Loistava Armfelt
Tatu Vaaskivi (1912–1942)
Elämäkertaromaani kuvaa Gustaf Mauritz Armfeltin vaiheita 1700-luvun lopun poliittisissa pyörteissä. Teos seuraa Armfeltin nousua Kustaa III:n suosioon sekä elämää Ruotsin ja Venäjän hoveissa suurvaltapolitiikan ja sodan varjossa.
T. Vaaskiven 'Loistava Armfelt' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1180. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Kirjastot.fi, Jukka Pennanen ja Projekti Lönnrot.
LOISTAVA ARMFELT
Elämäkertaromaani
Kirj.
T. VAASKIVI
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1939.
ENSIMMÄINEN KIRJA
VALTATIET
1
Aamuaskareillaan liikuskelevat maalaiset kuulivat vaunujen kumun jo kaukaa. Pyörät upposivat syvälle tien kuraan. Vaakunakoristuksiin oli roiskunut rapaa, vaunun samettiverhoissa oli lokatahroja kuin muistoina Etelä-Venäjän hoitamattomista, umpeen kasvavista, sateen liottamista ajoteistä. Ruhtinaalliset kaleesit lensivät horjuen ja heittelehtien vakojen uurtelemassa maastossa, ja uninen ohjaaja saattoi joka nytkähdyksellä kuulla kuskinpukilleen, kuinka hänen herransa purki sappeaan jyliseviin kirouksiin.
Ruhtinas Grigori Potemkin kurkisteli ärtyneenä ja tyytymättömänä punaisten uudinten raosta. Hän istui puolittain peittyneenä vaunujen sisälle kasattuun loistoon — astrakaanilaisiin mattoihin, jotka oli heitetty sikin sokin hänen tukeville, tylpille reisilleen; kultaompeleisiin liinoihin; tyynyihin, joiden silkkiin ukrainalaiset tytöt olivat kutoneet kukkia, lintuja ja enkeleitä; paksuun, purppuralle läikkyvään damastiin ja upeihin tataarilaisiin turkiksiin. Hänen lihavat kämmenensä hyväilivät hajamielisesti mattojen kallisarvoista pehmeyttä, johon saappaiden savi ja oksennuksen jäljet olivat jättäneet kovia, täplämäisiä tahroja. Ajettiin aution ruohoaavikon yli. Vehmaron metalliheloissa kipinöi kolean esikevään aamu, huhtikuinen aurinko paistoi suoraan ruhtinaan kasvoille, kun kaleesit odottamatta kääntyivät. Ajaja kuuli hänen kirouksensa ja kiristi ohjaksia. Hevoset laukkasivat epätasaisen kentän yli. Ruhtinas vaipui yhä veltommin turkiksiinsa ja tyynyihinsä ja pureskeli kynsiään, joiden mustissa reunoissa yhä maistui Kaukaasian kirpeä multa.
Hän astui ulos vaunuista viimeisessä pysähdyspaikassa, jossa hevosia vaihdettiin. Venäläinen tasanko nukkui. Aurinko hehkui välkehtivänä kultarattaana taivaan itärannalla ja sen valo lankesi kurjuuttaan harmaantuneihin tupiin, jotka torkkuivat näiden poluttomien aavikoiden keskellä. Ruhtinas seisoi liikahtamatta kuin patsas: punaiset, turpeat kasvot ilmeettöminä kuin maa, edessä aukeavan näyn jähmettäminä. Hänen toinen silmäluomensa riippui kalkkunan heltan tavoin sokean silmämunan päällä, mutta näkevä silmä tuijotti terävänä ja pyöreänä lakeutta. Kyklooppi ajatteli — ja maisema uhitteli hänen ajatustaan autiutensa rajattomuudella. Tölleistä nousi ohuita savukiemuroita huhtikuun aamuun. Kaivolla loiskui vesi, eläinten turvat painuivat päristellen keltaisiin puukiuluihin. — Ruhtinas tuskin viitsi väistää, kun ryysyinen maalaispoika viimein vei vaunujen luo tempoilevia hevosia, joiden lautaset kohoilivat ja joiden ruskeanmustassa karvassa vielä säilyi kamman kosketus.
Ruhtinas viivytteli vaunujen lähtöä. Hän tahtoi häiritsemättä ajatella loppuun ajatuksensa, joka oli alkanut itää hänen muhkeassa päässään jo kauan sitten ja joka oli tavan takaa askarruttanut hänen mieltään matkan varrella. Vielä kerran — kuinka monennen kerran? — hän oli samonnut etelärajalle, vain saadakseen aavistuksen maan tulevasta suuruudesta. Hän todisteli itselleen suunnitelman yksinkertaisuutta. Hän näki hengessään nämä äärettömät ruohoaavikot siirtokuntien asuttamina, kylien täyttäminä, tulvillaan vaeltavia ihmisryhmiä, jotka marssivat hänen käskystään yhä kauemmas, etelää kohti. Asuttaminen oli pantu alulle. Hän laski mielessään, miten monessa kirjeessä hän oli korostanut tämän suunnitelman välttämättömyyttä ja miten monta laumaa hän oli lähettänyt näille autioille laitumille. Mutta autius ei ottanut loppuakseen, vihollisen näkymättömät linnoitukset kestivät hänen tahtonsa hyökkäyksiä. Monien päivämatkojen päässä toisistaan samosi aina uusia siirtolaisjoukkoja etelää kohti, vaelsi Donin ja Ukrainan kasakoita, Kroatian asujaimistoa, serbialaisia perhekuntia Itävallan sotilasrajalta, kokonaisia ratsuväkirykmenttejä, joiden tuli muodostaa sotilaallisia asemaketjuja. Hän oli sitonut kaikki nämä hajallaan harhailevat parvet sotilaskurin sitkeillä vitsaksilla. Hän antoi jokaiselle miehelle kappaleen venäläistä maata, mutta ehdolla, että he ottivat puolustaakseen osan rajasta. Vuosikymmenestä toiseen sotajoukot olivat tunkeutuneet Tonavan ja Krimin alueille, mutta hätäisten ryöstöretkien jälkeen, joiden ainoaksi tulokseksi jäi joukko kylien ja heimojen raunioita, kansojen vesi vetäytyi aina takaisin. — Ruhtinas teki kädellään epäävän liikkeen —.
Hän oli ensimmäinen, joka uskalsi tahtoa, ensimmäinen, joka saattoi muuttaa vallitsevat olot, koska hän tiesi päämääränsä ja oli kypsyttänyt ajatuksensa pienimpiä yksityiskohtia myöten. Aasia tulisi kuulumaan Turkille, mutta Mustameri Venäjälle. Ja hänen rauhattomuutensa ei loppuisi, ennen kuin raja kulkisi sieltä — ennen kuin Pyhän Venäjän kultainen sipuli säteilisi Sofian moskeijan harjalta ja venäläinen meri keinuttaisi hänen lastilaivojaan. Eikö hänen povellaan vielä kahissutkin kirje, joka oli päivätty Elisabetin Eremitaasissa huhtikuun lopulla armon vuotta 1779? Eikö Katariina antautunutkin hänen poliittiselle tarmolleen, kuten hän antautui hänen miehiselle voimalleen? Kolme, neljä vuotta sitten hän oli palvellut tavallisena upseerina henkivartiorykmentissä, ja vain hänen itsepäinen tahtonsa oli silloinkin kurkotellut asemaa, josta hänen upseeritoverinsa eivät edes uneksineet. Hän oli, hävyttömästi kylläkin, pannut peliin koko julkeutensa kavutakseen yhä ylemmäs maineen ja vallan tikapuilla. Hänen vahva, pyöreämuotoinen päänsä oli sorvattu puolalaisessa sängyssä ja se kesti alennuksen vuodet yhtä helposti kuin Katariinan silloisen rakastajan ruhtinas Orlovin ryyditetyn viinan, jota juotiin paljaaltaan, komennuksen tahdissa. Hän seisoi humalassa yhtä suorana kuin selvänäkin. Hän piti paikkansa valtakirjattomien upseerien rivistössä, kun laahusten ja alushameiden kahina ilmoitti keisarinnan tulevan.
Hän, Potemkin, ei suinkaan kääntänyt katsettaan noista täyteläisistä kasvoista. Hän tuijotti röyhkeän vaativasti välkehtivän silkin kehystämää poviaukkoa, ikään kuin hän aikoisi syövyttää oman kuvansa tuohon kiihkeään sydämeen. Tuhat tulimmaista! Side, joka yhdisti Katariinan ja hänen rakastajansa Orlovin, tuntui liian vahvalta katketakseen. Eikö hänen majesteettinsa ollut jakanut vuodettaan rajun tykistöupseerin kanssa jo kymmenen vuoden ajan, eikö hän ollut synnyttänyt joukon poikia, jotka mitä kiireimmin salattiin Pietarilta? Kantaessaan ensimmäistä äpärää hän sai käyttää kaiken taitonsa piiloittaakseen vatsansa runsaspoimuisten hameiden kätköön. Ja kun synnytyksen hetki vihdoin koitti, petettiin aviomiestä kaikkein hienoimmalla kepposella, hänen maineikkaan älynsä arvoisella taikatempulla, jotta tyhmä, epäluuloinen, itserakas Pietari kääntäisi silmänsä toisaalle juuri ratkaisevalla hetkellä. Hovi kuhisi ja kiehui tietoja hänen alkoovisalaisuuksistaan. Kamarirouvat, hovineidit ja sielunpaimenet, pääsit ja lakeijat, henkivartijat, kavaljeerit ja ruhtinaat, kähertäjät, keittiömestarit ja ovipalvelijat kuiskivat toisilleen outoja tarinoita, vartioväen upseeristossa kulki huhuja, Pietarin kapakoissa laulettiin rumia kupletteja. Sillä välin juoksenteli palatsin suurissa eteishalleissa ruma, rokonsyömä lapsi, jonkunlainen hovipoika, Vospjanoj, joka saattoi — mikäli huhuun oli luottamista — pitää Pietarin merikadettikoulussa oleskelevaa perintöprinssi Paavalia lihallisena veljenään! Puhuttiin kahdesta nuoresta aatelisneidosta, joista toinen joutui avioliittoon balttilaisen kreivi von Buxhoevdenin kanssa, toinen solmi epäsäätyisen avion ja jotka kumpikin olivat lähtöisin keisarillisen vuoteen kuumista poimuista. Ruhtinas Orlov, joka rehenteli valloituksillaan henkivartijoiden kemuissa, kutsui tsaarillista rakastajatartaan Hänen Hedelmällisyydekseen ja eli kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen siinä varmassa uskossa, että hänen asemansa pysyisi ennallaan. Mutta palatsissa ja rykmentissä odotettiin. Sielunpaimenet ja kamarineidit odottivat, hovi odotti, ulaanit odottivat ja vihdoin odotti itse Orlov, joka näki suosion päivän verkkaan mutta varmasti painuvan.
Ruhtinas röyhtäisi mielihyvästä. Hän näki ainoalla silmällään kauemmas ja laajemmalle kuin kaikki ne aatelismiehet, jotka olivat edeltäneet häntä Eremitaasissa. Hän oli yksinään pystynyt ennenkuulumattomaan tekoon: hän uskalsi karata keisarinnan vuoteesta omasta aloitteestaan, ilman lähtökäskyä. Hän tiesi, mitä kukaan toinen ei tiennyt — tiesi, että side on sitä vahvempi mitä kimmoisammaksi sen venyttää. Eikö kaikki onnistunutkin yli odotusten! Hän oli viipynyt matkoillaan kuukausimääriä, hän oli kiusannut Katariinaa itsepäisellä poissaolollaan, vain ollakseen sitä varmemmin hengessä läsnä. Hän nauroi itsekseen. Lujat, kimmoisat siteet... Kauas etelän aroille, astrakaanilaisten mattojen verhoamaan leiritelttaan oli saapunut hätäytyneitä ja kaipaavia kirjeitä, ja hän oli lukenut niitä turkkilaisten lyhtyjen savuavassa hehkussa, kätkien ylenpalttisen voitonriemunsa. Tilapäiset rakastajataret, Mustanmeren rantojen ryöstösaaliit, nojailivat hänen karvaista rintaansa vasten ja yrittivät turhaan tavailla ranskalaisia lauseita revitetyn lyhdyn valovirrassa, kurpitsanmuotoisten luuttujen kumistessa. Hän ei hätäillyt. Hän rakensi valtakuntaa kaukana etelässä, hän antoi kuriirien ratsastaa viikkokausia yli suurten, keltaisten kenttien, jotka levittäytyivät hänen ja keisarinnan väliin. Hän tahtoi voittaa aikaa, sillä Bosporoksen vesiä ei venäläistetä yhdessä päivässä.
Katariina sai odottaa. Kyllin kaukonäköisenä käsittääkseen, että puolittainen kulaus pikemmin kiihdyttää kuin lauhduttaa janoa, hän, suosikki, oli pitänyt huolta keisarinnan ruumiillisista välttämättömyyksistä toimittamalla Eremitaasin sänkyyn tilapäisiä viranhoitajia. Hovissa tunnettiin nuo pääsivuadjutantit, jotka parveilivat kuin koreat mehiläiset hänen kennoillaan ja riensivät kuuliaisina täyttämään valtiattaren toivomuksia. Mikä jumalainen ruokahalu! Ruhtinas näki hengessään heidät kaikki, näki tyhmät, kauniit upseerit, jotka hän oli valinnut erikoisesti silmälläpitäen heidän kauneuttaan ja typeryyttään. Hän mittasi heidän miehiset mahdollisuutensa yhdellä ainoalla silmällään. Hän seuloi ja valitsi, hylkäsi ja hyväksyi, punnitsi heidän arvoaan kuin parhain parittaja ja toimitti heidät tuoreeltaan keisarinnan läheisyyteen, joko linnan puutarhaan tai palatsin vahtikojuun. Hän suosi erikoisesti tanakkaa, vain puoleksi pilaantunutta tyyppiä, jonka ulkonaista ihanuutta ei kirkastanut pieninkään älyn tai oveluuden valo. Viittaus vain, ja hänen majesteettinsa karistaisi tukevilta lanteiltaan nuo tyhmät, nuoret liehijät, nuo intohimon pääsit, nuo mehiläiset, jotka oli pantu vartioimaan hänen hunajaansa. Eikö hän kukistanutkin suosikeita pelkällä naurullaan!
Nyt hän oli matkalla Pietariin ja tunsi kaikissa hermonkärjissään kutsun, joka kajahti Eremitaasin kuumasta makuuhuoneesta.
Vaunut valjastettiin ja ruhtinas Potemkin ponnistautui niiden koriin. Hevoset karauttivat tuttua, tyhjää aavikkoa, jolla veri punaiset unikot kukkivat. Suosikki antoi suuren päänsä painua pieluksiin, tuijotti syrjäkarein samettiuudinten aukosta, näki vain lakeuden äärettömyyden ja leikki mielikuvillaan, jotka olivat tulvillaan joukkojen pauhua.
TULTUAAN Tsarskoje Seloon hän vetäytyi siihen palatsin osaan, joka oli varattu hänelle entisen suosikin Vasiltsikovin syrjäyttämisen jälkeen. Hän toimitti pois lakeijan ja riisui yltään upeat, kuumat turkisvaipat.
Vaatteet lentelivät huolimattomasti tuoleille, mutta salin yleisessä epäjärjestyksessä tämä silkin ja sametin sekasorto ei pistänyt silmään. Ruhtinas käveli aivan alastomana huoneesta toiseen. Upottavat matot kutittivat hänen jalkapohjiaan, hän potkiskeli itämaisia tyynyjä ja tyhjiä viinipulloja. Seinien kultahelaiset peilit moninkertaistivat hänen suunnattoman ruhonsa muotoja, ja kerran pari hän pysähtyi kuvastimen eteen tunnustellen atleetin itserakkaudella lihaksikkaita käsivarsiaan. Peililasissa oli sormenjälkiä ja kärpäsenlikaa. Sumuttuneissa kohdissa hänen kauttaaltaan karvainen ruumiinsa näytti villaiselta kuin eläimen ruumis ja hän erotti peilin lasikalvossa kuvan, joka muistutti kroatialaisten kirkkomaalausten saatanaa. Pähkinäpuisen työpöydän alta, rypistettyjen paperien ja tahriutuneiden batistiliinojen sekamelskasta löytyi vihdoin pari huopatohveleita ja hehkuvasta moareesilkistä valmistettu aamutakki, jonka rinnustaa koristivat raskaat helmivitjat. Hän pukeutui laiskasti, söi seisaaltaan keveän välipalan, joi votkaa jalattomasta pikarista, röyhtäisi ja tunsi olonsa mukavaksi.
Myöhemmin päivällä oli hovivastaanotto, ja ruhtinas Potemkin, joka alistui sangen vastahakoisesti kamaripalvelijansa nöyrän itsepäisyyden edessä, antoi pukea ylleen tavanmukaisen juhla-asun. Hän kulki ylvään itsetietoisena väistyvien ja kuiskuttavien hovimiesten tungoksessa, nyökäten tuskin nimeksikään alamaisiin tervehdyksiin. Nyt, kuten usein ennenkin, hän tunsi yllättäneensä äkillisellä läsnäolollaan nämä koreat ylimysparvet ja hänen korvissaan, joita ryyditetty viina hienosti kuumensi, soi pelokkaan imartelun suloinen ja sekasortoinen musiikki.
Soitettiin fanfaari. Airuiden kultatorvet vaipuivat kuin liput kunniavartioon. Tsarskoje Selon mehiläispesä hiljeni. Valkeiden pariovien välähdys ilmoitti majesteetin tulon, ja tänä hetkenä sadat uteliaat, ivalliset, huumautuneet, vilpittömät, kavalat silmäparit näkivät, miten Venäjän itsevaltias keisarinna Katariina II astui saliin kenraaliadjutantin tukemana. Lohenpunaisten röyhelöiden taklaus häälyi kevyessä ilmanvedossa. Naisellisten vaatteiden pilvestä löivät ritarimerkkien kultasalamat, ja vyön punainen silkki hehkui kuin aamu rinnustan valkopitsien sumussa. Viisikymmentä ikävuotta olivat lisänneet hänen ruumiillisen läsnäolonsa ulottuvaisuutta ylenpalttisilla ihrakerroksilla. Nähtiin paksu kaula, joka kannatti pystyä matroonanpäätä. Nähtiin jäntevä kaksoisleuka, joka painui lihakkaalle kurkulle, ja pitsien, helmikäätyjen ja medaljonkien panssaroima rinta, joka näytti vyörähtelevän omalla painollaan eteenpäin, palvovan kunniakujan halki. Hän eteni kuin fregatti väistyvien alamaistensa meressä, vetäen perässään hulmuavan laahuksen vaahtoa. Hovivastaanotoilla hän rakasti loistoa, ja vaikka hän oli saman päivän aamuvarhaisella keittänyt itselleen kupillisen mustaa mokkaa ja suoriutunut aivan yksin pukeutumisen ongelmista, hän oli valmistautunut juhlaan kuten hallitsija ainakin. Potemkin tarkkasi häntä syrjästä. Eukko ei vielä ollut suonut hänelle katsettaan!
Ylimysten kumarat selät ilmaisivat, missä keisarinna kulki. "Taivutte lakoon kuin ohrankorret, hyvät paroonit", hän suvaitsi sanoa, ja tätä huomautusta seurasi hieman hermostunut otsanrypistys, sillä Elisabetin vallan perijä ei suvainnut liehakointia. Hän on edukseen, ajatteli Potemkin tahtomattaan. Ja tänä iltana noilla tarmokkailla, hieman miehisillä kasvoilla näytti todella väreilevän syksyinen, uhkea kauneus. Kiinalainen paperiviuhka hänen tylpissä, jalokivien peittämissä sormissaan rapsahteli vilkkaasti kuin säestäen eloisaa puhelua. Esiintyöntyvä leuka jauhoi ranskalaisia lauseita, katse harhaili kasvoista kasvoihin, etsi, pysähtyi Potemkiniin, värähti tuskin huomattavasti.
Ruhtinas meni enemmittä seremonioitta suoraan keisarinnan luo ja nosti kohteliaisuutta teeskennellen viuhkan, joka oli pudonnut permannolle. Ojentautuessaan suoraksi, tapaillessaan jotakin sovinnaista tervehdystä hän näki Katariinan säihkyvissä silmissä ilmeen, joka korvasi monin verroin kaukana aroilla vietetyt epävarmuuden päivät. Suosikin kykloopinsilmä oli kysynyt ja saanut vastauksen. Hän nousi, seisoi suorana ja ryhdikkäänä, nauroi jylisevää nauruaan ja unohti äkillisessä vallantunnossaan hovinaiset, jotka kurkottivat uteliaita päitään siepatakseen hänen huuliltaan jokaisen sanan. Tiesikö hänen majesteettinsa, kuka keskeytti valtakunnan asiain hoidon voidakseen sitä alttiimmin omistautua herrattarelleen? Hyvä, hän näki edessään miehen, jonka sydämessä intohimo oli kokonaan sammuttanut velvollisuuden äänen.
Siirtyessään keisarinnan seurassa saliin, jossa venäläinen aateli ja upseeristo tungeksivat, Potemkin vastasi kaikkiin katseisiin uhittelevan ylimielisesti. Mitäpä hän pelkäisi! Katariina nojautui raskaasti hänen käsivarteensa. Paino oli sangen tuntuva; ruhtinas ei todellakaan voinut estää epämieluisaa värähdystä. Tässä hän astui rinnallaan viisikymmenvuotias Kirke, jota kutsuttiin jo yhdeksän ajastaikaa sitten Hänen Hedelmällisyydekseen, ja ellei keisarillinen kultakruunu olisi painanut vaa'assa enemmän kuin puolen vuosisadan ihra, hän olisi viheltänyt kaikille etuoikeuksilleen. Hän pälyili tungeksivia, edestakaisin survovia joukkoja.
Palisanderipuisilla pöydillä läiskyivät luiset pelikortit. Ikkunasyvennyksen varjossa keskusteli Ruotsin lähettiläs von Nolcken, pieni, sulava parooni, kolmen hovimiehen kanssa, jotka saattoi puvun kuosista päätellä ruotsalaisiksi. Ruhtinas tunsi maan ajoilta, jolloin hän oli kohonnut henkivartioston everstiksi ja jolloin pahaa aavistava Orlov toimitti hänet ylimääräisenä lähettiläänä Kustaa III:n hoviin, ilmoittamaan keisarinnan valtaistuimelle noususta. Hän mittasi punnitsevalla katseellaan Ruotsin lähettilästä ja tämän seuralaisia. Vihreitä samettitakkeja, ranskalaisia kankipalmikoita, valkeita kaularöyhelöitä! Parbleu! Ruotsin valtaistuimella istui kruunattu apina, joka jäljensi tyhmässä matkimishalussaan kaiken mitä Versaillesissa tehtiin. Ja hänen hovinsa oli kerätty kokoon kyvyttömistä, tyttömäisistä aatelispojista, jotka maalasivat huuliaan kuin portot ja käyttivät valaanluisia kureliivejä. Jumaliste! Hän olisi sylkenyt, ellei keisarinnan laahushame olisi kahissut hänen tiellään.
Ikkunasyvennyksessä jatkui keskustelu. Nuo kolme ylimystä kuuntelivat hieman rasittuneina pienen parooni von Nolckenin kohteliasta sihinää, joka muistutti kissan kehräämistä. Yrjö Maunu Sprengtporten, Savon prikaatin eversti, sormeili mietteliäänä kultaista nappia, joka säteili hänen vihreän samettitakkinsa rintapielestä. Hänen valppaat, tuimat silmänsä keksivät Potemkinin. Hän mittasi katseellaan suosikkia, smolenskilaista kiipijää, jonka käpälämäisessä satraapinkourassa oli Venäjän kohtalo. Everstin rinnalla seisoi seitsentoistavuotias vänrikki Tavast, soikeilla, puuteroiduilla lapsenkasvoillaan hämillisen ihailun hehku. Vain kolmas vieraista, nuori suomalainen parooni Armfelt, liikahteli levottomasti, ikään kuin hän haluaisi vetäytyä seurasta ja istua pelipöytään. Hänen pukunsa oli kallista, välkkyvää silkkiä. Hänen keltaiset sukkansa painuivat kimmoisina jänteviä pohkeita vasten ja kiiltävissä mustissa kengissä välähtelivät jalokivisoljet, jotka näyttivät ärsyttävän Sprengtportenia. Eh bien, millainen keikari! Nuo hyvinvoivat kasvot tuoksuivat parhaalle ruusuöljylle. Niiden sileä ilme, joka kuvasti varovaisuutta ja eloisaa valppautta, veti vihdoin puoleensa Potemkinin huomion.
Hälisevät joukot tungeksivat; kulta, sametti ja läikesilkki hehkui. Suurista kristallikruunuista kihoili vienoa helinää, joka muistutti balalaikan kielien näppäilyä. Suomalaiset vieraat esiteltiin ruhtinaalle. Oli kovin kuumaa ja hiostavaa. Heidän täytyi ponnistella voittaakseen väsymyksensä ja näytelläkseen kohteliasta hovileijonaa. Valot, juhlapuvut, kunniamerkit tanssivat heidän silmissään. Heitä oli kuljetettu palatsista toiseen, he tunsivat Katariinan kadettikoulut, kenraali Betskoin laitokset, aatelisneitien kasvatusopistot, kenttämarsalkka Galitsinin pitopöydät. He olivat aivan uuvuksissa kreivi Paninin vanhoista viineistä ja ylitallimestari Nariskinin samppanjasta. He olivat aivan äsken tulleet rajan yli matkustettuaan Loviisasta Ahvenkoskelle suomalaisen saattoväen seuraamana, ja nyt heidän matkansa maalina oli Preussin Fredrikin sotaleiri. He aikoivat ottaa osaa Baijerin perintösotaan opetellakseen kuninkaan armeijassa sodankäynnin taitoa. Ruhtinas Poteinkin tutkisteli heitä hienoisen ivallisena. Ja osaksi keisarinnan katseiden, osaksi liehivän von Nolckenin tähden hän alistui ja kutsui heidät palatsiinsa, esitelläkseen näille kohteliaille suomalaisille Tsarskoje Seloa.
Suosikki oli koko päivän huonolla tuulella. Vielä senkin jälkeen kun nuo kolme vierasta olivat poistuneet, hän muisteli tyytymättömänä lupaustaan. Tuhlata nyt aikaa noille, noille...! Mutta sellainen oli Katariinan hovi, sellainen oli aika, joka sairasti ranskalaisen etiketin vilutautia. Seuranpidon koneisto rasvattiin täällä kuten kaikkialla bourbonilaisen kohteliaisuuden liukkailla öljyillä, ja missä tsaari Pietari oli aikoinaan jättänyt mattoihin aitojen sotilassaappaiden raikkaan hajun, siellä vallitsi nyt hentomielinen siisteys, neitseellinen järjestys ja ylenpalttisen puhtauden jumalaton lemu. Hän tunsi kaipaavansa aikoja, jolloin hän vietti yönsä ruhtinas Orlovin hurjissa juomingeissa. Hän muisteli kertomuksia Anna Monsista ja MarttaKatariinasta, jotka laskettivat rivouksia kuin munakauppiaat ja joivat viiniä tsaarin saappaasta. Ajat olivat muuttuneet, elämisen kiihko lannistettu. Ruhtinaallinen veri oli saanut soluihinsa selvää vettä. Vielä Elisabetin päivinä, jolloin linna kuhisi kuorolaisia ja krenatöörejä, keisarinnan hameenhelmoista saattoi löytää tuoretta hevosenlantaa. Suuri, muhkea, viljava Venäjä oli tunkenut kaikki tuoksunsa palatsin ikkunoista sisään. Pitopöydissä lainehti puhdas kuminaviina, leipä maistui rukiille, tavat ja muodit uhosivat pyhän mustan mullan hajua. Kuinka Pietarissa mahdettiinkaan nauraa, kun jumalinen ja hintelä Aleksei toi tähän ympäristöön Wolfenbüttelin Charlotan, naisen, jonka alakuloiset kädet riippuivat kuin taittuneet liljat ja jonka suu oli liian veretön kelvatakseen muille kuin mitättömälle perintöruhtinaalle! Ja nyt?
Oli kuin ihme, että Katariina, joka ei kahden kesken suinkaan kursaillut, siisti tekopyhin elein sanansa ja tapansa heti astuttuaan vastaanottosalin parketille. Kiiltävillä permantopalkeilla ei kärsitty pienintäkään tahraa. Sotilaiden puvut toivat mieleen oopperan, ja ranskalaiset parturit nauttivat suosiota, jota Pietarin aikoina ei tuhlattu edes hovin kääpiöille. Koko tästä kullan ja jalokivien tulvasta, tästä vastapestyjen silkkivaatteiden roskasta ei löytynyt yhtä ainoata hovinaista, joka olisi kestänyt punastumatta suosikin puheita, eikä ainoakaan aatelismies kyennyt vastaamaan hänen piloihinsa toisilla yhtä mehukkailla. Aika luisui rappiota kohti. Tie vietti alaspäin, tapojen hienostuminen johti jumala ties mihin!
2
Savon prikaatin päällikkö, eversti Sprengtporten viipyi seuralaisineen Venäjällä aina toukokuun puoliväliin. He aterioivat Potemkinin pöydässä, josta suosikki itse pysytteli itsepäisesti poissa vastaanotettuaan aluksi vieraansa pelkässä aamuvaipassaan, karvainen rinta paljaana, löyhkäten valkosipulille ja votkalle, von Nolckenin, Paninin ja Nariskinin kodit pitivät jatkuvasti oviaan auki heille. Huolimatta alinomaisesta taipumuksestaan etsiä tyytymättömyyden aiheita kaikkialta, mihin kohtalo, sattuma, ruhtinaan oikku oli hänet sysännyt, itsepäisen everstin täytyi pakosta myöntää, että häntä ja hänen seuruettaan ympäröi noina kevään viikkoina ylivuotava venäläinen kestiystävyys. Oikeastaan hän myönsi sen paljon kernaammin kuin koskaan Ruotsin hovissa saamansa arvonannon.
Kotonaan Brahelinnassa hän oli turhaan odottanut kuninkaan suopeuden pilkahdusta, tuntenut maineensa taivaan yhä pimenevän, katkeroitunut, kironnut entistä ystävyyttään tuohon narrimaiseen Holstein-Gottorpiin, joka istui Tukholman valtaistuimella pöyhkeytensä ylenpalttisuudessa. Edellisenä syksynä hän oli odottanut viikkokausia kutsua valtiopäiville, mutta kun kuriiri yhä viipyi, hän käsitti kaiken. Sokea hän ei ainakaan ollut! Hän ymmärsi kyllä, että Kustaa piti hänen läsnäoloaan turhana Ruotsin säätykokouksessa. Hänen avomieliseen kirjeeseensä oli vastattu kohteliaasti kiertäen, muistuttaen erikoisesti siitä matkasuunnitelmasta, jonka hän oli aikoja sitten esittänyt monarkille. Hän ei lähtenyt. Hän hautautui syvälle Savoon, hän laati talven pitkinä iltoina rajaseudun paikalliskarttoja, hän kirjoitti harjoitusohjesäännön kevyille joukoille, suunnitteli vakinaisen kadettikoulun perustamista, piirsi kuvia uudesta hevossiittolasta, jota ajateltiin Rantasalmelle, Haapaniemen tilalle. Yhtä kaikki. Tukholmasta oli tullut vaatimaton ropo, matkaan varattu avustusmääräraha. Samana päivänä, jolloin kuriiri lähti Ruotsiin viedäkseen valmiit ehdotukset, suunnitelmat, kartat, piirustukset ja asiapaperit Tessinin linnan kabinettihuoneeseen, hän oli noussut Kristiinassa rekeen ajaakseen seurueineen Nastolaan ja siirtyäkseen yhä lähemmäs itärajaa.
Nyt hän istui suljetuissa kaleeseissa, joita mustat juoksijat vetivät. Vaunut kiitivät länttä kohti rauhattomasti notkuen. Seitsentoistavuotias vänrikki Tavast torkkui nurkassaan, vapaaherra Armfelt nojautui kullattuun ikkunanlistaan ja tarkkasi ohivieriviä maisemia. Eversti Sprengtporten oli vaipunut ajatustensa valtaan, ajatusten, jotka kiersivät ympyrässä kuten metsät vaunujen sivuilla, ja vaikka hän toisteli itsekseen kaikkia niitä herjauksia, joita Brahelinnan vieraat ja Loviisan isänmaalliset upseerit olivat lausuneet hänen majesteetistaan Kustaasta, hänen mielensä taivaanrannalla viipyi tuon sietämättömän monarkin varjo. Mikä hölmö hän oli ollut! Eikö hän ollutkin vielä muutamia aikoja sitten yhtä altis kuninkaan alamainen kuin ylitallimestari Munck, joka oli valmis makaamaan kuningattaren vieressä, mikäli hänen majesteettinsa sitä vaati! Vuoden 1772:n vallankaappauksessa hän liittoutui veljensä Jaakko Maunun kanssa toimiakseen kaikin tavoin kruununperillisen hyväksi. Juuri hän oli rohkaissut horjuvaa kuningasta, joka epäili tarttua vaaralliseen pelastuskeinoon. Hän oli pannut peliin kunniansa ja henkensä mullistaakseen olot valtakunnan lujimmassa linnassa ja kääntääkseen suomalaisten mielet hallitsijan puolelle. Millä hän maksoi kaiken, tuo apina? Tukholman kabinetissa myönnyttiin tietenkin auliisti hänen anomukseensa, kun hän pyysi itselleen Savon prikaatin päällikkyyttä, sillä mies, joka piteli kyvyttömissä käsissään maan ohjaksia, oli kyllin kaukonäköinen ymmärtääkseen hänen mittaisensa strategin arvon. Mutta nyt hän istui tässä, kuninkaansa epäsuosion kohtaamana, lyötynä ja nöyränä miehenä, matkalla Preussin armeijaan, johon monarkki oli nähnyt parhaaksi hänet toimittaa. Kerran häneltä oli evätty lähtölupa, sillä kuningas tarvitsi hänen johtajanlahjojaan. Nyt, kun Suomen pelastamista suunniteltiin, kuningas oli katsonut viisaimmaksi syrjäyttää miehen, jonka taitavuudesta kaikkien hankkeiden onnistuminen riippui.
Eversti puri raivoisasti alahuultaan. Näissä vaunuissa, noiden pajua kasvavien kenttien autiudessa päämäärä hävisi hänen katseeltaan. Heidän tuli matkustaa Narvan, Tarton, Riian ja Mitaun kautta, Liettuan lävitse Varsovaan ja sieltä Preussin armeijaan Böömiin oppiakseen sotataitoa Fredrikin joukoissa. Mutta tänä hetkenä tuo kaikki kadotti houkutuksensa. Eversti antoi takaraivonsa painua vaunun tyynyihin. Auringonpilke leikki hänen kuperan nenänsä kyhmyillä, valo silasi hänen punaiset kasvonsa, jotka vielä tuoksuivat venäläisen parturin kuumille pyyhkeille ja ranskalaiselle puuterille. Jauhotettu peruukki oli vaunun tärinässä painunut hauskasti vinoon, ihojauhetta oli varissut hänen tummanvihreälle puvulleen, takin koristeelliset kultanapit riippuivat ompeleissaan. Ja hänen vieressään, kuin todellisen aatelispojan perikuvana, nojaili aina huoliteltu Armfelt selkämyksen tummaan samettiin. Todella: hänen kermankeltaiset sukkansa näyttivät vastapestyiltä, ikään kuin tien pöly ei lainkaan ottaisi niihin. Vaunujen huojunta oli loihtinut noille raikkaille kasvoille ylimielisen välinpitämättömyyden valon, ja kun hän katsoi eversti Sprengtportenia, hänen silmänsä välähtivät huvittuneesti. Mikä hän kuvitteli olevansa? Vallaton, selkärangaton keikari hän oli, ei muuta. Iloinen, sievä, tyhjä pää, jossa vallan ja kunnian kirkkaat kuvat versoivat. Piru tiesi, miten pitkälle hänen vapaaherralliset ominaisuutensa riittäisivät, kun ehdittäisiin Preussin leiritulille! Ja eversti Sprengtporten rypisti tyytymättömänä kulmiaan. Eh bien, tässä he istuivat, samoihin vaunuihin ahtautuneina, elämää kokenut kypsä mies, jolle maailma ja kuningas maksoi kiittämättömyydellä, ja luonteeton aatelisnulikka, joka himoitsi tarttua vallan lankoihin. Everstin pää painui yhä enemmän kumaraan, hänen kuivat, hermostuneet kätensä hamuilivat takin kultanappeja. Nyrpeät kasvot muistuttivat väsyneen ajokoiran kuonoa nuokkuessaan sotilaskaulusta vasten.
Parooni Armfelt seurasi ilmeiden leikkiä noilla närkästyneillä kasvoilla. Mitä eversti ajatteli? Aikoiko hän jälleen lähettää eronanomuksen Tukholmaan ja vastata ylpeydellä epäsuosioon? Eikö hän nauttinutkaan oman katkeruutensa sakkaisesta viinistä, eikö hän ollut elementissään voidessaan tuomita maailman sanomatonta kavaluutta? Hänen hahmoaan ympäröi ahtaan katkeruuden ilmakehä, ja jokin ohimenevä ilme hänen yksitotisilla kasvoillaan sai Armfeltin äkkiä varmaksi huhuista, joita oli kuiskailtu jo Loviisan upseeripiireissä. Suunnitteliko hän kapinaa ja maansa myymistä, tuo kettu? Tuntematon aikomus kypsyi juuri tänä hetkenä Sprengtportenin silmälautojen alla, ja jos eversti olisi raottanut luomiaan ja katsonut matkatoveriaan silmiin, hänen katseensa olisi kyllä kavaltanut salaisuuden. Ei ollut kirjoitettu mihinkään asiapaperiin, mitä eversti ja ruhtinas Potemkin puhuivat keisarinnan vastaanotolla, kun hän, Armfelt, vaihtoi pari lausetta Nariskinin tyttären kanssa.
Oh, hän puolestaan rakasti toisenlaista ilmaa, rakasti iloisia kasvoja, kirkkaita kynttiläkruunuja, hyviä sanoja, nauravia, avoimia silmiä, hilpeitä pilapuheita, huvittelua, juhlaa... Hänen nuori jäntevä ruumiinsa oli sairas, ellei se saanut pujahtaa ranskalaisten liinapukujen häikäisevään valkohohtoon ja tuntea kaikilla hermoillaan parhaiden kankaiden miellyttävää kosketusta. Näin oli ollut lapsuudesta asti. Hänen hienot sirot sormensa halusivat koskea vain kalleimpaan hopeaan ja kiinteimpään ihoon. Hänen kielensä oli luotu fasaaninpaistia ja satavuotisia viinejä varten, hänen ihonsa kaipasi parhaan parturin voiteita, miedosti orvokintuoksuista puuteria, ruusuöljyä, jota valutettiin mustista kristallipulloista. Koko hänen olemuksensa edellytti kasvaakseen ja kehittyäkseen vapaita, painottomia ilmoja, joissa elämänilo vietti yltäkylläisiä juhliaan. Hän tarkkasi itseään ja tunsi tyydytystä. Ei edes ahtaissa matkavaunuissa, ei Venäjän pölisevillä kentillä ja Narvan lokaisella tiellä voinut huomauttaa hänen ulkoasunsa puutteista. Kiiltokenkien soljet kipinöivät kuin puhtaaksi hangattu metalli. Puvun laskokset läikehtivät yhtä tahrattomina kuin Katariinan vastaanotolla.
Ajopelien hiljainen tärinä säesti Armfeltin mielikuvia. Kiinteillä poikamaisilla kasvoilla, kulmakarvojen kaaressa ja suun hienostuneessa ivahymyssä nukkui yleinen tyytyväisyys, mutta syvällä tämän kylläisyyden kuoren alla kuohui rauhattomuutta, jonka sisin luonne oli tuntematon yksinpä hänelle itselleen. Ei mitään pysähdyspaikkaa, ei mitään lepohetkeä! Vaunut, jotka kiitivät näiden tasankojen kautta, olivat hänen todellinen kotinsa. Hänen olemuksensa syvistä uumenista kurkottui aina jotakin lähtöön, ja tuo selittämätön levottomuus, joka valvoi hänen unissaankin, ajoi hänen tahtoaan tuntemattomia päämääriä kohti. Näin oli ollut aina. Nälkä, jonka lähteitä hän ei tajunnut, pakotti hänet etsimään yhä uutta leipää: uusia juhlia, uusia ystäviä, uusia rakastajattaria, pukuja, solkikenkiä. Yrittäessään selvittää itselleen, mikä oli ollut hänen sotilasuransa todellisena vaikuttimena, hän päätyi aina tuohon levottomuuteen, joka muodosti hänen luonteensa joustimen.
Hänen verensä oli aikoinaan kapinoinut kaikkea opillista kasvatusta vastaan, hän oli ollut saamaton ja laiska oppilas, hän oli antanut kotiopettajalleen aihetta uskoon, että näistä aineksista saattoi muovautua vain heittiö. Turun yliopistossa, jonne hänet toimitettiin tuskin kolmetoistavuotiaana, hän oli hukuttanut opettajiston koirankurien ja kepposten ryöppyyn, ja ellei Augustin Ehrensvärd olisi miltei väkivallalla pukenut hänen päälleen univormua, hän olisi kenties pysähtynyt silloiseen vaiheeseen ja ollut ikänsä loppuun iloinen studiosus. Hän muisteli Karlskronan amiraliteettikoulua, ja silloisia vallattomuuksiaan. Hän näki hengessä äitinsä, vapaaherrattaren, joka suri hänen sotilasuraansa kuin ilmeistä alaspäinmenoa ja rukoili Ehrensvärdiä muuttamaan mielensä, jos hänet suinkin haluttiin pelastaa oikealle tielle. Äiti oli pelkkää hiljaisuutta, hän itse vain rauhattomuutta ja myrskyä. Nyt, kuten silloinkin, hän tunsi koko olemuksensa kapinoivan sävyisää, tyyntä, tavallista, jokapäiväistä arkielämää vastaan ja kurkottuvan kiihkeänä kohti seikkailua ja mainetta. Samalla janolla, jolla hän kaipasi ylimittaisia kokemuksia, hän tunsi kiintyneensä pukujen loistoon ja juhlapitojen muhkeuteen. Vaunujen kiitäessä pienten maalaiskylien ohi hän tunsi esimakua ruhtinashoveista, jotka pian avaisivat hänelle ovensa, ja ylpeistä, kuninkaallisista, ylenpalttisen kauniista ihmisistä, jotka hän kietoisi ystävyytensä lankoihin.
Hän katsoi matkatoverinsa nyrpeitä, elähtäneitä kasvoja. Kaikesta huolimatta hän piti tuosta äreästä soturista, joka oli valinnut hänet seuralaisekseen Brahelinnan monien upseerien joukosta. Huolimatta jäyhyydestään hän oli mainio isäntä, tämä Savon prikaatin eversti. Miten monena talvena hän olikaan avannut kotinsa sille ystäväpiirille, johon vapaaherra Armfelt oli aivan nuorena joutunut: Samuel Möllerille, lapselliselle vänrikki Tavastille, Gabriel Poppiukselle, molemmille Jägerhorneille, Cygnaeuksen kolmelle veljekselle. Mahtoiko hän itse aavistaa sen vallan suuruutta, jolla hän hallitsi sotamiestensä mieliä? Vielä edellisen vuoden elokuussa, jolloin Armfelt oli saapunut Sprengtportenin sotilasvirkatilalle, hän oli ihastuneena todennut joukoissa vallitsevan kurin ja kiintymyksen, oli seurannut prikaatin harjoituksia, joissa uudet järjestyssäännöt pantiin voimaan ja jotka samalla olivat everstin viimeiset. Syvät uurteet noissa veltostuvissa kasvoissa kertoivat vielä ajoista, jolloin hän oli menestyksellisesti hoitanut majurin virkaansa kevyessä rakuunajoukossa, kunnostautunut Pommerin sodassa, kartoittanut Norjan raja-asemia, opiskellut ja taistellut, hoitanut päällikkyyttä ja antautunut rajakahakkoihin kuin kuumaverisin palkkasotilas. Hänen olemustaan ympäröi sotaleirien savuinen ilma, jossa hovimiehen hienostus ei oikein ottanut säilyäkseen.
Ja nyt? Mitä hän tahtoi? Mitä hän ajatteli? Muisteliko hän vaimoaan, lempeää, hiljaista ja rumaa Anna Elisabetia, tämä hyvä soturi, joka oli niin töykeä ja kykenemätön kaikkeen avioelämään? Vai hautoiko hän yhä kaikkien niiden loukkausten kostamista, joilla Kustaa II oli haavoittanut hänen ylpeää mieltään? Vaunujen hämärässä hänen kasvonsa näyttivät umpimielisiltä ja kovilta, ikään kuin hän salaa vaalisi epäsuosion, tappion, romahduksen näkyjä.
VAUNUT pysähtyivät Narvassa, jonka upseeripiireihin oli ehättänyt huhu suomalaisten matkaajien tulosta. He asettuivat kolmisin pieneen venäläismalliseen majataloon. Keväinen ilma huurusi loppumattomien sateiden höyryjä, autioilla kentillä vallitsi hauras vehreys. Jo ensimmäisenä iltana parooni Armfelt sai kyllikseen konfederaattien julmuudesta, jota everstin ympärille ryhmittynyt upseeripiiri ei väsynyt kuvaamaan. Hän katsoi karsain silmin Sprengtportenia. Hän oli tavannut kenraali Michelsonin ja hän oli tavannut Drewitzin, pienen, sietämättömän juonittelijan. Kun mahonginruskeat vaunut vihdoin valjastettiin ja matka joutui, Armfelt pysytteli ääneti. Hän ei voinut estää epäluuloa, että nuo venäläiset upseerit, jotka kuljettivat hänen matkatoveriaan niin kärkkäästi Narvan emigranttien kartanoissa, olivat everstissä keksineet taulan, mihin sytyttää omien salavehkeittensä kipinän.
Tartossa Sprengtporten ei suinkaan kursaillut uudistaessaan tuttavuutensa huonomaineisen Otto Rehbinderin kanssa. Tämä oli heti vuoden 1772:11 mellakoiden jälkeen ajautunut kuin harhateille eksynyt laiva Venäjälle, jonka hovissa hänet hyvin tunnettiin. Hän hoiti loistolla ja upeudella Liivinmaan Kreisrichterin virkaa. Hänellä oli laaja maatila Riian lähettyvillä, Waimelin kartano, jonka hän oli alamaisesti vastaanottanut keisarinnalta ja jonka laajat, hedelmälliset hehtaarit hän täytti runsailla kukkaistutuksilla kuin parhain hovipuutarhuri. Hän vangitsi heti Sprengtportenin sydämellisen kielevyytensä nuottaan. Rehbinder oli kyllin varovainen raottaakseen vain hiukan omien suunnitelmiensa salaovia, ja kun hän puhui Waimelin hehtaareista, Pietarin hovista ja entisestä isänmaastaan, hänen kulmakarvansa kaartuivat merkitseviksi puolikuiksi. Erotessaan hänestä eversti sai keskittää kaiken taitonsa voidakseen säilyttää jäykillä koirankasvoillaan niiden tavallisen tylyn ilmeen. Hän näki kyllä, että parooni Armfelt katsoi karsaasti hänen ystävyyksiään. Mutta nojautuessaan vaunujen tyynyihin ja vaipuessaan omien mielikuviensa maailmaan eversti tunsi selittämättömän, ylenpalttisen ilon kosketuksen. Ruotsi, Ruotsi? Hyvä, monarkki saisi vielä kuulla, mitä hänen pöyhkeä itsekylläisyytensä oli maksava. Hänen valtansa kypsyi tuholle; tuo kopea Holstein-Gottorp olisi viimeinen, joka voisi ojentaa ruotsalaista valtikkaa Pohjanlahden yli ja pitää Suomea saappaansa astinlautana. Kuvitellessaan päivää, jolloin vastasyntynyt valtakunta viettäisi onnellista lapsuuttaan Venäjän suunnattomassa äidinkyljessä, eversti ummisti luomensa, painoi leukansa kankeaan upseerinkaulukseen ja hymyili omituista, ärtyisää hymyään.
Pienessä kyläpahasessa lähellä Liettuan Grodnoa heidän ajopelinsä joutuivat odottamatta peräytymään kapean tien reunalle. Livreepukuiset lakeijat kirosivat ja huusivat, valjaikko työntyi korskuen sivullepäin, punaisten uutimien raosta pilkistivät everstin vihaiset kasvot ja hän purki kiukkuaan kumeaan sadatteluun, joka kääri tulikivipilveensä niin vaunut kuin ajajat. Tien loassa seisoi kuriiri, joka oli aiheuttanut tämän hämmingin. Hän saapui etelästä, hän oli viemässä Tsarskoje Seloon tietoa Teschenin rauhansopimuksesta, joka oli tehnyt pikaisen lopun Preussin ja Itävallan sodasta. Hän oli ratsastanut yötä päivää lopen uupuneella ratsullaan ehtiäkseen ajoissa Venäjän rajalle.
Sekä eversti että parooni Armfelt nousivat uudelleen valjastettuihin vaunuihin kummallisen helpottuneina. Heidän matkansa tarkoitus oli yhdellä iskulla hävinnyt tyhjiin, ja tämä tieto riitti muuttamaan everstin äänen hajamieliseksi ja epävarmaksi, kun vihdoinkin päästiin jatkamaan matkaa. Oli miten oli, kuriirin ilmoitus ei muuttaisi heidän suunnitelmiaan. Vaunut kiitivät Itävallan rajoja kohti. Lakeijat pitivät toisella kädellään kiinni kuparisista kädensijoista ja hankasivat intohimoisesti ja kiukkuisina sinapinkeltaisia sukkiaan, joihin oli roiskunut kuraa. Armfelt kuunteli koko päivän ja yön kaleesin tasaista jyrinää, ja hänestä tuntui, kuin tie hänen allaan olisi haihtunut yhtä olemattomiin kuin matkan päämaali ja kuin mustat, huohottavat juoksijat olisivat kiitäneet aineettomassa, palkattomassa tilassa, ajan näkymätöntä valtatietä. Eurooppa levisi öisenä ja valottomana hänen ympärillään. Pimeyden suunnattomassa kohdussa uinui tulevaisuus, jonka mahdollisuuksia hän saattoi aavistella. Veri takoi hänen valtimoissaan... Hymyileviä kasvoja, notkuvia pitopöytiä, kultalivreisiä palvelijoita, heliseviä kristallikruunuja! Hän suoristi ryhtiään, puhalsi silkkiseltä takinhihaltaan keveän tomuhiutaleen, ummisti luomensa ja hymyili. Hänen kätensä, jossa kipinöi tumma sinettisormus, teki tahattoman, kouristuneen eleen, ikään kuin hän puristaisi sormissaan kypsyyttään paisunutta näkymätöntä hedelmää.
Varsovassa hän heittäytyi esteettömästi niiden huvittelujen kuohuun, joissa sikäläinen ylhäisö kulutti aikaansa. Hänen valppaat avoimet aistinsa imivät kiihkeästi puoli-itämaista loistoa, joka täällä vallitsi. Vapaaherrallinen arvo ja hänen esimiehensä Sprengtportenin maine takasivat hänelle pääsyn puolalaisiin palatseihin. Suuret peilisalit moninkertaistivat juhlivia vierasjoukkoja; ruhtinaiden pienoishoveissa jatkuivat tanssiaiset, joihin ylimykset saapuivat ylt'yleensä kallisarvoisiin, kuumiin turkiksiin verhoutuneina, huolimatta heinäkuisesta helteestä. Silkin, jalokivien ja sametin runsaus aaltosi hänen ympärillään, kun hän vaelsi notkeana ja sirona näissä upeissa saleissa. Hän hengitti itseensä rikkauden painotonta ilmaa, hän tunsi kaikilla hermoillaan uuden elämänmuodon viettelevän kosketuksen. Hän oppi pukeutumaan uusiin tapoihin, kuten hän pukeutui uusiin silkkihousuihin ja uusiin kultakoristeisiin takkeihin. Hänen ympärillään parveili naisia, jotka lumoutuivat hänen pohjoismaisesta vaaleudestaan. Hän tunsi hivelevää nautintoa voidessaan kokeilla avointen, sinisten pojansilmiensä katseella. Hän näytteli välittömyyttä, unohtamatta ainoanakaan hetkenä hovitavan vaatimusta, ja yksinpä Sprengtportenin, joka seurasi karsain silmin tuon aatelisnulikan valloituksia, täytyi pakosta tunnustaa hänen käytöksensä ihmeteltävä tahdikkuus. Kreivi Stackelbergin palatsissa hänet nähtiin siinä intiimissä piirissä, joka muodosti tämän puolalaisen homme d'esprit'n valikoidun ystäväparven. Hän pelasi, mutta varovaisesti ja harkiten, voittamatta koskaan enempää kuin jalosukuinen isäntänsä, häviämättä koskaan kauriinnahkaisen lompakkonsa koko sisällystä. Liukkaat, makeilevat, nukkavierut juutalaiset, Varsovan pikkupalatsien kärkkyilevät rahanhankkijat, häärivät hänen ympärillään tyrkyttäen alttiisti palveluksiaan ja näytellen hänelle yhä uusia koruja, uusia intialaisia helmiä, kultavitjoja, joissa timantit ja turkoosit salamoivat, ametisti ja topaasikameoita, joihin italialaiset jalokivisepät olivat kuvanneet parittelevia jumalia. Hän ui tyynenä ja luontevana valon ja värien, naurun ja pilapuheiden rauhattomassa myrskyssä, ja öinä, jolloin nautittu viini ei antanut hänelle unta, hän tunsi olevansa kutsuttu tähän elämänrunsauteen.
Puolalaisia yläluokan juhlia kunnioitti läsnäolollaan hänen majesteettinsa Puolan kuningas, Stanislaus Poniatovski, jonka nimeä ei voitu koskaan mainita ilman että välittömästi kuiskattiin myös Katariinan nimi. Kerrottiin, että hänen työhuoneensa seinällä riippui kaksi kultakehyksistä maalausta, joista toinen esitti Venäjän keisarinnaa Minervana, toinen Venuksena, ja että hän oli heittäytynyt polvilleen viimeksi mainitun eteen, kun kuriiri toi Varsovaan tiedon Katariinan valtaanpääsystä. Hän oli laiha, hienostunut, kirjallisesti sivistynyt mies. Kaikkien niiden romanttisten rakkauksien kaukainen jälkihehku, joista hän oli lukenut runoista ja romaaneista, näytti täyttävän hänen surumieliset silmänsä syvällä sisäisellä palolla. Hänen pienet, viisaat kasvonsa kohosivat omituisen vähäpätöisinä kullalla seppelöidyn sotilaskauluksen tupesta ja niiden vastakohtana olivat kuninkaallisen takin olkapäät, joihin räätälin vanu ja paksut poletit lisäsivät tuuman tai pari ylimääräistä leveyttä. Vaelsipa hän korkeimman aateliston tanssiaisissa tai vetäytyi suureen palatsiinsa, hänen olemuksensa ympärillä välkkyi aina romanttisen intohimon kostea pilvi. Katariina oli lahjoittanut näihin hienostuneihin käsiin Puolan kohtalon heti Saksin vaaliruhtinaan Augustin kuoltua, ja Venäjän lähettiläs oli kallistanut rahan ja pistimien avulla säätyvaltiopäivien mielen kreivi Poniatovskin puolelle. Mutta kaikkina näinä vuosina, jotka hän oli elänyt omassa kuninkaanpalatsissaan, hän oli joutunut vain kaukaa seuraamaan suuren rakastajattarensa elämää, ja alinomaiset huhut, jotka kertoivat milloin Orlovin, milloin Potemkinin eroottisista etuiluista, olivat vähitellen painaneet hänen piirteilleen kuin läpäisemättömän naamion. Että hän oli saanut Puolan kruunun korvaukseksi kaukaisesta ihailustaan, voitiin käsittää kahdella tavalla. Pahimmassa tapauksessa tämä palkinto koski hänen poissaoloaan Pietarista — ja tähän luuloon taipui kärkkäästi koko hänen hovinsa, joka kuhisi juoruja ja kaskuja hänen ja keisarinnan lemmensuhteesta.
Kuningas Stanislaus otti suomalaiset vieraat vastaan työhuoneessaan, jonka seinällä, hopeaisten kynttilänjalkojen yläpuolella, nähtiin Kaarle XII:a esittävä suurikokoinen maalaus. Tiesivätkö hänen vieraansa, että hän, Puolan hallitsija, tunsi itsensä ylpeäksi voidessaan viitata isänsä ja tuon suuren ruotsalaisen sankarin vanhaan ystävyyteen? Hän hymyili surumielistä, hienostunutta hymyään ja leikitteli kultaketjuilla, jotka riippuivat hänen takinrinnallaan. Äkkiä ja odottamatta hän rupesi puhumaan kirjoista, joita hän par'aikaa luki, ja uusista italialaisista oopperoista, joiden partituurit viruivat työhuoneen viheriällä malakiittipöydällä. Hän oli kuullut, että Tukholman hovissa harrastettiin ranskalaisia näytelmiä. Hän hymyili vienosti. "Kuinka selitätte tuon linjan, joka juuri tänä päivänä yhdistää runouden ja rakennustaiteen ja läpäisee kaikki luomisen alueet, kuten musikaalinen motiivi sitoo toisiinsa sinfonian eri osat? Meidän nykyinen taiteemme, italialainen ja ranskalainen, on mitä suurimmassa määrin yhtenäistä. Meidän silmämme ovat väsyneet. Ne voivat viivähtää vain siroissa, kevennetyissä muodoissa. Ne eivät kestä suuren paatoksen värejä, kuten ne eivät kestä renesanssin jykevää runsautta, sen ylenpalttista ja ihmeteltävää voimaa..."
Hän kumartui työpöytänsä yli ja etsi käsiinsä pienen, kulmikkaan puuveistoksen, joka oli kätkeytynyt suuren asiapaperi pinon taakse. Se oli goottilaisen taiteilijan käsialaa. Se esitti polvistunutta naista, jonka vasen käsi oli kouristuksenomaisesti painunut korvalehteä vasten ja ammottava suu auennut kuin epätoivon huutoon. Kuningas hiveli laihoilla, nivelikkäillä sormillaan sen muotoja. "Tämä on 13. vuosisadalta", hän sanoi hymyillen arvoituksellista, hiljaista oppineenhymyä. "Alkuperäinen kuva on tosin Troyesissa Saint Urbainin puistossa, mutta sehän ei vaikuta asiaan. Kuuletteko tuon kivisen huudon? Näettekö, miten hänen rumaa ruumistaan pudistaa epätoivon myrsky, joka on kyllin vahva murskatakseen meidän sirot, sopusointuiset palatsimme? Mikä intohimon empaattisuus! Ja nyt? Meidän sanamme, pukumme, kirjamme, sävellyksemme, loistorakennuksemme, tuskamme, rakkautemme ovat vain menneisyyden kalpeaa kummittelua, josta eläväksi tekevä voima on paennut. Me heijastamme elämää, kuten kuun peili kuvastaa aurinkoa, hyvät herrat."
Kuningas liitti hienostuneet kätensä ristiin pienen puukuvan ympärille ja näytti vaipuvan mietteisiin. Suuret, kauniit silmät saivat lasittuneen kiillon, ja luunkalvaalla otsalla kulki niiden ajatusten varjoja, jotka olivat odottamatta vallanneet tämän tunteellisen mielen keskellä puolivirallista vastaanottoa. Hän tuskin huomasi vieraittensa poistumista.
Mutta linnan avarassa eteishallissa heitä vastaan tuli ruhtinas Czartoryski, niin ikään menossa hänen majesteettinsa luo. Keikarimainen ylimys, jonka lihava ruumis hikoili raskaiden soopeliturkisten alla, pysähdytti heidät työhuoneen ovella ja kutsui heidät iltajuhlaansa.
3
Lähellä Varsovaa, satavuotisten lehmusten keskellä, kartanossa, jonka avaimet ja taloudenpidon kenraalimajuri Jan Dambski oli lahjoittanut vaimolleen Elisabet Mniszechille, heinäkuun kuumuus tuntui vielä tainnuttavampana kuin kaupungissa. Auringon tuhannet kuvat salamoivat tummanvihreissä muratinlehdissä. Tuulen leyhkä, joka joskus loihti tuuheisiin puihin huokaavaa soitonääntä, ei voinut viillyttää kuumaa, painostavaa ilmaa. Illan pimetessä vaihtui villimehiläisten uninen surina puusirkkojen intohimoiseksi siritykseksi, joka täytti raskaat puolalaiset yöt tulkitsemattomalla kutsullaan ja tervehti jo hämärissä punakeltaista kuuta. Paiston lukemattomissa lammikoissa kohoili ja särkyi kuultavia mutakuplia, matalan veden myriaadeja mielettömiä silmiä, jotka helähtivät haljetessaan kuin pienet kellot. Joutsenet nukkuivat ruohikoissa. Kuumuus sulki lintujen kurkut, veden raskailla kalvoilla levittäysi keltainen siitepöly ja kätilösammakon mäti loistavana, tahmeana, petollisena mattona, jonka kaihia veden poreet eivät jaksaneet läpäistä.
Päärakennuksen ikkunat suljettiin luukuin liialliselta auringolta. Siitä huolimatta paahde tunkeutui kamareihin ja käytäviin ja huokui talon idänpuoleisesta kyljestä, jonka seinähirsissä pienet, mustat muurahaiset tekivät hiljaista hävitystyötään. Ummehtuneissa saleissa, joiden samettituolit oli suven ajaksi kiedottu kukikkaisiin silkkikääreisiin, vaelsi loppumattoman ikävystyneenä kenraalimajurin seitsentoistavuotias tytär, tumma, kaunis, laiha puolatar, kreivitär Anna Dambska. Hän soitti salin spinettiä alakuloisin, veltoin sormin, loihti norsunluisista koskettimista pehmeitä puolisointuja, jotka hivelivät hänen sielunsa kuuloa kiihkeästi kuin ranskalaisten kirjojen kertomukset. Liikkuessaan solakkana ja ryhdittömänä puiston käytävillä hänen kasvojaan varjosti leveälierinen olkihattu madame Vigée-Lebrunin naismuotokuvien tapaan, ja vain hänen mustat silmänsä ja punainen, janoava tytönsuunsa näyttivät elävältä kasvojen kuolleessa kalpeudessa.
Hänen ruumiinsa oli kypsempi kuin hänen sielunsa, joka nukkui tyttövuosien kynnyksellä. Äiti tahtoi pidättää hänet kotona. Isä oli jo vuosia sitten luvannut hänet inhoittavalle kreivi Xaverylle, jonka hintelä ruumis oli ylt'yleensä rakkauden ja yskän näivettämä, kunnes se lopulta muistutti humalasalkoa. Kuvitteliko tuo seiväs, että hän, kreivitär, oli valmis kietoutumaan sellaisen tukipuun ympärille! Intohimoinen kosija oli hänestä kovin vastenmielinen, ja vain hänen isänsä jyrkkä tahto, johon itkut ja rukoukset kilpistyivät, oli kyennyt manaamaan noilta punaisilta tytönhuulilta avuttoman myöntymyksen. Nyt hän oli viettänyt lähes kolme viikkoa yksinäisessä kotikartanossaan palattuaan luostarista, jonka prioritar oli yrittänyt kaikella vallalla ja hyvyydellä kukistaa hänen uppiniskaisuuttaan, muovatakseen tästä sitkeästä aineksesta nöyrää ja kuuliaista aviovaimoa. Anna Dambska ajatteli tulevaa kotiaan. Oli vaikeata sanoa, kumpi oli voimakkaampi, hätäkö, joka ahdisti hänen sydäntään, vaiko viha, jota hän tänä hetkenä tunsi miestään kohtaan. Mutta sisäinen hehku ei jaksanut polttaa jälkeäkään noihin nuoriin kasvoihin, joita ranskalaismallisen hatun lieri suojeli kuumuudelta.
Nyt hänen tuskaansa sekautui hiven tyttömäistä iloa, sillä hän oli kyllin nuori odottaakseen jännittyneenä ruhtinas Czartoryskin juhlaa, johon hänet ja hänen vanhempansa oli kutsuttu. Kuinka hän oli nähnyt vaivaa uudistaessaan pukujaan! Hän tunsi sievän ruumiinsa jokaisella hermolla valkean altas-silkin kosketuksen, ja hänen pienet jalkansa, joita hopeaompeleinen kenkä puristi, tapaili säteilevässä kotelossaan oikeaa varvasasentoa. Vain seitsemäntoista vuotta ja jo nyt... Suru kuristi hänen kurkkuaan, hänen täytyi nieleskellä, hänen täytyi keskittää katseensa syreeninväriseen glysiiniin, joka miltei kosketti lammen kalvoa, voidakseen tänä hetkenä hymyillä. Hänen sielunsa ja ruumiinsa oli pilattu. Ei voitu syyttää edes perheen köyhyyttä tämän surkean aviosopimuksen solmimisesta, sillä humalaseiväs oli menettänyt puolet perintörahoistaan Varsovan pelipaikoissa, ja isän, kenraalimajuri Dambskin, ei olisi tarvinnut luopua ainoastakaan pöytähopeasta voidakseen ostaa tyttärelleen oman palatsin, vaikkapa Anna olisi nainut maatilan puutarhaoppilaan. Kataluuksien kataluus! Hänen mustissa silmissään oli kauhua ja hämminkiä ikään kuin hän näkisi oman itsensä vaipuneena otsaa myöten tuohon niljaiseen veteen, jota siitepölyn kullankeltainen kaihi verhosi. Pieni kreivitär teki tahattoman epätoivoisen eleen. Hän painoi valkean kenkänsä kärjellä murskaksi pistiäisen, joka oli eksynyt puistosta lammen rannalle.
Ruhtinas Czartoryskin palatsissa kuiskailtiin, kun kenraalimajurin perhe näyttäytyi ja äidin rinnalla nähtiin tuo seitsentoistavuotias kaunotar, kreivi Xaveryn vihitty aviovaimo. Oh, hän kyllä näyttäisi kaikille noille kuiskuttelijoille! Jospa isä ja äiti eivät vain noin itsepäisesti tarkkaisi hänen tanssiaan... Kunpa he humaltuisivat ruhtinaan hyvistä viineistä. Jumala, kuinka hän halusi tanssia! Soiton äänet rummuttivat hänen korvissaan kiihkeinä ja kuitenkin niin epäsointuisina, hälinä tunkeutui väkivalloin hiljaisuuteen, joka viipyi hänessä, vallitsi hänen mielensä kätköissä. Veri paisutti hänen raskaita, itämaisia silmäluomiaan; hän kuvitteli olevansa hyvin ruma ja tekevänsä kovin heikon vaikutuksen noihin kavaljeereihin, jotka parveilivat hänen ympärillään. Kotona hänen päänsä oli ollut alinomaa kipeä. Hän oli syönyt etikalla kostutettuja orvokinsiemeniä, ja ainakin nyt, huolimatta kuumuudesta, joka ajoi veret hänen kasvoilleen, hän tunsi ruumiinsa käsittämättömän keveäksi, mitä enemmän hän tanssi, nauroi, maisteli viiniä.
Johonkin aikaan illasta hänen eteensä ilmestyi mies, jolla oli komea, ryhdikäs vartalo ja syvät, ihmeellisen siniset silmät. Halusiko hän tanssia franseesin kaukaisen vieraan kanssa? Niin, hänen viuhkansa oli täynnä nimiä; hän oli luvannut tanssin monelle, mutta eräissä tapauksissa hän luopui kernaasti säädöksistä. Kreivitär tunsi olevansa mielettömällä tuulella. Hän vastasi leikkivän veikeästi tuon kauniin hovimiehen kumarrukseen, antoi hänelle sormenpäänsä, joiden lämpö tuntui silkkihansikkaan lävitse, ja antautui kaikella hehkullaan franseesiin. Kristallikruunujen tulet hyppelivät hänen silmissään. Melu ja musiikki aaltosi hänen ylitseen, nuoren tanssittajan kosketus kohotti hänen poskilleen veret.
Tanssin aikana Armfelt tarkkasi kauniin parinsa kasvoja hellittämättä katsettaan noista punaisista huulista ja tuosta marmorinvärisestä poviaukosta, jonka kauluksen pitsi loihti kukikkaita varjoja. Miehen silmät olivat kuumat ja raskaat, hän tunsi huumautuvansa ja häntä nauratti oma äkillinen kiihkonsa, joka ilmeni odottamattomana avuttomuutena franseesin kestäessä. Hän käyttäytyi kuin rakastunut poika, joka ei tiedä, mihin kätkeä kömpelöt kätensä. Hän uskalsi tuskin puristaa pienen kreivittären sormia. Kaiken aikaa Anna Dambska tuhlasi tanssitoverilleen siroa liverrystään, ja vain hän itse saattoi kuulla, miten sanat särähtivät kuin rikkinäiset kristallikellot. Valhetta, teeskentelyä, petosta! Hänen nuori, laiha ruumiinsa nojautui selittämättömän voiman kahlitsemana tuon tuntemattoman miehen käsivarsia vasten, ja hänen mielensä kätköissä, joihin ilo ei ulottunut, kohoili hämärää, murheellista kaipausta. Hän puristi punaiset huulensa yhteen ja tahtoi nauraa. Kukako hän oli? Eikö hänen vapaasukuisuutensa ollut kuunnellut tämän aatelisseuran puheita...! Ja Anna Dambska muisti kauniin ranskalaisen kirjan, jonka hänen isänsä oli vastikään tilannut pariisilaisesta kirjapainosta: Voltairen Adelaide du Guesclin, kovin liikuttava murhenäytelmä. Tyttömäinen oikku sulki hänen suunsa, juuri kun hän oli sanomaisillaan todellisen nimensä. Oh, hän oli Adelaide, Adelaide Dambska. Hän oli kuullut ruotsalaisten ylimysten komeudesta, ja hänen täytyi myöntää... Ei, ei, hän ei sanoisi sitä koskaan! Ja pieni kreivitär nauroi kirkasta nauruaan, joka sai hänen tanssittajansa veren kuumenemaan.
Yö täytti varjoilla ja hiljaisuudella puistot, kun tummat kaleesit palasivat ruhtinas Czartoryskin pidoista. Xaveryn pieni vaimo istui vanhempiensa välissä tyynenä, kylmänä, äänettömänä, ja vain hänen mustat silmänsä, jotka hämärä kätki, olisivat voineet kavaltaa oudon liikutuksen katsojalle. Kosteassa pimeydessä tulvehti tuoksuja, epämääräisiä kuin aavistus, varisseiden kukkien viimeistä heikkoa lemua, makeaa huokua, joka kohosi kaihin peittämistä lammikoista, kuuman liejun ja limaisen sammakonmädin heikkoa eritettä. Näkymättömien puusirkkojen intohimo tunkeutui tasaisen sirinän aaltoina valottomiin huoneisiin. Se täytti soivalla läsnäolollaan pienen makuukamarin, jossa seitsentoistavuotias kreivitär vapautui kahisevan silkin poimuista ja hiveli kuumeisin käsin ruumistaan. Hän kuunteli ja odotti. Mitä? Nälkä, jonka kohdetta hän ei tahtonut myöntää, pakahdutti hänen poveaan, ja jossakin olemuksensa syvyydessä hän aavisti tänä hetkenä kuuluvansa kiihkossaan riutuvan luonnon suureen yhteyteen. Hän yritti turhaan saada pakottaviin silmiinsä unta. Hän heittelehti lakanoilla, jotka kiduttivat lukemattomilla poimuillaan hänen pieniä rintojaan ja kupeitaan ja jotka hämärä oli muuttanut sinisiksi. Sydänyön aikaan hän nousi vuoteeltaan, kietoi olkapäilleen hartialiinan ja sytytti vahakynttilän, joka vartioi vuoteen pääpuolessa olevaa Pyhän Neitsyen kuvaa.
Se oli pieni, norsunluusta ja hyvin tummasta malakiitista valmistettu veistos. Jumalanäidin viheriä hame sai kynttilän häälyvässä valossa salaperäistä elävyyttä ja sen valkeilla nukenkasvoilla kulki rauhattomia varjoja. Vain aineksen kallisarvoisuus erotti sen noista madonnankuvista, joilla 1600-luvun tuntemattomat käsityöläiset rikastuttivat silloisen Granadan kappeleita, ja kuten Cuencan katedraalin pähkinäpuisella Maarialla, tälläkin oli poskillaan kyynelten jälkiä ja kohotetuissa kulmakarvoissa suuren kärsimyksen ilme.
Pieni kreivitär vetosi kauan ja palavasti Neitsyen sääliin. Vaaleat, norsunluiset kasvot tuijottivat vastaan varjojen keskeltä. Levoton valonpilke kipinöi sinivihreässä kivessä, jonka siruista tämä jumalatar oli saanut silmäterät. Uni ja hämminki sekoittivat rukouksen sanoja, mutta kyynelinen kaihi, joka oli kohonnut polvistuneen tytön silmiin, todisti hänen mielettömän soperruksensa syvyyttä. Jonakin hetkenä liekin häilyvä liike kutsui noille mykille kivihuulille etäisen hymyn tapaista, ja rukoilijasta näytti niinkuin Jumalanäidin suu ja silmät olisivat hetkellisesti vaihtuneet sen nuoren aatelismiehen piirteiksi, joka oli tanssittanut häntä Czartoryskin palatsissa.
Anna Dambska valvoi auringonkoittoon asti. Hän ajatteli kreivi Xaverya, näki huoneen hämärässä hänen luisevan, yskän tärisyttämän vartalonsa ja tunsi inhoa, joka tapaili kauhua. Päätös, kovempi kuin hänen uneksivista silmistään saattoi arvata, kypsyi hitaasti... Hän näyttäytyi aamiaispöydässä niin kalpeana ja valvoneen näköisenä, että kenraalimajuri Dambski, joka ei ollut koskaan ymmärtänyt enempää vaimoaan kuin tytärtään ja joka uskoi suunnattomassa omahyväisyydessään ilahduttavansa ympäristöään kaikella mitä hän sanoi tai teki, kumartui pöydän yli ja lausui: "Puolisosi on paluumatkalla. Toivottavasti hän ei viivyttele, vaan on täällä jo huomenaamulla kukonlaulun aikaan."
RUHTINAS Czartoryskin tanssiaisissa oli kyllä huomattu, kenelle kreivitär Xavery tuhlasi suosiotaan. Jo seuraavana päivänä puhuttiin Stare Miaston krouveissa suomalaisen aatelismiehen valloituksesta, ja nuoret aamuhumalaiset upseerit, jotka parveilivat Plac Zamkovyn, avaran linnantorin vaiheilla, eivät suinkaan kursailleet kuvitellessaan tämän orastavan suhteen tulevia vaiheita. Ei tapahtunut ensi kertaa, että nuori, elämänjanoinen kreivitär petti vanhaa kitupiikkiä, jolla oli ollut ennenkuulumaton onni saada omakseen hänen kätensä ja rikkautensa. Jumala oli valanut kreivi Xaveryn siinä muotissa, jossa aisankannattajat valetaan. Kukapa tiesi, oliko hän lainkaan kyennyt nauttimaan niistä suloista, jotka kenraalimajurin tytär nyt aikoi lahjoittaa toiselle. Parbleu! Se oli oikein tuolle harakanpelätille, tuolle rintatautiselle lipputangolle. Hänen upseerikasvatuksensa alkuvuosina oli kyllä huomattu, että Xaveryn palatsin perijästä ei tulisi enempää kunnollista upseeria, kuin kykenevää rakastajaakaan, ja kun kenraalimajuri Dambskin päätös sittemmin tuli tiedoksi ja nuori Anna liikkui itkettyneenä ja punasilmäisenä Varsovan kaduilla, suuntautui yleinen mieliala kreivi Xaverya vastaan.
Huhu levisi kuin tulipalo, jota myrsky lietsoo. Ruhtinas Stackelbergin pienessä, intiimissä hovissa, jossa vierailevat suomalaiset kuluttivat iltaansa, suunnattiin Armfeltiin ihailevia, määrättömän uteliaita katseita. Naiset loivat häneen rakastuneita silmäyksiä. Korkein aatelisto horjui kauan kahden vaiheilla, kutsuako hänet pelipöytiinsä vai ei, ja vain hänen käytöksensä miellyttävä luontevuus avasi hänelle yhä edelleen linnojen ovet. Hän liikkui näissä silkin, kullan ja turkisten täyttämissä saleissa tyynenä, tietämättä lainkaan, mitä hänestä ajateltiin. Hänen avoimet silmänsä vastasivat jokaiseen katseeseen, joka yritti järkyttää hänen rauhansa varustuksia, ja hänen puheensa, joka helposti saattoi kääntyä kerskailuksi, ei sanallakaan kosketellut tuota polttavaa aihetta. Mikä täysinoppinut kettu, ajattelivat puolalaiset upseerit. Mikä ylhäinen pidättyväisyys, mikä hienotunteisuus, kuiskailivat nuoret aatelisnaiset. Ei tavuakaan kreivitär Xaverysta! Ei vihjaustakaan, joka olisi voinut vaarantaa hänen rakastettunsa maineen ja saattaa hänet alttiiksi isän ja aviopuolison vihalle. Kuitenkin tiedettiin tuon suhteen pienet galantit esivaiheet. Nautiskeleva mielikuvitus kehräsi yhä uusia yksityiskohtia, uusia vivahduksia ja värisävyjä, jotka lisäsivät tämän tulenaran aiheen herkullisuutta.
Jo Czartoryskin tanssiaisia seuranneena päivänä kerrottiin yleisesti, että kreivitär Anna oli pistänyt suomalaisen vapaaherran käteen pienen, tuoksuvan kirjeen, jossa luvattiin rendez-vous. Se oli tapahtunut luostarikirkossa, vieläpä keskellä jumalanpalvelusta. Yksityiskohdat olivat kaikkien tiedossa, ja vain siitä kiisteltiin, oliko tämä välikohtaus sattunut Pyhän Johanneksen katedraalissa, Neitsyt Maarian kirkossa vai Kristuksen Kirkastuksen kirkossa. Eräät väittivät, että se tapahtui Pyhän Annan kappelissa, joka kuului bernhardilaiselle veljeskunnalle, sillä vielä saman päivän aamuna pieni kreivitär oli nähty Krakovankadulla ja hän oli tiettävästi ollut matkalla saman kadun varrella sijaitsevaan luostariin. Suhde oli alkanut. Laiha, ruma, kitsas kreivi sai kiittää taivasta, jos hän palatessaan lainkaan löytäisi nuorta vaimoaan. Lapsellisinkaan mielikuvitus ei voinut olettaa, että tämä aviopuolisoiden kohtaus menisi myrskyttä ohi, sillä huolimatta raihnaisuudestaan kreivi Xaverylla oli pukin intohimot ja ketun oveluus. Kukapa tiesi, vaikka hän olisi mustasukkaisuudessaan turvautunut taikojentekoon ja haistanut jo kaukaa sen ruusuveden tuoksun, jolla hänen vaimonsa kostutti salaisia lemmenkirjeitään.
Armfelt tunsi itsensä iloisesti huumautuneeksi avatessaan siron, kultareunaisen kirjeen kirkon hämärässä nurkassa. Messun kestäessä hän oli ollut polvillaan lähellä alttaria. Hänen molemmilla sivuillaan ja takanaan oli polvistuneiden ihmisten äänettömiä parvia, ja vain jossakin kauempana saattoi erottaa hahmoja, jotka hiiviskelivät varpaillaan pilarien varjossa. Käsi, jonka hän ehti havaita sangen siroksi ja hoidetuksi, ojentui takaapäin. Hän ei voinut kääntää päätään, hän saattoi vilkaista vain sivuilleen, mutta tuloksetta. Hameiden heikko kahina ja vielä miedompi ranskalaisen hajuveden tuoksu ilmaisi tuntemattoman ihailijattaren läsnäolon, ja vasta messun päätyttyä, jolloin parveilevat joukot täyttivät luostarikirkon ääriään myöten, hän tavasi tuon lemmenkirjeen alta Adelaiden nimen. Adelaide? Hän muisti tanssiaiset ja näki elävästi mielessään tyttömäiset kasvot, joiden piirteet näyttivät norsunluuhun veistetyiltä. Seikkailu avautui hänen edessään kuin ovi. Hänen tarvitsi vain astua edelleen.
KUTEN useimmat niistä aatelisnuorukaisista, jotka olivat miten kuten pujotelleet silloisen upseerikasvatuksen salakarien ohi ja nyt pesiytyivät Euroopan hoveihin imeäkseen vallan ja kunnian hunajaa, Armfelt oli syöksynyt kiihkeästi huvitusten myrskyyn. Lapsuudesta asti kaikki oli kiitänyt tietään, kaikilla tapahtumilla, satuttivat ne sitten hänen sydäntään tai ei, oli ollut rientävän veden rytmi. Äiti, vapaaherratar Maria Katariina Armfelt, ei ollut koskaan täysin oppinut ymmärtämään poikansa häilyvää luonnetta. Kaikkien äitien tavalla hän taipui ajattelemaan, että hänen lapsensa oli luotu toisista aineksista kuin hänen toverinsa ja että kohtalo oli käsittämättömässä hyväntahtoisuudessaan varannut hänelle mahdollisuuksia, jotka evättiin kaikilta muilta. Niinäkin hetkinä, jolloin pojan oikut ja päähänpistot johtivat kiusallisiin selkkauksiin, vapaaherratar tahtoi nähdä löyhien, poikamaisten vaikuttimien alle löytääkseen salaista vastuuntuntoa, kuten kullanhuuhtoja seuloo likaisesta sorasta metallia. Poika oli kiintynyt häneen olemuksensa sisimmillä siteillä. Oksa vaistosi yhteytensä emokasviin.
Kun Kustaa Mauri seurasi Augustin Ehrensvärdiä Karlskronan amiraliteettikouluun, jäi Juvan kapteeninvirkatalo kuvaamattoman tyhjäksi. Äiti ei voinut kuvitella poikaansa muuna kuin lapsena, jonka oli välttämättä elettävä hänen läheisyydessään, nukuttava siellä missä hän nukkui, syötävä saman pöydän antimia, yhdistettävä elämänsä häneen, hengitettävä samaa ilmaa kuin hän. Mikä tuska tietää, että poika eli omaa elämäänsä kaukana Ruotsissa! Kaikki kasvatussuunnitelmat tuntuivat hänestä omituisen järjettömiltä, eikä hän voinut päästä epäluulosta, että tuo suuri, holtiton, huimapäinen pienokainen antautui joka hetki johonkin outoon vaaraan.
Suoritettuaan upseerintutkinnon ja tultuaan kaartinvänrikiksi nuori vapaaherra heittäytyi täydellä kiihkollaan virran valtaan. Hän oli seitsemäntoistavuotias. Hän asui Tukholman esikaupungissa, hänen kukkaronsa oli laiha kuten useimpien upseeritovereiden, mutta se ei estänyt häntä huvitteluista, jotka isältä peritty komea ulkonäkö hänelle avasi. Hänellä oli suuri luotto Darellin ravintolassa. Hänet nähtiin ruotsalaisten aatelispiirien kodeissa, sillä hän solmi tuttavuuksia tuolla luontevalla helppoudella, tuon suuren mukautumiskykynsä avulla, joka oli hänen lumoojantaitonsa salaisuus. Mutta hänen olemuksensa kuvaan liittyi muitakin piirteitä, liittyi luontainen kyky ponnahtaa aikomuksen portaalta välittömästi itse tekoon ja kypsyttää kaikki itävä ja ilmaisuaan etsivä ulkonaisten tapahtumien elämäksi. Kaikki, mikä kuohui ja kohotti orasta hänen tunteensa uumenissa, puhkesi ulospäin. Halut ja oikut, vihan ja hellyyden puuskat, tuskan riipaisut ja intohimon nousut eivät milloinkaan jääneet salaan, versoakseen hänen oman olemuksensa syvyyksissä. Tuosta kaikesta johtui, että todellisuus ilmeni hänelle vain kiihkeiden aistien välityksellä ja että maailman kuva jäi kummallisen vajavaiseksi ja pohjaa vaille. Hän muistutti ihmistä, jonka Jumala on tuominnut elämään hetkestä toiseen täydessä keskipäivässä, mutta jolta on kielletty yön siunaava pimeys.
Ihmiset, asiat, tapahtumat, joita kohti hänen olemuksensa kurkottui, eivät voineet viivähtää hänen luonaan. Jokin sielullinen laki sääti, että kaiken, mihin hän tarttui ja mitä hän kuvitteli omakseen, täytyi kadota yhtä nopeasti kuin oli tullut. Maailma taipui hänen oman rauhattoman luontonsa mukaan, kuten vaha taipuu muovaajan käsissä, eikä rakkaus enempää kuin vihakaan voinut saattaa hänen luokseen ihmistä, joka olisi pysynyt hänen lähellään. Todellisuus oli täynnä oikkua, leikkiä, päähänpistoja kuten hänen oma olemuksensa. Näytti siltä kuin inhimillisen tunteen jähmeimmätkin ainekset olisivat hänen kohdallaan saaneet vierivän veden luonteen ja virranneet keveinä hänen ohitseen. Kiroustako vain siunausta? Luonnon johdonmukainen tahto oli lisännyt hänen moniin kykyihinsä taipumuksen unohtaa nopeasti ja ajelehtia edelleen. Näytti, kuin hän eläisi vain läsnäolevassa hetkessä, jota tunteen oikku pidensi rajattomiin kuin kimmoisaa, venyvää ainesta ja jonka ulkopuolella alkoi täysin toisenlainen elämäntila. Tuskalla ja ilolla ei ollut mitään valtaa sen hetken yli, jolloin ne heräsivät hänessä. Tunne, intohimo, kärsimys versoi, kantoi kukkaa ja pudotti hedelmänsä yhtä nopeasti kuin kaikki hänessä, hävitäkseen äkkiä tämän valoisan elämän kuvasta.
Nyt hänen tunteensa hermoa oli jälleen kosketettu.
Hän seisoi kultapuitteisen peilin edessä ja tutki kasvojaan. Hän näki siniset silmät, joissa välkkyi syvyyden petollinen vivahdus, ja suun, joka oli aistillinen ja naisellisen herkkä. Valkea otsa kohosi kaarevana, vailla ryppyjä puuteroidun peruukin varjosta. Hän pöyhötti miltei hyväillen kaularöyhelystään ja puhalsi tomuhahtuvan olkapäältään. Eh bien, mikä seikkailu...! Ei hullumpaa... Hän painoi kasvonsa miltei kiinni tuohon mairittelevaan lasipintaan, joka kuvasti niin komeita kasvoja ja niin muhkeaa vartaloa. Odotus kipinöi hänen katseessaan kuten valopisara sinisessä jalokivessä. Pieni, herkullinen lemmenkohtaus! Oh, hän oli kyllä huomannut, miten keveästi nämä aatelisneidot ja kreivittäret vaihtoivat rakastajia ja miten ahnaasti heidän silmänsä saattoivat välähtää, kun hän astui ohi. Miehisen itsetunnon lämmin henkäys värähdytti hänen silmäluomiaan. Voimakas ruumis tuntui jännittyvän, kun hän ajatteli kirjettä, joka kahisi hänen povellaan, ja seikkailua, joka odotti.
SAMANA päivänä, jolloin kaartinvänrikki Armfelt ja kreivitär Dambska olivat sopineet kohtauksesta, palasi kreivi Xavery matkaltaan. Hän saapui kaiken sen loiston ympäröimänä, jota peritty aatelisarvo ja ennakkoluulot edellyttivät ja jonka hän voi vielä ostaa perintövarojensa viimeisellä neljänneksellä. Yskivä, laiha, juro mies asettui asumaan Dambskin kartanoon. Hänelle ja hänen vaimolleen varattiin etelänpuoleinen huone, jossa heinäkuun kuumuus oli tukahduttavin ja jonka ummehtunutta ilmaa ikkunoiden ruohonvihreät sälekaihtimet eivät koskaan siivilöineet puhtaaksi. Pieni kreivitär liikkui ääneti ja tottelevaisena tämän tylyn rakastajan läheisyydessä. Hän toi pöytään suvun vanhat hopeat, hän kestitsi miestään kesän ensimmäisillä hedelmillä ja vastaili niin yksitavuisesti hänen kysymyksiinsä, että kreivi Xavery, joka ymmärsi näitä salamerkkejä vielä huonommin kuin appensa, kuvitteli ne hyvillään naisellisen kainouden ilmauksiksi. Kreivi viipyi kartanossa kolme vuorokautta. Joko hänen korviinsa tuli hämäriä viestejä tai hänen helposti heräävä mustasukkaisuutensa antoi varoitusmerkin, joka tapauksessa hän ilmoitti ennen lähtöään tekevänsä edeltäkäsin tyhjiksi kaikki aviollisen omistusoikeuden loukkaukset. Hänen pieni vaimonsa voisi täydentää kasvatustaan hyvän priorittaren hoivissa. Hänen silmänsä olivat näyttäneet kovin väsyneiltä ja hän oli saanut päänsärkyä kaikkina iltoina, jolloin kreivi kolkutti hänen ovelleen. Jotakin oli vinossa. Kartanon ilmasto vaikutti varmaankin hänen hipiäänsä vahingollisesti, sillä Anna Dambska oli luvattoman kalpea ja hänen silmiensä alla säilyivät siniset merkit. Sitä vastoin vallitsi Varsovan luostareissa terveellinen, viileä sää, jonka parantavaa vaikutusta kehuttiin kautta kuvernementin. ja ne pyhät opetukset, joita kreivitär saisi aamuin ja illoin kuunnella, eivät voineet olla pahaksi.
"On kuunneltava Jumalan eikä ihmisten ääntä", lisäsi kreivi Xavery tuolla selittämättömällä epäjohdonmukaisuudella, jolla hän luisui aviollisista otteistaan jumalisuuden liukkaille poluille. Hän hymyili. Yskän ja hurskauden puuskat, jotka sattuivat samanaikaisesti, olivat vielä joitakin viikkoja sitten tehneet peloittavan vaikutuksen hänen vaimoonsa, mutta nyt tämä kuunteli kumpiakin niin umpimielisen kylmänä, että kreivi katsoi parhaaksi vaieta.
Miten lohduttoman kylmä, miten kolkon tyhjä maailma olikaan!
Anna Dambska makasi vuoteellaan sirot pienet kasvot tyynyä vasten painuneina, kurkussaan kyyneleitä, joita uhma pidätti hersymästä poskille. Itkun valosumun lävitse kuvastui hyriseviä mehiläisiä ja hunajankeltaisia glysiinejä. Kukkien lemu tunkeutui uudinten lävitse, kuumuus huokui seinien gobeliineista, joilla kristilliset enkelit ja pakanalliset jumalat pitivät liikkumatonta kokoustaan. Hänen mielensä tyhjiöön ei tänä hetkenä yltänyt ainoakaan ääni, väri tai tuoksu, ja vain rakastetun miehen kuva, jonka epätoivo loihti hänen eteensä, sai hänet nousemaan ja viillyttelemään polttavia kasvojaan. Yhtä kaikki, olipa hän sitten vapaana tai vartioituna! Vastikään hän oli salaa lukenut ranskalaisen huvinäytelmän, jossa kerrottiin vanhasta, äreästä markiisista ja hänen nuoresta vaimostaan ja joka päättyi siihen, että viimeksi mainittu makasi nuoren rakastajansa kanssa markiisin aviovuoteessa. Jumala tiesi, miten se saattoi tapahtua. Mutta paljon muuta tapahtui — tapahtui kohtaamisia, joista hyveelliset vanhemmat ja häijyt aviomiehet eivät uneksineetkaan, tapahtui salaisen rakkauden mahtavaa täyttymystä, jonka autuus korvasi vuosikymmenien tuskan ja ahdingon. Hän oli kuullut ja lukenut paljon kertomuksia noista onnettomuudessaan niin onnellisista ihmisistä. He uhmasivat kaikkia vastuksia voidakseen vaihtaa ikuisen rakkauden suudelman, eikä edes luostarinmuuri, jota kreivi Xavery varmaankin kuvitteli ylipääsemättömäksi, voinut estää kohtalon tahdon tapahtumista. Kohtalon? Pieni kreivitär oli omaksunut pyhän kirkon totuudet sillä syvällisellä pinnallisuudella, jolla tunteellinen etelämainen sydän omistaa uskonnon, ja jossakin naisellisen sielunsa kätkössä hän halusi uskoa, että kaikkea, mitä hänen kuuma sydämensä tahtoi, tahtoi myös Pyhä Neitsyt ja hänen ainosyntyinen poikansa. Eikö Jumalalla ollutkin valta keskeyttää kirkonmenoja, jos niiden aikana tapahtui jotakin Hänelle vastenmielistä? Ja kuitenkin: hän oli sopinut salaisesta kohtauksesta keskellä ylevää messua salaman iskemättä alttariin, taivaan vihan heräämättä!
Hän polvistui Jumalan Äidin malakiittihameen eteen ja rukoili palavammin kuin koskaan. Ihmisluonnon selittämätön oveluus kavalsi tänä hetkenä hänen ylevän hartautensa maallisille tunteille, ja noustessaan rukousjakkaran sametilta hän tunsi mielensä kevyeksi kuin taivas olisi siunannut hänen aikeensa.
HUHUT, joiden alkuperää oli mahdotonta aavistaa, olivat osuneet myös eversti Sprengtportenin korviin. Vielä kun kerrottiin kirjelippusesta, jonka muuan aatelisnainen oli pistänyt hänen matkatoverinsa käteen kirkossa, hän taipui kuittaamaan kaiken hymyllä. Mutta nyt? Tässä juorujen savussa piili sittenkin tulta. Ei puhettakaan siitä, että asia olisi koskenut yksinomaan nuorta, hulttiomaista Armfeltia, sillä se, joka joutui maksamaan kaiken, oli tuon ajattelemattoman rakastelijan esimies, hän, Sprengtporten. Jo Krasinskin linnassa hän oli tuntenut niskassaan ja olkapäissään vihamielisten katseiden pistelyä, ja hänen oli tarvinnut vain käännähtää nähdäkseen nuo monet silmäparit, jotka olivat tulvillaan kateellista ylenkatsetta ja kylmää uteliaisuutta. Piru vie, juuri hän saisi kantaakseen puolalaisen ylimystön vihat, sillä sidettä, joka yhdisti tuon pannahisen kreivi Xaveryn näihin korkeihin piireihin, voi ehkä venyttää mutta ei katkaista. Ja nyt hänen nuori toverinsa syöksyi suoraan tuleen! Eikö riittänyt, että hän pilasi maineensa Tukholman upseeripiireissä! Nyt kierteli kuningas Stanislauksen henkivartiostossa itsepäinen huhu, että suomalainen vapaaherra oli nähty yön aikaan Krakovankadulla ja että hän oli kiivennyt sen korkean muurin yli, joka erotti luostarin ulkomaailmasta. Eversti kirosi. Tuossa luostarissa asui parhaillaan kenraalimajuri Dambskin uppiniskainen tytär, rintatautisen ja luulevaisen vanhuksen vihitty aviovaimo. Ja tämän ranskalaisen komedian loppu häämötti vielä kaukana, sillä nuoret hulttiot olivat tuskin päässeet kielletyn hedelmän makuun!
Armfelt ei sanallakaan maininnut hänelle seikkailusta, josta huhuttiin kaikissa aatelispiireissä.
Hän liikkui Saksin linnan ja Radziwillin palatsin eteishalleissa joustavana ja hieman ylimielisenä, ajattelematta lainkaan seikkailunsa seurauksia. Mikä elostelijan kylmyys, mikä ulkokultaisuus! Jumala tiesi, kuka oli harjannut ja puhdistanut hänen silkkitakkinsa, kun hän palasi pitkin Klodnajaa varhaisessa aamuhämärässä, vietettyään koko yön jossakin Wolan esikaupungin kujilla. Ei mässäily eikä unettomuus hävittänyt hänen kasvojensa kukoistavaa rusotusta. Hän saattoi valvoa kuin kissa ainoankaan merkin osoittamatta, että hänen yönsä oli tuhlattu hukkaan. Heikoinkaan muisto oman nuoruuden vuosilta ei näinä soimausten hetkinä kohonnut everstin mieleen. Hän mittasi oman raihnaan keski- ikänsä kuvaa tuon säteilevän nuoruuden peilissä, näki unettomien öiden rypyt kasvoillaan, tunsi väsyneen ruumiinsa viat, ärtyi, vaipui umpimieliseen kiukkuunsa ja käänsi katkeruutensa kärjen matkatoveria kohti.
Kaiken sen kaipauksen ja himon, joka uinui kaksikymmentäkaksivuotiaan miehen verissä ja jonka hän oli joskus, nuorekkaan apeamielisyyden hetkinä, kuvitellut kokonaan tukahtuneeksi, oli havahduttanut hereille pienen puolattaren kirje. Vain seitsemän ranskalaista sanaa: "Je ne serai jamais qu'à toi..." Huhuista oli se odottamaton etu, että hän sai tietoonsa paikan, jossa kirjeen lähettäjää pidettiin vankeudessa. Vielä samana iltana, jolloin kreivitär Anna oli aviomiehensä tahdosta kätkeytynyt luostariin, Armfelt sai taivutetuksi portinvartijasisaren, joka suostui empien ja vastahakoisesti toimittamaan perille hänen vastauksensa. He olivat kohdanneet toisensa sydänyöllä. Kreivitär hiipi sukkasillaan läpi käytävien ja yli kuuttoman, pimeän pihamaan luostarikirkon portaille, jonne hänen rakastettunsa oli edeltäkäsin saapunut. Armfelt hymyili. Heidän sanansa olivat olleet perin tyhjänpäiväisiä ja vain niiden sointi, vain pimeässä kihoileva naisihon tuoksu ja kuuma huohotus olivat ilmaisseet kaiken.
Kreivi Xavery viipyi metsästysretkellään vain kaksi vuorokautta; hänen paluunsa oli täydellinen yllätys apelle, joka tunsi itsensä kummallisen nöyryytetyksi tuon jumalisen vävyn rinnalla, ja hänen tyttärelleen, joka sai odottamattoman kutsun saapua takaisin hyvän priorittaren luota. Anna Dambska istui suljetuissa kaleeseissa, jotka vierivät pitkin Veikselin vasenta rantaa, kohti kartanon portteja. Päätös kypsyi hänen mielessään. Hänen yhteenpuristetuilta huuliltaan oli äkkiä paennut kaikki veri, ja nyt, ennen jyrkkää yhteenottoa ja suurta soimausten myrskyä, hän tunsi itsensä heikoksi. Vain kapinoiva, nuori tahto voi tappaa tuon kauhean väsymyksen, joka hiipi hänen ruumiissaan. Hänen verensä oli kiihkeää ja nuorta, hän ei luovuttaisi siitä pisaraakaan rujolle aviomiehelleen, sillä hänen sielunsa ja ruumiinsa kuului toiselle, vaikkapa hänen tulisi vastata rakkaudestaan Jumalan kasvojen edessä. Tuossa hennossa, tyttömäisessä olennossa oli näiden päivien aikana tapahtunut muutos, joka vastasi vuosikymmenien muutosta. Liittäessään lujat, pienet kätensä ristiin, purressaan uhman vallassa täyteläistä alahuultaan, kunnes pieni veripisara kihosi ihosta, hän oli kypsä, tietoinen, kovatahtoinen nainen. Lapsuuden sumu häipyi hänen synkän tummista silmistään. Ne tuijottivat kiinteästi edessä avautuvia puistoja, näkemättä kuitenkaan mitään, katsomatta minnekään.
Tuskin hän oli laskenut jalkansa kartanon pääportaille, kun hän tunsi kurkkuaan kuristavan. Täällä kotona hänen ympärilleen muodostui jälleen tuo salainen, kauhea muuri, jota hän ei voinut nähdä, mutta jonka hän tunsi saartavan itseään joka taholta. Hyvien tapojen, sääty ennakkoluulon, ikivanhojen pitämysten vahva, murenematon kallio! Hänen tahtonsa, jota oli näinä lyhyinä kesäviikkoina kovin koeteltu, tuntui avuttomana kilpistyvän tuosta kovasta kivestä, kuten heikko vasaranisku kilpistyy graniitista. Ja niin syvällä hänessä, että vain hämärä kaiku kantoi sen hänen tajuunsa, eli aavistus suuresta murhenäytelmästä, jonka vähäpätöinen osanottaja hän itse oli. Tunne, joka yhdisti hänen kohtalonsa jo ammoin kuolleiden tai vielä syntymättömien ihmisten kohtaloihin, kapinoi ahtaissa rajoissaan. Hänen kaipuunsa paine vastasi väkevästi kivettyneiden tottumusten paineeseen, sokaiseva kuuma valo hänessä yritti turhaan vapautua.
Hän seisoi kauan portaiden askelmilla ennen kuin astui jyhkeän ovikaaren varjoon. Hän oli horjumaisillaan — hänestä näytti, niinkuin lehmukset, glysiinit ja muratit, puistot lampineen ja itse kartanon valkea kuvio kiertäisivät hurjassa piirissä hänen päätään. Jospa hän edes vapautuisi ruumiillisesta heikkoudestaan tänä ratkaisun hetkenä! Ei, hän ei saanut lannistua. Täytyi terästyä ja olla uljas.
Kun Anna Dambska vihdoin astui saliin, hän näki molempien miesten, isän ja aviopuolison, istuvan viinilasien ääressä katetun pöydän kummallakin puolen. Humala oli tehnyt heidän äänensä korkeiksi ja silmänsä älyttömiksi. He tervehtivät hänen tuloaan kuuluvalla ilolla, nousivat seisaalle, kilistivät. "Tyttäreni malja", esitti kenraalimajuri. "Vaimoni malja", sanoi kreivi Xavery, ja kangertavista sanoista uhosi omistajan ylpeys, joka tänä hetkenä paisutti hänen laihaa rintaansa. Anna seisoi ovella ja katsoi tutkivasti noita kahta miestä. He olivat käyneet uppo-oudoiksi, he eivät jaksaneet kiihdyttää häntä vihaan enempää kuin inhoonkaan. Hän ei sanoisi heille sanaakaan. Hän kiiruhtaisi ylös makuukamariin, salpaisi oven, ryhtyisi availemaan ja sulkemaan suuria vaatekirstuja. Toiminnan hetki oli tullut. Vihdoinkin!
Oli nautitun viinin ansio, että kenraalimajuri ja kreivi viihtyivät niin hyvin alakerran salissa. Anna Dambska sai tehdä valmistelunsa rauhassa. Hermostuneet, kuumeiset kädet vapisivat, kun valkea atlassilkki, röyhelöiset brysselinpitsit, raskas, purppurainen sametti, läikkyvä kultasilkki ja kirjotut liinavaatteet valuivat hänen sormistaan matka- arkkujen mustaan syvyyteen. Hän hautasi lapsuuttaan kyynelettömin, uhkamielisin silmin. Tavan takaa hän pysähtyi kumaraan asentoonsa ja kuunteli jäykistyneenä, kuuluiko eteishallista askelten ääntä. Hiljaisuus. Arkkujen saranat kitisivät kuin valittaen, välkkyvät metallihelat kolkkuivat. Vaatteiden kahina kohisi hänen säikkyvissä korvissaan kuin vesiputouksen pauhu.
Yötä vasten hän oli saanut kaiken valmiiksi. Puuttui vain kirje, joka oli jätettävä pienelle yöpöydälle, madonnankuvan alle.
TEKO oli mieletön, epätoivoinen, lapsellisen harkitsematon. Vain suuressa ahdingossa voitiin turvautua noin järjettömiin toimenpiteisiin, joihin ei kätkeytynyt suurtakaan onnistumisen mahdollisuutta ja jotka sitä paitsi tarjosivat parjauksenhaluisille kielille mitä kiitollisimman maalitaulun. Mutta nyt, kun pieni kreivitär oli todella uskaltautunut tekoon, jota Varsovan aatelismiehet ja upseerit olivat jo kauan odottaneet, yleisen suopeuden kompassineula kääntyi jyrkästi päinvastaiselle taholle. Mikä hän kuvitteli olevansa? Halusiko hän uhmata puolalaisen aatelismiehen luonnollisia oikeuksia antautuakseen suomalaiselle seikkailijalle, jolta Ruotsin hovin kerrottiin sulkeneen ovensa? Tämä pieni varsovalainen skandaali paisui yli äärien ja rajojen. Ajattelematon tyttö oli loukannut puolalaisten miesten kunniaa syrjäyttämällä heidät ja valitsemalla vieraan rakastajan. Ja kävi niin, että kreivi Xavery, jota Varsovan ylhäisöpiireissä ei koskaan ollut sanottavammin voitu sietää, alkoi odottamatta saada osakseen yleistä huomaavaisuutta ja ystävällisiä katseita.
Ei tiedetty tarkoin, aikoiko kreivitär myydä ne perintöjalokivet, jotka hän oli paetessaan ottanut mukaansa. Kävi ilmi, että hänellä oli eittämätön omistusoikeus erääseen Galitsiassa sijaitsevaan maatilaan, joka oli vuosikausia joutunut rappeutumaan hoidon puutteessa. Kerrottiin talleista, joiden pilttuissa heinät olivat mädäntyneet; läävistä, joiden viimeiset asukkaat oli ammoin syöty kenraalimajurin illallisilla; puitteissaan vaappuvista ovista, joita tuuli liikutti; rikotuista ikkunoista; metsittyneistä hedelmätarhoista. Tämän villin, surkean alueen kreivitär aikoi nyt kunnostaa muuttaakseen rakastajansa kanssa sen suojiin. Aatelispiirien rahanhankkijat, viekkaat, nukkavierut juutalaiset, pudistelivat hymyillen päätään, kun nuoret upseerit tiukkasivat heiltä tietoa kreivittären jalokivistä. He eivät lainkaan tunteneet noita timantteja ja rubiineja. Hovissa puhuttiin paljon, mutta tosiasiaksi jäi, että ainoakaan heidän salaisen veljeskuntansa jäsen ei ollut ostanut tai pantannut Dambskin perintötavaraa. Ja kuitenkin tiedettiin, että kreivitär oli heti pakonsa jälkeen vuokrannut itselleen Varsovassa kauniin valoisan asunnon, jossa hän otti vastaan suomalaisen rakastajansa.
Vanha kreivi Xavery vetäytyi loukattuna ja äänettömänä omille näkymättömille teilleen. Kerrottiin, että hän pakotti appensa ja tämän läsnäolevat sukulaiset juhlalliseen anteeksipyyntöön ja lähti sanaakaan sanomatta maan eteläosiin, jonka suurilla metsäalueilla hän kulutti aikaansa ampumalla fasaaneja. Naiset ja linnut! Kun toiset pettivät, jäivät toiset jäljelle. Hänen nivelikkäät sormensa hyväilivät alakuloisina musketin tuliputkea, ja päiväkausia hän saattoi viettää sanattomana kuin patsas, hangaten kirkkaaksi ruosteen syömiä pyssyjään. Pienen puolattaren kuva katosi verkkaan mutta säälimättömästi hänen autiosta elämästään, johon vain metsästysretket valoivat sisältöä. Palaisiko hän Varsovaan syksyllä? Ja jos hän palaisi, ajattelisiko hän vielä avioliittoa?
Sillä välin seurattiin Varsovan aatelispiireissä suhteen uusia vaiheita. Kuumuuden paine piti koko laajassa kaupungissa vireillä laiskaa unitilaa, jossa vain mielikuvitus kehräsi kuviaan ja jossa huhut ja juorut versoivat kuin myrkylliset kukat mätänevässä rämeessä. Tuuleton helle lamautti tahtoa ja taittoi kärjen kaikilta aikeilta, jotka yrittivät kypsyä teoiksi. Aamusta aina iltahämärään asti näytti Veikselin uomassa valuvan sulaa metallia, joka uhosi raukeutta ja uupumusta Stare Miaston ahtaille kaduille, Wolan kurjiin kortteleihin, Plac Zamkowyn aukealle, Viheriän Torin vaiheille. Kaukana lännessä seisoivat tummat ukkospilvet liikkumattomina ja unteloina, ja vain hiljainen salamaton jylinä, joka joskus kantautui kaupunkiin asti, ennusti rajuilman tuloa. Naakat torkkuivat Pyhän Johanneksen katedraalin torneissa. Satavuotiset punapyökit, joiden raskas varjo nukkui Neitsyt Maarian kirkon seinärappauksessa, paloivat liikkumattomalla, kuparinpunaisella tulella kuin suuret soihdut. Väräjävässä helteessä tuntui hiljaisen käymisen humina. Kaukana esikaupungeissa oli todettu joukko äkillisiä kuolemantapauksia, oli syytetty juutalaisia ja kuiskailtu rutosta, jota uhkaavat pilvet kehräsivät jymisevissä kohduissaan.
Armfelt oli rauhaton. Helle valoi hänen olemukseensa raukeutta ja neuvottomuutta, ja niissä pienissä, valituissa piireissä, joissa hänet vielä nähtiin ja joissa häntä siedettiin, pantiin merkille hänen käytöksensä muuttunut luonne. Hän vastasi ystävien tervehdyksiin hajamielisenä kuin unissakävijä. Hän erehtyi etiketissä, hän tuskin vilkaisikaan naisiin, jotka tungeksivat hänen ympärillään, milloin hän näyttäytyi. Puolan kesässä, liikkumattoman helteen vallitessa, hänen henkensä ja ruumiinsa oli joutunut lumoukseen, jonka hän tunsi väkevämmäksi kuin oman tahtonsa. Pimeinä öinä, jolloin lakastuvien kukkien tuoksu kyllästi kaiken ilman ja lämpö, joka ei suinkaan häipynyt auringonvalon sammuessa, huokui suljetuista ikkunaluukuista majatalon soppiin, hän kehitteli mielettömiä suunnitelmiaan jaksamatta enää ajatella seurauksia. Kreivittären raskasmieliset silmät katsoivat vastaan kirjojen lehdiltä, joita hän selaili. Hänen kuvansa häälyi varjomaisena ja epätodellisena kynttilöiden ohuissa liekeissä; hän puhui tuulessa, jonka jatkuva suhina esti unen tuloa. Jäädäkö vai paeta? Yhtä hämärästi kuin lapsi, joka ei tajua sen veden syvyyttä, mihin astuu, hän vaistosi pohjan pettävän. Joinakin hetkinä hän vannoi seuraavansa pientä puolatarta maatilalle Galitsiaan ja hylkäävänsä kotimaan, ystävät ja koko entisen elämänsä. Veri sykki pakottavana ja sairaana hänen valtimoissaan. Mieletön halu tempaista itsensä irti kaikista syntymäjuurista ja upota täydellisesti tähän kuumaan välitilaan, jossa menneisyys häipyi tyhjiöön ja johon tulevaisuuden valo ei vielä sarastanut, seurasi häntä unen rajoille.
Kreivitär lähetti hänen luokseen sanansaattajan. Pieni, kultapäärmeinen kirje tuoksui heikosti ruusuvedelle; se sisälsi vajaat neljä riviä, joiden huolimaton ranskalainen oikeinkirjoitus kavalsi tuon suloisen olennon kärsimättömyyden ja kiihkon. Juutalainen Schütz oli ottanut hoitaakseen jalokivien myynnin. Hän, kreivitär, toivoi vielä saman viikon lopulla saavansa maksun timanteistaan ja suuresta kultakorusta, johon oli upotettu vihreitä safiireja. Hän nääntyi kaipaukseen, hän odotti rakastajaansa.
Valo viipyi kauan kuumalla taivaalla ja Armfelt odotti ikkunastaan sen pimenemistä. Miten pitkältä olikaan hetkeen, jolloin Neitsyt Maarian kirkon torni muuttuisi nopeasti mustaksi ja kattojen sahalaitainen varjo kuvastuisi länttä vasten...! Hänen mielensä oli kiihtynyt. Jakamaton tunne, hellyydensekainen ikävä täytti tämän odotuksen ääriään myöten, kuten puhdas viini täyttää halvan juomakulhon. Avatusta ikkunasta tunkeutui tuulen lämmin leyhkä ja häilytti hänen hiuksiaan. Hän tuijotti kaupungin ja taivaan rajaviivaa, kunnes hehku soensi hänen silmiään ja hänen täytyi kääntää kasvonsa toisaalle. Everstin askelet kuuluivat pienestä käytävästä. Hän seisoi hievahtamatta ja odotti.
Yö oli puolessa, kun Armfelt heitti hartioilleen tumman viitan ja jätti majatalon. Rauhattomuus ajoi häntä pitkin pimeää Krakovankatua; hän sivuutti nukkuvat kujat, siirtyi Veikselin äyräille ja vaelsi tuuheiden puiden pimennossa. Lepäävä vesi kuvasti joskus tulia, jotka lähestyivät Wolan esikaupungista päin. Joukko ylioppilaita oli tulossa kapakasta ja soihtujen horjuva liike todisti jo kaukaa heidän humalansa astetta. Miten äänetöntä, miten tummaa! Niin kauan kuin hän pysytteli puiden varjossa, hän ei erottanut enempää askelten kuin vaunujenkaan ääntä. Vasta tyhjällä toriaukealla hän luuli kuulevansa rattaiden kumua, mutta niin epäselvää, että hän saattoi kuvitella korvainsa pettäneen. Pyhän Neitsyen kirkko kohotti torninsa kattojen yli kuin tämän yöllisen harharetken valottomana majakkana. Ja nyt... nyt hän voi selvään kuulla, että vaunut todella ajoivat hänen jäljessään ja että hevoset kiihdyttivät juoksuaan.
Äkkiä hän heittäytyi rajusti hätkähtäen tien oikealle puolelle ja oli vähällä kompastua kuivaan savivalliin, jonka helle oli paahtanut kivikovaksi. Kaleesit pysähtyivät. Kuski ei luonut katsettakaan häneen, hevoset seisoivat tempoillen ohjaksia. Erehdys, hän ajatteli. Mutta samassa ilmestyi kuin maasta nousten kaksi miestä hänen molemmille sivuilleen. Heidän kasvoillaan oli tummanvihreä naamio. Viittojen alta sukelsivat esiin pistoolit. Tuima ääni, joka kajahti vaunujen sisältä, sanoi lyhyesti: "Kas niin, tulkaa. Lähdemme huviajelulle." Ja kun katu yhä pysyi tyhjänä, kun pistooleilla varustetut miehet alkoivat tulla kärsimättömiksi, Armfelt luopui vastarinnasta ja astui vaunuihin.
Ikkunat peitettiin. Hän ehti nähdä vierellään istuvan miehen varjokuvan, mutta tumma teatterinaamio kätki hänenkin kasvonsa. Vaunut lähtivät liikkeelle rajulla nykäisyllä, eikä Armfelt tiennyt, olivatko hänen molemmat vartijansa asettuneet lakeijan istuimelle vai pitivätkö he seuraa jurolle kuskille. Hänen sappensa nousi. "Ei yritystäkään", sanoi ääni hänen vierestään ja vaunujen pimennossa kuului naksahdus, joka ilmoitti kyllin selvästi, että hänen uusi vartijansakin oli aseistettu. Kuinka oikullisesti he siirtyivätkään kadulta toiselle! Hän oli jo aikoja luopunut ajatuksesta, että tämä yöllinen hyökkäys olisi pelkkää pilaa, jolla jotkut henkilöt tahtoivat yllättää hänet. Yhtä mahdotonta oli kuvitella erehdystä. Ja vaivatessaan aivojaan hän muisti äkkiä kreivi Xaveryn ja hänen tunnetun mustasukkaisuutensa. Ei epäilystäkään! Vaunut vierivät kreivin majapaikkaa kohti, missä se sitten olikin, ja perillä odotti myrskyinen välienselvitys. Hän risti käsivartensa ja värisi. Olkoon! Seikkailu ei kestäisi kauan ja sangen pian nähtäisiin, kumman puolelle voitto kallistuisi.
Mistään merkistä ei voinut päätellä, että päämäärä läheni. Hevoset pysähtyivät aivan äkkiä, vaunujen joustimet kirskuivat, jossakin paukuteltiin ovia... Pistoolin piippu välähti ohuessa valonsäteessä. Kun ovi tempaistiin auki, huomasi Armfelt, että toinen naamioiduista vartijoista seisoi astinlaudan vieressä ja piteli lyhtyä. Pimeydessä häämötti suuren talon säännötön kuvio mustien, lehtevien puiden peitosta, ja kapea ajotie, jossa pyörien jäljet heikosti kiilsivät, katosi varjoihin. "Astukaa tielle", kajahti käsky. Taaskaan, enempää kuin salaperäisen matkan kestäessä, nämä mustaviittaiset vartijat eivät turvautuneet ruumiilliseen väkivaltaan, vaan korkeintaan kohottivat pistoolejaan, jos heidän vankinsa käyttäytyi rauhattomasta Armfelt ei nähnyt tietä eikä kynnystä, johon hän kompastui. Pimeys peitti läpitunkemattomaan huppuunsa valottoman talon, jonka ikkunanluukut oli tiiviisti suljettu. Hän joutui hapuilemaan eteisessä. Hän tunsi rasvaisen paistin ja kuumennetun viinin tuoksua, erotti talon sisähuoneista heikkoa ääntä, joka kuulosti naurulta. Koko tilanteessa oli jotakin omituisen mieletöntä, niinkuin yöllinen vangitseminen ja ajoretki olisivat kuuluneet johonkin kiduttavaan uneen. "Tätä tietä", sanoi ääni. Armfelt tunsi ovenkahvan sormissaan, vetäisi ja seisoi äkkiä kirkkaassa valossa, joka oli sokaista hänen pimeään tottuneet silmänsä.
Huone oli tilava, kolkko, arkipäiväinen. Seinähyllyjen mustanvihreät lasipullot ja ruukut, saksalaiset olutkannut ja haarikat ilmaisivat, että oltiin majatalossa. Muuan mies seisoi selin tulijoihin ja tuijotti kuvaansa haljenneesta seinäpeilistä. Hänen hartiansa hytkyivät, hän oli hieman kumarruksissaan, ja vasta kun hän hitaasti kääntyi päin, Armfelt sekä näki että kuuli, kuinka hän nauroi hiljaista, vahingoniloista naurua. Mies oli Sprengtporten.
Ellei eversti olisi tuntenut toverinsa äkkipikaista luonnetta ja valmistautunut sen varalta, hän ei olisi nauranut kauan. Hän ehti hädin tuskin kyykistyä. Raskas juomakannu sinkosi seinään ja vieri helisten pitkin permantoa. Naamioidut miehet olivat kadonneet. Eversti pyyhki hiostunutta otsaansa ja karjui: "Asentoon! Kuuletko: asentoon! Minä käsken, hulttio..." Hän oli aivan puhalluksissaan kuumasta viinistä ja naurunpuuskauksesta, ja kesti hetken, ennen kuin kiukku hävitti hänen kasvoiltaan viimeiset hilpeyden rypyt. "Ajattelematon nulikka!" hän huusi ja polki jalkaansa. "Jos olisimme Suomessa, panettaisin sinut arestiin. Mitä saatanaa? Aloillesi, mies!" Hän osoitti nurkassa viruvaa juomakannua. "En käske sinua nuolemaan puhtaaksi permantoa. Riittää, että katsot tekojasi ja häpeät."
Mutta Armfelt seisoi ovella, jäykistyneenä, kasvot liidunkalpeina. Eversti teki kädellään eleen kuin aikoisi pyyhkiä muististaan koko tapahtuman. Hän alkoi kävellä edestakaisin huoneessa, pysähtyi pöydän eteen ja kaatoi pikarinsa täyteen viiniä. "Kuinka oivallista burgunderia", hän sanoi. "Vahinko, että siitä ei riitä kahdelle..." "Minä valitan, eversti", aloitti Armfelt. Mutta Sprengtporten löi nyrkkinsä pöytään. "Sinä valitat! Valita kreivi Xaverylle, joka parhaillaan häpäisee suomalaisten aatelismiesten mainetta, jonka sinä olet pilannut. Valita Puolan kuninkaalle, joka epäsi minulta pääsyn hoviin. Mene Venäjän ambassadöörin luo, mene Stackelbergin luo ja kuuntele omin korvin, mitä meistä puhutaan! Meistä, niin! Ei sinusta, vaan meistä! Sinä edustat maata, jossa satuit syntymään, ja upseeristoa, johon satuit joutumaan jumala tiesi miten... Olet häpäissyt molemmat."
"Tämän saatte maksaa, eversti", sanoi Armfelt hiljaa. Sprengtporten joko ei kuullut tai ei ollut kuulevinaan uhkausta, sillä hän avasi oven pimeään eteiseen ja antoi käskyn: "Te siellä, pitäkää kiirettä. Me lähdemme heti."
EVERSTI pani uhkauksensa täytäntöön. Vaunut saivat lähteä matkalle aikoja ennen aamunkoittoa, ja uninen, kiroileva kuski pani parastaan, että ehdittäisiin auringonnousun aikaan ensimmäiseen majataloon. He söivät varhaisen aamiaisen pienen maalaiskapakan kuistilla — eversti hilpeänä ja puheliaana, niinkuin hän yhä muistelisi kepposta, nuori vänrikki Tavast uneliaana, Armfelt umpimielisenä ja tuskaisena. Vaunujen kuumassa ahtaudessa hän oli koko yön levännyt kyyryssä kuin pieni poika, saamatta silmiinsä unta. Hän oli nähnyt Adelaiden jossain lähellään ja kuitenkin tavoittamattomissa: koskettanut horroksen rajoilla hänen kuumeista pientä kättään, suudellut hänen poskiltaan kyyneliä, tuuditellut häntä sylissään. Houretta ja petosta! Aamu vaikeni tylyssä kirkkaudessaan ja valaisi tietä, jota vaunut vierivät. Joka hetki saattoi heidät yhä kauemmaksi toisistaan, jokainen virstanpylväs merkitsi hautaa, johon kallis nuori ruumis väkivaltaisesti kätkettiin. Hänen turtunut mielensä ei tuntenut edes tuskaa, kun kaleesit viimein pysähtyivät ja seurue nousi pienen majatalon pihalle. Mutta kesken murhettaan hän tarkkasi itseään tuolla kylmästi arvioivalla tavalla, joka saattoi temmata hänet surun ja ilon syvyydestä juuri silloin, kun hän uskoi elävänsä täysimmin. Hän tunsi selittämätöntä häpeää, ikään kuin hän olisi rikkonut omaa tunnettaan vastaan. Hän maisteli ruokaansa haluttomana kuin kuolemaantuomittu, ja vaikka hän pakotti itsensä ajattelemaan Adelaidea ja suremaan menetettyä onnea, tuo outo mieliala säilyi.
Hevoset vaihdettiin. Eversti maksoi laskun, nousi edellä vaunuihin ja ojensi kätensä Armfeltille huolekkaasti kuin isä varomattomalle pojalleen. "Ajattele jotakin muuta", hän sanoi. "Unohda asia, katso eteenpäin!" "On helppoa käskeä unohtamaan", sanoi Armfelt hiljaa. Mutta eversti, jonka mieltä yöllinen kohtaus nyt alkoi painaa, yritti torjua kiusallista neuvottomuuttaan hälisevällä hyväntuulisuudella. Kuvitteliko Armfelt, että hänen apuaan vielä kaivattiin? Lorua! Kreivitär oli otettu takaisin suvun ja aviomiehen hoiviin, kreivi Xavery hieroi laihoja rystysiään ylenpalttisesta onnesta. Ja eikö Anna Dambskalla ollut kylliksi varoja vetäytyäkseen yksityiselämään, mikäli hän tahtoi? Hän oli pantannut jalokivensä, hän saattoi toteuttaa oikkunsa paremmin kuin kukaan. Rakkauttako? Hän, eversti, tunsi rakkauden. Rakkaus oli hulluutta, joka haihtui yhtä nopeasti kuin syttyikin. Pienten puolatarten intohimo ei ylimalkaan kysy kohdettaan, vaan häilyy sinne ja tänne oikullisesti kuin tuuli. Rakastajista ei ollut puutetta. Ellei Armfelt olisi tuona iltana valloittanut häntä, sen olisi tehnyt joku toinen, ja toiset sen tulisivat tekemään tästedeskin. "Rakastamisen olemus on unohdus", sanoi eversti syvämietteisesti. "Kuta kuumempi liekki, sitä lyhyempi hehku. Kuta rajummat hyväilyt, sitä pikaisempi kyllästyminen." Ja näin lausuessaan hänen kasvoillaan oli ilme, ikään kuin hän puhuisi itselleen eikä välittäisi lainkaan siitä kivusta, jota hänen sanansa herättivät kuulijassa.
Vaunut kiitivät metsittyneitä polkuja, hyppelivät heiluen ja horjahdellen kuoppaisilla teillä, ajoivat pölisevässä sorassa, sukelsivat kuumaan liejuun, joka räiskyi hevosten lautasille ja täplitti lokatahroilla molemmat ikkunat. Breslauhun tultaessa saatiin kuulla, että kuningas Fredrik oli vähän aikaisemmin poistunut kaupungista. Eversti Sprengtporten siveli tyytymättömänä leukaansa. Teschenin rauha oli tehnyt tyhjiksi kaikki mahdollisuudet syventyä tutkimaan preussilaista sodankäyntitaitoa, ja nyt hänen majesteettinsa oli jättänyt Breslaun, juuri kun he saapuivat. Hän harhaili yrmeänä seitsenvuotisen sodan vanhoilla tappotanterilla, jotka sijaitsivat kaupungin lähellä. Hän laati karttaluonnoksia, hautoi strategisia siirtoja, mittasi maastoa, komensi nuorta Tavastia, joka oli hänen auliina seuralaisenaan. Varsin pian he väsyivät tähän leikkiin, ja vaunut jatkoivat matkaansa Preussin pääkaupunkia kohti. Lautta kuljetti heidät Odervirran yli Frankfurt an der Oderiin, kaleesit ajoivat kaupungin portista ja kääntyivät Berliinin tielle.
Näinä aikoina toimi Ruotsin Berliinin-ministerinä muuan parooni Zöge, esikuvallinen hovimies, preussilaisten aatelispiirien henkevä suosikki. Hän otti tulijat vastaan rakastettavuudella, joka läheni liehakointia. Oi, hän oli sydänjuuriaan myöten ruotsalainen ja hänen sydäntään lämmitti pelkkä ajatuskin, että hän voisi opastaa kuningas Kustaan alamaisia Berliinin ylimystön keskuudessa. Virkavallan taikasana oli hänen hallussaan. Hän kuiskaisi sanan tai pari, ja vieraat saisivat kutsun taloihin, joiden ovet avautuivat vain korkeimmalle hoviaatelille. Kun Armfelt kieltäytyi, parooni ei ollut uskoa korviaan. Mitä he halusivat? Tahtoivatko he saada audienssin hänen majesteettinsa Fredrik II:n luo? Valitettavasti kuningas oli poistunut Berliinistä kuten hän poistui Breslausta, mutta heillä oli onni kohdata tämä suuri preussilainen Potsdamissa, jossa hän parhaillaan oleskeli. Ja parooni Zöge turvautui taikasanaansa, kunnes palatsin ovet aukesivat heille.
Sanssoucin linnassa jatkui perinne, jonka kruununprinssi Fredrik oli kerran aloittanut Rheinsbergin pienessä hovissa. Vain lakeijain livreet ja kuninkaan kolmikolkkahattu ilmoittivat, että oltiin Preussissa. Maalatuista vahtikojuista, sotilasparaateista, kasarmeista, manöövereistä, rasvatuista saappaista ei täällä näkynyt jälkeäkään. Pitkä, matala, valkohohtoinen huvilinna, parooni von Knobelsdorffin arkkitehdintaidon luomus, tarjosi yhä vapaat salinsa ihmisille, joita saapui Euroopan kaikilta puolilta. Täällä nähtiin kreivi Kayserlingk, siniverinen kavaljeeri, ranskalaisten muotien tuntija. Nähtiin pikku apotti Jordan, jonka kuningas koroitti tavallisesta maalaispastorista Sanssoucin kirjastonhoitajaksi. Saapui runoilija Algarotti, jonka maine perustui yhtä hyvin hänen vilkkauteensa kuin kirjallisiin lahjoihin; lordi Baltimore, joka välitti Venäjän hovin kaskuja; tanssijatar Barberina, säveltäjä Graun, soittotaiteilija Quantz, iloinen Knobelsdorff, preussilaisen rokokoon rakennusmestari, joka puhui Berliinin oopperatalosta ja Rheinsbergin pikkupalatsista kuin omista yksityisasunnoistaan.
Kuningas piti filosofisista illallisista ja huilunsoitosta. Saleissa kaikui illasta toiseen vieno, heläjävä kamarimusiikki ja aina puiston ääriin saattoi erottaa valittavat liverrykset, joita chevalier de Chassot loihti koristeellisesta fagotista. Harput, spinetit ja klavesiinit helkkyivät kuin rnetallialtaassa läikkyvä vesi. Kullatuilla nuottitelineillä rapisi Quantzin huilukonserton partituuri, ja viulut odottivat lasketuin jousin, milloin ehdittäisiin riemuitsevan giguen juoksutuksiin. Päivät, jolloin Voltaire oli jättänyt Cireyn maalaistalon vetäytyäkseen kruunatun filosofin henkevään seuraan, olivat ohi. Vain mahonkipuisten dokumenttikaappien sisällys, kellastuneiden kirjeiden paljous, kertoi viisauden vuorovaihdosta, jota oli käyty vuodesta vuoteen, yli ruhtinaskuntien rajojen, Välimeren rantoja myöten, Wolffia, Rollinia, markiisi d'Argensia myöten.
Nyt korvasivat parooni Pöllnitz ja vanha Maupertuis kuninkaan muinaiset ystävät. Majesteetti itse istui vanhana, kuluneena, ironisena Sanssoucin illallisilla, joissa väiteltiin ja filosofoitiin, kiisteltiin ja naurettiin kuten Rheinsbergissä, mutta joista nuoruuden loisto oli sammunut. Vahakynttilät lepattivat kelmeinä kuin menneisyyden muistot. Kuningas kuunteli Pöllnitzin kaskuja ja leikki liekeillä; hän liikutti laihaa etusormeaan häälyvän tulihunnun läpi, kunnes iho nokeentui. Joskus sattui, että hänen nähtiin nukkuvan tuolillaan. Hän valvoi paljon, hän kaihtoi unta kuten uimataidottomat varovat syviä vesiä, ja kuitenkin hän veti usein keskustelun piiriin unet, nuo valistuneiden sielujen salaperäiset, yliaistilliset kiusaajat. Vanhuksena hän saattoi osoittaa yhtä suurta virkeyttä kuin nuorukaisena, jolloin hän tanssi yöt läpeensä, ellei syventynyt Wolffin metafysiikkaan tai valmistanut uutta harjoitusohjesääntöä Ruppinin rykmenteille. Hän tahtoi aina nähdä auringonnousun. Hän jätti seuransa vasta kello neljältä, sammutti kynttilät peukalon painalluksella, seurasi paasia, joka piteli käsissään kirjekoria, ja syventyi sihteerinsä kanssa työhön. Valo punasi vanhat tammet ja hehkui vienosti puiston kupidojen marmorikasvoilla, kun kuningas vihdoin nukahti.
LINNAN avarassa salissa Armfelt näki pienen, harmaan miehen, jonka jauhotetun peruukin auringonpaiste hopeoi. Hänen hahmonsa piirtyi jyrkän esineellisenä avointa ikkunaa vasten. Se näytti hitaasti, hitaasti irtautuvan itse maisemasta, Sanssoucin huvipalatsin puistosta, tyynen tekolammikon väikkeestä, mustien, leikattujen sypressien raskasmielisestä levosta. Hän oli Fridericus Rex, Preussin kuningas. Viheriä sotilastakki kiilsi kauhtuneelle; luisevilla kasvoilla, jotka muistuttivat vinttikoiran päätä, oli iän ja hallitushuolien kyntämiä vakoja. Vain suuret, avoimet, loistavat silmät elivät. Kaiken muun peitti läsnäolijoiden katseilta maineen ja kunnian huuru, joka syövytti noista piirteistä pois läheisyyden ja muutti nuo säälittävän laihat poskipäät kuin kivijumalan poskiksi. Suuri vanhus näytti liukuvan heitä vastaan. Hänestä itsestään, hänen laihoista käsistään ja pystystä, pienestä päästään uhosi hiljaisuutta, jota ranskalaiset tervehdyssanat eivät voineet läpäistä.
Sprengtporten seisoi hiukan kumarassa, valmiina kumartamaan maahan asti. Väri oli paennut hänen kasvoiltaan pelkästä kunnioituksesta. Hän uskalsi tuskin katsoa tuota suurta miestä, joka oli nostanut Preussin varmasta perikadosta ja jonka maine oli kulkenut maailman ääriin. Jokainen ryppy hänen tuimilla, umpimielisillä kasvoillaan kertoi kestetyistä taisteluista; Lobositzin, Pragin, Leuthenin, Rossbachin, Zorndorfin voitoista, Kolinin, Hochkirchin, Kunersdorfin tappioista. Mikä verinen sankarigloria, mietti eversti itsekseen. Mikä inhimillisyys ja viisaus, ajatteli Armfelt. Noissa kullanharmaissa silmissä ei kipinöinyt vain lujan tahdon hehku, vaan niiden mietteliäs katse kavalsi filosofin. Eikö hän ollutkin Voltairen suurin oppilas, tämä ihmeellinen vanhus. Armfelt tutkisteli kuninkaan kasvoja, ikään kuin olisi lukenut niiden rypyistä suuren viisauden salaisuutta. Ja kuitenkin hänen hahmonsa peittyi pilveen, peittyi lyhytsanaisen, hiukan tylyn ystävällisyyden vaippaan, hajosi ulkonaisiksi huomioiksi, kaihtoi aistimien koetinneulaa kuten aave, joka muuttuu sumuksi. Puhuiko hän, vai kuvittelivatko he vain hänen puhuvan?
Armfelt, joka oli vielä äsken pysytellyt nöyrän vaiteliaana, sai äkkiä selittämättömän halun lähestyä tuota kuuluisaa miestä, ratkoa auki hiljaisuuden verhoja, toimia, elehtiä, puhua... Ei, hän ei tänä hetkenä muistanut lainkaan Adelaidea. Tuskan kärki taittui syvällä hänessä ja alakuloinen lepotila, joka oli pitänyt häntä vallassaan, väistyi. Hänestä tuntui, kuin vanha, harmaa, maineen uuvuttama hallitsija kasvaisi inhimillisen kunnian eläväksi vertauskuvaksi. Mikä narri hän oli ollut! Ja miten toiseksi kaikki muuttui... Hän muovasi mielessään siron ranskalaisen lauseen, hän viskasi sen kuninkaalle kuin heittopallon ja näki hymyn leviävän noille kalpeille huulille. Hän keskusteli nyt rohkeasti, hän tunsi tehneensä vaikutuksen. Hetki oli tulvillaan mahtavan suopeuden hehkumaa, joka lämmitti hänen loistonhaluista sydäntään ja nosti veret hänen poskipäihinsä. Salaperäinen hän ei lainkaan ollut, tuo kruunupäinen vanhus. Ihmeen ja etäälläolon pilvi halkesi hänen ympäriltään, hän seisoi siinä ryhdikkäänä kuin kuningas ainakin. Ja aivan odottamatta hän alkoi suunnata sanojaan Armfeltille. Tuo nuori suomalainen viehätti häntä, hän erotti imartelevien lauseiden pohjalta nuorekkaan kunnioituksen aineksen ja häntä miltei hymyilytti noiden sinisten silmien harras loiste. Sellainen valo ennusti paljon. Se saattoi merkitä kylmän itsekkyyden mahtavaa kasvua, se saattoi merkitä yksinäisyyttä, jossa suuruus syntyy. Mutta nyt se kuvasti vain peittelemätöntä ihailua, ja kuningas oli kyllin ironinen itseään kohtaan torjuakseen sen muutamin pilkallisin sanoin luotaan.
4
Parooni Zöge näki muutoksen, joka hänen nuoressa suojatissaan tapahtui. Tuosta käynnistä asti, jolloin Armfelt oli kohdannut Preussin hallitsijan, hänen kireä välinpitämättömyytensä näytti vihdoinkin väistyvän ja hänen sisäisessä tilassaan tapahtui käänne. Näytti niinkuin kuninkaan ystävällinen huomio olisi odottamatta koskettanut hänen nuoruutensa hervonneisiin kieliin ja herättänyt eloon kunnianhimon levottoman sävelen. Hän liikkui nyt joustavana, rauhattomana, toiminnanhaluisena matkatoverinsa seurassa, joka ei lainkaan voinut unohtaa, että monarkki oli kokonaan jättänyt huomiotta hänet, everstin. Oh, Armfelt ei voinut salata vahingoniloaan. Tämä riitti hänen kostokseen, tämä oli hyvitys Plac Zamkowyn katalasta kepposesta, ja hän oli tarpeeksi julkea ja kyllin mielissään sanoakseen sen avoimesti everstille.
Mutta hänen suureksi hämmästyksekseen Sprengtporten ei vastannut sanallakaan. Mitta oli täysi! Eversti päätti vihdoinkin katkaista tämän sietämättömän tuttavuuden. Hän puuhasi ääneti ja yrmeänä matkalaukkujensa parissa. Hän aikoi lähteä tuotapikaa Ranskaan, ja hänen kunnoton matkatoverinsa saisi menetellä miten parhaaksi katsoi, sillä nyt hänen kärsivällisyytensä oli loppunut. Sisimmässä mielessään, empien kovin, purkaako epäluulojaan vai ei, hän luki paroonin avoimista silmistä asioita, jotka saattoivat hänet rajattoman kiihtymyksen valtaan. Vihdoin hän paljasti epäilyksensä. Hän oli ehdottoman varma siitä, että juuri Armfelt, eikä kukaan toinen, oli tehnyt hänet ilkeillä kaskuillaan naurunalaiseksi parooni Zögen kutsuissa, joissa hän oli turhaan piirittänyt erästä siniveristä berliinitärtä, pientä, pilkanhaluista naikkosta. Hän ei ottanut kuullakseen matkatoverinsa kiihkeitä vastaväitteitä. Hän lähti matkalle yksinäisenä ja yrmeänä, istuen patsasmaisen jäykkänä mahonginruskeiden vaunujen korissa. Parooni Armfelt seisoi majatalon pihamaalla ja tuijotti hänen jälkeensä. Sisimmässään hän tunsi miellyttävää helpottumista, ikään kuin everstin lähtö olisi katkaissut viimeisenkin kahleen, joka vielä sitoi hänen rauhatonta sieluaan.
Elämä, joka humisi kiihkeänä hänen ympärillään, tempasi hänet pyörteisiinsä. Oli suloista elää mairittelevien ystävyyksien lauhassa ilmakehässä, kiitos äreän matkatoverin ja hänen tyhmän kuhertelunsa, joka oli varmaankin tapahtunut un peu dragonnement, ilman vienoja puolisäveliä! Armfelt nauroi hilpeästi. Suuri, leveä, häikäisevä mahdollisuuksien valtatie, joka tulvehti tummanpunaisesta atlassilkistä ja läikkyi heleälle sametille, aukesi hänen eteensä. Se ulottui Berliinistä Leipzigiin ja Leipzigistä Wörlitziin. Kuinka vapaaksi hän tunsikaan itsensä! Kuinka jumalaisen suruttomaksi! Hän saattoi mielensä mukaan nousta kevyeen kabriolettiin ajaakseen sirojen preussittarien seurassa Weimarin hoviin, jossa nautittiin illalliseksi klaveerinsoittoa, sukkeluuksia ja paahdettuja manteleita. Vihdoin hän siirtyi Frankfurt am Mainin kautta Strassburgiin. Ellei hänen isänsä käsittämättömässä huolehtivaisuudessaan olisi lähettänyt kirjettä, jossa esitettiin toivomus, että hän vihdoinkin etsisi Euroopan kartalta Pariisin ja sopisi everstin kanssa, hän olisi päättävästi hylännyt kaikki uudet matkasuunnitelmat. Nyt hän saapui notkuvissa vaunuissa Temple Neufin varrelle, ja hänen sikäläinen sukulaisensa Erik Ludvig Armfelt, ranskalaistunut emigranttiupseeri, tarjoutui oppaaksi tässä sinisilmäisten elsassilaisten, paistettujen hanhien ja ihrapiirakoiden kaupungissa, Hochheimerin ja kolmikielisten viulujen maassa.
Strassburgin kaupungilla oli onni liittää huomattaviin nähtävyyksiinsä prinssi Maksimihan, Zweibrxicken-Birkenfeldin pfalzkreivin poika. Hän oli laiha nuorukainen, jonka omituisen vinoa vartaloa ranskalainen upseerinpuku ei ottanut kaunistaakseen. Hänen maineensa perustui jatkuvaan humalaan, huonoihin raha-asioihin ja rakastajatariin, joita hänen kerrottiin vaihtavan kuun jokaisella neljänneksellä, koska hän kunnioitti luonnon lakeja ja yleistä maailmanjärjestystä. Hänen henkilääkärinsä survoi huhmaressa yrttejä ja ryytejä, jotka lisäsivät miehistä kuntoa: raparperia, espanjankärpäsiä, yohimbapuun uutetta. Hänen makuuhuoneensa, joka toimi Strassburgin kautta vaeltavien näyttelijättärien yleisenä majatalona, tuoksui niin voimakkaasti ambralle, että prinssin naispuolisen palveluskunnan täytyi jatkuvasti suorittaa yöpalvelustaan sen vuoteissa tottuakseen lemuun. Kerrottiin, että hän ei ollut lainkaan nirso. Hänen neuvottomat, kalvaat kasvonsa tosin näyttivät siltä, niinkuin hän aina valikoisi ja valitsisi vain parhaita paloja, mutta todellisuudessa hänen nautintojensa nuotta keräsi kaikenlaista saalista, pienistä kukkastytöistä aina vanhoihin kreivittäriin asti. Hän puhui rakkauksistaan siniverisen ylimyksen ylhäisellä vaatimattomuudella. Ainoa, mistä hän kerskui, oli hänen napansa, joka muodosti kaikkine ryppyineen kreivikunnan kruunun.
Prinssi Maksimihan otti nuoren Armfeltin heti uskotukseen. Tunsiko parooni eskimotyttöjä? Kerrottiin, että hänen majesteettinsa Kustaa III — kaikki kunnia hänen nimelleen — osasi rakastaa vain italialaiseen tapaan ja että hänen hoviaan täydennettiin nuorilla, soreilla aatelismiehillä. "Te saatte kutsun, olkaa varma siitä", hän sanoi. Ja hänen huulensa, joihin oli vedetty ohut kerros punaista ihomaalia, suippenivat julkeaan irvistykseen. Armfelt tunsi kasvojaan kuumentavan ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. Tuo parraton nulikka, tuo elosteleva salasyntinen! Samassa hän tunsi hihassaan pienen naiskäden kosketuksen. Hänen vieressään prinssin illallispöydässä istui eräs niistä monista näyttelijättäristä, joita hänen ylhäisyytensä suosi, ja nyt, kun makea viini kuumensi hänen veriään, hän loi lempeitä silmäyksiä nuoreen pöytätoveriinsa. "Älkää välittäkö hänestä", hän kuiskasi hyväilevästi. "Hän on ylt'yleensä madonsyömä kuin vanha laho hirsi. Mutta teidän kelpaa, ystäväni. Tiedättekö, Karlsbadissa oli muuan aatelismies, jolla oli teidän ihonne ja hiuksenne. Vain hänen silmänsä olivat mustat, mustat... mustat kuin yö."
Ja hän alkoi äkkiä hyräillä ranskalaista kuplettia, joka oli pahoin kulunut vieriessään ruhtinaskunnasta toiseen läpi Euroopan.
Prinssi ei välittänyt vähääkään Armfeltin loukkautuneesta ilmeestä. "Te olette pukki", hän vakuutti. "Jos väitätte olevanne jotakin muuta, valehtelette yhtä häpeämättömästi kuin Brandenburgin piispa, joka erisi elämästä Leipzigin tyttötalossa ja selitti kuolevansa uskossa ylösnousemukseen. Sanon teille, parooni" — hän alkoi nikotella — "sanon teille, että talikynttilällä ja talikynttilällä ei ole eroa. Olen valmis todistamaan sen. Tämä comédienne, jota te juur'ikään poljitte varpaille, on tosin toista mieltä, mutta siitä huolimatta hän ei katso ikään eikä säätyyn, ei syntyperään eikä sukuun. Chérie! Olet humalassa kuin nunna. Suutele paroonia, suutele häntä nenään!" Ja samassa hän nousi seisaalleen, pyyhkäisi laajalla takinhihallaan kumoon täyden viinimaljan, jossa uiskenteli jääpalasia ja persikanlehtiä. Hänen laihoilta sudenkasvoiltaan oli paennut kaikki väri ja hän huusi käheällä äänellä avukseen medicusta: "Kalustakaa minut, tohtori. Tehkää kaikkenne, että tämänkertainen lemmenyö ei ajaisi kariin..."
ARMFELT lähti Strassburgista niin nopeasti, että hänen sukulaisensa Erik Ludvig saattoi merkitä tililleen yhdeksän maksamatonta illallista ja joukon luotolla hankittuja vaatteita. Levisi huhu, että hän oli pahoin riitaantunut prinssi Maksimilianin kanssa. Juttu oli karlsbadilaisen näyttelijättären syytä, sillä hän yllytti nuo molemmat miehet toistensa kimppuun, ja ellei muuan strassburgilainen upseeri olisi osunut paikalle, kahakka olisi päättynyt kaksintaisteluun. Hänen korkeutensa prinssi oli lausunut pari halventavaa sanaa ruotsalaisesta kansallisluonteesta. Pieni primadonna oli riippunut hänen kaulassaan ja saanut niin rajun töytäisyn vatsaansa, että kaatui ja satutti päänsä. Mutta pian kerrottiin muutakin. Tuo suomalainen Adonis oli pannut Strassburgin naisten päät pyörälle, ja pahinta kaikesta oli, että heidän joukossaan oli saman upseerin tytär, joka oli estänyt kahakan.
Armfelt saapui Pariisiin varhain keväällä. Ylimielisyys ja tuska, kuohuva elämänhalu ja salainen haikeus olivat koko matkan ajan taistelleet hänen mielessään, ja näiden ristiriitaisten tunteiden vallassa hän asettui Ranskan pääkaupunkiin totellakseen isäänsä ja antautuakseen Sprengtportenin käskettäväksi. Eversti oli asunut hotellissaan jo syksystä asti. Heti Pariisiin tultuaan hän oli ilmoittautunut Ruotsin edustajalle, kreivi Creutzille. Hänet nähtiin talven kuluessa ranskalaisen upseeriston illallisilla ja sotamarski Bironin perhekutsuissa. Ne neljätuhatta hopeariksiä, jotka Kustaa III oli myöntänyt hänen kaksivuotista matkaansa varten, olivat aikoja sitten loppuneet. Jo tammikuun lopulla kreivi Creutz kirjoitti everstin nimenomaisesta pyynnöstä kansliapresidentti Ulrik Schefferille pitkän ja kohteliaan kirjeen, johon sisältyi vihjaus, että everstiä oli autettava, jos mieli pelastaa hänet velkavankeudesta. Oli toinenkin vaara, jota kirjeessä erikoisesti tähdennettiin. Ruhtinas Potemkinin nuotta ulottui Pariisiin asti, ja eversti saattoi milloin tahansa myydä itsensä Venäjälle. Yhtä kaikki! Vekseli, jonka Sprengtporten oli asettanut Ruotsin valtion maksettavaksi, protestoitiin. Hän tunsi epäsuosion ympyrän kiristyvän, anoi eroa sotapalveluksesta, pyysi eläkettä ja akordinkorvausta kenenkään ymmärtämättä, tarkoittiko hän täyttä totta vai toivoiko hän kuninkaan epäävän eronanomuksen ja myöntävän uusia matkavaroja. Herätti yleistä hämmästystä, kun Tukholmassa suostuttiin virkaeroon. Ja nyt hän harhaili rahattomana ja nöyryytettynä Pariisin katuja, etsien paikkaa Atlantin yli lähtevissä Ranskan joukoissa. Pilvi peitti sakeana hänen taivaansa. Hän toivoi yhä, mutta sangen vaisusti, että kuninkaan odottamaton päätös lisäisi hänen ehtyneitä varojaan.
Sprengtporten otti matkatoverinsa vastaan niin ynseästi, että tämä näki parhaaksi peräytyä. Hänen sanoissaan oli jäätävää ivaa, kun hän muistutti Armfeltia niistä strassburgilaisista kolttosista, joita kaikkitietävä juoru parhaillaan kuljetti läpi Pariisin. Mitä hän ajatteli? Kuvitteliko hän olevansa uusi Casanova? Ja nyt, kun pohja oli pettänyt, kun Ruotsista oli tullut virkaero, josta puuttui sekin tavanmukainen lisäys, että eroava upseeri kuuluisi edelleenkin valtakunnan armeijaan — nyt Armfelt vihdoinkin ilmestyi Ranskaan ja oli valmis asettumaan everstin komennettavaksi. Hävytön, nenäkäs nulikka! Eversti kirosi. "Minun aurinkoni on sammunut", hän sanoi ja hänen äänessään soinnahti niin syvä katkeruus, että Armfelt säpsähti. "Sinun sitä vastoin on parhaassa nousussaan. Miksi etsisit minun seuraani, ellet loistaaksesi! Sinun maineesi vaatii taustan, vai kuinka? Vanha virkaheitto upseeri ja nuori aateliskeikari. Mikä vastakohta!"
Vastoin everstin määräyksiä Armfelt asettui hänen hotelliinsa; se sijaitsi Faubourg de Saint Germainissa, jossa vieraileva aatelisto asui. Paikka vaikutti sangen kuihduttavasti hänen kukkaroonsa. Mitä tehdä? Hän viihtyi kovin näiden kultareunaisten peilien, näiden helisevien kynttiläkruunujen ja aateliskilpien keskellä. Hän joi parhaita punaviinejä, jotka oli säilöstetty 1600-luvun lopulla, söi käristettyä valkoista leipää, nautti fasaaninpaistin hajusta, komensi hovimestareita, tuhlasi rahojaan kamaripalvelijoille ja partureille, jotka kähersivät hänen peruukkinsa Ludvig XVI:n tyyliin ja ajoivat hänen leukansa ja huulensa tottuneemmin kuin venäläiset hoviparturit. Täällä tapasi vierailevia ruotsalaisia ylimysperheitä, joiden seuraan hän oli tervetullut. Hän kohtasi Espanjanlähettilään, vapaaherra Malte Ramelin ja hänen hauskan puolisonsa; he olivat tulossa Madridista ja matkalla Tukholmaan. "Te lähdette meidän seurassamme", esitti kreivitär. "Te kuulutte hoviin ja me toimitamme teidät sinne, tahdoitte tai ette. Voitte tavata hänen majesteettinsa Kustaan jo tänä kesänä Spaassa, jonne hän on matkalla. Luvalla sanoen, hän on hyvin huonomuistinen."
Ja he nauroivat kaikki hyväntahtoista, hieman pilkallista naurua ajatellessaan niitä vallattomuuksia, joiden vuoksi monarkki oli toimittanut nuoren kaartinvänrikin ulkomaille.
HILJAISESSA, hiostavan lämpimässä työhuoneessa, jossa sadat sagriininahkaiset kirjat paistattivat selkiensä kultakiehkuroita vuorikristallikruunun valossa, Armfelt kohtasi kreivi Creutzin. Lähettiläs oli saanut aivan kyllikseen eversti Sprengtportenista, joka majaili hänen vastaanottosalissaan alituisine lainanpyyntöineen. Eversti Tyytymätön, no niin... Kreivi oli kokenut, vanha hovimies, hän oli tottunut haistamaan epäsuosion jo kaukaa, ja mitä tuli Sprengtporteniin, jonka koirankasvoja jäykisti lähtemätön nyrpeyden laasti, niin...! Liikkuessaan hiljaisena ja viisaana folianttiensa, kuparipiirrostensa ja porsliiniensa keskellä Kustaa Filip Creutz ajatteli hieman kaihomielisenä syntymäseutuaan, joka oli myös Savon prikaatin komentajan syntymäseutu. Sen kaukaisilla pelloilla orasti varmaankin vilja. Mutta kuinka vieraaksi vuodet olivat sen muuttaneet! Aikoja sitten Suomen nimi oli hävinnyt hänen kirjeenvaihdostaan, hän oli etääntynyt lapsuudestaan, hän tunsi juurtuneensa vieraisiin maihin ja rikkaampaan luontoon. Vain Ruotsin kuninkaan kirje, jossa monarkki oli kuvaillut Suomenmatkansa vaiheita, oli tasan viisi vuotta sitten elvytellyt hämäriä muistoja... Ja nyt sukelsi kuin suoraan menneisyyden kuiluista kulmikas, katkeroitunut mies, pelinsä menettänyt eversti, joka vetosi heidän yhteiseen kansallisuuteensa ja kärkkyi hänen ystävyyttään.
Kreivi Creutz oli jättänyt kotitilansa Malmgårdin jo yhdeksänvuotiaana, jolloin äiti oli ottanut pojan mukaansa Tukholmaan. Hän oli joutunut kuninkaallisen kanslian virkamieheksi, kohonnut prinssi Fredrik Aadolfin kavaljeeriksi, siirtynyt Ruotsin lähettiläänä Espanjaan, jonka oloista ja tavoista hänen olemuksensa loistonjanoinen puoli ei voinut koskaan irroittua. Kaikki tuo oli kovin kaukaista — ja vielä etäämmäksi olivat liukuneet ajat, jolloin hän liittyi tunteellisen kreivi Gyllenborgin kanssa jäseneksi uuteen kirjalliseen seuraan ja palvoi, kuten toisetkin, piirin yhteistä runotarta, pönkkähameista, isokokoista rouva Nordenflyehtiä. Sattui joskus, että kreivi Creutz avasi kirjakaappinsa lasiovet ja piteli kapeassa kädessään vihkoa, joka oli sidottu vihreisiin sahviaanikansiin ja varustettu kreivillisellä vaakunalla. Atis ja Camilla. Painettu Tukholmassa 1761. Ylevä, kuulas, viisilauluinen paimenrunoelma, koruttomampi kuin Tasson Aminta, jota hän nuoruudessaan ihaili. Hän lehteili hienoisen hämmingin vallassa noita kalvenneita sivuja, joilla vielä tuoksui hänen tunteellinen ikäkautensa kuten lakastunut mantelinkukka levittää ympärilleen aavistuksenvienoa lemua.
Diplomaattiaikanaan hän luki paljon sekä ranskalaista että italialaista runoutta, mutta hänen omassa malakiittisessa mustetolpossaan hyytyi luomisen neste. No niin, sitä enemmän hän uhrasi sitä kirjeenvaihtoonsa. Ja jos kaikki otettiin huomioon, olihan hän joutohetkinään sepitellyt pientä filosofista kyhäelmää "Valheen puolustusta", ironisen elämänviisauden kirkasta tulosta. Hän hymyili hiukan. Näyttelijä Le Kain oli aikoinaan verrannut hänen pieniä suorituksiaan jokihelmisimpukan helmiin. Se oli tapahtunut hauskan maman Geoffrinin tiistaivastaanotolla; satavuotias Fontenelle oli hymyillyt hänelle, finanssiministeri Turgot, jonka maine perustui vielä siihen aikaan hänen suureen kokoonsa, oli tapansa mukaan sorvannut siitä ujostuttavan kaskun. Mutta nyt kreivi Creutz totesi hiukan vaivautuneena, että jokihelmisimpukka kehitti aarteitaan kovin hitaasti. Lyyrillisen tunteen helmiäistä hänessä oli kyllin, luomisen tahtoa hänessä oli, mutta hän pelkäsi jokaista sorajyvää, joka voisi tuottaa kipua ja häiritä hänen elämänsä mukavuutta.
Nyt hän tarkkasi hajamielisen uteliaana eversti Sprengtportenin nuorta seuralaista, joka oli saapunut hänen luokseen. Kaunis, moitteeton ylimyksenalku. Sellaisista aineksista kasvoi erinomaisia hovileijonia, jotka osasivat antaa arvoa vanhan salonkielämän siroille muodoille. Heissä säilyi vielä le jeu d'esprit, ranskalaisen henkevyyden kallisarvoinen tuli. Nuorukainen miellytti häntä suuresti; kreivi tarkasteli suopein, hiukan likinäköisin silmin noita vaaleita kasvoja, joilla hehkui niin avoin innostus, kun hän vain raottikin omien muistojensa aarrevarastoa, ja tuota huoliteltua peruukkia, jonka varjoon kaartui sorea, viisas otsa. "Ja ovatko espanjalaiset ystävänne ilmoittaneet teille, että hänen majesteettinsa saapuu Aacheniin?" hän kysyi. "Vapaaherra Malte Ramel mainitsi siitä", vastasi Armfelt. Kreivi Creutzin henkevillä huulilla syveni hymy; hän saattoi jo kuvitella, miten hänen nuori vieraansa astuisi ensimmäisiä haparoivia askeliaan vallan ja maineen tiellä, vaeltaisi niinkuin hän oli vaeltanut kauan, kauan sitten. Eräänlainen hajamielinen innostus, joka saattoi vallata tämän pidättyväisen diplomaatin ja joka oli antanut aihetta moniin kaskuihin, väritti kreivi Creutzin ääntä: "Madre de Dios! Tulkoon se osaksenne! Tahdotteko seurata minua Spaahan ja tulla esitellyksi hänen majesteetilleen? Luulen, että paikkanne ei lainkaan ole eversti Sprengtportenin rinnalla, sillä hänen varjonsa on... hm, epäterveellinen. Miellytätte minua suuresti, mon petit faucon. Älkää saattako mainettanne vaaraan."
Armfeltista tämä huone ja tuo mies olivat jo aikoja sitten lakanneet kuulumasta siihen kevyeen maailmaan, jonka hän niin hyvin tunsi; kreivi Creutz seisoi hänen edessään kuin maallisen kunnian ylipappi, ajatuksiinsa vaipunut profeetta, joka ennusti hänelle kaikkien toiveiden täyttymistä. Hän tunsi kiintyvänsä tuohon henkevään, hajamieliseen hovimieheen ja hän ilmaisi sen ihailevilla katseillaan. Creutzin kirjastohuone veti häntä puoleensa; hän saapui sinne monina päivinä ja kuunteli kummallisen nautinnon vallassa muistojen huminaa, joka täytti tämän avaran salin äänillä ja varjoilla, kaiuilla, jotka lankesivat kaukaa Ludvig XV:n Ranskan salongeista. Sama vaikutelma oli vallannut hänet Sanssoucissa, kun kruunupäinen filosofi tervehti häntä hohtavalla katseellaan. Ja täällä? Täällä liikkui hillittynä ja mietteissään ystävällinen keski-ikäinen diplomaatti, availlen jokaisella tahattomalla eleellään ja jokaisella sanallaan ovia menneen loiston valtakuntaan. Maailma, joka oli täyttänyt korkeimman henkevyyden ja elämänhienostuksen vaatimukset, lähetti tänne säteensä. Vieno valaistus Scéauxin palatsin vuorikristallikruunuista, madame du Chåteletin hauskasta huvilinnasta, älyllisen ylimystön illallispöydistä viipyi kuin kultaava iltarusko kaikessa, mihin hän katsoi. Armfeltin tarvitsi vain silmäillä Augustin Saint-Aubinin kuparipiirroksia, jotka ympäröivät Voltairen rintakuvaa siron mahonkilipaston yläpuolella, nähdäkseen suoraan kreivin satumaiseen nuoruuteen, viimeisten salonkien aikakauteen, ja kuvitellakseen eläviksi varjot, jotka pyörivät äärettömässä menuetissaan Kustaa Filip Creutzin muistoissa.
KAIKESTA, mitä Armfelt kuuli — ihmisistä, joiden tehtävänä oli vaalia maineen ja viehätysvoiman tulta, tavoista, joista aatelismiehen saattoi tuntea — hän muovasi kuvan, joka oli yhtä häilyvä ja epämääräinen kuin pilvi. Hänen kunnianhimonsa imi kertomusten kastetta ja voimistui. Hän tahtoi elää mukana tuossa kirjavassa, kimmeltävässä maailmassa, jossa huvi vallitsi ja jossa älyllä, henkevyydellä, kauneudella oli kotipaikkansa. Hänen luonteessaan piilevä loistonrakkaus tarjosi sopivan kaikupohjan kreivi Creutzin sanoille. Hänen elämänjanonsa kurkottui ranskalaisen salonkieleganssin puoleen tyytymättömänä ja valppaana, imien kiihkeästi maineen tuoksua. Tulevan kunnian kullanhohtoinen pilvi oli painunut hänen silmilleen ja sen lävitse hän arvioi ihmisiä ja asioita, mitaten heidän kannattavuuttaan, laskien mielessään heistä heruvan hyödyn korkoja.
Kreivi Creutz oli tarttunut hänen käteensä ja opasti häntä tielle. Oli aika luopua turhasta uhmasta. Hänen oli temmattava käsiinsä onnensa suitset ja sovittava Kustaa III:n kanssa, jos mieli menestyä hovissa. Hänen tuli tietää, että sopivampaa hovimiestä ja luontevampaa ylimystä Tukholman linnassa ei todellakaan tavannut ja että hänen majesteettinsa olisi ensimmäinen tunnustamaan nämä ansiot, mikäli Armfelt itse niin tahtoi. Kerrottiin, että monarkki oli nykyisin kovin haluton ja väsähtänyt ja että niistä miehistä, jotka vielä vuosi sitten ympäröivät häntä, saattoi enää vain harva kerskua kuninkaallisella suosiolla. "Tiedättekö, mitä he ovat?" lisäsi kreivi Creutz. "He ovat koreita pelirasioita, joista lähtee yksi ainoa liehakoiva ääni. Ja hän puolestaan on liian levoton, liian oikullinen ja liian viisas ollakseen viskaamatta heitä romukoppaan. Leikkiäkö? Kaikin mokomin! Hänen majesteettinsa leikkii niin kauan kuin hänen ympärillään ei ole ihmisiä vaan leluja."
Armfelt vaistosi, että noissa sanoissa avautui tie ja että hänen tarvitsi vain astua eteenpäin tavoittaakseen sen mitä toivoi. Hänen sormensa olivat koskettaneet avainta. Nyt hän tahtoi tempaista sen käteensä ja vääntää maineen kahvaa, kunnes ovet aukeaisivat hänen edessään. Totta kyllä, hän oli yhä Sprengtportenin käskyläinen, ja isän kirjeet, jotka pommittivat häntä Pariisiin asti, suitsusivat sotilasuran ylistyksiä. Hänen päivänsä olivat täynnä rauhatonta päättämättömyyttä. Hän tahtoi totella ruotsalaisia ystäviään ja tavata kuninkaan, mutta hän ei tiennyt, miten menetellä öisin, jolloin Faubourg de Saint Germainin peitti kohiseva hiljaisuus ja jolloin kadulta erotti vain yksinäisten vaunujen ääniä, Armfelt makasi valveilla. Hänen lähellään ruhtinaallisen hotellisängyn pieluksilla nukkui aivan alastomana pieni neiti l'Éclair, koketti, hyväntahtoinen olento, joka oli viettänyt koko elämänsä Pariisin näyttämöillä. Hänen musta tukkansa lepäsi hajallaan päänalusen silkillä, ja yö loihti hänen hiukan karkeihin kutreihinsa vienoa pehmeyttä. Ohut hopeajuova, joka saattoi langeta katulyhdystä tai kapeasta puolikuusta, siirtyi hitaasti hänen hennolta kurkultaan yhä alemmas, kunnes se siiasi kuolleella valolla pienet päärynämäiset rinnat. Pimeässä kuului nukkuvan tytön hengitys. Hänen jalkansa olivat koukussa ja vain polvet hehkuivat epämääräisesti kuin marmori, jota yö varjoaa. Armfelt tarkkasi häntä salaa. Oli mahdollista, että hänen leponsa oli täysin uneton, mutta jos hän näki unta, hän uneksi varmaankin uudesta lohenpunaisesta muotihameesta, uudesta helmiketjusta, samppanjaillallisista, ruusuista.
Miten Armfelt yrittikään vaipua uneen, hän pysyi valveilla. Yö oli hiostavan lämmin. Pimeydessä häälyi valotäpliä, jotka seuloutuivat ikkunan pitsiuudinten raoista ja laskeutuivat huonekalujen mustille pinnoille kuin tulikärpäset. Kadulla kuljettiin. Alhaalta käytävästä kuului naurua ja portin läimähdys... Armfelt näki jossain mielensä näyttämöillä laihan, hyväntuulisen miehen, joka nosti etusormensa pystyyn ja hymyili. Kuningas! — Aivan oikein, uni kaikkosi silmänräpäyksessä... Hänen oli vuoroin kylmä ja kuuma, hän tunsi, miten peite painui hänen hikisille säärilleen epämukavan raskaana. Hän mietti tulevaisuuttaan. Hän makasi kädet takaraivon alla ja tuijotti kattoon, jonka kullatuista koristeista pimeys oli syövyttänyt kaiken kiillon. Jospa hän olisi jo Ruotsissa! Jospa hän voisi lyöttäytyä hänen majesteettinsa ystäväksi kuten hän tunkeutui ranskalaisten aatelismiesten ja upseerien ystävyyteen. Hän tuntisi olevansa irrallinen ja hyödytön ihminen aina siihen hetkeen asti, jolloin hänen maineensa jättäisi varjoon kaikki muut. Valtaa! Sitä hän janosi. Valtaa ja rikkautta ja ylellisyyttä. Kunniaa, joka kestäisi kauemmin kuin raha. Hyviä päivällisiä, vaikutusvaltaisia ystäviä, kauniita rakastajattaria. Yö muodosti hänen silmiinsä näkyjä, hämäriä ja epätodellisia kuin unet, loistoisia ja kiihoittavia kuin hovijuorut, joita hän kuunteli mielellään. Ja hänen sisin itsensä ajelehti äärettömän etäällä tästä kuumasta vuoteesta, kun hän herätti mademoiselle l'Eclairin ja vaipui lantioille, jotka vavahtivat uneliaasta nautinnosta. Tytön silmät kiilsivät pimeässä mustien lasipalasten tavoin. Ja kaikessa, mitä tapahtui, oli jotakin sanomattoman epätodellista, niin kuin pimeys, vuode, huohotus ja lapsellisen näyttelijättären itku kuuluisivat huonoon salonkinäytelmään, johon ei lainkaan voinut eläytyä.
5
ELOKUUN alussa 1780 kuningas Kustaa III seurueineen saapui Spaan kylpylään lähelle Aachenia, kohentaakseen horjuvaa terveyttään kivennäisvesillä.
Seudulla oli alkanut tavanmukainen sesonki. Euroopan korkein ylimystö on lähettänyt huomattavat edustajajoukot näille lähteille, ja vielä suuremmaksi kasvoi kullan ja silkin, sametin ja timanttien tungos, kun huhu kertoi Pohjolan monarkin tulosta. Chartresin herttua tapasi täällä kauniin tyttömäisen puolattaren, kreivitär Sangurskan. Nähtiin ruhtinas Aleksei Orlov, vallankumousmies vuodelta 62, Tsesmen voittaja, joka oli katsonut parhaaksi kuljettaa matkavaunuissaan kuvanihanaa vaimoaan. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä varsin pian kuiskaili koko seudun aatelisto kuumasta lemmensuhteesta, joka virisi ruhtinatar Orlovin ja Nassau-Siegenin prinssin välillä. Kreivitär Boufflers, jota oli kerran pidetty Ranskan hovissa vierailevan Ruotsin kruununprinssin rakastajattarena, tosin odotti kuninkaan tuloa niin kiihkeästi, että seikkailu jäi häneltä salaan.
Vaikka monarkki matkusti salanimellä, hänen tulostaan ei suinkaan puuttunut upeutta, hälinää ja vaikuttavia eleitä. Määräpäivänä koko kylpylän tie pölisi ratsujen kavionkopseesta. Kuriirit lensivät edellä, livreepukuiset lakeijat pöyhistelivät kuin papukaijat, ratsastavan vartioston perässä vierivät kullatut kaleesit ja niiden jäljissä huojui, heittelehti ja keikkui juhla vaunuja, joissa ruotsalainen ylhäisö istui riikinkukkomaisessa loistossa. Kun kuningas näyttäytyi vaunujen laskuportaalla, jymisi helteiseen ilmaan tuhansien eläköön-huutojen ukkonen. Nähtiin välähdys armollisesta hymystä, nähtiin siro kädenliike, suuret, kuperat koiransilmät, huoliteltu peruukki ja vinot olkapäät. Vain raketinsytyttäjät, jotka yrittivät turhaan saada oikeaa lentoa rätiseviin ja pihiseviin ruutikeppeihin, eivät ehtineet nähdä mitään. Viheriät bengaalipyörät, roomalaiset kynttilät ja sähikäiset kimposivat ilmaan vasta kun hänen majesteettinsa oli poistunut.
Kuningas tunsi itsensä pirteäksi kuin poika. Lapsuudessaan hän oli ollut heikko ja heiveröinen, ja hänen jossakin määrin vino ruumiinsa ei koskaan täydellisesti vapautunut silloisten sairauksien jäljistä. Vanhemmat olivat varjelleet prinssiä kuin ansarikasvia. Nelivuotiaana hänen holhoojakseen oli valittu sivistynyt, henkevä kansliapresidentti Tessin, loistava hovimies, hänen kaikkein korkeimman rouva äitinsä Loviisa Ulriikan uskottu. Sillä välin kun poikaa kammattiin ja puuteroitiin, pakotti Tessin hänet tarkastelemaan kuvia, jotka esittivät kultaseppien, hatunkutojien, värjärien, tynnyrintekijäin, pyssyseppien, veitsenhiojien, säämiskänahkureiden ja lasimestarien elämää. Kello yhdeksältä oli pidetty aamuhartaus. Tessin luki Raamatusta päivän tekstin, kertoi opettavaisen tarinan alkukirkon ajoilta, jatkoi saduilla, jotka säestivät etiketinmukaista aamiaista. Hyi olkoon! Niihin kätkeytyi aina moraalinen opetus ja juuri tämä taittoi niiden dramaattisuudelta kärjen. Tessinin hurjimmatkin ritaritarinat olivat kuin hampaattomia hirviöitä, jotka syntyivät petoeläiminä, mutta vajosivat kasvaessaan kasvissyöjien asteelle.
Säätyvallankumouksen aikaan hänen opettajansa vaihtuivat. Tessinin tilalle, kuninkaallisten sisarusten kasvattajaksi, tuli Carl Fredrik Scheffer, vanha paimenukko, jota kukaan ei sietänyt. Scheffer piti suitsia: he riuhtoivat kuin äksyt ajohevoset. Prinssi oikutteli, väitti vastaan, vaati, murjotti, päästi kiukkunsa valloilleen, oli sapekas ja pahankurinen lapsi, joka paukutti ratsupiiskaansa palvelijoiden nenän edessä ja potki opettajansa sääret mustelmille. Itsekkyyttäkö? Kyllä ja ei. Kukaan ei koskaan suonut hänelle hetkeäkään, jolloin hän olisi saanut temmeltää mielensä mukaan Drottningholmin lehdoissa. Etiketin kultaiset kuolaimet kiristivät hänen pojansuutaan, aatelissivistyksen piiska hoputti häntä eteenpäin.
Vain öisin, jolloin inhoittava Scheffer nukkui, hän nousi varpaillaan vuoteesta, hiipi linnan päätykamariin ja sytytti kynttilät palamaan. Oli pimeää ja suloista. Prinssi kiinnitti pitkään palttinakolttuunsa laahustimen, jonka hän valmisti vanhasta lautasliinasta. Hän kääri päähänsä turbaanin, kohotti helmojaan, seisoi keikaillen ja elehtien suuren venetsialaisen peilin edessä. Hän ei lainkaan tuntenut niiden nuppineulojen pistelyä, joilla nämä fantasiapuvut oli harsittu kokoon, sillä hänen pojansydämensä sykki kiihkeästä riemusta ja hän näytteli aivan yksin, yön varjojen keskellä, pitkiä ranskalaisia näytelmiä. Hän pudotti yöpaidan olkaimet laihoilta hartioiltaan, kunnes rinta paljastui. Hän oli olevinaan nainen; hän puristi reitensä yhteen ollakseen kuin tytöt, joiden lantio oli erilainen kuin hänen. Hintelä, kuumeinen poika leikki pimeässä kummallisia leikkejään ja vain hiiviskelevät lakeijat ja uniset kamarineidot saattoivat avaimenreiästä seurata salaista näytelmää. Se päättyi miltei säännöllisesti tikarinpistoon. Hän, tytöksi muuttunut prinssi, eli kaikilla hermoillaan tuon loppukohtauksen, jolloin terävä esine on uppoavinaan hänen lihaansa. Hän lausui juhlallisesti deklamoiden näytelmän viimeiset sanat: "Ota vastaan Statiran henki..." Sitten hän hiipi makuukamariin, pujahti peittojen alle ja vapisi.
Hän oli kovin lahjakas, mutta kuriton ja vailla rauhaa. Säätyjen komissioni sai jotakin salaista tietä kuulla yöllisistä leikeistä, erotti Schefferin ja määräsi taas uudet opettajat. He muistuttivat kaikki isää: hajamielistä, tylyä, välinpitämätöntä kuningasta, joka saattoi äkillisessä kiukussa läimäyttää poikaansa korvalle ja käyttäytyä seuraavassa hetkessä ikään kuin ei lainkaan muistaisi hänen kihelmöivää päätään. Sitä enemmän prinssi palvoi äitiään. Niin kaukaa lapsuudesta, että kaikki muistot muuttuivat varjomaisiksi kuin vuosien takaiset unet, kohosi lempeän, äidillisen, ylvään kuningattaren kuva. Äitiä hän matki sekä äänenpainoissaan että eleissään. Hän jäljitteli äidin kävelyä, hän keinahteli huomaamattaan kuin pieni nainen. Ja kaiken aikaa tarkkasivat suuret, taivaansiniset, kuperat lapsensilmät vuoroin kuningasta, vuoroin kuningatarta, säikkyen edellistä ja hyväillen katseellaan jälkimmäistä. "Voilà", sanoi vanha viisas Tessin. "Me luulimme saaneemme prinssin, mutta olemme saaneetkin prinsessan."
Myöhemmin hän vihasi sekä säätyjenvaltaa että yksinvaltaista ja neuvostovaltaista hallitusmuotoa niin kiihkeästi, että saattoi kuvitella hänen samastavan nuo abstraktiset asiat ankariin kasvattajiin. Säädyt olivat kuin Scheffer, kuin isä: ne olivat saaneet järkkymättömään päähänsä tylyjä mielipiteitä, ne tahtoivat, että hän totteli. Mitä tuli itsevaltiuteen, hän ei koskaan voinut ajatella sitä ajattelematta samalla omaa isäänsä. Juuri isässä yhtyi lakiasäätävä ja toimeenpaneva valta kaksinkertaiseksi terroriksi. Hallitsijaksi tultuaan hänen ensimmäisiä tekojaan oli uuden valtiomuodon luominen, sen, jonka täydellisimmän ilmauksen hän luuli erottavansa aikojen takaa, Kustaa II Aadolfin vauraasta, hyvinvoivasta, mahtavasta Ruotsista. Säätäkööt säädyt lakeja! Hän puolestaan otti huolehtiakseen niiden soveltamisesta. Kuningas nimitti neuvoskunnan, jonka mieltä hän tosin oli velvollinen kuulemaan, kun oli kysymys oikeudenkäytöstä, rauhansopimuksista, välirauhasta, valtioliitosta, ylempien virkamiesten nimityksistä, aselevon solmimisesta ja hänen omista ulkomaanmatkoistaan. Mutta hallita tämä neuvosto ei saanut; sen tuli vain neuvoa. Tuntui siltä kuin hän olisi näiden toimenpiteiden pohjalla salaisesti hävittänyt isän kuvaa omasta sielustaan. Hän vähensi, vaalensi, teki tyhjäksi kasvattajan hahmoa. Hänen sisäpolitiikkansa nakersi rakoa muuriin, johon hänet oli lapsena teljetty.
Tieto hänen kuninkaaksi tulostaan oli herättänyt yleistä riemua kautta valtakunnan. Aavistettiin, että prelaattien puoluekiihko ja porvarien etuilu, virkapaikkojen kalastaminen ja kavala juonienpunonta läheni loppuaan. Istuessaan Tukholman kruunauskirkossa punaisen sametin, kullan ja kärpännahan peittämänä tämä hintelä onnellinen nuorukainen, joka juuri astui ratkaisevan askelen prinssiydestä kuninkuuteen, tuijotti herkeämättä äitinsä kasvoja. Loviisa Ulriikan silmissä kiilsi outo hehku. Hän kuuli pappien kuorolaulun, hän näki pyhien ristien ja kirkollisten juhlavälineiden säihkyn, tuhansien lepattavien kynttilöiden, korkeimman diplomaattikunnan ja Ruotsin hovin yhtyneen loiston. Ja hän lausui itsekseen: "Katsokaa häntä... Katsokaa, millainen poika minulla on. Annan hänelle anteeksi kaiken. Hän on minun poikani!"
Jotakin näkymätöntä tietä kruunausistuimella istuva nuorukainen otti vastaan tämän tunnustuksen, katsoi äitiään ja hymyili.
Hän oli tehnyt voitavansa vastatakseen säätyjen ja kansan ihastukseen. Hän oli poistanut kidutuskuulustelut, rajoittanut kuolemanrangaistuksen käyttöä, uudistanut painovapauden, jota koskeva viimeinen asetus oli peräisin vuodelta 1766. Kuten valistunut hallitsija ainakin hän halveksi uskonkiihkoa kaikesta sielustaan ja mielestään, ja nyt hän aikoi allekirjoittaa paperit, joilla taattaisiin täysi vapaus taivaan tien valinnassa. Muuan innokas suomalainen, muuan Chydenius, oli ärsyttänyt Tukholman arvovaltaisia pappeja pienellä kirjoituksellaan uskonnonvapaudesta. Hyvä! Hän tarttuisi lujin käsin tuohon luonnokseen, hän muuttaisi todellisuudeksi sen epämääräiset ohjeet. Jo kahtena vuotena hän oli pannut vauhtia säätyvaltiopäiviin ja kiusannut piruuksissaan hänen kirkollista korkeuttaan arkkipiispa Mennanderia, joka puri huultaan ja vaikeni. Hän oli hyvä hallitsija, valistunut ja tarmokas monarkki! Kiitos Jumalan ja finanssiministeri Liljencrantzin, maan raha-asiat oli saatu miten kuten kuntoon. Hän oli pannut valtakunnan pankin lunastamaan kaikki setelit niiden puolesta nimellisarvosta, ja jotta tarvittavat hopearahat voitaisiin lyöttää, oli Tukholman rahaministeri ottanut ulkomaisen hopealainan. Raha juoksi kädestä käteen kilisevänä, kirkkaana metallirahana, rikseinä ja killinkeinä ja runstykkeinä aina vuoteen 1777 asti, jolloin oli jälleen turvauduttava seteleihin. Mitäpä hän mahtoi! Yhtä kaikki, hänen rahaministerinsä oli korvaamaton lajissaan, eikä edes korkeimman aatelin katkeruus, joka oli pommittanut kuninkaallisen rahapajan valtiasta kaikkina näinä vuosina, voinut vähääkään järkyttää hänen asemaansa.
Kuninkaana Kustaa ei suinkaan kursaillut antaessaan täyden vallan loistonhalulleen. Tämä hienostunut Holstein-Gottorp oli tosin toista, valitsevampaa lajia kuin Vaasain ruhtinaat, joiden elämää oli ympäröinyt ylenpalttinen, miltei karkea muhkeus. Hän oli valistuksen aikakauden täysiverinen kasvatti: vapaamielinen ja henkevä, sivistynyt ja älykäs, ja mikäli hänen olemuksessaan saattoi havaita aineellisuutta, se oli ohentunut yhtä vienoksi ja voimattomaksi kuin hänen väljähtäneen verensä aistillisuus. Tapa, etiketti, seurallinen muoto oli sittenkin tarttunut häneen, huolimatta kaunasta, jota hän tunsi entisiä opettajiaan kohtaan. Hän oppi hovitavat Versaillesista ja kaunisti huvipalatsinsa ranskalaiseen tyyliin, unohtamatta tunnelmallisia amorinluolia, unohtamatta pensaiden mittausopillista typistelyä. Hän rakasti hiveleviä, naisellisia puolivärejä: mietoa kultausta, vaaleaa lilaa, pähkinänruskeaa, vaimennettua lohenpunaista ja celadoninvihreää. Hän pukeutui Drottningholmin kuninkaallisessa makuukamarissa ikään kuin hän aikoisi antautua pastellipiirtäjän malliksi; vain ritarimerkkien nauhat hohtivat väkivaltaisen helakasti puvun vaaleiden värisävyjen tuhkasta. Hän tahtoi nähdä paljon kynttiläkruunuja, ellei hänen silmilleen tarjottu ilotulitusta. Hän riensi levottomana illallisilta teattereihin ja teattereista illallisille, vetäen elävänä laahuksenaan nuorta, maineenhaluista, esteettisesti kehittynyttä seurapiiriään. Kaikki, mikä oli uutta, etenkin jos se saapui Ranskasta, sytytti hänen innostuksensa olkivalkean ilmituleen: uudet sonetit, uudet seuratanssit, uudet balettiesitykset, uusi filosofinen systeemi, uusi pukukuosi. Kerrottiin, että kun Versaillesin tykit jylisivät vastasyntyneen kruununperillisen kunniaksi, Ruotsin kuningas oli vähällä omaksua pariisilaisen peruukin, joka oli nimeltään à la caca de dauphin ja väriltään sinapinkeltainen.
Spaan terveyslähteillä hän hurmasi sekä naiset että miehet sirolla, hiukan koketilla hilpeydellään. Kiinteä piiri kehysti varsin pian tätä tuhlaavaa ruhtinasta, joka ei voinut elää hetkeäkään ilman iloista seuranpitoa ja kirjavaa hovivilinää. Rakastettava belgiatar, herttuatar d'Ahrenberg, prinsessa de Croy, marsalkanrouva De Muy ja ennen kaikkea kreivittäret Boufflers ja La Marck katsoivat kunniakseen heijastaa hänen valoaan. Mutta tähän piiriin liittyi hiukan myöhemmin myös vapaaherratar Malte Ramel, joka oli vastikään jättänyt Pariisin ja halusi palata Tukholmaan kuninkaallisessa seurassa. Kuningas, joka oli tarkka huomioiden tekijä, oli heti pannut merkille, että Espanjan ministeriparin holhottina oli nuori Armfelt, tuo nulikka. Hyvä — monarkki ei suonut hänelle silmäystäkään. Odottakoon!
Mutta sattumaa tai ei, aina ja kaikkialla, missä kuningas liikkui, nähtiin kaunis suomalainen ylimys. Hän näytti suorastaan odottavan puheillepääsyä ja kuitenkaan hän ei tehnyt pienintäkään yritystä lähestyäkseen hallitsijaa. Hän seisoi kohteliaana, hienona, odottavana nuorten aatelisjunkkarien parvessa, näytteli muodinmukaista ranskalaista pukuaan ja välkytti valkeita hampaitaan, sorvasi kaskuja, joille naiset nauroivat, ja säilyi kuin ihmeen kautta päivetykseltä, joka uhkasi ylhäisön hipiää Spaan kuumuudessa. Hän seurusteli paljon kreivi Creutzin kanssa. Ruotsin lähettiläs oli viettänyt kylpylässä kuumimmat kesäkuukaudet, ja Armfelt oli varmaankin seurannut häntä. Kuningas rypisti kulmiaan. Mitä hän tahtoi, mitä hänellä oli mielessään?
Vihdoin hän suostui armollisesti esittelyyn. Se oli oikeastaan turhaa, koska nuorukainen oli jo vuosia sitten esitelty Tukholman hovissa, mutta ohimenevänä hienona näytelmänä, Spaan kylpypaikan paviljongissa, se teki juhlavan vaikutuksen. Seuraavana iltana kuningas pysäytti nuoren vapaaherran keskellä hiljaista puistokujaa: "Kas niin", hän sanoi ja heristi leikillisesti sormeaan. "Mitä te oikein tahdotte, hyvä parooni? Arvonylennystäkö? Serafiimitähteäkö? Pohjantähden ritarimerkkiä? Takkinne kuosi kiinnostaa minua suuresti. Tulkaa!"
Ja odottamatta, välittömyyttä teeskennellen, hän pisti käsivartensa Armfeltin kainaloon ja alkoi iloisesti rupatellen kävelyttää häntä puistossa.
Kuninkaasta oli varsin miellyttävää näytellä kavalaa. Hovissa hän oli tehnyt kaikkensa esiintyäkseen vielä suurempana juonittelijana kuin vehkeilevät valtiopäivämiehet ja mainetta kalastavat kamarijunkkarit. Hän siveli leukaansa ja näytti hyväntahtoiselta teatterikonnalta. Hän esitti osansa huonosti kuin seuranäyttelijä, mutta hänestä itsestään tuntui, niinkuin maailma olisi värissyt hänen kavaluutensa painosta. Nyt he kulkivat kylpylän puistossa, kunnianhimoinen, teräväsilmäinen nuorukainen ja teeskentelevä kuningas. He olivat kumpikin kyllin kaukonäköisiä nähdäkseen toistensa kortit, mutta heistä oli hauskaa leikkiä, ikään kuin he eivät olisi niitä nähneet. Monarkki lähestyi kiertäen ja kaartaen asiaa, joka oli olevinaan hänen sydämellään. Kuinka jaksoi eversti Sprengtporten? Oliko hän tavannut Potemkinin? Oliko kukaan kuullut heidän keskustelujaan? Ja vihdoin hän tunsi todellisen näyttelijän hekumaa voidessaan laukaista järeän kanuunansa. Kerrottiin, että eversti piti paljon vehkeilevien venäläisten seurasta.
Armfelt oli aikoja sitten vaistonnut herkällä vainullaan leikin ytimen. Jos tuo toinen oli nokkela, hän oli viisas! Hän pelasi sakkiaan niin loistavasti, että kuningas uskoi hänen välittömyyteensä. Hän oli kyllin kokenut tunteakseen, mitä äänenpainoja ja mitä sanoja tuo kruunupäinen juonenpunoja toivoi hänen käyttävän, kun oli puhe epäsuosioon joutuneesta everstistä. Hyvä, uskollinen Sprengtporten oli kyllä uhrannut päivän ja yön Waimelin paroonille, vehkeilevälle kapteeni Rehbinderille, joka majaili Tartossa. Mutta hänen majesteettinsa ei silti tarvinnut luulla, että Toomemäen pimeydessä haudottiin salavehkeitä. Eversti oli liian rehti. Eversti oli ajattelematon soturi, siinä kaikki. Oliko hän kohdannut matkallaan muita? Kyllä ja ei. Parooni Armfelt mainitsi kepeän välinpitämättömästi seitsemän venäläisen upseerin nimet ja näki, miten kuninkaan silmät pullistuivat viriävästä mielenkiinnosta kuin siniset kuplat.
Sielunsa sisimmässä Kustaa III oli arkaillut myöntäessään onnettomalle Sprengtportenille virkaeron. Nyt hän aavisteli pahempaa kuin oli luullutkaan. Armfeltin leikillinen juttelu tosin luovaili taitavasti moitteiden ja varoitusten ohi, mutta senhän saattoi ymmärtää. Kuningas oli koko illan hajamielinen. Hän luki uudelleen kirjeen, jonka eversti oli elokuun kuudentenatoista lähettänyt hänelle Pariisista ja jossa tuo kavala kettu vakuutti uskollisuuttaan. Petosta, vilppiä, salavehkeitä! Hyvä! Jos Savon prikaatin eronsaanut komentaja näyttäytyisi Spaassa, hän, kuningas, kyllä punoisi verkon, jonka langoista pirukaan ei voisi ponnistella irti.
Vihdoin, elokuun lopulla, Sprengtporten saapui Spaahan. Eversti oli turhaan odottanut hetkeä, jolloin hän voisi siirtyä Brestiin astuakseen ranskalaisiin siirtojoukkoihin. Hän oli harmista ja mielipahasta sairas. Kuningas ei ollut vastannut sanallakaan hänen pitkään kirjeeseensä, laivojen lähtö Brestistä oli lykkäytynyt, Ranskan sotaministeri de Ségur pitkitti kylmillä metkuillaan päätöstä, jonka oli määrä taata hänelle säännöllinen pieni palkka. Lopuksi hän oli hermostuksissaan kääntynyt ministeri de Castriesin puoleen se seurauksena, että Ruotsin lähettiläs Creutz suuttui silminnähtävästi ja välitti vähät hänen onnettomasta tilastaan. Meriministeriö enempää kuin rahaministeriökään ei tuntenut halua puuttua hänen asioihinsa. Versaillesin sotadepartementissa pitkitettiin anomuksen käsittelyä niin kauan, että eversti luopui kaikista toiveistaan. Kaiken lisäksi sattui turmiokas onnettomuus. Vahingossa lauennut pistooli taittoi hänen vasemmasta kädestään kaksi sormea, juuri ne sormet, joilla hän oli painellut viulunkieliä yksinäisinä soitonhetkinä. Kun hän näyttäytyi Spaassa, hänen vasen kätensä oli lastoitettu ja sidottu ja hän teki kauttaaltaan saman vaikutuksen kuin sodasta palaava invaliidi, jolle ei ole annettu ansiomerkkiä.
Everstin tulo oli epätoivon teko. Vielä kerran, ainoan ja viimeisen kerran hän tahtoi keskustella kuninkaan kanssa ja, jos mahdollista, päästä sovintoon. Monarkilla oli sananvaltaa Versaillesissa, ja vaikka nykyinen Bourbon suhtautui häneen pidättyvämmin kuin edesmennyt Ludvig XV, hän oli sittenkin kuningas: hänen käsissään oli kansainvälisen vallan lankoja. Sprengtporten pyysi audienssia ja kuningas myönsi sen. Heti tuloiltana hänet nähtiin kylpylän teatterin kuninkaalle varatussa aitiossa. Hän tuskin jaksoi odottaa näytelmän päättymistä, sillä hätäinen, itsepäinen toivo paloi yhä hänen mielessään ja hän oli lukevinaan monarkin kohteliaasta puhetavasta myötämieltä, joka kukaties kääntäisi tappiot voitoiksi.
