[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fc4Xutf_T9natZR_oDwwyN78XpMlpXir1XitSZiTSfho":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1180,"Loistava Armfelt","Vaaskivi, Tatu",1912,1942,"1180-vaaskivi-tatu-loistava-armfelt","1180__Vaaskivi_Tatu__Loistava_Armfelt",null,"romaani",[],[],"fi",1939,141606,1026219,true,[],[],[],"Elämäkertaromaani kuvaa Gustaf Mauritz Armfeltin vaiheita 1700-luvun lopun poliittisissa pyörteissä. Teos seuraa Armfeltin nousua Kustaa III:n suosioon sekä elämää Ruotsin ja Venäjän hoveissa suurvaltapolitiikan ja sodan varjossa.","T. Vaaskiven 'Loistava Armfelt' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1180.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Kirjastot.fi, Jukka Pennanen ja Projekti\nLönnrot.","LOISTAVA ARMFELT\n\nElämäkertaromaani\n\n\nKirj.\n\nT. VAASKIVI\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1939.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN KIRJA\n\nVALTATIET\n\n\n\n\n1\n\n\nAamuaskareillaan liikuskelevat maalaiset kuulivat vaunujen kumun jo\nkaukaa. Pyörät upposivat syvälle tien kuraan. Vaakunakoristuksiin\noli roiskunut rapaa, vaunun samettiverhoissa oli lokatahroja kuin\nmuistoina Etelä-Venäjän hoitamattomista, umpeen kasvavista, sateen\nliottamista ajoteistä. Ruhtinaalliset kaleesit lensivät horjuen ja\nheittelehtien vakojen uurtelemassa maastossa, ja uninen ohjaaja saattoi\njoka nytkähdyksellä kuulla kuskinpukilleen, kuinka hänen herransa purki\nsappeaan jyliseviin kirouksiin.\n\nRuhtinas Grigori Potemkin kurkisteli ärtyneenä ja tyytymättömänä\npunaisten uudinten raosta. Hän istui puolittain peittyneenä vaunujen\nsisälle kasattuun loistoon — astrakaanilaisiin mattoihin, jotka\noli heitetty sikin sokin hänen tukeville, tylpille reisilleen;\nkultaompeleisiin liinoihin; tyynyihin, joiden silkkiin ukrainalaiset\ntytöt olivat kutoneet kukkia, lintuja ja enkeleitä; paksuun,\npurppuralle läikkyvään damastiin ja upeihin tataarilaisiin turkiksiin.\nHänen lihavat kämmenensä hyväilivät hajamielisesti mattojen\nkallisarvoista pehmeyttä, johon saappaiden savi ja oksennuksen\njäljet olivat jättäneet kovia, täplämäisiä tahroja. Ajettiin aution\nruohoaavikon yli. Vehmaron metalliheloissa kipinöi kolean esikevään\naamu, huhtikuinen aurinko paistoi suoraan ruhtinaan kasvoille, kun\nkaleesit odottamatta kääntyivät. Ajaja kuuli hänen kirouksensa ja\nkiristi ohjaksia. Hevoset laukkasivat epätasaisen kentän yli. Ruhtinas\nvaipui yhä veltommin turkiksiinsa ja tyynyihinsä ja pureskeli kynsiään,\njoiden mustissa reunoissa yhä maistui Kaukaasian kirpeä multa.\n\nHän astui ulos vaunuista viimeisessä pysähdyspaikassa, jossa hevosia\nvaihdettiin. Venäläinen tasanko nukkui. Aurinko hehkui välkehtivänä\nkultarattaana taivaan itärannalla ja sen valo lankesi kurjuuttaan\nharmaantuneihin tupiin, jotka torkkuivat näiden poluttomien aavikoiden\nkeskellä. Ruhtinas seisoi liikahtamatta kuin patsas: punaiset, turpeat\nkasvot ilmeettöminä kuin maa, edessä aukeavan näyn jähmettäminä. Hänen\ntoinen silmäluomensa riippui kalkkunan heltan tavoin sokean silmämunan\npäällä, mutta näkevä silmä tuijotti terävänä ja pyöreänä lakeutta.\nKyklooppi ajatteli — ja maisema uhitteli hänen ajatustaan autiutensa\nrajattomuudella. Tölleistä nousi ohuita savukiemuroita huhtikuun\naamuun. Kaivolla loiskui vesi, eläinten turvat painuivat päristellen\nkeltaisiin puukiuluihin. — Ruhtinas tuskin viitsi väistää, kun\nryysyinen maalaispoika viimein vei vaunujen luo tempoilevia hevosia,\njoiden lautaset kohoilivat ja joiden ruskeanmustassa karvassa vielä\nsäilyi kamman kosketus.\n\nRuhtinas viivytteli vaunujen lähtöä. Hän tahtoi häiritsemättä ajatella\nloppuun ajatuksensa, joka oli alkanut itää hänen muhkeassa päässään\njo kauan sitten ja joka oli tavan takaa askarruttanut hänen mieltään\nmatkan varrella. Vielä kerran — kuinka monennen kerran? — hän oli\nsamonnut etelärajalle, vain saadakseen aavistuksen maan tulevasta\nsuuruudesta. Hän todisteli itselleen suunnitelman yksinkertaisuutta.\nHän näki hengessään nämä äärettömät ruohoaavikot siirtokuntien\nasuttamina, kylien täyttäminä, tulvillaan vaeltavia ihmisryhmiä, jotka\nmarssivat hänen käskystään yhä kauemmas, etelää kohti. Asuttaminen oli\npantu alulle. Hän laski mielessään, miten monessa kirjeessä hän oli\nkorostanut tämän suunnitelman välttämättömyyttä ja miten monta laumaa\nhän oli lähettänyt näille autioille laitumille. Mutta autius ei ottanut\nloppuakseen, vihollisen näkymättömät linnoitukset kestivät hänen\ntahtonsa hyökkäyksiä. Monien päivämatkojen päässä toisistaan samosi\naina uusia siirtolaisjoukkoja etelää kohti, vaelsi Donin ja Ukrainan\nkasakoita, Kroatian asujaimistoa, serbialaisia perhekuntia Itävallan\nsotilasrajalta, kokonaisia ratsuväkirykmenttejä, joiden tuli muodostaa\nsotilaallisia asemaketjuja. Hän oli sitonut kaikki nämä hajallaan\nharhailevat parvet sotilaskurin sitkeillä vitsaksilla. Hän antoi\njokaiselle miehelle kappaleen venäläistä maata, mutta ehdolla, että he\nottivat puolustaakseen osan rajasta. Vuosikymmenestä toiseen sotajoukot\nolivat tunkeutuneet Tonavan ja Krimin alueille, mutta hätäisten\nryöstöretkien jälkeen, joiden ainoaksi tulokseksi jäi joukko kylien ja\nheimojen raunioita, kansojen vesi vetäytyi aina takaisin. — Ruhtinas\nteki kädellään epäävän liikkeen —.\n\nHän oli ensimmäinen, joka uskalsi tahtoa, ensimmäinen, joka saattoi\nmuuttaa vallitsevat olot, koska hän tiesi päämääränsä ja oli\nkypsyttänyt ajatuksensa pienimpiä yksityiskohtia myöten. Aasia\ntulisi kuulumaan Turkille, mutta Mustameri Venäjälle. Ja hänen\nrauhattomuutensa ei loppuisi, ennen kuin raja kulkisi sieltä — ennen\nkuin Pyhän Venäjän kultainen sipuli säteilisi Sofian moskeijan\nharjalta ja venäläinen meri keinuttaisi hänen lastilaivojaan. Eikö\nhänen povellaan vielä kahissutkin kirje, joka oli päivätty Elisabetin\nEremitaasissa huhtikuun lopulla armon vuotta 1779? Eikö Katariina\nantautunutkin hänen poliittiselle tarmolleen, kuten hän antautui\nhänen miehiselle voimalleen? Kolme, neljä vuotta sitten hän oli\npalvellut tavallisena upseerina henkivartiorykmentissä, ja vain hänen\nitsepäinen tahtonsa oli silloinkin kurkotellut asemaa, josta hänen\nupseeritoverinsa eivät edes uneksineet. Hän oli, hävyttömästi kylläkin,\npannut peliin koko julkeutensa kavutakseen yhä ylemmäs maineen ja\nvallan tikapuilla. Hänen vahva, pyöreämuotoinen päänsä oli sorvattu\npuolalaisessa sängyssä ja se kesti alennuksen vuodet yhtä helposti kuin\nKatariinan silloisen rakastajan ruhtinas Orlovin ryyditetyn viinan,\njota juotiin paljaaltaan, komennuksen tahdissa. Hän seisoi humalassa\nyhtä suorana kuin selvänäkin. Hän piti paikkansa valtakirjattomien\nupseerien rivistössä, kun laahusten ja alushameiden kahina ilmoitti\nkeisarinnan tulevan.\n\nHän, Potemkin, ei suinkaan kääntänyt katsettaan noista täyteläisistä\nkasvoista. Hän tuijotti röyhkeän vaativasti välkehtivän silkin\nkehystämää poviaukkoa, ikään kuin hän aikoisi syövyttää oman kuvansa\ntuohon kiihkeään sydämeen. Tuhat tulimmaista! Side, joka yhdisti\nKatariinan ja hänen rakastajansa Orlovin, tuntui liian vahvalta\nkatketakseen. Eikö hänen majesteettinsa ollut jakanut vuodettaan\nrajun tykistöupseerin kanssa jo kymmenen vuoden ajan, eikö hän\nollut synnyttänyt joukon poikia, jotka mitä kiireimmin salattiin\nPietarilta? Kantaessaan ensimmäistä äpärää hän sai käyttää kaiken\ntaitonsa piiloittaakseen vatsansa runsaspoimuisten hameiden kätköön.\nJa kun synnytyksen hetki vihdoin koitti, petettiin aviomiestä\nkaikkein hienoimmalla kepposella, hänen maineikkaan älynsä arvoisella\ntaikatempulla, jotta tyhmä, epäluuloinen, itserakas Pietari kääntäisi\nsilmänsä toisaalle juuri ratkaisevalla hetkellä. Hovi kuhisi ja kiehui\ntietoja hänen alkoovisalaisuuksistaan. Kamarirouvat, hovineidit ja\nsielunpaimenet, pääsit ja lakeijat, henkivartijat, kavaljeerit ja\nruhtinaat, kähertäjät, keittiömestarit ja ovipalvelijat kuiskivat\ntoisilleen outoja tarinoita, vartioväen upseeristossa kulki huhuja,\nPietarin kapakoissa laulettiin rumia kupletteja. Sillä välin\njuoksenteli palatsin suurissa eteishalleissa ruma, rokonsyömä lapsi,\njonkunlainen hovipoika, Vospjanoj, joka saattoi — mikäli huhuun\noli luottamista — pitää Pietarin merikadettikoulussa oleskelevaa\nperintöprinssi Paavalia lihallisena veljenään! Puhuttiin kahdesta\nnuoresta aatelisneidosta, joista toinen joutui avioliittoon\nbalttilaisen kreivi von Buxhoevdenin kanssa, toinen solmi epäsäätyisen\navion ja jotka kumpikin olivat lähtöisin keisarillisen vuoteen\nkuumista poimuista. Ruhtinas Orlov, joka rehenteli valloituksillaan\nhenkivartijoiden kemuissa, kutsui tsaarillista rakastajatartaan Hänen\nHedelmällisyydekseen ja eli kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen\nsiinä varmassa uskossa, että hänen asemansa pysyisi ennallaan. Mutta\npalatsissa ja rykmentissä odotettiin. Sielunpaimenet ja kamarineidit\nodottivat, hovi odotti, ulaanit odottivat ja vihdoin odotti itse Orlov,\njoka näki suosion päivän verkkaan mutta varmasti painuvan.\n\nRuhtinas röyhtäisi mielihyvästä. Hän näki ainoalla silmällään\nkauemmas ja laajemmalle kuin kaikki ne aatelismiehet, jotka\nolivat edeltäneet häntä Eremitaasissa. Hän oli yksinään pystynyt\nennenkuulumattomaan tekoon: hän uskalsi karata keisarinnan vuoteesta\nomasta aloitteestaan, ilman lähtökäskyä. Hän tiesi, mitä kukaan toinen\nei tiennyt — tiesi, että side on sitä vahvempi mitä kimmoisammaksi\nsen venyttää. Eikö kaikki onnistunutkin yli odotusten! Hän oli\nviipynyt matkoillaan kuukausimääriä, hän oli kiusannut Katariinaa\nitsepäisellä poissaolollaan, vain ollakseen sitä varmemmin hengessä\nläsnä. Hän nauroi itsekseen. Lujat, kimmoisat siteet... Kauas etelän\naroille, astrakaanilaisten mattojen verhoamaan leiritelttaan oli\nsaapunut hätäytyneitä ja kaipaavia kirjeitä, ja hän oli lukenut niitä\nturkkilaisten lyhtyjen savuavassa hehkussa, kätkien ylenpalttisen\nvoitonriemunsa. Tilapäiset rakastajataret, Mustanmeren rantojen\nryöstösaaliit, nojailivat hänen karvaista rintaansa vasten ja yrittivät\nturhaan tavailla ranskalaisia lauseita revitetyn lyhdyn valovirrassa,\nkurpitsanmuotoisten luuttujen kumistessa. Hän ei hätäillyt. Hän\nrakensi valtakuntaa kaukana etelässä, hän antoi kuriirien ratsastaa\nviikkokausia yli suurten, keltaisten kenttien, jotka levittäytyivät\nhänen ja keisarinnan väliin. Hän tahtoi voittaa aikaa, sillä\nBosporoksen vesiä ei venäläistetä yhdessä päivässä.\n\nKatariina sai odottaa. Kyllin kaukonäköisenä käsittääkseen, että\npuolittainen kulaus pikemmin kiihdyttää kuin lauhduttaa janoa,\nhän, suosikki, oli pitänyt huolta keisarinnan ruumiillisista\nvälttämättömyyksistä toimittamalla Eremitaasin sänkyyn tilapäisiä\nviranhoitajia. Hovissa tunnettiin nuo pääsivuadjutantit, jotka\nparveilivat kuin koreat mehiläiset hänen kennoillaan ja riensivät\nkuuliaisina täyttämään valtiattaren toivomuksia. Mikä jumalainen\nruokahalu! Ruhtinas näki hengessään heidät kaikki, näki tyhmät,\nkauniit upseerit, jotka hän oli valinnut erikoisesti silmälläpitäen\nheidän kauneuttaan ja typeryyttään. Hän mittasi heidän miehiset\nmahdollisuutensa yhdellä ainoalla silmällään. Hän seuloi ja valitsi,\nhylkäsi ja hyväksyi, punnitsi heidän arvoaan kuin parhain parittaja\nja toimitti heidät tuoreeltaan keisarinnan läheisyyteen, joko linnan\npuutarhaan tai palatsin vahtikojuun. Hän suosi erikoisesti tanakkaa,\nvain puoleksi pilaantunutta tyyppiä, jonka ulkonaista ihanuutta ei\nkirkastanut pieninkään älyn tai oveluuden valo. Viittaus vain, ja\nhänen majesteettinsa karistaisi tukevilta lanteiltaan nuo tyhmät,\nnuoret liehijät, nuo intohimon pääsit, nuo mehiläiset, jotka oli\npantu vartioimaan hänen hunajaansa. Eikö hän kukistanutkin suosikeita\npelkällä naurullaan!\n\nNyt hän oli matkalla Pietariin ja tunsi kaikissa hermonkärjissään\nkutsun, joka kajahti Eremitaasin kuumasta makuuhuoneesta.\n\nVaunut valjastettiin ja ruhtinas Potemkin ponnistautui niiden koriin.\nHevoset karauttivat tuttua, tyhjää aavikkoa, jolla veri punaiset unikot\nkukkivat. Suosikki antoi suuren päänsä painua pieluksiin, tuijotti\nsyrjäkarein samettiuudinten aukosta, näki vain lakeuden äärettömyyden\nja leikki mielikuvillaan, jotka olivat tulvillaan joukkojen pauhua.\n\nTULTUAAN Tsarskoje Seloon hän vetäytyi siihen palatsin osaan, joka oli\nvarattu hänelle entisen suosikin Vasiltsikovin syrjäyttämisen jälkeen.\nHän toimitti pois lakeijan ja riisui yltään upeat, kuumat turkisvaipat.\n\nVaatteet lentelivät huolimattomasti tuoleille, mutta salin yleisessä\nepäjärjestyksessä tämä silkin ja sametin sekasorto ei pistänyt silmään.\nRuhtinas käveli aivan alastomana huoneesta toiseen. Upottavat matot\nkutittivat hänen jalkapohjiaan, hän potkiskeli itämaisia tyynyjä ja\ntyhjiä viinipulloja. Seinien kultahelaiset peilit moninkertaistivat\nhänen suunnattoman ruhonsa muotoja, ja kerran pari hän pysähtyi\nkuvastimen eteen tunnustellen atleetin itserakkaudella lihaksikkaita\nkäsivarsiaan. Peililasissa oli sormenjälkiä ja kärpäsenlikaa.\nSumuttuneissa kohdissa hänen kauttaaltaan karvainen ruumiinsa näytti\nvillaiselta kuin eläimen ruumis ja hän erotti peilin lasikalvossa\nkuvan, joka muistutti kroatialaisten kirkkomaalausten saatanaa.\nPähkinäpuisen työpöydän alta, rypistettyjen paperien ja tahriutuneiden\nbatistiliinojen sekamelskasta löytyi vihdoin pari huopatohveleita\nja hehkuvasta moareesilkistä valmistettu aamutakki, jonka rinnustaa\nkoristivat raskaat helmivitjat. Hän pukeutui laiskasti, söi seisaaltaan\nkeveän välipalan, joi votkaa jalattomasta pikarista, röyhtäisi ja tunsi\nolonsa mukavaksi.\n\nMyöhemmin päivällä oli hovivastaanotto, ja ruhtinas Potemkin, joka\nalistui sangen vastahakoisesti kamaripalvelijansa nöyrän itsepäisyyden\nedessä, antoi pukea ylleen tavanmukaisen juhla-asun. Hän kulki ylvään\nitsetietoisena väistyvien ja kuiskuttavien hovimiesten tungoksessa,\nnyökäten tuskin nimeksikään alamaisiin tervehdyksiin. Nyt, kuten usein\nennenkin, hän tunsi yllättäneensä äkillisellä läsnäolollaan nämä koreat\nylimysparvet ja hänen korvissaan, joita ryyditetty viina hienosti\nkuumensi, soi pelokkaan imartelun suloinen ja sekasortoinen musiikki.\n\nSoitettiin fanfaari. Airuiden kultatorvet vaipuivat kuin liput\nkunniavartioon. Tsarskoje Selon mehiläispesä hiljeni. Valkeiden\npariovien välähdys ilmoitti majesteetin tulon, ja tänä hetkenä sadat\nuteliaat, ivalliset, huumautuneet, vilpittömät, kavalat silmäparit\nnäkivät, miten Venäjän itsevaltias keisarinna Katariina II astui\nsaliin kenraaliadjutantin tukemana. Lohenpunaisten röyhelöiden taklaus\nhäälyi kevyessä ilmanvedossa. Naisellisten vaatteiden pilvestä\nlöivät ritarimerkkien kultasalamat, ja vyön punainen silkki hehkui\nkuin aamu rinnustan valkopitsien sumussa. Viisikymmentä ikävuotta\nolivat lisänneet hänen ruumiillisen läsnäolonsa ulottuvaisuutta\nylenpalttisilla ihrakerroksilla. Nähtiin paksu kaula, joka kannatti\npystyä matroonanpäätä. Nähtiin jäntevä kaksoisleuka, joka painui\nlihakkaalle kurkulle, ja pitsien, helmikäätyjen ja medaljonkien\npanssaroima rinta, joka näytti vyörähtelevän omalla painollaan\neteenpäin, palvovan kunniakujan halki. Hän eteni kuin fregatti\nväistyvien alamaistensa meressä, vetäen perässään hulmuavan laahuksen\nvaahtoa. Hovivastaanotoilla hän rakasti loistoa, ja vaikka hän oli\nsaman päivän aamuvarhaisella keittänyt itselleen kupillisen mustaa\nmokkaa ja suoriutunut aivan yksin pukeutumisen ongelmista, hän oli\nvalmistautunut juhlaan kuten hallitsija ainakin. Potemkin tarkkasi\nhäntä syrjästä. Eukko ei vielä ollut suonut hänelle katsettaan!\n\nYlimysten kumarat selät ilmaisivat, missä keisarinna kulki. \"Taivutte\nlakoon kuin ohrankorret, hyvät paroonit\", hän suvaitsi sanoa, ja\ntätä huomautusta seurasi hieman hermostunut otsanrypistys, sillä\nElisabetin vallan perijä ei suvainnut liehakointia. Hän on edukseen,\najatteli Potemkin tahtomattaan. Ja tänä iltana noilla tarmokkailla,\nhieman miehisillä kasvoilla näytti todella väreilevän syksyinen,\nuhkea kauneus. Kiinalainen paperiviuhka hänen tylpissä, jalokivien\npeittämissä sormissaan rapsahteli vilkkaasti kuin säestäen eloisaa\npuhelua. Esiintyöntyvä leuka jauhoi ranskalaisia lauseita, katse\nharhaili kasvoista kasvoihin, etsi, pysähtyi Potemkiniin, värähti\ntuskin huomattavasti.\n\nRuhtinas meni enemmittä seremonioitta suoraan keisarinnan luo ja nosti\nkohteliaisuutta teeskennellen viuhkan, joka oli pudonnut permannolle.\nOjentautuessaan suoraksi, tapaillessaan jotakin sovinnaista\ntervehdystä hän näki Katariinan säihkyvissä silmissä ilmeen, joka\nkorvasi monin verroin kaukana aroilla vietetyt epävarmuuden päivät.\nSuosikin kykloopinsilmä oli kysynyt ja saanut vastauksen. Hän nousi,\nseisoi suorana ja ryhdikkäänä, nauroi jylisevää nauruaan ja unohti\näkillisessä vallantunnossaan hovinaiset, jotka kurkottivat uteliaita\npäitään siepatakseen hänen huuliltaan jokaisen sanan. Tiesikö\nhänen majesteettinsa, kuka keskeytti valtakunnan asiain hoidon\nvoidakseen sitä alttiimmin omistautua herrattarelleen? Hyvä, hän näki\nedessään miehen, jonka sydämessä intohimo oli kokonaan sammuttanut\nvelvollisuuden äänen.\n\nSiirtyessään keisarinnan seurassa saliin, jossa venäläinen aateli\nja upseeristo tungeksivat, Potemkin vastasi kaikkiin katseisiin\nuhittelevan ylimielisesti. Mitäpä hän pelkäisi! Katariina nojautui\nraskaasti hänen käsivarteensa. Paino oli sangen tuntuva; ruhtinas ei\ntodellakaan voinut estää epämieluisaa värähdystä. Tässä hän astui\nrinnallaan viisikymmenvuotias Kirke, jota kutsuttiin jo yhdeksän\najastaikaa sitten Hänen Hedelmällisyydekseen, ja ellei keisarillinen\nkultakruunu olisi painanut vaa'assa enemmän kuin puolen vuosisadan\nihra, hän olisi viheltänyt kaikille etuoikeuksilleen. Hän pälyili\ntungeksivia, edestakaisin survovia joukkoja.\n\nPalisanderipuisilla pöydillä läiskyivät luiset pelikortit.\nIkkunasyvennyksen varjossa keskusteli Ruotsin lähettiläs von Nolcken,\npieni, sulava parooni, kolmen hovimiehen kanssa, jotka saattoi puvun\nkuosista päätellä ruotsalaisiksi. Ruhtinas tunsi maan ajoilta,\njolloin hän oli kohonnut henkivartioston everstiksi ja jolloin pahaa\naavistava Orlov toimitti hänet ylimääräisenä lähettiläänä Kustaa\nIII:n hoviin, ilmoittamaan keisarinnan valtaistuimelle noususta.\nHän mittasi punnitsevalla katseellaan Ruotsin lähettilästä ja tämän\nseuralaisia. Vihreitä samettitakkeja, ranskalaisia kankipalmikoita,\nvalkeita kaularöyhelöitä! _Parbleu!_ Ruotsin valtaistuimella istui\nkruunattu apina, joka jäljensi tyhmässä matkimishalussaan kaiken\nmitä Versaillesissa tehtiin. Ja hänen hovinsa oli kerätty kokoon\nkyvyttömistä, tyttömäisistä aatelispojista, jotka maalasivat huuliaan\nkuin portot ja käyttivät valaanluisia kureliivejä. Jumaliste! Hän olisi\nsylkenyt, ellei keisarinnan laahushame olisi kahissut hänen tiellään.\n\nIkkunasyvennyksessä jatkui keskustelu. Nuo kolme ylimystä kuuntelivat\nhieman rasittuneina pienen parooni von Nolckenin kohteliasta sihinää,\njoka muistutti kissan kehräämistä. Yrjö Maunu Sprengtporten, Savon\nprikaatin eversti, sormeili mietteliäänä kultaista nappia, joka säteili\nhänen vihreän samettitakkinsa rintapielestä. Hänen valppaat, tuimat\nsilmänsä keksivät Potemkinin. Hän mittasi katseellaan suosikkia,\nsmolenskilaista kiipijää, jonka käpälämäisessä satraapinkourassa oli\nVenäjän kohtalo. Everstin rinnalla seisoi seitsentoistavuotias vänrikki\nTavast, soikeilla, puuteroiduilla lapsenkasvoillaan hämillisen ihailun\nhehku. Vain kolmas vieraista, nuori suomalainen parooni Armfelt,\nliikahteli levottomasti, ikään kuin hän haluaisi vetäytyä seurasta\nja istua pelipöytään. Hänen pukunsa oli kallista, välkkyvää silkkiä.\nHänen keltaiset sukkansa painuivat kimmoisina jänteviä pohkeita vasten\nja kiiltävissä mustissa kengissä välähtelivät jalokivisoljet, jotka\nnäyttivät ärsyttävän Sprengtportenia. _Eh bien_, millainen keikari!\nNuo hyvinvoivat kasvot tuoksuivat parhaalle ruusuöljylle. Niiden sileä\nilme, joka kuvasti varovaisuutta ja eloisaa valppautta, veti vihdoin\npuoleensa Potemkinin huomion.\n\nHälisevät joukot tungeksivat; kulta, sametti ja läikesilkki hehkui.\nSuurista kristallikruunuista kihoili vienoa helinää, joka muistutti\nbalalaikan kielien näppäilyä. Suomalaiset vieraat esiteltiin\nruhtinaalle. Oli kovin kuumaa ja hiostavaa. Heidän täytyi ponnistella\nvoittaakseen väsymyksensä ja näytelläkseen kohteliasta hovileijonaa.\nValot, juhlapuvut, kunniamerkit tanssivat heidän silmissään. Heitä oli\nkuljetettu palatsista toiseen, he tunsivat Katariinan kadettikoulut,\nkenraali Betskoin laitokset, aatelisneitien kasvatusopistot,\nkenttämarsalkka Galitsinin pitopöydät. He olivat aivan uuvuksissa\nkreivi Paninin vanhoista viineistä ja ylitallimestari Nariskinin\nsamppanjasta. He olivat aivan äsken tulleet rajan yli matkustettuaan\nLoviisasta Ahvenkoskelle suomalaisen saattoväen seuraamana, ja\nnyt heidän matkansa maalina oli Preussin Fredrikin sotaleiri. He\naikoivat ottaa osaa Baijerin perintösotaan opetellakseen kuninkaan\narmeijassa sodankäynnin taitoa. Ruhtinas Poteinkin tutkisteli heitä\nhienoisen ivallisena. Ja osaksi keisarinnan katseiden, osaksi liehivän\nvon Nolckenin tähden hän alistui ja kutsui heidät palatsiinsa,\nesitelläkseen näille kohteliaille suomalaisille Tsarskoje Seloa.\n\nSuosikki oli koko päivän huonolla tuulella. Vielä senkin jälkeen kun\nnuo kolme vierasta olivat poistuneet, hän muisteli tyytymättömänä\nlupaustaan. Tuhlata nyt aikaa noille, noille...! Mutta sellainen\noli Katariinan hovi, sellainen oli aika, joka sairasti ranskalaisen\netiketin vilutautia. Seuranpidon koneisto rasvattiin täällä kuten\nkaikkialla bourbonilaisen kohteliaisuuden liukkailla öljyillä,\nja missä tsaari Pietari oli aikoinaan jättänyt mattoihin aitojen\nsotilassaappaiden raikkaan hajun, siellä vallitsi nyt hentomielinen\nsiisteys, neitseellinen järjestys ja ylenpalttisen puhtauden jumalaton\nlemu. Hän tunsi kaipaavansa aikoja, jolloin hän vietti yönsä ruhtinas\nOrlovin hurjissa juomingeissa. Hän muisteli kertomuksia Anna Monsista\nja MarttaKatariinasta, jotka laskettivat rivouksia kuin munakauppiaat\nja joivat viiniä tsaarin saappaasta. Ajat olivat muuttuneet, elämisen\nkiihko lannistettu. Ruhtinaallinen veri oli saanut soluihinsa selvää\nvettä. Vielä Elisabetin päivinä, jolloin linna kuhisi kuorolaisia ja\nkrenatöörejä, keisarinnan hameenhelmoista saattoi löytää tuoretta\nhevosenlantaa. Suuri, muhkea, viljava Venäjä oli tunkenut kaikki\ntuoksunsa palatsin ikkunoista sisään. Pitopöydissä lainehti puhdas\nkuminaviina, leipä maistui rukiille, tavat ja muodit uhosivat pyhän\nmustan mullan hajua. Kuinka Pietarissa mahdettiinkaan nauraa, kun\njumalinen ja hintelä Aleksei toi tähän ympäristöön Wolfenbüttelin\nCharlotan, naisen, jonka alakuloiset kädet riippuivat kuin taittuneet\nliljat ja jonka suu oli liian veretön kelvatakseen muille kuin\nmitättömälle perintöruhtinaalle! Ja nyt?\n\nOli kuin ihme, että Katariina, joka ei kahden kesken suinkaan\nkursaillut, siisti tekopyhin elein sanansa ja tapansa heti astuttuaan\nvastaanottosalin parketille. Kiiltävillä permantopalkeilla ei kärsitty\npienintäkään tahraa. Sotilaiden puvut toivat mieleen oopperan, ja\nranskalaiset parturit nauttivat suosiota, jota Pietarin aikoina ei\ntuhlattu edes hovin kääpiöille. Koko tästä kullan ja jalokivien\ntulvasta, tästä vastapestyjen silkkivaatteiden roskasta ei löytynyt\nyhtä ainoata hovinaista, joka olisi kestänyt punastumatta suosikin\npuheita, eikä ainoakaan aatelismies kyennyt vastaamaan hänen piloihinsa\ntoisilla yhtä mehukkailla. Aika luisui rappiota kohti. Tie vietti\nalaspäin, tapojen hienostuminen johti jumala ties mihin!\n\n\n\n\n2\n\n\nSavon prikaatin päällikkö, eversti Sprengtporten viipyi seuralaisineen\nVenäjällä aina toukokuun puoliväliin. He aterioivat Potemkinin\npöydässä, josta suosikki itse pysytteli itsepäisesti poissa\nvastaanotettuaan aluksi vieraansa pelkässä aamuvaipassaan, karvainen\nrinta paljaana, löyhkäten valkosipulille ja votkalle, von Nolckenin,\nPaninin ja Nariskinin kodit pitivät jatkuvasti oviaan auki heille.\nHuolimatta alinomaisesta taipumuksestaan etsiä tyytymättömyyden\naiheita kaikkialta, mihin kohtalo, sattuma, ruhtinaan oikku oli hänet\nsysännyt, itsepäisen everstin täytyi pakosta myöntää, että häntä ja\nhänen seuruettaan ympäröi noina kevään viikkoina ylivuotava venäläinen\nkestiystävyys. Oikeastaan hän myönsi sen paljon kernaammin kuin koskaan\nRuotsin hovissa saamansa arvonannon.\n\nKotonaan Brahelinnassa hän oli turhaan odottanut kuninkaan\nsuopeuden pilkahdusta, tuntenut maineensa taivaan yhä pimenevän,\nkatkeroitunut, kironnut entistä ystävyyttään tuohon narrimaiseen\nHolstein-Gottorpiin, joka istui Tukholman valtaistuimella pöyhkeytensä\nylenpalttisuudessa. Edellisenä syksynä hän oli odottanut viikkokausia\nkutsua valtiopäiville, mutta kun kuriiri yhä viipyi, hän käsitti\nkaiken. Sokea hän ei ainakaan ollut! Hän ymmärsi kyllä, että Kustaa\npiti hänen läsnäoloaan turhana Ruotsin säätykokouksessa. Hänen\navomieliseen kirjeeseensä oli vastattu kohteliaasti kiertäen,\nmuistuttaen erikoisesti siitä matkasuunnitelmasta, jonka hän oli aikoja\nsitten esittänyt monarkille. Hän ei lähtenyt. Hän hautautui syvälle\nSavoon, hän laati talven pitkinä iltoina rajaseudun paikalliskarttoja,\nhän kirjoitti harjoitusohjesäännön kevyille joukoille, suunnitteli\nvakinaisen kadettikoulun perustamista, piirsi kuvia uudesta\nhevossiittolasta, jota ajateltiin Rantasalmelle, Haapaniemen tilalle.\nYhtä kaikki. Tukholmasta oli tullut vaatimaton ropo, matkaan varattu\navustusmääräraha. Samana päivänä, jolloin kuriiri lähti Ruotsiin\nviedäkseen valmiit ehdotukset, suunnitelmat, kartat, piirustukset\nja asiapaperit Tessinin linnan kabinettihuoneeseen, hän oli noussut\nKristiinassa rekeen ajaakseen seurueineen Nastolaan ja siirtyäkseen yhä\nlähemmäs itärajaa.\n\nNyt hän istui suljetuissa kaleeseissa, joita mustat juoksijat\nvetivät. Vaunut kiitivät länttä kohti rauhattomasti notkuen.\nSeitsentoistavuotias vänrikki Tavast torkkui nurkassaan, vapaaherra\nArmfelt nojautui kullattuun ikkunanlistaan ja tarkkasi ohivieriviä\nmaisemia. Eversti Sprengtporten oli vaipunut ajatustensa valtaan,\najatusten, jotka kiersivät ympyrässä kuten metsät vaunujen sivuilla,\nja vaikka hän toisteli itsekseen kaikkia niitä herjauksia, joita\nBrahelinnan vieraat ja Loviisan isänmaalliset upseerit olivat lausuneet\nhänen majesteetistaan Kustaasta, hänen mielensä taivaanrannalla viipyi\ntuon sietämättömän monarkin varjo. Mikä hölmö hän oli ollut! Eikö hän\nollutkin vielä muutamia aikoja sitten yhtä altis kuninkaan alamainen\nkuin ylitallimestari Munck, joka oli valmis makaamaan kuningattaren\nvieressä, mikäli hänen majesteettinsa sitä vaati! Vuoden 1772:n\nvallankaappauksessa hän liittoutui veljensä Jaakko Maunun kanssa\ntoimiakseen kaikin tavoin kruununperillisen hyväksi. Juuri hän oli\nrohkaissut horjuvaa kuningasta, joka epäili tarttua vaaralliseen\npelastuskeinoon. Hän oli pannut peliin kunniansa ja henkensä\nmullistaakseen olot valtakunnan lujimmassa linnassa ja kääntääkseen\nsuomalaisten mielet hallitsijan puolelle. Millä hän maksoi kaiken,\ntuo apina? Tukholman kabinetissa myönnyttiin tietenkin auliisti hänen\nanomukseensa, kun hän pyysi itselleen Savon prikaatin päällikkyyttä,\nsillä mies, joka piteli kyvyttömissä käsissään maan ohjaksia, oli\nkyllin kaukonäköinen ymmärtääkseen hänen mittaisensa strategin arvon.\nMutta nyt hän istui tässä, kuninkaansa epäsuosion kohtaamana, lyötynä\nja nöyränä miehenä, matkalla Preussin armeijaan, johon monarkki\noli nähnyt parhaaksi hänet toimittaa. Kerran häneltä oli evätty\nlähtölupa, sillä kuningas tarvitsi hänen johtajanlahjojaan. Nyt, kun\nSuomen pelastamista suunniteltiin, kuningas oli katsonut viisaimmaksi\nsyrjäyttää miehen, jonka taitavuudesta kaikkien hankkeiden onnistuminen\nriippui.\n\nEversti puri raivoisasti alahuultaan. Näissä vaunuissa, noiden pajua\nkasvavien kenttien autiudessa päämäärä hävisi hänen katseeltaan.\nHeidän tuli matkustaa Narvan, Tarton, Riian ja Mitaun kautta, Liettuan\nlävitse Varsovaan ja sieltä Preussin armeijaan Böömiin oppiakseen\nsotataitoa Fredrikin joukoissa. Mutta tänä hetkenä tuo kaikki kadotti\nhoukutuksensa. Eversti antoi takaraivonsa painua vaunun tyynyihin.\nAuringonpilke leikki hänen kuperan nenänsä kyhmyillä, valo silasi\nhänen punaiset kasvonsa, jotka vielä tuoksuivat venäläisen parturin\nkuumille pyyhkeille ja ranskalaiselle puuterille. Jauhotettu peruukki\noli vaunun tärinässä painunut hauskasti vinoon, ihojauhetta oli\nvarissut hänen tummanvihreälle puvulleen, takin koristeelliset\nkultanapit riippuivat ompeleissaan. Ja hänen vieressään, kuin\ntodellisen aatelispojan perikuvana, nojaili aina huoliteltu Armfelt\nselkämyksen tummaan samettiin. Todella: hänen kermankeltaiset sukkansa\nnäyttivät vastapestyiltä, ikään kuin tien pöly ei lainkaan ottaisi\nniihin. Vaunujen huojunta oli loihtinut noille raikkaille kasvoille\nylimielisen välinpitämättömyyden valon, ja kun hän katsoi eversti\nSprengtportenia, hänen silmänsä välähtivät huvittuneesti. Mikä hän\nkuvitteli olevansa? Vallaton, selkärangaton keikari hän oli, ei\nmuuta. Iloinen, sievä, tyhjä pää, jossa vallan ja kunnian kirkkaat\nkuvat versoivat. Piru tiesi, miten pitkälle hänen vapaaherralliset\nominaisuutensa riittäisivät, kun ehdittäisiin Preussin leiritulille!\nJa eversti Sprengtporten rypisti tyytymättömänä kulmiaan. _Eh bien_,\ntässä he istuivat, samoihin vaunuihin ahtautuneina, elämää kokenut\nkypsä mies, jolle maailma ja kuningas maksoi kiittämättömyydellä, ja\nluonteeton aatelisnulikka, joka himoitsi tarttua vallan lankoihin.\nEverstin pää painui yhä enemmän kumaraan, hänen kuivat, hermostuneet\nkätensä hamuilivat takin kultanappeja. Nyrpeät kasvot muistuttivat\nväsyneen ajokoiran kuonoa nuokkuessaan sotilaskaulusta vasten.\n\nParooni Armfelt seurasi ilmeiden leikkiä noilla närkästyneillä\nkasvoilla. Mitä eversti ajatteli? Aikoiko hän jälleen lähettää\neronanomuksen Tukholmaan ja vastata ylpeydellä epäsuosioon? Eikö hän\nnauttinutkaan oman katkeruutensa sakkaisesta viinistä, eikö hän ollut\nelementissään voidessaan tuomita maailman sanomatonta kavaluutta? Hänen\nhahmoaan ympäröi ahtaan katkeruuden ilmakehä, ja jokin ohimenevä ilme\nhänen yksitotisilla kasvoillaan sai Armfeltin äkkiä varmaksi huhuista,\njoita oli kuiskailtu jo Loviisan upseeripiireissä. Suunnitteliko hän\nkapinaa ja maansa myymistä, tuo kettu? Tuntematon aikomus kypsyi juuri\ntänä hetkenä Sprengtportenin silmälautojen alla, ja jos eversti olisi\nraottanut luomiaan ja katsonut matkatoveriaan silmiin, hänen katseensa\nolisi kyllä kavaltanut salaisuuden. Ei ollut kirjoitettu mihinkään\nasiapaperiin, mitä eversti ja ruhtinas Potemkin puhuivat keisarinnan\nvastaanotolla, kun hän, Armfelt, vaihtoi pari lausetta Nariskinin\ntyttären kanssa.\n\nOh, hän puolestaan rakasti toisenlaista ilmaa, rakasti iloisia\nkasvoja, kirkkaita kynttiläkruunuja, hyviä sanoja, nauravia, avoimia\nsilmiä, hilpeitä pilapuheita, huvittelua, juhlaa... Hänen nuori\njäntevä ruumiinsa oli sairas, ellei se saanut pujahtaa ranskalaisten\nliinapukujen häikäisevään valkohohtoon ja tuntea kaikilla hermoillaan\nparhaiden kankaiden miellyttävää kosketusta. Näin oli ollut lapsuudesta\nasti. Hänen hienot sirot sormensa halusivat koskea vain kalleimpaan\nhopeaan ja kiinteimpään ihoon. Hänen kielensä oli luotu fasaaninpaistia\nja satavuotisia viinejä varten, hänen ihonsa kaipasi parhaan parturin\nvoiteita, miedosti orvokintuoksuista puuteria, ruusuöljyä, jota\nvalutettiin mustista kristallipulloista. Koko hänen olemuksensa\nedellytti kasvaakseen ja kehittyäkseen vapaita, painottomia ilmoja,\njoissa elämänilo vietti yltäkylläisiä juhliaan. Hän tarkkasi itseään\nja tunsi tyydytystä. Ei edes ahtaissa matkavaunuissa, ei Venäjän\npölisevillä kentillä ja Narvan lokaisella tiellä voinut huomauttaa\nhänen ulkoasunsa puutteista. Kiiltokenkien soljet kipinöivät kuin\npuhtaaksi hangattu metalli. Puvun laskokset läikehtivät yhtä\ntahrattomina kuin Katariinan vastaanotolla.\n\nAjopelien hiljainen tärinä säesti Armfeltin mielikuvia. Kiinteillä\npoikamaisilla kasvoilla, kulmakarvojen kaaressa ja suun hienostuneessa\nivahymyssä nukkui yleinen tyytyväisyys, mutta syvällä tämän\nkylläisyyden kuoren alla kuohui rauhattomuutta, jonka sisin luonne oli\ntuntematon yksinpä hänelle itselleen. Ei mitään pysähdyspaikkaa, ei\nmitään lepohetkeä! Vaunut, jotka kiitivät näiden tasankojen kautta,\nolivat hänen todellinen kotinsa. Hänen olemuksensa syvistä uumenista\nkurkottui aina jotakin lähtöön, ja tuo selittämätön levottomuus, joka\nvalvoi hänen unissaankin, ajoi hänen tahtoaan tuntemattomia päämääriä\nkohti. Näin oli ollut aina. Nälkä, jonka lähteitä hän ei tajunnut,\npakotti hänet etsimään yhä uutta leipää: uusia juhlia, uusia ystäviä,\nuusia rakastajattaria, pukuja, solkikenkiä. Yrittäessään selvittää\nitselleen, mikä oli ollut hänen sotilasuransa todellisena vaikuttimena,\nhän päätyi aina tuohon levottomuuteen, joka muodosti hänen luonteensa\njoustimen.\n\nHänen verensä oli aikoinaan kapinoinut kaikkea opillista kasvatusta\nvastaan, hän oli ollut saamaton ja laiska oppilas, hän oli antanut\nkotiopettajalleen aihetta uskoon, että näistä aineksista saattoi\nmuovautua vain heittiö. Turun yliopistossa, jonne hänet toimitettiin\ntuskin kolmetoistavuotiaana, hän oli hukuttanut opettajiston\nkoirankurien ja kepposten ryöppyyn, ja ellei Augustin Ehrensvärd olisi\nmiltei väkivallalla pukenut hänen päälleen univormua, hän olisi kenties\npysähtynyt silloiseen vaiheeseen ja ollut ikänsä loppuun iloinen\nstudiosus. Hän muisteli Karlskronan amiraliteettikoulua, ja silloisia\nvallattomuuksiaan. Hän näki hengessä äitinsä, vapaaherrattaren, joka\nsuri hänen sotilasuraansa kuin ilmeistä alaspäinmenoa ja rukoili\nEhrensvärdiä muuttamaan mielensä, jos hänet suinkin haluttiin\npelastaa oikealle tielle. Äiti oli pelkkää hiljaisuutta, hän itse\nvain rauhattomuutta ja myrskyä. Nyt, kuten silloinkin, hän tunsi koko\nolemuksensa kapinoivan sävyisää, tyyntä, tavallista, jokapäiväistä\narkielämää vastaan ja kurkottuvan kiihkeänä kohti seikkailua ja\nmainetta. Samalla janolla, jolla hän kaipasi ylimittaisia kokemuksia,\nhän tunsi kiintyneensä pukujen loistoon ja juhlapitojen muhkeuteen.\nVaunujen kiitäessä pienten maalaiskylien ohi hän tunsi esimakua\nruhtinashoveista, jotka pian avaisivat hänelle ovensa, ja ylpeistä,\nkuninkaallisista, ylenpalttisen kauniista ihmisistä, jotka hän kietoisi\nystävyytensä lankoihin.\n\nHän katsoi matkatoverinsa nyrpeitä, elähtäneitä kasvoja. Kaikesta\nhuolimatta hän piti tuosta äreästä soturista, joka oli valinnut hänet\nseuralaisekseen Brahelinnan monien upseerien joukosta. Huolimatta\njäyhyydestään hän oli mainio isäntä, tämä Savon prikaatin eversti.\nMiten monena talvena hän olikaan avannut kotinsa sille ystäväpiirille,\njohon vapaaherra Armfelt oli aivan nuorena joutunut: Samuel Möllerille,\nlapselliselle vänrikki Tavastille, Gabriel Poppiukselle, molemmille\nJägerhorneille, Cygnaeuksen kolmelle veljekselle. Mahtoiko hän itse\naavistaa sen vallan suuruutta, jolla hän hallitsi sotamiestensä\nmieliä? Vielä edellisen vuoden elokuussa, jolloin Armfelt oli saapunut\nSprengtportenin sotilasvirkatilalle, hän oli ihastuneena todennut\njoukoissa vallitsevan kurin ja kiintymyksen, oli seurannut prikaatin\nharjoituksia, joissa uudet järjestyssäännöt pantiin voimaan ja jotka\nsamalla olivat everstin viimeiset. Syvät uurteet noissa veltostuvissa\nkasvoissa kertoivat vielä ajoista, jolloin hän oli menestyksellisesti\nhoitanut majurin virkaansa kevyessä rakuunajoukossa, kunnostautunut\nPommerin sodassa, kartoittanut Norjan raja-asemia, opiskellut ja\ntaistellut, hoitanut päällikkyyttä ja antautunut rajakahakkoihin kuin\nkuumaverisin palkkasotilas. Hänen olemustaan ympäröi sotaleirien\nsavuinen ilma, jossa hovimiehen hienostus ei oikein ottanut säilyäkseen.\n\nJa nyt? Mitä hän tahtoi? Mitä hän ajatteli? Muisteliko hän vaimoaan,\nlempeää, hiljaista ja rumaa Anna Elisabetia, tämä hyvä soturi, joka\noli niin töykeä ja kykenemätön kaikkeen avioelämään? Vai hautoiko\nhän yhä kaikkien niiden loukkausten kostamista, joilla Kustaa II oli\nhaavoittanut hänen ylpeää mieltään? Vaunujen hämärässä hänen kasvonsa\nnäyttivät umpimielisiltä ja kovilta, ikään kuin hän salaa vaalisi\nepäsuosion, tappion, romahduksen näkyjä.\n\nVAUNUT pysähtyivät Narvassa, jonka upseeripiireihin oli ehättänyt\nhuhu suomalaisten matkaajien tulosta. He asettuivat kolmisin pieneen\nvenäläismalliseen majataloon. Keväinen ilma huurusi loppumattomien\nsateiden höyryjä, autioilla kentillä vallitsi hauras vehreys. Jo\nensimmäisenä iltana parooni Armfelt sai kyllikseen konfederaattien\njulmuudesta, jota everstin ympärille ryhmittynyt upseeripiiri ei\nväsynyt kuvaamaan. Hän katsoi karsain silmin Sprengtportenia. Hän oli\ntavannut kenraali Michelsonin ja hän oli tavannut Drewitzin, pienen,\nsietämättömän juonittelijan. Kun mahonginruskeat vaunut vihdoin\nvaljastettiin ja matka joutui, Armfelt pysytteli ääneti. Hän ei voinut\nestää epäluuloa, että nuo venäläiset upseerit, jotka kuljettivat hänen\nmatkatoveriaan niin kärkkäästi Narvan emigranttien kartanoissa, olivat\neverstissä keksineet taulan, mihin sytyttää omien salavehkeittensä\nkipinän.\n\nTartossa Sprengtporten ei suinkaan kursaillut uudistaessaan\ntuttavuutensa huonomaineisen Otto Rehbinderin kanssa. Tämä oli\nheti vuoden 1772:11 mellakoiden jälkeen ajautunut kuin harhateille\neksynyt laiva Venäjälle, jonka hovissa hänet hyvin tunnettiin. Hän\nhoiti loistolla ja upeudella Liivinmaan _Kreisrichterin_ virkaa.\nHänellä oli laaja maatila Riian lähettyvillä, Waimelin kartano, jonka\nhän oli alamaisesti vastaanottanut keisarinnalta ja jonka laajat,\nhedelmälliset hehtaarit hän täytti runsailla kukkaistutuksilla kuin\nparhain hovipuutarhuri. Hän vangitsi heti Sprengtportenin sydämellisen\nkielevyytensä nuottaan. Rehbinder oli kyllin varovainen raottaakseen\nvain hiukan omien suunnitelmiensa salaovia, ja kun hän puhui Waimelin\nhehtaareista, Pietarin hovista ja entisestä isänmaastaan, hänen\nkulmakarvansa kaartuivat merkitseviksi puolikuiksi. Erotessaan hänestä\neversti sai keskittää kaiken taitonsa voidakseen säilyttää jäykillä\nkoirankasvoillaan niiden tavallisen tylyn ilmeen. Hän näki kyllä,\nettä parooni Armfelt katsoi karsaasti hänen ystävyyksiään. Mutta\nnojautuessaan vaunujen tyynyihin ja vaipuessaan omien mielikuviensa\nmaailmaan eversti tunsi selittämättömän, ylenpalttisen ilon\nkosketuksen. Ruotsi, Ruotsi? Hyvä, monarkki saisi vielä kuulla, mitä\nhänen pöyhkeä itsekylläisyytensä oli maksava. Hänen valtansa kypsyi\ntuholle; tuo kopea Holstein-Gottorp olisi viimeinen, joka voisi ojentaa\nruotsalaista valtikkaa Pohjanlahden yli ja pitää Suomea saappaansa\nastinlautana. Kuvitellessaan päivää, jolloin vastasyntynyt valtakunta\nviettäisi onnellista lapsuuttaan Venäjän suunnattomassa äidinkyljessä,\neversti ummisti luomensa, painoi leukansa kankeaan upseerinkaulukseen\nja hymyili omituista, ärtyisää hymyään.\n\nPienessä kyläpahasessa lähellä Liettuan Grodnoa heidän ajopelinsä\njoutuivat odottamatta peräytymään kapean tien reunalle. Livreepukuiset\nlakeijat kirosivat ja huusivat, valjaikko työntyi korskuen sivullepäin,\npunaisten uutimien raosta pilkistivät everstin vihaiset kasvot ja hän\npurki kiukkuaan kumeaan sadatteluun, joka kääri tulikivipilveensä niin\nvaunut kuin ajajat. Tien loassa seisoi kuriiri, joka oli aiheuttanut\ntämän hämmingin. Hän saapui etelästä, hän oli viemässä Tsarskoje Seloon\ntietoa Teschenin rauhansopimuksesta, joka oli tehnyt pikaisen lopun\nPreussin ja Itävallan sodasta. Hän oli ratsastanut yötä päivää lopen\nuupuneella ratsullaan ehtiäkseen ajoissa Venäjän rajalle.\n\nSekä eversti että parooni Armfelt nousivat uudelleen valjastettuihin\nvaunuihin kummallisen helpottuneina. Heidän matkansa tarkoitus oli\nyhdellä iskulla hävinnyt tyhjiin, ja tämä tieto riitti muuttamaan\neverstin äänen hajamieliseksi ja epävarmaksi, kun vihdoinkin päästiin\njatkamaan matkaa. Oli miten oli, kuriirin ilmoitus ei muuttaisi heidän\nsuunnitelmiaan. Vaunut kiitivät Itävallan rajoja kohti. Lakeijat\npitivät toisella kädellään kiinni kuparisista kädensijoista ja\nhankasivat intohimoisesti ja kiukkuisina sinapinkeltaisia sukkiaan,\njoihin oli roiskunut kuraa. Armfelt kuunteli koko päivän ja yön\nkaleesin tasaista jyrinää, ja hänestä tuntui, kuin tie hänen allaan\nolisi haihtunut yhtä olemattomiin kuin matkan päämaali ja kuin mustat,\nhuohottavat juoksijat olisivat kiitäneet aineettomassa, palkattomassa\ntilassa, ajan näkymätöntä valtatietä. Eurooppa levisi öisenä ja\nvalottomana hänen ympärillään. Pimeyden suunnattomassa kohdussa uinui\ntulevaisuus, jonka mahdollisuuksia hän saattoi aavistella. Veri takoi\nhänen valtimoissaan... Hymyileviä kasvoja, notkuvia pitopöytiä,\nkultalivreisiä palvelijoita, heliseviä kristallikruunuja! Hän suoristi\nryhtiään, puhalsi silkkiseltä takinhihaltaan keveän tomuhiutaleen,\nummisti luomensa ja hymyili. Hänen kätensä, jossa kipinöi tumma\nsinettisormus, teki tahattoman, kouristuneen eleen, ikään kuin hän\npuristaisi sormissaan kypsyyttään paisunutta näkymätöntä hedelmää.\n\nVarsovassa hän heittäytyi esteettömästi niiden huvittelujen kuohuun,\njoissa sikäläinen ylhäisö kulutti aikaansa. Hänen valppaat avoimet\naistinsa imivät kiihkeästi puoli-itämaista loistoa, joka täällä\nvallitsi. Vapaaherrallinen arvo ja hänen esimiehensä Sprengtportenin\nmaine takasivat hänelle pääsyn puolalaisiin palatseihin. Suuret\npeilisalit moninkertaistivat juhlivia vierasjoukkoja; ruhtinaiden\npienoishoveissa jatkuivat tanssiaiset, joihin ylimykset saapuivat\nylt'yleensä kallisarvoisiin, kuumiin turkiksiin verhoutuneina,\nhuolimatta heinäkuisesta helteestä. Silkin, jalokivien ja sametin\nrunsaus aaltosi hänen ympärillään, kun hän vaelsi notkeana ja\nsirona näissä upeissa saleissa. Hän hengitti itseensä rikkauden\npainotonta ilmaa, hän tunsi kaikilla hermoillaan uuden elämänmuodon\nviettelevän kosketuksen. Hän oppi pukeutumaan uusiin tapoihin, kuten\nhän pukeutui uusiin silkkihousuihin ja uusiin kultakoristeisiin\ntakkeihin. Hänen ympärillään parveili naisia, jotka lumoutuivat hänen\npohjoismaisesta vaaleudestaan. Hän tunsi hivelevää nautintoa voidessaan\nkokeilla avointen, sinisten pojansilmiensä katseella. Hän näytteli\nvälittömyyttä, unohtamatta ainoanakaan hetkenä hovitavan vaatimusta,\nja yksinpä Sprengtportenin, joka seurasi karsain silmin tuon\naatelisnulikan valloituksia, täytyi pakosta tunnustaa hänen käytöksensä\nihmeteltävä tahdikkuus. Kreivi Stackelbergin palatsissa hänet nähtiin\nsiinä intiimissä piirissä, joka muodosti tämän puolalaisen _homme\nd'esprit'n_ valikoidun ystäväparven. Hän pelasi, mutta varovaisesti\nja harkiten, voittamatta koskaan enempää kuin jalosukuinen isäntänsä,\nhäviämättä koskaan kauriinnahkaisen lompakkonsa koko sisällystä.\nLiukkaat, makeilevat, nukkavierut juutalaiset, Varsovan pikkupalatsien\nkärkkyilevät rahanhankkijat, häärivät hänen ympärillään tyrkyttäen\nalttiisti palveluksiaan ja näytellen hänelle yhä uusia koruja, uusia\nintialaisia helmiä, kultavitjoja, joissa timantit ja turkoosit\nsalamoivat, ametisti ja topaasikameoita, joihin italialaiset\njalokivisepät olivat kuvanneet parittelevia jumalia. Hän ui tyynenä\nja luontevana valon ja värien, naurun ja pilapuheiden rauhattomassa\nmyrskyssä, ja öinä, jolloin nautittu viini ei antanut hänelle unta, hän\ntunsi olevansa kutsuttu tähän elämänrunsauteen.\n\nPuolalaisia yläluokan juhlia kunnioitti läsnäolollaan hänen\nmajesteettinsa Puolan kuningas, Stanislaus Poniatovski, jonka\nnimeä ei voitu koskaan mainita ilman että välittömästi kuiskattiin\nmyös Katariinan nimi. Kerrottiin, että hänen työhuoneensa seinällä\nriippui kaksi kultakehyksistä maalausta, joista toinen esitti Venäjän\nkeisarinnaa Minervana, toinen Venuksena, ja että hän oli heittäytynyt\npolvilleen viimeksi mainitun eteen, kun kuriiri toi Varsovaan tiedon\nKatariinan valtaanpääsystä. Hän oli laiha, hienostunut, kirjallisesti\nsivistynyt mies. Kaikkien niiden romanttisten rakkauksien kaukainen\njälkihehku, joista hän oli lukenut runoista ja romaaneista, näytti\ntäyttävän hänen surumieliset silmänsä syvällä sisäisellä palolla.\nHänen pienet, viisaat kasvonsa kohosivat omituisen vähäpätöisinä\nkullalla seppelöidyn sotilaskauluksen tupesta ja niiden vastakohtana\nolivat kuninkaallisen takin olkapäät, joihin räätälin vanu ja paksut\npoletit lisäsivät tuuman tai pari ylimääräistä leveyttä. Vaelsipa hän\nkorkeimman aateliston tanssiaisissa tai vetäytyi suureen palatsiinsa,\nhänen olemuksensa ympärillä välkkyi aina romanttisen intohimon\nkostea pilvi. Katariina oli lahjoittanut näihin hienostuneihin\nkäsiin Puolan kohtalon heti Saksin vaaliruhtinaan Augustin kuoltua,\nja Venäjän lähettiläs oli kallistanut rahan ja pistimien avulla\nsäätyvaltiopäivien mielen kreivi Poniatovskin puolelle. Mutta kaikkina\nnäinä vuosina, jotka hän oli elänyt omassa kuninkaanpalatsissaan,\nhän oli joutunut vain kaukaa seuraamaan suuren rakastajattarensa\nelämää, ja alinomaiset huhut, jotka kertoivat milloin Orlovin, milloin\nPotemkinin eroottisista etuiluista, olivat vähitellen painaneet hänen\npiirteilleen kuin läpäisemättömän naamion. Että hän oli saanut Puolan\nkruunun korvaukseksi kaukaisesta ihailustaan, voitiin käsittää kahdella\ntavalla. Pahimmassa tapauksessa tämä palkinto koski hänen poissaoloaan\nPietarista — ja tähän luuloon taipui kärkkäästi koko hänen hovinsa,\njoka kuhisi juoruja ja kaskuja hänen ja keisarinnan lemmensuhteesta.\n\nKuningas Stanislaus otti suomalaiset vieraat vastaan työhuoneessaan,\njonka seinällä, hopeaisten kynttilänjalkojen yläpuolella, nähtiin\nKaarle XII:a esittävä suurikokoinen maalaus. Tiesivätkö hänen\nvieraansa, että hän, Puolan hallitsija, tunsi itsensä ylpeäksi\nvoidessaan viitata isänsä ja tuon suuren ruotsalaisen sankarin vanhaan\nystävyyteen? Hän hymyili surumielistä, hienostunutta hymyään ja\nleikitteli kultaketjuilla, jotka riippuivat hänen takinrinnallaan.\nÄkkiä ja odottamatta hän rupesi puhumaan kirjoista, joita hän par'aikaa\nluki, ja uusista italialaisista oopperoista, joiden partituurit\nviruivat työhuoneen viheriällä malakiittipöydällä. Hän oli kuullut,\nettä Tukholman hovissa harrastettiin ranskalaisia näytelmiä. Hän\nhymyili vienosti. \"Kuinka selitätte tuon linjan, joka juuri tänä\npäivänä yhdistää runouden ja rakennustaiteen ja läpäisee kaikki\nluomisen alueet, kuten musikaalinen motiivi sitoo toisiinsa sinfonian\neri osat? Meidän nykyinen taiteemme, italialainen ja ranskalainen, on\nmitä suurimmassa määrin yhtenäistä. Meidän silmämme ovat väsyneet.\nNe voivat viivähtää vain siroissa, kevennetyissä muodoissa. Ne eivät\nkestä suuren paatoksen värejä, kuten ne eivät kestä renesanssin jykevää\nrunsautta, sen ylenpalttista ja ihmeteltävää voimaa...\"\n\nHän kumartui työpöytänsä yli ja etsi käsiinsä pienen, kulmikkaan\npuuveistoksen, joka oli kätkeytynyt suuren asiapaperi pinon taakse.\nSe oli goottilaisen taiteilijan käsialaa. Se esitti polvistunutta\nnaista, jonka vasen käsi oli kouristuksenomaisesti painunut korvalehteä\nvasten ja ammottava suu auennut kuin epätoivon huutoon. Kuningas\nhiveli laihoilla, nivelikkäillä sormillaan sen muotoja. \"Tämä on\n13. vuosisadalta\", hän sanoi hymyillen arvoituksellista, hiljaista\noppineenhymyä. \"Alkuperäinen kuva on tosin Troyesissa Saint Urbainin\npuistossa, mutta sehän ei vaikuta asiaan. Kuuletteko tuon kivisen\nhuudon? Näettekö, miten hänen rumaa ruumistaan pudistaa epätoivon\nmyrsky, joka on kyllin vahva murskatakseen meidän sirot, sopusointuiset\npalatsimme? Mikä intohimon empaattisuus! Ja nyt? Meidän sanamme,\npukumme, kirjamme, sävellyksemme, loistorakennuksemme, tuskamme,\nrakkautemme ovat vain menneisyyden kalpeaa kummittelua, josta eläväksi\ntekevä voima on paennut. Me heijastamme elämää, kuten kuun peili\nkuvastaa aurinkoa, hyvät herrat.\"\n\nKuningas liitti hienostuneet kätensä ristiin pienen puukuvan ympärille\nja näytti vaipuvan mietteisiin. Suuret, kauniit silmät saivat\nlasittuneen kiillon, ja luunkalvaalla otsalla kulki niiden ajatusten\nvarjoja, jotka olivat odottamatta vallanneet tämän tunteellisen mielen\nkeskellä puolivirallista vastaanottoa. Hän tuskin huomasi vieraittensa\npoistumista.\n\nMutta linnan avarassa eteishallissa heitä vastaan tuli ruhtinas\nCzartoryski, niin ikään menossa hänen majesteettinsa luo. Keikarimainen\nylimys, jonka lihava ruumis hikoili raskaiden soopeliturkisten alla,\npysähdytti heidät työhuoneen ovella ja kutsui heidät iltajuhlaansa.\n\n\n\n\n3\n\n\nLähellä Varsovaa, satavuotisten lehmusten keskellä, kartanossa, jonka\navaimet ja taloudenpidon kenraalimajuri Jan Dambski oli lahjoittanut\nvaimolleen Elisabet Mniszechille, heinäkuun kuumuus tuntui vielä\ntainnuttavampana kuin kaupungissa. Auringon tuhannet kuvat salamoivat\ntummanvihreissä muratinlehdissä. Tuulen leyhkä, joka joskus loihti\ntuuheisiin puihin huokaavaa soitonääntä, ei voinut viillyttää kuumaa,\npainostavaa ilmaa. Illan pimetessä vaihtui villimehiläisten uninen\nsurina puusirkkojen intohimoiseksi siritykseksi, joka täytti raskaat\npuolalaiset yöt tulkitsemattomalla kutsullaan ja tervehti jo hämärissä\npunakeltaista kuuta. Paiston lukemattomissa lammikoissa kohoili ja\nsärkyi kuultavia mutakuplia, matalan veden myriaadeja mielettömiä\nsilmiä, jotka helähtivät haljetessaan kuin pienet kellot. Joutsenet\nnukkuivat ruohikoissa. Kuumuus sulki lintujen kurkut, veden raskailla\nkalvoilla levittäysi keltainen siitepöly ja kätilösammakon mäti\nloistavana, tahmeana, petollisena mattona, jonka kaihia veden poreet\neivät jaksaneet läpäistä.\n\nPäärakennuksen ikkunat suljettiin luukuin liialliselta auringolta.\nSiitä huolimatta paahde tunkeutui kamareihin ja käytäviin ja\nhuokui talon idänpuoleisesta kyljestä, jonka seinähirsissä pienet,\nmustat muurahaiset tekivät hiljaista hävitystyötään. Ummehtuneissa\nsaleissa, joiden samettituolit oli suven ajaksi kiedottu kukikkaisiin\nsilkkikääreisiin, vaelsi loppumattoman ikävystyneenä kenraalimajurin\nseitsentoistavuotias tytär, tumma, kaunis, laiha puolatar, kreivitär\nAnna Dambska. Hän soitti salin spinettiä alakuloisin, veltoin sormin,\nloihti norsunluisista koskettimista pehmeitä puolisointuja, jotka\nhivelivät hänen sielunsa kuuloa kiihkeästi kuin ranskalaisten kirjojen\nkertomukset. Liikkuessaan solakkana ja ryhdittömänä puiston käytävillä\nhänen kasvojaan varjosti leveälierinen olkihattu madame Vigée-Lebrunin\nnaismuotokuvien tapaan, ja vain hänen mustat silmänsä ja punainen,\njanoava tytönsuunsa näyttivät elävältä kasvojen kuolleessa kalpeudessa.\n\nHänen ruumiinsa oli kypsempi kuin hänen sielunsa, joka nukkui\ntyttövuosien kynnyksellä. Äiti tahtoi pidättää hänet kotona. Isä oli\njo vuosia sitten luvannut hänet inhoittavalle kreivi Xaverylle, jonka\nhintelä ruumis oli ylt'yleensä rakkauden ja yskän näivettämä, kunnes\nse lopulta muistutti humalasalkoa. Kuvitteliko tuo seiväs, että hän,\nkreivitär, oli valmis kietoutumaan sellaisen tukipuun ympärille!\nIntohimoinen kosija oli hänestä kovin vastenmielinen, ja vain hänen\nisänsä jyrkkä tahto, johon itkut ja rukoukset kilpistyivät, oli kyennyt\nmanaamaan noilta punaisilta tytönhuulilta avuttoman myöntymyksen. Nyt\nhän oli viettänyt lähes kolme viikkoa yksinäisessä kotikartanossaan\npalattuaan luostarista, jonka prioritar oli yrittänyt kaikella vallalla\nja hyvyydellä kukistaa hänen uppiniskaisuuttaan, muovatakseen tästä\nsitkeästä aineksesta nöyrää ja kuuliaista aviovaimoa. Anna Dambska\najatteli tulevaa kotiaan. Oli vaikeata sanoa, kumpi oli voimakkaampi,\nhätäkö, joka ahdisti hänen sydäntään, vaiko viha, jota hän tänä hetkenä\ntunsi miestään kohtaan. Mutta sisäinen hehku ei jaksanut polttaa\njälkeäkään noihin nuoriin kasvoihin, joita ranskalaismallisen hatun\nlieri suojeli kuumuudelta.\n\nNyt hänen tuskaansa sekautui hiven tyttömäistä iloa, sillä hän oli\nkyllin nuori odottaakseen jännittyneenä ruhtinas Czartoryskin juhlaa,\njohon hänet ja hänen vanhempansa oli kutsuttu. Kuinka hän oli nähnyt\nvaivaa uudistaessaan pukujaan! Hän tunsi sievän ruumiinsa jokaisella\nhermolla valkean altas-silkin kosketuksen, ja hänen pienet jalkansa,\njoita hopeaompeleinen kenkä puristi, tapaili säteilevässä kotelossaan\noikeaa varvasasentoa. Vain seitsemäntoista vuotta ja jo nyt... Suru\nkuristi hänen kurkkuaan, hänen täytyi nieleskellä, hänen täytyi\nkeskittää katseensa syreeninväriseen glysiiniin, joka miltei kosketti\nlammen kalvoa, voidakseen tänä hetkenä hymyillä. Hänen sielunsa\nja ruumiinsa oli pilattu. Ei voitu syyttää edes perheen köyhyyttä\ntämän surkean aviosopimuksen solmimisesta, sillä humalaseiväs oli\nmenettänyt puolet perintörahoistaan Varsovan pelipaikoissa, ja isän,\nkenraalimajuri Dambskin, ei olisi tarvinnut luopua ainoastakaan\npöytähopeasta voidakseen ostaa tyttärelleen oman palatsin, vaikkapa\nAnna olisi nainut maatilan puutarhaoppilaan. Kataluuksien kataluus!\nHänen mustissa silmissään oli kauhua ja hämminkiä ikään kuin hän\nnäkisi oman itsensä vaipuneena otsaa myöten tuohon niljaiseen veteen,\njota siitepölyn kullankeltainen kaihi verhosi. Pieni kreivitär teki\ntahattoman epätoivoisen eleen. Hän painoi valkean kenkänsä kärjellä\nmurskaksi pistiäisen, joka oli eksynyt puistosta lammen rannalle.\n\nRuhtinas Czartoryskin palatsissa kuiskailtiin, kun kenraalimajurin\nperhe näyttäytyi ja äidin rinnalla nähtiin tuo seitsentoistavuotias\nkaunotar, kreivi Xaveryn vihitty aviovaimo. Oh, hän kyllä näyttäisi\nkaikille noille kuiskuttelijoille! Jospa isä ja äiti eivät vain noin\nitsepäisesti tarkkaisi hänen tanssiaan... Kunpa he humaltuisivat\nruhtinaan hyvistä viineistä. Jumala, kuinka hän halusi tanssia!\nSoiton äänet rummuttivat hänen korvissaan kiihkeinä ja kuitenkin niin\nepäsointuisina, hälinä tunkeutui väkivalloin hiljaisuuteen, joka\nviipyi hänessä, vallitsi hänen mielensä kätköissä. Veri paisutti hänen\nraskaita, itämaisia silmäluomiaan; hän kuvitteli olevansa hyvin ruma\nja tekevänsä kovin heikon vaikutuksen noihin kavaljeereihin, jotka\nparveilivat hänen ympärillään. Kotona hänen päänsä oli ollut alinomaa\nkipeä. Hän oli syönyt etikalla kostutettuja orvokinsiemeniä, ja ainakin\nnyt, huolimatta kuumuudesta, joka ajoi veret hänen kasvoilleen, hän\ntunsi ruumiinsa käsittämättömän keveäksi, mitä enemmän hän tanssi,\nnauroi, maisteli viiniä.\n\nJohonkin aikaan illasta hänen eteensä ilmestyi mies, jolla oli komea,\nryhdikäs vartalo ja syvät, ihmeellisen siniset silmät. Halusiko hän\ntanssia franseesin kaukaisen vieraan kanssa? Niin, hänen viuhkansa\noli täynnä nimiä; hän oli luvannut tanssin monelle, mutta eräissä\ntapauksissa hän luopui kernaasti säädöksistä. Kreivitär tunsi olevansa\nmielettömällä tuulella. Hän vastasi leikkivän veikeästi tuon kauniin\nhovimiehen kumarrukseen, antoi hänelle sormenpäänsä, joiden lämpö\ntuntui silkkihansikkaan lävitse, ja antautui kaikella hehkullaan\nfranseesiin. Kristallikruunujen tulet hyppelivät hänen silmissään.\nMelu ja musiikki aaltosi hänen ylitseen, nuoren tanssittajan kosketus\nkohotti hänen poskilleen veret.\n\nTanssin aikana Armfelt tarkkasi kauniin parinsa kasvoja hellittämättä\nkatsettaan noista punaisista huulista ja tuosta marmorinvärisestä\npoviaukosta, jonka kauluksen pitsi loihti kukikkaita varjoja.\nMiehen silmät olivat kuumat ja raskaat, hän tunsi huumautuvansa ja\nhäntä nauratti oma äkillinen kiihkonsa, joka ilmeni odottamattomana\navuttomuutena franseesin kestäessä. Hän käyttäytyi kuin rakastunut\npoika, joka ei tiedä, mihin kätkeä kömpelöt kätensä. Hän uskalsi\ntuskin puristaa pienen kreivittären sormia. Kaiken aikaa Anna Dambska\ntuhlasi tanssitoverilleen siroa liverrystään, ja vain hän itse saattoi\nkuulla, miten sanat särähtivät kuin rikkinäiset kristallikellot.\nValhetta, teeskentelyä, petosta! Hänen nuori, laiha ruumiinsa\nnojautui selittämättömän voiman kahlitsemana tuon tuntemattoman\nmiehen käsivarsia vasten, ja hänen mielensä kätköissä, joihin ilo\nei ulottunut, kohoili hämärää, murheellista kaipausta. Hän puristi\npunaiset huulensa yhteen ja tahtoi nauraa. Kukako hän oli? Eikö hänen\nvapaasukuisuutensa ollut kuunnellut tämän aatelisseuran puheita...! Ja\nAnna Dambska muisti kauniin ranskalaisen kirjan, jonka hänen isänsä oli\nvastikään tilannut pariisilaisesta kirjapainosta: Voltairen _Adelaide\ndu Guesclin_, kovin liikuttava murhenäytelmä. Tyttömäinen oikku sulki\nhänen suunsa, juuri kun hän oli sanomaisillaan todellisen nimensä.\nOh, hän oli Adelaide, Adelaide Dambska. Hän oli kuullut ruotsalaisten\nylimysten komeudesta, ja hänen täytyi myöntää... Ei, ei, hän ei sanoisi\nsitä koskaan! Ja pieni kreivitär nauroi kirkasta nauruaan, joka sai\nhänen tanssittajansa veren kuumenemaan.\n\nYö täytti varjoilla ja hiljaisuudella puistot, kun tummat kaleesit\npalasivat ruhtinas Czartoryskin pidoista. Xaveryn pieni vaimo istui\nvanhempiensa välissä tyynenä, kylmänä, äänettömänä, ja vain hänen\nmustat silmänsä, jotka hämärä kätki, olisivat voineet kavaltaa oudon\nliikutuksen katsojalle. Kosteassa pimeydessä tulvehti tuoksuja,\nepämääräisiä kuin aavistus, varisseiden kukkien viimeistä heikkoa\nlemua, makeaa huokua, joka kohosi kaihin peittämistä lammikoista,\nkuuman liejun ja limaisen sammakonmädin heikkoa eritettä. Näkymättömien\npuusirkkojen intohimo tunkeutui tasaisen sirinän aaltoina valottomiin\nhuoneisiin. Se täytti soivalla läsnäolollaan pienen makuukamarin, jossa\nseitsentoistavuotias kreivitär vapautui kahisevan silkin poimuista\nja hiveli kuumeisin käsin ruumistaan. Hän kuunteli ja odotti. Mitä?\nNälkä, jonka kohdetta hän ei tahtonut myöntää, pakahdutti hänen\npoveaan, ja jossakin olemuksensa syvyydessä hän aavisti tänä hetkenä\nkuuluvansa kiihkossaan riutuvan luonnon suureen yhteyteen. Hän yritti\nturhaan saada pakottaviin silmiinsä unta. Hän heittelehti lakanoilla,\njotka kiduttivat lukemattomilla poimuillaan hänen pieniä rintojaan ja\nkupeitaan ja jotka hämärä oli muuttanut sinisiksi. Sydänyön aikaan\nhän nousi vuoteeltaan, kietoi olkapäilleen hartialiinan ja sytytti\nvahakynttilän, joka vartioi vuoteen pääpuolessa olevaa Pyhän Neitsyen\nkuvaa.\n\nSe oli pieni, norsunluusta ja hyvin tummasta malakiitista valmistettu\nveistos. Jumalanäidin viheriä hame sai kynttilän häälyvässä valossa\nsalaperäistä elävyyttä ja sen valkeilla nukenkasvoilla kulki\nrauhattomia varjoja. Vain aineksen kallisarvoisuus erotti sen noista\nmadonnankuvista, joilla 1600-luvun tuntemattomat käsityöläiset\nrikastuttivat silloisen Granadan kappeleita, ja kuten Cuencan\nkatedraalin pähkinäpuisella Maarialla, tälläkin oli poskillaan\nkyynelten jälkiä ja kohotetuissa kulmakarvoissa suuren kärsimyksen ilme.\n\nPieni kreivitär vetosi kauan ja palavasti Neitsyen sääliin. Vaaleat,\nnorsunluiset kasvot tuijottivat vastaan varjojen keskeltä. Levoton\nvalonpilke kipinöi sinivihreässä kivessä, jonka siruista tämä jumalatar\noli saanut silmäterät. Uni ja hämminki sekoittivat rukouksen sanoja,\nmutta kyynelinen kaihi, joka oli kohonnut polvistuneen tytön silmiin,\ntodisti hänen mielettömän soperruksensa syvyyttä. Jonakin hetkenä\nliekin häilyvä liike kutsui noille mykille kivihuulille etäisen hymyn\ntapaista, ja rukoilijasta näytti niinkuin Jumalanäidin suu ja silmät\nolisivat hetkellisesti vaihtuneet sen nuoren aatelismiehen piirteiksi,\njoka oli tanssittanut häntä Czartoryskin palatsissa.\n\nAnna Dambska valvoi auringonkoittoon asti. Hän ajatteli kreivi\nXaverya, näki huoneen hämärässä hänen luisevan, yskän tärisyttämän\nvartalonsa ja tunsi inhoa, joka tapaili kauhua. Päätös, kovempi kuin\nhänen uneksivista silmistään saattoi arvata, kypsyi hitaasti... Hän\nnäyttäytyi aamiaispöydässä niin kalpeana ja valvoneen näköisenä, että\nkenraalimajuri Dambski, joka ei ollut koskaan ymmärtänyt enempää\nvaimoaan kuin tytärtään ja joka uskoi suunnattomassa omahyväisyydessään\nilahduttavansa ympäristöään kaikella mitä hän sanoi tai teki, kumartui\npöydän yli ja lausui: \"Puolisosi on paluumatkalla. Toivottavasti hän ei\nviivyttele, vaan on täällä jo huomenaamulla kukonlaulun aikaan.\"\n\nRUHTINAS Czartoryskin tanssiaisissa oli kyllä huomattu, kenelle\nkreivitär Xavery tuhlasi suosiotaan. Jo seuraavana päivänä puhuttiin\nStare Miaston krouveissa suomalaisen aatelismiehen valloituksesta,\nja nuoret aamuhumalaiset upseerit, jotka parveilivat Plac Zamkovyn,\navaran linnantorin vaiheilla, eivät suinkaan kursailleet kuvitellessaan\ntämän orastavan suhteen tulevia vaiheita. Ei tapahtunut ensi kertaa,\nettä nuori, elämänjanoinen kreivitär petti vanhaa kitupiikkiä, jolla\noli ollut ennenkuulumaton onni saada omakseen hänen kätensä ja\nrikkautensa. Jumala oli valanut kreivi Xaveryn siinä muotissa, jossa\naisankannattajat valetaan. Kukapa tiesi, oliko hän lainkaan kyennyt\nnauttimaan niistä suloista, jotka kenraalimajurin tytär nyt aikoi\nlahjoittaa toiselle. _Parbleu!_ Se oli oikein tuolle harakanpelätille,\ntuolle rintatautiselle lipputangolle. Hänen upseerikasvatuksensa\nalkuvuosina oli kyllä huomattu, että Xaveryn palatsin perijästä ei\ntulisi enempää kunnollista upseeria, kuin kykenevää rakastajaakaan,\nja kun kenraalimajuri Dambskin päätös sittemmin tuli tiedoksi ja\nnuori Anna liikkui itkettyneenä ja punasilmäisenä Varsovan kaduilla,\nsuuntautui yleinen mieliala kreivi Xaverya vastaan.\n\nHuhu levisi kuin tulipalo, jota myrsky lietsoo. Ruhtinas Stackelbergin\npienessä, intiimissä hovissa, jossa vierailevat suomalaiset kuluttivat\niltaansa, suunnattiin Armfeltiin ihailevia, määrättömän uteliaita\nkatseita. Naiset loivat häneen rakastuneita silmäyksiä. Korkein\naatelisto horjui kauan kahden vaiheilla, kutsuako hänet pelipöytiinsä\nvai ei, ja vain hänen käytöksensä miellyttävä luontevuus avasi hänelle\nyhä edelleen linnojen ovet. Hän liikkui näissä silkin, kullan ja\nturkisten täyttämissä saleissa tyynenä, tietämättä lainkaan, mitä\nhänestä ajateltiin. Hänen avoimet silmänsä vastasivat jokaiseen\nkatseeseen, joka yritti järkyttää hänen rauhansa varustuksia, ja hänen\npuheensa, joka helposti saattoi kääntyä kerskailuksi, ei sanallakaan\nkosketellut tuota polttavaa aihetta. Mikä täysinoppinut kettu,\najattelivat puolalaiset upseerit. Mikä ylhäinen pidättyväisyys, mikä\nhienotunteisuus, kuiskailivat nuoret aatelisnaiset. Ei tavuakaan\nkreivitär Xaverysta! Ei vihjaustakaan, joka olisi voinut vaarantaa\nhänen rakastettunsa maineen ja saattaa hänet alttiiksi isän ja\naviopuolison vihalle. Kuitenkin tiedettiin tuon suhteen pienet galantit\nesivaiheet. Nautiskeleva mielikuvitus kehräsi yhä uusia yksityiskohtia,\nuusia vivahduksia ja värisävyjä, jotka lisäsivät tämän tulenaran aiheen\nherkullisuutta.\n\nJo Czartoryskin tanssiaisia seuranneena päivänä kerrottiin yleisesti,\nettä kreivitär Anna oli pistänyt suomalaisen vapaaherran käteen pienen,\ntuoksuvan kirjeen, jossa luvattiin _rendez-vous_. Se oli tapahtunut\nluostarikirkossa, vieläpä keskellä jumalanpalvelusta. Yksityiskohdat\nolivat kaikkien tiedossa, ja vain siitä kiisteltiin, oliko tämä\nvälikohtaus sattunut Pyhän Johanneksen katedraalissa, Neitsyt Maarian\nkirkossa vai Kristuksen Kirkastuksen kirkossa. Eräät väittivät, että\nse tapahtui Pyhän Annan kappelissa, joka kuului bernhardilaiselle\nveljeskunnalle, sillä vielä saman päivän aamuna pieni kreivitär oli\nnähty Krakovankadulla ja hän oli tiettävästi ollut matkalla saman\nkadun varrella sijaitsevaan luostariin. Suhde oli alkanut. Laiha,\nruma, kitsas kreivi sai kiittää taivasta, jos hän palatessaan lainkaan\nlöytäisi nuorta vaimoaan. Lapsellisinkaan mielikuvitus ei voinut\nolettaa, että tämä aviopuolisoiden kohtaus menisi myrskyttä ohi, sillä\nhuolimatta raihnaisuudestaan kreivi Xaverylla oli pukin intohimot ja\nketun oveluus. Kukapa tiesi, vaikka hän olisi mustasukkaisuudessaan\nturvautunut taikojentekoon ja haistanut jo kaukaa sen ruusuveden\ntuoksun, jolla hänen vaimonsa kostutti salaisia lemmenkirjeitään.\n\nArmfelt tunsi itsensä iloisesti huumautuneeksi avatessaan siron,\nkultareunaisen kirjeen kirkon hämärässä nurkassa. Messun kestäessä hän\noli ollut polvillaan lähellä alttaria. Hänen molemmilla sivuillaan\nja takanaan oli polvistuneiden ihmisten äänettömiä parvia, ja vain\njossakin kauempana saattoi erottaa hahmoja, jotka hiiviskelivät\nvarpaillaan pilarien varjossa. Käsi, jonka hän ehti havaita sangen\nsiroksi ja hoidetuksi, ojentui takaapäin. Hän ei voinut kääntää\npäätään, hän saattoi vilkaista vain sivuilleen, mutta tuloksetta.\nHameiden heikko kahina ja vielä miedompi ranskalaisen hajuveden tuoksu\nilmaisi tuntemattoman ihailijattaren läsnäolon, ja vasta messun\npäätyttyä, jolloin parveilevat joukot täyttivät luostarikirkon ääriään\nmyöten, hän tavasi tuon lemmenkirjeen alta Adelaiden nimen. Adelaide?\nHän muisti tanssiaiset ja näki elävästi mielessään tyttömäiset kasvot,\njoiden piirteet näyttivät norsunluuhun veistetyiltä. Seikkailu avautui\nhänen edessään kuin ovi. Hänen tarvitsi vain astua edelleen.\n\nKUTEN useimmat niistä aatelisnuorukaisista, jotka olivat miten kuten\npujotelleet silloisen upseerikasvatuksen salakarien ohi ja nyt\npesiytyivät Euroopan hoveihin imeäkseen vallan ja kunnian hunajaa,\nArmfelt oli syöksynyt kiihkeästi huvitusten myrskyyn. Lapsuudesta\nasti kaikki oli kiitänyt tietään, kaikilla tapahtumilla, satuttivat\nne sitten hänen sydäntään tai ei, oli ollut rientävän veden rytmi.\nÄiti, vapaaherratar Maria Katariina Armfelt, ei ollut koskaan täysin\noppinut ymmärtämään poikansa häilyvää luonnetta. Kaikkien äitien\ntavalla hän taipui ajattelemaan, että hänen lapsensa oli luotu toisista\naineksista kuin hänen toverinsa ja että kohtalo oli käsittämättömässä\nhyväntahtoisuudessaan varannut hänelle mahdollisuuksia, jotka evättiin\nkaikilta muilta. Niinäkin hetkinä, jolloin pojan oikut ja päähänpistot\njohtivat kiusallisiin selkkauksiin, vapaaherratar tahtoi nähdä löyhien,\npoikamaisten vaikuttimien alle löytääkseen salaista vastuuntuntoa,\nkuten kullanhuuhtoja seuloo likaisesta sorasta metallia. Poika oli\nkiintynyt häneen olemuksensa sisimmillä siteillä. Oksa vaistosi\nyhteytensä emokasviin.\n\nKun Kustaa Mauri seurasi Augustin Ehrensvärdiä Karlskronan\namiraliteettikouluun, jäi Juvan kapteeninvirkatalo kuvaamattoman\ntyhjäksi. Äiti ei voinut kuvitella poikaansa muuna kuin lapsena, jonka\noli välttämättä elettävä hänen läheisyydessään, nukuttava siellä missä\nhän nukkui, syötävä saman pöydän antimia, yhdistettävä elämänsä häneen,\nhengitettävä samaa ilmaa kuin hän. Mikä tuska tietää, että poika eli\nomaa elämäänsä kaukana Ruotsissa! Kaikki kasvatussuunnitelmat tuntuivat\nhänestä omituisen järjettömiltä, eikä hän voinut päästä epäluulosta,\nettä tuo suuri, holtiton, huimapäinen pienokainen antautui joka hetki\njohonkin outoon vaaraan.