[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fxrz5s06uHm4oct9tx24UjyaAtjOV4qv9Z_5gQKVMvuA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":13,"language":14,"yearPublished":7,"yearPublishedTranslation":15,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1179,"Tuhat ja yksi yötä","N. N. (tekijä tuntematon)",null,"1179-n-n-tuhat-ja-yksi-yota","1179__N._N.__Tuhat_ja_yksi_yötä","lastenkirja",[12],"kansanperinne",[],"fi",1922,56833,368198,false,50754,[21,22],"Fairy tales","Tales -- Arab countries",[24],"Mythology, Legends & Folklore","\"Tuhat ja yksi yötä\" by Valfrid Hedman is a collection of Middle Eastern folktales compiled in the early 20th century. The work draws on the narrative tradition of tales narrated by the clever Scheherazade to delay her execution at the hands of the vengeful Sultan Shah-Riar. The stories include adventures of various characters, including a merchant, a fisherman, and the legendary figures of Sinbad and Aladdin, weaving themes of wisdom, fate, and morality through enchanting tales.  The opening portion of the collection sets the stage with the story of Shah-Riar and his brother, Shah-Zenan, who are both rulers with deep familial bonds. After Shah-Zenan discovers his wife's treachery, he tragically enacts revenge, leading Shah-Riar to resolve to marry a new woman each day, only to execute her the following morning due to distrust of women. The narrative introduces Sheherazade, the vizier's daughter, who offers herself to the Sultan in a bid to save the lives of the women from his wrath. Her cunning strategy of storytelling is highlighted during the initial chapters, exemplifying her intelligence and resourcefulness amidst dire circumstances. (This is an automatically generated summary.)",[27],"Hedman, Valfrid",240,"Itämainen satukokoelma sisältää Šeherazaden kertomia tarinoita, joiden avulla hän viivyttää tuomiotaan kuningas Shah-Riarin hovissa. Kokoelmaan kuuluu tunnettuja kertomuksia, kuten Sinbad Merenkulkijan purjehdusmatkat, Ali Baba ja neljäkymmentä ryöväriä sekä tarina Aladdinista.","'Tuhat ja yksi yötä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1179. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TUHAT JA YKSI YÖTÄ\n\nSuomeksi toimittanut\n\nValfrid Hedman\n\n\n\n\n\nHämeenlinna,\nKaristo Oy,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Johdanto.\n Aasi, härkä ja työmies.\n Kauppias ja henki.\n Ensimmäisen vanhuksen ja naarashirven tarina.\n Toisen vanhuksen ja kahden mustan koiran tarina.\n Kalastajan tarina.\n Kreikan kuninkaan ja lääkäri Dubanin tarina.\n Aviomies ja papukaija.\n Tarina rangaistusta visiiristä.\n Kalastajan myöhempiä seikkailuja.\n Mustain saarten nuoren kuninkaan tarina.\n Merenkulkija Sinbadin tarina.\n Sinbadin toinen retki.\n Sinbadin kolmas retki.\n Sinbadin neljäs retki.\n Sinbadin viides retki.\n Sinbadin kuudes retki.\n Sinbadin seitsemäs eli viimeinen retki.\n Kertomus prinssi Ahmedista ja Peri-Banusta.\n Ali Baba ja neljäkymmentä ryöväriä.\n Tarina Aladdinista ja taikalampusta.\n Kalifi Harun-al-Rashidin seikkailu.\n Baba Abdullahin tarina.\n Seid Numanin tarina.\n Hodsha Hassan Alhabbalin tarina.\n Bagdadilaisen kauppiaan ali Hodshan tarina.\n Tarina Abu Hassanista eli unestaan heränneestä.\n\n\n\n\nJohdanto\n\n\nSassanidien, Persian muinaisten kuninkaiden, aikakirjoissa kerrotaan,\nettä tässä mahtavassa suvussa oli ennen vanhaan hallitsija, jota\npidettiin aikansa oivallisimpana ruhtinaana. Hänen alamaisensa\nrakastivat häntä yhtä paljon hänen viisautensa ja ymmärtäväisyytensä\nvuoksi kuin hänen naapurinsa pelkäsivät häntä hänen urhoollisuutensa ja\nhyvin opetetun sotajoukkonsa tähden.\n\nHänellä oli kaksi poikaa. Vanhempi, Shah-Riar, oli kelvollinen\nvaltakunnan perijä, ja hänellä oli kaikki isänsä hyveet. Nuorempi,\nShah-Zenan, oli yhtä ansiokas prinssi.\n\nPitkän ja maineikkaan hallituskauden jälkeen kuningas kuoli, ja\nShah-Riar nousi valtaistuimelle. Shah-Zenan, joka valtakunnan lakien\nmukaan ei saanut mitään osuutta hallitukseen, ei lainkaan kadehtinut\nveljensä onnea, vaan päinvastoin koetti parhaansa mukaan olla hänelle\nmieliksi, mikä hänelle varsin helposti onnistuikin. Shah-Riar, joka\nluonnollisesti oli hellästi kiintynyt veljeensä, antoi prinssille Ison\nTartarian kuningaskunnan. Shah-Zenan matkusti heti ottamaan alueen\nhaltuunsa ja sijoitti hallitusistuimensa maan pääkaupunkiin\nSamarkandiin.\n\nKun he olivat eläneet kymmenen vuotta tapaamatta toisiaan Shah-Riar,\njoka oli kovin halukas kohtaamaan veljensä, päätti lähettää visiirinsä\nkutsumaan hänet hoviinsa. Visiirin saavuttua lähelle pääkaupunkia\nShah-Zenanille ilmoitettiin hänen tulostaan, ja Shah-Zenan meni häntä\nvastaan ylhäisimpien hoviherrojensa saattamana, jotka erikoisesta\nkunnioituksesta sulttaanin ministeriä kohtaan esiintyivät upeissa\npuvuissa. Tartarian kuningas otti lähettilään suurin riemunilmauksin\nvastaan ja tiedusti häneltä heti veljensä sulttaanin vointia.\n\nKun visiiri oli ilmoittanut hänelle, että itsevaltias oli terve,\nvisiiri mainitsi käyntinsä tarkoituksen. Shah-Zenan tuli kovin\nliikuttuneeksi ja vastasi:\n\n-- Viisas visiiri, sulttaani osoittaa minulle liian suuren kunnian.\nMikään ei voisi olla minulle mieluisempaa, sillä ikävöin yhtä\nkiihkeästi veljeäni kuin hän minua. Kuningaskunnassani vallitsee rauha,\nenkä tarvitse kuin kymmenen päivää valmistautuakseni matkalle\nkanssanne. Suotta siis asettuisitte niin lyhyeksi ajaksi kaupunkiini.\nPyydän teitä pystyttämään telttanne tänne, ja käsken toimittamaan\nteille kaikkea mitä seuralaisinenne tarvitsette.\n\nVisiiri suostui kernaasti. Tehtyään matkavalmistuksensa Shah-Zenan\nsanoi noiden kymmenen päivän kuluttua jäähyväiset vaimolleen\nkuningattarelle ja lähti saattueineen illalla kaupungista. Hän pystytti\nkuninkaallisen loistotelttansa visiirin teltan viereen ja puheli hänen\nkanssaan puoliyöhön asti. Haluten vielä kerran nähdä kuningattaren,\njota hän kiihkeästi rakasti, hän palasi vielä yksinään palatsiinsa,\njolloin hän sanomattomaksi surukseen tapasi vaimonsa hieromassa kauppaa\nvihollisten kanssa hänen kavaltamisestaan. Ennen kuin salaliittolaiset\nhavaitsivat hänen läsnäolonsa, onneton ruhtinas paljasti oikeutetun\nsuuttumuksensa kiihkossa käyrän sapelinsa, surmasi heidät ja paiskasi\nheidän ruumiinsa palatsia ympäröivään vallihautaan.\n\nKostettuaan rikollisille hän palasi telttaansa hiiskumatta sanaakaan\ntapahtumasta, käski panna teltat kokoon ja lähti ennen päivänkoittoa\nmatkalle patarumpujen ja muiden soittimien sävelten kaikuessa ja\ntäyttäessä riemulla jokaisen, paitsi kuningasta. Hän oli niin\nmurheissaan vaimonsa petollisuudesta, että hänet valtasi ääretön\nsynkkämielisyys joka masensi häntä koko matkan ajan.\n\nKun hän lähestyi Persian pääkaupunkia, sulttaani Shah-Riar tuli\nhovilaisineen häntä vastaan. Ruhtinaat olivat ylen iloiset nähdessään\ntoisensa. Laskeuduttuaan satulasta he molemminpuolisten syleilyjen ja\nmuiden hellyyden- ja kunnianosoitusten jälkeen nousivat taas ratsaille\nja ajoivat kaupunkiin kansan riemuhuutojen kaikuessa. Sulttaani saattoi\nveljensä tälle valmistettuun asuntoon, palatsiin jonka vain puutarha\nerotti hänen omastaan. Se oli sitä upeampi, koska se oli varattu\njuhlahuoneistoksi julkisia kemuja ja muita hovin huvituksia varten.\n\nShah-Riar jätti heti Tartarian kuninkaan yksikseen, jotta tämä saisi\naikaa kylpemiseen ja puvun vaihtamiseen. Niin pian kuin kuningas oli\nnäistä puuhista suoriutunut, sulttaani palasi hänen luokseen, ja\nmolemmat ruhtinaat istuutuivat yhdessä sohvalle ja rupattelivat\nhauskasti, kuten veljeksiltä pitkän eron jälkeen saattoi odottaakin.\nKun illallisen aika tuli, he aterioivat yhdessä ja jatkoivat vielä\nkeskusteluaan, kunnes Shah-Riar huomasi että jo oli varsin myöhä ja\njätti veljensä lepäämään.\n\nOnneton Shah-Zenan meni vuoteeseensa, mutta vaikka keskustelu veljen\nkanssa oli vähäksi aikaa vaimentanut hänen suruaan, se palasi nyt\nentistä kiihkeämpänä, niin että hän tarpeellisen levon asemesta kiusasi\nitseään katkerilla ajatuksilla. Hänen vaimonsa petoksen kaikki\nyksityiskohdat välähtivät jälleen hänen mieleensä niin elävinä että hän\noli kuin järjiltään. Koska hän ei kyennyt nukkumaan, hän nousi ja\nantautui murheellisten ajatusten valtaan, ja ne painoivat hänen\nkasvoihinsa leiman joka ei voinut jäädä sulttaanilta huomaamatta.\nVeljensä synkkämielisyydestä huolestuneena Shah-Riar yritti huvittaa\nhäntä joka päivä uusilla viehätyksillä ja loistavan upeilla\njuhlapidoilla. Mutta kaukana siitä, että ne olisivat tuottaneet\npoloiselle lohtua, ne vain enensivät hänen suruaan.\n\nKun Shah-Riar eräänä päivänä oli järjestänyt suuren metsästysretken\nparin päivän matkan päähän hallituskaupungistaan, paikkaan jossa vilisi\npeuroja, Shah-Zenan pyysi häntä sallimaan hänen jäädä pois, koska hänen\nterveytensä ei sallinut että hän lähtisi mukaan. Sulttaani, joka ei\ntahtonut millään tavoin pakottaa häntä, antoi hänen menetellä mielensä\nmukaan ja lähti eräretkelle ylimystensä kanssa. Kun Tartarian kuningas\noli jäänyt yksikseen, hän sulkeutui kammioonsa ja istahti puutarhan\npuolisen ikkunan luo. Tästä paikasta, josta hän saattoi itse näkymättä\nkatsella ulos, hän pian havaitsi jotakin joka kokonaan kiinnitti hänen\nhuomionsa. Salaovi avautui sulttaanin palatsista, ja siitä astui ulos\nuseita henkilöitä joiden joukosta saattoi helposti erottaa\nsulttaanittaren hänen majesteettisesta ilmeestään. Ruhtinatar, joka\narveli Tartarian kuninkaan lähteneen metsästämään veljensä sulttaanin\nkanssa, tuli seuralaisineen hänen huoneensa ikkunoiden läheisyyteen, ja\nkuningas kuuli hänen keskustelevan petoksesta kumppaniensa kanssa.\n\nVeljen puolison halpamaisuus täytti Tartarian kuninkaan mielen\nmonenlaisilla mietteillä. Kuinka vähän syytä minulla olikaan, hän\ntuumi, luulotella itseäni kaikkia muita onnettomammaksi! Nähtävästi on\nkaikkien mahtavien ja korkeassa asemassa olevien välttämättömänä\nkohtalona että heidän kunniaansa ja valta-asemaansa vastaan\njuonitellaan. Olen siis aika hupsu, kun tapan itseni murheella. Päätän\nettä näin yleislaatuisen onnettomuuden muisteleminen ei enää koskaan\nsaa häiritä rauhaani.\n\nSiitä hetkestä hän ei enää huolinut tuskitella. Hän pyysi tuomaan\nillallisensa, söi paremmalla ruokahalulla kuin mitä hänellä oli ollut\nSamarkandista lähdettyään ja kuunteli hiukan viehättyneenäkin laulua ja\nsoittoa, jota oli varattu hänen viihdykkeekseen aterian ajaksi.\n\nSen jälkeen hän oli yhä varsin hilpeä. Kuultuaan että sulttaani oli\npalaamassa pääkaupunkiinsa hän meni veljeään vastaan ja lausui\nkohteliaat tervehdyksensä hyvin iloisella äänellä.\n\nShah-Riar, joka oli odottanut tapaavansa hänet samassa mielentilassa\njohon hän oli pari päivää sitten jäänyt, tuli ylen iloiseksi nähdessään\nhänet hilpeänä. -- Rakas veli, hän sanoi, -- kiitän taivasta\nmuutoksesta, joka sinussa on minun poissaollessani tapahtunut. Olehan\nhyvä ja kerro miksi olit niin alakuloinen ja miksi et enää ole.\n\nTartarian kuningas oli hetkisen vaiti ikään kuin miettien ja\nsuunnitellen mitä vastaisi. Vihdoin hän virkkoi: -- Sinä olet minun\nsulttaanini ja herrani, mutta salli minun kuitenkin olla vastaamatta\nkysymykseesi.\n\n-- En salli, rakas veli, sulttaani sanoi, -- sinun pitää vastata\nminulle. En tyydy kieltäytymiseen.\n\nKun Shah-Zenan ei voinut vastustaa näitä hartaita pyyntöjä, hän lausui.\n-- No sitten, veli, täytän toivomuksesi, koska niin käsket. Ja hän\nkertoi sulttaanille Samarkandin kuningattaren petollisuudesta. -- Tämä,\nhän sanoi, -- oli murheeni aiheena. Eikö minulla mielestäsi ollut\nkyllin syytä alakuloisuuteen?\n\n-- Oi, veli hyvä, sulttaani huudahti, -- minkä kauhean tapauksen\nminulle kerroitkaan! Annan sinulle hyväksyvän tunnustukseni siitä että\nrankaisit itsesi ja valtakuntasi kavaltajia. Kukaan ei voi moittia\nsinua teostasi. Se oli oikein, ja jos asia olisi minua koskenut,\nolisin tuskin ollut yhtä kohtuullinen. Nyt en enää ihmettele\nsurumielisyyttäsi. Sellainen seikka koskee liian kipeästi ja on liian\nnöyryyttävä ollakseen järkyttämättä mieltäsi. Voi taivas, mikä\nmerkillinen seikkailu! Mutta minun on kiitettävä Allahia, joka on\nsuonut sinulle lohdutusta. Ja koska en epäile, että lohduttautumiseesi\non riittävät syynsä, niin olehan hyvä ja kerro mikä sen aiheutti äläkä\nsalaa mitään.\n\nShah-Zenan ei ollut tässä kohdin yhtä helposti taivutettavissa kuin\näskeisessä, koska hän ajatteli veljeään. Mutta kun hänen täytyi myöntyä\ntämän hartaisiin pyyntöihin, hän kertoi vihdoin sattumalta kuulemansa\nkeskustelun. -- Sen jälkeen, hän jatkoi, -- uskoin, että kaikki naiset\novat luonteeltaan petollisia. Näin ajatellessani minusta näytti\nkäsittämättömältä heikkoudelta miesten puolelta, että he lainkaan\nluottavat naisten uskollisuuteen. Tämä miete toi monta muuta mukanaan.\nSanalla sanoen katsoin parhaaksi olla omasta puolestani asiasta enempää\nhuolehtimatta ja varoittaa sinua ehkäistäksesi sulttaanittaren aikeet.\n\nKuullessaan veljensä kertomat hirveät uutiset sulttaani joutui\nhillittömän raivon valtaan ja antoi heti määräyksen sulttaanittaren ja\nhänen vehkeilykumppaniensa teloittamisesta.\n\nAnkaran toimenpiteen jälkeen ja vakuuttuneena siitä että kehenkään\nnaiseen ei voinut luottaa, hän päätti ehkäistäkseen vastaisten\nvaimojensa uskottomuuden naida yhden joka päivä ja kuristuttaa hänet\nseuraavana aamuna kuoliaaksi. Laadittuaan itselleen tämän julman lain\nhän vannoi panevansa sen täytäntöön heti kun Tartarian kuningas oli\nmatkustanut. Pian veli sanoikin hänelle jäähyväiset ja lähti upeilla\nlahjoilla kuormitettuine juhtineen paluumatkalleen.\n\nKun Shah-Zenan oli lähtenyt hovista, Shah-Riar ilmoitti päätöksensä\nsuurvisiirille ja käski tätä hankkimaan hänelle uuden vaimon joka\npäivä. Mitä vastahakoisuutta visiiri lienee käskyjen toimeenpanemisesta\ntuntenutkin, täytyihän hänen alistua, koska oli velvollinen sokeasti\ntottelemaan herraansa sulttaania. Niinpä sitten tuotiinkin sulttaanille\njoka päivä uusi neitsyt puolisoksi, ja joka aamu uusi vaimo murhattiin.\n\nKun tieto ennen kuulumattomasta julmuudesta levisi pääkaupunkiin, se\nsynnytti yleisen hämmennyksen, eikä kuulunut muuta kuin itkua ja\nvalitusta. Täällä vuodatti isä kyyneleitä lohduttomassa murheessaan\ntyttärensä menetyksestä, tuolla hellät äidit peläten kaunoistensa\njoutuvan saman kohtalon uhreiksi täyttivät ilman voivotuksillaan ja\nsurullisia aavistuksiaan ilmaisten. Ylistysten ja siunausten asemesta,\njoita sulttaani oli tähän asti alamaisiltaan saanut, nämä syytivätkin\nnyt suustaan pelkkiä sadatuksia.\n\nSuurvisiirillä, joka kuten jo mainittiin oli kauhean ja alati jatkuvan\nvääryyden vastahakoisena toimeenpanijana, oli kaksi tytärtä. Vanhemman\nnimi oli Sheherazade ja nuoremman Dinarzade. Jälkimmäinen oli hyvin\nsivistynyt ja lahjakas, mutta edellinen oli rohkeudeltaan, älyltään ja\nterävältä vaistoltaan äärettömästi sukupuoltaan korkeammalla. Hän oli\nlukenut paljon, ja hänellä oli niin ihmeellinen muisti että hän ei\nmilloinkaan unohtanut lukemaansa. Hän oli menestyksellisesti\nharrastanut filosofiaa, lääketiedettä, historiaa ja kaunotieteitä, ja\nhänen runoelmansa voittivat sen ajan parhaiden kirjailijoiden\nsepitykset. Sitä paitsi hän oli täydellinen kaunotar, ja kaikkien hänen\navujensa kruununa oli moitteeton hyveellisyys.\n\nVisiiri rakasti intohimoisesti tytärtään joka oli niin suuressa määrin\nhänen hellyytensä arvoinen.\n\nKun he eräänä päivänä keskustelivat, tyttö sanoi: -- Isä, minun on\npyydettävä sinulta erästä suosiota, ja anon nöyrästi, että suostuisit\nsiihen.\n\n-- Minä en kiellä, visiiri vastasi, -- kunhan se vain on oikeamielinen\nja järkevä.\n\n-- Sen oikeudesta, neitonen selitti, -- ei voi olla epäilystäkään,\nkuten voit päätellä vaikutteesta joka minut pakottaa pyyntöni\nesittämään. Haluan tehdä lopun raakamaisuudesta, jota sulttaani\nharjoittaa kaupungin perheitä kohtaan. Tahdon karkottaa tuskalliset\naavistukset, joita niin monet äidit tuntevat peläten menettävänsä\ntyttärensä kamalalla tavalla.\n\n-- Suunnitelmasi, tyttäreni, visiiri vastasi, -- on sangen kiitettävä.\nMutta paha jota tahtoisit lääkitä näyttää minusta parantumattomalta.\nMillä tavoin aiot panna tuumasi täytäntöön?\n\n-- Isä, Sheherazade virkkoi, -- koska sulttaani sinun välitykselläsi\nvalitsee joka päivä uuden aviovaimon, niin minua kohtaan tuntemasi\nhellyyden nimessä rukoilen sinua hankkimaan minulle kunnian päästä\nhänen puolisokseen.\n\nVisiiri ei voinut kuunnella kauhistumatta.\n\n-- Voi taivas, hän huudahti suuttuneena, -- oletko menettänyt järkesi,\ntyttö, kun teet niin vaarallisen pyynnön? Tunnet sulttaanin valan.\nTahtoisitko siis, että tarjoan sinut hänelle? Ajattele toki mihin\nvaaraan varomaton intosi vie sinut.\n\n-- Tiedän kyllä, rakas isä, vaaran johon antaudun, hyveellinen tytär\nvastasi, -- mutta se ei pelota minua. Jos joudun turmioon, kuolemani on\nkunniakas. Jos taas menestyn aikeessani, teen maalleni tärkeän\npalveluksen.\n\n-- Ei, ei, visiiri kielsi, -- millä tahansa yritätkin taivutella minua\nsallimaan sinun heittäytyä sellaiseen välittömään vaaraan, älä\nkuvittelekaan, että koskaan suostun siihen. Kun sulttaani käskee minua\ntyöntämään tikarini sydämeesi, minun täytyy totella, ja mikä katkera\ntehtävä se isälle onkaan! Jollet pelkääkään kuolemaa, älä toki tuota\nminulle sitä haikeata surua, että minun täytyy tahrata käteni sinun\nvereesi.\n\n-- Pyydän vielä kerran, isä, Sheherazade rukoili, -- että suot minulle\nanomani suosion.\n\n-- Sinun itsepäisyytesi, visiiri tiuskaisi, -- saa minut vihastumaan.\nMiksi tahdot syöksyä päätähavin turmioon? Ne jotka eivät kykene\nnäkemään vaarallisen yrityksen loppua eivät koskaan voi suoriutua siitä\nonnellisesti. Pelkään että sinulle käy samoin kuin aasille joka vietti\nhyviä päiviä, mutta ei voinut tyytyä osaansa.\n\n-- Kuinka aasille sitten kävi, Sheherazade kysyi.\n\n-- Kerron sinulle, visiiri vastasi, -- jos tahdot kuunnella.\n\n\n\n\nAasi, härkä ja työmies\n\n\nEräällä hyvin varakkaalla kauppiaalla oli useita maataloja, joissa hän\npiti suuren joukon kaikenlaista karjaa. Hänellä oli kyky ymmärtää\neläinten kieltä, mutta sillä ehdolla ettei hän kuoleman uhalla\ntulkitsisi sitä kenellekään. Hän piti samassa tallissa härkää ja aasia.\nEräänä päivänä, kun hän oli niiden lähettyvillä, hän kuuli härän\nlausuvan aasille:\n\n-- Kuinka onnellinen sinä mielestäni oletkaan, kun ajattelen\nnauttimaasi mukavuutta ja sitä vähäpätöistä työtä jota sinulta\nvaaditaan. Sinut suitaan ja pestään huolellisesti, sinulle tuodaan\nhyvin puhdistettua viljaa ja raikasta lähdevettä. Sinun tärkeimpänä\ntoimenasi on kantaa isäntäämme kauppiasta, kun hänellä on jokin pieni\nmatka tehtävänä, ja muutoinhan viettäisitkin elämäsi aivan joutilaana.\nMinun kohtaloni on yhtä surkuteltava kuin sinun on onnellinen. Tuskin\non aamu sarastanut, kun minut valjastetaan auran eteen ja pakotetaan\nraatamaan iltaan asti. Se väsyttää minua niin, että voimani toisinaan\naivan uupuvat. Takanani kävelevä kyntömieskin pieksee minua alinomaa.\nNahkani on aivan kesinyt auran vetämisestä. Ja kun olen ahertanut\nvarhaisesta aamusta myöhään iltaan ja minut tuodaan talliin, minulle\nannetaan syötäväksi vain kehnoa ruokaa ja sitäkin riittämättömästi.\nNäet siis, että minulla on syytä kadehtia sinun osaasi.\n\nAasi ei keskeyttänyt härän puhetta, ja vastasi sen vaiettua:\n\n-- Ne jotka nimittivät sinua typeräksi eläimeksi eivät valehdelleet.\nOlet liian yksinkertainen. Sallit viedä itsesi minne vain tahdotaan\netkä osoita minkäänlaista päättäväisyyttä. Mutta sinua ei kohdeltaisi\nsiten, jos sinulla olisi yhtä paljon rohkeutta kuin voimaa. Mikset tee\nvastarintaa, kun tulevat kytkemään sinut talliin? Miksi et puske heitä\nsarvillasi ja osoita suuttumustasi polkemalla jalkaasi? Ja mikset\npelotakin heitä äänekkäällä mylvinällä? Luonto on varustanut sinut\nkeinoilla joilla voit vaatia itsellesi kunnioitusta, mutta et käytä\nniitä. Sinulle tuodaan huonoja papuja ja pehkaantuneita olkia. Älä syö\nniitä, haistele vain ja jätä ne koskematta. Jos noudatat minun\nneuvoani, saat pian kokea muutoksen josta kiität minua.\n\nHärkä otti aasin neuvon tarkoin varteen ja myönsi olevansa sille hyvin\nkiitollinen.\n\nVarhain seuraavana aamuna työmies meni noutamaan härkää. Hän valjasti\nsen auran eteen ja vei sen tavanmukaiseen raadantaan. Mutta härkä, joka\nei ollut unohtanut aasin neuvoa, temppuili ja kiukutteli kaiken päivää,\nja kun kyntäjä illalla talutti sen takaisin tallille ja alkoi sitoa\nsitä kiinni, pahankurinen eläin ei ojentanutkaan nöyrästi päätään,\nkuten oli tottunut tekemään, vaan oli itsepintainen ja perääntyi\nvihaisesti mylvien. Sitten se hyökkäsi työmiestä kohti kuin aikoen\npuskea häntä. Sanalla sanoen, se teki kaikki mitä aasi oli sille\nneuvonut.\n\nSeuraavana päivänä kyntäjä tuli tapansa mukaan noutamaan härkää työhön,\nmutta havaitessaan hinkalon olevan täynnä papuja, edellisenä iltana\ntuomansa oljet koskematta ja härän makaamassa koivet ojossa lattialla\nomituisesti läähättäen, hän luuli sen tulleen sairaaksi, sääli sitä ja\najatellen, ettei ollut sopivaa viedä sitä työhön, meni heti\nilmoittamaan isännälle juhdan tilasta. Kauppias, joka oivalsi härän\nnoudattaneen aasin häijyä neuvoa, päätti rangaista aasia ja käski\npeltomiestä panemaan sen ikeeseen härän asemesta ja teettämään sillä\noikein kovasti työtä. Niin renki tekikin. Aasin täytyi vetää auraa koko\nse päivä, ja työ väsytti poloista sitä enemmän, koska se oli siihen\ntottumaton. Sitäpaitsi sitä oli niin ankarasti piesty, että se\npalattuaan tuskin kykeni seisomaan jaloillaan.\n\nHärällä oli sillä välin hyvin hauskaa. Se söi suuhunsa kaikki mitä sen\nhinkalossa oli ja lepäsi koko päivän. Se riemuitsi kun oli noudattanut\naasin neuvoa, siunasi toveriaan tuhanteen kertaan sen osoittamasta\nystävällisyydestä eikä laiminlyönyt lausua julki kiitollisuuttaan, kun\naasi oli palannut. Aasi ei vastannut mitään, sen voimat olivat niin\nuupuneet että se lysähti puolikuolleena pilttuuseensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTässä suurvisiiri kääntyi Sheherazaden puoleen ja sanoi:\n\n-- Sinä olet aivan kuin tuo aasi. Erheellinen menettelysi syöksisi\nsinut surman suuhun. Tottele neuvoani, pysy levollisena äläkä kiirehdi\nkuolemaasi.\n\n-- Isä, Sheherazade vastasi, -- kertomasi esimerkki ei saa minua\nmuuttamaan päätöstäni. En lakkaa kiusaamasta sinua ennen kuin esität\nminut sulttaanille hänen morsiamenaan.\n\nHavaitessaan tyttären pysyvän vaatimuksessaan visiiri vastasi:\n\n-- Koska yhä olet itsepäinen, minun täytyy kohdella sinua samaan tapaan\nkuin äsken mainitsemani kauppias vähän myöhemmin menetteli vaimonsa\nkanssa.\n\nJa visiiri jatkoi kertomustaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauppias, joka käsitti, että aasi oli kurjassa kunnossa, halusi tietää\nmitä sen ja härän välillä tapahtui. Hän lähti sen vuoksi ulos\nkuutamossa vaimonsa seurassa ja istahti tallin seinustalle. Pian hän\nkuuli aasin lausuvan härälle:\n\n-- Toveri, sanohan minulle, mitä aiot tehdä aamulla, kun työmies tuo\nsinulle ruokaa?\n\n-- Mitäkö minä tekisin, härkä virkkoi. -- Menettelen edelleenkin\nopetuksesi mukaan.\n\n-- Varo tekemästä niin, aasi vastasi, -- se on sinulle turmioksi.\nSaapuessani kotiin tänä iltana kuulin isäntämme kauppiaan lausuvan\njotakin, joka saa minut vapisemaan puolestasi.\n\n-- Mitä sinä kuulit, härkä kysyi. -- Jos minua vähänkin rakastat, älä\nsalaa minulta mitään.\n\n-- Isäntämme, aasi vastasi, -- puhui tähän tapaan rengille: \"Koska\nhärkä ei syö eikä kykene työhön, aion teurastuttaa sen huomenna. Muista\nsiis lähettää hakemaan teurastaja.\" Tämä minulla oli sinulle\nkerrottavana, aasi puhui. -- Huoleni sinun elämästäsi ja ystävyyteni\nsinua kohtaan pakottivat minut ilmoittamaan sen sinulle ja antamaan\nsinulle uusia neuvoja. Heti kun sinulle tuodaan leseesi ja olkesi,\nnouse ja syö ahneesti. Sillä silloin isäntämme arvelee sinun toipuneen\nja peruuttaa epäilemättä määräyksensä sinun tappamisestasi. Mutta jos\nmenettelet toisin, sinut varmasti teurastetaan.\n\nPuheella oli aasin tarkoittama vaikutus. Härkä säikähti kauheasti ja\nmylvi pelosta. Kauppias, joka oli hyvin tarkkaavaisesti kuunnellut\nkeskustelua, purskahti äänekkääseen nauruun, mikä suuresti kummastutti\nhänen vaimoaan.\n\n-- Ukkoseni, hän virkkoi, -- sanohan minulle, miksi naurat noin\nsydämestäsi, jotta voin nauraa kanssasi.\n\n-- Eukkoseni, aviomies vastasi, -- sinun täytyy tyytyä vain\nkuuntelemaan minun nauruani. En voi täyttää pyyntöäsi. Voin ainoastaan\nilmoittaa, että nauroin sille mitä aasimme vastikään sanoi härälle.\nLoppu on salaisuus jota minulla ei ole lupa ilmaista.\n\n-- Mikä, vaimo kysyi, -- estää sinua ilmaisemasta salaisuutta?\n\n-- Jos kerron sen sinulle, mies vastasi, -- hukkaan elämäni.\n\n-- Sinä vain teet pilkkaa minusta, vaimo huudahti. -- Se mitä minulle\nuskottelet ei voi olla totta. Jollet heti ilmoita minulle miksi nauroit\nja kerro mitä härkä ja aasi puhuivat toisilleen, vannon kautta taivaan\netten enää elä kanssasi.\n\nNäin puhuttuaan hän palasi huoneeseen ja istahdettuaan nurkkaan itki\nsiellä kaiken yötä. Kun hänen miehensä seuraavana aamuna näki hänen yhä\nolevan samassa mielentilassa, hän sanoi, että vaimo oli perin hupsu\nrasittaessaan itseään tuolla tavoin murheella. Asian tietäminen, hän\nselitti, ei ollut vaimolle lainkaan tärkeätä, jota vastoin sen\nsalassapitäminen oli hänelle itselleen perin tähdellistä. -- Sen\nvuoksi, mies lisäsi, -- pyydän ettet enää ajattele sitä.\n\n-- Ajattelen sitä yhä niin paljon, vaimo vastasi, -- etten lakkaa\nitkemästä ennen kuin olet tyydyttänyt uteliaisuuteni.\n\n-- Mutta vakuutan sinulle ihan tosissani, mies sanoi, -- että typerään\nja varomattomaan pyyntöösi suostuminen maksaisi minun henkeni.\n\n-- Tapahtukoon mitä tapahtuu, toinen tiukkasi, -- mutta vaadin sitä\nkuitenkin.\n\n-- Huomaan olevan mahdotonta palauttaa sinua järkiisi, kauppias jatkoi,\n-- ja koska aavistan, että itsepäisyydelläsi aiheutat oman kuolemasi,\nkutsun sisälle lapsesi, jotta he näkevät sinut vielä sitä ennen.\n\nHän siis kutsui lapset ja lähetti noutamaan vaimonsa isän, äidin ja\nmuut sukulaiset. Kun he olivat saapuneet ja kuulleet syyn miksi heidät\noli kutsuttu, he tekivät voitavansa vakuuttaakseen vaimolle, että hän\noli väärässä, mutta siitä ei lähtenyt apua. Vaimo sanoi mieluummin\nkuolevansa kuin antavansa miehelleen periksi. Kun hänen lapsensa\nnäkivät että häntä ei millään voitu parantaa myrtyneestä\nmielentilastaan he itkivät katkerasti. Kauppias itse oli\nmenettämäisillään järkensä ja melkein valmis uhraamaan oman henkensä\npelastaakseen vaimonsa jota hän vilpittömästi rakasti.\n\n-- Kuulehan edelleen, tyttäreni, visiiri jatkoi Sheherazadelle, --\ntuolla kauppiaalla oli viisikymmentä kanaa ja yksi kukko sekä koira,\njoka huolellisesti tarkkasi kaikkea mitä tapahtui. Kun kauppias, kuten\nsanoin mietti mitä oikeastaan olisi tehtävä, hän kuuli koiran kertovan\nkukolle surkeasta tilanteesta, johon niiden isäntäpoloinen oli\njoutunut.\n\n-- Mitä, onko isäntämme niin typerä, kukko huudahti.\n\n-- Hänellä on vain yksi vaimo, eikä hän osaa sitä hallita. Minä taas,\njolla niitä on viisikymmentä, teetän niillä kaikilla mitä vain haluan.\nOttakoon hän kepin ja rusikoikoon vaimoaan kelpo lailla, niin takaan\nettä akka tulee järkiinsä ja lakkaa kiusaamasta häntä ilmoittamaan mitä\nhän ei saa sanoa.\n\nKauppias otti kepin, meni vaimonsa luo ja peittosi häntä niin\nnapakasti, että toinen parkui:\n\n-- Riittää, puolisoni, riittää! Herkeä jo! En koskaan enää utele sitä\nsinulta.\n\nKun mies huomasi, että eukko katui sopimatonta uteliaisuuttaan hän\nlakkasi pieksemästä ja avasi oven. Vaimon sukulaiset ja ystävät\ntulivat sisään ja havaitsivat ilokseen että vaimo oli parantunut\nitsepäisyydestään ja onnittelivat aviomiestä hänen oivallisesta\nkeinostaan jolla hän oli palauttanut vaimon järkiinsä.\n\n-- Tyttäreni, suurvisiiri lisäsi, -- sinä ansaitset samanlaista\nkuritusta kuin kauppias käytti vaimonsa ojennukseksi.\n\n-- Isä, Sheherazade vastasi, -- Älä pahastu, vaikka yhä pysyn\naikeessani. Tuon naisen tarina ei liikuta minua lainkaan. Voisin kertoa\nsinulle monta muuta osoittaakseni sinulle, että sinun ei pitäisi\nvastustaa tuumaani. Sitä paitsi, suo minulle anteeksi, että vakuutan\nvastustuksesi olevan turhaa. Jos isänrakkautesi estää sinua myöntymästä\npyyntööni, menen itse tarjoutumaan sulttaanille.\n\nKun isä näki, että tytär oli taipumaton, hän mukautui vihdoin kiihkeään\npyyntöön, ja vaikka hän olikin kovin murheissaan, kun ei voinut saada\ntytärtä luopumaan turmiollisesta päähänpistosta, hän meni heti\nilmoittamaan sulttaanille tuovansa hänelle ensi yöksi Sheherazaden.\n\nSulttaani kummastui kovin uhrauksesta jonka suurvisiiri tarjoutui\ntekemään. -- Kuinka, hän sanoi, -- saatoit päättää tuoda minulle oman\ntyttäresi?\n\n-- Teidän majesteettinne, visiiri vastasi, -- tyttö tarjoutuu teille\nitse. Häntä odottava surullinen kohtalo ei voinut pelottaa häntä. Siitä\nkunniasta että saa olla yhden yön teidän majesteettinne puolisona hän\non valmis uhraamaan henkensä.\n\n-- Mutta älä vain toimi minkään harhakuvitelman vallassa, visiiri,\nsulttaani sanoi. -- Kun huomenna aamulla jätän Seherazaden sinun\nkäsiisi, vaadin että surmaat hänet. Jos laiminlyöt sen, vannon että\nsaat vastata omalla hengelläsi.\n\n-- Teidän majesteettinne, visiiri vastasi, -- vaikka olenkin hänen\nisänsä, niin takaan että käteni uskollisesti panee toimeen käskynne.\n\nKun suurvisiiri palasi tyttärensä luo, tämä kiitti isäänsä että isä oli\ntäyttänyt hänen pyyntönsä, ja havaitessaan visiirin olevan murheen\nmurtama hän sanoi toivovansa, että isän ei koskaan tarvitsisi katua\nhänen naittamistaan sulttaanille, vaan että hän päinvastoin saisi\nelinikänsä riemuita myöntymyksestään.\n\nTytön oli somistauduttava saapuakseen itsevaltiaan eteen. Ennen\nlähtöään hän vei Dinarzade-siskonsa syrjään ja sanoi hänelle:\n\n-- Rakas sisar, tarvitsen apuasi hyvin tärkeässä asiassa ja pyydän,\nettet kiellä sitä minulta. Isä vie minut kohta sulttaanin luo. Älä\nhätkähdä, vaan kuuntele minua kärsivällisesti. Heti kun olen hänen\nmakuukammiossaan, pyydän että hän sallii sinun tulla aikaisin aamulla\nluokseni, jotta saan nauttia seurastasi tunnin, pari ennen kuin sanon\nsinulle hyvästi ja käyn kuolemaan. Jos sulttaani myöntää minulle sen\nsuosion kuten toivon, niin muista, että vähän aikaa saapumisesi jälkeen\nlausut minulle tähän tapaan: \"Sisar pyydän, että ennen kuin jätät\nminut, minkä täytyy pian tapahtua, kertoisit minulle jonkin niistä\nmonista huvittavista tarinoista joita olet niin usein jutellut.\" Alan\nheti kertoa sinulle tarinaa ja toivon sillä tavoin vapauttavani\npääkaupungin surusta, jonka vallassa se nykyisin on.\n\nDinarzade vastasi mielihyvin tekevänsä mitä sisar häneltä pyysi.\n\nSuurvisiiri vei Sheherazaden palatsiin ja poistui saatettuaan hänet\nsulttaanin huoneeseen. Heti kun itsevaltias oli jäänyt kahdenkesken\nneitosen kanssa, hän käski tätä riisumaan hunnun kasvoiltaan. Hän\nhavaitsi tytön niin kauniiksi että joutui ylen ihastuksiinsa.\nNähdessään hänellä olevan kyyneleet silmissä hän kysyi syytä siihen. --\nTeidän majesteettinne, Sheherazade vastasi, -- minulla on sisar, joka\nminua hellästi rakastaa. Toivoisin että hänen sallittaisiin tulla\naamulla varhain tähän huoneeseen, jotta voisin nähdä hänet ja vielä\nkerran sanoa hänelle jäähyväiset. Suvaitseeko teidän majesteettinne\nsuoda minulle sen lohdutuksen, että saan antaa hänelle tämän viimeisen\ntodistuksen rakkaudestani?\n\nShah-Riar suostui pyyntöön. Dinarzade saapui seuraavana päivänä tuntia\nennen aamunkoittoa eikä laiminlyönyt noudattaa sisarensa määräystä.\n\n-- Rakas sisko, hän huudahti, -- ennenkuin jätän sinut, mikä tapahtuu\nvarsin pian, pyydän sinua kertomaan minulle jonkin niistä hauskoista\nsaduista joita tiedät niin paljon. Tämähän olisi viimeinen kerta\njolloin saan sen ilon.\n\nSen sijaan että olisi vastannut sisarelleen, Sheherazade kääntyi\nsulttaanin puoleen lausuen: -- Salliiko teidän majesteettinne minun\ntehdä sisarelleni mieliksi?\n\n-- Hyvin kernaasti, sulttaani vastasi. Sheherazade pyysi sisarta\nkuuntelemaan ja kääntyen Shah-Riariin päin jutteli tähän tapaan:\n\n\n\n\nKauppias ja henki\n\n\nOli kerran kauppias jolla oli paljon omaisuutta: maata, tavaraa ja\nrahoja. Eräänä päivänä, kun hänen oli lähdettävä tärkeän asian vuoksi\npitkälle matkalle, hän nousi ratsun selkään ja otti mukaansa korpuilla\nja taateleilla täytetyn laukun, koska oli kuljettava laajan erämaan\npoikki jossa ei ollut minkäänlaista muonaa saatavissa. Hän saapui ilman\nseikkailuja matkansa perille, ja toimitettuaan asiansa hän lähti\njälleen ratsastamaan kotiin.\n\nMatkansa neljäntenä päivänä hän tunsi auringon kuumuuden niin\nrasittavaksi, että hän poikkesi tieltä virkistäytyäkseen puiden\nsiimeksessä, joiden juurelta kuului kirkkaan lähteen solinaa.\nAstuttuaan hevosensa selästä hän sitoi sen kiinni oksaan, istuutui\nlähteen reunalle ja otti laukustaan muutamia korppuja ja taateleita.\nHedelmiään syödessään hän viskeli niiden kiviä huolimattomasti sinne\ntänne. Ateriansa päätettyään hän hyvänä muslimina pesi kätensä,\nkasvonsa ja jalkansa sekä ryhtyi lukemaan rukouksiaan. Ennen kuin hän\noli päättänyt hartautensa ja noussut polvistuvasta asennostaan, hän\nnäki hirvittävän ison hengen tulevan raivostuneena häntä kohti ja\nheiluttelevan sapelia kädessään.\n\nHenki puhutteli häntä kauhealla äänellä.\n\n-- Nouse, jotta voin surmata sinut tällä sapelilla, kuten sinä olet\nsurmannut poikani, se lausui ja säesti sanojaan hirvittävällä\nkarjunnalla. Säikähtyneenä yhtä paljon hirviön kamalasta ulkonäöstä\nkuin sen uhkauksestakin kauppias vastasi vavisten: -- Kuinka olen\nvoinut surmata poikasi? En ole koskaan tuntenut häntä, en koskaan\nnähnyt.\n\n-- Etkö sinä tänne tultuasi, henki kysyi, -- ottanut taateleita\nlaukustasi ja syödessäsi viskellyt niiden kiviä sinne tänne?\n\n-- Menettelin kyllä niin kuin sanot, kauppias vastasi, -- sitä en voi\nkieltää.\n\n-- Viskellessäsi kiviä sinne tänne, henki jatkoi, -- poikani kulki\nohitse, ja sinä nakkasit taatelinkiven hänen silmäänsä, ja se tappoi\nhänet. Sen vuoksi minun täytyy tappaa sinut.\n\n-- Armoa, armoa, hyvä herra, huudahti kauppias.\n\n-- Ei mitään armoa, ei anteeksiantoa, henki tiuskaisi. -- Eikö ole\noikein surmata se, joka on surmannut toisen?\n\n-- Sen kyllä myönnän, kauppias vastasi, -- mutta en ole tappanut\npoikaasi, ja jos olenkin, tein sen tietämättäni ja kaikessa\nviattomuudessani. Anon siis, että suot minulle anteeksi ja sallit minun\nelää.\n\n-- Ei, ei, väitti henki pysyen päätöksessään, -- minun täytyy surmata\nsinut, koska sinä olet surmannut poikani. Se tarttui kauppiaan\nkäsivarteen ja paiskasi hänet suulleen maahan ja kohotti käyräsapelinsa\nkatkaistakseen hänen päänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNämä sanat lausuttuaan ja havaittuaan päivän valjenneen sekä tietäen,\nettä sulttaani aamulla varhain meni rukoilemaan ja neuvostonsa\nistuntoon, Sheherazade keskeytti kertomuksensa.\n\n-- Rakas sisko, Dinarzade virkkoi, -- onpa se ihmeellinen tarina!\n\n-- Sen loppuosa, Sheherazade vastasi, -- on vielä ihmeellisempi, kuten\nmyöntänet, jos sulttaani sallii minun elää tämän päivän ja jatkaa\nhuomenna kertomustani.\n\nShah-Riar, joka oli hyvin hartaasti kuunnellut Sheherazaden satua,\npäätti olla surmauttamatta häntä sinä päivänä aikoen panna sen toimeen\nvasta kun Sheherazade oli kertonut tarinansa loppuun. Hän nousi, meni\nlukemaan rukouksensa ja lähti neuvoston istuntoon.\n\nSillä välin suurvisiiri oli tuhannessa tuskassa. Nukkumisen asemesta\nhän vietti yönsä valittelemalla tyttärensä kohtaloa, uskoen pian\nsaavansa teloittaa hänet omin käsin. Kun hän surullista käskyä\nodotellen pelkäsi kohdata sulttaania, hän joutui iloisen hämmästyksen\nvaltaan nähdessään ruhtinaan astuvan neuvostosaliin antamatta hänelle\nturmiollista määräystä.\n\nTapansa mukaan sulttaani vietti päivänsä valtakunnan asioita\njärjestellen ja yön tullen hän sulkeutui huoneisiinsa Sheherazaden\nkanssa. Seuraavana aamuna sulttaani odottamatta että Sheherazade\npyytäisi lupaa käski hänen jatkaa kertomusta hengestä ja kauppiaasta,\nja tyttö jutteli edelleen näin:\n\nNähdessään, että henki aikoi iskeä hänen päänsä poikki kauppias huusi:\n-- Pidätä taivaan tähden kätesi! Salli minun virkkaa sananen, suo\nminulle vuoden armonaika mennäkseni sanomaan vaimolleni ja lapsilleni\njäähyväiset ja jakaakseni omaisuuteni heidän keskensä. Lupaan, että\nkahdentoista kuukauden perästä tästä päivästä lukien palaan näiden\npuiden alle antautuakseni käsiisi.\n\n-- Kutsutko taivaan lupauksesi todistajaksi? henki kysyi.\n\n-- Kutsun, kauppias vastasi, -- ja sinä voit luottaa valaani. Sen\njälkeen henki jätti hänet lähteen partaalle ja hävisi.\n\nKun kauppias kotiin ratsastettuaan kertoi, mitä hänen ja hengen välillä\noli tapahtunut, hänen vaimonsa parkui säälittävästi, löi kasvoihinsa ja\nrepi tukkaansa. Talo kaikui itkevien lasten valituksista, ja isä, joka\nei voinut vastustaa luonnon vaatimusta, vuodatti kyyneliä heidän\nkanssaan.\n\nVihdoin kului vuosi, ja kauppiaan oli pakko lähteä. Hän pani\nkääreliinat matkalaukkuunsa ja meni sanomaan hyvästi vaimolleen ja\nlapsilleen. Näiden suru oli sanoin kuvaamaton. Äärettömästi\nliikuttuneena, kun hänen täytyi näin rakkaistaan erota, kauppias vaelsi\npaikalle, johon oli luvannut tulla henkeä tapaamaan. Istahtaen lähteen\nreunalle hän odotti hengen saapumista ja oli sanomattoman murheen\nvallassa. Istuessaan tuskallisen odotuksen masentamana hän havaitsi\nnaarashirveä taluttavan vanhuksen lähestyvän. Kun he olivat\ntervehtineet toisiaan, ukko kysyi miksi kauppias oli niin autiossa\npaikassa.\n\nKauppias kertoi hänen suureksi kummastuksekseen seikkailunsa, jonka\nkuultuaan ukko huudahti: -- Tämä on kovin omituinen tapaus! Ja sinä\nolet sitonut itsesi valalla, jota et millään muotoa voi rikkoa. Mutta\ntahdonpa nähdä kohtauksesi hengen kanssa. Hän istahti kauppiaan\nviereen, ja he alkoivat keskustella.\n\nJutellessaan kauppias ja naarashirveä taluttava vanhus äkkäsivät toisen\nvanhan miehen tulevan heitä kohti kahden mustan koiran seuraamana.\nTulokaskin sai kuulla kauppiaan seikkailun ja päätti viipyä nähdäkseen\nratkaisun.\n\nLyhyen ajan kuluttua he havaitsivat paksun sumun, ikään kuin\npyörretuulen kohottaman tomupilven liikkuvan heitä kohti. Kun se oli\nehtinyt heidän kohdalleen, se haihtui äkkiä, ja sen sijalle ilmestyi\nhenki, joka heitä tervehtimättä astui kauppiaan luo paljastettu miekka\nkädessään, tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi: -- Nouse, jotta voin\ntappaa sinut, niin kuin sinä tapoit poikani!\n\nKauppias ja molemmat vanhukset alkoivat voivotella täyttäen ilman\nvalitushuudoillaan.\n\nKun naarashirven taluttaja näki hengen tarttuvan kauppiaaseen ja\naikovan tappaa tämän, hän heittäytyi hirviön jalkojen juureen ja sanoi\nhänelle: -- Henkien ruhtinas, rukoilen sinua nöyrimmästi taltuttamaan\nhetkiseksi vihasi ja osoittamaan minulle sen suosion, että kuuntelet\nelämänkertani ja tämän naarashirven tarinan. Ja jos se on sinusta\nihmeellisempi ja kummastuttavampi kuin kauppiaan seikkailu, toivon\nsinun antavan miespoloiselle puolet hänen rikoksestaan anteeksi.\n\nHenki mietti ehdotusta vähän aikaa ja vastasi vihdoin: -- No hyvä, minä\nsuostun.\n\n\n\n\nEnsimmäisen vanhuksen ja naarashirven tarina\n\n\nNaarashirvi jonka tässä näette on vaimoni jonka nain hänen ollessaan\nkaksitoistavuotias. Ja me elimme yhdessä kaksikymmentä ajastaikaa\nsaamatta lapsia.\n\nHaluni saada perillisiä pakotti minut ottamaan omakseni orjattaren\nminulle synnyttämän pojan. Vaimoni oli mustasukkainen ja kantoi kaunaa\nsekä lapselle että sen äidille, mutta salasi vihansa niin hyvin, etten\ntiennyt siitä mitään, ennen kuin oli jo liian myöhäistä.\n\nOllessani poissa pitkällä matkalla hän turvautui taikakeinoihin, muutti\nloihduillaan poikani vasikaksi ja äidin lehmäksi ja antoi ne\ntilanhoitajani haltuun.\n\nPalatessani kyselin äitiä ja lasta. -- Orjatar, vaimoni sanoi, -- on\nkuollut. Omaksesi ottamastasi pojasta taas en tiedä mitään, koska en\nole nähnyt häntä kahteen kuukauteen.\n\nOrjattaren kuolema suretti minua, mutta kun poikani oli vain hävinnyt,\ntoivoin hänen pian palaavan. Mutta kahdeksan kuukautta kului, enkä\nkuullut hänestä mitään. Kun tuli suuri _bairam_-juhla, lähetin\nnoutamaan tilanhoitajaltani yhden lihavimmista lehmistä uhriteuraaksi.\n\nHän lähettikin minulle lehmän, ja minä sidoin sen, mutta kun aioin\nuhrata sen, se ammui surkeasti, ja havaitsin kyyneleitä vuotavan sen\nsilmistä. Se oli minusta perin omituista, ja minut valtasi sellainen\nsäälintunne, etten hennonut antaa sille iskua, vaan käskin\ntilanhoitajani tuoda minulle toisen.\n\nVaimoni, joka oli saapuvilla, joutui hellyydestäni raivoihinsa ja\nvastustaen määräystä joka oli esteenä hänen häijyille juonilleen hän\nhuudahti: -- Mitä mietit, puolisoni? Uhraa tuo lehmä, tilanhoitajallasi\nei ole somempaa ja sopivampaa eläintä juhlaa varten.\n\nHuomaavaisuudesta vaimoani kohtaan käskin tilanhoitajani, joka ei ollut\nniin helläsydäminen kuin minä itse, uhrata sen. Nyljettyään teuraan hän\nhuomasi, että se oli pelkkää luuta ja nahkaa, vaikka se oli meistä\nnäyttänyt niin sileältä ja pehmeältä.\n\n-- Vie se pois, sanoin hänelle, -- jaa sen lihat almuiksi tai käytä\nmiten vain haluat, ja jos sinulla on oikein lihava vasikka, tuo se\ntilalle.\n\nHän palasi tuoden lihavan vasikan, mutta heti kun se näki minut, se\ntempoili niin kovin päästäkseen luokseni että katkaisi köytensä. Sitten\nse heittäytyi jalkoihini, pää maahan painettuna, ikään kuin\nherättääkseen sääliäni ja rukoillakseen etten olisi kyllin julma\nriistääkseni siltä henkeä.\n\nNämä liikkeet kummastuttivat ja liikuttivat minua vielä enemmän kuin\nlehmän kyyneleet, ja virkoin kääntyen vaimoni puoleen: -- Vaimo, en\ntahdo uhrata tätä vasikkaa, äläkä yritä minua siihen taivuttaa. Häijy\nnainen ei välittänyt toivomuksistani, vaan kehotteli, kunnes myönnyin.\nSidoin eläinraukan ja tarttuen surmaveitseen olin juuri pistämäisilläni\nsen vasikan kurkkuun, kun se kääntäen kyyneltyneet silmänsä kovin\nkaihoisina minua kohti sai minut niin heltymään etten raaskinut tappaa\nsitä. Annoin veitsen pudota ja sanoin päättäväisesti vaimolleni, että\ntahdoin uhrata toisen vasikan, ja lepytin häntä hiukan lupaamalla, että\nuhraisin tämän ensi vuoden bairam-juhlassa.\n\nSeuraavana aamuna tilanhoitajani halusi puhutella minua kahden kesken.\nHän sanoi, että hänen tyttärensä, joka osasi hiukan loihtia, tahtoi\ntavata minut. Kun tyttö päästettiin luokseni, hän ilmoitti minulle,\nettä vaimoni oli minun matkalla ollessani muuttanut orjattareni\nlehmäksi ja lapsen vasikaksi. Hän ei voinut palauttaa orjatarta, joka\noli uhrattu lehmän hahmossa, mutta ottopoikani hän saattoi antaa\nminulle takaisin ja oli valmis tekemään sen, jos saisi hänet\npuolisokseen. Ja hän lupasi myös rangaista vaimoani hänen ansionsa\nmukaan.\n\nKun olin antanut suostumukseni näihin ehdotuksiin, neitonen otti\nkulhollisen vettä, lausui sen yli kumartuen minulle käsittämättömiä\nsanoja ja pirskotti sitä vasikan päälle, joka heti sai luonnollisen\nmuotonsa takaisin.\n\n-- Poikani, rakas poikani, huudahdin rientäen riemastuneena häntä\nsyleilemään. -- Tämä nuori neito on poistanut sen kauhean lumouksen\njolla sinut oli loihdittu, enkä epäile, että kiitollisuudesta otat\npelastajasi vaimoksesi, kuten olen luvannut. Nuorukainen suostui\nilomielin. Ennenkuin heidän avioliittonsa oli vahvistettu, neitonen\nmuutti vielä vaimoni naarashirveksi, ja tässä näette hänet.\n\nSittemmin on poikani jäänyt leskeksi ja lähtenyt matkoille. Kun en ole\nhänestä moniin vuosiin kuullut, lähdin maailmalle tiedustellakseni\nhäntä. Ja kun en tohtinut jättää ketään vaimoni vartijaksi, kunnes\npalaisin kotiin, katsoin parhaaksi kuljettaa häntä kaikkialla mukanani.\nTällainen on minun ja naarashirveni tarina. Eikö se ole ihmeellinen ja\nhämmästyttävä?\n\n-- Sen myönnän, henki vastasi, -- ja siksipä annankin kauppiaalle\npuolet hänen rikoksestaan anteeksi.\n\nKun ensimmäinen vanhus oli lopettanut kertomuksensa, toinenkin, kahta\nmustaa koiraa taluttava ukko, kääntyi hengen puoleen ja sanoi: --\nMinäpä kerron sinulle, mitä tapahtui itselleni ja näille kahdelle\nmustalle koiralle jotka ovat mukanani. Sen tehtyäni toivon sinun\nantavan kauppiaalle anteeksi toisen puolen hänen rikoksestaan.\n\n-- Olkoon menneeksi, henki vastasi, -- jos kertomuksesi on\nmerkillisempi kuin tarina naarashirvestä.\n\nJa toinen vanha mies aloitti tähän tapaan:\n\n\n\n\nToisen vanhuksen ja kahden mustan koiran tarina\n\n\nTiedä, oi mahtava henkien ruhtinas, vanha mies sanoi, -- että meitä on\nkolme veljestä: nämä mustat koirat ja minä. Kuollessaan isämme jätti\nmeille tuhat sekiiniä kullekin. Sillä summalla me kaikki ryhdyimme\nharjoittamaan kauppiaan ammattia. Veljeni päättivät matkustella ja\ntehdä kauppaa vieraissa maissa.\n\nVuoden kuluttua he palasivat köyhinä ja kurjina menetettyään kaiken\nomaisuutensa onnettomissa yrityksissä. Lausuin heidät tervetulleiksi\nkotiin, ja koska onni oli ollut minulle myötäinen, annoin heille\nkummallekin tuhannen sekiiniä auttaakseni heidät jälleen liikeuralle.\nJonkin ajan kuluttua he tulivat luokseni ehdottaen, että lähtisin\nheidän kanssaan kauppamatkalle. Kieltäydyin heti. Mutta vastusteltuani\nviisi vuotta heidän kehotuksiaan he saivat alituisilla houkutteluillaan\nminut vihdoin luopumaan päätöksestäni.\n\nMutta kun aika tuli, jolloin meidän oli ostettava yritystämme varten\ntarpeellisia vaihtotavaroita, havaitsin heidän tuhlanneen kaikki, niin\nettä heille kummallekin antamastani tuhannesta sekiinistä ei ollut\nkolikkoakaan jäljellä. En moittinut heitä. Päinvastoin, koska\nomaisuuteni nyt oli kasvanut kuudeksituhanneksi sekiiniksi, annoin\nheille jälleen tuhat kultarahaa kummallekin ja ottaen yhtä suuren\nsumman itse mukaani kaivoin jäljelle jääneet kolmetuhatta maahan taloni\nnurkalle. Ostimme tavaroita ja lastattuamme ne laivaan jonka olimme\nyhteisesti vuokranneet lähdimme myötäisessä tuulessa merelle. Kaksi\nkuukautta purjehdittuamme saavuimme onnellisesti satamaan, jossa\nastuimme maihin ja myimme tavaramme hyvällä voitolla. Varsinkin minä\nmyin osuuteni niin edullisesti, että sain kymmenkertaisen hinnan.\n\nOllessamme valmiit lähtemään kotimatkalle tapasin merenrannalla nuoren,\nhyvin kauniin, mutta kehnosti puetun naisen. Hän asteli sirosti\nluokseni, suuteli kättäni ja rukoili hartaasti että naisin hänet.\nVastustelin hiukan, mutta hän esitti ehdotuksensa puolesta varsin monta\nseikkaa vakuuttaakseen minulle, että minun ei tulisi hänen köyhyytensä\ntähden hylätä tarjousta ja että minulla olisi syytä olla hänen\nkäytökseensä erinomaisen tyytyväinen, ja niinpä lopulta myönnyin.\nTeetin hänelle kunnollisen puvun, ja kun olimme asianmukaisesti\nvahvistaneet avioliittomme, otin hänet mukaani laivaan, ja nostimme\npurjeet. Havaitsin vaimollani olevan niin paljon hyviä avuja, että\nrakkauteni häneen kasvoi päivä päivältä. Veljeni taas, jotka eivät\nolleet hoitaneet asioitaan yhtä menestyksellisesti kuin minä,\nkadehtivat onneani ja menivät ilkeydessään niin pitkälle, että alkoivat\njuonitella ottaakseen minut hengiltä. Sitten he eräänä yönä vaimoni ja\nminun nukkuessa heittivät meidät molemmat mereen.\n\nTuskin olin pudonnut veteen, kun vaimoni nosti minut ylös ja kantoi\neräälle saarelle. Päivän tullen hän sanoi minulle: -- Näet, puolisoni,\nettä pelastamalla henkesi en ole huonosti maksanut minulle osoittamaasi\nystävällisyyttä. Tiedä siis, että olen haltiatar. Liikuskellessani\nrantamalla sinun ollessasi astumaisillasi laivaasi, tahdoin koetella\nkunnollisuuttasi ja esiinnyin sinulle valepuvussa. Sinä olet\nkäyttäytynyt minua kohtaan jalomielisesti, ja iloitsen saamastani\ntilaisuudesta osoittaa sinulle kiitollisuuttani. Mutta minä olen kovin\nsuuttunut veljiisi, eikä minua tyydytä muu kuin heidän kuolemansa.\n\nKuuntelin hänen puhettaan ihaillen ja ihmetellen. Kiitin keijukaista\nparhaani mukaan hänen minulle osoittamastaan suuresta ystävyydestä. --\nMutta, arvoisa rouva, sanoin, pyydän kuitenkin, että suot veljilleni\nanteeksi. Vaikka he ovat antaneet minulle kuinkakin suurta\nnärkästymisen aihetta, en ole niin julma että haluaisin heidän\nkuolemaansa. Kerroin hänelle mitä olin heidän hyväkseen tehnyt, mutta\nse vain kiihotti hänen kiukkuaan, ja hän huudahti: -- Minun täytyy heti\nlähteä ajamaan niitä kiittämättömiä pettureita takaa ja toimittaa\nheille nopea kosto. Tahdon särkeä heidän laivansa ja hukuttaa heidät\nmeren syvyyteen.\n\n-- Hyvä haltiatar, vastasin, -- hillitse taivaan tähden vihasi.\nAjattele että he ovat veljiäni ja että meidän tulee palkita paha\nhyvällä.\n\nNäillä sanoilla lauhdutin hänen vihansa, ja heti kun olin lopettanut\npuheeni, hän kuljetti minut silmänräpäyksessä saarelta oman asuntoni\nkatolle. Astuin alas, avasin ovet ja kaivoin kätkemäni kolme tuhatta\nsekiiniä esiin. Menin sitten puotiini, jonka myös avasin, ja naapurini,\nkauppiaat, tulivat onnittelemaan minua paluuni johdosta.\n\nKun menin huoneisiini, näin siellä kaksi mustaa koiraa, jotka tulivat\nluokseni nöyrän alistuvina häntä koipien välissä. En voinut käsittää,\nmitä se merkitsi ja jouduin kovin hämilleni. Mutta haltiatar, joka heti\nilmestyi, sanoi: -- Rakas puolisoni, älä ihmettele nähdessäsi koirat.\nNe ovat sinun veljesi. Hätäännyin selityksestä ja kysyin, mikä voima\nheidät oli siten muuttanut. -- Minä sen tein, hän sanoi, -- ja samalla\nkertaa upotin heidän laivansa. Sinäkin menetit tavarasi, jotka olivat\nlaivassa, mutta korvaan ne sinulle toisella tavalla. Mitä veljiisi\ntulee, olen tuominnut heidät elämään viisi vuotta tuossa hahmossa.\nPetollisuudestaan he ansaitsevat sen rangaistuksen liiankin hyvin. Näin\nsanottuaan ja ilmoitettuaan minulle, missä voisin kuulla hänestä,\nhaltiatar katosi.\n\nKun nuo viisi vuotta nyt ovat loppuun kulumassa, vaellan häntä\netsimässä. Tämä on tarinani, oi henkien henki! Eikö se sinusta ole\nperin omituinen ja ihmeellinen?\n\n-- Sen myönnän, henki vastasi, -- ja siksipä suon kauppiaalle anteeksi\ntoisenkin puolen rikoksesta jonka hän on minua vastaan tehnyt. Näin\nlausuen henki nousi ja hävisi savupilveen kauppiaan ja molempien\nvanhusten suureksi riemuksi.\n\nKauppias ei laiminlyönyt osoittaa asianmukaista kiitollisuutta\nmolemmille pelastajilleen. Nämä riemuitsivat nähdessään hänet vaarasta\npelastuneena ja sanoen hänelle jäähyväiset lähtivät kumpikin omille\nteilleen. Kauppias palasi vaimonsa ja lastensa luo ja vietti lopun\nelämäänsä rauhassa heidän parissaan.\n\n\n\n\nKalastajan tarina\n\n\nOli iäkäs kalastaja, joka oli niin köyhä että töin tuskin ansaitsi\nelatuksen itselleen, vaimolleen ja kolmelle lapselleen. Hän meni joka\npäivä aamulla varhain pyydystykselle ja oli laatinut itselleen lain\nettei laskisi verkkojaan useammin kuin neljästi vuorokaudessa. Eräänä\naamuna hän lähti kalastusretkelleen kuutamossa ja riisuutui meren\nrannalle päästyään. Kolme eri kertaa hän laski verkkonsa ja sai raskaan\nvedettävän. Mutta hänen kuvaamattomaksi pettymyksekseen se osoittautui\nensi kerralla aasinraadoksi, toisella kertaa vedestä nousi kivillä\ntäytetty vasu ja kolmannella joukko mutaa, näkinkenkiä ja leviä.\n\nKun päivä alkoi kajastaa, hän luki rukouksensa, sillä hän oli hurskas\nmuhamettilainen, ja uskoi itsensä kaikkine huolineen Luojansa haltuun.\nSen tehtyään hän heitti verkkonsa neljännen kerran ja veti ne, kuten\näskenkin, perin vaivalloisesti ylös. Mutta kalojen asemesta hän löysi\nvain punakellervän vaskiastian johon oli painettu sinetti. Onnenpotkaus\nriemastutti häntä. Myyn sen vaskenvalajalle, hän tuumi, ja ostan\nrahoilla vakallisen jauhoja.\n\nHän tarkasti astiaa joka puolelta ja ravisti sitä koettaakseen\nläiskähtelikö sen sisällys, mutta ei kuulunut mitään. Se seikka ja\nlyijykanteen painettu sinetti saivat hänet otaksumaan, että astiassa\noli jotakin arvokasta. Ottaakseen asiasta selvän hän tarttui veitseen\nja avasi astian. Hän käänsi suun alaspäin, mutta astiasta ei tullut\nmitään. Se kummastutti häntä äärettömästi. Hän asetti kapineen eteensä,\nja tarkastaessaan sitä huolellisesti hän näki sen sisältä nousevan\nsankkaa savua, joka pakotti hänet pikaisesti vetäytymään muutaman\naskeleen taaksepäin.\n\nSavu kohosi pilviin ja leviten merelle ja rannikolle taajeni sankaksi\nsumuksi, joka kovin hämmästytti kalastajaa, kuten hyvin voimme\nkäsittää. Kun astiasta oli tullut kaikki savu, se kerääntyi, tiivistyi\nja hahmottui hengeksi, joka oli kaksin verroin niin pitkä kuin\nkookkaimmat jättiläiset. Hirviön nähdessään kalastaja olisi kernaasti\npaennut, mutta hän säikähti niin kovasti ettei päässyt liikahtamaan\npaikaltaan.\n\nHenki tuijotti kalastajaan hurjin katsein ja huudahti pelottavalla\näänellä: -- Valmistaudu kuolemaan, sillä minä tapan sinut.\n\n-- Miksi sinä minut tappaisit? kalastaja kysyi. -- Enkö vasta ikään\nvapauttanut sinut? Oletko jo unohtanut ystävällisyyteni?\n\n-- Kyllä minä sen muistan, henki sanoi, -- mutta se ei tuota sinulle\npelastusta. Vain yhden suosion voin sinulle myöntää.\n\n-- Ja mikä se on, kalastaja kysyi.\n\n-- Sallin sinun valita millä tavoin toivot minun surmaavan sinut, henki\nvastasi.\n\n-- Mutta millä olen sinut vihoittanut, kalastaja kysyi. -- Tämäkö on\npalkkio sinulle tekemästäni palveluksesta?\n\n-- En voi menetellä toisin, henki lausui, -- ja jotta tietäisit syyn\nsiihen, niin kuuntelehan tarinaani:\n\nOlen niitä kapinallisia henkiä, jotka ryhtyivät vastustamaan taivaan\ntahtoa. Salomo, Daavidin poika, käski minun tunnustaa valtansa ja\nalistua käskyihinsä. Minä kieltäydyin ja sanoin hänelle, että\nmieluummin jäisin alttiiksi hänen suuttumukselleen kuin vannoisin\nvaadittua uskollisuutta. Rangaistakseen minua hän sulki minut tähän\nvaskiastiaan, ja jotta en voisi murtaa vankilaani, hän painoi\nlyijykanteen sinettinsä, johon oli kaiverrettu Allahin suuri nimi.\nSitten hän antoi astian eräälle hengelle käskien sitä heittämään minut\nmereen.\n\nVankeuteni ensimmäisellä vuosisadalla vannoin, että jos joku minut\nvapauttaisi ennen kuin sata ajastaikaa oli kulunut, tekisin hänet\nrikkaaksi. Toisella vuosisadalla vannoin valan, että avaisin kaikki\nmaan aarteet sille joka päästäisi minut vapauteen. Kolmannella lupasin\ntehdä pelastajastani mahtavan itsevaltiaan, olla aina hengessä hänen\nlähellään ja täyttää joka päivä kolme hänen pyyntöään, olkoot ne mitä\nlaatua tahansa. Vihdoin vannoin suuttuneena tai pikemminkin hulluna\nraivosta, kun täytyi olla niin kauan vankina, että kuka tahansa minut\nvapauttaisi, surmaisin hänet armotta enkä soisi hänelle muuta suosiota\nkuin ehdonvallan määrätä kuolemansa laadun. Ja koska sinä tänään olet\nminut vapauttanut, myönnän sinulle valintaoikeuden.\n\nKalastaja tuli ylen murheelliseksi, ei niinkään itsensä tähden kuin\nkolmen lapsensa kohtalosta, ja valitti kurjuutta johon heidän hänen\nkuolemansa jälkeen täytyi joutua. Hän yritti lepyttää henkeä ja sanoi:\n-- Sääli minua ja ajattele palvelusta jonka olen sinulle tehnyt.\n\n-- Johan sanoin sinulle, henki vastasi, -- että juuri sen vuoksi minun\ntäytyykin sinut tappaa. Älä hukkaa aikaa, se ärähti sitten, -- mitkään\nselittelysi eivät saa minua luopumaan aikeestani. Ilmoita minulle\nviivyttelemättä mikä kuolema sinusta on mieluisin.\n\nHätä keinon keksii. Kalastajan päähän pälkähti sotajuoni. -- Koska\nminun siis täytyy kuolla, hän virkkoi hengelle, niin alistun taivaan\ntahtoon, mutta vannotan sinua sen suuren nimen kautta, joka oli\nkaiverrettuna profeetta Salomon, Daavidin pojan, sinettiin, että\nvastaat vilpittömästi sinulle tekemääni kysymykseen.\n\nKun henki havaitsi, että vannottaminen pakotti hänet varmaan\nvastaukseen se vapisi ja sanoi kalastajalle: -- Pyydä mitä vain haluat,\nkunhan vain teet sen nopeasti.\n\n-- Haluaisin tietää, olitko todellakin tuossa astiassa. Rohkenetko\nvannoa suuren Allahin nimen kautta?\n\n-- Kyllä, henki vastasi, -- vannon hänen suuren nimensä kautta, että\ntodella olin siellä.\n\n-- Sitä en mitenkään saata uskoa, kalastaja selitti, -- astiaan ei\nmahtuisi edes toista jalkaasi -- kuinka silloin on mahdollista että\nkoko ruumiisi olisi ollut siellä?\n\n-- Mitä, henki ihmetteli, -- etkö usko minua edes juhlallisen valan\nvannottuani?\n\n-- En tosiaan usko, kalastaja sanoi, -- enkä voi sinua uskoa ennen kuin\nmenet takaisin astiaan.