyysi minua tulemaan hänen luoksensa.\"\n\nKultainen ritari katsoi tarkastellen ympärillensä,\nhuomataksensa minkä vaikutuksen kertomus hänen keksimästänsä\nrynnäkkö-järjestyksestä oli tehnyt neuvottelussa läsnäoleviin. Mutta\nnämät siitä eivät sanaakaan hiiskuneet, kun pitivät päällikkönsä\nälyä ja taitoa sota-asioissa niin ylenmäärin korkeina, ett'ei heidän\nhänen ehdoittamistaan suunnitelmista sopinut ruveta väittelemään\nvastaan eikä myöten; pitkän kokemuksen nojalla tehtyinä olivat\nne kai oivallisia, sodankäynnissä mallikaavoiksi kelpaavia.\nKultainen ritari tyystin tajusi, mitä hänen kuulijainsa vaiti-olo\nja kainosti maahan luodut silmäykset merkitsivät. Ollen hyvillä\nmielin tästä havainnostaan, valmistautui hän par'aikaa uusilla\ntodisteilla todistamaan keksimänsä sotarinnan etevyyttä, kun samassa\neräs talonpojan pukuun puettu mies syvästi kumartaen lähestyi\nneuvottelupaikkaa.\n\nTullut oli eräs Hieraniemen torppari, yksi Sarkin lähettämistä\nvakoojista.\n\n\"Puhu pian puhuttavasi!\" -- huudahti Paavo hänelle malttamattomasti.\n\"Onnistuiko sinun saada selkoa kapinoitsijain asemasta?\"\n\n\"Miks'ei olisi onnistunut? Eipähän nyt tuohon tarvinnut taivasta\ntavoitella eikä kuuhun kurottaa!\" -- vastasi torppari-vakooja\nlevollisesti.\n\n\"Suuriko on heidän lukunsa?\" -- kysyi Paavo.\n\n\"Montako honkaa on Hieraniemen metsässä?\"\n\n\"Niitä tietysti en ole lukenut!\" -- tiuskasi Paavo.\n\n\"Niin enhän minäkään lukenut tuolla Nokian rannalla olevia meidän\nmiehiämme. Mutta kymmenen sangollista ohria tulee kai minun\npalkinnokseni tästä matkastani; niinhän me Sarkin kanssa sovimme?\"\n\n\"Manalaan kaikki ohrat tänä hetkenä! -- Kävitkö todellakin itse\nkapinoitsijain kokouspaikassa?\"\n\n\"Missä muuten olisin käynyt?\" kysyi kelpo vakooja kummastuksella.\n\n\"Puhuttelitko heitä?\"\n\n\"Puhuimmehan siellä yhtä ja toista ja olisinkin jäänyt sinne\ntuonnemmaksi juttuamaan, ell'ei Sarkki olisi käskenyt minun joutuen\npalajamaan takaisin.\"\n\n\"Näitkö Hatanpään Heikkiä?\"\n\n\"Kyllä vaan. Hän siellä meuhoi ja käskeli, niinkuin olisivat kaikki\nmuut olleet hänen orjiansa.\"\n\n\"Oliko heillä tieto meidän matkastamme?\"\n\n\"En luule olleen, koska uskoivat tuon valheeni, jonka Sarkin käskystä\ntokaisin heille vastaan silmiä: että Hieraniemen isäntä nostattaa\nLempääläiset kapinaan muukalaisia vastaan.\"\n\n\"Ethän ollekkaan niin tyhmä, kuin luulin sinun olevan; osaathan sinä\nvalhetella!\"\n\n\"Toisten käskystä valhettelen toisinaan, kun valheestani maksetaan\nhyvä hinta, niinkuin nyt. Oman järkeni johtamana ei ole valhe\nmilloinkaan pöllähtänyt päähäni.\"\n\nMunkki oli tuskallisella levottomuudella kuunnellut tätä\npitkäpiimäistä keskustelua. Nyt hän kääntyi suorastaan vakoojan\npuoleen, lausuen: \"Olethan sinä, mies hölmö, todellinen lehmä, jolta\nlypsämällä täytyy heruttaa jok'ainoa tieto! Koetappas nyt sanoa\nlyhyesti ja selvästi, millaisella tuulella vihollisemme olivat,\nolivatko tyytyväiset ja iloiset, vaiko tyytymättömät ja alakuloiset?\"\n\n\"Tyytymättömiä he olivat ja suurin osa heistä uhkasi lähteä kotiansa,\netenkin kun heidän eväänsä nyt olivat lopussa. Riitelemällä ja\nkiistelemällä, rukoilemalla ja uhkaamalla kokevat Tavela ja Hatanpään\nHeikki estää heitä lähtemästä\".\n\n\"Muuta ei meidän tarvitsekaan tietää!\" huudahti munkki ilomielin ja\ntulkitsi sitte kokoontuneille ritareille, mitä vakooja matkastansa\noli kertonut.\n\nSittekuin munkki oli sanottavansa loppuun sanonut, lausui pyhän\nhaudan ritari: \"Että he ovat eripuraiset keskenänsä, on hyvä asia,\nvaan että heidän on nälkä, on vielä parempi. Nyt hukka heidät\nperii, vaikkapa heidän lukunsa olisikin suurempi kuin meren hiedan.\nOvatkohan miehemme jo ravitut? Käykäätte sitä tiedustelemaan, sillä\nkohta pitää meidän lähteä matkaan. Kapinalliset yritykset kukistetaan\nparahiten siten, että lyödään kaikki kapinoitsijat kerrassaan,\nennenkuin ovat ehtineet hajaantua, pian uudestaan kokoontuakseen.\"\n\nMunkki ja kaksi ritaria menivät kultaisen ritarin käskyn johdosta\nratsumiesten luo. Hän itse otti suuren nahkaleilin käteensä ja alkoi\nastella Pyynikin rinnettä ylöspäin ja katosi pian näkyvistä tiheässä\nkasvavain puitten taakse.\n\nKun munkki, joka joutuisasti oli toimittanut toimitettavansa, palasi\nneuvottelupaikkaan, kysyi hän kohta mihinkä päällikkö-ritari oli\nmennyt. Saatuansa siitä tiedon, läksi hän häntä etsimään, peläten\nettä ritari ehkä eksyisi, jos hän tavallista huolimattomuuttansa\nnoudattaen antautuisi liian syvälle metsään.\n\nTällä etsintä-matkallansa sattui hän tulemaan lähelle sitä luolaa,\njota oli käytetty Wildefried-isän ja hänen kumppaneinsa vankilana\nheidän onnettomuudessaan. Se näky, jonka munkki nyt näki luolan\nedustalla, oli niin omituista, milt'ei koomillista laatua, että hän,\nvetäen suunsa nauruun, pysähtyi sitä katsomaan.\n\nKultainen ritari oli siinä polvillansa vankilan oven suussa. Hän\noli aukaissut liivinuttunsa, jonka alle kätkettynä hän kantoi\ntavattoman pienillä, norsunluusta tehdyillä kupukoilla varustettua\nrukousnauhaa. Näitä kupukoita hän nyt ahkerasti siirteli, sen ohessa\nsilminnähtävällä hartaudella lausuen \"Ave Maria\" kutakin kupukkaa eli\npalloa siirtäessänsä syrjään.\n\n\"Viisikymmentä!\" -- huudahti hän vihdoin ja veti ängähtämällä\nhenkeänsä. Levättyänsä kotvasen aikaa teki hän ristinmerkin rintaansa\nja alkoi uudestaan siirtää kupukoita, jupisten \"Pater noster\".\n\n\"Neljäkymmentä! Vihdoin toki pääsin loppuun! Olinkin jo vähässä väsyä\ntähän vaikeaan, mutta pyhään rukoilemistyöhön. Paljon tuo taivallinen\ntaatto ja hänen pyhimyksensä vaativat syntiseltä ihmiseltä.\"\n\nTämän sanottuansa otti hän hienosti tehdyn hopeaisen rasian\nliivitakkinsa povitaskusta. Suurella varovaisuudella avasi hän tämän\nrasian, joka sisälsi monenkarvaisia öylättejä. Saatuansa yhden\nviheriän öylätin hyppysiinsä, sulki hän visusti rasian ja kätki sen\nuudestaan liivinuttunsa povilakkariin.\n\nNyt muuttui hänen muotonsa vielä totisemmaksi, kun hän tuokion\nhartaasti katseli pyhää öylättiä. Sitte avasi hän suunsa ja työnsi\nöylätin sinne. Tuskin oli se tehty kun hän kuumeentapaisella\nkiireellä tarttui vieressänsä olevaan nahkaleiliin, nosti sen\nhuulillensa ja otti, painaen päätänsä taaksepäin, siitä oikein kelpo\nsiemauksen. Sitte nousi hän seisaallensa.\n\nHeiluttaen kädessänsä nahka-leiliä, jonka sisustasta ei vähintäkään\nloiskinaa kuulunut, huudahti ritari tyytymättömyyttä osoittavalla\näänellä: \"Nyt tämä on tyhjä! Ainoa lohdutukseni on, että sen antama\nilo päättyi niin pyhällä tavalla.\"\n\nRitari säpsähti, kun samassa huomasi munkin, joka nyt astui esiin\nja sanoi teeskennellyllä totisuudella: \"Kautta pyhän ristin! Mitä\nolettekaan tehnyt, uljas ritari! Nautittepa pyhän ehtoollisen\npappismiehen siunauksetta ja joitte siihen lisäksi viiniä, joka\nmaallikoilta on ankarasti kielletty! In nomine Salvatoris! Te olette\nloukanneet kirkon tärkeimpiä sääntöjä!\"\n\nKultainen ritari oli kovin hämillänsä.\n\n\"Tämä leili, joka nyt -- pahasti kyllä -- on tyhjä, ei sisältänyt\nsellaista viiniä, jota papit kirkossa juovat pyhää ehtoollista\nmaallikoille jakaessansa!\" -- änkkäsi hän. \"Kautta apostoli\nPietarin lävistetyn käden vannon, että se oli tavallista Hispanian\nmaallikko-viiniä, sellaista, jota kukin kunnon ritari kirkon\nsääntöjen mukaan saa juoda niin paljon kuin hän vaan jaksaa. Juomatta\nolisikin tuo pyhä öylätti istunut kiinni joko suulakeeni taikka\nkurkkuuni, niitä kun on mahdoton nielaista viiniä juomatta. Muuten se\noli viimeinen niistä pyhimysten leipomista öyläteistä, joita kokoelin\nnoissa kirkon vihkiäisissä Roomassa, joista jo ennen olen kertonut.\nTästälähin pitää minun ruveta käyttämään erään Strassburgin kirkon\npyhien tekemiä öylättejä. Saaspa nähdä, elänkö niin kauan, että on\nRäntämäenkin öylätteihin käsiksi käyminen.\"\n\n\"Totta totisesti! Te olette harha-uskoinen, herra ritari, todellinen\nhereticus! Eihän maallikon ole luvallista antaa itsellensä pyhää\nehtoollista!\" -- intti munkki, tuskalla pidättäen nauruansa.\n\n\"Varjelkoon minua suojeluspyhäni sellaista tekemästä! Enhän\nminä itselleni pyhää ehtoollista anna; tämä on jotakin peräti\ntoista. -- Koska pyhät vainajat ovat näitä öylättejä leiponeet ja\nantaneet niiden ylen-luonnollisella tavalla pudota alas kirkkojen\nkaarroksista, niin totta kai on heidän tarkoituksensa se, että\nme syntisraukat söisimme niitä sielujemme autuudeksi. Sentähden\nonkin minulla tapana nielaista yksi tällainen öylätti ennenkuin\nantaudun taisteluun. Se virvoittaa mieltäni ja synnyttää minussa\nvahvan vakuutuksen siitä, että taivaan portit minulle avataan, jos\ntappelussa kaadun. Kun miehellä on sellainen vakuutus mielessä,\ntaistelee hän pelotta, vaikka itse p--lettä vastaan!\"\n\nRitari oli puhunut täydellä totisuudella. Hänen hurskautensa oli\nlapsentapainen, mutta samalla niin syvä ja innollinen, ett'ei\nmunkin enää tehnytkään mieli nauraa säle. Siihen sijaan lausui hän\ntavallista hellemmällä äänellä: \"Kylläpä te olette oikeassa, jalo\nritari. Niissä sellaisissa öyläteissä asuu todellakin eriskummallinen\nvoima, ja sotilaan sopii niitä hyödyksensä nauttia ennenkuin hän\nlähtee taisteluun. -- Vaan kiiruhtakaamme neuvottelupaikkaan! Meidän\netujoukkomme oli jo äsken valmis matkaan.\"\n\nYhdistettyyn neuvottelu- ja aterioitsemistoimeen ruvetessaan\noli kultainen ritari riisunut raskaan teräksisen sotapukunsa\npäähänsä. Palattuansa omituiselta rukoilemis-retkeltänsä oli hänen\nensimmäinen huolensa uudestaan pukeutua siihen, jossa toimessa hänen\nknaappinsa ja palvelijansa olivat hänelle avullisina. Tultuansa\nlähtöön valmiiksi muisti hän Lyylin ja pyysi munkin käskemään häntä\nluoksensa. Mutta munkki ei tietänyt, missä Lyyli oli, vaan läksi sitä\nkysymään Paavolta, joka seisoi siinä lähellä yhtä mittaa tirkistellen\nPyhäjärven rantaa kohti.\n\nKuultuansa munkin kysymyksen vaaleni ja punastui Paavo vuorotellen.\nHänen sydämessänsä riehui ankara vihan myrsky, jota hän ainoastansa\ntuskalla sai hillityksi. Ensi kiivaudessaan loikin hän munkkiin niin\nvihaisen silmäyksen, että tämä siitä säpsähti.\n\nPaavo oli toivonut, ett'eivät munkki eikä pyhän haudan ritari\nlähteissään muistaisi pitää Lyylistä huolta nyt kuin heillä pian\ntapahtuvan tappelun tähden oli niin paljon muuta ajateltavaa.\nSentähden oli hän käskenyt Sarkin viedä Lyylin Pyhäjärven rannalla\nolevaan veneesen. Sarkin piti sanoa, että hän muka toimiskeli pyhän\nhaudan ritarin käskyläisenä. Lyyli, joka ei Sarkkia tuntenut,\nuskoikin ensin hänen puheensa ja seurasi häntä rannalle saakka,\nmutta juuri kun hänen piti astuman veneesen, syntyi epäluulo hänen\nmielessänsä eikä hän ottanutkaan siihen astuaksensa, vaan vaati\npäästä ritarin puheille. Sarkki väitti sellaisen vaatimuksen\nmahdottomaksi, mutta lupasi itse mennä pyytämään, että ritari\ntulisi Lyylin luoksi. Hän menikin, mutta ei ritarin, vaan Paavon\nluo kysymään mitä hänen Lyylin niskoitellessa oli tekeminen. Paavo\nkielsi häntä väkivaltaa käyttämästä kunnes ritari ja munkki olivat\nlähteneet matkaan. Mutta heidän lähdettyänsä pitäisi Sarkin kantaa\nLyyli hänen tahtoansakin vastaan veneesen ja sitte ynnä kolmen muun\nHieraniemeläisen kanssa mitä kiireimmiten soutaa Hieraniemeen, jossa\nheidän tarkasti tuli vartioida Lyyliä siksi että Paavo itse saapuisi\nkotia. Sarkin tuli vieläkin uskotella Lyyliä puuhaavansa ritarin\nkäskyläisenä ja sanoa, että tämä ennen lähtöänsä oli luvannut tulla\nLyylin puheille.\n\nTällaisen kaavan Sarkin menettelyyn Lyyliä kohtaan oli Paavo\nlaatinut, mutta nyt tulikin, juuri kuin Sarkki oli ehtinyt lähteä\nhänen luotansa, tuo mustatakki munkki tekemään hänen tuumansa\nmitättömiksi. Vieläpä oli hyvin uskottavaa, että kultainen ritari\nkovasti kostaisi hänelle sen, että hän oli käskenyt Sarkin sanoa\nitseänsä ritarin käskyläiseksi, sillä Paavo ei ensinkään epäillyt,\nettä Lyyli heti ilmoittaisi tämän asian ritarille. Jos hän valheen\nkautta olisi toivonut voivansa pelastua tästä pulasta, niin olisi hän\nsanonut, ett'ei hän tietänyt, missä Lyyli oli, mutta Paavo ymmärsi,\nettä hän valhettelemalla olisi joutunut vielä pahempaan pulaan.\nSentähden vastasi hän, kotvasen mietittyänsä, munkin kysymykseen:\n\"Tuolla rannalla hän seisoo veneen tykönä.\"\n\nMunkki läksi itse noutamaan Lyyliä. Niinkuin Paavo oli arvannut,\nkertoi Lyyli heti munkille, mitä hänelle oli tapahtunut, pyytäen\nmunkkia sitä ilmoittamaan pyhän haudan ritarille. Mutta munkki,\njoka kammoksui riitaa ritarin ja Paavon välillä näin tärkeällä\nhetkellä, ei hiiskunut ensinmainitulle sanaakaan koko asiasta.\nHänen mielestään Paavo kyllä ansaitsi tulla rangaistuksi, mutta tämä\nrangaistus oli heitettävä sopivampaan aikaan.\n\nJott'eivät Paavon kavalat juonet Lyylin suhteen vast'edeskään\nonnistuisi, pyysi hän kultaisen ritarin antamaan knaapillensa käskyn,\njotta tämä kahden ratsastajan avulla tarkkaan vartioitsisi Lyyliä.\nVahingon välttämiseksi tuli heidän ratsastaa armeijan jälkijoukossa,\nsillä mahdollistahan tuo oli, että viholliset, jollakin tavoin\nsaatuansa tiedon kristittyjen tulosta, äkkiarvaamatta tekisivät\nrynnäkön.\n\nNäin kun oli tästä asiasta sovittu, läksi pyhän haudan ritari ja\nhänen komentamansa ratsujoukko yön hiljaisuudessa matkaan.\n\n\n\n\nViidestoista luku.\n\n\nSamaan aikaan kuin Tuomas piispan ratsuväki läksi Pyynikiltä,\nsaapui Viiso Hämäläisten leiriin. Hälinää ja rähinää kuului täällä\nkaikkialla ja kaikki oli epäjärjestyksessä. Lukuisasti kokoontuneet\ntalonpojat nurisivat ääneen päälliköltänsä vastaan eivätkä enää\nottaneet heidän käskyjänsä totellaksensa. Päälliköt olivat heidän\nmielestänsä muka joutuneet syypäiksi jos johonkin huolimattomuuteen\nja tyhmyyteen. Miksi eivät heti olleet vieneet heitä Nokian virran\nyli kristittyjen varsinaisille alueille? Siellä olisi moni kelpo\nmies yhtynyt heidän joukkoonsa ja ryöstämällä olisi muonavaroja\nsaatu yltäkyllin, jott'ei niistä, niinkuin nyt oli tapahtunut,\nolisi tullut puute? Kukapa olisikaan ymmärtänyt tuoda mukanansa\nmoniksi päiviksi riittäviä eväitä, kaikilla kun oli ollut se ajatus,\nettä mitä kiireimmiten lähdettäisiin Tuomas piispan vilja-aittoja\ntyhjentämään. Tuo päällikköjen pakina, että he odottivat Karjalaisten\nsanansaattajia, oli pelkkää lorua. Eihän Karjalaisten ollut tapana\nmatkata maitse, vaan meritse. -- Paras kai on, että jokainen palajaa\ntakaisin kotiansa, koska ei tästä sotaisesta yrityksestä näy lähtevän\nniin mitään hyötyä!\n\nTähän tapaan kiistelivät ja riitelivät tyytymättömät Hämäläiset.\nUkko Tavela, Hatanpään Heikki ja muutamat muut tosia viisaammat\nmiehet, joille kotimaan ja perityn vapauden puolustus oli hellänä\nsydämmen huolena ja jotka kykenivät tajuamaan asiain oikean laidan,\nkokivat parhaamman kykynsä mukaan rauhoittaa ja rohkaista heidän\nmieltänsä, mutta sangen huonolla menestyksellä. Suuri hyöty heillä\nolisi ollut Korven Kelosta, jos tämä olisi ottanut ruvetaksensa\nheidän liittolaiseksensa tässä heidän toimessaan. Mutta Korven Kelo\noli Ukon juhlasta saakka ollut alla päin, pahoilla mielin eikä\npuhunut sanaakaan sinne, eikä tänne. Tuskin hän vastasi tehtyihin\nkysymyksiin, kun hän levotonna käyskenteli paikasta paikkaan taikka\ntoisinaan mietiskellen istahti jonkun kaatuneen puun rungolle,\nsyvämielisesti katsoen alas maahan. Tällaisena oli hän johtajille\nenemmän haitaksi kuin hyödyksi, sillä hänen alakuloisuutensa ja\ntyytymättömyytensä lisäsivät vaan alakuloisuutta ja tyytymättömyyttä\nsotajoukossa.\n\nTällainen oli asiain laita Hämäläisten leirissä silloin, kun Viiso\nsaapui sinne. Heti tultuansa pyysi hän kahdenkesken saadakseen\npuhutella Tavelaa, jolle hän kertoi, mitä Liuksialassa oli\ntapahtunut ja mitä hän sittemmin matkallansa oli nähnyt. Tämä hänen\nkertomuksensa oli sitä laatua, että Tavela siitä kovasti säikähtyi ja\nhän kutsutti kiiruusti Hatanpään Heikin neuvotteluun.\n\nJos Tavelan peljästys Viison kertomusta kuunellessaan oli ollut\nsuuri, niin oli Heikin hämmästys, saatuansa noista onnettomista\ntapauksista tiedon, vielä sitäkin suurempi. Hän vaaleni kuin\nliinavaate ja hänen täytyi nojautua lähinnä seisovaa puuta vastaan,\nsillä kaikki esineet mustenivat hänen silmäinsä edessä.\n\nMe tekisimme Heikille suurta vääryyttä, jos ajattelisimme, että tieto\nsiitä, että hänen talonsa oli poltettu poroksi, näin kipeästi koski\nhäneen. Epäilemättä oli se hänelle katkera surusanoma sekin, mutta\nHeikki oli tarpeeksi asti järkevä mies ymmärtämään, että poltetut\ntalot voidaan rakentaa uudestaan ja pilatut kalleudet uudestaan\nteettää. Eikä hän myöskään liioin pelännyt sitä vaaraa, joka uhkasi\nhäntä ja hänen liittolaisiansa sen kautta, että viholliset, heidän\nasemaansa kiertämällä, olivat saartaneet heidät. Näihin kylläkin\nhuolestuttaviin asioihin loi hän tuskin hetkeksikään ajatustansa.\nMutta tuo seikka, että Lyyli oli kristittyjen vankina ja (niin hän\narveli) Hieraniemen Paavon käskettävänä -- se se hänen sydämeensä\nniin kipeästi koski, että hän tuskansa ensi tuimuudessa oli heittää\njärkensä.\n\nMutta pian muuttuivat hänen hämmästyksensä ja tuskansa silmittömäksi\nraivoksi. Hän vannoi kautta kaikkein jumalien, niin hyvin onnea\nkuin onnettomuutta tuottavain, että hän Hatanpääläistensä ja\nmuiden ystäviensä kanssa kuumasti kostaisi kristityille heidän\ntekemänsä ilkityöt ja pelastaisi Lyylin. Hän päätti heti lähteä\nkostoretkellensä ja oli juuri mennä miehillensä antamaan sitä varten\ntarpeellisia käskyjä, kun Tavela, tarttumalla hänen käsivarteensa,\npidätti häntä, lausuen:\n\n\"Sinä et saa, Arvo, äkkipikaisuudellasi turmella koko meidän\ntärkeää yritystämme! Ne asiat, joiden hyväksi olemme tarttuneet\naseisin, ovat niin kallisarvoiset, ett'ei niitä yksityisen henkilön\npelastamisen tähden saa heittää hylyksi. Sanomattanikin arvanneet,\nettä minä rakastan Lyyliä yhtä sydämellisesti kuin joskus joku hänen\nkosijansa -- minulla itselläni kun ei ollekkaan lapsia --, mutta\nkansani onnellisuuteen verraten jääpi tuon armaan lemmittyni onni\ntaikka onnettomuus kuitenkin pikku-asiaksi, jos kohta huoli hänestä\npusertaisi sydänvereni minusta. Minä olen vanha, ehkä liiankin vanha\nnäihin tällaisiin sotaisiin yrityksiin; mutta juuri vanhuuteni\ntähden puhuu paljon kokenut viisaus minun suuni kautta. Pysy vartoen\nasemallasi! Meidän ei ensinkään tarvitse epäilläkään; että kristityt\npiakkoin tekevät rynnäkön meitä vastaan; kuinka tämä rynnäkkö on\nkestettävä ja mitenkä vihollisten joukot ovat voitettavat, se olkoon\nensimäisenä huolenamme. Heidän voittamisensa muuten onkin paras\nkeino Lyylin pelastamiseen. Nyt pitää meidän antaman meikäläisille\ntieto näistä odottamattomista tapahtumista. Ehkä läheltä uhkaava\nvaara poistaa eripuraisuuden tunteet heistä ja saa heidät jälleen\nyksimielisiksi. Minä puhun heille järjen kannalta; puhu sinä sen\njälkeen nuoruuden hehkuvasta innosta lähteneitä lauseita. Sellaiset\novat omiansa herättämään heissä kiihkoa taisteluun.\"\n\nTavela antoi nyt kutsua Hämäläiset yhteiseen kokoukseen Nokian\nvirran varrella olevalle kentälle ja selitti heille selvillä ja\nsuorilla sanoilla, mitenkä onnettomasti oli asiain laita, lisäten\nmuutamia kehoituksia kullekin tarkoin täyttämään velvollisuutensa.\nHänen puheensa oli yksinkertaista ja korutonta, mutta miehekästä ja\npontevaa.\n\nMutta ei ollut niinkään helppo toimi saada sellaisten ihmisten\nmieliä rauhoitetuiksi ja rohkaistuiksi, jotka olivat heittäneet\nuskonsa ja luottamuksensa menestykseen. Suuri joukko tyytymättömiä\nja arkamielisiä hiipi, kuultuansa että kristityt tulivat heitä\nahdistamaan heidän selkänsä takaa, pois kokouspaikasta ja läksivät\nmetsäteitä myöten kotiansa. Heistä olivat kapinan tehneiden\nHämäläisten asiat aivan hukassa. Omat talonsa ja töllinsä arvasivat\nhe vihollisten sytyttäneen ja kiiruhtivat tulta muka sammuttamaan\nsekä, jos mahdollista, omaisiansa pelastamaan rääkkäävien\nmuukalaisten kourista.\n\nHarmista ja innosta kiivastuneena nousi Hatanpään Heikki eräälle\nkorkealle kivelle, josta hänellä oli vapaa näköala kokouskentän\nyli, ja puhui ankaralla äänellä läsnä-oleville: \"Niin totta\nkuin raitista ilmaa hengitän, olisin mieluisammin tahtonut olla\nsyntymättä kuin että minun pitää nähdä sellaista akkamaista\nkehnoutta kansalaisissani, jota minun tässä nyt on täytynyt nähdä!\nTuskin enää rohkenen häpeästä punastumatta luoda silmiäni kirkasta\ntaivasta kohti! Voi toki, kuinka kurjasti te pilaatte esi-isiemme\nkuulun urhoollisuuden ja miehuullisuuden maineen? Te ette suo\nheille haudoissaankaan rauhaa, kehnoudellanne te kidutatte heitä\nmanalaisinakin ja käännätte kaiken Tuonelan väen ilkeän pilkan heitä\nvastaan! Kuka nyt enää vavistuksetta uskaltaa käydä hautausmaille\nmaistiaisia viemään, kuka mennä pyhiin laaksoihin pelkäämättä\npetettyin isiemme kovaa kostoa? -- Haa! Oletteko Hämäläisiä te,\njotka pötkitte pakoon kuultuanne, että verivihollisemme saapuvat\ntänne? Kehnot konnat! Kyllä olitte hartaat kehumaan urhouttanne ja\nkarhun väelle vertoja vetävää voimaanne, mutta nyt kun teidän pitäisi\nsuuret sananne töillä todistaa tosiksi, nyt lähdette käpälämäkeen!\nTulkaa toki ennen lähtöänne tänne luokseni puhkaisemaan silmäni pois\npäästäni, ett'ei minun tarvitse nähdä kansani häväistystä!