[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fu9_U8ME2kzL_A2jZJkAOtUJNNbJhLsOETT-EnGT8R4U":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},118,"Omatunto","Aho, Juhani",1861,1921,"118-aho-juhani-omatunto","118__Aho_Juhani__Omatunto","Saaristokertomus","romaani",[],[],"fi",1914,null,32924,182337,false,8494,[23],"Fiction",[25],"Novels","\"Omatunto: Saaristokertomus\" by Juhani Aho is a novel likely written in the late 19th century. The narrative is set in a coastal community, focusing on the lives of islanders and their interactions with the sea, reflecting on themes of change and nostalgia as the characters reminisce about more prosperous times when the sea provided bountiful resources. Central characters emerge, including an old man who reminisces about the past, his family members, and a visiting merchant, who together embody the struggles of the fishing community adapting to modern realities.  The opening of \"Omatunto\" introduces a lively conversation among the island's inhabitants as they gather during a stormy day, talking about their past experiences with the sea and the changes they have witnessed. An old man, embodying a mix of humor and melancholy, recounts the better days when shipwrecks brought fortunes to the shores. The dialogue reveals the community's longing for the return of these opportunities amidst a backdrop of modernity that has rendered their way of life more challenging. As the storm intensifies, the tension between hope and despair is palpable, with hints of desire for a miraculous return of the sea's bounty, showcasing the deep connection between the characters and their maritime environment. (This is an automatically generated summary.)",[],450,"Saaristoon sijoittuva kertomus kuvaa haaksirikon jälkeisiä tapahtumia ja saarelaisten moraalista kamppailua. Kun rantaan ajautuu arvokasta tavaraa, yhteisön omatunto joutuu koetukselle ahneuden ja salailun keskellä. Teos tarkastelee syyllisyyden tunnetta ja rehellisyyttä karussa meriympäristössä.","Juhani Ahon 'Omatunto' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 118. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Robert Connal, Tapio Riikonen ja\nProjekti Gutenbergin DP oikolukijat.","OMATUNTO\n\nSaaristokertomus\n\n\nKirj.\n\nJUHANI AHO\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1914.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nOli taas niinkuin aina, harva se päivä, mutta varsinkin silloin, kun meri\nmyrskysi ja taivas satoi eikä ollut menemistä ulapalle eikä viitsinyt\nmuuhunkaan ryhtyä -- oli turinaa ja tarinaa siitä samasta, satoja kertoja\nvatvotusta, vanhasta, mutta kuitenkin yhä uudesta -- merestä ja sen\nsaaliista. Niistä oli aina ehtymätön puheenaihe, entisistä hyvistä ja\nnykyisistä huonoista -- mutta varsinkin silloin, kun oli joku vieras,\nniinkuin nyt säätä pitävä moottoriherra, joka viitsi kuunnella ja jolle\nsiis oli hauska soittaa suutaan.\n\nMoottoriherra, iso, mustapartainen mies, suupielessä paksu sikari ja\nkasvoilla salamyhkäinen hymy, vaikenee ja täyttää istuen selkäkenossa\nseinää vasten, jalat pitkällä rojottaen. Äijä puhuu ja maistaa,\nnousuviinassa viittiloiden. Hän on harvahampainen, pitkä ja luiseva,\nposkilla viinan ja ahavan ikuinen puna.\n\n-- Niin, nähkääs, mikäs olisi meidän ollessa ja eläessä, jos olisivat\najat, niinkuin olivat ennen. Mikäs olisi konsti rakentaa ja laittaa,\njos laivat ajaisivat karille, niinkuin entisinä hyvinä aikoina. Mutta\najaakos ne enää! Pthyi!\n\n-- No mutta, pappa hyvä, et nyt sylkisi vieraan saappaille.\n\n-- Ole vaiti ... enhän minä saappaille ... ylihän se meni...\n\n-- Vieras antaa anteeksi ... isä on semmoinen porsas.\n\n-- Ei se mitään ... eläköön vapaus! nauroi vieras, vatsa hyllyen.\n\n-- Porsas? Sano: sika! niinkuin oikeastaan tarkoitat ja niinkuin sanot\nsilloin, kun ei ole vieraita...\n\n-- Maljanne, vaari ... elkää unhottako lasianne... Onko emäntä\ntyttärenne?\n\n-- Onhan se, ja tämä Söderling tässä -- minun nimeni on Saukko tämän saaren\nmukaan, jossa meidän suku on ikänsä elänyt -- tämä vähän nahjuksen näköinen\nmies, on hänen miehensä, ja tuo kivulloisen näköinen tyttö tuossa on\nheidän tyttärensä, ja tämä pitkä poika on heidän poikansa, ja se\nherraspiian näköinen tyttö, joka toi kahvia, on olevinaan muka hänen\nmorsiamensa ... vaan hiisi tiesi, milloin pääsevät menemään yhteen, kun ei\nole minkä päälle mennä. Se oli merillä, tämä Kalle poika, ja sillä oli jo\nrahaakin, mutta meri vei kaikki.\n\n-- Ei nyt vieras viitsi kaikkea kuunnella.\n\n-- Päinvastoin. Terve!\n\n-- Terve, terve! Tämä on hyvää, oikein hyvää... Vai tämä se nyt on sitä\nviskiä ... olen usein kuullut, mutta en ole ennen itse maistanut. Niin,\nnähkääs ... mitä minä ... niin, sitä minä, että jos olisivat ajat niinkuin\nolivat ennen, niin mikäs olisi konsti olla ja elää täälläkin, rakentaa ja\nlaittaa... Ennen saatiin pelastaa ja anastaa ja tallettaa, ei sitä\nvuotta, ettei joku laiva karahtanut karille. Mutta nyt ne eivät enää\nkoskaan käy karille, olkoon myrsky millainen tahansa. Eikä niitä ole\nmyrskyjäkään niinkuin ennen. Kyllähän siellä pihisee ja puhisee, ryskää ja\nraiskaa ja on olevinaan helkkarinmoinen herranilma niinkuin nytkin...\n\n-- Ukki! kuului kivulloisen tytön lempeän moittiva ääni tuvan perältä\nikkunan alta, ja suuret ruskeat silmät välähtivät esiin kalpeista\nkasvoista. Mutta ukko jatkoi, niinkuin ei olisi kuullut:\n\n-- Vaan ei siitä nykyaikana enää mitään oikeata repeä. Ja vaikka joskus\nrepeäisikin ja puskisi niin, ettei kalliolla pystyssä pysy, niin aina ne\nsaakelin höyrylaivat päänsä pärjäävät meressä melkein millaisessa tahansa.\nSillä mikä niillä on hätänä monine masinoineen ja vedenpitävine eri\nosastoineen ja kaksinkertaisine pohjineen. Ja kun on majakoita ja loistoja\nja kummeleita ja senkin seitsemiä härryköitä joka karilla niinkuin\nkaupungissa lyhtyjä... Viime kesästä se nyt on Hylekarillakin, ainoalla,\njolle vielä joskus saattoi karahtaa... Se ulvoo, hullu, niinkuin olisi\nmaailman loppu tulossa, niin pian kuin vähänkään ajelehtii usvaa meressä,\nja kuuluu siellä nyt olevan telehvoonikin. Ja mitä siitä on hyötyä, jos\njoskus karahtaisivatkin kiinni -- sekin engelsmanni, joka kolmanna kesänä\nselvällä päivällä ja melkein tyynessä säässä laski puolitahallaan vanhan\nruostuneen romukoppansa tuohon Revon nokkaan ... niin ennenkuin täältä\nehdittiin sinne, niin jo olivat ne saakelin rääveliläiset siinä kuin lokit\nhylkeenraadon kimpussa. Niin se on, ja köyhä saariston mies, jonka pitäisi\nmerestä elää, saa pyyhkiä nälästä sylettyvää suutaan jollain öljyisellä\nkonerääsyllä, jonka suurten ihmeiden edellä ehkä joskus sattuu löytämään\nryssän panssarilaivan vanavedestä.\n\n-- Onhan nyt sentään muutakin löydetty ... onhan silloin tällöin, pappa,\nmuutakin löydetty, sanoi emäntä.\n\n-- En minä nyt viitsi ottaa lukuun muutamata tukkipuuta, joka milloin\nkulloin pääsee irti jostain kotkalaisen tukkilautasta. Eihän ole viisiin\nvuosiin tullut sen vertaa, että olisi saanut edes tupansa\nlaudoitetuksi... Kohta ei saa puutavaraa rahallakaan, kun vaativat\npystyssä metsässä kaksi markkaa syleltä. Pthyi!\n\n-- Kas, nyt se meni omille saappailleni. Saanko minä, Emma, sylkeä edes\nomille saappailleni?\n\nTupa vastasi nyt naurahduksella, ja kalpea, totinen tyttökin tuvan perällä\nhymähti... Sillä oli totta, kaikkien tietämää ja tunnustamaa totta, mitä\nukkovaari nyt jutteli.\n\n-- Eikö sitten kalastus mitään anna? kysyi\nherra.\n\n-- Kalastus ... niin herra luulee, mutta jos minä saan sanoa, mitä kalastus\non tähän maailman aikaan, niin se on yhtä paljon kuin ei mitään. Sitten\nkun sisäsaaristossa keväällä otetaan isolla rysällä kaikki kutukala, niin\nei täällä ulkona saa suomuakaan. Ja jos joskus saakin, niin eihän sillä\nole hintaa. Ennen kelpasi mikä tahansa ja miten tahansa, kun häntä vain\nsulloi nelikoihin ... nyt on rivitettävä ja sokeroitava ja ryyditettävä ja\nreuteroitava. Ei me täällä semmoiseen joudeta eikä me täällä semmoista\nosata. Ei täällä mikään käy eikä täällä mikään enää kannata eikä menesty.\n\n-- Ja ennenkö oli kaikki toisin? sanoi herra.\n\n-- Ei sitä vuotta, ettei joku purjelaiva tai kaljaasi tai jaala karahtanut\njonnekin kiinni. Ei tämä meidän saaristomme kyllä ollut parhaita\nhaaveripaikkoja silloinkaan, mutta aina sitä tuli täälläkin toimeen. Tuli\nlautaa, tuli lankkua. Jokainen huone tällä saarella on kyhätty meren\ntuomista puista. Tässäkään tuvassa ei ole yhtä ainoata ostettua hirttä.\nTuli kerrankin kokonainen kajutta kelluen -- tuo tuossa kalliolla, jossa\nnyt Helga asuu kesäisin. Tuli syötävää, tuli juotavaa ... kerran tuli\nkokonainen konjakkitynnöri, tuli jauhoja, leipiä ... kerran tuli laatikko\nrusinoita.\n\n-- Minä olin pikku tyttö silloin, kertoi emäntä, ja muistan, kuinka äiti\nkeitti vuoden pitkän toisella padalla potattipuuroa, toisella\nrusinasoppaa.\n\n-- Tuo kahvipannu tuossa tuli kelluen vettä pitkin ja sumppi oli vielä\nsisässä.\n\n-- Meri sai ja meri antoi ja merellä oli mitä antaa. Nyt sillä ei ole\nmitään antaa ja se ulvoo kuin nälkäinen susi... Yhden ainoan laivan\nrikistä saattoi ennen vanhaan saada huoneen, suuren kuin salin. Naapurilla\ntuolla -- joka muuten ohimennen sanoen on maailman suurin roisto,\nhaaskakorppi, ruumiinryöstäjä -- sillä on kokonainen nuottikota masto- ja\nraakapuista rakettu. Entiseen aikaan eli koko saaristo hyvin, paremmin\nkuin manner ... isäntäin torpparit elivät täällä ylpeämmin kuin isännät\nitse; kun hyvin sattui, tulivat meiltä rahaa lainaamaan.\n\n-- Ei meiltä, pisti emäntä. Papalla ei ole ollut milloinkaan rahaa\nlainata... meillä ryypättiin, mikä muualla lainattiin.\n\n-- Siinä sanoit toden sanan... Ja miksei olisi ryypätty! Minä ryyppäsin jo\npikku poikana ... en muista sitä aikaa, milloin en olisi ryypännyt ...\nsiitä on jo siksi pitkä aika.\n\n-- Oletteko jo vanhakin?\n\n-- En tiedä niin tarkoin, mutta kahdeksatta kymmentä jo käyn ja käyn\nkunnialla, sillä minä en voi vieläkään tulla niin päihini, etten pysyisi\npystyssä, paitse talvella kaljamalla, sillä kaljamalla minä en enää pysy\nkohdallani kahdella jalalla -- neljällä kyllä ... ja sehän on sama, kunhan\nruuheen pääsee... Ruuhessa minä pysyn ja istun ja soudan, niin etteivät\nkoskaan tiedä, olenko päissäni vai enkö. Meillä oli kerran kesy hanhi,\nminä syötin sille viinaan kastettua leipää ... maissa se ei päässyt\nmihinkään, mutta meressä pärjäsi mainiosti. Maissa se pyöri paikoillaan\nkuin hassu, mutta kun minä hiivasin sen mereen, niin lähti menemään kuin\nmoottori, suoraan niinkuin olisi ollut köli alla eikä maha litteä kuin\nruuhen pohja, vaikka sitten menikin päätäpahkaa kallioon ja siihen jäi.\nMutta minä en jää. Minä ryyppäsin ja kaikki ryyppäsivät ja voivat siitä\nhyvin ja elivät vanhoiksi ja saivat paljon lapsia niinkuin Israelin\npatriarkat. Ne olivat aikoja ne! Terve taas, herra ... herra ... jaa, en\ntiedä ... tässä on juotu vieraan viskiviinoja enkä vielä tiedä, kuinka\nkunnioittaa, sillä päältäpäin ei osaa koskaan niin tarkkaan arvata...\n\n-- Konsuli...\n\n-- Konsuli, kauppaneuvos ... jotain semmoista minä ajattelin vehkeistä\npäättäen. Mahdatte olla mahdottoman rikas, kun on semmoinen venhekin vain\nhuvin vuoksi. Millä keinolla herra konsuli on rikastunut, jos saan luvan\nkysyä?\n\n-- Se on meri, joka on tehnyt minut rikkaaksi... Toivotaan, että meri\nteistäkin vielä tekee rikkaan.\n\n-- Toivotaan -- hahahah! ... toivotaan, että nousisi semmoinen myrsky,\nettei ole vielä moista ennen nähty, toivotaan, että se sammuttaa kaikki\nmajakat ja pyyhkäisee teidän laivanne tänne meidän rannoille ... hahah!\n\n-- Malja sen päälle!\n\n-- Malja sen päälle, konsuli! Käyköön, niinkuin herra konsuli itse tahtoo\nja toivoo! Hahah!\n\nKaikki nauroivat pilalle, mutta jokaisen silmässä oli pohjimmaisena\ntotisen toivon kiilto.\n\nEmäntä katsoi kuitenkin asiakseen kursailla.\n\n-- Ei herra konsulin pidä uskoa, että ukko tarkoittaa kaikkea, mitä sanoo.\n\n-- Enkö tarkoita! Varmasti! Miksen tarkoittaisi? Toivot itsekin, että meri\nantaisi. Ottaisit kuinka paljon vain saisit. Kyllä rusinasoppa yhä\nvieläkin sinulle maistuisi. Elä siinä viittilöi naamallasi. Herra kyllä\nymmärtää meidän tarpeemme ja suopi meille mielellään ... eikö niin?\n\n-- Niinpä tietenkin.\n\n-- Siinä sen nyt kuulit! Herra ajattelee niinkuin minäkin.\n\n-- Ei saa kuitenkaan toivoa toisen vahinkoa eikä haluta itselleen toisen\ntavaraa, virkkoi Söderling, sovittavasti hymähtäen.\n\n-- Ei se ole kenenkään toisen tavaraa, joka on kerran meren. Se on meren\nasia, mitä se antaa ja mitä se on antamatta. Se on meri, joka ottaa siltä,\njolta tahtoo, ja antaa sille, jolle tahtoo ... ottaa niiltä, joilla on\nliikaa, ja antaa niille, joilla ei ole tarpeeksi. Ennen vanhaan rukoiltiin\nkirkoissakin, että jumala antaisi laivain ajautua maihin.\n\n-- Rukoiltiinko?\n\n-- Niinkuin ainakin hyvää vuodentuloa. Nyt ne eivät enää kirkoissa rukoile,\nmutta minä rukoilen vieläkin, kun sille päälle satun.\n\n-- Elä nyt, isä...\n\n-- Voi, voi, ukki...\n\n-- Rukoilen minä ... hiljaa, kirkossa, kun sinne joskus satun ... passaan\npäälle, kun pappi papattaa hyvän vuodentulon puolesta. Ja hyvä olisi, jos\nmuutkin rukoilisivat. Kun ei haaksirikkoja jumalalta rukoilla, niin\nsentähden hän ei niitä lähetäkään.\n\n-- Pappa...\n\n-- Ukki...\n\n-- Herran ei pidä kaataa sille enempää.\n\n-- ... Elä ole olevinasi, Emma! Ota sinä esimerkkiä vanhasta isästäsi, ja\nkun ensi kerralla menet kirkkoon, niin mene ja tee samoin ... ja kuka\ntietää, etkö jo ole tehnytkin ... uhria olet varmaankin tehnyt, koska\näitisikin teki, mutta et liene tehnyt sitä tarpeeksi asti kirkolle, koska\nei ole ollut apua.\n\n-- Mitä uhria? kysyi herra uteliaasti.\n\n-- Ilman se vain.\n\n-- Lahjaa semmoista, taikaa ...jotta jumala antaisi meren antaa ... kalaa,\nlintua ja mitäpähän, sen semmoista ... ja hyvää lehmän antia ... pikku\ntaikaa semmoista, niinkuin naisilla on tapana.\n\n-- No, nyt en minä kehtaa kuunnella! sanoi emäntä punastuen.\n\n-- Ja mitä pahaa siinä olisi! Enhän minä etkähän sinä ... emmehän me\npyynnöillämme häntä mihinkään pakota. Saahan se silti tehdä, mitä tahtoo.\nMinähän vain hänelle huomautan, ehdotan. Eihän hänen tarvitse tehdä,\nniinkuin minä pyydän. Mutta jos hän kuulee rukoukseni ja esimerkiksi antaa\nlaivan joutua haaksirikkoon, niin silloin se kyllä on merkki siitä, että\njumala tahtoo tehdä, niinkuin minä tahdon.\n\nTämä meni jo ukinkin puheiksi niin pitkälle, että näytti -- jo vieraankin\nvuoksi -- olevan aika saada hänet lopettamaan.\n\n-- Siellä kiihtyy yhä ja vesi nousee, sanoi emäntä. Saa nähdä, pitääkö\npapan pieni ankkuri hänen venhettään. Jos annatte Kallelle aittanne\navaimen, niin hän menee noutamaan sen isomman ankkurinne.\n\n-- Kyllä se pitää. Anna kiihtyä vain. Ehkä se onkin kohta semmoinen, että\nkykenee pyyhkimään kansilastia mereen, jos on mitä pyyhkiä. Ehkä siellä\nainakin jokin Viron potattijahti pianaikaa heittää häränpyllyä. Ja jos\nhyvä herra vielä antaa sumun, niin voi sieltä tulla se suuri\nkolmimastoinenkin, ja silloin meillä taas on herran päivät. Ei se\nkovinkaan kummaa tuulta tarvitseisi, kun se vain oikein tahtoisi.\n\n-- Kuka se? kysyi konsuli.\n\n-- Se ... se, sanoi ukki, iskien silmää.\n\n-- Mitä vaari sitten oikein toivoisi sieltä tulevan?\n\n-- Mitäkö? Herra kysyy, niinkuin olisi herran vallassa antaa. Herra on niin\npirullisen näköinen kuin itse paha. Minä olen nähnyt hänet ja minä tiedän,\nminkä näköinen hän on. Hän on hyvin paljon tuommoisen koukkunokkaisen ja\nmustasilmäisen kaupunkikonsulentin näköinen. Mutta häneltä me emme mitään\ntahdo. Jos mieli jonkun antaa, niin se on sen toisen annettava.\n\n-- Nyt se jo näkee näkyjä.\n\n-- Sanokaa nyt kuitenkin, mitä toivoisitte hänen antavan, kuka hän sitten\nliekin.\n\n-- En tahtoisi kuin yhden ainoan asian. Jolla on se, hänellä on kaikki.\nLekkerin, joka heruisi läpi vuoden, kesät, talvet, ehtymättä ... litran\nviinaa viikossa.\n\n-- Tietysti! Ja sitä lekkeriä varten pitäisi laivain tehdä haaksirikkoja!\nnauroi emäntä.\n\n-- Minä vastaan, kun herra kysyy.\n\n-- Mitäs te muut tahtoisitte, jos saisitte? kysyi konsuli, kääntyen\nyhtäkkiä toisten tuvassa olevien puoleen.\n\nJa oli niinkuin jokainen jo olisi tehnyt itselleen sen kysymyksen ja\nsiihen vastannut. Huumaus odottamattomasta onnesta oli taas saanut heidät\nvaltaansa, nyt niinkuin joka kerta ennenkin, kun siitä tuli puhe ja kun\nukki sitä korvaan päristi. Se kulti ainaisena sammumatonna hiilloksena\nsilmänpohjassa ja lehahti helposti liekiksi ryppyisimmillekin poskille.\n\n-- Minä tahtoisin lehmän, joka antaisi kymmenen litraa päivässä ja jolle ei\ntarvitsisi koskaan heiniä ostaa! Joka eläisi syömättä ja lypsäisi läpi\nvuoden poikimatta.\n\n-- Ottaisit kaksi yksin tein, kun kerran saat.\n\n-- Entä te?\n\n-- Minä tahtoisin, hymähti Söderling ... hymähti, niinkuin olisi ollut vain\nleikki kysymyksessä, mutta lausui samalla, ääni hiukan vavahtaen,\nhartaimman haaveensa... Minä tahtoisin semmoiset verkot, jotka eivät\nkoskaan repeisi, ja semmoisen venheen, joka ei koskaan lahoisi.\n\n-- Tietysti, ettei tarvitseisi talvella pannaksesi tikkua ristiin, ei\npaikataksesi eikä korjataksesi! Kullakin omat ilonsa. Entä sinä, Kalle!\n\n-- Anna minä sanon, mitä sinun pitäisi saada! huudahti Helga. Sinun ja\nHannan pitäisi saada uusi tupa, uusi oma venhe, uusi oma ruuhi ja kaikki\nkalavehkeet uudet.\n\n-- Antakaa meille moottori! sanoi Hanna.\n\n-- Päästäksesikö joka tuulella kaupunkiin? pisti emäntä.\n\n-- Niin, viemään niitä kaloja, joita te saatte uusilla verkoillanne, ja\nsitä maitoa, jota uudet lehmänne lypsää.\n\nKalle, totinen, hiljainen poika, hymähti:\n\n-- Ei toki niin paljoa.\n\n-- Kyllä se siinä yhdessä menisi, sanoi ukki. Kun meri kerran rupee\nantamaan, niin antakoon samalla täyden sylyyksen.\n\n-- Entä sinä, Helga?\n\n-- Minä en tarvitse mitään, sanoi tyttö lyhyesti ja ikäänkuin torjuen.\n\n-- Kyllä sinäkin ... ota, kun saat.\n\n-- Minulla on kaikki, mitä tarvitsen.\n\n-- Hänpä tässä juuri tarvitseisikin, sanoi hänen äitinsä yhtäkkiä\ntotisesti, vieraan puoleen kääntyen. Sairas keuhkotautinen raukka, jonka\npitäisi saada rohtoa ja hoitoa ja päästä talveksi maihin.\n\n-- Äiti, minä en tahdo täältä mihinkään, vaikka pääsisinkin, minulla on\ntäällä kaikin puolin hyvä.\n\n-- Kesät vielä menettelet, mutta talven pitkän ryit niin, että sydäntä\nsärkee. Voi, voi, mitä me, aika-ihmiset, hourailemme, ei meri meille\nmitään tuo.\n\n-- Se tuo! Minä uskon, että se tuo! Tuokoon vain minullekin, jos te, äiti,\nvälttämättä tahdotte!\n\nKonsuli oli kaivanut taskustaan kynän ja kääntynyt pöytään päin.\n\n-- Vai niin, vai sellaiset olisivat viimeiset vaatimukset suuresta\nodottamattomasta onnestanne, sanoi hän. Eihän nuo aivan mahdottomiin mene.\nLasketaanko pilanpäiten, mihin summaan unelmanne rahaksi muutettuna\nnousisi...\n\n-- Saisihan tuon laskea. Olisi hupaisa tietää.\n\n-- ... että mitä meri teille teidän mielestänne on oikein velkaa?\n\nKaikki tulivat, heti pilaan antautuen, Uteliaina pöydän luo, huulet\nhymyssä, mutta silmän pohjassa toden kiilto, niinkuin lapsilla, jotka\neivät ole varmat siitä, onko joulu-ukko totta vai leikkiä.\n\n-- Vanhan herran viina, litra viikossa à 2 markkaa litra, siis 2 x 52,\nyhtä paljon kuin 104 markkaa vuodessa. Elinkautinen viinaeläke tekisi ehkä\nnoin ... kuinka kauvan aiotte vielä elää?\n\n-- Jos saan vakituiset viinat, elän minä vähintäin kymmenen vuotta.\n\n-- Elätte enemmänkin, jos pidätte säästäen.\n\n-- Kyllä minä juon kerrallaan kaikki, mitä on, mutta kyllä litra viikossa\nkymmeneksi vuodeksi sentään riittää.\n\n-- Se oli se ... noin 1000 markkaa. Sitten tulee emännän läpi vuoden\nlypsävä lehmä ... mistä semmoinen saadaan ja millä hinnalla?\n\n-- Läpi vuoden lypsävä lehmä on kaksi lehmää ... kun toinen on ummessa,\nniin toinen lypsää.\n\n-- Yhteensä ehkä 400?...\n\n-- Kyllä ne sillä saa.\n\n-- Sitten tulee teidän aina uudet verkkonne, Söderling? Paljoko niihin\ntarvitaan?\n\n-- Jos saan 100 markkaa vuodessa rihmoihin, niin tulen hyvin toimeen, kun\nitse kudomme.\n\n-- Se olisi noin 2000:n korko.\n\n-- Ai ai!\n\n-- No, ei se nyt niin paljo.\n\n-- Paljonkos sitten tarvittaisiin nuorten kodin perustamiskustannuksiin?\n\nKalle arveli saavansa kaikki, mitä tarvitsi, 1000 markalla.\n\n-- Pannaan varmuuden vuoksi 2000. -- Kaiken kaikkiaan siis noin 4000\nmarkkaa.\n\n-- Kas kuinka pian se sai sen lasketuksi.\n\n-- Mutta Helgahan jäi ilman.\n\nEmäntä tuli pöydän luo, aivan niinkuin olisi totinen tosi ollut\nkysymyksessä.\n\n-- Jos Helga saisi kaksikaan sataa markkaa, niin hän pääsisi lääkäriin ja\nsaisi rohtoja niin paljon, että kyllä riittäisi, ja minä veisin hänet\ntalveksi pois täältä kuivempaan paikkaan, koska semmoiset taudit kuin\nhänen kuuluvat paranevan maissa.\n\n-- Siis vielä tämän tytön osa eli, kun summa pyöristetään, 4500 markkaa...\n\n-- Ollappa tuossa pöydällä se raha!\n\n-- Tehdäppä joku laiva haaksirikon! nauroi herra, pistäen kynänsä liivin\ntaskuun.\n\n-- Kuulkaa, herra konsuli -- saanko sanoa? sanoi Söderling. Pitäisi saada\nvielä toiset puolet lisää! Jos kerran antaa, niin antakoon semmoisen\nsumman, että voitaisiin ostaa koko tämä saari, sekä meidän oma puolemme\nettä Korsun puoli.\n\n-- Luuletko, että isäntä möisi? sanoi Söderlingska.\n\n-- Möisi se! kyllä se möisi! innostui Söderling. Joka kerta kun häntä\nkirkolla tai kaupungissa tapaan, hokee hän: \"Osta sinä minulta se saari,\nniin sillähän hänestä pääset. Minä en tahdo häntä häätää, kun arentinsa\nkerran maksaa, mutta kun saari on sinun, niin annat Korsulle semmoisen\npotkun, että hänestä pääset!\"\n\n-- Kuka on Korsu?\n\n-- Naapuri ... tuossa toisessa päässä saaren, sanoi Söderling.\n\n-- Maailman suurin roisto! Verkkovaras! Salakalastaja! Sala-ampuja!\nMerirosvo! Ruumiinryöstäjä! puhkesi ukki.\n\nMutta emäntä otti häneltä sanan suusta:\n\n-- Sitä ei voi sanoa, mimmoinen mies se on, sillä semmoinen se on.\nSittenkuin ne tulivat tänne, ei ole muilla ihmisillä ollut rauhan päivää\nnäillä vesillä. Anastaa kaikki kalapaikat, valtaa kaikki lintukarit,\npelättää pois hylkeet, kun niitä muut vaanii. Vaakkuu kuin haaskalokki\nkaikilla vesillä, vie saaliin nenän edestä ... eikö lie siellä nytkin.\n\n-- Ei tuo toki tässä ilmassa, arveli Söderling.\n\n-- Saat nähdä, että on, sanoi ukki ... jos ehkä löytäisi jonkun hukkuneen,\njolta saisi saappaat jalkaansa.\n\n-- Elkää nyt toki...\n\n-- Niitä kenkiä, jotka sillä oli jalassa kolme vuotta sitten, se ei ollut\nvoinut saada mistään muualta kuin merestä, mutta meri ei tuo kenkiä muuten\nkuin ruumiin mukana... Vedäppäs ruumiin jalasta kengät ... otappas\nkuolleelta hänen omansa ja jätä hänet vesien vietäväksi!\n\n-- Onkohan nyt niin suuri ero, mistä ottaa, kun kerran merestä ottaa!\npuhkesi yhtäkkiä Hanna.\n\n-- Elä puhu niin, hyvä lapsi, et sinä nyt kuitenkaan sitä tarkoita, torui\nSöderlingska.\n\n-- Onhan se melkein aina jonkun kuolleen omaa, joka meressä ajelehtii ...\npitipä hän siitä kiinni tai olipa hän sen päästänyt ... eihän siinä\noikeastaan ole suurtakaan eroa.\n\n-- Kyllä siinä on ero ... sinä, kaupunkilaistyttö, et näitä ymmärrä, mutta\nkyllä siinä on ero. Elä nyt koetakaan puolustaa Korsun tekoja.\n\n-- Eihän se nyt teekään sitä tosissaan, sanoi Söderling.\n\nHanna nakkasi niskaa ja nousi ja meni ulos. Hän näkyi menevän rantaan,\nherran moottorivenheen luo. Kulettaja kutsui hänet sisään kädestä auttaen.\nHe istuivat ensin perässä, sitten Hanna pujahti kajuttaan, tuli sitten\nsieltä taas ulos ja istahti vastapäätä nuorta, kiiltonappista miestä, sen\nhakkailtavaksi -- minkä kaiken Kalle voi nähdä ikkunasta, toisten jatkaessa\ntarinataan.\n\n-- Olisi se jutkaus, puhui taas ukki... Olisi se koko potkaus! Minä en\nnäkisi selvää päivää enää elämässäni, jos auttaisi onni niin, että se mies\njoutuisi pois tältä saarelta! -- Herra, kuulkaa! Mikä siinä on, ettei tässä\nmaailmassa milloinkaan tapahdu se, minkä oikein pitäisi tapahtua? Osaako\nherra sen sanoa?\n\n-- Enhän tiedä ... mutta kyllähän aina väliin tapahtuukin. Ja voihan nytkin\ntapahtua. Terve! Toivokaamme, että merellä on ja että meri antaa ... että\njoku suuri laiva -- niin pian kuin suinkin -- tekee haaksirikon ja ajautuu\ntänne teidän rannoillenne.\n\n-- Ei nyt sentään aivan haaksirikkoa, sanoi Söderling, koettaen sanoa sen\npilalla ... ei toki haaksirikkoa. Kunhan edes niinkään, että esimerkiksi\nolisi eksynyt usvassa väylältä ja saisi opastaa sen oikeaan ja kapteeni\nantaisi siitä palkkioksi hyvän sikarin -- olisihan sitä siinäkin.\n\n-- Taikka sitten sillä tavalla ... mikä teitä itseänne eniten miellyttää.\n\nHerra hymähti ja nousi, jokaisen tuvassaolijan seuratessa häntä kasvoilla\nkysyvä ilme, huulilla epämääräinen hymy. Laskiko hän leikkiä vai\ntarkoittiko totta? Sillä oli suupielessä syvä juova, silmäin ympärys oli\nmusta ja silmät olivat tuuheain kulmakarvain varjossa. Oliko se ehkä\npitänyt heitä pilkkanaan?\n\n-- Joko vieras lähtee? Ei suinkaan tähän ilmaan?\n\n-- Eiköhän ole jo aika lähteä. Ei se taida siitä talttua.\n\n-- Kyllä se vain yhä on niinkuin yltymään päin.\n\n-- Sisäsaaristossa me kuljemme missä ilmassa tahansa, kun vain näemme\nmerkit, ja nehän me nyt näemme.\n\n-- Se on hieno kulkuneuvo, jonka ei tarvitse ilmoista välittää...\n\n-- Laskee laineilla kuin linnun poika, kokka ilmassa kuin kaula, perä\nvedessä kuin räpylät ... sitä oli hauska nähdä äsken, kun tulitte...\n\n-- Mahtanee maksaa semmoinen?\n\n-- Kyllähän se jotain maksaneekin.\n\n-- Useita tuhansia?\n\n-- Toista kymmentä kappaleen.\n\n-- Se on rahasumma se.\n\n-- Onhan se.\n\nHerra heitti hyvästinsä ja lähti, mahtavana, pitkänä, leveänä, uusi\nöljytakki hartioilla -- niinkuin joku kummitus, niinkuin toisen maailman\nilmestys pienten kalastajain rinnalla.\n\nSöderling käydä kääkkyröi hänen jälessään rantaan.\n\n-- Herra konsulin ei pidä ajatella, että on totta ja tarkoitettua kaikki,\nmitä tässä on puhuttu, ukko ja muut. Ukko puhuu aina pötyä, kun on juonut.\n\nHerra ei sanonut muuta kuin: -- Jaa, jaa, hyvästi sitten vaan, Söderling.\n-- Hän istui moottoriin, jonka kokka oli ankkurissa, perä maissa, ja\nmelkein samassa puhalsi pursi liikkeelle kuin räpylälintu laineilla, kuin\nmyrskylintu, aave, savuton, purjeeton ja airoton, paiskautuen satamasta\nulapan aallokkoon yhtä äkkiä kuin oli sieltä äsken ilmaantunutkin,\nkenenkään osaamatta odottaa vierasta tämmöisellä ilmalla, kenenkään\ntietämättä, mitä asiaa sillä oikeastaan oli ollut, mutta joka oli kuin\nhuumannut heidät, pannut heidät puhumaan sisimpänsä ventovieraalle,\ntuntemattomalle.\n\nSöderlingin oli yhtäkkiä melkein ilkeä olla. Luulikohan tuo nyt ... mutta\nymmärtäneehän herrakin pilan.\n\nKalle ja ukkikin olivat tulleet tuvasta moottorin lähtöä katsomaan,\nennättämättä kuin puolitiehen rantaan, kun se jo porhalsi satamasta.\n\nHanna oli juossut kiikarin tuvan porstuasta ja kirmaissut\nkiikarikalliolle.\n\n-- Se tervehtii lipullaan! Hyvästi, hyvästi! Kalle, joudu pian, muuten et\nkohta näe mitään!... Nyt meni herra kajuttaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nEmäntä ja Helga olivat jääneet tupaan. Emäntä istui kädet helmassa, hetken\naikaa, sitten hän sanoi kuin heräten:\n\n-- Niin! Siinä se nyt meni.\n\n-- Ajattele, äiti, jos se olisi mahdollista ... jos meri auttaisi ... jos\nmeri antaisi sen, mitä me olomme vailla!\n\n-- Ei se anna ... sanoi hän kuin torjuen, elä kuvittelekaan, ei pidä\nsemmoista uskoa...\n\n-- Jos oikein uskoisi?\n\n-- Ei sitä osaa semmoista uskoa, huoahti emäntä.\n\n-- Minä osaan ... minä koettelen.\n\n-- Joko ne nyt taas, humalaiset, nostivat veret sinunkin päähäsi. Olet ihan\npunainen...\n\n-- Olette tekin.\n\n-- Mene jäähdytteleimään, lapsi raukka... Hanna, mitä se siellä huitoo\nihan naapurin nenän edessä!\n\nSöderling ja ukki tulivat takaisin.\n\n-- Se sanoi sen moottorinsa maksavan toista kymmentä tuhatta markkaa, sanoi\nSöderling. Mutta kyllä se maksaa kaksikymmentäkin tuhatta.\n\n-- Mitä lienee silläkin tuloja vuodessa, joka voi pitää semmoisen.\n\n-- Niitä on kaupungeissa semmoisiakin, joilla on viisikymmentäkin tuhatta.\n\n-- On semmoisiakin, joilla on sata tuhattakin.\n\n-- Kuinka voi olla niin rikkaita ihmisiä? Mitenkä voidaan tulla niin\nrikkaiksi?\n\n-- Ne perivät monissa polvissa, kaupunkien porvarit.\n\n-- Ei ne aina peri. Toisia auttaa onnensa.\n\n-- Ehkä ne -- löytävät.\n\n-- Mitä ne löytäisivät ... ryöstävät, rosvoavat, raastavat köyhiltä ...\nsosialistit puhuvat kuin puhuvatkin totta, ärisi ukki, yhtäkkiä äissään\njostain, pöydälle jäänyttä pulloa tarkastaen. -- Jos saisi pelastaa\ntuommoisen herran moottorinkaan, niin olisi siinä kaikki, mitä meikäläiset\ntarvitsisivat. Jos sen kone tällä säällä joutuu epäkuntoon, niin siinä se\nonkin, airoton ja purjeeton.\n\n-- Olkaa nyt vaiti, pappa.\n\n-- Sellainen kitupiikki. Ilkesi jättää jälkeensä tuon tyhjän pullon, vaikka\noli ruuma toisia täynnä.\n\n-- Oli joutavaa, pappa, että puhuitte hänelle sitä kaikkea, mitä puhuitte.\nLuulee vielä, mitä luulee.\n\n-- Luulkoon.\n\n-- Ei sieltä mitään tule ... ei ole tullut eikä tule.\n\n-- Vaikkei tulisikaan, hauska sitä on sentään aina kuvitella, sanoi Kalle,\njoka oli tullut Hannan kanssa tupaan.\n\n-- Kuvitella! puuskahti Hanna. Kuvittelemista, sitä sinä osaat.\n\nSyntyi jurottava hiljaisuus. Innostuksen ja huumauksen sijaan oli yhtäkkiä\ntullut kuin ujostus ja pettymys jostakin.\n\n-- Pthyi! sylkäisi ukki. Taisin minä sille pötyä puhua, mitä lienen\npuhunutkin. Olisi vielä edes viinaa... Hohhojaa! Menen maata.\n\nHän meni kompuroiden ulos ja kuului potkiskelevan jotakin kammarissaan\nporstuan takana.\n\n-- Mitä se nyt taas siellä?