\n\nSuoritettuaan upseerintutkinnon ja tultuaan kaartinvänrikiksi nuori\nvapaaherra heittäytyi täydellä kiihkollaan virran valtaan. Hän oli\nseitsemäntoistavuotias. Hän asui Tukholman esikaupungissa, hänen\nkukkaronsa oli laiha kuten useimpien upseeritovereiden, mutta se ei\nestänyt häntä huvitteluista, jotka isältä peritty komea ulkonäkö\nhänelle avasi. Hänellä oli suuri luotto Darellin ravintolassa.\nHänet nähtiin ruotsalaisten aatelispiirien kodeissa, sillä hän\nsolmi tuttavuuksia tuolla luontevalla helppoudella, tuon suuren\nmukautumiskykynsä avulla, joka oli hänen lumoojantaitonsa salaisuus.\nMutta hänen olemuksensa kuvaan liittyi muitakin piirteitä, liittyi\nluontainen kyky ponnahtaa aikomuksen portaalta välittömästi itse tekoon\nja kypsyttää kaikki itävä ja ilmaisuaan etsivä ulkonaisten tapahtumien\nelämäksi. Kaikki, mikä kuohui ja kohotti orasta hänen tunteensa\nuumenissa, puhkesi ulospäin. Halut ja oikut, vihan ja hellyyden\npuuskat, tuskan riipaisut ja intohimon nousut eivät milloinkaan jääneet\nsalaan, versoakseen hänen oman olemuksensa syvyyksissä. Tuosta kaikesta\njohtui, että todellisuus ilmeni hänelle vain kiihkeiden aistien\nvälityksellä ja että maailman kuva jäi kummallisen vajavaiseksi ja\npohjaa vaille. Hän muistutti ihmistä, jonka Jumala on tuominnut elämään\nhetkestä toiseen täydessä keskipäivässä, mutta jolta on kielletty yön\nsiunaava pimeys.\n\nIhmiset, asiat, tapahtumat, joita kohti hänen olemuksensa kurkottui,\neivät voineet viivähtää hänen luonaan. Jokin sielullinen laki sääti,\nettä kaiken, mihin hän tarttui ja mitä hän kuvitteli omakseen, täytyi\nkadota yhtä nopeasti kuin oli tullut. Maailma taipui hänen oman\nrauhattoman luontonsa mukaan, kuten vaha taipuu muovaajan käsissä, eikä\nrakkaus enempää kuin vihakaan voinut saattaa hänen luokseen ihmistä,\njoka olisi pysynyt hänen lähellään. Todellisuus oli täynnä oikkua,\nleikkiä, päähänpistoja kuten hänen oma olemuksensa. Näytti siltä kuin\ninhimillisen tunteen jähmeimmätkin ainekset olisivat hänen kohdallaan\nsaaneet vierivän veden luonteen ja virranneet keveinä hänen ohitseen.\nKiroustako vain siunausta? Luonnon johdonmukainen tahto oli lisännyt\nhänen moniin kykyihinsä taipumuksen unohtaa nopeasti ja ajelehtia\nedelleen. Näytti, kuin hän eläisi vain läsnäolevassa hetkessä, jota\ntunteen oikku pidensi rajattomiin kuin kimmoisaa, venyvää ainesta ja\njonka ulkopuolella alkoi täysin toisenlainen elämäntila. Tuskalla ja\nilolla ei ollut mitään valtaa sen hetken yli, jolloin ne heräsivät\nhänessä. Tunne, intohimo, kärsimys versoi, kantoi kukkaa ja pudotti\nhedelmänsä yhtä nopeasti kuin kaikki hänessä, hävitäkseen äkkiä tämän\nvaloisan elämän kuvasta.\n\nNyt hänen tunteensa hermoa oli jälleen kosketettu.\n\nHän seisoi kultapuitteisen peilin edessä ja tutki kasvojaan. Hän\nnäki siniset silmät, joissa välkkyi syvyyden petollinen vivahdus,\nja suun, joka oli aistillinen ja naisellisen herkkä. Valkea otsa\nkohosi kaarevana, vailla ryppyjä puuteroidun peruukin varjosta. Hän\npöyhötti miltei hyväillen kaularöyhelystään ja puhalsi tomuhahtuvan\nolkapäältään. _Eh bien_, mikä seikkailu...! Ei hullumpaa... Hän painoi\nkasvonsa miltei kiinni tuohon mairittelevaan lasipintaan, joka kuvasti\nniin komeita kasvoja ja niin muhkeaa vartaloa. Odotus kipinöi hänen\nkatseessaan kuten valopisara sinisessä jalokivessä. Pieni, herkullinen\nlemmenkohtaus! Oh, hän oli kyllä huomannut, miten keveästi nämä\naatelisneidot ja kreivittäret vaihtoivat rakastajia ja miten ahnaasti\nheidän silmänsä saattoivat välähtää, kun hän astui ohi. Miehisen\nitsetunnon lämmin henkäys värähdytti hänen silmäluomiaan. Voimakas\nruumis tuntui jännittyvän, kun hän ajatteli kirjettä, joka kahisi hänen\npovellaan, ja seikkailua, joka odotti.\n\nSAMANA päivänä, jolloin kaartinvänrikki Armfelt ja kreivitär Dambska\nolivat sopineet kohtauksesta, palasi kreivi Xavery matkaltaan. Hän\nsaapui kaiken sen loiston ympäröimänä, jota peritty aatelisarvo\nja ennakkoluulot edellyttivät ja jonka hän voi vielä ostaa\nperintövarojensa viimeisellä neljänneksellä. Yskivä, laiha, juro\nmies asettui asumaan Dambskin kartanoon. Hänelle ja hänen vaimolleen\nvarattiin etelänpuoleinen huone, jossa heinäkuun kuumuus oli\ntukahduttavin ja jonka ummehtunutta ilmaa ikkunoiden ruohonvihreät\nsälekaihtimet eivät koskaan siivilöineet puhtaaksi. Pieni kreivitär\nliikkui ääneti ja tottelevaisena tämän tylyn rakastajan läheisyydessä.\nHän toi pöytään suvun vanhat hopeat, hän kestitsi miestään kesän\nensimmäisillä hedelmillä ja vastaili niin yksitavuisesti hänen\nkysymyksiinsä, että kreivi Xavery, joka ymmärsi näitä salamerkkejä\nvielä huonommin kuin appensa, kuvitteli ne hyvillään naisellisen\nkainouden ilmauksiksi. Kreivi viipyi kartanossa kolme vuorokautta.\nJoko hänen korviinsa tuli hämäriä viestejä tai hänen helposti heräävä\nmustasukkaisuutensa antoi varoitusmerkin, joka tapauksessa hän ilmoitti\nennen lähtöään tekevänsä edeltäkäsin tyhjiksi kaikki aviollisen\nomistusoikeuden loukkaukset. Hänen pieni vaimonsa voisi täydentää\nkasvatustaan hyvän priorittaren hoivissa. Hänen silmänsä olivat\nnäyttäneet kovin väsyneiltä ja hän oli saanut päänsärkyä kaikkina\niltoina, jolloin kreivi kolkutti hänen ovelleen. Jotakin oli vinossa.\nKartanon ilmasto vaikutti varmaankin hänen hipiäänsä vahingollisesti,\nsillä Anna Dambska oli luvattoman kalpea ja hänen silmiensä alla\nsäilyivät siniset merkit. Sitä vastoin vallitsi Varsovan luostareissa\nterveellinen, viileä sää, jonka parantavaa vaikutusta kehuttiin kautta\nkuvernementin. ja ne pyhät opetukset, joita kreivitär saisi aamuin ja\nilloin kuunnella, eivät voineet olla pahaksi.\n\n\"On kuunneltava Jumalan eikä ihmisten ääntä\", lisäsi kreivi Xavery\ntuolla selittämättömällä epäjohdonmukaisuudella, jolla hän luisui\naviollisista otteistaan jumalisuuden liukkaille poluille. Hän hymyili.\nYskän ja hurskauden puuskat, jotka sattuivat samanaikaisesti, olivat\nvielä joitakin viikkoja sitten tehneet peloittavan vaikutuksen hänen\nvaimoonsa, mutta nyt tämä kuunteli kumpiakin niin umpimielisen kylmänä,\nettä kreivi katsoi parhaaksi vaieta.\n\nMiten lohduttoman kylmä, miten kolkon tyhjä maailma olikaan!\n\nAnna Dambska makasi vuoteellaan sirot pienet kasvot tyynyä vasten\npainuneina, kurkussaan kyyneleitä, joita uhma pidätti hersymästä\nposkille. Itkun valosumun lävitse kuvastui hyriseviä mehiläisiä ja\nhunajankeltaisia glysiinejä. Kukkien lemu tunkeutui uudinten lävitse,\nkuumuus huokui seinien gobeliineista, joilla kristilliset enkelit ja\npakanalliset jumalat pitivät liikkumatonta kokoustaan. Hänen mielensä\ntyhjiöön ei tänä hetkenä yltänyt ainoakaan ääni, väri tai tuoksu, ja\nvain rakastetun miehen kuva, jonka epätoivo loihti hänen eteensä,\nsai hänet nousemaan ja viillyttelemään polttavia kasvojaan. Yhtä\nkaikki, olipa hän sitten vapaana tai vartioituna! Vastikään hän oli\nsalaa lukenut ranskalaisen huvinäytelmän, jossa kerrottiin vanhasta,\näreästä markiisista ja hänen nuoresta vaimostaan ja joka päättyi\nsiihen, että viimeksi mainittu makasi nuoren rakastajansa kanssa\nmarkiisin aviovuoteessa. Jumala tiesi, miten se saattoi tapahtua.\nMutta paljon muuta tapahtui — tapahtui kohtaamisia, joista hyveelliset\nvanhemmat ja häijyt aviomiehet eivät uneksineetkaan, tapahtui salaisen\nrakkauden mahtavaa täyttymystä, jonka autuus korvasi vuosikymmenien\ntuskan ja ahdingon. Hän oli kuullut ja lukenut paljon kertomuksia\nnoista onnettomuudessaan niin onnellisista ihmisistä. He uhmasivat\nkaikkia vastuksia voidakseen vaihtaa ikuisen rakkauden suudelman,\neikä edes luostarinmuuri, jota kreivi Xavery varmaankin kuvitteli\nylipääsemättömäksi, voinut estää kohtalon tahdon tapahtumista.\nKohtalon? Pieni kreivitär oli omaksunut pyhän kirkon totuudet sillä\nsyvällisellä pinnallisuudella, jolla tunteellinen etelämainen sydän\nomistaa uskonnon, ja jossakin naisellisen sielunsa kätkössä hän halusi\nuskoa, että kaikkea, mitä hänen kuuma sydämensä tahtoi, tahtoi myös\nPyhä Neitsyt ja hänen ainosyntyinen poikansa. Eikö Jumalalla ollutkin\nvalta keskeyttää kirkonmenoja, jos niiden aikana tapahtui jotakin\nHänelle vastenmielistä? Ja kuitenkin: hän oli sopinut salaisesta\nkohtauksesta keskellä ylevää messua salaman iskemättä alttariin,\ntaivaan vihan heräämättä!\n\nHän polvistui Jumalan Äidin malakiittihameen eteen ja rukoili\npalavammin kuin koskaan. Ihmisluonnon selittämätön oveluus kavalsi tänä\nhetkenä hänen ylevän hartautensa maallisille tunteille, ja noustessaan\nrukousjakkaran sametilta hän tunsi mielensä kevyeksi kuin taivas olisi\nsiunannut hänen aikeensa.\n\nHUHUT, joiden alkuperää oli mahdotonta aavistaa, olivat osuneet myös\neversti Sprengtportenin korviin. Vielä kun kerrottiin kirjelippusesta,\njonka muuan aatelisnainen oli pistänyt hänen matkatoverinsa käteen\nkirkossa, hän taipui kuittaamaan kaiken hymyllä. Mutta nyt? Tässä\njuorujen savussa piili sittenkin tulta. Ei puhettakaan siitä, että asia\nolisi koskenut yksinomaan nuorta, hulttiomaista Armfeltia, sillä se,\njoka joutui maksamaan kaiken, oli tuon ajattelemattoman rakastelijan\nesimies, hän, Sprengtporten. Jo Krasinskin linnassa hän oli tuntenut\nniskassaan ja olkapäissään vihamielisten katseiden pistelyä, ja hänen\noli tarvinnut vain käännähtää nähdäkseen nuo monet silmäparit, jotka\nolivat tulvillaan kateellista ylenkatsetta ja kylmää uteliaisuutta.\nPiru vie, juuri hän saisi kantaakseen puolalaisen ylimystön vihat,\nsillä sidettä, joka yhdisti tuon pannahisen kreivi Xaveryn näihin\nkorkeihin piireihin, voi ehkä venyttää mutta ei katkaista. Ja nyt\nhänen nuori toverinsa syöksyi suoraan tuleen! Eikö riittänyt, että hän\npilasi maineensa Tukholman upseeripiireissä! Nyt kierteli kuningas\nStanislauksen henkivartiostossa itsepäinen huhu, että suomalainen\nvapaaherra oli nähty yön aikaan Krakovankadulla ja että hän oli\nkiivennyt sen korkean muurin yli, joka erotti luostarin ulkomaailmasta.\nEversti kirosi. Tuossa luostarissa asui parhaillaan kenraalimajuri\nDambskin uppiniskainen tytär, rintatautisen ja luulevaisen vanhuksen\nvihitty aviovaimo. Ja tämän ranskalaisen komedian loppu häämötti\nvielä kaukana, sillä nuoret hulttiot olivat tuskin päässeet kielletyn\nhedelmän makuun!\n\nArmfelt ei sanallakaan maininnut hänelle seikkailusta, josta huhuttiin\nkaikissa aatelispiireissä.\n\nHän liikkui Saksin linnan ja Radziwillin palatsin eteishalleissa\njoustavana ja hieman ylimielisenä, ajattelematta lainkaan seikkailunsa\nseurauksia. Mikä elostelijan kylmyys, mikä ulkokultaisuus! Jumala\ntiesi, kuka oli harjannut ja puhdistanut hänen silkkitakkinsa, kun hän\npalasi pitkin Klodnajaa varhaisessa aamuhämärässä, vietettyään koko\nyön jossakin Wolan esikaupungin kujilla. Ei mässäily eikä unettomuus\nhävittänyt hänen kasvojensa kukoistavaa rusotusta. Hän saattoi valvoa\nkuin kissa ainoankaan merkin osoittamatta, että hänen yönsä oli\ntuhlattu hukkaan. Heikoinkaan muisto oman nuoruuden vuosilta ei näinä\nsoimausten hetkinä kohonnut everstin mieleen. Hän mittasi oman raihnaan\nkeski- ikänsä kuvaa tuon säteilevän nuoruuden peilissä, näki unettomien\nöiden rypyt kasvoillaan, tunsi väsyneen ruumiinsa viat, ärtyi, vaipui\numpimieliseen kiukkuunsa ja käänsi katkeruutensa kärjen matkatoveria\nkohti.\n\nKaiken sen kaipauksen ja himon, joka uinui kaksikymmentäkaksivuotiaan\nmiehen verissä ja jonka hän oli joskus, nuorekkaan apeamielisyyden\nhetkinä, kuvitellut kokonaan tukahtuneeksi, oli havahduttanut hereille\npienen puolattaren kirje. Vain seitsemän ranskalaista sanaa: \"_Je ne\nserai jamais qu'à toi_...\" Huhuista oli se odottamaton etu, että hän\nsai tietoonsa paikan, jossa kirjeen lähettäjää pidettiin vankeudessa.\nVielä samana iltana, jolloin kreivitär Anna oli aviomiehensä tahdosta\nkätkeytynyt luostariin, Armfelt sai taivutetuksi portinvartijasisaren,\njoka suostui empien ja vastahakoisesti toimittamaan perille hänen\nvastauksensa. He olivat kohdanneet toisensa sydänyöllä. Kreivitär\nhiipi sukkasillaan läpi käytävien ja yli kuuttoman, pimeän pihamaan\nluostarikirkon portaille, jonne hänen rakastettunsa oli edeltäkäsin\nsaapunut. Armfelt hymyili. Heidän sanansa olivat olleet perin\ntyhjänpäiväisiä ja vain niiden sointi, vain pimeässä kihoileva naisihon\ntuoksu ja kuuma huohotus olivat ilmaisseet kaiken.\n\nKreivi Xavery viipyi metsästysretkellään vain kaksi vuorokautta; hänen\npaluunsa oli täydellinen yllätys apelle, joka tunsi itsensä kummallisen\nnöyryytetyksi tuon jumalisen vävyn rinnalla, ja hänen tyttärelleen,\njoka sai odottamattoman kutsun saapua takaisin hyvän priorittaren\nluota. Anna Dambska istui suljetuissa kaleeseissa, jotka vierivät\npitkin Veikselin vasenta rantaa, kohti kartanon portteja. Päätös\nkypsyi hänen mielessään. Hänen yhteenpuristetuilta huuliltaan oli\näkkiä paennut kaikki veri, ja nyt, ennen jyrkkää yhteenottoa ja suurta\nsoimausten myrskyä, hän tunsi itsensä heikoksi. Vain kapinoiva, nuori\ntahto voi tappaa tuon kauhean väsymyksen, joka hiipi hänen ruumiissaan.\nHänen verensä oli kiihkeää ja nuorta, hän ei luovuttaisi siitä\npisaraakaan rujolle aviomiehelleen, sillä hänen sielunsa ja ruumiinsa\nkuului toiselle, vaikkapa hänen tulisi vastata rakkaudestaan Jumalan\nkasvojen edessä. Tuossa hennossa, tyttömäisessä olennossa oli näiden\npäivien aikana tapahtunut muutos, joka vastasi vuosikymmenien muutosta.\nLiittäessään lujat, pienet kätensä ristiin, purressaan uhman vallassa\ntäyteläistä alahuultaan, kunnes pieni veripisara kihosi ihosta, hän oli\nkypsä, tietoinen, kovatahtoinen nainen. Lapsuuden sumu häipyi hänen\nsynkän tummista silmistään. Ne tuijottivat kiinteästi edessä avautuvia\npuistoja, näkemättä kuitenkaan mitään, katsomatta minnekään.\n\nTuskin hän oli laskenut jalkansa kartanon pääportaille, kun hän tunsi\nkurkkuaan kuristavan. Täällä kotona hänen ympärilleen muodostui\njälleen tuo salainen, kauhea muuri, jota hän ei voinut nähdä, mutta\njonka hän tunsi saartavan itseään joka taholta. Hyvien tapojen, sääty\nennakkoluulon, ikivanhojen pitämysten vahva, murenematon kallio! Hänen\ntahtonsa, jota oli näinä lyhyinä kesäviikkoina kovin koeteltu, tuntui\navuttomana kilpistyvän tuosta kovasta kivestä, kuten heikko vasaranisku\nkilpistyy graniitista. Ja niin syvällä hänessä, että vain hämärä kaiku\nkantoi sen hänen tajuunsa, eli aavistus suuresta murhenäytelmästä,\njonka vähäpätöinen osanottaja hän itse oli. Tunne, joka yhdisti hänen\nkohtalonsa jo ammoin kuolleiden tai vielä syntymättömien ihmisten\nkohtaloihin, kapinoi ahtaissa rajoissaan. Hänen kaipuunsa paine vastasi\nväkevästi kivettyneiden tottumusten paineeseen, sokaiseva kuuma valo\nhänessä yritti turhaan vapautua.\n\nHän seisoi kauan portaiden askelmilla ennen kuin astui jyhkeän\novikaaren varjoon. Hän oli horjumaisillaan — hänestä näytti, niinkuin\nlehmukset, glysiinit ja muratit, puistot lampineen ja itse kartanon\nvalkea kuvio kiertäisivät hurjassa piirissä hänen päätään. Jospa hän\nedes vapautuisi ruumiillisesta heikkoudestaan tänä ratkaisun hetkenä!\nEi, hän ei saanut lannistua. Täytyi terästyä ja olla uljas.\n\nKun Anna Dambska vihdoin astui saliin, hän näki molempien miesten, isän\nja aviopuolison, istuvan viinilasien ääressä katetun pöydän kummallakin\npuolen. Humala oli tehnyt heidän äänensä korkeiksi ja silmänsä\nälyttömiksi. He tervehtivät hänen tuloaan kuuluvalla ilolla, nousivat\nseisaalle, kilistivät. \"Tyttäreni malja\", esitti kenraalimajuri.\n\"Vaimoni malja\", sanoi kreivi Xavery, ja kangertavista sanoista uhosi\nomistajan ylpeys, joka tänä hetkenä paisutti hänen laihaa rintaansa.\nAnna seisoi ovella ja katsoi tutkivasti noita kahta miestä. He\nolivat käyneet uppo-oudoiksi, he eivät jaksaneet kiihdyttää häntä\nvihaan enempää kuin inhoonkaan. Hän ei sanoisi heille sanaakaan. Hän\nkiiruhtaisi ylös makuukamariin, salpaisi oven, ryhtyisi availemaan ja\nsulkemaan suuria vaatekirstuja. Toiminnan hetki oli tullut. Vihdoinkin!\n\nOli nautitun viinin ansio, että kenraalimajuri ja kreivi viihtyivät\nniin hyvin alakerran salissa. Anna Dambska sai tehdä valmistelunsa\nrauhassa. Hermostuneet, kuumeiset kädet vapisivat, kun valkea\natlassilkki, röyhelöiset brysselinpitsit, raskas, purppurainen\nsametti, läikkyvä kultasilkki ja kirjotut liinavaatteet valuivat hänen\nsormistaan matka- arkkujen mustaan syvyyteen. Hän hautasi lapsuuttaan\nkyynelettömin, uhkamielisin silmin. Tavan takaa hän pysähtyi kumaraan\nasentoonsa ja kuunteli jäykistyneenä, kuuluiko eteishallista askelten\nääntä. Hiljaisuus. Arkkujen saranat kitisivät kuin valittaen, välkkyvät\nmetallihelat kolkkuivat. Vaatteiden kahina kohisi hänen säikkyvissä\nkorvissaan kuin vesiputouksen pauhu.\n\nYötä vasten hän oli saanut kaiken valmiiksi. Puuttui vain kirje, joka\noli jätettävä pienelle yöpöydälle, madonnankuvan alle.\n\nTEKO oli mieletön, epätoivoinen, lapsellisen harkitsematon.\nVain suuressa ahdingossa voitiin turvautua noin järjettömiin\ntoimenpiteisiin, joihin ei kätkeytynyt suurtakaan onnistumisen\nmahdollisuutta ja jotka sitä paitsi tarjosivat parjauksenhaluisille\nkielille mitä kiitollisimman maalitaulun. Mutta nyt, kun pieni\nkreivitär oli todella uskaltautunut tekoon, jota Varsovan aatelismiehet\nja upseerit olivat jo kauan odottaneet, yleisen suopeuden kompassineula\nkääntyi jyrkästi päinvastaiselle taholle. Mikä hän kuvitteli olevansa?\nHalusiko hän uhmata puolalaisen aatelismiehen luonnollisia oikeuksia\nantautuakseen suomalaiselle seikkailijalle, jolta Ruotsin hovin\nkerrottiin sulkeneen ovensa? Tämä pieni varsovalainen skandaali\npaisui yli äärien ja rajojen. Ajattelematon tyttö oli loukannut\npuolalaisten miesten kunniaa syrjäyttämällä heidät ja valitsemalla\nvieraan rakastajan. Ja kävi niin, että kreivi Xavery, jota Varsovan\nylhäisöpiireissä ei koskaan ollut sanottavammin voitu sietää, alkoi\nodottamatta saada osakseen yleistä huomaavaisuutta ja ystävällisiä\nkatseita.\n\nEi tiedetty tarkoin, aikoiko kreivitär myydä ne perintöjalokivet,\njotka hän oli paetessaan ottanut mukaansa. Kävi ilmi, että hänellä oli\neittämätön omistusoikeus erääseen Galitsiassa sijaitsevaan maatilaan,\njoka oli vuosikausia joutunut rappeutumaan hoidon puutteessa.\nKerrottiin talleista, joiden pilttuissa heinät olivat mädäntyneet;\nläävistä, joiden viimeiset asukkaat oli ammoin syöty kenraalimajurin\nillallisilla; puitteissaan vaappuvista ovista, joita tuuli liikutti;\nrikotuista ikkunoista; metsittyneistä hedelmätarhoista. Tämän\nvillin, surkean alueen kreivitär aikoi nyt kunnostaa muuttaakseen\nrakastajansa kanssa sen suojiin. Aatelispiirien rahanhankkijat,\nviekkaat, nukkavierut juutalaiset, pudistelivat hymyillen päätään, kun\nnuoret upseerit tiukkasivat heiltä tietoa kreivittären jalokivistä.\nHe eivät lainkaan tunteneet noita timantteja ja rubiineja. Hovissa\npuhuttiin paljon, mutta tosiasiaksi jäi, että ainoakaan heidän\nsalaisen veljeskuntansa jäsen ei ollut ostanut tai pantannut Dambskin\nperintötavaraa. Ja kuitenkin tiedettiin, että kreivitär oli heti\npakonsa jälkeen vuokrannut itselleen Varsovassa kauniin valoisan\nasunnon, jossa hän otti vastaan suomalaisen rakastajansa.\n\nVanha kreivi Xavery vetäytyi loukattuna ja äänettömänä omille\nnäkymättömille teilleen. Kerrottiin, että hän pakotti appensa ja\ntämän läsnäolevat sukulaiset juhlalliseen anteeksipyyntöön ja lähti\nsanaakaan sanomatta maan eteläosiin, jonka suurilla metsäalueilla hän\nkulutti aikaansa ampumalla fasaaneja. Naiset ja linnut! Kun toiset\npettivät, jäivät toiset jäljelle. Hänen nivelikkäät sormensa hyväilivät\nalakuloisina musketin tuliputkea, ja päiväkausia hän saattoi viettää\nsanattomana kuin patsas, hangaten kirkkaaksi ruosteen syömiä pyssyjään.\nPienen puolattaren kuva katosi verkkaan mutta säälimättömästi hänen\nautiosta elämästään, johon vain metsästysretket valoivat sisältöä.\nPalaisiko hän Varsovaan syksyllä? Ja jos hän palaisi, ajattelisiko hän\nvielä avioliittoa?\n\nSillä välin seurattiin Varsovan aatelispiireissä suhteen uusia\nvaiheita. Kuumuuden paine piti koko laajassa kaupungissa vireillä\nlaiskaa unitilaa, jossa vain mielikuvitus kehräsi kuviaan ja jossa\nhuhut ja juorut versoivat kuin myrkylliset kukat mätänevässä\nrämeessä. Tuuleton helle lamautti tahtoa ja taittoi kärjen kaikilta\naikeilta, jotka yrittivät kypsyä teoiksi. Aamusta aina iltahämärään\nasti näytti Veikselin uomassa valuvan sulaa metallia, joka uhosi\nraukeutta ja uupumusta Stare Miaston ahtaille kaduille, Wolan kurjiin\nkortteleihin, Plac Zamkowyn aukealle, Viheriän Torin vaiheille.\nKaukana lännessä seisoivat tummat ukkospilvet liikkumattomina ja\nunteloina, ja vain hiljainen salamaton jylinä, joka joskus kantautui\nkaupunkiin asti, ennusti rajuilman tuloa. Naakat torkkuivat Pyhän\nJohanneksen katedraalin torneissa. Satavuotiset punapyökit, joiden\nraskas varjo nukkui Neitsyt Maarian kirkon seinärappauksessa, paloivat\nliikkumattomalla, kuparinpunaisella tulella kuin suuret soihdut.\nVäräjävässä helteessä tuntui hiljaisen käymisen humina. Kaukana\nesikaupungeissa oli todettu joukko äkillisiä kuolemantapauksia, oli\nsyytetty juutalaisia ja kuiskailtu rutosta, jota uhkaavat pilvet\nkehräsivät jymisevissä kohduissaan.\n\nArmfelt oli rauhaton. Helle valoi hänen olemukseensa raukeutta ja\nneuvottomuutta, ja niissä pienissä, valituissa piireissä, joissa hänet\nvielä nähtiin ja joissa häntä siedettiin, pantiin merkille hänen\nkäytöksensä muuttunut luonne. Hän vastasi ystävien tervehdyksiin\nhajamielisenä kuin unissakävijä. Hän erehtyi etiketissä, hän tuskin\nvilkaisikaan naisiin, jotka tungeksivat hänen ympärillään, milloin\nhän näyttäytyi. Puolan kesässä, liikkumattoman helteen vallitessa,\nhänen henkensä ja ruumiinsa oli joutunut lumoukseen, jonka hän tunsi\nväkevämmäksi kuin oman tahtonsa. Pimeinä öinä, jolloin lakastuvien\nkukkien tuoksu kyllästi kaiken ilman ja lämpö, joka ei suinkaan\nhäipynyt auringonvalon sammuessa, huokui suljetuista ikkunaluukuista\nmajatalon soppiin, hän kehitteli mielettömiä suunnitelmiaan jaksamatta\nenää ajatella seurauksia. Kreivittären raskasmieliset silmät katsoivat\nvastaan kirjojen lehdiltä, joita hän selaili. Hänen kuvansa häälyi\nvarjomaisena ja epätodellisena kynttilöiden ohuissa liekeissä; hän\npuhui tuulessa, jonka jatkuva suhina esti unen tuloa. Jäädäkö vai\npaeta? Yhtä hämärästi kuin lapsi, joka ei tajua sen veden syvyyttä,\nmihin astuu, hän vaistosi pohjan pettävän. Joinakin hetkinä hän vannoi\nseuraavansa pientä puolatarta maatilalle Galitsiaan ja hylkäävänsä\nkotimaan, ystävät ja koko entisen elämänsä. Veri sykki pakottavana\nja sairaana hänen valtimoissaan. Mieletön halu tempaista itsensä\nirti kaikista syntymäjuurista ja upota täydellisesti tähän kuumaan\nvälitilaan, jossa menneisyys häipyi tyhjiöön ja johon tulevaisuuden\nvalo ei vielä sarastanut, seurasi häntä unen rajoille.\n\nKreivitär lähetti hänen luokseen sanansaattajan. Pieni, kultapäärmeinen\nkirje tuoksui heikosti ruusuvedelle; se sisälsi vajaat neljä riviä,\njoiden huolimaton ranskalainen oikeinkirjoitus kavalsi tuon suloisen\nolennon kärsimättömyyden ja kiihkon. Juutalainen Schütz oli ottanut\nhoitaakseen jalokivien myynnin. Hän, kreivitär, toivoi vielä saman\nviikon lopulla saavansa maksun timanteistaan ja suuresta kultakorusta,\njohon oli upotettu vihreitä safiireja. Hän nääntyi kaipaukseen, hän\nodotti rakastajaansa.\n\nValo viipyi kauan kuumalla taivaalla ja Armfelt odotti ikkunastaan sen\npimenemistä. Miten pitkältä olikaan hetkeen, jolloin Neitsyt Maarian\nkirkon torni muuttuisi nopeasti mustaksi ja kattojen sahalaitainen\nvarjo kuvastuisi länttä vasten...! Hänen mielensä oli kiihtynyt.\nJakamaton tunne, hellyydensekainen ikävä täytti tämän odotuksen ääriään\nmyöten, kuten puhdas viini täyttää halvan juomakulhon. Avatusta\nikkunasta tunkeutui tuulen lämmin leyhkä ja häilytti hänen hiuksiaan.\nHän tuijotti kaupungin ja taivaan rajaviivaa, kunnes hehku soensi hänen\nsilmiään ja hänen täytyi kääntää kasvonsa toisaalle. Everstin askelet\nkuuluivat pienestä käytävästä. Hän seisoi hievahtamatta ja odotti.\n\nYö oli puolessa, kun Armfelt heitti hartioilleen tumman viitan ja jätti\nmajatalon. Rauhattomuus ajoi häntä pitkin pimeää Krakovankatua; hän\nsivuutti nukkuvat kujat, siirtyi Veikselin äyräille ja vaelsi tuuheiden\npuiden pimennossa. Lepäävä vesi kuvasti joskus tulia, jotka lähestyivät\nWolan esikaupungista päin. Joukko ylioppilaita oli tulossa kapakasta\nja soihtujen horjuva liike todisti jo kaukaa heidän humalansa astetta.\nMiten äänetöntä, miten tummaa! Niin kauan kuin hän pysytteli puiden\nvarjossa, hän ei erottanut enempää askelten kuin vaunujenkaan ääntä.\nVasta tyhjällä toriaukealla hän luuli kuulevansa rattaiden kumua, mutta\nniin epäselvää, että hän saattoi kuvitella korvainsa pettäneen. Pyhän\nNeitsyen kirkko kohotti torninsa kattojen yli kuin tämän yöllisen\nharharetken valottomana majakkana. Ja nyt... nyt hän voi selvään\nkuulla, että vaunut todella ajoivat hänen jäljessään ja että hevoset\nkiihdyttivät juoksuaan.\n\nÄkkiä hän heittäytyi rajusti hätkähtäen tien oikealle puolelle ja\noli vähällä kompastua kuivaan savivalliin, jonka helle oli paahtanut\nkivikovaksi. Kaleesit pysähtyivät. Kuski ei luonut katsettakaan häneen,\nhevoset seisoivat tempoillen ohjaksia. Erehdys, hän ajatteli. Mutta\nsamassa ilmestyi kuin maasta nousten kaksi miestä hänen molemmille\nsivuilleen. Heidän kasvoillaan oli tummanvihreä naamio. Viittojen alta\nsukelsivat esiin pistoolit. Tuima ääni, joka kajahti vaunujen sisältä,\nsanoi lyhyesti: \"Kas niin, tulkaa. Lähdemme huviajelulle.\" Ja kun katu\nyhä pysyi tyhjänä, kun pistooleilla varustetut miehet alkoivat tulla\nkärsimättömiksi, Armfelt luopui vastarinnasta ja astui vaunuihin.\n\nIkkunat peitettiin. Hän ehti nähdä vierellään istuvan miehen\nvarjokuvan, mutta tumma teatterinaamio kätki hänenkin kasvonsa. Vaunut\nlähtivät liikkeelle rajulla nykäisyllä, eikä Armfelt tiennyt, olivatko\nhänen molemmat vartijansa asettuneet lakeijan istuimelle vai pitivätkö\nhe seuraa jurolle kuskille. Hänen sappensa nousi. \"Ei yritystäkään\",\nsanoi ääni hänen vierestään ja vaunujen pimennossa kuului naksahdus,\njoka ilmoitti kyllin selvästi, että hänen uusi vartijansakin oli\naseistettu. Kuinka oikullisesti he siirtyivätkään kadulta toiselle!\nHän oli jo aikoja luopunut ajatuksesta, että tämä yöllinen hyökkäys\nolisi pelkkää pilaa, jolla jotkut henkilöt tahtoivat yllättää hänet.\nYhtä mahdotonta oli kuvitella erehdystä. Ja vaivatessaan aivojaan hän\nmuisti äkkiä kreivi Xaveryn ja hänen tunnetun mustasukkaisuutensa. Ei\nepäilystäkään! Vaunut vierivät kreivin majapaikkaa kohti, missä se\nsitten olikin, ja perillä odotti myrskyinen välienselvitys. Hän risti\nkäsivartensa ja värisi. Olkoon! Seikkailu ei kestäisi kauan ja sangen\npian nähtäisiin, kumman puolelle voitto kallistuisi.\n\nMistään merkistä ei voinut päätellä, että päämäärä läheni. Hevoset\npysähtyivät aivan äkkiä, vaunujen joustimet kirskuivat, jossakin\npaukuteltiin ovia... Pistoolin piippu välähti ohuessa valonsäteessä.\nKun ovi tempaistiin auki, huomasi Armfelt, että toinen naamioiduista\nvartijoista seisoi astinlaudan vieressä ja piteli lyhtyä. Pimeydessä\nhäämötti suuren talon säännötön kuvio mustien, lehtevien puiden\npeitosta, ja kapea ajotie, jossa pyörien jäljet heikosti kiilsivät,\nkatosi varjoihin. \"Astukaa tielle\", kajahti käsky. Taaskaan, enempää\nkuin salaperäisen matkan kestäessä, nämä mustaviittaiset vartijat eivät\nturvautuneet ruumiilliseen väkivaltaan, vaan korkeintaan kohottivat\npistoolejaan, jos heidän vankinsa käyttäytyi rauhattomasta Armfelt\nei nähnyt tietä eikä kynnystä, johon hän kompastui. Pimeys peitti\nläpitunkemattomaan huppuunsa valottoman talon, jonka ikkunanluukut\noli tiiviisti suljettu. Hän joutui hapuilemaan eteisessä. Hän tunsi\nrasvaisen paistin ja kuumennetun viinin tuoksua, erotti talon\nsisähuoneista heikkoa ääntä, joka kuulosti naurulta. Koko tilanteessa\noli jotakin omituisen mieletöntä, niinkuin yöllinen vangitseminen ja\najoretki olisivat kuuluneet johonkin kiduttavaan uneen. \"Tätä tietä\",\nsanoi ääni. Armfelt tunsi ovenkahvan sormissaan, vetäisi ja seisoi\näkkiä kirkkaassa valossa, joka oli sokaista hänen pimeään tottuneet\nsilmänsä.\n\nHuone oli tilava, kolkko, arkipäiväinen. Seinähyllyjen mustanvihreät\nlasipullot ja ruukut, saksalaiset olutkannut ja haarikat ilmaisivat,\nettä oltiin majatalossa. Muuan mies seisoi selin tulijoihin ja tuijotti\nkuvaansa haljenneesta seinäpeilistä. Hänen hartiansa hytkyivät, hän oli\nhieman kumarruksissaan, ja vasta kun hän hitaasti kääntyi päin, Armfelt\nsekä näki että kuuli, kuinka hän nauroi hiljaista, vahingoniloista\nnaurua. Mies oli Sprengtporten.\n\nEllei eversti olisi tuntenut toverinsa äkkipikaista luonnetta ja\nvalmistautunut sen varalta, hän ei olisi nauranut kauan. Hän ehti hädin\ntuskin kyykistyä. Raskas juomakannu sinkosi seinään ja vieri helisten\npitkin permantoa. Naamioidut miehet olivat kadonneet. Eversti pyyhki\nhiostunutta otsaansa ja karjui: \"Asentoon! Kuuletko: asentoon! Minä\nkäsken, hulttio...\" Hän oli aivan puhalluksissaan kuumasta viinistä ja\nnaurunpuuskauksesta, ja kesti hetken, ennen kuin kiukku hävitti hänen\nkasvoiltaan viimeiset hilpeyden rypyt. \"Ajattelematon nulikka!\" hän\nhuusi ja polki jalkaansa. \"Jos olisimme Suomessa, panettaisin sinut\narestiin. Mitä saatanaa? Aloillesi, mies!\" Hän osoitti nurkassa viruvaa\njuomakannua. \"En käske sinua nuolemaan puhtaaksi permantoa. Riittää,\nettä katsot tekojasi ja häpeät.\"\n\nMutta Armfelt seisoi ovella, jäykistyneenä, kasvot liidunkalpeina.\nEversti teki kädellään eleen kuin aikoisi pyyhkiä muististaan koko\ntapahtuman. Hän alkoi kävellä edestakaisin huoneessa, pysähtyi\npöydän eteen ja kaatoi pikarinsa täyteen viiniä. \"Kuinka oivallista\nburgunderia\", hän sanoi. \"Vahinko, että siitä ei riitä kahdelle...\"\n\"Minä valitan, eversti\", aloitti Armfelt. Mutta Sprengtporten löi\nnyrkkinsä pöytään. \"Sinä valitat! Valita kreivi Xaverylle, joka\nparhaillaan häpäisee suomalaisten aatelismiesten mainetta, jonka\nsinä olet pilannut. Valita Puolan kuninkaalle, joka epäsi minulta\npääsyn hoviin. Mene Venäjän ambassadöörin luo, mene Stackelbergin\nluo ja kuuntele omin korvin, mitä meistä puhutaan! Meistä, niin! Ei\nsinusta, vaan meistä! Sinä edustat maata, jossa satuit syntymään,\nja upseeristoa, johon satuit joutumaan jumala tiesi miten... Olet\nhäpäissyt molemmat.\"\n\n\"Tämän saatte maksaa, eversti\", sanoi Armfelt hiljaa. Sprengtporten\njoko ei kuullut tai ei ollut kuulevinaan uhkausta, sillä hän avasi oven\npimeään eteiseen ja antoi käskyn: \"Te siellä, pitäkää kiirettä. Me\nlähdemme heti.\"\n\nEVERSTI pani uhkauksensa täytäntöön. Vaunut saivat lähteä matkalle\naikoja ennen aamunkoittoa, ja uninen, kiroileva kuski pani parastaan,\nettä ehdittäisiin auringonnousun aikaan ensimmäiseen majataloon. He\nsöivät varhaisen aamiaisen pienen maalaiskapakan kuistilla — eversti\nhilpeänä ja puheliaana, niinkuin hän yhä muistelisi kepposta, nuori\nvänrikki Tavast uneliaana, Armfelt umpimielisenä ja tuskaisena.\nVaunujen kuumassa ahtaudessa hän oli koko yön levännyt kyyryssä\nkuin pieni poika, saamatta silmiinsä unta. Hän oli nähnyt Adelaiden\njossain lähellään ja kuitenkin tavoittamattomissa: koskettanut\nhorroksen rajoilla hänen kuumeista pientä kättään, suudellut hänen\nposkiltaan kyyneliä, tuuditellut häntä sylissään. Houretta ja petosta!\nAamu vaikeni tylyssä kirkkaudessaan ja valaisi tietä, jota vaunut\nvierivät. Joka hetki saattoi heidät yhä kauemmaksi toisistaan,\njokainen virstanpylväs merkitsi hautaa, johon kallis nuori ruumis\nväkivaltaisesti kätkettiin. Hänen turtunut mielensä ei tuntenut edes\ntuskaa, kun kaleesit viimein pysähtyivät ja seurue nousi pienen\nmajatalon pihalle. Mutta kesken murhettaan hän tarkkasi itseään tuolla\nkylmästi arvioivalla tavalla, joka saattoi temmata hänet surun ja ilon\nsyvyydestä juuri silloin, kun hän uskoi elävänsä täysimmin. Hän tunsi\nselittämätöntä häpeää, ikään kuin hän olisi rikkonut omaa tunnettaan\nvastaan. Hän maisteli ruokaansa haluttomana kuin kuolemaantuomittu,\nja vaikka hän pakotti itsensä ajattelemaan Adelaidea ja suremaan\nmenetettyä onnea, tuo outo mieliala säilyi.\n\nHevoset vaihdettiin. Eversti maksoi laskun, nousi edellä vaunuihin\nja ojensi kätensä Armfeltille huolekkaasti kuin isä varomattomalle\npojalleen. \"Ajattele jotakin muuta\", hän sanoi. \"Unohda asia, katso\neteenpäin!\" \"On helppoa käskeä unohtamaan\", sanoi Armfelt hiljaa.\nMutta eversti, jonka mieltä yöllinen kohtaus nyt alkoi painaa, yritti\ntorjua kiusallista neuvottomuuttaan hälisevällä hyväntuulisuudella.\nKuvitteliko Armfelt, että hänen apuaan vielä kaivattiin? Lorua!\nKreivitär oli otettu takaisin suvun ja aviomiehen hoiviin, kreivi\nXavery hieroi laihoja rystysiään ylenpalttisesta onnesta. Ja eikö\nAnna Dambskalla ollut kylliksi varoja vetäytyäkseen yksityiselämään,\nmikäli hän tahtoi? Hän oli pantannut jalokivensä, hän saattoi toteuttaa\noikkunsa paremmin kuin kukaan. Rakkauttako? Hän, eversti, tunsi\nrakkauden. Rakkaus oli hulluutta, joka haihtui yhtä nopeasti kuin\nsyttyikin. Pienten puolatarten intohimo ei ylimalkaan kysy kohdettaan,\nvaan häilyy sinne ja tänne oikullisesti kuin tuuli. Rakastajista\nei ollut puutetta. Ellei Armfelt olisi tuona iltana valloittanut\nhäntä, sen olisi tehnyt joku toinen, ja toiset sen tulisivat tekemään\ntästedeskin. \"Rakastamisen olemus on unohdus\", sanoi eversti\nsyvämietteisesti. \"Kuta kuumempi liekki, sitä lyhyempi hehku. Kuta\nrajummat hyväilyt, sitä pikaisempi kyllästyminen.\" Ja näin lausuessaan\nhänen kasvoillaan oli ilme, ikään kuin hän puhuisi itselleen eikä\nvälittäisi lainkaan siitä kivusta, jota hänen sanansa herättivät\nkuulijassa.\n\nVaunut kiitivät metsittyneitä polkuja, hyppelivät heiluen ja\nhorjahdellen kuoppaisilla teillä, ajoivat pölisevässä sorassa,\nsukelsivat kuumaan liejuun, joka räiskyi hevosten lautasille ja\ntäplitti lokatahroilla molemmat ikkunat. Breslauhun tultaessa saatiin\nkuulla, että kuningas Fredrik oli vähän aikaisemmin poistunut\nkaupungista. Eversti Sprengtporten siveli tyytymättömänä leukaansa.\nTeschenin rauha oli tehnyt tyhjiksi kaikki mahdollisuudet syventyä\ntutkimaan preussilaista sodankäyntitaitoa, ja nyt hänen majesteettinsa\noli jättänyt Breslaun, juuri kun he saapuivat. Hän harhaili yrmeänä\nseitsenvuotisen sodan vanhoilla tappotanterilla, jotka sijaitsivat\nkaupungin lähellä. Hän laati karttaluonnoksia, hautoi strategisia\nsiirtoja, mittasi maastoa, komensi nuorta Tavastia, joka oli hänen\nauliina seuralaisenaan. Varsin pian he väsyivät tähän leikkiin, ja\nvaunut jatkoivat matkaansa Preussin pääkaupunkia kohti. Lautta kuljetti\nheidät Odervirran yli Frankfurt an der Oderiin, kaleesit ajoivat\nkaupungin portista ja kääntyivät Berliinin tielle.\n\nNäinä aikoina toimi Ruotsin Berliinin-ministerinä muuan parooni Zöge,\nesikuvallinen hovimies, preussilaisten aatelispiirien henkevä suosikki.\nHän otti tulijat vastaan rakastettavuudella, joka läheni liehakointia.\nOi, hän oli sydänjuuriaan myöten ruotsalainen ja hänen sydäntään\nlämmitti pelkkä ajatuskin, että hän voisi opastaa kuningas Kustaan\nalamaisia Berliinin ylimystön keskuudessa. Virkavallan taikasana\noli hänen hallussaan. Hän kuiskaisi sanan tai pari, ja vieraat\nsaisivat kutsun taloihin, joiden ovet avautuivat vain korkeimmalle\nhoviaatelille. Kun Armfelt kieltäytyi, parooni ei ollut uskoa korviaan.\nMitä he halusivat? Tahtoivatko he saada audienssin hänen majesteettinsa\nFredrik II:n luo? Valitettavasti kuningas oli poistunut Berliinistä\nkuten hän poistui Breslausta, mutta heillä oli onni kohdata tämä suuri\npreussilainen Potsdamissa, jossa hän parhaillaan oleskeli. Ja parooni\nZöge turvautui taikasanaansa, kunnes palatsin ovet aukesivat heille.\n\nSanssoucin linnassa jatkui perinne, jonka kruununprinssi Fredrik\noli kerran aloittanut Rheinsbergin pienessä hovissa. Vain lakeijain\nlivreet ja kuninkaan kolmikolkkahattu ilmoittivat, että oltiin\nPreussissa. Maalatuista vahtikojuista, sotilasparaateista, kasarmeista,\nmanöövereistä, rasvatuista saappaista ei täällä näkynyt jälkeäkään.\nPitkä, matala, valkohohtoinen huvilinna, parooni von Knobelsdorffin\narkkitehdintaidon luomus, tarjosi yhä vapaat salinsa ihmisille, joita\nsaapui Euroopan kaikilta puolilta. Täällä nähtiin kreivi Kayserlingk,\nsiniverinen kavaljeeri, ranskalaisten muotien tuntija. Nähtiin pikku\napotti Jordan, jonka kuningas koroitti tavallisesta maalaispastorista\nSanssoucin kirjastonhoitajaksi. Saapui runoilija Algarotti, jonka maine\nperustui yhtä hyvin hänen vilkkauteensa kuin kirjallisiin lahjoihin;\nlordi Baltimore, joka välitti Venäjän hovin kaskuja; tanssijatar\nBarberina, säveltäjä Graun, soittotaiteilija Quantz, iloinen\nKnobelsdorff, preussilaisen rokokoon rakennusmestari, joka puhui\nBerliinin oopperatalosta ja Rheinsbergin pikkupalatsista kuin omista\nyksityisasunnoistaan.\n\nKuningas piti filosofisista illallisista ja huilunsoitosta. Saleissa\nkaikui illasta toiseen vieno, heläjävä kamarimusiikki ja aina puiston\nääriin saattoi erottaa valittavat liverrykset, joita chevalier de\nChassot loihti koristeellisesta fagotista. Harput, spinetit ja\nklavesiinit helkkyivät kuin rnetallialtaassa läikkyvä vesi. Kullatuilla\nnuottitelineillä rapisi Quantzin huilukonserton partituuri, ja\nviulut odottivat lasketuin jousin, milloin ehdittäisiin riemuitsevan\n_giguen_ juoksutuksiin. Päivät, jolloin Voltaire oli jättänyt Cireyn\nmaalaistalon vetäytyäkseen kruunatun filosofin henkevään seuraan,\nolivat ohi. Vain mahonkipuisten dokumenttikaappien sisällys,\nkellastuneiden kirjeiden paljous, kertoi viisauden vuorovaihdosta, jota\noli käyty vuodesta vuoteen, yli ruhtinaskuntien rajojen, Välimeren\nrantoja myöten, Wolffia, Rollinia, markiisi d'Argensia myöten.\n\nNyt korvasivat parooni Pöllnitz ja vanha Maupertuis kuninkaan\nmuinaiset ystävät. Majesteetti itse istui vanhana, kuluneena,\nironisena Sanssoucin illallisilla, joissa väiteltiin ja filosofoitiin,\nkiisteltiin ja naurettiin kuten Rheinsbergissä, mutta joista\nnuoruuden loisto oli sammunut. Vahakynttilät lepattivat kelmeinä kuin\nmenneisyyden muistot. Kuningas kuunteli Pöllnitzin kaskuja ja leikki\nliekeillä; hän liikutti laihaa etusormeaan häälyvän tulihunnun läpi,\nkunnes iho nokeentui. Joskus sattui, että hänen nähtiin nukkuvan\ntuolillaan. Hän valvoi paljon, hän kaihtoi unta kuten uimataidottomat\nvarovat syviä vesiä, ja kuitenkin hän veti usein keskustelun piiriin\nunet, nuo valistuneiden sielujen salaperäiset, yliaistilliset\nkiusaajat. Vanhuksena hän saattoi osoittaa yhtä suurta virkeyttä kuin\nnuorukaisena, jolloin hän tanssi yöt läpeensä, ellei syventynyt Wolffin\nmetafysiikkaan tai valmistanut uutta harjoitusohjesääntöä Ruppinin\nrykmenteille. Hän tahtoi aina nähdä auringonnousun. Hän jätti seuransa\nvasta kello neljältä, sammutti kynttilät peukalon painalluksella,\nseurasi paasia, joka piteli käsissään kirjekoria, ja syventyi\nsihteerinsä kanssa työhön. Valo punasi vanhat tammet ja hehkui vienosti\npuiston kupidojen marmorikasvoilla, kun kuningas vihdoin nukahti.\n\nLINNAN avarassa salissa Armfelt näki pienen, harmaan miehen, jonka\njauhotetun peruukin auringonpaiste hopeoi. Hänen hahmonsa piirtyi\njyrkän esineellisenä avointa ikkunaa vasten. Se näytti hitaasti,\nhitaasti irtautuvan itse maisemasta, Sanssoucin huvipalatsin puistosta,\ntyynen tekolammikon väikkeestä, mustien, leikattujen sypressien\nraskasmielisestä levosta. Hän oli Fridericus Rex, Preussin kuningas.\nViheriä sotilastakki kiilsi kauhtuneelle; luisevilla kasvoilla, jotka\nmuistuttivat vinttikoiran päätä, oli iän ja hallitushuolien kyntämiä\nvakoja. Vain suuret, avoimet, loistavat silmät elivät. Kaiken muun\npeitti läsnäolijoiden katseilta maineen ja kunnian huuru, joka syövytti\nnoista piirteistä pois läheisyyden ja muutti nuo säälittävän laihat\nposkipäät kuin kivijumalan poskiksi. Suuri vanhus näytti liukuvan heitä\nvastaan. Hänestä itsestään, hänen laihoista käsistään ja pystystä,\npienestä päästään uhosi hiljaisuutta, jota ranskalaiset tervehdyssanat\neivät voineet läpäistä.\n\nSprengtporten seisoi hiukan kumarassa, valmiina kumartamaan maahan\nasti. Väri oli paennut hänen kasvoiltaan pelkästä kunnioituksesta.\nHän uskalsi tuskin katsoa tuota suurta miestä, joka oli nostanut\nPreussin varmasta perikadosta ja jonka maine oli kulkenut maailman\nääriin. Jokainen ryppy hänen tuimilla, umpimielisillä kasvoillaan\nkertoi kestetyistä taisteluista; Lobositzin, Pragin, Leuthenin,\nRossbachin, Zorndorfin voitoista, Kolinin, Hochkirchin, Kunersdorfin\ntappioista. Mikä verinen sankarigloria, mietti eversti itsekseen. Mikä\ninhimillisyys ja viisaus, ajatteli Armfelt. Noissa kullanharmaissa\nsilmissä ei kipinöinyt vain lujan tahdon hehku, vaan niiden mietteliäs\nkatse kavalsi filosofin. Eikö hän ollutkin Voltairen suurin oppilas,\ntämä ihmeellinen vanhus. Armfelt tutkisteli kuninkaan kasvoja, ikään\nkuin olisi lukenut niiden rypyistä suuren viisauden salaisuutta. Ja\nkuitenkin hänen hahmonsa peittyi pilveen, peittyi lyhytsanaisen, hiukan\ntylyn ystävällisyyden vaippaan, hajosi ulkonaisiksi huomioiksi, kaihtoi\naistimien koetinneulaa kuten aave, joka muuttuu sumuksi. Puhuiko hän,\nvai kuvittelivatko he vain hänen puhuvan?\n\nArmfelt, joka oli vielä äsken pysytellyt nöyrän vaiteliaana, sai\näkkiä selittämättömän halun lähestyä tuota kuuluisaa miestä, ratkoa\nauki hiljaisuuden verhoja, toimia, elehtiä, puhua... Ei, hän ei tänä\nhetkenä muistanut lainkaan Adelaidea. Tuskan kärki taittui syvällä\nhänessä ja alakuloinen lepotila, joka oli pitänyt häntä vallassaan,\nväistyi. Hänestä tuntui, kuin vanha, harmaa, maineen uuvuttama\nhallitsija kasvaisi inhimillisen kunnian eläväksi vertauskuvaksi. Mikä\nnarri hän oli ollut! Ja miten toiseksi kaikki muuttui... Hän muovasi\nmielessään siron ranskalaisen lauseen, hän viskasi sen kuninkaalle\nkuin heittopallon ja näki hymyn leviävän noille kalpeille huulille.\nHän keskusteli nyt rohkeasti, hän tunsi tehneensä vaikutuksen.\nHetki oli tulvillaan mahtavan suopeuden hehkumaa, joka lämmitti\nhänen loistonhaluista sydäntään ja nosti veret hänen poskipäihinsä.\nSalaperäinen hän ei lainkaan ollut, tuo kruunupäinen vanhus. Ihmeen\nja etäälläolon pilvi halkesi hänen ympäriltään, hän seisoi siinä\nryhdikkäänä kuin kuningas ainakin. Ja aivan odottamatta hän alkoi\nsuunnata sanojaan Armfeltille. Tuo nuori suomalainen viehätti häntä,\nhän erotti imartelevien lauseiden pohjalta nuorekkaan kunnioituksen\naineksen ja häntä miltei hymyilytti noiden sinisten silmien harras\nloiste. Sellainen valo ennusti paljon. Se saattoi merkitä kylmän\nitsekkyyden mahtavaa kasvua, se saattoi merkitä yksinäisyyttä, jossa\nsuuruus syntyy. Mutta nyt se kuvasti vain peittelemätöntä ihailua, ja\nkuningas oli kyllin ironinen itseään kohtaan torjuakseen sen muutamin\npilkallisin sanoin luotaan.\n\n\n\n\n4\n\n\nParooni Zöge näki muutoksen, joka hänen nuoressa suojatissaan\ntapahtui. Tuosta käynnistä asti, jolloin Armfelt oli kohdannut\nPreussin hallitsijan, hänen kireä välinpitämättömyytensä näytti\nvihdoinkin väistyvän ja hänen sisäisessä tilassaan tapahtui käänne.\nNäytti niinkuin kuninkaan ystävällinen huomio olisi odottamatta\nkoskettanut hänen nuoruutensa hervonneisiin kieliin ja herättänyt\neloon kunnianhimon levottoman sävelen. Hän liikkui nyt joustavana,\nrauhattomana, toiminnanhaluisena matkatoverinsa seurassa, joka ei\nlainkaan voinut unohtaa, että monarkki oli kokonaan jättänyt huomiotta\nhänet, everstin. Oh, Armfelt ei voinut salata vahingoniloaan. Tämä\nriitti hänen kostokseen, tämä oli hyvitys Plac Zamkowyn katalasta\nkepposesta, ja hän oli tarpeeksi julkea ja kyllin mielissään sanoakseen\nsen avoimesti everstille.\n\nMutta hänen suureksi hämmästyksekseen Sprengtporten ei vastannut\nsanallakaan. Mitta oli täysi! Eversti päätti vihdoinkin katkaista\ntämän sietämättömän tuttavuuden. Hän puuhasi ääneti ja yrmeänä\nmatkalaukkujensa parissa. Hän aikoi lähteä tuotapikaa Ranskaan, ja\nhänen kunnoton matkatoverinsa saisi menetellä miten parhaaksi katsoi,\nsillä nyt hänen kärsivällisyytensä oli loppunut. Sisimmässä mielessään,\nempien kovin, purkaako epäluulojaan vai ei, hän luki paroonin avoimista\nsilmistä asioita, jotka saattoivat hänet rajattoman kiihtymyksen\nvaltaan. Vihdoin hän paljasti epäilyksensä. Hän oli ehdottoman varma\nsiitä, että juuri Armfelt, eikä kukaan toinen, oli tehnyt hänet\nilkeillä kaskuillaan naurunalaiseksi parooni Zögen kutsuissa, joissa\nhän oli turhaan piirittänyt erästä siniveristä berliinitärtä, pientä,\npilkanhaluista naikkosta. Hän ei ottanut kuullakseen matkatoverinsa\nkiihkeitä vastaväitteitä. Hän lähti matkalle yksinäisenä ja yrmeänä,\nistuen patsasmaisen jäykkänä mahonginruskeiden vaunujen korissa.\nParooni Armfelt seisoi majatalon pihamaalla ja tuijotti hänen\njälkeensä. Sisimmässään hän tunsi miellyttävää helpottumista, ikään\nkuin everstin lähtö olisi katkaissut viimeisenkin kahleen, joka vielä\nsitoi hänen rauhatonta sieluaan.\n\nElämä, joka humisi kiihkeänä hänen ympärillään, tempasi hänet\npyörteisiinsä. Oli suloista elää mairittelevien ystävyyksien lauhassa\nilmakehässä, kiitos äreän matkatoverin ja hänen tyhmän kuhertelunsa,\njoka oli varmaankin tapahtunut _un peu dragonnement_, ilman vienoja\npuolisäveliä! Armfelt nauroi hilpeästi. Suuri, leveä, häikäisevä\nmahdollisuuksien valtatie, joka tulvehti tummanpunaisesta atlassilkistä\nja läikkyi heleälle sametille, aukesi hänen eteensä. Se ulottui\nBerliinistä Leipzigiin ja Leipzigistä Wörlitziin. Kuinka vapaaksi\nhän tunsikaan itsensä! Kuinka jumalaisen suruttomaksi! Hän saattoi\nmielensä mukaan nousta kevyeen kabriolettiin ajaakseen sirojen\npreussittarien seurassa Weimarin hoviin, jossa nautittiin illalliseksi\nklaveerinsoittoa, sukkeluuksia ja paahdettuja manteleita. Vihdoin hän\nsiirtyi Frankfurt am Mainin kautta Strassburgiin. Ellei hänen isänsä\nkäsittämättömässä huolehtivaisuudessaan olisi lähettänyt kirjettä,\njossa esitettiin toivomus, että hän vihdoinkin etsisi Euroopan kartalta\nPariisin ja sopisi everstin kanssa, hän olisi päättävästi hylännyt\nkaikki uudet matkasuunnitelmat. Nyt hän saapui notkuvissa vaunuissa\nTemple Neufin varrelle, ja hänen sikäläinen sukulaisensa Erik Ludvig\nArmfelt, ranskalaistunut emigranttiupseeri, tarjoutui oppaaksi tässä\nsinisilmäisten elsassilaisten, paistettujen hanhien ja ihrapiirakoiden\nkaupungissa, Hochheimerin ja kolmikielisten viulujen maassa.\n\nStrassburgin kaupungilla oli onni liittää huomattaviin nähtävyyksiinsä\nprinssi Maksimihan, Zweibrxicken-Birkenfeldin pfalzkreivin poika. Hän\noli laiha nuorukainen, jonka omituisen vinoa vartaloa ranskalainen\nupseerinpuku ei ottanut kaunistaakseen. Hänen maineensa perustui\njatkuvaan humalaan, huonoihin raha-asioihin ja rakastajatariin, joita\nhänen kerrottiin vaihtavan kuun jokaisella neljänneksellä, koska\nhän kunnioitti luonnon lakeja ja yleistä maailmanjärjestystä. Hänen\nhenkilääkärinsä survoi huhmaressa yrttejä ja ryytejä, jotka lisäsivät\nmiehistä kuntoa: raparperia, espanjankärpäsiä, yohimbapuun uutetta.\nHänen makuuhuoneensa, joka toimi Strassburgin kautta vaeltavien\nnäyttelijättärien yleisenä majatalona, tuoksui niin voimakkaasti\nambralle, että prinssin naispuolisen palveluskunnan täytyi jatkuvasti\nsuorittaa yöpalvelustaan sen vuoteissa tottuakseen lemuun. Kerrottiin,\nettä hän ei ollut lainkaan nirso. Hänen neuvottomat, kalvaat kasvonsa\ntosin näyttivät siltä, niinkuin hän aina valikoisi ja valitsisi vain\nparhaita paloja, mutta todellisuudessa hänen nautintojensa nuotta\nkeräsi kaikenlaista saalista, pienistä kukkastytöistä aina vanhoihin\nkreivittäriin asti. Hän puhui rakkauksistaan siniverisen ylimyksen\nylhäisellä vaatimattomuudella. Ainoa, mistä hän kerskui, oli hänen\nnapansa, joka muodosti kaikkine ryppyineen kreivikunnan kruunun.\n\nPrinssi Maksimihan otti nuoren Armfeltin heti uskotukseen. Tunsiko\nparooni eskimotyttöjä? Kerrottiin, että hänen majesteettinsa Kustaa III\n— kaikki kunnia hänen nimelleen — osasi rakastaa vain italialaiseen\ntapaan ja että hänen hoviaan täydennettiin nuorilla, soreilla\naatelismiehillä. \"Te saatte kutsun, olkaa varma siitä\", hän sanoi. Ja\nhänen huulensa, joihin oli vedetty ohut kerros punaista ihomaalia,\nsuippenivat julkeaan irvistykseen. Armfelt tunsi kasvojaan kuumentavan\nja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. Tuo parraton nulikka, tuo\nelosteleva salasyntinen! Samassa hän tunsi hihassaan pienen naiskäden\nkosketuksen. Hänen vieressään prinssin illallispöydässä istui eräs\nniistä monista näyttelijättäristä, joita hänen ylhäisyytensä suosi,\nja nyt, kun makea viini kuumensi hänen veriään, hän loi lempeitä\nsilmäyksiä nuoreen pöytätoveriinsa. \"Älkää välittäkö hänestä\", hän\nkuiskasi hyväilevästi. \"Hän on ylt'yleensä madonsyömä kuin vanha laho\nhirsi. Mutta teidän kelpaa, ystäväni. Tiedättekö, Karlsbadissa oli\nmuuan aatelismies, jolla oli teidän ihonne ja hiuksenne. Vain hänen\nsilmänsä olivat mustat, mustat... mustat kuin yö.\"\n\nJa hän alkoi äkkiä hyräillä ranskalaista kuplettia, joka oli pahoin\nkulunut vieriessään ruhtinaskunnasta toiseen läpi Euroopan.\n\nPrinssi ei välittänyt vähääkään Armfeltin loukkautuneesta ilmeestä.\n\"Te olette pukki\", hän vakuutti. \"Jos väitätte olevanne jotakin muuta,\nvalehtelette yhtä häpeämättömästi kuin Brandenburgin piispa, joka\nerisi elämästä Leipzigin tyttötalossa ja selitti kuolevansa uskossa\nylösnousemukseen. Sanon teille, parooni\" — hän alkoi nikotella —\n\"sanon teille, että talikynttilällä ja talikynttilällä ei ole eroa.\nOlen valmis todistamaan sen. Tämä _comédienne_, jota te juur'ikään\npoljitte varpaille, on tosin toista mieltä, mutta siitä huolimatta hän\nei katso ikään eikä säätyyn, ei syntyperään eikä sukuun. _Chérie!_\nOlet humalassa kuin nunna. Suutele paroonia, suutele häntä nenään!\" Ja\nsamassa hän nousi seisaalleen, pyyhkäisi laajalla takinhihallaan kumoon\ntäyden viinimaljan, jossa uiskenteli jääpalasia ja persikanlehtiä.\nHänen laihoilta sudenkasvoiltaan oli paennut kaikki väri ja hän huusi\nkäheällä äänellä avukseen _medicusta_: \"Kalustakaa minut, tohtori.\nTehkää kaikkenne, että tämänkertainen lemmenyö ei ajaisi kariin...\"\n\nARMFELT lähti Strassburgista niin nopeasti, että hänen sukulaisensa\nErik Ludvig saattoi merkitä tililleen yhdeksän maksamatonta illallista\nja joukon luotolla hankittuja vaatteita. Levisi huhu, että hän\noli pahoin riitaantunut prinssi Maksimilianin kanssa. Juttu oli\nkarlsbadilaisen näyttelijättären syytä, sillä hän yllytti nuo molemmat\nmiehet toistensa kimppuun, ja ellei muuan strassburgilainen upseeri\nolisi osunut paikalle, kahakka olisi päättynyt kaksintaisteluun. Hänen\nkorkeutensa prinssi oli lausunut pari halventavaa sanaa ruotsalaisesta\nkansallisluonteesta. Pieni primadonna oli riippunut hänen kaulassaan ja\nsaanut niin rajun töytäisyn vatsaansa, että kaatui ja satutti päänsä.\nMutta pian kerrottiin muutakin. Tuo suomalainen Adonis oli pannut\nStrassburgin naisten päät pyörälle, ja pahinta kaikesta oli, että\nheidän joukossaan oli saman upseerin tytär, joka oli estänyt kahakan.\n\nArmfelt saapui Pariisiin varhain keväällä. Ylimielisyys ja tuska,\nkuohuva elämänhalu ja salainen haikeus olivat koko matkan ajan\ntaistelleet hänen mielessään, ja näiden ristiriitaisten tunteiden\nvallassa hän asettui Ranskan pääkaupunkiin totellakseen isäänsä ja\nantautuakseen Sprengtportenin käskettäväksi. Eversti oli asunut\nhotellissaan jo syksystä asti. Heti Pariisiin tultuaan hän oli\nilmoittautunut Ruotsin edustajalle, kreivi Creutzille. Hänet nähtiin\ntalven kuluessa ranskalaisen upseeriston illallisilla ja sotamarski\nBironin perhekutsuissa. Ne neljätuhatta hopeariksiä, jotka Kustaa III\noli myöntänyt hänen kaksivuotista matkaansa varten, olivat aikoja\nsitten loppuneet. Jo tammikuun lopulla kreivi Creutz kirjoitti everstin\nnimenomaisesta pyynnöstä kansliapresidentti Ulrik Schefferille pitkän\nja kohteliaan kirjeen, johon sisältyi vihjaus, että everstiä oli\nautettava, jos mieli pelastaa hänet velkavankeudesta. Oli toinenkin\nvaara, jota kirjeessä erikoisesti tähdennettiin. Ruhtinas Potemkinin\nnuotta ulottui Pariisiin asti, ja eversti saattoi milloin tahansa\nmyydä itsensä Venäjälle. Yhtä kaikki! Vekseli, jonka Sprengtporten\noli asettanut Ruotsin valtion maksettavaksi, protestoitiin. Hän tunsi\nepäsuosion ympyrän kiristyvän, anoi eroa sotapalveluksesta, pyysi\neläkettä ja akordinkorvausta kenenkään ymmärtämättä, tarkoittiko\nhän täyttä totta vai toivoiko hän kuninkaan epäävän eronanomuksen\nja myöntävän uusia matkavaroja. Herätti yleistä hämmästystä, kun\nTukholmassa suostuttiin virkaeroon. Ja nyt hän harhaili rahattomana ja\nnöyryytettynä Pariisin katuja, etsien paikkaa Atlantin yli lähtevissä\nRanskan joukoissa. Pilvi peitti sakeana hänen taivaansa. Hän toivoi\nyhä, mutta sangen vaisusti, että kuninkaan odottamaton päätös lisäisi\nhänen ehtyneitä varojaan.\n\nSprengtporten otti matkatoverinsa vastaan niin ynseästi, että tämä\nnäki parhaaksi peräytyä. Hänen sanoissaan oli jäätävää ivaa, kun\nhän muistutti Armfeltia niistä strassburgilaisista kolttosista,\njoita kaikkitietävä juoru parhaillaan kuljetti läpi Pariisin. Mitä\nhän ajatteli? Kuvitteliko hän olevansa uusi Casanova? Ja nyt, kun\npohja oli pettänyt, kun Ruotsista oli tullut virkaero, josta puuttui\nsekin tavanmukainen lisäys, että eroava upseeri kuuluisi edelleenkin\nvaltakunnan armeijaan — nyt Armfelt vihdoinkin ilmestyi Ranskaan ja oli\nvalmis asettumaan everstin komennettavaksi. Hävytön, nenäkäs nulikka!\nEversti kirosi. \"Minun aurinkoni on sammunut\", hän sanoi ja hänen\näänessään soinnahti niin syvä katkeruus, että Armfelt säpsähti. \"Sinun\nsitä vastoin on parhaassa nousussaan. Miksi etsisit minun seuraani,\nellet loistaaksesi! Sinun maineesi vaatii taustan, vai kuinka? Vanha\nvirkaheitto upseeri ja nuori aateliskeikari. Mikä vastakohta!\"\n\nVastoin everstin määräyksiä Armfelt asettui hänen hotelliinsa; se\nsijaitsi Faubourg de Saint Germainissa, jossa vieraileva aatelisto\nasui. Paikka vaikutti sangen kuihduttavasti hänen kukkaroonsa. Mitä\ntehdä? Hän viihtyi kovin näiden kultareunaisten peilien, näiden\nhelisevien kynttiläkruunujen ja aateliskilpien keskellä. Hän joi\nparhaita punaviinejä, jotka oli säilöstetty 1600-luvun lopulla,\nsöi käristettyä valkoista leipää, nautti fasaaninpaistin hajusta,\nkomensi hovimestareita, tuhlasi rahojaan kamaripalvelijoille ja\npartureille, jotka kähersivät hänen peruukkinsa Ludvig XVI:n tyyliin\nja ajoivat hänen leukansa ja huulensa tottuneemmin kuin venäläiset\nhoviparturit. Täällä tapasi vierailevia ruotsalaisia ylimysperheitä,\njoiden seuraan hän oli tervetullut. Hän kohtasi Espanjanlähettilään,\nvapaaherra Malte Ramelin ja hänen hauskan puolisonsa; he olivat tulossa\nMadridista ja matkalla Tukholmaan. \"Te lähdette meidän seurassamme\",\nesitti kreivitär. \"Te kuulutte hoviin ja me toimitamme teidät sinne,\ntahdoitte tai ette. Voitte tavata hänen majesteettinsa Kustaan jo tänä\nkesänä Spaassa, jonne hän on matkalla. Luvalla sanoen, hän on hyvin\nhuonomuistinen.\"\n\nJa he nauroivat kaikki hyväntahtoista, hieman pilkallista naurua\najatellessaan niitä vallattomuuksia, joiden vuoksi monarkki oli\ntoimittanut nuoren kaartinvänrikin ulkomaille.\n\nHILJAISESSA, hiostavan lämpimässä työhuoneessa, jossa sadat\nsagriininahkaiset kirjat paistattivat selkiensä kultakiehkuroita\nvuorikristallikruunun valossa, Armfelt kohtasi kreivi Creutzin.\nLähettiläs oli saanut aivan kyllikseen eversti Sprengtportenista,\njoka majaili hänen vastaanottosalissaan alituisine lainanpyyntöineen.\nEversti Tyytymätön, no niin... Kreivi oli kokenut, vanha hovimies,\nhän oli tottunut haistamaan epäsuosion jo kaukaa, ja mitä tuli\nSprengtporteniin, jonka koirankasvoja jäykisti lähtemätön nyrpeyden\nlaasti, niin...! Liikkuessaan hiljaisena ja viisaana folianttiensa,\nkuparipiirrostensa ja porsliiniensa keskellä Kustaa Filip Creutz\najatteli hieman kaihomielisenä syntymäseutuaan, joka oli myös Savon\nprikaatin komentajan syntymäseutu. Sen kaukaisilla pelloilla orasti\nvarmaankin vilja. Mutta kuinka vieraaksi vuodet olivat sen muuttaneet!\nAikoja sitten Suomen nimi oli hävinnyt hänen kirjeenvaihdostaan, hän\noli etääntynyt lapsuudestaan, hän tunsi juurtuneensa vieraisiin maihin\nja rikkaampaan luontoon. Vain Ruotsin kuninkaan kirje, jossa monarkki\noli kuvaillut Suomenmatkansa vaiheita, oli tasan viisi vuotta sitten\nelvytellyt hämäriä muistoja... Ja nyt sukelsi kuin suoraan menneisyyden\nkuiluista kulmikas, katkeroitunut mies, pelinsä menettänyt eversti,\njoka vetosi heidän yhteiseen kansallisuuteensa ja kärkkyi hänen\nystävyyttään.\n\nKreivi Creutz oli jättänyt kotitilansa Malmgårdin jo yhdeksänvuotiaana,\njolloin äiti oli ottanut pojan mukaansa Tukholmaan. Hän oli joutunut\nkuninkaallisen kanslian virkamieheksi, kohonnut prinssi Fredrik\nAadolfin kavaljeeriksi, siirtynyt Ruotsin lähettiläänä Espanjaan,\njonka oloista ja tavoista hänen olemuksensa loistonjanoinen puoli ei\nvoinut koskaan irroittua. Kaikki tuo oli kovin kaukaista — ja vielä\netäämmäksi olivat liukuneet ajat, jolloin hän liittyi tunteellisen\nkreivi Gyllenborgin kanssa jäseneksi uuteen kirjalliseen seuraan ja\npalvoi, kuten toisetkin, piirin yhteistä runotarta, pönkkähameista,\nisokokoista rouva Nordenflyehtiä. Sattui joskus, että kreivi Creutz\navasi kirjakaappinsa lasiovet ja piteli kapeassa kädessään vihkoa, joka\noli sidottu vihreisiin sahviaanikansiin ja varustettu kreivillisellä\nvaakunalla. _Atis ja Camilla_. Painettu Tukholmassa 1761. Ylevä,\nkuulas, viisilauluinen paimenrunoelma, koruttomampi kuin Tasson\n_Aminta_, jota hän nuoruudessaan ihaili. Hän lehteili hienoisen\nhämmingin vallassa noita kalvenneita sivuja, joilla vielä tuoksui\nhänen tunteellinen ikäkautensa kuten lakastunut mantelinkukka levittää\nympärilleen aavistuksenvienoa lemua.\n\nDiplomaattiaikanaan hän luki paljon sekä ranskalaista että italialaista\nrunoutta, mutta hänen omassa malakiittisessa mustetolpossaan\nhyytyi luomisen neste. No niin, sitä enemmän hän uhrasi sitä\nkirjeenvaihtoonsa. Ja jos kaikki otettiin huomioon, olihan hän\njoutohetkinään sepitellyt pientä filosofista kyhäelmää \"Valheen\npuolustusta\", ironisen elämänviisauden kirkasta tulosta. Hän hymyili\nhiukan. Näyttelijä Le Kain oli aikoinaan verrannut hänen pieniä\nsuorituksiaan jokihelmisimpukan helmiin. Se oli tapahtunut hauskan\n_maman_ Geoffrinin tiistaivastaanotolla; satavuotias Fontenelle oli\nhymyillyt hänelle, finanssiministeri Turgot, jonka maine perustui\nvielä siihen aikaan hänen suureen kokoonsa, oli tapansa mukaan\nsorvannut siitä ujostuttavan kaskun. Mutta nyt kreivi Creutz totesi\nhiukan vaivautuneena, että jokihelmisimpukka kehitti aarteitaan kovin\nhitaasti. Lyyrillisen tunteen helmiäistä hänessä oli kyllin, luomisen\ntahtoa hänessä oli, mutta hän pelkäsi jokaista sorajyvää, joka voisi\ntuottaa kipua ja häiritä hänen elämänsä mukavuutta.\n\nNyt hän tarkkasi hajamielisen uteliaana eversti Sprengtportenin nuorta\nseuralaista, joka oli saapunut hänen luokseen. Kaunis, moitteeton\nylimyksenalku. Sellaisista aineksista kasvoi erinomaisia hovileijonia,\njotka osasivat antaa arvoa vanhan salonkielämän siroille muodoille.\nHeissä säilyi vielä _le jeu d'esprit_, ranskalaisen henkevyyden\nkallisarvoinen tuli. Nuorukainen miellytti häntä suuresti; kreivi\ntarkasteli suopein, hiukan likinäköisin silmin noita vaaleita kasvoja,\njoilla hehkui niin avoin innostus, kun hän vain raottikin omien\nmuistojensa aarrevarastoa, ja tuota huoliteltua peruukkia, jonka\nvarjoon kaartui sorea, viisas otsa. \"Ja ovatko espanjalaiset ystävänne\nilmoittaneet teille, että hänen majesteettinsa saapuu Aacheniin?\" hän\nkysyi. \"Vapaaherra Malte Ramel mainitsi siitä\", vastasi Armfelt. Kreivi\nCreutzin henkevillä huulilla syveni hymy; hän saattoi jo kuvitella,\nmiten hänen nuori vieraansa astuisi ensimmäisiä haparoivia askeliaan\nvallan ja maineen tiellä, vaeltaisi niinkuin hän oli vaeltanut\nkauan, kauan sitten. Eräänlainen hajamielinen innostus, joka saattoi\nvallata tämän pidättyväisen diplomaatin ja joka oli antanut aihetta\nmoniin kaskuihin, väritti kreivi Creutzin ääntä: \"_Madre de Dios!_\nTulkoon se osaksenne! Tahdotteko seurata minua Spaahan ja tulla\nesitellyksi hänen majesteetilleen? Luulen, että paikkanne ei lainkaan\nole eversti Sprengtportenin rinnalla, sillä hänen varjonsa on... hm,\nepäterveellinen. Miellytätte minua suuresti, _mon petit faucon_. Älkää\nsaattako mainettanne vaaraan.\"\n\nArmfeltista tämä huone ja tuo mies olivat jo aikoja sitten lakanneet\nkuulumasta siihen kevyeen maailmaan, jonka hän niin hyvin tunsi;\nkreivi Creutz seisoi hänen edessään kuin maallisen kunnian ylipappi,\najatuksiinsa vaipunut profeetta, joka ennusti hänelle kaikkien\ntoiveiden täyttymistä. Hän tunsi kiintyvänsä tuohon henkevään,\nhajamieliseen hovimieheen ja hän ilmaisi sen ihailevilla katseillaan.\nCreutzin kirjastohuone veti häntä puoleensa; hän saapui sinne monina\npäivinä ja kuunteli kummallisen nautinnon vallassa muistojen huminaa,\njoka täytti tämän avaran salin äänillä ja varjoilla, kaiuilla, jotka\nlankesivat kaukaa Ludvig XV:n Ranskan salongeista. Sama vaikutelma\noli vallannut hänet Sanssoucissa, kun kruunupäinen filosofi tervehti\nhäntä hohtavalla katseellaan. Ja täällä? Täällä liikkui hillittynä\nja mietteissään ystävällinen keski-ikäinen diplomaatti, availlen\njokaisella tahattomalla eleellään ja jokaisella sanallaan ovia\nmenneen loiston valtakuntaan. Maailma, joka oli täyttänyt korkeimman\nhenkevyyden ja elämänhienostuksen vaatimukset, lähetti tänne säteensä.\nVieno valaistus Scéauxin palatsin vuorikristallikruunuista, madame du\nChåteletin hauskasta huvilinnasta, älyllisen ylimystön illallispöydistä\nviipyi kuin kultaava iltarusko kaikessa, mihin hän katsoi. Armfeltin\ntarvitsi vain silmäillä Augustin Saint-Aubinin kuparipiirroksia, jotka\nympäröivät Voltairen rintakuvaa siron mahonkilipaston yläpuolella,\nnähdäkseen suoraan kreivin satumaiseen nuoruuteen, viimeisten salonkien\naikakauteen, ja kuvitellakseen eläviksi varjot, jotka pyörivät\näärettömässä menuetissaan Kustaa Filip Creutzin muistoissa.\n\nKAIKESTA, mitä Armfelt kuuli — ihmisistä, joiden tehtävänä oli vaalia\nmaineen ja viehätysvoiman tulta, tavoista, joista aatelismiehen saattoi\ntuntea — hän muovasi kuvan, joka oli yhtä häilyvä ja epämääräinen kuin\npilvi. Hänen kunnianhimonsa imi kertomusten kastetta ja voimistui.\nHän tahtoi elää mukana tuossa kirjavassa, kimmeltävässä maailmassa,\njossa huvi vallitsi ja jossa älyllä, henkevyydellä, kauneudella oli\nkotipaikkansa. Hänen luonteessaan piilevä loistonrakkaus tarjosi\nsopivan kaikupohjan kreivi Creutzin sanoille. Hänen elämänjanonsa\nkurkottui ranskalaisen salonkieleganssin puoleen tyytymättömänä\nja valppaana, imien kiihkeästi maineen tuoksua. Tulevan kunnian\nkullanhohtoinen pilvi oli painunut hänen silmilleen ja sen lävitse hän\narvioi ihmisiä ja asioita, mitaten heidän kannattavuuttaan, laskien\nmielessään heistä heruvan hyödyn korkoja.\n\nKreivi Creutz oli tarttunut hänen käteensä ja opasti häntä tielle.\nOli aika luopua turhasta uhmasta. Hänen oli temmattava käsiinsä\nonnensa suitset ja sovittava Kustaa III:n kanssa, jos mieli menestyä\nhovissa. Hänen tuli tietää, että sopivampaa hovimiestä ja luontevampaa\nylimystä Tukholman linnassa ei todellakaan tavannut ja että hänen\nmajesteettinsa olisi ensimmäinen tunnustamaan nämä ansiot, mikäli\nArmfelt itse niin tahtoi. Kerrottiin, että monarkki oli nykyisin kovin\nhaluton ja väsähtänyt ja että niistä miehistä, jotka vielä vuosi sitten\nympäröivät häntä, saattoi enää vain harva kerskua kuninkaallisella\nsuosiolla. \"Tiedättekö, mitä he ovat?\" lisäsi kreivi Creutz. \"He ovat\nkoreita pelirasioita, joista lähtee yksi ainoa liehakoiva ääni. Ja hän\npuolestaan on liian levoton, liian oikullinen ja liian viisas ollakseen\nviskaamatta heitä romukoppaan. Leikkiäkö? Kaikin mokomin! Hänen\nmajesteettinsa leikkii niin kauan kuin hänen ympärillään ei ole ihmisiä\nvaan leluja.\"\n\nArmfelt vaistosi, että noissa sanoissa avautui tie ja että hänen\ntarvitsi vain astua eteenpäin tavoittaakseen sen mitä toivoi. Hänen\nsormensa olivat koskettaneet avainta. Nyt hän tahtoi tempaista sen\nkäteensä ja vääntää maineen kahvaa, kunnes ovet aukeaisivat hänen\nedessään. Totta kyllä, hän oli yhä Sprengtportenin käskyläinen, ja\nisän kirjeet, jotka pommittivat häntä Pariisiin asti, suitsusivat\nsotilasuran ylistyksiä. Hänen päivänsä olivat täynnä rauhatonta\npäättämättömyyttä. Hän tahtoi totella ruotsalaisia ystäviään ja tavata\nkuninkaan, mutta hän ei tiennyt, miten menetellä öisin, jolloin\nFaubourg de Saint Germainin peitti kohiseva hiljaisuus ja jolloin\nkadulta erotti vain yksinäisten vaunujen ääniä, Armfelt makasi\nvalveilla. Hänen lähellään ruhtinaallisen hotellisängyn pieluksilla\nnukkui aivan alastomana pieni neiti l'Éclair, koketti, hyväntahtoinen\nolento, joka oli viettänyt koko elämänsä Pariisin näyttämöillä. Hänen\nmusta tukkansa lepäsi hajallaan päänalusen silkillä, ja yö loihti hänen\nhiukan karkeihin kutreihinsa vienoa pehmeyttä. Ohut hopeajuova, joka\nsaattoi langeta katulyhdystä tai kapeasta puolikuusta, siirtyi hitaasti\nhänen hennolta kurkultaan yhä alemmas, kunnes se siiasi kuolleella\nvalolla pienet päärynämäiset rinnat. Pimeässä kuului nukkuvan tytön\nhengitys. Hänen jalkansa olivat koukussa ja vain polvet hehkuivat\nepämääräisesti kuin marmori, jota yö varjoaa. Armfelt tarkkasi häntä\nsalaa. Oli mahdollista, että hänen leponsa oli täysin uneton, mutta\njos hän näki unta, hän uneksi varmaankin uudesta lohenpunaisesta\nmuotihameesta, uudesta helmiketjusta, samppanjaillallisista, ruusuista.