Kuningas oli pirteällä, räiskähtelevällä tuulella, kun he vaelsivat kahden Spaan pimenevissä puistoissa. Eversti astui hänen rinnallaan jurona ja vakavana; monarkki pyörähteli kengänkoroillaan, elehti vilkkaasti kuin tyttö, nauroi, teki pientä piikikästä pilaa uudesta primaballerinasta. "Mutta käydäksemme asiaan", aloitti eversti. Kuningas katsoi häneen ihmetellen. "Asiaan? Te unohdatte, että ranskalainen baletti on joskus monin verroin asiallisempaa kuin ranskalainen meriväenvärväys."
Vihdoin, kun monarkin leikkivä hilpeys ei ottanut loppuakseen, eversti käyttäytyi tahdittomasti. Hän oli kiihtynyt ja onnettoman hermostunut, hän tuskin jaksoi vastailla noihin moniin kysymyksiin, joita kuningas heitteli. Tuo oli hänen tapaistaan, jumaliste! Noin hän leikitteli ihmisillä, joihin hän suhtautui karsaasti. Hitot hänen ystävällisestä osanotostaan! Valhetta, silmänlumetta, savua. Ja kun majesteetti suvaitsi huomauttaa, että hän halusi ennemmin hallita Ranskaa kuin Ruotsia, tokaisi kärsimätön eversti: "Onhan teidän ruotsalainen kuningaskuntanne koko kaunis pala, jos vain huolitte hoitaa edes sitä niinkuin tulee."
Kun he lähenivät kylpylän paviljonkia, tapahtui kuninkaan käytöksessä kauan odotettu muutos. Hän kävi nyt suoraan asiaan, mutta oi, miten huolettomasti, miten epämääräisin viittein ja vihjailuin! Kirottua! Hän tahtoi kyllä nähdä everstin palveluksessaan, jos hänellä kerran oli kestettävänä sota, mutta miten ja milloin, sitä hän vältti sanomasta. Äkkiä hän rupesi puhumaan Brestin sotalaivoista ja Ranskan apujoukoista. "Minä neuvottelen herra de Ségurin kanssa", hän lupasi. "Te saatte kahdentoista tuhannen livren vuoripalkan, ja mahdollista on, että te voitte nostaa kolmen kuukauden etumaksun jo Brestissä. Riittääkö? Ranska myöntää teille mielellään mitre de campin. Kun teillä on everstin valtakirja, ette voi valittaa." Hän teeskenteli hyväntahtoista ystävää ja taputti everstiä olalle. "Muuten — varokaa venäläisiä ruhtinaita, varokaa herra ¨uvalov-Samoilovia ja ruhtinas Soltykovia, joiden näin keskustelevan teidän kanssanne jo aamuvarhaisella."
"Mistä johtuu, että minulle ei toimitettu valtiopäiväkutsua?" keskeytti eversti.
Kuningas kohautti olkapäitään. "Syyttäkää Tukholman kansliaa. Se yksin on vastuussa siitä ikävästä erehdyksestä, joka tuli vasta myöhemmin minun tietooni. Uskokaa minua, rakas ystävä. Se kiusasi minua henkilökohtaisesti. Se oli pahin painajaiseni."
Ja sen sanottuaan hän ryhdistäytyi, hymyili, kumarsi armollisesti ja poistui pienen itsetietoisen miehen harppailevin askelin Spaan tammien hämyyn. Eversti kirosi hiljaa. Audienssiin varatut kalliit minuutit olivat haihtuneet tyhjään kuin savu. Hän kääntyi ja lähti kulkemaan kylpylän päärakennusta kohti, tavatakseen vielä samana iltana ruhtinas Soltykovin ja herra Šuvalov-Samoilovin. Hänestä tuntui kuin syvällä hänen katkeruutensa yössä tapahtuisi hiljaista kypsymistä.
SEURAAVANA päivänä kuningas yllätti parooni Armfeltin astumalla kursailematta hänen luokseen Spaan lehtokäytävällä. Monarkin suurissa, hiukan mulkoilevissa silmissä oli kurillinen ilme; näytti niinkuin hän olisi pidättänyt nauruaan. "Eh bien! Yhä syvissä mietteissä", hän huudahti. "Siispä minä armollisesti määrään teille tehtävän, joka karistaa kaiken hajamielisyyden pois."
Hän tarttui hennoin, valkein sormin miekkaliljan lehteen, joka häälyi lauhassa tuulessa. Hän taittoi sen, läimäytti nuorta seuralaistaan olalle ja hymyili. "Oikeastaan teidän olisi pitänyt polvistua... Teidät on vastikään lyöty Ruotsin kuninkaallisen prinssin Kustaa Aadolfin chevalieriksi. Te astutte toimeenne heti, kun valtakirja on asianmukaisesti allekirjoitettu." Ja kun Armfelt yhä seisoi kuohuvan riemun ja hämmingin vallassa, kuninkaan otsalle syntyi keveä ryppy.
"Kas niin. Kävelkää! Olen saanut kyllikseni vanhoista hölmöistä. Tahdon ympäröidä itseni nuoruudella, täällä ja Tukholmassa. Ellei vartalonne olisi niin hurmaavan miehinen, teidän virkapukunne tilattaisiin Versaillesin naistenräätäliltä." Hän nauroi makeasti kuin lapsi omalle mielijohteelleen. "Mademoiselle Bertin saisi ommella teille hameen."
TOINEN KIRJA
MAJESTEETTI
1
Kunnaalta, joka kohotti viheriöiviä rinteitään kaupungin keskellä, näki Tukholman. Sininen Mälar kimalsi ja välkkyi etelässä. Aaltojen hauraat etujoukot, jotka ryntäsivät satamaan, murtuivat alinomaa sen kivisiä rantavalleja vasten. "Malmeilla" näytti viheriöivä viidakko nopeasti nielevän matalia, pärekattoisia tupia, jotka uhmaten kohosivat kaikkivaltiaan rehevyyden helmasta. Fregatit ja kaljaasit keinuivat satamassa. Niiden kannelta saattoi nähdä porvarien viljamakasiinit, sokkelomaisten kujien ammottavat, mustat kuilunpäät, jotka johtivat Vanhaan Kaupunkiin, hylättyjen luostaripihojen, ruostuneiden rautaporttien, sammaltuneiden kaivonaltaiden ja kämmenen levyisten katujen hämärään, ahtaaseen maailmaan. Höylätty puu taisteli vielä versovan metsän kanssa ylivallasta. Kiviset rakennukset tunkeutuivat raskaana, voimallisena armeijana heleän vihreyden lävitse ja piirittivät monilukuisia puistoja, joiden halavissa tuulet lauloivat. Kunnaalta ja satamasta näki monien kirkkojen monet tornit. Riddarholmin kirkko kohotti pilviin revitetyn goottilaisen neulansa, Pyhän Klaaran kirkko paistatteli luostarimaisia muurejaan, Aadolf Fredrikin kirkko herätti heläjävällä malmiäänellään Pyhän Marian ja Pyhän Katariinan uniset kellot, jotka alkoivat kalahdella kaukana Södermalmilla.
Kaupunki kohisi, välkkyi värejä ja valoja, kuohui elämää, työtä, aherrusta. Rantamakasiinien varjossa helähtelivät kirveet ja lauloivat sahat. Telakoilla tuoksui tervalta ja tuoreelta maalilta, sillä jahdit, huvipurret ja fregatit saivat nopeasti lopullisen ulkoasunsa, sillä välin kun niiden rahtikapteenit, superkargöörit, kuluttivat päivää Stadenin krouveissa.
Satamasta valtakaduille, Tukholman keskuksesta Söderin, Skansenin, Tullgårdenin lehtoihin vaelsi, ajoi ja ratsasti kansaa. Kaupunginvanhimmat, sihteerit, rahastonhoitajat ja notaarit liikkuivat keveissä ajopeleissään maistraatin virkahuoneen ja omien asuntojensa väliä. Rumpalit ja kaupunginpalvelijat pujottelivat torin vihanneskärryjen lomitse. Kulta ja kuparisepät rähisivät sataman olutkellareissa, lukontekijät ja veitsenhiojat, tynnyrinvannehtijat ja liinanloukuttajat riitelivät ammattikuntiensa ylemmyydestä ja hajaantuivat kuin pelästyneet linnut Svean rakuunarykmentin tieltä, joka suvaitsi häiritä yleistä katurauhaa sysäämällä kumoon tien pölyssä temmeltäviä lapsia. Ryysyjen, nahkaesiliinojen, ammatillisten pukujen, violetinvalkeiden peruukkien, samettivaippojen, mustien peleriinien ja sotilaskauhtanoiden meri aaltosi myötä ja vastatuuleen, kaupungin keskuksesta kaupungin liepeille. Prelaatit ja Upsalan maisterit kantoivat ylpeinä henkisen työn tummia surun värejä. Upseeriston puvut hehkuivat kuin lintujen kiimavaatteet. Korkein porvaristo upeili nyt, kuten Vaasain aikana, liiviensä leikkauksella ja takkiensa vuorilla.
Ja suurena, harmaana, kaikkialle kuohuvana massana täytti kujat, kadut ja torit toimelias työväestö, vaattureiden, värjärien, hatuntekijöiden, lasiseppien, muurarien, maalarien, peruukintekijöiden, ompelijoiden, kengittäjien ja taklaajien veljeskunta, jonka paimenina astelivat ammattikuntien oltermannit, yrittäen voimiensa mukaan kaita heidän huostaansa uskottua karjaa. Yleinen mielipide luotiin alhaalla, suuren yhteiskuntarakennuksen kellareissa. Se virkosi eloon puusepän verstaissa, höylän suhinassa ja liiman hajussa. Se iti sataman anniskelupaikoissa, nokisissa pajoissa, joissa sepät ja oppipojat puuhasivat kuin peikot loimottavan tulen hohteessa. Sitä viljeltiin maalarinverstaissa ja nahkurin parkkitiinujen vaiheilla, loukuttavien kangaspuiden, palttinan läpi liitelevän neulan, kaartuvien tynnyrinvanteiden ja koreiksi punoutuvien olkien ääressä. Kaikki, mitä Tessinin palatsissa, Drottningholmin huvilinnassa tai Hagan kuninkaanpaviljongissa tapahtui, herätti kaukaa Tukholman laidoilta kumean kaiun.
Maa pelkäsi uudistuksia. Porvarit alistuivat happamina merkantiilijärjestelmän helpotuksiin ja purkivat lappeaan valtiopäivillä. Papisto kiivaili oikeuksiensa puolesta, katsoi karsain silmin pastoraalien kauppaa, höllensi kukkaroittensa nauhoja, osti kirkkoherranvirkoja, seurasi pelokkaasta jännityksestä vavisten jokaista yritystä, jolla henkisen pakkopaidan saumoja pyrittiin ratkomaan. Upseeristo tempoili akordijärjestelmän sotkuisessa verkossa. Vehkeiltiin ja juoniteltiin. Kavuttiin vallan ja kunnian tikapuilla, kalastettiin kuninkaan suosiota ja vedottiin salakavalasti, kilisevin taalarein, niihin vallanpitäjiin, jotka jakoivat ylennyksiä ja virkapaikkoja. Aatelisto kärsi voimanhukasta, johon kuningas oli syypää. Hän oli vähentänyt heidän vanhaa valtaansa, hän oli riistänyt heidän ruhtinaalliset tulonsa ja kumonnut heidän entisen arvosijansa valtiopäivillä.
Ja kaukaa provinsseista ja maakunnista jyrisi vihainen vox populi uutta paloviinapolitiikkaa vastaan. Kuinka oli selitettävissä, että maan isä oli yhdellä sulkakynän piirrolla tehnyt tyhjiksi talonpoikien vanhat oikeudet ja kaatanut kumoon valtakunnan viinapannut! Valtio pitäköön kruununpolttimonsa, jotka kuningas monopolisoi. Missä ruis lainehti, siellä jatkui maamiehen entinen elinkeino ja viljaa poltettiin nyt kuten ennenkin. Ei auttanut paljoakaan, että viranomaiset kärkkyilivät metsissä ja kylissä, että asuntoihin tunkeuduttiin kruunun luvalla, että kaapit, kirstut ja lukittujen komeroiden ovet rikottiin, että syyllisiä ja syyttömiä istui Kastelholman linnassa suorittamassa salapolton sakkoja. Köyhtyvä rahvas kylvi rukiinsa ja keitti viinansa, käskeköön kuningas mitä hyväksi näki.
KUUMANA alkusyksyn päivänä, kun Riddarholmin kirkon kellot kaiuttivat puolenpäivänsoittoaan, väistyi Fridhemsplanilla kohiseva kansantungos kullattujen umpivaunujen tieltä. Nähtiin pronssisten akselintappien välähdys. Pantiin merkille koristettu vaununkori ja upeasti silatut valjaat. Sitten peittyivät sekä vaunut että ratsut keltaiseen pölypilveen, joka leijui Lofön saarelle johtavalla tiellä.
Leskikuningatar Loviisa Ulriika oli matkalla Drottningholmiin. Hän istui monien pitsien ja kauhtuneen läikesilkin ylenpalttisen runsauden peittämänä, tuntien joka hetki pienten solkikenkien puserruksen, mikä satutti hänen liikavarpaitaan. Viuhka liikkui kiihkeästi hänen laihoissa sormissaan. Ankarat, jalopiirteiset kasvot oli ylt'yleensä puuteroitu, mutta vaunujen herpaiseva kuumuus sai hänen poskensa ja nenänvartensa hikoilemaan, kunnes ranskalainen ihojauhe hyytyi rumille uurteille. Umpivaunujen kori oli kuin hauta; helteinen ilma tuoksui syksylle ja kuolemalle. Hän kuunteli rattaiden narinaa ja kahdeksan kavion tasaista kopsetta. Koko itsepintaisen henkensä hehkulla hän takertui raihnaan elämänsä viimeisiin mitättömyyksiin tunteakseen kaikissa hermoissaan todellisuuden tunnun, ponnistaakseen vastaan, kun se, salaperäinen, teki tuloaan. Mutta vielä hän oli olemassa, ja niin kauan kuin hänen leininsyömät jalkansa kykenivät liikkumaan ja hänen laiha kätensä antamaan korvapuusteja, hän panisi Drottningholmin aurinkokunnan kiertämään oman tahtonsa paraabeleissa! Eikö hovi vapissutkin hänen kultanuppisen keppinsä kolinaa. Hyvä! Hän panisi heidät tanssimaan, nuo liehakoivat nuket.
Niin kauan kuin elämä viipyi, säilyi valta. Valta yli todellisuuden ilmiöiden ja omien aistien, valta yli tapahtumien ja ihmisten, yli elämän kirjavan uhkapelin, yli olemassaolon unen. Jumala oli luonut autuaasti nukkuneen Fredrik Vilhelmin lapset kovemmasta savesta kuin muut valtakuntien ruhtinaat. Sellainen oli poika, Preussin Fredrik, ja sellainen oli tytär, Loviisa Ulriika. Kruunu oli vain välikappale, jolla valtaa taiottiin. Hän oli kerran mennyt naimisiin saamattoman Holstein- Gottorpin kanssa vain anastaakseen hänen kyvyttömistä käsistään valtikan. Hän oli vehkeillyt myssyjen kanssa ja juonitellut hattujen kanssa. Hän oli kehrännyt kuin toimelias naarashämähäkki vaikutusvallan näkymätöntä verkkoa, ja ensimmäinen, joka kiemurteli sen sitkeissä langoissa, oli saamaton, tyhjänpäiväinen, raukkamainen Aadolf Fredrik. Hän vapisi yhä huonosti salatusta raivosta, muistellessaan nöyryytystä, jonka onneton Pommerin sota oli hänelle tuottanut. Ellei hänen kaikin puolin epäonnistunut puolisonsa olisi astunut höyläpenkkiensä äärestä Jumalan tuomiolle, hänen ei olisi koskaan tarvinnut kokea syrjäytymisen katkeruutta.
Kuinka hän oli raivonnut yksinäisyytensä tuskassa, kun kaikki ne toiveet, jotka hän oli rakentanut poikansa tulevan vallan pohjalle, alkoivat romahdella. Hän oli ollut sokea, hyväuskoinen äiti. Niin pitkälle kuin hän näki menneisyyteen, hän ei ollut koskaan mitannut poikaansa samalla arvioivalla katseella kuin muita, sillä lapsi oli luu hänen luustaan ja liha hänen lihastaan. Ei kruunu eikä valtakunnan omena kyennyt muuttamaan häntä muuksi. "Olen kasvattanut hänet ansarissa", hän ajatteli. Kuinka naurettavasti hän oli kiihtynytkään, kun uskollinen Tessin rohkeni alamaisesti huomauttaa, että kaikki holhoojan ponnistukset jäivät eräässä pikku asiassa turhiksi: kruununprinssi kaivoi yhä nenäänsä ja vei etusormensa suuhun. Leskikuningatar hymyili happamesti. Hovissa oli paljon irvistelty tälle tuhruiselle jutulle, ja erotettu valtakunnanmarski oli ollut kyllin röyhkeä huomauttaakseen, että prinssin tapa johtui varsin luonnollisesta suolankaipuusta, jota makeat leivokset ja imelät aniskaakut muka herättivät.
Loviisa Ulriika ummisteli raskaita, kuultavia silmäluomiaan. Vaikka ainoakaan peili ei täällä välkyttänyt hänelle totuutta, hän näki itsensä kuin ulkoapäin. Hän näki vanhan, valaanluiden kangistaman ruumiin, joka istui sametilla holvatuissa vaunuissa kuin profeetan haudassa, leväten ja kuitenkin lepäämättä, torkkuen paikoillaan ja kuitenkin kiittäen. Käherrettyjen suortuvien valkea lumi hehkui. Hämärä peitti varjoillaan vanhat papukaijankasvot, joiden kiireellä kohosi korkea ranskalainen tukkalaite kuin kakadun töyhtö ja joiden puuteripeitteessä kulki syviä uurteita. Syrjäytetty, väsynyt, vanha mummo. Lasten kiittämättömyys ahdisti hänen sydäntään; hän ei tiennyt, pitikö hänen kantaa kaunaa vai antaa anteeksi.
Hänet oli ajettu hovista Svartsjön syrjäiseen linnaan, jonka kolkoissa, kylmissä huoneissa viihtyi vain katkeruus. Riddarholmin kruunauskirkossa hän oli antanut pojalleen täyden synninpäästön ja itkenyt ilosta. Mutta nyt, nyt hän sai nähdä vallan luisuvan vanhoista sormistaan! Hän painoi silmäluomensa umpeen ja ajatteli poikaa, joka oli hänet pettänyt. Siitä saakka, jolloin Kustaa talutti valtaistuimelle kömpelön, avuttoman olennon, jäykkäniskaisen tanskattaren, Loviisa Ulriika oli rukoillen ja uhaten vannottanut poikaansa, että tämä lähestyisi kuningatarta vain kuninkaana ja jättäisi aviovuoteen puhtaaksi. Hullutusta! Hänen täytyi nauraa harmista. Hän oli nähnyt tuon verettömän paraatinaisen kompastelevan linnan portaissa ja karahtavan tulipunaiseksi, jos joku uskalsi esittää toiveensa uudesta kruununperillisestä. Sellainen oli hänen vanhan valtansa perijä, nykyinen kuningatar Sofia Magdaleena. Hän liikkui hovissa niin kalvaana ja lanteiltaan laihana, että lääkäri Salomon ei voinut koskaan mainita hänen nimeään puhumatta samassa hengenvedossa keisarileikkauksesta. Ja mies, kuningas, poika, totteli hänen, äitinsä käskyä pikemmin ruumiillisesta välttämättömyydestä kuin omasta halustaan. Sellaista kyvyttömyyttä! Jumala tiesi, mistä he olivat perineet heikkoutensa, kaikki hänen ja Aadolf Fredrikin lapset. Tytär ei voinut synnyttää, poika ei osannut siittää. Miten hän oli seisonutkin kuin ukkosen satuttamana, kun Sofia Magdaleenan paisunut miehusta vihdoinkin oli ilmaissut, että tuo tanskalainen nukke saattoi toimittaa maailmaan eläviä olentoja.
Kuningatar puristi keppinsä kultanuppia, niin että hänen rystysensä tulivat lumivalkeiksi. Häpeä! Häpeä! Kaiken hän oli antanut anteeksi pojalleen, senkin, että hänen verensä oli Holstein-Gottorpien haaleaa kalanverta, ja vielä senkin, että hänen oman valtaistuimensa perijänä oli kirottu tanskatar. Mutta oli tapahtunut kataluuksien kataluus, ja sitä hän ei koskaan antaisi anteeksi. Että hänen oma poikansa saattoi...! Solvatkoon häntä, äitiään, ajakoon hänet hovista, syyttäköön häntä tuhmien juttujen levittämisestä. Mitä kauemmas tuosta saastan ja salavuoteuden pesästä, sen parempi! Hän oli kyllä viskannut ylväästi vasten kuninkaan kasvoja sen suomalaisen tallimestarin nimen, joka oli viety pimeän verhossa kultaiseen aviovuoteeseen, ja hän oli temmannut tyttärensäkin samaan juoneen. Hän tahtoi, että Sofia Albertina, joka varmaankin jäisi iäkseen pelkäksi prinsessaksi, levittäisi laajalle ja kauas Ruotsin edustavimman alkoovin häpeää.
Mutta nyt hän oli tulossa hoviin. Vielä kerran, yllättäen ja odottamatta, hän tahtoi kohdata raukkamaisen poikansa, Ruotsin kuninkaan, ja silmätä suomalaista vaihdokasta, joka kurkotti lapsenkäsillään valtakunnan kruunua. Vaviskoot hänen ylenkatsettaan. Hän oli painuva päivä ja hän heittäisi heidät kaikki valheen ja kavaluuden yöhön.
LESKIKUNINGATAR astui vaunuistaan huvipalatsin pihalla. Silkkiverhojen raosta hän oli jo kaukaa koettanut tähyillä tutun linnan kuvaa, joka kuvastui tyyneen vedenkalvoon niin hohtavan valkoisena, että hänen vanhoja silmiään häikäisi. Hän näki kuparisen taitekaton, jossa metallihome laajensi viheriöiviä saariaan. Hän näki tutun kappelin pyöreän kupolin, valkeat sivurakennukset, kuninkaallisen teatterin kreikkalaiset pylväät, joita harmaat kivileijonat näyttivät etäältä pitävän silmällä. Hetken aikaa hänen vanha väsynyt katseensa mitteli riemuiten syksyistä maisemaa: suuria humisevia piilipuita, kuoleman purppuraan pukeutuneita lehmuksia, puistokäytävää, jonka leikatut pensasaidat ja tummat sypressit toivat hänen mieleensä Versaillesin, tummaa Herkulesta, jonka pronssinen iho kipinöi kuumassa syysvalossa ja kilpisti suihkukaivon pärskeet vienona sateena altaan kouruihin. Tämä oli Katariina Jagellonikan ja Hedvig Eleonooran vanha linna. Se oli hänen linnansa, hänen kotinsa ja asuntonsa, jonka suojista oman pojan kiittämättömyys oli hänet karkoittanut. Hän puristi keppinsä kultanuppia.
"Mitä katsotte? Matkoihinne!" hän tiuskaisi niiaileville hovinaisille ja astui aivan suorana, monien pitsien ja laahusten kahistessa linnan pääportaille, mahtavien pariovien varjoon. Parbleu! Kyllä hän näyttäisi... kyllä hän näyttää, että hänen leininsyömät jalkansa kykenevät kävelemään... kykenevät mittaamaan kahteenkin kertaan kaikki ne neliömetrit, jotka Carl Hårleman oli hänen omasta käskystään lisännyt päärakennuksen pinta-alaan. Töllistelevät nuoret hupsut! Hänen aikanaan he eivät saaneet lähestyä majesteettia muuten kuin käskystä.
Palatsin esihuoneessa, jossa pienet pronssiset lemmenjumalat opiskelivat Scipio Africanuksen historiaa Giulio Romanon seinäkartongeista ja tutkistelivat veikeästi hymyillen italialaisen Caroven kattomaalauksia, äiti kohtasi odottamatta tyttärensä. Prinsessa Sofia Albertina riensi pelästyneenä leskikuningatarta vastaan. Hänen harmaat kasvonsa olivat hämmästyksen jähmettämät — hän aavisteli skandaalia, sekasortoa, kimeitä, kirkuvia puheenvuoroja. Kaikkina niinä viikkoina, jotka hänen kruunupäinen veljensä oli viettänyt Spaan kylpylässä, hän oli punonut juonia ja vehkeillyt lujittaakseen vähäpätöistä valtaansa hovissa. Hän oli äitinsä tytär, ja äiti taipui hiukan karsaasti ja nyreästi myöntämään, että tuon laimean vanhanpiian laimea ystävyys oli ainoa valonsäde, joka vielä kohtasi hänen vanhoja silmiään Drottningholmin pimeydessä. Sofia Albertinan kuultavat kalansilmät välähtivät. Holstein- Gottorpien eloton leuka oli riipuksissa; kupera linnunnenä näytti valjulta pelkästä pelästyksestä. "Ilmoitanko kuninkaalle, että olette täällä!" hän kysyi puoliääneen. "Tyhmyyksiä", ärähti Loviisa Ulriika. "Hän tuntee läsnäoloni kuten lampaat tuntevat ukkosen."
Prinsessa vaelsi äitinsä jäljessä salista toiseen. Leskikuningatar eteni hankalasti, kultanuppinen keppi kolkkui parkettiin ja hameen röyhelömäinen helmus laahautui hänen ympärillään kuin hyytynyt vaahto ajelehtivan haaksihylyn kupeella. Eteläisessä drabanttisalissa Loviisa Ulriika katsoi hetken vanhan Nikodemus Tessinin stukkikoristuksia, jotka kuulsivat seinäpintojen kullasta ja harmaasta. Kaikki oli paikallaan — Carlo Caroven italialaismallinen uuni, puinen tulensuojus Hedvig Eleonooran päiviltä, Christian von Thunin metsästyskuva, jonka nuori Kaarle XI oli saanut lahjaksi, Ehrenstrahlin maalaus, joka esitti saman kuninkaan valkoista lintukoiraa. Hollantilaisenglantilaiset tuolit kehystivät seinänvieriä. Kuningatar osoitti niitä kepillään: "Ne ovat minun", hän sanoi kumeasti, räpytellen raskaita preussilaisia silmäluomiaan.
Tytär miltei toivoi, että näihin tyhjiin saleihin olisi tulvahtanut kuninkaallinen seurue. Etiketinmukaisen elämänsä yleisessä kolkkoudessa hänen ainoaksi ilokseen jäivät häväistysjutut ja skandaalit, sillä ne yksin siirsivät hänet hetkeksi keskelle intohimojen kuumaa pyörrettä. Hitaasti, hitaasti ja salaisesti hän yritti punoa ympärilleen vehkeilyjen lukinseittiä. Hän kaipasi kuiskutusta, hiiviskelyjä ja vihjauksia katkeroituneen sielunsa sitkeällä kiihkolla kuten ainakin ihminen, joka kärsii osattomuudestaan elämän hyörinään. Joskus hän oli toivonut, että juorut ja huhupuheet viriäisivät hänen oman olemuksensa ympärillä, mutta sen jälkeen kun pilkallinen valtaneuvos von Fersen oli ilahduttanut hovia väitteellä, että puiston pronssinen Herkules oli peittänyt miehiset ruumiinosansa pelkästä alemmuudentunteesta, kun prinsessa sivuutti patsaan vankkumattomassa impeydessään, hän sysäsi syrjään kaikki tuontapaiset haaveet. Hän omaksui sivussaelävien ihmisten vaarattoman nautinnon. Hän kuunteli huhuja ja siivitti puhdetöikseen kuningatarta vastaan suunnattomia parjauksia. Näin hän tunsi saavansa kaksinkertaisen huvin, sillä samalla kuin nämä salaiset vehkeilyt loihtivat hänen sieluunsa kiihkeän mukanaelämisen harhakuvan, ne tyydyttivät hänen kytevää kaunaansa parempiosaisia kohtaan. Ne olivat kuin palatsitanssiaiset, joista hän piti paljon jumalisuudestaan huolimatta ja joissa häntä tanssitettiin, mutta ei koskaan suudeltu. Hän liikkui viluisena, hurskaana, ikävystyneenä palatsin laajoissa huoneissa, lehteillen kultahelaisia rukouskirjoja. Hän peitti luisevat hartiansa laajalla silkkiliinalla, joka oli yhtä kalmankeltainen kuin hänen vanhapiikamainen mielensä. Nyt, äidin näyttäytyessä siellä, mistä hänet oli väkivalloin karkoitettu, Sofia Albertina tunsi salaista hekkumaa niinkuin hirmumyrskyn edellä.
He pysähtyivät saliin, jonka korkeat ikkunat antoivat palatsin puistoon. "Tahdotteko nähdä hänet?" kysyi prinsessa. Ja kun leskikuningatar nyökkäsi sanaa sanomatta, tytär vei hänet ikkunan luo ja osoitti sormellaan. Puiston hiekkakäytävän sivulla, auringon kultaamalla penkillä, istui kaksivuotias kruununperillinen ja silpoi tylpillä lapsensormillaan purppuraisia syyslehti ä. Lapsen pulleilla kasvoilla oli heräävän itsetunnon ajaton ilme, joka lähenteli tylsyyttä. Ikkunasta katsoen tuo kupera pää näytti ikivanhalta. Lapsen vieressä seisoi nuori mies sormeillen hajamielisesti takkinsa metallinappeja ja pälyillen ympärilleen, ikään kuin hän odottaisi hetkeä, jolloin voisi jättää tulevan majesteetin ikävän seuran. Leskikuningatar rypisti kulmiaan.
"Tallimestarin lapsi", hän sanoi niin ynsein äänenpainoin, että prinsessa värähti. Sitten hän osoitti sormellaan prinssin holhoojaa. "Kuka hän on? Kuka hänet valitsi? Tahdon kuulla kaiken."
Prinsessan puhuessa hän istui kumartuneena ja mietteissään, niin kuin kaikki tuo ei enää vähääkään liikuttaisi häntä. Hän tuskin kuuli, että prinssin chevalier oli uusi suosikki, suomalainen parooni Armfelt, monarkin viimeinen keksintö. Sofia Albertinan alahuuli nytkähti halveksivasti.
Vihdoinkin leskikuningatar nousi, väistyi raskaasti laahustaen ikkunan luota ja aloitti vaelluksensa. Hän oli nyt aivan sanaton. Kapeat vaaleanpunaiset huulet olivat tuimassa rypyssä, korskea papukaijannenä halkoi ilmaa kuin kaljaasin keulakuva, joka kyntää pelottomasti suoraa uraansa. Mutta hänen olemuksessaan oli nyt jotakin pingoittunutta ja epävarmaa, huolimatta ryhdikkäästä astunnasta, huolimatta kultanuppisen sauvan kolkkeesta.
"Näytät sairaalta. Olet kai väsynyt", hän huomautti äkkiä. "Minun on aina vilu", vastasi prinsessa hiljaa. Leskikuningatar pudisti päätään. "Sitä en ihmettele", hän hymähti arvoituksellisesti. "Elätte täällä kuin kultakalat, jotka ahmivat toisensa. Olette viisaita, kavalia, vehkeileviä. Koreita, koreita kaloja..." Hän puristi kätensä ristiin sauvan ympärille. "Mainitsit vilusta", hän lisäsi epämääräisen pilkallisesti, silmäillen tyttärensä uumia. "Nuorena luin paljon Holbachia ja Helvetiusta ja tulin tietämään, että kuumuus ja kylmyys ovat aineenvaihdon seurausilmiöitä. Ehkä se johtuu munanvalkuaisen puutteesta, ehkä muusta..."
Prinsessan suureksi harmiksi leskikuningatar lähti yhtä odottamatta kuin oli tullutkin. Hän nousi vaunuihin kovin kankeasti, ikään kuin hänen luuvalonsa olisi pahentunut. Hevoset syöksähtivät tasaiseen raviin. Vaunut lensivät ja keinuivat pölypilven sisässä, ja vain pronssinen vehmaronkoristus ilmoitti tuon tuostakin välähtävällä salamallaan, missä Loviisa Ulriika matkasi. Hän istui samettisilla pieluksilla yhtä jäykkänä kuin saapuessaan. Mutta jäykkyys johtui korsetista, ranskalaisten liivien lujista vanteista, kankeista valaanluista, jotka ylläpitivät hänen hervahtaneen ruumiinsa ryhtiä. Kopeus, ylpeys, ankaruus jäivät vaununoven taakse. Vaikka kakadumainen tukkalaite oli ennallaan, vaikka vanhat papukaijankasvot ylväine nenineen ja luunkirkkaine otsineen eivät paljastaneet mitään, hän tunsi itse, miten uuvuttava murhe kasvoi... Mitä varten hän oli siellä käynyt? Oliko lopultakaan tapahtunut mitään? Kaikki oli ennallaan, ja kuitenkin kaikki oli käynyt kolkommaksi kuin ennen.
Loviisa Ulriikan suuret, kuperat silmät tuijottivat valon ja varjojen leikkiä. Pieni lapsi repi punaisia lehtiä Drottningholmin puistossa. Jumalinen ja hiljainen prinsessa lehteili rukouskirjaa. Hovinaiset niiasivat maahan asti, tuntematon chevalier sormeili takinnappejaan... Hän puristi keppinsä kultanuppia kuin hukkuva ja antoi aistiensa imeä vaunun lämmintä, kaameaa hämyä, joka ei ollut täyttä valoa eikä täyttä pimeyttä. "Hauta", hän ajatteli toistamiseen. Pitikö hänen vihdoinkin, elämänsä illassa, kääntyä pappien puoleen ja etsiä vehkeilevien kirkkoruhtinaiden tukea. Miten lapsellista! Koko hänen sielunsa kapinoi, hänen olemuksensa uumenet kurkottuivat vielä kerran valon, värien ja äänten maailmaan, todellisuuden kirjavaan kuohuun, joka pauhasi hänen ohitseen...
Papit? Hän ei tarvinnut pappeja. Lapsuudesta asti hän oli ammentanut elämänkäsityksensä aineksia Voltairen ja Holbachin filosofiasta. Hänen valistunut sielunsa oli kauan nauranut kuolemalle, kuten viisas ihminen nauraa unelle, joka on olevinaan todellisuuden kaltainen mutta ei kuitenkaan ole elämää. Nyt hän värisi hämärästä pelosta. Kuolema on vakava asia, hän mietti itsekseen. Kuolema tietää suurta vararikkoa, jossa hänen silkkinsä ja samettinsa, hänen raskaat poimuhameensa, hänen kalleimmat perhekorunsa, timanttinsa ja kultakäätynsä, hänen hienot Sévres-porsliininsa ja sahviaanikantiset kirjansa odottamatta temmataan pois. Ruotsin valtakunnan koko kauppalaivasto ei voisi hankkia hänelle helmiä, jotka eivät himmenisi, ja metalleja, jotka eivät kadottaisi arvoaan, kun tuo salaperäinen tapahtuu. Kuolema merkitsee kaiken jättämistä, ja tuo "kaikki" on ainoa piiri, jossa hänen sielunsa voi viihtyä. Hänen viisas mielensä ei kavahda helvettiä. Se vapisee mahdollisuutta, että höyryävä aamusuklaa ei enää lämmitä hänen vanhoja huuliaan ja että hänen kultanuppinen keppinsä ei koskaan, koskaan kolku turvallisella parketilla. Miten omituista ajatella, että kaikki, mikä on muodostunut ja muodostaa hänen elämänsä, onkin ääretöntä petosta. Hän voi levitellä muistojaan kuin kirjavia pelikortteja. Hän panee pasianssin kuoleman aattona, leikkii kuninkailla ja herttanaisilla. Kerää kortit ja häviää. Passons! Kuolema on kauhea tosiasia, kauheampi kuin uni ja sairaus.
Loviisa Ulriika yritti epätoivoisesti suunnata ajatuksensa toisaalle. Mutta miten hän ponnistelikin, hän ei voinut. "Lopun enne", hän ajatteli kauhulla. Ja muutaman kuvaamattoman pitkän silmänräpäyksen ajan hän koki todellista kuolemaa, joka ei ole surua eikä iloa, vaan kaikkien asioiden määrättömän turhuuden tuntoa. Oli kuin hänen herpoavan olemuksensa pohjalla olisi taittunut säie, joka sitoo ihmisen todellisuuden vankkaan perustaan ja antaa hänen elää ominaan kaikki onnen ja onnettomuuden vaihtelut, kaiken pelon, epätoivon ja hekkuman, intohimon ja uupumuksen, vihan, katkeruuden ja rakkauden. Olemassaolon kuohu tuntui hitaasti tasaantuvan hänen mielessään. Hän tähyili vaunujen hämärään, suurissa, laajentuneissa linnunsilmissään hämmästynyt kysymys. "Miksi en kykene edes tuntemaan surua?" hän ajatteli, ja kauhea epävarmuus kuristi hänen kurkkuaan.
Vaunut kääntyivät kaupunkiin. Silta kumisi pyörien alla, valjaat salamoivat syvältä tomupilvestä.
UHRATTUAAN kokonaisen päivän uudelle ranskalaiselle komedialle, jota kuninkaallisen teatterin kulissimestari ei osannut lavastaa ja jonka harjoituksissa bengaalitulet olivat vähällä polttaa balettityttöjen höytyväiset hameet, kuningas palasi Drottningholmiin. Hän oli hieman tyytymätön, mutta täynnä uusia suunnitelmia. Näytelmän rakenne kiinnosti häntä suuresti — hän puhui siitä kreivi von Fersenille pikemminkin ärsyttääkseen tuota totista hovimiestä kuin löytääkseen vastakaikua esteettisille keksinnöilleen. "Saattepa nähdä", hän riemuitsi. "Me toimitamme tänne Turcaretin, ja minä puolestani uhraan viikon, että uusi baletti oppisi varvastanssin aakkoset. Me tuemme teatteria, minkä voimme."
Päivällisellä hän vältti koskettelemasta tätä kysymystä, sillä läsnä oli kuningatar Sofia Magdaleena, ja nyt, leskikuningattaren karkoituksen jälkeen, kun entinen sotatila oli julistettu päättyneeksi ja kuningasparin välillä vallitsi nimellinen sovinto, kuningas varoi loukkaamasta puolisonsa luterilaista tunnetta puhumalla niin keveästä aiheesta kuin oopperan varvastanssijoista. Keskusteltiin nuoren kruununprinssin terveydestä. Hänen chevalierinsa, suomalainen parooni Armfelt oli osoittautunut hyväksi lastenhoitajaksi, ja mikä hauskinta, sangen vaivattomaksi seuraihmiseksi. Armfelt oli astunut virkaansa heinäkuussa. Jättäessään Spaan kylpylän hän oli viivähtänyt Hollannissa, ja vasta kun hänen uudet valtuutensa oli lopullisesti lujitettu kuninkaallisella allekirjoituksella ja sinettilakalla, hän näyttäytyi Drottningholmissa. Kuningas voi tuskin pidättää hymy ään muistaessaan pienen kruununprinssin ja chevalierin ensi kohtaamista. Se oli päättynyt läiskähtävään korvapuustiin, joka tosin annettiin hennolla lapsenkädellä mutta josta ei puuttunut prinssillistä temperamenttia. No niin, monarkki muisteli omia kolttosiaan, Tessinin mustelmia ja Schefferin kihelmöivää poskea. Lapsuuden luonne on muuttumaton ja toistuva, hän ajatteli nauraen.
Kuninkaallisen lastenkamarin ylin valvoja, parooni ja valtioneuvos Fredrik Sparre oli mieltynyt alaiseensa. Armfelt aterioi hänen pöydässään ja suomalaisen chevalierin rinnalla istuivat kruununprinssin muut seuralaiset, kreivi Stackelberg ja eversti Wachtmeister, yrittäen turhaan nolata sukkelasanaista virkaveljeään. Mitä kaksivuotias monseigneur noilla aterioilla söi, jäi kuninkaalle itselleen hämäräksi. Linnan menoluettelossa tosin puhuttiin kuusi lautasta käsittävästä aamiaisesta ja viidestä illallislautasesta; linnan keittiömestari toimitti parooni Sparren pöytään runsaat annokset säilöttyjä hedelmiä, ranskalaista punaviiniä, fasaaninpaistia, hummeria ja samppanjaa. "He viettävät iloista elämää, nuo lastenkamarin herrat", huomautti ivallinen kreivi von Fersen. "Otan mielelläni lukeakseni prinssin päivällisrukoukset", vakuutti kirkkoruhtinas Schröderheim.
Uusi suosikki liikkui varmana ja luontevana hovin ilmapiirissä. Spaassa, kuninkaan ilmoitettua hänelle äkkipikaisesta päätöksestään, hän oli hetken aikaa horjunut. Hän oli pelännyt omaa nuoruuttaan; ilostaan huolimatta hän oli ollut kahden vaiheilla, ikään kuin hän epäilisi omia mahdollisuuksiaan. Nyt oli kaikki muuttunut. Hän sopeutui hovin elämäntapaan niin vaivattomasti, että ankarinkaan maître de plaisir ei voinut huomata mitään ratkeamaa hänen käytöksessään. Tämä oli toista kuin upseerin virkaura kaukana Suomen sydänmailla. Näkisipä äiti hänet nyt, näkisi hänen nousevan tähtensä hovin taivaalla!
Sparren, Stackelbergin ja Wachtmeisterin ystävyys oli vain porras kunnian tikapuilla. Hän tahtoi vaikuttaa ihmisiin ja hallita heitä. Vanhemmat virkatoverit, jotka jakoivat hänen kanssaan pienen kruununperillisen huolenpidosta koituvan vaivan, saivat alistua hänen lumoojanvoimansa kuuliaisiksi koetinkiviksi. Miten hän nauttikaan, kun Sparren järeästä ylimyksellisyydestä kirposi raikas nauru ja kun itse monseigneur, jonka tiedottomia suosionosoituksia jokainen kamariherra yritti kalastaa, kaipasi hänen seuraansa hiljaisten leikkien hetkellä. He valitsivat Drottningholmin puiston palatsinpuoleiset alueet, näyttäytyivät usein de Vriesin suihkuakaan luona, jonne monarkin ikkunoista oli avoin näköala, kulkivat hiekoitetuilla käytävillä, unohtuivat kappelin luo, kun kuningas saapui Schröderheimin leventelevässä seurassa kuulemaan liturgista alttaripalvelusta. Armollinen silmäys noista kuplamaisista silmistä riitti. Syvällä Armfeltin sydämessä iti kunnianhimoisia toiveita, jotka tavoittivat yhä määrätietoisemmin tuon tärkeän ihmisen ystävyyttä: korkeinta arvosijaa hänen rinnallaan, uskotun asemaa linnan kabinetissa, lämmintä veljeyttä, joka antaisi hänen kiihkeisiin sormiinsa mahtavan vaikutusvallan langat. Tietoisesti ja syvimmältään kuitenkin vaistomaisesti, vaipumatta koskaan pohtimaan oman kunnianhimonsa syvintä kannustinta, hän kalasti maineen vesissä, antautuen koko levottomalla elämänjanollaan tähän kiihkeään leikkiin.
Hovissa huomattiin varsin pian, että monarkin uusi löytö oli vähällä saattaa vaaraan entisten suosikkien arvosijat. Toimeton, juonitteleva, loistava joukko, joka liehui valtaistuimen ympärillä, oli aluksi sangen ynseä, kun kruununprinssin chevalier näyttäytyi vastaanotoilla. Komea, eloisa nuorukainen, kieltämättä! Varrottiin vain, milloin tuo suomalainen nousukas tekisi etikettivirheen ja putoaisi kuin lentotähti Drottningholmin taivaalta. Mutta oi, hän käyttäytyi moitteettomasti. Hänen naurunsa ja sukkeluutensa, hänen ranskalainen vaatepartensa ja hänen osanottonsa seuraelämään noudatti säädettyä linjaa sietämättömän tarkasti. Hän ei koskaan pukeutunut loisteliaammin kuin hänen asemassaan olevan nuoren suosikin tuli. Hän ei koskaan ylittänyt kaskuillaan suurten kaskunkertojien, prelaatti Schröderheimin ja hänen elämäniloisen rouvansa saavutuksia. Hän oli nöyrä ja kuitenkin taipumattoman ylpeä, vilkas mutta ei koskaan liioitteleva, eteenpäin ponnistava mutta ei tunkeileva. "Saammepa nähdä, hän kiipeää vielä ylimmille arvosijoille", sanoi nuori hilpeä de Besche, joka uumoili jokaisessa uudessa tulokkaassa oman suosikinasemansa horjuttajaa. Ja sen jälkeen kuin kamariherra Adolf Hamilton oli ristinyt parooni Armfeltin uudeksi Sejanukseksi, hovi alkoi kiinnittää yhä suurempaa huomiota häneen. Tallimestari Claes Rålamb oli kyllin urhokas huomauttaakseen Karl Borgenstjernalle, että kuningas oli Oberonin tapaan valmis taistelemaan paasistaan oman Titaniansa kanssa, ja Fabian Wrede, joka kuuli tämän kaskun Ulla von Höpkeniltä, välitti sen sukkelasti hovin juorukelloille.
Naiset ahmivat silmillään suomalaista suosikkia. Kreivitär Löwenhielm, jolla oli kadehdittava onni kuvailla ystävättärilleen niitä hullutuksia, joihin kaartinvänrikki Armfelt oli kerran tehnyt itsensä syypääksi hänen tähtensä, joutui tosin pelistä pois. Siitä oli varmaankin jo vuosia, huomautti kreivitär Meijerfelt niin purevin äänenpainoin, että vain Ulla von Höpken muisteli saaneensa vielä myrkyllisempiä vastauksia. Nämä kolme elähtänyttä naista, jotka Kellgren aikoinaan oli ristinyt hovin kolmeksi sulottareksi, kilpailivat turhaan kauniin lapsenhoitajan silmäyksistä, ja vasta kun tuo kopea suomalainen jätti vastaamatta heidän tervehdykseensä seuratessaan katseellaan nuorta Hedvig de la Gardieta, kuningattaren kamarineitiä, he pääsivät yksimielisyyteen. Sejanus oli kylmä kuin kala!
Mutta puistoissa, lampien äyräillä, syrjäisillä hiekkakäytävillä, linnan portaissa, saleissa, halleissa liehui nuorten aatelistyttöjen utelias parvi, vaihtaen keskenään katseita ja kuiskauksia, milloin kruununprinssin kavaljeeri kulki ohi. He ahmivat hiukan ujoin katsein hänen sametinpehmeää ihoaan ja mustia kulmakarvoja, jotka kohosivat hurmaavina puolikuina uneksivien silmien yläpuolella. Kun parooni nauroi, hänen hampaansa välähtivät vastustamattoman valkoisina. Hänen kiihkeä, tumma alttonsa kajahti kuin metalli; se kiusasi heitä unessa, saattoi heidät rauhattomiksi. Mutta tuo kaksikymmenvuotias mies, tuo ryhdikäs Adonis näytti liikkuvan palatsissa, ikään kuin hän ei edes aavistaisi, miten monet neitseelliset vartalot kurkottuivat pitsien ja silkin alta, ranskalaisten korsettien panssareista hänen miehisen kauneutensa puoleen. Tyhmä, kokematon poika! Eikö hän käsittänyt, että palatsin yöt olivat liian yksinäiset!
Oman pilkallisen katkeruutensa linnoituksesta seurasi vanha valtaneuvos von Fersen tuon suomalaisen kukonpojan ensi askeleita. Kustaan hovissa hänen kapeille huulilleen oli ehtinyt hyytyä lähtemätön ivahymy. Kirkas otsa oli korkea ja vailla ryppyjä. Kaarevien kulmien varjo lepäsi väsähtäneillä silmäluomilla, joiden alta terävien silmäysten salamat ennustivat ukkosen puhkeamista. Mutta ne olivat vain elotulia; niitä ei seurannut minkäänlainen jyrinä. Tuo vanha ylimys, jonka kunto oli tullut koetelluksi niin monilla valtiopäivillä ja niin monissa vehkeilyissä, vaivautui vain harvoin purkamaan syvää ylenkatsettaan. Aadolf Fredrikin hallitusaikana hänen elämänsä kaari oli saavuttanut sen korkeuden, mihin se saattoi kohota, ja uuden monarkin istuuduttua Ruotsin valtaistuimelle hän saattoi enää vain heijastaa mennyttä loistoa. Hän oli kerran kavunnut lupaavasta nuoresta sotilaasta sotamarsalkaksi, heittänyt sitten käsistään miekan ja antautunut valtiollisen juonittelun paperisotiin. Hän oli kohonnut hattujen johtajaksi ja saanut maamarsalkan arvon. Hän olisi jo vetäytynyt syrjään kaikesta politiikasta, ellei Loviisa Ulriikan holtiton poika, joka anasti itselleen kruunun ja valtikan, olisi kutsunut häntä takaisin hoviin ja nimittänyt valtaneuvostoon. Ei! Hänen ihmistuntemuksensa oli liian terävä ja hänen ennakkoluulonsa nuorta sukupolvea kohtaan liian syvä, jotta hän olisi voinut sulattaa elämän, jota nykyinen hoviaateli vietti. Hän katsoi yksinäisyyteensä linnasta uusia elämäntapoja ja uusia ihmisiä ja näki kaiken pahaksi. Valtakunnan keskus, hovi, oli tehty areenaksi, jolla typerät nuoret gladiaattorit, sellaiset kuin suomalainen Armfelt, sellaiset kuin tallimestari Munck, kilvoittelivat monarkin hymystä. Hitto! Mihin hän katsoikin, hän näki vain naismaisia liehijöitä ja rakastettavia narreja, matelijoita, jotka käyttäytyivät kuin riikinkukot, ja pöyhkeileviä seuranäyttelijöitä, jotka apinoivat majesteettia pukua ja eleitä myöten.
Ja nyt hän katsoi karsain silmin uutta näytelmää, jota kuningas esitytti itselleen. Se kuvasi mitättömän kaartinvänrikin nousua kullan ja kunnian kukkuloille, ad astra. Vanhat kalkkunamaiset kreivittäret ja kanamaiset hovineidit parveilivat jo tuon tulokkaan ympärillä, niinkuin tämä olisi arvokaskin saalis. Joutavuuksia! Ja tahattomasti, ikään kuin Armfeltin hahmosta olisi kuvastunut toinen, läheisempi olento, valtaneuvos muisteli poikaansa Hans Axelia, joka vietti huikentelevaa elämää Ranskan kuningasparin seurassa. Oli huhuttu, että poika oli kohdannut karnevaaleissa Maria Antoinetten ja houkutellut tuolta hulluttelevalta itävallattarelta silkkinenäliinan ja suudelman. Oli sekin, jumala paratkoon, valtakunnan kuningattaren arvoista! Ja mitä kauemmin valtaneuvos ajatteli poikaansa ja vaaroja, jotka kevytmielinen Pariisi viritti hänen tielleen, sitä ärtyisämmin hän mitteli permantoa. Hän tekee lopun noista lemmenleikeistä. Hän kirjoittaa Hans Axelille ankaran kirjeen.
Mutta hovi kuohui, surisi ja pelasi kevein, leikkivin käsin maineen hasardia. Kuninkaallinen postinhoitaja Franc, varovainen, laskeva hovimies, hyväksyi kauan emmittyään tuon uuden onnenonkijan, jonka monarkki oli keksinyt Spaan terveyslähteiltä. Mutta akateeminen runoilija Gudmund Jöran Adlerbeth myönsi tuimimpina hetkinään, että vanhan valtaneuvoksen ivassa oli perää. Suomalainen tulokas vahingoitti välittömällä naurullaan hovikomennon juhlallista tärkeyttä. Adlerbethille itselleen linna oli aikoja sitten muodostunut laajaksi luentosaliksi, jossa hän liikkui ylväänä ja kankeana, kasvoillaan ilme, ikään kuin hän astuisi seuraavansa hetkessä puhujanlavalle ja alkaisi pitää retorista esitelmää. Hän oli ankara tapojentuomari, hän oli hovin peloittava ja naurettava huono omatunto. Hänen latinalaisen otsansa alla kummittelivat klassillisen kirjallisuuden suuret vainajat valkeissa toogissaan ja tunikoissaan. Roomalaisen lain kuollut, pistävä kuutamo valaisi tätä aavemaailmaa ja sen yli kaartui valistuksen aikakauden taivas kuin ahdas, ilmaton, lasinen juustonkupu. Hän imi itseensä ympäristön ivallista ja huvittunutta huomiota, ja runoilijan itsetunto käänsi tuon kaiken voitoksi. Hän oli hovin nähtävyys, hän, Horatiuksen, Vergiliuksen ja Ovidiuksen ruotsintaja, Ingiald Illrådan, mahtavan murhenäytelmän tekijä. Ja kuta kirjavampana ilon karuselli tätä tärkeää pylvästä kiersi, sitä jyrkemmin hän seiso maineensa jalustalla. Hän mitteli halveksivin silmäyksin parooni Armfeltia. Eikö riittänyt, että monarkki oli jakanut kaikki tähänastiset arvosijat huolettomille keikareille ja että hovi kuhisi jo ennestään onnenonkijoita, jotka eivät paljon painaneet, moraalisessa katsannossa!
Mutta puiston sopukoissa ja käytävissä liikkui jurona, korskeana ja ynseänä tallimestari Munck, kuninkaan uskottu. Hänet nähtiin jo aamuvarhaisella monarkin makuukamarin ovella. Hänen tanakka kuvionsa piirtyi suljetuimpienkin kammioiden ikkunoihin, ja näytti siltä kuin kaikki lukot aukeaisivat hänen tullessaan. Armfelt oli aluksi yrittänyt lähestyä tätä yrmeää hahmoa, jonka jäntevillä kasvoilla ja lihaksikkaassa ruumiissa näytti heijastuvan raudanluja henki ja joka liikkui kuitenkin niin aavemaisena kaikkialla, missä oli tyhjää, hiljaista, äänetöntä. Mutta tuon miehen silmistä välähti niin ilmeinen viha, että hän luopui kaikista lähestymisyrityksistään.
KUNINGAS oli noussut. Hän seisoi silkkisissä alusvaatteissaan alkoovin puolihämärässä, ja katon kuparilaatoista lankesi punainen hehku hänen puuteroiduille kasvoilleen. Liehakoivien hovileijonien puolipiiri seisoi loisteliaana kunniavartiona hänen selkänsä takana, kun monarkki vaihtoi paitaa. Valkeita kaularöyhelöitä, silkkitakkeja, samettisia polvihousuja. Alkoovin pimeässä nurkassa torkkui seisaallaan mahonginruskea hahmo, Adolf Ludvig Gustaf Albrekt Badin, kuubalainen neekeri, jonka Loviisa Ulriika oli kerran ottanut palvelukseensa. Valkeat silmät välkkyivät varjosta kuin himmeä helmiäinen. Hiilenmustista hiuksista kohosi riikinkukon, papukaijan ja paratiisilinnun sulkia. Suurine kultapoletteineen ja tulipunaisine samettitakkeineen hän muistutti troopillista jumalankuvaa, jonka hartaat kädet ovat ylt'yleensä koristaneet heleillä sädehtivillä metallihelyillä. Suunnaton makuukamari oli täynnä valon rauhatonta väikettä ja kuiskailevien aatelismiesten liikettä. Monarkki oli saanut ylleen sukat ja solkikengät; hän seisoi nyt Ehrenstrahlin maalausten edessä ja hänen hintelä olemuksensa näytti astuvan esiin niiden tuimasta syvyydestä, Millichin ja Prechtin koristeellisista kultapuitteista.
Parturin tullessa suosikit hengähtivät helpotuksesta. Permanto kopisi. Kuningas liikehti vilkkaasti, kallisti siron päänsä saadakseen kulmilleen peruukin. Hiljaisuus oli vihdoinkin päättynyt. Poikamainen de Besche, hauskannäköinen kreivi Gyllenborg myrkyn vihreine samettiliiveineen ja englantilaisine ohimokiharoineen, nuori Bror Cederström ja vakava Adlerbeth tungeksivat toalettipöydän ympärillä. Peruukki oli paikoillaan, kun tallimestari Munckin ääni kajahti kovana puheensorinan halki: "Sire, 'Siunattu Painovapaus' on jälleen uskaltanut häväistä Ruotsin hovia."
Kuningas näki omat kasvonsa parturin peilistä. Hän tarkkasi suuren näyttelijän tyytymättömyydellä ilmeensä äkillistä muuttumista. Kirous! Jo keväällä 1779 muuan nimimerkki Publicola oli vuodattanut sappensa Stockholms Postenin palstoille. Tuntematon kirjoittaja läksytti kuninkaan neuvonantajia ja syytti häntä itseään valistuneesta despotismista, vieläpä tavalla, jollaista ei ollut kuultu seitsemään vuoteen. Ja nyt lietsoi pikkuinen häväistyslehti, virkaheiton loviisalaisen majurin äänenkannattaja, kansassa kytevää tyytymättömyyttä väistäen notkeasti jokaista lakipykälää, jonka nojalla lehtiä voitiin lakkauttaa. Kuningas rypisti kulmiaan. Hän oli kuunnellut kyllikseen tuota nalkutusta! Kuinka kauan kestäisi, ennen kuin "Siunattu Painovapaus" kompastuisi loukkuun ja arvon majuri af Lund astuisi oikeuteen? Ja kun tallimestari Munck yhä jupisi sekavia syytöksiään solvauksista, takaiskuista ja häpeällisistä viittailuista, monarkki käännähti tuolillaan ja kivahti miltei äreästi: "Kas niin, luetteko vai ette?"
Parooni Munck yritti koko lukemisen ajan saada karuun ääneensä soveliaan paheksumisen värinää, mutta itse kirjoitus oli siinä määrin pirullinen, että hänen korostuksensa kääntyivät kuin itsestään aiottuun maalitauluun. Hän siivitti huomaamattaan "Siunatun Painovapauden" sanat. Lehti maalasi aluksi kuvan turmeluksen aikakauden synneistä, tuon ajan, joka onneksi oli jo päättynyt. Se oli ollut sangen häpeällinen ja Jumalan hylkäämä olotila. Kukapa ei muistaisi, kuinka vallanpitäjät silloin leikkivät vallalla, kuinka kansalaisten oikeudet tallattiin lokaan, kuinka virkoja myytiin ja ostettiin, kuinka elettiin ylellisessä hekkumassa ja kuinka valtakunnan sydän kuohui hovijuoruja, valheita ja kavaluutta. "Allons", komensi kuningas happamesti. Mutta tämän helvetillisen kuvan vastapainoksi tuntematon kirjoittaja maalasi toisen, joka oli yhtä lempeä ja ruusunpunainen kuin edellinen oli ollut ruma ja hornamaisen musta. Ajan lehti oli kääntynyt, onnen aika oli koittanut. Nyt kuningas oli kansansa lakina ja laki kansan kuninkaana. Nyt hoidettiin oikeutta siten, että tappiolle joutunut huomasi itsekin olleensa väärässä. Nyt oli ansiokkuus ainoa tie, joka vei onneen, ja vain jalostavat, vakavat huvitukset vallitsivat maassa, jossa uskolliset virkamiehet huurusivat iloista uutteruutta ja jossa vilppi ja imartelu oli vaiennut. Tuhannet kielet eivät riittäneet tulkitsemaan kansan ylistyshymnejä, tuhannet runoilijat eivät voisi laulaa julki yksityistä riemua ja yhteistä iloa, onnea ja autuutta. — Parooni Munckin ääni katkesi. "Sire, tämä on hävytöntä", hän sanoi ja rutisti "Siunatun Painovapauden" palloksi. "Vielä miespolvi sitten tuo Loviisan majuri olisi hirtetty."
Monarkin kuperat silmät räpyttivät niin hermostuneesti, että jokainen saattoi nähdä, oliko nuoli sattunut maaliinsa. Hän levitti epätietoisena käsiään. "Hyvät herrat... Cederström, de Besche, parooni Armfelt... Kas niin, mitä sanotte tästä?" Hänen sininen pelästynyt katseensa liukui kasvojen skaalan päästä toiseen ja pysähtyi hiukan empien kruununprinssin uuteen holhoojaan. "Mon ami, mitä ehdotatte tehtäväksi tuolle toimittajalle?" Mutta parooni Armfelt kumarsi sulavasti. "Ehdotan hänelle Vaasan ritarimerkkiä." Ja kun kuninkaan silmät pullistuivat kuopissaan, kun tallimestari aikoi syöksähtää esiin ja kuubalainen neekeri kohotti uteliaasti kulmiaan, hän kumarsi toistamiseen. "Olette sen velkaa hänelle, sire. Parooni Munck unohtaa, että lehden sävy on puhtaasti imarteleva. Sellaisista sanoista ja sellaisesta ihailusta on tapana antaa kunniamitali."
Kuninkaan ilo räiskähti kuin olkivalkea. Oli vaikeaa tietää, nauroiko hän voitonilosta, hyvän kaskun liekkumasta, tallimestarin nöyryytyksen johdosta vaiko pelkästään niiden tyhmien kasvojen tähden, jotka tänä hetkenä ympäröivät häntä. "Eh bien, olette virtuoosi", hän hymyili. "Varokaa lyömästä koiria, jotka heiluttavat häntää teidän herrallenne", hän huomautti ivallisen hyväntuulisesti nolatulle tallimestarille. — Parturi teki norsunluisella kammallaan viimeisen siron piirron. Toaletti päättyi. Lohenpunainen kunnianauha peitti Kustaa III:n uumat ja rinnan, kolme kultaista tähteä säihkyi häikäisevästi, silkin koruompelet kimmelsivät, kun hän vihdoin suvaitsi astua vastaanottosaliin ja aloittaa esittelyt.
MYÖHEMMIN illalla, kun valtakunnan korkein perhe istui aterialla, kuningas otti puheeksi tämän hauskan välikohtauksen. Tuo suomalainen aatelispoika oli ansainnut kannuksensa. Monarkki näytteli onnistuneesti parooni Munckin tyhmää hämmästystä, sillä asia huvitti häntä sanomattomasti ja hän ammensi tästä hilpeytensä altaasta muillekin, säästämättä nöyryyttäviä sutkauksia.
Vain Hedvig Elisabeth Charlotta, Södermanlandin herttuatar, Kaarle herttuan kaunis vaimo, istui mietteissään. Lintumainen pää kohosi raskaan pitsipuvun laskoksista. Syvissä, kimaltavissa peipposensilmissä välähti hehku, joka tukahtui nopeasti niiden hentoon surumielisyyteen, kuten kipinä kuolee tuhkaan. Hän aterioi sanaakaan sanomatta, hymyillen haurasta hymyä. Kuningas tarkkasi kälyään. Näytti siltä, kuin hänen eloisa olemuksensa olisi juuri tänään kummallisesti hervonnut. Mustalla tussilla vedetyt kulmakarvat kaartuivat miltei raskasmielisinä valkean otsan alla; sydämenmuotoinen hiuslaite jaksoi tuskin kannattaa untuvia ja sulkia. Yksinpä hihojen laskokset näyttivät riippuvan velttoina hänen laihoilla käsivarsillaan, jotka värähtelivät hermostuneesti. Kuohuva samppanja on väljähtynyt, mietti kuningas. Ja kuta enemmän Hedvig Elisabeth ajatteli nuorta paroonia ja omaa aviomiestään, kuta enemmän hän vertasi heitä toisiinsa, sitä hajamielisemmin hän maistoi jäätelöä. Kuninkaan kälystä tuntui tänä hetkenä kuin kynttilät palaisivat himmeämmin ja puhe kaikuisi ontommin kuin ennen. Hän hautoi mietteitään — surullisia, hajanaisia, apeita ajatuksia, voimatta sysätä niitä syrjään viisaan päättävästi kuten tavallisesti. Ja kuitenkin oli hullua ja mieletöntä todeta, että tuo nuori suomalainen mies riitti saattamaan hänet ikävystymisen valtaan ja että hänen puolisonsa tuntui tänä päivänä kuin vieraalta ihmiseltä, puunukelta, josta puuttui elämä ja veri.
Herttuatar nousi. Heti päivällisen jälkeen hän vetäytyi omaan kabinettiinsa ja alkoi kirjoittaa kirjettä ystävättärelleen Sofie Fersenille. Kynttilä lepatti. Häälyvä liekki loihti hänen linnunkasvoilleen pehmeitä varjoja, jotka liikahtelivat yhtä levottomasti kuin hänen mielensä kuvat. Hän upotti sulkakynänsä päättävästi mustetolppoon ja alkoi kuvailla nuorta parooni Armfeltia, jota kallis ystävätär ei varmaankaan tuntenut.
Mutta Kiinan huvipaviljongissa, suuren puiston sopukassa, vaihtoivat samaan aikaan omia mielipiteitään eversti Toll ja vapaaherra Ruuth. He istuivat pienen satupalatsin punaisessa kabinetissa, lakattujen kiinalaisten taulujen, hehkuvien porsliinien ja kummallisten koruesineiden sirossa seurassa. Tuuli kalisutti keveitä lasiovia; puut pitkittivät salaperäistä suhinaansa pieniruutuisten ikkunain takana. He näyttivät kahdelta suurelta fajanssinukelta, joihin itämainen mekaanikko on loihtinut koneellista elämää. He olivat vetäneet vastatusten kaksi tuolia, he istuivat aivan kyyryssä maistellen hollantilaisia piippujaan — kavaljeeri Ruuth sirona ja sulavana, sotainen Toll ankarana ja raudanlujana. Ruuth ei hellittänyt katsettaan puhetoverinsa kasvoista. Nyt kuten usein ennenkin hänestä tuntui, että Johan Kristofferin vaaniva, esiintyöntyvä pää puskeutui vastustamatta kaikkien esteiden lävitse ja hänen torville kierretyt ohimokiharansa uhosivat uhkaa kuten pienet kanuunat. Tavaton kytketty tarmo kuvastui noista kulmikkaista kasvoista, joiden kyhmyt ja uurteet sointuivat täydellisesti hänen järeään ääneensä. Toll puolestaan tarkkasi nuoren ystävänsä kasvoja, ja kuta kiinteämmin hän niitä tutki, sitä varovammin hän puhui.
Sisimmässään hän oli sangen huolestunut. Linnassa maleksi aivottomia onnenonkijoita; monarkin vastaanotot olivat alkaneet yhä enemmän muistuttaa ranskalaista salonkinäytelmää, ja liehakoivien sätkynukkien seura näytti tavattomasti miellyttävän häntä. Mikä turhamainen mies! Omalla karulla tavallaan eversti oli voittamattomasti kiintynyt tuohon pieneen hilpeään herraan, joka leikitteli vallan välikappaleilla, kun hän vaati toimintaa. Jospa hän voisi nujertaa nuo koreat tyhjäntoimittajat, jotka seisoivat tiellä. Huvitusten karuselli kiersi, oopperat ja karnevaalit seurasivat toisiaan, ja sillä välin humahti ohi monta korvaamatonta hetkeä, monta kallista tilaisuutta, jotka monarkki päästi veltoista sormistaan. Valtaistuin horjui, valtakunta sairasti kevytmielisyyden tautia. Oli olemassa vain yksi ainoa katkera lääke, joka saattoi täyttää herpautuvat valtimot tuoreella, elinvoimaisella verellä, ja tämä rohto oli sota. Hän ei suinkaan salannut huoliaan varovaiselta Ruuthilta. Eikö riittänyt, että kuningas valitsi neuvonantajikseen neekereitä ja paaseja ja että herrat sellaiset kuin de Besche, Cederström, Borgenstierna ohjasivat häntä kuin avutonta nulikkaa? Nyt ilmestyi lisäksi tuo parraton suomalainen, tuo kruununprinssin chevalier. Toll imi miettiväisenä piippuaan ja ajatteli parooni Armfeltia, joka oli pienellä nokkelalla pilasanalla anastanut vaarallisen vaikutusvallan.
Hän epäröi, miten pitkälle paljastaa suunnitelmiaan. "Teidän tulee tietää, että tästedes vedämme samaa nuottaa", hän sanoi harkitun hitaasti ja pälyili siniharmain silmin vapaaherra Ruuthia. "Tuuliviirejä ja porsliininukkeja — siinä meidän vastustajamme. Mutta he ovat sangen itsepäisiä, kun tulee kysymys heidän arvoistaan ja asemistaan..." — "Mitä ehdotatte?" kysyi Ruuth. Toll suuntasi tuikean katseen kamariherran punaisiin huuliin, joiden henkevä, hiukan epäuskoinen nipistys ei suinkaan jäänyt häneltä huomaamatta. "Jos valtion finanssiministerin paikka jolloinkin joutuisi avoimeksi, olisiko toivoa, että Liljencrantzin seuraajaksi pyrkii Erik Ruuth?" hän tiedusti. — "Mikäli se minusta riippuu", vastasi tämä.
Eversti antoi piippunsa vaipua ja kohotti kasvonsa, kunnes hän katsoi suoraan noihin neuvottomiin silmiin. "Jos olisin teidän sijassanne, ryhtyisin hänen majesteettinsa omaksitunnoksi", hän puhui verkalleen, kuin punniten mahdollisuuksia. "Tekisin itseni välttämättömäksi. Selittäisin, että valtakuntaa ei hallita kaskuilla. Suuntaisin hänen ajatuksensa tuleviin säätyvaltiopäiviin, ja sitten..." Hän piti tauon. "Sitten lietsoisin oppositiota hänen omaksi parhaakseen. Onhan mahdollista, että minä puolestani panen taitoni peliin, kun tulee kysymys Liljencrantzin virkaerosta. Hän ja Scheffer eivät pysy kauan jalustoillaan..."
Mutta epäuskoinen hymy kavaljeeri Ruuthin huulilla ei ottanut kadotakseen ja Johan Kristoffer Toll tarkkasi vakoillen noita hyväntahtoisia silmiä, noita hienoja, mustatuita kulmakarvoja, joiden kaaressa väijyi ivaa. Hän etsi miestä, jolle uskoutua. Hän lähestyi kiertäen ja kaartaen suurta, keskeistä haavettaan, punniten mielessään jokaista sanaa, joka pujahti hänen huuliltaan. Vaietako vai ilmaista ajatuksensa? Kavaljeeri Ruuth istui tuolillaan ja heikko toivo hehkui hänen mielessään, toivo, että hän pääsisi vihdoinkin hoitamasta surullisen sotkuista virkaansa, Kaarle herttuan taloudenhoitajan tehtäviä. Toll pälyili hänen ilmeitään varovaisena ja salakavalana, laskien mielessään hyötyä, joka tuon miehen paulomisesta koituisi. No niin, se ei jäisi vähäiseksi. Siitä hän pitäisi huolen; se asia voitiin ratkaista tarttumalla kavaljeeria kauluksesta ja asettamalla hänet finanssipolitiikan hehkuvaan polttopisteeseen.
Hän kurkotti luisevia kasvojaan ja sai vihdoin loihdituksi niille ilmeen, joka muistutti aavemaista hymyä. — "Juuri nyt ei tule tehdä pienintäkään myönnytystä sille taholle, jolta suomalainen parooni Armfelt on putkahtanut esiin", hän neuvoi. "Pelatkaamme rohkeasti, korkein panoksin. Tulevien säätyvaltiopäivien aikana monarkki on vihdoinkin rummutettava hereille. Hänen täytyy oppia tahtomaan ja toimimaan, ja kun hän uskoo, että Tanska ei ole mikään ylivoimainen vastustaja, me iskemme. Olen ajatellut asiaa. Keräämme norjalaisten talonpoikien lähetystön ja annamme heidän marssia suoraan säätyjen istuntoon. Enfin, hänen on jo aika ajatella sotaa."
PAROONI Armfelt purjehti myötätuuleen. Tuosta aamusta alkaen, jolloin tallimestari Munck oli joutunut nolatuksi ja kuninkaan huomio oli suuntautunut häneen, hänen maineensa tähti alkoi nousta. Monarkin huviministerit vaistosivat vaaraa. Parooni Stjemeld, ratsumestari Jernfeltz, nuori Wrede ja nuori von Essen seurasivat salaa kadehtien uuden suosikin varmaa ylenemistä. Hovin epäluulo alkoi muuttua varmuudeksi. Kuningas vieraili usein kreivi Sparren pöydässä, jossa perintöprinssin holhoojat aterioivat ja jonka hilpeää ilonpitoa johti suomalainen chevalier. Hänen notkea sepittämiskykynsä verhosi koleimmankin aiheen leikkivillä kaskuilla. Monarkki tunsi huojennusta jättäessään hetkeksi vastaanottosalit ja vetäytyessään perintöprinssin lastenkamariin, tuon suomalaisen virtuoosin seuraan. Mikä taitava hovimies! Mikä fantasti! Kuningas kannatti täydellä syyllä ajatusta, että nuorelle vapaaherralle taattaisiin sotilaallinen ylennys, kaartinkapteenin arvo.
Armfelt tajusi pian, mitä hänen nopea ylenemisensä merkitsi. Hovi näytti jakautuvan hänen vaiheillaan kahteen rintamaan. Ja kuta runsaammin kuningas tuhlasi hänelle hymyjään ja sanojaan, sitä suuremmaksi kasvoi ystävällinen, hälisevä, imarteleva parvi, joka ympäröi häntä varhaisten leverien ja juhlallisten jours d'Appartementien tungoksessa. Hän näki ympärillään nuoria kasvoja, joille oli hyytynyt mairitteleva hymy. Hän kulki kumartelevien onnenonkijoiden keskellä ja antautui täydestä sydämestään tähän kevyeen leikkiin, jossa pelattiin korkeata peliä maineesta, kunniasta ja kullasta.
Oli vaivatonta sirotella ympärilleen kaskuja ja huudahduksia, suopeita nyökkäyksiä, kevyttä hymyä ja virallisen ystävyyden joutavaa vaihtorahaa. Näin menetteli pyylevä, tukevaleukainen parooni Rålamb, kuninkaallinen hovitallimestari, joka saattoi ivallisesti alentua hyvän alamaisen jokaiseen tehtävään. Näin käyttäytyi haukkamainen Gustaf Fredrik Gyllenborg, komea, hoidettu ylimys, jonka tuuheat kulmakarvat ja terävä hymy uhosivat aivan ylenpalttista itsetuntoa. Näin pelasivat maineen hasardipöydässä nuoret ja vanhat kavaljeerit; tumma, notkea Bror Cederström, sulavaeleinen de Besche, tukeva, ruhtinaallisten aterioiden turvottama parooni Bonde, pitkäkasvoinen, hintelä Borgenstierna ja hauskat nuorukaiset Wrede ja von Essen, joiden verissä virtasi vanhojen aatelissukujen ylenpalttinen elämänhienostus. Ruhtinaallinen uhkapeli jatkui. Lautana oli palatsi kaikkine saleineen ja puistoineen, kaukainen Tukholma valtakatuineen, joilla keveät kultavaunut kiitivät, Gripsholmin ja Ulriksdalin linnat, Hagan kuninkaallinen paviljonki, teatterit, oopperat ja vastaanottohuoneet. Yksinpä vanha Carl Fredrik Scheffer, jonka harras ilme kertoi uskollisuudesta, hyvistä töistä ja rauhallisesta omastatunnosta ja jonka voimakas jalo pää näytti kaipaavan sinertäviä barokkikiharoita, osallistui tähän viehättävään leikkiin. Kaikilla kasvoilla asusti valppaan itsetunnon ovela hymy. Kaikki huulet, kaikki kulmakarvat ja kädet olivat opetelleet ulkoa sen ilmeiden oktaavin, joka helisi hänen majesteettinsa ympärillä.
Kaikessa tässä taittui säteitä, jotka olivat lähtöisin Ranskan hovista. Viimeisten Bourbonien aurinko heitti kalvaan loimonsa Ruotsiin asti. Mittana oli Versailles, kauneuden ja muhkeuden voittamaton malli — Versailles qui passe tout ce qu'on peut imaginer de beau et de magnifique! Mitä Armfelt oli ihaillut Pariisissa, toistui täällä orjamaisen täsmällisesti, tosin sirommissa ja hauraammissa mittasuhteissa. Juhlamenojen koneisto kävi Ranskan kellojen tahdissa. Loppumattomat etikettiriidat olivat niiden selkkausten kaukaista kaikua, joita tapahtui levottoman itävallattaren Maria Antoinetten ja hänen jäykän kruunupäisen aviomiehensä ympärillä. Kuninkaallinen juhlamenojen ohjaaja oli muodollisuuksien tuntija. Hän karkoitti hovista Itävallan ministerin rouvan, koska tämä ei alistunut suutelemaan kuningattaren kättä eikä sen vuoksi koskaan tullut hänelle esitellyksi. Saksin kreivitär, joka kieltäytyi koskettamasta huulillaan Ruotsin prinsessojen kädenselkää, jolleivät nämä vastanneet suudelmalla, mikä kunnia puolestaan tuli vain hovineitien ja valtaneuvoksettarien osaksi, ei saanut näyttäytyä Tukholman linnassa. Hänestä valitettiin Dresdenin hoville. Hän sai nöyrtyä ja mukautua hovitapaan, joka oli ranskalaista lainaa. Ja Ranskan tuotetta olivat leverit, aamuvastaanotot paidan muuttoineen ja partureineen, adjutantteineen ja paašeineen. Armfelt hymyili. Tämä Ludvig XV:n apinoiminen tasoitti hänen tietään hovissa. Se oli jo tehnyt mahdolliseksi, että nuoret upseerit voivat istua kuninkaan juhlapöydässä, kun taas varaamiraali Tersmeden kaikessa tärkeydessään ja finanssiministeri Liljencrantz saivat tyytyä ylikamariherran pöytään. Etiketin koneisto kävi moitteettomasti kuin kello. Ei edes Skjöldebrand, vasta aateloidun konsulin poika, joka kuitenkin nai nuoren kreivitär von Höpkenin, saanut aterioida morsiamensa vieressä, vaan hävisi pöydästä jo päivällisen alussa.
Ja Armfelt oli erottavinaan näiden muotojen pohjalta toiset kaukaisemmat muodot. Hän kuuli kaiun aurinkokuninkaan Ranskasta, monien salonkien Pariisista, josta kreivi Creutz oli kertonut. Tapahtumat ja ihmiset muuttuivat epätodellisiksi; kasvot, joita hän näki, kätkivät kuin naamioiden varjoon toisia kasvoja. Sen elämän lävitse, johon hän oli ajautunut ja joka lainehti, kimalsi ja kuohui hänen ympärillään, hän kurkottui kadonneen loiston puoleen. Kuvat syttyivät ja hävisivät hänessä itsessään, mutta niin hämärinä kuin näyt, joita uni joskus loihti hänen silmiinsä. Kalkkunamainen, valkopitsien peittämä nainen, jonka hän arvasi madame du Chåteletiksi, kumartui nojatuolissa istuvan filosofin yli ja suuteli hänen ryppyistä otsaansa. Scéauxin linnan huviministeri kohotti hopeanuppista sauvaansa ja osoitti hänelle ovea. Pieni bolognalainen koira haukkui Cireyn puutalon suojissa, jossa iäkäs Voltaire maisteli mustaa kahviaan ylt'yleensä kietoutuneena lämpimiin turkiksiin...
LOPPUMATON helle painosti palatsia. Hovi uinaili velttouden untuvapatjoilla, punoen vallanhimoisia hankkeitaan ja uneksien kunnian, maineen ja rikkauden unia. Joutilaat kädet pelasivat väsähtäneinä vaarallista hasardia, jossa menetettiin ja voitettiin valtakunnan korkeimpia arvosijoja. Väräjävä kuumuus näytti tunkeutuvan linnan jokaiseen soppeen. Se taittui uuvuttavana paahteena pitkän puistokäytävän hiekasta, joka johti keltaisena nauhana aina näköpiirin rajalle, mahtavien lehmusten varjoon, Apollonin marmoripatsaan luo. Leikatuilla nurmikoilla, jotka muodostivat mittausopillisia kulmia, ympyröitä ja suunnikkaita, saattoi päivisin kohdata vain nuoren kruununprinssin ja hänen chevalierinsa. Nämä kaksi, kolmivuotias poika ja komea kaartinupseeri, leikkivät loivasti laskeutuvien pääportaiden juurella, kullan vihreiden kiviruukkujen ja kruunujen alla. He istuivat suihkualtaan reunalla; lapsi tavoitti kädellään kimaltavia vesipylväitä, Armfelt istui mietteissään, tuijottaen portaiden punaviolettiin kiveen. Pronssinen Herkules kannatti uhkaavana suurta nuijaansa. Linnan kuparikatto välkkyi kaukaa, valot salamoivat julkisivun ikkunoissa ja niiden kuviot sädehtivät altaassa, johon mytologiset kivieläimet suihkuttivat vettä.
Palatsi nukkui rajattomien puistojensa keskellä, valtakunnan sydämessä, josta vallan langat juoksivat näkymättöminä säteinä maan kaikkiin ääriin. Häälyvien oksien aarnioissa nukkuivat kultaiset valotäplät, joita halavien moninkertainen huntu seuloi. Tässä raukeudessa poreilivat vain huvitusten ja salavehkeiden lähteet. Uusi huhu, uusi häväistysjuttu, uusi lemmenseikkailu saattoi hetkeksi pudistaa hereille kyllästyneen ja velton hovin, joka vetäytyi keskikesän helteestä Kiinan huvipaviljongin viileyteen tai luki Rousseauta puiston amorinluolissa. Valittu kolmikymmenhenkinen seurue tosin kokoontui nyt kuten aina kuninkaan päivillisille, notkuvien pöytien ääreen. Purppuroitujen ruusunpunaisten kynttilöiden ja kirkkaan päivän säteet kukittivat epämääräisillä valoseppeleillä valkeita peruukkeja: sotaisan Toliin kireälle kammattua tekotukkaa, ivallisen von Fersenin helmenvärisiä kiharoita, Schefferin suortuvia, jotka olivat Aadolf Fredrikin aikaiset, nuorten aatelisherrojen kankipalmikoita. Ja tässä elävien mannekiinien tungoksessa, loiston polttopisteessä, istui monarkki hurmaten pöytätovereitaan elohopeamaisella hilpeydellään. Hänen silkkitakkinsa hohti sinivihreänä kuin sorsan siipipeili. Nauhukset ja röyhelöt peittivät monia kunniamerkkejä; malvanvärinen puuteri loihti hänen poskilleen luonnollisen hehkun. Hänen kirkas, hiukan naisellinen äänensä kajahteli salin seinäpinnoissa. Armfelt silmäili valtaneuvos von Fersenin kasvoja. Vanhan ylimyksen huulilla leikki ohut, terävä hymy, josta ei oikein tiennyt, sisälsikö se hyväksymistä vai ivaa. Vain hänen raukeissa silmissään välähti soimaus: ilveilijä!
Kuninkaan aterioilla istui jäykkä, umpimielinen Sofia Magdaleena, Tanskan prinsessa, josta ulkopoliittiset syyt olivat tehneet Ruotsin kuningattaren. Hoikka kaula näytti hädin tuskin kannattavan raskasta päätä ylöspäin kammattuine hiustorneineen ja säteilevine jalokivisolkineen. Kireät suortuvat kiilsivät vaisun keltaisina kuin juusto. Vedenväriset ametistit läikkivät yhtä laimealla valolla kuin hänen raskaat, pullistuneet silmänsä, jotka pälyilivät miltei pelokkaasti pöydän herkkuja. Ilo ja pilapuheet kilpistyivät hänen ujon välinpitämättömyytensä panssarista kuten maininki, joka murtuu kallioihin, eikä edes Schröderheimin jyrisevä nauru voinut valloittaa tätä syrjässäelävää sielua. Skjöldebrandin mielestä hän muistutti paraatihevosta, jonka ryhti on ylväs mutta väsähtänyt. Vanhan leskikuningattaren suosikit pitivät häntä peloittavana vehkeilijänä, jonka näennäisen tylsyyden varjoon kätkeytyi vaarallinen, hautova sielu. Mutta nyt, virallisilla päivällisillä, hän tunsi vain kiusallista vaivautumista ja nautti raihnaasti pöydän ylellisyyksistä, laskien niitä hiljaa itsekseen ja toivoen, että kaikki päättyisi pian. Solkikengät puristivat hänen suuria jalkojaan. Jalokivivitja painoi hänen kurkkuaan; kömpelö tukkalaite sai hänet salaa hikoilemaan, ja suunnattomat, valkeat volankihihat tuntuivat vielä kiusallisemmilta kuin korsetti, joka uuvutti ja ahdisti rintaa. Lusikka kohosi ja laski konemaisesti kuningattaren laihoissa sormissa. Kunpa kaikki päättyisi!
Samppanjaa, seltterivettä ja punaviiniä. Kuningas maisteli tavanmukaisia sekoituksiaan, päihtyi vienosti ja muuttui puheissaan rohkeaksi.
Molemmat prinssit, herttua Kaarle ja herttua Fredrik Aadolf, tarkkasivat sangen ynseinä kuninkaallisen veljensä käytöstä. Mutta kuta pitemmälle hänen pilansa meni, sitä joustavammin mukautui tähän leikkiin viimeksimainittu, jonka kerkeä kieli ja harvinainen kauneus olivat vähitellen muuttuneet kiinteiksi epiteeteiksi. Hän tiesi sen itse. Hän hoiti kauneuttaan kuin nainen ja kehitti leikinlaskuaan kuin palkattu hovinarri, voittaakseen veljensä sukkeluudessa kuten voitti hänet miehisessä komeudessa. Hän, Itä-Göötanmaan herttua, Ruotsin prinssi Fredrik, oli aikoja sitten sivuuttanut ajan, jolloin hän tyytyi heijastamaan toisen valoa, ja jos hänen levottomaan sydämeensä oli pesiytynyt jokin tunne, joka oli syvällistä ja kestävää laatua, tämä oli hänen salainen vallanhimonsa. Sisimmässä mielessään hän kadehti ja vihasi kruunupäistä veljeään, mutta niin varovasti kuin mahdollista, antautumatta koskaan vaaralle alttiiksi. Hän liikkui muhkeana, turhamaisena, häikäisevänä juhlien ja vastaanottojen melussa. Hänen mielettömät velkansa ja sekavat eroottiset seikkailunsa olivat taanneet hänelle pysyvän sijan kaikissa juoruissa. Naiset sulivat kuin vaha tämän komean pojan lähettyvillä. Hän osasi kohdella heitä tuolla huomaavalla välinpitämättömyydellä, jossa hellyys, ivallisuus ja nautinnonhalu sulavat vastustamattomasti yhteen. Rakastajattarien sylissä hän uneksi sotaisista sankaritöistä ja sotaretkillä hän kaipasi rakastajattarien syleilyä, vaivautumatta koskaan tutkimaan, kumpi kaipaus pulppusi syvemmältä. Koska hän oli syntynyt sankariksi, oli täysin yhdentekevää, oliko hänen voittojensa näyttämönä sotatanner vai sänky. Joka tapauksessa hän musersi vastustuksen pelkällä läsnäolollaan. Ja nyt uskalsi puolihumalainen veli taputtaa isällisesti hänen käsivarttaan! Itä-Göötanmaan herttua puri huultaan ja hautoi kärkevää vastausta.
Mutta Kaarle herttua istui mykkänä kuin Memnonin patsas. Hän ei osallistunut kiistaan— hän räpytti raskaita luomiaan täsmällisten väliaikojen jälkeen ja maisteli munaa, joka miellytti hänen vatsaansa. Hälinä yltyi. Pikarien kilahdukset kolkuttelivat hänen tylsän rauhansa portteja, nauru ja leikinlasku humisi hänen korvissaan sekavana ja tyhjänpäiväisenä kuin meren kohina, joka kuulostaa puheelta, mutta ei sisällä järjellisiä ajatuksia. Mykkä lepo kangisti hänen kasvonsa. Kipsinvalkea otsa muistutti munaa, jota hän söi, ja tyynet silmät tuijottivat syvämietteisinä lusikkaa. Hän kuunteli naurua. Naurakoot! Äänten kuorosta hän saattoi erottaa oman puolisonsa Hedvig Elisabeth Charlottan korkean linnunäänen. Hänen turtuneessa mielessään häilähti aavemainen mielenkiinto, joka kohdistui Hedvig Elisabethin uuteen röyhelöhameeseen. Asia ikävystytti hänen mieltään ja hän painoi raskaat kasvonsa munakupin yli, tuijottaen väsähtäneesti tyhjiä kuoria.
Päivällisen jälkeen seurue vetäytyi palatsin eri tahoille. Södermanlandin herttuatar puri harmistuneena huultaan.
Hän oli todellakin pukeutunut à la Reine de France, malvanpunaiseen silkkiin, lumivalkeisiin volankeihin, sulkiin, höyheniin ja jalokivivitjoihin, ja vain hänen kuninkaallinen kälynsä oli ilmaissut ihastustaan. Kuulumatonta! Ranskan kuningattaren petit cabinet ei sisältänyt hienompaa. Ja hänen oma miehensä istui tylsänä, ikään kuin hänen yllään olisi vanha loistoton deshabillée ja ikään kuin hänen hiustorninsa ei olisi ansainnut silmäystäkään. Mikä mies! Luutunut, kuiva, umpisokea ihminen, joka viihtyi kirjojensa ääressä ja luki mystikkoja, kaipaamatta mitään, välittämättä mistään. Ja Hedvig Elisabeth tunsi äkkiä, kuinka hänen silmäripsensä alkoivat räpyteliä ja hänen poskensa kostua katkerasta, tyhmästä itkusta. Syvä alakuloisuus pusersi hänen sydäntään. Hän nojautui pientä kirjoituspulpettia vasten, nyyhkytti ja nieli kyyneleitä, värisi ja huokasi pitkään. Hänen harminsa tilalle hiipi vähitellen surumielinen itseiva, joka tuntui sitä vihlovammalta, kuta enemmän hän yritti tutkia sieluaan, katsoa itseään kuin vierasta, hiukan lapsellista ihmistä. Itkeminen oli hyödytöntä. Kaikkina niinä vuosina, jotka hän oli elänyt Kaarle herttuan rinnalla, hän oli kokenut sielunsa sisintä myöten oman paperiavioliittonsa tyhjyyden ja hänen naisellisuutensa oli kärsinyt ja kapinoinut niin kauan, että saattoi miltei jo uskoa kaiken tulen sammuneen.
Hän teki keveän eleen kädellään höllentääkseen kaula vitjan kireyttä. Hetken aikaa hän tarkasteli peilistä omia lintumaisia kasvojaan ja sysäsi luotaan tuon petollisen todistajan. Hän oli nähnyt vain itkun jäljet mutta ei merkkiäkään tuskasta.
2
Tukholmalainen porvari Hochschild, jonka liikevaihto ulottui hienoina kanaaleina hoviin asti, toi ammattiveljilleen vain huonoja uutisia, kun hän pistäysi Drottningholmissa. Hochschild toimi yhteistyössä Sparren veljesten ja nuoren kreivi von Essenin kanssa. Hän urkki taitavasti tietoja, jotka koskivat hovin taloudellista tilaa, huhuja, jotka kertoivat finanssiministeri Liljencrantzin lähenevästä erosta, pieniä merkitseviä tosiseikkoja, joista hänen taitava nenänsä haistoi palaneen käryn. Hän toimi oivallisena lennätinlaitoksena, joka välitti Drottningholmin uutisia kaupungin porvariston juorupiiriin.
Huhut suurenivat ja kas voivat. Alamainen kansa napisi, tyytymättömyys versoi kuin juolavehnä alttiista maaperästä. Jo pari vuotta sitten hovin kuukausikulutuksen tavanomainen summa, viisituhatta riikintaalaria, oli osoittautunut aivan liian pieneksi riittääkseen alinomaisten huvitusten kustannuksiin. Aina vuoden 1779 maaliskuusta Drottningholmissa oli tehty saman suuruisia kuukausi velkoja. Kuninkaan ja kavaljeerien hovihankkijat olivat aikoja sitten vetäytyneet syrjään; he odottivat omissa loukoissaan, milloin odottamaton ihme täyttäisi vajauksen. Rikottuja sopimuksia, maksamattomia laskuja, kärkkyileviä koronkiskojia, käsittämättömän sekavaa finanssipolitiikkaa. Oli mahdotonta tietää, kuka maksoi ja kustansi kuninkaallisen perheen juhlaillalliset ja mistä oli lähtöisin se kultainen Paktolos, josta perintöprinssin huonekunta ammensi elatusvarojaan. Huolimatta uusista kruununpolttimoista ja kohonneista veroista kuningas apulaisineen ei mahtanut mitään kasaantuville veloille. Tiedettiin, että hänen majesteettinsa ei ollut saanut kokoon edes tuhatta riikintaalaria, jotka oli tarvittu Augustin Ehrensvärdin Hollanninmatkaa varten. Jo vuosia sitten oli valtakunnanmarsalkka maksanut omasta kukkarostaan, ensimmäisen vuosineljänneksen palkasta, rouva Brandelin sokerilaskun, sillä muussa tapauksessa tämä arvon rouva kieltäytyisi toimittamasta palaakaan kuninkaalliseen keittiöön.
Ja nyt kuultiin, että mies, joka oli saanut lujan otteen vallan ohjaksista, oli turhamainen, nautinnonhaluinen, tuhlaava kaartinkapteeni. Se merkitsi, että Drottningholmin kuukausivelka kasvaisi sievoisen summan, sillä varmaankin tämä uusi huviministeri, joka pukeutui loisteliaasti kuin paras kamariherra ja tuhlasi seteleitä ja kultaa kuin äveriäs pankkiiri, johdattaisi koko hovin uusien hullutusten teille. Jos säädyt huokasivat riistettyä valtaansa, nurkui alamainen kansa sitä enemmän. Oli odotettavissa veroja, pakkoluovutuksia, riistoa.
Kaartinkapteeni Armfelt ymmärsi hyvin, mitä hovin ylellisyys maksoi. Nuorena vänrikkinä hän oli harhaillut Tukholman kaduilla tyhjin taskuin ja elänyt useita viikkoja luotolla, jota Darellin ravintolan sisäkkö hänelle hankki. Hänen oli ollut aina jano ja nälkä. Hän oli himoinnut hyviä viinejä, joita virtasi rikkaiden pidoissa, outoja, kiihoittavia ruokalajeja, joita syötiin vauraissa aateliskodeissa. Nyt, kun hyväntahtoinen kohtalo oli heittänyt hänet keskelle kuninkaallisen linnan ylellisyyksiä, hän piti puolensa. Hän tarvitsi rahaa. Hänen pukuarsenaalinsa, hänen upeat ateriansa, hänen lakeijansa, kähertäjänsä, kamaripalvelijansa imivät määrättömiä kultavirtoja. Voidakseen ylläpitää tätä loistavaa elämää hänen täytyi pelata taitavasti ja voittaa jokaisella siirrollaan.
Tämä ei häntä huolettanut. Hän tiesi hyvin, että jokainen hänen ystävistään ja vihamiehistään kalasti tuloja sameista vesistä ja että lahjomisjärjestelmän mahtava koneisto nieli ehtimisiin uhreja ja syyti ehtimiseen kultaa ja käypää setelirahaa. Vanha paimenukko Scheffer veijasi ja puijasi kuin itse paholainen, ylimielinen valtaneuvos Fersen otti lahjuksia, soturi Toll ja keikari Ruuth, vanhat hovileijonat ja nuoret aatelisjunkkarit, kuningas ja prinssit, paroonit ja kreivit ja lähettiläät heittivät nuottansa virkapaikkoja ahnehtivan kansan keskuuteen ja saivat saaliin, jolla kelpasi elää. Kuningas ummisti silmänsä ja hymyili. Kuningatar kulki kömpelönä ja hiljaisena tässä saalistajien valtakunnassa, tietämättä mistään mitään, tahtomatta tietää mitään.
Armfelt kuuli Adlerbethin valittavan akordijärjestelmää, josta kuningas oli antanut virallisen hylkäystuomion, mutta jota upseeristo käytti taitavasti hyväkseen. Hän, vastaleivottu kaartinkapteeni, tiesi hyvin, että monarkki suosi aatelisia, kun oli kysymys sotilaallisista ylennyksistä. Mutta nyt kuninkaallinen oikku vaati entistäänkin laajempaa temmellyskenttää, ja myös muutamissa siviilivirastoissa, kuten kansliakollegiossa, varattiin tuottavimmat arvoasemat kreiveille, parooneille ja vapaaherroille. Maan ulkopuolelle levisi huhu, että Ruotsin hovi möi sotilaallisia virkoja. Tiedettiin, että sangen yksinkertainen everstiluutnantti Ehrenmalm oli kalastanut itselleen korkean siviiliviran Turussa ja että kaartinkapteeni kreivi Oxenstierna kohosi hovioikeudenneuvokseksi vain syystä, että hän oli sattunut syntymään kreivillisen arvon perijäksi. Kuningas hymyili. Hän palkitsi ystävänsä ruhtinaallisesti. Hän hukutti heidät suosionosoituksiin ja ritarimerkkeihin. Mutta oli olemassa toinen, vielä mukavampi tapa, jolla nuorille, miellyttäville aatelispojille voitiin taata täysinäinen kukkaro ja korkea arvoasema. Tämä tapahtui siten, että heidät nimitettiin tuoreeltaan hyvätuloisiin kirkonvirkoihin. Näin täyttyivät palatsin salit ja puistot komeilla, maailmallisilla sielunpaimenilla, jotka kantoivat syreeninvärisiä vaippojaan kuin parhaimmat kardinaalit ja huvittivat hänen majesteettiaan vapaamielisillä jutuilla. Drottningholmin kappelissa kaivattiin nuoria tenoreja. Liturgioiden, messujen, alttaripalvelusten ja kuorolaulujen pauhu taittui hauskasti Boccherinin sirojen kamarikappaleiden säveliin ja kirkollisten juhlamenojen vatikaanimainen muhkeus hiveli monarkin silmiä, joille kaikki loisto oli sangen rakasta.
Kuninkaan kanslian virkamiehet eivät häikäilleet verottaessaan virkojen hakijoita. He käärivät taitavasti kokoon käsirahoja, puolsivat sievoisesta summasta uuden virkanimityksen anojia ja rikastuivat näistä väärinkäytöksistä siinä määrin, että he ja heidän perheensä herättivät pukujensa muhkeudella yleistä kateutta. Sihteeri Adlerbeth, roomalainen tapojentuomari, puhui asiasta kuninkaalle. Monarkki kuittasi kaiken olankohautuksella ja naurulla. Ja sillä välin ihmeteltiin kaikilla valtakunnan kulmilla, kuinka kummassa luutnantti ja hovijunkkari Taube sai aivan odottamatta kirkollisen viran ja nimitettiin pastor primariukseksi, ennen kuin hän oli edes ehtinyt suorittaa teologista tutkintoa! Vanha valtaneuvos von Fersen ei kavahtanut tulkitsemasta omalla tavallaan tätä uutta tapausta. Että Västmanlandin rykmentin jalkaväenluutnantti voi nopeasti kohota kirkon korkeimpaan arvoon, ei ihmetyttänyt ketään, joka tunsi junkkari Tauben komeuden ja kuninkaan taipumukset à la grecque! Sitä hauskempaa oli kuulla, että nuori kreivi von Schwerin ehti palvella pappina kokonaista kaksi virkavuotta, ennen kuin hänelle annettiin Salan pastoraatti. — Ja kaiken aikaa jyrisi Ruotsin perukoilta "Siunatun Painovapauden" pureva ivanauru. Kaduilla ja toreilla, käsityöläisverstaissa ja porvariskodeissa, aatelispalatseissa ja kuninkaan linnassa luettiin ahkerasti sen palstoja, joilla puhuttiin uudesta Tiberiuksesta ja hänen kunnottomuudestaan.
Armfelt aavisti, että salainen kultasuoni piili käden ulottuvilla. Tarvitsi vain porata rohkeasti, päästäkseen käsiksi rikkauksiin. Mies, jota hän tarvitsi, liikkui hänen lähimmässä läheisyydessään: hän oli Drottningholmin hovipappi, vastanimitetty valtiosihteeri, hyväntahtoinen, leikillinen Schröderheim. Hän kuului alusta alkaen piiriin, joka suosi kuninkaan suomalaista uskottua. Armfelt kohtasi hänet aivan odottamatta Kiinan huvi paviljongissa, itäisen gallerian nurkkauksessa, jossa tämä mahtava kirkkoruhtinas istui tuolilla ja nukkui.
Elis Schröderheim pyhitti päivällisleponsa niin tunnontarkasti, että sen saattoi uskoa kuuluvan kirkkokäsikirjan määräyksiin. Ihana hervottomuus oli vallannut hänen suuren ruumiinsa, joka nojautui kultapuitteisen tuolin pehmuksiin. Gallerian valohämärässä hänen kasvonsa näyttivät tomaatinvärisiltä. Valkea peruukki kankipalmikkoineen vaipui jokaisella nyökkäyksellä alemmas otsalle; liivit kohosivat ja laskivat kuorsauksen vuoroveden tahdissa ja joka kerran, kun hengitys purkautui hänen turpeilta huuliltaan, salongin hiljaisuudessa kuului käheää pajupilliä muistuttava pihinä. Katon kiinalaiset lyhdyt häälyivät ja kalisivat. Valtiosihteeri päästi jylisevän aivastuksen, läähätti, hieroi tummanpunaista tattia muistuttavia kasvojaan ja oli hereillä.
Hovissa oli opittu aikoja sitten tietämään, että tuo pehmyt, sienimäinen ulkomuoto oli pettävä. Sen verhoon kätkeytyi virkeä henki, joka sinkosi sukkeluuksien salamia ja saattoi räiskyä kuin ilotulitus hyvän punaviinin ja katetun illallispöydän ääressä. Tämä muhkea kirkkoruhtinas oli aikoja sitten jättänyt taakseen iän, jolloin altis henki pitää heikkoa lihaa pihdeissään, ja nyt, kun suosion päivänpaiste kultasi hänen tiensä, hän oli vilpittömästi mukana maisissa iloissa. Schröderheimin tilava olemus, jonka yksityiset kummut tuottivat suurta päänvaivaa hänen räätälilleen ja unettomia öitä hänen rouvalleen, vyöryi teatterista messuun ja messusta illallisille kuin apokalyptinen vuori, joka on Jumalan erityisestä armosta saanut hyytelömäisen liikkuvaisuuden. Tietämättään, tajuamatta täysin oman purevan kielensä terävyyttä, hän joutui musertamaan alleen monia kokemattomia kärkkyilijöitä, jotka havittelivat kuninkaan suopeutta, lihavia tuloja, mahtiasemaa ja kunniavirkoja. Syvimmältään hänen hyväntahtoinen sielunsa oli hämmästynyt. Hän ei koskaan voinut käsittää, kuinka hänestä oli voinut tulla kaikkien verkakauppiaiden kauhu ja köyhien teologien elävä painajainen ja kuinka muuan Upsalan maallikkosaarnaaja, joka ei ollut täysin perillä hänen sukupuolisista tuntomerkeistään, oli saattanut kutsua häntä Baabelin portoksi. Omassa elämässään hän noudatti täydellisen suvaitsevaisuuden periaatetta. Hän nimitti sitä kristilliseksi demokratiaksi.
Tukeva leuka näytti jauhavan lauseita, kun hän puhui. Että juuri kaartinkapteeni Armfelt oli uskoutunut hänelle, oli ilahduttava yllätys; hän oli aina pitänyt nuoren suomalaisen puolta. Mutta Armfelt ei antanut pettää itseään. Hän omaksui alusta alkaen kannan, että korttien avoin paljastaminen oli ainoa temppu, joka tehosi tuon kirkkoruhtinaan näennäiseen pehmeyteen. Sen vuoksi hän kuittasi sangen lyhyesti Schröderheimin kohteliaisuudet. Hän sepitti nokkelan jutun tuntemattomasta komministerista, joka tahtoi ostaa suomalaisen pastoraatin ja joka oli kääntynyt hänen puoleensa, tietämättä oikein, miten menetellä. Armfelt katsoi prelaatin turpeita kasvoja kuin apua hakien. "Siinä kaikki, hyvä valtiosihteeri. Kiiruhdin kertomaan sen teille, koska hengellisen elämän ongelmat ovat teidän erikoisalaanne."
Schröderheim joko aavisti jutun perättömyyden tai nieli sen sellaisenaan; joka tapauksessa hän siirtyi niin nopeasti toiseen äänilajiin, että Armfelt, joka ei vielä täysin tuntenut tämän avaran hahmon henkistä joustavuutta, hämmästyi. "Meidän on autettava sitä mies raukkaa", sanoi kirkkoruhtinas hiljaa, otsa mietteliäissä rypyissä. "On annettava keisarille, mikä keisarille kuuluu, ja Jumalalle, mikä lankeaa Hänelle luonnostaan. Tulkitsen tämän raamatullisen motiivin tässä tapauksessa siten, että teidän komministerinne henkinen valistaminen on jätettävä epäilyksettä meidän Herramme haltuun. Hän valitsee välikappaleensa, olivatpa nämä hyviä kirkonmiehiä tai ei. Keisarille sitä vastoin kuuluu asian finanssipoliittinen puoli, ja keisari olemme me, ystäväni!" Hän siveli turpeaa kämmenselkäänsä. "Näyttäkää minulle hänen anomuskirjelmänsä", hän pyysi. "Olen hukannut sen", vastasi Armfelt silmää räpäyttämättä.
Tämä oli liikaa, mutta Schröderheim kätki ajatuksensa, mitä ne sitten olivatkin. Neuvottelun kestäessä — hän vaistosi sen jo ensi sanoilta neuvotteluksi! — hänen kasvoillaan oli säilynyt hyväntahtoinen, miltei tyhmä ilme, johon pitkällinen kirkonvirkojen hoito oli hänet totuttanut. "Sellainen huolimattomuus kostaa itsensä", hän puhui. "Tässä tapauksessa voi tosin toivoa, että onneton kommmisteri lähettää hakemuksensa uudelleen ja tällä kertaa suoraan ja mutkattomasti minulle, joka olen hänen tapaistensa tuki ja turva."
"Ja anomus?" kysyi Armfelt.
Schröderheimin oli vaikeata pysyä vakavana. "Sellaiset tavallisesti kullataan", hän sanoi aivan avoimesti. "Jumala on nähnyt hyväksi turvata välittäjät välityspalkkioilla. Milloin tahansa ja missä tahansa papit anovat teidän puoltolausettanne, ystäväni, kääntykää minun puoleeni. Olen suorasukainen ihminen. Aloittakaamme yhdessä tämän viinamäen perkuu. Osinko voidaan aina jakaa tasan, sillä en ole lainkaan ahne."
TUOSTA päivästä lähtien kaartinkapteeni Armfelt tunsi keinon, millä loihtia kultaa: käypää, myntättyä, leimattua metallirahaa, Liljencrantzin seteleitä, joita Tukholman valtiopankki osti kullan täydestä arvosta. Juorutkoot! Juonitelkoot! Hän tajusi hyvin, että tämä liiketoimi lisäsi hänen vihollistensa lukua ja että vanha valtaneuvos von Fersen hioi purevan kielensä entistäkin terävämmäksi, kun hän lausui huomioitaan Kustaan suosikeista. Se ei huolettanut häntä. Hänelle riitti, että hänen kukkaronsa täyttyi ja että hänen pitopöydillään oli tarjolla herkkuja, jotka olivat kerran tehneet Porcheronin illalliset maankuuluiksi. Pukujen hienossa, luontevassa loistossa ja rintaröyhelön valkeudessa hän oli jo aikoja sitten jättänyt taakseen sekä siron Cederströmin että upeilevan Gyllenborgin. Ainoa, joka pääsi loistamaan hänen ohitseen, oli mahtavista mahtavin: hän oli kreivi Curt Bogislaus von Stedingk, nero ja ilmestys, joka häikäisi valtakunnan herroja sotataidon, valtioviisauden, tieteen, runouden ja pöytätapojen aloilla. Armfelt seurasi kunnioituksen tuntein tämän koetellun huvipurren luovailemista hovielämän merellä. Ja tahtomattaan hän omaksui esikuvan, jota jäljitteli, tosin tyylitellen ja vapaasti.
Huvitusten pyörä kiersi taukoamatta. Kuningas vaati väsymättä uusia huveja, uusia tanssiaisia, karnevaaleja, ulkoilmanäytäntöjä, kun oli kesä, ja uusia rekiretkiä ja teatteri-iltoja, kun oli talvi. Näytti siltä, niinkuin monarkki olisi halunnut elää vain ilotulitusten hohteessa. Kaikkialla, mihin hän vaelsi uskottuineen, syttyivät raketit ja bengaaliliekit; valopyörät singahtivat avaruuteen, roomalaiset kynttilät sähisivät ja räiskyivät tämän siron, eloisan ihmisen ympärillä, ja hän puolestaan veti hurmautuneena henkeensä juhlien pyhää savua. Drottningholmista Gripsholmiin, Hagasta Tessinin linnaan kaikui loppumaton rummunpärinä ja toitotus. Flyygelien, klavesiinien ja harppujen vieno soitto paisui kaikkihautaavaksi pauhuksi, joka riisti levon ja unen hovimiesten silmistä. Oli ihme, että kuningas ei uupunut. Oli ihme, että hän jaksoi juhlia yöt läpeensä tai sepittää huvi ja murhenäytelmiä nukkumatta tuskin lainkaan. Pienet kultapäärmeiset kirjeliput, joita hän lähetti ystävilleen, oli päivätty hätäisesti sydänyön hetkinä: ce jeudi à minuit. Levoton käsiala hoipersi ristiin yli paperin, vahakynttilöiden kyyneliä oli hyytynyt nimikirjoituksen viereen ja lopussa tuli tunnustus: Je tombe de sommeil, "olen uninen kuollakseni". Yhtä kaikki. Hän saattoi hälyttää hovin hereille jo kello neljältä. Turnajaisten, näytelmien, seuraleikkien harjoitukset alkoivat aamuyöstä, ja voi sitä, joka unohti herätä!
Kukaan ei voinut tulkita tätä rauhattomuutta.
Sadat peilit olivat kääntyneet kuninkaan hahmoa kohti ja kuitenkin näytti siltä, kuin jokainen niistä olisi kuvastanut eri ihmistä. Armfelt aavisti, että hänen helmeilevä ilonsa ei ollut koskaan täysin mutkatonta ja että hänen luonteessaan piili verhoja verhojen takana. "Sipuli", hän ajatteli itsekseen ja hymähti. Oli mahdotonta tietää, missä kuninkaan välittömyys loppui ja missä alkoi ovela näytteleminen. Syvimmältään hän oli taitava pelaaja, joka säläsi surunsa, jos hänellä niitä oli, alinomaisen ilon valepukuun, ja kätki todelliset riemunsa välinpitämättömyyden naamariin. Tuo henkevä, hilpeä, rauhaton monarkki ajoi huvituksia takaa niin mielettömästi, että tuli kuvitelleeksi ruoskaa, joka vinkui hänen takanaan. Hän lumosi kaikki välittömyydellään ja peittyi kuitenkin pilveen. Hän oli parhain ystävä ja kuitenkaan häntä ei kukaan tuntenut. Hänen kuplamaiset silmänsä hehkuivat avoimina ja sinisinä kuin lapsen silmät, kun hän nauroi, laski leikkiä ja kiiruhti hysteerisesti asiasta toiseen, mutta kukaan ei varmasti tiennyt, oliko kaikki harkittua elettä, jonka kimmeltävään huntuun hän säläsi kasvonsa.
Hovissa kulki huhuja, joilta ainoakaan korva ei voinut säästyä. Gudmund Göran Adlerbeth, roomalainen tapojentuomari, kuiskaili niitä ankarina hetkinään Ruuthin, Gyllenborgin ja Kellgrenin korviin. Ruuth välitti niitä Töllille, joka nyrpisti halveksuvasti kapeita huuliaan ja teki jyrkän eleen, ikään kuin haluaisi pyyhkäistä ne ulottuviltaan. Papit, runoilijat ja aateliskeikarit luulivat vihkiytyneensä niihin mysteereihin, joita kuninkaan alkoovissa tapahtui, ja tämä luulo valoi heidän olemukseensa eräänlaista vakoilevaa itsevarmuutta. Oli käsittämätöntä, että kuninkaan yhteydessä ei milloinkaan voitu mainita naista. Kaarle herttua oli rakastanut neiti Slottsbergia, herttua Fredrik Aadolf oli kuuluisa sotkuisista suhteistaan, yksinpä vanhapiikamainen prinsessakin säilytti sielussaan ruhtinas Hessensteinin, Fredrik I:n äpäräpojan, kuvaa. Ja kuningas? Täydellä syyllä: missä oli nainen? Kukaan ei voinut kuvitella hänen rinnalleen sitä ainoata naista, joka oli jo vuosikymmenen ajan jakanut hänen kanssaan niin surut kuin ilot: Ruotsin kuningatarta, hiljaista, kömpelöä paraatihevosta. Hovin maku oli näissä asioissa liian hienostunut, jotta se olisi voinut hyväksyä noin luonnollista selitystä. Se loukkasi sen herkkiä makuhermoja; kaikki tavallinen oli ehtinyt muuttua sille perversiksi ja kaikki luonnoton luonnolliseksi ja tutuksi. Tiedettiin, mitä huhuja vanha leskikuningatar oli levittänyt. Perintöprinssin syntymä oli aiheuttanut tässä hermafrodiitin huonekunnassa kauhistusten ja parjausten myrskyn, jonka mainingit tuntuivat vieläkin. Kuninkaan froideur extraordinaire askarrutti ylenmäärin näitä joutilaita ja hautovia aivoja. Hänen eleensä, pukeutumisensa, äänenpainonsa otettiin perinpohjaisen käsittelyn alaiseksi. Hänen ympärillään virisi johtopäätöksiä, jotka kumosivat ja ylittivät toisensa. Mitä sanoi henkilääkäri Salomon? Mitä sanoi kamaripalvelija Wachtlin, joka oli perillä herransa salaisuuksista? Vihdoin huomautti asessori Schultzenheim, jolla oli ilo kirjoittaa hänen majesteetilleen reseptejä, että ranskalainen hovilääkäri Lassone oli jo ammoin todennut Ludvig XVI:n kykenemättömyyden ja että Bourbonit muistuttivat Holstein- Gottorpeja enemmässä kuin yhdessä suhteessa.
Parjausten hämähäkinverkko värisi kuninkaan jokaisesta askelesta. Hänen täytyi tietää tuo kaikki — ja kuitenkin hän näytti huolettomalta, kuin ei olisi lainkaan kuullut, mitä hovissa kuiskailtiin. Varovaisuuttako? Näyttelemistä vaiko viattomuutta? Armfelt läheni omituisen vetovoiman vangitsemana tuota salaperäistä ihmistä, ja joinakin hetkinä hänestä tuntui, kuin usva olisi puolittain väistynyt ja kuin hän olisi nähnyt syvyyteen, huntujen, naamioiden, valepukujen taa. Jokin selittämätön piirre yhdisti kaikkea, mitä kuningas ihaili: vaaleita pastellinhohtoisia pukuja ja Kiinan satupaviljonkia, vienoa musiikkia ja hauraita porsliini jumalia hänen työhuoneessaan. Sirot, suloiset, painottomat muodot hymyilivät näkymätöntä hymyään kaikesta, mikä kehysti hänen olemustaan. Hän täytti elämänsä tyhjiöitä nuorilla pojankasvoilla, sellaisilla kuin pikku Peyron, Cederström, de Besche. Hän istui kaikissa ensi-illoissa, joissa aivan nuoret ja hennot vasta-alkajat tanssivat punaisten bengaalitulien valossa, kapeilla uumillaan pienoiset balettihameet. Mikä liikutti tätä teennäisen kevään maailmaa, tätä lasten, amoriinien ja nukkien paratiisia, jonka taustalla hyvän ja pahan tiedon puu pudisteli verenkarvaisia hedelmiään?
Ja Armfelt oli tuntevinaan intohimon henkäyksen, mutta niin hienon ja heiveröisen, että se pikemmin hymyilytti kuin peloitti.
ÄKKIÄ ja aivan odottamatta levisi linnan kaikkiin sopukkoihin huhu, että kuningatar oli raskaana. Se oli uskomatonta! Neidit Cederström ja Wrangel olivat huomanneet sen miltei yht aikaa tavanmukaisella tiistaivastaanotolla, neiti Cederström tosin pari minuuttia aikaisemmin kuin ystävättärensä, koska hän ehti kuiskata sen kreivitär Sparrelle. Puristava kalanluinen korsetti ei enää salannut mitään. Sofia Magdaleenan miehusta kasvoi aivan silmissä ja hänen kalmanvärisiin kasvoihinsa ilmestyi vaaleanruskeita laikkoja, joita valkea puuterikaan ei kyennyt peittämään.
"Mikä odottamaton ilo!" huomauttivat kuninkaan uskotut ja hymyilivät kaksimielisesti. "Mikä kavala nainen!" ajatteli prinsessa Sofia Albertina, joka oli täydellisesti omaksunut äitinsä kiihkeät mielipiteet. Luonnon selittämätön ihme kuningattaren ruumiissa oli ja jäi tapahtuneeksi tosiasiaksi, ja vaikka hovi vakoili pappeja ja lakeijoita myöten kuninkaan ilmeitä, oli tulos harmillisen laiha: kuningas käyttäytyi kuin onnellinen isä. Hetkeksi tämä tapaus kohotti jäyhän tallimestarin, suomalaisen parooni Munckin pimennostaan keskelle juorujen heittovaloa. Vielä kerran hänet mitattiin ja punnittiin, tutkittiin ja tulkittiin perin pohjin, selitettiin ovelaksi veijariksi ja tyhmäksi paasiksi, joka palveli hallitsijaansa pitemmälle kuin hyvä tapa salli.
Mutta kuninkaan ilo näytti niin vilpittömältä ja hänen levottomuutensa niin aidolta, että pahimmatkin parjaajat, jotka olivat valmiit luovuttamaan isyyden tallimestari Munckille, vaikenivat hämillään. Palatsi kiehui ja kuhisi olettamuksia. Parjausten rummut jymisivät hiljaa kuin kaukainen ukkonen, ironia salamoi pilvien sisässä, puhkeamatta täyteen loimuun, uskaltamatta leimahtaa ilmi. Hälinän ja sekasorron keskellä vaelsi teräväsilmäinen valtaneuvos von Fersen jakaen ympärilleen myrkyllisiä pistosanoja, jotka koskivat milloin kuningasta, milloin hänen liian kärkkäitä parjaajiaan. Vanha paimenukko Scheffer hymyili hurskasta hymyään ja säläsi ajatuksensa. Toll ja Ruuth neuvottelivat keskenään, oliko hetki otollinen ulkopoliittisille suunnitelmille, kun hovi valmistautui kastajaisiin. Armfelt katsoi ja kuunteli: katsoi kuninkaan iloa ja kuunteli parjauksia. Tallimestari Claes Rålamb, jota hän ahdisti kysymyksillään, nauroi ja kohotti sormen huulilleen: "Se on ihmettä, mystiikkaa, noituutta!" Vihdoin uskalsi pieni Peyron arasti huomauttaa, että hänestä tässä kaikessa ei ollut mitään mystillistä ja että kuningas aivan yksinkertaisesti oli tulemassa isäksi. Mutta tämä katsantokanta herätti vain naurua ja tuotti Peyronille itselleen hölmön maineen.
Kuningas harhaili linnan saleissa ja puistossa niin rauhattomana, että koskaan ei voitu tietää, milloin hän ilmestyisi paikalle. Hän yllätti vanhan Schefferin ja rahaministeri Liljencrantzin, juuri kun finanssipäällikkö kuiskasi uteliaan ukon korvaan, että kuningatar muistutti nykyisessä tilassaan bassoviulua ja että kiitos ja kunnia lankesi tallimestarille. He säpsähtivät ja jäykistyivät voimattomasta kauhusta. Kuningas oli kuullut kaiken! Mutta vastoin odotusta hän suhtautui aivan huolettomasti molempiin herroihin ja huomautti ennen poistumistaan, veitikka silmäkulmassaan: "Puhuitte Munckista. Varokaa, että hän ei kuule..." — "Mitä hän sanoi?" kysyi Scheffer vavisten yhä pelosta ja hämmingistä. Rahaministeri haukkoi ilmaa. "Siinä vasta kettujen kettu!" hän kuiskasi, ja hänen äänessään soinnahti jotakin, jonka saattoi tulkita miltei ihailuksi.
Parooni Armfelt ei lainkaan hämmästynyt, kun kuningas otti puheeksi tämän tulenaran tapauksen; se oli hänen tapaistaan! Supeella, jolla Oxenstierna, Borgenstierna ja hän olivat läsnä, monarkki ilmaisi onnellisuutensa yhtä peittelemättä kuin porvarillinen perheenisä ja siirtyi miltei samassa hengenvedossa tallimestari Munckiin, joka oli vastikään nainut Ahlströmien suvusta. Herrat vilkaisivat toisiinsa. Kuningas ei huomannut mitään, ei näyttänyt huomaavan mitään. Ja iltaisin, jolloin Monvel istui hänen kultasänkynsä vierellä lukien näytteitä uudesta käsikirjoituksestaan, hän tuskin malttoi kuunnella. "Mikä käsittämätön mielenrauha!" huomautti valtaneuvos von Fersen. Adlerbeth, joka yritti pysytellä syrjässä juorujen ristiaallokosta, ajatteli miltei väristen sitä raivoa, jolla kuninkaan äiti ottaisi vastaan Drottningholmin uutisen.
Mutta Svartsjön linnassa, synkkien tammien varjossa istui leskikuningatar Loviisa Ulriika ja kuunteli aivan äänettömänä viestiä. Hän ei raivonnut eikä iloinnut. Ylpeät, väsyneet papukaijankasvot tuijottivat värähtämättä taivaan rantaan. Aurinko oli laskussaan. Tummissa, satavuotisissa puissa kävi taukoamaton humina, joka tuntui tulevan syvältä, kuin maan alta. Ja vaikka Loviisa Ulriika yritti kuunnella hovimestarittaren puhetta, hän ei voinut sulkea korviaan tuolta nousevalta pauhulta. Tammet jymisivät kuin urut. Se oli syvä, ihmeellinen, säveletön messu. Se soitti häviötä hänen kullalleen ja jalokivilleen, hänen taitavalle juonittelulleen, hänen katkeruudelleen, joka mureni ja muuttui harmaaksi pölyksi niinkuin kuiva savi valajan käsissä. Hovimestaritar puhui ja leskikuningatar ponnisteli ymmärtääkseen. Hänen pojanpoikansa? Hänen lapsenlapsensa? Mitä häntä liikutti enää, synnyttikö Tanskan prinsessa Ruotsin hallitsijahuoneeseen uusia kruununperijöitä vai ei, sillä hänen tyhjässä mielessään vallitsi vain autius, vain loputon, verkkainen kuolema. Hän kuuli, että hänen vanhin poikansa Ruotsin kuningas tahtoi saapua Svartsjöhön sopiakseen hänen kanssaan. Sopikoon! Hän nojasi kultanuppisen keppinsä permantoon, yritti kohota seisaalle mutta jäi paikalleen. Vanhat kasvot olivat valahtaneet verettömiksi ja kakadumainen hiustöyhtö riippui niin velttona, että hovimestaritar keskeytti puheensa ja kutsui paikalle linnan henkilääkärin. Leskikuningatar hymyili vaisusti. "Tuhmuuksia", hän sanoi. "Minä en vielä halua kuolla."
Rohdot, pulverit ja hauteet saattoivat hänet hetkittäin kummalliseen tilaan. Hänen vanha ruumiinsa makasi raskaan kultabaldakiinin alla ja levoton sielu häälyi valveen ja horroksen rajoilla kauhistuen mahdollisuuttakin, että ikuinen uni alkaisi. Kuivat, kuultavat silmäluomet taistelivat ummistumista vastaan. Huoneessa, jossa vallitsi viheriä hämärä ja jossa mahtava vuode upeili katafalkkia muistuttavalla korokkeella, saattoi erottaa torkkuvan hovimestarittaren kuorsauksen, mutta ei koskaan leskikuningattaren hengitystä. Nyt kun väsymys oli kahlinnut hänet vuoteeseen, hän oli ympäröinyt tämän leposijan kaikilla korulippaillaan. Yön hetkinä, jolloin hiljaisuus oli syvin, Loviisa Ulriika raotteli niiden kansia. Hän haparoi kuumeisilla sormillaan, kunnes ne upposivat kylmien itämaisten helmien massaan ja tunnustelivat mielin määrin timantteja, kameoita, kultahelyjä. Laiha, vahankeltainen linnunpää pilkisti valkean pitsimyssyn poimuista. Terävät silmät, jotka kimalsivat tummina kuin pippurit, imivät ahnaasti tätä korujen väikettä. Ja leskikuningatar ajatteli kuumeisesti: Sinun pitää luopuman...! Niin kauan kuin hän ajatteli toisia, hänelle läheisiä vainajia, joiden kohdalta tämä kummallinen käsky oli täytetty, sanat säilyttivät inhimillisen kaikunsa ja jättivät hänen oman sielunsa rauhaan, ikään kuin ne eivät olisi voineet syöpyä elämän jokapäiväisyyksien lävitse. Mutta nyt? Sinun pitää luopuman... Jumala tiesi, mistä hän oli lukenut tuon lauseen, joka oli kauhea kuin iankaikkinen kadotus.
Hän makasi aivan hervottomana, kylmän hien vallassa. Hän ajatteli muistojaan, rohdoksiaan, korujaan, ja kaikki mitä hän omisti tai oli omistanut, sekautui hänen himmenevissä aivoissaan hurjaksi pyörteeksi, joka vyöryi hiljaa pauhaten tyhjyyteen. Vallan ja kunnian harhakuva, mammonan harhakuva viipyi sitkeästi tuon levottoman sielun lähettyvillä, ikään kuin armelias luonto olisi tahtonut siunata hänen viimeisiä hetkiään sen unen varjolla, jossa hän oli elänyt ja jonka hän nyt valmistui jättämään. Muistojen sekasorrosta irtautui erillisiä näkyjä. Ihmiskasvoja, jotka olivat syöpyneet hänen mieleensä. Kuvia, jotka seurasivat toisiaan epäjohdonmukaisina ja kirkkaina kuin unet. Valtakunnan mahtihenkilöiden nimiä, suurten kauppalaivojen kaljuunoita, ääniä, asiapapereita, tapauksia... Tuo kaikki näytti imeytyvän kuin virran voimasta kuoleman suppiloa kohti, kunnes se putosi kieppuen ja humisten syvimpään syvyyteen. Hän vapisi kaikilta jäseniltään. Tämä oli loppua.
Leskikuningatar nukkui auringonnousun aikaan, mutta niin sikeään uneen, että hovimestaritar katsoi parhaaksi turvautua jälleen lääkäriin. Hän nukkui tunnin, pari. Hän pelkäsi unta, kuten hänen suvussaan miltei poikkeuksetta pelättiin, ja kun uni vihdoin tuli, se vyörähti hänen sielunsa säiliöihin niin upottavan raskaana, että laihat keltaiset kasvot näyttivät elottomilta kuin vainajan kasvot. Hän havahtui puolen päivän aikaan. "Olen päättänyt, että siunaan poikani ja pojanpoikani", hän kuiskasi miltei heti herättyään ja tämän sanottuaan hän hymyili rauhallisesti, niinkuin taistelu olisi loppunut.
KRUUNUNPRINSSIN kavaljeeri kaartinkapteeni Armfelt heräsi tukahduttavan kuumana heinäkuun yönä hälinään, joka kuului linnan pihalta. Juoksua ja kavioiden töminää. Hiljaista kuiskutusta palatsin käytävissä, pyörien natinaa, puoliääneen huudettuja käskyjä. Käytävällä, joka kääntyi kaupunkiin, häälyi lepattavia soihtuja. Hän ehti nähdä, kuinka kreivi Sparre talutti kuninkaallisiin vaunuihin unista nelivuotiasta kruununprinssiä, jonka takki oli hädin tuskin napitettu ja joka hieroi aivan hämmentyneenä silmiään. Aamun valjetessa selveni kaikki. Itä-Göötanmaan herttuan kirje oli hälyttänyt unesta monarkin huonekunnan, kuningas, kruununperillinen ja Sparre olivat nousseet vaunuihin ajaakseen yön läpeensä Svartsjöhön, jossa Loviisa Ulriika teki kuolemaa.
Leskikuningatar siunasi poikansa ja pojanpoikansa. Hän makasi suunnattomassa kunniavuoteessa mykkänä, hymyttömänä ja juhlallisena. Laihat kädet tekivät pyhän merkin Ruotsin nykyisen ja tulevan kuninkaan yli ja hipaisivat aivan hennosti kankipalmikoita, joita parturi ei ollut ehtinyt edes kähertää. Kaunis Itä-Göötanmaan herttua istui surullisena vuoteen ääressä. Hänen kreikkalaisilla kasvoillaan väreili miltei jumalinen ilme, joka ei ollut opeteltu vaan välitön, koska hän rakasti tänä hetkenä äitiään surevan pojan rakkaudella. Hovimestarittaren ja henkilääkärin huolet oli viime päivinä jakanut prinsessa Sofia Albertina. Hänen haaleat kalansilmänsä olivat itkusta punaiset, hän istui avuttomana ja lopen uupuneena vuoteen jalkopäässä, hymisten hiljaa rukouksia, joita tulvaili hänen huuliltaan.
Vain leskikuningatar ei valittanut. Kysyttiin, halusiko hän nauttia ehtoollista, mutta hän pudisti keveästi päätään. Pastori Wingård sai poistua kalkkeineen ja öylätteineen. Kuolevan omatunto oli aivan tyyni, ja siellä, minne hän oli lähdössä, ei varmaankaan kysytty muodollisuuksia. Hänen laajenneet loistavat silmänsä tuijottivat rävähtämättä tuhmaa, hyvää, uskotonta poikaa, joka oli langennut hänen kuolinvuoteensa juureen ja jonka kasvoilta itku oli huuhtonut ihomaalin. Rakkaus, joka ei ole tästä maailmasta, täytti hänen mielensä, ja vain hovimestaritar, joka tunsi emäntänsä, saattoi lukea kuolevan mustista silmistä määrättömän hellyyden sanoja.
Kuolema, jonka valta alkaa sairasvuoteelta ja loppuu hautaan, oli aivan huomaamatta sulattanut hänen äidinsielunsa jään, hänen mustasukkaisen mielensä kireän pinnan. Nyt hän voi tyynesti nähdä, miten poika, jota hän oli parjannut koko salaisen rakkautensa raivolla, ja pojanpoika, joka oli syntynyt vihatun naisen kohdusta, ottivat itkien vastaan Aadolf Fredrik vainajan korut. Ja ikään kuin vanhojen muistojen luovuttaminen noille kahdelle olisi lopullisesti lepyttänyt Jumalan, leskikuningatar jakoi vapisevin käsin helmiään.
VARSIN pian Loviisa Ulriikan kuoleman jälkeen tiedettiin, että kuningattaren tapaus läheni ratkaisua. Lääkärit ja kätilöt vakuuttivat niin, ja tästä raskaudesta uhkasi muodostua suuri sensatio, joka jätti varjoon kaikki muut päivän puheenaiheet. Elämä valui omalla paineellaan entiseen uomaan, kun suuret surujuhlallisuudet olivat loppuneet. Lakeijat ja kansliasihteerit, pääsit ja tallimestarit, paroonit, hovineidit, kreivit ja herttuat mittasivat silmillään Sofia Magdaleenan miehustaa. Laadittiin laskelmia. Kuningas, jonka onnellisuus nyt oli omituisen epävarmaa ja joka tuijotti kuin kangistuneena näihin kahteen mysteeriin, äidin kuolemaan ja lapsen syntymään, pelasi trente et quarantea hajamielisemmin kuin koskaan. Hovi vakoili tätä kummallista epävarmuutta, tutkisteli sitä punnitsevilla, varovaisilla tuntosarvillaan, hautoi monenlaisia ajatuksia ja oli sisimmältään hienoisesti hämmentynyt. Monarkki tosin nauroi ja hymyili kuten ennenkin. Mutta vain Cederström, Bonde ja Wrede, vain nuoret kokemattomat ylimykset antoivat ulkonäön pettää. Teräväsilmäinen von Fersen, tuikea Toll, niin, yksinpä Adlerbethkin ymmärsivät, että tuo kaikki oli vain verhoa ja pilveä, jonka pohjalla apeus teki työtään. Salaisuuden usva ympäröi kuninkaan kasvoja. Se loitonsi hänet hovista, joka saalisti turhaan tätä kummallista kultakalaa. Mikä oli hänen salaisuutensa? Mikä?
Lääkärit ja sielunpaimenet piirittivät palatsia. Mustat virkapuvut ja violetit kauhtanat liehuivat nyt kaikissa huoneissa. Kuningattaren makuukamari oli turpeiden, emäntämäisten naisten miehittämä, naisten, joiden äänekkäänä johtajana toimi arvon rouva Anna Charlotta Schröderheim, syntyjään Stapelmohr. Hänen käskevä iloinen äänensä kaikui alkoovissa ja eteishalleissa. Sangen jokapäiväinen suu ja ruusuinen nenä, jonka elämän vastatuulet tuntuivat työntäneen pystyyn, saivat hänet näyttämään luotettavalta pastorinrouvalta. Ei edes kankea pitsikaulus å la Maria Stuart kyennyt loihtimaan kuninkuutta noihin punaisiin kasvoihin. Korkea tukkalaite, jonka palmikot oli kytketty helmiketjuilla, huojui hauskasti hänen puhuessaan ja sen kumarteluista saattoi miltei barometrin tarkkuudella lukea hänen vakaumuksensa voiman.
Kuningatar synnytti yöllä, elokuun lopulla. Ruotsin hallitsijahuoneen nuorin jäsen, Smålandin herttua, tervehti valtakuntaa avuttomalla vikinällä, joka oli liian hiljaista ennustaakseen pitkää hallituskautta. Mutta tykit jylisivät ja raketit räiskyivät tämän kostean, ryppyisen ruhtinaan kunniaksi. Soiton pauhu tervehti hänen tomaattimaisia kasvojaan, joilla vielä viipyi syntymisen suuri hämminki. Tämä hetki näytti tempaavan monarkin juhlien ja huvitusten pyörteisiin, joita hän oli äitinsä kuolinpäivästä pakoillut, ja hän ryhtyi innostuneesti puuhaamaan uusia teatterinäytäntöjä. Vastavalmistunut oopperatalo piti vihittämän. Adlerbeth, akateeminen runoilija, oli sepittänyt "Coran ja Alonzon" ja muodostanut sen libretoksi, jonka Naumann sävelsi kuumeisella touhulla. Mutta ensi-illan lähestyessä ilmeni kuitenkin kiusallisia vaikeuksia, sillä vieraileva laulajatar rouva Müller peräytyi hyvässä järjestyksessä ruotsalaisista parrasvaloista ja suunnitelma oli hylättävä huolimatta monarkin voimattomasta kiukusta.
Näytelmät, balettiesitykset, koomilliset oopperat olivat hänen leipäänsä. Hän syöksyi huvista toiseen kiihkolla, joka hämmästytti Adlerbethia ja väsytti yksin Armfeltiakin. Kuningas tarkkasi omituisella mielihalulla, miten aivan nuoret pojat pukeutuivat hovineitien pukuihin ja elehtivät hänen edessään lepattavien kynttilöiden valossa kuin naiset, hämmentyneinä, hiukan neuvottomina, viehkeän puolikypsinä. Hänen mieltään askarrutti jo kesäkuussa muuan juhla, jonka hän aikoi järjestää, ja jotta vaikutelma olisi kyllin saillant et comique, hän uskalsi esittää suosikeilleen naisosia. Armfelt kieltäytyi. Monarkki polki jalkaa, karahti äkkiä tummanpunaiseksi kuin poika, joka on yllätetty kesken salaisia ilojaan, ja luopui hämmentyneesti hymyillen päähänpistosta.
Matta myöhään syksyllä, jolloin koko hovi matkusti Gripsholmin linnaan juhliakseen Sofia Albertinan lähtöä Quedlinburgm luostariin, jonka abbedissaksi hänet oli nimitetty Preussin Fredrikin suosituksesta, tämä oikku kohosi huomaamatta, tosin verhotuin muodoin hänen mielensä lähteistä. Kolme vankkaa Herkulesta, parooni Armfelt, ratsumestari Jernfeltz ja valtiosihteeri Schröderheim, tervehtivät hurskasta kuninkaantytärtä nunnien puvuissa, laulaen hymnin viheliäisellä kyökkilatinalla. Sofia Albertina kuunteli kainosti hymyillen ja yllättyneenä tätä rituaalia. Se huvitti häntä. Hän yritti turhaan käyttäytyä ikään kuin hän olisi pukeutunut pelkkään säkkiin ja tuhkaan. Kun hänen rakas äitinsä oli poissa, hän tahtoi omaksua uuden osan ja uneksi vain luostarin rauhasta, almuista ja hyvistä töistä. Mutta nyt hän totesi hieman ristiriitaisin tuntein, että hän olisi halunnut vastaanottaa pyhityksen hiukan kokeneempana ja vähemmän koskemattomana. Ainoa, mitä hän hartaasti katui, oli kauhea tosiasia, että hänellä ei ollut mitään katumista. Laulu, tanssi ja nauru kiihdytti hänen veriään. Hänen uudestisyntynyt henkensä kohosi lentoon kuin Feeniks, ei tosin tuhkasta, vaan ilotulituksen liekeistä.
Näihin iloisiin palatsi juhliin saapui väkeä kaukaa. Kutsuttuna ja suosittuna, vaikka nykyään jo hieman hyljeksittynä vieraana saapui Carl Michael Bellman, varaton pikkuvirkamies. Hän istui ikäkuluissa, natisevissa vaunuissa, jotka vierivät humaltuneesti horjuen linnaa kohti. Kulunut nuuskanruskea halatti kiertyi tämän kumaran miehen ympärille, ja hänen siro päänsä, jonka haukkamaisten piirteiden kulmikkuutta aika oli pyöristänyt sorvissaan, nuokkui kaulusta vasten. Loiston ja maineen jälkeen, Gröna Lundin hälisevän juhlailon jälkeen, lyyrillisten nuoruudenpäivien mentyä hän kaipasi enää vain unta. Uni, siinä taikasana! Se avasi lyhyen torkahduksenkin hetkinä ikkunoita ja ovia maailmaan, jossa rypälein seppelöidyt tytöt riisuivat hänen vaunujensa kehnot vetojuhdat valjaista ja vetivät niitä laulaen, toista, valoisampaa tietä kuin Tukholman ajotie. Unessa ei ollut velkoja, tyhjiä pikareita eikä Kultaisen Rauhan mahtavaa kapakoitsijatarta. Uni ja alkoholi. Niiden varassa kaartui hänen elämänsä taivas, asuurinsininen... Hän hymähti puoleksi huvittuneena, osittain katkerasti. Viisitoista vuotta sitten, ei, kaksikymmentä vuotta sitten hän oli runoillut naisista, jotka tanssivat Elysiumin kunnailla viattomuus lannevaatteenaan, ja vasta nyt, kun Bakkuksen korttelin porttolat olivat hänen vakituisina yöpaikkoinaan ja hän oli lyönyt päänsä yhdeksäntoista kertaa Stadenin kurjan kapakan kiviportaaseen, hän omisti unessa semmoisia... Hän ei kaivannut jaloja juomia taikoakseen näkyjä. Hän loihti kehnoista viineistä saman purppurahuurun kuin joskus nuoruutensa päivinä palatsin burgunderista. Tuon valovihman lävitse, puolittain liikuttavina, puolittain irstaina kuvastuivat hauskimpien kapakkavieraiden sisäiset hahmot. Kunpa hänellä ei vain olisi ollut velkoja ja tuhruisia kirjurintehtäviä, jotka anastivat hänen aikansa. Hän vaipui syviin mietteisiin, torkahti jälleen hiukan. Oli kerran ollut aika, jolloin hän oli vain kypsymätön raakile, kyllin viheriä ripustettavaksi kuumaan helteeseen ja paahtaviin tuuliin. Nyt hän kypsyi, kypsyi kuin luumu, joka pian putoaa puusta. Vaunut vierivät päihtyneesti keinahdellen. Bellman havaitsi pohtivansa luumun luun kohtaloa, kohautti olkapäitään ja hymyili.
Palatsissa tämä tulija otettiin ilolla vastaan. Hän laskeutui ikälopuista vaunuistaan kuin ruhtinas, joka matkustaa salanimellä, mutta jonka kaikki ovat jo kaukaa tunteneet. Linnan pihalla seisoi pieni terhakka mies, runoilija Oxenstierna, mittaillen vierasta ja hänen vaunujaan huonosti salatulla katkeruudella. "Oletin, että teidän tapaisenne mies käyttää vetojuhtinaan vain pukkeja", hän huomautti. Mutta Bellman huitaisi kädellään. "Hyviä ajohevosia", hän sanoi ja silmäili valjaikkoa, joka kuopi levottomasti maata. "Ne tiesivät kiidättävänsä lyyrikkoa. Ne osaavat rutkautella heksametrin tahdissa ja ontuvat kuin Oxenstiernan jambit."
Hän heilautti ylväin elein peleriiniään ja lähti kulkemaan palatsia kohti. Pihalle keräytyneet miehet joutuivat hänen kärkevien sutkaustensa maalitauluiksi, sillä hän sirotteli tervehdyksiään oikealle ja vasemmalle odottamatta vastauksia: "Jubilate, valtaneuvos! Mikä ihastuttava sapenvihreä takki. Näkee kaikesta, että valitsette vaatteet mielialan mukaan. — Terve teille, Gudmund Adlerbeth. Onko totta, että Ciceron kipsikuva astui jalustaltaan ja luovutti teille pylväänsä, kun te kuljitte sen ohi? — Elis Schröderheim, mikä ilo! Huomaan, että pian tulee aika, jolloin mahdutte seisomaan paviljongin makuuhuoneessa, mutta ette makaamaan. Olette kuin Jeesus Syyrakin uni. — Te, runoilija Kellgren, teroittakaa korvanne yhtä teräviksi kuin kynänne, ja kuulkaa, mitä Pullon profeetta puhuu. Runoistanne päätellen teidän luulisi tuntevan vain kohmelon eikä lainkaan humalaa. — Tapaanko teidätkin, parooni Munck? Kerrotaan, että hirnutte unissanne. On jo aika vaihtaa alaa." Hän kapusi palatsin portaita ja astui sisään. Lakeijat silmäilivät peittämättömän ivallisina tätä nukkavierua virkamiestä ja hän sivuutti heidät kuin vilusta väristen, sillä heidän livreensä toivat jollakin tavoin mieleen Tukholman kaupunginvoudin.
Mutta hovissa tarkkasivat monet kiukkuiset silmäparit tuon purevakielisen miehen läsnäoloa. Carl Israel Haliman, hiukan vähäverinen mutta hilpeä mies, jonka hulluttelevat komediat Kasperista ja kauniista Dorotheasta, korpraali Ölbomista ja hänen kommelluksistaan nauttivat yleistä suosiota, huomautti puolin sanoin Armfeltille, miten täydellisesti hänen luottamuksensa tuon juopporatin lyyrillisiin lahjoihin oli romahtanut. Hän sepitti parhaillaan itse uutta näytelmää. "Tilaisuus tekee varkaan", siinä nimi, joka takaisi sen menekin, puhumattakaan kahdesta, kolmesta kovin huvittavasta kohtauksesta. Nyt hän lähestyi sydämellisyyttä sädehtien monarkin suosikkia ja pyysi hänen apuaan, sillä tämä visainen paperityö vaati kahta viisasta päätä sujuakseen onnellisesti.
Mutta palatsin juhlapöydässä, jota Bellman huvitti kaskuillaan ja jossa Haliman ja Armfelt syventyivät näytelmäluonnoksen salaisuuksiin, istui myös runoilija Kellgren. Hän hautoi yhä mielessään sutkausta, jonka tuo Bakkuksen-palvoja oli singonnut hänelle kavutessaan linnan portaita. Hitto! Se kuulosti ylimielisyydeltä. Se oli hyväntahtoinen sedällinen taputus, jolla mestari nöyryytti oppipoikaa. Kellgrenin laihat kasvot vetäytyivät katkeruuden juonteisiin, hänen terävästä nenänkaarestaan ja ulkonevista poskiluistaan uhosi ivaa, jonka kuningas, hovi, valtakunta hyvin tunsivat. Tuossa istui koko kirjallinen piiri, Schröderheim, Adlerbeth, lyyrillinen kanslianeuvos Rosenstein, nuo tuhrustelevat säesepot, nuo muusain kosijat, joista ei ollut vaaraa. Ratsastakoot he vain Ranskan tietä siivettömillä Pegasoksillaan. Sepittäkööt epigrammeja ja sirotelkoot metaforia, jotka ovat värittömiä ja tuoksuttomia kuin vahakukat. Mutta tuo tuolla, pienoinen, hyväntuulinen mies, päihtynyt poeetta, joka valutti punaviiniä paidanrinnalleen ja lainasi omia säkeitään... Kellgren nipisti huulensa yhteen. Hänen teki miltei mieli tarttua kynään ja kirjoittaa kipinöivä kompa huomiseen Stockholms-Posteniin.
PASTORAATTIEN kauppa tuotti Armfeltille sievoisia lisätuloja, joiden varassa saattoi ylläpitää kaikkea sitä loistoa, mikä lankesi luonnostaan kuninkaan suosikille. Schröderheim oli vilpitön: he jakoivat tasan ammatista lankeavan voiton, ja heidän kukkaronsa paisui hengellisen säädyn lahjuksista. He iloitsivat toistensa rehellisyydestä, sillä milloin anomuskirjelmä oli osoitettu Armfeltille, hän kiiruhti neuvottelemaan Schröderheimin kanssa, ja milloin viimeksi mainittu oli laskenut nuottansa ja veti saalista kuiville, hän ei koskaan jättänyt Drottningholmin huviministeriä osattomaksi.
Maan kaikilla äärillä hikoilivat nuoret, varattomat pastorinalut veristä hikeä voidakseen täyttää tuon danaiidien seulan. Muuan Norrköpingin komministeri, joka oli kääntynyt Armfeltin puoleen hartain toivomuksin, että mahtava suosikki puoltaisi hänen anomustaan kuninkaan kansliassa, sai pian kehoituksen kullata kirjeensä ja toimittaa ne ylimmäiselle papille. Hän neuvotteli asiasta tukholmalaisen kanneviskaali Bergströmin kanssa ja tämän neuvosta hän taipui lähettämään Schröderheimille sata riikintaalaria. Mutta sillä välin oli muuan luutnantti Flach, entinen hovipoika, ostanut itselleen oikeudet, jotka antoivat hänelle luvan määrätä kirkkoherranviran täyttämisestä. Kanneviskaali Bergström vaati uusia lahjuksia saadakseen satimeen tämän uuden lahjottavan. Onneton komministeri toimitutti kuulusteluja, ajatteli kauhulla, että Schröderheimille toimitettu summa oli menetetty, höllensi yhä enemmän kukkaronsa nauhoja ja vietti unettomia öitä. Vihdoin tuli Tukholmasta tieto, että kirottu luutnantti Flach oli jo ehtinyt myydä pastoraatin! Hän oli saanut puolet summasta käteisenä rahana ja vain toinen puoli oli vielä saamatta. Sen vuoksi kanneviskaali uskalsi ehdottaa, että Norrköpingin komministeri, joka oli jo jättänyt toivonsa, ylittäisi kilpahakijan tarjouksen tuhannella plootulla, sillä oli päivänselvää, että luutnantti oli vieläkin ostettavissa. Ei, se ei enää käynyt päinsä. Komministeri tiesi varojensa ehtyneen; hän jaksoi tuskin suorittaa palvelusintoisen kanneviskaalin palkan.
Niillä sadalla riikintaalarilla, jotka Schröderheim oli tästä sotkuisesta keitosta kahmaissut, kuitattiin hädin tuskin tunkeilevimmat velkojat. Armfelt ja Schröderheim, kaartinkapteeni ja valtiosihteeri, uneksivat paljon lihavammista saaliista, kymmenentuhannen, viidentoistatuhannen kuparitaalarin kaloista. Oli mahdotonta evätä anomuksia, joita vaaleissa alakynteen joutuneet rikkaat saarnaajat lähettivät, sillä heidän kukkaronsa kestivät: he ostivat ylimielisen julkeasti, he eivät koskaan kitsailleet. Armfelt hymyili hienoa, ivallista hymyään. Hänen teatteriviittansa, hänen uudet jalokivi vitjansa, hänen turkkinsa, silkkipeleriininsä ja solkikenkänsä oli ostettu urhean prelaattikunnan käteisvaroilla. Hän toivoi pääsevänsä niin pitkälle, että hänen monien palvelijoittensa palkat voitaisiin maksaa saman liikevoiton korkorahoista.
Oli yhdentekevää, napisivatko valtakunnan sanankuulijat vai ei niitä pappeja vastaan, joita hän ja Schröderheim näkivät hyväksi toimittaa Ruotsin ja Suomen kirkkoherrakuntiin. Ukkonen jylisi joka tapauksessa vaimeana ja kaukana; salamat eivät koskaan singonneet hoviin asti. Vihdoin lahjoitti muuan tuntematon henkilö Isänmaallisen Seuran apurahastoon seitsemänsataa riikintaalaria, määräten nimenomaan, että tällä summalla oli avustettava köyhää, kunniallista saarnaajaa pappisviran ostossa ja että rahat oli tällaisen miehen puolesta toimitettava valtiosihteerille, joka myi pastoraatteja. Mutta kuningas kuittasi asian iloisella naurulla, hovi hymyili pilkallisesti, ja kreivi Ekeblad, joka kohtasi Schröderheimin kappelin portailla, sysäsi häntä veitikkamaisesti kylkeen: "Eh bien, monsieur! Horoskooppiinne on kirjoitettu, että köyhä pappi kääntyy pian puoleenne ja lähettää teille seitsemänsataa taalaria."
Oli käsittämätön ihme, että kaikki kulta, mikä virtasi kaartinkapteeni Armfeltin kassaan, ei kuitenkaan riittänyt hänen menoihinsa. Hän tuhlasi määrättömästi kuin itse kuningas. Hän tarvitsi uusia partureita, kamaripalvelijoita, paaseja, ja heidän palkkaamisensa merkitsi alinomaista huolta ja tuskaa. Hänen pukuarsenaalinsa oli jo aikoja sitten säikyttänyt yksinpä kreivi von Stedingkiä, joka kuitenkin katsoi velvollisuudekseen himmentää omien silkkitakkiensa loistolla nuorten ylimysten hovipuvut. Armfelt neuvotteli asiasta kuninkaan kanssa. Monarkki pyörähteli nauraen kengänkoroillaan, taputti häntä olalle ja oli vaipuvinaan syviin mietteihin. "Tiedättekö", hän sanoi, "Ruotsin valtiorahasto ei riitä kuittaamaan teidän velkojanne. Mutta Ruotsin perintöaatelilla on omat rikkautensa, ja vaaditaan vain, että te suostutte naimaan rahaa. Mariage de raison, ymmärrättehän!"
Kerran virittyään ajatus alkoi askarruttaa yhä enemmän kuningasta, joka oli kyllästymätön suunnitellessaan keinoja suosikkiensa raha-asioiden järjestämiseksi. "Se on velvollisuuteni", hän sanoi Adlerbethille. "Tee sen vain saadakseni omalletunnolleni rauhan." Parooni Armfelt oli naitettava. Mikä ajatus! Monarkki hykerteli käsiään, kuvitteli mielessään hääjuhlallisuuksia ja nauroi pakostakin ajatellessaan tuota huoletonta päiväperhosta aviomiehenä. Tämä raha-avioliitto merkitsi joka tapauksessa diplomaattista siirtoa, jolla Armfeltin velat sysättäisiin valtion harteilta jonkin vanhan varakkaan aatelissuvun niskoille. Kuningas luuli vihdoinkin keksineensä: naikoon hänen suosikkinsa kamarineito Hedvigin, ylikamariherra Carl Julius de la Gardien lempeän, vaatimattoman tyttären, joka kulki Drottningholmin puistoissa kuin unissaan ja näytti niin vähäpätöiseltä, että hänet nähdessään tuli harvoin ajatelleeksi vanhan suvun rikkauksia.
3
Armfelt oli jo pannut merkille tuon hiljaisen naisen. Neiti de la Gardie, kuningattaren kamarineito, liikkui kaikkialla hovissa, mutta hänen äänetön olemuksensa ei koskaan kohonnut seurustelun, juhlien, juorujen polttopisteeseen. Oli vaikeata tietää, pysyttelikö hän syrjässä omasta halustaan vai unohtivatko muut hänet sen valtatien varrelle, jolla hovielämän juhlavaunut vierivät. Ruma, kömpelö, yksinäinen kuningatar ei suosinut hälinää. Ja hänen tahtonsa taittui kamarineidoissa kuten valo taittuu heijastavissa peileissä. Hiljainen Hedvig oli hänen holhottinsa, oli uskollisesti taittava kuvastin, joka kertasi alttiisti kuninkaallisen emäntänsä arkaa pidättyväisyyttä. Niinä harvoina hetkinä, jolloin hän vapautui Sofia Magdaleenan huolenpidosta, hän pakeni yksinäisyyteen. Hänet nähtiin linnan puistoissa ja metsiköissä, hän vastaili lempeästi hymyillen nuorten aatelismiesten epämääräisiin kohteliaisuuksiin ja vetäytyi varovaisesti kuoreensa.
Hedvig de la Gardie oli täyttänyt kaksikymmentäkaksi vuotta. Hänen kasvonsa muodostivat epäsäännöllisen soikion, jota karttuva ikä epäilemättä paljon pyöristäisi. Hänen nenänsä oli säännötön, sangen jokapäiväinen, avuttomasti pystyyn pyrkivä. Marmorinvalkea kaula oli pikemmin tukeva kuin hauras. Punainen, kapea suu hymyili ujoa hymyä, ja vain miniatyyrimaalari Gillbergin tarkka silmä saattoi erottaa sen vienoissa juonteissa tunteellisuutta, joka ennusti tulevia pettymyksiä, kuten aamutaivaan valoviirut voivat ennustaa myrskyä. Jos tässä arkisessa, hiukan karussa olennossa piili tahdon ja viisauden salattuja voimia, ne saattoi korkeintaan aavistaa hänen katseestaan: suurista, tyynistä silmistä, joihin kulmakarvojen kaaret loihtivat surumielisen sävyn. Hänen äänensä oli ohut, puolittain väritön, harvoina kiihtymyksen hetkinä metallinen ja kova. Se saattoi vivahdella kuten hänen pähkinänruskea tukkansa, joka kehysti pilvimäisinä hahtuvina kasvojen soikiota, mutta jonka laimea perusvaikutelma ei koskaan ottanut hävitäkseen. Hän näytti muuten tietävän, että kreivitär von Höpken kutsui häntä tuhkimoksi ja kreivitär Löwenhielm maalaisprinsessaksi. Hänen tyven mielensä ei siitä vähääkään järkkynyt. Koska hänellä ei ollut niitä ansioita, joiden nojalla hovin sulottaret pääsivät loistamaan, hän luopui kaikista haaveista ja tyytyi asemaan, jonka sallimus oli hänelle varannut.
Hänen olemuksessaan piili kuitenkin rakastettavuutta, joka oli liian syvää jäädäkseen salaan ja liian mutkatonta vaikuttaakseen Ruotsin hovissa. Tämän kovan sulon tunsivat vain omaiset. Salaisesti ajatellen, että tuosta harmaasta savesta saattoi koitua vaikuttava hahmo, hänen tätinsä kreivitär Rosen oli tuonut nuoren Hedvigin mukanaan hoviin, saadessaan kutsun pienen kruununprinssin hovimestariksi. Kuninkaallinen perhe suosi alusta alkaen vanhan ylikamariherran tytärtä. Aina siihen asti, jolloin perintöprinssi joutui kavaljeerien hoiviin, Hedvig oli osallistunut tarmokkaasti hänen hoitoonsa ja tuhlannut äidillisen sielunsa hellyyttä tuolle palvotulle lapselle. Hän hoiti tointaan sadan riikintaalarin vuosipalkalla, kunnes kuningas näki hyväksi kaksinkertaistaa tämän summan. "Hänhän on erinomainen äiti", monarkki ajatteli ja mitteli hieman ivallisesti, hieman ihmeissään tuota karua hahmoa, jossa käytännöllinen toimeliaisuus ja sydämen hyveet näyttivät niin oivallisesti yhtyvän.
Mutta tuhlata tälle tuhkimolle lemmensanoja? Ei, se kävi yli ymmärryksen. Kuningas ei voinut pidättää hilpeyttään kuvitellessaan, miten kohtelias kaartinkapteeni ympäröisi neiti de la Gardien ihailullaan ikään kuin hänen edessään olisi kaunein sulotar, mitä Drottningholmista saattoi löytää. Armfelt oli miettiväinen ja alakuloinen. Tuntui ylivoimaiselta sopeutua osaan, jonka kuninkaan oikku oli pannut hänen näyteltäväkseen. Hän toisteli ajatuksissaan kuluneita lemmenkuiskauksia, hänen huulensa sopersivat miltei epätoivoisesti: ma charmante amie, idole de mon coeur ja charmante amie divine et céleste amante - — mutta sanat kadottivat värinsä ja makunsa, intohimon tuoksu häipyi tyhjään, kun hän vain ajattelikin ylikamariherran tytärtä.
Tukholman porvaristossa tähyiltiin huolestuneina niitä siirtoja, joita majesteetti suoritti valtakunnan pelilaudalla. Levisi itsepäinen huhu, että kuningas hautoi sotaa. Ulkonaisista merkeistä tätä tuskin saattoi päätellä, sillä viimeinen tieto; jota lehdet olivat levitelleet, pikemmin rauhoitti kuin kiihdytti mieliä. Ruotsin puolueettomuuspolitiikka oli viimeinkin kantanut hedelmän. Vihdoinkin oli solmittu kauppasopimus nuoren pohjoisamerikkalaisen tasavallan kanssa ja liitytty entistäkin lujemmin sitein Ranskaan, jossa rauhanteon ajatus kukoisti. Tiedettiin, että Ruotsin Pariisin-lähettiläs kreivi Creutz oli kohdannut Yhdysvaltojen lähettilään Benjamin Franklinin. Kuultiin, että Ranskan salongit olivat hämmästyksen lyömät, kun tuo vaitelias amerikkalainen näyttäytyi suurine sarvisankalaseineen ja turkislakkeineen. Yhtä kaikki. Hovin seinien sisällä, juhlien ja näytäntöjen hälinässä, hautui suunnitelmia, joista valtakunnan ääriin vieri kaukainen kaiku.
Tuskin rauhansopimukset oli allekirjoitettu ja uusi kauppayhteys solmittu, kun vanha kansliapresidentti Scheffer anoi virkaeroa. Porvari Hochschild, taitava liikemies ja hyväkuuloinen tietojenhankkija, välitti viestin omaan tuttavapiiriinsä, josta se levisi kulovalkean nopeudella. Varovainen, säästäväinen, viisas paimenukko Scheffer, jonka uskollisilla kasvoilla näytti hohtavan hyvän omantunnon raikas puna, oli siis vihdoinkin ymmärtänyt, että Ruotsin politiikka liukui vaarallisille teille! Ehkä hän oli saanut varoituksen, ehkä hän halusi vain vetäytyä syrjään päästäkseen näkemästä sitä päivää, jolloin tuomion salama iskisi tähän huikentelevaan Sodomaan.
Porvari Hochschild tiesi kertoa, että Scheffer oli perustellut eronhakemustaan sairaudella, sillä hänen leininsä oli vielä rasittavampi kuin hänen vaimonsa kihti. Hän oli jo kääntänyt viisaat kasvonsa hovin turhuudesta. Hän oli viettänyt kaikki vapaahetkensä Mariestadin lähettyvillä sijaitsevalla tilallaan, kukkien, lintujen ja omenapuiden seurassa, kastellen kupukaalejaan ja ruokkien lampaitaan, keskustellen vain vuodentulosta, uudisviljelyksistä ja länsigöötalaisista pensasruusuistaan. Tähän hiljaiseen piiriin ei yltänyt äänekkäinkään ivanauru, jos Drottningholmin aatelisnulikat halusivat häntä pilkata. Kuningas oli hyväntahtoisesti maksanut paimenukkonsa velat, kaksikymmentätuhatta frangia, ja myöntänyt hänelle kolmentuhannen hopeataalarin vuotuisen eläkkeen. Se oli kaunis ero ja Hochschild myönsi sen. Mutta Tukholman porvaristo nurkui ja napisi — se odotti uusia virkaeroja ja nieli sangen karsaasti tiedon, että vanhan kansliapresidentin tilalle oli kutsuttu suomalainen kreivi Creutz, suunnattoman hajamielinen Pariisin-lähettiläs.
Levisi epäselviä huhuja, jotka koskivat rahaministeri Liljencrantzin virkaeroa. Ei tiedetty varmaan, miten hän menetteli pysytellessään kaikesta huolimatta finanssiasioiden johdossa ja luovaillessaan taitavasti salakarien ohi. Hän oli jo vuonna 1778 osannut laatia talousarvion, josta valtakunnan velat oli jätetty kerta kaikkiaan pois ja kätketty valtionvelkakonttorin dokumenttikaappiin. Nyt hänen oli saatava tulot ja menot käymään yksiin, ja yhdessä Boijen, Sparren ja Schefferin kanssa hänen oli todellakin onnistunut sommitella talousarvio, joka pani valtiopäivämiesten viisaat päät pyörälle ja jota kukaan valtakunnan alamainen ei kyennyt tulkitsemaan. Yksi asia oli varma: valtionvelka kasvoi huimaavaa vauhtia. Kyllästynyt kuningas kuunteli ärtyisänä kuvauksia rahaministerin etumaksuista ja lainoista, joilla hän yritti parantaa sekä valtion finanssiasioita että omaa luottoaan. Mutta hän pysyi vielä satulassa — hän ei vielä seurannut Schefferiä, jonka hahmossa varovainen tasapainopolitiikka oli hylännyt Ruotsin hovin.
Tällainen oli tilanne, kun sotainen Toll vihdoinkin tunsi hetkensä tulleen.
Hän alkoi ilmaantua kuninkaan vastaanotoille. Hän näyttäytyi kaikkialla hovissa, seurasi monarkkia jokaiseen tilaisuuteen, jossa suinkin saattoi toivoa kahdenkeskistä neuvottelua. Hän oli yhtä itsepintainen kuin vapaaherra Ruuth, jonka tiedettiin havittelevan tulevan rahaministerin paikkaa. Everstin kuivanäreä ääni rätisi kuin palava nuotio juhlien hälinän lävitse. Hän ei suinkaan kyennyt kilpailemaan nuorten suosikkien kanssa kohteliaiden pöytäsukkeluuksien alalla; ei, hän heitti ne huolet parooni Armfeltille. Toll liikkui sangen juhlallisena, raskain asein Drottningholmin surisevassa mehiläispesässä. Vain hänen raudan väristen silmiensä välähdys kertoi määrättömästä vallanhimosta ja torville kierretyt ohimokiharat muistuttivat entistäkin enemmän kanuunanpiippuja. Johan Kristoffer eteni järkähtämättä tietään. Hän oli kyllin taitava vehkeilijä vaistotakseen oikean ajan ja hetken. Hän oli odottanut nurkumatta omassa nurkassaan, kun majesteetti näki parhaaksi heittäytyä huvitteluihin. Ja nyt — vihdoinkin! — hän pani omat sotarumpunsa pärisemään.
Äkkiä, aivan odottamatta, tiedettiin, että kuningas suunnitteli Norjan valloitusta. Kabinettipolitiikan vieterilippaasta ponnahti sodanjumalan kuva. Miten herkkiin kieliin Toll oli osannut koskettaa, sen vaistosi omalla tahollaan vain vanha kansliapresidentti Scheffer, joka muisti kuninkaan hautoneen samoja suunnitelmia jo hallituksensa alkuvuosina. Levottomat huhut itivät ja versoivat kaikkialla. Puhuttiin, että hänen majesteettinsa aikoi luovuttaa Suomen Venäjälle, jos keisarinna puolestaan tukisi häntä sodassa Tanskaa vastaan, jolta uusi provinssi, Norja, aiottiin anastaa. Kukaan ei tiennyt suunnitelman yksityiskohtia, ei edes parooni Armfelt, joka oli rauhattomin mielin pannut merkille Johan Kristoffer Toliin kasvavan vaikutusvallan.
Keväällä 1783 laadittiin salainen suunnitelma. Ruotsin laivaston päällikkö, kenraaliamiraali Henrik af Trolle näyttäytyi odottamatta hovissa, ja hänen ja Toliin kasvoista voitiin kyllä lukea, että ruutisuoni oli syttynyt. Syvä salaisuus verhosi vieläkin neuvotteluja, joita kuningas kävi näiden kahden miehen kanssa. Aikoiko hän vallata Kööpenhaminan väkirynnäköllä? Pitikö laivaston purjehtia Sjellantiin? Ainoa, minkä hän ilmaisi ja mitä hän tehosti miltei hysteerisesti kiihtyneenä, oli Venäjän keisarinnan odottamaton ystävyys. Oli mahdotonta tietää, uskoiko kuningas todellakin norjalaisten vihaavan Tanskaa ja liittyvän sydämensä halusta Ruotsiin, vai oliko jokainen vihjaus siihen suuntaan tarkoitettu vain hälventämään yleistä levottomuutta. Hänen vilkas mielikuvituksensa on tehnyt hänelle kepposet, ajatteli Armfelt itsekseen. Mutta Toll lietsoi tulta yhä kiivaampaan paloon, Ruotsin ja Venäjän liittoa valmisteltiin salassa, sodan uhka muutti ilman painostavaksi ja monarkki itse oli vaarallisen kiihtynyt.
Vihdoin saapui yllättävä viesti, että keisarinna tahtoi kohdata kuninkaan Haminassa neuvotellakseen uudesta valtioliitosta.
MUTTA parooni Armfelt seisoi venetsialaisen kuvastimen edessä ja hymyili hajamielisesti kuin ihminen, jonka apeat ajatukset vaeltavat etäisillä teillä. "Onko se välttämätöntä?" hän kysyi peilikuvaltaan. Hän ajatteli raha-avioliittoa, jonka kuningas oli päättänyt, ja hovineiti Hedvigiä, jonka elämä punoutuisi pian hänen omaan elämäänsä. Kaikkina näinä viikkoina hän oli pysytellyt syrjässä hovin kuohuvasta, levottomasta piiristä, jossa puhuttiin sodanuhasta ja kahden majesteetin tulevasta kohtauksesta. Mitäpä hän välitti siitä! Tuo narri, muhkea mies, joka seisoi kiiltävän kuvastimen syvyyksissä, oli hänen huoltensa ainoa aihe. Ja hän ihmetteli itsekseen, että varjo, joka hämärsi hänen mieltään, ei lainkaan kuvastunut noilla kirkkailla kasvoilla. Niiden ilme oli avoin ja painoton, miltei poikamainen. Aistillinen suu kaartui hieman molemmista pielistään, ikään kuin hänen hymyynsä sisältyisi pidätettyä ivaa. Syvät, suuret silmät hehkuivat sinisinä kuin vesi, johon taivaan valo taittuu ja jossa kuitenkin ui syvyyden varjoja. Mikä luotettava ilme! Mikä kaunis mies!
Kuta enemmän hän pohti herransa oikkua, joka sysäisi hänet outoon, epämieluisaan elämäntilaan, sitä apeammaksi hän kävi.
Ei, Hedvig ei viehättänyt häntä. Nuo suuret, säännöttömät, äidilliset kasvot, joissa oli niin pystyynpyrkivä nenä ja niin surumieliset kulmakarvat, ahdistivat häntä kaikkialla, missä hän vaelsi. Hänen ilonsa oli lakannut olemasta aitoa; hän saattoi unohtua ajatuksiinsa keskellä juhlan hälinää ja vastailla miltei karsaasti ystävien kysymyksiin. Kirottua! Nyt oli koko hovi kääntänyt urkkivat silmänsä häneen ja Hedvigiin. Vakoiltiin heidän ilmeitään ja äänenpainojaan; pantiin merkille, miten he käyttäytyivät seurassa ja miten kahden kesken, kun sattuma saattoi heidät vastatusten Drottningholmin puistossa. Vanha valtaneuvos von Fersen näytti seuraavan tämän suhteen kehittymistä niin peittelemättömällä ivalla, että se näkyi hänen ryhdistäänkin. Sihteeri Adlerbethin synkkä katsanto, de Beschen ja Cederströmin paljonsanova hymy, lyyrillisen piirin suopeat kompasanat olivat muodostuneet hänen jokapäiväiseksi leiväkseen. Siitä asti, jolloin kuninkaan näytelmä "Kustaa Aadolfin jalomielisyys" oli esitetty ja jolloin hän, Armfelt, oli esiintynyt neiti de la Gardien vastanäyttelijänä, kuningas näytti kerta kaikkiaan luopuneen epäröinnistään. Aviosta täytyi tulla tosi. Ylikamariherran tytär ei voinut välttää kohtaloaan.
Armfelt tunsi, että monarkin suopeus lepäsi raskaana hänen päällään ja että alistuminen oli ainoa, mikä edelleenkin kantaisi kauniin, kultaisen, runsaan sadon. Hän vaikeni, puri huulensa yhteen ja yritti sukeltaa uuteen osaansa. Mutta milloin hän vain ajattelikaan tulevaa avioliittoaan, hänen ruumiissaan kävi epämieluisa väristys ja hänen sydäntään kylmäsi. Oliko se välttämätöntä? Hedvig saattoi korkeintaan voittaa hänen ystävyytensä, jota hän tuhlasi kaksin käsin oikealle ja vasemmalle, milloin tahtoi. Mutta rakastaa häntä? Kohdella häntä kuten mies kohtelee naista, jonka hänen sydämensä on valinnut maailman kaikkien naisten joukosta? Se oli mahdotonta, se ei koskaan kävisi laatuun. Ylikamariherran tytär pysyisi aina hänen sisarenaan, heidän välillään voisi viritä ehkä lämminkin ystävyys. Siinä kaikki.
Hän puhui asiasta kuninkaalle, mutta tuloksetta. Monarkki istui Kiinan huvipaviljongissa, soikeassa salissa, jonka kevyet taburetit lainehtivat tulvillaan hänen papereitaan, uuden oopperan luonnoslehtiä. Tänä kesänä sattui sangen usein, että hän pakeni hovin virallista komeutta pieneen satupalatsiinsa. Täällä hän viihtyi, täällä oli hänen kuninkaallinen kirjoituslipastonsa, jonka tummaa puuta itämainen koristeaihe seppelöi. Täällä taittui viileä valo kermanvärisiin seiniin ja kimalsi ihmeellisesti kiinalaisten kuvien silkkipinnoilla.
Näytti siltä, kuin majesteetti olisi arvannut syyn, joka oli pakottanut Armfeltin hänen puheilleen, sillä hän alkoi heti puhua mariage de raisonista. "Vaikka meidän pitäisi tyhjentää koko valtiokassa, me vietämme loistavat häät. Annan toimittaa ilotulituksen, jota vetää vertoja Trianonille. Tiedättekö, tämä suunnitelma on käynyt minulle sangen rakkaaksi. Karnevaaleja, raketteja, kuutamotansseja..." Hän vaikeni ja loi nopean syrjäsilmäyksen parooniin. "Kuinka? Huomaan, että teitä painaa jokin huoli." Armfelt kohautti olkapäitään. "Jos sallitte, luovun mielelläni sulhasen oikeuksista, majesteetti." "Mutta ajatelkaa hiukan, parooni", aloitti kuningas.
— "Neiti de la Gardie on minulle kovin vieras, tuskin osaan kuvitella häntä aviovaimona", pitkitti Armfelt.
Mutta monarkki oli kuullut kylliksi. Hän nousi, taputti suosikkia olalle ja hänen silmissään välähti veitikka, vaikka hän tavoitteli tuimaa arvokkuutta. "Kuka on käskenyt teitä kuvittelemaan? Kun elätte hänen rinnallaan, näette kyllä, miten luontevasti se käy." Hän nauroi. "No niin, tahdon vapauttaa teidät moraalisista evästyksistä. Mitä te epäröitte? Luuletteko, että teidät sidotaan kaakinpuuhun? Hyvä Jumala, eihän avioliitto ole mikään kuritushuone! Me turvaamme teidän finanssinne, me naitamme teidät parhaaseen aateliin ja toimitamme myötäjäiset, joissa ei ole moitteen sijaa. Olette edelleenkin vapaa kuin taivaan lintu, vai kuinka? Ja jos se huolettaa teitä, emme ole kovin tarkka. Ummistamme silmämme pieniltä galanteilta syrjähypyiltä, kunhan Schröderheim ensin siunaa teidät mieheksi ja vaimoksi. Eh bien, monsieur, oletteko tyytyväinen?"
Silloin Armfelt kumarsi jäykästi ja tapaili huulilleen kevyttä hymyä. Asia tuntui päätetyltä, hänen osanaan oli alistua monarkin oikkuun. Hän kuunteli mykkänä ja kohteliaana kuninkaan vilkasta ääntä, joka kuvaili venäläisen rajakaupungin Haminan nähtävyyksiä. Kyllä, hän oli valmis matkalle. Neljä vuotta sitten, ollessaan vielä tavallinen kaartinvänrikki, hänellä oli ollut kunnia tulla esitellyksi hänen majesteetilleen keisarinnalle. Nyt hän ilmaisi ilonsa saadessaan seurata kuningastaan tähän suureen kohtaukseen. Mutta Kustaa III:n katseelta ei kuitenkaan jäänyt salaan suosikin alakuloinen ilme, joka puhui niin toista kieltä kuin hänen sileät, kiilloitetut sanansa. Kuningas taputti häntä toistamiseen olalle. "Tiedättekö, mon compagnon", hän huudahti. "On aika antaa teille kamariherran arvo... Kas niin, nouskaa. Olette tyytyväinen, vai kuinka?"
ARMFELT seurasi kuningasta kimaltavan Pohjanlahden yli. Laiva eteni hyvässä tuulessa, taivaan kupu huokui paahtavaa kuumuutta, jonka avoimen vedenselän hengitys raikastutti. Vastanimitetty kansliapresidentti Creutz anasti kuninkaan kaiken ajan ehtymättömillä Ranskanmuistoillaan, joita hän kertoi hajamielisesti, ikään kuin hänen ajatuksensa leijailisivat kaukana merellä. Mukana seurasivat myös nuoret hovimiehet Essen, Wrede, Taube ja pikku Peyron. Bror Cederströmin oli määrä saapua jäijissä, samoin kreivi Possen ja kreivi Stedingkin, joiden läsnäoloa monarkki näytti välttämättä kaipaavan. — Touvien kitinää ja kellanhohtoisten purjeiden lepatusta. Meri kimalsi loivin, vihrein mainingein, valtakunnan viirit hulmusivat tuulessa.
Kuningasta näytti suosivan onni vain niin kauan, kun kuljettiin meritse. Parolan leirillä, jonne seurue saapui heittelehtivissä ajopeleissä, oli vähällä tapahtua kohtalokas onnettomuus. Syy oli kehnojen vaunujen ja äksyn hevosen; monarkki välttyi hädin tuskin taittamasta jalkaansa. Tämä ikävä tapaturma aiheutti, että hallitsijoiden kohtausta täytyi siirtää. Kun kuningas kolme viikkoa myöhemmin ehti seurueineen Hämeenlinnaan, sattui toinen tapaturma, joka oli vähällä pelästyttää perin pohjin hänen enteitä uumoilevan mielensä. Kuriirit kiitivät Tukholman ja Pietarin väliä, maltiton kirjeenvaihto oli käynnissä, keisarinna odotti Eremitaasissa, milloin Ruotsin patakuningas suvaitsisi parantua jalkavammastaan ja milloin hän voisi vihdoinkin saapua Haminaan adjutanttiensa ja hovinaistensa seuraamana. Vasta kesäkuun 25. päivänä 1783 kuningas saattoi uskollisen tallimestarinsa käsivarteen nojaten astua muutamia vaivalloisia askelia. Hän oli aivan kalpea; hiki kihoili hänen valjulta otsaltaan, ja innostuksen tuli näytti kadonneen hänen suurista, kuperista silmistään. Kesti kolme päivää, ennen kuin molemmat hallitsijat voivat kohdata toisensa.
Venäläinen rajakaupunki oli liputettu ja kansanjoukkojen täyttämä, kun suuri valtiollinen rendez-vous tapahtui. Keisarinna astui vastaanotolle adjutanttinsa tukemana. Hänen matroonamaisen ruumiinsa muodot työntyivät entistäkin uhkeampina eteen, taakse ja sivuille. Rintojen kummut näyttivät vyöryvän omalla musertavalla painollaan, vaaleiden silkkipoimujen vaahto välkkyi ja kahisi. Koko esittelyn ajan hänen rinnallaan seisoi pieni valittu joukko venäläisiä ylimyksiä: kreivi Lanskoja Bedsborodko upeissa univormuissaan, kaunis ruhtinatar Daskov, jonka välähtelevät silmät tarkastelivat hiukan huvittuneina, hiukan ikävystyneinä ruotsalaisten aatelismiesten komeaa ryhmää. Neuvottelut, mikäli niitä oli käyty, olivat tapahtuneet syvimmässä salaisuudessa. Kuningas oli jo aamuvarhaisella kohdannut kahden kesken keisarinnan, ja nyt, kun molemmat hallitsijat juhlivat julkisesti kohtaamistaan, he näyttivät mitä parhaimmilta ystäviltä.
Siirryttiin pelipöytään. Luiset kortit napsuivat ja läiskyivät. Keisarinnan kavaljeerit huutelivat ruotsalaisille vieraille hyväntahtoisia kohteliaisuuksia; kristallipikarit kilisivät ja ruohonviheriä verka hohti kuten neljä vuotta sitten, jolloin nuori kaartinvänrikki Armfelt luovaili Tsarskoje Selon pelipöytien välissä. Näytti siltä, kuin Katariina olisi sädehtinyt pelkkää hyväntuulista ystävyyttä. Hänen avara hymynsä paljasti hohtavat, valkoiset hampaat, hänen tukeva leukansa jauhoi huoliteltua ranskan kieltä, kunnes hän suvaitsi aivan odottamatta valita pöytätoverikseen nuoren Armfeltin ja lausua pari suomalaista sanaa. "Näettekö, se käy. Kankeasti tosin, mutta kuitenkin..." Parooni hymyili. "Kuta raaemmin äännätte, majesteetti, sitä suomalaisemmin se sointuu", hän huomautti.
Niinä kolmena päivänä, jotka kuningas seurueineen viipyi Haminassa, Armfelt joutui jakamaan miltei kaiken aikansa kreivi Lanskojn kanssa, ja tämä uusi diplomaattinen ystävyys ilahdutti hänen kunnianhaluista mieltään. Venäläisen ylimyksen kaikki rintapielet kimalsivat ritarimerkeistä. Hän oli ylt'yleensä kullan, hopean ja läikesilkkinauhojen peittämä ja hänen jokainen eleensä näytti vaistomaisesti sattuvan siten, että ainoakaan noista metallitähdistä ei jäänyt käsivarren varjoon. "Neuvottelen Ruotsin kuninkaan kanssa, emmekö voisi lisätä tuota loistoa", sanoi Armfelt. "Teidän rintapielenne, mon compagnon, kaipaavat Pohjantähden ristiä."
Vihdoin, heinäkuun alkupäivinä, neuvottelut päättyivät. Keisarinna ja kuningas vaihtoivat juudaksensuudelman, ruotsalainen seurue peräytyi hyvässä järjestyksessä Suomen puolelle, tykit jylisivät ja kansanjoukon meri kuohui. Mutta kuningas tunsi juoneensa karvaan kalkin. Tuskin he olivat ylittäneet rajan, kun hän vaipui äreään äänettömyyteen ja näytti hautovan saatuja iskuja. Koko tuo juhlallinen kohtaaminen, koko upea paraati komento rasittavine esittelyineen oli huvennut tyhjiin. Hän oli jo ensimmäisenä aamuna ehdottanut keisarinnalle liittoa, jossa Ruotsi luopuisi vanhasta ystävästään Turkista ja Venäjä puolestaan lupaisi olla asettumatta Ruotsia vastaan, jos Kustaa III joutuisi sotaan jonkin Venäjän liittolaisen kanssa. Kuinka taitavasti hän oli sovittanut sanansa! Tanskan nimeä oli tuskin mainittukaan: epämääräinen muoto "Venäjän liittolainen" jätti kaikki mahdollisuudet avoimiksi, ja Toliin suunnitelma, joka koski äkillistä hyökkäystä, jäi hänen omaksi salaisuudekseen.
Mutta tuo kaikkitietävä matroona oli haistanut palaneen käryn. Hän muuttui taipumattomaksi kuin tammi, hän ei voinut ajatellakaan uskollisen liittolaisensa Tanskan uhraamista, ellei välitön hätätila pakottaisi siihen. Ja Turkki? Mitä hän välitti siitä, luopuiko Ruotsi Turkista vai ei! Venäjän etelärajoilla oli vielä kovin rauhallista, vielä ei uneksittukaan sipulin ja puolikuun sodasta. Hänen kapeilla huulillaan väikkyi salaava hymy, kun hän puolestaan teki oman ehdotuksensa, joka taittoi Kustaan suunnitelmilta viimeisenkin kärjen. Hän ehdotti pohjoismaista perhesopimusta, Venäjän, Ruotsin ja Tanskan liittoa, oldenburgilaista kolmisointua. Kuningas nieli kiivaat vastalauseet, jotka polttivat hänen kieltään. Hän oli kokenut täydellisen tappion. Hän oli tehnyt esityksensä liian aikaisin.
Eversti Toll otti epämieluisan tiedon vastaan niin rauhallisesti, että vain kavaljeeri Ruuth aavisti tappion syvyyden. Mutta vanhan soturin silmissä välkkyi tuli, jonka saattoi selittää vain yhdellä tavalla. Hän kampasi hiuksensa entistäkin kireämmiksi. Voimakas leuka näytti etsivän estettä, mihin puskeutua, ja kaareva haukannenä halkoi järkähtämättä väyläänsä palatsijuhlien vilisevässä vedossa. "Me emme saa peräytyä", hän sanoi vihdoin Ruuthille, joka ahdisti häntä alinomaisilla kyselyillään rahaministerin virkaerosta. "Kun hedelmät kypsyvät, ne putoavat omalla painollaan. Kun Turkin sota syttyy ja Venäjä marssittaa joukkonsa etelärajalle, me iskemme vielä kerran. Saamme nähdä." Hän imaisi miettivästi savipiippuaan. "Jos Norja saadaan riistetyksi Tanskalta ja liitetyksi Ruotsin provinsseihin, kuningas on vihdoinkin tunteva voiman hekkumaa. On olemassa vain yksi tie, ja se on sota. On olemassa vain yksi alue, jolla miehen kunnia mitataan, ja se on taistelutanner."
Ruuth katsoi epäröiden noita karuja, kivisiä kotkankasvoja. "Luuletteko, että todellakin koittaa päivä, jolloin joukot voidaan marssittaa Sjellantiin?" Mutta Toll istui omissa ajatuksissaan ja kaikki kunnianhimo, mikä pusersi sisältäpäin hänen äänettömyytensä panssareita, kuumotti väkevänä loimona hänen silmissään. "En tiedä. Ehkä. Onhan aina olemassa mahdollisuus, että tykinlavetti kääntyy ja tuli lyö suoraan Pietariin. Tanska tai Venäjä. Ellemme nujerra liittolaista, voimme nujertaa emämaan."
Mutta kavaljeeri Ruuthin täytyi pakostakin ajatella, että Johan Kristoffer kurkotti liian kauas. Kuningas oli apea ja ärtyisä. Toll nähtiin yhä harvemmin hänen vastaanotoillaan. Kuningas itse näytti välttävän jokaista seuraa, joka otti puheeksi kirotun valtiollisen tapaamisen. Haminasta palattuaan hän oli syöksynyt suin päin huvitusten keskelle ja kunnioittanut läsnäolollaan jo ensi iltana uutta oopperataloa, jossa nuoret vasta-alkajat esiintyivät; esitettiin Monvelin L'amant malgré lui ja Le Sage étourdi, molemmat mitä ihastuttavimpia baletteja. "Antakaamme hänelle aikaa", sanoi Toll. "Vanha hulluus on palannut", ajatteli valtaneuvos von Fersen.
Mutta nuoret aatelismiehet eivät sinä kesänä nähneet monarkin huulilla vanhaa, riemullista hymyä; luutut helisivät Drottningholmin yössä vaisummin kuin ennen; Södermanlandin herttuatar tunsi kaikissa jäsenissään sanomattoman apeuden puserruksen ja yritti turhaan huumata sieluaan uusilla ranskalaisilla iltaviitoilla. Kuninkaan mieli oli painuksissa. Hän muisteli Haminaa.
PALATSIN puistossa liikuskeli hovineiti Hedvig tyynenä ja toimeliaana, milloin kuningatar näki hyväksi vapauttaa hänet hetkeksi velvollisuuksistaan. Näin tapahtui sydänpäivän aikaan. Armfelt tarkkasi häntä salaa, osuessaan tytön lähettyville. Tuo kaksikymmentäkaksivuotias lempeä olento uhosi hiljaista tarmoa, joka huvitti häntä samalla tavoin kuin nuoret, hiukan rotevat maalaisäidit imettäessään lasta tai sitoessaan lyhdettä. Ei, Hedvigin olemusta ei suinkaan ympäröinyt viljapeltojen ja karjatarhojen tuoksu. Hänen kätensä olivat liian valkoiset taittaakseen tähkäpäitä ja liian joutilaat kirnutakseen voita, leipoakseen leipiä. Mutta miten voimakas hän oli...! Salattu, lepäävä tahto ilmeni hänen askelissaan, jotka polkivat turvallisesti hiekkaa ja näyttivät kaikessa lujuudessaan niin painottomilta, niin keveiltä. Vaalea olkihattu suojeli hänen kasvojaan päivän paahteelta. Lumenhohtoinen hame kahisi heikosti, kankea miehusta korosti hänen olemuksensa ryhdikkyyttä. Armfelt katseli hämärän, kasvavan mielenkiinnon vallassa noita avoimia silmiä, joissa uinui tarmo, ja punaista suuta, jonka kaarteessa saattoi havaita tyttömäistä herkkyyttä. Levoton hämminki pusersi hänen sydäntään. Ylikamariherran tytär liikkui huolettomana toimeliaissa askareissaan; hän ei todellakaan paljastanut edes ilmeellä, mitkä ajatukset, mitkä kysymykset liikkuivat hänen otsansa alla.
Armfelt päätti lähestyä häntä. Kaikkina näinä päivinä hän oli pysytellyt loitolla tuosta naisesta. Hän muisteli harminsekaisin tuntein, miten he tuhlasivat toisilleen teeskenneltyä tunnetta, miten he elehtivät, puhuivat, koskettivat toisiaan esiintyessään Drottningholmin näyttämöllä, majesteetin ja hovin uteliaiden silmien edessä. Se oli tapahtunut "Kustaa Aadolfin jalomielisyyden" ensi-illassa — ja siitä alkaen hän oli välttänyt Hedvigiä. Miten rauhaton hän oli! Monarkin oikku karkoitti unen hänen silmistään, ja hänen täytyi ponnistaa voimansa, ollakseen ajattelematta lähestyviä häitä... Nyt, kuumien suvipäivien joutilaassa, tylsässä rauhassa hän astui ensimmäisen askelen. Voilà! Hän yllättäisi tytön. Ja tämä päätös kuohutti oudosti hänen veriään, se hämmensi ja masensi hänet, ikään kuin hän olisi nähnyt kuvastimesta vieraat, salaperäiset kasvot, jotka hän tuskin tunsi omikseen.
Sade oli kastellut puiston ruusut ja loihtinut halavien lehdille kirkkaan kristallisen väikkeen. Maa uhosi kuumaa kosteutta, Drottningholmin lammet päilyivät kuin peilit tiheitten lehtiholvien alla. Ylikamariherran tytär istui tämän vienon säihkyn ympäröimänä, kun Armfelt tavoitti hänet Kiinan huvipaviljongin luota. Tytön sylissä oli pieni kultapäärmeinen kirje. Hän istui hervottomana, syvissä mietteissä, ja hänen silmänsä tähyilivät paperia kuin punniten mielessään noiden kaltevien kirjainrivien sisäistä painavuutta. Mutta kuullessaan askelet hän havahtui äkkiä. Kirje rutistui nopeasti hänen sormissaan, ja hän näytti hämmentyneeltä niinkuin ihminen, joka on yllätetty keskellä salaisuuttaan. "Niin arka", sanoi Armfelt hymyillen. Hedvig puristi vasemman kätensä nyrkkiin. "Jospa te lähtisitte", hän kuiskasi aivan hiljaa.
Mutta Armfelt ei osoittanut merkkiäkään lähtemisestä. Hän seisoi komeana, hiukan ilkamoivana ja ylimielisenä tytön edessä. Näytti siltä, kuin Hedvigin kiihtymys huvittaisi häntä suunnattomasti, sillä hän nauroi niin että valkeat hampaat välkkyivät ja silmät puristuivat ohuiksi raoiksi. "On tapana puhua toisin kuin ajattelee", hän huomautti. "Il faut dissimuler, täytyy näytellä, vai kuinka? Ei, älkää rypistäkö kulmianne. Lapsi kulta, ette suinkaan tarkoita totta?" Hedvig kohautti olkapäitään: "Jos sitä epäilette, niin..."
Silloin Armfelt tuli miettiväiseksi. "Ajattelen, mahdatteko tuntea minua kohtaan minkäänlaista kiintymystä", hän sanoi hitaasti, omissa mietteissään. "Tahdon olla suora. Olen katsonut teitä salaa linnan ikkunasta ja puiden varjosta, kun olette luullut, että kukaan ei teitä näe. Te kuulutte toiseen maailmaan. Teissä on etäisyyttä, joka panee pään pyörälle. Tiedättekö, teidän tulisi kulkea täällä ilman tuota kauheaa hattua ja avata hiuksenne tuuleen. Hyvä Jumala, mikä sopimaton puku!" Hedvig tarkasteli tutkivin silmin hänen hymyään, hänen suunsa kaarretta, ikään kuin tahtoisi päästä perille tuon hilpeyden todellisesta luonteesta.
"Olen aina tiennyt, että pilkka on teidän tavallisin aseenne, mutta...", hän huomautti epävarmasti. "Toivoisin, että jo lähtisitte."
"Tiedättekö, mitä hänen majesteettinsa sanoisi siihen?" kysyi Armfelt.
Tyttö ei vastannut.