\n\nHirviön ruumis hajaantui ja muuttui savuksi, joka taaskin levisi yli\nkoko rannikon, ja vihdoin se kokoonnuttuaan yhteen alkoi uudestaan\nsolua astiaan, kunnes mitään siitä ei jäänyt ulkopuolelle. Silloin\nkalastaja tarttui lujasti lyijykanteen, työnsi sen kiireesti astian\nsuulle ja huudahti: -- Henki, nyt on sinun vuorosi rukoilla minulta\nsuosiota. Mutta minäpä viskaankin sinut takaisin mereen josta sinut\nnostin ja sitten rakennan rantamalle majan jossa asun ja varoitan\nkaikkia kalastajia, jotka saapuvat laskemaan verkkojaan,\nsinunlaisestasi häijystä hengestä, joka on vannonut tappavansa\nvapauttajansa.\n\nHenki ei laiminlyönyt mitään millä luuli voivansa taivuttaa kalastajan\nsuopeaksi. -- Avaa astia, se sanoi, -- ja anna minulle vapauteni, niin\nlupaan palkita sinut täysin tyydyttävästi.\n\n-- Sinä olet pettäjä, kalastaja vastasi. -- Ansaitsisin menettää\nhenkeni, jos olisin kyllin hupsu uskoakseni sinua. Varmaan kohtelisit\nminua samalla tavalla kuin eräs kreikkalainen kuningas kohteli lääkäri\nDubania. Se on tarina, jonka haluan sinulle kertoa. Kuuntelehan siis:\n\n\n\n\nKreikan kuninkaan ja lääkäri Dubanin tarina\n\n\nOli kerran kuningas, joka sairasti pitaalitautia, ja hänen lääkärinsä\nolivat turhaan yrittäneet parantaa häntä. Vihdoin hänen hoviinsa saapui\nhyvin taitava lääkäri nimeltä Duban. Hän oli kokenut luonnontutkija ja\nymmärsi täydellisesti kasvien ja rohtojen hyvät ja huonot ominaisuudet.\nKuultuaan mikä tauti kuningasta vaivasi ja että lääkärit olivat\nhylänneet hänet parantumattomana Duban pyrki hänen luokseen.\n\n-- Minä tiedän, hän sanoi alamaisen tavanmukaisten tervehdysten\njälkeen, -- että lääkärisi, oi kuningas, eivät ole kyenneet parantamaan\nsinua pitaalista. Mutta jos suvaitset vastaanottaa palvelukseni, lupaan\ntehdä sinut terveeksi juottamatta sinulle karvaita rohtoja ja ilman\nulkopuolista käsittelyä.\n\nKuningas vastasi: -- Jos kykenet täyttämään lupauksesi, teen sinut ja\nsinun jälkeläisesi rikkaiksi. Saat koettaa.\n\nLääkäri palasi asuntoonsa, teki onton nuijan ja pani sen kädensijaan\nrohtoja. Hän valmisti myös tarkoitukseensa sopivan pallon. Ja nämä\nkapineet mukanaan hän saapui seuraavana aamuna kuninkaan luo sanoen: --\nOi kuningas, nouse ratsun selkään ja ryhdy lyömään tätä palloa\nnuijalla, kieritä sitä, kunnes kätesi ja ruumiisi hikoilevat. Kun\nlääke, jonka olen pannut nuijan onttoon kädensijaan, on kätesi\nhankauksesta kuumentunut, se tunkeutuu läpi koko ruumiisi, ja heti kun\nolet alkanut hikoilla, voit luopua urheilusta, sillä silloin lääke on\nvaikuttanut. Palatsiin palattuasi sinun on heti mentävä kylpyyn,\nannettava pestä itsesi hyvin ja hangata ihosi sileäksi. Käy sitten\nvuoteeseen, ja huomenna noustessasi olet terve.\n\nKuningas otti nuijan ja löi palloa, jonka hänen kanssaan pelaavat\nupseerit aina palauttivat hänelle. Hän leikki niin kauan, että hänen\nkätensä ja koko ruumiinsa olivat kovasti hiessä, ja sitten nuijan\nvarteen suljettu lääke vaikutti, kuten lääkäri oli sanonut. Sen jälkeen\nkuningas lopetti leikkinsä, palasi palatsiinsa, meni saunaan ja\nnoudatti hyvin tarkoin lääkärin määräyksiä.\n\nAamulla herätessään hän havaitsi yhtä ihmeissään kuin riemuissaankin,\nettä pitaali oli lähtenyt ja hänen ruumiinsa oli yhtä puhdas kuin jos\nsiinä ei olisi koskaan mitään tautia ollutkaan. Pukeuduttuaan hän lähti\nheti neuvostosaliinsa, nousi valtaistuimelleen ja näyttäytyi\nhovimiehilleen, jotka uteliaina tietämään mitä uusi lääke oli\nvaikuttanut saapuivat sinne aikaisin ja ilmaisivat suurta iloa\nnähdessään kuninkaan täydellisesti parantuneen.\n\nAstuttuaan saliin lääkäri Duban kumartui valtaistuimen eteen koskettaen\nkasvoillaan lattiaa. Hänet huomatessaan kuningas käski hänen istua\nviereensä, esitteli hänet saapuvilla oleville ja ylisti häntä hänen\nansionsa mukaan. Mutta hän ei pysähtynyt siihenkään, vaan antoi\nlääkärille uusia armon ja suosion osoituksia joka päivä.\n\nMutta kuninkaalla oli visiiri, joka oli saita, kateellinen ja\nluonnostaan kykenevä kaikenlaiseen häijyyteen. Hän ei voinut\nkadehtimatta katsella, mitä kaikkia lahjoja lääkärille annettiin, ja\npäätti sen vuoksi alentaa hänen arvoaan kuninkaan silmissä. -- Suuri\nhallitsija, hän sanoi kuninkaalle, -- onko viisasta, että siedät\nluonasi miestä joka hyvinkin saattaa olla vihollisesi lähettämä\nhenkeäsi väijymään?\n\n-- Ei ei, visiiri, kuningas keskeytti, -- olen varma, että lääkäri\njota epäilet lurjukseksi ja petturiksi on miesten parhaita ja\nkunnollisimpia. Tiedäthän että hän paransi minut pitaalistani. Jos hän\nolisi väijynyt henkeäni, miksi hän sitten pelasti minut? Hänen olisi\nvain tarvinnut jättää minut tautiani potemaan. Huomaan, että hänen\nkunnollisuutensa herättää kateuttasi, mutta älä luule, että minua\nvoidaan syyttömästi yllyttää häntä vastaan. Kerronpa sinulle mitä eräs\nvisiiri sanoi herralleen, kuningas Sinbadille, estääkseen häntä\nsurmauttamasta poikaansa prinssiä. Esitettyään, että kuninkaan tulisi\nvaroa tekemästä sellaista mikä johtui toisen vihjauksesta, se visiiri\nkertoi seuraavan tarinan:\n\n\n\n\nAviomies ja papukaija\n\n\nEräällä kunnon miehellä oli kaunis vaimo, jota hän rakasti niin\nhellästi että tuskin saattoi päästää häntä näkyvistään. Kun tärkeät\nasiat kerran pakottivat hänet matkustamaan kotoaan, hän meni ensin\nsinne missä myytiin kaikenlaisia lintuja ja osti papukaijan, joka ei\nosannut ainoastaan hyvin puhua, vaan kykeni selostamaan kaikki mitä sen\nlähettyvillä tehtiin. Mies vei sen häkissä kotiinsa, pyysi vaimoaan\nsijoittamaan sen kammioonsa ja huolehtimaan siitä hänen poissa\nollessaan. Ja sitten hän lähti.\n\nPalattuaan hän kyseli papukaijalta mitä sillä välin oli tapahtunut kun\nhän oli ollut poissa kotoa, ja lintu kertoi hänelle sellaista josta hän\nsai aihetta nuhdella vaimoaan. Vaimo päätteli, että jotkut hänen\norjattarensa olivat pettäneet hänet, mutta kaikki vannoivat olleensa\nuskollisia ja olivat yksimielisiä siitä, että papukaija oli kielinyt.\n\nSen jälkeen vaimo mietti keinoja kuinka karkottaisi puolisonsa\nmustasukkaisuuden ja kostaisi samalla papukaijalle. Kun hänen miehensä\noli taas lähtenyt matkalle, hän käski orjattaren kiertää öiseen aikaan\nkäsimyllyä papukaijan häkin alla, toisen hän määräsi pirskottelemaan\nvettä häkin yli ikään kuin olisi satanut ja kolmannen kuljettamaan\nkuvastinta edestakaisin kynttilän välkkeessä papukaijan edessä.\nOrjattaret viettivät suuren osan yötä noudattamalla emäntänsä käskyjä\nja suorittivat työnsä hyvin taitavasti.\n\nSeuraavana iltana mies palasi ja tiedusteli jälleen papukaijalta, mitä\nhänen poissa ollessaan oli tapahtunut. Lintu vastasi: -- Hyvä isäntä,\nsalamat, ukkosenjyrinä ja sade häiritsivät minua niin suuresti kaiken\nyötä, etten osaa kuvaillakaan kuinka paljon sain kärsiä.\n\nMies tiesi, että yöllä ei ollut käynyt ukkonen, ei salamoinut eikä\nsatanutkaan, ja tuumi, että papukaija, joka tässä suhteessa ei ollut\npuhunut totta, oli saattanut valehdella edellisessäkin kertomuksessaan.\nHän otti sen ulos häkistä ja paiskasi sen niin kovasti lattiaan, että\nse heitti henkensä. Mutta myöhemmin hän kuuli naapureiltaan, että\npapukaijarukka ei ollut hänelle valehdellut, jutellessaan hänen\nvaimonsa käytöksestä. Ja silloin hän katui, että oli surmannut sen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Ja sinä, visiiri, kuningas jatkoi, -- tahtoisit, että lääkäri\nDubanin pää katkaistaisiin, koska vihaat häntä, vaikka hän ei ole\nmilloinkaan tehnyt sinulle pahaa. Mutta minä varon sitä tekemästä,\netten saisi katua, kuten tuo mies papukaijansa surmaamista.\n\n-- Armollinen kuningas, visiiri vastasi, -- papukaijan kuolema oli vain\npikkuseikka, enkä luule linnun isännän sitä kauan surreen. Mutta miksi\npelkosi tehdä vääryyttä viattomalle miehelle estäisi sinua surmaamasta\ntätä lääkäriä? Ei minua kateus tee hänen vihollisekseen. Jos syytökseni\non väärä, ansaitsen saman rangaistuksen kuin muuan visiiri josta\nsinulle kerron, oi kuningas, jos suvaitset kuunnella minua:\n\n\n\n\nTarina rangaistusta visiiristä\n\n\nOli kerran kuningas, ja hänellä oli poika, joka oli suuresti innostunut\nmetsästykseen. Usein kuningas salli hänen noudattaa mielihaluaan,\nmutta käski suurvisiirinsä aina seurata häntä. Eräänä päivänä\nmetsästysretkellä oli saatu näkyviin komea hirvi, ja prinssi, joka\nluuli visiirin olevan kintereillään seurasi otusta niin etäälle ja niin\nhartaasti että jäi yksin. Havaittuaan eksyneensä hän pysähtyi ja koetti\npalata visiirin luo, mutta seutua tuntematta hän samoili yhä\nkauemmaksi.\n\nRatsastellessaan hän tapasi tiellään kauniin neidon, joka itki\nkatkerasti, koska hevonen oli pudottanut hänet selästään ja juossut\ntiehensä. Prinssi sääli syvästi neitoa ja pyysi häntä nousemaan\ntaakseen ratsulle, ja siihen neito kernaasti suostuikin.\n\nHeidän ratsastaessaan raunioituneen talon ohi neito ilmoitti haluavansa\nastua alas. Prinssi pysäytti ratsunsa ja nostettuaan neitosen maahan\nastui itsekin satulasta ja käveli rakennuksen luo taluttaen hevosta\nperässään. Mutta voi arvata, kuinka hän säikähti kuullessaan\notaksumansa neidon lausuvan: -- Iloitkaa, lapsukaiseni, tuon nuoren\nmiehen syötäväksenne! Toiset äänet vastasivat heti: -- Missä hän on,\nmeidän on kova nälkä?\n\nPrinssi oli kuullut kylliksi ollakseen varma vaarastaan. Hän ratsasti\nkiireesti tiehensä, löysi onneksi oikean suunnan ja saapui\nturvallisesti palatsiin kertoen kuninkaalle seikkaperäisesti vaaran\njohon oli visiirin huolimattomuuden vuoksi joutunut. Kuningas vihastui\nkovasti ministeriinsä ja kuristutti hänet heti paikalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOi kuningas, visiiri jatkoi, -- palaan lääkäri Dubaniin. Hän on sinut\nparantanut, sanot. Mutta kuka voi todistaa sen sinulle? Kuka tietää,\nvaikka hänen käyttämillään lääkkeillä olisi turmiolliset seuraukset?\n\nKuningas ei voinut arvata visiirinsä häijyä juonta eikä ollut kyllin\nlujatahtoinen pysyäkseen alkuperäisessä mielipiteessään. Keskustelu sai\nhänet horjumaan. -- Visiiri, hän myönsi, -- sinä olet oikeassa. Hän on\nsaattanut tulla vartavasten riistämään minulta henkeni, kuten hän\nrohdoillaan helposti voisikin tehdä.\n\nJa kuningas kutsutti erään upseereistansa ja käski hänen noutaa\nlääkärin palatsiin. Aavistamatta kuninkaan aikomusta Duban riensi\npaikalle.\n\n-- Tiedätkö, kuningas kysyi hänet nähdessään, -- miksi lähetin sinua\nnoutamaan?\n\n-- En, armollinen kuningas, lääkäri vastasi, -- odotan kunnes\nhallitsijani suvaitsee ilmoittaa sen minulle.\n\n-- Tuotin sinut, kuningas sanoi, -- vapautuakseni sinusta ottamalla\nsinulta hengen.\n\nKukaan ei voisi kuvailla lääkärin hämmästystä hänen kuullessaan nämä\nsanat. -- Miksi, oi kuningas, haluat riistää minulta henkeni, hän\nkysyi. -- Minkä rikoksen olen tehnyt?\n\n-- Minulle on kerrottu, hallitsija vastasi, -- että saavuit hoviini\nainoastaan väijyäksesi henkeäni. Ehkäistäkseni aikomuksesi riistän\nvarmuuden vuoksi oman henkesi. Iske, hän sanoi saapuvilla olevalle\npyövelille, -- ja vapauta minut kavalasta konnasta joka tuli tänne\nsalamurhan hankkeissa.\n\nKun lääkäri kuuli julman määräyksen, hän arvasi heti, että hänen\nkuninkaalta saamansa kunnianosoitukset ja lahjat olivat tuottaneet\nhänelle vihamiehiä ja että he olivat kateudesta yllyttäneet heikon\nruhtinaan häntä vastaan. Hän katui parantaneensa kuninkaan pitaalista.\nMutta nyt se oli liian myöhäistä. -- Näinkö, lääkäri kysyi, -- sinä\npalkitset minut, että paransin sinut? Ah, kuningas, hän huudahti, --\nsalli minun elää, jotta taivas pidentäisi omat päiväsi! Älä surmauta\nminua, jotta Allah ei kohtelisi sinua samalla tavalla!\n\nKuningas vastasi julmasti: -- Ei, ei, minun täytyy välttämättä\nhakkauttaa pääsi poikki. Muuten saatat salakähmäisesti murhata minut\nyhtä taitavasti kuin paransit minut.\n\nVaikeroimatta, vaikka kuningas häntä näin pahoin palkitsi, lääkäri\nvalmistautui kuolemaan. Pyöveli sitoi hänen kätensä ja oli\npaljastamaisillaan miekkansa, kun lääkäri kääntyen vielä kerran\nhallitsijan puoleen lausui: -- Koska sinä, oi kuningas, et peruuta\nkuolemantuomiotani, pyytäisin edes, että sallisit minun palata kotiini\nantamaan määräyksiä hautajaisistani, sanomaan jäähyväiset perheelleni,\njakamaan almuja ja antamaan testamentillani kirjani perinnöksi niille\njotka osaavat niitä hyödyllisesti käyttää. Yhden erikoisen teoksen\nhaluaisin lahjoittaa kuninkaalleni. Se on perin arvokas kirja, jota\nsinun sietäisi huolellisesti tallettaa aarreaitassasi.\n\n-- Mikä, kuningas kysyi, -- sen tekee niin kallisarvoiseksi?\n\n-- Suuri kuningas, lääkäri vastasi, -- sillä on monta merkillistä ja\nihmeellistä ominaisuutta. Tärkein niistä on, että jos vaivaudut\navaamaan sen kuudennen lehden kohdalta ja lukemaan vasemmalta sivulta\nkolmannen rivin, niin katkaistu pääni vastaa kaikkiin sille tekemiisi\nkysymyksiin.\n\nKuningas tuli uteliaaksi, siirsi mestauksen seuraavaan päivään ja\nlähetti lääkärin vahvasti vartioituna kotiin.\n\nDuban järjesti asiansa, ja kun oli levinnyt huhu, että ennen kuulumaton\nihme tapahtuisi hänen kuolemansa jälkeen, kerääntyivät visiirit,\nemiirit, henkivartioston upseerit ja sanalla sanoen koko hovi\nseuraavana päivänä vastaanottosaliin ollakseen ihmeen näkijöinä.\n\nLääkäri Duban tuotiin sisään, ja astuen kirja kädessä valtaistuimen\njuurelle hän pyysi kulhoa ja laski siihen päällyksen johon kirja oli\nkääritty. Sitten hän tarjosi kirjaa kuninkaalle ja sanoi: -- Ota tämä\nja määrää, että pääni, sitten kun se on hakattu poikki, lasketaan\nmaljaan tuolle päällykselle. Silloin veri heti lakkaa vuotamasta. Avaa\nsitten kirja, ja pääni vastaa kysymyksiisi. Mutta salli minun vielä\nkerran rukoilla kuninkaallista armoasi, vakuutan olevani syytön.\n\n-- Rukouksesi, kuningas vastasi, -- ovat turhia. Jo pelkästään siitä\nsyystä, että saisin kuulla pääsi kuolemasi jälkeen puhuvan tahdon, että\nsinun on kuoltava. Näin sanottuaan hän otti kirjan lääkärin kädestä ja\nkäski teloittajan täyttää velvollisuutensa.\n\nPää katkaistiin niin taitavasti että se putosi kulhoon, ja tuskin se\noli kirjan suojuksella, kun verenvuoto tyrehtyi. Sitten se kuninkaan ja\nkaikkien suureksi kummastukseksi avasi silmänsä ja sanoi: --\nSuvaitseeko majesteetti avata kirjan?\n\nKuningas yritti tehdä niin, ja havaitessaan lehtien tarttuneen\ntoisiinsa kiinni hän pisti sormen suuhunsa ja kostutti sitä voidakseen\nhelpommin selailla kirjaa. Niin hän jatkoi, kunnes ehti kuudenteen\nlehteen, ja kun hän ei nähnyt mitään kirjoitusta sillä kohdalla josta\nhäntä oli neuvottu sitä etsimään hän sanoi: -- Lääkäri, tähän ei ole\nmitään piirretty.\n\n-- Käännä vielä muutamia lehtiä, pää vastasi. Kuningas teki työtä\nkäskettyä pistäen aina sormen suuhunsa, kunnes hän äkkiä tunsi kauheaa\npuistatusta, hänen silmänsä sumenivat ja hän lysähti valtaistuimensa\njuurelle rajuissa kouristuksissa.\n\nKun lääkäri Duban tai oikeammin hänen päänsä näki, että lehdille\nkätketty myrkky oli tehnyt tehtävänsä ja kuninkaalla oli vain jokunen\nsilmänräpäys elettävänä, se huudahti: -- Hirmuvaltias, nyt näet, millä\ntavoin kohdellaan ruhtinaita, jotka teloittavat viattomia ihmisiä.\nEnnemmin tai myöhemmin rankaisee Allah heidän julmuutensa ja\nvääryytensä. Tuskin pää oli lausunut nämä sanat, kun kuningas heitti\nhenkensä ja lääkärinkin päästä katosi siinä vielä viipynyt\nelämänkipinä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kalastaja oli lopettanut kertomuksensa Kreikan kuninkaasta ja\nlääkäri Dubanista, hän sovitti sen henkeen jota yhä piti astiaan\nsuljettuna. -- Jos kuningas olisi sallinut lääkärin elää, Allah olisi\npidentänyt hänenkin elämäänsä. Samoin on sinunkin laitasi, henki, mutta\nminun täytyy vuorostani olla yhtä kovasydäminen sinua kohtaan.\n\n-- Kuulehan vielä sananen, henki huudahti, -- lupaan olla tekemättä\nsinulle mitään pahaa. Kaukana siitä! Tahdon päinvastoin neuvoa keinon\nkuinka tulet äärettömän rikkaaksi.\n\nToivo vapautua köyhyydestä vaikutti kalastajaan. Voisin kuunnella\nsinua, hän virkkoi, -- jos sanoihisi voisi vähänkin luottaa. Vanno\nminulle Allahin suuren nimen kautta, että tahdot uskollisesti täyttää\nlupauksesi niin avaan astian. En usko että uskallat rikkoa moista\nvalaa.\n\nHenki vannoi valan, minkä jälkeen kalastaja heti poisti lyijykannen.\nSamassa kohosi savu, ja kun henki oli jälleen saanut hahmonsa, se\npotkaisi astian mereen.\n\n-- Älä pelkää, kalastaja, henki sanoi, -- tein sen vain nähdäkseni\nsäikähtäisitkö. Varmistuaksesi että olen tosissani ota verkkosi ja\nseuraa minua.\n\nHe kulkivat kaupungin ohi ja tulivat vuorenhuipulle, jolta laskeutuivat\nlaajalle tasangolle, ja kävelivät sitä pitkin neljän kukkulan välissä\nsijaitsevalle järvelle.\n\nKun he olivat päässeet sen rannalle, henki sanoi kalastajalle: -- Heitä\nverkkosi ja pyydä kaloja! Kalastaja ei epäillyt saalisonneaan, koska\nnäki kaloja parvittain uiskentelevan vedessä, mutta hän kummastui\nsuuresti havaitessaan niiden olevan neljää eri väriä: valkoisia,\npunaisia, sinisiä ja keltaisia. Hän laski verkkonsa ja sai yhden\nkutakin väriä. Kun hän ei ollut koskaan ennen nähnyt moisia, hän ei\nvoinut olla ihailematta niitä ja oli hyvin riemuissaan arvellen\nsaavansa niistä melkoisen summan.\n\n-- Ota kalat, henki sanoi hänelle, -- ja vie ne sulttaanillesi. Hän\nmaksaa niistä runsaammin. Saat tulla joka päivä tälle järvelle\nkalastamaan, mutta varoitan sinua laskemasta verkkojasi useammin kuin\nkerran päivässä, sillä muutoin sinun käy huonosti.\n\nNäin lausuttuaan henki polki jalallaan maata, joka avautui ja\nnielaistuaan hänet sulkeutui jälleen.\n\n\n\n\nKalastajan myöhempiä seikkailuja\n\n\nKalastaja päätti noudattaa hengen neuvoa ja varoi laskemasta verkkojaan\ntoista kertaa ja palasi hyvin tyytyväisenä kaupunkiin. Hän meni heti\nsulttaanin palatsiin tarjoamaan kalojaan. Sulttaani hämmästyi kovin\nnähdessään kalastajan tuomat neljä kalaa. Hän otti ne käteensä toisen\ntoisensa perästä ja katseli niitä tarkkaavaisesti. Ihailtuaan niitä\npitkän aikaa hän sanoi visiirilleen: -- Ota nämä kalat ja vie ne\nkokilleni. Ne maistuvat varmaan yhtä hyviltä kuin ne ovat kauniita. Ja\nanna kalastajalle neljäsataa kultarahaa.\n\nKalastaja, joka ei ollut koskaan nähnyt niin suurta rahasummaa, saattoi\ntuskin uskoa silmiään. Hän luuli, että kaikki oli pelkkää unta, kunnes\nvarmistui onnensa todellisuudesta voidessaan ostaa ruokaa ja muita\ntarvikkeita perheelleen.\n\nHeti kun keittäjätär oli perannut kalat, hän pani ne öljyttyinä\nkäristyspannussa tulelle ja kun luuli toisen kyljen jo kyllin\npaistuneen käänsi ne toiselle kyljelle. Mutta ihmeitten ihme! Tuskin\nkalat oli käännetty, kun keittiön seinä jakautui kahtia ja ihastuttavan\nkaunis nuori nainen astui aukosta sisään. Hän oli pukeutunut\nkukikkaaseen satiiniin, ja hänellä oli kellukat korvissa, suurista\nhelmistä sommiteltu kaulanauha, rubiineilla koristetut kultaiset\nrannerenkaat ja kädessä myrttivitsa. Ilmestys astui pannua kohti\nsuuresti hämmästyttäen keittäjätärtä, joka jäi seisomaan kauhusta\ntyrmistyneenä, ja lausui hipaisten yhtä kaloista varvullaan: -- Kala,\nkala, täytätkö velvollisuutesi? Kun kala ei vastannut mitään, nainen\ntoisti sanat, ja silloin kaikki neljä eväkästä kohottivat päänsä ja\nvirkkoivat: -- Kyllä, kyllä. Jos te laskette lukua, laskemme mekin. Jos\nte maksatte veikanne, maksamme mekin omamme. Jos te pakenette, me\nyllätämme ja olemme tyytyväiset.\n\nHeti kun kalat olivat lausuneet nämä sanat, nainen kaatoi paistinpannun\nkumoon ja palasi seinän aukkoon, joka samalla sulkeutui ja muuttui\nentiselleen.\n\nKeittäjätär säikähti hirveästi tapauksesta ja ryhtyi hiukan\ntoinnuttuaan poimimaan arinalle pudonneita kaloja, mutta havaitsi\nniiden olevan hiiltä mustemmat, joten niitä ei voinut viedä\nsulttaanille. -- Voi, hän vaikeroi, -- kuinka minun käy? Jos kerron\nsulttaanille mitä olen nähnyt, hän ei varmaankaan usko, vaan raivostuu\nminulle!\n\nHänen voivotellessaan suurvisiiri astui keittiöön ja kysyi, olivatko\nkalat valmiit. Kokki kertoi koko tapahtuman, joka kummastutti visiiriä,\nkuten hyvin voi käsittää. Virkkamatta asiasta sanaakaan sulttaanille\nvisiiri keksi verukkeen, joka tyydytti valtiasta ja lähetti heti\nnoutamaan kalamiehen ja käski tätä tuomaan vielä neljä sellaista kalaa.\nKalastaja lupasikin hankkia ne huomenna.\n\nHän laski verkkonsa aikaisin seuraavana aamuna, pyydysti neljä kalaa,\nsamanlaisia kuin edellisetkin, ja toi ne määrätyllä tunnilla\nvisiirille. Tämä otti ne itse vastaan, vei ne keittiöön ja sulkeutui\nsinne keittäjättären kera, joka perkasi ne ja pani tulelle, kuten\nedellisenäkin päivänä oli tehnyt. Kun ne olivat käristyneet toiselta\nkyljeltään ja keittäjätär oli kääntänyt ne toiselle, visiiri sai omin\nsilmin nähdä samat tapaukset kuin keittäjätär oli hänelle kertonut.\n\n-- Tämä on liian ihmeellistä ja outoa, jotta salaisimme sen\nsulttaanilta, hän sanoi. -- Menen ilmoittamaan hänelle tämän ihmeen.\n\nKovin kummastunut sulttaani käski heti noutaa kalastajan ja sanoi\nhänelle: -- Ystäväni, etkö voi tuoda minulle vielä neljä sellaista\nkalaa?\n\nKalastaja vastasi: -- Jos teidän majesteettinne suvaitsee odottaa\nhuomisaamuun, teen sen.\n\nHän pyydysti neljä kalaa ja vei ne sulttaanille, joka riemastui niin,\nettä käski maksaa kalastajalle taas neljäsataa kultarahaa.\n\nSulttaani käski tuoda kalat yksityishuoneeseensa ynnä kaikki\nkäristystarpeet. Kun hän oli sulkeutunut sinne visiirinsä kanssa,\njälkimmäinen pani ne pannuun. Kun toinen kylki oli paistunut, ministeri\nkäänsi ne toiselle. Silloin seinä avautui, mutta nuoren naisen sijaan\naukosta astuikin orjaksi puettu jättiläismäinen neekeri paksu vihreä\nsauva kädessään. Hän astui pannua kohti ja napauttaen yhtä kaloista\nsauvallaan ärjäisi kauhistuttavalla äänellä: -- Kala, täytätkö\nvelvollisuutesi? Nämä sanat kuullessaan kalat kohottivat päänsä ja\nvastasivat: Kyllä, kyllä me täytämme. Jos te laskette, laskemme mekin.\nJos te maksatte veikanne, maksamme me omamme. Jos te pakenette, me\nyllätämme ja olemme tyytyväiset.\n\nTuskin kalat olivat lausuneet nämä sanat, kun neekeri paiskasi pannun\nkeskelle lattiaa ja kärvensi kalat sydelle. Tämän tehtyään hän poistui\nraivokkaana ja palasi aukkoon, joka sulkeutui, ja seinä oli taas aivan\nentisellään.\n\n-- Sen jälkeen mitä olen nähnyt, sulttaani sanoi visiirille, -- en voi\nmitenkään saada rauhaa. Nämä kalat tietävät varmaan jotakin\nmerkillistä.\n\nHän lähetti noutamaan kalastajan ja kuultuaan, mistä kalat olivat\npyydetyt, käski koko hovinsa nousta hevosten selkään, ja kalastaja oli\nheillä oppaana. He nousivat kaikki vuorelle ja näkivät sen juurella\nkummastuksekseen laajan tasangon jota kukaan ei sitä ennen ollut\nhuomannut ja saapuivat vihdoin järvelle, joka sijaitsi neljän kukkulan\nvälissä, kuten kalastaja oli kuvaillut. Vesi oli niin läpikuultavaa,\nettä he havaitsivat kaikkien kalojen olevan samanlaisia kuin ne jotka\npyydystäjä oli tuonut palatsiin.\n\nSulttaani seisoi veden partaalla ja katseli ihaillen kaloja. Hänen\nkysyttyään hovimiehiltään, oliko mahdollista, että kukaan heistä ei\nollut ennen nähnyt järveä, joka oli niin lyhyen matkan päässä\nkaupungista, he kaikki vastasivat etteivät koskaan olleet edes\nkuulleetkaan siitä.\n\n-- Koska kaikki myönnätte, että ette ole koskaan kuulleet siitä, ja\nkoska olen uutisesta yhtä kummastunut kuin tekin, päätän, etten palaa\npalatsiini ennen kuin saan tietää miten järvi on tullut tänne ja miksi\nkaikki kalat ovat neljää väriä. Näin sanottuaan sulttaani käski hovinsa\nleiriytyä, ja heti pystytettiin hänen ja hänen huonekuntansa teltat\njärven rannalle.\n\nPäättäen poistua yksinään leiristä ottaakseen selkoa näistä\nsalaperäisistä ilmiöistä, jotka niin suuresti häiritsivät hänen\nmieltään, sulttaani käski suurvisiirin ilmoittaa hoville, että sairaus\noli syynä hänen poissaoloonsa siihen asti kun hän palaisi.\n\nSuurvisiiri koetti saada sulttaania luopumaan aikeestaan, mutta\nturhaan. Itsevaltias piti päänsä. Hän puki ylleen kävelytamineet, otti\nkäyrämiekkansa ja lähti yksinään leiristä heti kun huomasi, että siellä\noli kaikki hiljentynyt. Auringon noustessa hän näki edessään melkoisen\nmatkan päässä suuren kiillotetusta mustasta marmorista tehdyn\nrakennuksen, joka oli katettu hienolla sileällä teräksellä. Hyvin\nmielissään että näin pian keksi jotakin mielenkiintoista, hän kulki\nporttia kohti, joka oli osaksi auki. Vaikka hän olisi heti voinut astua\nsiitä sisään, hän katsoi sentään parhaaksi kolkuttaa. Hän kolkutti\nmonta kertaa ja kummastui äärettömästi, kun ketään ei tullut näkyville.\n\nVihdoin hän astui sisään ja tultuaan pylväskäytävään huusi: -- Onko\ntäällä ketään ottamassa vastaan muukalaista joka ohi kulkiessaan tulee\npyytämään vähän virvokkeita?\n\nMutta vaikka hän puhui varsin kovalla äänellä, hänelle ei vastattu\nmitään. Äänettömyys lisäsi hänen kummastustaan. Hän saapui tilavaan\npihaan ja katseli ympärilleen joka taholle etsien asukkaita, mutta ei\ntavannut ketään.\n\nHän astui useihin isoihin saleihin, joiden seinät olivat kirjosilkillä\nverhoillut, komerot ja sohvat päällystetyt Mekan kankailla ja\novikäytävät somistetut kallisarvoisilla, kullalla ja hopealla\nkoristetuilla intialaisilla kudoksilla. Sitten hän tuli uhkeaan\nsalonkiin jonka keskellä oli suihkulähde. Ja altaan jokaisessa kulmassa\noli kultainen leijona.\n\nKolmelta sivulta linnaa ympäröi puutarha kukkalavoineen ja\npensasriveineen, ja paikan ihanuutta sulostutti vielä lukematon joukko\nlintuja, joiden sointuvat sävelet täyttivät ilman. Sulttaani käveli\nhuoneesta toiseen, ja niissä oli kaikki rikasta ja upeaa. Väsyneenä\nkävelemiseen hän istahti kuistille, josta saattoi nähdä yli puutarhan.\nÄkkiä hän kuuli jonkun valittavan surkealla äänellä. Hän kuunteli\ntarkkaavaisesti ja erotti seuraavat sanat: -- Oi kohtalo, joka et\nsuonut minun kauan nauttia onnellista elämää, lakkaa minua vainoamasta\nja lähetä nopea kuolema lopettamaan murheeni ja kärsimykseni.\n\nSulttaani nousi, astui paikkaa kohti josta ääni kuului ja avaten suuren\nsalin oven työnsi uutimen syrjään. Kaunis, rikkaasti puettu nuori mies\nistui siellä valtaistuimella. Hänen kasvonsa kuvastivat synkkää\nalakuloisuutta. Sulttaani lähestyi ja tervehti häntä. Nuori mies\nvastasi tervehdykseen pään nyökkäyksellä ja sanoi: -- Herrani, nousisin\nottamaan teitä vastaan, mutta surkea välttämättömyys estää minua ja\ntoivoakseni ette pane käytöstäni pahaksenne.\n\n-- Arvoisa herra, sulttaani vastasi, -- olen teille kovin kiitollinen\nsiitä hyvästä käsityksestä, joka teillä minusta on. Olkoonpa esteenne\nmikä tahansa, hyväksyn mielelläni puolustelunne. Valitustenne\nopastamana olen saapunut tänne tarjoamaan teille apuani. Suokoon Allah,\nettä kykenisin lohduttamaan teitä tai huojentamaan huolianne! Kertokaa\nminulle onnettomuutenne tarina, mutta ilmoittakaa minulle ensin, mitä\nmerkitsee palatsin läheisyydessä oleva järvi, jossa kalat ovat neljää\neri väriä, kenen tämä linna on, kuinka olette joutunut tänne ja miksi\nolette yksinänne.\n\nSen sijaan, että olisi vastannut kysymyksiin, nuori mies alkoi\nkatkerasti itkeä. -- Kuinka epävakaa onkaan kohtalo, hän huudahti. --\nHuvikseen se kukistaa ne jotka on korottanut. Kuinka olisi mahdollista,\netten murehtisi ja ettei silmistäni vuotaisi ehtymättömästi kyyneleitä?\nNäin sanoen hän kohotti viittaansa ja näytti sulttaanille, että hän oli\nihminen vain päästä vyötäisiin ja että alaosa ruumista oli mustaa\nmarmoria.\n\nVoi helposti käsittää sulttaanin kummastuksen, kun hän näki nuoren\nmiehen surkuteltavan tilan. -- Se mitä minulle näytätte, hän sanoi, --\ntäyttää minut kauhulla, mutta samalla se herättää uteliaisuuttani, niin\nettä olen perin kärkäs kuulemaan tarinanne, ja varmaankin järvi ja\nkalat ovat osana siitä. Sen vuoksi pyydän teitä kertomaan.\n\n-- En tahdo evätä pyyntöänne, nuori mies vastasi, vaikka niin tehden\nelvytän murheeni. Ja sitten hän jutteli:\n\n\n\n\nMustain saarten nuoren kuninkaan tarina\n\n\nTietäkää, arvoisa herra, hän jatkoi, -- että isäni nimeltä Mahmud, oli\ntämän maan kuningas. Tämä on Mustain Saarten kuningaskunta. Nimi johtuu\nneljästä pienestä läheisestä vuoresta. Ne vuoret olivat ennen saaria.\nPääkaupunki oli sillä paikalla jolla näkemänne järvi nyt sijaitsee.\n\nIsäni, kuningas, kuoli seitsemänkymmenen vuoden ikäisenä. Heti kun olin\nperinyt hänen kruununsa, nain serkkuni. Alussa ei mikään voinut olla\ntäydellisempää kuin avioliitossamme vallitseva sopusointu ja ilo. Niin\nvietimme viisi vuotta, mutta sen ajan lopussa havaitsin, että\nhuomaavaisuuteni ei enää viehättänyt vaimoani.\n\nKerran päivällisen jälkeen laskeuduin lepäämään sohvalle vaimoni\nollessa kylvyssä. Kaksi hänen kamarineitoaan tuli luokseni viuhkat\nkädessä vilvoitellakseen minua ja torjuakseen kärpäsiä minua\nhäiritsemästä. Toinen heistä asettui pään puolelle ja toinen sohvan\njalkopäähän. Tytöt luulivat minun nukkuvan ja kuiskuttelivat\ntoisilleen. Olin vain sulkenut silmäni ja kuulin heidän koko\nkeskustelunsa.\n\nToinen heistä sanoi toiselle: -- Eikö kuningatar tee väärin, kun ei\nrakasta näin herttaista ruhtinasta? -- Epäilemättä, toinen vastasi. --\nEn käsitä syytä siihen enkä myöskään tajua, miksi hän lähtee joka yö\nulos jättäen puolisonsa yksin. Onko mahdollista, että kuningas ei\nhuomaa sitä? -- Ah, toinen vastasi, kuinkapa hän sitä huomaisi?\nKuningatar sekoittaa joka ilta hänen juomaansa erään yrtin mehua, ja\nsen vaikutuksesta kuningas nukkuu niin sikeästi kaiken yötä, että\nkuningatar ehtii mennä mihin tahtoo. Ja päivän sarastaessa hän palaa\npuolisonsa viereen ja herättää hänet pistämällä hänen sieraimensa alle\njotakin tuoksuvaa ainetta.\n\nVoitte arvata, herra, kuinka suuresti keskustelu hämmästytti minua.\nOsasin kuitenkin hillitä itseni niin että kykenin teeskentelemään ja\nolin heräävinäni kuin en olisi kuullut sanaakaan.\n\nKuningatar palasi kylvystä. Söimme yhdessä illallista, ja hän tarjosi\nminulle kupillisen juomaa johon olin tottunut. Mutta nyt en\nkohottanutkaan sitä huulilleni, vaan astuin avoimen ikkunan luo ja\nviskasin nesteen nopeasti, vaimoni huomaamatta, pihalle ja palasin\nsitten hänen luokseen.\n\nPian sen jälkeen hän, luullen minun olevan unessa, sanoi kyllin\näänekkäästi, jotta sen selvästi kuulin: -- Nuku vain äläkä enää koskaan\nherää!\n\nNäin lausuttuaan hän pukeutui ja lähti huoneesta.\n\nTuskin hän oli mennyt, kun minäkin puin kiireesti vaatteet ylleni, otin\nmiekkani ja seurasin häntä niin nopeasti että pian kuulin hänen\naskeleensa edestäni. Hiivin hänen jäljessään hyvin varovaisesti, ettei\nhän erottaisi askeleitani. Hän kulki useiden porttien kautta, jotka\navautuivat hänen lausuessaan muutamia taikasanoja, ja viimeinen jonka\nhän avasi oli puutarhan portti. Hän astui sisäpuolelle, mutta minä jäin\nportille, jottei hän huomaisi minua kävellessään kukkalavan viertä.\nTuijotin hänen jälkeensä niin pitkälle kuin pimeässä saatoin ja näin\nhänen menevän pieneen metsikköön. Hiivin sinne toista tietä ja\nlymyttyäni näin hänen kävelevän siellä oudon miehen kera.\n\nEn laiminlyönyt korviani heristäen tarkata heidän keskusteluaan ja\nkuulin hänen puhelevan rakastajalleen: -- Mikä todistus vielä puuttuu?\nVieläkö epäilet harrasta uskollisuuttani? Käske minua vain, niin ennen\npäivännousua muutan tämän suuren kaupungin ja tämän suuren palatsin\nkauheiksi raunioiksi, joissa vain susilla, pöllöillä ja korpeilla on\ntyyssijansa. Vai tahtoisitko että kuljettaisin kaikkien näiden\nvankkojen muurien kivet Kaukasus-vuoren tuolle puolen -- asuttavan\nmaailman ääriin? Sano vain sana niin kaikki muuttuu!\n\nLopetettuaan puheensa kuningatar kääntyi rakastajansa kanssa, ja he\nastuivat ohitseni. Olin jo paljastanut miekkani, ja kun hänen\nrakastajansa oli minua lähinnä, iskin hänet tantereeseen. Luulin\nsurmanneeni hänet ja sen vuoksi palasin kiireesti, antamatta\nkuningattaren tietää kuka olin.\n\nHänen rakastajaansa iskemäni haava oli kuolettava, mutta loihduillaan\nhän säilytti miehen olotilassa jota ei voinut nimittää kuolemaksi eikä\nelämäksi. Kulkiessani puutarhan läpi takaisin palatsiin kuulin\nkuningattaren valittavan ääneen ja päätellen hänen parkumisestaan,\nkuinka murheissaan hän oli, olin hyvilläni että olin säästänyt hänen\nhenkensä.\n\nHeti huoneeseeni tultuani laskeuduin vuoteeseen ja vaivuin uneen\ntyytyväisenä rangaistuani minua loukannutta ja häväissyttä roistoa. Kun\nseuraavana aamuna heräsin, huomasin kuningattaren lepäävän vieressäni.\n\nEn tiedä, nukkuiko hän vai ei. Nousin, menin yksityiskammiooni ja\npukeuduin. Sitten mietin asiaa. Palatessani kuningatar astui\nsurupuvussa tukka hajallaan ja osa siitä pois revittynä eteeni ja\nsanoi: -- Tulen pyytämään, että kuninkaani ei ihmettelisi nähdessään\nminut tässä tilassa. Syvän murheeni aiheuttaa tieto kolmesta\nmurheellisesta tapauksesta: rakas äitini, kuningatar, on kuollut,\nisäni, kuningas, on kaatunut taistelussa, ja yksi veljistäni on\npudonnut jyrkänteeltä kuiluun ja saanut surmansa.\n\nEn ollut pahoillani että hän käytti veruketta salatakseen surunsa\noikean syyn ja päättelin että hän ei epäillyt minua rakastajansa\nsurmaajaksi. -- Puolisoni, sanoin, -- en suinkaan moiti sinua, vaan\npäinvastoin vakuutan sydämestäni ottavani osaa suruusi. Lausuin vain\ntoivomuksen että aika ja mietiskely vaimentaisi hänen murheensa.\n\nVuosikauden surtuaan hän pyysi lupaa rakennuttaa itselleen hautakammion\npalatsin alueelle sanoen haluavansa viettää siellä lopun elämäänsä.\nAnnoin suostumukseni, ja hän pystytti uhkean rakennuksen ja nimitti sen\nKyynelten palatsiksi. Kun se oli valmis, hän kannatti sinne\nrakastajansa, jonka elonkipinää hän oli tähän asti ylläpitänyt sitä\nvarten valmistamillaan juomilla. Ja niitä hän itse yhä vei miehelle\njoka päivä, sitten kun tämä oli tuotu Kyynelten palatsiin.\n\nMutta kaikilla loihduillaankaan hän ei voinut parantaa roistoa, joka ei\nainoastaan ollut kykenemätön kävelemään tai seisomaan, vaan oli\nmenettänyt puhelahjansakin ja ilmaisi elonmerkkejä vain katseillaan.\nJoka päivä kuningatar teki hänen luokseen kaksi pitkää vierailua, kuten\nhyvin tiesin, vaikka en ollut tietävinäni.\n\nEräänä päivänä uteliaisuuteni pakotti minut menemään Kyynelten\npalatsille, ja kuulin hänen puhuttelevan rakastajaansa näillä sanoilla:\n-- Olen äärettömästi murheissani nähdessäni sinut tässä tilassa.\nKärsimääsi raatelevaa tuskaa tunnen yhtä paljon kuin sinä itsekin.\nMutta, armaimpani, minä puhelen sinulle yhä, etkä sinä vastaa mitään.\nKuinka kauan pysyt vaiti? Oi hauta, oletko hävittänyt sen ylenpalttisen\nhellyyden jota hän minua kohtaan tunsi? Oletko sammuttanut silmät jotka\nilmaisivat niin suurta rakkautta ja olivat ainoa iloni? Ei, ei, en voi\nuskoa sitä. Sano minulle pikemmin, minkä ihmeen kautta tulit maailman\nihanimman ja arvokkaimman aarteen säilyttäjäksi.\n\nMinun täytyy tunnustaa, arvoisa herra, että raivostuin näistä\nlauseista, ja puhutellen hautaa, minäkin puolestani, huudahdin: -- Oi\nhauta, miksi et nielaise kitaasi tuota ihmisluontoa ellottavaa\nkuvatusta tai miksi et nielaise sekä rakastajaa että rakastajatarta?\n\nTuskin olin lausunut nämä sanat, kun kuningatar nousi kuin raivotar. --\nKurja mies, hän sanoi. -- Sinä olet murheeni aiheuttaja. Älä luule\netten tiedä sitä. Olen vain teeskennellyt liian kauan. Hän lausui\nmuutamia sanoja, joita en ymmärtänyt, ja lisäsi: -- Loihtujeni voimalla\nkäsken että tästedes olet puoleksi marmoria ja puoleksi ihminen.\n\n-- Heti, oi herra, muutuin siksi jona minut näette, kuolleeksi elävien\njoukossa ja eläväksi kuolleiden joukossa.\n\nSen jälkeen kun julma velho, joka ei ansaitse kuningattaren nimeä, oli\nminut näin muuttanut ja toimittanut minut tähän saliin, hän tuhosi\ntoisella lumouksella pääkaupunkini, joka oli hyvin kukoistava ja\nväekäs. Hän tasoitti maan tasalle talot ja julkiset rakennukset ja\nhävitti torit ja muutti koko seudun järveksi ja autioksi tasangoksi,\njotka olette nähnyt. Järven eriväriset kalat ovat kaupungissa eläneitä\nneljää eri uskontoa tunnustaneita asukkaita. Valkoiset ovat\nmuhamettilaisia, punaiset tulta palvelevia persialaisia, siniset\nkristittyjä ja keltaiset juutalaisia. Ne neljä pientä kukkulaa olivat\nneljä saarta, joista kuningaskunta oli saanut nimensä. Mutta alueitteni\nperikato ja hänen minussa loihtimansa muutos ei tyydyttänyt hänen\nkostonhimoaan, vaan hän tulee joka päivä antamaan minulle sata\nruoskansivallusta paljaisiin hartioihini, kunnes selkäni on yltympäri\nverissä. Pantuaan toimeen tämän osan rangaistuksesta hän heittää ylleni\nkarkean vuohenkarvaisen vaatteen ja sen päälle tämän kullalla\nkirjaillun viitan, ei kunnioittaakseen, vaan pilkatakseen minua.\n\nKun nuori ruhtinas oli päässyt tähän kohtaan kertomustaan, sulttaani\nsanoi hänelle oikeamielisen vihan vimmassa ja tahtoen kostaa onnettoman\nprinssin kärsimykset: -- Ilmoittakaa minulle, mihin se kavala velho\nvetäytyy ja missä voin tavata hänen viheliäisen rakastajansa, joka on\njo ennen kuolemaansa haudattu.\n\n-- Arvoisa herra, prinssi vastasi, -- hänen rakastajansa asustaa\nKyynelten palatsissa, uhkeassa kupulaella katetussa hautaholvissa.\nPalatsi on linnan vieressä portin puolella. Kuningatar lähtee joka\npäivä auringon noustessa rakastajansa luo, sitten kun on pannut toimeen\nverisen kostonsa minua kohtaan, ja näettehän että en kykene\npuolustautumaan.\n\n-- Ruhtinas, sulttaani sanoi, -- teidän tilaanne ei koskaan voi kyllin\nvalittaa, ja se on jotakin ennen kuulumatonta ja aikakirjoissa\nkertomatonta. Vain yksi asia puuttuu: kosto johon olette oikeutettu.\nTeen kaiken voitavani hankkiakseni sen teille.\n\nSeuranneessa keskustelussa he sopivat toimista joihin kostosuunnitelman\ntoteuttamiseksi oli ryhdyttävä, mutta siirsivät täytäntöönpanon\nseuraavaan päivään. Tapansa mukaan nuori ruhtinas valvoi koko ajan. Hän\nei näet ollut ensinkään nukkunut siitä asti kun hänet loihdittiin.\n\nSulttaani nousi päivänkoitteessa ja lähti Kyynelten palatsiin. Hän näki\nsen lukemattomilla valkeasta vahasta valmistetuilla tulisoihduilla\nvalaistuna ja tunsi suloisen tuoksun kohoavan useista hienosta kullasta\nihmeteltävän taidokkaasti tehdyistä suitsutusastioista. Heti kun hän\nhuomasi vuoteen, jolla neekeri virui, hän paljasti miekkansa ja riisti\nroistolta vastusta kohtaamatta hänen kurjan henkensä. Sitten hän\nlaahasi ruumiin linnan pihalle ja heitti sen kaivoon. Sen jälkeen hän\nasettui lepäämään neekerin makuusijalle, piilotti miekkansa peitteen\nalle ja odotti tilaisuutta suunnitelmansa loppusuoritukseen.\n\nKuningatar lähti pian sen jälkeen liikkeelle, kävi ensin puolisonsa,\nMustain Saarten kuninkaan, huoneessa, riisui hänet ja antoi hänelle\nsuunnattoman julmasti sata sivallusta. Heitettyään vuohenkarvaisen\nvaipan onnettoman hartioille hän pani päällimmäiseksi kalliin\nkirjoviitan ja tuli Kyynelten palatsiin, jossa hän puhutteli tähän\ntapaan neekeriksi luulemaansa henkilöä: -- Aurinkoni, elämäni, yhäkö\nvain olet vaiti? Oletko päättänyt antaa minun kuolla suomatta kuulla\nhuuliltasi sitä lohdullista lausetta, että rakastat minua vielä?\nSydänkäpyseni, rukoilen sinua virka edes sananen.\n\nIkään kuin syvästä unesta heränneenä ja koettaen matkia neekerien\nääntämistä sulttaani vastasi vakavaan sävyyn: -- Ei ole mitään mahtia\ntai voimaa, paitsi Allahilla ainoalla, joka on kaikkivaltias.\n\nNämä sanat kuultuaan velho päästi äänekkään riemun huudahduksen. --\nRakas herrani, hän sanoi, -- eivätkö korvani petä minua? Onko totta,\nettä kuulen äänesi, kuulen sinun puhuttelevan minua?\n\n-- Onneton vaimo, sulttaani keskeytti, -- ansaitsetko sinä, että\nsinulle vastaan?\n\n-- Ah, kuningatar huudahti, -- miksi nuhtelet minua?\n\n-- Puolisosi valitushuudot, sulttaani sanoi, -- hänen huokauksensa ja\nkyyneleensä, kun sinä häntä joka päivä niin inhottavasti ja julmasti\npiekset, estävät minua nukkumasta päivin tai öin. Riennä vapauttamaan\nhänet, jotta hänen voihkimisensa lakkaisi häiritsemästä minua.\n\nVelho lähti heti Kyynelten palatsista käskyä täyttämään ja palautti\nloihduillaan nuoren kuninkaan hänen entiseen hahmoonsa käskien häntä\nkuitenkin kuoleman uhalla heti poistumaan lähettyviltään. Taipuen\nvälttämättömyyteen ruhtinas vetäytyi etäiseen paikkaan odottaakseen\nsiellä kärsivällisesti sulttaanin onnellisesti aloittaman tehtävän\nloppusuoritusta. Noita palasi takaisin Kyynelten palatsiin ja luullen\nyhä puhuttelevansa neekeriä vakuutti hänelle, että oli totellut hänen\nkäskyään.\n\nMatkien yhä neekerien ääntämistapaa sulttaani lausui: Se mitä nyt olet\ntehnyt, ei suinkaan riitä minun parantumiseeni. Ajattele kaupunkia,\nsaaria ja asukkaita, jotka tuhosit turmiollisilla taioillasi. Aina\nkeskiyön aikaan kalat kohottavat päänsä vedestä ja huutavat kostoa\nsinulle ja minulle. Se on oikea syy parantumiseni viipymiseen. Mene\nnopeasti palauttamaan kaikki ennalleen, niin annan takaisin tultuasi\nsinulle käteni, jotta voit auttaa minua pystyyn.\n\nToivon innoittamana velho kiirehti aikaa hukkaamatta järven rannalle,\notti kourallisen vettä ja pirskotellen sitä höpisi taikasanoja kalojen\nyli, jolloin kaupunki heti kohosi ennalleen. Kalat muuttuivat miehiksi,\nnaisiksi ja lapsiksi, muhamettilaisiksi, persialaisiksi, kristityiksi\ntai juutalaisiksi, vapaiksi tai orjiksi, niin kuin olivat ennen olleet:\njokainen sai jälleen oikean muotonsa. Talot ja myymälät täyttyivät heti\nasukkaista, jotka havaitsivat, että kaikki oli kuten ennen lumoustakin.\nSulttaanin lukuisa seurue, joka huomasi olevansa leiriytyneenä\nlaajimmalle torille, kummastui nähdessään itsensä keskellä suurta,\nkaunista, väekästä pääkaupunkia.\n\nVelho taas palasi ihmeellisen muutoksen toimeenpantuaan kiireesti\nKyynelten palatsiin palkkiotaan vastaanottamaan.\n\n-- Tule lähemmäksi, sulttaani sanoi yhä murtaen neekerien tapaan.\nKuningatar teki niin. -- Et ole kyllin lähellä, sulttaani jatkoi, --\nastu vielä lähemmäksi. Toinen totteli. Sitten hänen majestettinsa nousi\nja tarttui niin äkkiä noidan käsivarteen, että tämä ei ehtinyt havaita\nkuka siinä oli, ja halkaisi hänet miekallaan, niin että toinen puolisko\nkaatui oikealle, toinen vasemmalle. Sen tehtyään hän jätti ruumiin\nvirumaan ja lähtien Kyynelten palatsista meni etsimään Mustain Saarten\nnuorta kuningasta. -- Ruhtinas, sulttaani sanoi syleillen häntä, --\nriemuitkaa! Teillä ei ole enää mitään pelättävää. Julma vihollisenne on\nkuollut.\n\nNuori ruhtinas kiitti sulttaania toivottaen hänelle onnea ja pitkää\nikää. -- Voitte tästä lähin, sulttaani sanoi, -- asua rauhassa\npääkaupungissanne, jollette kenties tahdo seurata minua omaani, joka on\nneljän viiden tunnin matkan päässä täältä.\n\n-- Mahtava hallitsija, nuori ruhtinas vastasi, -- uskon kyllä, että\nsaavuitte mainitsemassanne ajassa pääkaupungistanne tänne, koska omani\noli loihdittu, mutta nyt kun lumous on lauennut, asiat ovat muuttuneet.\nTeiltä kuluu paluumatkaan kokonainen vuosi. Mutta se ei estä minua\nseuraamasta teitä, vaikkapa olisi kuljettava maailman ääriin.\n\nSulttaani hämmästyi kovin kuullessaan olevansa niin kaukana\nvaltakunnastaan, eikä voinut käsittää kuinka se oli mahdollista.\n\n-- Mutta, hän sanoi, -- se ei haittaa. Omaan maahani palaamisen vaivan\npalkitsee kylliksi tyydytys siitä, että olen voinut auttaa sinua ja\nsaanut sinusta pojan. Sillä kun kerran tahdot kunnioittaa minua\nlähtemällä mukaani, ja koska minulla ei ole lapsia, pidän sinua omana\npoikanani ja nimitän sinut tästä hetkestä valtaistuimeni perilliseksi\nja jälkeläiseksi.\n\nVihdoin sulttaani ja nuori prinssi lähtivät matkalleen mukanaan sata\nnuoren kuninkaan aarreaitasta otetuilla arvaamattomilla rikkauksilla\nsälytettyä kamelia ja viidenkymmenen ratsastavan upeasti varustetun ja\npuetun miehen saattamina.\n\nAsukkaat tulivat suurin joukoin sulttaania vastaan, tervehtien häntä\nriemuhuudoilla ja viettivät sitten monta päivää julkisia iloja.\n\nPalaamisensa jälkeisenä päivänä sulttaani esitti kaikille\nhovimiehilleen seikkaperäisen selostuksen tapahtumista, jotka vastoin\nhänen otaksumaansa olivat niin kauan viivyttäneet häntä matkalla. Hän\nilmoitti heille ottaneensa pojakseen Neljän Mustan Saaren kuninkaan,\njoka oli kernaasti jättänyt suuren valtakunnan seuratakseen häntä ja\nelääkseen hänen kanssaan. Ja palkkioksi heidän uskollisuudestaan hän\nantoi kullekin hänen arvonsa mukaisia lahjoja.\n\nKalastajalle taas, joka oli ollut nuoren ruhtinaan pelastuksen\naiheuttajana, sulttaani lahjoitti melkoisen omaisuuden, joten hän sai\nlopun ikäänsä elää huoletta ja onnellisena perheineen.\n\n\n\n\nMerenkulkija Sinbadin tarina\n\n\nKalifi Harun-al-Rasidin hallitessa Bagdadissa eli köyhä kantaja nimeltä\nHinbad, jonka oli usein kannettava melkein ylivoimaisen raskaita\ntaakkoja. Kerran kuumana kesäpäivänä hän ponnisteli outoa katua pitkin\nja istahti uupuneena komean talon edustalle lepäämään. Hänen istuessaan\nsiinä hänen korviinsa kuului ihanan soiton säveliä ja suloiset tuoksut\nhivelivät leppoisesti hänen nenäänsä.\n\nUteliaana tietämään kuka niin upeassa talossa asui, hän kysäisi eräältä\npalvelijoista. -- Mitä, mies huudahti, -- etkö tiedä, että täällä asuu\nkuuluisa merenkulkija Sinbad, joka on purjehtinut maailman ristiin\nrastiin?\n\n-- Voi, Hinbad vastasi, -- mikä ero onkaan Sinbadin kohtalon ja omani\nvälillä! Mitä erikoisia ansioita hänellä on, jotta hän menestyy minun\nnähdessäni nälkää?\n\nSinbad oli sattunut kuulemaan huomautuksen ja halusi nähdä miehen, joka\nlausui moisia omituisia ajatuksia ja lähetti noutamaan luokseen\nHinbadin. Kantaja saatettiin suureen saliin, jossa oli katettuna\nherkullinen ateria ja upea seurue koolla. Hinbad tunsi itsensä perin\nhämmentyneeksi, kunnes Sinbad käski hänen lähestyä ja viitaten hänet\nistumaan oikealle puolelleen tarjoili hänelle itse ja kaatoi oivallista\nviiniä, jota sivupöydällä oli runsas varasto.\n\nKun ateria oli nautittu, Sinbad kysyi häneltä miksi hän valitti\nosaansa. -- Arvoisa herra, Hinbad vastasi, -- myönnän että väsymykseni\noli saattanut minut huonolle tuulelle, ja niin tulin lausuneeksi\nmuutamia varomattomia sanoja, joita pyydän anteeksi.\n\n-- En ole, Sinbad virkkoi, -- tarpeeksi pikkumainen suuttuakseni\nsellaisesta valituksesta. Mutta jotta tietäisit, etten ole koonnut\nvarallisuuttani vaivatta, kerron sinulle matkoistani. Siitä voi olla\nsinulle hyötyä. Ja luulen, että kertomukseni kuultuasi myönnät että\nseikkailuni ovat olleet varsin ihmeelliset. Sitten Sinbad jutteli\nensimmäisestä retkestään tähän tapaan:\n\nOllessani vielä varsin nuori mies perin isältäni suuren omaisuuden ja\nantauduin heti huvitteluihin. Elin ylellisesti ja pian havaitsin\nrahojeni hupenevan, kun niihin ei lisätty mitään tuhlaukseni\nkorvaukseksi. Nopeasti älyten kuinka hupsua menettelyni oli ollut\nsijoitin lopun omaisuuteni liikeyrityksiin muutamien Bassoran\nkauppiaitten kanssa ja lähdin heidän seurassaan matkalle\npurjehtiaksemme Persianlahden kautta Itä-Intiaa kohti.\n\nMatkallamme menimme maihin useille saarille, joilla myimme tai\nvaihdoimme tavaroitamme. Eräänä päivänä aluksemme yllätti tyven\npienoisen saaren lähettyvillä, joka kohosi vain hiukan veden pinnasta\nja näytti vihreältä niityltä. Kapteeni käski kääriä purjeet ja salli\nniiden nousta maihin, jotka sitä halusivat. Minä olin heidän\njoukossaan.\n\nMutta nauttiessamme halukkaasti ruokia ja juomia ja virkistäessämme\nitseämme merielämän vaivoista saari alkoi äkkiä vavista ja tärisytti\nmeitä kauheasti.\n\nHäilyminen huomattiin laivalta, ja meitä kehotettiin nopeasti\npalaamaan, koska muutoin joutuisimme perikatoon: sillä se mitä olimme\nluulleet saareksi osoittautui ison merihirviön seläksi. Ketterimmät\npääsivät veneeseen, toiset heittäytyivät uimaan, mutta minä olin vielä\nvalaan selässä, kun se sukelsi veteen. Töin tuskin ehdin tarttua\npuupölkkyyn, jonka olimme tuoneet laivalta tehdäksemme tulen. Otettuaan\nveneessä olijat laivaan ja ongittuaan muutamia uivistakin kannelle\nkapteeni päätti käyttää hyväkseen juuri noussutta edullista\ntuulenviimaa, levitti purjeensa ja jatkoi matkaa, niin että laivan\nsaavuttaminen kävi minulle mahdottomaksi.\n\nOlin jäänyt aaltojen valtaan. Ponnistelin henkeni edestä koko lopun\npäivää ja sitä seuraavan yön. Silloin havaitsin voimieni uupuneen enkä\ntoivonut enää pelastuvani, mutta kaikeksi onneksi laine paiskasi minut\nerästä saarta vasten. Muutamien ulkonevien juurien avulla kapusin\nvaivalloisesti jyrkkää rantapengertä ylös, laskeuduin puolikuolleena\nruohikolle ja nukuin auringonnousuun asti. Vaikka olin raskaasta\nponnistelusta ja ruoan puutteesta varsin heikko, ryömin kuitenkin\neteenpäin löytääkseni syötäväksi kelpaavia yrttejä, eikä minun\nainoastaan onnistunut keksiä sellaisia, vaan tapasin oivallisen\nlähteenkin, jonka raikas vesi virkisti minua suuresti. Kulkiessani\nkauemmaksi saaren sisäosaan kummastuin ja säikähdinkin aika lailla\nkuullessani äänen ja nähdessäni miehen, joka kysyi kuka olin. Kerroin\nhänelle seikkailuni, ja hän tarttui käteeni ja opasti minut luolaan,\njossa oli useita muitakin henkilöitä. Kaikki kummastuivat yhtä paljon\nminut nähdessään kuin minä heidän tapaamisestaan.\n\nNautin hiukan ravintoa, jota he minulle tarjosivat. Sitten kysyin\nheiltä mitä he niin autiolla paikalla puuhasivat, ja he sanoivat\nolevansa maharadjan, saaren hallitsijan, tallirenkejä, jotka olivat\nolleet paimentamassa kuninkaan hevosia ja veisivät ne pian takaisin\npalatsiin. He lisäsivät, että he aikoivat huomenna palata kotiin ja\nettä olisin joutunut tuhon omaksi, jos olisin tullut päivääkin\nmyöhemmin, koska saaren asuttu seutu oli etäällä ja minun olisi ollut\nmahdotonta löytää sinne oppaatta.\n\nKun hevospaimenet lähtivät matkalleen, liityin heidän joukkoonsa.\nPerille päästyämme minut esiteltiin asianmukaisesti maharadjalle, joka\nkuunteli kertomustani hyvin hartaasti ja pyysi minua viipymään luonaan\nniin kauan kuin minua halutti.\n\nKauppias kun olin, etsin ammattitovereitani ja varsinkin muukalaisia\nliikemiehiä, kuullakseni heiltä ehkä joitakin uutisia Bagdadista tai\nsaadakseni tilaisuuden palata kotiin. Sillä maharadjan pääkaupunki\nsijaitsee meren rannalla ja sillä on oivallinen satama, johon joka\npäivä saapuu laivoja maailman eri suunnilta. Kävin myös oppineiden\nintialaisten seuroissa, ja heidän haastelunsa ilahdutti minua suuresti.\nEn kuitenkaan laiminlyönyt saapua säännöllisesti kunniatervehdykselle\nmaharadjan luo ja sain keskustella häntä ympäröivien maaherrojen ja\nhänelle veroa maksavien pikkukuninkaitten kanssa. He tekivät minulle\ntuhansia kysymyksiä maastani, ja kun halusin saada tietoja heidän\nlaeistaan ja tavoistaan, kyselin vuorostani heiltä kaikkea mitä pidin\ntietämisen arvoisena.\n\nKuninkaan valtakuntaan kuuluu Kassel-niminen saari. Minulle\nvakuutettiin, että joka yö sieltä kuultiin rumpujen pärinää, mistä\nmerimiehet päättelivät, että siellä asui paholainen. Päätin käydä\ntuossa merkillisessä paikassa, ja matkallani sinne tapasin sadan ja\nkahdensadan kyynärän pituisia kaloja, jotka kyllä herättivät pelkoa,\nmutta ovat jokseenkin vaarattomia. Ne ovat näet niin vauhkoja, että\npakenevat kun kahta keppiä tai laudanpätkää lyödään vastakkain. Näin\nsellaisiakin kaloja joiden päät olivat kuin pöllöjen.\n\nKun saarelta palattuani olin eräänä päivänä satamassa, saapui laiva,\njolla olin purjehtinut, ja miehistö alkoi purkaa tavaroita. Näin\ntavaramyttyni, joihin oli merkitty nimeni, ja astuin kapteenin luo\nsanoen: -- Olen Sinbad jonka luulitte kuolleen, ja nuo tavaramytyt ovat\nminun.\n\n-- Laupias taivas, kapteeni huudahti kuullessaan minun siten puhuvan,\n-- keneen enää voimme luottaa? Vilpittömyys on hävinnyt ihmisten\nkeskuudesta. Näin omin silmin Sinbadin hukkuvan, niin kuin sen näkivät\nlaivani matkustajatkin, ja kuitenkin tulet väittämään että olet sama\nSinbad. Tämäpä on häikäilemätöntä! Ulkonäöstäsi päätellen sinua luulisi\nrehelliseksi mieheksi, ja kuitenkin kerrot kauhean valheen anastaaksesi\ntoisen omaisuutta. Pitkän väittelyn jälkeen kapteeni pääsi kuitenkin\nselville sanojeni totuudesta, ja kun useat laivan miehistöstä olivat\ntodenneet kuka olin, hän luovutti minulle tavarani ja onnitteli minua\npelastumisestani.\n\nValitsin arvokkainta mitä mytyssäni oli ja lahjoitin maharadjalle, joka\ntietäen vastoinkäymiseni kysyi minulta, mistä olin saanut sellaisia\nharvinaisuuksia. Ilmoitin hänelle, millä tavoin tavaramyttyni jälleen\njoutuivat haltuuni. Hän oli hyvillään onnestani, otti lahjan vastaan ja\nantoi minulle vastavuoroon paljon kallisarvoisemman lahjan. Sen jälkeen\nsanoin hänelle jäähyväiset ja nousin samaan laivaan vaihdettuani ensin\ntavarani maan tuotteisiin. Matkalla kävimme useilla saarilla ja\nsaavuimme Bassoraan, josta tulin tähän kaupunkiin sadantuhannen\nsekiinin omaisuus mukanani.\n\nSinbad lopetti kertomuksensa ja käski soittajien jatkaa esityksiään\njotka tarina oli keskeyttänyt. Seurue huvitteli iltaan asti, ja kun\ntuli levolle menon aika, Sinbad lähetti noutamaan sata sekiiniä\nsisältävän kukkaron ja antoi sen kantajalle sanoen: Ota tämä,\nHinbad, palaa kotiisi ja tule huomenna takaisin kuulemaan lisää\nseikkailuistani. Kantaja lähti kummastuneena hänelle osoitetusta\nkunniasta ja saamastaan lahjasta. Seuraavana päivänä hän palasi\nparhaisiin vaatteisiinsa pukeutuneena Sinbadin taloon. Otettuaan\nvieraansa suopeasti vastaan ja kestittyään häntä Sinbad jatkoi\nkertomustaan:\n\n\n\n\nSinbadin toinen retki\n\n\nEnsimmäiseltä matkalta palattuani päätin viettää lopun ikääni\nBagdadissa. Mutta ei kestänyt kauan kun jo kyllästyin toimettomaan\nelämään, ja niinpä lähdin uudelle retkelle. Astuimme kunnolliseen\nlaivaan ja uskottuamme itsemme Allahin haltuun nostimme purjeet.\nKävimme kauppaa saarelta saarelle ja vaihdoimme tavaroitamme hyvällä\nvoitolla.\n\nKerran laskimme saareen, jolla kasvoi erilaisia hedelmäpuita, mutta\njolla emme nähneet ihmisiä emmekä eläimiä. Menimme ruohoisille kedoille\nhengittämään hiukan raitista ilmaa niitä kostuttavien purojen\npartailla. Sillä aikaa kun jotkut poimivat huvikseen kukkia ja toiset\nhedelmiä, otin viinileilini ja muonani ja istahdin puron lähelle kahden\nkorkean puun väliin, jotka loivat tiiviin varjon. Nautin hyvän aterian\nja nukahdin. En tiedä, kuinka kauan olin ollut unen helmoissa, mutta\nkun heräsin, laiva oli lähtenyt.\n\nSäikähdin kovin havaitessani että aluksemme oli jättänyt minut. Nousin\nja katsahdin ympärilleni, mutta en nähnyt ainoaakaan kauppiaista, jotka\nolivat astuneet minun kanssani maihin. Näin laivan täysissä purjeissa,\nmutta niin etäällä että se pian katosi silmistäni. Nuhtelin itseäni\nsataan kertaan, etten ollut tyytynyt ensimmäisen matkani voittoon, joka\nolisi riittänyt minulle koko eliniäkseni.\n\nMutta se oli kaikki turhaa ja katumukseni hyödytöntä. Tietämättä mitä\ntehdä kiipesin korkean puun latvaan, josta katselin ympärilleni joka\ntaholle nähdäkseni voinko havaita mitään, mikä olisi antanut minulle\npelastuksen toiveita. Tähystäessäni seudun yli näin jotakin valkoista\nja maahan kavuttuani otin jäljellä olevat evääni ja kuljin esinettä\nkohti, koska välimatka oli niin pitkä, etten voinut erottaa mikä se\noli.\n\nLähemmäksi tultuani luulin sitä valkoiseksi ihmeen korkeaksi ja\nlaajaksi kupulaeksi, mutta kun pääsin sen viereen ja kosketin sitä,\nhavaitsin sen kovin sileäpintaiseksi. Kävelin sen ympäri nähdäkseni,\noliko millään puolella aukkoa, mutta en löytänyt sellaista, ja sen\nhuipulle kiipeäminen oli mahdotonta kun se oli niin sileä. Se oli\nainakin viisikymmentä askelta ympäri mitaten. Aurinko oli\nlaskemaisillaan, ja äkkiä taivas pimeni kuin sankka pilvi olisi\npeittänyt sen. Äkillinen pimeneminen hämmästytti minua suuresti, mutta\nvielä enemmän kummastuin nähdessäni, että siihen syynä oli suunnattoman\nsuuri lintu, joka lentää viiletti minua kohti. Muistin usein kuulleeni\nmerimiesten kertovan ihmeellisestä aarnista eli vaakalinnusta ja\nkäsitin, että suuresti ihailemani kupu olikin sen muna. Ennen pitkää\nlintu laskeutui ja asettui munan päälle. Nähdessäni sen tulevan hiivin\nhyvin lähelle munaa, niin että edessäni oli toinen linnun sääristä,\njoka oli paksu kuin puunrunko. Sidoin itseni tukevasti turbaanillani\nsen nilkkaan toivoen, että vaakalintu seuraavana aamuna kuljettaisi\nminut mukanaan autiolta saarelta. Vietettyäni yön tässä tilassa lintu\nlensi pois heti päivän koittaessa ja kantoi minut niin korkealle etten\nvoinut erottaa maata. Vihdoin se laskeutui niin vinhaa vauhtia että\nmenetin tajuntani. Havaitessani olevani maassa päästin nopeasti irti\nsolmun, ja tuskin olin ehtinyt tehdä niin, kuin hirmulintu siepattuaan\nnokkaansa tavattoman pitkän käärmeen jo lensi pois.