\n\nMiten Armfelt yrittikään vaipua uneen, hän pysyi valveilla. Yö oli\nhiostavan lämmin. Pimeydessä häälyi valotäpliä, jotka seuloutuivat\nikkunan pitsiuudinten raoista ja laskeutuivat huonekalujen\nmustille pinnoille kuin tulikärpäset. Kadulla kuljettiin. Alhaalta\nkäytävästä kuului naurua ja portin läimähdys... Armfelt näki\njossain mielensä näyttämöillä laihan, hyväntuulisen miehen, joka\nnosti etusormensa pystyyn ja hymyili. Kuningas! — Aivan oikein, uni\nkaikkosi silmänräpäyksessä... Hänen oli vuoroin kylmä ja kuuma, hän\ntunsi, miten peite painui hänen hikisille säärilleen epämukavan\nraskaana. Hän mietti tulevaisuuttaan. Hän makasi kädet takaraivon\nalla ja tuijotti kattoon, jonka kullatuista koristeista pimeys oli\nsyövyttänyt kaiken kiillon. Jospa hän olisi jo Ruotsissa! Jospa hän\nvoisi lyöttäytyä hänen majesteettinsa ystäväksi kuten hän tunkeutui\nranskalaisten aatelismiesten ja upseerien ystävyyteen. Hän tuntisi\nolevansa irrallinen ja hyödytön ihminen aina siihen hetkeen asti,\njolloin hänen maineensa jättäisi varjoon kaikki muut. Valtaa! Sitä\nhän janosi. Valtaa ja rikkautta ja ylellisyyttä. Kunniaa, joka\nkestäisi kauemmin kuin raha. Hyviä päivällisiä, vaikutusvaltaisia\nystäviä, kauniita rakastajattaria. Yö muodosti hänen silmiinsä näkyjä,\nhämäriä ja epätodellisia kuin unet, loistoisia ja kiihoittavia\nkuin hovijuorut, joita hän kuunteli mielellään. Ja hänen sisin\nitsensä ajelehti äärettömän etäällä tästä kuumasta vuoteesta,\nkun hän herätti mademoiselle l'Eclairin ja vaipui lantioille,\njotka vavahtivat uneliaasta nautinnosta. Tytön silmät kiilsivät\npimeässä mustien lasipalasten tavoin. Ja kaikessa, mitä tapahtui,\noli jotakin sanomattoman epätodellista, niin kuin pimeys, vuode,\nhuohotus ja lapsellisen näyttelijättären itku kuuluisivat huonoon\nsalonkinäytelmään, johon ei lainkaan voinut eläytyä.\n\n\n\n\n5\n\n\nELOKUUN alussa 1780 kuningas Kustaa III seurueineen saapui Spaan\nkylpylään lähelle Aachenia, kohentaakseen horjuvaa terveyttään\nkivennäisvesillä.\n\nSeudulla oli alkanut tavanmukainen sesonki. Euroopan korkein ylimystö\non lähettänyt huomattavat edustajajoukot näille lähteille, ja vielä\nsuuremmaksi kasvoi kullan ja silkin, sametin ja timanttien tungos, kun\nhuhu kertoi Pohjolan monarkin tulosta. Chartresin herttua tapasi täällä\nkauniin tyttömäisen puolattaren, kreivitär Sangurskan. Nähtiin ruhtinas\nAleksei Orlov, vallankumousmies vuodelta 62, Tsesmen voittaja, joka oli\nkatsonut parhaaksi kuljettaa matkavaunuissaan kuvanihanaa vaimoaan.\nSitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä varsin pian kuiskaili koko\nseudun aatelisto kuumasta lemmensuhteesta, joka virisi ruhtinatar\nOrlovin ja Nassau-Siegenin prinssin välillä. Kreivitär Boufflers, jota\noli kerran pidetty Ranskan hovissa vierailevan Ruotsin kruununprinssin\nrakastajattarena, tosin odotti kuninkaan tuloa niin kiihkeästi, että\nseikkailu jäi häneltä salaan.\n\nVaikka monarkki matkusti salanimellä, hänen tulostaan ei suinkaan\npuuttunut upeutta, hälinää ja vaikuttavia eleitä. Määräpäivänä koko\nkylpylän tie pölisi ratsujen kavionkopseesta. Kuriirit lensivät\nedellä, livreepukuiset lakeijat pöyhistelivät kuin papukaijat,\nratsastavan vartioston perässä vierivät kullatut kaleesit ja niiden\njäljissä huojui, heittelehti ja keikkui juhla vaunuja, joissa\nruotsalainen ylhäisö istui riikinkukkomaisessa loistossa. Kun\nkuningas näyttäytyi vaunujen laskuportaalla, jymisi helteiseen ilmaan\ntuhansien eläköön-huutojen ukkonen. Nähtiin välähdys armollisesta\nhymystä, nähtiin siro kädenliike, suuret, kuperat koiransilmät,\nhuoliteltu peruukki ja vinot olkapäät. Vain raketinsytyttäjät, jotka\nyrittivät turhaan saada oikeaa lentoa rätiseviin ja pihiseviin\nruutikeppeihin, eivät ehtineet nähdä mitään. Viheriät bengaalipyörät,\nroomalaiset kynttilät ja sähikäiset kimposivat ilmaan vasta kun hänen\nmajesteettinsa oli poistunut.\n\nKuningas tunsi itsensä pirteäksi kuin poika. Lapsuudessaan hän oli\nollut heikko ja heiveröinen, ja hänen jossakin määrin vino ruumiinsa\nei koskaan täydellisesti vapautunut silloisten sairauksien jäljistä.\nVanhemmat olivat varjelleet prinssiä kuin ansarikasvia. Nelivuotiaana\nhänen holhoojakseen oli valittu sivistynyt, henkevä kansliapresidentti\nTessin, loistava hovimies, hänen kaikkein korkeimman rouva äitinsä\nLoviisa Ulriikan uskottu. Sillä välin kun poikaa kammattiin ja\npuuteroitiin, pakotti Tessin hänet tarkastelemaan kuvia, jotka\nesittivät kultaseppien, hatunkutojien, värjärien, tynnyrintekijäin,\npyssyseppien, veitsenhiojien, säämiskänahkureiden ja lasimestarien\nelämää. Kello yhdeksältä oli pidetty aamuhartaus. Tessin luki\nRaamatusta päivän tekstin, kertoi opettavaisen tarinan alkukirkon\najoilta, jatkoi saduilla, jotka säestivät etiketinmukaista aamiaista.\nHyi olkoon! Niihin kätkeytyi aina moraalinen opetus ja juuri tämä\ntaittoi niiden dramaattisuudelta kärjen. Tessinin hurjimmatkin\nritaritarinat olivat kuin hampaattomia hirviöitä, jotka syntyivät\npetoeläiminä, mutta vajosivat kasvaessaan kasvissyöjien asteelle.\n\nSäätyvallankumouksen aikaan hänen opettajansa vaihtuivat. Tessinin\ntilalle, kuninkaallisten sisarusten kasvattajaksi, tuli Carl Fredrik\nScheffer, vanha paimenukko, jota kukaan ei sietänyt. Scheffer piti\nsuitsia: he riuhtoivat kuin äksyt ajohevoset. Prinssi oikutteli, väitti\nvastaan, vaati, murjotti, päästi kiukkunsa valloilleen, oli sapekas ja\npahankurinen lapsi, joka paukutti ratsupiiskaansa palvelijoiden nenän\nedessä ja potki opettajansa sääret mustelmille. Itsekkyyttäkö? Kyllä\nja ei. Kukaan ei koskaan suonut hänelle hetkeäkään, jolloin hän olisi\nsaanut temmeltää mielensä mukaan Drottningholmin lehdoissa. Etiketin\nkultaiset kuolaimet kiristivät hänen pojansuutaan, aatelissivistyksen\npiiska hoputti häntä eteenpäin.\n\nVain öisin, jolloin inhoittava Scheffer nukkui, hän nousi varpaillaan\nvuoteesta, hiipi linnan päätykamariin ja sytytti kynttilät palamaan.\nOli pimeää ja suloista. Prinssi kiinnitti pitkään palttinakolttuunsa\nlaahustimen, jonka hän valmisti vanhasta lautasliinasta. Hän kääri\npäähänsä turbaanin, kohotti helmojaan, seisoi keikaillen ja elehtien\nsuuren venetsialaisen peilin edessä. Hän ei lainkaan tuntenut niiden\nnuppineulojen pistelyä, joilla nämä fantasiapuvut oli harsittu\nkokoon, sillä hänen pojansydämensä sykki kiihkeästä riemusta ja hän\nnäytteli aivan yksin, yön varjojen keskellä, pitkiä ranskalaisia\nnäytelmiä. Hän pudotti yöpaidan olkaimet laihoilta hartioiltaan,\nkunnes rinta paljastui. Hän oli olevinaan nainen; hän puristi\nreitensä yhteen ollakseen kuin tytöt, joiden lantio oli erilainen\nkuin hänen. Hintelä, kuumeinen poika leikki pimeässä kummallisia\nleikkejään ja vain hiiviskelevät lakeijat ja uniset kamarineidot\nsaattoivat avaimenreiästä seurata salaista näytelmää. Se päättyi\nmiltei säännöllisesti tikarinpistoon. Hän, tytöksi muuttunut prinssi,\neli kaikilla hermoillaan tuon loppukohtauksen, jolloin terävä esine\non uppoavinaan hänen lihaansa. Hän lausui juhlallisesti deklamoiden\nnäytelmän viimeiset sanat: \"Ota vastaan Statiran henki...\" Sitten hän\nhiipi makuukamariin, pujahti peittojen alle ja vapisi.\n\nHän oli kovin lahjakas, mutta kuriton ja vailla rauhaa. Säätyjen\nkomissioni sai jotakin salaista tietä kuulla yöllisistä leikeistä,\nerotti Schefferin ja määräsi taas uudet opettajat. He muistuttivat\nkaikki isää: hajamielistä, tylyä, välinpitämätöntä kuningasta,\njoka saattoi äkillisessä kiukussa läimäyttää poikaansa korvalle ja\nkäyttäytyä seuraavassa hetkessä ikään kuin ei lainkaan muistaisi hänen\nkihelmöivää päätään. Sitä enemmän prinssi palvoi äitiään. Niin kaukaa\nlapsuudesta, että kaikki muistot muuttuivat varjomaisiksi kuin vuosien\ntakaiset unet, kohosi lempeän, äidillisen, ylvään kuningattaren kuva.\nÄitiä hän matki sekä äänenpainoissaan että eleissään. Hän jäljitteli\näidin kävelyä, hän keinahteli huomaamattaan kuin pieni nainen. Ja\nkaiken aikaa tarkkasivat suuret, taivaansiniset, kuperat lapsensilmät\nvuoroin kuningasta, vuoroin kuningatarta, säikkyen edellistä ja\nhyväillen katseellaan jälkimmäistä. \"_Voilà_\", sanoi vanha viisas\nTessin. \"Me luulimme saaneemme prinssin, mutta olemme saaneetkin\nprinsessan.\"\n\nMyöhemmin hän vihasi sekä säätyjenvaltaa että yksinvaltaista ja\nneuvostovaltaista hallitusmuotoa niin kiihkeästi, että saattoi\nkuvitella hänen samastavan nuo abstraktiset asiat ankariin\nkasvattajiin. Säädyt olivat kuin Scheffer, kuin isä: ne olivat\nsaaneet järkkymättömään päähänsä tylyjä mielipiteitä, ne tahtoivat,\nettä hän totteli. Mitä tuli itsevaltiuteen, hän ei koskaan voinut\najatella sitä ajattelematta samalla omaa isäänsä. Juuri isässä yhtyi\nlakiasäätävä ja toimeenpaneva valta kaksinkertaiseksi terroriksi.\nHallitsijaksi tultuaan hänen ensimmäisiä tekojaan oli uuden\nvaltiomuodon luominen, sen, jonka täydellisimmän ilmauksen hän luuli\nerottavansa aikojen takaa, Kustaa II Aadolfin vauraasta, hyvinvoivasta,\nmahtavasta Ruotsista. Säätäkööt säädyt lakeja! Hän puolestaan otti\nhuolehtiakseen niiden soveltamisesta. Kuningas nimitti neuvoskunnan,\njonka mieltä hän tosin oli velvollinen kuulemaan, kun oli kysymys\noikeudenkäytöstä, rauhansopimuksista, välirauhasta, valtioliitosta,\nylempien virkamiesten nimityksistä, aselevon solmimisesta ja hänen\nomista ulkomaanmatkoistaan. Mutta _hallita_ tämä neuvosto ei\nsaanut; sen tuli vain _neuvoa_. Tuntui siltä kuin hän olisi näiden\ntoimenpiteiden pohjalla salaisesti hävittänyt isän kuvaa omasta\nsielustaan. Hän vähensi, vaalensi, teki tyhjäksi kasvattajan hahmoa.\nHänen sisäpolitiikkansa nakersi rakoa muuriin, johon hänet oli lapsena\nteljetty.\n\nTieto hänen kuninkaaksi tulostaan oli herättänyt yleistä riemua kautta\nvaltakunnan. Aavistettiin, että prelaattien puoluekiihko ja porvarien\netuilu, virkapaikkojen kalastaminen ja kavala juonienpunonta läheni\nloppuaan. Istuessaan Tukholman kruunauskirkossa punaisen sametin,\nkullan ja kärpännahan peittämänä tämä hintelä onnellinen nuorukainen,\njoka juuri astui ratkaisevan askelen prinssiydestä kuninkuuteen,\ntuijotti herkeämättä äitinsä kasvoja. Loviisa Ulriikan silmissä\nkiilsi outo hehku. Hän kuuli pappien kuorolaulun, hän näki pyhien\nristien ja kirkollisten juhlavälineiden säihkyn, tuhansien lepattavien\nkynttilöiden, korkeimman diplomaattikunnan ja Ruotsin hovin yhtyneen\nloiston. Ja hän lausui itsekseen: \"Katsokaa häntä... Katsokaa,\nmillainen poika minulla on. Annan hänelle anteeksi kaiken. Hän on minun\npoikani!\"\n\nJotakin näkymätöntä tietä kruunausistuimella istuva nuorukainen otti\nvastaan tämän tunnustuksen, katsoi äitiään ja hymyili.\n\nHän oli tehnyt voitavansa vastatakseen säätyjen ja kansan ihastukseen.\nHän oli poistanut kidutuskuulustelut, rajoittanut kuolemanrangaistuksen\nkäyttöä, uudistanut painovapauden, jota koskeva viimeinen asetus\noli peräisin vuodelta 1766. Kuten valistunut hallitsija ainakin\nhän halveksi uskonkiihkoa kaikesta sielustaan ja mielestään, ja\nnyt hän aikoi allekirjoittaa paperit, joilla taattaisiin täysi\nvapaus taivaan tien valinnassa. Muuan innokas suomalainen, muuan\nChydenius, oli ärsyttänyt Tukholman arvovaltaisia pappeja pienellä\nkirjoituksellaan uskonnonvapaudesta. Hyvä! Hän tarttuisi lujin käsin\ntuohon luonnokseen, hän muuttaisi todellisuudeksi sen epämääräiset\nohjeet. Jo kahtena vuotena hän oli pannut vauhtia säätyvaltiopäiviin\nja kiusannut piruuksissaan hänen kirkollista korkeuttaan arkkipiispa\nMennanderia, joka puri huultaan ja vaikeni. Hän oli hyvä hallitsija,\nvalistunut ja tarmokas monarkki! Kiitos Jumalan ja finanssiministeri\nLiljencrantzin, maan raha-asiat oli saatu miten kuten kuntoon. Hän oli\npannut valtakunnan pankin lunastamaan kaikki setelit niiden puolesta\nnimellisarvosta, ja jotta tarvittavat hopearahat voitaisiin lyöttää,\noli Tukholman rahaministeri ottanut ulkomaisen hopealainan. Raha\njuoksi kädestä käteen kilisevänä, kirkkaana metallirahana, rikseinä\nja killinkeinä ja runstykkeinä aina vuoteen 1777 asti, jolloin oli\njälleen turvauduttava seteleihin. Mitäpä hän mahtoi! Yhtä kaikki,\nhänen rahaministerinsä oli korvaamaton lajissaan, eikä edes korkeimman\naatelin katkeruus, joka oli pommittanut kuninkaallisen rahapajan\nvaltiasta kaikkina näinä vuosina, voinut vähääkään järkyttää hänen\nasemaansa.\n\nKuninkaana Kustaa ei suinkaan kursaillut antaessaan täyden vallan\nloistonhalulleen. Tämä hienostunut Holstein-Gottorp oli tosin toista,\nvalitsevampaa lajia kuin Vaasain ruhtinaat, joiden elämää oli\nympäröinyt ylenpalttinen, miltei karkea muhkeus. Hän oli valistuksen\naikakauden täysiverinen kasvatti: vapaamielinen ja henkevä,\nsivistynyt ja älykäs, ja mikäli hänen olemuksessaan saattoi havaita\naineellisuutta, se oli ohentunut yhtä vienoksi ja voimattomaksi kuin\nhänen väljähtäneen verensä aistillisuus. Tapa, etiketti, seurallinen\nmuoto oli sittenkin tarttunut häneen, huolimatta kaunasta, jota hän\ntunsi entisiä opettajiaan kohtaan. Hän oppi hovitavat Versaillesista\nja kaunisti huvipalatsinsa ranskalaiseen tyyliin, unohtamatta\ntunnelmallisia amorinluolia, unohtamatta pensaiden mittausopillista\ntypistelyä. Hän rakasti hiveleviä, naisellisia puolivärejä: mietoa\nkultausta, vaaleaa lilaa, pähkinänruskeaa, vaimennettua lohenpunaista\nja celadoninvihreää. Hän pukeutui Drottningholmin kuninkaallisessa\nmakuukamarissa ikään kuin hän aikoisi antautua pastellipiirtäjän\nmalliksi; vain ritarimerkkien nauhat hohtivat väkivaltaisen helakasti\npuvun vaaleiden värisävyjen tuhkasta. Hän tahtoi nähdä paljon\nkynttiläkruunuja, ellei hänen silmilleen tarjottu ilotulitusta.\nHän riensi levottomana illallisilta teattereihin ja teattereista\nillallisille, vetäen elävänä laahuksenaan nuorta, maineenhaluista,\nesteettisesti kehittynyttä seurapiiriään. Kaikki, mikä oli uutta,\netenkin jos se saapui Ranskasta, sytytti hänen innostuksensa\nolkivalkean ilmituleen: uudet sonetit, uudet seuratanssit, uudet\nbalettiesitykset, uusi filosofinen systeemi, uusi pukukuosi.\nKerrottiin, että kun Versaillesin tykit jylisivät vastasyntyneen\nkruununperillisen kunniaksi, Ruotsin kuningas oli vähällä omaksua\npariisilaisen peruukin, joka oli nimeltään _à la caca de dauphin_ ja\nväriltään sinapinkeltainen.\n\nSpaan terveyslähteillä hän hurmasi sekä naiset että miehet sirolla,\nhiukan koketilla hilpeydellään. Kiinteä piiri kehysti varsin pian\ntätä tuhlaavaa ruhtinasta, joka ei voinut elää hetkeäkään ilman\niloista seuranpitoa ja kirjavaa hovivilinää. Rakastettava belgiatar,\nherttuatar d'Ahrenberg, prinsessa de Croy, marsalkanrouva De Muy ja\nennen kaikkea kreivittäret Boufflers ja La Marck katsoivat kunniakseen\nheijastaa hänen valoaan. Mutta tähän piiriin liittyi hiukan myöhemmin\nmyös vapaaherratar Malte Ramel, joka oli vastikään jättänyt Pariisin\nja halusi palata Tukholmaan kuninkaallisessa seurassa. Kuningas, joka\noli tarkka huomioiden tekijä, oli heti pannut merkille, että Espanjan\nministeriparin holhottina oli nuori Armfelt, tuo nulikka. Hyvä —\nmonarkki ei suonut hänelle silmäystäkään. Odottakoon!\n\nMutta sattumaa tai ei, aina ja kaikkialla, missä kuningas liikkui,\nnähtiin kaunis suomalainen ylimys. Hän näytti suorastaan odottavan\npuheillepääsyä ja kuitenkaan hän ei tehnyt pienintäkään yritystä\nlähestyäkseen hallitsijaa. Hän seisoi kohteliaana, hienona, odottavana\nnuorten aatelisjunkkarien parvessa, näytteli muodinmukaista\nranskalaista pukuaan ja välkytti valkeita hampaitaan, sorvasi kaskuja,\njoille naiset nauroivat, ja säilyi kuin ihmeen kautta päivetykseltä,\njoka uhkasi ylhäisön hipiää Spaan kuumuudessa. Hän seurusteli paljon\nkreivi Creutzin kanssa. Ruotsin lähettiläs oli viettänyt kylpylässä\nkuumimmat kesäkuukaudet, ja Armfelt oli varmaankin seurannut häntä.\nKuningas rypisti kulmiaan. Mitä hän tahtoi, mitä hänellä oli mielessään?\n\nVihdoin hän suostui armollisesti esittelyyn. Se oli oikeastaan turhaa,\nkoska nuorukainen oli jo vuosia sitten esitelty Tukholman hovissa,\nmutta ohimenevänä hienona näytelmänä, Spaan kylpypaikan paviljongissa,\nse teki juhlavan vaikutuksen. Seuraavana iltana kuningas pysäytti\nnuoren vapaaherran keskellä hiljaista puistokujaa: \"Kas niin\", hän\nsanoi ja heristi leikillisesti sormeaan. \"Mitä te oikein tahdotte,\nhyvä parooni? Arvonylennystäkö? Serafiimitähteäkö? Pohjantähden\nritarimerkkiä? Takkinne kuosi kiinnostaa minua suuresti. Tulkaa!\"\n\nJa odottamatta, välittömyyttä teeskennellen, hän pisti käsivartensa\nArmfeltin kainaloon ja alkoi iloisesti rupatellen kävelyttää häntä\npuistossa.\n\nKuninkaasta oli varsin miellyttävää näytellä kavalaa. Hovissa hän oli\ntehnyt kaikkensa esiintyäkseen vielä suurempana juonittelijana kuin\nvehkeilevät valtiopäivämiehet ja mainetta kalastavat kamarijunkkarit.\nHän siveli leukaansa ja näytti hyväntahtoiselta teatterikonnalta. Hän\nesitti osansa huonosti kuin seuranäyttelijä, mutta hänestä itsestään\ntuntui, niinkuin maailma olisi värissyt hänen kavaluutensa painosta.\nNyt he kulkivat kylpylän puistossa, kunnianhimoinen, teräväsilmäinen\nnuorukainen ja teeskentelevä kuningas. He olivat kumpikin kyllin\nkaukonäköisiä nähdäkseen toistensa kortit, mutta heistä oli hauskaa\nleikkiä, ikään kuin he eivät olisi niitä nähneet. Monarkki lähestyi\nkiertäen ja kaartaen asiaa, joka oli olevinaan hänen sydämellään.\nKuinka jaksoi eversti Sprengtporten? Oliko hän tavannut Potemkinin?\nOliko kukaan kuullut heidän keskustelujaan? Ja vihdoin hän tunsi\ntodellisen näyttelijän hekumaa voidessaan laukaista järeän kanuunansa.\nKerrottiin, että eversti piti paljon vehkeilevien venäläisten seurasta.\n\nArmfelt oli aikoja sitten vaistonnut herkällä vainullaan leikin ytimen.\nJos tuo toinen oli nokkela, hän oli viisas! Hän pelasi sakkiaan niin\nloistavasti, että kuningas uskoi hänen välittömyyteensä. Hän oli kyllin\nkokenut tunteakseen, mitä äänenpainoja ja mitä sanoja tuo kruunupäinen\njuonenpunoja toivoi hänen käyttävän, kun oli puhe epäsuosioon\njoutuneesta everstistä. Hyvä, uskollinen Sprengtporten oli kyllä\nuhrannut päivän ja yön Waimelin paroonille, vehkeilevälle kapteeni\nRehbinderille, joka majaili Tartossa. Mutta hänen majesteettinsa\nei silti tarvinnut luulla, että Toomemäen pimeydessä haudottiin\nsalavehkeitä. Eversti oli liian rehti. Eversti oli ajattelematon\nsoturi, siinä kaikki. Oliko hän kohdannut matkallaan muita? Kyllä ja\nei. Parooni Armfelt mainitsi kepeän välinpitämättömästi seitsemän\nvenäläisen upseerin nimet ja näki, miten kuninkaan silmät pullistuivat\nviriävästä mielenkiinnosta kuin siniset kuplat.\n\nSielunsa sisimmässä Kustaa III oli arkaillut myöntäessään onnettomalle\nSprengtportenille virkaeron. Nyt hän aavisteli pahempaa kuin oli\nluullutkaan. Armfeltin leikillinen juttelu tosin luovaili taitavasti\nmoitteiden ja varoitusten ohi, mutta senhän saattoi ymmärtää. Kuningas\noli koko illan hajamielinen. Hän luki uudelleen kirjeen, jonka eversti\noli elokuun kuudentenatoista lähettänyt hänelle Pariisista ja jossa tuo\nkavala kettu vakuutti uskollisuuttaan. Petosta, vilppiä, salavehkeitä!\nHyvä! Jos Savon prikaatin eronsaanut komentaja näyttäytyisi Spaassa,\nhän, kuningas, kyllä punoisi verkon, jonka langoista pirukaan ei voisi\nponnistella irti.\n\nVihdoin, elokuun lopulla, Sprengtporten saapui Spaahan. Eversti\noli turhaan odottanut hetkeä, jolloin hän voisi siirtyä Brestiin\nastuakseen ranskalaisiin siirtojoukkoihin. Hän oli harmista ja\nmielipahasta sairas. Kuningas ei ollut vastannut sanallakaan hänen\npitkään kirjeeseensä, laivojen lähtö Brestistä oli lykkäytynyt,\nRanskan sotaministeri de Ségur pitkitti kylmillä metkuillaan päätöstä,\njonka oli määrä taata hänelle säännöllinen pieni palkka. Lopuksi hän\noli hermostuksissaan kääntynyt ministeri de Castriesin puoleen se\nseurauksena, että Ruotsin lähettiläs Creutz suuttui silminnähtävästi\nja välitti vähät hänen onnettomasta tilastaan. Meriministeriö enempää\nkuin rahaministeriökään ei tuntenut halua puuttua hänen asioihinsa.\nVersaillesin sotadepartementissa pitkitettiin anomuksen käsittelyä niin\nkauan, että eversti luopui kaikista toiveistaan. Kaiken lisäksi sattui\nturmiokas onnettomuus. Vahingossa lauennut pistooli taittoi hänen\nvasemmasta kädestään kaksi sormea, juuri ne sormet, joilla hän oli\npainellut viulunkieliä yksinäisinä soitonhetkinä. Kun hän näyttäytyi\nSpaassa, hänen vasen kätensä oli lastoitettu ja sidottu ja hän teki\nkauttaaltaan saman vaikutuksen kuin sodasta palaava invaliidi, jolle ei\nole annettu ansiomerkkiä.\n\nEverstin tulo oli epätoivon teko. Vielä kerran, ainoan ja viimeisen\nkerran hän tahtoi keskustella kuninkaan kanssa ja, jos mahdollista,\npäästä sovintoon. Monarkilla oli sananvaltaa Versaillesissa, ja vaikka\nnykyinen Bourbon suhtautui häneen pidättyvämmin kuin edesmennyt Ludvig\nXV, hän oli sittenkin kuningas: hänen käsissään oli kansainvälisen\nvallan lankoja. Sprengtporten pyysi audienssia ja kuningas myönsi\nsen. Heti tuloiltana hänet nähtiin kylpylän teatterin kuninkaalle\nvaratussa aitiossa. Hän tuskin jaksoi odottaa näytelmän päättymistä,\nsillä hätäinen, itsepäinen toivo paloi yhä hänen mielessään ja hän oli\nlukevinaan monarkin kohteliaasta puhetavasta myötämieltä, joka kukaties\nkääntäisi tappiot voitoiksi.\n\nKuningas oli pirteällä, räiskähtelevällä tuulella, kun he vaelsivat\nkahden Spaan pimenevissä puistoissa. Eversti astui hänen rinnallaan\njurona ja vakavana; monarkki pyörähteli kengänkoroillaan, elehti\nvilkkaasti kuin tyttö, nauroi, teki pientä piikikästä pilaa uudesta\nprimaballerinasta. \"Mutta käydäksemme asiaan\", aloitti eversti.\nKuningas katsoi häneen ihmetellen. \"Asiaan? Te unohdatte, että\nranskalainen baletti on joskus monin verroin asiallisempaa kuin\nranskalainen meriväenvärväys.\"\n\nVihdoin, kun monarkin leikkivä hilpeys ei ottanut loppuakseen, eversti\nkäyttäytyi tahdittomasti. Hän oli kiihtynyt ja onnettoman hermostunut,\nhän tuskin jaksoi vastailla noihin moniin kysymyksiin, joita kuningas\nheitteli. Tuo oli hänen tapaistaan, jumaliste! Noin hän leikitteli\nihmisillä, joihin hän suhtautui karsaasti. Hitot hänen ystävällisestä\nosanotostaan! Valhetta, silmänlumetta, savua. Ja kun majesteetti\nsuvaitsi huomauttaa, että hän halusi ennemmin hallita Ranskaa kuin\nRuotsia, tokaisi kärsimätön eversti: \"Onhan teidän ruotsalainen\nkuningaskuntanne koko kaunis pala, jos vain huolitte hoitaa edes sitä\nniinkuin tulee.\"\n\nKun he lähenivät kylpylän paviljonkia, tapahtui kuninkaan käytöksessä\nkauan odotettu muutos. Hän kävi nyt suoraan asiaan, mutta oi, miten\nhuolettomasti, miten epämääräisin viittein ja vihjailuin! Kirottua!\nHän tahtoi kyllä nähdä everstin palveluksessaan, jos hänellä kerran\noli kestettävänä sota, mutta miten ja milloin, sitä hän vältti\nsanomasta. Äkkiä hän rupesi puhumaan Brestin sotalaivoista ja\nRanskan apujoukoista. \"Minä neuvottelen herra de Ségurin kanssa\",\nhän lupasi. \"Te saatte kahdentoista tuhannen livren vuoripalkan, ja\nmahdollista on, että te voitte nostaa kolmen kuukauden etumaksun jo\nBrestissä. Riittääkö? Ranska myöntää teille mielellään _mitre de\ncampin_. Kun teillä on everstin valtakirja, ette voi valittaa.\" Hän\nteeskenteli hyväntahtoista ystävää ja taputti everstiä olalle. \"Muuten\n— varokaa venäläisiä ruhtinaita, varokaa herra ¨uvalov-Samoilovia ja\nruhtinas Soltykovia, joiden näin keskustelevan teidän kanssanne jo\naamuvarhaisella.\"\n\n\"Mistä johtuu, että minulle ei toimitettu valtiopäiväkutsua?\" keskeytti\neversti.\n\nKuningas kohautti olkapäitään. \"Syyttäkää Tukholman kansliaa. Se\nyksin on vastuussa siitä ikävästä erehdyksestä, joka tuli vasta\nmyöhemmin minun tietooni. Uskokaa minua, rakas ystävä. Se kiusasi minua\nhenkilökohtaisesti. Se oli pahin painajaiseni.\"\n\nJa sen sanottuaan hän ryhdistäytyi, hymyili, kumarsi armollisesti ja\npoistui pienen itsetietoisen miehen harppailevin askelin Spaan tammien\nhämyyn. Eversti kirosi hiljaa. Audienssiin varatut kalliit minuutit\nolivat haihtuneet tyhjään kuin savu. Hän kääntyi ja lähti kulkemaan\nkylpylän päärakennusta kohti, tavatakseen vielä samana iltana ruhtinas\nSoltykovin ja herra Šuvalov-Samoilovin. Hänestä tuntui kuin syvällä\nhänen katkeruutensa yössä tapahtuisi hiljaista kypsymistä.\n\nSEURAAVANA päivänä kuningas yllätti parooni Armfeltin astumalla\nkursailematta hänen luokseen Spaan lehtokäytävällä. Monarkin suurissa,\nhiukan mulkoilevissa silmissä oli kurillinen ilme; näytti niinkuin\nhän olisi pidättänyt nauruaan. \"_Eh bien!_ Yhä syvissä mietteissä\",\nhän huudahti. \"Siispä minä armollisesti määrään teille tehtävän, joka\nkaristaa kaiken hajamielisyyden pois.\"\n\nHän tarttui hennoin, valkein sormin miekkaliljan lehteen, joka häälyi\nlauhassa tuulessa. Hän taittoi sen, läimäytti nuorta seuralaistaan\nolalle ja hymyili. \"Oikeastaan teidän olisi pitänyt polvistua...\nTeidät on vastikään lyöty Ruotsin kuninkaallisen prinssin Kustaa\nAadolfin chevalieriksi. Te astutte toimeenne heti, kun valtakirja on\nasianmukaisesti allekirjoitettu.\" Ja kun Armfelt yhä seisoi kuohuvan\nriemun ja hämmingin vallassa, kuninkaan otsalle syntyi keveä ryppy.\n\n\"Kas niin. Kävelkää! Olen saanut kyllikseni vanhoista hölmöistä. Tahdon\nympäröidä itseni nuoruudella, täällä ja Tukholmassa. Ellei vartalonne\nolisi niin hurmaavan miehinen, teidän virkapukunne tilattaisiin\nVersaillesin naistenräätäliltä.\" Hän nauroi makeasti kuin lapsi omalle\nmielijohteelleen. \"Mademoiselle Bertin saisi ommella teille hameen.\"\n\n\n\n\n\n\nTOINEN KIRJA\n\nMAJESTEETTI\n\n\n\n\n1\n\n\nKunnaalta, joka kohotti viheriöiviä rinteitään kaupungin keskellä,\nnäki Tukholman. Sininen Mälar kimalsi ja välkkyi etelässä. Aaltojen\nhauraat etujoukot, jotka ryntäsivät satamaan, murtuivat alinomaa sen\nkivisiä rantavalleja vasten. \"Malmeilla\" näytti viheriöivä viidakko\nnopeasti nielevän matalia, pärekattoisia tupia, jotka uhmaten kohosivat\nkaikkivaltiaan rehevyyden helmasta. Fregatit ja kaljaasit keinuivat\nsatamassa. Niiden kannelta saattoi nähdä porvarien viljamakasiinit,\nsokkelomaisten kujien ammottavat, mustat kuilunpäät, jotka johtivat\nVanhaan Kaupunkiin, hylättyjen luostaripihojen, ruostuneiden\nrautaporttien, sammaltuneiden kaivonaltaiden ja kämmenen levyisten\nkatujen hämärään, ahtaaseen maailmaan. Höylätty puu taisteli vielä\nversovan metsän kanssa ylivallasta. Kiviset rakennukset tunkeutuivat\nraskaana, voimallisena armeijana heleän vihreyden lävitse ja\npiirittivät monilukuisia puistoja, joiden halavissa tuulet lauloivat.\nKunnaalta ja satamasta näki monien kirkkojen monet tornit. Riddarholmin\nkirkko kohotti pilviin revitetyn goottilaisen neulansa, Pyhän Klaaran\nkirkko paistatteli luostarimaisia muurejaan, Aadolf Fredrikin kirkko\nherätti heläjävällä malmiäänellään Pyhän Marian ja Pyhän Katariinan\nuniset kellot, jotka alkoivat kalahdella kaukana Södermalmilla.\n\nKaupunki kohisi, välkkyi värejä ja valoja, kuohui elämää, työtä,\naherrusta. Rantamakasiinien varjossa helähtelivät kirveet ja lauloivat\nsahat. Telakoilla tuoksui tervalta ja tuoreelta maalilta, sillä jahdit,\nhuvipurret ja fregatit saivat nopeasti lopullisen ulkoasunsa, sillä\nvälin kun niiden rahtikapteenit, superkargöörit, kuluttivat päivää\nStadenin krouveissa.\n\nSatamasta valtakaduille, Tukholman keskuksesta Söderin, Skansenin,\nTullgårdenin lehtoihin vaelsi, ajoi ja ratsasti kansaa.\nKaupunginvanhimmat, sihteerit, rahastonhoitajat ja notaarit\nliikkuivat keveissä ajopeleissään maistraatin virkahuoneen ja omien\nasuntojensa väliä. Rumpalit ja kaupunginpalvelijat pujottelivat torin\nvihanneskärryjen lomitse. Kulta ja kuparisepät rähisivät sataman\nolutkellareissa, lukontekijät ja veitsenhiojat, tynnyrinvannehtijat\nja liinanloukuttajat riitelivät ammattikuntiensa ylemmyydestä ja\nhajaantuivat kuin pelästyneet linnut Svean rakuunarykmentin tieltä,\njoka suvaitsi häiritä yleistä katurauhaa sysäämällä kumoon tien pölyssä\ntemmeltäviä lapsia. Ryysyjen, nahkaesiliinojen, ammatillisten pukujen,\nvioletinvalkeiden peruukkien, samettivaippojen, mustien peleriinien\nja sotilaskauhtanoiden meri aaltosi myötä ja vastatuuleen, kaupungin\nkeskuksesta kaupungin liepeille. Prelaatit ja Upsalan maisterit\nkantoivat ylpeinä henkisen työn tummia surun värejä. Upseeriston puvut\nhehkuivat kuin lintujen kiimavaatteet. Korkein porvaristo upeili nyt,\nkuten Vaasain aikana, liiviensä leikkauksella ja takkiensa vuorilla.\n\nJa suurena, harmaana, kaikkialle kuohuvana massana täytti kujat,\nkadut ja torit toimelias työväestö, vaattureiden, värjärien,\nhatuntekijöiden, lasiseppien, muurarien, maalarien, peruukintekijöiden,\nompelijoiden, kengittäjien ja taklaajien veljeskunta, jonka paimenina\nastelivat ammattikuntien oltermannit, yrittäen voimiensa mukaan\nkaita heidän huostaansa uskottua karjaa. Yleinen mielipide luotiin\nalhaalla, suuren yhteiskuntarakennuksen kellareissa. Se virkosi\neloon puusepän verstaissa, höylän suhinassa ja liiman hajussa. Se\niti sataman anniskelupaikoissa, nokisissa pajoissa, joissa sepät ja\noppipojat puuhasivat kuin peikot loimottavan tulen hohteessa. Sitä\nviljeltiin maalarinverstaissa ja nahkurin parkkitiinujen vaiheilla,\nloukuttavien kangaspuiden, palttinan läpi liitelevän neulan, kaartuvien\ntynnyrinvanteiden ja koreiksi punoutuvien olkien ääressä. Kaikki,\nmitä Tessinin palatsissa, Drottningholmin huvilinnassa tai Hagan\nkuninkaanpaviljongissa tapahtui, herätti kaukaa Tukholman laidoilta\nkumean kaiun.\n\nMaa pelkäsi uudistuksia. Porvarit alistuivat happamina\nmerkantiilijärjestelmän helpotuksiin ja purkivat lappeaan\nvaltiopäivillä. Papisto kiivaili oikeuksiensa puolesta, katsoi karsain\nsilmin pastoraalien kauppaa, höllensi kukkaroittensa nauhoja, osti\nkirkkoherranvirkoja, seurasi pelokkaasta jännityksestä vavisten\njokaista yritystä, jolla henkisen pakkopaidan saumoja pyrittiin\nratkomaan. Upseeristo tempoili akordijärjestelmän sotkuisessa verkossa.\nVehkeiltiin ja juoniteltiin. Kavuttiin vallan ja kunnian tikapuilla,\nkalastettiin kuninkaan suosiota ja vedottiin salakavalasti, kilisevin\ntaalarein, niihin vallanpitäjiin, jotka jakoivat ylennyksiä ja\nvirkapaikkoja. Aatelisto kärsi voimanhukasta, johon kuningas oli\nsyypää. Hän oli vähentänyt heidän vanhaa valtaansa, hän oli riistänyt\nheidän ruhtinaalliset tulonsa ja kumonnut heidän entisen arvosijansa\nvaltiopäivillä.\n\nJa kaukaa provinsseista ja maakunnista jyrisi vihainen _vox populi_\nuutta paloviinapolitiikkaa vastaan. Kuinka oli selitettävissä, että\nmaan isä oli yhdellä sulkakynän piirrolla tehnyt tyhjiksi talonpoikien\nvanhat oikeudet ja kaatanut kumoon valtakunnan viinapannut!\nValtio pitäköön kruununpolttimonsa, jotka kuningas monopolisoi.\nMissä ruis lainehti, siellä jatkui maamiehen entinen elinkeino ja\nviljaa poltettiin nyt kuten ennenkin. Ei auttanut paljoakaan, että\nviranomaiset kärkkyilivät metsissä ja kylissä, että asuntoihin\ntunkeuduttiin kruunun luvalla, että kaapit, kirstut ja lukittujen\nkomeroiden ovet rikottiin, että syyllisiä ja syyttömiä istui\nKastelholman linnassa suorittamassa salapolton sakkoja. Köyhtyvä rahvas\nkylvi rukiinsa ja keitti viinansa, käskeköön kuningas mitä hyväksi näki.\n\nKUUMANA alkusyksyn päivänä, kun Riddarholmin kirkon kellot kaiuttivat\npuolenpäivänsoittoaan, väistyi Fridhemsplanilla kohiseva kansantungos\nkullattujen umpivaunujen tieltä. Nähtiin pronssisten akselintappien\nvälähdys. Pantiin merkille koristettu vaununkori ja upeasti silatut\nvaljaat. Sitten peittyivät sekä vaunut että ratsut keltaiseen\npölypilveen, joka leijui Lofön saarelle johtavalla tiellä.\n\nLeskikuningatar Loviisa Ulriika oli matkalla Drottningholmiin. Hän\nistui monien pitsien ja kauhtuneen läikesilkin ylenpalttisen runsauden\npeittämänä, tuntien joka hetki pienten solkikenkien puserruksen,\nmikä satutti hänen liikavarpaitaan. Viuhka liikkui kiihkeästi hänen\nlaihoissa sormissaan. Ankarat, jalopiirteiset kasvot oli ylt'yleensä\npuuteroitu, mutta vaunujen herpaiseva kuumuus sai hänen poskensa ja\nnenänvartensa hikoilemaan, kunnes ranskalainen ihojauhe hyytyi rumille\nuurteille. Umpivaunujen kori oli kuin hauta; helteinen ilma tuoksui\nsyksylle ja kuolemalle. Hän kuunteli rattaiden narinaa ja kahdeksan\nkavion tasaista kopsetta. Koko itsepintaisen henkensä hehkulla hän\ntakertui raihnaan elämänsä viimeisiin mitättömyyksiin tunteakseen\nkaikissa hermoissaan todellisuuden tunnun, ponnistaakseen vastaan,\nkun se, salaperäinen, teki tuloaan. Mutta vielä hän oli olemassa, ja\nniin kauan kuin hänen leininsyömät jalkansa kykenivät liikkumaan ja\nhänen laiha kätensä antamaan korvapuusteja, hän panisi Drottningholmin\naurinkokunnan kiertämään oman tahtonsa paraabeleissa! Eikö hovi\nvapissutkin hänen kultanuppisen keppinsä kolinaa. Hyvä! Hän panisi\nheidät tanssimaan, nuo liehakoivat nuket.\n\nNiin kauan kuin elämä viipyi, säilyi valta. Valta yli todellisuuden\nilmiöiden ja omien aistien, valta yli tapahtumien ja ihmisten, yli\nelämän kirjavan uhkapelin, yli olemassaolon unen. Jumala oli luonut\nautuaasti nukkuneen Fredrik Vilhelmin lapset kovemmasta savesta kuin\nmuut valtakuntien ruhtinaat. Sellainen oli poika, Preussin Fredrik,\nja sellainen oli tytär, Loviisa Ulriika. Kruunu oli vain välikappale,\njolla valtaa taiottiin. Hän oli kerran mennyt naimisiin saamattoman\nHolstein- Gottorpin kanssa vain anastaakseen hänen kyvyttömistä\nkäsistään valtikan. Hän oli vehkeillyt myssyjen kanssa ja juonitellut\nhattujen kanssa. Hän oli kehrännyt kuin toimelias naarashämähäkki\nvaikutusvallan näkymätöntä verkkoa, ja ensimmäinen, joka kiemurteli sen\nsitkeissä langoissa, oli saamaton, tyhjänpäiväinen, raukkamainen Aadolf\nFredrik. Hän vapisi yhä huonosti salatusta raivosta, muistellessaan\nnöyryytystä, jonka onneton Pommerin sota oli hänelle tuottanut.\nEllei hänen kaikin puolin epäonnistunut puolisonsa olisi astunut\nhöyläpenkkiensä äärestä Jumalan tuomiolle, hänen ei olisi koskaan\ntarvinnut kokea syrjäytymisen katkeruutta.\n\nKuinka hän oli raivonnut yksinäisyytensä tuskassa, kun kaikki ne\ntoiveet, jotka hän oli rakentanut poikansa tulevan vallan pohjalle,\nalkoivat romahdella. Hän oli ollut sokea, hyväuskoinen äiti. Niin\npitkälle kuin hän näki menneisyyteen, hän ei ollut koskaan mitannut\npoikaansa samalla arvioivalla katseella kuin muita, sillä lapsi oli\nluu hänen luustaan ja liha hänen lihastaan. Ei kruunu eikä valtakunnan\nomena kyennyt muuttamaan häntä muuksi. \"Olen kasvattanut hänet\nansarissa\", hän ajatteli. Kuinka naurettavasti hän oli kiihtynytkään,\nkun uskollinen Tessin rohkeni alamaisesti huomauttaa, että kaikki\nholhoojan ponnistukset jäivät eräässä pikku asiassa turhiksi:\nkruununprinssi kaivoi yhä nenäänsä ja vei etusormensa suuhun.\nLeskikuningatar hymyili happamesti. Hovissa oli paljon irvistelty\ntälle tuhruiselle jutulle, ja erotettu valtakunnanmarski oli ollut\nkyllin röyhkeä huomauttaakseen, että prinssin tapa johtui varsin\nluonnollisesta suolankaipuusta, jota makeat leivokset ja imelät\naniskaakut muka herättivät.\n\nLoviisa Ulriika ummisteli raskaita, kuultavia silmäluomiaan. Vaikka\nainoakaan peili ei täällä välkyttänyt hänelle totuutta, hän näki\nitsensä kuin ulkoapäin. Hän näki vanhan, valaanluiden kangistaman\nruumiin, joka istui sametilla holvatuissa vaunuissa kuin profeetan\nhaudassa, leväten ja kuitenkin lepäämättä, torkkuen paikoillaan ja\nkuitenkin kiittäen. Käherrettyjen suortuvien valkea lumi hehkui.\nHämärä peitti varjoillaan vanhat papukaijankasvot, joiden kiireellä\nkohosi korkea ranskalainen tukkalaite kuin kakadun töyhtö ja joiden\npuuteripeitteessä kulki syviä uurteita. Syrjäytetty, väsynyt, vanha\nmummo. Lasten kiittämättömyys ahdisti hänen sydäntään; hän ei tiennyt,\npitikö hänen kantaa kaunaa vai antaa anteeksi.\n\nHänet oli ajettu hovista Svartsjön syrjäiseen linnaan, jonka\nkolkoissa, kylmissä huoneissa viihtyi vain katkeruus. Riddarholmin\nkruunauskirkossa hän oli antanut pojalleen täyden synninpäästön\nja itkenyt ilosta. Mutta nyt, nyt hän sai nähdä vallan luisuvan\nvanhoista sormistaan! Hän painoi silmäluomensa umpeen ja ajatteli\npoikaa, joka oli hänet pettänyt. Siitä saakka, jolloin Kustaa\ntalutti valtaistuimelle kömpelön, avuttoman olennon, jäykkäniskaisen\ntanskattaren, Loviisa Ulriika oli rukoillen ja uhaten vannottanut\npoikaansa, että tämä lähestyisi kuningatarta vain kuninkaana ja\njättäisi aviovuoteen puhtaaksi. Hullutusta! Hänen täytyi nauraa\nharmista. Hän oli nähnyt tuon verettömän paraatinaisen kompastelevan\nlinnan portaissa ja karahtavan tulipunaiseksi, jos joku uskalsi\nesittää toiveensa uudesta kruununperillisestä. Sellainen oli hänen\nvanhan valtansa perijä, nykyinen kuningatar Sofia Magdaleena. Hän\nliikkui hovissa niin kalvaana ja lanteiltaan laihana, että lääkäri\nSalomon ei voinut koskaan mainita hänen nimeään puhumatta samassa\nhengenvedossa keisarileikkauksesta. Ja mies, kuningas, poika, totteli\nhänen, äitinsä käskyä pikemmin ruumiillisesta välttämättömyydestä kuin\nomasta halustaan. Sellaista kyvyttömyyttä! Jumala tiesi, mistä he\nolivat perineet heikkoutensa, kaikki hänen ja Aadolf Fredrikin lapset.\nTytär ei voinut synnyttää, poika ei osannut siittää. Miten hän oli\nseisonutkin kuin ukkosen satuttamana, kun Sofia Magdaleenan paisunut\nmiehusta vihdoinkin oli ilmaissut, että tuo tanskalainen nukke saattoi\ntoimittaa maailmaan eläviä olentoja.\n\nKuningatar puristi keppinsä kultanuppia, niin että hänen rystysensä\ntulivat lumivalkeiksi. Häpeä! Häpeä! Kaiken hän oli antanut anteeksi\npojalleen, senkin, että hänen verensä oli Holstein-Gottorpien haaleaa\nkalanverta, ja vielä senkin, että hänen oman valtaistuimensa perijänä\noli kirottu tanskatar. Mutta oli tapahtunut kataluuksien kataluus,\nja _sitä_ hän ei koskaan antaisi anteeksi. Että hänen oma poikansa\nsaattoi...! Solvatkoon häntä, äitiään, ajakoon hänet hovista,\nsyyttäköön häntä tuhmien juttujen levittämisestä. Mitä kauemmas tuosta\nsaastan ja salavuoteuden pesästä, sen parempi! Hän oli kyllä viskannut\nylväästi vasten kuninkaan kasvoja sen suomalaisen tallimestarin\nnimen, joka oli viety pimeän verhossa kultaiseen aviovuoteeseen, ja\nhän oli temmannut tyttärensäkin samaan juoneen. Hän tahtoi, että\nSofia Albertina, joka varmaankin jäisi iäkseen pelkäksi prinsessaksi,\nlevittäisi laajalle ja kauas Ruotsin edustavimman alkoovin häpeää.\n\nMutta nyt hän oli tulossa hoviin. Vielä kerran, yllättäen ja\nodottamatta, hän tahtoi kohdata raukkamaisen poikansa, Ruotsin\nkuninkaan, ja silmätä suomalaista vaihdokasta, joka kurkotti\nlapsenkäsillään valtakunnan kruunua. Vaviskoot hänen ylenkatsettaan.\nHän oli painuva päivä ja hän heittäisi heidät kaikki valheen ja\nkavaluuden yöhön.\n\nLESKIKUNINGATAR astui vaunuistaan huvipalatsin pihalla. Silkkiverhojen\nraosta hän oli jo kaukaa koettanut tähyillä tutun linnan kuvaa, joka\nkuvastui tyyneen vedenkalvoon niin hohtavan valkoisena, että hänen\nvanhoja silmiään häikäisi. Hän näki kuparisen taitekaton, jossa\nmetallihome laajensi viheriöiviä saariaan. Hän näki tutun kappelin\npyöreän kupolin, valkeat sivurakennukset, kuninkaallisen teatterin\nkreikkalaiset pylväät, joita harmaat kivileijonat näyttivät etäältä\npitävän silmällä. Hetken aikaa hänen vanha väsynyt katseensa mitteli\nriemuiten syksyistä maisemaa: suuria humisevia piilipuita, kuoleman\npurppuraan pukeutuneita lehmuksia, puistokäytävää, jonka leikatut\npensasaidat ja tummat sypressit toivat hänen mieleensä Versaillesin,\ntummaa Herkulesta, jonka pronssinen iho kipinöi kuumassa syysvalossa\nja kilpisti suihkukaivon pärskeet vienona sateena altaan kouruihin.\nTämä oli Katariina Jagellonikan ja Hedvig Eleonooran vanha linna. Se\noli _hänen_ linnansa, hänen kotinsa ja asuntonsa, jonka suojista oman\npojan kiittämättömyys oli hänet karkoittanut. Hän puristi keppinsä\nkultanuppia.\n\n\"Mitä katsotte? Matkoihinne!\" hän tiuskaisi niiaileville hovinaisille\nja astui aivan suorana, monien pitsien ja laahusten kahistessa\nlinnan pääportaille, mahtavien pariovien varjoon. _Parbleu!_ Kyllä\nhän näyttäisi... kyllä hän näyttää, että hänen leininsyömät jalkansa\nkykenevät kävelemään... kykenevät mittaamaan kahteenkin kertaan kaikki\nne neliömetrit, jotka Carl Hårleman oli hänen omasta käskystään\nlisännyt päärakennuksen pinta-alaan. Töllistelevät nuoret hupsut! Hänen\naikanaan he eivät saaneet lähestyä majesteettia muuten kuin käskystä.\n\nPalatsin esihuoneessa, jossa pienet pronssiset lemmenjumalat\nopiskelivat Scipio Africanuksen historiaa Giulio Romanon\nseinäkartongeista ja tutkistelivat veikeästi hymyillen italialaisen\nCaroven kattomaalauksia, äiti kohtasi odottamatta tyttärensä. Prinsessa\nSofia Albertina riensi pelästyneenä leskikuningatarta vastaan. Hänen\nharmaat kasvonsa olivat hämmästyksen jähmettämät — hän aavisteli\nskandaalia, sekasortoa, kimeitä, kirkuvia puheenvuoroja. Kaikkina\nniinä viikkoina, jotka hänen kruunupäinen veljensä oli viettänyt\nSpaan kylpylässä, hän oli punonut juonia ja vehkeillyt lujittaakseen\nvähäpätöistä valtaansa hovissa. Hän oli äitinsä tytär, ja äiti\ntaipui hiukan karsaasti ja nyreästi myöntämään, että tuon laimean\nvanhanpiian laimea ystävyys oli ainoa valonsäde, joka vielä kohtasi\nhänen vanhoja silmiään Drottningholmin pimeydessä. Sofia Albertinan\nkuultavat kalansilmät välähtivät. Holstein- Gottorpien eloton leuka oli\nriipuksissa; kupera linnunnenä näytti valjulta pelkästä pelästyksestä.\n\"Ilmoitanko kuninkaalle, että olette täällä!\" hän kysyi puoliääneen.\n\"Tyhmyyksiä\", ärähti Loviisa Ulriika. \"Hän tuntee läsnäoloni kuten\nlampaat tuntevat ukkosen.\"\n\nPrinsessa vaelsi äitinsä jäljessä salista toiseen. Leskikuningatar\neteni hankalasti, kultanuppinen keppi kolkkui parkettiin ja hameen\nröyhelömäinen helmus laahautui hänen ympärillään kuin hyytynyt vaahto\najelehtivan haaksihylyn kupeella. Eteläisessä drabanttisalissa Loviisa\nUlriika katsoi hetken vanhan Nikodemus Tessinin stukkikoristuksia,\njotka kuulsivat seinäpintojen kullasta ja harmaasta. Kaikki oli\npaikallaan — Carlo Caroven italialaismallinen uuni, puinen tulensuojus\nHedvig Eleonooran päiviltä, Christian von Thunin metsästyskuva, jonka\nnuori Kaarle XI oli saanut lahjaksi, Ehrenstrahlin maalaus, joka esitti\nsaman kuninkaan valkoista lintukoiraa. Hollantilaisenglantilaiset\ntuolit kehystivät seinänvieriä. Kuningatar osoitti niitä kepillään:\n\"Ne ovat minun\", hän sanoi kumeasti, räpytellen raskaita preussilaisia\nsilmäluomiaan.\n\nTytär miltei toivoi, että näihin tyhjiin saleihin olisi tulvahtanut\nkuninkaallinen seurue. Etiketinmukaisen elämänsä yleisessä kolkkoudessa\nhänen ainoaksi ilokseen jäivät häväistysjutut ja skandaalit, sillä ne\nyksin siirsivät hänet hetkeksi keskelle intohimojen kuumaa pyörrettä.\nHitaasti, hitaasti ja salaisesti hän yritti punoa ympärilleen\nvehkeilyjen lukinseittiä. Hän kaipasi kuiskutusta, hiiviskelyjä ja\nvihjauksia katkeroituneen sielunsa sitkeällä kiihkolla kuten ainakin\nihminen, joka kärsii osattomuudestaan elämän hyörinään. Joskus hän oli\ntoivonut, että juorut ja huhupuheet viriäisivät hänen oman olemuksensa\nympärillä, mutta sen jälkeen kun pilkallinen valtaneuvos von Fersen\noli ilahduttanut hovia väitteellä, että puiston pronssinen Herkules\noli peittänyt miehiset ruumiinosansa pelkästä alemmuudentunteesta,\nkun prinsessa sivuutti patsaan vankkumattomassa impeydessään, hän\nsysäsi syrjään kaikki tuontapaiset haaveet. Hän omaksui sivussaelävien\nihmisten vaarattoman nautinnon. Hän kuunteli huhuja ja siivitti\npuhdetöikseen kuningatarta vastaan suunnattomia parjauksia. Näin hän\ntunsi saavansa kaksinkertaisen huvin, sillä samalla kuin nämä salaiset\nvehkeilyt loihtivat hänen sieluunsa kiihkeän mukanaelämisen harhakuvan,\nne tyydyttivät hänen kytevää kaunaansa parempiosaisia kohtaan. Ne\nolivat kuin palatsitanssiaiset, joista hän piti paljon jumalisuudestaan\nhuolimatta ja joissa häntä tanssitettiin, mutta ei koskaan suudeltu.\nHän liikkui viluisena, hurskaana, ikävystyneenä palatsin laajoissa\nhuoneissa, lehteillen kultahelaisia rukouskirjoja. Hän peitti luisevat\nhartiansa laajalla silkkiliinalla, joka oli yhtä kalmankeltainen kuin\nhänen vanhapiikamainen mielensä. Nyt, äidin näyttäytyessä siellä, mistä\nhänet oli väkivalloin karkoitettu, Sofia Albertina tunsi salaista\nhekkumaa niinkuin hirmumyrskyn edellä.\n\nHe pysähtyivät saliin, jonka korkeat ikkunat antoivat palatsin\npuistoon. \"Tahdotteko nähdä _hänet_?\" kysyi prinsessa. Ja kun\nleskikuningatar nyökkäsi sanaa sanomatta, tytär vei hänet ikkunan\nluo ja osoitti sormellaan. Puiston hiekkakäytävän sivulla, auringon\nkultaamalla penkillä, istui kaksivuotias kruununperillinen ja silpoi\ntylpillä lapsensormillaan purppuraisia syyslehti ä. Lapsen pulleilla\nkasvoilla oli heräävän itsetunnon ajaton ilme, joka lähenteli\ntylsyyttä. Ikkunasta katsoen tuo kupera pää näytti ikivanhalta.\nLapsen vieressä seisoi nuori mies sormeillen hajamielisesti takkinsa\nmetallinappeja ja pälyillen ympärilleen, ikään kuin hän odottaisi\nhetkeä, jolloin voisi jättää tulevan majesteetin ikävän seuran.\nLeskikuningatar rypisti kulmiaan.\n\n\"Tallimestarin lapsi\", hän sanoi niin ynsein äänenpainoin, että\nprinsessa värähti. Sitten hän osoitti sormellaan prinssin holhoojaa.\n\"Kuka hän on? Kuka hänet valitsi? Tahdon kuulla kaiken.\"\n\nPrinsessan puhuessa hän istui kumartuneena ja mietteissään, niin kuin\nkaikki tuo ei enää vähääkään liikuttaisi häntä. Hän tuskin kuuli, että\nprinssin chevalier oli uusi suosikki, suomalainen parooni Armfelt,\nmonarkin viimeinen keksintö. Sofia Albertinan alahuuli nytkähti\nhalveksivasti.\n\nVihdoinkin leskikuningatar nousi, väistyi raskaasti laahustaen ikkunan\nluota ja aloitti vaelluksensa. Hän oli nyt aivan sanaton. Kapeat\nvaaleanpunaiset huulet olivat tuimassa rypyssä, korskea papukaijannenä\nhalkoi ilmaa kuin kaljaasin keulakuva, joka kyntää pelottomasti suoraa\nuraansa. Mutta hänen olemuksessaan oli nyt jotakin pingoittunutta ja\nepävarmaa, huolimatta ryhdikkäästä astunnasta, huolimatta kultanuppisen\nsauvan kolkkeesta.\n\n\"Näytät sairaalta. Olet kai väsynyt\", hän huomautti äkkiä. \"Minun on\naina vilu\", vastasi prinsessa hiljaa. Leskikuningatar pudisti päätään.\n\"Sitä en ihmettele\", hän hymähti arvoituksellisesti. \"Elätte täällä\nkuin kultakalat, jotka ahmivat toisensa. Olette viisaita, kavalia,\nvehkeileviä. Koreita, koreita kaloja...\" Hän puristi kätensä ristiin\nsauvan ympärille. \"Mainitsit vilusta\", hän lisäsi epämääräisen\npilkallisesti, silmäillen tyttärensä uumia. \"Nuorena luin paljon\nHolbachia ja Helvetiusta ja tulin tietämään, että kuumuus ja kylmyys\novat aineenvaihdon seurausilmiöitä. Ehkä se johtuu munanvalkuaisen\npuutteesta, ehkä muusta...\"\n\nPrinsessan suureksi harmiksi leskikuningatar lähti yhtä odottamatta\nkuin oli tullutkin. Hän nousi vaunuihin kovin kankeasti, ikään kuin\nhänen luuvalonsa olisi pahentunut. Hevoset syöksähtivät tasaiseen\nraviin. Vaunut lensivät ja keinuivat pölypilven sisässä, ja vain\npronssinen vehmaronkoristus ilmoitti tuon tuostakin välähtävällä\nsalamallaan, missä Loviisa Ulriika matkasi. Hän istui samettisilla\npieluksilla yhtä jäykkänä kuin saapuessaan. Mutta jäykkyys johtui\nkorsetista, ranskalaisten liivien lujista vanteista, kankeista\nvalaanluista, jotka ylläpitivät hänen hervahtaneen ruumiinsa ryhtiä.\nKopeus, ylpeys, ankaruus jäivät vaununoven taakse. Vaikka kakadumainen\ntukkalaite oli ennallaan, vaikka vanhat papukaijankasvot ylväine\nnenineen ja luunkirkkaine otsineen eivät paljastaneet mitään, hän\ntunsi itse, miten uuvuttava murhe kasvoi... Mitä varten hän oli siellä\nkäynyt? Oliko lopultakaan tapahtunut mitään? Kaikki oli ennallaan, ja\nkuitenkin kaikki oli käynyt kolkommaksi kuin ennen.\n\nLoviisa Ulriikan suuret, kuperat silmät tuijottivat valon ja varjojen\nleikkiä. Pieni lapsi repi punaisia lehtiä Drottningholmin puistossa.\nJumalinen ja hiljainen prinsessa lehteili rukouskirjaa. Hovinaiset\nniiasivat maahan asti, tuntematon chevalier sormeili takinnappejaan...\nHän puristi keppinsä kultanuppia kuin hukkuva ja antoi aistiensa imeä\nvaunun lämmintä, kaameaa hämyä, joka ei ollut täyttä valoa eikä täyttä\npimeyttä. \"Hauta\", hän ajatteli toistamiseen. Pitikö hänen vihdoinkin,\nelämänsä illassa, kääntyä pappien puoleen ja etsiä vehkeilevien\nkirkkoruhtinaiden tukea. Miten lapsellista! Koko hänen sielunsa\nkapinoi, hänen olemuksensa uumenet kurkottuivat vielä kerran valon,\nvärien ja äänten maailmaan, todellisuuden kirjavaan kuohuun, joka\npauhasi hänen ohitseen...\n\nPapit? Hän ei tarvinnut pappeja. Lapsuudesta asti hän oli ammentanut\nelämänkäsityksensä aineksia Voltairen ja Holbachin filosofiasta. Hänen\nvalistunut sielunsa oli kauan nauranut kuolemalle, kuten viisas ihminen\nnauraa unelle, joka on olevinaan todellisuuden kaltainen mutta ei\nkuitenkaan ole elämää. Nyt hän värisi hämärästä pelosta. Kuolema on\nvakava asia, hän mietti itsekseen. Kuolema tietää suurta vararikkoa,\njossa hänen silkkinsä ja samettinsa, hänen raskaat poimuhameensa, hänen\nkalleimmat perhekorunsa, timanttinsa ja kultakäätynsä, hänen hienot\nSévres-porsliininsa ja sahviaanikantiset kirjansa odottamatta temmataan\npois. Ruotsin valtakunnan koko kauppalaivasto ei voisi hankkia hänelle\nhelmiä, jotka eivät himmenisi, ja metalleja, jotka eivät kadottaisi\narvoaan, kun tuo salaperäinen tapahtuu. Kuolema merkitsee kaiken\njättämistä, ja tuo \"kaikki\" on ainoa piiri, jossa hänen sielunsa\nvoi viihtyä. Hänen viisas mielensä ei kavahda helvettiä. Se vapisee\nmahdollisuutta, että höyryävä aamusuklaa ei enää lämmitä hänen vanhoja\nhuuliaan ja että hänen kultanuppinen keppinsä ei koskaan, koskaan kolku\nturvallisella parketilla. Miten omituista ajatella, että kaikki, mikä\non muodostunut ja muodostaa hänen elämänsä, onkin ääretöntä petosta.\nHän voi levitellä muistojaan kuin kirjavia pelikortteja. Hän panee\npasianssin kuoleman aattona, leikkii kuninkailla ja herttanaisilla.\nKerää kortit ja häviää. _Passons!_ Kuolema on kauhea tosiasia,\nkauheampi kuin uni ja sairaus.\n\nLoviisa Ulriika yritti epätoivoisesti suunnata ajatuksensa toisaalle.\nMutta miten hän ponnistelikin, hän ei voinut. \"Lopun enne\", hän\najatteli kauhulla. Ja muutaman kuvaamattoman pitkän silmänräpäyksen\najan hän koki todellista kuolemaa, joka ei ole surua eikä iloa,\nvaan kaikkien asioiden määrättömän turhuuden tuntoa. Oli kuin hänen\nherpoavan olemuksensa pohjalla olisi taittunut säie, joka sitoo\nihmisen todellisuuden vankkaan perustaan ja antaa hänen elää ominaan\nkaikki onnen ja onnettomuuden vaihtelut, kaiken pelon, epätoivon ja\nhekkuman, intohimon ja uupumuksen, vihan, katkeruuden ja rakkauden.\nOlemassaolon kuohu tuntui hitaasti tasaantuvan hänen mielessään. Hän\ntähyili vaunujen hämärään, suurissa, laajentuneissa linnunsilmissään\nhämmästynyt kysymys. \"Miksi en kykene edes tuntemaan surua?\" hän\najatteli, ja kauhea epävarmuus kuristi hänen kurkkuaan.\n\nVaunut kääntyivät kaupunkiin. Silta kumisi pyörien alla, valjaat\nsalamoivat syvältä tomupilvestä.\n\nUHRATTUAAN kokonaisen päivän uudelle ranskalaiselle komedialle, jota\nkuninkaallisen teatterin kulissimestari ei osannut lavastaa ja jonka\nharjoituksissa bengaalitulet olivat vähällä polttaa balettityttöjen\nhöytyväiset hameet, kuningas palasi Drottningholmiin. Hän oli hieman\ntyytymätön, mutta täynnä uusia suunnitelmia. Näytelmän rakenne\nkiinnosti häntä suuresti — hän puhui siitä kreivi von Fersenille\npikemminkin ärsyttääkseen tuota totista hovimiestä kuin löytääkseen\nvastakaikua esteettisille keksinnöilleen. \"Saattepa nähdä\", hän\nriemuitsi. \"Me toimitamme tänne _Turcaretin_, ja minä puolestani uhraan\nviikon, että uusi baletti oppisi varvastanssin aakkoset. Me tuemme\nteatteria, minkä voimme.\"\n\nPäivällisellä hän vältti koskettelemasta tätä kysymystä, sillä\nläsnä oli kuningatar Sofia Magdaleena, ja nyt, leskikuningattaren\nkarkoituksen jälkeen, kun entinen sotatila oli julistettu päättyneeksi\nja kuningasparin välillä vallitsi nimellinen sovinto, kuningas\nvaroi loukkaamasta puolisonsa luterilaista tunnetta puhumalla niin\nkeveästä aiheesta kuin oopperan varvastanssijoista. Keskusteltiin\nnuoren kruununprinssin terveydestä. Hänen chevalierinsa, suomalainen\nparooni Armfelt oli osoittautunut hyväksi lastenhoitajaksi, ja mikä\nhauskinta, sangen vaivattomaksi seuraihmiseksi. Armfelt oli astunut\nvirkaansa heinäkuussa. Jättäessään Spaan kylpylän hän oli viivähtänyt\nHollannissa, ja vasta kun hänen uudet valtuutensa oli lopullisesti\nlujitettu kuninkaallisella allekirjoituksella ja sinettilakalla, hän\nnäyttäytyi Drottningholmissa. Kuningas voi tuskin pidättää hymy ään\nmuistaessaan pienen kruununprinssin ja chevalierin ensi kohtaamista.\nSe oli päättynyt läiskähtävään korvapuustiin, joka tosin annettiin\nhennolla lapsenkädellä mutta josta ei puuttunut prinssillistä\ntemperamenttia. No niin, monarkki muisteli omia kolttosiaan, Tessinin\nmustelmia ja Schefferin kihelmöivää poskea. Lapsuuden luonne on\nmuuttumaton ja toistuva, hän ajatteli nauraen.\n\nKuninkaallisen lastenkamarin ylin valvoja, parooni ja valtioneuvos\nFredrik Sparre oli mieltynyt alaiseensa. Armfelt aterioi hänen\npöydässään ja suomalaisen chevalierin rinnalla istuivat kruununprinssin\nmuut seuralaiset, kreivi Stackelberg ja eversti Wachtmeister, yrittäen\nturhaan nolata sukkelasanaista virkaveljeään. Mitä kaksivuotias\nmonseigneur noilla aterioilla söi, jäi kuninkaalle itselleen hämäräksi.\nLinnan menoluettelossa tosin puhuttiin kuusi lautasta käsittävästä\naamiaisesta ja viidestä illallislautasesta; linnan keittiömestari\ntoimitti parooni Sparren pöytään runsaat annokset säilöttyjä hedelmiä,\nranskalaista punaviiniä, fasaaninpaistia, hummeria ja samppanjaa.\n\"He viettävät iloista elämää, nuo lastenkamarin herrat\", huomautti\nivallinen kreivi von Fersen. \"Otan mielelläni lukeakseni prinssin\npäivällisrukoukset\", vakuutti kirkkoruhtinas Schröderheim.\n\nUusi suosikki liikkui varmana ja luontevana hovin ilmapiirissä.\nSpaassa, kuninkaan ilmoitettua hänelle äkkipikaisesta päätöksestään,\nhän oli hetken aikaa horjunut. Hän oli pelännyt omaa nuoruuttaan;\nilostaan huolimatta hän oli ollut kahden vaiheilla, ikään kuin hän\nepäilisi omia mahdollisuuksiaan. Nyt oli kaikki muuttunut. Hän sopeutui\nhovin elämäntapaan niin vaivattomasti, että ankarinkaan _maître de\nplaisir_ ei voinut huomata mitään ratkeamaa hänen käytöksessään. Tämä\noli toista kuin upseerin virkaura kaukana Suomen sydänmailla. Näkisipä\näiti hänet nyt, näkisi hänen nousevan tähtensä hovin taivaalla!\n\nSparren, Stackelbergin ja Wachtmeisterin ystävyys oli vain porras\nkunnian tikapuilla. Hän tahtoi vaikuttaa ihmisiin ja hallita heitä.\nVanhemmat virkatoverit, jotka jakoivat hänen kanssaan pienen\nkruununperillisen huolenpidosta koituvan vaivan, saivat alistua hänen\nlumoojanvoimansa kuuliaisiksi koetinkiviksi. Miten hän nauttikaan, kun\nSparren järeästä ylimyksellisyydestä kirposi raikas nauru ja kun itse\nmonseigneur, jonka tiedottomia suosionosoituksia jokainen kamariherra\nyritti kalastaa, kaipasi hänen seuraansa hiljaisten leikkien hetkellä.\nHe valitsivat Drottningholmin puiston palatsinpuoleiset alueet,\nnäyttäytyivät usein de Vriesin suihkuakaan luona, jonne monarkin\nikkunoista oli avoin näköala, kulkivat hiekoitetuilla käytävillä,\nunohtuivat kappelin luo, kun kuningas saapui Schröderheimin\nleventelevässä seurassa kuulemaan liturgista alttaripalvelusta.\nArmollinen silmäys noista kuplamaisista silmistä riitti. Syvällä\nArmfeltin sydämessä iti kunnianhimoisia toiveita, jotka tavoittivat\nyhä määrätietoisemmin tuon tärkeän ihmisen ystävyyttä: korkeinta\narvosijaa hänen rinnallaan, uskotun asemaa linnan kabinetissa,\nlämmintä veljeyttä, joka antaisi hänen kiihkeisiin sormiinsa mahtavan\nvaikutusvallan langat. Tietoisesti ja syvimmältään kuitenkin\nvaistomaisesti, vaipumatta koskaan pohtimaan oman kunnianhimonsa\nsyvintä kannustinta, hän kalasti maineen vesissä, antautuen koko\nlevottomalla elämänjanollaan tähän kiihkeään leikkiin.\n\nHovissa huomattiin varsin pian, että monarkin uusi löytö oli vähällä\nsaattaa vaaraan entisten suosikkien arvosijat. Toimeton, juonitteleva,\nloistava joukko, joka liehui valtaistuimen ympärillä, oli aluksi\nsangen ynseä, kun kruununprinssin chevalier näyttäytyi vastaanotoilla.\nKomea, eloisa nuorukainen, kieltämättä! Varrottiin vain, milloin tuo\nsuomalainen nousukas tekisi etikettivirheen ja putoaisi kuin lentotähti\nDrottningholmin taivaalta. Mutta oi, hän käyttäytyi moitteettomasti.\nHänen naurunsa ja sukkeluutensa, hänen ranskalainen vaatepartensa ja\nhänen osanottonsa seuraelämään noudatti säädettyä linjaa sietämättömän\ntarkasti. Hän ei koskaan pukeutunut loisteliaammin kuin hänen\nasemassaan olevan nuoren suosikin tuli. Hän ei koskaan ylittänyt\nkaskuillaan suurten kaskunkertojien, prelaatti Schröderheimin ja\nhänen elämäniloisen rouvansa saavutuksia. Hän oli nöyrä ja kuitenkin\ntaipumattoman ylpeä, vilkas mutta ei koskaan liioitteleva, eteenpäin\nponnistava mutta ei tunkeileva. \"Saammepa nähdä, hän kiipeää vielä\nylimmille arvosijoille\", sanoi nuori hilpeä de Besche, joka uumoili\njokaisessa uudessa tulokkaassa oman suosikinasemansa horjuttajaa.\nJa sen jälkeen kuin kamariherra Adolf Hamilton oli ristinyt parooni\nArmfeltin uudeksi Sejanukseksi, hovi alkoi kiinnittää yhä suurempaa\nhuomiota häneen. Tallimestari Claes Rålamb oli kyllin urhokas\nhuomauttaakseen Karl Borgenstjernalle, että kuningas oli Oberonin\ntapaan valmis taistelemaan paasistaan oman Titaniansa kanssa, ja\nFabian Wrede, joka kuuli tämän kaskun Ulla von Höpkeniltä, välitti sen\nsukkelasti hovin juorukelloille.\n\nNaiset ahmivat silmillään suomalaista suosikkia. Kreivitär\nLöwenhielm, jolla oli kadehdittava onni kuvailla ystävättärilleen\nniitä hullutuksia, joihin kaartinvänrikki Armfelt oli kerran tehnyt\nitsensä syypääksi hänen tähtensä, joutui tosin pelistä pois. Siitä\noli varmaankin jo vuosia, huomautti kreivitär Meijerfelt niin\npurevin äänenpainoin, että vain Ulla von Höpken muisteli saaneensa\nvielä myrkyllisempiä vastauksia. Nämä kolme elähtänyttä naista,\njotka Kellgren aikoinaan oli ristinyt hovin kolmeksi sulottareksi,\nkilpailivat turhaan kauniin lapsenhoitajan silmäyksistä, ja vasta\nkun tuo kopea suomalainen jätti vastaamatta heidän tervehdykseensä\nseuratessaan katseellaan nuorta Hedvig de la Gardieta, kuningattaren\nkamarineitiä, he pääsivät yksimielisyyteen. Sejanus oli kylmä kuin kala!\n\nMutta puistoissa, lampien äyräillä, syrjäisillä hiekkakäytävillä,\nlinnan portaissa, saleissa, halleissa liehui nuorten aatelistyttöjen\nutelias parvi, vaihtaen keskenään katseita ja kuiskauksia, milloin\nkruununprinssin kavaljeeri kulki ohi. He ahmivat hiukan ujoin katsein\nhänen sametinpehmeää ihoaan ja mustia kulmakarvoja, jotka kohosivat\nhurmaavina puolikuina uneksivien silmien yläpuolella. Kun parooni\nnauroi, hänen hampaansa välähtivät vastustamattoman valkoisina. Hänen\nkiihkeä, tumma alttonsa kajahti kuin metalli; se kiusasi heitä unessa,\nsaattoi heidät rauhattomiksi. Mutta tuo kaksikymmenvuotias mies, tuo\nryhdikäs Adonis näytti liikkuvan palatsissa, ikään kuin hän ei edes\naavistaisi, miten monet neitseelliset vartalot kurkottuivat pitsien\nja silkin alta, ranskalaisten korsettien panssareista hänen miehisen\nkauneutensa puoleen. Tyhmä, kokematon poika! Eikö hän käsittänyt, että\npalatsin yöt olivat liian yksinäiset!\n\nOman pilkallisen katkeruutensa linnoituksesta seurasi vanha valtaneuvos\nvon Fersen tuon suomalaisen kukonpojan ensi askeleita. Kustaan hovissa\nhänen kapeille huulilleen oli ehtinyt hyytyä lähtemätön ivahymy.\nKirkas otsa oli korkea ja vailla ryppyjä. Kaarevien kulmien varjo\nlepäsi väsähtäneillä silmäluomilla, joiden alta terävien silmäysten\nsalamat ennustivat ukkosen puhkeamista. Mutta ne olivat vain\nelotulia; niitä ei seurannut minkäänlainen jyrinä. Tuo vanha ylimys,\njonka kunto oli tullut koetelluksi niin monilla valtiopäivillä ja\nniin monissa vehkeilyissä, vaivautui vain harvoin purkamaan syvää\nylenkatsettaan. Aadolf Fredrikin hallitusaikana hänen elämänsä\nkaari oli saavuttanut sen korkeuden, mihin se saattoi kohota, ja\nuuden monarkin istuuduttua Ruotsin valtaistuimelle hän saattoi enää\nvain heijastaa mennyttä loistoa. Hän oli kerran kavunnut lupaavasta\nnuoresta sotilaasta sotamarsalkaksi, heittänyt sitten käsistään\nmiekan ja antautunut valtiollisen juonittelun paperisotiin. Hän oli\nkohonnut hattujen johtajaksi ja saanut maamarsalkan arvon. Hän olisi\njo vetäytynyt syrjään kaikesta politiikasta, ellei Loviisa Ulriikan\nholtiton poika, joka anasti itselleen kruunun ja valtikan, olisi\nkutsunut häntä takaisin hoviin ja nimittänyt valtaneuvostoon. Ei! Hänen\nihmistuntemuksensa oli liian terävä ja hänen ennakkoluulonsa nuorta\nsukupolvea kohtaan liian syvä, jotta hän olisi voinut sulattaa elämän,\njota nykyinen hoviaateli vietti. Hän katsoi yksinäisyyteensä linnasta\nuusia elämäntapoja ja uusia ihmisiä ja näki kaiken pahaksi. Valtakunnan\nkeskus, hovi, oli tehty areenaksi, jolla typerät nuoret gladiaattorit,\nsellaiset kuin suomalainen Armfelt, sellaiset kuin tallimestari Munck,\nkilvoittelivat monarkin hymystä. Hitto! Mihin hän katsoikin, hän näki\nvain naismaisia liehijöitä ja rakastettavia narreja, matelijoita, jotka\nkäyttäytyivät kuin riikinkukot, ja pöyhkeileviä seuranäyttelijöitä,\njotka apinoivat majesteettia pukua ja eleitä myöten.\n\nJa nyt hän katsoi karsain silmin uutta näytelmää, jota kuningas\nesitytti itselleen. Se kuvasi mitättömän kaartinvänrikin nousua kullan\nja kunnian kukkuloille, ad astra. Vanhat kalkkunamaiset kreivittäret ja\nkanamaiset hovineidit parveilivat jo tuon tulokkaan ympärillä, niinkuin\ntämä olisi arvokaskin saalis. Joutavuuksia! Ja tahattomasti, ikään\nkuin Armfeltin hahmosta olisi kuvastunut toinen, läheisempi olento,\nvaltaneuvos muisteli poikaansa Hans Axelia, joka vietti huikentelevaa\nelämää Ranskan kuningasparin seurassa. Oli huhuttu, että poika oli\nkohdannut karnevaaleissa Maria Antoinetten ja houkutellut tuolta\nhulluttelevalta itävallattarelta silkkinenäliinan ja suudelman. Oli\nsekin, jumala paratkoon, valtakunnan kuningattaren arvoista! Ja mitä\nkauemmin valtaneuvos ajatteli poikaansa ja vaaroja, jotka kevytmielinen\nPariisi viritti hänen tielleen, sitä ärtyisämmin hän mitteli permantoa.\nHän tekee lopun noista lemmenleikeistä. Hän kirjoittaa Hans Axelille\nankaran kirjeen.\n\nMutta hovi kuohui, surisi ja pelasi kevein, leikkivin käsin maineen\nhasardia. Kuninkaallinen postinhoitaja Franc, varovainen, laskeva\nhovimies, hyväksyi kauan emmittyään tuon uuden onnenonkijan, jonka\nmonarkki oli keksinyt Spaan terveyslähteiltä. Mutta akateeminen\nrunoilija Gudmund Jöran Adlerbeth myönsi tuimimpina hetkinään,\nettä vanhan valtaneuvoksen ivassa oli perää. Suomalainen tulokas\nvahingoitti välittömällä naurullaan hovikomennon juhlallista tärkeyttä.\nAdlerbethille itselleen linna oli aikoja sitten muodostunut laajaksi\nluentosaliksi, jossa hän liikkui ylväänä ja kankeana, kasvoillaan\nilme, ikään kuin hän astuisi seuraavansa hetkessä puhujanlavalle ja\nalkaisi pitää retorista esitelmää. Hän oli ankara tapojentuomari, hän\noli hovin peloittava ja naurettava huono omatunto. Hänen latinalaisen\notsansa alla kummittelivat klassillisen kirjallisuuden suuret vainajat\nvalkeissa toogissaan ja tunikoissaan. Roomalaisen lain kuollut, pistävä\nkuutamo valaisi tätä aavemaailmaa ja sen yli kaartui valistuksen\naikakauden taivas kuin ahdas, ilmaton, lasinen juustonkupu. Hän imi\nitseensä ympäristön ivallista ja huvittunutta huomiota, ja runoilijan\nitsetunto käänsi tuon kaiken voitoksi. Hän oli hovin nähtävyys, hän,\nHoratiuksen, Vergiliuksen ja Ovidiuksen ruotsintaja, Ingiald Illrådan,\nmahtavan murhenäytelmän tekijä. Ja kuta kirjavampana ilon karuselli\ntätä tärkeää pylvästä kiersi, sitä jyrkemmin hän seiso maineensa\njalustalla. Hän mitteli halveksivin silmäyksin parooni Armfeltia.\nEikö riittänyt, että monarkki oli jakanut kaikki tähänastiset\narvosijat huolettomille keikareille ja että hovi kuhisi jo ennestään\nonnenonkijoita, jotka eivät paljon painaneet, moraalisessa katsannossa!\n\nMutta puiston sopukoissa ja käytävissä liikkui jurona, korskeana\nja ynseänä tallimestari Munck, kuninkaan uskottu. Hänet nähtiin jo\naamuvarhaisella monarkin makuukamarin ovella. Hänen tanakka kuvionsa\npiirtyi suljetuimpienkin kammioiden ikkunoihin, ja näytti siltä\nkuin kaikki lukot aukeaisivat hänen tullessaan. Armfelt oli aluksi\nyrittänyt lähestyä tätä yrmeää hahmoa, jonka jäntevillä kasvoilla\nja lihaksikkaassa ruumiissa näytti heijastuvan raudanluja henki ja\njoka liikkui kuitenkin niin aavemaisena kaikkialla, missä oli tyhjää,\nhiljaista, äänetöntä. Mutta tuon miehen silmistä välähti niin ilmeinen\nviha, että hän luopui kaikista lähestymisyrityksistään.\n\nKUNINGAS oli noussut. Hän seisoi silkkisissä alusvaatteissaan\nalkoovin puolihämärässä, ja katon kuparilaatoista lankesi punainen\nhehku hänen puuteroiduille kasvoilleen. Liehakoivien hovileijonien\npuolipiiri seisoi loisteliaana kunniavartiona hänen selkänsä\ntakana, kun monarkki vaihtoi paitaa. Valkeita kaularöyhelöitä,\nsilkkitakkeja, samettisia polvihousuja. Alkoovin pimeässä nurkassa\ntorkkui seisaallaan mahonginruskea hahmo, Adolf Ludvig Gustaf Albrekt\nBadin, kuubalainen neekeri, jonka Loviisa Ulriika oli kerran ottanut\npalvelukseensa. Valkeat silmät välkkyivät varjosta kuin himmeä\nhelmiäinen. Hiilenmustista hiuksista kohosi riikinkukon, papukaijan\nja paratiisilinnun sulkia. Suurine kultapoletteineen ja tulipunaisine\nsamettitakkeineen hän muistutti troopillista jumalankuvaa, jonka\nhartaat kädet ovat ylt'yleensä koristaneet heleillä sädehtivillä\nmetallihelyillä. Suunnaton makuukamari oli täynnä valon rauhatonta\nväikettä ja kuiskailevien aatelismiesten liikettä. Monarkki oli\nsaanut ylleen sukat ja solkikengät; hän seisoi nyt Ehrenstrahlin\nmaalausten edessä ja hänen hintelä olemuksensa näytti astuvan esiin\nniiden tuimasta syvyydestä, Millichin ja Prechtin koristeellisista\nkultapuitteista.\n\nParturin tullessa suosikit hengähtivät helpotuksesta. Permanto kopisi.\nKuningas liikehti vilkkaasti, kallisti siron päänsä saadakseen\nkulmilleen peruukin. Hiljaisuus oli vihdoinkin päättynyt. Poikamainen\nde Besche, hauskannäköinen kreivi Gyllenborg myrkyn vihreine\nsamettiliiveineen ja englantilaisine ohimokiharoineen, nuori Bror\nCederström ja vakava Adlerbeth tungeksivat toalettipöydän ympärillä.\nPeruukki oli paikoillaan, kun tallimestari Munckin ääni kajahti\nkovana puheensorinan halki: \"Sire, 'Siunattu Painovapaus' on jälleen\nuskaltanut häväistä Ruotsin hovia.\"\n\nKuningas näki omat kasvonsa parturin peilistä. Hän tarkkasi suuren\nnäyttelijän tyytymättömyydellä ilmeensä äkillistä muuttumista.