\n\n-- Tyhjää lekkeriään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEmäntä oli korjannut kupit ja kahvipannun pöydältä ja pyyhkinyt sen. Ilta\noli alkanut pimitä. Pienessä tuvassa oli jo melkein hämärä. Ei nähnyt\nommella eikä paikata verkkoa. Helga jätti työnsä ja hiipi ulos, saaden\nyskäkohtauksen mennessään. Hänellä oli oma kesämajansa kalliolla vähän\nmatkaa tuvasta, se vanha, maihin nostettu, meren tuoma kajutta. Istahtaen\nsen seinämälle, penkille, jonka edessä hänellä oli pienoinen kukkasmaa,\nhän näki Hannan tulevan ja pysähtyvän vähän matkan päähän, häntä\nhuomaamatta. Kalle tuli ja jäi seisomaan hänen taakseen. Hanna ei tuulelta\nkuullut hänen tuloaan. Helga näki, että Kallella on aikomus salaa tarttua\nhäntä hartioihin. Silloin Hanna käännähti, löi alas hänen kätensä ja lähti\nmenemään, pysähtyen kuitenkin kohta, jolloin Kalle taas saavutti hänet.\n\n-- Miksi sinä nyt noin, Hanna? Miksi sinä nyt taas olet noin tyly?\n\n-- Siksi, ettei tästä nyt kuitenkaan tule mitään! kivahti Hanna. Minä en\ntule koskaan tuohon teidän vanhaan tupaanne, yhteen kaikkien muiden\nkanssa. Sen olen sanonut ja siinä minä pysyn ja sen sinä tiedät. Sinun\nuusi tupasi, josta aina puhut, ei ole vielä alullakaan. Ethän vielä ole\nsaanut edes tuota ruuhtasikaan valmiiksi, vaikka olet sitä koko kesän\ntuhrinut.\n\n-- Kun loppui laudat.\n\n-- Mikä loppuu, sen oikea mies hankkii.\n\nKalle koetti lyödä leikiksi.\n\n-- Elä nyt aina toru. Suusi mököttää niin rumasti. Uskotaan, että meri\nantaa.\n\n-- Meri ei anna teille milloinkaan mitään. Ei sinulle eikä teille\nkenellekään. Meri ei anna mitään nahjuksille. Antaapas se Korsulle ja\nhänen penikoilleen. Sillä ne ovat semmoisia lokkeja, jotka lentävät ja\nliikkuvat. Ne ovat liikkeellä missä ilmassa hyvänsä. Mutta te juoksette\nrantoja kuin rantasipit, odottaen, että laine siihen jonkun raakun\nheittää. Et sinä täällä saa milloinkaan mitään aikaan. Minä menen pian\ntakaisin kaupunkiin.\n\n-- Ethän, Hanna.\n\n-- Menen, ja jos tahdot minut, niin tule mukaan ... siellä on sinullekin\ntyötä.\n\n-- Mitä työtä siellä olisi?\n\n-- Raitiokonduktöörin tai sahvöörin tai moottorimasinistin tai mitä hyvänsä\n... niillä on hyvät palkat. Konsulin masinistikin, joka on samalla\nsahvööri, saa kaksisataa kuussa ... kyllä minä toimitan.\n\n-- Ennen sitten menen taas vaikka merille ja koetan siellä.\n\n-- Ja tulet yhtä tyhjänä takaisin kuin viime kerrallakin.\n\n-- Eihän ollut minun syyni, että laiva ajoi karille ja minulta meni kaikki.\n\n-- Ajaapas ne siellä karille!\n\nHanna pyörähti ja meni. Kalle jäi alakuloisena seisomaan. Sitten hän astui\nmuutamia askelia ylemmä kiikarikalliolle, josta voi nähdä meren, ja jäi\nsiihen seisomaan. Hänen housunsa olivat repeytyneet takaa, hänen\nkyynärpäänsä olivat rikki.\n\nHelgan tuli häntä niin sääli, että itku tyrskähti kurkkuun... Hanna\njättää hänet, hän jättää hänet varmaan. Kun vielä odottaisi jonkun aikaa.\nKun Hanna vain uskoisi... Sillä totta kai meren täytyy antaa Kallelle\ntakaisin se, minkä se on siltä kerran ottanut. Meri on sen hänelle velkaa.\nKallella olisi jo oma tupansa, jos vain meri ei olisi vienyt hänen\nansioitaan.\n\nHelgan tuli yhtäkkiä niinkuin kaikkien, niinkuin koko maailman onnettomuus\nolisi ollut hänen hartioillaan ja niinkuin hänen olisi pitänyt se poistaa,\nsaada se poistetuksi millä tavalla tahansa. Hän nousi ja meni majaansa...\nMeren täytyy antaa Kallelle se, minkä se häneltä otti. Jonkun laivan\ntäytyy ajaa maihin, että me saamme sen pelastaa, vaikka olkoon vain vaikka\ntuommoinen ryssän moottori tai miinavenhe. Tai vaikka joutuisi edes joku\npieni kansilastikaan mereen, tai vaikka vain hajoaisi joku lautta, että\nsiitä saisi tuvan hirret. Ei niin paljoa kuin toivottiin ... ei niin, että\nkaikille osansa. Vaan jotain, jonka Kalle saisi pelastaa ja josta saisi\nhyvän ja kunniallisen palkinnon. Eihän ukki tarvitsisi viinojaan ... ei\nisä verkkoihinsa ... ei äiti lehmäänsä ... enkä minä ... aina me jollain\nlailla niinkuin tähänkin asti. Ei muuta kuin että Kalle saisi ... ettei\nHanna häntä jättäisi... Voi, voi, että minäkin olen täällä heidän\nrasituksenaan, kun en kuitenkaan voi tehdä parempaa työtä ... en jaksa\nsoutaa, en kulkea kalassa! Meren täytyy antaa Kallelle...\n\nJa Helga lankesi polvilleen vuoteensa viereen ja rukoili:\n\n\"Jos, hyvä Jumala, tahtosi on, että joku laiva ajaa karille, niin anna sen\najaa karille niin, että me voimme sen pelastaa. Minä uskon, että annat.\nAnna sen tapahtua iankaikkisen armosi ja rakkautesi tähden. Mutta elä\nkuitenkaan anna meidän tähtemme ihmishenkiä mennä hukkaan.\"\n\n\n\n\nII\n\n\nKun miehet aamulla nousivat kahville, näki Söderlingska heti, että ne\nolivat nukkuneet yönsä yhtä huonosti kuin hänkin. Olivat happamia ja\nvelttoja ja haukottelivat ärjähdellen.\n\nJotain sanoakseen hän virkkoi:\n\n-- Tuuli on hiukan tyyntynyt, ja näyttää siltä, kuin vesikin rupeisi\nlaskemaan.\n\nKukaan ei vastannut. Härpittyään kahvinsa poistui ukki ensin ja lähti\nkiikari kainalossaan toikkaroimaan vastatuuleen kiikarikalliolle, josta\nhän, vähän aikaa tähysteltyään, palasi takaisin, mennen yhä haukotellen ja\nsyleskellen omaan huoneeseensa toiselle puolen porstuan. Kalle odotti\nsiksi, kunnes kuuli, että ukki oli laskenut kiikarin sen telineelle\nporstuan oven pieleen, otti sen siitä ja meni sitten hänkin\nkiikarikalliolle. Söderling oli pannut piippunsa ikkunalaudalle ja kun\nnäki Kallen palaavan, lähti hän ja meni häntä vastaan, ottaen taas\nvuorostaan hän kaukoputken. Kalle tuli sisään ja istahti penkille, tylsänä\nlattiaan tuijottaen, kädet riippuen polvien välissä.\n\n-- Ottakaa, tytöt, kahvia ja menkää tekin katsomaan, mitä meri antaa, sanoi\nemäntä, iva äänessään. Ehkä tuo teidän silmänne onnella antaisi, koska ei\nnäy antavan miesten.\n\nHanna seisoi porstuassa ja suki tukkaansa, tyly ilme paksuilla huulillaan\nja tummilla kasvoillaan. Helga istui jo verkkotelineensä ääressä, rinta\nonttona, selkä suurena, ja kutoi, posket kalpeina, mutta silmät hehkuen\ntavallista enemmän. Tuontuostakin hän loi pikaisen silmäyksen ulos\nikkunasta, mutta vetäisi yhtä äkkiä päänsä pois, ikäänkuin torjuen sitä\nuteliaisuuttaan, että sinne katsoi.\n\n-- Ei siellä mitään näy. Se on sitten nyt niin itara, ettei ole heittänyt\nlaudan pätkää maihin. Olisi ne muuten naapuri kai jo aikoja sitten vienyt.\nSiellä oli akka taas mahallaan kalliolla. On varmaan valvottu koko yö,\nvuorotellen vahtia pidetty.\n\n-- Oletteko tekin ollut jo tähystämässä? kysyi Helga.\n\n-- Olin jo, kahvin kiehuessa. -- Missä lie itse Korsu poikineen, koska\nheitä ei ole näkynyt pariin päivään. Luultavasti makaavat Ulkokarilla\nväijymässä. Turhaan silloin täältä kiikaroidaan. Luulisi siellä olevan\nyhtä hyvän meidänkin miesten olla... Kuulitteko, tytöt, mitään viime\nyönä?\n\n-- En minä ainakaan, sanoi Hanna.\n\n-- Minusta oli niinkuin olisin kuullut huutoja ja hätälaukauksia ja miesten\nääniä, vaan ainahan niitä on kuulevinaan. Ukko se luultavasti uneksi ja\npaukutti kantapäillään sänkynsä selkään, kun tuo ei yöksikään riisu\nsaappaitaan. Se oli ainakin varma, että joku hiipi ladon ohi Käärmesaareen\npäin. Päivällä ne ei toki ilkeä meidän puolelle, mutta yöllä hiivitään ja\notetaan mitä saadaan. Oli myöskin niinkuin olisi pyöritetty tyhjiä\ntynnöreitä kalliota pitkin, tai niinkuin niitä olisi heitetty ylös merestä\nja sitten taas vierineet sinne takaisin. Vaikka minä kuinka olisin vetänyt\npeitettä pääni yli, niin yhä kuulin samaa. Että pitääkin semmoista uskoa\nja ajatella ... ettei pidä saada yölläkään rauhaa. Vakuuttipa itselleen\nkuinka tahansa, niin aina sitä sittenkin odottaa.\n\n-- Äiti ... sanoi Helga yhtäkkiä.\n\n-- Mitä niin?\n\n-- Ei mitään.\n\n-- Ehkä sinäkin kuulit?\n\n-- En.\n\n-- Minä olisin oikein iloinen, jos kerrankin voisin lakata siitä meren\nannin ainaisesta odottamisesta... Hohoo, kuinka kahvi sentään on hyvää\naamutuimaan. Mitäs olisi elämä, jos ei olisi sitä ... jos pitäisi alkaa\npäivänsä ilman. Taitaa niitä olla niinkin onnettomia... Olkoon se\nviimeinen kerta, kun siitä rikastumisesta tässä tuvassa haaveillaan ja\nhaastetaan ja huumautaan. Huomenna lähdetään kalaan, sanoipa meri mitä\ntahansa. Tottahan monen viikon sama tuuli vihdoinkin ajaa ainakin silakan\nmaihin. Siitä se kuitenkin on lopulta eläminen. Jos olisivat meidän miehet\ntoisellaisia eivätkä semmoisia iankaikkisia nahjuksia kuin mitä ovat!\n\nHanna, joka vihdoinkin oli tullut juomaan kahviaan, turskahti\nhyväksyvästi.\n\n-- Saa nyt nähdä, mihin tänäänkään ryhdytään. Ei mihinkään.\n\n-- Äiti hyvä, elä nyt tora isää, kun hän tulee.\n\n-- Tuleeko se jo? Ei sinun tarvitse antaa äidillesi neuvoja.\n\nSöderlingska oli vähän aikaa vaiti. Kalle nousi, otti takkinsa ja näkyi\nmenevän rantaan. Söderlingskakin teki lähtöä, mutta pysähtyi vielä\npuheihinsa, pusertaen pannuaan.\n\n-- Mokomakin moottoriherra, senkin konsulentti. Uskotellaan ja luulotellaan\nja sitten varmaankin takanapäin nauretaan. Hävytön laski tuohon pennin\npäälle puhtaaksi rahaksi, minkä meri muka voisi tuoda, niinkuin olisi\nrahat omasta lompakostaan pöytään paiskannut. Lennettiin siihen kuin\nkärpäset sokerisylkeen ... mahtoi nauraa partaansa. Herrat aina nauravat\nmeille takanapäin. Saattaa parhaallaan kertoa kaupungissa, että siellä\nSaukkosaaressa nyt odotetaan tuhansia maihin tulevaksi ja ostetaan saaret\nja muut. Se vain puuttuisi, että naapuri saisi tietää, mitä täällä\npuhuttiin.\n\n-- Mistä se sen saisi tietää.\n\n-- Ole varma, että se ensi kerran käydessään hakee käsiinsä konsulin rengin\nja urkkii siltä kaikki. Sinä haastelit, Hanna, sen kanssa ... minkälainen\nmies se oli?\n\n-- Semmoinen hauska nuori mies.\n\n-- Räkättelitte minusta liikaa ... ei minusta sovi toisen morsiamen\nräkätellä jokaisen nuoren miehen kanssa. Minusta tuntui, että Kalle kävi\nsiitä surulliseksi.\n\n-- Milloinka se Kalle sitten on muuta kuin surullinen?\n\n-- Ei minua vähääkään ihmetyttäisi, jos Korsun akka pianaikaa tulisi ja\nkysyisi: \"No, joko on tullut ne kymmenen tuhatta?\" Ei olisi ihme, jos se\ntulisi siitä asian alkaen pistelemään. Vaan tulkoon, saa sanan sanasta.\nNo, siinä tulee pappa laahustaen vuorta alas. Saa hänkin odottaa\nverkkorihmojaan minkä minäkin läpi vuoden lypsävää lehmääni.\n\n-- Äiti, lupaa, ettet sano isälle mitään ... minun on niin paha olla, kun\nsinä sille riitelet.\n\n-- En sano, en sano, otan rainnan ja menen lypsämään.\n\nEi hän kuitenkaan malttanut, kun Söderling samassa tuli.\n\n-- Minkätähden sinä jo nyt tulit pois? Olisit vielä vähän tuijottanut, niin\nehkä olisi tullut, mitä odotat.\n\n-- En minä mitään odottanut ... muuten vain katselin.\n\n-- Ethän sinä ... muuten vain merta ihailit ... menisit vielä vähäksi\naikaa. Oliko Korsun akka vielä siellä kalliolla mahallaan?\n\n-- En katsonut.\n\nEmäntä meni, mutta kääntyi vielä ovessa:\n\n-- Mihin ne on meidän reippaat tänä päivänä aikoneet kouransa iskeä?\n\n-- Onko sinulla siinä vielä tippa kahvia pannussa?\n\n-- Liehän tuota, ja jos ei ole, niin keitetään uusi pannu, keitetään\nuusi -- sittenpähän jaksetaan raataa ... kahvi se on poikaa antamaan\nvoimaa.\n\n-- Anna minä kaadan, ehätti Helga väliin.\n\n-- Multaisitte nyt viimeinkin edes sen perunamaan Kallen kanssa.\n\nSilloin Helga huudahti:\n\n-- Kalle soutaa ulos merelle!\n\n-- Onko se nyt sillä päällä taas? Enhän minä sillä mitään tarkoittanut.\nLuulikohan se nyt todella, että minä tahdoin sitä lähtemään Ulkokarille\ntässä ilmassa? Mitä se nyt enää hyödyttää! On siellä otettu, jos on mitä\ntullut. Aina täällä tehdään asiat jotenkuten nurin... Vie sahrat\npellolle, niin minä sitten tulen kanssasi niiden kurkeen -- jos ne on\nkunnossa.\n\n-- Kunnossa niiden pitäisi olla.\n\nMutta kai Söderling ei kuitenkaan ollut siitä aivan varma, koska kurkotti\nnaulalaatikon hyllyltä, ennenkuin meni.\n\n-- Ota narua samalla! huusi emäntä jälkeen -- ei se naulaamalla pysy --\njo se oli keväällä poikki.\n\n-- Onko sinulla narua jossain?\n\n-- Tuossahan tuota riippuu naulassa nokkasi alla.\n\nSöderling otti narun ja meni. Hänen mentyään kysyi emäntä Hannalta:\n\n-- Oliko teidän välillänne mitään, koska se meni niin sanan puhumatta?\n\n-- Ei minun tietääkseni, sanoi Hanna.\n\n-- Minusta vähän siltä näytti.\n\n-- Tarvitsetteko muuripataa?\n\n-- Mitä sinä sillä?\n\n-- Pesisin vaatteeni.\n\n-- Onko totta, mitä olit sanonut, että aiot lähteä?\n\n-- Kenelle minä sen olen sanonut?\n\n-- Helga sanoi kuulleensa, että olit uhannut.\n\n-- Vaikka lähtisinkin -- vaan saatan kai minä pestä vaatteeni, vaikken\nlähtisikään. Vai onko teillä minulle jotain muuta?\n\n-- Eihän toki, pese vaan pestäväsi.\n\n-- Minulla on kyllä omat kokoamani puut.\n\n-- Hyvä on.\n\nHanna meni.\n\n-- Siitä tulee tuosta äksy miniä, jos tullakseen, tuhkasi Söderlingska\nhänen jälkeensä. -- Senkin letukka. Ei olisi isoa vahinkoa, vaikka\nmenisikin. Ei siitä kuitenkaan olisi pitkän päälle kalamiehen akaksi,\nherraspiiasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin ne taas menivät -- Helgan suruksi -- kukin taholleen, ärtyisinä ja\npahatuulisina heti aamusta alkaen, mitkä murjottaakseen omissaan niinkuin\nKalle ja Hanna, mitkä äykkääkseen ja riidelläkseen niinkuin äiti ja isä\npianaikaa perunamaallaan, heille kaikista ikävimmässä työssään. Kun se\ntaas alkaa tällä tavalla, niin sitä kestää yhden itätuulen ajan.\n\nHelga yksin jäi tupaan pistämään verkkoaan, poskessa hehkuva täplä ja\nkuumeinen silmä kyyneltä keittäen. Käpy keikkui laihoissa, hermostuneissa\nsormissa, kurahtaen silmukan läpi ja vetäisten siihen rasahtavan solmun.\nRinnasta tuli tuontuostakin, yhtä säännöllisesti kuin hengitys, kuivahko,\nkiireinen yskäisy, ikäänkuin paeten jotain ja jotain edellään ajaen.\n\nHänelle oli yhtäkkiä selvinnyt: tein väärin, kun rukoilin jumalalta sitä,\nmitä rukoilin. Juuri sentähden tämä myrsky ei antanut mitään, että\nrukoilin. Jumalalta ei saa semmoista rukoilla. Jumala ei anna mitään\nniille, jotka kadehtivat toisiaan ja toivovat toisten vahinkoa. Semmoiseen\ntarkoitukseen jumala ei anna. On suuri synti häneltä sitä pyytää.\nJumalalta täytyy ensin rukoilla sitä, että hän antaisi meille toisen ja\nparemman sydämen. Ehkä ei auta, rukoilipa miten hyvänsä, kun on semmoinen\nviha naapurien välillä kuin meidän. Pitäisikö rukoilla vihamiestensäkin\npuolesta? Niinkö, että antaisit, hyvä Jumala, meren tuoda Korsullekin\nsamalla kuin meillekin? Kun pääsisi pian kirkkoon ja saisi puhua\nopettajattarelle...\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄiti tuli lypsyltä, rainta maitoa täynnä, vaahto kuohuen yli reunojen,\nyhtäkkiä ihan toisella tuulella kuin äsken. Hän liikahteli vielä\nkulmikkaasti ja ääni pysyttelihe karuna, mutta silmän pohja hymähteli ja\nkasvojen rypyt olivat laukeamaisillaan kiristyksestään.\n\n-- On se siunattu asia, että tuo lehmä edes jotain antaa. Ne ovat ne\nruohot ja kaislat, jotka rämmin Käärmesaaren suosta. Kun saisi siihen\nlaskuojan poratuksi, niin eläisi tällä saarella kaksi lehmää ilman\nkonsulin rehurahojakin. Sadalla markalla sen saisi. Sen minä säästän vielä\nvaikka kahvirahoista... Se on sitten vasta lystikäs lehmä, tuo Tepla.\nKatsoo maurottaa, niinkuin olisi hyvillään, että saa antaa ja että on mitä\nantaa. Ollappa meri semmoinen kuin meidän Tepla...\n\nJa puuhatessaan siinä maitonsa kanssa, ensin sitä pyttyyn siivilöidessään\nja sitten pyttyä hyllylle asettaessaan ja peitellessään, puheli emäntä\nyhä:\n\n-- Tää on paksua kuin kerma... Eläkä sinä, Helga, sitä sure, että minä\nvälistä riitelen. Täytyyhän minun, eihän tässä päästäisi mihinkään, jos en\nminä hiukan kiinnittäisi purjenuoria. Heidän kokkapurjeensa aina lepattaa.\nOlisi varmaan nytkin jäänyt sahrain aisa korjaamatta ja peruna\nmultaamatta... Ei se Hanna sitä heitä, sillä mistäpähän saisi\nparemmankaan. Antaa vain peitota vaatteitaan päivän, siitäpähän itsekin\npehmiää... Eikös ala ilma jo hiljetä. Ennen puoltapäivää on ehkä siivo\nsää ja yöksi päästään kalaan. Huomenna on ehkä tynnöri silakoita suolassa.\nPääasia on, että ollaan tyytyväisiä.\n\n-- Kunpa voitaisiin...\n\n-- On yksi asia, jota kun muistan, kohta tulen hyvälle päälle, olipa\nmaailma kuinka musta tahansa, niinkuin se välistä on. Meillä ei ole koko\ntässä talossa ei niin mitään väärällä tavalla hankittua tavaraa eikä\nainoatakaan luvattomasti pidätettyä esinettä eikä kalua. Kaikki, mikä on\nmerestä joskus milloin saatu, on aina rehellisesti ilmoitettu tulliin,\nniinkuin laki vaatii. Tullipäällysmies sanoo aina: \"Ei nyt toki\ntuonvertaisen tähden tarvitse tulla.\" Niinkuin silloinkin, kun tuli se\ntyhjä viinitynnöri, jos muistat, joka nyt on lähteen puitteena. \"Vähän tai\npaljon\", sanoin minä tulliherralle, \"mutta se on meille omantunnon asia\".\nMikä on oikein, se on oikein... En kertaakaan ole punninnut väärin\nkalarannassa, vaikka rouvat olisivat olleet kuinka kauvan tahansa\nkatsomatta. Ei koko tällä rannalla ole kuin yksi ainoa akka, joka ei pane\nhuonompaa tavaraa astian pohjaan ja parempaa päälle: Minä panen aina\nhuonommat eri astioihin ja paremmat niinikään eri astioihin.. Kerran sanoi\nasessorska minulle markkinarannassa: \"Jos vaan kaikki lienee sitä, miltä\nnäyttää.\" -- \"Tahtooko asessorska, että kumoan nelikon tuohon?\" minä\nsanoin. -- \"Sitä ei Söderlingskan tarvitse tehdä, minähän vain laskin\nleikkiä. Kyllähän kaikki tietävät, että Söderlingska ei koskaan petä.\"\nSiinä istui Korsun akka viereisessä venheessä ja kuuli kaikki, vaikkei\nollut kuulevinaan. Sillä kyllä se on niin, ettei maailmassa sittenkään ole\nsen suurempaa onnea kuin että tietää olevansa rehellinen. Mitä olisi raha,\nrikkaus, valta ja kunnia, jos ei olisi rehellisyyttä! En ymmärrä, kuinka\nvoisi elää sellaisessa ainaisessa ilmitulemisen pelossa kuin missä\nKorsujenkin varmaan täytyy alinomaa elää.\n\n-- Osannevatko nuo raukat edes pelätä.\n\n-- Olenko minä milloinkaan kertonut sinulle, mitä pastori sanoi meistä\nkerran?\n\nHelga tiesi, mitä oli tulossa, mutta antoi mielellään hänen kertoa.\n\n-- \"Ne ovat tämän saariston aatelia nämä Söderlingit. Ne ovat sitä vanhaa\npohjaa. Söderlingit ovat melkein ainoat rehelliset ihmiset koko\nsaaristossa. Heistä ei ole koskaan kuultu, että olisivat varastaneet,\nanastaneet tai edes puhuneet valetta. Ja eikö ole omituinen kohtalon iva,\nettä juuri heillä pitää olla naapurinaan saariston suurin ryöväri?\"\nKenellekäs se olikaan sen sanonut?\n\n-- Opettajattarelle...\n\n-- Jaa, niin ... sinähän sen kerroitkin...\n\nSöderling pisti päänsä ovesta:\n\n-- Nyt on aura perunamaalla!\n\n-- Hyvä on, minä tulen! -- Helga, elä nyt jää koko päiväksi siihen yksille\nsijoillesi. Vaikka menisit Käärmesaaren lahteen katsomaan, onko sinne\nnoussut tuulella säyneitä tai lahnoja.\n\nSöderlingska lähti reippaasti ulos ja huilahutti mennessään tyytyväisen\nvirrenvärssyn.\n\nHetken kuluttua, kun oli päässyt silmukkarivin päähän, työnsi Helga\ntelineensä syrjään ja lähti hänkin ulos.\n\n\n\n\nIII\n\n\nTuuli oli ilmeisesti tyyntymässä ja taivas ohenemassa. Ennenkuin Helga oli\nehtinyt verkko- ja kala-aittain kohdalle, välähti päivä pilven raosta.\nHänelle tuli tarve tuntea sen lämmintä ja samalla saada tuulensuojaa. Hän\ntiesi, mistä sen löytäisi. Ulko- ja sisäsataman välisen kannaksen poikki,\njossa oli vain ruuhen päästävä kapea väylä satamasta toiseen, hän meni,\nkiveltä kivelle astuen, kotisaaresta toiseen saareen.\n\nSe oli suurehko, korkea maa, ulkomeren puolelta jyrkkä ja mantereen\npuolelta loiva ja sileäkallioinen. Keskusta oli kuin kumottu\njättiläiskuppi, jonka reunat sitä siihen pilvistä paiskattaessa olivat\nmurskautuneet sen ympärille sokkeloiseksi raunioksi. Saari oli siltä\nkohdalta täynnä kuiluja ja rotkoja. Haljenneiden paasien välissä kasvoi\ntoisin paikoin metsää, toisin paikoin kanervan- ja marjanvarsikkoa; siellä\nei, kuilukäytävissä, tuntunut mikään tuuli eikä sinne kuulunut meren\nkohina kovimmallakaan myrskyllä.\n\nSe oli ollut tämä Helgalle hänen läsnä ollessaan yllätysten ja kaikkien\nkummien maa. Aina hän sinne marjoja etsiessään hetkeksi eksyi, ennenkuin\nsitten taas löysi tien, joka halkeama halkeamalta, paasi paadelta\npujottelihe ja kohosi saaren ylimmälle laelle, sen tasaiselle\nkupukannelle, joka paikoin kasvoi kanervaa ja maan tasalla matelevaa\nkuusikkoa, toisin paikoin oli sileää kuin hiottu kivi. Ylinnä oli sammalta\npaisuva suopyörylä, jonka keskessä kasvoi yksi ainoa leppä, latva pyöreä\nkuin petäjän, rungossa telkän pesä.\n\nTuuli vielä ja leppä ravisteli päätään tyytymättömästi ja kuin torjuvasti.\nOli täysi paiste, ja meri liekehti vaahtopäinä vedenalaisten karien ylitse\nja vedenpäällisten ympäri. Hattara tuli auringon eteen ja pyyhkäisi\nvarjonsa ensin omaan pihaan, jossa isä ja äiti astelivat vakoaan selät\nköyryssä ja Hannan pesupadan alta tuprusi vihaisten vihuripäiden tempoma\nsavu -- ja siitä Korsun puolelle, jossa ei näkynyt muuta kuin heidän\ntupansa harja ja ullakon ikkuna kallion takaa, kuin lakkaamatta vaanien,\nmitä Söderlingin puolella tapahtui.\n\nHelga haki tuulensuojaa ja löysi sen tietystä paikasta. Vähän alempana\nkallioseinäin kulmauksessa oli tasainen permanto kuin pieni linnan piha,\nkolmelta puolen suljettu, yhdeltä avoin idän aurinkoon, lämmin ja tyven.\nAivan sen alla oli lahti kuin umpilampi, jonka vain kaitainen,\nkohtisuorana kohoavien kallioiden välitse kulkeva salmi yhdisti mereen.\n\nSiitä aukeni yhtäältä eteen koko itäinen ulappa ja häämöitti kaukaa\nHylekarin majakka, toisaalta sisäsaaristo ja mantereen metsäinen\npiikkiharja.\n\nSiinä oli ollut yksinäisen, toverittoman tyttölapsen monivuotinen\nleikkipaikka. Yhä vieläkin näkyi siinä kivistä rakennettuja tarhoja,\ntarhojen sisässä taloja ja kirkkoja ja niiden ulkopuolella laitumelle\npantuja lehmiä ja lampaita, kaikkein hienoimpia kiviä, erimuotoisia,\nerivärisiä, punaisia, sinisiä, valkeita, ruskeita, rannoilta poimituita ja\nhameen helmassa tänne kannetuita.\n\nSiinä häärivälle ja hyrähtelevälle oli kesä tyyninä päivinään antanut\nkaikki ilonsa, kun kotona tuli ikävä; siinä seisoskelevalle ja avosilmin\nuneksivalle oli meri näyttänyt kaikki ihmeensä: kaukana paistavat purjeet,\nkarien ympärillä haastelevat haahkaparvet, ulapoilla itkevät hylkeet ja\nilmassa nauravat lokit, totensa ja valheensa -- laivan, joka, milloin hän\nvain sitä oikein hartaasti halusi, ilmaantui auringon tietä, täysin\npurjein, tyynelläkin kokka vaahdoten, sitä suurempana kuta kauvempana,\nsitä pienempänä kuta lähempänä ... milloin haihtuen ilmaan kuin usvapallo,\nmilloin pienen kalavenheen kokoisena, mutta katettuna ja kannellisena kuin\nsuuri laiva kolmine mastoineen ja raakapuineen saapuen aivan saaren alle,\nsalmen suuhun, mutta siihen aina kadoten. Sinne sitä vastaan juosten ei\ntyttö siellä siitä koskaan nähnyt jälkeäkään, ei vedenviriäkään. Mutta se\noli ollut siinä, \"enkelien laiva\", jolla he tulivat maihin kahvia\nkeittämään. Hän oli kuullut soittoa ja niinkuin toisten lasten heleitä\nääniä. Monet kerrat, melkein milloin tahansa hän itse niin tahtoi, sai hän\nsen tulemaan. Ja toisin kerroin tähän tullessaan oli hän taas nähnyt sen\nmenevän, pakenevan salmen suusta ulapalle, kallellaan kuin myrskyssä,\npurjeet melkein vettä viistäen, niinkuin pelästynyt lintu, suureten kuta\nkauvemmaksi tuli auringon alle. Sentähden hän täällä liikkui hiljaa,\nkoetti yllättää sen hiipimällä, päästä kiven suojasta sitä läheltä\nkatsomaan. Mutta aina se oli lahden suusta menossa ulapalle.\n\nOli jo kauvan siitä kuin se oli lakannut tulemasta ja menemästä, mutta\naina sittenkin, yhä vieläkin, tuli Helga siihen varpaillaan hiipien. Sillä\nlahdessa oli melkein aina vesilintupoikue tai nousi siihen säyne ja lahna\nsuurissa parvissa, jotka oli helppo pyydystää sulkemalla salmen suu.\n\nLuultavasti oli siinä lahnaparvi nytkin, koska vesi oli sekaisin. Mutta\nennenkuin lähti ottamaan siitä tarkempaa selkoa, istahti hän auringon\nlämmittämälle kalliolle, nojasi selkänsä kiviseinään, joka oli sekin\nlämmin kuin tuvan uunin kylki, ja antoi auringon hivellä ja hyväillä\njäseniään, joilla muuten melkein aina oli kylmä.\n\nOli niin suloista samalla ajatella, että äiti taas oli hyvällä tuulella.\n\n\n\n\nIV\n\n\nSöderling ja Söderlingska astuivat yhä vakoaan, toinen vetäen, toinen\ntyöntäen. Molempia heitä jo uuvutti ja olisi tehnyt mieli huoata, mutta\nkun toinen ei sitä esittänyt, niin ei toinenkaan.\n\nÄijä oli kompuroinut huoneestaan tuvan nurkalle eikä näyttänyt tietävän,\nmihin ryhtyisi. Hän seisoi kädet taskussa, polvet koukussa, selkä köyryssä\nja naama happamena, ja oli juuri tirskahuttanut kaikkein halveksivimman\nsylkäisynsä kaikkein halveksivimmilta huulilta, kun näki Helgan viittovan\nleppäkalliolta.\n\n-- Mitä se tyttö siellä huitoo?\n\nSamassa näki sen Söderlingskakin ja painalti auran kären multaan, niin\nettä vetäjä oli lentää selälleen.\n\n-- Mitä Helga siellä huitoo? Onko se nähnyt meressä jotain? -- Jo nähdään!\n-- Tullaan! Tullaan! -- Lakkaahan jo!\n\nHän teki kädellään kieltävän liikkeen, viitaten kiukkuisesti Korsuun päin.\nHelga näytti ymmärtävän, koska samassa katosi.\n\n-- Se on varmaan nähnyt meressä jotain. Miksei se tule itse sanomaan?\nTarvitseeko koko maailman saada tietää, jos siellä nyt onkin joku\nlaudanpätkä. Aina se on niin malttamaton.\n\n-- Luultavasti siellä on lahnoja Kalliolahdessa, sanoi Söderling.\n\n-- Mene ja ota riimuverkot aitasta. -- Hanna, mitä sinä juokset? -- Onko se\nhullu?\n\nMutta Hanna, joka hänkin oli nähnyt Helgan, meni jo täyttä karkua\nkannaksella, hameet polvissa hulmuten.\n\nMuut olivat, verkot selässään, ehtineet juuri Käärmesaaren kannaksen yli,\nkun Hanna jo juoksi heitä vastaan Kalliolahdesta päin, posket hehkuen,\nsilmät palaen.\n\n-- Siellä on meren saalista ... meren saalista!\n\n-- Mitä saalista ... missä?\n\n-- Kalliolahdessa ... Helga näki ... minä näin...\n\n-- Mitä te näitte ... missä Helga on?\n\nNe koettivat olla tyyniä ja välinpitämättömiä, isä, äiti ja ukki, mutta\nvapisivat jokainen, niin etteivät polvet tahtoneet pitää.\n\n-- Helga on tuossa...\n\nHelga kyyhötti kiven kupeella, raskaasti hengittäen ja sylkien verta,\nmutta samalla hymyillen, saamatta sanaa suustaan, viitaten kiihkeästi\nlahteen päin.\n\n-- Mutta sanokaahan toki, mitä siellä on?\n\n-- En minä tiedä, huohotti Hanna.\n\n-- Vaan tottahan näit?\n\n-- Joitain mustia ... mättäitä ... suuria kuin pakkilaatikoita ... koko\nlahti on niitä täynnä.\n\nHanna pyörähti ja karkasi takaisin sinne, mistä oli tullut. Verkot\nromahtivat kallioon, ja vanhat riensivät rantaa pitkin, eukko eilimäisenä.\nSiinä oli ensin sileää kalliota, sitten piti kiertää märkä paikka, sitten\ntaas juosta tasaista rantaa, kiivetä kallion kielekkeen yli, ja siinä oli\nsitten Kalliolahti, yhdeltä puolelta jyrkkärantainen, muilta loivempi.\nUkki suurine saappaineen jäi jälkeen, lipesi pari kertaa, kaatui ja saapui\nviimein kiroillen ja ronkkoaan pidellen lahden pohjaan, jossa muut\nseisoivat sanattomina, huohottaen hekin juoksustaan.\n\nHeidän edessään oli lahden pohjaan ajautuneita neliskulmaisia esineitä,\nvieri vieressään kiinni, joitain, joista he ensi näkemällä eivät voineet\nsanoa, mitä ne olivat. Niiden ympärillä oli karkeaa säkkikangasta ja ne\nolivat kiedotut rautavanteihin.\n\n-- Mitä ihmeitä ne ovat nuo? Turvepehkupaaleja ne eivät ole, mutta joitain\npaaleja ne ovat.\n\n-- Kiskaistaan maihin muuan ja katsotaan.\n\n-- Näen minä katsomattakin, sanoi ukki, jo nuorestakin minä näen, että ne\novat pumpulipaaleja...\n\nKiskaistiin kuitenkin yksi miehissä maihin. Söderling ratkoi veitsellä\nkangasta ja sai sieltä pian esiin kuivaa, pilaantumatonta pumpulia.\n\n-- Kauvan ne eivät ole vedessä uineet.\n\n-- Ovat luultavasti jotain kansilastia.\n\n-- Mitä luulet tuon painavan?\n\nPaalia kohotettiin ja sen paino arvioitiin noin sadaksi kiloksi.\n\n-- Paljonko edestä luulette olevan tavaraa tuommoisessa?\n\n-- Mitä maksanee kilo pumpulia?\n\n-- Koivistolainen kertoi kerran löytäneensä pumpulipaalin ja saaneensa\nlöytäjäisiä viisikymmentä markkaa, kolmanneksen sen hinnasta.\n\n-- Tuommoinen olisi siis sadanviidenkymmenen arvoinen?\n\n-- Kuinka monta niitä siinä on?\n\nKaikki laskivat, osoitellen sormillaan kutakin paalia erikseen, ja saivat\nkahdeksantoista.\n\n-- Tuolla on vielä kaksi ja salmen suussa tulee kolmas.\n\n-- Niitä on siis jo nyt ainakin kaksikymmentäyksi.\n\n-- Se tekee siis noin kolmetuhatta markkaa! huudahti Hanna.\n\n-- Ja meressä voi olla vielä kuinka paljon tahansa.\n\n-- Se on tietysti vain pieni osa, joka on osunut salmen suusta sisään.\n\n-- Vaan kuinka ne ollenkaan ovat siitä osuneet?\n\n-- Se on ikuinen ihme!\n\n-- Se on niinkuin isä jumala itse olisi ne tänne ohjannut ... ajanut kuin\nlampaat karsinaan.\n\n-- Niin onkin ... minä tiedän, että niin onkin! kuiskasi Helga, joka oli\ntullut jälestä, kättään heikosti huiskuttaen, saaden tuskin ääntä.\n\n-- Tulivathan ne halotkin silloin ... viisi syltä yhtenä yönä.\n\n-- Silloin oli sama tuuli kuin nytkin.\n\nOli pian valmiina selitys siihen, miten ihme oli tapahtunut. Tavara oli\nnähtävästi joutunut mereen niin, että aalto yhdellä pyyhkäisyllä oli\nheittänyt kansilastin laidan yli ja meri sitten ajanut niitä edellään kuin\nlampaita karsinaan. Koska ne eivät olleet tarttuneet Ulkokareille, mihin\ntavallisesti kaikki meren tuoma tarttuu, niin ne olivat kulkeneet sen\nkären ohi itäpuolitse. Sieltä tänne ajautuessaan oli niiden täytynyt\nhajaantua, mutta kun ne kohtasivat tämän Käärmesaaren, oli tuuli, joka\npuhalsi viistoon rantaa vastaan, hiljalleen sujuttanut niitä salmen\nsuuhun, josta eivät päässeet ohi, koska siitä pisti pieni niemen sarvi\nmereen. Se oli kuin otsaverkko, joka käänsi ne salmeen kuin rysän nieluun.\n\nTämä oli ukin arvelu.\n\nHelga hymähti itsekseen. Hän tiesi, kuinka ne olivat tulleet -- omia\nteitään ... suoraan siihen, missä olivat ... kolme tuhatta ... kolme\ntuhatta markkaa ... kuin taivaan tietä!\n\n-- Tulivatpahan miten tahansa ... ne ovat nyt nostettavat heti maihin,\nsanoi emäntä melkein hätäillen.\n\n-- Olisi se Kallekin saanut olla apuna, sanoi Söderling.