\n\nPaikka johon se minut jätti oli joka taholta vuorien ympäröimä, jotka\nnäyttivät kohoavan pilvien yläpuolelle ja olivat niin jyrkkiä, ettei\nollut mitään mahdollisuutta päästä pois laaksosta. Se oli uusi pulma.\nNiinpä verratessani laaksoa autioon saareen, josta vaakalintu oli minut\ntuonut, tuuminkin, etten ollut vaihdosta mitään hyötynyt.\n\nKävellessäni laaksossa havaitsin, että sen pohja oli siroteltu täyteen\ntimantteja, joista muutamat olivat ihmeen isoja. Katselin niitä\nhuvikseni, mutta pian näin etäämpänä jotakin, joka suuresti vähensi\ntyytyväisyyttäni ja sai minut kauhistumaan. Siellä oli näet suuri\njoukko käärmeitä, niin hirvittäviä kooltaan, että pienin niistä olisi\nvoinut nielaista norsun. Ne vetäytyivät päivän ajaksi loukkoihinsa,\nlymyten viholliseltaan vaakalinnulta, ja rohkenivat tulla esille\nainoastaan yöllä.\n\nVietin päiväni kävelemällä laaksossa ja levähtelin ajoittain\nsellaisilla paikoilla, jotka mielestäni olivat siihen sopivimmat. Yön\ntullen menin luolaan, jossa arvelin voivani turvallisesti nukkua.\nVieritin ison kiven sen suulle, joka oli matala ja ahdas, suojatakseni\nitseäni käärmeiltä. En kuitenkaan sulkenut aukkoa niin tiiviisti, että\nvalo ei olisi päässyt tunkeutumaan sisälle. Illalliseksi nautin osan\nmuonastani, mutta käärmeet, jotka alkoivat sihistä ympärilläni,\npelottivat minua niin tavattomasti, etten tietenkään voinut saada unta.\nPäivän valjetessa käärmeet poistuivat, ja kömmin luolasta. Voin\ntodellakin sanoa, että kävelin timanteilla tuntematta mitään halua\nkoskea niihin. Vihdoin istahdin ja jälleen hiukan haukattuani vaivuin\npelostani huolimatta uneen, kun en ollut yöllä ummistanut silmäänikään.\nMutta tuskin olin torkahtanut, kun viereeni pudota mäiskähti jotakin,\nja herätti minut. Se oli iso raa'an lihan kimpale, ja samalla näin\ntoisia putoavan eri paikkoihin kallioilta.\n\nOlin aina pitänyt satuna, mitä olin kuullut merimiesten ja muidenkin\nkertovan timanttilaaksosta ja niistä juonista joita kauppiaat käyttivät\nsaadakseen sieltä jalokiviä. Mutta nyt havaitsin, että he olivat\npuhuneet silkkaa totta. Sillä kauppiaat saapuvat todellakin laakson\nlähettyville kun kotkilla on poikueensa, ja kun he paiskaavat laaksoon\nisoja lihamöhkäleitä, niin timantit, joiden päälle ne putoavat,\ntarttuvat niihin kiinni. Kotkat, jotka tässä maassa ovat väkevämpiä\nkuin missään muualla, hyökkäävät innokkaasti lihapalojen kimppuun ja\nkuljettavat ne pesiinsä jyrkkien kallioiden koloihin poikasilleen\nravinnoksi. Sitten kauppiaat kiipeävät pesille, hätyyttävät huudoillaan\nemokotkat pois ja poimivat lihaan tarttuneet timantit.\n\nAjatellessani sitä mieleeni juolahti tuuma, jonka avulla pelastuin\nelävänä haudasta. Keräsin joukon isoimpia timantteja, täytin niillä\nlaukkuni ja sidoin sen vyöhöni. Sitten kiinnitin yhden lihankappaleen\nturbaaniliinalla selkääni ja laskeuduin kasvoilleni maahan.\n\nTuskin olin laittautunut tähän asentoon, kun kotkat tulivat. Kukin\nniistä sieppasi lihamöhkäleen. Yksi voimakkaimmista tarttui siihen\njohon olin köytettynä ja kuljetti sen pesäänsä vuoren huipulle.\nKauppiaat alkoivat hoilata pelottaakseen kotkia, ja kun he olivat\npakottaneet ne jättämään saaliinsa, yksi tuli siihen pesään jossa minä\nolin. Hän hätääntyi kovin minut nähdessään, mutta toinnuttuaan\nsäikähdyksestään hän ei edes tiedustellut kuinka olin sinne joutunut,\nvaan alkoi haastaa riitaa ja kysyi miksi varastin hänen omaisuuttaan.\n\n-- Kohtelet minua säädyllisemmin, vastasin, -- kunhan tunnet minut\nparemmin. Ole huoletta, minulla on timantteja kylliksi sinulle ja\nitselleni -- enemmän kuin kaikilla muilla kauppiailla yhteensä. Mitä\nheillä lieneekin, siitä he saavat kiittää sattumaa, mutta minä keräsin\nitse laakson pohjalta ne jotka näet tässä repussa.\n\nTuskin olin päättänyt puheeni, kun toiset kauppiaat kerääntyivät\nympärillemme kovin ihmeissään minut nähdessään. Mutta vielä enemmän he\nkummastuivat, kun kerroin heille tarinani. He eivät sentään ihmetelleet\nniin paljon sotajuontani jonka olin pelastuksekseni keksinyt kuin sitä,\nettä olin uskaltanut panna sen täytäntöön.\n\nHe opastivat minut leiripaikkaansa, ja kun avasin siellä laukkuni he\nihmettelivät timanttieni kokoa ja tunnustivat, että kaikissa hoveissa\njoissa he olivat käyneet, he eivät olleet tavanneet minun timanttieni\nvertaa suuruudessa ja täydellisyydessä. Pyysin sen pesän omistajaa,\njonne lintu oli minut kuljettanut (sillä jokaisella kauppiaalla oli\nomansa), ottamaan niin monta kuin häntä halutti. Hän tyytyi yhteen\nainoaan, vieläpä kaikkein pienimpään, ja kun tyrkytin hänelle useampia\nvakuuttaen ettei hänen tarvinnut pelätä loukkaavansa minua hän vastasi.\n-- Ei, olen hyvin tyytyväinen tähän, joka on kyllin arvokas\nsäästääkseen minulta useampien matkojen vaivat ja tuottaakseen minulle\nniin suuren omaisuuden kuin toivon.\n\nVietin illan kauppiaiden parissa kertoen heille tarinani toistamiseen\nniiden huviksi, jotka eivät olleet sitä vielä kuulleet. Olin\nhillittömän iloinen nähdessäni pelastuneeni mainitsemastani vaarasta.\nArvelin näkeväni unta ja voin tuskin uskoa, että olin säästynyt\nuhkaavasta tuhosta. Kun vihdoin pääsin kotiin, jakelin runsaita almuja\nköyhille ja elin loistavasti kovin ponnistuksin ansaitsemillani\nvaroilla.\n\nSinbad lopetti kertomuksen toisesta retkestään ja annettuaan Hinbadille\ntaaskin sata sekiiniä pyysi häntä tulemaan seuraavana päivänä kuulemaan\nhänen muista seikkailuistaan.\n\n\n\n\nSinbadin kolmas retki\n\n\nHyvin pian väsyin toimettomaan ylelliseen elämääni ja lähdin uudelle\nmerimatkalle. Keskellä ulappaa meidät yllätti hirveä myrsky, ja\najauduimme saarelle, jolla samoin kuin naapurisaarillakin kapteenin\nilmoituksen mukaan asui karvaisia villejä jotka pian hyökkäisivät\nkimppuumme. Ja vaikka he olivat ainoastaan kääpiöitä, kova onni pakotti\nmeidät luopumaan kaikista puolustusyrityksistä, sillä he olivat\nheinäsirkkojakin lukuisammat. Jos sattuisimme tappamaan yhdenkin\nheistä, kaikki karkaisivat kimppuumme ja tuhoaisivat meidät.\n\nEnnen pitkää kapteenin sanat kävivät toteen. Lukematon joukko noin\nkahden jalan pituisia villejä, joiden ruumiit olivat punertavan karvan\npeittämät, tuli uiden meitä kohti ja piiritti aluksemme. He haastoivat\nmeille, mutta emme ymmärtäneet heidän kieltään, ja kiipesivät\nihmeteltävän ketterästi laivan kylkiä pitkin kannelle. Kun villit\nolivat kiskoneet purjeet alas ja katkaisseet ankkuriköyden, he\nhinasivat laivan maihin, pakottivat meidät kaikki poistumaan siitä ja\nkuljettivat sen toiselle saarelle, jolta olivat tulleetkin.\n\nMe kuljimme edemmäksi saarellemme ja saavuimme upeasti rakennetun,\nhyvin korkean palatsin edustalle, jossa oli mustapuinen pariportti.\nMursimme sen auki. Astuimme pihaan ja näimme ison suojan\npylväskäytävineen. Eteisen toisella sivulla oli kasa ihmisenluita ja\ntoisella suuri joukko paistinvartaita. Pelkomme ei suinkaan vähentynyt,\nkun asumuksen ovi avautui kovalla ryskeellä ja kauhean muotoinen musta\nmies, pitkä kuin korkea palmupuu astui esiin. Hirviöllä oli vain yksi\nsilmä, ja se sijaitsi keskellä otsaa, missä se kiilui punaisena kuin\nhehkuva hiili. Hänen etuhampaansa olivat hyvin pitkät ja terävät ja\nulkonivat suusta, joka oli syvä kuin hevosen kita. Alaleuka oli\nlerpallaan rinnan päällä, korvat olivat kuin norsulla ja peittivät\nhänen olkapäänsä. Kynnet olivat yhtä pitkät ja käyrät kuin isoimpien\npetolintujen. Moisen kauhean jättiläisen nähdessämme menetimme\ntajuntamme ja viruimme kuin kuolleina. Kun hän oli meitä kyllikseen\nkatsellut, hän astui meitä kohti ja tarttuen kädellään minuun nosti\nminut niskasta ja käänteli minua kuin teurastaja kääntelisi\nlampaanpäätä. Tarkasteltuaan minua ja huomattuaan minun olevan liian\nlaiha, pelkkää luuta ja nahkaa, hän päästi minut menemään. Sitten hän\ntarttui vuorotellen tovereihini ja tarkasteli heitä kaikkia yksitellen\nsamaan tapaan. Kapteenin, joka oli lihavin, hän kohotti toisella\nkädellään, aivan kuin minä kohottaisin varpusen, ja työnsi sitten\npaistinvartaan hänen lävitseen, sytytti suuren tulen, käristi hänet ja\nsöi hänet asunnossaan illallisekseen. Ateriansa päätettyään jättiläinen\npalasi eteiseen, jossa hänen makuusijansa oli, ja vaipui uneen\nkuorsaten ukkosen jyrinää äänekkäämmin.\n\nIstua kyyrötimme pelosta jäykistyneinä, mutta seuraavana päivänä me\njättiläisen mentyä ulos neuvottelimme ja keksimme kostotuuman. Kun\nhirviö oli taas ahmaissut yhden joukostamme iltapalakseen ja\nlaskeutunut nukkumaan, valmistauduimme panemaan rohkean aikeemme\ntäytäntöön. Kuullessamme hänen kuorsaavan lähestyimme yhdeksän\ntoveriani ja minä, kullakin kädessä paistinvarras jonka kärki oli\nkuumennettu hehkuvaksi, ja työnsimme kaikki yhtaikaa vartaamme hänen\nsilmäänsä sokaisten hänet. Jättiläinen huitoi hurjasti yrittäen\ntavoittaa meitä. Huomattuaan meidän kätkeytyneen hän läksi ulos karjuen\ntuskissaan.\n\nViivyttelemättä pakenimme palatsista ja saavuimme pian rannikolle,\njossa rakensimme häthätää muutamia lauttoja paetaksemme niillä tiukan\ntullen. Mutta tietäen mihin vaaraan sellaisella matkalla antautuisimme\nodottelimme toivoen, että jättiläinen oli kuollut, koska hän oli\nlakannut parkumasta. Tuskin oli kuitenkin päivä sarastanut, kun näimme\nvihollisemme tulevan meitä kohti kahden muun melkein yhtä ison koljon\ntaluttamana ja parvi toisia jättiläisiä kintereillään.\n\nRiensimme heti lautoillemme, jolloin ihmissyöjät raivostuneina siitä\nettä heidän yrityksensä oli mennyt myttyyn, poimivat isoja\nkivenmöhkäleitä, juoksivat rantaan, kahlasivat vyötäisiin asti veteen\nja heittivät kivensä niin taitavasti, että upottivat kaikki muut lautat\npaitsi sen jolla minä olin. Kaikki toverini hukkuivat paitsi ne kaksi,\njotka olivat minun lautallani. Soudimme voimiemme takaa ja pääsimme\njättiläisten ulottuvilta. Aallot viskelivät meitä sinne tänne kaiken\npäivää ja koko seuraavan yön, kunnes vihdoin pääsimme saarelle, jolla\nkasvoi runsaasti oivallisia hedelmiä.\n\nYöksi paneuduimme rannalle nukkumaan. Meidät herätti kuitenkin\nhämmästyttävän pitkä ja paksu käärme, jonka suomut kalisivat sen\nkiemurrellessa eteenpäin. Se nielaisi toisen tovereistani hänen\näänekkäistä huudoistaan huolimatta ja vaikka hän ponnisteli\nirtautuakseen sen syleilystä. Paiskaten hänet usean kerran maata vasten\nse murskasi miespoloisen, ja kuulimme kun se nakersi ja raastoi hänen\nluitaan, vaikka olimme paenneet melkoisen matkan päähän. Käsittäen\nitseämme uhkaavan vaaran kiipesimme seuraavaksi yöksi korkeaan puuhun\nvälttääksemme käärmettä. Kauhuksemme hirviö nousi puunrunkoa pitkin ja\nhuomasi toverini joka oli minua alempana, nielaisi hänet ja poistui.\nViivyin puussa päivään asti, laskeuduin sitten maahan ja keräsin suuren\njoukon näreitä, risuja ja kuivia orjantappuroita, jotka sidoin\nkimpuiksi ja laadin niistä laajan piirin puun ympärille. Muutamia\nniistä sidoin myös oksiin pääni yläpuolelle. Sen tehtyäni sulkeuduin\nillan tullen tähän kehään laihana lohdutuksenani tieto, etten ollut\nlaiminlyönyt mitään suojellakseni itseäni julmalta kohtalolta, joka\nminua uhkasi. Käärme tulikin tavalliseen aikaansa ja kiersi puuta\netsien tilaisuutta minut hotkaistakseen, mutta rakentamani\nsuojavarustus esti sen siitä. Se loikoi siinä päivään asti kuin kissa,\njoka turhaan väijyskelee turvapaikkaan pujahtanutta hiirtä. Päivän\ntullen se vetäytyi pois, mutta en uskaltanut lähteä linnoituksestani\nennen kuin aurinko oli korkealla taivaalla.\n\nRientäessäni merta kohti varmasti päättäneenä, etten enää jatkaisi tätä\nkurjaa elämää, havaitsin laivan melkoisen matkan päässä. Huusin minkä\njaksoin, irrotin turbaaniliinani ja liehutin sitä, jotta laivalta\nparemmin huomattaisiin minut. Se tepsikin. Miehistö äkkäsi minut, ja\nkapteeni lähetti veneen noutamaan minua. Heti kun pääsin kannelle,\nkauppiaat ja merimiehet kerääntyivät ympärilleni udellen kuinka olin\njoutunut autiolle saarelle. Kerrottuani heille kaikki mitä minulle oli\ntapahtunut vanhin joukosta selitti, että he olivat usein kuulleet\nedellisellä saarella majailevista jättiläisistä, jotka olivat\nihmissyöjiä ja ahmivat uhrinsa milloin raa'altaan, milloin\nkäristettyinä. -- Käärmeitä taas, he lisäsivät, -- on jälkimmäisellä\nsaarella viljalti. Ne kätkeytyvät päiviksi ja liikkuvat öisin.\n\nIlmaistuaan ilonsa siitä, että olin pelastunut niin monista vaaroista,\nhe toivat syödäkseni parasta mitä heillä oli. Ja kun kapteeni, sama\nmies, joka oli toisella matkallani jättänyt minut oman onneni nojaan,\nnäki minun olevan ryysyissä, hän lahjoitti minulle jalomielisesti yhden\nomista puvuistaan. Ilmoitin hänelle kuka olin, ja hän huudahti: --\nAllah olkoon ylistetty! Riemuitsen siitä, että kohtalo on korjannut\nminun vikani. Tuolla ovat tavarasi, joita säilytin huolellisesti. Otin\nne vastaan, kiitin häntä lämpimästi hänen rehellisyydestään ja\nmenestyin niin hyvin kaupoissani, että taaskin saavuin Bassoraan suuri\nomaisuus mukanani. Sieltä palasin Bagdadiin, lahjoitin paljon köyhille\nja ostin toisen melkoisen tilan sen lisäksi joka minulla jo oli.\n\nPäätettyään kertomuksen kolmannesta retkestään Sinbad lähetti Hinbadin\nkotiin, annettuaan hänelle nytkin sata sekiiniä, ja kutsui hänet\nseuraavaksi päiväksi päivälliselle kertoakseen hänelle lisää\nseikkailuistaan.\n\n\n\n\nSinbadin neljäs retki\n\n\nEnnen pitkää lähdin uudelle matkalle. Tällä kertaa vaelsin Persian\nhalki ja saavuin satamaan, jossa astuin laivaan. Emme olleet kauan\nolleet merellä, kun meidät yllätti niin raju myrsky, että purjeet\nrepeytyivät tuhansiksi palasiksi ja laiva törmäsi karille. Monet\nkauppiaista ja merimiehistä hukkuivat ja lasti tuhoutui.\n\nMuutamien kauppiaiden ja merimiesten kanssa onnistuin pääsemään vedessä\najelehtiville laudoille, ja virta kuljetti meidät edessämme olevaan\nsaareen. Sieltä löysimme hedelmiä ja lähdevettä, joten pelastimme\nhenkemme. Heittäydyimme melkein siihen paikkaan jossa olimme tulleet\nmaihin ja vaivuimme uneen.\n\nSeuraavana aamuna kävelimme heti auringon noustua rannalta ja\nhavaittuamme majaryhmän kuljimme sitä kohti. Lähelle päästyämme meidät\nsaarsi heti suuri joukko neekereitä. He ottivat meidät kiinni, jakoivat\nmeidät keskenään ja kuljettivat kukin asunnolleen.\n\nMinut ja viisi toveriani vietiin samaan paikkaan. Neekerit asettivat\nmeidät istumaan ja antoivat meille joitakin yrttejä viitaten meitä\nsyömään. Kiinnittämättä huomiotaan siihen, että neekerit itse eivät\nniitä maistaneet, toverini ajattelivat vain nälkänsä tyydyttämistä ja\nsöivät ahneesti. Mutta minä epäilin jotakin kujetta enkä huolinut\nniihin koskeakaan, ja viisaasti siinä teinkin. Sillä vähän ajan perästä\nhavaitsin toverieni menettäneen järkensä ja kuulin heidän puhuttelevan\nminua älyttömin lausein.\n\nNeekerit syöttivät meille vielä öljyllä ja kookospähkinöillä\nsuurustettua riisiä, ja mielipuolet toverini nauttivat sitä ahmimalla.\nMinäkin söin, mutta hyvin niukasti. He olivat ensin tarjonneet meille\nnoita yrttejä riistääkseen meiltä järkemme, jotta emme käsittäisi meitä\nodottavaa surullista kohtaloa, ja riisiä he syöttivät lihottaakseen\nmeitä. He olivat näet kannibaaleja ja aikoivat syödä meidät heti kun\nlihoisimme. Niin tapahtuikin, ja he teurastivat toverini jotka eivät\ntajunneet tilaansa. Mutta voi hyvin käsittää, että minä, joka olin\ntäysijärkinen, en suinkaan muiden tavoin lihonut, vaan päinvastoin\nlaihduin päivä päivältä. Kuolemanpelko, joka minua vaivasi, muutti\nkaikki ruokani myrkyksi. Aloin riutua, ja se tuotti minulle\npelastuksen. Sillä kun neekerit surmattuaan ja syötyään suuhunsa\ntoverini näkivät minut kuihtuneena, laihana ja sairaana, he säästivät\nminut toistaiseksi.\n\nMinulla oli paljon vapautta, hommiini kiinnitettiin tuskin mitään\nhuomiota, ja siten sain eräänä päivänä tilaisuuden etääntyä kylästä ja\npaeta. Eräs ukko, joka näki minut ja aavisti aikeeni, huusi minulle\ntäyttä kurkkua kehottaen minua palaamaan, mutta en totellut häntä, vaan\npäinvastoin kiirehdin askeleitani ja pääsin pian näkyvistä. Taivalsin\nniin nopeasti kuin voin, valiten sellaisia seutuja, jotka näyttivät\nautioimmilta, ja elin seitsemän päivää tien varrelta poimimistani\nhedelmistä.\n\nKahdeksantena päivänä saavuin meren rannalle ja näin muutamia\nminunlaisiani valkoihoisia keräämässä pippuria, jota sillä paikalla\nkasvoi hyvin runsaasti. Minut nähtyään he tulivat heti minua vastaan ja\nkysyivät arabiankielellä kuka olin ja mistä saavuin. Tulin hyvin\niloiseksi kuullessani heidän haastavan omaa kieltäni ja tyydytin heidän\nuteliaisuutensa kertomalla haaksirikostani ja kuinka olin joutunut\nneekerien käsiin. Ne neekerit syövät ihmisiä, he vastasivat. -- Kuinka\nihmeessä vältit heidän julmuutensa? Selostin heille äsken mainitsemani\nseikat, jotka kummastuttivat heitä tavattomasti.\n\nViivyin heidän luonaan siihen asti kun he olivat keränneet\npippurimääränsä ja purjehdin heidän kanssaan saarelle josta he olivat\ntulleet. He esittelivät minut kuninkaalleen joka oli hyvä ruhtinas. Hän\nkuunteli tarinaani, lausui minut tervetulleeksi ja alkoi pian tuntea\nminua kohtaan suurta ystävyyttä, mikä seikka teki minut tärkeäksi\nhenkilöksi pääkaupungissa.\n\nKun kukaan siinä maassa ei ratsastaessaan käyttänyt satulaa eikä\nsuitsia, etsin kuningasta kunnioittaakseni työmiehen ja käskin hänen\nvalmistaa antamani mallin mukaan satulankehän. Kun hän oli saanut sen\nvalmiiksi, päällystin sen sametilla ja nahalla ja kirjailin kullalla.\nSitten menin sepälle, joka teki minulle kuolaimet näyttämäni\npiirustuksen mukaan ja myös muutaman parin jalustimia. Kun kaikki\nkojeet olivat valmiit, lahjoitin ne kuninkaalle ja valjastin niihin\nyhden hänen hevosistaan. Hänen majesteettinsa nousi heti ratsunsa\nselkään ja oli niin mielissään laitteistani, että tunnustukseksi antoi\nminulle arvokkaita lahjoja ja sanoi: -- Haluaisin, että menisit\nnaimisiin etkä enää ajattelisi omaa maatasi, vaan jäisit tänne koko\neliniäksesi. En rohjennut vastustaa ruhtinaan tahtoa, ja hän antoi\nminulle yhden hovinsa naisista, ylevän, kauniin ja rikkaan. Kun\nhääjuhlallisuudet olivat ohitse, menin asumaan vaimoni kanssa, ja\njonkin aikaa elimme täydellisessä sopusoinnussa. En ollut kuitenkaan\ntyytyväinen maanpakooni ja sen vuoksi aioin ensi tilassa lähteä tieheni\nja palata Bagdadiin, jota silloinen hyvinkin edullinen asemani ei ollut\nsaanut minua unohtamaan.\n\nSitten tapahtui, että erään minun kanssani hyvin läheisiin\nystävyyssuhteisiin joutuneen naapurini vaimo sairastui ja kuoli. Menin\nkatsomaan häntä lohduttaakseni häntä hänen murheessaan ja tavatessani\nhänet surun vallassa lausuin heti hänet nähtyäni: -- Allah varjelkoon\nsinua ja suokoon sinulle pitkän elämän!\n\n-- Ah, hän vastasi, -- hyvät toivomuksesi ovat turhia, sillä tänä\npäivänä minut haudataan vaimoni kanssa. Sen lain ovat esi-isämme tällä\nsaarella laatineet, eikä sitä milloinkaan rikota. Eloon jäänyt aviomies\nhaudataan kuolleen vaimonsa kera ja eloon jäänyt vaimo kuolleen\nmiehensä kanssa. Mikään ei voi pelastaa minua. Jokaisen täytyy alistua\ntähän lakiin.\n\nHänen selostaessaan minulle tätä hirmuista tapaa, josta kuullessanikin\nveri jo hyytyi suonissani, hänen sukulaisensa, ystävänsä ja naapurinsa\nsaapuivat joukolla hautajaistilaisuuteen. He pukivat vaimon ruumiin\nhänen uhkeimpiin vaatteisiinsa ja koristivat kaikilla jalokivillään,\naivan kuin olisi ollut hänen hääpäivänsä. Sitten he laskivat vainajan\navonaiseen ruumisarkkuun ja lähtivät marssimaan hautauspaikalle.\nAviomies käveli saaton etunenässä, ja hänen perässään kannettiin\nruumista. Noustiin korkealle vuorelle, ja kun oli saavuttu\nmääränpäähän, syvän onkalon suulta nostettiin iso kivi ja ruumis\nlaskettiin aukosta sisään kaikkine koristeineen ja jalokivineen.\nSyleiltyään sukulaisiaan ja ystäviään puoliso salli vastustamatta\nsijoittaa itsensä toiseen avonaiseen arkkuun, johon hänelle annettiin\nmukaan vesiruukku ja seitsemän pientä leipää. Ja sitten hänetkin\nlaskettiin alas. Vuori oli melkoisen pitkä, ulottuen pitkin\nmerenrantaa, ja kuilu oli aika syvä. Kun toimitus oli päättynyt, kivi\nvieritettiin jälleen rotkon suulle, ja saattajat palasivat kotiin.\n\nVähän sen jälkeen tuli samanlainen kohtalo minun osakseni. Vaimoni,\njonka terveydestä pidin erityisesti huolta, sairastui ja kuoli.\nKaikista vastusteluistani ja selityksistäni huolimatta täytyi minunkin,\nmuukalaisen, alistua maan lakiin, koska olin ollut sen maan tyttären\nkanssa naimisissa, ja niin minut kuninkaan ja ylimysten saattamana,\njotka olivat tulleet maahanpaniaisiani kunnioittamaan, laskettiin\nhautaan vaimoni ruumiin viereen, ja evääkseni annettiin tavanmukainen\nvesi- ja leipäerä.\n\nOlin jo syönyt evääni loppuun ja odotin kuolemaa, kun kuulin puhkuvaa\nääntä, ikään kuin hengitystä. Hapuilin sinne päin mistä ääni tuli ja\nkuulin käpälien sipsutusta eläimen juostessa pakoon. Ajoin sitä takaa\nja äkkäsin vihdoin etäältä jotakin tähdeltä näyttävää. Valotäplä\nlaajeni sitä lähestyessäni, ja pian huomasin, että vuoressa oli\nrantajuovan yläpuolella aukko. Ryömin siitä ulos, heittäydyin hiekalle\nriemusta raukeana, ja kun vähän myöhemmin kohotin silmäni taivasta\nkohti, havaitsin laivan lyhyehkön matkan päässä. Liehutin turbaanini\nliinaa ja kiinnitin merenkulkijain huomion. He lähettivät veneen, joka\nkuljetti minut turvallisesti alukseen. Sanoin kapteenille, että olin\nhaaksirikkoutunut kauppias. Hän uskoi kertomukseni ja otti minut\nenempiä utelematta mukaansa.\n\nPitkän merimatkan jälkeen, jonka aikana kävimme useissa satamissa ja\nansaitsin paljon rahaa, saavuin Bagdadiin äärettömin rikkauksin, joita\nolisi vaikea seikkaperäisemmin kuvailla. Kiitollisena Allahia kohtaan\nhänen minulle suomastaan armosta lahjoitin auliisti rahasummia useiden\nmoskeijoiden kunnossapitoon ja köyhien avustamiseksi. Ja antautuen\nsukulaisteni ja ystävieni seuraan nautin heidän kanssaan elämästä\njuhlissa ja huvituksissa.\n\nSinbad lahjoitti jälleen sata sekiiniä kantajalle ja pyysi tätä\nkunnioittamaan taas seuraavana päivänä häntä vierailullaan.\n\n\n\n\nSinbadin viides retki\n\n\nRiemut joita nautin hurmasivat minut taaskin siihen määrin, että\nunohdin kaikki näkemäni vaivat ja kärsimäni onnettomuudet, jotka eivät\nvoineet vieroittaa minua halusta lähteä uusille matkoille. Ostin siis\nkauppatavaroita ja kuljetin ne parhaaseen merisatamaan. Ja jotta en\nolisi riippuvainen kapteenista, vaan saisin itse hallita laivaani,\nodotin kunnes ehdin varta vasten rakennuttaa itselleni aluksen omasta\nkohden. Matkani päämääränä olivat Sundasaaret. Kun laiva oli valmis,\nnousin siihen tavaroineni. Minulla ei kuitenkaan itselläni ollut täyttä\nlastia, ja sen vuoksi suostuin ottamaan mukaani moniaita eri\nkansallisuuksiin kuuluvia kauppiaita tavaroineen.\n\nPurjehdimme satamasta ensimmäisellä suotuisalla tuulella, ja\nensimmäinen paikka jonne poikkesimme, oli autio saari. Löysimme sieltä\nvaakalinnun munan, yhtä ison kooltaan kuin se, josta olen aiemmin\nkertonut. Vaakalinnun poikanen oli juuri puhkeamassa kuoresta, ja nokka\npistikin jo esiin.\n\nKauppiaat, jotka olivat nousseet kanssani maihin, särkivät munan\nkirveillä, kiskoivat nuoren vaakalinnun paloina ulos ja paistoivat sen.\nOlin vakavasti varoittanut heitä koskemasta munaan, mutta he eivät\ntotelleet minua.\n\nTuskin he olivat päättäneet ateriansa, kun ilmasta melkoisen matkan\npäässä meistä tuli näkyviin kaksi isoa pilveä. Kapteeni, jonka olin\npestannut laivurikseni, tiesi kokemuksesta mitä se merkitsi. Hän sanoi,\nettä ne olivat poikasen vanhemmat, uros- ja naaras-aarni, ja hoputti\nmeitä astumaan alukseemme välttääksemme onnettomuuden, jonka tiesi\nmeitä muutoin kohtaavan. Riensimme laivaan ja laskimme kiireen vilkkaa\nulapalle.\n\nSillä välin lähestyivät molemmat vaakalinnut kauheasti meluten ja\nrääkkyivät vielä enemmän nähdessään, että muna oli rikottu ja poikanen\npoissa. Ne lensivät takaisin sinnepäin mistä olivat tulleet ja\nhävisivät joksikin aikaa. Me taas levitimme kaikki purjeet kiitääksemme\nmahdollisimman nopeasti vaaraa pakoon, joka kuitenkin meidät tavoitti.\n\nLinnut palasivat pian, ja näimme kummankin kuljettavan kynsissään\naikamoista kivenlohkaretta. Päästyään kohdallemme ne leijailivat\nlaivamme yläpuolella, ja toinen pudotti kivensä, mutta perämiehen\ntaitavuuden avulla vältimme sen. Möhkäle putosi mereen ja jakoi veden\nkahtia, niin että pohja melkein näkyi. Onnettomuudeksemme paiskasi\ntoinen vaakalintu raskaan kantamuksensa niin täsmällisesti keskelle\nlaivaa, että alus pirstautui tuhansiksi kappaleiksi. Kaikki merimiehet\nja matkustajat murskautuivat ja hukkuivat. Minäkin upposin, mutta\nnoustuani jälleen pinnalle onnistuin saamaan kiinni laivahylyn\npirstaleesta, ja uiden milloin oikealla kädelläni, milloin\nvasemmallani, mutta aina pysytellen kiinni laudassa, ajauduin tuulen ja\nvuoksen avulla saarelle, jonka rantatöyräs oli kovin jyrkkä.\nVaivalloisesti kiipesin sitä pitkin ylös ja pääsin maihin.\n\nIstahdin ruoholle toipuakseni väsymyksestäni, ja sen jälkeen lähdin\ntarkastamaan saarta. Kaikkialla oli puita, joiden oksat nuokkuivat,\nmitkä raakojen, mitkä kypsien hedelmien painosta, ja kirkasvetisiä\nvilvoittavia puroja virtasi hauskasti kiemurrellen. Söin hedelmiä jotka\nmaistuivat oivallisilta ja join vettä joka oli erittäin raikasta ja\nhyvää. Yön tullen laskeuduin mukavaan paikkaan ruohikkoon, mutta en\nvoinut nukkua tuntia yhteen mittaan, kun mieleni täytti vaarojen pelko.\nVietin suurimman osan yötä hätäännyksissäni ja nuhtelin itseäni\ntyhmyydestäni, kun en ollut pysynyt kotona, vaan olin lähtenyt vielä\ntälle matkalle. Näissä surullisissa mietteissä menin niin pitkälle,\nettä aloin tuumia elämäni lopettamista, mutta päivänvalo karkotti\nmoiset synkät ajatukset. Nousin ja kävelin puiden alla, joskin yhä\npelokkaana.\n\nKulkiessani syvemmälle saareen tapasin vanhan miehen, joka näytti perin\nheikolta ja raihnaalta. Hän istui puron partaalla, ja ensin luulin\nhäntä haaksirikkoiseksi, kuten itsekin olin. Astuin lähemmäksi ja\ntervehdin, mutta hän vain hiukan nyökäytti päätään. Kysyin häneltä,\nmiksi hän istui niin hiljaa ja hievahtamatta. Vastauksen asemesta hän\nviittasi minulle, että ottaisin hänet selkääni ja kantaisin hänet puron\npoikki, ja antoi minun ymmärtää aikovansa kerätä sieltä joitakin\nhedelmiä.\n\nLuulin että äijä todellakin oli apuni tarpeessa. Nostin hänet selkääni\nja kannettuani hänet puron yli käskin hänen astua alas. Samalla\nkumarruin, jotta hän pääsisi helpommin maahan. Mutta vanhus, joka\nminusta oli näyttänyt aivan rammalta, kiersikin kovanahkaiset koipensa\nnäppärästi kaulani ympäri puristaen niillä kurkkuani niin tiukkaan,\nettä menin tainnoksiin.\n\nPyörtymisestäni huolimatta häijyläinen puristi yhä kaulaani, mutta\nhellitti sen verran, että pystyin jälleen hengittämään. Hän työnsi\ntoisen jalkansa vatsaani vasten ja potkaisi toisella niin rajusti\nkylkeeni, että pakotti minut nousemaan. Noustuani hän kävelytti minua\npuiden alla ja pakotti minut silloin tällöin pysähtymään poimiakseen ja\nsyödäkseen hedelmiä joita löysimme. Hän ei päästänyt minua koko\npäiväkauteen, ja kun laskeuduin yöksi levolle, hän paneutui mukanani\nmakaamaan puristaen yhä koivillaan. Joka aamu hän töykkäsi minut\nhereille, pakotti nousemaan ja kävelemään ja puristi minua jaloillaan.\nVoitte arvata, hyvät herrat, minkälaisessa tuskassa olin, kun minulle\noli sälytetty mokoma taakka, josta en kyennyt irrottautumaan.\n\nEräänä päivänä löysin muutamia kuivia puusta pudonneita\npullokurpitsoja. Otin yhden isoimmista ja poistettuani sisuksen\npuristin siihen mehua viinirypäleistä, joita saarella kasvoi runsaasti.\nTäytettyäni kuoren asetin sen sopivaan paikkaan ja muutamaa päivää\nmyöhemmin menin sitä tarkastamaan, ja kun maistoin nestettä, havaitsin\nviinin niin oivalliseksi, että nautittuani sitä unohdin pian suruni ja\nsain uusia voimia. Se teki minut niin hilpeäksi että aloin kävellessäni\nlaulaa ja tanssia.\n\nKun ukko huomasi vaikutuksen, jonka neste minuun teki, ja näki että\nkannoin häntä entistä keveämmin, hän viittasi minua antamaan hänellekin\njuomaa. Ojensin hänelle kurpitsan, ja kun neste maistui hänestä\nhyvältä, hän joi pohjaan asti ja tuli pian niin päihinsä että höllensi\notteensa. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja paiskasin hänet tantereeseen,\nmissä hän virui liikkumatta. Otin ison kiven ja murskasin hänen\nkallonsa.\n\nOlin iloissani vapauduttuani ainiaaksi kiusallisesta painajaisesta.\nKävelin rannikolle ja tapasin laivan miehistön, joka oli laskenut\nsaaren luo ankkuriin tullakseen vettä noutamaan. He kummastuivat\nnähdessään minut ja vieläkin enemmän kun kuulivat seikkailujeni\nyksityiskohdat.\n\n-- Jouduit merenukon käsiin, he sanoivat, -- ja olet ensimmäinen joka\nolet pelastunut hänen häijyiltä juoniltaan. Hän ei ole koskaan\npäästänyt niitä, jotka kerran on saanut haltuunsa, kunnes on kuristanut\nheidät. Ja siten hän on tehnyt saaren surullisen kuuluisaksi\ntappamiensa monilukuisten uhrien vuoksi, eivätkä kauppiaat ja\nmerimiehet uskaltaneetkaan tunkeutua saaren sisäosaan muuten kuin\nryhmittäin.\n\nNäin sanottuaan he veivät minut mukanaan laivaan. Kapteeni otti minut\nhyvin ystävällisesti vastaan kuullessaan tarinani. Hän laski jälleen\nulapalle ja muutaman päivän purjehdusmatkan jälkeen saavuimme suuren\nkaupungin satamaan. Kaupungin rakennukset olivat hakatusta kivestä.\n\nEräs kauppiaista, joka oli minuun mieltynyt, kehotti minua tulemaan\nasuntoonsa ja antoi minulle suuren säkin. Hän suositteli minua\njoillekuille kaupungin asukkaista, jotka keräsivät kookospähkinöitä, ja\npyysi heitä ottamaan minut mukaansa. -- Mene, hän virkkoi, -- seuraa\nheitä ja tee kuten näet heidän tekevän, mutta älä erkane heistä, koska\nmuutoin voit joutua hengenvaaraan. Näin puhuttuaan hän antoi minulle\nruokatarvikkeita matkaeväiksi, ja lähdin miesten mukaan.\n\nTulimme tiheään palmumetsään, jossa kasvoi hyvin korkeita ja niin\nsileärunkoisia puita, että oli mahdotonta kiivetä hedelmiä kantaville\noksille. Metsään astuessamme näimme ison joukon erikokoisia apinoita,\njotka meidät havaitessaan riensivät pakoon kiiveten ihmeellisen\nnopeasti puiden latvoihin.\n\nKauppiaat, joiden seurassa olin, poimivat kiviä ja pommittivat niillä\npuissa olevia apinoita. Minä tein samoin, ja apinat paiskelivat\nkostoksi meitä kookospähkinöillä niin kiivaasti ja sellaisin elein,\nettä huomasi hyvin niiden kiukun ja närkästyksen. Keräsimme\nkookospähkinöitä ja viskelimme vähän väliä kiviä ärsyttääksemme\napinoita. Tämän juonen avulla täytimme säkkimme hedelmillä. Pian sain\nomani kaupaksi ja palasin useat kerrat metsään ansaiten siten sievoisen\nsumman.\n\nLaiva, jossa olin saapunut, purjehti satamasta ja siinä lähti muutamia\nkauppiaita, jotka olivat lastanneet sen kookospähkinöillä. Minä odotin\ntoisen tuloa, joka vähän myöhemmin ankkuroikin satamaan ottaakseen\nsamanlaisen lastin. Kuormitin siihen kaikki kookospähkinäni, ja kun se\noli lähtövalmiina, sanoin jäähyväiset kauppiaalle, joka oli ollut\nminulle niin ystävällinen. Hän itse ei näet voinut matkustaa kanssani,\nkoska ei ollut vielä päättänyt liikehommiaan satamassa. Purjehdimme\nsaaria kohti, joilla kasvaa runsaasti pippuria. Sitten kävimme Komarin\nsaarella, joka tuottaa parasta aloepuuta ja jonka asukkaat ovat\nsäätäneet itselleen ehdottoman lain olla koskaan juomatta viiniä.\nVaihdoin kookospähkinäni näillä saarilla pippuriin ja aloepuuhun ja\nmenin muiden kauppiaitten kanssa helmiä kalastamaan. Pestasin\nsukeltajia, jotka noutivat minulle muutamia hyvin isoja ja puhtaita\nhelmiä. Astuin laivaan, joka saapui onnellisesti Bassoraan. Sieltä\npalasin Bagdadiin ja ansaitsin suuria summia pippurilla, aloepuulla ja\nhelmillä. Jaoin kymmenykset voitoistani almuiksi, kuten olin tehnyt\nedellisiltäkin matkoilta palattuani, ja koetin erilaisilla huvituksilla\nhankkia virkistystä kärsimieni rasitusten jälkeen.\n\nLopetettuaan kertomuksensa Sinbad lahjoitti Hinbadille sata sekiiniä,\nkuten ennenkin, ja pyysi häntä saapumaan jälleen seuraavana päivänä\ntavalliseen aikaan.\n\n\n\n\nSinbadin kuudes retki\n\n\nMinut riivannut matkustusvimma ei sallinut minun kauan pysyä\npaikoillani, ja niinpä vuoden levähdettyäni valmistauduin ystävieni ja\nsukulaisteni rukouksista välittämättä kuudennelle retkelleni. Tällä\nkertaa matkustin Persian ja Itä-Intian halki ennen kuin lähdin merille.\nEtäisessä satamassa astuin vihdoin laivaan, joka oli lähdössä pitkälle\nmatkalle.\n\nEmme olleet purjehtineet pitkälle, kun kapteeni eräänä päivänä poistui\npaikaltaan murheellisena ja riuhtaisten turbaanin päästään huudahti\ntuskaisella äänellä: -- Vuolas merivirta kuljettaa laivaa, ja joudumme\nkaikki perikatoon ennen kuin neljännestunti on kulunut. Rukoilkaa\nAllahia pelastamaan meidät vaarasta! Emme voi välttää sitä, jollei Hän\nsääli meitä.\n\nNäin sanottuaan hän käski laskea purjeet, mutta kaikki köydet\nkatkesivat, ja virta kuljetti laivan äkkijyrkän vuoren juurelle, jota\nvasten se törmäsi ja murskautui. Henkemme toki pelastimme ja saimmepa\nmuonavarammekin ja parhaat tavaramme talteen.\n\nRantakaistaleella seisoessamme kapteeni lausui meille: -- Allah on\ntehnyt mitä on hyväksi nähnyt. Kukin meistä kaivakoon oman hautansa ja\nsanokoon maailmalle jäähyväiset. Olemme näet niin turmiollisessa\npaikassa, että kukaan haaksirikkoutunut ei ole koskaan palannut täältä\nkotiinsa.\n\nHänen puheensa koski meihin kipeästi, syleilimme toisiamme ja valitimme\nsäälittävää kohtaloamme.\n\nVuori jonka juurelle olimme haaksirikkoutuneet oli osa hyvin laajan\nsaaren rannikosta. Seutu oli peittynyt haaksihylkyjen pirstaleihin ja\nluihin. Näimme siellä myös uskomattoman paljon tavaraa ja kalleuksia.\nKaikki se vain lisäsi epätoivoamme.\n\nKaikkialla muualla virrat juoksevat uomistaan mereen, mutta siellä\nsuolaton virta syöksyi merestä pimeään rotkoon, jonka aukko oli hyvin\nkorkea ja avara. Merkillisintä siellä on, että vuoren kivet ovat\nkristallia, rubiineja, smaragdeja, safiireja ja topaaseja. Puitakin\nsiellä kasvaa, useammat niistä aloepuita, yhtä hyviä laadultaan kuin\nKomarin saaren tuotteet.\n\nPäättääkseni kuvaukseni kolkasta, jota hyvinkin voi nimittää hornaksi,\nkoska sieltä ei mitään milloinkaan palaa, laivojen ei ole mahdollista\npäästä pois, jos ne kerran ovat tulleet tietyn matkan päähän. Jos käy\nmerituuli, se avustaa virtaa alusten ajamisessa vuorta kohti, ja jos\ntuulee maalta päin, minkä luulisi edistävän niiden pääsemistä takaisin\nulapalle, pysähdyttää vuoren korkeus vihurin ja saa aikaan tyvenen,\nniin että virran voima kuljettaa rantaan. Kaiken onnettomuuden\nkukkuraksi on yhtä mahdotonta nousta vuorelle kuin pelastua meritse.\n\nOlimme tosiaan surkeassa asemassa. Rantamalla viruvien luurankojen\nmäärä vahvisti kapteenin väitteen, että pelastusmahdollisuutemme olivat\nvarsin vähäiset. Ja vaikka paikka olikin ihana katsella, surimme\nkohtaloamme ja odotimme kuolemaa niin kärsivällisesti kuin meille oli\nmahdollista.\n\nVihdoin muonamme alkoi loppua, ja seuralaiseni kuolivat toinen toisensa\njälkeen, kunnes jäin yksin eloon koko joukosta. Jälkeenjääneet\nhautasivat ne jotka kuolivat ennen heitä, ja minä olin osoittamassa\nviimeistä kunnioitusta kaikille tovereilleni. Se ei ole ihme. Paitsi\nettä säästelin osalleni tulleita ruokatarvikkeita visummin kuin toiset,\nminulla oli hiukan omiakin, joita en jakanut toverieni kanssa.\nHaudatessani viimeisen heistä ne olivat kuitenkin huvenneet niin\nvähiin, etten otaksunut voivani pysytellä enää kauan hengissä. Sen\nvuoksi kaivoin haudan päättäen itse laskeutua siihen, koska ketään ei\nollut jäljellä minua hautaamassa. Samalla minun täytyy tunnustaa, että\nen voinut olla nuhtelematta itseäni oman tuhoni tuottajana, ja kaduin,\nettä koskaan olin lähtenyt tälle viime retkelle. Enkä pysähtynyt\npelkkiin mietiskelyihin, vaan olinpa vähällä ryhtyä kiirehtimään omaa\nkuolemaani.\n\nMutta Allah suvaitsi vieläkin osoittaa minulle armoaan ja herätti\nmielessäni ajatuksen lähteä virran partaalle, joka juoksi valtavaan\nrotkoon. Katselin sen mahdollista suuntaa hyvin tarkkaavaisesti ja\ntuumin itsekseni: -- Tämän joen, joka näin juoksee maan sisään, täytyy\njossakin virrata jälleen esille. Jos teen lautan ja jätän itseni virran\nvietäväksi, se kuljettaa minut asuttuun seutuun tai joudun tuhon\nomaksi. Jos hukun, en menetä mitään, vaan ainoastaan vaihdan yhden\nlajin kuolemaa toiseen. Jos taas pääsen pois tästä turmiollisesta\npaikasta, en ainoastaan vältä toverieni kohtaloa, vaan kenties löydän\nuuden tilaisuuden rikastumiseen. Kenties onni odottaa minua. Ehkä tältä\nvaaralliselta äyräältä lähdettyäni saan moninkertaisen korvauksen\nhaaksirikostani.\n\nRyhdyin heti työhön. Keräsin köysiä ja isoja hirrenpätkiä, joita\nrannikolla oli yllin kyllin, ja sidoin laudat ja pölkyt niin lujasti\ntoisiinsa, että minulla pian oli varsin tukeva lautta. Saatuani sen\nvalmiiksi kuormitin sille muutamia säkillisiä rubiineja, smaragdeja ja\nmuita jalokiviä, harmaata ambraa, vuorikristallia ja kallisarvoisia\nkangasmyttyjä. Sitten jätin lauttani virran vietäväksi ja alistuin\nAllahin tahtoon lohduttaen itseäni mietteellä, että joka tapauksessa\noli melkein samantekevää missä muodossa kuolema saapui -- samantekevää\nhukuinko veteen vai näännyinkö nälkään.\n\nHeti rotkoon tultuani valo katosi kokonaan, enkä tiennyt minne virta\nkuljetti minua. Ajelehdin muutamia vuorokausia pilkkopimeässä, ja\nkerran oli holvi niin matala että se melkein kosketti päätäni, minkä\nvuoksi myöhemmin koetin varoa sellaista vaaraa. Koko tänä aikana en\nsyönyt enempää kuin mitä hengenpitimiksi oli ihan välttämätöntä. Mutta\nevääni loppuivat sittenkin, ja vaivuin ravinnonpuutteesta horrokseen.\nEn tiedä, kuinka kauan olin tajuttomana. Toipuessani näin ihmeekseni\nlaajan tasangon leviävän virran partaalta, johon lauttani oli\nkiinnitetty. Rantatöyräällä seisoi suuri joukko mustia ihmisiä. Heidät\nnähtyäni nousin heti ylös ja tervehdin heitä. He puhuttelivat minua,\nmutta en ymmärtänyt heidän kieltään. Olin niin riemastunut, että\nlausuin ääneen koraanilauseen arabiankielellä ja kiitin Allahia\npelastuksestani.\n\nKun yksi mustista, joka ymmärsi arabiankieltä, kuuli sen, hän astui\nluokseni ja sanoi: -- Veli, kerrohan meille tarinasi, sillä se on\nvarmaan hyvin merkillinen. Kuinka uskalsit lähteä virralle ja mistä\nolet tullut?\n\nPyysin heitä ensin antamaan minulle jotakin syötävää ja vakuutin, että\nsitten kyllä tyydyttäisin heidän uteliaisuutensa. He toivat minulle\nuseanlaista ruokaa, ja karkotettuani nälkäni kerroin kaikki mitä\nminulle oli tapahtunut. He kuuntelivat tarkkaavaisesti ja ihmetellen ja\nhaettuaan hevosen saattoivat minut kuninkaansa luo, jotta hän saisi\nkuulla merkillisen tarinani.\n\nKuljimme kunnes pääsimme Serendibin pääkaupunkiin. Olin näet noussut\nmaihin sen nimiselle saarelle. Mustat miehet esittelivät minut\nkuninkaalleen. Lähestyin hänen valtaistuintaan ja tervehdin häntä\nlangeten kasvoilleni hänen jalkojensa juureen, kuten olin tottunut\ntervehtimään Intian kuninkaita. Ruhtinas käski minun nousta, otti minut\nsuopeasti vastaan ja viittasi minut istumaan lähelleen.\n\nEnsin hän kysyi nimeäni. Vastasin: -- Minua sanotaan merenkulkija\nSinbadiksi niiden monien retkien vuoksi, jotka olen tehnyt, ja olen\nkotoisin Bagdadista.\n\nKerroin peittelemättä kaikki seikkailuni, ja kun havaitsin hänen\nmielihyvin silmäilevän jalokiviäni ja tarkastavan merkillisimpiä niistä\ntoista toisensa jälkeen, lankesin hänen jalkojensa juureen ja\nrohkaistuin lausumaan hänelle. -- Armollinen kuningas, en ainoastaan\nitse ole teidän majesteettinne käytettävissä, vaan myös lautalla\ntuomani tavaratkin. Pyydän teitä menettelemään niiden suhteen mielenne\nmukaan ja pitämään niitä ominanne.\n\nHän lausui hymyillen: -- Sinbad, kaukana siitä, että ottaisin sinulta\njotakin, päinvastoin aion antaa sinulle arvoisiasi lahjoja. Vastasin\nvain rukoilemalla menestystä jalomieliselle ruhtinaalle ja ylistämällä\nhänen aulista anteliaisuuttaan.\n\nHän käski yhden virkailijoistaan pitää minusta huolta ja määräsi eri\nhenkilöitä palvelemaan minua hänen omalla kustannuksellaan. Virkailija\ntäytti tunnollisesti tehtävänsä ja toimitti kaikki tavarani minulle\nvarattuun asuntoon.\n\nSerendibin saari [Ceylon] sijaitsee päiväntasaajalla, joten päivät ja\nyöt siellä ovat aina yhtä pitkät, kaksitoista tuntia kumpikin. Saari\nitse on kahdeksankymmentä parasangia pitkä ja melkein yhtä leveä.\nPääkaupunki on kauniin laakson perukassa saaren keskellä ja korkeiden,\nkenties maailman korkeimpien vuorten ympäröimä, jotka nähdään kolmen\npäivän purjehdusmatkan päästä mereltä. Rubiineja ja monenlaisia\nkalliita mineraaleja on yllin kyllin, ja vuoret ovat enimmältä osaltaan\nmerkeliä eli metallikiveä, jota käytetään muiden kalliiden kivien\nleikkaamiseen ja hiomiseen. Saarella kasvaa kaikenlaisia harvinaisia\npensaita ja puita. Varsinkin setripuita ja kookospalmuja. Päävirran\nsuulla kalastetaan helmiä ja muutamissa laaksoissa tavataan timantteja.\n\nVietettyäni jonkin aikaa pääkaupungissa ja käytyäni kaikissa\nkiintoisissa paikoissa sen ympäristössä, muun muassa siellä missä Aadam\nmajaili sen jälkeen kun hänet oli karkotettu paratiisista, pyysin\nkuninkaalta lupaa palata omaan maahani, ja hän myönsi sen erittäin\nkohteliaasti ja kunnioittavasti. Hän pakotti minut ottamaan vastaan\nkallisarvoisen lahjan. Kun menin sanomaan hänelle hyvästi, hän jätti\nminulle vielä arvokkaamman lahjan ja samalla kirjeen valtiaallemme\noikeauskoisten hallitsijalle vietäväksi, sanoen: -- Pyydän, että\ntoimitat lahjani ja tämän kirjeen kalifille ja vakuutat hänelle\nystävyyttäni.\n\nSerendibin kuninkaan kirje oli kyhätty taivaansinisin kirjaimin erään\nharvinaisuutensa vuoksi kallisarvoisen eläimen kellervälle nahalle ja\nsisälsi seuraavaa:\n\n-- Intian kuningas, jonka edessä kulkee tuhat norsua, joka asuu\nsadallatuhannella säteilevällä rubiinilla koristetussa palatsissa ja\njonka aarteistossa on ainakin kaksikymmentätuhatta timanteilla\nsomistettua kruunua -- Kalifi Harun-al-Rashidille.\n\n-- Vaikka Sinulle lähettämämme lahja on vähäpätöinen, ota se kuitenkin\nveljenä ja ystävänä vastaan sen hartaan ystävyyden nimessä, jota\ntunnemme Sinua kohtaan ja josta haluamme antaa Sinulle todistuksen.\nToivomme itsellemme samanalaista osaa Sinun ystävyydessäsi, koska\nuskomme sen ansaitsevamme, kun olemme arvoltamme Sinun vertaisesi.\nPyydämme sitä Sinulta veljellisesti. Hyvästi!\n\nLahjana oli ensiksikin yhdestä ainoasta rubiinista valmistettu puoli\njalkaa korkea, tuuman paksuinen ja puolen drakman painoisilla pyöreillä\nhelmillä täytetty malja, toiseksi käärmeennahka jonka suomut olivat\nyhtä isoja kuin tavalliset kultarahat ja joka varjeli taudeilta, kun\nlaskeutui sille lepäämään, kolmanneksi viisikymmentätuhatta drakmaa\nparasta aloepuuta ja kolmekymmentä pistasiapähkinän kokoista\nkamferijyvää, sekä neljänneksi erinomaisen ihana nainen jonka puku oli\nkauttaaltaan jalokivillä kirjailtu.\n\nLaiva lähti satamasta, ja hyvin onnellisen purjehduksen jälkeen\npääsimme Bassoraan. Sieltä matkustin Bagdadiin, jossa menin heti\nviemään kuninkaan kirjeen kalifille. Ja kun olin esittäytynyt, kalifi\nkuunteli tarkkaavaisesti kuvaustani Intiasta ja havaitsi siitä, että\nkuningas ei suinkaan ollut varallisuuttaan liioitellut. Kerroin myös\nsikäläisen kansan tavoista, ja sekin oli oikeauskoisten hallitsijasta\nmielenkiintoista.\n\nNäin puhuttuaan Sinbad ilmoitti että kertomus kuudennesta retkestä oli\nlopussa ja lahjoitti Hinbadille taaskin sata sekiiniä kehottaen tätä\nkaikin mokomin saapumaan seuraavana päivänä kuuntelemaan, kun hän\ntarinoisi seitsemännestä ja viimeisestä retkestään.\n\n\n\n\nSinbadin seitsemäs eli viimeinen retki\n\n\nKuudennen retkeni jälkeen olin päättänyt pysyä kotona. Karkotin\nehdottomasti mielestäni kaikki matkasuunnitelmat. Ikänikin vuoksi\nkaipasin jo lepoa, enkä myöskään halunnut enää antautua alttiiksi\nvaaroille joita olin kokenut. En siis ajatellut muuta kuin viettää\nloput päiväni tyynessä rauhassa.\n\nMutta eräänä päivänä tuli kalifin lähetti kutsumaan minut palatsiin.\nKun olin saapunut hallitsijan vastaanottohuoneeseen, hän sanoi: --\nSinbad, tarvitsen palvelustasi. Sinun tulee viedä vastaukseni ja\nlahjani Serendibin kuninkaalle. On kohtuullista, että vastaan hänen\nhuomaavaisuuteensa.\n\nYritin päästä tästä uudesta koettelemuksesta ja kerroin kaikki\nseikkailuni kalifille. -- Myönnän, hän sanoi lopetettuani kertomukseni,\n-- että kokemuksesi ovat olleet perin merkillisiä. Mutta sinun täytyy\nsentään minun tähteni lähteä ehdottamalleni retkelle. Sinunhan\ntarvitsee vain käydä Serendibin saarella toimittamassa sinulle antamani\ntehtävä. Sen jälkeen voit palata niin pian kuin tahdot. Sinun on\nmentävä, sillä tiedäthän, ettei olisi arvoni mukaista jäädä\nkiitollisuudenvelkaan mainitun saaren kuninkaalle.\n\nHavaitessani että kalifi hartaasti halusi myöntymystäni alistuin ja\nsanoin hänelle, että olin valmis tottelemaan. Hän oli hyvin mielissään\nja määräsi minulle tuhat sekiiniä matkarahoiksi.\n\nValmistauduin siis lähtöön muutamien päivien kuluttua, ja heti kun olin\nsaanut kalifin kirjeen ja lahjan, matkustin Bassoraan jossa nousin\nlaivaan. Purjehdus oli hyvin onnellinen. Saavuttuani Serendibin\nsaarelle minut saatettiin heti hyvin juhlallisesti palatsiin, jossa\nkuningas minut nähdessään huudahti: -- Tervetuloa, Sinbad! Täältä\nlähdettyäsi olen usein ajatellut sinua ja siunaan päivää jona saamme\njälleen tavata toisemme. Tervehdin häntä kunnioittavasti ja kiitettyäni\nhäntä ystävällisyydestä jätin hänelle kalifin kirjeen ja lahjan, jotka\nhän otti mielihyvin vastaan.\n\nKalifin lahjana oli täydellinen kultakankaasta tehty tuhat sekiiniä\nmaksava vaatekerta, viisikymmentä kallisarvoista purppuraviittaa ja\nsata valkoista, Kairon, Suezin ja Aleksandrian hienoimmasta palttinasta\nvalmistettua, uhkea syvyyttään leveämpi, tuuman paksuinen agaattimalja,\njonka pohjalla oli kohokuva esittäen toiselle polvelleen langennutta\nmetsästäjää, jännitetty jousi tähdättynä leijonaa kohti. Kalifi lähetti\nkuninkaalle myös upean taulun, joka tarun mukaan oli kuulunut suurelle\nSalomolle.\n\nKalifin kirje kuului näin:\n\n\"Tervehdys oikean tien ylimmän Oppaan nimessä Allahin käskynhaltijalta\nHarun-al-Rashidilta, jonka Kaikkivaltias on asettanut profeettansa\nsijaiseksi ja hallitsijaksi hänen autuaasti nukkuneiden esi-isiensä\njälkeen -- mahtavalle ja kunnioitetulle Serendibin radjalle.\"\n\n-- Kirjeesi tuotti meille suurta iloa ja lähetämme tämän\nkeisarillisesta linnastamme, ylevimpien älyjen kukkatarhasta. Toivomme,\nettä Sinä siihen vilkaistessasi käsität ystävällisen tarkoituksemme ja\nsuvaitset ottaa lahjamme vastaan. Hyvästi!\n\nSerendibin kuningas oli hyvin mielissään, että kalifi vastasi hänen\nystävyyteensä. Vähän tämän puhuttelun jälkeen sain vain vaivoin luvan\npalata, ja hyvin kaunis lahja mukanani astuin laivaan purjehtiakseni\nBagdadiin, mutta onni ei suonut minun saapua sinne niin nopeasti kuin\nolin toivonut. Allah oli määrännyt toisin.\n\nKolme, neljä päivää lähtöni jälkeen kimppuumme hyökkäsi merirosvoja,\njotka helposti valtasivat laivamme ja kuljettivat ne miehistöstä, jotka\neivät kaatuneet taistelussa, etäiseen maahan myyden meidät siellä\norjiksi.\n\nMinä, joka olin näiden joukossa, jouduin rikkaalle kauppiaalle. Heti\nkun oli minut ostanut, hän vei minut kotiinsa, kohteli minua hyvin ja\npuki minut varsin somiin vaatteisiin, vaikka olinkin orja. Kun hän ei\ntiennyt kuka olin, hän kysyi minulta muutamia päiviä myöhemmin osasinko\nmitään ammattia. Vastasin, etten ollut käsityöläinen, vaan kauppias ja\nettä merirosvot, jotka minut myivät, olivat ryöstäneet minulta kaiken\nomaisuuteni.\n\n-- Mutta sano minulle, hän uteli edelleen, -- osaatko ampua jousella.\nVastasin, että olin sitä nuoruudessani harjoitellut. Hän antoi minulle\njousen ja nuolia, otti minut taakseen norsun selkään ja vei minut\ntiheään metsään muutaman tunnin matkan päähän kaupungista. Tunkeuduimme\naika syvälle, ja kun isäntäni katsoi sopivaksi pysähtyä, hän käski\nminun astua alas. Sitten hän, osoittaen korkeaa puuta, sanoi minulle:\n-- Kiipeä tuonne ja ammu norsuja, joita näet kulkevan ohi. Tässä\nmetsässä on niitä tavattoman paljon. Ja jos kaadat jonkin niistä, tule\nilmoittamaan minulle. Näin puhuttuaan hän jätti minulle evästä ja\npalasi kaupunkiin. Minä vaanin puussa kaiken yötä.\n\nEn nähnyt norsuja, mutta seuraavana aamuna auringon noustua äkkäsin\nsuuren lauman. Ammuin niitä kohti useita nuolia, ja viimein yksi\nnorsuista kaatui. Toiset poistuivat heti ja antoivat minulle\ntilaisuuden mennä isännälle ilmoittamaan saaliistani. Kun olin kertonut\nhänelle asian, hän tarjosi minulle hyvän aterian, kiitti taitoani ja\npuhui minulle hyvin ystävälliseen sävyyn. Myöhemmin palasimme yhdessä\nmetsään, jossa kaivoimme kuopan ja hautasimme norsun siihen. Isäntäni\naikoi tulla riistämään siltä hampaat kauppatavaraksi, kun raato olisi\nmädäntynyt.\n\nJatkoin tätä hommaa kaksi kuukautta ja kaadoin joka päivä norsun\nkiivettyäni milloin yhteen, milloin toiseen puuhun. Eräänä aamuna\nnorsuja väijyessäni huomasin suureksi kummastuksekseni, että ne eivät\ntapansa mukaan kulkeneetkaan ohitseni metsän läpi, vaan pysähtyivät ja\nlähestyivät minua kauheasti meluten niin monilukuisina, että tanner oli\nniiden peitossa ja tärisi niiden jalkojen töminästä. Ne piirittivät\npuun johon olin kätkeytynyt ja seisoivat kärsät ojossa ja tuijottaen\nminuun. Pysyin hievahtamatta pelottavaa näytelmää katsellessani ja olin\npelosta niin jäykistynyt että jousi ja vasamat putosivat käsistäni.\n\nEn pelännyt turhaan. Kun norsut olivat jonkin aikaa tuijottaneet\nminuun, yksi suurimmista kietaisi kärsänsä puun tyven ympärille,\nriuhtaisi sen juurineen maasta ja paiskasi tantereelle. Minä putosin\npuun mukana, ja norsu otti minut kärsäänsä, nakkasi selkäänsä, kuljetti\nkaikkien toveriensa saattamana kukkulalle, johon se laski minut, ja\npoistui laumoineen. Voitte käsittää kummastukseni, kun nousin pystyyn\nja havaitsin, että kukkula oli katettu norsujen luilla ja hampailla.\nArvasin heti, että siellä oli niiden hautausmaa, ja ihmettelin\npitkäkärsäisten vaistoa. En näet epäillyt, että ne olivat tuoneet minut\npaikalle varta vasten osoittaakseen minulle, kuinka järjetöntä oli\nvainota niitä, koska en muuta halunnut kuin niiden hampaita. En\nviipynyt kukkulalla, vaan käännyin kaupunkia kohti ja vuorokauden\nvaellettuani saavuin isäntäni luo. En ollut tavannut tiellä ainoatakaan\nnorsua, mistä päättelin, että ne olivat vetäytyneet edemmäksi metsään\nantaakseen minulle tilaisuuden palata esteettä vuorelle.\n\nIsäntä tuli iloiseksi nähdessään minut. -- Sinbad-parka, hän huudahti,\n-- olin kovin huolissani tähtesi. Olen ollut metsässä, jossa näin\nmaasta riuhtaistun puun, jousen ja nuolia tantereella. Turhaan sinua\netsittyäni pelkäsin etten enää koskaan näkisi sinua. Kerrohan minulle\nmitä sinulle tapahtui ja minkä onnellisen sattuman kautta olet vielä\nhengissä.\n\nTyydytin hänen uteliaisuutensa, ja kun seuraavana aamuna kävimme\nyhdessä vuorella, hän havaitsi suureksi ilokseen että olin puhunut\ntotta. Sälytimme sen norsun selkään, jolla olimme sinne ratsastaneet,\nniin monta hammasta kuin se jaksoi kantaa. Siellä oli norsunluuta yllin\nkyllin.\n\nKotiin päästyämme isäntäni sanoi minulle: -- Sinbad, emme ole\nainoastaan tulleet rikkaiksi, vaan olet myöskin pelastanut monen\nihmisen hengen, sillä tähän asti on suuri joukko orjia tuhoutunut\nhankkiessaan norsunluuta. Älä pidä itseäsi enää orjana, vaan pyydä\nminulta mitä haluat, sillä Allah on ilmeisesti valinnut sinut johonkin\nsuureen tehtävään.\n\nVastasin ystävälliseen selitykseen: -- Minulle lahjoittamasi vapaus\nriittää korvaamaan kaikki, enkä halua mitään muuta palkkiota\npalveluksesta joka minulla oli onni tehdä sinulle kuin luvan palata\nkotimaahani.\n\n-- Hyvä, hän sanoi, -- monsuunituulella saapuu pian norsunluuta\nnoutavia laivoja. Lähetän sinut kotiin ja annan sinulle millä maksat\nmatkasi.\n\nKiitin häntä vapaudestani ja hänen hyvistä aikomuksistaan minua\nkohtaan. Viivyin hänen luonaan vielä vähän aikaa monsuunia odotellen,\nja sillä välin teimme niin monta retkeä kukkulalle, että kaikki\nvarastohuoneemme täyttyivät norsunluulla. Toiset samaa tavaraa\nvälittävät kauppiaat noudattivat esimerkkiämme, sillä asiaa ei voitu\npitää kovinkaan kauan heiltä salassa.\n\nLaivat saapuivat vihdoin, ja kun isäntäni oli valinnut sen jolla minä\nmatkustaisin, hän lastasi sen puolilleen norsunluuta minun laskuuni,\ntoimitti runsaasti matkaeväitä ja pakotti minut sitä paitsi ottamaan\nlahjaksi muutamia seudun arvokkaita harvinaisuuksia. Kiittelin häntä\nsiis kaikesta tuhanteen kertaan ja lähdin purjehtimaan, sanottuamme\nensin toisillemme kyynelsilmin jäähyväiset.\n\nPysähdyimme eräille saarille hankkiaksemme tuoreita ruokatarvikkeita.\nKun laivamme oli saapunut erääseen Intian mannermaan satamaan, jossa\nkäväisimme maissa, ja kun en huolinut uskaltautua meritse Bassoraan,\npurkautin norsunluuni ja päätin jatkaa matkaani maitse. Ansaitsin\nsuuria summia norsunluullani, ostin kaikenlaisia harvinaisia esineitä,\njotka aioin lahjoiksi, ja kun kamelini oli kuormitettu, lähdin ison\nkauppiaskaravaanin mukana matkalle. Vaellukseni kesti kauan ja kärsin\npaljon, mutta siedin kaikki nurkumatta ajatellessani että minun ei\ntarvinnut pelätä haaksirikkoa, merirosvoja, käärmeitä ja muita vaaroja,\njoita olin niin usein kokenut.\n\nKaikki vaivat loppuivat vihdoin, ja saavuin turvallisesti Bagdadiin.\nMenin heti kalifin puheille ja selostin hänelle lähettilääntoimeni\ntulokset. Ruhtinas sanoi jo olleensa huolissaan, kun viivyin niin\nkauan, mutta aina toivoneensa, että Allah varjelisi minua. Kun kerroin\nhänelle seikkailuni norsujen kanssa, hän oli kovin kummissaan eikä\nolisi uskonut minua, jollei olisi tuntenut totuudenrakkauttani. Hänestä\ntämä kertomus samoin kuin aikaisemmatkin seikkailuni olivat niin\nmerkillistä laatua, että käski erään kirjurinsa piirtää ne\nkultakirjaimilla pergamentille aarteistossaan säilytettäviksi. Palasin\nhyvin tyytyväisenä saamiini kunnianosoituksiin ja kalifin lahjoihin ja\nolen siitä lähtien kokonaan antautunut elämään perheeni, sukulaisteni\nja ystävieni parissa.\n\nSinbad päätti kertomuksen seitsemännestä ja viimeisestä retkestään ja\nsanoi kääntyen Hinbadin puoleen: -- No, ystäväni, oletko kuullut\nkenestäkään joka on kärsinyt niin paljon kuin minä tai tuntenut ketään\nihmistä joka on kokenut niin monenlaisia vaiheita? Eikö ole\nkohtuullista, että kaiken sen jälkeen saan nauttia tyyntä ja hauskaa\nelämää?\n\nHinbad tuli lähemmäksi, suuteli hänen kättään kunnioituksensa merkiksi\nja sanoi, että hänen omat vastuksensa olivat perin vähäpätöisiä niihin\nverrattuina, joita oli kuullut Sinbadin kertovan. Sinbad lahjoitti\nhänelle taas sata sekiiniä ja sanoi, että kantajalle oli joka päivä\npaikka varattuna hänen pöydässään ja että hän voi aina luottaa\nmerenkulkija Sinbadin ystävyyteen.\n\n\n\n\nKertomus prinssi Ahmedista ja Peri-Banusta\n\n\nOli kerran Intiassa sulttaani, jolla oli kolme poikaa ja veljentytär.\nHe olivat hänen hovinsa kaunistukset. Vanhimman prinssin nimi oli\nHussain, keskimmäisen Ali, nuorimman Ahmed, ja prinsessan nimi oli\nNurunnihar.\n\nPrinsessa Nurunnihar oli menettänyt isänsä, kun hän vielä oli aivan\nnuori, ja sulttaani oli kasvattanut hänet. Ja nyt, kun prinsessa oli\nvarttunut naiseksi, sulttaani ajatteli hänen naittamistaan jollekulle\nsellaiseen liittoon kyllin arvokkaalle prinssille. Tyttö oli hyvin\nkaunis, ja kun sulttaanin aikomus tuli tiedoksi, prinssit ilmoittivat\nisälleen kukin erikseen, että he rakastivat Nurunniharia ja mielellään\nnaisivat hänet.\n\nHavainto suretti sulttaania, koska hän tiesi, että hänen poikiensa\nvälille syntyisi kateutta. Sen vuoksi hän kutsutti luokseen kunkin\nheistä erikseen ja puhui heille kehottaen heitä lopullisesti tyytymään\nneitosen valintaan, mutta kukaan veljeksistä ei halunnut perääntyä\nkamppailutta. Havaitessaan heidät niin itsepintaisiksi hallitsija\nkutsutti kaikki yhtaikaa eteensä ja sanoi:\n\n-- Lapseni, koska en ole voinut saada teitä luopumaan serkkunne,\nprinsessan, tavoittelemisesta ja koska en halua käyttää valtaani\nantamalla hänet mieluummin yhdelle pojistani kuin toisille, luulen\nkeksineeni keinon, joka miellyttää teitä kaikkia ja säilyttää sovinnon\nkeskuudessanne, jos vain kuuntelette minua ja noudatatte neuvoani.