\"\n\nNämät sanat saatuansa sanotuksi huomasi Heikki että Korven Kelokin\noli kiivennyt ylös kivelle. Siinä seisoi loihtija nyt hänen\nsivullansa kiven huipulla. Oikeassa kädessä oli hänellä joutsi,\nvasemmassa pitkä miekka. Vasamakimppu killui oljista punottuun\nköyteen kiinnitettynä hänen kaulassansa, Korven Kelo oli kamalan\nnäköinen. Hän oli avopäin ja tuuli liehutti hänen karkeita hiuksiaan\nja pitkää partaansa. Hänen päivettyneet, laihtuneet kasvonsa olivat\ntavallista vaaleammat, haaveksiva, kammoksuttava vihan ja raivon tuli\npaloi hänen silmissänsä ja vaahto tuprusi hänen suustansa, vaikka hän\npainoi huulensa umpeen. Nurina taukosi heti sotajoukossa ja kaikki\nseisoivat paikallansa ikäänkuin maahan kiinni naulattuina. Kaikki\npelkäsivät, kaikki olivat kauhistuksissaan. Totisena, peloittavana\nvihan jumalan kuvana seisoi mahdikas ennustaja kiven huipulla. Ei\nlöytynyt ainoatakaan, joka tällä hetkellä olisi epäillyt, että\nHämäläisten kohtalot kokonaan olivat Korven Kelon vallassa: hänen\nsanoistansa riippui, saavutettaisiinko voitto vaiko turmioon\njouduttaisiin.\n\nLoihtija avasi suunsa, hän aikoi puhua. Mutta ääni petti; hänen\nruumiinsa rupesi vapisemaan. Kohta teki hän uuden ponnistuksen ja\nhänen huuliltansa läksi nyt äärettömän raikea ja kimakka huuto,\nhuuto, joka puoleksi oli vihan, puoleksi valituksen huuto. Kukkulat\nja metsät toistivat tämän kamalan huudon, jonka kauhistuttava voima\nsiten kasvoi toista verta suuremmaksi. Kuolon hiljaisuus vallitsi\nkaiun vaiettua Hämäläisissä, joidenka suonissa veri oli jäätyä\nkauhusta; muutamat lankesivat polvillensa maahan. Kaikki odottivat\njännitetyllä mielellä mitä loihtija oli sanova. Mutta hän ei puhunut,\nvaan korotti kotvasen kuluttua toisen ja sitte vielä kolmannen\nentisiä kolkomman huudon. Sen jälkeen, kun kauhu läsnä-olijoissa oli\nnousut korkeimmillensa, luki hän sekavan loihturunon, jossa hän,\npäättäen niistä sanoista, jotka hän lausui selvällä äänellä, puhui\njumalien vihasta ja parjasi kristittyjen lasten pelastajia sekä\nkotimaansa pettäjiä. Päästyänsä loihturunonsa päähän kurotti hän\nkätensä taivasta kohden ja huusi korkealla äänellä:\n\n\"Voi häpeää ikuista, poistamatonta, että Hämäläiset pelkäävät!\" Hänen\nkätensä putosivat hermottomina alas, mutta vaan vähäksi ajaksi, jonka\njälkeen hän ojensi miekkansa erästä sotajoukon vasemmalla siivellä\nseisovaa miestä kohtaan ja huudahti, katsoen synkästi häneen: \"Sinä\nNiemelä, jonka talon kynnyksiä Vesijärven aallot huuhtovat, astu\nsyrjään, astu lähemmäksi!\"\n\nMies, jolle Korven Kelo puhui nämät sanat, oli keski-ikäinen,\nsiistiin sota-asuun puettu talonpoika. Paitsi aseitaan kantoi\nhän eväskonttia selässään, jotta näytti siltä kuin olisi hän\nvalmistainnut matkaan. Kuultuansa loihtijan sanat vaaleni hän, vaan\nei liikahtanut paikaltansa.\n\nKorven Kelon kasvot synkistyivät yhä enemmän ja hänen pyörivät\nsilmänsä paloivat kuopissaan kuin kekäleet. \"Astu syrjään, astu\nlähemmäksi Niemelä!\" -- huusi hän peloittavalla äänellä.\n\nMies, joka selässään kantoi eväskonttia, vaaleni yhä enemmän ja\nkatsoi levottomasti ympärillensä ikäänkuin hän olisi mielinyt paeta.\nJoukko talonpoikia saarsi hänet samalla ja vaativat häntä, uhaten\naseillansa, tottelemaan loihtijan käskyä. Vapisevana astui mies\nkeskelle siitä aukkoa, joka eroitti Hämeen soturit siitä kivestä,\njonka päässä loihtija seisoi. Hän katsoi pelvolla loihtijaan.\n\nKorven Kelo laski miekkansa kivelle ja irroitettuansa yhden vasaman\nvasamakimpusta jännitti hän joutsensa ja sovitti vasaman joutsen\nuuraan. Sen teki hän verkkaan ja levollisesti. Hiljaisuus yltympäri\noli täydellinen. Sitä häiritsi yksin tuulen hiljainen sohina lähinnä\nseisovien puitten latvoissa.\n\nLoihtija tämän hiljaisuuden vihdoin katkaisi, puhuen Niemelän\nisännälle seuraavat sanat: \"Sinä olet kansasi hylky, Niemelä,\nja synnyinmaasi häväistys! Sinä olet yllyttänyt meidän miehiä\neripuraisuuteen, ja äsken kuulin sinun sanovan, että se on viisain\nmies, joka korjaa luunsa niin kauaksi kuin mahdollista kristittyjen\ntieltä. Oletkin ihkaten valmis lähtemään käpälämäkeen. Mutta\nlähdöstäsi sinne ei kuitenkaan tällä kerralla tule mitään, vaan\nsen sijaan saat lähteä Tuonelaan kertomaan isillemme, että heidän\npoikansa aikovat puolustaa maatansa ja vapauttansa kuolohon asti!\nHylkiönä lähdet Manalaan, hylkiönä he sinun upottakoot Tuonelan\njokeen! Kirous muistollesi, kirous jokaiselle askeleelle, jonka olet\nastunut, kirous äidille, joka sinun synnytti, kirous huoneelle, joka\nantoi sinulle suojaa, kirous pellolle, jossa kasvoi leipäsi!\"\n\nNiemelä seisoi kuin kivettyneenä kuunnellessan tuomiotaan ja sitä\nseuraavaa kauheaa kirousta. \"Armoa!\" oli ainoa sana, jonka hän\nloihtijan vaiettua langeten polvillensa sai puserretuksi huuliltansa.\n\nMutta Korven Kelo ei ollut häntä kuulevinaan, vaan tähtäsi\nkylmäverisesti joustaan. Jo painoi hän sormillaan liipasinta, joutsen\njänne helähti, vasama lensi vinkuen halki ilman ja maahan vaipui\nNiemelän isäntä verihinsä puhki ammutulla sydämellä pienimmättäkään\nvalitushuudotta.\n\nPelko ja kauhistus valtasi kaikkein läsnä olevain Hämäläisten mielet.\nÄänettöminä he seisoivat kaikki, tuskin tohtien hengittää. Loihtija\nkatsoi heihin pitkän ajan kipenöitsevin silmin.\n\nVihdoin puhui hän verkkaan: \"Näittehän, ystäväni, että minulla\njousta tähtäessäni on tarkka silmä! Niin monta kuin on minulla\nvasamaa tässä, niin monta ihmissydäntä voihin ampua puhki. Mutta\npyhät jumalat ja loukattujen esi-isiemme haahmot ovat nyt sovitetut\nja otaksukaamme, ett'ei meidän joukossamme enää ole ketään, joka\ntaistelutta haluaisi jättää synninmaansa vihollisten tallattavaksi!\"\n\nTämän sanottuansa kääntyi hän Hatanpään Heikkiin, joka yhä seisoi\nhänen vieressänsä, ja mitteli häntä tuimilla silmäyksillä.\nKotvasen häneen näin katsottuansa, töyttäsi loihtija Heikkiä\nnyrkillänsä vasten rintaa ja ärjäsi: \"Älä nuhjustele, mies, vaan\njoudu päällikkönä järjestämään miestemme rivejä sotarintaan, sillä\npian ovat viholliset täällä! Sinuun me luotamme! Minä jään tähän\ntähystelemään, mieliikö joku vielä häväistä Hämäläisten nimeä!\"\n\nVähällä oli, ett'ei Heikki pudonnut päistikkaa kiveltä alas, niin\nankaran täräyksen oli loihtija antanut hänelle. Vähemmän ketterälle\nmiehelle olisi varmaan niin käynyt, mutta suuren nopsuutensa avulla\nonnistui hänen päästä jalat edellä maahan. Mutta tästä jyrkästä\nkohtelusta hän ei kuitenkaan suuttunut loihtijaan. Päin vastoin loi\nhän häneen kiitollisen katseen, sillä hän hyvin tajusi, ett'ei kukaan\nmuu kuin Korven Kelo olisi voinut hillitä tyytymättömiä ja saada\nheitä päälliköitänsä tottelemaan.\n\nNeuvoteltuansa Tavelan kanssa riensi Hatanpään Heikki järjestämään\nHämeen sotureita, joita into puolustaa kotimaata ja luottamus\nvoittoon uudestaan elähytti, tappelujärjestykseen. Hän jakoi heidät\nuseampiin joukkoihin, joita hän asetti eri paikkoihin, neuvoen\nkunkin joukon miehiä, mitenkä heidän vihollisten saavuttua tuli\nkäyttäidä. Parhaimmat joutsimiehet sijoitti hän metsään, lähelle sen\nTammerkosken-puolista rantaa, kieltäen heitä ampumasta, ennenkuin\nviholliset olivat tulleet niin lähelle, että jokainen ammuttu vasama\nvoisi kipeästi sattua tähdättyyn pilkkaan. Jott'eivät viholliset\npääsisi tunkeumaan metsään, kaadettiin puita ja tehtiin murroksia\npitkin metsän rantaa ja teiden aukkoihin.\n\nJylhän ja peloittavan näköisenä kiven huipulta katsottuansa\nnäitä valmistustöitä, kapusi Korven Kelo kiveltä alas ja meni\nmetsänrannalle, missä hän tapasi Hatanpään Heikin. Päätänsä\nnyykähyttämällä osoitettuansa Heikille, että hän hyväksyi hänen\ntoimensa, asettui loihtija tien syrjään murroksen taakse, aivan\nsiihen paikkaan, missä arveltiin vihollisten tekevän ensimäisen\nrynnäkkönsä.\n\nSamalla hetkellä, kun Hämäläiset saivat etuvarustuksensa valmiiksi,\nilmoitti heleä ja kirkas aamurusko taivaan itäisellä rannalla päivän\ntuloa ja auringon nousemista. Kaikkein silmät olivat käännetyt\nsinne päin ja kun auringon kirkkaasti kiiltävä pallo, puiden\nlatvojen yli kohotessansa, ensimäisillä säteillään kultasi metsät\nja nurmet, näkivät Hämäläiset kristityn armeijan ensimäisen osaston\nvastakkaisesta metsästä ulos tasangolle hyvässä järjestyksessä\nratsastavan, niinkuin sotaan tottuneet ratsastajat ainakin. Kultaisen\nritarin teräspuku kiiltää kimalteli auringon valossa niin kirkkaasti,\nettä kaukaa, katsoja olisi voinut luulla tulisien, kiemuroitsevien\nliekkien häntä ympäröivän. Hän ratsasti joukon eturinnassa ja\nhänen sivullansa hänen toverinsa munkki, pitkä miekka kädessä.\nViimemainittu kantoi kaappunsa alla vahvasta rautalangasta punottua\nhaarniskaa ja hänellä oli teräksinen kypäri päässä. Toinen ja kolmas\nosasto seurasi kohta ensimäistä siinä järjestyksessä, jonka kultainen\nritari edeltäpäin oli määrännyt.\n\nKultainen ritari antoi nyt käskyn hetkeksi pysähtyä, jonka jälkeen\nhän ratsasti kahden jälkimäisen osaston luo ja järjesteli niihin\nkuuluvat ratsumiehet sotarintaan. Kun tämä oli tehty, palasi hän\nentiselle paikallensa ja komensi täyttä laukkaa eteenpäin.\n\nKun Hämäläiset Hatanpään Heikin käskystä murrosten eteen taajoihin\nriveihin olivat pystyttäneet pieniä kuusia, jotka tasangolta\ntulijoille näyttivät luonnolliselta nuorikko-kuusikolta, niin eivät\npyhän haudan ritari ja hänen ratsuväkensä ollenkaan huomanneetkaan\nheidän etuvarustuksiansa, ennenkuin olivat aivan lähellä niitä.\nMuuten ei ollut siinä ainoatakaan Hämäläistä näkyvissä, he kun\npiilivät puiden taakse kyyristyneinä, sen ohessa tarkoin noudattaen\npäällikköjen heille antamaa käskyä olla sanaakaan toisillensa\nhiiskumatta.\n\nKun Tuomas piispan ratsumiehet olivat niin lähellä, että jotkut\nheidän hevosistansa jo olivat heittäneet kumoon muutamia noista\nmaahan pystytetyistä kuusista, laukaisivat Hämäläiset joutsensa,\nmutta kun ratsumiehet olivat varustetut rintahaarniskoilla ja\nrautaisilla kypärillä, niin eivät vasamat tehneet suurempaa tuhoa\nheidän riveissään, kuin että muutamia miehiä haavoitettiin.\n\n\"Tuhat tulimaista!\" -- huudahti munkille kultainen ritari, jonka\nteräksistä sotapukua vastaan vasamain rautaiset kärjet taittuivat\nkuin kaislan korret -- \"noiden talonpoikalurjusten päälliköt ovat\nviisaammat, kuin heidän luulinkaan olevan! Piilevätpä peijakkaat\nmurroksien takana metsässä kuin ketun pennut luolissaan! No -- onhan\ntuota tuollaista joskus ennen nähty ja onpa tässä tieto tiettävässä,\nmitä tehdä ja miten käyttäidä! Kautta suojeluspyhäini! Nuo konnat\neivät säästä vasamiansa, kun jo ampuivat toisen kerran! -- Alku on\nhyvä, mutta lopussa kiitos seisoo. Rientäkää, pyhä veli, pitkin\nrivejämme, sanomaan miehillemme, että he mitä pikemmin peräytykööt\ntasangon vastakkaiselle puolelle! Samoin tehkää te, herra ritari! Hoi\ntorvensoittajat! Torvet joutuisasti huulillenne! Nyt peräydymme!\"\n\nRatsumiehet, jotka olivat kahdella päällä, oliko nouseminen alas\nhevosten seljästä ja jalan käyminen rynnäkölle, kun hevosten oli\nmahdoton päästä edemmäksi, saivat nyt käskyn kiiruusti peräytyä.\nAnkaran vasamasateen kestäessä he sen tekijätkin, mutta useampien\nratsut olivat niin pahoin haavoitetut, että ainoastaan vaivoin\njaksoivat kantaa ratsastajiansa.\n\nÄäretön ilo ja ihastus valloitti Hämäläisten sydämet kun he näkivät\nTuomas piispan huovien pakenevan. Pitäen itseänsä voittajina nostivat\nhe korkean riemuhuudon. Kiivaimmat heistä ryntäsivät murroksien yli\ntasangolle ja lähtivät huoveja ajamaan takaa. Toiset, jotka eivät\ntahtoneen olla heitä huonommat, seurasivat heitä huutaen ja kiljuen\nilosta. Päällikköjen sanoja ja käskyjä ei enää kuunneltu eikä kuultu.\nTässä tavattomassa hälinässä ja melskeessä olikin vaikea, milt'ei\nmahdoton noiden raikkaiden voitonhuutojen kautta eroittaa yksityisten\nääniä.\n\nHatanpään Heikki ja Tavela olivat kovin tuskissaan. Huutamalla\nja viittamalla he kokivat pidättää kansalaisiansa peräytyviä\nratsujoukkoja takaa-ajamasta, mutta turhaan raukesivat kaikki\nheidän ponnistuksensa. Helposti saavutetun voiton synnyttämä into\noli vallannut Hämäläisten mielet siihen määrään, ett'ei mikään\nihmisellinen voima enää voinut sitä hillitä. Suureksi onneksi\nsaattoivat päälliköt lukea sen, että saivat noin pari sataa\njärkevimmistä talonpojista pysähtymään murroksien taakse.\n\nNämät heitti Hatanpään Heikki Tavelan komennettaviksi ja riensi,\nastuttuansa ratsunsa selkään, ulos tasangolle koettaaksensa, jos\nmahdollista, saada miehiänsä pysähtymään taikka muussa tapauksessa\ntaistellaksensa heidän etumaisessa rivissänsä. Heikki oli alusta\nalkaen tajunnut pyhän haudan ritarin kavalan sotajuonen, kun tämä\njoukollensa oli antanut peräytymis-käskyn, ja ymmärtänyt, ett'ei hän\nsillä muuta tarkoittanut, kuin että saisi Hämäläiset viekotelluiksi\npiilopaikoistansa metsästä ulos aukealle tasangolle. Hyvin hän\naavisti, mikä käännös taistelussa pian oli tapahtuva.\n\nKorven Kelokin oli käsittänyt asian oikean laidan ja hänkin oli\nsynkkämielisenä ja suuttuneena lähtenyt vihollisia takaa ajavien\nkansalaistensa perässä, saadaksensa heitä pysähtymään ja palajamaan\ntakaisin. Mutta voittoisat Hämäläiset eivät tällä kertaa kuunnelleet\nmahtavan loihtijansa sanoja eivätkä ottaneet hänen huutojansa\nkorviinsa.\n\nAina etäämmälle ja etäämmälle pakenivat kristittyjen huovit ja\nyhä kauemmaksi ajoivat onnettomassa innossansa Hämeen vapauden\nsankarit heitä takaa. Mutta ehdittyänsä vastakkaisen metsän rannalle\nkäänsivät ratsumiehet äkkiarvaamatta ratsunsa ja ratsastivat täyttä\nlaukkaa keihäät tanassa ja miekat paljastettuina Hämeen miehiä\nvastaan. Samalla kaikui torvien toitotus metsästä ja kultaisen\nritarin komentaman armeijan kolmannen ja neljännen osaston sotilaat\nnelistivät taistelutantereelle kumppaneitansa auttamaan eli,\noikeimmin sanottu, kumppaniensa verityöhön ottamaan osaa.\n\nHämäläisten ilo ja into muuttuivat ikäänkuin salaman iskulta\nkauhuksi ja hämmästykseksi. Tämä hämmästyksen tunne pääsi heissä\nvielä suurempaan valtaan, kun metsästä taas uudestaan kuului torvien\ntoitotusta ja viides osasto kristityitä sotilaita ratsasti esiin,\nsekin ottaaksensa osaa taisteluun.\n\nMutta jo oli kristittyjen ensimäinen rivi hyökännyt Hämäläisten\nkimppuun. Keihään lävistämänä kaatui siinä nyt moni kelpo mies,\nennenkuin tuskin oli ehtinyt valmistautua puolustamaan itseänsä.\nSuurin oli veren vuodatus siinä, missä kultainen ritari ratsasti\nesiin; hänen ritari-peitsensä kaasi miehiä kuin kuolon enkelin kalpa.\n\nPahaksi onneksi eivät Hämäläiset ensinkään olleet\nsotaisessa järjestyksessä. Heidän epäjärjestyksensä teki heidän\npuolustustoimensa kahta vertaa vaikeammaksi. Onnettomuuden lisäksi\nolivat he kiireessään jättäneet pisto- ja heittoaseensa leiriin ja\nani harva heistä ehti joutsestansa sinkahuttamaan useamman kuin yhden\nnuolen kristityitä vastaan, ennenkuin nämät jo niin läheltä kävivät\nheidän kimppuunsa, että enää oli mahdoton ampua.\n\nHämäläiset tosin olivat Tuomas piispan sotilaita monenkertaisesti\nlukuisammat, mutta tämä heidän monilukuisuutensa oli heidän näin\njärjestämättöminä ollessa heille pikemmin haitaksi kuin hyödyksi\nsen tähden, että ylen suuri väentungos esti heidän liikunnoitaan.\nKultainen ritari hylkäsi peitsensä ja sivalteli pitkällä miekallansa\nsillä entistä suurempaa tuhoa tehden. Muut ritarit ja sotilaat\nseurasivat hänen esimerkkiänsä. Joka hetki kaatui Hämäläisiä\njoukottain verihinsä.\n\nHatanpään Heikki pani kaiken mielenpontensa alttiiksi saadaksensa\njonkinmoista järjestystä aikaan kansalaistensa joukossa. Urhokkaana\npäällikkönä taistellen heidän rintamassansa koki hän sen ohessa\nneuvoa ja ohjata heitä, aina ratsastaen sinne, missä kahakka oli\nankarin. Että Hämäläiset asettuisivat riveihin ja taistellessaan\nniin hyvässä järjestyksessä kuin mahdollista peräytyisivät\netuvarustuksiensa taakse, oli se suunnitelma, jota noudattamaan hän\nkoki saattaa heitä.\n\nHeikin silmät hakivat jännitetyllä tarkkuudella vihollisten parvessa\nHieraniemen Paavoa, mutta Paavo ei ollut taistelussa saapuvilla.\nKultainen ritari oli asettanut hänet varaosastoon, jyrkästi kieltäen\nhäntä käskyä saamatta asemastansa luopumasta. Mistä syystä ritari\nnäin oli tehnyt, sitä ei tiedetä, mutta ehkä hän piti häväistyksenä\ntaistella sellaisen miehen kanssa samalla tappelukentällä.\n\nKorven Kelo ei ollut sankarikunnossa Hatanpään Heikkiä huonompi.\nHänen muotonsa ja hänen lyöntinsä nostattivat hirmua kristityissä.\nHän piti pitkää miekkaansa molemmin käsin ja antoi sillä niin kovia\niskuja, että tuossa mies ratsuineen päivineen kaatui maahan. Surmansa\nsaaneen kumppalit kokivat, tämän nähtyänsä, välttää loihtijaa.\n\nKorven Kelonkin mielestä oli järjestyksessä murroksien taakse\nperäytyminen toistaseksi paras keino Hämäläisille. Mutta varsin\nmahdoton oli nyt enää saada järjestystä aikaan. Hämäläisten\nperäytyminen muuttuikin pian silmittömimmäksi paoksi. Kukin kiiruhti\nensimäisenä ehtiäksensä etuvarustuksien taakse suojaan. Niiden\nluona syntyi ääretön hälinä ja tungos. Väkevämpi tallasi heikompaa\njalkainsa alle. Kristityt, joita Hatanpään Heikin, Korven Kelon ja\nmuutamien muiden uskaliaimpain urhous ei voinut pidättää, olivat\nihan kintuilla. Pakenevat saivat niidenkin järjestyksen häirityksi,\njotka ukko Tavelan komennolla olivat jääneet murroksia suojelemaan.\nNäiden oli nyt tungoksen tähden mahdoton käyttää Joutsiansa ja muut\naseet siinä eivät olleet heille miksikään hyödyksi, kun elävä muuri\nHämäläisiä eroitti heitä vihollisista. Hämäläisten päälliköt olivat\nepätoivon vaiheilla. Kaikki näytti olevan hukassa.\n\nNe, jotka olivat päässeet murroksien toiselle puolelle, eivät\nvieläkään la'anneet pakenemasta, vaan työnsivät miten koivet kestivät\nhalki metsän mäen rinnettä myöten ylös. Mutta siellä ratsasti\nheitä vastaan ratsulla, jonka laitoja myöten vesi valui alas, eräs\noudonmuotoiseen sota-asuun puettu mies, heiluttaen miekkaansa päänsä\nylitse. Samoin kuin hevosensa oli mies itsekin märkä kaulasta\nkantapäihin asti.\n\n\n\n\nKuudestoista luku.\n\n\nMistä ja mitä tietä oli tämä outo tullut?\n\nSinä hetkenä, jona kristityt tekivät ensimmäisen rynnäkkönsä\nHämäläisten etuvarustuksia vastaan, sama mies ratsasti Nokian virran\nvastakkaista äyrästä myöten alas rannalle, jossa pysähtyi ja loi\nkatseensa virran toiselle rannalle. Kotvasen näin katseltuansa alkoi\nhän huutaa ja viitata kädellänsä. Mutta virran tuolla puolella ei\nollut ketään häntä kuulemassa ja näkemässä. Kaikki Hämäläisten\nvartijat olivat vetäytyneet pois, kun tiedettiin, ett'ei tältä\ntaholta mitään vaaraa ollut uhkaamassa.\n\nHuomattuansa että hän turhaan huusi ja viittasi, nousi mies hevosensa\nseljästä ja rupesi käymään pitkin virran reunaa, silminnähtävästi\netsien venettä. Mutta kun sellaista ei ollut saatavissa, palasi\nhän ratsunsa luokse, jonka kaulaa hän silitteli, puhutellen sitä\nystävällisesti niinkuin hyvää toveria. Tämä hänen ratsunsa ei ollut\neritoten kookas, mutta hyvin virkun ja vahvan näköinen. Noustuansa\ntaas satulaan, johon hän sitoi aseensa kiinni, silmäili mies vielä\nkotvasen aikaa virtaa, jonka jälkeen päättäväisesti ohjasi ratsunsa\nsiihen. Tämä uhkarohkea yritys ei liene ollut ensimmäinen laatuansa\nhänelle, päättäen siitä lujasta vakavuudesta, jolla hän menetteli. Ne\npaikat, joissa virran pyörre oli ankarin, vältti hän visusti ja kulki\nniin paljon kuin mahdollista oli suvantoja myöten. Säästääksensä\nhevosensa voimia ui hän suurimman osan matkaa sen vieressä, pitäen\nsuitset toisessa kädessään. Mutta viisas eläin ei liioin suitsilla\nohjaamista kaivannut, se kun näytti ymmärtäneen erottaa virtapaikat\nsuvannoista yhtä hyvin kuin isäntänsäkin. Leveä oli virta, mutta\nvoimakas oli hevonen ja voimakas oli sen isäntä. Mutta hyvin väsyneet\nolivat molemmat, kun onnellisesti ehtivät toiselle rannalle. Mies\nistuutui kedolle levähtämään, hevonen korskui ja pudisteli märkää\nruumistansa.\n\nMelske tappelusta kuului sinne saakka. Outo ratsastaja kuunteli\nsitä tarkkuudella ja levottomuudella. Siksi kun oli levännyt että\ntaas hengitti vakaasti ja tasaisesti, nousi hän nurmelta ja astui\nhevosensa luo. Saatuansa aseensa irti satulasta, hyppäsi hän selkään\nja ratsasti vahvaa vauhtia äyrään rinnettä myöten ylös. Päästyänsä\nkummulle, näki hän puiden välitse taistelutantereen. Hän pysähtyi\nkatselemaan taistelevia. Tajuttuansa mitenkä asiain oli laita,\ntöytäsi hän taas eteenpäin. Huutaen ja miekkaansa päänsä päällitse\nheiluttaen tuli hän pakeneville Hämäläisille vastaan.\n\nHän huusi: \"Hoi Hämäläiset! Mie tuon teill' terveisii Karjalaisilt'!\nHyö ovat pahanpäiväisest' piesseet Tuomas piispaa ja hänen väkeään!\nOlisiako työ Hämäläiset huonommat? Eipä mittää! Tapella täss' pittää\nmiesvoimaisest' ja voittaa pittää!\"\n\nKun pakenevat Hämäläiset kuulivat tämän huudon, pysähtyivät he\npaikalla. Nuo sanat \"Karjalainen\", \"Karjalaiset\" menivät miehestä\nmieheen. Pian kaikui halki kaiken Hämäläisten joukon raikkaana\nhuutona: \"Karjalaiset ovat täällä!\"\n\nUsein on yksi ainoa sana, yksi ainoa huuto suurien, koko\nkansakuntia koskevien tapausten päätettävissä ollessa vaikuttanut\neriskummallisella tavalla jommankumman riitaveljen joko onneksi\ntaikka onnettomuudeksi. Niinpä nytkin tuo ainoa sana \"Karjalaiset\"\nkerrassaan poisti Hämäläisten rinnoista kaikki hämmästyksen\nja pelvon tunteet ja sai heidän sydämensä uudestaan sykkimään\ntoivosta ja rohkeudesta. Niinkuin noitumalla muuttui heidän\näskeinen levottomuutensa ja arkuutensa lujaksi luottamukseksi ja\npelottomuudeksi; noista hätäilevistä pakolaisista tuli yht'äkkiä\njärkevästi miettiviä sotureita. Helppo oli heidän nyt komennottakin\njärjestäytyä riveihin, käskemättäkin asettua asianmukaiseen\nsotarintaan. Kaikki pelko oli poissa.