"Jos nyt kysyisin teiltä —"
"... en puhuisi sanaakaan", sanoi Hedvig ja polki jalkaa. Hänen kasvonsa punehtuivat mielenkuohusta, josta oli vaikeata päättää, johtuiko se harmista vai syvästä tunteiden hämmingistä. Armfelt voi huomata, kuinka hänen povensa kohoili puristavien vaatteiden verhossa. "Encore, yhäkö vielä? Kas niin, näyttäkää minulle kirje", hän sanoi odottamatta.
Hedvig hypähti taapäin niin nopeasti, että hänestä tuntui turhalta yrittää tavoittaa tuota pakenevaa lintua. Mutta kiihtymys, joka kummastutti häntä itseäänkin, sai tänä hetkenä vallan. Tyttö juoksi huvipaviljonkia kohti pidellen toisella kädellään hulmuavan hameensa helmusta, toisella rutistunutta kirjettä, jota hän ei suinkaan aikonut hellittää. Armfelt syöksyi hänen jäljissään, nauroi, vaikeni hengästyneenä, kiersi takaa-ajon huumaamana Kiinan linnaa ja näki jokaisella kierroksella, miten valkea hame häilähti parinkymmenen askelen päässä hänen edellään. "Seis...! Pysähtykää...! Oletteko mieletön...?" Hän paransi vauhtiaan. Silloin hän huomasi, miten tytön käsi teki kömpelön heiton ja miten palloksi rutistunut paperi sinkosi pensaikkoon.
Ei, tällaista hän ei ollut tarkoittanut! Hänen silmiään hämärsi, kun hän kumartui ottamaan maasta tuon kultareunaisen kirjeen, joka kavalsi liian paljon. Hän huohotti vielä, hän uskoi näkevänsä väärin ja kuvittelevansa jotakin, minkä satunnainen kiihko loihti hänen silmäteriinsä. "Ellen tietäisi, että palaat pian, kertoisin paljon, paljon enemmän", hän luki. "Jääköön tämä kaikki mitä suurimmaksi salaisuudeksi, hellästi rakastettu leikkisiskoni. Olen elänyt unessa kaikki nämä päivät. Kuolisin häpeästä, jos hän arvaisi katseesta tai äänestäni rakkauteni määrän."
Armfelt seisoi kauan kirje kädessään. Ruusut kimalsivat kuin kultaharson alta, halavat humisivat soinnuttomasti, valo säihkyi paviljongin lohenpunaisessa päädyssä. Kaikki, kaikki oli muuttunut toiseksi, ja kuitenkin kaikki oli ennallaan, lepäsi epämääräisyyden syvyydessä kuten eilen, kuten edellisenä päivinä. Hän etsi tuskastuneesti nimeä, joka pudottaisi suomukset hänen silmistään. Mutta pieni paperipala oli tuhruinen ja repeytynyt, sanat kulkivat ilkamoivan epäselvinä ryppyisellä pohjallaan ja niiden joukossa ei ollut ainoatakaan, joka olisi ilmaissut, kenestä ylikamariherran tytär oli kirjoittanut ystävättärelleen. Jospa hän vain voisi ajatella tyynesti! Mutta Armfeltin aivot olivat kuin tulessa, hänen sydämensä takoi niin kiihkeästi, että oli kuulevinaan sen lyönnit. Hän kuuli muutakin... Hedvig seisoi halavan varjossa ja itki.
Armfelt tunsi itsensä oudon kömpelöksi, kun hän lähestyi tyttöä. Kyynelet — niitä hän ei todellakaan osannut odottaa. Paperi kahisi vielä hänen sormissaan, ja kun hän puhui, hänen äänensä oli aivan kaiuton. "Kas niin...Lopettakaa tuo, pikku ystäväni. En tahtonut loukata..." Mutta Hedvig itki katkerasti kuin kuolemanhädässä. "Ettehän ole loukannut", hän nyyhkytti. "Tämä kirje —", aloitti mies epämääräisesti. "Oi, en olisi milloinkaan, milloinkaan halunnut, että te lukisitte sen."
Silloin Armfelt kosketti aivan keveästi hänen vavahtelevia olkapäitään ja kumartui hiukan kuin nähdäkseen syvälle noihin kosteihin silmiin. "Jos sanoisitte minulle kuitenkin, kenestä te kirjoititte", hän kysyi hiljaa. Hedvig ei voinut vastata itkultaan. "Kas niin, koettakaa olla reipas. Pidän teistä, lapsi, pidän teistä enemmän kuin..." Ja nyt oli hänen vuoronsa vaieta. Tietämättä oikein, tekikö hän sen omasta tahdostaan vai syvän, vastustamattoman voiman vaatimana, Armfelt kohotti puoleensa tytön kyyneleiset kasvot ja suuteli häntä suulle. "Charmante amie", hän sanoi raskaasti hengittäen. "Suloinen pieni ystävä..."
Mutta Hedvigin silmät olivat tulvillaan kyyneliä ja hänen huulensa vapisivat.
4
Kesä 1783 oli ollut kuiva ja paahteinen. Maa huokaili nääntyneenä. Rajut ukkosmyrskyt löivät lakoon sen, mitä helle ei ehtinyt polttaa, ja niiden kintereillä kulki pitkällisiä sadekuuroja. Valtakunnan kaikilla tahoilla odotettiin katovuotta. Talonpojat tähyilivät taivaan merkkejä, joista uhosi hävitystä. Aurinko laski hellepäivien iltoina punaisiin myrskypilviin; kuu näytti loimottavan oudolla valolla, joka ennusti suurta nälänhätää huokaavalle maalle. Mutta Tukholman kabinetissa hautuivat sotasuunnitelmat ja eversti Toliin vilja kasvoi. Viestit kulkivat ja vaelsivat valtakunnan kaikkiin ääriin, ne saivat uhkaavan hehkun, ne säikyttivät kansan kylissä ja tyytyväiset porvarisperheet pienissä rannikkokaupungeissa. Ilma oli täynnä tulevien taistelujen aavistusta.
Syksyllä, jolloin kaikkialta maasta saapui kadon sanomia, kuningas päätti vastata tähän levottomuuteen eleellä, joka vihdoinkin ja paremmin kuin parhainkaan saarna vapauttaisi hänen alamaisensa pelosta, että valtakunta varustautui sotaan. Hän oli maan isä; hänen oli tehtävä kaikkensa, jotta huhut vaikenisivat. Viimeinkin oli koittanut hetki, jolloin hän saattoi levähtää hallitushuolistaan antamatta aihetta uusiin levottomuuksiin. Syyskuun kahdennenkymmenennenseitsemännen päivän yönä kuningas seurueineen jätti aivan hiljaa valtakunnan. Pieni kourallinen siroja, henkeviä herroja ajoi omissa vaunuissaan kuninkaallisten vaunujen jäljissä, seurue, johon kuului pikku Peyron, kamarijunkkari Taube, hovimarsalkka Cederström, tallimestari von Essen, molemmat kansliasihteerit Franc ja Adlerbeth, kamaripalvelija Devouges, henkilääkäri Salomon ja parooni Armfelt. Rostockiin saavuttaessa joukko hajautui. Kuningas ja von Essen jatkoivat kahden matkaansa Ludwigslustin, Dömitzin, Uelzenin kautta etelään, saapuivat edeltäkäsin Braunschweigiin, jonne jälkijoukko ehti myöhemmin, ajettuaan uuvuksiin asti Lauenburgin ja Lüneburgin syksyisiä teitä.
Braunschweigissa, Nürnbergissä ja Münchenissä monarkki polki saksalaisesta maasta sellaisen vastaanottojuhlallisuuksien loiston, sellaiset määrät koreita, häliseviä pikkuruhtinaita ja heidän niiailevia naissukulaisiaan, että Armfelt tunsi huumauksenkaltaista hämminkiä. Kirkkaiden juhlakynttilöiden valossa, joita eurooppalaiset hovit sytyttelivät der Schwedenkönigin saapuessa, näyttäytyi uusia kasvoja. Braunschweigin herttuan illallisilla istui monarkin serkku, kolmikymmenvuotias prinsessa Augusta, mitellen pirtein mantelinmuotoisin silmin nuorta suomalaista, suipistaen veripunaista suutaan, leikitellen sylikoirallaan. Omalla kunniapaikallaan ylpeili vanha leskiherttuatar, ruma, ystävällinen mummo, joka kohotteli ymmärtäväisesti kulmakarvojensa tupsuja, kun hallitseva herttuatar lausui kärkevän huomautuksen prinsessan lapaluista. Juhlan huminan läpi heijastivat vain perintöprinssin kasvot täydellistä ja ehdotonta tylsyyttä, ja sanat, jotka sorvautuivat suurella vaivalla lauseiksi, kajahtelivat niin katkonaisina, että hän näytti hädin tuskin itse tajuavan mitä puhui.
Tämä loisto ja hälinä näytti toistuvan miltei samoin muodoin Nürnbergissä, jonne kuninkaallinen seurue saapui. He olivat matkustaneet syksyisen Thüringenin kautta, Erfurtin, Coburgin, Bambergin lävitse. Joukon uusi jäsen, nuori Hans Axel von Fersen, joka oli liittynyt heihin Erlangenissa ja jonka tiedettiin pyrkivän Pariisiin, mahdollisimman lähelle kuningattaren alkoovia, ei voinut kylliksi imeä katseillaan palatsien, pitojen, alituisten teatteriesitysten kirjavaa vilinää. Vaellus Saksan kaupunkien lävitse muodostui yhtenäiseksi jättiläisjuhlaksi. Kohdattiin Münchenin vaaliruhtinas, elähtänyt herkuttelija, joka kuljetti vieraitaan Nymphenburgin puistokäytävillä. Vanha vaaliruhtinatar peittyi timantteihin ja helyihin. Hän muistutti Mammonaa istuessaan aivan jähmeänä määrättömien kultavitjojensa kahleissa. Kohdattiin kaunis prinsessa Clementine, joka maisteli äänettömänä ja herkutellen punaista burgunderia. Uusien kasvojen tungos tiheni, uudet airuet kopisuttivat sauvoillaan permantoa ja huusivat saksalaisten ylimysten nimiä. He lauloivat niitä kuuluviin yhtä valittavan juhallisesti kuin minareettien esirukoilijat. Vähitellen tähän jatkuvaan, kaikuvaan lauluun tunkeutui outoja eteläisiä nimiä: seurue oli lähestymässä Italiaa.
He viivähtivät myös Quedlinburgissa, jumalisen Sofia Albertinan hallituspaikassa, jossa hän istui uuden hiippakuntansa aarteiden keskellä. Abbedissan puku oli lopullisesti rauhoittanut hänen sielunsa. Hän tunsi vain hurskasta viihtymystä, johon rajaton arvovalta valoi suloista sivumakua. Hänen unensa olivat aikoja sitten muuttuneet yhtäkaikkisen tyyniksi, ja hyvin harvoin niiden harmaassa maailmassa vieraili ruhtinas Hessensteinin varjo, tuoden tullessaan levottomuutta ja sisäistä hämminkiä. Nyt, kun monarkki oli saapunut tapaamaan sisartaan, prinsessa otti hänet ja hänen seurueensa vastaan niin sydämellisesti, että mukanaolijat eivät voineet peittää hämmästystään. Abbedissan asunnon katolinen upeus tehosi; se vaikutti kuin ehtoollisviini, jossa pyhyyden läsnäolon tuntu ja alkoholin maku yhtyvät. Kuningas, prinsessa ja parooni Armfelt seisoivat kuutamoisella terassilla, imien katseillaan suurten viinirinteiden tummuutta, yön salaperäistä välkyntää, kuunnellen kellojen kumahtelua ja rukousten hyminää.
Mutta luostaripuutarhan pimennossa hiipivät uteliaat nunnat ja tähyilivät terassia kiihkein, vilkkuvin silmin. Noviisit kutittivat toisiaan hämärässä. He olivat pakahtumaisillaan hilpeydestä; heidän täytyi pidellä vatsaansa pysyäkseen aloillaan. He pälyilivät parooni Armfeltia ja kuiskivat kiihtyneinä: "Mikä muhkea mies!"
Rukousnauhojen kalina kuulosti naurulta, kellojen ääni yhtyi hullunkurisesti sammakoiden kurnutukseen. Yö oli tulvillaan vilua, uteliaisuutta ja unta. Armfelt saattoi omalta paikaltaan nähdä, miten tummat tytönpäät puikkivat pensaikossa ja miten pienet Jeesuksen kuvat heidän kaulallaan välähtelivät kuin elohopeahelmet. Mutta hän säläsi huomionsa ja pysyi vakavana.
Vaunut ylittivät Italian rajan, vierivät sateiden piiskaamia teitä, pysähtyen Veronaan, jatkaen matkaansa Pisaan. Täällä, latinalaisen Toskanan ihmeellisessä keitaassa, he kohtasivat odottamatta suurherttua Leopoldin ja hänen muodollisen hovinsa. Timanttien peittämä ryppyinen mummo, hallitseva suurherttuatar, hallitsi kankealla arvovallallaan suurta juhlapöytää. Ja hänen rinnallaan ojenteli siroa ja ikävystynyttä ruumistaan Parman infanta. Tavaton kauneus säteili yhä hänen kasvoistaan, joilta nuoruuden ensimmäinen raikkaus oli tosin jo haihtunut. Hänen lähettyvillään seisoi uskollinen janitsaari, kaartinkapteeni Saint Severiti, Toskanan herttuakunnan väkevin Herkules. Huhuiltiin, että hänen hirvittävät ruumiinvoimansa porhalsivat sievän prinsessan yli kuin hirmumyrsky, ennen kuin perintöruhtinatar ehti valita edes tilaisuuteen soveltuvaa ilmettä. Armfelt hymyili uteliaasti. Infanta välkytti hampaitaan ja loi Casanovaansa niin peittelemättömiä silmäyksiä, että jokainen saattoi lukea niistä tunnustuksen: "Mikä naisenkellistäjä!" Ruotsalainen seurue myönsi yksimielisesti, että tämä mykkä pantomiimi oli mielenkiintoisempi kuin teatteriesitykset San Giulianossa ja dogen kruunaus Venetsiassa, Kun he jättivät Pisan ja saapuivat Firenzeen, kuningas oli räjähtämäisillään hilpeydestä.
Vain yksi hahmo tervehti heitä vaisulla hymyllä, joka hehkui raskaasti kuin toisesta todellisuudesta heittyvä valo. Tämä aavemainen olento oli kreivi Albany, ongelmallinen vanhus, Stuartien hallitsijahuoneen jäsen. Historian aalto oli heittänyt hänet kauas Firenzeen, jossa hän eli hiljaista elämäänsä uskottoman vaimon alakuloisena vartijana. Sen jälkeen kun Vittorio Alfieri, kirottu lyyrikko, oli särkenyt hänen perherauhansa, hän oli henkisesti ja ruumiillisesti rappeutunut mies. Hän tapasi ihmisiä ja kuunteli huhuja. Hänen vaimonsa laahautui runoilijan mukana juhlista juhliin, ja tuo tunnoton konna rohkeni väittää, että hän oli vain pelastanut kreivittären raakamaisen miehen käsistä, della tirannide d'un irragionevole e sempre ubbriaco padrone! Helvetin helvetti! Kreivitär Albany oli toisen miehen jalkavaimo, ja hän kruunuton, häväisty, kohtalon murjoma mies, joka kuitenkin oli todelliselta arvoltaan Stuartien kruunun perillinen, vajosi asteittain yhä syvemmälle kurjuuden liejuun. Hänen rikas veljensä lähetti hänelle säännöllisin määräajoin rahaa, joka hädin tuskin riitti vaientamaan hänen monien velkojiensa suut. Vatikaani oli myöntänyt hänelle eläkkeen, mutta kuitenkin hänen liikeasiansa muodostivat kuvaamattoman sotkuisen vyyhden ja hänen mieletön elämänsä tunnettiin kaikkialla Toskanassa niin yksityiskohdittain, että hänen oma viinien turmelema muistinsa jäi auttamatta alakynteen.
Matta syvällä tässä katkerassa sydämessä iti ja hehkui kummallisia toiveita kuten sammuva tuli kipinöi harmaan tuhkan alla. Hän toivoi ihmettä, mysteeriä, Jumalan aavistamatonta väliintuloa. Hän oli liittynyt kaikkiin mystillisiin lahkoihin, joiden näkymätön verkosto ulottui Euroopan ruhtinaskuntien yli, ja aitona valistuksen aikakauden lapsena hän uskoi vapaamuurarien vaikutusvaltaan ja jesuiittajärjestön mahtiin. Hänen dokumenttikaappinsa kätköissä oli kellastunut paperi, joka yhä ravitsi hänen elämänuskoaan, kun todellisuuden taivas peittyi pilveen. Se sisälsi ennustuksen tulevasta kunniasta. Stuartien kruunu oli putoava kuin kypsä hedelmä näihin vapiseviin käsiin, ja mies, jonka kohtalo oli valinnut hänen varalleen, istui kaukaisen Pohjolan hallitusistuimella: hän oli Holstein-Gottorpeja, Ruotsin kuningas.
Kreivi Albany kuuli aivan odottamatta, että Kustaa III oli saapunut Firenzeen. Hänen silmiään hämärsi ja hän tunsi huimausta. Jumala oli tarttunut asioiden johtoon, vapaamuurarien lupaus oli täyttymässä! Vanhan ennustuksen sanat loimusivat hänen mielessään kuin tulikirjoitus. Hänen ryppyiset kätensä, jotka alituinen juopottelu oli muuttanut heikoiksi ja vapiseviksi, luopuivat tällä kertaa pikareista ja pulloista ihmeteltävän nopeasti. Ja niinkuin ihminen, joka kaivaa virttyneiden pukujen ja vanhan ullakkoromun kätköistä lapsuudenaikaisen huilunsa ja puhaltaa ensimmäiset epäröivät sävelet, niin sopeutui Jaakko II:n pojanpoika osaan, jonka hän oli jo jättänyt: hän palautti mieleensä ranskalaisia lauseita, joita hoveissa puhutaan, hän harjasi ja puhdisti pukujaan, hän kumarteli peilikuvalleen hämmentyneenä ja rajattomasti riemuissaan. Kasvot, joihin kuusikymmentäkolme sangen sekasortoista vuotta olivat jättäneet syvät uurteensa, sädehtivät tänä hetkenä ihmeellisesti kuin profeetta Elian kasvot taulussa, joka kuvaa kirkastusta.
Ruotsin monarkki seurueineen oli harhaillut Medicien aarrekammioissa ja istunut maalari Gutenbrunnin mallina. Oli aterioitu upeilla illallisilla, kavuttu Palazzo degli Uffizin portaita väsyksiin asti ja vihdoin, tämän uuvuttavan edustamisen huippuna, vastaanotettu Firenzen taideakatemian diplomi. Mutta kuninkaan väsymys hälveni pian. Hän tunsi kummallista vetoa tuohon omalaatuiseen Stuartiin, joka anoi puheillepääsyä ja halusi aterioida hänen kanssaan. Keskustelun aikana Armfelt seurasi uteliaasti sekä hänen että kreivi Albanyn ilmeitä. Monarkin kasvoilla kuvastui syvällinen hämminki — hän puhui hiukan avuttomasti, hän tuskin uskalsi ajatella, että arvon kreivi tarkoitti täyttä totta. Charles Stuart oli kuolemanvakava. Tiesikö hänen majesteettinsa, mitä vanhan ennustuksen sanat kertoivat? Eikö hän ollut Holstein-Gottorp ja Ruotsin kuningas? Ja hänen vapisevilta, vanhoilta huuliltaan tulvi hiljaista suitsutusta, joka hiveli monarkin turhamaista mieltä, hiveli ja tympäisi. Hän oli ylenmäärin onnellinen todetessaan, että hänen vaikutusvaltansa voitiin arvioida niin korkealle, mutta... mutta... Kreivi ei näyttänyt kuulevan mitään. Hän puhui puhumistaan, unohti syömisen ja hyvät italialaiset viinit, antautuen rajattoman mielikuvituksen aalloille, joilla kukistuvat ruhtinaat, vapaamuurarit, jesuiitat, mystilliset lahkot, salaopit ja maanpakolaisen vaivat temmelsivät hurjassa sekasorrossa kuin kummalliset unenhoureet.
Ja Armfeltista näytti, että koko hänen elämänsä horjui yhden toiveen, yhden mielettömän ja kunnianhimoisen kuvan varassa. Tämä raihnas ukko näki itsensä kuninkaan istuimella ja piteli vanhoissa käsissään valtikkaa, jota ei lainkaan ollut.
Kun ruotsalaisten seurue vetäytyi pois Firenzestä, kreivi Albany palasi autioon taloonsa. Hän oli lyöty mies. Vaikka monarkki ei ollut sanallakaan evännyt hänen kummallista pyyntöään ja vaikka nuoret aatelismiehet olivat osoittaneet hänelle arvonantoa, jollaista hän ei ollut saanut osakseen vuosiin, hän tiesi, että peli oli menetetty. Kellastunut ennustus ilkkui nyt kuten ennenkin hänen suuruudenhulluja uniaan. Vapaamuurarien suurmestari ei ollut näyttäytynyt. Jumala pysyi kaukana, pyhät veljeskunnat nukkuivat untaan. Valtikka, kruunu, Skotlannin kuninkaan hermeliiniviitta olivat väikkyneet käden ulottuville ja jonakin hetkenä, jolloin monarkki oli nyökäyttänyt päätään, hän uskalsi jo toivoa. Ja nyt? Pullojen, kirjojen ja protestoitujen paperien keskeltä, kaatuvien lasien ja tinakannujen keskeltä purkautui hirvittäviä kirouksia ja voimatonta itkua. Kreivi istui synkästi juopuneena kehnossa linnassaan. Seinien kaiku toisti ilkkuen sadatuksia, lasit kilisivät pirullisesti, suurten viinipullojen homeenvihreät kasvot venyivät loppumattomaan naurunirveeseen, ikään kuin tässä kaikessa olisi voinut havaita jotakin hullunkurista.
Ja nyt, kun onnen harhakuva humahti tyhjiin ja elämä vyörähti surkeille raiteilleen, hän muisti velkansa, vaimonsa, runoilija Alfierin ja konnamaiset naapurit. Hänen vanhuutensa sakka poreili tuskaa ja sadatuksia, hän kohosi seisaalleen ja ulvoi keuhkojensa pohjasta, itkun ja nikotusten lävitse: "Kirottu lyyrikko! Kirottu, kirottu lyyrikko...!"
ALKOI sataa lunta. Roomassa tämä odottamaton ihme peitti ruskeat torit kuin ohueen sokerikerrokseen ja liukastutti Vatikaanin portaat, joilla Pius VI:n hengellinen hovi pian oli näyttäytyvä vaeltaakseen juhlallisesti Pyhän Pietarin kirkkoon. Katolinen maailma valmistautui juhlimaan joulua. Omalla tahollaan, Radicofantin ja San Lorenzon tiellä, ponnistelevat sangen huolitellut umpivaunut lumisessa liejussa, ja vaunujen korissa heittelehti keisari Joosef II, Saksan ja Rooman keisari, Itävallan perintöruhtinas.
Hän aikoi ehtiä Roomaan ollakseen läsnä suuressa joulumessussa. Kuten kaikilla matkoillaan, hän matkusti tälläkin kertaa kreivi Falkensteinin salanimellä ja vieraili kenenkään aavistamatta Pohjois-Italian linnoissa. Hän oli kuuluisa salanimestään. Kaikkialla valmistauduttiin suurella pauhulla hänen tuloonsa. Liputetut portit ja seppelöidyt juhlapaalut tervehtivät vaatimattomia vaunuja, ja kansa siunasi hänen hahmoaan, missä hän kulki. Itse hän näki loputtomasti vaivaa voidakseen esiintyä mahdollisimman yksinkertaisesti ja huomiota herättämättä, sillä demokraattinen piirre pilkisti sangen tuntuvana hänen muotokuvastaan. Mutta koska hän oli Saksan ja Rooman keisari, Itävallan perintöruhtinas, kaikkien eurooppalaisten suurtähdistöjen ritari ja Ranskan kuninkaan lanko, hän olisi kuolettavasti loukkautunut, jos alamainen kansa ei olisi hangannut tuhruisia kasvojaan puhtaaksi ja seppelöinyt porttejaan, kun hän ajoi ohi. Hänen sielunlaatunsa oli syvästi ja vakavasti romanttinen. Hän käytti unikonpunaisia alusvaatteita ja muratinviheriää samettipukua, varoen tarkasti, että hänen takkinsa ja hattunsa eivät koskaan muistuttaneet Fredrik Suuren takkia ja hattua. "Näyttelijä", sanoi hänen äitinsä Maria Teresia. "Kansankeisari", sanoivat ihailevat alamaiset. Ja Itävallan Määrissä, jossa sepittävä ihmistuntemus on tavallista hedelmällisempi, syntyi kertomuksia mustaviittaisesta muukalaisesta. Kerrottiin, että hän vaelsi tuntemattomana hyväntekijänä köyhien ja sorrettujen matalissa majoissa jakaen almuja ja siunaten kuolevia. Vain joskus hän avasi yksinkertaisen viittansa, välähdyttäen näkyviin loistavan juhlapuvun, ja kuiskasi poistuessaan: "Nimeäni ette saa koskaan tietää, olen Jooseppi keisari."
Kaikki vallan mahdollisuudet olivat hänen ulottuvillaan ja kuitenkin hän tunsi, miten toiset riensivät hänen ohitseen. Äiti, Maria Teresia, oli tarttunut liian lujin ottein Itävallan valtikkaan. Preussin Fredrik oli aikoja sitten kasvanut päätään pitemmäksi sekä hallitsijana että ihmisenä. Kirottua! Fredrik voitti hänet vieläpä kansanomaisuudessaan, sillä sotilaat jumaloivat hänen kolmikolkkahattuaan, lukiolaiset nimittivät häntä vanhaksi Fritziksi, ja ajan suuruudet tekivät toivioretkiä hänen huvilinnaansa. Mitäpä merkitsi, että kansankeisari Joosef antoi teljetä itsensä Spielbergiin ja levittää tietoa vaatimattomista makuulavitsoistaan. Hän sai mielin määrin tarttua aurankurkeen ja nukkua sotilaanvuoteessa, pukeutua talonpojaksi ja matkustaa salanimellä. Ainoa, mikä koitui hänen ilokseen näistä kaikista vaivoista, oli kansan ihaileva kuiskaus: Tuo mustaviittainen muukalainen! Tuo hyvä Jooseppi keisari! — Hän rypisti kopeita kulmiaan. Olkoon menneeksi!
Pyhän Pietarin kirkossa, jossa paavin kuuria, korkein kirkollinen virkavalta, tervehti Kristuksen syntymää, keisari Joosef II kohtasi kuningas Kustaa III: n.
Ruotsalaisten seurue oli saapunut Roomaan samanaikaisesti kuin hän. Molemmat monarkit kuuntelivat polvistuneina joulumessua, joka pauhasi suunnattoman temppelin kuoreissa, peittäen heidän huikaistuneet mielensä pyhyyden pilviin. Jumalan valtakunnan maallinen edustaja Pius VI siunasi heitä valkealla kädellään, jonka etusormessa säihkyi paavillinen sormus. Vatikaani avasi heille ovensa. Maineen häikäisevässä valossa näyttäytyi jälleen uusia kasvoja, uusia olentoja, joiden ahnaista sormista vallan langat juoksivat yhtyäkseen yli Euroopan ulottuvaksi hämähäkinverkoksi. Tämän suunnattoman, värisevän seitin keskustassa kehräsi paavin kamariherra Cacciapati omaa rihmaansa. Pyydystyslanka kulki iloisen kardinaali Pallavicinin käsistä kopean prinssi Dorian käsiin, Bezzonicon palatsin sisähuoneista varovaisen, hienostuneen de Bernisin salonkiin. Armfeltin silmiin syttyi kylmä, määrätietoinen kiilto. Kuinka hän himoitsikaan saada tarttua noihin lankoihin! Vallan, rikkauden, maineen himo paloi hänen verissään. Hän nautti suosiosta, jota keisari Joosef ja Vatikaanin kirkkoruhtinaat hänelle tuhlasivat. Istuessaan Rooman oopperassa, jonne Marchesin aariat houkuttelivat vierailevaa aatelistoa, hänestä tuntui kuin laulu, musiikki ja kullatut aitiot, kelmeät kynttiläkruunut ja kohiseva katsomo muodostuisivat vain välikappaleiksi maineen monimutkaisessa rituaalissa. Villa Medicin päivällisillä, jotka Pisasta palannut Parman arkkiherttuapari piti vierailleen, hän sähköisti tuota seuraa kaskuillaan. Hän leikitteli sydämellisyyttä ja halusi loistaa, hän kietoi notkean seurustelutaidon lankoihin prinsessa Santa Crocen, monista rakkauksistaan kuuluisan kaunottaren. Hän syrjäytti taitavasti espanjalaisen chevalier d'Azaran, jonka tummat, kiiltävät silmät pälyivät janoisina noita nuoria kasvoja.
Kevättalvella ruotsalaisten seurue siirtyi Napoliin ja asettui asumaan Alberto Realen suuriin vierassaleihin. Pieni, varovainen mies hiipi huomaamatta heidän tuttavuuteensa Belmontin prinssin illallisilla. Hän oli kreivi Razumovski, Venäjän täysivaltainen lähettiläs, ja hänen povessaan kahisi keisarinnan kirje. Hänen päänsä, joka muistutti kainon käpylinnun päätä voimakkaine nenineen ja ujoine silmineen, oli kohteliaasti painuksissa, ikään kuin hän haluaisi piilottaa leukansa kankean kauluksen sisään. Vain viisaat, varovaiset silmät seurasivat miettien noita ruotsalaisia, jotka olivat pyrähtäneet Italiaan kuin harvinainen lintuparvi. Hän kyllä noudattaisi Katariinan ohjetta ja pitäisi heitä silmällä. Mutta parooni Armfeltin seurasta, johon hän aluksi tyrkyttäytyi, kreivin täytyi vetäytyä pettyneenä pois. He puhuivat kaikki vain juhlista, oopperoista ja illallisista, sanomatta edes sanaakaan Karlskronan laivaveistämöistä, joilla kuitenkin kunnostettiin sotalaivoja.
Kuta enemmän Razumovski vakoili ja urkki, sitä laihempi oli saalis. Hän alkoi epäillä, että keisarinnan kirje oli ollut aiheeton. Monarkki ja hänen uskottunsa viettivät kaiken aikansa Napolin kuningasparin seurassa ja saattoiko lainkaan ajatella väijytystä, joka uhkaisi siltä taholta? Kreivi Razumovski tiesi, että hän ei suinkaan ollut ainoa, jonka Pietarista lähetetty ohjekirjelmä oli hälyttänyt hereille. Roomassa odotti lähettiläs Markov valppaana ja maltittomana kuninkaallisen seurueen paluuta. Mutta nyt? Hän painoi leukansa yhä syvemmäs kaulukseen, hänen ujot silmänsä hehkuivat miettivästi ja hän tuijotti itsepintaisesti maahan. Mahdotonta. Mahdotonta.
Mutta Armfelt ui huvitusten myrskyssä, imien kaikin aistimin tätä kevyttä elämänilmaa. Napolin kuningas Ferdinand tuhlasi hänelle ystävyyttään — laiha, kookas, iloinen monarkki, jonka kapeat kasvot näyttivät venähtäneiltä kuin näädän pää ja jonka veltoista käsistä kuningatar Karoliina oli temmannut vallan ohjakset. Teatterinäytännöistä kiiruhdettiin Strada di Toledolle, jossa riehui hilpeä konfettisota. Kevätkarnevaalien melskeessä keinuivat suuret tulipunaiset naamarit vanhan viininjumalan menneiden palvontajuhlien muistoina, ja harlekiinit piirittivät vaunuja, joissa naamioidut ruhtinaat ajoivat. Pieni hurjisteleva joukko seurasi itsepäisesti heidän levotonta nautinnonmetsästystään: Santeodoron, Popolin ja Campofioriton huimapäiset herttuat, iloinen cavaliere Gaetano Ventimiglia tulipunaisine viittoineen ja naamiaishiippoineen, hullutteleva prinssi Esterhazy. Kevään tullen nämä juhlat vaihtuivat metsästysretkiin, jotka suunnattiin Casertan metsiin. Joinakin hetkinä parooni Armfelt jättäytyi jälkeen edellä ratsastavasta joukosta ja karautti kevyttä ravia kuningatar Karoliinan rinnalle. Nuo ylväät, keski-ikäiset, karun äidilliset kasvot, joilla asusti ankaruus ja jotka kuitenkin saattoivat suuntautua niin hellinä pieneen prinsessa Mimiin, vangitsivat hänet salaisella vetovoimalla.
Se oli rauhatonta, epämääräistä kaipausta, jonka päämäärää hän ei tiennyt. Kuningattaren kasvoista katsoivat toiset kasvot, mutta niin himmeinä, että hän tuskin ajatteli Hedvig de la Gardieta. Vielä oli kaikki liian kirkasta hänen ympärillään. Hän heittelehti vielä keveillä mainingeilla, kaipaamatta rantaan, josta oli lähtenyt. Ruhtinaiden suosio ja pitojen humina ei paljastanut pimentojaan, joissa syvyyden voimat olivat työssä. Mikä ilmeni hänen aisteilleen, oli olemassa ja tehosi. Mikä jäi salaan, odotti vuoroaan. Vielä lerpattivat keltaiset liekit kaikissa ruhtinas Pisanin kruunuissa yhtä todellisina kuin aurinko, joka valaisi Napolin lahtea. Parman herttuaparin ystävyys, Torinon kuninkaanhovi, jossa vanheneva Victor Amadeus tuhlasi hymyjään ja prinssi Jusupov sirotti ympärilleen juoruja ja kultaa, pysyivät hänen sisäisen elämänsä keskuksessa. Vain joskus hänen kirjeisiinsä, jotka osoitettiin kuningattaren kamarineidolle, pujahti hämärän hämmingin sanoja ja niiden rivit henkäilivät ikävöintiä, jonka hän olisi halunnut salata. Hän oli rauhaton, aavistamatta miksi. Kaikkien hänen itsetutkistelujensa tulokseksi jäi hieman hymyilyttävä ajatus, että tyttö, jota kuningas tyrkytti hänen vuoteeseensa ja joka oli vastannut hänen suudelmiinsa kaukana Drottningholmissa, ei edes avioliiton kautta voisi lähestyä häntä muuna kuin hyvänä, uskottuna ystävänä.
Mutta kuinka kummallista! Virallinen raha-avio ei enää tuntunut yhtä vastenmieliseltä kuin ennen, kun hän kuvitteli rinnalleen tuon toimeliaan tuhkimon.
5
Vietettyään kuumat kesäpäivät Lyonissa, jonne Ruotsin lähettiläs de Staél oli saapunut tervehtimään hallitsijaansa, Kustaa III käänsi vaununsa Pariisia kohti. Tuloa ympäröi suuri julkisuuden hälinä. Mademoiselle de Condé avasi ruotsalaisille vieraille salonkinsa; seurue esiteltiin Enghienin herttualle, joka havitteli suuren ruhtinaskunnan kruunua, Contin prinsessalle, Bourbonin herttuattarelle ja prinsessa Lamballelle. Ranskan aatelin kaunottaret ympäröivät hänen majesteettiaan les Frangaisin iltanäytännössä, johon kuningas hätäisesti kiiruhti heti Pariisiin tultuaan.
Parooni Armfelt pysytteli monarkin rinnalla kuin varjo. Kun loistava seurue astui aitioihinsa, pauhasi puolihämärässä katsomossa suosionosoitusten myrsky. Heläjävissä kristallikruunuissa häälyi satalukuisia pieniä liekkejä. Laipion kultakoristeet välkkyivät ihmeellisesti. Marmoriset amoriinit näyttivät kumartuvan seinien korkokuvista nähdäkseen paremmin sametilla holvattuun loosiin, jossa pieni, hintelä, huolellisesti puuteroitu mies vastasi kumarrellen käsien paukkeeseen. Kuninkaan tullessa näytäntö tosin oli jo ehtinyt alkaa, mutta se keskeytettiin kohteliaasti ja aloitettiin alusta. Tekijä oli herra de Beaumarchais, Pariisin skandaalilehtien pysyvä maalitaulu, kiristäjä, petkuttaja, heittiö ja — ihme! — kaikkien teatteri-iltojen sankari. Monarkki kuunteli uteliaana prinsessa Lamballen selityksiä. Herra de Beaumarchais oli poliisin kirjoissa. Hän oli sama herra Caron, joka julkaisi kymmenen vuotta sitten purevan pilkkakirjoituksen Avis important á la branche espagnole sur ses droits à la couronne de France ja rohkeni myöhemmin väittää, että hän ei ollut suinkaan sepittänyt sitä itse. Wienissä hän oli istunut vankilassa kiristyksestä syytettynä ja tutustunut Saint-Lazarin piiskuriin. Hän oli seikkaillut hovista toiseen aina yhtä kärkevänä kieleltään ja yhtä tulisieluisena. Ei, hän ei todellakaan kelvannut esikuvaksi. Moraaliton konna ja seikkailija, mies, joka saattoi myydä kynänsä enimmin tarjoavalle ja häpäistä seuraa vana päivänä omat rahoittajansa niin karkeasti, että pahin juutalainen oli hänen rinnallaan pyhimys. Ja nyt?
Kuningas kumartui eteenpäin nähdäkseen paremmin. Hänen välkehtivät silmänsä pälyivät näyttämölle, hän näytti olevan kiihdyksissään kuin lapsi, joka huomaa nukkekaappinsa murretuksi.
Hämärässä aitiossa seurasi myös parooni Armfelt kaikkea, mitä näyttämöllä tapahtui, niin elävällä mielenkiinnolla, että hän unohti vastata Adlerbethin alituisiin kysymyksiin. Jotakin kuvaamatonta, jotakin uhkaavaa ja salattua tuntui uhoavan kultalivreisen teatterilakeijan sanoista, kun hän tepasteli noilla natisevilla palkeilla, kumartui katsomoon, nauroi vasten peiliä, harjasi herransa samettipukuja. Aavistus, joka oli hämärä ja vaivaava kuin unohtunut uni, värähdytti hänen mieltään. Ja vaikka kaikki sujui luontevasti ja katsomon ilo kohisi läpi näytösten, tuo kaikki tuntui kovin epätodelliselta. Armfelt tuijotti rävähtämättä näyttämölle. Mitä se oli? Mikä voima hämärsi kynttilöiden tulia, mikä rauhattomuuden vihuri puhalsi kattokruunujen kristalleihin, jotka helisivät kimeästi kuin särkyneet lasinpalaset...? Ja hän vaistosi, miten osat vaihtuivat näyttämöllä kuten kuviot kaleidoskoopissa, kunnes kamaripalvelijan nauru jylisi kuin hirmumyrsky vasten avuttoman ylimyksen kasvoja. — Aitio oli kuuma, tukahduttava, ummehtunut. Parooni kuivasi otsaansa, jolle oli kihoillut hikihelmiä. Tällaista hän ei ollut kokenut koskaan, ei edes Pietarin kirkon joulumessussa, jossa urkujen pauhu humisi kuitenkin niin uhkaavana ja hengellisen vallan juhlallisuus musersi hänen ivahymynsä. Parbleu, kuinka kauan tätä kummallista tilaa jatkui!
Tämä lyhyt välikohtaus unohtui kuitenkin pian. Se hautautui uusien teatteri-iltojen tulvaan, sillä kuningas, jonka näyttämöllinen uteliaisuus oli ehtymätön, kuljetti pientä hoviaan teatterista toiseen: nähtiin Caesarin kuolema, nähtiin ihastuttava Blaise ja Babet. Mademoiselle Sainval esiintyi Druideissa jumalaiseen tapaansa. Madame Dugazon ja Miolan esittivät osansa niin ihmeellisesti, että yksin Adlerbethkin unohti roomalaisen makunsa ja heittäytyi tämän vienon lumouksen valtaan. Omasta kullatusta aitiostaan kuningas tarkkasi tutkivasti nuoria vasta-alkajia, joiden hennot vartalot ja lepattavat balettihameet liehuivat näyttämöllä. Hän tuhlasi ruusuja, koruja ja kultareunaisia kiitoskirjeitä, joita pienet hovi pojat kuljettivat tyttöjen pukuhuoneisiin. Mutta hänen sinisissä silmissään näytti jälleen palavan outo hehku. Se kohosi liian syvältä, se säteili liian verhotusti, kavaltaakseen todellisen sanomansa. Hennot, enkelimäiset, keväiset amoriinit kurkistelivat hymyillen hänen huvitustensa panoraamasta, ja kuta enemmän hän ahmi kuplamaisilla silmillään ujoa nuoruutta, sitä vähemmän hän paljasti itseään.
Armfeltiin tällä ylen määrin hauraalla taiteella oli sama vaikutus kuin ostereilla, joista puuttuu kaikki maku, mutta joita on tapana syödä ja ylistää.
Hän näki maailman, joka näytti kiertävän omissa ohuissa avaruuksissaan irtautuneena todellisuuden akselista kuten ilmaan singonnut ratas. Hän oli liian avoimesti aistillinen voidakseen hyväksyä tuota sirostelevaa Erosta, jota kirjat, taulut ja näytelmät palvelivat. Sisimmässään hän nauroi tälle kaikelle. Hän kuunteli huvittuneena, miten satakiloinen tenori suitsutti liverrystensä mirhamia näyttämön pahviloggialla, jota teatterikuu valaisi luonnottomalla valollaan. Hän silmäili uteliaasti kauniita, henkeviä naisia, jotka lukivat Rousseauta ja käyttäytyivät kuin paimennäytelmän osanottajat; lypsivät Trianonin lehmiä hermostunein, hätäisin sormin, maalauttivat itsensä ja lapsensa talonpoikaispuvuissa, sitoivat lampaiden kaulaan punaisia nauharuusukkeita ja taluttivat niitä maisemissa, joita kutsuttiin luonnonpuistoiksi. Todellisuus muuttui keinotekoiseksi, kaikki keinotekoinen ja luonnoton laajeni luonnoksi. Ihailtiin surullisia sypressejä, jotka varjosivat tummilla viuhkoillaan antiikkisia hautauurnia. Temmellettiin laaksoissa ja vuorilla, mutta niin sirosti, että jokainen askel noudatti menuetin sääntöjä. Kuutamoinen paimenromantiikka tihkui mauttomana mehusteena kaikkeen, mitä tehtiin ja puhuttiin. Se kyllästi rakkautta, joka oli ruumiitonta kuin enkelien rakkaus, kaihoa, jolta puuttui kohde, sairaiden keuhkojen huokauksia, sydänten eteerisiä intohimoja. Ja kuta syvemmäs hän katsoi tähän valhe-elämään, sitä suurempi oli hänen salainen tympeytymisensä. Hänestä tuntui, kuin kaikki tuo kohoilisi esiin kahdesta, kolmesta salaisesta lähteestä: rintatautisen hovimaalarin, perversin erakon ja hysteerisen vanhanpiian voimattomista houreista.
Armfelt muisti kreivi Creutzin ja hänen kertomuksensa. Hän ajatteli salonkeja, jotka itivät Ludvig XV:n Pariisissa ja joissa uusi viini oli kypsynyt.
Neiti de Condén illallisilla puhuttiin vain Watteausta ja jokaisen keskustelun piiriin vedettiin hänen suuri taulunsa, Lähtö Cythereen! Mitä olivat Pierre Mignard ja Charles Le Brun, mitä suuren vuosisadan koko uhittelevan muhkea taide tämän kuolemattoman luomuksen rinnalla! Armfelt, joka seurasi näitä hurmautuneita pyhiinvaeltajia Louvreen, tuijotti hiljaisesti ihmetellen suurta öljyisesti välkkyvää maalausta. Hän näki tummanruskeat metsät, joiden kylmä varjo lepäsi jumalattaren marmorisella iholla, muuttaen sen viluisen sinerväksi. Näki purren, joka keinui kirjavin viirein lumotulle merelle, kultaisen valosumun syvyyteen. Ihmeellistä, kieltämättä! Mutta kun hän tuijotti aikansa noita tulipunaisia takkeja ja läikkyviä vannehameita, kankipalmikkoja, luuttuja ja lampaita, jotka liikkuivat niin laulavan keveinä taulun etualalla, hänestä tuntui kuin hän katsoisi kuninkaallisen oopperan esitystä. "Kuinka ihastuttavaa!" hän kuiskasi ääneen Enghienin herttualle. Kuinka mietoa, elämänvierasta, epäaitoa, hän mietti itsekseen. Prinsessa Lamballen korkea, hiukan ujo tytönääni kajahteli hänen korvissaan: "Nämä ruskeat värisävyt olivat hänen voimansa. Huomaatteko, hän on käyttänyt auringonlaskun omaa palettia. Siristäkää silmiänne, messieurs. Ystäväni, tämä Venuksen kuva on enemmän kuin vertaus... Se muistuttaa huokausta, jonka tunteellinen sydän on pukenut väriksi ja linjoiksi noina hirveän sydämettöminä aikoina. Kylmä, kylmä, kuollut marmori!"
Parooni Armfelt tunsi halua uskoutua jollekulle, jonka pää olisi liian kylmä ja sydän liian terve vajotakseen ihailun hyminään tämän astraalirakkauden edessä. Kuningas? Tämä ihaili hysteerisesti kaikkea, mitä Pariisi palvoi: Boccherinin säveliä, Rousseaun tunteellisuutta, Clodionin amoriineja, Paterin maalauksia, Leporellon lemmenmajoja. Hän ahmaisi ohimennen palan sieltä ja täältä. Tuhlattuaan ylistystä Lenötren puutarhatyylille, jonka mittausopilliset ympyrät ja suunnikkaat vallitsivat hänen omassa Drottningholmissaan, hän oli kyllin joustava ihastuakseen Trianonin luonnonpuistoihin. Nyt hän tuskin kuuli, mitä parooni puhui. Hän oli täynnä Boucheria. Hän oli omin silmin saanut nähdä ne verhotut maalaukset, jotka Francois le Moinen kuuluisin oppilas oli laatinut kuninkaallisen alkoovin eteiskäytävään. Hänen sinisissä silmissään säihkyi ja kipinöi nauru.
"Ihmettelenpä, mitä hän maalasi ja piirsi ollessaan markiisitar de Pompadourin kotiopettajana", hän riemuitsi. "Äitini oli kyllin älykäs ihaillakseen häntä. Hänen viivansa ovat täydellinen rocaille, hänen värinsä — pehmeät, hauraat puolisoinnut! — ovat vaaleanruskeita kuin suklaa ja punertavia kuin pilvi. Tessinin linnassa meillä on hänen kattofreskojaan, mutta oi, miten sinisiä ja mytologisia! Ei, teidän pitäisi nähdä hänet elementissään. Hän kruunaa tietyt ruumiilliset tosiasiat niin suloisilla lemmen jumalilla, että heidät kuvittelee lenteleviksi persikankukiksi. Mikä maun hienostus, Mikä soreus!" Ja kuningas nauroi kirkasta, poreilevaa nauruaan.
Armfelt vaelsi ranskalaisen taiteen peilisaleissa. Kaksi, kolme aihetta toistui itsepintaisesti kaikkialla, niihin hän katsoi. Suklaanruskeissa maisemissa — luonnonpuistoissa! — keinuivat nuoret naiset ruusunhohteisten röyhelöiden pilvessä ja kaihomieliset nuorukaiset ojentelivat siroja käsivarsiaan. Lautakeinut heilahtivat säännöllisesti vain sille korkeudelle, jossa neitsyyden mysteeri on vielä aluspitsien peittämä mutta jossa aavistus availee rohkeasti hulmuavia laskoksia. Fragonardin alastomat nymfit kylpivät metsälähteessä häveten salaisuuttaan, mutta tietoisina omien sulojensa tehosta. Cupidojen ruusunpunaiset pikkuruumiit ilakoivat liehuvien aamupilvien pumpulissa. Budoaarien tuoksu leijui aivan mietona huoliteltujen kunnaiden yllä, joilla tunteellinen sukukunta tanssi menuetin tahdissa, lainaten sävelensä Jean Jacques Rousseaulta. Armfelt mietti. Oliko tämä luonnollisuutta vai turmelusta? Toteutuiko tässä todellakin geneveläisen mieliunelma, joka antoi palttua kulttuurille ja kaivautui maan omaan unohdettuun elämään, luontoon. Vai oliko kaikki vain unenhorrosta, jossa laimeat sydämet unelmoivat ja jossa intohimo oli ohentunut vienoksi kuin ruusunkarvainen iltavalo. Hän katsoi suunnattomasti hämillään noita harlekiinimaisia miehiä, jotka vuodattivat kyyneliä "Uuden Heloïsen" sivuille ja käyttäytyivät kuin paimennäytelmän Adonikset. Ja millaisia naisia! Hauraita kuin Sèvres-biskviit, verettömiä ja kuulaita kuin alabasteri. Oli ikuinen ihme, miten tähän vienoon unimaailmaan mahtui Boucherin aistillisuus, joka näytti lähteneen suoraan Orleansin herttuan notkuvista illallispöydistä.
HEHKUVANA kesäkuun aamuna Maria Antoinette vastaanotti kuninkaallisen puolisonsa, joka saapui tapaamaan häntä Trianonin huvilinnaan. Vastaanotto oli epävirallinen. Kuningatar lepäsi vuoteessa ja maisteli kuumaa suklaata. Ludvig XVI istui raskaasti kukitetulla silkillä verhotulle tuolille, jonka hauraat muodot kestivät, urhoollisesti majesteetin painon.
Aamu tunkeutui alkooviin suurista peililasi-ikkunoista tulvailevina valokimppuina, jotka saivat kaiken, mikä koristi tätä satulipasta, hennosti välkkymään. Kuten aina aamuin, niin hulmahti elämä kuningattaren heräävään tajuun valotäplien ja värien suloisena kuohuna. Kermanväriset paneelit, kauniit kultatuolit, lampetit, kyntteliköt ja piskuinen pendyyli takan marmorilla kohosivat unesta kuin saari, joka kasvaa esiin merestä: ne olivat aamu. Hänen hauras ruumiinsa lepäili ihanasti laiskotellen vuoteen silkki vaippojen alla. Höyryävä suklaa tuoksui kesälle. Kaakaon maku oli loihtinut hänen silmiinsä kimalluksen ja hänen tytönhuulilleen punan, jota Ludvig XVI katsoi sekä mielissään että avuttomana. Mikä lapsi! Syreenin värinen kuppi, jonka reunoja kiersi kultainen raita ja jonka pohjasta saattoi erottaa Ranskan liljat, kohosi tiheässä tahdissa noille huulille. Se kalahti aivan hiljaa hänen valkeita hampaitaan vasten. Kuningatar nauroi. "Olen aivan väsyksissä, sire." Mutta kuningas, jonka raskaissa aivoissa hautui epämiellyttävä asia ja joka näytti hitaasti, hitaasti vakoilevan hetkeä, jolloin voisi sen ilmaista, kohautti hieman luomiaan ikään kuin olisi ihmetellyt.
Kaikkina näinä päivinä Maria Antoinette oli temmeltänyt kiihkeästi uusien rakennussuunnitelmien parissa. Oi, hän oli onneton! Ludvig XV:llä oli ollut Leporellonsa, joka suunnitteli kahdentoista tuhannen livren palkkiosta galantin illallispöydän. Se kohosi suoraan permannosta kaikkine herkkuineen, ilman palvelijoita, ilman vakoilevia silmiä. Dubarryn aikana Trianoniin uhrattiin summia, joiden rinnalla hänen omat menonsa olivat naurettavia. Ja sittenkin! Häneltä puuttui Leporellon tapaisia miehiä, jotka olisivat suunnitelleet ja panneet toimeksi. Sadat työmiehet olivat avuttomia kuin lampaat, puutarhan ihmeellisyydet eivät pettäneet ketään, määräraha oli kovin pieni, kuningas kitsas ja epämukava. Hän oli kerran aikonut rakennuttaa kiinalaisen temppelin ja tulivuoren. Sopiva paikka oli katsottu, arkkitehti oli suunnitellut kaiken laavaa ja kellojensoittoa myöten, mutta vielä mitä! Ludvig XVI säikkyi menoarviota. Nyt hänellä oli vaivainen paviljonki puistoineen. Oli kaksi neliökilometriä maata, joka kasvoi Intian ja Afrikan kukkia, itämaisia puita, magnolioita, hollannintulppaaneja, tuuheita punapyökkejä. Hän oli ylen kyllästynyt pieniin kreikkalaisiin temppeleihin, joita hoviarkkitehti oli sirottanut tähän puistoon ja joita Bouchardonin lemmenjumalat vartioivat.
Kirja, joka lepäsi hänen yöpöydällään ravunpunaisin kansin ja kultavaakunoin, oli aikoja sitten riistänyt hänen rauhansa alinomaisilla kuvauksillaan ikävän aatelisneidon ja moraalisen kotiopettajan pitkistä kävelymatkoista. Ja kuitenkin: viheriöivät kentät, lumiset vuoristot, kuultavat virrat, maalaiselämän monet ihastuttavat sulot olivat auenneet tuolle Julielle ja tuolle herra Saint-Preuxille niin huikaisevina, että tämä maison de plaisir, tämä luonnoton huvilinna menetti makunsa. Luonnollisuutta! Se oli päivän vaatimus, ja pikku kuningatar tiesi sen. Hän oli jättänyt Versaillesin, jossa etiketti pusersi sydäntä kuin ahdas korsetti, ja paennut Trianoniin, jossa suuret mullistukset olivat käynnissä.
Nyt hän pälyi suklaakuppinsa yli kuninkaan kasvoja. Tiesikö tuo hölmö...? Hän oli ollut hyvin varomaton siirtäessään illalla kellon osoittimia, jotta hänen miehensä lähtisi matkoihinsa ja jotta pelipöytä voitaisiin avata. Juuri tänään täytyi kaikkien erimielisyyksien päättyä. Hän tarvitsi rahaa ja työväkeä voidakseen nopeasti kunnostaa ihastuttavan Hameaun ruotsalaisia vieraita varten. Jumala, miten kuningas oli synkkä! Kuinka tunnotonta! Hän, kuningatar, saattoi tuskin nukkua huolehtiessaan niistä kahdeksasta maalaistalosta, jotka arkkitehti Mique ja maalari Hubert Robert olivat niin kuuliaisesti rakennuttaneet huvilinnan alueelle. Niiden tallit, kyyhkyslakat, ladot, vilja-aumat ja navetat piti kiireimmiten saada kuntoon. Oli valittava uudet karjapiiat, jotka vihdoinkin osasivat taidon lypsää vaahtoavaa maitoa. Hän oli kuullut unensa lävitse sikojen röhkimistä ja kukkojen kieuntaa. Kuinka se kaikki olikaan suloista — kuinka suloista oli ruokkia kaniineja, joita sikisi Hameaun ihastuttavissa pikkumajoissa niin paljon, että hän saattoi lahjoittaa prinsessa Lamballelle viisitoista lumivalkoista poikasta. Vielä nytkin hän tunsi hivelevää hekkumaa: hänen omat hienot sormensa olivat koskeneet Brunetten utariin, hän oli pusertanut ja vetänyt noita karkeita tappeja kuin oikea karjapiika. Oli luonnotonta, että maito ei kuitenkaan suihkunnut.
Mutta hän oli kovin taitamaton, hän opettelisi vielä hivelyn, joka pani rainnat helkkymään maidon virroista. Pikku Lamballe osasi jo kirnuta voita. Hän oppi helposti, hän kykeni huuhtomaan liinavaatteita solisevassa purossa ja vastasi vain hymyllä, kun hän, kuningatar, seurasi toimitusta kaikkine hovinaisineen. Se oli todellisuutta, se oli elämää. Ihastuttava Hameau olkikattoisine taloineen täytti hänen päivänsä touhulla, joka oli jalompaa kuin Versaillesissa voitiin ymmärtää. Oi, hän halusi onkia hopealle välähteleviä kaloja pienestä lammikostaan, poimia väriherneitä Trianonin kunnaalta, kuulla kellojen kalkatuksen kaikista navetoistaan ja pelata pallopeliä kuten reipas, iloinen tyttö. Gout de la nature! Suloinen, levoton elämä!
"Madame, minä varoitan teitä", sanoi kuningas niin äkkiä, että suklaa oli vähällä läikähtää siniselle silkkipeitteelle. Maria Antoinette antoi kuppinsa vaipua. "Mutta ystäväni..."
"Minä varoitan", toisti Ludvig XVI. Hänen turpea päänsä oli hiukan kumarassa, hän näytti ponnistelevan saadakseen raskaat ajatuksensa järjestykseen, ja kun hän puhui, hänen katseensa pysytteli itsepäisesti permannossa: "Ensiksikin faraopeli. Olen lailla kieltänyt semmoiset huvitukset. Kuningatar on esikuva, ja kuinka käy, jos hän alentuu rikkomaan määräyksiä? Ajatelkaa, madame, ja vastatkaa: kuinka? Me emme ole sokea. Me tiedämme hyvin, että Trianonissa oli peliseurue viime yönä. Viheriät pöydät, kas niin."
"Mutta ystäväni..."
"Ja toiseksi." Kuningas kohotti tylppää sormeaan kuin uhaten. "Te tiesitte hyvin, mihin aikaan meidän on tapana mennä levolle. Ja sen vuoksi te siirsitte tuota... tuota..." — hän osoitti sormellaan kultaista pendyyliä — "siirsitte kellon osoittimet edelle. Olette tehnyt kauniin kepposen, madame."
Kuningatar joi aamusuklaansa viimeistä pisaraa myöten, sillä häntä ei todellakaan haluttanut antautua leikkiin valmistumatta. "Mikä hyvänpäiväntoivotus!" hän huokasi. Hän nojautui huolettomasti tyynyihin ja ojensi jalkaansa. "Kyllä, me pelasimme faraota, vieläpä myöhään yöhön. Kardinaali de Rohan halusi nähdä, kuinka se käy. Se kuulostaa valtiopetokselta, vai kuinka? Tuhmuuksia! Ja salin pendyyli oli siirretty neiti de Condén varalta, sillä hänen makuullemenoaikansa on vielä varhaisempi kuin Ranskan kuninkaan, ja meitä ei totisesti huvita, että hän istuu ja moralisoi Trianonin illallispöydässä." Kuningatar kohotti uhitellen kulmiaan. "Kello", aloitti kuningas. Mutta silloin Maria Antoinette purskahti kuumaan kiihkeään itkuun, jota hän oli valmistellut jo aamusuklaata juodessaan ja jonka hän tiesi tehoavan.
"Te olette mieletön kuningas ja aviomies! Tiedättekö, että Ruotsin hovi on kutsuttu Trianonin iltajuhliin ja että kaikki kahdeksan taloa ovat mahdottomassa kunnossa... Ei, älkää sanoko sanaakaan! Te kuvittelette, että me vain pelaamme, tanssimme gavottia ja keinumme. Teillä ei ole aavistustakaan lehmistä, kaniineista, kyyhkyslakoista. Te ette edes tiedä, että niiden hoitaminen maksaa rahaa. Syyttäkää itseänne. Miksi annoitte minulle tämän lahjan? Seis, älkää puhuko...!" Ja kuningatar peitti kasvonsa ja nyyhkytti, mutta tarkkasi samalla sormiensa lomasta, mitä tuo julma mies aikoi.
Ludvig XVI oli aivan avuton joutuessaan vastatusten itkevän naisen kanssa, ja sitä kiusallisemmalta tuntui, että hyökkäys tuli hänen vaimonsa taholta. Kuningas ei vieläkään nostanut katsettaan permannosta. Suuri, lihakas ruumis näytti liikahtelevan vaivautuneesti kuin sammakko, jota kutitetaan heinänkorrella ja jonka hitaat aivot hautovat pakenemisen ajatusta. Ellei kuningas olisi nukkunut niin hyvin ja syönyt niin raskasta aamiaista, hän olisi ehkä kyennyt toimimaan. Mutta nyt hänen punaiset kasvonsa olivat unen ja ruoansulatuksen turruttamat ja hänen kielensä aivan kankea paahdetun häränpaistin mausta. Hän änkytti epävarmasti: "Kas niin... älkäähän... kuinka te voittekaan, madame..." Mutta hänen tylsä rauhansa oli vastenmielisesti häiriintynyt, ja sen lävitse sarasti vaisu aavistus, että kuningatar tahtoi kukaties rahaa.
Kultainen seinäkello alkoi surista ja lyödä. "Pendyyli", äännähti Ludvig XVI epämääräisesti. Maria Antoinette itki kiukun ja mielipahan suolaisia kyyneleitä, jotka olivat äsken lakanneet olemasta teeskenneltyjä; ne hersyivät nyt vuolaina hänen nenänvarttaan pitkin. "Ruotsin kuningas! Ajatelkaa edes häntä, sire", hän nyyhkytti. "Kuinka me voimme kutsua hänet Trianoniin, jossa talot on jätetty heitteille? Tiedättekö mitä? Tarvitaan vähintään kymmenen maalaria, jotka pitävät huolen halkeamista, ja ainakin parikymmentä, jotka uudistavat kattopaanut...."
"Mutta", aloitti kuningas epävarmasti, "yksistään Trianonin puro nieli hirvittävästi valtionvaroja. Tehän olette tuottanut veden Marlysta asti. Ja mikä pahempi, kaksituhatta jalkaa pitkissä johdoissa, jotka maksoivat enemmän kuin minun kauhtanani."
"Ja sitä te ette unohda", huusi kuningatar. "Te ette ikinä lakkaa puhumasta, mitä se ja se tuli maksamaan! Te ette milloinkaan ajattele, että Trianon oli morsiuslahja. Mutta senhän saattoi aavistaa. Jumala, mikä mies! Vähin, mitä te voitte maksaa kaikista niistä kauheista öistä..."
Silloin kuningas näytti vihdoinkin käsittävän, että heinänkorsi voi tulla sammakolle kalliiksi. Hänen apaattinen itsetuntonsa peräytyi hyvässä järjestyksessä, ja hän teki liikkeen, ikään kuin pyyhkäistäkseen kaiken muististaan. "No hyvä. Me maksamme. Mutta me varoitamme."
Maria Antoinette oli kuningattareksi tulostaan asti tottunut saamaan tahtonsa perille, ja kun kuningas luopui haarniskastaan, se tuntui hänestä vain luonnolliselta. Sellainen oli kankea, tylsä Bourbon, hänen aviomiehensä. Hänen sirot huulensa vetäytyivät ivallisesti suppuun. Mikä mies! Oi, kuningattaressa oli ankaran äitinsä henkeä, hän pakotti tahtonsa läpi, hän oikutteli, nyyhkytti ja polki jalkaa, kun niiksi tuli. Nyt kun hän oli omine hoveineen jättänyt Versaillesin ja vetäytynyt pieneen huvilinnaansa, hänestä oli alkanut tuntua siltä, kuin kuninkaallinen aviomies olisi olemassa vain hänen oikkujaan varten. Hän, kuningatar, tahtoi tuhlata, ja Ludvig XVI:n oli maksettava laskut. Joskus, milloin hän näki sen hyväksi, hän vieraili omasta halustaan kuninkaan alkoovissa ja mukautui tuon kömpelön rakastaja paran pyyntöihin, mutta pikemmin Maria Teresian käskystä kuin omasta halustaan. Se tapahtui diplomatian vuoksi. Se säilytti heidän suhteensa ennallaan, sillä kuningatar tahtoi yhä edelleen tuhlata ja kuninkaan täytyi maksaa. Ei, hän ei voinut sitä kieltää. Maria Antoinetten hauraissa jäsenissä kävi toimeliaisuuden värähdys ja hänen kuultavat kätensä hypähtivät hilpeän hermostuneina korvallisille, työntääkseen liian huolettomat kiharat syrjään. Hän nauroi.
Ja myrskyä seurasi kirkas, leikkivä auringonpaiste. Oi, kuinka hän oli touhuissaan! Rakas puoliso sai ymmärtää, että julkea työväki oli tehnyt työnsä huonosti. Kaikki kahdeksan maalaistaloa näyttivät liian loisteliailta ollakseen todella — kuningatar tapaili sanaa — aitoja. Ja nyt? Vieraileva monarkki saapuisi Trianoniin vielä samana iltana, ja oli ihmeiden ihme, ellei hän tai hänen herttaiset hovimiehensä saisi uutta ihailunaihetta. Mutta oli pantava toimeksi. Hameaun talot oli laastaroitava ja revittävä, kunnes ne näyttäisivät yhtä luonnollisilta kuin nuo herttaiset, vaatimattomat metsämökit, joista herra Rousseau kirjoitteli. Pois siis valkeat damastiuutimet ikkunoista! Hajalle keltaiset olkikatot, lantaa navettojen lattioille, rappeutumisen merkkejä kanatarhoihin! Kuningatar säteili virkeyttä.
"Me vedämme suuria halkeamia kaikkiin seiniin, jotka voi nähdä Trianonin ikkunoista. Mureneva laasti näyttää hurjan romanttiselta ruskeissa päädyissä. Tehän muistatte —? Herra Robert maalasi jo kerran rakoja puuhun, mutta sade liotti ne pois, ja nyt on jokainen heinälato luonnottoman huoliteltu. Niin, ja savupiiput. Kuka on koskaan nähnyt tiilipiippuja, jotka ovat pysyneet punaisina! Annamme hangata ne aivan nokisiksi, eikö niin? Suloista, suloista rappeutumista..!" Hän taputti tyttömäisesti käsiään. "Se on ihmeellisempää kuin herra Rousseau osaisi kuvitella!"
"Kolmas asia", aloitti kuningas varovaisesti, sillä hän oli viimeinkin muistanut, että hänen syytekirjelmässään oli yhtä monta pykälää kuin hänen vaakunassaan liljoja. Mutta kuningattaren hilpeys oli niin ylitsevuotavaa, aamu säteili alkoovin kultauksissa niin hauskasti, että hän näki parhaaksi vaieta. Hän nieli muistutuksen, joka koski nuoren ruotsalaisen kreivi von Fersenin julkeita silmäyksiä ja kuningattaren hymyjä. Hän kohosi vuoteen laidalta laiskan juhlallisena kuin jättiläissammakko, joka on sulattanut ateriansa ja lähtee vyörymään omille teilleen.
ILLALLA vietettiin Trianonissa juhlat, jotka Ranskan kuningaspari, tarkemmin sanoen Maria Antoinette piti ruotsalaisille vieraille. Kustaa III oli nauttinut päivällisensä madame Polignacin pöydässä ja miltei heti sen jälkeen hänen ja hänen seurueensa kevyet kabrioletit keinuivat Trianonin tiellä. Näyttämöllä, joka muistutti kullattua kyyhkyslakkaa, esitettiin Marmontelin koomillinen ooppera Le dormeur éveillé, musiikki helmeilevintä Picciniä, baletit Gardelin ohjaamat. Koko näytännön ajan parooni Armfelt etsi katseillaan nuoren Fersenin katsetta, mutta kuningattaren suosikki tarkkasi aivan hiljaisena näytelmää. Fersen, Taube ja Armfelt istuivat Maria Antoinetten takana. Molemmat monarkit näyttivät hieman väsähtäneiltä jouduttuaan naispuolisen aatelin henkevään seuraan, joka piiritti heitä kohteliaisuuksien ristitulella.
Vain yhdet silmät seurasivat Ruotsin kuningasta suurina, värähtämättöminä, hiljaista ivaa välkkyen. Monarkki näytti tuntevan tämän katseen hartioissaan, sillä hän liikahteli vaivautuneesti ja yritti turhaan karistaa olkapäiltään näkymätöntä taakkaa. Rakettien valoradat leimusivat. Lyhdyt häälyivät lauhassa tuulessa; valkeat, violetit ja aamuruskonpunaiset hameet kahisivat kilpaa puiston poppelien kanssa. Mutta näkymätön, terävä katse ei armahtanut. Kuningas tiesi, että äänetön syyttäjä oli kreivitär de Boufflers ja että hänen tummat silmänsä olivat tulvillaan katkeruutta. Hän vääntelehti istuimellaan, ikään kuin hänen asentonsa olisi epämukava ja hänen pukunsa kireä ja puristava. Hän yritti ajatella Saint Barthélemyn saarta, Länsi-Intian helmeä, jonka Ranskan hallitus oli vihdoinkin luovuttanut käsistään sillä nimenomaisella ehdolla, että Ludvig XVI: n laivat saisivat varastoida lastinsa Gööteporiin. Hän tahtoi keskittyä. Salaiset neuvottelut, jotka koskivat Ranskan ja Ruotsin aseellista liittoa, olivat käynnissä, ja hän puolestaan oli luvannut avustaa Ranskaa omalla laivastollaan, jos Ludvig XVI tukisi uutta liittolaistaan sodassa ja myöntäisi kaksikymmentä miljoonaa frangia Ruotsin puolustuslaitosta varten. Mutta nyt? Musta katse paloi hänen takanaan. Hänen ilonsa ehtyi ja lepatti sammumaisillaan. Hän ei kyennyt tänä iltana edes ihailemaan omaa diplomaattista taitavuuttaan, joka kuitenkin oli tuonut hänen käsiinsä Saint Barthélemyn saaren.
Omasta aitiostaan tarkkasi kreivitär de Boufflers tuota pientä, kopeaa miestä, joka oli pettänyt hänen nuoruutensa toiveet. Kerran heidän välillään oli vallinnut harmonia, jota mikään epäsointu ei näyttänyt uhkaavan. Ja kuta kauemmas kreivitär eteni muistoissaan, kuta syvemmin hän eläytyi omaan nuoruuteensa ja kuta elävämpinä menneisyyden kuvat häälyivät ja kuumottivat, sitä raskaammaksi kasvoi paino hänen sydämellään. Hän muisteli juhlia, kasvoja, ääniä... Hän katsoi kauas Ludvig XV:n Ranskaan, jonka salongeissa Ruotsin kruununprinssi oli liikkunut vilkkaana, miellyttävänä, nuoruuttaan arkana. Kuinka hän oli koskaan kuvitellut, että tuo heikko virpi voisi kantaa kuninkuuden painon! Ja kuitenkin hän oli ollut kyllin herkkäuskoinen osoittaakseen tuolle huikentelevalle pojalle päämääriä, joiden tavoittajaksi hänestä ei ollut, ja satamia, joiden saavuttaminen vaatii lujaa ruorimiestä. Olla kuningas, hallita —? Mikä määrätön edesvastuu, mikä taakka! Ja nyt hän näki Trianonin teatterin katsomossa pöyhkeän, suurentelevan narrin, joka suutelutti sormiaan kuningattaren kamarineidoilla ja leikki oikullista seuraleikkiään valtakunnan kruunulla. Idealismin kirkkaat vuoritiet, hyvyyden, tarmon ja suuruuden polut olivat aikoja sitten lakanneet lumoamasta noita levottomia silmiä, jotka maistelivat ahnaasti Pariisin loistoa. Kreivitär tiesi, mitä aika oli hävittänyt. Tuoko oli hänen Don Gustavensa, hänen kaikkien toiveittensa sankari! Jospa hän olisi säästynyt näkemästä, miten kallis savi hajoaa pilalle.
Hän tiesi hymyilevänsä rumaa, luonnotonta hymyä, kun hän kääntyi prinsessa Chimayen puoleen ja kuiskasi: "Ajattelen Don Gustavea... Tahtoisin muistuttaa häntä kaikesta menneestä pienellä viattomalla lahjalla." "Lahjalla?" sanoi prinsessa uteliaasti. Mutta kreivitär de Boufflersin silmät välkkyivät. "Saamme nähdä. Lahjoitan hänelle Belsazarin, jaavalaisen urosapinani. Puetan sen purppuraan ja kärpännahkaan, ma chère."
Juhla jatkui. Marmontelin näytelmää seurasivat illalliset ja illallisten jälkeen joukot hajautuivat puistoihin. Parooni Armfelt, jota banketti uuvutti yhtä paljon kuin oopperakin, harhaili lukemattomien lyhtyjen häilyvässä satuvalossa. Kiinankeltaiset, merenvihreät, verenpunaiset säteet pisaroivat mustiin lehvistöihin. Fagottien kimeä huuto häipyi tuuleen ja jossakin etäällä solisivat Marlyn vedet keinotekoisessa uomassaan, helähdellen soinnuttomasti kuin veltot metallikielet. Joukot tungeksivat ja hälisivät. Lukemattomien kynttilöiden savu liehui repaleisina pilvinä lyhtyjen ympärillä. Oli ihailtu uuvuksiin asti Hameaun taloja, kuningatar oli punonut omin sormin apilaseppeleitä ja tuuditellut sylissään kaniininpentuja. Nyt kajahti heleä huudahdus: "Messieurs, valitkaa parinne! Hyvät naiset, juoskaa...!" Kuului monien solkikenkien nopeaa kapsetta. Armfelt erotti vaaleat varjot, jotka pujahtelivat puiden pimennoissa, ja aavisti lyhtyjen rauhattomasta huojunnasta, missä yöllinen leikki oli käynnissä. Hän tunsi itsensä kovin haluttomaksi. Hän vetäytyi hiljaa ihmisparvista erilleen ja harhaili yhä kauemmas puistoon.
Oli outoa kulkea ja ajatella ypö yksin.
Kivenheiton päässä yö lakkasi olemasta yötä, sillä pienten lasilyhtyjen säteily kirkasti kuin kummallinen auringonnousu tuon pienen alan, jossa tyhjät pöydät vielä seisoivat ja jossa levoton väkijoukko tungeksi. Hän itse oli jäänyt varjoon. Äänet kuuluivat kuin sumun halki, ihmiset, jotka välimatka oli muuttanut nukkemaisen pieniksi, liikehtivät sirossa, mielettömässä, kohteliaassa pantomiimissa. Oli outojen valojen ja tämän syvän hämärän syy, että kaikki muuttui aavemaiseksi hänen silmissään ja että jokainen olento, joka sukelsi räikeään valopiiriin, tuntui kuuluvan toiseen maailmaan kuin hän, sadun ja kangastuksen piiriin. Hän muisti Watteaun taulun ja hymyili itsekseen. Kuinka omituista! Äänetön ooppera jatkui, tosin kaukaisena kuin teatterikiikarin kuva, ja hän tutkisteli sitä tänä yönä aivan kylmästi, ikään kuin hän ei itse osallistuisi siihen.
Pimeys näytti kätkevän hänen katseeltaan eräät kasvot, eräät silmät. Hänen rauhattomuutensa kasvoi, ja hän ihmetteli omaa mielentilaansa niinkuin ihminen, jota määrätyt muistot ahdistavat ja joka tiedustelee turhaan itseltään, mistä niiden mahti on lähtöisin. Ei, hän ei voinut kieltää sitä! Näinä pimeinä minuutteina hänen korvissaan suhisi ääni, jonka hän oli kuullut Drottningholmin puistossa, ja hän näki aivan elävästi soikeat, hohtavat tytönkasvot. Yö näytti tarjoavan hänelle näkyään. Ja hänen sydämensä oli kuumeisen hämmentynyt, kun hän muisti, miten monena yönä ja miten monessa unessa Hedvigin ääni, kasvot ja silmät olivat välkkyneet häntä vastaan, kuin pyrkien yhä syvemmäs hänen toiveittensa maailmaan. Kuinka hän oli koskaan voinut kuvitella, että Hedvig ei merkitsisi hänelle enempää kuin sisar veljelle! Hänen silmiään hämärsi. Olisipa hän jo poissa täältä, jospa hän voisi nopeasti jättää Ranskan ja etsiä Drottningholmin lehvistöistä hänet, joka korvasi monin verroin kaiken, mitä hän oli vielä äsken kuvitellut elämäksi.
Kuta kauemmas hän kulki, sitä syvemmin lankesivat varjot. Hän hapuili ryhmyisten juurien yli, oli vähällä kompastua, kadotti kengänsolkensa. Pimeys lepäsi hänen silmillään kuin huppu. Vain joskus välähti etäältä häälyvä tulenpilke ja kajahti ääni, arvaamaton ja epämääräinen kuin metsän jumalan huokaus. Yö tulvi outojen kukkien tuoksuja. Hän huomasi aivan äkkiä, että oli kulkenut ympyrässä kuin eksynyt ja että äskeinen vartiopaikka oli hänen edessään. Hän tiesi, että pienen lemmentemppelin avonainen puolikaari oli jossakin vasemmalla, ja hän suuntasi askelensa sinne.
Naurua...? Ei, se kuului oikealta. Edessä ja sivuilla oli vain yötä. Ja samassa silmänräpäyksessä, juuri kun hän luuli vihdoinkin erottavansa Bouchardonin Amorin vaalean hahmon, kevyet askelet narahtelivat aivan hänen edessään ja hento olento takertui pimeässä häneen. Tuntematon nauroi äänettömästi. Se oli ohutta, kiihkeää naurua, ja parooni muisteli miltei tuskallisesti, missä ja milloin hän oli sen kuullut. Lumousta kesti lyhyen tuokion. Kuuma, notkea vartalo vapisi hänen sylissään. Silkki kahisi heikosti kuin kuihtuneet lehdet. Näkymättömästä poviaukosta kihoili ruusun ja puuterin tuoksua, tuntemattoman seikkailijattaren sydän takoi haljetakseen kuin vangitun pääskysen sydän. Äkkiä hän näytti jäykistyvän. "Päästäkää minut... laskekaa minut vapaaksi...!" Se kuulosti rukoukselta ja käskyltä, ja sitä seurasi notkea tempaus, joka vapautti tuon pyristelevän olennon miehen käsivarsista. Kuului huutoja ja askelia: "Tännepäin! Tuokaa lyhtyjä, messieurs!" Tuntematon pakeni jo kaukana, ja hämmentynyt mies saattoi enää erottaa vain kuultavan hameen, joka häilähti varjoihin.
Samassa hänen ympärillään tungeksittiin ja huudettiin. Levoton, hilpeä lauma pyöri hälisten avoimella kentällä, kiinalaiset lyhdyt huojuivat kuin hehkuvat kellot ja niiden levoton säteily kirkasti mustat puistot merenvihreiksi, rubiininpunaisiksi, saframinkeltaisiksi... Eräs hovinaisista juoksi hänen ohitseen ja kysyi nopeasti: "Näittekö kuningatarta, parooni?" "Kuningatarta?" toisti Armfelt. Samassa kajahti kauempaa, mutta niin kimeänä, että kaikki voivat sen kuulla, Ruotsin kuninkaan hälisevä ääni: "Missä on Hans Axel von Fersen? Me tahdomme, että hän näyttäytyy..." Silkkipukujen piiri hulmahti nauraen oikealle, jossa tyhjä lemmentemppeli vielä näytti vaalivan salaisia muistojaan. Nyt huojuivat lyhdyt jo kaukana. Parooni Armfelt seisoi sangen miettivänä suuren pyökin varjossa ja hypisteli hopeaisia takinnappeja, joita halavien oksat olivat turhaan yrittäneet reväistä irti.
Unta, painajaista, harhaa! Vain pimeys tiesi, että Ranskan kuningatar oli aivan äsken levännyt hänen sylissään. Hän nauroi katkerasti. Kuinka kummallista tietää näytelleensä väärää osaa, ikään kuin kaikki, mitä tämä loihdittu yö kätki, muodostaisi katkelman mielettömästä aavenäytelmästä!
ELETTYÄÄN elämää, joka muutti hänen yönsä ja päivänsä yhtämittaiseksi juhlaksi, parooni Armfelt oli vaipunut tylsään toimettomuuteen. Ei enää viinejä, ei enää vastaanottoja, illallisia, edustamista! Näin hän tulkitsi oman mielenmuutoksensa itselleen, ja tämän luulon omaksui koko ruotsalaisten seurue.
Aamuisin, jolloin kirkas valo hävitti hänen rauhattomat unensa ja painoton tuuli liikutti ikkunan silkkiverhoja, oli uskomattoman helppoa unohtaa vaivaavat näyt. Vain nuori, kirkaskatseinen Hedvig viipyi hänen mielessään kuin muisto, joka on syöpynyt omalla hehkullaan liian syvälle hävitäkseen olemattomiin. Päivä selvensi tuon kuvan piirteet esineellisemmäksi kuin yö. Hän voi ajatella kylmin aivoin — hän saattoi kuvitella muuttunutta elämäntilaa, jonka virallinen yhtyminen toisi tullessaan. Hän punnitsi, teki laskelmia, ihmetteli omaa sydäntään. Jospa hän voisi aivan kevyesti omaksua sen uskon, että tämä hellyys ja ikävöinti oli rakkautta ja että ystävätär, joka pian jakaisi ilot ja huolet hänen kanssaan, oli yhtä välttämätön hänelle kuin auringonpaiste kukille. Oliko se rakkautta? Trianonin yössä se maistui rakkaudelle ja intohimolle, joka tuntui liian voimalliselta ollakseen harhaa. Kuinka ihmeellistä! Jonakin hetkenä hän ajatteli tuota kaikkea aivan välinpitämättömästi niin kuin olisi todellakin ollut kysymys vain diplomaattisesta sakkisiirrosta, jolla hänen horjuvat raha-asiansa turvattiin.
Todellisuuden virta, juhlien ja huvitusten virta tempasi hänet aalloilleen, mutta hän ui laimeammin kuin ennen. Uudet äänet ja näyt yrittivät turhaan tunkeutua sen näkymättömän panssarin lävitse, joka oli huomaamatta kasvanut hänen ympärilleen kuin kotelo ja jonka suojassa hänen hämmentynyt sielunsa liikahteli epämukavasi, yrittäen vapautua tästä ahdingosta. Kadut, torit ja puistot tyrkyttivät hänelle menneisyyden kuvia. Ihmiset, joita hän oli näillä samoilla näyttämöillä kohdannut, tapahtumat, joihin hän oli heittäytynyt nuoruutensa Pariisissa, saattoivat odottamatta vallata hänen aistinsa. Muistoja kohoili vielä kauempaa... Vaunut kiitivät pimeässä yössä Varsovan katuja. Pieni Adelaide kolkutti valkein käsin luostarin ristikkoporttia; hänen mustat silmänsä olivat kirkkaat kyynelistä. Päihtynyt comédienne riippui hänen kaulassaan ja sopersi hänen korvaansa unisia hyväilyjä keskellä prinssi Maksimilianin hurjia juhlapitoja. Kaikki tuo oli tapahtunut aivan äsken. Hänen valtimonsa sykkivät vielä kiivaasti, hänen huuliaan poltti karlsbadilaisen näyttelijättään suudelma ja hänen korvissaan humisi heleä nauru: "Älkää välittäkö hänestä. Teidän kelpaa, ystäväni..." Muiston peilissä tämä kaikki kuvastui yhtä elävänä kuin eilispäivän tapahtumat, ja hänen täytyi miltei ponnistaa voidakseen uskoa, että kuvat ja äänet olivat peittyneet kolmen, neljän vuosikerroksen alle.
Päivä oli kuihduttavan helteinen; Pariisin kivet hikoilivat kuumuudessa, jolla indigonsininen taivas rankaisi maata. Tie johti kaupungin porteilta Passyn huvila-asutusta kohti, ja Armfelt, joka kulutti vapaat hetkensä yksinäisiin vaelluksiin, istui keinuvan kabrioletin pehmustuksilla antaen hevosten laukata hiljaista ravia. Tie kiemurteli kuin kultainen nauha metsänkaltaisten puistojen ja puistomaisten metsiköiden kautta. Viheriä hämärä liekehti raskaasti. Pöly kipinöi hulmuavina tulipilvinä, maalaistalojen katot loimottivat kuparisin liekein. Hän antoi pysähdyttää vaunut. Tien varrella, miltei pyörien ulottuvilla seisoi pieni poika, jonka silmät ja huulet olivat kuin jäljennös hänen omista kasvoistaan.
Armfelt tunsi selittämätöntä huimausta, kun hän laskeusi maantielle. Lapsi tarkkasi lähestyvää miestä avoimin, ihmettelevin silmin ja räpytti äänettömästi luomiaan, kun vieras kysyi hänen nimeään. Tämä välikohtaus oli herättänyt eloon lähimmän asuinrakennuksen. Puutarhan tulppaanit näyttivät kurkottavan uteliaasti hentoja kaulojaan, valkea kissa naukaisi käheästi ja kuin vastauksena tähän hälytykseen kajahti jostakin sisähuoneista papukaijan huuto: "Merci, monsieur... Voyons donc..." Äänien kutsumana näyttäytyi talon kuistilla nainen, jonka läsnäolon Armfelt oli aavistanut jo ennen kuin hän ilmestyi. Oli mahdotonta erehtyä. Silmät, eleet, hymy olivat säilyneet ennallaan, lisääntynyt lihavuus pikemmin korosti kuin hävitti tuttuja piirteitä. Hän oli neiti l'Éclair.
Näyttelijätär tervehti vierastaan niin välittömän hilpeästi, että Armfelt hämmentyi. Tätä hän oli vähimmin odottanut! Pikku demoiselle oli sitten Faubourg de Saint Germainen aikojen kavunnut portaikkoa, joka näytti nousevan tai viettävän alaspäin riippuen siitä näkökulmasta, mistä katsottiin. Talo puutarhoineen kuului hänelle. Hän oli ostanut sen. Vetäydyttyään hetkeksi syrjään valtatieltä ja jätettyään Pariisin näyttämöt hän oli viettänyt viikon verran elämää, joka ei tuottanut hänelle enempää kohmeloisia aamuja kuin sievoisia lisätulojakaan. Tavallisesti hän ajelehti elähtäneiden ylimysten alkooveissa ja kalasti varallisuutta, joka saattaisi taata hänelle sangen mukavan keski-iän. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun hän oli synnyttänyt lapsen. Hän oppi tinkimään äidillisistä tunteistaan, hän toimitti pojan pariisilaiseen lastenkotiin, jossa hänestä pidettiin hyvää huolta ja jossa äiti saattoi tavata hänet, milloin halusi. Hänen koketit ilmeensä eivät koskaan paljastaneet, miten taitavasti hän osasi myydä ja panna säästöön. Väsyttyään elättäjiinsä hän vetäytyi hetkeksi Passyyn, pieneen punakattoiseen majaansa, ja antautui viettämään hiljaista perhe-elämää pojan, hännättömän angorakissan ja ruusunpunaisen papukaijan kanssa. Hänen maineensa ei ollut koskaan ehtinyt Pariisin portteja edemmäksi, sillä hän oli varsin vaatimaton käytökseltään ja kovin pidättyväinen. Hänet nähtiin kirkkaina kesäaamuina puutarhansa siimeksessä. Hän hypitteli polvillaan poikaa, joka muistutti hänen suomalaista rakastajaansa, ja hyväili angorakissaa, jonka hännätön olemus miellytti hänen silmiään kuin kaikkien hänen elättäjiensä havainnollisena vastakohtana. Hän oli sangen hämmästynyt ja — hänen täytyi toistaa se moneen kertaan — varsin mielissään, kun Armfelt astui esiin kolmen vuoden unohduksesta.
Armfelt kuunteli hänen leperrystään, katsoi lasta ja oli vaitelias. Menneisyys humisi hänen korvissaan — hänen rintaansa ahdisti näkymätön paino, ja hänen täytyi puhua jotakin turhanpäiväistä säilyttääkseen malttinsa. Hän oli heti huomannut yhdennäköisyyden, joka vallitsi hänen ja Mauricen välillä. Kun neiti l'Eclair asetteli puutarhan sälepöydälle pikareita ja touhusi viinikannuineen, hän kysyi aivan hiljaa: "Ja hän? Kuka oikeastaan on hänen isänsä?" Demoiselle nauroi. "Hänhän on teidän", hän sanoi ja hymyili valoisaa, hiukan kujeellista hymyä, ikään kuin hän olisi muistanut jotakin hullunkurista. "Hän on kolmivuotias. Ja hän imee vielä peukaloitaan. Me täällä (hän teki huolettoman eleen, joka näytti sulkevan piiriinsä hännättömän kissan, papukaijan ja puutarhan tulppaanit) olemme ajatelleet toimittaa hänet luostarikouluun. Tiedättekö, Maurice voittaa teidät pian pituudessa."
Viini oli vihdoinkin kaadettu pikareihin. Armfelt maisteli sitä nopeassa tahdissa. Oli liian hiostavaa ja helteistä, ruusut tuhlasivat liian kiihkeää tuoksua ja uniset kimalaiset hyrisivät häiritsevästi hänen ympärillään, pyrkien osallistumaan neiti l'Éclairin punaviinistä. Kevyt huumaus kohosi hiljaa hänen apeutensa yli kuten huntu, joka peittää epämieluisat kuvat. Hän katsoi nyt Mauricea elävällä mielenkiinnolla ja hänen silmäterissään välähti säen, jonka neiti l'Éclair saattoi täydellä syyllä tulkita ylpeydeksi.
He puhuivat kaikesta, mitä kukat, tuoksut ja kimalaiset, makea viini ja huvilan tiilikatto johdattivat heidän mieleensä. Lapsi, joka kai voi hennoin sormin käytävän hiekkaa, sai jäädä tämän keskustelun ulkopuolelle; Armfelt vältti muistuttamasta Faubourg de Saint Germainen öistä, jolloin siemen oli kylvetty liian alttiiseen peltoon. "Ja te, mademoiselle? Näen, että teiltä ei puutu mitään." Neiti l'Éclair nauroi. "Jos olisitte tehnyt saman kysymyksen neljätoista kuukautta sitten, olisin puhunut teidät kuuroksi. Velkoja, pikku laskuja, eräytyviä maksuja! Niin, minulta ei todellakaan puutu mitään." Hän katsahti lapseen ja hipaisi iloisen silmäyksen säteellä myös valkoista kissaa, jonka helle oli peräti uuvuttanut. "Yhtä asiaa olen ajatellut", hän sanoi. "Mitä ajattelette hänen nimestään —? Tahtoisin, että hän olisi Maurice Clairfelt. Clair...felt."
Armfelt yritti keskittää ajatuksiaan. Ne harhailivat kaukana täältä, ne surisivat sekavina ja huumautuneina, ikään kuin neljä viinilasillista olisivat jo päihdyttäneet hänet. "Ja miksi?" hän kysyi epävarmasti. Neiti l'Éclair oli sangen touhuissaan, sillä hän oli todellakin luullut, että tuo Clairfelt loukkaisi hänen entistä rakastajaansa, ja nyt, kun parooni istui hiljaa hymyillen, hänen äidinsydämensä kuohui kiitollisuutta. "Katsokaahan... Clair, se tulee nimestä l'Éclair. Teidän tilillenne jää felt, eikö niin?" Hän punastui hiukan. "Ajattelin, että minun osuuteni on tässä tapauksessa tavallaan tärkeämpi. Kai ymmärrätte? Olenhan hänen äitinsä."
Vihdoinkin Armfelt saattoi pakottaa hervonneen ruumiinsa nousemaan. Hän seisoi jäykkänä ja mietteliäänä ruusujen keskellä ja hyväili hajamielisesti viheriää säletuolia. Ei, hän ei enää voinut jäädä. Vaikka demoisellen hymy ahdisti hänen silmiään ja vaikka pikku Maurice oli jättänyt leikkinsä kesken ja katsoi nyt sormi huulillaan vierasta, Armfeltin katse suuntautui kaukaisuuteen. Hän oli sangen vaitelias. Hän puhui vaivautuneesti kuin mies, jonka äkillinen väsymys on yllättänyt. "Saamme nähdä. Koetan toimia jotenkin. Tiedänhän teidän ja pikku Mauricen osoitteen. Olen ajatellut, että otan pojan hoiviini, mutta..." Neiti l'Éclair parahti miltei hätääntyneestä "Se ei tule kysymykseenkään! En tahdo, että hänet viedään." Mutta mies teki kädellään epäävän liikkeen. "Joskus. En osaa päättää vielä. Huolehdin kyllä hänestä. Voinhan miettiä asiaa."
Hän oli aivan uuvuksissa avatessaan portin. Hän tunsi niskassaan ohutta pistelyä, ikään kuin menneisyys olisi ilkkunut häntä takaapäin, ampunut hänen jälkeensä nuolia äidin ja pojan silmistä. Mutta kun hän vihdoin istui turvallisesti vaunuissaan ja ajoi Pariisia kohti, tämä mieliala tuntui hellittävän. Ihmeellistä, niin ihmeellistä! Tuo odottamaton kohtaaminen uhosi kaikesta huolimatta hiljaista, ongelmallista iloisuutta, jota hän ei ollut hämmingissään ehtinyt huomata. Nyt, kun viheriät säletuolit, tuoksuvat ruusut, pölisevä hiekka ja kimalaiset olivat hävinneet tien taipeeseen, Armfelt tunsi outoa tyydytystä. Ei, hän ei voinut kieltää: poika oli ollut komea. Clairferlt? Maurice Clairfelt? Hän toisteli aivan äänettömästi nimeä ja hänen mielessään liikahteli epävarma riemu, johon sotkeutui juhlallisuutta ja häpeää. "Minun poikani", hän ajatteli. "Miten kirkkaat silmät! Mikä viisas hymy! Mitä kaikkea hänestä voikaan tulla, minun pojastani —"
6
Ruotsalaisen seurueen oleskelu Pariisissa päättyi muodollisiin jäähyväiskäynteihin. Kuningas lähti kotimatkalle heinäkuun lopulla vieden muassaan arkuittain Euroopan ruhtinashovien kalleuksia: suunnattoman suuria tauluja, jotka hänen pyhyytensä Pius ja Ranskan Ludvig olivat hänelle lahjoittaneet; italialaista pienoisplastiikkaa; Carraran marmoria ja kreivitär de Boufflersin urosapinan. Marakatti Belsazar istui hänen olkapäillään ja maisteli sokerileivosta. Sen mustat ryppyiset sormet puristivat hellästi kuninkaallisen puvun poletteja. Sen nyrkinkokoisista kasvoista, jotka olivat hienon untuvan peittämät kuin kookospähkinän kuori ja muistuttivat kääpiömäiseksi kuivunutta lapsenpäätä, paistoi ovela kiintymys uuteen isäntään. Apina oli tyytyväinen. Se oli tehnyt valintansa: kuningas kuului sille.
Tukholmaan palattuaan Armfelt näytti omaksuvan kummallisen kiihkeästi osan, jonka monarkki oli hänelle määrännyt. Hänet nähtiin usein ylikamariherran tyttären seurassa, ja hänen olemuksestaan näytti vähitellen häviävän viimeinenkin vaivautumisen piirre; hän ei enää epäröinyt, hän sopeutui herransa tahtoon. Tämä odottamaton mielenmuutos toi mukanaan uudistuneen suhteen asioihin ja ihmisiin. Hänen ivalliset sukkeluutensa muuttuivat näihin aikoihin harvinaisemmiksi kuin koskaan ja koko hänen olemuksensa säteili valloittavaa hilpeyttä, joka tehosi sihteeri Adlerbethiinkin. Näytti kuin Hedvigin alinomainen läheisyys olisi valanut häneen auringonpaisteista iloa ja niinkuin kaikki särmät, joita hänen luonteessaan piili, olisivat hioutuneet tytön hyväilevien katseiden hehkussa.
Naiset seurasivat kadehtivin ilkkuvin silmin ylikamariherran tytärtä, jonka kasvoista voitiin kyllä lukea, kuinka onnelliseksi kuninkaan päätös oli hänet tehnyt. Tuo vaatimaton, harmaa olento kohosi aivan odottamatta yleisen huomion polttopisteeseen. Kukapa olisi koskaan osannut kuvitella sitä! Tosin hän edusti vanhaa, hieman elähtänyttä aatelia; tosin hän saattoi myötäjäisten avulla parantaa raha-asiat, joita palatsin kassa ei saanut tyydyttävään kuntoon. Mutta vaalea deshabillee mukautui joka tapauksessa ihmeen kehnosti hänen kulmikkaalle vartalolleen; kalanluinen korsetti kohotti hänen rintansa rumaksi kunnaaksi; pähkinänkarvainen tukka näytti kiillottomalta hattaralta ja hänen kätensä — suuret, riippuvat kädet — eivät koskaan tuntuneet sopivan pitkiin säämiskäshansikkaihin. Mikä loistoton hahmo! Jokainen, joka kuvitteli hänet paroonin rinnalle, hovin muhkeimman nuorukaisen vaimoksi, tuli vakuutetuksi siitä, että uusi aviopari olisi epäsuhtaisin, mitä ajatella saattoi.
Prinsessa Sofia Albertinan uusi kamarineiti, Magdalena Rudenschöld, vanhan valtaneuvoksen tytär, teki omalla tahollaan tämän huomion. Palatsin loisto häikäisi vielä kovin hänen tottumattomia silmiään. Hänen sisarensa Karolina oli aivan äskettäin myöntynyt ylitallimestari Ehrencronan kosintaan, ja hän, elämänhaluinen vilkas tyttö, oli seurannut sisarensa perhettä hoviin. Nyt, kun kuningas seurueineen oli vihdoinkin palannut Euroopasta ja näyttäytynyt Drottningholmissa, jonne Quedlinburgin abbedissa saapui oman hovipiirinsä kanssa epälukuisiksi ajoiksi, kamarineiti Rudenschöld ahmi pirteillä silmillään majesteetin suosikkeja. Kuinka komeita juhlapukuja! Miten hurmaavia nuoria ylimyksiä! Hän oli ollut rajattomasti innoissaan osallistuessaan juhliin, joita vietettiin matkalta palanneen seurueen kunniaksi ja joissa kaunis chevalier Armfelt oli aivan varmaan pälyillyt häntä kiihkein ilmein, salaamatta ihastustaan. Oli ollut hirveän kuuma. Magdalena oli tanssinut nuoren kiihkeän ruumiinsa uuvuksiin, hän oli huvitellut perin pohjin noissa upeissa saleissa ja hämärän hehkun täyttämissä puistoissa, joissa juhlan kohina jatkui. Kaunis Itä- Göötanmaan herttua oli häärinyt hänen ympärillään erinomaisine kohteliaisuuksineen ja julkeine, vaativine silmineen. Ja vihdoin, kun aamun sarastus jo paistoi Drottningholmin päädyissä, komea parooni Armfelt oli temmannut hänet franseesiin. Eh bien, hänen korvissaan humisi vieläkin, kiiltävä parketti ja sadat palavat kynttilät pyörivät vieläkin hänen huikaistuneissa silmissään.
Nyt hän tarkkasi ilmeisellä uteliaisuudella muhkeaa suomalaista. Kirpeät, ilakoivat silmät syvenivät joskus miltei mustiksi, ja niiden pettävä tummuus vaikutti sangen viehättävältä hänen vaaleissa kasvoissaan, jotka olivat kuin haurainta porsliinia. Hän oli vastikään täyttänyt yhdeksäntoista vuotta. Elävä levottomuus ilmeni hänen jokaisesta eleestään — hänen liitelevästä, tyttömäisen kulmikkaasta käynnistään, joka herätti vaikutelman kuin hän kulkisi puristavissa balettikengissä. Kuinka hän viihtyikään hovissa! Ylenpalttinen uteliaisuus ajoi hänet seurasta toiseen, hän ylpeili ystävyyksistä, joita oli ehtinyt solmia, ja keveistä suhteista, jotka rajoittuivat kiihkeisiin kuiskauksiin, kuumiin silmäyksiin, lyhyeen, hätäiseen hyväilysanaan. Ne hivelivät hänen tyttömäistä itsetuntoaan ja sytyttivät hänen veriinsä intohimon raukean huimauksen, joka pyörrytti ja teki levottomaksi kuin polttava viini. Hän pälyili julkean huvittuneesti tuota uljasta nuorukaista, jonka häitä puuhattiin kaikkialla hovissa. Hän kuiskutteli hovineitien kanssa, nyrpisti nenäänsä ja nauroi ilkamoiden: Morsian! Oliko koskaan nähty, että hänen tapaisensa komea poika teki niin huonon valinnan! Ja kun Armfelt kulki hänen ohitseen, hänen sydämensä sykki kiivaammin kuin ennen ja hän keskitti kaiken tahtonsa kiihkeään ajatukseen: Kunpa hän katsoisi minua... Voi, kunpa hän katsoisi...!
NIISTÄ palatsin huoneista, jotka kuningas oli luovuttanut suosikkinsa käytettäväksi ja joissa hän asui odottaessaan häitä, Armfelt voi nähdä suoraan vastakkaisen sivurakennuksen ikkunoihin. Hän tiesi, että kaksi niistä kuului Magdalena Rudenschöldille, uudelle hovineidille. Tyttö oli näyttäytynyt avoimessa ikkunassa. Parooni ehti nähdä vain vaaleiden kasvojen ovaalin, josta kaksi mustaa silmää tähyili hänen asuntoonsa; sitten valkea käsi veti uutimet näköalan eteen. Armfelt hymyili. Mikä ihastuttava lapsi, hän ajatteli.
Sinä kesänä Drottningholmin saleissa vallitsi hiljaisuus, jota juhlat, illalliset ja viralliset vastaanotot hyvin harvoin häiritsivät. Kavaljeerien parvet vaelsivat uneliaina varjoisilla poluilla. Hohtavien marmorijumalien jalustoilla kukkivat punaiset kiinanruusut. Tuoksu, valo ja mehiläisten surina, heleät kukanterät ja taivaan painoton kuulto olivat kahlinneet kaiken hälinän suloisen raukeuden näkymättömään seittiin. Kuningas, joka oli vetäytynyt Kiinan huvipaviljonkiin, omistautui tulevien hääjuhlien suunnitelmiin. Hän teki laskelmia ja laati kustannusarvioita; hän aikoi pystyttää puistoon karusellin, täyttää Drottningholmin pukuarsenaalit uusilla, ihmeellisillä naamioilla, järjestää soihtutansseja ja yöllisiä karnevaaleja. Tarvittiin ompelijoita, arkkitehtejä, rakennusmestareita. Oli hankittava kimaltavia panssareita karnevaaliritareille ja paljeteilla koristettuja huntuja, joita nymfien ja najaadien oli määrä käyttää. Nämä uudet suunnitelmat anastivat hänen kaiken aikansa, eikä edes tulevien juhlien keskipiste, suosikki Armfelt, saanut häiritä hänen rauhaansa.
Yöt olivat syvänsinisiä ja viileitä; aamut uhosivat kasteista hohtoa, jossa tuntui kuuman keskipäivän tulo. Armfelt heräsi varhain, antautui kamaripalvelijoittensa ja partureittensa käsiteltäväksi, pukeutui verkalleen ja avasi ikkunat. Valon huikaisu tyynnytti ihmeellisesti hänen rauhattomuuttaan. Vain hänen sielunsa sisimmässä liikahteli epävarmoja kysymyksiä ja orasti epäilyksiä, joita Hedvigin sydämellisyys ei koskaan ollut voinut kokonaan hävittää. Mutta näinä kirkkaina aamuina hänen mielensä oli painoton ja sininen kuin taivaan ilma. Hän hengitti keuhkojensa täydeltä tuoksuvaa lämpöä ja odotti samalla, milloin sivurakennuksen ikkuna avattaisiin.
Leikki oli alkanut viehättää häntä. Hyvin harvoin sattui, että tyttö ei näyttäytynytkään, vaan kaihdin pysyi alhaalla keskipäivään asti. Paljon useammin hänen uskollinen odotuksensa palkittiin. Ruutujen välähdys ilmaisi hänelle Magdalenan lähelläolon jo ennen kuin vaaleat hymyilevät kasvot kurkottuivat tummasta ikkuna-aukosta ja mustat silmät tähyilivät hieman siristyneinä tulvivaa valoa. Kullanvärinen tukka oli pörröinen unen jäljiltä. Ja kun tyttö nyökkäsi hymyillen, se häilähti viehättäväksi valohunnuksi noille kapeille ohimoille. Neiti Rudenschöldin täytyi sipaista sitä sormillaan.
Magdalena oli kovin vallaton. "Kaunis poika! Sääli, että teidät täytyy jättää laskelmista", hän riemuitsi ja nyrpisti veitikkamaisesti suutaan. Parooni Armfelt nauroi. "Ellei välimatka erottaisi meitä..." hän vastasi. Mutta hänen sanojensa sähkö oli sytyttänyt tytön jäseniin levottomuuden. Hän kurkottui yhä kauemmas ikkunalaudalta ja hänen sirot, soikeat kasvonsa näyttivät lähestyvän ihailevaa miestä väräjävän ilman lävitse. "Oh, minä tiedän... Sääli tulevaa vaimoanne! Olette äärettömän kevytmielinen." Hän näki kyllä, miten parooni rypisti kulmiaan, mutta tuo tuima ilme pikemmin kiihoitti kuin vaimensi hänen iloista pilkallisuuttaan. "Jos olisin morsiamenne, kieltäisin kaikki tämäntapaiset huvitukset", hän pitkitti. "Mitä hän mahtaa ajatella? Enhän ole edes pukeutunut..."
Päivemmällä he kohtasivat toisensa milloin puistossa, milloin linnan käytävissä. Mutta Magdalena liikkui ystävättäriensä seurassa ja hänen katseensa oli huvittavan juhlallinen, kun Armfelt sivuutti hänet ja seurueen. Kevyt, poimutettu hame kahisi hilpeästi. Naiset tirskuivat; heistä oli niin hullunkurista ajatella, että komea suomalainen tulisi tuossa tuokiossa vakavaksi, pidättyväksi perheen päämieheksi ja tuudittaisi kukaties polvillaan lasta. Ei, Armfelt ei saanut mitään otetta uudesta ystävättärestään, ja se ärsytti häntä. Päivät, illat ja yöt Magdalena pysytteli loitolla, ja vain aamuin, kun palatsi vielä näytti nukkuvan ja vain auringonvalo eli kasteisilla käytävillä, tyttö ilmestyi unisena ja puolipukeissaan ikkunaan. "Te käyttäydytte mahdottomasti, hyvä herra", hän huudahti ja heristi sormeaan. "Katsokaa vastedes maahan, kun kohtaatte neiti Sparren ja minut. Teidän silmänne ahmivat nuoria naisia ikään kuin te haluaisitte syödä heidät..." "Ehkä haluankin", vastasi mies. Mutta Magdalena käänsi hänelle kapean selkänsä ja heilutti notkeaa varttaan niin veitikkamaisen välinpitämättömänä, että Armfelt näki parhaaksi vetäytyä ikkunasta ja tarkata häntä uutimien lomasta.
Hän yritti turhaan muuttaa tämän ystävyyden luonnetta, mutta tytön kasvoilla säilyi uhitteleva, leikkivä hymy. Oli aamuja, jolloin hän tuskin suvaitsi vastata ja jolloin hän näytteli osansa niin mestarillisesti, että Armfelt miltei luopui kaikista toiveistaan vallata puolelleen tuo kova, kiihkeä sydän. Mutta Magdalena näyttäytyi ikkunassa, tietäen hyvin, että häntä katseltiin. Hän oli kovin huolimaton; hänen valkea povensa oli uhkarohkean paljas. Hän kurkotti soikeita kasvojaan valoon ja tuuleen hymyillen onnellisesti kuin lapsi, joka tietää tahtonsa täyttyvän. "Putoatte", varoitti Armfelt. Tyttö keinutti solakkaa vartaloaan. "Kuivaan hiuksiani, tiedättekö. Jos tahdotte, vaihdan kampausta jo huomisaamuksi. Sääli, että tukkani on keltainen. Jos saisin toivoa, muuttaisin sen pähkinänruskeaksi." "Lopettakaa tuo!" komensi Armfelt ja rypisti kulmiaan. Mutta Magdalenan silmät välkkyivät kuin hohtavat mustat kivet, ja hän nauroi kirpeää nauruaan. "Miksi? Voittehan ajatella, että kadehdin neiti de la Gardien tukkaa. Jos tietäisin, mikä miellyttää teitä eniten, en suinkaan istuisi tässä..." Hän kumartui, huiskautti kättään ja hävisi ikkuna-aukon pimentoon. Mies kuuli yhä korvissaan poreilevan naurun, joka muistutti pienten hopeakellojen kilinää.
VIHDOIN, elokuun seitsemäntenä, pamahtivat raketit ilmoihin ja hehkuvat bengaalitulet syttyivät ilmaisten kaikille, että kuninkaan suosikki vietti häitä. Hämärä oli jo vaipunut puistoihin, kun välttämätön teatteriesitys päättyi ja varsinaiset juhlallisuudet pääsivät alkamaan.
Töllistelevät, kuiskuttavat ihmisjoukot väistyivät juhlallisen saaton tieltä. Kruununprinssi Kustaa Aadolf ja kaksitoista paasia johdattivat valkopukuisen morsiamen kuningattaren luo, ja uskollinen kamarineiti sai vastaanottaa kipinöivän timanttisormuksen. Kulkue kääntyi kappelia kohti. Kreivi Wachtmeister astui soihdunkantajien etunenässä, kaksitoista häälyvää tulenkielekettä lepatti ja huojui sinisessä hämärässä; voitiin tuskin erottaa, missä kuningas kulki, sillä hänen tumma juhlapukunsa näytti kerrassaan häviävän korkeimman aatelin ulkonaiseen prameuteen. Kappeli oli tungoksen täyttämä, satojen kelmeiden liekkien valaisema, tulvillaan kultaa, samettia ja uteliasta kuiskutusta. Kuningas ja sulhanen astuivat laulun pauhatessa alttaria kohti: kuningatar ja kruununprinssi saattoivat morsianta, jonka hämmästyneet silmät eivät näyttäneet näkevän mitään tästä valojen sekasorrosta ja jonka korvia juhlallinen messu kuumensi. Niin kauan kuin vihkimisseremoniaa kesti, Armfeltin kasvot pysyivät aivan ilmeettöminä. Mutta kun kuningas astui suosikkinsa luo ja puristi hänen kättään, kun hän suuteli tuskallisesti hymyilevää morsianta otsalle ja koroitti hänet valtakunnan arvonaisten eturiviin, suosikki hymyili poikamaista, miltei ujoa hymyä.
Siirryttiin palatsiin. Illallisten jälkeen seurue siirtyi grand couvert-salista katettujen juhlapöytien äärestä valtaistuinsaliin, jossa liekehti soihtuja ja maljatulia. Ryyditetty savu nousi sinertävinä kiemuroina alabasterikulhoista. Liekit lepattivat ja vajosivat, seinillä kulki rauhattomia varjoja... Purppuraisessa hämärässä, jossa tulien loimo näytti hetkittäin tukahtuvan tuoksuviin savupilviin, kajahti klavesiinin heläjävä lyönti. Tungeksivien juhlavieraiden joukko antoi tietä kreivitär Höpkenille, jonka elähtänyt muhkea hahmo eteni huntujen ja harsojen häälyessä parketin yli. Hän esitti keijujen kuningatarta. Punainen, hehku lankesi hänen puuteroiduille kasvoilleen ja muutti ne kauttaaltaan tomaatin värisiksi. Hänen jäljessään saapui hovipoikia, jotka kantoivat käsissään rätiseviä soihtuja ja pysähtyivät permannon keskelle aloittaakseen baletin. Puheensorinan ja kuohuvan tanssimusiikin halki kaikui kreivitär Höpkenin kimeä aaria, jossa hän manasi kristityltä taisteluun metsän pakanallista valtakuntaa vastaan. Trumpetit ulvahtivat pateettisesti. Parooni Möllersvärdin johdolla, salamoivien kultapanssarien säihkyssä ja käsien paukkeen kaikuessa väkijoukon halki vyöryivät mahtavat karnevaali vaunut, joiden kukkuraisena lastina horjui humaltuneita dominoja, pyhiinvaeltajia, ristiritareja ja asepoikia. Ovet aukesivat, öinen puisto leimahti kuin noiduttuna oudon kirkkaaksi, ja soriseva yleisö hajautui sen käytäville.
Kuningas seisoi parooni Armfeltin rinnalla ja räiskyvien rakettien valo vaihtui hänen kasvoillaan.
Hänen naurunsa kaikui kimeänä maljojen, kilinän, huutojen, pasuunanäänien yli: "Katso... Katso! Valtaneuvoksen tytär on valinnut hyvän osan. Mon brave campagnon, vapautan sinut kaikesta edesvastuusta. Tämä yö! Olen humalassa kuin poika, mon ami!" Ja Armfelt, jonka silmiä viini ja vallan hekkuma sumensivat, katsoi aivan huumautuneena valaistulle aukealle. Magdalena Rudenschöld ratsasti ristiritareja vastaan. Valkoinen paraatihevonen korskui ja tempoi ohjaksia. Tyttö istui notkeana satulassa, kaula ja käsivarret paljaina, jalokivien peittämä vyö solakoilla uumillaan. Lumenvärinen huntu liehui ratsun kupeilla ja tulien hulmahdellessa se muuttui punertavaksi kuin pilvi, johon aamuruskon hehku osuu. Magdalena nauroi, kiristi ratsun kuolaimia ja valmistui syöksyyn. Puiden varjosta nelisti hänen ritarinsa loistavissa teatterivarustuksissaan ja karautti uskollisesti haltiatar Melusinan rinnalle. "Mikä näky", huudahti kuningas. "Lyön vetoa, että veljeni on tehnyt viimeisen valloituksensa! Vannonpa, että hän on Itä- Göötanmaan herttua..." Ja hän purskahti sorisevaan nauruun, joka kuulosti siltä kuin särkyneitä kultarahoja helistettäisiin vastakkain.
Mutta kauempana seisoi Södermanlandin herttuatar Hedvig Elisabeth Charlotta pienen ystäväpiirinsä keskellä ja siristi likinäköisiä linnunsilmiään, nähdäkseen paremmin... Tuolla ratsasti hänen lankonsa, herttua Fredrik. Kuinka hän oli upea kiilloitetussa sotisovassaan! Tulen punainen loimo lankesi noille kreikkalaisille kasvoille ja kipinöi kullatussa panssarissa. Valtaneuvoksen koketti tytär ratsasti nauraen hänen rinnallaan ja tähyili oikealle ja vasemmalle, mustissa silmissään kova, ylimielinen väike. Södermanlandin herttuatar etsi miestään tuosta hälisevästä tungoksesta, joka sorisi Melusinan ja Rinaldon vaiheilla. Turhaan! Hänen sirot, pienet peipposenkasvonsa kävivät apeiksi; hän vastaili hajamielisesti kysymyksiin, joita neiti Cederström esitti surisevalla äänellään ja jotka häiritsivät häntä, parbleu! Ei, Kaarle herttua ei ratsastanut mustalla kimolla eikä upeillut kultapanssareissa! Hän tuskin huomasi omaa vaimoaan. Herttuatar suipisti punaista suutaan. Ehkä hän istui Drottningholmin amorinluolassa ja luki iänikuisia mystikkoja. Ehkä hän oli nukahtanut kesken juhlia ja vetäytynyt kirjastoonsa, jossa soihdut ja pasuunat eivät häirinneet hänen mielenrauhaansa. Jumala, mikä kolkko ihminen!
Hän kuuli kuivan, purevan äänen, joka tuntui tulevan suuren halavan varjosta. Se oli vanha kreivi von Fersen. Valtaneuvos seisoi käsivarret ristissä omassa suojaavassa pimennossaan ja seurasi ironisesti kohotetuin kulmin juhlan pauhua. Hiukan kauempana oli omalla vartiopaikallaan tallimestari Munck, ja jos hänen suljetusta hymystään ylimalkaan voi jotakin lukea, se ilmaisi tänä yönä vain määrätöntä, vihaista ivaa. "Le roi s'amuse, kuningas huvittelee", sanoi valtaneuvos Fersen puoliääneen. "Ei riittänyt, että hän kääri päähänsä kultaisen turbaanin ja esiintyi julkisissa juhlissa koreana kuin mamelukki. Odotin tätä. Odotin, että hän alentuisi myös parittajaksi." Mutta tallimestari Munck joko ei kuullut tai ei ollut kuulevinaan. Hän tähyili rävähtämättä tuohon valomereen, jossa ylimysten puvut kimalsivat kuin kovakuoriaisten metallisiivet ja jossa heinäsirkkamainen monarkki johti äänten kuoroa.
Kuului huutoa ja kättentaputusta. Itä-Göötanmaan herttua oli temmannut syliinsä haltiatar Melusinan ja suudellut häntä suulle. Tyttö tempoili hänen syleilyssään kuin salakka, joka yrittää vapautua pusertavasta otteesta. "Päästäkää minut!" hän huusi. "Olette mieletön, mon prince! Parooni Armfelt! Oh, vapauttakaa minut..."
Mutta parooni Armfelt ei kuullut. Hän seisoi humaltuvan kuninkaan rinnalla samppanjalasi sormissaan ja keltainen viini kiersi huumaten hänen verissään. Valojen ja varjojen hoippuva leikki, soiton kohina paisui hänen ympärillään. Hallita, omistaa, koskea sormillaan valtikan kylmää kultaa! Vallan ja kunnian uni läheni täyttymistään. Maine, joka veti vertoja maan ruhtinaiden maineelle, vaatetti tänä hetkenä hänen mahtavaa hahmoaan kuin näkymätön vaippa, jonka poimujen kosketuksen hän saattoi tuntea. Hän ryhdistäytyi hitaasti ja seisoi täydessä pituudessaan horjahtelevan monarkin rinnalla, jonka sotkuinen peruukki ylti hädin tuskin hänen leukaansa. Tuossa sopersi vilpittömän toveruuden sanoja mies, jonka käsiin kohtalon oikku oli antanut laajan valtakunnan ohjakset ja joka hallitsi ilon tyrannialla koko Pohjolaa. Pieni, päihtynyt, sammaltava ystävä. Uneksija ja tuhlaaja, joka oli avannut kätensä ja pudottanut valtikan hänen sormiinsa, jotka olivat tottuneet kurkottamaan ja tarttumaan... Vapisuttava itsetunto sokaisi hänen silmiään. Hän ei kuunnellut, mitä monarkki sopersi. Hän puhui omalle itselleen hyväileviä, huumautuneita ylistyksensanoja ja tunsi sielunsa sisintä myöten, miten maineen ja rikkauden virrat olivat vihdoinkin kääntyneet kulussaan, kuohuakseen ihanasti vaahdoten häntä vastaan.
Hän vilkaisi Hedvigiin. Tänä yönä häneen tajuunsa tuskin mahtui tieto, että tuo valkopukuinen olento kuului hänelle sieluilleen ja ruumiineen. Hedvig oli suuren, meluisan seuran piirittämä. Soihtujen valossa hänen kasvonsa näyttivät muuttuvan oudon ilmeikkäiksi, ja hänen silmänsä, joista tulien hehku kuvastui, olivat avoimet ja hämmästyneet kuin lapsen silmät. Soiton pauhu ahdisti hänen sydäntään. Hän olisi tahtonut jättää tämän ääniä kuohuvan puiston ja paeta halavien varjoon, jossa oli hiljaista ja yksinäistä. Hän tuskin osasi vastata rouva Stapelmohr-Schröderheimin hilpeihin kompiin. Huutoa ja kättentaputusta... Missä oli kuningatar? Hän olisi tahtonut saada yhden ainoan tyynnyttävän katseen Sofia Magdaleenan viisaista silmistä, jotka pälyilivät ympärilleen vielä aremmin kuin hänen omansa.
Yö näytti vaikenevan rakettien räiskeestä. Leimuavat tulilyhteet kimposivat palatsin takaa, särkyivät, välähtivät laajoiksi liekkiruusuiksi, jotka varisivat pimeyteen kipinöivänä sateena. Kuninkaan kuplamaiset silmät, joita humala samensi, tuijottivat tätä näytelmää ja hänen epävarma äänensä kaikui kimeänä valtiosihteerin basson yli: "Helvetissä, Schröderheim! Me perustamme akatemioita ja rakennamme oopperataloja, suosimme kirjastoja ja tuhlaamme rahaa runoilijoille. Ja te väitätte, että hukutamme maan kevytmielisiin huveihin..." Hän kumartui ja tuijotti kuin tutkistellen omia käsiään, joiden valkea iho hehkui viheriänä ja purppuraisena ilotulituksen valossa. "Helvetissä, Schröderheim...! Me olemme kansaan ja kansa meihin tyytyväinen. Sacre Dieu...! Kansa... kansa....Kansan rakkaus on meidän päänalusemme, valtiosihteeri." Hänen äänensä sammui ja suuret, päilyvät silmät kävivät äkkiä kosteiksi, ikään kuin hän olisi muistanut jotakin tuskallista. Samassa hän alkoi puhua Italianretkestään, palauttaa mieleensä tapahtumia ja ihmisiä, jotka syystä tai toisesta kohosivat hänen humaltuneeseen tajuntaansa. Milano, Venetsia, Napoli! Hän nauroi hihittäen, muistaessaan aivan odottamatta pienen hilpeän dominon, rouva Papafanin, jota kursailematon parooni Armfelt oli rohjennut lähennellä ja joka oli hävinnyt kuin keiju hänen käsistään keskellä karnevaalin humua. "Sulhanen! Kertokaa se hänelle... Pitäkää huolta, että hänen päänsä on selvä. Hoitakoon hän minut vuoteeseen." — "Unohdatte, majesteetti, että hän nukkuu ensimmäistä yötä oman vaimonsa vieressä", mörisi valtiosihteeri. Mutta kuningas näytti tuskin kuulevan — hän nauroi katketakseen, eikä kukaan ymmärtänyt, mille hän nauroi.
Juhlien humu oli temmannut pyörteisiinsä myös jaavalaisen marakatin. Ketju, joka kytki sen pöydänjalkaan ja joka ulottui hädin tuskin niin pitkälle, että Belsazar saattoi siepata suurista hedelmäkulhoista haluttuja herkkuja, ei enää kestänyt sen tempoilemista. Messinkivitja katkesi kilahtaen. Marakatti kyyrötti hetken alallaan kuin miettien, miten käyttää parhaiten hyväkseen tätä odottamatonta vapautta. Rakettien räiske ja soihtujen loimotus näytti sokaisevan sen silmiä. Se pyyhkäisi mustalla pikkukämmenellään ryppyistä naamaansa, kohottautui, singahti kuin heinäsirkka runoilija Oxenstiernan päälaelle ja tempasi hänen kankipalmikkonsa vinoon. Se suoriutui pahimmasta tungoksesta hypähtelemällä olalta olalle, sillä nuo torkkuvat, humalaiset olennot, joiden kädet eivät jaksaneet ojentua hätistelemään kutsumatonta kiusanhenkeä, tarjosivat mukavimman astinlaudan. Vihdoin se löysi herransa ja kuninkaansa. Monarkki istui aivan uuvuksissa valtiosihteeri Schröderheimin pöydässä. Ja Belsazar, joka tunsi jo kaukaa hänen kimaltavat olkaimensa, lennähti keveästi majesteetin olalle. Nyt sen vapaudenkaipuu näytti sammuvan. Ryppyiset kasvot vääristyivät surumieliseen irveeseen, valkoinen poskiparta punertui tulien hehkusta. Se kumartui kyyryyn ja tuijotti välkkyvin silmin kauas yöhön, jossa ilotulituksen kuviot vaihtuivat.
Oli aamuyö, kun kuningas nousi ja jätti seurueen. Marakatti Belsazar irroitti kurttuiset sormensa hänen peruukistaan ja katsoi tutkistellen noita tuijottavia silmiä, jotka kiilsivät päihtymyksen lasittamina. Monarkki harhaili kompastellen pienten puutarhapöytien ohi, joissa luiset pelikortit läiskyivät. Hän oli hoipertua vatsalleen; hänen huojuvat polvensa kannattivat hädin tuskin ruumiin painoa. Halavien juuret näyttivät kiemurtelevilta varjoilta ja oksien varjot juurien verkostolta. Hän tähyili tuskastuneena tietä, eksyi metsikköön, näki palatsin valaistut ikkunarivit ja löysi itsensä aivan odottamatta linnan tyhjästä eteishallista, jossa viimeiset maljatulet rätisivät sammumaisillaan. Puutarhajuhlan pauhu kaikui kumeana hänen korviinsa ja hänen mielessään paloi itsepäinen hämärä tahto paeta niin kauas kuin suinkin noita valoja ja ääniä. Kiiltävät permantopinnat keinuivat hänen silmissään. Kuningas haparoi käsillään tukea ja eteni humalaisen epävarmoin askelin kolmen aution salin lävitse.
Peruukki oli pudonnut hänen otsalleen ja painoi hiostavana ohimoita. Monarkki tempasi sen käteensä ja teki epämääräisen eleen, joka kohdistui ontosti hymyileviin marmoripatsaisiin: "Messieurs! Suvaitkaa tämä etiketin loukkaus..." Hyvin syvällä päihtymyksen kätköissä kiehui epämääräinen kiukku, joka sai hänen sormenpäänsä kihelmöimään. Hän riuhtoi valkoista kaularöyhelöään, repäisi äkillisellä otteella takkinsa auki ja huojui eteenpäin. Helpotti. Kuninkaallisten koristeiden upeus riippui ja lepatti hänen hintelällä vartalollaan. Hän muistutti siipirikkoa lintua, joka laahautuu viimeisin voimin pesäänsä ja punaisen tokaijin tahrat samettiliiveillä muistuttivat tosiaankin erehdyttävästi veritahroja. Hän sammalsi puoliääneen: "Ei sanaakaan, ystäväni... Assez de querelles, mon p'tit ami...!" Oven vaalea peili kuulsi hänen edessään. Kuningas tarttui kahvaan, horjahti ja astui sisään.
Hämärässä, jota kirkasti vain yksi sammumaisillaan tuikkiva kynttilä, esineiden muodot näkyivät kuin sumun sisästä. Kuningas erotti vuoteen baldakiinin ja kiiltävät kultahelat tummassa puupinnassa. Hän tajusi sameasti, että tämä oli hänen harharetkensä päämäärä ja että jossakin rauhattomien varjojen syvyydessä lepäsi laiha, harmaa Sofia Magdaleena peitellen paljaita rintojaan vuodelakanan kulmalla. Hän itse oli aivan uuvuksissa. Kuningattaren musta, avoin katse tuntui tulevan määrättömien etäisyyksien lävitse jaksamatta läpäistä hänen turtumuksensa panssaria. Kynttilä lepatti. Sen valo kirveli hänen lasittuneita silmiään. Hänen täytyi ponnistaa voimiaan, saadakseen kankeille huulilleen jotakin hymyn tapaista: "Assez de querelles... Olen uuvuksissa, ystäväni... Olen kuolemaan asti uuvuksissa..." Vastusteleva silkkipuku repeili hänen haparoivissa sormissaan ja hän heitti peruukkinsa, liivinsä ja solkikenkänsä permannolle. Sofia Magdaleenan silmät tuijottivat ilmeettöminä ja kirkkaina pimeyden sisästä. Hän ei päästänyt äännähdystäkään, kun kuningas laski raskaan päänsä hänen syliinsä.
Pieni pendyyli mittasi yön tunteja. Sininen tulenliekki supistui kapeaksi, savusi ja hulmahti kerran ennen sammumistaan.
Kuningas tunsi jollakin raukeavan himonsa hermolla tuon valkean ruumiin lämmön, jota hän piteli sylissään, mutta syvenevä uni vapahti hänen ruumiinsa ponnistelun tuskasta. Sofia Magdaleenan kaulavaltimo sykki hänen huuliaan vasten. Kapea lantio hänen allaan oli jäykkä ja liikkumaton, ja kuitenkin se uhosi omituista hellyyttä, joka saatteli häntä syvälle uneen. Tänä hetkenä hänen sydäntään vihloi kaipaus, joka oli tuskallisempaa ja sokeampaa kuin yhtymisen laimea nautinto, jonka syvyydestä se tuntui kohoilevan. Hän uneksi kultavuorista. Hän kaivautui yhä syvemmäs kilisevän, kimaltelevan virran alle, ojensi kättään kuin torjuakseen kylmää metallia, joka uhkasi hukuttaa hänet painollaan. Hän etsi haikeasti viimeistä, ahdasta leposijaa, joka tuntui pakenevan hänen tieltään ja vaipuvan yhä syvemmäs... Ja kuta sikeämmin hän nukkui, sitä tiiviimmin hänen väsynyt mielensä painautui unen joustavia seiniä vasten. Se oli ajatonta, lämmintä oloa, se sekaantui omituisesti kuviin, joita kulki hänen silmäluomiensa varjossa ja joiden järjetön leikki jatkui levottomana kuin varjojen tanssi seinän paneelilevyillä.
Mutta Sofia Magdaleena istui alallaan ja tuijotti nukkujan kasvoja. Hänen voimansa oli lamassa, hän ei jaksanut kiihdyttää tahtoaan inhoon eikä vihaan. Hän ei voinut edes kohottaa polviaan sysätäkseen syrjään tuon raskaan ruumiin, jonka jähmettynyt syleily kahlitsi hänen vuoteeseen. Baldakiinin alla, rypistyneiden peitteiden poimuissa lepäsi valtakunnan hallitsija samassa kokoonkäpertyneessä asennossa kuin hänen kuollut lapsensa oli levännyt. Ja kuta kauemmin Sofia Magdaleena tarkasteli noita punaisia kasvoja, joista kaikki ihomaali oli kulunut pois ja jotka näyttivät elottomilta kuin Smålandin herttuan pikkuinen kuolinnaamio, sitä voimallisemmin hänen mieleensä tulvi hämärää hellyyttä. Hän siveli hiljaa nukkuvan kasvoja. Ne eivät värähtäneetkään; uni oli sulkenut lasittuneet silmät. Vihdoin, tuskallisen odotuksen jälkeen, kuningas liikahti unessaan. Kädet hapuilivat peitettä, väsynyt pää vaipui raskaasti Sofia Magdaleenan rinnoille ja nukkujan huulilta lähti samea äännähdys: "Ma p'tite maman..."
Silloin kuningatar nousi. Hän ponnistautui vapaaksi käsivarsista, joiden ote heltisi. Hän silitti rypistynyttä silkkipaitaansa, kohensi hiuksiaan ja yritti katsoa omia kasvojaan kuvastimesta, mutta huomasi samassa seisovansa selin kynttilöihin. Punaiset, jäykistyneet kasvot kuninkaallisen vuoteen tyynyllä anastivat vielä hetkeksi osakseen hänen kaiken huomionsa. Jos nukkuva mies olisi tänä tuokiona avannut luomensa, hän olisi lukenut katsojan silmistä mustaa, kukkuraista tuskaa. Sofia Magdaleena ryhdistäytyi...Hän avasi oven ja kuiskasi pimeään käytävään: "Badin... Oletko siellä...?"
Ennen kuin äänen kaiku oli kuollut, neekeri ilmestyi kuin maasta kohonneena tummaan oviaukkoon. Kuningatar säpsähti: "Voilà... Liikut niin äänettömästi...." Hän sytytti kaikki kolme kynttilää, ja nyt, kun keltainen valo alkoi levottoman taistelunsa varjoja vastaan, tuo ovella seisova hahmo näytti saavan lihaa, verta ja väriä. Rubiinivitja hänen hiilenmustilla ohimoillaan kimalsi himmeästi, ja hänen hiuksistaan ja olkapäistään näytti lähtevän loistavanviheriöitä valosuihkuja: papukaijan ja riikinkukon höyheniä. Välkkyvä sulkakruunu kumartui alamaiseen tervehdykseen kuningattaren edessä. Sofia Magdaleena vältti katsomasta noihin kasvoihin, jotka olivat tummat ja kiiltävät kuin eebenpuu ja joihin lepattava valo loihti sinisiä varjoja. "Riisu hänet, Riikinkukko", hän sanoi puoliääneen. "Näethän, että herrasi on väsynyt."
Badin kumartui äänettömänä nukkujan yli ja alkoi vetää tahrautuneita silkkisukkia hänen jaloistaan. Hän liikuskeli aivan äänettömänä alkoovin pimennossa. Mutta Sofia Magdaleena ei enää tuhlannut hänelle silmäystäkään. Kuningatar astui suljetun ikkunan ääreen, vetäisi äkillisellä tempauksella raskaat samettiverhot sivulle ja seisoi tuskastumisen täydessä ylväydessä, laihana, kankeana ja raskaasti hengittäen lasiruutujen edessä. Juhlan humina kuulosti vaimealta ja tulet, jotka olivat vielä äsken palaneet puiston kaikilla äärillä, valoivat viimeisen punaisen hehkun sorisevien joukkojen yli. Huutoa ja jyminää... Taivas leimahti ruusunkarvaiseksi. Kalpenevan aamutähden alla välkkyi silmänräpäyksen ajan kolme tulikruunua ja sortuva valokirjoitus julisti siniseen yöhön: VIVAT REX!
KOLMAS KIRJA
RUUTISUONI
1
Euroopan pohjoisissa kaupungeissa yhteiskunnan alin kerros nukkui raskaassa unessaan. Kansa saattoi niskuroida ja napista. Se huokaili verojen orjuudessa ja kuunteli syrjäisestä loukostaan ajan kulkua, mutta se ei koskaan tempautunut vuosisataisesta tylsästä lepotilasta, paahtuvien nauriiden ja kärisevän laihan paistin tuoksusta. Kaduilla ja toreilla se väistyi nöyränä kullattujen ajopelien tieltä ja kumarsi otsansa maahan asti, kun valtakunnan ruhtinaat ajoivat ohi. Alhaiso näki kaukana ja korkealla yläpuolellaan ylhäisön. Alhaiso oli vain mustaa, tomuista, hedelmällistä multaa, poljettua tannerta, lokaista maata, jota kuninkaallisen mahdin aurinko lämmitti ja rankaisi. Yhteiskunnallinen eripuraisuus, sorretun laumasielun kauna rätisi ja purkautui ahtaissa rajoissa. Sitä varten vaadittiin vain hämärä kokoushuone, jota savuava lamppu valaisi ja johon värjärit ja oluenpanijat, sokerileipurit ja peruukintekijät, nahkurit, kultasepät ja kutojat keräytyivät kiistelemään ammattikuntiensa paremmuudesta. Joskus he unohtivat riidan ja toran ja kurkottivat rasittuneita, kelmeitä kasvojaan nähdäkseen elämänsä ahtaan ympärysmuurin taakse, kuunnellakseen, mitä kaukana tapahtui.
Vielä ei tapahtunut mitään. Saksan ja Italian pikkuruhtinaskunnissa vallitsi alemman ja ylemmän ihmisluokan ikivanha arvoero. Se säilyi vielä näköjään vankkumattomana. Se turvasi ruhtinaat loistavissa linnoissaan ja kahlitsi kansan ahtaisiin majoihin, joiden öljyttyjen ikkunakalvojen lävitse kuu, aurinko ja tähdet, taivaan sini ja pilvien vaellus kuumottivat aavemaisen himmeästi. Yhteiskunnallisen kohoamisen tahto oli torjuttu ja kuoletettu; tuhannet uutterat kädet tekivät vielä nöyrinä työtään, tuhansista silmistä paistoi liikkumaton, tylsä hiljaisuus, penseä alistuminen Jumalan ja ruhtinaiden tahtoon.
Mutta Atlantin valtameren rannoilla saattoi havaita salaista, hiipivää pyrkimystä, rauhatonta kapinanhalua, joka puhalsi mutkittelevilla kaduilla kuin ukkosta edeltävä tuulenhenkäys. Se oli vielä kovin hiljaista levottomuutta. Vain tarkin korva saattoi tavoittaa sen suunnan, käsittämättä lainkaan tuon leviävän liikehtimisen syvintä tarkoitusta. Se virisi syrjäisten korttelien viinikellareissa ja synkkien sokkeloisten kujien loassa. Se orasti ullakkohuoneissa, joissa köyhät ylioppilaat ja runoilijat elättivät itseään kopioimalla nuotteja, asiakirjoja, oikeudenpäätöksiä ja lueskellen joskus iltaisin käryävän talikynttilän valossa Rousseaun "Yhteiskuntasopimusta". Se kajahteli tummissa porttiholveissa, väreili aivan vienona sanoissa, joita ohikulkijat viskasivat toisilleen. Se kuvastui tuhmissa, tuhruisissa kuparipiirroksissa, joita Palais Royalin kirjakauppiaat möivät kahdenkymmenen kultarahan hinnasta ja jotka esittivät Maria Antoinettea harjoittamassa lesbolaista rakkaudentaitoa.
Vuonna 1787 kukaan ei vielä ennustanut tulevaisuutta näiden huomaamattomien oireiden nojalla. Mutta salaperäinen suhina ja kuiske jatkui; se kiiti hiljaisena pauhuna mustien katujen holveissa, vinkui kujilla ja toreilla, kalisutti kapakoiden kilpiä. Pariisin vihanneskauppiaat kertoivat puoliääneen kaskuja Versaillesin tuhlaavasta elämästä. He puhuivat näinä päivinä paljon juutalaisen Böhmerin jalokiviketjusta. Se oli maksanut miljoonan kuusisataatuhatta livreä, ja Ranskan kuningatar oli kietonut sen valkoiseen kaulaansa, kun sokerin ja suolan hinnat olivat huimasti kallistumassa ja Pariisin esikaupungeissa raivosi nälkäkuolema.
Kuumaa kesää oli seurannut hehkuva syksy. Aurinko, joka heitti viiston valonsa Euroopan ruhtinaskuntien ja kaupunkien yli vaipuessaan illoin näköpiirin taakse, näkyi Napoliin, Stettiniin, Müncheniin, Pariisiin, Tukholmaan yhtä purppuranpunaisena, loimottavien tulihuntujen saartamana. Napolin kuningatar Karoliina tuijotti sitä palatsinsa parvekkeelta ja uneksi rubiineista, joita roomalainen jalokivien välittäjä oli hänelle tarjonnut. Brandenburgin vaaliruhtinas, joka istui illallispöydässään ja jonka silmiä tuo hehku häikäisi, antoi verhota ikkunat raskaalla sametti vaipalla; valo oli luonnottoman punainen, raaka. Trianonin keinotekoisessa metsässä syttyivät kaikki korkkitammet ja vistaariat veriseen säihkyyn, joka sai Ranskan kuningattaren huudahtamaan ihastuksesta ja pyyhkäisi hänen mielestään näiden viikkojen kauhean huolen, inhoittavan kaulakoristejutun. Hän taputti käsiään. "Mesdames! Mikä ihastuttava ilta!" hän sanoi ystävättärilleen Lamballelle ja Polignacille, jotka seisoivat halavan varjossa kohotellen silkkisiä hameenliepeitään, joita kasteinen ruoho uhkasi tahrata.
Ja kun aurinko näytti vaipuessaan pitenevän ja yhtyvän hehkuvaan pilvenlaitaan kuten pikarin kulho yhtyy kantaan, Maria Antoinette oli näkevinään suuren kultaisen maljan kaukana lännessä. Hän puhui päivänlaskun burgunderista ja yön jumalan huulista, jotka kumartuivat maistamaan taivaan juomaa.
Tämän rubiinin, tulipalon, apokalyptisen maljan näki tuona iltana myös asianajaja Maximilien Francois de Robespierre, joka oli tullut Arrasista Pariisiin ja kuljeskeli nyt Seinen rannoilla, kilistellen taskussaan kolmea kultarahaa, jotka hän oli voittanut sangen sotkuisesta eläkejutusta. Hän pysähtyi virran kaltaalle. Piilipuiden varjot häälyivät savenharmaassa vedessä, johon oli syttynyt kelmeä kuulto. Hän suoristi käyrää varttaan, ikään kuin taivaan ruskosta valuisi hänen ihanteelliseen henkeensä voimaa, uskallusta, uutta päättäväisyyttä. Pariisin tumma jättiläisruumis näytti yhtyvän taivaan valoruumiiseen tuhansin katonharjoin ja tornein. Näivettynyt pieni asianajaja ajatteli tänä iltana kaikkia niitä köyhiä ja sorrettuja, joiden puolesta hän ponnisteli, voidakseen turvata heidän oikeutensa ja pelastaa heidät vallanpitäjien sorrolta. Noiden kurjien naisten ja miesten elämä kohisi verenkiertona kaupungin suuren ruumiin soluissa. He olivat Pariisin sielu, he olivat Ranska ja maailma. Hän muisti herra Rousseaun kirjoitukset, jotka lävistivät kirkkaana valonsäteenä yhteiskunnallisen surkeuden tylsän unen. Hän kuvitteli onnellisempia aikoja, jolloin veljeys ja inhimillinen osanotto hävittäisi rajan, joka tänään erotti alemmat ylemmistä, kansan ruhtinaista. Asianajajan kapeat huulet pusertuivat uhmaavaksi kaareksi, ja hän tuli huomaamattaan kuiskanneeksi aivan ääneen: "Herra, kuinka kauan...?"
"Ei kauan", sanoi kuiva, pistävä ääni hänen vieressään. Hän huomasi vasta nyt, että halavien alla seisoi kolme miestä, jotka tuijottivat näköjään välinpitämättöminä ja yhtä äänettöminä kuin hän taivaan tulipaloa. Laiha nuorukainen, jolla oli Savonarolan kiihkeät näädänkasvot ja jonka kulunut samettitakki oli väriltään ruosteenruskea, tutkisteli mietteliäänä pienen asianajajan piirteitä. "Sallikaa minun esittäytyä, monsieur", hän sanoi viimein. "Olen Jean Paul Marat, ruumiinsilpoja." Kun Robespierre vielä mitteli likinäköisillä silmillään noita luisevia kasvoja, tietämättä oikein, miten tulkita tämän ilmoituksen, toinen seurueen jäsenistä päästi heleän naurun. "Mikä itsetunto! Hän on vain lääkäri, monsieur. Hän toimii Artoisin kreivin kaartissa ja sitoo ammatikseen katkenneita käsivarsia. Minä puolestani... nimeni on Camille Desmoulins. Entä te, monsieur?" Robespierre esittäytyi.
Mutta kolmas miehistä, joka oli nojautunut halavan runkoon ja tuijotellut yrmein ilmein taivaan liekkejä, näytti nyt heräävän mietteistään. Hän jätti vartiopaikkansa ja lähestyi seuruetta. Hänen rumat, rokonarpiset buldogginkasvonsa loistivat kummallista karsasta uhmaa ja hänen suuri leukansa työntyi uhkaavasti eteenpäin, kun hän jymähdytti hiljaiseen iltaan huomautuksen: "Siis asianajaja? Totta, totta, näen sen kuluneista liiveistänne. Meidän ammattikuntamme ei yleensä säästä ja kokoa aittoihin niin kauan kuin pysyttelemme jääväämättömän totuuden tiellä." Hän ojensi karhumaisen kätensä. "Danton, Georges Jacques", hän sanoi kumeasti, ja tuo nimi kajahti hämärässä kuin malmikellon läppäys.
He lähtivät hitaasti vaeltamaan Seinen rantaa ja hävisivät puiden varjoihin. Aurinko painui. Valo sammui pimeyteen. Jossakin Pariisin sopukassa sen viimeinen säde silasi kalvaalla kullalla myös laihan miehenpään, joka kohosi nopeasti, sävähtäen kirjojen ja paperien lumopiiristä. Kasvot, joiden tuimat piirteet toivat mieleen tornihaukan, antautuivat tuokioksi paisteelle. Mies oli tykkiväen aliluutnantti. Hän oli siirtynyt Briennestä Pariisin sotaopistoon. Tänään hän oli vapaa kaikesta palveluksesta, ja hän oli aamusta saakka painiskellut suuren tehtävänsä kanssa, kuluttanut mielettömästi valkoista paperia ja vihertävää mustetta. Ahtaan ullakkohuoneen työpöydällä oli hänen tähänastisten ponnistelujensa tulos: kasa täyteen kirjoitettuja paperilehtiä, ylimpänä arkki, jonka reunaan oli piirretty sanat Lettres sur la Corse ja hieman alemmaksi hänen oma nimensä Napoleon Bonaparte. Hän painoi kapeat, hiukan naiselliset kätensä pakottaville ohimoille. Punainen valo sammui hänen silmissään ja yön ensimmäinen varjo vieri hiljaisuuden pauhinalla Pariisin kattojen yli. Nuori aliupseeri ajatteli syntymäkyläänsä Ajacciota. Sen öljypuut, sen matalat valkeat maalaistalot, sen virrat ja viinirinteet olivat jo sukeltaneet yöhön ja vain korkeimpien vuorien huiput hehkuivat ehkä vielä kuin smaragdikeilat, kuvastaen sammunutta päivää. Hän huokasi. Hän avasi raskaan foliantin ja alkoi lukea.
Mutta aurinko, joka painui kaukana etelässä Välimereen ja pohjoisempana Atlantiin, valaisi samaan aikaan tietä, joka johti Tukholmasta Lofön saarelle. Loiva, hehkuva säde tavoitti maalinsa. Se kipinöi kullatussa vaakunassa, joka koristi nopeasti kiitävien vaunujen ovea.
GUSTAF ADOLF Reuterholm, kuningattaren kamariherra ja seitsemän vapaamuurarijärjestön toimeenpaneva jäsen, oli matkalla Drottningholmiin. Vaunut heittelehtivät tien käänteessä. Vapaaherra Reuterholm oli painanut kalpeat kätensä ristiin — taitavat, varovaiset kädet, jotka osasivat liikuttaa niin sanomattoman juhlallisesti kultaista muurauslastaa ja suitsutustikkuja. Kun hän nojautui etukumaraan, hän miltei näytti mieheltä, joka on vaipunut rukoukseen. Musta silkkinen vaippa kääriytyi kuin lepakonsiipi hänen vartalonsa ympärille ja sen kotelomaisista poimuista kohosi kipsinvalkoinen, kaunis pää. Ei sade eikä tuuli kyennyt ahavoittamaan noita kalvaita kasvoja, jotka muistuttivat liikkumattomassa levossaan jonkin roomalaisen jumalan kuolinnaamiota.
Metsät, joiden latvoihin auringon häviävä valo näytti hyytyvän, vierivät hänen ohitseen. Puiden sinipunaiset varjot, synkästi paistavat rungot, pilvien ruskotus imeytyivät hänen silmäteriinsä ja menettivät värin ja valon tultuaan hänen mielensä omaisuudeksi. Elävä hehku pakeni kaikesta, mihin hän katsoi. Lapsesta asti hän oli palvonut vain mustia ja valkoisia kuolemanvärejä, joissa piili juhlallisuutta, paatosta, papillisuutta. Hänen ja luonnon väliin oli aikoja sitten kehittynyt läpäisemätön eristyskerros, jota sadat luetut kirjat, sadat viisaat mietelauselmat ja henkevät epigrammit, valistusfilosofien kirjoitukset ja mystillisten lahkojen salaopit muunsivat yhä lujemmaksi. Oli kuin noituutta, että viheriöivä maa ja sininen taivas kaikkosivat sitä kauemmas, kuta innokkaammin hän omaksui Rousseaun aatteet ja julisti luonnollisuuden evankeliumia! Hänen sielunsa sekavassa vyyhdessä oli ylenpalttisen paljon tummia lankoja: uskoa, joka oli ammoin sitten muuttunut taikauskoksi, jumalisuutta, joka sulautui selittämättömän ovelasti ensyklopedistien oppeihin. Hän kuunteli henkien koputuksia ja luotti pienten tammesta valmistettujen pöytien ennustusvoimaan. Unet ja enteet olivat lujittaneet hänen syvää vakaumustaan, että Sallimuksen käsi lepäsi siunaten hänen otsallaan ja että taivaallinen tahto oli jo ennen hänen syntymäänsä vihkinyt hänet suureen kohtaloon. Hän ei koskaan unohtanut hetkiä, jolloin Voiman käsivarsi oli tavallista väkevämmin varjellut häntä ja temmannut hänet perikadosta. Niin oli tapahtunut jo lapsuudessa, tuona kauhujen yönä, jolloin isä kahmaisi hänet kehdosta, syöksyen viimeisessä silmänräpäyksessä Suitian palavasta kartanosta. Hän, Gustaf Adolf Reuterholm, tiesi voimansa. Hän kumartui huumautuneena tulevaisuuden kuilun partaalle ja yritti nähdä viikkojen, kuukausien, vuosien taakse, josta ennustettu valtikka kimalsi hänen silmiinsä.
Vaunujen tasainen jyrinä säesti kuin kumea soitto mielikuvien kulkua. Ne olivat vanhat, lujatekoiset kaleesit; hän oli antanut maalauttaa niiden tummaan oveen Gyllenstiernain vaakunan, sillä äitinsä kautta hänen oli todistettu polveutuvan kaikkien ritarien yliritarista, Kaarle Suuresta. Vain kaukaa pyöreän pöydän päiviltä, Teutoburgin metsien hämärästä saattoi periytyä veri, joka oli sinisempää kuin toisten kuolevaisten, ja suuret, hehkuvat ajatukset, joissa välkkyi kruunuja, aaveita ja enkeleitä, tähtipiirejä ja pyhiä loitsusanoja. Hänen veltto valkea kätensä kurkotti kiihkeästi valtikkaa, jota voitelematon mies vielä piti sormissaan. Varovainen viha jännitti alinomaa hänen tahtoaan, viha, joka kohdistui kuninkaaseen, hänen suosikkeihinsa, hänen kultaansa ja purppuraansa, hänen lemmikkiapinaansa. Miten halukkaasti Reuterholm olisi temmannutkaan käsiinsä valtiolaivan ohjat ja suunnannut sen omille synkille vesilleen! Ilon ja huvitusten loistava kuohu hyrskysi kaikkialla häntä vastaan, ja hän puolestaan vihasi tuota kevyttä maailmaa, noita kirjavia pukuja ja liekehtiviä juhlakynttilöitä.
Huolimatta määräämättömästä taikauskostaan Reuterholm oli ranskalaisen valistuksen puhdasverinen vaikka kieroon kasvanut perillinen: hänen kateellinen sielunsa oli kypsynyt vallankumoukseen, ja hän aavisti sen. Pahennuksen aikaa oli kestänyt kyllin kauan. Hyveen auringon oli vihdoinkin noustava. Hän, joka oli itkenyt jokaista teurastettua lammasta ja jokaista rikottua linnunpesää, hän, joka oli lukenut kyyneleitä vuodattaen Rousseaun teoksia, oivaltanut kreikkalaisten hautauurnien alakuloisen sulon ja myrskyisten päivänlaskujen jylhyyden, hän, mystikko ja askeetti, toisen todellisuuden leppymätön evankelista, kirosi sielussaan Ruotsin kevytmielisen hovin. Tuossa tuomitussa maailmassa eli ja hengitti vain yksi ystävä, jolle tanssivat pöydät ennustivat suurta maallista herruutta. Hän oli Södermanlandin herttua Kaarle, ja hänet vapaaherra Reuterholm tahtoi kalastaa mystillisen järjestön verkkoihin. Hän oli jo kuullut, että Kaarle herttua odotti kärsimättömänä hänen tuloaan. Reuterholm hymyili. Odottakoon! Hän, Kaarle Suuren viimeinen jälkeläinen, oli tulossa.
HOVISSA hänen saapumisensa ei herättänyt minkäänlaista mieltenkuohua. Kaikkien katseet olivat kohdistuneet monarkkiin, jonka levottomissa aivoissa hautui uusia suunnitelmia, joista kukaan ei ollut täysin perillä. Näytti, kuin hän antautuisi hurjien ulkopoliittisten haaveiden valtaan. Sitä oli pelätty. Nyt näyttäytyivät Johan Kristoffer Toliin jyrkät haukankasvot kaikkialla, missä monarkki liikkui, ja tämä ankara vartija kuiskaili hänen herkkiin korviinsa houkutuksia ja neuvoja, ohjeita ja varoituksia, joiden ojennusnuoraan hän näytti omituisen tahdottomasti tarttuvan. Kuningas oli jo suorittanut pelisiirtoja, joita vanhin ylimystö seurasi epäluuloisin silmin. Eronsaanut kansliapresidentti Scheffer oli tuskin ehtinyt tottua siihen tietoon, että hänen virkansa ja arvoasemansa oli siirtynyt runoilija Creutzille, kun saapui odottamaton viesti tämän uuden ulkoministerin kuolemasta ja runoilija Oxenstiernan nimittämisestä hänen sijalleen. Syksyllä 1786 kaatui myös rahaministeri Liljencrantzin horjahteleva istuin. Hänet nimitettiin valtaneuvokseksi, hän sai vapautuksen kaikista entisistä toimistaan, ja hänen asemansa peri rajattomasti riemastunut vapaaherra Ruuth, joka nyt vapautui Kaarle herttuan vaikean talouden hoidosta ja kapusi valtakunnan ylimmäksi finanssineuvokseksi. Hänen kelpasi! Hän liikkui hovissa joustavampana ja henkevämpänä kuin koskaan, sivuutti palatsin ovissa kaikki nuoret tunkeilijat, hakeutui alinomaa Toliin seuraan, ikään kuin hän olisi halunnut lujittaa uutta asemaansa tuon sotaisen diplomaatin avulla.
Valtiopäivillä oli puhjennut voimakas oppositio, joka yhä suretti kuningasta. Oli hetkiä, ja hänen uusi kansliapresidenttinsä pani ne huolellisesti ja tarkoin muistiin, jolloin hän avoimesti kirosi neuvonantajaansa Tölliä. Juuri Johan Kristoffer oli kehoittanut kutsumaan säädyt koolle, juuri hän oli taitavasti lietsonut majesteetin mielikuvitusta ja saattanut hänet ajattelemaan, että kuninkaan ja alamaisten katkenneet välit voitaisiin vihdoinkin solmia. Kirottua! Hän, kuningas Jumalan armosta ja äänivaltaisten säätyjen tahdosta, oli todistellut noille tyhjille päille isonjaon hyödyllisyyttä, vasta perustettujen kaupunkien erinomaisuutta, uusien kulkuteiden ajokelpoisuutta ja odottanut kiitollisuuden purkauksia, kuten tavallista. Mutta kun ryhdyttiin valitsemaan välttämättömiä poliittisia valiokuntia, pankkivaliokuntaa ja valtiovarainvaliokuntaa, puhkesi kytevä vastustushalu ensi kerran esille. Kaksi opposition johtomiestä, vanha valtaneuvos von Fersen ja juonitteleva kenraalimajuri Pechlin, olivat keränneet ympärilleen mahtavan joukon vapaudenajan puolueveteraaneja. Passevolanssin kysymyksessä he hyökkäsivät julkisesti majesteettiaan vastaan. Monarkin täytyi viimein suostua veronalennukseen, tinkiä oikeuksistaan kiusallisessa paloviinapolitiikassa ja kaiken kukkuraksi ottaa käsiteltäväksi pastorinvirkojen kaupustelu. Hän saattoi vieläkin nähdä silmissään niskuroivien suomalaisten pormestarien, herrojen Rahmin, Grönroosin ja Mentzerin tympäisevän itsevarmat kasvot. Asia vihloi hänen mieltään. Sitä ilkeämpää oli tietää, että hänen kunnoton maamarsalkkansa, nurjamielinen kreivi von Fersen oli sytyttänyt ilmiliekkiin talonpoikien tupakkakerhojen epävarman napinan antamalla heidän kiertoteitse kuulla, mitä korkein ylimystö ajatteli valtakunnan hallitsijasta. Kuningas puri huultaan. Hän kyllä näyttäisi, hän panisi heidät vielä pihteihin, nuo juonittelevat ketut!
Mutta nyt hän istui oman kultavuoteensa reunalla, ympärillään monien koruesineiden turvallinen ja loistava piiri, jonka kehässä hänen ei tarvinnut pelätä mitään, ei huolestua mistään. Aamu paistoi palatsin alkooviin. Ehrenstrahlin puolijumalat jatkoivat kivettynyttä leikkiään taulujen tummassa ruskeudessa. Satavuotiset fajanssiuurnat, joihin delftiläinen mestari Lambert von Eenhorn oli loihtinut lasittavan kuullon, välkehtivät kuin sininen taivaanholvi. Kuningas leikki marakatin kanssa. Belsazar kapusi hänen olalleen ja tavoitti pienellä eloisalla kädellään silkkisen aluspuvun röyhelöitä. Sen ryppyiset kasvot näyttivät ajattoman vanhoilta. Ne olivat kuin kaistale mustaa, uurteista maata, johon ilkamoiva jumala oli kaavaillut pienten ihmiskasvojen irvikuvan. Valo säihkyi vuoteen kultauksissa, marakatti tempoili vitjojaan ja kuningas lepersi: "Kas niin, olemme rauhaton, vai kuinka? Tahdomme sokeripalan? Ooo, pikku Belsazar, siellä on vain rinta ja sydän. Sydän sykkii, Belsazar, valtakunnan sydän sykkii... Ja nyt jätämme peruukin rauhaan. Istumme aivan hiljaa, pikku kiusanhenki. Kas niin. Hiljaa kuin valtiopäivien herrat, ovelana kuin ystävämme von Fersen ja Pechlin, se vanha juonittelija. Ei, älä katso noin! Käännä pääsi, Belsazar... Hitto, kuinka hän muistuttaa piispa Gadolinia!"
Hän purskahti nauruun ja sysäsi marakatin permannolle. Mutta Belsazar kaipasi korkeita näköpaikkoja, se syöksähti ketterästi ovella seisovan Armfeltin olalle ja kyyristyi siihen harmaana ja peikkomaisena.
Parooni Armfelt välitti vähät tästä hartiankoristuksesta. Hän oli suunnattomasti kuohuksissaan; hän malttoi tuskin vastailla monarkin kysymyksiin. Koko sääty valtiopäivien ajan Venäjän lähettilään Markovin talo oli ollut tyytymättömän aateliston kokoontumispaikkana, ja niiden joukossa, jotka useimmin nauttivat sen antimia, nähtiin Yrjö Maunu Sprengtporten, Savon prikaatin entinen komentaja. Parooni Stjerneld, jonka oma sydän oli tulvillaan kaunaa kuningasta kohtaan, oli kutsunut hänet Hollannista Tukholmaan. Kerrottiin, että hän oli vehkeillyt Haagissa Venäjän sikäläisen lähettilään, ministeri Kolytsevin kanssa, ja mitä nämä pöytäkeskustelut olivat koskeneetkin, varmaa ainakin oli, että hän hautoi kostoa. Tiesikö hänen majesteettinsa, että eversti oli noussut heti valtiopäivien loputtua laivaan? Hänen seurassaan oli ollut nuori upseeri Ehrenström, he olivat laskeneet rantaan Turussa, jossa Sprengtporten oli hakenut poikansa Porthanin pensionaatista pois. Mitä varten? Matkustaakseen Venäjälle! Kesän tämä vaarallinen juonittelija oli viivähtänyt Nastolan Seestassa, omalla perintötilallaan, siirtynyt sitten Gammelbackeniin Porvoon lähelle ja vihdoin, syyskuun kahdeksannen päivän aamuna, noussut poikineen ja Ehrenströmeineen laivaan matkustaakseen Pietariin. Armfeltin silmät säihkyivät. "Sic transit...! Viisi, kuusi vuotta sitten en olisi rohjennut avata hänen kengännauhojaankaan, ja nyt häpeän jokaista hetkeä, jonka olen tuhlannut hänen seurassaan. Ei, tämä menee liian pitkälle." Hän ryhdistäytyi. "Suljen teidän majesteettinne suosioon Ehrenströmin, nuoren linnoitusupseerin, joka on vast'ikään palannut Pietarista. Karannut..."
Kuningas tervehti ovesta astuvaa Ehrenströmiä niin hämmentyneesti, että tämän vapisevat kädet ja pelokkaat silmät rauhoittuivat hieman. Kun puolipukeinen monarkki ja nurkassa seisova Armfelt kiristivät häneltä tietoja, hän menetti malttinsa. Hän herjasi avoimesti miestä, joka oli pettänyt hänen toiveensa, kuten hän petti kuninkaansa ja koko valtakunnan. Hän oli valmis tunnustamaan kaiken; hän tahtoi tunnustaa, sillä hän ymmärsi avomielisyyden ainoaksi keinoksi, joka voisi vierittää hänen omilta hartioiltaan syyn. Ja kuningas sai sanattomaksi hämmästyksekseen kuulla, mitä Sprengtporten oli uskotulleen ilmaissut. Oli totta, että eversti oli kääntynyt kreivi Kolytsevin puoleen anoen Katariinalta suojaa kuningasta vastaan ja kaiken lisäksi apua suuren poliittisen suunnitelman toteuttamiseksi. Hän oli puhunut siitä myöskin Markoville syödessään hänen kanssaan päivällistä Tukholman lähetystötalossa, ja Markov puolestaan oli heti ilmaissut hänen aikeensa Venäjän ulkoministerille, kreivi Ostermannille ja Venäjän ulkoasiain johdossa toimivalle Bezborodkolle. Niin, suunnitelman tunsivat monet. Sen tunsi Turussa rehtori Porthan, jonka täysihoidossa eversti oli pitänyt poikaansa. Sen tunsi Porvoossa lehtori Meinander, sen tunsi everstin tukholmalainen rakastajatar, joka oli seurannut häntä Seestan kartanoon. Tämä lihava, mukautuvainen olento näytti ensi kerran sytyttäneen epäsovun everstin ja hänen nuoren ihailijansa välille. Ehrenström nyrpisti suutaan. Oh, häntä oli kovin ihmetyttänyt, että semmoinen puella publica, luvalla sanoen, hallitsi suuren isänmaanystävän tyhjää lesken vuodetta.
Kuta enemmän hän paljasti ja purki sydäntään, sitä levollisemmaksi kuninkaan ilme kuitenkin muuttui. Suotta he hätäytyisivät! Sprengtportenin utopioista oli turha piitata, sillä koko hänen suunnitelmansa häipyi pateettisuuden korkeuksiin ja Pietarin reaalipoliittiset valtiomiehet tuskin kallistaisivat korviaankaan noille houreille, joissa suunniteltiin Ruotsin suurimman maakunnan itsenäistämistä. Sitä ilkeämpää tosin oli kuulla, että everstin kapinallinen mieliala oli sytyttänyt kipinän monen nuoren upseerin rintaan. Ehrenström ei peitellyt tietojaan: Sprengtportenin entinen prikaati, Savon joukot, voitaisiin kukaties taivuttaa tuon hankkeen kannalle, ja mitä tuli aatelistoon ja papistoon, heidän joukossaan oli valtiopetoksellisia aineksia. Kuningas mitteli miettiväisenä permantoa. "No niin, tämä ei kummastuta meitä", hän äännähti viimein. "Uskokaa tai älkää, jos olisimme antaneet tuolle kostonhimoiselle miehelle Suomen sotilas ja siviilihallinnon johdon, hän ei puhuisi halaistua sanaa maakunnan itsenäisyydestä. Hän olisi meidän alamainen palvelijamme, ja te, Ehrenström, te, parooni Armfelt, ihailisitte häntä kuin isäänne." "Ei koskaan", aloitti Ehrenström. Mutta majesteetti oli vaipunut mietteihinsä ja katseli hajamielisin ilmein, miten marakatti Belsazar nyhti hänen yötakkinsa silkkinöyhtää. "Mikä omituinen ajatus", hän sanoi puoliääneen. "Tiedättekö, tuo juttu Suomen itsenäisyydestä... Ei, se muistuttaa liiaksi Elisabetin manifestia ja myssyjohtajien vehkeilyjä vuodelta neljäkymmentä ollakseen muuta kuin sinisintä idealismia."
PAROONI Armfeltin osallistuminen hovin elämään oli häiden jälkeen huomattavasti vähentynyt. Hän ja Hedvig asuivat nyt upeassa palatsinhuoneistossa, jota aikaisemmin oli käytetty kansliana. Sen kalustaminen ja somistaminen oli vienyt hänen kaiken aikansa: hän valvoi tarkoin lakattujen pöytien, dokumenttikaappien ja lipastojen valintaa, hän tuotatti arkuittain kalleinta Wedgwood-fajanssia, kullanhohtoista Gardner-porsliinia, astiastoja, maljakoita, kiinalaisia ja intialaisia koruesineitä, joiden järjesteleminen viehätti sanomattomasti Hedvigiä. Valtiopäivien aikaan Armfelt kuittasi keveillä sukkeluuksilla monarkin levottomuuden. Miksi piitata oppositiosta! Säädyt olivat kuitenkin kaikitenkin kuninkaan kädessä, hän hallitsi ja se riitti. Mutta nyt saapui tieto Sprengtportenin vehkeilyistä. Parbleu! Oli kuin noituutta, että osat olivat voineet niin valtavasti vaihtua — että hän, entinen mitätön kaartinvänrikki, seurasi tapahtumia valtaistuimen juurelta ja että mies, joka oli vielä muutamia vuosia sitten seisonut maineen ja kunnian korkeudessa, oli suistunut jalustaltaan. Kohtalo, hän ajatteli. Kohtalo tahtoi, että Sprengtportenin ympärillä säihkyi vain tahrattomia aateliskilpiä ja vallitsi kirkas päivänvalo; mutta hänen oma osansa oli elää varjossa.
Sillä taholla oli tapahtumien virta yhä kiivas ja kiireinen. Armfelt saattoi todellakin olla tyytyväinen. Mutta linnan puistoissa ja valkean sivurakennuksen ikkuna-aukossa näyttäytyi yhä valtaneuvoksen tyttären, neiti Magdalena Rudenschöldin viettelevä olemus, ja hänen täytyi terästää tahtoaan ollakseen paljastamatta salaista haluaan. Yhdeksän, kymmenen päivää häiden jälkeen hän oli urheasti väitellyt jokaista tilaisuutta, joka johtaisi hänet tytön pariin. Hän oli näytellyt kylmäkiskoista ystävää. Hän oli katkaissut heidän aamukeskustelujensa tutun tahdin ja pysytellyt etäällä ikkunasta, jossa valtaneuvoksen tytär näyttäytyi. Kirottua! Armfelt ei voinut unohtaa uhittelevia sanoja, jotka suhisivat hänen korvissaan; hän näki elävästi edessään noiden hauraiden kasvojen muodon ja silmät, jotka syvenivät mustiksi, kunnes ne hohtivat kuin varjoinen tumma vesi. Salaisissa ajatuksissaan hän riisui valtaneuvoksen tyttären alastomaksi, vapautti hänen jäsenensä monien röyhelöiden, monien kalanluiden ja valkoisten aluspitsien puristuksesta, kunnes saattoi ahmia katseellaan hänen olemuksensa salaisuutta. Hän tiesi himoitsevansa Magdalenaa kuten himoitaan harvinaista elävää riistaa, jonka lumous häviää, kun saalis on kaadettu. Omistamisen ja unohtamisen vietit taittuivat poljennollisesti vastakkain kuten kaksi aaltoa, jotka vyöryvät toisiaan kohti, ja niiden raukeavilla harjoilla, niiden rytmillisen leikin huipuilla kimalsi todellisuuden vaahto.
Hän lähestyi vaimoaan hellänä ja kohteliaana, ja hänen oli tavattoman helppoa tuudittautua ajatukseen, että heidän välillään vallitsi täydellisen rakkauden sopusointu. Hellyys, jolla Hedvig vastasi hänen hyväilyihinsä, ei koskaan ehtynyt. Hän omaksui pieniä, viehättäviä tottumuksia. Hän oppi oivaltamaan räiskyvän takkatulen arvon, valitsemaan suunnattomasta astiastosta omat nimikkokuppinsa, joista hän maisteli kaakaonsa ja teensä, leikkimään kynänpyyhkimellä, kun kerrottiin hovijuoruja, ja vihdoin viljelemään äänenpainoja ja kepeitä hyväilyeleitä, jotka herättivät Hedvigin olemuksen pohjalla uinuvan tunteen kuten äänirauta herättää klavesiinin sävelen. Ma chère aimable... Pieni sokeriprinsessani... — Hän kuunteli viehättyneenä omaa tummaa alttoääntään, jota seurasi omien kasvojen ja oman vartalon nautinnollinen mielikuva. Hän viihtyi tuon puuhakkaan naisen vierellä, kaipasi hänen läsnäolonsa voimakasta rauhaa, milloin Hedvig poistui huoneesta, ja kietoi kätensä hänen vyötäisilleen, kun yö koitti.
Mutta valtaneuvoksen tytär eli omaa hilpeää elämäänsä aivan hänen lähellään. Tarvitsi vain kurkottaa rohkeasti, ja saalis olisi hänen. Magdalena kohteli nyt ihailijaansa ylimielisen pidättyvästi, vastaili jäykästi hänen tervehdyksiinsä, milloin he sivuuttivat toisensa linnan käytävissä, ja kuitenkin hänen katseensa säihkyi kutsuen ja hänen uhitteleva hymynsä oli varomattoman, sopimattoman avoin. Armfelt piiritti kiihkeästi tätä kaunista riistaa. Mutta hän ei saanut milloinkaan tilaisuutta kahdenkeskiseen yhdessäoloon, sillä tytön ympärillä hulmusi aina ystävättärien parvi kuin mikäkin meluisa suojelusvartio. Hän oli varjeltu ja panssaroitu; hän oli uskalias, vapaa, vallaton kuin Diana, joka tietää säilyvänsä saavuttamattomana ja joka nauttii kuumista, janoisista silmäyksistä. Kaikissa palatsi juhlissa, kaikilla illallisilla ja vastaanotoilla kilisi aina Magdalena Rudenschöldin kirpeä nauru ja hänen pienistä valkoisista kasvoistaan leyhyi persialaisen ruusuöljyn kevyt tuoksu. Se ärsytti ja viihdytti ihmeellisesti. Se muistutti miekkaliljojen lemua, joka läpäisee paahtavat kesäpäivät raukaisevalla kutsullaan.
HEDVIG vaistosi vaaran. — Armfelt kuittasi huolettomalla naurulla hänen epäluuloiset silmäyksensä, mutta hän ei voinut tyynnyttää levottomuuttaan. Aivan lähellä, vastaperustetun kodin lähimmässä naapuruudessa, eli ja hallitsi kevytmielinen lumoojatar, joka oli ratsastanut heidän hääjuhlissaan valkealla hevosella, käsivarret ja hartiat paljaina. Ei, hän ei saanut huolestua! Oli mieletöntä ja tyhmää kuvitella, että hänen miehensä olisi joutunut tuon Kirken pauloihin, jonka ympärillä liehui huumautuneita kavaljeereja, heidän joukossaan Itä-Göötanmaan herttua, helposti syttyvä Fredrik Aadolf.
Mutta Magdalena Rudenschöld puolestaan ei salannut mielenkiintoa, jota hän tunsi Hedvigiä kohtaan. Tuo kookas, vaatimaton nainen sytytti hänen uteliaisuutensa; Magdalena päätti lähestyä häntä. Mutta kaikesta halustaan huolimatta hänen ei onnistunut voittaa puolelleen tuon syrjässäpysyttelevän naisen ystävyyttä. Näytti siltä, kuin Hedvig epäilisi häntä ja vetäytyisi pois, milloin hän lähestyi. Hän huomasi selvästi, että mies oli paroonittarelle kaikki kaikessa ja että hän oli korviaan myöten rakastunut omaan aviomieheensä. Sitä uteliaammin, sitä kiihkeämmin Magdalena vakoili Armfeltia, sitä selvemmäksi kasvoi hänen oman verensä epämääräinen halu, jota paroonittaren mustasukkainen ynseys vain kiihdytti. Oli ikuinen ihme, miten nuo kaksi viihtyivät keskenään! Hedvig ympäröi miehensä huolehtivalla hellyydellään, ja tämä puolestaan taipui velttona ja mukavuuttarakastavana suojelusenkelinsä hoivaan. Mikä komea poika! Magdalena mitteli häntä katseillaan, pälyili hänen uljasta varttaan, vietti levottomia öitä ja tottui vähitellen ajatukseen, että tuossa ryhdikkäässä aatelismiehessä oli yllin kyllin ainesta oivalliseksi rakastajaksi ja huonoksi aviomieheksi.
Hän leikitteli, hymyili ja ajelehti huimapäisenä juhlien aalloilla. Hänen turhamainen sydämensä paisui nautinnosta, kun hän näki itsensä janoisen ihailun jalustalla ja tunsi valkeassa niskassaan aatelisherrojen kuumat silmäykset. Kuinka hullunkurista! Hurmaava itsevarmuus säteili hänen käynnistään, joka muistutti nuorten balettityttöjen kevyttä, hieman kulmikasta leijailua. Magdalena alistui tiettyyn rajaan asti noihin lähentelyihin, joilla nuoret hovimiehet häntä ahdistivat, mutta silmäys, kosketus, suudelma sai riittää. Hän lehahti vapaaseen lentoon ja välitti vähät heidän huokauksistaan. Hän huolehti kauneudestaan ja vaatteistaan, hän valitsi vaaleita, pastellinhohtoisia viittoja ja ranskalaisia pukuja, jotka korostivat hänen jäsentensä notkeutta. Oli nautintoa vaihtaa kampausta päivän muotivaatimusten mukaan ja yllättää ystävättärensä matalalla tukkalaitteella, kun korkea hiostava hiuskruunu oli tullut vanhentuneeksi. Hän rakasti avaria hihoja, sillä ne päästivät oikeuksiinsa hänen valkeat käsivartensa. Eh bien, hän tunsi vieläkin Itä-Göötanmaan herttuan puserruksen... Uljas, huikenteleva prinssi. Luvattoman raju kuin kaartinkapteeni, mutta paljon, paljon miellyttävämpi kuin kuivakiskoinen veljensä Kaarle herttua, jonka silmät saattoivat joskus välähtää merkitsevästi ja joka ahmi katseillaan naisten kaula-aukkoja, unohtaessaan hetkiseksi mystilliset kirjat. Magdalena hymyili. Mutta ihailu tyydytti häntä, jokainen silmäys hiveli hänen itsetuntoaan, ja ainoa, mikä tuotti huolta, oli lihomisen salainen pelko. Hän mittasi aamuin kaulansa ja vyötärönsä. Hänen täytyi käyttää kireämpiä liivejä ja vähentää makeisten, leivosten, pistaasikonfektien käyttöä.
Huoleton joutilaisuus hallitsi hänen päiviään ja öitään. Niinä harvoina iltoina, jolloin palatsi ja teatteri eivät tarjonneet mitään mainittavampaa, hän vetäytyi oman makuuhuoneensa hiljaisuuteen. Hän makaili vatsallaan kullanviheriällä divaanilla ja maisteli suklaata, jota Itä-Göötanmaan herttua oli suvainnut lähettää. Keltaiset narsissit kuulsivat maljakossa. Kynttilät lepattivat metallipidikkeissään ja niiden levoton valo uhmasi sinivihreää yötä, jossa tuntui avautuvien jasmiinien voimakas tuoksu. Hän oli vapauttanut solakan ruumiinsa kaikista nauhoista ja aluspitseistä ja pujottanut ylleen keveän silkkipaidan. Suklaa pusertui hänen hampaissaan mehukkaaksi tahtaaksi; sen kirpeä maku säesti ajelehtivia mielikuvia. Paneutuako makuulle—? Miksi? Jospa hän vain tuntisi loitsun, joka pakottaa halutut unet tulemaan... Sanottiin, että pielukselle sirotetut orvokit lisäsivät näkyjen voimaa. Joutavuuksia.
Hän painoi sormenpäät vastakkain ja ojenteli velttoa varttaan kuin kaunis notkea kissa. Tuolla valkealla ruumiilla ei ollut lainkaan muistia, kun se sukelsi ajan virtaan, mutta sen jokaista solua elävöitti hetkellinen mielihalu, sen kuumissa pehmeissä kaarteissa nukkui kaipaus. Kuinka yö olikaan lämmin ja hiostava! Omien rintojen ja lantioiden, oman vartalon väkevä tietoisuus hulmahti hänen tajuntaansa ja hän tunsi sormenpäissään veren kevyen tykytyksen. Kaksikymmentäyksi vuotta. Hän oli nuori, kaunis ja notkea. Hän vietteli miehet häpeällisiin ajatuksiin ja ahnaaseen pälyilyyn. Mitä tapahtuisi, jos alkoovin lasiovi avautuisi hiljaa ja parooni Armfelt astuisi kynnyksen yli? Aivan alastomana, muhkea ruumis musertavan paljaana. Valo leikkisi hänen ruskealla ihollaan kuin silkillä. Mikä ärsyttävä ajatus! Magdalena puraisi valkeat hampaansa suklaan lävitse, kunnes ne kalahtivat vastakkain, ja ojenteli uneliaana kuumaa ruumistaan. Kynttilä lepatti metallilampetissa, vuode narahteli. Hän oli lopen ikävystynyt. Hänen soikeista pienistä kasvoistaan hehkui uhkamielinen halu ja hän viskasi miltei vihastuneena käsistään makeisen, joka sattui helähtäen kynttilänjalkaan.
Mutta ajatukset ja halut olivat hänen omiaan, hän säläsi ne syvälle vereensä ja varoi tarkoin, ettei kukaan päässyt niiden jäljille. Hän liikkui monien ystävättärien parissa hilpeänä, huimapäisenä, mielettömän vilkkaana. Hedvig seurasi häntä karsain silmin. Miten kevyeksi elämä muuttuisikaan, jos voisi omaksua tuon huolettomuuden, joka liiteli painottomana yli esteiden ja vaikeuksien, satuttamatta siipiään.
TUKHOLMAN tulliporttien takana, Solnan pitäjässä, Brunnsvikenin rannalla sijaitsi lehtevien kumpujen sylissä Hagan huvipaviljonki, pieni, vaatimaton, valkoinen puurakennus. Monarkki oli kauan suunnitellut näihin puistoihin upeaa kivilinnaa. Tänä syksynä kaupungin rakennustyöläiset olivat vihdoinkin kaivaneet kyllin syvän kellariontelon ja kivenhakkaajat vasaroineet kyllin kauan, että peruskivi voitiin laskea.
Hovi vaelsi vaunuin ja ratsain suuriin juhlallisuuksiin, joiden ylin johto oli uskottu Armfeltille. Najaadeiksi ja nymfeiksi puetut tytöt tanssivat keskipäivän paisteessa suurella kunnaalla lähellä paviljonkiin johtavaa tietä. Ulkoministeri Oxenstiernan hymnit vyöryivät juhlallisin rytmein syystuulen kohinassa, ja niiden säveltäjä, pienoinen abbé Vogler, jumaluusopin ja musiikin tuntija, saattoi tuskin salata hämmästystään löytäessään Pohjolan metsien keskeltä tällaisen ylenpalttisen loiston, tällaisen Versaillesin. Joukot hajosivat vasta hämärän koitteessa, jolloin juhlavieraat siirtyivät Drottningholmiin. Sen pienessä teatterissa esitettiin Athalie ja ranskalaisen salonkinäytelmän tuntijat kuuntelivat kriitillisinä Murbergin uuden ruotsinnoksen rytmejä. Palatsi, puisto, théâtre de verdure säihkyi yön pimetessä ilotulituksen liekeistä. Yli soihtujen valaiseman puiston, yli tiheiden metsien, aina Tukholman esikaupunkeihin asti kantautui soiton pauhu ja väikkyi rakettien kajastus, joka väritti yön ruusunkarvaiseksi kuin etäinen tulipalo.
Hedvig etsi miestään. Armfelt oli syöksynyt juhlan pyörteisiin, häntä oli mahdotonta löytää tästä tungeksivasta, suuresta ihmispaljoudesta. Sisimmässään Hedvig oli ennakolta iloinnut illan ja yön humusta, sillä hän tunsi itsensä lopen kyllästyneeksi suureen huoneistoonsa, jossa joutilaat lakeijat vetelehtivät ja jossa mies viivähti näinä vuorokausina vain silloin tällöin kuin satunnaisessa majapaikassa. Tämä odottamaton tempautuminen porsliinien ja keittoastioiden parista hymyilytti häntä kovin. Hän oli joutunut jo Hagassa ystävättärien piirittämäksi; rouva Stapelmohr-Schröderheim tunkeutui hänen seuraansa, kreivittäret Sparre ja Brahe tuhlasivat hänelle rupattelunsa pikkurahoja. Hän ei voinut riistäytyä tuosta hyväntuulisesta joukosta. Hänen täytyi kävellä, istua ja kuunnella, loppumattomiin.
Kolea yötuuli tuntui lämpenevän soihtujen loimotuksesta. He istuivat kullatuilla puutarhapenkeillä, ja heidän selkänsä takana kuulsi palatsin kuvio, jonka ikkunat hehkuivat häikäisevinä.
Yö kuohui tanssivien varjoja ja lepattavia juhlatulia. Pimeydestä sukelsi viinin kuumentamia, kiihkeitä kasvoja. Kun juhlallinen musiikki vihdoinkin vaihtui kevyempään ja loivalla kentällä alkanut varjojen fandango kiihtyi, he päilyivät uteliaina ja juorunhaluisina noita hämärässä vilahtelevia hahmoja. Ei epäilystäkään. Prinssi Fredrik tanssitti kreivitär von Höpkeniä, jonka vihlovat kirkaisut lävistivät tuon tuostakin soiton pauhun. Voitiin erottaa kreivi Hamiltonin notkea olemus, kumarteleva Bror Cederström ja Södermanlandin herttuan tumma hahmo, joka etääntyi hitaasti tanssivista parvista vaeltaakseen huvipaviljonkiin. Hedvigin kasvoille levisi hajamielinen ilme. Hän siristi silmiään, hän yritti lävistää avonaisella katseellaan tuon varjojen kuohun. Vihdoin, kesken rouva Schröderheimin kuiskailua, hän keksi miehensä. Armfelt seisoi monarkia rinnalla matalan tammen alla, näytti selittävän jotakin, teki laajan, levottoman eleen...Hedvigiä tämä syrjäinen tarkkailu huvitti. Hän kuunteli puolella korvalla ystävättärien hälinää, hän vastaili epämääräisesti kuten ihminen, joka on vaipunut omiin ajatuksiinsa, ja hänen miettivä katseensa kohdistui värähtämättä tumman puun varjoon, johon juuri nyt, musiikin hetkeksi vaietessa, hulmahti uusia hahmoja. Oli mahdotonta erehtyä. Hän kuuli kreivitär Sparren kuiskauksen: "Melusina! Teidän häissänne hän korjasi kunniaa. Hän oli paljon juhlitumpi kuin Ulla von Höpken, joka kuitenkin suoriutui onnellisesti keijutanssista." He nauroivat kaikki kovin huvittuneesta Ranskalainen vieras abbé Vogler pimitti samassa pyöreällä selällään näköalan, eikä Hedvig huomannut, oliko neiti Rudenschöld liittynyt hänen miehensä seuraan vai ei.
Valtaneuvoksen tytär seisoi tammen varjossa ja mitteli uhittelevin silmin kohteliasta parooni Armfeltia. Kuningas katsoi parhaaksi väistyä. Hän oli pannut merkille, miten komeilta nuo kaksi näyttivät seisoessaan siinä rinnakkain, ja kun hän vihdoin keksi hälisevästä joukosta valtiosihteerinsä, hän ei malttanut olla sysäämättä tätä kylkeen ja vilkuttamatta silmiään: "Olette erehtynyt, rakas sielunpaimen. Olette vihkinyt ankan ja riikinkukon, ennen kuin viimeksimainittu ehti löytää itselleen paria. No niin, Schröderheim. Hän on vihdoinkin löytänyt sen, mutta liian myöhään, teidän kristillisen hautalukunne jälkeen." Nyt saattoi myös turpea valtiosihteeri erottaa tammen alla seisovan ihmisparin. Armfeltin varjokuvio kaartui sulavaan kumarrukseen, valtaneuvoksen tytär nojasi puun runkoon ja näytti puhuvan. — Niin, Magdalena oli tänä yönä avuton ja hämmingin valtaama, vaikka hän yritti kätkeä pienten kasvojensa kiihtymystä. Hän hyväili sormillaan puun rosoista kuorta. Sen kylmä pinta kosketti hänen polttavia käsiään. Hän yritti turhaan keskittää kaiken huomionsa siihen, kun mies kuiskaili hänen korvaansa järjetöntä tunnustusta. "Kas niin, te epäröitte kuitenkin", kuului ääni hämärän lävitse. "Tiesin, että teiltä puuttuu rohkeus avoimesti kieltää... Miksi te minua luulette? Pölyttyneeksi fariseukseksi kuten Kaarle herttua? Itä-Göötanmaan herttuaksi ehkä? Älkää vastustelko minua, Magdalena. Ei hyödytä mitään, minä tahdon teidät ja otan."
Mutta Magdalena ei sanonut sanaakaan. Hän tajusi, että paroonin kuivassa, kuiskaavassa äänessä oli jotakin kuumeista, jotakin tulehtunutta. Mies kumartui yhä lähemmäksi ja hänen kiihkeä huohotuksensa oli kuin väistämätön käsky: Minä tahdon ja minä otan... Magdalena käännähti rajusti hänen puoleensa. "Mene pois, Saatana", hän naurahti uhittelevan kepeästi, mutta hänen huulensa olivat aivan verettömät ja hänen katseensa tumma. "Miksi kiusaatte minua? Mitä tahdotte minusta?" Parooni kumarsi. "Odotin, että tietäisitte sen", hän sanoi julkeasti. Mutta Magdalena tahtoi uhmata noiden suurten, hehkuvien silmien vaatimusta. "Voittehan mennä vaimonne luo ja jättää minut rauhaan..." Hänen sydämensä tykytti niin, että hänen täytyi painaa kädellään avointa poviaukkoa. Kuinka inhoittavaa! Hänen kasvonsa mahtoivat olla kauhean kalpeat.
He jättivät tämän varjoisan paikan ja sekaantuivat ihmisjoukkoon.
Tummista notkoista sukelsi yhä uusia loistavia ryhmiä, häälyvien lyhtyjen alla jatkui tanssi ja kosteaan yöilmaan kihoili huurua sadoista hiostuneista kasvoista. Kuningas seurueineen vetäytyi huvipaviljonkiin. Vain ulkoministeri Oxenstierna horjui moselviinin ja omien hymniensä huumaamana lallattavan, huitovan, nauravan joukon keskellä todistellen noille vallattomille aatelisjunkkareille, miten verrattomasti jalompia hänen metaforansa olivat kuin Pelimannin, sen juopon heittiön! Samassa näyttäytyi valtiosihteeri Schröderheim punaisena ja muhoilevana kuin täysikuu, kantaen kaksin käsin suunnatonta boolia. Tuohusten hehku heittyi hänen kasvoilleen. Nymfien särkyneet piirit tanssivat hurjasti hänen ympärillään, ja kun hän kohotti maljaa ja huojui kuin Muhametin vuori muhkeiden reisiensä pylväillä, hän muistutti pakanallista jumalaa, suurta, kummallista imettäväistä, norsun ja Bacchuksen poikaa. "Seppelöikää hänet", huudettiin. "Tännepäin, rouva Schröderheim, tänne", visersi nuori naisenääni, ja Armfelt erotti kiiruhtavan valkopukuisen joukon, kreivitär Tauben ja kreivitär Sparren sekä vihdoin, seurueen jatkona, vaimonsa. Oh, tänä yönä hän ei suinkaan tahtonut... "Kas niin, mennään!" Hän puristi pimeässä neiti Rudenschöldin käsivartta ja veti hänet väkivalloin varjoihin.
Näytti mahdottomalta tunkeutua toisiinsa ahtautuneiden joukkojen lävitse. Sen totesi omalla tahollaan valtaneuvos von Fersen, jonka tyynistä, ylhäisen pidättyvistä piirteistä uhosi tänä yönä tavallista voimakkaampi ivallisuus. Tyhjän, onton, kevytmielisen nautinnon karuselli kiersi vinhasti hänen juhlallista yksinäisyyttään. Hän pujotteli survovien ihmisparvien tahtaassa, kumarteli, esitti anteeksipyyntöjä ja työntyi huvipalatsia kohti. Hän tahtoi etsiä käsiinsä kenraalimajuri Pechlinin vaihtaakseen pari sanaa hänen kanssaan ja vakuuttuakseen, että tuo harjaantunut kettu yhä seisoi opposition johdossa, hänen tukenaan. Mikä mieletön ilotulitus! Mikä tuhlauksen ylenpalttisuus! Saman huomion teki tänä yönä myös kamariherra Reuterholm, joka oli nähnyt parhaaksi vetäytyä syrjään ja asettua suojaavan lehtikatoksen alle. Sieltä hän näki kuitenkin kaiken, näki soihtujen loimotuksen ja koreat espanjalaiset dominot. Hän seisoi hiiskumattoman hiljaisena pimeässä vartiopaikassaan. Musta vaippa peitti hänen hintelän vartensa ja vain aavemaisen kalpeat kasvot, joiden kylmä kauneus toi mieleen antiikkiset korkokuvat, antautuivat paljastettuina kylmälle yötuulelle. Narripeliä, näytelmää, harhaa! Sitkeä viha salamoi hänen silmistään, hän liikutti kättään, jota koristi pyhän järjestön sinettisormus, ja mutisi latinankielistä manausta. Tuo kirjava maailma vyöryi perikadon tietä. Elementtien salaiset merkit, maan, veden ja ilman enteet varoittivat, ja vain ihmisten sokea juopumus esti heitä lukemasta kohtalon tulikirjoitusta. Hänpä sen tiesi. Laviini oli lähtenyt liikkeelle ja hän kuunteli kiihkein korvin sen tulevaa jylinää. Vielä viipyi Euroopan hallitushuoneiden ympärillä eksyttävä juhlavalaistus. Versaillesissa riideltiin jalokivi vitjoista, kuulusteltiin onnetonta kardinaali Rohania, ammennettiin kahmaloittain kultaa ja siroteltiin sitä pikku prinsessan Sophie-Beatrixin kastajaisjuhlissa aavistamatta, että Pariisin kaduilla kasvoi vallankumouksen vilja. Siellä eli ja hengitti mies, jonka mahtava käsi jo ojentui ohjatakseen näytelmää: parooni Giuseppe Cagliostro, järjestön suurkofta. Ja täällä, jossa kukaan ei aavistanut huomispäivää, odotti omaa hetkeään hän, kamariherra Reuterholm. Hän näki valtikan kimaltavan viikkojen, kuukausien, vuosien pimennossa. Tuo kultainen lelu oli pian putoava hänen käsiinsä. Ellei puisto olisi ollut niin ylenmäärin valaistu ja ellei palatsin jokaisessa sopessa olisi kuhissut juhlavieraita, hän olisi etsinyt käsiinsä Kaarle herttuan ja ilmaissut hänelle jo tänä yönä kaavan, jolla valtaa manataan... Mikä tavaton tungos! Tuossa tulivat lämpimissä turkiksissaan kreivittäret Sparre, Klinckowström ja Taube ja heidän seurassaan ryhdikäs, isokokoinen nainen, varmaankin paroonitar Armfelt, sen kirotun liehijän vaimo.