\n\n-- Saadaan nämä ilman häntäkin. Ei vitkastella nyt. Antaa Kallen olla\nsiellä, missä on... niitä voi olla meressä vielä kuinka paljon tahansa.\n\nHelga hymähti taas. Hän tiesi, ettei meressä ollut tämän enempää.\n\n-- Ei vitkastella nyt!\n\n-- Eihän ne nyt siitä mihin mene.\n\n-- Vaikkeivät ... mutta ei vitkastella nyt. Söderlingska oli melkein\nhengästynyt jo ennen kuin ryhtyi työhön.\n\n-- Käytäisiin ensin aamiaisella.\n\n-- Käykää ... käykää ... minä jään ... käykää ja pankaa tupakka ja maatkaa\nruokalepo... saan minä nämä Hannan kanssa yksinkin maihin! Hanna, juokse\npuoshaka pihasta. Eläkä vie verkkoja mennessäsi sieltä ... anna naapurin\njäädä siihen luuloon, että täällä ollaan kalassa.\n\nHän ryhtyi heti kiskomaan saalista maihin, ja muiden täytyi seurata\nmukana. Paalit vedettiin ensin kaikki luisulle rannalle ja kiskottiin ja\nkannettiin siitä ylemmä kahden kallion väliin, jossa niitä ei voinut nähdä\nmaalta eikä mereltä... Sitten ne katettiin sammalella ja kanervan\nvarsilla.\n\n-- Täytyy siinä olla tarkka vainu sillä, joka ne siitä löytää.\n\n-- Miksi ne ovat noin piilotettavat? kysyi Hanna.\n\n-- Siksi vaan, vastasi emäntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli tuskin joudettu sanaa vaihtamaan puskiessa ja puuhatessa. Syömättä ja\njuomatta oli päivä mennyt. Oli jo melkein pimeä, ennenkuin päästiin pois.\nOli tyyntynyt ja sataa tuhutti. Helga oli mennyt ennen muita keittämään\nkahvia ja laittamaan ruokaa.\n\n-- Täällä on jo Kallekin! huusi hän tulijoille oveen.\n\nKalle istui ääneti pöydän päässä ikkunan alla, märkänä ja väsyneen\nnäköisenä.\n\nNyt Söderlingska ei enää saanut riemuaan pidätetyksi.\n\n-- Meillä on kolme tuhatta! Mitäs sinulla on, poika?\n\n-- Mitä lie tuossa, sanoi Kalle nostaen märän esineen vierestään penkiltä\npöydälle.\n\n-- Mikä se on? Mitä siinä on?\n\n-- Katsokaa.\n\nSen sanottuaan hän nousi ja meni ulos.\n\n-- Mitä siinä on? Mikä käärö se on? Tehkää tulta, että näkee!\n\nKäärö, jonka Kalle oli jättänyt pöydälle, oli nahkainen torvikotelo. Sen\nsisässä oli toinen kotelo vahakankaasta, josta ilmaantui tukku papereita,\nniinkuin laivan papereita. Niitä avattaessa patosi pöydälle setelitukku.\n\n-- Tässä ... tässähän on rahaa... Se on ... se on löytänyt rahaa.\n\nHanna syöksyi ulos Kallen jälkeen. Kalle seisoi kalliolla, päin sateeseen.\n\n-- Kalle, sinä olet löytänyt rahaa! Tiedätkö sinä, että sinä olet löytänyt\nrahaa?\n\n-- Tiedän.\n\n-- Kalle!\n\nHanna tahtoi käydä häntä kaulaan, mutta Kalle työnsi hänet pois ja lähti\nmenemään.\n\n-- Mikä sinun on?\n\n-- Ei mikään.\n\n-- Tule tupaan! -- mutta Kalle vetäytyi vältellen yhä edemmä. Hanna riensi\ntakaisin sisään.\n\n-- Tässähän on tuhansia! huusi emäntä -- kuinka monta tuhatta lieneekään!\n-- Hän koetti turhaan laskea rahoja. -- Lue sinä, Hanna! Minkä maan rahaa\nse on?\n\n-- Tien gulden, luki Hanna setelistä. Näissä on sama kymmenen numero ...\nei, toisissa on viiden.\n\n-- Paljonko se on meidän rahassa?\n\n-- Elähän, montako niitä on?\n\n-- On näitä ainakin sata.\n\n-- Paljoko se on meidän rahassa? -- Kalle sen kyllä tietää. Minne se meni?\nSaahan nyt sisään se poika. Miksi se ei tule?\n\n-- En tiedä, mitä oikkuillee.\n\nMutta samassa Kalle tuli, istahtaen ynseästi sänkyynsä oven suuhun.\n\n-- Minkä maan rahoja ne ovat nämä?\n\n-- Hollannin guldeneja, jurahti Kalle.\n\n-- Paljonko on tämmöinen kymmenen guldenia meidän rahassa?\n\n-- Lienee se ainakin kaksikymmentä.\n\n-- Kaksikymmentä ja sata! Silloin meillä on, Kalle, kaksituhatta markkaa.\n\n-- Ei meillä ole vielä mitään, sanoi Kalle.\n\n-- Löytökalu on sen, joka on sen löytänyt.\n\n-- Tottahan!\n\n-- Vasta sitten, kun omistajaa ei ole ilmaantunut.\n\n-- Ne makaavat meren pohjassa! remahti Hanna.\n\n-- Hiljaa, tyttö, elä huuda! Pankaa ovi kiinni! Vedä, Helga, uutimet\nikkunan eteen.\n\nKatseita kulki ristiin, toisesta toiseen. Ei kukaan oikein tiennyt, mitä\ntoinen ajatteli. Helga veti uutimet ikkunan eteen. Söderlingska koetti\nsitoa seteleitä yhteen pinkkaan, mutta hänen kätensä vapisivat niin, että\nhän tuskin sai sen tehdyksi. Söderling pyörähteli ja tepasteli niinkuin\nhätäissään jostain. Ukko istui pöydän kulmalla kasvot kiinteinä niinkuin\nhammasta purren, huulet samalla aukeillen, silmät älyttöminä ja tuijotti\nrahoihin, saamatta sanaa suustaan. Hanna väijyi Kallea, Helga keitti\nkahvia, kasvoilla voitonriemuinen, melkein hurmaantunut ilme.\n\n-- Ulkokariltako sinä ne löysit? kysyi Söderling.\n\n-- Sieltä.\n\n-- Oliko se ajautunut maihin?\n\nKalle ei vastannut.\n\n-- Oliko naapuri siellä? kysyi Söderlingska, osaamatta muuta.\n\n-- Ei.\n\n-- Et nähnyt siellä pumpulipaaleja?\n\n-- En.\n\n-- Voi, hyvä jumala, onko nyt milloinkaan kuultu, että meri antaa puhdasta\nrahaakin! Minne minä nämä nyt panen?\n\n-- Anna Kallelle, nehän ovat Kallen.\n\n-- Äiti panee vain ne omaan talteensa.\n\n-- Samahan se on ... yhteistähän meille on kaikki, nämä ja paalit myös...\n\nHänen kasvonsa repeilivät, hän tempasi esiliinansa silmilleen ja pillahti\nitkuun.\n\n-- Mitä siinä on itkemistä! ärähti ukki. Mutta hänenkin kasvojaan repi ja\nleuka järisi.\n\n-- Semmoinen summa rahaa, jolla saattaa saada mitä tahansa ...\nkuolinpäiväänsä saakka...\n\nSöderlingska samassa tointui, kahmasi rahat ja lennätti ne suinpäin\nkaappiin ja paiskasi oven kiinni.\n\n-- Elä pane niitä sinne ... pistä ne takaisin koteloon ... pane ne\nkirstuun!...\n\n-- Niinpä niin ... kirstuun ... Kuinka paljon pitää antaa pois, jos\nomistaja ilmaantuu?\n\n-- Löytäjä saa silloin vain kolmanneksen, jos sitäkään.\n\n-- Vaan jos omistajaa ei ilmaannu?\n\n-- Silloin saa kruunu hänen osansa.\n\n-- Pitäkää suunne siinä! karjaisi ukki. Ei penniäkään pois! Mikä on\nlöydetty, se pidetään! Sekä rahat että paalit. Lyhentämättä!\n\n-- Niin minustakin! sanoi Söderlingska.\n\n-- Vaan pitäneehän toki ilmoittaa tulliin! Eikö? sanoi Söderling.\n\n-- Ei!\n\n-- Semmoinen on kuitenkin laki.\n\n-- Laki! Mikä laki? tiuskaisi ukki, melkein kuin vimmastuen.\n\n-- Isä, rauhoittukaa ... ei nyt rakenneta riitaa ... ollaan tyytyväisiä ...\nhyvä kaikki, miten hyvänsä.\n\n-- Eikö kuitenkin pitäisi tehdä niin kuin on oikein, koetti vielä\nSöderling.\n\n-- Niinhän tehdäänkin ... niinhän tehdäänkin. Mutta nyt minun täytyy saada\nruokaa ja kahvia... Kas niin, elä seiso siinä, Söderling, niinkuin puulla\npäähän lyötynä ... olethan sinä sen näköinen kuin olisi tapahtunut joku\nkauhean suuri onnettomuus. Kas niin, onko sinulla kahvia, Helga? Kun en\nole sitten aamun saanut tilkkaakaan ... tahtooko joku muukin ensin kahvia?\n\n-- Minä söisin ensiksi, sanoi Söderling.\n\n-- Ka, syö, mikset syö ... onhan siinä ruoka edessäsi.\n\nRuoka rauhoitti. Oli yhtäkkiä, niinkuin kaikki olisi ollut entisellään,\nniinkuin ei olisi mitään erikoista tapahtunut. Ei puhuttu sanaakaan.\nLeuvat vain ehkä toimivat tavallista nopeammin, lusikat ehkä vain\nvilahtelivat kupista suuhun tavallista vilkkaammin. Söderlingska joutui\nennen muita valmiiksi. Silmissä viekkaan leikillinen ilme hän virkkoi:\n\n-- Saalishan on oikeastaan Helgan ja Kallen. Ne on nyt ne, jotka ovat\nrikkaita. Meillä muilla ei ole enempää kuin ennenkään.\n\n-- Kyllä te saatte minun löytöni pitää, sanoi Kalle.\n\n-- Ja minun myös, sanoi Helga.\n\nÄiti oli yhä puhuvinaan leikkiä, mutta vaikka suupieli nauroi, niin\nsilmäkulma urkki.\n\n-- Saan siis menetellä niinkuin omani kanssa? Vaikka pitäisin kaikki enkä\nilmoittaisi mitään tulliin?\n\nKalle ei vastannut. Hän söi koneellisesti, melkein ahneesti, ajatukset\njossain muualla.\n\n-- Ei ainakaan minun paalejani tarvitse ilmoittaa, sanoi Helga.\n\n-- Eikö? Miksei?\n\n-- Ei kukaan tule niitä kuitenkaan kysymään.\n\n-- Mistä sinä sen tiedät?\n\n-- Minä tiedän.\n\n-- Kuka niitä kysyisi! puuttui ukki puheeseen, poski ruokaa pingollaan.\nNäille tavaroille ei tule perijää eikä rahoillekaan. Se laiva, josta ne on\nkotoisin, on meren pohjassa. Kun rahat ja paperit kerran tulevat maihin,\nsilloin on se laiva uponnut tai ainakin sen miehistö hukkunut. Ei tuo\nkäärö olisi joutunut merellä ajelehtimaan, jolleivät miehetkin olisi\njoutuneet mereen. Kyllä kapteeni aina pitää viimeiseen asti kiinni\nlaivansa papereista. On löydetty hukkuneita merikapteeneja, jotka ovat\npuristaneet niitä rintaansa vasten niin, että on täytynyt väkisin luita\nlongistaa. Ei ne niitä eläissään hellitä.\n\nKalle oli lakannut puremasta, sitten hän taas jatkoi.\n\n-- En minä kuitenkaan luule, että kenenkään on tarvinnut hukkua, sanoi\nHelga varmasti ja iloisesti. Ovat voineet tulla jotenkin muuten.\n\n-- Mitenkä muuten? hönkäisi ukki.\n\n-- Jumala on voinut antaa ne suoraan.\n\n-- Mitenkä suoraan?\n\n-- Ka, antakaa te Helgan uskoa, niinkuin hän itse tahtoo. Ja uskokaa te,\npappa, niinkuin te osaatte. Helga tietysti tarkoittaa sitä, että tämä on\nkuin jumalan lahja, ja niin ihmeellinenhän se onkin, ja että kun jumala\nantaa, niin hän antaa lyhentämättä. Olisiko tuo nyt niin kummaa, jos\njumala kerran olisi antanut meillekin ja vaikka kuinka suoraan. Suurihan\nse on raha, mutta ovat monet saaneet suurempiakin. Meri kai kerran tahtoi\npalkita meillekin, maksaa monivuotiset velkansa menetetyistä verkoista ja\nsärkyneistä venheistä... Pidetään tavarat ja pidetään reilusti!\n\n-- Ei penniäkään pois, kun kerran on saatu!\n\n-- Silloin tapahtuu vääryys.\n\n-- Ja mikä? Ja kenelle?\n\n-- Totta laivan isännälle.\n\n-- Eihän, koska laiva kerran on vakuutettu ja lasti myös.\n\n-- Sitten vakuutusyhtiölle.\n\n-- Ei sillä ole aikaa eikä sen kannata periä merestä kaikkea, mitä siihen\nlaivain kannelta tippuu. Sen rahoissa ei muutama kymmenkunta\npumpulipaaleja paljoakaan tunnu. Vaikka tietäisivät, tuskin viitsisivät\nvaivautua niitä noutamaan. Olen puhunut näistä asioista herrain kanssa\nkuinka monesti tahansa. Niillä on ihan eri rahansa ja kassansa, joista\ntämmöisiin tarpeihin otetaan, eikä niiden tulot siitä yhtään lyhene,\nvaikka laivoja hukkuisikin. Yhtä suuria korkoja ne silti maksavat, menköön\nlaivoja pohjaan tai olkoon menemättä. Kuta enemmän haaksirikkoja tapahtuu,\nsitä enemmän vakuutusyhtiöt ansaitsevat, sillä sitä enemmän ja sitä\nkorkeammalle toiset vakuuttavat. Ja jos siinä vähän häviäisivätkin, niin\nherroja ne ovat, rikkaita, semmoisia kuin eilinen konsuli. Ja lyhentämättä\nne ottaa. Ja mitä sanoo pelastuslaivan kapteeni, kun saapuu hylyn luo?\n\"Raha tai henki! Maksa pois, mitä minä tahdon, tai mene pohjaan.\"\nSemmoisia ne on ne, yhdet niinkuin toisetkin.\n\n-- Juuri niin se on!\n\n-- Ja saakos ne sitten mitään siitä, mikä on mennyt pohjaan! Ottakoot\nsieltä ensin! Siellä sitä kuitenkin on enin siitä, mikä mereen on\njoutunut. Onko meren pohja milloinkaan kenellekään maksanut takaisin?\nIlmoittaako se koskaan tulliin? Sinne olisivat menneet pian paalit ja\nrahatkin, vettyneet ja menneet pohjaan. Jos ei sattunut Helga menemään\nKäärmesaareen, niin huomenna ehkä olisivat uponneet. Kuluuhan välistä\nviikkoja, ettei siellä kukaan käy.\n\n-- On nyt kuitenkin vähän kaameaa ajatella, että laiva ja miehistö ehkä\nmakaavat meren pohjassa tuolla jossain ja me täällä kätkemme heidän\ntavaroitaan.\n\n-- Elä sinä jarruta! Ja kuka sen on sanonut, että laiva on uponnut ja\nmiehistö hukkunut?\n\n-- Juuri äsken te, appi-ukki, itse arvelitte niin, sanoi Söderling.\n\n-- Yhtä hyvin saattaa arvella, ettei se ole uponnut. Tai ei ainakaan\nmiehistön ole tarvinnut hukkua. Käärö on muuten voinut joutua mereen.\n\nKalle niinkuin vähän vavahti, ja toiset luulivat hänen aikovan sanoa\njotain. Ei hän kuitenkaan sanonut, eivätkä toisetkaan kysyneet.\n\n-- Ei luulisi enää nykyiseen maailman aikaan ihmeitä tapahtuvan. Vaan\nsillaikaa kun me kiikaroimme ulos ja sieltä odottelemme ja päivittelemme,\nettei tule mitään, ja olemme pahalla tuulella, sillaikaa virta kantaa\nlekuttaa pumpulipaaleja kotilahteen ja rahaa omille rannoille. Onko\nkoskaan semmoista kuultu?\n\nMutta ei Söderlingska kuitenkaan saanut mielialaa nousemaan.\n\nKalle jurotti ja Söderling oli yhä huolissaan olevan näköinen.\n\n-- Vaan jos ei paaleja ilmoiteta, kuinka ne sitten saadaan rahaksi?\n\n-- Myödään, tiemmä! Heitä se minun huolekseni! Vaikka lähden heti paikalla\nHelsinkiin -- ja niin lähdenkin ... ja myön jollekin virolaiselle. Ykskaks\nse on täällä jahdillaan ja paalit lahden takana.\n\n-- Entä mitenkä rahat?\n\n-- Ne vaihdetaan.\n\n-- Helsingissäkö?\n\n-- Siellä tai muualla tai missä tahansa ... elä sinä sitä sure..\n\n-- En minä sitä.\n\n-- Mitäs sinä sitten! Kas niin! Elä siinä mökötä! Sillaikaa kun minä hankin\nrahat, sinä soudat Boolen isännän luo ja puhut valmiiksi Saukkosaaren\noston. Saat sanoa minua valehtelijaksi, jos ei Korsu jo ensi talvikelillä\naja huoneitaan toiseen saareen, ellei tahdo myödä niille, joilla on, millä\nsiihen paikoilleen ostavat. Tuparakennus ainakin jää, koska se on tehty\ntalon metsästä. Siinä on nyt teille, Kalle ja Hanna!\n\n-- Ettäkö että --?\n\n-- Juuri niin! Kun vain ripeästi liikutaan.\n\n-- Olisipa se!\n\n-- Se se olisi! Alatko älytä? -- Tuleeko Kalle toveriksi kaupunkiin?\n\n-- En tule, sanoi Kalle jyrkästi.\n\n-- Minä tulen! huudahti Hanna.\n\n-- Minä myös, sanoi ukki.\n\n-- Sehän sopii. Kyllä minä teidänkin kanssanne pärjään. -- Eikä sitten\nmuuta kuin lähtöä laittamaan!\n\nEukon touhu tempasi mukaansa kaikki, Söderlinginkin. Hän muisti, että\nisonpurjeen selkänuora oli mennyt poikki viime retkellä ja pari knaappia\nirtaantunut. Tytöt alkoivat äidin lennättäminä huiskahdella tuvasta\naittoihin, aitoista tupaan, sieltä rantaan, kooten tavaroita, vieden niitä\nvenheeseen, muistaen sitä, unhottaen tämän ... kahvipannu oli\npuhdistettava, spriikeittiö pantava kuntoon, piirakoita oli paistettava.\nKaikki juoksivat, ei kukaan astunut, ukkikin hölkkäsi noutaessaan\nlähteestä vettä viinalekkerillään, joka pian taas oli oleva parempaa\ntäynnä. Kalle yksin ei puuttunut mihinkään. Sen hän kuitenkin teki äitinsä\npyynnöstä, että veti kalasumpun maihin ja otti siellä olevat muutamat\nhauet ja kampelat ja pani ne vasuun vesiheinien väliin.\n\nMutta kesken kiireen valtasi Söderlingin epäilys ja katumus.\n\n-- Jos siinä sittenkin tulee paha synti, jos ei ilmoiteta tulliin, niinkuin\nlaki vaatii?\n\n-- Jos mikä synti tulee, tulkoon minun synnikseni! Ei siitä nyt ainakaan\nsemmoista tule, että tarvitsee helvettiä pelätä. Pikku katumuksella se on\nsemmoinen sovitettuna, että pitää, minkä löytää. Ole sinä huoletta, ei\nsinun missään tapauksessa tarvitse mennä helvettiin; jos sinne kenen on\nmentävä tästä talosta, niin kyllä minä menen ... kaikkien puolesta.\n\n-- Äiti, kuinka te saatatte? kauhistui Helga.\n\n-- No, olitko sinäkin nyt siinä? Suottahan minä, kun se tuossa turhia...\n\nMutta hätkähti hän itsekin omia puheitaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHupeni siinä yö lähtöä laittaessa, ja oli jo täysi päivä, ennenkuin\npäästiin purjetta nostamaan.\n\nPidellessään kokkaköyttä tuli Söderlingin vielä kerran paha olla.\n\n-- Kuulehan, Emma, eikö sittenkin olisi parasta tehdä, niinkuin laki\nvaatii?\n\n-- Heit' irti vaan! -- Jako minä tyytyisin vain löytäjäisiin ja rupeisin\nodottamaan niitä vuoden päivät? -- No, eikö sittenkin ole klyyvarin knaappi\npoissa ... kuinka monta kertaa minä olen ... heitä irti! sanon minä. Kun\nmeri kerran miehelle antaa ... nyt mennään ja sillä hyvä!\n\n-- No, no, menkää sitten, menkää sitten!\n\n-- Onnea matkalle! huusi Helga iloisesti esiliinaansa heiluttaen. Ja Hanna\nheilutti vantin varassa seisoen vastaukseksi omaansa.\n\nJa heidän hyvä tuulensa tarttui Söderlingiinkin... Ehkä se on niin ...\nehkä on niin... koska Helgakin sanoo ne jumalan lähettämiksi.\n\n-- Hurraa, hurraa! Heiluta, Kallekin, Hannallesi, kun se juuri sitä varten\nseisoo vantissa ... on se sorja tyttö...\n\nMutta Kalle seisoi hiukan ulompana, jurona, kädet taskussa ja kääntyi pois\njo ennen kuin venhe oli päässyt sataman suusta.\n\n\n\n\nV\n\n\nSöderling seisoo taas, ties kuinka monetta kertaa, Kalliolahden rannalla,\npumpulipaalien kätkön luona, ja miettii, miten on meneteltävä, sitten kun\nViron jahti tulee niitä noutamaan. Sillä sitä Emma tuskin on ollenkaan\najatellut, ja se on kuitenkin hyvin arka asia, jos mieli saada se tehdyksi\nnaapurin näkemättä. Tekipä sen miten hyvänsä, kyllä se aina tulee saamaan\nsiitä vihiä. Mukavinta olisi tietysti hinata jahti salmesta sisään ja\nvetää tuohon kallioon kiinni ja hiivata siitä paalit suoraan ruumaan.\nMutta silloin naapuri heti kummastelemaan, niiksi jahti tulee tähän\nKalliolahteen eikä kotisatamaan, niinkuin ne tavallisesti tekevät säätä\npitäessään tai lastia ottaessaan. Mutta jos jahti taas ankkuroi\nkotisatamaan, täytyy paalit soutaa täältä sinne ihan sen silmäin alatse,\nja silloin se vasta oikein saakin tietää, vaikka tuon tekisi kuinka yön\naikana tahansa. Voisihan olla, että tässä ehtisi miehissä yhtäkkiä hiivata\npaalit niin kiireesti jahtiin, ettei se ehtisi tulla nuuskimaan. Onhan\nmeitä kolme miestä, heitä on kai yhtä monta, ja akkaväki lisäksi, Emma ja\nHanna, kaikkiaan neljä paria. Se kävisi kylläkin pian. Ja jos sitten\nluulee hänen saaneen vihiä, niin voihan virolainen, ennenkuin lähtee\nmerelle, ollakin laskevinaan tulliin päin, maita kohti, ja sieltä vasta\nyön tultua palata merelle... Ei sitä ehkä sittenkään petä. Aina se on\njossain nuuskimassa. Joka verkon nostoa se vakoilee kiikarillaan.\nIlmiantoa se kyllä ei tule tekemään, vaikka saisikin vihiä.\n\nMutta yhtäkkiä Söderlingiä tympäisi. Hän tahtoi päästä sitä ollenkaan\najattelemasta. Tehköön Emma, niinkuin tahtoo. Senhän se oikeastaan on\nasia.\n\n... Minähän en ole löytänyt mitään. Olkoon se niiden asia, jotka ovat\nlöytäneet. Vastatkoon Emma puolestaan ja myös Kalle, jos on mitä\nvastaamista. Minähän en ole muuta kuin ollut vähän apurina. En minä voi\neikä minun tarvitsekaan mennä kenenkään löytöjä ilmoittelemaan. Itse se on\nennenkin löytönsä pitänyt ja ilmoittanut. Eihän tässä saa ottaa omiin\ntarpeihinsa pienintä lankunpätkääkään, jonka se on sattunut löytämään.\nPitäköön nyt paalinsakin. On hänen asiansa, miten hän ne lastaa ja lossaa.\n\nSiihen Söderling aina tuli ja siitä hän taas vähän päästä lähti,\ntullakseen siihen jälleen takaisin.\n\nHän asteli kotiin ja kun näki Kallen veistämässä airopuuta, meni hän\nsiihen ja alkoi veistää hänkin.\n\n-- Mitenkä sinä, Kalle, luulisit, että olisi paras tehdä, kun virolainen\nsaapuu jahtinsa kanssa? Olisiko parempi ottaa Kalliolahdesta vai omasta\nrannasta, ettei naapuri saisi vihiä?\n\n-- En tiedä, sanoi Kalle yksikantaan, tehkää niinkuin tahdotte.\n\nSöderling olisi oikeastaan tahtonut kysyä poikansa mieltä kokonaan\ntoisesta, mutta ei saanut sitä suustaan irti.\n\n-- Tyyntyy yhä, sanoi hän hetken kuluttua. Voisi ehkä viedä koetteeksi\nsilakkaverkot.\n\n-- Viedään vain, sanoi Kalle.\n\n-- Luuletko, että olisi parempi laskea tuohon Kampelakarin ympärille vaiko\nviedä ulomma Ulkokarin päähän?\n\n-- On vaikea tietää. Jos koettaisi ensin lähempää.\n\n-- Kai siitä nyt kävisi ainakin turskasiiman syötiksi.\n\nHe tiesivät kumpainenkin tarkoin tehtävänsä, ja hetken kuluttua olivat\nverkot, painot, nuorat ja kohot kannetut venheeseen. Kalle souti kokassa,\nisä huopasi perässä. Ei puhuttu sanaakaan, Kalle oli melkein tyly ja\ntuijotti veteen airon viereen.\n\n-- Oli se kaunis summa rahaa, minkä sinä löysit, alkoi isä viimein kuin\nliehakoiden. Olihan se aivan erikoinen ihme. Harvoin semmoista kuulee.\nOnhan kuultu, että maasta löydetään raha-aarteita, mutta liekö milloinkaan\nkuultu, että ne tulisivat vettä viilettäen. Kuinka sinä sen käärön oikein\nkeksit? Ei sitä niin pientä ollut aivan helppo huomata. Mistä sinä sen\noikein löysit? Uiko se veden päällä?\n\n-- En kai minä olisi sitä pohjastakaan saanut.\n\nKalle katsahti ulapalle kuin vaistomaisesti, vastoin tahtoaan, mutta\nkäänsi samassa päänsä äkkiä takaisin, niinkuin säikähtäen.\n\n-- Ajattelin, että jos se olisi ajautunut maihin ja sieltä jostain olisit\nsen löytänyt.\n\nEnempää ei isä saanut urkituksi eikä hän oikeastaan tahtonutkaan sitä.\n\nLaskettiin kiviriippa tuttuun paikkaan, kiinnitettiin koho, heitettiin\nverkot, pantiin vielä toinen kiviriippa, kiinnitettiin siihen jadan toinen\npää -- eikä taaskaan sitä tehtäessä puhuttu sanaakaan ... kumpainenkin\ntiesi tehtävänsä.\n\n-- Saa nähdä, mitä antaa ... vaiko ei antane mitään.\n\n-- Miksei antaisi?\n\n-- Kun on jo antanut niin paljon.\n\n-- Eihän tiedä.\n\nKun ei isä tarttunut airoonsa, ei poikakaan voinut sitä tehdä. Venhe\nkellui siis hetken myötätuuleen.\n\n-- Hohhoo ... ja-jaa, huokasi Söderling. -- Jaa -- jaa, huokasi hän\nuudelleen ja tarttui sitten airoonsa ja painoi sen veteen, kun ei Kalle\nsittenkään sulanut kysymään...\n\nMutta hänen täytyi saada se sanotuksi. Oltiin jo kotisalmen suussa, kun\nSöderling yhtäkkiä pysähytti huopaamisensa, niin että ruuhi melkein\npyörähti ympäri.\n\n-- Luuletko sinä, Kalle, että siinä tulee tehdyksi suurikin synti, jos ei\nilmoiteta tavaroita ja rahoja tulliin?\n\n-- En minä tiedä. Mitä se minuun kuuluu! purkihe Kalle melkein vihaisesti.\n\n-- Kuuluuhan se sinuunkin.\n\n-- Annoin rahat äidille. Silloin ne ei kuulu.\n\n-- Osasihan niistä saat sinäkin.\n\n-- En pyydä penniäkään.\n\n-- Yhteisestihän ne kulutetaan. Jos siinä tulee muille synti, niin tulee\nsinullekin.\n\n-- Tulkoon sitten.\n\n-- Vaan jos se siis on mielestäsi synti, ettei ilmoiteta, niin mikset\nsanonut sitä äidille heti, niin olisi asetettu toisin?\n\n-- Ei olisi äiti kuitenkaan välittänyt -- eikä Hannakaan.\n\n-- Mutta miksi se sinusta on väärin?\n\nKalle kiskaisi airollaan, pakottaen isän vastaamaan\nhuoparillaan. Kun hän kiinnitti soutuaan, oli isällä täysi työ pitää\nvenhettä oikeassa suunnassa.\n\n-- Minä tässä oikeastaan syyttömin olen. Minä en ole mitään löytänyt. En\nole muuta kuin ollut apuna korjaamassa. Äitisihän se kaiken niin tahtoi ja\njärjesti.\n\nJa kun Kalle ei vastannut:\n\n-- Tekisinkö sitten mielestäsi oikein, jos soutaisin heti tulliin ja\nilmoittaisin, ennenkuin tulevat kaupungista?\n\n-- Mitäs teidän tarvitsee mitään ilmoittaa, jos tavarat teidän mielestänne\nkerran eivät ole teidän. Eihän yhden synti ole toisen synti.\n\n-- Eipä niin. -- Mutta miksi sinä puhut ja olet, niinkuin olisit vihainen\nminulle?\n\n-- En minä teille.\n\nOli tultu maihin. Ruuhi kiskaistiin ylös. Kalle viskasi veden, ja isä meni\naskareilleen.\n\nKoko päivän Kalle jurotti, ollen milloin selin, milloin syrjin. Syötyään\nhän lähti heti ulos.\n\nSöderling loikoi penkillä. Helga oli korjannut pois ruuat ja astiat ja\nistuutunut työnsä ääreen ikkunan luo.\n\n-- Nyt se taas soutaa merelle.\n\n-- Mikä häntä oikein vaivannee?\n\n-- Kai niillä oli jotain Hannan kanssa.\n\nSöderling otti kiikarin ja meni kalliolle. Helgakin oli utelias ja seurasi\nmukana.\n\n-- Mitä se oikein mahtanee siellä? Äsken se oli ylhäällä kalliolla ja\ntähysteli joka suunnalle.\n\n-- Katseleisiko hylkeitä tai lintuja?\n\n-- Ottiko se pyssyn?\n\n-- En nähnyt.\n\nSöderling antoi kiikarin Helgalle ja meni aittaan, missä pyssyjä\nsäilytettiin kesällä; mutta siellä ne olivat kaikki, Kallella ei ollut\npyssyä mukanaan.\n\n-- Nyt se tulee kallion takaa ja menee ruuhelleen... Nyt se soutaa\nsalmessa edestakaisin, niinkuin haraisi. Mitä se sieltä voi harata?\nOlisiko joskus ennen ampunut hylkeen ja sitä haraisi? Eilen sillä kyllä\nsaattoi olla pyssy mukanaan... Nyt se on taas maissa ja tähystelee.\n\n-- Ehkä etsii hän uutta saalista merestä?\n\n-- Luuleekohan tuo nyt sen vielä tuovan jotain? Tyytyisi siihen, mitä jo on\nlöytänyt. Eihän nyt merikään mahdottomia anna, joka päivä.\n\nKalle palasi vasta hämärissä.\n\n-- Löysitkö mitään?\n\n-- En.\n\n-- Turhaan siellä enää soudat. Ei sieltä tule mitään silloin, kun sitä\nasian alkaen koettaa etsiä.\n\n-- En minä ole etsinytkään.\n\n-- Luulin, että olit katselemassa. Kyllä kai on tullut maihin kaikki, mikä\non tullakseen. Ja onhan meidän tarpeeksi tullutkin.\n\n-- Kyllä kai -- yli tarpeenkin.\n\nSe se sitä sittenkin painostaa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nOltiin aamulla menossa verkkoja nostamaan. Tuntui kuin ei tultaisi saamaan\nmitään... Kun pääsikin se Emma, ennenkuin tämä oikein selvitettiin.\nVäärinhän se on. Se mikä on väärin, se on väärin. Siitä varmaan kerran,\nehkä piankin, tulee jumalan rangaistus. On saattanut vihastua niin, ettei\nanna vuosikausiin silakkaa. Ei ne silloin pumpulipaalirahat paljoakaan\ntunnu. Eikä tunnu Kallenkaan rahat, jos silakkavesi kerran joutuu\nkiroihin. Se kun joutuukin kiroihin, niin se voi joutua vuosikausiksi.\n\nMutta verkot olivatkin niin täynnä kalaa, että nousivat läjänä venheeseen.\nMitä se merkitsee? Sitäkö, että jumala sittenkin sen hyväksyy? Antaisiko\njumala noin, jos olisi pannut pahakseen? Saattoihan se hyvinkin olla hänen\nlahjansa, koska Helga on tietävinään, mistä sitten tiennee.\n\nSöderling rauhoittui rauhoittumistaan. Kun vain saisi Kallen samaan\nuskoon. Luulisi tuon tästäkin ymmärtävän.\n\nMutta Kalle oli yhä samallainen, kävi päivä päivältä yhä kankeammaksi ja\njurommaksi. Taas hän souti merelle, taas hän näkyi siellä kävelevän ja\ntähystelevän ja niinkuin haraavan. Ja kotiin tultuaan se sitten vain\nistuskeli kalliolla ja tuijotti eteensä.\n\nSöderlingin täytyi saada puhua ja päivitellä.\n\n-- Mikä häntä oikein vaivannee? Ei saa mieheltä vastausta mihinkään. Ei\nvirka päiväkausiin sanaakaan. Luulisi pitävän olla iloinen, kun sai\nsemmoisen rahan. Nythän nuo pääsee yhteen Hannan kanssa. Vaan ei olla\nmeillä tyytyväisiä silloin, kun ei ole, eikä sittenkään, kun taas on.\nVaikka kyllä minä toisekseen sen hyvin ymmärrän. Painaa se minuakin.\nVäärin se on minustakin, ettei menty tulliin. Koska kerran on aina\nennenkin menty.\n\n-- Mutta eihän se ole väärin! Minä tiedän sen!\n\n-- Mistä sinä sen sitten mm tiedät?\n\n-- Minä tiedän!\n\n-- Sanoisit sen sillekin, niin ehkä sekin siitä pääsisi.\n\n-- Minä sanon sen sille heti paikalla. Missä se nyt on?\n\n-- Tuollahan se.\n\nHelga sysäsi syrjään telineensä ja meni ulos.\n\nHän oli ajatellut sen toisin. Hän ilmaisee sen vasta myöhemmin, vasta\nsitten, kun paalit on myöty ja saatu rahat ja niillä rakennettu tupa\nKallelle ja Hannalle -- sinä päivänä, kun heidän huoneensa on valmis ja kun\nistutaan ja juodaan tuliaisia häiden jälkeen. Silloin hän pyytää\nopettajatarta puhumaan ja hän puhuu: \"Nyt meidän, rakkaat ystävät,\nkuitenkin on muistettava, että tämä kaikki on saatu Herralta. Herraltahan\nmeille kaikki tulee, mutta tämä tupa on tullut hiukan eri tavalla kuin\ntavallisesti. Se on saatu rukouksen avulla. Herra on kuullut yhden\nkaikkein pienimpänsä palavan rukouksen. Hän rukoili yön hiljaisuudessa, ja\nHerra kuuli hänen äänensä. Herra antoi sen siksi, että sitä häneltä\nrukoiltiin. Siitä siis näkyy, että Herra kuulee meidän rukouksemme. Meidän\ntulee uskoa se ja meidän tulee rukoilla, aina rukoilla, kaikkein eikä vain\nyksien.\" Ja sitten olisi rukoiltu yhdessä ja veisattu yhdessä ja Herra\nolisi saanut sijaa heidän kaikkien sydämissään...\n\nNiin oli Helga sitä kuvitellut. Mutta miksei hän voisi ilmaista sitä\nKallelle jo ennenkin? Kalle ei saa murehtia. Hänen täytyy tietää, millä\ntavalla hän sai rahansa, kuka hänelle ne antoi. Hänen täytyy voida ottaa\nvastaan jumalan lahja ja siitä iloita.\n\nKalle istui kala-aitan kynnyksellä panemassa silakanpaloja turskasiimaan.\nHelga kyykähti hänen viereensä häntä auttamaan.\n\n-- Ei se ole mikään synti, jos ei ilmoitetakaan tulliin. Isä luulee, että\nsinä sitä haudot. Isä hautoo sitä itse ja luulee, että sinäkin sitä\nhaudot. Mutta mikä on jumalan anti, sen saa pitää lyhentämättä.\n\n-- Mistä sinä tiedät, että se oli jumalan anti?\n\n-- Koska minä sitä häneltä rukoilin ja se samassa myös tuli.\n\n-- Mitä sinä rukoilit?\n\n-- Että myrsky ajaisi jonkun laivan maihin. Ja tapahtui niin. Ensin tuli\nminulle paalit ja sitten sinulle rahat.\n\nKalle tuijotti melkein kuin kauhuissaan sisareensa. Sitten hän yhtäkkiä\nhypähti ylös, niinkuin aikoen paeta, mutta istuutui samassa, typertyen\ntakaisin aitan kynnykselle.\n\n-- Mistä sinä tiedät, että minun rahani tulivat sinun rukouksestasi?\n\n-- Koska minä rukoilin juuri sinulle, puhui Helga, hymy huulillaan,\nnäppärästi ja iloisesti pistellen silakanpaloja koukkuihin... Juuri sinun\ntähtesihän minä rukoilin ... juuri sitä, että sinä saisit, mitä tarvitset\n... että jumala antaisi niin paljon, että riittäisi sinulle ja Hannalle.\nJa tapahtui niin. Pidä sinä siis vain kaikki, koska se oli jumala, joka ne\nlähetti... Kalle, mikä sinun on?\n\nKalle oli taas noussut, harppasi rihmavasun yli, lähti menemään,\npyörähdellen kuitenkin kalliolla, niinkuin ei olisi tiennyt minne. Sitten\nhän yhtäkkiä pysähtyi, tuli takaisin ja syöksi suustaan raskaasti\nhengittäen:\n\n-- Se ... se ei ollut jumala, joka lähetti, vaan piru.\n\n-- Mitä sinä sanot?\n\n-- Vaan piru!\n\nHän pyörähti kiukkuisesti toisaanne ja riensi pitkin askelin ruuhelle,\njonka aikoi sysätä veteen. Jättäen sen tekemättä lähti hän hartiat\nkyyryssä kuin raesateen alla juoksemaan Käärmesaaren kaalamolle päin,\nmutta pysähtyi taas, kääntyi, tuli Helgan luo ja sanoi, silmät kuin\nälyttöminä päässä:\n\n-- Minä ryöstin ne ruumiilta.\n\nSen sanottuaan hän yhtäkkiä kuin jonnekin lymytäkseen, kuin pakopaikan\nlöydettyään, syöksähti Helgan aittaan.\n\nHelga riensi sinne jälestä. Kalle oli heittäytynyt hänen vuoteeseensa ja\nmakasi siinä poikkiteloin, selkä nyyhkytyksistä hytkyen.\n\n-- Kuule, Kalle, nouse -- mitä sinä sanoit?\n\nHelga koetti nostatella häntä istumaan.\n\nKalle voihki toisen vuoron, koetti toisen vuoron voittaa itseään,\npainautuen kiinnemmäksi seinään.\n\n-- Kuule, mitä sinä sanot? Ethän sinä ruumiilta ryöstänyt?\n\nMutta ei hän uskonut itsekään, mitä tahtoi uskotella. Kyllä Kalle oli\ntehnyt, niinkuin sanoi. Ja Helga lyykähti kirstulleen vuoteensa päähän,\nnyyhkyttäen hänkin.\n\nIsä oli ilmestynyt oveen.