\n\nHämmästyksekseen huomasivat kristityt tämän äkkinäisen muutoksen.\nHekin kuulivat tuon huudon Karjalaisesta ja hekin kuulivat että suuri\njoukko Karjalaisia oli saapunut Hämäläisten avuksi, ja tämä luulo\nlannistutti melkoisessa määrässä heidän entistä uskaliaisuuttansa.\nTaistelu tuli tasapainoon, voitto, jonka kristityt jo olivat pitäneet\nvarmana osanansa, alkoi vähitellen kallistua Hämäläisten puolelle,\netenkin kun väsymys rupesi rasittamaan ensinmainittuja, joita ukko\nTavelan väki Hämäläisten eturivinä nyt ahdisti suurella raivolla ja\nurhoollisuudella. Karjalainenkin oli tunkeutunut esiin Hämäläisten\nrintamaan ja iskuistaan tunnettiin hän heti Hatanpään Heikin ja\nKorven Kelon vertaiseksi.\n\nPyhän haudan ritari koetti elähyttää sotilaittensa intoa\nesimerkillänsä ja sanoillansa, käyttäen ahkerasti niitä\nsuomenkielisiä lauseita, joita hän matkallansa oli oppinut. Tämä\nhänen taitonsa Suomen kielessä ei suinkaan ollut suuri, vaan\npäinvastoin hyvinkin vähäinen. \"Älkää peljätkö\", \"Pyhän neitsyn\nnimeen\", \"tuhat tulimaista\", \"pitkä kuin nälkävuosi\" ynnä muutamia\nmuita lauseita -- siinä oli kaikki. -- Mutta näitä lauseita hän\nkäytti sitä ahkerammin.\n\nToiset ritarit eivät osoittaneet vähempää rohkeutta. Pelottomasti\nhe ratsastivat vihollisparvien keskelle, sortaen maahan mitä vaan\nsattui eteen. Mutta siinä missä yksi Hämäläinen kaatui oli toisia\nkohta sijassa, jotka välttäen ritarien miekkojen iskuja hätyyttivät\nheitä keihäillään. Kristityt ratsumiehetkin kunnostuttivat itseänsä\nkiitettävällä tavalla. Miehuus oli molemmin puolin yksiväkinen, mutta\nmuistettava on että kristityt olivat Hämäläisiä monenkertaisesti\nharvalukuisemmat. Paetessaan olivat viimemainitut tallanneet ja\nmurtaneet alas tehdyt varustuksensa, jotta heillä niistä ei enää\nollut hyötyä eikä kristityille sanottavaa haittaa.\n\n\"Kultainen ritari\" lähetti varaosastollekin käskyn rientämään\ntaisteluun, pitäen sitä luuloa, että jo paljas sen etäältä kajahtava\ntorventoitotus säikähdyttäisi Hämäläisiä. Nämät tosin siitä ensi\nalussa hieman hämmästyivätkin, mutta nähtyänsä kuinka vähälukuinen\nkristityille avuksi rientävä ratsujoukko oli, tyyntyivät he taas\nkokonaan.\n\nPyhän haudan ritarilta loppui kärsivällisyys. Kannustaen ruunaansa\nratsasti hän uhkarohkeasti ristiin rastiin vihollisten rivien\nlävitse, sinkahuttaen pitkällä miekallansa niin raivokkaasti ja\nvoimakkaasti, että kaikki sortui maahan mitä vaan hänen tiellänsä\nsattui hänelle eteen. Mutta tästä, hänen urostyöstänsä ei lähtenyt\nkristityille niin suurta hyötyä kuin ritarille ponnistusta, eikä se\nmillään lailla ratkaisevasti vaikuttanut tappelun menoon. Hämäläiset\ntäyttivät heti sen aukon, joka jäi hänen jälkeensä, ja ne, jotka\nhänen kalvastansa saivat surmansa, olivat verraten harvalukuiset,\nsillä kussa hän kulki antoivat Hämäläiset hänelle tietä, viisaasti\nvälttäen hänen hurjia iskujansa.\n\nMutta kristityt väsyivät yhä enemmän. Heidän ensimmäinen rivinsä,\njosta paljon väkeä oli joko kaatunut taikka haavoittunut, vetäytyi\ntoisten taakse levähtämään. Haavoitettujen joukossa oli kolme\nritariakin. Pian seurasi toinen rivi ensimmäisen esimerkkiä ja ennen\npitkää peräytyi koko kristittyjen joukko hengähtämään. Kultainen\nritari ja muut ritarit olivat raivoissaan. Erittäin kiukustuta\nensinmainittua hirveästi, että hänen väkensä väistyi taitamattomien\n\"talonpoikais-lurjusten\" edestä. Mutta siinä ei auttanut kiukkukaan.\nHän saattoi pitää hyvänä onnena, että peräytyminen tapahtui hyvässä\njärjestyksessä.\n\nHämäläiset nostivat raikkaan riemuhuudon. Toivo lopullisesta voitosta\npaisui heissä.\n\nKuudennen osaston keralla oli Hieraniemen Paavo saapunut taisteluun.\nHän tähysteli levottomasti Hämäläisten rivejä, nähdäksensä Hatanpään\nHeikkiä. Mutta Paavon taisteluun tullessa sattui Heikki olemaan\nHämeen sotajoukon äärimmäisellä siivellä kaukana siitä paikasta,\nmissä Paavon osasto teki ensimmäisen rynnäkkönsä. Kaukaakin tunsi\nPaavo Heikin, kun tämä pulskan ruunansa seljässä ratsastaen milloin\nsanoilla kehoitteli miehiänsä urhouteen, milloin ryntäsi vihollisten\nkimppuun siinä, missä nämät ankarimmin ahdistivat Hämäläisiä. Paavo\nohjasi heti ratsunsa Heikkiä kohden. Heikkikin huomasi nyt Paavon\nja, tulisen punan noustua hänen kasvoillensa, ajoi hän vihasta\nvimmastuneena täyttä laukkaa häntä vastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta jääköön nyt muutamaksi hetkeksi tappelutanner. Mitenkä ovat\nasiat Nokian virran rannalla.\n\nTuskin oli karjalainen äsken ratsastanut äyrään kummulta\ntappelutanterelle päin, kun kaksi täydessä sota-asussa olevaa\nratsastajaa saapui virran vastakkaiselle rannalle, lähes samalle\npaikalle, josta karjalainen oli aloittanut uhkarohkean uimaretkensä.\nToisen ratsastajan takana istui eräs vanha akka, molemmilla\nkäsillään pitäen kiinni satulasta. Kun kaikki kolme olivat nousseet\nhevosten seljästä, opasti akka ratsumiehet erään lähellä olevan\ntiheän viidakon luo, jonka jälkeen miehet mitä kiireimmiten vetivät\npienen, siihen kätketyn veneen rannalle ja työnsivät sen vesille.\nKaikki kolme astuivat sitte veneeseen, joka siitä painui niin\nsyvälle veteen, että virran laineet huuhtoivat sen partaita. Vaikka\nnäytti kamalalta tämäkin matka, saapuivat kuitenkin kaikki kolme\nonnellisesti toiselle rannalle. Se ratsastajista, joka ensimmäisenä\nastui rannalle, rupesi heti kapuamaan äyrästä myöten ylös.\nEhdittyänsä kummulle heittäytyi hän rinnallensa nurmelle ja tähysteli\ntarkasti eteensä.\n\nToinen ratsastajista sitoi olallaan kantamansa vahvan köyden kiinni\nerääsen, tällä rannalla olevaan lauttaan. Sen tehtyänsä hyppäsi hän\nsuurenpuoleiseen veneeseen, jonka, perälle akka jo edeltäpäin oli\nistuutunut. Annettuansa köyden akalle tarttui mies airoihin ja souti\nvoimiensa takaa vastakkaista rantaa kohti. Akka hellitteli köyttä,\njoka oli niin pitkä, että se ulottui toiselle rannalle saakka.\n\nTälle rannalle oli ennen heitä maitse saapunut suuri joukko\nratsastajia, lähes sata miestä. Kaikki olivat sotaisessa hankkinassa\nja heidän päällikkönsä kantoi täydellistä rautapukua, jommoista\nainoastaan ritarien oli tapana kantaa.\n\nKun lauttaan kiinnitetty köysi oli saatu rannalle, tarttuivat\nratsumiehet miehissä siihen ja ennen pitkää oli lautta hinattu yli\nvirran. Täpö täynnänsä miehiä ja hevosia hinattiin se pian taas\ntakaisin vastakkaiselle rannalle. Päällikkö oli nimittäin, joukko\nmiehiä mukana, lähtenyt edeltäpäin veneellä, ottaen hinausköyden\nmukaansa. Hän piti sill'aikaa yhtä mittaa silmällä tuota kummulla\nrinnallensa kyyristynyttä vakoojaa, joka, viitaten käsillänsä\nikäänkuin hän tahtoisi pyytää tulijoita kiirehtimään, nyt riensi alas\nkummulta ja saapui rannalle samana hetkenä kuin venekin.\n\n\"Miltä näyttää?\" -- kysyi päällikkö, astuttuansa veneestä, hätäisellä\nkiireellä vakoojalta.\n\n\"Ikävältä näyttää!\" -- vastasi tämä.\n\n\"Kautta pyhän Olavin! Mitä sanotkaan ja mitä tarkoitat?\"\n\n\"Sen sanon, mitä omilla silmilläni näin kummulla käydessäni.\nHämäläiset ovat voitolla! Meidän väkemme peräytyy.\"\n\n\"Mitenkä tuota voisin uskoakaan!\" -- huudahti päällikkö. \"Minusta on\nihan mahdoton, että sotajoukko, jota johtaa urhoollisin ritari koko\nkristikunnassa, peräytyisi! -- Siinä mahtanee olla joku sotajuoni\ntekeillä.\"\n\n\"Sit' en usko! Selvästi näin, että he pakosta peräytyvät\" -- säesti\nvakooja.\n\nSamalla laski lautta rantaan ja ritari kääntyi virran yli tulleisiin,\nkäskemään heitä hevosineen pikaa joutumaan maalle, jotta turha\nviivytys lauttaamisessa mahdollisuuden mukaan vältettäisiin. Virran\nyli tuotujen hevosten joukossa oli hänen oma ratsunsakin, jonka\neräs palvelija nyt talutti hänen luoksensa. Odottaessaan toista\nlautallista väkeä, järjesteli ritari niitä miehiänsä, jotka jo olivat\ntulleet virran yli. Saatuansa heidät sotajärjestykseen, mietiskeli\nhän, ryntäisikö nyt heti Hämäläisten kimppuun. Varovaisuus kielsi\nhäntä sitä tekemästä. Mutta kun lautta toisen kerran oli saapunut\ntakaisin ja siinä tulleet miehet ratsuineen olivat astuneet maalle\nja asettuneet riveihin, ei hän ilennyt kolmatta lautallista odottaa,\nvaan antoi, muistutettuaan jäljessä olevia kiiruhtamaan, käskyn\nlähtöön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaistelukentällä Hämeen sotajoukko ottelee peräytyvien kristittyjen\nhuovien kanssa. Hieraniemen Paavo ja Hatanpään Heikki pyrkivät\npäästä mittelemään miekkojansa toinen toisensa kanssa. Mutta tämä ei\nonnistunut niinkään helposti, sillä ratsastaissa tuli heille vastaan\nuseampia vihollisia, joidenka kanssa heidän täytyi taistella ja jotka\nheidän piti voittaa saattaksensa jatkaa matkaansa. Niinpä tapahtui\nPaavolle, että urhea karjalainen, joka sattui olemaan lähellä, sai\nhänet nähdä. Huutaen: \"tuossapa on sama konna, joka, neuvoessaan\nminulle tietä, pahasti minut petti!\" hyökkäsi hän rajupäissään\nPaavoa vastaan. Ankara tappelu syntyi siinä näiden väkevien miesten\nvälillä. Aseiden käyttämisessä olivat molemmat yhtä taitavat, mutta\nvilkasluontoinen karjalainen oli tuittupäisempi ja varomattomampi\nkuin Paavo, jotta hän lopulta juuri varomattomuutensa tähden joutui\nsurman omaksi. Sinä hetkenä, jona Karjalainen, kuolettava haava\nrinnassa, kaatui ratsunsa seljästä maahan, kuului kova torven\ntörähdys virranpuoliselta kummulta. Kaikki, niin hyvin kristityt\nkuin kristin-uskon viholliset, loivat silmänsä sinnepäin ja taistelu\ntaukosi kaikkialla aivan kuin käskystä. Ensimmäinen ajatus jokaisella\noli se, että nuo tappeluun pyrkijät, jotka juuri olivat ehtineet\nylös kummulle, olivat Karjalaisia. Hämeen miehet sentähden kohta\nnostivatkin korkean ilohuudon. Mutta kauhuksi muuttui heidän ilonsa,\nkun nuo tulokkaat, ratsastaessaan vahvaa vauhtia alas kummulta,\nvastasivat kristittyjen tunnetulla sotahuudolla: \"Pyhä neitsyt ja\npyhä Henrikki meidän kanssamme!\" Tuskin oli kaiku tästä Hämäläisten\nsydänverta jäädyttävästä huudosta tauonnut kuulumasta, kuin tulijat\njo törmäsivät heidän kimppuunsa, sortaen aseillansa lähinnä seisovat.\n\nPyhän haudan ritari ei ymmärtänyt, mitä ajatella tuosta\nodottamattomasta avusta, joka niinkuin pyynnöstä lähetettynä oli\nsaapunut paikalle juuri silloin kun hän sitä kipeimmin tarvitsi.\nHyvin hän oli taipuvainen uskomaan, että samat pyhimykset, jotka\nuudessa tuomiokirkossa olivat osoittaneet niin suurta kykyä\nihmetöiden toimeenpanemisessa, yhä vielä harjoitellen tätä ylevää\ntaitoansa tämänkin ihmeen olivat saaneet aikaan. Itsekseen hän\npäättikin taistelun jälkeen keskustella munkin kanssa tästä asiasta\nja tiedustella hänen mielipiteitänsä.\n\nMutta ennen kaikkia oli nyt rynnäkkö tehtävä ja vihollisten joukko\nvoitettava. Ritari ei enää epäillyt menestyksestä. Hän arveli, että\nnoiden outojen sotilaitten tulo oli lannistuttanut Hämäläisten miehet\nja kiihoittanut hänen oman väkensä intoa ja rohkeutta. Eikä hän siinä\nerehtynytkään. Pelottomasti hyökkäsivät hänen miehensä vihollisten\nkimppuun. Väsymystä ei kukaan heistä enää tuntenut, haavoitetutkin\nunhottivat tuskansa ja riensivät taisteluun.\n\nKuinka vaihteleva onni täällä maailmassa on, sen saivat toiveissaan\npettyneet Hämäläiset nyt tuta. Äsken he olivat voitolla, nyt heitä\nahdistettiin entistä ankarammin edestä ja takaa. He olivat kahdella\npäällä minnepäin kääntyä, mihin suuntaan iskeä. Yhä tulvaili uusia\nvihollisparvia alas kummulta heitä hätyyttämään. Kussakin niissä\ntosin oli vaan kymmenkunta miestä, mutta Hämäläisten peljästynyt\nmielikuvitus oli heissä näkevinään yhtä monta sataa kuin heitä oli\nkymmeniä. Järjestystä ei kauvemmin ylläpidetty; huutaen juoksi yksi\nsinne, toinen tänne, kukin arvellen, että kaikki nyt oli hukassa.\nOnneton se sotajoukko, joka näin joutuu kahden vihollisparven\nkeskelle! Sellainen asema kovasti kokee harjaantuneimmankin armeijan\nkuntoa ja lujuutta, harjaantumattoman se saattaa epätoivoon.\n\nHatanpään Heikki, jonka, asiain näin onnettomalle tolalle käännyttyä,\noli täytynyt heittää toistaiseksi kostotuumansa Paavoa vastaan,\nratsasti pitkin Hämäläisten rivejä, pyytäen heitä rauhoittumaan\nvakuuttamalla, että kaikki onnellisesti päättyy, jos vaan järjestystä\nnoudatetaan. Samoin teki Tavela, mutta ei kummankaan heistä enää\nonnistunut saada kristittyjen murtamia rivejä järjestetyiksi.\nMolemmilla siivillä pakenivat Hämäläiset jo joukottain metsien\nahtaissa sopissa etsiäksensä turvaa. Pian oli heissä päässyt\nyleiseksi se ajatus, että pakeneminen oli ainoa keino pelastukseen\nja tätä ajatusta noudatettiin nyt kaikkialla. Kristityn sotajoukon\nharvalukuisuus tekikin pakoon pääsemisen verraten helpoksi. Mutta\nkylläpä siinä yhtäkaikki moni mies kaatui kuolinhaava niskassa.\n\nVähän nyt enää auttoi, että Korven Kelo ja muutamat muut Hämeen\nmiehet vielä taistelivat raivoisasti ja urhokkaasti kuin haavoitetut\njalopeurat. Loihtija oli niin innoissaan, ett'ei hän pitkään aikaan\nhuomannutkaan, että suurin osa hänen kansalaisistansa oli pötkinyt\nkäpälämäkeen. Mutta kun hän sen huomasi, joutui hän äärettömään\nraivoon ja huusi niin kauhealla äänellä, että se nostatti hirmua\nvihollisissa: \"Voi teitä raukkoja! Voi teitä kirotuita konnia!\nMiksikä te säästitte tuota kristittyä lasta, jotta sen veri ei saanut\nvuotaa vihannoitsevalle nurmelle, sekaantua Pyhäjärven aaltoihin!\nVihoitetut jumalamme eivät vielä olleetkaan lepytetyt! He vaativat\nnyt minunkin vertani, lämpöisintä sydänvertani!\" Tämän sanottuansa\nhyökkäsi hän kamalasti vonkuen tiheimpään vihollisparveen ja jaellen\nsiinä sanomattomalla raivolla pitkällä miekallansa turmiota tuottavia\niskuja sai hän vihdoin surmansa erään ritarin miekan kautta. Vanha\nukko Tavela oli jo ennen häntä maksanut veriveronsa isänmaallensa ja\nkansansa vapaudelle.\n\nNiihin harvalukuisiin Hämäläisiin, jotka olivat taistelleet Korven\nKelon keralla, vaikutti heidän suuren loihtijansa surma salaman\niskuna. He eivät enää kyenneet käyttämään aseitansa. Hermottomina\nvaipuivat heidän kätensä alas. Kaikkialla vihollistensa ympäröiminä,\nantautuivat he sortajillensa vangiksi. Mutta yksin tämän\nantautumisensa kautta he eivät olisi pelastaneet henkeänsä. Sen ajan\nn.k. kristityt sotilaat olivat yhtä raakamieliset ja julmat kuin\nheidän pakanalliset vihollisensakin. Erittäin verisien tappelujen\njälkeen he käyttäytyivät mitä hirveimmällä julmuudella. Inhoittava\nrääkkäämistyö olikin jo pantu alkuun, kun pyhän haudan ritari saapui\npaikalle ankaralla mahtisanallansa kerrassaan tekemään siitä lopun.\n\nHatanpään Heikki oli viimeiseen asti käskemällä ja rukoilemalla\nkokenut estää kansalaisiansa pakenemasta. Mutta nähdessään kaikki\nponnistuksensa mitättömiksi, sammui hänessäkin viimeinenkin toivon\nkipinä. Yksi ainoa toivo jäi nyt enää hänelle jälelle, yksi ainoa työ\ntehtäväksi: niin kalliista hinnasta kuin mahdollista myydä henkensä.\nHengissä pelastumista tästä taistelusta, jossa kansan etevimmät\nmiehet olivat saaneet surmansa, piti hän häpeänä ja loukkauksena\njalosti kaatuneita sankareita kohtaan. Taistelu oli jo kaikkialla\ntauonnut, Heikki vaan yksin enää taisteli. Hänen urhoollisuutensa ja\njalo ryhtinsä herättivät kunnioitusta vihollisissakin.\n\nHieraniemen Paavon oli taistelun vyörivä virta vienyt Heikin\nläheisyydestä. Nyt hän taas saapui sille paikalle, jossa Heikki\nhieroi kuolonkauppaa kaikkialla häntä ympäröivien vihollisten\nkanssa. Veri rupesi kiehumaan Heikin suonissa, kun hän näki Paavon\nryntäävän häntä vastaan. Mutta samalla tämä näky muistutti häntä\nLyylistä. Hän vaaleni. Ei milloinkaan ollut Lyylin kuva niin\nsuloisena, niin viehättävänä astunut hänen mielikuvitukseensa kuin\nnyt tänä hetkenä, jolloin hän seisoi ihan Tuonen portin edustalla!\nJa tämän ihanan sulottaren jättäisi hän nyt Paavon haltuun! Ehkäpä\noli Lyyli vastaisuudessa menevä Paavolle emännäksikin! Ei! ei! Tuo\nei saisi tapahtua! Heikin teki nyt mieli elää, hän päätti elää,\npelastaaksensa Lyylin. Yksi keino tarjoutui hänelle pelastukseen.\nHän tunsi itsensä tarpeeksi voimakkaaksi koettamaan sitä. Tosin\nvuosi hänestä verta useasta haavasta, mutta nämät haavat olivat\nvaan pieniä naarmuja, joita hän innoissansa tuskin huomasikaan.\nHän kannusti äkkiä ratsuansa, jonka ankaruuteen ja väkevyyteen hän\nluotti, ja tarttuen molemmin käsin miekkansa kahvaan jakeli hän niin\nankaria iskuja ylt'ympärillensä, että lähinnä olevat viholliset,\nniiden joukossa Paavokin, hämmästyksellä väistyivät syrjään. Pieni\naukko tasankoon päin oli näin avattuna. Tuulispään nopeudella kiiti\nHeikin ankara ruuna siitä ulos. Heikki oli päässyt satimesta. Mutta\nhän oli kohta joutumaisillaan toiseen. Hieraniemen Paavo ja kaikki\nne ratsumiehet, jotka äsken olivat hätyyttäneet Heikkiä, rupesivat\nnoituen ja huutaen heti ajamaan häntä takaa. Heidän huutonsa saivat\nerään tasangolla ratsastavan, Hämäläisiä takaa ajamasta paluumatkalla\nolevan vihollisparven huomion käännetyksi Heikkiin.\n\nNäytti nyt siltä kuin olisi Heikin ollut aivan mahdoton päästä\npakoon. Mutta hän ei vieläkään heittänyt toivoansa. Yht'äkkiä käänsi\nhän ruunansa oikealle ja ratsasti nyt molempien vihollisparvien\nvälillä, pyrkien päästä viimeksi saapuneen parven äärimmäisen siiven\nohitse, jolloin hänellä olisi ollut tie vapaana vastakkaiseen\nmetsään. Mutta tämä yritys ei onnistunut hänelle. Hetki hetkeltä\nsaapui hän lähemmäksi Nokian virtaa, joka tällä kohdalla on\ntavattoman raivokas ja pyörteinen. Muuan pieni viidakko vaan enää\neroitti hänet virrasta. Mitä tehdä?\n\nMitäkö tehdä? Olisiko hänellä viholliset kintulla ollut tilaa ja\ntilaisuutta valikoimaan pelastuskeinoja?! Yhtä kyytiä virtaan, se oli\nsuorin tie -- kuoloon, sanoi hänen järkensä hänelle, eloon, kuiskasi\nhänelle toivo. Yksi silmänräpäys vielä ja Hatanpään Heikki katosi\nhevosinensa vihollisten keihäiden vinkuessa hänen ympärillänsä Nokian\nvirran vaahtoaviin pyörteisin.\n\nHänen ahdistajansa katsoa tuijottelivat ihmetellen hänen jälkeensä\nvirtaan, jonka pinnalle Heikin ruunan pää kotvasen kuluttua kohosi\nja kohta sen jälkeen selkäkin, jossa yksi keihäs vielä istui kiinni,\nvaikka virta oli murtanut siitä varren poikki. Haavoittunut hevonen\nkoki uida rantaa kohti, surullisesti katsellen siellä seisoviin\nvihollisiinsa, ikäänkuin olisi se pyytänyt heiltä apua. Mutta pian\nhevosraukan voimat loppuivat ja se upposi veden alle.\n\n\"Miestä ei näy ensinkään. -- Johan tuo taisi jäädä pohjaan kuin\nkoira, joka kivi kaulassa upotetaan\" -- virkkoi eräs ratsumiehistä.\n\n\"Nokian virralla ei ole tapana luopua kerran saadusta saaliistansa!\"\n-- sanoi Hieraniemen Paavo ilkeällä naurulla.\n\n\n\n\nSeitsemästoista luku.\n\n\nSe akka, joka kahden ratsumiehen keralla pienessä veneessä souti yli\nNokian virran ja kohta sen jälkeen toisella veneellä palasi toiselle\nrannalle, ei ollut mikään outo henkilö. Se oli tuo ilkeä noita-akka\nTaara.\n\nKun kaikki sotilaat hevosineen lautan ja veneiden avulla olivat\npäässeet virran yli, jäi Taara yksin Nokian läntiselle rannalle.\n\nHän ei jäänyt sinne suotta. Hänellä oli toimitettavana tärkeä toimi,\njonka hän ainoastansa yksinäisyydessä saattoi menestyksellä toimittaa\nvieraan silmän näkemättä. Taaran piti noitua turmiota ja häviötä\nHämäläisille, jotka olivat häntä ja hänen taitoansa pilkanneet, ja\nonnea ja voittoa kristityille, jotka olivat ottaneet kostaaksensa\nhänen loukatun kunniansa. Se ei ollut mikään helppo tehtävä, mutta\nTaara oli väkevä noita, eikä hän siis ollenkaan epäillyt onnistuvansa.\n\nViidakon takana oli paadenmuotoinen kivi. Sen luo meni Taara.\nKäytyänsä kolmasti kiven ympäri ja syljettyänsä siihen kymmenen\nkertaa, otti hän povestansa noitapussinsa, jossa säilytti\nnoitakalujansa. Niitä oli jos jonkinlaisia: kotkan kynsiä, käärmeen\npääkalloja, sammakon luurankoja, kolmasti muutetun huoneen seinästä\notettuja puumuruja, koiran kulmahammas y.m. tenhokkaita aineita.\nNämät kaikki latoi hän paadelle ja järjesteli niitä noitumiselle\nsopivaan järjestykseen. Millainen tämä järjestys oli, se oli Taaran\nsalaisuutena. Ylen tärkeä oli, että kukin esine tuli oikealle\npaikallensa; siitä riippui noituuden menestys suuressa määrässä.\nSaatuansa kaikki noitakalunsa asianmukaiseen reilaan, astui hän\ntaas kolmasti paaden ympäri, joka käynnillä sylkien kolme kertaa\npaadelle. Sen jälkeen alkoi hän mennä haltijoihinsa, kääntyen\nvuorotellen auringon nousuun ja laskuun päin ja lukien seuraavat\nhaltijoihinmenemissanat:\n\n    Luontoani nostattelen,\n    Haastattelen haltijata;\n    Nouse luontoni lovesta,\n    Haon alta haltijani,\n    Kiven alta auttajani,\n    Sammalista saattajani!\n    Tule kalma kauhistava\n    Tuekseni, turvakseni,\n    Varakseni, voimakseni\n    Näille töille tehtäville!\n    Tule mua auttamahan,\n    Vastuksia voittamahan,\n    Sotisia sortamahan,\n    Jotta Hiiet himmeneisi,\n    Maan kamalat kaippeneisi\n    Tämän noian noituessa,\n    Viisaan eukon laatiessa!