\nKirous! Jo keväällä 1779 muuan nimimerkki Publicola oli vuodattanut\nsappensa Stockholms Postenin palstoille. Tuntematon kirjoittaja\nläksytti kuninkaan neuvonantajia ja syytti häntä itseään\nvalistuneesta despotismista, vieläpä tavalla, jollaista ei ollut\nkuultu seitsemään vuoteen. Ja nyt lietsoi pikkuinen häväistyslehti,\nvirkaheiton loviisalaisen majurin äänenkannattaja, kansassa kytevää\ntyytymättömyyttä väistäen notkeasti jokaista lakipykälää, jonka\nnojalla lehtiä voitiin lakkauttaa. Kuningas rypisti kulmiaan. Hän oli\nkuunnellut kyllikseen tuota nalkutusta! Kuinka kauan kestäisi, ennen\nkuin \"Siunattu Painovapaus\" kompastuisi loukkuun ja arvon majuri af\nLund astuisi oikeuteen? Ja kun tallimestari Munck yhä jupisi sekavia\nsyytöksiään solvauksista, takaiskuista ja häpeällisistä viittailuista,\nmonarkki käännähti tuolillaan ja kivahti miltei äreästi: \"Kas niin,\nluetteko vai ette?\"\n\nParooni Munck yritti koko lukemisen ajan saada karuun ääneensä\nsoveliaan paheksumisen värinää, mutta itse kirjoitus oli siinä määrin\npirullinen, että hänen korostuksensa kääntyivät kuin itsestään aiottuun\nmaalitauluun. Hän siivitti huomaamattaan \"Siunatun Painovapauden\"\nsanat. Lehti maalasi aluksi kuvan turmeluksen aikakauden synneistä,\ntuon ajan, joka onneksi oli jo päättynyt. Se oli ollut sangen\nhäpeällinen ja Jumalan hylkäämä olotila. Kukapa ei muistaisi, kuinka\nvallanpitäjät silloin leikkivät vallalla, kuinka kansalaisten oikeudet\ntallattiin lokaan, kuinka virkoja myytiin ja ostettiin, kuinka elettiin\nylellisessä hekkumassa ja kuinka valtakunnan sydän kuohui hovijuoruja,\nvalheita ja kavaluutta. \"_Allons_\", komensi kuningas happamesti. Mutta\ntämän helvetillisen kuvan vastapainoksi tuntematon kirjoittaja maalasi\ntoisen, joka oli yhtä lempeä ja ruusunpunainen kuin edellinen oli ollut\nruma ja hornamaisen musta. Ajan lehti oli kääntynyt, onnen aika oli\nkoittanut. Nyt kuningas oli kansansa lakina ja laki kansan kuninkaana.\nNyt hoidettiin oikeutta siten, että tappiolle joutunut huomasi itsekin\nolleensa väärässä. Nyt oli ansiokkuus ainoa tie, joka vei onneen,\nja vain jalostavat, vakavat huvitukset vallitsivat maassa, jossa\nuskolliset virkamiehet huurusivat iloista uutteruutta ja jossa vilppi\nja imartelu oli vaiennut. Tuhannet kielet eivät riittäneet tulkitsemaan\nkansan ylistyshymnejä, tuhannet runoilijat eivät voisi laulaa julki\nyksityistä riemua ja yhteistä iloa, onnea ja autuutta. — Parooni\nMunckin ääni katkesi. \"Sire, tämä on hävytöntä\", hän sanoi ja rutisti\n\"Siunatun Painovapauden\" palloksi. \"Vielä miespolvi sitten tuo Loviisan\nmajuri olisi hirtetty.\"\n\nMonarkin kuperat silmät räpyttivät niin hermostuneesti, että\njokainen saattoi nähdä, oliko nuoli sattunut maaliinsa. Hän levitti\nepätietoisena käsiään. \"Hyvät herrat... Cederström, de Besche, parooni\nArmfelt... Kas niin, mitä sanotte tästä?\" Hänen sininen pelästynyt\nkatseensa liukui kasvojen skaalan päästä toiseen ja pysähtyi hiukan\nempien kruununprinssin uuteen holhoojaan. \"_Mon ami_, mitä ehdotatte\ntehtäväksi tuolle toimittajalle?\" Mutta parooni Armfelt kumarsi\nsulavasti. \"Ehdotan hänelle Vaasan ritarimerkkiä.\" Ja kun kuninkaan\nsilmät pullistuivat kuopissaan, kun tallimestari aikoi syöksähtää\nesiin ja kuubalainen neekeri kohotti uteliaasti kulmiaan, hän kumarsi\ntoistamiseen. \"Olette sen velkaa hänelle, sire. Parooni Munck unohtaa,\nettä lehden sävy on puhtaasti imarteleva. Sellaisista sanoista ja\nsellaisesta ihailusta on tapana antaa kunniamitali.\"\n\nKuninkaan ilo räiskähti kuin olkivalkea. Oli vaikeaa tietää, nauroiko\nhän voitonilosta, hyvän kaskun liekkumasta, tallimestarin nöyryytyksen\njohdosta vaiko pelkästään niiden tyhmien kasvojen tähden, jotka tänä\nhetkenä ympäröivät häntä. \"_Eh bien_, olette virtuoosi\", hän hymyili.\n\"Varokaa lyömästä koiria, jotka heiluttavat häntää teidän herrallenne\",\nhän huomautti ivallisen hyväntuulisesti nolatulle tallimestarille.\n— Parturi teki norsunluisella kammallaan viimeisen siron piirron.\nToaletti päättyi. Lohenpunainen kunnianauha peitti Kustaa III:n\nuumat ja rinnan, kolme kultaista tähteä säihkyi häikäisevästi,\nsilkin koruompelet kimmelsivät, kun hän vihdoin suvaitsi astua\nvastaanottosaliin ja aloittaa esittelyt.\n\nMYÖHEMMIN illalla, kun valtakunnan korkein perhe istui aterialla,\nkuningas otti puheeksi tämän hauskan välikohtauksen. Tuo suomalainen\naatelispoika oli ansainnut kannuksensa. Monarkki näytteli onnistuneesti\nparooni Munckin tyhmää hämmästystä, sillä asia huvitti häntä\nsanomattomasti ja hän ammensi tästä hilpeytensä altaasta muillekin,\nsäästämättä nöyryyttäviä sutkauksia.\n\nVain Hedvig Elisabeth Charlotta, Södermanlandin herttuatar, Kaarle\nherttuan kaunis vaimo, istui mietteissään. Lintumainen pää kohosi\nraskaan pitsipuvun laskoksista. Syvissä, kimaltavissa peipposensilmissä\nvälähti hehku, joka tukahtui nopeasti niiden hentoon surumielisyyteen,\nkuten kipinä kuolee tuhkaan. Hän aterioi sanaakaan sanomatta, hymyillen\nhaurasta hymyä. Kuningas tarkkasi kälyään. Näytti siltä, kuin hänen\neloisa olemuksensa olisi juuri tänään kummallisesti hervonnut. Mustalla\ntussilla vedetyt kulmakarvat kaartuivat miltei raskasmielisinä valkean\notsan alla; sydämenmuotoinen hiuslaite jaksoi tuskin kannattaa untuvia\nja sulkia. Yksinpä hihojen laskokset näyttivät riippuvan velttoina\nhänen laihoilla käsivarsillaan, jotka värähtelivät hermostuneesti.\nKuohuva samppanja on väljähtynyt, mietti kuningas. Ja kuta enemmän\nHedvig Elisabeth ajatteli nuorta paroonia ja omaa aviomiestään,\nkuta enemmän hän vertasi heitä toisiinsa, sitä hajamielisemmin hän\nmaistoi jäätelöä. Kuninkaan kälystä tuntui tänä hetkenä kuin kynttilät\npalaisivat himmeämmin ja puhe kaikuisi ontommin kuin ennen. Hän hautoi\nmietteitään — surullisia, hajanaisia, apeita ajatuksia, voimatta sysätä\nniitä syrjään viisaan päättävästi kuten tavallisesti. Ja kuitenkin oli\nhullua ja mieletöntä todeta, että tuo nuori suomalainen mies riitti\nsaattamaan hänet ikävystymisen valtaan ja että hänen puolisonsa tuntui\ntänä päivänä kuin vieraalta ihmiseltä, puunukelta, josta puuttui elämä\nja veri.\n\nHerttuatar nousi. Heti päivällisen jälkeen hän vetäytyi omaan\nkabinettiinsa ja alkoi kirjoittaa kirjettä ystävättärelleen\nSofie Fersenille. Kynttilä lepatti. Häälyvä liekki loihti hänen\nlinnunkasvoilleen pehmeitä varjoja, jotka liikahtelivat yhtä\nlevottomasti kuin hänen mielensä kuvat. Hän upotti sulkakynänsä\npäättävästi mustetolppoon ja alkoi kuvailla nuorta parooni Armfeltia,\njota kallis ystävätär ei varmaankaan tuntenut.\n\nMutta Kiinan huvipaviljongissa, suuren puiston sopukassa, vaihtoivat\nsamaan aikaan omia mielipiteitään eversti Toll ja vapaaherra Ruuth.\nHe istuivat pienen satupalatsin punaisessa kabinetissa, lakattujen\nkiinalaisten taulujen, hehkuvien porsliinien ja kummallisten\nkoruesineiden sirossa seurassa. Tuuli kalisutti keveitä lasiovia; puut\npitkittivät salaperäistä suhinaansa pieniruutuisten ikkunain takana.\nHe näyttivät kahdelta suurelta fajanssinukelta, joihin itämainen\nmekaanikko on loihtinut koneellista elämää. He olivat vetäneet\nvastatusten kaksi tuolia, he istuivat aivan kyyryssä maistellen\nhollantilaisia piippujaan — kavaljeeri Ruuth sirona ja sulavana,\nsotainen Toll ankarana ja raudanlujana. Ruuth ei hellittänyt katsettaan\npuhetoverinsa kasvoista. Nyt kuten usein ennenkin hänestä tuntui, että\nJohan Kristofferin vaaniva, esiintyöntyvä pää puskeutui vastustamatta\nkaikkien esteiden lävitse ja hänen torville kierretyt ohimokiharansa\nuhosivat uhkaa kuten pienet kanuunat. Tavaton kytketty tarmo kuvastui\nnoista kulmikkaista kasvoista, joiden kyhmyt ja uurteet sointuivat\ntäydellisesti hänen järeään ääneensä. Toll puolestaan tarkkasi nuoren\nystävänsä kasvoja, ja kuta kiinteämmin hän niitä tutki, sitä varovammin\nhän puhui.\n\nSisimmässään hän oli sangen huolestunut. Linnassa maleksi aivottomia\nonnenonkijoita; monarkin vastaanotot olivat alkaneet yhä enemmän\nmuistuttaa ranskalaista salonkinäytelmää, ja liehakoivien sätkynukkien\nseura näytti tavattomasti miellyttävän häntä. Mikä turhamainen mies!\nOmalla karulla tavallaan eversti oli voittamattomasti kiintynyt tuohon\npieneen hilpeään herraan, joka leikitteli vallan välikappaleilla,\nkun hän vaati toimintaa. Jospa hän voisi nujertaa nuo koreat\ntyhjäntoimittajat, jotka seisoivat tiellä. Huvitusten karuselli kiersi,\noopperat ja karnevaalit seurasivat toisiaan, ja sillä välin humahti ohi\nmonta korvaamatonta hetkeä, monta kallista tilaisuutta, jotka monarkki\npäästi veltoista sormistaan. Valtaistuin horjui, valtakunta sairasti\nkevytmielisyyden tautia. Oli olemassa vain yksi ainoa katkera lääke,\njoka saattoi täyttää herpautuvat valtimot tuoreella, elinvoimaisella\nverellä, ja tämä rohto oli sota. Hän ei suinkaan salannut huoliaan\nvarovaiselta Ruuthilta. Eikö riittänyt, että kuningas valitsi\nneuvonantajikseen neekereitä ja paaseja ja että herrat sellaiset\nkuin de Besche, Cederström, Borgenstierna ohjasivat häntä kuin\navutonta nulikkaa? Nyt ilmestyi lisäksi tuo parraton suomalainen, tuo\nkruununprinssin chevalier. Toll imi miettiväisenä piippuaan ja ajatteli\nparooni Armfeltia, joka oli pienellä nokkelalla pilasanalla anastanut\nvaarallisen vaikutusvallan.\n\nHän epäröi, miten pitkälle paljastaa suunnitelmiaan. \"Teidän\ntulee tietää, että tästedes vedämme samaa nuottaa\", hän sanoi\nharkitun hitaasti ja pälyili siniharmain silmin vapaaherra Ruuthia.\n\"Tuuliviirejä ja porsliininukkeja — siinä meidän vastustajamme.\nMutta he ovat sangen itsepäisiä, kun tulee kysymys heidän arvoistaan\nja asemistaan...\" — \"Mitä ehdotatte?\" kysyi Ruuth. Toll suuntasi\ntuikean katseen kamariherran punaisiin huuliin, joiden henkevä,\nhiukan epäuskoinen nipistys ei suinkaan jäänyt häneltä huomaamatta.\n\"Jos valtion finanssiministerin paikka jolloinkin joutuisi avoimeksi,\nolisiko toivoa, että Liljencrantzin seuraajaksi pyrkii Erik Ruuth?\" hän\ntiedusti. — \"Mikäli se minusta riippuu\", vastasi tämä.\n\nEversti antoi piippunsa vaipua ja kohotti kasvonsa, kunnes hän katsoi\nsuoraan noihin neuvottomiin silmiin. \"Jos olisin teidän sijassanne,\nryhtyisin hänen majesteettinsa omaksitunnoksi\", hän puhui verkalleen,\nkuin punniten mahdollisuuksia. \"Tekisin itseni välttämättömäksi.\nSelittäisin, että valtakuntaa ei hallita kaskuilla. Suuntaisin hänen\najatuksensa tuleviin säätyvaltiopäiviin, ja sitten...\" Hän piti\ntauon. \"Sitten lietsoisin oppositiota hänen omaksi parhaakseen. Onhan\nmahdollista, että minä puolestani panen taitoni peliin, kun tulee\nkysymys Liljencrantzin virkaerosta. Hän ja Scheffer eivät pysy kauan\njalustoillaan...\"\n\nMutta epäuskoinen hymy kavaljeeri Ruuthin huulilla ei ottanut\nkadotakseen ja Johan Kristoffer Toll tarkkasi vakoillen noita\nhyväntahtoisia silmiä, noita hienoja, mustatuita kulmakarvoja, joiden\nkaaressa väijyi ivaa. Hän etsi miestä, jolle uskoutua. Hän lähestyi\nkiertäen ja kaartaen suurta, keskeistä haavettaan, punniten mielessään\njokaista sanaa, joka pujahti hänen huuliltaan. Vaietako vai ilmaista\najatuksensa? Kavaljeeri Ruuth istui tuolillaan ja heikko toivo hehkui\nhänen mielessään, toivo, että hän pääsisi vihdoinkin hoitamasta\nsurullisen sotkuista virkaansa, Kaarle herttuan taloudenhoitajan\ntehtäviä. Toll pälyili hänen ilmeitään varovaisena ja salakavalana,\nlaskien mielessään hyötyä, joka tuon miehen paulomisesta koituisi. No\nniin, se ei jäisi vähäiseksi. Siitä hän pitäisi huolen; se asia voitiin\nratkaista tarttumalla kavaljeeria kauluksesta ja asettamalla hänet\nfinanssipolitiikan hehkuvaan polttopisteeseen.\n\nHän kurkotti luisevia kasvojaan ja sai vihdoin loihdituksi niille\nilmeen, joka muistutti aavemaista hymyä. — \"Juuri nyt ei tule tehdä\npienintäkään myönnytystä sille taholle, jolta suomalainen parooni\nArmfelt on putkahtanut esiin\", hän neuvoi. \"Pelatkaamme rohkeasti,\nkorkein panoksin. Tulevien säätyvaltiopäivien aikana monarkki on\nvihdoinkin rummutettava hereille. Hänen täytyy oppia tahtomaan ja\ntoimimaan, ja kun hän uskoo, että Tanska ei ole mikään ylivoimainen\nvastustaja, me iskemme. Olen ajatellut asiaa. Keräämme norjalaisten\ntalonpoikien lähetystön ja annamme heidän marssia suoraan säätyjen\nistuntoon. _Enfin_, hänen on jo aika ajatella sotaa.\"\n\nPAROONI Armfelt purjehti myötätuuleen. Tuosta aamusta alkaen, jolloin\ntallimestari Munck oli joutunut nolatuksi ja kuninkaan huomio oli\nsuuntautunut häneen, hänen maineensa tähti alkoi nousta. Monarkin\nhuviministerit vaistosivat vaaraa. Parooni Stjemeld, ratsumestari\nJernfeltz, nuori Wrede ja nuori von Essen seurasivat salaa kadehtien\nuuden suosikin varmaa ylenemistä. Hovin epäluulo alkoi muuttua\nvarmuudeksi. Kuningas vieraili usein kreivi Sparren pöydässä, jossa\nperintöprinssin holhoojat aterioivat ja jonka hilpeää ilonpitoa\njohti suomalainen chevalier. Hänen notkea sepittämiskykynsä verhosi\nkoleimmankin aiheen leikkivillä kaskuilla. Monarkki tunsi huojennusta\njättäessään hetkeksi vastaanottosalit ja vetäytyessään perintöprinssin\nlastenkamariin, tuon suomalaisen virtuoosin seuraan. Mikä taitava\nhovimies! Mikä fantasti! Kuningas kannatti täydellä syyllä ajatusta,\nettä nuorelle vapaaherralle taattaisiin sotilaallinen ylennys,\nkaartinkapteenin arvo.\n\nArmfelt tajusi pian, mitä hänen nopea ylenemisensä merkitsi. Hovi\nnäytti jakautuvan hänen vaiheillaan kahteen rintamaan. Ja kuta\nrunsaammin kuningas tuhlasi hänelle hymyjään ja sanojaan, sitä\nsuuremmaksi kasvoi ystävällinen, hälisevä, imarteleva parvi,\njoka ympäröi häntä varhaisten _leverien_ ja juhlallisten _jours\nd'Appartementien_ tungoksessa. Hän näki ympärillään nuoria kasvoja,\njoille oli hyytynyt mairitteleva hymy. Hän kulki kumartelevien\nonnenonkijoiden keskellä ja antautui täydestä sydämestään tähän kevyeen\nleikkiin, jossa pelattiin korkeata peliä maineesta, kunniasta ja\nkullasta.\n\nOli vaivatonta sirotella ympärilleen kaskuja ja huudahduksia,\nsuopeita nyökkäyksiä, kevyttä hymyä ja virallisen ystävyyden joutavaa\nvaihtorahaa. Näin menetteli pyylevä, tukevaleukainen parooni Rålamb,\nkuninkaallinen hovitallimestari, joka saattoi ivallisesti alentua\nhyvän alamaisen jokaiseen tehtävään. Näin käyttäytyi haukkamainen\nGustaf Fredrik Gyllenborg, komea, hoidettu ylimys, jonka tuuheat\nkulmakarvat ja terävä hymy uhosivat aivan ylenpalttista itsetuntoa.\nNäin pelasivat maineen hasardipöydässä nuoret ja vanhat kavaljeerit;\ntumma, notkea Bror Cederström, sulavaeleinen de Besche, tukeva,\nruhtinaallisten aterioiden turvottama parooni Bonde, pitkäkasvoinen,\nhintelä Borgenstierna ja hauskat nuorukaiset Wrede ja von Essen, joiden\nverissä virtasi vanhojen aatelissukujen ylenpalttinen elämänhienostus.\nRuhtinaallinen uhkapeli jatkui. Lautana oli palatsi kaikkine saleineen\nja puistoineen, kaukainen Tukholma valtakatuineen, joilla keveät\nkultavaunut kiitivät, Gripsholmin ja Ulriksdalin linnat, Hagan\nkuninkaallinen paviljonki, teatterit, oopperat ja vastaanottohuoneet.\nYksinpä vanha Carl Fredrik Scheffer, jonka harras ilme kertoi\nuskollisuudesta, hyvistä töistä ja rauhallisesta omastatunnosta ja\njonka voimakas jalo pää näytti kaipaavan sinertäviä barokkikiharoita,\nosallistui tähän viehättävään leikkiin. Kaikilla kasvoilla asusti\nvalppaan itsetunnon ovela hymy. Kaikki huulet, kaikki kulmakarvat ja\nkädet olivat opetelleet ulkoa sen ilmeiden oktaavin, joka helisi hänen\nmajesteettinsa ympärillä.\n\nKaikessa tässä taittui säteitä, jotka olivat lähtöisin Ranskan hovista.\nViimeisten Bourbonien aurinko heitti kalvaan loimonsa Ruotsiin\nasti. Mittana oli Versailles, kauneuden ja muhkeuden voittamaton\nmalli — _Versailles qui passe tout ce qu'on peut imaginer de beau\net de magnifique!_ Mitä Armfelt oli ihaillut Pariisissa, toistui\ntäällä orjamaisen täsmällisesti, tosin sirommissa ja hauraammissa\nmittasuhteissa. Juhlamenojen koneisto kävi Ranskan kellojen\ntahdissa. Loppumattomat etikettiriidat olivat niiden selkkausten\nkaukaista kaikua, joita tapahtui levottoman itävallattaren Maria\nAntoinetten ja hänen jäykän kruunupäisen aviomiehensä ympärillä.\nKuninkaallinen juhlamenojen ohjaaja oli muodollisuuksien tuntija.\nHän karkoitti hovista Itävallan ministerin rouvan, koska tämä ei\nalistunut suutelemaan kuningattaren kättä eikä sen vuoksi koskaan\ntullut hänelle esitellyksi. Saksin kreivitär, joka kieltäytyi\nkoskettamasta huulillaan Ruotsin prinsessojen kädenselkää, jolleivät\nnämä vastanneet suudelmalla, mikä kunnia puolestaan tuli vain\nhovineitien ja valtaneuvoksettarien osaksi, ei saanut näyttäytyä\nTukholman linnassa. Hänestä valitettiin Dresdenin hoville. Hän sai\nnöyrtyä ja mukautua hovitapaan, joka oli ranskalaista lainaa. Ja\nRanskan tuotetta olivat _leverit_, aamuvastaanotot paidan muuttoineen\nja partureineen, adjutantteineen ja paašeineen. Armfelt hymyili.\nTämä Ludvig XV:n apinoiminen tasoitti hänen tietään hovissa. Se oli\njo tehnyt mahdolliseksi, että nuoret upseerit voivat istua kuninkaan\njuhlapöydässä, kun taas varaamiraali Tersmeden kaikessa tärkeydessään\nja finanssiministeri Liljencrantz saivat tyytyä ylikamariherran\npöytään. Etiketin koneisto kävi moitteettomasti kuin kello. Ei edes\nSkjöldebrand, vasta aateloidun konsulin poika, joka kuitenkin nai\nnuoren kreivitär von Höpkenin, saanut aterioida morsiamensa vieressä,\nvaan hävisi pöydästä jo päivällisen alussa.\n\nJa Armfelt oli erottavinaan näiden muotojen pohjalta toiset\nkaukaisemmat muodot. Hän kuuli kaiun aurinkokuninkaan Ranskasta, monien\nsalonkien Pariisista, josta kreivi Creutz oli kertonut. Tapahtumat ja\nihmiset muuttuivat epätodellisiksi; kasvot, joita hän näki, kätkivät\nkuin naamioiden varjoon toisia kasvoja. Sen elämän lävitse, johon hän\noli ajautunut ja joka lainehti, kimalsi ja kuohui hänen ympärillään,\nhän kurkottui kadonneen loiston puoleen. Kuvat syttyivät ja hävisivät\nhänessä itsessään, mutta niin hämärinä kuin näyt, joita uni joskus\nloihti hänen silmiinsä. Kalkkunamainen, valkopitsien peittämä nainen,\njonka hän arvasi madame du Chåteletiksi, kumartui nojatuolissa istuvan\nfilosofin yli ja suuteli hänen ryppyistä otsaansa. Scéauxin linnan\nhuviministeri kohotti hopeanuppista sauvaansa ja osoitti hänelle ovea.\nPieni bolognalainen koira haukkui Cireyn puutalon suojissa, jossa iäkäs\nVoltaire maisteli mustaa kahviaan ylt'yleensä kietoutuneena lämpimiin\nturkiksiin...\n\nLOPPUMATON helle painosti palatsia. Hovi uinaili velttouden\nuntuvapatjoilla, punoen vallanhimoisia hankkeitaan ja uneksien\nkunnian, maineen ja rikkauden unia. Joutilaat kädet pelasivat\nväsähtäneinä vaarallista hasardia, jossa menetettiin ja voitettiin\nvaltakunnan korkeimpia arvosijoja. Väräjävä kuumuus näytti tunkeutuvan\nlinnan jokaiseen soppeen. Se taittui uuvuttavana paahteena pitkän\npuistokäytävän hiekasta, joka johti keltaisena nauhana aina näköpiirin\nrajalle, mahtavien lehmusten varjoon, Apollonin marmoripatsaan luo.\nLeikatuilla nurmikoilla, jotka muodostivat mittausopillisia kulmia,\nympyröitä ja suunnikkaita, saattoi päivisin kohdata vain nuoren\nkruununprinssin ja hänen chevalierinsa. Nämä kaksi, kolmivuotias\npoika ja komea kaartinupseeri, leikkivät loivasti laskeutuvien\npääportaiden juurella, kullan vihreiden kiviruukkujen ja kruunujen\nalla. He istuivat suihkualtaan reunalla; lapsi tavoitti kädellään\nkimaltavia vesipylväitä, Armfelt istui mietteissään, tuijottaen\nportaiden punaviolettiin kiveen. Pronssinen Herkules kannatti uhkaavana\nsuurta nuijaansa. Linnan kuparikatto välkkyi kaukaa, valot salamoivat\njulkisivun ikkunoissa ja niiden kuviot sädehtivät altaassa, johon\nmytologiset kivieläimet suihkuttivat vettä.\n\nPalatsi nukkui rajattomien puistojensa keskellä, valtakunnan sydämessä,\njosta vallan langat juoksivat näkymättöminä säteinä maan kaikkiin\nääriin. Häälyvien oksien aarnioissa nukkuivat kultaiset valotäplät,\njoita halavien moninkertainen huntu seuloi. Tässä raukeudessa\nporeilivat vain huvitusten ja salavehkeiden lähteet. Uusi huhu, uusi\nhäväistysjuttu, uusi lemmenseikkailu saattoi hetkeksi pudistaa hereille\nkyllästyneen ja velton hovin, joka vetäytyi keskikesän helteestä Kiinan\nhuvipaviljongin viileyteen tai luki Rousseauta puiston amorinluolissa.\nValittu kolmikymmenhenkinen seurue tosin kokoontui nyt kuten aina\nkuninkaan päivillisille, notkuvien pöytien ääreen. Purppuroitujen\nruusunpunaisten kynttilöiden ja kirkkaan päivän säteet kukittivat\nepämääräisillä valoseppeleillä valkeita peruukkeja: sotaisan Toliin\nkireälle kammattua tekotukkaa, ivallisen von Fersenin helmenvärisiä\nkiharoita, Schefferin suortuvia, jotka olivat Aadolf Fredrikin\naikaiset, nuorten aatelisherrojen kankipalmikoita. Ja tässä elävien\nmannekiinien tungoksessa, loiston polttopisteessä, istui monarkki\nhurmaten pöytätovereitaan elohopeamaisella hilpeydellään. Hänen\nsilkkitakkinsa hohti sinivihreänä kuin sorsan siipipeili. Nauhukset ja\nröyhelöt peittivät monia kunniamerkkejä; malvanvärinen puuteri loihti\nhänen poskilleen luonnollisen hehkun. Hänen kirkas, hiukan naisellinen\näänensä kajahteli salin seinäpinnoissa. Armfelt silmäili valtaneuvos\nvon Fersenin kasvoja. Vanhan ylimyksen huulilla leikki ohut, terävä\nhymy, josta ei oikein tiennyt, sisälsikö se hyväksymistä vai ivaa. Vain\nhänen raukeissa silmissään välähti soimaus: ilveilijä!\n\nKuninkaan aterioilla istui jäykkä, umpimielinen Sofia Magdaleena,\nTanskan prinsessa, josta ulkopoliittiset syyt olivat tehneet\nRuotsin kuningattaren. Hoikka kaula näytti hädin tuskin kannattavan\nraskasta päätä ylöspäin kammattuine hiustorneineen ja säteilevine\njalokivisolkineen. Kireät suortuvat kiilsivät vaisun keltaisina kuin\njuusto. Vedenväriset ametistit läikkivät yhtä laimealla valolla\nkuin hänen raskaat, pullistuneet silmänsä, jotka pälyilivät miltei\npelokkaasti pöydän herkkuja. Ilo ja pilapuheet kilpistyivät hänen\nujon välinpitämättömyytensä panssarista kuten maininki, joka murtuu\nkallioihin, eikä edes Schröderheimin jyrisevä nauru voinut valloittaa\ntätä syrjässäelävää sielua. Skjöldebrandin mielestä hän muistutti\nparaatihevosta, jonka ryhti on ylväs mutta väsähtänyt. Vanhan\nleskikuningattaren suosikit pitivät häntä peloittavana vehkeilijänä,\njonka näennäisen tylsyyden varjoon kätkeytyi vaarallinen, hautova\nsielu. Mutta nyt, virallisilla päivällisillä, hän tunsi vain\nkiusallista vaivautumista ja nautti raihnaasti pöydän ylellisyyksistä,\nlaskien niitä hiljaa itsekseen ja toivoen, että kaikki päättyisi pian.\nSolkikengät puristivat hänen suuria jalkojaan. Jalokivivitja painoi\nhänen kurkkuaan; kömpelö tukkalaite sai hänet salaa hikoilemaan, ja\nsuunnattomat, valkeat volankihihat tuntuivat vielä kiusallisemmilta\nkuin korsetti, joka uuvutti ja ahdisti rintaa. Lusikka kohosi ja laski\nkonemaisesti kuningattaren laihoissa sormissa. Kunpa kaikki päättyisi!\n\nSamppanjaa, seltterivettä ja punaviiniä. Kuningas maisteli\ntavanmukaisia sekoituksiaan, päihtyi vienosti ja muuttui puheissaan\nrohkeaksi.\n\nMolemmat prinssit, herttua Kaarle ja herttua Fredrik Aadolf,\ntarkkasivat sangen ynseinä kuninkaallisen veljensä käytöstä. Mutta\nkuta pitemmälle hänen pilansa meni, sitä joustavammin mukautui tähän\nleikkiin viimeksimainittu, jonka kerkeä kieli ja harvinainen kauneus\nolivat vähitellen muuttuneet kiinteiksi epiteeteiksi. Hän tiesi sen\nitse. Hän hoiti kauneuttaan kuin nainen ja kehitti leikinlaskuaan kuin\npalkattu hovinarri, voittaakseen veljensä sukkeluudessa kuten voitti\nhänet miehisessä komeudessa. Hän, Itä-Göötanmaan herttua, Ruotsin\nprinssi Fredrik, oli aikoja sitten sivuuttanut ajan, jolloin hän\ntyytyi heijastamaan toisen valoa, ja jos hänen levottomaan sydämeensä\noli pesiytynyt jokin tunne, joka oli syvällistä ja kestävää laatua,\ntämä oli hänen salainen vallanhimonsa. Sisimmässä mielessään hän\nkadehti ja vihasi kruunupäistä veljeään, mutta niin varovasti kuin\nmahdollista, antautumatta koskaan vaaralle alttiiksi. Hän liikkui\nmuhkeana, turhamaisena, häikäisevänä juhlien ja vastaanottojen melussa.\nHänen mielettömät velkansa ja sekavat eroottiset seikkailunsa olivat\ntaanneet hänelle pysyvän sijan kaikissa juoruissa. Naiset sulivat\nkuin vaha tämän komean pojan lähettyvillä. Hän osasi kohdella heitä\ntuolla huomaavalla välinpitämättömyydellä, jossa hellyys, ivallisuus\nja nautinnonhalu sulavat vastustamattomasti yhteen. Rakastajattarien\nsylissä hän uneksi sotaisista sankaritöistä ja sotaretkillä hän kaipasi\nrakastajattarien syleilyä, vaivautumatta koskaan tutkimaan, kumpi\nkaipaus pulppusi syvemmältä. Koska hän oli syntynyt sankariksi, oli\ntäysin yhdentekevää, oliko hänen voittojensa näyttämönä sotatanner\nvai sänky. Joka tapauksessa hän musersi vastustuksen pelkällä\nläsnäolollaan. Ja nyt uskalsi puolihumalainen veli taputtaa isällisesti\nhänen käsivarttaan! Itä-Göötanmaan herttua puri huultaan ja hautoi\nkärkevää vastausta.\n\nMutta Kaarle herttua istui mykkänä kuin Memnonin patsas. Hän ei\nosallistunut kiistaan— hän räpytti raskaita luomiaan täsmällisten\nväliaikojen jälkeen ja maisteli munaa, joka miellytti hänen vatsaansa.\nHälinä yltyi. Pikarien kilahdukset kolkuttelivat hänen tylsän rauhansa\nportteja, nauru ja leikinlasku humisi hänen korvissaan sekavana ja\ntyhjänpäiväisenä kuin meren kohina, joka kuulostaa puheelta, mutta ei\nsisällä järjellisiä ajatuksia. Mykkä lepo kangisti hänen kasvonsa.\nKipsinvalkea otsa muistutti munaa, jota hän söi, ja tyynet silmät\ntuijottivat syvämietteisinä lusikkaa. Hän kuunteli naurua. Naurakoot!\nÄänten kuorosta hän saattoi erottaa oman puolisonsa Hedvig Elisabeth\nCharlottan korkean linnunäänen. Hänen turtuneessa mielessään häilähti\naavemainen mielenkiinto, joka kohdistui Hedvig Elisabethin uuteen\nröyhelöhameeseen. Asia ikävystytti hänen mieltään ja hän painoi raskaat\nkasvonsa munakupin yli, tuijottaen väsähtäneesti tyhjiä kuoria.\n\nPäivällisen jälkeen seurue vetäytyi palatsin eri tahoille.\nSödermanlandin herttuatar puri harmistuneena huultaan.\n\nHän oli todellakin pukeutunut _à la Reine de France_, malvanpunaiseen\nsilkkiin, lumivalkeisiin volankeihin, sulkiin, höyheniin ja\njalokivivitjoihin, ja vain hänen kuninkaallinen kälynsä oli ilmaissut\nihastustaan. Kuulumatonta! Ranskan kuningattaren _petit cabinet_ ei\nsisältänyt hienompaa. Ja hänen oma miehensä istui tylsänä, ikään kuin\nhänen yllään olisi vanha loistoton deshabillée ja ikään kuin hänen\nhiustorninsa ei olisi ansainnut silmäystäkään. Mikä mies! Luutunut,\nkuiva, umpisokea ihminen, joka viihtyi kirjojensa ääressä ja luki\nmystikkoja, kaipaamatta mitään, välittämättä mistään. Ja Hedvig\nElisabeth tunsi äkkiä, kuinka hänen silmäripsensä alkoivat räpyteliä ja\nhänen poskensa kostua katkerasta, tyhmästä itkusta. Syvä alakuloisuus\npusersi hänen sydäntään. Hän nojautui pientä kirjoituspulpettia\nvasten, nyyhkytti ja nieli kyyneleitä, värisi ja huokasi pitkään.\nHänen harminsa tilalle hiipi vähitellen surumielinen itseiva, joka\ntuntui sitä vihlovammalta, kuta enemmän hän yritti tutkia sieluaan,\nkatsoa itseään kuin vierasta, hiukan lapsellista ihmistä. Itkeminen\noli hyödytöntä. Kaikkina niinä vuosina, jotka hän oli elänyt Kaarle\nherttuan rinnalla, hän oli kokenut sielunsa sisintä myöten oman\npaperiavioliittonsa tyhjyyden ja hänen naisellisuutensa oli kärsinyt\nja kapinoinut niin kauan, että saattoi miltei jo uskoa kaiken tulen\nsammuneen.\n\nHän teki keveän eleen kädellään höllentääkseen kaula vitjan kireyttä.\nHetken aikaa hän tarkasteli peilistä omia lintumaisia kasvojaan ja\nsysäsi luotaan tuon petollisen todistajan. Hän oli nähnyt vain itkun\njäljet mutta ei merkkiäkään tuskasta.\n\n\n\n\n2\n\n\nTukholmalainen porvari Hochschild, jonka liikevaihto ulottui hienoina\nkanaaleina hoviin asti, toi ammattiveljilleen vain huonoja uutisia,\nkun hän pistäysi Drottningholmissa. Hochschild toimi yhteistyössä\nSparren veljesten ja nuoren kreivi von Essenin kanssa. Hän urkki\ntaitavasti tietoja, jotka koskivat hovin taloudellista tilaa, huhuja,\njotka kertoivat finanssiministeri Liljencrantzin lähenevästä erosta,\npieniä merkitseviä tosiseikkoja, joista hänen taitava nenänsä haistoi\npalaneen käryn. Hän toimi oivallisena lennätinlaitoksena, joka välitti\nDrottningholmin uutisia kaupungin porvariston juorupiiriin.\n\nHuhut suurenivat ja kas voivat. Alamainen kansa napisi, tyytymättömyys\nversoi kuin juolavehnä alttiista maaperästä. Jo pari vuotta\nsitten hovin kuukausikulutuksen tavanomainen summa, viisituhatta\nriikintaalaria, oli osoittautunut aivan liian pieneksi riittääkseen\nalinomaisten huvitusten kustannuksiin. Aina vuoden 1779 maaliskuusta\nDrottningholmissa oli tehty saman suuruisia kuukausi velkoja. Kuninkaan\nja kavaljeerien hovihankkijat olivat aikoja sitten vetäytyneet syrjään;\nhe odottivat omissa loukoissaan, milloin odottamaton ihme täyttäisi\nvajauksen. Rikottuja sopimuksia, maksamattomia laskuja, kärkkyileviä\nkoronkiskojia, käsittämättömän sekavaa finanssipolitiikkaa. Oli\nmahdotonta tietää, kuka maksoi ja kustansi kuninkaallisen perheen\njuhlaillalliset ja mistä oli lähtöisin se kultainen Paktolos, josta\nperintöprinssin huonekunta ammensi elatusvarojaan. Huolimatta uusista\nkruununpolttimoista ja kohonneista veroista kuningas apulaisineen\nei mahtanut mitään kasaantuville veloille. Tiedettiin, että hänen\nmajesteettinsa ei ollut saanut kokoon edes tuhatta riikintaalaria,\njotka oli tarvittu Augustin Ehrensvärdin Hollanninmatkaa varten. Jo\nvuosia sitten oli valtakunnanmarsalkka maksanut omasta kukkarostaan,\nensimmäisen vuosineljänneksen palkasta, rouva Brandelin sokerilaskun,\nsillä muussa tapauksessa tämä arvon rouva kieltäytyisi toimittamasta\npalaakaan kuninkaalliseen keittiöön.\n\nJa nyt kuultiin, että mies, joka oli saanut lujan otteen vallan\nohjaksista, oli turhamainen, nautinnonhaluinen, tuhlaava\nkaartinkapteeni. Se merkitsi, että Drottningholmin kuukausivelka\nkasvaisi sievoisen summan, sillä varmaankin tämä uusi huviministeri,\njoka pukeutui loisteliaasti kuin paras kamariherra ja tuhlasi\nseteleitä ja kultaa kuin äveriäs pankkiiri, johdattaisi koko hovin\nuusien hullutusten teille. Jos säädyt huokasivat riistettyä valtaansa,\nnurkui alamainen kansa sitä enemmän. Oli odotettavissa veroja,\npakkoluovutuksia, riistoa.\n\nKaartinkapteeni Armfelt ymmärsi hyvin, mitä hovin ylellisyys maksoi.\nNuorena vänrikkinä hän oli harhaillut Tukholman kaduilla tyhjin\ntaskuin ja elänyt useita viikkoja luotolla, jota Darellin ravintolan\nsisäkkö hänelle hankki. Hänen oli ollut aina jano ja nälkä. Hän oli\nhimoinnut hyviä viinejä, joita virtasi rikkaiden pidoissa, outoja,\nkiihoittavia ruokalajeja, joita syötiin vauraissa aateliskodeissa.\nNyt, kun hyväntahtoinen kohtalo oli heittänyt hänet keskelle\nkuninkaallisen linnan ylellisyyksiä, hän piti puolensa. Hän tarvitsi\nrahaa. Hänen pukuarsenaalinsa, hänen upeat ateriansa, hänen lakeijansa,\nkähertäjänsä, kamaripalvelijansa imivät määrättömiä kultavirtoja.\nVoidakseen ylläpitää tätä loistavaa elämää hänen täytyi pelata\ntaitavasti ja voittaa jokaisella siirrollaan.\n\nTämä ei häntä huolettanut. Hän tiesi hyvin, että jokainen hänen\nystävistään ja vihamiehistään kalasti tuloja sameista vesistä ja että\nlahjomisjärjestelmän mahtava koneisto nieli ehtimisiin uhreja ja syyti\nehtimiseen kultaa ja käypää setelirahaa. Vanha paimenukko Scheffer\nveijasi ja puijasi kuin itse paholainen, ylimielinen valtaneuvos Fersen\notti lahjuksia, soturi Toll ja keikari Ruuth, vanhat hovileijonat ja\nnuoret aatelisjunkkarit, kuningas ja prinssit, paroonit ja kreivit\nja lähettiläät heittivät nuottansa virkapaikkoja ahnehtivan kansan\nkeskuuteen ja saivat saaliin, jolla kelpasi elää. Kuningas ummisti\nsilmänsä ja hymyili. Kuningatar kulki kömpelönä ja hiljaisena tässä\nsaalistajien valtakunnassa, tietämättä mistään mitään, tahtomatta\ntietää mitään.\n\nArmfelt kuuli Adlerbethin valittavan akordijärjestelmää, josta kuningas\noli antanut virallisen hylkäystuomion, mutta jota upseeristo käytti\ntaitavasti hyväkseen. Hän, vastaleivottu kaartinkapteeni, tiesi\nhyvin, että monarkki suosi aatelisia, kun oli kysymys sotilaallisista\nylennyksistä. Mutta nyt kuninkaallinen oikku vaati entistäänkin\nlaajempaa temmellyskenttää, ja myös muutamissa siviilivirastoissa,\nkuten kansliakollegiossa, varattiin tuottavimmat arvoasemat kreiveille,\nparooneille ja vapaaherroille. Maan ulkopuolelle levisi huhu, että\nRuotsin hovi möi sotilaallisia virkoja. Tiedettiin, että sangen\nyksinkertainen everstiluutnantti Ehrenmalm oli kalastanut itselleen\nkorkean siviiliviran Turussa ja että kaartinkapteeni kreivi Oxenstierna\nkohosi hovioikeudenneuvokseksi vain syystä, että hän oli sattunut\nsyntymään kreivillisen arvon perijäksi. Kuningas hymyili. Hän palkitsi\nystävänsä ruhtinaallisesti. Hän hukutti heidät suosionosoituksiin ja\nritarimerkkeihin. Mutta oli olemassa toinen, vielä mukavampi tapa,\njolla nuorille, miellyttäville aatelispojille voitiin taata täysinäinen\nkukkaro ja korkea arvoasema. Tämä tapahtui siten, että heidät\nnimitettiin tuoreeltaan hyvätuloisiin kirkonvirkoihin. Näin täyttyivät\npalatsin salit ja puistot komeilla, maailmallisilla sielunpaimenilla,\njotka kantoivat syreeninvärisiä vaippojaan kuin parhaimmat kardinaalit\nja huvittivat hänen majesteettiaan vapaamielisillä jutuilla.\nDrottningholmin kappelissa kaivattiin nuoria tenoreja. Liturgioiden,\nmessujen, alttaripalvelusten ja kuorolaulujen pauhu taittui hauskasti\nBoccherinin sirojen kamarikappaleiden säveliin ja kirkollisten\njuhlamenojen vatikaanimainen muhkeus hiveli monarkin silmiä, joille\nkaikki loisto oli sangen rakasta.\n\nKuninkaan kanslian virkamiehet eivät häikäilleet verottaessaan virkojen\nhakijoita. He käärivät taitavasti kokoon käsirahoja, puolsivat\nsievoisesta summasta uuden virkanimityksen anojia ja rikastuivat näistä\nväärinkäytöksistä siinä määrin, että he ja heidän perheensä herättivät\npukujensa muhkeudella yleistä kateutta. Sihteeri Adlerbeth, roomalainen\ntapojentuomari, puhui asiasta kuninkaalle. Monarkki kuittasi kaiken\nolankohautuksella ja naurulla. Ja sillä välin ihmeteltiin kaikilla\nvaltakunnan kulmilla, kuinka kummassa luutnantti ja hovijunkkari\nTaube sai aivan odottamatta kirkollisen viran ja nimitettiin _pastor\nprimariukseksi_, ennen kuin hän oli edes ehtinyt suorittaa teologista\ntutkintoa! Vanha valtaneuvos von Fersen ei kavahtanut tulkitsemasta\nomalla tavallaan tätä uutta tapausta. Että Västmanlandin rykmentin\njalkaväenluutnantti voi nopeasti kohota kirkon korkeimpaan arvoon,\nei ihmetyttänyt ketään, joka tunsi junkkari Tauben komeuden ja\nkuninkaan taipumukset _à la grecque!_ Sitä hauskempaa oli kuulla,\nettä nuori kreivi von Schwerin ehti palvella pappina kokonaista\nkaksi virkavuotta, ennen kuin hänelle annettiin Salan pastoraatti. —\nJa kaiken aikaa jyrisi Ruotsin perukoilta \"Siunatun Painovapauden\"\npureva ivanauru. Kaduilla ja toreilla, käsityöläisverstaissa ja\nporvariskodeissa, aatelispalatseissa ja kuninkaan linnassa luettiin\nahkerasti sen palstoja, joilla puhuttiin uudesta Tiberiuksesta ja hänen\nkunnottomuudestaan.\n\nArmfelt aavisti, että salainen kultasuoni piili käden ulottuvilla.\nTarvitsi vain porata rohkeasti, päästäkseen käsiksi rikkauksiin.\nMies, jota hän tarvitsi, liikkui hänen lähimmässä läheisyydessään:\nhän oli Drottningholmin hovipappi, vastanimitetty valtiosihteeri,\nhyväntahtoinen, leikillinen Schröderheim. Hän kuului alusta alkaen\npiiriin, joka suosi kuninkaan suomalaista uskottua. Armfelt kohtasi\nhänet aivan odottamatta Kiinan huvi paviljongissa, itäisen gallerian\nnurkkauksessa, jossa tämä mahtava kirkkoruhtinas istui tuolilla ja\nnukkui.\n\nElis Schröderheim pyhitti päivällisleponsa niin tunnontarkasti,\nettä sen saattoi uskoa kuuluvan kirkkokäsikirjan määräyksiin.\nIhana hervottomuus oli vallannut hänen suuren ruumiinsa, joka\nnojautui kultapuitteisen tuolin pehmuksiin. Gallerian valohämärässä\nhänen kasvonsa näyttivät tomaatinvärisiltä. Valkea peruukki\nkankipalmikkoineen vaipui jokaisella nyökkäyksellä alemmas otsalle;\nliivit kohosivat ja laskivat kuorsauksen vuoroveden tahdissa ja joka\nkerran, kun hengitys purkautui hänen turpeilta huuliltaan, salongin\nhiljaisuudessa kuului käheää pajupilliä muistuttava pihinä. Katon\nkiinalaiset lyhdyt häälyivät ja kalisivat. Valtiosihteeri päästi\njylisevän aivastuksen, läähätti, hieroi tummanpunaista tattia\nmuistuttavia kasvojaan ja oli hereillä.\n\nHovissa oli opittu aikoja sitten tietämään, että tuo pehmyt,\nsienimäinen ulkomuoto oli pettävä. Sen verhoon kätkeytyi virkeä henki,\njoka sinkosi sukkeluuksien salamia ja saattoi räiskyä kuin ilotulitus\nhyvän punaviinin ja katetun illallispöydän ääressä. Tämä muhkea\nkirkkoruhtinas oli aikoja sitten jättänyt taakseen iän, jolloin altis\nhenki pitää heikkoa lihaa pihdeissään, ja nyt, kun suosion päivänpaiste\nkultasi hänen tiensä, hän oli vilpittömästi mukana maisissa iloissa.\nSchröderheimin tilava olemus, jonka yksityiset kummut tuottivat suurta\npäänvaivaa hänen räätälilleen ja unettomia öitä hänen rouvalleen,\nvyöryi teatterista messuun ja messusta illallisille kuin apokalyptinen\nvuori, joka on Jumalan erityisestä armosta saanut hyytelömäisen\nliikkuvaisuuden. Tietämättään, tajuamatta täysin oman purevan\nkielensä terävyyttä, hän joutui musertamaan alleen monia kokemattomia\nkärkkyilijöitä, jotka havittelivat kuninkaan suopeutta, lihavia tuloja,\nmahtiasemaa ja kunniavirkoja. Syvimmältään hänen hyväntahtoinen\nsielunsa oli hämmästynyt. Hän ei koskaan voinut käsittää, kuinka\nhänestä oli voinut tulla kaikkien verkakauppiaiden kauhu ja köyhien\nteologien elävä painajainen ja kuinka muuan Upsalan maallikkosaarnaaja,\njoka ei ollut täysin perillä hänen sukupuolisista tuntomerkeistään,\noli saattanut kutsua häntä Baabelin portoksi. Omassa elämässään hän\nnoudatti täydellisen suvaitsevaisuuden periaatetta. Hän nimitti sitä\nkristilliseksi demokratiaksi.\n\nTukeva leuka näytti jauhavan lauseita, kun hän puhui. Että juuri\nkaartinkapteeni Armfelt oli uskoutunut hänelle, oli ilahduttava\nyllätys; hän oli aina pitänyt nuoren suomalaisen puolta. Mutta\nArmfelt ei antanut pettää itseään. Hän omaksui alusta alkaen kannan,\nettä korttien avoin paljastaminen oli ainoa temppu, joka tehosi tuon\nkirkkoruhtinaan näennäiseen pehmeyteen. Sen vuoksi hän kuittasi\nsangen lyhyesti Schröderheimin kohteliaisuudet. Hän sepitti nokkelan\njutun tuntemattomasta komministerista, joka tahtoi ostaa suomalaisen\npastoraatin ja joka oli kääntynyt hänen puoleensa, tietämättä oikein,\nmiten menetellä. Armfelt katsoi prelaatin turpeita kasvoja kuin apua\nhakien. \"Siinä kaikki, hyvä valtiosihteeri. Kiiruhdin kertomaan sen\nteille, koska hengellisen elämän ongelmat ovat teidän erikoisalaanne.\"\n\nSchröderheim joko aavisti jutun perättömyyden tai nieli sen\nsellaisenaan; joka tapauksessa hän siirtyi niin nopeasti toiseen\näänilajiin, että Armfelt, joka ei vielä täysin tuntenut tämän avaran\nhahmon henkistä joustavuutta, hämmästyi. \"Meidän on autettava sitä mies\nraukkaa\", sanoi kirkkoruhtinas hiljaa, otsa mietteliäissä rypyissä.\n\"On annettava keisarille, mikä keisarille kuuluu, ja Jumalalle, mikä\nlankeaa Hänelle luonnostaan. Tulkitsen tämän raamatullisen motiivin\ntässä tapauksessa siten, että teidän komministerinne henkinen\nvalistaminen on jätettävä epäilyksettä meidän Herramme haltuun. Hän\nvalitsee välikappaleensa, olivatpa nämä hyviä kirkonmiehiä tai ei.\nKeisarille sitä vastoin kuuluu asian finanssipoliittinen puoli, ja\nkeisari olemme me, ystäväni!\" Hän siveli turpeaa kämmenselkäänsä.\n\"Näyttäkää minulle hänen anomuskirjelmänsä\", hän pyysi. \"Olen hukannut\nsen\", vastasi Armfelt silmää räpäyttämättä.\n\nTämä oli liikaa, mutta Schröderheim kätki ajatuksensa, mitä ne sitten\nolivatkin. Neuvottelun kestäessä — hän vaistosi sen jo ensi sanoilta\nneuvotteluksi! — hänen kasvoillaan oli säilynyt hyväntahtoinen,\nmiltei tyhmä ilme, johon pitkällinen kirkonvirkojen hoito oli hänet\ntotuttanut. \"Sellainen huolimattomuus kostaa itsensä\", hän puhui.\n\"Tässä tapauksessa voi tosin toivoa, että onneton kommmisteri lähettää\nhakemuksensa uudelleen ja tällä kertaa suoraan ja mutkattomasti\nminulle, joka olen hänen tapaistensa tuki ja turva.\"\n\n\"Ja anomus?\" kysyi Armfelt.\n\nSchröderheimin oli vaikeata pysyä vakavana. \"Sellaiset tavallisesti\nkullataan\", hän sanoi aivan avoimesti. \"Jumala on nähnyt hyväksi\nturvata välittäjät välityspalkkioilla. Milloin tahansa ja missä\ntahansa papit anovat teidän puoltolausettanne, ystäväni, kääntykää\nminun puoleeni. Olen suorasukainen ihminen. Aloittakaamme yhdessä\ntämän viinamäen perkuu. Osinko voidaan aina jakaa tasan, sillä en ole\nlainkaan ahne.\"\n\nTUOSTA päivästä lähtien kaartinkapteeni Armfelt tunsi keinon,\nmillä loihtia kultaa: käypää, myntättyä, leimattua metallirahaa,\nLiljencrantzin seteleitä, joita Tukholman valtiopankki osti kullan\ntäydestä arvosta. Juorutkoot! Juonitelkoot! Hän tajusi hyvin, että\ntämä liiketoimi lisäsi hänen vihollistensa lukua ja että vanha\nvaltaneuvos von Fersen hioi purevan kielensä entistäkin terävämmäksi,\nkun hän lausui huomioitaan Kustaan suosikeista. Se ei huolettanut\nhäntä. Hänelle riitti, että hänen kukkaronsa täyttyi ja että hänen\npitopöydillään oli tarjolla herkkuja, jotka olivat kerran tehneet\nPorcheronin illalliset maankuuluiksi. Pukujen hienossa, luontevassa\nloistossa ja rintaröyhelön valkeudessa hän oli jo aikoja sitten\njättänyt taakseen sekä siron Cederströmin että upeilevan Gyllenborgin.\nAinoa, joka pääsi loistamaan hänen ohitseen, oli mahtavista mahtavin:\nhän oli kreivi Curt Bogislaus von Stedingk, nero ja ilmestys, joka\nhäikäisi valtakunnan herroja sotataidon, valtioviisauden, tieteen,\nrunouden ja pöytätapojen aloilla. Armfelt seurasi kunnioituksen tuntein\ntämän koetellun huvipurren luovailemista hovielämän merellä. Ja\ntahtomattaan hän omaksui esikuvan, jota jäljitteli, tosin tyylitellen\nja vapaasti.\n\nHuvitusten pyörä kiersi taukoamatta. Kuningas vaati väsymättä uusia\nhuveja, uusia tanssiaisia, karnevaaleja, ulkoilmanäytäntöjä, kun oli\nkesä, ja uusia rekiretkiä ja teatteri-iltoja, kun oli talvi. Näytti\nsiltä, niinkuin monarkki olisi halunnut elää vain ilotulitusten\nhohteessa. Kaikkialla, mihin hän vaelsi uskottuineen, syttyivät raketit\nja bengaaliliekit; valopyörät singahtivat avaruuteen, roomalaiset\nkynttilät sähisivät ja räiskyivät tämän siron, eloisan ihmisen\nympärillä, ja hän puolestaan veti hurmautuneena henkeensä juhlien\npyhää savua. Drottningholmista Gripsholmiin, Hagasta Tessinin linnaan\nkaikui loppumaton rummunpärinä ja toitotus. Flyygelien, klavesiinien ja\nharppujen vieno soitto paisui kaikkihautaavaksi pauhuksi, joka riisti\nlevon ja unen hovimiesten silmistä. Oli ihme, että kuningas ei uupunut.\nOli ihme, että hän jaksoi juhlia yöt läpeensä tai sepittää huvi ja\nmurhenäytelmiä nukkumatta tuskin lainkaan. Pienet kultapäärmeiset\nkirjeliput, joita hän lähetti ystävilleen, oli päivätty hätäisesti\nsydänyön hetkinä: _ce jeudi à minuit_. Levoton käsiala hoipersi ristiin\nyli paperin, vahakynttilöiden kyyneliä oli hyytynyt nimikirjoituksen\nviereen ja lopussa tuli tunnustus: _Je tombe de sommeil_, \"olen uninen\nkuollakseni\". Yhtä kaikki. Hän saattoi hälyttää hovin hereille jo kello\nneljältä. Turnajaisten, näytelmien, seuraleikkien harjoitukset alkoivat\naamuyöstä, ja voi sitä, joka unohti herätä!\n\nKukaan ei voinut tulkita tätä rauhattomuutta.\n\nSadat peilit olivat kääntyneet kuninkaan hahmoa kohti ja kuitenkin\nnäytti siltä, kuin jokainen niistä olisi kuvastanut eri ihmistä.\nArmfelt aavisti, että hänen helmeilevä ilonsa ei ollut koskaan täysin\nmutkatonta ja että hänen luonteessaan piili verhoja verhojen takana.\n\"Sipuli\", hän ajatteli itsekseen ja hymähti. Oli mahdotonta tietää,\nmissä kuninkaan välittömyys loppui ja missä alkoi ovela näytteleminen.\nSyvimmältään hän oli taitava pelaaja, joka säläsi surunsa, jos\nhänellä niitä oli, alinomaisen ilon valepukuun, ja kätki todelliset\nriemunsa välinpitämättömyyden naamariin. Tuo henkevä, hilpeä,\nrauhaton monarkki ajoi huvituksia takaa niin mielettömästi, että tuli\nkuvitelleeksi ruoskaa, joka vinkui hänen takanaan. Hän lumosi kaikki\nvälittömyydellään ja peittyi kuitenkin pilveen. Hän oli parhain ystävä\nja kuitenkaan häntä ei kukaan tuntenut. Hänen kuplamaiset silmänsä\nhehkuivat avoimina ja sinisinä kuin lapsen silmät, kun hän nauroi,\nlaski leikkiä ja kiiruhti hysteerisesti asiasta toiseen, mutta kukaan\nei varmasti tiennyt, oliko kaikki harkittua elettä, jonka kimmeltävään\nhuntuun hän säläsi kasvonsa.\n\nHovissa kulki huhuja, joilta ainoakaan korva ei voinut säästyä.\nGudmund Göran Adlerbeth, roomalainen tapojentuomari, kuiskaili niitä\nankarina hetkinään Ruuthin, Gyllenborgin ja Kellgrenin korviin.\nRuuth välitti niitä Töllille, joka nyrpisti halveksuvasti kapeita\nhuuliaan ja teki jyrkän eleen, ikään kuin haluaisi pyyhkäistä\nne ulottuviltaan. Papit, runoilijat ja aateliskeikarit luulivat\nvihkiytyneensä niihin mysteereihin, joita kuninkaan alkoovissa\ntapahtui, ja tämä luulo valoi heidän olemukseensa eräänlaista\nvakoilevaa itsevarmuutta. Oli käsittämätöntä, että kuninkaan yhteydessä\nei milloinkaan voitu mainita naista. Kaarle herttua oli rakastanut\nneiti Slottsbergia, herttua Fredrik Aadolf oli kuuluisa sotkuisista\nsuhteistaan, yksinpä vanhapiikamainen prinsessakin säilytti sielussaan\nruhtinas Hessensteinin, Fredrik I:n äpäräpojan, kuvaa. Ja kuningas?\nTäydellä syyllä: missä oli nainen? Kukaan ei voinut kuvitella hänen\nrinnalleen sitä ainoata naista, joka oli jo vuosikymmenen ajan\njakanut hänen kanssaan niin surut kuin ilot: Ruotsin kuningatarta,\nhiljaista, kömpelöä paraatihevosta. Hovin maku oli näissä asioissa\nliian hienostunut, jotta se olisi voinut hyväksyä noin luonnollista\nselitystä. Se loukkasi sen herkkiä makuhermoja; kaikki tavallinen oli\nehtinyt muuttua sille perversiksi ja kaikki luonnoton luonnolliseksi ja\ntutuksi. Tiedettiin, mitä huhuja vanha leskikuningatar oli levittänyt.\nPerintöprinssin syntymä oli aiheuttanut tässä hermafrodiitin\nhuonekunnassa kauhistusten ja parjausten myrskyn, jonka mainingit\ntuntuivat vieläkin. Kuninkaan _froideur extraordinaire_ askarrutti\nylenmäärin näitä joutilaita ja hautovia aivoja. Hänen eleensä,\npukeutumisensa, äänenpainonsa otettiin perinpohjaisen käsittelyn\nalaiseksi. Hänen ympärillään virisi johtopäätöksiä, jotka kumosivat\nja ylittivät toisensa. Mitä sanoi henkilääkäri Salomon? Mitä sanoi\nkamaripalvelija Wachtlin, joka oli perillä herransa salaisuuksista?\nVihdoin huomautti asessori Schultzenheim, jolla oli ilo kirjoittaa\nhänen majesteetilleen reseptejä, että ranskalainen hovilääkäri Lassone\noli jo ammoin todennut Ludvig XVI:n kykenemättömyyden ja että Bourbonit\nmuistuttivat Holstein- Gottorpeja enemmässä kuin yhdessä suhteessa.\n\nParjausten hämähäkinverkko värisi kuninkaan jokaisesta askelesta. Hänen\ntäytyi tietää tuo kaikki — ja kuitenkin hän näytti huolettomalta, kuin\nei olisi lainkaan kuullut, mitä hovissa kuiskailtiin. Varovaisuuttako?\nNäyttelemistä vaiko viattomuutta? Armfelt läheni omituisen vetovoiman\nvangitsemana tuota salaperäistä ihmistä, ja joinakin hetkinä hänestä\ntuntui, kuin usva olisi puolittain väistynyt ja kuin hän olisi\nnähnyt syvyyteen, huntujen, naamioiden, valepukujen taa. Jokin\nselittämätön piirre yhdisti kaikkea, mitä kuningas ihaili: vaaleita\npastellinhohtoisia pukuja ja Kiinan satupaviljonkia, vienoa musiikkia\nja hauraita porsliini jumalia hänen työhuoneessaan. Sirot, suloiset,\npainottomat muodot hymyilivät näkymätöntä hymyään kaikesta, mikä\nkehysti hänen olemustaan. Hän täytti elämänsä tyhjiöitä nuorilla\npojankasvoilla, sellaisilla kuin pikku Peyron, Cederström, de Besche.\nHän istui kaikissa ensi-illoissa, joissa aivan nuoret ja hennot\nvasta-alkajat tanssivat punaisten bengaalitulien valossa, kapeilla\nuumillaan pienoiset balettihameet. Mikä liikutti tätä teennäisen\nkevään maailmaa, tätä lasten, amoriinien ja nukkien paratiisia, jonka\ntaustalla hyvän ja pahan tiedon puu pudisteli verenkarvaisia hedelmiään?\n\nJa Armfelt oli tuntevinaan intohimon henkäyksen, mutta niin hienon ja\nheiveröisen, että se pikemmin hymyilytti kuin peloitti.\n\nÄKKIÄ ja aivan odottamatta levisi linnan kaikkiin sopukkoihin huhu,\nettä kuningatar oli raskaana. Se oli uskomatonta! Neidit Cederström\nja Wrangel olivat huomanneet sen miltei yht aikaa tavanmukaisella\ntiistaivastaanotolla, neiti Cederström tosin pari minuuttia aikaisemmin\nkuin ystävättärensä, koska hän ehti kuiskata sen kreivitär Sparrelle.\nPuristava kalanluinen korsetti ei enää salannut mitään. Sofia\nMagdaleenan miehusta kasvoi aivan silmissä ja hänen kalmanvärisiin\nkasvoihinsa ilmestyi vaaleanruskeita laikkoja, joita valkea puuterikaan\nei kyennyt peittämään.\n\n\"Mikä odottamaton ilo!\" huomauttivat kuninkaan uskotut ja hymyilivät\nkaksimielisesti. \"Mikä kavala nainen!\" ajatteli prinsessa Sofia\nAlbertina, joka oli täydellisesti omaksunut äitinsä kiihkeät\nmielipiteet. Luonnon selittämätön ihme kuningattaren ruumiissa oli\nja jäi tapahtuneeksi tosiasiaksi, ja vaikka hovi vakoili pappeja ja\nlakeijoita myöten kuninkaan ilmeitä, oli tulos harmillisen laiha:\nkuningas käyttäytyi kuin onnellinen isä. Hetkeksi tämä tapaus kohotti\njäyhän tallimestarin, suomalaisen parooni Munckin pimennostaan keskelle\njuorujen heittovaloa. Vielä kerran hänet mitattiin ja punnittiin,\ntutkittiin ja tulkittiin perin pohjin, selitettiin ovelaksi veijariksi\nja tyhmäksi paasiksi, joka palveli hallitsijaansa pitemmälle kuin hyvä\ntapa salli.\n\nMutta kuninkaan ilo näytti niin vilpittömältä ja hänen levottomuutensa\nniin aidolta, että pahimmatkin parjaajat, jotka olivat valmiit\nluovuttamaan isyyden tallimestari Munckille, vaikenivat hämillään.\nPalatsi kiehui ja kuhisi olettamuksia. Parjausten rummut jymisivät\nhiljaa kuin kaukainen ukkonen, ironia salamoi pilvien sisässä,\npuhkeamatta täyteen loimuun, uskaltamatta leimahtaa ilmi. Hälinän ja\nsekasorron keskellä vaelsi teräväsilmäinen valtaneuvos von Fersen\njakaen ympärilleen myrkyllisiä pistosanoja, jotka koskivat milloin\nkuningasta, milloin hänen liian kärkkäitä parjaajiaan. Vanha paimenukko\nScheffer hymyili hurskasta hymyään ja säläsi ajatuksensa. Toll ja\nRuuth neuvottelivat keskenään, oliko hetki otollinen ulkopoliittisille\nsuunnitelmille, kun hovi valmistautui kastajaisiin. Armfelt katsoi ja\nkuunteli: katsoi kuninkaan iloa ja kuunteli parjauksia. Tallimestari\nClaes Rålamb, jota hän ahdisti kysymyksillään, nauroi ja kohotti\nsormen huulilleen: \"Se on ihmettä, mystiikkaa, noituutta!\" Vihdoin\nuskalsi pieni Peyron arasti huomauttaa, että hänestä tässä kaikessa\nei ollut mitään mystillistä ja että kuningas aivan yksinkertaisesti\noli tulemassa isäksi. Mutta tämä katsantokanta herätti vain naurua ja\ntuotti Peyronille itselleen hölmön maineen.\n\nKuningas harhaili linnan saleissa ja puistossa niin rauhattomana,\nettä koskaan ei voitu tietää, milloin hän ilmestyisi paikalle. Hän\nyllätti vanhan Schefferin ja rahaministeri Liljencrantzin, juuri kun\nfinanssipäällikkö kuiskasi uteliaan ukon korvaan, että kuningatar\nmuistutti nykyisessä tilassaan bassoviulua ja että kiitos ja kunnia\nlankesi tallimestarille. He säpsähtivät ja jäykistyivät voimattomasta\nkauhusta. Kuningas oli kuullut kaiken! Mutta vastoin odotusta hän\nsuhtautui aivan huolettomasti molempiin herroihin ja huomautti ennen\npoistumistaan, veitikka silmäkulmassaan: \"Puhuitte Munckista. Varokaa,\nettä hän ei kuule...\" — \"Mitä hän sanoi?\" kysyi Scheffer vavisten yhä\npelosta ja hämmingistä. Rahaministeri haukkoi ilmaa. \"Siinä vasta\nkettujen kettu!\" hän kuiskasi, ja hänen äänessään soinnahti jotakin,\njonka saattoi tulkita miltei ihailuksi.\n\nParooni Armfelt ei lainkaan hämmästynyt, kun kuningas otti puheeksi\ntämän tulenaran tapauksen; se oli hänen tapaistaan! Supeella, jolla\nOxenstierna, Borgenstierna ja hän olivat läsnä, monarkki ilmaisi\nonnellisuutensa yhtä peittelemättä kuin porvarillinen perheenisä ja\nsiirtyi miltei samassa hengenvedossa tallimestari Munckiin, joka oli\nvastikään nainut Ahlströmien suvusta. Herrat vilkaisivat toisiinsa.\nKuningas ei huomannut mitään, ei näyttänyt huomaavan mitään. Ja\niltaisin, jolloin Monvel istui hänen kultasänkynsä vierellä lukien\nnäytteitä uudesta käsikirjoituksestaan, hän tuskin malttoi kuunnella.\n\"Mikä käsittämätön mielenrauha!\" huomautti valtaneuvos von Fersen.\nAdlerbeth, joka yritti pysytellä syrjässä juorujen ristiaallokosta,\najatteli miltei väristen sitä raivoa, jolla kuninkaan äiti ottaisi\nvastaan Drottningholmin uutisen.\n\nMutta Svartsjön linnassa, synkkien tammien varjossa istui\nleskikuningatar Loviisa Ulriika ja kuunteli aivan äänettömänä viestiä.\nHän ei raivonnut eikä iloinnut. Ylpeät, väsyneet papukaijankasvot\ntuijottivat värähtämättä taivaan rantaan. Aurinko oli laskussaan.\nTummissa, satavuotisissa puissa kävi taukoamaton humina, joka\ntuntui tulevan syvältä, kuin maan alta. Ja vaikka Loviisa Ulriika\nyritti kuunnella hovimestarittaren puhetta, hän ei voinut sulkea\nkorviaan tuolta nousevalta pauhulta. Tammet jymisivät kuin urut.\nSe oli syvä, ihmeellinen, säveletön messu. Se soitti häviötä hänen\nkullalleen ja jalokivilleen, hänen taitavalle juonittelulleen, hänen\nkatkeruudelleen, joka mureni ja muuttui harmaaksi pölyksi niinkuin\nkuiva savi valajan käsissä. Hovimestaritar puhui ja leskikuningatar\nponnisteli ymmärtääkseen. Hänen pojanpoikansa? Hänen lapsenlapsensa?\nMitä häntä liikutti enää, synnyttikö Tanskan prinsessa Ruotsin\nhallitsijahuoneeseen uusia kruununperijöitä vai ei, sillä hänen\ntyhjässä mielessään vallitsi vain autius, vain loputon, verkkainen\nkuolema. Hän kuuli, että hänen vanhin poikansa Ruotsin kuningas\ntahtoi saapua Svartsjöhön sopiakseen hänen kanssaan. Sopikoon! Hän\nnojasi kultanuppisen keppinsä permantoon, yritti kohota seisaalle\nmutta jäi paikalleen. Vanhat kasvot olivat valahtaneet verettömiksi\nja kakadumainen hiustöyhtö riippui niin velttona, että hovimestaritar\nkeskeytti puheensa ja kutsui paikalle linnan henkilääkärin.\nLeskikuningatar hymyili vaisusti. \"Tuhmuuksia\", hän sanoi. \"Minä en\nvielä halua kuolla.\"\n\nRohdot, pulverit ja hauteet saattoivat hänet hetkittäin kummalliseen\ntilaan. Hänen vanha ruumiinsa makasi raskaan kultabaldakiinin alla\nja levoton sielu häälyi valveen ja horroksen rajoilla kauhistuen\nmahdollisuuttakin, että ikuinen uni alkaisi. Kuivat, kuultavat\nsilmäluomet taistelivat ummistumista vastaan. Huoneessa, jossa vallitsi\nviheriä hämärä ja jossa mahtava vuode upeili katafalkkia muistuttavalla\nkorokkeella, saattoi erottaa torkkuvan hovimestarittaren kuorsauksen,\nmutta ei koskaan leskikuningattaren hengitystä. Nyt kun väsymys\noli kahlinnut hänet vuoteeseen, hän oli ympäröinyt tämän leposijan\nkaikilla korulippaillaan. Yön hetkinä, jolloin hiljaisuus oli syvin,\nLoviisa Ulriika raotteli niiden kansia. Hän haparoi kuumeisilla\nsormillaan, kunnes ne upposivat kylmien itämaisten helmien massaan ja\ntunnustelivat mielin määrin timantteja, kameoita, kultahelyjä. Laiha,\nvahankeltainen linnunpää pilkisti valkean pitsimyssyn poimuista.\nTerävät silmät, jotka kimalsivat tummina kuin pippurit, imivät ahnaasti\ntätä korujen väikettä. Ja leskikuningatar ajatteli kuumeisesti:\n_Sinun pitää luopuman_...! Niin kauan kuin hän ajatteli toisia,\nhänelle läheisiä vainajia, joiden kohdalta tämä kummallinen käsky\noli täytetty, sanat säilyttivät inhimillisen kaikunsa ja jättivät\nhänen oman sielunsa rauhaan, ikään kuin ne eivät olisi voineet syöpyä\nelämän jokapäiväisyyksien lävitse. Mutta nyt? Sinun pitää luopuman...\nJumala tiesi, mistä hän oli lukenut tuon lauseen, joka oli kauhea kuin\niankaikkinen kadotus.\n\nHän makasi aivan hervottomana, kylmän hien vallassa. Hän ajatteli\nmuistojaan, rohdoksiaan, korujaan, ja kaikki mitä hän omisti tai\noli omistanut, sekautui hänen himmenevissä aivoissaan hurjaksi\npyörteeksi, joka vyöryi hiljaa pauhaten tyhjyyteen. Vallan ja kunnian\nharhakuva, mammonan harhakuva viipyi sitkeästi tuon levottoman sielun\nlähettyvillä, ikään kuin armelias luonto olisi tahtonut siunata hänen\nviimeisiä hetkiään sen unen varjolla, jossa hän oli elänyt ja jonka\nhän nyt valmistui jättämään. Muistojen sekasorrosta irtautui erillisiä\nnäkyjä. Ihmiskasvoja, jotka olivat syöpyneet hänen mieleensä. Kuvia,\njotka seurasivat toisiaan epäjohdonmukaisina ja kirkkaina kuin unet.\nValtakunnan mahtihenkilöiden nimiä, suurten kauppalaivojen kaljuunoita,\nääniä, asiapapereita, tapauksia... Tuo kaikki näytti imeytyvän kuin\nvirran voimasta kuoleman suppiloa kohti, kunnes se putosi kieppuen ja\nhumisten syvimpään syvyyteen. Hän vapisi kaikilta jäseniltään. Tämä oli\nloppua.\n\nLeskikuningatar nukkui auringonnousun aikaan, mutta niin sikeään uneen,\nettä hovimestaritar katsoi parhaaksi turvautua jälleen lääkäriin. Hän\nnukkui tunnin, pari. Hän pelkäsi unta, kuten hänen suvussaan miltei\npoikkeuksetta pelättiin, ja kun uni vihdoin tuli, se vyörähti hänen\nsielunsa säiliöihin niin upottavan raskaana, että laihat keltaiset\nkasvot näyttivät elottomilta kuin vainajan kasvot. Hän havahtui puolen\npäivän aikaan. \"Olen päättänyt, että siunaan poikani ja pojanpoikani\",\nhän kuiskasi miltei heti herättyään ja tämän sanottuaan hän hymyili\nrauhallisesti, niinkuin taistelu olisi loppunut.\n\nKRUUNUNPRINSSIN kavaljeeri kaartinkapteeni Armfelt heräsi tukahduttavan\nkuumana heinäkuun yönä hälinään, joka kuului linnan pihalta. Juoksua\nja kavioiden töminää. Hiljaista kuiskutusta palatsin käytävissä,\npyörien natinaa, puoliääneen huudettuja käskyjä. Käytävällä, joka\nkääntyi kaupunkiin, häälyi lepattavia soihtuja. Hän ehti nähdä, kuinka\nkreivi Sparre talutti kuninkaallisiin vaunuihin unista nelivuotiasta\nkruununprinssiä, jonka takki oli hädin tuskin napitettu ja joka hieroi\naivan hämmentyneenä silmiään. Aamun valjetessa selveni kaikki.\nItä-Göötanmaan herttuan kirje oli hälyttänyt unesta monarkin\nhuonekunnan, kuningas, kruununperillinen ja Sparre olivat nousseet\nvaunuihin ajaakseen yön läpeensä Svartsjöhön, jossa Loviisa Ulriika\nteki kuolemaa.\n\nLeskikuningatar siunasi poikansa ja pojanpoikansa. Hän makasi\nsuunnattomassa kunniavuoteessa mykkänä, hymyttömänä ja juhlallisena.\nLaihat kädet tekivät pyhän merkin Ruotsin nykyisen ja tulevan\nkuninkaan yli ja hipaisivat aivan hennosti kankipalmikoita, joita\nparturi ei ollut ehtinyt edes kähertää. Kaunis Itä-Göötanmaan herttua\nistui surullisena vuoteen ääressä. Hänen kreikkalaisilla kasvoillaan\nväreili miltei jumalinen ilme, joka ei ollut opeteltu vaan välitön,\nkoska hän rakasti tänä hetkenä äitiään surevan pojan rakkaudella.\nHovimestarittaren ja henkilääkärin huolet oli viime päivinä jakanut\nprinsessa Sofia Albertina. Hänen haaleat kalansilmänsä olivat itkusta\npunaiset, hän istui avuttomana ja lopen uupuneena vuoteen jalkopäässä,\nhymisten hiljaa rukouksia, joita tulvaili hänen huuliltaan.\n\nVain leskikuningatar ei valittanut. Kysyttiin, halusiko hän nauttia\nehtoollista, mutta hän pudisti keveästi päätään. Pastori Wingård sai\npoistua kalkkeineen ja öylätteineen. Kuolevan omatunto oli aivan\ntyyni, ja siellä, minne hän oli lähdössä, ei varmaankaan kysytty\nmuodollisuuksia. Hänen laajenneet loistavat silmänsä tuijottivat\nrävähtämättä tuhmaa, hyvää, uskotonta poikaa, joka oli langennut\nhänen kuolinvuoteensa juureen ja jonka kasvoilta itku oli huuhtonut\nihomaalin. Rakkaus, joka ei ole tästä maailmasta, täytti hänen\nmielensä, ja vain hovimestaritar, joka tunsi emäntänsä, saattoi lukea\nkuolevan mustista silmistä määrättömän hellyyden sanoja.\n\nKuolema, jonka valta alkaa sairasvuoteelta ja loppuu hautaan, oli aivan\nhuomaamatta sulattanut hänen äidinsielunsa jään, hänen mustasukkaisen\nmielensä kireän pinnan. Nyt hän voi tyynesti nähdä, miten poika, jota\nhän oli parjannut koko salaisen rakkautensa raivolla, ja pojanpoika,\njoka oli syntynyt vihatun naisen kohdusta, ottivat itkien vastaan\nAadolf Fredrik vainajan korut. Ja ikään kuin vanhojen muistojen\nluovuttaminen noille kahdelle olisi lopullisesti lepyttänyt Jumalan,\nleskikuningatar jakoi vapisevin käsin helmiään.\n\nVARSIN pian Loviisa Ulriikan kuoleman jälkeen tiedettiin, että\nkuningattaren tapaus läheni ratkaisua. Lääkärit ja kätilöt vakuuttivat\nniin, ja tästä raskaudesta uhkasi muodostua suuri sensatio, joka jätti\nvarjoon kaikki muut päivän puheenaiheet. Elämä valui omalla paineellaan\nentiseen uomaan, kun suuret surujuhlallisuudet olivat loppuneet.\nLakeijat ja kansliasihteerit, pääsit ja tallimestarit, paroonit,\nhovineidit, kreivit ja herttuat mittasivat silmillään Sofia Magdaleenan\nmiehustaa. Laadittiin laskelmia. Kuningas, jonka onnellisuus nyt\noli omituisen epävarmaa ja joka tuijotti kuin kangistuneena näihin\nkahteen mysteeriin, äidin kuolemaan ja lapsen syntymään, pelasi\n_trente et quarantea_ hajamielisemmin kuin koskaan. Hovi vakoili\ntätä kummallista epävarmuutta, tutkisteli sitä punnitsevilla,\nvarovaisilla tuntosarvillaan, hautoi monenlaisia ajatuksia ja oli\nsisimmältään hienoisesti hämmentynyt. Monarkki tosin nauroi ja hymyili\nkuten ennenkin. Mutta vain Cederström, Bonde ja Wrede, vain nuoret\nkokemattomat ylimykset antoivat ulkonäön pettää. Teräväsilmäinen von\nFersen, tuikea Toll, niin, yksinpä Adlerbethkin ymmärsivät, että tuo\nkaikki oli vain verhoa ja pilveä, jonka pohjalla apeus teki työtään.\nSalaisuuden usva ympäröi kuninkaan kasvoja. Se loitonsi hänet hovista,\njoka saalisti turhaan tätä kummallista kultakalaa. Mikä oli hänen\nsalaisuutensa? Mikä?\n\nLääkärit ja sielunpaimenet piirittivät palatsia. Mustat virkapuvut ja\nvioletit kauhtanat liehuivat nyt kaikissa huoneissa. Kuningattaren\nmakuukamari oli turpeiden, emäntämäisten naisten miehittämä, naisten,\njoiden äänekkäänä johtajana toimi arvon rouva Anna Charlotta\nSchröderheim, syntyjään Stapelmohr. Hänen käskevä iloinen äänensä\nkaikui alkoovissa ja eteishalleissa. Sangen jokapäiväinen suu ja\nruusuinen nenä, jonka elämän vastatuulet tuntuivat työntäneen pystyyn,\nsaivat hänet näyttämään luotettavalta pastorinrouvalta. Ei edes kankea\npitsikaulus å la Maria Stuart kyennyt loihtimaan kuninkuutta noihin\npunaisiin kasvoihin. Korkea tukkalaite, jonka palmikot oli kytketty\nhelmiketjuilla, huojui hauskasti hänen puhuessaan ja sen kumarteluista\nsaattoi miltei barometrin tarkkuudella lukea hänen vakaumuksensa voiman.\n\nKuningatar synnytti yöllä, elokuun lopulla. Ruotsin hallitsijahuoneen\nnuorin jäsen, Smålandin herttua, tervehti valtakuntaa avuttomalla\nvikinällä, joka oli liian hiljaista ennustaakseen pitkää\nhallituskautta. Mutta tykit jylisivät ja raketit räiskyivät tämän\nkostean, ryppyisen ruhtinaan kunniaksi. Soiton pauhu tervehti hänen\ntomaattimaisia kasvojaan, joilla vielä viipyi syntymisen suuri\nhämminki. Tämä hetki näytti tempaavan monarkin juhlien ja huvitusten\npyörteisiin, joita hän oli äitinsä kuolinpäivästä pakoillut, ja\nhän ryhtyi innostuneesti puuhaamaan uusia teatterinäytäntöjä.\nVastavalmistunut oopperatalo piti vihittämän. Adlerbeth, akateeminen\nrunoilija, oli sepittänyt \"Coran ja Alonzon\" ja muodostanut sen\nlibretoksi, jonka Naumann sävelsi kuumeisella touhulla. Mutta\nensi-illan lähestyessä ilmeni kuitenkin kiusallisia vaikeuksia, sillä\nvieraileva laulajatar rouva Müller peräytyi hyvässä järjestyksessä\nruotsalaisista parrasvaloista ja suunnitelma oli hylättävä huolimatta\nmonarkin voimattomasta kiukusta.\n\nNäytelmät, balettiesitykset, koomilliset oopperat olivat hänen\nleipäänsä. Hän syöksyi huvista toiseen kiihkolla, joka hämmästytti\nAdlerbethia ja väsytti yksin Armfeltiakin. Kuningas tarkkasi\nomituisella mielihalulla, miten aivan nuoret pojat pukeutuivat\nhovineitien pukuihin ja elehtivät hänen edessään lepattavien\nkynttilöiden valossa kuin naiset, hämmentyneinä, hiukan neuvottomina,\nviehkeän puolikypsinä. Hänen mieltään askarrutti jo kesäkuussa\nmuuan juhla, jonka hän aikoi järjestää, ja jotta vaikutelma olisi\nkyllin _saillant et comique_, hän uskalsi esittää suosikeilleen\nnaisosia. Armfelt kieltäytyi. Monarkki polki jalkaa, karahti äkkiä\ntummanpunaiseksi kuin poika, joka on yllätetty kesken salaisia ilojaan,\nja luopui hämmentyneesti hymyillen päähänpistosta.\n\nMatta myöhään syksyllä, jolloin koko hovi matkusti Gripsholmin linnaan\njuhliakseen Sofia Albertinan lähtöä Quedlinburgm luostariin, jonka\nabbedissaksi hänet oli nimitetty Preussin Fredrikin suosituksesta,\ntämä oikku kohosi huomaamatta, tosin verhotuin muodoin hänen mielensä\nlähteistä. Kolme vankkaa Herkulesta, parooni Armfelt, ratsumestari\nJernfeltz ja valtiosihteeri Schröderheim, tervehtivät hurskasta\nkuninkaantytärtä nunnien puvuissa, laulaen hymnin viheliäisellä\nkyökkilatinalla. Sofia Albertina kuunteli kainosti hymyillen ja\nyllättyneenä tätä rituaalia. Se huvitti häntä. Hän yritti turhaan\nkäyttäytyä ikään kuin hän olisi pukeutunut pelkkään säkkiin ja tuhkaan.\nKun hänen rakas äitinsä oli poissa, hän tahtoi omaksua uuden osan ja\nuneksi vain luostarin rauhasta, almuista ja hyvistä töistä. Mutta nyt\nhän totesi hieman ristiriitaisin tuntein, että hän olisi halunnut\nvastaanottaa pyhityksen hiukan kokeneempana ja vähemmän koskemattomana.\nAinoa, mitä hän hartaasti katui, oli kauhea tosiasia, että hänellä ei\nollut mitään katumista. Laulu, tanssi ja nauru kiihdytti hänen veriään.\nHänen uudestisyntynyt henkensä kohosi lentoon kuin Feeniks, ei tosin\ntuhkasta, vaan ilotulituksen liekeistä.\n\nNäihin iloisiin palatsi juhliin saapui väkeä kaukaa. Kutsuttuna ja\nsuosittuna, vaikka nykyään jo hieman hyljeksittynä vieraana saapui\nCarl Michael Bellman, varaton pikkuvirkamies. Hän istui ikäkuluissa,\nnatisevissa vaunuissa, jotka vierivät humaltuneesti horjuen linnaa\nkohti. Kulunut nuuskanruskea halatti kiertyi tämän kumaran miehen\nympärille, ja hänen siro päänsä, jonka haukkamaisten piirteiden\nkulmikkuutta aika oli pyöristänyt sorvissaan, nuokkui kaulusta\nvasten. Loiston ja maineen jälkeen, Gröna Lundin hälisevän juhlailon\njälkeen, lyyrillisten nuoruudenpäivien mentyä hän kaipasi enää vain\nunta. Uni, siinä taikasana! Se avasi lyhyen torkahduksenkin hetkinä\nikkunoita ja ovia maailmaan, jossa rypälein seppelöidyt tytöt\nriisuivat hänen vaunujensa kehnot vetojuhdat valjaista ja vetivät\nniitä laulaen, toista, valoisampaa tietä kuin Tukholman ajotie. Unessa\nei ollut velkoja, tyhjiä pikareita eikä _Kultaisen Rauhan_ mahtavaa\nkapakoitsijatarta. Uni ja alkoholi. Niiden varassa kaartui hänen\nelämänsä taivas, asuurinsininen... Hän hymähti puoleksi huvittuneena,\nosittain katkerasti. Viisitoista vuotta sitten, ei, kaksikymmentä\nvuotta sitten hän oli runoillut naisista, jotka tanssivat Elysiumin\nkunnailla viattomuus lannevaatteenaan, ja vasta nyt, kun Bakkuksen\nkorttelin porttolat olivat hänen vakituisina yöpaikkoinaan ja hän\noli lyönyt päänsä yhdeksäntoista kertaa Stadenin kurjan kapakan\nkiviportaaseen, hän omisti unessa semmoisia... Hän ei kaivannut jaloja\njuomia taikoakseen näkyjä. Hän loihti kehnoista viineistä saman\npurppurahuurun kuin joskus nuoruutensa päivinä palatsin burgunderista.