Puistossa vallitsi eksyttävä valohämärä. Savu ja varjot peittivät näkyvistä tutut kasvot. Ilma oli raskasta hien, ruusujen ja palavan pihkan lemusta. Hedvigin ohimoita pakotti; hän ei nähnyt miestään, vaikka hän harhaili puiston kaikissa sokkeloissa ja eksyi tavan takaa omasta seurastaan. Toivoton yö! Naisten äänet raatelivat hänen korviaan, hän ei osannut vastailla mitään niihin lukemattomiin kysymyksiin, joilla pikku kreivitär Sparre kiusasi häntä. Jospa hän vain löytäisi miehensä! Siltä taholta, missä Kiinan paviljonki sijaitsi, voi erottaa laulua ja huutoja. Hän kuuli Leopoldin lausuvan kummallisesti painottaen riimitettyä puhetta; hän tunsi sen, se oli sama puhe, jonka runoilija oli neljätoistavuotiaana poikana lukenut Norrköpingin raatihuoneella ja jota hänen oli tapana esittää ollessaan nousuhumalassa. Olihan mahdollista, että Armfelt, joka oli kesällä perinyt Kellgrenin aseman akatemian puheenjohtajana ja nimitetty Tukholman teatterin johtajaksi, kuunteli parhaillaan päihtynyttä lyyrikkoa. Mutta Hedvig etsi turhaan. Hän tunsi ohimoissaan kiusallista pistelyä, hän tiesi sen johtuvan rauhattomuudesta ja tahtoi ajatella jotakin valoisaa. Eikö hän muuten toivonutkin kummallisen kiihkeästi, että hän löytäisi miehensä sieltä, missä ihmistungos oli taajin ja valaistus kirkkain!
Hänen seuratoverinsa olivat jo aikoja sitten vetäytyneet palatsiin, jonka valaistut ikkunat levittivät yöhön taikamaista, räikeää kajastusta. Ruudut muistuttivat pimeyteen viillettyjä neliöitä, jotka avautuvat suoraan aurinkoon. Musiikin vaimea pauhu oli yhtämittaista, kaukaisen koskenkohinan kaltaista. Mutta puistossa, jossa soihdut lepattivat sammumaisillaan, harhaili uupuneita pareja ja kuului tukahdutettuja huutoja. Horjuvia olentoja kiiruhti kaikilla poluilla, sukelsi pimennosta ja hävisi katveeseen, tavoittaen toisiaan kiihkeässä, syksyisessä yössä. Mitä palatsissa tapahtuikin, täällä paisui yöllisen ilonpidon aalto... Hedvig värisi. Silmänräpäyksen ajan hän tunsi liikkuvansa kuin unen keskellä, unen, jonka mieletön humina painoi musertavana hänen korviaan ja joka oli tulvillaan villiä sydämetöntä nautintoa. Tuntui, kuin puisto kuultavine lammikkoineen ja ryhmyisine piilipuineen, palatseineen ja huvimajoineen olisi syöksynyt valottoman yön lävitse yhä kiihtyvällä voimalla ja niinkuin putoamisen huumaus olisi vallannut hänetkin, tuntunut hänen verissään, läpäissyt hivuttavana tulena hänen ruumiinsa jokaisen solun. Kuumien nautinnonkuiskausten kuohu kohisi kaikkialta, mihin hänen väsyneet jalkansa astuivat. Tyly, säälimätön, julma yö! Hän tempautui tästä unenhorteesta ja kulki Kiinan huvipaviljonkia kohti.
Hän kuuli kuivan, värittömän äänen, joka kantautui oikealta kädeltä ja muistutti palaneiden lehtien kahinaa: "Voittehan peräytyä, jos tahdotte. Sivumennen sanoen: tuo Sprengtporten on teidän oikeuksienne puoltaja, ja jos päähänne tosiaankin painettaisiin kruunu..." Ääni hävisi tuuleen, eikä Hedvig voinut puiden kohinalta lainkaan kuulla, mitä Södermanlandin herttua vastasi kiusaajan kuiskaukseen. Mutta hän ei nyt ajatellut sitä lainkaan. Hänen mielensä oli liian levoton säilyttääkseen noita sanoja. Se oli tänä yönä kuin kuumaa vahaa, johon mikään sinetti ei voi painaa kuvioitaan. Samassa hänen eteensä ilmestyi kuin maasta kohonneena vanha, liukas kenraalimajuri Pechlin, jonka korkea otsa kimalsi rauhattomassa valonvälkkeessä. Hän teki hämmästyneen kumarruksen ja ojensi kohteliaana kyynärtaivettaan: "Sallikaa, madame! Yö on petollinen rakastaja, se teeskentelee lämpöä mutta jättää teidät viluun." "Etsin miestäni", sanoi Hedvig. Kenraalimajurin ivalliset silmät mittelivät ihmetellen hänen kasvojaan. Mies näytti hetken empivän, ennen kuin käännähti koroillaan ja kumarsi: "Mikä odottamaton mielihalu! Voilà, jos sitä haluatte, en neuvoisi teitä vilkaisemaan tuonne." Ja hän viittasi Kiinan paviljonkiin, jonka oikukkaat kattokourut kohosivat kuin mytologisen eläimen jäsenet, kuin lohikäärmeen evät lyhtyjen hehkusta.
Kuta nopeammin Hedvig kiiruhti paviljonkia kohti, sitä enemmän hän ymmärsi rakastavansa miestään. Rakastavansa syvällä, voimattomalla rakkaudella. Sillä tavoin äidit rakastavat poikiaan, voimatta keksiä koko avarasta maailmasta mitään, joka olisi kalliimpi, ihmeellisempi, mieluisampi kuin lapsen viileät kasvot ja verhottu katse. Jumala, kuinka hänen sydämensä takoi! Hän ei voinut mitään omille askelilleen, jotka olivat kiihtyneet juoksuksi. Valoton satulinna kohosi uhkaavan hiljaisena hänen edessään. Se uhosi jäätävää välinpitämättömyyttä ja sen terävät kattokourut ja suipot tornit tuntuivat pistävän kipeästi hänen katsettaan. Samassa hän joutui kuin vaiston ohjaamana paviljongin sivuikkunoiden alle. Vain yhdestä hehkui hämärää valoa, josta ei voinut päätellä, tuliko se terassilla huojuvasta lyhdystä vai sytytetystä kynttilästä, joka lepatti tuolla sisällä, hiljaisessa kabinettikamarissa. Hän kuuli nyt selvästi Armfeltin äänen. Se oli käheä ja kuiskaava. Se henkäili avoimesta ikkuna-aukosta yöhön, jossa hän seisoi. Hän ei tietänyt, miten kauan hän odotti siinä, odotti yksinäisenä, hylättynä ja viluissaan, toivoen mielettömästi, että ääni, joka oli sattunut hänen korviinsa, olisi ollut vain messinkilyhdyn kirahdus. Kaukainen soitto täytti yhä puiston, jossakin kajahti yksinäinen yölinnunhuuto ja kuului tuulen kahahdus kuivissa, syksyisissä lehvistöissä. Nuoren naisen varjo häilähti ikkunalasissa. Hedvig erotti käsivarret, jotka kohosivat kuin apua anoen, mutta samassa silmänräpäyksessä hän ymmärsi, että tuo hätäinen ele kohdistui vain ulkoasuun. Noin pöyhitään sekaantunutta hiuslaitetta, hän ajatteli ja oli kummallisesti tietoinen kaikesta, mitä yö kätki hänen silmiltään.
Pimeä puisto kävi yhä hiljaisemmaksi. Palatsissa kasvoi melu. Viluinen tuuli, joka ennusti aamun tuloa ja puhalteli soihtuja sammuksiin, oli pakottanut yölliset harhailijat vihdoinkin jättämään lehvistöt ja metsäpolut. Humaltuneita hovimiehiä ajelehti linnan kaikissa saleissa, ahdistellut kamarineidit kirkuivat ja heidän hulmuavien hameittensa kahina täytti kaikuvat eteisaulat äänillä, jotka muistuttivat lemmenhaltioiden naurua. Hedvig, joka vihdoinkin ilmestyi tähän meluisaan piiriin, näki juhlakynttilöiden tanssivan silmissään, kuuli katkeran huimauksen halki klavesiinien helskeen, yritti pakottaa huulilleen hymyä, yritti sulautua huolettomasti joukkoon.
Hän näki vanhan kenraalimajuri Pechlinin lähestyvän punaisilla huulillaan ovela hymy, mutta hän käänsi karttaen selkänsä ja peräytyi naisten parveen. Kuta enemmän valoa ja hälinää, kuta enemmän ihmiskasvoja, sitä parempi. Ja samassa hän tunsi voimattoman tuskan pusertavan sydäntään, sillä nyt tuo toive oli kadottanut kaiken merkityksen. Tietämättä, mitä puhui, hän selitteli kreivitär Taubelle laveasti ja hätäisesti kaikkia niitä muutoksia, joihin hän aikoi ryhtyä saadakseen avaran kotinsa vihdoinkin siedettävästi sisustetuksi. Pieni kreivitär, joka ei ollut koskaan nähnyt ystävätärtään noin eloisana, hymyili iloisesti yllättyen: "Kultaseni, kuinka te olettekaan tänä iltana suloinen...!" Sisimmässään hän ei sietänyt tuota naista. Ystävyytensä kristallieristäjän takaa hän katsoi kummeksuen noita jäykkiä, voimakkaita kasvoja ja huonosti sopivaa juhlapukua, joka oli kaikkine nauhoineen ja poimuineen yhtä sietämätön kuin Hedvigin soinnuton puheliaisuus. Kukaan ei voinut käsittää, kuinka kummassa Armfelt, jonka ympärillä kuitenkin liehui nuoria, viehättäviä aatelistyttöjä, oli kalastanut itselleen tuon sulottoman olennon.
Mutta Hedvig jätti hänet aivan äkkiä ja istahti kuin voipuneena pöytään, jossa rouva Schröderheim, kreivitär Hamilton ja ranskalainen abbé Vogler kiistelivät tallimestari Munckin kanssa. He ylistivät kuorossa kepeitä anglo-cavalcadeja, joilla Pariisin keikarien oli tapana ajaa Chantillyyn, ja Munck puolusti hieman tuimistuneena vanhojen tukevatekoisten perhevaunujen etuja. Mutta nyt ilmestyi seuraan Armfeltin ruma, iloton vaimo. Sacre bleu, eikö hän ymmärtänyt, että parooni Munck ei erityisemmin kaivannut hänen tai hänen miehensä seuraa. Hedvig istui kuitenkin kuin uuvuksissaan, ottamatta osaa väittelyyn, ja sen iloinen vaahto poreili piankin hänen ympärillään ärsyttävän ylimielisenä. Vain rouva Schröderheim tarkkasi syrjäsilmällä noita neuvottomia kasvoja, joista paistoi huonosti salattu hätääntyminen. Kuinka Hedvig näytti väsähtäneeltä! Upea iltaviitta valui huolimattomin poimuin hänen luisevilta hartioiltaan ja hänen tukkalaitteensa, hänen kaularöyhelönsä ja miehustansa olisi tosiaankin tarvinnut kohennusta. "Jos kysytte minun mieltäni, kannatan viininpunaisia uutimia", äännähti abbé Vogler, hyristen tyytyväisyydestä, kun samppanjatarjotin uudelleen lähestyi pöytää. Munck katseli miettiväisin silmin sinettisormustaan. "On ihmeellistä, miten helposti naiset tottuvat ratsastukseen", hän huomautti tarpeettoman äänekkäästi. "Tuolla astuu parhaillaan ovesta eräs, joka on, luvalla sanoen, synnynnäinen esteratsastajatar. Tarkatkaa hänen käyntiään, abbé."
Nähtyään Magdalena Rudenschöldin Hedvig nousi äänettömästi pöydästä ja lipui ihmisvirtaan. Mikään ei enää merkinnyt mitään; oli samantekevää, pommittiko koko pöytäseurue hänen selkäänsä ja niskaansa pistelevillä silmäyksillään. Hän tähyili huolestuneena valtaneuvoksen tyttären kasvoja ja yritti epätoivoisesti lukea niiden salaisuutta. Hän tiesi, että nuo soikeat, ilmehikkäät, punehtuneet kasvot ja nuo pilkalliset silmät syöpyivät tänä yönä hänen hätääntyneeseen mieleensä kuten polttava neula painuu vahaan. Hän näki vihdoinkin miehensä. Armfelt astui heti neiti Rudenschöldin kinterillä saliin ja kulki kohteliaasti kumarrellen tungeksivien ihmisparvien halki. Hänen muhkeat kasvonsa punoittivat, ja hän etsi terävällä, hiukan hajamielisellä katseellaan jotakin, joka lymysi joukkoon. Samassa hän sattui katsomaan suoraan vaimoonsa. Hedvigin silmät olivat laajat ja tummat. Hän tunsi itsensä äkkiä lopen uupuneeksi, mutta hänen täytyi kestää, täytyi tietää...
Hän olisi avuttomassa hädässään lähtenyt raivaamaan itselleen tietä suoraan miehensä luo, ellei hänen eteensä olisi taaskin ilmestynyt näiden juhlien pääsemätön piru, vanha, pilkallinen kenraalimajuri Pechlin. "Kas niin, olette viimeinkin keksinyt hänet", hän sanoi kevyesti kumartaen. "Olen aina kuvitellut, että uskollisuus on hyve, joka pesii vain rumassa ruumiissa. Huvitelkaamme hiukan, madame. Samppanjaa? Chiantia? Punaista burgunderia?" Hedvig ajautui tahdottomana hänen mukanaan ja maistoi kuin unessa tulista viiniä; sen kuplat kasvoivat hänen silmissään suunnattomiksi, huikaiseviksi valorenkaiksi. Hän näki vanhan miehen kumartuvan ylitseen keveästi myhäillen ja kuuli oman kaiuttoman äänensä, joka säesti kenraalimajurin huolehtivaista hälinää: "Luulen, että hän panee peliin kaiken vaikutusvaltansa kohentaakseen omaa kansallista dramatiikkaamme. Tämä on myös hänen majesteettinsa ajatus. Murberg? Mitä pidätte hänen käännöksistään? Minä en ole mikään keskustelija, hyvä kenraalimajuri. Nuo hänen näytelmäluonnoksensa, niin, en tiedä niistä paljonkaan. Mutta hän toteuttaa ne odottamatta, saatte nähdä, ja ellei hän olisi niin perin juurin kytketty seuraelämän velvollisuuksiin, luulisin miltei, että hän omistaisi kaiken aikansa niille..." Ja hämmentyen, suuren levottomuuden valtaamana Hedvig huomasi puhuvansa vain miehestään, puhuvansa niin kiihkeästi, että kenraalimajuri Pechlinin kulmakarvat kohosivat kummastuksesta.
Valo, kohina, pienten pöytäkuntien nauru loittoni ja muuttui sumuiseksi. Kaikki tuo oli äkkiä kuin kimaltelevaa vesihuurua, kuin taikurin kristallipallon väikettä. Sen syvyydestä lähenivät Armfeltin kasvot. Ne laajenivat ja kasvoivat hänen silmissään, niiden huoleton, hajamielinen ilme läpäisi hänen olemuksensa kuin uuvuttava kuuma valo. Hän tiesi tänä hetkenä varmemmin kuin koskaan, että nuo kirkkaat silmät eivät lainkaan katsoneet häntä, vaan olivat kääntyneet toisaalle. Suru pusersi hänen sydäntään, hänen täytyi elävästi, peruuttamattomasti nähdä, miten mies kumartui valtaneuvoksen tyttären yli ja syleili hänen nautinnonhaluista ruumistaan. Kunpa hän voisi aivan hiljaa poistua... Mutta kenraalimajuri Pechlin seisoi hänen vieressään ja hänen vaaleat kasvonsa loistivat yhtenä ainoana hymynä: "... mais vous êtes fatiguée. Onko mahdollista, että mustasukkaisuus sopii myös kauniille naisille! Raillerie à part, neuvoisin teitä levähtämään." Ja hänen korkea otsansa huokui jäätävää ivaa.
Vihdoin Hedvig nousi ja aloitti levottoman harhailunsa survovassa ihmismeressä. Hän kohtasi rouva Schröderheimin, kreivitär Tauben ja paroonitar von Essenin, vaihtoi heidän kanssaan joutavia sukkeluuksia, oli epätoivoisen rohkea ja yritti loistaa, kuten kaikki kasvot, kynttilät, kristallilasit tässä noidutussa hornanmyllyssä. Hän oli huomaavinaan, että ihmiset loivat häneen pilkallisia silmäyksiä ja että valtaneuvos von Fersen, joka vaihtoi kohteliaita sanoja ylitallimestari Rålambin kanssa, kohotti juuri hänen tullessaan kaarevia kulmakarvojaan ja katsoi suosikin vaimoa peittämättömän vahingoniloisesti. Mutta tuo kaikki liukui hänen ohitseen. Hymyt, kuiskutukset ja äänet kilpistyivät hänen huolensa eristyskerroksesta kuten naula kilpistyy kivestä. Ihmeellisintä oli, että tuska ei vieläkään saanut täyttä otettaan, että hän vaelsi tässä kuin unen huumaamana ja katsoi tyhjin, ulkopuolisin silmin tätä varjojen hälinää. Koreat puvut ja säihkyvät kunniamerkit kieppuivat mielettömässä tanhussa. Äänten kohinassa oli äkkiä vieras sävel; kaikki muuttui kaiuttomaksi ja kääpiömäiseksi, kaikesta katosi elävä valo, suunta, tarkoitus, päämaali. Hän istui aivan avuttomana ikkunasyvennykseen. Oli hirvittävän kuumaa... Hänen hiuksensa olivat surullisesti riipuksissa; hän ei tietänyt, mihin kätkeä isot, valkoiset kätensä. Hän istui siinä totisena ja syrjäytettynä, elävän tunteen avuttomana vertauskuvana, kuunnellen juhlapitojen nousevaa pauhua. Kun Armfelt vihdoin huomasi vaimonsa, tämä oli tuskastuttavan, sietämättömän tyyni. Mutta hänen viisaista silmistään näytti paenneen kaikki kirkkaus, ja hän puhui, nauroi, elehti konemaisesti, mukautuen tämän loistavan komedian valheeseen.
Juhla vyöryi aamua kohti. Suurten peililasi-ikkunoiden lävitse saattoi erottaa aamuruskon hehkun, joka hävitti kynttilöiden kirkkauden ja paljasti säälimättömästi humaltuneiden vieraiden harmaat kasvot. Kukaan ei sitä kuitenkaan nähnyt. Monarkki horjui luhistuvassa loistossaan Armfeltin pöytään ja syleili häntä määrättömän ylenpalttisesti, sammaltaen tahmein äänin sanoja, joita jokin logiikan rihma pidätti putoamasta. Ruusuinen valo syveni. Pitojen humu särähti sortuneelta. Molemmat kabinettisihteerit, Adlerbeth ja Franc, nukkuivat tuoleillaan. Ulkoministeri Oxenstierna tervehti aamunnousua käheällä kiekunalla, joka sulautui kuin säestys hänen vihreän takkinsa riippuviin siipiin ja hänen helttamaiseen kaularöyhelöönsä: hän muistutti juopunutta kukkoa. Vain vapaaherra Reuterholm seisoi vaiteliaana omassa varjoisessa nurkassaan ja tuijotti ahnain silmin tätä kevytmielisyyden vilisevää vettä, joka jossakin tulevaisuuden kaarteessa kääntyisi rotkoon ja vaipuisi juhlallisesti pauhaten syvyyteen.
Hän teki kädellään manaavan eleen. Kaikki tuo muuttui hänen silmissään hauraaksi, vastenmieliseksi kuvaksi ja hän veti sielussaan veripunaisen ristin sen yli: ancien régime, mennyt aikakausi!
2
Kamariherra Armfelt, kuninkaan adjutantti, Ruotsin Akatemian uusi puheenjohtaja ja Tukholman teatterin vastanimitetty johtaja, yritti turhaan omistautua niille tuhansille suunnitelmille, jotka uusi asema oli tuonut mukanaan. Monarkin poliittinen innostus oli kasvamassa, ja hallitsijan levottomuus tarttui kuin vaarallinen kuumetauti hänen ystäviinsä. Syrjäisestä loukostaan kohosi jälleen tuima, taipumaton kiusaaja Johan Kristoffer Toll valkeine ohimokiharoineen ja kireine kotkanilmeineen. Oli mahdotonta aavistaa, mihin hänen vallanhimoisen holhouksensa vaikutus päättyi. Varmaa vain oli, että hänen laiha tarmokas kätensä oli tarttunut valtakunnan ohjiin ja että hän puhalsi jatkuvasti hiiliin, jotka olivat nuoruudesta asti kyteneet Kustaa III:n mielessä. Hän lietsoi kuninkaan salaista kunnianhimoa, hän suuntasi sen sotaisiin urotöihin. Divide et impera, hajoita hallitaksesi. Kenraalin puhe kumahteli kuin voitonrumpujen ennakkokaiku ja hänen lauseistaan kasvoi marssivia falangeja, hulmuavia sotalippuja, tulta, savua, sankarikunnian huurua.
Sodan uhka kehitti palatsin ilmakehään salaista painostusta. Ei tiedetty tarkoin, mitä monarkki suunnitteli, mutta hänen muuttuneen mielialansa ensimmäisiä ilmauksia oli, että hän aivan odottamatta nimitti suosikkinsa Armfeltin Uudenmaan rykmentin everstiksi. Tämän nimityksen esivaiheet olivat pian kaikkien tiedossa. Kesällä 1787, jolloin oppositiovaltiopäivien muisto vielä kirveli avoimen haavan tavoin, kuningas matkusti valitun seurueen kanssa Pohjanlahden yli suorittaakseen Parolan leirillä joukkojen katselmuksen. Kukaan ei epäillyt, että tämän matkan tarkoitus oli puhtaasti poliittinen; sen lähin merkitys oli provinssissa heränneen tyytymättömyyden lauhduttamisessa. Mutta kun monarkki oli ehtinyt Hämeenlinnaan, tapahtui jotakin odottamatonta.
Kuningasta oli seurannut matkalle myös kruununprinssi Kustaa Aadolf, avuton yhdeksänvuotias poika, joka liikkui vaivautuneesti kireissä loistovaatteissaan ja sopeutui hikoillen etiketinmukaisen esiintymisen komentoon. Hän kumarteli, sammalsi ja kompasteli kuin kauheassa painajaisunessa. Hän uskalsi tuskin istuutua pelätessään kankeaksi silitetyn samettipukunsa rypistyvän. Suurinta tuskaa hänelle tuottivat isot, hiostuneet kädet, joita hänen täytyi raahata mukanaan, tietämättä oikein, mihin ne kätkeä. Vihdoin, Hämeenlinnan upeimmassa virkatalossa, hän joutui hetkeksi kahdenkesken maaherra Anders de Brucen kanssa, jonka lihava hahmo huurusi ylenpalttista mielistelyä. Prinssi näki herra de Brucen lähestyvän alamaisesti kumarrellen. Maaherra oli juuri sanomaisillaan jotakin määrättömän kohteliasta, kun hänen turpeat kasvonsa kävivät aivan sinisiksi ja hän sai kauhistuneen pojan edessä halvauksen, joka ainiaaksi ja yhdellä iskulla lopetti hänen loistavan uransa. Kruununprinssi, joka ei oikein tiennyt, mitä ranskalainen etiketti tällaisissa tapauksissa vaati, ojenteli avuttomia käsiään ja änkytti lopen kauhuissaan: "Setä... Setä... Kas niin, älkää tulko tuon näköiseksi..." Tämän tapauksen välittömänä seurauksena oli, että Hämeen ja Uudenmaan läänin maaherraksi nimitettiin vanha hyväntahtoinen Kaarle Kustaa Armfelt, suosikin setä. Ja hänen entinen päällikkyytensä Uudenmaan jalkaväenrykmentissä siirtyi aivan odottamatta hänen veljenpojalleen, Ruotsin Akatemian ja Tukholman teatterin kolmikymmenvuotiaalle johtajalle.
Uudet virat ja arvot toivat mukanaan alituista levotonta touhua. Hedvig tunsi, miten koti muuttui entistäkin tyhjemmäksi. Se oli salaista, selittämätöntä muuttumista, se tapahtui heissä itsessään, heidän yhteisen elämänsä ytimessä, ja se kuvastui ulospäin rauhattomana menemisenä ja tulemisena, ikään kuin kylmä viima olisi puhaltanut heidän kotinsa lävitse. Hedvig säläsi huolensa kuten hän säläsi näyn, joka oli ikiajoiksi syöpynyt hänen sisimpäänsä pimeässä linnanpuistossa. Ei niin, etteikö mies olisi edelleenkin kohdellut häntä huolettomalla hellyydellä. Nuo kirkkaat silmät hymyilivät yhä hänen päiviensä lävitse. Hän, Hedvig, oli yhä edelleenkin ma chère aimable, pikkuinen sokeriprinsessa. Mies lähetti hänelle lahjoja: ihastuttavan kauniita helmivitjoja, joiden pelkkä kosketus kaulalla saattoi hetkeksi hukuttaa tuskallisen kokemuksen hehkun; kirjoja, joiden lukemiseen hän upotti iltojensa yksinäisyyden; makeisia, ruusuja, tulppaaneja. Armfeltin kekseliäisyys oli ehtymätöntä, ja hän iloitsi itse vilpittömästi omasta huomaavaisuudestaan. Mutta nämä hetket olivat vain välähdyksiä. Kuningas oli kytkenyt suosikkinsa kiihkeän toiminnan rattaaseen, ja hänen täytyi pyöriä, täytyi kiitää... Edustamista, juhlia, vastaanottoja; kuluttavaa palamista, joka ei koskaan päättyisi.
Kaiken lisäksi tulivat nuo pahaenteiset huhut sotahankkeista, joita kuningas hautoi. Niiden toteutuminen merkitsisi, että monarkki tempaisi suosikkinsa Tukholman mukavasta elämästä ja lähettäisi hänet itään, uuden rykmentin johtoon. Jokainen tiesi, että hänen nykyiset valtiolliset haaveensa eivät enää kohdistuneet Norjan valloittamiseen, kuten vielä valtiopäivien edellä. Hän lähestyi kierrellen ja kaarrellen Tanskaa, entistä vihollistaan, ja käänsi hitaasti, hitaasti ja varoen kabinettipolitiikan tykkejä, kunnes ne uhkasivat Venäjää, entistä toivottua liittolaista. Tämä mielenmuutos oli onnettoman Haminassakäynnin välitön seuraus. Tulokseton rendez-vous kirveli vielä hänen mieltään, ja Toliin yllytyksestä hän alkoi vihdoinkin suunnata sotahankkeitaan etelän ja lännen naapurista itään, valtakunnan vaarallisinta vihollista vastaan. Hän toivoi Tanskan täydellistä puolueettomuutta tulevassa sodassa, kuten hän oli muutamia kuukausia sitten toivonut Venäjän puolueettomuutta, mikäli hän ja hänen sotaiset neuvonantajansa näkisivät parhaaksi anastaa Norjan Tanskalta. Vihdoin, elokuussa 1787, tuli kauan odotettu tieto, että Turkin sulttaani oli julistanut liikekannallepanon ja että puolikuun kuvalla merkityt sotaliput nyt johtivat hänen itämaisia falangejaan Venäjää vastaan. Kun Katariinan katse oli kiinteästi tähdätty etelään, kun idän armeijat marssivat Mustallemerelle, ruotsalainen säilä saattoi hitaasti paljastua huotrastaan. Vaadittiin vain, että venäläistanskalainen allianssi särkyisi. Oli saatava aikaan liittosopimus, joka sitoisi kööpenhaminalaisen vehkeilijän Bernstorffin kädet ja tekisi hänestä ja hänen kuninkaallisesta holhotistaan ruotsalaisen tahdon uskollisia vasalleja. Tapahtukoon niin! Ruotsin hurmaajakuningas uskaltaisi tämän diplomaattisen leikkauksen.
Hän puhui uudesta päätöksestään kamariherra Armfeltille ja vaati kiihkeästi tämän mukaanlähtöä. Sisimmässään hän oli hieman loukkautunut, kun Armfelt luopui huokaisten Akatemian tehtävistä ja suostui silminnähtävän haluttomasti. Tuo välinpitämättömyys loukkasi aikeen suurenmoisuutta. Mutta monarkki oli loppujen lopuksi tyytyväinen. Armfelt oli hänen oman itsetuntonsa loistava tuki. Hän nojautui suosikkiinsa kuten ontuva nojautuu kainalosauvaan, ja nyt kun kysymys jälleen koski juhlaedustusta, hän pani kaiken toivonsa upeaan hovileijonaan.
KÖÖPENHAMINAN sydämessä, Kristianborgin linnassa, jota Kallebodstrandin salmen hyhmäiset, marraskuiset vedet saarsivat, Tanskan kuninkaallinen hovi avasi ovensa ruotsalaiselle seurueelle. Suurten salien hiukan tunkkautunut komeus säteili tavallista kirkkaammin. Raskaat vuorikristallikruunut helisivät kuin kummalliset kellot, kun monarkki suosikkeineen astui huikaisevasti valaistuun valtaistuinsaliin. Korkeiden kynttelikköjen sadat pienet liekit läpättivät. Niiden häälyvässä loisteessa kauhtuneen purppuran ja kelmeän kullan ympäröimänä Tanskan hovi suoritti kankean esittelyseremonian, joka tuntui keskittyvän valaanluisten korsettien narinaan ja pitkien marsalkansauvojen kopahteluun. Palatsin kaikilla seinän vierillä seisoi äänettömässä kunniavartiossa vanhoja aatelisnaisia. He seisoivat siinä surkastuneina, syksyisinä ja kalmankeltaisina, toinen toistaan rumempina, notkuen munankokoisten perhetimanttien ja valencialaisten pitsien painosta. Jokainen heistä kuvasti tunnollisesti kuin peili vanhan leskikuningattaren ankkamaista olemusta. Tämä heijastusilmiö näytti ulottuvan yksin heidän paljaisiin käsivarsissakin, joiden hipiä oli sinipunaisten lautumien peittämä kuten kuningatar Juliana Marian.
Kuin jonkin hillittömän painajaisunen syvyydestä, unen, joka oli ottanut tehtäväkseen häväistä kuninkaankruunua, ilmestyi Tanskan kuninkaallinen perhe. Hänen majesteettinsa Kristian VII, hallitsija Jumalan oikusta, asteli kumartuvien ihmisparvien ohi huolestuneiden adjutanttien tukemana, päästellen kurnutusta muistuttavia ääniä. Heleät veripunaiset nauhat risteilivät säihkyen hänen ikävän nuuskanruskean juhlapukunsa rinnalla. Pilaantunutta omenaa muistuttava pää notkahteli avuttomasti joka askelella, ja kasvoilla, joiden hyytynyttä ilmettä saattoi joskus valaista vain lapsellisen paheellisuuden leimahdus, vallitsi tänä hetkenä täydellinen älyttömyys. Hän näytti vaappuvan kiiltävällä parketilla kuin unissakävijä, ja ellei toinen adjutanteista olisi varovaisesti taluttanut häntä sille suunnalle, missä ruotsalainen seurue seisoi, hän olisi iskenyt idioottimaisen otsansa seinäpeileihin. Hän tuijotti todellakin jatkuvasti vain niitä, ikään kuin hänen raskaassa päässään olisi sarastanut hämärä epäluulo, että hän oli jossakin kohdannut tuon kuvastimessa näyttäytyvän hahmon. Heti hänen jäljessään, monien avuliaiden käsien tukemana, vyöryi tämän kummallisen, lapsen muodoton äitipuoli, vehkeilevä leskikuningatar Juliana Maria. Kynttilöiden kelmeää hehkua vasten hänen tukeva päänsä, jota korkea hiuskruunu suurensi, näytti uhkaavan noitamaiselta. Vuodet ja sisäinen herpautuminen eivät olleet sammuttaneet noiden mulkoilevien sammakonsilmien hehkua. Ne kimalsivat hänen savenharmaista kasvoistaan kuin hiilet tuhkasta ja suuntautuivat epäluuloisina ruotsalaisiin vieraisiin. Väkivaltaisen vanhuksen lähimmässä läheisyydessä vaapersi oldenburgilainen kirouksen ruumiillistuma, Tanskan perintöprinssi Fredrik, kyttyräselkäinen kääpiö. Vääristyneet maksankeltaiset kasvot vilkuivat omasta matalasta tasostaan kumartelevia hovimiehiä ja nöyrästi nyökyttäviä aatelisnaisia. Hän talutti kädestä laihaa, surullista ruhtinatartaan, jonka puuteroidut kasvot olivat yhtä kalkinvalkoiset kuin hänen lepattava volankipukunsa. Ruhtinattaren itkettyneet silmät näyttivät sinisten mustelmien ympäröimiltä; hän oli ränsistynyt, väsynyt ja pohjattoman alakuloinen, iätön kuin näiden vanhojen linnansalien raskasmielinen autius. Tämä kummitusmainen perhe matoi, vaappui ja vyöryi säteilevän kohteliasta Ruotsin kuningasta kohti. Näytti siltä kuin joukko isokokoisia nilviäisiä olisi osoittanut kunnioitustaan pienelle, pirteälle haikaralle. Jumalallisen salliman erityisen ilkeästä päähänpistosta noiden kruunattujen kummitusten rinnalla, heidän kohtaloonsa kytkettynä ja heihin liittoutuneena, nähtiin myös tarmokas kruununprinssi Fredrik, joka oli anastanut hallitusohjat tylsämieliseltä isältään, ja enkelimäisen kaunis Lovisa Augusta, kuningas Kristianin tytär, Augustenborgin prinsessa. He seurasivat tuskastuneina sukulaistensa jokaista liikahdusta. Kettumainen ministeri Bernstorff, Tanskan rauhanpolitiikan taitava johtaja ja hovin Polonius, asteli heidän kantapäillään hävyttömästi virnistellen.
Armfelt seisoi parin askelen päässä kuninkaastaan, joka tervehti kohteliaasti Tanskan hallitushuoneen jäseniä. Vain silloin, kun ministeri Bernstorff esitti hänelle muodolliset ja mutkikkaat onnen, terveyden ja vankkumattoman valtiollisen rauhan toivotukset, hänen kuperissa silmissään välähti miltei veitikkamainen kipinä. Hän kyllä tunsi tuon hiotun juhlapuheen piikit ja väkäset! Kun välttämätön illallisten syönti vihdoin alkoi — "lihalientä ja malagaa", kuiskasi Armfelt pöytätoverinsa korvaan —, kuningas ja ulkoministeri aloittivat varovaisen keskustelun. He sopivat salaisten neuvottelujen ajasta ja paikasta, hymyilivät valtioviisaasti ja arvioivat kumpikin tahollaan vastapelaajan mahdollisuuksia. Illallisilla vallitsi jäykkä äänettömyys. Vanhojen kreivittärien timanteilla sokeroitu happamuus ei ottanut sulaakseen. Heidän äänensä kirahteli kovin terävänä avarassa salissa, johon kynttelikköjen liekit levittivät häälyvää valoaan. Suuren juhlapöydän päässä istui Tanskan hallitsija tylsämielisen tyynenä, leikitellen kristallisilla jälkiruoka-aseteilla, ja elleivät huolekkaat adjutantit olisi salaa holhonneet hänen jokaista liikettään, hän olisi toteuttanut narahtavan uhkauksensa ja kastellut kultakoristeisen tuolin, johon hänen veltto ruumiinsa oli hervahtanut. Aste asteelta, monen väkivaltaisen muutoksen, monen palatsivallankumouksen kautta tämä syntymästään saakka vähälahjainen olento, jonka rinnalta äitipuolen ja nuoremman veljen vehkeilevä ilkeys oli karkoittanut kuningatar Matildan maanpakoon, vajosi yhä syvemmälle tahmean älyttömyyden liejuun.
Piinallisen hiljaisuuden keskellä, kalisevien asettien ja kultaisten liemikauhojen yhä piirtäessä muodollisia paraabeleitaan, istui Augustenborgin prinsessa kuin toisen, avaramman valomaailman lapsena, jonka julma sallimus on heittänyt kolkkoon hautaholviin. Hänen hauraat kätensä hypistelivät avuttomina kauluksen pitsiä. Ranskalainen iltapuku kehysti untuvapilvillään paljaita olkapäitä ja povea, jonka iho muistutti vanhaa norsunluuta. Jos noissa enkelimäisissä lapsenkasvoissa ilmeni kapinallisuutta, sen saattoi löytää vain hänen silmistään: suurista, avoimista, pähkinänruskeista silmistä, joiden valoa raskaat ripset siivilöivät, salaten ja vaimentaen niiden uhmaa. Eurooppalaisten ruhtinasavioliittojen taitavasti kudottu verkko oli vihdoinkin pyydystänyt tämän vapaan olennon. Lovisa Augusta oli viettänyt häänsä Fredrik Kristianin, Augustenborgin herttuan kanssa. Ainoa näkyvä tulos, joka tästä diplomaattisesta suhteesta toistaiseksi oli ollut, oli hänen kiiltävien silmiensä entisestään syventynyt ahdistus ja hänen huultensa kuumeinen ivahymy. Hän oli vielä kovin nuori. Armfelt tarkkasi lumoutuneena tätä vienoa, raikasta virpeä, joka oli puhjennut oldenburgilaisen sukupuun lahon rungon kupeesta, keräten nuoruutensa polttopisteeseen sen palamisen viimeisen hehkun, mikä vielä ylläpiti elämän hienoa käymistä kaatuvan rungon oksistoissa. Samea ilmakehä näytti raikastuvan hänen ympärillään. Hän eli, hengitti ja taisteli heikkenevin voimin murhaavan muodollisuuden kuolemanympyrässä. Kynttilöiden lepattavassa kuullossa, noitamaisen leskikuningattaren, tylsämielisen kuninkaan ja kyttyräselkäisen epäluoman rinnalla, vahankalpean ja murheen murtaman ruhtinattaren rinnalla hän näytti vangitulta keijulta, joka on heitetty peikkojen luolaan.
Alkoi tanssi. Kiristetyistä viulunkielistä kihoili sulavaa vinguntaa. Kultahelaiset oboet ja pärisevät rummut manasivat tähän suureen linnaan riemun haamua. Kapellimestarin tahtipuikko piirteli mittausopillisia kuvioitaan epätoivoisen kiihkeästi kuin taikurin sauva, josta voima on hävinnyt. Ja äkkiä nämä avarat salit hulmahtivat täyteen mustapukuisia dominoja, jotka liitelivät raskasmielisesti hymyillen peilikirkkailla parketeilla. Kuningas Kristianin tylsä hulluus lepäsi kuin varjo himmeiden kuvastimien lasissa. Se paistoi vanhojen ruhtinattarien ontoista katseista, kutoi himmentäviä kelmuja läpättävien liekkien ympärille ja pimensi huoneita, joista räikeinkään valaistus ei voinut hävittää aavemaista hämärää. Varjomainen menuetti vaihtui varjomaiseen gavottiin. Valkeat atlaskengät kopisivat konemaisesti permannon ruutuihin, etenivät, riensivät tahdissa yli salin, pyörähtivät koroillaan ja koskettivat kavaljeerien mustia solkikenkiä. Niiden joukossa napsahtelivat myös prinsessa Lovisa Augustan sirot tanssikengät. Musta silkkinaamio peitti hänen soikeita kasvojaan, ja sen silmäaukoista välkkyi surullinen ruskea katse. Hän näytti etsivän jotakin... hän nojautui levottomasti tuntemattoman tanssittajan käsivarteen ja hävisi odottamatta Armfeltin silmistä.
Armfelt pälyili mustia mantiljoita, joita vinkuvien sävelten tuuli näytti liikuttavan kuten vihuri liikuttaa kahisevia lehtiä. Parit vaihtuivat lyhyin väliajoin. Hän tanssitti vanhaa herttuatarta; hän joutui kävelyttämään aivan nuorta tyttöä, jonka hintelät jalat olivat sotkeutua hameenhelmaan ja joka totuttautui avuttomana vanhan tanssin askeliin. Yksi—kaksi—kolme. Käännös ja pyörähdys. Askel oikealle ja toinen eteen, kas noin... Hänestä tuntui kuin tämä mieletön konemainen peli olisi vähitellen saanut otteen itse ajan rattaasta. Jokainen taaksepäin astuttu askel kuljetti häntä vuosien taakse, vanhan tukholmalaisen tanssiopiston parketille. Puhaltimet särisivät kimeästi. Klavesiini helisi kuin tippuva vesi, viulusta kohoili valitusta ja naurua, josta kaikki tarkoitus oli kummallisesti poissa. Kesken näitä ajatuksiaan Armfelt huomasi muistelevansa varsovalaista rakastettuaan; ja nyt, tänä aavemaisena iltana, pienen Adelaiden kuva täytti hänen mielensä syvällä kirvelevällä apeudella. Sen rinnalla kohoili toisia. Hän näki mademoiselle L'Éclairin alastoman vartalon, johon kuun säde piirsi hopeaista juovaa. Hän oli seisovinaan Kiinan huvipaviljongin edessä, suuren halavan alla, ja nuori nainen, joka antautui hänen kiihkeille hyväilyilleen, loittoni samassa hänen syleilystään. Hän ajatteli vaimoaan ja hän muisti neiti Rudenschöldin. Hämärä itserakkaus taisteli yhtä hämärän itsesäälin kanssa, ja hänen täytyi myöntää, että naiset eivät olleet milloinkaan löytäneet hänestä pelastajaansa. Kaikki he tempoilivat tavan, perinteen, holhouksen kahleissa, kaikkia heitä kietoi muodollisuuden kuolemanseitti, jonka harmaisiin lankoihin heidän värisevät nuoret ruumiinsa ja apua anovat kätensä hitaasti peittyivät. Hän vaelsi sattumalta heidän elämänsä lävitse. Hän avasi hetkeksi heidän katseellaan päivänpaisteisemmat näköalat, tuhotakseen heidät yhtä kohteliaasti kuin oli heidät omistanut. Parbleu! Tuossa liihoitteli eräs, jonka ruskeissa silmissä hehkui väsyksiin ajetun kauriin katse. Kuinka ilma oli hiostavaa! Ja kuitenkin näissä kolkoissa saleissa tuntui kolea veto, joka pani raskaat damastiuutimet levottomasti häälymään.
Armfelt astui huumautuneena, muistojensa ajamana Augustenborgin prinsessaa kohti. Hän oli tuntenut Lovisa Augustan tämän mustasta naamiosta huolimatta. Hän teki sulavan kumarruksen ja ojensi kyynärvartensa, sillä vihdoinkin hän oli nähnyt Tanskan ihastuttavimman naisen aivan yksinään, ilman ympärillä hyöriviä kavaljeereja; hän oli mies, joka ei jättänyt käyttämättä näin odottamatonta tilaisuutta. Ja kun hän talutti äänetöntä pientä dominoa keskilattialle, hänen täytyi kummastella itseään. Huolimatta levottomista mietteistään ja salaisesta apeudestaan hän puhui nyt pehmeän mielistelevästi, sulattaen yhteen sydämellisyyttä ja imarrusta, salaista ihailua ja kevyttä, tuskin huomaamatonta ironiaa. No niin, mikään ei soveltunut paremmin näiden murheellisten hovitanssiaisten kummitustunnelmaan. Kun hän vihdoinkin tunsi käsivarttaan vasten tuon notkean vartalon painalluksen ja kuunteli prinsessan kiihtyvää hengitystä, hänen täytyi miltei ummistaa luomensa pysyäkseen tahdissa. Kuningas mitteli häntä katseillaan. Monarkki seisoi yhä peikkojen keskellä ja kuiskutti jotakin kyttyräselkäisen perintöprinssin korvaan, jotakin, joka muutti noiden kelmeiden vahakasvojen ilmeen entistäkin kavalammaksi.
Lovisa Augusta nojautui kevyesti tanssittajan käsivarteen. Mustan silkkinaamarin silmäaukoista kiilsi ruskea, uhmaava katse. Se näytti hetkeksi peittyvän ripsien varjoihin, mutta se laajeni tanssin jatkuessa ja muuttui hätäytyneeksi ja hurjaksi, ikään kuin tämä keinuva leijaileminen oli sytyttänyt hänen veriinsä mielettömän tulen. Dominot survoivat toisiaan vasten ja toistensa ohitse. Viulut valittivat ja naukuivat, klavesiinin rautaiset kielet helisivät hysteerisesti, herättäen katon tammiparruissa nukkuvan kaiun. Tämän sävelkuohun lävitse Armfelt saattoi tavoittaa kuiskauksen, joka äkkiä pujahti Lovisa Augustan yhteenpuristuneilta huulilta. "Vasemmalle, monsieur! Tungos on siellä taajempi, voin sanoa teille jotakin..." Ja naamion silmäaukoista välähti katse, joka oli yhtä hätäinen kuin tytön hengitys.
Kun he etenivät kuiskailevien parien lävitse, Augustenborgin prinsessa naurahti soinnuttomasti. "Älkää kuvitelko, että he eivät puhuisi minusta. Heidän pahat kielensä pitäisi leikata...! Eh bien, annamme heille ajattelemisen aihetta..." Hänen siro päänsä kallistui vastustamattomasti miehen olkapäälle, löyhyvät hiukset tuoksahtivat tuulelle kuten kuiva heinä. Armfelt voi tuskin salata hämminkiään. Tytön vartalo oli aivan avuton ja kuuma. Se puristui kiihkeästi hänen ruumistaan vasten, ja hän saattoi erottaa pienen sydämen sykähtelyt pitsien ja atlassilkin alta. Hetken aikaa hän tuijotti lumoutuneena noihin ruskeihin silmiin. Kummallisen huumauksen lävitse näyttäytyi noitamainen vanha nainen ja mielisairas kuningas, pieni kyttyräselkäinen kääpiö ja laiha, patsasmainen ruhtinatar, jotka lähestyivät kahaavin askelin vangittua keijua imeäkseen hänen kuuman verensä kuiviin. Kaikilla heillä oli vahankeltaiset kasvot ja huulet, jotka hehkuivat punaisina kuin viilletty haava. Musiikki kilisi ja helkkyi kumeasti, varjomainen tanhu liehui ja hulmusi. Mustien naamarien silmäonteloista kiilsi vaanivaa, kylmää uteliaisuutta, joka tiesi maalinsa.
Armfelt painoi kuivat huulensa Lovisa Augustan näkinkenkämäistä korvaa vasten ja yritti sopertaa jotakin. Lovisa Augusta voi luottaa häneen, hän ymmärsi kaiken, mutta hän oli avuton olosuhteiden voiman edessä. Tytön silmistä hehkui uhmansekaista rukousta. "Monsieur, ette ymmärrä mitään", hän puhui kaiuttomasti, kuin unessa. "Ette tahdo ymmärtää mitään. Mitä luulette heidän tekevän? Kuvittelette murhenäytelmiä ehkä? Suuria, verisiä kohtauksia, joista Tanskan kuningaskronikka on kuuluisa? Mieletöntä! Milloinkaan ei tapahdu mitään, kaikki täällä pysyy tylsässä levossa, ja he tuolla olisivat rajattoman murheellisia, jos äkkiä katkaisisin kaiken ja jäljittelisin Ofeliaa. Päivä seuraa päivää ja yö yötä, kuten ennenkin. Kas niin, teissä ei ole miestä... Sanoinhan, että olette ymmärtämätön ja vieras ihminen. Laskekaa minut...päästäkää minut vapaaksi...!" Hänen silmänsä salamoivat ja hän kuiskasi niin kiihkeästi, että Armfelt tunsi kiristävän kaularöyhelönsä lävitse tuon kuuman huohotuksen: "Jos tahdotte minut, seuraan teitä. Viekää minut pois täältä. Itken itseni uuvuksiin, kun olette poistunut....Mitä tahansa ja mihin tahansa..." Hän vaikeni ja puristi huulensa yhteen.
Kun he tanssivat viimeistä kierrostaan kumahtelevien vuorikristallikruunujen alla, Armfelt oli yhä sanaton. Hän astui eteenpäin ja peräytyi, hän poikkesi sivuille ja polki piiriä konemaisesti kuin unissakävijä, tuijottaen Lovisa Augustan otsakiharoihin, uskaltamatta vilkaista hänen anoviin silmiinsä. Hän kuuli oman äänensä hapuilevan avuttomasti jotakin hyvittelevää ja ylimalkaista... Hehän eivät enää olleet lapsia. Heidän elämänsä oli kytketty ihmisiin, jotka ehkä, ehkä jäivät heille sisimmältään vieraiksi, mutta... Ja hän teki avuttoman eleen. Lovisa Augusta sotkeutui tahdissa. Ihmiset katselivat heitä salavihkaa; alituinen veto häälytti samettiuutimia ja tuntui henkäilynä heidän polttavilla otsillaan. "Teidän ruhtinaallinen puolisonne Augustenborgin herttua on kenties liiaksi vaipunut omiin tehtäviinsä vaistotakseen teidän... haaveenne", hymähti Armfelt empien. Mutta Lovisa Augustan silmät kipinöivät. "Hän ei ole missään tapauksessa konna", hän sanoi ja näytti nielevän uhman, tuskan ja häpeän kyyneleitä. Hän irtautui aivan äkkiä tanssittajansa käsivarsista ja kulki avuttomana mutta ryhdikkäänä suuren salin poikki.
Armfelt kumarsi ja käännähti koroillaan. Tanssi jatkui. Hän lähti epävarmasti kulkemaan parketin yli, joka kimalsi kuin jäätynyt lammikko. "Voilà, mon compagnon", huudahti monarkki ja ojensi nauraen käsiään. "Hänen majesteettinsa Juliana Maria haluaa vaihtaa sanan teidän kanssanne."
PIMEÄ marraskuinen yö, joka vähitellen vaipui Kööpenhaminan kattojen yli ja johon Kalledbostrandin viluiset vedet heijastivat Kristiansborgin juhlavalaistusta, levitti vaippansa yli Juutinrauman, yli Ruotsin eteläsaariston, yli Tukholman. Tessinin linnassa sammuivat yksitellen kirkkaat neliömäiset ikkunat. Vain Södermanlandin herttuan huoneistossa paloivat kynttilät vielä puolenyön aikaan. Verhotuista ruuduista tihkui ohutta keltaista kajoa; oven kamana kiilsi pimeään eteishalliin kirkkaana viiruna. Ja uniset lakeijat, joita tuo lukittu ovi kummallisesti kiihdytti, nuuhkivat uteliaina virginialaisen tupakan voimakasta tuoksua. Se oli alkanut tuntua siitä päivästä asti, jolloin kuningas, kaikkien piippujen kiihkeä vihollinen, oli lähtenyt matkalle.
Yö oli puolessa, kun linnan käytävät kajahtelivat määrätietoisista askelista. Kamariherra Reuterholm asteli mietteissään pimeiden salien läpi harteillaan tumma silkkihalatti, valkeassa etusormessaan järjestön sinettisormus, jonka kivi kipinöi ja välkkyi varjojen keskellä. Kultapuitteiset peilit, vihreät malakiittipöydät ja pulleat, messinkihelaiset mahonkilipastot häämöttivät heikosti pimeydestä. Kamariherran huulet kiristyivät uhmaavaan hymyyn, ja hänen laiha kätensä puristi entistäkin tiukemmin manttelin lievettä. Herttuan yksityishuoneiden ovella hän ryhdistäytyi. Hän koputti keveästi ja astui sisään käskyä odottamatta.
Kaarle herttua oli odottanut vierastaan illasta saakka. Reuterholm tiesi sen. Hänen tutkivissa silmissään oli levoton, väijyvä valo, kun hän kohtasi kuninkaan veljen katseen ja yritti luodata sen kiillotonta väsymystä. Södermanlandin herttua istui kirjoituspöytänsä ääressä yllään punoksilla kirjailtu kahvinruskea yötakki, kapeissa sormissaan savuava piippu. Nyt kun kamariherra vihdoinkin oli tullut, hänen apeilla kasvoillaan häilähti jotakin tyydytyksen tapaista. "Miksi niin kauan?" hän kysyi kaiuttomasti. "Olemmehan sopineet ajasta."
Kamariherra oli silminnähtävästi hermostunut, kun hän heittäytyi tuoliin ja painoi valkeat sormensa mietteliäästi vastakkain. "Oletteko hankkinut korianteria ja cicutan siemeniä?" hän kysyi. Herttua nyökkäsi. "Ja punaista santelipuuta?" Mutta nyt kopahti savuava piippu pöydän lappeeseen ja herttuan munanmuotoinen, peruukin kaartama pää kääntyi kuin saranan varassa vieraan puoleen. "Mitä tämä kaikki tarkoittaa?" hän puhui väkinäisesti myhäillen. "Teistä ja minusta ei ole tähän hullutukseen. Taantumusta, peräytymistä, taikauskoa! Kuinka on mahdollista, että ensyklopedistien oppilas ja valistunut luonnonfilosofi antautuu leikkimään per artem magicam? Hullutusta, hyvä vapaaherra. Kaikki nuo kaavat, yrtit ja pergamenttipalaset ovat homehtunutta jäämistöä, jota meidän on turha kaivaa sadan, parinsadan vuoden haudasta. Uskokaa minua. Olen ajatellut asiaa, ja kun kuvittelenkin, että sytyttäisimme lyhdyt ja piirtäisimme ympyrän... Assez, monsieur!"
Hän kohottautui seisaalle ja alkoi rauhattomasti mitellä permantoa. Reuterholm istui kumarassa seuraten vakoilevalla katseellaan herttuan jalkoja. Ne olivat kovin epätietoiset jalat — ne vavahtelivat hiukan kuperien polvien kohdalta, ja niiden levottomuus paljasti vapaaherralle kaiken, mistä hän tahtoi vakuuttua. "Olen itse ensimmäinen myöntämään, että Clavis Salomonis ja manaukset perustuvat menneiden sukupolvien hulluuteen", hän sanoi hiljaa, suostutellen. "Tänään ne tuntuvat muinaismuistoilta. Mutta yrittäkäämme, herttua. Mikään ei estä meitä koettelemasta, miten paljon tuossa kaikessa on mieletöntä ja epätarkoituksenmukaista." Herttua pysähtyi. "Tiedättekö, Reuterholm, ennakkoluuloton ihminen..." hän aloitti. Mutta kamariherra riisti sanat hänen suustaan: "Ennakkoluuloton ihminen ei kiellä, ennen kuin hän on perin pohjin vakuuttunut asian hyödyttömyydestä. Sanon teille, että jyrkkä halveksiminen juurtuu yhtä syvälle valistumattomien sielujen ennakkoluuloihin kuin sokea usko." Hän nousi ja hieroi miettiväisenä sinettisormuksen kiveä. "Jos tuossa kaikessa olisi unssinkaan verran totuutta, voisimme joka tapauksessa..." Ja hän vaikeni.
Kaarle herttuan olemuksesta kuvastui tänä yönä avuton epäröinti, jota kamariherra ei voinut olla huomaamatta. Herttua kärsi siitä itse. Asia oli lapsellinen ja mieletön. Hän olisi heittänyt sikseen tämän kummallisen yrityksen, hän olisi varjellut rauhatonta sieluaan vuosikymmenien varastoimilla valistusaatteilla, Holbachin ja Voltairen kylmällä, vapahtavalla naurulla, ellei hänen epävarman henkensä uumenissa olisi sittenkin liikahdellut hämärä aavistus, että pimeys, johon hän oli astumassa, säläsi tuntemattomia mahdollisuuksia. Hän horjui ivan ja hämmingin kapealla raja-aidalla. Jokin hänessä teki jatkuvia myönnytyksiä yölle, varjoille ja kynttilänliekeille, ikään kuin levottomuuden kätköissä syntyisi toinen olento, varjonkaltainen ja epäselvä kuin ihmisen kuva lähteen kalvossa. Tuo salattu käänsi hitaasti kasvojaan. Se katsoi säikkyen pimeyteen, kun hänen omat huulensa vielä tapailivat hymyä. "Me olemme naurettavia, kamariherra", hän sanoi käheästi. Reuterholm tuijotti häntä värähtämättä suoraan kasvoihin. "Me olemme valistuneita kokeilijoita, herttua", hän oikaisi. "Me olemme syntyneet liian älyllisenä aikana säikkyäksemme vanhan uskon pöpöjä. Me uskomme kumpikin Jumalaan, mutta enemmän aatteena ja maailmanhenkenä kuin rajallisena spiritus reetorina, jolla on muoto, hahmo, tilavuus." Herttua kohautti olkapäitään. "Saman me voimme sanoa myös Saatanasta, ja niin muodoin, hyvä kamariherra...? Kuinka voitte hetkeäkään kuvitella, että santelipuun pihka ja kuminansiemenet voisivat antaa olevaisen negatiolle, yleisen kieltämisen prinsiipille kädet, jalat ja jumalaties mitkä ruumiinjäsenet!" Hän naurahti soinnuttomasti.
Mutta Reuterholm nousi. "Juuri siitä haluamme tänä yönä ottaa selvää", hän vastasi.
Herttua mukautui voimattomana esivalmistuksiin. He koettelivat vielä kerran ovea, ja kun he olivat vakuuttuneet siitä, että pimeä aula oli tyhjä ja ettei hallissa hiiviskellyt ainoatakaan lakeijaa, he alkoivat kasata kultasilkkisiä tuoleja seinänvierille. Huoneen nurkasta löytyi hiiliastia. Se oli roomalainen kolmijalka, sen vaskista suitsutuskulhoa ympäröivät metalliset hevosenpäät, kauttaaltaan savun mustaamina ja pahoin kolhiutuneina. Tämä äänetön puuhailu puolihämärässä huoneessa, jossa lepatti kelmeitä pieniä tulia ja jonka paneeliseinillä kulki varjoja, oli käydä Södermanlandin herttuan hermoille. Virginialaisen tupakan savu kirveli hänen silmiään. Kamariherra touhusi mustassa halatissaan, ja kun valo joskus kirkasti hänen valkeat kasvonsa, ne näyttivät aivan elottomilta, pelon ja uteliaisuuden vääristämiltä. Hänen kuivantärkeä äänensä muistutti lehtien kahinaa: "Me teemme tämän vain hävittääksemme valistuneen sielun epäluulot. On luultavaa, että aamu vaikenee, ennen kuin on tapahtunut mitään adiurationes et apparitiones daemonum. Joka tapauksessa, meillä on veri, suitsutukset ja kaavat. Me tutkimme tänä yönä perin pohjin tuon vanhan hölynpölyn vaikutukset."
Hän kumartui ja piirsi parkettiin täydellisen paraabelin, merkiten liidulla eläinradan tähtikuvioiden kaksitoista asemaa. Pienelle tammipöydälle levitettiin kaikki tarvittavat välineet. Herttuan silmät tähyilivät pergamenttilehtiä, joihin kamariherra oli piirtänyt mittausopillisia merkkejä. Hyytynyt kyyhkysenveri lemusi äitelästi. Myski, psyllium ja käryävien kynttilänsydänten haju taisteli pinttynyttä tupakantuoksua vastaan, ja kuta voitollisemmin se sulautui tähän kodikkaaseen lemuun, sitä painostavammaksi muuttui toisen todellisuuden kumea uhka. Herttua tavoitteli yhä kevyttä hymyä, mutta hänen huulensa olivat verettömät ja hänen otsallaan kimalsi hikikarpaloita. Kuulisipa hän edes vaimonsa äännähdyksen! Makuuhuone oli tyhjä, Hedvig Elisabeth oli matkustanut neiti von Essenin seurassa Gripsholmiin. Tänä yönä ei ainoakaan elävä olento, tungettelevaa vapaamuuraria lukuunottamatta, seisonut hänen rinnallaan salaisuuksien ovien auetessa. Hän kuuli oman sydämensä epävarmat lyönnit. Hänen aivoissaan tuntui tylsä puristus, joka ei ottanut hellittääkseen. Kuinka turhaa olikaan vakuuttaa itselleen, että kölniläinen tohtori Agrippa oli mielisairas, että aurinko ei vastaa taivaan ruumiissa aivoja, että pernalla ja Merkuriuksella ei ole mitään tekemistä keskenään, että neljää elementtiä, tulta, vettä, maata ja ilmaa ei voida kahlita Reuterholmin sinettisormuksiin! Huoneen ilma oli läkähdyttävän savuista. Hän toivoi kuulevansa lakeijan askelet... Mutta hiljaisuudessa kuului vain mustan vaipan kahina. Pöydän laidalla ojenteli lapsenkäden muotoisia juuriaan ruskea dudaim, joka tiettävästi oli väärennetty, ja kuun, auringon ja kiertotähtien sinetit kiilsivät verisinä kelmeästä pergamentista. Houretta! Tuntui kuin lukittu sali olisi hitaasti mutta peruuttamattomasti irtautunut maan luonnollisesta kierrosta. Se leijaili kolmijalkoineen ja kynttilöineen suhisevassa eetterissä, tronien, kerubien ja serafien kannattamana, heitettynä ilkivaltaisten voimien armoille.
Herttua säpsähti. "Oletteko hullu", hän kuiskasi. "Ette suinkaan sammuta kynttilöitä?" Mutta kamariherra puhalsi liekin toisensa jälkeen sammuksiin, siirtyen määrätietoisin askelin pöydällä palavaa kynttelikköä kohti. "Vain pieni välttämätön toimenpide", hän sanoi vihdoin. "Sytytän tuossa tuokiossa suitsutuksen."
Pimeys hulmahti yli huoneen. Ellei herttua olisi tunnollisesti peittänyt jokaista ikkunaruutua tummalla sametilla, he olisivat voineet erottaa esineiden häämöttäviä haamuja. Vihdoin, ahdistuneen odotuksen jälkeen, roomalaisen kolmijalan kulhosta kohosi rätisevä lieska. Häälyvä tuli kalvoi ahnaasti korianterin jyviä, kirkastui, painui matalaksi hehkuksi, joka sinersi kuin alkoholiliekki, valaisten rauhattomalla kummitusvalollaan kahden miehen kasvot. Ne näyttivät leijailevan tyhjässä ilmassa, sillä syvässä pimeydessä ei enää erottanut enempää herttuan yötakkia kuin Reuterholmin viittaa. Savuava hehku laajeni. Vapaamuurarin ruumiiton vahapää kumartui hiilien yli, valkoinen käsi liiteli supistuvissa ympyröissä kuin jokin kummallinen, hurjasti harittava planeetta, ja ääni, jonka säikähdys oli muuttanut soinnuttomaksi, värisytti manauksen sanoja. Savuiseen ilmaan tihkui syyrialaisia kerakkeita ja latinalaisia lausejaksoja, joita johdonmukaisuuden varjokaan ei pitänyt koossa. Kabbalan enkelien nimet, maan, tulen ja ilman salaisuudet, Jumalan seitsemän olemusta ja vanhojen psalmien silvotut jäännökset kieppuivat toisiinsa takertuneina humajavassa pimeydessä. "Nyt! Polttakaa sinetti", kuiskasi Reuterholm. Kaarle herttuan käsi liikutti pergamenttia, kunnes liekki hulmahti sen laidoista ja kyyhkysenverellä piirretyt kuviot alkoivat nopeasti mustua. Uhrattiin psylliumia, pellavan siemeniä ja unikon mehua. Kostuvista hiilistä kohosi kähisevä ääni. Valo pimeni nopeasti ja vain sininen hehku valaisi suitsutuksen pilviä.
Kolmas, jonka läsnäolosta he tänä hetkenä tulivat tietoisiksi, hengitti heidän lähellään. Manauksen ääni värisi tukahtuneesti, ponnisteli, paisui Adonain, Elohimin ja Tetragrammatonin kumeaksi kutsuhuudoksi. Pimeyden keskeltä kuului kahinaa ja liikettä. Jokin nimittämätön voima pidätti herttuaa tähtitieteellisen piirin sisällä, sillä kaikki veri hänen valtimoissaan tuntui hyytyvän ja hänen ammottavat silmänsä, joihin oli kohonnut pelon kelmu, yrittivät turhaan läpäistä savupilviä. Reuterholmin ääni kuului kuin vuoren onkalosta: "Kuuletteko, herttua? Näettekö hänet —? Paljastakaa miekkanne, Jumalan tähden...! Se on hän, teidän veljenne valekuva!" Mutta savu kaarteli ja kiersi herttuan kasvoja. Hän oli aivan lamautunut ja pyörtymäisillään. Ratisevien hiilien hohteessa saattoi nähdä vain tumman olennon, jonka hahmoa valo näytti säikkyen pakenevan.
Herttua tahtoi syöksyä pois, murskata jotakin, huutaa. Mutta Reuterholmin käsi pusersi lujasti hänen rannettaan, loitsijan ääni jupisi hänen pelästyneeseen korvaansa kummallista käskyä. Nyt, juuri nyt, hetki oli tullut! Hän tunsi kyllä vanhat menettelytavat. Hänen täytyi muistaa, että varjon lävistäminen merkitsee varjon herran maagillista hävittämistä. "Toimikaa, ennen kuin taika sammuu. Jumalan tähden, herttua! Se on se, hänen kaksoisolentonsa!" Kuningaskunnan kruunu kimalsi herttuan kauhistuneissa silmissä. Hänen ruumistaan ohjasi vastustamaton väkivaltainen tahto, joka kohoili hänen salaisen alemmuudentuntonsa syvyydestä ja johon vuosikymmenien katkeruus tuntui tänä hetkenä latautuvan. Hän lähestyi tuota kolmatta. Se näytti yhä istuvan alallaan, kuin iskua odottaen. "Pistäkää!" kajahti kimeä huuto. Herttua survaisi ja peräytyi, ulvahti surkeasti kuin piesty koira, survaisi miekkansa uudelleen mustaan nytkähtelevään massaan ja oli kaatua kasvoilleen kauhusta. "Valoa!" hän ähkyi. Kamariherran kädet vapisivat tavattomasti. Hänen täytyi yrittää kauan, ennen kuin kynttilänsydämeen syttyi kirkastuva liekki.
Mutta permannolla, liitupiirin kyljessä makasi jaavalainen urosapina lävistettynä ja verissään. Elämä vetäytyi hitaasti sen surullisista mustista pikkukasvoista, jotka näyttivät muuttuvan entistäkin ryppyisemmiksi ja pienemmiksi. Lasittavat silmät tuijottivat kuin kummastellen elämää, joka valui harmaan turkin haavoista punaisena kuumana verenä ja muodosti hyhmäisiä tahroja eläinradan tähtikuvioihin. Herttua piteli hervottomassa kädessään miekkaa. Hän tuijotti kalisevin hampain marakatin ruumista. "Piru teidät periköön, Reuterholm", hän karjui käheästi. "Dieu vous pardonne, katsokaa työtänne...! Ja tätä varten teidän täytyi leikkiä per artem magicam?" "Apina..." aloitti kamariherra varovasti, kalmanharmain huulin. Herttua viskasi verisen miekan äkillisessä raivonpuuskassa permantoon ja oli vähällä käydä hänen kurkkuunsa: "Apina, te sanotte! Ajatelkaa, että tämä teidän paholaisenne olisi sattumalta ollut joku lakeijoista! Ajatelkaa, että hän olisi ollut Badin!"
Mutta kamariherra uskalsi nyt astua Belsazarin luo ja koskettaa sitä solkikenkänsä kärjellä. "Voimmehan sitä paitsi kuvitella, että tuon tilalla olisi ollut teidän veljenne", hän sanoi hiljaa, tarkoituksellisen hitaasti. Tuntui kuin tämä huomautus olisi sattunut maaliin. Herttua yritti kuivin huulin muistuttaa, kuka oli kuiskannut hänen korvaansa kohtalokkaan neuvon, mutta Reuterholm kohautti olkapäitään. "Unohditte, kuka paljasti miekan ja pisti", hän täydensi. Syvän äänettömyyden keskellä nämä kaksi miestä tunsivat tänä hetkenä kumpikin tahollaan, että kulunut yö yhdistäisi heidät aina, sitoisi heidät toisiinsa yhteisen pelon, yhteisen salaisen vihan kahleilla. He seisoivat siinä kummallisen mielialan vallassa, tähyillen toisiaan vakoilevin, epävarmoin katsein. "Kutsunko palvelijan?" kysyi Reuterholm vihdoin. Herttuan kupera otsa painui hitaasti kumaraan, hän sormeili aivan avuttomana ruskean yötakkinsa punoksia. "Hänen täytyy vannoa", hän huomautti äreästi. "Vannokoon, että hän ei kerro milloinkaan, ei missään eikä kenellekään, mistä Belsazarin ruumis löydettiin."
KUNINGAS palasi Kööpenhaminasta pettyneenä ja raivoissaan. Vaikka Armfelt ei lainkaan ollut osallistunut niihin keskusteluihin, joissa monarkki ja varovainen rauhanystävä kreivi Bernstorff mittelivät voimiaan, hän aavisti kyllä, että tulos muistutti Haminanmatkan onnetonta tulosta. Venäläistanskalainen allianssi kesti särkymättä hurmaajakuninkaan punakorkoisen kengän polkaisun. Mitään uutta liittoa, joka asettaisi vaaraan Pietarin ja Kööpenhaminan hyvät välit, ministeri Bernstorff ei uskaltanut edes ajatella. Näytti siltä, että tämän suuren diplomaattisen ristiretken ainoana saaliina oli Tanskan Elefanttitähdistön ritarimerkki, jonka Armfelt oli halulla ottanut vastaan. Hän toi sen Juutinrauman yli ihastuttavassa mahonkilippaassa. Siihen kuului leveä läikesilkkinauha ja raskaat kultaiset vitjat, jotka oli yhdistelty pienistä peräkanaa astuvista metallinorsuista. Se oli sangen huomattava kunnianosoitus, ja kun hän tarkasteli sitä Ystadin hotellihuoneessa, hänen itsetuntonsa tuntui imevän voimaa kultaisten elefanttien pikamarssista.
Marakatin kuolema painoi kuninkaan mieltä. Hän oli alakuloinen ja harvapuheinen — hän kuuli neekeri Badinilta, että Belsazar oli jo ehditty haudata. "Huono enne", hän huomautti puoliääneen, kun Armfelt otti puheeksi tämän ikävän asian. Hän ei tahtonut kuulla siitä sen enempää. Epäonnistuneen matkan jälkeen monarkki vajosi oman ulkopolitiikkansa sekaviin tähtisumuihin ja hänen seurassaan nähtiin epäilyttävän usein ankara Johan Kristoffer, jonka terävä kotkankatse säteili lannistumatonta valloitushalua.
Hagan huvipaviljongissa, lumisen puiston keskellä, käytiin tammikuun kolmantenatoista salaisia neuvotteluja, joiden tarkoituksesta Armfeltilla oli omat epäilyksensä. Rahaministeri Ruuth ja eversti Toll tarpoivat tummissa kaavuissaan Hagan lumista tietä. Kuningas saapui omalla reellään Tukholmasta ja vetäytyi paviljongin sisähuoneisiin näiden kahden uskotun kanssa. Puolittaisten vihjausten hienoja kanavia myöten virtasi kuitenkin huhuja, että valtakunnan sotavoimat oli päätetty mobilisoida jo kevään rajalla ja että monarkki suunnitteli hyökkäystä Pietariin, jossa Mustanmeren linnoitukset ja Turkin joukot olivat anastaneet osakseen kaikkien huomion. Kamaripalvelijat kuiskivat näitä tietoja palatsin eteishalleissa. Ne saattoivat Venäjän lähettilään sangen levottomaksi. Ne kaikuivat vanhan Schefferin kuuroihin korviin ja tuottivat kummallista hämmennystä nuorille suosikeille, jotka tunsivat mukavaa, päivänpaisteista asemaansa uhattavan.
Sillä välin kuningas vietti unettomia öitä työpöytänsä ääressä, selaillen piirustuksia ja karttoja, punniten Toliin suunnitelman yksityiskohtaista soveltamista. Voiton ensimmäisenä ehtona oli, että Ruotsin laivasto tuhoaisi perin pohjin Katariinan fregatit ja linjalaivat, sillä vasta tämän jälkeen Inkerin Kaarostaan voitaisiin lähettää ne viisitoistatuhatta miestä, joiden oli määrä valloittaa väkirynnäköllä sekä Kronstadt että Pietari. Samaan aikaan tehtäisiin Suomesta nopea sivustahyökkäys. Sen onnistumisesta riippui lopullinen voitto, sen kuningas uskoi. Mutta oli hetkiä, jolloin hänen kiihtynyt mielensä painui lamaan ja hän seuloi kovin epäluuloisena omia mahdollisuuksiaan. Oliko odotettavissa, että Ruotsin merivoimat todella tuhoaisivat Venäjän laivaston? Sen jälkeen kun Augustin Ehrensvärd oli luovuttanut käsistään meriasiain ylimmän johdon, valtakunnan laivasto oli tosin suuresti karttunut. Mutta kaikkien noiden taklattujen, maalattujen, loistavasti varustettujen linjalaivojen vastapainona oli kyvytön upseeristo ja kokematon nuori meriväki. Johan Kristoffer, joka tietenkin oli erinomainen teoreetikko, ei tuntenut Karlskronan sotalaivaston todellista tilaa. Kuningas joutui täydellisen kiihtymyksen valtaan, kun varovainen yliamiraali Karl August Ehrensvärd, mietteliäs, filosofoiva mies, joka katsoi valtakunnan asioita kuperien silmälasien lävitse, lähetti hänelle odottamattoman jyrkän kirjeen. Tuo laiska karhu pudisti harteiltaan tulevan merisodan vastuun. Ehrensvärd ei salannut kantaansa. Laivasto oli purjehduskelpoinen, mutta päällystö, alipäällystö ja miehistö alapuolella arvostelun. Ellei kuningas perustaisi uutta kadettikoulua, myöntäisi ja määräisi varoja aliupseerien koulutukseen, kustantaisi harjoituksia ja antaisi laivaston nauttia vähintään kuuden vuoden rauhaa, olisi jokainen amiraali, joka sitä ennen johtaisi laivaston tuleen, joko itserakas tomppeli tai isänmaan petturi. Monarkki puri huultaan. Yksi asia oli varma: Ehrensvärdin päällikkyys ei tullut kysymykseenkään!
Kesken ulkopolitiikan jännittäviä pelieriä, joiden jokaista siirtoa ohjasi vallanhimoisen Toliin käsi, hovissa vakoiltiin uteliaina Armfeltin ja hänen vaimonsa ilmeitä. Vihdoinkin oli tapahtunut jotakin. Jo silloin, kun Venäjän ja Turkin taittuneet välit olivat olleet kaikkien huulilla, neidit Sparre ja von Essen havaitsivat miellyttävästi yllättyneinä Magdalena Rudenschöldin tilan. Hän höllensi silminnähtävästi liivejään. Hänen lihomisensa johtui luonnollisista syistä, se johtui kuninkaan suosikista, joka ei näissä asioissa arvattavasti lainkaan pidättynyt. Tämä hilpeä uutinen levisi laajoihin piireihin. Siitä keskustelivat aivan avoimesti naiset, jotka osoittivat huolestunutta, hieman vahingoniloista ystävällisyyttä Armfeltin rakastajatarta kohtaan ja tuhlasivat hänelle kiusoittelevia sukkeluuksia. Kuningas kuuli sen uudelta finanssiministeriltään. Vapaaherra Ruuth huomautti hänelle kahden kesken, vain kahden lakeijan, Wachtlinin ja Devougesin läsnäollessa, että prinsessa Sofia Albertinan hilpein hovineiti oli kompastunut oman naisellisuutensa pauloihin. Monarkki nauroi. Hänen sisarensa jumalisuus manasi hänen kaikista hovinaisistaan esiin pieniä penteleitä, ja mitä tuli hänen uuteen residenssiinsä Quedlinburgin hiippakuntaan, se oli tunnettu kuumista lähteistään. Kaikkialla tiedettiin, että demoiselle Rudenschöld matkusti prinsessan seurueessa Saksaan. Tämä odottamaton pyhiinvaellus, tämä maladie Berlinoise huvitti kuningasta kovin, ja hän huomautti siitä parooni Armfeltille, joka puri huultaan ja kumarsi aivan äänettömänä.
Mutta valtaneuvoksen tytär jätti Tukholman kaipuun ja pelon sekaisin tuntein, hymyillen urheasti liinoja huiskuttaville ystävättärilleen, jotka seisoivat Skeppsbron satamassa. Aluksi tämä tila oli raivostuttanut häntä. Hän tarkkasi levottomasti ja kauhuissaan ruumiinsa pyöristyviä muotoja, hän tutki vartaloaan ja mittasi vyötäryksensä, jolle ranskalainen korsetti oli käynyt liian kireäksi. Hänen tummissa silmissään hehkui kiivas valo. Oli erikoisen onnetonta, että näin sattui juuri hänelle. Ja kuitenkin tuo kaunis, kiihkeä mies oli pitänyt häntä sylissään harvoina, lyhyinä tuokioina. Hänen vaimonsa oli yhä lapseton ja kukaties jäisikin vaille perillistä, vaikka hänen suurista lantioistaan saattoi aluksi päätellä päinvastaista. Oh, ilon päivät olivat menneet, nyt koittaisi huolten ja ahdistuksen pitkä, levoton, harmaa aika, jolloin elämän siemen kasvaisi hänen kohdussaan ja hänen ruumiinsa uumenissa heräisi eloon kutsumaton olento. Se nauttisi ravinnokseen hänen nuorta kauneuttaan. Ajatus oli sietämätön. Hän ei ollut halunnut tätä, ei hän eikä kuumaverinen rakastaja, jolle hän antautui rajattoman luottamuksensa huumeessa. Suklaa, pistaasimantelit ja anisleivät eivät enää merkinneet mitään. Magdalena pureskeli niitä valkein hampain, lepuutti helposti väsyviä jalkojaan kultasilkkisellä divaanilla ja yritti turhaan karkoittaa huolta, joka paistoi näinä päivinä hänen miettiväisistä silmistään.
Komean rakastajan kuva näyttäytyi hänen valveunissaan harvemmin kuin ennen. Mutta sen tenho oli käynyt pakottavammaksi ja syvemmäksi, se syöpyi hänen hilpeän naurunsa taakse, huolen ja kaipauksen uumeniin. Joinakin hetkinä hän huomasi kiintyneensä tuohon mieheen kummallisella, kipeällä tunteella, joka oli hänen keveän mielensä vastaista. Se herätti hänessä alistumista ja ikävöintiä. Hänen suhteensa pieneen tulokkaaseen muuttui näinä satunnaisen kaipauksen hetkinä, ja hän huomasi rajattomasti ihmetellen iloitsevansa oman ruumiinsa salaisuudesta, ikään kuin tuo avuton ihmistaimi, joka kasvoi hänessä, olisi kuitenkin korvannut odotuksen katkeruuden. Ja Magdalena ajatteli syvän hämmingin vallassa, punehtunein poskin ja uneksivin silmin, miten ihmeellistä olisi, jos hän omistaisi kokonaan ja täydellisesti miehen, joka oli antanut elämän hänen lapselleen. Heidän lapselleen! Hän voisi tinkiä paljosta... Oikeastaan hän ei tuntenut mitään, mitä hän toivoisi palavammin. Hehkuvat silmät seurasivat häntä uneen ja toimintaan, kalvaen hänen mieltään, lietsoen hänen salaista ikäväänsä. Hän oli muuttumassa vieraaksi omalle itselleen, ja hän katsoi miettiväisenä omaa peilikuvaansa, jonka eloisat, puhtaat piirteet eivät lainkaan sointuneet hänen sisäisen elämänsä kanssa.
"KUNPA OPPISIT ymmärtämään minut", puhui Armfelt epätoivoisin äänin. Asia oli hänelle rajattoman piinallinen. Hänen täytyi kaivautua tämän ikävän tapauksen syihin ja vaiheisiin ja tuntea kaikilla hermoillaan, miten Hedvig, joka istui sanattomana nurkassaan, ei hetkeksikään hellittänyt tuskaista katsettaan hänestä. "Tietenkin" — hän kohautti olkapäitään — "tietenkin olen menetellyt väärin. Sellaista on vaikeata välttää, minun iässäni. En lainkaan halunnut salata sitä sinulta. Magdalenan ja minun välillä on aina vallinnut — kuinka sanoisin? — lämmin ystävyys. Siinä kaikki, Hedvig. Sitä on mahdotonta selittää. Sitä paitsi tämä hetki on huonosti valittu, sillä eversti Anckarsvärd saapuu tuossa tuokiossa. Et suinkaan kuvittele, että voisin vaihtaa sinut johonkuhun toiseen ja hävittää kotimme? Jospa voisin sen selittää. Myönnän, että meidän välimme eivät ole viime aikoina olleet niin avoimet kuin niiden pitäisi... Mutta vannon sinulle, että Magdalenalla ei siinä asiassa ole mitään osuutta."
Hän alkoi vaivautuneena mitellä permantoa. Hedvigin silmät eivät enää hehkuneet vain tuskasta, nyt niissä välähti tuskin huomattava iva. "Ja sinusta on aivan helppoa unohtaa tuo kaikki?" hän kysyi. Armfelt teki epäävän eleen. "Myönnän, kultaseni, että tahdoin olla ajattelematta sitä enää. Sinun avullasi. Tehtyä emme tietenkään saa tekemättömäksi..." — "Entä lapsi, hänen lapsensa?" kysyi Hedvig hiljaa. "En odottanut sitä enkä voi sille mitään. Koettakaamme molemmat ajatella asiaa tyynesti. Jos maksankin hänen elatuksensa, meidän ei silti tarvitse tinkiä vähääkään mukavuudestamme." Mutta Hedvig kumartui kyyryyn ja tähyili tuskastuneena permantoa. "En ajatellut lainkaan sitä", hän sanoi alakuloisesti.
Kuinka tämä oli vaikeata kestää, kuinka vaikeata! Hänen kätensä olivat jääneet toivottomasti riipuksiin, hänen olisi pitänyt nousta ja poistua, mutta hän ei jaksanut. Ihmeellisintä oli, että vaikka mies seisoi tuossa niin levollisena ja hyvinvoivana, vailla epätoivon varjoakaan, Hedvig ei kuitenkaan voinut vihata häntä. Kummallinen katkeruus säteili yhä syntymätöntä pienokaista vastaan. Tuntui siltä kuin hänen syvintä äidillistä tunnettaan olisi haavoitettu ja niinkuin tuo nainen, joka synnytti hänen miehelleen lapsen, olisi riistänyt häneltä korvaamattoman kalliin oikeuden. Hän taisteli oman tuskansa kanssa mykkää, salaista taistelua. Miten kävisi, kun neiti Rudenschöld vihdoin palaisi ja hän tuntisi yön ja päivän joka tuokiona, että pieni ihmisenalku, jolle hänen miehensä oli antanut elämän, elää ja varttuu jossakin hänen lähellään?
Hedvig tunsi kädessään mustien suortuvien kosketuksen. Hän katsoi kummallisen ivallisen hellyyden valtaamana, kovin hämillään tuota kaunista päätä, joka painui hänen syliinsä. Mies oli polvillaan. Hän näytti vastustamattomalta kuin lapsi, joka on kestänyt kurituksen ja joka nyt anoo anteeksiantoa. Kunpa hän voisi luottaa! Jaksaisi uskoa, että tuo sopertava puhe, joka purkautui niin vuolaana, puhkesi vilpittömästä katumuksesta. Hedvig itki äänetöntä, hätäistä itkua, kyynelet piirsivät kimaltavaa rataa hänen nenänpieleensä ja hän tiesi kuitenkin, että itku kevensi hänen huoltaan vain hetkiseksi. "Rakastan sinua, rakastanhan tämänkin jälkeen. Kestäisin paljon, jos tietäisin, että kukaan toinen ihminen ei ole sinulle kalliimpi kuin minä", hän sanoi kaiuttomasti ja silitti noita sotkuisia hiuksia, tuota suurta, uljasta päätä. Ja kyyneltensä lävitse, miehen sammaltavien anteeksipyyntöjen lävitse hän kuuli kauniin alttoäänen kaiun ja tunsi ranskalaisen ruusuöljyn lemun, joka hämmensi nyt kuten aina ennenkin hänen aistejaan. "Lapsi", hän kuiskasi puoliääneen, katkerana ja lopullisesti heltyneenä. "En mahda mitään omalle ajattelemattomuudelleni", valitti mies. "Olen ollut sokea, Hedvig! En koskaan, en milloinkaan lakkaa rakastamasta sinua..."
Matta valoisassa esihuoneessa, johon oli mahdotonta kuulla, mitä makuukamarissa tapahtui, vartoi suomalaisen laivaston päällikkö eversti Anckarsvärd kovin kärsimättömänä oven avautumista. Kamaripalvelija oli johdattanut hänet tänne. Paroonin odotettiin pian saapuvan. Eversti oli vajonnut kultaripsujen koristamaan tuoliin, laskenut liikahtamattomat kätensä polville ja unohtunut tarkkaamaan pienen kellon hidasta käyntiä. Kuinka kirotun kauan hänen annettiin odottaa? Hänen vakavilta kasvoiltaan paistoi huolestuneisuus, kun hän ajatteli kuninkaallista käskykirjettä, joka oli hälyttänyt hänet Viaporin laivatelakoilta. Enää ei voinut epäilläkään, että kaikki tämä juoksu ja meno, tämä touhuisa odotus ja kärsimätön varustaminen tähtäsi yhteen ainoaan päämaaliin, sotaan. Kun suuret pariovet vihdoinkin aukesivat, kun Armfelt astui painottomin askelin vierastaan kohti ja tervehti häntä sulavasti kumartaen, Anckarsvärdin papillisten kasvojen uurteet syvenivät ja huolen ryppy hänen otsallaan muodosti selvän pystysuoran vaon. Eversti silmäili miltei paheksuen suosikin huoliteltua olemusta, joka oli niin jyrkässä ristiriidassa levottoman tilanteen kanssa.
Livreepukuinen kamaripalvelija toi heidän eteensä kannullisen tummaa mokkaa ja kaksi kultareunaista kuppia. Meissenporsliinia, hymähti eversti Anckarsvärd itsekseen; hän suipensi huuliaan ja maisteli miettiväisenä höyryävää juomaa. "Tätä minä en ymmärrä", hän sanoi varovasti. "Kuningas ajattelee vain mademoiselle Marcadetia, jonka odotetaan vierailevan teidän teatterissanne, ja kuninkaan uskotut keräävät porsliinia. Luulisi, että valtakunta valmistuu juhliin eikä taisteluun. Vaillinaisia toimenpiteitä, hyvä parooni. Emme voi voittaa sotaa, jonka avajaiset tapahtuvat oopperassa." Mutta parooni oli toivottoman kevytmielinen, ja kun hän vihdoin selosti everstille Ehrensvärdin kirjelmää, joka oli suututtanut kuningasta, hän tuntui suorastaan kääntävän kaiken leikiksi.
"Ja mitä ajattelette Englannin avustusmäärärahasta?" kysyi Anckarsvärd huolestuneena. Armfelt hymyili. "On mahdollista, että ehdimme voittaa sekä Pietarin että Kronstadtin, ennen kuin sopimusta saadaan syntymään", hän vastasi. "Sitä paitsi — Toll pitkästyy odotukseen ja hänestähän joka tapauksessa riippuu, mobilisoidaanko joukot. Jos tahdotte tietää, hän on näiden varustelujen ainoa liikkeellepaneva tekijä, enkä lainkaan epäile, etteikö hänen sananvaltansa painaisi kuninkaan kabinetissa enemmän kuin minun." Eversti kohotti kulmiaan. Tämä sotainen Johan Kristoffer, sen hän myönsi, olisi epäilemättä sangen hyödyllinen sellaisen hallitsijan rinnalla, joka tahtoo itse määrätä ja käskeä, mutta nyt...? Jos hänen salainen vallanhimonsa, luvalla sanoen, lopultakin saisi sytytetyksi sodan, hänen hartioilleen voisi langeta tavaton historiallinen vastuu. Ja Anckarsvärd tarkasteli miettiväisenä kynsiään. "Neuvoisin teitä suhtautumaan vakavasti Ehrensvärdiin ja hänen kirjeeseensä, parooni. Joka tapauksessa... En ole sokea, tiedän kyllä, mitä teidän sananne merkitsee Tukholman linnassa." Armfelt levitti avuttomana käsiään ja hänen silmistään välähti äkillinen salama. "Hyvä Jumala, eversti! Hehän eivät epäröi, vaan pysyvät aikeessaan, maksoi mitä maksoi. Rahaministeri on Toliin ystävä, tallimestari Munck, jolla myös on sanomista asiassa, on perehtynyt suunnitelmaan, ja kaikki kolme tuntisivat tavatonta riemua, jos heidän onnistuisi sysätä syrjään... esimerkiksi minut." Mutta Anckarsvärd pudisti päätään ja nousi. "Varoitan teitä velttoudesta. Varoitan vakavasti. Olen varoittanut myös Ruuthia, ja hän ymmärtää luullakseni, että me emme pysty asiain nykyisillään ollessa vastustamaan Venäjän ylivoimaa."
MAALISKUUN alussa 1788 levisi äkkiä tieto, että Katariina aikoi lähettää osan Itämeren laivastoaan Välimerelle, jossa sen tuli ahdistaa turkkilaisia risteilijöitä. Kuningas kuunteli kiihdyksissään Venäjän lähettilään ilmoitusta. Hyvä! Hetki oli koittanut, salama saisi iskeä. Hän saattoi nykyisessä mielentilassaan helposti tuudittautua siihen luuloon, että Katariinan ele oli perin juurin valheellinen ja että Venäjän laivasto ei suinkaan suunnannut keulojaan etelää kohti, vaan aikoi päinvastoin hyökätä ruotsalaisten merivoimien kimppuun. Hän pani liikkeelle kaiken kaunopuheisuutensa, saadakseen toukokuun lopulla kokoontuneen valtaneuvoston vihdoinkin ymmärtämään, että Idässä suunniteltiin hyökkäystä. Hän suitsutti noiden penseiden valtiomiesten silmiin omien sepitystensä savua, hän paisutti asiaa, lannisti heidän vastustuksensa, alensi ääntään ja antoi heidän puolittain ymmärtää, että Idästä tuleva rynnäkkö saattoi yllättää heidät istuntosalin pöytien äärestä. Vihdoin vanha valtaneuvos von Fersen uskalsi varovaisesti ehdottaa, että venäläisen laivaston sallittaisiin rauhassa purjehtia Juutinraumasta ulos, mikäli se nyt todellakin aikoi reivata purjeensa, ja hyökkäys Kaarestaan pantaisiin toimeen vasta tämän jälkeen.
Mutta kuningas naputteli rystysillään pöytää ja ärähti kiivaasti: "Ja sillä välin menettäisimme kaikki mahdollisuudet! Onnistumisen ehtonahan on juuricoup de main, hyökkäyksen äkkipikaisuus. Nopeutta, hyvät herrat, nopeutta! Liikekannallepano ei enää saa lykkäytyä."
Vihdoinkin oli valtaneuvosto peloitettu hereille tylsästä, varovaisesta talviunestaan. Kun istunto päättyi, puhuttiin kaikissa eteishalleissa maa ja merivoimien pikaisesta mobilisoimisesta. Kuriirit lähtivät matkalle valtakunnan rajaosiin laukuissaan käskykirjeitä, joita ei enää käynyt peruuttaminen. Suomalaisten joukkojen ylipäällikkö kreivi Posse sai määräyksen asettaa linnoitukset sotakuntoon ja huolehtia armeijan ja laivaston muonituksesta, johon tarkoitukseen hän saisi käytettäväkseen kaikki Suomessa olevat kruunun rahavarat. Kun hän oli lukenut tämän määräyksen, hänen teki mieli itkeä. Tuo "kruunun rahavarat" näytti helvetin komealta, kun kanslistin käsi oli tuhertanut sen keikaroivin koukerokirjaimin sinetöityyn paperiin! Mutta itse rahoista ei ollut tietoakaan, sen jälkeen kun kuninkaan ulkomaiset lainanotot olivat rauenneet tyhjiin ja Englanti oli kieltäytynyt myöntämästä apurahoja. Rahaministeri Ruuth oli tosin antanut käytettäväksi kolmensadantuhannen hopeariksin määräsumman, jonka piti riittää sotakustannuksiin, mutta kuinka ja miten sitä voitiin venyttää suomalaisten joukkojen kustannuksiin, se jäi kreivi Posselle täydelliseksi ongelmaksi.
Vielä toukokuun lopulla voitiin vain epämääräisesti arvailla, kenelle valtakunnan laivaston ylin johto uskottaisiin. Vihdoin, kahdennenkymmenennenkuudennen päivän aamuna, levisi odottamaton tieto, että kuningas oli määrännyt tähän toimeen veljensä, Södermanlandin herttuan Kaarlen, joka oli kantanut kapalosta saakka valtakunnan suuramiraalin arvomerkkejä. Hänen lippukapteenikseen, merivoimien esikuntapäälliköksi, nimitettiin Karlskronan taistelulaivaston adjutantti, eversti Nordenskjöld. Tiedettiin, että tämä mies, jonka suonissa virtasi suomalaisen sotilassuvun kiihkeä veri, oli aikoinaan palvellut Englannin ja Ranskan laivastoissa ja osallistunut kuumiin otteluihin kaukana troopillisilla rannoilla. Senegalin päivä oli polttanut hänen jyrkät kasvonsa kuparinruskeiksi, kun hän palasi Karlskronaan opettaakseen upseereille merisodan taktiikkaa. Hän oli reipas, toimelias, lannistumaton johtaja. Hän saattoi seistä syvissä mietteissään laivan kaljuunan vieressä ja hymyillä kaukaisuudelle, niinkuin hän ei kuulisi eikä näkisi mitään, mikä tapahtui hänen lähellään. Mutta nämä salaperäiset unitilat, nämä toimivan tarmon seisahdukset katosivat yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Nordenskjöld näyttäytyi jälleen miestensä rinnalla ja hänen voimakas äänensä kajahteli yli laivaveistämön, jolla ruotsalaiset fregatit valmistautuivat lähtöön.
ARMFELT tiesi, että sota oli peruuttamattomasti päätetty, kun hän totteli monarkin määräystä ja lähti matkalle Pohjanlahden yli. Epätoivoinen odotus valvoi hänen mielessään; se täytti hänen kaikki ajatuksensa ja sai hänet miltei unohtamaan Hedvigin, joka kulki yksinäisissä mietteissään Drottningholmin puoliautioissa saleissa. Ei, hän ei voinut antautua joukkojen innostukseen, joka kuohui Tukholman toreilla! Ehrensvärdin kirje kalvoi kuin tuomion ennustus, eversti Anckarsvärdin sanat olivat jääneet soimaan hänen korviinsa kumeina ja uhkaavina. Hän yritti puuduttaa hermostunutta epäröintiään syöksymällä mitään ajattelematta niiden toimenpiteiden kuohuun, jotka kuningas oli antanut hänen tehtäväkseen. Toukokuinen merenselkä välkkyi syvän vihreänä. Auringon valopallo vaipui myrskyisiin pilviin, joiden liepeet leimusivat kuin tulipalon kajastuksesta. Hän laski mielessään tunteja, jotka vielä sallivat hänelle riippumattomuuden ja vapauden. Päivä ei enää ehtisi piirtää täyttä rataansa, ennen kuin hän seisoisi Suomen maakamaralla ja johtaisi oman joukkonsa harjoituksia.
Viaporin linnoitetussa sotakasarmissa vallitsi hänen saapuessaan täydellinen sekasorto, jonka ulkonaisina ilmauksina olivat ääriään myöten lastatut venheet, monien perhekuntien tavaramytyt, rannalle kasatut huonekalut ja itkevät, hysteeriset, pakomatkalle varustautuvat naiset. Päällikkökunnan neuvotteluissa paljastui vain epäröintiä ja tuskallista alistumista. Viaporin intendenttilaitoksen esimies kreivi Piper levitteli hänen eteensä papereita, jotka sisälsivät laskelmia sotajoukkojen muonittamisesta ja joista kävi selvästi ilmi, miten riittämätön Ruuthin määräraha oli. Kreivi Posse kirosi tilannetta ja saapui neuvotteluihin unettomuudesta punaisin silmin. Eversti Anckarsvärd oli säilyttänyt maltillisen ilmeensä, mutta hänen suupielensä nytkähtelivät levottomasti, kun laivojen merkkihuuto kuulutti uusien pakolaisjoukkojen lähtöä ja kun avatuista ikkunoista kantautui naisten hätäistä nyyhkytystä.
Armfelt tiesi liiankin selvästi, miten paljon painavampaa everstin epäröivä hiljaisuus oli kuin nuoren von Essenin sekava urhoollisuus tai kreivi Possen hälisevä epätoivo. Kun Viaporin kokoukset päättyivät ja hän jatkoi jälleen matkaansa huonoja, tulvien liottamia maanteitä myöten ehtiäkseen ajoissa oman rintamaosastonsa luo, hän aavisti, että Piper, Posse ja Anckarsvärd olivat sittenkin salanneet häneltä sotavoimien todellisen tilan. Ehkä he eivät tahtoneet myöntää sitä edes itselleen. Kurjuus oli suurempi kuin Tukholmassa tiedettiin. Puuttui todellista sotakokemusta ja — sen pahempi! — johtoon pystyvää ylipäällystöä.
Latokartanossa, jonne hän ajoi ränsistyneillä vaunuillaan toukokuun lopulla, hän kohtasi toistamiseen pidättyvän Anckarsvärdin. Eversti, joka oli tullut tapaamaan Westerkullassa oleskelevaa vaimoaan, ei enää verhonnut totuutta. Hän puhui sangen epäuskoisena niistä tuhannesta matruusista, jotka Ruuthin promemoriassa oli määrätty hänen johdettavikseen ja joita mikään maailman mahti ei ilmeisesti saanut kootuksi. "Uskokaa minua, oivallinen välskäriimme Johan Kristoffer on tehnyt vaarallisen leikkauksen", hän sanoi ja hymyili epämääräisesti. "Mitä pirun etua voi odottaa sodasta, johon ryhdytään ilman liittolaista, ilman rahaa, ilman makasiineja, ilman rehuvarastoja! Ei ole mitään. Ei ole kuormajuhtia eikä tykkihevosia. Ei ole tietoakaan leipomoista, ei ole edes viljaa, mistä jauhaa. Ja kuitenkin meidän pitäisi äkkirynnäköllä valloittaa Venäjä!" Armfelt mitteli kiihtyneenä permantoa. "Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön", hän mutisi. Ja äkkiä hänen kiivautensa purkautui. "Tiedättekö, kuka lopultakin seisoo näiden sotavarustelujen takana! Tiedättekö, että maan kohtalo on typerän, itsevarman, pöyhkeän olennon käsissä... olennon, joka pyhittää sodan oman kostonhimonsa välikappaleeksi! Ja miksi? Raivatakseen tieltään meidät muut!" Mutta eversti Anckarsvärd ei vastannut, vaan sormeili avuttomasti kaularöyhelöään. "Saamme valmistua sellaiseen", hän äännähti vihdoin oraakkelimaisesti. "Toll Tukholmassa ja Sprengtporten itärajan takana... Missä toinen iskee edestä, siinä on toinen ahdistamassa takaa."
Armfelt sai ponnistaa kaiken voimansa salatakseen epätoivoisen mielialan sedältään Kaarle Armfeltilta, joka saapui kuninkaallisen käskykirjeen hälyttämänä Latokartanoon. Korkea ikä ei ollut laimentanut hänen sotaisen verensä käyntiä. Hän liikkui joustavana ja toimeliaana sotaväenosastonsa edessä kuin hän antaisi noille töllisteleville miehille paraatinäytöstä, ja kaikesta saattoi huomata, että joukot pitivät tästä hilpeästä, elävästä vanhuksesta. Hänen pyöreillä poskillaan hehkui touhuisa punakkuus, kun hän vain ajattelikin tulevaa rynnäkköä. Hän ei ollut perillä mistään; hän kuittasi hälisevällä naurulla kaikki viittaukset, jotka koskivat riittämättömiä varoja, kehnoa muonitusta, tyhjiä rehusäkkejä, avutonta aliupseeristoa ja kouluttamattomia osastonjohtajia. "Jumala armahtakoon, sellaista on sattunut ennenkin! Rynnäkön onnistuminen riippuu vain hyvästä tahdosta. Rahaministerin määrävaroilla ei ole mitään tekemistä todellisen taistelukunnon kanssa", hän huusi. Ja epäröivä veljenpoika Kustaa Mauri saisi kyllä omin silmin nähdä, miten hänen vanha setänsä, jota maaherran virkatehtävät eivät enää painaneet, syöksyisi prikaatin etunenässä Venäjän linnoituksia vastaan. Helvetin helvetti! Hän vainusi väkipyssyjen savun jo kaukaa ja vastasi siihen levottomalla kaviontöminällä, vertauskuvallisesti puhuen. Sen sijaan, että olisi voihkinut epätoivosta kuten saamaton Anckarsvärd tai kantanut huolestunutta ilmettä kuten hänen veljenpoikansa, vanha kenraali Armfelt halusi syöksyä taisteluun Jumalan, kuninkaan ja isänmaan nimessä.
Sillä välin kevät eteni vastustamattomalla voittoretkellään ja Tukholman linnasta ei vieläkään saapunut tietoa, että kuningas olisi antanut sodanjulistusta. Armfelt luki katkerin mielin hänen kirjeitään, joita sanansaattajat kuljettivat Pohjanlahden yli. Nyt kun ratkaisu oli käsillä, monarkki näytti väsähtäneen. Touhuttuaan joulusta asti sotasuunnitelmien parissa hän painoi miekkansa huotraan viimeisellä hetkellä ja tuhlasi kaiken huomionsa teattereihin, balettiin, ranskalaisiin varvastanssijoihin. Hän tuntui ajattelevan vain Electran ensi-iltaa ja kahden pariisilaisen näyttämösankarin, Sidonierin ja Henrin esiintymistä. Armfelt puri huultaan. Ja kuitenkin kulki huhuja, jotka kertoivat paisutellen ja värittäen, miten halukkaasti hänen majesteettinsa etsi riidanaihetta Venäjän edustajan kanssa ja miten huolellisesti hän luki lävitse Katariinan jokaisen määräyksen, löytääkseen sopivan tekosyyn. Ehdittiin juhannusaattoon, ennen kuin kuningas teki lopullisen eleensä. Samana päivänä, jolloin Kustaa II Aadolf oli noussut oman aluksensa kannelle lähteäkseen auttamaan Saksan protestantteja, Kustaa III nousi laivaan Skeppsbron satamassa purjehtiakseen Suomeen. Hän oli pukeutunut vaaleansiniseen juhlapukuun, jota kiersi leveä sinikeltainen silkkivyö. Hän heilutti kädessään mustaa hattua, ja sen suunnattoman suuret suikatöyhdöt liehuivat kuin hohtavat savupilvet lauhassa tuulessa. Riemuitsevat, tungeksivat joukot, jotka täyttivät liputetun sataman ja kuohuivat mustana tulvana linnan portaille saakka, saattoivat erottaa hänen tulipunaiset kengänkorkonsa, kun hän kohotti siunaavin elein neitseellistä kättään. Laiva lipui hitaasti myötätuuleen torvien pauhatessa. Majesteetin valkoinen käsi vaipui, kunnes se pusertui lujasti suuren lyömämiekan kahvaan.
Se oli Kaarle XII:n sotasapeli. Hän oli haetuttanut sen Djurgårdenin varuskamarista, antanut hangata kaikki ruostetahrat sen kiiltävästä lappeesta ja sitonut sen juhlallisesti uumilleen, sinikeltaisen silkkivyön sivuun.
ODOTETTIIN enää vain rajanloukkausta, jotta sota voisi alkaa. Eremitaasissa tiedettiin hyvin, että Ruotsin valtiosääntö kielsi kuninkaalta kaiken kansakunnan taholta tulevan avun, jos hän tekisi itsensä syypääksi avoimeen hyökkäykseen. Mikäpä oli siis viisaampaa, kuin antaa Don Gustaven tehdä rauhassa tyhmyyksiä, hävittää valtion varoja, syödä loppuun leipänsä! Ja Venäjä vetäytyi toimettomuuden muurien suojaan. Kesäkuun 22. päivänä tosin tapahtui, että Kaarle herttuan laivasto, joka risteili Hiidenmaan vesillä Viron rannikoilla, kohtasi aivan odottamatta yksitoista venäläistä sotalaivaa ja antoi tuota pikaa käskyn, että he ampuisivat tervehdyslaukauksen Ruotsin lipulle. Laivojen tykit kohosivat hitaasti laveteillaan. Kumea kunnianteko jylähti, savupilvet painuivat nöyrinä vedenselkää vasten. Tämä odottamaton suostuvaisuus vaikutti ruotsalaiseen päällystöön kuin etikka jalopeuraan. Ulkoministeri Oxenstierna oli vähällä purskahtaa itkuun. Kaarle herttua iski hattunsa kaikin voimin amiraalilaivan kanteen ja ärjäisi kiukkuisen perääntymiskäskyn.
Mutta Armfelt ymmärsi, että kuningas oli mielestään edennyt liian pitkälle voidakseen enää vetäytyä takaisin ja että hän suunnitteli kuumeisesti keinoa, millä Venäjä saataisiin syypääksi rajanloukkaukseen. Pienet raportit, joita kuriirit jatkuvasti kuljettivat, sisälsivät kummallisia käskyjä. Jo kesäkuun alussa monarkki oli antanut määräyksen, että vanhan kenraalimajuri Armfeltin tuli sijoittaa vartiostoja pitkin itärajaa. Ne oli keskitettävä Pyhtään Germundöhön, Kymijoen yksinäiselle saarelle. Monarkki odotti kärsimättömänä, että venäläiset rajavartijat aloittaisivat tulen. Tilanne pysyi ennallaan aina kesäkuun 28. päivään, jolloin äkkiä saapui odottamaton tieto, että venäläinen rajamiehistö oli ampunut suomalaista osastoa Puumalan salmella.
3
Neljäkymmentätuhatta miestä alkoi hitaasti, hitaasti liikehtiä itää kohti. Joukot etenivät maitse ja meritse, huonoja, koviksi paahtuneita, myrskyn murtelemia teitä ja avointa vedenselkää myöten. Tykit vyöryivät jyristen pölisevillä maanteillä. Pienten, rappeutuvien kylien raiteilla samosi ammus vaunuja ja hätäisesti kasattuja kuormastoja, marssi miesjoukkoja, joiden olkahihnoissa heilui malliltaan sangen erilaisia musketteja, vaelsi kouluttamattomia rekryyttejä, kiroilevia aliupseereja, uupuneita kuormajuhtia ja päriseviä soittokuntia. Loppumattomassa helteessä kävi kenkien ja säärystimien puute piankin tuntuvaksi. Leiriydyttiin metsiin ja niityille — ja leiritulien heikossa valossa vertailtiin keskenään musketinkuulia, joista monet eivät lainkaan mahtuneet pyssynpiipuista sisään.
Omasta päämajastaan kuningas oli antanut pikaisen käskyn: Toliin sotasuunnitelman ensimmäinen osa oli pantava täytäntöön ja Södermanlandin herttuan tuli purjehtia Venäjän laivastoa vastaan. Mutta tämä päätös tuntui Kaarle herttuasta liian hätäiseltä, jotta se olisi antanut aihetta minkäänlaisiin toimenpiteisiin. Hän luki käskykirjeen kahteen kertaan, hänen lyhyt vartalonsa liikahteli vaivautuneesti, ja munanmuotoinen pää teki epäävän liikkeen. Olihan päätetty, että prinssi Fredrik Aadolf, joka parhaillaan paistatteli päivää Ulrikanlinnan kallionkyljillä, tulisi laivoilleen veljensä avuksi, kun hyökkäys tapahtuisi. Ja sen sijaan että olisi todellakin purjehtinut avomerelle, Kaarle herttua käänsi amiraalilaivan keulan Viaporia kohti, sillä hän aikoi toistaiseksi purjehtia vain ottamaan juomavettä ja odottelemaan apujoukkoja. Kuningas jaksoi hädin tuskin hillitä raivoaan. Tämä kaistapäinen menettely saattoi hänet aivan kuohuksiin — hän saneli uuden, entistäkin jyrkemmän komennuksen ja sai Södermanlandin herttuan vihdoinkin luopumaan mukavasta odottelustaan.
Heinäkuun seitsemäntenätoista kuultiin Ulrikanlinnan kallioille kaukaista tykki en jylinää. Kaunis Itä-Göötanmaan herttua makasi kyljellään ja kuunteli korva kiviperustaa vasten painettuna. Eversti Toll nuuhki tuimana ja vainuten kirkasta, sädehtivää meri-ilmaa; adjutantti Rajalin ja tanskalainen kenraalimajuri Mansbach seisoivat kovin neuvottomina rannalla, yrittäen epätoivoisesti tulkita tämän etäisen jyminän sanomaa. He olivat vannottaneet Fredrik Aadolfia, että hän pysyisi aloillaan ja harkitsisi, ennen kuin hänen laivastonsa purjehtisi Södermanlandin herttuan avuksi. Vain eversti Anckarsvärd, joka oli vetäytynyt syrjään kallioille ryhmittyneestä joukosta, hymyili tietävän ihmisen säälinsekaista hymyä. Kaarle herttuan laivasto oli vihdoinkin kohdannut Katariinan sotalaivat! Merellä käytiin tänä päivänä taistelua, jossa Venäjän ja Ruotsin aseet ensi kerran iskivät kiivaasti vastakkain.
Tuona päivänä Kaarle herttuan laivasto kohtasi Suursaaren edustalla venäläisen taistelulaivaston, jonka lippualuksen kannella seisoi amiraali Greigh, jaellen kiireisiä käskyjään tykinsytyttäjille. Aamunkoitosta asti oli kuultu jatkuvien merkkilaukausten kaukaista kumahtelua. Mastojenhuippuihin kavunneet ruotsalaiset tähystäjät saattoivat selvästi erottaa, miten latvapurje toisensa jälkeen kohosi näköpiirin sinestä. Puolenpäivän lyönnillä näkivät kannelle kokoontuneet upseerit Venäjän laivaston; se lähestyi heikon itätuulen kuljettamana, purjeet levällään. Viidestätoista ruotsalaisesta linjalaivasta ja viidestä fregatista tarkattiin, miten kaksikymmentäneljä vihollisalusta liukui laiskasti huojahdellen merenselkää pitkin. Ne muistuttivat suuria tummia hirviöitä, jotka lähestyvät kovin haluttomina saalistaan. Niiden koko oli suurempi kuin Ruotsin laivojen, niiden tykit voivat lennättää yhdellä haavaa 8.400 kiloa metallia. Mutta herttuan tykistö voitti kuitenkin järeydessä, sen yhteislaukaus ylitti vihollisen ammusmäärän: 9.800 kiloa! Kireä jännitystila tuntui tänä hetkenä keskittyvän pieniin, sanomattoman merkitseviin yksityiskohtiin. Laivojen partuunat virittyivät kuin rautaiset kielet, kansipalkit välkkyivät uhkaavan tärkeästi. Meren äänettömyyteen levisi liikkuvan takilan vihaista vingahtelua ja prässien ja jalusnuorien pauketta. "Meidän olisi sittenkin pitänyt odottaa navakampaa tuulta ja houkutella heidät kauemmas länteen", huomautti Nordenskjöld herttualle. "Epäilen, että ammusvarasto ei riitä kauan... Joka tapauksessa, kun leikki alkaa, lähetämme kaikki 36-naulaiset kuulat partuunoihin ja purjeisiin. Koetan kääntää laivaston edullisimpaan asentoon..."
Kaarle herttua seisoi oman lippulaivansa keulassa ja hänen soikeat, ilmeettömät kasvonsa olivat vieläkin kalpeammat kuin tavallisesti. Hän antoi käskyn liputtaa: "Taisteluun ryhdytään vihollisen tullessa luodinkantamalle." Everstiluutnantti Nordenskjöld, joka nojautui laivan partaaseen ja näytti arvioivan välimatkaa, kääntyi vanhan amiraali Wrangelin puoleen: "Tiedättekö! Meillä on vastassamme pahin merikarhu, mikä koskaan on ohjannut taistelulaivastoa."
Meri kimalsi ja keinui sokaisevan kirkkaana. Vaaleiden pilvien harso levisi hyvin verkalleen itään. Vasta viiden aikaan, jolloin Venäjän alukset olivat ehtineet luodinkantaman päähän, auringon kilo näytti kalpenevan. Suuret, hiljaa huojuvat sotalaivat kääntyivät laiskan hätäilemättömästi kyljittäin; kuului touvien natinaa ja keulapurjeiden kumeaa pauketta. Kaarle herttua peräytyi kannelta ja oli juuri astumassa hytin kynnyksen yli, kun merellä jymähti ensimmäinen tykinlaukaus ja rikinkeltainen savu painui tupruilevana pilvenä vedenpintaa vasten. "Tulta!" huusi Nordenskjöld. "Luotsatkaa lännemmäs", karjui vanha amiraali Wrangel ja sytytti hollantilaisen savipiippunsa. Hänen kätensä tärisivät tuskin huomattavasti; hänen katseensa oli koko ajan tähdätty piipun hiilustaan, josta häilähti ohut sininen savukiemura samalla hetkellä, kun lippulaivan tykit jyrähdyttivät yhteislaukauksensa.
Tuuli hiljeni. Teloilla liukuvien köysien vingahtelu oli tauonnut. Laivojen hamppupurjeet, joissa kävi väräjävä, viluinen lepatus, muistuttivat riippuvia likaisenkeltaisia standaareja. Mastojen ja raakapuiden hiljaa horjuvasta metsästä kohosi nyt lukemattomia korkeita ristejä, joiden poikkipuun ympärillä huojuivat pusseille käärityt latvapurjeet. Ruudinsavu levittäytyi sakeina pilvinä ruotsalaisen laivaston ympärille ja esti näkemästä merkkejä, joita annettiin Kaarle herttuan aluksesta. Pienet, leveäuumaiset meriveneet täytyi laskea vesille. Ne soutivat paisuvan savumassan sisässä, keskellä lakkaamatonta kuulasadetta, joka pani tyynen merenselän kohisemaan ja kuohumaan. Venäläisten taistelulaivojen varjot kuumottivat aavemaisina sumusta, joka punertui välähtelevien tulien kajastuksesta. Kaksikymmentä, kolmekymmentä kertaa usvainen savu leimahti häikäisevästä kuin outo rikinkeltainen aurinko olisi puhjennut esiin kummitusmaisten laivojen kyljestä, ja leimahdusten jäljissä kiiri jylinä, joka pani alusten kylkilaudoituksen tärisemään. Vesi vaahtosi sotkuisena massana. Pienet meriveneet soutivat ja huopasivat katkenneiden airojen, laudansirpaleiden, räiskähtelevien tykinkuulien kuohussa, joka alkoi punertua verestä.
Herttua istui lippulaivan kajuutassa liikkumattomana ja valkeana kuin patsas, hikiset kädet sylissään, harmain huulin. Hän kuuli lentävien ammusten vingahdukset ja kumean jyminän. Kajuutan seinä tärähteli kuin ukkosen käydessä; kompassit, tiimalasit ja rommipullot kilisivät ja helkkyivät hornamaista sävelmää, jonka yli kantautui Nordenskjöldin terävä huuto: "Allons... Laukaiskaa...!" Mutta hytin pimennossa istui vanha Wrangel ja poltteli aivan ääneti pitkää piippuaan. Palavien purjeiden valo leikki hänen väsähtäneillä kasvoillaan. Leimahdukset valaisivat hänen hahmonsa kiireestä kantapäähän, ja kun jylisevä pimeys jälleen hulmahti kajuuttaan ja vain tulen hehku paistoi seinäpaneeleista, hänen tumma kuvionsa näytti sulavan varjoihin.
Laukausten jyry yltyi. Kaarle herttua nousi vaivalloisesti seisomaan ja käänsi kelmeät kasvonsa ikkunaa kohti. Suuri taistelulaiva paloi kumeasti rätisten kivenheiton päässä hänen oman aluksensa kyljestä ja vaahtoavan vedenselän yli lankesi rauhaton loimo. Hän näki pienten mustien varjojen kiitävän edestakaisin savun ja liekkien keskellä, syöksyvän partaan yli, putoavan veteen, ponnistelevan heikkenevin voimin ruotsalaisten meriveneitä kohti, jotka huopasivat ja soutivat, etenivät ja peräytyivät laudankappaleiden räiskeen keskellä. Jyrähdys, joka lukitsi hänen korvansa ja oli vähällä hoiperruttaa hänet polvilleen, kiiri jylhästi kajahdellen vedenselän yli. Kuului sortuvan prammipurjeen kimeää pauketta. Mies, joka oli seisonut kajuutan ovella, makasi kasvoillaan katkenneiden mastonsirpaleiden keskellä ja näytti nukkuvan sikeässä unessa...
Herttua tunsi voiman pakenevan ytimistään ja luistaan, kun hän eteni vaivalloisesti ja leimahdusten sokaisemana kohti amiraalilaivan peräkantta. Hän tajusi mutisevansa rukousta — hänen huulensa liikkuivat, mutta ääni ei kulkenut kurkusta. Kuumottavien savupilvien paloa vasten seisoi musta, äänetön, horjumaton olento vääntäen kaksin käsin suurta puolaratasta. Kaarle herttua kuuli oman sydämensä rajut sykähtelyt, kun hän kumartui mestariluotsin puoleen ja sopersi hänen kuuroon korvaansa hulluja, hätäisiä perääntymiskäskyjä: "Jumalan tähden, mies...! Luotsatkaa tulilinjan ulkopuolelle...! Mitä tahansa vaaditte... Olen valmis maksamaan painonne kullassa..." Mutta mestariluotsin kasvot tuijottivat ilmeettöminä tuleen, ja tykkien ukkonen hautasi Södermanlandin herttuan äänen.
Taistelu vaimeni vasta yön rajalla. Ja vasta aamun koitossa, kun hopeankalpea sarastus jo valaisi merta, voitiin vellovien maininkien harjoilla erottaa kahden taistelulaivan uiskentelevat, mustuneet jäännökset. Venäläisten tuli oli polttanut poroksi yhden ruotsalaisen aluksen, ja Kaarle herttuan miehet olivat vastanneet tähän haasteeseen upottamalla yhden linjalaivan Greighin laivastosta. Aamunkoiton aikaan molemmat rintamat keinuivat tykinkantaman päässä toisistaan, mutta nyt tummina, hiljaisina, lepattavin, riekaleisin purjein. Ruotsin laivoissa miehet nukkuivat touvikasoilla ja keulakannella syvässä, turtuneessa unessa. Ammusvarastot oli kulutettu loppuun; tyynellä avomerellä ei näkynyt merkkiäkään Itä-Göötanmaan herttuan apujoukoista, joiden kuitenkin olisi pitänyt kiiruhtaa jo edellisen päivän kuluessa taistelevan laivaston avuksi. Nordenskjöld antoi hiljaisen peräytymiskäskyn. Lippulaiva kääntyi hitaasti, kunnes sen keula osoitti Viaporia, ja sen jäljissä lipuivat loville ammutut alukset, jotka olivat läpäisseet Suursaaren ratkaisemattoman meritaistelun ja menettäneet tuhatsata miestä.
Kuningas, joka oli heittänyt sikseen kansan taivuttelemisesta ja muonavarojen hankinnasta koituneet huolet ja kiiruhtanut keveillä avovaunuillaan Helsinkiin, tervehti innostuneesti urhoollista veljeään. Kuudenkymmenen vuoden häpeä oli kostettu! Sitten Ehrenskiöldin aikojen Ruotsin laivasto ei ollut uskaltanut uhmata Venäjän merivoimia ennen kuin Suursaaren taistelussa. Sitä karsaammin kuningas silmäili Itä-Göötanmaan herttuaa, jonka saaristolaivasto oli kuunnellut toimettomana Nordenskjöldin tykkien jylinää ja joka osasi tuskin muuta kuin sivellä miettiväisenä siroa leukaansa. Kuningas tiukkasi harmistunein äänin raporttia. Prinssi puri huultaan, kohautti olkapäitään ja sysäsi kaiken syyn eversti Anckarsvärdin niskoille. Hänen kenraaliadjutanttinsa Toll ja Rajalin olivat nimenomaan kieltäneet lähettämästä laivastoa, ja saman varoituksen oli antanut kenraalimajuri Mansbach. Hän levitti avuttomasti käsiään: Eh bien, mitäpä hän voi...! Mutta monarkki katsoi tuikeasti veljeään, käännähti äkkiä kantapäillään ja meni mitään sanomatta tiehensä.
Mutta kaupunki ja Viapori kaikuivat kiitosvirsistä, kunnialaukaukset kumahtelivat, repaleiset sotaliput keinuivat töllistelevien kansanjoukkojen ohitse. Kaupungin sairaalat olivat täynnä haavoittuneita. Lastilaivat valmistautuivat kuljettamaan venäläisiä vankeja Tukholmaan, jossa he saisivat odottaa sodan päätöstä. Kuningas kuljetutti huvipurrestaan Amphionista kaikki voitonmerkit vanhaan puukirkkoon, joka kohosi ränsistyneenä ja mustanruskeana avoimen, helteessä paahtuvan torin liepeellä. Hän lasketti repaleiset liput alttarin eteen, ylisti juhlallisessa kiitospuheessa Södermanlandin herttuan rohkeutta ja lausui toivovansa, että läsnäolevat alamaiset pian saisivat tilaisuuden juhlia Ruotsin aseiden lopullista voittoa. Hän seisoi burundilaisessa silkkitakissaan ja moniväristen hatunsulkiensa komeudessa kirkkoväen edessä ja nautti täysin siemauksin tilanteesta. Vanha jumalantemppeli tärähteli voittokulujen pauhusta. Alttarin yläpuolella valaisivat kelmeät vahakynttilät tummunutta maalausta, joka kuvasi Auroran pilvivaljaikkoja ja jonka alasyrjästä saattoi erottaa latinankielisen tekstin kultakiemurat: Jehovah, Sinä olet oleva valoni, elämäni, lääkkeeni! Ulrika, Sinä olet oleva kaunis kaunistukseni ja loistava nimeni! Mutta hieman alempana kirjoituksen sävy muuttui ja ylväs juhlalatina vaihtui porvarilliseksi ruotsin kieleksi, joka julisti poljennollisin jambein: Sa vanha syntis poista, kaupunki Helsingin — Jottei sun purtes särkyis viel kerran kareihin... Ja kesken puhettaan monarkki näytti vaipuvan mietteisiin. Hän muisteli vuotta 1742, jolloin suomalaiset ja ruotsalaiset sotilaat olivat maanneet saman alttarin edustalla ja valittaneet maansa häpeää.
SILLÄ VÄLIN jatkui maajoukkojen vaellus itärajaa kohti. Armfelt kulki neljänsadan miehen johdossa Kymijoen yli, saapui heinäkuun 17. ja 18. välisenä yönä Korkeakoskelle ja leiriytyi Summaan, seitsemän virstan päähän Haminasta, odottamaan lähempiä määräyksiä. Pikalähetit ajoivat ja ratsastivat leirien väliä. Saapui tieto, että Ruotsin pääarmeija oli vanhan kenraalimajuri Armfeltin johdolla pysähtynyt Anjalaan ja että sen etenemismaalina oli Husulan kylä, joka sijaitsi puoli penikulmaa Haminasta pohjoiseen. Mutta nuorempi Armfelt vaelsi rauhattomana hätäisesti kyhättyjen telttojen keskellä, yritti vetäytyä yksinäisyyteen ja kirjoittaa raporttia. Pilvinen taivas välkkyi syvän harmaana. Hänen joukkonsa oli valmiina, ja hän tiesi, että — mikäli kuningas sovelsi suunnitelmaansa — kuusituhatmiehinen armeija lähestyi parhaillaan saaristolaivoilla Haminaa meren puolelta. Hän odotti enää vain käskyä rynnätäkseen venäläisten rajalinnoitusta vastaan. Tämä hermostunut maltittomuus kävi puolenpäivän aikaan ylivoimaiseksi. Hän lähti pienen upseerijoukon saattamana Haminaa kohti ja sai vihdoin näköpiiriin vihollisen patterit, kun odottamaton hyökkäys tapahtui.
Linnoituksen kupeella häilähti savua. Kanuunan jylähdys tärähdytti maankamaraa ja pirstoutunut oksa, joka singahti raivoisalla voimalla maahan, oli vähällä repäistä Armfeltin käsivarren. Hän seisoi kuin huumauksen lyömänä aloillaan. Upseerit juoksivat hänen ohitseen, hän erotti hämmästyksen ja raivon huutoja, ja kuitenkin hänen polvensa olivat käyneet aivan hervottomiksi ja hänen sydämensä takoi epävarmasti. Patterit leimahtelivat ja sammuivat kuin harmaat pilvet, joissa salamointi on kiivaimmillaan. Kesken äkillistä käsikähmää hän huomasi tunnustelevansa Elefanttitähdistön sinistä nauhaa, joka kulki hänen upseerinpukunsa poikitse ja johon venäläisen miekan sivallus oli viiltänyt repeämän, hänen käsittämättä milloin ja missä... Laukaustenvaihto yltyi. Hän liikkui kuin unenhorteessa voihkivien, ulvovien, karjuvien ihmisparvien keskellä ja huuteli kiivain äänin käskyjä. "Tämä päättyy pian", välähti hänen mielessään. Ja hän kysyi itseltään kuin ihmetellen: "Miksi en pelkää? Miksi en taistele raivoisammin?" Äkkiä hänen eteensä ilmestyi kuin suoraan pölisevästä mullasta kohonneena kaksi miestä, jotka hän tunsi univormuista ja olkapoleteista Haminan kasakoiksi. He lähenivät juoksujalkaa. Armfelt ojensi hervotonta kättään ja yritti vastustaa. "Tietä!" huusi kimeä nuorukaisen ääni hänen takanaan. Hän ei nähnyt mitään savulta ja sokaisevilta leimahduksilta. Hän huomasi nojaavansa sotapalveluansa Fagelinin olkaan ja kiiruhtavansa metsän rajaviivaa kohti.
Kun he saavuttivat leirin ja kun kiihtyneet, hämmästyneet äänet tervehtivät heitä joka taholta, hän tunsi väristyksen pudistuttavan ruumistaan ja suunsa omituisen kuivaksi ja kuumaksi. "Un feu d'enfer", hän läähätti. Ja äkkiä hän ymmärsi tilanteen vakavuuden. "Pitäkää varanne! Me saamme odottaa kiivasta rynnäkköä, ennen kuin aurinko laskee..." Mutta miehet katsoivat kummastuneina hänen liidunkalpeita kasvojaan ja oudosti loistavia silmiään, sillä päivä oli aikoja sitten painunut mailleen ja sininen hämärä, johon vain nuotiotulet loivat heikkoja valopiirejä, peitti taisteluun valmistuvan leirin. Ne yölliset tunnit, jotka kuluivat ensimmäisen kahakan ja uuden hyökkäyksen välillä, tuntuivat Armfeltista kuin lyhyiltä minuuteilta. Hän joutui keskelle kiivasta temmellystä, ennen kuin hänen savipiippunsa oli ehtinyt palaa loppuun ja hänen tajuntansa kyennyt omaksumaan tiedon, että vihollinen valmistui rynnäkköön. Savun ja tulenkajastuksen keskellä, luotien vinkuessa ja lakkaamattoman pamahtelun kiihtyessä yö näytti purkavan uumenistaan raivon vääristämiä kasvoja. Ne piirittivät häntä kaikilta tahoilta, ja hän hakkasi niitä sokeasti, pidellen kaksin käsin raskasta lyömämiekkaansa. Hänestä tuntui samalta kuin joskus lapsuudessa, jolloin hän oli joutunut yksinäisellä vaellusretkellään ukkosen yllättämäksi. Jylinän ja salamoinnin lävitse kantautui huutoja. Käsi, jonka ranteesta virtasi veri, tempoi heikkenevin voimin Elefanttitähdistön ritarimerkkiä, ja hän tuijotti kummallisen tyynenä noihin kouristuneihin, punaisiin sormiin. Vasta paljon myöhemmin, kun joukkojen katselmus oli tapahtunut ja hän oli pitänyt jähmein äänin puheen miehistölleen, hän ymmärsi, että helvettiä oli kestänyt kolme loputtoman pitkää tuntia. Hiukan ennen aamunnousua venäläinen joukko oli vihdoinkin nähnyt parhaaksi peräytyä.
Kuninkaalle lähettämässään raportissa Armfelt yritti palauttaa mieleensä taistelun kulkua. Ei, kunnia ei langennut hänelle — se kuului kykenevälle upseeristolle, majuri Bergenstråhlelle ja urhealle Gripenwaldtille. Hän valitti kapteeni Schultzin kuolemaa ja puhui lyhyesti neljästätoista haavoittuneesta, joille oli toimitettu hätäinen ensiapu. Ja nyt kun ensimmäinen yhteenotto oli ohi, hän miltei toivoi, että taistelu pääsisi uudelleen alkamaan. Hänen verensä kiehui kuumeisena; hän odotti levottomana apujoukkoja, joiden tiedettiin leiriytyneen Husulan kentälle.
Mutta samaan aikaan, kun tämä viesti ehti kuninkaan käsiin, Ruotsin maa- armeijassa alkoi levitä kasvavaa tyytymättömyyttä. Vanha kenraali Armfelt ei mahtanut mitään joukoilleen. Suursaaren taistelun jälkeen oli kaksitoista upseeria kiiruhtanut jättämään eronhakemuksensa, sillä kun ensimmäinen voitonhumala oli ehtinyt haihtua, käsitettiin pian, että ottelu oli jäänyt ratkaisemattomaksi ja että siitä koitui lopultakin vain tuntuvaa tappiota valtakunnan sotavoimille. Niskuroiva mieliala levisi laivaston upseeriston piiristä maajoukkoihin. Kun armeija sai kauan kestäneen vitkailemisen jälkeen käskyn marssia Haminaa kohti, alkoivat loman ja eron anomukset seurata toisiaan tiheässä tahdissa. Kuningas, joka oli hätääntyneenä kääntynyt Johan Kristoffer Toliin puoleen ja saanut neuvon, että hänen tuli päättävästi evätä eronanomukset, vieläpä julistaa armeijan rivien edessä kelvottomaksi jokainen niskuroiva upseeri, antoi rykmentinpäälliköiden uhata miehistöä sotaoikeudella. Tämä tehosi hetkeksi. Mutta kaikissa leireissä kuiskailtiin nyt avoimesti, että venäläiset, jotka olivat ampuneet suomalaista vartiostoa Puumalan salmella, eivät lainkaan olleet venäläisiä. Tiedettiin, että monarkin vasalli Hastfer oli järjestänyt tuon rajakahakan Tukholmasta tulleesta käskystä. Venäläiset univormut olivat ruotsalaisen oopperaräätälin ompelemia. Laukausten vaihto oli ollut pelkkää silmänlumetta, sillä musketit oli jo etukäteen tyhjennetty ja hyökkääjät olivat laukaisseet pelkkiä paukkuvia ruutipanoksia. Leireissä kierteli salaisia kirjelmiä, joiden lähtöperää ei ollut vaikeata aavistaa. Aatelinen vastustusryhmä Tukholmassa, Venäjän lähettilään Razumovskin ystäväpiiri ja Aunukseen sijoittunut Sprengtporten olivat nyt kahmaisseet käsiinsä tämän paisuvan kapinan johdon. Tyytymättömyyden henki tarttui upseeristosta miehistöön. Tiedettiinhän, että keisarinna tahtoi rauhaa, että säädyt napisivat, kansa huokaili elintarpeiden puutteessa, sotajoukoilta puuttui muonaa ja hevosilta rehua ja että ainoa, joka pitkitti onnetonta tilannetta, oli huikenteleva monarkki.
Husulan leirissä, jonne vanhan Kaarle Kustaa Armfeltin osasto oli leiriytynyt, vallitsi näinä heinäkuun päivinä suuri mieltenkuohu. Miehistö odotteli toimettomana lähtökäskyä. Sotilaat lepäilivät avoimella kentällä paikkaillen housujaan liivien riekaleilla, kuivaten hajoavia virsujaan auringossa, maistellen leipää, jota oli leivottu venäläisiltä ryöstetyistä jauhoista. He olivat tyytymättömiä ja pohtivat äkeissään perin surkeata sodankäyntiä. Harmaat, tuhruiset kasvot kääntyivät valppaina leiritelttoja kohti, kun läähättävä kenraali Armfelt näyttäytyi. Huhut kiertelivät miehestä mieheen. Virisi kummallisia, epävarmoja luuloja; kerrottiin, että keisarinna aikoi lähettää Ruotsin maa-armeijaa vastaan kolmekymmentätuhatta ämmää, jotka oli aseistettu pesukartuilla ja hiilihangoilla. Piru tiesi, mitä upseerit kuiskuttivat teltoissaan! Vanhaa Armfeltia myöten, kopeaa Hästeskota ja arkailevaa von Otteria myöten nuo komentelevat ruotsalaiset herrat olivat horjuvia, heikkoja miehiä, ei parempia eikä huonompia kuin Lybecker ja Lewenhaupt, joiden raukkamaisuus oli aikoinaan saattanut valtakunnan vaaraan. Aurinko paahtoi armottomasti epäluuloisia ryysyläisiä ja paljasti heidän sotilaspukujensa kehnouden. He napisivat ja nurkuivat toimettomassa odottelussaan. Vihdoin levisi tieto, että kuningas oli tulossa Husulaan.
Mutta kenraali Armfeltin teltassa istui joukko upseereja poltellen piippujaan ja tuijotellen kiihkein, palavin silmin punssiboolia, joka kiersi kädestä käteen. Se tyhjeni niin nopeasti, että notkealla yliadjutantti Klickillä oli täysi työ valvoa sen täyttämistä. "Vive la mort!" huusi eversti von Otter surkeasti ja läimäytti miekankahvaansa. "Viidentoista minuutin kuluttua monarkki on leirissä ja me alistumme hänen tahtoonsa kuin lampaat! Sotavoima on tuomittu perikatoon. Maa on hukassa. Sanon teille, että Savon prikaatin kaukonäköinen kettu, joka tänään jakelee saksalaisia julistuksia Aunuksen rajalla, on sittenkin ymmärtänyt etsikkoajan..." — "Eläköön Sprengtporten", huudahti Klick. Kenraali Armfeltin vanhat kasvot uhosivat kauhistunutta neuvottomuutta; hänet oli temmattu kapinan melskeeseen, hän ei tiennyt, mille kannalle asettua. Mutta teltan nurkassa, puolittain varjoon peittyneenä seisoi komea, kookas ylimys, Turun rykmentin eversti Hästesko. Hänen uljaat kasvonsa olivat aivan ilmeettömät ja vain kapeilla ohimoilla, joita peruukin valkoinen kääre varjosi, tykkivät pienet suonet. "No niin", hän sanoi ja laski käsivartensa ristiin. Hänen terävä katseensa kulki miehestä toiseen. "Toistaiseksi emme voi käyttää enempää pyssyä kuin kahleitakaan, kun monarkki ilmestyy tänne. Mutta me voimme sanella hänelle rauhanehdot, joita hänen on toteltava, tahtoi tai ei. Ja ellei hän tottele, niin..." — "Kutsukoon hän paikalla valtiopäivät kokoon ja päättäköön sodan", ehdotti von Otter. "Sanokaa hänelle, että se on miehistön vaatimus, erotuksetta", esitti Klick. Mutta eversti Hästesko astui nopeasti teltan ovelle ja silmäsi ulos. "Kuningas on tullut", hän ilmoitti lakonisesti. "Von Otter, seuratkaa minua. Ennen kuin minuuttikaan on kulunut, minä käsken häntä meidän kaikkien nimessä heti komentamaan joukot paluumatkalle."
Hän astui teltasta ja suuntasi askelensa kuningasta kohti, joka parhaillaan laskeutui pölyisistä avovaunuistaan.
KAKSITOISTA tuntia sen jälkeen, kun parooni Armfelt oli saanut käskyn odottaa Husulasta saapuvaa armeijaa ja valmistua rynnäkköön, kuriiri karautti täyttä laukkaa hänen leiriinsä ja ojensi sinetöidyn kirjeen. Hän avasi sen kiihkein sormin. Se sisälsi lyhyen komennuksen kääntyä paluuretkelle. Haminan vähäinen, varustamaton linnoitus jäisi valloittamatta.
Armfelt vetäytyi telttaansa ja ryhtyi sommittelemaan eronanomusta, sillä tämä häilyväisyys puoleen ja toiseen, tämä onneton päättämättömyys, jota kuningas osoitti ratkaisevalla hetkellä, kuohutti perin juurin hänen mieltään. Nähköön hän kerrankin, miten väärän henkilön hän oli valinnut leikkikalukseen! Hän kirjoitti kuohuvan kiukun vallassa nimensä eronhakemukseen, kutsui pikalähetin ja komensi hänet matkalle. Mutta kuninkaan vastaus saapui paljon nopeammin kuin hän oli aavistanutkaan, ja tällä kertaa kirje oli sekä laveasanainen että huolestunut. Monarkki lausui toivovansa, että hänen ei tarvitsisi ottaa vakavalta kannalta ystävän eronpyyntöä, sillä parooni oli mies paikallaan: "Minun ja valtion ystävänä ette voi muuta kuin tuskalla ottaa osaa onneemme; mutta yksityisenä voitte olla tyytyväinen, että koko maa-armeijassa olitte ainoa, joka on tunkenut esiin, pitänyt asemansa ja tehnyt viholliselle vahinkoa." Hän viittaili epämääräisin sanoin upseeriston niskurointiin ja lupasi nopeasti kiiruhtaa Summaan, jossa heidän henkilökohtainen keskustelunsa varmaankin selvittäisi erimielisyydet.
Kun kuningas vihdoin saapui kuraisilla, huojahtelevilla ajopeleillään, Armfeltin kiihko talttui. Hänen kurkkuaan kuristi epämääräinen sääli. Hän katsoi kummeksien ja huolestuneena kuninkaan kasvoja, joihin pitkällinen unettomuus oli jättänyt jälkensä. Niiden piirteistä kuvastui avointa tuskaa. "Tahdoin vain täyttää velvollisuuteni, majesteetti", sanoi Armfelt ja teki vaivautuneen eleen. Mutta monarkki kuivasi otsaansa. "Nyt on piru merrassa", hän kivahti äkkiä. "Tiedättekö, että kenraali Sprengtporten on avoimesti ilmoittanut liittyneensä Venäjän joukkoihin ja marssivansa rajaa kohti? Tiedättekö, että hän jakaa Katariinan nimessä provosoivia kirjelmiä, joissa kehoitetaan kapinaan minua vastaan ja lietsotaan rauhanhalua? Tiedättekö, että herrat Hästesko ja Montgomery ovat pahimmat kapinalliset tällä puolen rajaa ja että teidän arvoisa setänne on heidän kaunopuheisuutensa ensimmäinen uhri? Ja teidän lankonne Kaarle Klick! Hän olisi millä hetkellä hyvänsä valmis riistämään Suomen meidän käsistämme ja myymään sen Venäjälle. Sellaisia sukulaisia... Taivas ja helvetti!" Hän raastoi peruukkiaan ja alkoi katkonaisin sanoin syyttää Sprengtportenia, jonka kostoa tämä kaikki oli.
Armfelt kuunteli sanaakaan sanomatta, ilmeettömin kasvoin tätä kuohuvaa purkausta. Tätä hän oli kauan aavistellut... Kävi ilmi, että eversti Sprengtporten oli sodan puhjetessa saanut Malinovskaan, Pietarin lähistölle Ruotsin lähettilään von Nolckenin kirjeen, jossa häntä kehoitettiin luopumaan niskuroivasta asenteestaan, ja että hän oli vastannut tähän ystävän kutsuun ylväällä kiellolla. Hän asettui keisarinnan käytettäväksi. Hän oli matkustanut Aunukseen järjestämään Pohjois-Karjalaan suunnattavaa hyökkäystä, värväämään tarkk'ampuja ja rakuunarykmenttejä, kokoamaan kasakkain varastoja ja vihdoin — jos sodan kulku tuottaisi venäläisille pahoja pettymyksiä — valtaamaan takaisin Savonlinnan patterit. Hän oli kutonut kauniin verkon! Nyt hän istui näkymättömässä suojapaikassa Aunuksen rajalla nauttien koston makeutta, vaanien saaliinhimoisena jokaista uhria, joka takertui laajalle viritetyn seitin lankoihin. Hän lietsoi tyytymättömyyttä, kylvi kaunan siementä otolliseen maaperään ja toivoi enää vain hetkeä, jolloin rajan länsipuolella leimahtaisi kapina ja monarkki joutuisi tilille oman upseeristonsa eteen. Armfelt ei yrittänytkään kieltää tilanteen vakavuutta. Hän unohti Haminan patterit, unohti omat hyökkäyssuunnitelmansa ja myöntyi epäröimättä kuninkaan tahtoon, että Ruotsin maavoima oli vedettävä itärajalta pois ja peräytettävä Korkeakoskelle.
Armeija lähti pitkälle, toivottomalle paluuretkelle. Rykmentistä toiseen kiersi aluksi epävarmoja, sitten yhä vahvenevia huhuja, että kapinalliset upseerit, ennen kaikkea niskuroiva eversti Jägerhorn, aikoivat anastaa rauhanneuvottelut omiin käsiinsä ja kääntyä suoraan Venäjän keisarinnan puoleen. Eversti Hästeskon nähtiin usein karauttavan ratsullaan sen teltan luo, jossa eversti von Otter majaili, ja nämä kaksi tyytymätöntä saivat vanhan kenraalimajurin Armfeltin vihdoinkin ymmärtämään, että hän oli vain kivulloinen, iäkäs virkamies sodan runtelemassa valtakunnassa ja että hänen mukava elämänsä päättyisi sinä hetkenä, jolloin hän vastoin parempaa tietoaan tarttuisi miekkaan ja seuraisi järkensä kadottanutta monarkkia. Kuningas ja isänmaa? Kuninkaan ja isänmaan pelastaminen edellytti rauhanneuvotteluja, ja armeijan päällystö koko laajuudessaan oli valmis ne aloittamaan! Mutta sillä välin kun kenraali Kaarle Kustaa Armfelt horjui kahden vaiheilla ja vihkiytyi yhä kauhistuneemmin, yhä äänettömämmin ja epävarmemmin vehkeilevien upseerien suunnitelmiin, kuningas itse epätoivoissaan yritti katkaista sodankäynniltä kärjen. Oli ehditty elokuun kuudenteen päivään. Silloin nuori parooni Armfelt suostui vihdoinkin monarkin pyyntöön, kutsutti kuriirin ja lähetti kirjeen venäläiselle päällikölle, ruhtinas Lobanov-Rostovskille, tunnustellakseen rauhan mahdollisuuksia. Näytti siltä kuin taistelun jatkaminen olisi jo toivotonta ja kuin Jägerhornin, Hästeskon, von Otterin ja Klickin miinoittama maa saattaisi minä hetkenä tahansa räjähtää.
Vihdoin, elokuun kymmenennen päivän koitteessa, parooni Armfeltin korviin osui epämääräisiä huhuja, jotka kertoivat Katariinalle lähetetystä anomuskirjeestä. Leireissä vallitsi ilmeinen levottomuus. Aliupseerit kulkivat rauhattomina ja kyräillen, korkein päällystö piti tiukasti silmällä jokaista liikettä, joka tapahtui kuninkaan teltassa. Huhu paisui ja voimistui; sitä kuiskailtiin nyt aivan avoimesti suusta suuhun. Se näytti muuttuvan päivänselväksi kaameaksi tosiasiaksi. Äkkiä tiedettiin kaikkialla, että eversti Jägerhorn, kapinan päälietsoja, oli elokuun yhdeksännen päivän vastaisena yönä neuvotellut Liikalaan keräytyneiden vehkeilijöiden kanssa vallankaappauksesta ja hävinnyt odottamatta leiristä. Hänen laukussaan oli ollut keisarinnalle osoitettu nootti ja nootin allekirjoittajiksi mainittiin sekä von Otter että Hästesko, sekä everstiluutnantti Otto Klingspor että ratsuväen päällikkö von Kothen. Mutta heidän ohessaan puhuttiin myös yliadjutantti Klickistä ja vanhasta kenraalimajuri Armfeltista, joka oli vihdoinkin saatu ajetuksi suoraan satimeen.
Kuningas liikkui kalpeana ja laihana joukkojensa keskellä. Unettomuuden leima hänen kasvoillaan ei ottanut hävitäkseen; hänen olemuksensa oli ränsistynyt, hänen viittansa lepatti hervottomana hopeaompeleisen sotilastakin ympärillä, ja kaikki itsevarmuus näytti paenneen hänen katseestaan. Näinä tuskan ja epätoivon päivinä hän hakeutui alituisesti parooni Armfeltin seuraan ja näytti epäröivän, uskoako hänelle syvimpiä huoliaan. Vihdoin hän odottamatta avasi mielensä. "Olen oikeastaan jo kauan halunnut puhua teille omituisesta kirjeestä, jonka eversti Hastfer on lähettänyt minulle", hän sanoi empien. "Tiedättekö, että tämä Savon prikaatin nykyinen kellokas pelkää jotakin. Hän pelkää ja uskaltautuu juuri sen vuoksi liian pitkälle. Hän on kirjoittanut minulle kummallista pötyä suomalaisten joukkojen mielialasta, joka on muka kääntynyt Venäjän puolelle. Ja Jumala armahtakoon, ellei hänen sanojensa takana piile itse Güntzel, Viipurin kettumainen kuvernööri!" Hän suipisti miettiväisenä suutaan. "Tiedänpä, mitä teen. Panetan teidän herra setänne pihteihin! Annan hänen sanella upseereilleen uskollisuudenvalan. Ei, he saavat laatia kirjallisen vakuutuksen, että jok'ikinen heistä seisoo vihollista vastaan. Opetan heidät niskuroimaan! Ja saman todistuksen vaadin Hastferin prikaatilta, että sen tietävät."
Mutta Armfelt oli äänetön. Hän hautoi omia epäilyksiään — hän oli aivan äskettäin palauttanut kahdenkymmenen tuhannen riikintaalarin maksuosoituksen, joka oli osoitettu hänelle incognito ja jossa vakuutettiin ehdotonta vaiteliaisuutta sekä mahdollisen ilmitulon varalta Ruotsin kansalle niin erinomaista suosiota osoittaneen hallitsijattaren mahtavinta suojelusta. Hän oli lukenut rajattomasti hämmästyneenä tämän vaarallisen asiapaperin, ja kun hän vihdoin viskasi sen kiihtyneenä kädestään, oli tuoja, haminalainen talonpoika, hävinnyt. Ei, hän ei voinut salata asiaa monarkilta. Kuningas kuunteli hämmästyksen lyömänä, hän tahtoi välttämättä lukea omin silmin tuon kirjeen. Ja kun paperi oli hänen kädessään, hänen epätoivonsa puhkesi. "Saatte kirota minua, ellei se ole Sprengtporten! Tämä haiskahtaa kapinalle. Niin, tämä panee jo ajattelemaan salamurhaa."
ELOKUUN puolivälissä kuninkaan synkille aavistetuille tuli odottamaton vastaus. Vanha kenraalimajuri Armfelt, joka oli ahdistellut häntä eronanomuksillaan ja jolle seitsemännen päivän aamuna oli lähetetty lakoninen suostumus, oli heti eronsa jälkeen vetäytynyt Anjalaan, Henrik Wreden lesken Gertrud von Ungernin vanhalle säteritilalle. Kulki huhuja, että kartano sivurakennuksineen oli kapinoivien upseerien miehittämä. Kuriirit kiiruhtivat jalan ja ratsain sotaväenosastosta toiseen ja palasivat yön hiljaisuudessa takaisin Anjalaan, jossa salainen suunnitelma hautui. Räjähdys tapahtui nopeammin kuin monarkki aavisti. Hän oli juuri lopettanut päivällisensä ja valmistautui lyhyelle kävelyretkelle, kun sanansaattaja karautti hänen leiriinsä ja jätti hänelle kirjeen. Hän mursi päällyspaperin vapisevin sormin. Ei epäilystäkään! Salama oli vihdoinkin iskenyt.
Kirjelmässä, jonka allekirjoittajina oli satakolmetoista upseeria, heidän joukossaan onneton kenraalimajuri Armfelt, pöyhkeä Hästesko, eversti Montgomery, von Leijonstedt, von Otter, mutta kumma kyllä, ei Kaarle Klickiä, lausuttiin avoin paheksuminen sodan laittomasta aloittamisesta. Jokainen allekirjoittajista ilmoitti empimättä hyväksyneensä sen, että keisarinnan puoleen oli käännytty ja että sovinnon aikaansaamista oli ryhdytty hieromaan monarkin selän takana. He olivat kaikki isänmaallisia Ruotsin alamaisia; mutta nyt he seisoisivat rintamassa kuningasta vastaan, mikäli hän yhä halusi pitkittää onnetonta sotatilaa. Noiden vakavien, koukeroisten, kiemurtelevien rivien pohjalta kasvoi vähitellen ankara uhkavaatimus, että rauha oli saatava solmituksi; sitä varten he olivat tehneet kaikkensa hankkiakseen kahdelle kruunatulle hallitsijalle tilaisuuden neuvotella sovinnon ehdoista. Kuningas sai vihdoinkin kuulla, mitä Liikalassa oli elokuun yhdeksännen päivän vastaisena yönä tapahtunut. Ei, he eivät enää halunneet salata totuutta. Pietarin kabinettiin oli todella lähetetty nootti, jonka leiristä hävinnyt Jägerhorn oli kuljettanut rajan yli ja jossa Katariinalle esitettiin koko kansakunnan puolesta, Suomen asujaimiston yhteisenä toivomuksena pyyntö, että molempien valtakuntien välille viriäisi ikuinen naapurisopu. Tämä kaikkein nöyrin memoriaali toimitettiin jäljennöksenä monarkin käsiin. Ja vanha kenraalimajuri Armfelt, joka oli vapisevin sormin ja kehnolla, vetisellä musteella kirjoittanut oman yksityisen kirjeensä liittokirjan yhteyteen, ei voinut muuta kuin yrittää valaista kuninkaalle syitä, jotka olivat saaneet koko upseeriston nousemaan yksimieliseen vastarintaan.
Kuningas tuijotti ilmeettömänä tähän asiapaperiin. Oli ihmeellistä, että kaikki epävarmuudesta johtunut tuska, joka oli vielä äsken leimannut hänen kasvojaan, näytti hitaasti väistyvän kuumeisen toiminnanhalun tieltä. Hänen suupielensä vapisivat kiihtymyksestä. Hän jakeli käskyjä ja mitteli rauhattomasti permantoa; hän toimitti rahaministeri Ruuthille salaisia määräyksiä murhayrityksen varalta ja komensi adjutanttinsa Lantingshausenin matkalle Anjalaan, jossa tämän tuli luvata liittoutuneille anteeksiantoa, mikäli he suostuisivat tunnustamaan rikoksensa. Mutta kirjallisesti! Sen tuli tapahtua kirjallisesti! Ja monarkki keräsi esikuntansa kiinteäksi, epäsotilaalliseksi puolustusvartioksi. Vapaaherra Ewert Tauben, nuoren von Fersenin ja parooni Wreden tuli pysytellä hänen rinnallaan, mitä sattuisikin. Armfelt ei kestänyt tätä sietämätöntä tuskantilaa. "Jos kutsuttaisitte päälliköt luoksenne ja antaisitte vangitsemiskäskyn", hän ehdotti. Kuningas oli äänetön ja puri huultaan. "Ei", hän sanoi äkkiä ja päättävästi. "Il faut dissimuler, tulee teeskennellä. Onhan mahdollista, että Venäjä suostuu kunnialliseen rauhaan, ja minä käytän sitä kernaasti hyväkseni. Päinvastaisessa tapauksessa taas... Ankaruuden tie on aina avoin..." Ja tämän sanottuaan hän antoi määräyksen, että hänen välttämättömät vuodetarpeensa oli kiireimmiten toimitettava Amphioniin, kuninkaalliseen huvipurteen, johon hän aikoi vetäytyä heti hämärän tullen.
Kaiken yötä keinui pieni haurastekoinen jahti valottomilla vesillä. Sen portaat oli vedetty kannelle hyökkäyksen varalta. Kajuutan ikkunaluukusta tihkui rauhatonta valoa, kelmeä kynttilänliekki tuikki ja valaisi kahden miehen, kuninkaan ja suosikin, kasvoja. Monarkki istui aamunkoittoon kuluneen laivapöydän ääressä, jolle hän oli levittänyt paperinsa: Tukholman neuvoston virkakirjelmät, armeijasta tulleet ilmoitukset, Ruuthin, Schröderheimin ja tallimestari Munakin hätäiset varoituskirjeet, näytelmäluonnokset, Venäjälle aiotun rauhansuunnitelman konseptiarkit, uuden oopperan, Friggan partituurit, joihin Ahlström oli säveltänyt musiikin. Mutta hänet oli vallannut suunnaton väsymys. Milloinkaan koko siihenastisessa elämässään hän ei ollut käännellyt paperilehtiä niin kyllästyneenä kuin näinä kuuttomina öinä, jolloin hänen silmissään paloi kuumeinen loisto ja hänen ruumiinsa oli hervoton ja hikinen. Valo lepatti ja painui kuluttavana hehkuna talialustaa vasten. Armfelt seisoi ääneti nurkassaan — seisoi kuin uskollinen janitsaari, kuin varjo, joka ei voi irtautua herrastaan. "Puoliyö", hän huomautti lyhyesti. Kuningas kasasi paperit pöydänkulmalle ja tuijotti kummallisesti hymyillen liekkiin.
Yö oli äänetön, kolkko, rannattoman pitkä. Pimeydessä kuohui vehkeitä ja petosta, salamurhan uhka painoi raskaana monarkin mieltä ja hän tunsi suunnatonta uupumusta, niinkuin yön autius olisi lähestynyt häntä lukittujen ikkunanluukkujen takaa, vaivannut hänen rintaansa painajaisena, raadellut hänen aivojaan. Hän hypisteli epävarmoin sormin kahta kirjettä, joissa kimalsi kuninkaallisen vaakunan kulunut kuvio. Toinen oli Sofia Magdaleenan, toinen kymmenvuotiaan kruununprinssin lähettämä. Hän punnitsi niitä epäröiden käsissään. Kuusitoista kuninkuuden vuotta oli haihtumassa kuin savu ja varjo. Kruunu horjui putoamaisillaan hänen väsyneessä päässään. Mitä tapahtuisi, jos kaikesta tästä tulisi vihdoinkin pikainen loppu? Hän ponnahti seisaalle, alkoi mitellä kuumeisin askelin narisevia permantopalkkeja ja purkaa hätäänsä, joka tuntui pakahduttavalta. "Passons! Teen päätöksen. Luovun kruunusta ja jätän kaikki. Myyn omaisuuteni ja häviän näyttämöltä." Hän pysähtyi ja näytti miettivän. "En tahdo elää Roomassa", hän sanoi äkkiä. "Kuningatar Kristiina pakeni sinne, enkä minä voi olla yhtä kuuluisa. Mutta voinhan ostaa talon Pariisin bulevardilta. Tai kadota Sveitsiin. En tiedä, matkustanko suoraan täältä vai menenkö Tukholmaan, kutsun säädyt kokoon, sanon viimeisen kerran niille totuuden ja lähden tieheni, pyytämättä niiltä mitään, polttaen testamenttini, koska en enää tahdo mitään määräysvaltaa, en edes eläkettä." Hän kohotti kasvonsa. Kyynelet valuivat mutkittelevina, kimaltelevina juovina hänen nenänvarttaan pitkin ja pisaroivat poimukaulukselle. "Loppu on tullut", hän sanoi käheästi ja hänen äänensä sortui."Voilà, un roi! Näette edessänne kruunuttoman, petetyn, häväistyn miehen."
Armfelt tuijotti kummallisen, vihlovan säälin vallassa noita itkun vääristämiä kasvoja. Hän yritti lohduttaa, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, ja hänestä tuntui, kuin jokainen sovittava lause olisi kajahtanut kovin valheellisena ahtaassa kajuutassa, jossa kynttilä lepatti sammumaisillaan. Uni oli paennut hänen silmistään. Hän horjui väsymyksestä, hänen otsaansa kivisti, mutta hän tahtoi kestää loppuun ja hoivata tuota rauhatonta lasta, joka kapinoi ja alistui, taisteli ja paini kohtalonsa kanssa hänen lähellään, niin, lähempänä kuin ainoakaan toinen ihminen. Hellyys, joka oli katkeraa kuin murhe, pidätti hänet vartioasemassaan huoneen nurkassa. Pimeys levisi yli vedenkalvon, yli Kymijoen kartanon, yli kaukaisten metsien aina valtakunnan ääriin saakka, kehräten uhkaavassa hiljaisuudessaan petoksen näkymätöntä lukinverkkoa.
KULUI kolme, neljä loputtoman pitkää päivää ja yötä, joina kuninkaan levottomuus tapaili äärimmäisen hädän rajoja. Esikunnassa levisi huhuja, joiden todenperäisyyttä ei saattanut taata. Kamarijunkkarit kuiskivat Kyminkartanon pihalla ja Wrede, Taube ja von Fersen puhuivat keskenään, että petollinen Jägerhorn oli vihdoinkin palannut Pietarista mukanaan keisarinnan vastaus. Mutta mitä hän oli vastannut? Miten anomukseen oli suhtauduttu? Voitiinko toivoa rauhaa vai jatkuisiko sota? Kuninkaan päämajaan ilmestyi Anjalan liittolaisten lähetti, everstiluutnantti Leijonhufvud mukanaan uusi nootti, jossa vaadittiin valtakunnan säätyjen kokoonkutsumista. Kuningas ci vilkaissutkaan kirjelmään. Hän uudisti anteeksiannon tarjouksen, saneli kaavakkeen, joka vehkeilevien upseerien tuli täyttää, ja toimitti everstiluutnantin takaisin Anjalaan. Mutta näinä voimattoman odotuksen päivinä monarkki kuunteli herkin korvin huhuja, jotka tiesivät valtakunnan länsirajalla sattuneista levottomuuksista. Hänen mielessään virisi kaukainen ja epäselvä toivo. Hän odotti kuumeisena Tanskan sodanjulistusta, sillä vain uuden vihollisen ilmaantuminen saattoi enää selvittää tämän epätoivoisen tilanteen.
Vihdoin hän alkoi kaikessa salaisuudessa suunnitella perääntymistä. Päämaja siirtyi verkalleen yhä kauemmas Loviisan, Korkeakosken, Kyminkartanon tienoilta, ja kuningas itse levitytti jatkuvasti huhuja, joissa puhuttiin Tanskan hyökkäyksestä ja etelässä sattuneista rajakahakoista, voidakseen naamioida tämän pakoretkensä. Hän oli ehtinyt esikuntineen Ahvenanmaalle, kun epävarmuudesta tuli odottamatta loppu. Tanskan politiikan johtaja Bernstorff oli joutunut rauhansuunnitelmissaan alakynteen. Kööpenhaminasta lähti yleisen mobilisoimisen käsky. Joukot marssivat jo elokuun yhdeksäntenätoista Ruotsin rajoja kohti.
Kuningas ei yrittänytkään salata iloaan. Hän purjehti yllättävän toimintatarmoisena Tukholmaa kohti, ja laivamatkan aikana hän selosti parooni Armfeltille uutta, ihmeellistä suunnitelmaa: hän aikoi yllyttää Taalainmaan rahvaan aseisiin! Ylikamarijunkkari katseli ihmetellen tuota toimeliasta miestä, jonka välkehtelevistä silmistä säihkyi tänään uusi uskallus ja jonka kasvoilta huolen ja riutumuksen merkit, unettomien öiden ja epätoivoisen luopumuksen varjot olivat äkillisesti haihtuneet, kun uuden sodan uhka jännitti hänen tahtoaan. Hän harppaili edestakaisin laivan keulakannella ja huusi komentosanoja kapteenille. Hän antautui tutkistelemaan laivankeittiön antimia niin ahnaasti ja hyvällä ruokahalulla, että Armfelt, joka istui hänen rinnallaan kukkuraisessa päivällispöydässä, voi tuskin uskoa... Kuinka nopeasti hän unohti tuskansa, kuinka odottamatta hän vaihtoi muotoa, tuo kruunupäinen kameleontti! Nyt kun hänen mielenkiintonsa kompassi oli kääntynyt etelää kohti ja suomalaisten joukkojen ylipäällikkyys oli siirtynyt hänen veljelleen Södermanlandin herttualle, hän kuohui elämänvoimaa, nuorekasta taistelunhalua, sotaista uskallusta. Hän katseli ahmivin silmin valkolihaista siikaa, jota hän valmistui leikkaamaan, ja puhui äänekkäästi, uhittelevan voitonvarmana: "Tiedättekö, mon compagnon. Totuus on, että me vielä tuulastamme Anjalan kalat. Me panetamme teidän setänne pihteihin, me keräämme kokonaisen nuotallisen Montgomeryjä ja Jägerhorneja. Kirottua! He luulivat nujertavansa minut!" Hän kaatoi lasinsa puolilleen oivallista punaviiniä ja täytti viimeiset kaksi neljännestä vedellä. "Un roi devant son armée, qui l'adore, est toujours invincible", hän lausui huolettomasti, ikään kuin huvipurressa vietetyt yöt olisivat kerta kaikkiaan haihtuneet hänen mielestään.
Tukholmaan tultuaan Armfelt sai pikaisen käskyn valmistautua uudelle matkalle. Hi puhettakaan siitä, että hän olisi vetäytynyt perheensä pariin pitkän, surkean sotaretken jälkeen. Hänen tuli kiiruhtaa Taalainmaahan ja Vermlantiin ja uhrata jokainen hetkensä vapaajoukkojen värväykseen. Tukholmassa mieliala oli ehdottomasti kääntynyt kuninkaan puolelle. Skeppsbron satamasta Tessinin palatsin portaille oli ulottunut riemuitsevien kansanjoukkojen kunniakuja, kun majesteetti esikuntineen laskeutui laivan kannelta Ruotsin maankamaralle ja kulki kumarrellen ja hymyillen heiluvien hattujen ja hulmuavien liinojen myrskyssä. "Uskokaa tai älkää", hän kuiskasi vieressään astelevalle Armfeltille. "Kansan tahto on puolellamme. Saamme nähdä! Me puhumme rahvaalle suoraan kirkonvalleilta, kuten ensimmäinen Kustaa aikoinaan." Hänen silmänsä loistivat innostuksesta, ja voimatta enää malttaa mieltään hän paljasti suunnitelmiensa ytimen. Hän oli antanut laitattaa itselleen ja suosikilleen aidot taalalaiset puvut, joilla ei ollut mitään tekemistä punaisen, kultakangasreunaisen ritarikuntapuvun tai valkosilkkisen, mustilla punoksilla koristetun ruotsalaisen puvun kanssa. Ei, heidän takkinsa ja liivinsä olisivat puhtainta valkoista verkaa, heidän rintapielissään upeilisi vain Serafiimi-tähdistön merkki ja heidän hartioillaan olisi lammasnahkaturkki, kun he esiintyisivät Taalainmaan rahvaalle. Vaatimattomuutta, tasa-arvoa, toveruutta! Kansan tahto oli kuitenkin kalleinta. Vox populi vox Dei! Kun he vihdoin nousivat vaunuihinsa matkustaakseen maan länsirajoille, monarkin mieli oli harras ja riemullinen, ikään kuin hän valmistautuisi juhlaan. "Olemme pelastetut", hän vakuutti toistamiseen. "Kiitos Tanskan liikekannallepanon, olemme pelastetut!"
SOTAA ei kuitenkaan syttynyt. Tanskalaiset joukot yrittivät tosin ahdistaa Gööteporia Norjasta käsin suunnatulla hyökkäyksellä. Vermlannin metsissä huhuttiin pian tapahtuvasta rynnäköstä ja varustauduttiin vakavaan yhteenottoon, mutta ennen kuin tuli oli ehtinyt leimahtaa täyteen liekkiin, valtakunnan rajoille levisi tieto välirauhasta. Hovissa keskusteltiin ja väiteltiin, kiivailtiin ja juoruttiin tämän odottamattoman sovinnon syistä. Että sen takana piilivät sekä Preussi että Englanti, oli sanomattakin selvää, sillä edellinen oli alkanut katsoa karsaasti Venäjää ja sen liittolaisia heti Puolan tapahtumien jälkeen, ja jälkimmäinen halusi painostaa Tanskaa voittaakseen Ruotsin puolelleen, jolloin monarkin ystävyys saarivaltakunnan pahimman kilpailijan Ranskan kanssa lopultakin katkeaisi. Kuningas jätti sikseen suuret nostoväenvärväyksensä ja kiiruhti Tukholmaan. Hän saattoi tyytyväisin mielin muistella niitä kädenpuristuksia ja sitä innostusta, jolla Taalainmaan rahvas oli vastannut hänen kutsuunsa kirkon valleilla. Hän oli riemuissaan kuin poika. Hän luuli vihdoinkin tuntevansa ruotsalaisen maalaisväestön todellisen mielialan. Mitä nuo sarkatakkiset miehet olivat ajatelleet, sitä ajatteli Suomen ja Ruotsin talonpoikainen rahvas, pikkukaupunkien porvaristo, työtätekevät luokat, valtakunnan vahva, uskollinen, kuningasmielinen enemmistö. Hän muisti suomalaisten jalkaväenrykmenttien kiihkeän innostuksen, joka oli lyönyt hänen korvansa kuuroiksi Husulan kentällä tuona ikimuistettavana päivänä, jolloin everstit Hästesko ja von Otter olivat uskaltaneet lausua hänelle karvaita, kapinallisia sanoja ja jolloin hän oli puhunut tavallisille rivimiehille ratsunsa selästä. Kirous ja kuolema! Nyt oli rauha solmittu, nyt hän voi vihdoinkin vetää tilille Anjalan upseerit.
Tukholmassa hän pani nopeasti kokoon sotaoikeuden ja antoi vangita vanhan kenraalimajuri Armfeltin, Hästeskon, von Otterin, Montgomeryn ja everstiluutnantti Klingsporin; vain liukas, kettumainen Klick oli ollut kyllin varovainen vainutakseen jo kaukaa palaneen käryn ja pujahtaakseen ajoissa Venäjälle. Mutta vangittujen joukossa, jotka tuotiin laivalla Skeppsbron satamaan, nähtiin myös eversti Hastfer, Savon prikaatin komentaja, hän, joka oli ollut kyllin varomaton lähettääkseen monarkille kummallisen, uhkavaatimuksia vilisevän kirjeen ja joka oli pelannut liittokirjan kirjoittamisen aikaan kaksinaamaista peliä. Hänen neuvottelunsa Pietariin vetäytyneen Sprengtportenin kanssa olivat edistyneet pitkälle, kun hän pelästyi vangitsemiskäskyä ja yritti pyyhkiä jälkensä. Myöhään! Jägerhorn oli paennut, Klick oli haihtunut kuin tuhka tuuleen. Matta eversti Hastfer oli matkalla sotaoikeuteen, ja hänen kupera, korkea otsansa muuttui yhtä valkeaksi kuin hänen jauhotettu tekotukkansa, kun laiva läheni satamaa. Oli edessä pitkien, tuskallisten kuulustelujen kiirastuli. Hästesko ja von Otter toivoivat tosin voittavansa aikaa ja ajan mukana kaiken muun. Everstiluutnantti Klingspor kulki rauhattomasti kannella ja yritti todistaa perin juurin kauhistuneelle kenraalimajuri Armfeltille, että monarkin viha oli yhtä lyhytaikaista kuin hänen ystävyytensä ja että oikeudenkäynnin komedia kestäisi vuoden ellei toistakin, ennen kuin mitään päätöstä tehtäisiin. Mutta hänen äänensä oli valju ja väritön. Hän ei oikein saanut vakuuttavuutta sanoihinsa, kun liputettu alus luisui peruuttamattoman määrätietoisesti Skeppsbron laituriin.
Aateliston kyräilevistä silmäyksistä ja entisten suosikkiensa tyhjästä, typertyneestä ilmeestä kuningas saattoi lukea kuin avatusta kirjasta, mitä valtakunnan ylin sääty hänestä ajatteli. Mutta hänen pelottomuutensa elohopea osoitti nousua. Nyt kun Anjalan miehet olivat hänen vallassaan ja Tanskan sotasuunnitelma oli sammunut omaan mitättömyyteensä, nyt, kansan jumaloivien huutojen huumaamana, suurten taalalaisten nostoväenjoukkojen tukemana hän saattoi välittää hitot valtakunnan säädyistä. Hän panisi heidät kumartelemaan, nämä kopeat, kovapäiset lurjukset, nämä Serafiimitähdistön herrat, nämä kultaompeleilla koristetut apinat, jotka olivat niin perhanan valmiit vehkeilemään majesteettia vastaan!
Joulukuussa 1788 hän antoi toitottaa säädyt koolle, ja tällä kertaa tämä kokoonkutsuminen tapahtui hänen omasta tahdostaan, ei enää Anjalan kyräilevien upseerien komennosta. Hän kyllä näyttäisi oppositiolle! Hän tunsi hivelevää koston nautintoa, ajatellessaan vastustavaa aatelistoa, jota johti määrättömän rikas Carl De Geer, politikoiva maanomistaja, ja jonka eturivissä seisoi hänen oma vanha hapan maamarsalkkansa, jäykkäniskainen puoluelintu von Fersen. Armfeltille hän uskoi mitä suurimmassa salaisuudessa uuden suunnitelmansa: uskollinen janitsaari saisi vielä kerran hälyttää kokoon Vermlannin nostoväen ja marssia tämän sarkatakkisen rintaman kanssa Drottningholmiin, johon miehet majoitettaisiin valtiopäivien ajaksi. Hän nauroi, pyörähteli kantapäillään ja levitteli pateettisesti käsiään. Se tapahtuisi kaiken varalta. Säädyt kaipasivat sopivaa moraalista painostusta. Ne saisivat vihdoinkin tuntea, että kansa oli kuninkaansa puolella. Omasta puolestaan hän oli jo ryhtynyt terveellisiin toimenpiteisiin. Hän oli komentanut kiivaan oppositiomiehen Yrjö Vilhelm Loden, Vaasan hovioikeuden asessorin, takaisin virkatehtäviinsä, ennen kuin valtiopäivät edes ehtivät alkaa.
Säätyjen salissa vallitsi jo ensimmäisenä istuntopäivänä tulenarka tunnelma. Kun kuningas seisoi noiden pengermittäin nousevien penkkien, noiden portaittain kohoavien peruukkirivien edessä ja jyristi yksimielisyyden, uskollisuuden ja kurin sanoja, hän saattoi selvästi nähdä, miten vanha vastustaja kreivi von Fersen nipisti huulensa kapeaksi viiruksi ja miten hänen kulmakarvansa kohosivat tuskin huomattavasti, kuin epäuskon ilmauksina. Oppositio istui penkeillään tanakkana ja vahvana, Rauman pormestari Norrmen loi puhuvia silmäyksiä sinne päin, missä kokkolalainen kauppias Rahm uhosi jyrkkää vastustushenkeä ja missä Kaskisten edustaja, suurliikemies Bladh käänteli vaivautuneena jäyhää lehmämäistä päätään, jonka matalaa otsaa raskas, kireälle vedetty tekotukka varjosti. Suomalaisten talonpoikien kaksikymmentäkaksi valtuutettua tosin olivat kuninkaan puolella. He vastasivat monarkin käskyihin alamaisin uskollisuuden lupauksin, ja niin kauan kuin heidän puhettaan kesti, loistivat piispa Gadolinin kasvot ilmeisestä peittämättömästä ilosta, joka näytti tarttuvan myös Oulun kuningasmieliseen pormestariin Fagerströmiin ja hänen porilaiseen virkaveljeensä Sackleniin.
Mutta sitten monarkki iski ensimmäisen iskunsa. Hän esitti mitä kohteliain, mitä kavalin hymy kasvoillaan, että säädyt keräisivät keskuudestaan valiokunnan, jonka haltuun valtakunnan itsenäisyyttä koskevat toimenpiteet uskottaisiin. Nyt ymmärsi kokoontunut aateli vanhan ylivaltansa vihdoinkin järkkyvän ja lausui edustajansa Frietzkyn suulla avoimen vastalauseen. Kuningas oli odottanut tätä. Hän oli istuttanut puheenjohtajan paikalle varovaisen Levvenhauptin, miehen, josta ilkeämielisesti kuiskittiin, että oli vaadittu terävää päätä ja syvällistä asiantuntemusta, ennen kuin aateliston joukosta oli voitu löytää niin heikkolahjainen maamarsalkka. Kun puheenjohtaja vihdoin kohosi seisomaan ja sammalsi kimeällä, tärkeällä äänellään kuninkaan vastauskirjelmän lauseita, joissa aateliston kanta kerta kaikkiaan evättiin perustuslakien vastaisena, syntyi opposition riveissä uhkaava hiljaisuus. Mutta seuraavassa täysistunnossa, jossa Lewenhaupt yritti järkähtämättömän tyynesti saada aateliston yksimielisen päätöksen puretuksi, jyrähti myrsky. Ylimykset syöksyivät penkkien kaiteiden yli, vanha kreivi von Fersen seisoi uhkaavassa pituudessaan tuolin istuimella ja huusi nyrkkejään heristäen ja käsivarsi ojossa, että puheenjohtajan sanat loukkasivat ritariston ikivanhoja oikeuksia. Keskellä tätä rajumyrskyä, keskellä tungeksivien, huitovien säätyvaltiopäivämiesten raivonhuutoja istui maamarsalkka Lewenhaupt tylsämielisen hiljaisena ja tyynenä ja vain hänen suuret, kuperat sammakonsilmänsä välähtelivät vaivautuneesti, kun ritariston edustajat huusivat hänen korviinsa uhkauksia. Ei salamat eivätkä raekuurot voineet järkyttää hänen muodollisuutensa linnoitusta. Vihuri raivosi aikansa ja tyyntyi, sillä opposition oli vihdoinkin alistuttava aatelittomien säätyjen tahtoon ja tyydyttävä asettamaan valiokuntaan vastustuspuolueen parhaimmat miehet, joiden oli tarkoin noudatettava hallitusmuodon määräyksiä. Sitä enemmän he niskuroivat jokaista esitystä vastaan, jonka kuningas seuraavissa istunnoissa teki. von Fersen jarrutti, Rauman pormestari jarrutti kiihkeästi, kauppiaat Bladh ja Rahm vikuroivat vastahakoisina istuntojärjestyksen ohjaksissa ja juonittelivat sitkeän itsepäisesti monarkin esityksiä vastaan. Silloin kuningas päätti uskaltautua valtiokeikaukseen. Hän kaappaisi vihdoinkin käsiinsä korkeimman mahdollisen vallan, hän nujertaisi kerrassaan niskuroivan aatelin ja antaisi ritaristolle, mitä heidän rauhaansa kuului! Helmikuun seitsemännentoista päivän aamuna, jolloin kaikki neljä säätyä oli kutsuttu koolle valtiosaliin, hän ilmaisi apumiehelleen piispa Wallquistille kavalan kepposensa ytimen. Ennen kuin hämmästynyt prelaatti ehti kehoittaa tai varoittaa, monarkki astui valtiosaliin kuninkaallisen juhlapukunsa nöyryyttävässä upeudessa istuutuakseen kullatulle valtaistuimelle, jonka eteen nostetulla pöydällä kimalsi puheenjohtajan hopeavasara.
Aatelisto kuunteli hölmistyneenä hänen leimuavia rangaistussaarnojaan, jotka panivat salin ikkunaruudut helisemään. Hän läksytti heitä perin pohjin, hän syytti heitä valtiopäivät öiden viivästymisestä, valtakunnalle vaarallisista vehkeilyistä ja vihdoin, erikoisen valituin sanoin, maamarsalkka Lewenhauptin häpäisemisestä. Hän luetti puheenjohtajan valituskirjelmän, jossa puhuttiin ritariston hirveästä huudosta, von Fersenin sopimattomasta kiivaudesta ja niistä moitittavista solvauksista, joita nimeltä mainitut Seratiimitähdistön herrat olivat viskanneet hänen kasvoilleen. Kuninkaan ääni jylisi kovana ja kimeänä hiirenhiljaiseksi käyneessä salissa. "Niin muodoin teidän on heti lähdettävä täältä ritarihuoneelle, muodostettava siellä lähetystö, jota johtaa ensimmäinen kreivi ja jossa te, kreivi von Fersen, te, vapaaherra Carl De Geer, ja te muut, joiden nimet on mainittu maamarsalkan kirjelmässä, seuraatte esittääksenne hänelle asianmukaisella tavalla anteeksipyyntönne." Hiiskumattoman äänettömyyden, joka seurasi tätä nöyryyttävää käskyä, rikkoi valtaneuvos von Fersen. Hän kohosi seisomaan arvovaltaisen tyynenä ja anoi puheenvuoroa. Mutta hopeainen vasara pamahti pöytään, kuningas ponnahti pystyyn ja komensi: "Te istutte! Tänään teidät ja teidän säätynne on tuotu tänne kuulemaan, mitä minulla on sanomista. Te ette ole täällä neuvotellaksenne. Sen te voitte tehdä ritarihuoneessa."
Uhkaava ääntensorina paisui ja kasvoi kasvamistaan; valtaneuvos von Fersen seisoi täydessä pituudessaan tottelematta käskyä, ja hänen jyrkät kasvonsa kävivät vähitellen liidunvalkoisiksi. Hän tahtoi esittää selityksensä. Hopeavasara paukahti toistamiseen pöytään. De Geer ja kaksi muuta aatelismiestä anoivat puheenvuoroa, mutta kuningas oli ottanut nujertaakseen heidät ja hän karjaisi heille ja kokoontuneelle ritaristolle käskyn poistua paikalla valtiosalista. Vihdoin, kun yhdeksänsataa aatelismiestä painautui entistäkin sitkeämmin penkkeihinsä ja uhkaavat kuiskaukset alkoivat sadella puheenjohtajan kultaistuinta kohti, nousi vanha puoluepäällikkö von Fersen paikaltaan ja lausui ylhäisen, hillityn neuvon: "Menkäämme..."
Hän astui aivan äänettömänä ja ryhdikkäänä ovelle. Hänen jäljissään hiipivät aateliston loukatut edustajat, ja tyhjenevässä valtiosalissa, jossa hiiskumaton hiljaisuus saatteli kukistunutta säätyä, säteili ja hehkui aatelittomien valtiopäivämiesten tavaton, ylenpalttinen vahingonilo.
Sillä välin Armfelt oli marssittanut vermlantilaiset nostoväenrykmentit Drottningholmiin ja seurasi nyt pelokkaan kiihkeästi viestejä, joita saapui Tukholmasta. Palatsin lumiset puistot olivat täynnä hätäisesti kyhättyjä leiritelttoja. Majoituksen vaivat olivat käyneet ylivoimaisiksi; miehet oli sullottu sivurakennuksiin ja eteisiin, kuninkaan palveluskunnan huoneisiin, varastosuojiin ja nopeasti pystytettyihin kojuihin. öisin valaisivat savuavat nuotiotulet tätä sotaleiriksi muutettua jättiläispuistoa, ja huvipalatsin ikkunoista saattoi nähdä rauhattomasti parveilevia joukkoja, jotka odottivat levottomina, mitä tuleman piti, tietämättä täysin, mitä varten heidät oli kerätty kylistään ja komennettu matkalle. Upseerit kulkivat tässä sorisevassa ihmispaljoudessa ladatuin pistoolein. Armfeltin rauhattomuus yltyi; hän sai tavan takaa vastaanottaa tietoja tilapäisistä levottomuuksista, joihin tuhatpäinen talonpoikaisjoukko teki itsensä syypääksi ja joista lopen kyllästyneet komentajat kärkkäästi kertoivat. Suurten kuomurekien, vikuroivien vetohevosten ja kelkkojen tungos vaikeutti kaikkea liikennettä. Nostoväki näytti kuuntelevan yhä välinpitämättömämmin upseerien komennuksia. Tukholmasta saapui salaperäisiä hiiviskelijöitä, jotka kuljettivat leiriin olut ja viinipulloja, epämääräisiä naikkosia, jotka kauppasivat sulojaan, seikkailevia agitaattoreja, joiden varjomaiset hahmot vilahtelivat yön aikaan nuotiotulien valossa ja joiden yllättävät puheet lietsoivat kapinanhalua. Ei tiedetty, mitä Tukholmassa tapahtui. Virisi huhuja, että aatelisto oli antanut vangita kuninkaan, ja tuskin nämä kiihoittavat viestit olivat levinneet leireihin, kun saapui päinvastainen tieto, joka kertoi ritariston häpeällisestä tappiosta.
Vihdoin, helmikuun 20. päivänä, tiedettiin kaikkialla, että kuningas oli hieman ennen istunnon avaamista vangituttanut ja suljettanut asuntoihinsa pahimmat aateliset vastustajat, yhteensä yhdeksäntoista ritaria, heidän joukossaan Frietzkyn, De Geerin, Pechlinin ja tietenkin vanhan kreivi von Fersenin. Parooni Armfelt kiiruhti ylen määrin hätäytyneenä Tukholmaan. Hän tapasi kuninkaallisen palatsin täynnä häliseviä kamaripalvelijoita ja uskottuja, urkki ja sai vihdoin kuulla, että huhu ei ollut liioitellut mitään. Päinvastoin! Monet niistä ylimyksistä, jotka olivat vuonna 1772 toimineet majesteetin innostuneimpina apumiehinä vallankaappauksessa, oli pidätetty asuntojensa ovella, lukittu huoneisiinsa ja komennettu odottamaan valtiopäivien tulosta. Niiden joukossa, joilta tämä päivä oli tilapäisesti riistänyt henkilökohtaisen vapauden, oli myös kamariherra Reuterholm. Samaan aikaan kun vanha valtaneuvos von Fersen peräytyi kalmankalpeana omaan vankikomeroonsa, kun kenraali Horn, entinen kuningasmielinen ja nyt yhtä kiivas oppositiomies, pakotettiin tuimalla komennuksella luopumaan kaikesta vastarinnasta, teljettiin Kaarle Suuren viimeinen elävä jälkeläinen, seitsemän vapaamuurarijärjestön toimeenpaneva jäsen, jakobiinien ystävä ja kuninkaan kiihkeä vastustaja Södermanlandin herttuan tyhjään huoneistoon, jonka ovi kumahti lukkoon hänen edessään.
Mutta Tukholman linnan kansliahuoneessa seisoi entinen linnoitusupseeri, monarkin nykyinen yksityissihteeri ja pöytäkirjuri Ehrenström hymyillen hiljaista, huomaamatonta hymyään. Hän oli urhean herransa uskollinen palvelija. Kaukana olivat nyt ajat, jolloin hän oli seissyt pöydällä Valhalla-seuran savuavassa kokoushuoneessa, huitoen pitkää savipiippuaan ja julistaen innostusta ja hikeä uhoten vapauden, valistuksen ja tasa- arvon sanoja. Kerran hän oli liittoutunut koko nuoruutensa ihanteellisella kiihkolla mieheen, jonka juudaksenkasvoja hän oli tänään valmis sylkemään: Savon prikaatin everstiin, kuninkaanpettäjään. Sen jälkeen, kun suomukset olivat pudonneet hänen silmistään ja hän oli jättänyt Sprengtportenin Pietariin, paeten itse itärajan yli, hänen idealisminsa oli kokenut kummallisen muutoksen. Ehrenström ei enää muistanut entistä innostustaan. Hän miltei omaksui uskon, että hän oli seurannut tuota taitavaa vehkeilijää voidakseen myöhemmin paljastaa hänet maankavaltajana ja petturina. Ja niin suuri oli tämän hyökkäilevän, intomielisen miehen sisäinen ihailuntarve, että kaikki kapinallisuus, mikä ennen oli salamoinut hänen silmäteristään turhamaista, tuhlaavaa, vihattua monarkkia vastaan, kääntyi nyt nöyräksi palvonnaksi. Hän seisoi kansliahuoneen ovella ja hymyili vienosti. Vaikka kaikki muut luopuisivat, hän pysyisi tuon jumalallisen ihmisen rinnalla!
Istuntopäivän koittaessa saapuivat neljän säädyn edustajat juhlallisessa paraatijärjestyksessä valtiosaliin ja kapusivat aitauksiinsa odottaakseen, mitä kuningas aikoi heiltä vaatia. Monarkki luki heille ehdotuksen hallitusmuotoon tehtävästä lisäyksestä, mikä ei ainoastaan vähentänyt aatelissäädyn valtaa ja taannut aatelittomille tavallista suurempia oikeuksia, vaan laajensi kuninkaan päätöksentekoja eräissä suhteissa miltei yksinvallan asteelle. Turhaan huutelivat opposition edustajat hylkääviä ei-huutojaan, turhaan tämän kirotun asiakirjan käsittelyä pitkitettiin viikosta viikkoon ja juoniteltiin sen pykäliä vastaan, turhaan ryhdyttiin hyökkäykseen ja hylättiin uusi perustuslakiehdotus ilman äänestystä. Kuningas antoi palttua voimassaolevalle perustuslaille! Hän selitti vastoin asetuksia ja lakeja, että uusi ehdotus oli voittanut, koska talonpojat, porvarit ja papisto olivat hänen tahtonsa tukena. Huhtikuun kahdennenkymmenennenseitsemännen päivän istunnosta, joka pidettiin ritarihuoneessa ja jossa päätös piti lopullisesti tarkistettaman, muodostui sangen sekasortoinen. Aamusta asti liikehti ritarihuoneen lähettyvillä häliseviä ihmismassoja. Poliisimestari Liljensparren, monarkin kuuliaisen apurin, kerrottiin värvänneen kisällejä ja satamajätkiä kuninkaan puolelle, ja heidän paisuvat huutonsa tervehtivät todellakin kuningasta, kun hän saapui ajaen istuntosalin edustalle ja yllätti maan ensimmäisen säädyn jäsenet syöksähtämällä kuin tuulen vihuri puheenjohtajan pöydän taakse. Roskaväen huuto ja meteli pauhasi suurten ikkunaruutujen takana. Majesteetin kasvot loistivat kavalasta mielihyvästä, hän vilkaisi tavan takaa salin ovia, joiden peilit tärähtelivät portaille tungeksivien kansanjoukkojen paineesta. Ja ennen kuin epätoivoiset serafiimiritarit ehtivät oikein käsittää, mitä oli tapahtunut, kuningas jymähdytti nuijansa pöytään, kiitti kohteliaasti kumartaen suostuvaista aatelia, vaati äänettömyyttä, luetti sihteerillään pöytäkirjanotteet ja ilmoitti hölmistyneelle säädylle, että hänen uudet perustuslakinsa oli yksimielisesti hyväksytty ja että hän saattoi nyt laillista tietä, valtakunnan säätyjen omalla suostumuksella, jatkaa sotaa Venäjää vastaan.
Patarumpujen pärinä ja kullattujen pasuunain pauhu kuulutti valtiopäivät päättyneiksi, kun monarkki astui avovaunuistaan Tessinin linnan edustalle. Hän kiiruhti hillittömän iloisena palatsiin. Vihdoinkin! Vihdoinkin hän tunsi pitävänsä käsissään valtaa, joka tapaili äärimmäisiä rajoja. Suurten graniittisten kierreportaiden juurella häntä vastaan tuli kuubalainen neekeri Badin, joka oli kiiruhtanut ehtiäkseen ensimmäisenä lausumaan herralleen onnittelunsa. Eteishallin valohämärässä hänen mahonginväriset kasvonsa saivat kypsien luumujen väikkeen ja hänen paksujen, veripunaisten huultensa raosta välähteli valkea hammasrivi. Hän kumarsi juhlallisesti ja syvään: strutsin, papukaijan ja riikinkukon untuvat häälyivät, räikeän vihreät sulat harittivat hänen kultapoleteistaan ja loistavasta otsarivastaan kuin pienten bengaalitulien suihkut. Kuningas taputti häntä armollisesti olalle. "Sellainen espièglerie! Mutta valtakunnan tahto on nyt taskussamme." Ja voimatta hillitä tavatonta innostustaan hän hypähti kaksi porrasta yhdellä askelella. "Sääli, että marakatti Belsazar on kuollut. Tänään se olisi saanut ahmia punssileivoksia ja manteleita."
4
Mutta tykkien jylinä alkoi uudestaan lumen sulaessa. Kuta kauemmas kevät ehti voittomatkallaan, sitä ahnaammin valtakunta kuunteli jokaista huhua, joka kertoi Suomen itärajalla käydyistä taisteluista. Nyt kun kuningas oli saanut säädyt valtikkansa alle ja suostuttanut ne säätämään uusia veroja, rasitettu kansa kustansi tykkejä, musketteja, kenttäkeittiöitä, maksoi miehistön muonituksen ja hevosten rehuvarastot, herutti laihtuvista kukkaroistaan rahaa, jolla pystytettiin pattereita ja hankittiin ammuksia. Se voihki verojen alla ja kuunteli säikkyen sodan kaukaista jylinää.
Kun oraalle noussut ruoho peitti viheriänä mattona kenttiä ja puista saattoi riipiä hopeariksin kokoisia lehtiä, levisi tietoja uusista kiivaista taisteluista. Sotaretki oli alkanut majuri Gripenbergin johtamalla hyökkäyksellä, joka oli suunnattu Sortavalan seuduille ja jonka tuloksesta riideltiin rajan kummallakin puolella. Kesäkuussa tiedettiin, että Savon erämaissa vilisi venäläisten sotilaiden vihreitä asetakkeja ja että vihollisen ylipäällikkö, balttilainen kenraali Michelson marssitti joukkonsa rajan yli eversti Sprengtportenin nimenomaisesta käskystä. Kyyrön kylässä kävi venäläinen ylivoima aamuvarhaisella pienen suomalaisen etujoukon kimppuun. Se avasi kiihkeän tulen, ampui joukon johtajan ja työntyi vastustamattomana kiilana yhä kauemmas sisämaahan. Kahta päivää myöhemmin puhuttiin Tukholman olutkellareissa ja verstaissa, rauhallisissa porvariskodeissa ja sodanvalmistusvaliokunnan istuntosalissa Porrassalmen taistelusta, jossa viholliset oli vihdoinkin pakotettu peräytymään ja jossa venäläisten joukkoa johtanut Sprengtporten oli saanut kuulan jalkaansa Savon jääkärin tussarista. Kaduilla ja toreilla liikehti kiihtynyttä rahvasta. Ammattikuntien vanhimmat tervehtivät toisiaan voitonsanomilla, humalaiset satamajätkät hoippuivat Skeppsbron laitureilla ja etsivät laivoja, jotka toimittaisivat heidät Pohjanlahden yli, valtakunnan itäosiin. Mikä epävarma riemu, mikä levoton ilonkohina! Tuskin oli ehditty ryhtyä maalailemaan taistelun yksityiskohtia, kun jo kerrottiin venäläisten uudistetuista hyökkäyksistä. Mitä teki kuningas? Hän oli jättänyt Tukholman. Hän liikkui ruotsalaisessa upseerinpuvussaan eteläisellä sotanäyttämöllä, heilutti pateettisesti pieniä käsiään, joita vuohennahkahansikkaat verhosivat, komensi rantaseudulle sijoitettua pääarmeijaa, suunnitteli Kymijoen ylittämistä, marssitti rykmenttinsä kahtena erillisenä joukkona rajan yli ja pakotti Utin kankaalle rynnänneet viholliset huikeaan pakoon. Mutta tätä voimannäytettä seurasi toimeton hiljaisuus. Monarkki lepuutti hermojaan. Hän vetäytyi leireineen Kymijoen varsille ja jäi vallattuihin asemiin, välittämättä suunnata enää uutta hyökkäystä Lappeenrantaan, jossa kenraali Michelson ja hänen viheriätakkiset joukkonsa rehentelivät.