\n\nEttä haltija taikka Kalma näin käskettynä saapuikin Taaran luo, sen\nsaattoi arvata siitä, että hänen muotonsa muuttui entistänsä hirveän\nnäköisemmäksi: hänen silmänsä tuijottelivat kamalasti ja hiukset\nhänen päässänsä nousivat pystyyn. Sen perästä otti hän lähettääksensä\nvieraansa ankaralle kostoretkelle, lukien sille kovalla äänellä\nseuraavat manaussanat:\n\n    Tuonne ma sinun manoan,\n    Tuonne käsken ja kehotan,\n    Suurelle sotakeolle,\n    Miesten tappotantereelle,\n    Jossa miehet miekkeleikse,\n    Tasapäinä tappeleikse!\n    Siell' on verta juoaksesi,\n    Lippoaksesi lihoa,\n    Eikä syöen syömät puutu,\n    Juomat juoen ei vähene:\n    Verta siell' on säärivarsi,\n    Polven korkeus punaista!\n    Lähe sinne meuhoomahan\n    Hämeen miestä tappamahan,\n    Surmaamahan, sortamahan!\n    Kosta kovin pilkkaajille,\n    Viisaan noian parjaajille,\n    Huntupäisten kantamille,\n    Hämeen emojen pojille!\n    Mutta kun sinne saapunet,\n    Sinne saavut että ehdit,\n    Suojellos sa kristityitä,\n    Lapsia oudon jumalan,\n    Ett'ei pää pahoin menisi,\n    Hivus heistä lankeaisi!\n\nNämät manaussanat sanottuansa muutti Taara paadelle ladotut\nnoitakalunsa toiseen järjestykseen ja kutsutti sitte luoksensa\nSyöjättären, jonka hän samoin lähetti taistelukentälle Hämeen miehiä\nhätyyttämään. Mutta ei hän nytkään vielä ollut tyytyväinen, vaan\nmanasi luoksensa, kunkin vuorostansa, Hiiden, Lemmon, Kivuttaret ja\nkaikki muut onnettomuutta tuottavat pahat olennot, käskien heidänkin\nmennä tappelutanterelle Hämäläisiä ahdistamaan ja kristityitä\nauttamaan. Hirveä on loukatun noita-akan viha, kova hänen kostonsa!\nSill'aikaa kuin Taara näin noitui, kärsivätkin Hämäläiset kovan\ntappion ja joutuivat surman suuhun, mutta tapahtuiko tämä onnettomuus\nheille Taaran noitumisen takia, sitä ei ole takaaminen.\n\nTaara olisi kenties kuinka kauvan jatkanut noitumistansa, ell'ei\nhevosen korskua ja kavioiden kopinaa yht'äkkiä olisi kuulunut aivan\nläheltä. Joutuisasti haalittuansa kallisarvoiset noitakalunsa kokoon\nja pantuansa ne pussiin, jonka taas kätki poveensa, astui hän\nmuutamia askeleita syrjään, tähystelläksensä, kuka virran rantaa\nlähestyvä ratsastaja oli. Pian hän saikin tilaisuutta tarkastella\nhäntä oikein likeltä, sillä tuokion kuluttua saapui tuo ratsastaja\nrannalle ihan samojen pensaiden syrjään, joidenka taakse Taara\näkkiä oli pujahtanut piiloon. Vähän aikaa asiaa arveltuansa, teki\nnoita-akka mielessänsä sen johtopäätöksen, ett'ei hänen tarvinnut\ntuota Hämäläis-talonpojan pukuhun puettua, laihan ja huonon näköisen\nkonin seljässä ratsastavaa miestä peljätä, jonka jälkeen hän astui\nlymypaikastansa miehen luo, tervehtäen häntä: \"Hyvää huomenta,\nmatkamies! Eivät liiat lihat sinun koniasi liioin rasita, eikä\njuostessa paina.\"\n\n\"Jos ne sitä rasittaisivat, eihän tämä ratsuni sitte olisikaan\nparas juoksija monien kymmenien penikulmien alalla. Vaan näyttäähän\nsinussakin löytyvän luita hieman enemmänkin kuin kohtuullista olisi,\nmutta lihaa tuskin nimeksikään\" -- vastasi ratsastaja.\n\n\"Parjalan pajastako olet syntyperää?\" -- kysyi Taara suuttuneena.\n\n\"Enhän pyydä sinua parjata, akka, kun vaan sanot minulle, mitenkä\npäästä virran yli? -- Onko tässä venettä saatavissa?\"\n\n\"Turhaanpa hevostasi kehuit, jos venettä etsit virran toiselle\npuolelle päästäksesi!\" -- intti noita.\n\n\"Älä puhu mielettömiä, akka, vaan vastaa kysymykseeni!\"\n\n\"Kelpo ratsastaja ei milloinkaan neuvotonna ole jäänyt tämän virran\nrannalle! Kahlasipa tästä tänä aamunakin kelpo mies virran yli!\"\n\n\"Pidätkö minua mielettömänä, ettäs minulle mahdottomia uskottelet?\"\n\n\"Ellet usko, ole uskomatta, ellet lähde virtaa vuovaamaan, jääös\ntälle rannalle, sillä kaikki veneet ovat tuojia puolella! Mutta eihän\nsinulla kiirettä taida ollakkaan, eikä tärkeitä toimia käsitettävinä?\"\n\n\"On, minun on kova kiire!\"\n\n\"Mihin? Surmalaanko suurukselle tai Manalan muorin pitoihin?\"\n\n\"Mitäpä se seikka sinuun koskee?\"\n\n\"Eipä koske ensinkään, mutta jotakin sanoiksi sanellaan kahden kesken\ntässä ollessamme!\"\n\nMies loi uudelleen silmänsä virran vastakkaiselle rannalle ja kirosi,\nnähtyänsä lautan ja veneet siellä, niitä, jotka olivat soutaneet ne\nsinne.\n\n\"Miksikä heitä kiroot, kun et tunne, kutka ovat?\" -- intti Taara.\n\n\"Tuntisitko sinä heitä?\"\n\n\"Miks'en tuntisi? Hämäläiset sousivat, sousivat myös kristitytkin.\"\n\nOuto mies katsoi tarkkaavalla epäluulolla Taaraan.\n\n\"Sekavia sa sammaltelet, akka! Sinuhun ei ole luottamista eikä\npuhettasi uskomista.\"\n\n\"En ole luottamustasi pyytänytkään ja sanojani uskomatta saatat olla.\nKunnon mies luottaa itseensä eikä tuhlaa aikaansa toisilta neuvoa\nkysymällä. Mutta sinäpä näytätkin olevan oikein saamaton nuhjus!\" --\ntiuskasi Taara.\n\n\"Pidä kitasi, akka, äläkä minua suututa!\"\n\nMies nousi hevosensa seljästä ja käveli kärsimättömästi edestakaisin.\n\n\"Tunnin kun noin ahkerasti astelet, olet kulkenut lähes penikulman ja\nNokian virta on jäänyt kauas selkäsi taakse!\" -- ilveili Taara.\n\nTätä kokkapuhetta mies tuskin kuuli, sillä kaikki hänen huomionsa\noli kiintynyt muutamiin ratsastajiin, jotka vastakkaista virran\näyrästä myöten ratsastivat lautan luo, jolla heidän nähtävästi oli\naikomus tulla virran yli, niinkuin tosiaan tulivatkin. Ensimmäinen\nheistä, joka talutti ratsuansa rannalle, oli Hieraniemen Paavo. Hänen\nluoksensa astui outo mies ja kysyi: \"Kaiketi hinataan tämä lautta\njälleen takaisin toiselle rannalle?\"\n\n\"Kyllä vaan. Heti kohta. Siellä on paljon virran ylitse pyrkijöitä.\nTuolla kummulla näkyy jo yksi parvi heistä.\"\n\n\"Saattanenhan minä ratsuni kanssa päästä mukaan?\"\n\n\"Miksikä ei. Mutta sen sanon sinulle, joko olet kristitty taikka\npakana, ettäs olet myöhästynyt. Kaikki työ on jo! tehtynä.\nHaudankaivajan toimen voivat kuitenkin antaa sinulle!\"\n\n\"Kiitoksia ilmoittamastasi! Mutta sellaiseen toimeen en aio ryhtyä\nenkä kadehti kaarneilta paistia. -- Minulla on kirje jätettävä munkki\nHerpertille.\"\n\n\"Kirjekö? Keneltä?\" -- kysyi Paavo uteliaasti.\n\n\"Tuomas piispalta. -- Mutta johan on lautta valmis lähtöön.\"\n\n\"Herpertti munkin tapaat hupsun päällikkö-ritarimme seurassa. Ne\nmolemmat ovat aina yhdessä. Vaan tuollapa he seisovatkin kummulla.\"\n\nPuhuessaan oli Paavo seurannut miestä lautalle asti. Palatessaan\ntapasi hän Taara-eukon tarkastamassa muutamia aseita ja erästä\nmekkoa, jotka kapineet olivat sidotut kiinni Paavon satulaan.\nMekossa oli paikottain veripilkkuja, jotka eivät vielä olleet täysin\nkuivuneet.\n\n\"Tämä mekkotakki ja nämä aseet eivät ole omasi\" -- intti noita-akka.\n\n\"Ovatpa toki. Vieläpä tuo kilpikin ja tuo rintapeite vitjoinensa\novat minun omani. Voittaessani urhoollisen karjalaisen perin ma\nhänen aseensa ja varuksensa. -- Sen saatan sinulle sanoa, akka, että\nminua saapi Tuomas piispa kokonaan kiittää siitä, että hänen väkensä\ntänäpänä pääsivät voitolle!\"\n\nTaara vihastui silmittömästi näistä Paavon viimeisistä sanoista.\n\n\"Sinuako?\" -- huusi hän. -- \"Sun pitäisi hävetä sellaista sanoa, sa\nkatala raukka! Vai sinuako? Ryömi ensin sammakkona pitkin maata,\nennenkuin yrität lentämään. Koiran pennuksi äitisi sinun synnytti\neikä emosi sinua karhuksi aikonut! Vai tahtoisitko minulta riistää\nkunnian tänä aamuna saavutetusta voitosta! Turhaanko minä olisin\nkäynyt Vammaskoskella ja vielä edempänä, tallannut metsät ja manteret\nhalki ja poikki kutsuakseni siellä -- olevia 'mustan Tuomaan'\nsotureja tänne? Pilkan vuoksiko olisin antanut heille luvan hirttää\nminut, eli ei kertomustani todeksi huomattaisi? Entäs vielä? Mistä\nsinä, tolvana, syvät syntysanat, kuolon ja kalman sanat olisit\noppinut? Vai oletko sinä loitsija, sinä? Lähtivätkö Syöjättäret,\nläksikö Hiisi ja Lempo sinun taitosi kautta sotatanterelle Hämäläisiä\nhätyyttämään? Ohoh mies! Sinun pitäisi tietämän, että jos tahdon,\nniin voin lukea sinut savehen, kantopökköä matalammaksi, sammalta\nalemmaksi. Kätesi voin ma kuivetuttaa ja tehdä sääresi seipään\nsiskoiksi.\"\n\nPaavo oli taikauskoinen niinkuin kaikki Suomalaiset. Hän pelkäsi\nTaaraa, jonka uhkaukset häntä kauhistuttivat. Suutuksissaan ollessaan\nolikin Taara hirvittävän näköinen. Saadaksensa hänen mielensä\ntyyntymään, alkoi Paavo puhua hyvää kaunista hänen kanssansa,\nmyöntäen, että saavutettu voitto tosiaankin oli hänen ansioksensa\nluettava.\n\nTällaiselle puheelle eivät olleet Taaran korvat kuurot. Hän\nrauhoittui vähitellen ja lupasi ruveta Paavon ystäväksi. Lupasipa\nlukea Paavolle naimaonneakin, kuitenkin sillä ehdolla, että Paavo\nkertoisi hänelle kaikki mitä hän tiesi ja tunsi tappelusta. Ja Paavo\nsuostui kertomaan.\n\nVirran toisella puolella oli munkki vastikään toimittanut pyhän\ntoimituksen. Kristityt olivat keskelle tasankoa kaivaneet suuren\nkuopan ja siihen haudanneet tappelussa kaatuneet kumppalinsa. Tämän\nhaudan oli munkki äsken siunannut. Mutta kaatuneitten Hämäläisten\nhautaamisesta ei ollut puhettakaan. Heidän ruumiinsa jätettiin\nherkkupaloiksi kaarneille ja metsän pedoille.\n\nRitarin ja munkin toinen toisensa kanssa haastellessa astui\nkirjeenkantaja syvästi kumartaen heidän luoksensa ja antoi Tuomas\npiispan kirjeen munkille.\n\n\"Tuomas piispaltako? Suojeluspyhäni suokoon, etteivät hänen\nkirjoittamansa uutiset olisi surullista laatua!\" -- huudahti munkki,\nrepäisi kirjeen kotelon auki ja luki kirjettä silminnähtävällä\nlevottomuudella.\n\n\"Mitä uutta? Mitä kuuluu Räntämäeltä?\" -- kysyi ritari. \"Ikäviä\nuutisia! -- Karjalaisten suunnattoman suuri laivasto on saapunut\nlinnanlahdelle. Viholliset valmistautuvat astumaan maalle. Heidän\nlukuansa ei voi arvaamaltakaan määrätä... se on lähes yhtä suuri\nkuin meren hiedan... Piispa kuitenkin luottaa pyhän neitsyn ja\npyhimysten voimakkaaseen apuun... Myös ritariensa ja soturiensa\nuskollisuuteen ja urhouteen... Meidän tähtemme on hänen ylhäisyytensä\nlevoton... toivoo kuitenkin, että kaikki meille hyvin menestyy...\nKohta kun olemme saaneet voiton Hämäläisistä käskee hän meidän palata\ntakaisin, tuoden mukanamme niin paljon väkeä kuin mahdollista...\nYrjänä ritari muutaman kymmenen ratsumiehen kanssa jääköön Hämeeseen\nvoitettuja pitämään kurissa.\" Munkki nosti silmänsä kirjeestä ja\nkatsoi ritariin, joka loihe sanomaan: \"Aivanhan pyhä piispa toivoo\nmeidän samoin tekevän kuin me jo olemmekin päättäneet tehdä! Sanasta\nsanaan ihan samoin!\"\n\n\"Tämä ajatustemme yhtäläisyys on tosiaankin kummastuttava\" -- myönsi\nmunkki -- \"enkä sitä pyhimysten voimallisetta avutta voi ajatella\ntapahtuneeksi. -- Mutta nyt pitää meidän tuumailla, mitenkä pikemmin\nsaamme Tuomas piispalle annetuksi tiedon loistavasta voitostamme.\nTämä tieto on ilahuttava Hänen Ylhäisyytensä mieltä ja on kiihoittava\nkaikkia hänen ritareitansa ja sotureitansa urhoollisuuteen\nheidän taistelussansa Karjalaisia vastaan. Ehkä lähetämme tämän\nkirjeenkantajan tuota ilosanomaa viemään? Yksityinen ratsastaja ehtii\naina pikemmin matkan päähän kuin suuri ratsujoukko. Etenkin tulee\nvankien kuljettaminen hieman vitkastuttamaan matkaamme, jos nimittäin\nvälttämättömästi tahdotte, että viemme heidät mukanamme?\"\n\n\"Kuinkapas muuten!\" -- otti \"kultainen ritari\" kiivaasti\nlausuaksensa. -- \"Mitä olisi sodasta palajava voittoisa sotajoukko\nilman vangeitta? Onnettomasti kyllä, on meillä niitä niin vähä,\nett'ei siitä sittenkään synny mitään kunnollista voittokulkua,\nvaikka heidät viemmekin kanssamme jok'ainoan miehen. Toista oli, kun\nvoittajana ratsastin pyhään Jerusalemiin kymmenen tuhatta vangittua\nSaracenilaista saattojoukkona. Sehän oli jotakin! -- Mutta juuri\nsentähden, että meidän varamme nyt ovat niin vähissä, tulee meidän\nniitä käyttää sitä tyystemmin saadaksemme aikaan edes jotakin\nkeskinkertaista.\"\n\nMunkki oli ritarin haastellessa uudelleen lukenut kirjeen.\n\n\"Lopuksi\" -- sanoi hän -- \"lähettää piispa teille siunauksensa ja\nsanoo, että hän kipeästi kaipaa teidän, suurta sotataitoanne ja\nkokenutta miekkaanne. Hänen Ylhäisyytensä viimeinen pyyntö on, että\nte, niin pian kuin Hämäläiset ovat voitetut, heti viivyttelemättä\nkiiruhdatte hänen luoksensa.\"\n\n\"Kuuluuhan tuo pyhä mies ymmärtävän panna arvoa kokeneen ritarin\nmaineeseen ja osoittaa kohteliaisuutta vieraitansa kohtaan.\nVoisinko minä puolestani olla niin epäkohtelias, ett'en ilahuttaisi\nhänen silmiänsä voittosaatolla! Joutuisipa pilalle ritarillinen\nkunniani, jos sitä tekemättä jättäisin! Eivätkä nuo vangit -- sen\nvakuutan sinulle, pyhä veli -- ensinkään tule viivyttämään meidän\nmatkaamme. Täällä on paenneiden Hämäläisten ja omien kaatuneitten\nmiestemme ratsuja yltäkyllin. Niitä saavat vangit käyttää. -- Vaan\nlähettäkäämme nyt tuo kirjeenkantaja edeltäpäin matkaan!\"\n\n\"Onko sinulla hyvä hevonen?\" -- Tämän kysymyksen teki munkki kirjeen\ntuojalle, joka vastasi: \"On kyllä, vaikka ihmiset sitä soimaavat\nlaihaksi.\"\n\n\"Lähdetkö nyt paikalla Tuomas piispalle viemään vastausta, koska olet\nmatkasi perillä?\"\n\n\"Ennenkuin aurinko huomenna on ehtinyt niin korkealle taivahalle kuin\nnyt, olen Räntämäellä.\"\n\n\"Hyvä! Lähde matkaan! Kirjallista vastausta en tällä kertaa saa\naikaan. Voithan nähdä, ett'ei minulla tässä ole tilaisuutta\nkirjoittamaan. Sano sentähden suullisesti Hänen Ylhäisyydellensä,\nettä olemme voittaneet Hämäläisten sotajoukot ja kokonaan kukistaneet\nkapinan sekä että me riennämme sinun jäljissäsi. -- Ymmärrätkö?\"\n\n\"Aivan hyvin ymmärrän.\"\n\n\"Niin lähde siis!\"\n\nRitari ja munkki seurasivat sanansaattajaa aivan rannalle saakka\nkäskeäksensä siellä seisovia sotureita heti viipymättä lauttaamaan\nhäntä virran yli.\n\nHeidän tässä seisoessansa saapui \"kultaisen ritarin\" knaappi\nseurueinensa heidän luoksensa, tuoden hoidokkaansa mukanaan. Niin\nhienotunteinen oli ritari ollut, että hän oli lähettänyt erityisen\noppaan opastamaan heitä virran rantaa myöten, ett'ei Lyylin\nsilmät saisi nähdä kansalaistensa tappelutanterella hirveässä\nepäjärjestyksessä lepääviä verisiä ruumiita. Vieläpä oli hän\nkieltänyt, ett'ei Lyylille saisi kertoa ensinkään koko tappelusta\neikä ylipäänsä mainita mitään Hämäläisten surkeasta surmasta.\nTaistelun kestäessä oli Lyyli ollut niin kaukana tappelupaikasta,\nett'ei hän itse mitään ollut nähnyt. Mutta ei hän mitään kysynytkään\nkeneltäkään. Arvasipa hän kysymättäkin, mitenkä onnettomasti asian\noli laita. Kristittyin ratsumiesten iloiset katseet, heidän vilkkaat\nliikkeensä, heidän olonsa Nokian rannalla -- kaikki todisti, että\nHämäläiset olivat joko surmatut taikka ajetut pakosalle. Molemmat\nnämät mahdollisuudet olivat Lyylille yhtä katkerat, sillä hän hyvin\ntiesi, että Hämäläisten joukossa oli ollut kaksi miestä, jotka eivät\nmissään tapauksessa olleet lähteneet pakoon: vanha Tavela, hänen\nenonsa, ja Hatanpään Arvo, hänen lemmittynsä. Heidän kohtalostansa\noli hän siis kaikissa tapauksissa varma.\n\nLyyli tunsi näiden rakastettuinsa kuolemaa ajatellessaan\nsydämessänsä syvää ja katkeraa, sanomattoman katkeraa surua, ja\nsama suru ilmaantui hänen kasvoissansakin. Mutta hänen murheensa\noli rauhallista laatua taikka, oikeammin sanottu, se oli liiaksi\nsuuri puhkeamaan kyyneliin ja valituksiin. Myös oli hän siksi ylpeä,\nett'ei hän kansansa sortajien nähden mistään hinnasta olisi itkenyt,\nja tämän hänen ylpeytensä, tällä tavoin murheeseen yhdistettynä,\nantoi hänen vaaleille kasvoillensa eriskummallisen, yhtä arvokkaan\nkuin viehättävän muodon. Tuo kopeileva hymyilykin hänen huulillansa\noli vielä olemassa, vaikka kummallisesti muuttuneessa muodossa. Se\noli siinä silloinkin, kun hänen huulensa ehdottomasti vavahtivat,\nilmaisten hetkeksi sitä ääretöntä katkeruutta, jota hänen sydämensä\noli täynnä.\n\nTuomas piispan raakaluontoisissa sotureissakin synnytti Lyylin yhtä\nvoimakas kuin arvokas suru kunnioituksen tunteita. Ihmetellen ja\nihastuksella he katsoivat tuohon ihanaan tyttöön, jonka kasvoissa he\nluulivat näkevänsä jonkinlaisen ylenluonnollisen loisteen.\n\nYhtä suurella ihastuksella, mutta suuremmalla säälillä häntä katseli\npyhän haudan ritarikin. Munkkikin tunsi sydämensä heltyvän ja hän\nolisi mielellänsä sanonut Lyylille muutamia lohdutuksen sanoja,\nell'ei olisi ymmärtänyt, ett'ei _nyt_ vielä ollut otollinen aika\nsitä tehdä. Ei siis kukaan Lyylille mitään puhunut eikä hän ketään\npuhutellut. Tuskin loi hän ainoatakaan silmäystä vihollisiinsa. Nämät\nolivat tänä hetkenä hänelle milt'ei kokonaan olemattomat.\n\nPian olivat kaikki valmistukset lähtöön tehdyt. Lautalla ja veneillä\nkuljetettiin ahkerasti ja taukoomatta miehiä ja hevosia toiselle\nrannalle. Pian tuli Lyylinkin vuoro ritarien ja Herpertti munkin\nseurassa astua lauttaan. Vastakkaiselle rannalle kun olivat ehtineet,\noli siellä muiden muassa Tahalan Taara heitä vastassa.\n\nNähtyänsä Lyylin astui noita-akka hänen luoksensa ja katseli häntä\nvihaisilla silmäyksillä äänetönnä muutaman hetken. Sen jälkeen\nhuudahti hän julmistuneella äänellä: \"Sinä sen kuotus! Joko\nnyt uskot, kun viisaat ennustajat sinulle ennustavat turmiota?\nHäh? Tuolla tappelukentällä nyt makaa pöyhkeilevä enosi, rinta\npuhkaistuna, odottaen kaarneiden armeliaisuutta, ja Hatanpään Arvo,\njonka emännäksi sa kehno tullukka toivoit pääseväsi, on kurjana kuin\nsammakko hukkunut Nokian virtaan. Pilvistä sade, ansiosta palkka!\nSellaista siitä tulee, kun tietoisan tietäjän sanoja katsotaan ylön!\n-- Ha! ha! ha! -- Joko nyt uskot, kunnoton epatto, kun uudestaan\nsanon sinulle, että sinunkin kuolemasi tulee veriseksi niinkuin\nenosikin?\"\n\nInholla ja kauhulla oli Lyyli Taaran puhuessa kääntänyt kasvonsa\npois. Sentähden hän ei nähnyt, kuinka julmistunut akka häntä\nuhkasi nyrkeillänsä. Mutta lähellä seisovat soturit sen näkivät ja\nsuuttuivat silmittömästi.\n\n\"Kautta pyhimysten! Ell'et kohta korjaa luitasi, sa kelvoton konna,\ntäältä niin kauaksi, kuin tietä piisaa, niin pieksen selkäsi\npehmeäksi kuin Vellamon vetelät vedet!\" -- huudahti yksi heistä,\ntehden kädellänsä uhkaavan liikunnon.\n\n\"Ole suutasi suurilla sanoilla halkaisematta, tomppeli!\" -- tiuskasi\nTaara vastaan. \"Minunko vaiko sinun on tästä ensin peräytyminen?\nHäpee mies! Tiedäthän, että ellen minä tänäpänä olisi kristityitä\npelastanut, niin olisivat Hämäläiset hakanneet teidät mäsäksi!\"\nAstuttuaan aivan Lyylin eteen, lisäsi hän, härsytellen nyrkeillänsä\nihan hänen silmänsä alla: \"Ja sen sanon teille, että tämä paha\ntolvana on kuoleva niin katkeran kuoleman, kuin milloinkaan\nkukaan Hämeen saloilla emosta syntynyt! Katso vaan ylpeästi ja\nylenkatseellisesti minuun! Katso vaan, jos sinua huvittaa! Mutta minä\nsanon! minä sanon...\"\n\nSen enempää ei ehtinyt Taara purkaa suustansa, sillä yksi sotureista\ntarttui hänen kauluksiinsa. Samaan aikaan taittoi äsken puhunut\nsoturi lähellä olevasta viidakosta notkean karahkan ja pieksi sillä\nakkaa selkään. Taara ähkäsi pahasti. Häntäkö lyötiin, häntä Taaraa,\njoka puuhainsa kautta oli toimittanut kristityille voiton? Nuotko\nsamat soturit, jotka hän oli pelastanut surman suusta, häntä nyt\npieksivät. Sepä toki oli liikaa... Taaran järki ei kestänyt sitä\najatella. Kun soturit taas hellittivät, juoksi hän hirveästi ulvoen\nja nauraen metsään. Se vähäinen järjen kipinä, joka oli kytenyt hänen\naivoissansa, oli nyt sammunut. Taara oli tullut mielipuoleksi.\n\nVaan missä oli näiden tapahtuessa Hieraniemen Paavo? Hän piileksi\ntoisten seljän takana. Kummallista! Paavo ei voinut itsellensä\nselittää niiden eriskummallisten tunteiden laatua, jotka liikkuivat\nhänen sydämessänsä. Mutta sen hän tiesi ja tunsi, ett'ei hän häpeästä\npunastumatta olisi voinut astua Lyyliä puhuttelemaan. Miksikä hän\nhäpesi? Niin, siinäpä juuri oli kysymys, johon hän ei jaksanut,\ntaikka ei kumminkaan uskaltanut vastata. Vaikka hän sitä ajatusta\nvastaan ponnisteli, piti hän itseänsä kuitenkin kavaltajana,\nlähimmäisissään välttämättömästi inhoa nostavana hylkiönä. Hän\npyrki vapaaksi tästä rasittavasta tunteesta, mutta se ei onnistunut\nhänelle. Turhaan hän sanoi ja sanoi uudestaan itsellensä, ett'ei\nhänellä ollut vähintäkään syytä joutua hämille, vaan että hänen nyt\npäin vastoin pitäisi esiintyä entistä suuremmalla luottamuksella ja\nuskaliaisuudella, mutta ei hän kuitenkaan uskaltanut yrittääkään.\nYlpeytensä kuiskasi hänelle, että hänen sopivalla käytöksellä oli\nhelppo voittaa Lyylin mieltymys nyt, kun ei kilpakosijaa enää ollut\nolemassa, mutta samalla nousi muuan toinen ääni hänen mielessänsä\nhuutamalla sanomaan hänelle, ett'ei hän milloinkaan pääsisi\ntoiveittensa perille, että nämät toiveet nyt olivat käyneet hänelle\nihan mahdottomiksi, että ne olivat tupehtuneet Tavelan sydänvereen ja\nHatanpään Heikin keralla hukkuneet Nokian virtaan.\n\nEikä Paavo ollenkaan kyennyt saamaan selville millaisen tuon\n\"sopivan käytöksen\" oikeastaan pitäisi oleman? Tuliko hänen esiintyä\nkatuvaisena, nöyränä ja rukoilevana vai olisiko parempi, että hän\nnäyttäisi ylpeältä ja mahtavalta, esiintyen Lyylille voimakkaana\nauttajana ja pelastajana? Paavo ei ymmärtänyt kumpiko käytös olisi\notollisempi, ja mitä enemmän hän sitä asiaa mietti, sitä sekavammaksi\nse kävi. Näin hänen kahdella päällä ollessansa raatelivat pirulliset\nrakkauden, levottomuuden ja pahan omantunnon tuskat säälittä ja\nhetkeksikään taukoamatta hänen onnetonta sydäntänsä. Tähän tulivat\nmatkalla Turkuun vielä lisäksi kateuden ja mustasukkaisuuden kamalat\ntunteet. Joka ainoa hellä ja ystävällinen katse, jonka pyhän haudan\nritari taikka joku muu loi Lyyliin, tuntui puukon-iskulta Paavon\nsydämessä, jok'ainoa Lyylille sanottu sana sai hänen mielensä\nsellaiseen raivoon, että hän oli vähällä hyökätä sanojan kimppuun.