\nTuon valovihman lävitse, puolittain liikuttavina, puolittain irstaina\nkuvastuivat hauskimpien kapakkavieraiden sisäiset hahmot. Kunpa\nhänellä ei vain olisi ollut velkoja ja tuhruisia kirjurintehtäviä,\njotka anastivat hänen aikansa. Hän vaipui syviin mietteisiin, torkahti\njälleen hiukan. Oli kerran ollut aika, jolloin hän oli vain kypsymätön\nraakile, kyllin viheriä ripustettavaksi kuumaan helteeseen ja\npaahtaviin tuuliin. Nyt hän kypsyi, kypsyi kuin luumu, joka pian putoaa\npuusta. Vaunut vierivät päihtyneesti keinahdellen. Bellman havaitsi\npohtivansa luumun luun kohtaloa, kohautti olkapäitään ja hymyili.\n\nPalatsissa tämä tulija otettiin ilolla vastaan. Hän laskeutui\nikälopuista vaunuistaan kuin ruhtinas, joka matkustaa salanimellä,\nmutta jonka kaikki ovat jo kaukaa tunteneet. Linnan pihalla seisoi\npieni terhakka mies, runoilija Oxenstierna, mittaillen vierasta ja\nhänen vaunujaan huonosti salatulla katkeruudella. \"Oletin, että teidän\ntapaisenne mies käyttää vetojuhtinaan vain pukkeja\", hän huomautti.\nMutta Bellman huitaisi kädellään. \"Hyviä ajohevosia\", hän sanoi ja\nsilmäili valjaikkoa, joka kuopi levottomasti maata. \"Ne tiesivät\nkiidättävänsä lyyrikkoa. Ne osaavat rutkautella heksametrin tahdissa ja\nontuvat kuin Oxenstiernan jambit.\"\n\nHän heilautti ylväin elein peleriiniään ja lähti kulkemaan palatsia\nkohti. Pihalle keräytyneet miehet joutuivat hänen kärkevien\nsutkaustensa maalitauluiksi, sillä hän sirotteli tervehdyksiään\noikealle ja vasemmalle odottamatta vastauksia: \"Jubilate, valtaneuvos!\nMikä ihastuttava sapenvihreä takki. Näkee kaikesta, että valitsette\nvaatteet mielialan mukaan. — Terve teille, Gudmund Adlerbeth. Onko\ntotta, että Ciceron kipsikuva astui jalustaltaan ja luovutti teille\npylväänsä, kun te kuljitte sen ohi? — Elis Schröderheim, mikä ilo!\nHuomaan, että pian tulee aika, jolloin mahdutte seisomaan paviljongin\nmakuuhuoneessa, mutta ette makaamaan. Olette kuin Jeesus Syyrakin uni.\n— Te, runoilija Kellgren, teroittakaa korvanne yhtä teräviksi kuin\nkynänne, ja kuulkaa, mitä Pullon profeetta puhuu. Runoistanne päätellen\nteidän luulisi tuntevan vain kohmelon eikä lainkaan humalaa. — Tapaanko\nteidätkin, parooni Munck? Kerrotaan, että hirnutte unissanne. On jo\naika vaihtaa alaa.\" Hän kapusi palatsin portaita ja astui sisään.\nLakeijat silmäilivät peittämättömän ivallisina tätä nukkavierua\nvirkamiestä ja hän sivuutti heidät kuin vilusta väristen, sillä heidän\nlivreensä toivat jollakin tavoin mieleen Tukholman kaupunginvoudin.\n\nMutta hovissa tarkkasivat monet kiukkuiset silmäparit tuon\npurevakielisen miehen läsnäoloa. Carl Israel Haliman, hiukan\nvähäverinen mutta hilpeä mies, jonka hulluttelevat komediat Kasperista\nja kauniista Dorotheasta, korpraali Ölbomista ja hänen kommelluksistaan\nnauttivat yleistä suosiota, huomautti puolin sanoin Armfeltille, miten\ntäydellisesti hänen luottamuksensa tuon juopporatin lyyrillisiin\nlahjoihin oli romahtanut. Hän sepitti parhaillaan itse uutta näytelmää.\n\"Tilaisuus tekee varkaan\", siinä nimi, joka takaisi sen menekin,\npuhumattakaan kahdesta, kolmesta kovin huvittavasta kohtauksesta. Nyt\nhän lähestyi sydämellisyyttä sädehtien monarkin suosikkia ja pyysi\nhänen apuaan, sillä tämä visainen paperityö vaati kahta viisasta päätä\nsujuakseen onnellisesti.\n\nMutta palatsin juhlapöydässä, jota Bellman huvitti kaskuillaan ja jossa\nHaliman ja Armfelt syventyivät näytelmäluonnoksen salaisuuksiin, istui\nmyös runoilija Kellgren. Hän hautoi yhä mielessään sutkausta, jonka tuo\nBakkuksen-palvoja oli singonnut hänelle kavutessaan linnan portaita.\nHitto! Se kuulosti ylimielisyydeltä. Se oli hyväntahtoinen sedällinen\ntaputus, jolla mestari nöyryytti oppipoikaa. Kellgrenin laihat kasvot\nvetäytyivät katkeruuden juonteisiin, hänen terävästä nenänkaarestaan ja\nulkonevista poskiluistaan uhosi ivaa, jonka kuningas, hovi, valtakunta\nhyvin tunsivat. Tuossa istui koko kirjallinen piiri, Schröderheim,\nAdlerbeth, lyyrillinen kanslianeuvos Rosenstein, nuo tuhrustelevat\nsäesepot, nuo muusain kosijat, joista ei ollut vaaraa. Ratsastakoot\nhe vain Ranskan tietä siivettömillä Pegasoksillaan. Sepittäkööt\nepigrammeja ja sirotelkoot metaforia, jotka ovat värittömiä ja\ntuoksuttomia kuin vahakukat. Mutta tuo tuolla, pienoinen, hyväntuulinen\nmies, päihtynyt poeetta, joka valutti punaviiniä paidanrinnalleen ja\nlainasi omia säkeitään... Kellgren nipisti huulensa yhteen. Hänen teki\nmiltei mieli tarttua kynään ja kirjoittaa kipinöivä kompa huomiseen\nStockholms-Posteniin.\n\nPASTORAATTIEN kauppa tuotti Armfeltille sievoisia lisätuloja,\njoiden varassa saattoi ylläpitää kaikkea sitä loistoa, mikä lankesi\nluonnostaan kuninkaan suosikille. Schröderheim oli vilpitön: he\njakoivat tasan ammatista lankeavan voiton, ja heidän kukkaronsa\npaisui hengellisen säädyn lahjuksista. He iloitsivat toistensa\nrehellisyydestä, sillä milloin anomuskirjelmä oli osoitettu\nArmfeltille, hän kiiruhti neuvottelemaan Schröderheimin kanssa, ja\nmilloin viimeksi mainittu oli laskenut nuottansa ja veti saalista\nkuiville, hän ei koskaan jättänyt Drottningholmin huviministeriä\nosattomaksi.\n\nMaan kaikilla äärillä hikoilivat nuoret, varattomat pastorinalut\nveristä hikeä voidakseen täyttää tuon danaiidien seulan. Muuan\nNorrköpingin komministeri, joka oli kääntynyt Armfeltin puoleen hartain\ntoivomuksin, että mahtava suosikki puoltaisi hänen anomustaan kuninkaan\nkansliassa, sai pian kehoituksen kullata kirjeensä ja toimittaa\nne ylimmäiselle papille. Hän neuvotteli asiasta tukholmalaisen\nkanneviskaali Bergströmin kanssa ja tämän neuvosta hän taipui\nlähettämään Schröderheimille sata riikintaalaria. Mutta sillä välin\noli muuan luutnantti Flach, entinen hovipoika, ostanut itselleen\noikeudet, jotka antoivat hänelle luvan määrätä kirkkoherranviran\ntäyttämisestä. Kanneviskaali Bergström vaati uusia lahjuksia saadakseen\nsatimeen tämän uuden lahjottavan. Onneton komministeri toimitutti\nkuulusteluja, ajatteli kauhulla, että Schröderheimille toimitettu\nsumma oli menetetty, höllensi yhä enemmän kukkaronsa nauhoja ja vietti\nunettomia öitä. Vihdoin tuli Tukholmasta tieto, että kirottu luutnantti\nFlach oli jo ehtinyt myydä pastoraatin! Hän oli saanut puolet summasta\nkäteisenä rahana ja vain toinen puoli oli vielä saamatta. Sen vuoksi\nkanneviskaali uskalsi ehdottaa, että Norrköpingin komministeri,\njoka oli jo jättänyt toivonsa, ylittäisi kilpahakijan tarjouksen\ntuhannella plootulla, sillä oli päivänselvää, että luutnantti oli\nvieläkin ostettavissa. Ei, se ei enää käynyt päinsä. Komministeri\ntiesi varojensa ehtyneen; hän jaksoi tuskin suorittaa palvelusintoisen\nkanneviskaalin palkan.\n\nNiillä sadalla riikintaalarilla, jotka Schröderheim oli tästä\nsotkuisesta keitosta kahmaissut, kuitattiin hädin tuskin tunkeilevimmat\nvelkojat. Armfelt ja Schröderheim, kaartinkapteeni ja valtiosihteeri,\nuneksivat paljon lihavammista saaliista, kymmenentuhannen,\nviidentoistatuhannen kuparitaalarin kaloista. Oli mahdotonta evätä\nanomuksia, joita vaaleissa alakynteen joutuneet rikkaat saarnaajat\nlähettivät, sillä heidän kukkaronsa kestivät: he ostivat ylimielisen\njulkeasti, he eivät koskaan kitsailleet. Armfelt hymyili hienoa,\nivallista hymyään. Hänen teatteriviittansa, hänen uudet jalokivi\nvitjansa, hänen turkkinsa, silkkipeleriininsä ja solkikenkänsä oli\nostettu urhean prelaattikunnan käteisvaroilla. Hän toivoi pääsevänsä\nniin pitkälle, että hänen monien palvelijoittensa palkat voitaisiin\nmaksaa saman liikevoiton korkorahoista.\n\nOli yhdentekevää, napisivatko valtakunnan sanankuulijat vai ei niitä\npappeja vastaan, joita hän ja Schröderheim näkivät hyväksi toimittaa\nRuotsin ja Suomen kirkkoherrakuntiin. Ukkonen jylisi joka tapauksessa\nvaimeana ja kaukana; salamat eivät koskaan singonneet hoviin asti.\nVihdoin lahjoitti muuan tuntematon henkilö Isänmaallisen Seuran\napurahastoon seitsemänsataa riikintaalaria, määräten nimenomaan,\nettä tällä summalla oli avustettava köyhää, kunniallista saarnaajaa\npappisviran ostossa ja että rahat oli tällaisen miehen puolesta\ntoimitettava valtiosihteerille, joka myi pastoraatteja. Mutta kuningas\nkuittasi asian iloisella naurulla, hovi hymyili pilkallisesti, ja\nkreivi Ekeblad, joka kohtasi Schröderheimin kappelin portailla, sysäsi\nhäntä veitikkamaisesti kylkeen: \"_Eh bien_, monsieur! Horoskooppiinne\non kirjoitettu, että köyhä pappi kääntyy pian puoleenne ja lähettää\nteille seitsemänsataa taalaria.\"\n\nOli käsittämätön ihme, että kaikki kulta, mikä virtasi kaartinkapteeni\nArmfeltin kassaan, ei kuitenkaan riittänyt hänen menoihinsa. Hän\ntuhlasi määrättömästi kuin itse kuningas. Hän tarvitsi uusia\npartureita, kamaripalvelijoita, paaseja, ja heidän palkkaamisensa\nmerkitsi alinomaista huolta ja tuskaa. Hänen pukuarsenaalinsa oli jo\naikoja sitten säikyttänyt yksinpä kreivi von Stedingkiä, joka kuitenkin\nkatsoi velvollisuudekseen himmentää omien silkkitakkiensa loistolla\nnuorten ylimysten hovipuvut. Armfelt neuvotteli asiasta kuninkaan\nkanssa. Monarkki pyörähteli nauraen kengänkoroillaan, taputti häntä\nolalle ja oli vaipuvinaan syviin mietteihin. \"Tiedättekö\", hän sanoi,\n\"Ruotsin valtiorahasto ei riitä kuittaamaan teidän velkojanne. Mutta\nRuotsin perintöaatelilla on omat rikkautensa, ja vaaditaan vain, että\nte suostutte naimaan rahaa. _Mariage de raison_, ymmärrättehän!\"\n\nKerran virittyään ajatus alkoi askarruttaa yhä enemmän kuningasta, joka\noli kyllästymätön suunnitellessaan keinoja suosikkiensa raha-asioiden\njärjestämiseksi. \"Se on velvollisuuteni\", hän sanoi Adlerbethille.\n\"Tee sen vain saadakseni omalletunnolleni rauhan.\" Parooni Armfelt\noli naitettava. Mikä ajatus! Monarkki hykerteli käsiään, kuvitteli\nmielessään hääjuhlallisuuksia ja nauroi pakostakin ajatellessaan tuota\nhuoletonta päiväperhosta aviomiehenä. Tämä raha-avioliitto merkitsi\njoka tapauksessa diplomaattista siirtoa, jolla Armfeltin velat\nsysättäisiin valtion harteilta jonkin vanhan varakkaan aatelissuvun\nniskoille. Kuningas luuli vihdoinkin keksineensä: naikoon hänen\nsuosikkinsa kamarineito Hedvigin, ylikamariherra Carl Julius de la\nGardien lempeän, vaatimattoman tyttären, joka kulki Drottningholmin\npuistoissa kuin unissaan ja näytti niin vähäpätöiseltä, että hänet\nnähdessään tuli harvoin ajatelleeksi vanhan suvun rikkauksia.\n\n\n\n\n3\n\n\nArmfelt oli jo pannut merkille tuon hiljaisen naisen. Neiti de la\nGardie, kuningattaren kamarineito, liikkui kaikkialla hovissa, mutta\nhänen äänetön olemuksensa ei koskaan kohonnut seurustelun, juhlien,\njuorujen polttopisteeseen. Oli vaikeata tietää, pysyttelikö hän\nsyrjässä omasta halustaan vai unohtivatko muut hänet sen valtatien\nvarrelle, jolla hovielämän juhlavaunut vierivät. Ruma, kömpelö,\nyksinäinen kuningatar ei suosinut hälinää. Ja hänen tahtonsa taittui\nkamarineidoissa kuten valo taittuu heijastavissa peileissä. Hiljainen\nHedvig oli hänen holhottinsa, oli uskollisesti taittava kuvastin, joka\nkertasi alttiisti kuninkaallisen emäntänsä arkaa pidättyväisyyttä.\nNiinä harvoina hetkinä, jolloin hän vapautui Sofia Magdaleenan\nhuolenpidosta, hän pakeni yksinäisyyteen. Hänet nähtiin linnan\npuistoissa ja metsiköissä, hän vastaili lempeästi hymyillen nuorten\naatelismiesten epämääräisiin kohteliaisuuksiin ja vetäytyi varovaisesti\nkuoreensa.\n\nHedvig de la Gardie oli täyttänyt kaksikymmentäkaksi vuotta. Hänen\nkasvonsa muodostivat epäsäännöllisen soikion, jota karttuva ikä\nepäilemättä paljon pyöristäisi. Hänen nenänsä oli säännötön, sangen\njokapäiväinen, avuttomasti pystyyn pyrkivä. Marmorinvalkea kaula oli\npikemmin tukeva kuin hauras. Punainen, kapea suu hymyili ujoa hymyä,\nja vain miniatyyrimaalari Gillbergin tarkka silmä saattoi erottaa\nsen vienoissa juonteissa tunteellisuutta, joka ennusti tulevia\npettymyksiä, kuten aamutaivaan valoviirut voivat ennustaa myrskyä. Jos\ntässä arkisessa, hiukan karussa olennossa piili tahdon ja viisauden\nsalattuja voimia, ne saattoi korkeintaan aavistaa hänen katseestaan:\nsuurista, tyynistä silmistä, joihin kulmakarvojen kaaret loihtivat\nsurumielisen sävyn. Hänen äänensä oli ohut, puolittain väritön,\nharvoina kiihtymyksen hetkinä metallinen ja kova. Se saattoi vivahdella\nkuten hänen pähkinänruskea tukkansa, joka kehysti pilvimäisinä\nhahtuvina kasvojen soikiota, mutta jonka laimea perusvaikutelma\nei koskaan ottanut hävitäkseen. Hän näytti muuten tietävän, että\nkreivitär von Höpken kutsui häntä tuhkimoksi ja kreivitär Löwenhielm\nmaalaisprinsessaksi. Hänen tyven mielensä ei siitä vähääkään järkkynyt.\nKoska hänellä ei ollut niitä ansioita, joiden nojalla hovin sulottaret\npääsivät loistamaan, hän luopui kaikista haaveista ja tyytyi asemaan,\njonka sallimus oli hänelle varannut.\n\nHänen olemuksessaan piili kuitenkin rakastettavuutta, joka oli liian\nsyvää jäädäkseen salaan ja liian mutkatonta vaikuttaakseen Ruotsin\nhovissa. Tämän kovan sulon tunsivat vain omaiset. Salaisesti ajatellen,\nettä tuosta harmaasta savesta saattoi koitua vaikuttava hahmo, hänen\ntätinsä kreivitär Rosen oli tuonut nuoren Hedvigin mukanaan hoviin,\nsaadessaan kutsun pienen kruununprinssin hovimestariksi. Kuninkaallinen\nperhe suosi alusta alkaen vanhan ylikamariherran tytärtä. Aina siihen\nasti, jolloin perintöprinssi joutui kavaljeerien hoiviin, Hedvig oli\nosallistunut tarmokkaasti hänen hoitoonsa ja tuhlannut äidillisen\nsielunsa hellyyttä tuolle palvotulle lapselle. Hän hoiti tointaan\nsadan riikintaalarin vuosipalkalla, kunnes kuningas näki hyväksi\nkaksinkertaistaa tämän summan. \"Hänhän on erinomainen äiti\", monarkki\najatteli ja mitteli hieman ivallisesti, hieman ihmeissään tuota karua\nhahmoa, jossa käytännöllinen toimeliaisuus ja sydämen hyveet näyttivät\nniin oivallisesti yhtyvän.\n\nMutta tuhlata tälle tuhkimolle lemmensanoja? Ei, se kävi yli\nymmärryksen. Kuningas ei voinut pidättää hilpeyttään kuvitellessaan,\nmiten kohtelias kaartinkapteeni ympäröisi neiti de la Gardien\nihailullaan ikään kuin hänen edessään olisi kaunein sulotar, mitä\nDrottningholmista saattoi löytää. Armfelt oli miettiväinen ja\nalakuloinen. Tuntui ylivoimaiselta sopeutua osaan, jonka kuninkaan\noikku oli pannut hänen näyteltäväkseen. Hän toisteli ajatuksissaan\nkuluneita lemmenkuiskauksia, hänen huulensa sopersivat miltei\nepätoivoisesti: _ma charmante amie, idole de mon coeur_ ja _charmante\namie divine et céleste amante_ - — mutta sanat kadottivat värinsä ja\nmakunsa, intohimon tuoksu häipyi tyhjään, kun hän vain ajattelikin\nylikamariherran tytärtä.\n\n\nTukholman porvaristossa tähyiltiin huolestuneina niitä siirtoja,\njoita majesteetti suoritti valtakunnan pelilaudalla. Levisi\nitsepäinen huhu, että kuningas hautoi sotaa. Ulkonaisista merkeistä\ntätä tuskin saattoi päätellä, sillä viimeinen tieto; jota lehdet\nolivat levitelleet, pikemmin rauhoitti kuin kiihdytti mieliä.\nRuotsin puolueettomuuspolitiikka oli viimeinkin kantanut hedelmän.\nVihdoinkin oli solmittu kauppasopimus nuoren pohjoisamerikkalaisen\ntasavallan kanssa ja liitytty entistäkin lujemmin sitein Ranskaan,\njossa rauhanteon ajatus kukoisti. Tiedettiin, että Ruotsin\nPariisin-lähettiläs kreivi Creutz oli kohdannut Yhdysvaltojen\nlähettilään Benjamin Franklinin. Kuultiin, että Ranskan salongit olivat\nhämmästyksen lyömät, kun tuo vaitelias amerikkalainen näyttäytyi\nsuurine sarvisankalaseineen ja turkislakkeineen. Yhtä kaikki. Hovin\nseinien sisällä, juhlien ja näytäntöjen hälinässä, hautui suunnitelmia,\njoista valtakunnan ääriin vieri kaukainen kaiku.\n\nTuskin rauhansopimukset oli allekirjoitettu ja uusi kauppayhteys\nsolmittu, kun vanha kansliapresidentti Scheffer anoi virkaeroa. Porvari\nHochschild, taitava liikemies ja hyväkuuloinen tietojenhankkija,\nvälitti viestin omaan tuttavapiiriinsä, josta se levisi kulovalkean\nnopeudella. Varovainen, säästäväinen, viisas paimenukko Scheffer,\njonka uskollisilla kasvoilla näytti hohtavan hyvän omantunnon raikas\npuna, oli siis vihdoinkin ymmärtänyt, että Ruotsin politiikka liukui\nvaarallisille teille! Ehkä hän oli saanut varoituksen, ehkä hän halusi\nvain vetäytyä syrjään päästäkseen näkemästä sitä päivää, jolloin\ntuomion salama iskisi tähän huikentelevaan Sodomaan.\n\nPorvari Hochschild tiesi kertoa, että Scheffer oli perustellut\neronhakemustaan sairaudella, sillä hänen leininsä oli vielä\nrasittavampi kuin hänen vaimonsa kihti. Hän oli jo kääntänyt viisaat\nkasvonsa hovin turhuudesta. Hän oli viettänyt kaikki vapaahetkensä\nMariestadin lähettyvillä sijaitsevalla tilallaan, kukkien, lintujen\nja omenapuiden seurassa, kastellen kupukaalejaan ja ruokkien\nlampaitaan, keskustellen vain vuodentulosta, uudisviljelyksistä ja\nlänsigöötalaisista pensasruusuistaan. Tähän hiljaiseen piiriin ei\nyltänyt äänekkäinkään ivanauru, jos Drottningholmin aatelisnulikat\nhalusivat häntä pilkata. Kuningas oli hyväntahtoisesti maksanut\npaimenukkonsa velat, kaksikymmentätuhatta frangia, ja myöntänyt hänelle\nkolmentuhannen hopeataalarin vuotuisen eläkkeen. Se oli kaunis ero ja\nHochschild myönsi sen. Mutta Tukholman porvaristo nurkui ja napisi — se\nodotti uusia virkaeroja ja nieli sangen karsaasti tiedon, että vanhan\nkansliapresidentin tilalle oli kutsuttu suomalainen kreivi Creutz,\nsuunnattoman hajamielinen Pariisin-lähettiläs.\n\nLevisi epäselviä huhuja, jotka koskivat rahaministeri Liljencrantzin\nvirkaeroa. Ei tiedetty varmaan, miten hän menetteli pysytellessään\nkaikesta huolimatta finanssiasioiden johdossa ja luovaillessaan\ntaitavasti salakarien ohi. Hän oli jo vuonna 1778 osannut laatia\ntalousarvion, josta valtakunnan velat oli jätetty kerta kaikkiaan\npois ja kätketty valtionvelkakonttorin dokumenttikaappiin. Nyt hänen\noli saatava tulot ja menot käymään yksiin, ja yhdessä Boijen, Sparren\nja Schefferin kanssa hänen oli todellakin onnistunut sommitella\ntalousarvio, joka pani valtiopäivämiesten viisaat päät pyörälle ja\njota kukaan valtakunnan alamainen ei kyennyt tulkitsemaan. Yksi asia\noli varma: valtionvelka kasvoi huimaavaa vauhtia. Kyllästynyt kuningas\nkuunteli ärtyisänä kuvauksia rahaministerin etumaksuista ja lainoista,\njoilla hän yritti parantaa sekä valtion finanssiasioita että omaa\nluottoaan. Mutta hän pysyi vielä satulassa — hän ei vielä seurannut\nSchefferiä, jonka hahmossa varovainen tasapainopolitiikka oli hylännyt\nRuotsin hovin.\n\nTällainen oli tilanne, kun sotainen Toll vihdoinkin tunsi hetkensä\ntulleen.\n\nHän alkoi ilmaantua kuninkaan vastaanotoille. Hän näyttäytyi\nkaikkialla hovissa, seurasi monarkkia jokaiseen tilaisuuteen, jossa\nsuinkin saattoi toivoa kahdenkeskistä neuvottelua. Hän oli yhtä\nitsepintainen kuin vapaaherra Ruuth, jonka tiedettiin havittelevan\ntulevan rahaministerin paikkaa. Everstin kuivanäreä ääni rätisi\nkuin palava nuotio juhlien hälinän lävitse. Hän ei suinkaan kyennyt\nkilpailemaan nuorten suosikkien kanssa kohteliaiden pöytäsukkeluuksien\nalalla; ei, hän heitti ne huolet parooni Armfeltille. Toll liikkui\nsangen juhlallisena, raskain asein Drottningholmin surisevassa\nmehiläispesässä. Vain hänen raudan väristen silmiensä välähdys kertoi\nmäärättömästä vallanhimosta ja torville kierretyt ohimokiharat\nmuistuttivat entistäkin enemmän kanuunanpiippuja. Johan Kristoffer\neteni järkähtämättä tietään. Hän oli kyllin taitava vehkeilijä\nvaistotakseen oikean ajan ja hetken. Hän oli odottanut nurkumatta\nomassa nurkassaan, kun majesteetti näki parhaaksi heittäytyä\nhuvitteluihin. Ja nyt — vihdoinkin! — hän pani omat sotarumpunsa\npärisemään.\n\nÄkkiä, aivan odottamatta, tiedettiin, että kuningas suunnitteli Norjan\nvalloitusta. Kabinettipolitiikan vieterilippaasta ponnahti sodanjumalan\nkuva. Miten herkkiin kieliin Toll oli osannut koskettaa, sen vaistosi\nomalla tahollaan vain vanha kansliapresidentti Scheffer, joka muisti\nkuninkaan hautoneen samoja suunnitelmia jo hallituksensa alkuvuosina.\nLevottomat huhut itivät ja versoivat kaikkialla. Puhuttiin, että\nhänen majesteettinsa aikoi luovuttaa Suomen Venäjälle, jos keisarinna\npuolestaan tukisi häntä sodassa Tanskaa vastaan, jolta uusi provinssi,\nNorja, aiottiin anastaa. Kukaan ei tiennyt suunnitelman yksityiskohtia,\nei edes parooni Armfelt, joka oli rauhattomin mielin pannut merkille\nJohan Kristoffer Toliin kasvavan vaikutusvallan.\n\nKeväällä 1783 laadittiin salainen suunnitelma. Ruotsin laivaston\npäällikkö, kenraaliamiraali Henrik af Trolle näyttäytyi odottamatta\nhovissa, ja hänen ja Toliin kasvoista voitiin kyllä lukea, että\nruutisuoni oli syttynyt. Syvä salaisuus verhosi vieläkin neuvotteluja,\njoita kuningas kävi näiden kahden miehen kanssa. Aikoiko hän vallata\nKööpenhaminan väkirynnäköllä? Pitikö laivaston purjehtia Sjellantiin?\nAinoa, minkä hän ilmaisi ja mitä hän tehosti miltei hysteerisesti\nkiihtyneenä, oli Venäjän keisarinnan odottamaton ystävyys. Oli\nmahdotonta tietää, uskoiko kuningas todellakin norjalaisten vihaavan\nTanskaa ja liittyvän sydämensä halusta Ruotsiin, vai oliko jokainen\nvihjaus siihen suuntaan tarkoitettu vain hälventämään yleistä\nlevottomuutta. Hänen vilkas mielikuvituksensa on tehnyt hänelle\nkepposet, ajatteli Armfelt itsekseen. Mutta Toll lietsoi tulta yhä\nkiivaampaan paloon, Ruotsin ja Venäjän liittoa valmisteltiin salassa,\nsodan uhka muutti ilman painostavaksi ja monarkki itse oli vaarallisen\nkiihtynyt.\n\nVihdoin saapui yllättävä viesti, että keisarinna tahtoi kohdata\nkuninkaan Haminassa neuvotellakseen uudesta valtioliitosta.\n\nMUTTA parooni Armfelt seisoi venetsialaisen kuvastimen edessä ja\nhymyili hajamielisesti kuin ihminen, jonka apeat ajatukset vaeltavat\netäisillä teillä. \"Onko se välttämätöntä?\" hän kysyi peilikuvaltaan.\nHän ajatteli raha-avioliittoa, jonka kuningas oli päättänyt, ja\nhovineiti Hedvigiä, jonka elämä punoutuisi pian hänen omaan elämäänsä.\nKaikkina näinä viikkoina hän oli pysytellyt syrjässä hovin kuohuvasta,\nlevottomasta piiristä, jossa puhuttiin sodanuhasta ja kahden\nmajesteetin tulevasta kohtauksesta. Mitäpä hän välitti siitä! Tuo\nnarri, muhkea mies, joka seisoi kiiltävän kuvastimen syvyyksissä, oli\nhänen huoltensa ainoa aihe. Ja hän ihmetteli itsekseen, että varjo,\njoka hämärsi hänen mieltään, ei lainkaan kuvastunut noilla kirkkailla\nkasvoilla. Niiden ilme oli avoin ja painoton, miltei poikamainen.\nAistillinen suu kaartui hieman molemmista pielistään, ikään kuin hänen\nhymyynsä sisältyisi pidätettyä ivaa. Syvät, suuret silmät hehkuivat\nsinisinä kuin vesi, johon taivaan valo taittuu ja jossa kuitenkin ui\nsyvyyden varjoja. Mikä luotettava ilme! Mikä kaunis mies!\n\nKuta enemmän hän pohti herransa oikkua, joka sysäisi hänet outoon,\nepämieluisaan elämäntilaan, sitä apeammaksi hän kävi.\n\nEi, Hedvig ei viehättänyt häntä. Nuo suuret, säännöttömät, äidilliset\nkasvot, joissa oli niin pystyynpyrkivä nenä ja niin surumieliset\nkulmakarvat, ahdistivat häntä kaikkialla, missä hän vaelsi. Hänen\nilonsa oli lakannut olemasta aitoa; hän saattoi unohtua ajatuksiinsa\nkeskellä juhlan hälinää ja vastailla miltei karsaasti ystävien\nkysymyksiin. Kirottua! Nyt oli koko hovi kääntänyt urkkivat silmänsä\nhäneen ja Hedvigiin. Vakoiltiin heidän ilmeitään ja äänenpainojaan;\npantiin merkille, miten he käyttäytyivät seurassa ja miten kahden\nkesken, kun sattuma saattoi heidät vastatusten Drottningholmin\npuistossa. Vanha valtaneuvos von Fersen näytti seuraavan tämän\nsuhteen kehittymistä niin peittelemättömällä ivalla, että se näkyi\nhänen ryhdistäänkin. Sihteeri Adlerbethin synkkä katsanto, de Beschen\nja Cederströmin paljonsanova hymy, lyyrillisen piirin suopeat\nkompasanat olivat muodostuneet hänen jokapäiväiseksi leiväkseen. Siitä\nasti, jolloin kuninkaan näytelmä \"Kustaa Aadolfin jalomielisyys\"\noli esitetty ja jolloin hän, Armfelt, oli esiintynyt neiti de la\nGardien vastanäyttelijänä, kuningas näytti kerta kaikkiaan luopuneen\nepäröinnistään. Aviosta täytyi tulla tosi. Ylikamariherran tytär ei\nvoinut välttää kohtaloaan.\n\nArmfelt tunsi, että monarkin suopeus lepäsi raskaana hänen päällään\nja että alistuminen oli ainoa, mikä edelleenkin kantaisi kauniin,\nkultaisen, runsaan sadon. Hän vaikeni, puri huulensa yhteen ja yritti\nsukeltaa uuteen osaansa. Mutta milloin hän vain ajattelikaan tulevaa\navioliittoaan, hänen ruumiissaan kävi epämieluisa väristys ja hänen\nsydäntään kylmäsi. Oliko se välttämätöntä? Hedvig saattoi korkeintaan\nvoittaa hänen ystävyytensä, jota hän tuhlasi kaksin käsin oikealle\nja vasemmalle, milloin tahtoi. Mutta rakastaa häntä? Kohdella häntä\nkuten mies kohtelee naista, jonka hänen sydämensä on valinnut maailman\nkaikkien naisten joukosta? Se oli mahdotonta, se ei koskaan kävisi\nlaatuun. Ylikamariherran tytär pysyisi aina hänen sisarenaan, heidän\nvälillään voisi viritä ehkä lämminkin ystävyys. Siinä kaikki.\n\nHän puhui asiasta kuninkaalle, mutta tuloksetta. Monarkki istui\nKiinan huvipaviljongissa, soikeassa salissa, jonka kevyet taburetit\nlainehtivat tulvillaan hänen papereitaan, uuden oopperan luonnoslehtiä.\nTänä kesänä sattui sangen usein, että hän pakeni hovin virallista\nkomeutta pieneen satupalatsiinsa. Täällä hän viihtyi, täällä oli hänen\nkuninkaallinen kirjoituslipastonsa, jonka tummaa puuta itämainen\nkoristeaihe seppelöi. Täällä taittui viileä valo kermanvärisiin seiniin\nja kimalsi ihmeellisesti kiinalaisten kuvien silkkipinnoilla.\n\nNäytti siltä, kuin majesteetti olisi arvannut syyn, joka oli pakottanut\nArmfeltin hänen puheilleen, sillä hän alkoi heti puhua _mariage de\nraisonista_. \"Vaikka meidän pitäisi tyhjentää koko valtiokassa, me\nvietämme loistavat häät. Annan toimittaa ilotulituksen, jota vetää\nvertoja Trianonille. Tiedättekö, tämä suunnitelma on käynyt minulle\nsangen rakkaaksi. Karnevaaleja, raketteja, kuutamotansseja...\" Hän\nvaikeni ja loi nopean syrjäsilmäyksen parooniin. \"Kuinka? Huomaan, että\nteitä painaa jokin huoli.\" Armfelt kohautti olkapäitään. \"Jos sallitte,\nluovun mielelläni sulhasen oikeuksista, majesteetti.\" \"Mutta ajatelkaa\nhiukan, parooni\", aloitti kuningas.\n\n— \"Neiti de la Gardie on minulle kovin vieras, tuskin osaan kuvitella\nhäntä aviovaimona\", pitkitti Armfelt.\n\nMutta monarkki oli kuullut kylliksi. Hän nousi, taputti suosikkia\nolalle ja hänen silmissään välähti veitikka, vaikka hän tavoitteli\ntuimaa arvokkuutta. \"Kuka on käskenyt teitä kuvittelemaan? Kun elätte\nhänen rinnallaan, näette kyllä, miten luontevasti se käy.\" Hän nauroi.\n\"No niin, tahdon vapauttaa teidät moraalisista evästyksistä. Mitä\nte epäröitte? Luuletteko, että teidät sidotaan kaakinpuuhun? Hyvä\nJumala, eihän avioliitto ole mikään kuritushuone! Me turvaamme teidän\nfinanssinne, me naitamme teidät parhaaseen aateliin ja toimitamme\nmyötäjäiset, joissa ei ole moitteen sijaa. Olette edelleenkin vapaa\nkuin taivaan lintu, vai kuinka? Ja jos se huolettaa teitä, emme ole\nkovin tarkka. Ummistamme silmämme pieniltä galanteilta syrjähypyiltä,\nkunhan Schröderheim ensin siunaa teidät mieheksi ja vaimoksi. _Eh bien,\nmonsieur_, oletteko tyytyväinen?\"\n\nSilloin Armfelt kumarsi jäykästi ja tapaili huulilleen kevyttä hymyä.\nAsia tuntui päätetyltä, hänen osanaan oli alistua monarkin oikkuun.\nHän kuunteli mykkänä ja kohteliaana kuninkaan vilkasta ääntä, joka\nkuvaili venäläisen rajakaupungin Haminan nähtävyyksiä. Kyllä, hän\noli valmis matkalle. Neljä vuotta sitten, ollessaan vielä tavallinen\nkaartinvänrikki, hänellä oli ollut kunnia tulla esitellyksi hänen\nmajesteetilleen keisarinnalle. Nyt hän ilmaisi ilonsa saadessaan\nseurata kuningastaan tähän suureen kohtaukseen. Mutta Kustaa III:n\nkatseelta ei kuitenkaan jäänyt salaan suosikin alakuloinen ilme, joka\npuhui niin toista kieltä kuin hänen sileät, kiilloitetut sanansa.\nKuningas taputti häntä toistamiseen olalle. \"Tiedättekö, _mon\ncompagnon_\", hän huudahti. \"On aika antaa teille kamariherran arvo...\nKas niin, nouskaa. Olette tyytyväinen, vai kuinka?\"\n\nARMFELT seurasi kuningasta kimaltavan Pohjanlahden yli. Laiva\neteni hyvässä tuulessa, taivaan kupu huokui paahtavaa kuumuutta,\njonka avoimen vedenselän hengitys raikastutti. Vastanimitetty\nkansliapresidentti Creutz anasti kuninkaan kaiken ajan ehtymättömillä\nRanskanmuistoillaan, joita hän kertoi hajamielisesti, ikään kuin\nhänen ajatuksensa leijailisivat kaukana merellä. Mukana seurasivat\nmyös nuoret hovimiehet Essen, Wrede, Taube ja pikku Peyron. Bror\nCederströmin oli määrä saapua jäijissä, samoin kreivi Possen ja kreivi\nStedingkin, joiden läsnäoloa monarkki näytti välttämättä kaipaavan. —\nTouvien kitinää ja kellanhohtoisten purjeiden lepatusta. Meri kimalsi\nloivin, vihrein mainingein, valtakunnan viirit hulmusivat tuulessa.\n\nKuningasta näytti suosivan onni vain niin kauan, kun kuljettiin\nmeritse. Parolan leirillä, jonne seurue saapui heittelehtivissä\najopeleissä, oli vähällä tapahtua kohtalokas onnettomuus. Syy\noli kehnojen vaunujen ja äksyn hevosen; monarkki välttyi hädin\ntuskin taittamasta jalkaansa. Tämä ikävä tapaturma aiheutti, että\nhallitsijoiden kohtausta täytyi siirtää. Kun kuningas kolme viikkoa\nmyöhemmin ehti seurueineen Hämeenlinnaan, sattui toinen tapaturma,\njoka oli vähällä pelästyttää perin pohjin hänen enteitä uumoilevan\nmielensä. Kuriirit kiitivät Tukholman ja Pietarin väliä, maltiton\nkirjeenvaihto oli käynnissä, keisarinna odotti Eremitaasissa, milloin\nRuotsin patakuningas suvaitsisi parantua jalkavammastaan ja milloin\nhän voisi vihdoinkin saapua Haminaan adjutanttiensa ja hovinaistensa\nseuraamana. Vasta kesäkuun 25. päivänä 1783 kuningas saattoi uskollisen\ntallimestarinsa käsivarteen nojaten astua muutamia vaivalloisia\naskelia. Hän oli aivan kalpea; hiki kihoili hänen valjulta otsaltaan,\nja innostuksen tuli näytti kadonneen hänen suurista, kuperista\nsilmistään. Kesti kolme päivää, ennen kuin molemmat hallitsijat voivat\nkohdata toisensa.\n\nVenäläinen rajakaupunki oli liputettu ja kansanjoukkojen täyttämä,\nkun suuri valtiollinen _rendez-vous_ tapahtui. Keisarinna astui\nvastaanotolle adjutanttinsa tukemana. Hänen matroonamaisen ruumiinsa\nmuodot työntyivät entistäkin uhkeampina eteen, taakse ja sivuille.\nRintojen kummut näyttivät vyöryvän omalla musertavalla painollaan,\nvaaleiden silkkipoimujen vaahto välkkyi ja kahisi. Koko esittelyn ajan\nhänen rinnallaan seisoi pieni valittu joukko venäläisiä ylimyksiä:\nkreivi Lanskoja Bedsborodko upeissa univormuissaan, kaunis ruhtinatar\nDaskov, jonka välähtelevät silmät tarkastelivat hiukan huvittuneina,\nhiukan ikävystyneinä ruotsalaisten aatelismiesten komeaa ryhmää.\nNeuvottelut, mikäli niitä oli käyty, olivat tapahtuneet syvimmässä\nsalaisuudessa. Kuningas oli jo aamuvarhaisella kohdannut kahden kesken\nkeisarinnan, ja nyt, kun molemmat hallitsijat juhlivat julkisesti\nkohtaamistaan, he näyttivät mitä parhaimmilta ystäviltä.\n\nSiirryttiin pelipöytään. Luiset kortit napsuivat ja läiskyivät.\nKeisarinnan kavaljeerit huutelivat ruotsalaisille vieraille\nhyväntahtoisia kohteliaisuuksia; kristallipikarit kilisivät ja\nruohonviheriä verka hohti kuten neljä vuotta sitten, jolloin nuori\nkaartinvänrikki Armfelt luovaili Tsarskoje Selon pelipöytien välissä.\nNäytti siltä, kuin Katariina olisi sädehtinyt pelkkää hyväntuulista\nystävyyttä. Hänen avara hymynsä paljasti hohtavat, valkoiset hampaat,\nhänen tukeva leukansa jauhoi huoliteltua ranskan kieltä, kunnes hän\nsuvaitsi aivan odottamatta valita pöytätoverikseen nuoren Armfeltin\nja lausua pari suomalaista sanaa. \"Näettekö, se käy. Kankeasti\ntosin, mutta kuitenkin...\" Parooni hymyili. \"Kuta raaemmin äännätte,\nmajesteetti, sitä suomalaisemmin se sointuu\", hän huomautti.\n\nNiinä kolmena päivänä, jotka kuningas seurueineen viipyi Haminassa,\nArmfelt joutui jakamaan miltei kaiken aikansa kreivi Lanskojn\nkanssa, ja tämä uusi diplomaattinen ystävyys ilahdutti hänen\nkunnianhaluista mieltään. Venäläisen ylimyksen kaikki rintapielet\nkimalsivat ritarimerkeistä. Hän oli ylt'yleensä kullan, hopean\nja läikesilkkinauhojen peittämä ja hänen jokainen eleensä näytti\nvaistomaisesti sattuvan siten, että ainoakaan noista metallitähdistä\nei jäänyt käsivarren varjoon. \"Neuvottelen Ruotsin kuninkaan\nkanssa, emmekö voisi lisätä tuota loistoa\", sanoi Armfelt. \"Teidän\nrintapielenne, _mon compagnon_, kaipaavat Pohjantähden ristiä.\"\n\nVihdoin, heinäkuun alkupäivinä, neuvottelut päättyivät. Keisarinna ja\nkuningas vaihtoivat juudaksensuudelman, ruotsalainen seurue peräytyi\nhyvässä järjestyksessä Suomen puolelle, tykit jylisivät ja kansanjoukon\nmeri kuohui. Mutta kuningas tunsi juoneensa karvaan kalkin. Tuskin\nhe olivat ylittäneet rajan, kun hän vaipui äreään äänettömyyteen ja\nnäytti hautovan saatuja iskuja. Koko tuo juhlallinen kohtaaminen, koko\nupea paraati komento rasittavine esittelyineen oli huvennut tyhjiin.\nHän oli jo ensimmäisenä aamuna ehdottanut keisarinnalle liittoa, jossa\nRuotsi luopuisi vanhasta ystävästään Turkista ja Venäjä puolestaan\nlupaisi olla asettumatta Ruotsia vastaan, jos Kustaa III joutuisi\nsotaan jonkin Venäjän liittolaisen kanssa. Kuinka taitavasti hän oli\nsovittanut sanansa! Tanskan nimeä oli tuskin mainittukaan: epämääräinen\nmuoto \"Venäjän liittolainen\" jätti kaikki mahdollisuudet avoimiksi, ja\nToliin suunnitelma, joka koski äkillistä hyökkäystä, jäi hänen omaksi\nsalaisuudekseen.\n\nMutta tuo kaikkitietävä matroona oli haistanut palaneen käryn. Hän\nmuuttui taipumattomaksi kuin tammi, hän ei voinut ajatellakaan\nuskollisen liittolaisensa Tanskan uhraamista, ellei välitön hätätila\npakottaisi siihen. Ja Turkki? Mitä hän välitti siitä, luopuiko Ruotsi\nTurkista vai ei! Venäjän etelärajoilla oli vielä kovin rauhallista,\nvielä ei uneksittukaan sipulin ja puolikuun sodasta. Hänen kapeilla\nhuulillaan väikkyi salaava hymy, kun hän puolestaan teki oman\nehdotuksensa, joka taittoi Kustaan suunnitelmilta viimeisenkin\nkärjen. Hän ehdotti pohjoismaista perhesopimusta, Venäjän, Ruotsin\nja Tanskan liittoa, oldenburgilaista kolmisointua. Kuningas nieli\nkiivaat vastalauseet, jotka polttivat hänen kieltään. Hän oli kokenut\ntäydellisen tappion. Hän oli tehnyt esityksensä liian aikaisin.\n\nEversti Toll otti epämieluisan tiedon vastaan niin rauhallisesti,\nettä vain kavaljeeri Ruuth aavisti tappion syvyyden. Mutta vanhan\nsoturin silmissä välkkyi tuli, jonka saattoi selittää vain yhdellä\ntavalla. Hän kampasi hiuksensa entistäkin kireämmiksi. Voimakas leuka\nnäytti etsivän estettä, mihin puskeutua, ja kaareva haukannenä halkoi\njärkähtämättä väyläänsä palatsijuhlien vilisevässä vedossa. \"Me\nemme saa peräytyä\", hän sanoi vihdoin Ruuthille, joka ahdisti häntä\nalinomaisilla kyselyillään rahaministerin virkaerosta. \"Kun hedelmät\nkypsyvät, ne putoavat omalla painollaan. Kun Turkin sota syttyy ja\nVenäjä marssittaa joukkonsa etelärajalle, me iskemme vielä kerran.\nSaamme nähdä.\" Hän imaisi miettivästi savipiippuaan. \"Jos Norja saadaan\nriistetyksi Tanskalta ja liitetyksi Ruotsin provinsseihin, kuningas on\nvihdoinkin tunteva voiman hekkumaa. On olemassa vain yksi tie, ja se on\nsota. On olemassa vain yksi alue, jolla miehen kunnia mitataan, ja se\non taistelutanner.\"\n\nRuuth katsoi epäröiden noita karuja, kivisiä kotkankasvoja.\n\"Luuletteko, että todellakin koittaa päivä, jolloin joukot voidaan\nmarssittaa Sjellantiin?\" Mutta Toll istui omissa ajatuksissaan ja\nkaikki kunnianhimo, mikä pusersi sisältäpäin hänen äänettömyytensä\npanssareita, kuumotti väkevänä loimona hänen silmissään. \"En tiedä.\nEhkä. Onhan aina olemassa mahdollisuus, että tykinlavetti kääntyy\nja tuli lyö suoraan Pietariin. Tanska tai Venäjä. Ellemme nujerra\nliittolaista, voimme nujertaa emämaan.\"\n\nMutta kavaljeeri Ruuthin täytyi pakostakin ajatella, että Johan\nKristoffer kurkotti liian kauas. Kuningas oli apea ja ärtyisä. Toll\nnähtiin yhä harvemmin hänen vastaanotoillaan. Kuningas itse näytti\nvälttävän jokaista seuraa, joka otti puheeksi kirotun valtiollisen\ntapaamisen. Haminasta palattuaan hän oli syöksynyt suin päin\nhuvitusten keskelle ja kunnioittanut läsnäolollaan jo ensi iltana\nuutta oopperataloa, jossa nuoret vasta-alkajat esiintyivät; esitettiin\nMonvelin _L'amant malgré lui_ ja _Le Sage étourdi_, molemmat mitä\nihastuttavimpia baletteja. \"Antakaamme hänelle aikaa\", sanoi Toll.\n\"Vanha hulluus on palannut\", ajatteli valtaneuvos von Fersen.\n\nMutta nuoret aatelismiehet eivät sinä kesänä nähneet monarkin huulilla\nvanhaa, riemullista hymyä; luutut helisivät Drottningholmin yössä\nvaisummin kuin ennen; Södermanlandin herttuatar tunsi kaikissa\njäsenissään sanomattoman apeuden puserruksen ja yritti turhaan huumata\nsieluaan uusilla ranskalaisilla iltaviitoilla. Kuninkaan mieli oli\npainuksissa. Hän muisteli Haminaa.\n\nPALATSIN puistossa liikuskeli hovineiti Hedvig tyynenä ja\ntoimeliaana, milloin kuningatar näki hyväksi vapauttaa hänet\nhetkeksi velvollisuuksistaan. Näin tapahtui sydänpäivän aikaan.\nArmfelt tarkkasi häntä salaa, osuessaan tytön lähettyville. Tuo\nkaksikymmentäkaksivuotias lempeä olento uhosi hiljaista tarmoa, joka\nhuvitti häntä samalla tavoin kuin nuoret, hiukan rotevat maalaisäidit\nimettäessään lasta tai sitoessaan lyhdettä. Ei, Hedvigin olemusta\nei suinkaan ympäröinyt viljapeltojen ja karjatarhojen tuoksu. Hänen\nkätensä olivat liian valkoiset taittaakseen tähkäpäitä ja liian\njoutilaat kirnutakseen voita, leipoakseen leipiä. Mutta miten voimakas\nhän oli...! Salattu, lepäävä tahto ilmeni hänen askelissaan, jotka\npolkivat turvallisesti hiekkaa ja näyttivät kaikessa lujuudessaan\nniin painottomilta, niin keveiltä. Vaalea olkihattu suojeli hänen\nkasvojaan päivän paahteelta. Lumenhohtoinen hame kahisi heikosti,\nkankea miehusta korosti hänen olemuksensa ryhdikkyyttä. Armfelt katseli\nhämärän, kasvavan mielenkiinnon vallassa noita avoimia silmiä, joissa\nuinui tarmo, ja punaista suuta, jonka kaarteessa saattoi havaita\ntyttömäistä herkkyyttä. Levoton hämminki pusersi hänen sydäntään.\nYlikamariherran tytär liikkui huolettomana toimeliaissa askareissaan;\nhän ei todellakaan paljastanut edes ilmeellä, mitkä ajatukset, mitkä\nkysymykset liikkuivat hänen otsansa alla.\n\nArmfelt päätti lähestyä häntä. Kaikkina näinä päivinä hän oli\npysytellyt loitolla tuosta naisesta. Hän muisteli harminsekaisin\ntuntein, miten he tuhlasivat toisilleen teeskenneltyä tunnetta,\nmiten he elehtivät, puhuivat, koskettivat toisiaan esiintyessään\nDrottningholmin näyttämöllä, majesteetin ja hovin uteliaiden\nsilmien edessä. Se oli tapahtunut \"Kustaa Aadolfin jalomielisyyden\"\nensi-illassa — ja siitä alkaen hän oli välttänyt Hedvigiä. Miten\nrauhaton hän oli! Monarkin oikku karkoitti unen hänen silmistään, ja\nhänen täytyi ponnistaa voimansa, ollakseen ajattelematta lähestyviä\nhäitä... Nyt, kuumien suvipäivien joutilaassa, tylsässä rauhassa hän\nastui ensimmäisen askelen. _Voilà!_ Hän yllättäisi tytön. Ja tämä\npäätös kuohutti oudosti hänen veriään, se hämmensi ja masensi hänet,\nikään kuin hän olisi nähnyt kuvastimesta vieraat, salaperäiset kasvot,\njotka hän tuskin tunsi omikseen.\n\nSade oli kastellut puiston ruusut ja loihtinut halavien lehdille\nkirkkaan kristallisen väikkeen. Maa uhosi kuumaa kosteutta,\nDrottningholmin lammet päilyivät kuin peilit tiheitten lehtiholvien\nalla. Ylikamariherran tytär istui tämän vienon säihkyn ympäröimänä,\nkun Armfelt tavoitti hänet Kiinan huvipaviljongin luota. Tytön sylissä\noli pieni kultapäärmeinen kirje. Hän istui hervottomana, syvissä\nmietteissä, ja hänen silmänsä tähyilivät paperia kuin punniten\nmielessään noiden kaltevien kirjainrivien sisäistä painavuutta. Mutta\nkuullessaan askelet hän havahtui äkkiä. Kirje rutistui nopeasti hänen\nsormissaan, ja hän näytti hämmentyneeltä niinkuin ihminen, joka on\nyllätetty keskellä salaisuuttaan. \"Niin arka\", sanoi Armfelt hymyillen.\nHedvig puristi vasemman kätensä nyrkkiin. \"Jospa te lähtisitte\", hän\nkuiskasi aivan hiljaa.\n\nMutta Armfelt ei osoittanut merkkiäkään lähtemisestä. Hän seisoi\nkomeana, hiukan ilkamoivana ja ylimielisenä tytön edessä. Näytti\nsiltä, kuin Hedvigin kiihtymys huvittaisi häntä suunnattomasti, sillä\nhän nauroi niin että valkeat hampaat välkkyivät ja silmät puristuivat\nohuiksi raoiksi. \"On tapana puhua toisin kuin ajattelee\", hän\nhuomautti. \"_Il faut dissimuler_, täytyy näytellä, vai kuinka? Ei,\nälkää rypistäkö kulmianne. Lapsi kulta, ette suinkaan tarkoita totta?\"\nHedvig kohautti olkapäitään: \"Jos sitä epäilette, niin...\"\n\nSilloin Armfelt tuli miettiväiseksi. \"Ajattelen, mahdatteko tuntea\nminua kohtaan minkäänlaista kiintymystä\", hän sanoi hitaasti, omissa\nmietteissään. \"Tahdon olla suora. Olen katsonut teitä salaa linnan\nikkunasta ja puiden varjosta, kun olette luullut, että kukaan ei\nteitä näe. Te kuulutte toiseen maailmaan. Teissä on etäisyyttä, joka\npanee pään pyörälle. Tiedättekö, teidän tulisi kulkea täällä ilman\ntuota kauheaa hattua ja avata hiuksenne tuuleen. Hyvä Jumala, mikä\nsopimaton puku!\" Hedvig tarkasteli tutkivin silmin hänen hymyään, hänen\nsuunsa kaarretta, ikään kuin tahtoisi päästä perille tuon hilpeyden\ntodellisesta luonteesta.\n\n\"Olen aina tiennyt, että pilkka on teidän tavallisin aseenne,\nmutta...\", hän huomautti epävarmasti. \"Toivoisin, että jo lähtisitte.\"\n\n\"Tiedättekö, mitä hänen majesteettinsa sanoisi siihen?\" kysyi Armfelt.\n\nTyttö ei vastannut.\n\n\"Jos nyt kysyisin teiltä —\"\n\n\"... en puhuisi sanaakaan\", sanoi Hedvig ja polki jalkaa. Hänen\nkasvonsa punehtuivat mielenkuohusta, josta oli vaikeata päättää,\njohtuiko se harmista vai syvästä tunteiden hämmingistä. Armfelt voi\nhuomata, kuinka hänen povensa kohoili puristavien vaatteiden verhossa.\n\"_Encore_, yhäkö vielä? Kas niin, näyttäkää minulle kirje\", hän sanoi\nodottamatta.\n\nHedvig hypähti taapäin niin nopeasti, että hänestä tuntui turhalta\nyrittää tavoittaa tuota pakenevaa lintua. Mutta kiihtymys, joka\nkummastutti häntä itseäänkin, sai tänä hetkenä vallan. Tyttö juoksi\nhuvipaviljonkia kohti pidellen toisella kädellään hulmuavan hameensa\nhelmusta, toisella rutistunutta kirjettä, jota hän ei suinkaan\naikonut hellittää. Armfelt syöksyi hänen jäljissään, nauroi, vaikeni\nhengästyneenä, kiersi takaa-ajon huumaamana Kiinan linnaa ja näki\njokaisella kierroksella, miten valkea hame häilähti parinkymmenen\naskelen päässä hänen edellään. \"Seis...! Pysähtykää...! Oletteko\nmieletön...?\" Hän paransi vauhtiaan. Silloin hän huomasi, miten tytön\nkäsi teki kömpelön heiton ja miten palloksi rutistunut paperi sinkosi\npensaikkoon.\n\nEi, tällaista hän ei ollut tarkoittanut! Hänen silmiään hämärsi,\nkun hän kumartui ottamaan maasta tuon kultareunaisen kirjeen, joka\nkavalsi liian paljon. Hän huohotti vielä, hän uskoi näkevänsä väärin\nja kuvittelevansa jotakin, minkä satunnainen kiihko loihti hänen\nsilmäteriinsä. \"Ellen tietäisi, että palaat pian, kertoisin paljon,\npaljon enemmän\", hän luki. \"Jääköön tämä kaikki mitä suurimmaksi\nsalaisuudeksi, hellästi rakastettu leikkisiskoni. Olen elänyt unessa\nkaikki nämä päivät. Kuolisin häpeästä, jos hän arvaisi katseesta tai\näänestäni rakkauteni määrän.\"\n\nArmfelt seisoi kauan kirje kädessään. Ruusut kimalsivat kuin\nkultaharson alta, halavat humisivat soinnuttomasti, valo säihkyi\npaviljongin lohenpunaisessa päädyssä. Kaikki, kaikki oli muuttunut\ntoiseksi, ja kuitenkin kaikki oli ennallaan, lepäsi epämääräisyyden\nsyvyydessä kuten eilen, kuten edellisenä päivinä. Hän etsi\ntuskastuneesti nimeä, joka pudottaisi suomukset hänen silmistään. Mutta\npieni paperipala oli tuhruinen ja repeytynyt, sanat kulkivat ilkamoivan\nepäselvinä ryppyisellä pohjallaan ja niiden joukossa ei ollut\nainoatakaan, joka olisi ilmaissut, kenestä ylikamariherran tytär oli\nkirjoittanut ystävättärelleen. Jospa hän vain voisi ajatella tyynesti!\nMutta Armfeltin aivot olivat kuin tulessa, hänen sydämensä takoi niin\nkiihkeästi, että oli kuulevinaan sen lyönnit. Hän kuuli muutakin...\nHedvig seisoi halavan varjossa ja itki.\n\nArmfelt tunsi itsensä oudon kömpelöksi, kun hän lähestyi tyttöä.\nKyynelet — niitä hän ei todellakaan osannut odottaa. Paperi kahisi\nvielä hänen sormissaan, ja kun hän puhui, hänen äänensä oli aivan\nkaiuton. \"Kas niin...Lopettakaa tuo, pikku ystäväni. En tahtonut\nloukata...\" Mutta Hedvig itki katkerasti kuin kuolemanhädässä.\n\"Ettehän _ole_ loukannut\", hän nyyhkytti. \"Tämä kirje —\", aloitti mies\nepämääräisesti. \"Oi, en olisi milloinkaan, milloinkaan halunnut, että\nte lukisitte sen.\"\n\nSilloin Armfelt kosketti aivan keveästi hänen vavahtelevia olkapäitään\nja kumartui hiukan kuin nähdäkseen syvälle noihin kosteihin silmiin.\n\"Jos sanoisitte minulle kuitenkin, kenestä te kirjoititte\", hän kysyi\nhiljaa. Hedvig ei voinut vastata itkultaan. \"Kas niin, koettakaa olla\nreipas. Pidän teistä, lapsi, pidän teistä enemmän kuin...\" Ja nyt\noli hänen vuoronsa vaieta. Tietämättä oikein, tekikö hän sen omasta\ntahdostaan vai syvän, vastustamattoman voiman vaatimana, Armfelt\nkohotti puoleensa tytön kyyneleiset kasvot ja suuteli häntä suulle.\n\"_Charmante amie_\", hän sanoi raskaasti hengittäen. \"Suloinen pieni\nystävä...\"\n\nMutta Hedvigin silmät olivat tulvillaan kyyneliä ja hänen huulensa\nvapisivat.\n\n\n\n\n4\n\n\nKesä 1783 oli ollut kuiva ja paahteinen. Maa huokaili nääntyneenä.\nRajut ukkosmyrskyt löivät lakoon sen, mitä helle ei ehtinyt polttaa, ja\nniiden kintereillä kulki pitkällisiä sadekuuroja. Valtakunnan kaikilla\ntahoilla odotettiin katovuotta. Talonpojat tähyilivät taivaan merkkejä,\njoista uhosi hävitystä. Aurinko laski hellepäivien iltoina punaisiin\nmyrskypilviin; kuu näytti loimottavan oudolla valolla, joka ennusti\nsuurta nälänhätää huokaavalle maalle. Mutta Tukholman kabinetissa\nhautuivat sotasuunnitelmat ja eversti Toliin vilja kasvoi. Viestit\nkulkivat ja vaelsivat valtakunnan kaikkiin ääriin, ne saivat uhkaavan\nhehkun, ne säikyttivät kansan kylissä ja tyytyväiset porvarisperheet\npienissä rannikkokaupungeissa. Ilma oli täynnä tulevien taistelujen\naavistusta.\n\nSyksyllä, jolloin kaikkialta maasta saapui kadon sanomia, kuningas\npäätti vastata tähän levottomuuteen eleellä, joka vihdoinkin ja\nparemmin kuin parhainkaan saarna vapauttaisi hänen alamaisensa pelosta,\nettä valtakunta varustautui sotaan. Hän oli maan isä; hänen oli tehtävä\nkaikkensa, jotta huhut vaikenisivat. Viimeinkin oli koittanut hetki,\njolloin hän saattoi levähtää hallitushuolistaan antamatta aihetta\nuusiin levottomuuksiin. Syyskuun kahdennenkymmenennenseitsemännen\npäivän yönä kuningas seurueineen jätti aivan hiljaa valtakunnan.\nPieni kourallinen siroja, henkeviä herroja ajoi omissa vaunuissaan\nkuninkaallisten vaunujen jäljissä, seurue, johon kuului pikku Peyron,\nkamarijunkkari Taube, hovimarsalkka Cederström, tallimestari von Essen,\nmolemmat kansliasihteerit Franc ja Adlerbeth, kamaripalvelija Devouges,\nhenkilääkäri Salomon ja parooni Armfelt. Rostockiin saavuttaessa\njoukko hajautui. Kuningas ja von Essen jatkoivat kahden matkaansa\nLudwigslustin, Dömitzin, Uelzenin kautta etelään, saapuivat edeltäkäsin\nBraunschweigiin, jonne jälkijoukko ehti myöhemmin, ajettuaan uuvuksiin\nasti Lauenburgin ja Lüneburgin syksyisiä teitä.\n\nBraunschweigissa, Nürnbergissä ja Münchenissä monarkki polki\nsaksalaisesta maasta sellaisen vastaanottojuhlallisuuksien loiston,\nsellaiset määrät koreita, häliseviä pikkuruhtinaita ja heidän\nniiailevia naissukulaisiaan, että Armfelt tunsi huumauksenkaltaista\nhämminkiä. Kirkkaiden juhlakynttilöiden valossa, joita eurooppalaiset\nhovit sytyttelivät _der Schwedenkönigin_ saapuessa, näyttäytyi\nuusia kasvoja. Braunschweigin herttuan illallisilla istui monarkin\nserkku, kolmikymmenvuotias prinsessa Augusta, mitellen pirtein\nmantelinmuotoisin silmin nuorta suomalaista, suipistaen veripunaista\nsuutaan, leikitellen sylikoirallaan. Omalla kunniapaikallaan ylpeili\nvanha leskiherttuatar, ruma, ystävällinen mummo, joka kohotteli\nymmärtäväisesti kulmakarvojensa tupsuja, kun hallitseva herttuatar\nlausui kärkevän huomautuksen prinsessan lapaluista. Juhlan huminan\nläpi heijastivat vain perintöprinssin kasvot täydellistä ja ehdotonta\ntylsyyttä, ja sanat, jotka sorvautuivat suurella vaivalla lauseiksi,\nkajahtelivat niin katkonaisina, että hän näytti hädin tuskin itse\ntajuavan mitä puhui.\n\nTämä loisto ja hälinä näytti toistuvan miltei samoin muodoin\nNürnbergissä, jonne kuninkaallinen seurue saapui. He olivat\nmatkustaneet syksyisen Thüringenin kautta, Erfurtin, Coburgin,\nBambergin lävitse. Joukon uusi jäsen, nuori Hans Axel von Fersen,\njoka oli liittynyt heihin Erlangenissa ja jonka tiedettiin pyrkivän\nPariisiin, mahdollisimman lähelle kuningattaren alkoovia, ei\nvoinut kylliksi imeä katseillaan palatsien, pitojen, alituisten\nteatteriesitysten kirjavaa vilinää. Vaellus Saksan kaupunkien lävitse\nmuodostui yhtenäiseksi jättiläisjuhlaksi. Kohdattiin Münchenin\nvaaliruhtinas, elähtänyt herkuttelija, joka kuljetti vieraitaan\nNymphenburgin puistokäytävillä. Vanha vaaliruhtinatar peittyi\ntimantteihin ja helyihin. Hän muistutti Mammonaa istuessaan aivan\njähmeänä määrättömien kultavitjojensa kahleissa. Kohdattiin kaunis\nprinsessa Clementine, joka maisteli äänettömänä ja herkutellen\npunaista burgunderia. Uusien kasvojen tungos tiheni, uudet airuet\nkopisuttivat sauvoillaan permantoa ja huusivat saksalaisten ylimysten\nnimiä. He lauloivat niitä kuuluviin yhtä valittavan juhallisesti kuin\nminareettien esirukoilijat. Vähitellen tähän jatkuvaan, kaikuvaan\nlauluun tunkeutui outoja eteläisiä nimiä: seurue oli lähestymässä\nItaliaa.\n\nHe viivähtivät myös Quedlinburgissa, jumalisen Sofia Albertinan\nhallituspaikassa, jossa hän istui uuden hiippakuntansa aarteiden\nkeskellä. Abbedissan puku oli lopullisesti rauhoittanut hänen\nsielunsa. Hän tunsi vain hurskasta viihtymystä, johon rajaton\narvovalta valoi suloista sivumakua. Hänen unensa olivat aikoja sitten\nmuuttuneet yhtäkaikkisen tyyniksi, ja hyvin harvoin niiden harmaassa\nmaailmassa vieraili ruhtinas Hessensteinin varjo, tuoden tullessaan\nlevottomuutta ja sisäistä hämminkiä. Nyt, kun monarkki oli saapunut\ntapaamaan sisartaan, prinsessa otti hänet ja hänen seurueensa\nvastaan niin sydämellisesti, että mukanaolijat eivät voineet peittää\nhämmästystään. Abbedissan asunnon katolinen upeus tehosi; se vaikutti\nkuin ehtoollisviini, jossa pyhyyden läsnäolon tuntu ja alkoholin maku\nyhtyvät. Kuningas, prinsessa ja parooni Armfelt seisoivat kuutamoisella\nterassilla, imien katseillaan suurten viinirinteiden tummuutta, yön\nsalaperäistä välkyntää, kuunnellen kellojen kumahtelua ja rukousten\nhyminää.\n\nMutta luostaripuutarhan pimennossa hiipivät uteliaat nunnat ja\ntähyilivät terassia kiihkein, vilkkuvin silmin. Noviisit kutittivat\ntoisiaan hämärässä. He olivat pakahtumaisillaan hilpeydestä; heidän\ntäytyi pidellä vatsaansa pysyäkseen aloillaan. He pälyilivät parooni\nArmfeltia ja kuiskivat kiihtyneinä: \"Mikä muhkea mies!\"\n\nRukousnauhojen kalina kuulosti naurulta, kellojen ääni yhtyi\nhullunkurisesti sammakoiden kurnutukseen. Yö oli tulvillaan vilua,\nuteliaisuutta ja unta. Armfelt saattoi omalta paikaltaan nähdä, miten\ntummat tytönpäät puikkivat pensaikossa ja miten pienet Jeesuksen kuvat\nheidän kaulallaan välähtelivät kuin elohopeahelmet. Mutta hän säläsi\nhuomionsa ja pysyi vakavana.\n\nVaunut ylittivät Italian rajan, vierivät sateiden piiskaamia teitä,\npysähtyen Veronaan, jatkaen matkaansa Pisaan. Täällä, latinalaisen\nToskanan ihmeellisessä keitaassa, he kohtasivat odottamatta suurherttua\nLeopoldin ja hänen muodollisen hovinsa. Timanttien peittämä\nryppyinen mummo, hallitseva suurherttuatar, hallitsi kankealla\narvovallallaan suurta juhlapöytää. Ja hänen rinnallaan ojenteli\nsiroa ja ikävystynyttä ruumistaan Parman infanta. Tavaton kauneus\nsäteili yhä hänen kasvoistaan, joilta nuoruuden ensimmäinen raikkaus\noli tosin jo haihtunut. Hänen lähettyvillään seisoi uskollinen\njanitsaari, kaartinkapteeni Saint Severiti, Toskanan herttuakunnan\nväkevin Herkules. Huhuiltiin, että hänen hirvittävät ruumiinvoimansa\nporhalsivat sievän prinsessan yli kuin hirmumyrsky, ennen kuin\nperintöruhtinatar ehti valita edes tilaisuuteen soveltuvaa ilmettä.\nArmfelt hymyili uteliaasti. Infanta välkytti hampaitaan ja loi\nCasanovaansa niin peittelemättömiä silmäyksiä, että jokainen saattoi\nlukea niistä tunnustuksen: \"Mikä naisenkellistäjä!\" Ruotsalainen\nseurue myönsi yksimielisesti, että tämä mykkä pantomiimi oli\nmielenkiintoisempi kuin teatteriesitykset San Giulianossa ja dogen\nkruunaus Venetsiassa, Kun he jättivät Pisan ja saapuivat Firenzeen,\nkuningas oli räjähtämäisillään hilpeydestä.\n\nVain yksi hahmo tervehti heitä vaisulla hymyllä, joka hehkui raskaasti\nkuin toisesta todellisuudesta heittyvä valo. Tämä aavemainen olento\noli kreivi Albany, ongelmallinen vanhus, Stuartien hallitsijahuoneen\njäsen. Historian aalto oli heittänyt hänet kauas Firenzeen, jossa hän\neli hiljaista elämäänsä uskottoman vaimon alakuloisena vartijana.\nSen jälkeen kun Vittorio Alfieri, kirottu lyyrikko, oli särkenyt\nhänen perherauhansa, hän oli henkisesti ja ruumiillisesti rappeutunut\nmies. Hän tapasi ihmisiä ja kuunteli huhuja. Hänen vaimonsa laahautui\nrunoilijan mukana juhlista juhliin, ja tuo tunnoton konna rohkeni\nväittää, että hän oli vain pelastanut kreivittären raakamaisen miehen\nkäsistä, _della tirannide d'un irragionevole e sempre ubbriaco\npadrone!_ Helvetin helvetti! Kreivitär Albany oli toisen miehen\njalkavaimo, ja hän kruunuton, häväisty, kohtalon murjoma mies, joka\nkuitenkin oli todelliselta arvoltaan Stuartien kruunun perillinen,\nvajosi asteittain yhä syvemmälle kurjuuden liejuun. Hänen rikas\nveljensä lähetti hänelle säännöllisin määräajoin rahaa, joka hädin\ntuskin riitti vaientamaan hänen monien velkojiensa suut. Vatikaani\noli myöntänyt hänelle eläkkeen, mutta kuitenkin hänen liikeasiansa\nmuodostivat kuvaamattoman sotkuisen vyyhden ja hänen mieletön elämänsä\ntunnettiin kaikkialla Toskanassa niin yksityiskohdittain, että hänen\noma viinien turmelema muistinsa jäi auttamatta alakynteen.\n\nMatta syvällä tässä katkerassa sydämessä iti ja hehkui kummallisia\ntoiveita kuten sammuva tuli kipinöi harmaan tuhkan alla. Hän toivoi\nihmettä, mysteeriä, Jumalan aavistamatonta väliintuloa. Hän oli\nliittynyt kaikkiin mystillisiin lahkoihin, joiden näkymätön verkosto\nulottui Euroopan ruhtinaskuntien yli, ja aitona valistuksen aikakauden\nlapsena hän uskoi vapaamuurarien vaikutusvaltaan ja jesuiittajärjestön\nmahtiin. Hänen dokumenttikaappinsa kätköissä oli kellastunut paperi,\njoka yhä ravitsi hänen elämänuskoaan, kun todellisuuden taivas peittyi\npilveen. Se sisälsi ennustuksen tulevasta kunniasta. Stuartien kruunu\noli putoava kuin kypsä hedelmä näihin vapiseviin käsiin, ja mies,\njonka kohtalo oli valinnut hänen varalleen, istui kaukaisen Pohjolan\nhallitusistuimella: hän oli Holstein-Gottorpeja, Ruotsin kuningas.\n\nKreivi Albany kuuli aivan odottamatta, että Kustaa III oli\nsaapunut Firenzeen. Hänen silmiään hämärsi ja hän tunsi huimausta.\nJumala oli tarttunut asioiden johtoon, vapaamuurarien lupaus oli\ntäyttymässä! Vanhan ennustuksen sanat loimusivat hänen mielessään kuin\ntulikirjoitus. Hänen ryppyiset kätensä, jotka alituinen juopottelu oli\nmuuttanut heikoiksi ja vapiseviksi, luopuivat tällä kertaa pikareista\nja pulloista ihmeteltävän nopeasti. Ja niinkuin ihminen, joka kaivaa\nvirttyneiden pukujen ja vanhan ullakkoromun kätköistä lapsuudenaikaisen\nhuilunsa ja puhaltaa ensimmäiset epäröivät sävelet, niin sopeutui\nJaakko II:n pojanpoika osaan, jonka hän oli jo jättänyt: hän palautti\nmieleensä ranskalaisia lauseita, joita hoveissa puhutaan, hän harjasi\nja puhdisti pukujaan, hän kumarteli peilikuvalleen hämmentyneenä ja\nrajattomasti riemuissaan. Kasvot, joihin kuusikymmentäkolme sangen\nsekasortoista vuotta olivat jättäneet syvät uurteensa, sädehtivät tänä\nhetkenä ihmeellisesti kuin profeetta Elian kasvot taulussa, joka kuvaa\nkirkastusta.\n\nRuotsin monarkki seurueineen oli harhaillut Medicien aarrekammioissa\nja istunut maalari Gutenbrunnin mallina. Oli aterioitu upeilla\nillallisilla, kavuttu Palazzo degli Uffizin portaita väsyksiin asti\nja vihdoin, tämän uuvuttavan edustamisen huippuna, vastaanotettu\nFirenzen taideakatemian diplomi. Mutta kuninkaan väsymys hälveni pian.\nHän tunsi kummallista vetoa tuohon omalaatuiseen Stuartiin, joka\nanoi puheillepääsyä ja halusi aterioida hänen kanssaan. Keskustelun\naikana Armfelt seurasi uteliaasti sekä hänen että kreivi Albanyn\nilmeitä. Monarkin kasvoilla kuvastui syvällinen hämminki — hän puhui\nhiukan avuttomasti, hän tuskin uskalsi ajatella, että arvon kreivi\ntarkoitti täyttä totta. Charles Stuart oli kuolemanvakava. Tiesikö\nhänen majesteettinsa, mitä vanhan ennustuksen sanat kertoivat? Eikö\nhän ollut Holstein-Gottorp ja Ruotsin kuningas? Ja hänen vapisevilta,\nvanhoilta huuliltaan tulvi hiljaista suitsutusta, joka hiveli monarkin\nturhamaista mieltä, hiveli ja tympäisi. Hän oli ylenmäärin onnellinen\ntodetessaan, että hänen vaikutusvaltansa voitiin arvioida niin\nkorkealle, mutta... mutta... Kreivi ei näyttänyt kuulevan mitään.\nHän puhui puhumistaan, unohti syömisen ja hyvät italialaiset viinit,\nantautuen rajattoman mielikuvituksen aalloille, joilla kukistuvat\nruhtinaat, vapaamuurarit, jesuiitat, mystilliset lahkot, salaopit\nja maanpakolaisen vaivat temmelsivät hurjassa sekasorrossa kuin\nkummalliset unenhoureet.\n\nJa Armfeltista näytti, että koko hänen elämänsä horjui yhden toiveen,\nyhden mielettömän ja kunnianhimoisen kuvan varassa. Tämä raihnas\nukko näki itsensä kuninkaan istuimella ja piteli vanhoissa käsissään\nvaltikkaa, jota ei lainkaan ollut.\n\nKun ruotsalaisten seurue vetäytyi pois Firenzestä, kreivi Albany\npalasi autioon taloonsa. Hän oli lyöty mies. Vaikka monarkki ei ollut\nsanallakaan evännyt hänen kummallista pyyntöään ja vaikka nuoret\naatelismiehet olivat osoittaneet hänelle arvonantoa, jollaista hän ei\nollut saanut osakseen vuosiin, hän tiesi, että peli oli menetetty.\nKellastunut ennustus ilkkui nyt kuten ennenkin hänen suuruudenhulluja\nuniaan. Vapaamuurarien suurmestari ei ollut näyttäytynyt. Jumala\npysyi kaukana, pyhät veljeskunnat nukkuivat untaan. Valtikka, kruunu,\nSkotlannin kuninkaan hermeliiniviitta olivat väikkyneet käden\nulottuville ja jonakin hetkenä, jolloin monarkki oli nyökäyttänyt\npäätään, hän uskalsi jo toivoa. Ja nyt? Pullojen, kirjojen ja\nprotestoitujen paperien keskeltä, kaatuvien lasien ja tinakannujen\nkeskeltä purkautui hirvittäviä kirouksia ja voimatonta itkua. Kreivi\nistui synkästi juopuneena kehnossa linnassaan. Seinien kaiku toisti\nilkkuen sadatuksia, lasit kilisivät pirullisesti, suurten viinipullojen\nhomeenvihreät kasvot venyivät loppumattomaan naurunirveeseen, ikään\nkuin tässä kaikessa olisi voinut havaita jotakin hullunkurista.\n\nJa nyt, kun onnen harhakuva humahti tyhjiin ja elämä vyörähti surkeille\nraiteilleen, hän muisti velkansa, vaimonsa, runoilija Alfierin ja\nkonnamaiset naapurit. Hänen vanhuutensa sakka poreili tuskaa ja\nsadatuksia, hän kohosi seisaalleen ja ulvoi keuhkojensa pohjasta, itkun\nja nikotusten lävitse: \"Kirottu lyyrikko! Kirottu, kirottu lyyrikko...!\"\n\nALKOI sataa lunta. Roomassa tämä odottamaton ihme peitti ruskeat\ntorit kuin ohueen sokerikerrokseen ja liukastutti Vatikaanin portaat,\njoilla Pius VI:n hengellinen hovi pian oli näyttäytyvä vaeltaakseen\njuhlallisesti Pyhän Pietarin kirkkoon. Katolinen maailma valmistautui\njuhlimaan joulua. Omalla tahollaan, Radicofantin ja San Lorenzon\ntiellä, ponnistelevat sangen huolitellut umpivaunut lumisessa liejussa,\nja vaunujen korissa heittelehti keisari Joosef II, Saksan ja Rooman\nkeisari, Itävallan perintöruhtinas.\n\nHän aikoi ehtiä Roomaan ollakseen läsnä suuressa joulumessussa. Kuten\nkaikilla matkoillaan, hän matkusti tälläkin kertaa kreivi Falkensteinin\nsalanimellä ja vieraili kenenkään aavistamatta Pohjois-Italian\nlinnoissa. Hän oli kuuluisa salanimestään. Kaikkialla valmistauduttiin\nsuurella pauhulla hänen tuloonsa. Liputetut portit ja seppelöidyt\njuhlapaalut tervehtivät vaatimattomia vaunuja, ja kansa siunasi hänen\nhahmoaan, missä hän kulki. Itse hän näki loputtomasti vaivaa voidakseen\nesiintyä mahdollisimman yksinkertaisesti ja huomiota herättämättä,\nsillä demokraattinen piirre pilkisti sangen tuntuvana hänen\nmuotokuvastaan. Mutta koska hän oli Saksan ja Rooman keisari, Itävallan\nperintöruhtinas, kaikkien eurooppalaisten suurtähdistöjen ritari ja\nRanskan kuninkaan lanko, hän olisi kuolettavasti loukkautunut, jos\nalamainen kansa ei olisi hangannut tuhruisia kasvojaan puhtaaksi\nja seppelöinyt porttejaan, kun hän ajoi ohi. Hänen sielunlaatunsa\noli syvästi ja vakavasti romanttinen. Hän käytti unikonpunaisia\nalusvaatteita ja muratinviheriää samettipukua, varoen tarkasti, että\nhänen takkinsa ja hattunsa eivät koskaan muistuttaneet Fredrik Suuren\ntakkia ja hattua. \"Näyttelijä\", sanoi hänen äitinsä Maria Teresia.\n\"Kansankeisari\", sanoivat ihailevat alamaiset. Ja Itävallan Määrissä,\njossa sepittävä ihmistuntemus on tavallista hedelmällisempi, syntyi\nkertomuksia mustaviittaisesta muukalaisesta. Kerrottiin, että hän\nvaelsi tuntemattomana hyväntekijänä köyhien ja sorrettujen matalissa\nmajoissa jakaen almuja ja siunaten kuolevia. Vain joskus hän avasi\nyksinkertaisen viittansa, välähdyttäen näkyviin loistavan juhlapuvun,\nja kuiskasi poistuessaan: \"Nimeäni ette saa koskaan tietää, olen\nJooseppi keisari.\"\n\nKaikki vallan mahdollisuudet olivat hänen ulottuvillaan ja kuitenkin\nhän tunsi, miten toiset riensivät hänen ohitseen. Äiti, Maria Teresia,\noli tarttunut liian lujin ottein Itävallan valtikkaan. Preussin Fredrik\noli aikoja sitten kasvanut päätään pitemmäksi sekä hallitsijana että\nihmisenä. Kirottua! Fredrik voitti hänet vieläpä kansanomaisuudessaan,\nsillä sotilaat jumaloivat hänen kolmikolkkahattuaan, lukiolaiset\nnimittivät häntä vanhaksi Fritziksi, ja ajan suuruudet tekivät\ntoivioretkiä hänen huvilinnaansa. Mitäpä merkitsi, että kansankeisari\nJoosef antoi teljetä itsensä Spielbergiin ja levittää tietoa\nvaatimattomista makuulavitsoistaan. Hän sai mielin määrin tarttua\naurankurkeen ja nukkua sotilaanvuoteessa, pukeutua talonpojaksi ja\nmatkustaa salanimellä. Ainoa, mikä koitui hänen ilokseen näistä\nkaikista vaivoista, oli kansan ihaileva kuiskaus: Tuo mustaviittainen\nmuukalainen! Tuo hyvä Jooseppi keisari! — Hän rypisti kopeita kulmiaan.\nOlkoon menneeksi!\n\nPyhän Pietarin kirkossa, jossa paavin kuuria, korkein kirkollinen\nvirkavalta, tervehti Kristuksen syntymää, keisari Joosef II kohtasi\nkuningas Kustaa III: n.\n\nRuotsalaisten seurue oli saapunut Roomaan samanaikaisesti kuin hän.\nMolemmat monarkit kuuntelivat polvistuneina joulumessua, joka pauhasi\nsuunnattoman temppelin kuoreissa, peittäen heidän huikaistuneet\nmielensä pyhyyden pilviin. Jumalan valtakunnan maallinen edustaja\nPius VI siunasi heitä valkealla kädellään, jonka etusormessa\nsäihkyi paavillinen sormus. Vatikaani avasi heille ovensa. Maineen\nhäikäisevässä valossa näyttäytyi jälleen uusia kasvoja, uusia\nolentoja, joiden ahnaista sormista vallan langat juoksivat yhtyäkseen\nyli Euroopan ulottuvaksi hämähäkinverkoksi. Tämän suunnattoman,\nvärisevän seitin keskustassa kehräsi paavin kamariherra Cacciapati\nomaa rihmaansa. Pyydystyslanka kulki iloisen kardinaali Pallavicinin\nkäsistä kopean prinssi Dorian käsiin, Bezzonicon palatsin sisähuoneista\nvarovaisen, hienostuneen de Bernisin salonkiin. Armfeltin silmiin\nsyttyi kylmä, määrätietoinen kiilto. Kuinka hän himoitsikaan saada\ntarttua noihin lankoihin! Vallan, rikkauden, maineen himo paloi hänen\nverissään. Hän nautti suosiosta, jota keisari Joosef ja Vatikaanin\nkirkkoruhtinaat hänelle tuhlasivat. Istuessaan Rooman oopperassa,\njonne Marchesin aariat houkuttelivat vierailevaa aatelistoa, hänestä\ntuntui kuin laulu, musiikki ja kullatut aitiot, kelmeät kynttiläkruunut\nja kohiseva katsomo muodostuisivat vain välikappaleiksi maineen\nmonimutkaisessa rituaalissa. Villa Medicin päivällisillä, jotka Pisasta\npalannut Parman arkkiherttuapari piti vierailleen, hän sähköisti tuota\nseuraa kaskuillaan. Hän leikitteli sydämellisyyttä ja halusi loistaa,\nhän kietoi notkean seurustelutaidon lankoihin prinsessa Santa Crocen,\nmonista rakkauksistaan kuuluisan kaunottaren. Hän syrjäytti taitavasti\nespanjalaisen chevalier d'Azaran, jonka tummat, kiiltävät silmät\npälyivät janoisina noita nuoria kasvoja.\n\nKevättalvella ruotsalaisten seurue siirtyi Napoliin ja asettui asumaan\nAlberto Realen suuriin vierassaleihin. Pieni, varovainen mies hiipi\nhuomaamatta heidän tuttavuuteensa Belmontin prinssin illallisilla. Hän\noli kreivi Razumovski, Venäjän täysivaltainen lähettiläs, ja hänen\npovessaan kahisi keisarinnan kirje. Hänen päänsä, joka muistutti\nkainon käpylinnun päätä voimakkaine nenineen ja ujoine silmineen, oli\nkohteliaasti painuksissa, ikään kuin hän haluaisi piilottaa leukansa\nkankean kauluksen sisään. Vain viisaat, varovaiset silmät seurasivat\nmiettien noita ruotsalaisia, jotka olivat pyrähtäneet Italiaan kuin\nharvinainen lintuparvi. Hän kyllä noudattaisi Katariinan ohjetta ja\npitäisi heitä silmällä. Mutta parooni Armfeltin seurasta, johon hän\naluksi tyrkyttäytyi, kreivin täytyi vetäytyä pettyneenä pois. He\npuhuivat kaikki vain juhlista, oopperoista ja illallisista, sanomatta\nedes sanaakaan Karlskronan laivaveistämöistä, joilla kuitenkin\nkunnostettiin sotalaivoja.\n\nKuta enemmän Razumovski vakoili ja urkki, sitä laihempi oli saalis.\nHän alkoi epäillä, että keisarinnan kirje oli ollut aiheeton. Monarkki\nja hänen uskottunsa viettivät kaiken aikansa Napolin kuningasparin\nseurassa ja saattoiko lainkaan ajatella väijytystä, joka uhkaisi\nsiltä taholta? Kreivi Razumovski tiesi, että hän ei suinkaan ollut\nainoa, jonka Pietarista lähetetty ohjekirjelmä oli hälyttänyt\nhereille. Roomassa odotti lähettiläs Markov valppaana ja maltittomana\nkuninkaallisen seurueen paluuta. Mutta nyt? Hän painoi leukansa yhä\nsyvemmäs kaulukseen, hänen ujot silmänsä hehkuivat miettivästi ja hän\ntuijotti itsepintaisesti maahan. Mahdotonta. Mahdotonta.