Sodan sanomat suhisivat Tukholman linnan tyhjissä käytävissä. Pohjanlahden yli saapui postilaivoja, jotka toivat tullessaan sinetöityjä käskykirjeitä, virallisia tai aivan epävirallisia raportteja käydyistä taisteluista, neuvoja, varoituksia, tervehdyksensanomia, joiden päiväykset olivat matkalla vanhentuneet. Kaarle herttuan autiossa huoneistossa harhaili herttuatar Hedvig Elisabeth Charlotta hyvin ikävystyneenä, osaamatta nykyisessä toimettomuudessaan tuhlata aikaansa muuhun kuin Richardsonin "Pamelaan". Hän käänteli levottomana lintumaista päätään ja kohensi hiuskruunuaan, jota kiinalaiset helmivitjat ympäröivät. Hänen tummissa peipposensilmissään välkkyi alakuloinen valo. Kuumina heinäkuun öinä, jolloin hän lepäili alastomana silkkipeittojensa alla ja käänteli vaivautuneita jäseniään saamatta unta silmiinsä, hän tunsi kaipaavansa herttuan läheisyyttä. Ja kuitenkin! Hän ummisteli luomiaan ja hymyili ivallisesti. Mitäpä merkitsi, kuinka kauan hänen miehensä viipyi sotaretkellä, sillä päivien alakuloinen poljento ei muuttuisi, vaikka hän palaisi tähän kolkkoon palatsiin. Katkera, kärsimätön kiukku pakahdutti hänen rintaansa, ja omituisen itsevarjeluvaiston ohjauksesta se suuntautui kruunupäiseen lankoon, jonka harteille hän halusi nyt sysätä kaiken syyn. Eikö ollut kuninkaan vika, että taistelut yhä kuluttivat valtakuntaa? Eikö hän ollut nöyryyttänyt maan ylintä säätyä ja eikö häväistyksen äärimmäinen laine ulottunut heihin kaikkiin, alentanut heidän arvoaan kansan silmissä, lohkaissut heidän vanhasta mahdistaan suurta kaistaletta? Miten kauan sotaa kesti! Hän heittelehti vuoteellaan ja tuijotti yöhön. Hän saattoi selvästi nähdä laivan ja kajuutan, jossa Södermanlandin herttua istui jäykkänä kuin epäjumala, maistellen savipiippuaan ja säikkyen jokaista keulapurjetta, joka kohosi meren ja taivaan rajaan. Kuinka autiota oli kaikki, kuinka tyhjää ja ilotonta! Meren ja taivaan kolkko loisto ei koskaan sammuisi, se kuvastuisi hänen miehensä silmistä vielä senkin jälkeen, kun hän olisi jättänyt ruotsalaisen amiraalilaivan kannen. Herttuattaren sydäntä pusersi kaipaus. Hänen suonissaan teki näkymätöntä työtään katkeruuden happo; hän kääntelehti untuvapatjoilla, hyväili kuumia valkoisia käsivarsiaan ja ajatteli äkillisen vihan vallassa noita outoja kirjoja ja vieraita ihmisiä, vapaamuurarijärjestöjä, mystillisiä seuroja ja Gustaf Adolf Reuterholmia, jotka olivat jo vuosia sitten anastaneet miehen hänen vierestään.
Hän yritti lähestyä parooni Armfeltia, jonka huostaan kuningas oli uskonut salaisen sodanvalmistusvaliokunnan asiat, ja urkkia häneltä uusia tietoja. Mutta parooni oli sileä ja kohtelias; hän säläsi kaiken, hän ei tietänyt mitään. Hänet oli määrätty johtamaan varusteluja, kun kuningas viipyi Suomessa, ja hänen asianaan ei todellakaan ollut päättää, milloin rauha solmittaisiin. Hän puhui syvällä kunnioituksella Södermanlandin herttuasta ja hänen sotataidostaan, ikään kuin Hedvig Elisabeth ei ymmärtäisi, että hänen miehensä oli avuton koruesine ja että laivaston todellinen johtaja oli vara-amiraaliksi ylennetty Nordenskjöld. Mutta elokuun lopulla saapui yllättäviä uutisia. Rannikkolaivaston suomalainen osasto oli Ruotsinsalmen luona kestänyt kiivaan kamppailun Katariinan fregattien kanssa ja peräytynyt ilman lippukapteenia, ilman ylipäällikköä. Sen johdossa oli ollut haluton Ehrensvärd, köyryselkäinen, gorillamainen mies, jonka katsetta pienet kuperat silmälasit harhauttivat, joten hän näki kaikki mahdollisuudet liian suurina. "Ja hänelle uskottiin tämän laivaston johto!" huudahti herttuatar kiihtyneenä. Armfelt kumarsi epämääräisen kohteliaasti. "Älkää arvostelko häntä ulkonäön mukaan. Tappion syyt ovat lopultakin syvemmällä kuin me tiedämme. Luonnollisesti esitän hänen majesteetilleen, että tulevien meritaistelujen johto uskotaan miehille, jotka eivät käytä silmälaseja. Ajattelen Anckarsvärdiä."
Mutta kun hän vetäytyi uteliaan herttuattaren seurasta omaan yksinäisyyteensä, hänen suunnitteleva intonsa sammui. Kaikkina näinä veikkoina hänen mieltään oli kalvanut levottomuus. Häntä kidutti toimettomuuden painajainen. Hän tahtoi liikkua, syöksyä lentoon, antautua epävarmaan, kiihkeään taisteluun, ja kuitenkin hänet oli kahlittu varovaisten suunnitelmien ja hitaiden poliittisten neuvottelujen kytkimeen. Aina tuosta hetkestä saakka, jolloin hän ja hänen joukkonsa oli odottamatta joutunut tuleen Haminan patterien edustalla, hänen sisäisessä tilassaan oli tapahtunut odottamaton muutos. Hän pelkäsi nyt hiljaisuutta ja odotti kärsimättömästä, milloin monarkki kutsuisi hänet sotatanterelle. Hän todisti itselleen, että tulipalon kulkua ei enää voitaisi ehkäistä ja että hänen velvollisuutensa oli heittäytyä temmellykseen, joka jatkui valtakunnan itärajalla. Rauhaton seikkailunhalu poltti hänen verissään. Hänen silmissään paloi kuume, hänen puheensa oli käynyt levottomaksi ja hypähteleväksi, hän ei jaksanut keskittyä valiokunnan loputtoman pitkiin suunnitelmiin ja ikäviin asiapapereihin, joita kasaantui hänen pöydälleen. Kuta kauemmin tätä epävarmuuden tilaa kestäisi, sitä kyvyttömämmäksi virkamieheksi hän paljastuisi! Ei epäilystäkään. Nyt kun ruudin savu oli ärsyttänyt hänen sierainkaan, nyt kun valtakunnasta pelattiin suurin, uhkarohkein panoksin, hän ei enää ajatellutkaan pukujaan, kähertäjiään, lakeijoitaan ja hyviä päivällispöytiään. Hän tahtoi nousta laivaan, hän odotti komennusta, joka olisi päivätty ja sinetöity Kymijoen leirissä.
Öisin hän ei saanut silmiinsä unta. Loppumaton marssiminen jatkui jossakin hänen sisäisen näkökenttänsä rajalla. Hän saattoi erottaa tahdissa kulkevat pataljoonat, joiden olkahihnoista heilui musketteja ja jotka kantoivat Ruotsin armeijan sinistä sotapukua... Yöt läpeensä hänen tärykalvoissaan rummutti yksitoikkoinen sotilasmusiikki. Hän heittelehti vuoteessaan, valvoi ja tuijotti pimeyteen, johon kiihkeä levottomuus kehräsi eloisia kuvia. Joinakin hetkinä hän tunsi kaipaavansa vanhaa rauhantilaa ja ajatteli tuskaisesti: Kunpa tästä kaikesta tulisi pian loppu! Mutta hänen entinen elämänsä oli loitonnut suunnattoman etäälle, ja hän aavisti hämärästi, että tämä etäisyys ei niellyt vain hänen omaa menneisyyttään, vaan vanhan hovinpidon loistavat muodot, keveän kultakauden, illat oopperanäytäntöineen ja soihtujuhlineen, Drottningholmin yöt, luuttujen soiton tiheissä lehdoissa, notkuvat juhlapöydät, palatsitanssiaiset ja kumartelevat, sirot, varpaillaan liikkuvat aatelissuosikit. Kaikki tuo vyöryi häviävänä valokuohuna pimeyden kurimusta kohti. Kaikki hiljeni, menetti loistonsa ja kiiltonsa, kauhtui, kadotti entisen viehättävyytensä ja muuttui aavemaiseksi. Oli outoa ajatella, että muutamien kuukausien myrsky riitti saamaan aikaan tämän kaiken... Ja hän itse? Eikö hän yrittänyt kouristuksenomaisesti tempautua erilleen omasta elämänpohjastaan, syöksyä suoraan uuden muodon syvyyteen, elää mukana tuossa sekasorrossa, joka virtasi kaikkipeittävänä tulvana valtakunnan raunioille? Rummutus pärisi hänen korvissaan, harmaat ja siniset rivit marssivat, kanuunat rämisivät heinäkuun kuivuudessa kellastuneilla kentillä, joilla ruoho kaatui lakoon sotilassaappaiden alla.
Milloinkaan ennen Armfelt ei ollut kokenut tällaista nimetöntä ahdistusta. Se saattoi johtua valtakunnan epävarmasta tilasta, pitkittyvästä sodankäynnistä, jolle ei lainkaan näkynyt ratkaisua. Mutta sisimmässään hän aavisti, että huolen syyt olivat syvemmällä ja laajemmalla. Pitkin kesää oli saapunut odottamattomia tietoja Ranskasta, ja vaikka hovi hymyili noille hälytyksille vielä neljä, viisi viikkoa sitten, ne olivat nyt saavuttaneet arveluttavan kajahduksen. Pitikö hänen uskoa, että alimman kansankerroksen tahto kykenisi huuhtomaan maan kamaralta kokonaisen aikakauden, kokonaisen elämänmuodon? Kun Tukholman linnassa oli toukokuun päivinä kiertänyt uutinen, että molemmat etuoikeutetut säädyt, aatelisto ja papisto, valtaistuimen ja alttarin ylläpitäjät, olivat saaneet taipua kolmannen säädyn edessä, joka oli omavaltaisesti julistautunut kansalliskokoukseksi, hän oli ensi kerran tuntenut hämärän pelon heräävän. Nyt kiitivät tapahtumat Pariisissa yhä villimmässä fandangossa kumousta kohti. Kymmenen peninkulman päässä Versaillesista, jossa neuvoton kuningas ja kiihtynyt kuningatar odottivat ratkaisua, näytti jo kehittyvän toistaiseksi järjestymätön ja sekava kansanarmeija, vallantahtoinen massa, jota poliittiset demagogit, kiihtyneet agitaattorit, sanomalehdet, häväistyskirjailijat, suunpieksäjät ohjasivat. Kapinan vertauskuva, kolmivärinen lippu, liehui Bastiljin muureilla. Heinäkuun neljäntenätoista kaksikymmentät uhatta ihmistä oli marssinut Palais Royalista Pariisin jättiläisvankilaa vastaan, murtanut portit ja teloittanut puolustautuvan komentajan. Hänen veristä, kelmeää päätään oli kannettu peitsenkärjessä, kun kiihtynyt rahvas vihdoin vetäytyi Bastiljista pois ja valmistui yölliseen voitonjuhlaan. Ranskan aatelisto vapisi ja turvautui pakoon. Ministeri Necker oli karkoitettu; Artoisin ja Polignacin kreivit olivat jo siirtyneet rajan yli. — Armfelt heittelehti vuoteellaan ja tuijotti yöhön... Mikä epävarmuus, mikä uhanalainen tilanne! Hän näki elävästi edessään kaksi mahtavaa rintamaa: sen, jonka voimasta ja loistosta hän oli itse osallinen ja joka liikkui liehuvin sinipunaisin viitoin, silkkisissä ja kultaisissa korupuvuissaan, valkosulkaisin töyhtöhatuin, tulipunaisiin kardinaalinvaippoihin kietoutuneena juhlissa ja palatsitanssiaisissa, ja toisen, synkemmän joukon, jonka muodosti nimetön roskaväki, harmaa, kiihtynyt alhaiso. Hän tiesi, että noiden kahden aallon, kirkkaan ja pimeän, säteilevän ja lokaisen laineen täytyi peruuttamattomasti syöksähtää vastakkain. Mitä tapahtuisi, kun viimeinen voimankamppailu olisi edessä?
Uni pakeni hänen silmistään. Hedvig nukkui rauhallisesti ja mies kohottautui puolittain, kuunnellen hänen hengitystään. Nukkujan ympärillä tuntui yössäkin säilyvän niiden pikkuaskareiden mieto tuoksu, joille hänen aamunsa ja päivänsä, hänen jokainen hetkensä oli omistettu. Kuinka kiusallista! Hedvig kulki kuin uskollinen kotihaltia kaikissa näissä suurissa huoneissa, joihin ulkona riehuva rajuilma ei ulottunut, ja kaikki hänen olemisensa oli niin selittämättömän, nöyryyttävän tyytyväistä. Toivoiko hän mitään? Kaipasiko hän koskaan mitään? Hänen tarmokas äänensä kajahteli kirkkaana eteisestä keittiöön, hän sieppasi liinat kamaripiikojen käsistä ja illallistarjottimen hovimestarilta, näyttääkseen aina ja alituisesti, kuinka kaiken piti käydä. Hän ei tuntenut tarvetta syventyä suuriin ongelmiin. Hän oli rakentanut itselleen oman rauhallisen sijansa keskelle myrskyä. Hän eli omaa elämäänsä etäällä miehestä, hän ei koskaan päästänyt huuliltaan ivan, katkeruuden, tuskan sanoja, vaan peräytyi jokapäiväisen taloudenpidon pieneen, ahtaaseen turvapaikkaan. Kuinka vähän heillä olikaan sanomista toisilleen, hänellä ja Hedvigillä! Ja tahtomattaan Armfelt ajatteli Magdalenaa, näki yön keskellä hänen tummat silmänsä ja soikeat kasvot, jotka näyttivät lähenevän pimeyden lävitse. Hämärä halu paloi hänen verissään. "Nukutko?" hän kuiskasi puoliääneen.
Hänen sisäinen katseensa, jota kaipaus kuumensi, oli kaiken aikaa suunnattu tuohon toiseen, kun hän kumartui nukkuvan vaimonsa yli ja herätti hänet keveästi koskettaen. Valoton yö vahvisti harhaa. Hän syleili kuumeisesti vieressään lepäävää naista, heltyi hänen suudelmistaan, omisti jälleen hänen lempeytensä ja itkunsa. Mutta kaiken aikaa hän tiesi pitävänsä sylissään toista, kaukaista ihmistä, jonka tyttömäinen ruumis liukui pimeyden varjossa aviovuoteelle ja painautui vavisten hänen lantioitaan vasten.
SYKSYLLÄ saapui vihdoinkin odotettu määräys. Parooni Armfeltin oli astuttava oman prikaatinsa johtoon ja jätettävä Tukholman sotakomissioni, sillä idässä ja etelässä taistelut tuntuivat yhä kiihtyvän. Hedvig hyvästeli miehensä sanattomalla hymyllä. Hänen täytyi komentaa hevoset kiivaimpaan laukkaan, kun hän palasi satamasta ja kiiruhti tyhjäksi heitettyyn kotiin, sillä hänen silmänsä olivat käyneet aivan sumeiksi. Yhtä kaikki. Hän ei itkisi. Hän antautui kiihkeästi noihin loppumattomiin järjestelyihin, joita heidän kotinsa alinomaa kaipasi. Hän komensi hikoilevia kamaripalvelijoita, antoi vaihtaa kahden, kolmen kuperakylkisen lipaston paikkaa, siirrätti vuoteet kauemmas ikkunasta ja jakeli päättäväisin äänin käskyjä. Tämä hälinä viehätti häntä hetken. Kultapunoksiset livreet liehuivat kuuliaisina hänen tahtonsa mukaan. Häneltä ei riittänyt hetkeäkään tuskalleen, hän ei tahtonut ajatella sitä...
Sisäisesti hän tunsi kuitenkin kuin pysähtyneensä Skeppsbron laiturille, josta liputettu laiva loittoni merelle. Hänen touhunsa alla säilyi autius. Hän yritti paeta omaa apeuttaan ulkopuoliseen maailmaan, jossa vaadittiin toimeliaita käsiä ja jyrkkiä komennuksia. Kunpa hän osaisi olla muistelematta miestään, kunpa hän ei lainkaan näkisi edessään noita heleitä, hehkuvia silmiä ja punaista suuta, kasvoja, jotka painuivat musertavan komeina hänen ylitseen!
Hedvig täytti syksyn pitkät päivät ylenpalttisella puuhaa vaisuudellaan, jonka hän oli jo kauan sitten havainnut parhaaksi lääkkeeksi huolia, epäluuloja, mustasukkaista odotusta, levottomia öitä vastaan. Hän tyhjensi ja täydensi ruokakonttoreita. Hän juoksutti keittiöpiikoja torilla ja valvoi tarkasti puhtaaksi pestyjen komeroiden järjestämistä. Kun hän kyllästyi juustovuoriin ja kukkuraisiin salaattivateihin, viinietikalla kostutetun valkosipulin tuoksuun ja uusiin ranskalaisiin menetelmiin, jotka koskivat käristetyn kinkun ryydittämistä, hän halusi koetella keittiönsä mahdollisuuksia. Yritettiin valmistaa italialaisia ruokalajeja, tagliarinia, raviolia, makkaroita, jotka oli paistettu sipulin kera, hienoksi hakattuja lampaan munuaisia, jotka sekoitettiin taitavasti kyljyksiin ja maksaan. Hedvig häiritsi kokkia alituisella läsnäolollaan. Hän viihtyi hyvin pannujen, patojen ja parilaiden helinässä, kärisevien lihaviipaleiden tuoksussa. Mutta päivällisillä, jotka hän antoi valmistaa ja joille hän kutsui iloisen rouva Stapelmohr- Schröderheimin ja hauskan paroonitar Tauben, hän saattoi vaipua ajatuksiinsa ja vastailla kovin hajamielisesti. Hän koski itse tuskin nimeksikään ruokiin, kun ne vihdoin höyrysivät hänen edessään syreeninvärisissä, kultavaakunalla koristetuissa kulhoissa. Hän oli levoton; hän odotti kiihkeästi jokaista viestiä, joka toisi tiedon sotatapahtumista.
"Annan täydentää pöytäkaluston", hän päätti. Mutta keskellä paperikääreistä purkautuvien porsliinien paljoutta hänet yllätti apeus. Hän käänteli voimattomin käsin appelsiininpunaisia teekuppeja, joihin berliiniläinen toiminimi oli panettanut leimansa, ja selittämätön haikeus tulvahti hänen mieleensä, kun hän vain kuvittelikin mahdollisuutta, että mies istuisi tavallisella paikallaan illallispöydässä ja kohottaisi huulilleen tämän kuperan, maljamaisen kupin. Mitä tapahtuisi jos hän kuolisi? Ei, Hedvig ei uskaltanut pohtia sitä — hän sysäsi päättävästi syrjään kiduttavat mielikuvat. Meissen- porsliinit kilisivät. Siniset, unikonpunaiset, sitruunankeltaiset kulhot kalahtelivat vastakkain, kun hän asetteli niitä hyllyille. Joskus, joinakin lyhyinä hetkinä, hänestä miltei tuntui, että poissaolevan hengitys huokui hänen ohimokaan vasten ja että hän saisi seuraavassa tuokiossa kuulla hyväilevän äänen: "Jätä se sikseen. Tule istumaan arkihuoneeseen. Voimmehan sytyttää tulen takkaan, kultaseni..." Ei, tämä oli joutavaa viipymistä turhissa pikkutapahtumissa, sen Hedvig tiesi. Ja kuitenkaan hän ei kaikista ponnisteluistaan huolimatta voinut vapautua noiden tyhmien muistojen kahleesta. Samassa silmänräpäyksessä hänen sydäntään vihlaisi tuska. Hän muisti Drottningholmin öisen puiston, kuuli valtaneuvoksen tytön kuuman, kiihkeän huohotuksen ja tahtoi ajatella muuta.
Tämä levoton horjuminen epätoivon ja kaipuun välillä ei koskaan lakkaisi. Hänen hellyytensä kohdistui kipeänä ja ylenpalttisena yhteen ainoaan ihmiseen, yhteen ainoaan mieheen, joka oli ottanut vastaan hänen rajattoman antaumuksensa välinpitämättömästi hymyillen. Mutta hän ei raivonnut eikä soimannut. Hän ei halunnut vaipua omaan katkeruuteensa, vaan pakottautui hymyilemään tyynesti. Olkoon. Tuhlatkoon intohimoaan kenelle halusi. Hän painoi verettömät rystyset huuliaan vasten ja hänen teki mieli parahtaa ääneen. Jumala, kunpa kaikki muuttuisi toiseksi!
Mutta mikään ei muuttunut. Lukemattomien pikkuseikkojen iloiset ja piinalliset muistot huokuivat vastaan kaikista näistä avarista saleista, miehen läsnäolon elävä tuntu uhosi jokaisesta esineestä, jota hän oli pidellyt käsissään, ja kiilsi kirkkaiksi hangatuista permannoista, joita hän oli polkenut. Hedvig hypisteli mietteissään nimikirjasinleimasimia, jotka hän oli asettanut kirjoituspöydän mahonkilevylle. Tuossa oli hänen kultainen nuuskarasiansa, tuossa helmiäisestä valmistettu kotelo, jonka monarkki oli hänelle lahjoittanut ja jossa säilytettiin kirjoitusneuvoja. Tuossa kolme siroa emaljirasiaa, luukoristeinen linkkuveitsi, keltainen turkkilainen nahkalompakko ja pöydän liepeelle unohtunut kuppi, joka oli kuultavinta Wedgwoodfajanssia ja jota koristi Armfeltin vaakuna. Hän ei koskenut siihen. Näytti niinkuin mies olisi aivan äskettäin laskenut sen käsistään. Ja kesken katkeria mietteitään Hedvig ajatteli huolestuneena niitä alusvaatekertoja, jotka matkallelähtijä oli antanut sulloa arkkuihinsa. Sota? Se tuottaisi tuolle sietämättömälle herkuttelijalle alituisia harminaiheita: pilaantuneita päivällisaterioita, kehnoa hernekeittoa, mustaa, kitkerää leipää, jota hänen omassa pöydässään, heidän pöydässään ei milloinkaan nähty.
Syyskuun viimeinen päivä oli sivuutettu, oli ryhdytty ensimmäisiin epävarmoihin joulusuunnitelmiin, kun vihdoinkin, vihdoinkin tuli tieto. Hedvig seisoi avattu kirje kädessään ruokasalin ovella. Hän tuijotti miltei sokaistuneena noihin mustiin kirjaimiin ja kietoi hartioilleen kiinalaista saalia ikään kuin hänen olisi vilu. Hänen miehensä oli joutunut Barönsalmen eteläpuolella keskelle kovinta kahakkaa. Ruotsinsalmen taistelusta lähtien venäläinen saarilaivasto oli keinunut Porkkalan vesillä ja Barönsalmesta oli kauan kulkenut arveluja, että vihollisen hyökkäys suunnattaisiin sieltä Inkoon pitäjään, armeijan ammus ja ruutivarastoihin. Kirjeen viittailevista riveistä hahmottui verkalleen taistelun kulku. Oh. Hedvig tunsi huimausta ajatellessaan niitä neljääsataaneljääkymmentä venäläistä, jotka olivat vallanneet Elgsön ja joiden kimppuun hänen miehensä kävi oman prikaatinsa etukynnessä. He olivat soutaneet syyskuun yön pimeydessä keveillä, heittelehtivillä meriveneillä vihollisen asemaa kohti. Lähes puolet heistä oli eksynyt metsiin. Jäljellejääneet parisataa miestä nousivat hurraten ja miekkojaan heiluttaen veneistä, syöksyivät kiivaasti rynnistäen venäläisten vartioväen kimppuun ja joutuivat taistelemaan mies miestä vastaan liukkailla, mereen antavilla kalliopaasilla. Hän sattoi nähdä sen kaiken. Mitäpä merkitsi, kuka heidän joukostaan suistui kuohuihin ja kuka löi, pisti, vangitsi kiihkeimmin sumussa vilahtelevia vihreätakkisia miehiä! Hän ei tahtonut kuulla mitään originellista eversti Vegesackista, hän ei omistanut ainoatakaan ajatusta nuorelle luutnantti Holmsdorfille, joka oli hädin tuskin ehtinyt hypähtää syrjään laukeavan kanuunan tieltä. Mitä tuo kaikki merkitsi? Hän silmäili hätäisesti kirjeen loppurivejä. Ne kertoivat venäläisten patterin valtaamisesta ja voitetun vihollisen paosta Haminan seuduille. Mutta hänen täytyi painaa sydänalaansa, kun vihdoin selvisi, että tämä kiivas kahakka ei ollut kulunut vaurioitta hänen miehensä osalta. Hän oli saanut haavan rintansa yläpuolelle, hän tunsi itsensä liian heikoksi viipyäkseen enää rintamalla.
Hedvig odotti kuumeisena jokaisen uuden laivan tuloa. Hän tahtoi ehtimiseen varmistautua tiedossaan, että haava ei ollut vakava ja että hänen huolensa oli turhaa. Hän vietti unettomia öitä tyhjissä ilottomissa saleissa, vaelsi puolipukeissaan keittiössä ja eteisessä, istui aamun valjetessa miehensä työhuoneessa sormeillen hermostuneena hänen kirjoitusneuvojaan. Kunpa hän palaisi! Hedvig tunsi itsensä aivan voimattomaksi; pääasia oli kuitenkin, että mies palaisi hänen luokseen.
KUN SYKSY vaihtui talveen, sodankäynti keskeytettiin ja kuningas saapui tyytymättömänä Tukholmaan. Oli taisteltu käsittämättömän raivoisasti, oli vallattu pattereita, pakotettu vihollinen kerta toisensa jälkeen peräytymään, ja kuitenkin vuosi 1789 oli painumassa mailleen kenenkään voimatta tarkoin sanoa, kumpi taistelevista valtakunnista oli voiton puolella. Monarkki tarttui kuumeisin käsin hallitusohjiin. Karl August Ehrensvärd oli saanut tulikasteensa Ruotsinsalmessa ja osoittautunut kykenemättömäksi laivaston johtoon. Oli sangen vastenmielistä lähettää tuolle tyynelle, kömpelölle kamaristrategille jyrkkää erokirjettä. Kuningas miltei näki edessään avuttoman Ehrensvärdin, näki hänen kumaran niskansa ja kuperat silmälasit, joita hän avuttomasti pyyhiskeli suureen nenäliinaansa. Ei! Hänen annettiin palata takaisin Karlskronaan, josta hän oli tullutkin, ja jäätiin odottavalle kannalle. Vihdoin kun monarkki oli jo väsynyt odottamiseen, amiraali käsitti tilanteen ja lähetti omasta aloitteestaan eronhakemuksen. Hänelle myönnettiin anteliaasti eläke ja täyden vuoden palkka; hän luopui miltei iloissaan sotilasurastaan ja vetäytyi hiljaisuuteen.
Sillä välin jatkuivat varovaiset rauhanhieronnat, joihin kuningas lopulta näki parhaaksi taipua, tosin empien ja sisäisesti vastahakoisena. Mutta kun Pietarin kabinetista esitettiin mitä jyrkin uhkavaatimus, että rauhan ehtona oli Anjalan miesten vapauttaminen, hän kiivastui. Ei koskaan! Oli syöksyttävä suinpäin oikeudenkäynnin vaivoihin ja saatava viimeinkin aikaan päätös. Nyt hän toimitti uusia kuulusteluja, nöyryytti perinpohjin syytettyjä ja langetti vihdoin tuomion, kun tämä pitkällinen valtiopetosjuttu uhkasi jo venyä loppumattomiin. Tukholman kaduilla ja toreilla, porvariskodeissa ja työpajoissa kuohui voimakas vahingonilo. Kuningas oli oikeassa, kopeat päälliköt olivat ansainneet palkkansa. Miten halukkaasti kuvailtiinkaan niitä seurauksia, joita kuolemantuomion julistaminen oli aiheuttanut syytettyjen piirissä! Mosebackenin mäellä lapset leikkivät oikeudenkäyntiä, katupojat matkivat Klingsporia, jonka rohkeus petti ja joka oli joutunut suunniltaan kuolemanpelosta: he lysähtivät polvilleen, kuten hänkin, he suutelivat toistensa sormenpäitä, kuten hän oli suudellut lääkärien ja pappien vastustelevia käsiä, he huusivat, ulvoivat ja matelivat vatsallaan, purivat rystysiään ja anoivat sortuvin äänin armoa. Mutta ennen kuin tuomiota oli ehditty panna täytäntöön, monarkki alkoi käyttäytyä yhä epävarmemmin ja antoi lopulta sananvallan lempeydelleen. Syvimmältään hän ei kantanut kaunaa muille kuin kopealle Hästeskolle, joka oli loukannut häntä henkilökohtaisesti. Klingspor, joka oli viety Danvikenin mielisairaalaan, sai ymmärryksensä takaisin; vanha parooni Armfelt tointui vapisevasta pelästyksestään, saatuaan sanomattomaksi hämmästyksekseen kuulla, että hänet lähetettäisiin Kristianstadiin, missä hän saisi viettää lopun ikäänsä häiriintymättömässä rauhassa. "Oletteko tyytyväinen?" kysyi kuningas parooni Armfeltilta, joka oli kiiruhtanut hänen luokseen saatuaan kuulla sedän tuomioon tehdystä lievennyksestä. Armfelt ei vastannut sanallakaan, vaan kumartui suutelemaan hänen sormiaan.
Mutta Turun rykmentin komentaja, eversti Hästesko, jonka jäntevä päättäväisyys oli pitänyt kapinan ohjaksia kireällä ja joka oli ollut kyllin röyhkeä viskatakseen vasten kuninkaan kasvoja selvän uhkavaatimuksen, kun tämä oli laskeutunut vaunuistaan Husulan leirialueella, ei tullut osalliseksi armosta. Pitkän oikeudenkäynnin aikana hän oli yrittänyt peitellä syyllisyyttään, hän oli järkähtämättä evännyt todistukset, joita Anjalan ja Ummeljoen sotaoikeus, hänen miehistönsä ja hänen omat aliupseerinsa esittivät häntä vastaan. Kun sotaviskaali vihdoin ryhtyi laatimaan lopullista kannekirjelmää, hän vallan hämmästyi näiden syytösten runsautta. Näytti siltä, kuin everstin kopea käskevyys olisi kaikkialla herättänyt kytevää, kätkettyä kiukkua. Kuningas joudutti maltittoman kiihkeästi tämän mutkallisen oikeusjutun päätöstä, ja kun runoilija Leopold uskalsi ohimennen huomauttaa, että Hästeskon veri ei missään tapauksessa huuhtoisi historiasta Anjalan häpeätahraa, hän kerrassaan tyrmistyi monarkin silmien kovaa välähdystä. Jos eversti oli ankaran umpimielisyytensä suojassa vaalinut heikkoa toivoa, hän sai nähdä sen pettävän. Hänet teloitettiin Ladugårdslandin torilla suuren katsojajoukon ulvonnan ja vihellysten, itkun ja metelin kaikuessa.
Keväällä 1790 alkoivat taistelut uudelleen, ja hetken kestänyt välirauha murtui itärajalla ammuttuihin laukauksiin. Tykkien redutit, paljastetut pistimet, uhkaavasti jylisevät kanuunat piirtyivät jälleen valtakunnan taivaanrannoille. Kansa kuunteli peläten sanomia, joita Pohjanlahden laivat kuljettivat Tukholmaan. Ja kuitenkin tähän epävarmuuden tilaan alettiin jo tottua, kun uudistetuista rauhanneuvotteluista, toistuvista hyökkäyksistä ja valtauksista ei näkynyt loppua. Hiljaisten maakylien keskellä kohosivat vanhat puukirkot ja keräsivät seurakuntaa jumalanpalveluksiin, joissa sodan ja rauhan Herralta rukoiltiin suojaa valtakunnan aseille. Esirukousten vihkimät tykit eivät lakanneet syöksemästä tulta. Maa vaikeroi ja unohti huolensa, voivotteli ja jatkoi arkista askarrustaan niiden jylinän keskellä.
Ylikamarijunkkarin tyhjissä huoneissa, joihin vahveneva valo tunkeutui kevään mukana, ei mikään muuttunut. Hedvig pingotti valkeaa batistia ompelukehykseen ja unohtui istumaan toimettomin käsin. Tuntui miltei, että hän oli jäänyt leskeksi... Ei sentään! Jokainen viesti, epämääräisinkin, tuotti hänelle loppumatonta huolta, ja hänen levoton odotuksensa, joka oli jälleen alkanut, saattoi hävitä vain sikeimmän aamu-unen aikaan. Unessa hän näki alituisesti luonaan tuon muhkean, itsevarman miehen. Kustaa Mauri kumartui hymyillen hänen puoleensa, siveli kuvaamattoman hellästi hänen hiuksiaan ja suuteli häntä kiihkeästi, kuten oli suudellut Drottningholmin puistossa, sinä päivänä, jolloin hän oli viskannut kädestään pienen rypistyneen kirjeen. Silmät hehkuivat hänessä itsessään; ne olivat polttaneet oman kirvelevän kuvansa häneen, ja vain unessa hän saattoi turvallisin mielin tuntea, että katseet, hymyt, äänenpainot, hyväilyt kuuluivat vain hänelle. Hedvig oli herättyään alakuloisen voipumuksen vallassa. Hän painoi väkivalloin takaisin jokaisen mustasukkaisen ajatuksen, joka uhkasi avata hänen katseelleen kiduttavia näkyjä, ja kuta kiihkeämmin, kuta tietoisemmin hän torjui niitä, sitä levottomammin hän liikkui tyhjissä suurissa saleissa.
Mies valitti kirjeissään haavaa, jonka hän oli saanut Elgsön kahakassa. Se vihoitteli varsinkin öisin, jolloin hänen täytyi kestää kenttävuoteen kylmyyttä. Mutta se ei ehdyttänyt hänen levotonta huimapäisyyttään ja sotaista taistelunhaluaan, sillä hän eteni oman prikaatinsa johdossa yhä lähemmäs venäläisten raja-asemia. Huhtikuun viidentenätoista päivänä hän joutui kestämään kovan ottelun Parta ja Kärnäkoskella. Hän komensi urheat joukkonsa rynnäkköön, yllätti äkkiarvaamatta vihollisen, joka vartioi rajaa, ja valloitti heidän patterinsa. Vasta kaksi viikkoa myöhemmin venäläisten taholta tehtiin voimakas vastahyökkäys, mutta majuri Jägerhorn torjui heidät armotta takaisin. Kaikista noista pidättyvän ylimalkaisista tiedonannoista, jotka puhuivat sotaliikkeistä, etenemisistä, peräytymisistä, vihollisen etappipaikoista ja siirtyvistä raja-asemista, välkkyi käytyjen taisteluiden vaimea kajastus. Joukot marssivat yön pimeydessä unettomuuden ja vilun huumaamina. Kosteissa metsissä tallautui harmaa sammal saappaiden anturoihin. Rämeitä, kenttiä ja valjunvihreitä niittyjä penikulmittain... Leiriytyviä rykmenttejä, jotka irroittelivat asetaskuja ja puhdistivat musketteja kolean aamusumun keskellä, jossa lyhyet komentosanat kajahtelivat kovaäänisen kimeinä. Tuntui kuin tätä mieletöntä tilannetta olisi kestänyt jo vuosikymmenien verran ja kuin marssiminen, rummutus, jylinä ei milloinkaan päättyisi.
Kaikesta tuosta epävarmuudesta oli ehkä olemassa yksi pakotie: lapsi. Hedvig havaitsi usein kuvittelevansa, miten toiseksi elämä muuttuisi, jos hänen hellyytensä saisi kohdistua pieneen elävään olentoon, johon kaikki se, mitä hän poissaolevassa miehessään rakasti, olisi ihmeellisesti keskittynyt. Hedvig tutki kummastuneena omaa olemustaan. Kielsikö luonto häneltä tämän viimeisenkin? Hänen ruumiinsa oli virheetön ja täydellinen, hänen voimakkaat jäsenensä olivat terveet. Hän uneksi punehtunein poskin tuon avuttoman olennon kuumien, kosteiden kalvojen kätköön, oman alttiiksiannetun ruumiinsa onteloon. Hän tahtoi tuntea sen ensimmäiset liikahdukset. Hän pohti usein, mitä sitten seuraisi. Ja näiden mielikuvien levotonta vaellusta säesti katkera tietoisuus, että jossakin lähellä varttui ja ojenteli käsiään pieni ihminen, prinsessan kamarineidin avioton lapsi, jonka elämä oli versonut hänen miehensä elämästä. Syvä mielipaha ei ottanut haihtuakseen. Kesken yksinäisiä mietteitä, joissa pienet sukat, pienet solkikengät, valkoiset alusliinat, kapalot ja pyyhkeet pyörivät iloisessa sekamelskassa, hän tunsi olemuksensa sisintä myöten kirvelevän vihlaisun ja havahtui unestaan. Hän ei suinkaan salannut totuutta itseltään. Siitä saakka, kun neiti Rudenschöld oli palannut matkaltaan ja näyttäytynyt hovissa, tosin kalpeampana ja arkisempana kuin ennen, Hedvig oli vetäytynyt yksinäisyyteen välttääkseen tuon ihmisen kohtaamista. Magdalena liikkui kaikkialla Drottningholmin puistoissa, mutta hän ei nauranut, leikkinyt, elehtinyt kuten ennen, hänen askeleistaan oli kadonnut painoton notkuva keveys ja hänen äänensä oli käynyt kummallisen kaiuttomaksi, ikään kuin asia sittenkin olisi satuttanut häntä.
Hedvig odotti onnettomuutta. Aavistus paloi hänen veressään, ja hän tiesi, että nämä synkät epäilykset saisivat pikaisen vastauksen. öisin hän näki levottomia unia marssivista sinipukuisista sotilaista, temmeltävistä ratsuista, rummuista, joiden ääni saattoi yhä jylistä hänen korvissaan, kun hän havahtui ja kuunteli tuskaisena yön kohinaa. Mitä tahansa muuta kuin alituista huolta ja epävarmuutta! Silloin, kesäkuun alkupäivinä, saapui tieto Savitaipaleen taistelusta; jossa ruotsalaiset maajoukot olivat kärsineet ankaran tappion ja jossa hänen miestään oli ammuttu olkapäähän.
LEIRISSÄ, joka sijaitsi lähellä venäläisten pattereita ja johon saattoi kuulla jatkuvaa musketinpauketta, vallitsi yö. Armfelt oli laskettu kenttävuoteelle. Välskäri oli uudelleen muuttanut verisen kääreen, kostuttanut tulehtuneen haavan ympäristöä ja sitonut rohdinsiteen niin tiukalle, että sairas tunsi sen kirvelevän puristuksen unenhorroksen lävitse. Kaikki veri oli paennut hänen kasvoiltaan. Lyhyeksi palanut kynttilä valaisi kasvoja, joiden silmäluomet kuulsivat sinisinä. Ajettuneesta leuasta työntyi tummaa parransänkeä. Hän kuuli haavurin ja adjutantti Meijerhelmin jokaisen kuiskauksen. Äänet rummuttivat hänen korvissaan, ne kuohuivat hänen ylitseen, ja jokainen tuokio, jolloin hän vaipui horroksiin, hulmahti täyteen kiduttavia näkyjä. "Nukkukaa", sanoi adjutantti Meijerhelm. Armfeltin silmäluomet painuivat umpeen. Hän oli vajoamaisillaan yön pauhaavaan syvyyteen, jossa temmelsi ihmisten ja eläinten hahmoja ja jonka hänen suunnaton, pakahduttavan painava kätensä täytti äärestä ääreen... Hän yritti ponnistautua pystyyn. "Tukekaa minua. Nostakaa minut ratsulle! Oletteko kuuroja!" hän huusi kaikin voimin.
Mutta haavurin käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen, ja hänet painettiin takaisin kuin avuton lapsi.
Adjutantti Meijerhelm tuijotti kynttilän liekkiin, ja hänen kätensä tekivät havainnollisia kaaria, kun hän kuiskaili välskärin korvaan taistelun kulkua. He olivat rynnänneet Savitaipaleen kirkkoa kohti, jossa venäläisten patterit sijaitsivat, ja tämä hyökkäys oli tehty kolmelta taholta. Mutta nyt hän ymmärsi, että vain Armfeltin rykmentti oli ehtinyt ajoissa perille. "Me olimme keskellä helvetinmoista tulta, ennen kuin kukaan ymmärsi, mistä oli kysymys", hän puhui kiihkeästi puoliääneen. "Jos sanoisin, että olen nähnyt savupilvien keskellä everstiluutnantti Axelsonin hevosen ja majuri Vegesackin peruukin, puhuisin pelkkää roskaa. En tiedä mitään. En ole kuullut enkä nähnyt mitään savun, tulen ja jylinän takia. Kaksi tai kolme kertaa tunsin suistuvani maahan. Ratsu ammuttiin aitani, raahauduin ruohikossa kuin käärme ja näin Kuolimonveden kiehuvan räjähtelevistä ammuksista." Hän kuivasi hikeä otsaltaan. "Peli on menetetty, sen viestin me viemme mennessämme", hän huokasi. Mutta järkkymätön haavuri halusi yhä uudelleen ja yksityiskohtia myöten kuulla, miten Armfelt oli rynnännyt korkeimman patterin harjalle ja miten Neriken pataljoona ja Vermlannin rykmentti olivat syöksyneet hänen jäljissään viheltävistä luodeista välittämättä, ajautuen sokeassa urhoollisuudessaan suoraan kuolemaan. "Hänet" — adjutantti osoitti sormellaan sairasta — "hänet löysin askelen päässä kasakasta, jonka kasvot oli ammuttu hajalle. Hän istui kyyryllään omituisessa asennossa, hän muistutti miestä, joka on laskenut alleen, luvalla sanoen." Ja toistamiseen hän kuvasi uteliaalle kuulijalle haavoitetun prikaatinpäällikön pelastamista ja hänen kuljettamistaan tulilinjalta yksinäiseen leiritelttaan.
Liekki lepatti ja painui matalaksi. Sairas valitti hiljaa. "Sanon teille, adjutantti Meijerhelm, että nuo uudet hyviksi kiitetyt parannuskeinot eivät lisää unssiakaan ihmisen elinvoimaa", huomautti välskäri ja nousi muuttamaan vielä kerran rohdinsidettä. "Pro primo: jos he ovat kuollakseen haavoihinsa, he kuolevat, valutimmepa heidän suuhunsa uudenaikaisia rohtoja tai emme. Pro secundo: kylmä lämmittävä vesihaude auttaa kaikkeen, missä ihmisvoima voi tulla kysymykseen, tässä tapauksessa tietysti myös unguentum elemi... Tämä on minun uskontunnustukseni. Hän... hän on vahvaa tekoa. Uudistetaan hänen siteensä ja annetaan luonnon tehdä tehtävänsä."
TIETO Savitaipaleen tappiosta ja Armfeltin olkahaavasta herätti Tukholman aatelistossa kiukkuista vahingoniloa. Onnettomista valtiopäivistä lähtien, jolloin nöyryytetty ritaristo oli marssinut istuntosalista ja kuningas oli lyönyt pirstaleiksi vanhat laintaulut voidakseen rasittaa valtakuntaa uusilla veroilla ja pitkittää sotatilaa, monarkin entiset kannattajat olivat luopuneet hänestä. He kuuntelivat pahaenteisiä huhuja ja kohottelivat kulmiaan: tämän kaiken he olivat tienneet jo ennakolta, tätä he olivat odottaneet. Kun vihdoin saatiin kuulla, että parooni Armfelt, joka oli uskollisesti pysytellyt kuninkaan rinnalla, oli haavoittunut Savitaipaleen kahakassa, voivat vanha valtaneuvos von Fersen ia tallimestari Munck hädin tuskin salata iloaan. Vihdoinkin, vihdoinkin tuo kopea nousukas oli saanut palkkansa! Hän oli kadottanut kaiken taistelukuntonsa. Hän hoippui elämän ja kuoleman rajoilla, ja kun elämä vihdoin voitti, hän joutui makaamaan toipilaana kovalla telttavuoteella, jota siirrettiin leirin siirtyessä yhä kauemmas tulilinjoilta. Näytti siltä kuin ruotsalaisten sotavoima olisi tänä vuonna osoittanut heikontumisen merkkejä myös merellä. Nordenskjöldin, Chapmannin ja Toliin tarmokkaat kädet tosin pysyttelivät tiukasti laivaston ruorissa, ja Södermanlandin herttua, joka komensi valtakunnan aluksia, oli vain nimellisesti niiden ylipäällikkö: hän totteli kaikessa lippukapteeniaan, Senegalin voittajaa. Mutta kun hän vihdoinkin uskalsi toteuttaa oman tahtonsa ja yritti pitkän empimisen jälkeen vallata vihollisen eskaaderia, hänet lyötiin pakosalle ja kaksi hänen laivoistaan tuhoutui perin pohjin. Södermanlandin herttuatar puri huultaan. Syvimmältään hän oli aina ollut tietoinen miehensä saamattomuudesta, mutta tämä täydellinen epäonnistuminen sodassa kuten rakkaudessakin oli liian karvas kalkki. Oli ihmeiden ihme, miten hänen teatraalinen lankonsa onnistui viimeisellä hetkellä, kun tilanne jo uhkasi kääntyä epätoivoiseksi! Todella? Hedvig Elisabeth Charlotta saattoi tuskin uskoa tietoa. Kaksi päivää Tallinnan tappion jälkeen kuningas oli johtanut oman saaristoeskaaderinsa Viipurin lahteen ja ollut vähällä joutua satimeen, kun vihollislaivasto sulki häneltä paluutien. Venäläiset olivat olleet varmoja voitostaan, rannikoille oli rakennettu kuumeisella kiireellä pattereita, viisi linjalaivaa oli ohjattu poikittain satamaväylän suulle niin, että niiden kyljet uhkasivat Kustaan laivastoa, ja vihollisen amiraalialuksessa oli jo ryhdytty kunnostamaan kajuuttaa, jossa monarkki oli vankina kuljetettava Pietariin. Mutta vastoin kaikkia odotuksia kuningas teki hyökkäysliikkeen. Hän murtautui merellisen barrikaadin lävitse ja jatkoi keskeytymättömässä kuulasateessa kulkuaan, kalpeana, urheana, hehkuvin silmin, ikään kuin hän olisi vihdoinkin tehnyt teatteriuransa loistavimman eleen.
Mutta heinäkuu ei ollut ehtinyt puolilleen, kun kauan odotetun rauhan sanomat alkoivat kierrellä kaikkialla maassa. Aluksi epävarma ja vaimea huhu tiesi kertoa uudesta taistelusta Ruotsinsalmen vesillä, missä saamaton Ehrensvärd oli muutamia kuukausia sitten kestänyt niin verisen tappion. Mutta vihdoin kajahteli voiton uutinen yli valtakunnan; hämäristä, paisuttavista kulkupuheista hahmottui vähitellen selvä tieto ottelun yksityiskohdista.
Murrettuaan Viipurin lahdella venäläisten saarroksen kuningas oli kuljetuttanut suuren merilaivastonsa Viaporiin ja saaristolaivastonsa Ruotsinsalmelle. Hänen kaikki päällikkönsä vaativat lepohetkeä; hän oli jo vähällä peräyttää saaristoeskaaderin Svartholmiin, patterien turviin. Mutta parooni Armfelt, joka poti haavojaan jossakin Savon erämaissa, vannotti monarkkia yhä jatkamaan taistelua. Tässä asiassa tuo suomalainen oli hämmästyttävän itsepintainen — hän oli jo viikkoja sitten jyrkästi torjunut pelkän ajatuksenkin, että kuningas jättäisi käsistään merisodan johdon. Päällikkökunnan neuvotteluissa kohotti vihdoin äänensä nuori everstiluutnantti Cronstedt. Hänen jyrkkä tulinen intonsa sai monarkin lopulta asettumaan yleistä mielipidettä vastaan, ja sen sijaan että olisi kuunnellut varovaisten upseerien neuvoja, kuningas hymyili Cronstedtille ja päätti pitkittää sitkeää vastarintaa. Tuon nuoren everstiluutnantin hän koroitti lippukapteenikseen. Mille tonnerre, oli yritettävä uudelleen! Ruotsalaisten saaristolaivasto reivasi purjeitaan Ruotsinsalmen vesillä, ja kuningas tähysteli eebenpuisella kiikarillaan myrskypilviä, jotka vyöryivät meren yli, kun venäläinen laivasto aloitti hyökkäyksen. Tälläkin kertaa Katariinan eskaaderia johti Nassaun prinssi, mies, joka edellisen vuoden elokuussa löi perin pohjin ruotsalaisen merivoiman. Mutta jo alusta alkaen näytti siltä, kuin tilanne olisi tällä kertaa asettunut hyökkääjiä vastaan. Ensimmäisten laukausten jymähtäessä meri vaahtosi jo paisuvan vihurin piiskaamana, myrsky painoi Venäjän aluksia raataa kohti ja särki heidän merellisen rintamansa. Kuninkaan lippukapteeni, jolle tämä päivä, heinäkuun yhdeksäs, hetkistä myöhemmin tuotti everstin arvon ja Miekkatähdistön suurristin, komensi hyökkäykseen. Hämärän tullessa venäläinen amiraali totesi taistelun menetetyksi, mutta hänen peräytymiskäskynsä hukkui hirveään hämminkiin, ja hän näki kauhun vallassa oman laivastonsa kirjaimellisesti pirstoutuvan kareihin ja vaipuvan tykinkuulien murskaamana vaahtoiseen veteen.
Samaan aikaan kun voiton viestit kulkivat ja hälyttivät rajaseutujen kansan majoistaan, kun juhlittiin kuninkaan eskaaderin voittoa ja everstiluutnantti Cronstedtin urhoollisuutta, levisi toisenkinlaisia huhuja. Ruotsinsalmen voitto oli pahoin pelästyttänyt keisarinnaa, kun hän parhaillaan valmistui juhlimaan Viipurin lahden meritaistelun voittoa. Kerrottiin, että hän oli valahtanut kalpeaksi kuin palttina kuultuaan oman laivastonsa tappiosta. Oliko ratkaisu vihdoinkin tapahtunut? Mäsäksiammuttujen mastojen ja kajuuttain kaaoksesta, salmen verisistä mainingeista, joilla alusten mustuneet rungot ajelehtivat ja joilla kellui suitsuavia veneenhylkyjä, kohosi verkkaan uuden toivon vaisu aurinko.
Elokuun neljäntenätoista huhut vihdoinkin varmistuivat. Pieneen Värälän kylään, Kymijoen läntiselle rannalle, vaelsi aamusta asti venäläisiä ja ruotsalaisia upseereja. Elimäen keltaiset pellot polkeutuivat hevosten kavioihin. Töllien portailla seisovat maalaiset tarkastelivat juroina noita komeita univormuja, joiden metallisissa olkaimissa auringon kuvajaiset salamoivat. Pienen esikunnan seuraamana saapui paikalle kenraaliluutnantti Igelström, keisarinnan valtuutettu, mittaillen kirkkain silmin miestä, jolle Ruotsin kuningas oli uskonut rauhanneuvottelujen johdon. Parooni Armfelt liikkui vielä hieman vaivalloisesti, sillä kireä side kiersi yhä hänen rintaansa ja oikeaa olkapäätä. Verenvuoto oli huomattavasti kalventanut häntä; hän oli väsähtänyt ja kohtelias syventyessään laajan sovintokirjan muodollisuuksiin.
Mutta kuningas palasi Tukholmaan levottoman mielialan vallassa. Kahden sotavuoden ainoana saaliina oli lopultakin vain tosiasia, että molempien valtakuntien rajat jäisivät ennalleen. Moraalisesti hän tunsi voittaneensa, mutta tämä varmuus ei tyydyttänyt. Hän oli menettänyt parhaimmat valtakunnan laivoista, tuhonnut luvuttoman määrän valtakunnan sotaväkeä ja kaiken lisäksi kasannut hartioilleen velkataakan, jonka maksaminen oli vievä valtion perikatoon. Divide et impera! Hajoita hallitaksesi. Eh bien, hän oli hajoittanut, ja nyt vaadittiin hallitsemista. Heti palatsiin saavuttuaan hän läksytti ankarasti kuningattaren kamariherraa, Gustaf Adolf Reuterholmia, jonka kirotut valkeat kasvot tervehtivät häntä Kaarle herttuan työhuoneen ikkunasta, kun hän näyttäytyi linnan pihalla. Tuo kavala lintu oli viettänyt kokonaisen vuoden ulkomailla valistuneiden vapaamuurari veljiensä seurassa ja palattuaan hän uhosi vahvaa jakobiinisuuden henkeä! Ja kuningas päätti pidättää sen tuhannen riikintaalarin eläkkeen, jonka hän oli tuolle tunnottomalle Juudakselle, tuolle Pariisin vallankumousmiesten liehijälle herkkäuskoisuuden hetkenä myöntänyt.
Mutta Johan Kristoffer Toll vetäytyi hiljalleen syrjään. Hän, joka oli tehnyt kaikkensa uudistaakseen turmeltuneen valtakunnan, hän, joka oli puhaltanut kevytmielisen monarkin tekoihin muinaisten suurten sankarikuninkaiden henkeä — hän tunsi nyt epäsuosion tuulien ulvovan. Hän kääriytyi viittaansa ja väistyi. Huonojen päivien tullessa hänen turvapaikkanaan oli sitkeä, rauhallinen odottelu, ja hän jaksoi kestää kaikki onnen vaihtelut varrotessaan jotakin suurta, jotakin tavatonta, jonka jumalallinen sallimus oli varmaankin tallettanut hänen varalleen. Kerran hän kuitenkin tarttuisi ohjiin ja voittaisi...
Kansa riemuitsi, liputti talonsa ja työpajansa, vyöryi Skeppsbron satamaan ja tungeksi jokaisen Suomesta saapuvan aluksen ympärillä vaatien kärsimättömästi lisätietoja. Mutta aatelisto vaipui nyrpeään kiukkuunsa. Kultaisen Rauhan kapakassa, ahtaan ja siivottoman kujan kulmassa, jossa kapeat Vaasain aikaiset kiviportaat johtivat syvälle kellariin, istui elokuun loppupäivinä pieni, suljettu seurue. He olivat asettuneet omaan nurkkaukseensa, he nojasivat kyynärpäänsä vanhaan tammipöytään, ja soihtujen levoton puna hehkui heidän kiihtyneillä kasvoillaan. Tähän piiriin vetäytyi lyhyinä vapaahetkinään vanha kenraali Pechlin.
Siitä päivästä saakka, jolloin hänet oli estetty saapumasta säätyjen istuntoon ja suljettu omaan asuntoonsa Blasieholmenille, hän tunsi vihaavansa monarkkia syvällä, mustalla vihalla. Hän istui tyynen juhlallisena kuiskailevien aatelismiesten keskellä. Jauhotettu peruukki painui kuin hautova peite hänen kuperalle päälaelleen, ja korkea otsa rypistyi viisaisiin poimuihin pitkän, matalan nenän yläpuolella. Hän tunsi tämän seuran. Tuossa istui nuori upseeri Klaus Fredrik Horn. Hänellä oli keltaiset kasvot, joiden iho oli kireää kuin pergamentti, ja joka kerta, kun hänen kapeat huulensa vetäytyivät ivahymyyn, otsalle liimautuneet mustat suortuvat näyttivät liikahtelevan kuin pienet käärmeet. Hänen oikealla puolellaan kyyrötti kaunis, synkkä Anckarström, erotettu rykmentinkapteeni, jonka tummissa silmissä välkkyi väkivaltainen tuli. Tähän seuraan liittyi myös lihava, hyväntahtoinen kreivi Ribbing ja varovainen everstiluutnantti Lilliehorn, jonka äiti oli kerran imettänyt nykyistä monarkkia.
He imivät savipiippujaan ja kypsyttivät katkeruuden hedelmiä viisaan oveluuden hautovassa lämmössä. Pechlin hymyili. "Olemme voittaneet sodan", hän sanoi valtioviisaasti. "Se merkitsee, että puolet Vanhasta Suomesta on hävitetty, että viisikymmentätuhatta nuorta miestä on tullut uhratuksi tykeille, että viisitoista linjalaivaa ja fregattia sekä lisäksi koko joukko saaristolaivoja makaa Suomenlahden pohjassa." — "Kun vauriot arvioidaan", huomautti kreivi Horn, "saamme valmistua odottamattomiin tietoihin. Luulen, että valtionvelka on huikeasti noussut. Se on kolme, neljä kertaa suurempi kuin etinen Puumalan salmen rajakahakkaa." Mutta Ribbingin hyväntahtoisille kasvoille levisi ilkamoiva nauru. "Apropo, Puumalan salmi! Kerrotaan, että oopperan räätäli on nostanut eläkettä jo viime maaliskuusta. Monarkki on antelias, hän ei unohda, ketä hänen on kiittäminen venäläisistä rajavartioistaan." — "Asiaan", huudahti kapteeni Anckarström kärsimättömänä. Ribbing ja Pechlin myhäilivät. Rauhaton kapteeni sai kuulla, miten he ensin virittivät Te Deumin käytyjen taistelujen kunniaksi, ennen kuin ryhtyivät pohtimaan suurta hankettaan. Mutta silloin kreivi Horn kohotti kuolleenkalloa muistuttavat kasvonsa, ja hänen keltainen ihonsa kiristyi ovelaan ivahymyyn. "Unohdatte, Anckarström, että meidän tussareistamme puuttuu hopealuoteja", hän sanoi. "Vihittyjä hopealuoteja. Noidanvälineitä, jotka saavuttavat maalinsa yli meren ja maan. Hän ja hänen paroonillinen apinansa ovat tänä päivänä valtakunnan toisella puolella, ja vasta kun monarkki näyttäytyy Tukholmassa, voitte virittää liipasimen, jos haluatte."
Hän vaikeni ja hänen pergamentin väriset kasvonsa näyttivät sammuvan kuten lyhty, josta liekki, ajatus, on tukahtunut. Mutta tätä salavihkaista viittausta seurasi yleinen hiljaisuus. Pechlinin kupera otsa kaartui entistäkin valkeampana, Ribbingin paisuneista kasvoista loisti varovainen epäilys. Lilliehorn liikehti vaivautuneesti lavitsalla. Vihdoin vanha kenraali katsoi parhaaksi nousta. "Te, Anckarström, ja te, Ribbing, tekisitte viisaan teon, jos toimittaisitte itsenne Gäfleen, jossa seuraavat valtiopäivät tullaan pitämään. Odottakaahan... En tahdo ehdottaa mitään, en puhu sanaakaan noidutuista luodeista niinkuin ystävämme Horn." Ja äkillinen oveluus terästi hänen katseensa. "Saatte uskoa, että kunniallinen pistoolinkuula synnyttäisi Tukholmassa kohinan, jonka aikana viisas mies voisi siemaista aimo annoksen vallan ja kunnian kaakusta. Voyons, saamme nähdä, hyvät herrat."
5
Neekeri Badin seisoi tummana ja äänettömänä Tessinin linnan kaikkein pyhimmän ovella ja odotti, että monarkin vieras vihdoinkin poistuisi. Kynttilöiden liekit lepattivat. Salissa tuntui kevyt ilmavirta, joka liikutti mahonginvärisen kamaripalvelijan turbaanimaista otsatöyhtöä, riikinkukon, papukaijan ja paratiisilinnun untuvia. Ylikamarijunkkari! Gäflen valtiopäivistä asti ylikamarijunkkari Armfelt oli viipynyt kuninkaan rinnalla kuin varjo! Nyt hän nojasi siroa, sormuksin koristettua kättään kauniin kirjoituspöydän lappeeseen ja näytti juuttuneen paikalleen, vaikka yö pimeni. Monarkki istui sanattomana, hymyillen suuressa nojatuolissa. Rauhaton valo leikki hänen laihtuneilla kasvoillaan, ja hänen laajentuneista silmistään paistoi surullisuus, jonka tämä myöhäinen tuokio säälimättä paljasti.
Parooni Armfelt levitti vielä kerran noiden väsyneiden silmien katseltavaksi kaikki uhkaavat kortit. Gäflessä, jossa säädyt olivat kuukausi sitten kokoontuneet, oli ollut läsnä liigan jäseniä, ja elleivät huhut pettäneet, salaliittoa suunniteltiin sadan, parinsadan askelen päässä tästä huoneesta. Tiesikö hänen majesteettinsa, että Hufvudstan kartano oli noiden hämärämiesten päämaja. Asia oli. vakava. Tuli ainakin välttää maaliskuun kuudennentoista oopperanaamiaisia, sillä olihan mahdollista, että niiden tavattomassa tungoksessa sattuisi onnettomuus. Mutta kuninkaan huulilla leikki kummallinen hymy. "Ensiksikin, en usko noihin huhuihin", hän huomautti naputellen miettiväisenä pöydän reunaa. "Niin pitkälle emme ole vielä tulleet. Toiseksi, mitäpä hyödyttäisi välttää oopperanaamiaisia? Sehän todistaisi vain pelkuruutta. En avant, monsieur!"
Armfelt pidätti huokauksensa ja kumarsi. No niin, jatkuva varuillaanolo ei missään tapauksessa olisi haitaksi, ja nyt. kun kaikkialla Tukholmassa puhuttiin, että tietyt aatelispiirit suunnittelivat vallankaappausta, täytyi tehdä mitä voi huhujen vaientamiseksi. Mutta kuningas leikitteli väsähtäneesti norsunluisella paperiveitsellä. Varovaisuutta, malttia, harkintaa! Hän katseli hieman ivallisena kohteliasta suosikkiaan ja huomautti ohimennen, että hänen ylikamarijunkkarinsa oli alkanut käyttää kieltä, jota vanha valtaneuvos Scheffer oli ikävystyttävän usein viljellyt ennen erottamistaan. Varovaisuuttako? Jos Ranskan kuningaspari olisi toiminut päättävämmin ja vitkaillut vähemmän, heidät olisi voitu huomaamatta siirtää rajan yli Aacheniin ja he olisivat pelastuneet raivoavalta jakobiinijoukolta. Oh, hän puolestaan välitti vähän omista jakobiineistaan. Hän oli valmis toimittamaan ruotsalaisia apujoukkoja kuningasmielisen Ranskan tueksi, ja ellei Venäjällä olisi varovaisesti siirretty yritystä viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, ruotsalainen ase olisi jo kukaties raivannut vangitulle Bourbonille tien takaisin valtaistuimelle. Kuninkaan silmissä näytti palavan kuumeinen tuli. "Tiedän, että epäilette mahdollisuuksiani", hän kivahti kärsimättömästi. "Luulette, että olen ruvennut tavoittelemaan varjoa. Kenties tavoittelenkin. Yhtä kaikki, en pidä maltillisuuden evankelistoista. Voihan sattua, että minun hallituskauteni suurin ja viimeinen diplomaattinen leikkaus tekee teidän herrastanne kahden valtakunnan kuninkaan. Hymyilettekö? Nom de tous... tämä köyhä maa käy yhä ahtaammaksi...!"
Hän pusersi paperi veitsen kouraansa, ja hänen rystysensä kävivät lumivalkeiksi. Armfelt mittasi rauhattomalla katseellaan tuota pientä riutunutta miestä, joka istui tuolin kaiteella puolalaisessa aatelispuvussaan, leikkien hermostuneesti norsunluisella tikarilla. Kuinka tyhjäksi kaikki olikaan käynyt, kuinka autioksi ja alakuloiseksi! Yksinäisyyden väkevä huoku näytti upottavan virtoihinsa väsyneen Holstein-Gottorpin, joka elehti, puhui ja hymyili kuten ennenkin, mutta jonka otsaa varjosti pilvi.
Valtakunta kuohui vaarallisia hankkeita ja väkivaltaista uhkaa. Tessinin linna, Drottningholmin huvipalatsi, Hagan paviljonki olivat tyhjemmät kuin ennen, sillä sodankäynnin päätyttyä monarkin entiset ystävät olivat hiljaa ja huomaamatta vetäytyneet syrjään. Niin pakenevat rotat vuotavasta laivasta, Armfelt ajatteli itsekseen. Ja hänestä tuntui kuin elämän sävel olisi sorahtanut kumman kaiuttomana tuon kohtalon merkitsemän sielun kielistä, rikkinäisen, kuumeisen sielun, joka paistoi monarkin välkehtivistä silmistä ja ilmaisi itsensä levottomissa käsienliikkeissä. Silmät, silmät! Ylikamari junkkari näki ne nyt, näki kynttilöiden valon taittuvan niiden kalvoissa, näki hätäisen välähdyksen, joka sammui ja meni menojaan. Minne? Hänestä tuntui kuin elämä olisi liikehtinyt salatuista säiliöistään aaltoina, säteinä, laajenevina valorenkaina ja pyrkinyt vapauteen monarkin silmäterien alta. Ja ajatellessaan kuninkaan rauhatonta heittelehtimistä suunnitelmasta toiseen, hänen rajattomia haaveitaan, jotka tähtäsivät Puolan kruunuun, hän tunsi jälleen lähenevänsä tuon ihmisen arvoitusta, mutta syvemmältä ja toisista ovista kuin ennen. Koko tuo touhu ja toimiminen menetti päämääränsä, se muuttui aavemaisen tarkoituksettomaksi. Se oli vain menneen myrskyn kuolevaa jälkikuohua. Niin poreilee rannoilla hyytyvä vaahto, jonka mainingit ovat heittäneet paetessaan kauas avomerelle. Niin käyttäytyy, elää, tahtoo, tuntee ja toimii ihminen, joka liukuu todellisuudesta epätodellisuutta kohti, turvautuen miltei huomaamattaan kuoleman menettelytapoihin. Hän säpsähti. Kuningas oli noussut. Kamaripalvelija Badin liukui tummana ja loistavin linnunsulin ovelle. Monarkki ohjasi vieraansa kynnykselle.
"Toivon, että tapaan teidät maaliskuun kuudennentoista oopperanaamiaisissa", hän huomautti sulavasti, äänessään ironinen värähdys. "Jos minut ammutaan, se on vain vanhan historian lahjatonta jäljentämistä. Luulen, että Caesarin Idus Martiae ei enää kelpaa esikuvaksi."
KYNTTILÄT sammuivat yksitellen. Kuningas heittäytyi takaisin koristeelliseen tuoliinsa ja tarkkasi kirkkain ajatuksettomin katsein, miten mahonginruskea Badin puhalteli liekkejä. Pimeys vetäytyi kerta kerralta lähemmäksi. Yö tunkeutui saliin käärien siniset fajanssimaljat, pöydän malakiittilevyt, kaakeliuunin vaaleat näkinkengät varjoonsa. Kun Badin poistui, tammipöydällä lepatti yksi ainoa kynttilä kultaisessa jalustassaan. Pimeys ja tuli jatkoivat rauhatonta taistelua ylivallasta. Monarkki istui hervottomana aloillaan; kelmeä liekki supistui ja kapeni ja sen ympärille näytti muodostuvan usvainen valohuntu, joka muodosti sinertävän ympyrän ja vaipui alemmaksi, kun liekki vaipui...
Hänen olisi pitänyt nauttia asessori Schultzenheimin pulvereita. Parbleu, mitä se hyödytti? Tämä humiseva hämärä teki oikeastaan saman palveluksen. Pieni liekki imi pimeyttä ja muunsi sen valoksi, se kulutti yön seinää kirkkaalla terällään. Aivan varmaan oli olemassa mystillinen sisäinen yhtälö, jonka toisena suureena oli tuo kelmeä tuli ja toisena... hän kohautti olkapäitään. Miksi pohtia mielettömiä! Tessinin linna nukkui, häntä ja hänen ohimosuoniaan lukuunottamatta. Tämä kiihtynyt herpoaminen muistutti väsymystä, multa unta hänen oli joka tapauksessa turha odottaa. Veren levoton kohina humisi hänen korviensa onteloissa jatkuvana, kaiuttomana pauhuna; se muistutti suuren näkinkengän suhinaa. Varovaisuutta, malttia, harkintaa...! Tuntematon sielullinen yhtälö häilyi jälleen hänen mielessään. Se johtui liekistä, jonka terävä kärki lävisti hämärän ja painui matalaksi.
Suhina jatkui, ja häntä huvitti tavattomasti kuunnella tuota käheää kuiskaamista. Se muodosti säännöttömän dialogin, jossa kaksi tahtoa, kaksi kehitysastetta taittui vastakkain ja taisteli, läpäisi toisensa ja vetäytyi erilleen kuten valo ja pimeys kultaisen kynttilänjalan vaiheilla. "Se johtuu verestä. Herra la Mettrie vakuuttaa, että veren kokoomus ja nopeus määrää viime kädessä kaiken, mitä kutsumme sieluksi. Kuinka kummallista, että tämä oli äitini usko..." "Minun äitini. Sacre bleu, älkäämme kinastelko. Voimme jo alussa sopia siitä, että suhtaudumme toisiimme kuten rouva Lilliehornin molemmat sylilapset, kuningas ja kuninkaan rintaveli..." — "Jumala, mikä kohina ja kuiskutus. Etkö voi alentaa ääntäsi, mon ami!" "Koetan, ystäväni. Tuo viittaus herra Lilliehorniin ja salaliittolaisiin ei oikeastaan ollut tarkoitettu sinulle, sillä olet varhaisempaa alkuperää, mikäli tiedän." — "Ja sinä?" — "Pysyttelen nykyhetkessä. Nykyisyys, siinä tunnussana! Huomenna se merkitsee Puolan kruunua. Olen avustanut Ranskan kuningasparin pakoa. Ellei Katariina auta, kuten epäilemättä käy, en voi marssittaa joukkojani Normandieen..." Mutta kuiskaus painui matalaksi suhinaksi. "Voilà, kavallat itsesi. Minua et pääse pakoon. Miksi aina puhua viimeisestä diplomaattisesta leikkauksesta, kuten satuit mainitsemaan ylikamarijunkkarille." — "Väsymystä!" — "... se johtuu verestä. Sofia Magdaleenan kannalta se on kaikkein valitettavinta. Tämä Holstein- Gottorpilainen rasitus, näetkös! Mene jo makuulle, yksinäsi..."
Liekki lepatti ja kirkastui jälleen. Kuningas tähyili lasittunein silmin sen liikkeitä, ja tämä tuijotus riitti antamaan suhinalle määrätyn viittaavan tarkoituksen, joka hävisi vain silloin, kun hän terästi tahtoaan ja yritti kuunnella. "Valtakunnallinen hehku, sinikeltainen tuli", jatkui käheä yksivakainen kuiskaaminen. "Unohda liekki ja katso kynttilänjalkaa. Sinä näet aina unia minun kokemusteni syvyydessä, huomaa se. Muistatko painajaistasi? Kaivaudut kaksin käsin kultaan, sukellat kultavuoreen, kultamereen. Pinnistä, pinnistä muistiasi... Se johtuu verestä. Sanon sinulle, että se on väärä tie. Olet etsinyt jo kauan takaa, mitä sinun tulisi etsiä edestä..." "Kuka puhuu?" — "Me puhumme kaikki, eikö niin. Painajaisesi jatkuu, ystävä. Se on sangen takaperoinen painajainen, sinä etsit aina, mitä piilee pohjalla. Jos esimerkiksi tänä hetkenä sattuisit nukahtamaan tuohon tuoliin, me tulisimme yksimielisiksi ja etsisimme yhdessä tuota erikoista olotilaa, tuota paikatonta paikkaa..." — "Kokemuksen syvyydessä siis?" — "Voithan nimittää sitä siten. Sinä unohdat aina, että ongelma on laajempi kuin tänä hetkenä kuvittelet. Siihen kuuluu tuo lepattava liekki, tuo kultainen kynttilänjalka, paperiveitsi, jolla satuit leikkimään, äitisi ja tämä pimeä linna." — "En osaa sovittaa niitä yhteen. Ajatteleminen on vastenmielistä." Kuiskaus painui tuskin kuuluvaksi: "Älkäämme siis ajatelko..."
Äkkiä hän oli aivan hereillä. Kuten useina viimeksi kuluneina öinä, unen petollisella rajalla, hän oli taaskin koskettanut sanomattoman raskasta kokemusta. Se virtasi hänen lävitseen herpaisevana kuin salama; se jätti jälkeensä nopeasti pimenevän kuvan, joka hänen täytyi voida pysyttää tajunnassaan, mutta joka ei viipynyt... Hän nousi ja sytytti kaikki kynttilät palamaan. Näin oli turvallisempaa. Ja selittämättömän ahdistuksen vallassa, tuntien hiljaa lähenevänsä oman elämänsä salaisuutta, kuningas kohotti kynttelikön otsan tasalle ja lähti kulkemaan.
Nyt kun kolme levotonta pientä liekkiä häilyi hänen edellään ja hänen ruumiinsa oli jatkuvassa liikunnassa, näkymätön simpukankuori painui umpeen. Veren kohina oli lopultakin vain veren kohinaa. Kuningas muisteli tuskaisen kiinteästi lapsuutensa öitä. Miten kummallista! Tämä rauhaton vaellus pimeissä saleissa oli kuin hiljaista, vellovaa liikettä, joka aaltosi taaksepäin vanhojen tuntojen lähteille. Kuumeinen väsymys aiheutti, että hänen sisäinen elämänsä tuntui tänä yönä voimakkaasti paikallistuvan. Jossakin tämän valottoman linnan sokkeloissa oli puolittain unohtunut olotila, kuin pimeä ullakonloukko, kuin lukin verkkojen peittämä komero... Hän kohotti kynttilänjalkaa. Kevyt veto pani liekit väpättämään pimeyden holvissa, jossa kultaiset kellot tikittivät ja marmoriset rintakuvat muodostivat kalpean kunniavartion. Hän kuuli valtimoittensa sykkeen.
Ja kesken sekasortoisia ajatuksia hän voi miltei nähdä pienen pojan, joka kiiruhti tykyttävin sydämin hänen edellään ja kannatti pitkän palttinakoltun laahustinta. Eikö tyhjästä salista kuulunutkin nopeita juoksuaskelia? Tuo toinen liukui hänen edellään, ja kuitenkin... jospa hänet voisi tavoittaa nyt, tänä yönä! Mieletön, nurinkurinen haave! — Kuningas tiesi ajavansa takaa menneisyyttä, joka saattoi jossakin tämän pimeän talon huoneessa käännähtää kannoillaan ja astua häntä vastaan. Elävästi kuin unessa hän tavoitti jälleen lapsuuden häpeällisen, huumaavan kokemuksen. Puolikasvuinen poika seisoi aivan yksinään venetsialaisen peilin edessä, pudotti yöpaidan nauhat kapeilta olkapäiltään ja näytteli tyttöä. Se tapahtui jossakin täällä... täällä... — Hän oli käärinyt päähänsä turbaanin, ja hänen poltteleva ihonsa ei lainkaan tuntenut niiden nuppineulojen pistelyä, joilla valkoinen fantasiapuku oli kiinnitetty yöpaitaan. Hän näytteli aivan yksin, yön varjojen keskellä, pitkää ranskalaista näytelmää. Kynttilän liekit lepattivat rauhattomasi kuten nyt. Hitaasti, hitaasti lähestyi suuri loppukohtaus. Mitä se oli ollut? Ja eikö jäljissä seurannut aina syvä jakamaton uni, joka tyynnytti hänen ruumiinsa kiihkon? Nukkua, siinä tarkoitus. Sitä varten täytyi väsyttää itsensä uuvuksiin ja näytellä, kunnes kuvastimen lasi kävi huuruiseksi kuumasta huohotuksesta.
Kuolemanhiljaisessa yössä, jossa Joutsenen tähtisikermä säteili kuten silloinkin ja jossa pähkinäpuiden norkot varmaankin jo kypsyivät, salainen lapsellinen näytelmä läheni loppuaan. Kunpa hän aavistaisi, miten pieni poika suuren kuvastimen edessä oli menetellyt, ennen kuin hän voi lopettaa leikkinsä ja kyyristyä makuulle.
Monarkki vaelsi ja pimeys väistyi hetkeksi hänen edestään, vetäytyäkseen sitä tiiviimmäksi muuriksi hänen laihojen hartioittensa takana. Joinakin hetkinä, joissakin puolihämärissä peilisaleissa hänestä näytti, että hän kulki suuressa äänettömässä seurassa. Hiottujen lasien syvyyksissä vaelsi valekuvia. Kelmeitä aaveliekkejä matoi pimeässä ja hävisi peilin ja kehyksen rajaviivaan. Kuinka äänetöntä, kuinka kolkkoa...! Maaliskuun yö oli ahmaissut Boucherin kattomaalauksista kaikki muodot ja värit. Varjoista häämötti epämääräisiä hahmoja, jotka peittivät sortuneen loistonsa yön vaippoihin. Kultaiset listat vastasivat heikosti kipinöiden kynttilöiden hehkuun ja upposivat samassa pehmeään hämärään.
Kuningas astui suurista pariovista. Hän asteli kuulostaen valtaistuinsalin halki, lähestyi kaikuvaa portaikkoa, tarkkasi varjoja, jotka kieppuivat seinillä. Hän etsi menneisyyttä, hän tahtoi palauttaa sen mieleensä, löytää... Kuta lähemmäksi hän saapui tuttuja pimeitä paikkoja, joissa vanhat peilit tuntuivat odottavan lapsen ilmestymistä, sitä kumeammilta kuuluivat hänen askelensa. Hän huomasi kätensä vapisevan. Kynttelikkö painoi kovin, se oli puhdasta raskasta kultaa.
YÖ OLI äänetön ja autio, ikään kuin avaruus kuuntelisi hiljaisuuteen kumartuneena jotakin, joka lähestyi. Kuolemaa tai kevättä. Salaisen häviämisen tai syntymisen suhinaa. Lyhyt iltahämärä oli pian vaihtunut yöksi. Tessinin musta linna nukkui, pimeät salit nukkuivat, halleissa nukkuivat marmorikuvat jäätävän juhlallisuuden livreissä, ja vain rauhattoman kuninkaan käsi, joka kannatti kynttelikköä, manasi niiden ontoista silmäkuopista elämän varjomaisia heijastuksia.
Mutta tänä yönä valvoi omassa huoneessaan myös kruununprinssi Kustaa Aadolf, puolikasvuinen, hintelä poika. Herrat Sparre ja Rosenstein makasivat varmaankin jo vuoteissaan; hän oli kuulevinaan heidän sikeän hengityksensä. Nyt sydänyöllä, jolloin holhoojat olivat jättäneet hänet yksin ja kireä samettinen prinssinpuku riippui kannattimessaan, kruununperillisen silmistä irtautui suomus. Hän oli säikähtynyt, avuton poika. Hän istui vuoteen laidalla suuret rumat kädet helmassaan. Musta katse kohdistui pimeään nurkkaan, johon kynttilän valo ei yltänyt.
Kuinka hiljaista ja hämärää! Prinssi tunsi olonsa kumman turvalliseksi huolimatta lepattavasta valosta ja horjuvista varjoista. Puristavat siteet hellittivät vihdoinkin hiukan. Hän silmäili vihaisesti latinan oppikirjaa, jonka koirankorville käännetyt lehdet tyrkyttivät iänikuista mensaa, mensaeta, mensamia. Hän oli oikeastaan kauhean väsynyt. Hänestä tuntui kuin kahden, kolmen viime vuoden oppi olisi muuttunut hiipiväksi pakotukseksi hänen lapaluissaan ja painanut hänen niskaansa kuin lyijyinen ies. Foliantteja, piirustuspapereita, kirjoitusvihkoja! Hän oli vieläkin tuntevinaan Upsalan yliopiston puisten pulpettien kovuuden, ja nuo kuusi kirottua viikkoa, jotka hän oli istunut siellä hikoillen ja mitään ymmärtämättä, kiusasivat häntä kuin epämukava puku, josta ei voinut vapautua. Kuivatut kasvit kahisivat ilkeästi hänen aivoissaan, vanhan peruukkipäisen herra von Linnén monandriat ja diadelphiat aukesivat raivaamattomina aarnioina, joissa hän harhaili eksyen, keräten aivan avuttomana märkiä saniaisia, joiden punaiset itiöpesäkkeet olivat kuin verestäviä pieniä silmiä. Kaksineuvoiset kasvit. Salasiittiöt. Upsalan lehdoissa kasvoi siipimäisiä polypodiumeja, joiden itiöpesäkkeitä peitti kalpea kelmu... Äkkiä hän tuli sävähtäen tietoiseksi omasta ruumiistaan, omien polviensa kuumuudesta ja hikoilevista kainaloistaan. Pieni liekki lepatti. Poika tuijotti tummin silmäterin tuleen, ja hänen kätensä olivat hervottomat ja kosteat.
Nyt oli yö. Väsymätön kello mittasi aikaa, ja vaskiset lemmenjumalat kumartuivat kuin suojellen sen yli. Oli mahdollista, että isä jo nukkui. Hän ajatteli sitkeän itsepäisesti isän kasvoja, helmenväristä tekotukkaa ja kuultavaa otsaa, ikään kuin tuo näky olisi suojellut häpeällisiltä mielikuvilta. Mutta näky oli kalpea ja usvainen, se kuulsi kuumien sumupilvien syvyydestä, se hävisi, kun hän yritti palauttaa mieleensä sen piirteitä. Isä tunkeutui tavan takaa hänen ajatuksiinsa. Isä tempasi hänet käsittämättömien asioiden pyörteeseen, ja hänen täytyi kuunnella tarkkaavasti ja harkiten, sillä hänen neuvoaan kysyttiin aina, vaikka kaikki tuo jäi hänelle kauhean epäselväksi. Isä kuljetti hänet mukanaan konseljin istuntoon, jossa oli hiostavaa ja ikävää: pieni vasara paukahteli lyhyin väliajoin pöytään, sihteerin kynä rapisi nukuttavasti, herrat puhuivat tunnista toiseen, muodollisin, käsittämättömin lauseparsin. Tai hänen täytyi pukeutua kuumaan juhlapukuun ja matkustaa maaseudulle. Kuinka hän saikaan silloin varoa, että siniset silkkihousut eivät rypistyisi! Hän istui epämukavassa asennossa heiluvien vaunujen korissa, jäykkänä, uskaltamatta edes torkahtaa. Kuinka kauan hänen täytyisi sietää sitä? Ellei hän kuluttanut Upsalan pulpettia, häntä kuljetettiin kaupungeissa ja kylissä. Hän puristeli talonpoikien karkeita käsiä ja opetteli jo edeltäkäsin juhlalliset tervehdykset, joita miehet kuuntelivat hölmösti hymyillen. Lapsia keräytyi hänen ympärilleen. Päivänpolttamat, puolialastomat pojat virnistivät salavihkaa, kun hän sattui kääntämään päänsä. He haisivat pelloille ja lannalle, mutta heidän vaatteensa eivät kiristäneet ja kahisseet niinkuin hänen. Ja kiusallista oli, että ranskalainen parturi tahtoi yhä kammata hänen ruskeat hiuksensa laineille, jotka kutittivat paljaita olkapäitä, kun oli riisuuduttava ja mentävä makuulle. Ei, hän ei saanut ajatella sellaista. Mutta hänet oli vallannut kummallinen hämminki, jossa oman rumuuden tunto säesti ärtyneen mielikuvituksen kulkua.
Kaikki veri, mitä hänen suonissaan virtasi, tuntui sävähtävän poskiin. Kun pojat kasvavat, tulee aika, jolloin he seisovat aivan yksinään ja vavisten ensimmäisen ja viimeisen ongelman edessä, kärsien omasta ruumiistaan kuten häpeällisestä taudista. Puolipukeinen hento lapsi tuijotti varjoihin. Turvautuako rukoukseen? Jumala pysyi poissa, pimeys suhisi ja kehitteli kuvia, jotka saivat hänen huulensa kuiviksi ja muuttivat hänen silmänsä oudon mustiksi, hätäytyneiksi. Pimeä hämminki kasvaisi vain, jos hän paneutuisi vuoteeseen. Jos kynttilä sammuisi, jos yö täyttäisi tämän huoneen...! Pelkkä mielikuva sai hänen aivonsa hehkumaan, ja rukous, jossa Vuorisaarnan kaava ja hänen omat sanansa sulautuivat hurjasti sekaisin, tunkeutui matalana jupinana hänen huuliltaan. Mutta kesken rukousta hän oli äkkiä elävästi näkevinään karkean, yksityiskohtaisen puupiirroksen, joka koristi latinankielisen Raamatun esilehteä. Se kuvasi syntiinlankeemusta. Aatamin ruumis muodostui hänen omista jäsenistään, se noudatti paisutellen ja suurentaen hänen pojanruumiinsa linjoja, jalkojen yhtymäkohtaa myöten. Sen rinnalla näyttäytyi suoraan edestäpäin alaston Eeva, ja suuri käärme painoi litteän päänsä hänen povelleen. Alaston! Hän oli kauhean hävettävä täydellisessä ja kuitenkin vajavaisessa paljaudessaan... Mutta poika rukoili nyt kiihkeämmin, hänen mustista silmistään oli kadonnut kaikki kiilto. Tiedon puu tuntui nousevan suunnattomana, lehtiin puhkeavana patsaana hänen ristiin puristetuista kämmenistään, jotka lepäsivät helmassa. Prinssi mutisi sekavasti ja palavissaan kaavaa, joka sai odottamatta uuden, salaperäisen merkityksen: "... Älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta."
Miten vähän apua oli rukouksesta! Poika olisi halunnut heittäytyä kylmälle parkettilattialle ja keskittää kaiken huomionsa tuohon muuhun, jota suuri kultahelainen kirja sisälsi. Mutta kuvista huokui vain uhkaa ja tuomiota. Tänä yönä sulautui kaikki aavemaisen julmuuden kaaokseksi, jossa raadellut pyhimykset, enkelit, Endorin velhot ja Israelin sotajoukot pyörivät äänettömässä kummitustanssissa. Hän vapisi ja tuijotti kynttilänliekkiin. Synnin huoku kuumensi hänen poskiaan, hän pelkäsi enkelin säilää, joka välkkyi Paratiisin portilla, ja suuren ahdistuksensa lävitse hän tähyili kuin lumoutuneena Eevan alastomuutta. Jumala pysyi kaukana. Pieni poika oli aivan yksin, pimeys piiritti hänen värisevää ruumistaan kummallisilla mahdollisuuksilla, jotka olivat epäselviä kuin unet ja tulvivat kuitenkin outoa, kirpaisevaa tenhoa. Salaisuuden vetovoima kasvoi. Mikä oli salaisuus, mikä? Miksi häneltä salattiin se, tärkein...? Mutta vaskiset lemmenjumalat leikkivät kellon kummallakin sivulla, ja niiden pienet metallinloistavat jäsenet olivat virheettömät kuin hänen. Mitä varten? Mihin kohtaloon, mihin täyttymykseen hänen jäsenensä kasvoivat? Häntä peloitti oman ruumiinsa jatkuva versominen. Tiedon puu humisi viettelevästä enkeli uhkasi säilällään, Eevan ruumis hehkui kuumana ja valkoisena. Vihdoin hän kohosi seisaalle kuin unissaan, pimein, hohtavin silmin. Nyt, tänä yönä! Suuri linna nukkui. Valottomassa makuuhuoneessa ei enää liikkunut lakeijoita. Isä makasi äidin kanssa, kosketti häntä kuten silloin, sinä yönä... Häpeän värähdys muutti hänen huulensa niin kuiviksi, että hänen täytyi kostuttaa niitä kielenkärjellä. Sokea tuska paisui. Poika tarttui kynttilään ja avasi oven.
Valkoinen yöpaita kahisi, kun hän siirtyi tyhjään käytävään. Siellä oli koleaa ja kylmää; kivinen permanto kosketti hänen paljaita jalkapohjiaan. Lapsi tiesi kyllä, missä tämän suuren talon sopukassa isä ja äiti nukkuivat. Näin hän oli hiipinyt jo kahtena yönä, kerran täällä ja kerran Drottningholmissa. Hän oli keksinyt sen ensi kerran kauan, kauan sitten, aivan pienenä poikana, jolloin taivas punoitti loimottavasta tulesta ja palatsin puistoissa kaikui soiton pauhu. Hän ei voinut hävittää sielustaan tuota näkyä. Suuri pimeä puisto ja loistavat tulikirjaimet taivaalla... Kuin tuomiopäivä, kuin Raamatun viimeisten sivujen kauheat kuvat, joissa myrskyiset pilvet vyöryvät ja mustat ratsut porhaltavat —. Kuinka lohdullista oli tietää, että tuo outo valo ja hehkuva kirjoitus oli ollut vain ilotulitusta, jonka isä oli järjestänyt iloisen chevalier Armfeltin kunniaksi. Ellei yö olisi niin hiljainen ja tumma, ellei kynttilän liekki häilyisi noin, hän voisi ehkä rauhoittaa jyskyttävän sydämensä. Mutta nyt hän oli vain säikkynyt pieni poika, jonka Jumala ja ihmiset olivat hyljänneet. Kaukainen muisto vääristyi hänen hämminkinsä syvyydessä, kunnes leimuava taivas ja syvä pimeys saivat yhden ainoan julman merkityksen. Silloinkin hän oli kulkenut näin, valkeassa yöpaidassaan. Hän ei tahtonut ajatella sitä, hän säikkyi omia mielikuviaan ja tuijotti kuitenkin huumautuneena tuohon mustaan hehkuun, jossa ihmisruumis muuttui kauhean tarkoitukselliseksi.
Poika pusersi kynttilää sormissaan. Hänen peukalonsa jälki painui lämpimään vahaan, kuumia sulavia pisaroita hyytyi hänen kynsilleen. Hän siirteli jalkojaan kuin unissakulkija. Kylmät kantapäät läiskyivät aivan hiljaa permantoon, kolea portaikko oli tyhjä ja varjojen täyttämä — varjojen, jotka hypähtelivät joka askelella ja kiersivät piirissä hänen ruumistaan, kun hän nousi... Jos hän olisi voinut nähdä oman päänsä, se olisi varmaankin näyttänyt valaistulta porsliinilta. Kelmeä hehku lankesi vinosti alhaaltapäin, se muutti hänen nenäontelonsa kuultavaksi ja hänen hätäiset silmänsä hurjiksi ja tummiksi. Pienet kellot tikittivät. Yö oli puolessa, sikeä uni oli vallannut lakeijat, jotka nukkuivat aivan lähellä, kymmenen, parinkymmenen askelen päässä.
Lapsi huomasi mutisevansa nopeaa rukousta, johon sisältyi toivomus, että Jumala muuttaisi oven saranat äänettömiksi, kun hän vihdoin tarttuisi kahvaan ja vetäisi. Valkea paneeli kuulsi pimeydestä; sen takana oli avara esihuone marmorisine keisareineen ja purppuraisine seinäverhoineen. Oli kuljettava kiiltävän parketin yli ja löydettävä avaimenreikä, josta välkkyisi valoa. Musta hehku hänen aivoissaan muuttui verenkarvaiseksi. Pienet pojat tulevat pimeydestä ja heitetään pimeyteen... Hän oli kuulevinaan hurjan, yhä paisuvan huudon, joka kajahti syvältä hänen oman pelkonsa holveista ja häipyi, ennen kuin hän ehti kysyä sen tarkoitusta. Se merkitsi verta, verta ja häpeää. Eräs ele selveni hänelle välähdyksellisesti kuin salaman valossa, ja hän aavisti suuren järkyttävän hämmingin lävitse, mitä varten hänellä oli ruumis, jonka salainen vakoileminen saattoi hänet vuoroin kiihtymyksen ja herpautumisen valtaan. Sillä tavoin tullaan maailmaan. Sillä tavoin syntyvät avuttomat olennot äideistään. Niin oli syntynyt hän itse, ja niin syntyi varmaankin pieni veli, Smålandin herttua, jonka kylmenevä ruumis oli levännyt aivan äänettömänä äidin käsivarsilla. Miksi kaikkien, kaikkien ihmisten täytyy menetellä niin! Jokainen ruumis ottaa kantaakseen tuon kauhean tarkoituksen ja sitten... Hän tuijotti pelästyneenä näkyä, joka oli yhtä karkea ja alkeellinen kuin Aatamin ruumis vanhassa puupiirroksessa.
Poika puhalsi kynttilän sammuksiin. Hän veti hitaasti oven kahvasta ja totesi, että saranat eivät päästäneet heikointakaan ääntä. Pimeys oli nyt kammottavan täydellinen, ja hänen täytyi liikkua äärimmäisen varovasti ollakseen kompastumatta kynnykseen. Hän pidätti valkoista paitaansa hiukan koholla; se kahisi tuskin kuultavasta Avara esihuone hehkui epämääräistä tummaa valoa; se saattoi olla tähtien hohtoa, joka lankesi häämöttävistä ikkunoista. Hän ehti makuuhuoneen ovelle, ennen kuin hän huomasi rajusti säpsähtäen isän läsnäolon.
Kuningas sytytti kynttilän. Liekki kohottautui kapeana valokielekkeenä vapisevien kämmenien kourusta, ja isän pää, joka oli taipunut tulen yli, kohosi ja kääntyi hitaasti, ikään kuin hän etsisi katseillaan lasta. Prinssi seisoi vavisten ovella. Laaja valkea paita näytti oudon kankealta, pojan harittavat kämmenet painuivat ovipeiliä vasten. Isä ei vieläkään katsonut häntä kasvoihin. Isän huulet näyttivät aivan valkeilta. Sinisistä kuplamaisista silmistä oli kadonnut kaikki kirkkaus, ja niiden katse oli tänä hetkenä säälittävän kiilloton. Tuntui kuin hänen täytyisi ponnistella saadakseen kysytyksi: "Ja sinä? Miten sinun laitasi on? Mitä etsit?" Hän näytti ymmärtävän kaiken, epävarmasti ja säpsähtäen: "Älä selitä mitään."
Yö oli vihamielinen ja uhkaava, varjot syöksyivät ahnaasti kynttilää kohti, peräytyivät ja tanssivat seinillä. Kapea liekki häilyi. Prinssi värisi isossa valkoisessa yöpaidassaan ja painautui yhä ovea vasten, uskaltamatta liikahtaa. Mutta kuningas istui kullatussa tuolissa, pimeyden keskellä, neuvottomin ilmein, kädet polvillaan. Miten oikeastaan menetellä? Pitikö teeskennellä ankaruutta vai lempeyttä? Kesken näitä hätäytyneitä kysymyksiä hän oli kummallisesti tietoinen siitä, että juuri hän, isä, oli jollakin tavoin syyllinen tähän hetkeen, tuon vapisevan lapsen hämminkiin.
Hän istui kauan väsähtäneenä, sanaakaan sanomatta. Levottomat ajatukset temmelsivät kuin varjot, pieni turvallinen valo hehkui sammumaisillaan. Eikö elämä kerrannutkin typerästi itseään ja toistanut tänä yönä vanhaa murhenäytelmää, jossa hän ja hänen lapsensa näyttelivät käsi kädessä kankeissa, valkeissa paidoissaan...? Venetsialainen peili kuulsi. Kynttilä lepatti. Lapsi oli ilmestynyt, sen hän voi lukea pienen pojan silmistä! Ja nyt kun kaikki olisi jo ohi, peruuttamattomasti, julmasti ohi, hän lähtisi nukkumaan. Entä poika? Jättääkö hänet sanaakaan sanomatta? Mutta kuningas ei voinut nousta, puhua, liikkua; hän istui avuttomana kultaisessa tuolissa ja tuijotti omia käsiään, joilla valo leikitteli. Hämärä, usvainen, kohtalokas yö herpaisi.
"Tule", hän komensi katkonaisesti. Lapsi värähti, irroitti hikiset kämmenensä ovesta ja lähestyi kiireisesti, paita kahisten. Pienet soikeat kasvot olivat jäykät ja valkeat; mustissa silmissä paloi koiramainen ilme, jossa rukous ja hämminki sulautuivat kummallisesti yhteen. "Kas niin", sanoi kuningas ja silitti aivan neuvottomana hänen hiuksiaan, "kas niin..." Lapsi kyyrötti polvillaan. Kovien permantolaattojen täytyi tuntua kauhean kylmiltä hänen paljaille polvilleen.
Minuutit matoivat vitkaan, kello tikitti. Mutta nyt, tässä hiljaisessa yössä, jossa pojan pää lepäsi hänen sylissään ja hänen sormensa leikkivät mustissa hiuksissa, ajalta puuttui tarkoitus, puuttui merkitys ja päämäärä. "Joutavuuksia", hän yritti sopertaa. "Miksi vapiset? Et suinkaan pelkää?" Lapsen kasvot olivat vain kuumat, eikä hän tuntunut tyyntyvän, vaikka väsähtänyt käsi yhä hiveli hänen mustaa päätään. "Miksi olet täällä?" kysyi kuningas vihdoin kuin unesta havahtuen. Pojan huulet pysyivät lukittuina. Hän valitti hiljaa. "Tahdotko, että herätän äidin?" Prinssi parahti heikosti, ja hänen kuumat valkoiset kasvonsa tuntuivat jäykistyvän. Mutta nopeasti vanhentunut, raihnainen mies, jonka puuteroitu peruukki oli valahtanut vinoon, tuijotti ihmeellisesti hymyillen kynttilänliekkiä ja viihdytteli sylissään viluista lasta jaksamatta kohota seisaalle, herpautuneena ja pohjattoman alakuloisena. "Ei sinun tarvitse puhua mitään", hän mutisi puoliääneen. "Nuku siihen. Kannan sinut vuoteeseen. Sellaisia huolia! Sano minulle, pelkäätkö minua?" Poika nyyhkytti, pudisti päätään. Mutta kuningas puhui kuin itsekseen: "Niin, ei tule pelätä. Sellainen edesvastuu, tulla ihmiseksi...! Kauhean kolkko kokemus, mon petit faucon. Sano sedällesi Kaarlelle, joka pilaa sinun lapsuutesi, että kaikessa tuossa ei ole niinkään paljon syntiä kuin tuskaa. Vapauta itsesi pelosta, mon petit. Jumala tietää, mitä kaikkea olet kuullut ja omaksunut..." Hän nousi vihdoin ja puristi avuttomasti noita laihoja olkapäitä, joita puistatti kiihkeä itku. "Kas niin, on jo aika... Saatan sinut makuulle."
Poika käveli lopen väsyneenä hänen rinnallaan. Nyt kun kynttilä jälleen keinui pimeyden lävitse isän käsien kannattamana, hän saattoi hetkeksi voittaa kauhean häpeän. Pienet jalat läiskähtelivät keveästi kivipermantoon. Kuningas astui suoraan pimeyteen, avoimissa silmissään pohjaton, paljas tuska.
TUKHOLMAN oopperan kabinettihuoneessa, josta kapea sivukäytävä johti naamiaisvieraita kuhisevaan katsomoon, odotettiin kauan kuninkaan tuloa. Parooni von Essen odotti, Aminoff odotti kärsimättömänä, katettu illallispöytä kirjavine leikkelelautasineen ja samppanjapulloineen odotti. Monarkki suvaitsi vihdoinkin saapua. Kun hän astui tähän kirkkaasti valaistuun saliin, hänen silmiensä eloton kuulto ja väsähtäneet kasvonsa saivat von Essenin ja Aminoffin vaihtamaan keskenään puhuvan silmäyksen. Mutta lakeijat seisoivat seinän vierillä säteilevissä livreissään, juhlan tunnelma säihkyi pullojen sinettiheloista, ja kuningas omaksui sulavasti keveän asenteen. Hän silmäili ivallisesti hymyillen pöytäseuraansa: "Tres bien, luulisi teidän saapuneen hautajaisiin. Kas niin, avatkaa korkit!"
Aterialla vallitsi kaikesta huolimatta kumea odotus, joka tuntui riistävän kaiun sanoista ja anastavan viineistä voiman. Lautaset kilisivät alakuloisesti, pieni pendyyli tikitti uunin kulmauksella. Ehdittiin jälkiruokaan, kun äänetön paasi ojensi Aminoffille kokoontaitetun kirjeen, joka oli vastikään jätetty ovea vartioivalle lakeijalle. Syntyi äänettömyys. Monarkin ääni kajahti soinnuttomalta: "Qu'est ce que c'est? Avatkaa." Hän silmäsi nopeasti paperin alareunaan löytämättä mitään allekirjoitusta ja alkoi äkkiä lukea ääneen, tehostaen pateettisesti huoliteltuja ranskankielisiä käänteitä:
"Sallikaa, että eräs tuntematon, jonka kynää hienotunteisuus ja omantunnon ääni johdattaa, rohkenee ottaa itselleen vapauden aivan suoraan ilmoittaa Teille, kuinka sekä maaseudulla että täällä kaupungissa on henkilöitä, jotka vain henkivät vihaa ja kostoa Teitä vastaan siinä määrin, että suunnittelevat murhaa katkaistakseen elämänlankanne... Ihastuen on sen vuoksi otettu vastaan tieto täksi päiväksi järjestetyistä naamiaisista. Rohkenen sen vuoksi kaiken pyhimmän nimessä rukoilla Teitä lykkäämään nämä kirotut tanssiaiset sopivampaan ajankohtaan." Monarkki vaikeni ja hypisteli miettiväisenä tätä varoittavaa paperia.
"Kuka on kirjoittaja?" kysyi von Essen puoliääneen. Mutta kuningas hymyili epävarmaa, hieman vaisua hymyään ja pudisti päätään. "Parbleu, kukapa sen tietää. Minulla on kunnia vakuuttaa teille, että... ilmoituksen lähettäjä on henkilö, joka kaikkein vähimmin on hovimies, joka ei mitään tarvitse ja joka ei suinkaan hyväksy kaikkia Teidän sotaan nähden tekemiänne enempää kuin poliittisia, saati sitten moraalisia erehdyksiänne... Hm...! Voin vakuuttaa Teille, että Gäflessä ollessani... Kas niin, kenen luulette olleen Gäflessä?" Ja monarkki purskahti nauruun. "Valtakunnan kaikkien säätyjen edustajat in corpore, koko joukko kyräileviä tukholmalaisia, minun palkkasoturini, esikuntani, lakeijani!"
Hän rypisti kirjeen palloksi ja kimmahdutti sen permannolle, von Essen ei salannut huolestumistaan. Noissa harlekiineissa ja polichinelleissa, jotka täyttivät oopperan salin tänä yönä, saattoi piillä pahaa tahtoa, ja ellei hänen majesteettinsa pannut painoa kirjeeseen, palauttakoon hän mieleensä, että oli maaliskuun kuudestoista, Holstein-Gottorpien kohtalonpäivä. Tämä varoitus riitti tekemään monarkin rauhattomaksi. "Unohdatte, von Essen... Idus Martiae on jo selkämme takana. Minä näytän heille. Tuhmuuksia! Pitääkö heidän saada uskoa, että pelkään." Hän alkoi napittaa suuren mustan venetsialaismanttelin kaulusta ja lähetti kamaripalvelijan etsimään valkoista silkkinaamaria. "Kuoleman värit", hän huomautti ohuesti hymyillen. "Näette, von Essen, miten valmistaudun. Sitä paitsi, salissa vallitsee kirkas valaistus ja kenenkään päähän ei voi pälkähtää paljastaa asetta." — "Paitsi, jos se tapahtuu takaapäin", huomautti Aminoff hiljaa. Kuningas käännähti kengänkoroillaan. "Sacre bleu, minuntapaistani miestä ei ammuta takaa! Avatkaa ovet, Aminoff. Kätenne, von Essen."
Ja hän astui sivukäytävään, jonka portaat johtivat oopperan sisäosista suureen reduttisaliin. Se oli tänä iltana muutettu seinille pingotettujen kulissien avulla Armidan taikalinnaksi. Kullattujen penkkien yläpuolella hehkuivat fantastiset häränsilmät; karnevaalilyhtyjen vaimea valo täytti kuninkaallisen aition, jossa monarkki seuralaisineen näyttäytyi. Hän viivähti vain hetken tässä hämärässä suojassa. Hän tahtoi alhaalle, Armidan taikalinnaan, jossa kirjavien naamioiden tungos survoi edestakaisin ja jossa valmistuttiin kontratanssin viidenteen vuoroon.
Kello kumahdutti puolen yön lyöntejä. Kuningas astui reduttisaliin nojautuen kevyesti parooni von Essenin käsivarteen. Hän oli riisunut kasvoiltaan valkean silkkinaamarin, mutta tumma venetsialainen teatteri viitta hulmusi hänen ympärillään. Tungos oli tavaton. Suunnattoman kookas moslemi, jonka punaiset sahviaanihousut loimusivat kuin tulipalo, huojui itsepäisesti monarkkia kohti; juopunut sulttaani oli kaatua hänen päälleen musertavassa itämaisessa komeudessaan. "En avant", huomautti kuningas kärsimättömästi. "Hänestä ei haittaa..." Viulut ja trumpetit räjähtivät soimaan, naamiot velloivat suurten kynttiläkruunujen alla ja tämän mittasuhteiltaan rajoitetun salin kaikilla kulmilla tihentyi tungos. Harlekiinit ja polichinellit pyörivät piirissä von Essenin ympärillä. Hän teki käsillään ja olkapäillään tietä, monarkki nojautui raskaammin hänen kyynärvarteensa. He etenivät hitaasti toisiinsa ahtautuneiden parvien halki. Tungoksesta ilmestyi hienosti päihtynyt de Besche. Hän liittyi kumartaen tähän parivaljaikkoon, joka suoritti kierrostaan reduttisalin sekasorrossa.
Kolme, neljä tummaa dominoa raivasi itselleen tietä salin neljältä kulmalta. He olivat erehdyttävästi toistensa näköisiä mustissa sulkapäähineissään ja mantiljoissaan. Neljä mustaa hiippahattua liukui hiljalleen reduttisalin ihmismeressä, neljä röyhelökaulusta näytti keksivän toisensa ja lähenevän eri tahoilta, liittoutuakseen pieneksi suljetuksi seuraksi. He pujottelivat aivan äänettöminä joukon halki. Soiton humina oli hetkeksi tauonnut, mutta nauru, huudot, rauhaton puheensorina jatkui keskeytymättä, ja kuningas saattoi tuskin kuulla omaa ääntään. "Me kierrämme salin", hän puhui von Essenin korvaan. "Mikä hirveä tungos! Luulisi olevansa Roomassa." Hiki kihoili kirkkaina helminä hänen otsaltaan. Se johtui kuumuudesta; ilma oli painostavan raskasta, täynnä hälinää, juoksuaskelia, virittyvien viulujen yksinäisiä kirahduksia. Salin keskellä tungeksivat kirjavat harlekiinit kummallisen, laihan naamion ympärillä, joka kohotti kullattua camera opticaa otsansa tasalle ja ulvoi keuhkojensa täydeltä: "Tulkaa ja katsokaa! Täällä näette sankarikuningas Aleksanteri Suuren sydämensä valitun vieressä. Oo, hän on ihana Bagoa, tulkaa ja katsokaa! Ja nyt kuva vaihtuu. Nähkää, historian lasista kasvaa Rooman senaatti; voitte erottaa kaikkein armollisimman kuningas Romuluksen ja salamurhaajain tikarit..." — "Tikari", hymähti monarkki epävarmasti kuin muistellen jotakin. "Nyt sen tiedän, niin se tapahtui..." Hänen otteensa von Essenin kyynärvarresta tuntui heltiävän. Neljä mustaa dominoa lähestyi neljältä taholta liittyäkseen ryhmäksi hänen selkänsä taakse.
Joku löi häntä olalle. Kuningas käännähti kuin herpautuneena, ehti huomata laihat, kalmankeltaiset kasvot, joita mustan hiippahatun lieri varjosti. Ääni, joka kuulosti Huvudstan isännän kreivi Hornin ääneltä, sanoi huolitellun selvästi: "Hyvää iltaa, kaunis naamio..." Pamahti lyhyt, kuivanterävä laukaus. Salin joka taholta näytti vyöryvän suunnattoman hämmästyneitä kasvoja, mustat huopahatut pitenivät ja kas voi vat neljäksi horjuvaksi torniksi, kuningas seisoi huojuen kantapäillään ja tahtoi poistua... Hänen silmissään pimeni. Hän huusi kimeästi, tukahtunein äänin: "Je suis blessé... arrétezle...! Ottakaa kiinni!" Kuului käsien pauketta ja voimakasta huutoa: "Tuli on irti!"
Ja kuvaamattoman sekasorron keskellä, huutavien, tungeksivien dominojen rynnistäessä reduttisalin oville, monarkki lyyhistyi aivan kyyryyn ja putosi kullatulle penkille, jonka yläpuolella hehkui punainen lyhty, lempeä häränsilmä.
ÖISESSÄ kaupungissa syttyi yksitellen pieniä tulia. Siellä täällä Tukholman eri puolilla ikkunat alkoivat hohtaa. Vartiovuorossa olevat sotilaat näkivät juoksevia mustia hahmoja, joita kiiruhti oopperaa kohti. Pimeän torin laidalle keräytyi vähitellen kuiskailevia ihmisryhmiä. Soihtuja ja lyhtyjä virtasi kaikilta sivukaduilta, niiden kellanpunainen valo hehkui kosteasta usvasta ja häilähti joskus levottomina sädevirtoina yli märkien katukivien, yli kalpeiden kasvojen, jotka tähyilivät hämmästyneinä pimeyteen. Huhu kulki ja kasvoi, sulattaen todellisuutta ja hurjan mielikuvituksen näkyjä. Kaiken aikaa kajahtelivat yössä oopperan edustalla marssivien vartijoiden askelet ja kauas pimeyteen hehkui suurten ikkunoiden kirkkaus, valaisten kauhistuneita, pälyileviä, puoliunisia kasvoja.
Södermanlandin herttua, joka oli palannut oopperasta jo naamiaisten alussa ja lepäili nyt täydessä amiraalinpuvussaan oman huoneensa divaanilla, havahtui torkuksista. Lopen hengästynyt de Besche syöksähti makuukamariin koputtamatta ja malttamatta odottaa herttuan muodollista herättämistä. Oli tapahtunut murhayritys, hänen majesteettinsa kuningas makasi oopperan punaisessa kabinetissa vaikeasti haavoittuneena. Ja samaan aikaan, kun valtakunnan yliamiraali, Södermanlandin herttua Kaarle ponnahti kalmankalpeana jalkeille ja änkytti: "Yritys? Sanoitteko: yritys...?" — samaan aikaan jymisyttivät hätäiset kädet kenraali Pechlinin asunnon portteja, kunnes koko pimeä Blasieholmen tuntui kumisevan kolkutuksesta. Vanha, varovainen kenraali oli heittänyt hartioilleen lämpimän yötakkinsa ja piteli vielä kädessään pitkää merenvahapiippua, kun läähättävä sanantuoja ilmestyi. Hän oli parooni Bjelke, hän oli kiiruhtanut nukkuvan kaupungin halki ehtiäkseen ajoissa perille. Kosteus tippui hänen hattunsa liereistä, hän näytti niin kalvaalta ja ränsistyneeltä, että kenraali aavisti huonoja uutisia ja sulki odottamattoman ketterästi huoneen ovet. "No?" Mutta parooni Bjelke jaksoi vain sekavasti sopertaa neljästä mustasta dominosta, onnettomasta kapteeni Anckarströmistä, joka oli ampunut rautanauloja kuninkaan vyötäisiin, pelästynyt ja pudottanut sekä pistoolin että veitsen yleisessä sekasorrossa. Kenraalin suuri lihava ruumis alkoi vavista. "Piru on merrassa, Bjelke!" hän sammalsi. "Hänen olisi pitänyt tähdätä ylemmäs ja pistää, ellei laukauksesta ollut apua. Jumala tiesi, mitä nyt tapahtuu. Hän petti meidät, se kettu...!"
Mutta Tukholman oopperassa suljettiin kaikki ovet. Haavoittunut monarkki makasi punaisen kabinettihuoneen sohvalla, ummistunein luomin, kuunnellen kohoavan kuumehorteen lävitse lääkärin hätäytynyttä jupinaa. Odotettiin vain vaunuja, joilla hänet aiottiin kuljettaa linnaan. Reduttisalissa, jonka permannolle oli putoillut naamareita, hatuntöyhtöjä ja metallihelyjä, istui poliisimestari Liljensparre ja suoritti kuulusteluja. Hän oli marssittanut miehistönsä saliin. Vartiosotilaat ympäröivät yleisön paljastetuin pistimin ja jäykin kasvoin. Hiljainen, kauhistunut, kuiskuttava jono jolui hitaasti salin keskilattian ohi, johon poliisimestari oli pystyttänyt pöytänsä ja jossa hän istui uhkaavan komeassa virkapuvussaan, tehden muistiinpanoja ja mittaillen tutkivasti jokaista naamiaisvierasta. Pöydällä oli kaksi pistoolia, toinen tyhjäksi ammuttu, toinen ladattu ja laukaisematon, ja niiden rinnalla hiottu tikari, joka oli löydetty permannolta. Komentosanoja, pistimien kilinää... Kristallikruunujen liekit seisoivat jähmettyneinä valoterinä. Aavemainen hämärä hehkui Armidan linnan loukoissa, punaisten häränsilmien vaiheilla.
Samaan aikaan pysähtyi korskuva parivaljaikko oopperan edustalle ja vaunuista laskeutui myöhästynyt domino. Lyhtyjen kelmeä hehku valaisi Armfeltin kasvot. Hän kääriytyi mustaan venetsialaiseen teatteriviittaan, huudahti käskysanan livreepukuiselle kuskille ja harppasi sangen ketterästi portaille. Armfelt oli maistellut vanhaa hyvää viiniä kreivi Reventlowin illallispöydässä ja vaihtanut mielipiteitään reviisori von Dübenin kanssa, kunnes hän huomasi itsensä hiukan päihtyneeksi ja auttamattomasti myöhästyneeksi naamiaisista. Hän kapusi viheltäen portaat, tervehti toisen henkikaartin vahtisotilaita, jotka marssivat edestakaisin kolkossa, hyhmäisessä yössä. Sisäänkäytävän portailla hän näki ovenvartijan lähenevän. Mies kiiruhti hänen luokseen miltei juoksuaskelin, keltaisilla kasvoillaan kummallinen ilme. "Otaksun, että tunnette tilanteen", hän sanoi. "Teillä on epäilemättä täysi oikeus käydä sisään, mutta ei oikeutta astua ulos." Kun parooni Armfeltin sormet jo hipoivat ovenkahvaa, hän kurkotti kiihtyneitä kasvojaan ja kuiskasi: "Kukaan ei saa astua ulos. Kuningasta on ammuttu, murhaajaa etsitään." Suurten kiviseinien kaiku kertasi sekavasti hänen sanojaan, kunnes ääni hälveni puolihämärään holviin.
"Missä hän on?" kysyi ylikamarijunkkari epävarmasti, kuin sanoja tapaillen. "Punaisessa kabinetissa, vuoteella", sanoi ovenvartija. "Haavoittuneena?" — "Niin", sanoi mies ja katsoi ihmetellen mustapukuista dominoa, joka seisoi aivan äänettömänä alallaan, neuvottomana, voimatta toimia. Valottomassa hallissa sihisivät maljatulet. Sotilaiden tasaisen astunnan saattoi yhä kuulla: se kajahteli määrätietoisen varmana oopperan portailla. Jos kuningas nyt kuolee, noista tulista ja äänistä häviää tarkoitus. Kaikesta katoaa elävä valo; nämä hallit, Tessinin linna, Drottningholmin puisto muuttuvat sieluttomiksi kuin soittimet, joita kukaan ei enää osaa soittaa. Hän kosketti hiostunutta otsaansa. Hän ei käsittänyt mitään.
Ylikamarijunkkari huomasi juoksevansa tyhjien, hiljaisten huoneiden läpi. Koskaan ennen tämä suuri rakennus ei ollut tuntunut näin autiolta. Ajatukset survoivat hänen aivoissaan hajanaisina ja sekavina, palaten alinomaa lähtökohtaansa. Jos kuningas nyt kuolee... Mitä tapahtuu? Miten käy valtakunnan, konseljin istuntojen, oopperan, teatterin, koko tuon turhan, joutilaan ja loistavan parven, joka on täyttänyt palatsit ja huvilinnat ja pitänyt hilpeitä pitoja? Miten käy hänen? Eikö hänenkin elämänsä nojaa perustaan, joka juuri nyt vyörähtää tyhjyyteen ja on poissa? Kuinka? Ja kuitenkin hän elää yhä rikkauksiensa, pukujensa ja lakeijainsa keskellä, itsevarmana ja korskeana, laskematta sormistaan vaikutusvallan liukkaita lankoja. Jos kuningas nyt kuolee, hänen oma elämänsä ehkä muuttaa muotoaan ja saa uuden suunnan, mutta ei luhistu. Hän istuu yhä kohtalon hasardipöydässä, pelaten kuumin, kiihkein sormin, kasaten eteensä kultaa ja voitonmerkkejä. Häntä he eivät ampuneet. Hän oppii vielä irtautumisen vaikean taidon, hän ui pinnalla ja pysyttelee valossa...
Ylikamarijunkkari huohotti ja juoksi. Hengitys pihisi vaikeasti hänen verettömiltä huuliltaan, hänen otsansa oli aivan hikinen ja kylmä. Sitä ei siis voitu välttää! Ja äkkiä hän oli elävästi näkevinään monarkin kasvot. Ne liukuivat hänen edellään tyhjässä salongissa. Niiden piirteet hälvenivät olemattomiin, hän erotti vain kuplamaiset silmät ja vienon ironisen hymyn, johon kaikki, mikä tuossa rauhattomassa ihmisessä oli salattua, syventynyttä, sielullista, tuntui kuvastuvan. Tapahtumat sädehtivät ja kasvoivat tuosta ilmeestä. Hän näki pienen, vilkkaan miehen, joka seisoi Spaan puistokäytävällä ja katkaisi sormillaan miekkaliljan lehden. Hän istui parooni Sparren päivällispöydässä ja näki ovien aukeavan, kun monarkki saapui. Pyylevä, elähtänyt nainen, jonka rinnalla venäläisten ritarikuntien tähdet kipinöivät, lähestyi kenraaliadjutanttien tukemana... Ja aina ja kaikkialla, juhlissa, ranskalaisten näytelmien ensi-illoissa, Trianonin puistossa, Pyhän Pietarin kirkossa, Parmassa, Napolissa, Sardinian hovissa vaelsi pieni, ryhdikäs mies ja monarkin jäljissä hän, varjo. Kuinka villissä tanhussa kaikki vyöryikään! Hän näki jälleen itsensä, hän seisoi kohteliaana ja mykkänä Kiinan huvipaviljongin kabinetissa ja katsoi omasta nöyrästä asemastaan hilpeää herraa, joka naputti rystysillään taburettia ja puhui mariage de raisonista. He kaksi, aina ja kaikkialla! Eikö hän yhä seisonutkin pienen huvialuksen Amphionin kajuutassa ja katsonut kasvoja, jotka olivat kyynelten tuhrimat! Hän huomasi töytäävänsä tuoleihin. Hän oli tullut tyhjään saliin, jossa vallitsi epämääräinen hämärä ja jonka pöydällä yksinäinen kynttilänliekki kulutti kuumaa vahaa.
Sinipukuinen paasi, joka istui tuolilla ja nyyhkytti haikeasti, kohotti itkuiset kasvonsa. Hän ehti nähdä huohottavan mustaviittaisen dominon kiiruhtavan parketin poikki. Armfelt tajusi, että hän oli kaiken aikaa ajatellut kuningasta, ei verissään makaavana ja kuolevana, vaan elämänsä täydessä päivässä, säteilevän, herpautumattoman elävänä. Murhe tulvi hänen mielessään. Sen syvyydessä valvoi tunne, joka yhdisti hänen kohtalonsa tuon murhatun ihmisen kohtaloon. Ja nyt hän kuolee! Selittämätön, ongelmallinen ystävä, pieni hilpeä mies, jonka kirkkaissa silmissä hehkuu kuume ja joka leikkii valtakunnan kruunulla. Rajattoman turhamainen hän oli ollut, tämä ystävä, hän oli ollut ahnas, nautinnonhaluinen, viekas, oikutteleva kuin lapsi, levoton kuin primadonna. Hän oli rakastanut kultaa, jalokiviä ja pehmeitä, kalliita silkkejä; hän oli kaartanut elämänsä yli ikuisen nuoruuden taivaat ja pysytellyt valossa, imien kaikilla aisteillaan hilpeyden näkymätöntä säteilyä. Mutta miten vähän tuo kaikki merkitsi tänä kauheana, kirvelevänä yönä! Ja nyt hän menee pois —. Vieno, hieman ivallinen hymy haihtuu pimeyteen ja viimeisen eleen varjo häilähtää näyttämön yli. Mutta hän ei kuole yksin; hänen kanssaan menee mailleen aikakausi, jonka hän on muuttanut eläväksi muodoksi omassa hahmossaan.
Armfelt tunsi vapisevansa. Pohja oli vaipumassa pois hänen altaan, hän kuuli jälleen tuon vyöryvän, kumean jyrinän, joka oli pauhannut hänen korvissaan suuren sotavuoden öinä. Hän oli kuullut sen silloin, pimeässä makuukamarissa, jossa Hedvig hengitti unissaan. Se oli selittämätöntä irtautumista kaikesta olevasta, niinkuin hän riippuisi todellisuudessa vain ohuen langan varassa ja niinkuin hänen kaikki tekonsa muuttuisivat menneiden tapahtumien aavemaisiksi varjoiksi. Hän oli kauan tietänyt sen tulevan. Humina vyöryi hänen ylitseen, etäisyys nieli nopeasti kuvat, joista hänen kirjava elämänsä oli sommiteltu.
Hän oli ehtinyt punaisen kabinettihuoneen ovelle ja kosketti empien sen kahvaa. Kaksi ääntä kuului puhuvan, toinen oli chevalier Corralin, Espanjan ministerin, toinen preussilaisen parooni Brockhausenin, joka vieraili hovissa. Hän seisoi siinä kauan, kauhean epäröinnin vallassa, ennen kuin uskalsi painaa kahvaa ja astua huoneeseen. Tyhjässä eteishallissa jatkui hiljaisuus. Se muistutti suurten, murskattujen urkupillien suhinaa.
NELJÄS KIRJA
VAUNUT
1
Mutkittelevilla ajoteillä, jotka säteilivät Ranskan sydämestä itään ja etelään, vieri vaunuja. Jo kesällä 1789, jolloin Pariisin rahvas valtasi Bastiljin, pakenevia aatelisia oli siirtynyt rajan yli: kreivitär de Polignac keveissä vaaleissa kaleeseissaan, Artoisin kreivi ja hänen lapsensa, Condetin ja Bourbonin herttuat, pelästynyt abbé de Vermond, kuningattaren seuratoverit, jotka olivat leikkineet niin huolettomina Trianonin satupalatsissa ja nyt syöksyivät pelästyneinä pakoon. Iltahämärään peittyneillä teillä kiiruhti ratsuja ja vaunuja. Lauzunin, Esterhazyn, Vaudreuilin maatilat, Fénestrangen kreivikunta, jonka itävallatar oli kevytmielisenä hetkenään luovuttanut Polignacien perheelle, muutettiin nopeasti kullaksi ja seteleiksi. Kun raivoisat kädet jo jyrisyttivät Versaillesin ristikkoportteja, kun salit muuttuivat äänettömiksi ja harvat uskolliset kuuntelivat säikkyen myrskyn pauhua, Saksaan, Itävaltaan, Italiaan pesiytyi joukoittain isänmaatonta ylimystöä. Tämä emigranttien leiri seurasi aluksi epävarmasti hymyillen lännestä tulevia viestejä. Vielä odotettiin, että kuohu tasaantuisi. Toivottiin, että roska väki, joka oli luopunut kumarasta nöyryydestään ja jonka silmissä liekehti vuosisatojen kypsyttämä katkeruus, palaisi Jumalan ja kuninkaan armolliseen huomaan.
Mutta kevättalvesta 1792 saman vuoden syksyyn tapahtumat saivat tuhoisan luonteen. Turhaan Napolin kuningatar luetutti esirukouksia kaikissa lazzaronikaupungin kirkoissa anoen taivaan suojaa onnettomalle sisarelleen. Turhaan julisti Ferdinand Braunschweigilainen, Preussin ja Itävallan joukkojen päällikkö, että jokainen, joka satutti kättään Jumalan voideltuun ja uhkasi Ranskan kuningasperhettä, saisi verisen koston. Ne, joilla oli herkkä yhteiskunnallinen vainu, joiden katse tunki ajan merkkien pohjaan ja luotasi kuohun syvyyden, kalpenivat. Heidän pälyilevä, pelästynyt ilmeensä puhui selvää kieltä: pelastautukoon ken voi!
Strassburgissa, Pragissa, Napolissa odotettiin kuriireja, jotka saapuivat vaahtoavilla ratsuillaan lännestä. Pariisin kraatteri liekehti ja savusi. Tuli puhkesi nyt uhkaavina kielekkeinä kaikkialta Ranskan maaperästä; Lyonin, Rouenin, Lillen, Nantesin talonpojat riistivät seipäät kuhilaista ja marssivat sirpein ja viikattein aseistautuneina pölyävillä maanteillä.
Kesäkuun kahdennenkymmenennen päivän aamuna Pariisin esikaupungeissa, Saint Antoinen ja Saint Marcelin kortteleissa saattoi havaita tavallista kiihkeämpää liikehtimistä. Ryysyiset miehet ja naiset keräytyivät torille, jonka keskellä Santerre-niminen oluenpanija piti kiihoituspuhetta. Rahvaan paisuva virta pyyhkäisi tieltään sveitsiläiset suojelusvartiot, se kasvoi ja laajeni, se mutkitteli sokkeloisia kujia myöten ja myrskysi kuin pauhaava lokatulva Tuileriesiin, jonka tyhjät avarat salit pian kaikuivat melskeestä. Kalmankalpea kuningatar, vapiseva perintöprinssi ja pelästyneet hovinaiset olivat paenneet neuvoston huoneeseen. He kuuntelivat ovien pauketta ja murtuvien huonekalujen ritinää; heidän korviinsa osui huutoja, joiden merkityksestä ei enää voinut erehtyä. Vasta kun Ludvig XVI astui epäröiden tämän metelöivän roskaväen eteen ja luopui kaikkien nähden kuninkuutensa viimeisistä rippeistä, tulva alkoi hiljalleen vetäytyä takaisin. Hänet oli pakotettu alistumaan eräisiin muodollisuuksiin: hänen täytyi kantaa päässään fryygialaista myssyä, joka oli vallankumouksen vertauskuva ja väriltään tulipunainen, sekä huutaa keuhkojensa täydeltä: "Vive le peuple! Eläköön kansa!" Mutta laiha, pieni upseeri, jolla oli kelmeät haukankasvot ja joka seurasi tarkkaavasti tätä ilveilyä, sanoi aivan ääneen: "Senkin pässinpää!" Hän sanoi sen oman kotiseutunsa kielellä: che coglione! — "Tule pois, Bonaparte", kehoitti hänen toverinsa ja nykäisi häntä sotilastakin liepeestä. "Rojalismi on kuollut! Eläköön vallankumous!"
Mitä Pariisissa tapahtui kesäkuun lopulla, se tiedettiin Itä-Euroopan kaupungeissa heinäkuun alussa. Myöhemmin tuli tietoja Marseillen porvariskaarteista, jotka marssivat Ranskan pääkaupunkiin uutta sotalaulua laulaen. Kuultiin komiteoista, joita kansa valitsi ja joille oli yhteistä kyräilevä vihamielisyys kansalliskokousta kohtaan. Johto näytti yhä varmemmin siirtyvän katurahvaan käsiin. Elokuun kymmenennen päivän yönä kirkonkellojen hätäinen kumahtelu hälytti Tuileriesiin teljetyn hovin. Pariisin pormestari oli lukinnut kaikki ovensa ja pysytteli huoneessa, kun uusi kansanvyöry kuohui mutkitelevilla kujilla. Soihtujen liekit hehkuivat ja savusivat; niiden punainen kajo kipinöi kirveiden, lantatadikkojen, lihaveitsien teristä ja tämän sekavan asemetsän keskellä välähteli karbiineja, joita maalta tulleet kansalliskaartilaiset uhkaavasti heiluttivat. Tuileriesin portilla yritti kuninkaan henkivartiosto, sveitsiläiskaarti, puolustautua epätoivon raivolla hyökkääjiä vastaan, mutta hurjistunut lauma tallasi jalkoihinsa heidän veriset ruumiinsa ja tunkeutui huutaen ja aseitaan kalistellen linnaan, josta Ludvig XVI oli viime hetkessä paennut. Kansalliskokous oli voimaton; kuningas anoi turhaan noiden neuvottomien, empivien herrojen apua, sillä suunnattoman pitkäpiimäinen istunto päättyi siihen, että Ranskan viimeinen kuningasperhe julistettiin kansan suojeluksen alaiseksi. Se oli vain vajavaisesti naamioitu pidätys. Elokuun kolmannentoista päivän iltana, kello kuudelta, jolloin sininen hämy jo alkoi verhota Pariisia, kuninkaallisen perheen jäsenet seurasivat kommuunin edustajia Place Vendomen kautta Temppeliherrain entiseen palatsiin. Samana iltana Conciergerien vankilan portit aukenivat. Soihtujen ja lyhtyjen valossa nähtiin mahtava teline, joka siirtyi hevosten vetämänä Place du Carrouselia kohti. Kahden paalun välissä välkkyi teräksinen kolmio. Sen veitsenterävä reuna kipinöi kuutamossa niin uhkaavasti, että Pariisin kunnallishallituksen sielu, entinen asianajaja Robespierre, joka seisoi viittaan kääriytyneenä rahvaan joukossa, tunnusteli vaistomaisesti kaulasuoniaan.
Mutta Euroopan valtateiden varsilla oli paljon pieniä, viihtyisiä majataloja, joissa oli punaiset tiilikatot ja joiden suojissa miellyttävä paistinkäry yhtyi vanhojen viinien mietoon tuoksuun. Ne avasivat ovensa aatelisille, jotka saapuivat lännestä.
Tuli kokonaisia vaunujen karavaaneja, kiihtyneitä seurueita raskaine matka-arkkuineen ja mekastavine lapsineen. Miehet aterioivat muratin verhoamilla terasseilla tai takkatulen loimossa ja vanha rypäleenmehu loihti heidän mieliinsä turvallisuuden harhakuvan. Kirkkaan nousuhumalan lävitse he silmäilivät nyt suopean pilkallisina Pariisia. Niin, niin, kansa sai kohottaa kasarinsa ja liemikauhansa murskatakseen ylimysvallan linnoituksia. Ne kestäisivät kuitenkin tyhmien pörröisten päiden ja likaisten käsien hyökkäyksen, sapekkaiden nurkkapoliitikkojen, riivautuneiden työläisten, kapinoivien sotamiesten, naisten, lasten raivon, jonka täytyisi väistyä jumalallisen perinteen edessä, ellei se totellut sveitsiläiskaartin pistimiä ja Tuileriesin tykkejä. Emigranttien huulet vetäytyivät hienoon hymyyn. He kohottivat lasit auringonvaloa vastan ja hyräilivät omituisen epävarmasti, uhitellen: "... Ça ira! Ça ira!" Tosin kuningas oli suljettu Templeen, kansalliskokous tosin luovutti vallan avaimet neuvostolle ja uudelle oikeusministerille, joka muistutti verikoiraa ja jonka nimi kajahti kuin palokellon läppäys: Danton. Ja mitä kunnallishallitukseen tuli, sen riemuvaunuja veti vaarallinen parivaljaikko, vallankumouksen näätä ja mäyrä, Marat ja Robespierre. Mutta pian muuttuu kaikki. Onhan mieletöntä kuvitella, että ylimystö jäisi omien palvelijainsa armoille ja että kuka tahansa juveeliseppä, jolta he, hallitsevat aateliset, olivat kerran ostaneet jalokiviä, saattaa kenenkään estämättä solvata elättäjäänsä.
Mutta syksyllä taivaanranta kävi entistäkin uhkaavammaksi. Miehet, jotka vallankumous oli ajanut kotiseuduiltaan, kuuntelivat kummeksuen uusia viestejä. He saattoivat tuskin tuntea huhujen verenkarvaisista maalauksista vanhaa Pariisia. Kauniit punatiiliset talot, joita seppelöi valkoinen laastivyö ja jotka olivat Henrik IV:n ajoista reunustaneet vilkkaimpia toreja, sortuivat nyt maan tasalle. Niiden liuskakivikattojen sijalla nähtiin kurjia puuparruja. Niiden uljaat päädyt vaihtuivat likaisiin julkisivuihin, joiden ikkunaneliöt olivat erimuotoisia ja kovin ahtaita. Kirkoissa, joista pappien kapeahihaiset kuoripaidat ja ehtoollisastiat oli häpeällisesti ryöstetty, näki nyt kommuunin mustapukuisia virkailijoita; seinäkomeroissa ei enää seisonut pyhimyksiä, vaan Brutuksen ja Rousseaun pystykuvia. Saarnatuoleja peitti räikeä trikolori, alttareilla viruivat punaiset fryygialaiset lakit. Siviilivaliokunnat, valvontavaliokunnat, yhteishyvänvaliokunnat tuhrasivat suunnattomasti paperia merkitessään listoihin epäiltyjen nimiä. Rojalisteja ja pappeja kaatui kaduille, joita värväyskorokkeet ja barrikaadit rumensivat. Heitä tulvi kaikkiin Pariisin vankiloihin, heitä sullottiin kosteutta tihkuviin kellareihin, kidutettiin unettomuudella ja janolla, kunnes he kadottivat kaiken kyvyn kärsiä. Tykkien jylinä ja kirkonkellojen soitto ilmoitti uusien verilöylyjen alkamista. Harmaat, tuhruiset ryysyt näyttivät nyt häviävän kuin ihmeen voimasta. Toreilla tungeksi vapaaehtoisia, jotka kantoivat ylpeinä kolmikulmaista hattua, pukeutuivat punakäänteiseen siniseen sotilastakkiin, keltaisiin polvihousuihin, mustiin sääryksiin.
Mutta Place du Carrouselilla kohosi kekseliään insinöörin uhkaava teurastuskone, ja sen terä janosi uusia uhreja. Sen pölkky muuttui mustaksi maksoittuvasta verestä.
GUSTAF ADOLF Reuterholm, Södermanlandin herttuan uskottu, oli heti Kustaa III:n murhan jälkeen kiiruhtanut Tukholmaan. Maaliskuun kuudennentoista päivän yönä hän oli maannut valveilla italialaisessa hotellinvuoteessaan, kun kuun valojuovaan ilmestyi ylt'yleensä veren tahraama mies ja häipyi varjoihin, ennen kuin hän ehti tuntea nuo valkoiset kasvot. Koko paluumatkan ajan kamariherra istui kyyryksissä vaunujen korissa. Näytti kuin hän jo kurkottaisi valtaa, niinkuin hänen valkeat, sormuksin koristetut sormensa kouristuisivat kruunua kohti. Hän, hän oli voittanut! Jumala oli iskenyt tyrannin keskellä kevytmielistä juhlaa! Belialin lapset tunsivat koston päivän koittavan ja hajosivat nyt kuin pelästyneet linnut. Tukholman linnassa koottiin nopeasti holhoojahallitusta, joka ottaisi valtakunnan johdon käsiinsä, niin kauan kuin kruununperillinen vielä oli alaikäinen, ja tämän mahtavan neuvoston johdossa oli hänen kallis vapaamuurari veljensä, Södermanlandin herttua Kaarle.
Reuterholm ei voinut pidättää riemuaan. Nyt, nyt täyttyy vanha ennustus! Nyt hän kietoo tahtonsa seitteihin tuon heikon, neuvottoman ruhtinaan, joka tarvitsi määrätietoisen ystävän tukea voidakseen ohjata valtakuntaa. Ja herttuan neuvonantajana hänen käsissään on korkein mahdollinen valta. Hän vaipui huumautuneena seulomaan mahdollisuuksiaan. Heti Ruotsiin saavuttuaan hän kunnosti kesäasunnokseen Hagan paviljongin, komensi kamaripalvelijoita kimein, ankarin äänin, laitatti itselleen mahdollisimman mukavan työhuoneen ja istui miettimään kohtalon kummallisia vaihteluita, jotka olivat nostaneet hänet kunnian huipuille.
Valtakunta tuijotti pelokkaan odottavasti tähän mustaviittaiseen pöpöön, joka ryhtyi ripeästi puuhaamaan suuria muutoksia. Avuton Kaarle herttua voi tuskin salata suurta helpotustaan. Aina kuninkaan kuolinpäivästä hän oli harhaillut aivan neuvottomana palatsissa, antanut hermostuneita käskyjä ja peruuttanut ne, pelästynyt odottamatonta edesvastuuta, jonka kirottu salamurhaaja oli sälyttänyt hänen niskoilleen, viettänyt unettomia öitä ja toivonut haikeasti, että hänen neuvonantajansa vihdoinkin saapuisi. Kun Reuterholm nyt näyttäytyi linnassa, herttua alistui huokaisten jokaiseen ehdotukseen, mitä vapaamuurari veli esitti.
Ensiksi siis kuninkaan murhaajat. Kaikissa kapakoissa huudettiin jo kostoa kapteeni Anckarströmille, kymmenet vertatihkuvat kuparipiirrokset esittelivät hänen kuvaansa, kalmankalpeita petolinnunkasvoja, joiden piirteet oli väännetty muodottomiksi ja joita ympäröi helvetin tuli ja koristeellinen piilukkosikermä. Eikö riittäisi, että vain hän saisi kärsiä kuolemanrangaistuksen? Kun herttua sanoi veljellisen arvonsa kautta luvanneensa kuolevalle, että hän täyttäisi tämän viimeisen tahdon, Reuterholm hymähti säälivästi. Kaikkialla tiedettiin, että kuoleva monarkki ei ollut halunnut edes kuulla salaliittolaisten nimiä! Miksi vuodattaa siis turhaa verta? Miksi ryhtyä vainoamaan miehiä, jotka olivat tulleet sotkeutuneiksi tähän ikävään vyyhteen? Herttua kohautti tahdottomasti olkapäitään. Hänen puolestaan... Ja poliisimestari Liljensparre, jonka vainukoirat laukkasivat ja nuuskivat Tukholman kaikissa olutkellareissa, antoi syvästi loukkautuneena määräyksen, että kaikki jatkuva etsintä oli lopetettava. Hän, häpeällisesti murhatun monarkin uskollinen palvelija, oli tehnyt voitavansa. Hän oli ajanut riistaa niin innokkaasti, että lopulta miltei jokainen, joka oli päästänyt suustaan varomattoman sanan tai tuntenut Anckarströmin, teljettiin Kastelholmaan.
Maassa ja Tukholman palatsissa vallitsi hämmästys. Kabinettisihteeri Ehrenström, johon kuninkaan kuolema oli sattunut kuin salamanisku, poistui perin harmissaan herttuan vastaanotolta. Tuo avuton ruhtinas ei edes koettanutkaan toimia salaliittolaisten rankaisemiseksi! Tämä leväperäisyys läiskähti kuin piiskan isku uskollisen kuninkaankannattajan kasvoille. Tosin Ehrenström oli kerran pitänyt kamariherra Reuterholmia viisaana vanhempana ystävänään ja kannattanut hänen mielipiteitään, mitä ne sitten olivat olleetkin. Mutta nyt hänen jykevä leukansa työntyi uhmaten eteenpäin ja hänen pitkät, punoittavat kasvonsa painuivat apeiksi. "Saamme vielä valmistua siihenkin, että murhaaja vapautetaan", hän huomautti ylipostinhoitaja Francille. Tessinin linnan kabinetissa sihteeri Adlerbeth muistutti herttualle, että Justinianuksen laki oli tällaisissa tapauksissa tuloksellisempi kuin Kristuksen ja että veltto lempeys, jota kohdistettaisiin Pechlinin, Hornin ja Ribbingin tapaisiin kettuihin, taittaisi murhaajan rankaisemiselta moraalisen kärjen. Alakuloinen herttua hieroi leukaansa. Kirottu juttu, kirottu Adlerbeth! "Minä leikkaan poikki koko vyyhden", hän sanoi viimein ja tuijotti apean näköisenä kynsiään. "Se on pitkä ja sekava vyyhti, ei enää tiedä, missä pää on."
Tästä päätöksestä oli seurauksena, että kuninkaan uskollisimmat kannattajat vetäytyivät syvästi pettyneinä hovista, mutta Tukholman kapakoista kohosi helpotuksen huokaus. Uutteran Liljensparren poliisit olivat pitäneet kaupunkia painajaisen vallassa. Kun he vihdoinkin jättivät vainoamisen, alkoivat vanhat kupariset olutkannut jälleen kilistä. öisillä kaduilla kajahteli laulu, hurrattiin ja mellastettiin, tervehdittiin raikuvin huudoin vaunuja, joissa "sulttaani" Kaarle ja "suurvisiiri" Reuterholm ajoivat Hagan paviljonkia kohti.
Entinen kuningattaren kamariherra, jolle herttuan ystävyys nyt oli tuottanut kamarioikeuden presidentin paikan, riemuitsi. Säälin, laupeuden ja kristillisen lähimmäisenrakkauden kirkkaat tähdet valaisivat hänen hallituskautensa alkua. Kaikilta Euroopan puolilta, ei vähimmin vallankumouksen melskeissä kuohuvasta Pariisista, saapui innostuneiden vapaamuurarien onnentoivotuksia. Hänen kalvaista kasvoistaan hehkui nyt määrätietoinen tarmo. Varhaisesta aamusta myöhäiseen yöhön hän luki ja sepitti julistuksia, puuhasi uusien suunnitelmien parissa, tarttui kiihkein käsin vallan koneistoon, jonka jumalallinen kaitselmus oli vihdoinkin antanut hänen haltuunsa. Mutta kosteasta vankiluolasta, jossa kuninkaan murhaaja oli viettänyt pitkiä viikkoja, toivoen viimeiseen asti armahdusta, alistuen ja vaipuen synkkämielisyyteen, herjaten ja lukien Raamattua, avautui vihdoin tie vanhalle mestaustorille. Laihtunut mies, jonka kasvoja peitti harmaa parransänki, seisoi kolmena päivänä häpeäpaalussa. Pyövelin renki piiskasi hänen lihansa veriseksi tahtaaksi ja vain kaularauta pidätti hänen ruumistaan pylväässä. Omaisuuden ja kunnian ohessa häneltä riistettiin myös oikea käsivarsi, joka oli kohottanut pistoolin kuningasta vastaan. Mutta Tukholman toreilla ja Kultaisen Rauhan kellarissa lauloivat kiertelevät musikantit herjaavaa kuplettia, jossa puhuttiin julmasta verisudesta, Ruotsin Brutuksesta. Pilalehtiin ilmestyi kuvia naurettavasta käsipuolesta tarkka-ampujasta; Wegenerin kuparipiirroksissa hän esiintyi ryppyisenä, peikkomaisena ihmispetona, jonka päätä kiertelivät kähisevät kyyt ja teurastajan veitset.
TUKHOLMAN linnan samettihuoneessa, jossa raskas kynttiläkruunu paloi yöt läpeensä, hallitseva herttua mitteli levottomasti permantoa. Presidentti Reuterholm oli heittäytynyt tuoliin. Hänen siroista, jalopiirteisistä kasvoistaan hehkui voitonilo, jota hän ei yrittänytkään kätkeä, ja ellei hänen ystävänsä olisi harppaillut niin hermostuneesti ja luonut häneen niin vetoavia katseita, hän olisi päästänyt riemunsa valloilleen.
Nyt hän hieroskeli natisevia laihoja sormiaan ja hymyili salamielisesti, hautoen suurta ajatustaan. Vanhalla hoviaatelilla oli täysi syy katsoa karsain silmin hänen uudistuksiaan, sillä hän kyllä antaisi heidän ymmärtää, että vanha loisto oli pian mennyttä. Hän tähyili herttuaa ja mietti itsekseen, miten ilmaista tuolle kilpikonnalle uudet aikomuksensa... "En tietenkään tahdo kostaa pahaa pahalla", hän sanoi vihdoin. "Olemme jakaneet teidän veli vainajanne uskotuille uusia mahtavia virkapaikkoja ja pulleita rahakukkarolta, mutta samalla turvanneet oman selkämme. Tahdon teidän ymmärtävän, herttua, että meillä ei ole varaa pitää vierellämme sellaisia petollisia herroja kuin Tölliä, Ruuthia, Armfeltia." Herttua levitti käsiään. "No niin, mitä vielä? Luulisi miltei, että me sovellamme joukkokarkoitusta." Hän meni pöydän luo, vaipui kultasilkkiseen nojatuoliin ja paineli pakottavia ohimoitaan, silmissään harhaileva katse. "Jos rakkaat rojalistimme nyt alkavat vehkeillä", aloitti Reuterholm varovaisesti. Mutta herttua kohautti olkapäitään. "Ei, tätä minä en ymmärrä. Olemme jo tehneet joukon siirtoja ja, huomatkaa tarkoin, teidän ohjeenne mukaan. Olemme lähettäneet Armfeltin Napoliin, Toliin Varsovaan, finanssiministeri Ruuthin kenraalikuvernööriksi Pommeriin, hauskan Elis Schröderheimin Upsalan maaherran virkatuolille, piispa Wallquistin Växjöhön, Nordinin, joka juonitteli paloviina-asiassa, Hernösandin lehtorinvirkaan. Mitä vielä vaaditte!" Ja herttuan kasvoista paistoi niin avoin hämminki ja niin hätäinen epätietoisuus, että kamarioikeuden presidentti katsoi parhaaksi lähteä. Hän säläsi toistaiseksi kaikki ne suunnitelmat, jotka koskivat Italian kaupunkeihin järjestettävää vakoilusysteemiä.
Noustessaan umpi vaunuihin ja ajaessaan Hagaa kohti Reuterholm punnitsi vielä kerran mahdollisuuksiaan. No niin, hän oli tyytyväinen. Mikä nopea käännös hyveellisyyden tielle! Hovissa olivat nyt uudet miehet astuneet johtoon ja hallitsevan herttuan ympärille oli jo keräytynyt pieni piiri, joka hyväksyi rakastettavasi hymyillen Kaarlen ja hänen visiirinsä jokaisen toimenpiteen. Koreiden salonkileijonain, rehentelevien aatelisnarrien, peruukkipäisten sätkynukkien sijasta nähtiin nyt vakava intiimi seurue vaikutusvaltaisia herroja: nelitoistavuotiaan prinssin opettaja, arvokas, hiukan turhantärkeä Rosenstein, kuvernööri Gyldenstolpe, jonka kulmakarvat kaartuivat hitusta korkeammalle kuin kuolleen kuninkaan päivinä, valtakunnan drotsiksi kohonnut Wachtmeister, kansleri Fredrik Sparre, toimelias kätyri Lode, oikeuskansleri. Kuningas vainajan kabinettisihteerit Adlerbeth ja Franc tosin tarkkasivat tämän uuden neuvoskunnan jokaista askelta hävyttömästi virnistellen. Piru heidät periköön! Mutta heidän täytyi ymmärtää, että seuraavat järjestyksessä, joihin visiiri kääntäisi rankaisevan katseensa, olisivat he itse ja heidän lisäkseen Ehrenström, nuorekas tuuliviiri. Reuterholm oli kyllin terävänäköinen käsittääkseen heidän tilansa. Tässä horjuvassa asemassa, puolittaisen epäsuosion ja välinpitämättömän suopeuden sekavassa hajavalossa, heitä varmaankin huvitti tavattomasti tuo touhu ja meno, jolla valtakunnan oloja mullistettiin.
Mutta maa näki hämmästyneenä, miten suunnattoman uuttera herttuan neuvonantaja oli, kun hän ryhtyi tuhoamaan menneen hallituskauden loistoa. Hän vihasi kaikkea, mikä vielä muistutti monarkin aurinkoisista päivistä: kevytmielistä huvittelua, heleitä hehkuvia värejä, raskasta atlassilkkiä, jota tuotettiin ulkomailta, helmiä, porsliineja, jalokiviä, joita valtakunnan lastilaivat kuljettivat Itä-Intiasta. Tuo kaikki kuului tapainturmeluksen aikakauteen, joka onneksi oli voitettu. Kamarioikeuden presidentti temmelsi hävityksenhaluisena tämän prameuden keskellä, repi kiihkein käsin muinaisen komeuden riekaleita, tallasi niitä jalkojensa alle, purki kaunaansa niihin.
Vihdoin voitiin nuoren kuninkaan nimessä antaa julistus, jossa lausuttiin valittavia moitteita eritoten porvarissäädyn ylellisistä elämäntavoista. Ylellisyys, siinä kaiken kurjuuden syy. Entisen hallitsijan aikana se oli levinnyt kuin turmiollinen hivutustauti aatelistosta alempiin säätyihin. Loistavien pukujen, prameiden koristusten ja vieraiden, ulkomaisten nautintoaineiden, sellaisten kuin teen, kaakaon ja arrakin, punssin ja kahvin, jäljissä oli seurannut yleinen veltostuminen, joka aiheutti hekumallista elämää ja mukavaa joutilaisuutta. Erikoisesti holhoojahallitus asettui sotakannalle kahviin nähden, sillä tuo musta juoma, jota mamelukit ja saatananpalvojat jauhoivat lampaanpapanoista, oli osoitettu epäterveelliseksi jo monissa tieteellisissä tutkimuksissa. Ja mitä sen maahantuominen maksoi! Monarkin aikana valtakunta oli vuosittain tuhlannut puolitoista kultatynnyriä pelkkään kahviin. Se oli lisännyt tuntuvasti sokerinkäyttöään, sijoittanut huikeita pääomia hopeisiin kahvikalustoihin, joita jokainen kaupunkilaisräätäli antoi tyttärelleen myötäjäislahjaksi. Mutta teen, kahvin, kaakaon, viinien ja jälkiruokien lisäksi Tukholman kabinetissa julistettiin avoin taistelu hatunsulkia ja pönkkähameita vastaan. Valtakunnan kaikissa tuomiokapituleissa luettiin holhoojahallituksen kirjelmä, joka kehoitti erikoisesti neuvomaan maalaispastoreita, että he saarnaisivat sanankuulijoilleen vaatimattomuuden hyvettä.
Ja kaukana Suomen Sysmässä, vanhan kirkon saarnastuolissa julisti kirkkoherra Streng herttuan ja hänen visiirinsä ohjeiden mukaan kiivaita sanoja, joissa naisten silkit ja miesten verkapuvut, ylellisyys ja koreilunhalu, kopeus, pöyhkeys ja kalliiden vaatteiden käyttö julistettiin päättyneeksi. Hän avasi profeetta Jesajan kirjan ja luki leimuavin silmin: "Valittakaat, te Tarsis-laivat. Sillä se on hävitetty, niin ettei huonetta jäljelle jäänyt, eikä mihin sisälle käydä: Kittimin maasta ilmoitettiin heille sanoma. Tämäkö on ilokaupunkinne, jonka alku oli ikivanhoista ajoista, jonka jalat veivät sen kauas vieraalle maalle asumaan? Kuka on tämän päättänyt Tyyroksesta, joka jakeli kruunuja, jonka kauppamiehet ruhtinaita olivat ja jonka kauppamiehet olivat maan ylimmäiset? Herra Sebaot on sen päättänyt, häväistäksensä kaikkien koreitten prameuden ja nöyryyttääksensä maan ylimmäiset."
ARMFELTIN korviin näistä uudistuksista kantautui vain kaukainen kaiku. Samana päivänä, jolloin Reuterholm saapui Tukholmaan, hän oli hyvästellyt sydämellisyyttä teeskentelevän herttuan lähteäkseen kuukaudeksi Aacheniin, Spaan terveyslähteille. Hänen virkavapautensa aika ei ollut vielä loppunut, kun hänet erotettiin Tukholman ylikäskynhaltijan virasta ja määrättiin Ruotsin lähettilääksi Napoliin. Tukholman politiikan kavala johtaja, kamarioikeuden presidentti, oli vihdoinkin saanut tilaisuuden purkaa kaunaansa. Armfelt aavisti, että Tessinin linnassa valmistauduttiin suurisuuntaisiin juonitteluihin häntä vastaan ja että selkärangaton Wachtmeister, liehakoiva kansleri Lode, kruununprinssin nykyiset opettajat ja koko toimeenpaneva neuvosto hioivat aseitaan voidakseen vihdoinkin, vihdoinkin iskeä! Mutta hän oli kummallisen herpaantunut. Kuohuvan Euroopan satamissa, joiden lävitse hän joutui matkaamaan, oli vallinnut hälyttävä hilpeys — ilo, joka käy tulivuorenpurkauksen edellä. Hän ei tahtonut ajatella sitä. Hän istui rientävissä vaunuissaan, väsyneenä, loputtoman väsyneenä, kyvyttömänä päättämään mitään, haluamatta toimia. Kuinka koditon ja irrallinen olikaan tuo suuri lauma, tuo l'emigration brouillonne, joka pakoili vallankumousta! Trierissä, jossa karkoitettu ulkoministeri Oxenstierna nyt asui, hän oli tavannut onnettoman Ludvigin veljet, Provencen ja Artoisin kreivit. Hän ei saanut mielestään heidän pingoittunutta hymyään. Laviini oli lähtenyt liikkeelle, se vyöryi kumeasti pauhaten Euroopan yli. Pian se peittäisi umpeen turvalliset polut, joilla vielä vieri pakenijoiden kultavaunuja... Aatelismiesten karavaanit kulkivat Trieristä Aacheniin, vaelsivat Galitsian halki, matoivat Italiaa kohti etsiäkseen suojaa Pannasta, Napolista, Venetsiasta. Vallankumouksen palo loimotti kaukaa lännestä — hän oli nähnyt sen kajastuksen Nassaun prinssin surullisissa silmissä ja kuunnellut Aachenin majatalossa, miten kaksi hauskaa apottia, abbé Bonneval ja abbé d'Héral, joista jälkimmäinen oli Bordeauxin kaupungin suurvikaari, puhuivat siitä huonon punaviinin ääressä.
Bordeauxilainen miellytti häntä. Pappi oli matkalla Genovaan. Hän oli hyväntahtoinen, pieni herrasmies, hänen pyylevä ruumiinsa kääriytyi sinipunaiseen viittaan, joka tehosti ihmeellisesti hänen kasvojensa ruusuista rusotusta. Molemmat sielunpaimenet olivat liittyneet seuraan, joka lähti marraskuisesta Düsseldorfista Italiaa kohti. Sekava, hajanainen joukko. Ruhtinas Mensikov, parvi venäläisiä aatelisnaisia, muuan herra Vignes, muuan majuri Haak, joka leikkasi ajankulukseen siluetteja, sveitsiläinen parooni Grandcour, sievistelevä, neitseellinen herrasmies, jota kutsuttiin markiisi de Tulipanoksi, kreivi Otto Stackelberg ja seurueen jatkona hän, Armfelt. Mikä hullu jumala oli huvitellut noin, sotkemalla yhteen kansallisuudet ja arvot?
He olivat matkanneet hitaasti läpi Saksan metsien, joita kuura verhosi kuin ohut hopeapeite. He olivat sivuuttaneet Dresdenin, jättäneet taakseen Paderhornin, Kasselin, Thüringenin laaksot. Ja jokaisessa pysähdyspaikassa oli kuultu viestejä, joiden murheellista vaikutusta seurue yritti turhaan upottaa saksalaiseen moselviiniin. Pariisin torilla virtasi rojalistien veri, kansalliskonventti saalisti riistaa giljotiinille, Versailles oli tyhjillään, liatuin valtaistuimin ja pirstotuin ikkunoin.
Italiaan tultuaan Armfelt tunsi lamautumisen vihdoin hellittävän. Hän kaipasi kiihkeästi tietoja Tukholmasta. Siitä seikasta, että holhoojahallituksen jokainen uusi toimenpide ehätti nopeasti hänen korviinsa, hän sai kiittää kabinettisihteeri Ehrenströmiä ja postinhoitaja Francia. Molemmat miehet olivat jatkuvasti kirjeenvaihdossa hänen kanssaan. Eversti Aminoff ja everstiluutnantti Sandels selostivat Tukholman entiselle ylikäskynhaltijalle valtakunnan tilaa, ja yhtä uutterasti lähetti tietoja demoiselle Rudenschöld. Tuo hilpeä nainen, jonka siniset silmät olivat kerran säihkyneet niin hurjan mustina, näytti noudattavan hänen jokaista viittaustaan pehmeän taipuisana, kuin haluten yhä lujittaa sidettä heidän välillään, palauttaa sen, mikä oli peruuttamattomasti mennyt. Magdalena vakoili uupumattomasti holhoojahallituksen herroja. Hän näytti sukeltavan syvälle politiikan kuohuun, terästävän aistejaan ja ymmärrystään voidakseen palvella Euroopan toisella äärellä elävää miestä, palvella nöyrästi kuin koira, paljastamatta tunnetta, joka ohjasi hänen tekojaan. Tämä laajeneva kirjeenvaihto sisälsi lopulta asioita, joihin holhoojahallitus, ennen kaikkea kamarioikeuden presidentti, olisivat innokkaasti tarttuneet, jos ainoakaan noista papereista olisi joutunut heidän ahnaisiin käsiinsä.
Mutta Armfelt sysäsi mielestään kaiken pelon. Kuta enemmän hän ajatteli valtakuntaa, jota nuo mustat tuimat herrat hallitsivat, linnoja, joista loisto ja kauneus väistyi, saleja, joissa entinen ilo oli vaiennut, lakkautettua akatemiaansa ja tyhjää oopperaa, rumia, kyvyttömiä, höyläämättömiä pedantteja, jotka noudattivat liukastelevan valppaina jokaista herttuan ja presidentin määräystä — kuta enemmän hän muisteli mennyttä ja tuijotti nykyiseen, sitä kuumeisemmin hän tahtoi tehdä jotakin muuttaakseen olot. Mutta ehkä hän arvioi voimansa liian suuriksi. Kalvava levottomuus tuotti hänelle unettomia öitä. Hän syöksyi päättämättömäsi suunnitelmasta toiseen ja ahdisti tukholmalaisia ystäviä kirjeillä, joissa kuohui huonosti salattu katkeruus. Kukistaako holhoojahallitus? Miten? Hän tahtoi turvautua Venäjän keisarinnaan saadakseen Reuterholmin nujerretuksi. Mutta kesken kiihkeitä hankkeitaan hän muisti äkkiä eversti Sprengtportenin ja hänen mielessään välähti salamantapainen ajatus, että nyt, kun hänen omaa elämänperustaansa uhattiin, hän vaelsi samaa tietä kuin eversti. Eh bien, hautoiko hän kostoa? Hän valvoi vuoteellaan ja tuijotti kuun valotäpliä, jotka lipuivat rapautuneella hotellinseinällä.
Seuraelämä tempasi hänet mukaansa, mutta hän antautui siihen sisimmältään haluttomana, ulkonaisesti joustavana ja nautinnonnälkäisenä. Hän käytti hyväkseen ruhtinas Mensikovin ystävyyttä ja aterioi usein hänen illallispöydässään, miettien, anoako hänen apuaan. Roomassa häntä ympäröi piiri, joka sai hänet haikein mielin muistelemaan vanhaa Euroopan-matkaansa. Siitä oli nyt tasan kymmenen vuotta, ja kuitenkin kardinaali de Bernisin henkevyys ja prinsessa Santa Crocen tumma kauneus olivat säilyneet ennallaan.
Mutta kaukaa Ranskasta lankesi tännekin verenkarvainen loimo. Kruununsa menettäneen Bourbonin tädit, Mesdames de France, kaksi huuhkajamaista iätöntä prinsessaa, istuivat de Bernisin salongissa maistellen kaakaota ja pommittaen arvon apotti Maurya kysymyksillään, luuliko tämä, että Vendéen ja Bretagnen talonpojat, jotka olivat nousseet vastustamaan jakobiineja, mahtaisivat mitään tuolle hirveälle herra Robespierrelle? Kynttilät lepattivat Rooman aatelin juhlissa kuten ennen. Kirkas punainen chianti virtasi; maailmallisten kirkkoruhtinaiden kaskut kipinöivät. Mutta juhlien ylle laskeutui kiusallinen ja kelmeä valaistus, vaikutelma kaikkien asioiden pikaisesta ohimeneväisyydestä. Tuntui kuin pöydät juhlavieraineen ja kynttilöineen leijailisivat syvyyden varassa ja niinkuin nämä valaistut palatsit kohoaisivat yksinäisinä äärettömän pimeyden merestä. Se oli vaivaava, aavemainen tunnelma. Siitä huokui uhkaa, tosin epämääräistä ja kaukaista, mutta kyllin voimakasta, heittääkseen emigranttien kasvoille neuvottomuuden varjon ja riistääkseen soinnun heidän naurustaan.
Kesken rauhatonta seuraelämää Armfelt joudutti kiihkeästi suunnitelmiensa kypsymistä. Kuuma, pakottava kauna ei saanut lievitystä. Ehrenströmin, Francin, neiti Rudenschöldin kirjeet hälyttivät hänet toimintaan, kun hän oli vähällä vaipua tylsään neuvottomuuteen, ja hän etsi keinoja, millä iskeä ratkaiseva isku Reuterholmin hallitusjärjestelmän sydämeen. Selvääkin selvemmältä näytti, että hänen täytyi saada puolelleen Venäjän kannatus. Puolittain empien, puolittain toivoen hän sepitti Katariinalle tarkoitetun kirjeen, joka laadittiin alaikäisen kuninkaan nimessä ja jossa erikoisesti suositeltiin häntä, parooni Armfeltia, ystävää ja uskottua, valtakunnan pelastajaa, mihin hän sitten näkisi hyväksi ryhtyä. Hän punnitsi käsissään tätä paperia. Se muuttuisi hänen sormissaan korvaamattoman kalliiksi valtakirjaksi, jos sen alakulmaan vain saataisiin Ruotsin neljätoistavuotiaan kuninkaan allekirjoitus, tavanmukainen Gustafthus Adolfthus. Ja hitaasti, hitaasti hänen mielessään virisi suunnitelma, jossa demoiselle Rudenschöldin apu oli kultaakin kalliimpi. Hän, Armfelt, oli kohdellut vilpittömän ystävällisesti tuota toimekasta, joustavaa naista, joka oli synnyttänyt hänelle lapsen ja osoitti nyt vaarallisia lihomisen merkkejä. No niin, Magdalenan käyttökelpoisuus pantaisiin koetukselle.
Ensi kerran Armfelt havaitsi, että valtaneuvoksen tytär mukautui hänen tahtoonsa sokeasti ja siekailematta, toimien kaikessa hänen kätyrinään, tässäkin... Eh bien, tuossa naisessa oli uskollisuutta, jota ei voinut millään palkita. Suunnitelma pantiin täytäntöön kaikessa hiljaisuudessa. Kuriirit ratsastivat Euroopan halki kantaen laukuissaan tulenarkoja kirjeitä, joissa mukautuvainen ystävätär tilitti tämän uhkarohkean yrityksen tuloksia. Oli aivan varmaa, että hän viettelisi kruununperillisen ennemmin tai myöhemmin.
Roomassa odotti Armfelt jännityksestä väristen jokaista tietoa, joka Tukholmasta saapui. Magdalena toimi harkitun suunnitelman mukaan. Hän lähenteli yhä kiihkeämmin, yhä ärsyttävämmin lopen hämmentynyttä poikaa. Hän oli alkanut ommella kuninkaalliselle lemmitylleen suurta turkkilaista taistelukuvaa. Armfelt puri huultaan naurusta. Hän saattoi kyllä kuvitella, miten nuo kaksi, kiihtynyt nuorukainen ja sangen kokenut kamarineiti, maistelivat yhdessä manteleita ja punaviiniä ja kuinka Magdalena lepäili divaanilla asennoissa, jotka saattoivat neljätoistavuotiaan ruhtinaan hämmingin valtaan.
Näiden hellien kohtausten aikana neiti Rudenschöld kuljetti aina mukanaan vaarallista valtakirjaa, toivoen kiihkeästi, että hän saisi vihdoinkin tilaisuuden jättää sen pienelle lemmitylle. Sacre bleu, kuinka asia viivästyi! Prinssi suuteli kaihosta vavisten noita valkeita sormenpäitä ja noita punattuja hymyileviä huulia. Mutta ratkaisevalla hetkellä, juuri kun kynttilä hehkui viimeisillään ja lämpöinen demoiselle huokaili lopen ikävystyneenä, näytellen paljaita polviaan, poika syöksähti suunnattoman kalpeana ulos ovesta.
Viimein tuli tieto, että tulenarka paperi oli lopultakin joutunut Kustaa Aadolfin käsiin. Hän oli lukenut sen vaivautuneena ja epäröiden. Kun hän kysyi, saisiko hän näyttää sen opettajalleen, neiti Rudenschöldin kiellot ja vetoamiset saivat aikaan vain sen, että nuorukainen punastui silmänvalkuaista myöten. Armfelt raivosi. Se asia oli siis menetetty! Mutta hän ei tahtonut lannistua. Kamarioikeuden presidentin voitoniloiset kasvot paistoivat häntä vastaan kaikista uutisista, joita kuriirit kuljettivat Tukholmasta Napoliin, ja Armfelt tunsi vihaavansa tuota miestä rajattomalla syövyttävällä kiukulla. Hän työskenteli nyt kuumeisesti saadakseen valmiiksi prospektin, joka kuvaili kuningas vainajan elämää ja hallitusta ja suuntasi joukon pistäviä takaiskuja monarkin vastustajiin. Pieni, hyväntuulinen kirkonmies abbé d'Héral maleksi syreeninvärisine kauhtanoineen yhä useammin hänen työhuoneessaan. Heidän neuvottelunsa johtivat vihdoin siihen, että apotti toimitti tuon salaisen asiakirjan Luccaan ja painatti sen. Mutta Armfeltin toimeliaisuus, jonka pohjalla katkeruus teki työtään, ei hellittänyt. Nyt kun prinssin vietteleminen oli ajautunut karille, hän turvautui muihin keinoihin ja yritti keksiä uusia menetelmiä. Maksoi mitä maksoi — Reuterholm oli saatava kukistetuksi, kustavilaiset hovimiehet oli palautettava hallituksen johtoon.
Hän teki jatkuvasti työtä tämän hankkeen hyväksi, antoi demoiselle Rudenschöldin tehtäväksi tunnustella maaperää Venäjän ministerien luona. Jospa hän voisi lahjoa Kaarle herttuan, että tämä vihdoinkin ajaisi palatsista kirotun visiirin! Armfelt yritti saada Katariinaa ja Pietarin kabinettia uskomaan, että venäläisen laivaston lähettäminen Tukholman edustalle oli välttämätön toimenpide; hän suunnitteli taalalaisten joukkojen marssittamista Tukholmaan ja toivoi, että tämä uhkarohkea yritys saisi nuoren kuninkaan pakenemaan Venäjälle. Mutta kesken näitä puuhailuja hänet yllätti toivottomuus. Hän tunsi turhaan ponnistelevansa kohtaloa vastaan ja aavisti, että kamarioikeuden presidentti suosikkeineen ja uskottuineen ei suinkaan ollut ainoa, joka tänään, Ranskan vallankumouksen riehuessa, kai voi ontoksi hänen ja hänen kaltaistensa elämänpohjaa.
Hän lähti Napoliin. Vaunuissa, jotka vierivät yksinäisten valkoisten kylien ja syvän vihreitten viinitarhojen ohi, hänellä oli hyvä tilaisuus lähestyä itseään, kuunnella oman olemuksensa pohjalla soivaa tuskaa. Se oli enemmän kuin vihaa ja kostonhalua. Hänestä tuntui näinä yksinäisinä hetkinä, että hänen nykyinen katkeroitumisensa oli täysin, täysin toista kuin vanhan Sprengtportenin, Savon prikaatin komentajan, joka kasvatti vihaisen kiukkunsa suureksi valtiolliseksi selkkaukseksi. Tuo toinen oli toiminut suppeista itsekkäistä vaikuttimista. Hän sitä vastoin seisoi syrjäytetyn joukon johdossa, joukon, johon eivät kuuluneet vain Ruotsin hovista karkoitetut kuninkaankannattajat, vaan koko isänmaaton ylimystö, englantilaiset, ranskalaiset emigrantit, sorrettu aateli, joka pakeni palavista linnoistaan. Mutta hänpä ei alistuisikaan pakoon, vaan tempaisi vielä kerran käsiinsä vallan ja kukistaisi yhden noista kirotuista, kaataisi istuimen, jolla Pariisin jakobiinien oppilas, ruotsalainen vapaamuurari rehenteli. Eikö kaikki muuttunutkin niin vaivattomaksi ja mukavaksi! Hänen tarvitsi vain taivuttaa puolelleen neljätoistavuotias kuningas ja saada julistetuksi hänet täysiikäiseksi. Pikaisen onnistumisen harhakuva kirkasti hänen kasvonsa, joihin viime päivien huoli oli jättänyt jälkensä, ja hänen silmänsä hehkuivat sinisinä, kun hän katsoi uudinten raosta, miten kylät, viinitarhat ja hopeaiset virrat vierivät ohi.
Hänen suhteensa ympäristöön ja ihmisiin oli kuitenkin muuttunut. Elämä oli ennen tuntunut niin itsestään selvältä. Syöksyminen huvin, nautinnon ja seurustelun vuolteihin oli käynyt niin mutkattomasti, ilman sisäisen onttouden kiusallista jälkimakua. Mutta nyt? — Rooman, Genovan ja Luccan aatelispiirit eivät ehkä milloinkaan aavistaisi hänen todellista mielentilaansa. Hän heittäytyi kiihkolla tähän turhan ilon karnevaaliin, joka olisi vielä vuosi sitten, monarkin eläessä, hurmannut hänen aistejaan. Ruotsin konsulit Venetsiassa, Genovassa, Napolissa, herrat Bovo, Holmberg ja André voivat huoletta ilmoittaa Tukholman päämajaan, että valtakunnan sikäläinen lähettiläs tuhlasi aikansa ja rahansa rauhattomiin huvituksiin. Genovan venäläinen chargé d'affaires, herra Lizakevitz, välitti keisarinnalle saman tiedon ja lisäsi siihen puhuvan viittauksen, että parooni Armfeltin seurapiiri oli nykyään miltei yksinomaan muodostunut englantilaisista aatelisnaisista.
Uudet kasvot, joita levoton matkustaminen aina kohotti hänen elämäänsä, jäivät kuitenkin vieraiksi. Valkohipiäiset, kookkaat Albionin tyttäret, joilla oli kullankeltaiset hiukset ja jotka kuljettivat pitkissä messinkiketjuissa kummallisia pieniä koiria, nuoret raikkaat naiset, joilla oli niin viileät kasvot ja unelmattomat silmät, saattoivat kiihdyttää hänen uteliaisuuttaan. Hän liikkui tottuneena ja sulavasti seurustellen heidän parvissaan. Hän tarkkasi tuntijan vilpittömällä ihailulla kauniin Anne Hattonin norsunluisia olkapäitä. Kaikki he olivat kuuluja kauneudestaan, joka oli kirkasta, kuultavaa, jääkylmää kuin Lago di Comon sinivihreä vesi. Heidän soikeat kasvonsa sulautuivat samaan kaavaan, heidän eleensä, käytöstapansa ja muodikkaat valkeat vaippansa täydensivät toisiaan. Lady Spencer, lady Bedsborough, lady Hervey ja lady Elisabeth Monck kävelyttivät lemmikkikoiriaan hiljaisten puistojen hiljaisilla käytävillä aina samoin askelin ja ilmein, aamuisin, keskipäivän helteessä ja hämärissä. Heidän joukossaan liikkui kuin toisen maailman vierailevana lähettinä elohopeamaisen hilpeä rouva de Surian, ruotsalaissyntyinen aatelisnainen, joka oli jättänyt Marseillessa olevan kotinsa ja seurannut ranskalaisia pakolaisia Luccaan. Armfelt kuunteli hänen valituksiaan vaivautuneesti hymyillen. Ne koskivat huonoja ajoteitä, pitkiä matkoja, kelvottomia italialaisia majataloja, syöpäläisiä, likaa ja viluisia ilmoja. Kuinka tyhjänpäiväistä tuo kaikki olikaan, kuinka turhaa ja paikoilleen pysähtynyttä oli kaikki levoton touhu!
Mutta suunnattomien, lakastuvien puistojen keskellä, tarkoin vartioidussa palatsissa hän kohtasi Napolin kuningasparin. Ferdinandin laihat näädänkasvot olivat tuulien ahavoittamat. Hän oli palannut Casertan metsistä, joissa hän kulutti nyt, kuten vuosia aikaisemmin, pitkiä päiviään ajamalla villikarjuja ja fasaaneja. Armfeltille tämä kohtaaminen tuotti iloa, jota hän ei peittänyt. Ferdinandin ja Karoliinan läheisyys saattoi hänet kuitenkin huomaamaan muutoksen, joka oli tapahtunut hänessä ja hänen ympärillään, noissa ihmisissä, tässä linnassa, ajassa. Häntä ahdistivat kiusalliset näyt sortuvista palatseista ja pakenevista aatelisparvista. Kuinka he yrittivätkään verhota rakoilevaa valtaansa vanhan loiston riekaleilla, nämä ruhtinaat! Mutta hän ei tahtonut ajatella sitä, hän karkoitti mielestään pahaenteiset kuvat ja epävarmuuden painajaisen. Oli hetkiä, jolloin hänestä tuntui, että hän oli riittävästi toiminut palauttaakseen Ruotsin olot ennalleen; eikö hänellä ollutkin oikeus levähtää kaikesta vaivastaan ja heittäytyä umpisilmin, sokaistuneena palatsi juhlien pauhuun?
Hänet nähtiin nyt alinomaa Napolin hovissa, hän vaelsi häikäisevissä peiligallerioissa notkeana ja näennäisen hilpeänä, yrittäen turhaan salata silmiensä kuumeista kiiltoa. Mutta Alppien toiselta puolen saapui levottomia uutisia, kuriirit viipyivät matkallaan pitkiä aikoja, postilähetysten pidättämiset ja ryöstöt kuuluivat päiväjärjestykseen. Napolin kuningatar odotti kovin rauhattomana pienintäkin tietoa sisarestaan Maria Antoinettesta, ja tämä tuskainen malttamattomuus näytti vähitellen vahaavan koko hovin. Kuinka kauan viestintuojat viipyivät! Oli ehditty maaliskuuhun, kun vihdoin kuultiin Ludvig XVI:n kuolemasta. Huhut välkyttivät verenkarvaisia kuvia, ne kertoivat petollisesta Dumouriezista, Lyonin rahvaan kapinayrityksestä, paisuvasta hirmuvallasta, murhista, vuodatetusta aatelisverestä. Tieto Maria Antoinetten mestauksesta yllätti hovin San Carlo teatterin aitioista. Oli sumuinen, kolkko joulukuun päivä; Armfelt ja kenraali Act on, kuningattaren entisen suosikin Don Gaétanon seuraaja, saattoivat nyyhkyttävän Karoliinan vaunuihin ja veivät hänet synkän äänettömyyden vallitessa linnaan.
Mutta Armfelt ei halunnut herätä humun ja loiston unesta, jossa englantilaisten aatelisnaisten kirkkaat, kristallinkylmät silmät hohtivat, jossa kuningas Ferdinand talutti kullalla silattua ratsuaan, jossa kynttilät lepattivat, chianti virtasi. Hänen mielensä syvyyksissä alkoi kaikki muuttua ja kypsyä kohtalokasta uudistumista varten. Jokin hänessä kurkottui jatkuvasti lentoon, mutta sen katse tähyili taapäin, tulevasta menneeseen.
Hänen vaimonsa — niin, hänen vaimonsa... Oli ihme, että hän ei lainkaan tuntenut tuskaa, kun hänen oli jätettävä Hedvig Tukholmaan matkustaessaan Aacheniin; hänen ilonsa oli niin ilmavan kevyttä ja haihtuvaa, kun Hedvig vihdoinkin saapui Italiaan. Tuo lempeä, äidillinen nainen oli esitelty Napolin hovissa, ja kuningas Ferdinand, joka pian vetäytyi Carditellon linnaan Avernejärven rannoille aloittaakseen metsästysretkensä, oli tarkannut huvittuneena noita suuria, hiukan tuskastuneita kasvoja. Hedvig eli miehensä rinnalla niin hiljaisena, että hänen läsnäolonsa kerrassaan unohtui ja häipyi juhlien humuun. Hän, mies, oli luotu toisista aineksista. Hän oli kovin levoton. Mitäpä hän saattoi muuta kuin heittäytyä virtaan ja kuvitella, että pohja todellakin levisi lujana ja turvallisena hänen allaan?
Heidän yhteinen elämänsä olisi ehkä muodostunut kiduttavaksi, ellei lapsia olisi syntynyt. Hän hymyili itsekseen. Kuinka kauan Hedvig oli odottanut, kuinka rajattoman pitkiä olivat nuo vuodet', jolloin hän eli syrjässä melusta, aivan yksin, kaivaten koko olemuksensa lämmöllä lasta! No niin, lääkärit ja kätilöt olivat vihdoinkin lujittaneet hänen heräävää toivoaan. Hänelle sen täytyi merkitä enemmän kuin minkään muun. Ja mies ajatteli hieman hämillään ja hiukan loukkautuneena, että jos valintaa nyt vaadittaisiin ja Hedvigin pitäisi päättää, kenet hän jättäisi, hän luopuisi varmaankin miehestään ja pitäisi lapset. Mutta mitä tuo kaikki hyödytti, mitä hyödyttivät nämä piinaavat, mustasukkaiset pohdiskelut? Osa hänen omasta elämästään kuului tuonne, jossa ystävällinen, hiljainen nainen kohotti syliinsä kaksivuotiaan pojan ja pyyhki hellävaroen itkevän pikku Augustan tuhruisia poskia. Armfelt katsoi tyttöä ja tunsi veressään voimakkaan ylpeyden aallon. Lapsi oli virheettömän kaunis, hyvin kehittynyt. Kaikkina näinä päivinä hänen kirkkaat elävät silmänsä olivat taanneet kummallista turvaa huolelta, joka jatkoi hiljaista hävitystyötään, vaikka hän koetti unohtaa sen.
Tässä mielentilassa ja näiden ajatusten vallassa hän otti vastaan pienen abbé d'Héraldin lähetin. Kuriiri toi arvaamattoman tiedon, että tuo Luccassa painettu kirjanen oli salakavalasti ryöstetty. Anastus tapahtui Düsseldorfissa, majatalossa, jossa apotti vietti yönsä matkalla Pietariin. Ja Hampurissa, jossa holhoojahallituksen kätyrit eivät siekailleet käymästä käsiksi yksityiseen kirjeenvaihtoon, heidän haltuunsa oli joutunut uusi saalis, joukko Armfeltille tulevia ja häneltä meneviä kirjeitä. — Hän seisoi siinä kuin salaman satuttamana. Ja hitaasti hänen mielessään virisi kysymys, ikään kuin polttavat tulikirjaimet olisivat syttyneet jossakin ja kiitäneet häntä kohti, kasvaen, muuttuen sokaisevaksi paloksi: Miten nyt käy Ehrenströmin? Nyt on uskollinen ystävätär, Magdalena Rudenschöld hukassa!
TUKHOLMAN linnassa, herttuan työhuoneessa istui kamarioikeuden presidentti, edessään murrettu kirjoituslipas. Reuterholm oli kauan toivonut jotakin tällaista. Hän varoi katsomasta nuoreen sihteeriinsä, joka kiilloitti kynsiään. Hän varoi katsomasta uuteen poliisimestari Ullholmiin ja oikeuskansleri Lodeen, jotka seisoivat ovella. Tänä hetkenä hänen läpitunkevat silmänsä, jotka olivat kuin loistavaa lasia, eivät saaneet kavaltaa voitonhurmaa; niiden tuli ilmaista vain tyyntä harkintaa.
Mutta herttua nojaili aivan onnettomana uunin kulmaukseen ja vältti hänkin kohottamasta kasvojaan, joiden piirteistä uhosi tylsää päättämättömyyttä. Mikä kirottu tilanne! "Harkitkaa, Reuterholm, harkitkaa tarkoin, ennen kuin päätätte mitään", hän ynisi soinnuttomasti. Taaskin hänet oli saatettu tilanteeseen, jossa tuli toiselta puolen kiihkeästi toimia mutta toiselta puolen kavahtaa pikaista toimimista. Sellaiset tilanteet ja sellaiset sieluntaistelut olivat olleet hänen jokapäiväistä leipäänsä siitä hetkestä asti, jolloin hullu kapteeni tyhjensi pistoolin hänen veli vainajansa lantioon. Hän saattoi miltei tuntea, miten toimeenpanevan vallan satula kiristi hänen hartioitaan ja miten satulassa istui ystävä ja veli, itsetietoinen neuvonantaja, tyranni ja pedantti, joka paukutti hänen kylkiään holhouksen kannuksilla ja hoputti häntä yhä kovempaan laukkaan. Mutta Reuterholmin ääni kaikui päättävän varmana suuressa salissa. Se sytytti matelevan alttiuden Loden katseeseen ja pani uuden poliisipäällikön polvet värisemään huonosti salatusta virkainnosta.
Presidentti selaili vielä lävitse Armfeltin kirjeenvaihdon; paperit näyttivät polttavan hänen sormiaan. Hän oli jo huomauttanut herttualle, että oli kysymys laajasta salaliitosta, hirvittävästä mustasta liigasta, joka hioi tikareitaan ja kärkkyi kruunua. "Tässä! Mitä sanotte tästä?" Hän kohotti paperin lähelle kynttilää nähdäkseen selvemmin nuo kiihkeästi kiitävät kirjaimet. "Mikä kavaluus! Mikä murhanhimoinen hanke! Huomatkaa tarkoin, että parooni Armfelt on kirjoittanut nämä sanat naiselle, joka panee peliin tähänastisen maineensa jäännökset ja lähentelee hänen kuninkaallista korkeuttaan! Sallitteko?" Ja hän luki kirjeestä katkelman, jossa Napolin lähettiläs vakuutti jalkavaimolleen, että miekka oli jo vedetty huotrasta ja että erään ihmisen elinikä määräisi, milloin he saisivat jälleen kohdata. "Tuo on kovin epämääräisesti sanottu", aloitti herttua epävarmasti. "Se on kyllin selvää kieltä, se merkitsee verta ja salamurhaa", sanoi presidentti ja läjäytti kirjettä kämmenellään.
Herttua alistui huokaisten. Hän kirjoitti poliisimestari Ullholmille valtakirjan, jossa hänelle myönnettiin oikeus toimittaa vielä samana yönä eräitä kotitarkastuksia. Mutta pitkä sulkakynä vapisi hänen sormissaan. Hänen neuvottomat silmänsä pälyivät paperia ja hänestä näytti kuin koristeellisten kirjainten kiehkuroista olisi vilkkunut kauniin demoiselle Rudenschöldin vartalo. Magdalenan välkkyvät silmät lymysivät S:n kultaköynnöksiin ja O:n ovaaliin. Hänen sylinsä mysteeri täytti V:n, jota herttua tuijotti kuuman haikeuden vallassa. Tuo lämminverinen nymfi, tuo kiihoittava Melusina! Kaikkina näinä viikkoina, jotka Armfelt oli viettänyt Italiassa, herttua oli maistellut katseillaan hänen rakastajatartaan. Oli suorastaan kuohuttavaa kuvitella, että nautinnot, joita demoiselle ei myöntänyt holhoojahallituksen esimiehelle, kuuluivat jo vuosia sitten kirotun paroonin etuoikeuksiin.
Nyt istuessaan asiallisen virkapöydän ääressä ja piirtäessään nimikirjoitustaan Kaarle herttua ei saanut silmistään neiti Rudensköldin uhkeaa olemusta, jonka lisääntyvä lihavuus oli vain tehnyt entistä maukkaammaksi. Mikä saalis! Pelkkä ajatuskin, että ensimmäisen nuoruuden sulo oli tuossa naisessa nyt väistynyt herkullisen kypsyyden tieltä, sai herttuan koko ruumiin hikoilemaan. Mitä hän antaisikaan yhdestä ainoasta yöstä! Kuinka hän oli valvonut ja kuvitellut, kuinka kiihkeitä unia hän oli nähnyt... Kirjat, paperit ja muistiinpanot, Pyhän Teresan ilmestysten kommentaari ja Espanjan ruusuristiläisten kirjeet olivat sitoneet hänen mielenkiintonsa vain puolittain, ankkuroineet hänen tiedonhaluaan, samalla kun padottu, kyynelöivä kiihko ojentui kauniin demoisellen valkoista ruumista kohti.
Näistä hautovista kuvitelmista hänet herätti Loden levoton kuiskaus ja Reuterholmin komennus: "Allekirjoitus, mon ami? Älkää unohtako allekirjoitusta." Herttua piirsi nimensä. Mahtava valtakirja, päivätty Tukholman linnassa joulukuun yönä, Anno 1793.
Kun poliisipäällikkö ja oikeuskansleri olivat menneet vieden muassaan sinetöidyn valtakirjan, herttua tunsi tehneensä typerän teon. Mutta presidentin silmistä välkkyi voitonvarmuus. Reuterholm istui tuolissaan entistäkin pöyhkeämpänä ja tulkitsi itsetärkein äänin näiden toimenpiteiden merkitystä. "Vielä enemmän, mon prince", hän sanoi ja naulitsi pistävän katseensa ystävän kasvoihin. "Ei riitä, että meillä on käsissämme osa kirjeenvaihdosta. Meidän on saatava paljon puhuvampia argumentteja, meidän on kerättävä kokoon laaja aineisto, ennen kuin Svean hovioikeus pannaan istumaan. Ja mitä Armfeltiin tulee..." Hän painoi sormensa ohimoille kuin tyynnyttääkseen tykkiviä valtimosuonia. "Toimitamme ohjeet Roomaan. Piranesi, siinä mies! Ellei Ruotsin konsuliagenttina olisi hänen kaltaistaan ihmistä, tilanne olisi vaikeampi. Mutta valtio maksaa hänelle sievoiset käteisrahat, jos hän vain ottaa toimittaakseen käsiimme puuttuvan kirjeenvaihdon. Armfelt on vangittava ja tuotava Tukholmaan, hinnalla millä hyvänsä. Tiedän ruotsalaisen laivan, joka parhaillaan risteilee Napolin lahdella."
"Miksi käytätte monikon ensimmäistä persoonaa?" kysyi herttua surkeasti. Reuterholm kohotti katseensa papereista, tunnusteli tilanteen kestävyyttä ja uskalsi viimein huomauttaa: "Tiedän kyllä, että demoiselle Rudenschöldin vangitseminen on teille epämieluista." Herttua punastui. "Luulisi teidän muistavan, kenelle puhutte", hän sammalsi. "Ja luulisi teidän muistavan marakatin kuoleman", vastasi kamarioikeuden presidentti. He vaikenivat. Kannusten kosketus tuntui holhoojahallituksen esimiehen kummassakin kyljessä, hän tunsi satulan painon ja laukkasi nöyrästi, kantaen olkapäillään uskollista neuvonantajaansa kuin suurta, kauheaa kyttyrää.
Mutta Tukholman nukkuvilla kaduilla marssi patrulli. Edellä kulkivat lyhdyt käsissään oikeuskansleri Lode ja poliisimestari Ullholm; jäljessä asteli kolme upseeria ja puoliuninen sotilas, jonka poskipäitä pakkastuuli poltti ja jonka mahtava miekka kalisi huotrassaan. He vaelsivat pimeiden kujien kautta, tarpoivat nietoksissa ja etenivät varovasti iljanteisella torilla, jolla vallitsi hiljaisuus. Kirkkojen tornikellot näyttivät kahtatoista, kun poliisimestari pakotti neiti Rudenschöldin unisen kamarineidin avaamaan talon ovet. Tömistelevät rauhanhäiritsijät tunkeutuivat suoraan alkooviin.
Magdalena oli herännyt heidän tuloonsa. Kaksi kelmeästi välkkyvää lyhtyä ilmestyi pimeään makuukamariin, ja niiden valossa hän erotti oikeuskanslerin ja poliisimestarin, hölmistyneen sotamiehen, uteliaiden upseerien kasvot. Vuoteen vaiheilla leijaili kirpeä hajuvedentuoksu. Ullholm veti sitä sieraimiinsa ja vihelsi hiljaa: "Piru vie, kuin parhaassa porttolassa!" Mutta lakanoiden kätköstä ponnahti hämmentynyt nainen suojellen alastomia rintojaan. Upseerit tekivät vaistomaisesti kunniaa, hölmistyivät, purskahtivat nauruun. Sotilas, jonka uneliaisuus oli nyt kokonaan kaikonnut, marssi määrätietoisesti vuoteen luo ja kalisutti uhkaavasti sapeliaan. Oikeuskansleri kohensi ryhtiään. "Nämä herrat" — hän viittasi juhlallisesti kädellään — "haluavat toimittaa kotitarkastuksen..."
Poliisimestari Ullholm sytytti kynttilät. Magdalena puri huulensa yhteen, heitti hänelle kopean välinpitämättömästi lipaston avaimet ja yritti sopeutua tähän kiusalliseen tilanteeseen. Upseerien katse pysytteli itsepäisen julkeasti hänen paljaissa olkapäissään ja rinnoissaan. Vahtisotilas sai käskyn pidättää hänet puolimakuulla, sallimatta noiden miellyttävien sulojen kätkeytyä peitteen alle.