\n\n\"Kultainen ritari\" oli kaiken matkaa erittäin kohtelias ja\nystävällinen, milt'ei hellä Lyyliä kohtaan. Se oli puoleksi isän,\npuoleksi ihailijan hellyyttä. Milloin kuljettiin hiljaista vauhtia\ntaikka pidettiin lepoa, oli ritari aina Lyylin vieressä, kertoen\nhänelle kaikellaisia muistelmia lukemattomilta retkiltänsä. Kaikki\nmahtavat ritarit ja kuuluisat kaunottaret koko Europassa hän\nluetteli ja kertoeli niiden keskinäisistä rakkauden suhteista,\nmiten nämät olivat tulleet onnellisiksi, nuo onnettomiksi. Lyyli\nei \"kultaisen ritarin\" mielestä enää ollutkaan talonpoikaistyttö\nHämeestä, hän oli ritarin vilkkaassa mielikuvituksessa muuttunut\n\"lumotuksi prinsessaksi\", joka jollakulla romantillisella, miltei\nylenluonnollisella tavalla oli antautunut hänen huomaansa. Olipa\nLyyli, arveli ritari, tarpeeksi kaunis ja ihana sellaiseksi\nprinsessaksi ja liiaksi suloinen olemaan talonpoikaistyttö. Ett'ei\nLyyli sanaakaan ymmärtänyt hänen kertomuksistansa, sitä ei ritari\ntullut ajatelleeksikaan. Hän oli sydämessään tyytyväinen nähdessään,\nettä hänen \"lumottu prinsessansa\" oli tarkkaavan näköinen.\n\nOlipa toinenkin, jonka silmät alati olivat ikäänkuin kiinnitetyt\nLyyliin. Me tarkoitamme \"kultaisen ritarin\" knaappia, jonka\nvartijahoitoon Lyyli tappelun ajaksi oli uskottu. Ihanan\nHämäläistytön silloin luodessa kirkkaat silmänsä häneen, oli\nouto tunne syntynyt nuorukaisen sydämessä, ensimmäisen rakkauden\nautuaallinen tunne. Kipinänä tämä tunne syntyi, mutta kirkkaana,\nlämmittävänä tulena se paloi vartioimis-ajan päättyessä. Surman\npäivänä, auringon veriselle tappelutanterelle paahtaessa, oli tämä\ntuli syntynyt. Onnettomat enteet sinulle, nuorukainen.\n\n\n\n\nKahdeksastoista luku.\n\n\nKaunis, puiden latvojen kohdalle kallistunut kevät-aurinko verhosi\ntummankellertävällä valopeitteellä Linnanlahden tyynen pinnan,\njohon Turun linnan vakavat muurit ympäröivine vallineen kuvautuivat\ntaikalinnan tapaiseksi kuvaksi. Ruissalon ja muiden lähellä olevien\nsaarien lehdiköissä virittelivät peipposet ja muut laululinnut\nkilvoin iltasäveleitänsä, vaieten tuon tuostakin muutamiksi hetkiksi,\nkuunnellaksensa laulurastaan korkean hongan latvasta heleästi\nkaikuvaa soolo-laulua. Etäältä kuului pyhän Maarian kirkon kellojen\nääni, jotka kutsuivat päivätöistään väsyneet ihmiset iltarukoukseen.\n\nSiitä paikasta, missä nykyään n.k. \"linnansilta\" on, oli poikki\nAurajoen rakennettu oudonnäköinen silta, siten, että oli suurempia ja\npienempiä aluksia kahteen riviin köysillä sidottu toisiinsa kiinni.\nTätä omituista siltaa kävi joukko kaupungin asujamia katselemassa ja\ntarkastelemassa.\n\nLinnan Vipusilta oli laskettu alas ja olikin ollut samassa asemassa\nkaiken päivää, sillä vihollisia ei näkynyt lähellä eikä etäällä.\nKeskellä siltaa seisoi muuan lyhytläntä, vanhanpuolinen, harmaaseen\nsarkanuttuun puettu mies. Vyötäisillä oli miehellä leveä nahkavyö,\njossa killui joukko suuria avaimia. Muuten hän seisoi siinä\njoutilaana, syvämielisesti katsoen alas vallihautaan.\n\nHän ei huomannut, että kaupungin puolelta eräs pulskaan sota-asuun\npuettu nuori talonpoika lähestyi siltaa. Ehdittyänsä sillan\nkorvalle, pysähtyi talonpoika hetkeksi miettimään, jonka jälkeen hän\npäättäväisesti astui sillalle.\n\nTämä nuori talonpoika oli Hieraniemen Paavo.\n\nAvaimilla varustettu mies säpsähti, kun kuuli oudon askeleet\nsillalla, mutta Paavo tervehti häntä kohteliaasti, toivottaen\nhänelle \"hyvää iltaa\". Saatuansa mieheltä samallaisen toivotuksen\nvastaukseksi sanoi Paavo: \"Olet kai vanginvartija, koska kannat\navainkimppua?\"\n\n\"Oikein arvattu -- aivan täsmälleen! Sehän juuri on virkatoimeni.\"\n\n\"No sehän oli hauska, että näin äkkiarvaamatta pääsin sinuun\ntutustumaan! Sanoppas nyt ensin, veikkoseni, miltä tuntuu olla\nvanginvartijana? Minä olen hyvin utelias kuulemaan, miltä se tuntuu,\nsillä olen sitä asiaa useasti ajatellut!\"\n\n\"Sen asian laita on niin kuin Eskolan Esan omantunnon: se on vähän\nniin ja näin. Eihän tuo milloinkaan juuri erittäin hauskalta\ntunnu... ei edes joulunakaan. Mutta kuitenkin olen mieluisammin\nvanginvartijana kuin haudan kaivajana: minun avaamani oven kautta käy\nmatka joskus elämään, mutta haudankaivajan aukaisemien ovien kautta\nkäypi tie aina kuoloon. Mutta hänellä ei olekkaan avaimia ovihinsa.\"\n\n\"Niin, siinä kai suurin eroitus näiden virkatoimien välillä on\" --\narveli Paavo hyvin miettiväisen näköisenä.\n\n\"Niin siinä. -- Mutta miksikä näitä kyselet? Oletko aikonut\nvanginvartijan-oppilaaksi?\"\n\n\"En juuri niinkään. Minusta muuten ei olisikaan siihen toimeen,\nsillä kohta ensi päivänä päästäisin kaikki vangit vapauteen. Minä\nmuuten suuresti kunnioitan kaikkia vanginvartijoita -- siksi juuri\nkysyinkin, miltä tuntuu olla sellaisena --, mutta minun omassa\nluonteessani ei ole tarpeeksi pontta säälimättä näkemään lähimmäiseni\nkärsivän.\"\n\n\"Jos sellainen ehto, jota tarkoitat, olisi vanginvartijoille\nvälttämätön, niin eipä sitte monta vanginvartijaa maailmassa olisi.\n-- Mutta katsoppas tottumus...\"\n\n\"Niin niin\" -- säesti Paavo keskeyttäen. \"Varsin hyvin tuon ymmärrän:\ntottumuksesta kaikki riippuu. -- Sinulla lie nytkin koko joukko\ntolvania lukkojen takana säilytettävinä?\"\n\n\"Onhan niitä melkoinen joukko; Hämäläisiä enimmäkseen, noita\nhirtehisiä, jotka tekivät kapinan Tuomas piispaa vastaan. Pääsevät\nheittiöt, luulen ma, liian huokeasta hinnasta. He kyllä olisivat\nansainneet tulla polttoroviolla poltetuiksi joka mies.\"\n\n\"Siinä asiassa on minulla sama mieli kuin sinullakin.\"\n\n\"Ethän kristitty olisikaan, jos siitä asiasta toisin ajattelisit. --\nMutta tuo meidän ennen niin kiivas piispamme on vanhuutensa päivinä\ntullut akkamaisen hempeämieliseksi. Tällä en mitään loukkausta\ntarkoita, enpä suinkaan -- sanon vaan, ett'ei Tuomas piispa enää ole\nniin kiivas kuin ennen. Olen kuullut, että hän aikoo antaa armon\nnoille lurjuksille. -- Olisipa täällä linnassa vilkas elämä syntynyt;\njos eilispäivän taistelussa olisi saatu muutamia satoja Karjalaisia\nvangiksi, mutta pahaksi onneksi ei saatu ainoatakaan. -- Vaan olisipa\nvilkasta elämää syntynyt, jos olisi edes parisataa miestä kaapattu.\"\n\n\"Mistä olisi niitä hirsipuitakaan ja köysiä saatu niin monelle,\npuhumatta polttorovioihin tarpeellisista haloista!\" -- huudahti Paavo\nhymyillen.\n\n\"Kylläpä siinä olisi selvitty! Aivan hyvin olisi selvitty! -- Mutta\ntietänetkö sä mitään koko tappelusta?\" Vanginvartija katsoi kysyvällä\nkatseella Paavoon.\n\n\"Enkö tietäisi? Minähän juuri järkevyydelläni pelastin koko piispan\narmeijan hukkaan joutumasta, pelastin kaupungin, piispan kartanon ja\nkirkon hävityksestä. Olethan kai siitä kuullut puhuttavan?\"\n\n\"En ole enkä usko puhettasi muuksi kuin törkeäksi kehumiseksi.\nSemmoista ei talonpoikaissoturi voi saada aikaan. Se mun täytyy\nsanoa, ettäs olet sangen hävytön pyytäissäsi riistää ansion ja\nkunnian voitosta niiltä, joille tämä ansio ja kunnia on annettava:\nkalpa-ritarien urhealta suurmestarilta ja siltä ritarilta, jota he\nsanovat pyhän haudan ritariksi. Nehän todellisia voiton sankareita\nolivat.\"\n\n\"En tahdo kieltää, että ensinmainittu heistä viisaudellansa ja\nurhoollisuudellansa tehokkaasti vaikutti voiton saavuttamiseen.\nHänpä myöskin oli asettanut meidän väkemme niin hyvään ja järkevään\nrintamajärjestykseen, että hänellä -- siitä on oleva ikuinen\nkunnia. Mutta mitä tuohon pyhän haudan ritariin tulee, eipä hänestä\nnuhjuksesta ole mihinkään. Olisihan tuo mielipuoli hupsu aivan hyvin\nvoinut olla poissa koko siitä verileikistä.\"\n\n\"Maltappas mielesi pöyhkeilijä!\" -- huudahti vanginvartija\nsuuttuneena. \"Minä olen kuullut parempien miesten, kuin sinä olet,\nvakuuttavan, että pyhän haudan ritari joka askeleelta ja joka iskulta\nnostatti kauhua ja hämmästystä vihollisissa.\"\n\n\"Tuo on liioittelua, mutta jos sen tahdot uskoa, niin usko vaan.\nEihän se asia anna aihetta riitaan meidän kesken. Ja sen sanon\nsinulle, että kummankin näiden ritarien ansio on vähäksi arvattava\nminun ansioni rinnalla: kerrassaan ma sain vihollisten mielet\nlannistumaan niinkuin salaman iskulla. Myönsipä Hänen Ylhäisyytensä,\npiispa itse tämän ansioni ja kiitteli minua monen ritarin kuullen.\"\n\n\"Osaathan ainakin kehua. Niinhän tuo valuu suustasi sakeana kuin\npiimä.\"\n\n\"Eihän tämä ole kehumista. Kuuleppas, miten asian oli laita! -- Onko\nsinulla joutilasta aikaa kuunnella kertomustani!\"\n\n\"Saishan sitä kuunnella, ell'et sitä venytä liian pitkäksi.\"\n\n\"Huomaapas, ystäväni vanginvartija: tämä on asian laatu ja laita.\nNokian taistelussa löin miekallani kuoliaaksi erään Karjalaisten\netevimmistä päälliköistä, jonka he olivat lähettäneet sanansaattajana\nja yllyttäjänä sinne. Muistoksi tästä voitostani otin hänen aseensa\nja varustuksensa mukaani, kun läksimme tänne Karjalaisia vastaan\ntaistelemaan. Mitenkä olikaan, niin pöllähti Räntämäelle saavuttuamme\neräs hyvin sukkela ja kavala juoni mieleeni. Heti ilmaisin asian\nTuomas piispalle ja pyysin häneltä lupaa panna tuumani toimeen.\nIlomielin hän tähän suostui. No annappas olla -- ennenkuin pyhän\nhaudan ritari väkinensä oli ehtinyt puolimatkaan Räntämäeltä tänne,\najoin minä täyttä laukkaa tappelutanterelle, tuonne linnankentälle.\nKalparitarien suurmestari oli juuri vastikään hädin tuskin torjunut\nensimmäisen rynnäkkönsä tehneet Karjalaiset, jotka kahta vertaa\nlukuisampina hankkivat uutta rynnäkköä. Laivasillalla taisteltiin\nparaikaa hurjasti. Saatuani pienen valkoisen lipun käteeni,\nratsastin Karjalaisten luo, pyytäen saada puhutella heidän etevintä\npäällikköänsä. Eräs loistavaan sota-asuun puettu sotilas astuikin\nheti heidän rintamansa eteen, kuullaksensa, mitä minulla oli\nsanomista. Silloin laskin irrallensa kaatuneen Karjalaisen, satulaani\nsidotut aseet ja varukset ja annoin ne hänelle, lausuen sen ohessa\nniin kovalla äänellä, että kaikki Karjalaiset sen kuulivat, nämät\nsanat: 'Kristityt ovat suuressa taistelussa voittaneet Hämäläisten\nsoturit, jotka voitettuina antautuivat Tuomas piispan palvelukseen\nja heti paikalla miehissä saapuvat tänne teitä hätyyttämään. Tässä\ntaistelussa kaatui teidän lähettiläänne, joka kuollessansa pyysi\nminua tuomaan nämät hänen aseensa ja varaksensa teille ja hänen\npuolestansa sanomaan teille, että teidän on paras rauhassa lähteä\nkotia, sillä Tuomas piispan voima on suuri ja työläs on sitä\nvastustaa. Näin hän sanoi. Kunnioittaen kuolevan pyyntöä, olen\nnyt täyttänyt hänen viimeisen tahtonsa. Vaan tuollapa jo kuuluu\njulmistuneiden Hämäläisten torvien toitotus; varokaatte itseänne!'\n-- Samassa kajahtivatkin pyhän haudan ritarin komentaman sotajoukon\ntorvet ja minä ratsastin kiireesti takaisin meidän sotarintamme luo.\nTämä minun keksimäni juoni masensi Karjalaisten mielet ja teki heidät\nhölläkouraisiksi. Eivät he muuten niin vähällä olisi peräytyneet ja\nlähteneet matkoihinsa. Kummallista on, ett'et ole kuullut kerrottavan\nsiitä että Hieraniemen Paavo heille teki tällaiset kepposet.\"\n\nKatsottuansa pitkään ja epäluuloisesti Paavoon, sanoi vanginvartija:\n\"Vai olet sinä Hieraniemen Paavo! Olisihan minun pitänyt tuo arvata.\"\n\n\"Tunnethan siis kuitenkin nimen ja olet kai kuullut kerrottavan\ntuosta sotajuonestani, vaikka äsken kielsit kuulleesi.\"\n\n\"En -- _siitä_ en ole kuullut kerrottavan, mutta sinun nimesi on\nerään _toisen_ asian kanssa yhteydessä... Hm. Hyvästi nyt. Minun\npitää jo mennä katsomaan, mitä tuo eilen palvelukseeni ottamani\nrenkilurjus toimittaa tätä nykyä.\"\n\n\"Vai otitko eilen uuden rengin palvelukseesi?\"\n\n\"Otin -- noiden Hämäläis-roikalten polttorovioiden valmistamista\nvarten. Mutta tänä aamuna sainkin kuulla, ett'ei siitä asiasta\ntaida tulla niin mitään, kun ovat poloiset katuneet syntinsä ja\nruvenneet kristityiksi. Lähde sinäkin iltarukouksiin, koska kellot\nvielä kuuluvat soivan... Viikon päivät ne nyt ovat soineet melkein\nyhtä mittaa yöt päivät... Hyvästi!\" -- Vanginvartija kääntyi linnan\nporttia kohden ja oli mennä, kun Paavo tarttui hänen olkapäähänsä ja\nsanoi: \"Yksi asia vielä, veikkoni vanginvartija! Onhan holhottiesi\njoukossa eräs Hämäläis-tyttö... ymmärtänet, että tarkoitan\nLiuksialan Lyyliä?\"\n\n\"Hee? Mitä hänestä?\" -- kysyi vanginvartija vetäen suunsa irviin.\n\n\"Hän on sukulaiseni... hm... olen hänelle melkein isän sijaisena.\nKatsoppas tätä sormuksen tapaan väännettyä kultakierukkaa... se\non puhdasta, vanhaa kultaa... Osan siitä leikkaisin sinulle, jos\nsoisit mun käydä tuon sukulaiseni puheilla. Koettaisinpa sanoilla ja\nneuvoilla taivuttaa tuota ykspäistä tyttö-nulikkaa mielenmalttiin.\"\n\n\"Ole puhumatta! Tuo on mahdotonta! Minua on ankarasti kielletty\npäästämästä ketään hänen luoksensa.\"\n\n\"No, no... ystäväni hyvä... eihän tuo kielto ole kovin vaarallista!\n-- Voisinhan antaa koko tämän kalliin kultakierukan osoittamastasi\nhyväntahtoisuudesta minua kohtaan.\"\n\n\"Eihän se minua auttaisi h--tistä eikä Tuomas piispan ja Herpertti\nmunkin kovasta kostosta... Viimemainittu onkin käskenyt minun olla\nvaroillani sinun suhteesi. Siksi nimesikin tunsin... Tähän aikaan\npitäisikin hänen tulla tänne, jotta heti saan ilmoittaa hänelle\nsinun täällä käyneesi ja pyrkineesi Liuksialan Lyylin puheille.\" --\nVanginvartija nauroi tätä viimeistä lausetta sanoessansa ilkeätä\nnaurua.\n\n\"Äläpäs, veikko vanginvartija! Kautta Ukon nuolen! -- älä puhu\nmunkille sanaakaan minun käynnistäni täällä!\"\n\n\"Katsoppas... velvollisuuteni!\"\n\n\"Hiisi sun velvollisuudellesi Kyllä minun kuitenkin täytyy hänelle\npuhua totta.\"\n\n\"Enhän sinua pyydäkkään valhettelemaan!\" -- huudahti Paavo\ntuskastuneena. \"Pyydän vaan sinua olemaan sanaakaan hiiskumatta\nsiitä, että olen käynyt täällä sun puheillasi. Sen saatat minulle\nluvata. Jos suvaitset, niin jätän sinulle tämän kultakierukan\nmuistoksi meidän tuttavuudestamme?\"\n\n\"No -- saahan se olla _muistona_. Kiitos! No eihän tuo kuoleman synti\nlienekkään, vaikkapa käyntisi täällä salaankin Herpertti munkilta.\nVaan lähde nyt, sillä hän voipi piankin saapua tänne. Hyvästi!\"\n\nVanginvartija meni linnaan, mutisten itseksensä: \"Tiesinhän tuon\nsaavani muistoksi velvollisuuttani loukkaamattakin; eikä kenenkään\nsovi olla niin tyly, että hän ystävyydestä annetuita muistolahjoja\nkieltäytyy ottamasta vastaan.\"\n\nPaavo läksi astumaan kaupunkia kohden. Hän oli kovasti tuskissaan;\nhänen sydäntänsä ja päätänsä särki eikä hän tietänyt, mitä päättää,\nmitä tehdä. Miksikä oli hän pyrkinyt Lyylin puheille? Sekään kysymys\nei ollut hänellä oikein selvänä. Siitäkin asiasta oli hänellä ollut\nja oli vieläkin monellaisia mietteitä. Toisinaan luuli hän tämän\nyrityksen tehneensä siksi, että saisi neuvoa Lyyliä nöyrtymään Tuomas\npiispan tahdolle ja teeskennellyn katumuksen kautta pelastamaan\nhenkensä ja vapautensa; toisinaan luuli hän tahtoneensa kysyä\nLyyliltä, mieltyisikö hän häneen ja ottaisiko tullaksensa hänelle\nemännäksi, jos hän, Paavo, tappaisi Tuomas piispan ja väkivallalla\npelastaisi hänet vankeudesta? Saadaksensa Lyylin omakseen, olisi\nPaavo ryhtynyt vaikka kuinka hurjaan yritykseen. Mutta mitenkä päästä\nLyylin puheille, kun äskeinen koe näin oli mennyt hukkaan? Ehkä hän\nuusilla, vielä kalliimmilla lahjoilla saisi vanginvartijan mielen\ntaipumaan myöntyväisemmäksi?\n\nNäistä syvistä mietteistä heräsi Paavo siitä, että hevosten\nkavioiden kopina tunki hänen korviinsa. Hän katsoi eteensä pitkin\ntietä ja näki \"kultaisen ritarin\" ratsastaen tulevan linnaa kohti,\nknaappi hänen seurassaan. Paavo vetäytyi syrjään, jott'ei ritari\nohi ratsastaessansa häntä ensinkään huomannutkaan. Ritari ei ollut\nsota-asussa nyt. Hänen hienoa, korko-ommelluksilla kauniisti\nkirjaeltua samettinuttuansa ei peittänyt tällä kertaa teräksinen\nhaarniska, vaan pitkä, tummanpunainen samettimantteli, joka syvissä\nlaskoksissa liehui alas aina jalustimiin saakka. Knaappikin oli\nhienoon samettipukuun puettu. Manttelia hänellä ei kuitenkaan ollut,\nsillä mantteli oli yksinomaisena ritarillisen arvon tunnusmerkkinä,\neivätkä muut kuin ritarit saaneet sitä kantaa.\n\nKateuden ja mustasukkaisuuden katkerat tunteet heräsivät taas\nPaavon rinnassa, kun hän näki tuon vihatun ritarin, jota hän\nluulevaisuudessaan piti kilpakosijanansa. Ritarin knaappia Paavo\nniinikään vihasi, sillä hän oli tyystin ottanut huomataksensa, kuinka\nrakastuneita katseita knaappi matkalla oli iskenyt Lyyliin, jolle hän\nmyös, milloin vaan pääsi tilaisuuteen, oli tehnyt pieniä palveluksia,\njoista hän aina Lyyliltä oli saanut kauniin silmäyksen kiitokseksi.\nRakkaus on tarkkasilmäinen noita tuollaisia asioita näkemään. Paavo\nvihasi sentähden sydämensä pohjasta tuota nuorukaista, jonka kasvot\npäälle päätteeksi olivat tavattoman kauniit ja viehättävät, mutta\nsamalla lapsekkaat ja melkein naisellisesti hienot. Tämä naisellinen\nhienous astui sitä enemmän näkyviin, kun hän tänään oli tavallista\nvaaleampi; näyttipä siltä kuin olisi hän valvonut useampia öitä\nperäkkäin.\n\nPaavolla oli salainen tunto siitä, että ritari aikoi mennä Lyyliä\ntervehtimään, ja hänen vihansa yltyi ylimmillensä, kun hän ajatteli,\nettä ritarin ehkä onnistuisi päästä Lyyliä puhuttelemaan, vaikk'ei\nse hänelle, Paavolle, ollut onnistunut. Painettuansa lakkinsa syvään\notsalle, alkoi hän käydä takaisin linnaa kohti, mutta varovin\naskelin, melkein hiipien.\n\nSillan korvalle ehdittyänsä nousi ritari, heitettyänsä ohjakset\nknaapillensa, hevosen seljästä.\n\n\"Varro tässä tuloani\" -- sanoi hän.\n\n\"Mutta minä... herra ritari -- minä pyytäisin päästäkseni teidän\nmukananne linnaan!\" -- änkkäsi knaappi punastuen.\n\n\"Mitä nyt? Mitä sinulla on linnassa tekemistä?\" -- kysyi ritari\nhieman terävästi. Kun nuorukainen ei voinut siihen vastata, lisäsi\nritari: \"Jääös tänne vaan, niinkuin sanoin: Ilta on kaunis ja lämmin;\neihän nyt vilu sinua vaivaa!\" Sen sanottuansa läksi hän linnaan.\nPortilla seisovat soturit osoittivat hänelle kunniaa, nostaen\naseitansa.\n\nMutta nuorukainen jäi sillan korvalle ja katseli murheellisena\nlinnaa, ja hänestä näytti ikäänkuin olisivat sen korkeat valkoiset\nmuurit olleet ruumiin kääriliinoilla verhotut. Hengittäminen kävi\nahtaaksi ja häntä väristytti ajatellessa, että se, joka oli nuo\noudot, kummalliset tunteet hänen povessansa saanut hereille ja joka\nnyt oli tullut hänen sydämellensä niin ylenmäärin rakkaaksi, istui\nvangittuna jossakussa pimeässä sopessa noiden kolkkojen muurien\ntakana. Katkerasti hän soimasi kohtaloansa siitä, ett'ei hän\nollut väkevä ja mahdikas ritari, niiden vertainen, jotka vanhojen\nkertomusten mukaan oman pontevuutensa ja voimansa avulla olivat\npelastaneet vahvoihin vuorilinnoihin suljetut lemmittynsä. Voi kovaa\nonnea, että hän vielä oli niin nuori ja vähäväkinen, ja lisäksi vielä\ntoisen käskettävänäkin! Näitä tällaisia knaappiraukka suruissaan\nuneksi ja mietiskeli.\n\nLinnan pihalla tapasi \"kultainen ritari\" vanginvartijan torumassa\nerästä vartevaa, varsin huonoihin vaatteisiin puettua miestä, joka\npuupinon luona latoi halkoja kasoihin, joidenka ympäri sitten sitoi\nköyden, jotta niistä tuli yhden miehen kantamuksia.\n\n\"Viisitoista halkoa olen sinun käskenyt panna jokaiseen kantamukseen,\nja tässä näen muutamia, joissa ei ole useampia kuin kolmetoista\ntaikka neljätoista taikka, jos tuon pienen pölkäreenkin otan lukuun,\nkorkeintaan viisitoista. Etkö aio totella, tomppeli? Sen sanon\nsinulle ja valallani vakuutan, että pehmitän selkänahkasi ja ajan\nsinut vielä tänä iltana takaisin mieron tielle, josta tulitkin, ellet\ntee kelvollista työtä. Enkö ole sanonut, että sinun pitää valikoida\nraskaimmat, kaikkein raskaimmat halot, ja sinä rohkenet kuitenkin\nsysätä tuollaisia pieniä kappaleita kelpo halkojen joukkoon. Muista\nse, tolvana, että taakkojen pitää tulla niin raskaita, että noiden\nhirtehisten selkäruodot ratisevat niitä kantaessa! Mihin nuo\ntukintapaiset halot säästät, lurjus? Sinun pitää panna ne mukaan!\nKuuletko, että sinun pitää panna ne mukaan, jotta kantamukset tulevat\ntarpeeksi raskaita! Pian jo annan korvillesi, ellet kiiruhda!\"\n\nKoko tämän nuhdesaarnan kestäessä, jota \"kultainen ritari\" kummastuen\noli kuunnellut, oli nuhteita saanut mies tehnyt niin ahkerasti työtä,\nettä hiki valui hänen kasvojansa myöten.\n\n\"_Tuon_ käskettävänä minä en tahtoisi olla!\" -- mutisi ritari, joka\nvanginvartijan ruumiin liikunnoista enemmän kuin hänen sanoistansa\nymmärsi, mistä oli kysymys.\n\nVanginvartija huomasi nyt ritarin läsnäolon ja joutui vähän\nhämillensä. Mutta kohta rohkaisi hän taas mielensä ja lausui Ruotsin\nkielellä, jota kieltä hän puhui yhtä sujuvasti kuin suomea: \"Suokaa\nanteeksi, Teidän Armonne, että tässä joitakuita valmistustöitä\nhuomispäivän varaksi tehtaissa vähäsen nuhtelen tuota renkinuhjusta\nhänen velttoudestansa ja saamattomuudestansa. Eilen otin hänen\npalvelukseeni, kun hän minun avuttani ehkä olisi kuollut nälkään,\nmutta kyllä kai minun ennen pitkää täytyy ajaa hänet matkaansa, sillä\nei hänessä ole työntekijätä!