\nMinusta ei olisi hullumpaa, että matkustaisitte erikseen maailmalle\nkukin taholleen, niin ettette voisi tavata toisianne. Ja koska\ntiedätte, että olen hyvin utelias ja että minua viehättää kaikki, mikä\non harvinaista ja omituista, lupaan veljentyttäreni puolisoksi sille\njoka hankkii minulle merkillisimmän harvinaisuuden.\n\nVeljekset, joista jokainen toivoi, että onni suosisi häntä, suostuivat\nehdotukseen. Sulttaani antoi heille rahoja, ja varhain seuraavana\naamuna he lähtivät kauppiaiksi pukeutuneina pääkaupungista. He kulkivat\nsamasta portista, jokainen uskollisen palvelijan seuraamana, ja\nmatkustivat päiväkauden yhdessä. Sitten he pysähtyivät karavaanimajaan\nja päätettyään tavata toisensa vuoden kuluttua samassa paikassa\nsanoivat jäähyväiset ja lähtivät aikaisin seuraavana aamuna kukin\nomalle suunnalleen.\n\nVanhin veli, prinssi Hussain, joka oli kuullut Bisnagarin\nkuningaskunnan laajuudesta, mahtavuudesta, rikkauksista ja loistosta,\nsuuntasi matkansa Intian rannikkoa kohti, ja kolme kuukautta\nvaellettuaan, milloin erämaiden ja karujen vuorien yli, milloin\nvärikkäiden ja viljavien seutujen lävitse, hän saapui Bisnagariin,\nsamannimisen kuningaskunnan pääkaupunkiin, jossa sen maharadjalla oli\nhovinsa. Prinssi sijoittui asumaan ulkomaalaisille kauppiaille\nvarattuun majataloon ja kuultuaan kaupungissa olevan neljä pääosaa,\njoissa kaikenlaiset kauppiaat pitivät myyntikojujaan, ja näiden osien\nkeskellä kolmen muurin ja pihan ympäröimä maharadjan palatsi, jokainen\nportti peninkulman päässä toisestaan, hän meni seuraavana päivänä\nerääseen noista osista.\n\nSe oli laaja, useiden katujen jakama, kauttaaltaan holvattu ja\nauringolta suojattu, mutta silti hyvin valoisa. Myymälät olivat kaikki\nsamankokoisia ja yhdenmukaisia. Kaikki saman tavaralajin kaupitsijat\nasuivat erityisen katunsa varrella, kuten myös kaikki samaa ammattia\nharjoittavat käsityöläiset tavattiin omalta kadultaan.\n\nHussain-prinssi ihmetteli kaupaksi tarjottujen tavaroiden moninaisuutta\nja rikkautta. Ja kävellessään kadulta kadulle hän joutui yhä enemmän\nihmeisiinsä, sillä joka taholla hän näki maailman kaikkien maiden\ntuotteita. Silkkikankaiden, posliinien ja kalliiden kivien runsaus\nosoitti kansan ääretöntä varallisuutta. Prinssi Hussainin erikoisena\nihailun esineenä olivat kaduilla tulvehtivien kukkasmyyjien runsaat\nkantamukset. Intialaiset näet rakastavat suuresti kukkia, eikä kukaan\nheistä liiku kantamatta kukkavihkoa tai ruusunoksaa kädessään tai\nkoristamatta päätään seppeleellä. Kauppiaat pitävät niitä ruukuissa\npuodeissaan, niin että koko osaston ilma on sulotuoksuja täynnä.\n\nHussain-prinssi oli juuri lopettanut tarkastelunsa, kun muuan kauppias\nhavaitsi hänen kävelevän väsynein askelin ja pyysi häntä tulemaan\npuotiinsa istumaan ja levähtämään. Ennen pitkää huutaja kulki ohitse\nkantaen mattoa, josta pyysi neljäkymmentä kukkarollista kultaa. Se oli\nkooltaan vain kuusi jalkaa kultakin sivulta, ja prinssiä ihmetytti\nkallis hinta. Varmaankin, hän sanoi, -- matossa on jotakin merkillistä\njota en voi havaita, sillä se näyttää varsin mitättömältä.\n\n-- Olette arvannut oikein, hyvä herra, huutaja vastasi, ja myönnätte\nsen, kun kuulette, että jokainen joka tälle matolle istahtaa voi\nsilmänräpäyksessä ilman pysähdyksiä ja esteitä kuljetuttaa itsensä\nminne vain haluaa.\n\nPrinssi tuli hyvin iloiseksi, sillä olihan hän löytänyt harvinaisuuden,\njoka varmaan tuottaisi hänelle prinsessan käden. Jos matolla on\nsellainen ominaisuus, hän virkkoi, -- ostan sen kernaasti.\n\n-- Hyvä herra, huutaja vastasi, -- olen puhunut teille totta, ja teidät\non helppo saada vakuuttuneeksi asiasta. Levitän maton, istahdamme\nmolemmat sille, ja jollemme teidän lausuttuanne toivomuksen päästä\nhuoneeseenne majataloon heti siirry sinne, kauppaa ei synny.\n\nHuutajan vakuutuksen kuultuaan prinssi suostui ehtoihin ja päätti\nkaupan. He siirtyivät kauppamiehen luvalla hänen myymälänsä\ntakasuojaan, jossa molemmat istahtivat matolle. Ja kohta kun prinssi\noli lausunut toivomuksensa päästä asuntoonsa, hän huomasi olevansa\nhuutajan kanssa siellä. Haluamatta varmempaa todistusta maton\nominaisuudesta hän laski huutajalle neljäkymmentä kukkarollista ja\nantoi vielä kaksikymmentä kultakolikkoa kaupanpäällisiksi.\n\nTällä tavoin tuli Hussain-prinssistä maton omistaja, ja hän oli ylen\niloinen, että oli niin pian löytänyt arvokkaan lahjan isälleen\nvietäväksi. Hän olisi milloin tahansa voinut siirrättää itsensä\nmajataloon jossa oli eronnut veljistään, mutta tietäen että toiset\neivät olleet vielä palanneet hän päätti viipyä kaupungissa ja tutkia\nkansan tapoja ja elämää. Hän sai paljon huvia ja keräsi paljon tietoja\nkäymällä useissa temppeleissä ja muissa loistorakennuksissa ja\nkatselemalla erilaatuisia juhlamenoja. Hän näki komean juhlan, jota\nlukuisa joukko hinduja kerääntyi viettämään.\n\nSuuri erivärisiin telttoihin laajalle tasangolle leiriytynyt, silmän\nkantamattomiin ulottuva väkijoukko oli vaikuttava näky. Hän esittäytyi\nmyös maharadjan hovissa, jonka rikkaus häntä aivan huikaisi. Kaikki\nnämä seikat tekivät hänen oleskelunsa Bisnagarissa hyvin hauskaksi,\nmutta hän halusi päästä lähemmäksi prinsessa Nurunniharia, jota hän\nrakasti kiihkeästi, ja hän luuli voivansa olla varma, että saisi\nprinsessan morsiamekseen. Niinpä hän, vaikka olisikin voinut viipyä\nkaupungissa paljon kauemmin, maksoi laskunsa majatalossa ja levitti\nmaton huoneensa lattialle, jolloin hänet seuralaisensa kera heti\nkuljetettiin veljesten toisistaan erotessaan kohtauspaikakseen\nmääräämään vierasmajaan.\n\nToinen veli, Ali-prinssi, oli yhtynyt karavaanin matkaan ja saapui\nneljän kuukauden päästä Shiraziin, joka siihen aikaan oli Persian\nvaltakunnan pääkaupunki. Ja kun hän oli matkalla tehnyt tuttavuutta\nmuutamien kauppiaiden kanssa, hän asui samassa paikassa heidän kanssaan\nsanoen itseään jalokivien kauppiaaksi.\n\nSaapumisensa jälkeisenä aamuna prinssi Ali lähti tarkastamaan\njalokivikauppiaiden korttelissa myytäväksi asetettuja varastoja. Häntä\nkummastuttivat siellä näkemänsä suuret rikkaudet, ja hän käveli kadulta\nkadulle erinomaisen ihastuneena. Enimmin häntä kuitenkin ihmetytti\nhuutaja, joka kulki edestakaisin norsunluinen putki kädessään pyytäen\nsiitä neljäkymmentä kukkarollista kultarahoja. Ali-prinssi luuli miestä\nhulluksi, mutta oli utelias tietämään miksi putkesta vaadittiin niin\npaljon. -- Hyvä herra, huutaja vastasi, kun prinssi puhutteli häntä, --\ntähän torveen on sovitettu lasi. Jos katsotte sen lävitse, näette\njokaisen esineen jonka haluatte nähdä.\n\nHuutaja antoi putken hänen tarkastettavakseen. Haluten nähdä isänsä\nprinssi vilkaisi sen läpi ja näki sulttaanin täysin terveenä\nvaltaistuimellaan neuvostosalissa. Sitten hän toivoi näkevänsä\nprinsessa Nurunniharin ja näki hänet heti istumassa ilakoiden\nneitostensa parissa.\n\nAli-prinssi ei pyytänyt muuta todistusta ollakseen varma, että putki\noli arvokkain esine ei ainoastaan Shirazin kaupungissa, vaan koko\nmaailmassa, ja uskoi jos hän jättäisi sen ostamatta hän ei koskaan\nlöytäisi toista yhtä ihmeellistä harvinaisuutta. Hän sanoi huutajalle:\n-- Ostan tämän putken sinulta neljälläkymmenellä kultakukkarollisella.\nSitten hän vei miehen majapaikkaansa, laski hänelle rahat ja sai\nputken.\n\nPrinssi oli hyvin iloinen ostoksestaan ja vakuutteli itselleen, että\nkoska hänen veljensä eivät voisi löytää mitään yhtä harvinaista ja\nihmeellistä prinsessa Nurunnihar oli tuleva hänen vaivojensa ja\nmatkojensa palkkioksi. Odotellessaan karavaanin lähtöä paluumatkalle\nhän kävi Persian hovissa sekä kaikkia kaupungin ympäristön ihmeitä\nkatsomassa. Kun kaikki oli valmista, hän yhtyi ystäviinsä ja saapui\nonnellisesti ilman seikkailuja tai vaikeuksia kohtauspaikalle. Hän\ntapasi siellä prinssi Hussainin, ja molemmat jäivät odottamaan\nAhmed-prinssiä.\n\nAhmed-prinssi oli suunnannut matkansa Samarkandiin. Kun hän sinne\nsaavuttuaan käveli seuraavana päivänä kaupungilla, hän kohtasi\nhuutajan, jolla oli keinotekoinen omena kädessään. Mies pyysi siitä\nkolmekymmentäviisi kukkaroa kultaa. -- Näytähän minulle omenaa, prinssi\nvirkkoi, -- ja sano mikä voima tai merkillinen ominaisuus sillä on,\nkoska se arvioidaan niin kalliiksi.\n\n-- Hyvä herra, huutaja vastasi antaen omenan hänen käteensä, -- jos\nkatselette tätä omenaa vain ulkopuolelta, se ei näytä kovin\nmerkilliseltä. Mutta jos ajattelette sen ominaisuuksia ja sitä suurta\nhyötyä, jota se voi ihmiskunnalle tuottaa, niin myönnätte sen\narvaamattoman kalliiksi ja sen omistajalla olevan suuri aarre\nhallussaan. Se parantaa kaikki sairaat kuolettavimmistakin taudeista,\nkunhan potilas vain haistaa sitä.\n\n-- Jos sinua voi uskoa, Ahmed-prinssi vastasi, -- niin omenan\nominaisuudet ovat ihmeelliset ja se on todella arvokas. Mutta mitä voit\nesittää väitteesi todistukseksi?\n\n-- Arvoisa herra, huutaja vastasi, -- koko Samarkandin kaupunki tietää\nsen.\n\nHuutajan selostaessa Ahmed-prinssille keinotekoisen omenan\nominaisuuksia kerääntyi paljon kansaa heidän ympärilleen ja vahvisti\nhänen sanojensa totuuden. Muuan joukosta ilmoitti vielä erään ystävänsä\nolevan niin vaarallisesti sairaana, että hänen henkiin jäämisestään ei\nollut toiveita, joten siinä tarjoutui sopiva tilaisuus kokeiluun.\nPrinssi Ahmed sanoi huutajalle, että hän antaisi ihmeomenasta\nneljäkymmentä kukkarollista, jos se parantaisi potilaan tämän sitä vain\nhaisteltua.\n\nHuutaja sanoi prinssi Ahmedille: -- Tulkaa, hyvä herra, niin teemme\nheti kokeen, ja sitten on omena teidän.\n\nKoe onnistui ja laskettuaan huutajalle neljäkymmentä kukkarollista\nkultaa ja saatuaan häneltä omenan prinssi Ahmed odotti kärsimättömästi\nkaravaanin lähtöä Intiaan. Sillä välin hän katseli kaikkia Samarkandin\nja sen ympäristön merkillisyyksiä, ja kun karavaani suoriutui\npaluumatkalle, hän yhtyi siihen ja saapui turvallisesti määräpaikkaan,\njossa Hussain ja Ali odottivat häntä.\n\nKun Ahmed-prinssi saapui veljiensä luo, he syleilivät hellästi toisiaan\nja ilmaisivat suurta iloa jälleennäkemisestä. Sitten prinssi Hussain\nsanoi: -- Veljet, jättäkäämme retkistämme tarinoiminen tuonnemmaksi ja\nnäyttäkäämme heti toisillemme mitä harvinaisuuksia olemme tuoneet,\njotta voimme jo etukäteen päätellä ja arvata, kenelle isä määrää\npalkkion. Aloittaakseni mainitsen, että Bisnagarin kuningaskunnasta\ntuomani harvinainen esine on matto jolla istun ja joka näyttää aivan\ntavalliselta ja vaatimattomalta. Mutta sillä on ihmeellisiä\nominaisuuksia. Kuka tahansa sille istahtaa toivoen pääsevänsä johonkin\npaikkaan, hän saapuu sinne silmänräpäyksessä. Kokeilin itse ennen kuin\nsuoritin ne neljäkymmentä kukkaroa, jotka siitä kernaasti maksoin.\nKertokaahan te, vuorostanne, oletteko tuoneet mitään minun mattooni\nverrattavaa.\n\nAli-prinssi puhui sen jälkeen sanoen: -- Täytyy myöntää, että mattosi\non ihmeellinen. Olen kuitenkin yhtä tyytyväinen omaan ostokseeni kuin\nsinä koskaan voit olla mattoosi. Tässä on norsunluinen putki, joka\nmyöskin maksoi neljäkymmentä kukkarollista. Se näyttää kylläkin\ntavalliselta, mutta kun katsoo sen lävitse, voi nähdä kaikkea mitä vain\nhaluaa, olkoonpa se kuinka etäällä tahansa. Kas tässä veliseni,\nkoetahan katsoa itse!\n\nHussain otti norsunluisen putken Ali-prinssiltä aikoen katsella\nprinsessa Nurunniharia. Ali ja Ahmed tuijottivat hänen kasvoihinsa ja\nnäkivät kummastuksekseen hänen kalpenevan tavalla, joka ilmaisi\nääretöntä hätäännystä ja murhetta. Ja kun hän huudahti: -- Voi meitä,\nprinssit, mitä hyötyä meille on pitkistä ja vaivalloisista\nmatkoistamme, jotka olemme tehneet toivoen saavamme palkaksi\nihastuttavan Nurunniharin, koska suloinen prinsessa muutaman\nsilmänräpäyksen kuluttua vetää viimeisen henkäyksensä! Näin hänet\nvuoteessa hovineitojen ympäröimänä, joilla kaikilla oli kyyneleet\nsilmissä ja jotka näkyivät odottavan hänen kuolemaansa. Ottakaa putki,\nkatsokaa itse missä kurjassa tilassa hän on ja vuodattakaa kyyneleitä\nkanssani.\n\nAli-prinssi otti tähystystorven Hussainin kädestä ja nähtyään saman\nnäyn ojensi sen ilmeisen murheellisena Ahmedille. Prinssi otti sen ja\nkatseli surullista näkyä, joka liikutti heitä kaikkia niin suuresti.\n\nKun prinssi Ahmed oli ottanut putken Alin kädestä ja nähnyt, että\nprinsessa Nurunniharin loppu oli niin lähellä, hän kääntyi toisten\npuoleen ja sanoi: -- Veljet, prinsessa Nurunnihar on tosiaan kuoleman\nkielissä, mutta jos emme tuhlaa aikaa, ehdimme ehkä vielä pelastamaan\nhänen henkensä. Hän otti taikaomenan povestaan ja jatkoi: -- Tämä omena\nmaksoi minulle yhtä paljon kuin matto ja putki, ja sillä on parantavia\nominaisuuksia. Jos sairas henkilö haistaa sitä, vaikkapa viimeisessä\nkuolinkamppailussaan, se palauttaa hänet heti täyteen terveyteen. Olen\nkoetellut sitä ja voin todistaa sen ihmeellisen vaikutuksen, kunhan\nriennämme prinsessan avuksi.\n\n-- Emme voi joutua nopeammin millään muulla keinolla, prinssi Hussain\nsanoi, -- kuin kuljettamalla itsemme heti hänen kammioonsa minun\nmattoni avulla. Älkäämme hukatko aikaa. Istuutukaa -- se on kyllin\nleveä meille kaikille.\n\nAli-prinssi ja Ahmed-prinssi istahtivat Hussainin viereen, ja koska\nheillä oli sama pyrkimys, kaikki kolme lausuivat saman toivomuksen, ja\nmatto kuljetti heidät silmänräpäyksessä prinsessa Nurunniharin\nkammioon.\n\nKolmen prinssin yllättävä saapuminen säikäytti prinsessan neitoja,\njotka eivät voineet käsittää millä lumouksella kolme miestä oli\njoutunut heidän keskuuteensa. He eivät näet heti tunteneet prinssejä.\n\nTuskin Ahmed-prinssi oli päässyt Nurunniharin huoneeseen ja nähnyt\nprinsessan olevan kuolemaisillaan, kun hän nousi matolta, meni vuoteen\nääreen ja pani omenan tytön sierainten alle. Prinsessa avasi heti\nsilmänsä ja pyysi että hänet puettaisiin. Hän näytti yhtä virkeältä ja\nreippaalta kuin jos olisi herännyt terveellisestä unesta. Hänen\nneitonsa ilmoittivat hänelle, että hänen oli äkillisestä toipumisestaan\nkiitettävä serkkujaan ja varsinkin Ahmed-prinssiä. Tyttö ilmaisi heti\nilonsa heidän näkemisestään ja kiitti heitä kaikkia yhteisesti, mutta\njälkeenpäin prinssi Ahmedia erityisesti. Koska hän halusi pukeutua,\nprinssit lausuivat nopeasti ilonsa hänen parantumisestaan ja\npoistuivat.\n\nNurunniharin pukeutuessa prinssit menivät sulttaanin luo\nheittäytyäkseen hänen jalkojensa juureen. Mutta hänen puheilleen\ntullessaan he havaitsivat, että isä oli saanut tiedon heidän\nodottamattomasta kotiinsaapumisestaan ja millä tavoin prinsessa oli\näkkiä parannettu. Sulttaani otti heidät ilomielin vastaan ja syleili\nheitä hyvin riemuissaan sekä heidän paluustaan että veljentyttärensä\nihmeellisestä toipumisesta, vaikka lääkärit jo olivat luopuneet\ntoivosta. Tavallisten tervehdysten jälkeen kukin prinssi esitti\ntuomansa harvinaisen esineen, Hussain ihmemattonsa, Ali kaukoputkensa\nja Ahmed taikaomenansa. Ja kun jokainen oli ylistänyt lahjaansa ja\nantanut sen sulttaanille, he pyysivät häntä ratkaisemaan heidän\nkohtalonsa ja julistamaan, kenelle heistä hän lupauksensa mukaan\nantaisi Nurunnihar-prinsessan.\n\nKuultuaan mitä prinsseillä oli sanottavaa Intian sulttaani oli jonkin\naikaa vaiti miettien vastaustaan. Vihdoin hän lausui sangen järkevästi:\n\n-- Ratkaisisin asian jonkun hyväksi, lapseni, jos voisin tehdä sen\noikeudenmukaisesti. Mutta voinko minä? Totta kyllä, Ahmed, että\nprinsessa saa kiittää merkillistä omenaasi parantumisestaan, mutta\nsalli minun kysyä, olisiko siitä ollut hänelle paljoa apua, ellet Alin\nputkesta olisi nähnyt hänen vaaraansa ja ellei Hussainin matto olisi\najoissa lennättänyt sinua lemmittysi luo? Tähystysputkesi, Ali,\nilmoitti sinulle ja veljillesi, että olitte kadottamaisillanne\nprinsessan, ja sikäli hän on suuressa kiitollisuudenvelassa sinulle.\nSinun täytyy kuitenkin myöntää, että pelkkä tieto hänen sairaudestaan\nei olisi mitään hyödyttänyt ilman keinotekoista omenaa ja ihmeellistä\nmattoa. Ja sinulle, Hussain, sanon, että prinsessa olisi kovin\nkiittämätön, ellei tunnustaisi mattosi arvoa, joka oli niin välttämätön\nhänen parantumisensa välineenä. Mutta ajattele, miten vähän siitä olisi\nollut apua, ellet Alin putken välityksellä olisi saanut tietoa tytön\nsairaudesta ja ellei Ahmed olisi käyttänyt omenaansa. Kun ei siis matto\neikä norsunluinen putki enempää kuin taikaomenakaan ole arvioitava\nmitenkään toisiaan tärkeämmäksi, en voi antaa prinsessaa kenellekään\nteistä. Ainoa tulos, jonka olette matkoillanne saavuttaneet, on se\nkunnia että olette yhtäläisesti olleet apuna Nurunniharin\nparantamisessa. Näin ollen minun täytyy tietenkin ryhtyä muihin\nkeinoihin ratkaistakseni asian oikeudenmukaisesti, ja koska tässä vielä\non riittävästi aikaa iltaan, teen sen tänään. Menkää jokainen noutamaan\njousi ja nuoli ja lähtekää hevosten harjoituskentälle. Minäkin tulen\npian sinne ja annan prinsessa Nurunniharin sille joka ampuu kauimmaksi.\n\nPrinsseillä ei ollut mitään sulttaanin päätöstä vastaan. Kun isä\nlähetti heidät luotaan, jokainen hankki jousen ja nuolen, ja he\nlähtivät suuren väkijoukon seuraamina määräpaikalle.\n\nSulttaani ei odotuttanut heitä kauan. Heti hänen saavuttuaan prinssi\nHussain otti vanhimpana veljeksistä jousensa ja laukaisi ensimmäiseksi.\nAli-prinssi ampui hänen jälkeensä ja paljon etäämmälle. Ahmed-prinssi\nampui viimeisenä. Sattui vain niin, että kukaan ei nähnyt mihin hänen\nvasamansa putosi, ja vaikka sekä hän itse että kaikki katselijat\netsivät, sitä ei löydetty. Uskottiin kylläkin, että hän oli lennättänyt\nnuolensa kauimmaksi, mutta kun sitä ei löytynyt, sulttaani ratkaisi\nasian Ali-prinssin hyväksi ja käski ryhtyä valmistuksiin häitä varten,\njotka vietettiin hyvin komeasti muutamaa päivää myöhemmin.\n\nHussain-prinssi ei halunnut kunnioittaa juhlaa läsnäolollaan. Hän ei\nvoinut sietää, että prinsessa Nurunnihar joutui Ali-prinssin\npuolisoksi. Ali ei hänen mielestään ansainnut paremmin tai rakastanut\nenemmän tyttöä kuin hän itse. Sanalla sanoen, hänen murheensa oli niin\nääretön, että hän lähti hovista ja luopui kaikista oikeuksistaan\nkruunuun ja rupesi kuuluisan sheikin opastettavaksi, joka hurskaalla ja\nmallikelpoisella elämällään oli saavuttanut suuren maineen.\n\nSamasta syystä ei Ahmed-prinssikään ollut saapuvilla Ali-prinssin ja\nprinsessa Nurunniharin häissä. Hän ei kuitenkaan paennut maailmaa kuten\nvanhin veli. Kun hän ei voinut käsittää mihin nuoli oli lentänyt hän\npäätti etsiä sitä, jotta hänen ei tarvitsisi nuhdella itseään mistään.\nNiinpä hän meni paikalle, josta Hussainin ja Alin nuolet oli poimittu,\nkulki siitä suoraan eteenpäin ja silmäili huolellisesti puolelle ja\ntoiselle. Hän joutui vihdoin niin kauaksi että alkoi pelätä näkevänsä\nturhaa vaivaa, mutta ihmeellinen vaisto esti häntä pysähtymästä ennen\nkuin hän tuli jyrkkien teräväsärmäisten kallioiden juurelle jotka\nkokonaan sulkivat tien.\n\nSuureksi kummastuksekseen hän havaitsi kallion vierustalla nuolen jonka\ntunsi omakseen. Varmaankaan, hän ajatteli, en minä eikä kukaan muukaan\nmies voisi lennättää vasamaansa näin kauaksi. Ehkäpä kohtalo\nkorvatakseen sen mitä pidin elämäni suurimpana onnena on lohdutukseksi\nvarannut minulle vielä suuremman siunauksen.\n\nSiinä oli monta luolaa, ja prinssi astui yhteen niistä silmäillen\nympärilleen ja havaitsi rautaportin, jonka pelkäsi olevan suljettu.\nMutta kun sitä työnsi, se aukeni ja hänen edessään oli loivasti\nviettävä käytävä, jota pitkin hän kulki alaspäin nuoli kädessään. Ensin\nhän luuli tulevansa synkkään pimentoon mutta vähitellen alkoikin\nhäämöttää valoa -- aivan erilaista kuin päivänvalo, jonka hän oli\njättänyt taakseen. Hän astui avaralle nelikulmaiselle kentälle ja näki\nuhkean palatsin. Samassa häntä vastaan tuli majesteettisen näköinen ja\nerinomaisen kaunis nainen komeasti puetun saattojoukon seuraamana.\n\nHeti kun Ahmed huomasi naisen, hän tervehti kunnioittavasti, ja hänet\nnähdessään tenhotar sanoi: -- Astu lähemmäksi, prinssi Ahmed, olet\ntervetullut!\n\nAhmed-prinssi ihmetteli kuullessaan itseään puhuteltavan nimeltä. Hän\nkumarsi syvään ja seurasi suureen saliin. Nainen istuutui sohvalle ja\npyysi prinssiä asettumaan viereensä. Sitten nainen sanoi: --\nIhmettelet, että tunnen sinut. Mutta tiedäthän koraanista, että\nmaailmassa asuu henkiä samoin kuin ihmisiäkin. Olen erään voimakkaan\nhengen tytär, ja nimeni on Peri-Banu. Olen hyvin selvillä rakkaudestasi\nja matkastasi, koska itse tarjosin myytäväksi Samarkandissa ostamasi\nkeinotekoisen omenan, maton jonka Hussain-prinssi osti Bisnagarista ja\nkaukoputken jonka Ali-prinssi toi Shirazista. Tämä riittää ilmaisemaan\nsinulle, että elämänvaiheesi eivät ole minulle tuntemattomat.\nSinä ansaitsisit mielelläsi onnellisemman kohtalon kuin voittaa\nNurunnihar-prinsessaan omaksesi. Ja jotta saavuttaisit sen, kuljetin\nnuolesi paikkaan josta sen löysit. Omassa vallassasi on käyttää sinulle\ntarjoutuvaa suosiollista tilaisuutta onneen.\n\nAhmed ei vastannut selitykseen mitään, vaan kumartui suutelemaan\nkeijukaisen viitan lievettä. Mutta peeri ei tahtonut sallia sitä, vaan\nojensi kätensä. Prinssi painoi siihen tuhat suudelmaa ja puristi sitä\ntiukasti omassaan.\n\n-- No, prinssi Ahmed, keijukainen sanoi, -- tahdotko vannoa minulle\nuskollisuutta, kuten minä vannon sinulle?\n\n-- Mielelläni, rakas peeri, prinssi vastasi riemusta haltioituneena, --\nmikäpä olisi minulle onnellisempaa iloa?\n\n-- Sitten, keijukainen lausui, -- olet aviomieheni, ja minä olen sinun\nvaimosi. Keijukaisavioliittojamme ei vahvisteta millään juhlamenoilla,\nja kuitenkin ne ovat purkamattomampia kuin ihmisten kesken kaikkine\nmuodollisuuksineen solmitut liitot.\n\nPeri-Banu saatteli prinssi Ahmedia ympäri palatsiaan, jossa prinssi\nnäki paljon ihastuttavia ja suuria kalleuksia. Keijukainen vei\nsulhasensa muhkeaan saliin, johon oli keijukaisen käskystä katettu\nupea hääateria. Prinssi ihmetteli ruokalajien moninaisuutta ja\nherkullisuutta. Monet niistä olivat hänelle aivan tuntemattomia. Heidän\nsyödessään kuului soiton säveliä, ja kun jälkiruoka oli nautittu,\nsaapui joukko keijukaisia ja henkiä jotka tanssivat heidän edessään.\nJokaiseksi päiväksi varattiin uusia huvituksia, toinen toistaan\nhurmaavampia. Sillä peerin tarkoituksena ei ollut ainoastaan antaa\nprinssille vakuuttavia todistuksia lempensä vilpittömyydestä, vaan myös\nosoittaa hänelle, ettei hän voinut isänsä hovissa löytää mitään täällä\nnauttimaansa onneen verrattavaa, ja siten kiinnittää hänet kokonaan\nitseensä. Keijukainen onnistuikin täydellisesti yrityksessään.\n\nKun kuusi kuukautta oli kulunut, prinssi Ahmed, joka rakasti ja\nkunnioitti isäänsä, tunsi suurta halua tietää kuinka sulttaani voi. Hän\nmainitsi toivomuksestaan Peri-Banulle, joka pelkäsi, että se oli nuoren\nmiehen verukkeita jättääkseen hänet, ja pyysi häntä karkottamaan\nmielestään kaikki ajatukset pääkaupungissa käynnistä.\n\n-- Kuningattareni, prinssi vastasi, -- koska et suostu toivomukseeni\nkiellän itseltäni sen ilon. Ei ole mitään mihin en alistuisi sinua\nmiellyttääkseni.\n\nSanat viehättivät suuresti keijukaista. Prinssi oli kuitenkin\nhuolissaan, peläten että isä luulisi häntä kuolleeksi.\n\nKuten prinssi oli arvannutkin, Intian sulttaani tunsi Ali-prinssin ja\nihanan Nurunniharin häiden johdosta pidetyissä juhlissakin katkeraa\nsurua molempien muiden poikiensa poissaolosta. Ennen pitkää hän\nkuitenkin kuuli Hussainin päättäneen hylätä maailman ja sai tietää\nminne prinssi oli vetäytynyt. Hän käski etsiä uutterammin Ahmedia ja\ntoimitti lähettejä kaikkiin valtakuntansa maakuntiin ilmoittamaan\nmaaherroille, että heidän oli pysäytettävä prinssi ja pakotettava hänet\npalaamaan hoviin. Mutta kaikki hänen puuhansa jäivät tuloksettomiksi,\nja hänen murheensa vain eneni päivä päivältä. Hän neuvotteli\nsuurvisiirinsä kanssa ja sanoi: -- Visiiri, sinä tiedät, että aina\nrakastin Ahmedia enemmän kuin muita poikiani. Suruni on niin raskas\nettä uuvun sen alle, jollet sääli minua. Pyydän sinulta apua ja neuvoa.\n\nMiettiessään kuinka voisi edes jokin verran lohduttaa hallitsijaansa\nsuurvisiiri muisti loihtijattaren josta oli kuullut ihmeitä ja ehdotti,\nettä hänet noudettaisiin hoviin. Sulttaani suostui, ja velho tuotiin\nhänen puheilleen.\n\nSulttaani sanoi velholle: -- Kykenetkö taitosi ja salatietojesi avulla\nilmoittamaan minulle mihin prinssi Ahmed on joutunut? Jos hän on\nelossa, missä hän on? Ja voinko koskaan toivoa näkeväni hänet jälleen?\n\nVelho virkkoi: -- Minun on mahdotonta heti vastata teidän\nmajesteettinne kysymyksiin, mutta jos minulle suodaan aikaa huomiseen,\nkoetan ottaa asiasta selvän.\n\nSulttaani myönsi hänelle aikaa ja lupasi auliisti palkita hänet.\n\nNoitavaimo palasi seuraavana päivänä ja sanoi: -- Armollinen sulttaani!\nOlen kyennyt vain toteamaan, että prinssi Ahmed on elossa, mutta hänen\nolinpaikastaan en voi saada selkoa.\n\nIntian sulttaanin täytyi tyytyä vastaukseen, joka jätti hänet yhtä\nlevottomaksi prinssin tilasta kuin ennenkin.\n\nPrinssi Ahmed ei enää pyytänyt keijukaiselta, että tämä sallisi hänen\nlähteä isäänsä tapaamaan, mutta usein hän jutteli sulttaanista\npuolisolleen, joka havaitsi hänen mieltään kalvavan kaipuun. Eräänä\npäivänä keijukainen sanoi hänelle: Prinssi, koska nyt olen vakuuttunut\nuskollisesta rakkaudestasi, myönnän sinulle anomasi luvan sillä\nehdolla, että vannot palaavasi pian. Salli minun hiukan neuvoa sinua:\nälä ilmoita isällesi avioliittoamme, älä mainitse kuka olen äläkä\nilmaise olinpaikkaamme. Pyydä häntä tyytymään tietoon, että olet\nonnellinen ja että vierailusi ainoana tarkoituksena on rauhoittaa häntä\nja poistaa häneltä huoli kohtalostasi.\n\nPrinssi Ahmed oli hyvin mielissään ja lähti kahdenkymmenen ratsastajan\nsaattamana matkaan uljaalla, upeasti satuloidulla oriilla, joka oli\nniin kaunis eläin, että Intian sulttaanin talleissa tuskin oli sille\nvertaa. Isän pääkaupunkiin ei ollut pitkää matkaa. Ahmed-prinssin\nsaapuessa kansa otti hänet riemuhuudoin vastaan ja saattoi joukolla\npalatsiin. Sulttaani syleili häntä hyvin iloissaan, samalla valittaen\nisällisen hellästi surua, jonka pojan pitkä poissaolo oli hänelle\ntuottanut.\n\n-- Rakas isä, Ahmed-prinssi vastasi, -- kun nuoleni oli niin\nsalaperäisesti hävinnyt, halusin löytää sen ja palasin yksinäni\nkentälle ja jatkoin etsintääni. Hain tyystin siltä kohtaa, josta\nHussainin ja Alin nuolet löydettiin ja johon arvelin omanikin\npudonneen, mutta etsintäni oli turha. Kuljin tunnin verran suoraan\nkenttää pitkin, mutta en löytänyt mitään. Olin juuri luopumaisillani\netsinnästä, kun havaitsin vastoin tahtoani etääntyväni yhä kauemmaksi.\nKuljettuani kaksi peninkulmaa ja saavuttuani siihen paikkaan, missä\nkalliot ovat kentän rajana, näin nuolen. Riensin ottamaan sen ja tunsin\nsen omaksi ampumakseni. Silloin käsitin, että ratkaisu oli ollut\nvirheellinen ja että jokin voima toimi hyväkseni. Mutta pyydän sinua\nolemaan vihastumatta, vaikka en ilmaise salaisuutta, ja toivon sinulle\nriittävän, että omasta suustani kuulet minun olevan onnellinen ja\nkohtalooni tyytyväinen. Minua vaivasi suru siitä, että tietämättömyys\nkohtalostani tuottaisi sinulle kärsimystä, ja pyydän, että silloin\ntällöin sallit minun käydä tervehtimässä itseäsi.\n\n-- Poikani, sulttaani virkkoi, -- en tahdo enempää urkkia\nsalaisuuksiasi. Sinun läsnäolosi on palauttanut minulle ilon jota en\nole tuntenut pitkään aikaan, ja olet aina tervetullut, milloin vain\nvoit luokseni saapua.\n\nAhmed-prinssi viipyi kolme päivää isänsä hovissa ja palasi neljäntenä\nkeijukaispuolisonsa luo, joka otti hänet sydämellisesti iloiten\nvastaan.\n\nKun prinssi Ahmedin palaamisesta oli kulunut kuukausi, keijukainen\nsanoi: -- Etkö muista isällesi antamaasi lupausta? Sinun ei mielestäni\ntulisi odotuttaa häntä kauemmin. Lähde huomenna hänen luokseen\nvierailulle ja käy tästä lähtien kerran kuussa, minulta kysymättä tai\nmyöntymystäni odottamatta. Suostun kernaasti sellaiseen järjestelyyn.\n\nAhmed-prinssi lähti seuraavana aamuna samojen saattajien kanssa, mutta\nvielä upeammin valjain ja loistavammin pukeutuneena, ja isä otti hänet\nyhtä iloiten ja mielihyvin vastaan. Monina kuukausina perätysten hän\njatkoi säännöllisesti vierailujaan ja aina entistä komeampana ja\nloistavammin saattuein.\n\nVihdoin sulttaanin suosikit, jotka Ahmed-prinssin muhkeasta\nesiintymisestä päättelivät hänen olevan perin mahtava koettivat\nherättää isässä kateutta ja epäluuloa poikaansa kohtaan. He selittivät,\nettä tavallinen varovaisuus vaati ottamaan selkoa mihin prinssi oli\nsijoittunut ja kuinka hänellä oli varaa elää niin upeasti, koska hänen\ntarpeisiinsa ei ollut määrätty mitään rahoja. Hän saapui hoviin vain\nikään kuin solvatakseen sulttaania ja ehkä tavoitteli kansan suosiota\nsyöstäkseen isänsä valtaistuimelta. Sanojensa tueksi he esittivät monta\nviekasta väitettä lisäten: -- Niin voimakas naapuri on vaarallinen.\nSillä varmaankin hän asuu lähellä, koska eivät hevoset enempää kuin\nmiehetkään näytä matkasta rasittuneilta.\n\nKun suosikit olivat lopettaneet vihjailunsa, sulttaani sanoi: -- En\nusko, että poikani Ahmed on niin häijy kuin tahdotte uskotella minulle.\nOlen teille kuitenkin kiitollinen neuvostanne ja uskon sen johtuvan\nhyvästä tarkoituksesta ja alamaisesta uskollisuudesta minua kohtaan.\n\nIntian sulttaani puhui näin, jotta hänen suosikkinsa eivät huomaisi\nminkä vaikutuksen heidän vihjauksensa häneen tekivät. Ne hälyttivät\nhänet kuitenkin niin pahasti, että hän päätti käskeä pitää silmällä\nprinssi Ahmedia. Sitä varten hän kutsutti noitavaimon, joka tuotiin\nsalaovesta hänen yksityiskammioonsa.\n\n-- Poikani Ahmed, sulttaani sanoi, -- käy joka kuukausi hovissani,\nmutta en voi saada tietoa hänen oleskelupaikastaan enkä halua pakottaa\nhäntä ilmoittamaan salaisuuttaan. Hän on parhaillaan luonani ja lähtee\ntavallisesti sanomatta hyvästiä minulle tai kellekään hovissani. Sinun\non pidettävä häntä silmällä keksiäksesi mihin hän menee ja ilmoitettava\nminulle.\n\nVelho lähti sulttaanin luota. Hän tiesi paikan mistä Ahmed-prinssi oli\nlöytänyt nuolensa, meni heti sinne ja lymysi kallioiden lomaan.\n\nPrinssi Ahmed lähti seuraavana aamuna päivänkoitteessa palatsista kuten\ntavallista, sanomatta hyvästiä sulttaanille tai kellekään hovilaisista.\nVelho vaani häntä, kunnes hän äkkiä hävisi kallioihin. Niiden jyrkkyys\noli ylipääsemättömänä esteenä sekä ratsumiehille että jalkaisin\nkulkijoille, ja siitä velho päätteli, että prinssi meni joko johonkin\nluolaan tai maanalaiseen holviin, henkien ja keijukaisten\nasuinpaikkaan. Kun hän arveli prinssin saattueineen ehtineen kyllin\netäälle, asuivatpa sitten missä lymypaikassa tahansa, hän tuli esille\npiilostaan ja tutki onkaloa johon oli nähnyt heidän häviävän, mutta ei\nvoinut löytää mitään jälkeä. Havaittuaan että enempi etsiskely oli\nturhaa velho palasi sulttaanin luo.\n\n-- Vaikka yritykseni tällä kertaa raukesi tyhjiin, hän sanoi, -- toivon\nonnistuvani ennen pitkää.\n\nSulttaani oli mielissään ja virkkoi: -- Tee niin kuin hyväksi näet.\n\nRohkaistakseen velhoa itsevaltias lahjoitti hänelle kallisarvoisen\ntimantin sanoen, että se oli vain käsiraha runsaasta palkkiosta, jonka\nhän saisi sitten, kun oli toimittanut tärkeän tehtävän.\n\nParia päivää ennen prinssin seuraavaa vierailua velho meni kallion\njuurelle, mihin oli nähnyt prinssin seuralaisineen häviävän, ja odotti\nsiellä pannakseen suunnitelmansa täytäntöön.\n\nKun prinssi Ahmed saapui, hän näki eukon virumassa maassa voihkien ja\nvalittaen, että oli aivan avuttomana. Prinssin kävi häntä sääliksi, hän\nkäänsi ratsunsa ja sanoi: -- Hyvä vaimo, apu ei ole niin kaukana kuin\nluulet. Hoivaan sinua ja toimitan sinut paikkaan, jossa sinusta\npidetään kaikkea mahdollista huolta ja jossa kyllä nopeasti toivut.\nNouse, ja ottakoon joku seuralaisistani sinut taakseen satulaan.\n\nNämä sanat kuullessaan velho, joka oli tekeytynyt sairaaksi vain\nottaakseen selkoa prinssin asuinpaikasta, oli ponnistelevinaan\nnoustakseen, mikä hänelle taudin ankaruuden vuoksi muka kuitenkin oli\nmahdotonta. Kaksi prinssin saattajista astui ratsuiltaan, auttoi hänet\nseisaalle ja nosti hänet erään toverinsa hevosen selkään ratsastajan\ntaakse. Prinssi kääntyi takaisin rautaportille ja ulkopihaan tultuaan\nlähetti kutsumaan Peri-Banua. Keijukainen saapui kiireesti, ja prinssi\nsanoi hänelle: -- Prinsessani, toivon että säälisit ja hoivaisit tätä\nvaimorukkaa. Tapasin hänet tuollaisessa tilassa ja lupasin hänelle\ntarpeellista apua. Suosittelen häntä huollettavaksesi ja olen varma\nettet hylkää häntä.\n\nKeijukainen silmäili tarkasti sairaaksi tekeytynyttä akkaa prinssin\njutellessa ja käski kahden seuranaisensa ottaa hänet miehiltä, jotka\nhäntä tukivat, viedä erääseen palatsin suojaan ja pitää hänestä yhtä\nhyvää huolta kuin pitäisivät omasta emännästään.\n\nSillä välin kun molemmat naiset panivat täytäntöön keijukaisen käskyjä,\ntämä astui Ahmed-prinssin luo ja kuiskasi hänen korvaansa: --\nPrinssini, tuo nainen ei ole sairas, hän vain teeskentelee. Ellen\nsuuresti erehdy, hänet on lähetetty tänne varta vasten tuottamaan\nsinulle suurta ikävyyttä. Mutta älä ole huolissasi. Pelastan sinut\nkaikista ansoista, joita sinulle viritetään. Jatka vain matkaasi.\n\nKeijukaisen sanat eivät säikäyttäneet prinssi Ahmedia. -- Rakas\npuolisoni, hän lausui, -- koska en muista milloinkaan tehneeni tai edes\naikoneeni tehdä pahaa kenellekään, en voi uskoa että kukaan tahtoisi\nvahingoittaa minua. Mutta jos niinkin olisi, en silti lakkaa tekemästä\nhyvää, milloin vain saan siihen tilaisuuden. Näin sanoen hän jätti\nhyvästi keijukaiselle ja lähti jälleen matkalle isänsä pääkaupunkiin,\njonne pian saapuikin. Sulttaani otti hänet entiseen tapaan vastaan ja\nkoetti parhaansa mukaan salata levottomuutta jonka hänen suosikkinsa\nvihjaukset olivat hänessä herättäneet.\n\nSillä välin ne kaksi naista, joille Peri-Banu oli antanut määräyksensä,\ntoimittivat velhon upeaan, kalliisti sisustettuun huoneeseen. Kun he\nolivat hoivanneet hänet vuoteeseen, toinen naisista meni ulos ja palasi\npian nesteellä täytetty posliinikuppi kädessään tarjoten juomaa\nvelholle toisen auttaessa häntä istualleen. -- Juo tämä, hoitajatar\nsanoi, -- se on leijonalähteen vettä ja varmasti tepsivä lääke kuumeita\nvastaan. Havaitset sen vaikutuksen ennen kuin tunti on kulunut.\n\nHoitajat jättivät hänet ja palasivat tunnin kuluttua, jolloin näkivät\nvelhon sohvalla istumassa. Heti kun huoneen ovi avautui, noita\nhuudahti: -- Mikä ihmeellinen juoma! Se on parantanut minut, ja olen\nkärsimättömästi odottanut teitä pyytääkseni, että veisitte minut\nlaupiaan emäntänne luo kiittääkseni häntä, koska tahtoisin aikaa\nhukkaamatta jatkaa matkaani.\n\nNaiset saattoivat hänet useiden suojien kautta, kaikki komeampia kuin\nse missä hän oli maannut, isoon saliin, palatsin kalleimmin ja upeimmin\nsisustettuun huoneeseen.\n\nPeri-Banu istui salissa täysipainoisesta kullasta valmistetulla,\ntimantein, rubiinein ja tavattoman isoin helmin koristellulla\nvaltaistuimellaan, ja hänen kummallakin puolellaan oli suuri joukko\nkauniita keijukaisia, kaikki rikkaasti puettuja. Tällaisen loiston\nnähdessään velho ei ainoastaan huikaistunut, vaan hämmästyi niin kovin,\nettä hän langettuaan valtaistuimen eteen ei saanut sanaa suustaan\nkiittääkseen haltiatarta, kuten oli aikonut. Mutta Peri-Banu säästi\nhäneltä vaivan sanoen: -- Hyvä vaimo, olen iloinen että kykenet\njatkamaan matkaasi. En tahdo viivyttää sinua. Mutta jos haluat nähdä\npalatsini, seuraa naisiani, he näyttävät sen sinulle.\n\nVanha velho, joka ei voinut eikä rohjennut lausua sanaakaan, lankesi\nvielä kerran maahan koskettaen otsallaan valtaistuimen portaalle\nlevitettyä mattoa ja jätti hyvästi. Keijukaiset kuljettivat hänet\nsamojen suojien läpi, jotka heidän emäntänsä oli näyttänyt\nAhmed-prinssille tämän ensi kertaa saapuessa. Sen jälkeen he veivät\nhänet rautaportille, jonka läpi hän oli tullut sisälle, päästivät hänet\nulos ja toivottivat onnellista matkaa.\n\nKun velho oli kulkenut lyhyen taipaleen, hän kääntyi tarkkaamaan ovea,\njotta voisi tuntea sen, mutta turhaan. Se oli näet näkymätön hänelle ja\nkaikille muille naispuolisille. Sitä seikkaa lukuunottamatta hän oli\nhyvin tyytyväinen menestykseensä ja riensi viemään tietoja\nsulttaanille.\n\nPääkaupunkiin tultuaan hän hiipi kiertoteitse palatsin salaovelle, ja\nhänet päästettiin heti sulttaanin puheille. Hän kertoi hallitsijalle\nkuinka oli onnistunut hiipimään keijukaiskuningattaren palatsiin, ja\nkuvaili kaikki siellä näkemänsä ihmeet. Lopetettuaan kertomuksensa hän\nlisäsi: -- Vapisen ajatellessani onnettomuuksia, jotka voivat kohdata\nsulttaania, sillä kukapa takaa, ettei keijukainen yllytä prinssiä\nluonnottomaan yritykseen syöstä teidän majesteettinne valtaistuimelta\nja anastaa Intian kruunu? Teidän majesteettinne tulisi mitä vakavimmin\nmiettiä sitä.\n\nIntian sulttaani oli ollut neuvottelussa suosikkiensa kanssa, kun\nhänelle ilmoitettiin velhon tulosta. Hän käski naisen seurata mukanaan\nheidän luokseen. Hän ilmoitti heille, mitä vaarallisia asioita oli\nkuullut. Eräs suosikeista sanoi: -- Sellaista ehkäistäksenne teidän\ntulisi nyt, kun prinssi on vallassanne, käskeä vangita hänet. En kehota\nottamaan häntä hengiltä, vaan vartioimaan häntä visusti.\n\nTätä neuvoa kaikki muut suosikit yksimielisesti kannattivat.\n\nVelho pyysi sulttaanilta lupaa puhuakseen, ja kun se oli hänelle\nmyönnetty, hän lausui. -- Jos teidän majesteettinne vangituttaa\nprinssin, pitäisi teidän pidättää hänen seuralaisensakin. Mutta he ovat\nkaikki henkiä ja katoaisivat, koska heillä on kyky tehdä itsensä\nnäkymättömiksi, ja lähtisivät heti haltiattaren luo ilmoittamaan\nprinssiä kohdanneesta loukkauksesta. Ja voiko otaksua, että peeri\njättäisi kostamatta? Ettekö voi keksiä muuta keinoa, joka vastaisi\ntarkoitusta ja samalla olisi teille edullinen? Vedotkaa hänen\npojanrakkauteensa. Ellei hän täytä pyyntöänne, teillä on syytä\nvalituksiin häntä vastaan. Pyytäkää esimerkiksi, että prinssi hankkisi\nteille teltan, jota mies voisi kantaa kädessään ja joka kuitenkin olisi\nkyllin iso suojaamaan koko armeijanne. Jos hän hankkii teltan, voitte\nesittää muita samanlaisia pyyntöjä, kunnes hän vihdoin uupuu niiden\ntäyttämisen tuottamaan vaikeuteen ja mahdottomuuteen.\n\nVelhon lopetettua puheensa sulttaani kysyi suosikeiltaan, oliko heillä\nparempaa ehdotusta, ja kun he olivat vaiti, hän päätti noudattaa\nannettua neuvoa.\n\nPrinssin saapuessa seuraavana päivänä isänsä luo tämä sanoi: --\nPoikani, sinulla on ollut onni saada aviopuolisoksesi keijukainen, joka\non perin rikas ja hyvin rakkautesi arvoinen. Ja koska hän kuulemma on\nmahtava, haluaisin että pyytäisit häntä tekemään minulle suuren\npalveluksen. Tiedäthän kuinka paljon menoja minulle tuottaa telttojen\nhankkiminen armeijalleni joka kerta kun lähden sotaretkelle. Varmaankin\nvoisit helposti hankkia keijukaiselta teltan, jota mies voisi kantaa\nkädessään ja joka ulottuisi koko sotajoukkoni yli. Epäilemättä tahdot\ntehdä sen minun hyväkseni.\n\nAhmed-prinssi joutui kovin hämilleen eikä tiennyt mitä vastata. Vihdoin\nhän lausui: -- En tiedä millä tavoin tämä salaisuus on sinulle\nilmaistu. En voi kieltää tietojesi todenperäisyyttä. Olen nainut\nkeijukaisen, kuten sanot. Rakastan häntä ja olen varma hänen\nvastarakkaudestaan. Mutta en voi tietää, kuinka paljon vaikutusvaltaa\nminulla on häneen. Isän pyyntö on kuitenkin jokaiselle lapselle käsky.\nJa vaikka teen sen hyvin vastahakoisesti, en laiminlyö esittää\ntoivomustasi vaimolleni, joskaan en voi mennä takuuseen sen\ntoteutumisesta. Jos en enää saa kunniaa käydä sinua tervehtimässä, se\non merkki siitä etten ole onnistunut anomuksessani.\n\n-- Poikani, Intian sulttaani vastasi, -- minua surettaisi, jos pyyntöni\nriistäisi minulta ilon tavata sinua, kuten tähän asti. Huomaan että et\ntiedä, kuinka vaimo on aina miehensä vallassa. Puolisosi rakkaus\nosoittautuisi perin heikoksi, jos hän mahtavan peerin asemassa\nkieltäytyisi täyttämästä esitettäväksesi antamaani pyyntöä.\n\nKaikki nämä selittelyt eivät voineet tyydyttää prinssi Ahmedia, vaan\nasia kiusasi häntä niin suuresti, että hän lähti hovista päivää\naikaisemmin kuin hänellä oli tapana.\n\nHänen palattuaan kysyi keijukainen, jonka eteen hän aina ennen oli\nsaapunut iloisin kasvoin, mikä oli syynä hänen selvästi muuttuneeseen\nilmeeseensä. Mukautuen hänen hartaisiin pyyntöihinsä Ahmed tunnusti,\nettä sulttaani oli saanut selville hänen olinpaikkansa salaisuuden ja\ntiesi hänen olevan naimisissa peerin kanssa, vaikka hän ei aavistanut\nmillä keinoin isä oli hankkinut tiedot. Keijukainen muistutti hänelle\nvaimosta, jota hän oli auttanut, lisäten: -- Mutta kaiketi täytyy olla\nvielä jotain muutakin, mikä tekee sinut noin alakuloiseksi... kerrohan\ntoki!\n\nAhmed-prinssi vastasi: -- Isäni epäilee uskollisuuttani häntä kohtaan\nja pyytää, että anoisin sinulta telttaa jota mies voi kantaa kädessään\nja joka peittäisi koko hänen armeijansa.\n\n-- Prinssi, peeri virkkoi hymyillen, -- sulttaanin pyyntö on\npikkuseikka. Tarvittaessa voin tehdä hänelle suurempiakin palveluksia.\nOle siis huoleti! En suinkaan pidä pyyntöä loukkaavana tai hankalana,\nvaan olen aina aulis mielihyvin täyttämään mitä vain saatat toivoa.\nPeri-Banu käski noutamaan rahastonhoitajansa ja sanoi hänelle:\n-- Nur-i-Djihan, tuo minulle laajin teltta aarteistostani!\n\nHetken kuluttua Nur-i-Djihan palasi tuoden teltan, jota ei ainoastaan\nvoinut pitää kädessään, vaan vieläpä kätkeä kämmenen sisään, ja ojensi\nsen valtiattarelleen, joka antoi sen prinssi Ahmedin katseltavaksi.\n\nKun Ahmed-prinssi näki teltan, jota keijukainen nimitti varastonsa\nisoimmaksi, hän arveli puolisonsa laskevan leikkiä, ja hänen\nhämmästyksensä kuvastui hänen kasvoiltaan. Sen huomatessaan Peri-Banu\nnauroi. -- Mitä, prinssi, hän huudahti, -- luuletko minun tekevän\nsinusta pilaa? Saat nähdä että olen tosissani. Nur-i-Djihan, hän\nvirkkoi rahastonhoitajalleen, -- mene pystyttämään teltta, jotta\nprinssi voi päättää, onko se kyllin iso sulttaanille.\n\nRahastonhoitaja lähti heti palatsista telttaa pystyttämään. Prinssi\nhavaitsi sen kyllin isoksi suojaamaan kahta niin suurta sotajoukkoa\nkuin hänen isällään oli.\n\n-- Kuten näet, keijukainen virkkoi, -- teltta on isompi kuin mitä isäsi\ntarvitseekaan, mutta ota huomioon, että sen ominaisuutena on laajentua\ntai kutistua armeijan mukaan jota sen on verhottava, tarvitsematta\nsiihen silti käsin koskea.\n\nAarreaitan vartija pani teltan jälleen kokoon, käänsi sen yhtä pieneksi\nkuin se vastikään oli ollut ja toi sen prinssin käteen. Ahmed otti sen,\nja jo seuraavana päivänä hän nousi ratsulleen ja lähti tavanmukaisine\nsaattajineen isänsä, sulttaanin, luo.\n\nIntian hallitsija ihmetteli kovin poikansa pikaista palaamista. Hän\notti teltan käteensä. Ensin ihaillen ihmeteltyään sen pienuutta hän\njoutui aivan ymmälle kummastuksesta asetettuaan sen edellä mainitulle\nlaajalle tasangolle ja havaitessaan sen kyllin suureksi suojaamaan sen\nkokoista armeijaa kuin hänellä oli sotaretkelle lähettää.\n\nSulttaani lausui ilmi suuren kiitollisuutensa prinssille tästä\nruhtinaallisesta lahjasta ja pyysi häntä vuorostaan kiittämään\nkeijukaista. Osoittaakseen kuinka suuressa arvossa hän lahjaa piti, hän\nkäski huolellisesti tallettaa teltan aarreaittaansa. Mutta sydämessään\nhän tunsi entistä suurempaa kateutta poikaansa kohtaan. Hän toivoi yhä\nenemmän Ahmedin kukistumista ja meni jälleen neuvottelemaan velhon\nkanssa. Noita kehotti häntä tuottamaan prinssillä jonkin verran\nleijonalähteen vettä.\n\nIllalla, kun sulttaani tapansa mukaan oli koko hovinsa ympäröimänä ja\nprinssi saapui muiden kera osoittamaan alamaista kunnioitustaan, isä\npuhutteli häntä näillä sanoilla: -- Poikani, ilmoitin sinulle jo,\nkuinka suuressa kiitollisuudenvelassa olen minulle hankkimastasi\nteltasta, jota pidän aarteitteni arvokkaimpana esineenä. Mutta sinun\ntulee tehdä minulle vielä jotakin yhtä mieluista. Olen kuullut, että\nkeijukaispuolisosi käyttää vettä jota nimitetään leijonalähteen vedeksi\nja joka parantaa kaikki vaarallisimmatkin kuumeet. Ja koska olen täysin\nvakuuttunut siitä, että terveyteni on sinulle kallis, en epäile, että\ntahdot pyytää häneltä pullollisen tuota vettä ja tuoda sen minulle\nehdottomasti tepsiväksi lääkkeeksi, jota voin tarpeen tullen käyttää.\nTee minulle tämä tärkeä palvelus ja täytä siten kunnon pojan\nvelvollisuus hellää isää kohtaan.\n\nPrinssi Ahmed, joka luuli, että sulttaani olisi tyytynyt niin\nmerkilliseen ja hyödylliseen lahjaan kuin hänen tuomansa teltta oli\neikä enää olisi sälyttänyt hänelle muita hommia, joilla saattaisi\nsuututtaa keijukaisen, oli kuin ukkosen lyömä uuden pyynnön\nkuullessaan. Pitkän vaitiolon jälkeen hän sanoi: -- Pyydän sinua, oi\nsulttaani, olemaan varma, ettei ole mitään mihin en ryhtyisi\npidentääkseni elämääsi, mutta toivoisin, ettei siihen tarvittaisi\nvaimoni välitystä. Sen vuoksi en uskallakaan luvata tuovani sitä vettä.\nEn voi muuta kuin vakuuttaa sinulle, että tahdon pyytää sitä häneltä,\nmutta se on minulle yhtä vastahakoista kuin teltankin pyytäminen oli.\n\nSeuraavana aamuna Ahmed-prinssi palasi Peri-Banun luo ja kertoi hänelle\nvilpittömästi kaikki mitä isän palatsissa oli tapahtunut ja lisäsi: --\nKerron tämän sinulle, oi prinsessani, vain suorasukaisena selostuksena\nhaastelustamme. Jätän omaan valtaasi, täytätkö vai hylkäätkö tämän\nuuden toivomuksen. Menettele aivan kuten tahdot.\n\n-- Ei, ei, keijukainen vastasi, -- minä tyydytän hänet, ja olkoon\nvelhon antama neuvo mikä tahansa (sillä nyt näen että isäsi kuuntelee\nhänen ohjauksiaan), niin hän ei saa aihetta syyttää sinua tai minua.\nPyynnössä on paljon ilkeämielisyyttä, ja ymmärrät sen kyllä, kunhan\nkerron sinulle. Leijonalähde sijaitsee suuren linnan pihan keskellä, ja\nsinne vievää porttia vartioi neljä vihaista jalopeuraa, joista kaksi\nvuorotellen nukkuu toisen parin ollessa valveilla. Mutta älä anna sen\nsäikyttää itseäsi. Hankin sinulle keinoja joiden avulla voit vaaratta\nkulkea niiden ohi.\n\nPeri-Banu-keijukainen oli parhaillaan ompelutyössä, ja kun hänellä\noli useita lankakeriä käsillä, hän otti yhden niistä, antoi sen\nAhmed-prinssille ja virkkoi: -- Ota ensiksi tämä kerä. Selitän sinulle\nkohta, miten sitä on käytettävä. Lisäksi sinulla täytyy olla kaksi\nhevosta: toisella ratsastat ja toista talutat. Jälkimmäisen selkään\npitää kuormittaa neljään osaan jaettu lammas, joka on teurastettava\ntänään. Kolmanneksi sinun täytyy ottaa mukaasi minun antamani pullo\nveden noutamista varten. Lähde matkalle varhain huomenaamulla, ja kun\nolet ratsastanut rautaportista, viskaa lankakerä edellesi. Se kierii\nkunnes saavut linnan portille. Seuraa sitä, ja sen pysähdyttää näet\navoinna olevasta portista ne neljä leijonaa. Valveilla olevat kaksi\nherättävät karjunnallaan nukkuvat pedot. Älä siitä säikähdä, vaan heitä\nniille kullekin lampaanneljännes, kannusta hevostasi ja karauta\nlähteelle. Täytä pullosi astumatta satulasta maahan ja palaa yhtä\nkiireesti. Leijonat ovat niin ahkerassa syömistouhussa, että päästävät\nsinut hätyyttämättä ohitseen.\n\nAhmed-prinssi lähti matkalle seuraavana aamuna keijukaisen määräämään\naikaan ja noudatti tarkoin ohjeita. Linnan portille tultuaan hän jakoi\nlampaanneljännekset leijonille, ratsasti rohkeasti niiden välitse\nsuihkulähteelle ja täytti pullonsa ja palasi turvallisesti. Päästyään\nlähelle porttia hän vilkaisi taakseen ja havaitessaan kahden leijonan\ntulevan perässään veti miekkansa tupesta ja valmistautui\npuolustautumaan. Ratsastaessaan eteenpäin hän näki toisen leijonan\npoikkeavan jonkin matkan päässä tiepuoleen ja päätään ravistaen ja\nhäntäänsä heiluttaen osoittavan, että se ei mielinyt tehdä hänelle\npahaa, vaan tahtoi ainoastaan kulkea hänen edellään toisen seuratessa\nhänen perässään. Prinssi työnsi siis miekkansa takaisin huotraan. Tällä\ntavoin hän saapui Intian pääkaupunkiin, eivätkä leijonat jättäneet\nhäntä hetkeksikään ennen kuin olivat saattaneet hänet sulttaanin\npalatsin portille. Sitten ne palasivat samaa tietä kuin olivat\ntulleetkin, mutta säikyttivät pahasti asukkaita, jotka pakenivat tai\nlymysivät niitä välttääkseen, vaikka ne kävelivät lauhkeasti,\nminkäänlaista rajumielisyyttä ilmaisematta.\n\nJoukko palatsin virkailijoita tuli prinssiä vastaan hänen astuessaan\nratsultaan ja saattoi hänet sulttaanin huoneeseen, jossa tämä\nparhaillaan keskusteli suosikkiensa kanssa. Ahmed lähestyi\nvaltaistuinta, laski pullon sulttaanin jalkojen juureen, suuteli\njalkajakkaraa verhoavaa mattoa ja sanoi noustuaan: -- Olen tuonut\nsinulle terveysvettä jota niin suuresti halusit, mutta samalla toivon\nsinulle niin hyvää vointia, että sinun ei koskaan tarvitse käyttää\nsitä.\n\nKun prinssi oli lopettanut puheensa, sulttaani käski hänen istuutua\noikealle puolelleen ja sanoi: -- Poikani, olen hyvin kiitollinen\narvokkaasta lahjasta, mutta minulla on sinulta vielä jotakin\npyydettävää. Sen jälkeen en enää vaadi mitään kuuliaisuutesi enkä sen\nvaikutusvallan nojalla, joka sinulla on vaimoosi. Pyydän että toisit\nminulle miehen joka ei ole puoltatoista jalkaa pitempi, jonka parta on\nkolmenkymmenen jalan mittainen, joka kantaa olallaan viidensadan naulan\npainoista rautakankea käyttäen sitä sauvanaan ja joka osaa puhua.\n\nSeuraavana päivänä prinssi palasi Peri-Banun luo ja kertoi isänsä uuden\npyynnön sanoen pitävänsä sitä mahdottomampana kuin kahta ensimmäistä.\nEn näet usko, hän lisäsi, -- että moista miestä on tai voi olla koko\nmaailmassa.\n\n-- Älä hätäänny, prinssi, keijukainen vastasi. -- Antauduit tosiaan\nvaaraan noutaessasi isällesi leijonalähteen vettä, mutta mainitunlaisen\nmiehen löytämisessä ei ole mitään vaaraa. Se on veljeni Saibar, joka ei\nole ensinkään minun kaltaiseni, vaikka meillä oli sama isä. Hän on niin\nrajuluontoinen, että mikään ei voi estää häntä jättämästä verisiä\njälkiä suuttumuksestaan, jos häntä vähänkin loukataan. Mutta toiselta\npuolen hän on aulis tekemään kaikki mitä häneltä vain pyydetään.\nLähetän noutamaan hänet, mutta varo, ettet säikähdä hänen perin\nomituista ulkonäköään.\n\n-- Mitä, kuningattareni, Ahmed-prinssi huudahti, -- sanotko että Saibar\non veljesi? Olkoon hän kuinka ruma ja rujo tahansa, rakastan ja\nkunnioitan häntä lähimpänä sukulaisenani.\n\nKeijukainen käski sytyttää tulen kultaiseen kuumennusastiaan ja asettaa\nsen palatsinsa pylväskäytävään. Hän otti suitsutetta ja viskasi sen\nvalkeaan, ja siitä kohosi paksu savupilvi.\n\nHetkistä myöhemmin peeri sanoi puolisolleen Ahmedille: -- Prinssi,\ntuolla tulee veljeni. Näetkö hänet?\n\nPrinssi havaitsi heti Saibarin, joka katseli häntä hurjin silmin.\nSaibar kysyi Peri-Banulta, kuka prinssi oli. Keijukainen vastasi: --\nHän on aviopuolisoni, veli hyvä. Hänen nimensä on Ahmed, hän on Intian\nsulttaanin poika, ja hänen tähtensä olen nyt katsonut hyväksi kutsua\nsinut.\n\nNämä sanat kuultuaan Saibar katsahti prinssi Ahmediin suopein silmin,\nmikä ei kuitenkaan lieventänyt hänen hurjaa ja kesytöntä ilmettään ja\nlausui: -- Minulle riittää, että hän on aviomiehesi. Olen valmis\ntekemään hänen puolestaan mitä ikänä hän tahtoo.\n\n-- Hänen isänsä, sulttaani Peri-Banu vastasi, -- on utelias näkemään\nsinut, ja haluan, että sallit prinssin opastaa itsesi sulttaanin\nhoviin.\n\n-- Hänen tarvitsee vain näyttää tietä, minä kyllä seuraan, Saibar\nsanoi.\n\nSeuraavana aamuna Saibar lähti prinssi Ahmedin kera matkalle sulttaanin\nluo. Kun he tulivat pääkaupungin portille, kansa juoksi Saibarin\nnähdessään heti piiloon myymälöihinsä ja huoneisiinsa sulkien ovet\njäljessään, kun taas toiset lähtivät juoksemaan pakoon ja säikäyttivät\nkauhullaan kaikki vastaantulijatkin, jotka kääntyivät tieltään eivätkä\njoutaneet katsahtamaan taakseenkaan. Saibar ja Ahmed-prinssi tapasivat\nkaikki kadut ja torit autioina, kunnes saapuivat palatsiin, jossa\nportinvartijat eivät suinkaan ryhtyneet Saibaria pysäyttämään, vaan\npötkivät pakoon hekin, niin että prinssi saapui kääpiön kera mitään\nvastusta kohtaamatta suureen neuvostosaliin, jossa korokkeellaan\nistuvalla sulttaanilla oli paraillaan virallinen vastaanotto.\n\nEsittelyä odottamatta Saibar astui valtaistuimen eteen ja puhutteli\nsulttaania: -- Olet haetuttanut minut luoksesi. Mitä asiaa sinulla on?\n\nSulttaani käänsi päänsä sivulle välttääkseen moisen kauhean olennon\nnäkemistä. Saibar kimmastui niin tylystä vastaanotosta, että kohotti\nheti rautatankonsa ja ruhjaisi sillä sulttaania päähän, siten tappaen\nhänet ennen kuin Ahmed-prinssi ehti väliin. Sitten Saibar nuiji\nhengiltä kaikki suosikit jotka olivat antaneet sulttaanille häijyjä\nneuvoja, mutta säästi suurvisiirin joka oli rehellinen mies. Kun hirveä\nteloitus oli toimeenpantu, Saibar tuli neuvostohuoneesta palatsin\npihalle rautakanki olallaan ja katsahtaen suurvisiiriin sanoi: --\nTiedän että täällä on velho, joka on ollut pahempi vihollinen\nlankomiehelleni kuin kaikki kurittamani viheliäiset liehakoitsijat.\nTuotakoon hänet heti tänne.\n\nSuurvisiiri lähetti viipymättä noutamaan noidan, ja niin pian kuin\nhänet tuotiin, Saibar iski hänet rautakangellaan kuoliaaksi.\n\nSen jälkeen hän sanoi: -- Menettelen koko kaupungin kanssa samalla\ntavalla, jollei lankoani, prinssi Ahmedia, heti tunnusteta Intian\nsulttaaniksi. Kaikki läsnäolijat kaiuttivat ilmaa moneen kertaan\nhuutamalla: -- Eläköön sulttaani Ahmed!\n\nSaibar puetti hänet kuninkaalliseen purppuraan, korotti hänet\nvaltaistuimelle ja kun oli pakottanut koko kansan vannomaan hänelle\nuskollisuudenvalan, palasi sisarensa Peri-Banun luo, jonka saattoi\nhyvin loisteliaasti pääkaupunkiin ja vaati tunnustamaan Intian\nsulttaanittareksi.\n\nAli-prinssille ja prinsessa Nurunniharille annettiin laaja maakunta\npääkaupunkeineen, ja siellä he viettivät lopun ikänsä. Nuoren\nsulttaanin lähetti kävi ilmoittamassa tapahtuneesta muutoksesta\nHussainille ja tarjoamassa hänelle jonkin maakunnan, minkä itse\ntahtoisi valita. Mutta Hussain-prinssi piti itseään niin onnellisena\nyksinäisyydessään, että pyysi vain kiittämään veljeään tämän\nystävällisestä ehdotuksesta ja vakuuttamaan hänelle alamaisuuttaan,\nmutta samalla ilmoittamaan ettei hän toivonut mitään muuta suosiota\nkuin saada jatkaa erakkoelämää, jonka oli itselleen valinnut.\n\n\n\n\nAli Baba ja neljäkymmentä ryöväriä\n\n\nEräässä kaupungissa Persiassa eli kaksi veljestä. Toisen nimi oli\nKassim ja toisen Ali Baba. Heidän isänsä oli jättänyt heille tuskin\nmitään perinnöksi. Kassim nai varakkaan vaimon, menestyi maailmassa, ja\nhänestä tuli kuuluisa kauppias. Ali Baba taas nai yhtä köyhän kuin\nitsekin oli ja elätti itseään ja perhettään hakkaamalla puita, joita\nhän kolmella aasilla kuljetti kaupunkiin myytäviksi.\n\nEräänä päivänä metsässä ollessaan Ali huomasi etäällä ison tomupilven,\njoka näkyi lähenevän. Hän tarkkasi sitä hyvin huolellisesti ja erotti\njoukon ratsastajia.\n\nPeläten näiden olevan rosvoja hän jätti aasinsa ja kiipesi puuhun.\nLymypaikastaan hän saattoi katsella kaikkea turvallisesti.\n\nJoukkueessa oli neljäkymmentä miestä, kaikki uljaiden ratsujen selässä.\nSaavuttuaan paikalle he astuivat alas satulasta, köyttivät hevosensa\npuihin ja antoivat niille apetta. Sitten he irrottivat satulapussinsa,\njotka näyttivät hyvin raskailta, paiskasivat ne hartioilleen ja\nseurasivat johtajaansa Ali Baban lymypaikan lähellä olevan kallion luo.\nSen seinustalle päästyään päällikkö lausui kovalla äänellä: -- Sesam\naukene! Heti kun hän oli virkkanut nämä sanat, kalliosta avautui ovi,\nja annettuaan joukkonsa astua edellään sisään hän seurasi miehiä\nluolaan, jolloin ovi lensi itsestään kiinni jälleen.\n\nVaikka rosvot viipyivät kotvan aikaa kallion sisällä, Ali Baba ei\nuskaltanut hievahtaa ennen kuin he jälleen olivat tulleet peräkanaa\nulos ja karauttaneet pois hänen näkyvistään. Ajatellen että mitään\nvaaraa ei enää ollut Ali Baba kapusi alas puusta, meni ovelle ja sanoi:\n-- Sesam aukene! kuten oli kuullut rosvopäällikön lausuvan. Ja ovi\nponnahti heti auki.\n\nAli Baba, joka odotti tulevansa pimeään synkkään luolaan, näki\nihmeekseen hyvin valaistun avaran holvin, johon virtasi valoa kallion\nkatossa olevasta reiästä. Hän löysi suuren varaston kaikenlaista\ntavaraa: kallisarvoisia silkkimyttyjä, kirjokankaita ja uhkeita mattoja\nladottuina toistensa päälle, kulta- ja hopeaharkkoja kasoittain ja\nmonta säkillistä rahaa. Kaikki nämä rikkaudet nähdessään hän arveli,\nettä luolassa varmaan oli pitkät ajat isännöinyt ryöväreitä, jotka\nolivat seuranneet toisiaan sukupolvesta toiseen.