\n\nMutta Armfelt ui huvitusten myrskyssä, imien kaikin aistimin tätä\nkevyttä elämänilmaa. Napolin kuningas Ferdinand tuhlasi hänelle\nystävyyttään — laiha, kookas, iloinen monarkki, jonka kapeat\nkasvot näyttivät venähtäneiltä kuin näädän pää ja jonka veltoista\nkäsistä kuningatar Karoliina oli temmannut vallan ohjakset.\nTeatterinäytännöistä kiiruhdettiin Strada di Toledolle, jossa riehui\nhilpeä konfettisota. Kevätkarnevaalien melskeessä keinuivat suuret\ntulipunaiset naamarit vanhan viininjumalan menneiden palvontajuhlien\nmuistoina, ja harlekiinit piirittivät vaunuja, joissa naamioidut\nruhtinaat ajoivat. Pieni hurjisteleva joukko seurasi itsepäisesti\nheidän levotonta nautinnonmetsästystään: Santeodoron, Popolin ja\nCampofioriton huimapäiset herttuat, iloinen cavaliere Gaetano\nVentimiglia tulipunaisine viittoineen ja naamiaishiippoineen,\nhullutteleva prinssi Esterhazy. Kevään tullen nämä juhlat vaihtuivat\nmetsästysretkiin, jotka suunnattiin Casertan metsiin. Joinakin hetkinä\nparooni Armfelt jättäytyi jälkeen edellä ratsastavasta joukosta ja\nkarautti kevyttä ravia kuningatar Karoliinan rinnalle. Nuo ylväät,\nkeski-ikäiset, karun äidilliset kasvot, joilla asusti ankaruus ja jotka\nkuitenkin saattoivat suuntautua niin hellinä pieneen prinsessa Mimiin,\nvangitsivat hänet salaisella vetovoimalla.\n\nSe oli rauhatonta, epämääräistä kaipausta, jonka päämäärää hän ei\ntiennyt. Kuningattaren kasvoista katsoivat toiset kasvot, mutta niin\nhimmeinä, että hän tuskin ajatteli Hedvig de la Gardieta. Vielä oli\nkaikki liian kirkasta hänen ympärillään. Hän heittelehti vielä keveillä\nmainingeilla, kaipaamatta rantaan, josta oli lähtenyt. Ruhtinaiden\nsuosio ja pitojen humina ei paljastanut pimentojaan, joissa syvyyden\nvoimat olivat työssä. Mikä ilmeni hänen aisteilleen, oli olemassa ja\ntehosi. Mikä jäi salaan, odotti vuoroaan. Vielä lerpattivat keltaiset\nliekit kaikissa ruhtinas Pisanin kruunuissa yhtä todellisina kuin\naurinko, joka valaisi Napolin lahtea. Parman herttuaparin ystävyys,\nTorinon kuninkaanhovi, jossa vanheneva Victor Amadeus tuhlasi hymyjään\nja prinssi Jusupov sirotti ympärilleen juoruja ja kultaa, pysyivät\nhänen sisäisen elämänsä keskuksessa. Vain joskus hänen kirjeisiinsä,\njotka osoitettiin kuningattaren kamarineidolle, pujahti hämärän\nhämmingin sanoja ja niiden rivit henkäilivät ikävöintiä, jonka hän\nolisi halunnut salata. Hän oli rauhaton, aavistamatta miksi. Kaikkien\nhänen itsetutkistelujensa tulokseksi jäi hieman hymyilyttävä ajatus,\nettä tyttö, jota kuningas tyrkytti hänen vuoteeseensa ja joka oli\nvastannut hänen suudelmiinsa kaukana Drottningholmissa, ei edes\navioliiton kautta voisi lähestyä häntä muuna kuin hyvänä, uskottuna\nystävänä.\n\nMutta kuinka kummallista! Virallinen raha-avio ei enää tuntunut\nyhtä vastenmieliseltä kuin ennen, kun hän kuvitteli rinnalleen tuon\ntoimeliaan tuhkimon.\n\n\n\n\n5\n\n\nVietettyään kuumat kesäpäivät Lyonissa, jonne Ruotsin lähettiläs de\nStaél oli saapunut tervehtimään hallitsijaansa, Kustaa III käänsi\nvaununsa Pariisia kohti. Tuloa ympäröi suuri julkisuuden hälinä.\nMademoiselle de Condé avasi ruotsalaisille vieraille salonkinsa;\nseurue esiteltiin Enghienin herttualle, joka havitteli suuren\nruhtinaskunnan kruunua, Contin prinsessalle, Bourbonin herttuattarelle\nja prinsessa Lamballelle. Ranskan aatelin kaunottaret ympäröivät\nhänen majesteettiaan les Frangaisin iltanäytännössä, johon kuningas\nhätäisesti kiiruhti heti Pariisiin tultuaan.\n\nParooni Armfelt pysytteli monarkin rinnalla kuin varjo. Kun loistava\nseurue astui aitioihinsa, pauhasi puolihämärässä katsomossa\nsuosionosoitusten myrsky. Heläjävissä kristallikruunuissa häälyi\nsatalukuisia pieniä liekkejä. Laipion kultakoristeet välkkyivät\nihmeellisesti. Marmoriset amoriinit näyttivät kumartuvan seinien\nkorkokuvista nähdäkseen paremmin sametilla holvattuun loosiin, jossa\npieni, hintelä, huolellisesti puuteroitu mies vastasi kumarrellen\nkäsien paukkeeseen. Kuninkaan tullessa näytäntö tosin oli jo ehtinyt\nalkaa, mutta se keskeytettiin kohteliaasti ja aloitettiin alusta.\nTekijä oli herra de Beaumarchais, Pariisin skandaalilehtien pysyvä\nmaalitaulu, kiristäjä, petkuttaja, heittiö ja — ihme! — kaikkien\nteatteri-iltojen sankari. Monarkki kuunteli uteliaana prinsessa\nLamballen selityksiä. Herra de Beaumarchais oli poliisin kirjoissa.\nHän oli sama herra Caron, joka julkaisi kymmenen vuotta sitten purevan\npilkkakirjoituksen _Avis important á la branche espagnole sur ses\ndroits à la couronne de France_ ja rohkeni myöhemmin väittää, että\nhän ei ollut suinkaan sepittänyt sitä itse. Wienissä hän oli istunut\nvankilassa kiristyksestä syytettynä ja tutustunut Saint-Lazarin\npiiskuriin. Hän oli seikkaillut hovista toiseen aina yhtä kärkevänä\nkieleltään ja yhtä tulisieluisena. Ei, hän ei todellakaan kelvannut\nesikuvaksi. Moraaliton konna ja seikkailija, mies, joka saattoi\nmyydä kynänsä enimmin tarjoavalle ja häpäistä seuraa vana päivänä\nomat rahoittajansa niin karkeasti, että pahin juutalainen oli hänen\nrinnallaan pyhimys. Ja nyt?\n\nKuningas kumartui eteenpäin nähdäkseen paremmin. Hänen välkehtivät\nsilmänsä pälyivät näyttämölle, hän näytti olevan kiihdyksissään kuin\nlapsi, joka huomaa nukkekaappinsa murretuksi.\n\nHämärässä aitiossa seurasi myös parooni Armfelt kaikkea, mitä\nnäyttämöllä tapahtui, niin elävällä mielenkiinnolla, että hän unohti\nvastata Adlerbethin alituisiin kysymyksiin. Jotakin kuvaamatonta,\njotakin uhkaavaa ja salattua tuntui uhoavan kultalivreisen\nteatterilakeijan sanoista, kun hän tepasteli noilla natisevilla\npalkeilla, kumartui katsomoon, nauroi vasten peiliä, harjasi herransa\nsamettipukuja. Aavistus, joka oli hämärä ja vaivaava kuin unohtunut\nuni, värähdytti hänen mieltään. Ja vaikka kaikki sujui luontevasti\nja katsomon ilo kohisi läpi näytösten, tuo kaikki tuntui kovin\nepätodelliselta. Armfelt tuijotti rävähtämättä näyttämölle. Mitä se\noli? Mikä voima hämärsi kynttilöiden tulia, mikä rauhattomuuden vihuri\npuhalsi kattokruunujen kristalleihin, jotka helisivät kimeästi kuin\nsärkyneet lasinpalaset...? Ja hän vaistosi, miten osat vaihtuivat\nnäyttämöllä kuten kuviot kaleidoskoopissa, kunnes kamaripalvelijan\nnauru jylisi kuin hirmumyrsky vasten avuttoman ylimyksen kasvoja. —\nAitio oli kuuma, tukahduttava, ummehtunut. Parooni kuivasi otsaansa,\njolle oli kihoillut hikihelmiä. Tällaista hän ei ollut kokenut koskaan,\nei edes Pietarin kirkon joulumessussa, jossa urkujen pauhu humisi\nkuitenkin niin uhkaavana ja hengellisen vallan juhlallisuus musersi\nhänen ivahymynsä. _Parbleu_, kuinka kauan tätä kummallista tilaa jatkui!\n\nTämä lyhyt välikohtaus unohtui kuitenkin pian. Se hautautui uusien\nteatteri-iltojen tulvaan, sillä kuningas, jonka näyttämöllinen\nuteliaisuus oli ehtymätön, kuljetti pientä hoviaan teatterista toiseen:\nnähtiin _Caesarin kuolema_, nähtiin ihastuttava _Blaise ja Babet_.\nMademoiselle Sainval esiintyi _Druideissa_ jumalaiseen tapaansa. Madame\nDugazon ja Miolan esittivät osansa niin ihmeellisesti, että yksin\nAdlerbethkin unohti roomalaisen makunsa ja heittäytyi tämän vienon\nlumouksen valtaan. Omasta kullatusta aitiostaan kuningas tarkkasi\ntutkivasti nuoria vasta-alkajia, joiden hennot vartalot ja lepattavat\nbalettihameet liehuivat näyttämöllä. Hän tuhlasi ruusuja, koruja ja\nkultareunaisia kiitoskirjeitä, joita pienet hovi pojat kuljettivat\ntyttöjen pukuhuoneisiin. Mutta hänen sinisissä silmissään näytti\njälleen palavan outo hehku. Se kohosi liian syvältä, se säteili liian\nverhotusti, kavaltaakseen todellisen sanomansa. Hennot, enkelimäiset,\nkeväiset amoriinit kurkistelivat hymyillen hänen huvitustensa\npanoraamasta, ja kuta enemmän hän ahmi kuplamaisilla silmillään ujoa\nnuoruutta, sitä vähemmän hän paljasti itseään.\n\nArmfeltiin tällä ylen määrin hauraalla taiteella oli sama vaikutus kuin\nostereilla, joista puuttuu kaikki maku, mutta joita on tapana syödä ja\nylistää.\n\nHän näki maailman, joka näytti kiertävän omissa ohuissa avaruuksissaan\nirtautuneena todellisuuden akselista kuten ilmaan singonnut ratas.\nHän oli liian avoimesti aistillinen voidakseen hyväksyä tuota\nsirostelevaa Erosta, jota kirjat, taulut ja näytelmät palvelivat.\nSisimmässään hän nauroi tälle kaikelle. Hän kuunteli huvittuneena,\nmiten satakiloinen tenori suitsutti liverrystensä mirhamia näyttämön\npahviloggialla, jota teatterikuu valaisi luonnottomalla valollaan.\nHän silmäili uteliaasti kauniita, henkeviä naisia, jotka lukivat\nRousseauta ja käyttäytyivät kuin paimennäytelmän osanottajat; lypsivät\nTrianonin lehmiä hermostunein, hätäisin sormin, maalauttivat itsensä\nja lapsensa talonpoikaispuvuissa, sitoivat lampaiden kaulaan punaisia\nnauharuusukkeita ja taluttivat niitä maisemissa, joita kutsuttiin\nluonnonpuistoiksi. Todellisuus muuttui keinotekoiseksi, kaikki\nkeinotekoinen ja luonnoton laajeni luonnoksi. Ihailtiin surullisia\nsypressejä, jotka varjosivat tummilla viuhkoillaan antiikkisia\nhautauurnia. Temmellettiin laaksoissa ja vuorilla, mutta niin\nsirosti, että jokainen askel noudatti menuetin sääntöjä. Kuutamoinen\npaimenromantiikka tihkui mauttomana mehusteena kaikkeen, mitä tehtiin\nja puhuttiin. Se kyllästi rakkautta, joka oli ruumiitonta kuin enkelien\nrakkaus, kaihoa, jolta puuttui kohde, sairaiden keuhkojen huokauksia,\nsydänten eteerisiä intohimoja. Ja kuta syvemmäs hän katsoi tähän\nvalhe-elämään, sitä suurempi oli hänen salainen tympeytymisensä.\nHänestä tuntui, kuin kaikki tuo kohoilisi esiin kahdesta, kolmesta\nsalaisesta lähteestä: rintatautisen hovimaalarin, perversin erakon ja\nhysteerisen vanhanpiian voimattomista houreista.\n\nArmfelt muisti kreivi Creutzin ja hänen kertomuksensa. Hän ajatteli\nsalonkeja, jotka itivät Ludvig XV:n Pariisissa ja joissa uusi viini oli\nkypsynyt.\n\nNeiti de Condén illallisilla puhuttiin vain Watteausta ja jokaisen\nkeskustelun piiriin vedettiin hänen suuri taulunsa, _Lähtö Cythereen!_\nMitä olivat Pierre Mignard ja Charles Le Brun, mitä suuren vuosisadan\nkoko uhittelevan muhkea taide tämän kuolemattoman luomuksen rinnalla!\nArmfelt, joka seurasi näitä hurmautuneita pyhiinvaeltajia Louvreen,\ntuijotti hiljaisesti ihmetellen suurta öljyisesti välkkyvää maalausta.\nHän näki tummanruskeat metsät, joiden kylmä varjo lepäsi jumalattaren\nmarmorisella iholla, muuttaen sen viluisen sinerväksi. Näki purren,\njoka keinui kirjavin viirein lumotulle merelle, kultaisen valosumun\nsyvyyteen. Ihmeellistä, kieltämättä! Mutta kun hän tuijotti aikansa\nnoita tulipunaisia takkeja ja läikkyviä vannehameita, kankipalmikkoja,\nluuttuja ja lampaita, jotka liikkuivat niin laulavan keveinä taulun\netualalla, hänestä tuntui kuin hän katsoisi kuninkaallisen oopperan\nesitystä. \"Kuinka ihastuttavaa!\" hän kuiskasi ääneen Enghienin\nherttualle. Kuinka mietoa, elämänvierasta, epäaitoa, hän mietti\nitsekseen. Prinsessa Lamballen korkea, hiukan ujo tytönääni kajahteli\nhänen korvissaan: \"Nämä ruskeat värisävyt olivat hänen voimansa.\nHuomaatteko, hän on käyttänyt auringonlaskun omaa palettia. Siristäkää\nsilmiänne, _messieurs_. Ystäväni, tämä Venuksen kuva on enemmän kuin\nvertaus... Se muistuttaa huokausta, jonka tunteellinen sydän on pukenut\nväriksi ja linjoiksi noina hirveän sydämettöminä aikoina. Kylmä, kylmä,\nkuollut marmori!\"\n\nParooni Armfelt tunsi halua uskoutua jollekulle, jonka pää olisi\nliian kylmä ja sydän liian terve vajotakseen ihailun hyminään tämän\nastraalirakkauden edessä. Kuningas? Tämä ihaili hysteerisesti kaikkea,\nmitä Pariisi palvoi: Boccherinin säveliä, Rousseaun tunteellisuutta,\nClodionin amoriineja, Paterin maalauksia, Leporellon lemmenmajoja.\nHän ahmaisi ohimennen palan sieltä ja täältä. Tuhlattuaan ylistystä\nLenötren puutarhatyylille, jonka mittausopilliset ympyrät ja\nsuunnikkaat vallitsivat hänen omassa Drottningholmissaan, hän oli\nkyllin joustava ihastuakseen Trianonin luonnonpuistoihin. Nyt hän\ntuskin kuuli, mitä parooni puhui. Hän oli täynnä Boucheria. Hän oli\nomin silmin saanut nähdä ne verhotut maalaukset, jotka Francois\nle Moinen kuuluisin oppilas oli laatinut kuninkaallisen alkoovin\neteiskäytävään. Hänen sinisissä silmissään säihkyi ja kipinöi nauru.\n\n\"Ihmettelenpä, mitä hän maalasi ja piirsi ollessaan markiisitar de\nPompadourin kotiopettajana\", hän riemuitsi. \"Äitini oli kyllin älykäs\nihaillakseen häntä. Hänen viivansa ovat täydellinen _rocaille_, hänen\nvärinsä — pehmeät, hauraat puolisoinnut! — ovat vaaleanruskeita kuin\nsuklaa ja punertavia kuin pilvi. Tessinin linnassa meillä on hänen\nkattofreskojaan, mutta oi, miten sinisiä ja mytologisia! Ei, teidän\npitäisi nähdä hänet elementissään. Hän kruunaa tietyt ruumiilliset\ntosiasiat niin suloisilla lemmen jumalilla, että heidät kuvittelee\nlenteleviksi persikankukiksi. Mikä maun hienostus, Mikä soreus!\" Ja\nkuningas nauroi kirkasta, poreilevaa nauruaan.\n\nArmfelt vaelsi ranskalaisen taiteen peilisaleissa. Kaksi, kolme\naihetta toistui itsepintaisesti kaikkialla, niihin hän katsoi.\nSuklaanruskeissa maisemissa — luonnonpuistoissa! — keinuivat nuoret\nnaiset ruusunhohteisten röyhelöiden pilvessä ja kaihomieliset\nnuorukaiset ojentelivat siroja käsivarsiaan. Lautakeinut heilahtivat\nsäännöllisesti vain sille korkeudelle, jossa neitsyyden mysteeri on\nvielä aluspitsien peittämä mutta jossa aavistus availee rohkeasti\nhulmuavia laskoksia. Fragonardin alastomat nymfit kylpivät\nmetsälähteessä häveten salaisuuttaan, mutta tietoisina omien sulojensa\ntehosta. Cupidojen ruusunpunaiset pikkuruumiit ilakoivat liehuvien\naamupilvien pumpulissa. Budoaarien tuoksu leijui aivan mietona\nhuoliteltujen kunnaiden yllä, joilla tunteellinen sukukunta tanssi\nmenuetin tahdissa, lainaten sävelensä Jean Jacques Rousseaulta. Armfelt\nmietti. Oliko tämä luonnollisuutta vai turmelusta? Toteutuiko tässä\ntodellakin geneveläisen mieliunelma, joka antoi palttua kulttuurille\nja kaivautui maan omaan unohdettuun elämään, luontoon. Vai oliko\nkaikki vain unenhorrosta, jossa laimeat sydämet unelmoivat ja jossa\nintohimo oli ohentunut vienoksi kuin ruusunkarvainen iltavalo. Hän\nkatsoi suunnattomasti hämillään noita harlekiinimaisia miehiä, jotka\nvuodattivat kyyneliä \"Uuden Heloïsen\" sivuille ja käyttäytyivät\nkuin paimennäytelmän Adonikset. Ja millaisia naisia! Hauraita kuin\nSèvres-biskviit, verettömiä ja kuulaita kuin alabasteri. Oli ikuinen\nihme, miten tähän vienoon unimaailmaan mahtui Boucherin aistillisuus,\njoka näytti lähteneen suoraan Orleansin herttuan notkuvista\nillallispöydistä.\n\nHEHKUVANA kesäkuun aamuna Maria Antoinette vastaanotti kuninkaallisen\npuolisonsa, joka saapui tapaamaan häntä Trianonin huvilinnaan.\nVastaanotto oli epävirallinen. Kuningatar lepäsi vuoteessa ja maisteli\nkuumaa suklaata. Ludvig XVI istui raskaasti kukitetulla silkillä\nverhotulle tuolille, jonka hauraat muodot kestivät, urhoollisesti\nmajesteetin painon.\n\nAamu tunkeutui alkooviin suurista peililasi-ikkunoista tulvailevina\nvalokimppuina, jotka saivat kaiken, mikä koristi tätä satulipasta,\nhennosti välkkymään. Kuten aina aamuin, niin hulmahti elämä\nkuningattaren heräävään tajuun valotäplien ja värien suloisena kuohuna.\nKermanväriset paneelit, kauniit kultatuolit, lampetit, kyntteliköt\nja piskuinen pendyyli takan marmorilla kohosivat unesta kuin saari,\njoka kasvaa esiin merestä: ne olivat aamu. Hänen hauras ruumiinsa\nlepäili ihanasti laiskotellen vuoteen silkki vaippojen alla. Höyryävä\nsuklaa tuoksui kesälle. Kaakaon maku oli loihtinut hänen silmiinsä\nkimalluksen ja hänen tytönhuulilleen punan, jota Ludvig XVI katsoi\nsekä mielissään että avuttomana. Mikä lapsi! Syreenin värinen kuppi,\njonka reunoja kiersi kultainen raita ja jonka pohjasta saattoi erottaa\nRanskan liljat, kohosi tiheässä tahdissa noille huulille. Se kalahti\naivan hiljaa hänen valkeita hampaitaan vasten. Kuningatar nauroi. \"Olen\naivan väsyksissä, sire.\" Mutta kuningas, jonka raskaissa aivoissa\nhautui epämiellyttävä asia ja joka näytti hitaasti, hitaasti vakoilevan\nhetkeä, jolloin voisi sen ilmaista, kohautti hieman luomiaan ikään kuin\nolisi ihmetellyt.\n\nKaikkina näinä päivinä Maria Antoinette oli temmeltänyt kiihkeästi\nuusien rakennussuunnitelmien parissa. Oi, hän oli onneton! Ludvig\nXV:llä oli ollut Leporellonsa, joka suunnitteli kahdentoista tuhannen\nlivren palkkiosta galantin illallispöydän. Se kohosi suoraan\npermannosta kaikkine herkkuineen, ilman palvelijoita, ilman vakoilevia\nsilmiä. Dubarryn aikana Trianoniin uhrattiin summia, joiden rinnalla\nhänen omat menonsa olivat naurettavia. Ja sittenkin! Häneltä puuttui\nLeporellon tapaisia miehiä, jotka olisivat suunnitelleet ja panneet\ntoimeksi. Sadat työmiehet olivat avuttomia kuin lampaat, puutarhan\nihmeellisyydet eivät pettäneet ketään, määräraha oli kovin pieni,\nkuningas kitsas ja epämukava. Hän oli kerran aikonut rakennuttaa\nkiinalaisen temppelin ja tulivuoren. Sopiva paikka oli katsottu,\narkkitehti oli suunnitellut kaiken laavaa ja kellojensoittoa myöten,\nmutta vielä mitä! Ludvig XVI säikkyi menoarviota. Nyt hänellä oli\nvaivainen paviljonki puistoineen. Oli kaksi neliökilometriä maata,\njoka kasvoi Intian ja Afrikan kukkia, itämaisia puita, magnolioita,\nhollannintulppaaneja, tuuheita punapyökkejä. Hän oli ylen kyllästynyt\npieniin kreikkalaisiin temppeleihin, joita hoviarkkitehti oli\nsirottanut tähän puistoon ja joita Bouchardonin lemmenjumalat\nvartioivat.\n\nKirja, joka lepäsi hänen yöpöydällään ravunpunaisin kansin ja\nkultavaakunoin, oli aikoja sitten riistänyt hänen rauhansa\nalinomaisilla kuvauksillaan ikävän aatelisneidon ja moraalisen\nkotiopettajan pitkistä kävelymatkoista. Ja kuitenkin: viheriöivät\nkentät, lumiset vuoristot, kuultavat virrat, maalaiselämän monet\nihastuttavat sulot olivat auenneet tuolle Julielle ja tuolle herra\nSaint-Preuxille niin huikaisevina, että tämä _maison de plaisir_, tämä\nluonnoton huvilinna menetti makunsa. Luonnollisuutta! Se oli päivän\nvaatimus, ja pikku kuningatar tiesi sen. Hän oli jättänyt Versaillesin,\njossa etiketti pusersi sydäntä kuin ahdas korsetti, ja paennut\nTrianoniin, jossa suuret mullistukset olivat käynnissä.\n\nNyt hän pälyi suklaakuppinsa yli kuninkaan kasvoja. Tiesikö tuo\nhölmö...? Hän oli ollut hyvin varomaton siirtäessään illalla kellon\nosoittimia, jotta hänen miehensä lähtisi matkoihinsa ja jotta pelipöytä\nvoitaisiin avata. Juuri tänään täytyi kaikkien erimielisyyksien\npäättyä. Hän tarvitsi rahaa ja työväkeä voidakseen nopeasti kunnostaa\nihastuttavan Hameaun ruotsalaisia vieraita varten. Jumala, miten\nkuningas oli synkkä! Kuinka tunnotonta! Hän, kuningatar, saattoi\ntuskin nukkua huolehtiessaan niistä kahdeksasta maalaistalosta, jotka\narkkitehti Mique ja maalari Hubert Robert olivat niin kuuliaisesti\nrakennuttaneet huvilinnan alueelle. Niiden tallit, kyyhkyslakat, ladot,\nvilja-aumat ja navetat piti kiireimmiten saada kuntoon. Oli valittava\nuudet karjapiiat, jotka vihdoinkin osasivat taidon lypsää vaahtoavaa\nmaitoa. Hän oli kuullut unensa lävitse sikojen röhkimistä ja kukkojen\nkieuntaa. Kuinka se kaikki olikaan suloista — kuinka suloista oli\nruokkia kaniineja, joita sikisi Hameaun ihastuttavissa pikkumajoissa\nniin paljon, että hän saattoi lahjoittaa prinsessa Lamballelle\nviisitoista lumivalkoista poikasta. Vielä nytkin hän tunsi hivelevää\nhekkumaa: hänen omat hienot sormensa olivat koskeneet Brunetten\nutariin, hän oli pusertanut ja vetänyt noita karkeita tappeja kuin\noikea karjapiika. Oli luonnotonta, että maito ei kuitenkaan suihkunnut.\n\nMutta hän oli kovin taitamaton, hän opettelisi vielä hivelyn, joka\npani rainnat helkkymään maidon virroista. Pikku Lamballe osasi jo\nkirnuta voita. Hän oppi helposti, hän kykeni huuhtomaan liinavaatteita\nsolisevassa purossa ja vastasi vain hymyllä, kun hän, kuningatar,\nseurasi toimitusta kaikkine hovinaisineen. Se oli todellisuutta, se\noli elämää. Ihastuttava Hameau olkikattoisine taloineen täytti hänen\npäivänsä touhulla, joka oli jalompaa kuin Versaillesissa voitiin\nymmärtää. Oi, hän halusi onkia hopealle välähteleviä kaloja pienestä\nlammikostaan, poimia väriherneitä Trianonin kunnaalta, kuulla kellojen\nkalkatuksen kaikista navetoistaan ja pelata pallopeliä kuten reipas,\niloinen tyttö. _Gout de la nature!_ Suloinen, levoton elämä!\n\n\"Madame, minä varoitan teitä\", sanoi kuningas niin äkkiä, että suklaa\noli vähällä läikähtää siniselle silkkipeitteelle. Maria Antoinette\nantoi kuppinsa vaipua. \"Mutta ystäväni...\"\n\n\"Minä varoitan\", toisti Ludvig XVI. Hänen turpea päänsä oli hiukan\nkumarassa, hän näytti ponnistelevan saadakseen raskaat ajatuksensa\njärjestykseen, ja kun hän puhui, hänen katseensa pysytteli itsepäisesti\npermannossa: \"Ensiksikin faraopeli. Olen lailla kieltänyt semmoiset\nhuvitukset. Kuningatar on esikuva, ja kuinka käy, jos hän alentuu\nrikkomaan määräyksiä? Ajatelkaa, madame, ja vastatkaa: kuinka? Me emme\nole sokea. Me tiedämme hyvin, että Trianonissa oli peliseurue viime\nyönä. Viheriät pöydät, kas niin.\"\n\n\"Mutta ystäväni...\"\n\n\"Ja toiseksi.\" Kuningas kohotti tylppää sormeaan kuin uhaten. \"Te\ntiesitte hyvin, mihin aikaan meidän on tapana mennä levolle. Ja sen\nvuoksi te siirsitte tuota... tuota...\" — hän osoitti sormellaan\nkultaista pendyyliä — \"siirsitte kellon osoittimet edelle. Olette\ntehnyt kauniin kepposen, madame.\"\n\nKuningatar joi aamusuklaansa viimeistä pisaraa myöten, sillä häntä\nei todellakaan haluttanut antautua leikkiin valmistumatta. \"Mikä\nhyvänpäiväntoivotus!\" hän huokasi. Hän nojautui huolettomasti tyynyihin\nja ojensi jalkaansa. \"Kyllä, me pelasimme faraota, vieläpä myöhään\nyöhön. Kardinaali de Rohan halusi nähdä, kuinka se käy. Se kuulostaa\nvaltiopetokselta, vai kuinka? Tuhmuuksia! Ja salin pendyyli oli\nsiirretty neiti de Condén varalta, sillä hänen makuullemenoaikansa on\nvielä varhaisempi kuin Ranskan kuninkaan, ja meitä ei totisesti huvita,\nettä hän istuu ja moralisoi Trianonin illallispöydässä.\" Kuningatar\nkohotti uhitellen kulmiaan. \"Kello\", aloitti kuningas. Mutta silloin\nMaria Antoinette purskahti kuumaan kiihkeään itkuun, jota hän oli\nvalmistellut jo aamusuklaata juodessaan ja jonka hän tiesi tehoavan.\n\n\"Te olette mieletön kuningas ja aviomies! Tiedättekö, että Ruotsin hovi\non kutsuttu Trianonin iltajuhliin ja että kaikki kahdeksan taloa ovat\nmahdottomassa kunnossa... Ei, älkää sanoko sanaakaan! Te kuvittelette,\nettä me vain pelaamme, tanssimme gavottia ja keinumme. Teillä ei ole\naavistustakaan lehmistä, kaniineista, kyyhkyslakoista. Te ette edes\ntiedä, että niiden hoitaminen maksaa rahaa. Syyttäkää itseänne. Miksi\nannoitte minulle tämän lahjan? Seis, älkää puhuko...!\" Ja kuningatar\npeitti kasvonsa ja nyyhkytti, mutta tarkkasi samalla sormiensa lomasta,\nmitä tuo julma mies aikoi.\n\nLudvig XVI oli aivan avuton joutuessaan vastatusten itkevän naisen\nkanssa, ja sitä kiusallisemmalta tuntui, että hyökkäys tuli hänen\nvaimonsa taholta. Kuningas ei vieläkään nostanut katsettaan\npermannosta. Suuri, lihakas ruumis näytti liikahtelevan vaivautuneesti\nkuin sammakko, jota kutitetaan heinänkorrella ja jonka hitaat aivot\nhautovat pakenemisen ajatusta. Ellei kuningas olisi nukkunut niin hyvin\nja syönyt niin raskasta aamiaista, hän olisi ehkä kyennyt toimimaan.\nMutta nyt hänen punaiset kasvonsa olivat unen ja ruoansulatuksen\nturruttamat ja hänen kielensä aivan kankea paahdetun häränpaistin\nmausta. Hän änkytti epävarmasti: \"Kas niin... älkäähän... kuinka te\nvoittekaan, madame...\" Mutta hänen tylsä rauhansa oli vastenmielisesti\nhäiriintynyt, ja sen lävitse sarasti vaisu aavistus, että kuningatar\ntahtoi kukaties rahaa.\n\nKultainen seinäkello alkoi surista ja lyödä. \"Pendyyli\", äännähti\nLudvig XVI epämääräisesti. Maria Antoinette itki kiukun ja mielipahan\nsuolaisia kyyneleitä, jotka olivat äsken lakanneet olemasta\nteeskenneltyjä; ne hersyivät nyt vuolaina hänen nenänvarttaan pitkin.\n\"Ruotsin kuningas! Ajatelkaa edes häntä, sire\", hän nyyhkytti. \"Kuinka\nme voimme kutsua hänet Trianoniin, jossa talot on jätetty heitteille?\nTiedättekö mitä? Tarvitaan vähintään kymmenen maalaria, jotka pitävät\nhuolen halkeamista, ja ainakin parikymmentä, jotka uudistavat\nkattopaanut....\"\n\n\"Mutta\", aloitti kuningas epävarmasti, \"yksistään Trianonin puro nieli\nhirvittävästi valtionvaroja. Tehän olette tuottanut veden Marlysta\nasti. Ja mikä pahempi, kaksituhatta jalkaa pitkissä johdoissa, jotka\nmaksoivat enemmän kuin minun kauhtanani.\"\n\n\"Ja sitä te ette unohda\", huusi kuningatar. \"Te ette ikinä lakkaa\npuhumasta, mitä se ja se tuli maksamaan! Te ette milloinkaan ajattele,\nettä Trianon oli morsiuslahja. Mutta senhän saattoi aavistaa. Jumala,\nmikä mies! Vähin, mitä te voitte maksaa kaikista niistä kauheista\nöistä...\"\n\nSilloin kuningas näytti vihdoinkin käsittävän, että heinänkorsi\nvoi tulla sammakolle kalliiksi. Hänen apaattinen itsetuntonsa\nperäytyi hyvässä järjestyksessä, ja hän teki liikkeen, ikään kuin\npyyhkäistäkseen kaiken muististaan. \"No hyvä. Me maksamme. Mutta me\nvaroitamme.\"\n\nMaria Antoinette oli kuningattareksi tulostaan asti tottunut saamaan\ntahtonsa perille, ja kun kuningas luopui haarniskastaan, se tuntui\nhänestä vain luonnolliselta. Sellainen oli kankea, tylsä Bourbon,\nhänen aviomiehensä. Hänen sirot huulensa vetäytyivät ivallisesti\nsuppuun. Mikä mies! Oi, kuningattaressa oli ankaran äitinsä henkeä,\nhän pakotti tahtonsa läpi, hän oikutteli, nyyhkytti ja polki jalkaa,\nkun niiksi tuli. Nyt kun hän oli omine hoveineen jättänyt Versaillesin\nja vetäytynyt pieneen huvilinnaansa, hänestä oli alkanut tuntua siltä,\nkuin kuninkaallinen aviomies olisi olemassa vain hänen oikkujaan\nvarten. Hän, kuningatar, tahtoi tuhlata, ja Ludvig XVI:n oli maksettava\nlaskut. Joskus, milloin hän näki sen hyväksi, hän vieraili omasta\nhalustaan kuninkaan alkoovissa ja mukautui tuon kömpelön rakastaja\nparan pyyntöihin, mutta pikemmin Maria Teresian käskystä kuin omasta\nhalustaan. Se tapahtui diplomatian vuoksi. Se säilytti heidän suhteensa\nennallaan, sillä kuningatar tahtoi yhä edelleen tuhlata ja kuninkaan\ntäytyi maksaa. Ei, hän ei voinut sitä kieltää. Maria Antoinetten\nhauraissa jäsenissä kävi toimeliaisuuden värähdys ja hänen kuultavat\nkätensä hypähtivät hilpeän hermostuneina korvallisille, työntääkseen\nliian huolettomat kiharat syrjään. Hän nauroi.\n\nJa myrskyä seurasi kirkas, leikkivä auringonpaiste. Oi, kuinka hän\noli touhuissaan! Rakas puoliso sai ymmärtää, että julkea työväki oli\ntehnyt työnsä huonosti. Kaikki kahdeksan maalaistaloa näyttivät liian\nloisteliailta ollakseen todella — kuningatar tapaili sanaa — aitoja. Ja\nnyt? Vieraileva monarkki saapuisi Trianoniin vielä samana iltana, ja\noli ihmeiden ihme, ellei hän tai hänen herttaiset hovimiehensä saisi\nuutta ihailunaihetta. Mutta oli pantava toimeksi. Hameaun talot oli\nlaastaroitava ja revittävä, kunnes ne näyttäisivät yhtä luonnollisilta\nkuin nuo herttaiset, vaatimattomat metsämökit, joista herra Rousseau\nkirjoitteli. Pois siis valkeat damastiuutimet ikkunoista! Hajalle\nkeltaiset olkikatot, lantaa navettojen lattioille, rappeutumisen\nmerkkejä kanatarhoihin! Kuningatar säteili virkeyttä.\n\n\"Me vedämme suuria halkeamia kaikkiin seiniin, jotka voi nähdä\nTrianonin ikkunoista. Mureneva laasti näyttää hurjan romanttiselta\nruskeissa päädyissä. Tehän muistatte —? Herra Robert maalasi jo kerran\nrakoja puuhun, mutta sade liotti ne pois, ja nyt on jokainen heinälato\nluonnottoman huoliteltu. Niin, ja savupiiput. Kuka on koskaan nähnyt\ntiilipiippuja, jotka ovat pysyneet punaisina! Annamme hangata ne aivan\nnokisiksi, eikö niin? Suloista, suloista rappeutumista..!\" Hän taputti\ntyttömäisesti käsiään. \"Se on ihmeellisempää kuin herra Rousseau osaisi\nkuvitella!\"\n\n\"Kolmas asia\", aloitti kuningas varovaisesti, sillä hän oli viimeinkin\nmuistanut, että hänen syytekirjelmässään oli yhtä monta pykälää kuin\nhänen vaakunassaan liljoja. Mutta kuningattaren hilpeys oli niin\nylitsevuotavaa, aamu säteili alkoovin kultauksissa niin hauskasti, että\nhän näki parhaaksi vaieta. Hän nieli muistutuksen, joka koski nuoren\nruotsalaisen kreivi von Fersenin julkeita silmäyksiä ja kuningattaren\nhymyjä. Hän kohosi vuoteen laidalta laiskan juhlallisena kuin\njättiläissammakko, joka on sulattanut ateriansa ja lähtee vyörymään\nomille teilleen.\n\nILLALLA vietettiin Trianonissa juhlat, jotka Ranskan kuningaspari,\ntarkemmin sanoen Maria Antoinette piti ruotsalaisille vieraille.\nKustaa III oli nauttinut päivällisensä madame Polignacin pöydässä ja\nmiltei heti sen jälkeen hänen ja hänen seurueensa kevyet kabrioletit\nkeinuivat Trianonin tiellä. Näyttämöllä, joka muistutti kullattua\nkyyhkyslakkaa, esitettiin Marmontelin koomillinen ooppera _Le\ndormeur éveillé_, musiikki helmeilevintä Picciniä, baletit Gardelin\nohjaamat. Koko näytännön ajan parooni Armfelt etsi katseillaan\nnuoren Fersenin katsetta, mutta kuningattaren suosikki tarkkasi\naivan hiljaisena näytelmää. Fersen, Taube ja Armfelt istuivat Maria\nAntoinetten takana. Molemmat monarkit näyttivät hieman väsähtäneiltä\njouduttuaan naispuolisen aatelin henkevään seuraan, joka piiritti heitä\nkohteliaisuuksien ristitulella.\n\nVain yhdet silmät seurasivat Ruotsin kuningasta suurina,\nvärähtämättöminä, hiljaista ivaa välkkyen. Monarkki näytti tuntevan\ntämän katseen hartioissaan, sillä hän liikahteli vaivautuneesti ja\nyritti turhaan karistaa olkapäiltään näkymätöntä taakkaa. Rakettien\nvaloradat leimusivat. Lyhdyt häälyivät lauhassa tuulessa; valkeat,\nvioletit ja aamuruskonpunaiset hameet kahisivat kilpaa puiston\npoppelien kanssa. Mutta näkymätön, terävä katse ei armahtanut. Kuningas\ntiesi, että äänetön syyttäjä oli kreivitär de Boufflers ja että\nhänen tummat silmänsä olivat tulvillaan katkeruutta. Hän vääntelehti\nistuimellaan, ikään kuin hänen asentonsa olisi epämukava ja hänen\npukunsa kireä ja puristava. Hän yritti ajatella Saint Barthélemyn\nsaarta, Länsi-Intian helmeä, jonka Ranskan hallitus oli vihdoinkin\nluovuttanut käsistään sillä nimenomaisella ehdolla, että Ludvig\nXVI: n laivat saisivat varastoida lastinsa Gööteporiin. Hän tahtoi\nkeskittyä. Salaiset neuvottelut, jotka koskivat Ranskan ja Ruotsin\naseellista liittoa, olivat käynnissä, ja hän puolestaan oli luvannut\navustaa Ranskaa omalla laivastollaan, jos Ludvig XVI tukisi uutta\nliittolaistaan sodassa ja myöntäisi kaksikymmentä miljoonaa frangia\nRuotsin puolustuslaitosta varten. Mutta nyt? Musta katse paloi hänen\ntakanaan. Hänen ilonsa ehtyi ja lepatti sammumaisillaan. Hän ei kyennyt\ntänä iltana edes ihailemaan omaa diplomaattista taitavuuttaan, joka\nkuitenkin oli tuonut hänen käsiinsä Saint Barthélemyn saaren.\n\nOmasta aitiostaan tarkkasi kreivitär de Boufflers tuota pientä, kopeaa\nmiestä, joka oli pettänyt hänen nuoruutensa toiveet. Kerran heidän\nvälillään oli vallinnut harmonia, jota mikään epäsointu ei näyttänyt\nuhkaavan. Ja kuta kauemmas kreivitär eteni muistoissaan, kuta syvemmin\nhän eläytyi omaan nuoruuteensa ja kuta elävämpinä menneisyyden kuvat\nhäälyivät ja kuumottivat, sitä raskaammaksi kasvoi paino hänen\nsydämellään. Hän muisteli juhlia, kasvoja, ääniä... Hän katsoi kauas\nLudvig XV:n Ranskaan, jonka salongeissa Ruotsin kruununprinssi oli\nliikkunut vilkkaana, miellyttävänä, nuoruuttaan arkana. Kuinka hän oli\nkoskaan kuvitellut, että tuo heikko virpi voisi kantaa kuninkuuden\npainon! Ja kuitenkin hän oli ollut kyllin herkkäuskoinen osoittaakseen\ntuolle huikentelevalle pojalle päämääriä, joiden tavoittajaksi hänestä\nei ollut, ja satamia, joiden saavuttaminen vaatii lujaa ruorimiestä.\nOlla kuningas, hallita —? Mikä määrätön edesvastuu, mikä taakka! Ja\nnyt hän näki Trianonin teatterin katsomossa pöyhkeän, suurentelevan\nnarrin, joka suutelutti sormiaan kuningattaren kamarineidoilla ja\nleikki oikullista seuraleikkiään valtakunnan kruunulla. Idealismin\nkirkkaat vuoritiet, hyvyyden, tarmon ja suuruuden polut olivat aikoja\nsitten lakanneet lumoamasta noita levottomia silmiä, jotka maistelivat\nahnaasti Pariisin loistoa. Kreivitär tiesi, mitä aika oli hävittänyt.\n_Tuoko_ oli hänen Don Gustavensa, hänen kaikkien toiveittensa sankari!\nJospa hän olisi säästynyt näkemästä, miten kallis savi hajoaa pilalle.\n\nHän tiesi hymyilevänsä rumaa, luonnotonta hymyä, kun hän kääntyi\nprinsessa Chimayen puoleen ja kuiskasi: \"Ajattelen Don Gustavea...\nTahtoisin muistuttaa häntä kaikesta menneestä pienellä viattomalla\nlahjalla.\" \"Lahjalla?\" sanoi prinsessa uteliaasti. Mutta kreivitär\nde Boufflersin silmät välkkyivät. \"Saamme nähdä. Lahjoitan hänelle\nBelsazarin, jaavalaisen urosapinani. Puetan sen purppuraan ja\nkärpännahkaan, _ma chère_.\"\n\nJuhla jatkui. Marmontelin näytelmää seurasivat illalliset ja\nillallisten jälkeen joukot hajautuivat puistoihin. Parooni Armfelt,\njota banketti uuvutti yhtä paljon kuin oopperakin, harhaili\nlukemattomien lyhtyjen häilyvässä satuvalossa. Kiinankeltaiset,\nmerenvihreät, verenpunaiset säteet pisaroivat mustiin lehvistöihin.\nFagottien kimeä huuto häipyi tuuleen ja jossakin etäällä solisivat\nMarlyn vedet keinotekoisessa uomassaan, helähdellen soinnuttomasti kuin\nveltot metallikielet. Joukot tungeksivat ja hälisivät. Lukemattomien\nkynttilöiden savu liehui repaleisina pilvinä lyhtyjen ympärillä. Oli\nihailtu uuvuksiin asti Hameaun taloja, kuningatar oli punonut omin\nsormin apilaseppeleitä ja tuuditellut sylissään kaniininpentuja. Nyt\nkajahti heleä huudahdus: \"_Messieurs_, valitkaa parinne! Hyvät naiset,\njuoskaa...!\" Kuului monien solkikenkien nopeaa kapsetta. Armfelt\nerotti vaaleat varjot, jotka pujahtelivat puiden pimennoissa, ja\naavisti lyhtyjen rauhattomasta huojunnasta, missä yöllinen leikki oli\nkäynnissä. Hän tunsi itsensä kovin haluttomaksi. Hän vetäytyi hiljaa\nihmisparvista erilleen ja harhaili yhä kauemmas puistoon.\n\nOli outoa kulkea ja ajatella ypö yksin.\n\nKivenheiton päässä yö lakkasi olemasta yötä, sillä pienten lasilyhtyjen\nsäteily kirkasti kuin kummallinen auringonnousu tuon pienen alan, jossa\ntyhjät pöydät vielä seisoivat ja jossa levoton väkijoukko tungeksi. Hän\nitse oli jäänyt varjoon. Äänet kuuluivat kuin sumun halki, ihmiset,\njotka välimatka oli muuttanut nukkemaisen pieniksi, liikehtivät\nsirossa, mielettömässä, kohteliaassa pantomiimissa. Oli outojen\nvalojen ja tämän syvän hämärän syy, että kaikki muuttui aavemaiseksi\nhänen silmissään ja että jokainen olento, joka sukelsi räikeään\nvalopiiriin, tuntui kuuluvan toiseen maailmaan kuin hän, sadun ja\nkangastuksen piiriin. Hän muisti Watteaun taulun ja hymyili itsekseen.\nKuinka omituista! Äänetön ooppera jatkui, tosin kaukaisena kuin\nteatterikiikarin kuva, ja hän tutkisteli sitä tänä yönä aivan kylmästi,\nikään kuin hän ei itse osallistuisi siihen.\n\nPimeys näytti kätkevän hänen katseeltaan eräät kasvot, eräät silmät.\nHänen rauhattomuutensa kasvoi, ja hän ihmetteli omaa mielentilaansa\nniinkuin ihminen, jota määrätyt muistot ahdistavat ja joka tiedustelee\nturhaan itseltään, mistä niiden mahti on lähtöisin. Ei, hän ei voinut\nkieltää sitä! Näinä pimeinä minuutteina hänen korvissaan suhisi ääni,\njonka hän oli kuullut Drottningholmin puistossa, ja hän näki aivan\nelävästi soikeat, hohtavat tytönkasvot. Yö näytti tarjoavan hänelle\nnäkyään. Ja hänen sydämensä oli kuumeisen hämmentynyt, kun hän muisti,\nmiten monena yönä ja miten monessa unessa Hedvigin ääni, kasvot ja\nsilmät olivat välkkyneet häntä vastaan, kuin pyrkien yhä syvemmäs\nhänen toiveittensa maailmaan. Kuinka hän oli koskaan voinut kuvitella,\nettä Hedvig ei merkitsisi hänelle enempää kuin sisar veljelle! Hänen\nsilmiään hämärsi. Olisipa hän jo poissa täältä, jospa hän voisi\nnopeasti jättää Ranskan ja etsiä Drottningholmin lehvistöistä hänet,\njoka korvasi monin verroin kaiken, mitä hän oli vielä äsken kuvitellut\nelämäksi.\n\nKuta kauemmas hän kulki, sitä syvemmin lankesivat varjot. Hän hapuili\nryhmyisten juurien yli, oli vähällä kompastua, kadotti kengänsolkensa.\nPimeys lepäsi hänen silmillään kuin huppu. Vain joskus välähti etäältä\nhäälyvä tulenpilke ja kajahti ääni, arvaamaton ja epämääräinen kuin\nmetsän jumalan huokaus. Yö tulvi outojen kukkien tuoksuja. Hän huomasi\naivan äkkiä, että oli kulkenut ympyrässä kuin eksynyt ja että äskeinen\nvartiopaikka oli hänen edessään. Hän tiesi, että pienen lemmentemppelin\navonainen puolikaari oli jossakin vasemmalla, ja hän suuntasi askelensa\nsinne.\n\nNaurua...? Ei, se kuului oikealta. Edessä ja sivuilla oli vain\nyötä. Ja samassa silmänräpäyksessä, juuri kun hän luuli vihdoinkin\nerottavansa Bouchardonin Amorin vaalean hahmon, kevyet askelet\nnarahtelivat aivan hänen edessään ja hento olento takertui pimeässä\nhäneen. Tuntematon nauroi äänettömästi. Se oli ohutta, kiihkeää\nnaurua, ja parooni muisteli miltei tuskallisesti, missä ja milloin\nhän oli sen kuullut. Lumousta kesti lyhyen tuokion. Kuuma, notkea\nvartalo vapisi hänen sylissään. Silkki kahisi heikosti kuin kuihtuneet\nlehdet. Näkymättömästä poviaukosta kihoili ruusun ja puuterin tuoksua,\ntuntemattoman seikkailijattaren sydän takoi haljetakseen kuin vangitun\npääskysen sydän. Äkkiä hän näytti jäykistyvän. \"Päästäkää minut...\nlaskekaa minut vapaaksi...!\" Se kuulosti rukoukselta ja käskyltä, ja\nsitä seurasi notkea tempaus, joka vapautti tuon pyristelevän olennon\nmiehen käsivarsista. Kuului huutoja ja askelia: \"Tännepäin! Tuokaa\nlyhtyjä, messieurs!\" Tuntematon pakeni jo kaukana, ja hämmentynyt mies\nsaattoi enää erottaa vain kuultavan hameen, joka häilähti varjoihin.\n\nSamassa hänen ympärillään tungeksittiin ja huudettiin. Levoton, hilpeä\nlauma pyöri hälisten avoimella kentällä, kiinalaiset lyhdyt huojuivat\nkuin hehkuvat kellot ja niiden levoton säteily kirkasti mustat\npuistot merenvihreiksi, rubiininpunaisiksi, saframinkeltaisiksi...\nEräs hovinaisista juoksi hänen ohitseen ja kysyi nopeasti: \"Näittekö\nkuningatarta, parooni?\" \"Kuningatarta?\" toisti Armfelt. Samassa kajahti\nkauempaa, mutta niin kimeänä, että kaikki voivat sen kuulla, Ruotsin\nkuninkaan hälisevä ääni: \"Missä on Hans Axel von Fersen? Me tahdomme,\nettä hän näyttäytyy...\" Silkkipukujen piiri hulmahti nauraen oikealle,\njossa tyhjä lemmentemppeli vielä näytti vaalivan salaisia muistojaan.\nNyt huojuivat lyhdyt jo kaukana. Parooni Armfelt seisoi sangen\nmiettivänä suuren pyökin varjossa ja hypisteli hopeaisia takinnappeja,\njoita halavien oksat olivat turhaan yrittäneet reväistä irti.\n\nUnta, painajaista, harhaa! Vain pimeys tiesi, että Ranskan kuningatar\noli aivan äsken levännyt hänen sylissään. Hän nauroi katkerasti.\nKuinka kummallista tietää näytelleensä väärää osaa, ikään kuin kaikki,\nmitä tämä loihdittu yö kätki, muodostaisi katkelman mielettömästä\naavenäytelmästä!\n\nELETTYÄÄN elämää, joka muutti hänen yönsä ja päivänsä yhtämittaiseksi\njuhlaksi, parooni Armfelt oli vaipunut tylsään toimettomuuteen. Ei\nenää viinejä, ei enää vastaanottoja, illallisia, edustamista! Näin hän\ntulkitsi oman mielenmuutoksensa itselleen, ja tämän luulon omaksui koko\nruotsalaisten seurue.\n\nAamuisin, jolloin kirkas valo hävitti hänen rauhattomat unensa ja\npainoton tuuli liikutti ikkunan silkkiverhoja, oli uskomattoman helppoa\nunohtaa vaivaavat näyt. Vain nuori, kirkaskatseinen Hedvig viipyi\nhänen mielessään kuin muisto, joka on syöpynyt omalla hehkullaan liian\nsyvälle hävitäkseen olemattomiin. Päivä selvensi tuon kuvan piirteet\nesineellisemmäksi kuin yö. Hän voi ajatella kylmin aivoin — hän saattoi\nkuvitella muuttunutta elämäntilaa, jonka virallinen yhtyminen toisi\ntullessaan. Hän punnitsi, teki laskelmia, ihmetteli omaa sydäntään.\nJospa hän voisi aivan kevyesti omaksua sen uskon, että tämä hellyys ja\nikävöinti oli rakkautta ja että ystävätär, joka pian jakaisi ilot ja\nhuolet hänen kanssaan, oli yhtä välttämätön hänelle kuin auringonpaiste\nkukille. Oliko se rakkautta? Trianonin yössä se maistui rakkaudelle\nja intohimolle, joka tuntui liian voimalliselta ollakseen harhaa.\nKuinka ihmeellistä! Jonakin hetkenä hän ajatteli tuota kaikkea aivan\nvälinpitämättömästi niin kuin olisi todellakin ollut kysymys vain\ndiplomaattisesta sakkisiirrosta, jolla hänen horjuvat raha-asiansa\nturvattiin.\n\nTodellisuuden virta, juhlien ja huvitusten virta tempasi hänet\naalloilleen, mutta hän ui laimeammin kuin ennen. Uudet äänet ja näyt\nyrittivät turhaan tunkeutua sen näkymättömän panssarin lävitse, joka\noli huomaamatta kasvanut hänen ympärilleen kuin kotelo ja jonka\nsuojassa hänen hämmentynyt sielunsa liikahteli epämukavasi, yrittäen\nvapautua tästä ahdingosta. Kadut, torit ja puistot tyrkyttivät\nhänelle menneisyyden kuvia. Ihmiset, joita hän oli näillä samoilla\nnäyttämöillä kohdannut, tapahtumat, joihin hän oli heittäytynyt\nnuoruutensa Pariisissa, saattoivat odottamatta vallata hänen aistinsa.\nMuistoja kohoili vielä kauempaa... Vaunut kiitivät pimeässä yössä\nVarsovan katuja. Pieni Adelaide kolkutti valkein käsin luostarin\nristikkoporttia; hänen mustat silmänsä olivat kirkkaat kyynelistä.\nPäihtynyt comédienne riippui hänen kaulassaan ja sopersi hänen\nkorvaansa unisia hyväilyjä keskellä prinssi Maksimilianin hurjia\njuhlapitoja. Kaikki tuo oli tapahtunut aivan äsken. Hänen valtimonsa\nsykkivät vielä kiivaasti, hänen huuliaan poltti karlsbadilaisen\nnäyttelijättään suudelma ja hänen korvissaan humisi heleä nauru: \"Älkää\nvälittäkö hänestä. Teidän kelpaa, ystäväni...\" Muiston peilissä tämä\nkaikki kuvastui yhtä elävänä kuin eilispäivän tapahtumat, ja hänen\ntäytyi miltei ponnistaa voidakseen uskoa, että kuvat ja äänet olivat\npeittyneet kolmen, neljän vuosikerroksen alle.\n\nPäivä oli kuihduttavan helteinen; Pariisin kivet hikoilivat\nkuumuudessa, jolla indigonsininen taivas rankaisi maata. Tie johti\nkaupungin porteilta Passyn huvila-asutusta kohti, ja Armfelt, joka\nkulutti vapaat hetkensä yksinäisiin vaelluksiin, istui keinuvan\nkabrioletin pehmustuksilla antaen hevosten laukata hiljaista ravia.\nTie kiemurteli kuin kultainen nauha metsänkaltaisten puistojen ja\npuistomaisten metsiköiden kautta. Viheriä hämärä liekehti raskaasti.\nPöly kipinöi hulmuavina tulipilvinä, maalaistalojen katot loimottivat\nkuparisin liekein. Hän antoi pysähdyttää vaunut. Tien varrella, miltei\npyörien ulottuvilla seisoi pieni poika, jonka silmät ja huulet olivat\nkuin jäljennös hänen omista kasvoistaan.\n\nArmfelt tunsi selittämätöntä huimausta, kun hän laskeusi maantielle.\nLapsi tarkkasi lähestyvää miestä avoimin, ihmettelevin silmin ja\nräpytti äänettömästi luomiaan, kun vieras kysyi hänen nimeään. Tämä\nvälikohtaus oli herättänyt eloon lähimmän asuinrakennuksen. Puutarhan\ntulppaanit näyttivät kurkottavan uteliaasti hentoja kaulojaan, valkea\nkissa naukaisi käheästi ja kuin vastauksena tähän hälytykseen kajahti\njostakin sisähuoneista papukaijan huuto: \"_Merci, monsieur... Voyons\ndonc_...\" Äänien kutsumana näyttäytyi talon kuistilla nainen, jonka\nläsnäolon Armfelt oli aavistanut jo ennen kuin hän ilmestyi. Oli\nmahdotonta erehtyä. Silmät, eleet, hymy olivat säilyneet ennallaan,\nlisääntynyt lihavuus pikemmin korosti kuin hävitti tuttuja piirteitä.\nHän oli neiti l'Éclair.\n\nNäyttelijätär tervehti vierastaan niin välittömän hilpeästi,\nettä Armfelt hämmentyi. Tätä hän oli vähimmin odottanut! Pikku\ndemoiselle oli sitten Faubourg de Saint Germainen aikojen kavunnut\nportaikkoa, joka näytti nousevan tai viettävän alaspäin riippuen siitä\nnäkökulmasta, mistä katsottiin. Talo puutarhoineen kuului hänelle.\nHän oli ostanut sen. Vetäydyttyään hetkeksi syrjään valtatieltä ja\njätettyään Pariisin näyttämöt hän oli viettänyt viikon verran elämää,\njoka ei tuottanut hänelle enempää kohmeloisia aamuja kuin sievoisia\nlisätulojakaan. Tavallisesti hän ajelehti elähtäneiden ylimysten\nalkooveissa ja kalasti varallisuutta, joka saattaisi taata hänelle\nsangen mukavan keski-iän. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun hän oli\nsynnyttänyt lapsen. Hän oppi tinkimään äidillisistä tunteistaan,\nhän toimitti pojan pariisilaiseen lastenkotiin, jossa hänestä\npidettiin hyvää huolta ja jossa äiti saattoi tavata hänet, milloin\nhalusi. Hänen koketit ilmeensä eivät koskaan paljastaneet, miten\ntaitavasti hän osasi myydä ja panna säästöön. Väsyttyään elättäjiinsä\nhän vetäytyi hetkeksi Passyyn, pieneen punakattoiseen majaansa,\nja antautui viettämään hiljaista perhe-elämää pojan, hännättömän\nangorakissan ja ruusunpunaisen papukaijan kanssa. Hänen maineensa\nei ollut koskaan ehtinyt Pariisin portteja edemmäksi, sillä hän oli\nvarsin vaatimaton käytökseltään ja kovin pidättyväinen. Hänet nähtiin\nkirkkaina kesäaamuina puutarhansa siimeksessä. Hän hypitteli polvillaan\npoikaa, joka muistutti hänen suomalaista rakastajaansa, ja hyväili\nangorakissaa, jonka hännätön olemus miellytti hänen silmiään kuin\nkaikkien hänen elättäjiensä havainnollisena vastakohtana. Hän oli\nsangen hämmästynyt ja — hänen täytyi toistaa se moneen kertaan — varsin\nmielissään, kun Armfelt astui esiin kolmen vuoden unohduksesta.\n\nArmfelt kuunteli hänen leperrystään, katsoi lasta ja oli vaitelias.\nMenneisyys humisi hänen korvissaan — hänen rintaansa ahdisti näkymätön\npaino, ja hänen täytyi puhua jotakin turhanpäiväistä säilyttääkseen\nmalttinsa. Hän oli heti huomannut yhdennäköisyyden, joka vallitsi\nhänen ja Mauricen välillä. Kun neiti l'Eclair asetteli puutarhan\nsälepöydälle pikareita ja touhusi viinikannuineen, hän kysyi aivan\nhiljaa: \"Ja hän? Kuka oikeastaan on hänen isänsä?\" Demoiselle nauroi.\n\"Hänhän on teidän\", hän sanoi ja hymyili valoisaa, hiukan kujeellista\nhymyä, ikään kuin hän olisi muistanut jotakin hullunkurista. \"Hän on\nkolmivuotias. Ja hän imee vielä peukaloitaan. Me täällä (hän teki\nhuolettoman eleen, joka näytti sulkevan piiriinsä hännättömän kissan,\npapukaijan ja puutarhan tulppaanit) olemme ajatelleet toimittaa hänet\nluostarikouluun. Tiedättekö, Maurice voittaa teidät pian pituudessa.\"\n\nViini oli vihdoinkin kaadettu pikareihin. Armfelt maisteli sitä\nnopeassa tahdissa. Oli liian hiostavaa ja helteistä, ruusut tuhlasivat\nliian kiihkeää tuoksua ja uniset kimalaiset hyrisivät häiritsevästi\nhänen ympärillään, pyrkien osallistumaan neiti l'Éclairin punaviinistä.\nKevyt huumaus kohosi hiljaa hänen apeutensa yli kuten huntu, joka\npeittää epämieluisat kuvat. Hän katsoi nyt Mauricea elävällä\nmielenkiinnolla ja hänen silmäterissään välähti säen, jonka neiti\nl'Éclair saattoi täydellä syyllä tulkita ylpeydeksi.\n\nHe puhuivat kaikesta, mitä kukat, tuoksut ja kimalaiset, makea viini\nja huvilan tiilikatto johdattivat heidän mieleensä. Lapsi, joka kai\nvoi hennoin sormin käytävän hiekkaa, sai jäädä tämän keskustelun\nulkopuolelle; Armfelt vältti muistuttamasta Faubourg de Saint Germainen\nöistä, jolloin siemen oli kylvetty liian alttiiseen peltoon. \"Ja te,\nmademoiselle? Näen, että teiltä ei puutu mitään.\" Neiti l'Éclair\nnauroi. \"Jos olisitte tehnyt saman kysymyksen neljätoista kuukautta\nsitten, olisin puhunut teidät kuuroksi. Velkoja, pikku laskuja,\neräytyviä maksuja! Niin, minulta ei todellakaan puutu mitään.\" Hän\nkatsahti lapseen ja hipaisi iloisen silmäyksen säteellä myös valkoista\nkissaa, jonka helle oli peräti uuvuttanut. \"_Yhtä_ asiaa olen\najatellut\", hän sanoi. \"Mitä ajattelette hänen nimestään —? Tahtoisin,\nettä hän olisi Maurice Clairfelt. Clair...felt.\"\n\nArmfelt yritti keskittää ajatuksiaan. Ne harhailivat kaukana täältä, ne\nsurisivat sekavina ja huumautuneina, ikään kuin neljä viinilasillista\nolisivat jo päihdyttäneet hänet. \"Ja miksi?\" hän kysyi epävarmasti.\nNeiti l'Éclair oli sangen touhuissaan, sillä hän oli todellakin\nluullut, että tuo Clairfelt loukkaisi hänen entistä rakastajaansa,\nja nyt, kun parooni istui hiljaa hymyillen, hänen äidinsydämensä\nkuohui kiitollisuutta. \"Katsokaahan... _Clair_, se tulee nimestä\nl'Éclair. Teidän tilillenne jää _felt_, eikö niin?\" Hän punastui\nhiukan. \"Ajattelin, että minun osuuteni on tässä tapauksessa tavallaan\ntärkeämpi. Kai ymmärrätte? Olenhan hänen äitinsä.\"\n\nVihdoinkin Armfelt saattoi pakottaa hervonneen ruumiinsa nousemaan.\nHän seisoi jäykkänä ja mietteliäänä ruusujen keskellä ja hyväili\nhajamielisesti viheriää säletuolia. Ei, hän ei enää voinut jäädä.\nVaikka demoisellen hymy ahdisti hänen silmiään ja vaikka pikku Maurice\noli jättänyt leikkinsä kesken ja katsoi nyt sormi huulillaan vierasta,\nArmfeltin katse suuntautui kaukaisuuteen. Hän oli sangen vaitelias.\nHän puhui vaivautuneesti kuin mies, jonka äkillinen väsymys on\nyllättänyt. \"Saamme nähdä. Koetan toimia jotenkin. Tiedänhän teidän ja\npikku Mauricen osoitteen. Olen ajatellut, että otan pojan hoiviini,\nmutta...\" Neiti l'Éclair parahti miltei hätääntyneestä \"Se ei tule\nkysymykseenkään! En tahdo, että hänet viedään.\" Mutta mies teki\nkädellään epäävän liikkeen. \"Joskus. En osaa päättää vielä. Huolehdin\nkyllä hänestä. Voinhan miettiä asiaa.\"\n\nHän oli aivan uuvuksissa avatessaan portin. Hän tunsi niskassaan ohutta\npistelyä, ikään kuin menneisyys olisi ilkkunut häntä takaapäin, ampunut\nhänen jälkeensä nuolia äidin ja pojan silmistä. Mutta kun hän vihdoin\nistui turvallisesti vaunuissaan ja ajoi Pariisia kohti, tämä mieliala\ntuntui hellittävän. Ihmeellistä, niin ihmeellistä! Tuo odottamaton\nkohtaaminen uhosi kaikesta huolimatta hiljaista, ongelmallista\niloisuutta, jota hän ei ollut hämmingissään ehtinyt huomata. Nyt, kun\nviheriät säletuolit, tuoksuvat ruusut, pölisevä hiekka ja kimalaiset\nolivat hävinneet tien taipeeseen, Armfelt tunsi outoa tyydytystä. Ei,\nhän ei voinut kieltää: poika oli ollut komea. Clairferlt? Maurice\nClairfelt? Hän toisteli aivan äänettömästi nimeä ja hänen mielessään\nliikahteli epävarma riemu, johon sotkeutui juhlallisuutta ja häpeää.\n\"Minun poikani\", hän ajatteli. \"Miten kirkkaat silmät! Mikä viisas\nhymy! Mitä kaikkea hänestä voikaan tulla, _minun pojastani_ —\"\n\n\n\n\n6\n\n\nRuotsalaisen seurueen oleskelu Pariisissa päättyi muodollisiin\njäähyväiskäynteihin. Kuningas lähti kotimatkalle heinäkuun lopulla\nvieden muassaan arkuittain Euroopan ruhtinashovien kalleuksia:\nsuunnattoman suuria tauluja, jotka hänen pyhyytensä Pius ja Ranskan\nLudvig olivat hänelle lahjoittaneet; italialaista pienoisplastiikkaa;\nCarraran marmoria ja kreivitär de Boufflersin urosapinan. Marakatti\nBelsazar istui hänen olkapäillään ja maisteli sokerileivosta. Sen\nmustat ryppyiset sormet puristivat hellästi kuninkaallisen puvun\npoletteja. Sen nyrkinkokoisista kasvoista, jotka olivat hienon untuvan\npeittämät kuin kookospähkinän kuori ja muistuttivat kääpiömäiseksi\nkuivunutta lapsenpäätä, paistoi ovela kiintymys uuteen isäntään. Apina\noli tyytyväinen. Se oli tehnyt valintansa: kuningas kuului sille.\n\nTukholmaan palattuaan Armfelt näytti omaksuvan kummallisen kiihkeästi\nosan, jonka monarkki oli hänelle määrännyt. Hänet nähtiin usein\nylikamariherran tyttären seurassa, ja hänen olemuksestaan näytti\nvähitellen häviävän viimeinenkin vaivautumisen piirre; hän ei enää\nepäröinyt, hän sopeutui herransa tahtoon. Tämä odottamaton mielenmuutos\ntoi mukanaan uudistuneen suhteen asioihin ja ihmisiin. Hänen ivalliset\nsukkeluutensa muuttuivat näihin aikoihin harvinaisemmiksi kuin koskaan\nja koko hänen olemuksensa säteili valloittavaa hilpeyttä, joka tehosi\nsihteeri Adlerbethiinkin. Näytti kuin Hedvigin alinomainen läheisyys\nolisi valanut häneen auringonpaisteista iloa ja niinkuin kaikki särmät,\njoita hänen luonteessaan piili, olisivat hioutuneet tytön hyväilevien\nkatseiden hehkussa.\n\nNaiset seurasivat kadehtivin ilkkuvin silmin ylikamariherran tytärtä,\njonka kasvoista voitiin kyllä lukea, kuinka onnelliseksi kuninkaan\npäätös oli hänet tehnyt. Tuo vaatimaton, harmaa olento kohosi aivan\nodottamatta yleisen huomion polttopisteeseen. Kukapa olisi koskaan\nosannut kuvitella sitä! Tosin hän edusti vanhaa, hieman elähtänyttä\naatelia; tosin hän saattoi myötäjäisten avulla parantaa raha-asiat,\njoita palatsin kassa ei saanut tyydyttävään kuntoon. Mutta vaalea\ndeshabillee mukautui joka tapauksessa ihmeen kehnosti hänen\nkulmikkaalle vartalolleen; kalanluinen korsetti kohotti hänen rintansa\nrumaksi kunnaaksi; pähkinänkarvainen tukka näytti kiillottomalta\nhattaralta ja hänen kätensä — suuret, riippuvat kädet — eivät koskaan\ntuntuneet sopivan pitkiin säämiskäshansikkaihin. Mikä loistoton hahmo!\nJokainen, joka kuvitteli hänet paroonin rinnalle, hovin muhkeimman\nnuorukaisen vaimoksi, tuli vakuutetuksi siitä, että uusi aviopari olisi\nepäsuhtaisin, mitä ajatella saattoi.\n\nPrinsessa Sofia Albertinan uusi kamarineiti, Magdalena Rudenschöld,\nvanhan valtaneuvoksen tytär, teki omalla tahollaan tämän huomion.\nPalatsin loisto häikäisi vielä kovin hänen tottumattomia silmiään.\nHänen sisarensa Karolina oli aivan äskettäin myöntynyt ylitallimestari\nEhrencronan kosintaan, ja hän, elämänhaluinen vilkas tyttö, oli\nseurannut sisarensa perhettä hoviin. Nyt, kun kuningas seurueineen oli\nvihdoinkin palannut Euroopasta ja näyttäytynyt Drottningholmissa, jonne\nQuedlinburgin abbedissa saapui oman hovipiirinsä kanssa epälukuisiksi\najoiksi, kamarineiti Rudenschöld ahmi pirteillä silmillään majesteetin\nsuosikkeja. Kuinka komeita juhlapukuja! Miten hurmaavia nuoria\nylimyksiä! Hän oli ollut rajattomasti innoissaan osallistuessaan\njuhliin, joita vietettiin matkalta palanneen seurueen kunniaksi ja\njoissa kaunis chevalier Armfelt oli aivan varmaan pälyillyt häntä\nkiihkein ilmein, salaamatta ihastustaan. Oli ollut hirveän kuuma.\nMagdalena oli tanssinut nuoren kiihkeän ruumiinsa uuvuksiin, hän\noli huvitellut perin pohjin noissa upeissa saleissa ja hämärän\nhehkun täyttämissä puistoissa, joissa juhlan kohina jatkui. Kaunis\nItä- Göötanmaan herttua oli häärinyt hänen ympärillään erinomaisine\nkohteliaisuuksineen ja julkeine, vaativine silmineen. Ja vihdoin, kun\naamun sarastus jo paistoi Drottningholmin päädyissä, komea parooni\nArmfelt oli temmannut hänet franseesiin. _Eh bien_, hänen korvissaan\nhumisi vieläkin, kiiltävä parketti ja sadat palavat kynttilät pyörivät\nvieläkin hänen huikaistuneissa silmissään.\n\nNyt hän tarkkasi ilmeisellä uteliaisuudella muhkeaa suomalaista.\nKirpeät, ilakoivat silmät syvenivät joskus miltei mustiksi, ja\nniiden pettävä tummuus vaikutti sangen viehättävältä hänen vaaleissa\nkasvoissaan, jotka olivat kuin haurainta porsliinia. Hän oli vastikään\ntäyttänyt yhdeksäntoista vuotta. Elävä levottomuus ilmeni hänen\njokaisesta eleestään — hänen liitelevästä, tyttömäisen kulmikkaasta\nkäynnistään, joka herätti vaikutelman kuin hän kulkisi puristavissa\nbalettikengissä. Kuinka hän viihtyikään hovissa! Ylenpalttinen\nuteliaisuus ajoi hänet seurasta toiseen, hän ylpeili ystävyyksistä,\njoita oli ehtinyt solmia, ja keveistä suhteista, jotka rajoittuivat\nkiihkeisiin kuiskauksiin, kuumiin silmäyksiin, lyhyeen, hätäiseen\nhyväilysanaan. Ne hivelivät hänen tyttömäistä itsetuntoaan ja\nsytyttivät hänen veriinsä intohimon raukean huimauksen, joka pyörrytti\nja teki levottomaksi kuin polttava viini. Hän pälyili julkean\nhuvittuneesti tuota uljasta nuorukaista, jonka häitä puuhattiin\nkaikkialla hovissa. Hän kuiskutteli hovineitien kanssa, nyrpisti\nnenäänsä ja nauroi ilkamoiden: Morsian! Oliko koskaan nähty, että\nhänen tapaisensa komea poika teki niin huonon valinnan! Ja kun Armfelt\nkulki hänen ohitseen, hänen sydämensä sykki kiivaammin kuin ennen ja\nhän keskitti kaiken tahtonsa kiihkeään ajatukseen: Kunpa hän katsoisi\nminua... Voi, kunpa hän katsoisi...!\n\nNIISTÄ palatsin huoneista, jotka kuningas oli luovuttanut suosikkinsa\nkäytettäväksi ja joissa hän asui odottaessaan häitä, Armfelt voi nähdä\nsuoraan vastakkaisen sivurakennuksen ikkunoihin. Hän tiesi, että kaksi\nniistä kuului Magdalena Rudenschöldille, uudelle hovineidille. Tyttö\noli näyttäytynyt avoimessa ikkunassa. Parooni ehti nähdä vain vaaleiden\nkasvojen ovaalin, josta kaksi mustaa silmää tähyili hänen asuntoonsa;\nsitten valkea käsi veti uutimet näköalan eteen. Armfelt hymyili. Mikä\nihastuttava lapsi, hän ajatteli.\n\nSinä kesänä Drottningholmin saleissa vallitsi hiljaisuus, jota juhlat,\nillalliset ja viralliset vastaanotot hyvin harvoin häiritsivät.\nKavaljeerien parvet vaelsivat uneliaina varjoisilla poluilla.\nHohtavien marmorijumalien jalustoilla kukkivat punaiset kiinanruusut.\nTuoksu, valo ja mehiläisten surina, heleät kukanterät ja taivaan\npainoton kuulto olivat kahlinneet kaiken hälinän suloisen raukeuden\nnäkymättömään seittiin. Kuningas, joka oli vetäytynyt Kiinan\nhuvipaviljonkiin, omistautui tulevien hääjuhlien suunnitelmiin.\nHän teki laskelmia ja laati kustannusarvioita; hän aikoi pystyttää\npuistoon karusellin, täyttää Drottningholmin pukuarsenaalit uusilla,\nihmeellisillä naamioilla, järjestää soihtutansseja ja yöllisiä\nkarnevaaleja. Tarvittiin ompelijoita, arkkitehtejä, rakennusmestareita.\nOli hankittava kimaltavia panssareita karnevaaliritareille ja\npaljeteilla koristettuja huntuja, joita nymfien ja najaadien oli määrä\nkäyttää. Nämä uudet suunnitelmat anastivat hänen kaiken aikansa, eikä\nedes tulevien juhlien keskipiste, suosikki Armfelt, saanut häiritä\nhänen rauhaansa.\n\nYöt olivat syvänsinisiä ja viileitä; aamut uhosivat kasteista hohtoa,\njossa tuntui kuuman keskipäivän tulo. Armfelt heräsi varhain,\nantautui kamaripalvelijoittensa ja partureittensa käsiteltäväksi,\npukeutui verkalleen ja avasi ikkunat. Valon huikaisu tyynnytti\nihmeellisesti hänen rauhattomuuttaan. Vain hänen sielunsa sisimmässä\nliikahteli epävarmoja kysymyksiä ja orasti epäilyksiä, joita Hedvigin\nsydämellisyys ei koskaan ollut voinut kokonaan hävittää. Mutta näinä\nkirkkaina aamuina hänen mielensä oli painoton ja sininen kuin taivaan\nilma. Hän hengitti keuhkojensa täydeltä tuoksuvaa lämpöä ja odotti\nsamalla, milloin sivurakennuksen ikkuna avattaisiin.\n\nLeikki oli alkanut viehättää häntä. Hyvin harvoin sattui, että tyttö\nei näyttäytynytkään, vaan kaihdin pysyi alhaalla keskipäivään asti.\nPaljon useammin hänen uskollinen odotuksensa palkittiin. Ruutujen\nvälähdys ilmaisi hänelle Magdalenan lähelläolon jo ennen kuin vaaleat\nhymyilevät kasvot kurkottuivat tummasta ikkuna-aukosta ja mustat\nsilmät tähyilivät hieman siristyneinä tulvivaa valoa. Kullanvärinen\ntukka oli pörröinen unen jäljiltä. Ja kun tyttö nyökkäsi hymyillen, se\nhäilähti viehättäväksi valohunnuksi noille kapeille ohimoille. Neiti\nRudenschöldin täytyi sipaista sitä sormillaan.\n\nMagdalena oli kovin vallaton. \"Kaunis poika! Sääli, että teidät täytyy\njättää laskelmista\", hän riemuitsi ja nyrpisti veitikkamaisesti\nsuutaan. Parooni Armfelt nauroi. \"Ellei välimatka erottaisi meitä...\"\nhän vastasi. Mutta hänen sanojensa sähkö oli sytyttänyt tytön jäseniin\nlevottomuuden. Hän kurkottui yhä kauemmas ikkunalaudalta ja hänen\nsirot, soikeat kasvonsa näyttivät lähestyvän ihailevaa miestä väräjävän\nilman lävitse. \"Oh, minä tiedän... Sääli tulevaa vaimoanne! Olette\näärettömän kevytmielinen.\" Hän näki kyllä, miten parooni rypisti\nkulmiaan, mutta tuo tuima ilme pikemmin kiihoitti kuin vaimensi hänen\niloista pilkallisuuttaan. \"Jos olisin morsiamenne, kieltäisin kaikki\ntämäntapaiset huvitukset\", hän pitkitti. \"Mitä hän mahtaa ajatella?\nEnhän ole edes pukeutunut...\"\n\nPäivemmällä he kohtasivat toisensa milloin puistossa, milloin linnan\nkäytävissä. Mutta Magdalena liikkui ystävättäriensä seurassa ja hänen\nkatseensa oli huvittavan juhlallinen, kun Armfelt sivuutti hänet ja\nseurueen. Kevyt, poimutettu hame kahisi hilpeästi. Naiset tirskuivat;\nheistä oli niin hullunkurista ajatella, että komea suomalainen tulisi\ntuossa tuokiossa vakavaksi, pidättyväksi perheen päämieheksi ja\ntuudittaisi kukaties polvillaan lasta. Ei, Armfelt ei saanut mitään\notetta uudesta ystävättärestään, ja se ärsytti häntä. Päivät, illat ja\nyöt Magdalena pysytteli loitolla, ja vain aamuin, kun palatsi vielä\nnäytti nukkuvan ja vain auringonvalo eli kasteisilla käytävillä,\ntyttö ilmestyi unisena ja puolipukeissaan ikkunaan. \"Te käyttäydytte\nmahdottomasti, hyvä herra\", hän huudahti ja heristi sormeaan. \"Katsokaa\nvastedes maahan, kun kohtaatte neiti Sparren ja minut. Teidän silmänne\nahmivat nuoria naisia ikään kuin te haluaisitte syödä heidät...\"\n\"Ehkä haluankin\", vastasi mies. Mutta Magdalena käänsi hänelle\nkapean selkänsä ja heilutti notkeaa varttaan niin veitikkamaisen\nvälinpitämättömänä, että Armfelt näki parhaaksi vetäytyä ikkunasta ja\ntarkata häntä uutimien lomasta.\n\nHän yritti turhaan muuttaa tämän ystävyyden luonnetta, mutta tytön\nkasvoilla säilyi uhitteleva, leikkivä hymy. Oli aamuja, jolloin\nhän tuskin suvaitsi vastata ja jolloin hän näytteli osansa niin\nmestarillisesti, että Armfelt miltei luopui kaikista toiveistaan\nvallata puolelleen tuo kova, kiihkeä sydän. Mutta Magdalena näyttäytyi\nikkunassa, tietäen hyvin, että häntä katseltiin. Hän oli kovin\nhuolimaton; hänen valkea povensa oli uhkarohkean paljas. Hän kurkotti\nsoikeita kasvojaan valoon ja tuuleen hymyillen onnellisesti kuin\nlapsi, joka tietää tahtonsa täyttyvän. \"Putoatte\", varoitti Armfelt.\nTyttö keinutti solakkaa vartaloaan. \"Kuivaan hiuksiani, tiedättekö.\nJos tahdotte, vaihdan kampausta jo huomisaamuksi. Sääli, että tukkani\non keltainen. Jos saisin toivoa, muuttaisin sen pähkinänruskeaksi.\"\n\"Lopettakaa tuo!\" komensi Armfelt ja rypisti kulmiaan. Mutta Magdalenan\nsilmät välkkyivät kuin hohtavat mustat kivet, ja hän nauroi kirpeää\nnauruaan. \"Miksi? Voittehan ajatella, että kadehdin neiti de la\nGardien tukkaa. Jos tietäisin, mikä miellyttää teitä eniten, en\nsuinkaan istuisi tässä...\" Hän kumartui, huiskautti kättään ja hävisi\nikkuna-aukon pimentoon. Mies kuuli yhä korvissaan poreilevan naurun,\njoka muistutti pienten hopeakellojen kilinää.\n\nVIHDOIN, elokuun seitsemäntenä, pamahtivat raketit ilmoihin ja hehkuvat\nbengaalitulet syttyivät ilmaisten kaikille, että kuninkaan suosikki\nvietti häitä. Hämärä oli jo vaipunut puistoihin, kun välttämätön\nteatteriesitys päättyi ja varsinaiset juhlallisuudet pääsivät alkamaan.\n\nTöllistelevät, kuiskuttavat ihmisjoukot väistyivät juhlallisen\nsaaton tieltä. Kruununprinssi Kustaa Aadolf ja kaksitoista paasia\njohdattivat valkopukuisen morsiamen kuningattaren luo, ja uskollinen\nkamarineiti sai vastaanottaa kipinöivän timanttisormuksen. Kulkue\nkääntyi kappelia kohti. Kreivi Wachtmeister astui soihdunkantajien\netunenässä, kaksitoista häälyvää tulenkielekettä lepatti ja huojui\nsinisessä hämärässä; voitiin tuskin erottaa, missä kuningas kulki,\nsillä hänen tumma juhlapukunsa näytti kerrassaan häviävän korkeimman\naatelin ulkonaiseen prameuteen. Kappeli oli tungoksen täyttämä,\nsatojen kelmeiden liekkien valaisema, tulvillaan kultaa, samettia ja\nuteliasta kuiskutusta. Kuningas ja sulhanen astuivat laulun pauhatessa\nalttaria kohti: kuningatar ja kruununprinssi saattoivat morsianta,\njonka hämmästyneet silmät eivät näyttäneet näkevän mitään tästä\nvalojen sekasorrosta ja jonka korvia juhlallinen messu kuumensi. Niin\nkauan kuin vihkimisseremoniaa kesti, Armfeltin kasvot pysyivät aivan\nilmeettöminä. Mutta kun kuningas astui suosikkinsa luo ja puristi hänen\nkättään, kun hän suuteli tuskallisesti hymyilevää morsianta otsalle\nja koroitti hänet valtakunnan arvonaisten eturiviin, suosikki hymyili\npoikamaista, miltei ujoa hymyä.\n\nSiirryttiin palatsiin. Illallisten jälkeen seurue siirtyi _grand\ncouvert_-salista katettujen juhlapöytien äärestä valtaistuinsaliin,\njossa liekehti soihtuja ja maljatulia. Ryyditetty savu nousi\nsinertävinä kiemuroina alabasterikulhoista. Liekit lepattivat ja\nvajosivat, seinillä kulki rauhattomia varjoja... Purppuraisessa\nhämärässä, jossa tulien loimo näytti hetkittäin tukahtuvan tuoksuviin\nsavupilviin, kajahti klavesiinin heläjävä lyönti. Tungeksivien\njuhlavieraiden joukko antoi tietä kreivitär Höpkenille, jonka\nelähtänyt muhkea hahmo eteni huntujen ja harsojen häälyessä parketin\nyli. Hän esitti keijujen kuningatarta. Punainen, hehku lankesi\nhänen puuteroiduille kasvoilleen ja muutti ne kauttaaltaan tomaatin\nvärisiksi. Hänen jäljessään saapui hovipoikia, jotka kantoivat\nkäsissään rätiseviä soihtuja ja pysähtyivät permannon keskelle\naloittaakseen baletin. Puheensorinan ja kuohuvan tanssimusiikin halki\nkaikui kreivitär Höpkenin kimeä aaria, jossa hän manasi kristityltä\ntaisteluun metsän pakanallista valtakuntaa vastaan. Trumpetit\nulvahtivat pateettisesti. Parooni Möllersvärdin johdolla, salamoivien\nkultapanssarien säihkyssä ja käsien paukkeen kaikuessa väkijoukon halki\nvyöryivät mahtavat karnevaali vaunut, joiden kukkuraisena lastina\nhorjui humaltuneita dominoja, pyhiinvaeltajia, ristiritareja ja\nasepoikia. Ovet aukesivat, öinen puisto leimahti kuin noiduttuna oudon\nkirkkaaksi, ja soriseva yleisö hajautui sen käytäville.\n\nKuningas seisoi parooni Armfeltin rinnalla ja räiskyvien rakettien valo\nvaihtui hänen kasvoillaan.\n\nHänen naurunsa kaikui kimeänä maljojen, kilinän, huutojen,\npasuunanäänien yli: \"Katso... Katso! Valtaneuvoksen tytär on\nvalinnut hyvän osan. _Mon brave campagnon_, vapautan sinut kaikesta\nedesvastuusta. Tämä yö! Olen humalassa kuin poika, _mon ami_!\" Ja\nArmfelt, jonka silmiä viini ja vallan hekkuma sumensivat, katsoi aivan\nhuumautuneena valaistulle aukealle. Magdalena Rudenschöld ratsasti\nristiritareja vastaan. Valkoinen paraatihevonen korskui ja tempoi\nohjaksia. Tyttö istui notkeana satulassa, kaula ja käsivarret paljaina,\njalokivien peittämä vyö solakoilla uumillaan. Lumenvärinen huntu liehui\nratsun kupeilla ja tulien hulmahdellessa se muuttui punertavaksi\nkuin pilvi, johon aamuruskon hehku osuu. Magdalena nauroi, kiristi\nratsun kuolaimia ja valmistui syöksyyn. Puiden varjosta nelisti hänen\nritarinsa loistavissa teatterivarustuksissaan ja karautti uskollisesti\nhaltiatar Melusinan rinnalle. \"Mikä näky\", huudahti kuningas. \"Lyön\nvetoa, että veljeni on tehnyt viimeisen valloituksensa! Vannonpa, että\nhän on Itä- Göötanmaan herttua...\" Ja hän purskahti sorisevaan nauruun,\njoka kuulosti siltä kuin särkyneitä kultarahoja helistettäisiin\nvastakkain.\n\nMutta kauempana seisoi Södermanlandin herttuatar Hedvig Elisabeth\nCharlotta pienen ystäväpiirinsä keskellä ja siristi likinäköisiä\nlinnunsilmiään, nähdäkseen paremmin... Tuolla ratsasti hänen lankonsa,\nherttua Fredrik. Kuinka hän oli upea kiilloitetussa sotisovassaan!