\"\n\n\"Eipä hän siltä näytä, että hänen olisi nälkää tarvinnut nähdä, ja\nkyllä hän työtä saapi aikaan, sen olen tässä seisoessani havainnut,\nmutta sinä vaadit liikoja mies, vieläpä mahdottomiakin!\" -- sanoi\nritari myöskin Ruotsin kielellä, jota hän vähän osasi puhua.\n\nVanginvartija puri huuleensa eikä tiennyt mitä vastata. Hän ei\nollut uskonut, että ritari oli kuullut muuta kuin loppusanat hänen\nnuhdeluvustansa.\n\n\"Mutta puhuaksemme toisesta asiasta -- mitenkä jaksaa Hämeestä tänne\ntuomani tyttö vankeudessaan?\" -- kysyi ritari.\n\n\"Kyllä hän muuten hyvästi jaksaa, mutta laihtuu vaan päivä päivältä,\neikä syö juuri mitään\" -- vastasi vanginvartija.\n\n\"Sanotko sitä hyvinvoinniksi, kun ihminen päivä päivältä laihtuu,\neikä ruoka hänelle maistu? Mutta sinä et kaiketi ole antanut hänelle\nkelvollista ruokaa, vaan jotakin sellaista moskaa, jota ihmisen on\nmahdoton syödä! Vaan usko pois, että miekkani tupella ruhjon sinun\nselkäsi mäsäksi, jos saan kuulla, ett'et ole häntä pitänyt hyvin!\"\n\n\"Pyhä neitsyt ja kaikki muut pyhät minua auttakoot, Teidän armonne!\nKautta pyhän Henrikin poikki leikatun peukalon vannon, että olen\nkoettanut parastani!\" -- huudahti vanginvartija pelästyneenä.\n\n\"Siitä asiasta tulemme pian selville; minä aion kysyä häneltä\nitseltään, kuinka häntä täällä on kohdeltu. Tule avaamaan ovet, että\npääsen hänen vankihuoneeseensa!\"\n\nVanginvartija katsoi tyhmistyneenä milloin maahan milloin ritariin.\n\n\"Se ei käy laatuun, Teidän Armonne! Minulle on annettu ankara käsky,\nett'en saa päästää ketään hänen luoksensa\" -- sopersi hän vihdoin.\n\nAstuttuansa pari askelta lähemmäksi tiuskasi ritari suuttuneena:\n\"Mitä käskyjä sinulle on annettukaan, eivät ne minua koske --\nymmärtänethän sen kuotus! -- Mutta sinulla on paha omatunto, jota\npelkäät.\"\n\n\"Eipä niin! Kyllä vangittua tyttöä on hyvin kohdeltu täällä,\n_liiankin_ hyvin -- mutta tuo Herpertti-munkin minulle antama käsky\non niin ankara, että hirsipuussa tulisin roikkumaan, jos sitä vastaan\nrikkoisin. Se käsky koskee teitäkin, eritoten teitä.\"\n\n\"Sinä valhettelet! Kautta pyhän Yrjänän! se ei voi olla totta. Tuo\npyhä Herpertti-veli ei olisi uskaltanut kieltää minulta pääsöä\nholhottini luo. Sinä valehtelet, konna!\" -- pauhasi pyhän haudan\nritari.\n\n\"En valhettele, Teidän Armonne -- vaan puhun suoraan totta\" --\nvakuutti vanginvartija nöyrällä äänellä.\n\n\"Sancta trinitas! Luuleeko Herpertti-veli selkänsä tuon mustan\nmunkki-mekon alla olevan saavuttamattomissa, kun hän rohkenee loukata\nritarillista kunniaani? Varokoon itseänsä! Matkoillani olen nähnyt\nuseamman kuin yhden munkin roikkuvan puiden oksissa.\"\n\n\n\n\nYhdeksästoista luku.\n\n\nSamana hetkenä kun ritari sai tämän rohkean uhkauksen puretuksi\nsuustaan, ratsasti kaksi munkkia portin holvista linnan pihalle.\nHerpertti-veli oli toinen heistä, mutta toisen munkin pääpussi\noli laskettu niin tarkkaan silmille, että hänen kasvonsa olivat\ntykkänään peitossa, jotta niitä ei ensinkään voinut nähdä, vaikka\nlikeltäkin katsoi häneen. Notkeasti noustuansa ratsunsa seljästä\nmaahan, kiiruhti Herpertti-veli auttamaan kumppaniansa, kohottaen\nhänelle oikean kätensä ja vasemmalla pitäen jalustimesta kiinni.\nEllei \"kultainen ritari\" olisi ollut niin kovin suuttunut, olisi tämä\nHerpertti-munkin erinomainen kohteliaisuus matkatoveriansa kohtaan\nluultavasti vetänyt hänen huomiotansa puoleensa, mutta nyt ei hän\ntullut muuta ajatelleeksi kuin loukattua kunniaansa.\n\n\"Kultaisella ritarilla\" ei ollut tapana hillitä vihaansa. Niinpä se\nnytkin heti puhkesi sanoihin: \"Voi veli Herpertti! Minä vaadin teitä\ntilille siitä, että olette mitä röyhkeimmällä tavalla solvannut\nkunniaani. Pyhä risti! Silläkö tavoin palkitsette minua siitä,\nettä tulin tänne kolkkoon Pohjolaan auttamaan teitä vihollisianne\nkukistamaan? Mutta pyhimmällä valallani vannon, että...\"\n\nSiihen keskeytti ritari lauseensa. Munkki oli kiireesti käynyt hänen\nluoksensa ja tarttuen hänen käsivarteensa kuiskasi hän muutamia\nsanoja ritarille korvaan. Mitä tenhosanoja lie kuiskannutkaan, mutta\nsen ne ainakin saivat aikaan, ett'ei ritari enää yrittänytkään\npuhumaan loukatusta kunniastansa, vaan läksi, katsoen pitkään\nkasvonsa peittäneesen munkkiin, linnan portista ulos. Kuitenkin kyti\nviha hänen povessansa, sillä ratsunsa selkään päästyänsä huudahti hän:\n\n\"Katsokoot vaan mitenkä menettelevät tuon tyttöraukan kanssa! Jos\nhäntä pahasti kohtelevat ja kiduttavat, niin vaadin heitä siitä\nedesvastaukseen, jos kohta olisivatkin pyhemmät kuin itse pyhä isä\nRoomissa!\"\n\nKnaappi-parka joutui tulisen tuskan valtaan kuultuansa nämät\nritarin sanat. Mitenkä olikaan Lyylin laita, kuinka pahoin häntä\nkohdeltiinkaan, koska ritari näin oli julmistunut? Näitä olisi hän\nmielellään kysynyt ritarilta, mutta hänellä ei ollut rohkeutta\nsiihen. Vielä yhden murheellisen silmäyksen loi hän noihin harmaisin\nkiviseiniin ja ratsasti sitte surumielisenä herransa jälessä\nkaupunkia kohti.\n\nRitarin mentyä, sanoi Herpertti-munkki vanginvartijalleen \"Seuraa\nmeitä Liuksialan nuoren emännän vankihuoneesen!\"\n\n\"Niin... niin... sinne kaikki tänään pyrkivät... tuo tyttö-raiska\non heidät kaikki lumonnut\" -- jupisi vanginvartija, mutta ääneen hän\nsanoi syvään kumartaen: \"Kohta pyhä isä! Lähden vaan hopussa tuomaan\nlyhtyä.\"\n\nSill'aikaa kuin vanginvartija oli lyhtyänsä noutamassa katseli munkki\näsken sanotussa työssään yhä vielä toimivaa renkiä, ihmetellen että\nvartaloltaan niin jäntevä ja pulska mies oli ryhtynyt vanginvartijan\napumiehen halveksittuun toimeen.\n\n\"Onhan sinulla oikein vahva ja reipas apumies. Tuollainen jaksaisi\nvaikka kiviä kantaa\" -- sanoi hän vanginvartijan palattua.\n\n\"Kelvoton lurjus! Suuri laiskuri, jok'ei viitsi silmiänsä pestä eikä\npäätään kammata\", -- valitti vanginvartija lisäten: \"Mutta ehkä\nTeidän Armonne nyt suvaitsevat seurata minua?\"\n\nVanginvartija edellä, molemmat munkit perässä läksivät kaikki kolme\nkäymään linnan pihan äärimmäistä loukkoa kohden. Siellä pihan\nta'immassa sopessa oli rautainen ovi, jonka edustalla aseilla\nvarustettu soturi seisoi vahtina. Vanginvartija otti yhden avaimen\navainkimpustansa ja väänsi sen oven suureen etulukkoon. Kun hän\nvihdoin oli saanut oven auki, avautui soukka käytävä ylöspäin\nmenevine rappuineen tulijoille. Vanginvartija astui lyhty kädessä\nedellä, hänen kolme seuraajansa hänen jälissään. Kolmeko? Niin --\nheitä oli kolme nyt, sillä renki oli visusti hiipinyt munkkien\njälessä. Kun hän oli avojaloin, olivat hänen askeleensa melkein\näänettömät. Vahtia pitävä soturi ei tiennyt muuta kuin että\nvanginvartija oli käskenyt renkinsä seurata mukana eikä siis estänyt\nviimemainittua ovesta sisään menemästä.\n\nNoin viisikymmentä rappusta kun olivat astuneet ylöspäin, kääntyi\nkäytävä oikealle. Käytävän kulmauksen takana oli rautainen ovi, jota\nainoastaan öisin pidettiin lukossa. Se oli sentähden auki nyt. Ovesta\nalkaen ei käytävä enää noussut ylöspäin, vaan meni noin kymmenen\naskeleen mitan suoraan muurin sisään, jolloin taas edellistä paljo\nsoukempi ja matalampi ovi tuli vastaan. Tämä ovi oli lukossa, jonka\ntähden vanginvartija lyhtynsä valossa avainkimpustansa haki siihen\nkuuluvaa avainta. Sen löydettyänsä pani hän sen lukkoon ja väänsi\noven auki. Nostaessaan lyhdyn ylös päänsä tasalle, puhui hän sen\njälkeen: \"Ehkä tässä on liian pimeä Teidän Armojenne astua sisään\nvangin huoneesen! Kun pidän lyhtyäni näin, niin...\" Sanat tupehtuivat\nhänen kurkkuunsa, niin kovin hän säikähtyi ja suuttui, kun munkkien\ntakana näki renkinsä tahraiset kasvot, se kun oli päätänsä munkkeja\npitempi. \"Sinä sen roikale!\" -- huudahti vanginvartija, kun hänen\nensi hämmästyksensä oli asettunut. -- \"Kuka sinulle on antanut luvan\ntulla tänne? Ell'et heti kohta korjaa luitasi täältä, niin hirtätän\nsinut pihalle takaisin palattuani!\"\n\n\"Tehän itse käskitte minun seurata teitä tänne, jotta tarvittaissa\nolisin saapuvilla. Niin ainakin olin kuulevinani!\" -- vastasi renki\nniin vahvalla äänellä, että hänen sanansa kajahtelivat käytävän\nholvissa. Puhuessaan loi hän yhtä mittaa silmänsä avoinna olevan\noven kautta vankihuoneesen. Tuohon ilmaantuikin kohta oven kohdalle,\nkeskelle vankihuoneen lattiaa muuan nais-olento, jonka vaaleat kasvot\näkkiä kävivät tulipunaisiksi. Vanginvartijan renki näki, että nainen\navasi suutansa ikäänkuin jotakin sanoaksensa, mutta sattumalta nosti\nrenki samalla kaksi sormea huulillensa ja nais-olento vetäytyi\nsyrjään sanaakaan hiiskumatta.\n\n\"Minäkö käskin sinua tulemaan tänne? Niinkö sanoit, heittiö?\" --\nkiljasi vanginvartija, ollen niin suuttunut että tasajaloin hypähti\nkäytävän kivilattialta. Sitte lisäsi hän tulisessa kiukussa: \"Etkö jo\ntottele? Etkö lähde, kirottu kuotus?!\"\n\n\"Kylläpä lähden. Mitäpä minä tiesin? Luulin teidän käskeneenne minua\ntänne. En suinkaan minä muutoin olisi ottanut kiivetäkseni näitä\nvaivaloisia, pimeitä rappusia myöten ylös\" -- vastasi renki vakaasti\nja rupesi kapuamaan käytävää myöten alaspäin. Tämä tehtävä oli\npilkkopimeässä hyvin vaikea, etenkin kun ei kummallakaan puolella\nollut käsipuita, joihin olisi saanut luottaa. Vitkaan alaspäin\nkavutessaan puhui renki itsekseen: \"Vihdoin viimeinkin onnistui minun\nsiis saada hänet nähdä, vaikkapa vaan vähäksi hetkeksi... Vihdoin\nsain nähdä hänen vankihuoneensa, josta en tähän asti ole tietänyt,\nmissä se oli... Mutta voi taivahinen ukko! kylläpä on sinne vaikea\nmiltei mahdoton, väkivalloin tunkeutua. Pahaksi onneksi ylikerrassa!...\nja tuo pikkuisen pieni paksuilla rautakangilla varustettu ikkuna\nlikellä huoneen kattoa on -- linnan pihan puolella. Mitä tehdä?\"\n\n\"Tuo konna, tuo epatto, jonka onnettomuudekseni, säälivän sydämeni\nääntä totellen, satuin ottamaan palvelukseeni, on niin tyhmän tyhmä\nja lisäksi niin häijynkurinen, että hän saapi sapen ihmisessä\npuhkeamaan. Suokaa hyväntahtoisimmasti minulle anteeksi, pyhät isät,\nettä äsken hieman tulistuin! Ottavatko, Teidän Armonne, katsoaksensa\nhyväksi, että suljen oven ja odotan täällä käytävässä!\" Näin puhui\nrengin mentyä vanginvartija.\n\n\"Sinun pitää vartoman meitä tuolla, toisen oven tykönä! Anna lyhty\ntänne! Mutta varo kaulaas, jos huomaamme sinun kuuntelemassa!\" --\nsanoi Herpertti-munkki astuessaan kumppaninsa keralla vankihuoneesen.\nVanginvartija sulki oven heidän jälkeensä.\n\nLyylin kammio ei ollut niinkään huonosti sisustettu, kuin sen asemaan\nkatsoen olisi voinut luulla. Siinä oli nimittäin hienolla verholla\npeitetty pöytä, kolme puhdasta karmitonta tuolia ja nurkassa siisti\nvuode, siistimpi kuin rikkaimmissa talonpoikais-taloissa siihen\naikaan. Pöydällä seisoi vielä melkein koskematta, päivälliseksi tuotu\nruoka, joka vankilan ruoaksi oli hyvää, miltei herkullista. Katon\nlikeisestä pienestä ikkunasta pääsi ainoastaan hyvin vähän valoa\nsisään ja sekin vähä valaisi melkein yksinomaisesti huoneen ylistä\nosaa.\n\nMunkkien sisään astuessa, istui Lyyli vuoteella, tirkistellen\noveen päin. Tuo puna, jonka vanginvartijan renki oli nähnyt hänen\nposkillansa, oli jo melkein kokonansa kadonnut. Vähän päästä hän\nkäsillänsä hieroi silmiänsä, niinkuin, se ihminen tekee, joka on\nherännyt jostakin selvästä unesta eikä vielä varmaan tiedä, näkeekö\nhän yhä vielä unta vai onko tosiaankin valveilla. Tämä seikka tuli\nhänelle kuitenkin täysin selväksi, kun hän näki munkkien astuvan\nsisään. Silloin palasi myös tuo rohkea, voisi sanoa ylpeä hymyily\nhänen huulillensa, joka lapsuudesta saakka niin suuressa määrässä oli\nlisännyt niiden viehätysvoimaa.\n\n\"Jumala ja kaikki hänen pyhänsä suokoot sinulle hyvää iltaa, armas\nlapseni?\" -- tervehti Herpertti-munkki, lisäten: \"Vielä kerran\nolen tullut neuvomaan sinua sekä kuulemaan, eivätkö jo ennen niin\nhartaasti antamani neuvot ja opetukset ole kantaneet hedelmää sun\nsydämmessäs. Nyt on vielä aika otollinen katumukseen! Huomenna tutkii\nja tuomitsee pyhä kirkkomme sinut julkisesti. Siksi pitää hyvä päätös\nsinun puoleltas olla tehtynä. Ajattele ajoissa, mitä rauhaas sopii!\"\n\nLyyli ei vastannut sanaakaan, hän ei edes katsonut puhujaan.\n\n\"Sinä olet, ollaksesi noin nuori, ylpeä aina hävyttömyyden rajoihin\nsaakka!\" -- sanoi syvällä äänellä kasvonsa peittänyt munkki,\nvetäen kaappunsa pääpussin alas niskaansa, jotta hänen, todellista\narvokkaisuutta osoittavat kasvonsa ja korkea otsansa, joita hienot\nvaalean-harmaat hiukset ympäröivät, nyt tulivat näkyviin.\n\nKuultuaan tuon oudon, voimakkaan äänen, loi Lyyli silmänsä puhujaan.\nHän säikähtyi ja punastui samassa. Niin vakaan näköistä ja\nkunnian-arvoisaa vanhusta ei hän milloinkaan ollut nähnyt, kuin hän\ntuossa, joka tuomarina seisoi hänen edessänsä, luoden läpitunkevat\nsilmänsä häneen.\n\n\"Sinä olet ylpeä, sanon minä\" -- jatkoi vanhus -- \"ja sinä olet\nkodissas saanut surkuteltavan huonon kasvatuksen, sillä sinua ei ole\nopetettu antamaan arvoa ja kunniaa vanhuudelle, koska et ymmärrä\nnousta seisoalle tervehtimään, kun vanhat, paljon kokeneet miehet\nastuvat siihen huoneesen, jossa istut!\"\n\nTämä soimaus oli niin oikeutettu ja se oli sanottu sellaisella\npontevuudella ja voimalla, että Lyyli, jonka kasvot kävivät\ntulipunaisiksi, melkein koneentapaisesti hypähti seisoalle ja kumarsi\nsyvään, jonka tehtyä hän jäi seisomaan silmät luotuina lattiaan.\n\n\"Minä surkuttelen sinun nuoruuttas ja kokemattomuuttas tyttö! Pyhän\nkirkkomme lakien mukaan olet ansainnut kuoleman, mutta säälistä sinua\nkohtaan tahtoisin sinua pelastaa siitä. Kuitenkaan en voi sitä tehdä\nmuussa tapauksessa kuin siinä, että sinä puolestas teet sydämellisen\nkatumuksen ja nöyryytettynä käännyt tuon saman Vapahtajamme\nKristuksen tykö, jota sinua lapsuudesta saakka on opetettu ja\nkäsketty rakastamaan. Etkös enää ollenkaan rakasta tuota armollista,\nsinun edestäs kuollutta Vapahtajaasi?\"\n\nLyyli ei vastannut sanaakaan.\n\n\"Kuules tyttö! On sinun nuoruutesi ohessa vielä toinenkin syy,\njonkatähden tahtoisin säästää sinua. Minä olen sinun äiti- ja\nisävainajillesi opettanut kristin-opin suuret ja autuuttavat\ntotuudet ja minä heidät pyhän kasteen kautta saatoin armoliittoon\ntaivaallisen Vapahtajamme kanssa, sen saman Vapahtajan kanssa, jonka\nsinä nyt julkeasti olet hyljännyt ja pettänyt. Äitisi oli jaloimpia\nja hellämielisimpiä ihmisiä, mitä milloinkaan olen tavannut:\nsyvälle tunkivat julistamani sanat hänen sydämeensä, ne juurtuivat\nsinne, ne orastuivat ja kantoivat jalon hedelmän hänen elämässänsä.\nEi kukaan Hämeen tyttäristä ole milloinkaan ollut niin siivo ja\nnuhteeton tavoiltaan, eikä niin armelias köyhiä kohtaan kuin hän.\nSellaisena hän eli ja sellaisena sanotaan hänen kuolleen, viimeiseen\nhetkeen asti innokkaana kristin-opille ja pyhälle kirkolle, jolle\nhän vielä kuolinvuoteellansa määräsi melkoisia lahjoituksia. Mitä\nluulet taivaassa loppumatonta autuutta nauttivan äitisi ajattelevan\nja sanovan sinusta? Oletko ajatellut niitä sanomattoman katkeria\ntuskia, jotka sinun tähtes rasittavat hänen, hellää äidin-sydäntänsä?\nSinä olet luonnoton lapsi, ell'et sääli omaa äitiäsi! Tätä olen\ntullut muistuttamaan sinulle ja saman äitisi nimessä kehoittamaan\nsinua katumaan syntisi ja tekemään parannusta. Minä, Suomen piispa,\nolen nöyryyttänyt itseni siihen määrään, että olen tullut sinun\nvankihuoneesesi tätä sinulle sanomaan ja pyytämään sinua palajamaan\ntakaisin pyhän kirkkomme helmoihin. Ymmärrätkö, mitä se tietää, että\nitse olen tullut luoksesi?\"\n\nVaihtelevat väreet Lyylin kasvoissa todistivat, että hän taisteli\nankaraa sisällistä taistelua. Vihdoin näytti hän tehneen vakaan\npäätöksen, sillä hän kohotti silmänsä Tuomas piispaan ja lausui\nselvällä, vaikka hieman vapisevalla äänellä: \"Teidän korkea\nYlhäisyytenne! Minä en ymmärrä muuta kuin sen, että te olette\nvietelleet isääni ja äitiäni luopumaan Hämäläisten vanhoista\njumalista ja että te vainootte Hämeen kansaa ja pyydätte sitä sortaa.\nMutta minä rakastan sydämeni palavimmalla innolla Hämeen kansaa,\nsen vapautta ja sen jumalia, ja sentähden minä vihaan teitä ja sitä\noppia, jota julistatte. Tehkää kanssani, mitä tahdotte!\"\n\nKatsoen Herpertti-munkkiin sanoi piispa Tuomas: \"Moista röyhkeyttä en\nole milloinkaan kuullut. Taivas on hylännyt tuon paatuneen lapsensa,\näiti luonnottoman tyttärensä. Hänelle emme voi mitään.\" Kääntyen\nLyyliin lisäsi hän: \"Voi, kuinka pahat henget ovat saaneet sinut\nvaltaansa, lapsi-raukka? Huomiseksi on sinulla vielä aikaa miettiä ja\n-- katua. Äitisi sielun tuskien lievittämiseksi toimitan vielä tänä\niltana esirukoukset kirkossa; minun täytyy häntä sääliä, kun ei hänen\nluonnoton tyttärensä häntä sääli!\"\n\nTuomas piispa veti taas kaappunsa pääpussin päänsä yli ja meni ulos\novesta, jonka Herpertti-munkki oli kiiruhtanut avaamaan hänelle.\n\n\"Missä olet? Tule lukitsemaan ovi lukkoon!\" -- puhui munkki,\ntirkistellen ulos käytävään.\n\n\"Täällä... o... olen, ihan sa... massa paikassa, jossa käskitte\nminun teitä vartoa\", -- vastasi vanginvartija, astuen vankihuoneen\novea kohti.\n\n\"Miksi äänes vapisee, mies? Oletko kuitenkin käynyt kuuntelemassa,\nvaikka ankarasti kielsin sinua sitä tekemästä?\" -- kysyi munkki,\nluoden kiivaan silmäyksen vanginvartijaan, joka äskeistä vakaammalla\näänellä vastasi: \"Kaikki pyhät minua auttakoot! Kuinka voipi Teidän\nArmonne edes ajatella sellaista minusta?\"\n\nHelposti arvattavasta syystä hän ei ruvennut kertomaan, ett'ei hän\nollut jaksanutkaan hillitä uteliaisuuttansa, vaan hän, saadaksensa\nselkoa siitä, kuka tuo kasvonsa peittänyt munkki oikeastaan oli,\noli laskeunut polvillensa käytävän lattialle ja sitte nelinryömin\nkämpinyt ovelle, hetken kuluttua kovin säikähtyneenä palataksensa\ntakaisin määräpaikallensa. Äänestä oli hän tuntenut tuon oudon munkin\nTuomas piispaksi; siitä tuo ääretön säikähdys, joka hänen puhuessansa\nvapisuttavasti oli vaikuttanut hänen ääneensä. Samasta syystä vapisi\nlyhtykin hänen kädessänsä hänen munkkien edellä kavutessaan alas\nrappusia myöten.\n\nJäätyänsä yksin huoneesen heittäytyi Lyyli vuoteelle. Hän oli kovin\nhuolestunut ja vääntelihe tuskissaan. Tuomas piispan sanat olivat\nloukanneet häntä ja sortaneet hänen mieltänsä. Etenkin oli kaikki,\nmitä piispa puhui hänen äitivainajastansa, tunkenut syvälle hänen\nsydämeensä. Paljas ajatuskin siitä, että, hän jollakin tavoin\nhäiritsi äitinsä rauhaa Manalassa, kauhistutti häntä. Vaan ei; -- tuo\nei voinut olla totta! Piispa oli vaan vetoamalla hänen kuolleesen\näitiinsä pyytänyt peljättää häntä! Mitä pahaa oli hän, Lyyli,\ntehnyt että kuolleiden rauha sen kautta tulisi häirityksi? Lyyli ei\nhuomannut itseänsä syylliseksi ainoaankaan omaatuntoa loukkaavaan\ntekoon. Että hän oli luopunut pyhän neitsyn ja noiden muiden pyhien\npalveluksesta Hämäläisten vanhojen jumalien puoleen, siitä ei hänen\nomatuntonsa häntä ollenkaan soimannut. Siinä hän luuli tehneensä\naivan oikein. Sillä löytyikö ilkeämpiä ihmisiä kuin nuo kristityt,\njotka häntäkin orpo-raukkaa näin sydämettömästi vainosivat? Miksi\npitivät häntä vankeudessa, häntä, joka oli niin turvaton kuin taivaan\nlinnut? Lyyli muisti nyt kotinsa, muisti kuinka hänen enonsa Tavela\nennen hellästi ja väkevästi oli häntä suojellut ja turvannut. Nyt oli\nhänkin kuollut ja jättänyt hänet yksin maailmaan. Kyynelten tähän\nsaakka jäätynyt virta heltyi vihdoinkin nyt; Lyyli rupesi katkerasti\nitkemään.\n\nMutta pianpa hän tuon pienen ikkunan kautta oli kuulevinaan\nhiljaista, etäältä kaikuvaa laulua, jonka epävakainen sävel hänestä\noli tuttu. Hän pyyhkäisi kyynelet silmistänsä ja alkoi tarkasti\nkuunnella. -- Hän ei voinut erhettyä! Olipa tuo sama laulu, jonka hän\nkerran ennen oli kuullut Tammerkosken rannalla, ja olipa äänikin,\njoka lauloi, sama kuin silloin, ja sanatkin samat:\n\n    \"Miks' itket, neito, ollen surullinen:\n    Viel' eloss' ompi ylkäs miehuullinen!\n    Ma luoksensa nyt riennän. Huomenna\n    Hän sinut vaivoistasi pelastaa\".\n\nMitä laulaja lisäksi lauloi, sitä Lyyli ei kuullut, sillä laulu\netäytyi nyt niin kauaksi, ett'ei hän enää voinut selittää sanoja.\nKummallista! Olipa tuo Viison, hänen kasvinkumppalinsa ääni! Olisiko\nViiso häntä etsimässä? Lyylin mieleen muistui nyt tuo hahmokin,\njonka hän äsken oli nähnyt käytävässä. Vielä kummallisempaa! Lyyli\nei tiennyt mitä ajatella, mutta kuitenkin hän näitä hämäriä asioita\ntaukoamatta mietti ja uudestaan mietti, siksi että Unetar vihdoin\nripoitteli valmuvettä hänen väsyneille silmälautasillensa ja hänen\npäänsä vaipui alas vuoteelle ja hän nukkui.\n\nVanginvartijan renkikin oli uudestaan ryhdyttyänsä työhön kuullut\ntuon saman laulun linnan lahdelta päin ja hän oli kavahtanut sitä\nkuunnellaksensa. Sen ohessa vaipui hän syviin mietteisin, joista\nvasta heräsi, kun kuuli vanginvartijan ja munkkien askelten äänen\npihalla.\n\nOhimennen loi Herpertti-munkki taaskin terävän katseen renkiin, joka\nkuuli hänen sanovan vanginvartijalle: \"Tuo renkisi muoto ei minua\nensinkään miellytä. Pidä häntä kovassa kurissa, sen neuvon annan\nsinulle.