\n\nAli Baba kuormitti aasinsa kultarahoilla, peitti säkit risuilla ja\npalasi kotiin. Päästyään onnellisesti asuntonsa ovelle hän tyhjensi\nkullan vaimonsa nähden, joka huikaistui sen kirkkaudesta. Ali Baba\nkertoi hänelle kaikki ja varoitti häntä kaikin mokomin pitämään asian\nsalassa.\n\nVaimo iloitsi heidän hyvästä onnestaan ja halusi laskea kullan kolikko\nkolikolta. -- Vaimo, Ali Baba sanoi, et tiedä mihin yritykseen ryhdyt,\nkun tahdot laskea rahat. Et suoriudu urakasta koskaan. Kaivan kuopan ja\nkätken kullan maahan. Nyt ei ole hukattava aikaa.\n\n-- Olet oikeassa, ukkoseni, vaimo vastasi, -- mutta ottakaamme sentään\nedes osapuilleen selvä aarteemme suuruudesta. Menen lainaamaan pienen\nmitan ja mittaan rahat, sillä välin kun sinä kaivat kuopan.\n\nVaimo riensi lankonsa Kassimin luo, joka asui aivan lähellä, ja\nkääntyen hänen vaimonsa puoleen pyysi tätä lainaamaan mitan vähäksi\naikaa. Toinen antoi mitan, mutta tietäen Ali Baban köyhyyden hän oli\nutelias ja halusi urkkia, minkälaista viljaa hänen vaimonsa mittasi.\nSen vuoksi hän hiersi viekkaasti hiukan talia mitan pohjaan ja toi sen\nsukulaiselleen pyytäen anteeksi että oli niin kauan odotuttanut, kun ei\nvoinut astiaa pikemmin löytää.\n\nAli Baban vaimo palasi kotiin ja täytti kultakasasta mitallisen toiseen\nläjään, kunnes kaikki oli mitattu. Suureksi mielihyväkseen hän\nhavaitsi, että siitä tuli aika monta mitallista, ja meni sitten\nmiehensä luo, joka oli saanut kuopan melkein valmiiksi. Sillä aikaa kun\nAli Baba hautasi kulta-aarretta, vaimo vei mitan takaisin lankonsa\ntaloon, osoittaakseen olevansa rehti ja täsmällinen. Hän ei huomannut,\nettä yksi kultaraha oli tarttunut pohjaan. -- Sisar, hän sanoi\nantaessaan mitan takaisin, -- näet etten ole pitänyt lainattua kauan.\nLausun sinulle sulimmat kiitokset ystävällisyydestäsi.\n\nHeti kun Ali Baban vaimo oli lähtenyt, Kassimin eukko vilkaisi mitan\npohjaan ja havaitsi sanomattomaksi kummastuksekseen, että sen\nuurteeseen oli tarttunut kultaraha. Kateus heräsi heti hänen povessaan.\n-- Mitä! hän ihmetteli, -- onko Ali Baballa niin runsaasti kultaa että\nsitä täytyy oikein mitata?\n\nKun Kassim tuli kotiin, vaimo sanoi hänelle: -- Tiedän että pidät\nitseäsi varakkaana miehenä, mutta siinä sinä erehdyt pahoin. Ali Baba\non äärettömästi rikkaampi sinua. Hän ei laske rahojaan, vaan mittaa\nniitä.\n\nKassim pyysi häntä selittämään tämän arvoituksen, ja vaimo näytti\nhänelle kolikon, joka oli niin vanha, että he eivät saaneet selville\nkenen ruhtinaan hallituskaudella se oli lyöty.\n\nMyös Kassimin kävi kateeksi tämän kuullessaan ja hän nukkui yönsä niin\nhuonosti, että nousi aamulla varhain ja meni veljensä luo.\n\n-- Ali Baba, hän sanoi, -- sinä olet olevinasi kurjan köyhä ja\nkuitenkin mittaat kultaa. Vaimoni löysi tämän lainaamasi mitan\npohjalta.\n\nAli Baba huomasi että Kassim ja tämän vaimo olivat hänen oman vaimonsa\nhupsuuden vuoksi saaneet tietää sen mitä heillä oli niin suuri syy\npitää salassa. Mutta eihän asia enää ollut autettavissa. Sen vuoksi hän\nosoittamatta kummastusta tai hämminkiä tunnusti kaikki ja lupasi\nveljelle osan aarteistaan, jos tämä pitäisi kielensä kurissa. -- Niinpä\nkai, Kassim vastasi korskeasti, -- mutta minun täytyy tarkoin tietää\nmissä aarreaitta on ja kuinka voin itse käydä siellä milloin haluan.\nMuutoin menen antamaan sinut ilmi, ja silloin et saa enää enempää, vaan\nmenetät jo hankkimasikin kullan ja minulle maksetaan osuus\nilmoituspalkkioksi.\n\nAli Baba kertoi kaikki mitä hän halusi tietää ja ilmoitti sanatkin\njoiden avulla luolaan pääsi.\n\nKassim nousi seuraavana aamuna aikaisin ennen päivänkoittoa ja lähti\nmetsään ajaen kymmentä muulia. Niiden selkään hän oli sälyttänyt isot\nkirstut jotka aikoi täyttää. Ei aikaakaan, kun hän saapui kallion luo\nja etsi paikan puun ja muiden veljensä mainitsemien merkkien mukaan.\nHän astui luolan suulle ja lausui: -- Sesam aukene!\n\nOvi avautui heti, ja hänen astuttuaan sisään se sulkeutui hänen\njälkeensä. Hän kantoi nopeasti ovensuuhun niin monta kultasäkkiä kuin\nolisi voinut kuljettaa, mutta hänen ajatuksensa olivat niin kiintyneet\nrikkauksiin jotka hän saisi haltuunsa, ettei hän muistanut taikasanaa,\nvaan lausui sesamin asemesta: -- ohra aukene! ja hän oli hyvin\nihmeissään kun ovi pysyi visusti suljettuna. Hän mainitsi useita eri\nviljalajeja, mutta ovi ei vain auennut.\n\nKassim ei ollut aavistanut, että näin voisi käydä ja säikähti niin\nvaarasta johon oli joutunut että mitä enemmän hän koetti muistella\noikeaa sanaa, sitä enemmän hänen muistinsa sekaantui. Hän oli unohtanut\nsen niin täydellisesti kuin ei olisi koskaan kuullutkaan sitä. Hän\nheitti säkit selästään maahan ja käveli kuin mielipuoli edestakaisin\nluolassa, vähääkään välittämättä ympärillään olevista rikkauksista.\n\nKeskipäivän aikaan rosvot sattuivat tulemaan kätkölleen ja näkivät\nKassimin muulit harhailemassa hajallaan kallion lähettyvillä isot\nkirstut selässä. Hätääntyneinä omituisesta seikasta he karauttivat\ntäyttä laukkaa luolalle. Kuullessaan kavioiden kapsetta luolaan Kassim\narvasi heti että rosvot olivat tulossa ja päätti yrittää päästä pakoon.\nHän hyökkäsi ovelle, ja tuskin hän näki sen avautuvan, kun hän ryntäsi\nulos ja töykkäsi päällikön kumoon. Mutta hän ei voinut välttää toisia\nrosvoja, jotka sapeleillaan pian iskivät hänet hengiltä.\n\nRyövärien ensi huolena oli tutkia luola. He löysivät Kassimin oven\neteen kantamat säkit, jotka tämä oli aikonut sälyttää muuliensa\nselkään, ja veivät ne kaikki jälleen paikoilleen, osaamatta kaivata Ali\nBaban aikaisemmin ottamaa kultaa. Sitten he neuvottelivat ja päättivät\nhakata Kassimin ruumiin neljään kappaleeseen ja ripustaa kaksi niistä\noven kummallekin puolelle luolan sisälle pelotukseksi jokaiselle joka\nvielä yrittäisi tunkeutua sinne. Sen tehtyään he nousivat ratsuilleen\nja lähtivät taas teiden varsille vaaniskelemaan, hyökätäkseen\ntapaamiensa karavaanien kimppuun.\n\nKassimin vaimo oli kovin levoton miehensä kohtalosta, kun tätä ei vielä\nyön tullen kuulunut kotiin. Hän juoksi hädissään Ali Baban luo ja\nsanoi: -- Tiedät kai, lankomies, että Kassim-veljesi on lähtenyt\nmetsään, ja tiedät myös millä asioilla. On jo yö, eikä hän ole\npalannut. Pelkään että hänelle on sattunut onnettomuus. Ali Baba koetti\nlohduttaa ja selittää, että vaimon pelko oli turha, sillä Kassim piti\nvarmaankin epäviisaana palata kaupunkiin ennen kuin yö oli jo varsin\npitkälle kulunut.\n\nKassimin vaimo vietti kurjan yön ja katui katkerasti uteliaisuuttaan.\nAamun sarastaessa hän tuli Ali Baban luo haikeasti itkien.\n\nAli Baba lähti heti kolmen aasinsa kera metsään, kehotettuaan ensin\nvaimoa hillitsemään surunsa. Kun hän metsään tullessaan ja kalliota\nlähestyessään ei ollut tavannut tiellään veljeään eikä muuleja, hän\nsäikähti kovin nähdessään veriläikkiä ovella. Se oli hänestä huono\nenne. Kun hän oli lausunut sanan ja ovi oli avautunut, hän joutui\nkauhun valtaan nähdessään veljensä neljään osaan silvotun ruumiin. Hän\nkuormitti miesraukan jäännökset yhden aasin selkään ja peitti ne\npuilla. Toiset aasit hän kuormitti kullalla, pinoten puita päälle kuten\nennenkin. Sitten hän käski oven sulkeutua ja lähti matkaan. Mutta hän\noli kyllin varovainen ja pysähtyi vähäksi aikaa metsän syrjään, jotta\nei saapuisi ennen yötä kaupunkiin. Kotiin tultuaan hän ajoi kullalla\nkuormitetut aasit pieneen pihaansa jättäen taakkojen purkamisen\nvaimonsa huoleksi, mutta kolmannen hän talutti kälynsä asunnolle.\n\nAli Baba kolkutti ovelle, ja sen avasi Morgiana, älykäs orjatar, jonka\nhyvään vaistoon saattoi luottaa. Kun Ali Baba oli tullut pihaan, hän\npurki aasin kuorman, vei Morgianan syrjään ja sanoi hänelle: -- Älä\nhiisku kellekään siitä mitä sinulle puhun. Isäntäsi ruumis on näissä\nkahdessa mytyssä, ja meidän on haudattava hänet ikään kuin hän olisi\nkuollut luonnollisen kuoleman. Voin luottaa siihen että järjestät\nasian.\n\nAli Baba lohdutti leskeä parhaansa mukaan ja tuotuaan ruumiin\nhuoneeseen lähti talosta.\n\nMorgiana lähti samalla ulos, meni apteekkiin ja pyysi eräitä\nlääkepakkauksia, jotka ovat hyvin tepsiviä vaarallisissakin taudeissa.\nApteekkari kysyi kuka oli sairaana. Tyttö vastasi huoahtaen: -- Hyvä\nisäntäni Kassim itse. Hän ei voi syödä eikä puhua.\n\nNäin sanottuaan Morgiana vei lääkekakkuset kotiin ja palasi seuraavana\npäivänä samaan apteekkiin kyyneleet silmissä pyytäen mehua, jota oli\ntapana antaa sairaille vain heidän ollessaan viimeisillään. -- Voi,\ntyttö huudahti, -- pelkään että tämä lääke ei vaikuta enempää kuin\nedellinenkään ja että menetän hyvän isäntäni!\n\nAli Baban taas nähtiin vaimoineen käyvän sinä päivänä usein Kassimin\ntalon ja oman asuntonsa väliä, ja he olivat niin alakuloisia, että\nkukaan ei illalla ihmetellyt kuullessaan Kassimin vaimon ja Morgianan\nvihlovan parkunan ja valitushuudot. Viimeksi mainittu kertoi kaikkialla\nettä hänen isäntänsä oli kuollut.\n\nVarhain aamulla Morgiana lähti Mustafa-nimisen rajasuutarin työkojuun,\ntoivotti ukolle hyvää huomenta ja pisti kultarahan hänen käteensä\nvirkkaen: -- Isä Mustafa, sinun pitää ottaa ompeluvehkeesi ja tulla\nminun mukaani. Minun täytyy kuitenkin sanoa sinulle, että sidon silmäsi\nkun tulet siihen ja siihen paikkaan.\n\nIsä Mustafa epäröi hiukan nämä sanat kuullessaan. -- Ohoh, hän vastasi,\n-- tahtoisit kai minua tekemään jotakin mikä on vastoin omaatuntoani ja\nkunniaani?\n\n-- Allah varjelkoon, Morgiana virkkoi pistäen toisen kultarahan ukon\nkouraan, -- että pyytäisin sinua tekemään mitään kunnotonta! Lähde vain\nmukaani äläkä pelkää mitään.\n\nIsä Mustafa lähti Morgianan mukaan, joka sidottuaan hänen silmänsä\nnenäliinalla saattoi hänet isäntävainajansa taloon ja päästi siteen\nvasta sitten, kun ukko oli astunut huoneeseen jossa orjatar oli\nsovitellut ruumiin kokoon.\n\n-- Isä Mustafa, tyttö sanoi. -- Sinun tulee kiireesti ommella nämä\nneljännekset yhteen. Sen tehtyäsi annan sinulle kolmannen kultarahan.\n\nKun isä Mustafa oli päättänyt työnsä, Morgiana sitoi taas hänen\nsilmänsä, antoi hänelle kolmannen kultarahan kuten oli luvannut ja\nvaroittaen häntä vaikenemaan saattoi hänet takaisin paikalle jossa oli\nensiksi sitonut hänen silmänsä. Siellä hän sieppasi siteen pois ja\npäästi ukon menemään, mutta piti häntä silmällä niin kauan kuin erotti\nhänet, ollakseen varma, että ukko todellakin palasi kojulleen eikä\nuteliaisuudesta kääntynyt vakoilemaan opastaan. Sen jälkeen Morgiana\npalasi kotiin.\n\nAli Baba ja Morgiana toimittivat nopeasti ruumiin pesemisen ja\npukemisen, ja sen jälkeen se käärittiin hautakammioon vietäväksi. Sillä\nvälin kun Ali Baba ja muut perheen jäsenet saattoivat ruumista,\nnaapuriston naiset tulivat tavan mukaan ja yhtyivät lesken valituksiin,\nniin että koko kaupunginosa kaikui heidän itkustaan. Näin pysyi\nKassimin kauhea kuolema salaisuutena.\n\nKolme, neljä päivää hautajaisten jälkeen Ali Baba siirsi tavaransa\njulkisesti lesken asuntoon, mutta rosvoilta anastamansa rahat hän\nkuljetti sinne yöllä. Kun ryövärit viimein saapuivat piilopaikkaansa\nmetsään, he hämmästyivät suuresti nähdessään että Kassimin ruumis oli\nviety pois ja samalla muutamia heidän kultasäkkejäänkin hävinnyt. --\nOlemme selvästi joutuneet ilmi, päällikkö sanoi, -- ja ellemme keksi ja\nsurmaa miestä, joka tietää salaisuutemme, menetämme vähitellen kaikki\naarteemme.\n\nRosvot yhtyivät yksimielisesti pääryövärin puheeseen.\n\n-- Ainoa keino millä voimme saada siitä selvän, päällikkö jatkoi, -- on\nettä vakoilemme kaupungissa. Ja jotta ei vilppi olisi mahdollista,\nehdotan: joka ryhtyy hommaan eikä onnistu siinä, saa maksaa kalliisti\n-- jopa hengellään.\n\nYksi rosvoista nousi heti ja sanoi: -- Minä suostun ehtoon ja pidän\nkunnianani panna henkeni alttiiksi joukkueemme palveluksessa. Päällikkö\nja toverit ylistivät suuresti tarjokkaan rohkeutta. Kun rosvo oli\nlaittautunut valepukuun, niin että kukaan ei tuntisi häntä, hän meni\nkaupunkiin ja käveli siellä ristiin rastiin, kunnes osui sattumalta isä\nMustafan kojulle.\n\nSuutarivanhus istui penkillä naskali kädessä juuri työhönsä ryhtymässä.\nRosvo tervehti häntä ja havaiten, että hän oli iäkäs, sanoi: -- Kunnon\nmies, sinä aloitat työsi hyvin varhain. Onko mahdollista, että tuolla\niällä vielä näet niin hyvin? Epäilen ettet vähän kirkkaammassakaan\nvalossa näkisi saumaa.\n\n-- Ohoh, isä Mustafa vastasi, -- minä ompelin ruumiin kokoon paikassa\njossa minulla ei ollut niinkään paljon valoa kuin nyt täällä.\n\n-- Ruumiin, rosvo huudahti teeskennellen kummastusta.\n\n-- Niin juuri, isä Mustafa vastasi, -- mutta en kerro enempää.\npäällikkö sanoi.\n\n-- En suinkaan tahdo urkkia salaisuuttasi, toinen virkkoi, -- mutta\nmielelläni näkisin talon jossa sinulla oli niin outoa hommaa. Paremmin\nvaikuttaakseen kengänpaikkaajaan rosvo antoi hänelle kultarahan.\n\n-- Jos tahtoisinkin siinä suhteessa tehdä sinulle mieliksi, suutari\nvastasi, -- niin vakuutan että en voi, koska minulla oli mennen tullen\nsilmät sidottuina.\n\n-- No, rosvo suostutteli, -- voinet kai sentään hiukan muistaa tietä\njota pitkin sinua kuljetettiin sokkona. Lähtekäämme, ja salli minun\nsitoa silmäsi samassa paikassa. Kävelemme sitten yhdessä. Ja koska\njokaisen tulee saada palkka vaivoistaan, tässä on sinulle toinen\nkultaraha. Teehän nyt mitä sinulta pyydän.\n\nKaksi kultarahaa olivat liian suuri kiusaus isä Mustafalle, ja hän\nvirkkoi: -- En ole varma että muistan tien, mutta koska kerran tahdot,\nkoetan parhaani.\n\nUkko nousi ja saattoi rosvon paikalle, jossa Morgiana oli sitonut hänen\nsilmänsä. -- Tässä, isä Mustafa virkkoi, -- pantiin side silmilleni, ja\nkäännyin näin päin. Rosvo piti huiviaan valmiina, sitoi sen hänen\nsilmilleen ja käveli vieressä, osittain taluttaen ukkoa, osittain\nantaen tämän opastaa. Vihdoin isä Mustafa pysähtyi ja sanoi: -- Luulen\netten kävellyt tätä pitemmälle. Ja he olivatkin seisahtaneet ihan\nKassimin talon eteen, jossa Ali Baba nyttemmin asui. Ennen kuin otti\nsiteen pois rosvo merkitsi oven liidulla joka hänellä oli siltä varalta\nkädessään ja kysyi sitten, tiesikö suutari kenen talo se oli. Isä\nMustafa vastasi, että hän ei osannut sanoa sitä, kun ei asunut siellä\npäin.\n\nHavaitessaan ettei voisi isä Mustafalta kuulla enempää rosvo kiitti\nhäntä vaivastaan ja päästi hänet menemään kotiinsa. Itse hän taas\npalasi metsään varmana että saisi erittäin hyvän vastaanoton.\n\nVähän sen jälkeen, kun rosvo ja isä Mustafa olivat eronneet, Morgiana\nlähti jollekin asialle ja palattuaan huomasi rosvon piirtämän merkin ja\npysähtyi sitä tarkkaamaan. Mikähän koukero tuo on? hän tuumi.\nJollakulla on häijyjä aikeita isäntääni kohtaan. Mutta olkoonpa se\nriipustettu missä tarkoituksessa tahansa, viisainta on varoa pahinta.\n\nMorgiana kävi hakemassa liidun palan ja merkitsi samoin pari, kolme\novea kummallakin puolella, hiiskumatta sanaakaan isännälleen tai\nemännälleen.\n\nPäästyään leiriin ryöväri kertoi retkensä tuloksen, ja heti päätettiin\nettä he hiipisivät kaupunkiin ja väijyisivät tilaisuutta tappaakseen\nvihollisensa. Mutta opas aivan häkeltyi nähdessään, että useat\nnaapuriovet oli merkitty samalla tavalla. -- Tämä ei kelpaa, päällikkö\nsanoi, -- meidän on palattava, ja sinun täytyy kuolla. He palasivat\nleiriinsä ja väärä opas surmattiin viipymättä.\n\nToinen tarjokas astui esille, lähti kaupunkiin ja otti isä Mustafan\njohdattamaan itsensä paikalle. Hän oli varovaisempi ja piirsi merkin\npunaliidulla oveen vähemmän näkyvään kohtaan. Mutta Morgianan tarkka\nsilmä havaitsi senkin, ja hän toisti edellisen menettelynsä yhtä\ntehokkaasti. Rosvot eivät paikalle tullessaan voineet erottaa taloa.\nKovin suuttuneena päällikkö vei miehensä takaisin metsään, jossa\ntoinenkin rikollinen otettiin heti hengiltä.\n\nPahoillaan ajan ja miesten hukasta johtaja päätti itse ryhtyä toimeen.\nKun siis isä Mustafa oli opastanut hänet paikalle, hän käveli\nedestakaisin talon edustalla, kunnes oli painanut oven tarkasti\nmuistiinsa. Sitten hän palasi metsään, ja tultuaan luolassa odottaneen\njoukkonsa luo hän sanoi: -- Nyt toverit, mikään ei voi estää meitä\ntäydestä kostosta. Sitten hän esitti heille suunnitelmansa, ja kun\ntoiset hyväksyivät sen, hän käski heidän mennä ostamaan naapurikylistä\nyhdeksäntoista muulia ja kolmekymmentäkahdeksan isoa nahkaleiliä,\njoista yksi oli täytetty öljyllä ja toiset tyhjiä.\n\nKahdessa päivässä oli kaikki saatu valmiiksi, ja yhdeksäntoista muulin\nselkään kuormitettiin kolmekymmentäseitsemän leiliin suljettua rosvoa\nsekä öljyleili. Päällikkö lähti muuleja ajaen heidän kanssaan\nliikkeelle ja saapui iltahämärissä kaupunkiin, kuten oli aikonutkin.\nHän kuljetti muuleja useita katuja pitkin Ali Baban asunnolle asti,\njonka ovelle hän aikoi kolkuttaa. Mutta sitä hänen ei tarvinnut tehdä,\nsillä Ali Baba istui illallisen jälkeen ulkosalla raitista ilmaa\nhengittämässä. Päällikkö pysäytti muulit ja sanoi: -- Olen tuonut\npitkän matkan päästä öljyä myydäkseni sen huomenna torilla, ja nyt on\nniin myöhä etten tiedä mistä etsiä yösijaa. Sallitko minun yöpyä\nluoksesi? Olisin hyvin kiitollinen vieraanvaraisuudestasi.\n\nAli Baba, joka ei tuntenut ryöväriä, lausui hänet tervetulleeksi, antoi\nmääräyksiä hänen kestitsemisestään, piti hänelle seuraa ja käski sijata\nhänelle vuoteen.\n\nRosvopäällikkö livahti pihalle, muka öljyastioitaan tarkastaakseen\nkulki toisen luota toisen luo kohotteli kansia ja kuiskaili: -- Heti\nkun viskaan kiviä ikkunastani, teidän pitää ehdottomasti tulla ulos, ja\nyhdyn heti teihin. Sen jälkeen hän palasi kammioonsa ja ollakseen\nherättämättä epäluuloa sammutti pian valkean ja meni vaatteissaan\nvuoteeseen, jotta olisi kerkeämpi nousemaan.\n\nMorgianan valmistaessa ruokaa aamiaiseksi lamppu sammui, eikä talossa\nollut enempää öljyä eikä kynttilöitäkään. Hän ei tiennyt mitä tehdä,\nsillä lihaliemi oli keitettävä. Nähdessään hänet levottomana miesorja\nAbdullah sanoi: -- Älä ole huolissasi, vaan mene takapihalle ottamaan\nvähän öljyä yhdestä leilistä.\n\nMorgiana kiitti Abdullahia neuvosta, otti öljyruukun ja meni pihalle.\nKun hän tuli ensimmäisen astian luo, rosvo kysäisi sen sisältä hiljaa:\n-- Onko aika?\n\nMorgiana hämmästyi tietysti kovin tavatessaan tarvitsemansa öljyn\nasemesta leilistä miehen, mutta hän käsitti heti, ettei ollut aikaa\nhukattava, jos mieli välttää suuren vaaran. Niinpä hän astui leililtä\nleilille vastaten jokaiselle rosvolle: -- Ei vielä, mutta kohta.\nVihdoin hän saapui öljyleilin luo, täytti kiireesti ruukkunsa ja palasi\nkeittiöön. Heti kun lamppu oli sytytetty, hän otti ison kattilan, kävi\nnoutamassa uutta öljyä, täytti kattilan, nosti sen liedelle, pani\nrunsaasti puita alle ja heti kun öljy alkoi kiehua, meni kaatamaan sitä\njokaiseen leiliin siksi paljon että sen sisällä oleva rosvo tukehtui ja\nkuoli.\n\nKun tämä homma, joka oli Morgianan urheuden arvoinen, oli hänen\nsuunnitelmansa mukaan aivan meluttomasti suoritettu, tyttö palasi\nkeittiöön tyhjine kattiloineen. Sammutettuaan öljyn kiehauttamiseksi\nsytyttämänsä roihuavan valkean ja jätettyään lieteen vain sen verran\ntulta kuin tarvittiin liemen keittämiseen hän sammutti lampun ja\npysytteli aivan hiljaa, päättäen olla menemättä levolle, ennen kuin oli\npihaan antavasta keittiönikkunasta tarkannut mitä nyt seuraisi.\n\nHänen ei tarvinnut odottaa kauan ennen kuin päällikkö pieniä kiviä\nheittämällä antoi merkkejään. Kun hän ei saanut vastausta, hän uudisti\nsen useat kerrat, kunnes hätääntyneenä astui alas pihaan ja havaitsi,\nettä koko joukkue oli kuollut. Viimeisestä astiasta hävinneestä öljystä\nhän arvasi millä tavoin toverit oli surmattu. Raivoissaan ja\nepätoivoissaan, kun suunnitelma oli mennyt myttyyn, hän mursi pihalta\npuutarhaan vievän oven lukon, kiipesi muurien yli ja pötki tiehensä.\n\nMorgiana meni levolle tuntien itsensä iloiseksi suunnitelmansa\nonnistumisesta.\n\nAli Baba nousi ennen päivänkoittoa ja meni orjansa saattamana kylpyyn\naavistamatta mitä kotona oli tapahtunut. Hänen palatessaan kylpemästä\naurinko oli jo noussut, ja hän ihmetteli kovin nähdessään öljyastiat\nyhä pihassa. Kauppias ei siis vielä ollut lähtenyt muuleineen. Ovea\navaavalta Morgianalta hän kysyi syytä siihen. -- Kunnon isäntäni, tyttö\nvastasi, -- Allah suojelkoon sinua ja perhettäsi! Saat paremman\nkäsityksen siitä mitä haluat tietää, kun tulet itse katsomaan mitä\nsinulle näytän, jos vain viitsit vaivautua seuraamaan minua\ntakapihalle.\n\nAli Baba lähti tytön mukaan. Morgiana pyysi häntä vilkaisemaan\nensimmäiseen astiaan, oliko siellä öljyä. Ali Baba teki niin ja\nhavaitessaan siellä miehen hätkähti ja parkaisi.\n\n-- Älä pelkää, Morgiana rauhoitti, -- mies jonka siellä näet ei kykene\ntekemään pahaa sinulle eikä kenellekään. Hän on kuollut.\n\n-- Voi, Morgiana, Ali Baba huudahti, -- mitä sinä minulle näytät?\nSelitähän!\n\n-- Kyllä selitän, Morgiana vastasi, -- hillitse kummastuksesi äläkä\nherätä naapureittesi uteliaisuutta. On näet hyvin tärkeää, että asia\npidetään salassa. Vilkaisehan kaikkiin muihinkin astioihin.\n\nAli Baba tarkasti kaikki leilit vuoron perään ja tullessaan sille\nastialle joka sisälsi öljyä, hän havaitsi sen tavattomasti keventyneen.\nHän seisoi jonkin aikaa hievahtamatta, milloin katsellen astioita,\nmilloin tuijottaen Morgianaan, saamatta hämmästyksissään sanaa\nsuustaan. Toivuttuaan hän kysyi vihdoin. -- Ja mihin kauppias on\njoutunut?\n\n-- Vai kauppias, tyttö vastasi. -- Hän ei ole kauppias sen enempää kuin\nminäkään. Kerronpa sinulle kuka hän on ja mihin hän on joutunut. Sitten\nhän kertoi tarinan alusta loppuun, oveen piirretyistä merkeistä\nrosvojen tuhoamiseen asti. Selostus teki Ali Babaan syvän vaikutuksen,\nja hän huudahti: -- Olet pelastanut henkeni, ja palkkioksi lahjoitan\nsinulle vapautesi -- mutta teen sinun hyväksesi vielä enemmänkin.\n\nAli Baba ja orja Abdullah kaivoivat pitkän ja syvän kuopan puutarhan\nuloimpaan kulmaan ja hautasivat rosvot. Myöhemmin kätkettiin astiat ja\naseet, ja vähitellen Ali Baba sai myydyksi muulit joita hän ei\ntarvinnut.\n\nMetsään palanneesta rosvopäälliköstä elämä tuntui kurjalta, luola kävi\nhänelle aivan kauheaksi ja sietämättömäksi. Päättäen kostaa Ali Baballe\nhän teki uusia suunnitelmia ja hankittuaan itselleen puodin, joka\nsattui olemaan vastapäätä Kassimin entistä, nyttemmin Ali Baban pojan\nhallussa olevaa myymälää, hän kuljetti sinne paljon kallisarvoisia\nkankaita. Ja silkkikauppiaaksi tekeytyen hän ryhtyi harjoittamaan\nliikettä Hodsha Hussainin nimellä.\n\nSaatuaan sattumalta tietää, kenen poika oli hänen naapurinaan kadun\ntoisella puolella, hän antoi nuorelle miehelle lahjoja, kutsui hänet\nusein luokseen päivälliselle ja koetti kaikin tavoin voittaa hänen\nluottamuksensa.\n\nAli Baban poika, joka ei tahtonut jäädä kenellekään\nkiitollisuudenvelkaan, sanoi isälleen, että hänkin vuorostaan halusi\ntarjota päivällisen, ja pyysi isäänsä kutsumaan ystävän luokseen. Ali\nBaba suostui kernaasti ehdotukseen, ja järjestettiin niin, että poika\ntoisi seuraavana päivänä Hodsha Hussainin mukanaan päivälliselle.\n\nSovittuun aikaan Ali Baban poika saattoi vieraansa isänsä taloon. Mutta\novelle tultuaan rosvo olisi ihmeellistä kyllä tahtonut kääntyä\ntakaisin, vaikka oli nyt saanut tilaisuuden päästä juuri sen miehen luo\njonka halusi surmata. Sillä hetkellä tuli kuitenkin Ali Baba ottamaan\nhäntä vastaan ja kiittämään hänen ystävällisyydestään poikaansa\nkohtaan. -- Ja nyt, Ali Baba virkkoi, -- osoittanet minulle kunnian,\nettä aterioitset kanssani.\n\n-- Tekisin sen kernaasti, Hodsha Hussain vastasi, -- mutta olen\nluvannut olla nauttimatta suolaa ja näin ollen minun sopii tuskin istua\npöytääsi.\n\n-- Ole huoleti, Ali Baba vastasi, -- menen sanomaan kokille ettei hän\npane ruokaan suolaa.\n\nKun Ali Baba meni keittiöön ja antoi tämän määräyksen, Morgiana\nkummastui suuresti ja halusi nähdä omituisen vieraan. Sen vuoksi hän\nauttoi Abdullahia ruokien tarjoilussa, ja heti kun hän näki Hodsha\nHussainin, hän tunsi tämän rosvopäälliköksi.\n\nMorgiana teki heti päätöksen pelastaa Ali Baba tästä uudesta vaarasta\nja ryhtyi perin rohkeaan keinoon tehdäkseen tyhjiksi rosvon\nsuunnitelmat, sillä hän arvasi, että tällä ei ollut hyvä mielessä.\nPannakseen tuumansa täytäntöön hän meni huoneeseensa, pukeutui\ntanssijattareksi, kiinnitti naamion kasvoilleen ja sitoi vyölleen soman\nvyön josta riippui tikari. Sitten hän sanoi Abdullahille: -- Käy\nnoutamassa käsirumpusi, niin menemme huvittamaan isäntäämme ja hänen\nvierastaan ennekuin he lopettavat aterioimisensa.\n\nKun ystävykset nauttivat jälkiruoaksi hedelmiä ja maistelivat viiniä,\nMorgiana astui kumartaen huoneeseen.\n\nAli Baba käski hänen tanssia, ja neitonen alkoi sirosti pyörähdellä\nAbdullahin helistäessä käsirumpuaan. Hodsha Hussain katseli ja pelkäsi\nettei saisi tilaisuutta julman aikeensa toteuttamiseen.\n\nKun Morgiana oli jonkin aikaa tanssinut, hän sieppasi Abdullahin\nhelistimen vasempaan käteensä, heilutti tikaria oikeassaan ja liikehti\nyhä hurjemmin, ollen iskevinään itseään aseella. Liidellessään ympäri\nhuonetta hän lähestyi muka kerätäkseen tamburiiniin jonkin kolikon\nkatsojilta ja upotti tikarinsa Hodsha Hussainin rintaan surmaten hänet.\n\nKauhistuneena tästä teosta Ali Baba ja hänen poikansa huusivat yhteen\nääneen: -- Kurja nainen! Mitä olet tehnyt? Tahdotko syöstä meidät\nperikatoon?\n\n-- Tein sen pelastaakseni teidät enkä tuhotakseni, Morgiana vastasi. --\nKatsokaa, hän jatkoi avaten Hodsha Hussainiksi itseään nimittäneen\nmiehen puvun ja näyttäen sen sisälle kätkettyä tikaria, -- mitä\nvaarallista vihollista kestitsitte. Silmäilkää häntä tarkkaan, niin\nhavaitsette, että hän on sekä valheellinen öljykauppias että\nrosvopäällikkö. Muistakaa myös, että hän ei halunnut nauttia suolaa\nkanssanne. Mitä muita todistuksia tarvitsee minun esittää hänen\nhäijyistä aikeistaan?\n\nAli Baba käsitti heti mihin uuteen kiitollisuudenvelkaan oli joutunut\nMorgianalle tämän toistamiseen pelastettua hänen henkensä ja syleili\ntyttöä sanoen: -- Lahjoitin sinulle vapautesi ja lupasin silloin, että\nkiitollisuuteni ei pysähtyisi siihen, vaan että antaisin sinulle\nsuurempia todistuksia sen vilpittömyydestä, ja täytän nyt lupauksen\ntekemällä sinut miniäkseni. Sitten hän kääntyi poikansa puoleen\nlausuen: -- Uskon, poikani, että et kieltäydy ottamasta Morgianaa\nvaimoksesi. Näet, että Hodsha Hussain etsi ystävyyttäsi vilpillisessä\nmielessä, jotta saisi minut surmatuksi. Ja jos hän olisi onnistunut\nyrityksessään, hän olisi epäilemättä uhrannut kostolleen sinutkin.\nMuista, että naidessasi Morgianan nait henkilön joka on pelastanut\nminun perheeni ja omasi.\n\nNuori mies ei suinkaan osoittanut vastahakoisuutta, vaan suostui hyvin\nkernaasti avioliittoon. Muutamaa päivää myöhemmin Ali Baba vietti\npoikansa ja Morgianan häät hyvin juhlallisesti komein kemuin ja\ntavanomaisin tanssiesityksin ja näytelmin.\n\nPeläten että kaksi muuta rosvoa oli vielä elossa Ali Baba ei käynyt\nluolassa vuosikauteen. Mutta kun kukaan ei yrittänyt enää häiritä\nhäntä, hän lähti vihdoin sinne ja lausuttuaan sanat: -- Sesam, aukene!\nastui holviin ja havaitsi, ettei siellä ollut äskettäin käyty. Nyt hän\noli varma että ainoastaan hän tiesi luolan salaisuuden, ja hän\nriemuitsi ajatellessaan hyvää onneaan. Kaupunkiin palatessaan hän otti\nehtymättömästä varastostaan niin paljon kultaa kuin hänen hevosensa\njaksoi kantaa.\n\nMyöhemmin Ali Baba vei poikansakin luolaan ja opetti hänelle\ntaikasanat. Salaisuus siirtyi perintönä heidän jälkeläisilleen, jotka\nkäyttivät äärettömiä rikkauksiaan kohtuullisesti ja elivät suuressa\nloistossa ja kunniassa.\n\n\n\n\nTarina Aladdinista ja taikalampusta\n\n\nOli kerran Mustafa-niminen räätäli eräässä Kiinan suurimmista ja\nvarakkaimmista kaupungeista, ja hän oli niin köyhä että tuskin kykeni\nelättämään itseään ja perhettään -- vaimoaan ja poikaansa.\n\nPoika, nimeltä Aladdin, oli laiska epäkelpo joka tuotti isälleen paljon\nhuolta, sillä hänellä oli tapana viipyä poissa kaiken päivää\nleikkimässä kaduilla toisten joutilaiden ja häntä itseään nuorempienkin\nlasten kanssa.\n\nKun hän oli kyllin vanha oppiakseen ammatin, isä otti hänet omaan\ntyöhuoneeseensa ja koetti opettaa hänelle neulankäyttöä, mutta turhaan.\nNiin pian kuin hän oli kääntänyt selkänsä, Aladdin oli siksi päiväksi\nlivistänyt. Mustafa kuritti häntä, mutta Aladdin oli parantumaton, ja\nisä huolestui siitä niin kovin että sairastui ja kuoli muutaman\nkuukauden kuluttua.\n\nAladdin, jota isän nuhteiden pelko ei enää pidätellyt, antautui\nkokonaan tyhjäntoimittajan elämään ja vetelehti alituiseen kaduilla.\nTällaista menettelyä hän jatkoi viidenteentoista ikävuoteensa asti,\nvälittämättä mistään hyödyllisestä hommasta.\n\nKun hän taas eräänä päivänä kisaili kadulla joutilaiden toveriensa\nkanssa, ohi kulkeva muukalainen pysähtyi katselemaan häntä. Muukalainen\noli taikuri, niin sanottu afrikkalainen velho, ja hän oli oleskellut\nkaupungissa vasta kaksi päivää.\n\nKun noita havaitsi, että Aladdin oli hyvin sopiva poika hänen\ntarkoitukseensa, hän tiedusteli toisilta katupojilta ja saatuaan\nAladdinin perhesuhteet selville, hän kutsui pojan syrjemmälle ja sanoi:\n-- Lapseni, eikö sinun isäsi ollut räätäli Mustafa?\n\n-- Oli, herra, poika vastasi, -- mutta hän on ollut jo pitkän ajan\nkuolleena. Nämä sanat kuullessaan Afrikan velho lankesi Aladdinin\nkaulaan ja virkkoi kyynelsilmin: -- Olen setäsi, kunnon isäsi oli oma\nveljeni. Olet niin hänen näköisensä että tunsin sinut heti ensi\nsilmäyksellä. Sitten hän antoi Aladdinille kourallisen pikkurahaa\nsanoen: -- Mene äitisi luo, poikani, vie hänelle minulta terveisiä ja\nilmoita, että käyn huomenna teillä nähdäkseni paikan jossa kelpo\nveljeni niin kauan eli ja jossa hän vihdoin päätti päivänsä.\n\n-- Aladdin riensi äitinsä luo ylen iloisena sedän lahjasta. Äiti, hän\nkysyi, -- onko minulla setä?\n\n-- Ei, hyvä lapsi, äiti vastasi, -- sinulla ei ole setää eikä enoa.\n\n-- Tulen juuri miehen luota, Aladdin virkkoi, -- joka sanoi itseään\nisän veljeksi. Hän itki ja suuteli minua kun kerroin hänelle isän\nkuolemasta ja antoi minulle rahaa. Hän käski myös tuoda sinulle\nterveisiä ja sanoa, että hän saapuisi luoksesi, jotta näkisi talon,\njossa isä eli ja kuoli.\n\n-- Isälläsi oli tosiaan veli, äiti vastasi, -- mutta hän on ollut jo\nkauan kuolleena, enkä ole milloinkaan kuullut toisesta.\n\nSeuraavana päivänä Aladdinin setä tapasi pojan leikkimässä toisessa\nosassa kaupunkia, syleili häntä kuten ennenkin ja pisti kaksi\nkultarahaa hänen käteensä sanoen: -- Vie nämä äidillesi, lapsi. Ilmoita\nhänelle että tulen tänä iltana tervehtimään häntä ja pyydä häntä\nvalmistamaan meille vähän illallista. Mutta näytä minulle ensin talo\njossa asutte.\n\nAladdin näytti loihtijalle talon ja vei molemmat kultarahat äidilleen,\njoka kuultuaan sedän aikeesta lähti ostamaan ruokatarvikkeita ja\nlainasi naapureiltaan erinäisiä pöytäkaluja. Hän kulutti koko päivän\nkeittohommissa, ja kun ateria vihdoin oli valmis, hän sanoi\niltahämärissä pojalleen: -- Kenties setäsi ei löydä tietä asuntoomme.\nMenehän opastamaan häntä, jos tapaat hänet.\n\nAladdin oli juuri lähtemäisillään, kun taikuri astui huoneeseen tuoden\nviiniä ja kaikenlaisia hedelmiä jälkiruoaksi. Annettuaan kantamuksensa\nAladdinin käsiin taikuri tervehti äitiä suudelmalla ja pyysi häntä\nnäyttämään paikan, jossa Mustafa-veljen oli ollut tapa istua sohvalla.\nKun äiti oli näyttänyt sen hänelle, hän kumartui suutelemaan sohvaa\nhuudahdellen kyyneleet silmissä: -- Velirukkani! Olenpa minä onneton,\nkun en saapunut kyllin ajoissa syleilläkseni sinua vielä viimeisen\nkerran!\n\nAladdinin äiti pyysi häntä istumaan samaan paikkaan, mutta hän\nkieltäytyi sanoen: -- Ei, sitä en tee. Mutta salli minun istua\nvastapäätä, jotta minulla, vaikken saakaan nähdä minulle niin rakasta\nperheen isää, sentään on ilo katsella paikkaa jossa hän tavallisesti\nistui.\n\nKun loihtija oli istuutunut, hän ryhtyi keskusteluun Aladdinin äidin\nkanssa. -- Rakas sisar, hän sanoi, -- älä ihmettele, ettet ole nähnyt\nminua koko sinä aikana jonka olet ollut naimisissa autuaallisesti\nnukkuneen Mustafa-veljeni kanssa. Olen ollut neljäkymmentä vuotta\npoissa maasta ja matkustellut Intiassa, Persiassa, Arabiassa, Syyriassa\nja Egyptissä, kunnes lopuksi siirryin Berberiaan jonne asetuin. Halusin\nkerran vielä nähdä synnyinmaani ja syleillä veljeäni, joten ryhdyin\ntarpeellisiin valmistuksiin ja lähdin matkalle. Se oli pitkä ja\nvaivalloinen vaellus. Eniten minua suretti uutinen veljeni kuolemasta.\nLohdutuksenani on kuitenkin että olen näkevinäni hänet pojassa jolla on\nkaikki hänen ominaisimmat piirteensä.\n\nHuomatessaan että leskelle tuli kyyneleet silmiin hänen muistellessaan\nmiesvainajaansa, loihtija muutti puheenaihetta ja kääntyi pojan\npuoleen, kysyi hänen nimeään ja mitä hän puuhaili.\n\nNuorukainen painoi päänsä alas ja joutui aika lailla hämilleen, kun\nhänen äitinsä vastasi: -- Aladdin on laiska pojan nulkki. Hänen isänsä\nkoetti eläessään opettaa hänelle ammattiaan, mutta ei onnistunut siinä.\nHänen kuolemansa jälkeen Aladdin ei ole tehnyt muuta kuin kuluttanut\njouten aikaansa kaduilla, kuten itse näit, ollenkaan ajattelematta että\nhän ei enää ole lapsi. Ja jollet ehkä sinä saa häntä häpeämään\nmenettelyänsä, niin pelkään ettei hänestä koskaan tule mitään. Omasta\npuolestani olen päättänyt jonakin päivänä ajaa hänet mökistäni pitämään\nhuolta itsestään.\n\nAladdinin äiti purskahti itkuun. Velho virkkoi: -- Se ei ole oikein,\nveljenpoika, sinun täytyy ajatella tulevaisuuttasi ja itse ansaita\nleipäsi. On monenlaisia ammatteja: jos valitset jonkin niistä, koetan\nauttaa sinua. Tai jos et halua opetella mitään käsityötä, hankin\nsinulle kauppapuodin, varustan sen kaikenlaatuisilla hienoilla\nkankailla ja palttinalla. Niiden myynnistä saamillasi rahoilla voit\nostaa uusia tavaroita, joten elät kunniallisella tavalla. Sano minulle\nsuoraan mitä ajattelet ehdotuksestani. Saat nähdä että pidän aina\nlupaukseni.\n\nSuunnitelma miellytti suuresti Aladdinia, joka vihasi työtä. Hän\nselitti velholle että hänellä oli enemmän taipumusta sellaiseen toimeen\nkuin mihinkään muuhun ja sanoi olevansa sedälle hyvin kiitollinen hänen\nystävällisyydestään. -- Hyvä on, afrikkalainen velho virkkoi, -- otan\nsinut huomenna mukaani, puen sinut yhtä komeaksi kuin kaupungin\näveriäimmät kauppiaat, ja sitten avaamme liikkeen.\n\nVasta näiden pojalleen annettujen ystävällisten lupausten jälkeen leski\nsaattoi todella uskoa, että loihtija oli hänen miesvainajansa veli.\nLeski kiitti häntä hänen ystävällisistä aikeistaan, kehoitti Aladdinia\nhyvällä käytöksellä osoittautumaan setänsä suosion arvoiseksi ja\ntarjosi illallisen. Vähän myöhemmin loihtija sanoi hyvästi ja lähti.\n\nHän palasi seuraavana päivänä kuten oli luvannut ja otti Aladdinin\nmukaansa kauppiaalle, joka myi kaikenlaisia vaatteita ja uhkeita\nkankaita. Hän käski Aladdinin valita mitä halusi ja suoritti hinnan\nheti.\n\nAladdin oli hyvin ihastunut uuteen pukuunsa ja kiitti setäänsä\nhartaasti. Loihtija sanoi: -- Koska sinusta pian tulee kauppias, on\nsopivaa että käyt usein näissä myymälöissä tutustuaksesi alaan. Sen\njälkeen hän näytti nuorukaiselle isoimmat ja upeimmat moskeijat, vei\nhänet karavaanimajoihin ja myöhemmin sulttaanin palatsiin jonne oli\nvapaa pääsy. Vihdoin hän otti Aladdinin mukaansa omaan majapaikkaansa\nja esitteli hänet veljenpoikanaan eräille kauppiaille, joihin oli\nsiellä asuessaan tutustunut.\n\nHän kestitsi kauppiaita ja Aladdinia myöhäiseen iltaan, jolloin\nnuorukainen aikoi sanoa hyvästi sedälleen ja mennä kotiin. Mutta\ntaikuri ei sallinut hänen lähteä yksinään, vaan saattoi itse hänet\näidin luo, joka riemastui kovin nähdessään poikansa niin hyvin\npukeutuneena ja siunasi taikuria monet monituiset kerrat.\n\nVarhain seuraavana aamuna taikuri tuli noutamaan Aladdinia, sanoi\nhaluavansa näyttää hänelle maaseutua ja lupasi ostaa huomenna puodin.\nHän johdatti pojan ulos eräästä kaupungin portista muutamien uhkeiden\npalatsien luo, joihin kaikkiin kuului kaunis puutarha. Puutarhoihin sai\nkuka tahansa mennä. Jokaisen rakennuksen kohdalla taikuri kysyi\nAladdinilta, eikö se hänen mielestään ollut komea, ja nuorukainen oli\nvalmis huudahtamaan jonkin uuden nähdessään: -- Tässä, setä, on\nuhkeampi rakennus kuin vielä olemme tavanneet! Tällä tavoin ovela setä\nviekoitteli Aladdinin jonkin matkaa maaseudulle päin, ja koska hän\naikoi kuljettaa pojan vielä kauemmaksi pannaksensa suunnitelmansa\ntoimeen, hän käytti tilaisuutta istahtaakseen pojan kanssa yhteen\npuutarhoista, kirkasvetisen suihkulähteen reunalle, koska muka oli\nväsyksissä. Suihkulähteen vesi pulppusi pronssileijonan kidasta\naltaaseen. -- Tule, veljeni poika, hän sanoi, -- sinuakin varmaan\nväsyttää. Levähtäkäämme, jotta jaksamme taas jatkaa kävelyämme.\n\nLoihtija veti vyöltään liinan jossa oli hänen matkaeväiksi varaamiaan\nleivoksia ja hedelmiä. Ne hän laski altaan reunalle. Heidän\neinehtiessään taikuri puhui kovia sanoja veljenpojalleen, kehoitti\nhäntä hylkäämään huonot toverinsa ja etsimään viisaiden miesten seuraa,\njosta hänelle olisi hyötyä. Hänen lopetettuaan kehottelunsa he\njatkoivat kävelyään puutarhojen läpi. Afrikkalainen velho ohjaili\nAladdinin niiden tuolle puolen, ja he etenivät maaseudulle, kunnes\nsaapuivat vuoristoon.\n\nVihdoin he tulivat kahden samankokoisen, vain kapean laakson erottaman\nmatalahkon kukkulan väliin. Velho aikoi panna siellä täytäntöön\nsuunnitelmansa jota varten oli matkustanut Afrikasta Kiinaan. -- Emme\nmene enää kauemmaksi, hän sanoi. -- Näytän sinulle kohta jotakin\nerinomaista, josta olet minulle kiitollinen. Sillä välin kun minä isken\ntulta, kerää sinä kaikki kuivat varvut mitä tapaat, jotta voimme\nvirittää valkean.\n\nAladdin kokosi läjän risuja. Taikuri sytytti ne palamaan, ja kun tuli\noli leimahtanut ilmiliekkiin, hän heitti nuotioon suitsutetta ja lausui\nmuutamia taikasanoja joita Aladdin ei ymmärtänyt.\n\nSamassa maa alkoi järistä ja avautui loihtijan edessä paljastaen\nlitteän nelikulmaisen kiven, jonka keskelle oli kiinnitetty\nmessinkirengas. Aladdin säikähti niin kovin että aikoi juosta tiehensä,\nmutta velho tarttui häneen, torui häntä ja antoi hänelle sellaisen\nkorvapuustin että poika kaatui maahan. Aladdin nousi vapisten ja sanoi\nkyyneleet silmissä: -- Mitä olen tehnyt, setä, kun kohtelet minua näin\nankarasti?\n\n-- Olen isäsi asemassa, taikuri vastasi, -- etkä sinä saa mukista\nminulle. Mutta, hän lisäsi vienontaen ääntään, -- älä pelkää, lapsi, en\nvaadi sinulta muuta kuin että täsmällisesti tottelet minua, jos tahdot\netuja joita aion sinulle hankkia. Tiedä siis, että tämän kiven alle on\nkätkettynä aarre, joka on määrätty sinulle ja joka tekee sinut maailman\nmahtavinta hallitsijaa rikkaammaksi. Kenelläkään muulla kuin sinulla ei\nole lupa kohottaa tätä kiveä tai astua luolaan. Sen vuoksi sinun täytyy\ntarkoin noudattaa käskyjäni, sillä asia on perin tärkeä sekä itsellesi\nettä minulle.\n\nHämmästyneenä kaikesta näkemästään ja kuulemastaan Aladdin unohti mitä\noli tapahtunut, nousi ja sanoi: -- No niin, setä, mitä on tehtävä?\nKäske minua! Olen valmis tottelemaan.\n\n-- Se ilahduttaa minua suuresti, lapseni, taikuri virkkoi syleillen\nhäntä. -- Tartu tuohon renkaaseen ja nosta kivi maasta.\n\n-- Siihen minulla ei ole kylliksi voimia, Aladdin vastasi, -- sinun on\nautettava minua.\n\n-- Silloin emme saisi mitään aikaan, taikuri vastasi. Tartu renkaaseen,\nlausu isäsi ja isoisäsi nimet, nosta sitten, ja havaitset sen käyvän\nkeveästi.\n\nAladdin teki työtä käskettyä, kohotti paaden helposti ja siirsi sen\nsivulle.\n\nHeti kun kivi oli nostettu paikaltaan, tuli näkyviin pieni ovi ja\nalemmaksi vievät portaat. -- Astu luolaan, loihtija sanoi. -- Löydät\nsieltä kolme isoa salia, joissa kussakin näet sekä oikealla että\nvasemmalla puolella neljä avaraa, kullalla ja hopealla täytettyä\nvaskiastiaa. Varo kuitenkin koskemasta niihin. Ennen kun astut\nensimmäiseen saliin muista kääriä viitta tiukasti ympärillesi ja etene\nsitten pysähtymättä toisesta kolmanteen. Ennen kaikkea on sinun\nvarottava koskettamasta seiniä edes vaatteillasi, sillä muuten kuolet\nheti. Kolmannen salin perällä tapaat ihanaan puutarhaan avautuvan oven,\nja kun olet mennyt siitä sisään, näet komeita hedelmäpuita. Kulje\npuutarhan halki, kunnes tulet viidelle porrasaskelmalle, jotka vievät\npengermälle. Sille noustuasi näet seinäkomerossa sytytetyn lampun. Ota\nlamppu ja sammuta se. Kun olet heittänyt sydämen pois ja kaatanut\nnesteen maahan, pane lamppu vyöhösi ja tuo se minulle. Älä pelkää\nnesteen turmelevan vaatteitasi. Se ei näet ole öljyä, ja lamppu kuivuu\nheti, kun olet tyhjentänyt sen. Jos mielesi tekee puutarhan hedelmiä,\nsaat kyllä poimia niitä.\n\nNämä sanat lausuttuaan taikuri otti sormuksen sormestaan ja pisti sen\nAladdinin sormeen selittäen että se oli suojeleva taikakalu. Hän\nlisäsi: -- Mene rohkeasti luolaan, niin me molemmat tulemme\neliniäksemme rikkaiksi.\n\nAladdin astui alas, ja nuo kolme salia olivat juuri sellaiset\njollaisiksi afrikkalainen velho oli ne kuvaillutkin. Nuorukainen kulki\nniiden lävitse kaikkea kuolemanpelon herättämää varovaisuutta\nnoudattaen, astui pysähtymättä puutarhan halki, otti lampun komerosta,\ntyhjensi sen ja pisti vyöhönsä. Astuttuaan korokkeelta alas hän\npysähtyi puutarhaan tarkastelemaan merkillisiä puita, joiden oksilla\nnuokkui heleänvärisiä hedelmiä. Muutamien hedelmät olivat hohtavan\nvalkoisia, toisten kirkkaita ja läpikuultavia kuin kristalli,\nlisäksi oli vielä vaalean- ja tummanpunaisia, vihreitä, sinisiä,\npurppuranpunaisia ja keltaisia. Sanalla sanoen, siinä oli kaikenväristä\nhedelmää -- jokaisessa puussa erilaisia. Valkoiset olivat helmiä,\nläpikuultavat timantteja, punaiset rubiineja, vihreät smaragdeja,\nsiniset turkooseja ja safiireja, purppuranpunaiset ametisteja ja\nkeltaiset topaaseja. Aladdin ei tuntenut niiden arvoa ja olisi\nmieluummin poiminut viikunoita ja viinirypäleitä tai muita luonnollisia\nhedelmiä. Mutta kun ne olivat hänestä kauniita, hän keräsi kutakin\nlajia niin paljon kuin jaksoi kantaa täyttäen niillä kaksi taikurin\nlahjoittamaa kukkaroa ja takkinsa helmat.\n\nKun Aladdin oli kuormittanut itsensä rikkauksilla, joiden arvoa hän ei\ntuntenut, hän palasi kolmen salin kautta yhtä varovaisesti kuin oli\ntullutkin ja saapui luolan suulle, jossa loihtija odotti häntä kovin\nkärsimättömästi. Hänet nähdessään Aladdin huusi heti: -- Setä hyvä,\nojenna minulle kätesi ja auta minut täältä ulos.\n\n-- Anna minulle ensin lamppu, loihtija vastasi. -- Se tuottaa sinulle\nhankaluutta.\n\n-- En voi nyt, Aladdin selitti, -- annan sen heti ylös tultuani.\n\nAfrikkalainen velho tahtoi ehdottomasti saada lampun ennen kuin\nauttaisi pojan holvista, mutta Aladdin, joka oli sullonut povensa ja\nhelmansa niin täyteen hedelmiä, ettei päässyt siihen helposti käsiksi,\nkieltäytyi luovuttamasta sitä, ennen kuin oli tullut ylös.\nItsepintaisen kieltäytymisen ärsyttämänä loihtija kiivastui, viskasi\nhiukan suitsutettaan tuleen ja lausui kaksi taikasanaa. Paasi siirtyi\nheti paikalleen, ja maa peitti sen samalla tavalla kuin se oli ollut\nloihtijan ja Aladdinin saapuessa.\n\nTeko osoitti selvästi, että loihtija ei ollut Aladdinin setä, vaan joku\nseikkailija, joka luettuaan lampusta salatieteellisistä kirjoistaan\ntahtoi saada sen haltuunsa. Hän oli vasta hiljattain saanut tietoonsa,\nmihin ihmeellinen lamppu oli kätketty. Hänelle oli myös selvinnyt, että\nhänen täytyi saada lamppu toisen kädestä, ja sitä varten hän oli tullut\nvalinneeksi välittäjäkseen Aladdinin jonka henki ei hänestä ollut\nminkään arvoinen.\n\nKun velho näki toiveittensa rauenneen, hän lähti vielä samana päivänä\npaluumatkalle Afrikkaan, käymättä sitä ennen kaupungissa, jotta\nAladdinin katoamista ei huomattaisi ja asiaa häneltä tiedusteltaisi.\n\nHavaitessaan jääneensä suljetuksi maan alle Aladdin huusi ja kutsui\nsetäänsä sanoakseen hänelle että oli valmis luovuttamaan lampun, mutta\nturhaan, sillä hänen huutojaan ei voinut kuulla. Hän astui pimeässä\nhapuillen portaiden alapäähän aikoen palata kirkkaasti valaistuun\npuutarhaan, mutta ovi, joka ennen oli taikavoimalla avautunut, oli\nsamoilla keinoilla sulkeutunut. Hän istahti yhä kovemmin huutaen ja\nitkien alimmaiselle askelmalle rohkenematta toivoa enää koskaan\nnäkevänsä valoa ja murheellisen varmana että hän siirtyisi pian\nsynkästä pimennosta kuoleman siimekseen. Kolmantena päivänä hän alistui\nkäsiään väännellen kokonaan kaitselmuksen tahtoon ja sanoi: -- Kaikki\nvoima ja valta on suurella ja korkealla Allahilla! Näin lausuessaan hän\nsattui hieraisemaan sormusta, jonka taikuri oli pistänyt hänen\nsormeensa. Maasta nousi heti hirvittävän näköinen henki, jonka pää\nulottui holvin kattoon, ja sanoi hänelle: -- Mitä tahdot? Olen valmis\npalvelemaan sinua orjanasi ja kaikkien niiden orjana, joilla on\nhallussaan tuo sormus -- minä ja muut sormuksen henget.\n\nJossakin toisessa tilanteessa Aladdin olisi niin säikähtänyt nähdessään\nmoisen kummallisen haamun, ettei olisi saanut sanaa suustaan. Mutta\nuhkaava vaara rohkaisi hänet vastaamaan epäröimättä: -- Toimita minut\ntäältä pois! Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun hän näki olevansa\nsamassa paikassa, missä taikuri oli taikakeinoillaan avannut maan.\nAladdin kummastui suuresti ja kiittäen Allahia siitä, että vielä oli\npäässyt päivänvaloon, riensi kiireimmiten kotiinsa. Mutta kun hän oli\nehtinyt majan ovelle, ilo äidin näkemisestä ja kolmipäiväinen paasto\ntekivät hänet niin heikoksi, että hän oli pitkän ajan kuin kuolleena.\nToivuttuaan hän kertoi heti äidilleen kaikki mitä oli tapahtunut, ja\näiti sadatteli katkerasti kavalaa loihtijaa.\n\nAladdin meni levolle ja nukkui seuraavaan aamuun. Herätessään hän\nvirkkoi ensi sanakseen äidilleen, että halusi jotakin syötävää. -- Voi,\nrakas lapsi, äiti vastasi, -- minulla ei ole antaa sinulle edes\nleivänpalasta. Olen kuitenkin kehrännyt hiukan puuvillalankaa ja menen\nmyymään sen ostaakseni meille jotakin päivälliseksi.\n\n-- Äiti, Aladdin sanoi, -- säästä puuvillasi toistaiseksi ja anna\nminulle lamppu, jonka toin eilen mukanani. Menen myymään sen ja siitä\nsaamillani rahoilla voimme hankkia sekä aamiaisen että päivällisen ja\nkenties illallistakin.\n\nÄiti otti lampun esille ja sanoi pojalleen: -- Tässä se on, mutta se on\nkovin likainen. Jos se olisi hiukan puhtaampi, siitä kai saisi enemmän.\nHän otti hienoa hiekkaa ja vettä puhdistaakseen kapinetta, mutta tuskin\noli hän alkanut hangata sitä, kun samassa silmänräpäyksessä hänen\neteensä ilmestyi jättiläissuuri henki ja sanoi ukkosenjyrinän\nkaltaisella äänellä: -- Mitä tahdot? Olen valmis palvelemaan sinua\norjanasi ja kaikkien niiden orjana joilla on tuo lamppu käsissään --\nminä ja muut lampun henget. Äiti kauhistui hirviön näkemisestä ja meni\ntainnoksiin, mutta Aladdin, joka oli luolassa jo nähnyt moisen peikon,\nsieppasi lampun äitinsä kädestä ja sanoi rohkeasti hengelle: -- Minun\non nälkä. Tuo minulle jotakin syötävää!\n\nHenki hävisi heti ja palasi saman tien kantaen hopeista tarjotinta,\njolla oli kaksitoista herkullista ruokalajia kannellisissa\nhopeakulhoissa, kuusi isoa, hohtavan valkoista vehnäleipää, kaksi\npulloa viiniä ja kaksi hopeapikaria. Se laski kaiken matolle ja katosi,\nennen kuin Aladdinin äiti ehti tulla tajuihinsa. Aladdin nouti vettä ja\npirskotti äitinsä kasvoille virvoitellakseen häntä, ja ennen pitkää\näiti toipuikin. -- Äiti, Aladdin sanoi, -- älä ole huolissasi: tässä on\nsinulle sydämenvahvistusta ja samalla ruokaa minunkin tavattoman\nnälkäni tyydyttämiseksi.\n\nÄiti hämmästyi suuresti nähdessään valmiin aterian. -- Lapsi, hän\nsanoi, -- ketä saamme kiittää tästä runsaasta kestityksestä? Onko\nsulttaani saanut tiedon köyhyydestämme ja säälinyt meitä?\n\n-- Mitäpä sillä väliä kuinka asian laita on, äitiseni, Aladdin vastasi,\n-- istuutukaamme nyt vain aterioimaan. Olet yhtä paljon hyvän aamiaisen\ntarpeessa kuin minäkin. Syötyämme kerron sinulle. Äiti ja poika\nistuutuivat aterialle ja söivät sitäkin paremmalla ruokahalulla, kun\nkaikki oli niin oivallista. Mutta koko aikana Aladdinin äiti ei voinut\nolla vilkumatta tarjottimeen ja kulhoihin ja niitä ihailematta, vaikkei\nkyennyt sanomaan olivatko ne hopeaa vai jotakin muuta metallia. Hänen\nhuomiotaan kiinnitti enemmän niiden uutuus kuin niiden arvo.\n\nKun Aladdinin äiti oli korjannut tähteet talteen, hän meni istumaan\npoikansa viereen sohvalle ja sanoi: -- Toivon sinun nyt tyydyttävän\nuteliaisuuteni ja kertovan minulle tarkoin mitä tapahtui hengen ja\nsinun kesken sillaikaa kun minä olin tainnoksissa.\n\nAladdin suostui kernaasti.\n\nÄiti hämmästyi yhtä suuresti poikansa kertomusta kuin oli hämmästynyt\nhengen näkemistä ja sanoi hänelle: -- Mutta rakas poika, mitä tekemistä\nsinulla on henkien kanssa? Kuinka se ruma hirviö tuli puhutelleeksi\nminua eikä sinua, jolle jo ennen oli luolassa ilmestynyt?\n\n-- Äiti, Aladdin vastasi, -- henki jonka sinä näit ei ole sama, joka\nilmestyi minulle, vaikka kyllä muistuttaa sitä kooltaan. Ei, ne olivat\naivan erilaisia muodoltaan ja sävyltään, palvelevat eri isäntiäkin. Jos\nmuistat, niin ensin näkemäni nimitti itseään sormessani olevan\nsormuksen orjaksi, mutta sinun näkemäsi lampun orjaksi. Sinä vain et\ntainnut kuulla sen sanoja, koska taisit pyörtyä heti kun se alkoi\npuhua.\n\n-- Mitä, äiti huudahti. -- Oliko siis lamppusi syynä siihen että se\npuhutteli minua eikä sinua? Uh, poikani, korjaa se kapine näkyvistäni\nja pane se minne tahansa. Mieluummin soisin sinun myyvän sen kuin\njoutuvani vaaraan, että sen koskettamisen vuoksi jälleen säikähdän\npuolikuolleeksi. Ja jos ottaisit neuvostani vaarin, luopuisit myös\nsormuksesta etkä enää puuttuisi henkiin, jotka profeettamme sanojen\nmukaan ovat pelkkiä paholaisia.\n\n-- Sinun luvallasi, äiti, Aladdin vastasi, -- varon myymästä lamppua,\njoka voi olla hyödyllinen sekä sinulle että minulle. Kavala ja häijy\nvelho ei olisi ryhtynyt niin vaivalloiseen matkaan, jollei olisi\ntiennyt ihmelampun arvoa. Ja koska sattuma on saattanut sen meidän\nkäsiimme, käyttäkäämme sitä hyödyksemme, silti nostamatta hälinää ja\nherättämättä naapuriemme kateutta. Mutta koska henget niin kovin\npelottavat sinua, korjaan taikalampun näkyvistäsi paikkaan josta löydän\nsen tarvitessani. Sormuksesta en henno luopua, sillä sitä ilman et\nolisi nähnyt minua enää koskaan. Ja vaikka nyt olenkin hengissä, niin\nsen hylättyäni saattaisin piankin joutua kuoleman vaaraan. Sen vuoksi\ntoivon, että sallit minun pitää sen ja kantaa sitä aina sormessani.\n\nÄiti vastasi, että poika voi menetellä niin kuin tahtoi, mutta omasta\npuolestaan hän ei halunnut olla missään tekemisissä henkien kanssa eikä\nedes puhua niistä sen koommin.\n\nSeuraavana iltana he olivat syöneet kaikki hengen tuomat ruokatavarat\nja päivää myöhemmin Aladdin, joka ei voinut sietää nälän naukumista,\npisti yhden kulhoista nuttunsa alle ja lähti varhain aamulla\nkaupitsemaan sitä. Hän kääntyi kadulla tapaamansa juutalaisen puoleen,\nvei hänet syrjään, otti hopea-astian esille ja kysyi, tahtoiko hän\nostaa sen. Viekas juutalainen sieppasi kulhon, tarkasti sitä ja\nhuomattuaan sen olevan oikeaa hopeaa kysyi Aladdinilta, kuinka korkeaan\nhintaan hän sen arvioi. Aladdin, joka ei tuntenut sen arvoa ja oli\naivan tottumaton tällaisiin kauppoihin, sanoi luottavansa ostajan\nharkintaan ja rehellisyyteen. Juutalainen hämmästyi hiukan tästä\nsuorasukaisuudesta ja epätietoisena siitä, ymmärsikö Aladdin myytäväksi\ntarjoamansa tavaran laatua tai täyttä arvoa, otti kukkarostaan\nkultarahan ja antoi sen pojalle, vaikka se oli ainoastaan\nkuudeskymmenesosa esineen hinnasta. Aladdin sieppasi kolikon hyvin\nhalukkaasti ja riensi kiireesti pois. Juutalainen oli tyytymätön\näärettömään voittoonsa ja harmitteli, ettei ollut älynnyt nuorukaisen\ntietämättömyyttä. Hän yritti turhaan juosta Aladdinin jälkeen\nkiristääkseen kultarahasta jonkin verran takaisin. Poika oli kuitenkin\njo ehtinyt niin kauaksi, että ukon olisi ollut mahdoton tavoittaa\nhäntä.\n\nEnnen kuin Aladdin meni kotiinsa hän kävi leipurilla, osti muutamia\nkakkuja ja vaihtoi rahansa. Palattuaan hän antoi loput äidilleen, joka\nkävi ostamassa ruokatarvikkeita muutaman päivän varalle. Sillä tavoin\nhe elivät, kunnes Aladdin oli yksitellen myynyt kaikki kaksitoista\nkulhoaan juutalaiselle sen mukaan kuin tarve vaati, saaden häneltä aina\nsaman hinnan, sillä ostaja ei rohjennut tarjota hänelle vähempää kuin\nensimmäisellä kerralla, peläten menettävänsä hyvän ansionsa. Myytyään\nviimeisen vatinsa Aladdin turvautui tarjottimeen, joka painoi kymmenen\nkertaa niin paljon kuin kulhot. Kun se oli liian iso ja tukala kantaa,\nhänen täytyi noutaa juutalainen kotiinsa. Tutkittuaan tarjottimen\npainoa ukko luki hänelle kymmenen kultarahaa, joihin Aladdin oli varsin\ntyytyväinen.\n\nKun kaikki rahat oli kulutettu, Aladdin turvautui jälleen lamppuun. Hän\notti sen käteensä ja hankasi sitä, jolloin henki heti ilmestyi toistaen\nentiset sanansa. -- Minun on nälkä, Aladdin virkkoi, -- tuo minulle\nsyötävää. Henki poistui ja palasi heti tuoden tarjottimella saman\nlukumäärän ruokalajeja kannellisissa astioissa, laski ne matolle ja\nkatosi.\n\nHeti kun Aladdin havaitsi näiden ruokatarvikkeiden kuluneen loppuun,\nhän otti yhden kulhoista ja meni etsimään juutalaista ostajaansa, mutta\nhänen astuessaan kultasepän myymälän ohi kultaseppä huomasi hänet,\nkutsui häntä ja sanoi: Poikani, luulen, että viet jotakin myytäväksi\nsille juutalaiselle jonka kanssa olen nähnyt sinun juttelevan. Mutta\nkenties et tiedä, että hän on mitä suurin veijari juutalaiseksikin.\nMinä maksan sinulle tavarastasi täyden hinnan tai neuvon sinut toisten\nkauppiaiden luo, jotka eivät petä sinua.\n\nToivoen saavansa enemmän rahaa hopeavadistaan Aladdin veti sen nuttunsa\nalta ja näytti kultasepälle, joka ensi silmäyksellä havaitsi sen olevan\nhienointa metallia ja kysyi Aladdinilta, oliko hän myynyt sellaisia\njuutalaiselle. Nuorukainen kertoi myyneensä niitä tusinan ja saaneensa\nkultakolikon kappaleelta. -- Sitä lurjusta, kultaseppä huudahti. --\nMutta mikä on tehty, se on tehty, poikani, hän lisäsi. -- Osoittamalla\nsinulle kulhon arvon, se kun on hienointa hopeaa mitä liikkeessämme\nkäytämme, näytän sinulle kuinka paljon juutalainen on sinua pettänyt.\n\nKultaseppä otti vaa'an, punnitsi kulhon ja mainittuaan paljonko unssi\nhienoa hopeaa maksoi selitti, että kulho oli painonsa perusteella\nkuudenkymmenen kultarahan arvoinen, jotka hän tarjoutui heti\nsuorittamaan.\n\nAladdin kiitti häntä rehellisestä kaupanteosta ja myi hänelle kaikki\nkulhonsa ja tarjottimensa saaden niistä täyden maksun painon mukaan.\n\nVaikka Aladdinilla ja hänen äidillään oli ehtymätön aarre lampussa ja\nhe olisivat voineet saada mitä ikinä halusivat, he elelivät edelleenkin\nyhtä vaatimattomasti, ja saattaa helposti arvata, että Aladdinin vatien\nja tarjottimien myynnistä saamat rahat riittivät heille joksikin aikaa.\n\nAladdin kävi usein suurimpien kauppiaiden liikkeissä, joissa myytiin\nkulta- ja hopeakudoksia, palttinatavaroita, silkkikankaita ja\njalokiviä, yhtyen monesti heidän keskusteluunsakin ja siten hankkien\ntietoja maailmasta. Jalokivikauppiaiden varastoja ja hinnoittelua\ntarkastellessaan hän havaitsi, että hänen lamppua noutaessaan\npoimimansa hedelmät eivät olleetkaan värjättyä lasia, vaan\narvaamattoman kalliita hohtokiviä. Mutta hän oli liian viisas\nmainitakseen siitä kenellekään, edes äidilleen.\n\nEräänä päivänä Aladdin käveli kaupungilla ja kuuli luettavan\njulistusta, jossa käskettiin kansaa sulkemaan myymälänsä ja talonsa\nsekä pysyttelemään asunnoissaan, sillä välin kun sulttaanin tytär,\nprinsessa Badr-ul-Budur, meni kylpyyn ja sieltä palasi.\n\nJulistus teki Aladdinin uteliaaksi. Hän halusi nähdä prinsessan kasvot.\nHän kätkeytyi kylpylän oven taakse, joka oli niin asetettu, että hänen\ntäytyi nähdä neitosen kasvot. Aladdinin ei tarvinnut odottaa kauan.\nPrinsessa saapui lukuisten hovineitojensa ja orjatartensa saattamana,\njotka astuivat hänen rinnallaan ja takanaan. Tultuaan kolmen, neljän\naskeleen päähän kylpylän ovesta hän poisti huntunsa, ja Aladdin sai\ntilaisuuden nähdä hänen paljastetut kasvonsa.