\n\n-- Mikä sille tuli? Mitä te itkette?\n\n-- Kalle ryösti ne rahat ruumiilta.\n\n-- Eihän...\n\nYhtäkkiä Kalle lakkasi hytkymästä, tempasihe ylös ja seisoi hetken\nlattialla niinkuin lähteäkseen, mutta kun isä yhä seisoi ovessa, vaipui\nhän sängyn laidalle, silmät tuijottaen tylsinä ja ilmeettöminä.\n\n-- Ruumiiltako sinä ne otit?\n\n-- Ruumiilta.\n\n-- Missä sinä sen tapasit?\n\n-- Ison-Ulkokarin ja Pikku-Ulkokarin salmessa.\n\n-- Minne sinä sen jätit?\n\n-- Sysäsin airolla menemään.\n\n-- Minne se meni?\n\n-- En tiedä, menikö pohjaan vai uiko edelleen.\n\n-- Oliko se tulossa tännepäin vai oliko menossa merelle?\n\n-- Se siinä läikkyi tyynessä mainingissa. Minä soudin ensin sen ylitse,\nennenkuin huomasin. Minusta näytti, että virta painoi sitä maihin ... pois\nmerestä.\n\n-- Maihin se oli pyrkimässä, vaikeroi Helga. Hukkuneet pyrkivät mereltä\naina siunattuun maahan. Voi, voi, Kalle!\n\n-- Sitäkö sinä olet siellä joka päivä harannut? Näitkö sinä, millainen mies\nse oli?\n\n-- En minä osaa sanoa.\n\n-- Kai se oli kapteeni tai perämies, koska sillä oli laivan rahat ja\npaperit. Silloin on koko laivakin mennyt pohjaan. Minkälaiset sillä oli\nvaatteet, etkö sitäkään nähnyt?\n\n-- Enhän minä semmoista voinut siinä nähdä, melkein pimeässä.\n\n-- Kädessäänkö sillä oli salkku?\n\n-- Ei, vaan ruumiissa kiinni ... niinkuin jonkun vyön alla.\n\n-- Olisitko ehtinyt saada sen maihin, ennenkuin se katosi tai upposi?\n\n-- Miksen olisi ehtinyt, jos olisin tahtonut.\n\n-- Jos sinua kammotti käydä käsiksi ruumiiseen?\n\n-- Olihan minulla puoshaka venheessä.\n\n-- Mikset sitten hinannut sitä maihin? -- Sinä ajattelit ehkä, että saat\npitää kaikki, jos annat sen mennä, mutta et mitään, jos otat sen maihin.\n\n-- Jotain semmoista minä kai ajattelin.\n\n-- Niinpä niin ... jaa-jaa...\n\n-- Sinä olisit voinut hinata sen maihin ja saattaa sen siunattuun maahan\netkä sitä tehnyt, uikutti Helga.\n\n-- Elä sinä nyt... Sinä siis tempasit sen siitä vyön alta ja sysäsit\nairolla, etkä tiedä, upposiko se vai uiko edelleen. Jos se upposi, niin\nmahtoi pelastusvyö irtautua.\n\n-- Saattaa kai se olla niinkin.\n\n-- Vaan jos se ei uponnutkaan, niin se ehkä vielä löytyy.\n\n-- Ei se löydy.\n\n-- Ei se löydy ... ei jumala anna sen milloinkaan löytyä.\n\n-- Ethän voi sitä tietää.\n\n-- Ei, ei, jumala tahtoo meitä rangaista meidän syntiemme tähden. Ei\nkoskaan pääse se siunattuun maahan eikä sen sielu saa koskaan rauhaa.\n\nHelga istui yhä kirstunsa kannella, etukumarassa,\nruumistaan huojutellen ja käsiään helmassa\npuristellen.\n\n-- Mimmoisia me ollaan! Minä rukoilen jumalalta, että hän antaisi laivan\njoutua haaksirikkoon. Minun veljeni ryöstää ruumiita, minun isäni ja\näitini tallettavat väärin saatua tavarata. Me emme ole yhtään parempia\nkuin naapuri.\n\n-- Et sinä nyt voi sitä sanoa.\n\nMutta hän kiihtyi kiihtymistään.\n\n-- Ei jumala minulle tätä syntiä anna milloinkaan anteeksi, ei milloinkaan,\nei milloinkaan! On kauheata, että minä olen jumalalta semmoista rukoillut.\nMitenkä minä saatoin häneltä semmoista rukoilla, että hän hukuttaisi\nihmisiä meidän tähtemme...\n\n-- Ethän sinä ole sitä rukoillut.\n\n-- Minä rukoilen jumalalta ruumiita, ja minun veljeni ryöstää niitä, ja\nminun äitini menee hakemaan Viron rosvoja ... ja me aiomme kavaltaa ja\nvarastaa ja olla ilmoittamatta tulliin...\n\n-- Itsehän sinä olet koko ajan sanonut, että on lupa pitää lyhentämättä,\nmikä on saatu, koska se on jumalan lahja.\n\n-- Ei ole lupa ... ei ole enää lupa ... ei se ole jumalan lahja ... täytyy\nantaa kaikki pois.\n\n-- Annetaan sitten, annetaan kaikki ... hätäili Söderling, peläten, että\ntyttö saisi kouristuksen. Annetaan vaan... Mikäs siinä on muu kuin\nannetaan vaan. Sillähän se on tehty.\n\n-- Jumala tahtoi panna meidät koetukselle. Hän lähetti ruumiin ja antoi\nmeidän ryöstää sen siksi, että me tietäisimme, että meidän täytyy antaa\nkaikki pois... Meillä ei puhuta muusta kuin rahasta ja saaliista ...\nkaikki ajattelevat vain rahaa ja saalista ... ei kukaan ajattele\nkuolematonta sieluaan. Nyt siitä tuli kosto. Kalle otti rahat ja sysäsi\nruumiin menemään, joka pyrki maihin... Anna, Herra Jeesus, anteeksi\nKallelle ja minulle ja meille kaikille iankaikkisen armosi ja laupeutesi\ntähden... Herra Jeesus ... rakas Herra Jeesus...\n\n-- Nyt se pian siitä kaatuu...\n\n-- En minä ... elä pelkää.\n\nMutta Helgan koko ruumis vapisi, ja ainoastaan viimeiset voimansa\nponnistaen hän sai vuoteen päädystä puristaen hivutetuksi itsensä sen\nlaidalle, josta isä sitten auttoi hänet pitkälleen.\n\nHän rauhoittui siinä vähitellen, ja kouristuskohtauksen vaara meni ohi.\nIsä haasteli hänelle kuin lapselle:\n\n-- Ka, annetaan vaan pois ... eihän siinä ole mitään ... vaikka mennään\nheti paikalla ilmoittamaan. Jos olisi Kalle sanonut tuon ennen, niin olisi\njo tehtykin ... olisi annettu kaikki...\n\n-- Niin, niin, kaikki pitää antaa.\n\n-- Kaikkihan annetaankin ... eihän me toki mitenkään iletä semmoista pitää,\njoka on ollut ruumiin kädessä ... eihän meillä toki tehdä, niinkuin\nnaapurissa tehdään ... ollaanhan me toki siltä ihan toista väkeä, vaikka\nnyt sattuikin Kallelle sillä tavalla. Annetaan vain kaikki pois ... sillä\ntavalla siitä ei tule syntiä kenellekään ... ja jos olisi jo ennättänyt\njotain pikkuista tullakin, niin kadutaan se synti... Kallehan on jo\nkatunutkin ja sinä myöskin, ja minäkin alan katua ... kyllä jumala sen\nantaa anteeksi.\n\nTytön kasvojen ja jäsenten jännitys laukesi laukeamistaan. Hän avasi\nsilmänsä ja katseli isäänsä kuin turvaa hakien.\n\n-- Isä, veisataan virsi, sanoi hän hetken kuluttua.\n\n-- Veisataan vaan...\n\n-- Ottakaa tuo laulukirja tuosta.\n\nIsä kurotti ikkunalta Helgan laulukirjan ja antoi sen hänelle.\n\n-- Kyllä minä luulen, että äitikin katuu, kun kuulee, puhui Söderling.\nSiltä varalta, ettei katuisi, vaan ettei kuitenkaan tapahtuisi syntiä\nkenellekään, niin saatetaanhan ilmoittaa, ennenkuin se tulee ... soutakoon\nKalle heti paikalla tulliin.\n\n-- Ei, ei, äitiä ei saa pakottaa ... äidin täytyy taipua omasta ehdostaan\njumalan tahdon alle!\n\n-- Vaan jos se ei taivu.\n\n-- Äiti taipuu, koska tekin taivutte. Miksi ei jumala valaiseisi äidinkin\nmieltä! Ei saa pakottaa, ei jumalakaan ketään pakota. -- Voi, voi, kuinka\nminä olen onnellinen! riemuitsi hän nousten istumaan. Nythän me kaikki\nsaamme näyttää jumalalle, että olemme hänen lapsiaan. Jospa olikin jumalan\ntahto, että Kalle ryöstäisi ruumiin. Isä, etkö sinäkin luule? Nyt minä\ntiedän, miksi jumala kuuli rukoukseni! Ensi pyhänä me menemme kaikki\nkirkkoon ja kiitämme ja ylistämme häntä siitä, mitä hän antoi meille\ntapahtua. Kiittäkäämme ja ylistäkäämme häntä!\n\n-- Lepäähän nyt siinä, lapsi.\n\n-- En minä enää tarvitse levätä...\n\n-- Sinä taas alat vapista.\n\n-- Veisataan nyt ... tämä....\n\nHelga etsi virren, alotti ja antoi kirjan isälle.\n\n-- Veisaa sinäkin ... tuosta.\n\n-- Se on niin pientä pränttiä ... en minä näe ilman laseja ... mutta minä\nkoetan sinun mukaasi.\n\n-- Kalle, tule sinäkin tänne, kehoitti Helga.\n\nKalle oli seisonut ovessa, katsellen kiinteästi merelle.\n\n-- Siellä on joku purje tulossa tännepäin.\n\nKalle meni noutamaan kiikaria, ja he jouduttautuivat kaikki\nkiikarikalliolle. Pian kävi selville, että se oli heidän venheensä, joka\npalasi kaupungista.\n\nNäkyi jo kaukaa, miten asiat olivat venheessä, joka teki pitkiä luoveja\nkotiulapan yli. Äiti oli peräsimessä ja hoiti isoa purjetta. Hanna hoiti\nhalkaisijan nuoria. Ukki makasi kokassa, toinen jalka roikkuen laidan yli.\n\n-- Se on sanottava heti, kun äiti tulee maihin. Sanotko sinä, Kalle?\n\n-- Kyllä minä sanon.\n\n\n\n\nVI\n\n\nSöderlingska istuu pöydän päässä ja lopettelee kolmatta kuppiaan kahvia,\ntoisessa kädessä teevati, toisessa nyrkin kokoinen sokeripala. Helga\nodottaa pankon kulmalla, valmiina täyttämään.\n\n-- Tahtooko äiti vielä?\n\n-- Annahan, kun hiukan huokaan ... huhhuh. Se oli seilausta se.\nAjatelkaahan, että meidän täytyi Hannan kanssa hoitaa koko kryssäys. Pappa\nkepertyi lekkerinsä viereen jo heti satamasta lähdettyä. Lallatti ja\nryyppäsi, ryyppäsi ja lallatti. Lopulta nukkui. Kun heräsi, alkoi alusta.\n\n-- Sen nyt saattoi arvata, sanoi Söderling.\n\n-- Saattoihan sen, mutta jos arvasin, että se tekisi meille sen kepposen,\nminkä teki, niin kaupunkiin jätin. Kun potkaisi rikki pirttupullon, niin\nettei saatu koko matkalla tulta keittiöön ja piti olla kahvitta koko\neilinen päivä ja yö ja tämä päivä ja loiskia viisi tuntia tyynessä\nmainingissa Pellingin selällä ... vaikka jauhoja olisi ollut ja sokeria\nkuinka paljo tahansa ... kerrankin!\n\nEukko oli olevinaan vihainen, mutta nauroi samalla. Helga pakottihe\nhymyilemään kuin mieliksi äidille, mutta Söderling ja Kalle jurottivat\ntotisina, Söderling silloin tällöin arasti katsahtaen Kalleen.\n\n-- Täti koetti sytyttää ukin viinallakin! nauroi Hanna.\n\n-- Koetin, mutta mitäs se palaisi... Hohhoo ja-jaa ... oli se kryssäystä\nse, pakottaa käsiäni ja selkääni niin, että ... mutta perille tultiin. Tuo\nHanna on riski tyttö ... hoiti yksin klyyvarin... Kyllä siitä vielä tulee\nkalamiehen akka... Kaadahan nyt sitten vielä, jos siellä on... Mitäs\nteille nyt sitten oikein kuuluu? Kuulkaahan, menkäähän ja tuokaa se kirstu\nmaihin... Nostakaa samalla säkit aittaan, toisessa on vehnäjauhoja...\nNyt meillä tullaan juomaan vehnäskahvia kerta päivässä, ettäs tiedätte...\nEi kai maksa vaivaa herättää ukkoa, antaa sen nukkua humalansa venheessä,\nkun vain heitätte jotain sen päälle, ettei kylmety.\n\nVitkastellen poistuivat Söderling ja Kalle.\n\n-- No, mitäs tänne nyt sitten oikein kuuluu?... Annahan, Helga, tänne tuo\nnyytty ... ota siitä se päällimäinen käärö ... siinä on sinulle\nvillapaita. Se on hyvä vaatteiden alla, kun sinä aina olet niin viluinen.\nTohtori sanoi, että sinun aina pitää koettaa pysyä lämpimänä.\n\n-- Olitteko te nyt tohtorissakin?\n\n-- Ensi töikseni ... kohta kun olin saanut paaliasian reilatuksi ...\ntottahan toki, koska ne oikeastaan ovat sinun kaikki... Olet niin\nkalvakka ja raukean näköinen, oletko sinä taas ollut sairaampi?\n\n-- En...\n\n-- Antoi se rohtojakin ja monenlaisia muita määräyksiä, jotka eivät maksa\nmitään ... puhutaan niistä sitten ... kaksi markkaa se vain otti, vaikka\nkirjoitti kolme reseptiä ... apteekki maksoi viisi markkaa\nviisikymmentäneljä penniä... Ovatko miehet kalastaneet?\n\n-- Saivat ne nelikon toiss'aamuna.\n\n-- Kas vaan... Meri yhä vain antaa. Onhan se sekin jotain. Mutta kyllä se\nkuitenkin on pientä sen rinnalla, mitä se sitten toisin ajoin antaa. Oli\nse toisenmoinen apaja se, kun oikein ajattelee... Onko isäsi ollut maissa\nisännän puheilla?\n\n-- Ei.\n\n-- Ei tietysti. Minun se on hommattava sekin. Ja minä hommaan, sillä saari\non ostettava, ja naapurin pitää tulla pois, sen minä olen päättänyt. Ja\nensi pyhänä se ostetaan. Toin jo lutikanmyrkkyäkin. Kun sen Korsun\nsikopahnan puhdistaa ja savustaa, tappaa syöpäläiset ja siistii ja\npaperoi, niin siinä on asunto Hannalle ja Kallelle. Ja se meni niin, että\nlivahti, niinkuin olisi meri ne siihen teille käsillään kantanut. Onko\nnaapuria itseään näkynyt liikkeellä?\n\n-- Ei ole, tuskin se on ollenkaan kotona.\n\n-- Joku sanoi nähneensä sen Helsingissä, en tiedä. Sen parempi, niin ei ole\nnuuskimassa täällä. Viron jahti tulee, niin pian kuin on saanut potattinsa\nmyödyksi. Eikä niitä ollut sillä enää muuta kuin vähän ruuman pohjassa.\n\nTällä tuulella se voi olla täällä milloin hyvänsä, jos pitää\npuheensa... -- Tuokaa tänne vaan ... tänne, tänne... Pankaa siihen ...\nliikutte siinä niin juhlallisina kuin ruumiskirstua kantaisitte.\n\n-- Mitä siinä oikein on?\n\n-- Ostokset ja tuomiset ... se on raskas, mitä?\n\n-- Millä rahoilla ne kaikki on ostettu?\n\n-- Rikas ei tarvitse rahoja. Rikas ottaa velaksi. Oli se mukavaa\nMatrosoffissa. \"Mitä saa luvan olla? Saako olla kahvia ... sokeria ...\nveskunoita ... rusinoita?\" sanoi. -- \"Annetaanko velaksi?\" minä sanoin. --\n\"Minkätähden velaksi, kun on rahaa?\" sanoi. \"Minä näke jo riimistäkin,\nettä on rahaa.\"... Mistä se sen näki, mutta näkipäs... \"Ei ole vielä\",\nminä sanoin, \"mutta ehkä meri joskus antta\". -- \"Aa, harashoo, maksa\nsitten, kun meri antaa. Meri hjuva takkumies. Paljoko pannaan?\" Jos olisi\nhänestä riippunut, olisi punninnut koko puotinsa pusseihin. Saipas\nkerrankin ostaa rentonaan, tarvitsematta särkeä päätään sillä, mihin\nkaikkeen pitää markkansa murentaa. Laskin lystikseni, montako kahvipussia\noli Matrosoffin etelähyllyllä. Niitä ei ollut siinä enemmän kuin että\nolisin voinut ostaa koko seinällisen, jos halusin.\n\n-- Kun et ostanut.\n\n-- Mitäs minä. Ilmanhan minä vain.\n\nKun kurkku oli kahvista selvinnyt, niin yhtenä tulvana valui taas\nSöderlingskan puhe:\n\n-- Kysyin vielä kurilla, mitä se veskunalaatikko maksaa, josta ne aina\nmittaa. \"Viisi sataa\", sanoi. Olisi ollut veikeätä nähdä, miten ryssän\nnaama olisi venähtänyt, jos minä paukahutin: \"Mittaa sitten niin, että\npohja paistaa.\" Vasta sitten, kun on ollut kaupungissa ja nähnyt, mitä\nkaikkea rahalla saa, voi tulla oikein iloiseksi siitä, että on, millä\nsaa... Jos hyvin onnistuu, kuuluu toisella puolen lahden saavan\npumpulipaalista sata ruplaa, jos nimittäin saa tullin sivu sisään. Siellä\non korkeampi tulli kuin täällä. Sentähden niiden siellä kannattaa maksaa\nenemmän.\n\n-- Ruvetaanko me nyt salakuljettajiksikin? kysyi Söderling, ääni vähän\nvavahtaen, piippuansa rassaten.\n\n-- Emme me... Viron veitikka kyllä sen puolen hoitaa... Täytyy heittäytyä\nhetkeksi pitkäkseni... Me sovittiin sen kanssa niin, että se joko maksaa\nheti käteisellä, ja saa silloin itse pitää voiton, jolloin riskikin on\nhänen, tai niin, että otetaan riski yhdessä, mutta silloin on jonkun\ntäältä oltava mukana hommassa. Täytyy vielä tuumia sitä, sitten kun se\ntulee.\n\n-- Tuleeko se?\n\n-- Niin pian kuin on potattinsa myönyt. Minusta sopisi kyllä hyvin, että\nKalle menisi mukaan, niin saisit samalla vaihtaa rahatkin Räävelissä.\nSiellä ne saapi helposti vaihdetuksi, niin ettei kukaan saa vihiä. Minä\ntiedän nyt kurssinkin pennilleen.\n\n-- Ettäkö Kalle lähtisi paalien kanssa?\n\n-- Kalle tai sinä ... kumpi tahansa.\n\nHän ei saanut vastausta, ei myöntävää, ei kieltävää. Hän näki ... oli\nnähnyt jo heti rannassa, kun tulivat jurraillen vastaan, että oli jotain..\nhän arvasikin sen melkein, mitä se oli...\n\n-- Ettepä arvaa, kenen tapasimme kaupungissa... Kerrohan sinä, Hanna.\n\n-- Konsulin ja hänen masinistinsa, ja me ajettiin sen piilillä.\n\nMutta Söderlingska ei malttanutkaan jättää puhetta Hannalle.\n\n-- Se oli nyt sitä nurjinta, mitä minä eläessäni, iski hän... Meidän piti\njuuri lähteä, purjeet olivat jo ylhäällä ... minä tulin juuri siitä\npankista, joka on siinä vastapäätä Stockmannia.\n\n-- Mitä sinulla oli pankkiin asiata?\n\n-- Ajattelin, että miksikäs en kävisi kysymässä guldenien kurssia, kun\nkerran olen kaupungissa, niin sen tietää senkin, koska Kalle ei tietänyt\npennilleen, eivätkä sitten saisi Räävelissä pettää ... sillä jos se\nvaihtuu sekin niinkuin ruplan kurssi, niin ei niihin ole luottamista.\nVaikka ei se kuulu vaihtuvankaan, vaan on aina kaksi markkaa ja penniä ...\njos vaihtuu, niin vaihtuu enintään pennillä tai parilla, mutta sehän ei\nole mikään asia se... Niinpä niin, kun tulin ulos...\n\n-- Minä seisoin ulkona ja odotin...\n\n-- Hanna seisoi ulkona ja odotti.\n\n-- Jätittekö sitten venheen satamaan purjeet levälleen?\n\n-- Pappa jäi sinne... Ja kun minä tulen kadulle, niin kuulen jonkun\nsanovan: \"Päivää, Söderlingska\", enkä ensin älynnyt, mistä se tuli.\n\nNyt otti Hanna väkisin puheenvuoron:\n\n-- Se oli konsuli ... se istui siinä piilissään. Se oli juuri sanonut\nminulle: \"Saa nähdä, tunteeko Söderlingska minut.\" Minä tunsin heti sen\nsahvöörin, vaikka sillä oli turkki nurin päällä ja riihilasit nenällä.\n\n-- Annahan kun minä haastan ... haasta sinä sitten... Se oli todellakin se\nmeidän konsuli, joka istui punaisessa pillissä, joka hyrräsi kuin\nvimmattu... En minä ensin osannut, mihin katsoa. \"Tulkaa sisään, niin\najetaan vähän.\" Hanna hyppäsi heti sahvöörin viereen kuskipukille... En\nminä tiedä, mutta siinä minä sitten samassa jo minäkin istuin sen mustan\nvieressä, tulipunaisessa paholaisen kelkassa ja tulipunaisella sohvalla\n... sillä oli silmät edessä ja takana ... minä upposin kuin heinärukoon.\nSamassa ovi paukahti kiinni ja minun hameeni jäi väliin ja repesi, tuossa\nvielä näette. Ja sitten mentiin, enkä minä tiedä, minne mentiin ja minne\ntultiin; milloin oltiin kaupungissa ja milloin maalla ja se hohotti vain\nja nauroi, kun minä huusin. \"Tämähän menee ihan helvettiin!\" minä sanoin.\n\"Ei tämä nyt mene, vaikka kyllä tällä sinnekin pääsee. Mennäänkö?\" -- \"En\nminä vielä tällä kertaa.\" -- Sen pakana! Mutta kun se viimein pysähtyi,\nniin oli syöstä minut suin päin mereen, ja jos ei Hanna ollut jo siinä\nvastassa, niin kolera-altaaseen menin. \"Kiitos kyydistä!\" minä sanoin, \"ja\nkiitos siitä läpi vuoden lypsävästä lehmästä!\" minä huusin. \"Mistä\nlehmästä?\" -- \"Siitä, läpi vuoden lypsävästä!\" minä sanoin. En tiedä,\nkuuliko se tai ymmärsi, sillä taas se räjähti menemään ja meni eikä jäänyt\nmuuta kuin vähän haikua jälelle. Pappa töllötti venheen kokassa, suu auki,\neikä osannut muuta kuin: \"Missä helvetissä te!\" Se oli kerrankin sana\npaikalleen. Niinpä niin! Mutta kun me suistuimme Hannan kanssa samalta\nlaidalta yhtä kyytiä venheeseen, niin pappa hoipertui ja astui rikki\npirttupullon, jonka Hanna oli pannut keskituhdon alle, eikä me huomattu\nsitä ennen kuin Villingin salmessa, kun rupesi tekemään kahvia mieli,\nmutta silloin se oli jo myöhäistä. Se oli maksu konsulin kyydistä... Ja\nsiinä humussa unohtui potattisäkkikin vielä Viron jahtiin. Sus siunaa,\nminkä näköisiä ne oli ... turkki nurin kummallakin sekä itsellään\npääpirulla että hänen rengillään ja riihilasit otsalla... Jos sitä kesti\nvielä vähän aikaa, niin merikipeäksi tulin, vaikka olenkin kalastajan\nakka.\n\n-- Minä olisin ajanut siinä vaikka koko päivän...\n\n-- Niin sinä ... kyllähän sinä...\n\nSöderlingska ja Hanna saivat nauraa yksin seikkailuilleen. Helga koetti\nkyllä nauraa mieliksi, onnistumatta, Söderling ja Kalle eivät\nkoettaneetkaan.\n\n-- Se oli sitä, ja nyt avataan kirstu ja otetaan tuomiset esiin.\n\n-- Eiköhän olisi parasta, ettei sitä avattaisikaan, sanoi Söderling.\n\n-- Miksei? Mikä herran nimessä teitä oikein vaivaa? puhkesi emäntä. Mikä\nteillä on?\n\n-- Mamman ei pitäisi turhaan lausua ... virkkoi Helga ujosti.\n\n-- Minä kysyn, mikä teitä vaivaa? Miksei saisi kirstua avata?\n\n-- Sano sinä se nyt, Kalle, sanoi Söderling ja nousi ja meni.\n\nOvessa tuli häntä vastaan ukki, hyvällä tuulella, nukkuneena, mutta ei\nvielä selvinneenä, lekkeri kainalossa.\n\n-- Hei! Hei! Terveisiä kaupungista! Missä ne on kaikki? Saako täällä kahvia\ntai muuta märkää?\n\nSöderling livahti ulos, aikoi pysähtyä oven eteen, mutta loittoni niin\nkauvas, ettei voinut kuulla, mitä tuvassa puhuttiin. Hän pysähtyi, lähti\ntaas menemään, käväisi kiikarikalliolla, meni sieltä kala-aitalle ja nosti\nturskasiimavehkeet pois oven edestä, johon ne olivat jääneet Kallelta ja\nHelgalta, mutta katui ja pani ne siihen takaisin. Sai koukun peräimineen\nlahkeeseensa ja astui peräimen päälle ja oli lentää nokalleen. Sitten hän\npalasi tuvalle, niin lähelle, että voi kuulla jotakuinkin.\n\nEmman ääni kuului ylinnä, yhä kiihtyen, Kallen ja Helgan sanoessa\nsanottavansa säyseästi ja tyynesti.\n\n-- Kyllä pitää olla! Mutta siitä ei tule mitään! Vai semmoistako te täällä\nsittenkin olette hautoneet! Mutta sehän on niin hullua kuin suinkin\nsaattaa olla. Antaa pois kaikki! Vaan sehän olisi sama kuin halkaista\nnuotanperä nostaessa.\n\n-- Ei se ole ihan sama.\n\n-- Minkätähden se ei ole sama! Se on ihan sama kuin jos halkaiseisi nuotan\nperän juuri silloin, kun siinä potkii lohi. Sanokaa, miksi se ei olisi\nsama?\n\n-- Jos on potkenut nuottansa toisen vesille, niin silloin onkin oikein,\nettä joko avaa nuotanperän tai vie saaliin veden omistajalle, sanoi Kalle.\n\n-- Toisen vesille? Kuka tässä on potkenut toisen vesille? Sanokaapas\npilanpäiten, kuka tässä on potkenut toisen vesille?\n\n-- On kauhea synti ottaa ruumiilta.\n\n-- Synti ... synti ... mikä synti?\n\n-- Kyllä äiti ymmärtää, että minä en voi pitää ruumiilta ryöstämiäni\nrahoja.\n\n-- Nakkaa ne sitten herran nimessä takaisin mereen!\n\n-- Semmoiset rahat! Te olette hulluja! kuului ukki henkäisevän.\n\n-- Niin juuri! vahvisti Hanna.\n\n-- Pitäkää te suunne ja antakaa minun puhua lasten kanssa! tiuskaisi taas\nSöderlingska. Sitten hän koetti puhua säyseämmin:... Sanokaahan nyt, ihan\ntotisesti ... tarkoitatteko te todella sitä, että rahat ja paalit olisivat\npantavat menemään sitä tietä, mitä ovat tulleetkin, takaisin mereen?\n\n-- Ei mereen, vaan annettakoon ne sille, jonka ne ovat.\n\n-- Ja kenen ne ovat?\n\n-- Siitä kai kyllä saadaan aikanaan selko, kun saadaan tietää, kenen oli\nlaiva.\n\nOli syntynyt äänettömyys; silloin meni Söderling sisään.\n\n-- Oletko sinäkin yhdessä hullutuksessa kuin nuo? huusi emäntä hänelle\noveen.\n\n-- On minunkin mielestäni ilmoitettava tulliin.\n\n-- Mutta minun mielestäni ei ole!\n\n-- Oli se kuitenkin kovin paha, että tuli otetuksi väkisin ruumiilta.\n\n-- Väkisin? Mitenkä ruumiilta voi ottaa väkisin? Joka ei vastustele. Yhtä\nhyvin voi sanoa, että se antoi ottaa ne mielellään.\n\n-- Kallen olisi pitänyt toimittaa hänet siunattuun maahan, mutta Kalle\nsysäsi hänet tahallaan menemään.\n\n-- Sysäsikö hän tahallaan? Söderlingska jäi hetkeksi sanaa vaille.\n\n-- Minkätähden sinä sen teit? kysyi hän sitten säyseämmin.\n\n-- Kai minä tein sen siinä tunnossa, että kun en tietäisi, kenen rahat\nolivat, ja kun ei olisi ollut ruumista, niin ei minun tarvitseisi antaa\nniitä takaisin.\n\n-- Mahdoitkohan sinä ennättää sitä siinä miettiä? Etköhän sinä muuten vain\nhätäissäsi sitä sysännyt menemään? Ethän sinä silloin vielä tiennyt, että\nsillä oli siinä salkussa edes rahojakaan? Niin! Sinä olet ruvennut\nhautoinaan sitä jälestäpäin. Muut ovat sinua siihen yllyttäneet.\n\n-- Helgan hupsutuksia se on, tuhkasi Hanna.\n\n-- Ole sinä vaiti ja anna Helgan olla.\n\n-- Kalle katuu sitä sydämensä pohjasta eikä saa siltä rauhaa, sanoi Helga.\n\n-- Hirvittäisi minuakin pitää mitään siitä, mikä on ruumiilta otettu,\nvaikka olisi miten kuten otettu, sanoi Söderling.\n\nSiinähän oli kyllä jotain perää, mutta siinä ei saanut olla perää. Kuta\nenemmän sitä siinä oli, sitä vähemmän sai sitä näyttää olevan. Ja kahta\nkiivaammin kävi Söderlingska nyt miehensä kimppuun.\n\n-- Joko sinäkin alat aaveita pelätä? Mutta mistä sen täällä meren rannalla\ntietää, mikä tavara se milloinkin on ruumiin omaa? Jos rupeisi sen mukaan\nvalikoimaan, niin eihän silloin voisi mitään itselleen pelastamaansa\npitää. Hukkuneiden tavaraahan se on kaikki, no, jos ei kaikki, niin suurin\nosa siitä, minkä vesi kantaa maihin. Ruveta nyt semmoisesta tunteilemaan.\nMitä täällä sitten ollenkaan elämästä tulee? Muuttakaa maihin samassa.\nMenkää talonpoikain rengeiksi, niin isä kuin poikakin! Sontakuskeiksi!\nSuota kuokkimaan! Mahdoin päästää sinut, Kalle, seminaariin, silloin kun\nsinne pyrit. Siellä olisi ollut oikea paikkasi. Maallikkosaarnaaja mikä\nlienet!... Ensi kerran heidän elämässään oikein iso lohi miesten nuotan\nperässä potkii, eikä nämä uskalla sitä pitää. Synti? Synti! Mahtaisi\nnaapuri nauraa, jos saisi tietää.\n\n-- Eihän mamma kuitenkaan tahtone, että tekisimme niinkuin naapuri.\n\n-- Minä vain sanon, että te olette päästänne vialla ja Helgan hengen\nhurmauksissa, ja se on se sen uskonsisar, se sen ystävä, tekopyhä\nvanhapiika tuolta kirkonkylän koululta virsineen ja veisuineen ja\nrukouksineen, josta on alkujuuri kaikkeen. Että minä päästinkin sen tänne\nmaihin toissa kesänä!\n\n-- Sanoinhan minä sinulle, että ... sanoi Söderling.\n\n-- Sanoit, sanoit, ole hyvilläsi, että sinä olit viisas ja minä tyhmä ...\nSe on niin, että nauraisi, jos ei itkettäisi.\n\nKalle ja Helga istuivat rauhallisina ja hiukan kärsivän näköisinä samalla\npenkillä, vierekkäin... Kun olisivat edes panneet tiukemmin vastaan, mutta\nsiinä ne istuivat ja odottivat, niinkuin ei maksaisi vaivaa ruveta edes\nväittelemään. Minkä Helga kerran on saanut päähänsä, kyllä se siinä pysyy.\nKuta hiljaisempi ja nöyrempi se on, sitä enemmän se äkäytyy.\n\nSöderlingska tunsi, että hänen olisi heihin nähden pitänyt menetellä aivan\ntoisella tavalla, heittää kaikki siihen tällä kertaa. Mutta siitä\nhuolimatta hän tiukkasi, kirstua potkaisten:\n\n-- Ja millä maksetaan nämä ostokset?\n\nSiihen ei kukaan osannut vastata.\n\n-- Ja millä korvataan virolaisen vaivat?\n\nEi siihenkään tullut vastausta.\n\n-- Ei millään! Teillä ei ole. Eikä se teitä liikuta. Mutta minä en ota\npäälleni sitä häpeää, ettei minulla ole silloin, kun täytyy olla, ja\nsentähden minulla on. Ja sentähden minä teen, niinkuin minun mielestäni on\ntehtävä... Ja mikset sinä, Kalle, sanonut sitä heti, ennenkuin annettiin\nminun mennä?\n\n-- Se oli kyllä väärin, etten sanonut.\n\n-- Nyt se on myöhäistä. Viekää paalit tulliin, jos haluttaa. Mutta rahat on\nannettu minun taakseni ja siellä ne pysyy.\n\n-- Kallen tunto vaatii kuitenkin, että hän ilmoittaa rahatkin, sanoi Helga.\n\n-- Ja hän kehtaisi tehdä vanhalle äidilleen sen häpeän ja kepposen! Sinä\nkehtaisit!\n\n-- Siksi, että Kalle ei tahdo, että mamma joutuu syntiin hänen tähtensä.\n\n-- Kyllä minä syntini...\n\nHän hillitsi kielensä, keskeytti ja jatkoi taas:\n\n-- Hyvä on. Tehkää, niinkuin tahdotte. Tuoss' on kirstun avain. Siinä on\nse, mikä on syntirahoilla ostettu, vaikkei vielä maksettu! Ottakaa,\nviekää, viskatkaa nekin sinne, mistä ovat tulleet. Antakaa takaisin sille,\njolta ne on otettu. Ehkä se sitten saa rauhansa, kun saa rahansa.\n\n-- Mamma! kuului Helgan moittiva ääni.\n\n-- Oletko sinä hullu! hönkäisi ukki pöydän päästä, jossa kyynärpäittensä\nvarassa viruen oli härppinyt viinakahviaan. -- Joko sinä nyt alat antaa\nperään sinäkin! Mitä se raato rahalla tekee? Ei se tarvitse sitä taivaassa\neikä helvetissäkään, jos on joutunut sinne. Suursaaren juoppo pappi sanoi\nminulle kerran, että taivaassa ei tarvitse rahaa, koska siellä saa kaikki\nilmaiseksi, mutta rahalla ei mitään, ja helvetissä on niin helvetin paljon\nrahaa, ettei siellä rahalla ole mitään arvoa.\n\n-- Pappa...\n\n-- Ukki...\n\n-- Ja jos te taas sitä pelkäätte, että kuollut kummittelee, kun sitä on\nnyitty eikö ole saatettu siunattuun maahan, niin siihen asiaan minä sanon,\nettä se on turha pelko. Ei ne maissa kummittele, jotka meressä ajelehtii.\nNehän ne kummittelevat, jotka maihin haudataan. Kirkkomaistahan enimmät\naaveet lähtevät liikkeelle. Kiitä, Kalle, onneasi, ettet vetänyt raatoa\nrannalle.\n\n-- Anna nyt olla, pappa.\n\n-- Ka, mitä? Eikö se ole oikeata asiaa? Saattaahan sen sitäpaitse siunata\nmereenkin, tämänkin, koska kerran laivoistakin luetaan hauta mereen.\nHaetaan heti paikalla pappi, niin se on sillä tehty. Haetaan pappi ja\npidetään rahat.\n\nSöderling innostui heti siilien.\n\n-- Se ei olisi ehkä hullumpaa. Mitä sinä, Helga, siihen sanot? Hauta kuin\nhauta, siunattu mikä siunattu. Vaan mahtaisikohan meidän pastori tulla?\n\n-- Suursaaren juoppo pappi kyllä tulee, se lukee vaikka turkkilaisen\nhaudan.\n\nHanna räjähti nauramaan, mutta Helga nyykähti itkuun.\n\n-- Minä luulin niin varmaan, että te, äiti, kohta kun kuulitte, mikä\nonnettomuus Kallelle oli tapahtunut, heti paikalla olisitte suostunut.\n\nSöderlingska joutui aina suunniltaan, kun Helga itki.\n\n-- Hyvä, hyvä, minä suostun ... minä suostun... Johan minä sanoin: tehkää\nmitä tahdotte! Ilmoittakaa, ilmoittakaa ... viekää kaikki tulliin! Mutta\nviekää silloin myöskin kaikki muu ... joka halko, joka laudanpätkä tältä\nsaarelta, joka korkki. Miksei niitä ole viety jo aikoja sitten! Miksei se\nole ollut syntiä, ettei niitä ole viety... Vai määrästäkö se riippuukin?\nMikset ilmoittanut tulliin sitä teelusikkaa, jonka löysit hauvin vatsasta.\n\n-- Ruumiinryöstöhän se oli sekin!\n\n-- Elä siinä viisastele, Hanna! -- Kaikkihan on meren tuomaa, ja mistä me\ntiedämme, kuka niiden kanssa on kulloinkin hukkunut? Jääköön vain kaikki\nentiselleen, jääköön, jääköön... Jos Kalle jaksaa odottaa tupaansa, niin\njaksan minäkin lehmiäni. Jos Helga tulee rohdoittaan ja hoidotta toimeen,\nniin tulen minäkin kahvittani. Kyllä minä tulen toimeen! Heitetään kahvin\njuonti, heitetään. No, mitä sinä nyt enää nyyhkit! Saithan tahtosi!\nKuulithan!\n\n-- Ei jumalalle kelpaa vihassa annettu uhri. Te ette suostu mielellänne.\n\n-- Hah? Eikö kelpaa? Vai pitäisi minun vielä mielelläni, nauru suussa\nviskata viisituhatta markkaa mereen! Se nyt on jo liikaa!\n\nJa kiukusta itkien ja paukkaen ja Helgankaan nyyhkytyksistä enää\nvälittämättä tempasi Söderlingska takkinsa ja tyynynsä sängystä ja\nrynnisti ulos ovesta ja nähtiin menevän navettalatoon ja riuhtaisevan oven\nkiinni, niinkuin ei olisi aikonut enää koskaan palata.\n\nUkki otti lekkerinsä kainaloon ja lähti hoippumaan kammariinsa toiselle\npuolen porstuan, höpisten mennessään:\n\n-- Kyllä Suursaaren pappi lukee vaikka turkkilaisen haudan. Ei teidän\ntarvitse antaa mitään pois, kyllä Suursaaren pappi lukee vaikka\nturkkilaisen haudan.\n\n-- Jos se on turkkilainen, ei sen hautaa tarvitse kenenkään lukea! tirskui\nHanna hänen jälkeensä.\n\n-- Mahtaisiko tuo olla pahitteeksi turkkilaisellekaan.\n\nHelga kuivasi kyyneleensä ja nilkutti aittaansa.\n\nHanna odotti Kallea ja lähti hänen jälkeensä. Mutta Kalle kiinnitti\nkulkuaan ja jouduttautui venheelle, jonka isopurje vielä lepatti\nlevällään. Hanna seisoi vähän aikaa ja katseli, nakkasi sitten niskojaan\nja pyörähti pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSöderling oli jäänyt yksin tupaan, päätyen siihen, mihin aina päätyi, kun\noli pulma edessä -- päivittelemään. Korvallistaan ruopien hän puheli:\n\n-- Tästä se vielä soppa kiehuu, jahka joutuu. Kuka heistä lopulta lie\noikeassa, kuka väärässä. Mikä ne toikin tänne meidän rantaan! Olisivat\nmenneet sinne, minne ovat ennenkin menneet -- naapurin rantaan...