\"\n\nPidettyänsä munkkien ratsujen suitsista kiinni heidän astuessansa\nsatulaan, seurasi vanginvartija noikaten ja syvään kumartaen\nheitä aina linnan sillalle saakka. Kun hän sieltä palasi pihalle,\noli hänellä kaksi jäykän näköistä soturia mukana. Hän oli niin\njulmistunut, että huulensa vaahtoilivat. Hänen pelkonsa ja\nhämmästyksensä olivat nyt asettuneet, mutta siihen että hän Tuomas\npiispan saapuvilla ollessa menetti kaiken malttinsa ja suuttui\nsilmittömästi, oli renki-lurjus ollut syynä, ja siitä oli hänen nyt\nankarasti rankaiseminen häntä.\n\n\"Kirottu tolvana!\" -- huusi hän. \"Ai'onpa nyt löylyttää sinua\nniin, että kaikki pahan-elkiset kurit lähtevät sinusta! Miehet,\nsitokaa hänet kiinni hirsipuuhun!\" Hirsipuu seisoi, niinkuin\nmelkein kaikissa senaikuisissa linnoissa, melkein keskellä pihaa.\nSoturit tarttuivat renki-raukkaan ja taluttivat häntä hirsipuulle,\njohon he nuorilla sitoivat hänen kätensä ja jalkansa kiinni niin\nkovasti, että veri musteni hänen kynsiensä alla. Renki ei tehnyt\nvastarintaa eikä hiiskunut sanaakaan, vaan katseli tylysti maahan.\nVanginvartija kävi sill'aikaa noutamassa raippoja, joita hänellä aina\noli runsaasti varalla. \"Lyökää nyt!\" -- käski vanginvartija, antaen\nraipat sotureille, jotka riisuivat takit päältänsä, voidaksensa\noikein kunnollisesti tehdä tehtävänsä. Sitte alkoivat seisoen toinen\nkummallakin puolella hirsipuuta julman työnsä, iskein vuorotellen.\nKauan oli ruoskimista kestänyt, mutta ruoskitun huulilta ei ollut\nlähtenyt pienintäkään tuskan huutoa. Kuitenkin olivat hänen\npyövelinsä olleet kuulevinansa kirskunaa siitä, kun hän kovasti\nkiristi hampaitansa. He taukosivat lyömästä henkeään vetääksensä.\n\n\"Tuo mies on sitkeä kuin tervaskanto! Me olemme jo lyöneet enemmän\nkuin puolet raipoistamme pirstoiksi, mutta tuo vaan ei sanaakaan\nhiisku!\" -- intti toinen heistä.\n\n\"Se on selvä todistus siitä, että olette iskeneet liian hempeästi!\nLyökää kovemmin!\" -- kehoitti vanginvartija.\n\nSoturit alkoivatkin taas uudestaan sivaltaa. Jonkun minuutin kun\nolivat sitä tehneet, huudahti se heistä, joka äskenkin oli puhunut:\n\"Laatkaamme jo lyömästä! Luulenpa että hän on mennyt tainnoksiin.\"\n\nTätä asiaa nyt tutkittiin. Rengin silmät olivatkin ummessa ja hänen\npäänsä oli pudonnut alas rintaa vastaan. Sen nähtyänsä irrottivat\nsoturit köydet, joilla rengin kädet ja jalat olivat hirsipuuhun\nsidotut; niinkuin kuollut ruumis romahti ruoskittu alas hirsipuun\njuurelle.\n\n\"Maatkoon kelvoton tuossa! Eihän se siinä viluhun kuole, mutta jos\nkuolisikin, eipä kukaan mokomaa kaipaa!\" -- sanoi vanginvartija,\nvetäen suunsa leveään irvinauruun.\n\nSen jälkeen ilmoitti hän, että Herpertti-munkki yöksi oli käskenyt\nhänen asettaa pihalle kymmenen miestä vankilan oven eteen ja\nvalleille kahta vertaa enemmän vartioita kuin tavallisesti. Linnan\nVipusilta oli heti nostettava ylös.\n\nKun kaikki nämät asiat oli pantu toimeen, läksi vanginvartia levolle.\nHän oli purkanut koko kiukkuvaransa renkiinsä, jotta hän nyt oli\ntyytyväinen ja nukkui sen vuoksi hyvin rauhallisesti.\n\nNoin keskiyön aikana nousi hirsipuun juurella makaava, sotureiden\nruoskima renkimies äkkiä istualle. Hartaasti etsivät hänen silmänsä\nerästä pientä ikkunaa linnan ylikerrassa. Siihen ne takertuivat\nkiinni pitkäksi ajaksi. Vihdoin loi hän ne linnanpihan äärimmäiseen\nsoppeen, jossa vankilan ovi oli. Hän näki siellä joukon miehiä,\njotka, pitäen aseitansa polvien nojassa, laskivat juttuja keskenään,\nsen ohessa tuon tuostakin ääneen nauraa hohottaen.\n\nRenki konttasi nyt nelinryömin halkopinon tykö ja otti sieltä köyden,\njonka hän oli kätkenyt kahden halkokarkun rakoon. Sitte hiipi hän\nvisusti linnan pihan oikealla puolella olevasta pienestä portista\nulos. Tätä porttia pidettiin tavallisesti öisinkin auki, sillä siitä\nkulki tie ulos vallille. Hänen onneksensa ei ollut vartiaa vallilla\nportinvastaisella kohdalla. Aurajoki siinä huuhtoi vallin juurta.\nPäästyänsä ylös vallille, sitoi renki köyden toisen pään erääsen\nkiveen kiinni ja laski sitte köyden visusti vallia myöten alas\njokeen. Sen jälkeen laskeusi hän tätä köyttä myöten vallin juurelle.\nSiinä oli vettä tuskin polviin saakka. Painaen selkänsä -- vallia\nvastaan, kulki hän nyt varovasti sivuttain lähellä olevaa rannan\nkaistaletta kohti. Sinne ehdittyänsä heittäytyi hän taas maahan ja\nmateli nelinryömin pitkin rantaa, siksi että pääsi erään pienen\nniemekkeen taakse varjoon. Hän hengitti nyt helpommin. Vaarallinen\noli hänen matkansa ollut. Vallin juurta myöten polvia myöten vedessä\nastuessaan oli hän kuullut vartiain yskähdyksiä vallilta, mutta\nei kukaan ollut häntä huomannut. Suureksi avuksi oli hänelle se\nseikka, että auringon laskettua lounastuuli oli melkoisesti ruvennut\npuhaltamaan, jotta aaltojen loiskina vallia vastaan voitti hänen\naskeltensa synnyttämän pulinan.\n\nNiemekkeen takana oli useoita saaristolaisten veneitä, jotka\nkotimatkallansa kaupungista olivat jääneet siihen yöksi. Niiden\nomistajat makasivat syvässä unessa. Renki astui yhteen veneesen,\njossa oli neljä miestä. Nekin makasivat, mutta eivät olleet\nnukuksissa. Matalalla äänellä kuiskasi renki sille heistä, joka\nmakasi keulassa ja nyt kohotti päätänsä: \"Minä tuon ikäviä sanomia.\nMeidän on ihan mahdoton tunkeutua vankilaan ja yleensä mahdoton\nsaada mitään aikaan linnassa. Toisaalle täytyy meidän muuttaa\npelastushankkeemme. Kuinka monta teitä nyt kaikkiansa on Turussa\ntaikka Turun tienoilla?\" \"Noin neljäkymmentä, arvaan ma\" -- vastasi\nveneen keulassa makaava mies.\n\n\"Hyvä. Kokoontukaatte kaikki yhdeksännellä tunnilla huomenna\naamulla siihen paikkaan kaupungin rajan ulkopuolella, jossa Maarian\nja Nousiaisten kirkoille menevät tiet toisiinsa yhtyvät, aseet\nkätkettyinä vaatteittenne alle. Luulenpa, että vankeja huomenna\nsiihen aikaan aiotaan kuljettaa kirkkoon, siellä julkisesti\ntutkittaviksi. Olkaa silloin valmiit viipymättä noudattamaan\nkäskyjäni! Pitäkää silmänne ja korvanne auki! Vaan jos _hänen_\npelastuksensa silloinkin näyttää tuiki mahdottomalta, täytyy meidän\nse vieläkin heittää toistaiseksi, sillä emme saa mahdottomia\nyrittämällä tehdä pelastuksen mahdollisuutta mahdottomuudeksi.\nÄlkää siis minun käskyttäni väkivaltaan ryhtykö! -- Voi Viiso, jos\nsinulla olisi jotakin lievittävää voidetta hirveästi kirventelevälle\nseljälleni, niin olisin sinulle kaiken aikani kiitollinen siitä!\"\n\n\"Mikä sinun selkääsi vaivaa ja mistä syystä sitä kirvelee?\"\n\n\"Sidottuansa minut kiinni, hirsipuuhun ovat he lyöneet ja ruoskineet\nminua niinkuin koiraa!\" -- vastasi vanginvartijan renki, mutta hänen\nsitä sanoessansa vapisi hänen äänensä vihasta ja hänen silmänsä\ntuikkailivat niin tulisina, että Viiso oli häntä säikähtyä.\n\n\"Vaan nyt pitää minun taas mennä!\" -- lisäsi hän, pyyhkäisten\nkädellänsä otsaansa, niinkuin olisi hän tahtonut pyyhkäistä siitä\nvihan pilvet pois.\n\n\"Mihin sinä menet?\"\n\n\"Linnaan takaisin.\"\n\n\"Miksikä lähdet sinne, jossa he sinua lyövät ja pieksevät? Sanoithan\njuuri, että pelastushankkeet muutetaan toiseen paikkaan.\"\n\n\"Niinpä muutetaankin, mutta sittekin täytyy minun mennä linnaan\ntakaisin. Epäluulon syntymistä vanginvartijoissa ja vartijaväessä\npitää kaikin mokomin välttää. He älkööt saako aavistustakaan\nsiitä, että ollaan hankkeissa häntä pelastaa; -- vaikka heidän\nvarovaisuudestansa päättäen voisi luulla, että heillä jo on\njonkinmoinen aavistus siitä. Ja kuinka minä muuten saisin\ntiedon heidän puuhistansa ja toimistansa, ellen olisi heidän\npalveluksessansa? Kyllä minun täytyy palata takaisin linnaan,\nvaikkapa he toistamiseenkin minua ruoskitsisivat. Joudu sinäkin\ntoimeesi! Hyvästi!\"\n\nTämän sanottuansa palasi vanginvartijan renki linnaan samaa tietä\nkuin oli tullutkin. Vaikein tehtävä oli hänellä tällä paluumatkalla\nkapuaminen köyttä myöten ylös vallille, sillä hänen selkäänsä kovasti\naristi. Onnellisesti hän kuitenkin pääsi ylös vallille ja yhtä\nonnellisesti siitä linnan pihalle. Kätkettyänsä köyden halkokarkkujen\nrakoon, kömpi hän taas hirsipuun juurelle, johon heittäytyi, pää\nvankilaan päin, pitkäkseen.\n\nMutta hän ei yrittänytkään nukkumaan, vaan tirkisteli yhtä mittaa\ntuohon pieneen ikkunaan linnan ylikerrassa. Yö kului, päivä koitti,\nmutta nouseva aurinko näki hänen silmänsä yhä vielä samaan ikkunaan\nsuunnitettuina. Vasta silloin vaipui hänen päänsä maahan, kun\nvanginvartija aamulla tuli ulos pihalle.\n\nLukija on epäilemättä arvannut, ett'ei vanginvartijan palvelukseen\nantautunut mies ole kukaan muu kuin Hatanpään Heikki. Mutta millä\ntavoin oli Heikki pelastunut Nokian virran pyörteistä ja kuinka oli\nhän nyt täällä?\n\nSyntyneenä ja kasvaneena Pyhäjärven rannalla oli Heikki jo pienenä\npoikana oppinut uimaan. Hyviä uimareita ja sukeltajia pidettiin\nsuuressa kunniassa, jonka tähden nuorukaiset tätä mainetta\nsaavuttaaksensa kesä-aikana kilvoin metelöivät Vellamon vesissä.\nHatanpään Heikki oli tässäkin suhteessa muita ikäkumppaneitansa\netevämpi.\n\nKun hän tuona onnettomuuden päivänä hevosinensa syöksähti virtaan,\noli hän jo edeltäpäin irroittanut jalkansa jalustimista, ollaksensa\nvapaa ja valmis sukeltamaan. Jouduttuansa veden alle, sukelsi hän\nniin syvälle, ett'ei ahdistajansa voineet nähdä häntä, ja alkoi uida\nmyötävirtaan. Kun hänen suuri uimataitonsa näin yhdistyi virran\nväkevään voimaan, kulki hän eteenpäin oikein huimaavaa vauhtia.\nMelkein samana hetkenä kuin hänen hevosensa kohosi pyörteiden\nharjalle, kohosivat Heikinkin kasvot virran pinnalle, mutta niin\npitkän matkan päässä siitä paikasta, jossa hän oli heittäytynyt\nvirtaan, ett'ei hänen takaa-ajajillensa juolahtanut mieleen\nsilmillänsä etsiä häntä sieltä. Eikä hän virran pinnalla kauvemmin\nviipynytkään kuin hetken vaan, henkeä vetääksensä, jonka jälkeen hän\ntaas sukelsi veden alle. Näin tehtyänsä vielä toisen ja kolmannenkin\nkerran, nousi hän virtaan pistäytyvän niemen takana maalle.\n\nNäin onnellisesti pelastuneena Vellamosta, alkoi hän metsien\nkautta astella Tammerkoskea kohti. Tällä matkalla tapasi hän\nuseita pakenevia Hämäläisiä, joiden joukossa muutamia omia\nalustalaisiansakin sekä Viison. Heidän kanssansa neuvotteli hän\nniistä hankkeista, joihin Lyylin pelastamiseksi oli ryhdyttävä.\n\nVakoojain kautta saatuansa kuulla, että \"kultainen ritari\" oli\nlähtenyt Turkuun, päätti Heikkikin metsäpolkuja myöten lähteä sinne.\nKaksi Hatanpääläistä otti hän seuraajikseen matkalle. Viisolle antoi\nhän käskyn koota niin monta pakenevaa Hämäläistä kuin mahdollista ja\nniiden kanssa jälestäpäin tulla Aurajoen suutienoille.\n\nTurkuun oli Heikki saapunut auringon laskun aikana samana päivänä,\njolloin Tuomas piispan sotajoukkojen oli onnistunut karkoittaa\nKarjalaiset sieltä. Seuraavana aamupäivänä oli Viiso väkinensä\nehtinyt matkansa perille.\n\n\n\n\nKahdeskymmenes luku.\n\n\nIlkeimmät ja äreimmätkin ovat levollisen ja rauhallisen yön kuluttua,\nmakeasti ja pahoja uunia näkemättä maattuansa, aamulla tavallisesti\nhilpeämmällä ja sävyisämmällä tuulella kuin muulloin. Niinpä\nvanginvartijakin tänä aamuna.\n\nNähtyänsä renkinsä vielä makaavan hirsipuun juurella lähestyi hän\nhäntä ja sanoi äänellä, joka oli olevinaan ystävällinen: \"Mitenkä\nnyt jaksat, poikarassu? Nouseppas jo ylös! -- Tuota tuollaista saapi\ntoisinaan kokea ja kestää, ennenkuin on virkatoimituksiin oikein\nperehtynyt. Mutta se on opiksi. Selkäsauna siittää järjen ja järki\nsiittää ymmärryksen ja taidon. Ei kenestäkään milloinkaan ole tullut\nkunnollista vanginvartijaa, ell'ei hänen selkäänsä kertaa kaksi\noikein kelpo tavalla ole pehmitetty. Tullos sisään suojaasi nyt, niin\nkäsken Maija muorin hieromaan selkääsi viinalla ja saippualla. Sehän\npuree kuin käärmeen kieli ja parantaa paikalla paksumpainkin ruoskien\ntekemät vammat. Hei mies! Äläpäs nyt enää siinä poloisena kauvemmin\nveny!\"\n\nHeikki kohousi istumaan, kiristellen hampaitansa. Nyt vasta aristikin\nhänen selkäänsä oikein kovasti, kun hän muutaman tunnin oli maannut\nalallansa. Päästäksensä seisaalle täytyi hänen luottaa käsillänsä\nhirsipuuhun.\n\n\"Kylläpä huomaan\" -- puhui vanginvartija -- \"ett'ei sinussa ole\nhalkotaakkojen tekijää tänään. Mutta koska useimmat niistä jo ovat\nvalmiit, niin voinhan loput tehdä itse. Peijakas, ett'ei ole noita\nHämäläis-lurjuksia toista vertaa enemmän, että olisi voitu saada\ntuo kummallinen juhlasaatto vähän suurenmoisemmaksi! Sellaista\nei olekkaan pitkään aikaan nähty, niin että kyllä kaiketi nyt\nkokoontuu väkeä oikein kosolta. Tietysti täytyy minunkin ottaa osaa\njuhlasaattoon -- johtajana ja järjestäjänä. Mitäs siitä muutoin\ntulisikaan? Minutta he eivät voi saada mitään kunnollista aikaan.\nHarmillista, että panit tuon pienen, terveellisen muistutuksen niin\npahaksesi, ett'ei sinua auta ottaa mukaan! Kunniani ja virkani\narvo vaatisivat, että palvelijani nöyrästi astuisi jälessäni.\nPyövelilläkin, joka myös kuuluu juhlasaattoon, on aina kaksi,\ntoisinaan kolmekin palvelijaa mukanansa, vaikk'ei hän ole minun\narvoiseni mies. -- Mitenkä tästä pulasta pääsenkään? Eihän nyt\nhopussa saa sopivaa miestä palkatuksikaan.\"\n\n\"Kyllä minä tästä siksi toinnun, kun nyt vaan saan lääkkeitä\nselkääni!\" -- huudahti Heikki iloissaan siitä, että hänen näin\nvaikeudetta onnistuisi päästä osanottajaksi saattoon. Itsekseen\noli hän jo laskenut ja miettinyt, kuinka työläs hänen olisi ollut\nkipeällä selällänsä köyttä myöten kiivetä alas vallilta.\n\n\"Sinäkö? Tokko toki toinnutkaan tarpeeksi asti? Näetkös -- se ei\nkäy laatuun, että sinä tulla lotkottelet jälessäni koukkuselkänä ja\nkyyristyneenä kuin vanha akka. Ei, se ei käy ensinkään laatuun. Minä\ntiedän, että ylpeän teloittajamme rengit astuvat pystysuorina kuin\nseipäät; minun palvelijallani pitää olla vähintänsä yhtä hyvä ryhti\nkuin heilläkin, mutta oikeastaan parempikin, siihen katsoen, että\nminulla on korkeampi virka-arvo kuin heidän isännällänsä!\"\n\nHeikki vakuutti, että hän jalon ryhdin puolesta pysyisi teloittajan\nrenkien vertaisena, jos suotaisiin hänen rauhassa lääkitä itseänsä\nsiksi kunnes lähtö tapahtuu.\n\n\"Täytyyhän tuota koettaa! -- Tarkalleen yhdeksännellä tunnilla\nlähdetään linnasta; niin on Tuomas piispa määrännyt. Siksi pitää\nkaikki olla valmisna ja selkäsi terve. Käykäämme nyt Maija muorin\nluo!\"\n\nTäsmälleen kello yhdeksän läksikin sangen omituinen saatto linnasta.\nEdellä ratsasti viisikymmentä piispan ratsumiestä täydessä\nsota-asussa. Heidän perässänsä astui pyöveli elikkä teloittaja\njalan. Hän oli puettu pitkään tulipunaiseen mantteliin ja päässä\noli samankarvainen korkea huippulakki. Oikeassa kädessään kantoi\nhän kirkkaaksi kiilloitettua teloituskirvestä. Teloittajan perässä\nkulki kaksi hänen renkiänsä, kummallakin köysi kainalossa. Muutaman\naskeleen päässä heistä käveli Lyyli, lumivalkoisiin vaatteisiin\npuettuna.\n\nHän oli avopäin ja hänen kauniit, tuuheat kultakutrinsa valuivat\nvapaina alas hänen hartioillensa. Heleä puna rusoitti kumpaistakin\nposkipäätä; muuten olivat hänen kasvonsa sangen vaaleat. Tuo hänelle\nomituinen ylpeä hymy oli nytkin hänen huulillansa. Hänen käytöksensä\noli jalo ja peloton ja hän katseli rohkeasti ympärillensä. Lyylin\nperässä tulivat Nokian tappelussa vangiksi otetut Hämäläiset\npitkissä valkoisissa mekoissa ja avopäin. Kullakin heistä oli köysi\nkaulassa ja raskas halkotaakka seljässä, samat halkotaakat, joidenka\nvalmistamistoimissa Heikki edellisenä iltana oli askaroinnut.\nNämät halkotaakat olivat vanginvartijan tahdon mukaan tehdyt niin\nylenmäärin suuriksi ja painaviksi, että moni kantajista oli vähässä\nvaipua kantamuksensa alle. Silminnähtävä oli, etteivät kaikki\njaksaisi kantaa niitä aina pyhän Maarian elikkä Räntämäen kirkolle\nasti, jonne nyt oltiin matkalla. Useampien päästä valui jo tuskan\nhiki, kun olivat ehtineet muutamia satoja askeleita eteenpäin. --\nVangittujen Hämäläisten perässä astui arvokkain askelin, avainkimppu\nvyössä, vanginvartija juhlapuvussaan. Että tieto ja tunto hänen\nvirkansa arvosta ja tärkeydestä täytti koko hänen sydämensä, sen\nsaattoi hänen ulkomuodostansakin nähdä: kulkien vankkana ja totisena\nloi hän katseensa suoraan eteensä, eikä ollut huomaavinaankaan\nihmisjoukkoja, jotka seisoen tien varrella uteliaasti katselivat\nsaattoa. Hänen jälessänsä tuli Heikki, edeltäpäin annetun lupauksensa\nmukaan suorana hänkin, mutta muuten asunsa puolesta hyvin kurjan\nnäköisenä, etenkin kun hän, valittaen hampaankolotusta, oli sitonut\npaksun liinan kasvoillensa. Kun hän vielä lisäksi oli vetänyt vanhan\npatalakkinsa alas silmille, niin olisi kenen hyvänsä ollut mahdoton\ntässä asussa tuntea häntä Hatanpään rikkaaksi isännäksi. Heikki oli\nkovin tuskistunut. Kävellessään loi hän levottomasti, vaikka salaa,\nsilmänsä molemmille puolin tietä. Mutta häntä rasittava tuska oli\nenemmän hengen kuin ruumiin tuskaa. Niin kovin oli hänen mielensä\nlevoton ja hänen sydämensä huolestunut, että hän tuskin ensinkään\ntunsikaan kipua seljässänsä. Tuo hänen perässänsä ratsastava, lähes\nsata miestä vahva ratsujoukko masensi hänen mielensä ja teki kaikki\nhänen toiveensa mitättömiksi, saattaen hänet epätoivon vaiheille.\n\nJo ennenkuin saatto ehti siihen tienristeykseen, jossa Nousiaisten\nkirkolle ja siitä pohjoisempaan kulkeva tie yhtyi linnasta Räntämäen\nkirkolle vievään tiehen, oli sen kerta täytynyt pysähtyä syystä,\nettä muutamat Hämäläisistä halkotaakkoineen väsymyksestä vaipuivat\nmaahan. Väsyneiden suotiin muutamia minuuttia levähtää, jonka\njälkeen soturit, hosuen heitä aseillaan, pakoittivat heitä käymään\neteenpäin. Saaton ehdittyä mainitun tien risteykseen, tapahtui taas\nsamoin. Vanki-raukkojen voimat olivat kokonaan lopussa. He vannoivat\npyhästi, ett'eivät he enää jaksaneet kantaa raskaita halkotaakkoja,\nvaikkapa he kohta paikalla tapettaisiinkin. Etujoukon päällikkö\nantoi sentähden sen käskyn, että kaikki taakat tehtäisiin puolta\nkeveämmiksi; toiset puolet halkoja olivat heitettävät maantien ojaan.\nVanginvartija piti tätä käskyä julkeana loukkauksena virka-arvoansa\nja kunniaansa vastaan. Hän riiteli ja kiroili, väittäen ett'ei\nyhdenkään vangin selkäluu vielä ollut taittunut, mutta hänen\nväitöksiänsä ei otettu huomioon.\n\nSaaton siihen pysähtyessä, näki Heikki Viison merimiespukuun puettuna\nseisovan maantien varrella, silmät luotuina häneen. Väkensä hän oli\njakanut kahteen osaan, asettaen yhden kummallekin puolelle tietä.\nAinoastaan vilkaisemalla katsoi Heikki Viisoon, jonka jälkeen hän\njylhästi loi silmänsä maahan, pudistaen päätänsä merkiksi, että koe\npelastaa Lyyliä nyt tässä olisi pelkkää hulluutta. Mutta Viiso olisi\ntuota merkkiä saamattakin itse tajunnut asian laidan, nähdessään,\nettä tuossa oli lähes puolitoistasataa miestä hänen rakasta\nemäntäänsä ja kasvikumppalinsa vartioitsemassa.\n\nKun taakat olivat kevennetyt, lähdettiin taas matkaan ja nyt saapui\nsaatto enemmättä vastuksetta onnellisesti Räntämäen kirkolle.\nSinne oli määrättömän suuri joukko rahvasta kokoontunut ja joka\nhetki tulvasi sinne yhä vielä kansaa lisään. Nyt samoin kuin\nvihkimisjuhlassa laskettiin kirkkoon ainoastaan niin monta ihmistä,\nkuin tila salli. Muiden täytyi jäädä kirkon pihalle. Piispan\nratsumiehet ylläpitivät nytkin tarkkaa järjestystä, jott'ei mitään\nonnettomuutta tungoksen tähden tapahtuisi.\n\nKirkon portin edustalle pysähtyi saattojoukkokin odottamaan siksi\nkunnes Tuomas piispa seurueinensa läksisi kirkkoon. Päälle kahden\ntunnin oli matkustus linnasta Räntämäelle kestänyt, aurinko oli\nkohonnut lähelle taivaan-laen keskikohtaa, sydänpäivän aika lähestyi.\nVangeille oli tämä vartoominen melkein yhtä raskas kuin kulku\nlinnasta sinne, sillä heidän ei sallittu laskea halkotaakkojansa\nmaahan, ja ilma oli tyyni ja helteinen. Kului tunti, kuluipa\ntoinenkin, mutta piispa saattojoukkoinensa ei vieläkään tullut.\nAurinko paahtoi pilvettömällä taivaalla, vangit olivat nääntyä. Vasta\nkahden jälkeen ilmoitti piispan kartanon pihalta kajahtava torvien\ntoitotus, että Hänen Ylhäisyytensä seurueinensa oli lähtenyt matkaan\nkirkolle. Matka piispan kartanosta kirkkoon tapahtui asianomaisten\nkäydessä seuraavassa järjestyksessä: ensimmäisinä tulivat Tuomas\npiispa ja Riian arkkipiispa rinnattain, viimemainittu kävellen\nedellisen oikealla puolella, heidän perässänsä astuivat kalparitarien\nsuurmestari ja \"pyhän haudan ritari\", vierekkäin hekin, ja sitte\nmuut ritarit sekä papit ja munkit parittain. Kirkossa seisoi itse\nalttarilla kaksi kullattua istuinta molempia piispoja varten, mutta\nritarien, pappien ja munkkien istuimet olivat asetetut molemmin\npuolin alttariaitaa. Vasta kun piispa ja hänen seuralaisensa olivat\nistuutuneet paikoillensa laskettiin vangit kirkkoon. Samoin kuin\nmatkalla linnasta astui teloittaja nytkin heidän edellänsä ja asettui\nseisomaan vähän matkan päähän alttarista vasemmalle.\n\nYksin Lyyli jäi soturein vartioitsemana toistaseksi kirkon pihalle.\n\nEhdittyänsä kirkossa heitä varten määrättyyn paikkaan, laskeutuivat\nvangit polvillensa, jonka jälkeen köörilaulajat lauloivat kauniin ja\nvoimakkaan hymnin \"Miserere.\"\n\nLaulun vaiettua astui Tuomas piispan kansleri alttarin eteen ja puhui\nkääntyneenä vankeihin:\n\n\"Katsoen teidän osoittamaanne syvään katumukseen ja kallistaen\nkorvansa teidän kaikkeinnöyrimmille ja alamaisimmille rukouksillenne\non Hänen Ylhäisyytensä piispa Tuomas, Jumalan armosta meidän\nkaikkeinkorkein hallitsijamme ja herramme, armollisimmasti suonut\nteidän astua Hänen ja Hänen korkean neuvoskuntansa eteen ja käskee\nteidän nyt näistä tässä läsnä olevista arvoisista papeista taikka\nmunkeista valitsemaan yhden, joka puhuu teidän puolestanne.