\n\nPrinsessa oli verraton kaunotar, tummaverinen, lempeäkatseinen ja\nsiveä. Hänen silmänsä olivat suuret ja säteilevät, nenä moitteeton, suu\npieni, huulet helakanpunaiset ja vartalo erittäin siro. Ei siis ihme,\nettä Aladdin huikaistui ja hurmaantui.\n\nKun prinsessa oli kulkenut ohi ja astunut kylpyyn, Aladdin lähti\npiilopaikastaan ja meni kotiin. Hänen äitinsä huomasi hänen olevan\npaljon miettiväisempi ja alakuloisempi kuin tavallisesti ja kysyi mitä\nhänelle oli tapahtunut tai oliko hän sairas. Jonkin aikaa nuorukainen\npysyi vaiti, mutta vihdoin hän kertoi kaikki äidilleen sanoen lopuksi:\n-- Rakastan prinsessaa ja olen päättänyt pyytää häntä sulttaanilta\npuolisokseni.\n\nAladdinin äiti kuunteli ihmeissään poikansa kertomusta. Pojan puhuessa\nprinsessan kosimisesta hän sanoi. -- Mitä ajattelet, lapsikulta? Sinun\ntäytyy olla järjiltäsi, kun haastat tuolla lailla.\n\n-- Vakuutan sinulle äiti, Aladdin vastasi, -- että olen täysin\njärjissäni. Aavistin kyllä että nuhtelisit minua hulluudesta ja\nyltiöpäisyydestä, mutta minun täytyy vielä kerran sanoa sinulle, että\nolen päättänyt pyytää prinsessaa puolisokseni. Vastustelusi ei voi\nestää minua. Ja onpa minulla lahjakin, joka kelpaa sulttaanille\ntarjottavaksi. Ne lasimarjat, jotka toin maanalaisesta puutarhasta,\novatkin arvaamattoman kalliita jalokiviä ja suurimpienkin ruhtinaiden\nhuomion arvoisia. Jalokivikauppiaiden myymälöissä olen nähnyt\nsellaisia, mutta vakuutan sinulle, että kellään heistä ei ollut näiden\nhohtokivien veroisia mitä kokoon ja kauneuteen tulee, ja kuitenkin he\nhinnoittelevat omansa äärettömän kalliiksi. Olen siis varma, että\nsulttaani ottaa ne vastaan hyvin suosiollisin mielin. Sinulla on tähän\ntarkoitukseen sopiva iso posliinikulho. Mene noutamaan se, ja pankaamme\nkivet siihen, niin näemme, minkä vaikutuksen ne tekevät, kun olemme\njärjestäneet ne väriensä mukaisesti.\n\nAladdinin äiti toi posliinivadin, ja poika kaatoi jalokivet kahdesta\npussista, joissa niitä säilytti, lajitellen ne mieleisellään tavalla.\nLoisto ja kirkkaus joka niistä päiväsaikaan säteili ja niiden värien\nmoninaisuus häikäisi heidän silmiään niin että he joutuivat aivan\nihmeisiinsä. Kalliiden kivien näkeminen, joiden arvoa hän ei tuntenut,\nkarkotti äidin levottomuuden vain osittain. Peläten, että Aladdin\ntekisi jotakin mieletöntä, hän kuitenkin suostui poikansa pyyntöön ja\nlupasi käydä seuraavana aamuna palatsissa.\n\nAladdin heräsi ennen päivänkoittoa, herätti äitinsä ja kehotti häntä\npukeutumaan mennäkseen sisään, jos mahdollista, ennen kuin suurvisiiri\nja valtion ylhäiset virkamiehet asettuvat paikoilleen divaaniin eli\nneuvostosaliin, jossa sulttaani piti istuntojaan.\n\nAladdinin äiti otti kahteen palttinaliinaan käärityn posliinivadin,\njohon he olivat edellisenä päivänä järjestäneet jalokivet, ja lähti\nastumaan sulttaanin palatsia kohti. Hänen saapuessaan suurvisiiri ja\nhovin ylhäiset herrat olivat juuri menneet istuntohuoneeseen.\nVäentungoksesta huolimatta hän kuitenkin pääsi avaraan saliin, jonka\neteinen oli hyvin komea. Hän asettui aivan sulttaanin, suurvisiirin ja\nylhäisten herrojen eteen, jotka viimeksi mainitut istuivat hänen\nmajesteettinsa oikealla ja vasemmalla puolella. Useita juttuja\nhuudettiin vuorollaan esille, käsiteltiin ja ratkaistiin, kunnes koko\ndivaani hajaantui ja sulttaani nousi palaten suurvisiirin seuraamana\nyksityishuoneisiinsa.\n\nNähdessään sulttaanin poistuvan ja kaikkien ihmisten lähtevän salista\nAladdinin äiti aivan oikein päätteli, että hallitsija ei enää sinä\npäivänä jatkaisi istuntoa, ja palasi kotiin. Aladdinin pettymys oli\nsuuri hänen kuullessaan että äiti palasi tyhjin toimin, mutta äiti\nlohdutti poikaansa sanomalla: -- Menen jälleen huomenna, ehkä\nsulttaanilla ei enää ole niin kiirettä.\n\nSeuraavana aamuna hän palasi lahjoineen sulttaanin palatsiin yhtä\naikaisin kuin edellisenä päivänäkin, mutta sinne tultuaan hän näki että\ndivaanin ovet olivat suljetut ja sai kuulla että istuntoja pidettiin\nvain joka toinen päivä. Sen vuoksi hänen täytyi tulla uudestaan\nseuraavana päivänä. Hän kävi siellä vielä useita kertoja asettuen aina\nihan vastapäätä sulttaania, mutta yhtä tuloksettomasti kuin\nensimmäisenäkin aamuna.\n\nKuudentena istuntopäivänä palattuaan toimituksen jälkeen\nyksityishuoneeseensa sulttaani kuitenkin sanoi suurvisiirilleen: --\nOlen jonkin aikaa havainnut erään vaimon säännöllisesti saapuvilla joka\npäivä jolloin minulla on vastaanotto, ja hänellä on jotakin\npalttinahuiviin kiedottuna. Hän seisoo kokoussalissa istunnon alusta\nloppuun asti ja asettuu aina ihan eteeni. Jos hän tulee seuraavaan\nistuntoomme, älä unohda kutsua häntä, jotta kuulen mitä hänellä on\nsanottavaa. Suurvisiiri vastasi painamalla päänsä alas ja sitten\nnostamalla sen pystyyn merkiksi siitä, että oli valmis sen menettämään,\njos ei noudattaisi käskyä.\n\nSeuraavana istuntopäivänä Aladdinin äiti saapui divaaniin ja asettui\nsulttaanin eteen kuten tavallisesti. Suurvisiiri kutsui heti ylimmäisen\nsauvankantajan, osoitti vaimoa ja käski tuoda hänet sulttaanin\npuheille. Leski seurasi häntä kerkeästi ja kumarsi valtaistuimen\njuurelle tultuaan päänsä lattiaan odottaen sulttaanin käskyä\nnoustakseen. Sulttaani virkkoi hänelle heti: -- Hyvä vaimo, olen jo\nmonena päivänä huomannut sinut seisomassa neuvostokokouksen alusta sen\nloppuun. Millä asioilla käyt täällä?\n\nNämä sanat kuullessaan Aladdinin äiti lankesi toistamiseen maahan ja\nsanoi: -- Ruhtinasten ruhtinas, pyydän teidän majesteettianne suomaan\nanteeksi anomukseni rohkeuden ja edeltäpäin vakuuttamaan minulle\nanteeksiantoanne!\n\n-- No, sulttaani vastasi, -- annan sinulle anteeksi, olkoon asia mitä\nlaatua tahansa. Sinulle ei tehdä mitään pahaa. Puhu rohkeasti.\n\nNäiden varokeinojen jälkeen vaimo kertoi sulttaanille vilpittömästi\nasian jota varten oli tullut ja esitti monta anteeksipyyntöä ja\nselitystä lieventääkseen poikansa yltiöpäisyyttä, kun tämä oli\nrakastunut prinsessaan.\n\nSulttaani kuunteli puhetta osoittamatta pienintäkään vihastumista,\nmutta ennen kuin vastasi hän kysyi vaimolta mitä tällä oli palttinaan\nkiedottuna. Aladdinin äiti otti valtaistuimen juurelle laskemansa\nmytyn, poisti peitteen ja ojensi kulhon sulttaanille.\n\nSulttaanin hämmästys ja ihmetys olivat sanoin kuvaamattomat kun hän\nnäki niin paljon isoja, kauniita ja arvokkaita jalokiviä yhteen\nkoottuina. Hän oli jonkin aikaa liikkumattomana pelkästä ihailusta.\nSitten hän otti lahjan Aladdinin äidin kädestä huudahtaen\nriemastuneena: -- Kuinka muhkeita, kuinka kauniita! Ihailtuaan ja\nhypisteltyään kaikkia jalokiviä toista toisensa perään hän kääntyi\nsuurvisiirinsä puoleen, osoitti kulhoa ja sanoi: -- Katso, ihaile,\nihmettele ja tunnusta että silmäsi eivät ole koskaan nähneet näin\nkallisarvoisia ja kauniita hohtokiviä! Visiiri oli ihastuksissaan.\n\n-- No, sulttaani jatkoi, -- mitä sanot moisesta lahjasta? Eikö se ole\ntyttäreni, prinsessan, arvoinen? Ja eikö minun tulisi antaa hänet\nmiehelle, joka arvioi hänet niin korkeaan hintaan?\n\n-- En voi olla myöntämättä, suurvisiiri vastasi, -- että lahja on\nprinsessan arvoinen. Mutta pyydän teidän majesteettianne suomaan\nminulle kolmen kuukauden ajan ennen kuin teette lopullisen päätöksenne.\nToivon, että poikani jota olette suosiollisesti katsellut kykenee sitä\nennen tarjoamaan ylevämmän lahjan kuin tuo Aladdin, joka on ventovieras\nteidän majesteetillenne.\n\nSulttaani suostui kernaasti pyyntöön ja virkkoi leskelle:\n\n-- Hyvä vaimo, mene kotiisi ja sano pojallesi, että miellyin tekemääsi\nehdotukseen. En kuitenkaan voi naittaa tytärtäni, prinsessaa, vielä\nkolmeen kuukauteen. Tule sen ajan kuluttua takaisin.\n\nAladdinin äiti lähti palatsista paljon tyytyväisempänä kuin oli\nodottanut, koska oli saanut näin suopean vastauksen, ja kertoi\npojalleen, että hänen oli palattava hoviin kolmen kuukauden kuluttua\nkuulemaan sulttaanin päätöstä.\n\nUutisen kuultuaan Aladdin piti itseään onnellisimpana ihmisenä maan\npäällä ja kiitti äitiään hänen vaivoistaan tässä asiassa, jonka hyvä\nmenestys oli niin tärkeä hänen rauhalleen.\n\nKun ajasta oli kulunut kaksi kuukautta, Aladdinin äiti meni eräänä\niltana öljyn ostoon kaupungille ja näki talot ja myymälät lehvillä\nkoristettuina. Tehtiin valmistuksia ilotulituksia varten, ja kaikki\nihmiset olivat riemutuulella. Kaduilla tulvehti juhlapukuisia,\nrikkaasti satuloiduilla hevosilla ratsastavia virkailijoita suuren\npalvelijajoukon seuraamina. Aladdinin äiti kysyi, mitä kaikki yleisen\njuhlallisuuden valmistukset merkitsivät. -- Mistä sinä tulet,\nvaimorukka, joku sanoi, -- kun et tiedä, että prinsessa Badr-ul-Budur,\nsulttaanin tytär, menee tänä iltana naimisiin suurvisiirin pojan\nkanssa? Prinsessa palaa kohta kylvystä, ja näkemäsi virkamiehet\nsaattavat hänet palatsiin jossa avioliiton juhlallinen vahvistus\ntoimitetaan.\n\nÄiti kiirehti kotiin ilmoittamaan asian Aladdinille. -- Poikani, hän\nhuudahti, -- olet hukassa! Sulttaanin kauniit lupaukset ovat olleet\nvain tyhjiä sanoja. Suurvisiirin poika kuuluu tänä iltana naivan\nprinsessan.\n\nTieto koski Aladdiniin kuin ukkosen isku, mutta samassa hän muisti\nlamppunsa, ja hänen mielessään välähti toivonsäde. Hän vannoi estävänsä\nhäät. Hän meni kammioonsa, otti taikakapineen ja hieroi sitä. Henki\nilmestyi heti ja kysyi: -- Mitä tahdot?\n\n-- Kuule minua, Aladdin virkkoi, -- tähän asti olet palvellut minua\nhyvin. Mutta nyt uskon sinun huoleksesi erittäin tärkeän tehtävän.\nSulttaanin tytär, joka oli luvattu minulle, menee tänä iltana naimisiin\nsuurvisiirin pojan kanssa. Se ei saa tapahtua. Tuo heidät molemmat\ntänne ennen kuin he ovat menneet morsiusvuoteeseen.\n\n-- Mestari, henki vastasi, -- tottelen sinua.\n\nAladdin söi äitinsä kanssa illallista kuten tavallisesti. Sitten hän\npalasi omaan kammioonsa odottamaan että henki panisi hänen käskynsä\ntäytäntöön.\n\nSulttaanin palatsissa vallitsi suuri riemu hääjuhlallisuuksissa, joita\nkesti puoliyöhön asti. Vihdoin morsian ja sulhanen vetäytyivät\nhuoneisiinsa. Tuskin he olivat astuneet kammioonsa, kun henki tarttui\nheihin ja kantoi heidät suoraa päätä Aladdinin kamariin, kovin\nsäikyttäen kummankin, koska he eivät voineet nähdä millä keinoin heitä\nkuljetettiin.\n\n-- Poista sulhanen, Aladdin sanoi, -- ja korjaa hänet varmaan talteen\naamunkoittoon asti, jolloin sinun on tuotava hänet takaisin. Aladdin\nkoetti tyynnytellä prinsessaa, kohteli häntä ritarillisesti ja selitti\nhänelle, minkä vääryyden itse oli kärsinyt. Mutta siinä hän ei juuri\nonnistunut, kun prinsessa ei tiennyt mitään koko asiasta.\n\nPäivänkoitteessa henki palasi tuoden visiirin pojan, jota se oli\npelkillä hengähdyksillään pidätellyt läheisessä vajassa kaiken yötä.\nHänet jätettiin liikkumattomana ja turtuneena ovensuuhun. Kun Aladdin\noli virkkanut sanan, lampun henki otti nuoren parin ja kantoi takaisin\npalatsiin.\n\nHenki oli juuri asettanut heidät paikoilleen, kun sulttaani tuli\nkoputtamaan ovelle toivottaakseen heille hyvää huomenta. Suurvisiirin\npoika, joka oli kylmästä kangistunut seistyään kaiken yötä ohuissa\naluspukimissaan, oli tuskin kuullut kolkutuksen, kun hän riensi\npukeutumissuojaansa, jossa oli edellisenä iltana riisuutunut.\n\nAvattuaan oven sulttaani astui vuoteen ääreen ja suuteli prinsessaa\notsalle, mutta hämmästyi kovin nähdessään hänet niin alakuloisena.\nTytär loi häneen vain suurta murhetta ilmaisevan katseen. Hallitsija\naavisti äänettömyydessä piilevän jotakin tavatonta ja lähti heti\nsulttaanittaren huoneeseen kertoen hänelle missä tilassa oli tavannut\nprinsessan ja kuinka tämä oli hänet vastaanottanut.\n\n-- Puolisoni, sulttaanitar virkkoi, -- minä lähden hänen luokseen.\nMinua hän ei ota vastaan samalla tavalla.\n\nPrinsessa oli aivan yhtä umpimielinen äitiään kohtaan, mutta kun\nsulttaanitar hartaasti pyysi häntä puhumaan, hän sanoi syvään huoaten\nja kyyneliä vuodattaen: -- Olen kovin onneton. Sitten hän kertoi mitä\noli tapahtunut. -- Tyttäreni, sulttaanitar vastasi, -- sinun on\npidettävä tämä kaikki salassa. Kukaan ei näet usko, että olet\ntäysijärkinen, jos kerrot näin omituisen tarinan. Sitten sulttaanitar\nmeni tiedustelemaan visiirin pojalta, mutta ylpeänä ruhtinaallisesta\navioliitostaan tämä kielsi kaikki, ja niinpä hääjuhlallisuuksia\njatkettiin yhtä loistokkaasti kaiken päivää.\n\nIllalla Aladdin kutsui taas hengen ja tuotatti prinsessan ja visiirin\npojan luokseen kuten ennenkin. Ja seuraavana aamuna heidät vietiin\ntakaisin palatsiin juuri siihen aikaan, kun heidän oli otettava vastaan\nsulttaanin vierailu. Prinsessa vastasi syleilyyn kyynelsilmin ja kertoi\nvihdoin mitä oli tapahtunut. Sulttaani neuvotteli suurvisiirin kanssa\nja kuultuaan että tämän poika oli kokenut vielä pahempaa kuin prinsessa\nhän käski peruuttaa avioliiton. Ja kaikki juhlallisuudet -- joiden piti\nkestää vielä useita päiviä -- lakkautettiin kautta valtakunnan.\n\nHääjuhlallisuuksien äkillinen lopettaminen antoi aihetta paljoon\njuoruiluun, mutta mitään ei tullut ilmi, vaikka odottamaton muutos sai\nihmiset pääkaupungissa ja maakunnissa arvailemaan kaikenlaista. Asiaan\nei tiedetty mitään varmaa selitystä. Olihan vain nähty visiirin\npoikineen lähtevän palatsista kovin alla päin. Aladdin yksinään tunsi\nsalaisuuden, mutta hän piti sen ovelasti omana tietonaan, niin ettei\nsulttaani eikä suurvisiiri, jotka olivat unohtaneet Aladdinin ja hänen\nanomuksensa, lainkaan aavistaneet kuka oli häiriön aiheuttaja.\n\nKolme kuukautta oli nyt kulunut siitä kun sulttaani oli antanut\nAladdinin äidille lupauksensa, ja niinpä tämä lähti jälleen palatsiin\nkuulemaan sulttaanin päätöstä. Sulttaani tunsi hänet heti ja käski\nsuurvisiirinsä tuoda hänet luokseen.\n\n-- Armollinen sulttaani, leski virkkoi kumartuen maahan hänen edessään,\n-- olen teidän majesteettinne ohjeiden mukaan tullut kolmen kuukauden\nkuluttua puhumaan poikani puolesta.\n\nMäärätessään päivän jolloin antaisi vastauksensa kunnon vaimon\nanomukseen ei sulttaani ollut uskonut kuulevansa tuosta avioliitosta\nsen koommin. Mutta hän ei mielellään tahtonut syödä sanaansa. Sen\nvuoksi hän neuvotteli visiirinsä kanssa, joka kehotti häntä asettamaan\nsellaiset ehdot että Aladdinin alhaisessa asemassa oleva mies ei voisi\nniitä täyttää. Neuvo näytti sulttaanista viisaalta ja hän sanoi: -- On\nkyllä totta, vaimokulta, että sulttaanien tulisi pysyä sanassaan, ja\nolen valmis pitämään omani ja tekemään poikasi onnelliseksi naittamalla\nhänelle tyttäreni. En kuitenkaan voi antaa häntä pojallesi, ellen saa\ntodisteita hänen kyvystään huolehtia ruhtinaallisen säädyn mukaisesti\npuolisostaan. Sanohan pojallesi, että täytän lupaukseni heti kun hän on\nlähettänyt minulle neljäkymmentä aitokultaista, samanlaisilla\njalokivillä täytettyä tarjotinta kuin jo olet minulle lahjoittanut, ja\nniitä kantamassa pitää olla neljäkymmentä mustaa orjaa, joiden edellä\nkäy yhtä monta nuorta ja kaunista valkoista orjaa -- kaikki upeissa\npuvuissa. Näillä ehdoilla olen valmis luovuttamaan hänelle prinsessan.\nMene ilmoittamaan se hänelle, ja minä odotan kunnes tuot hänen\nvastauksensa.\n\nAladdinin äiti lankesi toistamiseen kasvoilleen valtaistuimen juureen\nja lähti. Kotimatkalla hän naureskeli itsekseen poikansa hupsua\nkuvittelua. Mistä, hän tuumi, Aladdin voi saada kaikki mitä sulttaani\npyytää? Kotiin tultuaan hän ilmoitti pojalleen sulttaanilta saamansa\nsanoman ja lisäsi: -- Sulttaani odottaa heti vastaustasi. Mutta, hän\nnaurahti, -- taitaa saada odottaa sitä kauan.\n\n-- Ei niin kauan, äitiseni, kuin luulet, Aladdin vastasi. -- Olen hyvin\nmielissäni. Hänen majesteettinsa pyyntö on vain pikku seikka verrattuna\nsiihen mitä olisin prinsessan vuoksi tehnyt. Toimitan ne tavarat\nhetimmiten.\n\nAladdin kiirehti kammioonsa ja kutsui hengen, jolle ilmoitti\ntoivomuksensa. Henki vakuutti heti tottelevansa ja katosi. Hyvin lyhyen\najan kuluttua se palasi mukanaan neljäkymmentä mustaa orjaa, joista\njokainen kantoi päänsä päällä raskasta timanteilla, rubiineilla,\nsmaragdeilla, safiireilla ja kaikenlaisilla hohtokivillä täytettyä\naitokultaista tarjotinta, ja jalokivet olivat vielä isompia ja\nkauniimpia kuin sulttaanille aikaisemmin lahjoitetut. Aladdin toimitti\nmustat orjat valkoisten orjien kera puutarhaan odottamaan.\n\n-- Äiti, Aladdin sanoi, -- älä hukkaa aikaa. Haluaisin että palaisit\npalatsiin viemään prinsessalle pyydetyn huomenlahjan ennen kuin\nsulttaani lopettaa istuntonsa divaanissa, jotta hän nopeudestani ja\ntäsmällisyydestäni voi päätellä kuinka kiihkeästi toivon kunniakasta\nliittoa.\n\nKulkue oli niin uhkea, että sen edetessä katuja pitkin joukoittain\nkansaa tuli sitä ihmetellen katselemaan. Orjien hohtokivistä\nkimaltelevien pukujen loisto oli niin suurenmoista, että ihmiset\nluulivat heitä kuninkaiksi tai ruhtinaiksi. Orjat astuivat verkalleen\npalatsia kohti, Aladdinin äiti etunenässä, ja olivat kaikki niin\ntoistensa näköisiä että katsojia kummastutti.\n\nKun sulttaani, jolle oli ilmoitettu heidän saapumisestaan, oli käskenyt\npäästää heidät sisään, he astuivat esteettömästi neuvostosaliin\nsäännöllisessä järjestyksessä, osa kääntyen oikealle, osa vasemmalle\npuolelle. Kun he kaikki olivat siellä ja olivat asettuneet\npuoliympyrään sulttaanin valtaistuimen eteen, mustat orjat laskivat\nkultatarjottimensa matolle ja lankesivat maahan koskettaen mattoa\notsallaan, ja valkoiset orjat tekivät samoin. Noustuaan mustat orjat\npaljastivat tarjottimet, ja sitten kaikki seisoivat käsivarret ristissä\nrinnallaan.\n\nAladdinin äiti astui valtaistuimen juurelle ja sanoi sulttaanille: --\nArmollinen hallitsija, poikani tietää hyvin, että tämä lahja ei ole\nläheskään prinsessa Badr-ul-Budurin arvoinen, mutta hän toivoo\nkuitenkin, että teidän majesteettinne ottaa sen vastaan ja suosittelee\npoikaani prinsessalle, varsinkin kun poikani on parhaansa mukaan\nkoettanut täyttää ehdot jotka suvaitsitte asettaa hänelle.\n\nSulttaani ei enää epäröinyt. Hän oli ylen iloinen nähdessään Aladdinin\nsuurellisen lahjan. -- Mene sanomaan pojallesi, hän virkkoi, -- että\nodotan häntä avosylin. Ja mitä nopeammin hän rientää ottamaan minulta\nvastaan prinsessan, tyttäreni, sitä suuremman riemun hän tuottaa\nminulle.\n\nHeti kun räätälinleski oli poistunut, sulttaani lopetti istunnon, nousi\nkorokkeeltaan ja määräsi, että prinsessan palvelijoiden oli tultava\nnoutamaan tarjottimet emäntänsä huoneeseen, jonne hän itsekin lähti\nihailemaan niitä mielin määrin tyttärensä kanssa. Kaikki\nkahdeksankymmentä orjaa johdatettiin palatsiin. Kerrottuaan\nprinsessalle heidän upeudestaan sulttaani käski tuoda heidät prinsessan\nhuoneen edustalle, jotta tämä näkisi ikkunoiden ristikoitten läpi,\nettei isä ollut liioitellut niistä puhuessaan.\n\nAladdinin äiti saapui kotiin, ja jo hänen ilmeensä ja käytöksensä\nosoittivat, että hänellä oli hyviä uutisia. -- Riemuitse, poikani,\nhän sanoi, -- olet päässyt korkeimpien toivomustesi perille.\nSulttaani on julistanut sinut kyllin arvokkaaksi omistamaan prinsessa\nBadr-ul-Budurin ja odottaa kärsimättömästi syleilläkseen sinua ja\npäättääkseen avioliiton.\n\nYlen ihastuneena sanomasta Aladdin meni huoneeseensa ja kutsui lampun\norjan, kuten tavallista. -- Henki, hän virkkoi, -- tahdon heti\npäästä kylpyyn, ja sitten sinun tulee toimittaa minulle kallisarvoisin\nja muhkein puku mitä mikään kuningas konsaan on käyttänyt. Tuskin\noli hän lausunut nämä sanat, kun henki teki hänet samoin kuin\nitsensäkin näkymättömäksi ja vei hänet monivivahteisesta marmorista\nrakennettuun kylpylään, jossa näkymättömät kädet valelivat ja pesivät\nhänet hyvänhajuisella vedellä. Ja kun hänet jälleen tuotiin\npukeutumishuoneeseen, hän löysi sieltä omien vaatteittensa asemesta\nvaatekerran jonka komeus hämmästytti häntä. Henki auttoi sen hänen\nylleen ja kuljetettuaan hänet takaisin hänen omaan kammioonsa kysyi\nhäneltä, oliko hänellä muita käskyjä annettavina. -- On, Aladdin\nvastasi, -- hanki minulle ratsu, joka kauneudessa ja uljuudessa voittaa\nsulttaanin tallin parhaat ja on satuloineen, suitsineen ja muine\ntarpeineen miljoonan kultarahan arvoinen. Haluan myös kaksikymmentä\nyhtä upeasti puettua orjaa kuin ne, jotka kantoivat huomenlahjani\npalatsiin, kävelemään vieressäni ja takanani sekä vielä saman verran\nastumaan edelläni kahdessa rivissä. Sitä paitsi on sinun hankittava\näitini saattueeksi kuusi orjatarta, ainakin yhtä loistavasti\nvaatetettua kuin konsaan prinsessa Badr-ul-Buduria palvelevat, ja\njokainen heistä tuokoon täydellisen puvun joka kelpaisi kelle\nsulttaanittarelle tahansa. Tarvitsen myös kymmenentuhatta kultarahaa\nkymmenessä kukkarossa. Riennä täyttämään käskyni!\n\nHeti kun Aladdin oli antanut määräykset, henki katosi, mutta palasi\nsamassa tuokiossa tuoden hevosen, neljäkymmentä orjaa, joista\nkymmenellä oli kymmenentuhatta kultarahaa sisältävä kukkaro, sekä kuusi\norjatarta, jotka kaikki kantoivat päänsä päällä hopeakudokseen\nkäärittyä erilaista pukua Aladdinin äidille. Henki antoi kaikki\nAladdinille.\n\nAladdin otti neljä kukkaroa, antoi ne äidilleen, samoin kuin pukuja\nkantavat orjattaret, ja sanoi hänelle, että hän sai käyttää rahat niin\nkuin itse tahtoi. Jäljellä olevat kuusi kukkaroa hän jätti orjille,\nkäskien heitä sirottelemaan tien varrella kourallisittain kolikoita\nrahvaalle.\n\nKun kaikki oli valmista, hän nousi oriinsa selkään, kolmen\nkukkaronkantajan astuessa hänen oikealla puolellaan ja kolmen\nvasemmalla, ja lähti ratsastamaan palatsia kohti. Vaikka Aladdin ei\nsitä ennen ollut koskaan istunut satulassa, hän ratsasti niin\ntavattoman sirosti, että taitavimmatkaan hevosmiehet eivät olisi\nluulleet häntä aloittelijaksi. Kaduilla, joita pitkin hänen oli\nsaattueineen kuljettava, tulvi lukematon kansanjoukko, joka kajautteli\nilmaa riemuhuudoillaan, varsinkin milloin nuo kuusi orjaa syytivät\nkukkaroistaan kourantäysin kultaa rahvaalle.\n\nKovin hämmästyneenä Aladdinin muhkeasta puvusta ja hänen\nsaattojoukkonsa loistosta sulttaani otti hänet riemuiten vastaan\nja koetti kaikin tavoin osoittaa hänelle kunnioitustaan. Kun\njuhla-ateria oli nautittu, sulttaani kutsutti ylituomarin\nlaatimaan avioliittosopimuksen, ja se varustettiin asianomaisten\nallekirjoituksilla. Sulttaani halusi kaikin mokomin että häät\nvietettäisiin heti, mutta Aladdin sanoi: -- Pyydän että teidän\nmajesteettinne antaa minulle palatsin läheisyydestä riittävän maa-alan,\njolle voin rakennuttaa prinsessan arvoisen kodin ennen kuin häämme\nvietetään. Kiihkeän haluni saada prinsessa omakseni voitte päätellä\nsiitä nopeudesta jolla linna kohotetaan.\n\nSulttaani suostui kernaasti pyyntöön ja syleiltyään Aladdinia salli\ntämän palata kotiin.\n\nAladdin poistui kumartaen tottuneimman hovimiehen tapaan ja riensi\nkansan eläköönhuutojen kaikuessa kotiinsa henkeä puhuttelemaan. Kun hän\noli päässyt kammioonsa, hän otti lampun ja hieraisi sitä. Henki\nilmestyi heti ja vakuutti uskollisuuttaan. Aladdin sanoi sille: --\nHenki, rakenna minulle palatsi jossa voin ottaa vastaan puolisoni\nprinsessa Badr-ul-Budurin. Tehtäköön se porfyyrista, jaspiksesta,\nakaatista, lasuurikivestä ja hienoimmista erivärisistä marmorilajeista.\nYläkertaan on rakennettava iso, kupukattoinen sali, jossa on neljä\nyhtäläistä ja yhtä suurta sivua, ja tiilien asemesta muurattakoot\nseinät vuoroittaisista kulta- ja hopeaharkoista. Kussakin seinässä\nolkoon kuusi ikkunaa. Yhtä ikkunaa lukuun ottamatta, joka on jätettävä\nkeskeneräiseksi, niiden puitteet tulee koristaa timanteilla,\nrubiineilla ja smaragdeilla, niin että niiden vertaa ei ole maailmassa\nnähty. Palatsiin pitää kuulua myös sisä- ja ulkopiha sekä laaja\npuutarha. Mutta ennen kaikkea toimita sinne avara aarreaitta ja täytä\nrahasto lyödyllä kullalla ja hopealla. Älköön palatsista puuttuko\nmitään, ei keittiötä eikä varastohuoneita, ja hirnukoot talleissa\nparhaat hevoset. Lopuksi sinun tulee järjestää sinne ruhtinaallinen\npalveluskunta. Mene täyttämään käskyni!\n\nAladdin antoi nämä määräykset päivänlaskun aikaan, ja jo ennen\naamunkoittoa henki saapui ja sanoi: -- Mestari, palatsisi on valmis.\n\nAladdin virkahti vain sanasen, ja henki vei hänet palatsiin opastaen\nhänet kaikkiin suojiin. Aladdin oli niihin kuten palvelusväkeenkin\nhyvin ihastunut. Henki näytti hänelle sitten aarteiston, jonka\nrahastonhoitaja avasi ja jossa Aladdin näki erisuuruisia kukkaroita\npinottuina mitä parhaimpaan järjestykseen lattiasta kattoon asti. Sen\njälkeen henki vei hänet talleihin, joissa oli maailman uljaimpia\nhevosia, ja tallirengit puuhailivat niiden hoitelemisessa. Sieltä he\nmenivät varastohuoneisiin, jotka olivat täytetyt kaikilla mahdollisilla\nruoka- ja korutarvikkeilla.\n\nKun Aladdin oli tarkastanut palatsin läpikotaisin, hän sanoi: -- Henki,\nkukaan ei voi olla tyytyväisempi kuin minä. Unohdin vain yhden seikan:\nLevitähän matto sulttaanin palatsista tänne, jotta prinsessa voi\nkävellä sitä pitkin. Henki katosi heti, ja Aladdin näki toiveensa\ntoteutuvan silmänräpäyksessä. Sitten henki palasi ja vei hänet kotiin\nennen kuin sulttaanin palatsin portit avattiin.\n\nKun portinvartijat tulivat avaamaan niitä, he kummastuivat nähdessään\nyöllä kohonneen komean palatsin ja hienon samettimaton joka johti sen\npääkäytävään. He ilmoittivat asiasta heti suurvisiirille, joka riensi\nkertomaan siitä sulttaanille. -- Se on varmaan se palatsi, itsevaltias\nhuudahti, -- jonka rakentamiseen annoin Aladdinille luvan. Hän on\ntehnyt minulle tämän yllätyksen näyttääkseen mitä kykenee saamaan\naikaan yhdessä yössä.\n\nKun Aladdin oli tuotu kotiin, hän pyysi äitiään menemään ilmoittamaan\nBadr-ul-Budurille, että palatsi oli valmis ottamaan prinsessan vastaan\nsinä iltana. Äiti lähti heti naisorjiensa saattamana.\n\nLeski istui prinsessan luona, kun sulttaani astui huoneeseen. Hän oli\nkovin ihmeissään nähdessään, mikä muutos vaimossa oli tapahtunut, ja\nmyös hyvin mielissään. Aladdin oli lähtenyt sillä välin matkalle uuteen\nkotiinsa eikä suinkaan unohtanut ottaa mukaansa lamppua ja sormusta,\njoista kummastakin hänellä oli ollut niin paljon hyötyä. Riemu oli\nylinnä ja soiton sävelet kajahtelivat, kun prinsessa Badr-ul-Budur\nlähti sinä iltana sulttaanin palatsista. Häntä seurasi loistava saattue\nAladdinin palatsin ovelle, missä sulhanen oli valmiina ottamaan kaikin\nkunnianosoituksin hänet vastaan. Hän vei prinsessan erääseen isoon\nsaliin, jonka upeus kummastutti tätä ylenmäärin, ja sitten juhlittiin\nmyöhäiseen yöhön.\n\nHeti pukeuduttuaan Aladdin meni seuraavana aamuna kutsumaan sulttaania\nja hänen hoviaan palatsiinsa. Hallitsija suostui mielihyvin ja lähti\nsuurvisiirinsä ja kaikkien ylhäisten hoviherrojensa seurassa Aladdinin\nmukaan. Mitä lähemmäksi Aladdinin palatsia sulttaani tuli, sitä enemmän\nhän hämmästyi sen kauneutta. Mutta kun hän astui kupusaliin ja näki\ntimanteilla, rubiineilla ja smaragdeilla somistetut ikkunat -- ja\npelkkiä isoja, moitteettomia kiviä ne olivatkin -- hän ällistyi niin\nsuuresti että seisoi jonkin aikaa aivan hievahtamatta.\n\n-- Poikani, hän sanoi sitten, -- tämä sali on maailman ihmeellisin ja\nihanin. Vain yksi asia minua kummastuttaa, nimittäin tuo keskeneräinen\nikkuna.\n\n-- Valtiaani, Aladdin vastasi, -- laiminlyönti oli tahallinen. Halusin\nnäet, että teidän majesteetillenne jäisi kunnia päättää tämän salin\nrakennustyö.\n\n-- Tarkoituksesi oli ystävällinen, sulttaani virkkoi. -- Annankin heti\nmääräykseni.\n\nKun sulttaani nousi aterialta, hänelle ilmoitettiin, että\njalokivikauppiaat ja kultasepät odottivat. Hän palasi saliin ja näytti\nheille keskeneräisen ikkunan. -- Lähetin noutamaan teidät, hän sanoi,\n-- jotta laittaisitte tämän ikkunan täsmällisesti toisten kaltaiseksi.\nJa kiirehtikää työtänne minkä voitte.\n\nJalokivikauppiaat ja kultasepät tarkastivat huolellisesti muut\nkaksikymmentäkolme ikkunaa ja neuvoteltuaan keskenään saadakseen\nselville paljonko kalliita kiviä kukin kykeni tuomaan, he palasivat ja\ntulivat sulttaanin eteen, jonka ylin hovihankkija ryhtyi puhumaan\nammattitoveriensa puolesta lausuen: -- Armollinen sulttaani, olemme\nkaikki halukkaat ponnistamaan voitavamme sekä ahkeruuden että\nhuolellisuuden suhteen totellaksemme teidän majesteettianne. Mutta me\nkaikki yhteisestikään emme kykene toimittamaan näin suurenmoiseen\ntyöhön tarvittavaa hohtokivien paljoutta.\n\n-- Minulla on niitä enemmän kuin kylliksi, sulttaani vastasi. -- Tulkaa\npalatsiin ja valitkaa varastostani tarkoitukseenne sopivia.\n\nKun sulttaani palasi palatsiinsa, hän käski tuoda hohtokivensä esille,\nja jalokivisepät ottivat niistä suuren joukon, eritoten Aladdinin\nlahjoittamista, jotka he pian käyttivät, silti paljon edistymättä\ntyössään. He tulivat vielä useita kertoja noutamaan lisää eivätkä\nolleet kuukaudessa saaneet ikkunaa edes puolivalmiiksi. Sanalla sanoen,\nhe käyttivät kaikki sulttaanin jalokivet ja lainasivat vielä\nvisiiriltäkin, mutta työ oli yhä keskeneräinen.\n\nAladdin, joka tiesi, että kaikki sulttaanin yritykset tehdä ikkuna\ntoisten kaltaiseksi olivat turhia, lähetti kutsumaan jalokivikauppiaat\nja kultasepät eikä ainoastaan käskenyt heidän luopua työstään, vaan\npurkaa jo tehdynkin ja viedä jalokivet takaisin sulttaanille ja\nvisiirille. He purkivat muutamassa tunnissa työn, johon olivat\nkuluttaneet kuusi viikkoa, ja heidän lähtiessään Aladdin jäi yksikseen\nsaliin. Hän otti lampun, joka hänellä oli mukanaan, ja hankasi sitä, ja\nhenki ilmestyi heti. -- Käskin sinun jättää yhden tämän salin\nkahdestakymmenestäneljästä ikkunasta keskeneräiseksi, ja suoritit\ntehtäväsi täsmällisesti. Nyt haluan että teet sen muiden kaltaiseksi.\nHenki poistui. Aladdin pistäytyi ulkona ja palatessaan näki ikkunan\nolevan toisten kaltainen kuten oli toivonut.\n\nJalokivikauppiaat ja kultasepät menivät palatsiin ja pääsivät\nsulttaanin puheille. Jalokiviseppien päämies palautti takaisin tuodut\nkivet sulttaanille. Sulttaani kysyi, oliko Aladdin maininnut mistä\nsyystä oli käskenyt heitä menettelemään niin, ja kun he vastasivat\nkieltävästi, hänen majesteettinsa käski tuomaan hevosen, nousi sen\nselkään ja ratsasti vävynsä palatsiin muutaman jalkaisin astuvan\nseuralaisen kanssa. Aladdin tuli portille häntä vastaan ja vastaamatta\nhänen kysymykseensä saattoi hänet kupusaliin, jossa sulttaani\nihmeekseen näki ikkunan viimeisteltynä aivan toisten kaltaiseksi. Hän\nluuli ensin erehtyneensä ikkunasta, mutta tarkastettuaan kaikkia\nmuitakin hän havaitsi, että se oli muutamassa minuutissa laitettu\ntäyteen kuntoon, kun taas jalokivisepät olivat ahertaneet viikkokausia\nsaamatta työtä valmiiksi. -- Poikani, hän sanoi, -- mikä ihmeellinen\nmies sinä oletkaan, kun teet tuollaisia hämmästyttäviä töitä\nsilmänräpäyksessä! Maailmassa ei ole toista sinun vertaistasi. Mitä\nparemmin sinuun tutustun, sitä enemmän ihailen sinua.\n\nAladdin ei aina pysytellyt palatsissaan, vaan halusi näyttäytyä kerran,\npari viikossa pääkaupungissa, mennen milloin yhteen, milloin toiseen\nmoskeijaan rukoilemaan tai käyden tervehtimässä suurvisiiriä ja hovin\nkorkeimpia herroja. Joka kerta, kun hän liikkui ulkosalla, hänellä oli\norja kävelemässä kummallakin puolen ratsuaan, ja he heittelivät\nkourallisittain rahaa kansalle hänen ratsastaessaan kaduilla ja\ntoreilla. Jalomielisyys hankki hänelle kansan rakkauden. Kaikki\nsiunasivat häntä, ja tuli yleiseksi tavaksi vannoa hänen päänsä kautta.\nNiin hän voitti kansan sydämet ja oli suositumpi kuin sulttaani itse.\n\nAladdin eli siihen tapaan useita vuosia. Mutta sitten Afrikkaan\npalannut taikuri muisti hänet eräänä päivänä, ja vaikka luulikin hänen\nnääntyneen luolaan, johon oli hänet jättänyt, hän päätti kuitenkin\nhankkia varmuuden asiasta. Pitkien ja huolellisten taikatutkimusten\navulla hän sai tietää, että Aladdin oli pelastunut ja eli suuressa\nloistossa, mistä kaikesta sai kiittää ihmelamppua.\n\nSaatuaan sen selville taikuri lähti kiireen vilkkaa matkalle Kiinan\npääkaupunkiin. Perille päästyään hän meni karavaanimajaan levähtääkseen\npitkän vaelluksensa jälkeen.\n\nTiedustelemalla hän sai kuulla Aladdinin äärettömästä rikkaudesta,\nhänen anteliaisuudestaan ja kansalle jakelemistaan almuista sekä uhkean\npalatsin rakentamisesta. Kun taikuri näki palatsin, hän tiesi hyvin,\nettä ainoastaan henget olivat voineet pystyttää sen. Ja häntä suututti\nkovin ajatus omasta tappiostaan. Hän palasi yömajaan päättäen ottaa\nselville missä lamppua säilytettiin, ja taikatietojensa avulla hän\nonnistuikin siinä. Kun hän suureksi riemukseen sai selville, että\nlamppu oli palatsissa eikä Aladdinin mukana kuten hän oli pelännyt, hän\njupisi: -- Nyt hankin lampun itselleni ja kostan nuorukaiselle, syöksen\nhänet takaisin alkuperäiseen alhaiseen asemaansa.\n\nTaikuri kuuli myös, että Aladdin oli kolme päivää sitten lähtenyt\nviikon kestävälle metsästysretkelle. Tieto riitti loihtijalle hänen\nsuunnitelmiensa toteuttamiseksi, ja hän ryhtyikin heti tuumasta\ntoimeen.\n\nEnsin hän meni vaskisepälle ja osti tusinan lamppuja. Ne hän pani\nvasuun ja lähti jälleen Aladdinin palatsin edustalle. Lähelle\ntullessaan hän huuteli: -- Kuka haluaa vaihtaa vanhoja lamppuja uusiin?\nPrinsessa sattui kuulemaan melua, vaikkei erottanut hänen sanojaan.\nUteliaana tietämään, miksi kansaa kerääntyi äijän ympärille, hän\nlähetti erään orjattaristaan kysymään mitä ukolla oli myytävänä.\n\nOrjatar palasi pian nauraen niin sydämellisesti että prinsessa\nsuutahti. -- Prinsessa, orjatar virkkoi yhä nauraa hohottaen, --\nmiehellä on kainalossaan vasullinen siroja uusia lamppuja joita haluaa\nvaihtaa vanhoihin. Lapsia ja rahvasta kerääntyy hänen kintereilleen,\nniin että hän tuskin voi liikkua paikaltaan, ja katsojat meluavat minkä\nvoivat häntä pilkatakseen.\n\nTämän kuullessaan toinen orjatar virkkoi: -- En tiedä lieneekö\nprinsessa huomannut, mutta lampuista puhuttaessa muistankin, että\nprinssin pukuhuoneen hyllyllä on lamppurähjä. Kuka sen omistaakin, ei\nvarmaankaan pahoittele, että saa sen tilalle uuden.\n\nPrinsessa, joka ei tiennyt lampun arvosta, käski erästä miesorjaa\nottamaan sen ja viemään vaihdettavaksi. Orja totteli, kävi noutamassa\nlampun ja oli tuskin ehtinyt palatsin portille, kun näki afrikkalaisen\nvelhon ja osoittaen hänelle vanhaa lamppua sanoi: -- Anna minulle tästä\nuusi lamppu.\n\nTaikuri ei ollenkaan epäillyt, etteikö se olisi hänen haluamansa\nlamppu. Toista sellaista ei voinut olla palatsissa, jossa jokainen\nkapine oli kultaa tai hopeaa. Hän sieppasi sen innokkaasti orjan\nkädestä, työnsi sen mahdollisimman syvälle poveensa tarjosi miehelle\nvasunsa ja käski häntä valitsemaan mieleisensä. Orja otti yhden ja vei\nsen prinsessalle. Mutta tuskin vaihtokauppa oli tehty, kun palatsi\nkaikui loihtijan hupsuutta ivailevien lasten huudoista.\n\nAfrikkalainen velho antoi jokaisen nauraa minkä mieli teki. Heti kun\noli päässyt pois molempien palatsien väliseltä kentältä, hän riensi\nhiljaisimmille sivukaduille. Ja kun hän ei enää tarvinnut lamppujaan\neikä vasua, hän laski ne vaivihkaa pimeään kujaan. Käveltyään vielä\nkadun, pari hän tuli eräälle kaupungin porteista. Esikaupunkien läpi\nasteltuaan hän saapui vihdoin yksinäiselle paikalle ja viipyi siellä\nlopun päivää. Yön tullen hän veti lampun taskustaan ja hankasi sitä.\nHenki saapui käskyä totellen ja sanoi: -- Mitä tahdot? Olen valmis\ntottelemaan sinua orjanasi ja kaikkien niiden orjana, joilla on tuo\nlamppu käsissään, -- minä ja muut lampun henget.\n\n-- Käsken, että siirrät heti Afrikkaan minut ja palatsin, jonka olet\nmuiden lampun orjien kanssa rakentanut tähän kaupunkiin. Siirrä myös\nkaikki palatsissa olevat ihmiset. Henki ei vastannut mitään, vaan\nlennätti heti sekä loihtijan että palatsin kaikkine asukkaineen velhon\nmääräämään paikkaan.\n\nSulttaani joutui niin ihmetyksen valtaan, kun ei aamulla nähnyt\npalatsia siinä missä oli tottunut sitä katselemaan, että kutsutti\nsuurvisiirin luokseen kysyäkseen hänen mielipidettään. Suurvisiiri,\njoka pelkäsi ja vihasi Aladdinia, ei vitkastellut neuvoa sulttaania\nvangituttamaan prinssin. Aladdin tuotiin kahleissa sulttaanin eteen, ja\nvihastunut hallitsija aikoi mestauttaa hänet, mutta juuri kun pyöveli\noli kohottamaisillaan kirveensä ilmoitettiin, että kansa oli noussut\nkapinaan ja uhkasi murtautua palatsiin suosikkiaan pelastamaan.\nKuolemantuomio täytyi peruuttaa kansan tyynnyttämiseksi.\n\nAladdin tiedusteli mistä rikoksesta häntä syytettiin. Sulttaani vei\nhänet yksityishuoneensa ikkunaan, osoitti tyhjää alaa ja kysyi: --\nMissä on palatsisi ja missä on tyttäreni?\n\n-- Sitä en tiedä, nuori mies vastasi, -- mutta jos teidän\nmajesteettinne suo minulle neljäkymmentä päivää aikaa enkä sillä välin\ntoimita palatsia paikoilleen, olen valmis menettämään pääni.\n\n-- Mene sitten yrittämään, sulttaani sanoi, mutta älä unohda palata\nneljänkymmenen päivän kuluttua.\n\nAladdin lähti sulttaanin luota niin nöyryytettynä ja nolostuneena,\nettei tohtinut kohottaa katsettaan. Hovin korkeimmat herrat, jotka\nolivat vakuutelleet hänelle ystävyyttään, käänsivät hänelle selkänsä,\njottei heidän tarvitsisi nähdä häntä. Jotkut sentään tunsivat\nsääliäkin. Aladdin oli aivan suunniltaan ja käveli kaupungilla turhaan\nkysellen oliko kukaan nähnyt hänen palatsiaan.\n\nKuljeskeltuaan kolme päivää hän lähti vihdoin maaseudulle päättäen\nlopettaa elämänsä. Lähestyessään jokea, johon mieli hukuttautua hän\npäätti kuitenkin ensin rukoilla. Mutta kun hän aikoi hartauttaan\nvalmistaakseen pestä kätensä ja kasvonsa, hän kompastui niljakkaalla\näyräällä. Kaatuessaan hän hieraisi kivensyrjää vasten sormustaan, joka\nhänellä vielä oli, mutta jonka voiman hän oli unohtanut. Heti ilmestyi\nhenki jonka hän oli nähnyt luolassa ja sanoi: -- Mitä tahdot? Olen\nsinun orjasi, tuon sormuksen orja.\n\n-- Henki, Aladdin vastasi mieluisasti yllättyneenä odottamattomasta\navusta, -- siirrä minut heti paikkaan johon palatsini on viety. Tuskin\nnämä sanat olivat lausutut, kun Aladdin havaitsi olevansa Afrikassa\noman palatsinsa vieressä.\n\nVietettyään yön puutarhassa Aladdin hiipi aamulla ruhtinaallisen\npuolisonsa makuusuojan ikkunan alle, ja sattui niin että prinsessa\nBadr-ul-Budur pian sen jälkeen vilkaisi ulos. Aladdinin nähdessään hän\nihastui suuresti. -- Tule salaovelle, hän huudahti, -- ja riennä\nluokseni. Aladdinin riemu ei ollut vähäisempi kuin prinsessan. Hän\nsyleili hellästi puolisoaan ja lausui: -- Sano minulle, mihin on\njoutunut lamppu joka oli pukuhuoneeni hyllyllä.\n\n-- Voi, prinsessa vastasi, -- tietämättä sen voimaa minä hupsu vaihdoin\nsen uuteen, ja seuraavana aamuna olin tässä etäisessä paikassa joka\nkuuluu olevan Afrikkaa.\n\n-- Koska olemme Afrikassa, Aladdin sanoi, -- tämän täytyy olla\nafrikkalaisen taikurin työtä. Tiedätkö missä hän säilyttää lamppua?\n\nPrinsessa tiesi, että velho aina piti lamppua pukunsa povessa, sillä\ntämä oli riemuiten näyttänyt sitä hänelle. -- Sitten, Aladdin virkkoi,\n-- voimme vielä yrittää rangaista häijyä noitaa. Käske avata minulle\nsalaovi heti palattuani, sillä ensiksi on minun saatava käsiini lamppu.\n\nAladdin lähti ja keksi pian vaeltajan, joka ilomielin suostui\nvaihtamaan hänen kanssaan vaatteita, ja meni sitten rohtolaan pyytämään\nerästä hyvin kallista jauhetta. Rohdoskauppias katsoa muljautti häneen\nepäillen hänen maksukykyään, mutta Aladdin näytti hänelle kukkarollisen\nkultarahoja, pyysi ja sai puoli drakmaa jauhetta ja palasi heti\npalatsiin. Hän astui salaovesta sisään, riensi prinsessan huoneeseen ja\nsanoi hänelle: Kun taikuri tulee luoksesi, sinun täytyy kohdella häntä\nhyvin ystävällisesti ja olla suostuvinasi hänen kosintaansa. Huvita ja\nkestitse häntä sopivalla tavalla ja ennen kuin hän lähtee luotasi kaada\nhänen viinilasiinsa tätä jauhetta. Se vaivuttaa hänet uneen. Hänen\nnukkuessaan voimme anastaa lampun, ja sen henget siirtävät meidät\nkäskystämme heti takaisin Kiinaan.\n\nPrinsessa noudatti täsmällisesti Aladdinin antamia ohjeita. Kun taikuri\ntapansa mukaan tuli prinsessaa tervehtimään, tapasi hän iloiseksi\nhämmästyksekseen tämän odottelemassa herttainen hymy huulilla. Hän\nvietti jonkin aikaa prinsessan parissa maistellen hänen kanssaan\nAfrikan viinejä. Lopuksi prinsessa esitti, että he vaihtaisivat\nmaljansa, kuten rakastavaisilla oli Kiinassa tapana. -- Te kiinalaiset,\ntaikuri sanoi, -- olette tosiaan hienostuneempia lemmenasioissa. Hän\ntarttui ahneesti prinsessan pikariin ja tyhjensi sen, yhdellä\nkulauksella, jolloin hän heti kaatui taaksepäin sohvalle ja heitti\nhenkensä.\n\nSovitusta merkistä Aladdin astui saliin. Prinsessa Badr-ul-Budur nousi\nistuimeltaan ja riensi riemuiten syleilemään häntä, mutta Aladdin\nhillitsi hänet sanoen: -- Prinsessani, nyt ei ole aikaa. Menehän omaan\nhuoneeseesi ja jätä minut hetkeksi yksikseni, niin koetan saada sinut\ntakaisin Kiinaan yhtä nopeasti kuin sinut tännekin tuotiin.\n\nKun prinsessa hovineitoineen oli poistunut salista, Aladdin sulki oven\nja astui suoraa päätä taikurin ruumiin ääreen, avasi hänen nuttunsa ja\notti esille lampun, joka oli huolellisesti kiedottu hänen poveensa,\nkuten prinsessa oli sanonut. Kahnattuaan lamppua hän sanoi hengelle,\njoka heti ilmestyi: -- Käsken sinun heti siirtää tämän palatsin\ntakaisin Kiinaan samaan paikkaan josta se tuotiin tänne. Palatsi\nsiirtyi Kiinaan, eikä havaittu muuta kuin kaksi pientä tärähdystä --\ntoinen, kun se kohotettiin maasta, ja parin silmänräpäyksen kuluttua\ntoinen, kun se laskettiin entiselle paikalleen.\n\nSulttaani, joka nousi varhain, vilkaisi tapansa mukaan surumielin ulos\nikkunastaan. Nähdessään palatsin jälleen paikoillaan hän ei ensin ollut\nuskoa silmiään. Sitten hän riemastuneena käski tuomaan hevosensa ja\nratsasti sinne lausuakseen tyttärensä ja Aladdinin tervetulleiksi\ntakaisin. Aladdin, joka odotti tätä vierailua, oli myös noussut\naikaisin ja seisoi uhkeihin vaatteisiin pukeutuneena sulttaania\nvastassa. Hän saattoi hallitsijan heti prinsessan huoneeseen, jossa\nonnellinen isä syleili hellästi lastaan. -- Poikani, hän sanoi kääntyen\nAladdinin puoleen, suo minulle anteeksi isällisestä rakkaudestani\njohtunut äkkipikaisuuteni ja jyrkkyyteni sinua kohtaan.\n\n-- Sulttaanini, Aladdin vastasi, -- teitä en voi moittia. Häijy\nloihtija yksin oli kaikkien kärsimysteni syynä.\n\nAfrikkalainen velho oli siis kuollut, mutta hänellä oli nuorempi veli,\njoka oli yhtä taitava noita ja vielä kavalampi turmiollisten\nsuunnitelmien laatija. Veljekset eivät eläneet yhdessä, mutta he olivat\njoka vuosi taikakeinojensa avulla kanssakäymisessä keskenään. Kun\nnuorempi veli ei ollut pitkään aikaan kuullut mitään vanhemmasta, hän\nturvautui astrologiseen tiedusteluun ja havaitsi tähtien keskinäisestä\nasemasta, että veli oli myrkytetty. Hän sai selville, että veli oli\nhaudattu Kiinan pääkaupunkiin lähelle sen miehen asuntoa, joka oli\nhänet surmannut ja joka oli naimisissa sulttaanin tyttären kanssa.\n\nHän lähti heti matkalle Kiinan pääkaupunkiin kostaakseen veljensä\nkuoleman. Pitkän ja vaivalloisen vaelluksen jälkeen hän saapui sinne ja\nsai pian tietää, että Aladdin oli myrkyttäjä jota hän etsi.\nMajatalossa, johon hän asettui asumaan, hän kuuli hyveellisestä ja\nhurskaasta naisesta nimeltä Fatima. Tämä oli eristäytynyt maailmasta\nja teki paljon ihmeitä. Kun taikuri arveli, että hän voisi\nsuunnitelmassaan käyttää tätä naista hyväkseen, hän urkki lähempiä\ntietoja pyhimyksestä ja hänen tekemiensä ihmeiden laadusta.\n\n-- Mitä, huudahti henkilö jota hän puhutteli. -- Etkö ole koskaan\nnähnyt häntä tai kuullut hänestä? Koko kaupunki ihailee häntä hänen\npaastoamisensa ja ankaran, mallikelpoisen elämänsä vuoksi. Vain\nmaanantaisin ja perjantaisin hän lähtee liikkeelle vähäisestä\nerakkomajastaan, käy kaupungilla ja tekee äärettömän paljon hyvää.\nSillä hän voi parantaa jokaisen henkilön laskemalla kätensä hänen\npäälleen.\n\nTarkattuaan päiväkauden Fatiman liikkeitä kaduilla taikuri hiipi yöllä\nhänen koppiinsa ja murhattuaan vanhuksen pukeutui hänen vaatteisiinsa\nja lähti kostotuumissa Aladdinin palatsiin.\n\nKun kansa näki pyhän naisen, joksi taikuria luultiin, kerääntyi heti\niso väkijoukko hänen ympärilleen. Jotkut pyysivät häneltä siunausta,\ntoiset suutelivat hänen kättään ja aremmat ainoastaan hänen viittansa\nlievettä. Muutamat kumartuivat hänen eteensä, jotta hän laskisi kätensä\nheidän päänsä päälle. Niin loihtija tekikin mumisten jotakin rukouksen\ntapaista ja esitti osansa joka suhteessa niin hyvin että jokainen piti\nhäntä pyhänä Fatimana.\n\nVaikka kulku kävi hitaasti, taikuri pääsi vihdoin palatsin edustalle.\nKun prinsessa sattui kuulemaan pyhän naisen olevan siellä, hän halusi\nnähdä Fatiman ja lähetti erään orjistaan kutsumaan häntä palatsiin.\nNähdessään orjan lähestyvän väkijoukko siirtyi loitommalle tehden\ntilaa. -- Pyhä vaimo, mies sanoi, -- prinsessa haluaa nähdä sinut.\n\n-- Prinsessa osoittaa minulle liian suuren kunnian, vale-Fatima\nvastasi. -- Olen valmis tottelemaan hänen käskyään.\n\nJa niin hän seurasi orjaa palatsiin, kovin iloissaan juonensa\nonnistumisesta.\n\nHeidän haasteltuaan kotvan aikaa prinsessa virkkoi: Hyvä äiti, minulla\non pyyntö jota et saa evätä. Tahtoisin että jäisit asumaan luokseni,\njotta elämälläsi olisit minulle opiksi ja hyväksi esimerkiksi.\n\n-- Prinsessa, vale-Fatima virkkoi, -- älä toki pyydä minulta sellaista\nmihin en voi suostua laiminlyömättä rukouksiani ja hartauttani.\n\n-- Sinua ei suinkaan häiritä, prinsessa vastasi, -- minulla on paljon\nkäyttämättömiä huoneita. Saat valita niistä sen joka sinua miellyttää\neniten, ja voit harjoittaa hartauttasi yhtä esteettömästi kuin jos\nolisit omassa majassasi.\n\nLoihtija joka ei muuta halunnut kuin tunkeutua palatsiin voidakseen\nsitä helpommin panna suunnitelmansa täytäntöön sanoi hetkisen perästä:\n-- Prinsessa, vaikka tällainen köyhä vaimorukka olisi tehnyt mitä\npäätöksiä tahansa hylätäkseen tämän maailman komeuden ja loiston, en\njulkea vastustaa niin hurskaan ja armeliaan prinsessan tahtoa.\n\nJa hän seurasi hoippuvin askelin prinsessaa.\n\nMyöhemmin prinsessa pyysi häntä kanssaan päivälliselle. Ajatellen että\nhänen silloin täytyisi näyttää kasvonsa joita oli varovaisesti\nkoettanut peittää ja peläten että prinsessa havaitsisi petoksen\nvale-Fatima pyysi häntä suomaan anteeksi hänen kieltäytymisensä,\nmainiten ettei koskaan syönyt muuta kuin leipää ja kuivattuja hedelmiä,\nminkä keveän aterian hän halusi nauttia omassa huoneessaan. Prinsessa\nsuostui siihen sanoen: -- Ole täällä aivan yhtä vapaana, äiti hyvä,\nkuin olit pienessä kopissasi. Käsken tuomaan sinulle päivällisen, mutta\nmuista että odotan sinua heti kun olet lopettanut ateriasi.\n\nKun prinsessa oli syönyt päivällisensä ja orja käynyt ilmoittamassa\nvale-Fatimalle, että hän oli noussut pöydästä, tämä ei laiminlyönyt\nsaapua hänen luokseen. -- Äiti hyvä, prinsessa virkkoi, -- iloitsen\nsanomattomasti sinunlaisesi pyhän naisen seurasta, ja sinä tuot\nsiunauksen tähän palatsiin. Mutta palatsista puheen ollen, mitä pidät\nsiitä? Ja ennenkuin näytän sen sinulle kokonaisuudessaan, sanohan mitä\najattelet tästä salista.\n\nKysymyksen kuullessaan vale-Fatima oli tarkkaavinaan salia päästä\npäähän ja vastasi: -- Mikäli minunlaiseni erakko jolle on outoa se mitä\nmaailma nimittää kauniiksi, kykenee arvostelemaan, sali on todella\nihmeellinen ja perin ihana. Puuttuu vain yksi seikka.\n\n-- Ja mikä se on, äitiseni, prinsessa kysyi. -- Ilmoita se minulle,\npyydän sitä hartaasti. Itse puolestani olen aina luullut ettei tästä\nsalista puuttunut mitään, ja niin olen kuullut muidenkin sanovan. Jos\njotain kuitenkin puuttuu, niin puute korjataan.\n\n-- Prinsessa, vale-Fatima vastasi taitavasti teeskennellen, -- suo\nanteeksi suorapuheisuuteni, mutta jos minun mielipiteilläni on jotakin\narvoa, luulisin että jos vaakalinnun muna ripustettaisiin kupulaen\nkeskelle, ei tällä salilla olisi vertaistaan millään ilmansuunnalla ja\npalatsisi olisi maailman ihme.\n\n-- Äitiseni, prinsessa kysyi, -- millainen eläin on vaakalintu ja mistä\nsen munan voi saada?\n\n-- Prinsessa, vale-Fatima vastasi, -- se on suunnattoman suuri lintu,\njoka asuu Kaukasus-vuoren huipulla. Rakennusmestari joka on pystyttänyt\ntämän palatsin voi kyllä hankkia sellaisen munan.\n\nPrinsessa ei saanut vaakalinnun munaa ajatuksistaan ja tunsi itsensä\nkiusaantuneeksi siitä, että palatsista puuttui jotakin. Kun Aladdin\ntuli kotiin, hän otti miehensä hieman kylmästi vastaan ja sanoi: --\nLuulin palatsiamme maailman uhkeimmaksi, suurenmoisimmaksi ja\ntäydellisimmäksi, mutta tarkastellessani kahdenkymmenenneljän ikkunan\nsalia huomaan siinä puutteellisuutta. Eikö se sinustakin olisi\ntäydellisempi, jos kupulaen keskeltä riippuisi vaakalinnun muna?\n\n-- Prinsessa, Aladdin vastasi, -- riittää että se sinun mielestäsi\nkaipaa sellaista koristetta. Nopeudesta jolla sen puutteen poistan voit\npäätellä, ettei ole mitään mitä en tekisi sinun tähtesi.\n\nAladdin lähti heti prinsessa Badr-ul-Budurin luota ja meni kupusaliin,\nveti povestaan lampun, jota hän kokemansa vaaran jälkeen aina piti\nmukanaan, ja hankasi sitä. Henki ilmestyi heti. -- Henki, Aladdin\nsanoi, -- olisi ripustettava vaakalinnun muna kupulaen keskelle. Lampun\nnimessä käsken sinun korjata sen puutteen. Tuskin oli Aladdin lausunut\nnämä sanat, kun henki parkaisi niin kauheasti, että sali tärisi ja\nAladdin kykeni tuskin seisomaan jaloillaan.\n\n-- Mitä mietit, onneton, hirviö tiuskasi äänellä joka olisi\nvapisuttanut pelottomintakin miestä. -- Eikö ole kylliksi, että olen\ntovereineni täyttänyt kaikki käskysi? Täytyykö sinun vielä ennen\nkuulumatonta kiittämättömyyttä osoittaen käskeä minun tuomaan isäni,\nripustaakseni hänet tämän kupulaen keskikohtaan? Ansaitsisit että sinä,\nvaimosi ja palatsisi silmänräpäyksessä muutettaisiin tuhkaksi. Mutta\nonneksi sinulle pyyntö ei ole oma keksintösi. Tiedä siis, että sen\noikeana alkuunpanijana on vihollisesi joka on ansionsa mukaan tuhoamasi\nvelhon veli. Hän on nyt palatsissasi pukeutuneena hurskaaksi Fatimaksi,\njonka hän on murhannut. Ja hän se vihjaisi vaimollesi tämän\nturmiollisen pyynnön. Hän aikoo surmata sinut -- ole siis varuillasi!\nNäin sanottuaan henki katosi.\n\nAladdin teki nopeasti päätöksensä. Hän palasi prinsessan luo valittaen\näkillistä pahoinvointia. Muistaen Fatiman kyvyn prinsessa lähetti heti\nhäntä noutamaan, ja valepyhimys riensi saapuville. Sillä välin\nprinsessa selitti kuinka pyhä vaimo oli tullut palatsiin, ja hänen\nsaapuessaan huoneeseen Aladdin hymyili ja lausui hänet tervetulleeksi\nniin otollisella hetkellä. -- Epäilemättä sinä, hyvä vaimo, hän\nvirkkoi, -- voit parantaa kipuni, kuten olet parantanut monen muunkin?\n\nVale-Fatima lähestyi häntä pitäen kaiken aikaa kättään vyöhönsä viitan\nalle kätketyn tikarin kahvassa. Aladdin huomasi sen, riuhtaisi aseen\nhänen kädestään ja tappoi hänet siihen paikkaan.\n\n-- Rakas puolisoni, mitä olet tehnyt, prinsessa huudahti kauhistuneena.\n-- Olet tappanut pyhän naisen.\n\n-- Ei, prinsessani, Aladdin vastasi liikuttuneena, -- en ole tappanut\nFatimaa, vaan konnan joka olisi kavalasti murhannut minut, jollen olisi\nehkäissyt häntä. Tämä viheliäinen roisto, hän lisäsi paljastaen velhon\nkasvot, -- on afrikkalaisen taikurin veli.\n\nTäten pelastui Aladdin taikuriveljesten vainoamiselta. Muutamia vuosia\nmyöhemmin sulttaani kuoli korkeaan ikään ehtineenä, ja kun häneltä ei\njäänyt miespuolisia perillisiä, prinsessa Badr-ul-Budur nousi isänsä\nvaltaistuimelle. Hän hallitsi Aladdinin kanssa yhdessä monet vuodet, ja\nhe saivat paljon ja maineikkaita jälkeläisiä.\n\n\n\n\nKalifi Harun-al-Rashidin seikkailu\n\n\nKulkiessaan kerran suurvisiiri Giafarin kanssa sillan yli, joka\nyhdistää Bagdadin kaupungin keskellä Eufrat-virran rannat, kalifi\nHarun-al-Rashid tapasi almuja anovan sokean ukon. Kalifi lahjoitti\nhänelle kultarahan, mutta kummastui kovin, kun kerjäläinen virkkoi: --\nSivaltakaa minua korvalle, hyvä herra, sillä muuten en voi juhlallista\nlupausta rikkomatta ottaa vastaan almuanne.\n\nHiukan epäröityään kalifi täytti omituisen pyynnön, antoi miehelle\nvarsin lievän korvapuustin ja jatkoi kävelyään. Mutta heidän\nkuljettuaan vähän matkaa sulttaani virkkoi visiirille: -- Palaa\nsanomaan sokealle miehelle, että hän saapuisi palatsiini huomenna\niltapäivärukouksen aikaan. Haluaisin kuulla hänen elämäntarinansa, joka\nvarmaankin on merkillinen.\n\nVisiiri riensi noudattamaan käskyä ja jatkoi sitten kävelyään kalifin\nkanssa.\n\nKun he tulivat kaupunkiin, he tapasivat eräällä torilla suuren\nihmisjoukon katselemassa komeaa nuorta miestä, joka istuen tamman\nselässä pakotti sitä juoksemaan täyttä laukkaa kentän ympäri ja\nkannusti ja pieksi eläinrukkaa niin armottomasti, että se oli yltä\nyleensä hiessä ja veressä. Se näky tuskastutti kalifia, ja hän käski\nvisiiriänsä haastaa myös nuoren miehen palatsiinsa, jotta saisi kuulla,\nmiksi tämä sillä tavoin rääkkäsi tammaa.\n\nSen jälkeen he kääntyivät palatsia kohti, ja kalifi havaitsi matkalla\nupean rakennuksen johon hän ei ollut ennen kiinnittänyt huomiota. --\nKuka siinä asuu, hän kysyi. Visiiri tiedusteli ja sai kuulla, että\ntalon omisti Hodsha Hassan, liikanimeltään Alhabbal, mikä merkitsee\nköydenpunojaa, sillä se oli hänen ammattinsa. Kalifi tuli hyvin\nuteliaaksi ja käski visiirin kutsua hänetkin huomenna palatsiin.\n\nSeuraavana päivänä nuo kolme miestä saapuivat palatsiin. Suurvisiiri\nvei heidät kalifin puheille.\n\nKaikki kolme lankesivat maahan valtaistuimen juurelle. Kalifi kysyi\nsokealta hänen nimeään ja tämä ilmoitti olevansa Baba Abdullah.\n\n-- Baba Abdullah, kalifi sanoi, -- kerro minulle, miksi vaadit\nkorvapuustin niiltä jotka antavat sinulle almun!\n\nKumarrettuaan syvään, sokea mies vastasi. -- Korkea hallitsija, kerron\nsen teille, ja silloin teidän majesteettinne näkee että omituiselta\ntuntuva menettely on vain pieni rangaistus suuresta rikoksesta johon\nolen syyllinen.\n\n\n\n\nBaba Abdullahin tarina\n\n\nOikeauskoisten hallitsija, Baba Abdullah jatkoi, synnyin Bagdadissa,\njouduin jo nuorena melkoisen varallisuuden omistajaksi ja aloin pian\nkäydä kauppaa valtakuntanne kaikkien kaupunkien kanssa.\n\nEräällä retkistäni tulin Bassoraan. Palatessani sieltä kuormitettujen\nkamelieni kanssa tapasin dervissin, jonka kanssa istahdin aterioimaan,\nkun ensin olimme tyydyttäneet toistemme uteliaisuuden.\n\nHaukatessamme dervissi kertoi, että hän tiesi lähettyvillä paikan jossa\noli äärettömiä rikkauksia ja sanoi, että jos kahdeksankymmentä\nkameliani kuormitettaisiin sieltä saatavalla kullalla ja jalokivillä,\nse ei tekisi vielä huomattavaa lovea.\n\nIhastuin kuulemastani ja pyysin dervissiä opastamaan minut paikalle, ja\nhän vastasi: -- Olen valmis näyttämään sinulle aarteen, ja me sälytämme\nkahdeksankymmenen kamelisi selkään niin isot taakat jalokiviä ja kultaa\nkuin ne jaksavat kantaa, ehdolla että luovutat minulle puolet ja\ntyydyt itse toiseen puoleen. Sen jälkeen eroamme ja matkaamme\nkameleinemme minne hyväksi näemme. Sinun on myönnettävä että jako on\noikeudenmukainen. Jos annatkin minulle neljäkymmentä kamelia, toimitan\npuolestani sinulle varoja joilla voit ostaa tuhansia.\n\nVaikka en ahneudessani olisi mielelläni luovuttanut niin montaa juhtaa,\nminulla ei ollut muuta neuvoa kuin suostua munkin asettamiin ehtoihin.\nKuultuaan päätöksestäni hän opasti minut paikalle.\n\nSe oli kahden korkean vuoren välissä sijaitseva laakso, niin eristetty\nettä ei tarvinnut pelätä kenenkään osaavan sinne. Saapuessamme dervissi\nkäski minun pysäyttää kamelit ja keräsi nopeasti läjän risuja, sytytti\nne tuleen ja lausui loihdun. Valkeasta nousi sankka savu, ja sen\nhälvettyä huomasin edessämme olevan kallion kylkien vierähtäneen\ntaaksepäin ja paljastavan vuoren kupeesta uhkean palatsin, jossa oli\nsuuria määriä kalleuksia kaikkialle kasattuina.\n\nAhnaasti kuin petolintu kävin käsiksi kultaan ja täytin sillä\nsäkkejäni, kunnes havaitsin dervissin kiinnittävän enemmän huomiota\njalokiviin. Noudatin hänen esimerkkiään ja niin veimmekin sieltä\nenemmän jalokiviä kuin kultaa. Dervissi otti muun muassa kultakupposen\nja näytti sitä minulle, mutta siinä ei ollut muuta kuin tahmeaa\nvoidetta. Kuormitettuamme kamelimme hän sulki kallion lausumalla\nmuutamia taikasanoja.\n\nJaoimme kamelimme, kumpikin sai neljäkymmentä. Matkasimme yhdessä,\nkunnes tulimme valtatielle jolla meidän oli erottava. Dervissi oli\nmatkalla Bassoraan ja minä Bagdadiin. Syleilimme toisiamme\nriemastuneina ja jätettyämme hyvästi käännyimme kumpikin suunnillemme.