-Pitääkö\ntässä nyt panna syömättä maata?\n\nSilloin hän huomasi pannun hellalla, kurotti kupin astiahyllyltä ja\npuristi siitä sen, minkä sai.\n\nSiinä oli matkakirstu lattialla. Sen avain oli kannen päällä, mihin\nSöderlingska oli sen heittänyt. Söderling avasi varovasti arkun. Se oli\ntäynnä pusseja ja kauniisti nauhoitettuja paketteja. Niistä tuoksui\nveskunaa, rusinaa, tuntui kuin olisi siellä ollut tupakkaakin. Hän\nkohotteli ja kopeloi. Siinä oli sikareja, kokonainen laatikko Hollannin\nkuningattaria. -- Katsohan Emmaa! -- Hän raotti laatikon kantta, sai kaksi\nsikaria hyppysiinsä ja pisti ne taskuunsa, Lukittuaan kirstun työnsi hän\nsen pois lattialta tavalliseen paikkaan sängyn ja seinän väliin.\n\nHetken kuluttua istui Söderling sataman suussa ongella, hampaissa sikari,\njonka makuista ei muistanut milloinkaan polttaneensa.\n\n-- Siitäpähän selviää ... ja jos ei selviä, niin ei selviä, mutta kaipa se\njotenkuten selviää.\n\n\n\n\nVII\n\n\nSöderlingska koetti turhaan saada unta silmiinsä. Hupussa korvin maaten\nhän ei olisi tahtonut nähdä eikä kuulla mitään. Mutta sydän jyskytti äkää\nja pahaa mieltä ja kaislat ritisivät alla vähänkin liikahtaessa. Koko ajan\nhän näki Helgan milloin tutkivat ja arat, milloin moittivat ja\nmurheelliset silmät. Meren möyryntä kuului ulkokareilta sitä selvemmin,\nkuta enemmän tyyntyi ja aikaa kului.\n\nKun pihalla lakattiin liikkumasta, nousi hän ja lähti ulos. Helga vielä\nvalvoi, koska sen ikkunasta näkyi valoa.\n\nOli tyyntynyt kokonaan. Ei ainoakaan lehti lepattanut pihlajassa navetan\nnurkalla. Ei yhtä viriä värähtänyt satamalammikon pinnalla. Purjevene\nseisoi, ankkurinuora höllänä, siinä, mihin se oli pysähtynyt ankkuroijan\njäleltä. Mantereen puoliselta ulapalta kuului jostain kaukaa sisäväylältä\nhinaajalaivan koneen jyskytys. Tukholman-laivan valkoinen runko paistoi\nhetken aikaa kahden saaren välissä. Jostakin kaljaasista jossain kuului\nkuin puita pienentelevän kirveen iskuja.\n\nSöderlingska asteli Käärmesaaren rantaa pitkin ja päätyi Kalliolahteen\npaalien luo.\n\nUlko-ulappa oli tyyni sekin, saaret ja karit kohoten mustina kyömyselkinä\nsen tahmeasta pinnasta. Maininki möyrysi yhä niiden ympärillä, mutta\nSöderlingskan korva oli ottavinaan, että se kävi hiljaisemmin kuin\ntaannoin. Se ei siis tiennyt tulevaa tuulta, vaan mennyttä. Saattaa tehdä\ntyynen moneksi päiväksi, ja sitten tuuli menee itään.\n\nJos niin käy, silloin ei virolainen välitä tulla, sillä luovimalla se ei\ntule, niinkuin sanoi...\n\nJa parasta kai olisi, ettei tulisikaan koko merirosvo. Että yksi mies\nsaattaa olla niin toisensa kuin mitä virolainen ja Korsu! Sama punainen\nkähärä parta, samat pienet porsaansilmät, sama väijyvä, ilkkuva katse\ntuuheain kulmien alta. Virostahan ne ovat alkuperäisin Korsutkin. Ei sen\nakka suotta olekaan Estmanneja. \"Vai Saukosta, vai Saukosta, kyllä minä\nsaukkolaiset tunnen, on oltu ennenkin asioissa ... kyllä minä toimitan ...\nsaa luottaa, että minä toimitan.\" Kajutta niin likainen kuin sikopahna,\nhaisi mahorkalle ja ryssän saapasrasvalle, niin että sydäntäni etoi. Ne\novat vielä ilettävämpiä kuin Koiviston jätkät... Jollain muulla tavalla\nne ovat nuo paalit sittenkin kaupattavat. Ennen menkööt vaikka tulliin...\nEi se tuo hanuri vain kuulune hänen jahdistaan... Ei, toisaalta se\nkuuluisi, jos se olisi se.\n\n-- Voi, hyvä isä, sentään!\n\nSöderlingska palasi pihaan, harhaili siellä hetken huoneiden väliä,\nsiirtäen sitä ja korjaten tätä, tietämättä oikein mitä varten. Hauki\npolskahti kalasumpussa. Helgan ikkuna loisti tyynesti ja totisesti kuin\nmajakkalyhty. Se kutsui ja moitti. Mitä tyttö siellä miettinee? Äitinsä\nsuruttomuutta se kai taaskin surree.\n\nHän teki kierroksen kalliolla, lähestyi varovasti ja pysähtyi lopulta\nniin, että voi nähdä ikkunasta aittaan.\n\nHelgan aitta oli vanha kaljaasin kajutta, kerran merestä pelastettu ja\nsiihen nostettu, ja laitettu ensin leikkituvaksi pikkutytölle, joka sitten\noli sisustanut ja paperoinut sen itselleen kesähuoneeksi. Ikkunana oli\nsiinä yksi ainoa ruutu, harsolla verhottu. Ikkunan edessä oli\npienoispöytä, katettu valkoisella liinalla. Sisällä oli kaikki puhdasta ja\nsievää niinkuin nukkekaapissa, ympärillä oli aina lakaistua, ja\neteläseinämällä oli kukkapenkki. Helga istui pöydän ääressä ja luki\njotain, yllään valkoinen yönuttu... Kynttilän liekki piipotti\nlepattamatta, liikahtamatta niinkuin kukannuppu astiassaan, yhtä totisena\nja pikkuvakavana kuin Helgan kasvot sen takana ... kalpeat ja kuihtuneet,\nnenäparka suippo ja laiha... Sillä oli raukalla jo ryppyjä suupielissä,\nja ylähuuli lepäsi ohuena hampaiden päällä, niinkuin ruumiilla.\n\nHelgan kesähuone oli hänen äidilleen kuin pyhäkkö mikä. Siihen hän\npistihe, milloin jouti, katselemaan Helgan kirjoja ja niitä itselleen\nluettamaan. Veisattiinkin yhdessä. Olisi se hyvin tarvinnut oman huoneensa\ntalvellakin. Jos pidettäisiin rahat ja paalit -- tai vaikkapa vain\nrahatkin -- niin saisi niillä talvikammarin tuvan kylkeen ... saisi raukka\noman olinpaikkansa, ei tarvitseisi ukkojen tupakansavussa yskiä...\n\nMiksi ma hänelle kiukuttelin ja pahoitin mielensä...\n\nOn siihen niin somasti ripustanut vähät vaatteensa orrelle, huivinsa ja\nhameensa ja kirjavat nauhansa, joita laittelee huvikseen, mutta ei koskaan\npue päälleen ... niinkuin morsian, vaikkei häntä milloinkaan sille\nretkelle puettane, mutta ties kuinka pian jo toiselle.\n\nEttei pelottaisi, loittoni hän ensin, ryki siellä ja tuli sitten ja raotti\novea.\n\n-- Täälläkö sinä yhä istut etkä pane maata? Eikö sinulla ole kylmä\nröijysilläsi? Tohtorikin sanoi, että sinulla pitää aina olla lämmin.\nPanisit toki puita kaminaan. Eivätkö ne ole sinulle edes puita pilkkoneet?\nEi ne mitään.\n\n-- Kyllä siinä on puita, vaikka en tullut sytyttäneeksi.\n\n-- Minä sytytän.\n\nÄiti riensi tekemään tulta pieneen rautakaminaan, joka oli muurattu\nnurkkaan.\n\n-- Mitä sinä siinä luet?\n\n-- Uusi Testamentti tämä on, sanoi Helga, jatkaen lukuaan.\n\n-- Etkö lukisi ääneen?\n\n-- En minä luule, että te olette sillä mielellä, että voitte kuunnella\njumalansanaa.\n\n-- Elä sinä nyt välitä siitä äskeisestä. Ei ukki selvänä ajattele, niinkuin\nse päissään puhuu. Eläkä välitä siitäkään, mitä minä...\n\nHelga pisti kuivan hajuheinän merkiksi kirjaan, sulki sen hitaasti ja\nsiirsi syrjään.\n\n-- On niin kauheata, kun meillä melkein pilkataan jumalaa. Eiväthän\npahimmat pakanatkaan toki sillä tavalla...\n\n-- Kyllä se sen katuu, kun selviää.\n\n-- En minä niin ukista, mutta kun tekin, äiti ... vaikka minä olin niin\nvarma, että te heti, kun kuulette, miten on...\n\nItku näytti taas alkavan tehdä tuloaan.\n\n-- Kas niin, elä nyt...\n\n-- En, en ... enhän minä...\n\n-- Jos sinä sitä, että minä, niin johan minä...\n\n-- Ei se ole teistä kuitenkaan synti, vaikka niin sanotte...\n\n-- Enhän minä tiedä...\n\n-- Kyllä teidän pitäisi se tietää...\n\n-- Tiedänhän minä, mutta ethän sinäkään ensin tietänyt, koska itse ensin\nsanoit, että se mikä tuli, oli jumalan lähettämä, ja että minkä jumala oli\nmeille antanut, sitä ei meidän tarvinnut antaa ihmisille takaisin. Siinä\nuskossahan minä sitten lähdin kaupunkiin.\n\n-- Se oli silloin ... mutta jumalan tarkoitus olikin toinen. Sillä jumala\ntahtoi meitä koetella. Jumala tahtoi näyttää meille, millaisia me oikein\nolemme, koska olemme aina tahtoneet olla muita paremmat.\n\n-- Ketä muita paremmat?\n\n-- Varsinkin Korsuja.\n\n-- No, mutta kyllä me nyt toki olemmekin Korsuja paremmat.\n\n-- Ne ryöstävät ja varastavat ruumiita, ja nyt mekin ryöstämme ja\nvarastamme. Kuolleen ryöstäminen on suurempi rikos kuin elävän, sillä\nelävä voi puolustautua, mutta kuollut ei voi.\n\n-- Elähän nyt, hyvä lapsi, onhan siinä nyt toki ero. Eikähän nyt toki silti\ntarvitse antaa kaikkea pois, jos antaakin osan.\n\n-- Jos Kalle ei saa antaa pois kaikkea sitä, minkä hän on vääryydellä\nottanut, ei hänen sielunsa saa milloinkaan rauhaa, eikä minunkaan.\n\n-- Ennemminkö sinä siis jäät elämään entiseen ahtauteen ja puutteeseen?\n\n-- Ennemmin.\n\n-- Vielä Hannakin jättää Kallen, kun ei jaksa odottaa, että saisivat\nhuoneen. Sillä yhteiseen tupaan se ei tule.\n\n-- Jos Hanna jättää Kallen sentähden, että Kalle tahtoo tehdä, niinkuin\nhänen omatuntonsa vaatii, niin on parempi, että hän jättää.\n\n-- Ajatelleeko Kallekin niin? Tiedätkö?\n\n-- En tiedä muuta kuin että kun piru kerran lähetti hänen tielleen rahat ja\npani hänet ne ottamaan, niin Kalle ei koskaan tule niitä käyttämään,\nvaikka kuinka muuten kävisi.\n\n-- Piru lähetti, jämäsi Söderlingska.\n\nMuuta ei hän siihen osannut eikä nyt tahtonutkaan... Ne kyllä tulevat\npitämään päänsä. On turhaa siitä nyt sen enempää puhua. Sanoi hän\nkuitenkin vielä:\n\n-- Voi sentään.. olin niin iloinen, varsinkin sinun tähtesi, että meille\nkoittaisi paremmat päivät.\n\n-- Kyllä jumala keksii keinon vielä siihenkin.\n\n-- Jumala keksii, jämäsi hän taas, ja taas hänessä kuohahti. Mutta vielä\nkerran hän sai sen pidätetyksi. Ei nyt ... ei nyt ... ehtiihän siitä\nvielä. Kunhan se nyt vain tuohon viihtyy ja pysyy tyynenä ja pääsee\nlevolle.\n\nSyntyi äänettömyys.\n\n-- Lukisit nyt sentään.\n\nHelga avasi kirjansa siitä, niihin oli sen sulkenut, ja alkoi lukea:\n\n-- \"Sitten Henki vei Jeesuksen ylös erämaahan perkeleen kiusattavaksi. Ja\nkun Jeesus oli paastonnut neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, tuli\nhänen lopulta nälkä. Silloin kiusaaja tuli hänen luokseen ja sanoi\nhänelle: 'Jos sinä olet Jumalan Poika, niin käske näiden kivien muuttua\nleiviksi.' Mutta hän vastasi ja sanoi: 'Kirjoitettu on: Ei ihminen elä\nainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan\nsuusta.'\"\n\nMutta Söderlingskalla ei ollut oikeata hartautta kuunnella. Eikä hän\nmyöskään saanut silmistään tytön hentoa selkää ja laihoja sormia ja\nranteita, eikä korvistaan hänen heikkoa ääntään... Se viepi sen vielä\nsiihen, jos se sen oikein panee päähänsä. Vuosi vuodelta tuo käy yhä\nhuonommaksi. Ei se kauvan elä... Se teetättää minulla, mitä tahtoo.\nVaikka kaikki lopulta kuitenkin joutuu minun hartioilleni. Millä tässä\nsitten rohdot maksetaan ja muu hoito kitumisen aikana?... Ei, ei, nythän\nminä taaskaan en kuuntele oikealla mielellä jumalansanaa.\n\nHän pakottihe kummallakin korvallaan kuuntelemaan ja kuulikin nyt joka\nsanan:\n\n\"Taas perkele otti hänet mukaansa hyvin korkealle vuorelle ja näytti\nhänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden loiston ja sanoi hänelle:\n'Tämän kaiken minä annan sinulle, jos heittäyt maahan ja kumarrat minua.'\nSilloin Jeesus sanoi hänelle: 'Mene pois, saatana, sillä kirjoitettu on:\nHerraa, sinun Jumalaasi, on sinun kumartaminen ja häntä ainoata\nrukoileminen.' Silloin perkele jätti hänet, ja katso, enkeleitä tuli hänen\nluoksensa ja he tekivät hänelle palvelusta. -- Mutta kun Jeesus kuuli, että\nJohannes oli pantu vankeuteen...\"\n\n-- Valitsitko sinä tahallasi tuon paikan minua varten?\n\n-- Minä jatkoin siitä, mihin lopetin, kun te tulitte.\n\n-- Missähän lie jo aika menossa ... eiköhän pitäisi jo pannaksesi maata.\n\nTyttö siirtyi vastustelematta vuoteeseensa. Äiti peitti hänet siihen,\nkapaloi lakanaan hänen jalkansa, jotka tuntuivat hienoilta ja haurailta\nkuin linnun luut, puhalsi sammuksiin kynttilän, sulki oven jälkeensä ja\nriensi ulos, leuka järähdellen, jota koetti turhaan saada asettumaan.\n\nMistä se saikaan tuon paikan lukeakseen! Olenko minä sitten heille\nniinkuin se, joka kiusaa palvelemaan kaiken maailman rikkautta? Olenko\nminä se, jolle täytyy sanoa: \"Mene pois, saatana\"? Enkö minä aherra ja\npuuhaa ja hoida heitä kaikkia, että tuskin pystyssä pysyn?\n\nKuta enemmän häntä liikutus valtasi, sitä vihaisemmaksi hän siitä tuli.\n\n... Saa siinä soutaa ja siivota ja suolata, ennenkuin ovat nekään silakat\nnelikossa, joilla ostokset maksetaan. Velan siitä sait kantaaksesi, et\nmuuta. Siinä oli saalis, minkä meri antoi, kun kerran antoi. \"Jumala\nkeinon keksii.\" Keksii se meille sen, että pitää meitä köyhyydessä ja\npuutteessa neljäkymmentä päivää ja antaa sitten taas kiusaajansa viedä\nmeidät korkealle vuorelle ja näyttää kyllä meille kaiken maailman\nrikkaudet, mutta eipä lähetäkään enkeleitään meille palvelusta\ntekemään... Mikä minut riennättikään suin päin kaupunkiin ... olisihan\nminun pitänyt arvata, että jotain sotkua siitä sillaikaa tulee. Milloin\ntäällä on päät sekaisin, milloin verkot ... selvittele ne sitten ja\npaikkaa, eikä tule aina kalua paikkaamallakaan. Vai nyt ollaan muka jo\nnaapurin veroisia?... Sekin Söderling ... mahtoi mennä heti tekemään\ntorpan kaupat, niin olisi täytymällä täytynyt ainakin ne rahat pitää.\n\n-- Hätsh sinä! -- Hyi!\n\nSöderlingska oli ehtinyt ladon ovelle ja riipaissut sen auki, kun sieltä\nloikkasi hänen helmoihinsa joku punainen, saaden potkun niin, että\nilkeästi rääkäisten kieri kalliota pitkin.\n\n-- Mikä se oli? kuului samassa jostain Söderlingin ääni.\n\n-- Naapurin kissa kirottu... Ja mitä sinäkin siinä keskellä yötä aaveilet?\n\n-- Olin vain ongella vähän... Onko Helga sairas?\n\n-- Eikä ole! ärjäisi Söderlingska, purkaen siihen kaiken kiukkunsa ja\nkaiken mielensä murheen.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nSillä kylellään maaten, mille kerran oli heittäynyt, nukkui Söderlingska\nisoon päivään, kunnes heräsi miellyttävästi pääskynpoikain sätkätykseen,\nemon tuodessa niille ruokaa ikkunan aukkoon, niissä ne istuivat rinnakkain\npäiväpaisteessa, kohta valmiina lentoon. Emä meni ja tuli, sysäten heille\nsuuhun, mitä oli sattunut saamaan, ja lensi sirahtaen tiehensä.\n\nSiinä on se, joka ei kysy sikiöittensä mieltä ... saavat tyytyä siihen,\nmitä hän heille kitaan tunkee... Ja niin sitä pitääkin!\n\nJa se, mikä eilen maata pannessa oli ollut hämärää ja häilyvää ja\ntunne-sotkuista, oli nyt niin järki-selvää kuin päivä sinisen meren yllä\nja niin vankkaa ja järkähtämätöntä kuin kallio, jota hän lyhyin, nasevin\naskelin asteli ladosta tupaan.\n\nEi penniäkään pois! Johan minä olisin pähkähullu! Mitä minä eilen oikein\nhourailinkaan? Sitä vaille, etten antanut yllättää itseäni mihin tahansa.\n\nHän ajoi remakasti ylös miehet ja komensi Hannan, joka istui haukotellen\nvuoteensa laidalla porstuan karsinassa, noutamaan vettä lähteestä,\nsillaikaa kun hän itse kävi tekemään tulta hellaan. Saatuaan sen syttymään\nhän otti kahvipaahtimen seinältä ja komensi:\n\n-- Söderling, vetäisehän kirstu esiin ... missä sen on avain?\n\n-- Tuossahan tuo on kannen päällä, mihin itse eilen panit.\n\nMelkein mielenosoituksellisen välinpitämättömästi otti Söderlingska\nkirstusta papupussin ja täytti siitä paahtimen, pani sitten pussin\ntakaisin kirstuun ja siirrätytti sen Söderlingillä takaisin nurkkaan\nsängyn ja seinän väliin.\n\nHelga oli tullut ja lyyhistynyt tavalliselle paikalleen työnsä ääreen.\n\n-- Ehkä sinä paahdat nämä kahvit, sillaikaa kun minä käyn ja lypsän lehmän.\nKatso, etteivät pala.\n\nNöyrästi, vaikka vähän vitkastellen, otti Helga paahtimen, luoden aran\nkatseen Kalleen, joka sänkynsä laidalla veti saappaita jalkaansa.\nSöderlingska otti rainnan ja aikoi mennä, kun kääntyi ovessa takaisin.\n\n-- Kuka lie jättänyt syöttejä koukkuihin mätänemään kala-aitan kynnyksen\neteen?\n\n-- Jäivät siihen eilen, kun tulitte, sanoi Kalle.\n\n-- Jäivät...\n\n-- Kyllä ne vielä turskalle kelpaa, sanoi Söderling.\n\n-- Täyttää sitten loput koukuista ennen kahvia ja menee heti kahvin\nsaatuaan laskemaan. On tyyni ja hyvä ilma laskea ja kokea ... kun vain\nliikutaan ripeästi!\n\nSiihen olisi jätetty ties kuinka kauvaksi, varisten vietäväksi! Jos minä\nantaisin heille vallan!...\n\nJa lypsäessä ja siivilöidessä ja lehmää ruokkiessa selvisi Söderlingskalle\nkaikki kuin kerältä kehien.\n\nSe ei olisi ainoastaan mieletöntä, se ei olisi ainoastaan hirveä vääryys\nja tyhmyys, vaan se olisi minun puoleltani suorastaan rikos heitä kohtaan.\nJuuri heitä kohtaan. Totta sen täytyy antaa järkensä toimia, jolla sitä\nvähän on. Minun heistä sittenkin on lopulta vastattava, varsinkin\nHelgasta. Ei sellaisen tavaran poishaaskaamisesta voisi kukaan vastata, ei\njumalan, ei ihmisten eikä omantuntonsakaan edessä. On se minullakin\nomatunto, ja minun omatuntoni ei antaisi minulle ikipäivänä rauhaa, jos en\ntekisi, niinkuin se minua käskee. Helgan omatunto sanoo yhtenä päivänä\nniin, toisena näin. Ensin saa pitää kaikki lyhentämättä, sitten ei saa\npitää penniäkään. Se on muka jumalan ääni, joka hänessä aina puhuu. Eilen\njumala lupasi, tänään hän kieltää, huomenna ehkä taas lupaa. Mikä se on\nsemmoinen jumalan ääni... Ja kun siinä ei kenelläkään tapahdu\nvahinkoa... Ja jos se on siinä se suurin synti -- ja siinä kai se on, koska\nse sitä ennen ei ollut synti -- ettei ruumista saatettu siunattuun maahan,\nniin voihan todella sitten tehdä niin, että luettaa haudan mereen. Ei\nsiihen tarvita Suursaaren juoppopappia. Mikseikö meidänkin pastori siihen\nsuostuisi? Tapaa kai se siunaus maalinsa pitemmänkin matkan päästä.\nMikseikö jumalan henki voisi liikkua vetten päällä yhä vieläkin mihin\ntahtoo?\n\nPavut oli paahdettu, kun Söderlingska tuli lypsyltä. Hän otti kahvimyllyn\nja jauhaa rutasi tanakalla polvellaan ne pieniksi siinä tuokiossa, ja\nkaatoi kupillisen jauhoja pannuun.\n\nOlisi tehnyt mieli paukauttaa se kaikki heille samassa. Luulisihan\njärkisyiden sentään pitävän mennä heihinkin.\n\nVaikka mitä niillä oikeastaan on tekemistä koko asian kanssa? Minunhan ne\novat tavarat ja rahat, koska ne kerran ovat minulle annetut. Menettelen\nsiis omani kanssa, niinkuin itse parhaaksi näen. Ja että me muka oltaisiin\nsamallaisia kuin naapuri sentähden, että Kalle sysäsi ruumiin pois, se nyt\non sairaan houreita. Tehdään tunnon tilit sitten, kun paalit on myöty ja\nrahat vaihdettu. Kadutaan jälestäpäin, jos on mitä katumista. Sovitetaan\nsynti, sitten kun se on tehty. Sitä vartenhan se on synti, että se\nsovitetaan. Pidän hyvänäni. En anna penniäkään. Tulkoon vaan Viron mies.\nJolleivät tahdo auttaa lastauksessa, niin saan minä tehdyksi sen ilman\nheitäkin hänen kanssaan Hannan ja papan avulla. Ja vaikka menen itse\nmukana Rääveliin paalit kauppaamaan ja rahat vaihtamaan.\n\nPaukautan sen heille sittenkin!\n\nHän kaatoi viiteen kuppiin: Söderlingille, ukille, Hannalle, Helgalle ja\nKallelle ... siinä ne olivat kupit rivissä kuin pääskynpojat orrella.\n\n-- Käy, Hanna, kutsu miehet kahville.\n\nSöderling ja Kalle istuivat kala-aitan edessä, koukkuja täyttämässä.\nSöderlingska näki Söderlingin nousevan ja lähtevän. Kalle ei tullut. Hanna\nnäytti kuin tiuskaisevan hänelle jotain, nakkasi sitten niskojaan ja\npyörähti pois.\n\nUkki tuli porstuan takaa kammaristaan, kohmeloisena ja viluisena, ja kävi,\nkäsi vapisten, kuppinsa kimppuun.\n\n-- Ota Helgakin, ennenkuin jäähtyy.\n\n-- Kiitos, mutta ei minulle nyt maita.\n\n-- Eikö sinulle kelpaa kahvi? Onko sinulla paha elämä?\n\n-- Ei se minulle nyt maita. Jos annatte minulle sen sijaan maitoa vähän.\n\n-- Hanna, siinä on sinun kuppisi... Miksei Kalle tule?\n\n-- Mitä oikkuillee.\n\nHetken päästä näkyi Kalle kuitenkin nousevan, ottavan koukkulaatikon ja\nvievän sen ruuhen kokkaan. Kannettuaan sinne vielä siimavasun ja kohokepit\ntuli hän vasta sitten tupaan, virkkaen ovelta:\n\n-- Tuleeko isä sitten heittämään ... pitkäsiima olisi nyt valmis.\n\n-- Sinun kahvisi jäähtyy, sanoi Söderlingska, selin oveen.\n\n-- En nyt välitä, sanoi Kalle.\n\n-- Et välitä? Mikset?\n\n-- Ei maita.\n\n-- Ei maita sinullekaan? Ohoo! -- Söderlingska pyörähti tiukasti päin,\nkatsahti Kalleen, sitten Helgaan, ja ponnahti pystyyn, otsa punaiseksi\nsävähtäen. --\n\n-- Ei maita! Annetaan sitten sille, jolle maittaa.\n\n-- Elähän toki jumalanviljaa ... kyllä minä juon! -- mutta ennenkuin\nSöderling ehti hätään, oli Kallen ja Helgan kuppien sisältö lätkähtänyt\nlikasankoon.\n\n-- Mitä skoijia tuo on? karjaisi ukki.\n\n-- Se on sitä, että jos ei minun kahvini kelpaa, niin sopii tästälähin\nkeittää omistaan, jolla on ... ja minulla on vaikka kuolinpäivään.\n\n-- Äiti, enhän minä...\n\n-- Kyllä minä yskän ymmärrän...\n\n-- Kuulkaahan...\n\nMutta Söderlingska meni jo, likasankoa kädessään kiikuttaen, sikolättiin.\n\nElkööt luulko! Ei minua semmoisella säikäytetä.\n\nPorsas sai sangon sisällöstä sekä kärsäänsä että niskaansa ja peräytyi\nvingahtaen altaalta pahnaansa.\n\nHanna tuli jälestä, silmät pahansuopaisesti kiiluen...\n\n-- On se nyt kerrassaan naurettavaa tuommoinen.\n\n-- Mikä niin? ärjäisi Söderlingska.\n\n-- Ei ne nyt olisi pahentuneet teidän kahvistanne, jos sitä joivatkin.\n\n-- Olkoon se heidän asiansa ... mitä se sinuun kuuluu?\n\n-- Ehkä se kuuluu vähän minuunkin.\n\n-- Häpeäisit, joka haaskan harakka! Osaan minä itsekin pitää puoleni!\n\nJonnekin mennäkseen mielensä kuohua asettamaan mennä rynttäsi Söderlingska\nrantaan. Siellä oli aivan niinkuin hän oli arvannutkin -- kallio silakkain\nsiivuun jäleltä vielä pesemättä, niljakkana sisälmyksistä. Hän kävi\nhiekalla ja huosiamella siihen käsiksi, sadatellen saamattomia, jotka\neivät osaa edes omia jälkiään siivota ... täyt jätetään mätänemään ...\nsuolet haisemaan ... ja heille minä antaisin vallan?\n\nSöderling näkyi lähestyvän hitaasti ja jäävän seisomaan siihen jonkun\nmatkan päähän, hierautuen siitä sitten niin lähelle, että viimein sai\nsanotuksi sanottavansa.\n\n-- Se oli niiltä ajattelemattomasti tehty ... kyllä ne sen jo itsekin, kun\nminäkin niille siitä sanoin. Kyllä ne juovat, jos vielä tarjoat.\n\n-- Elkööt toki millään muotoa minun tähteni ottako semmoista syntiä\ntunnolleen... Mitä siinä seisot ja noljotat? Miksette mene siimaa\nlaskemaan?\n\n-- Aiotko sinä sitten kuitenkin?...\n\n-- Niin mitä?\n\n-- Myödä paalit.\n\n-- Totta kai.\n\n-- Kun ne nyt sitä niin paheksii.\n\n-- Rahat ja paalit ovat minun, koska kerran ovat minulle annetut. Minä\nhuushollaan niiden kanssa, niinkuin parhaaksi katson.\n\n-- Niin mitenkä sitten?\n\n-- Sepähän sitten nähdään.\n\nHelga oli arasti lähestynyt hänkin ja pysähtynyt jonkun matkan päähän.\nSöderlingska korotti äänensä, niin että se kuuluisi hänelle saakka.\n\n-- Ja siksi toiseksi, jos tahdotte tietää ... omilla vähilläni minä ne\nkahvit maksoin ... ja mikä muu on otettu velaksi, omillani minä senkin\nsuoritan.\n\n-- Kuulkaahan, sanoi Helga, lähestyen.\n\n-- Siitä asiasta ei puhuta sen enempää ... ei nyt eikä vasta.\n\nHelga poistui allapäin aittaansa. Hetken päästä meni hän sieltä tupaan.\nSöderlingska pysytteli ulkotöissä koko päivän ja vältti joutumasta\nkahdenkesken kenenkään kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa niin oltiin Saukossa vaiti monta päivää. Tehtiin työt puhumatta,\nistuttiin pöydässä, tultiin yhteen ja erottiin sanaa vaihtamatta.\n\nLapset joivat kyllä taas kahvinsa aamuisin. Mutta päivä päivältä he yhä\nenemmän jäykistyivät itseensä.\n\n... Pesevät kätensä, sysäävät kaikki minun niskoilleni. Ja sysätkööt vain!\nKyllä minä sen kannan. Kyllä minun niskani kestää sen, minkä toisenkin.\n\nEi Helga enää pyytänyt äitiä aittaansa lukemaan ja veisaamaan. Kahden\nistuivat siellä nyt Helga ja Kalle. Söderlingska otti esille vanhan\nraamattunsa ja koetti lukea yksin. Mutta ei se oikein tahtonut maistua.\n\n... Ei kelpaa enää äiti lastensa kanssa sanaa harjoittamaan. Vaan sopipas\nvapahtajan syödä ja juoda fariseusten ja puplikaanien kanssa.\nKatsottaisiinpas sitä paikkaa. On se yksi raamatunpaikka sekin ... ja\ntoinen syntisen vaimon paikka ... \"joka on syytön, heittäköön ensimäisen\nkiven\". Eipäs aukea ne paikat eteen ... taitaakin vain aueta ne paikat,\njotka itselle parhaiten passaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli lauvantai-ilta. Kalle ja Helga istuivat taas kahden Helgan aitassa.\nKuului väliin lukemista, väliin hiljaista puhetta. Söderlingska hiiviskeli\nkalliolla seinän takana ja koetti kuunnella. Seinän, läpi hän kuuli Kallen\nsanovan alakuloisella äänellä:\n\n-- Ei, en minä voi mennä ilmoittamaan vastoin äidin tahtoa.\n\n-- Niin, eihän sitä voine.\n\n-- Meillä on aina puhuttu siitä, millainen ryöväri ja merirosvo ja\nruumiinryöstäjä naapuri on. Ja nyt pitäisi minun olla samallainen, pitää\nkaikki, enkä olisi yhtään parempi kuin hekään.\n\nHelga sanoi jotain, jota Söderlingska ei kuullut. Sitten Kalle taas sanoi:\n\n-- Ei, ei, kyllä minä aivan hyvin tiesin, mitä tein: tunsin heti, niinkuin\nolisin tehnyt ryöstömurhan. Sen minä tunsin. Sillä minä sysäsin sen\nmenemään siksi, että minä ajattelin, että jos sillä siinä on rahaa, niin\nsilloin ei kukaan pääse sitä minulta perimään.\n\n-- Sinä olisit ehtinyt sen pelastaa?\n\n-- Olisin minä aivan hyvin ehtinyt kopata sen ja vetää maihin, mutta minä\ntahallani en sitä tehnyt. Kaduin samassa ja oli vähällä, etten heittänyt\nsalkkua hänen jälkeensä mereen.\n\n-- Kunpa olisit tehnytkin sen.\n\nIstuivat taas vaiti. Helga lie selaillut kirjaansa, koska kuului lehtien\nkahinaa. Sitten kuului taas:\n\n-- Ei äiti taivu. Hannakin häntä yllyttää.\n\n-- Jos minä puhuisin Hannalle.\n\n-- Se ivaisi sinua niinkuin minuakin...\n\nTaas hetken kuluttua:\n\n-- Saisitko sinä rauhan, jos sille luettaisiin hauta mereen?\n\n-- En minä luule, koska minä kuitenkin ryöstin.\n\n-- Niin, siinähän se on.\n\n-- Ja eihän voisi lukea hautaa puhumatta ruumiista ... jos ei kertoisi\nkaikesta, niin joutuisi taas vain valehtelemaan.\n\n-- Niin, siinähän se on.\n\n-- Mikä tästä elämästä sitten tulee?\n\n-- En minä osaa sanoa.\n\nTaas sanoi Kalle hetken kuluttua:\n\n-- Ja jos naapurissa vielä saadaan se tietää, ja miksei saataisi ja ehkä jo\ntiedetäänkin ... niin ennenkuin jään heidän poikainsa pisteltäväksi ja\nosoiteltavaksi, ja heidän vertaisekseen, niin menen vaikka merille\ntakaisin. Tehköön äiti sitten, niinkuin tahtoo.\n\n-- Ehkä hän taipuu. Minä rukoilen vielä hänen puolestaan, että jumala\nkääntäisi hänen mielensä.\n\nKalle kuului nousevan. Söderlingska riensi pois.\n\nVoi, herra, minkä hulluuden pitääkin ihmisiin tarttua! -- Pitäkää sitten\nomanne! Ottakaa rahanne ja paalinne! Ette minun tähteni tarvitse rukoilla!\nEi minua tarvitse lähteä pakoon vieraille maille.\n\nHän pyörähti jo takaisin, mennäkseen ja huutaakseen sen heille ovesta\nsisään.\n\n... Mutta hulluhan minä olisin. Sillä sehän on mieletöntä, sehän on\nkerrassaan rekihurjaa!\n\nMutta silloin hän säpsähti: jos naapuri sen todellakin jo tietää? On\nvoinut käydä kaupungissa ja tavata Viron miehen... Mutta silloin on\ntotta, mitä Kalle sanoi.\n\nÄijä kompuroi porstuassa ja työnsihe tupaan, josta Söderlingska peitteensa\nkanssa oli menossa latoonsa.\n\n-- Heretkäähän nyt herran nimessä jo mököttämästä! Eihän tässä enää mikään\njaksa. Ei kihoo enää viinakaan päähän. Minä kyllä näen, mihin tämä vie.\nPian ne saavat sinutkin, Emma, siihen villitykseensä. Anna minulle, jos et\nuskalla itse pitää. Minä kyllä otan päälleni sen synnin, mikä siitä tulee.\nEn minä luultavasti kuitenkaan enää pääse taivaaseen, kun olen juonut ja\nkiroillut niin helvetin paljon, sekä nyt että myöskin nuorempana,\nvarsinkin nuorempana, ja tulen varmaankin vielä kiroilemaan ja juomaan yhä\neteenkinpäin. Niin että minulle se nyt on yhdentekevä. Ei siellä\nluultavasti kuitenkaan lisätä tulta syntien mukaan. Kaikki kai ne siellä\npaistuvat samalla valkealla.\n\n-- Elkää edes pilkatko jumalaa, vaan menkää maata!\n\n-- Kun en kuitenkaan saa unta... Hohhoo -- ja-jaa...\n\nUkki jäi seisomaan kalliolle oven eteen. Söderlingska meni yhkäen, ähkäen\nlatoonsa.\n\nKoko yön ritisivät kaislat epämiellyttävästi ruumiin alla. Ei tahtonut\nsaada rauhaa missään, lepoa kussaan. Oli usvainen, viluinen yö. Hylkekarin\nmajakka ulvoi meressä. Niin pian kuin Söderlingska ummisti silmänsä, oli\nmajakka samassa muuttunut suureksi mustaksi hylkeeksi, joka kallion\nkorkeimmalla harjalla hännällään seisoen, silmät tulta suitsuten ja pää\npyörähdellen, päästi yhden ulinan ulos merelle etelään, toisen ylös maihin\npohjoiseen, kuin jotain omaansa vaatien.\n\n\n\n\nIX\n\n\nHuonosti nukuttuaan nousi Söderlingska varhain lypsylle. Päivä juuri alkoi\nvaleta. Hän kuuli lähestyviä askelia naapurin aidan takaa. Kahdet\nrautakorkoisten kenkäin askeleet karahtelivat kallioon. Toiset tanakat ja\nlyhyet, niinkuin semmoisen, joka kantaa jotain raskasta, toiset häilyvät,\nluiskahtelevat, jotka välistä hiihdättelevät, välistä polkaisevat niinkuin\nkorkealta pudoten. Ne olivat niinkuin ukon askeleet, silloin kun se\ntoikkaroi humalassa. Mutta kuka oli toinen? Hän koetti katsoa oven raosta,\nmutta ne pysyttelivät koko ajan niin, että tupa esti näkemästä.\n\nNyt hoilotti ukko:\n\n\n  Ja vesi oli tyyni, kun rannalta läksin, rannalta läksin,\n  Mutta merellä kävi tuuli --\n  Ulkona ulapalla purren keksin, purren keksin,\n  Kultani tulevan luulin.\n\n\n-- Elkäähän nyt ... kuletaan hiljaa, niin ei kaaduta, hiljaa, hiljaa vain,\nkuului houkutteleva ääni sanovan.\n\nSe oli Korsun ääni ... naapuri oli siis tullut kotiin. Milloin? Yölläkö?\n\nAita rusahti, niinkuin joku olisi lentänyt sen syliin.\n\n-- Ei, minä en mene, intti ukin ääni.\n\n-- Menee nyt vain koreesti nukkumaan ... tulee sitten huomenna taas,\nhoukutteli taas Korsun ääni.\n\n-- Voitko sinä sitten auttaa minut aidan yli?\n\n-- Tarttukaa tuohon ... ja pistäkää jalkanne tuohon, kas niin.\n\n-- Eikö helvetissä ... olisit antanut minun olla ruuhessani, jossa tulinkin\n... ruuhessani minä istun ja soudan vaikka kuinka päissäni ... te sen\nvielä varastatte.\n\n-- Eihän me toki naapurin ruuhta...\n\n-- Miksei tässä ole porttia eikä edes veräjää?\n\n-- Ettekös te itse naulannut sitä kiinni?