Vihdoin, kolmituntisen etsinnän jälkeen, rikottuaan kaappeja, lippaita ja mahonkirasioita, poliisimestari suoristautui voitonriemuisena; hän heilutti kädessään papereita, jotka oli sidottu punaisella nauhalla. "Merci, demoiselle! Nämä huvittavat suuresti hänen ylhäisyyttään herttuaa." Mutta Magdalena joutui kauhean hilpeyden valtaan, puri huuliaan, purskahti hihittävään nauruun. "Epäilen sitä", hän vastasi hysteerisesti tirskuen. Poliisimestari repi silkkisen siteen auki, tuijotti tyhmän näköisenä ensimmäistä käsiin osunutta paperia ja nieli kirouksen. Ne olivat kaikki vaarallisia lemmenkirjeitä, niiden alakulmassa oli hallitsevan herttuan allekirjoitus. "Kas niin, pukeutukaa", hän komensi viimein, toivuttuaan kauhusta, jota pelkkä ajatuskin näiden kirjeiden joutumisesta Svean hovioikeuteen hänessä herätti. Upseerit lähenivät vuodetta. Sotilas ryhdistäytyi ja naulitsi kiihkeän katseensa pidätetyn polviin, joiden pehmeä pyöreys kiihoitti hänen sormenpäitään.
Mutta kabinettisihteeri Ehrenström, joka samalla tavoin yllätettiin sydänyöllä, sai tuskin aikaa pukeutuakseen. Hänet vietiin enemmittä selityksittä päävahtiin. Hänet lukittiin huoneeseen, johon aikaisemmat vangitut, maksamattomista veloista pidätetyt lakeijat, olivat jättäneet joukon verenhimoisia kirppuja ja jonka seiniin oli pesiytynyt pilaantuneen kalan ja kynsilaukan haju. Kun raskas ovi paukahti hänen jäljissään lukkoon ja poliisi vartijan askeleet häipyivät käytävään, Ehrenström painoi rystyset hampaitaan vasten. Eh voilà. Vaino oli alkanut!
SILLÄ VÄLIN kiiruhti Armfelt täyttä vauhtia Napolista vievää tietä ehtiäkseen suojaan Reuterholmin kätyreiltä. Vaunut kiitivät Manfredoniaa kohti; hän vietti yönsä kehnossa majapaikassa, joka sijaitsi Mariglianossa lähellä Napolia ja jatkoi aamuhämärässä pakoaan. Tukholman kabinetissa oli jo päivätty vangitsemiskäsky. Muuan ruotsalainen meriupseeri Palmkvist, joka komensi Välimerellä risteilevää sotalaivaa, oli esittänyt vaatimuksen Napolin hoville, mutta liian myöhään. Hoputtaessaan hevosia yhä kiivaampaan laukkaan Armfelt muisteli kiitollisena kuningatar Karoliinaa, joka oli järjestänyt hänen pakonsa, ja hillityn ystävällistä lady Monckia, joka oli pantannut helmensä ja jalokivensä lisätäkseen hänen matkakassaansa. Hän sai suojaa fransiskaaniluostarista, jonka hurskaat asukkaat tosin kalusivat luisia linnunpaisteja ja tarjosivat kovin laimeaa punaviiniä. Yhtä kaikki. Ellei kuningattaren lähetti olisi ilmestynyt luostariin viedäkseen hänet parempaan suojaan, hän olisi kerrassaan kyllästynyt hyvien veljien jumalisuuteen ja laihoihin aterioihin. Armfeltin lopulliseksi turvapaikaksi oli valittu markiisi Del Vaston vanha ritarilinna, joka sijaitsi Montesarchion metsässä. Koko tuo vaellus salaisten, umpeen kasvaneiden polkujen kautta, raunioiden ja vehmaan vuoristokasvullisuuden keskellä, äänettömän oppaan johdolla, tyynnytti hänen levottomuuttaan ja lisäsi unenkaltaista viihtymyksen tunnetta.
Hän oli lähtenyt pakomatkalle täysin tietoisena siitä, että Reuterholmin vallanhimoinen käsi yltäisi nyt tännekin. Hän ei enää ajatellut jäämistä Napoliin, jossa Hedvig ja lapset asuivat sietämättömän epätietoisuuden kiusaamina, odottaen hänen tuloaan. Montesarchion linnassa kaiken voi loihtia näyttämään siltä, kuin tämä varovainen pakoileminen merkitsisi vain tilapäistä häiriötä hänen mukavassa elämässään. Suloinen joutilaisuus herpaisi hänen ruumiinsa ja sielunsa voimia. Livreepukuiset henget liikkuivat aivan äänettöminä tässä satupalatsissa, kulta, malakiitti ja peilikirkkaat parketit säihkyivät. Hän hieroi vielä Vallan Lamppua. Hän käski, ja häntä toteltiin. Mutta tuliset viinit, joita hän nautti ahnaasti, haluten hukuttaa salaista huoltaan, eivät huumanneet hänen tuskaansa.
Saatuaan vihdoinkin kuulla, että komentaja Palmkvist, joka oli väsynyt odottamaan riistaansa, peräytyi sotalaivoineen hyvässä järjestyksessä Napolinlahden rannalta, Armfelt palasi takaisin valkoiseen lazzaronikaupunkiin; hänen mielessään kypsyi päätös. Hän tiesi nyt aivan selvästi, että ainoa, joka voisi taata hänelle ja hänen perheelleen suojan, oli Venäjän keisarinna. Jos Katariina nyt täyttää lupauksen, jonka hän kerran antoi, ja sallii hänen asettua asumaan Venäjälle, hän luopuu mielellään kaikista eduistaan. Hän jättää helpotuksesta huokaisten Italian hovit, kaikki nuo hyväntahtoiset pikkuruhtinaat, nuo rikkaat aatelisnaiset, jotka piirittävät häntä, valoisat pylväiköt, kadut ja torit, joilla Reuterholmin palkatut vakoilijat väijyvät. Hän menee Pietariin ja anoo itselleen turvaa. Siellä hänellä on kylliksi aikaa ajatella kohtaloaan, tutkistella itseään ja mahdollisuuksiaan.
Napolin hovissa oli tosiaan odotettu, että Armfelt poistuisi maasta. Enää ei voinut epäilläkään, että Reuterholm toivoi saavansa hänet käsiinsä ja että holhoojahallituksen nuotta ulottui tänne asti; kaikkialla oli miehiä, jotka ahnehtivat rahaa ja valmistuivat pyydystämään hänen tapaisensa kultakalan. Hän hyvästeli muodollisen kohteliaasti, mutta sisimmältään pahojen aavistusten vaivaamana hovin. Kuningatar täydensi hänen matkakassaansa kymmenellätuhannella tukaatilla ja toimitti hänelle vaunut, oivalliset mustat juoksijat, livreepukuiset lakeijat. Hän toivoi tapaavansa Hedvigin ja molemmat pienokaiset myöhemmin Venäjällä, kunhan hän olisi löytänyt uuden asuinpaikan. Mutta matkan alkaessa, kun kaleesit vihdoinkin jättivät taakseen tuon valkean, kauniin kaupungin ja maaliskuun vuokkojen värittämät kentät levisivät hänen eteensä, hän antautui kokonaan murheellisen itseivan valtaan. Niin siis oli käynyt! Hän, vallasta syösty hovimies, vainottu maanpakolainen, ajoi eversti Sprengtportenin tietä! Ja kesken soimaa via mielialojaan hän muisti äkkiä vaaralliset asiapaperit, jotka hän oli jättänyt Firenzessä asuvan Englannin ministerin haltuun. Ne olivat turvassa, ministeri säilytti niitä makuuhuoneessaan.
Jospa hän vain voisi tietää, tietää...! Pietarissa kuiskutti ilkeitä viittauksiaan ministeri Markov, entinen Tukholmanlähettiläs, jolla varmaankaan ei ollut mitään syytä toivottaa suomalaista maanpakolaista tervetulleeksi. Kaikki oli niin usvaista ja epätietoista; piiriin, joka tänään ympäröi keisarinnaa, kuului joukko tottuneita vehkeilijöitä. He muistavat kyllä hänen osallisuutensa sodassa, hänen pienen urhean prikaatinsa, joka oli iskenyt tuimia iskuja Savitaipaleella, Elgsössä, Partakoskella. Oli ihme, ellei eversti Sprengtporten palauttanut kiukusta vavisten Katariinan mieleen aikoja, jolloin parooni Armfelt oli puuhannut tulisesti häntä ja hänen itsenäisyyshankkeitaan vastaan. Kuta kauemmin hän seuloi mahdollisuuksiaan, kuta kiihkeämmin hän pohti tilannetta, sitä rauhattomammaksi hän kävi. Vaunut kiitivät autiota, paahteista tietä. Rattaiden jyminä kuulosti joskus raskaiden kellojen soitolta, ja tuon äänen taikomana Armfelt oli elävästi kuulevinaan sen äänettömyyden huminan, joka sattui hänen korviinsa silloin, Tukholman oopperan hallissa, naamiaisyönä.
2
Hedvig matkusti pohjoista kohti. Vaunut, joiden edessä laukkasi kuusi mustaa juoksijaa ja joiden avara, kullattu kori notkui matka-arkkujen painosta, olivat jo kauan sitten jättäneet taakseen Napolin, kiitäneet ohi Rooman, Firenzen ja Venetsian. Kuta kauemmas ehdittiin Italian rajalta, sitä autiommaksi muuttui maa. Heleä, kuollut, kylmä valo kipinöi kaljujen puiden rungoissa; myöhäissyksyn loisto alkoi kalveta. Vaunuissa istuivat molemmat lapset, kahdeksanvuotias tytär Augusta ja kolmivuotias Kustaa, yrittäen ehtimiseen vallata osakseen äidin ja hänen matkatoverinsa huomion. Tämä oli Armfeltin adjutantti, hilpeä Peyron, ranskalaistunut hovimies, joka oli paennut holhoojahallituksen painostusta Italian ruhtinashoveihin ja oli nyt matkalla kauas Itään. Hänen siroilla huulillaan kareili ivahymy, mutta silmät tähyilivät levottomina tietä, joka vieri mutkitellen metsien, valkeiden rakennusryhmien, puolityhjien kylien halki. Ja jokin pakottava voima sai hänet aina kertomaan kaskuja, jotka pakoilivat tätä valtatietä ja tätä aikaa hurmaajakuninkaan hoviin, Drottningholmin, Hagan, Tukholman muistoihin. Rattaiden jyminä säesti uhkaavana hänen heleää nauruaan. Pilvien varjot kulkivat kuolleilla kentillä.
Mutta Hedvig kuunteli eikä kuullut hänen puhettaan. Hän istui hiljaisena vaunujen perällä ja tutkisteli huolestuneena omaa tilaansa. Hän oli jälleen raskaana; nyöritetty miehusta ei tosin vieläkään kavaltanut sitä tosiasiaa Peyronille. Miettiessään nyt, milloin hänen hetkensä koittaisi, laskiessaan päiviä, viikkoja, kuukausia ja ajatellessaan matkan suunnatonta pituutta hän tunsi itsensä aivan onnettomaksi. Tässä neuvottomuuden tilassa hänen täytyi vain tyytyä vaikenemaan. Augusta leikitteli alkeellisella ranskantaidollaan ja huuteli ajomiehelle huvittavia lausehirviöitä. Vaunujen rytmi oli uuvuttanut pojan, ja hän nukkui levollista unta vällyjen lämmössä.
Mutta kolmas, hän, joka jo odotti? Hedvig hypisteli hermostunein sormin kaula vitjaansa, yritti työntää huolen luotaan, hymyillä.
Hän oli matkalla miehensä luo. Lohduton taivallus läpi Euroopan, jossa varustauduttiin ja koottiin sotavoimia, jossa jo paloi kaupunkeja ja kyliä kuin Ranskasta loimuavan hehkun sytyttäminä....Hänen salaiset aavistuksensa olivat toteutuneet, ja hän tuskin osasi kuvitella matkansa määrää. Kaikessa tässä menossa oli jotakin kohtalokkaan turhaa, jotakin irrallista ja mieletöntä, niin kuin hänen vaellukseltaan puuttuisi tarkoitus. Kahdentoista kavioparin kapse routaisella tiellä jatkui.
Ja Hedvig ajatteli miestään, joka oli kiiruhtanut Pietariin ja jota keisarinna ei ollut edes halunnut tavata. Armfeltin oli annettu varovaisin, kohteliain sanoin ymmärtää, että maanpakolaista aatelismiestä, joka ei ollut koskaan sanottavammin suosinut ajatusta, että hänen synnyinmaansa saisi uudeksi isänmaakseen Venäjän, eivät Pietarin hovissa odottaneet enempää kunniamerkit kuin korkeat virkapaikat. Mutta hänen sallittiin vetäytyä suojaan vainolta, hänen ja hänen perheensä. Armfelt oli matkustanut edeltä pieneen sisävenäläiseen kaupunkiin; ainoa, mihin keisarinna myöntyi, oli hänen turvallisuutensa takaaminen. Reuterholmin käsi voi yltää Wieniin ja Hampuriin, se voi tavoittaa saaliinsa Italiasta, mutta idän äärettömien arojen syvyydestä, Kalugasta, hänen etsimisensä olisi samaa kuin oljenkorren hakeminen heinäsuovasta. Hedvig tahtoi tuudittautua tähän uskoon. Joinakin hetkinä hän toivoi, että tuo autius ja yksinäisyys, joka nyt piirittäisi heitä, liittäisi heidät kaikki yhä lujemmin sitein toisiinsa. Hänen sisäisen elämänsä pimennossa, puolittain löydettynä mutta puoleksi saavuttamattomana, avautui kummallinen onnekas tyyni tila. Hän tunsi omistavansa sen lämmössä molemmat lapset; ne seurasivat äitiään tähän varjeltuun maahan, tietämättöminä ja kesken leikkiään, kunnes hän tunsi olevansa ihanasti yhtä heidän kanssaan. Jospa tuo salainen piiri hiukan, hiukan laajenisi! Ja Hedvig tajusi kipeästi, että mies seisoi yhä sen ulkopuolella, astumatta kehän sisälle, löytämättä häntä ja lapsia.
Öisin hän makasi valveilla. Hän ei saanut lohtua edes tytön ja pojan lämpöisistä kasvoista, joita hämärä peitti. Hänet valtasi jälleen tuo pohjaton epävarmuus, tuo hiipivä, myrkyllinen huoli, jota vastaan hän oli saanut painia siitä hetkestä saakka, jolloin roomalainen lääkäri totesi hänen tilansa. Mitä tapahtuukaan, kun lapsi tulee maailmaan? Onko hän ehtinyt jo Venäjälle, kotiin? Ja näiden hätäisten kysymysten pohjalla poreili kumea murhe, jonka syitä hän ei kyennyt näkemään. Se oli lähenevien tapausten himmeää aavistelua, tulevien aikojen varjoa hänen sielunsa selvissä maisemissa, joissa asiat ja aikomukset järjestyivät niin heleän varmoihin asemiin. Kuvitellessaan, että tuo selittämätön uhkasi hänen syntymätöntä lastaan ja kukaties myös tyttöä ja poikaa, jotka nukkuivat vuoteissaan, hänen olemuksensa kouristui epätoivoiseen vastarintaan. Tämä pelko yllätti hänet vain öisin. Päivisin, jolloin vaunut vierivät valkoisilla teillä ja Peyron rasitti häntä kaskuillaan, Hedvig murehti vain matkan pituutta, joka varmaankin, varmaankin saattaisi hänet kauheaan vaikeuteen, kun hetki koittaisi...
Oli aikoja, jolloin hänelle tuotti kummallista pahanilkistä lohtua ajatus, että myös valtaneuvoksen tytär, ylpeä ja ilkamoiva neiti Rudenschöld oli kukistettu. Tieto oli yllättänyt hänet jo Italiassa. Tapahtumien kulku selveni hänelle myöhemmin, ja hän saattoi sommitella huhujen kirjavista sirpaleista täydellisen kuvan. Se seikka, että hänen miehensä oli jättänyt joukon papereita Firenzessä asuvan Englannin ministerin haltuun, ei ollut sitonut holhoojahallituksen kavalan kuiskaajan käsiä. Roomassa hänen uskollinen kätyrinsä, ruotsalainen konsuliagentti Piranesi oli vakoillut taitavasti Armfeltin askeleita. Hänen palkatut käskyläisensä, Mori, Giuliani ja Ingles, kolme italialaista ammattivarasta, hiipivät urkkien ja kuunnellen maanpakolaisen jäljessä, niin kauan kuin Armfelt vielä viipyi Italiassa. Vihdoin he lahjoivat hänen palvelijansa ruotsalaisella rahalla, etsivät tilaisuutta anastaakseen paperit, jotka täydentäisivät apotti d'Héraldilta varastettua syyteaineistoa.
Vaikka Armfelt enempää kuin Englannin ministeri ei lainkaan levitellyt huhua kätketyistä asiakirjoista tai neiti Rudenschöldin kirjeistä, tämä uutinen oli joka tapauksessa vuotanut kuitenkin Piranesin korviin. Muutenhan Giuliani ja Ingles eivät olisi kaapanneet tuota kääröä, ja suuri maankavallusjuttu olisi jäänyt syntymättä. Mutta heidän oli täytynyt hankkia käsiinsä kaikki Magdalenan, Ehrenströmin, Francin, Aminoffin kirjeet. Niiden joukossa oli ollut suunnitelma, jossa viimeksimainittu määrättiin matkustamaan Pietariin ja anomaan keisarinnalta apua holhoojahallitusta vastaan. Varkaiden käsiin oli joutunut myös vallankumoussuunnitelman luonnos, rauennut houre venäläisen sotalaivaston kuljettamisesta Tukholman vesille. Mutta Tessinin linnassa nousi myrsky. Hedvig näki mielessään kirjurit, jotka juoksivat herttuan kabinetista presidentin kamariin, näki Reuterholmin, joka kietoi tumman viittansa uhkaavan mahtipontisesti hintelän vartensa ympärille ja värisi rajattomasta vahingonilosta. Liiga oli paljastettu! Maankavallusta, vallankaappauksen aikeita, salaista vehkeilemistä! Presidentin kostava käsi ei enää häikäillyt iskeä. Nyt, kun hänen edessään oli Piranesin lähettämä avoin lipas, joka oli taitavasti varastettu Englannin ministerin makuuhuoneesta, kun verta, tulta ja kapinaa hehkuvat rivit polttivat hänen silmiään, kun kirjeet kahisivat hänen korviinsa salaisuutensa ja jokainen vaarallinen argumentti oli vihdoinkin hankittu — nyt, nyt hän saattoi aloittaa suurisuuntaisen oikeudenkäynnin kaikkia kavaltajia, pettureita, maansamyyjiä vastaan! Ikuiseksi muistoksi päivästä, jolloin Piranesin kätyrien saalis oli joutunut hänen käsiinsä, hän oli tilauttanut hovimaalari Hörbergiltä oman muotokuvansa, jonka korkeus oli neljä kyynärää. Se esitti häntä itseään luonnottoman suurena, roomalaisessa toogassa, hetkellä, jolloin Italiasta tulleet kuriirit ojensivat hänelle papereita.
Magdalena Rudenschöld säilyi nyt kuten ennenkin Hedvigin ajatusten polttopisteessä. Mutta hänen oli tuskallista tietää, että tuo hymyilevä olento omisti yksinpä kauhean alennuksensa hetkenä hänen miehensä kiintymyksen. Uhkaava onnettomuus kirkasti hänen kuvaansa vielä voimakkaammin kuin onnellisen hovielämän valo. Oli kuin noituutta, oli kuin salliman pahanilkistä pilkkaa, että hänen kaltaisensa kavala Kirke kasvoi uskollisen ystävyyden perikuvaksi, kun koko maallinen virkavalta karkoitti hänet vallan ja maineen auringonpaisteesta ja kun syytökset ja ivalaulut ryöppysivät hänen ylitseen. Ja Hedvig huomasi kipeästi kadehtivansa tuota voittoisaa alennustilaa, joka vain puhdisti ja vapautti uhrinsa Armfeltin ihailevissa silmissä.
Se oli hiljaista, alakuloista katkeruutta — se myrkytti hänen mielensä syvemmältä kuin hän itse halusi tunnustaa. Kuinka odottamattoman halukkaasti Hedvig olikaan kuunnellut viestejä, joita Tukholmasta saapui. Svean hovioikeus oli kokoontunut käsittelemään kapinallisten asiaa, ja kun todistuskappaleiden kokoelma, jonka julkaiseminen oli annettu oikeuskansleri Loden toimeksi, vihdoinkin oli heidän edessään, tämän sangen painavan asiakirjan varassa ryhdyttiin säälimättä soveltamaan rangaistustuomioita. Niin kauan kuin oikeus istui, mikään ei voinut estää toinen toistaan hurjempien juttujen levenemistä. Roomassa puhuttiin taalalaisten talonpoikien kapinasta, joka uhkasi Tukholmaa. Virisi vahvasti väritettyjä huhuja, itsepäinen harhakuvitelma tiesi, että Tukholman Suurkirkko oli sytytetty tuleen ja että palon aikana oli määrä murhata Södermanlandin herttua. Kuninkaallinen perhe oli pantannut kruununjalokivensä, kultaiset umpivaunut kiitivät pakoon valtakunnasta ja koko Svean hovioikeus, äreästä oikeuskanslerista kiukkuiseen Caloniukseen, oli savustettu ulos istuntosalista sekä sen jälkeen kiinalaisesti kiduttaen teilattu. Mutta Ruotsin rajojen sisällä tästä kaikesta ei tiedetty mitään. Tuomarit istuivat vankkumattoman arvovaltaisina oikeussalissa.
Ehdittiin heinäkuun lopulle, ennen kuin asiainkäsittely päättyi ja seikkaileva parooni Armfelt, isänmaan petturi ja kapinaan yllyttäjä, julistettiin juhlallisesti syylliseksi ja tuomittiin kuolemaan. Mutta juttu oli siirtynyt ylempään oikeusasteeseen. Kuinka he odottivatkaan onnellista ratkaisua aavistaen kuitenkin kaiken aikaa, että herttua visiireineen muokkasi yleistä mielipidettä, nipisteli sitä pihdeissään, luetutti kiitosrukouksia valtakunnan kirkoissa ja ummisti huolellisesti korvansa herjaavilta kupleteilta, joissa laulettiin yhteiskunnan epäsikiöstä, rikollisesta hirviöstä, konnamaisesta parooni Armfeltista ja hänen helmasynneistään.
Vihdoin tuli tieto, että myös korkeimmassa oikeudessa oli katsottu asialliseksi tuomita Armfelt, hänen rakastajattarensa, hänen kirjeenvaihtotoverinsa ja liittolaisensa hengen, kunnian ja omaisuuden menetykseen. Ja Tukholman torille, töllistelevän väkijoukon pilkattavaksi kohosi mahtava kaakinpuu, jonka otsassa heilui vitjoissaan musta taulu julistaen katsojille, että Kustaa Mauri, isänmaan pettäjä, oli tästedes maanpakolainen kaikkialla Ruotsin valtakunnassa. Mutta valoisa, hyväntahtoinen kabinettisihteeri Ehrenström ja kuuma verinen eversti Aminoff, jotka olivat herjanneet Svean hovioikeudessa presidentti Reuterholmia puolustautuen epätoivon vimmalla vangitsijoitaan vastaan, valmistautuivat kuolemaan. Södermanlandin herttuan armahdus, joka muutti mestauksen elinkautiseksi vankeudeksi, yllätti Ehrenströmin vasta kun hän oli itkenyt silmänsä kyynelettömiksi ja nauttinut ehtoollisen. Mikä kiduttava ilveily! Hedvig puri huultaan. Näännytetty, luurankomaisen laiha mies, jonka jänkevä leuka peittyi harmaaseen parransänkeen ja jonka tulehtuneista silmistä elämän valo oli sammunut, kuunteli mitään käsittämättä uutta määräystä. Hän oli mukautunut aivan konemaisesti vanginvartijan käskyihin ja palannut elämään, kun hänen tahtonsa ja toivonsa, hänen sisäinen minänsä oli jo maistanut kuolemaa.
Ja sitten tuli tuon naisen vuoro. Ensimmäiset varmat tiedot, jotka olivat ehättäneet Hedvigin korviin, hän otti vastaan sopimattoman halukkaasti, kuin ihmeellisenä, julmana hyvityksenä, jossa vihdoinkin tuli sovitetuksi paljon kaikesta vanhasta katkeruudesta. Mutta nyt hän muisteli häpeän vaivaamana silloista vahingoniloaan. Kaikkialla valtakunnassa luettiin neiti Rudenschöldin lemmenkirjeitä, jotka kostonhimoinen herttua oli painattanut varustaen ne erikoisella otsikolla: "Vanhassa kuninkaantalossa vangitun neidon, nyttemmin Magdalena Charlotta Karlintyttären, maankavaltajalle, jota muinoin kutsuttiin parooni Armfeltiksi, mutta joka nyt on henkipatto nimeltä Kustaa Mauri Maununpoika, kirjoittamia kirjeitä heidän rakkaussuhteistaan." Hedvigin arka ja salainen yritys iloita tuon olennon häpeästä jäi surkean tuloksettomaksi; hän ei saanut mielestään noita virkeitä, siroja kasvoja, joita kehysti auringonkeltainen tukka. Ne näyttivät säteilevän kevyttä voitonvarmuutta kaakinpuultakin, säälivien ihmisjoukkojen keskeltä.
Mutta millaiseen hirveään epätoivoon nämä uutiset olivat saattaneet hänen miehensä! Hedvig oli kuvitellut, että öinen kohtaus Kiinan paviljongissa olisi jo aikoja sitten tullut haudatuksi ja että yksinpä avioton lapsi, jonka Magdalena oli synnyttänyt rakastajalleen, ei enää olisi siteenä heidän välillään. Demoiselle Rudenschöld oli loitonnut hänen miehestään, olipa tämä osoittanut Tukholmassa selvää vaivautumista valtaneuvoksen tyttären läsnäollessa. Mutta sittenkin heidän välillään oli kiinteä side, rakkauden vaiko murtumattoman ystävyyden, oli vaikeata päättää. Jakun oikeudenkäynnin päätös vihdoin tuli tietoon...! Hedvig nipisti huulensa yhteen.
Kuinka monina piinallisina hetkinä hänen olikaan täytynyt alistua ja kuunnella äänettömänä, säälien ja näennäisesti osaa ottaen, kun Armfelt pommitti sadatuksillaan herttuaa ja Reuterholmia ja ylisti ystävätärtään. Hän kyllä tiesi! Häpäisevä seisominen Tukholman torilla, herjaukset ja pistosanat, kunnian ja omaisuuden riisto, joilla ruhtinas käskyläisineen yritti alentaa tuota naista maailman silmissä, johtuivat kaikki vain vanhan herttuan raukkamaisesta mustasukkaisuudesta. Eikö hän ollut ahdistanut Magdalenaa häpeällisillä tarjouksillaan siitä hetkestä asti, jolloin Armfelt jätti Tukholman? Tuo hapan, kuivuuttaan kahiseva ihailija oli kärkkynyt demoisellen kantapäillä, pommittanut häntä ilottomilla lemmenviesteillään ja kostanut vihdoin alhaisesti, kun Magdalena oli torjunut hänet luotaan. Millainen kosto!
Svean hovioikeuden istuntosalissa herttua seisotti neiti Rudenschöldiä kolmatta tuntia kestävän lukemisen ajan, hyvin tietäen hänen hengenahdistuksensa. Ja vain satunnainen sääli, joka pilkahti hänen sydämessään, oli pelastanut tuon nöyryytetyn naisen pyövelin raipoilta. Mutta kaiken aikaa, kun parooni Armfelt oli raivonnut ja itkenyt, herjannut herttuaa ja kamarioikeuden presidenttiä, purrut rystysiään ja aikonut syöksyä suoraan matkalle kiiruhtaakseen uhkapäisesti Tukholmaan, Hedvig oli kuunnellut äänettömänä tätä epätoivon myrskyä. Ja hänen mieltään vihlaisi ajatus, että hän olisi tuona hetkenä vaihtanut kohtalonsa Magdalena Rudenschöldin kohtaloon, antanut keritä kauniit hiuksensa ja astunut kehruuhuoneeseen, ei häväistynä, nöyränä, murtuneena, vaan kirkkaus kasvoillaan.
Matkatessaan nyt Kalugaan, venäläiseen pikkukaupunkiin, josta hänen miehensä oli löytänyt turvapaikan, Hedvig taisteli syvää itsensä vähäksymistä vastaan. Adjutantti Peyron kyllästytti häntä loputtomilla jutuillaan kuolleesta monarkista ja viraltapannuista ylimyksistä, joiden maineen loisto alkoi jo haalistua. Hän ajatteli Venäjää. Näki autiot, rajattomat unikkokentät, näki tuhruiset majatalot ja bysanttilaisessa unessaan torkkuvat kirkot kultaisine risteineen ja sipuleineen, heleine jumalankuvineen, joita ympäröi sakea pyhäsavu. Mutta koti oli aina oleva siellä, missä hänen miehensä ja lapsensa elivät. Hän katsoi äkillisen hellyyden valtaamana jokeltavaa poikaa ja leikkivää Augustaa. Hän ajatteli kolmatta, joka oli tulossa elämään tänä levottomana vuonna, Anno 1794... Kuinka hevoset juoksivat! Tie vieri polvitellen etelästä pois, tummia ruohoaavikoita kohti.
TUOSTA hetkestä alkaen, jolloin maanpakolainen Kustaa Mauri jätti Pietarin, odoteltuaan turhaan keisarinnan puheille pääsyä ja saatuaan vihdoin määräyksen hävitä oljenkortena heinäsuovaan, matkustaa Kalugaan, hänen elämänsä kuohu asettui suvantoon. Kestetty nöyryytys oli herpaissut hänen tahtonsa ja hän alistui lannistettuna Katariinan käskyyn. Nyt olivat kaikki kanavat Tukholmaan ummessa. Mutta tulevien pitkien vuosien varjo, maanpakolaisuus vieraassa maassa hämärsi hänen silmistään myös Reuterholmin ilkkuvan kuvan, kunnes hän saattoi aivan tyynenä muistella tuota nimeä ja noita valkeita, kiihkeitä kasvoja. Keisarinnan lähetti tapasi hänet laihtuneena ja sairaan näköisenä. Huolellisesti valittu ranskalainen puku, sangen loistelias silkkitakki röyhelyksineen ja vaskenpunaisine liepeineen oli syvässä ristiriidassa hänen väsyneiden silmiensä kanssa, jotka näyttivät katsovan eteensä näkemättä mitään, kiillottomina, aivan tyyninä.
Lakattuaan elämästä maineen ja kunnian sydänpäivässä, jouduttuaan varjoihin hän alistui. Hän sovelsi sielunsa tahdin tietoisesti pitkien köyhien päivien rytmiin, yrittäen varjella itseään hiipiviltä huolilta. Kun Hedvig ja lapset vihdoin tulivat, kun hiljainen häviäminen itämaiseen aroon alkoi, hän yritti totuttautua uusiin oloihin. Venäjän sydämessä, sadankuudenkymmenen virstan päässä Moskovasta, Okan ilottomien laineiden huuhtomana kohosi Kalugan pikkuinen kaupunki kuin rykelmä toisiinsa painautuvia sieniä kenttien ja peltojen keskeltä. Vilja kasvoi täällä hedelmällisenä ja keltaisena. Maa näytti vauraalta, kun Armfelt katseli sitä Pyhän Laurentiuksen luostarin tornista. Rannattomia näköaloja, huojuvaa heinää... Mutta se oli tainnuttavaa, lamaavaa viljavuutta. Se saattoi ilahduttaa kuvernööri Obleonkovin punaisia, epäluuloisia porsaansilmiä, jotka vakoilivat hänen jokaista askeltaan kovin valppaina. Häneen se vaikutti samoin kuin tämän ilottoman kaupungin sadat samanlaiset puuhökkelit ja sen seitsemäntoistatuhatta harmaata asukasta, jotka näyttivät kaikki nukkavieruilta pikkuvirkamiehiltä ja hyörivät uneliaan uutterina kolkon kaupungintalon, kolkon poliisikamarin ja vielä kolkomman piirioikeuden istuntosalin vaiheilla. Kaksikymmentäviisi mudanruskeaa kirkkoa paistatti tornejaan ja kupolejaan heleässä valossa. Lännen ja Idän salavuoteus oli synnyttänyt nämä Kristuksen moskeijat, ja niiden vieno mutta kuuluva kellojensoitto tunkeutui surumielisenä hänen kaikkiin hetkiinsä, virraten aamujen ja iltojen halki yhtä lamauttavana kuin kultapukuisten pappien litania.
Alussa hän kärsi siitä. Hän kärsi ihmisten epämääräisistä silmäyksistä, kuvernöörin selväpiirteisestä juonittelusta, jolla hänen ja hänen perheensä olo tahdottiin tehdä mahdollisimman epämukavaksi. Hän inhosi likaa ja ummehtuneisuutta, jota Hedvigin toimelias touhukaan ei voinut kokonaan hävittää heidän asunnostaan. Ja millainen hirmuinen paljous syöpäläisiä! Vihdoin, kahden kuukauden kuluttua, Kalugaan ilmestyi kenraalikuvernööri Kaskin, joka oli jättänyt Tulassa sijaitsevan virkatalonsa ja suoritti kierrostaan maakunnassa. Ruotsalainen mies ilmoittautui hänen vastaanotolleen, koetteli tähän kylmään kiveen vanhan henkevyytensä kirkasta asetta, sai vihdoin aikaan joukon myönnytyksiä, joiden tuloksena oli, että epäluuloinen kuvernööri lopetti verettömän vainonsa ja Armfeltin kirjeenvaihdon sallittiin jatkua.
Hänen päiviensä tahti veltostui. Pienellä kirjoituspöydällä, jota koristi Kustaa III:n marmorikuva, lojuivat avaamattomat kirjat ja tyhjät paperiarkit. Ruhtinas Subov oli lähettänyt hänen yksinäiseen olinpaikkaansa arkullisen venäläistä kirjallisuutta; hän nautti lajitellessaan kirjoja hyllyihinsä ja kuvittelemalla hiljaisia iltoja, jolloin hän syventyisi niihin. Mutta hänestä tuntui kuin hänen aivonsa voisivat ottaa vastaan vain valmiiksi purtua ravintoa. Hän etsi käsille roomalaiset runoilijat ja Tacituksen, joita hän oli kerran, hyvin monta vuotta sitten, uutterasti lehteillyt. Suvanto pälyi hämärän harmaana. Tällaista oli kahtena ensimmäisenä kuukautena. Mutta hän ei uskaltanut ajatella, että tätä hiljaisen voipumisen tilaa jatkuisi yhä edelleen, hänen ratansa päätepisteeseen asti. Syvällä hänessä valvoi kuitenkin odotus. Viestit ja tiedot saapuivat Tukholmasta sanomattoman hitaasti; kului viikkoja, kuukausiakin, ennen kuin hänen korvansa voivat tavoittaa hämärän kaiun kotimaan asioista. Hyvin epämääräisesti, voimatta enää muodostaa odotustaan selviksi, varmoiksi toiveiksi, hän tunnusteli hiljaisessa loukossaan ajan mahdollisuuksia kuten sokea, joka koettelee sauvallaan tietä.
Tähän aikaan parooni Armfelt alkoi ymmärtää vaimoaan Hedvigiä. Hän oli aina tuntenut tarvitsevansa noiden toimeliaiden käsien ja tuon kirkkaan, urhean hymyn tukea, mutta hän oli käyttänyt sitä hyväkseen lapsellisen itsekkäästi, näkemättä Hedvigin alttiuden syvyyteen, lähestymättä häntä. Mutta nyt Armfelt alkoi ensi kerran vaistota, miten häikäilemättömän ahnaasti hän oli upottanut oman elämänsä kuohuun tuon vilpittömän sielun, jota hän oli pitänyt niin porvarillisena ja jonka uutteraa hiljaisuutta hän ei ollut koskaan oppinut ymmärtämään.
Tästä huolimatta hän ei kohdellut Hedvigiä toisin kuin ennen. Hänen hyväntuulinen hellyytensä oli ehkä lämpimämpää ja vähemmän hilpeää; hän ei enää ostanut hyvyyttä, uskollisuutta, antaumusta ruusuilla ja kiinalaisilla helmillä. Hänen päiviensä tyhjiöön astuivat lapset. Hän saattoi kuluttaa pitkiä tunteja yhdeksänvuotiaan Augustan seurassa johdattamalla tätä sangen eloisaa tyttöä ranskan kielen sokkeloissa. Ja kävi niin, että Augusta etsi yhä useammin isän seuraa ja viihtyi hänen rinnallaan, leikki puolihämärän työhuoneen nurkassa, koristi hänen kirjoituslipastonsa paperinukeilla, täytti hänen elämänsä suloisella lörpöttelyllä. Mutta pojat elivät lähellä äitiään. He varttuivat Hedvigin lempeän huolehtivaisuuden lämmössä.
Röyhelykset, silkkitakit, solkikengät, joiden kuosi oli kerran ollut moitteeton mutta joista loputon venäläinen aika alkoi kuluttaa väriä ja kiiltoa, paljastivat Armfeltissa tapahtuneen muutoksen. Hän pukeutui nyt kuten ennenkin sangen huolekkaasti. Hän yritti säilyttää ulkoasussaan menneen loiston merkkejä. Hän kulutti suunnattomasti liinavaatteita, vaihtoi niitä odottamattoman usein, vakoili miltei sairaalloisella kammolla jokaista tahraa ja jokaista virttymisen merkkiä. Mutta ranskalaiset vaatteet riippuivat nyt ihmeen velttoina hänen olkapäiltään. Hänen ruumiillisessa tilassaan tapahtui pahaenteinen muutos. Haava, jonka hän oli saanut neljä vuotta sitten hyökätessään venäläistä linnoitusta vastaan, osoittautui kaikista lääkärien ponnistuksista huolimatta parantumattomaksi. Hänen hartioissaan ja ristiluissaan yltyi pakotus. Hiljainen hiipivä kipu, joka yllätti hänet myrskyisinä syyspäivinä ja näytti helpottuvan vain keväisin, kahlitsi hänet vuoteeseen. Hedvig tarkkasi tätä terveyden horjumista kauhean huolestuneena. Kun ehdittiin talveen, kun pimeyden ja lumen voimat loivat painostavan tunnelman unisen, pienen puurakennuksen yli, noiden peloittavien merkkien lisäksi ilmaantui muitakin. Oli mahdotonta tietää, johtuiko Armfeltin alituinen kiivas yskä haavasta, joka hehkui punaisena viiruna selässä, lapaluun kohdalla. Hän valitti unissaan. Hänen jalkansa olivat kummallisesti turvonneet, ja oli päiviä, jolloin hän saattoi viettää aikansa vain istuvassa asennossa.
Mutta tämä ruumiillinen ränsistyminen oli sangen hidasta ja salaista, tuli onnellisia aikoja, jolloin hänen terveytensä näennäisesti palasi. Hän näytti nyt odottavan entistä halukkaammin viestejä, joita saapui Ruotsista, ja kaiken näennäisen välinpitämättömyyden pohjalla säteili epämääräinen toivo, että olosuhteet muuttuisivat. Armfelt ei suinkaan ollut luopunut uskostaan, että nuoren kruununperillisen valtaistuimelle nousu ei ainoastaan kukistaisi Reuterholmia, vaan tekisi mahdolliseksi hänen ja hänen perheensä takaisinpaluun. Maanpakolaisuus, aatelisoikeuksien menetys ei ollut lopullinen. Eniten hän tunsi kärsivänsä vanhan omaisuutensa anastuksesta, sillä ne viisituhatta ruplaa, joilla keisarinna oli turvannut hänen olonsa Kalugassa, tuntuivat aivan riittämättömiltä. Karkoituspaikassaan hänen täytyi alistua tinkimään monista mukavuuksista. Hän kapinoi ja ponnisteli, yritti lähestyä uusia tuttaviaan, venäläisiä virkamiehiä, jotka avasivat kotinsa näennäisen auliisti maanpakolaiselle mutta saattoivat puolestaan antaa hänelle aivan mitättömiä lainoja. Jospa kaikki muuttuisi! Jospa Kustaa Aadolf vihdoinkin nousisi valtaan ja kukistaisi holhoojahallituksen! Hän, Armfelt, ei suinkaan epäillyt entisen kasvattinsa lämmintä ystävyyttä. Hän perusti siihen kaiken toivonsa, odotti levottomana ja syrjään vetäytyneenä aikojen muutosta, uneksi vallastaan, joka oli palaava.
Keisarinnan ynseä kohtelu, joka oli niin epämieluisesti yllättänyt hänet, kun hän anoi suojaa Reuterholmin vainolta, esiintyi nyt uudessa valaistuksessa. Hän luuli ymmärtävänsä sen. Hänhän oli vedonnut Pietarin kabinettiin juuri aikana, jolloin Katariina kaikkein vähimmin halusi joutua epäsopuun Ruotsin hallituksen kanssa. Reuterholmin politiikka hoippui kuin juopuneena kapinallisen Ranskan ja mahtavan Venäjän välillä. Palava Pariisi hurmasi hänen sielunsa vallankumouksellista puolta; hän lähestyi notkein elein, liukastelevan sydämellisenä roskaväkeä, joka oli tahrannut kätensä kuningasparin vereen: vuoripuoluetta, yhteiskunnan mullistajia,. valtaan päässeitä vähäväkisiä, kostonhaluista herra Robespierreä ja fanaattista Dantonia. Oli ihmeiden ihme, ellei hän salassa juonitellut heidän kanssaan saadakseen tukea Venäjää vastaan ja täyttääkseen valtakunnan kassan ranskalaisilla verirahoilla.
Mutta tuskin julmistunut keisarinna oli ehtinyt peloittaa kamarioikeuden presidenttiä venäläisellä sotalaivastolla, kun tämä teki kumarruksen Itään. Hän alkoi hälisevän suurieleisesti puuhata Ruotsin kruununprinssin ja keisarinnan pojantyttären Aleksandran kihlausta. Pietarissa käytiin neuvotteluja, tuleva ruhtinasavioliitto sitoi parhaillaan keisarinnan kädet, kun maanpakolainen Armfelt oli ilmestynyt anomaan hänen apuaan. Armfelt punnitsi tilannetta, luuli äkkiä käsittävänsä kaiken ja hymyili alakuloisesti, kadottamatta toivoaan. Tuo vallan sakkipeli, kylmä, koneellinen, kohtalokas leikki, johon hän oli kerran osallistunut, menetti entisen hurmansa ja muuttui mielettömäksi, herättämättä hänessä muuta kuin viileää, aivan vinoa uteliaisuutta. Hän seurasi kaukaa herttuan ja Reuterholmin pelisiirtoja. Vihdoin saapui yllättävä tieto, että Tukholman hallitus oli allekirjoittanut sopimuksen Ranskan kanssa, kahmaisten samalla vallankumouksen kassoista kymmenen miljoonan livren avustussumman. Varsin pian seurasi Ruotsin kruununperillisen ja Mecklenburgin prinsessan kihlaus, joka osui kuin salama Pietarin kabinettiin ja synnytti kiukkuisen vastakaiun. Ellei keisarinna olisi kuumeisesti puuhannut Puolan uutta jakoa, hän ei olisi suinkaan pidättynyt ilmaisemasta närkästystään Reuterholmille ja hänen mainehikkaalle käskyläiselleen, Södermanlandin herttualle.
Ja viimein rakoili myös liitto, jonka ruotsalainen kalifaatti oli solminut ranskalaisen hirmuhallituksen kanssa. Armfelt ei voinut vaientaa toivoaan, että kamarioikeuden presidentin vallaninnosta, hänen häilyvästä mahtailustaan puoleen ja toiseen koituisi hänen tuhonsa. Kun jakobiinien rahat vedettiin Tukholman valtiokassasta pois, kun Ranska peräytyi uuden liittolaisensa luota ja katkaisi siteet, presidentti käännähti jälleen mitä kohteliaimmin keisarinnan puoleen. Ei enää puhettakaan Mecklenburgin prinsessasta! Ruotsin tuleva kuningas työnnettiin uudelleen Aleksandran syliin, myöntyväinen, aivan neuvoton herttua suostui alakuloisesti lähtemään Pietariin kruununprinssin neuvonantajana ja puhemiehenä.
Tässä oikullisessa pelissä näytteli prinssi itse tahdottoman pelinappulan osaa, ja vain herttua tiesi, että hän iloitsi kihlauksen purkautumisesta: Mecklenburgin prinsessa oli ollut ruma kuin mummo! Hänet saatiin taivutelluksi matkalle. Kahdeksantoistavuotias jäykkä poika kohtasi neljätoistavuotiaan Aleksandran suunnattoman suuressa valtiosalissa ja sammalsi muodollisen ihastuksensa julki niin punehtuneena, että voitiin helposti nähdä, miten syvälle Eros oli ampunut nuolensa. Mutta herttuan riemu jäi lyhytaikaiseksi. Tuskin Kustaa Aadolf oli kuullut, että hänen tuleva puolisonsa aikoi säilyttää katolisen uskonsa, kun hän peräytyi loukkautuneena ja vetäytyi jyrkästi pelistä pois. Kuulumatonta! Bysanttilaisia kirkkoja sipuleineen ja pappeineen! Ikoneja, honottavia patriarkkoja, prameita juhlakulkueita Tukholman kaduilla! Ei koskaan! Hän hylkäsi tämän julkisen epäjumalanpalvonnan mielikuvankin ja kuunteli aivan jäykkänä setänsä valitusta. Hän ei saapunut lainkaan valtaistuinsaliin, jossa Venäjän hämmästynyt hovi odotti kiukkuisen hiljaisuuden vallitessa tunnista toiseen kauheata kosijaa.
Mutta maanpakolainen Armfelt ei ollut koko Kalugassa-olonsa aikana iloinnut myrskyisemmin kuin tuon tiedon saapuessa. Miten se koskisi Reuterholmiin! Se kaivaisi hänen valtansa perustan ontoksi ja kukaties johtaisi romahdukseen, jota jo odotettiin. Jumala tiesi, mitä kruununprinssi oli aikonut tällä teollaan. Uhkapäisyyttä ehkä, fanaattista takertumista luterilaisen äidin uskonkappaleihin... Hitto! Hurmaajakuninkaan poika oli kuin olikin todistanut omistavansa lujan selkärangan, ja se riittäisi, toistaiseksi. Mutta mitä tekisi Reuterholm, miten menettelisi keisarinna?
SILLÄ VÄLIN kuin Armfelt hautoi näitä ajatuksiaan ja vaali toivoaan venäläisen pikkukaupungin hiljaisuudessa, tapahtui Ruotsin valtakunnassa nopeita muutoksia. Tuon epäonnistuneen kosintaretken jälkeen herttuan neuvonantaja, kamarioikeuden presidentti oli tuntenut sieraimissaan epäsuosion käryä. Kaikkialla Tukholmassa puhuttiin yleisesti hänen viraltapanostaan. Oli ilmeistä, että kun kruununprinssi Kustaa Aadolf kerran ylittäisi säädetyn ikärajan ja tarttuisi valtakunnan johtoon, hän ei suinkaan kursailisi hermostunutta, mahtailevaa visiiriä. Hän oli jo antanut kuulla, mitä hän ajatteli setänsä vapaamuurari veljestä, joka oli ollut kyllin pöyhkeä huomauttaakseen, että nuori kruununperillinen pitäisi oikeastaan panettaa lukkojen taa muistelemaan itkevää Aleksandraa ja kiukkuista Katariinaa.
Kustaa Aadolf kutsutti Reuterholmin puheilleen. Pitkä, hintelä poika, jonka luisevat kasvot olivat kiihtymyksestä kalpeat ja jonka alahuuli värähteli pidätetystä vimmasta, läksytti perin pohjin arvovaltaista presidenttiä. Reuterholm vaikeni, puri huultaan, kietoutui traagillisesti viittaansa. Prinssi asteli kiivain askelin permannolla. Kuulkoon nyt kerrankin totuuden! Ja kun Reuterholm yhä seisoi siinä, seisoi umpimielisenä ja jurona, välkytellen järjestön sinettisormusta, prinssi läjäytti kämmenensä pöytään. Olkoon päätetty, että presidentti saisi yhä edelleenkin nostaa tuhannen riikintaalarin eläkettä, jonka hänen vehkeittensä uhri, edesmennyt kuningas, oli hänelle myöntänyt. Mutta kamari oikeudessa ja palatsissa häntä ei tämän jälkeen kaivattu.
Nyt koittivat valoisammat ajat myös niille, jotka Reuterholm oli kukistanut entisistä mahtiasemista. Demoiselle Rudenschöld, joka oli siirtynyt häpeäpaalusta Tukholman kehruuhuoneelle, oli jo aikaisemmin saanut armahduksen. Armfelt oli aikoja sitten ilahtunut tiedosta, että Magdalenan itsepintainen ihailija Södermanlandin herttua oli heti oikeudenkäynnin jälkeen tehnyt myönnytyksiä paremmalle minälleen; missään tapauksessa hän ei ollut estellyt, kun ystävät toimittivat vangitun naisen käytettäväksi kaksi viihtyisää huonetta ja tyydyttävän keittiön. Demoisellen pöydässä oli neljä ruokalajia; hän sai vapaasti vaeltaa kunnaalla, joka sijaitsi kehruuhuoneen lähellä; hänen sallittiin tavata omaisiaan, tosin vartijan läsnäollessa. Kun herttuan armahdus oli kohdannut häntä kaksivuotisen valvonnan jälkeen, hän siirtyi Tukholmasta Gotlantiin ja asettui asumaan Stenstugun kartanoon, joka nyt annettiin hänelle surkeaksi korvaukseksi pidätetyistä oikeuksista, eläkkeistä ja palkoista. Niin, ehkä hän vaelsi Visbyn hiljaisia kujia, tai ehkä hän vietti päivänsä yksinäisessä huoneessa kuunnellen meren kohinaa.
Mutta muiden vangittujen kohtalon otti nyt tarmokkaisiin käsiinsä nuori Kustaa Aadolf, valtakunnan hallitsija, joka oli liian kauan vaiennut ja pysynyt loukossaan, puuttumatta lainkaan sedän ja hänen neuvonantajansa tekoihin. Nyt hän avautti ensi töikseen ne vankilanportit, joiden taakse Ehrenström ja Aminoff oli teljetty.
Armfeltin olo Kalugassa näytti lähenevän loppuaan. Mutta miten hän odottikin, kuninkaallista lupakirjaa ei vain kuulunut. Joskus hän vaipui epätoivoisena hautomaan mielikuvaa, että tämä keltaisten peltojen huojunta, tämä toimettomuus ja tyhjyys, nämä likaiset tuvat ja kerskailevat pikkuvirkamiehet anastaisivat hänet omaan piiriinsä ikuisiksi ajoiksi, sulattaisivat hänet itseensä. Kukaties hänen elämänsä joustin oli jo veltostunut raskaan paineen alla. Kukaties hän ei osaisi käyttää hyväkseen valoa ja vapautta, ei enää kykenisi syöksymään vallan, kunnian ja maineen humuun, kultaiseen vaahtoon, joka pauhasi kaukana... Ja hänen apeat ajatuksensa palasivat Magdalena Rudenschöldiin. Iloinen tyttö, joka lepäili viheriällä divaanilla ja maisteli suklaata, kuului menneisyyteen. Ilkamoivat, kirkkaat, villit silmät, jotka olivat hehkuneet niin mustina ja kiihkeinä, kadottivat valonsa, väsyivät. Demoiselle oli huvitellut ja juhlinut aikansa, hän oli uhrannut itsensä tietoisesti, mitään pyytämättä miehelle, jolle hän oli antanut kauniin ruumiinsa ja synnyttänyt lapsen. Ja nyt hän oli hervahtanut ja sammunut, nyt hän vetäytyi Visbyn ruusuisiin raunioihin, kuunnellen meren kohinaa. Vai hehkuiko hänessä vielä säen tulta? Hänen kaltaisensa naiset eivät ehkä koskaan täydellisesti talttuisi. Parbleu, jäljelle oli jäänyt kuuma tuhka.
Näistä mietteistä hänet yllätti Hedvig. Oli hyödytöntä enää hukata aikaa. Tästä levottomuudesta ei ehkä milloinkaan päästäisi, ellei toinen heistä ottaisi harteilleen tekojen vastuuta. Hedvig hymyili kuten äiti, joka tempaa neuvottomana poikansa käsistä tekemättömäksi jääneen tehtävän. Hän puolestaan oli valmis lähtemään matkalle. Ellei Pietarissa myönnyttäisi hänen rukouksiinsa, hän jatkaisi vaellustaan Ruotsiin asti, anoisi nuoren ruhtinaan apua ja hankkisi heille vapauden, jota he olivat jo väsyneet odottamaan. Nyt kun Kustaa Aadolf oli ryhtynyt hallitustoimiin, heidän tuli panna kaikki luottamuksensa häneen. Mutta Armfelt kuunteli aivan hiljaisena noita sanoja. Tällä kertaa, sen hän myönsi, Hedvig oli hänen toivonsa.
MARRASKUUN kuudennentoista aamuna 1796 Pietarin kaduilla pyrysi lumi. Se vyöryi usvaisina pilvinä Talvipalatsia kohti. Se kieppui Ylösnousemuksen kirkon kultaisissa sipuleissa kuin Saturnuksen rengas, hyökkäsi valittaen ja vonkuen pitkin Sadovajan katua, piiskasi hyisillä vitsoillaan torkkuvia ajureita ja viittaansa kääriytyneitä, kiiruhtavia virkamiehiä. Sinisessä aamuhämärässä, lumipyryn pölyävässä usmassa hehkui tulia. Pimeys ja valo taistelivat keskenään. Tuulen viima suhisi Eremitaasin nurkissa, lumi paiskautui ulvoen valaistuja ikkunoita vasten. Boljsaja Konjusennajan keisarillisissa talleissa sukivat vilusta hytisevät rengit levottomia ajohevosia, muistutellen mieliinsä Elisabetin kuolinpäivää. Sekin oli ollut pimeä ja myrskyinen kuten tämä julma aamu. Mutta Ismajlovin tuomiokirkossa, viiden taivaansinisen kultatähtisen kupolin alla, kuorin hämärässä, jossa vain ikuiset kynttilät lepattivat pyhimysten edessä, loihtien niiden jalokivisilmiin usmaisen värihehkun, liikkuivat uniset kirkonlämmittäjät halkosylyksineen ja sytytyskaappeineen. Myrsky jymisi temppelin ympärillä. He ristivät silmänsä ja pysähtyivät kuuntelemaan vihurin ulvontaa, joka kalisutteli malmikelloja.
Eremitaasissa tämä myrsky herätti keisarinnan. Hän ponnistautui vaivalloisesti vuoteestaan, tunsi värisyttävää vilua ja kietoi hartioilleen kasaanilaisen turkisvaipan, joka oli virunut tuolilla eilisillan muistona. Kuinka pimeää ja kolkkoa! Ikkunoiden lasit risahtelivat tuulen paineesta. Lumi piiskasi ruutuja. Koko edellisen illan hän oli istunut ystävineen pelipöydässä, kuunnellut luisten korttien napsahtelua ja maistellut mokkaa. Kesken peliään hän oli ottanut vastaan uutisen. Itävaltalaiset olivat vihdoinkin pakottaneet Ranskan tasavallan surkeasti peräytymään, kenraali Moreaun joukot olivat vetäytyneet Reinin toiselle rannalle. Sellainen yllätys! Hän muisteli syvästi huvittuneena sanamuotoa, jonka hän oli valinnut, lähettäessään Itävallan ministerille onnittelut: Je m'empresse d'annoncer à l'excellente Excellence... que les excellentes... troupes de l'excellente cour ont complètement battu les Français. Hän tarttui vaskikelloon ja helisti. Kamaripalvelija saisi kutsua ruhtinas Subovin, sillä ulvova vihuri teki keisarinnan rauhattomaksi. Hän pelkäsi yksinäisyyttä, hän halusi kuulla elävän ihmisen ääntä.
Mutta kun makeileva, korskea Subov, itsevaltainen suosikki, vihdoin seisoi alkoovissa ja tarkkasi peittelemättömän pilkallisin silmin hänen vanhan ruumiinsa muotoja, Katariina miltei toivoi, että ruhtinas olisi jäänyt tulematta. Tuo mies oli viime päivinä herättänyt hänen mielessään vain epämieluisia ajatuksia. Juuri hän, Subov, oli touhunnut noissa onnettomissa neuvotteluissa, joita käytiin Ruotsin hovin kanssa. Siitä päivästä saakka, jolloin kihlajaisjuhlallisuuksien piti tapahtua, jolloin valtaistuinsalissa odotettiin sulhasta, jolloin Ruotsin kruununperillinen niskuroi ja häpäisi lopuksi Venäjän hovin, keisarinna ei enää ollut ennallaan. Kirotut tukholmalaiset! Jo isästä oli ollut kylliksi vastusta, ja nyt uhitteli poika, kopea ja itsepintainen prinssi, hänen tahtoaan!
Kuinka paljon oli vaadittukaan, että hän saattoi niellä kiukkunsa ja harminsa, kun Subovin lähetti ilmoitti hänelle neuvottelujen tuloksen. Hän oli seisonut valtaistuinsalissa suuren naispiirin ympärillä. Varmaankin hänen kasvonsa olivat lehahtaneet aivan punaisiksi, sillä hän oli ollut kaatumaisillaan; hän oli seissyt siinä kuin salaman iskemänä. Kummallista... Hän oli alkanut käydä vanhaksi. Näinä kylminä talvipäivinä hänen oli alinomaa vilu, ja hän ei enää jaksanut kävellä kovinkaan pitkää matkaa hengästymättä, tuntematta pyörrytystä. Miten myrsky vonkui! Hän oli kuunnellut sitä jo eilisiltana, pelipöydässä. Hänestä tuntui, kuin lumipyry yltyisi.
Kun hän seisoi siinä musertavan suurena ja lihavana kietoen olkapäilleen kasaanilaista viittaa, hän tunsi kyllä, miten suosikki pisteli häntä neulanterävillä katseillaan. Yhtä kaikki, hän ajatteli ja huokasi raskaasti muistaessaan Taurian voittajaa, Grigori Potemkinia, joka oli vuosia sitten ottanut myrkkyä kaukana aroilla ja sammunut suuren plataanin varjoon. Mutta Subov pälyili tuota yöpuvun peittämää ruumista, noita leilimäisiä rintoja ja ryppyistä kaulaa kuin lumoutuneena, laskien keisarinnan ikävuosia. Mikä akka, hän hymähti itsekseen ja tunsi suurta, vilpitöntä kunnioitusta. No niin, valtakuntien historiaa tosin kirjoitettiin pikemmin lakanoihin kuin asiakirjoihin ja kaikissa hallitushuoneissa imivät intohimojen Skyllat palatseja, maatiloja, sotajoukkoja. Mutta Pietarin Eremitaasissa tuo kaikki oli hillittömämpää kuin muualla. Miten runsaita käsirahoja, miten paljon jalokiviä, linnoja ja tiluksia tuo turpea lämpöinen käsi olikaan jakanut kenraaliadjutantteja palkitessaan. Ja ruhtinas Subovin silmissä säilyi itsepäisesti omituinen kuva. Hän näki kokonaisten rykmenttien, kokonaisten sotajoukkojen ratsastavan tuon kiehuvan lemmen porteista, joka nieli miehiä rajattoman ahnaasti, tulematta tyydytetyksi. Semmoinen hän oli, tämä jättiläinen, tämä matuska! Hän, Subov, ei suinkaan ollut salannut sitä napolilaiselta diplomaatilta, Serra Capriolan hauskalta herttualta, joka oli edellisen päivän vastaanotolla huomauttanut jotakin hyvin purevaa keisarinnan kävelytavasta. "Mitä mietitte, Subov?" kysyi Katariina samassa. Mutta ruhtinas kumarsi sulavasti. Hän ei antanut yllättää itseään. Hän rupesi selostamaan kirjettä, jonka heidän kalugalainen holhottinsa, maanpakolainen Armfelt oli aivan äskettäin lähettänyt. Tuulen ulvonta tuntui kasvavan — lumi paiskautui rätisten ikkunaruutuja vasten.
Ruhtinaan poistuttua keisarinna lähti pukeutumishuoneeseen. Suurissa halleissa vilkkui jo lakeijain livreitä, ja levottomat liekit lepattivat kynttilöissä lähettäen tämän aamun pimeyteen kelmeää valoa. Tuo majesteettinen olento näytti vyöryvän raskaasti korkean kynnyksen yli, kuten suuri parkkilaiva, joka työntyy omalla paineellaan aaltovuoria vasten. Kahisevat pitsit ja yöpuvun helmukset hulmusivat hänen ympärillään lumivalkoisina vaahdoten. Ja sitten tämä taklattu alus musertui salakariin, pysytteli hetken kömpelösti huojuen olemassaolon laineilla ja kallistui. Hätäytyneet hovinaiset löysivät hänet makaamassa pitkin pituuttaan permannolla. Hänen paitansa oli levähtänyt hajalleen, se virui kuin suunnattomana vaahtohuntuna hukkuneen hylyn ympärillä. Hänet kannettiin vuoteeseen. Hänen turpeat kasvonsa muuttuivat peloittavan nopeasti sinipunaisiksi ja lasittuvat silmät pälyivät ikkunaa, jonka takana ulvova lumimyrsky, Elisabetin ilma, jatkui.
Suuri palatsi oli hiljentynyt aivan äänettömäksi. Odotettiin henkeä pidättäen, milloin kuolinkamppailu päättyisi. Silloin rämähtivät ja paukkuivat Eremitaasin portit, halleissa kajahtelivat raskaat askelet ja kuolinhuoneen ovi potkaistiin auki. Kynnyksellä seisoi pieni, surkastunut mies, perintöruhtinas Paavali. Hän oli pukeutunut vihertävään preussilaiseen sotilaspukuun. Hänen päässään oli suunnaton kolmikolkkainen hattu, joka heitti sinipunervan varjon rypistyneille keltaisille kalmukinkasvoille, ja jaloissa saappaat, joiden suut ulottuivat reisien puoliväliin. Hän puristi luisevassa kädessään pitkää sauvaa, jonka kärjessä kimalteli ja säkenöi raskas hopeanuppi.
Kaikki, mitä tässä äänettömässä huoneessa saattoi nähdä, vuoteen kultabrokaadiverhot, punainen samettipeite, lepattavat kuolinkynttilät, papit ehtoolliskalkkeinen, hämmästyneet henkivartiat heleine livreineen kuvastuivat tuon kiiltävän pallon pintaan, ikään kuin keisarinnan hallituskauden komeus ja loisto olisi liukunut sen kylmää silmää kohti ja imeytynyt siihen, vääristyen mielettömäksi kääpiömäiseksi irvikuvaksi. Hopeapallon kuvussa näkyivät myös kuolevan purppuraiset, pöhöttyneet kasvot, mutta herjaavan vähäpätöisinä, tuskin neulannuppia suurempina. Hiljaisuus oli hievahtamaton. Vain myrsky jymisi ja valitti Eremitaasin ympärillä. Pieni peikkomainen mies, joka seisoi kynnyksellä, näytti kohonneen tuon usvaisen suhinan syvyyksistä.
Perintöruhtinas tuijotti kauan äitinsä kasvoja, ikään kuin hän olisi halunnut imeä sieluunsa tämän kolkon kuvan. Kuolevan pää liikkui levottomasti. Hiljainen korina alkoi tyrehtyä, tummanpunaiset kasvot, joiden piirteistä elämän ilme oli jo haihtunut, muuttuivat vähitellen kelmeiksi. Mutta juro mies tunsi juovansa tuosta näystä hurjaa, ihmeellistä hyvitystä, joka sovitti hänen lapsuutensa kärsimykset, sai hänet unohtamaan nuo surkeat ajat, jolloin Pietarin hovissa oli pilkattu hänen nenäänsä ja jolloin hän oli pakoillut omaa rumuuttaan, omaa epäonnistunutta muotoaan Hatsinan synkkään linnaan. Kaikki tuo väistyisi nyt vähitellen ja kuluisi hänen muististaan. Hän ei enää komentaisi rykmenttejä, joiden alokkaat oli valittu hänen oman surkastuneen ulkonäkönsä mukaan. Naurakoot nyt häntä, yrittäkööt nyt lasketella ivasanoja! Nyt perii piru Eremitaasin ja kopean hoviaatelin! Nyt hän panee vihurin puhaltamaan näiden suurten salien läpi, kunnes vanhan loiston riekaleet tanssivat myrskyssä —! Hän puristi yhä lujemmin hopeanuppista sauvaa ja tuijotti kuolevaa.
Vihdoin hän iski kantapäänsä yhteen, ja tämän äänen pelästyttäminä lakeijat jähmettyivät asentoon, ikään kuin he olisivat kauhulla tervehtineet uutta hallitsijaansa. Niin he tervehtivätkin. Pieni perintöruhtinas, Hatsinan leiripäällikkö, ruma, harmaa, peikkomainen mies, marssi sanaakaan sanomatta läpi tyhjän linnan ja hänen kannuksiensa kilinä kuului yli Venäjän.
3
Karlsbadissa, jossa Böömin maa kuplii kuumia lähteitä, Tepl-laakson kristallisessa ilmapiirissä, muratin peittämien linnojen varjossa, viettivät joutilasta elämäänsä vaeltavat eurooppalaiset emigrantit. Sinne keräytyi myös ruotsalaisten ylimysten pieni hilpeä piiri. Muhlbrunnin ja Schlossbrunnin lämpimien vesien lähteillä nähtiin raihnainen parooni Taube, kaunis, umpimielinen Hans Axel von Fersen, armottomasti vanheneva Ruotsin prinsessa Sofia Albertina, joka oli jättänyt hetkeksi Quedlinburgin luostarin kauniit puutarhat ja saapunut kreivitär Stenbockin seurassa tähän kylpypaikkaan. Terasseilla ja tanssisaleissa, pieniä palatseja muistuttavissa rakennuksissa, poluilla, lehvistöissä, vesien kalvoissa viipyi painostava varjo. Loistavan vuosisadan viimeinen vuosi läheni loppuaan.
Eurooppa kuohui tämän rauhanpaikan ympärillä ja pakoileva ylimystö yritti turhaan peittää huolestumistaan ilon naamareihin. Kaikilla valtateillä marssi tänään sotajoukkoja, suunnattoman suuren armeijan sirpaleita, armeijan, joka uhkasi heidän vanhoja oikeuksiaan, heidän linnojaan ja ruhtinaskuntiaan. Pölypilvien sisässä kiitivät viimeiset kultaiset vaunut hätäisesti notkahdellen pohjoiseen. Etelässä puhalsi vallankumouksen vihuri. Pannasta, Napolista, Roomasta kulki uhkaavia viestejä, kuriirit karauttivat ratsuillaan kantaen laukuissaan hävityksen sanomia. Karlsbadissa niistä muodostui jännittäviä seurajuoruja, joita Quedlinburgin luostarin abbedissa kuunteli sangen ahnaasti. Hän välitti ne kreivi Paninille, berliiniläiselle vieraalle tai kreivi Piperin leskelle, joka paransi alakuloisuuttaan mutakylvyillä.
Ulkonaisesti tämä ruotsalainen seurue säteili vanhaa Kustaan aikaista loistoa. Hieman kauhtunutta ja laskoksissaan riippuvaa se tosin oli. Mutta sanat, eleet, käytös taittoivat yhä sen sulavan hovi etiketin säteilyä, joka oli valinnut kymmenen vuotta sitten, ja uteliaat itävallattaret, vierailevat venäläiset ruhtinattaret ja Saksan aatelisperheiden tytöt katsoivat ihastuneina noihin vanhentuneihin salonkileijoniin.
Uuden kuninkaan Kustaa IV Aadolfin hovissa vallitsi viileä jäykkyys. Emigrantit puhuivat leikkiä laskien hurmaajakuninkaan pojasta, protestanttisesta ruhtinaasta, joka luki Ilmestyskirjaa ja tulkitsi sen näkyjä suurpoliittisesti. Kuinka hän oli kiehunut vihaa ja raivoa Ranskan vallankumousmiehiä vastaan! Mutta nyt heittyi kaikkialle Eurooppaan pienen korsikkalaisen kenraalin varjo, hänen, joka muuten oli oivallisesti korjauttanut vanhat roomalaiset valtatiet. Bonaparte! He maistelivat pelonsekaisella ivalla tuota tuimaa nimeä, näkivät edessään ensimmäisen konsulin kalvaat kotkankasvot, laihat ja määrätietoiset. Kolme vuotta sitten hänen nimensä oli ensi kerran sukeltanut esiin ajan kuohusta. Oli ollut kuin noituutta, että tämä pienoinen sotilas saattoi kukistaa Sardinian mahtavan hovin, ajaa itävaltalaiset latinalaisesta maailmasta, luoda kuin tyhjästä uuden Cisalpinisen tasavallan ja nujertaa kommuunin, joka oli pitänyt Pariisia painajaisen vallassa. Ja nyt hän aikoi siirtyä esikuntineen ja adjutantteineen Tuileriesiin. Se oli vanhojen muistojen häpäisemistä, se oli viimeinen isku elämänmuodolle, jonka ehtyvistä lähteistä Karlsbadin aatelispiiri ammensi voimaansa.
Myös Hans Axel von Fersen tunnusteli oman ylhäisen pidättyväisyytensä suojapaikasta ajan valtimoita, odotti päivästä toiseen, viikosta ja kuukaudesta toiseen, että yhteiskunnan viemäreistä purskahtanut lokavirta valuisi takaisin ja maailman kasvot kävisivät yhtä puhtaiksi ja kiiltäviksi kuin ennen. Ajan kuluessa tämän kauniin miehen piirteet olivat alkaneet rappeutua. Hän muistutti nykyisin yhä enemmän isäänsä, vanhaa valtaneuvosta, ja hänen kypsässä, korskeassa olemuksessaan oli jotakin luotaantyöntävän sulkeutunutta. Se kuvasteli yksinpä silmistä, joiden sinistä väikettä peitti traagillisen surun jää, ja ohimohiuksista, joihin vanhuuden kuura ilmestyi kovin aikaisin. Hän tanssitti Karlsbadin kylpypaviljongissa Ruotsin prinsessaa, hurmasi madame Junotin, d'Abrantesin herttuattaren romanttisella sulkeutuneisuudellaan ja suuteli kovin kohteliaana mutta kylmin huulin hovineiti Marianne Polletin siroja sormenpäitä. Hän osallistui kaikkiin juhliin, eli mukana, mutta hänen sanansa eivät sytyttäneet ja hänen ilostaan puuttui innostus.
Yksinäisinä hetkinään hän käveli huoneensa permannolla edestakaisin, edestakaisin... — No niin, hän saattoi vaipua loistaviin kuvitelmiin, milloin harmaa ja veripunainen aika liiaksi masensi häntä.
Olihan hänelle jäänyt suuri muistonsa, ja hänen todellinen elämänsä sisältyi sen jatkuvaan kirkastamiseen. Hän, Hans Axel von Fersen, ei piitannut muusta. Elävät, ponnistelevat, levottomat ihmiset merkitsivät hyvin vähän tai ei ollenkaan tuon ikuisesti elävän vainajan rinnalla. Ja kreivi von Fersen unohtui ajatuksiinsa ja vaipui uneksimaan Maria Antoinettesta, ikään kuin kuollut yhä odottaisi häntä jossakin. Näinä hurmion hetkinä hänet miltei valtasi maltiton jälleennäkemisen kaiho. Hänen sielunsa muuttui vähitellen suureksi juhlalliseksi kuolinkappeliksi, jossa rakkauden muistot levittivät tuoksuaan kuin kuolevat asteriseppeleet ja jossa lepatti ja tuikki jumaloivien ajatusten kynttilöitä.
Levoton aika ahdisti emigrantit yhteen. He maistelivat kivennäisvesiä ja kylpivät parantavassa mudassa, panivat toimeen tanssiaisia, hilpeitä kekkereitä, pukujuhlia. Mutta heidän pälyilevä, levoton katseensa tähyili länteen ja itään, Ranskaan, jossa ensimmäinen konsuli polki aristokraattien verellä hedelmöitetystä maasta Caesarin arvoisia armeijoita, ja Venäjälle, jossa mieletön tsaari Paavali antoi solmuruoskan vinkua. Vuosia sitten Katariinan hovinaiset olivat tavanneet vanhan keisarinnan henkitoreistaan palatsin permannolta. Miten Eurooppa oli hämmästynytkään saatuaan siitä tiedon! Vanhat tädit tosin kuolivat, Ludvig XV:n muumiomaiset siskot, Parman arkkiherttuatar ja pyylevä braunschweigilainen saattoivat saada halvauksen. Mutta Katariinan kuollessa kaikkialla oli syntynyt hämillinen hiljaisuus, ikään kuin hautajaiset olisivat hänen kohdaltaan jotakin epätervettä ja luonnotonta. Suunnaton maa joutui heti hänen kuoltuaan vaikeisiin kouristuksiin. Karlsbadissa seurattiin tsaari Paavalin toimenpiteitä miltei yhtä pelästyneinä kuin ensimmäisen konsulin, sillä enää ei käynyt lainkaan epäileminen, että Eremitaasissa hallitsi verenhimoinen epäluoma, joka puhalsi loistaviin saleihin Hatsinan leirien kylmää huurua. Jokainen hänen tekonsa todisti mielettömyyttä. Eikö hän avauttanutkin heti äitinsä kuoleman jälkeen murhatun tsaari Pietarin ruumisarkkua ja painanut hänen mädänneeseen pääkalloonsa kultaisen kruunun! Hovissa, jossa raskas atlassilkki ja kallis brokaadi olivat ennen läikkyneet, näki tuskin nimeksikään vanhaa komeutta. Siellä liikkuivat hengiltä peloitetut harmaat aatelisnaiset ja tinasotilasmaisen jäykät upseerit, jotka karjuivat komentosanoja hiljaisiksi käyneissä saleissa. Ei riittänyt, että tsaari valvoi koko Pietarin siveyttä, määräsi miesten ja naisten pukukuosin, myrkytti venäläisen iloisuuden preussilaisella kurilla, laati käskyjä, säännöstelyjä, kaavoja ja istutti alamaisiin matelevan pelon. Hänen omassa perheessään vallitsi yhtä kiduttava painajaistunnelma. Molemmat nuoret ruhtinaat, Aleksanteri ja Konstantin, naimisissa olevat miehet, uskalsivat tuskin astua kahvipöytään tai suudella vaimojaan saamatta tuolta kummitukselta nimenomaista lupaa. He tekivät isälleen tiliä jokaisesta minuutista. Mutta uteliaat ulkovallat nauroivat hysteerisesti pakkopaitaan puetulle valtakunnalle, joka värisi pienen kääpiön vallan alla. Se oli kouristuksenomaista iloa, tulevan hävityksen edellä käyvää hilpeyttä, ja se tarttui myös Karlsbadin emigrantteihin.
Tähän aatelispiiriin ilmestyi odottamatta Armfelt. Tukholman linnassa oli vihdoinkin myönnytty hänen toistuviin pyyntöihinsä saada poistua venäläisestä pikkukaupungista ja näyttäytyä Euroopassa. Oli kulunut jo kaksi vuotta siitä päivästä, jolloin Hedvig jätti Kalugan ja matkusti Tukholmaan rukoilemaan apua miehelleen. Kun nuori kuningas sitten aikansa pohdittuaan kutsutti paroonitar Armfeltin puheilleen ja vakuutti tälle, että hän puolestaan ei ollut milloinkaan epäillyt isänsä ystävää ja omaa chevalieriaan maankavaltajaksi, tuosta tuskastuttavasta odottelusta näytti vihdoin tulevan loppu. Kustaa Aadolf riisui päättävästi ne kahleet, jotka hänen setänsä ja kamari oikeuden presidentti olivat kytkeneet parooni Armfeltin nilkkoihin. Mutta eräin varauksin! Toistaiseksi hänen majesteettinsa eväsi entiseltä hoitajaltaan luvan näyttäytyä Tukholmassa. Pietarin Eremitaasissa, jossa oikullinen tsaari Paavali juuri oli alkanut soveltaa uusia säädöksiään järjestääkseen ulkolaisille entistä vapaammat ja maan omille kansalaisille tavallista kireämmät olot, myönnyttiin armollisesti anomuskirjeeseen; maanpakolainen Armfelt sai lähteä karkoituspaikastaan, vieläpä hänelle suotiin vuotuinen eläkeraha. Mutta hän astui sangen raihnaana vapauden portista. Hänen olemuksessaan saattoi havaita luhistumisen merkkejä, ja Wienin, Berliinin, Hampurin ylimyspiireissä, joissa hän näyttäytyi, katsottiin kummastellen ja kuiskaillen tuota suurta, umpimielistä, ennen niin ylvästä, nyt niin hervahtanutta miestä.
Hän saapui Karlsbadiin. Hän matkusti aivan yksin, omilla vaunuillaan, joiden tummat uutimet näyttivät kauhtuneilta ja joiden kuluneita akselintappeja ei ollut uusittu. Wienissä hän kohtasi aivan odottamatta Napolin kuningattaren, äidillisen Karoliinan, jonka aurinkoiseen valtakuntaan vallankumouksen aalto oli vihdoinkin ulottunut ja joka oli jättänyt valkean lazzaronikaupunkinsa ja kirkkaat, asuurinsiniset merenpoukamat. Hän auttoi kuningatarta toimittamaan runsaimman osan jalokivistään ja käteisvaroistaan Hampuriin, sillä ranskalaiset joukot lähenivät Wieniä ja parhainta, mitä Karoliina saattoi tehdä, oli turvautua saksalaisiin pankkiireihin. Mutta tämä hälinä ja touhu, tämä askaroiminen vaarallisilla asioilla, joka hetkeksi anasti Armfeltin kaiken huomion, jätti hänen mielensä silti aivan kylmäksi. Hän kaipasi perheensä pariin, joka oli asettunut Tukholmaan.
Hedvig oli ottanut vastaan Kustaa Aadolfin tarjoaman hovimestarittaren viran toivoen, että tämä asema, joka saattoi hänet nuoren kuninkaan läheisyyteen, auttaisi häntä toimimaan miehensä hyväksi. Miehensä, niin... Armfelt tunsi kummallista katkeruutta, ikään kuin etäälläolo vaimosta olisi sittenkin jollakin tavoin loukannut häntä.. Alussa hän oli kuvitellut, että kun Hedvig ja lapset nyt poistuisivat hänen luotaan, hän voisi antautua entisellä kiihkollaan vapaaseen harhailevaan elämään. Mutta vapaus, se oli oikullinen ja vaihteleva tila. Nyt hänen ajatuksissaan kalahteli kahle, joka ulottui maiden ja vesien yli Tukholmaan asti ja jonka pitkässä ketjussa hän tunsi tempoilevansa. Hän tutkisteli itseään, yritti selvitellä itselleen tämän riippuvaisuuden syitä ja jäi kuitenkin epätietoisuuteen ja hämärään, ymmärtämättä oman luonteensa arvoitusta.
KARLSBADISSA eleli näihin aikoihin Kuurinmaan ja Semgallenin herttuatar Dorothea, syntyjään kreivitär von Medem, odotellen hienoisella levottomuudella neljännen vuosikymmenensä alkamista. Hän oli saapunut sinne kahden tyttärensä, Wilhelminen ja pienen Dorothean kanssa Löbichaun huvilinnasta, jossa hän tavallisesti vietti kesänsä ja syksynsä. Palatsin joonialaiset pylväshallit, ihastuttavat terassit, joilta saattoi nähdä laajoja ruusutarhoja ja viinikunnaita, kyllästyttivät häntä. Löbichaussa hänellä oli kirjoja, taideteoksia ja kukkia, kalliita porsliineja, riittämiin joutilasta hiljaisuutta ja unisia, lempeitä päiviä. Mutta nyt hän kaipasi vaihtelua. Oli odottamaton sattuma, että herttuatar tapasi Karlsbadin seurapiireissä myös Armfeltin. Tuo komea suomalainen, jolla oli niin hehkuvat syvänsiniset silmät ja niin uljas ryhti, oli viehättänyt Dorotheaa jo Leipzigissä, jossa hän ensi kerran tutustui parooniin, ja nyt pitkitti hyväntahtoinen sallimus alkanutta ystävyyttä. Herttuatar hymyili. Armfelt näki oman huoneensa ikkunasta Dorothean Karlsbadin-asunnon heleät, valkoiset seinämät, joita tumma muratti verhosi, ja tiilikaton liekehtivät huiput. Herttuatar vietti päivänsä henkevän ystävättären Marianne Polletin seurassa, näyttäytyi puistoissa, joiden varjoisilla käytävillä kylpylän vieraat kuluttivat sydänpäivän hetkiä. Hänen ympärilleen keräytyi täällä kuten Löbichaussakin todellinen pieni hovi, ja hän lumosi seuranhaluiset ylimykset leikkivällä eleganssillaan.
Herttuatar oli solakka, kaunis nainen, jonka hoidetuista piirteistä saattoi tuskin lukea hänen ikäänsä. Vuodet olivat pikemminkin lisänneet hänen alabasterinkalpean ihonsa hohtoa ja käsiensä siroutta, käsien, jotka oli luotu liukumaan klavesiinin koskettimilla ja selailemaan ranskalaisia kirjoja. Kasteinen aamuhämy, jolloin ilman väike ei ole vielä kirkastunut täydeksi sydänpäiväksi, teki parhaimmin oikeutta tälle hauraalle kauneudelle. Silloin hänen olemukseensa tuli jotakin ajatonta ja iäisesti nuorta, silloin hänen silmänsä syvenivät ja tummuivat, hänen kirkas äänensä sai harhauttavan tyttömäisen soinnun. Herttuatar rakasti itseään huolehtivalla, äidillisellä rakkaudella. Hän oli tottunut säästämään sieluaan kaikilta järkytyksiltä, ja sen vuoksi hän taltutti jokaisen tunteen, jokaisen intohimon, joka uhkasi kasvaa liian kiihkeäksi ja häiritä hänen sisäisen elämänsä sopusointua. Henkisen haavoittumisen pelko kehitti hänessä varovaisuutta ja harkitsevaa syrjään vetäytymistä, milloin tahansa hänen verensä uhkasi liiaksi kuumeta ja hänen ystävyytensä vaihtua rakkaudeksi.
Hän oli luonut itselleen kristallinkirkkaan maailmansa, ja hän pysytteli sen suojissa. Hän rakasti kaikkea, mikä ilahdutti hänen aistejaan tekemättä niitä levottomiksi, saattamatta hänen henkistä riippumattomuuttaan vaaraan: kiinalaisia porsliineja, ranskalaisten hovimaalarien tauluja, sonetteja, joiden siro poljennollinen sidonnaisuus tyydytti hänen muodollisuudenvaistoaan, pieniä, henkeviä romaaneja, joissa kimalteleva l'esprit vaipui uskallettujen yksityiskohtien kultaiseksi verhoksi. Hänen päiviensä sisältönä olivat lukemattomat suloiset pikkuseikat. Hän piti käsien ja kasvojen hoidosta, hajuaineiden miellyttävästä tuoksusta, pienten kristallipullojen kalahtelusta, kylvyistä, makeisista, ruusuista. Lapsuudesta asti Dorothea oli kunnioittanut jokapäiväistä pukeutumista kuin juhlallista, puolittain uskonnollista seremoniaa; se takasi hänen hengelleen rauhan ja sytytti hänen tummiin silmiinsä rohkean kirkkauden. Hän palvoi omaa kauneuttaan miltei kultillisesti. Ja kuten hän ihaili kullanhohtavia hiuksiaan ja huuliaan, liljankaltaisia käsiään ja ruusunpunaisia kynsiään, jotka päättyivät viehättäviin vaaleisiin puolikuihin, samoin hän ihaili musiikkia ja runoutta. Löbichaun linnassa hän uneksi mahonkipuisen spinetin ääressä ja antoi sormiensa loihtia salin hiljaisuuteen heläjäviä puolisointuja. Sävelet sulivat toisiinsa yhtä riidattoman puhtaina kuin puistojen tummat ja vaaleat värit; himmeät hopeapoppelit kuvastuivat jalavien raskasta hehkua vasten... Viheriöivät viiniköynnökset tarvitsivat taustakseen ruskeaa multaa.
Tämä harmonian ja sopusoinnun kaipuu oli ehkä aluksi ollut vaistomaista ja uinuvaa, hänen sinisen aatelisverensä hämärää perintöä; myöhemmin se muuttui täysin tietoiseksi ja hän tunnusti sen hymyillen itselleen. Viileä itsensätuntemus valoi herttuattaren käytökseen lumoavaa varmuutta. Hän oli viisas, kaikista ennakkoluuloista vapautunut nainen, jonka katsetta mitkään tunteen harhakuvat eivät enää himmentäneet ja jonka ainoaksi elämäntehtäväksi jäi valvoa omaa hyvinvointiaan, sommitella oma elämänsä niin tyynen mukavaksi kuin suinkin. Ihmiset, asiat, tapahtumat eivät voineet häntä kiihdyttää. Hän pelastautui oman huvittuneen hymynsä verhoon ja huudahti: "Tuolla...! Onko se mahdollista...!" Hän tunsi itsensä kyllin rikkaaksi voidakseen tuhlata ympärilleen hymyilevän ystävyyden vaihtorahoja, mutta rauhallisesti sykkivä sydän pysyi valloittamatta, ja kirkkaat silmät, joista säteili henkevän elämänymmärryksen suopeus, eivät milloinkaan laajentuneet tuskan, epätoivon, intohimon kosketuksesta.
Herttuatar tunsi itsensä vapaaksi. Kukaan ei hänen lähellään tullut lainkaan muistaneeksi, että hän oli sairastelevan rikkaan vanhan miehen, Kuurinmaan ja Semgallenin herttuan Peterin, vihitty aviovaimo. Dorothea itse ajatteli tätä tosiasiaa kaikkein vähimmin. Hän oli tottunut elämään omaa mukavaa elämäänsä etäällä epämukavasta miehestä. Peter oli kuudennellakahdeksatta ikävuodellaan alkanut sairastella; hän viihtyi hiljaisuudessa, hän oleskeli Sleesiassa ja Böömissä olevilla maatiloillaan, Saganin ruhtinaskunnan kauniissa palatsissa, upeassa linnassaan Pragissa.
Sillä välin herttuatar matkusteli tyttärineen kaikissa kaupungeissa ja kylpypaikoissa, missä hän saattoi viihdytellä huvitustenhaluaan hienossa, loisteliaassa ylimysseurassa. Hän siirtyi Löbichausta Karlsbadiin, asui vuoden päivät Leipzigissä, palasi Pragiin, asettui Nachodin maatilalle, jonka hän omisti Böömissä. Hänen elämänsä jakautui kutakuinkin tasan ihailijoiden ja lasten kesken. Pikku Dorothea, joka oli täyttänyt seitsemän vuotta, ei vielä huolehtinut diplomaattisista kihlauksista, mutta vanhemmat tytöistä, sievä Pauline, vilkas, hiukan liiaksi huikenteleva Jeannette ja kaunein kaikista, Wilhelmine, olivat kosijain piirittämiä. Myötäjäisten kalastajat levittelivät verkkojaan, odottivat ahnaasti vanhan herttuan kuolemaa päästäkseen käsiksi hänen suuriin rikkauksiinsa. Vaikka herttuatar yritti olla suvaitsevainen ja ymmärtää lastensa oikkuja, hän kiusaantui toisinaan kovin. — Pikkutytöt kasvoivat niin ihmeen nopeasti pieniksi omapäisiksi naisiksi. Semmoinen oli seikkailunhaluinen Jeannette kaikkine tyhmine päähänpistoineen. Sama piirre pilkahti jo Paulinessa ja välähti joskus niin peloittavan tutunomaisena Wilhelminen silmistä. Niin, Wilhelmine... Äiti oli kovin kiintynyt tähän tyttäreen, Saganin ruhtinaskunnan perintöprinsessaan— hänen ja nuorimman lapsensa seurassa Dorothea matkusti Karslbadiin. Ne, jotka olivat tunteneet herttuattaren kaksikymmentä vuotta sitten, näkivät hänen nuoruutensa puhkeavan uuteen kukkaan Wilhelminessä. Mutta Armfeltista tuntui, että miellyttävä viileä valo, joka ympäröi äidin olemusta, muuttui tyttäressä kuluttavaksi kylmäksi tuleksi. Hän tunsi alusta alkaen kummallista vetoa tuota oikuttelevaa nuorta naista kohtaan. Wilhelminen kirkas käskevä ääni jäi soimaan hänen korviinsa. Hän eritteli mielessään prinsessan piirteitä, säännöllisten tytönkasvojen puhdasta kauneutta, jota sinertävän tumma tukka korosti, ylimielisten punaisten huulten ilmettä, katsetta, jossa päilyi tukahdutettu hehku. Huolimatta olemustensa erilaisuudesta noita kahta naista, äitiä ja tytärtä, näytti yhdistävän voimakas yhteenkuuluvaisuuden tunne. Ikäraja hävisi heidän väliltään, he etsivät alinomaa toistensa seuraa ja suhtautuivat toisiinsa kuin parhaimmat toverukset, rupatellen, kuluttaen joutilaita hetkiään, keskustellen uusista puvuista ja uusista salonkitansseista. Herttuatar hymyili, vaipui unelmiinsa, sommitteli linnan ikkunasyvennyksiin kiinalaisia kukka-asetelmia. Prinsessa harhaili puistojen käytävillä, kyllästyi makeisiin ja pianonsoittoon, teki Karlsbadin ympäristöön pitkiä ratsastusmatkoja ja paljasti uhitellen kauniit kasvonsa auringolle, joka paahtoi hänen marmorinvärisen ihonsa kalpean tummaksi.
Armfelt tunsi voittamatonta vetoa näiden kahden siron olennon puoleen. Hän katsoi ikkunastaan herttuattaren palatsimaista asuntoa, antoi silmiensä harhailla kattojen muodoissa ja muratin kuvioissa, jotka koristivat valkeita seiniä; hän toivoi näkevänsä vilahduksen äidistä tai tyttärestä. Vaikka herttuatar valitsi huolella illallisvieraansa ja keräsi ympärilleen henkevimmän hovin, mitä voi toivoa — nuoria ylimyksiä, jotka siirtyivät taiteesta politiikkaan leikkivän ylimalkaisesti, ruhtinaita, joille mikään inhimillinen ei ollut epämieluista — Armfelt piti sittenkin eniten hiljaisista hetkistä, jolloin hän kohtasi kahden kesken joko äidin tai tyttären. He tuntuivat kaipaavan hänen seuraansa. Kun hän palasi valkopyökkien varjostamaa tietä, hänen täytyi hymyillä itselleen; jos hänen kiintymyksensä noihin kahteen oli muuttumassa luvattoman kuumaksi, hän himoitsisi varmaankin pian sekä äitiä että tytärtä! Asia huvitti häntä. Hän kuljeskeli iltayön tunteina pimeässä puistossa, jossa avautuneiden yökasvien tuoksu tuntui huumaavan voimakkaana hämmentäen hänen aistejaan ja vuodattaen hänen mieleensä epämääräistä levottomuutta. Herttuattaren viileä ystävyys oli kerrassaan lumonnut hänet. Hän muisteli kahdeksantoistavuotiasta Wilhelmineä, hänen ambranvärisiä käsivarsiaan, jotka ranskalainen hartiavaippa kukitti pitsien varjoilla ja joiden ranteissa sykkivät hennot, sinertävät suonet. Mutta mikään harhakuva ei saanut muuttaa tämän ystävyyden luonnetta. Armfelt tunsi äkkiä itsensä kovin vanhaksi, oli näkevinään omat kasvonsa yössä, kasvot, joille yli neljäkymmentä levotonta vuotta oli painanut häviämättömän leiman. Hän palasi huoneeseensa ja paneutui makuulle.
Mutta tämä uusi ystävyyssuhde ei sitonut häntä. Hän tunsi kummallista kirvelevää nautintoa tietäessään, että se ei velvoittanut häntä mihinkään ja että enempää äiti kuin tytärkään eivät odottaneet hänen puoleltaan muuta kuin sovinnaisen sydämellistä toveruutta. Muuten — hän ei voinut estää pientä pettymyksen vihlaisua, kun kreivi von Fersen eräänä päivänä yllätti hänet ylimalkaisilla, hiukan ivallisilla viittauksilla tytön menneisyyteen. Wilhelmine oli palannut ratsastusretkeltä Karlsbadin tammistoihin ja laskeutui juuri valkoisen kimotamman selästä. Hans Axel, joka seisoi Armfeltin vieressä terrassilla, nipisti huulensa yhteen: "Millaiset silmät...! Millainen suu...! Vaikka minä en oikein ymmärrä, että te haluatte sekaantua näin hämärään juttuun." — "Ehkä selitätte sen selvemmin", kysyi Armfelt puolittain kiukkuisesti, osaksi uteliaana ja varuillaan. "No niin, kaikki yksityiskohdat voi kuvailla madame Junot, parhain papukaija, minkä täällä tapaatte", sanoi Fersen ja seurasi kylmin, pilkallisin silmin tytön poistumista. "Eh voilà, asiahan on mitätön. Tämä loistava pieni prinsessa oli vähällä joutua jakamaan Venäjän edesmenneen keisarinnan kanssa ruhtinas Subovin sydämen. Kiinnostaako se teitä?" — "Kovin", sanoi Armfelt kylmästi. Fersen teki kuvaavan eleen ja hymyili epämääräisesti, huvittuneena: "Jos tosiaan kalastatte tuota kultakalaa, neuvon teitä ajoissa luopumaan. Niin kauan kuin herttua Peter, hänen isänsä, on hengissä... Tyttö halusi välttämättä mennä kihloihin venäläisen kanssa, mutta vanhus asettui vastaan. Odottakaas — se tapahtui täällä, niin, viime kesänä. En tiedä, rakastuiko hän aluksi ruhtinas Orloviin vai Suboviin, sillä kaikki nuo slaavit osaavat huumata pienten naisten mielen ruusuilla ja samppanjaillallisilla. Joka tapauksessa Katariinan viimeinen favoriitti pääsi vaarallisen lähelle suvun määrättömiä rikkauksia. Sellainen komea, nuori, mainehikas ja rutiköyhä rakastaja parka!"
Armfelt katsoi Wilhelmineä, näki valkean silkkihameen häilähtävän ja häviävän lehmusten viheriöihin varjoihin. "Mutta hänhän on vielä lapsi —!" Fersen hymyili ja kohautti olkapäitään: "Todella? Jos te sen tiedätte, niin..."
Armfelt oli etääntymäisillään noiden kahden naisen taikapiiristä, hän oli jättänyt seudun ja pysähtynyt Dresdeniin, kun hänet yllätti odottamaton pyyntö saapua herttuattaren luo. Hän kiiruhti kovin levottomana Pragiin, jonne naiset olivat asettuneet asumaan. Palatsimaisen asunnon makuukamarissa, jossa tuntui survottujen ruusunlehtien kirpeä tuoksu ja jonka välkkyvistä ikkunoista näkyi vain taivaan sineä ja yksinäisen kirkontornin tumma, terävä keila, Armfelt kohtasi herttuattaren. Dorothea tunsi itsensä aivan sairaaksi. Hän istui vuoteessaan hauraana ja kalpeana, kuin pastellipiirroksen mallina, mutta ystävän tulo palautti hänelle kuitenkin osan voimistaan ja hän kilisti kärsimättömästi vaskikelloa. Herttuatar tahtoi nousta ja pukeutua.
Aamiaispöydässä Dorothea kertoi asian, joka aiheutti hänelle paljon huolta: hänen miehensä oli saanut odottamattoman halvauskohtauksen, ja vaikka hän ja hänen tyttärensä olivatkin jo kauan aavistelleet tätä peloittavaa käännettä, isku sattui kipeästi. Herttuattaren kulmat rypistyivät tuskin huomattavasti. Hän näytti ajatelevan, että hänen miehensä ei käyttäytyisi comme il faut, jos hän nyt kuolisi ja sysäisi vaimonsa hartioille sekavat perintöriidat. "Ihmettelenpä, mitä te ajattelette minusta", hän puhui nopeasti, kuin hengästyneenä. "Olen niin levoton — en tiedä ketään, kehen turvautua, paitsi tietysti te,mon ami..." — "Maman haluaisi, että te jäisitte tänne", keskeytti Wilhelmine. Ja kun Armfelt kohotti hämmästyneenä kulmiaan, herttuatar imi huultaan ja katseli mietteliäin silmin ruusunpunaisia kynsiään. "Niin", hän aloitti epävarmasti, "niin... Olen joutunut kiusallisiin tilanteihin, ystäväni, sangen kiusallisiin. Pahinta on, että Jeannette on kadonnut." — "Kadonnut?" kertasi Armfelt. Mutta prinsessa tuli jälleen neuvottoman äidin avuksi. "Hänellä on... se on... une histoire amoureuse! Jeannette on lähtenyt pienelle pakomatkalle rakastajansa kanssa." Ja tämän sanottuaan hän hymyili tummaa, salamielistä hymyä, jossa Armfelt oli äkkiä aavistavinaan kylmän tulen ihmeellisen kajon.
Armfelt ehti viettää Pragin upeassa palatsissa monta pitkää joulukuista päivää, ennen kuin herttuattaren pahoille aavistuksille tuli vastaus. Vanha, halvautunut herttua, joka oli vetäytynyt talveksi Gellinaun maatilalle Sleesiaan, erkani aivan hiljaisesti suurista rikkauksistaan, jotka nyt jäivät hänen puolisonsa ja tytärten jaettaviksi. Tämä tapaus merkitsi Armfeltin elämässä ratkaisua. Ei enää puhettakaan, että hän olisi palannut Pragista Dresdeniin — molemmat naiset kietoivat hänet sydämellisten pyyntöjen kultaisiin seitteihin ja hänen täytyi ottaa vastaan osa, jota hänelle tyrkytettiin. "En tietenkään haluaisi pahoittaa teidän mieltänne", hymyili Dorothea. "Mutta me olemme aivan avuttomia, minä ja tyttäreni.. Me emme todellakaan näissä olosuhteissa —"
Kun Armfelt vielä pälyili miettien, neuvottomana naisten hymyileviä kasvoja, kuunteli salista kantautuvaa Paulinen pianonsoittoa ja pikku tytön naurua, herttuatar alkoi ylimalkaisesti selittää hänelle suunnitelmiaan. Nyt, miehen kuoltua, oli sanomattakin selvää, että Dorothea tyttärineen jättäisi Pragin ja matkustaisi Sleesiaan, Saganin linnaan, Wilhelminen uuteen residenssiin, jonka avaimet herttuan testamentti oli hänelle määrännyt. Herttuatar kumartui hymyillen Armfeltin puoleen. Hänen mantelinmuotoisista silmistään, joita pitkät ripset varjosivat, välähti vetoava katse: hän kaipasi rinnalleen miestä, joka olisi hänen tukenaan pesänselvityksen sekasorrossa ja auttaisi hänet näiden vaikeuksien lävitse. "Teidän on seurattava meitä", sanoi tytär päättävästi, kun mies näytti empivän. Wilhelmine nojautui veltommin tuoliinsa ja ojenteli rajattomasti väsyneenä kauniita himmeänkalpeita käsivarsiaan. "Kuinka ikävää, että meidän täytyi jättää Karlsbad. Mutta me viemme teidät Saganiin, saatte nähdä." Ja hän hymyili, paljastaen hampaansa, jotka välkkyivät kosteanpunaisten huulten raosta.
SIIHEN sisäiseen lepotilaan, joka oli vallannut Armfeltin, tämä muutos toi miellyttävää vaihtelua. Seuratessaan noita kahta naista hän tunsi tulleensa temmatuksi elämään, jonka hän jo oli luullut jättäneensä. Herttuan kuoleman aiheuttama muodollinen suru ei millään tavoin järkyttänyt herttuattaren päiväjärjestystä. Hän omistautui nyt nautiskellen pukuhuolilleen, tuotatti runsain määrin ranskalaisia uutuuksia, sommitteli, kokeili, hylkäsi ja valikoi. Läikehtivän atlassilkin lumivyöry ja kalliit suruhunnut tuottivat hänen kamarineidoilleen loputtomasti päänvaivaa. Prag, Löbichau, Sagan... Leskiherttuattaren ja hänen tytärensä vaellus palatsista toiseen muistutti vihdoin täydellistä riemukulkua, sillä Saganin ruhtinaskunnan linna, jonka avaimet nyt luovutettiin kahdeksantoistavuotiaan Wilhelminen käsiin, oli seppelöity monin köynnöksin katonharjoja myöten ja valaistu lukemattomin juhlakynttilöin, kun molemmat naiset ja heidän upea seurueensa ajoivat sen pihaan.
Armfelt asettui asumaan palatsiin. Herttuattaren mantelisilmien hyväilevä valo seurasi häntä salaa ja Wilhelminen tumma katse, jossa oli uhkaa ja arkuutta, säikkyvää torjumista ja ikävöintiä, herätti hänen mielessään levotonta odotusta. Linnassa, jossa livreepukuiset lakeijat liikkuivat äänettöminä kuin rikkauden henget ja jossa herttua vainajan aarteet, Bironin suvun runsaat perintökalleudet, levittivät ympärilleen puolittain itämaista loistoa, hän tunsi joutuvansa salaperäisen unitilan valtaan. Armfelt tunsi itsensä ihmeen onnelliseksi, hän viihtyi tämän raukean joutilaisuuden lämmössä. Hänen huolensa tuntuivat arpeutuvan, ja jokin hänen olemuksensa pohjalta kajahtava sävel, jonka hän oli aikoja sitten kuvitellut kokonaan vaienneeksi, hiljensi vähitellen kaikki muut äänet.
Aika pysähtyi hänessä ja hänen ympärillään. Päivien tahti painui suvantoon; suloinen lepotila, joka kahlitsi hänen tahtonsa, vaihtui joskus öisin levottomiksi unikuviksi. Armfelt saattoi nyt täysin välinpitämättömästi katsoa taaksepäin, seuloa menneen elämänsä kirjavia näkyjä. Vielä äsken nuo kuvat olivat herättäneet hänen mielessään iloa tai surua; nyt hän tunsi etääntyvänsä niistä. Hän ajatteli Adelaidea ja demoiselle Rudenschöldiä. Toinen heistä oli kerran menneisyydessä ilmestynyt hänen elämäänsä ja hävinnyt, sytyttänyt hänen vereensä hetkellisen kiihkon, jonka hän oli kuvitellut kestäväksi. Toinen oli kokenut hänen tähtensä kaikki itsensäuhraavan rakkauden pettymykset ja ilot, avannut hänelle olemuksensa lukituimmat ovet, antautunut hänelle sieluineen ja ruumiineen; vain hän, rakastaja, oli ottanut tuon kalliin lahjan vastaan täysin kylmänä, antamatta mitään vastaan. Hänen olisi pitänyt tuntea tuskaa sen vuoksi, soimata tunnotonta sydäntään, kiihtyä, mutta hän katsoi omaa menneisyyttään viileästi ihmetellen, ikään kuin ei mikään tuosta kuuluisi hänen elämäänsä, vaan saapuisi näkyinä ja ääninä jostakin ulkopuolelta.
Herttuatar näki mielellään ympärillään kauniita kasvoja ja henkeviä seuranpitäjiä, milloin hän kyllästyi unelmoivaan yksinäisyyteen. Hän oli hetkittäin kovin seuranhaluinen. Kun Saganin herttuakunnan hallituspalatsi nyt oli molempien naisten hallussa, he voivat huoleti näytellä hallitsijattaren osaa ja kerätä linnan saleihin todellisen pienen hovin. Siihen kuului ranskalaisia emigrantteja, jotka vallankumouksen uhka oli ajanut itään ja jotka olivat pysähtyneet vaellusretkellään Sleesiaan. Siihen pesiytyi joukko maailmallisia apotteja, jotka kantoivat violetteja kauhtanoitaan siniveristen ylimysten eleganssilla; komeita nuoria tyhjäntoimittajia, jotka tuhlasivat perintövarojaan; aatelispoikia, jotka puhuivat kilpaajoista, politiikasta, rakastajattaristaan, määrättömistä veloistaan ja yllättävistä voitoista, joita edellisen illan baccarat ja faraopelissä oli sattunut. Herttuattaren viileä suopeus, jonka mausteena oli pisara hienoa ivallisuutta, tosin pidätti nämä mielistelynhaluiset kavaljeerit turvallisen välimatkan päässä. He muodostivat hänen illallistensa elävän koristuksen, he kuuluivat palatsin irtaimistoon, kuten pärpättävät papukaijat, joille hän syötti siroista sormistaan sokerileivoksen muruja, ja bolognalaiset koirat, joille hän tuhlasi hajamielisiä hyväilyjä.
Mutta Armfelt pani piankin merkille, että tämä humu ja hälinä viehätti prinsessaa. Wilhelmine kaipasi ympärilleen ihailun ilmapiiriä, hän tahtoi elää hemmoteltuna ja hellittynä, ja tämä asenne saattoi hetkittäin muuttaa hänen olemuksensa pehmeäksi, mielistelynhaluiseksi, tyttömäisen lempeäksi. Se ei suinkaan estänyt, että hän nyrpisti kavaljeeriensa poistuttua huuliaan ja lausui heistä purevia sukkeluuksia. Mutta kun juhlasalin parfymoidut kynttilät taas syttyivät, kun kamariorkesteri soitti vanhaa franseesia ja vanhaa menuettia, hän antautui täydestä sydämestään leikkiin. Hän nauroi, taputti käsiään kuin vilkas pieni tyttö, hymyili lapsellisesti, tanssi kiihkeän vartalonsa uuvuksiin.
Parooni Armfelt, "uskollinen ystävä", "komea kasvatusisä", merkitsi hänelle aluksi peiliä, jossa hän voi kuvastella omaa suloista olemustaan.
Wilhelmine omaksui sangen notkeasti kasvattityttären osan. Miehen läheisyydessä hänen sirot pienet kasvonsa saivat uteliaan hämmingin ilmeen, ja hän tuhlasi äidilleen ylenpalttisia hyväilyjä ärsyttääkseen miestä, pakottaakseen hänen kulmansa rypistymään. Wilhelmine myönsi hänen läsnäollessaan nöyrästi, että hän oli vain tyhmä, ymmärtämätön pienokainen. Hän istui iltaisin huoneen nurkassa, mahdollisimman itämaisessa ja epämukavassa asennossa, notkeat sääret ristissä ja kuunteli raukeasti hymyillen, miten parooni kertoi menneisyytensä tapahtumia. Hän antautui mielellään näiden hämäränhetkien hivelevään nautintoon, joka oli kuin aivan vienoa flyygelinsoittoa, uneksivien sormien leikkiä heläjävillä kielillä. — Armfelt näki hämärästä hänen avoimet mustat silmänsä ja vaaleiden tytönkasvojen ovaalimaisen soikion. Wilhelmine kuunteli ja huudahti aina väliin, hymyillen tai rypistäen punaista lapsensuutaan: "Oi, miten ihastuttavaa! Oi, kuinka inhoittavaa!" Oli mahdotonta tietää, tunsiko hänen yhdeksäntoistavuotias sydämensä mitään muuta jakoperustetta, jonka mukaan saattoi lajitella asioita ja ihmisiä.
Mutta heidän tuttavuutensa jatkuessa hänen olemuksestaan paljastui uusia puolia. Wilhelmine oli kyllin teräväsilmäinen huomatakseen, että milloin vain hänen kiihkeimmät ihailijansa, sellaiset kuin prinssi Louis de Rohan-Guémenée tai Hessen-Homburgin hilpeä perintöruhtinas tai prinssi Louis Ferdinand, piirittivät häntä mielistelevillä kohteliaisuuksillaan, Armfeltin kasvoilla häilähti varjo. Wilhelmineä huvitti kovin lietsoa kipinää, jonka hän tiesi sytyttäneensä. Sisimmässään hän tunsi itsensä mairitelluksi, milloin vain Armfelt kohdisti häneen kiihkeän katseen tai osoitti tavallista suurempaa huomaavaisuutta. Sekä äiti että tytär arvioivat tuon miehisen ystävän avut sangen korkeiksi. Armfelt oli komea, uljas, kohtelias, hänen jokainen eleensä ilmaisi tottuneen hovimiehen, hänen kirjava menneisyytensä pikemmin kirkasti kuin hävitti sitä romanttisuuden sädekehää, joka nyt ympäröi hieman harmaantunutta mutta vielä niin hurmaavan miehekästä päätä. Mutta sisimmässään Wilhelmine tunsi salaista halua kilpailla äitinsä kanssa ystävän sydämestä. Hänen puolellaan oli raikkain nuoruus kaikkine lumoavine voimineen ja hän käytti sitä hyväkseen. Hän huvitteli esiintymällä rakastuneena tyttönä ja tarkkasi samalla salavihkaa, minkä vaikutuksen se teki parooniin.
Sumuisena päivänä, jolloin aamiaispöydässä piti polttaa kynttilöitä ja jolloin taivas välkkyi kuin harmaa vanha hopea, herttuatar yllätti tyttärensä ja ystävänsä ottamalla kerrankin puheeksi palatsissa tungeksivat kosijat. "Minun jokainen tyttäreni voisi siinä suhteessa kilpailla Portian kanssa", hän nauroi. "Lorua, maman! Pikku Dorothea...", aloitti prinsessa, mutta vaikeni samassa jostakin syystä kovin hämillään. Herttuatar jatkoi ilakoivan huolettomasti, maistellen tummaa vanhaa viiniä, joka kohotti hänen mantelisilmiinsä kostean loiston: "No niin, muistattehan, mon ami? Kaksi, kolme kuukautta sitten näytti siltä, kuin Jeannette ei olisi lainkaan vaivannut pieniä aivojaan näillä ongelmilla. Hän —" Wilhelmine ei taaskaan voinut olla keskeyttämättä. "Hänen rakastajansa oli typerä näyttelijä, köyhä kuin hiiri", hän huomautti ja nyrpisti karmosiininpunaista lapsensuutaan. Mutta Dorothea tarttui tylysti tähän arvosteluun. "No niin", hän sanoi, "Jeannette on palannut. Mitä varallisuuteen tulee, prinssi de Rohan-Guémenée voisi yhtä hyvin olla hänen makuunsa. Muuten — Paulinesta en ole lainkaan huolissani, sillä hän suosii Hohenzollern-Hechingeniä, hauskaa prinssi Fredrikiä. Mutta sinä, lapseni..." Herttuatar vaipui mietteisiin. "Ihmettelenpä, miksi et huolinut toista niistä kahdesta, jotka viettivät viime joulun Löbichaussa." — "Ketä tarkoitatte, maman?" kysyi prinsessa uneliaasti, ikään kuin asia ei olisi lainkaan huvittanut häntä. "Hm... Darmstadtilaista. Mutta en tahdo tyrannisoi da lapsiani..."
Ja Dorothean hymy syveni ja hän taputti hyväntahtoisesti tytön kättä, joka lepäsi avuttomana sylissä. Hän huomautti nauraen, että prinssi Rohan-Guémenéen vaakuna näyttäisi oikeastaan varsin hauskalta Saganin vaakunan vieressä, varsinkin jos se ommeltiin kultalangoin morsiuslakanoiden silkkiin. Armfelt kohotti kasvonsa; ne olivat käyneet aivan kalpeiksi. "En tiennyt, että asia oli niin pitkällä", hän huomautti. Herttuatar nauroi. "Kuinka...? Mitä ihmettä! Ja juuri teitä olen aikonut pyytää toimimaan välittäjänä." Mutta hänen kulmakarvansa kohosivat kahtena kummastuksen puolikaarena säteilevien silmien yläpuolelle, silmien, joiden ripset laskeutuivat raskaina läikehtivän katseen eteen.
Prinsessa tuijotti tänä hetkenä värähtämättä Armfeltiin. "Se ei siis sovellu suunnitelmiinne, mon père", hän kysyi uteliaasti, tutkistellen miehen kasvoja. "En sanonut sitä", vastasi Armfelt. Mutta sisimmässään hän tunsi vihlaisun, joka kavalsi kauan salassa pysyneen tunteen. Wilhelminen hymy oli sydämettömän tyyni. Hän kumartui pöydän yli ja keskitti kaiken huomionsa maljakossa oleviin syreeneihin. Hän hengitti värähtelevin sieraimin niiden tuoksua ja hänen huulensa avautuivat raolleen, kunnes halkeamasta välähti terävä valkea hammasrivi. Näytti kuin hän pidättäisi nauruaan.
Kun Armfelt vihdoin jäi yksin, hän sulkeutui omaan huoneeseensa ja heittäytyi vuoteelle. Hän alkoi pohtia omaa asemaansa tässä lumotussa satumaailmassa, jossa ajan kierto tuntui oudosti pysähtyneen ja jossa vallitsi niin huoleton joutilaisuus. Nojautuessaan vuoteen tyynyihin hänen katseensa osui kuvastimeen. Hohtava lasinen ovaali oli kääntynyt akselinsa varassa. Kultaiset lemmenjumalat, jotka puristivat kimaltavilla sormillaan jousta ja nuolta, pitivät peiliä hänen edessään; hän saattoi asentoaan muuttamatta nähdä kasvonsa. Ne olivat vanhan miehen kasvot. Kuvastin ei armahtanut häntä, se paljasti säälimättä poskien elähtäneet juonteet ja ryppyisen otsan. Kalvava tunne hänen mielessään kasvoi: tuollainen siis...! Ja hänen järkkynyt mielensä tuli elävästi tietoiseksi palatsin hengestä, joka oli säälimätöntä ja julmaa, jonka lempeässä viihtyisyydessä hävittävät voimat tekivät salaista työtään. Salien valo välkkyi hänen ympärillään kuin syövyttävä loistava liuos. Hän oli vaipumassa siihen. Hänen tahtonsa suli raukean uinailemisen happoon ja hiljainen hajoaminen jatkui hänessä. Hän salli sen tapahtua, ponnistamatta lainkaan vastaan. Paetako? Miksi hän pakenisi...
Armfelt tarkkasi nyt omaa tilaansa täysin välinpitämättömästi ja painautui syvemmäs siihen uneen, joka oli hänet vallannut. Tuntui kuin hän liukuisi heläjävien, lasisten vesikerrosten läpi yhä kauemmas auringosta ja taivaasta. Korkeat katot säteilivät turkoosinsinisinä kuin valtameren pinta, joka oli jo painunut umpeen hänen yllään. Kummalliset mutkittelevat pilarit, jotka kannattivat hänen vuoteensa baldakiinia ja hehkuivat kullalle ja ruskealle, olivat kuin lumpeiden varsia. Uuvuttava valo säteili ja häälyi hänessä ja hänen ympärillään. Se oli hivuttavaa kirkkautta; se rauensi hänen voimansa kuin kuumetauti. Joinakin hetkinä hän vaistosi epäämättömän varmasti, että kaikki, mitä hän näki, kuuli, aisti näissä hiljaisissa saleissa, oli salakavalan valheellista, ja että yksinpä Saganin linnan elämänrunsaaseen loistoon lymyili salaisuuksia, joita hän ei tuntenut. Tulevien vaarojen epämääräinen uhka lähetti vienoja väreilyjä hänen hermoihinsa. Hän tiesi panevansa alttiiksi koko elämänsä unohtamalla maailman ja oman itsensä, mutta hän ei voinut vastustaa lumousta. Hänen leivässään oli lootuksen uuvuttava maku. Hän antautui huumaavan irrallisuuden nautintoon, kuten ooppiuminpolttaja painautuu unohduksen turviin.
Uuden elämän kalvava epätodellisuus ei kuitenkaan suonut hänelle täyttä viihtymystä, se kiusasi hänen mieltään. Kaikkeen, mitä hänen ympärillään tapahtui, kätkeytyi hämäriä tarkoitusperiä, tuntemattomia vaikuttimia, hänelle vierasta merkitystä; tai ehkä kaikki olikin vain rajattoman tarkoituksetonta. Ystävän osa, jonka hän oli omaksunut noiden kahden naisen, äidin ja tyttären läheisyydessä, oli sekin valheellinen ja epätodellinen. Hän puri huultaan ja ivasi itseään. Kaksi kolme päivää sitten — herttuattaren puolihämärässä alkoovissa, jossa paloi vain yksi persikanpunainen kynttilä — no niin, hän oli ollut vaarallisen lähellä tulivuoren aukkoa! Mutta tuskalliselta oli, että hän ei ymmärtänyt äitiä enempää kuin tytärtäkään. Hän ei tiennyt, kätkeytyikö Dorothean huokailevaan hellyyteen elämänpelkoa, kuten hänestä olisi saattanut luulla, vai ilmaisiko kaikki vain pitkittynyttä hekkumanodotusta, joka kulutti loppuun sisäisen tulen ja sortui surkeaan itsetyydytykseen.
Kaunis, vanheneva nainen! Ehkä hän halusi vain viipyä menneiden rakkaudenöiden muistoissa. Mutta Armfelt ei saanut mielestään hämärää huonetta, hajuveden tuoksua, kynttilän vahakyynelien pisaroivaa putoilemista. Ja mitä hän tiesi tyttärestä? Mitä Wilhelmine tahtoi hänestä, mitä hän tahtoi prinssi de Rohan-Guémenéestä, jonka kosintaan hän suostui niin velton mukautuvasti? Oliko hänen sydämensä todella herännyt vai näyttelikö hän jälleen osaa, joka sattumalta huvitti häntä?
Mikä lapsi! Miten kylminä hänen tyynet, puhtaat silmänsä saattoivat palaa! Miten kypsää hänen nuoruutensa olikaan...! Kenties hän vaihtoi asenteita ja naamioita yhtä luontevasti, luontevammin kuin äitinsä. Ja Armfelt näki elävästi hennot himmeänkalpeat kasvot, jonka keimailevassa ilmeessä lymysi tuskaa ja nautintoa. Lapselliset kosteanpunaiset huulet vetäytyivät hitaasti hymyyn, niin salaperäisen vienoon ja julmaan, että hän tunsi silmissään poltetta. Mikään ingénue ei koskaan hymyilisi niin...
Rohanin prinssi, jonka laihankomea olemus näytti viime päivinä suorastaan jäykistyneen jumaloivan palvonnan kunnia-asentoon ja joka muistutti mietteliästä marabuhaikaraa, ei varmaankaan voinut kuvitella —. No niin, häntä odottaisi epämieluisa yllätys. Prinsessan kasvot, jotka näkyivät aina kuin varjojen syvyydestä, eivät hääiltana suinkaan punastuisi uteliaasta odotuksesta. Mielessään tämä riipaiseva varmuus Armfelt tarttui helistimen kädensijaan, joka oli mustaa eebenpuuta ja johon taitava käsityöläinen oli hahmottanut appelsiinia tavoittavan apinan. Kultainen kello helisi. Kun lakeija saapui, hän pyysi pullollisen tokayeria, jota oli tarjottu herttuattaren päivällisillä ja joka maistui vihreille happamille omenoille ja savulle.
SALISSA hämärsi. Vaikka kaksitoista tuikkivaa liekkiä kulutti sulavaa vahaa, varjot syöksyivät ahnaina sitä kirkkauden keidasta kohti, jossa herttuatar Dorothea uneksi romaani sylissään. Hän oli lukenut kaksi aukeamaa Diderotin Nunnaa. Hän tunsi olonsa kovin raukeaksi. Ruusunhohtoinen sormi työntyi hervottomana lehtien väliin. Sievä pää, jonka aivoissa vallitsi suloinen hämy, nuokkui hieman kallellaan. Mutta Wilhelmine istui kyyryksissä takan luona ja pureskeli poltettuja kastanjoita. Hän ojensi niitä Armfeltin huulia kohti, nauroi: "Maistakaa, mon père. Tulen vihaiseksi, jos käännätte päänne sivuun... Kas niin..."
"Luvatkaa, ystäväni, että uhraatte minulle pari tuntia huomisaamusta", sanoi herttuatar alakuloisen raukeasti, venyttäen sanojaan ikään kuin hän maistelisi niiden sointua. "Aina olette poissa, milloin ratsastusmatkalla, milloin missäkin... Mutta huomenna pidän päivälliset ja haluaisin, että teidän avulias kätenne..."
"Älkää totelko häntä", nauroi Wilhelmine. "Maman on kauhean rasittava iänikuisine juhlineen. Tiedänpä, mitä teemme! Olen suunnitellut huomisaamuksi ratsastusretkeä, ja ellei teidän korkeutenne —" "Ma petite", nuhteli Dorothea ja rypisti hiukan kulmiaan. Armfelt kohautti hymyillen hartioitaan. Mutta Wilhelmine oli tänään kovin taipumaton, hän singahdutti viimeisen kastanjan huoneen yli ja hypähti keveästi istumaan pienelle työntöpöydälle. "Ei, ei, ei! Minä tahdon... Aina vain päivällisiä ja vieraskutsuja. Ja miten ahmitaankaan! 'Mesdames, suvaitkaa leikata pala tätä ihastuttavaa munakasta. Vicomte, kas tässä simpukka!' Sitten relevés, joita on vähintäänkin kolme. Fasaaninpaistia, joka tihkuu rasvaa, ja hirveää vaaleanpunaista lohta. Ja sitten tulevat hyytelöt, piiraat, légumes, entremets de douceur. Osaan ne ulkoa. Ja kun prinssi Louis syö hyytelöä, hän värisyttää sitä ihmeellisesti. Ei totisesti uskoisi, että hän on kenraalimajuri Itävallan joukoissa... Hyvä luoja! Pelastakaa minut lihasta ja kalasta, kallis kasvatusisäni. Ei, ei, älkää kuunnelko mitä äiti puhuu! Hän haluaisi minun lihovan. Hän itse aterioi sitä enemmän, mitä vanhemmaksi hän tulee." — "Kas niin", aloitti Armfelt suostutellen, "kas niin..." Mutta samassa hänelle selvisi, että Wilhelminen kirkas ääni oli kauhean soinnuton ja hänen puheensa kovin hyökkäilevää. "Voitte ajatella siitä mitä haluatte. Äiti ei lainkaan välitä minusta. Esimerkiksi tänään... Hän ei edes olisi suonut, että tulisin teidän seuraanne näin illalla, kun hän lukee ranskalaista kirjaa..." Herttuattaren kummastunut ilme oli tänä hetkenä avuton ja vaivautunut. Raskaat mustat ripset verhosivat hänen katsettaan, ja niiden raosta välähti vaarallinen kipinä. "Kiihdytät itseäsi suotta, lapsi", hän sanoi ponnistellun lempeästi ja nousi. Tytön poskilta oli paennut väri. "Olet mustasukkainen, maman!"
He tunsivat kyllä kaikki sen kireän jännityksen, jonka tämä syytös viritti heidän välilleen, mutta vain Wilhelmine antoi sen kuvastua kasvoiltaan salaamatta sitä. Tilanne oli kiusallinen — Armfelt tahtoi peräytyä, hän etsi epätoivoisesti keinoa, millä keventää painostusta. Mutta tyttö oli kiihdyksissään ja herttuattaren ääni kuulosti terävien lasinsirpaleiden kilinältä: "Ellet heti paikalla poistu huoneesta...! Mikä ajatus! Unohdat kerrassaan, että prinssi de Rohan-Guémenée ei tosiaankaan —" Wilhelmine oikaisi vartaloaan ja katsoi äitiään nauttien julmasti tämän huonosti salatusta hämmingistä ja omasta ylemmyydestään. Sitten hän meni nopeasti ovelle ja huudahti poistuessaan: "No niin, häntä ei kukaan ole tarkoittanut! Myönnä, äiti, että tiedät itsekin... Parooni Armfelt", hän sanoi vetoavasti, "kysykää äidiltä, mitä tarkoitan. Hän selittää." Ja hän sulki oven.
"Mikä pieni, itsepäinen nainen", sanoi herttuatar hyvin tiukasti, punehtuneena. Mutta samassa hänen harminsa suli hymyksi ja hän alkoi nauraa. "No niin, vapautan teidät, ystäväni. On kovin myöhä. Ei, haluan vielä lukea hieman —." Armfelt, jonka mielen tämä kireä tilanne oli saattanut kuohuksiin ja jonka ajatusten pohjalla väijyi rauhattomuus, poistui omaan huoneeseensa ja heittäytyi vuoteelle.
Hän ei tiennyt, miten kauan hän lepäili noin, kädet tyynyn alla. Paeta? Peräytyä? Mitä merkitystä sillä olisi? Puistosta tunkeutui tähän huoneeseen puhkeavien jasmiinien makea tuoksu. Pimeinä öinä se tuntui voimakkaammin kuin hämärissä — ja nyt peittyi taivas rannasta rantaan tummiin pilviin. Kaikkialla puutarhassa helisi puusirkkojen metallinen soitin, ja tuo kuiva, kiihkeä sirinä sulautui lepäävän miehen tajunnassa jasmiininlemuun; oli kuin hän olisi aistinut samaa ilmanväreilyä tuoksuna ja ääninä. Mutta kaikkea tuota läheisempänä ja voimakkaampana tuntui pimeän palatsin salaperäinen hengitys, hiljainen ilmanveto käytävissä, häälyvien uutimien kahina, palvelijoiden askelet. Linna suhisi kuin suuri purppurasimpukka, jossa meren kohina ei koskaan vaikene. Alhaalla käytävässä helähtelivät varmaankin vahapisarat lampettien hopealehtiin, herttuattaren alkoovissa polkivat paljaat jalat permantoa ja välkkyvä silkki synnytti rypistyessään ääniä, jotka muistuttivat paperin repeytymistä. Armfelt nousi ja antoi avoimesta ikkunasta puhaltavan tuulen huuhtoa hiuksiaan. Kuinka hänen kasvonsa olivat kuumat! Hän ajatteli Wilhelmineä ja huoneen hehkuva pimeys tuntui tihentyvän. Tuuli ei viillyttänyt hänen otsaansa. Imelä tuoksu, joka kohoili yöhön tuhansista valkeista teriöistä, ärsytti ja raukaisi.
Ennen kuin hän ehti poistua ikkunan luota, ovi avautui varovasti. Wilhelmine oli tullut huoneeseen niin hiljaa, että Armfelt ei lainkaan erottanut hänen askeliaan käytävästä. Tyttö seisoi empien ovella. Pitkän silkkipaidan jokaisesta poimusta kuvastui hänen jäykistyneen ruumiinsa uhmaava odotus; hän kannatti sen laskoksia kädellään yrittäen turhaan rauhoittaa kohoilevaa povea. "Tulin", hän aloitti aivan hiljaa, "tulin sanomaan... Ei, ehkä on parasta että menen." Mutta hän jäi kuitenkin aloilleen. Armfelt sytytti kynttilän. Kun kapea liekki vihdoin alkoi tuikkia ja pimeys väistyi, hän katsoi tytön kasvoja viileän uteliaasti, antamatta kiihkolleen valtaa. Ne olivat kalpeat, jännittyneet kasvot. Raukeiden silmäluomien katveesta kiilsivät terät laajentuneina ja tummina. Tyttö näytti hetken arkailevan, ennen kuin hän astui sanaa sanomatta vuoteen luo ja istui pielukselle.
"Mitä etsitte? Mitä tahdotte minusta?" kysyi Armfelt teennäisen tyynesti. Wilhelmine huojautti hiukan mustia hiuksiaan, jotka olivat valahtaneet hänen olkapäilleen. "Kuka teidät lähetti? Äitikö—?" Mutta tyttö kimposi pystyyn ja polki jalkaa. "Maman! Älkää puhuko minulle hänestä! Vihaan äitiä! Vihaan hänen velttoa valkeaa ruumistaan, hänen punaista suutaan, silmiä...! En...en tiedä, mitä voisin tehdä, jos... Näen hänen lävitseen, tiedän, että hän tahtoo toimittaa minut pois tieltään. Hän syrjäytti minut jo isän eläessä, ja nyt—! Hän on julma, julma ihminen. Kun ajattelenkin, että te olette levännyt hänen vuoteessaan ja syleillyt häntä..."
Hänen äänensä sortui kumeaan itkuun, hän heittäytyi pielukselle ia upotti kuumat kasvonsa viileään vaatteeseen. Paljastuvat olkapäät värisivät haikeasta nyyhkytyksestä. "Kalypso", sanoi Armfelt soinnuttoman kuivasti, huohottaen. Ja kun Wilhelminen valkoiset kasvot, joita kummallinen nälkäinen hehku näytti valaisevan sisältäpäin, kohosivat pieluksesta, hän toisti uudelleen: "Kalypso..."
Hän makasi pehmeällä patjalla ja tunsi kaiken aikaa epämieluisan voimakkaasti hikoilevan selkänsä ja niskansa kosteuden. Märkä silkkipaita oli liimautunut hänen ihoonsa. Avoimesta ikkunasta leyhähteli kuumeinen tuulenhenki, sen aallot toivat huoneeseen jasmiininkukkien imelää hajua; maa odotti kovana ja paahtuneena sadetta. Jos ensimmäiset pisarat nyt helähtäisivät tomuun, hän saattaisi varmaankin kuulla, miten tummasta yöruohosta nousisi huojennuksen suhina. Kelmeä, herpaiseva hämärä verhosi Wilhelminen kohotettuja polvia. Tyttö makasi kyljellään aivan alastomana; riisuutumisen hetkellä hänen kaikki jäsenensä olivat jännittyneet kuin hän suorittaisi jotakin juhlallisen pyhää uhritoimitusta ja hänen pienten soikeiden kasvojensa kovuus tuntui säteilevän yli vartalon. Tyttö nyyhki tukahtuneesti. Hänen sopertavissa sanoissaan maistui kyynelten suola: "Tahtoisin... tahtoisin... Ei, älkää koskeko minuun... Päästäkää!" — Mutta hänen ruumiinsa oli aivan lamautunut, antautumisen herpaisema.
Vaikka Armfelt oli tänä hetkenä väkevästi tietoinen palatsin hengestä — hajoamisesta ja lahoamisesta, jonka vaarallinen fosforinhohde väreili näiden salien ilmassa ja jonka hiipivän hajun hän oli kauan aistinut — hän antoi kaikkien niiden tiehyeiden painua umpeen, jotka vielä avautuivat vapauteen. Vaipumisen huimaus oli kuitenkin niin katkeran ihana! Tytön käsivarsi oli taipunut hänen niskansa taakse. Pimeässä sängyssä hänen paljaat jäsenensä olivat miltei yhtä tummat kuin hajalleen valahtaneet hiukset, mutta mies koki siitä huolimatta jollakin sisäisellä aistillaan hänen marmorisen ihonsa värin. Sama himmeä kalpeus hehkuu suolla, kun callat puhkeavat ruskeasta lietteestä; se on villikaalin ja mistelinhedelmän valkeutta, epämääräisen kelmeää ja samalla kirpeän myrkyllistä kuin murskatuista unikon varsista kihoava maito. Jokin tahaton värähdys kavalsi miehelle, että se rakkauden leipä, jota hän nautti, oli pilaantunutta. Mutta hän tahtoi omistaa ahnaasti ja täydellisesti tämän nälkäisen, julkean nuoruuden ja tunsi kuitenkin joutuvansa nöyryytetyksi. Hänet omistettiin, hän itse ei omistanut mitään. Huulet, jotka polttivat hänen ohimosuoniaan kuin puraisu, olivat aivan kuivat. "Mon ami... Nukumme yhdessä... Suutele minua! Vielä!" Pimeä ilma oli pistävän kuumaa, tytön kiinteistä rinnoista, joista tummat nännit näyttivät tuijottavan kuin ilmeettömät silmät, kohoili orvaskeden lemua. Se yhtyi pölyn, lakastuvien korsien ja jasmiinien tuoksuun.
Kun Armfelt lepäsi vatsallaan ja paineli ohimoitaan, vaientaakseen valtimonlyöntejä, tyttö kohottautui kyynärpäänsä varaan. Hän oli vaiti. Mies tunsi katsomattakin raukeiden silmien uteliaan ivan. Hänestä tuntui kuin hänen keuhkonsa olisivat täynnä kuumaa tomua, joka teki jokaisen hengenvedon kovin tuskalliseksi. "Kuinka paljon vanhempi sinä oletkaan kuin minä", sanoi Wilhelmine hitaasti ja hänen äänessään soinnahti viaton ihmettely. "Mutta lupaa minulle... Tahdon, että et pidä minua lapsena." Pimeydestä ei kuulunut pienintäkään äännähdystä. Äkkiä Wilhelmine heltyi, haparoi kädellään, kunnes hänen sormensa sattuivat miehen olkapäähän. Hän pusersi huulensa rakastajansa korvalehteä vasten ja sopersi hampaittensa raosta: "Mon adorable pére... Rakastan, rakastan sinua. Tahdon jäädä aamuun... Vanno, ettet aja minua pois."
ARMFELT seurasi herttuatarta ja hänen tytärtään metsästysretkille, jotka suunnattiin Boberin rannoille, Glogaun muinaisen herttuakunnan metsiin. Ne olivat sata vuotta sitten kuuluneet Friedlandin herttualle Wallensteinille ja niiden tiheissä, varjoisissa siimeissä Kepler oli vaeltanut mietteissään, tutkien tähtien lakeja. Ne olivat siirtyneet ruhtinas Lobkovitzille ja ne olivat joutuneet Bironien suvulle. Nyt niiden viheriässä hämärässä kaikui Dorothean ja Wilhelminen heleä ilo. Valkoiset kimotammat kulkivat käymäjalkaa; pienet silkkiset viirit hulmusivat ja niiden kirjoompeleet muodostivat Saganin vaakunan: kaksi kultaista leijonaa tummissa nelikulmioissa ja kaksi linnanporttia, joiden kehyksissä nähtiin iso Skirjain. Riistanajo vaihtui palatsitanssiaisiin, ylellisessä illallispöydässä tarjoiltiin kolmeakymmentä viinilajia, punaista ja sitruunankeltaista jäätelöä, suunnattomia sokerikrokaaneja, joiden raoista tuikkivat kynttilät ja joista hypähteli eläviä lemmenhaltijoita. Saganin linna kohosi kuin salaperäinen, varjeltu saari ajan merestä. Myrsky murtui nöyränä sen rantoihin; siellä vallitsi huolettomuuden uni.
Prinssi Louis de Rohan-Guémenéen kasvot näyttäytyivät tuon tuostakin palatsissa. Hänen anova ilmeensä ja rakastunut hymynsä ei enää häirinnyt Armfeltia. Se ei häirinnyt myöskään Wilhelmineä, joka alistui diplomaattisen paperiavioliiton pikku vaikeuksiin synnynnäisen prinsessan välinpitämättömyydellä. Kaikkialla herttuakunnassa tiedettiin, että hän piti Armfeltia rakastajanaan. Hän oli nyt aivan äkkiä ja odottamatta luopunut alistuvasta lapsenosasta, hän esiintyi kopean komentelevasti, määräsi, loi itselleen omat lakinsa. Sillä välin jatkoi prinssi de Rohan-Guémenée muodollisia vieraskäyntejään ja osoittautui sotaisesta ulkonäöstään huolimatta niin harmittoman mukautuvaiseksi, että Wilhelmine pyyhkäisi mielestään kaikki huolet.
Aluksi herttuatar Dorothea ei ollut huomaavinaan mitään. Hetkellinen pieni riipaisu ei viiltänyt minkäänlaista haavaa hänen sielunsa ihoon. Vihdoin hän hymyili koko asialle, katsoi sitä kirkkain, nauravin silmin, hyväksyi sen. Oli joka tapauksessa kovin hullunkurista, että hän joutui luopumaan hyvästä rakastajasta, joka nyt luisui äidin käsivarsilta tyttären vuoteeseen. Hän ajatteli huvittuneena, että tämä luopuminen kuului varmaankin vanhempien velvollisuuksiin. Sacré coeur, mikä morsiuslahja!
Dorothean puhtaat, suopeat kasvot, joiden pastellinpehmeistä juonteista säteili niin ajaton sulo, ilmaisivat hyväntuulista ivallisuutta. Tuo komea mies tosin viehätti häntä, tosin herttuatar oli alussa tehnyt kaikkensa hehkuttaakseen tämän ystävyyden rakkaudeksi, mutta sisimmässään hän rakasti sittenkin enemmän omaa mukavuuttaan, joutilasta uinailua, unelmoivaa syrjässäoloa. Miksi kiihdyttää suotta itseään? Miksi häiritä toimettomuuden unitilaa maltittomilla teoilla, jotka kaiken lisäksi olisivat niin karkeita ja epäjaloja? Herttuatar oli aina kaivannut jotakin kestävämpää ja ikuisempaa kuin mitä intohimon minuuttien hetkellinen kouristus saattoi tarjota. Oh, hänellä oli ollut kylliksi sitäkin lajia. Oli ollut miehiä, jotka olivat kovin henkeviä alusvaatteissaankin, ja toisia, jotka olivat julkean suorasukaisia... Uh! Hän suipensi huuliaan. Monilukuinen seurue nuoria ja iäkkäämpiä rakastajia oli verkkaan kulkenut hänen alkoovinsa kautta. Hän tunsi heidät, hän tarkasteli heitä muistoissaan, hymyili, rypisti otsaansa, uneksi ja sysäsi syrjään. Mutta kaikki he olivat saattaneet vaaraan hänen sisäisen vapautensa. Joko he olivat olleet niin julman miehisiä, että hänen oma tahtonsa oli ihanasti hervonnut, tai he olivat anoneet suosiota niin nöyrinä ja kainoina, että hänen hyvä sydämensä kerrassaan heltyi ja hänen täytyi armollisesti mukautua.
Ja nyt eli ja hengitti hänen lähellään komea mies, jonka hartiat olivat leveämmät kuin hauskan medemiläisen puutarhaoppilaan, — mies, jonka kuumat silmät lupasivat paljon... Kovin mielenkiintoista! Herttuatar Dorothea soi hänet mielellään tyttärelleen, sillä sellaiset rakastajat olivat aikoinaan tuottaneet hänelle eniten rasitusta. Hän ummisteli hymyillen luomiaan. Hän antoi tuon uljaan vartalon peräytyä ajatustensa näyttämöltä, kunnes he kaksi elivät toisistaan turvallisen kaukana ja voivat osoittaa toisilleen suopeaa ystävyyttä. Mutta lapsi, Wilhelmine? Kukapa olisi sitä uskonut —!
Ja herttuatar Dorothea vetäytyi syrjään. Hän sulkeutui hymyilevän maailmantuntemuksensa valotorniin, jossa mikään inhimillinen ei ollut hänelle vierasta. Nauttikoot. Huvitelkoot. Prinssi Louis de Rohan-Guémenée vietti sillä välin Wienissä omat polterabendinsa, sillä niin oli ollut aina, niin tulisi aina olemaan... Ollessaan kahdenkesken Wilhelminen kanssa Dorothea kiersi leikitellen viileät sormensa tytön kuumiin sormiin ja kohdisti häneen katseen, joka oli raikas kuin aamutaivas. "Kultaseni, älä rasita itseäsi liikaa. Sivumennen, un homme de qualité, Hessen-Homburgin prinssi saapuu tänään illallisille. Mutta sinun, rakkaani, ei tarvitse osoittaa hänelle enempää huomaavaisuutta kuin itse tahdot."
Dorothea ei tietänyt, millaisin tuntein mies alistui osaan, jonka oikullinen kohtalo oli hänelle täällä varannut. Herttuatar ei tuntenut mitään tarvetta tietää. Mutta Armfelt tunsi maistelevansa myrkyllistä noidanjuomaa, pilaantunutta lemmenviiniä. Hänen sielunsa oli saman kuumeen riuduttama, joka kulutti hänen ruumistaan. Tuosta hetkestä alkaen, jolloin Wilhelmine oli tullut hänen huoneeseensa ja valinnut hänet rakastajakseen, samea, väkivaltainen voimakas lumous oli kerrassaan kukistanut hänen kapinoivan vastustushalunsa. Pelkkä ajatuskin, että hänen olisi pitänyt luopua noudattamasta elämänsä perusviettiä, sisäisen riippumattomuuden vaatimusta, oli tähän saakka tuntunut hänestä aivan järjettömältä. Naiset olivat aina olleet hänelle hetkellisen nautinnon välikappaleita, ei muuta. Hän oli omistanut heidät kiihkeästi ja täydesti, vaipunut satunnaisen hellyyden valtaan, ollut ottaja, kun he olivat antajia. Jonkun naisen tähden, pikku Adelaiden, Faubourg de Saint-Germainen näyttelijättären, demoiselle Rudenschöldin tähden hän oli ollut valmis hullutuksiin, mutta silti hän ei ollut sallinut sitoa vapauttaan. He olivat tulleet hänen elämäänsä ahnehtien hänen rakkauttaan, ja hän oli suonut sen heille. Ja nyt? Levottomat ajatukset polttivat hänen aivojaan: mihin hän onkaan joutumassa?
Tämä oman tilan tietoinen erittely havahdutti hänet enää vain harvoin siitä unesta, johon hän vaipui. Kummallinen välinpitämättömyys hämärsi häneltä sekä menneet että tulevat päivät. Mutta tuohon lepoon ei sisältynyt mitään tyydytystä, ei mitään huojentumisen riemua. Se oli janoisen ihmisen katkeraa nääntymystä. Armfelt tunsi, kuinka hänen sielunsa maisemissa lakastui kaikki kukkiva ja elinvoimainen, kävi kirpeän keltaiseksi kuin kulon jäljiltä, kuivui ja menehtyi. Paahtunut, valkoinen maa odotti turhaan sadetta. Pöly kohosi hänen silmiinsä, sytytti niihin polttavan kalvavan hehkun.
Hän päätti pysyä poissa Wilhelminen vuoteesta. Hän meni kuitenkin öisin hänen huoneeseensa ja koki yhä uudelleen tuon nöyryyttävän nautinnon, joka sai hänet häpeämään omaa ruumistaan, omia voimakkaita käsivarsiaan ja lantioitaan. Wilhelmine antautui hänelle omistajan ylimielisyydellä, tiedottoman hävityshalun vallassa. Hänen kovat, kiinteät jäsenensä, joiden kalpeantumma iho oli polttavan kuumaa ja tuoksui myskille, jännittyivät huumauksen hetkinä kuin taisteluun. Väkivaltainen tahto painiskeli hänen tahtonsa kanssa, näännytti hänet nöyräksi ja alistuvaksi, häpäisi hänen miehuutensa voittamattoman itsevarmalla naisellisuudella. Wilhelmine nojautui pielukseen. Opaalinväriset kasvot kuulsivat pimeydestä, tyttö hengitti rauhallisesti ja hiljaa, niinkuin hän olisi juonut kaiken mahdollisen tyydytyksen samasta minuutista, joka merkitsi rakastajalle vain voimattoman himon savuavaa hehkua. "Pidätkö minusta oikein, ystäväni?" hän kysyi puoliääneen, imeskellen miettivästi alahuultaan. "Rakastan sinua", sanoi mies väsyneesti. Silloin prinsessa hymyili hämmentävästi, veti hänet vierelleen, antoi sormiensa leikkiä noissa tummissa kiharoissa, joihin oli jo ilmestynyt hopeanharmaita viiruja. "Lupaa minulle, että et sano vastaan, jos pyydän sinulta jotakin." Ja hän pyysi mitättömiä, naurettavia pikkuasioita, viehättäviä pieniä lahjoja, valkoista bolognalaiskoiraa, espanjalaisia hajuvesiä, kultaista hiussolkea.
Kun Armfelt täytti hymyillen nämä toivomukset, Wilhelmine tuli vaativammaksi. Hän tunsi joskus kummallista halua nöyryyttää rakastajaansa, joka oli niin paljon vanhempi ja kokeneempi, joka oli vaeltanut niin monissa maissa, rakastanut niin monia naisia. Tämä vaistomainen taipumus valvoi hänen veressään, se heräsi hänessä nautinnon hetkinä ja hän noudatti sitä sokeasti, vaivautumatta koskaan tutkimaan omia vaikuttimiaan. Syvimmältään hän tahtoi säilyttää itsensä vapaana. Sitä varten hän kahlitsi ja sitoi miehen, jonka väkevästä ruumiista hän ammensi tyydytystä, alensi hänet nöyräksi orjaksi, tallasi häntä siroilla pikkujaloillaan. Wilhelminen tummat lapsensilmät olisivat pyöristyneet paheksuvasta hämmästyksestä, jos joku olisi raottanut hänelle hänen oman olemuksensa ovia. Oi, hän oli niin vilpittömän hellä! Hän käytti hyväileviä nimityksiä, joihin kiihtynyt heleä ääni valoi merkityksen: "Suloinen tinasotilaani! Kallis, tuhma poika!" tai ollessaan ilkeimmällä tuulellaan: "Sellainen munkki!" Kun Armfelt kieltäytyi pukeutumasta lakeijantakkiin ja seisomasta hänen vaunujensa takana, Wilhelmine polki jalkaa. Hänen silmänsä kapenivat kahdeksi viiruksi, ja ripsien alta singahti villi katse. Mutta mies kesti tämän vihanpuuskan valkein kasvoin ja yhteenpurruin huulin. He väittelivät nyt toisiaan joitakin päiviä, kunnes Armfelt antoi myöten ja rukoili anteeksi.
Tähän himoon kätkeytyi vihaa, joka viriää kahden vastakkaisen tahdon, kahden voimakkaan luonteen välillä. Mies kärsi sukupuolisesta riippuvaisuudestaan, yritti huumata tuskaansa nautinnolla, pettyi ja joutui nöyryytetyksi. Hän ei voinut tempautua erilleen lumouksesta. Hän salli kaiken tapahtua vastustelematta, alistui tytön oikkuihin, säläsi kapinointinsa. Hirveä väsymys kalvoi hänen elämäänsä. Näinä aikoina hänen mielessään tapahtui kaikkien muistojen verkkainen kuoleutuminen, niin kuin kuuma liekki, joka oli lähtöisin hänen verestään, olisi kärventänyt tummiksi hänen tajuntansa kuvat. Hän tiesi kyllin kirkkaasti, että tässä kahden ruumiin pariutumisessa ei piillyt mitään, mitä voitaisiin nimittää rakkaudeksi. Kaikki jumaloivan ihailun sumu oli säälimättömästi haihtunut, mikään henkinen kiintymys ei yhdistänyt häntä Wilhelmineen, joka oli kohonnut auliista rakastajattaresta hänen häväistyn miehuutensa ahnaaksi rakastajaksi. Heidän ruumiinsa yhtyivät nautinnon horroksessa, jossa kaikki, mikä heissä kummassakin oli anastavaa ja itsekästä, jännittyi vihamielisesti vastaan, ponnisti voimiaan —. Mutta vapautua, temmata itsensä irti? Ei! Sitä he eivät todellakaan voineet. He syöksyivät tuohon savuavaan hehkuun vain kokeakseen olemuksensa kaikilla soluilla, että he olivat "sinä" ja "minä", että ruumiillinen riippuvaisuus heidän välillään oli vihan myrkyttämää.
Palatsi nukkui, välkkyi valoa ja loistoa, humisi kaikkine kammioineen kuin suuri näkinkenkä, valtameren soiva korva. Marmorinen suihkuallas helisi avaralla pihalla. Mittausopillisten ruohokenttien viheriä sametti yhtyi hieman kauempana villisti versovien puiden, tummien jalavaholvien, röyhelömäisten, harmaankellervien hopeapajujen värimassaan. Mikään linnan tai ympäröivän maiseman yksityiskohta ei ilmaissut rappeutumista. Loistava lasinen ilma sulkeutui säilyttävän valoliuoksen tavoin palatsin ympärille, sytytti puutarhan ruusuihin raskaan hehkun, säteili korkeista ikkunoista saleihin, joissa Bironin suvun aarteet levittivät ympärilleen rikkauden tuntua. Mutta miten hiljaista täällä oli! Miten salakavalan eristäytynyt tämä pieni maailma olikaan! Niiden juhlien humu, joilla ikävystynyt herttuatar huumasi hermojaan, ei koskaan voinut täysin hävittää pysähtymisen, taukoamisen, toimettoman unitilan vaikutelmaa.
Puiston marmorijumalat nukkuivat kivistä untaan. Valoisissa käytävissä avautuivat vanhat seinäverhot, vanhat maalaukset kuin kultareunaiset ikkunat maailmaan, joka oli säilynyt syrjässä ajan kierrosta. Tuossa maailmassa vallitsi pakanallisen puhdas nautinto, jonka ikuista täydellisyyttä mikään häiritsevä sävel ei rikkonut. Satyyrit kohottivat puolittain irstain, puolittain papillisin elein priapista ruumiinosaansa. Danae avasi helmansa kultasateelle, joutsen lähestyi Ledaa, raukeasti hymyilevä Ariadne, jonka paljaissa jäsenissä oli savutopaasin väri, pariutui viininjumalan kanssa. Ja kultaan, vaskeen ja marmoriin kuvattuna jatkui kaikkialla saleissa ja halleissa, portinpäädyissä ja kuvapatsaiden jalustoissa lemmenhaltijoiden jähmettynyt tanssi. Toisiinsa kietoutuvien ruumiiden rypäleet koristivat sitruunapuisten pöytien jalkoja, lymyilivät ikkunansyvennyksiin, seppelöivät kelloja, kynttilänjalkoja, mustasta kristallista tahkottuja parfyymipulloja Dorothean ja Wilhelminen yöpöydillä. Kaikki tuo kasvoi sen hengen näkyväksi ilmaukseksi, joka liikutti tämän lumotun linnan koneistoa. Se oli itseensä kääntynyttä ja tarkoituksetonta nautintoa. Se oli hedelmätöntä rakastumista rakkauteen, päämäärätöntä himoitsemista, joka ei koskaan tähdännyt itsensä yli. Se valvoi korkeimman elämänhienostuksen pohjalla kuten tauti valvoo nukkuvan unissa, ja tuhannet huomaamattomat halkeamat, yksinpä tämän ruhtinaallisen elämän muodollisuus, sallivat sen tihkua vapauteen. Tämä tunne oli Armfeltissa joskus voimakas kuin harha-aistimus. Hänen oma mielentilansa kasvoi näkeväksi; kiihtynyt mielikuvitus työskenteli ja hänen huumautunut tilansa lisäsi sen voimaa.
Vähitellen, viikkojen ja kuukausien kuluessa, hänen ensi vaikutelmansa oli vahvistunut: mikään täällä ei ollut sitä miltä näytti. Itse loistokin oli väärennettyä ja epäaitoa, valheellisuuden tuntu lymyili tapahtumiin ja asioihin, joiden näyttämönä oli tämä linna. Huoleton viihtyisyys osoittautui petolliseksi. Viileän unitilan varjossa jatkui kuume, joka riudutti hänen elinvoimiaan. Jo alussa hän oli tuntenut, kuinka tuohon näennäiseen turvallisuuteen liittyi vaaran sivumaku, varoittava aavistus ukkosen tulosta, uhanalaisuuden vieno huimaus. Ensi kerran hän katsoi sen muodollisuuden syvyyksiin, joka oli häikäissyt hänen aistejaan valoilla ja väreillä, luonut hänen elämänsä kuvaan upeat kultaiset puitteet. Se oli ikivanhaa, syvältä tulevaa ja pian lakastuvaa hienostusta. Heleä, ylimyksellinen kasvullisuus kohotti oikullisen mutkikkaat runkonsa ja hehkuvat kukkansa feodaalisuuden monisatavuotisesta maaperästä, kuumasta liejusta, jossa menneet kukinnot mätänivät. Hän näki elämän itävän tämän kuplivan, tunkkaisen mudan uumenissa, näki vihertävien versojen yhä uudelleen kasvavan puiksi, joiden lahoista rungoista liekehti loiskasvien teriöitä. Ne olivat sitä oudompia ja hehkuvampia, kuta syvemmälle liejuun emäpuun juuret tunkivat. Niiden myrkytetty kauneus oli täydellistä ja vailla tarkoitusta; se ei koskaan kantanut hedelmää. Hän tunsi noiden silkinhienojen kukkien kosketuksen, ne muodostivat hänen ympärilleen loistavan seitin, joka kesti repeytymättä hänen tempoilemisensa. Niitä ympäröi maaperän myrkyllinen haju, sameasta liejusta kihoileva huuru, joka huumasi hänen aistinsa kuin suitsutus.
Hänen ja Wilhelminen suhde säilyi ennallaan. Ruhtinaalliset häät, joissa Saganin perintöprinsessa yhdisti nimensä Rohanien nimeen, pakottivat Wilhelminen eräisiin muodollisuuksiin, mutta sekä hän että hänen rakastajansa tiesivät, että tämä avioelämä elettiin alusta alkaen enemmän paperilla kuin vuoteessa. Tuskin hääjuhlallisuudet olivat päättyneet, kun prinssi Louis matkusti Wieniin, jonne häntä sitoivat monet näennäiset virkatehtävät. Wilhelmine oli kovin huvittunut uudesta asemastaan — hänellä ja hänen sisarillaan oli viime päivinä ollut paljon hilpeitä salaisuuksia, joita he kuiskailivat toistensa korviin. Nuorempi tytöistä, Pauline, oli jo ojentanut oman lämpimän kätensä monsieur Fredrikille, Hohenzollern-Hechingenin prinssille, ja huikentelevan Jeannetten seikkailuissa välähteli yhä merkitsevämmin erään italialaisen ruhtinaan, Francesco d'Acerenzan nimi. "Saatte nähdä, hän lahjoittaa vielä sydämensä ja perintöosuutensa hänen ylhäisyydelleen", hymyili herttuatar Dorothea silitellen viilein valkoisin sormin pikku Dorothean hiuksia ja unohtuen mietteisiinsä.
Prinsessa SaganRohan ratsasti Boberin rantatiheiköissä ja Glogaun metsissä, järjesti hirvijahteja, komensi palvelijoita, kamarineitojaan, rakastajaansa. Sillä välin kuin kaunis kaksikymmenvuotias tyttö ja nopeasti vanhennut ylimys, jonka ohimoilla oli hopeaa, antoivat ratsujensa sukeltaa käymäjalkaa metsän siimekseen, herttuatar vaelsi kyllästyneenä palatsissa. Joinakin hetkinä hänen mieltään vihlaisi katumus. Sittenkin, sittenkin hän olisi mielellään säilyttänyt tuon kauniin miehen...! Mutta hänen apeutensa vaihtui huvittuneeksi hymyksi. Hän tarkkasi suopean uteliaana noita kahta. Hän huomasi nyt aivan selvästi, että mies oli pohjimmaltaan Wilhelminelle yhdentekevä ja että tämä pitäisi häntä lähellään vain niin kauan, kunnes toinen, vaikuttavampi ihailija astuisi hänen elämäänsä. Armfelt sitä vastoin —! Herttuatar rypisti miettivänä otsaansa. Mutta tytär oli lähempänä hänen sydäntään kuin parooni, jota hän silmäili viileän hyväntuulisesti, miellyttävästi jännittyneenä.
Mutta prinsessa Sagan-Rohan tiesi olevansa kaunis, valloittava ja vastustamaton, ja häntä huvitti kovin kuvastella itseään Armfeltin janoisissa silmissä. Hän luopui kireästä kampauksesta ja antoi tumman tukkansa hulmuta tuulessa. Lyhyet ja avarat hihat tekivät hänen marmorinvärisille käsivarsilleen oikeutta. Hän voiteli ihonsa sitruunanmehulla, hoiti ihastuneena sirojen kasvojensa kauneutta ja antoi orvokkipastillien sulaa kielellään, sillä ne muuttivat hänen hengityksensä tuoksuvaksi. Uusi asema kehitti hänen käyntiinsä arvokkuutta. Hänen koko olemuksensa näytti hienostuvan ja käyvän pidättyvämmäksi kuin ennen, ja vain tummista, itämaisista silmistä, joiden kuuma valo peittyi tyttömäisten ripsien varjoon, väreili lapsellinen huolettomuus. Pienen hovin piirissä, etenkin prinssi de Rohan-Guémenéen läsnäollessa Wilhelmine kohteli rakastajaansa ujon juhlallisesti. Hän saattoi sanoa: "Ojentakaa minulle jäätelöä, parooni", tai: "Suvaitkaa kasvattilapsellenne tämä vapaus, mon pere."
Vain hänen kiihkeä ruumiinsa nautti saadessaan rakastaa, voidessaan sukeltaa yhtymisen kiihkoon, jossa hän tunsi kohoavansa tuon kypsän miehen yläpuolelle, vallitsevansa häntä. Hän oli vapaa; tuo toinen kantoi kahleita. Hän tahtoi käskeä, ja käski. Kuten prinsessa komensi koiriaan, espanjalaista paasiaan, kimotammaansa, kähertäjäänsä ja kamarineitejään, samoin hän asetti itsensä sen ihmisen yläpuolelle, jonka vierelle häntä veti utelias nautinnonhalu. Elämä levisi syvällä hänen allaan ihmeellisenä ja rikkaana, täynnä houkuttelevia varjoja ja päivänpaisteista valoa, rajattomia mahdollisuuksia salaten, hurmaten hänen aistejaan, jotka janosivat uusia kokemuksia. Jos hän lähestyi jotakin ihmistä, hän astui varovasti ylhäältä alaspäin kuten laskeudutaan jyrkkiä kellarinportaita. Tämä itsekkyys oli hänessä täysin tiedotonta; omistamisen himo valvoi syvällä hänen vanhassa aatelisveressään, joka periytyi monien sukupolvien takaa. Omistaminen oli hänelle yhtä luonnollista ja välttämätöntä kuin hengitys, ja puhtaassa herruudessaan hän ei tuntenut mitään tarvetta antaa, jakaa itseään, vähentää ylivaltaansa. — Kun hän palasi pimeästä alkoovista hiuksissaan rakastajan hengityksen huoku ja kalpeantummassa ihossaan kuumat laikat, joita miehen suudelmat olivat jättäneet, häntä huvitti kovin sulkeutua huoneeseensa ja riisuutua alastomaksi kuvastimen edessä. Hän tarkasteli ihailijan silmin ruumiinsa virheettömiä muotoja. Hän nautti lantioittensa linjasta ja olkapäiden, rintojen, vatsan vaaleudesta, jonka ambran väriset varjot syvenivät kauniin vartalon keskipisteessä hämäränmustaksi kolmikulmaksi.
Hän astui hitaasti tuota loistavaa lasia kohti, ikään kuin hän haluaisi täydellisesti yhtyä itseensä, sulattaa omassa ihailussaan Naisen ja hänen peilikuvansa.
4
Maaliskuussa 1801 Armfelt hyvästeli hetkeksi herttuattaren ja hänen tyttärensä ja lähti matkalle itään. Tähän tekoon kätkeytyi vapautumisen halua, sen hän tiesi. Mutta nyt se merkitsi vain puolittaista tempautumista lumouksesta, jonka hän vei mukanaan, mihin siirtyikin. Hänen mielessään viipyi huumautumisen sumu, ja sen lävitse tunkeutui vain harvoin hämäriä muistoja kotimaasta, Hedvigistä ja lapsista. Tosin hän tunsi hetkittäin kovin kaipaavansa heitä. Mutta hän heittäytyi takaisin virran valtaan, hän totteli tahtoa, jonka voima oli suurempi kuin hänen omansa.
Vaunut kiitivät valtatietä. Maaliskuun valo välkkyi oven metalliheloissa ja kimalsi leveissä kultapunoksissa, jotka koristivat takana seisovien lakeijoiden takkeja. Heidän lierihattujensa alta tunkeutui vielä esiin kankipalmikon jäykkä lisäke; se oli nykyään julistettu vanhanaikaiseksi ja väistynyt muodista. Armfelt hymyili. Tsaari Paavalin hovissa, johon hän oli matkalla, muodin vaihteluilla ei tietenkään ollut mitään merkitystä. No niin, tervehdyskäynti pantterin luolaan...! Hän painoi sormensa vastakkain ja tuijotti sinettisormuksen kiveen.
Kaksi rajatonta itsevaltiasta heitti tänään varjonsa Euroopan kartalle. Saattoi käsittää, että he puristaisivat ennemmin tai myöhemmin ystävänkättä. Tuileriesin portin yläpuolella, pienessä työkamarissa hautuivat ensimmäisen konsulin suuret haaveet. Siellä käveli, istui, kilisteli suurta sapeliaan pieni mies, lihaksi tullut tahto, kotkanpoikanen, joka ei häikäillyt hävittäessään vuosisatojen aikaansaannoksia. Miten hän marssittikaan armeijoitaan, tuo korsikkalainen, joka teki mitä tahtoi soveltaessaan käsittämättömän selväpäisesti poliittisia uniaan toiminnan ja teon maailmaan! Mutta Mihailovskin palatsissa oikutteli surkastunut epäluoma, joka oli tuhonnut yhdessä tuokiossa Katariinan hallituskauden loiston.
Nyt hän rakensi valtioliiton siltaa Bonaparten Pariisiin, raivosi brittiläisiä diplomaatteja vastaan, uneksi Maltan saaren herruudesta, tahtoi lähettää preussilaismalliset rykmenttinsä Intiaan ja ampua hinduja venäläisillä tussareilla. Armfelt tunsi puistatusta. Kaikki tiedot, mitä hän oli saanut idästä, olivat viimeksi kuluneina kuukausina miltei kuvottaneet häntä.
Mutta hänen mielessään oli virinnyt kummallinen vastenmielinen uteliaisuus keisarinnan seuraajaa kohtaan. Millainen hirviö! Oli kerrottu, että Pietarin kadut tyhjentyivät jo kymmentä minuuttia ennen kuin tsaari Paavalin valjaikko karautti tarkastuskierroksellaan. Ja kuinka hän heilutti tyrannin piiskaa! Jokainen vastaantulija, terve tai sairas, ylhäinen tai alhainen, naiset, lapset, aatelismiehet lankesivat polvilleen rapaan ja lumisohjuun, kun Saltykovin äpärä, tsaarien kruunun kantaja, saapui rämisevällä troikallaan. Siperian ja solmuruoskan pelko pani tuon kansan matamaan loassa, nujersi sen mykäksi ja pelokkaaksi, pusersi esiin mielisairasta imartelua ja häpeällistä nöyryyttä, jolla ei ollut määrää eikä rajaa. Pietarin mestauslavalla katkottiin päitä kuten Pariisin Place du Carrouselilla oli hirmuvallan aikaan katkottu. Vankijonot marssivat Venäjän erämaihin. Loppumattomat paraatit olivat yhä enemmän alkaneet muistuttaa kidutuskuulusteluja. Tsaari lyyhäsi rivien edessä pälyillen ja nuuskien kovin epäluuloisena, ja voi sitä, joka ei kyllin nopeasti sopeutunut hänen preussilaisiin kaavoihinsa. Millainen maa! Nykyinen Pietari kuohui vihreitä sotilastakkeja, pitkävartisia saappaita, puuhkahansikkaita, suuria kolmikolkkahattuja, joita Fredrik II olisi hävennyt. Kankipalmikot oli palautettu muotiin; ne tärisivät kuin kissanhännät pantterin lähestyessä. Kaikkialla Nevan rannoilla näki viiksiä ja kähäräperuukkeja, joita peitti valkoinen jauhotus, vahtikojuja ja äksiisirakennuksia, räikeästi maalattuja puusiltoja, jotka johtivat ajatuksen Berliiniin ja joita pelokkaat patrullit kumisuttivat. Preussi, Preussi..! Mutta nuoren perintöruhtinaan huoneissa, joihin vainohullu tsaari saattoi milloin hyvänsä laahustaa, hautoivat suunniltaan peloitetut nuoret aatelismiehet, kreivit Novosiltsev ja Stroganov, adjutantti Czartoryski, nuori kruununperillinen Aleksanteri avuttomia haaveitaan tulevista onnenpäivistä. Kuinka kauan kidutusta kestäisi?
Armfelt antoi katseensa viipyä maisemissa, joiden vaiheilla leijui sulavan lumen haju. Ajettiin balttilaisten provinssien maanteitä, ja pienet, ränsistyneet hökkelit, joiden ympärillä valkeat lumipälvet helottivat, herättivät jo Idän esimakua. Ja kuta kiihkeämmin Armfelt yritti loihtia sisäiseen näkökenttäänsä uuden, vieraan Pietarin kuvaa, sitä suuremmalla uteliaisuudella hän odotti kohtaamistaan tsaarin kanssa. Curt Bogislaus von Stedingk, ikuinen hovileijona, Ruotsin edustaja Eremitaasissa ja Mihailovskin palatsissa, oli toivottanut hänet tervetulleeksi ja hankkinut hänelle audienssin. Serra Capri olan herttua, napolilainen diplomaatti, tarjosi hänelle käytettäväksi salin pietarilaisessa huoneistossaan.
Mutta maaliskuun kahdennenkymmenennenkolmannen vastaisena yönä, ennen kuin Armfelt ehti saapua vastaanotolle, Mihailovskin linnassa tapahtui jotakin, mikä aiheutti ulkovaltojen diplomaattipiireissä sotkuisen kirjeenvaihdon ja suuren riemunhälinän Pietarin kaduilla. Kun Armfelt seuraavana aamuna kapusi linnan portaita, vahtisotilas epäsi häneltä sisäänpääsyn. Äkillinen kuolemantapaus, jota virallisessa kielenkäytössä kutsuttiin aivohalvaukseksi, oli pudottanut kruunun keisarin päästä ja solmuruoskan hänen kädestään.
Todellisuudessa tämä coup d'apoplexie, joka yllätti tsaari Paavalin sydänyöllä, oli vain sangen rajoitetussa mielessä lääketieteellinen tapaus. Mihailovskin palatsissa olivat valot sammuneet jo varhain illalla. Keisarinna Maria Feodorovna, kalpea, kulmikas nainen, jonka tuimiin linnunkasvoihin aviollinen helvetti oli polttanut tylsän tuskan merkit, makasi valvoen omassa huoneessaan. Tsaari oli huolellisesti lukinnut kaikki alkoovista pimeään portaikkoon johtavat ovet. Näytti siltä kuin hänen mieletön epäluulonsa olisi tuona iltana antanut tavallista kiivaampia hälytysmerkkejä, sillä hän oli kantanut telkimiä ja esteitä vaimonsa makuuhuoneen eteen, tarkastanut huolellisesti tämän barrikaadin ja laahustanut vihdoin alkooviinsa, paneutuakseen levolle. Yhdentoista aikaan avautuivat Mihailovskin linnan portit. Pimeä pakkasyö kumisi sotilaiden askelista. Semjonovin rykmentin kolmas pataljoona, joka oli komennettu vahtiin, oli kyllä vartioivinaan portteja, mutta kuitenkin he antoivat helposti myöten salaliittolaisille. He olivat juoneet rajusti, veri kihisi heidän suonissaan, ja huuruava hengitys, joka hajosi kylmään yötuuleen, tuoksui tuliselle subrovkalle. Joukko miehitti yllättäen palatsin. Pitkä, luiseva, kimeäääninen kenraali Bennigsen ja hermostunut luutnantti Poltoratski etsivät rymyten ja kompastellen tsaarin makuuhuonetta, kunnes Platon veljekset, joiden polvia kiihtymys ja viina herpaisivat, päästivät hiljaisen vihellyksen. "Murtakaa ovi", kuiskasi ruhtinas Subov. He tunkeutuivat pimeään alkooviin. Valo syttyi kolmihaaraiseen kynttelikköön, yllätetty tsaari kohottautui patjoistaan äristen raivosta ja kauhusta laajennein, emaljinvalkein silmin. Tulen kajastus sai hänen vääristyneet kasvonsa näyttämään suuren kissan kasvoilta. Ruhtinas Subov, joka oli pelon jähmettämä ja tuijotti miltei hämillään noihin kipinöiviin eläimensilmiin, uskalsi varovaisin sanoin esittää kruunusta luopumista.
Kynttilä lensi permannolle ja vieri kolisten nurkkaan. Jyminä ja hätähuudot kaikuivat läpi palatsin; omassa kamarissaan ryskytti Maria Feodorovna teljettyä paneeliovea. Tsaari taisteli hurjistuneesi; hänen hampaansa iskeytyivät humalaisen luutnantin ranteeseen, hänet lyötiin maahan, ja hän ponnistautui yhä jaloilleen. Kaikki inhimillinen oli tänä hetkenä täydellisesti hävinnyt hänen kasvoistaan ja leimuavista vihreänkeltaisista puumansilmistä. Hän vaipui ähkyen vuodetta vasten. Suunniltaan raivostunut upseeri kietaisi hänen kurkkuunsa univormun olkahihnan ja laahasi häntä pitkin permantoa, kunnes kumea ärinä alkoi tukahtua. Kenraali Bennigsen potki tsaarin kasvoja aivan mielettömästi, vavisten kauhusta, pyörtymäisillään. Ja kun muodoton, kasaan hykertynyt olento viimein makasi hievahtamatta parketin verilammikossa, syntyi kaikkialla linnassa kaamea hiljaisuus. Halleissa tungeksi sotilaita ja upseereja. Murhahuoneessa istui puolittain menehtynyt Poltoratski suuren vuoteen laidalla ja anoi surkein äänin vesilasillista.
Näiden neuvottomien, humalastaan selvinneiden miesten luo ilmestyi äkkiä Maria Feodorovna. Alkoovin telkimet oli vihdoin ulkoakäsin poistettu ja tsaaritar, jonka kädet olivat aivan turtuneet hurjasta kolkutuksesta, meni siekailematta saliin, jossa miehet tuijottivat avuttomina käsiään. Hän kantoi palavaa kynttilää. Hän kohotti sen hitaasti otsansa tasalle kuin nähdäkseen paremmin syyllisten kasvot, ja jokainen voi huomata, että hänen kyynelettömät silmänsä kipinöivät mielettömästä hurmasta. Ne olivat ammottavat ja kuivat silmät, häälyvä valo loihti niihin miltei haaveellisen kiillon. Hiljaisin, värittömin äänin tsaaritar uskalsi esittää, että hänet julistettaisiin valtakunnan hallitsijaksi. Mutta kukaan ei kuunnellut häntä.
Pieni pöytäkello perintöruhtinaan makuuhuoneessa näytti aamuyön ensimmäistä tuntia, kun kreivi Pahlen, jonka taitavat sormet olivat johdelleet salaliiton lankoja, syöksyi alkooviin. Kreivi ilmoitti tapahtuman puolin sanoin. Nuori, hoikka Aleksanteri seisoi hetken sanaa sanomatta, vavahtelevin huulin. Sitten hän heittäytyi vuoteelle ja itki haikeasti kuin pieni poika painaen kosteat kylmät kasvot tyynyyn. Kreivi Pahlen taputti avuttomasti hänen hartioitaan: "Kas niin, heretkää itkemästä, olkaa mies..." Ja hän lisäsi hetken tuumittuaan: "Teidän majesteettinne..." Mutta perintöruhtinas makasi vatsallaan; kyynelet valuivat kirvelevän kuumina hänen kasvoilleen, hän nyyhkytti pakahtuakseen. Tämän julman talviyön paine, sen hän aavisti, ei milloinkaan lakkaisi vaikuttamasta hänen elämässään, vaan ajaisi häntä eteenpäin kuin näkymätön ruoska, suomisi hänen sieluaan. Ja niin tulisi olemaan aina —. Vihdoin hän nousi ja kuivasi kasvonsa. "Pitääkö minun näyttäytyä kansalle?" hän kysyi soinnuttomasti. Kreivi Pahlen yritti kovin saada kasvoilleen liehakoivaa hymyä, kosketti perintöruhtinaan kättä, joka oli jääkylmä ja aivan hervoton. "Rohkeutta, tässä vaaditaan vain rohkeutta... Myönnän, että nämä ikävät muodollisuudet..." Mutta ääni kuoli hänen kurkkuunsa, hän ei oikein ollut oma itsensä tänä kauheana yönä.
Pietarin kaduilla kasvoi jo aamuhämärissä tungos. Poliisiketjut yrittivät turhaan padota itkevien ja nauravien ihmisten valtamerta, joka vyöryi soristen Eremitaasia kohti. Talvipalatsin portailla seisoi kiihtynyt, tuimannäköinen mies, runoilija Derzavin, ja jyristi kähein äänin: "Kunpa ihminen nyt vihdoinkin nousisi valtaistuimelle!" Mutta kuriirit karauttivat iljanteisia valtateitä, kaikkiin Euroopan maihin vieri tärisyttävä viesti ja diplomaattisen kirjeenvaihdon monimutkainen verkko värisi tämän suuren uutisen painosta. Itävallan asiamies Locatelli kiiruhti ilmoittamaan siitä Wieniin, tehostaen erikoisesti, että nyt nousee itse lempeys Venäjän valtaistuimelle. Nyt avataan vankiloiden portit, ja sanansaattajat kiiruhtavat Siperiaan asti, julistaakseen karkotetuille vapauden sanomaa...! Toiveikkaaseen kuoroon liittyi Riiassa asuva Itävallan konsuli Viazzoli, joka ylisti valituin sanoin Aleksanteri Pavlovitsia, nuorta perintöruhtinasta. Oli kuin maan kasvoilta olisi sulanut kauhean painajaisen ilme. Kylmä aamu oli kukkuroillaan iloa, joka kuohui kiihkeimmillään Talvipalatsin ja Eremitaasin edustalla. Kun perintöruhtinas Aleksanteri vihdoin näyttäytyi veljensä Konstantinin seurassa, kalpeaa aamuhämärää jyrisytti riemunulvonta. Se tuntui purkautuvan orjuutetun maan omasta rinnasta. Se tervehti pelastajana nuorta, kalpeaa miestä, jonka silmäluomet olivat vielä raskaat unettomuudesta ja itkusta.
Mutta Ruotsin lähettilään vastaanottosalissa Armfelt kuunteli kummallisen turtuneena kaikuja, joita kantautui lumisilta kaduilta. Kreivi von Stedingk, vanheneva ylimys, jonka palatsimaisen asunnon pienet huomaamattomat yksityiskohdat, kultakehyksiset peilit, filigraanisilkillä päällystetyt sirot tuolit ja seinäverhojen cupidot vielä taittoivat hurmaajakuninkaan hovin mennyttä valoa, nojautui takkaan ja tarkasteli vierastaan. Mitä aika olikaan tehnyt tuolle ihmiselle! Parooni Armfelt oli auttamattomasti vanhentunut; hänen kasvoihinsa oli tullut ryppyjä, raskaiden kokemusten salakirjoitusta, josta hänen ikäisensä mies tavallisesti säästyy.
Lähettiläs näki oman kuvansa peilistä, jonka lasia kultaiset Pyhän Markuksen leijonat vartioivat. Hänen omat pehmeät piirteensä olivat ehkä hiukan herkistyneet ja käyneet naisellisemmiksi kuin etinen. Vienosti ivalliset huulet kaartuivat nyt molemmista pielistään alaspäin, ikään kuin pilkallisen elämänviisauden painamina. Mutta korkea otsa oli sileä ja kirkas, ja harmeneva tukka, jota näinä kansanvaltaisina aikoina ei enää tarvinnut kätkeä ranskalaiseen peruukkiin, oli säilynyt kovin muhkeana. Totisesti, kun hän oli nuori, saattoi Tuileriesin puistokäytävillä ja Chagrin de Turquien jalokiviliikkeessä vielä kohdata hienostuneita Belisandreja Moliéren ajoilta. He olivat jo silloin iättömiä kuin huuhkajat, mutta millä huolella he varjeli vatkaan viehätysvoimaansa! Pudistelivat hiuksiinsa Kypron puuteria. Kyllästivät pesusienensä ruusuvedellä. Pesivät kätensä manteli öljyllä ja pomeranssinmehulla, pitivät suussaan ambrapastilleja ja taskuissaan hajupusseja, jotka olivat neljän tuuman pituisia, röyhellettyjen silkkinauhojen somistamia... Vuosikymmenien kulku oli tehnyt paljon hallaa vanhoille hienoille tavoille. Ajan demokraattiset virtaukset eivät suosineet enempää ambrapastilleja kuin marsalkanpuuteriakaan. Ja kreivi von Stedingk hymähti alakuloisen huvittuneesti, kun hän silmäili parooni Armfeltia, jonka kirkas katse oli kadonnut Kustaan aikaisten hovi pukujen mukana.
"Mitä ajattelette kruununperillisestä?" kysyi Armfelt odottamatta. Lähettiläs taivutti hiukan niskaansa ja tähyili kynsiään. "Meidän kesken... Vaihdos on tietenkin valtava, se tuntuu kaikkialla Euroopassa ja luultavasti myös meidän kotimaassamme. Aleksanteri on vielä viimeistelemätön veistos. Voi käydä, että kahden ensimmäisen hallitusvuoden aikana valtakunnan johto on in praxi hänen ystäviensä käsissä. Joku tulinen Stroganov, joku henkevä Novosiltsev pitää lujin sormin valtiolaivan ruorirattaasta. Nuo vapaamielisyyden aatteet, luvalla sanoen... No niin, hän on lempeä, sivistynyt, länsimainen mies, enemmän gallialainen kuin slaavi. Yksi seikka on varma. Tsaarien ruumiskirstuja ei enää avata." Hän kohotti kulmakarvojaan ja vilkaisi vierastaan hieman epäluuloisena. "Miksi muuten tämä kysymys, mon compagnon?" — "Ajattelin, millaiseksi meidän suhteemme uuteen Venäjään muodostuu ja millaiseksi se voisi muodostua", sanoi Armfelt. Stedingkin silmissä välähti uteliaisuus. "Siis...?" — "Jos minusta riippuisi, ehdottaisin valtioliittoa", lisäsi Armfelt odottamattoman avoimesti. "Kun kerran palaan Tukholmaan, tahdon puhua asiasta. Esitän, että molemmat hallitsijat kohtaavat toisensa joko Haminassa tai Helsingissä. Tämä rendez-vous olisi joka tapauksessa tuloksellisempi kuin muuan toinen, joka tapahtui tasan kahdeksantoista vuotta sitten." Ja Armfelt hymyili muistaessaan Katariinan ja Kustaa III:n.
Kun Armfelt vihdoin nousi poistuakseen, lähettiläs totesi tyydytyksen tuntein, että tuo vaeltava emigrantti, jonka odysseia tunnettiin kaikkialla Euroopan hoveissa, tähtäsi syvimmältään samaan päämäärään kuin hän itse. Kreivi von Stedingkin huulilla häilähti ohimenevä sydämellinen hymy. "Mitä sanoisitte, jos ryhtyisin hankkimaan teille lähettiläänpaikkaa Itävallassa?" hän kysyi puoliääneen. Armfelt teki neuvottoman eleen. "Mihin nyt matkustatte?" tiedusti kreivi. "Kotiin", vastasi Armfelt ja hymyili kummallista, salaavaa hymyä. "Länteen. Kalugassa sain kylliksi idästä. Mutta minun matkareittini ovat oikullisia kuin Volgan juoksuja toistaiseksi en tiedä, näyttäydynkö Tukholmassa", hän lisäsi. "Näkemiin, herra lähettiläs. Jos joskus saatte lähetyksen, joka on postitettu Pariisissa ja sisältää madame de Staëlin pannaanjulistettuja kirjoja, muistakaa silloin palvelijaanne."
Astuessaan vaunuihin Armfelt antoi vallan tunteelle, joka oli tehnyt hänet niin ihmeen vaivautuneeksi lähettilään vierassalissa. Sitkeä, itsepintainen kaipaus jäyti hänen mieltään. Miksi jatkaa tätä pakoilemista? Miksi lainkaan epäillä niiden siteiden kestävyyttä, jotka sitoivat hänet Saganiin? Hän antoi käskyn ajaa. Vaunujen hämärä teki hänen silmilleen hyvää, ja hän uinaili pehmustetuilla joustinpatjoilla, antaen kuvien kulkea tajunnassaan. Hän ajatteli Wilhelmineä, hänen mielensä oli prinsessan luona, ja kaipaus sai hänen valtimosuonensa kohoilemaan kiihkeästi, vaikka hän tahtoi pitkittää odotuksen katkeruutta. Yhtä kaikki, palata tai olla palaamatta! Hän ei voinut luopua unesta, jossa valkoinen palatsi kohosi välkkyvin ikkunoin ja muratin peittämin muurein, jossa päivät olivat pysähtyneet suvantoon, jossa epätodellisuuden henkäys lamautti hänen voimansa ja sai hänet seuraamaan siroa salaperäistä olentoa, lumoutuneena, alistuen vieraan tahdon valtaan.
KYLLÄSTYTTYÄÄN Saganin linnan hiljaisuuteen ja Löbichaun puutarhoihin prinsessa SaganRogan matkusti seurueineen Pariisiin. Kiusallisinta oli, että palatsin rauhaa oli viime aikoina pahoin järkytetty. Hän ajatteli lankoaan ruhtinas d'Acerenzaa, Jeannetten miestä. Tuon mustasilmäisen italialaisen mukana palatsiin kotiutui epäsovun, riidan, vaarallisen eripuraisuuden henki. Lanko ei voinut lainkaan sietää Armfeltia, sillä hän syytti perheen hyväntahtoista holhoojaa prinsessan perintövarojen tuhlaamisesta. Wilhelmine hymyili puolittain katkerasti, puolittain ivallisesti. Millainen ajatus! Mutta Armfelt väsytti häntä, hän tunsi kapinallista vapaudenhalua ja katsoi joskus kovin nyrpeästi ihailijansa elähtäneitä kasvoja, joiden altis ilme ei herättänyt mitään vastakaikua.
Kevät viheriöi vanhan maailman raunioilla, kohosi hennoille oraille vuoden 1802 Pariisissa, josta läheisen menneisyyden jäljet olivat nopeasti pyyhkiytyneet pois. Armfelt tunsi, että tämä aika oli hänelle vieras. Hän seurasi huvittelunhaluista prinsessaa salonkeihin, joissa entisen ylimystön sijasta tapasi laskelmoivia nousukkaita ja nopeasti valtaan päässeitä rahamiehiä. Madame Montessonin päivällisillä ja pankkiiri Jordanin illalliskutsuissa parveili miehiä, joiden puhetavassa ei ollut jälkeäkään vanhan perintöaatelin siroista elämäntottumuksista sen enempää kuin vanhoista ennakkoluuloistakaan, miehiä, jotka levittivät taitavan liikevaihdon verkkoa yli valtakunnan, keinottelivat valtion obligatioilla, tunsivat laivat, korot, arvopaperit paremmin kuin omat sukujuurensa, olivat financiers ja tyytyivät siihen. Jos hän avasi Le Moniteurin tai uuvutti silmiään lukemalla La Libertén kirjavia uutispalstoja, hänessä vahvistui vaikutelma, että porvarillisin kaikista temppeleistä, pörssi, oli muuttumassa tämän uuden Pariisin keskukseksi. Mammona ja Mars, kulta ja veri, kapitalismi ja militarismi, pankkiirit ja sotilaat! Näiden kahden vanan ympärillä pyöri valtakunnan hornanmylly; missä setelien kahina hiljeni hieman, siellä tulvi syntyneeseen tyhjiöön Bonaparten armeijoiden messinkimusiikki. Kuinka vierasta kaikki oli hänelle, kuinka kaukaista!
Mutta ruskeilla ja harmailla kaduilla näytti jatkuvan alituinen voittokatselmus, ja hänen täytyi tuijottaa tuota kuvaa, tahtoi tai ei... Barrière de l'Étoilesta virtasi loppumattomia jalkaväki joukkoja, veripunaisia, hopeaisia, heleänsinisiä pataljoonia, joiden yhdistynyt voima oli pienen tuiman korsikkalaisen käsissä. Tuileries, jonka julkisivu nykyään liputettiin pienimmästäkin syystä, kantoi jokaista kouruaan, jokaista koristustaan myöten uuden sotilasvallan leimaa. Versailles oli kuollut ja hiljainen. Invaliidihotellin kultainen kupukatto paisui kaikkien niiden kanuunojen sunnattomaksi kumupohjaksi, jotka pamahduttivat kunnialaukauksiaan Bonapartelle. Ja vihdoin kohosi Place du Carrouselilla, giljotiinin äskeisellä sijalla, suuri vaskenruskea riemukaari, jonka huipulla Venetsiasta ryöstetty kivinen valjaikko jännittyi syöksyyn. Se laajeni ja kasvoi hänen silmissään. Uuden, vieraan maailman portti...! Suunnattoman monoliittisillan alta ajoivat hitaasti kuuden valkoisen hevosen vetämät kultavaunut, jotka Itävallan keisari oli lahjoittanut Campo Formion rauhanteossa Napoleon Bonapartelle, toisen roomalaisen keisarikunnan perustajalle.
Ihmiset, joita hän kohtasi, liukuivat hänen ohitseen yhtä etäisinä kuin tämän oudon kaupungin kuvat. Ne tuntuivat ventovierailta. Joinakin hetkinä hän muisteli kreivi Creutzia, jonka hajamieliset lyyrikonkasvot olivat aikoja sitten maatuneet Ruotsin mullaksi. Nuo kauneudennälkäiset silmät, joiden tyhjistä kuopista nyt kohoili kuminan koristeellista pölyä ja versoi vienonpunaista malvaa, olisivat varmaankin laajentuneet hämmästyksestä, jos ne olisivat saaneet silmätä vuoden 1802 salonkeihin. Vanhat lemmenhaltijat madame de Staelin vierassalin katossa olivat kuin kalvetustaudin riuduttanut. Viluinen, suloton salonki tulvi ikävystyneitä runoilijoita ja jaarittelevia rahamiehiä. Valkeita huonekaluja ja ylen säästeliästä kultausta... Lattiasta kattoon ulottuvia ikkunoita, joista lankesi esteetön räikeä päivänvalo. — Armfelt pelasi aivan äänettömänä l'hombrea toisten yhtä väsähtäneiden keisarikunnan vastustajien kanssa, ja ellei runoilija Benjamin Constant olisi sysännyt häntä kylkeen, häneltä olisi jäänyt näkemättä salongin mielettömin yllätys: antiikkinen pukukuvaelma, joka oli kiusallisen kuollut ja vahamainen. Sen katsominen teki pahaa hänen sisimmälle minälleen, sillä elämä näytti kouristuvan hänen katseensa edessä pateettiseksi, epäaidoksi eleeksi. Armfelt myönsi, että jos Ludvig XVI:n Pariisissa oli ollut paljon, mitä hänen elämäntunteensa oli salaa vastustanut, ensimmäisen konsulin Pariisi oli hänelle sitä epämieluisampi.
Thermidorin yhdeksännen jälkeen Ranskan naiset jäljittelivät puvuissaan kreikkalaisia marmorikuvia. Sen jälkeen kun Joséphine Beauharnais, madame Tallien ja ihana rouva de Récamier astuivat julkisuuden näyttämölle, käytettiin vain ikäviä pitkiä leninkejä, jotka oli laadittu lyonilaisesta atlassilkistä ja joiden uumavyö oli mielettömän ylhäällä. Armfelt tarkkasi arvostelevin silmin näitä naisia, sillä he näyttivät tosiaan astuvan esiin vanhoista hautalaatoista. Muinainen koristeellisuus vaihtui kuivaan koruttomuuteen, värien loisto antoi myöten ja sen tilalle vyöryi uuden maailman asiallinen, innoton värittömyys. Sellaista oli rouva de Récamierin maanantaivastaanotolla Rue de Montblancin loistohuoneistossa, jossa oli vain kapeita peilejä, jäykästi laskostettuja sametti verhoja, kirkasta valkoista paneelia ja kovia leposohvia. Kaunis pankkiirinrouva käytti itse pitkää peplumia, joka muistutti silkkistä yöpaitaa. Hänen ympärillään parveili mielisteleviä nuoria englantilaisia, he ihailivat hänen kapeita käsivarsiaan, jotka olivat kuin savuttunutta porsliinia. Arvattavasti tulisen Lucien Bonaparten mieliksi ja hurmatakseen samalla mustan ja ruskean ystävää, pörröistä herra de Chateaubriandia, rouva de Récamier oli kytkenyt pähkinänvärisen tukkansa mustalla samettinauhalla. Tuo yksi ainoa kuva — direktorion sulotar kylmässä roomalaisessa puvussa — riitti herättämään Armfeltin mielessä ahdistavan tunteen, johon yhtyi väkevä vaikutelma hänelle vieraasta ajasta.
Kaiken, mitä hän tunsi, ajatteli, vaistosi, hän säläsi uusilta ystäviltään. Mutta hänen entinen henkevyytensä oli sammuksissa; se iski enää vain vaisuja kipinöitä ja vaaleni alakuloisuuden tuhkaan. Hän oli hajamielinen ja rauhaton. Jos hän jätti hetkiseksi prinsessa Sagan-Rohanin seuran, hän tunsi järjetöntä kaipausta, joka oli väkevämpää kuin hänen itseivansa kaikki vihlaisevat iskut. Hän yritti sovittautua seuraelämään, pujottelehtia sen sokkeloissa, ryhdistäytyä ulkonaisesti, vaikka sisäinen ryhti olisikin hervonnut. Mutta näyttelijä Talman ironia, Montmorencyn serkusten viileä hyväntuulisuus, umpimielisen kenraali Bernadotten kumoukselliset poliittiset ajatukset humisivat hänen korvissaan merkityksettöminä kuin suuren meren järjetön suhina. Hän jätti nämä piirit ja palasi Chantillyyn, hotellihuoneisiin, joihin herttuatar Dorothea ja hänen tyttärensä olivat asettuneet.
Armfelt astui pieneen makuukamariin, joka kuului Wilhelminelle. Hän tapasi sen tyhjänä. Avatuista ikkunoista leyhyi keväisen Pariisin salaperäinen, kirpeä tuoksu, jossa tuntui mullan, paahtuvan katukivityksen ja liejuisen veden läsnäolo sulautuneena siihen vienoon sitruunanlemuun, joka syntyy kuumenevista vaahteransilmuista. Tämä hiljaisuus oli oudoksuttavaa. Armfelt aikoi poistua ja mennä sisähuoneisiin, joissa Wilhelmine tavallisesti kulutti aikaansa, milloin hän hetken huoahti alituisilta juhliltaan. Silloin ilmestyi herttuatar Dorothea aivan odottamatta makuuhuoneeseen. Hän sulki oven jäljessään. Hän katsoi epävarmasti hymyillen ympärilleen ja istui tuolille, joka oli työnnetty vuoteen luo. Kapeat, mantelinmuotoiset silmät, joiden ilme oli hieman huvittunut, hieman epävarma, suuntautuivat mieheen.
Ennen kuin herttuatar oli sanonut sanaakaan, Armfelt tunsi olemuksensa jokaisella hermolla sen, mikä odotti. Huoneen hiljaisuudessa heräsi ja liikahteli epävarma aavistus, hänen oma mielensä oli täynnä sitä, ja hän vartoi iskua... Mutta Dorothea hymyili neuvottomasti ja tarkkasi hänen hiusrajaansa, uskaltamatta koskettaa omalla katseellaan miehen katsetta. Tuuli tuoksui keväälle, Seinen keltaisille vuolteille ja puhkeaville silmuille. Vihdoin herttuatar liikahti vaivautuneesti, tavoitti kevyttä äänenpainoa: "Kas niin... Tulittekin oikeaan aikaan, minulla oli jotakin puhumista." Ja kun hän vielä mietti, miten ilmaista puolin sanoin ja mahdollisimman hienotunteisesti asian, joka varmaankin saisi tuon miehen suunniltaan, Armfelt astui hänen luokseen ja pusersi rajusti hänen olkapäitään. "Siis? Mitä Wilhelminestä...?"