\n\nEn ollut ehtinyt kauaksi, kun kiittämättömyyden ja kateuden paholainen\nvaltasi sydämeni. Valitin kamelieni menetystä ja vieläkin enemmän\npahoittelin, että en ollut saanut aarteita joilla ne olivat\nkuormitetut. Dervissi, tuumin, ei tarvitse kaikkea sitä rikkautta,\nkoska hän on aarreaitan isäntä ja voi saada niin paljon kuin haluaa.\nNiinpä antauduin mustimman kiittämättömyyden valtaan ja päätin heti\nriistää häneltä kamelin kuormineen.\n\nPannakseni aikeeni täytäntöön huusin hänelle niin äänekkäästi kuin\njaksoin, antaen hänen ymmärtää että minulla oli tärkeää sanottavaa.\nViittasin häntä pysähtymään, minkä hän heti tekikin.\n\nPäästyäni hänen luokseen sanoin: -- Veli, tuskin olin eronnut sinusta,\nkun päähäni pälkähti jotakin jota kumpikaan meistä ei tullut ennen\najatelleeksi. Sinä olet dervissi ja olet tottunut elelemään erakkona,\nrauhassa ja kaikista maallisista huolista vapaana, ainoana pyrkimyksenä\npalvella Allahia. Ehkä et tiedä minkä rasituksen olet sälyttänyt\nniskoillesi ryhtyessäsi hoitelemaan noin suurta kamelijoukkoa. Jos\nnoudattaisit neuvoani, tyytyisit kolmeenkymmeneen. Huolenpito niistäkin\ntuottaa sinulle kyllin vaivaa ja vastusta. Usko sanaani, minulla on\nkokemusta.\n\nDervissi, joka näytti pelkäävän minua, käski minun heti valita kymmenen\nhänen neljänkymmenensä joukosta. Tein kerkeästi työtä käskettyä ja\najoin ne omieni perään. Dervissin aulis myöntyväisyys ihmetytti minua\nkovin, ja ahneuteni kasvoi. -- Veli, sanoin, -- kolmekymmentä kamelia\non liian monta sinun hoidettavaksesi, koska et ole tottunut sellaiseen\nhommaan. Pyydän sinua siis vapauttamaan itsesi vielä kymmenestä\nkamelista.\n\nPuheeni teki dervissiin toivotun vaikutuksen. Epäröimättä hän antoi\nminulle toiset kymmenen kamelia, niin että hänellä oli vain\nkaksikymmentä jäljellä, kun taas minä kuudenkymmenen omistajana saatoin\npitää itseäni rikkaampana kuin kukaan hallitseva ruhtinas. Jokainen\nluulisi, että olisin nyt ollut tyytyväinen, mutta tulin yhä ahnaammaksi\nja himoitsin jäljellä olevia kahtakymmentäkin kamelia.\n\nKehottelin ja pyysin yhä hartaammin, jotta saisin dervissin\nluovuttamaan minulle vielä kymmenen, minkä hän sävyisästi tekikin.\nSitten syleilin häntä, suutelin hänen jalkojaan, hyväilin häntä ja\nvannotin häntä täydentämään kiitollisuudenvelan, jossa olisin hänelle\nikuisesti, ja niin taivutin hänet viimein suureksi ilokseni antamaan\nminulle loputkin kymmenen. Sitten välähti mieleeni ajatus, että pieni\nvoiderasia, jota dervissi oli minulle näyttänyt, sisälsi jotakin\narvokkaampaa kuin kaikki omistamani rikkaudet, ja niinpä halusin saada\nsenkin haltuuni ja sanoin:\n\n-- Mitä sinä tuolla pienellä voiderasialla teet? Se näyttää niin\nvähäpätöiseltä ettei sen korjaaminen maksa vaivaa. Pyydän sinua\nlahjoittamaan sen minulle. Sillä mitäpä sinun kaltaisesi dervissi\ntekisi hajuvoiteilla ja sen semmoisilla, te kun olette kieltäytyneet\nkaikesta maailman turhuudesta?\n\nOlisipa taivas suonut, ettei hän olisi antanut minulle rasiaa! Vaikka\nhän olisi estellytkin, olin häntä voimakkaampi ja olin päättänyt\nriistää sen häneltä väkivallallakin, jotta tyydytyksekseni tietäisin\nettei hän ollut vienyt mukanaan hitustakaan aarteita.\n\nDervissi veti rasian auliisti povestaan ja antoi sen minulle mitä\nystävällisimmin sanoen:\n\n-- Kas tässä, veli, ota se ja ole tyytyväinen. Jos voisin tehdä enemmän\nhyväksesi, sinun olisi tarvinnut vain pyytää. Olisin kernaasti tehnyt\nsinulle mieliksi.\n\nKun rasia oli kädessäni, avasin sen ja vilkaisten voiteeseen sanoin\nhänelle: -- Koska olet niin ystävällinen, et varmaankaan kieltäydy\nilmoittamasta mihin tätä ainetta oikeastaan käytetään.\n\n-- Sen vaikutus on hyvin ihmeellinen, dervissi vastasi. -- Jos sitä\nsivelee vasempaan silmäänsä, näkee heti kaikki maailman aarteet,\nvaikkapa ne olisivat maan uumenissa, mutta oikeaan silmään käytettynä\nse tekee sokeaksi.\n\nDervissi siveli pyynnöstäni voidetta vasempaan silmääni, jolloin\nhavaitsin hänen puhuneen aivan totta. Näin määrättömiä aarteita ja\nhalusin kahmaista ne kaikki itselleni. Mutta ajatellen, että dervissi\ntahtoi vain salata minulta jotakin sanoessaan, että voide sokaisi\noikeaan silmään joutuneena, pyysin häntä sipaisemaan sitä hiukan\nsiihenkin silmääni.\n\n-- Muista toki, dervissi sanoi, -- että menetät silloin heti näkösi.\n\nKaukana siitä, että olisin uskonut dervissin puhuvan totta. Päinvastoin\nkuvittelin, että asiassa piili jokin uusi salaisuus jonka hän tahtoi\nkätkeä minulta. -- Veli, sanoin hymyillen, -- näen selvästi että tahdot\njohtaa minut harhaan. Ei ole otaksuttavaa, että voiteella on kaksi niin\nerilaista vaikutusta.\n\n-- Asia on niin kuin sinulle sanoin, dervissi vastasi vannoen Allahin\nnimen kautta, -- sinun tulisi uskoa minua, sillä en voi salata\ntotuutta.\n\nEn tahtonut uskoa dervissiä, vaikka hän puhui rehellisen miehen tavoin.\nHillitön haluni nähdä mielin määrin kaikki maailman aarteet ja kenties\npäästä niistä yltäkyllin nauttimaankin huumasi minut niin etten\nkuunnellut hänen vastusteluaan enkä uskonut hänen sanojaan, vaikka ne\nolivat liiankin totta, kuten ainaiseksi onnettomuudekseni pian sain\nkokea. Uskottelin itselleni, että voide, joka vasempaan silmään\nsiveltynä paljasti minulle kaikki maan aarteet, oikeaan hieraistuna\nvoisi saattaa minut niiden omistajaksi. Tämän ajatuksen vallassa\nkiusasin dervissiä itsepäisesti anoen, että hän sivelisi ainetta\ntoiseenkin silmään. Hän puolestaan kieltäytyi yhtä itsepintaisesti. --\nVeli, hän sanoi, -- tehtyäni sinulle niin suuria palveluksia, en henno\ntuottaa sinulle moista onnettomuutta. Ajattele itse, kuinka surkeaa\nolisi vaeltaa näkemättömänä. Älä pakota minua vastoin tahtoani tekemään\nitsellesi sellaista mitä saisit katua kaiken ikäsi.\n\nOlin yhä itsepäinen ja sanoin hänelle jyrkästi: -- Veli, pyydän sinulta\nhartaasti että luovut vastustelustasi. Olet auliisti myöntänyt minulle\nkaikki mitä tähän asti olen pyytänyt. Tahtoisitko että sittenkin\neroaisin sinusta tyytymättömänä niin vähäpätöisen seikan vuoksi? Suo\nminulle Allahin tähden tämä viimeinen ystävyydenosoitus. Tapahtukoon\nmitä tahansa, en moiti sinua, vaan syytän silloin ainoastaan itseäni.\n\nDervissi vastusteli parhaansa mukaan, mutta nähdessään, että olisin\nkyennyt pakottamaan hänet siihen väkisin, hän otti hiukkasen\nturmiollista ainetta ja pani sitä oikeaan silmääni. Mutta voi! Kun\njälleen avasin sen, en voinut erottaa mitään kummallakaan silmälläni,\nvaan olin tullut sokeaksi, kuten näette minun olevan.\n\n-- Voi, dervissi, huudahdin tuskissani, -- varoituksesi on\nosoittautunut liiankin todeksi! Mihin kurjuuden kuiluun turmiollinen\nuteliaisuus sammumattoman rahanhimon kanssa onkaan minut syössyt! Mutta\neikö sinulla, rakas veli, joka olet niin hyvä ja sääliväinen, ole\nmonien ihmeellisten salaisuuksiesi joukossa keinoa jolla voisit\npalauttaa näköni?\n\n-- Viheliäinen raukka, dervissi vastasi. -- Jos olisit ottanut\nneuvostani vaarin, olisit välttänyt onnettomuuden. Sinulle on käynyt\nansiosi mukaan: sielusi pimeys oli syynä silmiesi sammumiseen. Rukoile\nsiis Allahia, jos häneen uskot, vain hän voi antaa sinulle takaisin\nsilmiesi valon. Hän lahjoitti sinulle rikkauksia joita nauttimaan olit\nkelvoton, ja sen vuoksi hän riistää ne sinulta jälleen pois jakaakseen\nne minun kätteni kautta ihmisille jotka eivät ole niin kiittämättömiä\nkuin sinä.\n\nDervissi jätti minut suuren hämmennyksen ja sanomattoman surun valtaan.\nKerättyään kamelini hän ajoi ne pois ja jatkoi matkaansa Bassoraan.\n\nHuusin kovalla äänellä hänen lähtiessään rukoillen häntä, ettei hän\njättäisi minua siihen kurjaan tilaan, vaan edes toimittaisi minut\nlähimpään karavaanimajaan, mutta hän oli kuuro pyynnöilleni ja\nrukouksilleni. Menetettyäni näköni ja kaikki mitä minulla maailmassa\noli, olisin kuollut suruun ja nälkään, jollei eräs seuraavana päivänä\nBassorasta palaava karavaani olisi hoivannut minua ja vienyt takaisin\nBagdadiin. Näin jouduin avuttomaksi kerjäläiseksi. Ja sovittaakseni\nrikokseni Allahia vastaan tuomitsin itselleni rangaistukseksi\nkorvapuustin jokaiselta armeliaalta ihmiseltä, joka tilaani säälii.\n\nTämä, oi oikeauskoisten hallitsija, on syy pyyntööni, joka teidän\nmajesteetistanne eilen tuntui niin omituiselta ja josta olisin\nansainnut teidän suuttumuksenne. Orjananne anon teiltä vielä kerran\nanteeksi ja alistun ottamaan vastaan ansaitun rangaistukseni.\n\n-- Baba Abdullah, kalifi virkkoi, -- lopetahan julkinen kerjuusi.\nSuurvisiirini suorittaa sinulle vastaisuudessa päivittäin neljä\nhopeadirheniä ja antaa sinulle samalla rangaistukseksi määräämäsi\nkorvapuustin todistuksena siitä että pidän katumustasi arvossa.\n\nNämä sanat kuullessaan Baba Abdullah lankesi kalifin valtaistuimen\neteen, kiitti häntä ja toivotti hänelle kaikkea onnea ja menestystä.\n\n\n\n\nSeid Numanin tarina\n\n\nSitten kalifi käski nuorta miestä kertomaan miksi hän niin rääkkäsi\ntammaansa. Nuori mies puhui näin:\n\n-- Armollinen hallitsija, nimeni on Seid Numan, ja tarinani on\nihmeellinen. Menin naimisiin kauniin naisen kanssa, nimeltä Amina,\njonka omituinen käytös on aiheuttanut murheeni.\n\nKun tapamme on naida näkemättä tai tuntematta puolisoamme, käsittää\nteidän majesteettinne, että miehellä ei ole valituksen syytä\nhavaitessaan että hänelle vaimoksi valittu henkilö ei ole kauhean ruma\nja rujo ja että ryhti, äly ja käytös korvaavat jonkin pienen\nruumiillisen puutteellisuuden. Kun ensi kerran näin vaimoni\npaljastetuin kasvoin, kohtelimme toisiamme molemminpuolisen ihastuksen\ntuntein.\n\nVaimoni ei syönyt koskaan muuta kuin hiukan riisiä, jonka hän nautti\njyvä jyvältä, pistellen ruoan suuhunsa hopeapuikkosella. Kun tiesin,\nettä se ei riittänyt elämän ylläpitämiseksi, tulin epäluuloiseksi ja\npäätin vartioida häntä. Viruin yöni valveilla toivoen saavani\nselityksen arvoitukseen, ja vihdoin se minulle onnistuikin. Eräänä\nyönä, kun vaimoni luuli minun olevan sikeässä unessa, hän nousi hiljaa\nvuoteesta, pukeutui huolellisesti ja hiipi varpaillaan huoneesta.\n\nHänen lähdettyään minäkin nousin, heitin viitan hartioilleni ja\nseurasin häntä, kunnes näin hänen menevän talomme lähellä sijaitsevalle\nhautausmaalle. Siellä hän tapasi ihmissuden, jonka inhottavaan ateriaan\nnäin hänen ottavan osaa. Kovin kauhuissani näkemästäni palasin kotiin\nvuoteeseeni tuskin iljeten nukkua vaimoni vieressä hänen palattuaan\nyhtä äänettömästi kuin oli lähtenytkin.\n\nSeuraavana päivänä lähdin aamulla varhain kotoa ja viivyin poissa\nhämäriin asti. Palattuani Amina käski tuoda päivällistä ja söi riisiä\nsamalla omituisella tavalla kuin ennenkin. Kykenemättä katselemaan\nhäntä ääneti virkoin: -- Eikö minun ruokani ole yhtä hyvää kuin\nihmissutten sinulle kaivamat raadot?\n\nAminan kasvot muuttuivat kauhean näköisiksi, ja hän huusi raivoissaan:\n-- Kurja mies, ota vastaan rangaistus urkkivasta uteliaisuudestasi ja\nmuutu koiraksi!\n\nTuskin Amina oli lausunut tuon, kun havaitsin muuttuneeni koiraksi.\nVaimoni otti kepin ja pieksi minua armottomasti. Sen jälkeen hän avasi\noven, ja juoksin ulvoen kadulle, saaden kintereilleni ison lauman\nkoiria jotka hurjasti repivät minua hampaillaan. Niitä paetakseni\nriensin myymälään johon oli asetettu näytteille lampaanpäitä, ja\nnähdessäni myöhemmin joukon koiria odottamassa ulkopuolella yhdyin\nniihin ja hankin syötävää. Seuraavana päivänä menin leipurin puotiin,\njossa isäntä otti minut ystävällisesti vastaan sallien minun jäädä\ntaloonsa.\n\nOlin elänyt jonkin aikaa leipurin luona, kun myymälään astui kerran\nnainen leipää ostaakseen ja antoi isännälleni muutamien oikeiden\nrahojen joukossa väärän, jonka isäntäni heti palautti vaatien häntä\nvaihtamaan sen. Nainen kieltäytyi ottamasta kolikkoaan takaisin\nvakuuttaen sitä oikeaksi. Leipuri pysyi väitteessään ja sanoi kiistelyn\njatkuessa vaimolle, että raha oli niin ilmeisen väärä että hänen\nkoiransakin erottaisi sen oikeasta.\n\nKutsuttuaan minut hän virkkoi: -- Katso ja sano minulle mikä näistä\nrahoista on väärä! Tarkastin kaikki kolikot ja laskin sitten käpäläni\nväärälle rahalle erottaen sen muista ja katsoen isäntääni silmiin,\nnäyttääkseni sen hänelle.\n\nLeipuri kummastui suuresti ja pian maineeni levisi niin että myymälään\ntuli ostajia tulvimalla. Eräänä päivänä astui sinne nainen, joka\nkoeteltuaan kykyäni viittasi minua seuraamaan itseään kotiin. Käsitin\nmitä hän tarkoitti ja olin varsin kerkeä lähtemään. Pian saavuimme\nhänen asunnolleen, hän käski minun tulla sisään ja vei minut tyttärensä\nluo joka oli loihtijatar.\n\n-- Tytär, hän sanoi, -- tämä on se kuuluisa koira joka luullakseni on\nvalehahmoinen mies. Sanohan olenko arvannut oikein?\n\n-- Oikeassa olet, nuori neiti vastasi, -- ja poistan pian lumouksen.\n\nTytär nousi sohvaltaan ja pisti kätensä vesikulhoon, pirskotti vettä\npäälleni ja virkkoi: -- Jos olet koirana syntynyt, jää koiraksi, mutta\njos synnyit ihmiseksi, saaos tämän veden voimasta entinen muotosi!\nLumous laukesi heti, ja palasin luonnolliseen hahmooni.\n\nKiitin vapauttajaani ja tein juuri lähtöä, kun hän sanoi: -- Ota tätä\nvettä ja heitä sitä kotiin päästyäsi julman vaimosi päälle lausuen:\n\"Ota vastaan pahojen töittesi palkka!\"\n\nNoudatin hänen neuvoaan. Pirskoteltuani vettä Aminan päälle hän muuttui\nheti tammaksi -- samaksi jolla näitte minun eilen ratsastavan. Ja\nrangaistukseksi minä häntä pieksen. Olette nyt kuullut tarinani kuten\nhalusitte.\n\nKalifi sanoi:\n\n-- Vaimosi ansaitsee kyllä rangaistuksensa, mutta jos voisin uskoa,\nettä hän luopuu pahoista tavoistaan, toivoisin näkeväni teidän sopivan\nkeskenänne, koska hän on mielestäni jo kärsinyt kylliksi. Lakkaahan\nsiis häntä pieksemästä ja koeta saada hänet palautetuksi ihmisen\nmuotoon.\n\nNäin puhuttuaan kalifi kääntyi Hodsha Hassanin puoleen, joka käskyä\ntotellen kertoi vuorostaan tarinansa.\n\n\n\n\nHodsha Hassan Alhabbalin tarina\n\n\nArmollinen Hallitsija! Kaikesta nykyisestä varallisuudestani saan minä,\nHodsha Hassan Alhabbal (köydenpunoja), kiittää kahta ystävääni, joista\ntoisen nimi on Saadi ja toisen Saad. Kerron teille nyt millä tavalla\nsaavutin rikkauteni.\n\nSaadi ja Saad eivät voineet koskaan päästä yksimielisyyteen mikä\noli onnen tärkein edellytys. Saadi, joka oli hyvin rikas, selitti\naina ettei kukaan voinut elää onnellisena tässä maailmassa,\njollei omistanut kylliksi paljon ollakseen kaikista riippumaton. Saad\noli toista mieltä. Hän myönsi että varallisuus oli mukavan ja\nhuolettoman elämän olennainen ehto, mutta väitti että ihmisen onni\noli hyveessä, hänen ei tarvinnut toivoa itselleen enemmän maallista\ntavaraa kuin oli välttämätöntä säälliseen toimeentuloon ja\nhyväntekeväisyystarkoituksiin.\n\nEräänä päivänä, kun he haastelivat asiasta, Saadi sanoi (kuten molemmat\novat minulle sittemmin kertoneet): -- Tahdon tehdä kokeen saadakseni\nsinut vakuuttuneeksi. Lahjoitan rahasumman jollekulle käsityöläiselle.\n\nJa kun he sattuivat astumaan työpajani ohitse, he näkivät minut siellä\ntyössäni, ja Saad sanoi osoittaen minua: -- Tuo köydenpunoja on mies,\njonka muistan jo kauan aikaa ahertaneen ammatissaan, ja aina hän on\nyhtä köyhä. Hän ansaitsee anteliaisuutesi ja on sopiva henkilö\nkokeilusi kohteeksi.\n\nYstävykset tulivat luokseni ja ilmoittivat käyntinsä tarkoituksen.\nSaadi veti povestaan kukkaron, laski sen käteeni ja lausui: -- Kas\ntässä, ota tämä kukkaro. Havaitset sen sisältävän kaksisataa\nkultarahaa. Tuottakoot ne sinulle siunausta ja suokoon Allah sinun\nkäyttävän ne niin hyvin kuin toivon. Ja usko minua: ystäväni Saad,\njonka tässä näet, ja minä riemuitsemme suuresti, jos näemme niiden\ntekevän sinut onnellisemmaksi kuin nyt olet.\n\nKiitettyäni asianmukaisesti noita kahta ystävystä palasin työhöni\nmiettimään hyvää onneani. Aloin tuumia minne panisin rahani, jotta ne\nsäilyisivät tallessa. Minulla ei ollut köyhässä majassani lipasta tai\nkaappia johon olisin lukinnut ne eikä mitään muutakaan varmaa paikkaa\njossa olisin voinut pitää aarteeni turvallisessa kätkössä.\n\nHädissäni ompelin kullan turbaanini ympäri kierretyn palttinan\npoimuihin erottaen vain kymmenen kolikkoa tarpeita varten. Ostin uuden\nhamppuvaraston sekä ruokatarvikkeita illalliseksi, koska perheeni ei\nollut pitkään aikaan maistanut lihaa.\n\nKantaessani ostamaani lihaa kotiin nälkiintynyt korppikotka hyökkäsi\nkimppuuni ja olisi riistänyt minulta lihan, jollen olisi pitänyt siitä\nhyvin tiukasti kiinni. Kamppailu oli niin hurja, että turbaanini putosi\nmaahan.\n\nKorppikotka irrotti heti kyntensä lihakimpaleesta, tarttui turbaaniini\nja lensi sen kera tiehensä. Huusin niin äänekkäästi, että hälytin\nkaikki naapuriston miehet, naiset ja lapset, jotka yhtyivät\nparkumiseeni ja koettivat huudoillaan säikyttää petolintua päästämään\nsaaliinsa. Mutta siitä ei ollut mitään apua. Korppikotka vei\nturbaanini, kadoten pian näkyvistämme, ja turhaa minun olisi ollut\nvaivautua juoksemaan sen perään.\n\nMenin kotiin perin synkin mielin, kun olin menettänyt rahani ja minun\ntäytyi ostaa uusi turbaani, mikä vähensi pientä jäännöstäni. Olin näet\nkäyttänyt useita noista kymmenestä kultarahastani hampun ostoon. Se\nvähäinen erä, joka minulla vielä oli, ei riittänyt pitämään yllä\nunelmia sielussani heränneiden suurien toiveiden toteutumisesta.\n\nNiin kauan kuin noista kymmenestä kultarahasta oli jokin kolikko\njäljellä, elelin pienine perheineni tavallista paremmin. Pian vaivuin\ntaas entiseen köyhyyteeni ja puute irvisteli vääjäämättömänä\nvastassani. En kuitenkaan koskaan nurissut tai voivotellut, vaikka\nnaapurini vain nauroivat minulle, kun kerroin menettäneeni\nsatayhdeksänkymmentä kultarahaa.\n\nKun ystävykset Saadi ja Saad pistäytyivät jälleen kuuden kuukauden\nkuluttua työpajaani, olin kovin häpeissäni kertoessani heille\nuskomattoman jutun. Saadi ivaili minua ja sanoi: -- Hassan, lasket\nleikkiä ja tahtoisit pettää minua. Mitäpä korppikotkat turbaaneista\nvälittävät? Ne etsivät vain jotakin nälkänsä tyydyttämiseksi.\n\n-- Hyvä herra, vastasin, -- voin kutsua todistajia, jotka varmentavat\nsanani.\n\nSaad alkoi ihmeekseni puolustaa minua ja kertoi toverilleen joukon\ntarinoita korppikotkista ja vakuutti tietävänsä että monet niistä\nolivat varmasti totta. Vihdoin Saadi vetikin taas kukkaronsa esille ja\nlaski kämmenelleni kaksisataa kultarahaa, jotka kukkaron puutteessa\npistin poveeni, luvaten tallettaa huolellisemmin jalomielistä lahjaa.\nHaluamatta kuulla sanaakaan kiitokseksi Saadi jatkoi tyynesti kävelyään\nystävänsä kanssa.\n\nHeti heidän mentyään lopetin työni ja lähdin kotiin. Mutta kun en\ntavannut asunnossani vaimoani enkä lapsiani, otin rahat esille, panin\nkymmenen kolikkoa erilleen ja pistin loput nurkassa olevaan\nleseruukkuun. Vaimoni tuli pian sen jälkeen kotiin, ja koska minulla\noli vain vähän hamppua, sanoin hänelle lähteväni ostamaan uutta,\nmainitsematta kuitenkaan mitään kahdesta tuttavastani.\n\nPoissa ollessani kadullemme osui kiillotushiekkaa myyskentelevä mies.\nVaimoni tarvitsi hiekkaa. Kun hänellä ei ollut rahaa, hän kysyi eikö\nmies vaihtaisi sitä leseihin. Mies suostui ja otti ruukun mukaansa.\n\nPalatessani huomasin että astia oli poissa ja kysyin vaimoltani mihin\nse oli joutunut. Hän kertoi mielestään varsin hyvästä vaihtokaupasta\nhiekanmyyjän kanssa.\n\nIlmoitin hänelle kuinka pahan kolttosen hän oli tehnyt ja nuhtelin\nhäntä katkerasti.\n\nVaimoni oli kuin mielipuoli kuullessaan mikä erehdys hänelle oli\ntapahtunut. Hän itki, löi rintoihinsa ja repi tukkaansa ja\nvaatteitansa. -- Kylläpä olen onneton raukka, hän vaikeroi, --\nansaitsenko niin hirveän hairahduksen jälkeen enää elääkään! Miten\nvoisin löytää hiekanmyyjän? En tunne häntä, en ole koskaan ennen nähnyt\nhäntä tällä kadulla. Oi, puolisoni, hän lisäsi, -- Menettelit\nmoitittavasti ollessasi niin umpimielinen näin tärkeässä asiassa!\n\n-- Vaimo, sanoin, -- hillitse surusi. Voivotuksellasi hälytät naapurit,\nja he vain nauravat meitä eivätkä sääli.\n\nOdottelin varsin masentuneena ystävysten palaamista. Heidän tullessaan\nminua kohti en rohjennut katsoa heitä silmiin, vaan kerroin\ntapahtumasta pää painuksissa ja murheellisin sydämin. He kuuntelivat\nääneti. Lopetettuani kertomuksen kovasta onnestani lisäsin: -- Hyvä\nherra, Allahin tiet ovat salatut ja tutkimattomat. Hänen tahtonsa on,\nettä en rikastu anteliaisuudesta, vaan että minun on jäätävä köyhäksi.\nKiitollisuudenvelkani on kuitenkin sama kuin jos lahjalla olisi ollut\ntoivottu vaikutus.\n\nNäin puhuttuani vaikenin. Saadi kääntyi Saad-ystävänsä puoleen ja\nvirkkoi: -- Nyt voit sinä tehdä kokeesi ja näyttää minulle, että köyhän\nmiehen onnen voi rakentaa muullakin tavalla kuin rahalahjoilla. Ota\nHassan kokeilusi kohteeksi. Rohkenen vakuuttaa, että hän, annatpa\nhänelle mitä tahansa, ei kostu siitä sen enempää kuin noista\nneljästäsadasta kultarahasta.\n\nSaad, jolla oli lyijypala kädessään, näytti sitä toverilleen. -- Näit\nminun ottavan maasta tämän lyijypalan, hän sanoi. Annan sen Hassanille,\nniin näet mihin se kelpaa.\n\nSaad purskahti nauruun ja sanoi ystävälleen: -- Mihin lyijypala kelpaa?\nSe on vaivaisen vaskirovon arvoinen! Mitä Hassan sillä tekee? Saad\nantoi kuitenkin palan minulle ja sanoi: -- Ota se, Hassan. Naurakoon\nSaadi vain. Myöhemmin saamme kuulla hyvästä onnesta jonka se on sinulle\ntuottanut.\n\nLuulin Saadin laskevan leikkiä, mutta otin sentään lyijyn ja kiitin\nhäntä. Ystävykset jatkoivat kävelyään, ja minä ryhdyin jälleen työhöni.\n\nKun illalla levolle mennessäni riisuuduin, taskustani pompahti\nlyijypala jota en ollut sen koommin ajatellut. Otin sen lattialta ja\nlaskin lähimpään paikkaan. Samana iltana sattui niin, että kalastaja,\neräs naapureistani, havaitsi verkkojaan paikatessaan lyijypalan\npuuttuvan. Kun oli liian myöhä mennä ostamaan, koska puodit olivat\nsuljetut, hän pyysi vaimoaan tiedustelemaan naapureilta oliko näillä\nlyijypalaa. Vaimo kävi ovelta ovelle molemmin puolin katua, mutta ei\nsaanut lyijyä ja palasi tyhjin toimin miehensä luo. Kalastaja luetteli\nmuutamia naapureita nimeltä, mainiten niiden joukossa minutkin, ja\nkysyi oliko vaimo käynyt heidän luonaan. -- En tosiaan käynyt vaimo\nvastasi, -- sinne oli liian pitkä matka. Ja jos olisin käynyt, niin\nluuletko että siitä olisi ollut hyötyä? Kokemuksesta tiedän ettei\nheillä koskaan ole mitään, kun jotakin tarvitsee.\n\n-- Sittenkin sinun on käytävä siellä, kalastaja sanoi, -- sillä vaikka\noletkin ollut siellä satoja kertoja ennen saamatta mitään, heillä ehkä\nsattuu nyt olemaan palanen lyijyä.\n\nKalastajan vaimo lähti nuristen, tuli ovelleni ja herätti minut\nkolkutuksellaan sikeästä unesta. -- Hassan, hän virkkoi, mieheni\ntarvitsee lyijypalaa verkkojensa painoksi, ja jos sinulla on sellainen,\nhän pyytää että annat sen hänelle.\n\nMuistin palasen jonka Saad oli minulle antanut ja sanoin, että minulla\noli hiukan lyijyä ja että vaimoni toisi sen hänelle, jos hän odottaisi\nhetkisen. Melu oli herättänyt vaimoni, kuten minutkin, ja hän nousi\nvuoteesta, hapuili neuvoni mukaan ympäriltään, löysi lyijypalan, avasi\noven ja antoi palan kalastajan vaimolle, joka oli niin kovin mielissään\nettä lupasi miehensä puolesta palkkioksi osoitetusta ystävyydestä\nmeille ensimmäisen apajan.\n\nKalastaja riemastui suuresti nähdessään lyijyn, jota niin vähän oli\nodottanut saavansa, ja hyväksyi auliisti vaimonsa lupauksen. Hän sai\nverkkonsa paikatuksi ja lähti tapansa mukaan kalastamaan kahta tuntia\nennen päivänkoittoa. Ensimmäisellä heitolla hän sai vain yhden kalan,\nrunsaan kyynärän pituisen ja suhteellisen paksun. Mutta myöhemmin hän\nveti monta runsasta apajaa, joskaan mikään kaloista ei ollut\nensimmäisen kokoinen.\n\nAamulla hän tuli vaimonsa antaman lupauksen muistaen luokseni\nriiputtaen komeaa kalaa kädessään ja sanoi: -- Naapuri, vaimoni lupasi\nystävyytesi palkkioksi kaiken saaliin ensimmäisestä kokemisestani.\nAllah soi minulle vain tämän yhden kalan sinulle tuotavaksi. Toivon\nsinun ottavan sen vastaan. Mielelläni olisin nähnyt että apaja olisi\nollut parempi.\n\n-- Naapuri, vastasin, -- sinulle lähettämäni lyijypala oli niin\nvähäpätöinen kapine ettei sitä pidä arvioida niin korkeaan hintaan.\nNaapurien tulee auttaa toisiaan pikku tarpeissaan. En ole tehnyt\nsinulle enempää kuin mitä olisin samanlaisessa tilanteessa odottanut\nsinulta. Kieltäytyisin ottamasta lahjaasi vastaan, jollen tietäisi\nsinun antavan sitä hyvästä sydämestä ja että kieltäytymiseni sinua\nloukkaisi. Koska siis niin haluat, otan kalan ja lausun sinulle parhaat\nkiitokseni.\n\nNäiden kohteliaisuuksien jälkeen otin kalan ja vein sen kotiin\nvaimolleni, joka sanoi ettei sitä voinut keittää kokonaisena, koska\nmeillä ei ollut kyllin isoa pataa. -- Valmista kala miten tahansa,\nsanoin, -- joka tavalla siitä tulee maukas ateria.\n\nKalaa peratessaan vaimoni löysi sen mahasta ison kristallin jota hän\nluuli lasipalaseksi ja antoi sen nuorimmalle lapsellemme leluksi. Pojun\nveljet ja sisaret katselivat sitä vuoron perään ihaillen sen kirkkautta\nja kauneutta.\n\nIllalla kun lamppu oli sytytetty ja lapset yhä leikkivät kristallilla,\nhe havaitsivat sen säteilevän valoa, kun illallista valmistava vaimoni\nseisoi heidän ja lampun välillä. Lapset alkoivat kinastella sen\nomistamisesta. Kysyin vanhimmalta riidan syytä, ja hän mainitsi minulle\npimeässä välkkyvästä lasipalasesta. Uteliaana tietämään minkä verran\nasiassa oli perää sammutin lampun ja havaitsin heidän olevan aivan\noikeassa.\n\n-- Katsohan, sanoin, -- tässä on toinen etu, jonka Saad-ystäväni antama\nlyijypala on tuottanut meille: nyt meiltä säästyy öljynostoon\ntarvittavat rahat.\n\nKun lapset näkivät, että lamppu sammutettiin ja lasipala pantiin sitä\nkorvaamaan, he kirkuivat niin kovin ja pitivät kummastuksissaan\nsellaista melua, että se herätti naapurini, jonka huoneen erotti\nomastani vain ohut väliseinä. Tämä naapuri oli hyvin varakas\njuutalainen jalokivikauppias, ja seuraavana päivänä lähetti hän\nvaimonsa valittamaan että heidän iltauntaan oli häiritty. -- Hyvä\nnaapuri Raakel, vaimoni sanoi juutalaisnaiselle jonka nimen hän tiesi,\n-- olen kovin pahoillani tapahtumasta ja toivon teidän antavan\nanteeksi. Lapset näet pitivät melua, ja nehän nauravat ja huutavat mitä\nvähäpätöisimmän asian vuoksi. Tulehan sisään, niin näytän sinulle mikä\nmelun aiheutti.\n\nJuutalaiseukko astui sisään. Vaimoni otti uunin reunalta timantin\n(sillä sellainen se oli ja varsin merkillinen olikin) ja antoi sen\nhänen käteensä. -- Katso, vaimoni sanoi, -- tämän lasipalan vuoksi\nkaikki se melu syntyi. Israelitar, joka tunsi kaikenlaisia kalliita\nkiviä, tarkasteli ihaillen timanttia. Vaimoni kertoi hänelle kuinka oli\nsaanut sen.\n\n-- Niin Aisa, jalokivikauppiaan puoliso sanoi antaen timantin takaisin,\n-- lasipalanen se minunkin nähdäkseni on, mutta koska se on tavallista\nlasia kauniimpi ja minulla on toinen aivan samanlainen kotona, niin\nostan sen jos olet halukas myymään.\n\nKuullessaan puhuttavan lelunsa myymisestä lapset keskeyttivät heidän\nkeskustelunsa itkien ja pyytäen ettei äiti luovuttaisi sitä. Ja\ntyynnyttääkseen heitä vaimoni lupasi olla antamatta lasia pois.\n\nLasten ehkäistyä juutalaisakan petkutusyrityksen akka lähti pois, mutta\nkuiskasi ensin vaimolleni, joka saattoi hänet ovelle, ettei tämä hänen\ntietämättään näyttäisi lasia kenellekään, jos halusi myydä sen.\n\nTuskin juutalaisvaimo oli ilmoittanut löydöstään puolisolleen, kun\njalokivikauppias lähetti hänet tarjoamaan Aisalle kahtakymmentä\nkultarahaa lasipalasesta. Mutta vaimoni ei tahtonut luopua siitä\nkysymättä minun neuvoani. Ja kun satuin samassa tulemaan kotiin,\nvaimoni kertoi tarjouksesta. Vaikenin hetkiseksi miettien, kuinka Saadi\noli vakuuttanut että lyijypalasta tulisi onneni peruskivi. Odotteleva\njuutalaisnainen arveli vaikenemiseni syyksi tarjoamansa huokean hinnan\nja virkkoi: -- Annan sinulle viisikymmentä kultarahaa, naapuri, jos se\nriittää.\n\nHavaitessani hänen niin äkkiä korottavan tarjouksensa\nkahdestakymmenestä viiteenkymmeneen sanoin odottavani paljon enemmän.\n-- No, hyvä naapuri, hän virkkoi, -- annan sinulle sata, vaikka se onkin\nniin paljon että en tiedä hyväksyykö puolisoni tarjoustani. Uuden\nkorotuksen jälkeen sanoin, että tahdoin saada lasista satatuhatta\nkultarahaa. -- Sillä, lisäsin, -- näen selvästi että timantti on paljon\nkalliimpikin. Mutta tehdäkseni sinulle ja puolisollesi mieliksi, koska\nolette naapureitani, tyydyn mainittuun hintaan, josta en mitään alenna.\nArvasin nimittäin että kiiltävä esine oli varmaan timantti ja sanoin\nettä jos he kieltäytyivät maksamasta summaa, myisin sen muille\njalokivisepille joilta saisin paljon enemmän.\n\nJuutalaisnainen vahvisti arveluni osoittautumalla perin\ninnokkaaksi tekemään kaupan ja kohottamaan tarjouksensa asteittain\nviiteenkymmeneentuhanteen kultarahaan, jotka kuitenkin hylkäsin. -- En\nrohkene puolisoni suostumuksetta tarjota sinulle enempää, vaimo sanoi.\n-- Hän tulee tänä iltana kotiin. Pyydän sinua ystävällisesti näyttämään\nkiven hänelle.\n\nLupasin tehdä niin.\n\nKun juutalainen tuli kotiin illalla, pysyin lujana vaatimuksessani.\nVaikka hän tinki, kieltäydyin hyväksymästä vähempää kuin mitä olin\npyytänyt. Lopuksi hän suostui suorittamaan summan ja antoi käsirahaksi\nkaksi pussia joissa kummassakin oli tuhat kultarahaa, luvaten maksaa\nloput huomenna.\n\nHän tekikin sopimuksemme mukaan, ja annoin hänelle timantin.\n\nVaikka vaimoni halusi ostaa uhkeita vaatteita, vannoin etten tuhlaisi\nvarallisuuttani, vaan perustaisin suuren liikkeen. Kulutin sitten koko\nsen ja seuraavan päivän käyden ammattiveljieni luona, jotka ahersivat\nyhtä ankarasti päivät pitkät leipänsä eteen kuin olin itsekin\nahertanut, annoin heille rahaa etukäteen, otin heidät työhön punomaan\neri köysilajeja, kunkin kyvyn ja taidon mukaan, ja vakuutin etten\nantaisi heidän odottaa kauan maksua, vaan suorittaisin heille sen heti\nkun työ oli valmis.\n\nSiten sain yksinäni haltuuni koko Bagdadin köydenpunonta-ammatin, ja\nminun täytyi pian vuokrata laajoja varastohuoneita. Myöhemmin, kun\nhalusin saada avarammat ja mukavammat tilat, rakennutin talon, jonka\nteidän majesteettinne eilen näki ja joka kaikesta ulkonaisesta\nkauneudestaan huolimatta sisältää enimmäkseen liikkeeni varastohuoneita\nja ainoastaan välttämättömän tarpeelliset asuinsuojat perheelleni.\n\nJonkin aikaa sen jälkeen, kun olin jättänyt entisen matalan majani ja\nmuuttanut nykyiseen asuntooni, Saad ja Saadi tulivat katsomaan kuinka\nolin menestynyt ja kuulivat ihmeekseen, että minusta oli tullut iso\ntehtailija, jota ei enää nimitetty pelkäksi Hassaniksi, vaan Hodsha\nHassan Alhabbaliksi, ja että olin rakennuttanut palatsimaisen talon.\n\nHe tahtoivat onnitella minua menestyksestäni, ja koska satuin näkemään\nheidän tulonsa, kykenin ottamaan heidät vastaan kiitollisuuteni\nosoittamiseen sopivalla tavalla. Istuuduttuamme Saadi virkkoi: --\nKerrohan meille, Hodsha Hassan, millä keinoin olet muuttanut sinulle\nantamani neljäsataa kultarahaa näin suureksi omaisuudeksi. Saad puuttui\npuheeseen sanoen: -- Miksi yhä epäilet ystävämme totuudenrakkautta?\nAnna hänen itse kertoa kumpaa meistä hän saa kiittää varallisuudestaan.\n\nYstävysten näin puheltua kerroin jokaisen seikan jonka teidän\nmajesteettinne on kuullut, unohtamatta pienintäkään yksityiskohtaa.\n\nSiitä huolimatta Saadi ei uskonut sanojani, vaan vaati yhä itselleen\nkunniaa että oli tehnyt minut rikkaaksi. Ja koska ilta oli jo käynyt\nmyöhäiseksi keskustelun päätyttyä, he valmistautuivat lähtemään.\n\nMutta pidätin heitä sanoen: -- Hyvät herrat, pyytäisin teiltä yhtä\nsuosiota: älkää kieltäytykö kunnioittamasta minua illastamalla kanssani\nja yöpymällä luokseni. Ja huomenna vien teidät vesitse pieneen\nmaahuvilaan, jonka ostin levätäkseni toisinaan raittiissa luonnossa.\nPalaamme samana päivänä ratsain hevosillani.\n\nHe ottivat kutsuni kohteliaasti vastaan. Illallista valmistettaessa\nnäyttelin heille taloani ja puutarhaani joita he ihailivat. Mutta\nheidän ylistyksensä kohosi korkeimmilleen, kun saavuimme ruokasaliin,\njohon oli varattu kaikkea heidän kestitsemistään ja huvittamistaan\nvarten.\n\nSeuraavana aamuna lähdimme sopimuksen mukaan varhain hengittämään\nraitista ilmaa, tulimme auringon noustessa virran rantaan ja astuimme\nmeitä odottavaan, pehmeillä matoilla varustettuun huvialukseen.\nVähemmässä kuin puolessatoista tunnissa kuusi rivakkaa soutajaa meloi\nmeidät myötävirtaan huvilalleni.\n\nOpastelin vieraita talossani ja vein heidät viimein puutarhaan jonka\ntakana oli kauniita puita kasvava metsikkö.\n\nKatsellessani siellä ympärillemme kaksi pojistani, jotka olin\nlähettänyt maalle opettajansa kera, juoksi metsään ja nähtyään korkean\npuun oksien haaraumaan rakennetun linnunpesän he käskivät orjan mennä\nnoutamaan sitä. Kun orja pääsi pesään käsiksi, hän kummastui kovin\nnähdessään että se oli tehty turbaanista. Ja maahan tultuaan hän\nkehotti poikia tuomaan sen minulle, jotta näkisin moisen ihmeen.\nTarkasteltuani päähinettä joka puolelta ja käänneltyäni sitä käsissäni\nsanoin vieraille: -- Hyvät herrat, onko teillä kyllin hyvä muisti vielä\nmuistaaksenne turbaanin, joka minulla oli päässäni sinä päivänä jolloin\nensi kertaa kunnioititte minua käynnillänne?\n\n-- En luule, Saad virkkoi, -- että ystäväni enempää kuin\nminäkään kiinnitimme siihen huomiota. Mutta jos siitä löytyy ne\nsatayhdeksänkymmentä kultarahaa, emme voi epäillä asiaa.\n\n-- Olen varma että kulta on täällä, sanoin, -- koska kapine tuntuu\nhyvin raskaalta. Mutta ennen kuin avaan sen, pyydän teitä kuitenkin\ntarkkaamaan, kuinka se on ilman vaikutuksesta haalistunut ja käynyt\nlaikulliseksi, mikä osoittaa että se on ollut kauan puussa.\n\nSitten riuhtaisin pois turbaanin kuvun ympärille kierretyn\npalttinakaistaleen ja otin esille kukkaron jonka Saadi tunsi minulle\nantamakseen. Tyhjensin sen matolle heidän eteensä ja sanoin: -- Tuossa,\nhyvät herrat, tuossa ovat rahat. Lasken ne nähdäkseni onko summa oikea.\nHuomasin siinä olevan satayhdeksänkymmentä kultarahaa. Silloin Saadi,\njoka ei voinut kieltää niin ilmeistä totuutta, kääntyi minun puoleeni\nsanoen: -- Myönnän, Hodsha Hassan, että nämä rahat eivät voineet tehdä\nsinua rikkaaksi. Varallisuutesi perustana saattavat kuitenkin olla ne\ntoiset satayhdeksänkymmentä kolikkoa jotka uskottelet kätkeneesi\nleseruukkuun. Vakuutin että niin ei ollut laita, eikä asiasta enää sen\njälkeen puheltu. Astuimme huoneisiin ja söimme päivällisen. Illan\nviiletessä ratsastimme kuutamossa takaisin Bagdadiin.\n\nPalvelijoitteni käsittämättömän huolimattomuuden tähden sattui niin,\nettä hevosemme jäivät ilman jyviä, ja kaikki varastohuoneet olivat\nsuljettuina. Eräs orjistani etsi niille naapuristosta rehua ja löysi\njostakin puodista ruukullisen leseitä, osti ne ja toi ruukunkin\nmukanaan, luvaten palauttaa sen seuraavana päivänä. Orja tyhjensi\nleseet ja jakaessaan niitä käsillään hevosille kosketti nyytiksi\nsidottua liinaa, joka oli hyvin raskas. Hän toi käärön minulle\nsellaisena kuin oli löytänyt sen.\n\nTunsin sen heti ja rientäen vieraitteni luo sanoin: -- Katsokaa, tässä\novat toiset satayhdeksänkymmentä kultarahaa! Paremmaksi vakuudeksi\nlähetin ruukun vaimolleni, ja hän tunsi sen heti samaksi jonka oli\nvaihtanut hiekkaan.\n\nSaadi myönsi vitkastelematta että olin puhunut totta ja että hän oli\naiheetta epäillyt minua. Hän sanoi ystävälleen: -- Myönnän voiton\nsinulle, Saad, ja tunnustan, että rahat eivät aina ole rikastumisen\nedellytys.\n\nSaadi ei tahtonut kuullakaan rahojen takaisin ottamisesta, joten\npäätimme lahjoittaa ne hyväntekeväisyystarkoituksiin. Ja kun ystävykset\nSaadi ja Saad seuraavana päivänä lähtivät luotani, olimme vannoneet\nikuista ystävyyttä, joka onkin alati kestänyt.\n\nKalifi ilmaisi tyytyväisyytensä tarinaan ja sanoi, että timantti oli\nnyt hänen aarreaitassaan ja että hän piti sitä kaikkia muita\njalokiviään arvokkaampana. -- Ja, hän lisäsi, tuo ne ystäväsi tänne,\njotta hekin saavat nähdä sen.\n\nNäin sanottuaan kalifi salli Hodsha Hassanin, Seid Numanin ja Baba\nAbdullahin lähteä kiitettyään heitä kuulemistaan kertomuksista.\n\n\n\n\nBagdadilaisen kauppiaan Ali Hodshan tarina\n\n\nKalifi Harun-al-Rashidin hallitessa eli Bagdadissa kauppias nimeltä Ali\nHodsha, keskinkertaisen varakas mies.\n\nHän asui isältään perimässään talossa, kaikista riippumattomana ja\ntyytyväisenä liikkeestä saamaansa voittoon. Sattuipa kerran, että hän\nnäki kolmena yönä perätysten merkillisen unen. Kunnianarvoisa ukko\nsaapui hänen luokseen nuhdellen häntä ankaraan sävyyn siitä ettei hän\nollut tehnyt pyhiinvaellusretkeä Mekkaan. Se säikytti hänet kovin,\nsillä hän tiesi uskontonsa vaativan että hän kävisi kunnioittamassa\npyhää kaupunkia. Ilmestyksen jälkeen hän ei enää rohjennut vitkastella\nvelvollisuutensa täyttämisessä. Sen vuoksi hän myi talouskapineensa,\npuotinsa ja samalla suurimman osan kauppatavaroitaankin säilyttäen vain\nmuutamia esineitä, jotka hän arveli voivansa myydä edullisemmin\nMekassa.\n\nVuokrattuaan talonsakin hän otti pienet säästönsä, kaikkiaan tuhat\nkultarahaa, pani ne oliiveilla täytettyyn ruukkuun ja antoi sen erään\nystävänsä huostaan. Tietämättä mitä öljymarjojen alle oli kätkettynä\nystävä lupasi pitää huolta ruukusta kunnes toivioretkeläinen palaisi.\nKauppias liittyi matkalle valmistautuvaan karavaaniin ja lähti\npyhiinvaellukselleen.\n\nAli Hodsha saapui turvallisesti Mekkaan ja käytyään rukoilemassa sen\npyhissä moskeijoissa hän ajatteli mukanaan tuomiensa tavaroiden\nmyymistä. Sen vuoksi hän asetti ne basaariin kaupan.\n\nKaksi kauppiasta kulki ohitse ja huomattuaan Ali Hodshan tavarat he\npitivät niitä niin oivallisina, että pysähtyivät hetkiseksi katselemaan\nniitä, vaikkeivät itse niitä tarvinneet. Ja kun he olivat tyydyttäneet\nuteliaisuutensa ja alkaneet kävellä poispäin, toinen kauppias sanoi\ntoverilleen: -- Jos tuo kauppias tietäisi, millä voitolla saattaisi\nmyydä tavaransa Kairossa, hän ei kauppaisi niitä täällä, vaikka\ntäkäläisetkin markkinat ovat hyvät.\n\nAli Hodsha kuuli sanat, ja koska hänelle oli usein kerrottu Egyptin\nihanuuksista, hän päätti käyttää tilaisuutta tehdäkseen matkan sinne.\nKäärittyään tavaransa jälleen kokoon hän ei palannutkaan Bagdadiin,\nvaan lähti Kairon karavaanin mukana Egyptiin, jossa pian myi tavaransa\nsuurella voitolla. Rahoilla hän osti toisia, aikoen käydä\nDamaskoksessa. Karavaani lähti vasta jonkin ajan kuluttua, ja sillä\nvälin hän kävi kaikissa kiintoisissa paikoissa Kairon ympäristössä ja\nNiilin rannoilla. Kun karavaani oli valmis, Ali Hodsha liittyi siihen\nja pistäydyttyään Jerusalemissa saapui menestyksellisen matkan jälkeen\nDamaskokseen.\n\nAli Hodshasta Damaskos oli niin ihana seutu, viheriöivien niittyjen\nympäröimä, vilpoisten lähteiden kostuttama ja tuoksuvien puutarhojen\nsiimestämä, että se voitti kaikki matkustajien päiväkirjoissa esitetyt\nkuvaukset. Hän oleskeli siellä pitkään, mutta ei kuitenkaan unohtanut\nsynnyinkaupunkiaan Bagdadia, jonne hän vihdoin lähti pyrkimään, ja\nsaapui Aleppoon jossa viivähti vähäsen. Mentyään Eufratin yli hän\nsuuntasi kulkunsa Mosuliin, aikoen palatessaan käyttää suorempaa tietä\nTigris-virtaa alaspäin. Ali Hodshan saapuessa Mosuliin jotkut\npersialaiset kauppiaat, joiden kanssa hän oli matkustanut Alepposta ja\njoiden hyväksi ystäväksi oli tullut, kehottivat häntä olemaan\njättämättä heitä, kunnes olisi käynyt Shirazissa, josta voisi edullisia\nkauppoja tehtyään helposti palata Bagdadiin. Siihen hän kernaasti\nsuostuikin, ja he opastelivat hänet Sultanian, Rein, Koamin, Kasanin ja\nIspahanin kaupunkien kautta Shiraziin, mistä hän suostui seuraamaan\nheitä Hindustaniin asti, ja sitten hän palasi heidän kanssaan\nShiraziin. Matkoihin ja oleskeluihin eri kaupungeissa kului seitsemän\nvuotta, jonka ajan kuluttua hän vihdoin päätti palata Bagdadiin.\n\nYstävä, jonka huostaan hän oli jättänyt oliiviruukkunsa, ei ollut sen\nkoommin ajatellut häntä eikä sitä. Mutta siihen aikaan, kun\ntoivioretkeläinen oli matkalla karavaanin mukana Shirazista, sattui\nkerran, kauppiaan syödessä illallista perheensä kanssa, keskustelu\nkohdistumaan oliiveihin ja hänen vaimonsa sanoi haluavansa syödä\nmuutamia, koska ei ollut moneen aikaan maistanut niitä.\n\n-- Nyt kun mainitset oliiveista, kauppias sanoi, -- muistuu mieleeni\nruukku, jonka Ali Hodsha jätti seitsemän vuotta sitten huostaani\nlähtiessään toivioretkelle Mekkaan ja itse sijoitti varastohuoneeseeni\nsäilytettäväksi siellä siksi kunnes palaisi. En tiedä kuinka hänelle on\nkäynyt. Karavaanin palattua minulle kerrottiin että hän oli matkustanut\nEgyptiin. Varmaan hän on kuollut, koska ei ole vielä palannut, ja\nvoimme syödä öljymarjat, jos ne ovat pysyneet hyvinä. Anna minulle\nkulho ja kynttilä, menen noutamaan niitä, ja maistamme kelpaavatko ne\nnautittaviksi.\n\nVaimo koetti varoittaa häntä koskemasta toisen omaisuuteen, mutta hän\nei välittänyt, vaan lähti noutamaan hedelmiä.\n\nVarastohuoneeseen tultuaan hän avasi ruukun ja havaitsi että öljymarjat\nolivat homeessa. Nähdäkseen olivatko ne kaikki pilaantuneita astian\npohjaan asti hän kaatoi muutamia kulhoon ja hänen ravistaessaan ruukkua\njokunen kultaraha vierähti ulos.\n\nKullan nähdessään kauppias, joka oli luonnostaan ahne, katsahti\nruukkuun ja huomasi että oli kaatanut pois melkein kaikki öljymarjat ja\nettä loppu oli kultarahoja. Hän pani heti hedelmät takaisin ruukkuun,\npeitti sen, palasi vaimonsa luo ja virkkoi: -- Olit tosiaan oikeassa,\neukkoseni, sanoessasi että öljymarjat olivat kauttaaltaan homeessa.\nSillä homeessa ne olivat, ja panin ruukun samaan kuntoon jossa se oli\nAli Hodshan jättäessä sen tänne. Näin ollen hän ei huomaa että niihin\non kajottu, jos vielä palaisikin.\n\n-- Sinun olisi pitänyt seurata neuvoani ja olla kajoamatta niihin,\nvaimo vastasi. -- Suokoon Allah ettei tästä koidu ikävyyksiä!\n\nKauppias ei piitannut vaimonsa viime sanoista enempää kuin hänen\nedellisestä varoituksestaankaan, vaan kulutti melkein koko yön\nmiettimällä kuinka voisi anastaa Ali Hodshan kullan itselleen ja pitää\nsen hallussaan siinä tapauksessa, että matkailija palaisi etsimään\nruukkuaan. Seuraavana aamuna hän meni ostamaan senvuotisia öljymarjoja,\nkaatoi vanhat astiasta kullan kera, täytti ruukun uusilla, peitti sen\nja pani sen samaan paikkaan mihin Ali Hodsha oli sen jättänyt.\n\nNoin kuukausi sen jälkeen, kun kauppias oli tehnyt halpamaisen teon,\nAli Hodsha saapui Bagdadiin. Ja koska hän oli vuokrannut talonsa, hän\nmajoittui vieraskotiin ja päätti asua siellä, kunnes oli ilmoittanut\nvuokralaiselle tulostaan ja varannut hänelle aikaa hankkia itselleen\ntoisen asunnon.\n\nSeuraavana aamuna Ali Hodsha meni tervehtimään kauppiasta, joka otti\nhänet vastaan mitä herttaisimmin. Kauppias lausui suuren ilonsa hänen\npalaamisestaan monivuotisen poissaolon jälkeen ja sanoi, että oli jo\nalkanut menettää kaiken toivon hänen jälleennäkemisestään. Sellaisessa\nkohtauksessa tavallisten molemminpuolisten kohteliaisuuksien jälkeen\nAli Hodsha pyysi kauppiasta antamaan hänelle takaisin oliiviruukun\njonka oli jättänyt hänen huostaansa sekä suomaan anteeksi että oli\nrohjennut vaivata häntä niin paljon.\n\n-- Rakas ystävä, kauppias vastasi, -- teet väärin esittäessäsi moisia\nanteeksipyyntöjä. Astiasi ei ole ollut tiellä aitassani. Olisin\nvastaavassa tilanteessa käyttänyt hyväkseni sinun avuliaisuuttasi.\nTässä on varastohuoneeni avain, mene noutamaan ruukkusi. Löydät sen\nsamasta paikasta mihin jätit sen.\n\nAli Hodsha meni kauppiaan aittaan, otti saviastian ja vietyään takaisin\navaimen ja kiitettyään hänelle tehdystä palveluksesta palasi yömajaan\njossa asui. Mutta avattuaan ruukun ja pistettyään kätensä niin syvälle\nkuin oli kultarahat kätkenyt hän hämmästyi suuresti, kun ei löytänyt\nainoaakaan. Ällistyksestä hän seisoi jonkin aikaa liikkumattomana,\nkohotti sitten kätensä ja silmänsä taivasta kohti ja huudahti: -- Onko\nmahdollista, että mies jota pidin ystävänäni on tehnyt itsensä\nsyypääksi moiseen halpamaisuuteen?\n\nHätääntyneenä tuntuvasta tappiosta Ali Hodsha palasi heti kauppiaan\nluo. -- Hyvä ystävä, hän sanoi, -- älä ihmettele että palaan näin pian.\nMyönnän ruukun samaksi jonka panin aittaasi, mutta öljymarjojen mukana\npiilotin tuhat kultarahaa joita en löydä. Kenties olet tarvinnut niitä\nja käyttänyt niitä liikkeessäsi. Jos asia on niin, voit kernaasti pitää\nne, kunnes saat tilaisuuden niiden palauttamiseen. Vapauta minut vain\npelostani ja anna minulle tunnuste, minkä jälkeen voit maksaa velkasi\nmilloin sinulle itsellesi sopii.\n\nKauppias, joka oli edellyttänyt että Ali Hodsha tulisi esittämään\ntällaisen valituksen, oli miettinyt vastauksen.\n\n-- Ali Hodsha, hän sanoi, -- myönnät jättäneesi huostaani ruukullisen\nöljymarjoja, ja nyt kun olet vienyt astian pois, tulet pyytämään\nminulta tuhatta kultarahaa. Mainitsitko minulle koskaan että ruukussa\noli sellainen rahasumma? En edes tiennyt että siinä oli öljymarjoja,\nsillä ethän sinä näyttänyt niitä minulle. Kas kun et kullan asemesta\nvaadi timantteja ja helmiä. Mene tiehesi äläkä keräännytä väkeä\nvarastohuoneeni edustalle.\n\nMuutamia henkilöitä oli näet jo saapunut kuuntelemaan. Ja nuo sanat\nkauppias lausui niin kiihkeästi ja vihaisesti, etteivät he ainoastaan\nviivähtäneet kauemmin ja houkutelleet vielä enemmän rahvasta kokoon,\nvaan naapurikauppiaatkin pistäytyivät ulos myymälöistään tiedustaakseen\nmistä Ali Hodsha ja kauppias riitelivät ja yrittääkseen rakentaa\nsovintoa heidän välilleen. Ali Hodshan ilmoitettua heille syytöksensä\nhe kysyivät kauppiaalta mitä tällä oli sanottavana.\n\nKauppias myönsi säilyttäneensä Ali Hodshan ruukkua aitassaan, mutta\nkielsi koskeneensa siihen. Hän vannoi luulleensa että siinä oli vain\nöljymarjoja koska Ali Hodsha oli hänelle sanonut niin ja pyysi heitä\nkaikkia häneen kohdistetun loukkauksen ja häväistyksen todistajiksi.\n\n-- Syytä itseäsi seurauksista, Ali Hodsha sanoi tarttuen häntä\nkäsivarresta, -- mutta koska käyttäydyt minua kohtaan niin\nhävyttömästi, vetoan asiassani Allahin lakiin. Saamme nähdä oletko\nkyllin röyhkeä väittääksesi samaa kadin edessä. Lähtekäämme hänen\npuheilleen!\n\n-- Hyvin kernaasti, kauppias vastasi, -- pian saadaan nähdä kuka on\nväärässä.\n\nAli Hodsha vei kauppiaan tuomiosaliin, syyttäen häntä että hän oli\nkavalasti anastanut tuhat kultarahaa jotka olivat jätetyt hänen\nhuostaansa. Kadi kysyi, oliko syyttäjällä todistajia, mihin tämä\nvastasi, ettei hän ollut ryhtynyt sellaiseen varokeinoon, koska oli\npitänyt henkilöä jonka huostaan rahansa talletti ystävänään ja aina\nuskonut hänet rehelliseksi mieheksi. Kauppias puolustautui samaan\ntapaan kuin oli puolustautunut ammattitoveriensa kuullen ja tarjoutui\nvannomaan ettei ollut kajonnut rahoihin joiden varastamisesta häntä\nsyytettiin ja ettei edes tiennyt niitä ruukussa olleenkaan. Tuomari\nkäski hänen tehdä valan ja vapautti hänet todistajien puutteessa\nsyytteestä.\n\nKovin äkäisenä siitä että täytyi kärsiä tällainen melkoinen tappio Ali\nHodsha pani vastalauseensa tuomiota vastaan. Hän selitti kadille että\nhän vetoaisi kalifiin oikeutta saadakseen. Tuomari piti julistusta vain\njuttuna hävinneen tavallisen närkästyksen vaikutuksena ja ajatteli\ntäyttäneensä velvollisuutensa vapauttaessaan henkilön jonka\nsyyllisyyttä ei voitu todistaa.\n\nSillä välin kun kauppias käveli kotiinsa riemuiten voitostaan\nja ylen iloisena hyvästä onnestaan Ali Hodsha laati anomuksen. Ja\nseuraavana päivänä hän ottaen vaarin ajasta jolloin kalifi palasi\nkeskipäivärukouksiltaan asettui kadulle, jota hallitsijan oli\nkuljettava. Hän kurotti kätensä tarjoten anomusta ja asianomainen\nvirkailija, joka aina käy kalifin edellä, otti sen herralleen\nannettavaksi.\n\nAli Hodsha tiesi, että kalifilla oli tapana palatsiin palattuaan lukea\nanomukset, joten hän meni hoviin ja odotti, kunnes kyhäyksen\nvastaanottanut virkailija tuli kalifin huoneesta ja ilmoitti hänelle,\nettä itsevaltias oli seuraavaksi päiväksi määrännyt tunnin hänen\nasiansa kuulemista varten. Ja kysyttyään missä kauppias asui virkailija\nlähetti ilmoittamaan että tämän oli saavuttava samaan aikaan.\n\nIllalla kalifi lähti suurvisiirinsä Giafarin ja henkivartiostonsa\npäällikön Messurin kanssa valepuvussa kaupungille, kuten hän usein\nteki. Kalifi kuuli eräältä kadulta melua ja astui nopeampaan, saapui\npienelle pihalle vievään porttikäytävään ja havaitsi pihalla kymmenen\ntai kaksitoista kuutamossa leikkivää lasta.\n\nUteliaana tietämään mitä lapset leikkivät kalifi istahti läheiselle\nkivipenkille ja kuuli erään vilkkaimmista lausuvan: Leikitään\ntuomioistuinta. Minä olen kadina. Tuokaa eteeni Ali Hodsha ja kauppias\njoka petollisesti anasti häneltä tuhat kultarahaa.\n\nKoska Ali Hodshan ja kauppiaan välinen juttu oli tuottanut paljon\npuheenaihetta Bagdadissa, se oli tullut lastenkin korviin. Kaikki\nmielistyivät ehdotukseen, ja kullekin määrättiin osansa. Kukaan ei\nvastustanut poikaa joka ehdottautui kadiksi. Kun hän oli asettunut\nistuimelleen noudattaen kaikkea tuomarin arvolle sopivaa vakavuutta,\ntoinen muka hovin virkailijana toi kaksi poikaa hänen eteensä: Ali\nHodshan ja kauppiaan jota vastaan tämä oli nostanut kanteen.\n\nKadin osan esittäjä kääntyi sitten Ali Hodshana esiintyvän puoleen\nkysyen häneltä mitä syytöksiä hänellä oli kauppiasta vastaan. Syvään\nkumarrettuaan kertoi Ali Hodsha nuorelle kadille asian pienempiä\nyksityiskohtia myöten ja pyysi tätä käyttämään tuomiovaltaansa, jotta\nhän ei joutuisi menettämään niin isoa rahasummaa. Sen jälkeen kadi\nkääntyi kauppiaan puoleen kysyen, miksi hän ei palauttanut Ali Hodshan\nhäneltä vaatimia rahoja. Leikkikauppias esitti samat syyt kuin\ntodellinenkin kauppias oli esittänyt oikean kadin edessä ja tarjoutui\nvalallaan vahvistamaan sanojensa totuuden.\n\n-- Älähän hosu, kadin osan esittäjä vastasi. -- Ennen kuin teet valasi,\ntahtoisin nähdä oliiviruukun. Ali Hodsha, hän lisäsi kääntyen\ntoivioretkeläisen osaa esittävän pojan puoleen, oletko tuonut ruukun\ntänne?\n\n-- En, poika vastasi.\n\n-- Mene heti noutamaan se, toinen käski.\n\nAli Hodshana esiintyvä poistui heti ja palattuaan oli asettavinaan\nruukun kadin eteen sanoen hänelle että se oli sama jonka hän oli\njättänyt syytetylle ja tältä jälleen saanut. Mutta jottei laiminlöisi\nmitään muodollisuutta, pieni kadi kysyi kauppiaaltakin oliko se sama\nastia ja kun tämä äänettömyydestään päätellen ei kieltänyt sitä, hän\nkäski avata ruukun. Ali Hodsha oli kohottavinaan kantta ja leikkikadi\noli kurkistavinaan ruukkuun. -- Ne ovat kauniita öljymarjoja, hän\nsanoi, -- annahan kun maistan. Sitten hän muka söi muutamia ja lisäsi:\n-- Ne ovat oivallisia. Mutta, hän jatkoi, -- en usko että öljymarjat\npysyvät hyvinä seitsemän vuotta. Lähettäkää kutsumaan oliivikauppiaita\nkuullakseni heidän mielipiteensä.\n\nKaksi muuta poikaa astui esille muka oliivikauppiaina.\n\n-- Oletteko oliivikauppiaita? leikkikadi kysyi. -- Sanokaahan kuinka\nkauan öljymarjat säilyvät syötäviksi kelpaavina?\n\n-- Herra tuomari, kauppiaat vastasivat. -- Pidettäköön niistä kuinka\nhyvää huolta tahansa, kolmantena vuonna ne tuskin kelpaavat mihinkään.\nSilloin niissä ei enää ole makua eikä väriä.\n\n-- Jos niin on, kadi virkkoi, -- katsahtakaahan tuohon ruukkuun ja\nilmoittakaa, kuinka pitkä aika on kulunut siitä kun öljymarjat pantiin\nsinne.\n\nMolemmat kauppiaat olivat tarkastavinaan ja maistelevinaan öljymarjoja\nja sanoivat kadille että ne olivat tuoreita ja hyviä. -- Erehdytte,\nnuori tuomari virkkoi, -- Ali Hodsha sanoo panneensa ne ruukkuun\nseitsemän vuotta sitten.\n\n-- Arvoisa herra, kauppiaat vastasivat, -- voimme vakuuttaa niiden\nolevan tämän vuoden satoa ja rohkenemmepa väittää, ettei Bagdadissa ole\nainoaakaan kauppiasta joka ei vahvistaisi sanojamme.\n\nSyytetty kauppias olisi tahtonut tehdä vastaväitteitä asiantuntijoiden\ntodistusta vastaan, mutta nuori kadi tukki hänen suunsa. -- Vaikene,\nhän sanoi, -- sinä olet lurjus. Vietäköön hänet keihästettäväksi.\n\nLapset päättivät leikkinsä paukuttaen riemastuneina käsiään ja\ntarttuivat rikolliseen muka laahatakseen hänet mestauspaikalle.\n\nSanoin ei voi kuvailla kuinka suuresti Harun-al-Rashid ihaili pojan\nteräväpäisyyttä ja järkevyyttä näin oikean tuomion langettamisessa\nasiasta joka seuraavana päivänä joutuisi hänen itsensä ratkaistavaksi.\nHän nousi penkiltä, siirtyi vaivihkaa pois ja kysyi suurvisiiriltä,\njoka oli kuullut kaiken, mitä tämä asiasta ajatteli. -- Oikeauskoisten\nhallitsija, suurvisiiri vastasi, -- minua kummastuttaa todellakin\ntavatessani sellaista terävä-älyisyyttä niin nuoressa pojassa.\n\n-- Mutta tiedätkö mitä, kalifi virkkoi. -- Juuri sama asia tulee\nhuomenna minun ratkaistavakseni. Oikea Ali Hodsha jätti minulle tänään\nanomuksensa. Luuletko, hän jatkoi, -- että voisin langettaa paremman\ntuomion?\n\n-- Sitä en usko, visiiri vastasi, -- jos asia on niin kuin lapset\nesittivät.\n\n-- Pane merkille tämä talo, kalifi sanoi, -- ja tuo poika luokseni\nhuomenaamulla, jotta hän tutkisi asian minun läsnäollessani. Käske\npaikalle myös kadi joka vapautti kauppiaan syytöksestä, jotta hän saa\noppia velvollisuudentuntoa lapselta. Huolehdi siitäkin että Ali Hodsha\ntuo oliiviruukkunsa mukanaan ja toimita kaksi oliivikauppiasta\nsaapuville.\n\nMääräykset annettuaan kalifi jatkoi kiertoaan kohtaamatta mitään\nhuomionsa arvoista.\n\nSeuraavana päivänä visiiri meni taloon jossa kalifi oli katsellut\nlasten leikkimistä ja kysyi isäntää, mutta kun isäntä oli ulkosalla,\nvaimo tuli tiukasti hunnutettuna esille. Suurvisiiri tiedusti oliko\nhänellä lapsia. Vaimo vastasi että hänellä oli kolme ja kutsui lapset\nsaapuville. -- Reippaat pojat, visiiri virkkoi, -- kuka teistä oli\nkadina eilen illalla leikkiessänne? Vanhin vastasi olleensa ja punastui\nkun ei tiennyt kysymyksen syytä. -- Tule mukaan, poikaseni, visiiri\nsanoi, -- oikeauskoisten hallitsija haluaa tavata sinut.\n\nÄiti hätääntyi nähdessään että suurvisiiri tahtoi viedä hänen poikansa\nmukanaan ja kysyi mitä varten kalifi oli käskenyt hänet tuoda.\nSuurvisiiri rohkaisi häntä ja lupasi saattaa pojan takaisin ennen kuin\ntunti olisi kulunut, jolloin äiti saisi tietää asian lapselta\nitseltään. -- Jos niin on, arvoisa herra, äiti virkkoi, -- sallikaa\nminun ensin pukea hänet jotta hän voi esiintyä siistinä oikeauskoisten\nhallitsijan edessä. Heti kun lapsi oli puettu, visiiri saattoi hänet\npalatsiin ja esitteli kalifille.\n\nHeidän tultuaan palatsiin poika oli kovin ujo, kunnes kalifi rauhoitti\nhäntä. Sitten kalifi käski tuoda esille kauppiaat. Saliin astuttuaan he\nlankesivat maahan valtaistuimen juurelle, koskettaen päällään mattoon.\nKalifi lausui heille: -- Selittäkää kumpikin asianne tälle lapselle\njoka kuuntelee teitä ja tuomitsee, ja jos hän joutuu pulaan, minä\navustan häntä.\n\nAli Hodsha ja kauppias puhuivat kumpikin puolestaan toinen toisensa\njälkeen, mutta kun viimeksimainittu tarjoutui vannomaan kuten ennenkin,\nlapsi virkkoi: -- Ei vielä. Meidän on ensin nähtävä oliiviruukku.\n\nNämä sanat kuullessaan Ali Hodsha toi ruukun esille, laski sen kalifin\njalkojen juureen ja avasi. Kalifi vilkaisi öljymarjoihin, otti yhden ja\nmaistoi ja antoi toisen pojalle. Sitten kutsuttiin kauppiaat, jotka\ntarkastivat öljymarjoja ja ilmoittivat niiden olevan hyviä ja vuoden\nsatoa. Poika sanoi heille Ali Hodsan vakuuttavan, että oli pannut ne\nsäilöön seitsemän vuotta sitten, mihin kauppiaat antoivat saman\nvastauksen kuin lapset jotka olivat edellisenä iltana esittäneet heidän\nosaansa.\n\nVaikka syytetty roisto näki selvästi, että hänet havaittaisiin\nkauppiaiden lausunnon perusteella syylliseksi, hän yritti kuitenkin\nsanoa jotakin puolustuksekseen. Mutta sen sijaan että olisi määrännyt\nhänet seivästettäväksi poika katsahti kalifiin ja sanoi: --\nOikeauskoisten hallitsija, tämä ei ole leikin asia. Teidän\nmajesteettinne on hänet tuomittava kuolemaan eikä minun, vaikka sen\neilen tein leikkiessämme.\n\nTäysin vakuuttuneena kauppiaan rikoksesta kalifi jätti hänet\noikeudenpalvelijoiden käsiin, määräten hänet seivästettäväksi. Tuomio\npantiin täytäntöön kun hän oli tunnustanut mihin hän oli kätkenyt nuo\ntuhat kultarahaa, jotka nyt annettiin Ali Hodshalle takaisin.