\n\n-- Niin teinkin... Emman kanssa naulattiin. \"Naulataan niin, ettei sitä\nhärkäkään puske kumoon\", sanoi Emma. -- Mutta nyt minä revin sen auki.\n\n-- Ei nyt ruveta ... sitten toisen kerran.\n\n-- Kuule sinä, sinä olet maailman suurin roisto ... vaikka minä joinkin\nviinastasi, niin sinä olet maailman suurin roisto ... vaikka auttaisitkin\nminut aidan yli...\n\n-- Jaa... jaa... kyllä minä autan.\n\n-- Se on hyvä, että myönnät, sillä sinä olet roisto ja ryöväri ... rakkari\nsinä olet ... haaskalokki... kenenkähän saappaat sinulla nytkin on\njalassasi?\n\n-- Omani tiemmä.\n\n-- Omasi ... hihhih ... onko ne tehty oikein sinun mitallasi?\n\n-- Kas niin, pappaseni, kas niin ... noustaan nyt ... kas niin...\n\n-- Anna olla, kyllä minä pääsen auttamattakin ... sillä minä en tahdo, että\nsinä autat minua... Perkele sinä olet, punapartainen perkele sinä\nolet...\n\n-- Perkelehän on mustapartainen.\n\n-- Niinkuin konsuli ... ajaa moottorilla ja pulilla vuorotellen sen mukaan\nmissä liikkuu ... oli jo viedä meidän akatkin helvettiin, mutta täytyi\ntuoda takaisin...\n\n-- Missä?\n\n-- Ei missään, tokaisi ukki lyhyesti, nähtävästi epäillen, että toinen\nkoetti urkkia... Mutta hyvä mies se on silti ja hyvä mies sinäkin olet\n... sinä et surkeile ... ja sinä otat mistä saat etkä pelkää aaveita ...\netkä ilmoita mitään tulliin.\n\n-- Nyt ukko erehtyy ... minä ilmoitan aina tulliin.\n\n-- Et milloinkaan... Pih! -- Sinäkö ilmoittaisit tulliin? Kiitä jumalaasi,\nettä olet semmoinen, joka ei ilmoita ... sillä ei ole tarviskaan... Jota\nminä aina olen saarnannut. Sinun poikasi ovat tulleet isäänsä... Kiitä\njumalaasi, etteivät sinun sikiösi ole semmoisia, jotka eivät ota silloin\nkun saisivat ... pitää ottaa silloin kun saa... Katsos, meidän miehet\novat akkoja ... ilman puhtia ja paholaista ... sentähden... Nosta minua\nniskasta... Tyttö on pannut heidän päänsä ihan pyörälle ja panee kai\nvielä äitinsäkin pään, vaikka se on minun tyttäreni... Kiitä jumalaasi,\nettei sinulla ole jumalisia lapsia, sillä se semmoinen vie elämisen\nhelvettiin ... ei ne nyt muuta kuin lukevat ja veisaavat, naama soikeana,\nnenä huulten päällä ja huulet lerpallaan leuvan päällä.\n\n-- Mutta sehän on hyvä, että ihmiset ajattelevat iankaikkisuusasioita.\n\n-- Niin onkin, ja siksi me olemmekin parempia kuin te ja tullaan aina\nolemaan, sillä sinä olet skoijari ja sinun poikasi ovat skoijareita ja\nsinun käy vielä huonosti ... sinä uit vielä maha pulleana meressä etkä\npääse siunattuun maahan eikä sielusi saa rauhaa iankaikkisesta\niankaikkiseen ammen. Niinkuin kirottu sielu sinä loiskit laineelta\nlaineelle ... niinkuin turvonnut hyle ... ja lokit nokkii tuota\nnenääsi... Kuule, laske minut nyt alas tästä aidalta ja tule ottamaan\nryyppy, pieni pikkuruinen ryyppy ... kuule, ollaan ystäviä, naapuri,\nkuule, heitetään pois kaikki vanhat vihat!\n\n-- Ei minulla ole koskaan ollutkaan mitään vihoja.\n\n-- Mutta minulla on ollut ja on ja tulee aina olemaan, niin kauvan kuin\nmaailma seisoo, ja se seisoo vielä kauvan.\n\nAita kuului rusahtavan ... joku aidas katkesi.\n\n-- Pidä kiinni, etten minä putoa ... nosta yli toinen jalka ja kannata\nminua kauluksesta niin kauvan, että jalka ulottuu maahan ... kas niin ...\nkiitos, merirosvo ... niin kauvan kuin maailma seisoo, ja se seisoo vielä\nkauvan, tulee olemaan iankaikkinen viha Söderlingien ja Korsujen välillä.\nSillä minun isäni oli rehellinen mies ja minä olen rehellinen mies ja\nminun lapseni ja lastenlapseni ovat rehellisiä miehiä, sillä omena ei\nputoa kauvas puusta. Elä sinä luule, että...\n\n-- Nyt on jalka maassa ... nyt minä päästän.\n\n-- Päästä vaan ... mitäs olet pitänytkään.\n\n-- Pääsettekö nyt... Jos minä tulen taluttamaan.\n\n-- Elä tule ... pysy vain sillä puolella aidan.\n\nSamassa tuikkasi ukko esiin suin päin nurkan takaa ja kaatui siihen.\nKuului ilkkuvaa hohotusta, ja kun Söderlingska syöksyi esiin, ehti hän\nnähdä leveän selän ja naurusta hytkyvät hartiat nousevan kalliota, jonka\nharjalla seisoivat naapurin kaksi poikaa, hohottaen isäänsä vastaan.\nSitten ne katosivat kaikki usmaan kallion taa.\n\nSöderlingska auttoi ylös isänsä ja vei hänet hänen kammariinsa, jossa ukko\nretkahti selälleen sänkyyn.\n\n-- Mitä teillä oli siellä tekemistä? Kuinka te sinne tulitte?\n\n-- Menin vähän vesille laulelemaan, kun minulla oli niin onnettoman ikävä\nlauvantai-iltana. Niin kuulin soutua sumussa ... niin menin vastaan. Se\nkun olikin naapuri, niin se sitten kutsui heille tuliaisille. Se on hyvä\nmies, sillä oli kymmenen markan konjakkia.\n\n-- Että viitsitte mennä sen viinoja juomaan.\n\n-- Ka, miksen olisi...\n\n-- Tiesikö se mitään ... oliko sillä vihiä mistään? Ette vain te kertonut?\nPuhuitte ehkä kaikesta humalapäissänne?\n\nUkko kavahti suoraksi sängyssään.\n\n-- Niin humalassa minä en ole milloinkaan, että mä puhuisin semmoista,\njota ei saa puhua. Jalat minulla joskus saattaa pettää, mutta pää ei petä\nkoskaan. Kyllä ne ovat muut tässä talossa, joiden pää pettää ennen kuin\nminun.\n\n-- Koettiko se urkkia?\n\n-- Ei minulta urkita.\n\n-- Oliko sillä mitä venheessään?\n\n-- Oli siinä säkkejä mitä lie ollut presenningin alla.\n\n-- Mitä niissä oli?\n\n-- En minä kenenkään kätköjä urki.\n\n-- Tiedättekö, milloin se oli mennyt kaupunkiin? Oliko se siellä jo silloin\nkun me?\n\n-- En minä tiedä.\n\n-- Ette te mitään tiedä.\n\n-- Emma, elähän mene! Kaada lekkeristä tuohon lasiin ja pane se tuohon\ntuolille, niin että yletän eikä tarvitse nousta! -- Vie nyt lekkeri\nkaappiin, etten potkaise sitä kumoon, jos sattuisin nousemaan.\n\n-- Kyllä te olette saanut jo tarpeeksenne.\n\nMutta hän teki niinkuin oli pyydetty.\n\n-- Kun se ei vain veisi minun ruuhtani.\n\n-- Olkaa huoletta.\n\nSöderlingska seisoi hetken aikaa tuvan edustalla ja kuulosti ja mietti.\nKaikki vielä nukkuivat. Sitten hän pudotti hameensa helmat alas, sitaisi\nhuivin päähänsä ja meni, hiipien tuvan taitse aidalle ja siitä yli\nnopeasti Korsun puolelle... Tuntui jalan kalliota koskettaessa, niinkuin\nolisi ollut vieraalla, vihollisella maalla. Söderlingien ja Korsujen välit\neivät olleet ulkonaisesti rikki, tervehdittiin, kun tavattiin,\npysähdyttiin puhumaankin, kun ei päästy muuten ohitse, mutta saattoi kulua\nvuosia, ettei toinen käynyt toisen alueella. Naapurit tiesivät toistensa\nelämästä vain sen, minkä sitä väijyivät ja näkivät. Ne olivat etupäässä\nKorsut, jotka näkivät. Söderlingin puolelta ei voitu paljoakaan nähdä\nnaapurin puolelle, kun edessä oli kallio, joka suojasi heidän tupansa ja\npihansa. Ainoastaan tuvan katto ja pääty kohosivat kallion yli. Sitä\nvastoin voivat Korsut sekä tältä kalliolta että ullakkonsa ikkunasta nähdä\nkaikki, mitä Söderlingin satamassa, kalarannassa ja pihalla tapahtui.\nAinoastaan huoneiden taa pääsi heitä piiloon. He olivat siinä kuin\ntarjottimella, ainaisen tarkastuksen alaisina. Se oli se ikuinen harmi.\nVaan eipä sillä, että heillä olisi ollut mitään salattavaakaan. Heillä ei\nsitä ollut...\n\nSöderlingska oli pysähtynyt hetkeksi kallion laelle, josta voi nähdä\nkumpaankin taloon. Usma ajelehti mereltä maihin suurina lepereina, reveten\nhetkeksi, tiivistyen taas.\n\nNaapurilla oli hyvä satama, auki etelään. Heillä oli hyvä kiikarivuori,\npaljoa korkeampi kuin Söderlingien, ja se sulki Söderlingeiltä näköalan\nmerelle länteen ja lounaaseen. Piha oli suojattu ja paisteinen vihreä\nnurmikko, laskeutuen lounaaseen. Kaikki ulkohuoneet, aitat ja navetta\nolivat läntistä kalliota vasten, suojassa talven pahimmalta tuulelta,\nluoteiselta. Korsun piha oli keväällä sulana, kun Söderlingin puolella\nvielä oli paksut jäätiköt. Siellä oli mainio verkkokallio, jossa oli\nmukava kuivata ja levitelläidä... Siellä oli kaikki paremmin. Navettaa\noli alettu kattaa ja kengittää. Siellä oli tehty kaikki, mikä olisi ollut\ntehtävä meillä, mutta jäänyt tekemättä. Miehet olivat suuria ja\nvoimakkaita, melkein jätkiä, leveäperäisiä, pitkäselkäisiä, jalat lyhyet\nja tanakat. Ei niillä ole jumalaa eikä omaatuntoa, mutta kaikki hommansa\nne saavat käymään. Ihmekö on sellaisten saada merestä irti, mitä tahtovat.\nJa viekkaita ja kavalia ja varovaisia kuin ketut. Joka paikassa silmä\ntähystämässä, korva kuulostamassa.\n\nOli se nyt sekin taas: houkutella vanha mies luokseen ja juottaa hänet\nhumalaan, urkkiakseen -- sillä mitä muuta varten se olisi sen sinne vienyt?\n\nJa kun ne saisi siitä pois milloin tahansa, jos vain jaksaisi ostaa saaren\nomakseen ... ja kun nyt olisi rahaa, millä jaksaisi, jos olisi sen\npitäjätä. Mutta mitäs meillä...\n\nSöderlingskan sydän oli niin täynnä pakahtumista ja kiusaantumista ja\nkateutta ja kiukkua, että siihen oikein koski.\n\nKorsun satamassa oli purjevenhe laiturissa, purje vielä mastossa auki,\npuomi vedettynä ylös. Molemmat pojat puuhasivat siellä kantaen tavaraa\nmaihin.\n\nSöderlingska oli vihannut heitä melkein siitä saakka kuin alkoivat päästä\nliikkumaan. Aina ne olivat olleet kiusaamassa Kallea ja Helgaa,\nnäykkimässä, nakkelemassa kivillä aidan takaa -- aina valtaamassa\nlintuluotoja, varastamassa munia Käärmesaaren pesistä, eikä niitä saanut\nkoskaan kiinni.\n\nKorsun akka seisoi tupansa rappusilla, huomaamatta Söderlingskan tuloa.\nSöderlingska pysähtyi ja katseli häntä tuvan nurkalla kasvavan\nsireenipensaan suojasta. Se oli pieni, laiha, ketterä ihminen. Kädet\nristissä vatsan päällä hän katseli kuin ihastellen poikiaan, jotka juuri\nkantoivat kukin säkkiään aittaan. Se oli oikea tavarankätkijä emä, jonka\ntalteen mies ja pojat varastaa ja anastaa, hankkii ja haalii. Se oli se\naina varuillaan oleva kiilusilmä narttu pesänsä suulla... Ja sitten niin\nsyytön ja viaton ... tekopyhä liehakko ja kehuja ja kiittäjä, kun pelkäsi\njotain ... niinkuin ei olisi milloinkaan mitään kujetta tehnyt, ei\nmilloinkaan punninnut väärin, ei kenellekään antanut väärin takaisin...\n\"Ai, oliko se kaksikymmen-markkanen kuin rouva antoi ... anteeksi, minä\nluulin kymmen-markkaseksi ... anteeksi ... ne ovat niin yhdennäköisiä\nnykyajan setelit.\"\n\n-- Huomenta.\n\nSäpsähtipäs...\n\nKorsun akka oli säpsähtänyt, pyörähtänyt kuin pelätetty lintu, mutta\ntointunut samassa.\n\n-- Ka, huomenta, huomenta.. Emmako se... no, sepä hauskaa!\n\nJa samassa se oli kättelemässä, syleilemässä ja heti taas rappusilla,\nhuutamassa kuin varoittaen tupaan: -- Täällä tulee vieraita, Matti. --\nNaapurin Emma!\n\n-- Eihän nyt juuri vieraita ... eihän tämä ole mikään vierailun aikakaan.\nTulin vain noutamaan papan ruuhta, kun sanoi jättäneensä.\n\n-- Olisihan se toki mekin... Emma käy sisään. Taisi olla Matillakin jotain\nasiaa.\n\n-- Käypi sisään vain, käypi sisään, kuului tuvasta Korsun rento, leveä\nääni.\n\nSöderlingska näki leveässä sängyssä suuren miehen sukkasillaan, saappaat\npotkaistuina jaloista, punaisen parran -- kissa rinnoilla kuin parran\njatkona ... toinen käsi niskan alla, toinen kissaa silittäen ... mahtavana\nja varmana.\n\n-- Ukko siihen heittäytyi pitkäkseen kaupungista tultuaan.\n\n-- Päivää, päivää.\n\n-- Loikoo vain. Ei huoli vaivata itseään... ja jos kissakin pelästyy...\n\nKorsu aikoi nousta, mutta ei sitten noussutkaan, nosti vain kissan\nviereensä ja kiersi kätensä rinnan päälle ristiin.\n\n-- Emma tuli ruuhta noutamaan; sanoin jo, että olisihan se tuotu.\n\n-- No, mitäs nyt vieraita vaivata ... lie muutenkin ollut äijästä vastusta.\n\n-- Vastusta? Eihän. Hauskaa vain ... se on niin iloinen äijä ... aina\nkaltaisensa.\n\n-- Ei hänestä toden totta liene iloa kylässä enemmän kuin kotonakaan.\n\n-- Pyysin Mattia saattamaan hänet kotiinsa, kun alkoi uupua ... ajattelin,\nettä ehkä oli varmempi, jos ehkä eksyy usvassa tai voi ajaa kivelle ...\ntai sortuu mereen, noustessaan maihin.\n\n-- Ruuhessa se kyllä aina pysyy, sanoi Söderlingska, -- siitä se ei kaadu,\nmutta kalliolla ei ole niin varma.\n\n-- Eihän nyt ole niin ihmeellistä, jos jalat joskus pettäisikin, hevelteli\nKorsun akka. Onhan vaarilla ikääkin. Se oli riski mies aikoinaan ... kun\nkaikki pysyttäisiin yhtä riskeinä.\n\n-- Oli ystävällisesti tehty, että autoitte kotiin. Ajattelin, että kävi\nlopulta riitaiseksi, niinkuin sen tapa on.\n\n-- Ei toki yhtään... Kyllä me toki aina Söderlingin kanssa sovimme. Onhan\nhauska, että naapurit joskus tapaavat toisensa ja kallistavat lasin pari\nja juttelevat. Se on niin mukava suustaan, äijä.\n\n-- Ukot tässä vain koko ajan toisiaan kehuivat. Jos heitä itseään uskoisi,\nniin ei olisi maailmassa kolmatta miestä heidän veroistaan.\n\n-- Olivatko kalat hyvässä hinnassa kaupungissa? kysyi Söderlingska,\nkääntääkseen puheen toisaalle.\n\n-- Olihan ne ... tavallisessa ... varsinkin kampelat ja suolakala myös.\n\nKorsu haukotteli ärjähdellen, levittäen leukansa selälleen, huolettomasti\nja mahtavasti, niinkuin tuskin olisi viitsinyt vastata, niinkuin se nyt\nolisi ollut kovin mitätön asia, mitä kalat maksoivat.\n\n-- Emma on hyvä ja ottaa kahvia.\n\nTäytyihän ottaa ja juodakin, vaikka oikein se kuvotti.\n\n-- Emmakin oli kaupungissa? sanoi Korsun akka.\n\n-- Oltiinhan me vähän papan ja Hannan kanssa.\n\n-- Joko pian saadaan häät ... ehkä oltiinkin jo morsiamen kanssa häävaroja\nhakemassa?\n\n-- Eihän niistä vielä ole tietoa häistä ... ensin on Kallen toimitettava\nitselleen huone.\n\n-- Noo, pianhan se on yksi huone pystyssä.\n\nSöderlingska ei voinut olla pistämättä:\n\n-- Hirret maksaa -- niille, joiden täytyy ne ostaa.\n\nKai se sattui, koska Korsun akka käänsi puheen toisaalle:\n\n-- Kuinkas Helga jaksaa?\n\n-- Kiitos kysymästä hänen puolestaan, mutta kyllä hän vain on yhdellä\nhuonollaan.\n\n-- Jaa, jaa, kovin se on vaikeaa, kun rakas lapsi on sairas, mutta kai\njumala tietää, mitä varten meille kärsimykset lähettää.\n\n... Et puhuisi jumalasta sinä etkä vetäisi naamaasi suotta kureihin...\n\n-- Nyt pitää Söderlingskan vähän maistaa näitä kaupungin tuliaisiakin.\n\n-- Ohoo, oikein viiniä?\n\n-- Se on nyt vain ilman aikojaan ... se suotta tuo Korsu ostelee, kun\npääsee...\n\n-- Ostaahan, kun on millä ostaa.\n\nYhtäkkiä paukautti Korsu, niinkuin olisi koko ajan sitä siinä vain\nväijynytkin:\n\n-- Se Haapsalon saksa, jolta olitte ostaneet potattia, käski sanoa, että\nhän kyllä tuo tullessaan säkin, joka teiltä oli unohtunut.\n\nSöderlingskan päätä huimasi, niin että hetkeksi himmeni silmissä, mutta\nhän kuuli samalla, että hänen äänensä oli tyyni, rauhallinen ja huoleton.\n\n-- Niin, se unohtui lähdön kiireessä ... sen piti tuoda se meidän\nvenheeseen...\n\n-- Itse se sanoi teidän sanoneen, että tulisitte noutamaan, sanoi Korsu,\nvilkaisten akkaansa.\n\n-- Vai niinkö se oli.\n\n-- Mikset sinä, Matti, ottanut säkkiä mukaasi, niin olisi joutunut\npikemmin?\n\n-- Se nyt olisi ollut ihan liika suuri vaiva teille, kun näkyy olleen omaa\nlastiakin yllin kyllin. Sanoiko se olevan matkan itsellään tännepäin?\n\n-- Kai sillä mahtoi olla, koska sanoi tulevansa. Eikähän tuo olisi suuri\nkierros, vaikka tulisi asian alkaenkin.\n\n-- Kiitos kahvista ja viinistä ... jos minä sitten lähden.\n\n-- Jos Emma tarvitsee potattia, ennenkuin virolainen tulee, niin meiltä\nkyllä saa ... meillä on niitä samoja potattia, tuossa poika juuri kantaa\nsäkkiä aittaan.\n\n-- Kiitos vain, mutta kyllä meillä on vielä. Ja aikaahan kohta saada jo\nuutispotattiakin.\n\n-- Onhan toki parempi antaa niiden kasvaa ja syödä vanhoja niin kauvan.\n\n-- Ruuhi on kai satamarannassa? sanoi Söderlingska nousten.\n\n-- Minä tulen näyttämään.\n\n-- Kyllä minä sen... Hyvästi, Korsu.\n\n-- Hyvästi, hyvästi. -- Terve tuloa toisenkin kerran. Muista jälkiäsi.\nTerveisiä papalle! huusi Korsu sängystään.\n\nEttä hän sittenkin oli juonut heidän kahviaan ja maistanut heidän\nviinejään! Jos olisi edes saanut tietää jotain. Mutta siitä, tiettiinkö\ntäällä vai eikö tietty mitään, ei hän ollut selvillä lähtiessään enemmän\nkuin tullessaankaan.\n\nSöderlingska lähti kiertämään ruuhtaan saaren ympäri, meren puolitse, ja\nsouti niin, että airot notkuivat ja kokka kuohui.\n\nKyllä siellä sittenkin tiedetään jotain, joskaan ei ehkä kaikkea. Kun se\nkutsuu isän mukaansa juottaakseen häntä yökauden, niin totta sillä on\nsiinä joku erikoinen tarkoitus. Jälillä se on, joskaan ei vielä ihan\nperillä. Silloin kun se sai ukin urkittavakseen, ei se vielä ollut\ntavannut akkaansa eikä siis saanut häneltä mitään tietää, vaikka akka\nolisikin päässyt paaleista vainuun. Sillä on ollut vihiä jo sitä ennen ja\nsiihen se on päässyt jo kaupungissa. Se on virolainen, joka on vihjannut.\nKoska ne kiersivät silmää toisilleen, kun miestä mainittiin.\n\nMutta samassa leimahti Söderlingskan päähän toinen otaksuma.\n\nMiksei Korsu olisi itse voinut löytää niitä samoja paaleja kuin mekin?\nEivät kai ne olleet ainoat paalit ne, jotka tulivat Kalliolahteen. Se oli\ntietysti ollut tähystämässä ja väijymässä Ulkokarilla, jossa se aina\nmakaa, ja joko se nosti löytönsä siellä maihin ja kätki ne sinne ja meni\nheti kaupunkiin niitä kauppaamaan virolaiselle, tai vei se ne jo\nmennessään. Jos sillä on ne täällä jossain kätkössä, silloin tulee\nvirolainen ne noutamaan, samalla kuin meidänkin paalit. Se oli sovittu jo\nsilloin, kun minä puhuin sille ... ilmankos se hymähti sekin niin\nmerkitsevästi. Kuka tietää, mitä asioita niillä jo ennenkin on ollut\nkeskenään.\n\nVai kampeloita kaupalle! Se oli raaka valhe, että ne tähän aikaan olisivat\nvoineet saada kampeloita niin paljon, että niitä olisi kolmen miehen\ntarvinnut lähteä kaupunkiin viemään. Ja vaikka olisi ollutkin joku kilo,\nniin ei niillä rahoilla osteta venheen täydeltä tavaraa eikä monta\npullollista viiniä. Eikä niillä tähän aikaan ole voinut olla lintujakaan\nviedä, eikä nyt suolakalakaan mene kaupaksi. Muilla vehkeillä siellä on\nsaatu rahaa irti.\n\nSöderlingska oli mielensä uhmassa soutanut jo pitkän matkaa satamansa suun\nohi, ennenkuin sen huomasi. Hän kääntyi ja souti varovammin.\n\nSiksi se virolainen oli niin kernas tulemaan. Yksi tie, kaksi asiaa.\nKorsun paalit ja Söderlingin paalit. Sulloo ne samaan ruumaan. Ja silloin\nei toinen ole parempi kuin toinenkaan. Ja nyt on meitä tietysti heidän\nmielestään kaksi samanveroista Saukkosaarella... Ja siksi siellä oltiin\nniin rentoja ja rehtejä kuin olisi oltu maailman rehellisimpiä ihmisiä. --\n\"Terve tuloa toisenkin kerran! -- Muista jälkiäsi! -- Terveisiä papalle!\"\n\nMutta siinä sinä erehdyit, kettu, haaskalokki, merirosvo, ruumiinryöstäjä!\nNuolaisit ennenkuin tipahti. Saukkosaaressa ei ole eikä tule olemaan\nkahta, vaan yksi. Ei kahta rehellistä, vaan yksi, ei kahta roistoa ja\nryöväriä, vaan yksi!\n\nLiika aikaisin siinä ilkuitte ja iskitte toisillenne silmää. Suotta siinä\nröhötit selälläsi ja sivelit punaista partaasi. Saat vielä semmoisen\npaukauksen, että ikäsi muistat. Nähdäänpäs, uskallatko vielä\nhuomeniltanakin katsoa silmiin. Röhötä mitä röhötät! Vielä siinä taas\nkiihotat ja liehakoitkin. Sano Söderlingskan sanoneen.\n\nTaas souti Söderlingska, muistamatta, mitä teki ja missä oli.\n\n-- Varo sumppua!\n\nHän pyörähti ja sai juuri ja juuri temmatuksi ruuhensa ajautumasta\nkalasumppuun, joka oli ankkuroituna vähän matkaa rannasta. Rannalla\nseisoivat kaikki muut paitse ukki, katsellen outoa näkyä, kun äiti tähän\naikaan päivästä, ennen kahvinkeittoansa, tulee ulkoa mereltä, soutaen kuin\nhenkensä kaupalla.\n\n-- Mistä sinä tulet? Onko siellä mitään? Oletko nähnyt meressä mitään?\n\nVasta tupaan tultuaan suvaitsi Söderlingska virkkaa jotain.\n\n-- Antakaa minulle jotain, mitä tahansa, että saan pahan pois suustani ...\nonko teillä jo kahvia?\n\nSitä oli, ja löytyi viinatilkkakin kaapin nurkasta.\n\nNe nautittuaan, toisten odottaessa ja ihmetellessä, tohtimatta kuitenkaan\nkysyä, mitä oli tapahtunut, ja tietämättä oikein mitä ajatella, istui\nSöderlingska penkin päässä, kädet polvilla, äänetönnä, ajatuksiinsa yhä\nsynketen... Jos minä sittenkin kuvittelin turhia ... jos ne eivät\ntiedäkään mitään... Mutta vaikka eivät vielä tietäisikään, niin\nvirolainen ei tule pitämään suutaan eikä ukkikaan ... ja virolainen\nsaattaa tällä tuulella olla täällä milloin hyvänsä.\n\n-- Ei meressä ole mitään ... mitäs siellä olisi... Mutta joka tahtoo tulla\nminun kanssani kirkkoon, niin laittautukoon heti valmiiksi.\n\n-- Lähteekö äiti kirkkoon? ihastui Helga.\n\n-- Lähden ... ja samalla tulliin.\n\n-- Suostuuko äiti sitten antamaan pois kaikki?\n\n-- Tehkää niinkuin tahdotte ... teidänhän ne on ... en minä jaksa yksin\nkaikkia vastaan.\n\n-- Annatte siis pois paalit ja rahat ... kaikkiko?\n\n-- Eihän toki! huudahti Hanna.\n\n-- Eihän toki niin, että kaikkia, sanoi Söderling.\n\n-- Vaan mitenkäs?\n\n-- Niin kuin on oikein.\n\n-- Mikä on oikein?\n\n-- Se että rahoista ja paaleista annetaan pois, minkä laki vaatii antamaan,\nja pidetään niistä löytäjäisinä se, minkä laki sallii pitää.\n\n-- Mitä sanonee siihen Kallen tunto?\n\n-- Kaikki ... annetaan kaikki!... Ei pidetä mitään! riemuitsi Helga, silmät\nleimuten ja posket hehkuen.\n\n-- Kallelta minä kysyin.\n\n-- Itsehän sen tiennette.\n\n-- Ei, ei, ei oteta löytäjäisiäkään!\n\n-- Sitä minäkin! sanoi Söderlingska ponnistautuen ylös. -- Ja ovessa\nmennessään: -- Mitä kitkuttamisesta! Kun kerran antaa, niin antaa kaikki\n... niin pääsette siitä rauhaan eikä ole sen enempää suremista eikä\nsyntiensä sovittelemista!\n\n-- Voi, voi, äitikin tahtoo niin ... nyt puhalsi pyhä henki ensi kerran\nSaukkosaaren yli!\n\nMutta Kallen korva oli ollut kuulevinaan äidin äänessä ivaa ja\nkatkeruutta. Hän nousi ja meni hänen jälkeensä.\n\n-- Jos teidän tuntonne sanoo, että on väärin, jos annetaan kaikki, niin ei\npidä tehdä toisin.\n\n-- Mitäpä tässä minun tunnoistani. Tehän tässä olette koko ajan tietäneet\nparemmin kuin minä, mikä on oikein, mikä väärin.\n\n-- Eihän se nyt ihan niinkään...\n\n-- Kas niin ... mene panemaan venhettä kuntoon.\n\nHanna riensi hänen jälkeensä vaate-aittaan.\n\n-- Mutta miksi te, täti, tahdotte antaa kaikki pois, kun ei Kallekaan enää\nnäkyisi tahtovan?\n\n-- En minä tiedä, mitä ne milloinkin tahtoo, mutta sen minä tiedän, mitä\nminä itse tahdon.\n\n-- Joko nyt tekin olette päästänne vialla?\n\n-- Se on niinkuin minä sen sanoin.\n\n-- Olkoon sitten! tiuskaisi Hanna, teki kipakan pyöräyksen ja riensi\nkulmikkain elein karsinaansa, alkaen siellä mättää tavaroitaan kirstuunsa.\n\nHelga ja Söderling istuivat vielä tuvassa.\n\n-- Eihän nyt sentään olisi tarvinnut kaikkea antaa.\n\n-- Kyllä, kyllä, se oli niin menevä! puhui Helga huumeissaan.\n\n-- Mikä sen mielen nyt sitten niin kokonaan muutti?\n\n-- Jumala avasi hänen silmänsä.\n\nOli se sittenkin Söderlingistä hiukan käsittämätöntä. Hän ruopi\nkorvallistaan, mutta turhaan, saamatta vastausta. Sitten hän kaatoi vettä\nkippaan, otti saippuapalan uunin reunalta ja meni kalliolle tuvan taa\npesemään silmiään.\n\nMutta karsinassaan lautaseinän takana paukkui Hanna yhä kirstunsa kanssa,\nkuului ähkävän ja puhkavan ja lopulta paukauttavan sen kiinni ja vääntävän\nvihaisesti lukkoon. Sitten hän tuli ulos, kaupunkivaatteissaan, hattu\npäässä, sateenvarjo kädessä, saketti käsivarrella, kellotaskuinen solkivyö\nkelloineen vyöllä ja jalassa tyykikengät. Semmoisena hän meni sitten\nrantaan odottamaan muita, ja oli kaikista merkeistä päättäen kiukkuisella\npäällä -- mikä Söderlingin mielestä ei ollut ihme, sillä näinhän niiden\nyhteenmeno nyt lykkäytyy, kuinka paljon lykkäytyneekään.\n\nKalle oli tuonut venheen rantaan. Sillaikaa kun hän puki pyhävaatteita\npäälleen, meni Söderling ja otti purjeet verkkoaitasta ja vei ne\nvenheeseen, pystytti mastot ja kiinnitti vantit, nosti purjeet, sijoitti\nperäsimen paikoilleen ja istuutui perään odottamaan.\n\nOli tämä yhä vieläkin hänen mielestään niin ja näin, että annetaan pois\nkaikki, vaikkei siihen ole mitään pakkoa. Mutta tottapahan tietävät...\nTuuli näkyi yhä virkistyvän, ja sisä-ulapallakin pärskyi jo pieniä\nvaahtopäitä, luvaten pysyvää laitatuulta tullen mennen... Se oli sitä\ntouhakkaansa. Ensin tahdotaan pitää kaikki, ja sitten ei pidetä mitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOltiin jo kaikki venheessä, ja Kalle oli juuri irroittanut keulaköyden,\nkun ukki ilmaantui pihalle.\n\n-- Minnekkä te menette?\n\n-- Kirkkoon! huusi Söderlingska.\n\n-- Ja tulliin! huusi Hanna.\n\n-- Odottakaa! Mitä helvetin skoijia se nyt on?\n\n-- Se on sitä, että mikä on oikein, se on oikein!\n\n-- Elkää ... kuulkaa! Joko sinä nyt sinäkin, Emma?\n\n-- Antakaa vettä lehmälle, ja jos virolainen tulee, niin sanokaa, että jos\nhän tahtoo paaleja, niin menköön kysymään niitä Korsulta.\n\n-- Ei Korsu ole löytänyt mitään paaleja.\n\n-- Usko sinä häntä.\n\nTuuli oli tarttunut purjeihin ja vei purtta satamasta. Ukko huusi vielä\njotain, mutta ei kuulunut enää mitä. Siitä päättäen, että hän teki\ntiukkoja liikkeitä päällään ja kädellään ja polki jalkaa, hän syleksi ja\nkiroili.\n\n\n\n\nX\n\n\nTaival Saukkosaaresta Kirkkosaareen katkesi yhä kiintyvässä laitatuulessa\nniin pian, että tapulin ja kirkon ovet olivat vielä kiinni, kun\nSöderlingien pursi pyörähti satamasillan tyyneen, pistäytyen siihen\ntoisten saaristopursien väliin. Ei ollut kirkkolaivakaan vielä saapunut,\nhuusi vasta jossain sisäväylällä.\n\nSöderlingskasta oli aina -- arkenakin, saati sitten näin sunnuntaina --\njuhlallista laskea siihen vanhan, totisen, ankaran kivikirkon alle, joka\nseisoi kallioisella pohjallaan melkein yhtä vanhana ja tukevana kuin\nkallio itsekin. Ja samalla jotenkuten kuin ahdistavaa. Sillä siinä se\nsitten vasta johtui mieleen synti kuinka vanha ja kuinka pieni tahansa,\nvaikka olisit koettanut kuinka paaduttaa itsesi ja olla välittämättä ja\nviekastella. Tapuli sen vieressä, käheä-äänisine kelloineen, vähän sen\nnäköinen kuin vanha lihava emäntä -- \"mummu\", joksi häntä leikillä\nsanottiinkin -- oli toki hiukan arkisempi ja tutumpi, mutta pyhäisin oli\nsekin tarpeeksi ankara ja totinen ... ja viirikukko sen katolla oli kuin\naina valvova, joka taholle tähystelevä omatunto.\n\nKirkon ympärillä oli kiviaita, joka yhtyi kahtaalta tapuliin, niin että\novi sen holvin alatse oli samalla porttina kirkon pihalle. Vähän matkaa\nkirkosta oli pappila ja sen ympärillä pienoinen kylä kalastajatupia, pari\nkauppapuotia ja leipuri. Kirkon takana ylinnä muita oli kalliolla\nluotsimaja ja sen riuku ja tullipäällysmiehen asunto.\n\nKylänraitilla, rannalla ja laivasillalla käyskenteli kirkkopukuista väkeä.\nRyhmä naisia istui jo tapulin edustalla avausta odottamassa.\n\nHelga hyppäsi ensin maihin ja riensi ystävätärtään opettajatarta vastaan,\njoka syli avoinna juoksi häntä kohti alas sillalle.\n\n-- Minä olin luotsituvassa tähystämässä ja tunsin jo kaukaa teidän\nvenheenne... Meitä on täällä paljon!\n\n-- Voi, voi, minulla on niin kauhean paljon puhumista... Äiti, minä menen\nkoululle!\n\n-- Kai sinä kuitenkin tulet kirkkoon?\n\nHelga ei vastannut, eikö lie kuullutkaan, ne riensivät käsikädessä pois.\n\n-- Nyt siinä kaakatetaan, pääsi Hannalta sillalle noustessa.\n\n-- Anna sinä heidän olla.\n\nKulkiessa sillalta maihin valtasi Söderlingskan yhä enemmän liikutus ja\nhartaus ja arkuus ja juhlallinen mieli. Ja samalla kuin tunnon moite ja\nhäpeä jostain -- joka kuitenkin haihtui samassa. Nythän sen täytyy pian\ntapahtua ja nyt on myöhäistä enää mitään peruuttaa. Jos tahtoi pitää, ei\npitänyt ollenkaan tulla... Hän jäi seisomaan sillan päähän ja odottamaan\nSöderlingiä, rahasalkku ja virsikirja kainalon alla, käärittyinä samaan\nliinaan.\n\nKalle oli kääräissyt kokoon kokkapurjeen ja lähtenyt Hannan jälkeen. Oli\nkuin Hanna olisi tahallaan välttänyt häntä, kiirehtien kulkuaan. Kalle\nkuitenkin saavutti hänet leipurin luona. Näytti kuin hän olisi pyytänyt\nhäntä poikkeamaan syrjään, mutta Hanna jatkoi matkaansa ja Kallen täytyi\nseurata. Nyt ne pysähtyivät hetkeksi tullivahtimestarin portin eteen,\nHanna sanoa tuikkasi jotain, Kalle sanoi hänkin jotain, mutta Hanna\npyörähti ja meni sisään ja jätti hänet siihen. Se oli tuttu talo Hannalle,\nhänen herrasväkensä oli asunut siinä toissa kesänä... Kalle poikkesi\nrantaan ja istahti pää painuksissa melkein veden rajaan.\n\nSöderling oli vihdoinkin saanut isonpurjeen käärityksi kokoon ja noussut\nhänkin maihin.\n\n-- Minä luulen, että Hanna hankkii eroa Kallesta. Eihän ne koko matkalla\nvaihtaneet sanaakaan, ja mitä varten se olisi muuten semmoisella kiukulla\nsullonut kaikki tavaransa kirstuunsa?\n\n-- Jos sillä olisi semmoiset aikeet, ettei enää palaa, niin eiköhän se\nsilloin olisi ottanut kirstua mukaansa?\n\n-- Ei ehkä vielä sitä ilennyt.\n\n-- Olisiko tuosta niin suuri vahinko, vaikka menisikin menojaan. Minusta se\non aina ollut semmoinen herrain harakka.\n\n-- Niin minustakin.\n\n-- Kaikki on kai parasta, niinkuin se käy.\n\n-- Hohhoo, niinpä niin, huokasi Söderlingska.\n\nHän oli tosimurheissaan, kurkku kuin kureessa ja rinta melkein\nitkunherkkänä. -- Mennään sitten ... menetkö sinä vai menenkö minä?\n\n-- Mene sinä vain.\n\n-- Mennään ehkä kuitenkin yhdessä.\n\nNöyrästi ja melkein avuttomasti seurasi Söderlingska miestään. Sen ääni\noli nyt jumalinen ja heikko. Mikä sen nyt noin herpaisi ja hellytti?\nVaikka kirkkomatkoillahan sitä aina sulatteli ja nöyryytteli. Hyvähän tuo\non, että välistä tuntee tarvetta turvautua mieheensäkin, eikä aina ole\nedellä menemässä ja toista kiskomassa.\n\n-- Olisi saanut olla Kallekin kolmantena, koska rahat kerran ovat hänen.\nJos mentäisiin noutamaan hänetkin tuolta.\n\nMutta siinä tuli samassa tullipäällysmies juuri raittia kävellen, yhdessä\npastorin kanssa. Vähän syrjään väistyen pysähtyi Söderlingska ja niiasi\nherroille.\n\nNe tunsivat heti, pysähtyivät, ihastuivat ja tulivat tervehtimään ja\nkättelemään.\n\n-- Kas, ovathan ulkokarisetkin lähteneet liikkeelle! Mitäs kuuluu Saukkoon?\nKuinka on kalastanut?\n\n-- Kiitos, onhan se.\n\n-- Miten vanha pappa jaksaa?\n\n-- Kiitos, hyvin hän jaksaa.\n\n-- Jaha, jaha... No, joko haahkanpojat siellä pian ovat ammuttavassa\nkunnossa?