"Hän on matkustanut", sanoi Dorothea nopeasti ja tarkasteli kirkkain rauhallisin katsein miehen kasvoja. "Kas vain, te jo aavistitte, kenestä oli kysymys. Tunnustan, että en ole lainkaan mielissäni... c'est une histoire bien bête, lähteä nyt mitään sanomatta noin, noin... Sellaista äkkipikaisuutta! Mutta hänhän on vielä lapsi, ja hänen pienet oikkunsa päättyvät kyllä ajan mittaan..." Hän kohotti silmänsä ja ne laajenivat kummastuksesta, kun hän näki Armfeltin ilmeen. "Mutta miksi niin kauhean vakava? Kas niin, ymmärrän, tämä tuntuu teistä hiukan ilkeältä, mutta — niinkin voi sattua! Ihmettelenpä, että se ei ole johtunut mieleenne jo aikaisemmin." Ja Dorothea nousi ja aikoi astua ovelle, mutta äkillinen tunne, jossa oli kiusallista neuvottomuutta ja uteliasta ivaa, pidätti hänet huoneessa. "En aavistanutkaan, että voisitte olla noin hentomielinen", hän sanoi hieman ylimielisesti.
Armfelt kumarsi ääneti. Kaikki veri oli paennut hänen huuliltaan ja poskipäistään. Musertava, herpaiseva väsymys pusersi hänen sydäntään, ja kuitenkin hänen sumuisissa aivoissaan työskenteli hämärä pyrkimys: "Kas niin... Täytyy teeskennellä, täytyy kestää. On koetettava hymyillä..."
5
Tummat umpivaunut, joiden ovipeilejä kiersi kulunut kullattu lehti ornamentti ja joiden samettisiin ikkunanverhoihin oli tarttunut paksulti tomua, kiitivät uutta Bonaparten kunnostamaa valtatietä. Armfelt oli väsynyt maisemiin. Hän huokasi heikosti, sulki kädellään uutimet ja vetäytyi vaununkorin hämärään. Kovilla, kylmillä, veistoksellisilla kasvoilla, joiden piirteistä vielä hehkui menneen kauneuden jälkihohde, kulkivat syvälle syöpyneet juonteet. Hänen ohimoissaan ja silmäkulmissaan lisääntyivät hienot rypyt, jotka kavalsivat tässä eheässä kuvassa tapahtuvan salaisen rakoilemisen. Mutta tänään hänen olonsa oli oudon viihtyisää. Tämä notkuva istuin hänen allaan ja tämä kaikkien maisemien ikuinen väistyminen, sinisen taivaan ja viheriän maan rytmillinen leikki, kevään ja syksyn vuorovesi tuon ikkunalasin takana olivat jo eroamattomasti liittyneet hänen elämäänsä. Eroamattomasti...! Hän hymyili. Nytkin hänen oikeastaan olisi pitänyt muuttaa suuntaa ja lähteä pohjoiseen. Diplomaattisen juonittelun Iksioninratas kiersi taukoamatta tässä sumuisessa ajassa, ja hän nousi ja vaipui sen mukana, sen puolapuihin kytkettynä.
Vaunut olivat hänen kotinsa. Ainoa kiinteä piste, joka pysyi, kun kaikki muu haihtui ja vieri pois. Hän antoi vaunujen kiitää mutkittelevia teitä; hän viivähtäisi kenties hetken Aachenissa, hetken Spaassa, Berliinissä, Dresdenissä. Notkuva keinu, jonka uutimet ja joustimet ilmaisivat hänelle alinomaisella värähtelyllään ohimenemisen ihmettä, eivät sitoneet häntä mihinkään maankamaraan. Kaikki vierähteli taapäin hänen allaan ja ympärillään: vaihtuvat maisemat, ihmisten hälinä ja melu, orastavat aikeet ja kypsät teot, suuri rajaton tumma maa, josta tänä kesänä Anno 1802 versoi ihmeellinen heleä vihreys. Hän itse pysyi paikallaan, leväten ja liikahtamatta, kun ajan ja paikan kuvat syöksyivät pakoon.
Uusi valtatie, joka vaikutti luonnottoman tukevalta ja sileältä, jos vertasi sitä menneiden vaellusvuosien ajoteihin, herätti hänen mielessään muistoja... Napoleon, Napoleon! Pariisissa hän oli yrittänyt kotiutua salonkeihin, joissa toisen roomalaisen keisarikunnan haaveilijaa arvosteltiin kovin purevasti. Hän oli tavannut kenraali Moreaun ja umpimielisen Bernadotten, jotka jo uneksivat tulevasta kumouksesta. Ja kun hän oli puhutellut Nassaun prinssiä, pientä pyylevää ylimystä, joka oli jostakin tuntemattomasta syystä valinnut aristokraattisen mielenlaatunsa vertauskuvaksi ruskean teatteriviitan, hän oli nähnyt tämän silmissä välähdyksen, joka ei ennustanut hyvää korsikkalaiselle. Tosiaankin, tuo pieni ylhäinen piiri saattoi vielä uhata! Tunne tulevasta toisesta vallankumouksesta, joka kukistaisi tänään vallassaolevat, valtasi joinakin hetkinä Armfeltin siinä määrin, että hän tunsi kiihkeää tarvetta syöksyä toimintaan. Mutta sisäinen laukeaminen sammutti pian innostuksen. Hän ei päässyt väsymyksestään; hänen mielensä pohjalla vallitsi horros.
Hän muisti kasvot, joiden kalpea iho ja jyrkät, väkivaltaiset piirteet olivat syöpyneet lähtemättömästi hänen mieleensä. Napoleon Bonaparte. Suuri kolmikolkkahattu, joka oli mustaa kiillotonta silkkiä, tempaistiin hyvin ripeästi tuolta kuperalta otsalta. Yksinäinen suortuva oli liimautunut hiostuneeseen ihoon. Vihreän sotilastakin käänteet olivat lumivalkoiset. Sapelin kahva salamoi ja välähteli, huotra kolkkui hänen astellessaan Tuileriesin työhuoneen permantoon, sillä hän oli kovin lyhytkasvuinen, hänen kaunis soikea päänsä oli ruumiiseen verraten suhteettoman suuri. Ja Armfelt ajatteli kohtaamistaan tämän pienen mahtavan miehen kanssa. Keskustelu oli tapahtunut tyypillisillä neljänkymmenen viiden minuutin juhlapäivällisillä, joiden pikainen tahti ja kursailemattomat pöytätavat olivat sytyttäneet Venäjän ja Preussin lähettiläiden, herrojen Markovin ja Lucchesinin silmiin ivallisen kipinän. "Hyvä herra, milloin te aiotte lähteä?" kysyi Napoleon äkkiä pysähdyttäen sukkelasti liikkuvan haarukan, joka oli juuri lävistänyt käristetyn maksaviipaleen niin kiivaasti kuin se olisi kaistale latinalaista valtakuntaa. Hänen silmänsä välähtivät. Hän oli aivan ilmeisesti saanut kuulla, että parooni Armfelt nähtiin kovin usein rouva de Staëlin salongissa, jossa tasavallan viholliset kerääntyivät romantiikan suulaan sibyllan ympärille. Armfelt mietti hetken ennen kuin singahdutti takaisin: "Kunhan vuodenaika sopii terveydelleni." Haarukka kilahti varoittavasti. "Minusta vuodenaika näyttää jo kyllin kauniilta." — "Minusta ei"... Napoleon tunsi syöneensä tarpeeksi. Hän ponnahti seisaalle, loi nopean katseen puhetoveriinsa, työnsi sormensa takin rintapieleen ja marssi lyhyin, kiireisin askelin ovelle. Lähettiläs Lucchesini oli uskaltanut hymyillä. Lähettiläs Markov painoi juuri huulilleen servietin ja vain hänen vilkkaissa silmissään kipinöi ilo. Hän oli aivan yllättynyt; hän katseli uteliaana miestä, joka oli sanonut viimeisen sanan tässä pirteässä vuorokeskustelussa.
Nyt jälkeenpäin Armfelt näki tapahtuman uudessa, syvemmältä lankeavassa valossa. Jotakin siitä tunnelmasta, joka vuosia sitten yllätti hänet Watteaun taulun edessä, oli vasta tänään kypsynyt hedelmälle.
Silloin se oli ollut hämärää aavistusta kuumeesta, joka teki hävitystyötään korkeimman hienostuksen alla, ylimystön vanhassa veressä. Hän oli nähnyt aristokratian kyllästyvän aristokraattisuuteensa ja hiipivän tuhansista takaporteista kansan luo, josta heidät oli erottanut vuosisatainen perinne ja jota jäljitellessään he käyttäytyivät naurettavasti: kuljettivat lampaita silkkisistä talutusketjuista, leikkivät lypsinkiuluilla, jotka olivat kalleinta Sévresporsliinia. Mutta se, että he tunsivat tarvitsevansa uutta voimaa, luonnollisuuden lääkettä, todisti vain, että he olivat voimattomia ja sairaita. Kun kuninkaat kyllästyvät kruunuihinsa ja ruhtinaat palatseihinsa, silloin on tuho ovella. Kun hallitseva yhteiskuntaluokka halusi luopua kirkkaista saleistaan ja palata takaisin tilaan, jonka täydellinen hävittäminen oli ollut sen oman herruuden ehtona, ei mikään mahti maailmassa voinut enää pelastaa sitä. Sen häviäminen ei alkanut ulkoa vaan sisältäpäin. Ja vihdoin saapui korsikkalainen, joka ei ollut, kuten sanottiin, Ranskan vallankumouksen päättäjä, vaan sen suuri täydentäjä. Konsuli Bonaparte edusti alhaisen massatunteen elävää symbolia ja keisari Napoleon merkitsisi sitä vieläkin enemmän. Hän ei ollut yksilö, kuten ne ylimykset olivat olleet, joiden muistonkin hän olisi halunnut pyyhkäistä olemattomiin. Hänessä sai hahmon suuri lauma, kaikki, mikä ajassa oli epäyksilöllistä, keskinkertaista, samanlaiseksi tasoittunutta. Eh voilà, millainen ajatus...! Ja äkkiä Armfelt tiesi, miksi hän ei ollut lainkaan ihastunut ranskalaisen hoviaatelin paimenleikkiin, kun hän, puhdasverinen ylimys, oli aikoinaan tehnyt pyhiinvaelluksen Ludvig XVI:n Pariisiin.
Dresdeniin saavuttuaan Armfelt vetäytyi päättävästi pois seuraelämästä. Ensimmäisen kerran moneen kuukauteen hän omisti aikansa vain itselleen. Hänen mieleensä muistui, miten hän oli pelännyt hiljaisuutta Kalugassa ja miten hän oli kärsinyt pitkien, tyhjien hetkien verkkaisesta vierinnästä. Nyt hän tunsi vain tyytyväisyyttä, kun rattaan ikuinen kierto hetkeksi helpotti...
Näihin aikoihin hänen näköpiiriinsä ilmestyi myös nuori Mauritz Clairfelt, kaksikymmenvuotias upseeri. Seikka oli seuraava.
Mademoiselle l'Éclairin poika oli heti Passyn huvilassa vietetyn lapsuuden jälkeen hävinnyt Ranskasta. Hän oli viettänyt kiertelevää elämää Euroopan kaupungeissa, kunnes hän pysähtyi Ruotsiin. Hän sai upseerikasvatuksensa Tukholmassa, siirtyi levottoman verensä pakottamana jälleen mannermaalle, vaelsi Saksasta Itävaltaan, kuuli kaikkialla kerrottavan parooni Armfeltista, jonka seikkailujen laaja kaari leikkasi idässä Venäjän Kalugaa ja lännessä Pariisia. Kaikkina niinä vuosina, jotka nuori Mauritz uhrasi rauhattomalle vaellushalulleen, häntä ohjasi yksi ainoa johtotähti: uni runsaasta, loistavasta elämästä, jota hän joskus viettäisi isän rinnalla. Isän kuva säihkyi samenemattoman kirkkaana hänen mielessään. Hänen kiihkeä nuoruutensa sytytti sen ympärille täydellisen sankariglorian. Eihän voinut lainkaan kuvitella, että tässä petoksen, vehkeilyjen ja salajuonten maailmassa, ostajien ja myyjien, vallananastajien ja asemastaan suistuneiden ruhtinaiden maailmassa olisi säteilevämpää hahmoa kuin hänen isänsä. Tuo suuri ihminen seisoi aivan yksinään kokonaista aikakautta vastassa. Oikeus, jalous ja sydämen hyveet versoivat hänen ympärillään, missä hän liikkuikin. Isä puolusti tulisesti nuoruutensa ihanteita, urhoollisuuden ja miehisen kunnon johtotähtiä, poikkeamatta suoralta tieltään. Nuori Mauritz Clairfelt katsoi kostein silmin tuohon romanttiseen puolijumalaan. Vuosia sitten, kun Ranskan hirmuhallitus levitti kylvönsä kaikkialla, isä oli urheasti kestänyt maanpakolaisuuden, vainon, ylenkatseen, häpeän ja kuolemanvaaran, vain voidakseen vaeltaa pelon valtaan joutuneessa maailmassa valon airuena. Ja nyt kun Napoleon Bonaparte oli kahmaissut käsiinsä suurimman mahdollisen vallan ja uhkasi yksilöiden oikeuksia enemmän kuin Robespierre, enemmän kuin Marat ja Danton, isä ei väistynyt vaaksaakaan.
Puhdas, hehkuva ihailu täytti nuoren miehen sydämen. Hänen sirot ruskeat pojankasvonsa säteilivät ja hänen syviin silmiinsä syttyi totinen loiste, milloin vain Armfeltin nimi mainittiin. Hän oli sanomattoman ylpeä isästään. Hän toivoi pääsevänsä sellaisen suuren miehen adjutantiksi, heijastaakseen nöyrästi hänen suuruuttaan. Äiti, mademoiselle l'Éclair, ei ollut milloinkaan maininnut isän nimeä muuten kuin palvovin äänenvärein, ja ne loukkaavat sanat, joita nuoren Mauritzin korviin oli Saksan seurapiireissä osunut, tuntuivat hänestä pyhän häpäisyltä. Ne lietsoivat hänen ihailunsa tulen entistäkin kiihkeämpään hehkuun.
Mutta Dresdenissä hän kohtasi vain auttamattomasti vanhentuneen, ivallisen herrasmiehen, joka peitti rintansa kunniamerkeillä ja käytti vanhentunutta ranskalaista ihojauhetta. Parooni Armfeltin todelliset kasvot eivät millään tahtoneet soveltua ihannekuvan piirteisiin. Hän oli sekä väsähtäneempi että maailmallisempi, pilkallisempi ja kopeampi kuin kaksikymmenvuotiaan upseerin unikuva. Tosin hän lausui purevia sukkeluuksia Bonapartesta. Mutta hänen kylmäkiskoinen hymynsä loukkasi kipeästi Mauritzia, ja nuorukaisen täytyi kauan painiskella itsensä kanssa voidakseen säilyttää uskonsa puhtaana. Hän tinki nyt hieman korkeasta ihanteestaan. Olihan mahdollista, että kotimaan surkeiden olojen tuottama suru, sorto, monenmoiset väärinkäsitykset ja maanpakolaisuus vierailla mailla olivat pahoinpidelleet isän tapaista suurta luonnetta. Niin selväpiirteisen jaloa olentoa ei ehkä lainkaan ollut olemassa kuin nuorukainen oli yksinäisyydessään uskonut. Ja Mauritz taipui huoaten hiipivien epäilystensä edessä. Hän tuli isänsä adjutantiksi ja asettui asumaan Armfeltin upeaan tyhjään kotiin.
Näinä levon aikoina Armfelt saattoi mielensä mukaan tuijottaa kuvia, joita kohoili hänen tajuntaansa. Ulkonaisten tapahtumien kirjava vilinä verhosi tavallisesti nuo näyt. Nyt ne nousivat näkymättömistä hetteistään, täyttivät hänen tyhjät päivänsä. Hän myönsi itselleen, että hänen sielussaan piili vaarallinen erakkuuden aines ja että tarvittiin vain kohtalokasta sattumaa, ratkaisevaa ulkonaista sysäystä, niin hän jättäisi kaiken ja vetäytyisi perheensä seurassa jonnekin kauas, maahan, mihin ajan myrsky ei ulottuisi. Mutta oliko sellaista tyyntä rantaa lainkaan olemassa? Kaukana Kalugassa oli vallinnut vain syvän turtumuksen karvas nirvana, ja sitä hän ei kaivannut. Ei, hänen sielunsa nälkä suuntautui toisaalle, mutta mihin, sitä hän ei voinut selittää. Joinakin unettomina öinä, jolloin Dresdenin kadut nukkuivat ja vain yksinäisten ajopelien kumea ääni rummutti hänen korviinsa kuin muistutellen mieleen hänen omaa levotonta matkustustaan, kaipaus kiteytyi hämäräksi käsitteeksi: kotiin! Mutta tuo "koti" ei ollut siellä, missä hänen vaimonsa ja lapsensa elivät. Se ei myöskään ollut missään noista monista vierautuneista ja upeista asunnoista, joissa hän oli hetken viivähtänyt pitkällä elämänmatkallaan. Jumala tiesi, mistä hän saavuttaisi sen.
Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi sitä tilana, joka ei ollut sidottu enempää aikaan kuin paikkaankaan, sisäisenä olemisena, sielullisena elämänsuhteena, jossa myrskyinen virta tekee jyrkän polvekkeen ja tyyntyy suvannoksi. Hän muisti eversti Sprengtportenin ja hänen suuren haaveensa, jota henkilökohtaiset pettymykset olivat hedelmöittäneet. Hän hymähti puolittain säälivästi. Suomi? Isänmaa? Hän ei ymmärtänyt, että kuningaskunnan pieni kaistale, suuren valtiollisen kokonaisuuden vähäpätöinen osa, jossa Sprengtporten ja hän olivat syntyneet, saattaisi merkitä niin paljon... Pelkkä ajatuskin, että Suomi, jota satavuotiset siteet yhdistivät emämaahan, julistettaisiin itsenäiseksi, oli Armfeltille vieras. Hän tunsi maan ja sen asukkaat, hän oli kiintynyt Halikon virtoihin ja viljapeltoihin, muisteli mielellään seutua, jossa hänen lapsuutensa oli kulunut. Hän oli taistellut Savitaipaleella, Partakoskella, Haminan edustalla ja antanut Suomen ahnaalle kamaralle vähäpätöisen veriuhrinsa. Mutta tuo kaikki ei suinkaan herättänyt hänen mielessään ajatusta, että maa, johon menneisyys hänet yhdisti, olisi ylenpalttisesti parempi kuin muut maailman maat. Hän eritteli omaa suhdettaan ummistunein silmin, heikosti myhäillen. Oikeastaan... oikeastaan hänen kotinsa oli Eurooppa kaikkine vakioineen ja kansallisuuksineen, kaikkine seutuineen. Ja hänen suurta isänmaataan, ei pientä kolkkaa, joka oli ollut hänen syntymäseutunaan, vaan laajaa, monien leveysasteiden yli ulottuvaa aluetta uhkasi juuri tänään tuhon ja häviön varjo. Olisi anteeksiantamatonta ajatella, toimia ja elää kansallisesti, kun aika itse vaati eurooppalaista elämää.
Armfelt viipyi Dresdenissä myöhäissyksyyn saakka. Vihdoin, lokakuussa, hänelle saapui Tukholman vaitiokansliassa allekirjoitettu ja sinetöity kirje, jossa hänet nimitettiin Ruotsin lähettilääksi Wieniin. Kesti vajaan kuukauden, ennen kuin hän jätti Dresdenin kaivaten sen rauhaa ja tähyillen levottomana tulevaisuuteen, joka pauhasi häntä vastaan uusien tapahtumien tulvana.
WIENIN ruotsalainen envoyé Kustaa Mauri Armfelt nähtiin kaikissa tanssiaisissa ja palatsijuhlissa, joita itävaltalainen ylimystö ja kaupunkiin asettuneet diplomaatit pitivät. Hänen koristeellinen lähettiläänsauvansa, hänen emaljihelainen nuuskarasiansa ja monet ritarimerkkinsä antoivat aihetta puoli-ivallisiin syrjähuomautuksiin. Suomalainen hovileijona oli kuluneessa komeudessaan kuin ilmetty mennyt aikakausi. Hänen ranskalaiset pukunsa tosin vastasivat ankarimpiakin muodin vaatimuksia, mutta hän kantoi niitä viime sataluvun chevalierin elein ja ilmein. Hänen purevat sanansa paljastivat valistuksen aikakauden kasvatin, ensyklopedistien oppilaan, miehen, jonka nuoruuteen heittyi Voltairen varjo ja joka ei ole koskaan oppinut vapautumaan Ferneyn erakon elämänviisaudesta. Kuta joustavammin hän yritti sopeutua Wienin seurapiirien loistonhaluiseen elämään, kuta terävämmiksi hän sorvasi poliittiset kaskunsa, sitä äänekkäämmäksi kasvoi tyytymättömien kuiske. Hän ei enää kyennyt valloittamaan ystäviä itselleen kuten ennen. Hänen naurunsa oli tullut kylmäksi ja metallinkovaksi; se herätti epäsuopeaa huomiota ja loukkasi monia korvia. Keisari Fransin molemmat johtavat neuvonantajat, sijaiskansleri Cobenzl ja kabinettiministeri Colloredo, tarkkasivat karsain katsein tätä uutta tähteä ulkopolitiikan taivaalla. Ruotsin lähettilään ilmeinen karsaus uutta aikakautta kohtaan, aikaa, jonka demiurgi asusti Tuileriesin pienessä työhuoneessa, ei jäänyt salaan. Napoleon Bonaparten lukuisat kannattajat, ne, jotka ihailivat häntä salassa, ja ne, jotka suitsuttivat hänelle julkisesti, muodostivat alusta alkaen vahvan vastustusrintaman, liittoutuen kuin yhteisestä sopimuksesta teräväkielistä emigranttia vastaan.
Tosin oli pieniä suljettuja ryhmiä, jotka vihasivat uutta Ranskaa ja sen perustajaa yhtä kiihkeästi kuin Armfelt. Oli poliittinen kirjailija Friedrich von Gentz, henkevä, sydämellinen ylimys, joka avasi hänelle kotinsa ovet. Gentz kulutti iltansa vanhan viinin ja palavien talikynttilöiden ääressä maistellen manteleita ja imeskellen appelsiininlohkoja. Hän puhalsi kirjastohuoneen hämyyn suurten vastavallankumouksellisten hankkeiden kuplia ja tyytyi tähän kamarikapinaan kypsyttämättä närkästystään eläväksi teoksi. Hänen seurassaan Armfelt tapasi hauskan sveitsiläisen herrasmiehen, Johannes von Müllerin, joka todisteli laajoin historiallisin viittauksin Bonaparten pikaista kukistumista. Tähän seuraan liittyi joskus kreivi d'Antraigues. Tiedettiin, että hän oli salainen valtiollinen agentti. Hän kätki pidättyvän hymynsä verhoon kaikki poliittiset suunnitelmat, jos hänellä niitä oli, ja vain sinä päivänä, jolloin Ranskasta saapui tieto, että ensimmäinen konsuli oli omin käsin kruunannut itsensä keisariksi, hänen naamionsa silmäonteloissa leimahti uhkaava kipinä. "Parbleu, messieurs! Älkäämme antako sen häiritä Euroopan tulevaisuutta", hän sanoi oraakkelimaisesti ja työnsi appelsiininkuoren kynttilänsydämen hehkuun, kunnes se alkoi paukahdella ja suitsuttaa ympärilleen teräviä tulenliekkejä.
Mutta Armfelt liikkui arkkiherttua Albrechtin pidoissa, Itävallan hovi vastaanotoilla ja diplomaattien tanssiaisissa yhä kopeampana, yhä ivallisempana, sirotellen ympärilleen kärkeviä kompasanoja, jotka pistelivät kuin neulat Bonaparten ihailijoita. Kreivi Cobenzlille hän paljasti aivan avoimesti poliittiset mielipiteensä. Vaikka hän oli näköjään täydellisesti omistautunut niihin tehtäviin, joita uusi asema vaati, hänen käytöstavastaan paistoi sisäinen välinpitämättömyys. Hän ei näyttänyt piittaavan mistään. Hän tuntui elävän kuin tuomiopäivän varjossa.
Armfelt piti omalla, hiukan etäisellä tavallaan adjutantistaan Mauritzista, joka oli ilmestynyt hänen elämäänsä jakaakseen hänen yksinäisyytensä ja seisoakseen hänen rinnallaan. Mutta hän oli kyllin viisas, kyllin skeptillinen ja kirkaskatseinen aavistaakseen nuorukaisen pettymyksen. Hän katsoi miltei säälien noita kirkkaita, uskollisia kasvoja, joihin etelän ja pohjolan tuulet olivat loihtineet vasken värisen ruskotuksen. Pojan siniset silmät ja hienosti kähertyvät hiukset ilmaisivat kenelle tahansa, kuka oli hänen isänsä. Mutta Armfelt silmäili häntä kiihtymystä tuntematta, avasi hänelle pienen sopukan väsyneessä sydämessään ja omisti hänet kuten omistetaan miellyttävä muistoesine, uskollinen vahtikoira, isäntäänsä kiintynyt ponihevonen. Mademoiselle l'Éclairin kuva oli surkeasti himmentynyt, ja jos Armfelt joskus palautti mieleensä Faubourg de Saint-Germainin kuutamoisen hotellihuoneen hiostavine vuoteineen, hän ei tuntenut enempää muistelemisen iloa kuin apeuttakaan. Kaikki tuo oli kiitänyt hänen ohitseen; se palasi hänen aivoihinsa menneisyyden kummittelevana jälkikuvana, jonka hehkun aika oli sammuttanut ja jonka piirteitä hän tuskin enää tunsi. "Eh voilà, Mauritz. Pukeutukaa ja seuratkaa minua ruhtinas Lobkowitzin puutarhajuhliin." Nuorukainen huokasi. Hän alistui.
Tähän yksinäisyyteen tunkeutui vihdoin odottamaton valonsäde: kaksi vanhaa ystävää, Aminoff ja Ehrenström, ilmestyivät aivan odottamatta Wieniin. He viipyivät kaupungissa kaksikymmentä kuumaa kesäpäivää ja jakoivat jokaisen vapaan tuntinsa Ruotsin lähettilään kanssa aterioiden hänen pöydässään Landestrassen asunnossa ja upottaen iltojen yksinäisyyden hänen hyvään viiniinsä. Aminoff vaelsi levottomana huoneesta toiseen poikamaisena ja kovin kärsimättömänä, tarkasteli tämän pienoispalatsin taideaarteita, joi mustaa kahvia ja poltti turkkilaista tupakkaa. "Täydellinen charmante établissement", hän sanoi. "Ihmettelenpä, miten tämä loisto ja hienous vaikuttaisi Reuterholmiin." Hänen silmiinsä syttyi hyökkäävä ilme ja hän naputteli levottomasti pöytää, kuin muistellen... Mutta Ehrenströmin umpimielisyys avautui tuon yhden ainoan nimen satuttamana. Hän oli istunut tuolissaan arkana ja kovin haluttomana kaikkeen iloon, sillä jälleennäkemisen hälinä oli tuskin haihtunut, kun tämän hiljaisen miehen kasvot kiristyivät naamioksi, jonka jäykkyyttä Armfeltin hymy ja Aminoffin meluisuus eivät voineet sulattaa.
Nyt hän kevensi mieltään. Varmaankin Aminoff oli saanut kyllikseen näistä purkauksista, sillä hän puolestaan näytti vain kärsimättömältä. Mutta Armfelt tunsi katsovansa syvälle siihen muutokseen, joka oli tapahtunut hänen ystävässään. Ehrenströmin huulet vavahtelivat; syvät juonteet niiden pielissä kavalsivat hänen nykyisen mielialansa kyllin selvästi. Hänen elämänsä oli pysähtynyt juoksussaan. Se oli jäänyt Vaxholmin vankilaan, jonka kosteilta olkipatjoilta hänen sieluaan ei saanut nousemaan mikään maailman mahti. Tuossa hän istui, kantaen omaa surkeuttaan, hänen äänensä kohosi haikeaksi falsetiksi, ja kaikkeen, mihin hänen ajatuksensa suuntautuivat, heittyi kauhea, lamauttava varjo: vankeuden muisto, valottoman sellin, huonon saippuan, nälkäisten rottien ja mätänevien ryysyjen haju. Kun hän puhui vaivoistaan, joita oli saanut kokea, ja kauheasta järkytyksestä, jonka herttuan armahduskäsky oli hänelle tuottanut, kun hän oli jo ehtinyt valmistua kuolemaan ja nauttia ehtoollisen, hän näytti hykertyvän oman itsesäälinsä pahnoille, hellivän raihnaisuuttaan, kuten sairasteleva vanha nainen.
Armfelt kuunteli, katsoi, näki, ja hänen ajatuksensa harhailivat kaukana. Hän etsi entistä Ehrenströmiä, uljasta linnoitusupseeria, joka oli vuosikymmeniä sitten saapunut Venäjän rajan yli ja purkanut monarkille sydäntään; muisti taitavan sihteerin, jonka silmistä loisti elämänhalu ja toimintatarmo; näki holhoojahallituksen vaarallisen arvostelijan, jonka tuimaa katsetta pelättiin ja kavahdettiin ja jonka kädet Reuterholm oli vihdoin sitonut. Tuon kaiken tilalla oli mariseva, pehmeä marttyyri, mies, jonka elämästä oli kuollut kaikki ilo ja joka astui esiin seitsemäntoista vuoden haudasta, voimatta sanoa yhtään lausetta, jossa vanhat kahleketjut ja rautapultit eivät kalahtelisi. Armfeltin olisi tehnyt mieli ravistaa häntä kauluksesta, jotta hän ryhdistyisi. Mutta samassa hän tajusi vihlovan selvästi, että sisäistä herpoamista vastaan ei ole olemassa mitään parannuskeinoa.
Kun molemmat ystävät olivat jättäneet Wienin, hän tunsi yhä Ehrenströmin voimattomien vanhuksensilmien rasittavan vaikutuksen. Hän halusi paeta kaikkea ja vetäytyä omaan loukkoonsa, siihen, joka oli salattu kaikilta muilta... Landesstrassen hiljaisessa loistohuoneistossa oli aurinkoinen pieni kamari ja sen äänettömyydessä leikki lapsi. Pieni tyttö, jonka hennoilla kasvoilla hehkui kalpea päivetys, eli hänen lähellään. Joskus, kun rakennus oli kovin äänetön ja nuori adjutanttikin oli poistunut kaupungille, Armfelt kaipasi kovin kuulla lapsen ääntä. Hän laski paperinsa ja asiakirjansa lipastolle ja hiipi varoen, varpaisillaan salien läpi. Hän löysi tytön leikkinsä keskeltä ja hypitti häntä polvillaan tuijottaen raskain tummin katsein etäisyyteen. Ja hänestä tuntui, niinkuin kaikki hänen vaivansa ja huolensa, työ, juhlat ja ihmisten melu, turha meneminen ja tuleminen, hyödyttömän toiminnan väsyttävä kiihko olisi pyyhkäisty pois. Jäljelle jäi tytön kirkas nauru ja hänen oma hymynsä. Hän tunsi miltei ujoutta; hän nosti lapsen syliinsä hellävaroen ikään kuin Vava olisi ollut särkyvää porsliinia. Ja nähdessään sitten, miten lapsi ponnisteli vastaan ja halusi jälleen palata leikkeihin, hän nyökkäsi hajamielisesti ja antoi tytön lipua polvilta permannolle. Mauritz Clairfelt tiesi ja Hedvig tiesi, että tämä oli hänen lapsensa ja että hän adopteeraisi tytön ikuisiksi ajoiksi omaksi perillisekseen. Kummallinen vaativa hellyys, jota hän ei ollut tuntenut ketään muuta lastaan kohtaan, kohotti tuon aran pienen olennon hänen sydämelleen, syvälle hänen sisimmän elämänsä lämpöön. Ihmeellisintä oli, että tähän tunteeseen ei liittynyt mitään katkeraa muistelemista. Lapsi oli olemassa, lapsi eli omaa elämäänsä etäällä kaikista niistä häpeän, kivun, nautinnon ja nöyryytyksen tunteista, joita Saganin prinsessan kuva vielä herätti Armfeltissa, kun hän vaipui muistoihin ja lähestyi itseään.
Oli ihme, että kaikki oli käynyt kuten kävi... Hän ei ollut lainkaan voinut kuvitella, että tuo kuuma intohimo kypsyisi hedelmälle, loisi elämää. Allons — eteenpäin, pois piinallisten muistojen tuliperäisiltä mailta...! Mutta syvällä hänen muistoissaan, puolittain torjuttuna, puolittain esiinpyrkivänä ja vaivaa vana, säilyi silti vastenmielisen voimakas kuva siitä hetkestä, jolloin Wilhelmine oli hiipinyt hänen luokseen aivan kalpeana ja kuiskannut tulevansa äidiksi. Niin, niin — kaikki tuo katoaa kerran ja unohtuu. Lapsi ei puhu mitään, ei kavalla ainoallakaan ilmeellä vanhojen asioiden pimentoja, ei kerro tyydyttämättömäksi jääneestä himosta ja tuskallisista öistä, jolloin elämän siemen lankesi multaan.
ARMFELT sai aivan odottamatta kuulla, että Ruotsin kuningas oli tulossa Karlsruheen. Kustaa IV Aadolf matkusti seurueineen Pohjois-Saksan kaupunkien halki. Tämän matkan näennäisenä tarkoituksena oli käydä vastavierailulla kuningattaren äidin, Hessen-Darmstadtin Amalia Fredrikan luona, joka puolestaan oli äskettäin vieraillut Tukholmassa. Mutta monarkkia ahdisti tälle matkalle toinenkin, salaisempi vaikutin. Kaikkialla tiedettiin hänen kiihkeä vihansa jakobinismia, vallankumousta, toista roomalaista keisarikuntaa, Napoleon Bonapartea kohtaan; ja kaikkialla versoi itsepäisiä puheita, jotka kertoivat hänen hulluista sotasuunnitelmistaan. Ennen kuin kuningas oli edes itselleen selvittänyt suurpoliittisen kantansa, hänen lähimmät ja kaukaisimmat ystävänsä, hänen ruotsalainen hovipiirinsä ja ulkovaltojen juorunhaluiset lähettiläät juttelivat kerkein kielin tulevasta suuresta sotaretkestä.
Kustaa Aadolf pysähtyi Badenissa, jossa ranskalaiset emigrantit piankin muodostivat hänen ympärilleen kiinteän seurapiirin. Hän oli hintelä, kulmikas mies. Laihoilla kasvoilla, joissa kaikki oli omituisen pientä ja tyttömäistä suurta kyömynenää lukuunottamatta, paistoi yrmeän itsepäisyyden värähtämätön valo. Isän kasvojen elävästä vilkkaudesta ei pojan kivettyneissä piirteissä näkynyt jälkeäkään. Nuo puolittain itämaiset kasvot herättivät ristiriitaisen vaikutelman, ikään kuin tuimat silmät ja tarmoton lapsenleuka, kalteva matala otsa ja kupera ylimyksennenä olisivat kukin puolestaan ilmaisseet eri luonnetta. Hänen piirteensä kertoivat kolmesta, neljästä ristiriitaisesta sielusta, leijonan, lampaan ja vuohen sielusta, jotka olivat asettuneet asumaan samaan ruumiiseen. Mutta kasvojen mosaiikin läpäisi kauttaaltaan kokoavan perusilmeen raskaanväkevä hehku: epäluuloinen närkästyminen, joka aluksi suuntautui milloin mihinkin maalitauluun, kunnes se kohdistui yhä tulisemmin Napoleoniin.
Kuningas näytti elävän alituisen kriitillisen mielialan vallassa. Hän oli puhtaasti kielteinen luonne, hän halusi katkeroitua, halusi halveksia ja kantaa kaunaa. Jos on olemassa ihmisiä, joiden luonne voidaan selittää sen valossa, mitä he ihailevat ja minkä he myöntävät, on samoin luonteita, joiden sisimmät vaikuttimet välähtävät näkyviin vain kieltämisen kummitusvalossa. Suunnitelmat, teot, toimenpiteet, joihin Kustaa Aadolfin käsi tarttui, olivat enimmäkseen hänen kuolleen isänsä perintöä. Hänen ulkopolitiikkansa oli Kustaa III:n ulkopolitiikan kalpeaa jälkihehkua, ja kuitenkin isän valtiolliset mielialat kärjistyivät pojan fanaattisessa tahdossa rajuiksi mielipiteiksi. Hurmaajakuninkaan tavoin hän vihasi kaikkea, mikä uhkasi vanhaa ylimysvaltaa. Reuterholmin ja Kaarle herttuan väistyttyä valtakunnan johdosta Kustaa Aadolf oli kääntänyt suunnitelmiensa terän jakobinismia, Ranskan vallankumousta ja vihdoin ensimmäistä konsulia vastaan, jonka hahmossa hän näki vihatun aatteen muuttuvan lihaksi ja vereksi. Vielä kaksi vuotta sitten hän oli lähestynyt Ranskan hallitusta voidakseen toteuttaa isänsä suuren hankkeen ja vallata Norjan Tanskalta, mutta kun hänen lähettinsä Carl Bonde palasi tyhjin toimin Pariisista, hänen vihansa alkoi kyteä ja savuta. Ranskan julkiset sanomalehdet, ennen kaikkea Le Moniteur, julkaisivat Ruotsin nuoresta kuninkaasta tuon tuostakin purevia pilkkakirjoituksia. Liittoutuminen Englannin kanssa riitti lopullisesti katkaisemaan hänen ja Napoleonin välit.
Tuima, yksivakainen monarkki kuunteli sangen mielellään pistosanoja, joilla Badeniin asettuneet emigrantit pommittivat Bonapartea. He raivosivat kaikki vilpittömästi korsikkalaista vastaan.
Ranskan jakobiinien hirmuteot, jotka lopultakin olivat rajoittuneet vain verenvuodatukseen, kalpenivat sen henkisen terrorin rinnalla, jota johdeltiin Tuileriesin työhuoneesta. Ja Kustaa Aadolf nyökäytti jäykkää päätään, kuunteli juron äänettömänä juoruja, huhuja ja tarinoita tuon hirviön julmuudesta. Sangen sulottomilla hovi vastaanotoilla, joiden kuivassa muodollisuudessa kaikki ilo lakastui umppuunsa, monarkin rinnalla nähtiin hänen nuori vaimonsa. Mutta Ruotsin kuningatar Fredriika Dorotea oli kylmä ja äänetön. Hän oli seurannut tylyä miestään Badeniin, kuten seurasi häntä kaikkialle, mihin itsepintaiset poliittiset haaveet ja vihaiset suunnitelmat tätä kiidättivät. Kuningatar istui koristeellisella kultaistuimellaan jähmeänä kuin kaunis marmorikuva. Tyttömäisissä kasvoissa, joiden säännöttömiä piirteitä vaatimaton mieli oli kerran valaissut, näki enää vain häviävän kajastuksen ensimmäisen nuoruuden raikkaudesta. Monarkki mittaili epäluuloisin silmin hänen pulmaan. Se oli direktorion naisten kylmää tyyliä — sen korkeat puhvihihat ja ylhäälle sovitettu vyötärö, joka saattoi valkean atlassilkin laskokset oikeuksiinsa, muistuttivat Napoleonin rakastajattaren peplumia! Ja Kustaa Aadolf tunsi vihaavansa entistäkin enemmän miestä, joka ei polkenut maasta ainoastaan roomalaisia armeijoja vaan myöskin roomalaisia naisia.
Armfeltille kuninkaan tulo tuotti vilpitöntä iloa. Tuntui kuin kauan katkenneena ollut yhteys kotimaahan jälleen solmiutuisi. Hän kaipasi tietoja. Matkustaessaan Karlsruheen, jossa Kustaa Aadolf seurueineen viivähti, hän paloi halusta saada vihdoinkin puhutella monarkkia. Mutta kun Armfelt vihdoin seisoi tuon jäykän miehen edessä, puristi hänen kuollutta kylmää kättään, vaihtoi tyhjiä kohteliaisuuksia hänen kanssaan, hänen levoton ilonsa kuihtui ja hän tunsi toivoneensa jotakin aivan muuta... Hänen ja kuninkaan välille vaipui läpäisemättömän vierauden pilvi. "Toivon teidän ymmärtävän, että isäni ystävät ovat minunkin ystäviäni", sanoi Kustaa Aadolf ja tapaili jäykille kasvoilleen hymyä. "Olen teidän majesteettinne palvelija", sanoi parooni Armfelt aivan kaiuttomasti.
Sisimmässään hän oli pettynyt. Oli toivotonta yrittää tukahduttaa vaikutelmaa, että mies, joka tervehti häntä ylimalkaisen ystävällisesti ja vakuutti hänelle suopeuttaan, oli vain suuren isän vähäpätöinen jälkeläinen, loistot on, varjomainen olento. Armfelt etsi turhaan noista kulmikkaista kasvoista muinaisen kruununperillisen herkkiä lapsenpiirteitä. Vuosia sitten hän, Armfelt, oli saapunut Ruotsin hoviin nuorena chevalierina ja taluttanut kädestä poikaa, joka nyt seisoi hänen edessään miehenä. Hän tukahdutti apeutensa.
Näytti kuin Kustaa Aadolfin jäykkyys alkaisi verkalleen sulaa, sillä vapautettuaan itsensä ja parooni Armfeltin muodollisen kohteliaisuuden livreestä, joka vaivasi heitä kumpaakin, monarkki alkoi kiihkein äänin purkaa henkistä lataustaan. Lähettiläs sai lopulta silmätä sen vihan syvyyteen, jota Ruotsin kuningas tunsi Ranskan itsevaltiasta kohtaan.
Armfelt tiesi, että Kustaa Aadolf oli Badenissa-olonsa aikana vihdoinkin valinnut tiensä. Osaksi tämä päätöksenteko oli ranskalaisten emigranttien aiheuttama; he seisoivat kaikissa juhlissa hänen rinnallaan ja kuiskivat taitavasti hänen korvaansa raivon, katkeruuden, uhman sanoja. Mutta sitten korsikkalainen teki teon, joka yksistään riitti lietsomaan ilmiliekkiin savuavan harmin. Badeniin asettunut Enghienin herttua, Ranskan alamainen, vangittiin odottamatta ja kuljetettiin Pariisiin, jossa häntä odotti kuolemantuomio. Kustaa Aadolf asteli malttamattomana edestakaisin, tuijotti tuimasti valoisaan ikkunaneliöön ikään kuin hän näkisi sen lävitse suoraan Tuileriesiin, ja pysähtyi vihdoin lähettiläänsä eteen. "En sälää teiltä, parooni, että tuo yksi ainoa oikeudenloukkaus on riittänyt täyttämään maljan reunojaan myöten", hän sanoi harvakseen, kuin punniten omaa edesvastuutaan. "Olen lähettänyt Ranskanlähettiläälleni käskyn lähteä Pariisista. En salli, että alamaiseni elävät maassa, jossa hän... hän... En koskaan tunnusta hänen keisariuttaan! Aivan niin, hän kruunasi itse itsensä ja se tietää ikivanhan tradition täydellistä kumoamista. Olen valmis katkaisemaan kaikki suhteeni Pariisiin ja mielelläni näkisin, että hänen lähettiläänsä jättäisi tuota pikaa Tukholman." Armfelt kumarsi jäykän kohteliaasti. "Wienissä minulla on ollut tilaisuus tavata henkilöitä, joiden oikeudentuntoa tämä tapaus on yhtä kipeästi haavoittanut, sire", hän aloitti varovasti. Mutta monarkki pysähtyi ja suipensi huulensa ikään kuin hän olisi jostakin syystä kovin ihmetellyt tätä välihuomautusta. "Wien?" hän sanoi painavan hitaasti. "Cobenzl? Colloredo? Minun täytyy myöntää, että keisari Fransin ministerit miellyttävät minua kaikkein vähimmin. Tosiaankin! ihmettelen, hyvä parooni, etteivät he ole tähän mennessä suunnanneet kamaripolitiikkaansa teitä vastaan." Ja ellei avatuista ikkunoista kantautuva tornihaukkojen kirkuna olisi laimentanut hänen äänensä jylhyyttä, kuninkaan sanat, joiden väliin hän taitavasti sijoitti tehostavia taukoja, olisivat säpsähdyttäneet yksin Armfeltiakin: "Monsieur Bonaparte! Vannon teille, että sen ihmisen otsalla palaa pedon merkki! Luuletteko, mon ami, ettei Ruotsin kuningas tunne Ilmestyskirjaa? Evankelista Johannes on valaissut minulle tien, jota tästä lähtien olen kulkeva."
Hän puristi huulensa yhteen ja vaikeni.
Armfeltille tämä keskustelu avasi kapean mutta kirkkaan näköalan tuon miehen sisäiseen maailmaan. Se oli täynnä uljaita suunnitelmia ja hehkuvan tahdon kipinöitä, mutta sen palavasta piiristä ei auennut mitään tietä ulospäin, luovan teon ja toimivan voiman maailmaan. Armfelt aavisteli murheensekaisin tuntein, että kuninkaan rajaton kiihko ei lopultakaan auttaisi häntä saamaan edes tilapäistä voittoa Napoleonista, joka varmaankin hymyili säälivästi tuolle yläilmoissa leijailevalle haukalle. Eikö mikään, eikö kukaan häntä koskaan kukistaisi? Voitiinko ajatella, että Preussin ja Itävallan politiikan epätietoiset, veltot johtajat asettuisivat vihdoinkin Napoleonia vastaan ja Ruotsin kanssa liittoutuneina saisivat murskatuksi hänen valtansa? Armfelt tiesi, että tämän suunnitelman tiellä oli Cobenzlin varovainen diplomaattinen hymy. Niin kauan kuin keisari Fransin neuvonantaja, Wienin kabinettipolitiikan taitava kuiskaaja, pysyisi asemassaan, Itävaltaa olisi mahdotonta herättää penseyden unesta. Se ei koskaan yhtyisi kansojen sotaan yhteistä vihollista vastaan. Parbleu, sellaista välinpitämättömyyttä!
Oli kuitenkin muutamia hiljaisia päiviä, jolloin jokin kaivertava ja syvällä kalvava tunne työnsi tieltään diplomatian huolet. Enghienin herttuan mestaus ja Cobenzlin rauhanpolitiikka, levottomat hankkeet puoleen ja toiseen, eurooppalaisen mielialan painostus, Napoleonin herruus kadotti silloin kaiken merkityksensä, muuttuivat sekavaksi hälyksi, jonka väkevämpi sävel vaiensi. Armfelt tiesi, että nämä sisäiset seisahdustilat johtuivat äidin kuolemasta. Hän oli juuri niihin aikoihin tarttunut uusiin valtuuksiinsa ja asettunut asumaan Landesstrassen lähettilääntaloon. Kylmä, tuulinen tammikuunpäivä armon vuonna 1803, viluista vesisohjoa kapeilla kujilla, asiapaperien kahinaa työhuoneessa, nuoren Mauritzin turhia keskustelunyrityksiä ja pikkutytön naurua... Omituisinta oli, että kun tieto yllätti hänet, hän oli aluksi suhtautunut siihen aivan rauhallisesti. Eikö hän ollutkin jo kauan, kauan odottanut sitä? Petollinen tyydytys, joka sisälsi ajatuksen, että äiti oli varmaankin säilyttänyt hänen kuvansa tahrattomana kaikkien näiden vuosien lävitse, herpaisi hetkeksi hänen murheensa ja taittoi siltä kärjen. Ei! Ylikamarijunkkari Armfeltin elämä, maanpakolaisen ja emigrantin elämä, diplomaatin ja lähettilään elämä oli kiertänyt kaukaa sitä pientä piiriä, jossa äiti oli elänyt ja jonka ahtaan ympärysmuurin yli vanhus ei varmaankaan koskaan silmäillyt. Äidin oli ollut helppoa viedä mukanaan hautaan kirkas harhakuva lapsestaan, koska heidän välillään kerran oli peninkulmittain meriä ja maita.
Mutta vaikka Armfelt koetti lohduttaa itseään näillä mietteillä, vaikka hän aluksi tempautui päättävästi surustaan, hänen sisimmässään jatkui salainen muuttuminen. Yhä useammin, ja näinä päivinä elävämmin kuin milloinkaan aikaisemmin, hänet vangitsi pyörteitänsä väkevä, levoton muistelu...
ALUKSI se oli sekavien kuvien rauhatonta taannehtimista, näkyjen virtaa, jolla ei ollut loppua. Se yllätti hänet pimeinä, hiljaisina iltoina, jolloin hän oli nauttinut hieman viiniä ja makasi vuoteellaan saamatta unta. Näinä hetkinä hänessä heräsi voimakas vaikutelma, että hän oli lähestymässä oman olemuksensa salaisuutta, puolittain unohtunutta piilopaikkaa, jota peitti vuosien pöly ja pitkän elämän halpa rihkama. Mutta hän tahtoi nähdä, hän pakotti itsensä katsomaan. Nimetön vastuuntunne, jonka syytä hän ei tiennyt, kohoili kirvelevänä hänen olemuksensa lähteistä ja hän tunsi suussaan sen kuuman, kyynelisen maun. Sattui yhä useammin, että hän, järkevä maailmanmies, joka oli juurruttanut elämänsä selvien ulkonaisten tosiseikkojen maapohjaan ja elänyt aina niin kirkkaan asiallisesti, tunsi epämääräisen pelon pusertavan sydäntään, peräytyi, katsoi uhmaten vastaan. Mutta menneisyys ei luopunut hänestä.
Jos hän oli rehellinen itseään kohtaan, hänen täytyi myöntää, että hän löysi itsensä syvintään myöten muuttuneena ja toisena kuin oli ollut silloin, Juvan kapteenintalossa, kotona... Hän säikkyi sisäistä muutostaan ja yritti epätoivoisesti löytää itsestään samaa lasta, joka oli kiintynyt niin pakottavalla, rajattomalla hellyydellä äitiin. Mitä kaikkea vuodet olivat tehneet hänelle! — Kerran hän oli iltaisin kovin mielellään hiipinyt suureen saliin, jossa oli hämärää ja varjoista ja jossa äitiä ei olisi lainkaan huomannut, ellei takasta olisi langennut hiilien hehkua. Ollessaan pieni poika hän oli viihtynyt vain siellä. Jokainen matka, joka loitonsi kodista, oli tuottanut hänelle hirveätä pelkoa. Äiti ymmärsi hänet puolesta sanasta, satunnaisesta vihjauksesta, silmänluonnista, ja hän puolestaan tunsi aina kaipaavansa tätä ymmärtämystä, jossa oli ollut niin hyvä olla. Nyt tuntui, kuin vahva, luja maa, jonka pinnalla hän oli lopulta oppinut liikkumaan omin jaloin, antaisi myöten. Se vaipui hänen altaan yhä syvemmälle, ja hän aavisti hämärästi, että syynä oli varmaankin sen siteen katkeaminen, joka oli yhdistänyt hänet äitiin.
Kolmekymmentä vuotta sitten, kun hän oli suorittanut upseerintutkintonsa ja palasi Tukholmasta kotiin, hänet oli ensi kerran yllättänyt väkevä tunne tämän suhteen merkitsevyydestä, kun hän oli löytänyt äitinsä ankarassa kuumeessa. Ja ihmeen elävästi hän näki kaiken, mikä silloin piirtyi hänen silmäteriinsä — näki aution salin, jonka matolla oli lääkärin saappaiden tahroja, näki kummallisen pieneksi käyneen äidin, jonka poskilla paloivat kuumeen täplät ja jonka otsa oli kalpea, miltei läpikuultava. Maman salli hänen kumartua vuoteen yli ja kietaista kätensä hennon, kevyen ruumiin ympäri. Kuinka kevyt hän olikaan ollut levätessään pojan käsivarsilla! Silloinen nuori upseeri oli kovin nolostuneena torjunut hänen siunauksensa ja hyväilysanansa. Mutta hänen oli täytynyt alistua niihin, ne kuuluivat sairashuoneen tunnelmaan. — Kuta syvemmin Armfelt ajatteli suhdettaan äitiin, sitä selvemmin hän tiesi, että hän ei ollut elämänsä aikana koskaan ottanut lukuun eroamisen mahdollisuutta. Hän oli varmaankin aina liiaksi pelännyt jäävänsä yksin — hän ei ollut antanut myöten mahdollisuudelle, että äidin vaikutus haihtuisi. Ja nyt oli pohja kadonnut hänen altaan. Sisimmässään hän säilytti sittenkin samaa lasta, joka oli leikkinyt Euran metsissä ja pitänyt Juvan kapteeninvirkataloa kokonaisena maailmana.
Rakastiko hän isäänsä? — Isä oli kokenut kaikki seikkailut, jotka kaunis, valloittava sotilas saattoi löytää Ludvig XV:n Pariisista, oli rakastanut, iloinnut, nauttinut ja alistunut, taltuttanut kiihkeän toiminnanhalunsa, keksinyt kaukaa Suomesta rauhansopukan, jota kaipasi, ja jakanut vanhuutensa ilot ja vastoinkäymiset äidin kanssa. Komeat kasvot ja levoton ilme olivat isää, isää... Niin, he olivat samaa verta, hänenkin suonissaan kuohui rauhaton toiminnanhalu, hänkin menestyi, ajoi täysin purjein myötätuuleen. Mutta syvällä hänessä valvoi kummallinen, hämärä halu äidin puoleen ja isästä pois. Oli outoa ajatella, että äiti oli kuitenkin etääntynyt hänestä niin kauas, elänyt omassa köyhässä maailmassaan, jossa rukouskirjat kahisivat ja jossa laulettiin päiväkaudet hurskaita, tunnelmallisia virsiä. Äiti oli aina ollut vain pelkkää hiljaisuutta, hän puolestaan oli aina kaivannut lentoon. Hänen elämänsä oli muodostunut rauhattomaksi ja myrskyiseksi kuten isän, hän oli löytänyt omassa olemuksessaan isän hengen, nähnyt kohtalonsa sovittautuvan samoihin mittoihin, iloinnut siitä. Oliko hänen elämänsä joutunut oikean voiman varaan? Sitä miettiessään hän tunsi ruumiissaan hiipivän kylmyyden, salaperäisen viluisen puistatuksen, joka oli yllättänyt hänet joskus viime vuosina ja joka nyt säteili hänen lävitseen kuin vastauksena kysymykseen.
Mutta nyt oli koti siis käynyt hiljaiseksi. Hän tunnusteli varovasti tuota tosiasiaa, yritti soveltua todellisuuden ehtoihin, miten julmat, miten hämmentävät ne olivatkin. — Ja aivan äkkiä, hänen siinä maatessaan, hänet yllätti herpaisevan voimakas vaikutelma pimeydestä, joka peitti maan määrättömien peninkulmien laajuudelta, peitti Itävallan, Ranskan, Sleesian, hautasi varjoihin Saksan viimeiset ruhtinashovit, ulottui Tanskaan, Norjaan ja Ruotsiin ja kirkastui vain yhdessä ainoassa kohdassa valon keitaaksi. Koti! Vraiment? Mutta se oli olemassa ja hän kaipasi sinne. Hän ajatteli aivan tyynesti, että tämä ainoa leposija ei suinkaan ollut siellä, missä Hedvig ja lapset elivät, vaan kaukana Suomessa, Halikon autioksi käyneessä kartanossa, joka varmaankin ränsistyi hoidon puutteessa. Armfelt oli miltei näkevinään lahoavat portinpylväät, saranoissaan huojahtelevat ikkunanluukut, joita tuuli heilutti, kukkapenkeret, joissa rikkaruoho versoi. Kaikkeen tuohon liittyi turvallisuuden ja pysyväisyyden väkevä vaikutelma. Oli kuin horjuva maaperä, joka täällä väistyi hänen jalkojensa alta, siellä lujittuisi kestäväksi.
Ajatuksissaan hän näki Joensuun kartanon muuttumattomana ja ennallaan. Näki päärakennuksen valkean pitkän kuvion kohottautuvan puistojen viheriästä levosta, näki taitekaton heikon väikkeen, aurinkoiset hiekkakäytävät. Väsyttyään seuraelämän humuun ja loistoon hän oli joskus käyttänyt hyväkseen muutamia hiljaisia viikkoja ja palannut sinne viivähtääkseen kovin lyhyen hetken äidin lähellä. Niin, nuo käynnit eivät lainkaan kuuluneet hänen elämänsä julkisivuun. Hän vetäytyi aivan huomaamatta syrjään julkisuuden valosta, hän etsi itseään sieltä, missä hänen lapsuutensa jälkihehku oli vahvin ja lämpöisin. Nämä huomaamattomat pyhiinvaellukset olivat aina hetkellisesti pelastaneet hänet irrallisuuden tunnulta. Kaksi vuotta sitten hän oli suunnannut harharetkensä sinne, ja kukaan Venäjällä ei ollut tietänyt, että hän käänsi vaununsa Suomea kohti. Hän oli tullut, kohdannut äidin ja veljensä, tuudittautunut hetkeksi sen harhakuvan valtaan, että hänen oli hyvä olla ja että elämällä ei enää ollut hänen varalleen mitään julmia yllätyksiä. Sitten hän lähti yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, tietämättä oikein, kumpi oli hänen maailmansa, sekö, josta hän tuona hetkenä luopui, vaiko se, johon hän palasi.
Mutta kartano, musta huhtikuinen maa, äiti...! Hänen oli helppoa kuvitella, että mikään siellä ei ollut muuttunut. Äiti istui avarassa salissa, likinäköinen katse kirjassa, harmaa pää hiukan nuokuksissa, niinkuin hänen olisi ollut uni. Kirja oli hernhutilaisten postilla; vanhan naisen lempeä jumalisuus, joka oli niin kovin lapsellista ja joskus huvitti heitä kaikkia, sai voimaa sen sanoista. Vanhuuden päivinä äidin sisäinen näköpiiri pienentyi; sellainen oli äiti ja he pitivät kaikki hänestä, omistivat hänet pienine, hieman omituisine päähänpistoineen. Kaksi vanhaa naista, täti Benonia ja mademoiselle Ogelvie, kartanon taloudenhoitajatar, hyörivät aina hänen lähettyvillään. Heillä oli kummallakin ilmetyt nunnankasvot, mutta virkeä henki kapinoi joskus ulkonäön ahtaissa puitteissa; täti Benonia luki Eleonora Helenalle La Fontainen tarinoita. Huhtikuun valo kipinöi päärakennuksen taitekatossa, routainen maa lemusi väkevästi keväälle, auringonsäteissä oli lämmin välähdys, vaikka ilma oli viileätä ja salissa täytyi alinomaa polttaa takkatulta. Sen hehkussa Armfelt näki myös veljensä, lihavan, hyväntuulisen miehen, joka nojautui takan reunukseen ja liikutti turpeaa kättään milloin puhui. Näky oli elävä, täydellinen. Kaikki tuo — kirkkaana ja hyvin läheisenä, koleana esikevään päivänä, auringonvalon välähtäessä päärakennuksen katosta...
Oliko mahdollista, että hänen täytyisi aina pysyä poissa sieltä? Eikö mikään elämän käänne palauttaisi häntä menneisyyteen, joka siellä muuttui nykyisyydeksi? Kaikki tuo — kartano, äiti, tutuiksi käyneet maisemat — oli pysyvästi syöpynyt hänen muistoihinsa. Kuta kauemmin hän tuijotti näkyihin, sitä vihlaisevammin hän tunsi, että hän eli vierailla mailla, kaukana synnyinmaasta.
6
Vuodet 1805 ja 1806 piirsivät Euroopan historiaan jäljen tuloksettomasta ristiretkestä, jonka Ruotsin kuningas teki Napoleon Bonapartea vastaan. Pohjois-Saksan mutkittelevilla maanteillä vaelsi ruotsalaisia jalkaväenjoukkoja. He polkivat kehnoilla saappaillaan samaa maata, samaa pölyävää hiekkaa, jota heidän isänsä olivat tallanneet marssiessaan Pommerin sotaan. Kuningas tahtoi kuljettaa joukkonsa Elbeä kohti. Hän oli allekirjoittanut liittosopimuksen Englannin ja Venäjän kanssa ja vahvistanut yhdistyneitä sotavoimia kymmenellä tuhannella miehellä. Valtava armeija vyöryi hajanaisina joukkoina Napoleonia vastaan särkyen tavantakaa yksinäisiksi rykmenteiksi, haarautuen kauas pääuomasta.
Armfelt oli jo edellisen vuoden kesällä jättänyt Wienin, jonka hovissa häntä ei siedetty. Hän oli kohdannut monarkin Stralsundissa ja siirtynyt syyskesällä Berliiniin suostutellakseen mielipiteissään horjahtelevaa hovia liittoon. Mutta Preussi ei ollut tähän taipuvainen enempää kuin Itävaltakaan. Hän sai palata tyhjin toimin Stralsundiin, jossa kiihtynyt monarkki jakeli käskyjään ja toteutti linnoitussuunnitelmaa. Armfeltilta ei suinkaan jäänyt huomaamatta, että matkan tuloksettomuus viilsi ensimmäisen heikon särön hänen ja Kustaa Aadolfin ystävyyteen. Kuningas kuunteli hänen puhettaan aivan kylmänä. "Jopahan nyt...", hän sanoi vain ja suipisti huuliaan kuin ihmetellen. Vihdoin hän taputti apeaa lähettilästään olalle, kohensi miekkavyötään ja marssi sanaa sanomatta vallikaivannoille, joissa hikoilevat rekryytit lapioivat vetistä mutaa.
Vielä muutamia kuukausia aikaisemmin Armfelt oli kiihkeästi odottanut käskykirjettä, jolla hänelle taattaisiin uusi virkatehtävä. Kuninkaan satunnaisista viittauksista ja ruotsalaisten ystävien kirjeistä oli käynyt selvästi ilmi, että monarkki aikoi asettaa hänet Suomen ylikäskynhaltijaksi, jolloin kotimaan sota ja siviiliasiat joutuisivat hänen käsiinsä. Hän oli vähitellen ruvennut vaalimaan tätä haavetta. Kuinka rajattoman kauan hän olikaan viipynyt poissa syntymäseudultaan, ja kuinka mielellään hän nyt ottaisi vastaan viran, joka sallisi hänen vihdoinkin palata kotiin! Mutta onnettoman Preussin-matkan jälkeen kuningas vaikeni asiasta. Ei puhettakaan kotiinpaluusta! Monarkin kylmäkiskoisista kasvoista paistoi ilmeinen tyytymättömyys, ja ellei uhkaava tilanne olisi pakottanut Kustaa Aadolfia turvautumaan tuohon mieheen, entiseen maanpakolaiseen, epäonnistuneeseen Wienin-lähettilääseen, hän olisi jättänyt Armfeltin osattomaksi sota-asioiden hoidosta. Nyt hänet kuitenkin nimitettiin kenraaliksi. Armfelt ja kreivi Wachtmeister, joka oli seurannut kuninkaan esikunnan mukana Pommeriin, joutuivat tasaamaan suunnattoman raskaan edesvastuun: he toimivat itsepäisen ruhtinaan lähimpinä neuvonantajina.
Stralsundin joka kolkassa vallitsi sotainen jännitystila. Strelasundin salmeen, joka talven edistyessä kävi hienoon jääriitteeseen, kuvastui öisin levottomia, savuavia soihtuja. Miesten mustia varjoja kapusi linnoitusvalleille. Jossakin noiden toimeliaiden menninkäisten joukossa seisoi yrmeä, laiha mies, Ruotsin kuningas, tämän vanhan hansakaupungin ylin käskynhaltija, jaellen kimein äänin käskyjään. Mutta Stralsundin asukkaat vaelsivat alakuloisina parvina Nikolain, Maarian ja Jaakobin ikivanhoihin nimikkokirkkoihin rukoilemaan voittoa uhkapäisen monarkin aseille ja rauhaa itselleen ja ystävilleen. Temppelien harmaat kiviseinät jymisivät hartaasta veisuusta. Näin oli laulettu vajaat kaksi vuosisataa sitten, kun Wallensteinin palkkasoturit piirittivät kaupunkia. Näin olivat kynttilät lepattaneet kuorien hämärässä ja ehtoollisastiat välkkyneet alttareilla, kun Brandenburgin vaaliruhtinas pommitti heidän isiensä koteja. Keltatukkaiset, kirkaskatseiset pommerilaiset, joiden silmäterissä oli sama siniharmaa vivahdus kuin Rügenin savessa, tähyilivät pelokkaasti linnoitusmuureille. Levisi huhuja, että joukot valmistuivat hyökkäykseen.
Mutta jännitystä jatkui, ahdistusta kesti. Kaiken lisäksi näytti siltä, kuin tämä epävarma odottelu, jota sekavat hyökkäyksenhuhut pitivät vireillä ja joka ei kuitenkaan johtanut mihinkään, hävittäisi monarkin mielestä maltillisuuden viimeisetkin rippeet. Kustaa Aadolf kävi hermostuneeksi ja oikuttelevaksi; hän kohteli liittovaltojen lähettejä äkkipikaisen mielivaltaisesti kuin pahantuulinen lapsi ja sai ympäristönsä vähitellen kuvittelemaan, että tämä omituinen sodankäynti rajoittuisi lopultakin vain äksiisiin, paraateihin, linnoitustöihin ja juominkeihin. "Saammepa nähdä", sanoi Wachtmeister Armfeltille, "että hän vielä suututtaa Englannin ja tekee suurelle asialleen vahingon. Ettekö voi puhua hänen kanssaan?" Mutta Armfelt oli haluton. Jokainen yritys, jolloin hän oli koettanut taivutella tuota itsepäistä miestä luopumaan partioretkestään, oli aiheuttanut vain vihaista vastustusta, omalaatuista Ilmestyskirjan tulkintaa, välähteleviä silmäyksiä, jotka eivät luvanneet hyvää.
Talven edistyessä kuninkaan joukoissa levisi todellinen huolettomuuden kulkutauti! Missä monarkki näyttäytyi, siellä tosin jäykistyttiin asentoon ja pysyteltiin kuolemanvakavina; mutta tuskin kiukkuinen ruhtinas oli poistunut mustine sulkahattuineen ja suunnattoman suurine sapeleineen, kun hilpeyden aalto jälleen vyörähti leiristä toiseen. Stralsundin kapakoissa naurettiin ja lyötiin leikiksi koko ristiretki. Kaupungin prostituoidut tanssivat savuavien lamppujen valossa poliittisia pantomiimeja ja keksivät ilkeän pilaleikin valtioliitosta, jossa juopuneet vääpelit esittivät Ruotsia ja he puolestaan brittiläistä saarivaltaa. Napoleon tuntui vaienneen. Hyökkäystä ei kuulunut; sitä oli odoteltu aivan liian kauan. Mutta kenraali Armfelt, kuninkaan neuvonantaja ja käskyläinen, totteli majesteetin oikkuja ja kiiruhti levähtämättä paikasta toiseen. Hänet tunnettiin pian kaikkialla Pommerissa. Hän siirtyi Stralsundista Lüneburgiin, viivähti Boitzenburgin pienessä kaupungissa, sai kuulla, että armeijan pääjoukko, joka juuri oli toimitettu Elbeä kohti, oli jälleen komennettu peräytymään; hän seurasi esikunnan mukana Rostockiin, vieraili Bützowissa, rauhallisessa Mecklenburgissa, Greifswaldissa, Barthissa.
Vihdoin kuningas, joka siirteli joukkojaan kuin pelinappuloita Pommerin sakkilaudalla ja odotteli turhaan vastapelaajan ilmaantumista, kyllästyi kaikkeen. Hän kutsui esikuntansa kokoon. Kuivalla, tärkeällä äänellä, joka kajahteli päämajan seinissä yksitoikkoisena kuin virallisen kuuluttajan puhe, hän antoi tietää, että hän tästedes seuraisi tapahtumien kulkua etäältä. "Tapahtumien?" kuiskasi kenraali Wachtmeister tuskin kuuluvasti, huulillaan epäuskoinen hymy. Mutta Kustaa Aadolf jätti sotajoukkonsa ja ylipäällystönsä, komensi ympärilleen suojelusvartion ja lähti päättävästi paluumatkalle.
Päälliköt olivat aluksi kiukuissaan tästä komeasta peräytymisestä. Mutta viikkoa myöhemmin he myönsivät yksimielisesti, että monarkin poissaolo teki verettömän sodankäynnin vieläkin mutkattomammaksi kuin ennen. Loppumattomaan marssimiseen kyllästyneet miehet huokasivat helpotuksesta. Kapakoissa ja porttoloissa naureskeltiin nyt aivan avoimesti Ruotsin ritarille, joka julisti sodan tuulimyllyjä vastaan kohtaamatta edes niitä! Mutta Armfelt liikkui synkkänä Stralsundin kaduilla, joihin pikaisesti kyhätyt varusmuurit ja suunnattomat sillankaiteet loivat tummia, uhkaavia varjoja. Hänen hartioilleen oli sälytetty suurin edesvastuu. Hänen valvontaansa ei ollut jätetty ainoastaan juopottelevia komppanioita, vaan myös Pommerin kenraalikuvernööri, joka tosin nimellisesti oli ruotsalaisen sotavoiman ylipäällikkö ja hänen oma esimiehensä, mutta jonka vikuroivaa lapsellisuutta oli vielä vaikeampaa ohjata kuin monarkin jääräpäisyyttä.
Kuvernööri Hans Henrik von Essen, kreivi ja vapaaherra, Kultaisen Taljan ritari, ei oikeastaan lainkaan välittänyt vastuunalaisesta asemasta, johon kuningas oli hänet määrännyt, von Essen rakasti rauhaa, ylellisyyttä, hyviä päiviä. Sotilaallinen arvoasema oli hänelle luonnonvastainen tila; tapahtumat saattoivat johtaa siihen, että hänen täytyisi jättää illallispöytänsä ja pehmustettu takkatuolinsa syöksyäkseen suin päin rapaisten taistelukenttien melskeeseen. Hän silitti hellävaroen hopeansinerviä ohimokiharoitaan; näytti siltä, kuin hän hyväilisi itseään. Mutta silmissä, jotka olivat yhtä pehmeät ja samettiset kuin hänen arasteleva ylimyksellinen olemuksensa kiireestä kantapäähän, päilyi hämmästelevä epävarmuus. Eniten häntä huoletti Armfelt. Mieheltä, jonka luonnetta maanpaon vuodet ja ranskalaismallinen hovielämä olivat hioneet, olisi todella odottanut maltillisempaa asennetta ja hiukan suurempaa mukavuudenrakkautta. Mutta Armfelt liikkui Stralsundin seurapiireissä kiihkeänä ja levottomana, seurasi juorujen kaukoputkesta Napoleonin armeijan marssia, kuunteli, mitä sotainen husaari eversti Hampus Mörner karjui kapakoissa ja oluttuvissa, seurusteli oman adjutanttinsa, nuoren Clairfeltin kanssa, joka tiettävästi pikemmin lietsoi kuin lauhdutti hänen hyökkäävää sotaisuuttaan. Sellaista hillittömyyttä! von Essen puki ylleen pehmeän samettitakin, vapautti jalkansa puristavista solkikengistä ja salli niiden sukeltaa suuriin, lämpimiin tohveleihin. Hän sytytti merenvahapiipun, taputti toistamiseen säälitellen omaa päälakeaan ja unohtui lueskelemaan markiisi de Brantömen muistelmia, jotka tihkuivat hienojen hävyttömyyksien mehua. Hän unohti sotaan varustautuvan Pommerin. Hän ei tahtonut kuullakaan Napoleonista.
Armfelt oli huolestunut. Ellei von Essen päättävästi sammuttaisi piippuaan ja takkatultaan ja kapuaisi Stralsundin valleille, kaupunki saisi valmistua surkeaan tappioon. Nyt saapui vihdoinkin tietoja ranskalaisten joukosta, joka lähestyi Pommeria kenraali Mortierin johdolla. Armfelt kiiruhti viemään tätä viestiä kenraalikuvernöörille, von Essen näytti mieheltä, joka temmataan sotapalvelukseen suoraan illallispöydästä, ja hänen onnistui vain vaivoin salata närkästyksensä, kun hän tovin mietittyään avasi suunsa ja häiläytti apulaisensa edessä äänensä tummaa teatterimanttelia: "Varovaisuutta, mon ami! Rakas parooni, kerrotaan sitä ja kerrotaan tätä. Olisi korvaamaton vahinko, jos Stralsundin rauhallinen väestö juuri näinä levottomina aikoina joutuisi kiihtymyksen valtaan. Eihän tiedetä varmaan, marssiiko kenraali Mortier Pommeria vastaan vai Pommerin kautta." Lempeä hymy levisi hänen kasvoilleen. "Sitä paitsi, tänne on pitkä matka..." Mutta Armfelt oli tyytymätön. "Kun sota kerran on aloitettu, se on käytävä kunnialla loppuun", hän sanoi terävästi. Ja Mauritz Clairfelt, jonka avoimista pojansilmistä hehkui tulinen innostus, suuntasi von Esseniin inhonsekaisen katseen. "Saakeli", hän murahti puoliääneen, tosin niin hiljaa, että kenraalikuvernööri, joka käytti korvissaan pumpulia, ei sitä lainkaan kuullut.
Talvi oli kulunut tuloksettomaan odotteluun ja huolettomaan leirielämään. Strelasundin vedet läikkyivät vapaina, Rugenin maa kohotteli luottavasti viheriöiviä pengermiään aurinkoa kohti. Oli huhtikuu, kun kenraalikuvernööri von Essen viimeinkin pakotettiin luopumaan piipustaan ja tohveleistaan ja tarttumaan lujin käsin päällikkyyden ohjaksiin. Stralsundin piiritys tapahtui nopeasti. Ranskalaisten joukot vyöryivät vastustamattoman nousuveden lailla vallituksia, muureja, portteja kohti, ja kaikilla maanteillä, jotka johtivat tuohon vanhaan hansakaupunkiin, vaelsi Napoleonin sotilaita. Tässä kauheassa tilanteessa hätäytynyt von Essen pani kaiken toivonsa ja luottamuksensa Armfeltiin. Kaupunki näytti heräävän kuin unesta. Tykkien jylistessä Stralsundin valleilla ja sakeiden savupilvien leijaillessa Strelasundin salmella kenraalikuvernööri istui omassa päämajassaan edessään Pommerin kartta ja kiinnikkeistään löyhtynyt harppi. Hänen pehmeä äänensä värisi nyt hyytelömäisesti ja hänen hoidetut kätensä eivät oikein saaneet pidetyksi harppia kohdallaan. "Tässä meillä on Uckermünde ja tuolla Ferdinandshof. Tuolla ovat Elben suuhaarat ja joukko oivallisia kanuunoita..." Hän vilkaisi olkansa yli Armfeltiin ikään kuin hän olisi halunnut kuulla tunnustuksen strategisesta ymmärryksestään. Tykit jymisivät, von Essen kumartui aivan kyyryyn kartan yli ja piirsi harpilla mielettömiä ympyröitä. "Minun pataljoonani puolustautuu viimeiseen mieheen. Teidän tehtävänne, mon compagnon, on pitää yllä ruotsalaisen armeijan mainetta... Olettakaamme, että Mortier peräytyy joukkoineen. Silloin te etenette heidän jäljissään Uckermündeä kohti. Stettin! Siinä nimi..." Ja kenraalikuvernöörin huulilla häilähti epävarman toivon hymy.
Stralsund puolustautui kiukkuisemmin kuin kenraali Mortier ja hänen joukkonsa olivat osanneet odottaa. Kansa, joka oli tulvinut kirkkoihin ja seurasi sangen hajamielisenä messua, kuuli ranskalaisten rumputulen vähitellen mutta varmasti loittonevan. Mortierin joukot peräytyivät ruotsalaisen armeijanosaston tieltä, joka syöksähti kuin ärsytetty mehiläisparvi kaupungin porteista. Laukausten vaihtoa ja pistimien välähdyksiä... Kanuunansavun kelmeää kajastusta, joka verkkaan hälveni huhtikuiseen tuuleen. Mitään kiivasta voimanmittelyä ei kuitenkaan näyttänyt syntyvän, sillä ranskalaiset kiiruhtivat nopeassa pakomarssissa kaupungista poispäin. Samaan aikaan kun ilosta ja viinistä humaltuneet kellonsoittajat kapusivat horjuvin polvin Stralsundin kellotorneihin pannakseen malmin kaikumaan kumeaa voitonvirttä, Armfeltin pataljoona lähti seuraamaan Mortierin armeijaa.
Ruotsin joukot kulkivat kahtena laajana siipenä ranskalaisten jäijissä. Kenraalikuvernööri, joka luopui sangen vastahakoisesti mukavasta lepotilasta ja syöksyi sodankäynnin kauhuihin, johti oikeanpuoleista sivustaa Demminiä kohti, Peenejoen pohjoisrannalle. Vasen siipi eteni Armfeltin johtamana Uckermündeen. Vaellus oli vaivalloista; ranskalaisten kiivaat hyökkäykset, joita sattui Pasewalkin kaupungin kohdalla ja Anklamissa, olivat vähällä lyödä tämän sivustan hajalle. Armfelt ohjasi nuo kaksi ja puolituhatta ruotsalaista sotilasta suoraan tuleen torjuen epätoivoisen raivokkaasti kenraali Grandjeanin ylivoiman. Hän tiesi, että vaellus Pommerin rajoille oli uhkarohkea teko. Hän ei suinkaan voinut sokeasti luottaa von Esseniin ja hänen pataljoonaansa enempää kuin Elben rannoille koottuihin kanuunoihin, joiden piti turvata heidän hyökkäyksensä. Mutta hänen mielessään vallitsi kummallinen horros; se sammutti kaiken heikkouden ja epäröinnin ja sai hänet syöksymään suoraan vaaroihin. Vuosia sitten, kymmenien penikulmien päässä täältä, kaukana pohjoisessa, hän oli tuntenut saman unenkaltaisen huumauksen kohoavan olemuksensa lähteistä, kunnes kaikki tahtominen, kaikki toiminta supistui parhaillaan elettävän hetken pieneen valoympyrään. Tämä tunne valtasi hänet vastustamattomasti. Se panssaroi hänet oudolla, luonnottomalla pelottomuudella huhtikuun kuudentenatoista, kun kenraali Mortierin ranskalaiset joukot ryntäsivät hänen osastoaan vastaan.
Armfeltin rykmentti oli pirstoutunut hajalleen. Kuudennentoista päivän aamuna oli pieni, uupunut miesjoukko ehtinyt eversti Cardellin johtamana Uckermünden lähelle, kun ranskalaisten hyökkäys hajoitti perin pohjin tämän pääjoukosta eksyneen osaston, ja haavoittunut Cardell pakotettiin peräytymään Usedomin saarelle, jossa miekka herposi hänen sormistaan ja hän pyörtyi kipuun ja verenvuotoon. Toinen ruotsalainen osasto samosi eversti Vegesackin johdolla aina Bellingiin saakka. Mutta täällä heidät yllätti vihollisen ylivoima. Eversti Vegesack tiesi hyvin, että hänen oli turhaa odottaa mitään apua armeijan oikealta siiveltä, joka oli asettunut Demminiin kenraalikuvernöörin neuvottoman apulaisen, eversti Tavastin johdolla ja odotteli varmaankin tarkempia määräyksiä uskaltamatta liikahtaa rauhallisesta asemastaan. Kiivaan taistelun tuoksinassa yritti kaksi Vegesackin prikaatin pataljoonaa epätoivoisesti edetä Friedlandiin saadakseen yhteyden pääsotavoimaan. Mutta heidät tungettiin takaisin. He peräytyivät hurjasti taistellen, vetäytyivät Peenen äyräille ja pääsivät vihdoin virran yli vastarannalle, lyötynä, lopullisesti nujerrettuna parvena. — Vain jäljelläoleva kourallinen ruotsalaista sotavoimaa marssi mistään välittämättä Pommerin rajoja kohti, ja tätä joukkoa johti Armfelt. Hän oli uskaltanut jättäytyä erilleen muista ja syöksyi nyt mielettömän päättävästi vihollisen tykkejä kohti. Alt Kosenowin kylässä, jossa tiet haarautuivat Uckermündeen ja Pasewalkiin, tämän viimeisen kourallisen kohtalo ratkaistiin. Kylän edustalla he kohtasivat kahdeksan, yhdeksän kertaisen ranskalaisten ylivoiman. Armfelt kääntyi aivan kalpeana miestensä puoleen ja komensi syöksyyn. Marsalkka Mortierin toledolainen miekka välähti ja lähes kahden tunnin ajaksi Alt Kosenowin valkeat maalaistalot peittyivät savupilviin, joiden hohtavasta usvasta kuvastui ratsujen, sotilaiden, upseerien vyöryviä tummia hahmoja.
Armfelt ei tiennyt, miten kauan houretta kesti. Jonakin hetkenä hänestä tuntui, kuin hänen humisevat korvansa olisivat äkkiä kieltäytyneet kuulemasta huutoja, valitusta, räjähtävien ammusten jylinää... Taistelukentän yli vaipui hiljaisuus, kaikkien äänien hiiskumaton lepotila. Sitä kesti vain tuokion. Hän tiesi huutavansa täyteen ääneen komentosanoja: "Piru teidät periköön...! Lyökää...! Peräyttäkää joukot, eversti...!" Punainen valo leimahti sokaisevan lähellä, ja hän tunsi käsivarressaan keveän kosketuksen, jota seurasi raukaiseva kivuntunne. Kuivanterävien laukausten nousuvesi tulvahti samassa hänen aistiensa tyhjiöön, ja hän näki, kuuli ja haistoi tämän silmänräpäyksen kaikki kauhut. Ranskalaisen kenraalin sirot kelmeät kasvot, joiden korkealla otsalla savupilvien varjot näyttivät kulkevan, sukelsivat odottamatta esiin aivan lähellä. Armfelt huomasi peräytyvänsä. — Hänen turtunut mielensä, jota erittelemätön unitila yhä piti vallassaan, kieltäytyi ajattelemasta seurauksia. Varjeleva urhoollisuuden horros valoi voimaa hänen käsiinsä ja sumua hänen tajuntaansa; hän tunsi taistelevansa oman itsensä ulkopuolella, ikään kuin hän olisi levännyt syvässä unessa ja seurannut välinpitämättömin silmin kaksoisolentonsa mieletöntä ponnistusta. "Olette haavoittunut", huudahti ohijuokseva ruotsalainen. Armfelt näki sormenpäissään ja ranteissaan veritahroja, mutta ei enää tuntenut minkäänlaista kipua.
Mortierin joukot pakottivat hurjasti taistelevan prikaatin peräytymään. Lähellä Anklamia syntyi toinen kiivas rynnistys, joka päättyi vasta hämärän tullen. Silloin täytyi ruotsalaisen rippeiden viimeinkin kääntyä pakoon ja vetäytyä Peenejoen yli Zietheniin. Taistelun melua seurasi raskas lepotila. Lopen uupuneet miehet marssivat tylsinä ja turtumuksen vallassa pimenevien peltojen yli, poikkesivat valtatieltä, tarpoivat sokeasti eteenpäin seuraten satulassa horjuvaa ylipäällikköä, jonka käteen kranaatinsirpale oli sattunut. Vasemman siiven mitätön jäännös saapui vihdoin Ranzieniin. Täällä vallitsi suuri kiihtymys ja odotus, sillä tiedot Uckermünden, Bellingin, Alt Kosenowin kiivaista kamppailuista olivat jo ehtineet hälyttää kansan majoistaan ja kenraalikuvernööri von Essenin pehmeän rauhallisuuden turvalinnasta.
Kun Armfelt laskeutui vaivalloisesti hevosen satulasta Ranzienin päämajan pihalla, hän tiesi edeltäkäsin kaiken... Nuori linnoitusupseeri, jonka vasemman posken poikki kulki hehkuva arpi, toi käskyä odottamatta sangollisen kylmää kaivovettä. Näytti, niinkuin hän empisi, juottaako lopen uupunutta hevosta vai ryhtyäkö haavalääkärin tehtäviin. Hän tuijotti hetken kulmat rypyssä komentajan veristä käsivartta. "Missä on von Essen?" kysyi Armfelt tiukasti. Upseerin huulilla värähti ivahymy. "Esikunnassa", hän sanoi. "Suuren takkatulen ääressä. Stralsundin piiritys pahensi hänen leiniään, ja hän on terveydellisistä syistä pysytellyt monen penikulman päässä taistelupaikoilta. Hän jätti Demminin ja tuli Ranzieniin. Hän aikoo siirtää päämajansa Schlatkowiin ja tehdä rauhansopimuksen marsalkka Mortierin kanssa."
Silloin Armfelt irroitti loville lyödyn miekkansa voineen ja huotrilleen, kohotti sen päänsä yli ja paiskasi maahan. Rämähdys kuului huoneeseen, jossa Pommerin kenraalikuvernööri lepuutti särkevää jalkaansa lueskellen Brantômen muistelmia, von Essenin pehmeät kasvot näyttäytyivät avatussa ikkunassa; niiden yli kulki närkästyksen varjo. "Mon compagnon", hän sanoi kuivan virallisesti. "Olette tehnyt strategisen virheen. Olette vastuussa prikaatin tappiosta ja tuhosta. Jos olisitte odottanut minun apujoukkojani, Ruotsin Pommeri olisi tänään suurempi kuin eilen..."
POMMERIN sota päättyi Stralsundin antautumiseen, von Morianin surkeaan pakoretkeen Lauenburgista, Rügenin sopimukseen, jonka turvin Ruotsin sotavoiman rippeet voitiin kuljettaa suojaan. Kun tieto näistä tapahtumista ehätti Armfeltin korviin, hän oli jo aikoja sitten saanut luovuttaa päällikkyytensä Pommerin kenraalikuvernöörille ja jättänyt sotanäyttämön. Kustaa Aadolf ei voinut unohtaa, että juuri Armfeltin malttamaton sotaisuus pirstosi armeijan yhtenäisyyden ja aiheutti huhtikuun kuudennentoista häpeälliset peräytymiset. Mutta vastoin monarkin luuloja ja ivallisen von Essenin olettamusta Armfelt lähti matkalle pohjoista kohden huojentunein mielin. Hän aikoi vihdoinkin asettua maatilalleen Suomeen, nyt kun ahdistavat velvollisuudet olivat päättyneet ja hän oli vapautunut edesvastuusta.
Sisimmässään Armfelt tiesi hyvin, että sekin vähäinen luottamus, mitä hän oli tuntenut Kustaa Aadolfia kohtaan, alkoi arveluttavasti horjua. Vielä kolme, neljä vuotta sitten kuninkaalta saattoi toivoa paljon. Koko valtakunnassa oli tuskin yhtä ainoata ihmistä, joka ei olisi tervehtinyt häntä suurena uudistajana, kun hän perusti talousseuroja, säännösteli maanviljelystä, huolehti kanavista, sotalaitoksen kunnostamisesta, kouluista. Mutta tuossa kapeassa sielussa, jossa käytännölliset suunnitelmat itivät, ei ollut mahdollisuuksia avaraan lentoon. Sen vuoksi kaikki, mihin hän ryhtyi, kääntyi elämää vastaan. Huolimatta kiihkeästä vihastaan samaa sorronhenkeä kohtaan, jota hänen isänsä oli vihannut, Kustaa Aadolf kasvoi huomaamattaan sortajaksi: isän säteilevä kuva tukahtui hänen kriitillisen mielialansa savuavaan kytemiseen. Surupukuinen jumalanpelko, katkera fanaattisuus, henkisen näköpiirin kireys tulivat tilalle ja täyttivät hänen maailmansa, kunnes elämä hänen ympärillään kärventyi ryppyiseksi ja mustaksi. Tietämättään hän tallasi jalkoihinsa samoja arvoja, joita Ranskan vallankumous oli hukuttanut verivirtoihin ja joita Napoleon Bonaparte, hänen suurin vihollisensa, tuhosi. Mikä katkera kohtalo, ajatteli Armfelt. Ja vaikka hän inhosi toisen roomalaisen keisarikunnan aatetta ja sen toteuttajaa, hän ei lainkaan ymmärtänyt Kustaa Aadolfin silmitöntä vihaa.
Armfeltin pahat aavistukset saivat vihdoin vastauksen. Vuoden 1807 lopulla oli kaikkialla valtakunnassa kierrellyt hämäriä huhuja Venäjän sodanvarusteluista. Sen jälkeen kun Aleksanteri ja Napoleon olivat kohdanneet toisensa Tilsitissä ja solmineet rauhansopimuksen, saattoi todella ajatella, että Pietarin kabinetissa ryhdyttäisiin täydellä todella puuhaamaan Suomen valloittamista. Varoittavat tiedonannot, joita Ruotsin Pietarin-lähettiläs von Stedingk toimitti Tukholmaan, eivät aiheuttaneet minkäänlaisia toimenpiteitä. Mutta, kuningas tuntui Pommerin sotaretken jälkeen vajonneen tylsään toimettomuuteen, jota ei edes kasvava sodanuhka voinut järkyttää. Tämä velttous vaihtui hysteeriseen epätoivoon, kun venäläiset hyökkäsivät itärajan yli ilman mitään varsinaista sodanjulistusta ja kun Tanska samanaikaisesti marssitti sotavoimansa Ruotsin länsirajalle. Ellei kenraali af Klercker olisi ottanut varteen Stedingkin varoituksia ja järjestänyt Suomen itäosiin puolustusta, venäläisten äkillinen hyökkäys olisi jo alussa johtanut tulokseen.
Armfelt kiiruhti levottomana ja huolissaan Tukholmaan. Ensimmäinen, joka vahvisti hänen pahoja aavistuksiaan, oli Ehrenström. Entisen kabinettisihteerin väsyneestä katseesta säihkyi epätoivon tuli, kun hän laati laskelmia ja selitteli Suomen puolustuksen kehnoutta. "Saamme valmistua tappioon", hän sanoi. "Meillä on tietenkin ruotuväkemme, joka on puustelleillaan hajallaan ympäri maata. Mutta kestää aikansa, ennen kuin sotavoima voidaan koota, ja siihen mennessä ovat Venäjän joukot jo tehneet tehtävänsä. Suomea puolustaa yksitoista ja puoli tuhatta jalkaväen miestä, yhdeksänsataaviisikymmentä ratsumiestä ja tuhat tykkimiestä; Svartholmista tulee lisäksi seitsemisensataa ja Viaporista noin seitsemäntuhatta henkeä, jotka antautuvat tähän typerään leikkiin. Mutta miten suureksi arvioitte Venäjän hyökkäysvoiman? Heidän jalkaväessään on yli kaksikymmentätuhatta miestä ja ainakin parituhatta sotaratsua iskee niitä yhdeksääsataa konkaria vastaan, jotka tottelevat Klerckerin komennusta. Se merkitsee, että tilanne on epätoivoinen." — "Pelkkä lukumäärä ei aina vaikuta lopulliseen ratkaisuun", huomautti Armfelt. Mutta Ehrenströmin huulilla häivähti ivallinen hymy. "Jos valtakunnan yleisvointi olisi parempi, voisi ehkä kuvitella..." hän lisäsi miettivästi. "Nyt olemme liian väsyneitä, monarkki on pettänyt meidät ja me emme enää tiedä, ketä totella. Maassa vallitsee kauhea hajaannus. Meiltä puuttuu usko suureen päämäärään, jonka puolesta kannattaisi uhrata henkensä. Parbleu, minä ennustan mustaa tulevaisuutta." Armfelt oli vaipunut ajatuksiinsa. "Muistatko vuotta 88? Silloin meillä oli kuningas, jonka puolesta vähäpätöisinkin kuormarenki oli valmis kuolemaan. Kustaan tarvitsi vain näyttäytyä, ja heikot tunsivat olevansa voimakkaita."
Vaikka Armfelt aavistikin, että se epäsuosion pilvi, joka oli varjostanut häntä onnettoman Pommerin sodan jälkeen, piankin haihtuisi, hän otti sangen hämmästyneenä vastaan tiedon, että kuningas oli määrännyt hänet Norjan rajalla taistelevan länsiarmeijan päälliköksi. Hän lähti matkalle ristiriitaisten tunteiden vallassa. Toisaalta hänelle tuotti iloa tieto, että monarkki arvioi hänen sotilaalliset kykynsä kyllin korkeiksi myöntääkseen hänelle tämän tehtävän. Mutta edesvastuu kaikesta huolimatta painoi häntä. Pahinta oli, että hänen korviinsa oli Tukholmassa osunut vihjauksia ja huhuja, jotka tiesivät Tessinin linnassa käydyistä sangen kiivaista väittelyistä; oli ehdotettu, että hänet nimitettäisiin Suomen puolustusvoimien päälliköksi, kunnes kuningas oli päättävästi hylännyt kaikki sentapaiset suunnitelmat. Ajaessaan nyt länttä kohti, yöpyessään pienissä, surkeissa majataloissa, joiden päivällispöydässä hän tuon tuostakin tapasi harhailevia aliupseereja, Armfelt tuli entistäkin enemmän vakuuttuneeksi tämän sodankäynnin toivottomuudesta. Ylipäälliköt riitelivät sekä idässä että lännessä. Armeijan varustukset olivat surkean kehnot; Tukholmasta saapui milloin minkinlaisia käskyjä, jotka oli osoitettu suoraan alipäälliköille. Ne saivat aikaan suunnatonta sekaannusta. Ei enää tiedetty, oliko joukot marssitettava rajalle vai peräännytettävä, sillä mitä kuningas oli määrännyt torstaina, sen hän säännöllisesti peruutti perjantaina.
Pimeät yöt eivät tuoneet Armfeltin silmiin unta. Hän makasi valveilla ja hänen rauhattomat ajatuksensa harhailivat omilla teillään; ne tuntuivat tuskallisesti etsivän sisäisen irrallisuuden syytä. Oli hetkiä, jolloin hänet yllätti riipaiseva tunne autiudesta, joka kasvoi hänessä itsessään — kaikkien asioiden ja tapahtumien turhuudesta, pitenevästä välimatkasta maailman ja oman minän välillä. Ja hänestä tuntui, kuin kaikki, mikä oli ennen ollut läheistä, olisi vähitellen viimeksi kuluneiden vuosien aikana etääntynyt ja kadottanut tärkeytensä. Elämä luopui hänestä. Hän yritti pysyttää sitä luonaan, yritti omistaa todellisuuden yhtä kiihkeästi kuin ennen, mutta ei voinut enää vallata sitä puolelleen. Kun hän eritteli tilaansa, hän muisti miltei säpsähtäen nuo päivät, jolloin hän oli saanut tiedon äidin kuolemasta. Silloin hän oli vaientanut murheensa... Mutta se palasi nyt, se jatkoi salaista tihutyötään hänen oman olemuksensa uumenissa. Jokin syvällinen, alkuperäinen luottavaisuus, joka oli tähän hetkeen asti tukenut hänen suhdettaan asioihin ja ihmisiin ja antanut hänen kaikille teoilleen turvallisen pohjan, tuntui äidin kuollessa kokonaan tuhoutuneen. Hän oli yksin, ja hän vaistosi sen.
Armfeltin mieltä ahdistivat ajatukset ja näyt, jotka tämä autius toi mukanaan; koskaan aikaisemmin hän ei ollut kokenut niitä. Jospa hän ei vain olisi näin kaukana kotiseudultaan! Jospa hän eläisi Hedvigin ja lasten parissa Joensuun hiljaisessa kartanossa, Suomessa! Hän olisi tahtonut tempautua vapaaksi kaikista tehtävistään ja omistautua vain itselleen ja perheelleen. Mutta suuri hajaannus ulottui kaikkialle, mihin hän katsoi, ja pelkkä tieto, että hänen lapsensa olivat maailmalla, riitti myrkyttämään hänen mielensä. Koti? Hän kaipasi sitä, mutta hän ei tiennyt, mistä löytäisi sen. Tähän asti hän ei ollut antanut kylliksi arvoa sen suojaavalle vaikutukselle, ei ollut edes osannut kaivata sitä. Nyt hän tunsi tarvitsevansa satamaa. Hänen hätäytyneessä mielessään orasti uusi, kummallinen suhde siihen maahan, jossa hän oli syntynyt ja joka oli aina jäänyt niin kaukaiseksi.
Isänmaan käsite sai hänen ajatuksissaan uuden sisällön: se ei enää merkinnyt vain virtoja, peltoja, metsiä, jotka olivat kerran käyneet tutuiksi hänen lapsenaisteilleen, vaan se kasvoi ja avartui, syveni ja muuttui sen sisäisen turvallisuuden takeeksi, sen onnellisen sieluntilan ilmaukseksi, jota hän kaipasi levottomuuden hetkinä. Hän tuskin osasi selittää itselleen tätä tunnetta. Mutta se valvoi hänen huolensa syvyydessä, se saattoi hänet pelon ja epätoivon valtaan, kun hän kuuli huhuja venäläisten joukkojen hyökkäyksistä ja taisteluista, joita käytiin itärajalla. Oli kuin jotakin hänen sisimpään itseensä kuuluvaa olisi uhattu. Pahinta oli, että monarkki omaksui sodan alusta alkaen asenteen, johon kätkeytyi aimo annos välinpitämättömyyttä. Suomi oli hänelle lopultakin vain yksi Ruotsin provinsseista, ja hänelle riitti, että maakuntaa yritettiin puolustaa. Saattoiko Kustaa Aadolf lainkaan ymmärtää, että se, mikä merkitsi hänelle vain pelkkää maantieteellistä aluetta, oli tuhannelle muulle sisäinen tila? Todella! Sellainen ajatuskin oli hänelle aivan vieras.
Ja Armfelt omistautui tehtäväänsä karkoittaakseen epätoivon ja huolen aaveet. Mutta ne eivät väistyneet, ne kiusasivat häntä toiminnan ja levon hetkinä, kirkkaina päivinä ja pimeinä, unettomina öinä. Läntinen armeija, hänen niskuroiva, kyräilevä sotajoukkonsa, jonka väliin piti marssia Norjan raja-asemia kohti paljastetuin pistimin ja peräytyä taas seuraavana hetkenä Tukholmasta lähetetyn komennuksen nimessä, alkoi napista päälliköitä vastaan. Idästä saapuvat viestit pitivät vireillä alituista levottomuutta. Rajakahakat, joita käytiin tanskalaisten joukkojen kanssa, päättyivät kehnosti, sillä tyytymättömällä miehistöllä ei ollut mitään halua panna henkeään alttiiksi. Armfelt tunsi elävänsä saman painajaisunen vallassa, joka oli ahdistanut häntä Alt Kosenowissa, Anklamissa. Vähitellen hänen mielessään virisi kiihkeä odotus: hän toivoi nyt eroa päällikkyydestä ja hän tiesi sen ennen pitkää tapahtuvan yhtä varmasti kuin se oli tapahtunut Pommerin sotaretkellä.
Näin ehdittiin alkukesään 1808. Silloin Tukholmaan kulkeutuneet tiedot joukko-osastojen kärsimistä tappioista kantoivat vihdoinkin karvaan hedelmän ja Kustaa Aadolf saattoi purkaa närkästystä, jota hän oli aina tuntenut isänsä suosikkia kohtaan. Armfelt, joka oli osoittautunut niin kelvottomaksi ylipäälliköksi, sai käskyn poistua sotanäyttämöltä ja lähteä Ruotsissa oleville maatiloilleen.
7
Kuningas Kustaa Aadolf jätti salin, jossa hän oli allekirjoittanut joukon papereita. Hän vetäytyi palatsin makuuhuoneeseen. Pieni leuka näytti tänä yönä kovin avuttomalta, vaikka kaarevat kulmakarvat lähestyivätkin tuimasti toisiaan. Sihteeri Lagerbring, hyväntahtoinen, pyylevä mies, asteli varpaisillaan monarkin äijissä, kantaen käsissään pitkää kynttilää. "Sytyttäkää kattokruunu", kivahti kuningas, kun he olivat ehtineet alkooviin. "Ja poistukaa", hän lisäsi äreästi, kun Lagerbring oli täyttänyt käskyn.
Mutta kun sihteeri peräytyi kumarrellen ovelle, Kustaa Aadolfin hermostuneet sormet tekivät merkin. Hän alkoi mittailla makuukamarin permantoa ja hänen neuvoton ilmeensä kehoitti sihteeriä sittenkin jäämään. "Mitä ajattelette, Legerbring?" hän kysyi äkkiä. "Mistä asiasta, sire?" kuiskasi sihteeri. Kuningas rypisti kulmiaan. "Herra Jumala! Ja te uskallatte kysyä!"
Hän työnsi molemmat kädet selkänsä taakse ja harppaili edestakaisin, kasvoillaan neuvoton, hätääntynyt ilme. "Siihen on siis jouduttu", hän huokasi. "Kaikki ovat minua vastaan. Ihmiset, olosuhteet, Jumala. Tuskin olen saanut tiedon uudesta hyökkäyksestä, jonka Aleksanteri aikoo suunnata suoraan tänne, kun jo kerrotaan, että oma upseeristoni nousee kapinaan ja suunnittelee vallankumousta. Tämä on kauheata, Lagerbring! Ikään kuin en olisi ajatellut valtakunnan parasta! Luuletteko, etten tiedä, mitä ketunrautoja täällä viritetään?" hän kysyi odottamatta, muuttaen puhetapaansa. "Tottahan toki! Minkä jokainen lakeija ja jokainen porvari tietää, sen tiedän minäkin; täällä" — hän teki kädellään leveän kaaren — "täällä haudotaan kavalia salavehkeitä ja halutaan riistää kruunu minun päästäni. Tiedän erinomaisen hyvin, että vallankumoukselliset ovat tarjonneet parooni Armfeltille, sille sietämättömälle kiipijälle, Tukholman ylikäskynhaltijan virkaa. Hän on mukana heidän kaikissa hankkeissaan. Ja miksi, Lagerbring? Kostaakseen minulle, siinä syy! Luulette, että olen sokea ja kuuro. Erehdys. Mutta he eivät onnistu, siitä ainakin olen varma." Hän pysähtyi ikkunan eteen ja tuijotti mietteissään pimeyteen, johon jokin kaukainen lyhty loi heikkoa hohdetta. "Voitte poistua, Lagerbring", hän sanoi puoliääneen.
Sihteerinsä mentyä kuningas heittäytyi suureen nojatuoliin ja painoi kapeat kätensä pakottavalle otsalleen. Niin, niin, niin! Kaikki oli menossa perikatoon, maa, valtakunta, hän itse. Vaikka monarkki itsepintaisesti uskoi toimineensa parhaalla mahdollisella tavalla, hänen mielessään virisi nyt hämäriä, kauheita epäilyksiä, että hänen olisi sittenkin alun perin pitänyt määrätä sodankäynti toisin. Hän oli keskittänyt parhaan sotavoiman Norjan rajalle, ja sillä välin menettivät suomalaiset puolustusjoukot aseman toisensa perästä. No niin, hän oli hymyillyt yliadjutantti Tibellille, joka ehdotti viidentoistatuhannen parhaan sotilaan lähettämistä Suomeen. Hän oli marssittanut sinne vain heikkoja maihinnousujoukkoja, jotka venäläinen ylivoima oli kerta kerralta lyönyt takaisin. Mutta nyt oli myöhäistä katua. Hänen kuumeisissa aivoissaan, joita uni ei tänä toivottomana yönä viillyttänyt, valvoivat vain tuhon ajatukset. Venäjällä suunniteltiin suurinta kaappausta: keisari aikoi siirtää sodankäynnin valtakunnan keskukseen ja hänen joukkonsa, joita uusi tarmokas päällikkö, erotetun von Buxhövdenin seuraaja, kenraali Knorring johti, tavoittelivat jo Tukholmaa. Näytti miltei siltä, kuin itse luonto olisi asettunut vastustamaan Kustaa Aadolfin toimia. Pakkanen oli jäädyttänyt Pohjanlahden — venäläiset joukot, jotka oli jaettu kolmeen rintamaan, saattoivat aloittaa suuren hyökkäyksensä. Seitsentoistatuhantinen vihollisarmeija oli ehtinyt Knorringin johdolla Ahvenanmaalle, ja oli vain ajan kysymys, kuinka kauan sikäläinen päällikkö von Döbeln jaksoi pidättää sellaista ylivoimaa, ennen kuin se musertaisi esteet tieltään ja vyörähtäisi Etelä-Ruotsin rannoille. Kuningas kostutti kielellään kuivia huuliaan. Maa oli menetetty! Kruunu oli hukassa!
Hän nousi ja alkoi jälleen levottomasti mittailla permantoa. Kuinka hiljaista! Tänään hän väistyy ja matkustaa Skåneen, tänään, maaliskuun kolmantenatoista, sotavuonna 1809, hän, kuningas Jumalan armosta, pakenee ylivoiman tieltä. Kylmiä hikipisaroita kihoili hänen otsalleen. Häpeä, häpeä...
Kustaa Aadolf oli antanut määräyksen vaunuista ja nelivaljaikosta, oli valinnut lakeijat, kuskit, matkaseurueen ja odotti enää vain aamun valkenemista jättääkseen linnan tyhjilleen. Päätöstä oli jouduttanut kauhea tieto länsiarmeijassa levinneestä kapinaliikkeestä, joka nyt oli saanut johtajan. Kuningas tiesi, että Vermlannin joukot samosivat eversti Adlersparren johdolla Tukholmaa kohti ja että mikään voima ei voisi enää pysähdyttää tätä paisuvaa kapinaliikettä. Hän pusersi kätensä nyrkkiin ja nieli raivoisat kiroukset, jotka pyrkivät hänen huulilleen. Mitä pahaa hän oli tehnyt? Miksi Jumala rankaisi häntä näin? Kaikkialla Tukholmassa, kaikissa sotaleireissä ja päämajoissa, itärajalla ja länsirajalla, Vermlannissa ja Suomessa laulettiin pilkkalauluja, joissa hänet perin pohjin häväistiin; kaikkialla kiertelivät parjaavat huhut ja ivapuheet, joiden maalitauluna oli hän. Hän tiesi hyvin, että upseeristo kuten sotaväkikin syytti häntä itsepäisestä vallanhimosta, joka oli syössyt valtakunnan sodan jalkoihin ja joka nyt muka koitui hänen omaksi vaarakseen. He pitivät häntä kummallisena poliittisena tuulenpieksäjänä, joka tavoitti liian korkeita päämääriä ja muuttui pettymyksen hetkellä mielivaltaiseksi tyranniksi. Kuningas pysähtyi kuvastimen eteen. Hän näki kapeat, laihat kasvot, korkean nenänvarren ja tarmottoman leuan, aistilliset huulet ja hätäiset silmät, joiden katse oli tänä yönä aivan verhoton. Eh bien, kukaan noista parjaajista ei tuntenut häntä. Hän oli vieras heille, kuten hän oli vieras puolisolleen ja pienelle kruununprinssille, joka tuskin uskalsi kohottaa silmänsä ja katsoa isää kasvoihin. Ja nyt hänen siis täytyy sortua? Ei koskaan! Hän katsoi kelloa. Aamu hämärsi.
Kuningas kuvitteli, mitä tapahtuisi, jos Adlersparren kapinalliset joukot yllättäisivät hänet, ennen kuin hän olisi ehtinyt lähteä Tukholmasta. Totta kyllä, vallankumouksen hanke hautui paljon lähempänä, ja kaikkialla valtakunnassa oli petokseen valmiita käsiä, jotka kutoivat salaliiton verkkoa hänen päänsä varalle. Viime päivinä huhut olivat muuttuneet kovin uhkaaviksi. Kuningas ei lainkaan epäillyt, että noiden hämäränmiesten joukossa oli myös parooni Armfelt, jonka hän oli erottanut läntisen armeijan päällikkyydestä. Ja kuitenkin: eikö hän ollut niin tehdessään menetellyt kuten tulikin! Ja Pommerin sodan aikana oli käynyt selville, että parooni oli toimenpiteissään liian varomaton ja omavaltainen ja että sotilaalliset valtuudet muuttuivat hänen käsissään vaaralliseksi aseeksi. Hänhän raivosi kuin keilapallo järjestetyn armeijan keskellä!
Kustaa Aadolf myönsi itselleen, että hän oli oikeastaan jo kauan salassa kantanut kaunaa Armfeltia kohtaan. Tämä vastenmielisyyden tunne muistutti kuitenkin liian paljon tappiolle jääneen ihmisen katkeruutta, jotta hän olisi ryhtynyt sitä erittelemään. Se oli olemassa, se oli aina valvonut hänen näennäisen ystävyytensä pohjalla, ja hän tiesi sen. Aina siitä ajasta saakka, jolloin hän oli alaikäinen kruununperillinen ja vietti surullisen joutilasta elämää setänsä holhottina, Kustaa Aadolf oli kohdannut Armfeltin taholta ilmeistä ylivoimaa. Tuo mies kävi hänen edellään kaikessa, nujersi hänet, alensi hänet käskyläisekseen. Pahinta oli, että hän, Ruotsin kuningas, oli joutunut päästään pyörälle chevalierinsa rakastajattaren makuukamarissa ja käyttäytynyt niin naurettavasti, että neiti Rudenschöld oli purskahtanut kimeään hihitykseen huolimatta valtakunnan hallitsijalle tulevasta kunnioituksesta. Kuningas pureskeli huultaan, kun hän vain muistikin... Noista ajoista oli kulunut vuosia, noiden tapahtumien olisi jo pitänyt kalveta ja kadottaa kaikki merkityksensä. Mutta välillä olevat vuodet eivät hävittäneet hänen muistoistaan pientä, hämärästi valaistua alkoovia, jossa pyylevä demoiselle lepäili vuoteellaan ja maisteli nautiskellen paahdettuja manteleita. Monarkki tunsi vieläkin sieraimissaan hänen ihonsa tuoksun, näki silmissään ruusunpunaisen sukkanauhan, joka oli kiinnitetty pyöreän polven yläpuolelle; sen kultainen solki välähteli niin merkitsevästi valkoista reittä vasten! Lämmin, unelias, hämärä halu kouristi hänen sydäntään. Hän tunsi kaipaavansa tuota lupausten yötä, jolloin hän oli käyttäytynyt niin hullunkurisen kömpelösti. Niin, niin — jos odottamaton ihme vielä palauttaisi saman tilanteen ja samat mahdollisuudet takaisin, hän ei jättäisi niitä käyttämättä. Kuningas paineli tykyttäviä ohimoitaan. Kuinka kummallista! Jos hän olisi sinä iltana vapautunut lapsellisuudestaan ja menetellyt vähemmän nolosti, hän ei varmaankaan hautoisi mitään epäluuloa Armfeltia kohtaan. Hän ei laahaisi sielunsa rasituksena tyrmistyttävää muistoa, hän ei edes muistaisi neiti Rudenschöldin sukkanauhaa. Mutta nyt? Kun hän vain kuvittelikin Armfeltin itsetyytyväistä ilmettä, hänen täytyi aina ajatella, että tuo sietämätön mies oli ollut onnellisempi kuin hän. Ei edes sekään, että hän, Kustaa Aadolf, oli itsepintaisesti vastustanut demoisellen kavalaa hanketta ja kieltäytynyt allekirjoittamasta vaarallista paperia, tuottanut hänelle mitään tyydytystä. Hän muisti vain paahdetut mantelit, puolilleen juodun punaviinipullon, hämyisen sänkykamarivalaistuksen ja Magdalenan naurun, joka ei milloinkaan lakkaisi kiusaamasta hänen sieluaan.
Kuningas astui ikkunan ääreen ja tuijotti mietteissään ulos. Aamu kirkasti jo taivaanrantaa; lumi hehkui syvän sinisenä, kattojen varjokuvat piirtyivät tummina pilviä vasten. Hän oli kutsumaisillaan lakeijan antaakseen vielä kerran ohjeita vaunujen ja hevosten suhteen, kun linnan käytävistä kuuluva melu osui hänen korviinsa. Ei voinut erehtyä! Alkoovin ovella käytiin kiivasta sananvaihtoa, hän kuuli puoliääneen huudetut käskysanat ja epäröivän, neuvottoman kuiskauksen. Kun hän astui ovelle, hänen otsalleen oli kihonnut kylmiä hikikarpaloita; hän aavisti pahinta. Kuningas tarttui kahvaan ja työnsi. Käytävä oli täynnä hämmästyneitä, hiiviskeleviä paaseja, joiden kasvoilta paistoi typerän pelon ilme.
Ennen kuin Kustaa Aadolf ehti oikein käsittää, mitä tapahtui, hänen ympärilleen ryhmittyi pieni piiri upseereja; hän ehti huomata sotamarsalkka Klingsporin pelästyneet silmät ja vapisevan alahuulen, adjutantti Silfversparren merkitsevästi välähtelevät olkaimet.. Ryhdikäs mies, jonka vaaleiden kasvojen lempeys oli tänä hetkenä väistynyt jyrkän päättäväisyyden tieltä ja jonka hän tunsi kenraali Adlercreutziksi, Lapuan ja Alavuden voittajaksi, laski käden hänen olalleen. "Hyvät herrat... nyt!" Kenraali piti kuninkaan sätkyttelevää ruumista kuin ruuvipihdeissä. Silfversparre väänsi hänen rannettaan, kunnes miekka herposi ja putosi kilahtaen permannolle. Kustaa Aadolf tiesi, että tämä kauhea aamu ratkaisi hänen kohtalonsa peruuttamattomasti ja varmasti, ja huuto, joka tunkeutui hänen väriseviltä huuliltaan, muuttui vähitellen käheäksi huohotukseksi: "Pelastakaa...! He tappavat minut...! Apuun, apuun...! Jeesuksen Kristuksen nimessä...!"
TIETO Tukholman linnassa tapahtuneesta vallankaappauksesta lensi nopein siivin yli valtakunnan. Aluksi epävarmat huhut, jotka vihjailivat synkkiin väkivallantöihin ja kuninkaan murhaan, muuttuivat seuraavan päivän kuluessa kirkkaaksi, asialliseksi varmuudeksi: Kustaa Aadolf oli vangittu oman makuukamarinsa ovella.
Hänet toimitettiin Drottningholmiin, hänen jokaista askeltaan vartioitiin ja sotamiehet vahtivat paljastetuin pistimin väliaikaisen vankilan ovia. Tukholman kaduilla liikuskeli aamusta iltaan saakka kansanjoukkoja. Kapakoissa ja olutkellareissa, verstaissa ja työpajoissa vallitsi huolestunut odotus. Oliko totta, että venäläinen armeija lähestyi Skeppsbron satamaa ja että kapinalliset vermlantilaiset marssivat samaan aikaan Tukholmaa kohti Adlersparren yllyttäminä? Sekava, mieletön tila, johon kuningas oli saattanut valtakunnan, ei ottanut selvitäkseen. Hetkellistä huojennuksentunnetta seurasi uusi huoli, ja tuhannet silmäparit tähyilivät kiihtyneinä itään ja länteen. Varrottiin pelon vallassa jokaista viestiä, joka kertoisi Adlersparren länsiarmeijasta tai venäläisen kenraali von Knorringin sotajoukosta.
Seitsemän kuohuttavan jännityksen täyttämää päivää kului, ennen kuin vangittu kuningas allekirjoitti sopimuksen, jossa hän ilmoitti luopuvansa kruunusta. Hänen mielessään iti heikko toivo, että valtakunnan kruunu sittenkin joutuisi hänen pojalleen Kustaalle. Hän tiesi, että vanhojen aatelismiesten ryhmä, isä vainajan entiset ystävät, panisi peliin kaiken vaikutusvaltansa säilyttääkseen kuninkuuden yhä edelleen Holstein-Gottorpien suvussa. Mutta sillä välin kuin korkein ylimystö piti salaisia kokouksiaan ja juonitteli lukittujen ovien takana, heitti arpaa kruununperillisestä ja kalasteli kannattajajoukkoja voidakseen tulevien sääty valtiopäivien istunnossa viedä suunnitelmansa voittoon, alamainen kansa seurasi kauhuissaan venäläisten joukkojen etenemistä. Maa oli vaarassa. Suomi näytti jo menetetyltä. Voitot, joita Ruotsin ase vielä sai, olivat surkeita pyrrhoksenvoittoja: niiden varjolla voitiin viimeiset ruotsalaiset sotaväenosastot turvallisesti peräyttää taistelutantereita, joka näytti auttamattomasti jäävän tsaarin saaliiksi. Ahvenanmaan puolustaja von Döbeln ei enää ponnistellut ylivoimaa vastaan; hän vetäytyi jäätyneen Pohjanlahden yli Ruotsin rannoille ja hänen jäljessään seurasi Kulnevin ratsuväki, joka majaili yhden maaliskuisen yön Grislehamnissa, säikyttäen loimottavilla leiritulillaan ja voitonhuudoillaan seudun rahvasta.
Maaliskuun kolmannentoista vallankumous aiheutti tosin venäläisten sotasuunnitelmassa muutoksen. Ruotsiin samoavat joukot perääntyivät, von Knorringin seitsentoistatuhantinen armeija pysäytti aloitetun marssinsa, Barclay de Tollyn kolme ja puolituhatta miestä, jotka olivat edenneet Merenkurkun yli Uumajalle, palasivat takaisin. Vihdoin kuultiin, että myös kenraalimajuri Gripenbergin armeija, joka oli puolustanut asemaansa kaukana pohjoisessa, oli lähtenyt surkealle paluuretkelle. Nääntyneitä, nälkiintyneitä sotamiehiä vaelsi kaikkialla, ja heidän laihoilta kasvoiltaan paistoi niin puhuva tappion ilme, että huolestunut rahvas varmistui pahoissa aavistuksissaan; nähdessään noita peräytyviä sotaväenosastoja ja länteen vieriviä kuljetusrattaita ihmiset tiesivät, että taistelua oli enää turhaa jatkaa, koska kaikki toivo Suomen takaisinvaltaamisesta oli mennyt. Huolen syvyydestä kohosi kuitenkin helpotuksen huokaus. Nyt tulee rauha, nyt loppuu sietämätön levoton odotus ja kauhea sotatila, nyt nimitetään Tukholmassa uusi hallitus, joka käy tarmokkaasti korjaamaan sitä, minkä Kustaa Aadolf murskasi.
Tessinin linnan idänpuoleisessa huoneistossa, muhkeassa, monin kynttilöin valaistussa työkammiossa, jossa tuoksui vanhoille pergamenteille ja virginialaiselle piipputupakalle, Södermanlandin herttua Kaarle vietti unettomia öitä. Tieto vallankaappauksesta ei ollut lainkaan yllättänyt häntä. Hän oli jo pitkän aikaa ollut täysin selvillä salaliiton olemassaolosta ja aavistellut omassa mielessään sitä, mikä nyt oli tapahtunut.
Kun Kustaa Aadolf sitten vangittiin, kun hänet tel jettiin Drottningholmiin ja pakotettiin luopumaan kruunusta, kun hänet siirrettiin Gripsholmiin ja lisättiin vartiointia, herttuan sydäntä oli pakahduttanut tunne, joka miltei muistutti voitonriemua. Vihdoinkin, vihdoinkin...! Toimiessaan vuosia sitten sen holhoojahallituksen esimiehenä, jonka tuli hoitaa hallitusta kruununperillisen alaikäisyyden aikana, hän oli ollut vain neuvoton, epätietoinen käskyläinen, jota toiset komensivat. Silloin oli valta ollut Reuterholmilla, ja Reuterholmin kukistuessa se oli siirtynyt prinssille, Kustaa Aadolfille; mutta hänen käsiinsä oli jäänyt pelkkä vallan varjo. Kaikkina näinä vuosina hän oli elänyt syrjään sysätyn ja unohdetun ihmisen elämää, oli kuunnellut kaukaa sodan ja rauhan vaihtelevia tapahtumia. Hän oli jo tuudittautunut uskoon, että hän oli tuomittu jäämään iäksi kaikekseen pelkäksi herttuaksi, oli menettänyt uskon suureen tulevaisuuteen ja yrittänyt alistua. Mutta nyt, kun hänen vanhoja hartioitaan painoi kuuden vuosikymmenen taakka ja hovilääkärit viittailivat pikaisen halvauksen mahdollisuuteen, oikullinen kohtalo yllätti hänet pudottamalla hänen syliinsä valtikan ja hänen päähänsä kruunun.
Sillä valtaistuin oli hänen! Aamusta iltaan palatsissa maleksi liehakoivia, sokerinmakeita ylimyksiä, jotka jo havittelivat hänen armollisia silmäyksiään ja supisivat imartelevia sanoja. Hänen suosiostaan kiisteltiin. Hänen makuukamarinsa ovella kärkkyili onnenonkijoita; ennustajat ja profeetat, salatieteilijät ja papit muistuttivat häntä tehdyistä palveluksista ja pyysivät hänen suojelustaan, kun valtiopäivät julistaisivat hänet hallitsijaksi. Kuinka ihmeellistä! Vanha, kankea herttua, jonka harvat hiukset olivat käyneet lumivalkeiksi ja jonka kasvoihin vaikeat vatsanvaivat olivat hyydyttäneet alakuloisen ilmeen, odotti kovin ristiriitaisin tuntein kruunajaisia. Kun hetkellinen voitonhurmio sitten haihtui ja hän yritti syvemmin pohtia asemaansa, hänestä miltei tuntui, että leikkivä kohtalo varasi hänelle liian myöhään osan, johon hän olisi voinut sopeutua kaksi, kolme vuosikymmentä sitten; nyt se vaivasi hänen lepoonasettunutta minäänsä epämukavan puvun tavoin. No niin, mutta joka tapauksessa hän oli voittanut. Vihdoinkin, vihdoinkin hän seisoi samalla korokkeella, jolla hänen veli vainajansa oli kerran seisonut: inhimillisen vallan ylimmällä puolapuulla, korkeimman mahdin portaalla! Tähän asti hän oli heijastanut toisen ihmisen valoa, ollut pelkkä kuninkaan sukulainen. Nyt hän valaisi itse, nyt hän oli kuningas ja iloitsi siitä, tuntien samalla mielessään hapanta apeutta.
Mutta Södermanlandin herttuatar Hedvig Elisabeth Charlotta antautui nyt täydelleen pukuhuoliinsa. Silkit, brokaadit ja kärpännahkaviitat, välkehtivä kultalamee ja kalliit hopeakudokset valuivat ehtymättömänä virtana hänen budoaariinsa, ja hän kulutti kaikki päivänsä ompelijattarien ja kähertäjien parissa. Hän valikoi ja hylkäsi heidän uskomattoman kalliita suunnitelmiaan; hän uneksi kruunajaisjuhlasta; hän astuisi Riddarholmin kirkon pääkäytävälle kullan ja kärpännahan koristamana, päässään Ruotsin kuningattarien siro kruunu. Mutta kaikki tuo hilpeä touhu tapahtui jossakin hänen sisimmän itsensä ulkopuolella. Loistolla ja hälinällä, joka nyt tempasi hänet pyörteisiinsä, ei enää ollut valtaa hänen sisäisen elämänsä hiljaisuuteen.
Hedvig Elisabethin tummissa peipposensilmissä säihkyi näennäinen virkeys ja hänen punatut pienet huulensa tapailivat hymyä, kun hän puristi tungeksivien kavaljeerien käsiä, tervehti harmaantunutta Ruuthia, joka oli kerran ollut niin poikamaisen sukkela, ojensi sormenpäänsä vanhan marski Toliin suudeltavaksi tai esitytti itselleen uuden hovin hauskoja keikareita. Eh bien, kuinka ovelasti jumalat olivatkaan hänet pettäneet! Kuinka ovelasti, kuinka pirullisen nokkelasti...! Sillä hänen elämänilonsa oli ammoin juossut kuiviin, hänen kiihkeä levottomuutensa, joka oli aina jäänyt tyydyttämättä, oli vuosien kuluessa talttunut. Pitkän elämän kehnona voittosaaliina oli viileä, kirkas, kaikkiymmärtävä välinpitämättömyys, joka auttoi suhtautumaan suopeasti tapahtumiin ja ihmisiin, mutta ei sisältänyt enempää vihaa kuin rakkauttakaan. Hän eli etäällä ilosta ja surusta. Hän ei edes jaksanut tahtoa sen salaperäisen kristalliseinän särkymistä, joka kohosi muuriksi hänen ja maailman väliin.
Ihmeellisintä oli, että tämä sisäinen hiljaisuus kehitti hänen ulkonaisessa olemuksessaan hallittua vilkkautta ja rakastettavuutta: hän näytteli nyt taitavasti eloisan kuningattaren tyhjänpäiväistä osaa ja kauniit, hauskat miehet kilpailivat hänen silmäyksistään, hänen hymyistään. Mutta vapautuessaan seuraelämän kahleista Hedvig Elisabeth hakeutui kovin usein vanhan, harmaantuneen Sofia Magdaleenan, Kustaa III:n lesken seuraan. Tuo hiljainen nainen, joka oli miehensä kuolinpäivästä asti elänyt omaa syrjäistä elämäänsä suuren linnan saleissa ja vetäytynyt kuoreensa kuten simpukka, näytti omalla tahollaan vihdoinkin vaistoavan ystävän läsnäolon. Hän huomasi uuden kuningattaren. Heidän katseensa yhtyivät. Heidän välilleen virisi kummallinen ystävyys, joka kaihtoi melua ja rakasti hiljaisuutta. Nämä kaksi vanhaa naista, joiden harmaantuneita ohimoita sama kruunu oli koskettanut, viihtyivät toistensa seurassa, hymyilivät ymmärtäväistä, sanatonta hymyä ja muistelivat yhä useammin aikoja, jolloin Ruotsin kuningas antoi kähertää peruukkinsa ranskalaiseen tapaan ja jolloin jokainen hovinainen valitsi pukunsa à la Reine de France.
VALTIOPÄIVIEN lähestyessä kruununperimyskysymys muuttui entistäkin polttavammaksi. Kustaa III:n vanhat kannattajat toivoivat yhä, että kruunu säilytettäisiin Holstein-Gottorpin suvulle ja että vangitun Kustaa Aadolfin alaikäinen poika valittaisiin lapsettoman Kaarle XIII:n kruununperijäksi. Uuteen hallitusneuvostoon, joka keräytyi ensimmäiseen istuntoon heti kruunajaisjuhlallisuuksien jälkeen, kutsuttiin myös parooni Armfelt. Hän saapui sangen kiihtyneenä Tukholmaan; hänen ympärilleen kokoutui pieni seura vanhan kuningas vainajan kannattajia, ja hän kuuli sekä Tölliltä että Ruuthilta niistä salaisista toimenpiteistä, joilla heidän suunnitelmansa aiottiin kumota. Pahinta oli, että uudet miehet, jotka nyt tyrkyttivät innokkaasti palvelustaan kuningas Kaarlelle, toivoivat kruununperijäksi tanskalaista Kaarle Augustia, Augustenborgin prinssiä. Niiden joukossa, jotka kannattivat tätä ehdokasta, oli kapinoivan länsiarmeijan päällikkö Adlersparre, joka oli vihdoinkin marssittanut miehensä Tukholmaan ja tavoitteli nyt taitavasti sananvaltaa Kaarle XIII:n neuvostossa. Ellei horjuvainen kuningas olisi nimittänyt häntä valtioneuvostoonsa, Adlersparren hankkeet olisivat jääneet häilymään ilmaan. Mutta nyt—! Tavatessaan kenraali Adlercreutzin, joka oli niin ratkaisevasti vaikuttanut valtakunnan kohtaloon ryhtymällä maaliskuun kolmannentoista vallankaappauksen johtoon, Armfelt tunnusteli varovaisesti tämän tarmokkaan sotaisen miehen kantaa. Mutta Adlercreutz oli vähäsanainen: "Jos kysytte minun mieltäni, toivon tietysti, että kruunu jää sukuun. Minulla ei ole mitään poikaa vastaan, vaikka olen vanginnut isän. Mutta teidän tulee muistaa, että se ryhmä, joka kannattaa Augustenborgin herttuan adopteeraamista, on pääluvultaan paljon suurempi kuin me. Ja valtiopäivillä ratkaisee kaiken kvantiteetti eikä suinkaan kvaliteetti."
Armfelt ymmärsi, että tätä tosiasiaa ei käynyt väistäminen. Hän yritti puhua asiasta uudelle kuninkaalle, mutta tämän kasvoille levisi heti neuvoton ilme ja hänen suupielensä värähtelivät vaivautuneesti, milloin vain ikävä kruununperimyskysymys otettiin puheeksi. Koska Kaarle XIII oli lapseton, tuon tosiasian alituinen toteaminen kiusasi häntä, ikään kuin jokainen huomautus, joka vain viittasikin hedelmättömään avioliittoon, olisi salaa haavoittanut hänen miehistä itsetuntoaan. No niin, hän oli nimittänyt parooni Armfeltin sotakollegion presidentiksi ja kutsunut hänet uuteen hallitusneuvostoonsa. Jos Södermanlandin herttua oli joskus kantanut kaunaa tätä Kustaa vainajan suosikkia kohtaan, kuningas Kaarle XIII ei sitä enää tehnyt. Hän luopui jalomielisen ylevästi vanhoista ennakkoluuloista ja kohteli paroonia suopeudella, joka oli hänen uuden asemansa arvoista. Mutta, mutta... Sitä paitsi riippui valtiopäivien päätöksestä, kuka lopultakin tulisi adopteeratuksi: tanskalainen herttuako, joka muuten oli taistellut Ruotsia vastaan, vaiko pieni Kustaa prinssi, joka ei tietenkään ollut vastuussa isänsä erehdyksistä.
Armfelt vaikeni ja säläsi ajatuksensa. Kun hän yritti eritellä omaa kantaansa, hän löysi näiden kiihkeiden vallanperimysunelmien pohjalta kummallisen, salaisen kiintymyksen, joka yhdisti hänet entiseen kuningas vainajaan. Ehkä häntä ohjasi vain toivo, että valtakunnan kruunu säilyisi sen miehen suvussa, jonka persoonallisuuden varjossa hänen nuoruutensa oli kulunut. Kustaa III:n kopea, itsepäinen, elämällevieras poika oli pettänyt hänen luottamuksensa, mutta hän toivoi paljon lapsesta... Ja hänestä miltei tuntui, kuin jotakin hänen kuolleen ystävänsä olemuksesta olisi siirtynyt pojanpoikaan, ja kuin ystävyys, jonka hän kohdisti Kustaa III:n jälkeläiseen, säteilisi jotakin selittämätöntä tietä ajassa taaksepäin ja suuntautuisi pikku perintöprinssin isoisään.
Mutta kun valtiopäivät toukokuun alussa kutsuttiin koolle ja kruununperimyskysymys joutui säätyjen pohdittavaksi, Armfelt ymmärsi pian, että hänen haaveensa oli tuomittu häviöön. Huolimatta kiivaista vastalauseista säätyjen meluavassa istunnossa tehtiin päätös, joka riisti kruunun Kustaa Aadolfin pojalta. Tanskalaisen Kaarle Augustin kannattajat, ennen kaikkea Adlersparre, saivat epätietoiset valtiopäivämiehet puolelleen todistelemalla heille tämän ovelan sakkisiirron suurta valtiollista merkitystä: heidän piti muistaa, että augustenborgilainen oli jo vuonna 1804, jolloin hän johti tanskalaista armeijaa Etelä-Norjassa, voittanut puolelleen norjalaisten ihailun. Ei voitu epäilläkään, että juuri hänen kauttaan Norja voitaisiin vihdoinkin onnellisesti liittää Ruotsin provinsseihin.
Tämä mahdollisuus ratkaisi kaiken. Augustenborgin prinssi, hyväntahtoinen, lempeä nuorukainen, jonka vilkas veri hehkui kärsimätöntä toimintatarmoa, saapui Tukholmaan juhlivien kansanjoukkojen kunniakujan halki ja vastasi valoisasti hymyillen kaikuviin eläköön- huutoihin. Mutta kustavilaisten aatelismiesten pieni piiri sulkeutui napisevaksi vastustusryhmäksi. He suunnittelivat nyt uutta keinoa, he panivat kaiken toivonsa parooni Armfeltiin, uuden sotakollegion presidenttiin ja vastavalitun hallitusneuvosten jäseneen, joka ajoi tarmokkaasti heidän yhteistä asiaansa. Olihan olemassa eräs mahdollisuus, jota he eivät olleet tähän mennessä tulleet ajatelleeksi ja uusi kruununperijä, adopteerattu Kaarle August oli taivutettava sen puolelle! Kukaan heistä ei edes hurjimmissa toiveunissaan uskonut, että tanskalainen luopuisi kruunusta, jonka hän oli saanut odottamattomana kohtalonlahjana. Mutta hän voisi adopteerata omaksi perillisekseen Kustaa prinssin ja palauttaa Ruotsin kruunun suvulle, jolle se kuului. Tämä salainen hanke kypsyi aikansa ja kantoi hedelmän: piiri, joka oli keräytynyt parooni Armfeltin ympärille, sai lopulta kuulla, että heidän toimelias johtajansa oli toimittanut Augustenborgin herttualle nimettömän anomuskirjeen.
Kuningas Kaarle XIII, jonka hartioille kuninkuus oli laskenut raskaan edesvastuun ja joka jätti huokaisten kruunajaisten mukavan hälinän vajotakseen paperipolitiikan sekamelskaan, tunsi iloisen huumauksen armottomasti haihtuvan. Kruunu rasitti hänen vanhoja ohimoitaan. Koskaan aikaisemmin hän ei ollut nukkunut niin huonosti kuin nyt, jolloin neuvonantajat rummuttivat hänet kuuroksi typerillä ehdotuksillaan ja jolloin jokainen päätös, jokainen allekirjoitus vaikutti niin kauhean vastuunalaiselta; valtakunnan kohtalo oli hänen käsissään, ja hän tunsi nääntyvänsä oman arvovaltansa painoon. Hallita? Olla kuningas? Holhoojahallituksen esimiehenä hän oli kokenut vain naurettavan murto- osan todellisen edesvastuun kauhusta, ja hän miltei toivoi, että Riddarholmin kruunaus juhlallisuudet olisivat jääneet tapahtumatta. Jospa toiset päättäisivät hänen puolestaan! Allekirjoittaisivat papereita, joita nyt keräytyi hänen työpöydälleen. Jakaisivat vallan rasitukset, anastaisivat palan hänen kuninkuudestaan, joka toi tullessaan vain tuskastuttavia velvollisuuksia! Vanhuuden merkit Kaarlen kalpeilla kasvoilla kävivät näinä päivinä kovin näkyviksi. Kuninkuus muutti hänen ilmeensä pohjattoman alakuloiseksi ja sai hänet laihtumaan. Nukahtaessaan joskus aamuyöstä levottomaan uneen hän oli makaavinaan Riddarholmin kirkon alttarilla ja hänen rinnallaan liikahteli kultainen, kimaltava olento, elävä kruunu, vallan hämähäkki, joka painoi hänen ruumistaan kuin raskas paasi ja imi hänen sinistä vertaan.
Kuningas oli näiden synkkien mielialojen ahdistama, kun hänet yllätti odottamaton uutinen: hänen vanha neuvonantajansa ja ystävänsä Gustaf Adolf Reuterholm oli tulossa Tukholmaan.
Siitä päivästä alkaen, jolloin kiivastunut kruununprinssi oli karkottanut hänet valtakunnasta, Reuterholm oli viettänyt sangen harhailevaa elämää. Hän oli vaeltanut Saksan kaupungeissa, asunut jonkin aikaa kotikartanossaan Suitiassa, yrittänyt lähestyä Kaarle herttuaa ja hankkia hänen avullaan rahalainaa, jolla hän aikoi ostaa itselleen maatilan Tukholman lähettyviltä. Mutta kaikkina näinä vuosina häntä oli seurannut huono onni. Herttua ei ollut voinut häntä auttaa, kuningas inhosi häntä ja karkoitti hänet uudelleen Ruotsista, kun hän uskalsi näyttäytyä Tukholmassa. Hän oli paennut Tanskaan, asettunut asumaan Hessenin maakreivin pieneen hoviin, jossa harrastettiin henkienmanausta ja munastakatsomista ja jossa saksalaiset, belgialaiset, norjalaiset illuminaatit nauttivat vieraanvaraisen pöydän herkkuja. Karlsbadissa hänet vihdoin oli tavoittanut tieto Kustaa Aadolfin kukistumisesta. Kaarle XIII saattoi hyvin kuvitella, miten pöyhkeä vapaamuurari veli, jonka kasvoilta säteili loukatun itsetunnon uhma, oli ottanut tämän uutisen vastaan: hänen mielensä oli täyttänyt suuri, kiukkuinen ilo. Ja nyt kamarioikeuden entinen presidentti siis kuvitteli, että uskollinen ystävä, joka oli kohonnut kuninkaaksi, vielä kerran ojentaisi hänelle auttavan käden ja vetäisi hänet vierelleen, valtaistuimen käsipuulle. Kuningas punnitsi kädessään Reuterholmin kirjettä. Tämä ilmoitti aivan avoimesti, että hänelle oli varattava drotsin virka, koska se oli ainoa, mitä hänelle saattoi kunnialla tarjota sen jälkeen, kun kettumainen Armfelt oli nimitetty sotakollegion presidentiksi ja herrat Essen ja Stedingk, kaksi konnaa, oli tehty kreiveiksi. Kaarle XIII rutisti sormissaan tätä paperia, josta uhosi niin hirvittävä itsetunto. Eikö hän pääsisi milloinkaan eroon tuosta pöyhkeästä ihmisestä!
Kuningas tunsi päätään huimaavan, ja koko hänen sisäinen, elämänsä joutui kuohuksiin, kun hän vain kuvittelikin, mihin valtiollisten toimenpiteiden sekamelskaan ystävän ilmaantuminen hänet ajaisi. Hän tiesi, että hovissa oli tuskin ainoatakaan miestä, joka toivoi Reuterholmin paluuta: kaikki he pelkäsivät häntä, kaikki muistelivat kammoksuen aikaa, jolloin visiiri oli kuiskaillut herttuan korviin neuvoja, jotka muistuttivat määräyksiäpä antanut holhoojahallitukselle ohjeita, jotka tuli katsoa käskyiksi. Kun kuningas ajatteli noita kovia, kalpeita kasvoja ja pistävää katsetta, kun hän kuvitteli vanhan suhteen palaavan ennalleen, hänen otsalleen kihoili hikihelmiä. Mitä, mitä —? Eikö hän ole herra omassa linnassaan?
Mutta hänpä katkaiseekin päättävästi ystävyyden kahleen ja ponnistautuu vapaaksi kirotun holhoojan vallasta! Tämän päätöksen tehtyään kuningas tunsi hivelevää huojennusta, ikään kuin olisi lopullisesti vapautunut painajaisesta, joka oli kiduttanut häntä vuosikymmenien ajan. Hän kutsutti luokseen ulkoministeri Engeströmin, jonka tiesi kammoksuvan pelkkää ajatustakin, että hän ja hänen ministeritoverinsa joutuisivat taistelemaan Reuterholmia vastaan. Kun ministeri luki kirjeen ja pureskeli miettiväisenä huuliaan, Kaarle astui ratkaisevan askelen. Hän seisoi siinä valtansa täydellisessä suuruudessa, kantaen kuninkuuden painon, singoten silmistään tuimia salamia tuohon hälyttävään paperiin. Hän antoi ulkoministerille täydet valtuudet vastata vapaamuurarin kirjeeseen, ja kun Engeström varovasti tiedusti, tuliko hänen kirjoittaa con sordino vaiko kerrassaan furioso, kuningas oikaisi ryhtiään. "Kirjoittakaa hänelle, että hän saa minun puolestani mennä helvettiin!" hän huudahti kumeasti, oman suurenmoisen päättäväisyytensä huumaamana.
Mutta vanhojen hovileijonien pientä seuraa, Ruuthin, Toliin, Armfeltin ryhmää, joka oli luopunut kaikista keskinäisistä eripuraisuuksista ja muodosti nyt kiinteän veljesliiton, vaivasivat uudet huolet. Kustavilaiset hovimiehet tunsivat vaipuvansa varjoon. Palatsissa heitä kohdeltiin armollisen välinpitämättömästi. Nuoret, makeilevat nulikat anastivat heidän entiset arvosijansa, ja heidät vaiennettiin, torjuttiin poliittisen elämän polttopisteestä, tungettiin taustalle. Vihdoin näytti, kuin epäsuopea sallimus olisi ryhtynyt toimimaan tehdäkseen viime hetkessä tyhjäksi heidän suuren kruununperimyshaaveensa. Nimetön kirje, jonka Armfelt oli kauan arkailtuaan lähettänyt uudelle perintöruhtinaalle, olisi kantanut toivotun sadon; lempeä augustenborgilainen olisi taipunut heidän rukouksiinsa ja säilyttänyt kruunun Kustaa III:n pojanpojalle, ellei odottamaton kohtalonpäätös olisi kumonnut kaikkia tämäntapaisia hankkeita. Tapahtui, mitä vähimmin osattiin odottaa. Tanskalainen Kaarle August putosi Tukholman kevätmanöövereissä ratsun selästä, ja kun kauhistunut henkilääkäri kiiruhti hänen luokseen ja tunnusteli valtimoa, kävi ilmi, että hän oli aivan eloton. Mutta kaikkialla valtakunnassa versoi ja levisi nyt hurjia huhuja, jotka puhuivat myrkytyksestä, salamurhasta, petoksesta. Kaupungin kaduilla, joiden kivissä alkukesän valo kipinöi, nähtiin hurjistuneita ihmisparvia. Tukholmassa vallitsi synkkä, kiihkeä mieliala, sillä kansa oli ehtinyt mieltyä hilpeään tanskalaiseen; monet kyräilevät silmäparit välähtelivät merkitsevästi, kun aatelisten vaunuja näyttäytyi kaduilla.
Hovissa aavisteltiin myrskyä. Sen merkit olivat kaikkien nähtävissä; saattoi odottaa, että hautajaisten aikaan tapahtuisi väkivallantekoja, joissa kiihoittunut rahvas purkaisi lataustaan. Tämä hämärä jännitys tuntui säteilevän yhtä hahmoa kohti: se suuntautui Hans Axel von Ferseniin, kuninkaan neuvonantajaan ja uuteen aatelismarsalkkaan, jonka jokainen tukholmalainen tiesi jyrkäksi rojalistiksi. Hänen levoton elämänsä Saksan, Itävallan, Puolan pikkuruhtinaskunnissa oli päättynyt. Panettelu leijaili tämän synkän, yrmeän valkotukkaisen aristokraatin ympärillä. Virisi huhuja, että hän tavoitteli Ruotsin kruunua. Koko hänen olemuksessaan oli jotakin liian silmiinpistävää ja ärsyttävää, sillä hän kohosi uuden hovin latteudesta sortuvan kuninkaan vallan viimeisenä, jäykkänä tukipylväänä, menneen aikakauden peloittavana edustajana.
Kaikki tunsivat hänen kopean vihansa kansaa kohtaan. Seitsemäntoista vuotta sitten Pariisin rahvas oli häpeällisesti teloittanut sen ainoan naisen, jonka elämänlankaan hänen oman kohtalonsa säie kietoutui. Tuon verisen lokakuunpäivän jälkeen oli tapahtunut paljon. Poliitikon kunnianhimo oli ajanut kreivi von Ferseniä maasta toiseen, hän oli asunut Wienissä, Karlsruhessa, Rastattissa, hän oli muuttanut Italiasta takaisin kotiseudulleen, menestynyt, kohonnut kunniassa ja maineessa, kerännyt kylmin, ahnain sormin kultaa ja mainetta. Mutta asioilla ja tapahtumilla ei ollut enää mitään osuutta hänen sisäisessä elämässään, jonka yksi ainoa romanttinen tunne täytti ääriään myöten ja jonka hiljaisuudessa hänen elämänvoimansa pisaroi kuiviin. Kerran hän oli elänyt. Hän oli kokenut heräävän rakkauden murheet ja hurmiot; jumalallinen olento, jonka kiharoilla välkkyi Ranskan kruunu ja jonka kuvaa pian kehysti verinen marttyyringloria, oli lahjoittanut hänelle rakkautensa; hän oli nähnyt madonnansa sortuvan alhaisten laumavaistojen uhrina, oli itkenyt hänen kuolemaansa ja oppinut vihaamaan roskaväkeä, joka polki lokaan sellaisen suuren tunteen. Ja kun kaikki hänen ritarilliset yrityksensä pelastaa tuo jumaloitu olento olivat auttamattomasti romahtaneet, kun hän ei ollut mahtanut mitään vallankumouksen vyörylle, hänellä ei ollut enää mitään, minkä vuoksi kannatti elää. Kadottaessaan Maria Antoinetten hän oli kadottanut kaiken. Kaunis, sydämellinen, eloisa mies, jolla oli puhtaat poikamaiset piirteet ja herkkä katse, vanheni nopeasti. Vaikenevien hiusten alla, korkean otsan kätkössä tuikahtelivat enää vain menneisyyden romanttiset kuolinkynttilät, ja kuta runollisemmin ne lepattivat, sitä ylhäisemmin kreivi von Fersen halveksi rahvasta, roskaväkeä, massaa.
Ja nyt siis huhuttiin, että hän, Hans Axel von Fersen, oli murhannut onnettoman Kaarle Augustin. Huhuttakoon! Kreivin kasvoilta hehkui synkkä päättäväisyys; syvällä hänen mielessään eli jäytävä halu astua kerrankin yksin ja ryhdikkään varmana alhaisoa vastaan, joka oli tuhonnut hänen elämänsä ja nyt yritti häpäistä hänen maineensa. Mitäpä he mahtoivat hänelle. Mitä hän välitti heidän vihastaan! Kun hän valmistui Kaarle Augustin hautausjuhlallisuuksiin, hänestä tuntui kuin menneisyyden varjo olisi tihentynyt ja kahdeksantoista vuoden syvyydestä olisi kohoillut varoittavaa kuisketta. Hautajaiset oli määrätty pidettäviksi kesäkuun kahdentenakymmenentenä. Päivä oli sama, jolloin Ranskan kuningaspari oli paennut vaunuillaan Varennesiin ja jolloin hän, Fersen, oli tehnyt elämänsä kohtalokkaimman virheen. Miksi, miksi hän oli suostunut kuninkaan pyyntöön ja jättänyt Maria Antoinetten yksinään vaaraan? Miksi hän ei ollut silloin seurannut rakastettuaan? Mutta tuosta onnettomuuden hetkestä oli kulunut vuosia ja nyt oli kesäkuun kahdeskymmenes Anno 1810.
Mainittuna päivänä aatelismarsalkka von Fersen ei lainkaan halunnut kuulla pelästyneiden ystävien varoituksia. Miksi hän jäisikään kotiin? Pelkäisikö hän roskaväen vihaa? Myrkylliset kielet saivat yllin kyllin levittää huhua, että augustenborgilaiselle oli lähetetty strykniinipillereitä hänen toimeksiannostaan. Hän astui vaunuihinsa linnan pihalla ja antoi livreepukuiselle kuskille käskyn ajaa. Mutta kummallinen unitila, jonka syytä hän ei aavistanut, valtasi hänen mielensä, ja hänestä miltei tuntui, kuin hän olisi juuri noussut ajopeleihin, joiden ovissa säihkyi Bourbonien vaakuna. Mitä hän ei ollut tehnyt kahdeksantoista vuotta sitten, sen hän uneksi tekevänsä tänään. Tuskin Hans Axel von Fersenin ylpeä, uljas pää oli osunut kaduilla seisoskelevan rahvaan silmiin, kun hyökkäys tapahtui. Paikalle kerääntynyt sotilasketju ajettiin hajalle. Tuntemattomat kiihkeät kädet tempasivat hänet vaunuista, hän kaatui Tukholman raatihuoneen torille, ja hänen valkoiset hiuksensa muuttuivat punaisiksi verestä. Seipäiden iskut satelivat hänen kasvoihinsa ja takaraivoonsa yhtä rajuina kuin ne olisivat putoilleet vuoden 1791 Pariisissa, jos vihamieliset silmät olisivat keksineet hänet kuningattaren vaunuista. Raadeltu, verinen ruumis alkoi jäykistyä. Kun ratsuväen osasto vihdoin saatiin hälytetyksi ja Raatihuoneen tori kumisi kavioiden iskuista, huhujen villitsemä lauma oli jo hajautunut ja jättänyt jälkeensä elottoman uhrin.
FERSENIN murha herätti kaikkialla pelokasta huomiota; se havahdutti aatelismarsalkan ystävät katkeraan todellisuuteen. He saivat nyt katsoa sen kuilun pohjaan, sen kyräilevän, epäluuloisen vihan syvyyteen, joka uhkasi heitäkin... Jos he olivat hetkeäkään kuvitelleet, että kansan suopeus ja ystävyys tasoitti heidän tietään Tukholmassa, vaikka hallitseva hoviylimystö asettuikin julkisesti heitä vastaan ja vaikka Adlersparren tapaiset juonittelijat odottivat heidän kukistumistaan vesissä suin, heidän täytyi nyt kirvelevin mielin kokea, miten kiihkeä oli koko vanhaan aristokratiaan kohdistuva kauna. Hans Axel oli ollut vain satunnainen syntipukki, joka edusti määrättyä valtiollista katsomusta, heidän aatettaan. Ei, aika oli käynyt heille vieraaksi, se ei enää ollut edullinen heille! He kuuluivat menneisyyteen, he heijastivat sammunutta, mailleen mennyttä valoa. Hovissa ja valtakunnanneuvostossa heidän annettiin hienoin viittauksin ymmärtää, että näin oli asian laita ja että he olivat itse asiassa joutuneet jo pois pelistä, huolimatta näennäisestä mukanaolostaan.
Armfeltin kädet olivat näihin aikoihin täynnä kiireisiä, polttavia tehtäviä, hänen ajatuksissaan kypsyi hankkeita, jotka anastivat hänen kaiken aikansa. Hän oli vakavasti huolissaan Suomen kohtalosta. Mitä oli salassa pelätty ja odotettu suuresta pohjan sodasta saakka, oli tapahtunut; Venäjä irroitti Suomen Ruotsista ja tahtoi sulattaa sen itseensä. Mutta hänen luottamuksensa keisariin oli kyllin voimakas ja hänen salainen katkeruutensa nykyistä Tukholmaa kohtaan kyllin vihlaiseva, että hän saattoi tyynin mielin nähdä, miten syntymämaa tempaistiin ruotsalaisten käsistä. Tsaari Aleksanteri ei ollut hänen valtiollisten suunnitelmiensa tiellä, päinvastoin. Tuo lempeä, viisas hallitsija oli jo Porvoon valtiopäivillä osoittanut suurpiirteisyyttä, johon hän, Armfelt, katsoi aivan häikäistyneenä: kohottanut hänen kansansa kansakuntien joukkoon. Armfeltille muodostui kunnianasiaksi säilyttää ja vahvistaa sitä ystävyyttä, joka oli kerran virinnyt hänen ja keisarin välille; hän miltei taipui jättämään virkansa ja arvoasemansa Tukholmassa etsiäkseen väljempiä oloja.
Niin, ne odottivat häntä kotona, Suomessa. Keisarin alamaisena ja ystävänä hän voisi kohota arvoon ja kunniaan, kunnes hänen hallussaan olisi kyllin mahtava valta, ja silloin —! Silloin hän kukaties ottaisi uuden suuriruhtinaskunnan kohtalon käsiinsä. Suomen asioita hoiti nykyään nuoruuttaan avuton hallituskonselji, kahteen osastoon jakautuva neuvosto. Se toimi kenraalikuvernöörin vallan alaisena, ja sangen sekava joukko kanslia, kamari, sota, raha ja kirkollisasiain toimikuntien herroja ponnisteli parhaillaan sotkuisten parannusehdotusten kimpussa. Armfelt tiesi, että keisari katsoi suopein silmin hankkeita, joita vanha Sprengtporten, josta nyt oli tehty Suomen kenraalikuvernööri, yhä ajoi. Niitä kannatti myös valtiosihteeri Speranski, hallituskonseljin sielu. No niin, Armfelt tunsi eräistä pienistä pettämättömistä merkeistä, miten Anjalan miesten vanha haave oli alkanut itää ja kehittää versoja... Mutta hän puolestaan ei pitänyt tuota itsenäisyydenajatusta kovinkaan hedelmällisenä. Hän oli sanonut siitä joukon kirpeitä totuuksia jo ystävälleen Peyronille, kun he olivat aikoinaan valaneet kannuja tästä asiasta; hän oli pohtinut samaa kysymystä kreivi August Gneisenaun, pirteän preussilaisen upseerin kanssa, joka yhdytti hänet Tukholmassa ja jonka herkät poliitikontuntosarvet tunnustelivat varoen ja valppaina valtiollisia muutoksia. Riitti, että se sisäinen riippumattomuus, joka Suomelle nyt oli myönnetty, pysyisi lujana. Miksi irroittaa synnyinmaata itsenäiseksi valtioksi — maata, joka oli auttamattoman köyhä ja jonka maantieteellinen asema oli mahdollisimman epäedullinen?
Ja Armfelt ajatteli suuria nevoja ja soita, metsää kasvavia vuoria, raivaamattomia korpia, neitseellisiä sisäjärviä Savon ja Kainuun sydänmailla. Hän näki ynseään levollisuuteen painuneet talonpojat, jotka osasivat vain vastustaa mutta eivät lainkaan hyökätä. Hän ajatteli maan passiivista väestöä, joka oli aina tarvinnut ylemmältä taholta tulevaa holhousta. No niin, he olivat kaikki edesvastuuttomia lapsia, lempeitä ja umpimielisiä, juroja, laiskoja ja alkukantaisia, juuri sellaisia, joita tuli hallita mutta jotka eivät koskaan voisi hallita itseään. Mutta Suomen itäosien surkeat olot tuottivat hänelle huolta, vaikkakin hän tiesi, että jossain Venäjän sisimmissä sopukoissa, jossakin Elben idänpuoleisissa maakunnissa tilanne oli vielä kurjempi ja feodaalinen rasitus vielä raskaampi. Vihdoin Armfelt tempautui päättävästi irti kaikista epävarmoista pohdiskeluista puoleen ja toiseen. Hän anoi väliaikaista vapautusta Tukholmassa olevista viroistaan ja matkusti Suomeen tavatakseen, mikäli mahdollista, keisarin.
Hänen toiminnanhalunsa oli kovin kiihkeä, se kulutti häntä kuin jäytävä kuume. Suuret uudistukset kohosivat oraalle hänen mielessään — hän tunsi hartioillaan tavattoman edesvastuun eikä voinut vapautua siitä, vaikka todisteli itselleen, että Suomen asiain hoito kuului hallituskonseljille ja sitä varten palkatuille virkamiehille. Eikö hän koskaan voisi vetäytyä syrjään, eikö hän voisi levätä ja antaa virran myrskytä kaukana —? Mutta hän oli sittenkin kiintynyt maahan, jonka lokaisilla, synkillä teillä hänen vaununsa kiitivät. Hän ei voinut ummistaa silmiään lahjoitusmaiden talonpoikien kurjalta asemalta, kaikelta siltä laittomuudelta ja väkivallalta, sorrolta ja köyhyydeltä, voutien hillittömältä saaliinhimolta ja tylyydeltä, joka vallitsi Vanhassa Suomessa. Tuon laajan alueen yhdistämistä muuhun Suomeen tosin oli suunniteltu jo Haminan rauhanteon jälkeen, oli pohdittu sangen mutkallista lahjoitusmaakysymystä, oli varovasti ja kovin epävarmasti viitattu sortoon, jota talonpojat saivat kärsiä. Mutta puuttui ripeyttä, puuttui tehokasta päättäväisyyttä. Aikansa mietittyään Armfelt lopulta teki yllättävän aloitteen. Hän laati tästä asiasta mietinnön, jonka hän luovutti ensimmäisellä audienssilla keisarille. Suomen molempien osien kohtalo oli liian tärkeä, jotta hän olisi voinut pidättää kynäänsä. Virallisella vastaanotolla hän tiesi käyttävänsä tavallista jyrkempää kieltä, mutta hän luki Aleksanterin vedensinisistä, hiukan katsetta kaihtavista silmistä hiljaista hyväksymistä, ja se rohkaisi häntä.
Armfeltin mielessä kypsyi päätös jättää virat ja arvot, jotka vielä sitoivat häntä vieraaksi käyneeseen Tukholmaan. Augustenborgilaisen kuolema oli sekoittanut kaikki suunnitelmat, jotka koskivat kruununperimystä. Voitiin tuskin enää toivoa, että valtikka yhä säilyisi Holstein-Gottorpien suvussa. Mutta kuinka hän oli puuhannut salaisten toimenpiteiden etukynnessä, kuinka hän olikaan pelannut rohkeata peliä ja tehnyt uskallettuja siirtoja viedäkseen kustavilaisten aatelismiesten hankkeen voittoon! Prinssin kuoltua hän oli hetken aikaa toivonut, että Kaarle XIII adopteeraisi kruununperijäksi Oldenburgin herttuan, joka oli solminut avioliiton keisarin sisaren, suuriruhtinatar Katarinan kanssa. Se oli laajalle ulottuva hanke, se tähtäsi Ruotsin, Tanskan ja Venäjän vankkumattomaan valtioliittoon, se olisi merkinnyt Pohjolan ykseyttä, aseellista puolueettomuutta Ranskaa ja sen liittolaisia vastaan, kaikkien suljettujen pohjoisten satamien avautumista kauppalaivoille. Mutta kun Örebron valtiopäivät vihdoin kokoutuivat, hänen pahat aavistelunsa toteutuivat yli odotusten. Kaukana siitä, että säädyt olisivat suoneet tälle ajatukselle kannatusta! Ne julistivat juhlallisen ja pitkäpiimäisen istunnon päätöksenä, että Ruotsin perintöruhtinaaksi oli nimitetty Jean Baptiste Bernadotte, Napoleonin länsiarmeijan päällikkö vuodelta 1800, mies, jolle korsikkalainen oli antanut Ponte Corvon ruhtinaan arvon ja jonka kuningas Kaarle XIII nyt lupautui adopteeraamaan, sen jälkeen kun hänet ristittäisiin Kaarle Juhanaksi.
Häpeän mitta täyttyi kukkuroilleen. Armfeltin entiset uskotut olivat kaukana, Aminoff oli jäänyt Suomeen, jonne hän oli matkustanut Porvoon valtiopäivien ajaksi, Ehrenström oli omalla maatilallaan Suomessa, ja vain pieni napiseva piiri keräytyi joskus iltaisin hänen Tukholman-asuntoonsa panettelemaan Bernadottea ja tämän valitsijoita. Armfelt tiesi, että pieninkin varomattomuus voisi nyt tuoda hänelle tuhon. Mutta miksi ajatella vaaraa —? Ja niin hän ryhtyi uhkapäisesti kirjeenvaihtoon Wienin aikaisen seuratoverinsa, ranskalaisen kreivin d'Antraiguesin kanssa, joka par'aikaa asui Lontoossa, ja selvitteli tälle lähettämissään kirjeissä uutta suunnitelmaa. Se perustui kokonaan edellytykseen, että Englanti valtaisi Kustaa Aadolfin pojan nimessä Gotlannin saaren ja kruunu anastettaisiin Bernadottelta.
VENÄJÄN Tukholman-lähettilään van Suchtelenin suuressa puolihämärässä työhuoneessa välkkyivät vanhat hollantilaiset hopeakannut ja porsliinit riidellen tuloksettomasti pimeyden kanssa. Tuulinen yö maaliskuussa 1811. Vihurin valitusta, lumiräntää, sumua. Ikkunaruutujen kevyt rasahtelu yhtyi hollantilaisen kellon käyntiin, säesti lähettilään askelia, taukosi, alkoi jälleen... van Suchtelen tuijotti mietteissään sammunutta merenvahapiippua; sen varsi notkui hänen sormissaan kuin käärme heittäen seinälle elävän liikahtelevan varjon. Kirjojen painavat rivit peittivät tämän puolipimeän kammion seiniä. Lähettiläs keräsi niitä, kuten hän keräsi Delftin porsliinia ja kudottuja hollantilaisia seinäverhoja, jotka herättivät hänen mielessään puolittain unohtuneita muistoja kaukaisesta syntymäseudusta, tuulimyllyjen ja kanavien maasta. Ruusupuisella pöydällä lepäsi hänen puolivalmis käsikirjoituksensa, jonka liuskoihin hän oli tänään liittänyt joukon uusia: diplomaattinen selonteko äskeisistä sotatapahtumista, kirjallisen kuolemattomuuden kuviteltu tae: Précis des événements militaires des campagnes de 1808 et 1809 en Finlande. Hän halusi mahdollisimman kauan säilyttää sitä omalla työpöydällään, ennen kuin julkaisisi sen. Mutta van Suchtelen ei nyt ajatellut teostaan. Hän asteli rauhattomana salin parketilla ja vilkaisi tuon tuostakin myöhäiseen vieraaseen, joka oli tullut etsimään suojaa hänen luotaan.
Parooni Armfelt istui äänettömänä nurkassaan. Vanha, huolten rasittama mies, jonka mieltä viime päivien tapaukset olivat suuresti järkyttäneet, näki edessään vain yhden ainoan pakotien: hän oli päättänyt vannoa uskollisuudenvalan keisarille. Armfelt olisi ehkä kestänyt tiedon, että Ruotsin kruunu siirtyisi hänen kuolleen ystävänsä pojanpojalta Napoleonin kenraalille. Hän oli tavannut Bernadotten ja kohdannut hänen puoleltaan aluksi vain ennakkoluulotonta, viileää ystävyyttä. Mutta sitten asema muuttui. Päästyään perille hänen poliittisista mielipiteistään ja kuultuaan, miten innokkaasti Armfelt oli toiminut Kustaa Aadolfin lapsen eduksi, uusi perintöruhtinas käänsi kantansa täysin päinvastaiseksi ja toimitti hänelle karkoituskäskyn, joka teki pikaisen kurjan lopun kaikista luottamustoimista, ruotsalaisista arvosijoista ja virkapaikoista, kollegion jäsenyydestä, osuudesta Tukholman hovi elämään. Armfelt tiesi, että hänestä oli tehty ilmianto. Ja nyt hänet pakotettiin muuttamaan maasta, jonka ruhtinaita palvellessaan hän oli harmaantunut.
Hän katseli syrjäisestä loukostaan Venäjän lähettilästä, joka puhdisti epätietoisena piipunkoppaa. Hän mietti, mahtoiko tuo hollantilaisvenäläinen diplomaatti koskaan ymmärtää, mitä miehelle merkitsee isänmaansa menettäminen. Menettäminenkö? No niin, hän oli jo kauan kaivannut Suomeen, Joensuun tuttuun, hiljaiseen kartanoon. Nyt, kun kotiseutu kuului Venäjään, hän voisi pyyhkiä jaloistaan Ruotsin tomut ja palata sinne, missä oli syntynyt, elääkseen hiljaista, yksinäistä, melutonta elämää kaukana valtaistuinten säteilystä, vallan ja kunnian levottomista pelipöydistä. Oikeastaan hän tunsi kaipaavansa vain lepoa. Hänen kalvaille kasvoilleen, joita viime päivien huolet olivat laihduttaneet, levisi väsymyksen ilme. Hän tiesi, että hän oli auttamattoman vanha, että hiukset hänen ohimoillaan kävivät vähitellen aivan valkeiksi ja rypyt hänen otsallaan syvenivät. Hän yritti tyytyä osaansa. Ehkäpä hän olisi siirtynyt Suomeen omasta halustaan, ilman karkoituskäskyjä. Jean Baptiste Bernadotte, epäluuloinen, pikavihainen ranskalainen, olisi kuitenkin voinut säästää häneltä tämän kauhean nöyryytyksen —!
Mutta nyt ei ollut aikaa hyödyttömiin mietteisiin, sillä yö oli puolessa ja uninen van Suchtelen odotti malttamattomana päätöstä...Näytti, kuin lähettilään kirkkaissa silmissä olisi välähtänyt sääli, kun hän sattui vilkaisemaan vieraaseensa. Hän näki pettyneen epävarman katseen, joka anoi hänen apuaan, näki ränsistyneen ylimyksen, joka oli kerran lumonnut ympäristönsä valloittavalla käytöksellään ja komealla olemuksellaan: vanha, pelinsä menettänyt diplomaatti! Mutta hänen tiensä tasoitetaan, hänet pelastetaan Venäjälle! Vaikka onkin vaikeata, parooni Armfelt, Tukholman sotakollegion presidentti ja Kaarle XIII:n luottamusmies, saa alistua kohtaloonsa ja vannoa alamaisen valan Aleksanterille.
van Suchtelen oli etsinyt Raamatun ja sytyttänyt kaksi vahakynttilää, joiden tuikkivat liekit saivat valaa tarvittavaa juhlallisuutta tähän öiseen seremoniaan. Lumi piiskasi ikkunaruutuja. Nurkassa istuva mies painoi kaksin käsin ohimoitaan ja äännähti vaivalloisesti, ikään kuin hän puhuisi itsekseen: "Voitte uskoa, että en olisi koskaan taipunut tähän tekoon, ellei..." — "Te palaatte vain sinne, mihin kuulutte", huomautti lähettiläs hiljaa, monimielisesti hymyillen. "Kunnioitan suuresti hänen majesteettiaan keisaria, mutta en voi milloinkaan muuttua venäläiseksi", sanoi Armfelt. "Olkaa varma, että en astu tätä askelta omasta tahdostani. Minut pakotettiin Siihen. Kalugassa ollessani..." Hän vaikeni ja hänen huuliltaan kirposi kevyt huokaus. "Miksi kuluttaa kalliita minuutteja?"
Kun kynttilät vihdoin paloivat rauhallisin liekein ja valan välikappale, kultaristinen kirja, näytti odottavan kahden sormen kosketusta, Armfelt siirtyi pöydän luo. Äänettömyydessä kajahtelivat van Suchtelenin sanat — uskollisuuden lupauksen kylmä, kuollut kaava. Armfelt kertasi valan kuin kaiku, ja kun ratkaiseva hetki oli kulunut ohi, hänestä miltei tuntui, että pimeys oli syventynyt ja että huoneen hiljaisuus oli painostavampi kuin ennen.
VIIDES KIRJA
MAA
1
Kevättalvella 1812 Pietarin Talvipalatsissa vallitsi kiihkeä, levoton odotus. Se tuntui kreivi Araktsejevin vastaanotoilla, ulkoministeri Rumjantsevin ja ylihovimarsalkka Tolstoin pälyilevät katseet kavalsivat sen, se tempasi Suomen asiain komitean herrat paperien ja virkapöytien äärestä, muutti heidän intonsa kovin laimeaksi ja vaivasi heitä virastotyön aikana. Ennen kuin mitään hälytystä oli tapahtunut, kiihtyneet kielet levittivät jo uutista talosta toiseen. Rahvas risti silmiään ja polvistui pyhäinkuvien eteen. Se siis tapahtuisi! Kaikkien pyhimysten nimessä, Pyhän Vladimirin ja Pyhän Nikolain nimessä, mitä valtakunnassa tapahtuukaan! Talvipalatsissa tiesi jokainen lakeija ja kamaripalvelija, että Napoleonin armeija, joka oli muodostettu belgialaisista, hollantilaisista, roomalaisista, napolilaisista palkkasotureista, valmistautui hyökkäämään Venäjää vastaan. Hovissa tyrkyttivät monet sotaintoilijat ohjeitaan ja neuvojaan, kreivi Novosiltsev, amiraali Mordvinov ja ministeri Barclay de Tolly upposivat kokonaan strategisiin suunnitelmiin. Kevään tullen huhut muuttuivat äänekkäämmiksi, anovat kädet sytyttelivät pieniä liekkejä pyhimysten eteen kaikissa Pietarin kirkoissa. Rohkeimmatkin vaipuivat hämärien epäilysten valtaan, kun kuultiin, että Aleksanteri aikoi marssia yksinään kokonaista kansojen vyöryä vastaan, sillä hänen venäläiset kenraalinsa, hänen Bagrationinsa, Tormasovinsa, Barclay de Tollynsa olivat kovin harjaantumattomia Ranskan kokeneiden marsalkkojen rinnalla. Mitä tapahtuisi, jos —? Epävarman toivon pienet liekit tuikkivat ja lepattivat, pyhimysten kultaisilla kasvoilla välkkyi tulkitsematon ilme, hurskas poissaolo kaikesta maisesta. Vanhukset suolasivat itkullaan Kasaanin Jumalan Äidin taivaansinistä malakiittihametta sulattaakseen hänen jäykän ylimaallisuutensa suojelevaksi sääliksi.
Mutta Armfelt istui työhuoneessaan kokonaan uponneena uusiin suunnitelmiin. Suuressa, puolihämärässä työkammiossa, jonka pöydällä paloivat raskaat hopeaiset kyntteliköt ja jonka nurkasta Kustaa III:n marmorikuvan terättömät silmät tuijottivat, kypsyi nykyään yhä runsaampia, yhä ratkaisevampia hankkeita; Armfelt totesi tyynen riemun vallassa, miten moni kauan hautunut aikomus nyt puhkesi esiin elävänä tekona.
Hänen luonaan oli valtiosihteeri Rehbinder, nuori, notkea virkamies, jonka valpas toimi vaisuus viehätti häntä. Siellä oli Carl Johan Walleen, valtiosihteerin apulainen, synnynnäinen laintutkija, jonka pitkänsoikeiden kasvojen kulmikas tuimuus tehosi komitean istunnoissa ja vaikutti viilentävästi liialliseen innostukseen. Siitä asti kun Suomen asiain komitea oli perustettu ja Armfelt oli joutunut sen puheenjohtajaksi, valtiosihteeri Rehbinder joutui oikeastaan työskentelemään hänen varjossaan. Tuo hyväntahtoinen, joustava mies, jonka pienet kasvot näyttivät niin omituisen epävalmiilta suurine, tylppine nenineen ja lihavine huulineen, saattoi toimia oivallisena esittelijänä, milloin jokin hanke oli saatettava Aleksanterin tietoon. Pietarin seuraelämän vilisevästä vedestä voitiin tosiaankin tuulastaa oivallisia kaloja! Hän, Armfelt, oli tehnyt hyödyllisiä keksintöjä — hän oli löytänyt joukon korvaamattomia apulaisia, heidän joukossaan nuoren Lauri von Haartmannin, ulkoasiain ministeriön aktuaarin, jonka hän nimitti uuden komitean toimitussihteeriksi. No niin, hän tarvitsi ympärilleen tarmokkaita käsiä ja kirkkaita päitä, hän käytti niitä hyväkseen, alisti ne tahtoonsa, antoi omien leimahtavien ajatustensa siivilöityä vieraiden aivojen lävitse, kunnes kaikki epä valmius paloi niistä pois ja puhdas kulta jäi. Hän luotti noihin nuorukaisiin. Hän tarvitsi esikuntansa, joka kiiruhti täyttämään hänen käskyjään ja ajamaan hänen asioitaan. He seisoivat uskollisena vartiona hänen työhuoneessaan silloin, kun monet entiset ystävät luopuivat hänestä, kun ponteva mutta kovin itsepäinen Aminoff alkoi kadehtia häntä ja rupesi yhä näkyvämmin lähentelemään entisiä Anjalan miehiä. Mutta Suomen asiain hoito oli Armfeltin käsissä. Komitea toteutti hänen tahtoaan, hän tunsi seisovansa tukevasti jalustallaan ja pitelevänsä sormissaan synnyinmaan kohtaloa.
Joskus hänestä tuntui, että hänellä ei ollut enää lainkaan yksityiselämää. Näin oli tapahtunut varsinkin alkuaikoina, jolloin hän saapui Joensuun kartanosta Pietariin ja joutui politiikan keskelle, keisarin lähimmäksi neuvonantajaksi. Kuinka häntä oli salassa solvattu, painettu, pyritty syrjäyttämään, kuinka kiihkeän intohimoisesti Rumjantsev ja Araktsejev, Pietariin pesiytyneet Anjalan miehet ja hovissa maleksivat vanhat viholliset olivatkaan kasanneet esteitä hänen tielleen! Siitä huolimatta hän oli notkeasti ponnahtanut valtaistuimen käsinojalle ja kuiskinut neuvojaan epäröivän Aleksanterin korvaan.
Hän kaivautui päättävästi sotkuisiin ongelmiin, jotka koskivat Suomen suuriruhtinaskunnan sisäisen hallinnon järjestämistä. Porvoon valtiopäivillä perustettu hallituskonselji, jossa valvottiin maan lainkäyttöä ja yleistä taloutta, oli Suomen kenraalikuvernöörin käsissä. Sillä välin kuin sieltä hoidettiin siviilihallintoa, Pietarin talvipalatsissa liikkui Mihail Speranski salkkuineen ja asiakirjakääröineen, esitellen jokaisen toimenpiteen suoraan Aleksanterille. Tuo kopea, hieman vanhanaikainen ylimys, jonka munansileä pää näytti luonnottoman kalpealta tummansinistä samettikaulusta vasten, ei tosiaankaan epäröinyt pannessaan ajatuksensa täytäntöön kaikkia yksityiskohtia myöten, ja mitä hän tahtoi, sen tuli kerta kaikkiaan tapahtua. Pietarissa toimi myös puolittain salainen valiokunta, joka oli koottu suomalaisista ja venäläisistä virkamiehistä ja jossa suunnattoman suurta päiväpalkkaa nauttivat herrat seuloivat Suomen asioita. Mutta se ei riittänyt. Uusi komitea oli perustettu hänen, Armfeltin, ehdotuksesta; hänet oli kutsuttu sen puheenjohtajaksi ja hänen neuvonsa ja ohjeensa kantoivat vihdoinkin hedelmän. Tämä komitea sai lopulta ratkaisuvallan miltei kaikissa Suomea koskevissa kysymyksissä. Sitten Armfelt oli maltittomana syöksynyt uusiin tehtäviin, oli uhrannut päivänsä ja yönsä niiden paperien parissa, jotka sisälsivät ehdotuksia maan keskusvirastojen pystyttämisestä, postihallituksen, yleisten rakennusten ylihallituksen, lääkintälaitoksen kokoonpanosta. Hän, henkevä maailmanmies ja valloittava salonkileijona, omistautui oudon halukkaasti hallinnollisiin järjestelyihin, jotka eivät oikeastaan tuottaneet hänelle muuta kuin kadehtivia vihamiehiä, unettomia öitä, piinallista edesvastuuta.
Mutta mennessään keisarin luo hän nautti voidessaan vaikuttaa jyrkällä päättäväisyydellään ja säpsähdyttävän suorilla sanoillaan.. Aleksanterin sievä pää näytti liikahtelevan vaivautuneesti. Hän kuunteli tarkkaavasti ja uskoi kaiken — hän oli aluksi perin yllättynyt, sillä kaikki hänen neuvonantajansa öljysivät tavallisesti puhetapansa. Mutta suomalainen! Parbleu, millainen suorasuu —! Ja kun hän, Armfelt, puhui Suomen tullioloista, tähdensi uuden tullihallituksen tärkeyttä, penkoi luotsi ja majakkalaitosten ylihallituksen sotkuista asiaa, esitti kantansa Itä- Suomen kysymyksestä ja palasi ehtimiseen ajatukseensa, että kovaosaisen Vanhan Suomen olot oli hyvin nopeasti saatava järjestykseen, keisarin tahto taipui hänen sanojensa tulessa kuin vaha. Keisarin huolestunut vedensininen katse näytti suorastaan imeytyvän komitean puheenjohtajan huuliin ja hän sanoi yht'äkkiä, odottamattoman lujasti: "Vraiment! Laatikaa tästä asiasta kirjallinen esittely, herra parooni, ja me panemme tuotapikaa toimeksi..."
Ellei keisari olisi itse valvonut niin odottamattoman innokkaasti Suomen asiainhoitoa, komitean puheenjohtajan into olisi varmaankin vuotanut kuiviin. Mutta Armfelt sovitti sanansa taidolla ja varovasti. Hän antoi omien ajatustensa huomaamatta valua ruhtinaan tajuntaan, kunnes tämä omisti ne itselleen ja toimi niiden mukaan. Nyt ehti tuskin muste kuivua papereissa... Viipurin läänin ja muun Suomen yhdistämistä puuhattiin ripeästi. Pietarin aatelispiireissä, joissa asia kohtasi vihaista, juroa vastustusta, sen alkuunpanijana pidettiin tietenkin Speranskia, joka oli juhlallisesti antanut sille siunauksensa ja jota valtioneuvos Tsitsagov syytti liiallisesta suomalaisystävyydestä. Mutta tämäkin Gordionin solmu aukaistiin. Keisari oli vihdoin julkaissut kaksi manifestia, toisen Venäjälle, toisen Suomelle, joissa hän antoi kaikkeinarmollisimmasti tietää, että suuriruhtinaskunnan hallinnolliseen yhteyteen kuuluisi tästedes myös Vanha Suomi. Armfelt hymyili tyytyväisen työnantajan hymyä. Se oli hänen unettomien öittensä tulos, hänen huoliensa hedelmä. Mutta kiihkeä toiminnanhalu, joka tähtäsi vielä kauemmas ja laajemmalle, vielä korkeampiin tarkoituksiin, oli temmannut hänet valtaansa.
Toiset vehkeilivät häntä vastaan. Julkisesti ja salassa, käyttäen karkeimpien solvausten lyömämiekkaa tai panettelujen hienoimpia myrkkyjä. Hän tiesi! Keisarin rinnalle hiipi kaikkialla sotaministeri Araktsejev, taantumuksellinen absolutismin pahahenki, jonka rujo ruumis peittyi kengänsoljista kaulukseen asti kunnian ja arvokkuuden teatteriloistoon. Vain keltaiset, levolliset hyeenankasvot paljastivat tämän miehen todellisen minän. Keisarin kabinetissa ampui järeitä syytöksiään Sprengtporten, vihan palveluksessa harmaantunut vanha vehkeilijä, joka kasvatti henkilökohtaisen katkeruutensa sisä- ja ulkopolitiikaksi. Oli suorastaan ihme, miten lainkaan oli erehdytty luulemaan, että hänen tapaisensa kitsas, juro, pelätty ja halveksittu mies soveltuisi Suomen kenraalikuvernööriksi. Uudessa suuriruhtinaskunnassa häntä kohtaan oli tunnettu vain vastenmielisyyttä, ja hän putosi asemastaan luovuttaen kuvernöörintuolin aluksi Barclay de Tollylle, sitten hyväntahtoiselle kenraali Steinheilille, joka oli Baltian saksalaisia mutta kävi pystyä nenäänsä ja harittavia hiuksiaan myöten syntyperäisestä suomalaisesta. Araktsejev, Sprengtporten, luikerteleva postiministeri Ladau saivat juonitella: Aminoff, jota kaikki kateuden koirat olivat purreet, sai liittyä vihollisrintamaan. Armfelt pysyi itsetietoisesti paikallaan, hän määräsi ja ohjasi, antoi käskyjä ja ajoi hankkeensa perille asti. Suunnattoman laajan kirjeenvaihdon verkosto säteili hänen pietarilaisesta työkamaristaan kaikkialle Suomeen. Joinakin hetkinä hän ajatteli hienoisesti ylpeillen, että hänellä oli apulaisia sellaisia kuin kuvernööri Steinheil, sellaisia kuin Ehrenström, joka johti Helsingin rakentamistöitä ja joka ryhtyi hänen kehoituksestaan laatimaan laajaa, keisarille aiottua mietintöä Napoleonin rauhanrikkomuksesta, soveltaen sen erittäin taitavasti Suomen oloihin. Ellei hänen tiellään olisi seisonut kylmä, taipumaton Speranski, joka salaa kannatti kaikkea, mikä tuli Ranskasta, kukaties myös Napoleonin politiikkaa, hän, Armfelt, olisi huomaamatta liukunut myös Venäjän sisäisen politiikan johtoon.
Niin, Speranski... — Tähän kevättalveen asti Mihail Mihailovitš Speranski oli nujertanut kaikki tyytymättömät, jotka hyökkäilivät hänen mahtiasemaansa vastaan. Keisarin neuvonantajissa ei todellakaan tavannut näkyvämpää hahmoa. Hän oli uljas, taipumaton pilari, joka yhä edelleenkin pidätteli Aleksanterin reformaattorinunia ylhäisissä korkeuksissa. Hän ei antanut niiden romahtaa alas. Vladimirin pappisseminaarista Speranski oli aikoinaan kavunnut hallintovallan ylimmille askelmille. Hän oli älykäs, työteliäs, rohkea, kärkevä, sitkeä paperipoliitikko; hän oli kuin luotu häilähtelevien ruhtinaiden kainalosauvaksi. Kun Aleksanteri oli keksinyt tämän miehen Pietarin virastoherrojen kuhisevasta muurahaisparvesta, hänen armollisuutensa oli kohdannut tuon miehen taholta vieläkin alentuvampaa hyvänsuopeutta; näytti siltä kuin Speranski olisi suvainnut keksiä keisarin ja myöntää hänelle sijan läheisyydessään! Saavutettuaan korkeimmat arvoasteet Mihail Mihailovitštunki punnitsevan katseensa uuden reformirakennuksen jokaiseen rakoon ja tunnusteli taitavilla, tottuneilla sormillaan sen saumoja. Hänen aivojensa lävitse siivilöityi lopulta jokainen hanke, mitä Talvipalatsissa virisi, kunnes hän voi hyvällä syyllä pitää itseään kaikkien uudistusten suojelushenkenä, uusien perustuslakien keksijänä, valtakunnan neuvoston luojana. Saattoi odottaa, että tämä Vladimirin seminaarilainen tarttuisi yhtä halukkaasti myös Suomen asioihin. Armfelt oli alusta alkaen pelännyt hänen vallanhimoaan. Hänen ja Speranskin välillä täytyi ennen pitkää viritä hiljaisen, sitkeän valtataistelun.
Ja nyt hänen käteensä oli sattumalta työnnetty ase: ilkeä huhu, jota Speranskin vastustajat levittivät. Tarvittiin vain, että Mihail Mihailovitšin ranskalaiset harrastukset, jotka todellisuudessa rajoittuivat runouteen ja filosofiaan, paisutellen tulkittiin maanpetokselliseksi toiminnaksi. Se oli varsin helppoa, sillä kaikkialla hovissa vallitsi tänä kevättalvena helposti ärtyvä ranskalaisviha. Tverissä, jossa keisarin sisar suuriruhtinatar Katarina piti pientä vehkeilevää hovia, ei toivottu mitään sen halukkaammin kuin Speranskin kukistumista, ja Armfelt tiesi, että salajuonen loimi lähti sieltä. Sen johdossa oli kreivi Araktsejev, mies, jonka virnisteleviltä kasvoilta aina kuvastui hänen sielunsa vihainen, hirmuinen kauna. Sitä johtelivat omista loukoistaan Tverin pikkuisen hovin uskolliset kantavieraat — sellaiset kuin elähtänyt marsalkka Saltykov, poliisiministeri Balasov, kiihkokansallinen historiankirjoittaja Karamsin, joka pauhasi rajattoman itsevaltiuden, aidon aasialaisen despotian puolesta ja välkytti pahansuopia keltaisia ilveksensilmiään, milloin vain Mihail Mihailovitšin nimi sukelsi heidän keskusteluihinsa. Tähän vehkeilevään ryhmään oli kotiutunut myös Moskovan patrioottien meluava johtaja, Feodor Rostoptsin, viekas, kerskaileva ranskalaisvihaaja. Näytti suorastaan siltä, kuin hän olisi katsonut kaikki Napoleonin voitot henkilökohtaisiksi loukkauksiksi itseään vastaan.
Armfelt näki kaikkien noiden käsien ahnaasti kurkottuvan Speranskin asemaa kohti, hän tunsi, miten seitti kiristyi, mutta hän pysytteli kummallisen välinpitämättömänä, ummisti silmänsä... Valtioneuvos Rosenkampf, Suomen komitean vastavalittu uusi jäsen, joka sirotti jokaiseen keskusteluunsa Speranskiin suunnattuja parjauksia, saattoi Armfeltin ilkeään välikäteen. Hänen kirjoituspöydällään oli Rosenkampfin laatima pahantuulinen pamfletti. Mihail Mihailovitšin, Venäjän Cromwellin, hartioille sysättiin siinä kokonainen rikosten vuori. Armfelt punnitsi kirjoitusta miettivästi kädessään. Oikeastaan hänen olisi pitänyt estää sen levittämistä; hänen olisi pitänyt vetäytyä syrjään koko hankkeesta. Mutta hän toimi päinvastoin: antoi suojeluksensa Rosenkampfille, huomauttipa vielä kahden kesken keisarille eräistä pienistä halventavista pilasanoista, jotka Mihail Speranski oli singonnut hallitsijaa vastaan. Totisesti! Mies oli hänen tiellään! Armfeltin itsevarjeluvaisto oli herännyt, hän tahtoi kulkea omaa rataansa, ja sitä varten oli raivattava este, joka seisoi tiellä. Mutta asia kiusasi häntä, se valvotti häntä öisin. Hänen täytyi käyttää koko todistelukykynsä voidakseen vakuuttaa huonolle omalletunnolleen, että Vladimirin pappisseminaarilainen oli loppujen lopuksi vaarallinen vehkeilijä, joka johtaisi tyhmällä idealismillaan valtakunnan turmioon. Ja mllaisia ystäviä tuolla ihmisellä oli ollut! Juuri Speranski oli ottanut suojaansa Magnitskin, seikkailevan jakobiinin, illuminaatin ja vallankumouksellisen, jonka keisari vihdoin karkoitti Vologdaan, koska hän oli luotettavien juorujen mukaan kavaltanut sotasalaisuuksia ranskalaiselle Caulaincourtille.
Armfelt punnitsi mielessään vastustajansa arvoa, käänteli ja tarkasteli sitä hiljaisuudessa, havaitsi sen sitä köykäisemmäksi, kuta enemmän hän halusi sitä vähentää. Hän keskusteli asiasta puolin sanoin poliisiministeriössä toimivan herra de Sanglenin kanssa ja luki uudelleen Rosenkampfin kirjoituksen. Ensi kerran elämässään hän antoi ilkeiden hovijuorujen vuotaa tajuntaansa vaivautumatta seulomaan niitä, valikoimatta, varauksettomasti.
Hän toimi kiihkeästi — ja kuitenkin hänet yllätti tuon tuostakin tunne, että muinainen henkinen liikkuvaisuus oli ehtynyt. Hän tunsi polkevansa paikoillaan. Vain hänen sisäisen elämänsä uloimmilla äärillä jatkui ihmismenon turha, kirjava hy örinä, hermostunut meneminen ja tuleminen, vallan uhkapeli, johon hänen väsyneet kätensä osallistuivat aivan konemaisesta Nämä hämyiset seisahdustilat vakasivat hänet nyt useammin kuin ennen. Hänen täytyi kuumeisesti puuhata asioissaan pettääkseen itseään teon ja aherruksen harhakuvilla. Mutta kummallinen, kireä velvoitus ei silti hellittänyt otettaan. Tuntui miltei kuin hänen sisäinen autiutensa, jota hän aina pyrki salaamaan, olisi jotakin tuntematonta tietä muuttunut tempoilevaksi toiminnaksi. Armfelt etsi velvollisuuksia ja suurta vastuuta, joka lujittaisi elämän horjuvaa perustaa. Hämärä sisäinen veto lähensi häntä asioihin ja ihmisiin, jotka olivat jossakin, vaikkapa kaukaisessa suhteessa hänen synnyinmaahansa. Koti-ikävän alla valvoi hätäinen itsensä uudistamisen vietti, tarve, joka pakotti Antaioksen koskettamaan äitiään maata.
Muisto liikahteli pimeissä uumenissaan, se pusertui joskus hänen uniinsa, joissa kaikki tuo, minkä hän päivisin torjui syrjään, kasvoi kuviksi ja näyiksi. — Epätodellinen, usvainen maailma —! Sattui usein, että hän näki unta lapsuuden seuduista, joihin kuitenkin liittyi vieraita häiritseviä piirteitä. Nuo yön maisemat kuvastelivat salaperäisen samanaikaisesti menneisyyttä ja nykyisyyttä. Talo, jonka valkoinen kuvio kohosi esiin yön hämäränharmaasta kasvullisuudesta, toistui vaivaavan itsepintaisesti, yö yöltä. Se oli Juvan kapteenin autio virkatalo, se oli Joensuun päärakennus, se oli — epämääräisemmin — Wienin Landesstrassen asunto. Unessaan hän tapasi sieltä aina samat ihmiset. Täti Benonia kohotti hitaasti kapeat kasvonsa ja tarkasteli häntä välkkyvien silmälasien lävitse; Eleonora Helena, vanha, juro taloudenhoitajatar, liikkui tyhjän pöydän vaiheilla ja kohensi hiiliä, joista heittyi hehku äidin harmaantuneille ohimoille. Tässä unikuvaelmassa Armfelt tunsi näyttelevänsä kaksijakoista osaa, sillä uni palautti hänet lapsuuteen, muovasi hänen ruumiinsa pienen pojan ruumiiksi ja salli hänen kuitenkin kaiken aikaa seurata itseään kuin syrjästä, kypsyneenä vanhana miehenä. Heräämisen rajalla isän kuva astui odottamatta suuren maalauksen kehyksistä. Mutta kiiltävä haarniska ja leveä uumavyö olivat nyt hävinneet, isä seisoi hänen edessään aivan alastomana, ja hän huomasi kummastuen, että tuo komea ruumis oli vyötäisistä alaspäin epätäydellinen, vailla sukupuolta. Tyhjät, merkityksettömät sanat, jotka unessa olivat saaneet salaista tärkeyttä, kiusasivat häntä valveillaolon hetkinä. Hän unohtui kuuntelemaan omien aivojensa suhinaa, hän ajoi takaa äänenpainoja, jotka väistelivät sisäistä kuuntelua kuin etääntyvät kaiut.
Nämä unet herättävät hänessä voimakkaan halun palata kotiin, Suomeen. Vuosi sitten, jätettyään Tukholman, Armfelt oli saanut hetken aikaa viivähtää Joensuun kartanossa. Hän tapasi sen surkeassa kunnossa, ryhtyi kunnostamaan rappeutunutta päärakennusta, kulutti lauhat keskipäivän hetket puistoissa, joissa koivut kohosivat routaisesta maasta suurina mustina varpuina. Sama huhtikuinen valaistus, joka oli vallinnut, kun hän viimeisen kerran kohtasi näillä tienoilla äidin, välkkyi jälleen päärakennuksen ikkunoissa. Hän aisti heräävän esikevään kirpeitä tuoksuja, tunsi sieraimissaan mullan, sulavien lumipälvien, märkien oksien raikkaan hajun. Kuinka mielellään hän olisi jäänyt sinne! Tuorlasta, kenraalitar Willebrandin maatilalta, hän toivoi saavansa vuokrata suuren avaran asuinrakennuksen perheelle, joka valmisteli lähtöään Tukholmasta. Hedvig jakaisi hänen kanssaan kerrankin rauhallisen suven... Joensuussa hänellä oli myös aikaa muistella äitiä. Ammoin sanotut sanat tuntuivat yhä viipyvän tyhjän rakennuksen hiljaisuudessa; kaikissa peileissä oli vieläkin äidin kasvojen epämääräinen, velvoittava tuntu. Vainajan läsnäolo täytti hänen mielensä, säilyi nurkkien pimennossa, maistui leivässä, jota hän söi, ja viinissä, jolla hän yritti huumata apeuttaan. Armfelt aavisti, että jokin kauan piilossa ollut oli tunkeutumassa esiin, ja tämä tunne teki hänen sydämensä pakahduttavan raskaaksi. Mutta kun keisarilta saapui odottamaton kutsu, joka pakotti hänet heti matkalle Pietariin, hän jätti Joensuun kartanon miltei helpottuneena. Tuo autius ja yksinäisyys oli sittenkin käynyt hänen voimilleen.