\"\n\nKun vangeille edeltäpäin oli neuvottu, mitenkä heidän oli\nkäyttäytyminen, vastasi yksi heistä matalalla, tuskin kuuluvalla\näänellä: \"Me pyydämme Herpertti isän puhumaan meidän puolestamme.\"\n\nKun Herpertti munkki oli suostunut ruvetaksensa heidän puoltajakseen\nja asettunut seisomaan lähelle polvistuneita, vankeja, kohotti\nhän äänensä ja sanoi: \"Suurvaltainen ja armollinen piispa, meidän\nkaikkeinkorkein hallitsijamme ja herramme! Me kiitämme nöyrimmästi\nTeitä siitä, että olette ottaneet syvän katumuksemme huomataksenne\nja kallistaneet korvanne meidän nöyrimmille rukouksillemme. Me\ntunnustamme ja myönnämme niin julkealla tavalla loukanneemme\nSinun korkeaa tahtoasi ja kirkon pyhiä sääntöjä, jotta olemme\nansainneet tulla teloitetuiksi, hirtetyiksi tai polttoroviolla\npoltetuiksi. Osoittaaksemme tämän tunnustuksemme totisuutta olemme\nkäyneet tänne hirsinuora kaulassa ja halkotaakka seljässä, tuoden\nteloittajan mukanamme. Muistaen kuinka armelias Sinä aina olet ollut\nköyhiä, viheliäisiä syntisiä kohtaan, jotka ovat tehneet syvän ja\nsydämellisen katumuksen, rohkenemme nöyrimmässä alamaisuudessa\nkääntyä puoleesi hartaalla pyynnöllä, ettäs meitä ansaitusta\nkuolinrangaistuksesta vapahtaisit ja uudestaan ottaisit meitä pyhän\nkristillisen ja apostolisen kirkon jäseneksi. Osoitteeksi siitä,\nkuinka hartaasti ja palavasti halajamme tätä armoa, ottaisimme\ntäst'edes maksaaksemme kaikki kirkolle vuosittain tulevat kymmenykset\nkahdenkertaisesti sekä joka toisen kaikesta metsänriistasta, olkoon\nettä me pyydämme lintuja, oravia, kettuja, ilveksiä taikka mitä muita\notuksia tahansa, ja siihen lisäksi vielä kolmannen osan kaikista\njärvien antimista. Voi, ole meille armollinen suurvaltias ja hurskas\nherra piispa!\"\n\nKansleri kääntyi Tuomas piispan puoleen ja, puhuttuansa hänen\nkanssansa muutaman hetken matalalla äänellä, loihe hän lausumaan:\n\"Hänen Ylhäisyytensä Tuomas piispa on ottanut miettiäksensä\nHämäläisten armon-anomusta ja tekee täten tiettäväksi, että\nhän, katsoen heidän sydämelliseen ja nöyrään katumukseensa ja\nosoittaaksensa rakkauttansa Hämeen kansaan, noudattamalla tunnettua\nhellyyttänsä langenneita syntisiä kohtaan, korkean valtansa nojassa\narmollisimmasti suvaitsee vapauttaa heidät kuoleman rangaistuksesta,\ntehden tämän sulasta kristillisestä rakkaudesta eikä ollenkaan\nvankien kirkon eduksi tehtyjen lupauksien tähden, vaikka Hänen\nYlhäisyytensä nekin hyväksyy. Kuitenkin panee Hänen Ylhäisyytensä\nehdoiksi armon-annoillensa seuraavat seikat: vankien pitää\nvähintänsä kolme kertaa vuosittain, nimittäin joulun, pääsiäisen\nja helluntain aikana olla saapuvilla tuomiokirkossa silloin\npidettävissä juhlamenoissa ja rukouksissa, kolme ensimmäistä vuotta\nnöyrästi polvistuneina lähelle kirkon ovea; heidän pitää joka päivä\ntavallisten rukousten lisäksi lukea aamulla sataviisikymmentä 'Pater\nnosteria' ja illalla yhtä monta 'Ave Mariaa' sekä seitsemäntoista\nkuukautta käydä jouhista tehtyyn paitaan puettuina; kotia palattuansa\npitää heidän ahkerasti neuvoa ja kehoittaa kansalaisiansa\nkuuliaisuuteen ja nöyryyteen sekä harrastaa kristin-uskon leviämistä\nHämeen kansassa. Lopuksi pitää heidän myöntää, että he, jos\nheitä vastaisuudessa tavattaisiin Tuomas piispalle uskottomina,\novat ansainneet tulla tutkimuksetta ja tuomiotta polttoroviolla\npoltetuiksi. -- Suostuvatko vangit näitä ehtoja tarkasti täyttämään?\"\n\nHerpertti munkki loi silmänsä Hämäläisiin, joita halkotaakat,\nheidän kovalla lattialla polvillansa ollessaan, rasittivat vielä\ntuskallisemmin kuin ennen. Useimmat heistä änkkäsivät jotakin\nmyönnytykseksi, jonka jälkeen Herpertti munkki vastasi: \"Vangit\nsuostuvat kaikkia näitä ehtoja vilpittömästi täyttämään ja vannovat\nollaksensa Hänen Ylhäisyydellensä Tuomas piispalle uskolliset ja\nkuuliaiset kuolohon asti!\"\n\nTämän perästä luki kansleri synnin-anteen, jonka jälkeen papit\ntupruttivat pyhää savua ja pirskuttivat vihkivettä vankeihin, joiden\nnyt sallittiin laskea halkotaakat lattialle ja: riisua hirsiköyden\nkaulastansa. Kuitenkin jäivät he yhä polvilleen.\n\nNyt tuotiin Lyyli kirkkoon. Kalliit ja loistavat alttarikoristukset,\nnuo muhkeat, kullatuilla kehyksillä varustetut pyhän Maarian\nja muiden pyhien kuvat ja alttarilla palavien vahakynttilöiden\nloiste häikäisivät Lyylin silmiä niin, että hän luuli johonkuhun\ntarulinnaan tulleensa. Hyvältä hajahtava pyhä savu, joka hienoina\npilvihattaroina tuprueli ylt'ympäri kirkkoa, hurmas hänen hermojansa.\nKun hän katsoi noihin alttarilla istuviin, juhla-asuun puettuihin\narvokkaan-näköisiin piispoihin ja heidän mahtavaan seurueeseensa,\nvaltasivat oudontapaiset kunnioituksen ja pelvon tunteet hänen\nmielensä ja häntä rupesi vapisuttamaan. Kainosti loi hän silmänsä\nlattiaan eikä tohtinut niitä pitkään aikaan nostaa siitä. Mutta kun\nhän ne kohotti, loi hän ne polvistuneisiin kansalaisiinsa.\n\nHelppo oli hänen kasvoissansa pikaisesti vaihtelevista väreistä\narvata, että väkevät, ristiriitaiset tunteet kuohuivat hänen\npovessansa hänen heitä katsellessansa. Hän punastui ja vaaleni\nvaihdellen. Vihdoin saivat vihan tunteet säälin tunteista täydellisen\nvoiton. Hänen silmänsä säteilivät kiukun tulta ja hän kääntyi\nylenkatseena pois heistä. Tämä kova suuttumus karkoitti pelvon ja\nujouden Lyylin povesta; hän kohotti ruumiinsa täyteen mittaansa ja\nkatsoi rohkeasti tuomareihinsa. Tuo ylpeä hymy hänen huulillansa\nmuuttui melkein uhkaavaksi.\n\nMutta kansleri puhui: \"Ahkerasti on Herpertti veli opetuksilla,\nsanoilla ja rukouksilla tehnyt työtä sinun hyväksesi, tyttö,\nsaadaksensa sinua palajamaan kirkon autuaalliseen helmaan,\nmutta sinun ylpeytesi ja uppiniskaisuutesi kautta ovat kaikki\nponnistuksemme menneet hukkaan. Sinä olet siis ansainnut kuoleman,\nmutta katsoen sinun nuoruuteesi on Hänen Ylhäisyytensä Tuomas piispa\npäättänyt olla niin armollinen sinua kohtaan, että sallii sinun\nelää, jos nyt tänä hetkenä osoitat katumusta ja lankeat polvillesi\nrukoilemaan armoa.\"\n\nKansleri oli tuskin laannut puhumasta, kun \"kultainen ritari\" nousi\nseisaallensa ja loihe Saksan kielellä lausumaan: \"Minä tarjoudun\ntuon nuoren tytön puolustajaksi ja vaadin, että minua sellaisena\ntunnustetaan! Aikomukseni ei ole kieltä pieksemällä monenmutkaisten\nlakiverukkeiden kautta häntä puoltaa, eikä minulla siihen olekkaan\nkykyä, mutta miekallani tahdon kenelle hyvänsä selvällä ja helposti\nymmärrettävällä tavalla todistaa, että hän on jalo ja arvossa\npidettävä tyttö!\"\n\nMolemmat piispat loivat suuttuneen katseen ritariin ja kansleri\nkiiruhti sanomaan: \"Tämä asia on kokonaan kirkon ratkaistava;\nälkää siihen sekaantuko, sillä siihen sekaantumalla vedätte kirkon\nkirouksen päällenne. Varokaa itseänne kirkon arvoa loukkaamasta,\nherra ritari!\"\n\n\"Minä en pyydä kirkon arvoa loukata -- kaikki pyhät varjelkoot minua\nsitä tekemästä! -- mutta sanojani en syö, vaan tahdon ne todistaa\ntosiksi! Tässä on hansikkaani!\" Ritari heitti toisen hansikkaansa\nkirkon lattialle Lyylin jalkojen eteen.\n\n\"Ritari!\" -- huudahti kansleri -- \"tämä on kirkon pyhyyden\nloukkaamista!\"\n\n\"Minä olen nähnyt kristittyjen ritarien itse pyhän isän paavin\nläsnä ollessa heittävän hansikkaansa viattomasti syytettyjen\njalojen naisten jalkain juurelle merkiksi siitä, että tahtoivat\nheidän kunniaansa puolustaa. Olenpa itsekin niin tehnyt\" -- vastasi\n\"kultainen ritari\".\n\n\"Mutta huomatkaa, herra ritari, eroitus: ne olivat kristityitä\nnaisia, mutta tämä on pakana, johon tavalliset kristilliset\nlainsäännöt eivät ulotu! Pannan uhalla käsken teitä visusti istumaan\npaikallanne!\"\n\nKun kansleri mainitsi pannasanan, teki ritari hämmästyneenä\nristinmerkin rinnallensa eikä enää uskaltanut sanaakaan hiiskua.\nKääntyneenä Lyyliin sanoi kansleri käskevällä äänellä: \"Lankea\npolvillesi, tyttö, ja rukoile anteeksi!\"\n\n\"Sitä en tee! Siinä on enemmän kuin kylliksi kostoa, teille ja häpeää\nmeille, että nuo kurjat tuossa ovat nöyrtyneet orjiksi! Vaikka olen\nnainen, älköön Hämäläisten kunnia ja hyvä maine minun kauttani tulko\nhäväistyksi!\" -- vastasi Lyyli vahvalla ja vakavalla äänellä.\n\nPappien ja munkkien rivissä kuului kova suuttumuksen ja harmin\nsynnyttämä mutina ja yksi viimemainituista huudahti: \"Polttoroviolle!\"\n\n\"Vielä viimeisen kerran kysyn sinulta, tyttö: Tahdotko nöyrästi\nrukoilla anteeksi ja katuvaisna palata pyhän kirkon helmaan vai etkö\ntahdo?\" -- kysyi kansleri.\n\n\"Olenhan jo sanonut, ett'en teiltä konsanaan rupea pyytämään\nanteeksi, ja sen teidän pitäisi ennakolta tietämän, että teidän\nkurjia jumalianne ja niiden kuvia vihaan ja _halveksin_! Liuksialan\nLyyli ei nöyrry enonsa murhaajille -- se olkoon kerrassaan sanottu!\"\n\nPapeissa ja munkeissa yltyi suuttumus korkeimmillensa ja he huusivat\nääneen: \"Polttolavalle!\"\n\n\"Mitä on tehtävä, Teidän ylhäisyytenne?\" -- kysyi kansleri kääntyen\nTuomas piispaan.\n\nSelvästi näkyi piispasta, että hän oli tuskistunut. Pyyhkien\nhikeä otsaltansa nousi hän seisaallensa ja vastasi: \"Häntä on\nmahdoton pelastaa. Hän on itse julistanut kuolemantuomionsa. Mutta\nkoska tänäpänä kerran olen ruvennut armoa jakamaan, tahdon sitä\ntyötä vieläkin jatkaa. Minä en salli hänen kuolla hirmukuolemaa\npolttoroviolla, vaan jätän hänet teloittajan käsiin.\"\n\nKun Tuomas piispa oli julistanut tämä tuomion, syntyi ankara hälinä\nlähellä kirkon ovea. Eräs korkeavartaloinen mies tallasi pyrkiessään\novesta ulos muutamia henkilöitä allensa, toiset hän töyttäsi syrjään.\nTämä mies oli Hatanpään Heikki.\n\nTullen kirkon vastakkaiselta sivulta seurasi häntä pian jälessä\neräs toinen mies, joka yhtäläisellä kiiruulla pyrki kirkosta ulos.\nViimemainittu oli Hieraniemen Paavo, joka kaiken yön oli harhaillut\nlinnan ympäristöllä, miettien mitä hänen oli tekeminen toiveittensa\ntoteuttamiseksi, keksimättä tarkoituksenmukaista keinoa. Kun hän\naamulla ensimmäisten joukossa oli astunut kirkkoon, oli hän ollut\nyhtä neuvoton kuin edellisenä iltana. Yksi asia oli kuitenkin yön\nkuluessa käynyt hänelle entistä selvemmäksi: että hän oli kovin kurja\nja onneton mies.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähän matkan päässä kirkon portista tapasi Heikki Viison ja hänen\nHämäläisensä, jotka välttääksensä huomiota olivat sekaantuneet\nedestakaisin tulvaavan rahvaan joukkoon. Useimmat heistä muuten\nolivatkin valhepukuihin puettuina. Heikki kertoi lyhyeltä Viisolle,\nmitä Lyylille kirkossa oli tapahtunut ja että hän äsken oli tuomittu\nteilattavaksi. Heikki lopetti kertomuksensa seuraavilla sanoilla:\n\"Vaikkapa näyttäisi aivan mahdottomalta, pitää meidän kuitenkin\nkoettaa pelastaa häntä! Oletko valmis taisteluun ja kuoloon?\"\n\n\"Olen!\" -- vastasi Viiso, lisäten: \"Eikä kuolo nuoren emäntäni,\nedestä ollenkaan tunnukaan katkeralta. Mieluisammin tahdon kaatua\ntaistellessani hänen pelastuksensa puolesta, kuin elää jonkun toisen\nkäskettävänä.\"\n\nKirkas kyynel vieri uskollisen palvelijan ja kasvinkumppalin silmistä\nhänen näitä sanoja sanoessansa.\n\n\"Toimeen siis!\" -- huudahti Heikki.\n\n\"Niin toimeen! Kohta lähden etäämpänä seisovia miehiämme kutsumaan\ntänne. Tuota pientä kumpua tuolla he käyttävät teloituspaikkana.\"\n\n\"Puolimatkaan sinne me asetumme\" -- sanoi Heikki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuomas piispan julistamat tuomiot pantiin tavallisesti viipymättä\ntoimeen. Niinpä nytkin. Hämäläiset olivat töin tuskin ehtineet\nmääräpaikallensa, kuin jo kuoloon tuomittua lähdettiin saattamaan\nteilauspaikalle, joka oli vähän matkan päässä Maarian kirkolta,\nTurusta tullen. Hänen Ylhäisyytensä piispa ja muut ylimykset eivät\nottaneet osaa tähän saattoon, mutta rahvas riensi joukottain äsken\nmainittua kumpua kohti. Saapuvilla oleva sotajoukko seurasi myöskin\nkuolemaan tuomittua tällä hänen viimeisellä matkallansa samassa\njärjestyksessä kuin linnasta lähtiessä.\n\nHarvoin on kukaan milloinkaan mahdottomampaan yritykseen ryhtynyt\nkuin Hatanpään Heikki ja Viiso tällä kertaa. Mutta vaikuttavana syynä\nja elähyttävänä voimana heidän päätökseensä oli epätoivoon joutunut\nrakkaus, josta tiedetään, että se toisinaan yrittää mahdottomiakin.\nSaatto oli ehtinyt puolimatkaan, jossa tie teki polven.\n\nSiihen olivat Hämäläiset kokoontuneet Niin tiheissä riveissä seisoi\nrahvas molemmin puolin tietä, että tien syrjältä oli melkein mahdoton\nnähdä Lyyliä, joka vakaana ja pelottomana astui tätä viimeistä\nmatkaansa. Sydämessään oli hän tehnyt vankan päätöksen, ett'eivät\nhänen vihollisensa hänestä saisi kerskata, että heidän oli onnistunut\nhäntä nöyryyttää.\n\nÄkkiä kaikui raikas huuto. Sillä antoi Heikki liittolaisillensa\nmerkin rynnäkköön. Äärettömällä raivolla riensivät Hämäläiset\npelastamistoimeensa.\n\nMutta niinkuin edeltäpäin oli helppo arvata, ei tullut menestys\nheidän hankkeensa osaksi. Kristittyjen soturien etujoukko saarsi\nLyylin sill'aikaa kun jälkijoukko kävi taisteluun käsiksi, lyöden\nmäsäksi kaikki mitä eteen sattui. Tässä äärettömässä tungoksessa oli\nmahdoton selvään selittää kuka oli vihollinen, kuka ei. Jokaista\npakomatkalla myöhästynyttä pidettiin vihollisena, ja he saivat\nsurmansa.\n\nMutta ainoastaan muutamiksi hetkiksi oli teloittaja pysähtynyt.\nHuomattuansa että kuolemaan tuomittu oli ratsumiesten saartamana,\nkäski hän saaton joutua eteenpäin. Näin jatkettiin matkaa\nteloituspaikalle tappelun yhä kestäessä.\n\nJättiläisvoimallansa kukistaessaan kaikki viholliset, jotka joutuivat\nhänen tiellensä, tapasi Heikki yht'äkkiä Paavon, joka sinä hetkenä\noli enemmän mielipuolen kuin täydellä järjellä varustetun ihmisen\nnäköinen. Vihan vimmassa taisteli hänkin Tuomas piispan väkeä vastaan.\n\nNähdessään Heikin, huusi Paavo: \"Vältä minua Heikki! Meillä ei nyt\ntässä ole aikaa jatkaa keskinäistä riitaamme! Pelasta, voi pelasta\nLyyli, jos voit!\" Pian sen jälkeen kuului kummulta sata-ääninen\nvalitushuuto. Tuhmasta uteliaisuudesta oli rahvas tulvannut sinne\nteloittamista katsomaan. Mutta kun Lyylin kaunis pää verisine\nhapsineen kierähti alas mestaustukilta, muuttui tämä uteliaisuus\nkauhuksi, joka pusersi tuskanhuudon jokaisen huulilta.\n\nHämäläiset kuulivat hämmästyneinä tämän huudon ja ne heistä, jotka\neivät olleet taistelussa kaatuneet, kätkivät itsensä, salaten\naseensa, väkijoukkoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllalla samana päivänä istuivat Riian arkkipiispa ja Tuomas\npiispa viimemainitun yksityisessä rukoushuoneessa, keskustellen\npohjoismaiden katoolista kirkkoa koskevista asioista.\n\n\"Onnittelen teitä, arvoisa veljeni\" -- sanoi arkkipiispa \"tämän nyt\npoistuneen vaaran ja sitä seuraavan voiton johdosta! Suomen kirkko on\nnyt maallikkojen avuttakin säilyvä, ja voittoisalta ja toivorikkaalta\nnäyttää sen tulevaisuus. Kaikissa tapauksissa on avun pyytäminen\nRuotsin kuninkaalta pidettävä viimeisenä keinona.\"\n\n\"Niin on. Minä puolestani en milloinkaan suostuisi alentamaan kirkon\narvoa siihen määrään, että ylpeältä maallikolta anoisin apua. Pyhän\nisän, paavin käskyä tottelen, -- en kenenkään toisen!\" -- säesti\nTuomas piispa.\n\n\"Sellaiset mielipiteet ovat teille kunniaksi, arvoisa veljeni! Ne\novat muuten minunkin mielipiteeni. Yksi lammashuone, yksi paimen.\nTämä on tunnussana, jonka toteuttamiseksi kumpikin meistä tehköön\ntyötä. Kuuliaisuus, ehdoton kuuliaisuus kirkolle ja sen paimenille\non ihmisten suurin ja jaloin hyvä avu. Jota täydellisemmäksi tämä\nkuuliaisuus kasvaa, sitä onnellisemmaksi tulee ihmiskunta ja sitä\nlikemmäksi se lähestyy kaikkivaltiaan Luojan sille määräämää\ntarkoitusperää. Maallikkojen tulee totella kirkon antamia käskyjä\nihan ehdottomasti, ollenkaan kysymättä taikka tietämättä miksi ja\nminkätähden. Taikka olisiko heidän tarvis tietää muuta kuin sen, että\nheidän välttämättömästi _täytyy_ totella? Ei, ei -- muuta heidän\nei tarvitse tietää! Tietävätkö lampaat laumassa, miksikä heidän\npaimenensa kulloinkin ajaa heidät sille taikka sille laitumelle?\nKaikki tottelemattomuus kirkkoa vastaan on kovuudella ja säälimättä\nrangaistava, niinkuin Jumalaa ja hänen poikaansa Kristusta vastaan\ntehty rikos. Minusta te olette melkein liiaksi lempeämielinen noita\nHämäläisiä kohtaan. Tokko tällainen sääliväisyys on hyödyksi? Eikö se\npikemmin lie vahingoksi?\"\n\n\"Sääli ei ole ollut minun asiani, sen tiedätte korkeasti\nkunnioitettava veljeni. Päinvastoin olen ollut ehkä liiankin\nankara ja kiivas. Mutta minä olen vanha nyt, enkä tahtoisi\nviimeisiä askeleitani verellä tahratuiksi. Sitä paitsi olen tullut\nsiihen vakuutukseen, että sopivassa tilassa käytetty hellyys ja\narmahtavaisuus vaikuttaa noihin uppiniskaisiin hämäläisiin enemmän\nkuin kovuus ja pakko.\"\n\n\"Saattaneehan niin olla. Tunnettehan sen asian paremmin kuin minä,\nhurskas veljeni. Mutta kyllä sitä vähäisen epäilen niiden kokeiden\nnojassa, joita olen tehnyt omassa hiippakunnassani. Oliko teillä joku\nerityinen syy sääliä tuota nuorta Hämäläis-tyttöä? Minusta ainakin\nnäytti siltä.\"\n\nTuskallinen liike kuvautui Tuomas piispan kasvoissa ja hänen muotonsa\nmuuttui kovin surulliseksi kun hän vastasi: \"Olipa niinkin. Minä\nolen hänen vanhempansa kääntänyt ja kastanut kristinuskoon. Tuntuipa\nmelkein siltä kuin, olisin oman lapseni tuominnut kuolemaan. Mutta\nminä olen, niinkuin jo äsken huomautin, vanha nyt ja sydämeni heltyy\nniin vähästä. Tuskin enää kelpaankaan tätä myrskyistä hiippakuntaa\nhoitamaan. Olenkin aikonut pian vetäytyä rauhaan johonkuhun\nluostariin. Maailman melskeet tuntuvat minusta jo rasittavilta!\" --\nlausui Tuomas piispa.\n\n\"Mitä kuulen!\" -- huudahti Riian arkkipiispa. \"Se ei käy laatuun,\nettä te heittäisitte valtikan voimakkaasta kädestänne. Ei millään\nehdolla! Mutta siitä puhukaamme illempana enemmän. Nyt menen\nvalmistautumaan matkaan, sillä huomisaamuna varhain pitää minun\nlähteä.\"\n\nArkkipiispa läksi huoneesta ulos. Jäätyänsä yksin, heittäytyi Tuomas\npiispa polvillensa alttarin eteen ja rukoili kädet ristissä hartaasti\nkorkealla äänellä: \"Voi sinä kaikkein armollisin maailman Vapahtaja\nja sinä taivahinen, pyhä Neitsyt! Sydämeni on särjetty tänä hetkenä.\nMinun pitäisi kiittää teitä saadusta voitostani, nöyrimmästi kiittää\nteitä siitä, että olette auttaneet minua vihollisiani kukistamaan ja\nmasentamaan maahan. Mutta minä en jaksa sitä tehdä, sillä syntini\nahdistavat niin ylen raskaina omaatuntoani. Enkö ole viekkaudella\nkäyttänyt pyhän isän nimeä omien tarkoitusteni saavuttamiseksi\nja kutsunut omatekemääni, vääristetyllä sinetillä varustettua\nkirjoitustani pullaksi! Armollinen taivas! Annatko milloinkaan\nminulle anteeksi tämän hirveän rikokseni? Sinä kaikkinäkevä Jumala\nkyllä tiedät, että tuon tein pyhän kirkon hyödyksi, mutta rikos\noli kuitenkin niin suuri, että kuolontuska valtaa mieleni sitä\najatellessani! Ja enkö minä himosta hehkuvilla silmillä ole katsellut\nsitä naista, jonka tyttären tänäpänä tuomitsin kuolemaan? Enkö!\"\nTuomas piispa vaikeni yht'äkkiä ja heittäytyi säikähtyneenä syrjään,\nhavaittuaan että eräs silmittömästi hurjistunut mies pitkä puukko\nkädessä seisoi hänen takanansa. Hatanpään Heikki oli kenenkään\nhuomaamatta hiipinyt rukoushuoneeseen.\n\n\"Mikä on aikomuksesi? Mitä tahdot minulta, nuori mies!\" -- huudahti\npiispa.\n\n\"Tahdon kostaa morsiameni, jonka tänäpänä mestautit, ja tahdonpa\nlisäksi kostaa sinulle kaikkein niiden kansalaisten! puolesta, jotka\nsinun toimiesi kautta ovat menneet Manalaan, vieläpä niidenkin\npuolesta, joita tänäpänä heidän omaksi häpeäksensä säästit!\" --\nhuudahti Heikki ja nosti puukkonsa iskeäksensä.\n\nMutta samalla lensi peitsi halki huoneen, ja Heikki vaipui verihinsä,\nrinta puhkaistuna. Pyhän haudan ritari ja Hieraniemen Paavo olivat\nastuneet huoneeseen.\n\nTuomas piispa osoitti kädellänsä kaatunutta ja lausui juhlallisella\näänellä:\n\n\"Nyt on pakanuuden pylväs Hämeessä särkynyt! Kuitenkin -- jalo,\nuskollinen ja uhraavainen hän oli! Hän olisi todellakin ansainnut\nonnellisemman kuoleman! Hyvä Jumalani, miks'ei hän taistellut Sinun\nasiasi puolesta?\"\n\n\"Satuin tulemaan hyvään aikaan teitä pelastamaan\" -- puhui ritari\nsuuttuneen äänellä. \"No, se hyvä työ saattoi tulla lisäksi niihin\nmonihin, joita olen tehnyt teille, te kiittämättömät! Nyt saan\nlopuksi sanoa Teidän Ylhäisyydellenne jäähyväiseni. Minä en enää\nviihdy tässä kurjassa maassa, jossa jaloja, viattomia naisia\nteilataan. Tämä mies tässä on tarjoutunut minulle matkakumppaliksi.\nHänkään ei enää jaksa elää siinä maassa, jossa hänen lemmittynsä\njoutui julman kuolon omaksi. Hän pyrkii nyt pyhälle maalle,\nVapahtajan haudalle, sovittamaan kalvavaa omaatuntoansa ja\nrukoilemaan tuon onnettoman neidon kuolemattoman sielun puolesta.\nJääkää hyvästi, herra piispa!\"\n\nTuomas piispa oli syvästi liikutettuna. Tuo äkkiarvaamaton\nhengenvaara ja yhtä äkkiarvaamaton pelastus olivat valtaavasti\nvaikuttaneet hänen mieleensä.\n\n\"Ottakaa minutkin matkatoveriksenne, herra ritari!\" huudahti hän.\n\"Minäkin matkustan pyhän isän luoksi Roomaan ja sieltä Vapahtajan\npyhälle haudalle sovittamaan tehdyt pahat tekoni ja yhdistämään\nrukoukseni tuon murehtivan miehen rukouksiin! Minä en jaksa kauvemmin\nkantaa piispan hiippaa!\"\n\n\n\n"]