\n\n-- Alkanevat ne jo olla. Milloin herra pastori ja herra tullipäällysmies\ntaas tulevat ampumaan?\n\n-- Kai me piankin ... ehkä jo tulevalla viikolla, niin pian kuin on\nrippikoulu pidetty.\n\n-- Meillä olisi ollut pieni asia herra tullipäällysmiehelle, jos tässä saan\npuhua.\n\n-- No?\n\n-- Tuli tässä vain tuonnoin muutamia pumpulipaaleja maihin.\n\n-- Tuliko montakin?\n\n-- Saattaa niitä olla siellä parinkymmenen paikoille.\n\n-- Yksin lukien niitä on kaksikymmentäyksi.\n\n-- Todellako? Sehän on harvinainen löytö...\n\n-- Arvosteltiin ne kukin noin sadan viidenkymmenen markan arvoisiksi...\n\n-- Sehän on kerrassaan kaunis löytö ... oikein kaunis löytö ... minä\niloitsen täydestä sydämestäni teidän puolestanne, sanoi pastori,\nherkkämielinen, hyväntahtoinen mies...\n\nSiihen oli alkanut kokoontua muutakin väkeä, muodostaen pian piirin heidän\nympärilleen.\n\n-- Jahah, tulitte siis tekemään niistä ilmoitusta ... hyvä on ... missä\ntavarat ovat nyt?\n\n-- Siinä ne ovat, mihin tulivatkin ja nostettiin, Käärmesaaressa\nKalliolahden pohjassa ... jos herra tullipäällysmies muistaa ... se on\noikeastaan samaa saarta kuin Saukko; sitä sanotaan kyllä Käärmesaareksi,\nniinkuin olisi eri saarta, vaikkei se kuitenkaan ole mikään eri saari,\nselitti Söderling.\n\n-- Kyllä, kyllä, aivan oikein ... se on se, jonka käressä on se hyvä allien\nampumapaikka.\n\n-- Juuri se ... juuri se sama ... siellä ne ovat maissa hyvin peitettyinä.\n\n-- Siitä tulee kauniit löytäjäiset, ainakin hyvä kolmannes.\n\n-- Ja se olkoon teille sydämen pohjasta suotu, sanoi pastori.\n\n-- Sitten tässä olisi vielä tämä, jonka meidän poika löysi samaan aikaan\nkuin paalit tulivat maihin ... mitä lienee ... jos herra tullipäällysmies\nvielä viitsii ja ehtii katsoa.\n\nSuu supussa ja pitäen silmänsä hetken aikaa suljettuina Söderlingska\nojensi tullipäällysmiehelle kotelon. Tullipäällysmies pani lasit nenälleen\nja avasi.\n\n-- Mitä tässä on? -- Rahaa! -- Ja laivan paperit. Margaretha van Amsterdam\npumpulilastilla...\n\n-- Siellä on siis laiva tehnyt haaksirikon ja miehistö ehkä hukkunut? sanoi\npastori.\n\n-- Kuinka se tämän löysi?\n\n-- Se tuli ruumiin kanssa. Kalle huomasi sen sattumalta meressä\nIson-Ulkokarin ja Pikku-Ulkokarin salmessa. Kun se kohotti ruumista\npelastusvyöstä, niin katkesi vyö ja tämä jäi käteen. Kun siinä käy kova\nvirta ja oli melkein pimeäkin, niin ei se saanut selvää siitä, painuiko\nruumis vai muutenko pääsi katoamaan ... liekö uponnut vai virtako sen vei.\n\n-- Jaa, oikeastaan se oli niin, että ... alkoi Söderling, mutta\nSöderlingska tyrkkäsi hänet vaikenemaan, kun samassa tullipäällysmieskin\nkysyi:\n\n-- Tiedättekö, kuinka paljon rahaa teillä tässä oikeastaan on?\n\n-- Kyllä me kerran laskimme setelit. Sitten sitä ei ole avattu. Siinä\npitäisi olla kuusikymmentäkuusi semmoisia, joissa seisoo kymmenen, ja\nkuusikymmentäkahdeksan semmoisia, joissa on viisi.\n\n-- Siis ainakin ... elähän vielä! ... viisi kertaa kuusikymmentäkahdeksan\n... se on kolmesataa neljäkymmentä ... ja kymmenen kertaa\nkuusikymmentäkuusi, se on ... Se on kuusisataa kuusikymmentä ... Siis\nainakin tuhat guldenia...\n\n-- Paljonko onkaan nyt gulden meidän rahassa? kysyi pastori, muuatta\nseteliä tarkastaessaan.\n\n-- Minä luulen, että yksi gulden on yhtä paljon kuin kaksi kertaa meidän\nmarkka, sanoi Söderlingska.\n\n-- Se tekisi siis kaksi tuhatta markkaa! Ja paalien kanssa neljä, viisi\ntuhatta.\n\n-- Semmoinen summa! Sehän on vasta rahaa se! kuului väkijoukosta. --\nPäivää!\n\n-- Päivää, Böölen isäntä.\n\n-- Sehän on kokonainen omaisuus! sanoi Böölen isäntä, Saukon omistaja.\n\n-- Ja sen te olisitte voineet pitää lyhentämättä, jos olisitte tahtoneet,\nsanoi pastori.\n\n-- Ei me olisi voitu eikä tahdottukaan, sanoi Söderlingska.\n\n-- Minä tarkoitan, ettei ainakaan kukaan olisi voinut tietää eikä kaivata\nmitään, ellette olisi itse tulleet ilmoittamaan.\n\n-- Olisihan sentään tainnut yksi tietää, sanoi Söderlingska,\nsurunvoittoisesti hymähtäen.\n\n-- Oli tehtävä, niinkuin on oikein, sanoi Söderling.\n\n-- Epäilemättä ... tietysti, tietysti... Täytyy kuitenkin olla Söderling\ntehdäkseen niinkuin te nyt ... kaikki eivät toden totta olisi niin\ntehneet.\n\nTullipäällysmies oli pannut paperit takaisin koteloon ja sitonut sen\nnauhalla ja pistänyt silmälasit rintataskuunsa.\n\n-- Jaa-a! Jää siitä sievä summa löytäjäisiksi.\n\nTekeytyen niin tyyneksi ja rauhalliseksi kuin suinkin voi virkkoi\nSöderlingska:\n\n-- On ajateltu, ettei tehdä mitään vaatimuksia löytäjäisistä.\n\n-- Miksi ei? Ollaanko Saukossa niin rikkaita, ettei kelpaa se, mitä meri\nantaa ja minkä laki sallii pitää?\n\n-- Eipä tietenkään... Mutta tämä on nyt hiukan niinkuin erikoisempi tapaus\nsen ruumiin tähden, kun sitä ei voitu saada siunattuun maahan ja kun se\nnyt tapaturmaisesti tuli niinkuin riistetyksi ... niin se nyt lyö niin\nkovin luontoa vastaan että pitää siitä mitään. Sen kyllä pastori parhaiten\nymmärtää.\n\n-- Minä ymmärrän, ymmärrän ja minä...\n\n-- Se on nyt sentähden meille ja lapsille vähän niinkuin omantunnon asia,\neikä sille mahda mitään, että on arkatuntoinen ... olisihan raha ja\ntavarakin tarpeen, mutta sitä on nyt semmoinen kuin on ... sen pastori\nkyllä parhaiten ymmärtää...\n\n-- Minä ymmärrän ja minua ilahduttaa mitä suurimmassa määrin saada olla\nsemmoisen teon todistajana, ja minä tahdon saada sanotuksi sen tässä\nkaikkien kuullen, että tunteakseen ja tehdäkseen niinkuin Söderling nyt,\ntäytyy olla ... täytyy olla -- Söderling ... sillä kuka tahansa sitä ei\nvain olisi tehnyt.\n\n-- Ei totisesti kuka tahansa, sanoi Böölen isäntä, mutta ... tuota ...\nniinpä niin ... kuulkaas, Söderlingska ... tulkaas tänne!\n\nMutta pastori jatkoi vielä:\n\n-- Söderlingska on kerran vielä vahvistanut minua siinä, mitä olen aina\nsanonut, että jos meidän on löytäminen sitä oikeata, vanhan ajan rehtiä\nväkeä, niin on meidän mentävä hakemaan sitä saaristomme ulkoriutoilta,\nmissä meri pauhaa ja myrskyt vinkuvat kovemmin kuin muualla, karkaisten\nkansan siveellistä selkärankaa, taistellessanne joka päivä silmä silmää\nvastaan kuoleman kanssa. Ystävät, minä sanon vain: se oli suuremmoisesti\ntehty!\n\nHän oli pyöreäliikkeinen, herkkämielinen, heleä-ääninen entinen laulaja,\nM. M:isti, ja hän meni, liikutettuna puristettuaan Söderlingin ja\nSöderlingskan kättä. Söderlingska niiasi syvään, ja hänen leukaansa repi.\n\nKun Söderling ei osannut muuta sanoa, sanoi hän:\n\n-- Pastori on vain hyvä ja tulee ampumaan haahkoja ... kyllä niitä on jo\nsäästettykin.\n\n-- Kiitos, kiitos.\n\nSöderlingska pistihe pastorin jälkeen.\n\n-- Herra pastori ... saanko minä sanoa pari sanaa kahden kesken: mahtaisiko\npastori samalla voida lukea haudan hukkuneelle ... meistä se olisi niin\nsuotavata, että tulisimme vaikka erikoisesti sitä varten noutamaan ... jos\nse käy päinsä?\n\nMelkein kyyneliin heltyen taputti pastori Söderlingskaa hartioihin.\n\n-- Mielelläni minä sen teen, että luen rukouksen ja siunauksen aaltojen yli\n... oikein mielelläni minä sen teen...\n\nSitten pastori meni ja papinkello alkoi soida.\n\n-- Niin, minunkin täytyy mennä, sanoi tullipäällysmies ... tuolla tulee\nlaivakin. Jaa, minä otan siis tämän ja talletan sen ja menettelen sen\nkanssa, niinkuin laki ja asetukset vaativat. Kaikkein ensiksi on\nlähetettävä teidän allekirjoittamanne ilmoitus tullikammariin. Enkä minä\nnyt rupea kaavaketta muuttamaan, jossa seisoo, momentti kolme, että\nilmoittaja pidättää itselleen pelastuspalkkiona sen, mikä hänelle lain ja\nasetusten mukaan on tuleva...\n\n-- Ei, ei. Herra tullipäällysmies tekee vain, niinkuin laki ja asetukset\nvaativat, sillä se, mikä on oikein, se on oikein.\n\n-- Pelastuspalkkio teidän on nostettava ja kuitattava. On sitten eri asia,\nmihin sen käytätte, Eihän tämä nyt minuun kuulu ja ennätetäänhän siitä\nvielä, mutta jos aiotte antaa sen takaisin laivayhtiölle tai\nvakuutusyhtiölle tai tavaranomistajalle tai kenen vahingoksi haaksirikko\nlopulta tulee, niin se on minusta nurinkurista, että te, köyhät\nkalastajat, rupeatte rikastuttamaan rikkaita yhtiöitä. Antakaa sitten\nennemminkin johonkin hyvään tarkoitukseen, kirkolle tai koululle tai\nsivistysrahastolle tai mihin vain. No jaa, Söderling odottaa minua tässä,\nminä tulen kohta, mennään sitten meille allekirjoittamaan paperi, siinä\ntäytyy olla teidän nimenne. Paalit saavat olla toistaiseksi siellä, missä\novat, ellette tahdo tuoda niitä tänne. Tai ehkä tehdään niin, että minä\ntulen itse noutamaan ne tullipurrella, niin saadaan samalla ampua haahkoja\nja pitää turskasiimaa.\n\nTullipäällysmies meni, pieni, paksu, pulleaposkinen, monisanainen,\nlihavaniskainen herra, entinen merikapteeni, silmät ulkona päästä,\nkiiltonapit välähdellen pullealla vatsalla, päässä valkoinen virkalakki.\n\nKirkkolaiva laski juuri rantaan, ja väki riensi laivasillalle sitä\nvastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSöderlingien isäntä, Saukkosaaren molempien puoliskojen omistaja,\ntalonpoika ja maakauppias, oli seisonut siinä ja vartonut, korvallistaan\nruopien ja suutaan mutistellen.\n\n-- Tuota noin ... niinpä niin ... mutta kuulkaahan... Olisitte vain\npitäneet rahat, niin olisi koko Saukko nyt ollut teidän.\n\n-- Olisiko isäntä myönyt?\n\n-- Milloin tahansa ... mitä minä niillä karuilla kallioilla ja kalavesillä,\njoita en tarvitse, kun en kuitenkaan itse kalasta.\n\n-- Paljoko isäntä olisi tahtonut?\n\n-- Puolesta siitä rahasta olisitte saaneet sekä oman osanne että\nnaapurinne.\n\n-- Eihän kuitenkaan olisi ollut oikeata iloa ostaa sitä rahoilla, joita ei\nolisi voinut katsoa oikealla tavalla saaduiksi.\n\n-- Raha kuin raha... Kyllä se olisi siinä ajan ollen mennyt. Aikansa olisi\ntunnossa kangerrellut kuin rikka silmässä, mutta kyllä se olisi sulanut.\n\n-- Isäntä ajattelee samoin kuin pappa.\n\n-- Olisi se mennyt... Mutta löytäjäiset pitää teidän nyt ainakin pitää.\nElkää olko hulluja, että rupeatte tässä vielä tekemään lahjoja herrojen\nkassoihin. Mitä se ränttää. On niillä itselläänkin rahaa. Ja on teillä\nmuutenkin jo tarpeeksi sitä kunnian ja rehellisyyden mainetta.\n\n-- Ei me sitä tavoitellaksemme. Meistä vain tuntui, niinkuin ei muutenkaan\nolisi voinut, sanoi Söderling.\n\n-- Eihän isäntä vaan naapurille myö? kysyi Söderlingska.\n\n-- En. Sitä minä en tee ... en ainakaan teidän osaanne ... ja milläpä se\nsekään ostaisi.\n\n-- Eihän tiedä...\n\n\n\n\nXI\n\n\nAlettiin soittaa yhteen. Laivasta tuleva väki riipaisi mukaansa\nSöderlingskan. Törmää noustessaan kuuli hän sanottavan takanaan: \"Onko se\ntuo tuossa vihreässä hameessa ... jolla on iso virsikirja kainalossa?\" --\n\"Se se on.\" -- \"Viisi tuhatta ... ajatelkaas.\" Kun astuttiin tapulin holvin\nalatse yhteenpuristettuna joukkona, kiersi Välisalmen pitkä\nluotsioldermanska päänsä jälelleen, kuin jotain etsien, ja kun näki,\nnyökkäsi sillä kuin tunnustaen kaikkien muiden yli ja puolesta... Mistä\nne nyt laivassa tulleetkin jo olivat ehtineet saada sen tietää? Ja mitä\nsiinä nyt lie heistä niin erinomaista?... Ne näyttivät kuiskuttelevan\ntoisilleen ja katselevan häntä vielä kirkossakin.\n\nPenkin päässä käytävien risteyksessä oli istunut ihan tuntematon tyttö ja\nluovuttanut heti pyytämättä paikkansa Söderlingskalle.\n\nEi, eihän sitä mitenkään olisi voinut tehdä toisin, vaikka sitten niillä\nrahoilla olisi voinutkin ostaa Saukon ja koko maailman. Eihän tässä miten\nolisi voinut istua väärin saadun tavaran tallettajana... Kun oli niinkuin\nkoko kirkkoväki olisi juossut kuin minkä ihmeen jälessä.\n\nEtteivät luulisi, että hän heidän katsomistaan katsoo ja ihmettelemistään\netsii, tuijotti Söderlingska menojen alkamista odottaessaan päätään\nkääntämättä suoraan eteensä alttarille, jonka taulu kuvasi vapahtajaa\nkulkemassa vettä myöten, vedellä täyttymässä olevan venheen luo, toinen\nkäsi ojennettuna vajoavaa Pietaria kohti, toisen käden sormi toruen\nylhäällä... Se kun ei usko, niin sentähden se uppoo... Kovin oli kulunut\nalttariliina ja likainenkin se oli ja kultaus sen tupsuista ihan vaskeksi\nvaalennut. Sen päällä oli kolmihaarainen puinen, maalattu kynttiläjalka.\nUudet olisi kirkko näkynyt tarvitsevan alttarikalut ... sadalla markalla\nehkä saisi sekä liinan että uuden metallisen kynttiläjalan... Mikä lie se\nsivistysrahasto?... Antaisi pastorille sen satasen ja pitäisi itse loput,\njos jotain jäisi tähteeksi. Olihan sitä siinäkin lahjaa yhden köyhän\nosaksi, että antoi kerta kätellen pois viisi tuhatta... Koska laki ja\noikeuskin vaatii, että pelastuspalkkio otetaan päältä. Ja koska Kallekin\nsiihen suostui. Helgalle ei tarvitseisi puhua mitään,\n\nLukkari veisasi:\n\n    Älä sure, sielun', maailmaa,\n    Älä ajattele tavaraa,\n    Älä pyydä katoovaa.\n    Ah, toivo, turvaa Herraan vaan,\n    Ain' armolliseen auttajaan.\n\n... Juuri niinhän se on ja niinhän sen pitää olla.\n\n    Maailma turvaa tavaraan\n    Ja luottaa turhaan kunniaan,\n    Ma Herraan Jumalaan,\n    Ja uskon vahvast', että hän\n    Mua auttaa aina hädässän'.\n\n... Voi kuinka sekin oli oikein sanottu!\n\n    Viel' olet yhtä väkevä\n    Ja iäti aina pysyvä,\n    Kuin alust' olit sä;\n    Tee sielun' rikkaaks' sinussa.\n    Niin pysyn aina rikkaana.\n\n... Ei saa luottaa tavaraan. Enkähän minä siihen luotakaan. Eikähän meillä\nluota siihen kukaan. Siksihän meillä ei sitä olekaan eikä tarvitse\nollakaan sen enempi kuin on. Meidän täytyy tulla toimeen sillä, mikä\nmeillä on ja minkä me rehellisellä työllämme voimme ansaita ja mikä meille\nkuuluu oikeuden ja totuuden mukaan. Ei se ole se rikas, joka tahtoo\ntavaraa, vaan se on rikas, joka tekee sielunsa rikkaaksi -- se pysyy aina\nrikkaana.\n\nVirren loputtua oli niinkuin olisi kirkon läpi kulkenut semmoinen humaus,\nkuin koko kirkkoväki olisi ollut sitä mieltä mitä virsikin, jonka olivat\nveisanneet... Saahan ne veisata. Vaan kuinka monet heistä tehnevät,\nniinkuin virressä veisaavat?\n\nJoku kosketti Söderlingskaa kylkeen. Se oli vieressä istuva vanha\nRöömanska.\n\n-- Ihanko totta, että olette löytäneet viisi tuhatta ettekä itse pitäneet\nmitään?\n\n-- Mistä Röömanska on sen kuullut?\n\n-- Kaikki siitä puhuvat. Ei ole semmoista vielä koskaan kuultu. -- Olinhan\nminä siinä äsken. Sanovat muidenkin löytäneen, mutta eipäs ole kukaan muu\ntullut ilmoittamaan saaliitaan.\n\n-- Ketkä muut?\n\nPastori astui juuri alttarille.\n\nTuommoista alttari- ja messupappia sitä sitten saa hakea! Joka noin\nsanelee rukoukset ja helähyttelee ilman urkuja ja mitään. On muka\njonkinjoutava korupappi, heliseväsanainen, maailmanmielinen. Entäpä se nyt\nonkin palkintotuomarina kilpapurjehduksissa ja kalastelee ja ampuu lintuja\nja tekee seuraa ja laulaa herrain kanssa, kun kerran hoitaa virkansa ja\njulistaa puhdasta jumalansanaa! Osaisi kai se itkettää ja saisi kai se\nherätyksiäkin aikaan yhtä hyvin kuin se opettajattaren Kaarssonnikin, jos\ntahtoisi... Säätyyn katsomatta se kyllä on yhtä ystävällinen ja alhainen\nkaikille. Vaan eipäs ole vielä milloinkaan astunut jalallaan Korsun\npuolelle. Kyllä pysähtyy ja tervehtii ja haastaa heillekin, kun tapaa,\nmutta ei mene milloinkaan vieraaksi, vaikka kuinka kärttäkööt.\n\nPastori oli lukenut rukoukset ja synnintunnustukset ja messusi: \"Herra\nolkoon teidän kanssanne\", ja koko sydämensä syvyydestä vastasi\nSöderlingska yhdessä seurakunnan kanssa: -- \"Niin myös sinun henkesi\nkanssa.\"\n\nKun saarnavirren viimeinen värssy oli menossa, nykäisi vierustoveri taas\nSöderlingskaa kylkeen:\n\n-- Se oli eilen ollut ampumassa Söderskärissä tullipäällysmiehen kanssa ja\nolivat olleet ulkona vielä tänäkin aamuna, niin että juuri ja juuri\nennättivät kirkkoon.\n\n-- Sittenhän siinä ei ole mitään, koska kerran ennättivät.\n\n-- Eipä ei. -- Ja kun ei viikolla päässyt rippikoulultaan. \"Pyhät\" siitä\nvain muistuttelevat. Niillä on nyt helluntaisilla parhaallaan taas\nrukouksensa ja hengenvuodatuksensa koululla. Meidänkin Hulda meni sinne\nja teidän Helga myös. Kaarlssonkin on siellä. Voisivat ne ainakin\nkirkkoaikana pitää lomaa.\n\n-- Jos nyt kuunneltaisiin.\n\nPastori oli saapunut saarnatuoliin, polvistunut ja painunut rukoukseen.\nKun hän siitä nousi ja suoristihe ja antoi katseensa kulkea yli kirkon,\noli Söderlingskasta, niinkuin se olisi pysähtynyt häneen ja kiintynyt\nerityisesti juuri häneen ... hyväntahtoisesti, ystävällisesti,\nikäänkuin: -- \"Vai niin, siinäkö sinä olet... Minä tarkoitin todella sitä,\nmitä äsken sanoin.\"\n\nTietäen, että ajatuksensa saarnan aikana aina pyrkivät menemään omia\nteitään, Söderlingska nyt oikein päättämällä päätti kuunnella ja painaa\nmieleensä joka sanan. Ja kun pastori painoi päänsä äänettömään\nIsämeitäänsä, niin teki Söderlingskakin samoin ja luki sen hiljaa hänkin\nja ehti juuri saada omansa loppuun samalla kuin pastorikin omansa. Hän\nluki puoliääneen pastorin mukana rukoukset ja koetti parhaansa mukaan\nseurata virsikirjasta päivän evankeliumia. Hiukan tosin pastori pääsi\njätättämään lehteä kääntäessä, mutta lopussa he taas kulkivat rinnan ja\nsulkivat yhtaikaa kirjansa, jotka heillä molemmilla olivat yhtä suuret.\nNiitä oli Saukossa useatkin kerrat oikein kädestä pitäen verrattu\ntoisiinsa ... ne olivat samaa ränttiä ja painetut samana vuonna Frenkkelin\nja pojan tykönä Turusa. Joka kerta käydessään se yhä uudelleen penkoo\nkirjavasun ja kääntelee ja katselee vanhat aapiset ja katkesmukset ja\npostillat. Sitä vanhaa raamattua se selailee tuntikaudet ja se onkin niin\nvanha, ettei se sanonut sen vanhempaa nähneensä, vaikka se on nähnyt niitä\npaljonkin. Niitä ei ole enää helppo saada rahallakaan. Kun olisi\nsemmoinen, josta ei olisi ainoatakaan lehteä poissa, niin voisi siitä\nkuulemma saada satakin markkaa. Se on sen mielestä pyhä kirja ikäänkuin\nsitä pyhempi, kuta vanhempi se on, ja kuta useampi siitä on autuuttaan\netsinyt ja sen siitä löytänyt. Ja moni on sen niistä löytänyt, eivätkä ne\nole rääsyiksi käsiin hajonneet, niinkuin hajoovat nykyajan kirjat. Helga\nei välitä vanhoista, sillä pitää olla aina uusia. Mutta naapurilla ei ole\nuusia eikä vanhoja. Virsikirja tuolla raukalla kuitenkin lienee,\nluultavasti akkansa nimiin, mutta käyttääkö sitä akkakaan, se on toinen\nasia. Eivät ole osanneet opettaa lapsiaan sen vertaa, että nuo olisivat\npäässeet edes ripille, vaikka ovat jätkämiehiä jo kumpainenkin. Vaan sitä\nnuo tahtonevatkin, ettei heidän lastensakaan korvissa, enemmän kuin heidän\nomissaankaan, saisi tunnon vastuksina soida Jumalan soimaava sana,\ntekivätpä sitten mitä tahansa. Käyhän synninteko silloin reilusti kuin\npakanoilta. Aikansa se menee, mutta mistäs otat isämeitäsi kuolinhetkellä,\nkun tulee kiire lähtö viimeiselle tuomiolle, jos et sitä ole eläessäsi\noppinut? Sen verran pitäisi kuitenkin jokaisen viljellä jumalansanaa, että\nosaisi Herran rukouksen milloin tahansa. Ettei kävisi niinkuin entiselle\nlaivurille, jonka, kölin päällä kelluessaan, olisi pitänyt rukoilla, mutta\neipä osannutkaan, vaan täytyi pyytää renkiään: \"Lue sinä, hyvä mies, joka\nosaat, se vielä kerran minunkin puolestani, kun minä en osaa.\" Menee se\naikansa heiltäkin, miten kuten menee, mutta kuinkas sitten, jos venhe\nkeikahtaa ... ja se saattaa keikahtaa milloin talaansa, kun kiusataan\njumalaa niissä ilmassa tahansa... Meidän lapset oppivat lukemaan Helga jo\nviidennellä ja Kalle seitsemännellä. Sentähden niillä onkin niin hyvä\ntieto sanasta ja sentähden niistä on tullutkin vanhempiinsa niin\narkatuntoisia, että saattaa olla jo vähän liikaakin, ja niin vastahakoisia\nkaikelle sellaiselle että ottaa ja anastaa ... niinkuin onkin koetettu\nopettaa ja neuvoa... En luule, että koko tässä kirkkoväessä on ketään\nmuuta, joka olisi pakotta antanut pois viittä tuhatta. Kukapa heistä\nkykenisi sen tekemään? Ei nyt ainakaan nämä kirkkosaarelaiset, jotka\nnylkevät herrasväkiään ja kiskovat Helsingin hinnat maidosta ja kalasta ja\nkaikesta muusta, mistä suinkin saavat. Ja kyllä ne rannastaan korjaavat\nmikä sinne tulee eikä ole tullariin asiaa, vaikka tuo on ihan\npotattipellon aidan takana... Siksi se sitten onkin niin ihmeellistä,\nettei ällistelystä loppua, jos on jokukaan, joka ei...\n\nSöderlingska hätkähti pois näistä omistaan siihen, että pastori yhtäkkiä\nvaikeni. Joko se lopetti? Mitenkä minä nyt taas näin haihduin? Mitä se\npuhuikaan? Mitä minä viimeksi ajattelinkaan? Lienee pastori kuinka hyvin\npuhunut...\n\nEi pastori kuitenkaan vielä ollut lopettanut, hän piti vain pienen loman\nja jatkoi sitten. Ja nyt Söderlingska kuuli ja painoi mieleensä joka\nsanan:\n\n\"Rakkaat sanankuulijat! Päivän teksti antaa meille vielä välillisesti\naihetta puhua myöskin omastatunnosta. Oi, kuinka sen laita on huonosti\nmeidän maassamme tätä nykyä! Tuskin menee päivää, ettemme kuulisi\npuhuttavan kavalluksista ja petoksista ja ryöväyksistä ja uskottujen\nvarojen ja tavarain vilpillisistä anastamisista. Isänmaan ystävä, kansan\nystävä tuntee syvää surua sitä nähdessään ja kuullessaan. Mitä tuleekaan\nmeidän kansastamme, jos näin jatkuu! On niinkuin olisi epärehellisyyden\nmätä elinjuuriamme jäytämässä. Ennen ei niin ollut, ennen ei semmoisesta\nniin paljoa kuultu. Mistä se tulee? Kuinka tällainen muutos on\nmahdollinen? Se tulee siitä, että meidän tajuntamme oikeasta ja väärästä\non himmentynyt, että meidän omatuntomme on menettänyt herkkyytensä,\nniinkuin kompassi, joka on joutunut raudan läheisyyteen. Se rauta, joka\nsaa meidän omantuntomme, meidän siveellisen johtoneulamme näyttämään\nväärin, se on se rajaton maallisen tavaran rakkaus ja hillitön nautinnon\nja pikaisen rikastumisen himo, joka on vallannut kaikki kansanluokat,\nylhäiset niinkuin alhaisetkin. Se on se, joka saa omantuntomme äänen\nheikkenemistään heikkenemään ja lopulta kokonaan mykistymään.\"\n\n-- Tuolla se tarkoittaa naapuria, ajatteli Söderlingska.\n\n\"Mutta voi sitä ihmistä, jolle hänen omatuntonsa ei enää sano mitään!\nTuleepa kerran hänen matkallansa yö, tai yllättää hänet merellä usva,\njolloin ei tähtiä tuika eikä kuu kumota. Mihin hän silloin joutuu? Kuinka\nhän silloin löytää pelastavan väylän pois karien keskestä, joiden yllä ja\nympärillä meri ärjyy? Oi, kuinka paljon, paljon on niitä, jotka ovat\nantaneet omantuntonsa magnettineulan mennä niin pilalle, ettei heillä\nelämässään ole siitä mitään johtoa!\"\n\n\"Mutta onhan, jumalalle kiitos, toki niitäkin, jotka eivät ole päästäneet\nrahan- ja rikkaudenhimoa mykistämään omaatuntoaan, vaan jotka sallivat sen\nolla äänessä, ottaen vaaria siitä, mitä se sanoo, sen pienimmästäkin\nkuiskauksesta. Vielä on meillä keskuudessamme sitä vanhaa juurta, josta\nuudetkin vesat ehkä kerran taas versovat, sitä, joka on saanut aran,\nherkän omantunnon perintönä esi-isiltään ja joka yhä sitä perintöään\nhoitaa. Se on sitä samaa polvea, joka tyytyy vielä vanhaan uskoonsa ja\nvanhaan raamattuunsa, jonka päällä niinkuin vankalla kivijalalla tämän\nSuomen kansan usko ja kunto on levännyt vuosisatoja ja johon heidän yhä\nvieläkin olisi elämänsä perustettava, etsien siitä autuuttaan.\"\n\n\"Vaikka he saattavat eksyäkin, niin he kuitenkin omantuntonsa avulla\nlopulta osuvat oikeaan. He kysyvät omaltatunnoltaan neuvoa kuin\nluotettavimmalta ystävältään. He katsovat siihen kuin kelloon, ja jos\nhuomaavat sen jätättäneen, niin he tarkistavat sitä auringon, s. o.\njumalansanan valossa, silloin kun se on korkeimmillaan taivaalla, minä\ntarkoitan: puhtaimmillaan. He antavat omalletunnolleen sananvuoron ei\nainoastaan pyhänä, vaan myöskin arkena jokapäiväisissä askareissaan,\nkotona ja kylässä, merellä ja maalla, sanalla sanoen elämän kaikissa\nkohtaloissa. Ja he saavat siitä moninkertaisen palkinnon. Heidän\nomatuntonsa ei ole heille vaivaksi, vaan se on heille iloksi, auttaen\nheitä ja palkiten heitä sillä, jonka vertaista ei ole mitään maailmassa:\nomantunnon rauhalla. Omantunnon rauha ... oi, sen ihanampaa ei voi olla,\nsillä se on rauha jumalassa! Katsokaa, millaisena se kuvastuu lapsen\nsilmissä, joka ei vielä tiedä, mitä paha onkaan, millaisena se sykähtelee\nnuorukaisen povessa, kun hän on kiusauksensa kestänyt, mutta ennen kaikkea\nmillaisena se leviää vanhuksen otsalle, kun hän on taistellut ja\nvoittanut! Maailma on hänelle hänen elämänsä ehtoolla kuin keväinen aamu,\ntaivas on hänelle sininen ja pilvetön, ja meri yhtä sininen kuin taivas,\nsillä hänen sydämessään asuu rauha, tunnon rauha. Kuinka ihanaa olisikaan,\njos me kukin kohdastamme tekisimme niin kuin omatunto meitä vaatii, kuinka\nhyvä meidän silloin olisi elää tässä ajassa ja tulevassakin! Siihen auta\nmeitä, abba, rakas isä! Ammen. -- Rukoilkaamme.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n... Että pitää saada kuulla niin kaunista puhetta! Että pitää ihmisen\nosata puhua tuolla tavalla! Hän jonkinjoutava korupappi! Että pitää osata\nsanoa niin paikalleen! Aivan niinkuin se on ja niinkuin sen pitää ollakin.\nSillä näkeehän sen joka päivä, mihin se vie, kun ihmiset eivät kuuntele\nomaatuntoaan eivätkä tee, niinkuin se käskee. Parhaiten se nähdään\nKorsuista... Saattaahan kyllä kuka tahansa eksyä ja joutua kiusaukseen.\nEikähän aina hoksaa, miten pitäisi milloinkin tehdä. Mutta silloin kun sen\nhoksaa, niin ei saa sulkea omantunnon suuta, vaan pitää antaa sen puhua,\nmitä se tahtoo... Ei pitäisi milloinkaan sulkea omantuntonsa suuta.\nHetihän minun omatuntoni minua siitä kolhaisikin. Koko ajanhan se minua\nkangerteli. Heti kun ruvettiin nostamaan paaleja maihin ja niitä sinne\nkätkemään, niin oli sellainen tunto, että nyt tässä menee jokin väärään.\nJos tuli kohta tieto siitä ruumiista, niin en olisi mennyt ollenkaan koko\nkaupunkiin. Hanna ja pappakin siinä pitkin matkaa eksyttivät... Mutta\nkukas se lopulta sanoi, että annetaan kaikki ... niinkuin annettiinkin ja\nniinkuin pitikin. Enhän minä mitenkään tahdo sillä kehua. Muuthan ne tässä\novat minua kehuneet enkä minä. Mikäs minä olen, vaivainen syntinen...\nLiikojahan pastori luulee, jos luulee, että meistä olisi esimerkiksi\nkenellekään. Eihän meilläkään tehdä kaikkea, niinkuin pitäisi. Paljonhan\nminä turhasta tuituttelen ja kiukuttelen, Söderlingillekin, vaikka tiedän\nja näen, että hän koettaa parastaan. Minkäpä hän sille mahtanee, että on\nhitainen ja saamaton, niinkuin koko sen sukukin... Eletäänhän meillä, ja\njos ei eletä, niin kuollaan. Ja elettäisiinhän meillä hyvinkin, jos ei\nolisi surua Helgan hoidosta ja jos Kalle saisi semmoisen tytön, joka ei\nkatsoisi pirtin ahtautta, vaan tyytyisi olemaan siinä, missä muutkin.\nTulisihan siinä väljempääkin, sitten kun kerran aika papasta jättäisi...\nJa jos nyt sitten saadaan lain mukaan se löytäjäispalkkiokin... Koska\nkerran sanotaan, että rehellisyys maan perii, niin periköön. Kun ne sitä\nkerran niin tarjottelevat... Olisihan jo liikaa maallisen maineen\ntavoittelemista, jos ei sitä ottaisi, ja saattaisi herättää itsessä\nylpeyttä ja kateutta muissa ihmisissä... Se voi tehdä tuhannen, ehkä\nenemmänkin ... mutta antakootpa, minkä haluavat... Kyllä olisi tuo\nalttari uuden liinan ja uusien kynttiläjalkain tarpeessa. Onhan ihan\nilmeinen häpeä, että tuommoisia näytetään kirkossa. Kun Sorvilahden vanha\nfriiherrinna lahjoitti tuon kruunun, niin tehtiin siitä ilmoitus ja\njulkinen kiitos kirkossa... \"Antaisit, hyvä Herra Jeesus, minulle\nanteeksi kaikki pahat teot, rikokset ja synnit... Jos en muista olla,\nniinkuin olla pitäisi, niin tule minun luokseni noin kuin tulet tuossa\nPietarin luo ja nosta toinen sormesi ja ojenna kätesi avuksi hukkuvalle,\neläkä anna minun vaipua paatumukseeni ja epäuskooni.\"\n\nSöderlingska istui kirkossa jumalanpalveluksen loppuun saakka, kuuli\nmessut alttarilta ja veisasi loppuvirren, jäi vielä kuulutuksiinkin eikä\ntehnyt, niinkuin suurin osa muusta kirkkoväestä, jotka hyökkäsivät ulos,\nheti kun laiva huusi lähtöään saarnan loputtua.\n\nJa kun hän niin tuli ulos kirkosta, oli hänen niin hyvä ja helppo ja\nleppoisa olla ja oli niinkuin olisi saanut kaikki tähänastiset syntinsä\nanteeksi. Ja maailma oli tapulin edustalta katsoen juuri ihan niin kuin\npastori oli sanonut sen olevan sille, jolla on tunnon rauha: oli\npaisteinen päivä, taivas oli todella ihan pilvetön eikä niinkuin aamulla\npuolipilvinen ... ja meri osasi sitten olla niin sininen, ettei se olisi\nvoinut tulla sen sinisemmäksi!\n\nLaiva oli jo poissa ja laituri tyhjä. Purjevenheitä viiletti\nKirkkoulapalla kuin kilpapurjehduksessa, latvapurjeet mastossa. Heidänkin\nvenheessään olivat purjeet jo levitetyt. Söderling näkyi istuvan sikari\nhampaissa pollarin päässä... Olisihan pitänyt saada ennen lähtöä ryypätä\nkuppi kahvia leipurissa, mutta olkoon nyt...\n\n-- Se sitten vasta oli saarna...\n\n-- Niinkö?\n\n-- Etkö sinä sitten ollutkaan kirkossa? Sitä on miestä. Missä sinä sitten\nolit? -- Mistä sinä olet saanut noin hirmuisen suuren sikarin?\n\n-- Tullipäällysmies vei minut kirjoittamaan sen ilmoituskaavakkeen alle.\n\n-- Olisit kai sinä sieltä silti ehtinyt vielä kirkkoonkin?\n\n-- Tiedäthän, millainen se on, kun se kerran saa käsiinsä. Sen piti saada\ntarjota ja jutella ja näytellä kaikki pyssynsä ja uudet haahkakuvansa ja\ntäytetyt lintunsa ja muut ... ja sillä tavalla siinä aika meni...\n\n-- Tuliko ilmoituskaavakkeesta pyyhityksi mitään?\n\n-- Niin mitä?\n\n-- Sepä se siitä pelastuspalkkiosta.\n\n-- Ei siitä mitään pyyhitty.\n\n-- Hyvä on. -- Missä muut ovat?\n\n-- Kalle istuu tuossa purjeen takana.\n\n-- Entä Hanna ja Helga?\n\n-- Hanna ei tulekaan. Oli mennyt laivaan ja pyytänyt toimittamaan kirstunsa\ntullivahtimestariin ensi tilassa.\n\n-- Meni menojaan hyvästin heittämättä. Mitä Kalle sanoo?\n\n-- Ei tuo juuri mitään.\n\nSamassa tuli Helga ystävättärensä kanssa, rientäen rinnettä alas.\n\n-- Saako Hulda tulla mukaan?\n\nOlisi tehnyt mieli sanoa: -- Pysyköön täällä pyhine henkineen... Mutta\ntäytyihän sen tietysti kuitenkin päästä.\n\n-- Tervetulemaan vain, jos neiti tyytyy siihen, mitä meillä on...