\nTulen punainen loimo lankesi noille kreikkalaisille kasvoille ja\nkipinöi kullatussa panssarissa. Valtaneuvoksen koketti tytär ratsasti\nnauraen hänen rinnallaan ja tähyili oikealle ja vasemmalle, mustissa\nsilmissään kova, ylimielinen väike. Södermanlandin herttuatar etsi\nmiestään tuosta hälisevästä tungoksesta, joka sorisi Melusinan ja\nRinaldon vaiheilla. Turhaan! Hänen sirot, pienet peipposenkasvonsa\nkävivät apeiksi; hän vastaili hajamielisesti kysymyksiin, joita\nneiti Cederström esitti surisevalla äänellään ja jotka häiritsivät\nhäntä, _parbleu!_ Ei, Kaarle herttua ei ratsastanut mustalla kimolla\neikä upeillut kultapanssareissa! Hän tuskin huomasi omaa vaimoaan.\nHerttuatar suipisti punaista suutaan. Ehkä hän istui Drottningholmin\namorinluolassa ja luki iänikuisia mystikkoja. Ehkä hän oli nukahtanut\nkesken juhlia ja vetäytynyt kirjastoonsa, jossa soihdut ja pasuunat\neivät häirinneet hänen mielenrauhaansa. Jumala, mikä kolkko ihminen!\n\nHän kuuli kuivan, purevan äänen, joka tuntui tulevan suuren halavan\nvarjosta. Se oli vanha kreivi von Fersen. Valtaneuvos seisoi\nkäsivarret ristissä omassa suojaavassa pimennossaan ja seurasi\nironisesti kohotetuin kulmin juhlan pauhua. Hiukan kauempana oli\nomalla vartiopaikallaan tallimestari Munck, ja jos hänen suljetusta\nhymystään ylimalkaan voi jotakin lukea, se ilmaisi tänä yönä vain\nmäärätöntä, vihaista ivaa. \"_Le roi s'amuse_, kuningas huvittelee\",\nsanoi valtaneuvos Fersen puoliääneen. \"Ei riittänyt, että hän\nkääri päähänsä kultaisen turbaanin ja esiintyi julkisissa juhlissa\nkoreana kuin mamelukki. Odotin tätä. Odotin, että hän alentuisi\nmyös parittajaksi.\" Mutta tallimestari Munck joko ei kuullut tai ei\nollut kuulevinaan. Hän tähyili rävähtämättä tuohon valomereen, jossa\nylimysten puvut kimalsivat kuin kovakuoriaisten metallisiivet ja jossa\nheinäsirkkamainen monarkki johti äänten kuoroa.\n\nKuului huutoa ja kättentaputusta. Itä-Göötanmaan herttua oli temmannut\nsyliinsä haltiatar Melusinan ja suudellut häntä suulle. Tyttö tempoili\nhänen syleilyssään kuin salakka, joka yrittää vapautua pusertavasta\notteesta. \"Päästäkää minut!\" hän huusi. \"Olette mieletön, _mon prince!_\nParooni Armfelt! Oh, vapauttakaa minut...\"\n\nMutta parooni Armfelt ei kuullut. Hän seisoi humaltuvan kuninkaan\nrinnalla samppanjalasi sormissaan ja keltainen viini kiersi huumaten\nhänen verissään. Valojen ja varjojen hoippuva leikki, soiton kohina\npaisui hänen ympärillään. Hallita, omistaa, koskea sormillaan\nvaltikan kylmää kultaa! Vallan ja kunnian uni läheni täyttymistään.\nMaine, joka veti vertoja maan ruhtinaiden maineelle, vaatetti tänä\nhetkenä hänen mahtavaa hahmoaan kuin näkymätön vaippa, jonka poimujen\nkosketuksen hän saattoi tuntea. Hän ryhdistäytyi hitaasti ja seisoi\ntäydessä pituudessaan horjahtelevan monarkin rinnalla, jonka sotkuinen\nperuukki ylti hädin tuskin hänen leukaansa. Tuossa sopersi vilpittömän\ntoveruuden sanoja mies, jonka käsiin kohtalon oikku oli antanut laajan\nvaltakunnan ohjakset ja joka hallitsi ilon tyrannialla koko Pohjolaa.\nPieni, päihtynyt, sammaltava ystävä. Uneksija ja tuhlaaja, joka oli\navannut kätensä ja pudottanut valtikan hänen sormiinsa, jotka olivat\ntottuneet kurkottamaan ja tarttumaan... Vapisuttava itsetunto sokaisi\nhänen silmiään. Hän ei kuunnellut, mitä monarkki sopersi. Hän puhui\nomalle itselleen hyväileviä, huumautuneita ylistyksensanoja ja tunsi\nsielunsa sisintä myöten, miten maineen ja rikkauden virrat olivat\nvihdoinkin kääntyneet kulussaan, kuohuakseen ihanasti vaahdoten häntä\nvastaan.\n\nHän vilkaisi Hedvigiin. Tänä yönä häneen tajuunsa tuskin mahtui\ntieto, että tuo valkopukuinen olento kuului hänelle sieluilleen ja\nruumiineen. Hedvig oli suuren, meluisan seuran piirittämä. Soihtujen\nvalossa hänen kasvonsa näyttivät muuttuvan oudon ilmeikkäiksi, ja\nhänen silmänsä, joista tulien hehku kuvastui, olivat avoimet ja\nhämmästyneet kuin lapsen silmät. Soiton pauhu ahdisti hänen sydäntään.\nHän olisi tahtonut jättää tämän ääniä kuohuvan puiston ja paeta\nhalavien varjoon, jossa oli hiljaista ja yksinäistä. Hän tuskin osasi\nvastata rouva Stapelmohr-Schröderheimin hilpeihin kompiin. Huutoa ja\nkättentaputusta... Missä oli kuningatar? Hän olisi tahtonut saada yhden\nainoan tyynnyttävän katseen Sofia Magdaleenan viisaista silmistä, jotka\npälyilivät ympärilleen vielä aremmin kuin hänen omansa.\n\nYö näytti vaikenevan rakettien räiskeestä. Leimuavat tulilyhteet\nkimposivat palatsin takaa, särkyivät, välähtivät laajoiksi\nliekkiruusuiksi, jotka varisivat pimeyteen kipinöivänä sateena.\nKuninkaan kuplamaiset silmät, joita humala samensi, tuijottivat tätä\nnäytelmää ja hänen epävarma äänensä kaikui kimeänä valtiosihteerin\nbasson yli: \"Helvetissä, Schröderheim! Me perustamme akatemioita ja\nrakennamme oopperataloja, suosimme kirjastoja ja tuhlaamme rahaa\nrunoilijoille. Ja te väitätte, että hukutamme maan kevytmielisiin\nhuveihin...\" Hän kumartui ja tuijotti kuin tutkistellen omia käsiään,\njoiden valkea iho hehkui viheriänä ja purppuraisena ilotulituksen\nvalossa. \"Helvetissä, Schröderheim...! Me olemme kansaan ja kansa\nmeihin tyytyväinen. _Sacre Dieu_...! Kansa... kansa....Kansan rakkaus\non meidän päänalusemme, valtiosihteeri.\" Hänen äänensä sammui\nja suuret, päilyvät silmät kävivät äkkiä kosteiksi, ikään kuin\nhän olisi muistanut jotakin tuskallista. Samassa hän alkoi puhua\nItalianretkestään, palauttaa mieleensä tapahtumia ja ihmisiä, jotka\nsyystä tai toisesta kohosivat hänen humaltuneeseen tajuntaansa.\nMilano, Venetsia, Napoli! Hän nauroi hihittäen, muistaessaan aivan\nodottamatta pienen hilpeän dominon, rouva Papafanin, jota kursailematon\nparooni Armfelt oli rohjennut lähennellä ja joka oli hävinnyt kuin\nkeiju hänen käsistään keskellä karnevaalin humua. \"Sulhanen! Kertokaa\nse hänelle... Pitäkää huolta, että hänen päänsä on selvä. Hoitakoon\nhän minut vuoteeseen.\" — \"Unohdatte, majesteetti, että hän nukkuu\nensimmäistä yötä oman vaimonsa vieressä\", mörisi valtiosihteeri. Mutta\nkuningas näytti tuskin kuulevan — hän nauroi katketakseen, eikä kukaan\nymmärtänyt, mille hän nauroi.\n\nJuhlien humu oli temmannut pyörteisiinsä myös jaavalaisen marakatin.\nKetju, joka kytki sen pöydänjalkaan ja joka ulottui hädin tuskin niin\npitkälle, että Belsazar saattoi siepata suurista hedelmäkulhoista\nhaluttuja herkkuja, ei enää kestänyt sen tempoilemista. Messinkivitja\nkatkesi kilahtaen. Marakatti kyyrötti hetken alallaan kuin miettien,\nmiten käyttää parhaiten hyväkseen tätä odottamatonta vapautta.\nRakettien räiske ja soihtujen loimotus näytti sokaisevan sen silmiä. Se\npyyhkäisi mustalla pikkukämmenellään ryppyistä naamaansa, kohottautui,\nsingahti kuin heinäsirkka runoilija Oxenstiernan päälaelle ja tempasi\nhänen kankipalmikkonsa vinoon. Se suoriutui pahimmasta tungoksesta\nhypähtelemällä olalta olalle, sillä nuo torkkuvat, humalaiset olennot,\njoiden kädet eivät jaksaneet ojentua hätistelemään kutsumatonta\nkiusanhenkeä, tarjosivat mukavimman astinlaudan. Vihdoin se löysi\nherransa ja kuninkaansa. Monarkki istui aivan uuvuksissa valtiosihteeri\nSchröderheimin pöydässä. Ja Belsazar, joka tunsi jo kaukaa hänen\nkimaltavat olkaimensa, lennähti keveästi majesteetin olalle. Nyt\nsen vapaudenkaipuu näytti sammuvan. Ryppyiset kasvot vääristyivät\nsurumieliseen irveeseen, valkoinen poskiparta punertui tulien hehkusta.\nSe kumartui kyyryyn ja tuijotti välkkyvin silmin kauas yöhön, jossa\nilotulituksen kuviot vaihtuivat.\n\nOli aamuyö, kun kuningas nousi ja jätti seurueen. Marakatti Belsazar\nirroitti kurttuiset sormensa hänen peruukistaan ja katsoi tutkistellen\nnoita tuijottavia silmiä, jotka kiilsivät päihtymyksen lasittamina.\nMonarkki harhaili kompastellen pienten puutarhapöytien ohi, joissa\nluiset pelikortit läiskyivät. Hän oli hoipertua vatsalleen; hänen\nhuojuvat polvensa kannattivat hädin tuskin ruumiin painoa. Halavien\njuuret näyttivät kiemurtelevilta varjoilta ja oksien varjot juurien\nverkostolta. Hän tähyili tuskastuneena tietä, eksyi metsikköön, näki\npalatsin valaistut ikkunarivit ja löysi itsensä aivan odottamatta\nlinnan tyhjästä eteishallista, jossa viimeiset maljatulet rätisivät\nsammumaisillaan. Puutarhajuhlan pauhu kaikui kumeana hänen korviinsa\nja hänen mielessään paloi itsepäinen hämärä tahto paeta niin kauas\nkuin suinkin noita valoja ja ääniä. Kiiltävät permantopinnat keinuivat\nhänen silmissään. Kuningas haparoi käsillään tukea ja eteni humalaisen\nepävarmoin askelin kolmen aution salin lävitse.\n\nPeruukki oli pudonnut hänen otsalleen ja painoi hiostavana ohimoita.\nMonarkki tempasi sen käteensä ja teki epämääräisen eleen, joka\nkohdistui ontosti hymyileviin marmoripatsaisiin: \"_Messieurs!_\nSuvaitkaa tämä etiketin loukkaus...\" Hyvin syvällä päihtymyksen\nkätköissä kiehui epämääräinen kiukku, joka sai hänen sormenpäänsä\nkihelmöimään. Hän riuhtoi valkoista kaularöyhelöään, repäisi\näkillisellä otteella takkinsa auki ja huojui eteenpäin. Helpotti.\nKuninkaallisten koristeiden upeus riippui ja lepatti hänen hintelällä\nvartalollaan. Hän muistutti siipirikkoa lintua, joka laahautuu\nviimeisin voimin pesäänsä ja punaisen tokaijin tahrat samettiliiveillä\nmuistuttivat tosiaankin erehdyttävästi veritahroja. Hän sammalsi\npuoliääneen: \"Ei sanaakaan, ystäväni... _Assez de querelles, mon p'tit\nami_...!\" Oven vaalea peili kuulsi hänen edessään. Kuningas tarttui\nkahvaan, horjahti ja astui sisään.\n\nHämärässä, jota kirkasti vain yksi sammumaisillaan tuikkiva kynttilä,\nesineiden muodot näkyivät kuin sumun sisästä. Kuningas erotti vuoteen\nbaldakiinin ja kiiltävät kultahelat tummassa puupinnassa. Hän\ntajusi sameasti, että tämä oli hänen harharetkensä päämäärä ja että\njossakin rauhattomien varjojen syvyydessä lepäsi laiha, harmaa Sofia\nMagdaleena peitellen paljaita rintojaan vuodelakanan kulmalla. Hän\nitse oli aivan uuvuksissa. Kuningattaren musta, avoin katse tuntui\ntulevan määrättömien etäisyyksien lävitse jaksamatta läpäistä hänen\nturtumuksensa panssaria. Kynttilä lepatti. Sen valo kirveli hänen\nlasittuneita silmiään. Hänen täytyi ponnistaa voimiaan, saadakseen\nkankeille huulilleen jotakin hymyn tapaista: \"_Assez de querelles_...\nOlen uuvuksissa, ystäväni... Olen kuolemaan asti uuvuksissa...\"\nVastusteleva silkkipuku repeili hänen haparoivissa sormissaan ja hän\nheitti peruukkinsa, liivinsä ja solkikenkänsä permannolle. Sofia\nMagdaleenan silmät tuijottivat ilmeettöminä ja kirkkaina pimeyden\nsisästä. Hän ei päästänyt äännähdystäkään, kun kuningas laski raskaan\npäänsä hänen syliinsä.\n\nPieni pendyyli mittasi yön tunteja. Sininen tulenliekki supistui\nkapeaksi, savusi ja hulmahti kerran ennen sammumistaan.\n\nKuningas tunsi jollakin raukeavan himonsa hermolla tuon valkean\nruumiin lämmön, jota hän piteli sylissään, mutta syvenevä uni vapahti\nhänen ruumiinsa ponnistelun tuskasta. Sofia Magdaleenan kaulavaltimo\nsykki hänen huuliaan vasten. Kapea lantio hänen allaan oli jäykkä ja\nliikkumaton, ja kuitenkin se uhosi omituista hellyyttä, joka saatteli\nhäntä syvälle uneen. Tänä hetkenä hänen sydäntään vihloi kaipaus,\njoka oli tuskallisempaa ja sokeampaa kuin yhtymisen laimea nautinto,\njonka syvyydestä se tuntui kohoilevan. Hän uneksi kultavuorista. Hän\nkaivautui yhä syvemmäs kilisevän, kimaltelevan virran alle, ojensi\nkättään kuin torjuakseen kylmää metallia, joka uhkasi hukuttaa hänet\npainollaan. Hän etsi haikeasti viimeistä, ahdasta leposijaa, joka\ntuntui pakenevan hänen tieltään ja vaipuvan yhä syvemmäs... Ja kuta\nsikeämmin hän nukkui, sitä tiiviimmin hänen väsynyt mielensä painautui\nunen joustavia seiniä vasten. Se oli ajatonta, lämmintä oloa, se\nsekaantui omituisesti kuviin, joita kulki hänen silmäluomiensa varjossa\nja joiden järjetön leikki jatkui levottomana kuin varjojen tanssi\nseinän paneelilevyillä.\n\nMutta Sofia Magdaleena istui alallaan ja tuijotti nukkujan kasvoja.\nHänen voimansa oli lamassa, hän ei jaksanut kiihdyttää tahtoaan\ninhoon eikä vihaan. Hän ei voinut edes kohottaa polviaan sysätäkseen\nsyrjään tuon raskaan ruumiin, jonka jähmettynyt syleily kahlitsi hänen\nvuoteeseen. Baldakiinin alla, rypistyneiden peitteiden poimuissa\nlepäsi valtakunnan hallitsija samassa kokoonkäpertyneessä asennossa\nkuin hänen kuollut lapsensa oli levännyt. Ja kuta kauemmin Sofia\nMagdaleena tarkasteli noita punaisia kasvoja, joista kaikki ihomaali\noli kulunut pois ja jotka näyttivät elottomilta kuin Smålandin\nherttuan pikkuinen kuolinnaamio, sitä voimallisemmin hänen mieleensä\ntulvi hämärää hellyyttä. Hän siveli hiljaa nukkuvan kasvoja. Ne\neivät värähtäneetkään; uni oli sulkenut lasittuneet silmät. Vihdoin,\ntuskallisen odotuksen jälkeen, kuningas liikahti unessaan. Kädet\nhapuilivat peitettä, väsynyt pää vaipui raskaasti Sofia Magdaleenan\nrinnoille ja nukkujan huulilta lähti samea äännähdys: \"_Ma p'tite\nmaman_...\"\n\nSilloin kuningatar nousi. Hän ponnistautui vapaaksi käsivarsista,\njoiden ote heltisi. Hän silitti rypistynyttä silkkipaitaansa, kohensi\nhiuksiaan ja yritti katsoa omia kasvojaan kuvastimesta, mutta huomasi\nsamassa seisovansa selin kynttilöihin. Punaiset, jäykistyneet kasvot\nkuninkaallisen vuoteen tyynyllä anastivat vielä hetkeksi osakseen\nhänen kaiken huomionsa. Jos nukkuva mies olisi tänä tuokiona avannut\nluomensa, hän olisi lukenut katsojan silmistä mustaa, kukkuraista\ntuskaa. Sofia Magdaleena ryhdistäytyi...Hän avasi oven ja kuiskasi\npimeään käytävään: \"Badin... Oletko siellä...?\"\n\nEnnen kuin äänen kaiku oli kuollut, neekeri ilmestyi kuin maasta\nkohonneena tummaan oviaukkoon. Kuningatar säpsähti: \"_Voilà_... Liikut\nniin äänettömästi....\" Hän sytytti kaikki kolme kynttilää, ja nyt, kun\nkeltainen valo alkoi levottoman taistelunsa varjoja vastaan, tuo ovella\nseisova hahmo näytti saavan lihaa, verta ja väriä. Rubiinivitja hänen\nhiilenmustilla ohimoillaan kimalsi himmeästi, ja hänen hiuksistaan\nja olkapäistään näytti lähtevän loistavanviheriöitä valosuihkuja:\npapukaijan ja riikinkukon höyheniä. Välkkyvä sulkakruunu kumartui\nalamaiseen tervehdykseen kuningattaren edessä. Sofia Magdaleena vältti\nkatsomasta noihin kasvoihin, jotka olivat tummat ja kiiltävät kuin\neebenpuu ja joihin lepattava valo loihti sinisiä varjoja. \"Riisu hänet,\nRiikinkukko\", hän sanoi puoliääneen. \"Näethän, että herrasi on väsynyt.\"\n\nBadin kumartui äänettömänä nukkujan yli ja alkoi vetää tahrautuneita\nsilkkisukkia hänen jaloistaan. Hän liikuskeli aivan äänettömänä\nalkoovin pimennossa. Mutta Sofia Magdaleena ei enää tuhlannut hänelle\nsilmäystäkään. Kuningatar astui suljetun ikkunan ääreen, vetäisi\näkillisellä tempauksella raskaat samettiverhot sivulle ja seisoi\ntuskastumisen täydessä ylväydessä, laihana, kankeana ja raskaasti\nhengittäen lasiruutujen edessä. Juhlan humina kuulosti vaimealta ja\ntulet, jotka olivat vielä äsken palaneet puiston kaikilla äärillä,\nvaloivat viimeisen punaisen hehkun sorisevien joukkojen yli. Huutoa ja\njyminää... Taivas leimahti ruusunkarvaiseksi. Kalpenevan aamutähden\nalla välkkyi silmänräpäyksen ajan kolme tulikruunua ja sortuva\nvalokirjoitus julisti siniseen yöhön: VIVAT REX!\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS KIRJA\n\nRUUTISUONI\n\n\n\n\n1\n\n\nEuroopan pohjoisissa kaupungeissa yhteiskunnan alin kerros nukkui\nraskaassa unessaan. Kansa saattoi niskuroida ja napista. Se huokaili\nverojen orjuudessa ja kuunteli syrjäisestä loukostaan ajan kulkua,\nmutta se ei koskaan tempautunut vuosisataisesta tylsästä lepotilasta,\npaahtuvien nauriiden ja kärisevän laihan paistin tuoksusta. Kaduilla\nja toreilla se väistyi nöyränä kullattujen ajopelien tieltä ja\nkumarsi otsansa maahan asti, kun valtakunnan ruhtinaat ajoivat ohi.\nAlhaiso näki kaukana ja korkealla yläpuolellaan ylhäisön. Alhaiso\noli vain mustaa, tomuista, hedelmällistä multaa, poljettua tannerta,\nlokaista maata, jota kuninkaallisen mahdin aurinko lämmitti ja\nrankaisi. Yhteiskunnallinen eripuraisuus, sorretun laumasielun kauna\nrätisi ja purkautui ahtaissa rajoissa. Sitä varten vaadittiin vain\nhämärä kokoushuone, jota savuava lamppu valaisi ja johon värjärit ja\noluenpanijat, sokerileipurit ja peruukintekijät, nahkurit, kultasepät\nja kutojat keräytyivät kiistelemään ammattikuntiensa paremmuudesta.\nJoskus he unohtivat riidan ja toran ja kurkottivat rasittuneita,\nkelmeitä kasvojaan nähdäkseen elämänsä ahtaan ympärysmuurin taakse,\nkuunnellakseen, mitä kaukana tapahtui.\n\nVielä ei tapahtunut mitään. Saksan ja Italian pikkuruhtinaskunnissa\nvallitsi alemman ja ylemmän ihmisluokan ikivanha arvoero. Se säilyi\nvielä näköjään vankkumattomana. Se turvasi ruhtinaat loistavissa\nlinnoissaan ja kahlitsi kansan ahtaisiin majoihin, joiden öljyttyjen\nikkunakalvojen lävitse kuu, aurinko ja tähdet, taivaan sini ja pilvien\nvaellus kuumottivat aavemaisen himmeästi. Yhteiskunnallisen kohoamisen\ntahto oli torjuttu ja kuoletettu; tuhannet uutterat kädet tekivät\nvielä nöyrinä työtään, tuhansista silmistä paistoi liikkumaton, tylsä\nhiljaisuus, penseä alistuminen Jumalan ja ruhtinaiden tahtoon.\n\nMutta Atlantin valtameren rannoilla saattoi havaita salaista, hiipivää\npyrkimystä, rauhatonta kapinanhalua, joka puhalsi mutkittelevilla\nkaduilla kuin ukkosta edeltävä tuulenhenkäys. Se oli vielä kovin\nhiljaista levottomuutta. Vain tarkin korva saattoi tavoittaa sen\nsuunnan, käsittämättä lainkaan tuon leviävän liikehtimisen syvintä\ntarkoitusta. Se virisi syrjäisten korttelien viinikellareissa ja\nsynkkien sokkeloisten kujien loassa. Se orasti ullakkohuoneissa,\njoissa köyhät ylioppilaat ja runoilijat elättivät itseään kopioimalla\nnuotteja, asiakirjoja, oikeudenpäätöksiä ja lueskellen joskus iltaisin\nkäryävän talikynttilän valossa Rousseaun \"Yhteiskuntasopimusta\". Se\nkajahteli tummissa porttiholveissa, väreili aivan vienona sanoissa,\njoita ohikulkijat viskasivat toisilleen. Se kuvastui tuhmissa,\ntuhruisissa kuparipiirroksissa, joita Palais Royalin kirjakauppiaat\nmöivät kahdenkymmenen kultarahan hinnasta ja jotka esittivät Maria\nAntoinettea harjoittamassa lesbolaista rakkaudentaitoa.\n\nVuonna 1787 kukaan ei vielä ennustanut tulevaisuutta näiden\nhuomaamattomien oireiden nojalla. Mutta salaperäinen suhina ja kuiske\njatkui; se kiiti hiljaisena pauhuna mustien katujen holveissa,\nvinkui kujilla ja toreilla, kalisutti kapakoiden kilpiä. Pariisin\nvihanneskauppiaat kertoivat puoliääneen kaskuja Versaillesin\ntuhlaavasta elämästä. He puhuivat näinä päivinä paljon juutalaisen\nBöhmerin jalokiviketjusta. Se oli maksanut miljoonan kuusisataatuhatta\nlivreä, ja Ranskan kuningatar oli kietonut sen valkoiseen kaulaansa,\nkun sokerin ja suolan hinnat olivat huimasti kallistumassa ja Pariisin\nesikaupungeissa raivosi nälkäkuolema.\n\nKuumaa kesää oli seurannut hehkuva syksy. Aurinko, joka heitti viiston\nvalonsa Euroopan ruhtinaskuntien ja kaupunkien yli vaipuessaan illoin\nnäköpiirin taakse, näkyi Napoliin, Stettiniin, Müncheniin, Pariisiin,\nTukholmaan yhtä purppuranpunaisena, loimottavien tulihuntujen\nsaartamana. Napolin kuningatar Karoliina tuijotti sitä palatsinsa\nparvekkeelta ja uneksi rubiineista, joita roomalainen jalokivien\nvälittäjä oli hänelle tarjonnut. Brandenburgin vaaliruhtinas, joka\nistui illallispöydässään ja jonka silmiä tuo hehku häikäisi, antoi\nverhota ikkunat raskaalla sametti vaipalla; valo oli luonnottoman\npunainen, raaka. Trianonin keinotekoisessa metsässä syttyivät kaikki\nkorkkitammet ja vistaariat veriseen säihkyyn, joka sai Ranskan\nkuningattaren huudahtamaan ihastuksesta ja pyyhkäisi hänen mielestään\nnäiden viikkojen kauhean huolen, inhoittavan kaulakoristejutun. Hän\ntaputti käsiään. \"_Mesdames!_ Mikä ihastuttava ilta!\" hän sanoi\nystävättärilleen Lamballelle ja Polignacille, jotka seisoivat halavan\nvarjossa kohotellen silkkisiä hameenliepeitään, joita kasteinen ruoho\nuhkasi tahrata.\n\nJa kun aurinko näytti vaipuessaan pitenevän ja yhtyvän hehkuvaan\npilvenlaitaan kuten pikarin kulho yhtyy kantaan, Maria Antoinette\noli näkevinään suuren kultaisen maljan kaukana lännessä. Hän puhui\npäivänlaskun burgunderista ja yön jumalan huulista, jotka kumartuivat\nmaistamaan taivaan juomaa.\n\nTämän rubiinin, tulipalon, apokalyptisen maljan näki tuona iltana\nmyös asianajaja Maximilien Francois de Robespierre, joka oli tullut\nArrasista Pariisiin ja kuljeskeli nyt Seinen rannoilla, kilistellen\ntaskussaan kolmea kultarahaa, jotka hän oli voittanut sangen\nsotkuisesta eläkejutusta. Hän pysähtyi virran kaltaalle. Piilipuiden\nvarjot häälyivät savenharmaassa vedessä, johon oli syttynyt kelmeä\nkuulto. Hän suoristi käyrää varttaan, ikään kuin taivaan ruskosta\nvaluisi hänen ihanteelliseen henkeensä voimaa, uskallusta, uutta\npäättäväisyyttä. Pariisin tumma jättiläisruumis näytti yhtyvän taivaan\nvaloruumiiseen tuhansin katonharjoin ja tornein. Näivettynyt pieni\nasianajaja ajatteli tänä iltana kaikkia niitä köyhiä ja sorrettuja,\njoiden puolesta hän ponnisteli, voidakseen turvata heidän oikeutensa\nja pelastaa heidät vallanpitäjien sorrolta. Noiden kurjien naisten ja\nmiesten elämä kohisi verenkiertona kaupungin suuren ruumiin soluissa.\nHe olivat Pariisin sielu, he olivat Ranska ja maailma. Hän muisti\nherra Rousseaun kirjoitukset, jotka lävistivät kirkkaana valonsäteenä\nyhteiskunnallisen surkeuden tylsän unen. Hän kuvitteli onnellisempia\naikoja, jolloin veljeys ja inhimillinen osanotto hävittäisi rajan, joka\ntänään erotti alemmat ylemmistä, kansan ruhtinaista. Asianajajan kapeat\nhuulet pusertuivat uhmaavaksi kaareksi, ja hän tuli huomaamattaan\nkuiskanneeksi aivan ääneen: \"Herra, kuinka kauan...?\"\n\n\"Ei kauan\", sanoi kuiva, pistävä ääni hänen vieressään. Hän\nhuomasi vasta nyt, että halavien alla seisoi kolme miestä, jotka\ntuijottivat näköjään välinpitämättöminä ja yhtä äänettöminä kuin\nhän taivaan tulipaloa. Laiha nuorukainen, jolla oli Savonarolan\nkiihkeät näädänkasvot ja jonka kulunut samettitakki oli väriltään\nruosteenruskea, tutkisteli mietteliäänä pienen asianajajan piirteitä.\n\"Sallikaa minun esittäytyä, monsieur\", hän sanoi viimein. \"Olen\nJean Paul Marat, ruumiinsilpoja.\" Kun Robespierre vielä mitteli\nlikinäköisillä silmillään noita luisevia kasvoja, tietämättä oikein,\nmiten tulkita tämän ilmoituksen, toinen seurueen jäsenistä päästi\nheleän naurun. \"Mikä itsetunto! Hän on vain lääkäri, monsieur. Hän\ntoimii Artoisin kreivin kaartissa ja sitoo ammatikseen katkenneita\nkäsivarsia. Minä puolestani... nimeni on Camille Desmoulins. Entä te,\nmonsieur?\" Robespierre esittäytyi.\n\nMutta kolmas miehistä, joka oli nojautunut halavan runkoon ja\ntuijotellut yrmein ilmein taivaan liekkejä, näytti nyt heräävän\nmietteistään. Hän jätti vartiopaikkansa ja lähestyi seuruetta. Hänen\nrumat, rokonarpiset buldogginkasvonsa loistivat kummallista karsasta\nuhmaa ja hänen suuri leukansa työntyi uhkaavasti eteenpäin, kun hän\njymähdytti hiljaiseen iltaan huomautuksen: \"Siis asianajaja? Totta,\ntotta, näen sen kuluneista liiveistänne. Meidän ammattikuntamme\nei yleensä säästä ja kokoa aittoihin niin kauan kuin pysyttelemme\njääväämättömän totuuden tiellä.\" Hän ojensi karhumaisen kätensä.\n\"Danton, Georges Jacques\", hän sanoi kumeasti, ja tuo nimi kajahti\nhämärässä kuin malmikellon läppäys.\n\nHe lähtivät hitaasti vaeltamaan Seinen rantaa ja hävisivät puiden\nvarjoihin. Aurinko painui. Valo sammui pimeyteen. Jossakin Pariisin\nsopukassa sen viimeinen säde silasi kalvaalla kullalla myös laihan\nmiehenpään, joka kohosi nopeasti, sävähtäen kirjojen ja paperien\nlumopiiristä. Kasvot, joiden tuimat piirteet toivat mieleen\ntornihaukan, antautuivat tuokioksi paisteelle. Mies oli tykkiväen\naliluutnantti. Hän oli siirtynyt Briennestä Pariisin sotaopistoon.\nTänään hän oli vapaa kaikesta palveluksesta, ja hän oli aamusta saakka\npainiskellut suuren tehtävänsä kanssa, kuluttanut mielettömästi\nvalkoista paperia ja vihertävää mustetta. Ahtaan ullakkohuoneen\ntyöpöydällä oli hänen tähänastisten ponnistelujensa tulos: kasa täyteen\nkirjoitettuja paperilehtiä, ylimpänä arkki, jonka reunaan oli piirretty\nsanat _Lettres sur la Corse_ ja hieman alemmaksi hänen oma nimensä\n_Napoleon Bonaparte_. Hän painoi kapeat, hiukan naiselliset kätensä\npakottaville ohimoille. Punainen valo sammui hänen silmissään ja yön\nensimmäinen varjo vieri hiljaisuuden pauhinalla Pariisin kattojen yli.\nNuori aliupseeri ajatteli syntymäkyläänsä Ajacciota. Sen öljypuut, sen\nmatalat valkeat maalaistalot, sen virrat ja viinirinteet olivat jo\nsukeltaneet yöhön ja vain korkeimpien vuorien huiput hehkuivat ehkä\nvielä kuin smaragdikeilat, kuvastaen sammunutta päivää. Hän huokasi.\nHän avasi raskaan foliantin ja alkoi lukea.\n\nMutta aurinko, joka painui kaukana etelässä Välimereen ja pohjoisempana\nAtlantiin, valaisi samaan aikaan tietä, joka johti Tukholmasta Lofön\nsaarelle. Loiva, hehkuva säde tavoitti maalinsa. Se kipinöi kullatussa\nvaakunassa, joka koristi nopeasti kiitävien vaunujen ovea.\n\nGUSTAF ADOLF Reuterholm, kuningattaren kamariherra ja seitsemän\nvapaamuurarijärjestön toimeenpaneva jäsen, oli matkalla\nDrottningholmiin. Vaunut heittelehtivät tien käänteessä. Vapaaherra\nReuterholm oli painanut kalpeat kätensä ristiin — taitavat, varovaiset\nkädet, jotka osasivat liikuttaa niin sanomattoman juhlallisesti\nkultaista muurauslastaa ja suitsutustikkuja. Kun hän nojautui\netukumaraan, hän miltei näytti mieheltä, joka on vaipunut rukoukseen.\nMusta silkkinen vaippa kääriytyi kuin lepakonsiipi hänen vartalonsa\nympärille ja sen kotelomaisista poimuista kohosi kipsinvalkoinen,\nkaunis pää. Ei sade eikä tuuli kyennyt ahavoittamaan noita kalvaita\nkasvoja, jotka muistuttivat liikkumattomassa levossaan jonkin\nroomalaisen jumalan kuolinnaamiota.\n\nMetsät, joiden latvoihin auringon häviävä valo näytti hyytyvän,\nvierivät hänen ohitseen. Puiden sinipunaiset varjot, synkästi paistavat\nrungot, pilvien ruskotus imeytyivät hänen silmäteriinsä ja menettivät\nvärin ja valon tultuaan hänen mielensä omaisuudeksi. Elävä hehku pakeni\nkaikesta, mihin hän katsoi. Lapsesta asti hän oli palvonut vain mustia\nja valkoisia kuolemanvärejä, joissa piili juhlallisuutta, paatosta,\npapillisuutta. Hänen ja luonnon väliin oli aikoja sitten kehittynyt\nläpäisemätön eristyskerros, jota sadat luetut kirjat, sadat viisaat\nmietelauselmat ja henkevät epigrammit, valistusfilosofien kirjoitukset\nja mystillisten lahkojen salaopit muunsivat yhä lujemmaksi. Oli kuin\nnoituutta, että viheriöivä maa ja sininen taivas kaikkosivat sitä\nkauemmas, kuta innokkaammin hän omaksui Rousseaun aatteet ja julisti\nluonnollisuuden evankeliumia! Hänen sielunsa sekavassa vyyhdessä oli\nylenpalttisen paljon tummia lankoja: uskoa, joka oli ammoin sitten\nmuuttunut taikauskoksi, jumalisuutta, joka sulautui selittämättömän\novelasti ensyklopedistien oppeihin. Hän kuunteli henkien koputuksia ja\nluotti pienten tammesta valmistettujen pöytien ennustusvoimaan. Unet ja\nenteet olivat lujittaneet hänen syvää vakaumustaan, että Sallimuksen\nkäsi lepäsi siunaten hänen otsallaan ja että taivaallinen tahto oli\njo ennen hänen syntymäänsä vihkinyt hänet suureen kohtaloon. Hän ei\nkoskaan unohtanut hetkiä, jolloin Voiman käsivarsi oli tavallista\nväkevämmin varjellut häntä ja temmannut hänet perikadosta. Niin oli\ntapahtunut jo lapsuudessa, tuona kauhujen yönä, jolloin isä kahmaisi\nhänet kehdosta, syöksyen viimeisessä silmänräpäyksessä Suitian\npalavasta kartanosta. Hän, Gustaf Adolf Reuterholm, tiesi voimansa.\nHän kumartui huumautuneena tulevaisuuden kuilun partaalle ja yritti\nnähdä viikkojen, kuukausien, vuosien taakse, josta ennustettu valtikka\nkimalsi hänen silmiinsä.\n\nVaunujen tasainen jyrinä säesti kuin kumea soitto mielikuvien kulkua.\nNe olivat vanhat, lujatekoiset kaleesit; hän oli antanut maalauttaa\nniiden tummaan oveen Gyllenstiernain vaakunan, sillä äitinsä kautta\nhänen oli todistettu polveutuvan kaikkien ritarien yliritarista, Kaarle\nSuuresta. Vain kaukaa pyöreän pöydän päiviltä, Teutoburgin metsien\nhämärästä saattoi periytyä veri, joka oli sinisempää kuin toisten\nkuolevaisten, ja suuret, hehkuvat ajatukset, joissa välkkyi kruunuja,\naaveita ja enkeleitä, tähtipiirejä ja pyhiä loitsusanoja. Hänen veltto\nvalkea kätensä kurkotti kiihkeästi valtikkaa, jota voitelematon\nmies vielä piti sormissaan. Varovainen viha jännitti alinomaa hänen\ntahtoaan, viha, joka kohdistui kuninkaaseen, hänen suosikkeihinsa,\nhänen kultaansa ja purppuraansa, hänen lemmikkiapinaansa. Miten\nhalukkaasti Reuterholm olisi temmannutkaan käsiinsä valtiolaivan\nohjat ja suunnannut sen omille synkille vesilleen! Ilon ja huvitusten\nloistava kuohu hyrskysi kaikkialla häntä vastaan, ja hän puolestaan\nvihasi tuota kevyttä maailmaa, noita kirjavia pukuja ja liekehtiviä\njuhlakynttilöitä.\n\nHuolimatta määräämättömästä taikauskostaan Reuterholm oli ranskalaisen\nvalistuksen puhdasverinen vaikka kieroon kasvanut perillinen: hänen\nkateellinen sielunsa oli kypsynyt vallankumoukseen, ja hän aavisti\nsen. Pahennuksen aikaa oli kestänyt kyllin kauan. Hyveen auringon\noli vihdoinkin noustava. Hän, joka oli itkenyt jokaista teurastettua\nlammasta ja jokaista rikottua linnunpesää, hän, joka oli lukenut\nkyyneleitä vuodattaen Rousseaun teoksia, oivaltanut kreikkalaisten\nhautauurnien alakuloisen sulon ja myrskyisten päivänlaskujen jylhyyden,\nhän, mystikko ja askeetti, toisen todellisuuden leppymätön evankelista,\nkirosi sielussaan Ruotsin kevytmielisen hovin. Tuossa tuomitussa\nmaailmassa eli ja hengitti vain yksi ystävä, jolle tanssivat pöydät\nennustivat suurta maallista herruutta. Hän oli Södermanlandin herttua\nKaarle, ja hänet vapaaherra Reuterholm tahtoi kalastaa mystillisen\njärjestön verkkoihin. Hän oli jo kuullut, että Kaarle herttua odotti\nkärsimättömänä hänen tuloaan. Reuterholm hymyili. Odottakoon! Hän,\nKaarle Suuren viimeinen jälkeläinen, oli tulossa.\n\nHOVISSA hänen saapumisensa ei herättänyt minkäänlaista mieltenkuohua.\nKaikkien katseet olivat kohdistuneet monarkkiin, jonka levottomissa\naivoissa hautui uusia suunnitelmia, joista kukaan ei ollut täysin\nperillä. Näytti, kuin hän antautuisi hurjien ulkopoliittisten haaveiden\nvaltaan. Sitä oli pelätty. Nyt näyttäytyivät Johan Kristoffer Toliin\njyrkät haukankasvot kaikkialla, missä monarkki liikkui, ja tämä ankara\nvartija kuiskaili hänen herkkiin korviinsa houkutuksia ja neuvoja,\nohjeita ja varoituksia, joiden ojennusnuoraan hän näytti omituisen\ntahdottomasti tarttuvan. Kuningas oli jo suorittanut pelisiirtoja,\njoita vanhin ylimystö seurasi epäluuloisin silmin. Eronsaanut\nkansliapresidentti Scheffer oli tuskin ehtinyt tottua siihen tietoon,\nettä hänen virkansa ja arvoasemansa oli siirtynyt runoilija Creutzille,\nkun saapui odottamaton viesti tämän uuden ulkoministerin kuolemasta ja\nrunoilija Oxenstiernan nimittämisestä hänen sijalleen. Syksyllä 1786\nkaatui myös rahaministeri Liljencrantzin horjahteleva istuin. Hänet\nnimitettiin valtaneuvokseksi, hän sai vapautuksen kaikista entisistä\ntoimistaan, ja hänen asemansa peri rajattomasti riemastunut vapaaherra\nRuuth, joka nyt vapautui Kaarle herttuan vaikean talouden hoidosta ja\nkapusi valtakunnan ylimmäksi finanssineuvokseksi. Hänen kelpasi! Hän\nliikkui hovissa joustavampana ja henkevämpänä kuin koskaan, sivuutti\npalatsin ovissa kaikki nuoret tunkeilijat, hakeutui alinomaa Toliin\nseuraan, ikään kuin hän olisi halunnut lujittaa uutta asemaansa tuon\nsotaisen diplomaatin avulla.\n\nValtiopäivillä oli puhjennut voimakas oppositio, joka yhä suretti\nkuningasta. Oli hetkiä, ja hänen uusi kansliapresidenttinsä pani\nne huolellisesti ja tarkoin muistiin, jolloin hän avoimesti kirosi\nneuvonantajaansa Tölliä. Juuri Johan Kristoffer oli kehoittanut\nkutsumaan säädyt koolle, juuri hän oli taitavasti lietsonut\nmajesteetin mielikuvitusta ja saattanut hänet ajattelemaan, että\nkuninkaan ja alamaisten katkenneet välit voitaisiin vihdoinkin\nsolmia. Kirottua! Hän, kuningas Jumalan armosta ja äänivaltaisten\nsäätyjen tahdosta, oli todistellut noille tyhjille päille isonjaon\nhyödyllisyyttä, vasta perustettujen kaupunkien erinomaisuutta,\nuusien kulkuteiden ajokelpoisuutta ja odottanut kiitollisuuden\npurkauksia, kuten tavallista. Mutta kun ryhdyttiin valitsemaan\nvälttämättömiä poliittisia valiokuntia, pankkivaliokuntaa ja\nvaltiovarainvaliokuntaa, puhkesi kytevä vastustushalu ensi kerran\nesille. Kaksi opposition johtomiestä, vanha valtaneuvos von Fersen\nja juonitteleva kenraalimajuri Pechlin, olivat keränneet ympärilleen\nmahtavan joukon vapaudenajan puolueveteraaneja. Passevolanssin\nkysymyksessä he hyökkäsivät julkisesti majesteettiaan vastaan.\nMonarkin täytyi viimein suostua veronalennukseen, tinkiä oikeuksistaan\nkiusallisessa paloviinapolitiikassa ja kaiken kukkuraksi ottaa\nkäsiteltäväksi pastorinvirkojen kaupustelu. Hän saattoi vieläkin\nnähdä silmissään niskuroivien suomalaisten pormestarien, herrojen\nRahmin, Grönroosin ja Mentzerin tympäisevän itsevarmat kasvot. Asia\nvihloi hänen mieltään. Sitä ilkeämpää oli tietää, että hänen kunnoton\nmaamarsalkkansa, nurjamielinen kreivi von Fersen oli sytyttänyt\nilmiliekkiin talonpoikien tupakkakerhojen epävarman napinan antamalla\nheidän kiertoteitse kuulla, mitä korkein ylimystö ajatteli valtakunnan\nhallitsijasta. Kuningas puri huultaan. Hän kyllä näyttäisi, hän panisi\nheidät vielä pihteihin, nuo juonittelevat ketut!\n\nMutta nyt hän istui oman kultavuoteensa reunalla, ympärillään monien\nkoruesineiden turvallinen ja loistava piiri, jonka kehässä hänen ei\ntarvinnut pelätä mitään, ei huolestua mistään. Aamu paistoi palatsin\nalkooviin. Ehrenstrahlin puolijumalat jatkoivat kivettynyttä leikkiään\ntaulujen tummassa ruskeudessa. Satavuotiset fajanssiuurnat, joihin\ndelftiläinen mestari Lambert von Eenhorn oli loihtinut lasittavan\nkuullon, välkehtivät kuin sininen taivaanholvi. Kuningas leikki\nmarakatin kanssa. Belsazar kapusi hänen olalleen ja tavoitti pienellä\neloisalla kädellään silkkisen aluspuvun röyhelöitä. Sen ryppyiset\nkasvot näyttivät ajattoman vanhoilta. Ne olivat kuin kaistale mustaa,\nuurteista maata, johon ilkamoiva jumala oli kaavaillut pienten\nihmiskasvojen irvikuvan. Valo säihkyi vuoteen kultauksissa, marakatti\ntempoili vitjojaan ja kuningas lepersi: \"Kas niin, olemme rauhaton,\nvai kuinka? Tahdomme sokeripalan? Ooo, pikku Belsazar, siellä on vain\nrinta ja sydän. Sydän sykkii, Belsazar, valtakunnan sydän sykkii... Ja\nnyt jätämme peruukin rauhaan. Istumme aivan hiljaa, pikku kiusanhenki.\nKas niin. Hiljaa kuin valtiopäivien herrat, ovelana kuin ystävämme von\nFersen ja Pechlin, se vanha juonittelija. Ei, älä katso noin! Käännä\npääsi, Belsazar... Hitto, kuinka hän muistuttaa piispa Gadolinia!\"\n\nHän purskahti nauruun ja sysäsi marakatin permannolle. Mutta Belsazar\nkaipasi korkeita näköpaikkoja, se syöksähti ketterästi ovella seisovan\nArmfeltin olalle ja kyyristyi siihen harmaana ja peikkomaisena.\n\nParooni Armfelt välitti vähät tästä hartiankoristuksesta. Hän oli\nsuunnattomasti kuohuksissaan; hän malttoi tuskin vastailla monarkin\nkysymyksiin. Koko sääty valtiopäivien ajan Venäjän lähettilään Markovin\ntalo oli ollut tyytymättömän aateliston kokoontumispaikkana, ja niiden\njoukossa, jotka useimmin nauttivat sen antimia, nähtiin Yrjö Maunu\nSprengtporten, Savon prikaatin entinen komentaja. Parooni Stjerneld,\njonka oma sydän oli tulvillaan kaunaa kuningasta kohtaan, oli kutsunut\nhänet Hollannista Tukholmaan. Kerrottiin, että hän oli vehkeillyt\nHaagissa Venäjän sikäläisen lähettilään, ministeri Kolytsevin kanssa,\nja mitä nämä pöytäkeskustelut olivat koskeneetkin, varmaa ainakin oli,\nettä hän hautoi kostoa. Tiesikö hänen majesteettinsa, että eversti oli\nnoussut heti valtiopäivien loputtua laivaan? Hänen seurassaan oli ollut\nnuori upseeri Ehrenström, he olivat laskeneet rantaan Turussa, jossa\nSprengtporten oli hakenut poikansa Porthanin pensionaatista pois. Mitä\nvarten? Matkustaakseen Venäjälle! Kesän tämä vaarallinen juonittelija\noli viivähtänyt Nastolan Seestassa, omalla perintötilallaan,\nsiirtynyt sitten Gammelbackeniin Porvoon lähelle ja vihdoin, syyskuun\nkahdeksannen päivän aamuna, noussut poikineen ja Ehrenströmeineen\nlaivaan matkustaakseen Pietariin. Armfeltin silmät säihkyivät. \"_Sic\ntransit_...! Viisi, kuusi vuotta sitten en olisi rohjennut avata\nhänen kengännauhojaankaan, ja nyt häpeän jokaista hetkeä, jonka olen\ntuhlannut hänen seurassaan. Ei, tämä menee liian pitkälle.\" Hän\nryhdistäytyi. \"Suljen teidän majesteettinne suosioon Ehrenströmin,\nnuoren linnoitusupseerin, joka on vast'ikään palannut Pietarista.\nKarannut...\"\n\nKuningas tervehti ovesta astuvaa Ehrenströmiä niin hämmentyneesti,\nettä tämän vapisevat kädet ja pelokkaat silmät rauhoittuivat hieman.\nKun puolipukeinen monarkki ja nurkassa seisova Armfelt kiristivät\nhäneltä tietoja, hän menetti malttinsa. Hän herjasi avoimesti miestä,\njoka oli pettänyt hänen toiveensa, kuten hän petti kuninkaansa ja koko\nvaltakunnan. Hän oli valmis tunnustamaan kaiken; hän tahtoi tunnustaa,\nsillä hän ymmärsi avomielisyyden ainoaksi keinoksi, joka voisi\nvierittää hänen omilta hartioiltaan syyn. Ja kuningas sai sanattomaksi\nhämmästyksekseen kuulla, mitä Sprengtporten oli uskotulleen ilmaissut.\nOli totta, että eversti oli kääntynyt kreivi Kolytsevin puoleen anoen\nKatariinalta suojaa kuningasta vastaan ja kaiken lisäksi apua suuren\npoliittisen suunnitelman toteuttamiseksi. Hän oli puhunut siitä\nmyöskin Markoville syödessään hänen kanssaan päivällistä Tukholman\nlähetystötalossa, ja Markov puolestaan oli heti ilmaissut hänen\naikeensa Venäjän ulkoministerille, kreivi Ostermannille ja Venäjän\nulkoasiain johdossa toimivalle Bezborodkolle. Niin, suunnitelman\ntunsivat monet. Sen tunsi Turussa rehtori Porthan, jonka täysihoidossa\neversti oli pitänyt poikaansa. Sen tunsi Porvoossa lehtori Meinander,\nsen tunsi everstin tukholmalainen rakastajatar, joka oli seurannut\nhäntä Seestan kartanoon. Tämä lihava, mukautuvainen olento näytti\nensi kerran sytyttäneen epäsovun everstin ja hänen nuoren ihailijansa\nvälille. Ehrenström nyrpisti suutaan. Oh, häntä oli kovin ihmetyttänyt,\nettä semmoinen _puella publica_, luvalla sanoen, hallitsi suuren\nisänmaanystävän tyhjää lesken vuodetta.\n\nKuta enemmän hän paljasti ja purki sydäntään, sitä levollisemmaksi\nkuninkaan ilme kuitenkin muuttui. Suotta he hätäytyisivät!\nSprengtportenin utopioista oli turha piitata, sillä koko hänen\nsuunnitelmansa häipyi pateettisuuden korkeuksiin ja Pietarin\nreaalipoliittiset valtiomiehet tuskin kallistaisivat korviaankaan\nnoille houreille, joissa suunniteltiin Ruotsin suurimman maakunnan\nitsenäistämistä. Sitä ilkeämpää tosin oli kuulla, että everstin\nkapinallinen mieliala oli sytyttänyt kipinän monen nuoren upseerin\nrintaan. Ehrenström ei peitellyt tietojaan: Sprengtportenin entinen\nprikaati, Savon joukot, voitaisiin kukaties taivuttaa tuon hankkeen\nkannalle, ja mitä tuli aatelistoon ja papistoon, heidän joukossaan oli\nvaltiopetoksellisia aineksia. Kuningas mitteli miettiväisenä permantoa.\n\"No niin, tämä ei kummastuta meitä\", hän äännähti viimein. \"Uskokaa tai\nälkää, jos olisimme antaneet tuolle kostonhimoiselle miehelle Suomen\nsotilas ja siviilihallinnon johdon, hän ei puhuisi halaistua sanaa\nmaakunnan itsenäisyydestä. Hän olisi meidän alamainen palvelijamme, ja\nte, Ehrenström, te, parooni Armfelt, ihailisitte häntä kuin isäänne.\"\n\"Ei koskaan\", aloitti Ehrenström. Mutta majesteetti oli vaipunut\nmietteihinsä ja katseli hajamielisin ilmein, miten marakatti Belsazar\nnyhti hänen yötakkinsa silkkinöyhtää. \"Mikä omituinen ajatus\", hän\nsanoi puoliääneen. \"Tiedättekö, tuo juttu Suomen itsenäisyydestä...\nEi, se muistuttaa liiaksi Elisabetin manifestia ja myssyjohtajien\nvehkeilyjä vuodelta neljäkymmentä ollakseen muuta kuin sinisintä\nidealismia.\"\n\nPAROONI Armfeltin osallistuminen hovin elämään oli häiden jälkeen\nhuomattavasti vähentynyt. Hän ja Hedvig asuivat nyt upeassa\npalatsinhuoneistossa, jota aikaisemmin oli käytetty kansliana. Sen\nkalustaminen ja somistaminen oli vienyt hänen kaiken aikansa: hän\nvalvoi tarkoin lakattujen pöytien, dokumenttikaappien ja lipastojen\nvalintaa, hän tuotatti arkuittain kalleinta Wedgwood-fajanssia,\nkullanhohtoista Gardner-porsliinia, astiastoja, maljakoita,\nkiinalaisia ja intialaisia koruesineitä, joiden järjesteleminen\nviehätti sanomattomasti Hedvigiä. Valtiopäivien aikaan Armfelt\nkuittasi keveillä sukkeluuksilla monarkin levottomuuden. Miksi piitata\noppositiosta! Säädyt olivat kuitenkin kaikitenkin kuninkaan kädessä,\nhän hallitsi ja se riitti. Mutta nyt saapui tieto Sprengtportenin\nvehkeilyistä. _Parbleu!_ Oli kuin noituutta, että osat olivat voineet\nniin valtavasti vaihtua — että hän, entinen mitätön kaartinvänrikki,\nseurasi tapahtumia valtaistuimen juurelta ja että mies, joka oli vielä\nmuutamia vuosia sitten seisonut maineen ja kunnian korkeudessa, oli\nsuistunut jalustaltaan. Kohtalo, hän ajatteli. Kohtalo tahtoi, että\nSprengtportenin ympärillä säihkyi vain tahrattomia aateliskilpiä ja\nvallitsi kirkas päivänvalo; mutta hänen oma osansa oli elää varjossa.\n\nSillä taholla oli tapahtumien virta yhä kiivas ja kiireinen. Armfelt\nsaattoi todellakin olla tyytyväinen. Mutta linnan puistoissa ja\nvalkean sivurakennuksen ikkuna-aukossa näyttäytyi yhä valtaneuvoksen\ntyttären, neiti Magdalena Rudenschöldin viettelevä olemus, ja\nhänen täytyi terästää tahtoaan ollakseen paljastamatta salaista\nhaluaan. Yhdeksän, kymmenen päivää häiden jälkeen hän oli urheasti\nväitellyt jokaista tilaisuutta, joka johtaisi hänet tytön pariin.\nHän oli näytellyt kylmäkiskoista ystävää. Hän oli katkaissut heidän\naamukeskustelujensa tutun tahdin ja pysytellyt etäällä ikkunasta, jossa\nvaltaneuvoksen tytär näyttäytyi. Kirottua! Armfelt ei voinut unohtaa\nuhittelevia sanoja, jotka suhisivat hänen korvissaan; hän näki elävästi\nedessään noiden hauraiden kasvojen muodon ja silmät, jotka syvenivät\nmustiksi, kunnes ne hohtivat kuin varjoinen tumma vesi. Salaisissa\najatuksissaan hän riisui valtaneuvoksen tyttären alastomaksi, vapautti\nhänen jäsenensä monien röyhelöiden, monien kalanluiden ja valkoisten\naluspitsien puristuksesta, kunnes saattoi ahmia katseellaan hänen\nolemuksensa salaisuutta. Hän tiesi himoitsevansa Magdalenaa kuten\nhimoitaan harvinaista elävää riistaa, jonka lumous häviää, kun\nsaalis on kaadettu. Omistamisen ja unohtamisen vietit taittuivat\npoljennollisesti vastakkain kuten kaksi aaltoa, jotka vyöryvät toisiaan\nkohti, ja niiden raukeavilla harjoilla, niiden rytmillisen leikin\nhuipuilla kimalsi todellisuuden vaahto.\n\nHän lähestyi vaimoaan hellänä ja kohteliaana, ja hänen oli tavattoman\nhelppoa tuudittautua ajatukseen, että heidän välillään vallitsi\ntäydellisen rakkauden sopusointu. Hellyys, jolla Hedvig vastasi hänen\nhyväilyihinsä, ei koskaan ehtynyt. Hän omaksui pieniä, viehättäviä\ntottumuksia. Hän oppi oivaltamaan räiskyvän takkatulen arvon,\nvalitsemaan suunnattomasta astiastosta omat nimikkokuppinsa, joista\nhän maisteli kaakaonsa ja teensä, leikkimään kynänpyyhkimellä, kun\nkerrottiin hovijuoruja, ja vihdoin viljelemään äänenpainoja ja kepeitä\nhyväilyeleitä, jotka herättivät Hedvigin olemuksen pohjalla uinuvan\ntunteen kuten äänirauta herättää klavesiinin sävelen. _Ma chère\naimable_... Pieni sokeriprinsessani... — Hän kuunteli viehättyneenä\nomaa tummaa alttoääntään, jota seurasi omien kasvojen ja oman vartalon\nnautinnollinen mielikuva. Hän viihtyi tuon puuhakkaan naisen vierellä,\nkaipasi hänen läsnäolonsa voimakasta rauhaa, milloin Hedvig poistui\nhuoneesta, ja kietoi kätensä hänen vyötäisilleen, kun yö koitti.\n\nMutta valtaneuvoksen tytär eli omaa hilpeää elämäänsä aivan hänen\nlähellään. Tarvitsi vain kurkottaa rohkeasti, ja saalis olisi hänen.\nMagdalena kohteli nyt ihailijaansa ylimielisen pidättyvästi, vastaili\njäykästi hänen tervehdyksiinsä, milloin he sivuuttivat toisensa\nlinnan käytävissä, ja kuitenkin hänen katseensa säihkyi kutsuen\nja hänen uhitteleva hymynsä oli varomattoman, sopimattoman avoin.\nArmfelt piiritti kiihkeästi tätä kaunista riistaa. Mutta hän ei\nsaanut milloinkaan tilaisuutta kahdenkeskiseen yhdessäoloon, sillä\ntytön ympärillä hulmusi aina ystävättärien parvi kuin mikäkin meluisa\nsuojelusvartio. Hän oli varjeltu ja panssaroitu; hän oli uskalias,\nvapaa, vallaton kuin Diana, joka tietää säilyvänsä saavuttamattomana\nja joka nauttii kuumista, janoisista silmäyksistä. Kaikissa palatsi\njuhlissa, kaikilla illallisilla ja vastaanotoilla kilisi aina Magdalena\nRudenschöldin kirpeä nauru ja hänen pienistä valkoisista kasvoistaan\nleyhyi persialaisen ruusuöljyn kevyt tuoksu. Se ärsytti ja viihdytti\nihmeellisesti. Se muistutti miekkaliljojen lemua, joka läpäisee\npaahtavat kesäpäivät raukaisevalla kutsullaan.\n\nHEDVIG vaistosi vaaran. — Armfelt kuittasi huolettomalla naurulla\nhänen epäluuloiset silmäyksensä, mutta hän ei voinut tyynnyttää\nlevottomuuttaan. Aivan lähellä, vastaperustetun kodin lähimmässä\nnaapuruudessa, eli ja hallitsi kevytmielinen lumoojatar, joka oli\nratsastanut heidän hääjuhlissaan valkealla hevosella, käsivarret ja\nhartiat paljaina. Ei, hän ei saanut huolestua! Oli mieletöntä ja tyhmää\nkuvitella, että hänen miehensä olisi joutunut tuon Kirken pauloihin,\njonka ympärillä liehui huumautuneita kavaljeereja, heidän joukossaan\nItä-Göötanmaan herttua, helposti syttyvä Fredrik Aadolf.\n\nMutta Magdalena Rudenschöld puolestaan ei salannut mielenkiintoa, jota\nhän tunsi Hedvigiä kohtaan. Tuo kookas, vaatimaton nainen sytytti\nhänen uteliaisuutensa; Magdalena päätti lähestyä häntä. Mutta kaikesta\nhalustaan huolimatta hänen ei onnistunut voittaa puolelleen tuon\nsyrjässäpysyttelevän naisen ystävyyttä. Näytti siltä, kuin Hedvig\nepäilisi häntä ja vetäytyisi pois, milloin hän lähestyi. Hän huomasi\nselvästi, että mies oli paroonittarelle kaikki kaikessa ja että hän\noli korviaan myöten rakastunut omaan aviomieheensä. Sitä uteliaammin,\nsitä kiihkeämmin Magdalena vakoili Armfeltia, sitä selvemmäksi kasvoi\nhänen oman verensä epämääräinen halu, jota paroonittaren mustasukkainen\nynseys vain kiihdytti. Oli ikuinen ihme, miten nuo kaksi viihtyivät\nkeskenään! Hedvig ympäröi miehensä huolehtivalla hellyydellään, ja tämä\npuolestaan taipui velttona ja mukavuuttarakastavana suojelusenkelinsä\nhoivaan. Mikä komea poika! Magdalena mitteli häntä katseillaan, pälyili\nhänen uljasta varttaan, vietti levottomia öitä ja tottui vähitellen\najatukseen, että tuossa ryhdikkäässä aatelismiehessä oli yllin kyllin\nainesta oivalliseksi rakastajaksi ja huonoksi aviomieheksi.\n\nHän leikitteli, hymyili ja ajelehti huimapäisenä juhlien aalloilla.\nHänen turhamainen sydämensä paisui nautinnosta, kun hän näki\nitsensä janoisen ihailun jalustalla ja tunsi valkeassa niskassaan\naatelisherrojen kuumat silmäykset. Kuinka hullunkurista! Hurmaava\nitsevarmuus säteili hänen käynnistään, joka muistutti nuorten\nbalettityttöjen kevyttä, hieman kulmikasta leijailua. Magdalena\nalistui tiettyyn rajaan asti noihin lähentelyihin, joilla nuoret\nhovimiehet häntä ahdistivat, mutta silmäys, kosketus, suudelma sai\nriittää. Hän lehahti vapaaseen lentoon ja välitti vähät heidän\nhuokauksistaan. Hän huolehti kauneudestaan ja vaatteistaan, hän\nvalitsi vaaleita, pastellinhohtoisia viittoja ja ranskalaisia pukuja,\njotka korostivat hänen jäsentensä notkeutta. Oli nautintoa vaihtaa\nkampausta päivän muotivaatimusten mukaan ja yllättää ystävättärensä\nmatalalla tukkalaitteella, kun korkea hiostava hiuskruunu oli tullut\nvanhentuneeksi. Hän rakasti avaria hihoja, sillä ne päästivät\noikeuksiinsa hänen valkeat käsivartensa. _Eh bien_, hän tunsi\nvieläkin Itä-Göötanmaan herttuan puserruksen... Uljas, huikenteleva\nprinssi. Luvattoman raju kuin kaartinkapteeni, mutta paljon,\npaljon miellyttävämpi kuin kuivakiskoinen veljensä Kaarle herttua,\njonka silmät saattoivat joskus välähtää merkitsevästi ja joka ahmi\nkatseillaan naisten kaula-aukkoja, unohtaessaan hetkiseksi mystilliset\nkirjat. Magdalena hymyili. Mutta ihailu tyydytti häntä, jokainen\nsilmäys hiveli hänen itsetuntoaan, ja ainoa, mikä tuotti huolta, oli\nlihomisen salainen pelko. Hän mittasi aamuin kaulansa ja vyötärönsä.\nHänen täytyi käyttää kireämpiä liivejä ja vähentää makeisten,\nleivosten, pistaasikonfektien käyttöä.\n\nHuoleton joutilaisuus hallitsi hänen päiviään ja öitään. Niinä\nharvoina iltoina, jolloin palatsi ja teatteri eivät tarjonneet mitään\nmainittavampaa, hän vetäytyi oman makuuhuoneensa hiljaisuuteen. Hän\nmakaili vatsallaan kullanviheriällä divaanilla ja maisteli suklaata,\njota Itä-Göötanmaan herttua oli suvainnut lähettää. Keltaiset narsissit\nkuulsivat maljakossa. Kynttilät lepattivat metallipidikkeissään ja\nniiden levoton valo uhmasi sinivihreää yötä, jossa tuntui avautuvien\njasmiinien voimakas tuoksu. Hän oli vapauttanut solakan ruumiinsa\nkaikista nauhoista ja aluspitseistä ja pujottanut ylleen keveän\nsilkkipaidan. Suklaa pusertui hänen hampaissaan mehukkaaksi tahtaaksi;\nsen kirpeä maku säesti ajelehtivia mielikuvia. Paneutuako makuulle—?\nMiksi? Jospa hän vain tuntisi loitsun, joka pakottaa halutut unet\ntulemaan... Sanottiin, että pielukselle sirotetut orvokit lisäsivät\nnäkyjen voimaa. Joutavuuksia.\n\nHän painoi sormenpäät vastakkain ja ojenteli velttoa varttaan kuin\nkaunis notkea kissa. Tuolla valkealla ruumiilla ei ollut lainkaan\nmuistia, kun se sukelsi ajan virtaan, mutta sen jokaista solua\nelävöitti hetkellinen mielihalu, sen kuumissa pehmeissä kaarteissa\nnukkui kaipaus. Kuinka yö olikaan lämmin ja hiostava! Omien rintojen\nja lantioiden, oman vartalon väkevä tietoisuus hulmahti hänen\ntajuntaansa ja hän tunsi sormenpäissään veren kevyen tykytyksen.\nKaksikymmentäyksi vuotta. Hän oli nuori, kaunis ja notkea. Hän vietteli\nmiehet häpeällisiin ajatuksiin ja ahnaaseen pälyilyyn. Mitä tapahtuisi,\njos alkoovin lasiovi avautuisi hiljaa ja parooni Armfelt astuisi\nkynnyksen yli? Aivan alastomana, muhkea ruumis musertavan paljaana.\nValo leikkisi hänen ruskealla ihollaan kuin silkillä. Mikä ärsyttävä\najatus! Magdalena puraisi valkeat hampaansa suklaan lävitse, kunnes\nne kalahtivat vastakkain, ja ojenteli uneliaana kuumaa ruumistaan.\nKynttilä lepatti metallilampetissa, vuode narahteli. Hän oli lopen\nikävystynyt. Hänen soikeista pienistä kasvoistaan hehkui uhkamielinen\nhalu ja hän viskasi miltei vihastuneena käsistään makeisen, joka sattui\nhelähtäen kynttilänjalkaan.\n\nMutta ajatukset ja halut olivat hänen omiaan, hän säläsi ne syvälle\nvereensä ja varoi tarkoin, ettei kukaan päässyt niiden jäljille.\nHän liikkui monien ystävättärien parissa hilpeänä, huimapäisenä,\nmielettömän vilkkaana. Hedvig seurasi häntä karsain silmin. Miten\nkevyeksi elämä muuttuisikaan, jos voisi omaksua tuon huolettomuuden,\njoka liiteli painottomana yli esteiden ja vaikeuksien, satuttamatta\nsiipiään.\n\nTUKHOLMAN tulliporttien takana, Solnan pitäjässä, Brunnsvikenin\nrannalla sijaitsi lehtevien kumpujen sylissä Hagan huvipaviljonki,\npieni, vaatimaton, valkoinen puurakennus. Monarkki oli kauan\nsuunnitellut näihin puistoihin upeaa kivilinnaa. Tänä syksynä\nkaupungin rakennustyöläiset olivat vihdoinkin kaivaneet kyllin syvän\nkellariontelon ja kivenhakkaajat vasaroineet kyllin kauan, että\nperuskivi voitiin laskea.\n\nHovi vaelsi vaunuin ja ratsain suuriin juhlallisuuksiin, joiden\nylin johto oli uskottu Armfeltille. Najaadeiksi ja nymfeiksi puetut\ntytöt tanssivat keskipäivän paisteessa suurella kunnaalla lähellä\npaviljonkiin johtavaa tietä. Ulkoministeri Oxenstiernan hymnit\nvyöryivät juhlallisin rytmein syystuulen kohinassa, ja niiden\nsäveltäjä, pienoinen abbé Vogler, jumaluusopin ja musiikin tuntija,\nsaattoi tuskin salata hämmästystään löytäessään Pohjolan metsien\nkeskeltä tällaisen ylenpalttisen loiston, tällaisen Versaillesin.\nJoukot hajosivat vasta hämärän koitteessa, jolloin juhlavieraat\nsiirtyivät Drottningholmiin. Sen pienessä teatterissa esitettiin\n_Athalie_ ja ranskalaisen salonkinäytelmän tuntijat kuuntelivat\nkriitillisinä Murbergin uuden ruotsinnoksen rytmejä. Palatsi, puisto,\n_théâtre de verdure_ säihkyi yön pimetessä ilotulituksen liekeistä.\nYli soihtujen valaiseman puiston, yli tiheiden metsien, aina Tukholman\nesikaupunkeihin asti kantautui soiton pauhu ja väikkyi rakettien\nkajastus, joka väritti yön ruusunkarvaiseksi kuin etäinen tulipalo.\n\nHedvig etsi miestään. Armfelt oli syöksynyt juhlan pyörteisiin, häntä\noli mahdotonta löytää tästä tungeksivasta, suuresta ihmispaljoudesta.\nSisimmässään Hedvig oli ennakolta iloinnut illan ja yön humusta,\nsillä hän tunsi itsensä lopen kyllästyneeksi suureen huoneistoonsa,\njossa joutilaat lakeijat vetelehtivät ja jossa mies viivähti näinä\nvuorokausina vain silloin tällöin kuin satunnaisessa majapaikassa.\nTämä odottamaton tempautuminen porsliinien ja keittoastioiden parista\nhymyilytti häntä kovin. Hän oli joutunut jo Hagassa ystävättärien\npiirittämäksi; rouva Stapelmohr-Schröderheim tunkeutui hänen seuraansa,\nkreivittäret Sparre ja Brahe tuhlasivat hänelle rupattelunsa\npikkurahoja. Hän ei voinut riistäytyä tuosta hyväntuulisesta joukosta.\nHänen täytyi kävellä, istua ja kuunnella, loppumattomiin.\n\nKolea yötuuli tuntui lämpenevän soihtujen loimotuksesta. He istuivat\nkullatuilla puutarhapenkeillä, ja heidän selkänsä takana kuulsi\npalatsin kuvio, jonka ikkunat hehkuivat häikäisevinä.\n\nYö kuohui tanssivien varjoja ja lepattavia juhlatulia. Pimeydestä\nsukelsi viinin kuumentamia, kiihkeitä kasvoja. Kun juhlallinen musiikki\nvihdoinkin vaihtui kevyempään ja loivalla kentällä alkanut varjojen\nfandango kiihtyi, he päilyivät uteliaina ja juorunhaluisina noita\nhämärässä vilahtelevia hahmoja. Ei epäilystäkään. Prinssi Fredrik\ntanssitti kreivitär von Höpkeniä, jonka vihlovat kirkaisut lävistivät\ntuon tuostakin soiton pauhun. Voitiin erottaa kreivi Hamiltonin\nnotkea olemus, kumarteleva Bror Cederström ja Södermanlandin herttuan\ntumma hahmo, joka etääntyi hitaasti tanssivista parvista vaeltaakseen\nhuvipaviljonkiin. Hedvigin kasvoille levisi hajamielinen ilme. Hän\nsiristi silmiään, hän yritti lävistää avonaisella katseellaan tuon\nvarjojen kuohun. Vihdoin, kesken rouva Schröderheimin kuiskailua, hän\nkeksi miehensä. Armfelt seisoi monarkia rinnalla matalan tammen alla,\nnäytti selittävän jotakin, teki laajan, levottoman eleen...Hedvigiä\ntämä syrjäinen tarkkailu huvitti. Hän kuunteli puolella korvalla\nystävättärien hälinää, hän vastaili epämääräisesti kuten ihminen, joka\non vaipunut omiin ajatuksiinsa, ja hänen miettivä katseensa kohdistui\nvärähtämättä tumman puun varjoon, johon juuri nyt, musiikin hetkeksi\nvaietessa, hulmahti uusia hahmoja. Oli mahdotonta erehtyä. Hän kuuli\nkreivitär Sparren kuiskauksen: \"Melusina! Teidän häissänne hän korjasi\nkunniaa. Hän oli paljon juhlitumpi kuin Ulla von Höpken, joka kuitenkin\nsuoriutui onnellisesti keijutanssista.\" He nauroivat kaikki kovin\nhuvittuneesta Ranskalainen vieras abbé Vogler pimitti samassa pyöreällä\nselällään näköalan, eikä Hedvig huomannut, oliko neiti Rudenschöld\nliittynyt hänen miehensä seuraan vai ei.\n\nValtaneuvoksen tytär seisoi tammen varjossa ja mitteli uhittelevin\nsilmin kohteliasta parooni Armfeltia. Kuningas katsoi parhaaksi\nväistyä. Hän oli pannut merkille, miten komeilta nuo kaksi\nnäyttivät seisoessaan siinä rinnakkain, ja kun hän vihdoin\nkeksi hälisevästä joukosta valtiosihteerinsä, hän ei malttanut\nolla sysäämättä tätä kylkeen ja vilkuttamatta silmiään: \"Olette\nerehtynyt, rakas sielunpaimen. Olette vihkinyt ankan ja riikinkukon,\nennen kuin viimeksimainittu ehti löytää itselleen paria. No niin,\nSchröderheim. Hän on vihdoinkin löytänyt sen, mutta liian myöhään,\nteidän kristillisen hautalukunne jälkeen.\" Nyt saattoi myös turpea\nvaltiosihteeri erottaa tammen alla seisovan ihmisparin. Armfeltin\nvarjokuvio kaartui sulavaan kumarrukseen, valtaneuvoksen tytär nojasi\npuun runkoon ja näytti puhuvan. — Niin, Magdalena oli tänä yönä avuton\nja hämmingin valtaama, vaikka hän yritti kätkeä pienten kasvojensa\nkiihtymystä. Hän hyväili sormillaan puun rosoista kuorta. Sen kylmä\npinta kosketti hänen polttavia käsiään. Hän yritti turhaan keskittää\nkaiken huomionsa siihen, kun mies kuiskaili hänen korvaansa järjetöntä\ntunnustusta. \"Kas niin, te epäröitte kuitenkin\", kuului ääni hämärän\nlävitse. \"Tiesin, että teiltä puuttuu rohkeus avoimesti kieltää...\nMiksi te minua luulette? Pölyttyneeksi fariseukseksi kuten Kaarle\nherttua? Itä-Göötanmaan herttuaksi ehkä? Älkää vastustelko minua,\nMagdalena. Ei hyödytä mitään, minä tahdon teidät ja otan.\"\n\nMutta Magdalena ei sanonut sanaakaan. Hän tajusi, että paroonin\nkuivassa, kuiskaavassa äänessä oli jotakin kuumeista, jotakin\ntulehtunutta. Mies kumartui yhä lähemmäksi ja hänen kiihkeä\nhuohotuksensa oli kuin väistämätön käsky: Minä tahdon ja minä otan...\nMagdalena käännähti rajusti hänen puoleensa. \"Mene pois, Saatana\",\nhän naurahti uhittelevan kepeästi, mutta hänen huulensa olivat aivan\nverettömät ja hänen katseensa tumma. \"Miksi kiusaatte minua? Mitä\ntahdotte minusta?\" Parooni kumarsi. \"Odotin, että tietäisitte sen\",\nhän sanoi julkeasti. Mutta Magdalena tahtoi uhmata noiden suurten,\nhehkuvien silmien vaatimusta. \"Voittehan mennä vaimonne luo ja jättää\nminut rauhaan...\" Hänen sydämensä tykytti niin, että hänen täytyi\npainaa kädellään avointa poviaukkoa. Kuinka inhoittavaa! Hänen kasvonsa\nmahtoivat olla kauhean kalpeat.\n\nHe jättivät tämän varjoisan paikan ja sekaantuivat ihmisjoukkoon.\n\nTummista notkoista sukelsi yhä uusia loistavia ryhmiä, häälyvien\nlyhtyjen alla jatkui tanssi ja kosteaan yöilmaan kihoili huurua\nsadoista hiostuneista kasvoista. Kuningas seurueineen vetäytyi\nhuvipaviljonkiin. Vain ulkoministeri Oxenstierna horjui moselviinin\nja omien hymniensä huumaamana lallattavan, huitovan, nauravan joukon\nkeskellä todistellen noille vallattomille aatelisjunkkareille, miten\nverrattomasti jalompia hänen metaforansa olivat kuin Pelimannin,\nsen juopon heittiön! Samassa näyttäytyi valtiosihteeri Schröderheim\npunaisena ja muhoilevana kuin täysikuu, kantaen kaksin käsin\nsuunnatonta boolia. Tuohusten hehku heittyi hänen kasvoilleen. Nymfien\nsärkyneet piirit tanssivat hurjasti hänen ympärillään, ja kun hän\nkohotti maljaa ja huojui kuin Muhametin vuori muhkeiden reisiensä\npylväillä, hän muistutti pakanallista jumalaa, suurta, kummallista\nimettäväistä, norsun ja Bacchuksen poikaa. \"Seppelöikää hänet\",\nhuudettiin. \"Tännepäin, rouva Schröderheim, tänne\", visersi nuori\nnaisenääni, ja Armfelt erotti kiiruhtavan valkopukuisen joukon,\nkreivitär Tauben ja kreivitär Sparren sekä vihdoin, seurueen jatkona,\nvaimonsa. Oh, tänä yönä hän ei suinkaan tahtonut... \"Kas niin,\nmennään!\" Hän puristi pimeässä neiti Rudenschöldin käsivartta ja veti\nhänet väkivalloin varjoihin.\n\nNäytti mahdottomalta tunkeutua toisiinsa ahtautuneiden joukkojen\nlävitse. Sen totesi omalla tahollaan valtaneuvos von Fersen, jonka\ntyynistä, ylhäisen pidättyvistä piirteistä uhosi tänä yönä tavallista\nvoimakkaampi ivallisuus. Tyhjän, onton, kevytmielisen nautinnon\nkaruselli kiersi vinhasti hänen juhlallista yksinäisyyttään. Hän\npujotteli survovien ihmisparvien tahtaassa, kumarteli, esitti\nanteeksipyyntöjä ja työntyi huvipalatsia kohti. Hän tahtoi etsiä\nkäsiinsä kenraalimajuri Pechlinin vaihtaakseen pari sanaa hänen\nkanssaan ja vakuuttuakseen, että tuo harjaantunut kettu yhä seisoi\nopposition johdossa, hänen tukenaan. Mikä mieletön ilotulitus!\nMikä tuhlauksen ylenpalttisuus! Saman huomion teki tänä yönä myös\nkamariherra Reuterholm, joka oli nähnyt parhaaksi vetäytyä syrjään\nja asettua suojaavan lehtikatoksen alle. Sieltä hän näki kuitenkin\nkaiken, näki soihtujen loimotuksen ja koreat espanjalaiset dominot.\nHän seisoi hiiskumattoman hiljaisena pimeässä vartiopaikassaan. Musta\nvaippa peitti hänen hintelän vartensa ja vain aavemaisen kalpeat\nkasvot, joiden kylmä kauneus toi mieleen antiikkiset korkokuvat,\nantautuivat paljastettuina kylmälle yötuulelle. Narripeliä, näytelmää,\nharhaa! Sitkeä viha salamoi hänen silmistään, hän liikutti kättään,\njota koristi pyhän järjestön sinettisormus, ja mutisi latinankielistä\nmanausta. Tuo kirjava maailma vyöryi perikadon tietä. Elementtien\nsalaiset merkit, maan, veden ja ilman enteet varoittivat, ja vain\nihmisten sokea juopumus esti heitä lukemasta kohtalon tulikirjoitusta.\nHänpä sen tiesi. Laviini oli lähtenyt liikkeelle ja hän kuunteli\nkiihkein korvin sen tulevaa jylinää. Vielä viipyi Euroopan\nhallitushuoneiden ympärillä eksyttävä juhlavalaistus. Versaillesissa\nriideltiin jalokivi vitjoista, kuulusteltiin onnetonta kardinaali\nRohania, ammennettiin kahmaloittain kultaa ja siroteltiin sitä pikku\nprinsessan Sophie-Beatrixin kastajaisjuhlissa aavistamatta, että\nPariisin kaduilla kasvoi vallankumouksen vilja. _Siellä_ eli ja\nhengitti mies, jonka mahtava käsi jo ojentui ohjatakseen näytelmää:\nparooni Giuseppe Cagliostro, järjestön suurkofta. Ja täällä, jossa\nkukaan ei aavistanut huomispäivää, odotti omaa hetkeään hän,\nkamariherra Reuterholm. Hän näki valtikan kimaltavan viikkojen,\nkuukausien, vuosien pimennossa. Tuo kultainen lelu oli pian putoava\nhänen käsiinsä. Ellei puisto olisi ollut niin ylenmäärin valaistu ja\nellei palatsin jokaisessa sopessa olisi kuhissut juhlavieraita, hän\nolisi etsinyt käsiinsä Kaarle herttuan ja ilmaissut hänelle jo tänä\nyönä kaavan, jolla valtaa manataan... Mikä tavaton tungos! Tuossa\ntulivat lämpimissä turkiksissaan kreivittäret Sparre, Klinckowström ja\nTaube ja heidän seurassaan ryhdikäs, isokokoinen nainen, varmaankin\nparoonitar Armfelt, sen kirotun liehijän vaimo.\n\nPuistossa vallitsi eksyttävä valohämärä. Savu ja varjot peittivät\nnäkyvistä tutut kasvot. Ilma oli raskasta hien, ruusujen ja palavan\npihkan lemusta. Hedvigin ohimoita pakotti; hän ei nähnyt miestään,\nvaikka hän harhaili puiston kaikissa sokkeloissa ja eksyi tavan\ntakaa omasta seurastaan. Toivoton yö! Naisten äänet raatelivat hänen\nkorviaan, hän ei osannut vastailla mitään niihin lukemattomiin\nkysymyksiin, joilla pikku kreivitär Sparre kiusasi häntä. Jospa\nhän vain löytäisi miehensä! Siltä taholta, missä Kiinan paviljonki\nsijaitsi, voi erottaa laulua ja huutoja. Hän kuuli Leopoldin lausuvan\nkummallisesti painottaen riimitettyä puhetta; hän tunsi sen, se oli\nsama puhe, jonka runoilija oli neljätoistavuotiaana poikana lukenut\nNorrköpingin raatihuoneella ja jota hänen oli tapana esittää ollessaan\nnousuhumalassa. Olihan mahdollista, että Armfelt, joka oli kesällä\nperinyt Kellgrenin aseman akatemian puheenjohtajana ja nimitetty\nTukholman teatterin johtajaksi, kuunteli parhaillaan päihtynyttä\nlyyrikkoa. Mutta Hedvig etsi turhaan. Hän tunsi ohimoissaan kiusallista\npistelyä, hän tiesi sen johtuvan rauhattomuudesta ja tahtoi ajatella\njotakin valoisaa. Eikö hän muuten toivonutkin kummallisen kiihkeästi,\nettä hän löytäisi miehensä sieltä, missä ihmistungos oli taajin ja\nvalaistus kirkkain!\n\nHänen seuratoverinsa olivat jo aikoja sitten vetäytyneet palatsiin,\njonka valaistut ikkunat levittivät yöhön taikamaista, räikeää\nkajastusta. Ruudut muistuttivat pimeyteen viillettyjä neliöitä,\njotka avautuvat suoraan aurinkoon. Musiikin vaimea pauhu oli\nyhtämittaista, kaukaisen koskenkohinan kaltaista. Mutta puistossa,\njossa soihdut lepattivat sammumaisillaan, harhaili uupuneita pareja\nja kuului tukahdutettuja huutoja. Horjuvia olentoja kiiruhti kaikilla\npoluilla, sukelsi pimennosta ja hävisi katveeseen, tavoittaen toisiaan\nkiihkeässä, syksyisessä yössä. Mitä palatsissa tapahtuikin, _täällä_\npaisui yöllisen ilonpidon aalto... Hedvig värisi. Silmänräpäyksen\najan hän tunsi liikkuvansa kuin unen keskellä, unen, jonka mieletön\nhumina painoi musertavana hänen korviaan ja joka oli tulvillaan villiä\nsydämetöntä nautintoa. Tuntui, kuin puisto kuultavine lammikkoineen\nja ryhmyisine piilipuineen, palatseineen ja huvimajoineen olisi\nsyöksynyt valottoman yön lävitse yhä kiihtyvällä voimalla ja niinkuin\nputoamisen huumaus olisi vallannut hänetkin, tuntunut hänen verissään,\nläpäissyt hivuttavana tulena hänen ruumiinsa jokaisen solun. Kuumien\nnautinnonkuiskausten kuohu kohisi kaikkialta, mihin hänen väsyneet\njalkansa astuivat. Tyly, säälimätön, julma yö! Hän tempautui tästä\nunenhorteesta ja kulki Kiinan huvipaviljonkia kohti.\n\nHän kuuli kuivan, värittömän äänen, joka kantautui oikealta kädeltä\nja muistutti palaneiden lehtien kahinaa: \"Voittehan peräytyä, jos\ntahdotte. Sivumennen sanoen: tuo Sprengtporten on teidän oikeuksienne\npuoltaja, ja jos päähänne tosiaankin painettaisiin kruunu...\" Ääni\nhävisi tuuleen, eikä Hedvig voinut puiden kohinalta lainkaan kuulla,\nmitä Södermanlandin herttua vastasi kiusaajan kuiskaukseen. Mutta\nhän ei nyt ajatellut sitä lainkaan. Hänen mielensä oli liian levoton\nsäilyttääkseen noita sanoja. Se oli tänä yönä kuin kuumaa vahaa,\njohon mikään sinetti ei voi painaa kuvioitaan. Samassa hänen eteensä\nilmestyi kuin maasta kohonneena vanha, liukas kenraalimajuri Pechlin,\njonka korkea otsa kimalsi rauhattomassa valonvälkkeessä. Hän teki\nhämmästyneen kumarruksen ja ojensi kohteliaana kyynärtaivettaan:\n\"Sallikaa, _madame!_ Yö on petollinen rakastaja, se teeskentelee\nlämpöä mutta jättää teidät viluun.\" \"Etsin miestäni\", sanoi Hedvig.\nKenraalimajurin ivalliset silmät mittelivät ihmetellen hänen kasvojaan.\nMies näytti hetken empivän, ennen kuin käännähti koroillaan ja kumarsi:\n\"Mikä odottamaton mielihalu! _Voilà_, jos sitä haluatte, en neuvoisi\nteitä vilkaisemaan tuonne.\" Ja hän viittasi Kiinan paviljonkiin, jonka\noikukkaat kattokourut kohosivat kuin mytologisen eläimen jäsenet, kuin\nlohikäärmeen evät lyhtyjen hehkusta.