\nItsevaltias joka oli perin oikeutta harrastava kääntyi sitten kadin\npuoleen, käskien hänen oppia lapselta miten oli täsmällisesti\nsuoritettava velvollisuutensa ja syleillen poikaa hän lähetti viimeksi\nmainitun kotiin, lahjoittaen hänelle sata kultarahaa sisältävän\nkukkaron anteliaisuutensa todistukseksi ja tunnustukseksi hänen\nihailtavasta älykkyydestään.\n\n\n\n\nTarina Abu Hassanista eli unestaan heränneestä\n\n\nKalifi Harun-al-Rashidin hallitessa eli Bagdadissa hyvin rikas kauppias\njolla oli vain yksi poika. Tälle hän oli antanut nimeksi Abu Hassan ja\nkasvattanut hänet kovassa kurissa. Kolmenkymmenen vuoden ikäisenä poika\njäi isänsä kuollessa ainoaksi perilliseksi ja suurten, ankaralla\nsäästäväisyydellä ja uutteralla toimeliaisuudella kerättyjen\nrikkauksien omistajaksi.\n\nAbu Hassan, jolta isä oli aina kieltänyt kaiken ylellisyyden,\nhalusi tuhlata rahoja ja päätti hankkia mainetta avokätisellä\nanteliaisuudella. Sitä varten hän jakoi suuren omaisuutensa kahteen\nosaan. Toisella osalla hän osti taloja kaupungista ja tiluksia maalta,\npäättäen ettei milloinkaan koskisi kiinteistöjensä tuloihin, jotka\nkyllä olisivat riittäneet varsin hauskaan elämään, vaan panisi ne\nkaikki sellaisenaan talteen. Toisella osalla, joka oli puhdasta rahaa,\nhän aikoi hankkia itselleen korvausta ajasta jonka hän mielestään oli\nmenettänyt ankaran isän pitäessä häntä niin tiukalla.\n\nNäissä tuumissa Abu Hassan keräsi omasta säädystään joukon ikäisiään\nnuorukaisia joiden ainoana huolena oli saada aikansa kulumaan\nhupaisesti. Hän pani toimeen upeita pitoja säästämättä vaivoja tai\nrahoja tehdäkseen ne kuuluiksi kautta kaupungin.\n\nMenot olivat niin äärettömiä, että tarkoitukseen varatut rahat olivat\nvuodessa ehtyneet. Hänen täytyi siis luopua enemmistä kemuista. Mutta\nheti kun hän lakkasi kestitsemästä ystäviään, he jättivät hänet.\nMilloin vain hänet näkivätkin, he välttivät häntä, ja jos hän\nsattumalta tapasi jonkun heistä ja aikoi pysähdyttää hänet, he\nriensivät aina pois, mikä milläkin verukkeella.\n\nAbu Hassaniin koski kipeämmin ystävien käytös, jotka kaikkien\njärkkymättömän uskollisuuden vakuuttelujen jälkeen hänet niin\nhalpamaisesti ja kiittämättömästi hylkäsivät, kuin niiden suurien\nrahasummien menetys, jotka hän oli hupsusti tuhlannut. Hän meni\nallapäin ja mietteissään, kasvot ilmaisten suurta tuskaa, äitinsä\nhuoneeseen ja istahti sohvan nurkkaan kauaksi hänestä.\n\n-- Mikä sinua vaivaa, poikani, äiti kysyi nähdessään hänet niin\nalakuloisena. -- Miksi olet noin kiihtynyt, huolestunut ja erilainen\nkuin ennen?\n\nNämä sanat kuullessaan Abu Hassan heltyi kyyneliin ja valitti\nhuokaillen: -- Voi, äiti, vihdoinkin näen kuinka sietämätöntä köyhyys\nepäilemättä on. Tunnen että se riistää meiltä kaiken ilon, kuten valo\npoistuu päivän laskiessa. Koska köyhyys pakottaa meidät unohtamaan\nkaikki ylistykset, joita meille ennen kompastustamme tuhlattiin,\nkoetamme kätkeytyä ja viettää yömme itkien ja surussa. Sanalla sanoen\nsekä ystävät että sukulaiset pitävät köyhää raukkaa muukalaisena.\nTiedät, äiti, kuinka olen kohdellut ystäviäni viime vuoden kuluessa.\nOlen ollut heille sanomattoman vieraanvarainen, kunnes olen tuhlannut\nkaikki rahani, ja nyt he ovat jättäneet minut, kun eivät usko minun\nenää kykenevän kestitsemään heitä. Hyvä että minulla on kiinteistöni,\nja kiitetty olkoon taivas joka on suonut minulle tarmoa ollakseni\nvalani mukaan koskematta niistä saamiini tuloihin. Nyt tiedän kuinka\nminun on käytettävä jäljellä olevaa omaisuuttani. Tahdon kuitenkin\nkokeilla kuinka pitkälle ystäväni, jotka eivät ansaitse sitä nimeä,\nkiittämättömyydessään menevät. Käyn tapaamassa heitä, kutakin vuoron\nperään, ja kun olen esittänyt heille mitä olen heidän hyväkseen tehnyt,\npyydän heitä auttamaan minua jollakin rahasummalla.\n\nHän meni äitinsä huoneeseen ja istahti sohvan nurkkaan, vain nähdäkseni\nonko heissä enää jäljellä minkäänlaista kiitollisuudentunnetta.\n\nEi ainoakaan hänen entisistä tovereistaan piitannut perusteluista,\njoilla murheellinen Abu Hassan koetti taivutella heitä ja\nnöyryytyksekseen hän sai kokea, että monet heistä selvään ja suoraan\nkielsivät edes tuntevansa häntä.\n\nHän palasi kotiin kovin surullisena ja astuen äitinsä huoneeseen\nvirkkoi: -- Voi, rakas äiti, ystävien asemesta olen tavannut vain\npetollisia, kiittämättömiä lurjuksia, jotka eivät ansaitse\nystävyyttäni. Hylkään heidät ja lupaan sinulle etten tahdo koskaan enää\nnähdä heitä.\n\nHän päätti vakavasti pysyä sanassaan, vältti kaikin mokomin jälleen\njoutumasta äskeisen tuhlaavaisuutensa synnyttämään ikävään asemaan ja\nvannoi ettei ikinä kestitsisi ketään Bagdadin asukasta. Hän otti\nkomerosta raha-arkun, johon oli tallettanut taloistaan ja\nmaatilkuistaan saamansa säästövarat, pani sen tyhjentämänsä tilalle ja\npäätti ottaa siitä joka päivä vain niin paljon että se riitti yhden\nainoan vieraan illalliseen. Yhden henkilön hän aina kutsuisi kanssaan\naterioimaan, mutta hänen valansa mukaan se ei saanut olla Bagdadin\nasukas, vaan samana päivänä kaupunkiin saapunut muukalainen jonka oli\nsanottava hänelle jäähyväiset seuraavana aamuna.\n\nTämän suunnitelmansa mukaan Abu Hassan ei laiminlyönyt varata\njoka aamu mikä oli tarpeellista, ja illalla hän meni istumaan Bagdadin\nsillan päähän. Heti muukalaisen nähdessään hän puhutteli tulijaa\nkohteliaasti, kutsui hänet illalliselle ja siksi yöksi luokseen\nasumaan. Ilmoitettuaan hänelle lain, jonka oli itselleen laatinut, hän\nvei hänet kotiinsa. Ateria jolla Abu Hassan kestitsi vieraitaan ei\nollut kallishintainen, mutta hyvin valmistettu. Hän tarjosi runsaasti\noivallista viiniä, ja tavallisesti he istuivat yhdessä myöhään yöhön.\nHän ei haastellut vierailleen valtiollisista asioista, perheestään tai\nliikkeestään, kuten on liiankin tavallista, vaan keksi erilaisia\nhupaisia puheenaiheita. Hän oli luonnostaan niin herttainen ja hilpeä,\nettä hän kykeni antamaan jokaiselle asialle mitä hauskimpia käänteitä\nja tehdä alakuloisimmatkin henkilöt iloisiksi.\n\nKun hän seuraavana aamuna lähetti pois vieraansa, hän sanoi aina: --\nAllah siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua kaikilta suruilta, menetpä\nminne tahansa. Kutsuessani sinut eilen luokseni illalliselle mainitsin\nsinulle laista jonka olen säätänyt itselleni. Älä siis pane pahaksesi,\nvaikka sanon sinulle ettemme enää koskaan saa nähdä toisiamme tai juoda\nyhdessä, emme kotona emmekä muuallakaan, syistä jotka itse parhaiten\ntiedän. Mene Allahin haltuun!\n\nKerran kun Abu Hassan tapansa mukaan odotteli sillalla kalifi\nHarun-al-Rashid sattui orjan saattamana kulkemaan ohitse Mosulista\nsaapuvaksi kauppiaaksi pukeutuneena. Luullen häntä todellakin\nkauppiaaksi Abu Hassan tervehti häntä kohteliaasti ja sanoi: -- Ystävä,\nonnittelen sinua menestyksellisestä saapumisestasi Bagdadiin. Pyydän\nettä kunnioitat minua syömällä illallista kanssani ja lepäämällä tämän\nyön kodissani matkasi vaivoista väsyneenä. Hän ilmotti sitten vieraalle\ntavastaan kestitä ensimmäistä muukalaista jonka tapasi. Kalifista Abu\nHassanin oikussa oli jotakin niin kummallista ja tavallisuudesta\npoikkeavaa, että hän oli hyvin halukas saamaan tietää sen syyn. Hän\nsanoi siis kutsujalle, ettei hän voinut paremmin osoittautua\nmuukalaiselle tarjotun kohteliaisuuden arvoiseksi kuin ottamalla kutsun\nvastaan ja lisäsi, että toisen tarvitsi vain näyttää tietä, jolloin hän\noli valmis seuraamaan.\n\nLainkaan aavistamatta vieraansa arvoa Abu Hassan kohteli häntä\nvertaisenaan, tarjoten hänelle tavallisuuden mukaan hyvän vaikka\nyksinkertaisen aterian johon itsekin otti osaa. Kun he olivat syöneet\nja pesseet kätensä, Abu Hassan toi viiniä pöytään ja kehotti kalifia\njuomaan. Vieras noudatti kehotusta ja kiitti viiniä hyvänmakuiseksi.\nHän kuunteli myös mielellään nuoren miehen sujuvaa ja sivistynyttä\nkeskustelua. Vihdoin Abu Hassan kävi herkäksi ja kertoi kalifille\ntarinansa joka huvitti suuresti hallitsijaa. -- Olet tosiaan onnellinen\nmies, kalifi sanoi, -- kun olet saanut ajoissa varoituksen. Ylistän\nkäytöstäsi.\n\nHe istuivat maistellen ja viinin vilkastuttamina hilpeästi rupatellen,\nkunnes yö oli varsin pitkälle kulunut. Vihdoin kalifi virkkoi: --\nSanohan minulle ennen kuin eroamme, voisinko millään tavoin olla\nsinulle hyödyksi? Puhu rohkeasti ja avomielisesti, sillä vaikka olen\nvain kauppias, kykenen varmasti joko itse tai jonkun ystävän\nvälityksellä tekemään sinulle mieliksi.\n\nKalifin tarjoukseen Abu Hassan, joka yhä luuli häntä mosulilaiseksi\nkauppiaaksi, vastasi: -- Olen täysin varma, arvoisa ystävä, ettet tee\njalomielistä tarjoustasi pelkästä kohteliaisuudesta. Sanastaan kiinni\npitävänä kunnon miehenä vakuutan kuitenkin sinulle, ettei mikään ole\nmieltäni painamassa, eivät liikehuolet eivätkä toivomukset. En pyydä\nkeneltäkään mitään. Minulla ei näet ole pienintäkään kunnianhimoa. Sen\nvuoksi kiitän vain perin ystävällisestä tarjouksestasi ja kunniasta\njonka olet minulle osoittanut alentumalla nauttimaan vaatimatonta\nruokaani. Kuitenkin minun täytyy tunnustaa, Abu Hassan jatkoi, -- että\nyksi seikka kiusaa minua, silti mielenrauhaani häiritsemättä. Tiedä\nsiis, että Bagdadin kaupunki on jaettu kortteleihin, joissa kussakin on\nmoskeija ja imaami. Imaami pitää rukoukset määrättyinä hetkinä sinne\nkokoontuvien kaupunginosan asukkaiden päämiehenä. Sen korttelin imaami,\njossa minä asun, on tyly saituri, kovaluontoinen mies ja maailman\nsuurin teeskentelijä. Neljä korttelin vanhusta, jotka ovat hänen\nhengenheimolaisiaan, tapaa säännöllisesti toisensa imaamin talossa.\nSiellä he panettelevat, parjaavat ja hautovat häijyjä juonia minua ja\nkoko kaupunginosaa vastaan. Kunpa vain voisin rangaista heitä! Soisin\nkalifin tietävän heidän puuhistaan, sillä hän on oikeutta harrastava ja\ntekisi niistä lopun. Saisinpa vain yhdeksi päiväksi kalifin vallan,\nniin käskisin antaa imaamille neljäsataa kepiniskua ja jokaiselle\nnoista neljästä yllyttäjästä sata lyöntiä palkkioksi heidän pahoista\ntöistään.\n\nKalifi laati mielessään suunnitelman jolla voisi antaa Abu Hassanille\ntilaisuuden täyttää toivomuksensa. Hän tarttui pulloon ja kaatoi\nlasillisen viiniä, juoden isäntänsä maljan. Sitten hän täytti toisen\nlasin ja pani siihen salavihkaa vähän unijauhetta, jota hänellä oli\nmukanaan, ojensi viinin Abu Hassanille ja sanoi: -- Olet vaivautunut\ntäyttämään pikarini kaiken iltaa. Tahdon edes kerran säästää sinulta\nsen vaivan. Pyydän sinua ottamaan tämän lasin ja tyhjentämään sen minun\ntähteni.\n\nAbu Hassan otti maljan ja näyttääkseen vieraalleen, kuinka mielissään\nhän oli kunnianosoituksesta, tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Jauhe\nvaikutti heti kun hän oli nielaissut nesteen, ja hän vaipui sikeään\nuneen. Kalifi käski mukanaan tuomansa orjan nostaa Abu Hassanin\nhartioilleen ja seuraamaan, mutta sitä ennen varmasti panemaan merkille\ntalon, jotta tuntisi sen jälleen. Tällä tavoin kalifi, nukkuvaa taakkaa\nkantavan orjansa seuraamana, lähti talosta, mutta sulkematta\novea jälkeensä, kuten isäntä oli toivonut, ja kulki suoraan\npalatsiinsa, astuen siellä salaovesta omaan huoneeseensa jossa hänen\nkamaripalvelijansa odottivat. Hän käski heidän riisua Abu Hassanin ja\npanna hänet kalifin vuoteeseen, minkä he heti tekivät.\n\nKalifi kutsutti kaikki palatsin virkailijat ja naiset puheilleen\nlausuen heille: -- Tahdon, että kaikki ne joiden velvollisuutena on\nsaapua luokseni aamutervehdykselle osoittavat vuoteessani lepäävälle\nmiehelle samaa kunnioitusta kuin osoittaisivat minulle ja tottelevat\njoka ainoata hänen antamaansa käskyä. Älköön häneltä kiellettäkö mitään\nja puhuteltakoon häntä ja vastattakoon hänen kysymyksiinsä kuin jos hän\nolisi oikeauskoisten hallitsija. Sanalla sanoen toivon että\nkunnioitatte häntä oikeana kalifina, minusta välittämättä, ja\ntottelette hänen pienintäkin viittaustaan.\n\nVirkailijat ja hovin naiset jotka käsittivät että kalifi mieli\nhuvitella, vastasivat syvillä kumarruksilla ja poistuivat. Jokainen\nvalmistautui parhaansa mukaan noudattamaan käskyä ja esittämään\ntaitavasti osaansa.\n\nKalifi käski kutsua suurvisiirinsä. -- Giafar, hän sanoi, olen\nkutsuttanut sinut antaakseni sinulle ohjeita ja jotta et hämmästyisi\nhuomenna, kun tulet vastaanottoon ja näet tämän miehen valtaistuimella\nkuninkaallisessa puvussa. Tervehdi häntä samalla kumarruksella ja\nosoita hänelle samaa kunnioitusta kuin minulle itselleni. Muista\nsuorittaa täsmällisesti mitä ikinä hän käskee, aivan kuin jos itse\nantaisin sinulle määräyksiäni. Hän osoittaa kaiketi suurta\nanteliaisuutta ja antaa lahjojensa jakamisen sinun huoleksesi. Tee\nkaikki mitä hän vaatii, vaikkapa hän anteliaisuudessaan menisi niin\npitkälle että tyhjentäisi rahaston kaikki kirstut. Älä myöskään unohda\nilmoittaa kaikille emiireilleni ja palatsin ulkopuolella oleville\nvirkailijoille, että he osoittavat hänelle vastaanotossa samaa\nkunnioitusta kuin minulle itselleni ja suorittavat kaikki niin hyvin\nkuin mahdollista. Älköön hän havaitko tässä järjestelyssä vikaa, jotta\nsuunnittelemani huvi ei häiriintyisi.\n\nKun visiiri oli poistunut, kalifi meni nukkumaan toiseen huoneeseen ja\nantoi eunukkiensa päällikölle Mesrurille tarpeelliset määräykset, jotta\nkaikki kävisi niin kuin hän oli suunnitellut ja hän näkisi, kuinka Abu\nHassan käyttäisi valtaansa kalifina sinä lyhyenä aikana joksi oli\ntoivonut sitä itselleen. Ennen kaikkea hän muistutti Mesruria\nherättämään hänet itsensä tavallisella hetkellä ennen kuin herättäisi\nAbu Hassanin, koska hän halusi olla saapuvilla tämän noustessa. Mesrur\nei laiminlyönyt tehdä niin kuin kalifi oli käskenyt. Mentyään kammioon\njossa Abu Hassan nukkui kalifi piiloutui pieneen korotettuun\nsivukomeroon, josta voi nähdä kaikki mitä tapahtui. Kaikki virkailijat\nja naiset, joiden oli oltava saapuvilla Abu Hassanin noustessa, tulivat\nsamaan aikaan huoneeseen sijoittuen järjestyksessä arvonsa mukaisesti,\nollakseen valmiit suorittamaan kukin velvollisuutensa aivan kuin jos\nkalifi itse nousisi vuoteestaan.\n\nKoska päivä juuri alkoi sarastaa ja oli ennen auringonnousua\nvalmistauduttava aamurukouksiin, lähinnä vuoteen pääpuolessa seisova\nhovimies hipaisi etikkaan kastetulla sienellä Abu Hassanin nenää,\njolloin nukkuja heti havahtui. Hän oli kovin ihmeissään nähdessään\nitsensä isossa upeasti sisustetussa huoneessa, jonka katto oli\nkoristettu hienoilla arabeskeilla, jossa oli kulta- ja hopeamaljakkoja\nja jonka lattiaa verhosi kallisarvoinen silkkimatto. Vilkaistuaan\nvuodepeittoon hän havaitsi sen olevan helmillä ja timanteilla\nkirjailtua kultakangasta. Vuoteen vieressä patjalla oli jalokivillä\nkoristettu kultakuteinen puku ynnä kalifin turbaani.\n\nKiiltävät esineet nähdessään Abu Hassan hämmästyi sanomattomasti ja\npiti kaikkea unena. Kuitenkin hän toivoi ettei se olisi ollut unta.\n\nOlen siis kalifi, hän ajatteli, mutta muistaen entisyytensä lisäsi:\nTämä on vain unta, vierastani huvittaakseni eilenillalla lausumani\ntoivomuksen vaikutusta.\n\nJa sitten hän käänsi kylkeään ja sulki silmänsä nukkuakseen.\n\nMutta samassa virkkoi orja hyvin kunnioittavasti: -- Oikeauskoisten\nhallitsija, teidän majesteettinne on aika nousta rukouksiin, aamu\nvalkenee.\n\nÄänen kuullessaan Abu Hassan nousi istualleen ja tuumi, ettei se\nsentään voinut ollakaan unta. Hän hieroi silmiään varmistuakseen että\noli valveilla, ja kun hän avasi ne, päivä paistoi suoraan makuuhuoneen\nikkunasta sisään. Samassa Mesrur astui sisään, lankesi kasvoilleen Abu\nHassanin eteen ja sanoi: -- Oikeauskoisten valtias, teidän\nmajesteettinne suonee minulle anteeksi, mutta näin kauanhan ei ole\nollut tapanne nukkua, ja rukoushetki on jo ohi. Jos teidän\nmajesteettinne ei ole viettänyt yötä huonosti, olisi aika nousta\nvaltaistuimellenne ja aloittaa asiain käsittely. Kaikki kenraalinne,\nmaaherranne ja muut valtion virkamiehet odottavat teitä neuvostosaliin.\n\nTämän puheen kuullessaan Abu Hassan varmistui siitä, että ei nukkunut\neikä nähnyt untakaan, mutta samalla hän oli kovin hämillään ja\nhölmistynyt, kun ei tiennyt mitä tekisi. Vihdoin hän katsoi vakavasti\nMesruriin ja sanoi hänelle ankarasti: -- Ketä sinä puhuttelet ja\nnimität oikeauskoisten hallitsijaksi? En tunne sinua, ja varmaankin\nsinä luulet minua joksikuksi toiseksi.\n\nJokainen muu henkilö kuin Mesrur olisi ällistynyt Abu Hassanin\nkysymyksistä, mutta kalifi oli antanut hänelle niin hyvät ohjeet että\nhän esitti osansa oivallisesti. -- Korkea herrani ja sulttaanini, hän\nsanoi, -- puhuu noin vain koetellakseen minua. Eikö teidän\nmajesteettinne ole oikeauskoisten hallitsija, idän ja lännen\nitsevaltias, Allahin lähettämän profeetan sijainen maan päällä?\nViheliäinen orjanne Mesrur ei ole unohtanut teitä niiden monien vuosien\njälkeen, joina hänellä on ollut kunnia ja onni palvella teidän\nmajesteettianne nöyrästi. Hän pitäisi itseään onnettomimpana ihmisenä\njos sattuisi vihoittamaan teidän majesteettianne ja pyytää mitä\nhartaimmin että poistaisitte hänen pelkonsa. Mutta kaiketi onkin vain\nkiusallinen uni teitä häirinnyt?\n\nAbu Hassan purskahti nauramaan ja vaipui takaisin patjalle. Se huvitti\nkalifia niin suuresti, että hän olisi itse nauranut yhtä äänekkäästi,\njollei olisi pelännyt lopettavansa liian nopeasti hauskan näytelmän\njonka oli itselleen luvannut.\n\nKun Abu Hassan oli väsynyt nauramiseen, hän nousi jälleen istualleen ja\nvirkkoi vieressään seisovalle pienelle neekeripojalle: -- Kuulehan,\nsano minulle kuka minä olen?\n\n-- Armollinen sulttaani, pieni poika vastasi kainosti, teidän\nmajesteettinne on uskovaisten hallitsija ja Allahin käskynhaltija maan\npäällä.\n\n-- Se ei ole totta, senkin mustakuono, Abu Hassan tiuskaisi.\n\nHän kutsui lähimpänä seisovaa neitosta. -- Tule tänne, kaunokainen, hän\nkehotti ojentaen kättään, -- ja puraise sormeni päästä, jota tunnen\nnukunko vai olenko hereillä.\n\nNeitonen, joka tiesi kalifin katselevan kaikkea mitä tapahtui, oli ylen\niloinen saadessaan tilaisuuden osoittaa kykyään hänen huvikseen, astui\nvakavin kasvoin vuoteen luo ja napaten Abu Hassanin sormen hampaittensa\nväliin puraisi siihen aika kipeästi. Abu Hassan vetäisi kätensä\nnopeasti takaisin ja sanoi: -- Huomaan olevani valveilla, enkä näe\nunta. Mutta miten ihmeessä olen yhdessä yössä muuttunut kalifiksi? Tämä\non varmaan maailman kummallisin ja hämmästyttävin tapaus! Hän kääntyi\nsaman neitosen puoleen ja virkkoi: -- Vannotan sinua, niin totta kuin\nAllah, johon luotat yhtä hyvin kuin minäkin, sinua suojelee, että et\nsalaa minulta totuutta. Olenko todellakin uskovaisten hallitsija?\n\n-- Se on niin totta, neitonen vastasi, -- että me, jotka olemme teidän\nmajesteettinne orjia, hämmästymme nähdessämme teidän itsenne epäilevän\nsitä.\n\n-- Sinä olet valehtelija, Abu Hassan vastasi. -- Tiedän varsin hyvin\nkuka olen.\n\nYhä enemmän ällistyneenä Abu Hassan salli Mesrurin auttaa hänet\nnousemaan ja antautui vastustelematta orjain puettavaksi. Kun puuha oli\nsuoritettu, suurvisiiri opasti hänet kaksinkertaisen uudinrivin välitse\nneuvostosaliin, jossa hänet saatettiin kaikella kuninkaallisella\nloistolla muhkean valtaistuimen juurelle. Kun hän oli päässyt\nvaltaistuimen luo, Mesrur tuki häntä käsivarrellaan, toisen virkailijan\navustaessa toiselta puolen. Heidän avullaan Abu Hassan nousi askelmia\npitkin ja istahti korokkeelleen, virkamiesten toivottaessa riemuhuudoin\nhänelle onnea ja menestystä.\n\nKalifi oli sillä välin seurannut ja sijoittunut paikkaan josta saattoi\nitse näkymättömänä pysyen katsella näytelmää. Hän tunsi erikoista\nmielihyvää huomatessaan Abu Hassanin täyttävän hänen paikkansa\nvaltaistuimella melkein yhtä arvokkaasti kuin hän itsekin.\n\nHeti kun Abu Hassan oli asettunut valtaistuimelle, suurvisiiri astui\nesille ja lausui syvään kumartaen: -- Oikeauskoisten hallitsija,\nantakoon Allah siunauksiensa sataa teidän majesteettinne ylitse tässä\nelämässä, ottakoon teidät paratiisiinsa tulevaisessa maailmassa ja\ntuhotkoon vihollisenne!\n\nAbu Hassan, joka vähitellen alkoi uskoa todella olevansa kalifi, kysyi\nsuurvisiiriltä mitä asioita oli käsiteltävinä. -- Oikeauskoisten\nvaltias, suurvisiiri vastasi, -- neuvostonne virkamiehet odottavat\nulkona, kunnes teidän majesteettinne suvaitsee antaa heille luvan,\ntavanmukaiseen alamaisuuden tunnustukseen. Abu Hassan käski heti avata\noven, jotta virkamiehet voisivat astua saliin. Ja hän kumarsi heille\nkuninkaallisesti, kun he lankesivat maahan ennen kuin sijoittuivat\npaikoilleen.\n\nTämän juhlallisuuden jälkeen käsiteltiin päivän asiat, suurvisiiri\nseisoi valtaistuimen edessä lukien selostuksensa, ja kalifi, joka\ntarkkasi kaikkea, ihmetteli Abu Hassanin älyä. Tämä kutsutti kadin ja\nsanoi: -- Mene siihen ja siihen moskeijaan, jossa on vanha imaami,\nsidota hänet ja neljä vanhusta, jotka houkuttelevat häntä pahuuteen, ja\nkäske piestä heidät. Annettakoon imaamille neljäsataa raipan iskua ja\nmuille sata. Sitten nostettakoot kaikki viisi rääsyihin puettuina\nkamelien selkään, kasvot eläimen häntään päin käännettyinä, ja\nkuljetettakoot kautta kaupungin, huutajan juostessa edellä ja\njulistaessa isoon ääneen: \"Näin rangaistaan kaikki jotka panettelevat\nlähimmäisiään!\" Käske heidän sitten ainaiseksi poistua siitä\nkaupunginosasta.\n\nKadi kumarsi ja lähti panemaan määräystä täytäntöön.\n\nKalifi oli hyvin mielissään Abu Hassanin lujuudesta ja havaitessaan,\nettä tämä ei suinkaan päästänyt käsistään tilaisuutta rangaista imaamia\nja kaupunginosansa neljää muuta tekopyhää lurjusta. Sillä välin jatkoi\nsuurvisiiri selostustaan ja oli juuri lopettanut, kun poliisituomari\npalasi tehtäväänsä suorittamasta. Hän astui valtaistuimen eteen\ntavallisin kunnianosoituksin ja sanoi: -- Uskovaisten hallitsija,\ntapasin imaamin ja hänen neljä kumppaniaan moskeijasta jonka teidän\nmajesteettinne mainitsi, ja todistukseksi, että olen täsmällisesti\ntotellut käskyjänne, olen tuonut alueen johtomiesten allekirjoittaman\nasiakirjan. Hän veti povestaan paperin ja ojensi sen valekalifille.\n\nKääntyen sitten suurvisiirin puoleen Abu Hassan sanoi: -- Mene\nylimmäisen rahastonhoitajan luo pyytämään häneltä tuhat kultarahaa ja\nvie ne erään Abu Hassan-nimisen miehen äidille samaan kaupunginosaan\njossa häijy imaami asui. Riennä ja palaa heti. Kosketettuaan kädellä\npäätään ehdottoman kuuliaisuuden merkiksi ja langettuaan kasvoilleen\nvaltaistuimen juureen suurvisiiri lähti rahastonhoitajan luo, joka\nantoi hänelle rahat ja tarjosi orjan niitä kantamaan ja seuraamaan\nhäntä Abu Hassanin äidin asuntoon. Suurvisiiri vei rahat sanoen vain:\n-- Kalifi lähettää sinulle tämän lahjan. Äiti otti sen vastaan\nsanomattoman hämmästyneenä.\n\nKun päivän viralliset tehtävät olivat suoritetut, neuvosto hajaantui,\nAbu Hassan astui alas valtaistuimelta ja hänet saatettiin ruokasaliin,\njossa hän nautti upean ja herkullisen aterian musiikin soidessa ja\ntanssijatarten esittäessä taitoaan. Kaiken aikaa seisoi seitsemän\nerinomaisen kaunista neitosta häntä löyhyttelemässä. Abu Hassan oli\nihastuksissaan kaikesta, eivätkä häntä vähimmin hurmanneet nuo\nviehättävät tytöt. Katsellessaan heitä tarkkaavaisesti hän sanoi, että\nhänen mielestään yksikin riitti löyhyttelemään hänelle raikasta ilmaa\nja käski kuuden tytön istua kanssaan pöytään, kolmen oikealle ja kolmen\nvasemmalle. Kaikki kuusi tottelivat. Kun Abu Hassan huomasi, että he\nkunnioittavassa kainoudessaan eivät maistaneet mitään, hän tarjoili\nheille itse, kehotellen mitä hartaimmin ja kohteliaimmin heitä\nsyömään. Hän kyseli heidän nimiään, ja neitoset sanoivat olevansa\nAlabasterikaula, Korallisuu, Kuutamo, Päivänsäde, Silmänherkku,\nSydämenilo, ja se joka häntä löyhytteli oli nimeltään Sokeriruoko.\nMonet sievät kohteliaisuudet joita Abu Hassan heidän nimiensä johdosta\nlausui osoittivat, että hän oli älykäs ja sukkela mies, ja se lisäsi\nhänen arvoaan kalifin silmissä, joka näki ja kuuli kaikki.\n\nAterian jälkeen Abu Hassanille tuotiin pesuvettä kultaisessa maljassa\nja sitten hänet vietiin toiseen saliin, johon oli katettu jälkipöytä ja\njossa seitsemän edellisiä ihanampaa neitosta seisoi viuhkat kädessä\nvalmiina häntä löyhyttelemään. Abu Hassan ei kuitenkaan sallinut heidän\ntehdä sitä, vaan käski heidän istuutua lähelleen jotta voisi nauttia\nheidän seurastaan. Kalifi kuunteli mielissään kuinka sujuvan\nkaunopuheisesti hän huvitti neitosia tarjoillessaan heille hedelmiä ja\nhavaitsi hänet tavallista nerokkaammaksi ja viisaammaksi mieheksi.\n\nKun päivä alkoi hämärtyä, Abu Hassan saatettiin kolmanteen, vielä\npaljon upeammin sisustettuun saliin, jota seitsemässä kultaisessa\nkattokruunussa palavat vahakynttilät kirkkaasti valaisivat. Siellä hän\nnäki seitsemän isoa erillisillä viineillä täytettyä hopeapulloa ja\nniiden ääressä seitsemän mitä hienotekoisinta kristallipikaria. Siihen\nasti Abu Hassan ei ollut juonut muuta kuin vettä, noudattaen tapaa,\njoka Bagdadissa oli käytännössä ylimmästä alimpaan ja kalifin\nhovissakin: viiniä maisteltiin vasta illalla.\n\nHeti kun Abu Hassan astui saliin, hän meni pöydän luo, istuutui ja oli\npitkän aikaa haltioissaan häntä ympäröivästä komeudesta, joka oli\nkauniimpaa kuin hän koskaan ennen oli nähnyt. Tarttuen kädestä oikealla\nseisovaa neitosta hän veti tytön viereensä istumaan, tarjosi hänelle\nleivosta ja kysyi hänen nimeään.\n\n-- Oikeauskoisten hallitsija, kaunotar vastasi, -- minua sanotaan\nHelmitertuksi.\n\n-- Mikään muu nimi, Abu Hassan virkkoi, -- ei olisi paremmin arvosi\nmukainen. Hampaasi ovat tosiaan hienoimpia helmiä heleämmät.\nHelmiterttu, hän lisäsi, -- koska se on sinun nimesi, kaadahan minulle\nkauniilla kätöselläsi lasillinen viiniä.\n\nNeitonen täytti viinilasin ja tarjosi sen viehättävin liikkein Abu\nHassanille. Tämä kilisteli kaikkien seitsemän neitosen kanssa.\nJa kun hän oli juonut erikseen kunkin maljan, Helmiterttu meni\ntarjoilukaapille, kaatoi lasillisen viiniä ja tipautettuaan siihen\nhyppysellisen samaa jauhetta, jota kalifi oli edellisenä iltana\nkäyttänyt, ojensi sen Abu Hassanille. -- Oikeauskoisten hallitsija, hän\nvirkkoi, -- pyydän teidän majesteettianne ottamaan tämän lasin ja ennen\nkuin sen tyhjennätte armollisesti kuuntelemaan laulua jonka olen tänään\nsepittänyt ja jonka toivon miellyttävän teitä.\n\nKun neitonen oli päättänyt esityksensä Abu Hassan tyhjensi lasinsa ja\nkäänsi päänsä tyttöä kohti lausuakseen hänelle ne ylistykset, jotka\ntämä hänen mielestään ansaitsi, mutta hänet ehkäisi unetus, joka\nvaikutti niin äkkiä että hänen suunsa avautui heti ammolleen,\nsilmäluomet painuivat umpeen, pää valahti pielukselle ja hän vaipui\nyhtä sikeään uneen kuin edellisenä päivänä jolloin kalifi oli antanut\nhänelle jauhetta. Yksi neitosista oli valmiina sieppaamaan hänen\nkädestään putoavan pikarin. Kalifi, jolle näytelmä oli tuottanut\nsuurempaa huvia ja tyydytystä kuin hän oli odottanutkaan, lähti\ntähystyspaikaltaan ja astui saliin heidän luokseen ratkiriemastuneena\nmenestyksestä.\n\nHän käski pukea Abu Hassanin hänen omiin vaatteisiinsa ja määräsi orjan\nviemään hänet takaisin sinne mistä oli tuonutkin ja laskemaan\nmeluttomasti samaan huoneeseen sekä poistuessaan jättämään oven auki.\n\nAbu Hassan nukkui hyvin myöhään seuraavana aamuna. Unijauheen lakatessa\nvaikuttamasta hän heräsi, avasi silmänsä ja kummastui suuresti\nnähdessään itsensä entisessä kodissaan. -- Helmiterttu! Kointähti!\nKorallisuu! Kuutamo! hän huuteli kutsuen hovin naisia nimeltä, mikäli\nmuisti. -- Missä olette? Tulkaa tänne, tytöt!\n\nAbu Hassan hoilasi niin äänekkäästi, että äiti, joka oli omassa\nhuoneessaan, kuuli melun, riensi hänen luokseen ja kysyi: -- Mikä\nsinulla on hätänä, poikani? Mitä sinulle on tapahtunut?\n\nNämä sanat kuullessaan Abu Hassan kohotti päätään ja katsahti ylväästi\näitiinsä ja sanoi: -- Vaimo kulta, ketä sinä nimität pojaksesi?\n\n-- Sinua. Etkö sitten ole poikani Abu Hassan, äiti vastasi hyvin\nlempeästi. -- On kummallista että olet voinut unohtaa itsesi näin pian.\n\n-- Minäkö sinun poikasi, Abu Hassan ärähti. -- Sinä et tiedä mitä\nsanot! Olen oikeauskoisten hallitsija, etkä voi minulle uskotella!\n\nAbu Hassanin äiti, joka luuli poikansa joutuneen mielenhäiriöön, koetti\nmuuttaa puheenaihetta. Ja sitä varten hän jutteli, kuinka imaamia oli\nedellisenä päivänä rangaistu. Tuskin Abu Hassan oli kuullut\nkertomuksen, kun hän huudahti: -- En ole poikasi enkä ole Abu Hassan,\nvaan ehdottomasti oikeauskoisten hallitsija. Kertomuksesi jälkeen en\nvoi enää epäillä sitä. Tiedä siis, että minun käskystäni imaamia ja\nneljää sheikkiä rangaistiin.\n\nTurhaan äiti koetti tyynnyttää hänen häiriintynyttä mieltään. Kaikki\nhänen vastustelunsa ärsyttivät Abu Hassania vain entistä enemmän. Ja\nhän vimmastui niin äidilleen että välittämättä tämän kyynelistä tarttui\nkeppiin ja hyökkäsi hurjistuneena ja uhkaavana vaimorukkaa kohti. Hän\nolisi säikyttänyt jokaisen paitsi hellästi rakastavan äidin. -- Sano\nminulle heti kuka olen, hän kirkui.\n\n-- En usko, poikani, äiti vastasi katsellen häntä lempeästi ja\npelottomasti, -- sinua niin Allahin hylkäämäksi, että et tunne äitiäsi\njoka synnytti sinut maailmaan ja luulottelet itsestäsi joutavia. Olet\ntosiaankin poikani Abu Hassan ja teet kovin väärin vaatiessasi\narvonimeä joka kuuluu ainoastaan itsevaltiaalle herrallemme, kalifi\nHarun-al-Rashidille. Varsinkin se on kiittämätöntä sen jalomielisen\nlahjan jälkeen jonka hallitsija lähetti meille eilen.\n\nNäistä sanoista Abu Hassan ihan raivostui. Kalifin anteliaisuuden\nmainitseminen varmistutti yhä enemmän että hän itse oli kalifi, sillä\nhän muisti lähettäneensä visiirin lahjaa viemään. Ja sokeassa\nvimmassaan hän pieksi äitiään kepillä, hokien kaiken aikaa että hän\nitse oli lähettänyt rahat.\n\nÄitipoloinen, joka ei ollut aavistanut poikansa näin pian siirtyvän\nsanoista iskuihin, huusi niin äänekkäästi apua, että naapurit riensivät\nhätään. Abu Hassan pieksi yhä äitiään, kysyen häneltä joka iskulla,\noliko hän oikeauskoisten hallitsija, mihin äiti aina hellästi vastasi\nettä Abu Hassan oli hänen poikansa.\n\nKun taloon juosseet naapurit kuulivat Abu Hassanin julistavan olevansa\nkalifi, he eivät enää epäilleet että hän oli tullut mielipuoleksi.\nSen vuoksi he tarttuivat häneen ja sidottuaan hänet veivät\nhullujenhuoneeseen, johon hänet jätettiin rautaristikolla varustettuun\nkoppiin toipumaan järkiinsä. Hän sai joka päivä viisikymmentä\nkepiniskua, jotta muistaisi ettei ollut oikeauskoisten hallitsija kuten\nväitti.\n\nVähitellen Abu Hassanissa syntyneet voimakkaat ja vilkkaat mielikuvat,\nmuistumat siitä, että oli ollut puettuna keisarilliseen purppuraan,\nkäyttänyt kalifin valtaa ja saanut osakseen sellaiselle tulevaa\nehdotonta ja täsmällistä kuuliaisuutta, alkoivat haihtua. Hän päätti\npitää koko otaksumansa unena ja palata rauhassa kotiinsa.\n\nKun Abu Hassanin äiti tuli häntä katsomaan, hän havaitsi poikansa\nmielentilan niin paljon paremmaksi että itki ilosta. -- En tosiaan\nkäsitä, äiti, Abu Hassan sanoi, -- mitä on tapahtunut, mutta olen\npäättänyt pitää sitä kaikkea vilkkaana unena. Ja pyydän sinua antamaan\nanteeksi kaiken pahan kohteluni.\n\n-- Poikani, äiti huudahti riemuissaan, -- tunnen sanomatonta iloa ja\nlohtua kuullessani sinun puhuvan noin järkevästi. Mutta sanonpa sinulle\nmitä tästä seikkailusta ajattelen. Muukalainen, jonka illalla ennen\nsairastumistasi toit kotiin aterioimaan kanssasi, lähti sulkematta\nkamarisi ovea jälkeensä, vaikka olit pyytänyt sitä, ja luulen, että\npaholainen sai siten tilaisuuden pujahtaa sisälle ja syöstä sinut\nsiihen kauheaan harhaan jossa olet ollut. Sen tähden, poikani, sinun\ntulee kiittää Allahia pelastuksestasi.\n\n-- Luulenpa sinun olevan oikeassa, poika vastasi, -- ja pyydän sinua\ntoimittamaan minut pois tästä paikasta.\n\nHänen äitinsä ei odottanut toista kehotusta, vaan riensi hoitolan\nvartijan luo, joka tutkittuaan Abu Hassanin vapautti hänet kuten äiti\ntoivoi.\n\nAbu Hassan lepäsi muutamia päiviä paluunsa jälkeen ja jatkoi sitten\nentistä menettelyään, kutsuen vieraan iltaisin aterialle. Heti ensi\nkerralla, kun hän meni sillalle, hän näki kauppiaan, joka hänen\narvelunsa mukaan oli syynä kaikkiin hänen kärsimyksiinsä, tulevan\nkohti. Abu Hassan kääntyi poispäin välttääkseen häntä, mutta kauppias\nei halunnut väistää, vaan astui hänen luokseen. -- Veli Abu Hassan, hän\nsanoi, -- sinäkö siinä? Tervehdän sinua! Sallitko minun syleillä sinua?\n\n-- En suinkaan, Abu Hassan vastasi, -- minä en tervehdä sinua. En huoli\ntervehdyksestäsi enkä syleilystäsikään. Mene tiehesi!\n\nKalifi oli huolellisesti suunnitellut kohtauksen, koska tiesi Abu\nHassanin palanneen kotiinsa, eikä tämä tyly käytös saanut häntä\nluopumaan aikeistaan. Hän tunsi hyvin lain, jonka Abu Hassan oli\nitselleen säätänyt, ettei koskaan seurustelisi muukalaisen kanssa jota\nkerran oli kestinnyt, mutta hän ei ollut siitä tietävinään. -- Ah, veli\nAbu Hassan, hän sanoi syleillen häntä, -- en mieli erota sinusta näin,\nkoska minulla oli onni tavata sinut toistamiseen. Sinun täytyy jälleen\nosoittaa minulle samaa vieraanvaraisuutta kuin osoitit kuukausi sitten,\njolloin minulla oli kunnia kilistellä kanssasi.\n\nAbu Hassan olisi kernaasti suonut kalifin menevän tiehensä, mutta hänen\nponnistuksensa vapautua vastenmielisestä vieraasta olivat turhia, ja\nvihdoin hänen oli pakko sallia miehen tulla mukaansa. -- Mutta, hän\nselitti, -- koska viime vierailusi tuotti minulle niin paljon kiusaa,\nminun täytyy kertoa mitä tapahtui ja pyytää että säästät minut sen\ntoistumiselta. Abu Hassan jutteli sitten seikkailunsa ja päätti\nselostuksensa vaatimalla kalifia lupaamaan, ettei tämä enää tekisi\nhyviä suunnitelmia hänen tulevaisuuteensa nähden. -- Olen tyytyväinen,\nhän sanoi, -- ja annan sinulle kaiken entisen anteeksi.\n\nHeti kun Abu Hassan saapui kotiinsa, hän kutsui äitinsä ja pyysi\nkynttilöitä, kehotti vierastaan istumaan sohvalle ja istahti itse hänen\nviereensä. Vähän myöhemmin tuotiin illallinen pöytään, ja he kävivät\nkursailematta ruokaan käsiksi. Heidän aterioituaan Abu Hassanin äiti\ntyhjensi pöydän, toi jälkiruoaksi hedelmiä viinin kera sekä lasit ja\npoistui sitten eikä enää näyttäytynyt.\n\nKun he olivat jonkin aikaa maistelleet viiniä, kalifi sanoi: -- Etkö\nole koskaan ajatellut avioliittoa?\n\n-- En, Abu Hassan vastasi, -- elän mieluummin vapaana.\n\n-- Se ei ole oikein, kalifi jatkoi. -- Minun täytyy etsiä sinulle\nneitonen joka on lempesi arvoinen. Ja olenpa varma että pidät hänestä.\nSitten hän tarttui Abu Hassanin pikariin, tipautti siihen hiukan\njauhetta ja ojensi sen viinillä täytettynä isännälleen. -- Kas niin,\nhän sanoi, -- juohan sen neitosen malja jonka sinulle hankin!\n\nAbu Hassan otti nauraen lasin ja virkkoi päätään pudistaen: -- Olkoon\nmenneeksi! Koska sitä haluat, en voi tehdä itseäni syypääksi niin\nsuureen epäkohteliaisuuteen että kieltäytyisin moisessa pikkuasiassa\ntekemästä arvokkaalle vieraalleni mieliksi. Juon siis minulle lupaamasi\nneitosen maljan, vaikka olen varsin tyytyväinen olooni enkä odota sinun\npitävän sanaasi. Tuskin Abu Hassan oli tyhjentänyt pikarinsa, kun hän\nvaipui yhtä syvään uneen kuin ensi kerrallakin, ja kalifi määräsi saman\norjan kantamaan hänet palatsiin. Orja totteli, ja kalifi, joka ei\naikonut lähettää Abu Hassania takaisin kuten tuonnoin, sulki oven\njälkeensä niin kuin oli luvannut ja seurasi perästä.\n\nKun he saapuivat palatsiin, kalifi käski laskea Abu Hassanin sohvalle\nsaliin, josta hänet oli sikeään uneen vaipuneena kannettu kotiin\nkuukausi sitten. Mutta ensin hän käski hovipalvelijan pukea hänet\nsamaan pukuun jossa hän oli kalifina esiintynyt. Sitten hän käski\nkaikkien hovin virkailijoiden, naisten ja soittoniekkojen, jotka olivat\nolleet salissa Abu Hassanin juodessa viimeisen, uneen uuvuttavan\nsiemauksensa, saapua sinne päivänkoitteessa ja esittää osansa\nhuolellisen hyvin, kun nukkuja heräsi. Levolle lähtiessään hän vielä\nmuistutti Mesruria herättämään hänet ennen kuin menisivät saliin, jotta\nhän voisi kätkeytyä ristikolla varustettuun sivukomeroon kuten\nennenkin.\n\nKun kaikki oli järjestyksessä ja kalifin jauheen vaikutus vaimentunut,\nAbu Hassan alkoi heräillä, kuitenkaan vielä avaamatta silmiään. Silloin\nseitsemän laulajatarryhmää yhtyi suloisilla äänillään oboeiden,\nhuilujen ja muiden soittimien säveleihin. Abu Hassan ihmetteli kovin\nkuullessaan ihanaa musiikkia, ja kun hän avasi silmänsä ja näki\nedessään naiset ja hoviherrat jotka luuli tuntevansa, hänen\nkummastuksensa lisääntyi. Sali tuntui samalta jonka hän oli nähnyt\nensimmäisessä unessaan, ja hän huomasi samat kynttiläkruunut,\nhuonekalut ja koristeet.\n\nHän oli kuitenkin liian säikähtynyt toipuakseen heti täyteen\ntajuntaansa. -- Allah armahtakoon minua, hän huudahti. -- Häijyt henget\novat riivanneet minut! Hoviherrat koettivat vakuuttaa hänelle että hän\noli vain nähnyt pahaa unta. -- Katsokaahan selkääni, hän sanoi, --\novatko nämä arvetkin mielikuvitusta? Vakuutan että voin vieläkin tuntea\niskujen kirvelyn. Onko tämä harhanäky vai onko tämä totta? Olenko\nkalifi vai Abu Hassan? Tulkoon joku puraisemaan korvalehteäni, jotta\ntunnen olenko hereillä.\n\nYksi orjista astahti hänen luokseen totellen käskyä. Abu Hassan\nparkaisi, mutta oli yhä ällistynyt. Soittokunta alkoi soittaa ja kaikki\nhovineitoset ja palvelijat tanssia huimasti sohvan ympärillä jolla Abu\nHassan istui. Nähdessään neitosten joukossa muutamia jotka tunsi Abu\nHassan viskasi yltään kuninkaallisen viittansa ja yhtyi tanssiin\nhypäten ja ilakoiden kisailevien mukana.\n\nSe huvitti kalifia niin suuresti että hän pisti päänsä saliin ja huusi:\n-- Abu Hassan, Abu Hassan, aiotko tappaa minut nauruun?\n\nKun kalifin ääni kajahti, kaikki vaikenivat, myös Abu Hassan, joka\nkäänsi päänsä katsoakseen mistä ääni kuului. Hän tunsi kalifin ja tunsi\nhänet samalla Mosulin kauppiaaksi, mutta ei säikähtänyt lainkaan.\nPäinvastoin hän varmistui siitä, että oli valveilla ja että kaikki mitä\nhänelle oli tapahtunut oli todellista eikä unta. Hän yhtyi kalifin\nhilpeyteen. -- Haha, hän nauroi katsahtaen pelkäämättä hallitsijaan, --\nvai siellä se Mosulin kauppias onkin! Ja valitatte että tahdon tappaa\nteidät? Nyt käsitän kaiken. Mutta... kertokaahan minulle millä keinoin\nteitte minut tajuttomaksi. Muutoin tunnen itseni aina puolihulluksi.\n\nKalifi kertoi kaikki mitä oli tapahtunut Abu Hassanin ollessa unijuoman\nhuumaama ja miten seikkailu järjestettiin. -- Haluan tietää kuinka\nalamaiseni elävät, hän sanoi, -- ja sen vuoksi samoilen usein\nvalepuvussa kaupungilla. Siten jouduin sinun taloosi, ja kuullessani\nsinun toivovan itsellesi päiväksi kuninkaallista valtaa, päätin täyttää\ntoivomuksesi. En aavistanut että siitä koituisi sinulle niin paljon\nkärsimyksiä, mutta olen valmis korvaamaan ne parhaan kykyni mukaan --\nen pelkästä velvollisuudentunnosta, vaan siksikin, että olen havainnut\nsinulla olevan oivallisia ominaisuuksia. Pyydä mitä haluat, niin täytän\ntoivomuksesi.\n\n-- Oikeauskoisten hallitsija, Abu Hassan vastasi, -- olkootpa\nkärsimykseni olleet kuinka suuret hyvänsä, ne unohtuvat kaikki\nkuullessani että korkea valtiaani oli osallisena asiassa. Ja koska\nminun sallitaan esittää pyyntö, anon että minulle suotaisiin onni koko\nelinaikanani ihailla läheltä teidän majesteettinne hyveitä.\n\nKalifi oli mielissään puheesta ja käski antaa Abu Hassanille mitä ikinä\nhän toivoi ja kehotti häntä käymään luonaan milloin vain halusi. Abu\nHassan ilmaisi kiitollisuutensa sopivalla tavalla ja palasi kotiinsa\nkertoakseen äidilleen mitä oli tapahtunut ja että hänen aikaisempi\nkokemuksensa ei ollut tyhjää unta.\n\nKalifi oli hyvin ihastunut Abu Hassaniin jonka seuraa hän alati halusi.\nHän vei hänet myös vaimonsa Zobeiden luo, jota kertomus hänen\nseikkailuistaan huvitti suuresti. Sulttaanitar lausui usein toivomuksen\nnähdä hänet ja havaitessaan, että Abu Hassan käynneillään aina tuijotti\nerääseen hänen orjattaristaan, nimeltä Nuzhat-ul-Awadat, päätti mainita\nasiasta kalifille. -- Oikeauskoisten hallitsija, hän virkkoi eräänä\npäivänä, -- etkö ole huomannut, että Abu Hassan joka kerta kun käy\nkanssasi luonani ei koskaan päästä silmistään Nuzhat-ul-Awadatia? Ja\ntyttö näkyy vastaavan hänen huomaavaisuuteensa. Jos suostut, naitamme\nheidät toisilleen.\n\n-- Arvoisa puolisoni, kalifi vastasi, -- jos Nuzhat-ul-Awadat on\nhalukas ottamaan Abu Hassanin aviomiehekseen, minun puolestani ei ole\nesteitä. Olen luvannut hankkia hänelle vaimon. Päättäkööt he heti,\nkoska ovat molemmat saapuvilla.\n\nAbu Hassan lankesi kalifin ja Zobeiden jalkojen juureen osoittaakseen\nkuinka kiitollinen hän oli heidän ystävällisyydestään ja nousten\nseisaalleen sanoi: -- En voisi vastaanottaa vaimoa paremmista käsistä,\nmutta en rohkene toivoa että Nuzhat-ul-Awadat antaa yhtä kerkeästi\nminulle kätensä kuin minä hänelle omani. Nämä sanat lausuessaan hän\nvilkaisi ruhtinattaren hovineitiin, jonka kunnioittava äänettömyys ja\nposkille kohoava puna osoittivat että hän oli valmis tottelemaan\nkalifia ja valtiatartaan Zobeidea.\n\nHääiloja kesti monta päivää, ja sekä Zobeide että kalifi antoivat\nvastanaineelle pariskunnalle uhkeita lahjoja. Abu Hassan havaitsi\nvaimonsa aivan toivomustensa mukaiseksi, ja tämä oli yhtä mieltynyt\nmieheensä -- he sopivat toisilleen kerrassaan hyvin. Kemujen ja\nilonpitojen jälkeen Abu Hassan ja hänen vaimonsa ryhtyivät viettämään\nhyvin ylellistä elämää. He eivät säästäneet menoja vieraskutsuissaan ja\ntuhlasivat niin rennosti rahoja, että vajaan vuoden kuluttua häistä\nhuomasivat kassansa olevan melkein tyhjä.\n\nTässä ahdingossa Abu Hassan sanoi vaimolleen: -- Sinä et suinkaan\ntahtoisi kieltää minulta apuasi asiassa joka koskee meitä molempia, ja\nniinpä kerronkin sinulle, että rahapula on herättänyt minussa\nsuunnitelman jolla voimme hankkia varoja ainakin vähäksi aikaa. Meidän\non tehtävä pieni kepponen, minun kalifille ja sinun Zobeidelle, ja\nkoska se varmaan huvittaa heitä kumpaakin, siitä koituu meille hyötyä.\nKuolkaamme kumpikin.\n\n-- En ainakaan minä, Nuzhat-ul-Awadat keskeytti, -- sinä voit\nkuolla yksin jos tahdot. En ole kyllästynyt elämääni enkä sinun\nsuuttumuksesikaan uhalla niin vain kuole. Jollei sinulla ole mitään\nmuuta ehdotettavaa, saat lähteä manalan matkalle yksinäsi, sillä minä\nen tule mukaasi.\n\n-- Sinä olet niin ailahteleva ja ihmeellisen vilkas nainen, Abu Hassan\nvastasi, -- että et suo minulle aikaa edes selittää suunnitelmaani.\nOlehan vain hiukan kärsivällinen ja kuuntele, niin havaitset itsesi\nkylläkin valmiiksi kuolemaan sellaisen kuoleman kuin minä tarkoitan. Et\nkai sentään luullut että puhuin oikeasta kuolemasta?\n\n-- No, hänen vaimonsa sanoi, -- jos suunnittelet vain valekuolemaa olen\nkyllä käytettävissäsi. Saat olla varma että kaikin voimin autan sinua\nsellaisessa kuolemisessa. Sanon vain vakavasti, että olen perin\nvastahakoinen todella kuolemaan, kuten ensin luulin sinun tarkoittavan.\n\n-- Vaikenehan hetkiseksi, Abu Hassan sanoi, -- niin selitän sinulle\nsuunnitelmani. Minä tekeydyn kuolleeksi, ja sinun on asetettava\nminut lepäämään keskelle huonettani, turbaani kasvoillani ja jalat\nMekkaan päin käännettyinä, ikään kuin olisin valmis hautausmaalle\nkannettavaksi. Sen tehtyäsi sinun tulee katkerasti itkeä ja voivotella,\nkuten sellaisissa tapauksissa ainakin, repiä vaatteitasi ja tukkaasi --\ntai olla repivinäsi -- ja mennä kyynelissä kylpien ja hajalla hapsin\nZobeiden luo. Ruhtinatar kysyy tietenkin syytä suruusi, ja kun olet\nkertonut hänelle asian nyyhkytyksen katkomin sanoin, hän säälii sinua\nja antaa rahaa hautajaiskuluihin sekä muhkean kultakuteisen\nsilkkikankaan ruumiini peitteeksi, jotta maahanpanijaiseni tulisivat\nsitä komeammiksi, lahjoittaapa sinulle uuden puvunkin sen repimäsi\nsijaan. Palattuasi nousen heti, asetan sinut tilalleni ja menen\nesittämään saman näytelmän kalifille jonka takaan yhtä anteliaaksi\nminulle kuin Zobeide on ollut sinulle.\n\nSuunnitelma miellytti Nuzhat-ul-Awadatia, joka menetteli heti\npuolisonsa ehdotuksen mukaan, järjesti hänet ruumiiksi, riuhtaisi pois\npäähineensä ja meni suoraa päätä Zobeiden luo itkien murheissaan.\nHän valitteli onnettomuuttaan myötätuntoiselle ruhtinattarelle johon\ntieto Abu Hassanin kuolemasta koski kipeästi. Kun molemmat naiset\nolivat yhdessä voivotelleet, ruhtinatar käski orjatartensa antaa\nNuzhat-ul-Awadatille kukkarollisen kultarahoja ja muhkean kirjokankaan\nvainajan ruumiin peitteeksi. Lopuksi hän tyynnytteli nuorta leskeä ja\nkehotti häntä olemaan murehtimatta tulevaisuudesta, luvaten pitää\nhänestä huolta.\n\nHeti kun Nuzhat-ul-Awadat oli lähtenyt ruhtinattaren huoneesta, hän\nkuivasi kyyneleensä ja palasi riemuiten Abu Hassanin luo ilmoittamaan\nhyvästä menestyksestään. Kotiin tultuaan hän purskahti nauruun\nnähdessään puolisonsa vielä lepäävän ruumiina. Hän käski hänen nousta\nkatselemaan sotajuonensa tuloksia. Abu Hassan nousi ja riemuitsi\nvaimonsa kanssa nähdessään kukkaron ja kirjosilkin. Innostuneena\nkujeensa onnistumisesta Nuzhat-ul-Awadat ei malttanut odottaa, vaan\nhoputti miestään. -- No, puolisoni, hän sanoi nauraen, annahan nyt\nminun vuorostani esittää kuolleen osaa, niin näemme, voitko sinä\npuijata kalifia yhtä hyvin kuin minä puijasin Zobeidea.\n\n-- Sellaisia te naiset olette, Abu Hassan vastasi, -- ainahan te\nturhamaisuudessanne luulottelette kykenevänne kaikkeen paremmin kuin\nmiehet, vaikka sitten toimittekin vain heidän neuvojensa mukaan. Olisi\ntosiaan kummallista, jollen minä, joka itse olen tämän juonen keksinyt,\nosaisi suoriutua asiasta yhtä hyvin kuin sinä. Mutta älkäämme tuhlatko\naikaa joutaviin väittelyihin. Sijoitu paikalleni, ja saatpa nähdä että\nsuoriudun tehtävästä yhtä menestyksellisesti.\n\nAbu Hassan kääri vaimonsa kuten tämä oli käärinyt hänet ja lähti\nturbaanin liina irrallaan, kuten kovan murheen kohtaamalla miehellä\nainakin, rientämään kalifin puheille, jolla juuri oli salainen\nneuvottelu. Hän saapui ovelle, ja virkailija, joka tiesi että Abu\nHassanilla oli vapaa pääsy, avasi sen. Abu Hassan astui huoneeseen\npitäen toisella kädellään nenäliinaa silmiensä edessä salatakseen\nposkille valuvat teeskennellyt kyyneleensä ja lyöden toisella rintaansa\nmitä suurinta surua ilmaisevin huudahduksin.\n\nIhmetellen nähdessään aina hilpeän Abu Hassanin tällaisessa\nmielentilassa kalifi kysyi hänen murheensa syytä ja kuultuaan\nNuzhat-ul-Awadatin kuolemasta ilmaisi sopivin sanoin vilpittömästi\nosanottonsa. Hän käski visiirin antaa Abu Hassanille kukkarollisen\nkultaa ja kappaleen kallisarvoista kangasta, aivan kuten Zobeide oli\nlahjoittanut Nuzhat-ul-Awadatille. Abu Hassan lankesi kalifin jalkojen\njuureen ja kiitti häntä hänen ystävällisyydestään. Sitten hän otti\nlahjat ja riensi takaisin kotiinsa riemuissaan hyvästä menestyksestään.\n\nVäsyneenä virumaan niin kauan samassa asennossa Nuzhat-ul-Awadat ei\nodottanut kunnes Abu Hassan käskisi nousemaan, vaan kuultuaan oven\navautuvan juoksi heti puolisoaan vastaan kysyen, oliko tämä vetänyt\nkalifia nenästä yhtä taitavasti kuin hän Zobeidea. -- Niin kuin näet,\ntoinen vastasi osoittaen kangasta ja ravistaen kukkaroa, -- osaan\nnäytellä elävän vaimon surevaa puolisoa yhtä hyvin kuin sinä elossa\nolevan aviomiehen itkevää leskeä.\n\nAbu Hassan pelkäsi kuitenkin hiukan että kaksoisjuonella voisi olla\nikäviä seurauksia ja katsoi sen vuoksi parhaaksi neuvoa vaimoaan\nolemaan varuillaan, jotta he voisivat toimia paremmassa sopusoinnussa.\n-- Sillä, hän lisäsi, -- mitä paremmin onnistumme hämmästyttämään\nkalifin ja Zobeiden, sitä enemmän asia heitä lopulta huvittaa, ja\nkenties he ilmaisevat suosionsa vielä suuremmalla anteliaisuudella.\nViime miete sai heidät vielä jatkamaan sotajuontaan.\n\nVaikka kalifilla oli tärkeitä asioita ratkaistavana, hän ei malttanut\nolla menemättä sulttaanittaren luo ilmaistakseen osanottonsa hänen\nsuosikkinsa kuoleman johdosta, ja niinpä hän heti Abu Hassanin\npoistuttua nousi ja läksi Zobeiden huoneeseen. -- Puolisoni,\nhän sanoi, -- salli minun tuoda ilmi syvä suruni siitä, että rakas\nNuzhat-ul-Awadatisi on kuollut.\n\n-- Oikeauskoisten hallitsija, Zobeide vastasi, -- sinä erehdyt. Abu\nHassan on kuollut, eikä Nuzhat-ul-Awadat.\n\n-- Anteeksi, ruhtinattareni, kalifi virkkoi, -- sinä olet väärässä. Abu\nHassan elää ja on täysin terve.\n\nZobeidea närkästytti kovin kalifin kuivakiskoinen vastaus. --\nOikeauskoisten hallitsija, hän sanoi, -- salli minun toistaa,\nettä juuri Abu Hassan on kuollut ja että entinen orjattareni\nNuzhat-ul-Awadat, hänen leskensä elää. Kaikki naiseni, jotka itkivät\nkanssani, voivat todistaa sen ja myös kertoa sinulle, että lahjoitin\nhänelle sata kultarahaa ja kullalla kirjailtua kangasta. Murhe jonka\nvallassa minut tapasit johtui hänen miehensä kuolemasta, ja juuri sinun\nsisään astuessasi olin lähettämäisilläni sinulle surunvalitteluni.\n\nKuullessaan Zobeiden puhuvan näin kalifi purskahti nauruun ja huudahti:\n-- Tuo, ruhtinattareni, on tosiaan kummallista itsepäisyyttä. Voit olla\nvarma että Nuzhat-ul-Awadat on kuollut.\n\n-- Eipä olekaan, hyvä herra, Zobeide vastasi terävästi, Abu Hassan on\nkuollut, äläkä yritäkään muuta uskotella.\n\nKalifi käski heti visiirin mennä ottamaan selvää kuinka asianlaita\ntodella oli. Kun Mesrur oli lähtenyt mennäkseen Abu Hassanin asuntoon,\nkalifi sanoi Zobeidelle: -- Kohta saat nähdä kumpi meistä on oikeassa.\nOlen niin varma asiastani että panen huvipuutarhani vetoa sinun\ntaulupalatsiasi vastaan, vaikka edellinen onkin paljon arvokkaampi\njälkimmäistä. He päättivät juhlallisesti vedon ja odottivat\nkärsimättömästi Mesrurin paluuta.\n\nSillä välin kun kalifi ja Zobeide näin tosissaan ja kiihkeästi\nväittelivät, piti Abu Hassan, joka aavisti heidän erimielisyytensä,\ntarkasti vaarin kaikesta mitä saattaisi tapahtua. Heti kun hän näki\nMesrurin asuntonsa ikkunasta jonka ääressä vaimoineen rupatteli ja\nhavaitsi hänen harppaavan suoraan sinnepäin, hän arvasi hänen asiansa\nja käski vaimonsa nopeasti ja aikaa tuhlaamatta laittautua vielä kerran\nruumiiksi. Heille tuli niin kiire, että Abu Hassan töin tuskin ehti\nkääriä vaimonsa ja heittää kalifin antaman kirjokankaan hänen päälleen,\nkun Mesrur jo saapui paikalle. Abu Hassan avasi asuntonsa oven ja\nistuutui sitten alakuloisena, surullinen ilme kasvoilla ja nenäliina\nsilmillään, valevainajan pääpuoleen.\n\nSe riitti Mesrurille, joka riensi takaisin ilmoittamaan kalifille\ntiedustelunsa tuloksen. Kalifi riemastui kovin ja nauroi kauan uutisen\nkuullessaan. -- Kas niin, puolisoni, hän virkkoi, -- sinä hävisit\nvedon.\n\nMutta Zobeide ei halunnutkaan tyytyä Mesrurin tukemattomaan\ntodistukseen, ja kun hän ei myöntänyt hävinneensä, päätettiin lähettää\nhänen imettäjänsä katsomaan oliko Abu Hassan todella kuollut.\nMutta kun viimeksi mainittu ikkunasta tirkistellen huomasi imettäjän\ntulevan sinnepäin, hän oli heti valmis asettumaan paareille, joten\nNuzhat-ul-Awadat ehti ajoissa järjestää ruumiin kuntoon, jääden\nsurevana istumaan sen viereen.\n\nImettäjätär viivähti vain lausuakseen osanottonsa ja riensi sitten\ntakaisin palatsiin niin nopeasti kuin voi. Heti hänen lähdettyään\nNuzhat-ul-Awadat kuivasi silmänsä ja vapautti Abu Hassanin. Molemmat\nmenivät istumaan sohvalle ikkunan ääreen, odotellen mikä kepposen\nlopputulos olisi ja ollakseen valmiit toimimaan asianhaarojen mukaan.\n\nImettäjän kertomus teki jutun vain monimutkaisemmaksi, koska sekä\nkalifi että hänen korkea puolisonsa olivat varmat, että heidän\nlähettinsä olivat puhuneet totta. Ja kun kumpikaan ei tahtonut antaa\nperään, he päättivät mennä itse katsomaan. He nousivat siis molemmat ja\nlähtivät seuralaisineen Abu Hassanin taloon.\n\nKun Abu Hassan huomasi heidän tulonsa, hän ilmoitti vaimolleen joka\nsäikähti kovin. -- Mitä meidän on tehtävä, hän virkkoi. -- Me olemme\nhukassa!\n\n-- Älä yhtään pelkää, Abu Hassan rauhoitti. -- Oletko jo unohtanut\nsopimuksemme? Tekeydymme molemmat kuolleiksi, ja saat nähdä että kaikki\nkäy hyvin. Kun he kävelevät noin verkalleen, ehdimme kyllä valmiiksi,\nennen kuin he saapuvat ovelle. Abu Hassan ja hänen vaimonsa\nkääriytyivät siis, vetivät peitteekseen kirjokankaan kaistaleet ja\nodottivat kärsivällisesti vieraita.\n\nMesrur, joka kulki etunenässä, avasi oven, ja kalifi ja Zobeide\nastuivat seuralaistensa saattamina huoneeseen. Mutta näky, joka heidät\nkohtasi, jäykisti heidät kauhusta, eivätkä he tienneet mitä ajatella.\nVihdoin Zobeide katkaisi äänettömyyden sanoen kalifille: -- Voi, he\novat molemmat kuolleet! Sinä teit voitavasi, hän jatkoi katsoen\nkalifiin ja Mesruriin, -- saadaksesi minut uskomaan että rakas\norjattareni oli kuollut, ja nyt huomaan että se on totta. Murhe\npuolison menetyksestä on varmaan tappanut hänet.\n\n-- Sano mieluummin, ruhtinatar, kalifi vastasi, oman äskeisen näkemänsä\nnojalla ajatellen päinvastoin, -- että Nuzhat-ul-Awadat kuoli ensin ja\nmurheen murtama Abu Hassan menehtyi suruun eikä voinut elää rakkaan\nvaimonsa kuoleman jälkeen. Sinun tulisi siis myöntää että olet hävinnyt\nvedon ja että taidepalatsisi kaikkine maalauksineen on minun.\n\n-- Älähän nyt, Zobeide vastasi kiihtyneenä kalifin kiistelystä. --\nVäitän sinun hävinneen huvipuistosi. Abu Hassan kuoli ensiksi, koskapa\nimettäjäni kertoi sinulle yhtä hyvin kuin minullekin että hän näki\nNuzhat-ul-Awadatin elävänä ja miehensä kuolemaa itkemässä.\n\n-- Annan tuhat kultarahaa sille joka voi sanoa kumpi näistä kahdesta\nkuoli ensiksi, kalifi huudahti.\n\nTuskin kalifi oli lausunut nämä sanat, kun hän kuuli äänen sanovan Abu\nHassanin kultakudoksen alta: -- Oikeauskoisten hallitsija, minä kuolin\nensin, antakaa minulle ne tuhat kultarahaa! Abu Hassan heitti\nkirjokankaan päältään, hypähti ylös ja lankesi kalifin jalkojen\njuureen. Hänen vaimonsa taas heittäytyi Zobeiden eteen. Ruhtinatar\nparkaisi ensin, mutta toivuttuaan ilmaisi suurta iloa nähdessään\nrakkaan orjattarensa jälleen nousseen, juuri kun hän oli melkein\nlohduttomana suosikkinsa kuolemasta. -- Ah, häijy Nuzhat-ul-Awadat, hän\nhuudahti, -- mitä olenkaan kärsinyt sinun tähtesi! Mutta suon sinulle\nanteeksi sydämeni pohjasta, koska et olekaan kuollut.\n\nKalifi, jota tapaus suuresti huvitti, kysyi pilan tarkoitusta, ja Abu\nHassan vastasi: -- Oikeauskoisten hallitsija, tunnustan teidän\nmajesteetillenne avomielisesti koko totuuden. Tuhlaavaisella\nelämällämme kulutimme enemmän kuin varamme sallivat ja havaitessamme\nkassamme tyhjentyneen jouduimme aivan ymmälle. Häpeä siitä, että olisi\ntäytynyt alentua säädyllemme sopimattomaan elämään, pakotti meidät\nkeksimään tämän juonen, kun emme rohjenneet ilmoittaa pulaamme teidän\nmajesteetillenne. Tahdoimme siten parantaa talouttamme ja samalla\nhuvittaa hallitsijaamme, ja toivon teidän majesteettinne armossaan\nsuovan meille anteeksi.\n\nKalifi ja Zobeide alkoivat nauraa Abu Hassanin omituiselle kepposelle.\nYhä nauraa hohottaen kalifi nousi ja sanoi Abu Hassanille ja hänen\nvaimolleen: -- Seuratkaa minua. Ilosta että tapaan teidät elossa\nannan teille lupaamani tuhat kultarahaa. Zobeide pyysi, että\nkalifi samasta syystä sallisi hänen lahjoittaa yhtä suuren summan\nNuzhat-ul-Awadatille. Näin säilyttivät Abu Hassan ja hänen vaimonsa\nkalifi Harun-al-Rashidin ja hänen ylhäisen puolisonsa suosion ja\nsaattoivat heidän anteliaisuutensa vuoksi jatkaa hupaista elämäänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIntian sulttaani ei voinut olla ihmettelemättä sitä tavattoman rikasta\nvarastoa huvittavia tarinoita jolla sulttaanitar oli hauskuttanut häntä\ntuhat ja yksi yötä. Hän ihmetteli myös rohkeutta joka oli innoittanut\ntytön tarjoutumaan hänen puolisokseen, ja niinpä hänen jyrkkä\npäätöksensä vihdoin höltyi, eikä hän hennonnut surmauttaa vaimoaan. --\nMyönnän, herttaisin Sheherazade, hän sanoi, -- että olet älykkyydelläsi\nriisunut minulta aseet. Sinun, ihanaisen, tähden peruutan kauhean\nlupaukseni surmata joka päivä naisen. Ja tästä syystä sinua muistelevat\nalati pelastajanaan ne neitoset jotka olisivat joutuneet vihani\nuhriksi. Nyt tiedän että vihani oli epäoikeutettua.\n\nSulttaanitar heittäytyi hänen jalkojensa juureen ja syleili häntä mitä\nlämpimimmän hellästi ja kiitollisena.\n\nSuurvisiiri kuuli ensimmäisenä iloisen uutisen, jonka hän viipymättä\njulistutti jokaisessa valtakunnan kaupungissa ja maakunnassa, ja niin\nsai Sheherazade osakseen kaikkien alamaisten siunaukset. Sulttaani eli\nonnellisena rakastettavan puolison kanssa, ja heidän nimiään mainittiin\nrakastavasti ja kunnioitettavasti kautta Intian laajan valtakunnan.\n\n\n\n"]