\n\n-- Olenhan minä ennenkin tyytynyt.\n\n-- No sitten.\n\nLähdettiin. Tytöt istuutuivat kokkaan, toisiinsa kiinni, Söderling ja\nKalle istuivat perään. Söderlingska laittoi itselleen mukavan paikan\nkeskelle venhettä ison maston juureen, josta hän venheen kallistuessa\nsaattoi nähdä laidan yli. Laskettiin myötälaitaista. Tuuli oli tasainen,\nmutta kuitenkin tarpeeksi voimakas. Väylä vei suorana reittinä ensin ulos\nkirkkolahdesta Kirkkoulapalle, sitten sen yli Välisaaristoon ja siitä sen\nsaarien lomitse Saukon selälle, jossa matka oli puolessa ja jonka takana\nulkona meressä häämöitti Saukkosaari, yksinäinen luoto, viimeinen asuttu\nmaa, syrjässä kaikilta väyliltä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Kyllä nyt sitten on korea sää! sanoi Söderlingska, kun venhe oli päässyt\nvauhtiinsa.\n\n-- Oikea kirkkosää, säesti Söderling.\n\n-- Siinä kääntyvät danskolandilaiset omalle reitilleen ... ne saavat\nluovia ne.\n\n-- Hyvin ne vain luovii.\n\nKulettiin Luotsisaaren ohi. Oldermannin venhe oli laskenut ankkurinsa\nsatamaan ja riisui juuri purjeitaan.\n\n-- Eikö oldermanni ollutkaan kirkossa, koska tulee tuossa ruuhella vastaan?\n\nPitkäoldermanska nousi ruuheen, ja ukko alkoi soutaa häntä maihin, kun\noldermanska kai sanoi hänelle jotain, koska ukko lakkasi soutamasta ja\nkäänsi päänsä Söderlingeihin... Tiesi sen, mitä ne puhuivat. Pian puhuu\nsiitä koko saaristo!\n\n-- Oli vahinko, tytöt, ettette olleet kirkossa. Pastori messusi taas niin\nkauniisti, ja saarnasi myös.\n\n-- Kaunis ääni hänellä kyllä on, sanoi opettajatar, suu supussa.\n\n-- On hänellä muutakin, joka tahtoo ymmärtää.\n\n-- Valtiokirkon tavallinen korupappi ... ilman uskoa ja oikeaa henkeä.\n\n-- Mahtaneeko sitä olla niin paljoa enemmän teidän Kaarssonnillannekaan.\n\n-- Ei hänelle rukous ainakaan ole mikään ulkoläksy, niinkuin jostain\nkaavakirjasta opittu.\n\n-- Jaa, jaa, kyllä tuo tiedetään...\n\nEi Söderlingska nyt kuitenkaan välittänyt ruveta näistä sen enempää\nväittelemään. Pitäkööt uskonsa ja pappinsa, minä pidän omani. On nähty ne\nomin sanoin rukoilemiset -- mitkä Helgankin.\n\n-- Mistä pastori sitten saarnasi? kysyi Helga, kuin sovittaakseen.\n\n-- Hyvästä omastatunnosta ja tunnon rauhasta.\n\n-- Sehän oli hyvä teksti.\n\n-- Olihan se ... sille, joka osasi ymmärtää.\n\nTytöt supattivat omiaan, Kalle istui eteensä tuijottaen, Söderling ohjasi\nja imi sikariaan ja sytytti sen tuontuostakin, kun se sammui. Söderlingska\nvaipui omiinsa. Tuli mieleen, mitä Korsut sanovat, kun saavat tietää...\n\"Niinhän toki ... mitenkäs toki muuten ... mekin aina ilmoitetaan\ntulliin\"... Ulkokullatut, sopii mennä nyt ja tehdä samoin. Se on ehkä\npakosta nyt, tällä kertaa, kun paalit tuli ilmi.\n\nOli tultu Välisaarien salmesta Saukon suurelle selälle. Siellä puhalsi\nitätuuli voimakkaammin ja aalto oli suurempi. Venhe alkoi nousta ja\nlaskea, vuoroin puskien aallon harjalle kuin vihassa, vuoroin kuin\nlauhtuneena liukuen siitä alas, sihisten ja kuin itsekseen sopottaen.\nSöderlingskan korvissa kummitteli, niinkuin se olisi koko ajan tahtonut\nsanoa jotain -- mutta mitä? Se tuntui kuin tietävän jotakin jostakin,\nenemmän kuin kukaan ihminen -- mutta mitä? Oli kuin se olisi ollut aikeessa\ntehdä jotain, uhannut, mutta sitten taas tyyntynyt ja päättänyt jättää sen\ntekemättä, Silloin tällöin loksahteli ja kurahteli vuotovettä pohjalautain\nvälissä... Siinä oltaisiin, jos joku mätä kaaripuu -- ja mätiähän ne kai\nolivat kohta kaikki -- rusahtaisi poikki ja pari lautaa longahtaisi\nliitoksistaan. Siinä olisi ihminen pian veden varassa, yksi omine tekemine\nrukouksineen ja pyhine henkineen, toinen hyvine töineen ja hyvine\nominetuntoineen ja tunnonrauhoineen ja ihmisten kiitoksineen ... eikä\ntaitaisi tulla vedenpäällä-kävelijä kättään vaipuvalle ojentamaan ...\ntuonne taitaisi seisahtua vähän ulomma sormeaan toruen nostamaan... Ei\nauttaisi mikään, pohjaan, pohjaan menisit kuin kivi -- jollei ehkä Korsu\nsattuisi näkemään kiikarikallioltaan ja ehtisi apuun... Huh! Mutta johan\nminä ihan joutavia, terve ihminen keskellä päivää... Ja ennen minä menen\nvaikka pohjaan kuin kivi, ennenkuin annan sen tulla auttamaan.\n\n-- Huh! Helga, anna minulle saalini sieltä tuhdon alta, ja kietaise\nomasikin ympärillesi, ettet kylmety ... ne ovat siinä samassa käärössä...\nTytöt, laulaisitte jotakin lämpimiksenne.\n\n-- Mitä mamma tahtoisi, että me laulaisimme?\n\n-- Mitä vaan.\n\nTytöt lauloivat:\n\n    Hän sinun purttasi täällä jo ohjaa,\n    Maailman myrsky kun mylvien soi.\n    Hän on sun toivosi ankkuripohja,\n    Eikä sun purtesi hukkua voi.\n    Autuuden rantaa\n    Kohti se kantaa,\n    Sieltä jo kirkkahin koittavi koi.\n\n-- Kyllä se sitten vuotaa kauheasti tämä meidän vanha rähjä.\n\n-- Se on vain se ylimmäisen laidan ravistunut liitos, joka kallistuessa\nvuotaa, sanoi Söderling. Siirtykää vähän enemmän toiselle puolelle, niin\nse lakkaa.\n\n-- Eikö nuo vuotane alemmat niinkuin ylemmätkin. Ainahan meidän venheet\nvuotaa, niin purret kuin ruuhetkin... Ollappa kerran venhe, joka ei\nvuotaisi.\n\n-- Saa semmoista venhettä hakea. Tytöt alottivat uuden virren.\n\n    Ja vaikka nyt uhkaava ulappa on\n    Ja raivoten mylvivi myrsky,\n    Ja vaahtoaa aaltojen tyrsky.\n    Ja eessä on pimeys loppumaton,\n    En pelkää, on valoisa matkani pää\n    Ja Jeesus mun purttani johtaa,\n    Jo kaukana kauniisti hohtaa\n    Mun kotini kirkas -- en matkalle jää!\n\nSöderlingskan ajatukset olivat taas kulkeneet omia teitään. Kun tytöt\nolivat lopettaneet, virkkoi hän:\n\n-- Mahtaisiko pysyä veden päällä semmoinen ihminen, jolla ei olisi mitään\nsyntiä, jos näet semmoista olisi ... tai joka olisi tunnustanut kaikki\nsyntinsä ja saanut ne anteeksi ... tai joka ei olisi tieten tahtoen\nvalehdellut, ei pettänyt, ei puhunut pahaa lähimmäisestään, ei tekeytynyt\nmuita paremmaksi, ei himoinnut maallista tavaraa eikä ihmisiltä maallista\nmainetta ... jonka omatunto ei kykenisi häntä mistään moittimaan?\n\n-- Mitä mamma tarkoittaa?\n\n-- Onko opettajatar nähnyt sitä kuvaa Ytterkarin vanhassa kirkossa, jossa\npyhä mies kuuluu soutavan kiven päällä saaresta toiseen?\n\n-- On siellä kyllä semmoinen kuva katolisen uskon ajalta.\n\n-- Miksi mamma sitä kysyy?\n\n-- Muuten vain johtui sekin tässä mieleeni.\n\nJonkun ajan kuluttua kysäisi Söderlingska taas:\n\n-- Mikä on oikein ero katolin uskon ja meidän uskon välillä?\n\n-- Kuinka minä nyt oikein sanoisin ... katolin usko on oman vanhurskauden\nusko, joka opettaa, että ihminen tulee autuaaksi hyvistä töistään, mutta\nmeidän uskomme opettaa, että ihminen vanhurskautuu uskon kautta ilman lain\ntöitä.\n\n-- Etteivätkö hyvät työt mihinkään kuuluisi?\n\n-- Niinhän se sanoo Lutheruskin postillassaan, tiesi Söderling.\n\nHetken kuluttua sanoi Söderlingska taas:\n\n-- Pastori lupasi tulla siunaamaan sen ruumiin...\n\n-- Sittenhän on kaikki hyvin tehty ... kaikki, kaikki! puhkesi Helga.\n\n-- En tiedä, onko kaikki tehty, mutta en ainakaan minä tiedä, mitä pitäisi\nvielä tehdä paremmin, jurahti Söderlingska. Ja olisiko tarvinnut\nautuudekseen sitäkään ... koska uskolla pääsee?\n\n-- Jumala siitä meitä kerran vielä palkitsee.\n\n-- Sitä et sinä taida tietää eikä taida tietää kukaan muukaan, mitä jumala\ntekee tai jättää tekemättä.\n\nLähestyttiin kotisaarta.\n\n-- Saanko kiikarin, sanoi Kalle isälleen.\n\nSaatuaan sen hän tarkasti ensin kotirantaa ja sitten Korsun sataman\nkohtaa.\n\n-- Siellä on rannalla niinkuin jokin säkki, mikä lie.\n\n-- Mikä säkki? Anna tänne! -- Eikö totisesti olekin siellä se meidän\npotattisäkki! Virolainen on siis ollut täällä sillaikaa.\n\n-- Ja on vieläkin.\n\n-- Missä? Jaa, siellä on todellakin naapurin kallion takana vieras\nvimppeli.\n\n\n\n\nXII\n\n\n-- Nyt saamme pian kuulla kunniamme, sanoi Söderlingska, kun näki ukin\nastuvan tuvan ovesta, samalla kun hän itse hyppäsi venheen kokasta maihin.\n\nMutta -- ihme ja kumma kaikille -- ukki asteli tyynesti vastaan,\nparhaimmalla päällään, silmät pestyinä, parta ajettuna ja pyhävaatteet\nyllään. Ja ihan selvänä.\n\n-- Iltaa, pappa! Terveisiä kirkosta!\n\n-- Kiitoksia.\n\nSen silmissä ja suun ympärillä oli kuitenkin kuin jotain ivansekaista\nilmettä ja oli sitä äänessäkin jotain. Tuvassa odotti uusi yllätys.\n\n-- Katsos pappaa, kun on keittänyt kahvitkin! Ja kattanut pöydänkin, kupit,\nsokerit ja kaikki.\n\n-- Ajattelin, että sinun tekisi hyvää saada jotain suuhusikin.\n\n-- Niin tekeekin!\n\nToisten juodessa kahvia istui ukki etukumarassa, mutistellen suutaan ja\nmulautellen silmiään, mutta ei näyttänyt aikovan rakentaa riitaa, ei\nainakaan vielä.\n\n-- Pastori ja tullipäällysmies käskivät sanoa hyvin paljon terveisiä. Ne\noikein kädestä pitäen kysyivät, miten pappa jaksaa.\n\nMutta ei se näkynyt sen erikoisemmin kiinnittävän ukin mieltä.\n\n-- Ne tulevat pian tänne ampumaan haahkoja ja laskemaan turskasiimaa, niin\npian kuin pastori on saanut pidetyksi rippikoulunsa. Eikös ole hauskaa,\nettä pappa taas saa mieluisiaan vieraita?\n\nVastaukseksi ruiskahti vain kaarisylki lattialle.\n\n-- Ohoh, anteeksi, se meni vahingossa.\n\n-- Ei se mitään, pappa sylkee vaan.\n\n-- Tullipäällysmies tulee tullipurrella ja viepi samalla mennessään paalit,\nsanoi Söderling.\n\n-- Soo-o.\n\n-- Ja pastori tulee ja lukee haudan! sanoi Helga.\n\n-- Kenenkä haudan?\n\n-- Senpä ruumiin ... mereen...\n\n-- Ne ilmoitettiin -- paalit?\n\n-- Ja rahat myös.\n\n-- Jahah ... paalit ja rahat myös, venytteli ukki.\n\nHetken kuluttua hän kysyi merkitsevästi:\n\n-- Näkyikö niistä papereista siellä, mikä sen laivan nimi oli, josta ne\nolivat joutuneet pois?\n\n-- Margaretha van Amsterdam.\n\n-- Miksi pappa sitä kysyy?\n\n-- Ilman vain. On hauska tietää, kuka sai omansa.\n\nLaskien ensimäisen kuppinsa pöydälle sanoi Söderlingska, tekeytyen\nhuolettomaksi.\n\n-- Virolainen näkyy käyneen jättämässä potattisäkin.\n\n-- Kävihän se.\n\n-- Ottiko se mitä maksua vaivoistaan?\n\n-- En tiennyt tarjotakaan -- eikä minulla olisi ollut millä maksaakaan.\n\n-- Mitä tuo muuten?\n\n-- Mitäpäs tuo.\n\nNäki kaikesta, että ukolla oli hampaankolo täynnä, mutta ettei hän\ntahtonut päästää sitä sieltä, niin kauvan kuin vieras oli sisällä. Kun\nopettajatar ja Helga kahvinsa ryypättyään olivat menneet ulos, sanoi\nSöderlingska:\n\n-- No, pappa purkaa nyt vain, mitä hänellä on sydämellään.\n\n-- Ei minulla ole mitään purkamista.\n\n-- Sanoiko virolainen mitään siitä, kun ei tullut kaupoista mitään?\n\n-- Sanoi: \"Se oli siis vain semmoista akkain touhua.\"\n\n-- Johon te tietysti sanoitte: \"Niin oli\" --\n\n-- Niinkuin olikin.\n\n-- Sanokoon virolainen mitä hyvänsä, mutta kyllä teidän itsennekin täytyy\nsisimmässänne myöntää, että sen täytyi käydä, niinkuin se kävi. Sillä jos\nyksi Korsu voikin kulkea ruumiilta ryöstämissään saappaissa, niin ei yksi\nSöderling voi sitä milloinkaan tehdä. Niitä on niitä, joilla on omatunto,\nja toisia, joilla sitä ei ole. On ero ihmisillä ja ihmisillä. Ruumiiden\ntavaraa ei Saukossa koskaan talleteta, tulkoon sitä sitten kuinka paljon\ntahansa, vaikka sata miljoonaa markkaa.\n\n-- Sanohan pilanpäiten, Emma, olisitko voinut tallettaa rahat, jos ne eivät\nolisi olleet ruumiin? Jos sen teit, olisitko silloinkin ollut parempi kuin\nKorsu?\n\n-- Ja siihen minä sanon, niinkuin olen aina sanonut, ja niinkuin tulen aina\nsanomaan, että vaikka minä olisin tehnyt miten tahansa, ja vaikkei olisi\nilmoitettukaan, niin sittenkin minä sanon, että minä ja me ja minun\nlapseni olemme aina olleet ja tulemme aina olemaan paremmat kuin Korsu ja\nhänen sikiönsä ... jonka olisitte saaneet kuulla pastoriltakin, jos\nolisitte olleet kirkonmäellä kuulemassa... Kas vain, joko nyt aletaan\nhyvästellä naapuria vain sentähden, että on maistettu hänen konjakkiaan?\nPitäisi papan kuitenkin muistaa, mitä on itse sanonut, viimeksi tänä\naamuna tuossa aidan takana... Ja mitä se muuten kuuluu tähän, mitenkä\nolisi tehty tai jätetty tekemättä, jos ei olisi ollut ruumista, koska\nsiinä kerran oli ruumis?\n\n-- Ei siinä ollut mitään ruumista! hönkäisi ukki.\n\n-- Eikö ollut ruumista?\n\n-- Siitä laivasta, Margareetasta, josta pumpulipaalit tulivat maihin, ja\njosta olivat ne rahat, mitkä Kalle löysi, ei ole hukkunut ainoatakaan\nmiestä, ei hiirtäkään.\n\n-- Kuinka ei ole hukkunut?\n\n-- Koska kaikki kerran pelastuivat.\n\n-- Mitä te laskettelette?\n\n-- Pumpulipaaleilla lastattu höyrylaiva Margareeta, jonka te luulette\nmenneen pohjaan miehineen päivineen, on Helsingin rannassa ja sen miehistö\nmyös -- joka mies.\n\n-- Entä se ruumis, jolta Kalle otti salkun? Onko sekin Helsingin rannassa?\n\n-- Kalle ei ole ottanut salkkua miltään ruumiilta.\n\n-- Elkää nyt!...\n\n-- Lue tuosta!\n\nUkki veti poveltaan sanomalehden ja ojensi sen Kallelle.\n\n-- Mikä se on?\n\n-- Mistä te olette sen saanut?\n\n-- Viron Ansu toi.\n\nKalle luki ukon osoittamasta paikasta:\n\n-- Vältetty haaksirikko. Viime viikon myrsky oli vähällä aiheuttaa\nSuomenlahdella haaksirikon, joka kuitenkin onneksi saatiin vältetyksi,\nkiitos olkoon miehistön ponnistusten ja onnellisen sattuman. Muutamia\nmeripeninkulmia ulkopuolella Hylekarin majakan menetti hollantilainen\nhöyrylaiva 'Margaretha van Amsterdam', pumpulilastilla Pernambucosta\nPietariin, melkein samaan aikaan ensin potkurinsa ja sitten peräsimensä.\nLaiva ajautui avutonna kylki edellä saaristoa kohti. Nähtyään, että se\nkaikessa tapauksessa joutuisi karille, päätti kapteeni, niin pian kuin\nHylekarin majakka oli tullut näkyviin, jättää laivan ja koettaa airojen ja\npurjeiden avulla päästä majakkaan telefonoimaan apua. Se onnistuikin. Sen\ntehtyään palasi miehistö takaisin laivaan odottamaan 'Assistancea', joka\noli höyry päällä Kotkassa ja ehti sieltä hätään, ennenkuin 'Margaretha'\noli ajautunut saaristoon. Tunti vielä ja laiva olisi luultavasti\nmurskautunut Saukon ulkopuolella oleville riutoille.\n\n-- Mutta mitenkä oli rahasalkku joutunut mereen?\n\n-- Lue eteenpäin.\n\nKalle luki:\n\n-- \"Omituisuutena mainittakoon, että vaikka laiva siis pelastui ja samoin\nsen miehistö, laivan paperit ja koko kassa joutuivat hukkaan. Kapteeni oli\nottanut salkun, jossa niitä säilytettiin, mukaansa jättäessään hyttinsä,\nmutta siksi aikaa, kun hän auttoi laskemaan pelastusvenhettä mereen,\npistänyt ne pumpulipaalin vanteen alle. Kun laine samassa löi kannen yli,\npyyhkäisi se kansilastina olleet paalit mereen.\"\n\n-- Jako sinä, Kalle, et muka olisi osannut erottaa pumpulipaalia hukkuneen\nruumiista?\n\n-- Voihan olla, että erehdyin.\n\nUkin kurkusta kirahti lyhyt, pilkallinen, käheä naurahdus. Muut eivät\nsaaneet sanaa suustaan. Sitten puhkahutti Söderlingska:\n\n-- Ja sen sinun erehdyksesi tähden annettiin siis pois kaikki, mikä olisi\nvoitu muuten pitää?\n\n-- Juuri niin! ilkkui ukki.\n\n-- Mitenkä? -- Söderling kysyi, vaikka alkoi jo ymmärtää.\n\n-- Totta kai! Koska ilman sitä erehdystä ei olisi ollut haaksirikkoa eikä\nhukkuneita ja olisi saatu jäädä siihen uskoon, missä ensin oltiinkin, että\nse, mikä tuli, tuli meille jumalan lähettämänä, niinkuin Helga heti\nsanoikin, ja niinkuin se ehkä nyt olikin ja varmasti olikin. Mutta nyt\nannettiin kaikki pois siinä uskossa, että sinä muka olit ryöstänyt\nruumiin, jota et ollut tehnytkään. Häh?\n\n-- Jaa, jaa ... kyllä, kyllä, änkytti Söderling, suu auki, silmät pyöreinä\npäässä.\n\n-- Etkö ymmärrä sinä?\n\nKallekin katseli melkein hätääntyneenä, lehti polvellaan:\n\n-- Vaan eikös nyt ... eikös ole sama ... olipa se ruumis tai ei ... koska\n... koska minä kerran sen ruumiina ryöstin?\n\n-- Onko se sama, jos olet ollut tekevinäsi jotain etkä ole tehnytkään? Ja\nonko se sama, jos sinä haahkaa ampuessasi ammutkin ohi ja satutat sen\nkuvaan? Ja ryöstääkö se ruumiin, joka ryöstää pumpulipaalin? Mitä? Luulisi\nsen mahtuvan sinunkin lyhyeen järkeesi...\n\n-- Ei kyllä ryöstäkään, mutta...\n\n-- Mutta mitä? -- Ei mitään... On siinäkin mies, joka ei osaa erottaa\npumpulipaalia ruumiista! Höpsistä! sanon minä, etten muuta sanoisi.\n\n-- Syytä sinä poikaa, joka itse summamutikassa sulloit menemään kaikki,\nlöytäjäisetkin! ärjäisi ukki.\n\n-- Se on eri asia.\n\n-- Voidaksesi taas kerrankin sanoa, kuinka paljoa parempi sinä olet kuin\nnaapurin akka.\n\n-- Niin olenkin.\n\n-- Saadaksesi mainetta maailman täydeltä.\n\n-- Jota sainkin -- saarnastuolia myöten.\n\nIsolla, ylimielisellä liikkeellä ponnahti Söderlingska pöydästä. Ja\ntoisella yhtä isolla liikkeellä hän tempasi lypsinkiulun astiahyllyltä.\n\n-- Käännä lehti, Kalle, sanoi ukki. Lue, mitä siinä vielä seisoo. Emma,\nelähän mene.\n\n-- Lehmä on lypsämättä.\n\n-- Kuulehan kuitenkin, ennenkuin menet.\n\nKalle käänsi lehden ja luki:\n\n-- \"Ennenkuin 'Assistance' kuitenkaan ehti saapua hylkynä ajelehtivan\nlaivan luo, oli sen huomannut eräs kalastaja, purjehtinut sen luo ja\nottanut sen haltuunsa. Kalastaja väittää, että hän ilman 'Assistancen'\napuakin olisi voinut suorittaa laivan pelastamisen, koska laiva hänen\nväitteensä mukaan olisi ajautunut erään matalikon yli, mihin se ei olisi\ntarttunut kiinni, mutta jossa ankkuri olisi ottanut pohjaan. Laskemalla\nankkurin hän olisi voinut -- niin ainakin hän väittää -- estää laivan\najautumasta alempana oleville kallioille ja voinut pitää sen siinä siksi,\nkunnes myrsky olisi tauonnut, mikä muuten tapahtuikin ennen pitkää. Laivan\ntodellinen pelastaja on tosin 'Assistance', mutta kun kalastajan vaatimus\npelastuspalkkion tai ainakin osan siitä saamisesta ei sekään liene aivan\nperää vailla, on vielä mahdollista, että tämä reipas kalastaja on vetänyt\napajan, joka voi tehdä hänestä kaikeksi elinajakseen varakkaan miehen.\nOlkoon se hänelle kernaasti suotu. Onnellinen kaappaaja on yksi meidän\nsaaristomme rohkeimpia ja pelottomimpia miehiä, tuo meren urheilijoille\nhyvin tunnettu linnunampuja ja hylkeentappaja, Saukkosaaren Matti Korsu.\"\n\n-- Korsu!\n\n-- Ko-korsu!\n\n-- Joo -- Korsu! ilkahti ukki.\n\nEi kuulunut kotvaan muuta kuin paperin ratinaa, kun Kalle laski\nsanomalehden luotaan.\n\nSöderlingska oli lyykähtänyt rahille oven suuhun. Sanaakaan sanomatta hän\nnousi ja meni ulos, niinkuin unessa jotain haparoiden.\n\nNavettaan hoippuessaan hän näki Helgan ja opettajattaren tulevan\nKäärmesaaresta päin laulaen, kädet toistensa selän takana.\n\nKun hän avasi navetan ovea, ynähti hänelle lehmä parrestaan pitkän,\nikävöivän ynähdyksen. Söderlingska lyykistyi lypsämään. Mutta silloin\nrepäisi häntä kiukku varpaista sormenpäihin, läpi koko ruumiin, heitätti\nkiulun kädestä ja mätkäytti pitkäkseen viereiseen parteen kaislapahnojen\npäälle. Samassa tyrskähti rinnasta hampaita kiristävä, koko ruumista\nrunteleva, hillitön, kiukkuinen itku.\n\n... Kuinka saattaa semmoista tapahtua? Eikö sitten enää ole mitään\noikeutta maassa eikä taivaassa? Kuinka vanhurskas jumala voi semmoista\nsallia? Minkätähden annetaan toisille kaikki ja toisille ei mitään?\nMinkätähden rehellisiltä, oikeilta ihmisiltä viedään heidän viimeinen\nvähänsä ja roistoille annetaan kaikki maailman rikkaus?\n\nNyt se on saariston rikkain mies? Sitä se röhöttikin sängyssään niin, että\ntuskin tervehti. Nyt se voi ostaa, jos tahtoo, Saukkosaaren, ja vaikka\nostaisi koko Böölen tilan. Kyllä isäntä myö, keneltä vain saa rahaa. Oli\nsanovinaan, ettei hän Korsulle muka myö. Miksei möisi! Pian siinä rikkaina\nrehotetaan isäntämiesten arvossa. Kyllä rahalla rankiin pääsee.\n\nNauravat partaansa, ilkkuvat selän takana. \"Olisi ollut ... kerran saivat,\nei ollut pitäjää!\"\n\nTarvitsiko jumalan tällä tavalla pitää meitä narrinaan? Laitetaan ensin\npaholaiset päätä huimaamaan ja näyttämään temppelin harjalta kaiken\nmaailman rikkaus ja kunnia. Pannaan näkemään näkyjä keskellä päivää. Ensin\nannetaan Helgan rukoilla ja kuvitella mahdottomia. Ja uskotellaan, että se\nmuka on hänen aivan erikoinen lahjansa, sairaan tytön rukouksesta saatu\nhänen parantumisekseen. Käännäppäs sitten niin, että se olikin piru, joka\nlähetti rahat ja paalit. Sokaiseppas pojan silmät niin, että luulee\npumpulipaalin ruumiiksi, ja aja heidät sitten tunnonvaivoihin siitä, että\non muka ryöstetty, vaikkei olekaan ryöstetty, ja ettei olematonta vainajaa\nole saatettu siunattuun maahan... Toisille pannaan omatunto marisemaan\njokaisesta jonkinjoutavasta, niin ettei tiedä, mitä pitäisi tehdä, että\nolisi oikein ... ei anneta sen saada tarvettaan mistään, vaikka hänen\nsuuhunsa koko elämisensä ahtakoon ... vaikka mitä lahjoja tehköön...\nToinen jätetään siitä kokonaan rauhaan ... se saa ryöstää, se saa varastaa\n... tehdä mitä ikinä tahtoo ja saa siitä laivoja palkinnokseen ja kiitosta\nsanomalehdissäkin -- saariston reippain mies.\n\n-- Ynyy -- pani lehmä parrestaan.\n\nSyytän minä! Sillä mitä pahaa minä olen tehnyt kenellekään muulle kuin\nitselleni? Enkö minä kaikkena elinaikanani ole koettanut parastani\nihmisten ja jumalan mieliksi, niinkuin olen sen sanasta oppinut?\nSentähdenkö minulla on isä, joka juo niin, ettei näkisi selvää päivää, jos\nolisi millä aina juoda? Ja nahjus mieheksi, joka kiikaroi ja katselee,\nmutta ei milloinkaan mitään näe? Sentähdenkö minun ainoaan tyttööni on\npantu parantumaton tauti, johon minulla ei ole varoja hakea sitä hoitoa,\nminkä se tarvitseisi? Kiitokseksi kaikesta annetaan pahimman vihamieheni\nehkä vielä viedä viimeinenkin elämiseni. Maailman maineella, ihmisten\nihailulla hyvitellään mieltä kuin kissaa pään silittämisellä, niinkuin\nlasta mummolan kiitoksella -- jolla sillä sitten ei tee ei niin kerrassa\nmitään... Ja tunnon rauhat luvataan ... mutta mistä minä senkään otan,\nhänen poutaisen päivänsä, kun en kuitenkaan olisi tehnyt niinkuin olisi\npitänyt, jos en pelännyt naapurilla olevan vihiä?\n\n-- Ynyy!\n\n... Yny, mitä ynyt ... mutta minä syytän, koska minulle käy aina vastaan,\nmutta minun pahimmalle vihamiehelleni aina myöten... Se pakana sitten\nosaakin olla ulkona missä säässä tahansa. Se sitten ei pelkää pirua eikä\njumalaa, kun vain saa -- ja saakoon! saakoon!\n\n-- Ynyy ... pani lehmä vielä kerran, ja Söderlingskan täytyi nousta\nlypsämään.\n\n\"Saakoon! Saakoon!\" pani yhä lypsäjän sisässä, ja maito suihkusi samassa\npoljennossa täysistä utareista kiuluun. Lypsyään odottanut lehmä katsoa\nmaurotti mielissään, kaula koukussa ja häntä kaarella, ja pyrki nuolemaan\nselkää.\n\n-- Onhan edes tuo Tepla...\n\nTippukoot kyyneleet kiuluun ... tippukoot vain.\n\nMutta yhtäkkiä keskeytyi lypsäntä, selkä suoristui, silmä välähti ja\nkyynel kuivui. Pari viimeistä vetäisyä ja täysi rainta korkealla kädessä\nriensi Söderlingska takaisin tupaan.\n\nSiellä istuivat vielä ukki ja Söderling, ja heille oli selvinnyt sama mikä\nSöderlingskallekin.\n\n-- Se ei ole sittenkään sanottu --! sanoi Söderling.\n\n-- Eikä olekaan! Se on vale, että se saa sen laivan! Siinähän seisoi, että\nmiehistö kyllä jätti laivan, mutta palasi kohta takaisin. Nehän eivät siis\noikeastaan olleetkaan jättäneet laivaa hylyksi oman onnensa nojaan, vaan\nainoastaan poistuneet siitä hakeakseen apua. Naapuri saa pyyhkiä suutaan!\n\n-- Mitä mahtaisi vaikuttaa se, ettei laivassa kuitenkaan ollut ketään\nsilloin, kun se sen tapasi ja otti haltuunsa? sanoi Söderling.\n\n-- Vaikka! Ei se ole mitään semmoinen haltuunsa ottaminen!\n\n-- Se väittää, että olisi voinut pelastaa laivan, laskemalla ankkurin.\n\n-- Väittää! Mutta se ei ollut sitä vielä laskenut silloin, kun\npelastuslaiva saapui, eikä se saa toteen sitäkään, että ankkuri olisi\npitänyt siinä ilmassa. Ei penniäkään se saa sen enempää kuin mitä hyvät\nherrat tahtovat armostaan antaa!\n\n-- Jutun se siitä ainakin nostaa.\n\n-- Nostakoon! Ja kunpa nostaisikin. Ai, ai, kuinka minä olisin iloinen, jos\nse siitä nostaisi jutun! Käyköön vain käräjöimään rikkaiden herrain\nkanssa. Kuinkas kävi Tammion luotseille melkein samallaisessa asiassa.\nMeni kuluista verkot ja vehkeet. Kyllä herrat aina puolensa pitävät. Sen\ntietää, mitä se semmoinen maksaa.\n\n-- Eihän ole sanottu, että se rupeaakaan riitaan, jos näkee...\n\n-- Sekö? Se rupeaa! Sitä pitäisi yllyttää siihen ... pannaan Böölen isäntä\nyllyttämään. Saadaanpa nähdä, että sitä lyö sillä sokeudella, että se\nrupeaa riitaan. Ostamatta jää Saukkosaari! Olisipa se ollutkin! Olipas\ntoki sittenkin vanhurskas jumala! Onpas vielä oikeuttakin maailmassa.\nOikein minä jo äsken säikähdin niin, että luulin tulevani kipeäksi... Nyt\non minusta ihan yhdentekevä, saatiinko me mitään vai oltiinko saamatta,\nkunhan ei tullut sitä häpeää, että Korsu sai laivan.\n\n-- Pyyhkäise sitten suutasi ja ole tyytyväinen.\n\n-- Ei tiedä ollenkaan, pappa, millä tässä vielä pyyhitään suutamme vuoden\nja vuorokauden kuluttua, kun kruunu on ottanut omansa. Taisi pettyä Hanna\npahasti, mutta hyvä vain siltä kohdalta. Se hyvä siitä ainakin oli. Ja\nsaadaan nyt ainakin nämä Matrosoffin ostokset maksetuksi. Ajattelin jo,\nettä pitääkö nämä viedä tältään takaisin. -- Pappa, elkäähän menkö!\nSöderling, varrohan vähän.\n\n-- Kalle näkyy siellä kokoavan verkkoja... Miehet pysähtyivät kuitenkin\noveen, sillä Söderlingska oli vetäissyt matkakirstun keskelle lattiaa,\navannut sen ja alkanut sitä kaivaa.\n\n-- Arvaakos pappa, mitä tässä on?\n\nKirstusta nousi neliskulmainen, soikulainen, neljästä kulmastaan somasti\nyhteen liitetty valkoinen pahvikäärö, ja pahvikäärön sisästä tuli\nolkivaippaan verhottu pullo.\n\n-- Mitä se on?\n\n-- Totikonjakkia teille.\n\n-- Anna sitten tänne!\n\n-- Maltetaan mielemme! Jos minä annan teille heti kaikki, niin juotte sen\nyhteen menoon eikä jää mitä tarjota pastorille ja puplikaanille.\n\n-- Eikö kutsuta naapuriakin yhteen iloon?\n\n-- Olkaa te...\n\nSitten tuli arkusta sikarilaatikko.\n\n-- Etpä arvaa, Söderling, mitä tässä on?\n\n-- En minä vain osaa arvata.\n\n-- Sikareja sinulle ... parhaitapa pitäisi ollakin eikä mitään\nkaupantekiäistavaraa ... kymmenen penniä kappale... Siin' on... Ei mutta\n... katsohan niitä rakkareita! Minä pyysin täyden laatikon ja kehtaavat\nantaa vajaan ... yksi, kaksi, kolme ... kolme sikaria on poissa.\nPidetäänpäs mielessä, kun mennään maksamaan... En minä kuitenkaan olisi\nMatrosoffista tuota uskonut, mutta tässä maailmassa ei nyt näy pitävän\nluottaa kehenkään ... ei niin ainoaankaan, ei muihin kuin itseensä.\n\n-- Mahtaisiko nyt maksaa vaivan ruveta rakentamaan riitaa parin kymmenen\npennin tähden, virkkoi Söderling, silmät sirrallaan, ikenet irvellään,\npuraisten poikki saamansa sikarin pään.\n\n-- En minä sen rahan tähden, vaan sen rehellisyyden. -- Tekisikö teidän\nmielenne saunaa, miehet?\n\n-- Pyhä-iltanako?\n\n-- Totisaijut minä ainakin keitän. -- Mutta, herra jumala, jos pastori\ntulee ja tahtoo lukea haudan! Eihän sillä voi luettaa hautaa\npumpulipaalin yli!\n\n-- Tulee kai ne nyt hänellekin lehdet!\n\n-- No niin, totta kai ... minä olen ihan päästäni pyörällä... Mutta nyt\nminä vasta oikein ymmärrän jumalan tarkoituksen, kun se ei antanut sen\nvahingon tapahtua, että se olisi ollut ruumis. Sillä ei se semmoinen\nmereen siunaaminen kuitenkaan olisi ollut oikeata siunaamista, niinkuin\noikeaan vihittyyn maahan ... aina se olisi sittenkin ollut siinä mieltä\nkangertelemassa. Ei tahdottu sälyttää meidän päällemme semmoista syytä,\nettä meidän tähtemme olisi kukaan hukkunut, vaikka kyllä kai olisi\nansaittu... Miltäs maistuu sikari?\n\n-- Hyvä sikari tämä on, myhähti Söderling, huulet torvella.\n\n-- Eikös pappa sytytäkään omaansa?\n\nUkki ei ollut vielä oikein leppynyt.\n\n-- Mahdoit tuoda oikeata suutupakkaa.\n\n-- Tytöt veisaavat siellä niin kauniisti... Tuota niin ... mitä minun\npitikään ... niin, että vaikka se nyt ei käräjöisikään itseään ihan\npuhtaaksi ... mutta kyllä se lie ollut koko kolahdus. Mahtoi olla ensin\nmiehellä harja pystyssä, kun keksii laivan ja nousee siihen ja luulee\nsaavansa sen pitää ja uskoo koko maailman voittaneensa, ja sitten tuleekin\noikeat isännät ... eikä saa sen enempää kuin minkä hyvät herrat tahtovat\nannossaan antaa, ja ovat jo ehkä antaneetkin, enintään sikarin ja\nryypyn... On se nyt ihmettä ja kummaa, tämä maailman meno. Juuri kun\nnäytti sakeimmalta, että nyt se vasta oikein päivä pimenee... Mutta hyvä\nse on ihmiselle, että jumala meidät välistä panee koetukselle, säikäyttää,\npelottelee, vaikkapa vain suottakin, että mitenkä paljon me pelästyisimme\n... ja kyllä minä pelästyinkin... Sanokoon sanomalehti mitä sanoo.\n\nSöderlingska oli puuhannut siinä tulta viritellen, pannen saijuvettä\nkiehumaan, ja pienenteli sokeria polvellaan, kun Kalle tuli ilmoittamaan,\nettä silakkaverkot ovat venheessä ... tulisiko joku toverina laskemaan?\n\n-- Menkää kaikki kolme, niin joudutte sitä pikemmin takaisin, ennenkuin\nvesi jäähtyy... Yhhyh ... siitähän se kuitenkin on se oikea eläminen ...\nei ole tosisiunausta meren hylkyjen jälessä houhottamisesta...\n\nMiehet menivät, turpa höyryten. Ukkikin oli sytyttänyt sikarinsa.\n\n-- Kalle, kuulehan ... pistä tuo taskuusi ja pureksi heitä mennessäsi.\n\n-- Mitä tässä on?\n\n-- Ilman vain ... karamelleja vähän ... pilanpäiten ... ota...\n\nKalle otti ... ottipas. Se nyt sitten vasta on poika ... kukahan olisi\ntoinen tehnyt niinkuin hän?... Ja Helga myös ... niin arkatuntoisia ja\ntoisellaisia kuin muiden ihmisten lapset. Minä olen mitätön ja sokea ja\nkäsittämätön... Kyllä sillä on kaunis ääni tuolla opettajattarella.\n\nJa Söderlingskakin huilahutti pöytää pyyhkiessään virrenvärssyn, minkä\nsattui muistamaan:\n\n    Ihminen, miks kerskailet,\n    Tomu, tuhka olet vaan!\n\n... Olisi se ollut tupsaus, jos kätkettiin paalit ja rahat ja naapuri\nantoi kiukuissaan ilmi ... ja rupesivat meitä epäilemään ja meiltä\netsimään ... mutta oli toki varjelijansa.\n\nJa kuppeja pestessään huilahutti hän toisen värssyn:\n\n    Ah, autuas, ken armosta\n    Saa pahat tekons' anteeks,\n    Se, jonka syytä, jumala\n    Ei anna tulla kanteeks'.\n\n-- Voi, voi sentään, kuinka sen ihmisen sitten on helppo olla, jolla on\npuhdas omatunto!\n\n\n\n"]