Pietarissa hänen elämänsä valui kasaantuviin asiapapereihin; se musertui hallinnollisen koneiston hammasrattaissa, väsymättömässä Grotten- myllyssä, joka jauhoi isänmaan kohtaloa. Hän työskenteli viikkokausia maltittoman kiihkeästi, uupui, halusi vetäytyä syrjään, mutta tunsi itsensä sidotuksi. Maaliskuussa Hedvig, joka oli jäänyt järjestämään perheen asioita Tukholmaan, lähti vihdoinkin Ruotsista ja saapui hänen tuekseen. Mies oli kaivannut häntä kovin, ja nyt, kun tuo hiljainen, äidillinen nainen palasi hänen luokseen ja heidän elämänsä virrat tuntuivat jälleen yhtyvän, hän tunsi hetkeksi vapautuvansa huolista. Hedvigin läsnäolo ympäröi hänet nyt kuten ennenkin lämpöisellä turvallisuudella. Tuossa ilmakehässä olisi ollut helppoa hengittää, elleivät hänen ajatuksensa olisi tavan takaa palanneet kotiseuduille, Suomeen, ja ellei hän olisi huolehtinut lasten kohtalosta.
Niin, pahinta oli tytön, Augustan, laita... — Kun Augusta vielä oli pieni, hän oli tahtonut asettaa hänet mahdollisimman hyvään suojaan kaikelta sellaiselta, mikä synkistyttää ihmisen mielen. Mutta Augustan omaksi tehtäväksi jäivät kaikkein kohtalokkaimmat ratkaisut. Ja kun paroonin tytär oli juhlallisesti vihitty kreivi Piperin kanssa, morsiamen isä, joka silloin oli lähettiläänä Wienissä, saattoi tuskin uskoa tästä avioliitosta muuta kuin hyvää. Kreivi oli nuori, komea, iloinen mies — hänen takiaan tuskin tarvitsi valvoa kaiket yöt ja hautoa epätoivon ajatuksia, kuten Augusta kaikesta päättäen teki. Minkätähden? Hänen kirjeensä olivat viime aikoina saaneet niin peloittavan sävyn. Sellainen suuri, nimetön ahdistus...! Niin, hän oli tuntenut itsekin sen kouraisun, hän oli öisin kuunnellut viluisten puistatusten vallassa tuulen suhinaa Pietarin kaduilla. Lasten kohtalo painoi hänen ajatuksiaan, ja hän oli joskus huomaavinaan, että Hedvig kantoi samaa huolta, vaikka hän säläsi kaiken sen tapaisen niin urheasti.
KEISARI Aleksanteri, kaikkien venäläisten valtias, uuden suuriruhtinaskunnan holhoava isä, oli näinä aikoina kokonaan vaipunut suuren sotapolitiikkansa lumoihin. Tilsitin rauhanteosta asti hänen ja Napoleonin välillä on ystävyyden varjossa käyty hiljaista voimanmittelyä. Jos korsikkalainen oli hairahtunut luulemaan, että hän oli Aleksanterista saanut uskollisen liittolaisen, tsaari puolestaan oli aina vaistonnut tämän diplomaattisen kädenpuristuksen pettävyyden. Aluksi hän oli odottanut ja vakoillut sopivaa hetkeä, antanut Napoleonin ymmärtää, että eräissä asioissa, nimenomaan Itävallan sodassa, hän oli kovin haluton auttamaan liittolaistaan, ja että heidän välillään oli paljon erimielisyyksiä, etenkin Turkin ongelmassa. Nyt hänen ympärillään suhisivat sodanhaluisten neuvonantajien kuiskaukset. Hän kuunteli näennäisen välinpitämättömänä mutta salaa harkiten kaikkien niiden diplomaattien esityksiä, jotka olivat sairastuneet pahimman ranskalaisvihan kulkutautiin. Kaksi preussilaista upseeria, kenraali von Phull ja eversti von Clausewitz, olivat viime päivinä pyörineet hänen ympärillään muita kiihkeämmin. He olivat oivallisia strategeja, kaikin mokomin... He kuluttivat kaiket päivät kartan ääressä ja siirtelivät nuppineuloja, joihin oli pistetty värillisiä paperilippuja. Tuon leikin tarkoituksena oli saada hänet vakuuttuneeksi siitä, että pelkästään Venäjän alueiden laajuus pystyi lamauttamaan ranskalaisten hyökkäysvoiman. Oli peräydyttävä ja vedettävä vihollisen armeijaa yhä syvemmäs sisämaahan, se oli saarrettava erämailla, se oli tukahdutettava arojen tyhjyyteen. Phull oli innosta loistavin silmin yhä uudelleen todistellut, miten yhdyslinjojen rajaton venyttäminen ja ranskalaisen ärsyttäminen sivustojen avulla johtaisi vähitellen hetkeen, jolloin Napoleon olisi tuhlannut voimansa ja huomaisi joukkonsa saarretuksi. Keisari ei sanonut sanaakaan. Hän säilytti hyväntahtoisilla kasvoillaan viileän ilmeen, mutta yksin jäätyään hän haroi pähkinän väristä, pörröistä tukkaansa ja punnitsi suunnitelmaa.
Kaiken aikaa pärisivät Tverin kiukkuiset sotarummut, ja ruhtinas Bagration, yltiökansallinen historioitsija Karamsin, pateettinen Rostoptsin kiivailivat kaikkia rauhanhankkeita vastaan. Siellä, neljänsadanviidenkymmenen virstan päässä Pietarin hovista, Vselovod Vladimirilaisen vanhassa runollisessa kaupungissa, oli muodostunut toinen hovi, josta vakoiltiin kovin halukkaasti keisarin jokaista askelta. Aleksanteri hymyili salaa. Tosiaan! Tverissä komenteli ja määräili hänen pirteä sisarensa, suuriruhtinatar Katarina, kopea ja omavaltainen mutta vastustamaton lumoojatar, joka piti tohvelin alla Oldenburgin vanhaa ruhtinasta. Sisar pukeutui nykyään niin ranskalaisittain, että päältä nähden saattoi tuskin kuvitella, miten tulisesti hän vihasi Napoleonia. Mutta heleä samettinauha sopi joka tapauksissa hänen tummiin hiuksiinsa ja vaalea, korkeauumainen peplum korosti hänen vartalonsa tyttömäisyyttä. Keisari näki edessään Katarinan kasvot, välkehtivät kissansilmät ja nyrpeän karmosiininpunaisen suun, terhakan pystynenän, ylpeät kulmakarvat. Äiti, leskikeisarinna Maria Feodorovna, joka muuten niin mielellään arvosteli poikansa hallitustoimia, antoi tyttären komennella itseään mielensä mukaan. Umpimielinen, vanha nainen, joka silloin, pimeänä maaliskuun yönä kaksitoista vuotta sitten, havitteli tsaarien kruunua... Oh, millaisia syrjäajatuksia! Ne yllättivät Aleksanterin yksinäisinä hetkinä, ne hiipivät hänen tajuntaansa, kun hän odotti vähimmin ja kun hän oli aivan valmistumaton... Salaisen pelon kaihi verhosi keisarin vedensiniset silmät. Hän kosketti otsaansa. Se oli tahmainen hiestä.
Nuoruudesta asti Aleksanteri oli tuntenut voimakasta kiinnostusta niitä valekuvia kohtaan, joita jokainen ihminen luo ystäviensä ja vihamiestensä tajuntaan. Seuraelämän peilisalissa vääristyi kaikki vieraisiin muotoihin. Suurentavat ja pienentävät kuvastimet, suosion ja epäsuosion myönteiset ja kielteiset heijastuspinnat valehtelivat: niissä näkyi vain ihmisten varjoja. Mutta häntä huvitti tarkata, miten nämä puoli-ihmiset kävivät täydestä, miten heidät omaksuttiin väärien näyttämöosiensa mukaan, kunnes he itsekin unohtivat oikean laatunsa. Petollisia vahakasvoja, koteloita, teatteripukuja! Aina, aina... Leskikeisarinna pukeutui leskeyteensä ikään kuin se olisi ollut hänen sisin asenteensa elämään. Suuriruhtinatar Katarina alkoi jonakin hetkenä näytellä vaarallisen vehkeilijättären osaa, kunnes naamio vähitellen syöpyi hänen kasvoihinsa, kunnes ulkonainen ele hävitti sisäisen totuuden. Veli, suuriruhtinas Konstantin, esitti syrjäytettyä perintöprinssiä; rakkaat nuoruudenystävät Stroganov, Novosiltsev, Kotsubei olivat näytelleet rakkaiden nuoruudenystävien osaa. Todellisuuden ja harhakuvan välillä oli vain lyhyt henkinen kehitysaskel, särkyvä eristyskerros, joka murtui pienimmästäkin kosketuksesta. Aina näytti, kuin jokainen ihminen olisi havahtunut unesta kirkkaaseen keskipäivään, kun hän luopui omasta luonteestaan ja pukeutui seuraelämän naamioihin. Vihdoin näytteli hänkin, keisari — esitti kahta, kolmea toisistaan eriävää osaa, antoi henkensä muodon valua moneen ruukkuun.
Hovissa häntä huvitti tarkata, miten kuuliaisena luonteet mukautuivat hänen keisarintahtonsa käskystä, miten hän loi ympärilleen valheellisia kasvoja, polki maasta olentoja, jotka eivät olleet sitä, miltä näyttivät. Mutta he teeskentelivät niin ihastuttavan johdonmukaisesti! He sulivat vihdoin yhdeksi sen harhakuvan kanssa, jonka hän oli heille määrännyt. Oliko lainkaan tarpeen ajatella, että tuossa räikeässä parrasvalossa elehti, puhui, vihasi, vehkeili, leikitteli, politikoi pelkkiä seuranäyttelijöitä? He eivät tienneet, että hän, Aleksanteri, innoitti heidät osiinsa ja että oli hetkiä, jolloin hän saattoi ihailla luomuksiaan kuin Jumala. Sveitsiläinen Laharpe, joka opetti häntä silloin, kun hän oli nuori, ymmärtämätön poika, oli kerran puhunut kaiken seuraelämän petollisuudesta. Mutta tuo viisas kamarifilosofi ei lainkaan aavistanut, miten hämmästyttävän syvälle se ulottui, miten oudon mutkallista se oli!
Vaikka keisari oli varsinkin nuorempana aina ollut kovin kiusaantunut, kun hänen täytyi osallistua seuraelämään, hän asettui nyt tietoisesti julkisuuden valoon, saarsi itsensä melulla ja hälinällä, teki itsestään kaikkien juonittelujen ja juorujen keskipisteen. Mihailovskin palatsissa, jossa hän oli nuorukaisena asunut, hän oli joinakin erakkuuden hetkinä pelännyt häiritseviä vieraita. Nyt kun hänen ympärillään tungeksi liehitteleviä diplomaatteja ja vallanhimoisia neuvonantajia, hän tunsi olevansa ihanan yksinäinen. Kuta kovempi hälinä, sitä suurempi hiljaisuus! Hän piiloitti oman olemuksensa sinne, mistä kukaan ei olisi osannut sitä etsiä: Talvipalatsin ihmisvilinään. Ja kun hän tietoisesti omaksui kaikki nuo majesteettiset naamiot, nuo huvittavat hurmaajaneleet ja ylevät keisarinasenteet, joita häneltä odotettiin, hän tiesi näyttelevänsä taitavammin kuin parhainkaan teatterisankari, paremmin kuin ranskalainen Talma, johon Napoleon oli häntä verrannut. Joskus hänet yllätti säpsähdyttävän eloisa vaikutelma, jonka vallassa hän saattoi nähdä itsensä ulkoapäin, vierain, ihmettelevin silmin. Hän näki väärän Aleksanterin, hymyilevän valekeisarin, astuvan Talvipalatsin portaita kumartelevien ihmismarionettien ohi, ja tuolla toisella oli hänen vartalonsa, hänen punertavat, säännöttömät kasvonsa ja vedenväriset silmänsä, hänen pähkinänruskea tukkansa — vieläpä ilme, joka tavallisesti hävitti hymyn, kun hän oli yksin.
Väärä Aleksanteri suhtautui oikeaan kuten peilikuva elävään ihmiseen. Kukaan ei aavistanut, milloin heidän keskellään liikkui se, Toinen — milloin kvasi-ihminen, joka oikeastaan oli vain kiihtyneen näyttelijätaidon luomus, koristi heidän rintansa kunniamerkeillä, jakoi oikeutta ja osoitti mielivaltaa, ylensi ja alensi, rankaisi ja palkitsi. Näinä hetkinä keisari näki kaiken ihmishyörinän muuttuvan naurettavan näennäiseksi, näki naamioiden ohenevan sumuun, johon palatsin monet valot vähitellen sammuivat. Kummitteleva, unenkaltainen maailma! Aivan äkkiä, keskellä diplomaattisia neuvotteluja tai hovitanssiaisia, Aleksanteri oli yksin ja tunsi kuvaamattoman elävästi, miten hänen ruumiistaan irtautui toinen, joka kävi sitä näkyvämmäksi, vaati osakseen sitä kiinteämpää huomiota kuta lasimaisemmaksi hän itse muuttui. Mutta kun hän ajatteli, miten taitavasti hän petti ystävät ja vihamiehet, hän ei voinut estää hiipivää vaikutelmaa, että tämäkin sisäisen etäälläolon hekkuma oli vain ele, jolla hän huumasi itseään... Silloin se yllätti hänet — silloin hän oli suojaton... Hänen täytyi puhua hyvin äänekkäästi ollakseen kuulematta tuota mieletöntä suhinaa, joka pauhasi hänen korvaonteloissaan, kumahdusta, joka syntyy, kun jotakin hyvin raskasta ja pehmeää kaatuu kovalle parketille. Se muistutti tosiaankin suuren jyväsäkin putoamista. Hänen kätensä oli aivan hikinen ja kylmä, hän tervehti ympärillä tungeksivia naisia, hän tanssi franseesia kuin unessa ja vakuutti itselleen: "Sellaista ei pidä kuunnella. Täytyy olla rauhallinen, aivan rauhallinen. Minä en sitä tehnyt..."
Mutta Ranskan lähettiläs, erittäin hienostunut ihmistuntija, markiisi de Caulaincourt, joka sattui juuri tuollaisena hetkenä katsomaan häneen, huomautti perästäpäin Serra Capriolan herttualle: "Katsokaa keisaria! Hänen kasvonsa... niin hänen kasvonsa muistuttavat Gizehin sfinksiä. Suu vetäytyy hymyyn, mutta silmien ympärillä ei ole lainkaan naururyppyjä." Seuraa vana päivänä sanat tietenkin ennättivät keisarin korviin, ja hän puolestaan kuittasi asian olankohautuksella.
Hovissa hänellä oli huonoja ja hyviä heijastuspeilejä, epäitsenäisiä papukaijoja, jotka matkivat hänen oikkujaan, jäljittelivät hänen olemustaan tai oikeammin niitä näyttämöhahmoja, joihin hän sovittautui kuin pukuihin. Oli valtiosihteeri Speranski, jonka itsekylläisyyden kirkkaasta kilvestä keisari näki oman majesteettiutensa heijastuvan. Oli kreivi Pjotr Tolstoi, hyvien ihanteiden, uskollisuuden ja porvarillisen varovaisuuden ruumiillistuma; oli kylmä pyrkivä Rumjantsev, vanha kenraali Igelström, amiraali Mordvinov, kaikki nuo, joissa hän kuvasteli itseään. Hän suosi ja torjui heitä mielialojensa mukaan, hän osoitti rakastettavuutta, joka vaihtui epäsuopeudeksi niin odottamattoman äkkiä, että kukaan heistä ei ollut asemastaan aivan varma. Oikullinen, mielivaltainen keisari! Mutta juuri se hän oli kaikkein vähimmin, juuri oikullisuus ja mielivaltaisuus olivat hänen parhaimpia naamiaispukujaan, kun hän johteli hovielämän karnevaalia.
Kuinka monta petollista julkisivua hän olikaan pystyttänyt! Saattoi miltei ajatella, että hän ei kärsinyt suoraa, yksiviivaista totuutta, vaan rakasti mutkallisuutta, hämärää, hunnuttamista niin yksityisessä elämässään kuin politiikassaan. Korsikkalainen, joka oli Tilsitin rauhanteossa luullut kohdanneensa selväpiirteisen tusinaihmisen, pettyi.
Tänä hetkenä uskoi koko Eurooppa siihen kullattuun ulkopintaan, jonka hän oli levittänyt salaisen sotapolitiikkansa peitteeksi. Eurooppa näki Venäjän ranskalaisen edustuksen en face, näki vanhan väsähtäneen ruhtinas Kurakinin, Pariisin-lähettilään, ja ulkoministeri Rumjantsevin, joilla kummallakaan ei ollut heikointa aavistusta keisarin todellisista hankkeista. Sillä välin kuin nämä kaksi typerää naamiota esittivät osaa, jonka hän oli heille määrännyt, hänen salainen agenttinsa, henkikaartin eversti Tsernysov pujottautui Tuileriesin sisimpään seurapiiriin ja varastoi aivoihinsa jokaisen sanan, jokaisen vihjauksen, mitä Napoleonin huulilta kirposi. Korsikkalainen oli kovin mieltynyt Tsernysovin seuraan. Hän vietti tuntikausia tuon kiharatukkaisen, kalmukinnäköisen upseerin kanssa ja luki hänen mielistelevistä kissansilmistään vain nöyrää, tyhmänsekaista kunnioitusta. Mutta eversti hoiteli taitavasti Aleksanterin tiedustelujärjestelmää, antoi valjaikon lentää Pietarista Pariisiin ja Pariisista Pietariin, ja milloin viesti oli perin kiireellinen, hänen vaununsa saattoivat kiitää vajaat kahdeksantuhatta kilometriä kolmessakymmenessäneljässä päivässä ehtiäkseen ajoissa Bay onnesta Pietariin. Hän osasi taitavasti urkkia Tuileriesin sisimpiäkin salaisuuksia; hän esitti venäläistä Casanovaa niin taitavasti, että Napoleonin uskottujen vaimot sulivat hänen lähellään kuin vaha ja heltyivät vaarallisen monisanaisiksi.
Mutta tuo nokkela kalmukki ei ollut ainoa, jota Aleksanteri käytti vainukoiranaan. Salaisen vakoilun lankoja veti ja hellitti myös kreivi Nesselrode, nuori lissabonilainen diplomaatti, joka toimitti Talvipalatsiin omatekoisen salakirjoituksen verhossa tärkeitä ennakkotietoja. Berliinissä ja Haagissa Nesselrode oli ollut vain jokseenkin keskinkertainen lähetystönvirkailija, ja vasta kun Mihail Speranski keksi tämän nuorukaisen avut ja suositteli häntä vaaralliseen luottamustehtävään Pariisiin, hänen oikea arvonsa paljastui. Paljon ennen kuin kukaan saattoi aavistella korsikkalaisen petollisuutta, lissabonilainen haistoi herkällä vainullaan, että Napoleonin todelliset hankkeet tähtäsivät Venäjää vastaan. Hän hälytti Aleksanterin ajoissa valppaaksi. Aivan oikein, vainukoira ei ollut eksynyt! Kalmukki Tsernyšov saattoi hairahtua, saattoi liiaksi lumoutua Pauline Borghesen hyväilyistä ja antaa keritä kauniit kiharansa kuten muinoin Simson. Mutta Nesselrode oli pelkkää kuuntelua, salaamista ja tietojenhankintaa.
Vaikka preussilaisten upseerien Phullin ja von Clausewitzin strategiset ohjeet joskus tuntuivat kovin paperisilta, vaikka jokainen tieto Napoleonin armeijan liikkeistä kehoitti varovaisuuteen, keisari oli näinä levottomina kevään päivinä joutumaisillaan vaarallisen innostuksen valtaan. Niin ainakin uskoivat hänen läheisensä. Hän puhui paljon "pyhästä venäläisestä sodasta", hän uppoutui haaveisiin, jotka olisivat sopineet hänen makedonialaiselle kaimalleen mutta joissa hänen kohdaltaan saattoi aavistella vain hurmautunutta idealismia. "En osaa sanoa, miten paljon ratkaisuja on jouduttanut sisareni ja hänen tveriläinen hovinsa", hän huomautti parooni Armfeltille, kun he kuljeskelivat Talvipalatsin puistossa. "Mutta te ja teidän ystävänne...! Joulusta asti olette soittaneet hätäkelloja ja todistaneet sodan välttämättömyyttä. Aivan oikein, se on välttämätöntä, nyt...! Mitä te ja d'Allonville ennustitte, on tapahtunut. Kun Ranskan armeija tekee ensimmäisen hyökkäysliikkeen, he saavat maistaa venäläistä vastarintaa." — "Passiivista siis?" huomautti Armfelt näköjään sivumennen. Aleksanteri ei ollut huomaavinaan kärkeä. "Huomenna matkustan Liettuaan pääarmeijan luo. Olen kirjoittanut Bernadottelle, jota te muuten suositte jokseenkin yhtä vähän kuin Napoleonin marsalkkoja yleensä. Mutta vannon teille, että hänen silmänsä on näissä asioissa terävä. Koetin selvitellä hänelle suunnitelmaani. Jos esimerkiksi voisimme koota kaikki slaavilaiset kansat suureksi rintamaksi ja liittää siihen tyytymättömät unkarilaiset, ettekö luulisi, että tämä muurinmurtaja saisi aikaan paljon? Se työntyisi Itävallan ja Ranskan kylkeen Adrianmeren rannikolla. Voisimme tunkeutua Bosnian ja Kroatian kautta aina tyrolilaisten ja sitä tietä sveitsiläisten yhteyteen. Mutta huomatkaa — tätä varten on luotava suuri yleisslaavilainen armeija, joka keskittää kaiken voimansa Itävaltaa ja Ranskan Adrianmeren puoleisia alueita vastaan."
Armfelt katsoi hieman kummeksuen hänen kasvojaan, jotka olivat oudon kirkkaat, kuin sisäisen innostuksen valaisemat. "On olemassa reaalisia esteitä", hän huomautti. "Me voitamme ne", vakuutti keisari. "Edellytänkin, että Englanti lähettää merivoimansa Itämerelle ja Adrianmerelle meidän tueksemme. Samoin edellytän, että saamme siltä taholta pyssyjä, patruunalaukkuja ja ammuksia niille saksalaisille joukoille, jotka me kokoamme Reinin liittokunnan karkureista." — "Edellytyksen edellytys siis", hymyili Armfelt. "Mutta", jatkoi keisari, "Englannin täytyy varustaa komentavat amiraalit niin runsailla käteisvaroilla, että saksalaisten ja slaavilaisten ylläpito ei tuota mitään haittaa. Vihdoin, kun Ranskan armeijat ovat... odottakaas... kun ne ovat Weikselin ja Niemenin välimailla, me teemme rohkean tempun ja autamme sekä espanjalaisia että portugalilaisia. Napoleon ei osaa odottaa iskua siltä taholta. Allons, hänen alueittensa rannikoita on kaikkialla häirittävä, on pantava Sisilian armeija liikkeelle ja suunnattava Italiaan vastaava syrjähyökkäys, on saatava sekä Korfu että Joonian saaret saarroksiin. Ruotsia on tuettava Seelantia ja tanskalaisia alueita vastaan. Laivastoja, jotka ovat ankkuroineet Texelin saaren lähelle tai purjehtivat Sommea pitkin, on pidettävä silmällä. Rahoittakoon Englanti vain armeijamme ja pelastakoon meidät merellä, niin nämä suunnitelmat johtavat voittoon maalla. Sivumennen, mitä ajattelette Wellesleystä? Tunnetteko hänet?" — "Kuvittelen hänet hyvin hiljaiseksi diplomaatiksi", sanoi Armfelt miettien ja kysäisi samassa: "Aikooko teidän majesteettinne pyytää häntä Englannin edustajaksi Talvipalatsiin?" Mutta Aleksanteri kampasi äänettömänä pähkinänvärisiä kiharoitaan.
Keisarin suomalainen suosikki oli ollut koko kevättalven omiin suunnitelmiinsa vajonneena. Pietarin seurapiireissä yltyi kiihkeä ranskalaisviha, ja Armfelt antoi tuon sähköisen tunnelman valua tajuntaansa, avasi sille olemuksensa huokoset, ikään kuin se olisi hetkeksi huumannut hänen kalvavaa irrallisuudentuntoaan. Pieni, suljettu ryhmä venäläisiä ja emigrantteja keräytyi näinä aikoina kiinteäksi sotapuolueeksi, kulutti iltojaan milloin hänen, milloin amiraali Mordvinovin tai kreivi Novosiltsevin palatsimaisissa asunnoissa ja hautoi suurta hanketta hyvän punaviinin ääressä. Tähän piiriin kuului Serra Capriolan herttua. Hän oli toiminut Venäjän hovissa lähes neljä vuosikymmentä ja jäänyt auttamattomasti pohjaa vaille, kun Joachim Murat, ranskalainen marsalkka, kohosi kolme vuotta sitten Napolin kuninkaaksi. Nyt hänen kipinöivä henkevyytensä toimi kipeän vihan palveluksessa, vihan, joka kohdistui korsikkalaiseen hävittäjään, leskikuningatar Karoliinan voittajaan. Vaikka hänen rintapielessään säteilivät keisarikunnan korkeimmat tähdet ja vaikka hänen vaimonsa oli sukulaisuussuhteissa Pietarin loistavimpaan ylhäisöön, Serra Capriolan herttua vetäytyi hovielämästä syrjään. Hänen kaiken aikansa anasti suunnitteleva, hautova sotapolitiikka; se täytti hänen tyhjät päivänsä ja pelasti hänet siitä alemmuudesta, mihin komean diplomaattiuran nopea sortuminen olisi muuten syössyt. Tämä hävinneen kuningaskunnan kummitteleva edustaja paloi halusta toimia salaisen sotapuolueen asioissa. Hänen lähettiläänkodissaan istuivat Mordvinov, Armfelt ja ranskalainen kreivi d'Allonville, jonka suomalainen aatelismies oli vuosia sitten kohdannut Wienissä. Ranskalainen oli seitsemän vuotta sitten nainut sotamarsalkka Munnichin pojanpojan tyttären, sievän Katarina Antonovnan, ja tämä avioliitto, joka kuului kreivin diplomaattiuran kaikkein taitavimpiin tekoihin, juurrutti hänet pietarilaiseen seuraelämään. Mutta d'Allonvillen sileiden asenteiden alla paloi vanha viha korsikkalaista kohtaan. Hän oli valvonut useita öitä saadakseen vihdoinkin valmiiksi salaisen memoriaalin, joka monistettiin varovasti ja toimitettiin Aleksanterin luettavaksi. Se sisälsi taitavan strategisen suunnitelman Venäjän armeijan harkitusta peräytymisliikkeestä, joka houkuttelisi vihollisen sisämaahan. d'Allonville ja Armfelt vaalivat hiljaista toivoa, että siemen olisi todella langennut hyvään peltoon. Ajatus voi vielä keisarin kädessä muuttua voittoisaksi aseeksi. Mutta tietysti hänen majesteettinsa suvaitsi aluksi vaieta! Ei voinut aina aavistaa, missä määrin Aleksanterin sanat paljastivat hänen todelliset aikeensa ja missä määrin hän kääriytyi luottamuksellisuuteen kuin naamiaisviittaan.
Talvipalatsin puistossa suhisi kevät, valo kipinöi vielä hiukan koleasti korkeista ikkunaruuduista. Keisari kuljeskeli avopäin tämän salaisen versomisen keskellä ja työnsi äkkiä kätensä Armfeltin kyynärtaipeeseen. "Olkaamme vilpittömiä", hän sanoi. "Luotan teihin tästä lähtien ehdottomasti. Tiedättekö, miksi? No niin, teidän sotilaallinen vainunne vetää tosiaankin vertoja parhaimpien strategieni ymmärrykselle. Amiraali Tšitšagov on äskettäin ehdottanut minulle samaa, mitä te esititte jo vuosi sitten."
Kun Armfelt silmäili hieman kummissaan hänen kasvojaan, Aleksanteri selitti: "Vuosi sitten, kevätkesällä... Jätitte minulle memoriaalin, joka oli ristitty, ellen väärin muista, valtiolliseksi ja sotilaalliseksi kuvaukseksi nykyisestä olotilasta'. Muistatteko?" Armfelt teki keveän torjuvan eleen. "Olen yhä samalla kannalla", hän vastasi. "Koko suunnitelma sisältyy ajatukseen, että jos Ranska saadaan tuhlaamaan sotavoimansa loppuun Italian sisäosista ja Espanjan rannoilta Weikseliin ja valtamereen asti, voitto on Venäjän. Sitä varten on tehtävä syrjähyökkäyksiä. On käytettävä kreikkalaisten ja albanialaisten apua ja lyötävä venäläinen kiila Dalmatian kylkeen. Täytyy turvautua englantilaisiin, sisilialaisiin ja kalabrialaisiin ja hyökätä Napoliin. Teidän majesteettinne tietää, että jos tämän lisäksi uhataan Hannoveria, Hollantia, Bretagnea, ei itse pirukaan voi pelastaa ranskalaisia. Puhuin tästä d'Allonvillelle ja Serra Capriolalle..." "Mutta ette Tšitšagoville?" tokaisi Aleksanteri lyhyesti. "Joka tapauksessa hän on minulle vakuuttanut mitä ponnekkaimmin, että me perimme voitonpalmun, jos marssitamme joukot Illyriaan ja Dalmatiaan, Napoleonin uusiin valloitusmaihin." Armfelt yritti turhaan lävistää keisarin verhoutunutta ilmettä. "Teidän majesteettinne aikoo siis...?" hän aloitti varovasti. "Olen hyväksynyt suunnitelman", sanoi Aleksanteri. "Tähän tuleen minä lähetän Tonavan armeijan, joka on asettunut Valakiaan. Moldavan ja Serbian väestö ja montenegrolaisetkin ovat tietysti jo yhteisen pyhän uskomme kautta yhdistetyt meihin..." Hänen silmiinsä syttyi salaperäinen kostea hehku. "Suuri slaavilainen ristiretki länteen...! Venäläisen ajatuksen voitto gallialaisesta...! Yhdeksänkymmentäyhdeksän kertaa tuo pikkuinen aivo-olento on voittanut, mutta sadannella kerralla hänet voittaa voima, jonka hän ja hänen kaltaisensa ovat täydellisesti kieltäneet: näiden rajattomien arojen tunne, maan sykkivä sydän, Äiti Venäjä."
Keisari liitti kaksi sormea vastakkain, kohotti kätensä ja teki ristinmerkin. Tällä hetkellä pilvi vetäytyi syrjään auringon edestä, ja Armfelt näki, miten tsaarin pähkinänväriset kiharat alkoivat välkehtiä kuin kultaiset ja vaskiset liekit. Kaikki jokapäiväinen ja kouriintuntuva hävisi salaisen uudistumisen voimasta Aleksanterin olemuksesta, ja taitavasta maailmanmiehestä tuli yhteisen apostolisen kirkon suurin poika, salaperäinen uskonsankari. Ja Armfeltista tuntui, että keisarin kasvojen elävä liha kalpeni miltei läpinäkyvän lasimaiseksi, kunnes hänen edessään ei enää seisonut todellinen mies, vaan jokin niiden kuultokuvien hahmoista, joita papit asettavat kirkkojen alttareille, vahakynttilöiden tuikkeeseen. Vaikutelma oli ahdistavan voimakas. Tsaarin silmäkalvoista taittui näinä innostuksen hetkinä vieras, salaperäinen, itämainen valo — uskonnollisen antaumuksen loimo, joka oli kuin Kasaanin Jumalanäidin sinisen malakiittihameen väikettä, kuin Uspenskin kirkon tuhansien kynttilöiden ja kultasipulien heijastusta. Mutta tässäkin sulautui ovela ele tunteen aitouteen, petollinen vaikutelma säläsi tässäkin keisarin todellisen hahmon ja esti näkemästä hänen oikeita kasvojaan. Missä määrin hänen hurskautensa oli näytelmää? Kukaties hän pukeutui pyhyyteen kuten hänen piispansa ja patriarkkansa loistaviin messukasukkoihin...! Armfelt katseli herkeämättä hänen kasvojaan, jotka olivat kohotetut, ylimaallisen haaveen kirkastamat, ikään kuin keisari näkisi edessään uneksimansa Pyhän Venäjän ylösnousemuksen. Tuuli suhisi Talvipalatsin puistossa. Sjestnoi Rynokilta päin kajahti tukahtunut balalaikansävel ja sitä myötäili metallinen kumahtelu, jonka maalaissoittajat loihtivat domran kielistä. "Suuri jumalanmies, bozy tseloviek Kondrati Selivanov on ennustanut voittoa", sanoi keisari hitaasti, kuin viivyttäen huulillaan noiden sanojen mystillistä makua. Mutta Armfelt ei päässyt selville, halusiko hän jostakin käsittämättömästä syystä nöyryyttää itseään vieraan diplomaatin edessä, hekkumoida slaavilaisessa alennuksessa, kiusata itseään ja toista.
Jätettyään Armfeltin seuran Aleksanteri vetäytyi palatsin sisähuoneisiin. Hän seisoi hetken tyhjässä eteishallissa, jonka hämyssä hehkui ikonien rubiineja ja safiireja, Kristuksen haavojen ja sinisen taivaankannen vertauskuvia. Keisari oli juuri polvistumaisillaan kultaisen pyhimyksen eteen, kun halliin ilmestyi aivan äänettömästi kenraaliadjutantti Volkonski, komea, hieman elähtänyt ylimys, jonka kaikissa liikkeissä oli jotakin hiipivän kissamaista. "Siinähän olettekin", sanoi keisari, mutta adjutantilta ei jäänyt huomaamatta hänen kummallinen, epävarma ilmeensä. Sisimmässään Aleksanteri oli oudosti jännittynyt. Että Volkonski ilmestyi juuri nyt, hetkellä, jolloin hän oli vaipumaisillaan hartauteen... Hämärä sisäinen hämminki kuohui hänen mielessään, ja vaikka hän oli saavuttanut tämänhetkisessä uskonhurmiossaan ihmeellisen täyden ja aidon asteen, kenraaliadjutantin saapuminen puhalsi hurskaudenliekit sammuksiin. Aleksanterista miltei tuntui, että hän oli yrittänyt pettää Isää Jumalaa. "Kreivi Araktsejev on palatsissa. Hän tahtoo tavata teidän majesteettianne", sanoi Volkonski puoliääneen. "Kieivi Araktsejev?" toisti keisari kuin ihmetellen, vakoillen pienestä seinäpeilistä omien kasvojensa nykiviä ilmeitä. No niin, hänen suupielensä olivat tänä hetkenä kavalasti pingottuneet; niissä ei huomannut jälkeäkään jumalisuudesta. "Ei! En tahdo puhutella häntä nyt", hän sanoi odottamattoman kiivaasti. "Kätenne, Volkonski... Saattakaa minut tsaarittaren luo."
Kun keisari asteli kaikuvien salien halki kenraaliadjutantin rinnalla, hänen kuulonsa herkistyi luonnottomasti ja hän yritti vaientaa omien askeltensa ääntä, erottaakseen sen... sen... Pian hän kuulisi pehmeän kumahduksen, joka syntyy, kun jotakin hyvin velttoa ja raskasta kaatuu parketille. — Eikö mikään maan tai taivaan voima voisi koskaan tuhota varjoa, vapauttaa hänen sieluaan pelosta? "Mutta", sanoi keisari itsekseen, "enhän minä ole syyllinen". Varmaankin hänen vedenvärinen katseensa oli avuton ja epäröivä, sillä kenraaliadjutantti vilkui sivulta hänen ilmeitään.
Aleksanteri tunsi itsensä kuin saarretuksi. Tuossa astui muuan niistä miehistä, jotka silloin, julmana tuulisena maaliskuunyönä, pesivät käsiään Mihailovskin palatsin keittiössä, isossa kuparikasarissa... Mutta hän, Aleksanteri, oli itse saartanut itsensä. Mikäpä estäisi toimittamasta heitä kaikkia kauas maanpakoon, jos sillä teolla olisi mitään merkitystä. Passons, näin oli parempi. Kenraali Bennigsenin hän tosin oli tehnyt Liettuan kenraalikuvernööriksi ja lähettänyt näkyvistään, sillä hän ei kestänyt katsoa tuota pitkää, luisevaa luurankoa, jonka ääni oli eräästä tietystä yöstä saakka niin ihmeen tärisevä ja kimeä. Mutta ruhtinas Galitsin eleli kaikessa rauhassa hänen läheisyydessään; kreivi Uvarov, aateliskaartin rykmentin muinainen komentaja, oli tullut hänen eroamattomaksi uskotukseen, hänen huvitustensa jakajaksi kuten aikoinaan Novosiltsev, "intiimin komitean" taitava erityissihteeri. Oh... oh... nautintojenkin yli heittyi sama kummitteleva kalmanhämy. Se vainosi keisaria kauniin rouva Žerebtsovin vuoteelle, se oli aivan äkkiä lamauttanut hänen miehuutensa Königsbergissä, kun Preussin Armida, romanttinen kuningatar Luise, avasi parhaillaan liivejään.
Voima pakeni hänen ytimistään ja hänen vereensä hiipi hirveä, halpaava jähmetys. Keisari miltei taipui ajatukseen, että hänen pitäisi sittenkin tuottaa palatsiin vähävenäläisiä jumalanmiehiä, jotka näyttivät puolipökeröiltä kirgiiseiltä mutta osasivat karkoittaa pelon, impotenssin ja pahojen unien perkeleitä. "Suvaitseeko teidän majesteettinne tavata kreivi Araktšejevin illalla?" kysyi Volkonski äkkiarvaamatta. Mutta Aleksanteri ei vastannut. Tänä hetkenä olivat kellot virittäneet suuren yhteissoiton kaikissa Pietarin kirkoissa, keisari kuunteli niiden pauhua ja antoi heläjävän kumun tulvia sieluunsa, joka oli vaivattu ja yksinäinen.
Kun hän astui tsaarittaren makuukamariin, kellojen pauhu humisi vielä hänen korvissaan. Tsaaritar Elisabet, Badenin perintöprinssin tytär, jonka hauraansolakka vartalo oli kuin vanhaa särkyvää porsliinia, levitti sirosti laajoja hameenliepeitään ja notkisti polviaan. Varvara Golovin, jumalinen ystävätär, kohotti kovin pelästyneenä kyyneliset silmänsä kirjasta, jota hän oli juuri lukenut. Kaksi juhlallista ylimystä, Pyhän Synodin prokuraattori Galitsin ja metafyysikko Košeljov, kumartuivat miltei maahan asti, kun keisari näyttäytyi. "Allons! Lukekaa vain rauhallisesti, madame Golovin", kehoitti Aleksanteri. "Mitä uutta, Rodion Košeljov...?" Hän heittäytyi tuoliin, avasi pienen sinisen lievetakkinsa alimmat napit helpottaakseen hengitystä. Armolliset haaleansiniset silmät mittailivat Galitsinin murheellista muotoa ja Košeljovin nöyrää, köyryä vartta. "Piru heidät tiesi", keisari ajatteli itsekseen. Oli mahdotonta aavistaa, miten paljon kaikkeen hurskauteen liittyy itsepetosta, tietoista tai tiedotonta. Tuossa kumarteli ja murehti hurskaista hurskain, Pyhän Synodin prokuraattori, mies, joka ei ollut lukenut Raamatusta muuta kuin kertomuksen Oholasta ja Oholibasta, kun hänet tempaistiin kaikista irstailuistaan ja istutettiin pappien ja munkkien pöytäseuraan. Ja Košeljov! Hän puhui aina Swedenborgista, Lavaterista ja Saint-Martinista, mutta kun hän huomaamatta tarkasteli naisia pienillä tuikkivilla silmillään, jotka olivat kuin poltetut mantelit...! Hm, hm...
Vaikka Aleksanteri omaksui mahdollisimman huolettoman asenteen, vaikka hän elehti, nauroi ja esiintyi kohteliaana ritarina, hänet vastasi ilkeä vaivautumisen tunne. Niin kävi aina. Milloin tahansa hän etsi Elisabetin seuraa huumatakseen yksinäisyyden sairautta, hän joutui kerta kerralta kokemaan, että hänen ja tuon kauniin nuoren naisen välillä oli sisäisen autiuden rajattomia erämaita. Hänen hymynsä eivät koskaan saapuneet perille, hänen kiihkeä rakkautensa laimeni ja sammui, ennen kuin Elisabet Aleksejevnan kostean loistavista enkelinsilmistä välähti ymmärtämys. Tuntui aivan kuin heidän sielujensa kellot olisi viritetty eri tahtiin. Keisarin silmät imivät laajennein terin tsaarittaren hentoa suloutta ja hänen mieltään vihloi ajatus: Miten läheinen ja miten kaukainen! Elisabetin elämännaamiota hän ei voinut riistää. Tuo solakka, unelias, väsähtänyt porsliiniolento koristi hänen elämäänsä, lisäsi läsnäolollaan palatsitanssiaisten siroutta, kuului hänen määrättömiin rikkauksiinsa, mutta ei kyennyt lämmittämään hänen viluista sydäntään. Elisabet liikkui linnan saleissa kuin aineeton, ruumiiton henki, yhtä naisellisena ja yhtä tavoittamattomana kuin jokin Botticellin sulottarista. Hänen vaaleanruskeista hiuksistaan ja kalvaista käsivarsistaan uhosi alkoovin lämpö, sakeiden hajuaineiden, ambran ja kuihtuvien iiriksien imelä, kiihoittava tuoksu, mutta hänen ruumiinsa oli oudon viileä, neitseellinen. Nyt hän istui tuossa, kapeat maidonvalkoiset kädet helmassaan, seuraten puolittain uneliaana hurskaan Varvaran hymisevää lukemista, joka oli kuin itkuista katumuksentekoa. "Mikä nainen", ajatteli keisari. Ja tahtomattaan hän rupesi muistelemaan rakastajattariaan, salaisia ja julkisia, sellaisia kuin kaunista rouva Žerebtsovia, vallatonta demoiselle Bourgoinia, typerää, rehentelevää rouva Bakaratia... Kaikki he olivat olleet vain turhia, arvottomia nautinnon välineitä, joihin hän oli turvautunut määrättömässä yksinäisyydessään. Ei edes Maria Antonovna, bojaari Nariskinin henkevä puoliso, voinut pelastaa keisaria mystillisestä tyhjyydenpelosta, milloin he näyttelivät intohimon tragikomediaa Fontankan linnan makuuhuoneessa.
Rouva Golovinin ääni paisui juhlalliseksi hyminäksi: "Kuule minua, yhteinen apostolinen kirkko kaikkine pyhäinkuvinesi, kaikkine oikeine pienine kuvinesi, kaikkine apostolisine kirjoinesi ja lamppuinesi, pyhine alttariverhoinesi ja oikeauskoisine messukaapuinesi, kiviseininesi, rautalaattoinesi, hedelmöivine puinesi ja kukkinesi! Rukoilen sinuakin, oi Jumalan kaunis päivä, rukoilen taivaallista kuningastasi..." Tsaarittaren raukeilla silmäluomilla syveni sinertävä varjo; hänen päätään särki. Molemmat läsnäolevat ylimykset, Galitsin ja Koseljov, tuijottivat neuvottomina kynsiään. Keisarin teki mi eli murskata jotakin.
HUHTIKUUN lopulla Aleksanteri lähti länsirajalle koottujen joukkojensa päämajaan Vilnoon, ja parooni Armfelt, jonka keisari oli nimittänyt ensimmäiseksi kenraaliadjutantikseen, seurasi jäljessä hieman myöhemmin. Hän lähti matkalle kovin ristiriitaisin tuntein. Jos hän oli talven kuluessa osallistunutkin niihin vehkeilyihin, joilla Tverin sotainen pikkuhovi tai poliisiministeri Balasov apulaisineen yrittivät järkytellä valtiosihteerin luottamusasemaa, hän otti näinä päivinä aivan tyrmistyneenä vastaan tiedon, että Aleksanteri oli karkoittanut Mihail Speranskin Nižni-Novgorodiin. Tämä hovin mahtavimman poliitikon kukistuminen peittyi salaisuuden hämärään. Armfeltille tuotti laihaa lohtua aavistus, että syyt piilivät sittenkin syvemmällä kuin hänen tai hänen ystäviensä vihjailuissa. Hänelle itselleen Speranskin lähtö merkitsi nopeaa nousua, sillä nyt, kun keisarin suosio valaisi esteettömästi hänen tietään, hän sai nähdä monen himoitun hedelmän kypsyvän ja monen kultaisen omenan putoavan ojennettuun käteensä. Hän osallistui nyt virallisesti asioihin, joita hän oli tähän mennessä salaa ohjaillut neuvoillaan. Keisari koroitti hänet jäseneksi valtakunnan neuvostoon, mikä tietysti merkitsi vain, että hänen työpöydälleen kasautui lainehtiva paljous finanssi ja talousosaston kiireellisiä papereita, sotaväen ylläpitokomissionin asioita, kirjeitä, memoriaalien luonnoksia, pöytäkirjanotteita. Samoihin aikoihin, kun hän puki yllensä venäläisen kenraalinunivormun, Turun yliopiston konsistori valitsi hänet yksimielisesti erotetun Speranskin seuraajaksi, yliopiston kansleriksi. Kun hän vihdoin pääsi lähtemään Pietarista armeijan päämajaan, hänestä tuntui, kuin hän tietoisesti ponnistelisi tehdäkseen oman elämänsä mahdollisimman repaleiseksi, hajoittaakseen itsensä tuhansiin tehtäviin. Sillä tavoin kukkivat kasvit, joiden juuria kalvavat pienet loiseliöt ja joiden soluissa elämän mehu ehtyy. Mutta sitä ei huomaa kukaan; kaikki näkevät vain runsaan, rikkaan kukinnan, kuoleman petollisimman valeasun, joka saa ajattelemaan ehtymätöntä elämänvoimaa.
Kesken tempoilevia toimenpiteitä ja kuumeista työnhalua Armfeltia ahdistivat kysymykset, jotka saivat hänet äkkiä pysähtymään riennossaan: miksi? Mitä varten? Mitä varten hän tuhlasi voimaansa oudolle, vieraalle valtakunnalle, hirviölle, joka oli ahmaissut hänen synnyinmaansa? Miksi hän pukeutui niin auliisti venäläiseen kenraalinpukuun ja paljasti aseensa niiden puolesta, joita vastaan hän oli aikoinaan johtanut omaa prikaatiaan? Jos hän eritteli itseään, hän löysi vain uskollisuutta sen miehen muistoa kohtaan, jonka kuuliaisena varjona hän oli kerran elänyt. Kustaa III:n häilähtelevä, levoton, kuumeinen henki katsoi joskus sanomattoman selvästi Aleksanterin silmäteristä, ikään kuin vainaja olisi lainannut säkenen oman persoonallisuutensa liekistä Venäjän keisarille. Tätä vaikutelmaa tuki voimakas aavistus, että Aleksanterissa täyttyi ja sai päätöksensä ihmislaji, johon hänkin tunsi kuuluvansa: loistava, urhea ja väsähtänyt rotu, joka vietti oudon ajan melskeessä irrallista kummituselämää. Hän itse takertui kouristuksenomaisesti viimeisiin muotoihin, mitä hänen aikakaudestaan vielä oli jäänyt jäljelle. Hän eli ja työskenteli noiden muotojen hyväksi, sovitti elämästä heltiävän sielunsa niihin, tahtoi koteloitua niiden sisään, suojata itsensä. Ja kuitenkin hän näki valojen himmenevän kaikissa palatseissa, tunsi omassa veressään viluisen puistatuksen, joka valtaa ihmisen vain haudoilla, ja aavisti, että sama myrkyllinen lamautuminen riudutti keisaria, hänen suosikkejaan, hänen elähtänyttä hoviylimystöään. Mutta he elivät vielä, ja heidän toimiva elämäntahtonsa osoitti nousua. Vielä heillä oli päämääriä, mihin ponnistella. He rakastivat kaikki sellaisia suuria asioita kuin kansojen itsenäisyyttä, omientuntojen vapautta, humaanisuutta, Euroopan rauhaa, koska heidän nuoruudessaan oli uskottu, että nuo kaikki olivat kumoamattomia selviöitä kuten luonnon lait. He olivat kaikki valistuneita, hienostuneita yksilöitä, ja juuri yksilöinä he nousivat Napoleonia vastaan, kukistaakseen hänen hahmossaan matalan, tasapäisen, hahmottoman hirviön, massan. — Armfelt pysähtyi tähän ajatukseen; se vihlaisi syvältä, se sai hänet neuvottomana epäröimään. Kansojen sotaa, joka Napoleonilla oli vastassaan, johtivat lopultakin nuo rotunsa viimeiset, nuo maaperästään tempautuneet yksilöt, voittaakseen viime hetkessä pelin, joka jo näytti menetetyltä. Yksilöllisyyden ajatus nousi joukon ajatusta vastaan, mennyt aika liikkui uhkaavana nykyisyyttä kohti. Eh bien, hän itse kuului menneeseen! —
Vilnossa vallitsi Armfeltin saapuessa kiihkeä mieltenkuohu. Sodankäynnin suunnitelmaa ei vieläkään ollut lopullisesti päätetty, sillä Aleksanterin kenraalit jatkoivat Pietarissa alkanutta riitaa. Keisarin päämajassa todisteltiin karttojen ja laskelmien avulla, että Barclay de Tollyn johtama pääarmeija voitaisiin peräyttää Väinäjoelle Drissan varustuksien turviin, jos Napoleonin ylivoima kääntyisi sitä vastaan. (Nuo varustukset olivat preussilaisen Phullin arkhimedeenpiste, ja hän puhui niistä alinomaa, kuunneltiin häntä tai ei.) Ruhtinas Bagrationin armeija, joka odotti Niemenin ja Bugin välimailla, taas voisi tehdä syrjähyökkäyksen ja saattaisi sen kautta ranskalaisten etappilinjan vaaraan. Mutta oli olemassa toinen, pikaisempi ratkaisu, jonka puolelle Armfelt kiihkeästi asettui. Oli aikaa hukkaamatta hyökättävä Varsovan herttuakuntaan, jotta Napoleon ei ennättäisi lisätä sotavoimaansa puolalaisilla joukoilla ja anastaa heidän varastojaan.
Sillä välin kuin esikuntaupseerit kiistelivät siitä, tuliko rajoittua puolustukseen vaiko hyökätä, Aleksanteri antoi ajan valua hukkaan kuin hiekan sormista. Hän oli kovin päättämätön ja epäröivä, mutta tämä neuvottomuus koski vain reaalisia toimenpiteitä. Kun hän istui päämajassa, edessään karttoja ja asiapapereita, hänen silmiensä hehku puhui täysin toista kieltä kuin avuttomat käsien eleet ja hiljainen, epätietoinen hymyily. Hän tutustui kiusaantuneena memoriaaleihin, jotka suomalainen uskottu oli sepittänyt; niissä ehdotettiin sotavoimien keskittämistä hyökkäykseen tai ainakin aktiiviseen puolustusasenteeseen. Aleksanteri kuunteli tarkkaavana mutta ääneti Armfeltin selitystä: "En tietenkään tarkoita, että joukot olisi koottava yhteen kuin kanaparvi. Tämä keskittäminen merkitsee vain armeijanosastojen lähentämistä. Se tekee nopean yhteistoiminnan mahdolliseksi, mitä tapahtuukin. Jos Barclayn joukot ja Bagrationin joukot sijoittuvat kauas toisistaan, Napoleon tunkee aukkoon ranskalaisen täytteen. Olen ajatellut sitäkin mahdollisuutta, että hän käyttäisi hyväkseen kiertoliikettä. Hän voisi kiertää Niemenin ja Narevin välille sijoitetun armeijamme. Vannon, että olen ottanut lukuun kaikki ajateltavissa olevat siirrot, jotka voisivat saattaa teidän majesteettinne pelin remissiin. Mutta niissä ei ole ainoatakaan, mitä ei voisi torjua keskittämisellä..."
Vihdoin Armfelt ryhtyi laatimaan yksityiskohtaista ehdotusta intendentuuritoimen järjestämisestä kannalle, joka sallisi muonavarojen nopean kuljettamisen aina joukkojen liikkeiden mukaan. Mutta kreivi Cancrin, länsirajalla olevan armeijan pääintendentti, suhtautui siihen perin vastahakoisesti. Suunnitelma tuntui hänestä epäkäytännölliseltä; hän todisteli keisarille, millaisiin mahdottomiin kustannuksiin se johtaisi, ja Armfelt huomasi surukseen, että hänen suunnitelmansa raukesi; intendentuurilaitoksen johdolla oli lopultakin ratkaisuvalta tässä asiassa.
Vähitellen, hyökkäyksen uhkan kasvaessa, keisarin epäröinti väistyi kummallisen kiihtymyksen tieltä. Esikuntaupseerit tarkkasivat huolestuneina tätä levottomuutta. Nyt, suuren ratkaisun edellä, Aleksanteri vaipui välkehtivän tunnetilan valtaan ja hänen vedensinisistä silmistään säihkyi joinakin hetkinä hehku, jonka Armfelt oli pannut merkille Talvipalatsin puistossa. Se oli vaarallista lumoissaoloa, uhkaavaa vajoamista yhä syvemmäs uneen, mahdollisuuksien ja utopioiden petolliselle rajalle. Tässä kimaltelevassa mielentilassa keisari näytti sokeasti seuraa van daimonia, joka haltioitti hänen henkensä näkeväksi ja sokaisi hänen käytännöllistä ymmärrystään ilmestyksen kaltaisilla kuvilla.
Vaikka yleisesikunnan upseerit esittivät vilkkaita vastalauseitaan, hän tarttui nyt suunnitelmaan, jonka preussilainen Phull oli aikoinaan esittänyt ja jonka Armfelt ja d'Allonville olivat omissa mietinnöissään ottaneet lukuun. Sen mukaan Venäjän joukkojen tuli taistellen väistyä Väinäjokea ja Berezinaa kohti; Drissassa Väinäjoen ja Vitebskin välillä sijaitseva varustus olisi tämän sotaliikkeen turvana. Keisari viihtyi päiväkaudet karttojen ääressä, hän piirteli harpilla laajoja ympyröitä ja mittasi viivottimella raja-asemien välejä; hän todisteli kaikille epäilijöille aikeen valtavuutta ja oli perustavinaan kaikki vakuuttelunsa yksityiskohtaisiin tietoihin Venäjän ja Ranskan armeijan strategisista mahdollisuuksista. Mutta kesken asiallisia todistelujaan Aleksanteri näki unta valvovin silmin, ja hänen kohonnut mielentilansa riitti antamaan koko sodankäynnille ilmestyskirjamaisen luonteen. Mikä Phullin suunnitelmassa eniten hurmasi häntä, oli innoittunut näkemys Venäjän rannattomasta laajuudesta, joka tällä kertaa kääntyisi vihollisen tuhoksi. Henkensä silmillä hän näki maaperän omien voimien nousevan pyhään sotaan rauhanhäiritsijää vastaan, näki autiuden imun, johon vieras voima vetäytyi kuin tappavaan kurimukseen. Hänen päänsä kohosi ja siniset silmät säihkyivät.
Ja Armfelt luuli ymmärtävänsä Aleksanterin ongelman, luuli raottavansa hänen sielunsa ovia, joista avautui outo, miltei vihamielinen sielunmaailma. Kaikki hänen poliittiset aikomuksensa ja tekonsa olivat jo kauan imeneet voimaa yhdestä ainoasta unesta. Hurmauksensa Nebolta keisari katsoi luvattuun maahan, joka oli laajempi ja mahtavampi kuin Venäjän maantieteelliset rajat näyttivät; hedelmällisten viljamaiden, kukkivien arojen ja uneksivien kylien maahan, jossa asui voimakas, suuruuteen kutsuttu rotu. Tuo kaikki kuvastui hänen silmiinsä bysanttilaisen mystiikan valohämärän lävitse. Kullattujen sipulien väike ja sakea pyhäinsavu peitti todellisuuden kuvat, peitti nälänhädän ja lavantaudin hävittämien kylien harmauden, ryysyiset kerjäläislaumat, joita ajelehti kaupungeissa ja maalla, ruoholaukan ja pilaantuneiden perunoiden äitelän hajun, henkisen ja ruumiillisen orjuuden, mätänemisen, slaavilaisen alistumisen hekkuman. Ja Pietarin siivoton kivimassa, joka oli kohonnut Nevan rämeestä hirvittävän nylkemisjärjestelmän voimalla, oli valitun kansan pyhä kaupunki, sen Jerusalem. Mutta oliko näin? — Keisarin kasvoilla pysyi verhottu ilme, hänen innoittuneet sanansa eivät milloinkaan ilmaisseet Armfeltille, missä määrin hänen panslavistinen mielialansa oli aitoa, missä määrin sitä ohjasi vallanhaluisen ihmisen oveluus.
Sillä välin kuin venäläisten joukkojen päämajassa jatkui strateginen riita, Napoleonin armeija suoritti keskityksensä Niemenin ja Bugin rannoilla, kunnes viisisataaviisikymmentäneljätuhatta miestä, niiden joukossa suuri määrä preussilaisia ja itävaltalaisia, seisoi uhkaavana rintamana Itämereltä Volyniaan asti.
Tämä armeija näytti niin massiiviselta, että tuntui suorastaan järjettömältä kuvitella sen uhmaamista. Oman voimansa huumaamana Napoleon päätti vielä kerran yrittää rauhallista sovinnontekoa. Hän toimitti Vilnoon notkeimman adjutanteistaan, kenraali de Narbonnen, jonka sulava käytöstapa oli peräisin hänen nuoruudenpäiviltään Ludvig XVI:n Versaillesista. Tämä hienostunut lähetti sai tsaarin päämajassa odottamattoman kohteliaan vastaanoton, mutta hänen intonsa alkoi viiletä, kun hän jo toisen päivän aamuna kuuli, että hänen postihevosensa oli tilattu kello kuudeksi samana iltana. Ranskalaisen epämääräiset rauhanehdotukset kilpistyivät keisarin hymyyn. Aleksanteri näytti suorastaan masentavan hänet itämaisella hymyllään ja rauhallisella vastauksellaan: "Sanokaa, olkaa hyvä, keisari Napoleonille, että minä en ensimmäisenä paljasta miekkaani. Minä en tahdo maailman silmissä ottaa vastuuta verestä, joka tässä sodassa vuotaa... Mutta Venäjän kansan tapana ei ole väistyä vaaraa. Vaikka kaikki Euroopan pistimet olisivat minun rajallani, ne eivät saisi mieltäni muuttumaan —"
Ja kun kenraali de Narbonne kohotti kovin epäuskoisena mustattuja kulmakarvojaan ja puhalsi pölyhahtuvan välkehtivästä silkki vyöstä, josta riippui ritarimerkki, keisari astui pöydän luo. Hän kehitti auki rullalle kierretyn kartan. Kapea, värähtämätön sormi liikkui hetken aikaa kuin etsien suuren keltaisen tahran kohdalla, joka kuvasi Siperiaa, liukui kuudettakymmenettä leveysastetta pitkin, hypähti Jakutškista Penšinskiin ja osoitti Kamtsatkan niemimaata. Aleksanterin hymy puhui tänä hetkenä paljon: "Monsieur de Narbonne! Katsokaa, minne asti Napoleonin täytyy minua seurata saadakseen aikaan rauhan."
Pian tämän kohtauksen jälkeen liettualainen aateli piti Aleksanterille juhlat, joiden paikaksi oli valittu Zakretin kartano. Suhteellisen vaatimaton maalaispalatsi suurine oranssipuistoineen ja ananasviljelyksineen kuului miehelle, jonka keisari oli kerran nimittänyt Liettuan kenraalikuvernööriksi: laihalle, luisevalle kreivi Bennigsenille. Kun Aleksanteri saapui hänen kartanoonsa, hänen korkealla otsallaan oli pieniä hikihelmiä ja hän näytti väkinäisesti pakottautuvan hyväntahtoisen hallitsijan osaan. Keinotekoisten putousten pauhu, puiden suhina, maalaisorkesterin melu, balalaikkojen ja tamburiinien helskytys paisui hämärän tullen niin voimakkaaksi, että kreivitär Choiseul- Gouffier, joka keskusteli Armfeltin ja kirjailija Albert Vandalin kanssa, saattoi tuskin kuulla heidän sanojaan. Mutta melusta huolimatta keisari näytti kuuntelevan jotakin, mitä muut eivät kuulleet... Kummallinen, kylmä palo, jota hän oli tähän hetkeen asti kyennyt säilyttämään, sammui hänen silmistään. Niiden ilmeessä oli kauhua ja epävarmuutta, milloin tahansa hän sattui katsomaan Bennigseniin tai kuuli hänen kimakan äänensä. Kun Armfeltin katse osui häneen, keisarin kasvot kohosivat hitaasti suuren samppanjalasin takaa ja heidän silmänsä kohtasivat. Silloin Armfelt tiesi, että tuon sileän otsan kätkössä asusti aaveita — että sielua, joka kurkisti vedensinisten silmäkalvojen ikkunoista, painoi määrätön kauhu... Mikä? Mitä se oli?
Hän ei ehtinyt ajatella ajatustaan loppuun, kun tanssivien parien läpi pujotteli poliisiministeri Balašov, jolla näytti olevan kiireellistä asiaa keisarille. Mutta vaikka Aleksanterin kasvot pysyivät aivan ilmeettöminä, kun Balašov kumartui hänen puoleensa, ja vaikka tanssi jatkui häiriintymättä, Armfelt pani merkille, miten monet silmäparit tarkkasivat levottomina tätä pientä välikohtausta. Salaisuus paljastui illalla armeijan päämajassa. Napoleonin joukot olivat menneet Niemenin yli, ja Kovnosta tullut kuriiri tiesi kertoa, että mahdottoman taajat vihollisfalangit vyöryivät parhaillaan Vilnoa kohti.
NAPOLEON seurasi Venäjän armeijaa, joka vetäytyi pikamarssissa Väinäjokea ja Dnepriä kohti. Niemenin itäpuolella hän oli löytänyt maan autiona ja kylät poltettuina. Hän tuskin saattoi uskoa, että Aleksanteri luovuttaisi vastarinnatta koko Liettuan ja että Ranskan vajaa kuusisatatuhantinen armeija ei kohtaisi Vilnon tiellä mitään estettä. Mutta hänen joukkonsa saivat taistella vain paahtavaa hellettä ja kaatosateita vastaan, näkemättäkään venäläisiä, ne kahlasivat päiväkausia pölyävässä lentohiekassa, joka peitti rajattomia lakeuksia kuin samumin jäljiltä. Poliisiministeri Balasoville, joka oli tsaarin nimessä kerrassaan tyrmistyttänyt Napoleonia ehdottamalla, että tämä peräyttäisi suuren armeijansa ajoissa Venäjältä, hän oli uhannut marssittaa joukkonsa Moskovaan. Mutta sisimmässään hän uskoi yhä, että ratkaiseva ottelu tapahtuisi jossakin Vitebskin ja Smolenskin välillä, avarassa seudussa, jossa Aleksanterin täytyi kääntyä häntä vastaan. Hellittämätön marssiminen jatkui. Heinäkuun kahdentenakymmenentenäseitsemäntenä ranskalaiset saivat näkyviinsä vihollisen rintaman Vitebskissä, mutta hämärän tulo esti yhteenoton, ja kun seuraavan päivän aamu vaikeni, lakeudet olivat autiot ja tyhjät.
Vasta Smolenskissa syntyi ensimmäinen tulinen taistelu, sillä Bagrationin ja Barclayn armeijat, jotka olivat taitavasti peräytyneet hyökkääjien tieltä, yhtyivät siellä vahvaksi puolustusrintamaksi. Mutta yön rajalla venäläiset lähtivät jälleen nopealle peräytymismatkalle, ja Napoleon seurasi heitä yhä kauemmas sisämaahan. Hän vannoi esikuntaupseereilleen, että hän ei pysähdy ennen Moskovaa. Neljäsataaviisikymmentä kilometriä poltettua ja hävitettyä maata vieri ranskalaisen armeijan uupuneiden jalkojen alta taapäin, heidän yhdyslinjansa venyi venymistään, ja kenraalit Berthier ja Duroc tunsivat rinnassaan pelon kouraisun, kun he muistivat, että joukkojen muonitustukikohta oli jäänyt viidensadan kilometrin taakse ja että Oderin rannoilla oleviin ammusvarastoihin oli tuhannenkahdensadan kilometrin välimatka. Mutta tuima pikkuinen korsikkalainen keinui ratsunsa satulassa kasvot ilmeettöminä ja juroina. Hän uhrasi kymmenen kallisarvoista päivää järjestääkseen joukkojensa muonituksen, ja kun tämä lepohetki oli ohi, hän antoi määräyksen lähteä jälleen liikkeelle. Loppumattoman vaelluksen erämaa aukeni hänen edessään — hän saattoi aavistella vihollisen tarkoitusta, mutta hän uskoi onneensa ja antoi falangien vyöryä.
Armfelt oli aluksi seurannut Venäjän armeijan siirtyvää päämajaa. Mutta hän alkoi kyllästyä siihen sitkeään kinasteluun, jota esikuntaupseerit yhä pitkittivät. Peräytymisen ajatus, johon keisari itsepäisesti luotti, alkoi sitä enemmän epäilyttää häntä, mitä useamman mahdollisuuden tämä passiivisesti taannehtiva sotavoima päästi liukumaan käsistään. Kun päämaja oli siirtynyt Drissaan heinäkuun kahdeksantena, preussilaista Phullia, suunnitelman alullepanijaa, alettiin ahdistaa purevilla arvosteluilla. Virisi huhuja, että hänen neuvojensa pohjalla piili petos. Preussilaisen rehellisyydestä ei ollut mitään takeita ja hän ei ottanut suunnitelmassaan lukuun edes tiedustelutoimintaa: eihän lainkaan tunnettu, miten suuri Napoleonin armeijan todellinen miesluku oli! Armfelt, kenraali Tuskov ja insinööriupseeri Michaud välkyttivät Aleksanterin silmien edessä epäonnistumisen näkyjä, Bennigsen kiusasi häntä syvämietteisillä neuvoillaan, Barclay de Tolly kuljeskeli mietiskellen päämajan alueella ja pudisti epäröiden päätään, milloin keisari otti puheeksi Phullin jyrkät ohjeet. Tällainen oli tilanne, kun Aleksanteri kiistelyyn kyllästyneenä jätti päättävästi johdon Barclay de Tollylle ja nousi pienen seurueen kanssa vaunuihin Polotskissa matkustaakseen Pietariin. Hänen kasvoillaan oli suuren mielenkarvauden ilme, sillä hän tuijotti nyt suoraan siihen katkeraan tosiasiaan, että hänen läsnäolostaan oli päämajassa pelkkää haittaa ja sekaannusta.
Niihin aikoihin kun Barclayn armeija oli edennyt Smolenskiin, vanhan Venäjän kuuluisaan rajakaupunkiin, ja yhdistynyt Bagrationin armeijanosastoon, Armfeltin hiljaiset epäluulot saivat vahvistuksen. Vanha kenraali Bagration alistui sangen kiukkuisesti nuoremman Barclayn käskyihin, ja näiden kahden päällikön erimielisyys vaikeutti molempien armeijoiden yhteistoimintaa. Armfeltin oli vallannut apea haluttomuus. Kaikkein mieluimmin hän olisi jättänyt käsistään ohjakset, joita tuli aina pitää kireällä ja joista oli vain vaivaa; hän toivoi pian pääsevänsä kotikartanoonsa Suomeen. Mutta kun hän kirjoitti tästä aikeestaan Aleksanterille, keisarin vastaus oli epäävä. Näytti tosiaankin silti, että puolittaisissa viittauksissa, joita Smolenskin päämajassa suunnattiin häntä vastaan, oli annos totuutta. Esikuntaupseerit olivat jo kauan katsoneet karsain silmin suomalaista kenraaliadjutanttia, joka pisti nenänsä jokaiseen asiaan, ja vihdoin, kun keisari oli aivan kylmästi jättänyt Armfeltin Polotskiin huolimatta häntä seuraansa, epäsuosion käry sai heidät valppaiksi.
Vilnossa, Drissassa, Polotskissa, Smolenskissa Armfeltin elämänpiiri oli supistunut paperien täyttämän työpöydän vaiheille. Hän oli hoidellut lukemattomia tehtäviään päämajasta käsin. Sitä varten hän oli heti Vilnoon tultuaan virittänyt laajan kirjeenvaihdon verkoston, jonka keskipisteessä hän kehräsi lankojaan kuin hämähäkki, kutoi ne lujaksi, hienoksi seitiksi, tarkkasi niiden huomaamattomintakin värähtelyä. Mitä tuli Suomen komitean toimintaan, se oli nimellisesti siirtynyt Aminoffin haltuun. Mutta kaikki tehtävät ja asiakirjat, mitä väliaikainen johtaja toimitti hänen käsiinsä päämajaan, Armfelt esitteli keisarille, ja Pietarissa voitiin täysin syin ihmetellä hänen tarmokasta ripeyttään. Hänen toimintansa joustimet eivät höltyneet.
Kunpa hän vain pääsisi tuloksiin —! Mutta sota katkaisi monet hankkeet, joita Suomen komiteassa versoi. Jo ennen sodan syttymistä Reuterskjöld ja Aminoff olivat tehneet alustavan ehdotuksen suomalaisen sotaväen pestaamisesta, maaherra Fredrik Stjernvall ja vanha vehkeilevä Sprengtporten olivat hieman tinkien kannattaneet samaa ajatusta. Armfelt tarttui siihen halukkaasti ja laati omasta puolestaan aloitteen keisaria varten. Tällä asialla oli monta ajajaa, sen hän voi tyydytyksellä todeta. Sitä ohjasi Helsingistä hänen vanha uskollinen ystävänsä Ehrenström, joka viimein sepitti Åbo Tidningiin lavean ja perinpohjaisen kirjoituksen asiasta; hän teroitti suuriruhtinaskunnan kaikille asukkaille, sen jokaiselle säätyluokalle, uhrausten välttämättömyyttä ja kastoi kynänsä musteeseen kuvaillakseen toistamiseen niitä kauhuja, joita Napoleonin voitollepääsy tuottaisi Suomessakin. Kenraalikuvernööri Fabian Steinheil ponnisteli omalla tahollaan aikeen hyväksi. Näytti siltä, kuin kaikkialta Suomesta olisi kajahdellut hyväksyvä, innostunut kaiku ja kuin lukemattomat kädet olisivat ojentaneet ropoja kollehtiastiaan. Mutta Armfeltin entinen välitön yhteys Aleksanteriin oli juuri näihin aikoihin katkennut, ja hänen mieltään katkeroittivat keisarin kirjeet, joissa tämä sivuutti tietoisesti suuret alat hänen uutterasta toiminnastaan.
Oli hetkiä, jolloin Armfelt saattoi kohottaa kalvaat väsyneet kasvonsa asiapapereista ja katsoa välinpitämättömän ylenkatseellisesti tätä rajatonta maata, tätä outoa, ongelmallista kansaa. Tuohon silmäykseen mahtui keisari ja hänen aavemainen hovinsa, jossa menneen aikakauden loistoton jälkielämä yhä jatkui traditioina, muotoina, tottumuksina; ne olivat vain kimaltelevia kirjavia koteloita, joiden sisässä perhosentoukka on tukehtunut. Tuo silmäys käsitti Tverin vehkeilevän pikkuhovin, se sulki sisäänsä Pietarin ryysyisen rahvaan, bysanttilaiset papit honottavine nenä-äänineen ja kultaisine messukasukkoineen, veltot, kissamaiset diplomaatit iänikuisine juonitteluineen, kavalat valtiomiehet ja ritarimerkkejä ahnehtivat kenraalit, tsaarin aasialaiset neuvonantajat, hänen ministerinsä, adjutanttinsa, uskottunsa. Armfelt yritti aivan ennakkoluulottomasti tarkastella asemaansa. Se oli syvintään myöten valheellinen. Tässä hän vuodatti voimaansa vieraan maan asioihin, tuossa oli hänen kenraalinpukunsa kultaisine takinreunoineen ja välähtelevine olkaimineen, jotka olivat kuin oopperaräätälin tekemiä. Miksi? Parbleu, ja kuitenkin Aleksanteri ummisti silmänsä hänen uurastukseltaan! Tosin keisari oli kirjeessään kehoittanut häntä palaamaan Pietariin ja jatkamaan Suomen asioiden hoitamista, mutta sitä vastoin hän oli kylmästi vaiennut kaikista niistä suunnitelmista, joissa Armfelt osallistui Venäjän sota ja siviiliasioihin. Tämä välinpitämättömyys saattoi hänen mielensä karvaaksi. Kun hän yritti tutkistella epäsuosion syitä, hän saattoi vain ajatella, että Aleksanteri piti häntä liian omavaltaisena, kun hän rohkeni vastustaa Barclayn sotaliikkeitä. Armeijan ylipäällikkö edusti tietysti keisaria, ja mitä Barclaysta sanottiin, sen saattoi helposti tulkita hänen majesteettinsa omien aikomusten arvostelemiseksi.
Kun Smolenskissa yhä jatkui sotaliikkeiden ohjaamista koskeva riita, Armfelt vetäytyi päättävästi eroon seurasta ja jätti päämajan. Hän matkusti Pietariin. Hänen mielessään valvoi toivo, että kahdenkeskinen selvittely sammuttaa kaikki turhat epäluulot, mitä Aleksanteri hautoo hänen uskollisuutensa suhteen. Mutta Armfeltin vaunut saivat tällä matkalla vieriä paljon runsaampia virstoja, kuin hän oli osannut odottaa. Hieman ennen hänen tuloaan keisari oli oman seurueensa kanssa, johon kuului Araktsejev, kreivi Tolstoi ja uskollinen kenraaliadjutantti Volkonski, lähtenyt matkalle uuteen suuriruhtinaskuntaansa kohdatakseen Turussa Ruotsin perintöruhtinaan ja neuvotellakseen hänen kanssaan venäläisruotsalaisesta liittosopimuksesta. Tämä matka ratkaisi lopultakin kaiken. Armfeltia odotti Pietarissa määräys seurata nopeasti muun joukon jäljessä. Hän nousi aikaa hukkaamatta ajopeleihin ja suuntasi kaksivaljaikkonsa pölyävälle tielle, jonne keisarilliset kolmen hevosparin vetämät juhlavaunut olivat kadonneet.
2
Keisari istui vaunuissaan mietteisiin vaipuneena ja näköjään kovin hajamielisenä. Hän oli paluumatkalla Turusta, jossa hän oli osallistunut juhlalliseen valtiolliseen ilveilyyn ja kohdannut Kaarle Juhanan, Jumalan armosta Ruotsin kruununperillisen.
Tämä matka, jonka tarkoituksena oli ollut sen venäläisruotsalaisen liiton lujittaminen, mikä oli solmittu huhtikuun viidentenä 1812, suuren sodan aattohetkenä, tapahtui mitä onnettomimmissa oloissa. Aleksanterilla oli takanaan rasittava voimainmittely Bernadotten kanssa, ja vaikka hän saattoi nyt huokaista helpotuksesta, häntä kiusasivat synkät sodanhuhut. Varmaankin hänen kasvoiltaan saattoi nähdä niiden itkukohtausten jälkiä, joita hänellä oli ollut Turussa ja joiden ainoana todistajana oli ollut kreivi Araktsejev. Niin kävi aina. Ruumiillinen herpaannus lamautti hänen voimakkaan tahtonsa. Sehän oli perin pohjin nujertanut hänet tuona kauheana joulukuunyönä, jolloin hän kiiruhti Austerlitzistä Holicziin, erillään esikunnastaan ja ajoneuvoistaan, vain ruhtinas Czartoryskin ja kolmen kasakan seuraamana, kerrassaan nääntyneenä itkusta ja ulostuskohtauksista. Mutta nyt, nyt —? Kuta enemmän hän tuijotti lähipäivien mahdollisuuksiin, kuta syvemmäs hän tahtoi nähdä tulevaisuuteen, sitä synkemmiksi hänen kasvonsa kävivät. Taistelun kohina vyöryi yli Pyhän Venäjän. Napoleonin joukot saavuttaisivat ennen pitkää Moskovan, elleivät uuden armeijanpäällikön Kutuzovin vastaliikkeet pakottaisi ranskalaisia peräytymään. Keisari ajatteli tuota raihnaista päällikköä, joka näytti niin saamattomalta ja uniselta, milloin hänen ryppyiset kasvonsa näyttäytyivät Talvipalatsissa, mutta joka kuitenkin oli keväällä torjunut turkkilaisten armeijanosastot. Kuudenkymmenenseitsemän vuoden vanha ukko! Kömpelö kuin talonpoika ja kuitenkin parhaina hetkinään valloittava keskustelija. Mies, joka näytti tietävän kaiken, aavistavan kaiken, katsovan kirkkailla profeetansilmillään asioiden ja ihmisten lävitse...
Aleksanterin täytyi myöntää, että hän oli kohdellut Mihail Illarionovitš Kutuzovia sangen koleasti, siitä saakka kuin vanhus oli aivan kylmästi katsellut sivulta Austerlitzin kauheaa tappiota. Mutta nyt hän saattoi tyynnyttää omantuntonsa, sillä hän oli pannut kaiken uskonsa Kutuzovin sotakokemukseen: maan kohtalo oli hänen vanhassa kämmenessään; hän oli ainoa, joka voi pelastaa Venäjän!
Keisarin ajatukset harhailivat viime päivien juhlallisuuksissa, joissa oli huudettu niin paljon eläköön-huutoja ja pidetty niin runsaasti maljapuheita. Tämä matka oli joka tapauksessa saattanut hänet kosketuksiin niiden paikallisten viranomaisten kanssa, jotka muodostivat Suomen suuriruhtinaskunnan toimeenpanevan johdon. Hän näki elävästi edessään hämmästyneitä, kiitollisia, itsetietoisia kasvoja, toisia, jotka olivat vääntyneet mitä liukkaimpaan, mitä alamaisimpaan hymyyn, ja toisia, jotka uhosivat suomalaista härkäpäisyyttä. Kaikki he olivat ajavinaan tuon pienen, köyhän maan asiaa, ja kuitenkin varsinaisena kannustimena oli henkilökohtainen vallanhimo, maineen, rikkauden ja ritarimerkkien nälkä. No niin, mitä viimeksi mainittuun tuli, hän, Aleksanteri, oli kylvänyt niitä tällä kertaa säästeliäästi. Mutta kuinka nuo jäykkäniskaiset virastonuket olivatkaan notkistuneet hänen armonsa auringossa! Vain Helsingin rakentamiskomitean puheenjohtaja Ehrenström, arasteleva ja silti itsetietoisen jyrkkä mies, joka näyttäytyi kaikkialla, missä Aminoff, Armfelt ja Rehbinder liikkuivat, oli hymyillyt silminnähtävän happamesti, kun hänen rintaansa ripustettiin Vladimirin kolmannen luokan risti. Eh bien, sen enempää tuskin saattoi maksaa Ehrenströmin promemoriasta ja uutteruudesta! Mutta tietysti tuo itserakas hallitusneuvos, joka piti selviönä, että koko maailman täytyi korvata hänelle ne vuodet, mitkä hän oli istunut Vaxholman vankilassa, ei halunnut tyytyä vähempään kuin Pyhän Annan suureen tulipunaiseen nauhaan. Muut sitä vastoin...
Keisari muisteli Armfeltin ja kenraalikuvernööri Steinheilin säteileviä kasvoja, sillä heidät hän oli koroittanut kreivilliseen säätyyn; hän ajatteli insinöörikenraali van Suchtelenia, josta hän oli tehnyt vapaaherran; siroa, isonenäistä Rehbinderiä, joka oli tästä lähtien todellinen valtioneuvos ja joka olisi varmaankin mielellään nähnyt, että hänen rakasta esimiestään Armfeltia olisi kohdannut lopullinen epäsuosio, jolloin hän olisi voinut kahmaista käsiinsä Suomen asiain johdon. Brutus, Brutus —! Sama vaaniva väike, joka tähtäsi arvoihin ja ylennyksiin, oli leimahtanut vapaaherra Aminoffin silmissä, juuri kun tämä parhaillaan neuvotteli Armfeltin kanssa. Tuosta hienopiirteisestä, pyylevästä juonittelijasta, joka vielä kampautti harvenevat hiuksensa viime vuosisadan tyyliin, saattoi kehittyä vaarallinen vastustaja. Aleksanterin olisi tosiaankin tehnyt mieli varoittaa Armfeltia sellaisista ystävistä, sellaisista silmänvälähdyksistä... Kun eksellenssi Armfelt kerran kaatuisi, hänen paikalleen pyrähtäisi ahnas heinäsirkkaparvi, joka pian ahmisi puhtaaksi hänen entiset elopeltonsa. Kaikki he juonittelivat ja vehkeilivät toisiaan vastaan, näykkivät toisiaan salaa ja takaapäin, levittivät verkkojaan, tuulastivat vilpin ja petoksen vesissä, ostivat, lahjoittivat ja tulivat vuorostaan ostetuiksi ja lahjotuiksi. Keisari tunsi päänsä raskaaksi. Kun taistelut päättyvät ja rauha palaa, hän suorittaa ystäviensä suhteen tarkan seulonnan. Mahdollista on, että hän korvaa Armfeltille sen viileyden, mitä tuli osoittaneeksi Potolskista lähdettyään. Eikö hän ollut muuten jo Turussa antanut suomalaisen suosikin ymmärtää, että kaikki puheet epäsuosiosta olivat turhaa tuulenpieksämistä? Olihan hän, keisari, kunnioittanut Armfeltin kartanoa vierailemalla siellä matkan alkupuolella, ja Turun salaisissa neuvotteluissa hän oli sangen näkyvästi tuhlannut suosiota tuolle oivalliselle suomalaiselle työmyyrälle, kun sen sijaan itse Araktsejev oli alussa torjuttu syrjään. Selvä sanaton sovinto... Ne sutor sufira creftidam, pysyköön hän silti vain Suomen asioissa älköönkä vaivatko aivojaan liioilla sotasuunnitelmilla! Riitti, että Bagration, Nesselrode ja preussilainen riitelivät niistä.
Keisari oli ehtinyt seurueineen Nevan rannoille, kun hänet kerrassaan masensi kauhea tieto Borodinon taistelusta, jossa uusi ylipäällikkö Kutuzov oli joutunut armottomasti tappiolle. Hän kiiruhti hirmuisen levottomana palatsiin. Tveristä saapunut suuriruhtinatar Katarina oli jo odottamassa veljeään; sisaren silmistä välkkyi uhma ja epätoivo, joka teki ne vain entistäkin loistavammiksi. Hän vaelteli käsiään väännellen kaikuvissa eteishallissa ja pörrötti suklaanruskeaa tukkaansa, kunnes tulipunainen samettiside peittyi suortuvien sekasortoon. "Mehän annamme tappaa itsemme", hän valitti. "Mitä tekee Kutuzov? Mitä tekee teidän suuri venäläinen armeijanne? Sen sijaan, että he olisivat iskeneet yhteen ranskalaisten kanssa ja täyttäneet koko Kolotsan uoman noiden roistojen ruumiilla, he luovuttavat aivan rauhallisesti varustukset...! Hyvä Jumala! Voin nähdä, miten Kutuzovin armeija antaa silpoa itsensä ja peräytyy vastaanpanematta. He ovat nyt Mozaiskissa ja sieltä..." Aleksanteri teki vaivautuneen eleen: "Borodinosta on sata kilometriä Moskovaan, ma chérie." Katarinan mantelisilmät välkkyivät uhkaavan mustina. "Minä pakenen Tveristä", hän sanoi päättävästi. "Minä annan toimittaa kaikki tavarani edeltäkäsin Jaroslaviin. Mutta sotaa on jatkettava. Vaikka hän polkisi maan lakoon aina Kasaamin asti, se korsikkalainen villisika, ei sittenkään pidä anoa armoa. Ei rauhaa vaan miekkaa! Yhden asian tahtoisin tietää: millaiset määräykset on annettu Rostoptsinille, jos Napoleon nousee Varpusvuorelle?"
Näytti kuin keisari ei olisi enää kestänyt sisaren pistävää katsetta, sillä hän painoi silmäluomensa alas ja vastasi aivan ilmeettömästi, puoliääneen: "Hän näkee Moskovan palavan. Olen antanut kenraalikuvernöörille käskyn, että kaupunki tyhjennetään. Kaikki aarteet on jo kuormitettu, ne ovat pian matkalla Petroskoihin, Vologdaan, Vjatkaan. Rostoptšin panee tulen Kremlin nurkkiin, ennen kuin ranskalaiset ovat ehtineet Punaisille Portaille."
Ja Aleksanterin kasvoja valaisi ilme, jossa viime päivien välkehtivä hurmio näytti taistelevan pelon ja epäilysten kanssa. Kremlissä, sinen ja kullan mystillisessä, loistavassa maailmassa, jossa patriarkkojen arkut ja lasiset kyyhkyset erittivät kuorien hämärään pyhityksen huuruja, hän oli viime heinäkuussa polvistunut Isän kasvojen eteen. Hän muisteli noiden hetkien ilmestyksenkaltaista järkyttävyyttä, muisti pappien veisuun ja siunattujen öylättien maun. Kuten joskus ennenkin hän oli ollut vaipumaisillaan valaistukseen, josta hurskaat erakot kertoivat. Hänestä oli tuntunut, kuin Pyhän Venäjän sydämen sykintä olisi uudistanut hänen verensä rytmin ja kuin maaperän uumenista olisi kuplinut hänen rintaansa voiman virtoja, kunnes hän seisoi ikonien häikäisyssä jättiläismäisenä, mahtavana kuin Venäjän lihaksitullut henki. Kaikki tuo, mikä silloin oli tarjonnut hänen silmilleen pyhyyden ja armon vertauskuvia, peittyisi tuleen ja savuun: moikuvat kuparikellot ja kilisevät hopeakulkuset, kukon helttoja muistuttavat kultaiset kattokourut, tornien spiraalit ja sipulit, Kremlin taivaansiniset huiput... Hän näytti kaukaa näkevän tulipalon loimon, joka valaisi Moskovaa. Sisar katseli veljeään silmää räpäyttämättä. "Se... se on kauheata", hän sanoi hitaasti. "Niin pitkälle siis... Mutta entä jos Rostoptšin..." — "Rostoptšin tekee mitä minä määrään", huomautti Aleksanteri tarpeettoman kiivaasti. "Tähän asti hän on elänyt Tverissä ja totellut teidän oikkujanne, mutta kun te juonittelitte hänet kenraalikuvernöörin tuolille, on olemassa vain yksi käskijä, jota hänen on toteltava."
Pietarissa odotettiin seitsemän päivää Borodinon taistelun välittömiä seurauksia, ennen kuin kauhun huuto kajahti Nevan äyräiltä: "Napoleonin armeija oli vyörynyt Moskovaan! Pyhä kaupunki palaa —!" Keisari sulkeutui näinä päivinä pieneen palatsiinsa Kamenny Ostrovin saarelle, jonka rantaa Nevalla liukuvat veneet saivat kaukaa kiertää. Hän antoi ilmoittaa, että hän oli kuumeessa ja että lääkärit olivat todenneet hänen jalassaan olevan ihottuman ruusuksi. Mutta Araktšejev, poliisiministeri Balasov ja ruhtinas Galitsin, joita valtakunnan juoksevat asiat pidättivät hänen läheisyydessään, yrittivät taitavasti vakoillen tunkeutua sen ilmeettömyyden lävitse, johon Aleksanteri verhoutui. Hän itse tunsi olevansa rajattoman yksinäinen, yksinäisempi kuin milloinkaan. Hovissa juoniteltiin häntä vastaan, kansa anoi surkein äänin rauhaa Rostoptsinin tuhopolton pelästyttämänä. Keisarin veli suuriruhtinas Konstantin kiivaili aivan avoimesti tuhoisaa sodankäyntitapaa vastaan ja vaati pikaista antautumista, jos mieli välttää uusia kauheita onnettomuuksia.
Tässä hätääntyneiden, epäluuloisten, uhkailevien diplomaattien ja ruhtinaiden piirissä oli vain yksi ainoa mies, joka sulkeutui salamyhkäisen hymynsä suojiin ja katseli keisaria vilpittömällä vaikkakin viileällä ihailulla: Sardinian ministeri, parooni Joseph de Maistre. Kuta enemmän hän teki mielessään strategisia laskelmia, kuta huolellisemmin hän tutkisteli Napoleonin mahdollisuuksia, jotka nyt näyttivät niin huumaavan suurilta, ja Aleksanterin mahdollisuuksia, jotka tänään supistuivat naurettavan pieniksi, sitä syvempi ryppy syntyi hänen silmäkulmiensa väliin. Allons! Peräyttäköön tsaari vain joukkonsa yhä syvemmäs sisämaahan, sytytelköön hän tuhopolttojaan ja hävittäköön omat kaupunkinsa. Kukapa tiesi, vaikka Moskovan liekeissä olisi palanut korsikkalaisen onni. Venäjällä oli totisesti varaa samoihin uhreihin, mihin pieni Hollanti oli ryhtynyt pari vuosisataa sitten avatessaan Muydenin padot ja upottaessaan rikkaimmat maakuntansa Utrechtin toisella puolella. Eikö Ludvig XIV:n voittokulku ollutkin sillä kertaa päättynyt tuohon tulvaan!
MUTTA pietarilaisen asuntonsa suuressa, hiljaisessa työkammiossa, johon kaksi kamiinaa huokui kuumuutta ja jossa kuitenkin oli niin epämukavan viluisaa työskennellä, kreivi Armfelt istui paperiensa ääressä. Ilma oli kylläinen kuumeisista tuhonkuvitelmista. Kun hän maisteli tummaa teetä asessori von Haartmanin kanssa tai neuvotteli Suomen komitean asioista Carl Walleenin ja Rehbinderin kanssa, meni tuskin neljännestuntia, ettei joku noista herroista alkanut kiusata hänen korviaan Borodinolla, Moskovalla, Kutuzovilla, Rostoptšinin roviolla! Hitto! Mitä hän niistä välitti —. Ellei keisari halunnut ohjatessaan armeijansa liikkeitä kuulla hänen neuvojaan, hänen oli turhaa harjoittaa strategista kannunvalantaa Walleenin ja Rehbinderin seurassa.
Katkera tunne oman asemansa valheellisuudesta yllätti Armfeltin tavan takaa, kun hän oli juuri syventymäisillään uusiin tehtäviin. Hän laski kynän sormistaan. — Mitä varten hän lainkaan viipyi täällä, oudon kaupungin autiossa, hiljaisessa asunnossa? Eikö hänen olisi jo aika väistyä ja palata kotiin —? Hymy, joka oli vanhan miehen avutonta, lapsellista hymyilyä, väreili hetken hänen huulillaan, ja hänen kasvoilleen levittäysi suuren väsymyksen pehmeä ilme. Hedvig olisi varmaankin pelästynyt, jos hän olisi sattunut tällaisina hetkinä avaamaan oven... Mutta Armfelt salli ruumiinsa raueta suloiseen lepoon. Hän istui pitkän aikaa aloillaan nojautuen hervottomasti tuolin kaidepuuta vasten, ja hänestä tuntui, että olisi kovin helppoa vaientaa lopullisesti tahtonsa ja jäädä tähän asentoon, havahtumatta koskaan.
Lähteä? Hävitä jälkeä jättämättä? Kukaties hänen omissa uumenissaan vaikutti jo turmiollinen kaipaus, jota vastaan hänen täytyisi ponnistella. Valtaako kypsän hedelmän samanlainen tunne, kun sen malossa kalvaa toukka, kun sen kanta ei enää jaksa pidättää sitä putoamasta? Aikoja sitten, kaukaisessa kaupungissa, jota täkäläinen rahvas sanoi Stekkolnojen kaupungiksi, hän oli keskustellut tästä asiasta rappiolle joutuneen pikkuvirkamiehen kanssa, joka sepitti puhdetöikseen runoja. Se oli tapahtunut vuonna 1786, illallisilla, jotka pidettiin Drottningholmissa. Bellman oli juonut oman maljansa pahoin päihtyneenä, ja upottanut hänen tajuntaansa nämä naurettavuudet, joita hän nyt hautoi... Hänen täytyi ponnistaa voittaakseen väsymyksensä. Hän nousi seisaalle ja alkoi mittailla permantoa. Omien askelten kaiku tuntui niin oudon kolkolta, milloin hän siirtyi matolta parketille.
Mutta kotiin, kotiin... — Hän ei saanut mielestään ajatusta, että tiettyjen penikulmien päässä täältä oli tosiaankin seutu, jossa hänen rauhaton tuskansa viihtyisi ja jonne hän voisi asettua asumaan koko loppuiäkseen. Hedvig olisi joka tapauksessa hänen luonaan ja aikaa myöten hän keräisi sinne lapsensa, jotka nyt elivät hajallaan maailmalla. Tytär, Augusta lähetteli hänelle synkkiä kirjeitä, joihin täytyi koettaa vastata mahdollisimman hienotunteisesti. No niin, se oli melankoliaa, se oli sairautta. Augustan päänkivistys ja haikeat tunteenpuuskat eivät olleet autettavissa millään pulvereilla. Ehkä hänet pelastaisi iloisempi elämä, tai ehkä hän pakenisi uskonnon suojiin kuten äidinäitinsä, joka turvautui viimeisinä vuosinaan hernhutilaisten rukouksiin. Multa Augusta oli rikas, nuori ja kaunis, hänen älynlahjoissaan ei ollut mitään vikaa, hänen kotinsa kuului Tukholman loisteliaimpiin ja hänen rinnallaan oli mies, jollaisista nuoret aatelistytöt uneksivat, kun he tahtovat elämänsä muodostuvan mahdollisimman hienoksi ja viehättäväksi. Oli outoa ajatella, että Augusta... — Armfelt pysähtyi työpöydän eteen, etsi avaimet ja avasi lokeron, jossa hän tavallisesti säilytti tyttärensä kirjeitä. Hän luki vielä kerran viimeisen niistä. Kreivitär Piper uskoutui hänelle tosiaankin kuin rippi-isälle. Tuossa olivat jälleen vaaralliset viittaukset, jotka kiersivät kuin lumottuina itsemurhan ajatusta, palasivat aina siihen...
Armfelt taittoi kirjeen kokoon ja huokasi. Lapset—! Aleksanteri, josta hän yritti kasvattaa oman diplomaattiuransa jatkajaa, oli aina elänyt niin etäällä isästään. Ne kuusi vuotta, jotka hän, Armfelt, harhaili maanpaossa, poika oli viettänyt äitinsä luona, ja kun hänen ranskalainen opettajansa arvon herra abbé Maquard, johon sekä Hedvig että lapset olivat mieltyneet, tasan viisi vuotta sitten muutti Pietariin ja perusti venäläisen kasvatusopistonsa, Armfelt oli toimittanut poikansa hänen huostaansa. Sitten oli tullut aika, jolloin Aleksanteri matkusti Edinburghiin. Poika jatkoi lukujaan, yritti suistaa levottoman veren perintöä, porvarillistaa sieluaan. Mitäpä hän mahtoi! Milloin Augusta ei pelästyttänyt isäänsä synkillä itsesyytöksillä, silloin hänellä oli kylliksi huolta Aleksanterista, joka kuunteli Turun yliopistossa Myréenin ja Caloniuksen luentoja mutta jonka häilyvä mieli oli kaukana kurssikirjoista. Ei, lakimiestä hänestä ei sittenkään tulisi. Saattoi tapahtua, että Aleksanteri suorittaisi juridiikan loppututkinnon miten kuten ja pääsisi auskultoimaan, mutta hänen veressään paloi liian suuri sotainen innostus, hän tahtoi kulkea suvun ikivanhaa tietä. Armfelt hymyili väsyneesti. Hänen ei pitäisi unohtaa omaa nuoruuttaan.
Mutta kun hän ajatteli, miten niukaksi hänen näennäisesi rikkaan elämänsä voittosaalis oli jäänyt, miten varjomaisia ja petollisia maine, kunnia ja sankaruus olivat, silloin hänestä tuntui, että hän uhraisi lapsensa, jos hän sallisi heidän seurata levottoman veren kutsua. Hänen kapea, kalpea kätensä kohosi kuin tunnustellen otsalle. Se oli hiestä kostea. Hänen täytyisi terästää koko tahtonsa, hänen täytyisi käyttää kuritusta ja nuhteita saadakseen jumitetuksi pojista nuo tyhmät petolliset kuvitelmat. Kustaan, joka oli pikku poikana marssittanut tinasotilaitaan tällä samalla kirjoituspöydällä, hän oli jonakin ajattelemattomuuden hetkenä antanut noudattaa turmiollista halua. Poika palveli Venäjän joukoissa, kreivi Wittgensteinin osaston esikunnassa. Hän oli kohonnut luutnantiksi; hän seurasi armeijaa, kun isä vetäytyi pois ja palasi Pietariin. Kuinka mielettömästi hän muuten oli jo Vilnon päämajassa puuhannut hankkiakseen nuorimmalle pojalleen Maunulle vänrikin paikan Ruotsissa, Itä-Göötanmaan krenatööreissä! Ja lapsi oli kuitenkin niin nuori, nuori —! Armfelt vaipui nojatuoliin, paineli pakottavia ohimoitaan ja tuijotti käsiään, jotka näyttivät niin vanhoilta ja voimattomilta levätessään pöydän vihreällä veralla.
Nuori Mauritz Clairfelt oli hänkin tuossa läheisessä parvessa. Hän oli jo majuri ja komensi Vermlannin kenttäjääkäreitä Ruotsin apujoukoissa, jotka liittyivät pienenä niukkana lisänä Aleksanterin vasalleihin. Poika on komea ja valloittava. Hänellä on isänsä päättäväinen otsa ja avoin ilme puhtailla, ruskeilla kasvoillaan. Ja Armfelt vaipui muistelemaan noita raikkaita piirteitä, jotka ehkä eivät olleet niin älykkäät ja vilkkaat kuin hänen muiden lastensa, mutta joiden pyhä luottamus oli niin vihlaiseva, niin syvälle iskevä...! Täytyi oikeastaan tuntea häpeää, että ei kyennyt kaikesta maineestaan ja suurenmoisuudestaan huolimatta vastaamaan sitä ihannekuvaa, jonka nuorukainen oli saanut päähänsä.
Hän kuulosteli sisähuoneista Hedvigin askelia. Mutta kaikkialla vallitsi hiljaisuus, joka teki pahaa hänen korvilleen. Tällaisina hetkinä hän olisi miltei tahtonut ympärilleen valoa, hälinää ja juhlia, mielistelevää hymyilyä ja kilahtelevia maljoja. Encore, yhä siis —? Humu ja loisto ei kuitenkaan petä häntä enää; se käy läpinäkyväksi ja usvaiseksi, ja hän tapaa itsensä entistäkin yksinäisempänä, miten hän yrittääkään salata autiuttaan...
Vaikeinta oli, että vaikka hän eli nykyään lähempänä Hedvigiä kuin koskaan ennen, heidän välillään säilyi läpipääsemätön, näkymätön eristyskerros. Kaikki hapuilevat yritykset jakaa keskenään toistensa kuormaa murtuivat tuota kristallimuuria vasten. Hedvig hymyili sanatonta hymyään, milloin hän, Armfelt, sai äkillisen halun avata sieluaan. Ja kun mies ajatteli, miten edesvastuuttoman kevytmielisesti hän oli hukuttanut oman elämänsä pyörteisiin tuon hiljaisen, hyväntahtoisen ihmisen elämän, miten hän oli ottanut vastaan kaikki raskaat uhrit ja omistanut hellyyden, jota ei ansainnut, hänestä tuntui, että Hedvigin hymy musersi kerrassaan hänen itsetuntonsa.
Niin, Hedvig oli hänet voittanut. Nainen seisoi kaukana ja korkealla hänen yläpuolellaan, hymyili hänelle ikuisen suopean ymmärtämyksen hymyä, johon sisältyi nöyryyttävää anteeksiantoa ja voittajan rauhaa. Hän, mies, oli temmeltänyt myrskyisen elämän kaikissa mitättömissä iloissa, oli ahnehtinut ja omistanut, oli luullut keräävänsä aittoihin kypsää, kallisarvoista satoa, oli ahminut todellisuutta avoimin, nälkäisin aistein ja avannut sille olemuksensa huokoset, kunnes oli tullut aika vetäytyä syrjään vaalimaan muistoja. Mitä kaikkea hän olikaan ehtinyt kokea ja miten köyhäksi hän havaitsikaan itsensä nyt, vanhuudessa! Entisestä runsaudesta ei ollut jäänyt jäljelle mitään, ja vaivaisten lyhytaikaisten intohimojen haamut kummittelivat enää niillä raunioilla, joilla hän, ylen hienostunut ja ränsistynyt vanha herra, lepuutti vaellukseen väsyneitä jalkojaan! Mutta tuo toinen, Hedvig, oli elänyt. Kaikesta siitä, mitä hänen oma hieno vainunsa ei ollut pitänyt vaivan arvoisena, suuresta lämpöisestä tunteesta, jonka huipuille hänestä ei ollut nousijaksi ja jonka hän oli heittänyt menemään kuin halvan harmaan rihkaman, toinen oli kerännyt talteen runsaan rikkauden. Hedvigillä oli varaa alentuvaiseen anteeksiantoon. Hän saattoi tuhlata suopeaa hyvyyttään, jos toinen tarvitsi sitä, ja hän oli kaikessa hiljaisessa nöyryydessään kyllin mahtava voidakseen jakaa armoa miehelle, joka oli hänet kurjasti tallannut jalkojensa alle. Sacré nom, millainen voitto!
Kesken näitä kirveleviä, hätäytyneitä mietteitä huoneen ovi raottui hieman ja kynnykselle ilmestyi hento, solakka olento. Pikku mignonne, hänen tyttärensä.
Armfeltin pää kohosi. Hänen harhaileva katseensa suuntautui tuskallisen laajana ja loistavana tuohon lapseen, joka näytti arastelevan, peräytyäkö vai tuliako sisälle. Hän totesi itsekseen, että Vavassa oli oikeata naisen vaistoa — hänen tapoihinsa oli viime päivinä kuulunut ilmestyä juuri silloin, kun isää painoivat pahimmat huolet. Lapsesta säteili lohdullisuutta. Hänen läsnäolonsa oli väsyneelle sielulle kovin terveellinen. Ja Armfelt muisti, miten hän oli Wienissä pakoillut muistojaan saman pienen olennon seuraan ja miten hän oli hetkittäin kerrassaan unohtanut sen kaiken, minkä saattoi aluksi luulla pusertavan hänen sydäntään juuri tytön läsnäollessa, Niin, kaikki vihlaisevat kokemukset kadottaisivat kerran kärkensä... Nyt hän voi aivan luottavasti, kaipausta tuntematta, katsoa Wilhelminen lasta silmiin, pitää kädessään hänen pientä kättään, hymyillä hänelle. Siihen hän oli päässyt, se oli hänen voittonsa! Mutta eikö hän vaiennutkin kuin nolattuna ja nöyryytettynä, milloin hänen olisi pitänyt keskustella tytöstä Hedvigin kanssa? Ja kuitenkin Hedvig oli vaientanut kaiken katkeruuden ja mustasukkaisuuden, jos ne jäytivät hänen sydäntään — oli vetänyt äidilliseen lämpöönsä vieraan lapsen ja huolehtinut hänestä kuin pikku Augustasta tai Maunusta. Armfelt mietiskeli hieman nolattuna, että ehkä hän oli menetellyt kovin raukkamaisesti peittäessään asian todellisen laidan ystäviltään ja turvautuessaan salakähmäisyyteen. Lapsi kävi kaikkialla hänen tytärpuolestaan. Vava oli merkitty kirjoihin meriupseeri Fredrik Armfeltin ja tämän vaimon Ulrika Wallmanin lapsena. Pelkästään se seikka, että Wilhelmine oli ovelasti esiintynyt oman tyttärensä kummina, oli kylvänyt sumua liian uteliaisiin silmiin. Mutta pikku Adelaide Gustava Aspasie, pieni mignonne, perisi ainakin ne varat, jotka kuuluivat hänelle syntyperän perustalla. Hän, isä, oli varsin selvillä, että Vavalla oli äitinsä kautta runsaasti saatavia Venäjän kruunulta, ja ellei vain raha-asiainministeri olisi juonitellut hänen anomuksiaan vastaan, hän olisi jo onnistunut hankkeissaan. No niin, hän puhuu noista myötäjäisistä keisarille. Hän menee henkilökohtaisesti Aleksanterin puheille ja kahmaisee aimo kourallisen Biron-Saganin venäläisistä rikkauksista, jotka nyt ruostuvat ja lahoavat keisarin kassoissa.
Lapsi meni hiljaa huoneen poikki ja istui suureen nojatuoliin. Hän luki kuvitettua Atalaa, hän ei häirinnyt. Mutta kun Armfeltin olisi pitänyt päättävästi ravistaa luotaan kaikki lamauttavat mietteet ja palata tehtäviinsä, hän saattoi vain tuijotella pöydälle levitettyjä papereita. Siinä olivat valtiosihteeri Rehbinderin monet luonnokset, jotka hän kohta varustaisi tapansa mukaan liitteillä ja reunamuistutuksilla. Kirjeitä Aminoffilta ja kirjeitä Ehrenströmiltä, joka puuhasi Helsingin rakennussuunnitelmien parissa; toisia, jotka oli lähettänyt kenraalikuvernööri Steinheil ja jotka koskivat maaorjien vapauttamista tai viljantuonnin säännöstelyä. Hän ojensi kätensä tarttuakseen niihin.
Mutta hänen ruumistaan värisytti vilunpuistatus ja hän pyysi tyttöä etsimään jotakin peitettä, jonka hän voisi kietoa paleleville hartioilleen.
3
Hovimiehet ja diplomaatit, jotka olivat kauan pälyilleet ahnain, vartovin katsein keisarin suomalaisen uskotun asemaa, pitkästyivät odotuksessaan. Turun-matkalla Aleksanterin ja Armfeltin ystävyys oli näyttänyt palautuvan ennalleen, sillä tsaari oli jälleen kysynyt tuon vierasmaalaisen mieltä kaikessa, mitä Araktšejev ja Rumjantsev hänelle ehdottivat. Hänen hymynsä oli ollut yllättävän suopea, milloin hän sattui katsomaan ensimmäiseen kenraaliadjutanttiin. Mutta nyt näytti siltä, kuin hän olisi sittenkin päättävästi vähentänyt suosikkinsa valtuuksia. Ei puhettakaan enää, että tämä saisi kurkottaa kättään Venäjän sotapolitiikkaan! Kun Aleksanteri jätti Pietarin ja lähti uudelleen armeijansa päämajaan, hän suvaitsi unohtaa matkaseurastaan kreivi Armfeltin. Suomalainen kytkettiin entistäkin tiukemmin suuriruhtinaskunnan asioihin. Kun sitten Suomen kenraalikuvernööri Steinheil sai käskyn purjehtia Helsingin lähettyville koottujen sotajoukkojen mukana Itämeren maihin, puhuttiin aivan yleisesti, että keisari tahtoi tällä toimenpiteellä sälyttää Armfeltin kannettavaksi sellaisen työnpaljouden, että hänelle ei jäisi aikaa eikä haluakaan valtakunnan asioihin. Jo muutamien päivien kuluttua levisi uutinen, että Steinheilin kuvernöörintuoli oli tosiaankin joutunut suomalaiselle kreiville. Hymyilevä Rehbinder huomasi odottamatta nousseensa arvossa: hän siirtyi nyt Suomen komitean puheenjohtajaksi, koska sen vanhin jäsen Aminoff viipyi yhä edelleen maatilallaan Suomessa.
Uusi virka ja arvoasema ei aluksi lisännyt Armfeltin huolia vaan pikemmin tuotti hänelle hiljaista tyydytystä. Nyt hän sai vihdoinkin huostaansa asiat, jotka olivat kauan tuottaneet hänelle unettomia öitä ja joiden hoitamista hän oli tähän mennessä voinut ohjailla vain varovaisin neuvoin ja viittauksin. Niin, hän tunsi seisovansa vallan huipuilla, korkeammalla kuin mihin hänen nuoruutensa huimimmat, kiihkeimmät unet kantoivat! Asioiden ja ihmisten kirjava hyörinä jatkui syvällä hänen allaan, ja hän tähyili sitä väsynein silmin vuorenkukkulalta, jota raskas, sammuva iltarusko valaisi. Mutta tällaiset mielialat tuli salata; kukaan ei saisi koskaan tietää niitä. Ja Venäjän keisarin uskottu, Suomen suuriruhtinaskunnan sijaishallitsija, hänen kreivillinen ylhäisyytensä Armfelt tempasi kiihkeästi huostaansa uudet valtuudet ja kävi käsiksi balttilaisen Steinheilin jättämiin tehtäviin sellaisella tarmolla ja huolellisuudella, että se muistutti hartautta.
Uuden kenraalikuvernöörin kanslia sijaitsi Pietarissa; Steinheilin apulaisista Armfelt oli ottanut mukaansa vain venäläisen kirjurin ja toisen osastonpäällikön, joka oli nimeltään Meriin ja kykeni ainakin taikomaan hänen työpöydälleen paperiröykkiöitä, ellei muuta. Kenraalikuvernöörin kansliapäällikkö Elwing sai sitä vastoin jäädä Suomeen. Ruotsinkielinen kirjeenvaihto taas joutui nyt miltei kokonaan Suomen komitean kanslistin Karl August Ramsayn käsiin. Armfeltille tuotti jonkinlaista huojennusta, että sellainen voimaa kuluttava virkatehtävä kuin passien myöntäminen ulkomaanmatkoja varten oli siirtynyt kenraalimajuri Demidoville, joka hoiti Suomessa olevien venäläisten joukkojen päällikkyyttä. Hän huomasi kyllä varsin pian, millainen määrä ratkaisua vaativia tehtäviä hänen haltuunsa oli uskottu. Ja kuta perinpohjaisemmin hän syventyi edeltäjänsä papereihin, sitä vilpittömämmin hänen täytyi ihailla Steinheilia, hyväntuulista, uutteraa balttilaista, jonka lempeässä sydämessä Suomi oli anastanut suuren sijan.
Kenraalikuvernöörien vaihdos oli tapahtunut syksyllä 1812. Ensimmäisiin asioihin, jotka Armfeltin kansliassa esiteltiin, kuuluivat kadonsanomat. Suuriruhtinaskunnassa oli sattunut ankaria yöhalloja ja niiden johdosta sepitettiin niin runsaasti valituskirjelmiä, että kreivillä ja hänen apulaisillaan oli täysi työ perehtyä niihin. Armfelt oli kuullut asiasta jo Turun kokouksesta palatessaan. Hän oli silloin kirjoittanut Pietarin hallituskonseljille ja kehoittanut sitä hankkimaan kruunun laskuun Liivinmaan viljaa; sen toimittaminen Suomeen estäisi kauppiaita keinottelusta. Mutta konselji oli pitänyt ehdotusta mahdottomana, sillä valtionrahasto sairasti kroonillista vajausta. Se esitti omasta puolestaan, että kruunun makasiineihin koottu jyväsato ja Suomeen tuodut runsaat viljavarastot, jotka oli kerätty Venäjän sotaväen varalle, myytäisiin pienin erin suuriruhtinaskunnan asukkaille. Tämä vastaus sai Armfeltin huokaisten luopumaan ehdotuksestaan; hän neuvotteli konseljin ehdotuksesta sotaministeriön esimiehen, kenraali Gortšakovin kanssa ja sai ilokseen kuulla, että sotaväelle varatuista jauhoista voitaisiin jakaa Helsingissä kolmetoistatuhatta tsertverttiä ja Turussa ainakin seitsemäntuhatta, mikä tietenkin merkitsisi pelkkää lainaa, jonka maan asukkaat maksaisivat tulevan vuoden jyväsadosta. Uusi kenraalikuvernööri tarttui suunnattoman innostuneesti tähän lupaukseen ja toimitti omasta aloitteestaan jauhoja Pietarinkin sotilasvarastoista. Lokakuun lopulla hän saattoi ilmoittaa, että sotaministeri oli laajentanut lupaustaan ja että maan venäläiselle provianttikomissionille, jonka esimiehenä toimi eräs Tavast, oli annettu määräys avata suuriruhtinaskunnan kaikki sotilasmakasiinit.
Armfelt puuhasi näissä uudistuksissaan sellaisen ihmisen tarmolla, joka uhraa kaiken julkisen ja yksityisen elämänsä yhdelle ainoalle aatteelle. Hän, notkea, itsekäs maailmanmies, joka oli maistellut niin monista maljoista ja tunsi nyt pettymyksen katkeraa makua, myönsi hämillisesti hymyillen, että tämä aate oli Suomi. Hänen harjaantunut ennakkovaistonsa, jonka pitkäaikainen diplomaattielämä oli terästänyt miltei pettämättömäksi, varoitti ja ohjasi häntä jokaisen uuden hankkeen hetkellä. Hän jatkoi uupumatta suurta kirjeenvaihtoaan. Hän tunsi omasta kansliastaan taluttavansa Suomen maaherroja kädestä, opastavansa heitä talouspolitiikan mutkittelevilla poluilla, kun hän hiljalleen vuodatti ajatuksiaan Stjernvallin veljesten tajuntaan ja sai heidät vähitellen siihen hedelmälliseen luuloon, että aloitteet lähtivät heidän omista aivoistaan. Hän istui aamuhämärästä iltahämärään työpöydän edessä sepittäen määräysehdotuksia, jotka koskivat veronsuorituksen muodollisia järjestelyjä ja kyytimaksujen valuuttaa.
Jos Steinheilin osastonpäällikkö ja kirjuri olivat kuvitelleet, että kuvernöörinvaihdos saattaisi heidät helpommille päiville, he huokaisten myönsivät nyt erehtyneensä. He pyörivät mitättöminä pikkurattaina suuren taloudellisen restauration koneistossa. Heidän arvokas, henkevä, hienostunut esimiehensä perehtyi käsittämättömän nopeasti hampun ja pellavan viljelyksen salaisuuksiin; hän touhusi kehruun ja kudonnan kohottamiseksi kaikkialla synnyinmaassaan, vaikka hänen huoliteltu hajuvesiltä tuoksuva olemuksensa herättikin epäilyksen, oliko hän lainkaan joutunut henkilökohtaiseen kosketukseen rukin ja kangaspuiden kanssa. Eksellenssi Armfelt näytti olevan vailla kaikkea yksilöllistä olemassaoloa, ikään kuin omaan minään kohdistuvat tarpeet ja harrastukset olisivat hänessä kuolleet. Hänen elämänsä oli suuri tyhjiö, jonka taloudelliset uudistussuunnitelmat, kyytipalvelua ja tullipalvelijain tarkastusoikeutta koskevat kysymykset, työttömien naisten hätäaputyöt, suomalaisen komentokielen ongelmat, maaherroille lähetetyt käskykirjeet ääriään myöten täyttivät. Mutta Pietarissa hän ei ainakaan saanut liiaksi myötätuntoa osakseen. Paheksuminen oli vähällä paisua myrskyksi, kun tuli tieto, että tämä suomalainen nousukas oli vapauttanut keisarikunnan rikkaimman tilallisen, kreivi Seremetjevin alustalaiset, jotka olivat Suomeen asettuneiden Usakovin ja Plotnikovin sukujen jäseniä mutta palvelivat herransa tiluksilla maaorjina. Ehdotus oli lähtöisin hänen ystävästään Fredrik Stjernvallista, jota venäläisten taholla ei liioin suosittu. Hänellä näytti olevan tuhoisa vaikutus uuteen kenraalikuvernööriin, sillä tämä oli juuri Stjernvallin valituksien nojalla ryhtynyt syyttämään Viaporin päällikköä liiasta virkavaltaisuudesta, kunnes nyrpeä amiraali Sablin sai luovuttaa linnoituksen avaimet iloiselle amiraali Bodiskolle.
Näihin aikoihin Armfelt ponnisteli sitkeästi suomalaisen sotaväen asioissa. Aleksanteri, joka kaksi vuotta sitten, Aminoffin ja hänen upseeritoverinsa pontevien ehdotusten herättämänä, oli määrännyt sotalaitoksen pysytettäväksi ennallaan, oli myöhemmin hajoittanut entisen sotaväen ja ryhtynyt värväämään uutta. Uuden suomalaisen miliisin järjestämistä selvittelevä käskykirje, joka osoitettiin Suomen sijaishallitsijalle, oli päivätty Pietarissa syyskuun kuudentena. Suuri joukko irtolaisia joutui pukemaan ylleen uusien jääkäriryhmien univormun. Varoja, joita tämän sotaväen ylläpito vaati, ryhdyttiin hankkimaan vapaaehtoisella keräyksellä, sillä Venäjän valtiokassa, jonka nauhoja hallituskonseljin oli lupa pahimmassa tapauksessa hellittää, ei mielellään luovuttanut ropoakaan tähän tarkoitukseen. Kun keräyksen saalis kuitenkin ilmeni aivan riittämättömäksi (Armfelt: "Mitä helvettiä me teemme kahdellasadallatuhannella paperiruplalla! Haluaisinpa nähdä sen miliisin, jonka ylläpitäminen ei vaadi enempää..."), maaherra Carl Stjernvall turvautui tehoisampaan keinoon. Hän muutti keräyksen pakolliseksi veronkannoksi, mikä tietysti tapahtui vain hänen maaherrakunnassaan, Viipurin läänissä.
Uuden sotaväen asettaminen aiheutti koko joukon ilkeää napinaa ja salaista parjausta, epämukavia siirtoja, hätäisiä pikamatkoja, hermostunutta menemistä ja tulemista Pietarin ja Turun, Viipurin, Helsingin välillä. Vastanimitetty ylitarkastaja, hallituskonseljin jäseneksi koroitettu kenraalimajuri Palmfelt joutui toimimaan kenraalikuvernöörin valvonnan alaisena. Kolmesta uudesta rykmentinpäälliköstä yksi oli maaherra Carl Stjernvall, jonka huostaan uskottiin Viipurin rykmentti. Hän tarttui valtuuksiinsa poikamaisella innolla ryhtyen heti värväämään jääkäreitä ja lähtien pitkälle kiertomatkalle läänissään. Nämä järjestelytyöt — niihin kuului myös pitkällinen riita komentokielestä, rahvaan vastarinnan nujertaminen Jääskessä ja Kirvussa, upseerien ja aliupseerien saanti — tuottivat Armfeltille kummallista, salaista voitoniloa. Alusta alkaen hän oli katsonut, että oman sotaväen asettaminen kuului hyvin läheisesti siihen Suomen sisäiseen itsehallintoon, joka oli vähitellen muodostunut hänen suurimmaksi, kiihkeimmäksi unelmakseen. Kuinka hän oli hiljaisuudessa iloinnut, kun Aleksanteri asettui, vaikkapa monin kiusallisin varauksin, tämän ajatuksen kannalle! Syvältä katsoen se merkitsi ensimmäistä suurta myönnytystä Suomen autonomian aatteelle. Tietysti — tällä hetkellä Suomen asenne tosin muistutti suuressa määrin vasallivaltion asennetta, mutta vain Jumala tiesi, miten kauan kestäisi... Maa, jonka sijaishallitsija hänestä oli tehty ja johon häntä liittivät syvät, salaperäiset syntymäjuuret, taipui ja alistui kukaties vain pro forma, eläen syvimmältään omaa itsenäistä elämäänsä, uneksien omia unelmiaan, voimatta koskaan täysin sulautua suurempaan valtiolliseen yhteyteen. Ja Armfeltin ajatuksissa versoi suunnitelmia, jotka koskivat suuriruhtinaskunnan hallinnon järjestämistä uudelle kannalle ja uusien korkeimpain virastojen muodostamista. Niihin kirjeisiin, joita hän näinä aikoina lähetti ystävilleen, painui näiden toiveunelmien epäselvä mutta silti havaittava jälki.
Pietarissa hän etsiytyi nyt kovin usein Carl Stjernvallin seuraan, sillä tämä oli heti rykmenttinsä haalittuaan tahtonut seurata keisarin armeijaa, mutta saanutkin määräyksen marssittaa jääkärinsä Pietariin, missä heidän tuli suorittaa vahtipalvelusta. Tuo nuorekas, kiihkeä mies kiintyi päivä päivältä yhä enemmän vanhaan eksellenssiin, jolla oli niin ruhtinaalliset tulot, niin suuri joukko palvelijoita ja niin moitteeton tummansininen hännystakki sileine liepeineen ja välkkyvine nappeineen, ettei hänen taholtaan lainkaan osannut odottaa välittömyyttä. Armfelt puolestaan tunsi helpotusta jättäessään hetkeksi virastoasiat ja keskustellessaan aivan vapaasti Stjernvallin kanssa. He olivat kaikissa asioissa samaa mieltä, he ymmärsivät toisensa puolesta sanasta. Ennen kuin Armfelt ehti huomauttaa rykmentinpäällikölle, että suomalaisten oli ylimalkaan syrjäseikoissa annettava vallanpitäjille myöten pysyäkseen pääasioissa sitä itsepäisempinä, Stjernvall riisti hymyillen sanat hänen suustaan.
Mutta oli seikkoja, jotka saivat kenraalikuvernöörin toivomaan Steinheilin paluuta: silloin hän huoahtaisi, silloin hän lepäisi! Kaikesta päättäen hän oli monen miehen tiellä. Kokonainen parjausten kuoro hymisi hänen selkänsä takana, kuoro, johon kuuluivat Venäjälle siirtyneet Anjalan miehet, hänen vastustajansa hovissa, hänen venäläiset kadehtijansa. No niin, hän puolestaan ei ollut arkaillut juonitellessaan Balašovin ja hänen kansliapäällikkönsä kanssa Speranskia vastaan tai nujertaessaan amiraali Sablinin. Hän oli antanut pidättää vapaaherra de Carnallin, Vaasan läänin maaherran, suoraan virantoimituksesta; hän oli tuntenut pahanilkistä iloa, kun Kyminkartanon ja Heinolan läänin maaherra Jägerhorn saatiin jättämään eronhakemuksensa. Mutta hän itse oli ystäviinsä nähden varmaankin kovin herkkätuntoinen, sillä hän masentui ajatellessaan, että muinainen uskollinen taistelukumppani Aminoff oli nyt avoimesti asettunut häntä vastaan. Ystävyys! Toveruus! Veljeys! Niistä hänen olisi jo pitänyt päästä selville, hänen olisi pitänyt oppia näkemään naamioiden läpi!
Mitä Aminoffiin tuli, mies oli saanut itsetuntoonsa vaarallisen vamman istuessaan vuosia sitten Vaxholmin ja Karlstenin vankiloissa. Aminoffilla oli Brutuksen luonne, kiihkeästi kiintyvä ja kipeästi kadehtiva, julma herkkyydessään ja petollinen uskollisuudessaan. Nyt hänen mieltään tietenkin myrkytti tunto, että mies, joka oli aina väistänyt kaukaa ketunrautoja, kun hän itse sen sijaan aina joutui satimeen, kapusi vaivattomasti yhä ylemmäs, pukeutui vallan purppuraan, korjasi talteen mainetta, varallisuutta ja maallista suuruutta. "Mikään ei ole oikeastaan helpompaa kuin nähdä omat kasvonsa ulkoapäin, vierain silmin", ajatteli Armfelt. Ja tämä mietiskely tuotti hänelle selittämätöntä surunsekaista lohtua. No niin, hän eli toistaiseksi täydessä päivänvalossa ja nuo toiset varjossa. Hän oli voiton puolella. Hän vaistosi vihollisen hankkeet, kun he sitä vastoin eivät lainkaan voineet arvata hänen suunnitelmiaan.
Mutta Aminoff, Aminoff...! Postiministeri Ladaun asunnossa oli pitkin kevättalvea kokoontunut suljettu pieni seura. Sen ylijumalana oli iäkäs, pohjattoman kateellinen Sprengtporten ja profeettana Ladau, vanhan Kaarle Armfeltin entinen adjutantti, liehakoiva ovela mies, joka oli Anjalan liiton aikaan paennut Itään ja nyt toimi Suomen postilaitoksen ylijohtajana. Armfelt saattoi hengessään kuulla, millaisia puheenvuoroja ministerin illallispöydässä käytettiin. Tuohon salaseuraan kuului Steinheilin kansliapäällikkö Elwing, joka vihasi uutta kenraalikuvernööriä, koska tämä oli valitessaan itselleen apulaisia pitänyt häntä liian vähäpätöisenä. Siihen kuului Johan Anders Jägerhorn, joka oli Valhalla-seuran ajoista asti seisonut Sprengtportenin rinnalla ja hiipinyt synkkänä elokuun iltana kaksikymmentäneljä vuotta sitten Suomen itärajan yli viedäkseen keisarinnalle Liikalassa laaditun nootin. Kuinka hänen mieltään mahtoi karvastella, kun Armfeltin tapainen seikkailija pujottautui hänen ohitseen Suomen asioiden johtoon. Tuossa suljetussa piirissä, jossa Ladaun ovelat, litteät kasvot helottivat kuin kuu ja jossa vanhan Sprengtportenin kulunut lievetakki hehkui myrkyllisen viheriänä, toivottiin vilpittömästi uuden kenraalikuvernöörin kukistumista. Hitto! He toivoivat enemmän — he olivat saaneet aikaan senkin, että Aminoff koetti parhaillaan keinotella itselleen lupakirjaa matkustaakseen keisarin puheille ja avatakseen Aleksanterin silmät näkemään, millainen Suomen varahallitsija todellisuudessa oli! Armfelt hymyili katkerasti. Vaikka keisarin kirjeistä puhui avoin luottamus, hän kummasteli kuitenkin salaa itsekseen, minkä tähden viikot ja kuukaudet kuluivat, ilman että häntä kutsuttiin esikuntaan.
Syksyn ja syystalven Napoleonin armeija oli taistellut lumipyryä, pakkasta, nälänhätää vastaan ja tunkeutunut yhä kauemmas sisämaahan. Huhut, mikäli niihin saattoi luottaa, olivat kertoneet yhä uudistuvista kahakoista, joilla ei kuitenkaan ollut sodankäyntiin ratkaisevaa merkitystä. Vasta marraskuun viime päivinä valtakunnan yli oli käynyt hämmästyksen kohahdus: Berezina! Kaikissa Pietarin kirkoissa kellot virittivät huumaavan yhteissoiton ja hartaat kädet sytyttelivät juhlakynttilöitä talojen ikkunoihin. Kiivas, verinen taistelu Berezinan rannoilla oli päättynyt ranskalaisten osastojen hurjaan pakoon. Se näytti merkitsevän Aleksanterin ja Napoleonin sodassa kauan odotettua käännettä. Venäjän joukoissa vallitsi nyt toiveikas mieliala; ne kestivät lamautumatta sen vastahyökkäyksen, jonka ranskalaiset tekivät Vilnossa, ja Napoleonin suuri armeija peräytyi kerta kerralta yhä kauemmas länteen ryysyisten, nälän ja pakkasen ahdistamien mutta uskomattoman sitkeiden falangien edestä, jotka vyöryivät heidän jäljissään.
Mutta Armfelt kuunteli ahtaasta, hiljaisesta työhuoneestaan tämän tulvan pauhua ja hänen mielensä oli raskas ja levoton. Hänestä tuntui, kuin keisari olisi pettänyt hänen luottamuksensa, arvioinut hänen merkityksensä liian vähäiseksi jättäessään hänet tänne, etäälle tapahtumien valtatieltä.
KENRAALIKUVERNÖÖRI Fabian Steinheil palasi sotaretkeltä huhtikuun alussa 1813 ja ryhtyi jälleen hoitamaan virkaansa. Hän otti suuriruhtinaskunnan sijaishallitsijalta vastaan vanhat valtuutensa, runsaan joukon selvitettyjä asioita, apulaisensa ja arkiston.
Kun hän muutamia viikkoja myöhemmin kohtasi kreivi Armfeltin, joka oli jättänyt Pietarin ja lähtenyt matkalle Suomeen, hänen oli vaikeata pidättää kummastuksen huudahdusta. Hän näki edessään vanhan, raihnaisen miehen, jonka hiukset olivat käyneet tuhkanharmaiksi ja silmät suuriksi ja kuumeisiksi. Ahdas, ruumiinmyötäinen hännystakki oli syvänsininen; moitteeton, valkea aluskaulus, joka näytti kannattavan laihaa leukaa, oli esimerkillisen välkkyvä. Mutta noissa kasvoissa, käsissä, silmissä oli kuoleman leima. Eksellenssin iho oli uurteinen ja kelmeä, hänen kätensä värisivät kuin horkassa ja kenraalikuvernööriä suorastaan kammotti niiden kostea kylmyys, kun he vihdoin hyvästelivät. Mille tonnerre, niin vakava juttu siis...! Fabian Steinheil oli ehtinyt kuulla Armfeltin vaikeasta sairaudesta, joka yllätti hänet vilunpuistatusten muodossa. Samaa tautia sairasti luultavasti myös Carl Stjernvall, sillä hän pukeutui kesäpäivinäkin kuumiin turkisviittoihin. Jos kenraalikuvernööri oli alussa tuntenut salaista harmia tuota viransijaistaan kohtaan, jonka kerrottiin esittäneen hänen tilalleen amiraali Gortšakovia, hänen ivallinen hymynsä häipyi nyt vakavan huolestumisen tieltä. "No niin", hän sanoi vihdoin kovin pakotetusti. "Minun virkatehtäviini ei kuulu toimia lääkärinä. Mutta uskallan kuitenkin ehdottaa teidän ylhäisyydellenne pitkää virkalomaa." — "Olen suunnitellut sitä", hymähti Armfelt.
Kaikissa niissä kirjeissä, mitä hän kesäkuun alussa lähetti Ehrenströmille Helsinkiin, hän oli vilpittömästi raottanut mielensä lokeroita. Jatkuva pahoinvointi, johon yhtyi alituinen vilu, aiheutti Pietarin hienostolääkäreille paljon mieluisaa, tuottavaa touhua ja hänelle itselleen tuskia. Pahinta oli, että Hedvig oli hetkeksi jättänyt hänet yksin huolien pariin ja matkustanut Tukholmaan Augustan luo. Kuume saatiin tosin alenemaan alituisella kiniininkäytöllä, mutta vilu, päänsärky ja jalkojen kipeä raskaus eivät hävinneet. Kun Armfelt yhä vakuutti kuivakiskoiselle, jurolle Walleenille, että hän olisi mielellään seurannut keisaria Elben rannoille, tämä silmäili hänen raihnaista olemustaan turkistohveleista aina harmaisiin hiuksiin ja hymyili puhuvasti. "Erehdys! Niin huono en ole", ärähti Armfelt. "Tahtoisin vielä kerran temmata suitset käsiini ja silloin...! Nyt näyttää varmalta, että korsikkalainen ei pääse takaisin Elben yli sen paremmin kuin Berezinankaan. Hänen menestyksensä on päättynyt. Hän on menettänyt mahdottomat määrät tykkejä, kenraaleja ja vankeja, kun me sen sijaan....Me olemme menettäneet vain pelkkää massaa, et il faut helàs casser des oeufs pour faire une omelette!" Mutta kesäkuun neljäntenä saapui tieto liittolaisten ja Ranskan joukkojen välirauhasta, joka oli solmittu Poischwitzissa ja merkitsi tulokselliseksi kääntyneen sodankäynnin katkaisemista epämääräisiksi ajoiksi. Armfelt ei salannut ajatuksiaan enempää Walleenilta kuin Rehbinderiltäkään: "He ovat hulluja! Aselepo! Sellaisesta koituu pelkkää pahaa. Olen hoitanut Ruotsin asioita Wienissä, olen oppinut epäilemään Itävaltaa ja sen ystävyydenosoituksia, mutta että se veisi meidät ja Euroopan tällaiseen sekasotkuun...! Nom d'une...! Tappeleminen Napoleonin kanssa ei ole vaarallista, mutta käy mahdottoman kalliiksi neuvotella hänen kanssaan ystävänä. Oh, oh...! Tahtoisin päästä päämajaan ja sanoa Aleksanterille pari karvasta totuutta —" Hän vaikeni, sillä hänelle selvisi äkkiä, miten vihlaisevassa ristiriidassa tämä kiihko oli hänen ruumiillisen heikkoutensa kanssa.
Lapset tuottivat hänelle alituista huolta. Niinä kuukausina, jotka Hedvig viipyi Augustan luona Ruotsissa, hän saattoi toivoa, että äidin huolehti vaisuus ja hellyys hiukan vähentäisi sitä lohduttomuutta, johon tytär näytti vaipuneen. Kuinka tuskallisiksi hänen kirjeensä olivat käyneet! Kuinka kauhean selvästi niistä huokui tuhoutumisen, tappion, häviön henkäys! Armfelt oli kauan toivonut, että hän voisi viettää hiljaista, onnellista kesää Hedvigin ja Augustan kanssa, vetäytyä heidän seurassaan synnyinmaahan ja asua Joensuussa. Mutta tämän suunnitelman tielle kohosi aina esteitä. Miten kauan hänen täytyisi elää kaukana lapsistaan? Hän luki kovin tarkkaavasti jokaisen kirjeen, jonka Bernadotten armeijassa palveleva nuorin pojista, henkikrenatööriosaston vänrikki, oli kirjoittanut. Hän yritti nähdä kirjainten taakse, aavistaa tulevaisuutta noista kiihkeän kaltevista riveistä. Ne herättivät eloon hänen oman varhaisnuoruutensa aavemaisia varjoja. Lapset, lapset...
Hän näki joinakin hetkinä itsensä heissä, näki menneisyytensä kertautuvan ja puhkeavan toistamiseen kukkaan. Toinen pojista, Aleksanteri, oli Edinburghin yliopistossa palattuaan asettunut Turkuun ja jatkoi nyt ruotsalaisen professori Myréenin johdolla lukujaan, mutta täydellisesti salaan jäi, miten hän ehti täyttää opintovaatimukset. Vanha, väsähtänyt isä istui syvässä nojatuolissaan ja katsoi lempeän kummastuksen valtaamana tuota rajua nuoruutta. No niin, hän tunsi sen hyvin. Ja siksi hän oli huolissaan. Naiset, professorit ja opintotoverit olivat kuin taipuisaa vahaa Aleksanterin tapaisen vallattoman pojan käsissä, tanssivat hänen pillinsä mukaan, tout est à sa disposition. Taivuttaa sellainen raikas, sitkeä virpi siihen nöyräselkäiseen asentoon, jota tunnolliselta virkamieheltä vaadittiin! Tehdä noista aineksista vakava malliolento! Mikä ajatus! Mutta häntä huoletti kiihko, jolla poika syöksyi seuraelämän ja huvitusten tyhjänpäiväiseen temmellykseen. Koska Armfelt ei ollut itse milloinkaan liiaksi palvonut viinin jumalaa, hän ajatteli perin epäluuloisena Caloniuksen ja Myréenin oppilaiden bakkanaaleja. Niin, mutta tietenkin poika talttuu. Hän tasaantuu ja tulee viisaaksi ja varovaksi, hän oppii ohjaamaan omaa laivaansa, hän tarttuu kohta lujin sormin ruoriin. Isän ja pojan ikäero ei saa tuhota luottamuksellista suhdetta. Eihän hän, Armfelt, tahdo olla mikään ankara patriarkka — hän ojentaa kyllä toverinkäden omille lapsilleen, jos sellaisesta on apua.
Mutta jätettyään Pietarin ja päästyään Joensuun kartanon suuriin, valoisiin suojiin Armfelt tunsi hetkeksi pääsevänsä rauhaan viime päivien huolilta. Täällä hänellä ei ollut muuta tekemistä kuin istua viheriässä säletuolissa ympärillään suven valoja villiintyvien ruohikoiden viihdyttävä suhina. Tai hän saattoi tehdä lyhyitä vaellusretkiä maatilan metsikköihin, joissa oli niin varjoista, tummaa, unettavan rauhallista —. Kuinka hiostavia nämä kesäpäivät voivatkaan olla — ja kuinka hänen silti oli vilu!
Kun hän istui lehtimajassa ja piirteli kepillä kuvioita keltaiseen hietaan, johon humalaköynnöksistä lankesi sinipunervia pitsimäisiä varjoja, hänestä tuntui, kuin valon ja lämmön virrat olisivat väistelleet sitä paikkaa, missä hän istui. Eikö hän voisi enää milloinkaan nauttia kuumista auringonsäteistä? Hänen otsaansa kivisti. Hän oli tullut tänne etsiäkseen suojaa itseltään ja löytääkseen vielä kerran sen pysyväisyyden ja turvallisuuden tunnon, joka oli kerran liittynyt näihin valkoisiin seiniin, näihin puistoihin...
Äidin läsnäolo ympäröi hänet muistojen tiheällä ilmakehällä. Äiti saattoi lähestyä poikaansa täällä, näissä saleissa, joiden jokaiseen esineeseen hän oli jättänyt oman elämänsä leiman. Tämä oli ollut hänen kotinsa — hän oli kuollut täällä, ja vain laahaavien askeleiden kaiku, pehmeiden, kuluneiden vanhuksenkasvojen muisto pysytteli itsepintaisesti tuolien, pöytien, takan vaiheilla. Oh! Ja nyt poika tunsi itsensä vanhukseksi, sairaus ja väsymys olivat lamauttaneet hänet, hänen kätensä olivat ryppyiset ja ohimonsa miltei yhtä valkeat kuin äidin. Kuinka hänen oikein tulisi menetellä ja käyttää aikansa estääkseen noita ajatuksia, jotka joskus tuntuivat itsensäkadottamisen ensimmäisiltä huomaamattomilta oireilta? Nauttiako kesän pienistä miellyttävistä ilmiöistä: kimalaisten surinasta syreeninkukissa, lasten naurusta, joka kuului pensasaidan takaa, uneliaasta sydänpäivästä, jonka lämpö ei riittänyt sulattamaan sitä viluista routaa, joka peitti kuin ohueen riitteeseen hänen kämmenselkänsä, hänen kasvojensa ihon, hänen ruumiinsa —? Siitä olisi vain seurauksena, että hän vaipuisi entistäkin veltommin suloisen irtautumisen tilaan, jonka pohjalta häämötti elämän tuho. No niin, hän pitkittää vajoamistaan. Hän kykenee nauttimaan tuosta hitaan putoamisen huimauksesta, elämän hiljaisesta kulumisesta, joka päättyy jonakin tällaisena päivänä tai iltana, kun hän on sisäisesti käynyt aivan autioksi. Finis! "Tässä lepää—" Mieto, vaaleankeltainen tee jäähtyi porsliinikupissa, kytevät tupakanröyheet sammuivat piipunkopassa, ja Armfelt istui ääneti alallaan, hymyillen vanhan miehen avutonta, pehmeää hymyä.
Kaikki hänessä ja hänen ympärillään oli käynyt niin kumman merkityksettömäksi, niin pieneksi. Tuulinen, paisteinen päivä säteili ja kului kuin harmaiden sumuverhojen takana; hän ojensi käsiään, mutta valo ei lämmittänyt. Armfelt oli tietoinen näiden hetkien hivuttavasta vaikutuksesta, ja kuitenkin hänessä oli jotakin, mikä taipui hervottomasti häviön puoleen. Niin kuluivat muutamat hiljaiset aurinkoiset kesäpäivät ja kukkien värit kävivät hetki hetkeltä vahvemmiksi ja sudenkorentojen siivet loistivat ja välähtelivät kuin lasi ja kulta. Kaikessa tuossa oli riittävästi ulkonaisen elämän aineksia hänen nälkäisille aisteilleen — kaikki tuo oli rikasta nykyisyyttä, ja kuitenkin hän katsoi ohitse, tuhlattuun menneisyyteen. Hän oli joutunut tilaan, jossa sellaiset välttämättömät arkiset asiat kuin syöminen, juominen ja nukkuminen maistuivat miltei vastenmielisiltä. Hän nieli haluttomasti teensä ja pureskeli kovin kauan pieniä leipäpalasia. Hän saattoi tyynnyttää sisäistä levottomuuttaan vakuuttamalla itselleen, että hän oli sairas ja että huono ruokahalu johtui siitä. Salin ja makuukamarin suurista peileistä, joiden lasissa ei ollut mitään vikaa, hän näki oudon, kuluneen näköisen vanhuksen. Tuon vieraan olennon hartioilta riippui löyhtynyt sininen kamisoli ja laiha kaula kannatti luonnottoman isoksi muuttunutta päätä. Ensi kerran hän tuli aivan kylmäverisesti todenneeksi, että jos hän vielä hemmottelisi omaa uupumustaan, hän olisi mennyttä miestä. Armfelt saattoi kuvitella, mitä Hedvig sanoisi. Hedvigillä oli silmää miehen ruumiilliselle huonontumiselle, ja pelkkä ajatuskin, että häntä odottaisi kotona Pietarissa tuttu, hyväntahtoisen huolehtiva hymy, herätti vain kiusaantumisen ilkeän tunnon. Mitä sillä oli väliä —! Niin, mitä hän enää välitti sellaisista joutavuuksista...
Armfelt heräsi aamuisin sen petollisen harhaluulon vallassa, että uni oli tehnyt hänen ruumiilleen ja sielulleen hyvää ja että hän nyt nousisi virkistyneenä ja menisi pukeuduttuaan nauttimaan kesästä. Ne olivat harhauttavia aamuja. Koko maailman kirvelevä suvinen kauneus keskittyi muutamiin uneliaisiin minuutteihin, jotka hän makasi vuoteessaan aistien ikkunoista tunkeutuvia ääniä, valonvälkkeitä, tuoksuja. Mutta kun hän eräänä tuulisena, paahteisena aamupäivänä istui säletuolissaan hypistellen sormissaan sammunutta piippua, hän oli huomaavinaan, miten syreenien sinipuna ja ruohikon vihreys menetti heleytensä, vaaleni, kävi loistottomaksi, kuta janoisemmin hän imi silmiinsä värien hehkua. Ei, ei, hänen tapaisensa vanha kaikentuntija ei voi pettää itseään! Elämä luopuu hänestä hiljaa ja kavalasti, luovuttaa käyttövälineensä kuolemalle ja sammuu hänen soluistaan kuin liekki, jonka polttoaine on loppunut. Katkeraa! Mutta hänellä ei pitäisi enää olla mitään turhia harhakuvia todellisuuden suhteen. Kaikkina niinä pitkinä kirjavina vuosina, jotka hän on ollut olemassa ja ponnistellut kerätäkseen talteen kokemuksien pääomaa, hänessä on jatkunut elämän hiljainen särky. Sillä kaikki ponnistaminen, taisteleminen, tahtominen tuo tullessaan kipua. Ja jos hänen vuoronsa on viimein vapautua siitä kuten parannutaan pahasta kuumetaudista, niin —. Hän istui alallaan, tuijotti karkeisiin humalanlehtiin ja tunsi mielessään samoja haikeita vavahduksia, jotka olivat vallanneet hänet joskus lapsuudessa, kun hän oli kulkenut pitkiä taipaleita ja huomannut eksyneensä.
Omituista, että tämä havainto ei tuottanut hänelle sen suurempaa tuskaa! Ajatuksissaan hän kertasi elämäänsä, jonka oli aikoinaan uneksinut niin rikkaaksi ja muhkeaksi, mutta josta oli kaiken humun ja loiston sammuttua jäänyt jäljelle pelkkä tyhjyyden vaikutelma. Niin, olihan hän kuitenkin käyttänyt leiviskäänsä niin taitavan diplomaattisesti. Oli ottanut vaarin ajasta ja hetkestä. Oli solminut ystävyyksiä, juonitellut itsensä korkeimpiin virkapaikkoihin, maistellut tuntijan liekkumalla tämän maailman makeimpia herkkuja ja vuodattanut omia uniaan ruhtinaiden aivoihin, joissa ne itivät ja versoivat valtakuntien kohtaloiksi. Se oli totisesti elämä, joka saattoi häikäistä kaikkia muita paitsi häntä itseään. Kummallinen, pehmeä hymy syveni hänen huulillaan ja hänen avoimet silmänsä, jotka olivat nähneet niin paljon kultaa ja jalokiviä ja nyt olivat väsyneet, painuivat raukeasti umpeen. Niin, hän oli pelannut oivallisesti, hän oli voittanut koko maailman. Mutta sen, mitä hän oli saapunut etsimään täältä, näistä tyhjistä, hiljaisista saleista — sen hän oli menettänyt. Eikö hän koskaan elämässään enää löytäisi sitä?
Hänen ruumistaan puistatti vilu, hän nousi seisomaan. Vaikka jalat olivat nilkoista polviin asti puutuneet, kuin täynnä pieniä pisteleviä neuloja, hän tarttui sauvaan ja lähti puistoon. Kuta kauemmas hän eteni kartanosta, sitä apeampi oli olla. Viheriöivillä kentillä jatkui valotäplien häilyvä tanssi; pilvien varjot kulkivat käytävien yli, ja kuvastuessaan päivänpaisteisiin tomupilviin ne näyttivät varjomaisten lintujen siiviltä. Armfelt ei tiennyt, miten kauan hän kulki näin, tunkeutuen yhä syvemmäs metsään, jossa tuntui paahtuvien männynhavujen kirpeä tuoksu, väistellen kyynärvarrellaan ja kepillään tungettelevia oksia. Hetkien vieriessä hän huomasi jalkojensa käyvän yhä raskaammiksi, tunsi suuren herpautumisen vähitellen tappavan vaellushalun. Ja sitten hän pyyhkäisi sormillaan ruohikkoa tunnustellakseen, oliko se kostea, ja antoi ruumiinsa painautua pitkin pituuttaan maata vasten. Hävitä! Irtautua hiljalleen elämästä, kuten elämä näytti irtautuvan hänestä! Miksi hän pelkäisi? Hän ajatteli aivan rauhallisesti tätä asiaa, ja suloinen, katkera viihtymys, joka muistutti unen tuloa, tulvahti hänen tajuntaansa.
Metsä humisi ympärillä, mäntyjen latvoista lankesi varjoja; hän tunsi, aisti, tajusi tämän kaiken, ja kuitenkin valon ja lämmön aallot väistivät hänen väsyneitä kasvojaan, jättivät hänet viluun, kun kaikkialla muualla hehkui hiostava kuumuus. Ei, hän ei saanut kapinoida. Vaikka hänen mielessään liikahteli vaivaava ajatus, että kiihkeä tahtominen palauttaisi hänet todellisuuden turvallisille raiteille, joilta hän oli eksynyt, hän hykertyi tänä hetkenä häviämisen haikeaan suojapaikkaan kuten lapsi lämpöiseen vuoteeseen. Pakahduttava kaipaus, jollaista hän ei ollut tuntenut koskaan ennen, sai hänet painautumaan yhä lujemmin maata vasten. Laihat, valkoiset sormet tunkeutuivat syvälle viileään ruohoon, kynsissä tuntui mullan karhea kosketus ja maaperän pienet kohoumat painoivat kylkiluita. Hänet valtasi suunnaton heikkous. Muutamien minuuttien ajan hän lepäsi niin, tuntien olemuksensa jokaisella solulla, miten elämä hänessä kääntyi takaisin alkulähteensä puoleen, miten pieni heikko vähäpätöinen olemassaolo valui maahan kuin vesi särkyneestä ruukusta. Kaikki hänessä kaipasi, janosi, raukesi syvyyttä kohti, ja multa tuntui armollisesti ottavan hänet vastaan, yhdistääkseen hänet itseensä, metsän ja ruohojen kaikkiyhteiseen rauhaan. Tähän tunteeseen ei liittynyt mitään häiritseviä mielikuvia. Hän oli ponnistellut, taistellut, voittanut ja menettänyt liian kauan, hän oli väsynyt. Ja kun hän nyt sai levätä, hän antautui levon valtaan halukkaammin, kuin eläville ihmissieluille on sallittu.
Hän makasi kauan kasvoillaan ruohikossa, kyyristyneessä asennossa, otsa maata vasten, kunnes varsin arkinen seikka sai hänet havahtumaan. Hänet herätti tämän asennon epämukavuus ja rypistyneiden vaatteiden ilkeä pistely. Mutta hän suori lievetakin poimut kuin unessa, haparoi hetken valkoista batistikaulustaan ja tempasi sen äkkiä auki: hänen henkeään ahdisti, hän tahtoi ilmaa! Tällaisessa kunnossa hän ilmestyi kartanon pihalle ja oli vähällä perin pohjin pelästyttää maatilan pehtorin, joka sai hädin tuskin sammalletuksi: "Mutta hänen ylhäisyytensä eksellenssi on sairas! Jumala varjelkoon, miten huonon näköinen hän on..." Armfeltin hymy oli kovin raukea, ja hän sanoi aivan ajatuksissaan: "Niin..." Hän meni hitaasti päärakennukseen. Mies, joka oli puhutellut häntä pihalla, tuijotti hämmingin vallassa noita liehuvia takinliepeitä, jotka olivat ryppyiset ja saven tahraamat, ja tuota komeaa vartta, joka oli painunut ukkomaisesti kumaraan. "Ei ole enää mitään tekemistä", sanoi Armfelt itsekseen, kun hän seisoi empien tyhjässä kaikuvassa eteishallissa. "Ei ole mitään tekemistä", hän toisti ja ihmetteli oman äänensä vapautunutta sointua. Hän varustautui matkaan. Vasta nyt hän muisti Hedvigin ja lapset, ja hänestä tuntui kuin ulkonainen todellisuus olisi kuitenkin väkivaltaisesti tulvahtanut takaisin, virrannut hänen sielunsa tyhjiöihin, herättänyt tahdon, toiminnan, kärsimisen voimia, jotka hän oli kuvitellut kuolleiksi.
Pian sen jälkeen kun kreivi Armfelt oli palannut maatilaltaan takaisin Pietariin, hänen sairaudessaan tapahtui vaarallinen käänne. Uni ja ruokahalu olivat kadonneet. Vaikka makuuhuone lämmitettiin hiostavan kuumaksi, hän hytisi vilusta ja kääriytyi turkkeihin. Tukholmasta saapuvat tiedot huolettivat häntä. Hedvigillä näytti vanhetessaan olevan taipumusta vaivoihin, joista hän ei ollut koskaan aikaisemmin kärsinyt, ja nyt hän varmaankin sai panna peliin koko kärsivällisen, sitkeän päättäväisyytensä ollakseen masentumatta Augustan ja oman kivulloisuutensa tähden. Armfelt jatkoi laajaa kirjeenvaihtoaan, mutta tavan takaa hänen oli pakko turvautua apulaisiin, jotka kirjoittivat ja toimivat hänen puolestaan. Tauti, jonka syytä hän ei tuntenut ja jonka luonteesta Pietarin lääkärikunta yhä riiteli kuluttaen hänen kallista aikaansa ja nakertaen lovia hänen kassaansa, tempasi toiminnan ohjakset noista väsähtäneistä käsistä. Oli hetkiä, jolloin hän antoi lamautumiselle myöten ja katsoi vierain, viilein, miltei uteliain silmin elämänsä hiljaista ehtymistä. Miksi ponnistella vastaan? Miksi takertua olemassaolon surkeisiin pikkuseikkoihin? Hänen mielensä täytti suuri selittämätön ihmettely.
Marraskuun loppupuolella hänen korviinsa osui epämääräisiä huhuja, että vanhin pojista oli joutunut Kötenin luona vihollisen vangiksi. Armfelt istui vuoteessaan ja hänen päänsä oli raskas. Niin, tämä oli jotakin reaalista ja ulkopuolista — tuollainen ajatuskin olisi vielä muutamia kuukausia sitten saanut hänet epätoivon valtaan. Mutta kun hän nyt tuijotti omaan tilaansa, hän löysi kaiken pohjalta vain väsymystä ja välinpitämättömyyttä. Vai niin, siihen oli siis jouduttu! Ja hän — hänkö? — oli kuitenkin puuhannut, huolehtinut, touhunnut niin paljon, olipa vihdoin oppinut elämään toisten hyväksi ja kuluttamaan aikaansa asioissa, joiden ei olisi luullut millään tavoin liikuttavan häntä. Mutta nyt eivät edes lapsia kohdanneet kohtaloniskut murtaneet rakoa muuriin, joka oli maailman ja hänen välissä. Millainen elämän ilta!
Kun Hedvig palasi Pietariin, hän kuuli sekä eteisvartijalta että kamaripalvelijoilta, että eksellenssi Armfelt oli sairastunut pahaan kuumetautiin ja nukkui vuoteessaan. Ummehtuneessa, kuumaksi lämmitetyssä makuuhuoneessa Hedvig tuijotti pelästyksen vallassa nukkujan kasvoja. Ne näyttivät vieraan, kuolevan ihmisen kasvoilta. Niiden kelmeässä ihossa risteilivät pienet rypyt, ja ummistuneet silmäluomet olivat käyneet läpikuultavan sinertäviksi. Hedvig tarkasteli noita piirteitä, ikään kuin hän etsisi niistä nuoren, valloittavan ylimyksen mennyttä kauneutta, tuota kaikkea, mikä oli kerran saanut hänen sydämensä sykkimään niin levottomasti ja muuttanut hänen tyynen elämänsä myrskyiseksi ja mutkalliseksi. Kun hän yhä tuijotti kummallisen epätodellisuuden tunteen vaivaamana noita kasvoja, mies havahtui ja mutisi puoliääneen: "Äiti...!" Hedvig pakotti äänensä hyväntahtoisen keveäksi: "Minä se olen. Näytät sairaalta, mutta se menee kyllä ohi. Tahdotko, että toimitan sinulle teetä?" Ja hän poistui huoneesta vastausta odottamatta.
KURIIRIT kiiruhtivat ratsain ja vaunuilla Pietariin johtavia ajoteitä, jotka ankara pakkanen jäädytti liukkaiksi ja joille kasaantui raskaita lumikinoksia. Vuorovaihto länteen hidastui mutta ei estynyt. Vaikka sodankäynnin pitkittyminen olikin hellittänyt jännitystä, joka aluksi oli pitänyt Pietarin diplomaatteja ja sotilashenkilöitä, hovimiehiä ja palatsinvirkailijoita kuin kireissä pihdeissä, syystalvi 1813 toi tullessaan tapauksia, jotka herättivät heidät äkkiä valppaiksi. Journalit ja gasetat sekä lomalle päässeet armeijanupseerit olivat jo elokuun lopulla tienneet kertoa, että Aleksanterin ja Napoleonin välirauha oli rikkoutunut ja että vihollisuudet alkoivat uudelleen. Mutta näytti kuin korsikkalaisen onni, joka oli aina Berezinaan asti siunannut hänen aseitaan, nyt luopuisi hänestä. Tuli tietoja Gross-Beerenin, Katzbachin, Kulmin, Dennewitzin otteluista, joissa hänen sijaispäällikkönsä olivat toinen toisensa perästä joutuneet tappiolle; niiden jälkeen korsikkalaisen täytyi alistua liittovaltioiden ylipäällikön, ruhtinas Schwarzenbergin määräämiin pakkosiirtoihin. Napoleon tiesi taistelevansa ylivoimaa vastaan; hänen tielleen asettui nyt myöskin Englanti, joka liittyi Teplitzin kokouksessa hänen vihollisiinsa ja avasi suunnattomat aarrearkkunsa koalitsionin käytettäviksi. Leipzigissä, lokakuun puolivälissä, ranskalainen armeija kesti nelipäiväisen yhteenoton liittovaltojen sotavoiman kanssa, mutta kun baijerilaiset ja saksalaiset luopuivat Napoleonista, kun Venäjän tsaari antoi kasakkainsa iskeytyä rintaman heikoimpaan kohtaan, hänen edessään oli häpeällinen hurja pako Reiniä kohti. Mutta ruhtinas Aleksanteri Galitsin, Pyhän Synodin prokuraattori, joka vietti nämä koleat talvipäivät hurskaassa seurustelussa metafyysikko Koseljovin ja tsaaritar Elisabetin kanssa, luki pyhän väristyksen vallassa keisarin kirjettä: "Korkein Olento on osoittanut, että Hänen edessään ei kestä mikään, ei mikään ole suurta täällä alhaalla, ei muu kuin se, minkä Hän itse tahtoo koroittaa. Kaksikymmentäseitsemän kenraalia, lähes kolmesataa kanuunaa ja kolmekymmentäseitsemän tuhatta vankia, siinä näiden muistettavien päivien tulokset. Ja me olemme enää kahden päivämarssin päässä Frankfurt am Mainista!"
Aleksanteri saapui Frankfurtiin ennen liittolaisiaan, ennen Itävallan keisaria ja Preussin kuningasta. Hänen koko toimintaansa ohjasi haltioitunut tunne, että Jumala oli asettanut hänet tämän pyhän sodan johtoon, uskonut hänelle johdattajan valtuudet kuten muinoin Moosekselle. Tylsämielinen Habsburgilainen, Itävallan Frans, joka oli parittanut germaanisten keisarien tyttären Bonaparten kanssa, ja hiljainen, lahjaton preussilainen Fredrik Wilhelm, josta hän itse oli tehnyt aisankannattajan, olivat lopultakin hänen vasallejaan, Romanovin käskyläisiä. Mutta liittoutuneiden neuvottelut jatkuivat ja pitkittyivät. Vuosien 1813 ja 1814 taitteessa heidän armeijansa etenivät Reinin yli Koblenzista Baseliin, jakautuivat, vyöryivät kuin suuren pääjoen sivuhaaroina Sveitsin ja Juran vuoriseutuihin, Elsassiin ja Lotrinkiin, Alankomaihin. Kiivasta yhteenottoa, joka tapahtui helmikuun ensi päivänä Briennen ja La Rothiéren seuduilla ja jossa Napoleon kärsi raskaan tappion, seurasi korsikkalaisen epopean viimeinen jakso.
Pietarissa vallitsi koko helmikuun rauhaton, kuohuttava jännitys. Se tuntui Pavlovskin palatsissa, jossa leskikeisarinna Maria Feodorovna vastaanotti vehkeileviä, notkeaselkäisiä kamaripoliitikkoja. Se tuntui tsaaritar Elisabetin alkoovissa, jossa maailmalliset kirkkoruhtinaat ja hurskaat poliitikot kiistelivät Arcissur-Auben taistelusta; suuriruhtinas Konstantinin ja suuriruhtinatar Katarinan juonitelevassa seurapiirissä; Tsarskoje Selossa, jossa sairas kreivi Armfelt makasi turkiksiin kääriytyneenä, kuunnellen kaukaisten taistelujen pauhua. Keisarilla, jolla oli tarpeeksi tekemistä korvatakseen rohkeiden sotaliikkeiden avulla Champaubertin, Montmirailin, Château-Thierryn ja Vauxchampsin tappioita ja joka johti sotaneuvotteluja avoimella kentällä, Sommepinsin ja Vitryn valtatien varrella, ei ollut aikaa kreivin ja hänen komiteansa asioille. Entinen mielenkuohu painui lepotilaan, kunnes se muistutti seisovaa, väljähtyvää vettä. Ja Armfelt seurasi tarkkaavana suuren sodankäynnin tapahtumia, keskusteli niistä milloin Walleenin, milloin Rehbinderin kanssa, sirotteli ajatuksiaan niistä Steinheilille, Ehrenströmille ja Stjernvallille meneviin kirjeisiin, mutta ei kiihtynyt, ei innostunut niinkuin ennen... Kun maaliskuu ehti loppuunsa ja kaikista katseista hehkui tieto, että Aleksanteri oli pakottanut Pariisin antautumaan ja marssitti nyt joukkojaan Tuileriesiin, Armfeltin näennäisen riemun alla valvoi hirveä välinpitämättömyys: hän kuuli, ymmärsi, iloitsi, mutta niinkuin ihminen, joka lepää kuumeessa ja saa kutsun juhliin.
Kesken hajanaisia ajatuksia hänen katseensa kävi joskus kovin kiinteäksi ja hän tuijotti sinettisormuksensa ametistia. Jos Hedvig kysyi huolestuneena, mitä hän mietti, Armfelt kohautti olkapäitään "En mitään... Ei se ole mitään." Mutta jalokiven kalvosta katsoivat mustat, pilkalliset silmät. Demoiselle Rudenschöld. Hänen tuijottaessaan nuo pienet soikeat kasvot kadottivat nopeasti nuoruuden hehkeyden, lihoivat, muuttuivat muodottomiksi ja pälyilivät häntä vastaan julkean viekkaina kuin porton kasvot. Sen hän oli saattanut aavistaa —! Hän oli lähettänyt säännöllisesti avustussummia tuolle kevytkenkäiselle naiselle, jonka kuva oli niin romanttisesti loistellut hänen elämänsä taustoilta. Magdalena oli uhrautunut, oli pannut hänen tähtensä peliin kunniansa ja perintörikkautensa, oli auttanut häntä suurissa valtiollisissa hankkeissa, jotka romahtivat kuten niin monet hänen poliittisista toiveistaan. Valtaneuvoksen tytär oli joutunut jakamaan saman kohtalon kuin Aminoff ja Ehrenström, ja hän, hieno sydäntentuntija ja viisas maailmanmies, oli itsepintaisesti vaalinut kuvitelmaa, että tässä kaikessa piili jotakin tavallista suurempaa: lämmin kukistumaton tunne, väkevä rakkaus, uskollinen ystävyys.
Armfeltin hymy muuttui pistäväksi. Sellaiset naurettavat valhekuvitelmat, sellaiset naamiot olivat nyt tipotiessään. Hän oli voinut uskoa niihin niin kauan kuin demoiselle eli Sveitsissä ja nakersi koloja uusien rakastajiensa kukkaroihin. Mutta sitten Magdalena oli saapunut todellisessa riemukulussa Altonasta Tukholmaan ja muistanut entistä ihailijaansa kirjeellä, jossa hän julkesi pyytää kahdenkymmenentuhannen frangin avustusta. Hyvin hullunkurista. No niin, sen hän oli saanut —. Armfelt maksoi huviveronsa omista kehnoista finansseistaan — maksoi siitäkin huolimatta, että Biron-Saganin vanhat rikkaudet olivat yhä teillä tietymättömillä, vaikka rahaministeri oli kerran toisensa jälkeen voidellut hänen hermojaan rauhoittavilla lupauksilla. Ja vihdoin saapui madame de Staël, matkusteleva itsetietoinen ranskatar, kohtasi Magdalenan Tukholmassa ja alkoi levitellä ilkeitä puheita kurjista olosuhteista ja laiminlyödyistä velvollisuuksista. Voitiinhan väittää, että hän, Armfelt, oli kahden viime vuoden aikana jättänyt suorittamatta ne kolmetuhatta livreä, jotka hän oli aikaisemmin napisematta maksanut. Mutta kun ajatteli hänen omien raha-asioittensa tilaa, kun ajatteli, miten huolettomasti Södermanlandin herttua oli kuninkaaksi tultuaan pyyhkäissyt muististaan tuon naikkosen nimen...
Armfelt avasi lipaston, punnitsi hetken käsissään demoisellen kirjeitä, joissa tämä uhkasi kääntyä Hedvigin puoleen, ellei hänen vaatimuksensa suostuttaisi. "Hyvä on, se minun olisi pitänyt jo aavistaa", hän sanoi itsekseen. Hän sulki silmänsä ja antoi menneisyyden piirre piirteeltä kuvastua muistiinsa. Hän tarkasteli sitä viilein, katkerin silmin, näki Kiinan huvipaviljongin hämärän kabinettihuoneen, jossa itämaiset porsliinijumalat tuijottivat ilmeettömin mantelisilmin sentimentaalista lankeemusta. Herkkäuskoinen rakastaja parka! Ja kuinka pateettisesti tuo ihminen oli näytellyt uhrautujan osaa, kuinka kauan suuren intohimon kangastus oli välkkynyt hänen oikkujensa yllä!
Mitä kaikesta jäi jäljelle? Sammuneen tulen kylmä tahraava tuhka. Kourallinen muistoja, joista romanttisen intohimon huoku haihtui. Oli tavattoman opettavaista uskoa vuosikymmenestä toiseen sellaiseen petolliseen asiaan kuin ihmissydämeen ja huomata elämänsä illassa, että kaikessa tapahtuneessa ei ole ollut mitään ylevää, voitollista, suurta, eipä edes mitään epätavallisen pikanttia. Eh voilà, laulu on lopussa. Kevytkenkäinen kiristäjätär on mestarillisen julmasti särkenyt tyhmän luottamuksen kuplan, ja hän, nolattu harmaahiuksinen ihailija, odottaa kuolemaansa ja kärsii, koska elämä on kieltänyt häneltä viimeisenkin laihan ilon, itsekkään ylemmyyden nautinnon.
Armfelt aloitti rauhattoman kävelyn parketin ruuduilla. Hän astui tummasta neliöstä vaaleaan neliöön, käveli täsmällisin lyhyin askelin, muisteli... Sietämätöntä luhistua näin, elää viimeiset aikansa sen tiedon vallassa, että ystävien pitkästä kirjavasta saatosta ei ole jäänyt jäljelle ainoatakaan, joka murehtisi hänen lähtöään tämän maailman teatterilavalta! Mitä hän oikeastaan oli merkinnyt noille naisille ja miehille, rakastajattarille ja uskotuille, kuninkaille ja ruhtinaille, jotka hän oli hurmannut hymyllään? No niin, olihan hän ohjannut heidän tekojaan, hän oli salaa ja huomaamatta antanut heille omat suunnitelmansa ja unelmansa, tehnyt heistä tahtonsa marionetteja. Mutta he olivat vetäytyneet pois — ja hän seisoi yksin. Kenties kaikki johtui vain siitä, että hän oli vieras tälle ajalle, jonka myrskyt olivat heittäneet hänet rannalle, tukehtumaan ja lahoamaan paikalleen. Millaisen koristeellisen kultakalan Jumala olikaan hänessä onkinut kuiville! Ja Armfelt tarkasteli kiinteästi kasvoja, jotka tuijottivat vastaan menneisyydestä, ihmisiä, joita hän oli rakastanut ja vihannut. Äänetön aavemainen seura vakuutti yhä uudestaan, että hän, loistava Armfelt, ovela ja viisas Armfelt, oli mennyttä miestä.
Äkkiä hän oli elävästi näkevinään Kustaa III:n vaaleat, puuteroidut kasvot ja kuplamaiset silmät, jotka mittelivät häntä ilkamoivan hyväntuulisesti varjojen syvyydestä. Hän näki pienen vilkkaan miehen, joka seisoi Spaan puistokäytävällä ja katkaisi sormillaan miekkaliljan lehden. Tuolla leikillisellä eleellä ratkaistiin oikeastaan koko hänen kohtalonsa, hänen nopea nousunsa maineeseen ja valtaan, hänen sankarisatunsa, joka kaartui niin huikaisevan korkealle ja jota heleät juhlatulet valaisivat. Kuinka hän nousi...! Tukholmassa, Pariisissa, Parmassa, Napolissa hän istui kruunupäiden pidoissa, tunsi pitelevänsä sormissaan suuren maailmanpolitiikan hienoja seittejä, antoi juhlien loiston imeytyä olemuksensa kaikkiin huokosiin. Ja kuinka paljon oli tarvittu, ennen kuin kimaltelevasta näytelmästä selkeni esiin johtoajatus ja epilogi! Totisesti — katsomot kuiskutelivat jo kyllästyneinä, näyttämön valot lepattivat sammumaisillaan; saattoi odottaa rauhallisesti esiripun laskeutumista. Huonomminkin hän olisi voinut käyttää aikansa, epäilemättä. Valtaistuimet olivat horjuneet ja kruunut putoilleet, hänen nuoruutensa epäjumala, Ruotsin kuningas oli kuollessaan vienyt hautaan koko sen aikakauden, johon hän oli juurtunut. Venäjän pyylevä, vehkeilevä, viisas matroona oli vuorostaan kuollut, ja hänen murhatun poikansa poika hallitsi nyt Talvipalatsin varjohovia, johon vielä heittyi menneen aikakauden kummitteleva hehku kuten laskenut aurinko valaisee vuortenhuippuja. Vain hän, Armfelt, kietoutui itsepäisesti vallan ja maineen lahoon purppuraan, pidätti sitä itarasti luonaan, pusersi sen lievettä kiihkein, laihoin sormin. Hän yritti lahjoa sisäistä tyhjyydentunnettaan kaikella sillä touhulla ja menolla, mihin hän oli antanut kahlita itsensä. Hän, viimeinen! Manalle menneen ajan, kuolleen elämänhienostuksen, persoonallisuuksien vuosisadan sieluton, koditon aave. Fi donc, miksi hän kiusasi itseään?
Hän ryhtyi sepittämään luottamuksellista kirjettä Ehrenströmille Helsinkiin, mutta kynä herposi hänen sormistaan, ja hän huomasi, että hänellä ei ollut mitään sanomista. He istuivat kumpikin tahollaan, Ehrenström ja hän, omissa hiljaisissa loukoissaan ja tunsivat maksavansa jotakin nimittämätöntä velkaa puuhatessaan kuumeisen hätäisesti synnyinmaansa hyväksi. Velka oli niin suuri ja elämä niin julman lyhyt. Sisimmässään Armfelt tiesi etsivänsä takaportteja kaiken irrallisuuden ja kiihkon taakse, yhteyksiä, jotka olivat katkenneet ja jotka hän tahtoi vielä solmia. Tällaiset aavistelut säestivät hänen työtään, milloin hän oli kyllin voimissaan voidakseen syventyä Suomen komitean asiapapereihin. Hän ei yrittänytkään pettää itseään — hän takertui tehtäviin, kuten veden varaan joutunut ihminen tarttuu laudankappaleeseen. Allons, aina vain eteenpäin, asiasta toiseen, paperivuorista paperivuoriin...! Se ei oikeastaan enää ollut vain tekemättä jääneiden velvollisuuksien myöhäistä täyttämistä vaan hätäistä pelastuksenhakua, jonka kautta hän toivoi vielä saavuttavansa sen lujan ja kestävän, minkä hän tiesi menettäneensä.
ALKOI JO hämärtää, kun markiisi Paulucci, Venäjän ulkoministerin salainen asiamies ja keisarin italialainen suosikki, hyvästeli kreivi Armfeltin. Sininen, hohtava elokuun ilta 1814 valaisi Tsarskoje Selon huvilaa, vuodatti vienoa valoa kuumaan makuuhuoneeseen, jossa Armfelt lepäsi pöyhityillä tyynyillä vuodekatoksen alla. Markiisin pistävät mustat silmät pälyivät levottomina noita ränsistyneitä piirteitä, hänen vilkkautensa vaikutti kovin pingoittuneelta. "Ja nyt, levätkää", hän sanoi myhäillen. "Jos kerron Aleksanterille, että teidän ylhäisyytenne touhuaa vain Suomen isonjaon asioissa eikä lainkaan ajattele terveyttään...!" Mutta hän sai vastaukseksi raihnaisen, pehmeän hymyn ja tuskin kuuluvan kuiskauksen: "Aleksanteri on iloinen siitä. Hän ja Walleen ja Rehbinder ovat rasittaneet minua viime päivinä kahden, kolmen tunnin neuvotteluilla, eikä heitä todellakaan sovi siitä syyttää."
Mikä mies, mikä lääketieteellinen ihme, ajatteli Paulucci itsekseen, kun hän poistui huvilasta. Missään tapauksessa hän ei kummastellut tsaarin henkilääkäreitä, jotka häärivät tuon verrattoman suomalaisen alkoovissa ja pudistelivat viisaita päitään. Täytyy olla piru lihassa, työskennelläkseen niin toimeliaasti tuossa tilassa...! Ja markiisi ihmetteli keisaria, joka saattoi kylmäverisen tyynesti pakottaa kannuksillaan tuollaista uupunutta juhtaa, temmata hänet suoraan vuoteesta politiikan melskeeseen ajattelematta, miten vähäisellä elämänvoiman pääomalla tuo kaikki piti rakennettaman... Aleksanteri oli palannut voittoisalta sotaretkeltään jo heinäkuun lopussa, pysähtynyt ensin Pavlovskiin ja jatkanut matkaansa suoraan Tsarskoje Seloon, jonne hän saapui iltahämärissä ja jonne hän yöpyi suureksi harmiksi ja kiukuksi kreivi Armfeitin kadehtijoille. Siitä päivästä alkaen keisari oli tuon tuostakin vieraillut uskottunsa huoneessa. Hän saapui sinne adjutanttinsa Tsernysovin seurassa tai aivan yksinään, vietti tuntikausia sairasvuoteen ääressä ja pakotti suosikin tutkimaan laajoja ehdotusluonnoksia, jotka koskivat Puolan valtiollista itsenäistämistä, lahjoitusmaa-asioita, hallituskonseljissa tapahtuvia muutoksia. No niin, voi käsittää, että tämä jatkuva yhteistyö herätti Pietarin seurapiireissä kauheaa pahennusta. Jo puolentoista kuukauden ajan kreivi Armfeltin makuuhuone oli ollut valtakunnan kabinettikamarina, jossa suuret uudistukset kypsyivät ja josta johdeltiin hallinnon lankoja, etenkin, jos oli kysymys suuriruhtinaskunnan asioista. Markiisi Paulucci avasi oven ja asteli mietteissään loivia portaita noustakseen parivaljaikkoonsa. Illan lämpö tuntui miltei viluttavalta, kun siihen joutui kreivin kuumasta alkoovista.
"Sinun täytyy syödä", sanoi Hedvig, kun Paulucci oli poistunut. — "En jaksa. Minun ei ole nälkä", esteli sairas. Viime päivien taudinkohtaukset olivat kerrassaan herpaisseet hänet — hän mietti juuri, mahtoiko Hedvig huomata, miten suuria hikihelmiä hänen otsalleen oli kihonnut. Mutta tämä tuijotti ikkunasta ulos hämärään, ikään kuin ei olisi kestänyt katsoa vuoteessa makaavan miehen silmiin. Sitten hän nousi, suori hiuksiaan, jotka olivat menneet epäjärjestykseen. "On ehkä parasta, että nukahdat hiukan. Sinä tarvitsetkin unta."
Pieni kultainen pöytäkello tikitti pimennossa. Sen koristeelliset lehväkiehkurat olivat viime vuosisadan perua, ja Pietarin uusissa, kolkon asiallisissa salongeissa sellaisia näki hyvin harvoin. Huoneessa oli sen verran valoa, että Armfelt saattoi nähdä osoittimet. Pienempi niistä lähestyi huomaamattomin nykäyksin juovaa, joka kallistui vinoon kahdeksan numeron kohdalla. Ilta. Ja vihdoin yö. Muutama tunti epämääräistä, rauhatonta unenhorrosta, jossa Ruotsin kuningas vainaja kohottaisi naurettavan pientä kättään kuten niin monissa viime öiden unikuvissa ja jossa demoiselle Rudenschöld hymyilisi hänelle julkean voittajan hymyä... Hän kauhistui pelkkää ajatustakin, että keisari tulisi jälleen huomispäivänä ja istuisi huolettomasti vuoteen jalkopäähän, sillä välin kuin Rehbinder kaivaisi salkustaan asiapapereita. Aleksanterin hymyilevät, hiukan litteät kasvot, jotka Pariisin kesä oli ruskettanut yhtä kuparinkarvaisiksi kuin hänen kiharansa, herättivät Armfeltissa tätä nykyä vain suurta välinpitämätöntä väsymystä. Kaikki oli käynyt usvaiseksi ja varjomaiseksi: asiat, jotka rasittivat häntä, ihmiset, jotka saapuivat oudosta ulkomaailmasta ja pistäytyivät hetkeksi hänen sairasvuoteensa luo hävitäkseen valkoisen ovipeilin välähdykseen, ikään kuin he olisivat olleet vain muistojen harhoja. He puhuivat, liikkuivat, hymyilivät kuolleesti ja konemaisesti, he puristivat hänen kylmiä kosteita käsiään, vakuuttivat hänelle ystävyyttään, aivan kuin hän kaipaisi sitä. Mutta eläväksi tekevä valo väheni vähenemistään kaikista nykyisyyden tapahtumista, ja sitä ei voinut auttaa.
Armfelt sytytti kynttilän, kohottautui vuoteesta ja siirtyi pöydän luo. Hän alkoi kiihkeästi kirjoittaa kirjettä. Se oli osoitettu hallituskonseljin jäsenelle, vapaaherra Mannerheimille, ja hän sommitteli heti päiväyksen alle mutkallisen kohteliaan omistuksen: "Korkeasti Jalosukuinen Herra Parooni, todellinen Valtioneuvos ja monen Tähtikunnan ritari." Oikein! Sillä tavalla —! Levoton käsi liukui väristen riviltä toiselle. Armfelt huomasi kirjoittavansa aivan ylimalkaisesti vapaaherran voinnista, isonjaon asioista, jotka keisari oli esityttänyt itselleen, vuodentulon toiveista, Aleksanterin avoimesta ystävyydestä. Kun hän oli ehtinyt jakaa kirjeensä kuuteen kappaleeseen, hän pysähtyi ja jäi miettimään. Muuan pieni, joutavanpäiväinen syrjäseikka, joka oli kalvanut viime aikoina hänen mieltään, ansaitsi vielä tulla mainituksi... Armfelt seuloi hetken papereitaan. Hänen sormiinsa osui se, mitä hän etsi — tuhruinen valituskirjelmä, jonka oli sepittänyt Pietarissa asuva lampuntekijä, hiljainen ja tunnollinen mutta kovin yksinkertainen mies poloinen. Tämän lampuntekijän avuton olemus ei olisi koskaan kohonnut hänen elämänsä näköpiiriin, ellei muuan ruotsalainen olisi tyhjillä lupauksillaan petkuttanut mieheltä palkkaa ja saanut hänet kaiken lisäksi tyhmästi sanoutumaan irti vanhoista työnantajista. No niin, monet ihmiset Pietarissa ja Suomessa olivat puilla paljailla. Mutta oli suorastaan hymyilyttävää, miten tuo onneton hölmö, jota hän ei ollut ikinä tavannut, saattoi kummitella hänen ajatuksissaan... Petetty, veijattu, kavalasti nolattu! Fi donc, tulkoon siis oikeus ja — pereat mundus. Armfelt liitti lampuntekijän sepustuksen päättävästi sen kirjeen yhteyteen, jonka hän oli äsken kirjoittanut, lisäsi pari riviä asiasta ja odotti musteen kuivumista.
Tänä hetkenä hänet kuitenkin valtasi niin suuri heikkous, että hänen täytyi palata vuoteelleen ja paneutua makuulle. Tehty! Hän oli tarttunut kauluksesta puijattua yhteiskunnan vähäväkistä ja yritti pelastaa yhden pienimmistä siitä vääryyden lietteestä, jossa hän muuten oli aikoinaan itsekin niin halukkaasti kahlannut. Mutta kirjoitettu on, että kaiken maailman voittaneelle jää lopuksi käteen vain pettymyksen väärää vaihtorahaa ja tässä voimattomuudessaan hän etsii kättä, mihin tarttua. Ehkä se onkin ainoa kokonaisen pitkän elämän arvoinen lopputulos.
Kultainen pendyyli tikitti, hämärä syventyi Tsarskoje Selon puistoissa, pitkät varjot valuivat kuin yön nousuvesi hiekkakäytäville. Kirjeessä, jonka kreivi Armfelt oli kirjoittanut vapaaherra Mannerheimille, hyytyi muste. Mutta Armfelt ei tuntenut mitään halua nousta lepoasennostaan ja postittaa sitä. Suuri, selittämätön väsymys oli kerrassaan vallannut hänet, ja hänestä oli rajattoman mukavaa antautua sille vihdoinkin täydellisesti, vaipua sinne, missä kaikki turha tahtominen on tauonnut. Mitä tapahtuu puulle, joka on ehtinyt kasvaa suureksi ja korkeaksi, tullut temmatuksi kaikkine juurineen irralleen oikeasta ruokamullasta; tammelle, jonka solustoissa elämän nesteet ovat hiljaa ja huomaamatta ehtyneet, kenenkään voimatta aavistaa sitä ulkoapäin? Vanha, laihtunut, harmaahiuksinen mies makasi liikkumatta vatsallaan. Hän oli kuollut.
TIETO kreivi Armfeltin lopusta levisi laajenevan veden väreilyn tavoin yli valtakunnan rajojen. Pietarin diplomaattipiireissä se herätti kauhistunutta hämmästystä ja pidätettyä, kirpaisevaa voitoniloa. Postiministeri Ladaun pieni intiimi seurapiiri, johon kuuluivat vanha Sprengtporten, kansliapäällikkö Elwing, sisukas Jägerhoin ja vapaaherra Aminoff, otti tämän uutisen vastaan hiukan ristiriitaisin tuntein. Harmaantunut, juro Sprengtporten, joka oli ollut mukana niin monessa hankkeessa, mihin vainaja oli eläessään ehtinyt tunkea ahnaat sormensa, tunsi katkeraa hyvityksen tunnetta, johon yhtyi suuren yksinäisyyden ja autiuden sivumaku. Kerran hänen rinnalleen oli hiipinyt tuo mies, joka nyt makasi paareilla keltaisin kasvoin, rinta ritarimerkkien peittämänä. Ja kuten silloin, niin oli tuo toinen aina ja kaikessa sivuuttanut hänet, ollut notkea siinä, missä hän oli ollut kömpelö, anastanut hänen salaiset haaveensa Suomen itsehallinnosta ja valanut ne tekojen vaskeen. Sietämätöntä! Mutta Aminoff silmäili apein, kummastunein katsein Ladaun ja hänen ystäviensä myhäileviä kasvoja. He olivat kaikki taitavia, eteenpäin ponnistelevia diplomaatteja, he olivat uhranneet niin paljon aikaa ja vaivaa kukistaakseen tuon vanhan nousukkaan, ja nyt, kun luonto oli tehnyt sen heidän puolestaan, he näkivät uusien virkapaikkojen aukeavan edessään ja uusien arvoasemien välkyttävän huippujaan. Tämä sykähdyttävä mieliala kirpaisi myös valtiosihteeri Rehbinderiä, joka oli kauan aikaa joutunut elämään mahtavan herransa varjossa. No niin, hän murehti vilpittömästi kreivin poismenoa, mutta silti hän oli salaa kovin mielissään niistä mahdollisuuksista, jotka nyt odottivat häntä diplomaattielämän valtatiellä. Suomen asiain komiteassa kävi murheen ja innostuksen värähdys. Mitä tapahtuukaan? Siirtyykö kukin herroista askelen verran ylöspäin, korkeinta saavutettavissa olevaa vallanastetta kohti?
Värähtely levisi yhä laajemmalle, piirsi yhä avarampaa kehää ja kosketti siellä täällä Pohjois-Euroopan eri puolilla herkästi vastaanottavia tajuntoja. Ehrenströmin tämä uutinen yllätti Helsingissä; hän murehti entisen ystävänsä kuolemaa kauan ja vilpittömästi, vaipui joskus muistojensa valtaan ja näki tavattoman elävästi edessään innostavan poikamaisen hymyn, joka oli saanut hänet syöksymään niin vaarallisten vehkeiden myrskyyn ja tehnyt hänen elämänsä paljon sekavammaksi, kuin millaiseksi se olisi toisissa oloissa ja toisenlaisten ystävien avulla muodostunut. Mutta nyt, jälkeenpäin, hänestä tuntui kuitenkin, kuin tuo suuri mies olisi lainannut hänelle jotakin omasta tulkitsemattomasta valostaan, suuruudestaan. Monien penikulmien päässä muhkeasti kukitetusta kuolinhuoneesta Magdalena Rudenschöld tavoitti myös omissa mietteissään yhteyden mieheen, joka oli monessa suhteessa ratkaissut hänen kohtalonsa; oli kummallista, että nuo hämärät, piirteettömiksi ohenneet kasvot, jotka hän näki edessään, eivät herättäneet hänen mielensä pohjalla mitään liikutusta. Hän ajatteli vain hiukan häpeillen kahdenkymmenentuhannen frangin maksuosoitusta ja kaikkia niitä avustussummia, jotka hänen ylhäisyytensä olisi voinut toimittaa Tukholmaan, jos olisi elänyt. Jatkuvan muistelemisen aallot liukuivat hiljeten ja tasaantuen yhä kauemmas ajassa ja paikassa. Ne saavuttivat majuri Clairfeltin ja loihtivat hänen silmiinsä suuren uljaan sankarielämän näkyjä; ne saivat pari vanhaa, hienostunutta aatelismiestä upottamaan kynänsä musteeseen ja lisäämään muistelmiinsa hauskoja anekdootteja loistavasta Armfeltista, hilpeästä, notkeasta ja sanavalmiista Armfeltista; ne vajottivat vanhan Kaarle XIII:n hyveellisiin mietteisiin maallisen kunnian turhuudesta; ne saivat Hedvig Elisabeth Charlottan muistelemaan muinaisen hovielämän galantteja iloja, joille nykyaika ei enää antanut arvoa. Mutta kaukana Itävallan Wienissä ratsumestari Dionysius Mniewskin asunnossa katsoi kypsynyt, lihava ja kovin hoitamaton upseerinrouva kasvojaan suuresta seinäpeilistä. Ne olivat veltot, väsähtäneet kasvot — niiden piirteistä oli vaikeata enää löytää pienen Adelaide Dajnbskan piirteitä. Rouva Mniewski ei yrittänytkään etsiä niitä. Hän luki kuolinuutisen ja hämmästyi ajatellessaan, miten korkean herran lähellä hän oli aikoinaan ollut. Näin liikkui vainajan muisto yhä kauemmas siitä huoneesta, jossa hän lepäsi, kipinöi hetken monissa vääristävissä, vinoissa ja virheellisissä peileissä, pusertuakseen joskus tulevaisuudessa historian säiliöön.
Hedvig sulki kuolleen silmät. Pitkät keltaiset vahakynttilät tuikkivat. Tsarskoje Seloon vaelsi lähettiläitä ja diplomaatteja, keisarin adjutantteja ja Talvipalatsin juonittelevia poliitikkoja, pappeja, jotka aikoivat osallistua suuriin hautausjuhlallisuuksiin, tsaarin henkilääkäreitä, jotka yhä kinastelivat kuoleman syistä. Vainaja makasi selällään, laihat, liikahtamattomat kasvot kohotettuina taivasta kohti, kädet ristissä. Hedvig istui kuolinvuoteen luona pitkät, pitkät ja hämärät tunnit, ja kaikkea sitä juhlallista ihmisvilinää vastaan, joka tahtoi anastaa tuon vainajan häneltä vielä kuolleenakin, asettui hänen oman sielunsa syvä, ihmeellinen hiljaisuus.
JÄLKIHUOMAUTUS.
Kaikki tässä kirjassa esiintyvät henkilöt, vähäpätöisimpiä statisteja myöten, ovat todella eläneet ja osallistuneet näytelmään. Tapahtumien historiallisuuden suhteen huomautan, että kaikki episodit voidaan paria poikkeusta lukuunottamatta löytää aikakauden anekdoottikokoelmista ja Kustaa Mauri Armfeltin päiväkirjasta, josta Elof Tegnér on tunnettuun monografiaansa liittänyt laajoja otteita. Mielikuvituksen täydentämistyö on tapahtunut historiallisten tosiasioiden rajoissa, milloin romaanin sisäiset lait eivät suorastaan ole vaatineet varautumaan puhtaaseen elävöittävään fantasiaan. Näin on tapahtunut vain tietyissä eepillisissä ratkaisukohdissa, jolloin kuvitteleva mukanaeläminen on osoittautunut hedelmällisemmäksi kuin ulkonaisten asiatietojen kirjaanvienti. Vapaan romaanisommitelman lakien mukaan teokseen on ollut pakko jättää tuon tuostakin ajallisia aukkoja ja toisaalta taas voimakkaasti keskittyä sielullisesti merkitsevimpiin hetkiin.
En ole pyrkinyt lainkaan arvioimaan Armfeltin elämäntyötä — hänen merkitystään valtiollisena henkilönä, soturina ja itsenäisyysmiehenä. Hyvin tietäen, että sellaiset arvioinnit kuuluvat historiankirjoituksen tehtäviin, olen tietoisesti unohtanut Armfeltin jälkimaineen ja yrittänyt tarkastella tätä kustavilaisen kauden täysiveristä edustajaa ajan omasta näkötasosta. Maalatessani Armfeltin vartalokuvaa olen käyttänyt hyväkseni kaikkia niitä loiston, traagillisuuden, sydämettömyyden, julkeuden, kimaltelevan elämänilon, kauneuden, julmuuden ja repaleisen juurettomuuden värejä, jotka aikakausi itse on tarjonnut.
Niiden lukuisain teosten joukossa, joiden tietoihin tämä romaani nojautuu, ovat Stefan Zweigin, Valerian Torniuksen, Kasimir Chledowskin rokokoontutkimukset, M.J. Crusenstolpen, Carl Julius Ekebladin, Nils Erdmannin, Beth Henningsin, Oscar Levertinin, Lilly Lindwallin, C. F. Ridderstadin, Henrik Schiickin, N. G. Schybergsonin, A. F. Skjöldebrandin, L. Stavenowin, Elof Tegnérin, P. 0. von Törnen, Alma Söderhjelmin, Ester Jakobsonin kustavilaista aikakautta koskevat muistelmat ja tutkielmat, Gina Kaussin, Paléologuen, Poljakovin, Mereikovskin, Nervanderin ja monien muiden esseet, monografiat ja yleisteokset Venäjän hovista, sarja aikakauden taidetta koskevia teoksia, joukko tapojenhistorioita ja keskushenkilöiden elämäkertoja. Suurin kiitollisuudenvelkani lankeaa suomalaisille tutkijoille — Danielson-Kalmarin perustavalle suurelle kokoomateokselle, Carl von Bonsdorffin tyhjentävälle neliosaiselle Armfelt-monografialle, A.R. Cederbergin, Gunnar Suolahden ja V.L. Lehtosen julkaisuille.