\n\nKuta nopeammin Hedvig kiiruhti paviljonkia kohti, sitä enemmän hän\nymmärsi rakastavansa miestään. Rakastavansa syvällä, voimattomalla\nrakkaudella. Sillä tavoin äidit rakastavat poikiaan, voimatta keksiä\nkoko avarasta maailmasta mitään, joka olisi kalliimpi, ihmeellisempi,\nmieluisampi kuin lapsen viileät kasvot ja verhottu katse. Jumala,\nkuinka hänen sydämensä takoi! Hän ei voinut mitään omille askelilleen,\njotka olivat kiihtyneet juoksuksi. Valoton satulinna kohosi uhkaavan\nhiljaisena hänen edessään. Se uhosi jäätävää välinpitämättömyyttä\nja sen terävät kattokourut ja suipot tornit tuntuivat pistävän\nkipeästi hänen katsettaan. Samassa hän joutui kuin vaiston ohjaamana\npaviljongin sivuikkunoiden alle. Vain yhdestä hehkui hämärää valoa,\njosta ei voinut päätellä, tuliko se terassilla huojuvasta lyhdystä\nvai sytytetystä kynttilästä, joka lepatti tuolla sisällä, hiljaisessa\nkabinettikamarissa. Hän kuuli nyt selvästi Armfeltin äänen. Se oli\nkäheä ja kuiskaava. Se henkäili avoimesta ikkuna-aukosta yöhön,\njossa hän seisoi. Hän ei tietänyt, miten kauan hän odotti siinä,\nodotti yksinäisenä, hylättynä ja viluissaan, toivoen mielettömästi,\nettä ääni, joka oli sattunut hänen korviinsa, olisi ollut vain\nmessinkilyhdyn kirahdus. Kaukainen soitto täytti yhä puiston, jossakin\nkajahti yksinäinen yölinnunhuuto ja kuului tuulen kahahdus kuivissa,\nsyksyisissä lehvistöissä. Nuoren naisen varjo häilähti ikkunalasissa.\nHedvig erotti käsivarret, jotka kohosivat kuin apua anoen, mutta\nsamassa silmänräpäyksessä hän ymmärsi, että tuo hätäinen ele kohdistui\nvain ulkoasuun. Noin pöyhitään sekaantunutta hiuslaitetta, hän ajatteli\nja oli kummallisesti tietoinen kaikesta, mitä yö kätki hänen silmiltään.\n\nPimeä puisto kävi yhä hiljaisemmaksi. Palatsissa kasvoi melu. Viluinen\ntuuli, joka ennusti aamun tuloa ja puhalteli soihtuja sammuksiin, oli\npakottanut yölliset harhailijat vihdoinkin jättämään lehvistöt ja\nmetsäpolut. Humaltuneita hovimiehiä ajelehti linnan kaikissa saleissa,\nahdistellut kamarineidit kirkuivat ja heidän hulmuavien hameittensa\nkahina täytti kaikuvat eteisaulat äänillä, jotka muistuttivat\nlemmenhaltioiden naurua. Hedvig, joka vihdoinkin ilmestyi tähän\nmeluisaan piiriin, näki juhlakynttilöiden tanssivan silmissään, kuuli\nkatkeran huimauksen halki klavesiinien helskeen, yritti pakottaa\nhuulilleen hymyä, yritti sulautua huolettomasti joukkoon.\n\nHän näki vanhan kenraalimajuri Pechlinin lähestyvän punaisilla\nhuulillaan ovela hymy, mutta hän käänsi karttaen selkänsä ja peräytyi\nnaisten parveen. Kuta enemmän valoa ja hälinää, kuta enemmän\nihmiskasvoja, sitä parempi. Ja samassa hän tunsi voimattoman tuskan\npusertavan sydäntään, sillä _nyt_ tuo toive oli kadottanut kaiken\nmerkityksen. Tietämättä, mitä puhui, hän selitteli kreivitär Taubelle\nlaveasti ja hätäisesti kaikkia niitä muutoksia, joihin hän aikoi ryhtyä\nsaadakseen avaran kotinsa vihdoinkin siedettävästi sisustetuksi. Pieni\nkreivitär, joka ei ollut koskaan nähnyt ystävätärtään noin eloisana,\nhymyili iloisesti yllättyen: \"Kultaseni, kuinka te olettekaan tänä\niltana suloinen...!\" Sisimmässään hän ei sietänyt tuota naista.\nYstävyytensä kristallieristäjän takaa hän katsoi kummeksuen noita\njäykkiä, voimakkaita kasvoja ja huonosti sopivaa juhlapukua, joka\noli kaikkine nauhoineen ja poimuineen yhtä sietämätön kuin Hedvigin\nsoinnuton puheliaisuus. Kukaan ei voinut käsittää, kuinka kummassa\nArmfelt, jonka ympärillä kuitenkin liehui nuoria, viehättäviä\naatelistyttöjä, oli kalastanut itselleen tuon sulottoman olennon.\n\nMutta Hedvig jätti hänet aivan äkkiä ja istahti kuin voipuneena\npöytään, jossa rouva Schröderheim, kreivitär Hamilton ja ranskalainen\nabbé Vogler kiistelivät tallimestari Munckin kanssa. He ylistivät\nkuorossa kepeitä anglo-cavalcadeja, joilla Pariisin keikarien oli\ntapana ajaa Chantillyyn, ja Munck puolusti hieman tuimistuneena\nvanhojen tukevatekoisten perhevaunujen etuja. Mutta nyt ilmestyi\nseuraan Armfeltin ruma, iloton vaimo. _Sacre bleu_, eikö hän\nymmärtänyt, että parooni Munck ei erityisemmin kaivannut hänen tai\nhänen miehensä seuraa. Hedvig istui kuitenkin kuin uuvuksissaan,\nottamatta osaa väittelyyn, ja sen iloinen vaahto poreili piankin hänen\nympärillään ärsyttävän ylimielisenä. Vain rouva Schröderheim tarkkasi\nsyrjäsilmällä noita neuvottomia kasvoja, joista paistoi huonosti\nsalattu hätääntyminen. Kuinka Hedvig näytti väsähtäneeltä! Upea\niltaviitta valui huolimattomin poimuin hänen luisevilta hartioiltaan\nja hänen tukkalaitteensa, hänen kaularöyhelönsä ja miehustansa\nolisi tosiaankin tarvinnut kohennusta. \"Jos kysytte minun mieltäni,\nkannatan viininpunaisia uutimia\", äännähti abbé Vogler, hyristen\ntyytyväisyydestä, kun samppanjatarjotin uudelleen lähestyi pöytää.\nMunck katseli miettiväisin silmin sinettisormustaan. \"On ihmeellistä,\nmiten helposti naiset tottuvat ratsastukseen\", hän huomautti\ntarpeettoman äänekkäästi. \"Tuolla astuu parhaillaan ovesta eräs, joka\non, luvalla sanoen, synnynnäinen esteratsastajatar. Tarkatkaa hänen\nkäyntiään, abbé.\"\n\nNähtyään Magdalena Rudenschöldin Hedvig nousi äänettömästi pöydästä ja\nlipui ihmisvirtaan. Mikään ei enää merkinnyt mitään; oli samantekevää,\npommittiko koko pöytäseurue hänen selkäänsä ja niskaansa pistelevillä\nsilmäyksillään. Hän tähyili huolestuneena valtaneuvoksen tyttären\nkasvoja ja yritti epätoivoisesti lukea niiden salaisuutta. Hän tiesi,\nettä nuo soikeat, ilmehikkäät, punehtuneet kasvot ja nuo pilkalliset\nsilmät syöpyivät tänä yönä hänen hätääntyneeseen mieleensä kuten\npolttava neula painuu vahaan. Hän näki vihdoinkin miehensä. Armfelt\nastui heti neiti Rudenschöldin kinterillä saliin ja kulki kohteliaasti\nkumarrellen tungeksivien ihmisparvien halki. Hänen muhkeat kasvonsa\npunoittivat, ja hän etsi terävällä, hiukan hajamielisellä katseellaan\njotakin, joka lymysi joukkoon. Samassa hän sattui katsomaan suoraan\nvaimoonsa. Hedvigin silmät olivat laajat ja tummat. Hän tunsi itsensä\näkkiä lopen uupuneeksi, mutta hänen täytyi kestää, täytyi tietää...\n\nHän olisi avuttomassa hädässään lähtenyt raivaamaan itselleen tietä\nsuoraan miehensä luo, ellei hänen eteensä olisi taaskin ilmestynyt\nnäiden juhlien pääsemätön piru, vanha, pilkallinen kenraalimajuri\nPechlin. \"Kas niin, olette viimeinkin keksinyt hänet\", hän sanoi\nkevyesti kumartaen. \"Olen aina kuvitellut, että uskollisuus on\nhyve, joka pesii vain rumassa ruumiissa. Huvitelkaamme hiukan,\nmadame. Samppanjaa? Chiantia? Punaista burgunderia?\" Hedvig ajautui\ntahdottomana hänen mukanaan ja maistoi kuin unessa tulista viiniä;\nsen kuplat kasvoivat hänen silmissään suunnattomiksi, huikaiseviksi\nvalorenkaiksi. Hän näki vanhan miehen kumartuvan ylitseen keveästi\nmyhäillen ja kuuli oman kaiuttoman äänensä, joka säesti kenraalimajurin\nhuolehtivaista hälinää: \"Luulen, että hän panee peliin kaiken\nvaikutusvaltansa kohentaakseen omaa kansallista dramatiikkaamme. Tämä\non myös hänen majesteettinsa ajatus. Murberg? Mitä pidätte hänen\nkäännöksistään? Minä en ole mikään keskustelija, hyvä kenraalimajuri.\nNuo hänen näytelmäluonnoksensa, niin, en tiedä niistä paljonkaan. Mutta\nhän toteuttaa ne odottamatta, saatte nähdä, ja ellei hän olisi niin\nperin juurin kytketty seuraelämän velvollisuuksiin, luulisin miltei,\nettä hän omistaisi kaiken aikansa niille...\" Ja hämmentyen, suuren\nlevottomuuden valtaamana Hedvig huomasi puhuvansa vain miehestään,\npuhuvansa niin kiihkeästi, että kenraalimajuri Pechlinin kulmakarvat\nkohosivat kummastuksesta.\n\nValo, kohina, pienten pöytäkuntien nauru loittoni ja muuttui\nsumuiseksi. Kaikki tuo oli äkkiä kuin kimaltelevaa vesihuurua, kuin\ntaikurin kristallipallon väikettä. Sen syvyydestä lähenivät Armfeltin\nkasvot. Ne laajenivat ja kasvoivat hänen silmissään, niiden huoleton,\nhajamielinen ilme läpäisi hänen olemuksensa kuin uuvuttava kuuma valo.\nHän tiesi tänä hetkenä varmemmin kuin koskaan, että nuo kirkkaat silmät\neivät lainkaan katsoneet häntä, vaan olivat kääntyneet toisaalle. Suru\npusersi hänen sydäntään, hänen täytyi elävästi, peruuttamattomasti\nnähdä, miten mies kumartui valtaneuvoksen tyttären yli ja syleili hänen\nnautinnonhaluista ruumistaan. Kunpa hän voisi aivan hiljaa poistua...\nMutta kenraalimajuri Pechlin seisoi hänen vieressään ja hänen vaaleat\nkasvonsa loistivat yhtenä ainoana hymynä: \"... _mais vous êtes\nfatiguée_. Onko mahdollista, että mustasukkaisuus sopii myös kauniille\nnaisille! _Raillerie à part_, neuvoisin teitä levähtämään.\" Ja hänen\nkorkea otsansa huokui jäätävää ivaa.\n\nVihdoin Hedvig nousi ja aloitti levottoman harhailunsa survovassa\nihmismeressä. Hän kohtasi rouva Schröderheimin, kreivitär Tauben ja\nparoonitar von Essenin, vaihtoi heidän kanssaan joutavia sukkeluuksia,\noli epätoivoisen rohkea ja yritti loistaa, kuten kaikki kasvot,\nkynttilät, kristallilasit tässä noidutussa hornanmyllyssä. Hän oli\nhuomaavinaan, että ihmiset loivat häneen pilkallisia silmäyksiä ja että\nvaltaneuvos von Fersen, joka vaihtoi kohteliaita sanoja ylitallimestari\nRålambin kanssa, kohotti juuri hänen tullessaan kaarevia kulmakarvojaan\nja katsoi suosikin vaimoa peittämättömän vahingoniloisesti. Mutta tuo\nkaikki liukui hänen ohitseen. Hymyt, kuiskutukset ja äänet kilpistyivät\nhänen huolensa eristyskerroksesta kuten naula kilpistyy kivestä.\nIhmeellisintä oli, että tuska ei vieläkään saanut täyttä otettaan, että\nhän vaelsi tässä kuin unen huumaamana ja katsoi tyhjin, ulkopuolisin\nsilmin tätä varjojen hälinää. Koreat puvut ja säihkyvät kunniamerkit\nkieppuivat mielettömässä tanhussa. Äänten kohinassa oli äkkiä vieras\nsävel; kaikki muuttui kaiuttomaksi ja kääpiömäiseksi, kaikesta katosi\nelävä valo, suunta, tarkoitus, päämaali. Hän istui aivan avuttomana\nikkunasyvennykseen. Oli hirvittävän kuumaa... Hänen hiuksensa olivat\nsurullisesti riipuksissa; hän ei tietänyt, mihin kätkeä isot, valkoiset\nkätensä. Hän istui siinä totisena ja syrjäytettynä, elävän tunteen\navuttomana vertauskuvana, kuunnellen juhlapitojen nousevaa pauhua.\nKun Armfelt vihdoin huomasi vaimonsa, tämä oli tuskastuttavan,\nsietämättömän tyyni. Mutta hänen viisaista silmistään näytti paenneen\nkaikki kirkkaus, ja hän puhui, nauroi, elehti konemaisesti, mukautuen\ntämän loistavan komedian valheeseen.\n\nJuhla vyöryi aamua kohti. Suurten peililasi-ikkunoiden lävitse saattoi\nerottaa aamuruskon hehkun, joka hävitti kynttilöiden kirkkauden ja\npaljasti säälimättömästi humaltuneiden vieraiden harmaat kasvot. Kukaan\nei sitä kuitenkaan nähnyt. Monarkki horjui luhistuvassa loistossaan\nArmfeltin pöytään ja syleili häntä määrättömän ylenpalttisesti,\nsammaltaen tahmein äänin sanoja, joita jokin logiikan rihma pidätti\nputoamasta. Ruusuinen valo syveni. Pitojen humu särähti sortuneelta.\nMolemmat kabinettisihteerit, Adlerbeth ja Franc, nukkuivat tuoleillaan.\nUlkoministeri Oxenstierna tervehti aamunnousua käheällä kiekunalla,\njoka sulautui kuin säestys hänen vihreän takkinsa riippuviin siipiin ja\nhänen helttamaiseen kaularöyhelöönsä: hän muistutti juopunutta kukkoa.\nVain vapaaherra Reuterholm seisoi vaiteliaana omassa varjoisessa\nnurkassaan ja tuijotti ahnain silmin tätä kevytmielisyyden vilisevää\nvettä, joka jossakin tulevaisuuden kaarteessa kääntyisi rotkoon ja\nvaipuisi juhlallisesti pauhaten syvyyteen.\n\nHän teki kädellään manaavan eleen. Kaikki tuo muuttui hänen silmissään\nhauraaksi, vastenmieliseksi kuvaksi ja hän veti sielussaan veripunaisen\nristin sen yli: _ancien régime_, mennyt aikakausi!\n\n\n\n\n2\n\n\nKamariherra Armfelt, kuninkaan adjutantti, Ruotsin Akatemian uusi\npuheenjohtaja ja Tukholman teatterin vastanimitetty johtaja, yritti\nturhaan omistautua niille tuhansille suunnitelmille, jotka uusi asema\noli tuonut mukanaan. Monarkin poliittinen innostus oli kasvamassa,\nja hallitsijan levottomuus tarttui kuin vaarallinen kuumetauti hänen\nystäviinsä. Syrjäisestä loukostaan kohosi jälleen tuima, taipumaton\nkiusaaja Johan Kristoffer Toll valkeine ohimokiharoineen ja kireine\nkotkanilmeineen. Oli mahdotonta aavistaa, mihin hänen vallanhimoisen\nholhouksensa vaikutus päättyi. Varmaa vain oli, että hänen laiha\ntarmokas kätensä oli tarttunut valtakunnan ohjiin ja että hän puhalsi\njatkuvasti hiiliin, jotka olivat nuoruudesta asti kyteneet Kustaa III:n\nmielessä. Hän lietsoi kuninkaan salaista kunnianhimoa, hän suuntasi\nsen sotaisiin urotöihin. _Divide et impera_, hajoita hallitaksesi.\nKenraalin puhe kumahteli kuin voitonrumpujen ennakkokaiku ja hänen\nlauseistaan kasvoi marssivia falangeja, hulmuavia sotalippuja, tulta,\nsavua, sankarikunnian huurua.\n\nSodan uhka kehitti palatsin ilmakehään salaista painostusta. Ei\ntiedetty tarkoin, mitä monarkki suunnitteli, mutta hänen muuttuneen\nmielialansa ensimmäisiä ilmauksia oli, että hän aivan odottamatta\nnimitti suosikkinsa Armfeltin Uudenmaan rykmentin everstiksi. Tämän\nnimityksen esivaiheet olivat pian kaikkien tiedossa. Kesällä 1787,\njolloin oppositiovaltiopäivien muisto vielä kirveli avoimen haavan\ntavoin, kuningas matkusti valitun seurueen kanssa Pohjanlahden yli\nsuorittaakseen Parolan leirillä joukkojen katselmuksen. Kukaan ei\nepäillyt, että tämän matkan tarkoitus oli puhtaasti poliittinen;\nsen lähin merkitys oli provinssissa heränneen tyytymättömyyden\nlauhduttamisessa. Mutta kun monarkki oli ehtinyt Hämeenlinnaan,\ntapahtui jotakin odottamatonta.\n\nKuningasta oli seurannut matkalle myös kruununprinssi Kustaa Aadolf,\navuton yhdeksänvuotias poika, joka liikkui vaivautuneesti kireissä\nloistovaatteissaan ja sopeutui hikoillen etiketinmukaisen esiintymisen\nkomentoon. Hän kumarteli, sammalsi ja kompasteli kuin kauheassa\npainajaisunessa. Hän uskalsi tuskin istuutua pelätessään kankeaksi\nsilitetyn samettipukunsa rypistyvän. Suurinta tuskaa hänelle tuottivat\nisot, hiostuneet kädet, joita hänen täytyi raahata mukanaan, tietämättä\noikein, mihin ne kätkeä. Vihdoin, Hämeenlinnan upeimmassa virkatalossa,\nhän joutui hetkeksi kahdenkesken maaherra Anders de Brucen kanssa,\njonka lihava hahmo huurusi ylenpalttista mielistelyä. Prinssi näki\nherra de Brucen lähestyvän alamaisesti kumarrellen. Maaherra oli juuri\nsanomaisillaan jotakin määrättömän kohteliasta, kun hänen turpeat\nkasvonsa kävivät aivan sinisiksi ja hän sai kauhistuneen pojan edessä\nhalvauksen, joka ainiaaksi ja yhdellä iskulla lopetti hänen loistavan\nuransa. Kruununprinssi, joka ei oikein tiennyt, mitä ranskalainen\netiketti tällaisissa tapauksissa vaati, ojenteli avuttomia käsiään\nja änkytti lopen kauhuissaan: \"Setä... Setä... Kas niin, älkää\ntulko tuon näköiseksi...\" Tämän tapauksen välittömänä seurauksena\noli, että Hämeen ja Uudenmaan läänin maaherraksi nimitettiin vanha\nhyväntahtoinen Kaarle Kustaa Armfelt, suosikin setä. Ja hänen\nentinen päällikkyytensä Uudenmaan jalkaväenrykmentissä siirtyi aivan\nodottamatta hänen veljenpojalleen, Ruotsin Akatemian ja Tukholman\nteatterin kolmikymmenvuotiaalle johtajalle.\n\nUudet virat ja arvot toivat mukanaan alituista levotonta touhua. Hedvig\ntunsi, miten koti muuttui entistäkin tyhjemmäksi. Se oli salaista,\nselittämätöntä muuttumista, se tapahtui heissä itsessään, heidän\nyhteisen elämänsä ytimessä, ja se kuvastui ulospäin rauhattomana\nmenemisenä ja tulemisena, ikään kuin kylmä viima olisi puhaltanut\nheidän kotinsa lävitse. Hedvig säläsi huolensa kuten hän säläsi\nnäyn, joka oli ikiajoiksi syöpynyt hänen sisimpäänsä pimeässä\nlinnanpuistossa. Ei niin, etteikö mies olisi edelleenkin kohdellut\nhäntä huolettomalla hellyydellä. Nuo kirkkaat silmät hymyilivät yhä\nhänen päiviensä lävitse. Hän, Hedvig, oli yhä edelleenkin _ma chère\naimable_, pikkuinen sokeriprinsessa. Mies lähetti hänelle lahjoja:\nihastuttavan kauniita helmivitjoja, joiden pelkkä kosketus kaulalla\nsaattoi hetkeksi hukuttaa tuskallisen kokemuksen hehkun; kirjoja,\njoiden lukemiseen hän upotti iltojensa yksinäisyyden; makeisia,\nruusuja, tulppaaneja. Armfeltin kekseliäisyys oli ehtymätöntä, ja hän\niloitsi itse vilpittömästi omasta huomaavaisuudestaan. Mutta nämä\nhetket olivat vain välähdyksiä. Kuningas oli kytkenyt suosikkinsa\nkiihkeän toiminnan rattaaseen, ja hänen täytyi pyöriä, täytyi kiitää...\nEdustamista, juhlia, vastaanottoja; kuluttavaa palamista, joka ei\nkoskaan päättyisi.\n\nKaiken lisäksi tulivat nuo pahaenteiset huhut sotahankkeista, joita\nkuningas hautoi. Niiden toteutuminen merkitsisi, että monarkki\ntempaisi suosikkinsa Tukholman mukavasta elämästä ja lähettäisi hänet\nitään, uuden rykmentin johtoon. Jokainen tiesi, että hänen nykyiset\nvaltiolliset haaveensa eivät enää kohdistuneet Norjan valloittamiseen,\nkuten vielä valtiopäivien edellä. Hän lähestyi kierrellen ja kaarrellen\nTanskaa, entistä vihollistaan, ja käänsi hitaasti, hitaasti ja\nvaroen kabinettipolitiikan tykkejä, kunnes ne uhkasivat Venäjää,\nentistä toivottua liittolaista. Tämä mielenmuutos oli onnettoman\nHaminassakäynnin välitön seuraus. Tulokseton _rendez-vous_ kirveli\nvielä hänen mieltään, ja Toliin yllytyksestä hän alkoi vihdoinkin\nsuunnata sotahankkeitaan etelän ja lännen naapurista itään, valtakunnan\nvaarallisinta vihollista vastaan. Hän toivoi Tanskan täydellistä\npuolueettomuutta tulevassa sodassa, kuten hän oli muutamia kuukausia\nsitten toivonut Venäjän puolueettomuutta, mikäli hän ja hänen sotaiset\nneuvonantajansa näkisivät parhaaksi anastaa Norjan Tanskalta. Vihdoin,\nelokuussa 1787, tuli kauan odotettu tieto, että Turkin sulttaani oli\njulistanut liikekannallepanon ja että puolikuun kuvalla merkityt\nsotaliput nyt johtivat hänen itämaisia falangejaan Venäjää vastaan. Kun\nKatariinan katse oli kiinteästi tähdätty etelään, kun idän armeijat\nmarssivat Mustallemerelle, ruotsalainen säilä saattoi hitaasti\npaljastua huotrastaan. Vaadittiin vain, että venäläistanskalainen\nallianssi särkyisi. Oli saatava aikaan liittosopimus, joka sitoisi\nkööpenhaminalaisen vehkeilijän Bernstorffin kädet ja tekisi hänestä\nja hänen kuninkaallisesta holhotistaan ruotsalaisen tahdon uskollisia\nvasalleja. Tapahtukoon niin! Ruotsin hurmaajakuningas uskaltaisi tämän\ndiplomaattisen leikkauksen.\n\nHän puhui uudesta päätöksestään kamariherra Armfeltille ja vaati\nkiihkeästi tämän mukaanlähtöä. Sisimmässään hän oli hieman\nloukkautunut, kun Armfelt luopui huokaisten Akatemian tehtävistä\nja suostui silminnähtävän haluttomasti. Tuo välinpitämättömyys\nloukkasi aikeen suurenmoisuutta. Mutta monarkki oli loppujen lopuksi\ntyytyväinen. Armfelt oli hänen oman itsetuntonsa loistava tuki. Hän\nnojautui suosikkiinsa kuten ontuva nojautuu kainalosauvaan, ja nyt kun\nkysymys jälleen koski juhlaedustusta, hän pani kaiken toivonsa upeaan\nhovileijonaan.\n\nKÖÖPENHAMINAN sydämessä, Kristianborgin linnassa, jota Kallebodstrandin\nsalmen hyhmäiset, marraskuiset vedet saarsivat, Tanskan kuninkaallinen\nhovi avasi ovensa ruotsalaiselle seurueelle. Suurten salien hiukan\ntunkkautunut komeus säteili tavallista kirkkaammin. Raskaat\nvuorikristallikruunut helisivät kuin kummalliset kellot, kun monarkki\nsuosikkeineen astui huikaisevasti valaistuun valtaistuinsaliin.\nKorkeiden kynttelikköjen sadat pienet liekit läpättivät. Niiden\nhäälyvässä loisteessa kauhtuneen purppuran ja kelmeän kullan\nympäröimänä Tanskan hovi suoritti kankean esittelyseremonian, joka\ntuntui keskittyvän valaanluisten korsettien narinaan ja pitkien\nmarsalkansauvojen kopahteluun. Palatsin kaikilla seinän vierillä seisoi\näänettömässä kunniavartiossa vanhoja aatelisnaisia. He seisoivat\nsiinä surkastuneina, syksyisinä ja kalmankeltaisina, toinen toistaan\nrumempina, notkuen munankokoisten perhetimanttien ja valencialaisten\npitsien painosta. Jokainen heistä kuvasti tunnollisesti kuin peili\nvanhan leskikuningattaren ankkamaista olemusta. Tämä heijastusilmiö\nnäytti ulottuvan yksin heidän paljaisiin käsivarsissakin, joiden hipiä\noli sinipunaisten lautumien peittämä kuten kuningatar Juliana Marian.\n\nKuin jonkin hillittömän painajaisunen syvyydestä, unen, joka oli\nottanut tehtäväkseen häväistä kuninkaankruunua, ilmestyi Tanskan\nkuninkaallinen perhe. Hänen majesteettinsa Kristian VII, hallitsija\nJumalan oikusta, asteli kumartuvien ihmisparvien ohi huolestuneiden\nadjutanttien tukemana, päästellen kurnutusta muistuttavia ääniä. Heleät\nveripunaiset nauhat risteilivät säihkyen hänen ikävän nuuskanruskean\njuhlapukunsa rinnalla. Pilaantunutta omenaa muistuttava pää notkahteli\navuttomasti joka askelella, ja kasvoilla, joiden hyytynyttä ilmettä\nsaattoi joskus valaista vain lapsellisen paheellisuuden leimahdus,\nvallitsi tänä hetkenä täydellinen älyttömyys. Hän näytti vaappuvan\nkiiltävällä parketilla kuin unissakävijä, ja ellei toinen adjutanteista\nolisi varovaisesti taluttanut häntä sille suunnalle, missä ruotsalainen\nseurue seisoi, hän olisi iskenyt idioottimaisen otsansa seinäpeileihin.\nHän tuijotti todellakin jatkuvasti vain niitä, ikään kuin hänen\nraskaassa päässään olisi sarastanut hämärä epäluulo, että hän oli\njossakin kohdannut tuon kuvastimessa näyttäytyvän hahmon. Heti\nhänen jäljessään, monien avuliaiden käsien tukemana, vyöryi tämän\nkummallisen, lapsen muodoton äitipuoli, vehkeilevä leskikuningatar\nJuliana Maria. Kynttilöiden kelmeää hehkua vasten hänen tukeva päänsä,\njota korkea hiuskruunu suurensi, näytti uhkaavan noitamaiselta. Vuodet\nja sisäinen herpautuminen eivät olleet sammuttaneet noiden mulkoilevien\nsammakonsilmien hehkua. Ne kimalsivat hänen savenharmaista kasvoistaan\nkuin hiilet tuhkasta ja suuntautuivat epäluuloisina ruotsalaisiin\nvieraisiin. Väkivaltaisen vanhuksen lähimmässä läheisyydessä vaapersi\noldenburgilainen kirouksen ruumiillistuma, Tanskan perintöprinssi\nFredrik, kyttyräselkäinen kääpiö. Vääristyneet maksankeltaiset\nkasvot vilkuivat omasta matalasta tasostaan kumartelevia hovimiehiä\nja nöyrästi nyökyttäviä aatelisnaisia. Hän talutti kädestä laihaa,\nsurullista ruhtinatartaan, jonka puuteroidut kasvot olivat yhtä\nkalkinvalkoiset kuin hänen lepattava volankipukunsa. Ruhtinattaren\nitkettyneet silmät näyttivät sinisten mustelmien ympäröimiltä; hän oli\nränsistynyt, väsynyt ja pohjattoman alakuloinen, iätön kuin näiden\nvanhojen linnansalien raskasmielinen autius. Tämä kummitusmainen perhe\nmatoi, vaappui ja vyöryi säteilevän kohteliasta Ruotsin kuningasta\nkohti. Näytti siltä kuin joukko isokokoisia nilviäisiä olisi osoittanut\nkunnioitustaan pienelle, pirteälle haikaralle. Jumalallisen salliman\nerityisen ilkeästä päähänpistosta noiden kruunattujen kummitusten\nrinnalla, heidän kohtaloonsa kytkettynä ja heihin liittoutuneena,\nnähtiin myös tarmokas kruununprinssi Fredrik, joka oli anastanut\nhallitusohjat tylsämieliseltä isältään, ja enkelimäisen kaunis\nLovisa Augusta, kuningas Kristianin tytär, Augustenborgin prinsessa.\nHe seurasivat tuskastuneina sukulaistensa jokaista liikahdusta.\nKettumainen ministeri Bernstorff, Tanskan rauhanpolitiikan taitava\njohtaja ja hovin Polonius, asteli heidän kantapäillään hävyttömästi\nvirnistellen.\n\nArmfelt seisoi parin askelen päässä kuninkaastaan, joka tervehti\nkohteliaasti Tanskan hallitushuoneen jäseniä. Vain silloin, kun\nministeri Bernstorff esitti hänelle muodolliset ja mutkikkaat onnen,\nterveyden ja vankkumattoman valtiollisen rauhan toivotukset, hänen\nkuperissa silmissään välähti miltei veitikkamainen kipinä. Hän kyllä\ntunsi tuon hiotun juhlapuheen piikit ja väkäset! Kun välttämätön\nillallisten syönti vihdoin alkoi — \"lihalientä ja malagaa\", kuiskasi\nArmfelt pöytätoverinsa korvaan —, kuningas ja ulkoministeri aloittivat\nvarovaisen keskustelun. He sopivat salaisten neuvottelujen ajasta\nja paikasta, hymyilivät valtioviisaasti ja arvioivat kumpikin\ntahollaan vastapelaajan mahdollisuuksia. Illallisilla vallitsi\njäykkä äänettömyys. Vanhojen kreivittärien timanteilla sokeroitu\nhappamuus ei ottanut sulaakseen. Heidän äänensä kirahteli kovin\nterävänä avarassa salissa, johon kynttelikköjen liekit levittivät\nhäälyvää valoaan. Suuren juhlapöydän päässä istui Tanskan hallitsija\ntylsämielisen tyynenä, leikitellen kristallisilla jälkiruoka-aseteilla,\nja elleivät huolekkaat adjutantit olisi salaa holhonneet hänen\njokaista liikettään, hän olisi toteuttanut narahtavan uhkauksensa\nja kastellut kultakoristeisen tuolin, johon hänen veltto ruumiinsa\noli hervahtanut. Aste asteelta, monen väkivaltaisen muutoksen, monen\npalatsivallankumouksen kautta tämä syntymästään saakka vähälahjainen\nolento, jonka rinnalta äitipuolen ja nuoremman veljen vehkeilevä ilkeys\noli karkoittanut kuningatar Matildan maanpakoon, vajosi yhä syvemmälle\ntahmean älyttömyyden liejuun.\n\nPiinallisen hiljaisuuden keskellä, kalisevien asettien ja kultaisten\nliemikauhojen yhä piirtäessä muodollisia paraabeleitaan, istui\nAugustenborgin prinsessa kuin toisen, avaramman valomaailman lapsena,\njonka julma sallimus on heittänyt kolkkoon hautaholviin. Hänen hauraat\nkätensä hypistelivät avuttomina kauluksen pitsiä. Ranskalainen iltapuku\nkehysti untuvapilvillään paljaita olkapäitä ja povea, jonka iho\nmuistutti vanhaa norsunluuta. Jos noissa enkelimäisissä lapsenkasvoissa\nilmeni kapinallisuutta, sen saattoi löytää vain hänen silmistään:\nsuurista, avoimista, pähkinänruskeista silmistä, joiden valoa raskaat\nripset siivilöivät, salaten ja vaimentaen niiden uhmaa. Eurooppalaisten\nruhtinasavioliittojen taitavasti kudottu verkko oli vihdoinkin\npyydystänyt tämän vapaan olennon. Lovisa Augusta oli viettänyt häänsä\nFredrik Kristianin, Augustenborgin herttuan kanssa. Ainoa näkyvä\ntulos, joka tästä diplomaattisesta suhteesta toistaiseksi oli ollut,\noli hänen kiiltävien silmiensä entisestään syventynyt ahdistus ja\nhänen huultensa kuumeinen ivahymy. Hän oli vielä kovin nuori. Armfelt\ntarkkasi lumoutuneena tätä vienoa, raikasta virpeä, joka oli puhjennut\noldenburgilaisen sukupuun lahon rungon kupeesta, keräten nuoruutensa\npolttopisteeseen sen palamisen viimeisen hehkun, mikä vielä ylläpiti\nelämän hienoa käymistä kaatuvan rungon oksistoissa. Samea ilmakehä\nnäytti raikastuvan hänen ympärillään. Hän eli, hengitti ja taisteli\nheikkenevin voimin murhaavan muodollisuuden kuolemanympyrässä.\nKynttilöiden lepattavassa kuullossa, noitamaisen leskikuningattaren,\ntylsämielisen kuninkaan ja kyttyräselkäisen epäluoman rinnalla,\nvahankalpean ja murheen murtaman ruhtinattaren rinnalla hän näytti\nvangitulta keijulta, joka on heitetty peikkojen luolaan.\n\nAlkoi tanssi. Kiristetyistä viulunkielistä kihoili sulavaa vinguntaa.\nKultahelaiset oboet ja pärisevät rummut manasivat tähän suureen linnaan\nriemun haamua. Kapellimestarin tahtipuikko piirteli mittausopillisia\nkuvioitaan epätoivoisen kiihkeästi kuin taikurin sauva, josta voima on\nhävinnyt. Ja äkkiä nämä avarat salit hulmahtivat täyteen mustapukuisia\ndominoja, jotka liitelivät raskasmielisesti hymyillen peilikirkkailla\nparketeilla. Kuningas Kristianin tylsä hulluus lepäsi kuin varjo\nhimmeiden kuvastimien lasissa. Se paistoi vanhojen ruhtinattarien\nontoista katseista, kutoi himmentäviä kelmuja läpättävien liekkien\nympärille ja pimensi huoneita, joista räikeinkään valaistus ei\nvoinut hävittää aavemaista hämärää. Varjomainen menuetti vaihtui\nvarjomaiseen gavottiin. Valkeat atlaskengät kopisivat konemaisesti\npermannon ruutuihin, etenivät, riensivät tahdissa yli salin,\npyörähtivät koroillaan ja koskettivat kavaljeerien mustia solkikenkiä.\nNiiden joukossa napsahtelivat myös prinsessa Lovisa Augustan sirot\ntanssikengät. Musta silkkinaamio peitti hänen soikeita kasvojaan, ja\nsen silmäaukoista välkkyi surullinen ruskea katse. Hän näytti etsivän\njotakin... hän nojautui levottomasti tuntemattoman tanssittajan\nkäsivarteen ja hävisi odottamatta Armfeltin silmistä.\n\nArmfelt pälyili mustia mantiljoita, joita vinkuvien sävelten tuuli\nnäytti liikuttavan kuten vihuri liikuttaa kahisevia lehtiä. Parit\nvaihtuivat lyhyin väliajoin. Hän tanssitti vanhaa herttuatarta; hän\njoutui kävelyttämään aivan nuorta tyttöä, jonka hintelät jalat olivat\nsotkeutua hameenhelmaan ja joka totuttautui avuttomana vanhan tanssin\naskeliin. Yksi—kaksi—kolme. Käännös ja pyörähdys. Askel oikealle ja\ntoinen eteen, kas noin... Hänestä tuntui kuin tämä mieletön konemainen\npeli olisi vähitellen saanut otteen itse ajan rattaasta. Jokainen\ntaaksepäin astuttu askel kuljetti häntä vuosien taakse, vanhan\ntukholmalaisen tanssiopiston parketille. Puhaltimet särisivät kimeästi.\nKlavesiini helisi kuin tippuva vesi, viulusta kohoili valitusta ja\nnaurua, josta kaikki tarkoitus oli kummallisesti poissa. Kesken näitä\najatuksiaan Armfelt huomasi muistelevansa varsovalaista rakastettuaan;\nja nyt, tänä aavemaisena iltana, pienen Adelaiden kuva täytti hänen\nmielensä syvällä kirvelevällä apeudella. Sen rinnalla kohoili toisia.\nHän näki mademoiselle L'Éclairin alastoman vartalon, johon kuun säde\npiirsi hopeaista juovaa. Hän oli seisovinaan Kiinan huvipaviljongin\nedessä, suuren halavan alla, ja nuori nainen, joka antautui hänen\nkiihkeille hyväilyilleen, loittoni samassa hänen syleilystään. Hän\najatteli vaimoaan ja hän muisti neiti Rudenschöldin. Hämärä itserakkaus\ntaisteli yhtä hämärän itsesäälin kanssa, ja hänen täytyi myöntää,\nettä naiset eivät olleet milloinkaan löytäneet hänestä pelastajaansa.\nKaikki he tempoilivat tavan, perinteen, holhouksen kahleissa, kaikkia\nheitä kietoi muodollisuuden kuolemanseitti, jonka harmaisiin lankoihin\nheidän värisevät nuoret ruumiinsa ja apua anovat kätensä hitaasti\npeittyivät. Hän vaelsi sattumalta heidän elämänsä lävitse. Hän avasi\nhetkeksi heidän katseellaan päivänpaisteisemmat näköalat, tuhotakseen\nheidät yhtä kohteliaasti kuin oli heidät omistanut. _Parbleu!_\nTuossa liihoitteli eräs, jonka ruskeissa silmissä hehkui väsyksiin\najetun kauriin katse. Kuinka ilma oli hiostavaa! Ja kuitenkin näissä\nkolkoissa saleissa tuntui kolea veto, joka pani raskaat damastiuutimet\nlevottomasti häälymään.\n\nArmfelt astui huumautuneena, muistojensa ajamana Augustenborgin\nprinsessaa kohti. Hän oli tuntenut Lovisa Augustan tämän mustasta\nnaamiosta huolimatta. Hän teki sulavan kumarruksen ja ojensi\nkyynärvartensa, sillä vihdoinkin hän oli nähnyt Tanskan ihastuttavimman\nnaisen aivan yksinään, ilman ympärillä hyöriviä kavaljeereja; hän oli\nmies, joka ei jättänyt käyttämättä näin odottamatonta tilaisuutta.\nJa kun hän talutti äänetöntä pientä dominoa keskilattialle, hänen\ntäytyi kummastella itseään. Huolimatta levottomista mietteistään\nja salaisesta apeudestaan hän puhui nyt pehmeän mielistelevästi,\nsulattaen yhteen sydämellisyyttä ja imarrusta, salaista ihailua ja\nkevyttä, tuskin huomaamatonta ironiaa. No niin, mikään ei soveltunut\nparemmin näiden murheellisten hovitanssiaisten kummitustunnelmaan.\nKun hän vihdoinkin tunsi käsivarttaan vasten tuon notkean vartalon\npainalluksen ja kuunteli prinsessan kiihtyvää hengitystä, hänen täytyi\nmiltei ummistaa luomensa pysyäkseen tahdissa. Kuningas mitteli häntä\nkatseillaan. Monarkki seisoi yhä peikkojen keskellä ja kuiskutti\njotakin kyttyräselkäisen perintöprinssin korvaan, jotakin, joka muutti\nnoiden kelmeiden vahakasvojen ilmeen entistäkin kavalammaksi.\n\nLovisa Augusta nojautui kevyesti tanssittajan käsivarteen. Mustan\nsilkkinaamarin silmäaukoista kiilsi ruskea, uhmaava katse. Se näytti\nhetkeksi peittyvän ripsien varjoihin, mutta se laajeni tanssin\njatkuessa ja muuttui hätäytyneeksi ja hurjaksi, ikään kuin tämä keinuva\nleijaileminen oli sytyttänyt hänen veriinsä mielettömän tulen. Dominot\nsurvoivat toisiaan vasten ja toistensa ohitse. Viulut valittivat ja\nnaukuivat, klavesiinin rautaiset kielet helisivät hysteerisesti,\nherättäen katon tammiparruissa nukkuvan kaiun. Tämän sävelkuohun\nlävitse Armfelt saattoi tavoittaa kuiskauksen, joka äkkiä pujahti\nLovisa Augustan yhteenpuristuneilta huulilta. \"Vasemmalle, _monsieur!_\nTungos on siellä taajempi, voin sanoa teille jotakin...\" Ja naamion\nsilmäaukoista välähti katse, joka oli yhtä hätäinen kuin tytön hengitys.\n\nKun he etenivät kuiskailevien parien lävitse, Augustenborgin prinsessa\nnaurahti soinnuttomasti. \"Älkää kuvitelko, että he eivät puhuisi\nminusta. Heidän pahat kielensä pitäisi leikata...! _Eh bien_,\nannamme heille ajattelemisen aihetta...\" Hänen siro päänsä kallistui\nvastustamattomasti miehen olkapäälle, löyhyvät hiukset tuoksahtivat\ntuulelle kuten kuiva heinä. Armfelt voi tuskin salata hämminkiään.\nTytön vartalo oli aivan avuton ja kuuma. Se puristui kiihkeästi\nhänen ruumistaan vasten, ja hän saattoi erottaa pienen sydämen\nsykähtelyt pitsien ja atlassilkin alta. Hetken aikaa hän tuijotti\nlumoutuneena noihin ruskeihin silmiin. Kummallisen huumauksen lävitse\nnäyttäytyi noitamainen vanha nainen ja mielisairas kuningas, pieni\nkyttyräselkäinen kääpiö ja laiha, patsasmainen ruhtinatar, jotka\nlähestyivät kahaavin askelin vangittua keijua imeäkseen hänen kuuman\nverensä kuiviin. Kaikilla heillä oli vahankeltaiset kasvot ja huulet,\njotka hehkuivat punaisina kuin viilletty haava. Musiikki kilisi\nja helkkyi kumeasti, varjomainen tanhu liehui ja hulmusi. Mustien\nnaamarien silmäonteloista kiilsi vaanivaa, kylmää uteliaisuutta, joka\ntiesi maalinsa.\n\nArmfelt painoi kuivat huulensa Lovisa Augustan näkinkenkämäistä korvaa\nvasten ja yritti sopertaa jotakin. Lovisa Augusta voi luottaa häneen,\nhän ymmärsi kaiken, mutta hän oli avuton olosuhteiden voiman edessä.\nTytön silmistä hehkui uhmansekaista rukousta. \"_Monsieur_, ette ymmärrä\nmitään\", hän puhui kaiuttomasti, kuin unessa. \"Ette tahdo ymmärtää\nmitään. Mitä luulette heidän tekevän? Kuvittelette murhenäytelmiä\nehkä? Suuria, verisiä kohtauksia, joista Tanskan kuningaskronikka on\nkuuluisa? Mieletöntä! Milloinkaan ei tapahdu mitään, kaikki täällä\npysyy tylsässä levossa, ja he tuolla olisivat rajattoman murheellisia,\njos äkkiä katkaisisin kaiken ja jäljittelisin Ofeliaa. Päivä seuraa\npäivää ja yö yötä, kuten ennenkin. Kas niin, teissä ei ole miestä...\nSanoinhan, että olette ymmärtämätön ja vieras ihminen. Laskekaa\nminut...päästäkää minut vapaaksi...!\" Hänen silmänsä salamoivat ja hän\nkuiskasi niin kiihkeästi, että Armfelt tunsi kiristävän kaularöyhelönsä\nlävitse tuon kuuman huohotuksen: \"Jos tahdotte minut, seuraan\nteitä. Viekää minut pois täältä. Itken itseni uuvuksiin, kun olette\npoistunut....Mitä tahansa ja mihin tahansa...\" Hän vaikeni ja puristi\nhuulensa yhteen.\n\nKun he tanssivat viimeistä kierrostaan kumahtelevien\nvuorikristallikruunujen alla, Armfelt oli yhä sanaton. Hän astui\neteenpäin ja peräytyi, hän poikkesi sivuille ja polki piiriä\nkonemaisesti kuin unissakävijä, tuijottaen Lovisa Augustan\notsakiharoihin, uskaltamatta vilkaista hänen anoviin silmiinsä.\nHän kuuli oman äänensä hapuilevan avuttomasti jotakin hyvittelevää\nja ylimalkaista... Hehän eivät enää olleet lapsia. Heidän elämänsä\noli kytketty ihmisiin, jotka ehkä, ehkä jäivät heille sisimmältään\nvieraiksi, mutta... Ja hän teki avuttoman eleen. Lovisa Augusta\nsotkeutui tahdissa. Ihmiset katselivat heitä salavihkaa; alituinen\nveto häälytti samettiuutimia ja tuntui henkäilynä heidän polttavilla\notsillaan. \"Teidän ruhtinaallinen puolisonne Augustenborgin herttua\non kenties liiaksi vaipunut omiin tehtäviinsä vaistotakseen teidän...\nhaaveenne\", hymähti Armfelt empien. Mutta Lovisa Augustan silmät\nkipinöivät. \"Hän ei ole missään tapauksessa konna\", hän sanoi ja näytti\nnielevän uhman, tuskan ja häpeän kyyneleitä. Hän irtautui aivan äkkiä\ntanssittajansa käsivarsista ja kulki avuttomana mutta ryhdikkäänä\nsuuren salin poikki.\n\nArmfelt kumarsi ja käännähti koroillaan. Tanssi jatkui. Hän lähti\nepävarmasti kulkemaan parketin yli, joka kimalsi kuin jäätynyt\nlammikko. \"_Voilà, mon compagnon_\", huudahti monarkki ja ojensi nauraen\nkäsiään. \"Hänen majesteettinsa Juliana Maria haluaa vaihtaa sanan\nteidän kanssanne.\"\n\nPIMEÄ marraskuinen yö, joka vähitellen vaipui Kööpenhaminan\nkattojen yli ja johon Kalledbostrandin viluiset vedet heijastivat\nKristiansborgin juhlavalaistusta, levitti vaippansa yli Juutinrauman,\nyli Ruotsin eteläsaariston, yli Tukholman. Tessinin linnassa sammuivat\nyksitellen kirkkaat neliömäiset ikkunat. Vain Södermanlandin herttuan\nhuoneistossa paloivat kynttilät vielä puolenyön aikaan. Verhotuista\nruuduista tihkui ohutta keltaista kajoa; oven kamana kiilsi pimeään\neteishalliin kirkkaana viiruna. Ja uniset lakeijat, joita tuo lukittu\novi kummallisesti kiihdytti, nuuhkivat uteliaina virginialaisen tupakan\nvoimakasta tuoksua. Se oli alkanut tuntua siitä päivästä asti, jolloin\nkuningas, kaikkien piippujen kiihkeä vihollinen, oli lähtenyt matkalle.\n\nYö oli puolessa, kun linnan käytävät kajahtelivat määrätietoisista\naskelista. Kamariherra Reuterholm asteli mietteissään pimeiden\nsalien läpi harteillaan tumma silkkihalatti, valkeassa etusormessaan\njärjestön sinettisormus, jonka kivi kipinöi ja välkkyi varjojen\nkeskellä. Kultapuitteiset peilit, vihreät malakiittipöydät ja pulleat,\nmessinkihelaiset mahonkilipastot häämöttivät heikosti pimeydestä.\nKamariherran huulet kiristyivät uhmaavaan hymyyn, ja hänen laiha\nkätensä puristi entistäkin tiukemmin manttelin lievettä. Herttuan\nyksityishuoneiden ovella hän ryhdistäytyi. Hän koputti keveästi ja\nastui sisään käskyä odottamatta.\n\nKaarle herttua oli odottanut vierastaan illasta saakka. Reuterholm\ntiesi sen. Hänen tutkivissa silmissään oli levoton, väijyvä valo, kun\nhän kohtasi kuninkaan veljen katseen ja yritti luodata sen kiillotonta\nväsymystä. Södermanlandin herttua istui kirjoituspöytänsä ääressä\nyllään punoksilla kirjailtu kahvinruskea yötakki, kapeissa sormissaan\nsavuava piippu. Nyt kun kamariherra vihdoinkin oli tullut, hänen\napeilla kasvoillaan häilähti jotakin tyydytyksen tapaista. \"Miksi niin\nkauan?\" hän kysyi kaiuttomasti. \"Olemmehan sopineet ajasta.\"\n\nKamariherra oli silminnähtävästi hermostunut, kun hän heittäytyi\ntuoliin ja painoi valkeat sormensa mietteliäästi vastakkain. \"Oletteko\nhankkinut korianteria ja cicutan siemeniä?\" hän kysyi. Herttua\nnyökkäsi. \"Ja punaista santelipuuta?\" Mutta nyt kopahti savuava piippu\npöydän lappeeseen ja herttuan munanmuotoinen, peruukin kaartama pää\nkääntyi kuin saranan varassa vieraan puoleen. \"Mitä tämä kaikki\ntarkoittaa?\" hän puhui väkinäisesti myhäillen. \"Teistä ja minusta\nei ole tähän hullutukseen. Taantumusta, peräytymistä, taikauskoa!\nKuinka on mahdollista, että ensyklopedistien oppilas ja valistunut\nluonnonfilosofi antautuu leikkimään _per artem magicam_? Hullutusta,\nhyvä vapaaherra. Kaikki nuo kaavat, yrtit ja pergamenttipalaset\novat homehtunutta jäämistöä, jota meidän on turha kaivaa sadan,\nparinsadan vuoden haudasta. Uskokaa minua. Olen ajatellut asiaa, ja kun\nkuvittelenkin, että sytyttäisimme lyhdyt ja piirtäisimme ympyrän...\n_Assez, monsieur_!\"\n\nHän kohottautui seisaalle ja alkoi rauhattomasti mitellä permantoa.\nReuterholm istui kumarassa seuraten vakoilevalla katseellaan herttuan\njalkoja. Ne olivat kovin epätietoiset jalat — ne vavahtelivat hiukan\nkuperien polvien kohdalta, ja niiden levottomuus paljasti vapaaherralle\nkaiken, mistä hän tahtoi vakuuttua. \"Olen itse ensimmäinen myöntämään,\nettä _Clavis Salomonis_ ja manaukset perustuvat menneiden sukupolvien\nhulluuteen\", hän sanoi hiljaa, suostutellen. \"Tänään ne tuntuvat\nmuinaismuistoilta. Mutta yrittäkäämme, herttua. Mikään ei estä\nmeitä koettelemasta, miten paljon tuossa kaikessa on mieletöntä ja\nepätarkoituksenmukaista.\" Herttua pysähtyi. \"Tiedättekö, Reuterholm,\nennakkoluuloton ihminen...\" hän aloitti. Mutta kamariherra riisti sanat\nhänen suustaan: \"Ennakkoluuloton ihminen ei kiellä, ennen kuin hän on\nperin pohjin vakuuttunut asian hyödyttömyydestä. Sanon teille, että\njyrkkä halveksiminen juurtuu yhtä syvälle valistumattomien sielujen\nennakkoluuloihin kuin sokea usko.\" Hän nousi ja hieroi miettiväisenä\nsinettisormuksen kiveä. \"_Jos_ tuossa kaikessa olisi unssinkaan verran\ntotuutta, voisimme joka tapauksessa...\" Ja hän vaikeni.\n\nKaarle herttuan olemuksesta kuvastui tänä yönä avuton epäröinti,\njota kamariherra ei voinut olla huomaamatta. Herttua kärsi siitä\nitse. Asia oli lapsellinen ja mieletön. Hän olisi heittänyt sikseen\ntämän kummallisen yrityksen, hän olisi varjellut rauhatonta sieluaan\nvuosikymmenien varastoimilla valistusaatteilla, Holbachin ja Voltairen\nkylmällä, vapahtavalla naurulla, ellei hänen epävarman henkensä\nuumenissa olisi sittenkin liikahdellut hämärä aavistus, että pimeys,\njohon hän oli astumassa, säläsi tuntemattomia mahdollisuuksia. Hän\nhorjui ivan ja hämmingin kapealla raja-aidalla. Jokin hänessä teki\njatkuvia myönnytyksiä yölle, varjoille ja kynttilänliekeille, ikään\nkuin levottomuuden kätköissä syntyisi toinen olento, varjonkaltainen\nja epäselvä kuin ihmisen kuva lähteen kalvossa. Tuo salattu käänsi\nhitaasti kasvojaan. Se katsoi säikkyen pimeyteen, kun hänen omat\nhuulensa vielä tapailivat hymyä. \"Me olemme naurettavia, kamariherra\",\nhän sanoi käheästi. Reuterholm tuijotti häntä värähtämättä suoraan\nkasvoihin. \"Me olemme valistuneita kokeilijoita, herttua\", hän oikaisi.\n\"Me olemme syntyneet liian älyllisenä aikana säikkyäksemme vanhan\nuskon pöpöjä. Me uskomme kumpikin Jumalaan, mutta enemmän aatteena\nja maailmanhenkenä kuin rajallisena _spiritus reetorina_, jolla on\nmuoto, hahmo, tilavuus.\" Herttua kohautti olkapäitään. \"Saman me voimme\nsanoa myös Saatanasta, ja niin muodoin, hyvä kamariherra...? Kuinka\nvoitte hetkeäkään kuvitella, että santelipuun pihka ja kuminansiemenet\nvoisivat antaa olevaisen negatiolle, yleisen kieltämisen prinsiipille\nkädet, jalat ja jumalaties mitkä ruumiinjäsenet!\" Hän naurahti\nsoinnuttomasti.\n\nMutta Reuterholm nousi. \"Juuri siitä haluamme tänä yönä ottaa selvää\",\nhän vastasi.\n\nHerttua mukautui voimattomana esivalmistuksiin. He koettelivat vielä\nkerran ovea, ja kun he olivat vakuuttuneet siitä, että pimeä aula oli\ntyhjä ja ettei hallissa hiiviskellyt ainoatakaan lakeijaa, he alkoivat\nkasata kultasilkkisiä tuoleja seinänvierille. Huoneen nurkasta löytyi\nhiiliastia. Se oli roomalainen kolmijalka, sen vaskista suitsutuskulhoa\nympäröivät metalliset hevosenpäät, kauttaaltaan savun mustaamina ja\npahoin kolhiutuneina. Tämä äänetön puuhailu puolihämärässä huoneessa,\njossa lepatti kelmeitä pieniä tulia ja jonka paneeliseinillä kulki\nvarjoja, oli käydä Södermanlandin herttuan hermoille. Virginialaisen\ntupakan savu kirveli hänen silmiään. Kamariherra touhusi mustassa\nhalatissaan, ja kun valo joskus kirkasti hänen valkeat kasvonsa, ne\nnäyttivät aivan elottomilta, pelon ja uteliaisuuden vääristämiltä.\nHänen kuivantärkeä äänensä muistutti lehtien kahinaa: \"Me teemme\ntämän vain hävittääksemme valistuneen sielun epäluulot. On luultavaa,\nettä aamu vaikenee, ennen kuin on tapahtunut mitään _adiurationes et\napparitiones daemonum_. Joka tapauksessa, meillä on veri, suitsutukset\nja kaavat. Me tutkimme tänä yönä perin pohjin tuon vanhan hölynpölyn\nvaikutukset.\"\n\nHän kumartui ja piirsi parkettiin täydellisen paraabelin, merkiten\nliidulla eläinradan tähtikuvioiden kaksitoista asemaa. Pienelle\ntammipöydälle levitettiin kaikki tarvittavat välineet. Herttuan\nsilmät tähyilivät pergamenttilehtiä, joihin kamariherra oli piirtänyt\nmittausopillisia merkkejä. Hyytynyt kyyhkysenveri lemusi äitelästi.\nMyski, psyllium ja käryävien kynttilänsydänten haju taisteli\npinttynyttä tupakantuoksua vastaan, ja kuta voitollisemmin se sulautui\ntähän kodikkaaseen lemuun, sitä painostavammaksi muuttui toisen\ntodellisuuden kumea uhka. Herttua tavoitteli yhä kevyttä hymyä,\nmutta hänen huulensa olivat verettömät ja hänen otsallaan kimalsi\nhikikarpaloita. Kuulisipa hän edes vaimonsa äännähdyksen! Makuuhuone\noli tyhjä, Hedvig Elisabeth oli matkustanut neiti von Essenin seurassa\nGripsholmiin. Tänä yönä ei ainoakaan elävä olento, tungettelevaa\nvapaamuuraria lukuunottamatta, seisonut hänen rinnallaan salaisuuksien\novien auetessa. Hän kuuli oman sydämensä epävarmat lyönnit. Hänen\naivoissaan tuntui tylsä puristus, joka ei ottanut hellittääkseen.\nKuinka turhaa olikaan vakuuttaa itselleen, että kölniläinen tohtori\nAgrippa oli mielisairas, että aurinko ei vastaa taivaan ruumiissa\naivoja, että pernalla ja Merkuriuksella ei ole mitään tekemistä\nkeskenään, että neljää elementtiä, tulta, vettä, maata ja ilmaa\nei voida kahlita Reuterholmin sinettisormuksiin! Huoneen ilma oli\nläkähdyttävän savuista. Hän toivoi kuulevansa lakeijan askelet...\nMutta hiljaisuudessa kuului vain mustan vaipan kahina. Pöydän laidalla\nojenteli lapsenkäden muotoisia juuriaan ruskea dudaim, joka tiettävästi\noli väärennetty, ja kuun, auringon ja kiertotähtien sinetit kiilsivät\nverisinä kelmeästä pergamentista. Houretta! Tuntui kuin lukittu sali\nolisi hitaasti mutta peruuttamattomasti irtautunut maan luonnollisesta\nkierrosta. Se leijaili kolmijalkoineen ja kynttilöineen suhisevassa\neetterissä, tronien, kerubien ja serafien kannattamana, heitettynä\nilkivaltaisten voimien armoille.\n\nHerttua säpsähti. \"Oletteko hullu\", hän kuiskasi. \"Ette suinkaan\nsammuta kynttilöitä?\" Mutta kamariherra puhalsi liekin toisensa\njälkeen sammuksiin, siirtyen määrätietoisin askelin pöydällä palavaa\nkynttelikköä kohti. \"Vain pieni välttämätön toimenpide\", hän sanoi\nvihdoin. \"Sytytän tuossa tuokiossa suitsutuksen.\"\n\nPimeys hulmahti yli huoneen. Ellei herttua olisi tunnollisesti\npeittänyt jokaista ikkunaruutua tummalla sametilla, he olisivat\nvoineet erottaa esineiden häämöttäviä haamuja. Vihdoin, ahdistuneen\nodotuksen jälkeen, roomalaisen kolmijalan kulhosta kohosi rätisevä\nlieska. Häälyvä tuli kalvoi ahnaasti korianterin jyviä, kirkastui,\npainui matalaksi hehkuksi, joka sinersi kuin alkoholiliekki,\nvalaisten rauhattomalla kummitusvalollaan kahden miehen kasvot. Ne\nnäyttivät leijailevan tyhjässä ilmassa, sillä syvässä pimeydessä ei\nenää erottanut enempää herttuan yötakkia kuin Reuterholmin viittaa.\nSavuava hehku laajeni. Vapaamuurarin ruumiiton vahapää kumartui\nhiilien yli, valkoinen käsi liiteli supistuvissa ympyröissä kuin jokin\nkummallinen, hurjasti harittava planeetta, ja ääni, jonka säikähdys\noli muuttanut soinnuttomaksi, värisytti manauksen sanoja. Savuiseen\nilmaan tihkui syyrialaisia kerakkeita ja latinalaisia lausejaksoja,\njoita johdonmukaisuuden varjokaan ei pitänyt koossa. Kabbalan enkelien\nnimet, maan, tulen ja ilman salaisuudet, Jumalan seitsemän olemusta ja\nvanhojen psalmien silvotut jäännökset kieppuivat toisiinsa takertuneina\nhumajavassa pimeydessä. \"Nyt! Polttakaa sinetti\", kuiskasi Reuterholm.\nKaarle herttuan käsi liikutti pergamenttia, kunnes liekki hulmahti\nsen laidoista ja kyyhkysenverellä piirretyt kuviot alkoivat nopeasti\nmustua. Uhrattiin psylliumia, pellavan siemeniä ja unikon mehua.\nKostuvista hiilistä kohosi kähisevä ääni. Valo pimeni nopeasti ja vain\nsininen hehku valaisi suitsutuksen pilviä.\n\nKolmas, jonka läsnäolosta he tänä hetkenä tulivat tietoisiksi, hengitti\nheidän lähellään. Manauksen ääni värisi tukahtuneesti, ponnisteli,\npaisui Adonain, Elohimin ja Tetragrammatonin kumeaksi kutsuhuudoksi.\nPimeyden keskeltä kuului kahinaa ja liikettä. Jokin nimittämätön voima\npidätti herttuaa tähtitieteellisen piirin sisällä, sillä kaikki veri\nhänen valtimoissaan tuntui hyytyvän ja hänen ammottavat silmänsä,\njoihin oli kohonnut pelon kelmu, yrittivät turhaan läpäistä savupilviä.\nReuterholmin ääni kuului kuin vuoren onkalosta: \"Kuuletteko, herttua?\nNäettekö hänet —? Paljastakaa miekkanne, Jumalan tähden...! Se on hän,\nteidän veljenne valekuva!\" Mutta savu kaarteli ja kiersi herttuan\nkasvoja. Hän oli aivan lamautunut ja pyörtymäisillään. Ratisevien\nhiilien hohteessa saattoi nähdä vain tumman olennon, jonka hahmoa valo\nnäytti säikkyen pakenevan.\n\nHerttua tahtoi syöksyä pois, murskata jotakin, huutaa. Mutta\nReuterholmin käsi pusersi lujasti hänen rannettaan, loitsijan ääni\njupisi hänen pelästyneeseen korvaansa kummallista käskyä. Nyt, juuri\nnyt, hetki oli tullut! Hän tunsi kyllä vanhat menettelytavat. Hänen\ntäytyi muistaa, että varjon lävistäminen merkitsee varjon herran\nmaagillista hävittämistä. \"Toimikaa, ennen kuin taika sammuu. Jumalan\ntähden, herttua! Se on se, hänen kaksoisolentonsa!\" Kuningaskunnan\nkruunu kimalsi herttuan kauhistuneissa silmissä. Hänen ruumistaan\nohjasi vastustamaton väkivaltainen tahto, joka kohoili hänen salaisen\nalemmuudentuntonsa syvyydestä ja johon vuosikymmenien katkeruus tuntui\ntänä hetkenä latautuvan. Hän lähestyi tuota kolmatta. Se näytti yhä\nistuvan alallaan, kuin iskua odottaen. \"Pistäkää!\" kajahti kimeä\nhuuto. Herttua survaisi ja peräytyi, ulvahti surkeasti kuin piesty\nkoira, survaisi miekkansa uudelleen mustaan nytkähtelevään massaan\nja oli kaatua kasvoilleen kauhusta. \"Valoa!\" hän ähkyi. Kamariherran\nkädet vapisivat tavattomasti. Hänen täytyi yrittää kauan, ennen kuin\nkynttilänsydämeen syttyi kirkastuva liekki.\n\nMutta permannolla, liitupiirin kyljessä makasi jaavalainen urosapina\nlävistettynä ja verissään. Elämä vetäytyi hitaasti sen surullisista\nmustista pikkukasvoista, jotka näyttivät muuttuvan entistäkin\nryppyisemmiksi ja pienemmiksi. Lasittavat silmät tuijottivat kuin\nkummastellen elämää, joka valui harmaan turkin haavoista punaisena\nkuumana verenä ja muodosti hyhmäisiä tahroja eläinradan tähtikuvioihin.\nHerttua piteli hervottomassa kädessään miekkaa. Hän tuijotti kalisevin\nhampain marakatin ruumista. \"Piru teidät periköön, Reuterholm\", hän\nkarjui käheästi. \"_Dieu vous pardonne_, katsokaa työtänne...! Ja tätä\nvarten teidän täytyi leikkiä _per artem magicam_?\" \"Apina...\" aloitti\nkamariherra varovasti, kalmanharmain huulin. Herttua viskasi verisen\nmiekan äkillisessä raivonpuuskassa permantoon ja oli vähällä käydä\nhänen kurkkuunsa: \"Apina, te sanotte! Ajatelkaa, että tämä teidän\npaholaisenne olisi sattumalta ollut joku lakeijoista! Ajatelkaa, että\nhän olisi ollut Badin!\"\n\nMutta kamariherra uskalsi nyt astua Belsazarin luo ja koskettaa\nsitä solkikenkänsä kärjellä. \"Voimmehan sitä paitsi kuvitella,\nettä tuon tilalla olisi ollut teidän veljenne\", hän sanoi hiljaa,\ntarkoituksellisen hitaasti. Tuntui kuin tämä huomautus olisi sattunut\nmaaliin. Herttua yritti kuivin huulin muistuttaa, kuka oli kuiskannut\nhänen korvaansa kohtalokkaan neuvon, mutta Reuterholm kohautti\nolkapäitään. \"Unohditte, kuka paljasti miekan ja pisti\", hän täydensi.\nSyvän äänettömyyden keskellä nämä kaksi miestä tunsivat tänä hetkenä\nkumpikin tahollaan, että kulunut yö yhdistäisi heidät aina, sitoisi\nheidät toisiinsa yhteisen pelon, yhteisen salaisen vihan kahleilla.\nHe seisoivat siinä kummallisen mielialan vallassa, tähyillen toisiaan\nvakoilevin, epävarmoin katsein. \"Kutsunko palvelijan?\" kysyi Reuterholm\nvihdoin. Herttuan kupera otsa painui hitaasti kumaraan, hän sormeili\naivan avuttomana ruskean yötakkinsa punoksia. \"Hänen täytyy vannoa\",\nhän huomautti äreästi. \"Vannokoon, että hän ei kerro milloinkaan, ei\nmissään eikä kenellekään, mistä Belsazarin ruumis löydettiin.\"\n\nKUNINGAS palasi Kööpenhaminasta pettyneenä ja raivoissaan. Vaikka\nArmfelt ei lainkaan ollut osallistunut niihin keskusteluihin, joissa\nmonarkki ja varovainen rauhanystävä kreivi Bernstorff mittelivät\nvoimiaan, hän aavisti kyllä, että tulos muistutti Haminanmatkan\nonnetonta tulosta. Venäläistanskalainen allianssi kesti särkymättä\nhurmaajakuninkaan punakorkoisen kengän polkaisun. Mitään uutta\nliittoa, joka asettaisi vaaraan Pietarin ja Kööpenhaminan hyvät välit,\nministeri Bernstorff ei uskaltanut edes ajatella. Näytti siltä, että\ntämän suuren diplomaattisen ristiretken ainoana saaliina oli Tanskan\nElefanttitähdistön ritarimerkki, jonka Armfelt oli halulla ottanut\nvastaan. Hän toi sen Juutinrauman yli ihastuttavassa mahonkilippaassa.\nSiihen kuului leveä läikesilkkinauha ja raskaat kultaiset vitjat, jotka\noli yhdistelty pienistä peräkanaa astuvista metallinorsuista. Se oli\nsangen huomattava kunnianosoitus, ja kun hän tarkasteli sitä Ystadin\nhotellihuoneessa, hänen itsetuntonsa tuntui imevän voimaa kultaisten\nelefanttien pikamarssista.\n\nMarakatin kuolema painoi kuninkaan mieltä. Hän oli alakuloinen ja\nharvapuheinen — hän kuuli neekeri Badinilta, että Belsazar oli\njo ehditty haudata. \"Huono enne\", hän huomautti puoliääneen, kun\nArmfelt otti puheeksi tämän ikävän asian. Hän ei tahtonut kuulla\nsiitä sen enempää. Epäonnistuneen matkan jälkeen monarkki vajosi oman\nulkopolitiikkansa sekaviin tähtisumuihin ja hänen seurassaan nähtiin\nepäilyttävän usein ankara Johan Kristoffer, jonka terävä kotkankatse\nsäteili lannistumatonta valloitushalua.\n\nHagan huvipaviljongissa, lumisen puiston keskellä, käytiin tammikuun\nkolmantenatoista salaisia neuvotteluja, joiden tarkoituksesta\nArmfeltilla oli omat epäilyksensä. Rahaministeri Ruuth ja eversti Toll\ntarpoivat tummissa kaavuissaan Hagan lumista tietä. Kuningas saapui\nomalla reellään Tukholmasta ja vetäytyi paviljongin sisähuoneisiin\nnäiden kahden uskotun kanssa. Puolittaisten vihjausten hienoja kanavia\nmyöten virtasi kuitenkin huhuja, että valtakunnan sotavoimat oli\npäätetty mobilisoida jo kevään rajalla ja että monarkki suunnitteli\nhyökkäystä Pietariin, jossa Mustanmeren linnoitukset ja Turkin\njoukot olivat anastaneet osakseen kaikkien huomion. Kamaripalvelijat\nkuiskivat näitä tietoja palatsin eteishalleissa. Ne saattoivat Venäjän\nlähettilään sangen levottomaksi. Ne kaikuivat vanhan Schefferin\nkuuroihin korviin ja tuottivat kummallista hämmennystä nuorille\nsuosikeille, jotka tunsivat mukavaa, päivänpaisteista asemaansa\nuhattavan.\n\nSillä välin kuningas vietti unettomia öitä työpöytänsä ääressä,\nselaillen piirustuksia ja karttoja, punniten Toliin suunnitelman\nyksityiskohtaista soveltamista. Voiton ensimmäisenä ehtona oli,\nettä Ruotsin laivasto tuhoaisi perin pohjin Katariinan fregatit\nja linjalaivat, sillä vasta tämän jälkeen Inkerin Kaarostaan\nvoitaisiin lähettää ne viisitoistatuhatta miestä, joiden oli määrä\nvalloittaa väkirynnäköllä sekä Kronstadt että Pietari. Samaan aikaan\ntehtäisiin Suomesta nopea sivustahyökkäys. Sen onnistumisesta\nriippui lopullinen voitto, sen kuningas uskoi. Mutta oli hetkiä,\njolloin hänen kiihtynyt mielensä painui lamaan ja hän seuloi kovin\nepäluuloisena omia mahdollisuuksiaan. Oliko odotettavissa, että\nRuotsin merivoimat todella tuhoaisivat Venäjän laivaston? Sen jälkeen\nkun Augustin Ehrensvärd oli luovuttanut käsistään meriasiain ylimmän\njohdon, valtakunnan laivasto oli tosin suuresti karttunut. Mutta\nkaikkien noiden taklattujen, maalattujen, loistavasti varustettujen\nlinjalaivojen vastapainona oli kyvytön upseeristo ja kokematon nuori\nmeriväki. Johan Kristoffer, joka tietenkin oli erinomainen teoreetikko,\nei tuntenut Karlskronan sotalaivaston todellista tilaa. Kuningas\njoutui täydellisen kiihtymyksen valtaan, kun varovainen yliamiraali\nKarl August Ehrensvärd, mietteliäs, filosofoiva mies, joka katsoi\nvaltakunnan asioita kuperien silmälasien lävitse, lähetti hänelle\nodottamattoman jyrkän kirjeen. Tuo laiska karhu pudisti harteiltaan\ntulevan merisodan vastuun. Ehrensvärd ei salannut kantaansa. Laivasto\noli purjehduskelpoinen, mutta päällystö, alipäällystö ja miehistö\nalapuolella arvostelun. Ellei kuningas perustaisi uutta kadettikoulua,\nmyöntäisi ja määräisi varoja aliupseerien koulutukseen, kustantaisi\nharjoituksia ja antaisi laivaston nauttia vähintään kuuden vuoden\nrauhaa, olisi jokainen amiraali, joka sitä ennen johtaisi laivaston\ntuleen, joko itserakas tomppeli tai isänmaan petturi. Monarkki puri\nhuultaan. _Yksi_ asia oli varma: Ehrensvärdin päällikkyys ei tullut\nkysymykseenkään!\n\nKesken ulkopolitiikan jännittäviä pelieriä, joiden jokaista siirtoa\nohjasi vallanhimoisen Toliin käsi, hovissa vakoiltiin uteliaina\nArmfeltin ja hänen vaimonsa ilmeitä. Vihdoinkin oli tapahtunut\njotakin. Jo silloin, kun Venäjän ja Turkin taittuneet välit olivat\nolleet kaikkien huulilla, neidit Sparre ja von Essen havaitsivat\nmiellyttävästi yllättyneinä Magdalena Rudenschöldin tilan. Hän\nhöllensi silminnähtävästi liivejään. Hänen lihomisensa johtui\nluonnollisista syistä, se johtui kuninkaan suosikista, joka ei näissä\nasioissa arvattavasti lainkaan pidättynyt. Tämä hilpeä uutinen levisi\nlaajoihin piireihin. Siitä keskustelivat aivan avoimesti naiset, jotka\nosoittivat huolestunutta, hieman vahingoniloista ystävällisyyttä\nArmfeltin rakastajatarta kohtaan ja tuhlasivat hänelle kiusoittelevia\nsukkeluuksia. Kuningas kuuli sen uudelta finanssiministeriltään.\nVapaaherra Ruuth huomautti hänelle kahden kesken, vain kahden lakeijan,\nWachtlinin ja Devougesin läsnäollessa, että prinsessa Sofia Albertinan\nhilpein hovineiti oli kompastunut oman naisellisuutensa pauloihin.\nMonarkki nauroi. Hänen sisarensa jumalisuus manasi hänen kaikista\nhovinaisistaan esiin pieniä penteleitä, ja mitä tuli hänen uuteen\nresidenssiinsä Quedlinburgin hiippakuntaan, se oli tunnettu kuumista\nlähteistään. Kaikkialla tiedettiin, että demoiselle Rudenschöld\nmatkusti prinsessan seurueessa Saksaan. Tämä odottamaton pyhiinvaellus,\ntämä _maladie Berlinoise_ huvitti kuningasta kovin, ja hän huomautti\nsiitä parooni Armfeltille, joka puri huultaan ja kumarsi aivan\näänettömänä.\n\nMutta valtaneuvoksen tytär jätti Tukholman kaipuun ja pelon sekaisin\ntuntein, hymyillen urheasti liinoja huiskuttaville ystävättärilleen,\njotka seisoivat Skeppsbron satamassa. Aluksi tämä tila oli\nraivostuttanut häntä. Hän tarkkasi levottomasti ja kauhuissaan\nruumiinsa pyöristyviä muotoja, hän tutki vartaloaan ja mittasi\nvyötäryksensä, jolle ranskalainen korsetti oli käynyt liian kireäksi.\nHänen tummissa silmissään hehkui kiivas valo. Oli erikoisen onnetonta,\nettä näin sattui juuri hänelle. Ja kuitenkin tuo kaunis, kiihkeä mies\noli pitänyt häntä sylissään harvoina, lyhyinä tuokioina. Hänen vaimonsa\noli yhä lapseton ja kukaties jäisikin vaille perillistä, vaikka hänen\nsuurista lantioistaan saattoi aluksi päätellä päinvastaista. Oh, ilon\npäivät olivat menneet, nyt koittaisi huolten ja ahdistuksen pitkä,\nlevoton, harmaa aika, jolloin elämän siemen kasvaisi hänen kohdussaan\nja hänen ruumiinsa uumenissa heräisi eloon kutsumaton olento. Se\nnauttisi ravinnokseen hänen nuorta kauneuttaan. Ajatus oli sietämätön.\n_Hän_ ei ollut halunnut tätä, ei hän eikä kuumaverinen rakastaja,\njolle hän antautui rajattoman luottamuksensa huumeessa. Suklaa,\npistaasimantelit ja anisleivät eivät enää merkinneet mitään. Magdalena\npureskeli niitä valkein hampain, lepuutti helposti väsyviä jalkojaan\nkultasilkkisellä divaanilla ja yritti turhaan karkoittaa huolta, joka\npaistoi näinä päivinä hänen miettiväisistä silmistään.\n\nKomean rakastajan kuva näyttäytyi hänen valveunissaan harvemmin kuin\nennen. Mutta sen tenho oli käynyt pakottavammaksi ja syvemmäksi, se\nsyöpyi hänen hilpeän naurunsa taakse, huolen ja kaipauksen uumeniin.\nJoinakin hetkinä hän huomasi kiintyneensä tuohon mieheen kummallisella,\nkipeällä tunteella, joka oli hänen keveän mielensä vastaista. Se\nherätti hänessä alistumista ja ikävöintiä. Hänen suhteensa pieneen\ntulokkaaseen muuttui näinä satunnaisen kaipauksen hetkinä, ja\nhän huomasi rajattomasti ihmetellen iloitsevansa oman ruumiinsa\nsalaisuudesta, ikään kuin tuo avuton ihmistaimi, joka kasvoi hänessä,\nolisi kuitenkin korvannut odotuksen katkeruuden. Ja Magdalena ajatteli\nsyvän hämmingin vallassa, punehtunein poskin ja uneksivin silmin,\nmiten ihmeellistä olisi, jos hän omistaisi kokonaan ja täydellisesti\nmiehen, joka oli antanut elämän hänen lapselleen. _Heidän_ lapselleen!\nHän voisi tinkiä paljosta... Oikeastaan hän ei tuntenut mitään, mitä\nhän toivoisi palavammin. Hehkuvat silmät seurasivat häntä uneen ja\ntoimintaan, kalvaen hänen mieltään, lietsoen hänen salaista ikäväänsä.\nHän oli muuttumassa vieraaksi omalle itselleen, ja hän katsoi\nmiettiväisenä omaa peilikuvaansa, jonka eloisat, puhtaat piirteet eivät\nlainkaan sointuneet hänen sisäisen elämänsä kanssa.\n\n\"KUNPA OPPISIT ymmärtämään minut\", puhui Armfelt epätoivoisin äänin.\nAsia oli hänelle rajattoman piinallinen. Hänen täytyi kaivautua tämän\nikävän tapauksen syihin ja vaiheisiin ja tuntea kaikilla hermoillaan,\nmiten Hedvig, joka istui sanattomana nurkassaan, ei hetkeksikään\nhellittänyt tuskaista katsettaan hänestä. \"Tietenkin\" — hän kohautti\nolkapäitään — \"tietenkin olen menetellyt väärin. Sellaista on vaikeata\nvälttää, minun iässäni. En lainkaan halunnut salata sitä sinulta.\nMagdalenan ja minun välillä on aina vallinnut — kuinka sanoisin? —\nlämmin ystävyys. Siinä kaikki, Hedvig. Sitä on mahdotonta selittää.\nSitä paitsi tämä hetki on huonosti valittu, sillä eversti Anckarsvärd\nsaapuu tuossa tuokiossa. Et suinkaan kuvittele, että voisin vaihtaa\nsinut johonkuhun toiseen ja hävittää kotimme? Jospa voisin sen\nselittää. Myönnän, että meidän välimme eivät ole viime aikoina olleet\nniin avoimet kuin niiden pitäisi... Mutta vannon sinulle, että\nMagdalenalla ei siinä asiassa ole mitään osuutta.\"\n\nHän alkoi vaivautuneena mitellä permantoa. Hedvigin silmät eivät\nenää hehkuneet vain tuskasta, nyt niissä välähti tuskin huomattava\niva. \"Ja sinusta on aivan helppoa unohtaa tuo kaikki?\" hän kysyi.\nArmfelt teki epäävän eleen. \"Myönnän, kultaseni, että tahdoin olla\najattelematta sitä enää. Sinun avullasi. Tehtyä emme tietenkään saa\ntekemättömäksi...\" — \"Entä lapsi, _hänen_ lapsensa?\" kysyi Hedvig\nhiljaa. \"En odottanut sitä enkä voi sille mitään. Koettakaamme molemmat\najatella asiaa tyynesti. Jos maksankin hänen elatuksensa, meidän ei\nsilti tarvitse tinkiä vähääkään mukavuudestamme.\" Mutta Hedvig kumartui\nkyyryyn ja tähyili tuskastuneena permantoa. \"En ajatellut lainkaan\n_sitä_\", hän sanoi alakuloisesti.\n\nKuinka tämä oli vaikeata kestää, kuinka vaikeata! Hänen kätensä\nolivat jääneet toivottomasti riipuksiin, hänen olisi pitänyt nousta\nja poistua, mutta hän ei jaksanut. Ihmeellisintä oli, että vaikka\nmies seisoi tuossa niin levollisena ja hyvinvoivana, vailla epätoivon\nvarjoakaan, Hedvig ei kuitenkaan voinut vihata häntä. Kummallinen\nkatkeruus säteili yhä syntymätöntä pienokaista vastaan. Tuntui siltä\nkuin hänen syvintä äidillistä tunnettaan olisi haavoitettu ja niinkuin\ntuo nainen, joka synnytti hänen miehelleen lapsen, olisi riistänyt\nhäneltä korvaamattoman kalliin oikeuden. Hän taisteli oman tuskansa\nkanssa mykkää, salaista taistelua. Miten kävisi, kun neiti Rudenschöld\nvihdoin palaisi ja hän tuntisi yön ja päivän joka tuokiona, että pieni\nihmisenalku, jolle hänen miehensä oli antanut elämän, elää ja varttuu\njossakin hänen lähellään?\n\nHedvig tunsi kädessään mustien suortuvien kosketuksen. Hän katsoi\nkummallisen ivallisen hellyyden valtaamana, kovin hämillään tuota\nkaunista päätä, joka painui hänen syliinsä. Mies oli polvillaan. Hän\nnäytti vastustamattomalta kuin lapsi, joka on kestänyt kurituksen\nja joka nyt anoo anteeksiantoa. Kunpa hän voisi luottaa! Jaksaisi\nuskoa, että tuo sopertava puhe, joka purkautui niin vuolaana, puhkesi\nvilpittömästä katumuksesta. Hedvig itki äänetöntä, hätäistä itkua,\nkyynelet piirsivät kimaltavaa rataa hänen nenänpieleensä ja hän\ntiesi kuitenkin, että itku kevensi hänen huoltaan vain hetkiseksi.\n\"Rakastan sinua, rakastanhan tämänkin jälkeen. Kestäisin paljon,\njos tietäisin, että kukaan toinen ihminen ei ole sinulle kalliimpi\nkuin minä\", hän sanoi kaiuttomasti ja silitti noita sotkuisia\nhiuksia, tuota suurta, uljasta päätä. Ja kyyneltensä lävitse, miehen\nsammaltavien anteeksipyyntöjen lävitse hän kuuli kauniin alttoäänen\nkaiun ja tunsi ranskalaisen ruusuöljyn lemun, joka hämmensi nyt kuten\naina ennenkin hänen aistejaan. \"Lapsi\", hän kuiskasi puoliääneen,\nkatkerana ja lopullisesti heltyneenä. \"En mahda mitään omalle\najattelemattomuudelleni\", valitti mies. \"Olen ollut sokea, Hedvig! En\nkoskaan, en milloinkaan lakkaa rakastamasta sinua...\"\n\nMatta valoisassa esihuoneessa, johon oli mahdotonta kuulla, mitä\nmakuukamarissa tapahtui, vartoi suomalaisen laivaston päällikkö eversti\nAnckarsvärd kovin kärsimättömänä oven avautumista. Kamaripalvelija oli\njohdattanut hänet tänne. Paroonin odotettiin pian saapuvan. Eversti oli\nvajonnut kultaripsujen koristamaan tuoliin, laskenut liikahtamattomat\nkätensä polville ja unohtunut tarkkaamaan pienen kellon hidasta\nkäyntiä. Kuinka kirotun kauan hänen annettiin odottaa? Hänen vakavilta\nkasvoiltaan paistoi huolestuneisuus, kun hän ajatteli kuninkaallista\nkäskykirjettä, joka oli hälyttänyt hänet Viaporin laivatelakoilta. Enää\nei voinut epäilläkään, että kaikki tämä juoksu ja meno, tämä touhuisa\nodotus ja kärsimätön varustaminen tähtäsi yhteen ainoaan päämaaliin,\nsotaan. Kun suuret pariovet vihdoinkin aukesivat, kun Armfelt astui\npainottomin askelin vierastaan kohti ja tervehti häntä sulavasti\nkumartaen, Anckarsvärdin papillisten kasvojen uurteet syvenivät ja\nhuolen ryppy hänen otsallaan muodosti selvän pystysuoran vaon. Eversti\nsilmäili miltei paheksuen suosikin huoliteltua olemusta, joka oli niin\njyrkässä ristiriidassa levottoman tilanteen kanssa.\n\nLivreepukuinen kamaripalvelija toi heidän eteensä kannullisen tummaa\nmokkaa ja kaksi kultareunaista kuppia. Meissenporsliinia, hymähti\neversti Anckarsvärd itsekseen; hän suipensi huuliaan ja maisteli\nmiettiväisenä höyryävää juomaa. \"Tätä minä en ymmärrä\", hän sanoi\nvarovasti. \"Kuningas ajattelee vain mademoiselle Marcadetia, jonka\nodotetaan vierailevan teidän teatterissanne, ja kuninkaan uskotut\nkeräävät porsliinia. Luulisi, että valtakunta valmistuu juhliin\neikä taisteluun. Vaillinaisia toimenpiteitä, hyvä parooni. Emme voi\nvoittaa sotaa, jonka avajaiset tapahtuvat oopperassa.\" Mutta parooni\noli toivottoman kevytmielinen, ja kun hän vihdoin selosti everstille\nEhrensvärdin kirjelmää, joka oli suututtanut kuningasta, hän tuntui\nsuorastaan kääntävän kaiken leikiksi.\n\n\"Ja mitä ajattelette Englannin avustusmäärärahasta?\" kysyi Anckarsvärd\nhuolestuneena. Armfelt hymyili. \"On mahdollista, että ehdimme\nvoittaa sekä Pietarin että Kronstadtin, ennen kuin sopimusta saadaan\nsyntymään\", hän vastasi. \"Sitä paitsi — Toll pitkästyy odotukseen\nja hänestähän joka tapauksessa riippuu, mobilisoidaanko joukot. Jos\ntahdotte tietää, hän on näiden varustelujen ainoa liikkeellepaneva\ntekijä, enkä lainkaan epäile, etteikö hänen sananvaltansa painaisi\nkuninkaan kabinetissa enemmän kuin minun.\" Eversti kohotti kulmiaan.\nTämä sotainen Johan Kristoffer, sen hän myönsi, olisi epäilemättä\nsangen hyödyllinen sellaisen hallitsijan rinnalla, joka tahtoo itse\nmäärätä ja käskeä, mutta nyt...? Jos hänen salainen vallanhimonsa,\nluvalla sanoen, lopultakin saisi sytytetyksi sodan, hänen hartioilleen\nvoisi langeta tavaton historiallinen vastuu. Ja Anckarsvärd tarkasteli\nmiettiväisenä kynsiään. \"Neuvoisin teitä suhtautumaan vakavasti\nEhrensvärdiin ja hänen kirjeeseensä, parooni. Joka tapauksessa...\nEn ole sokea, tiedän kyllä, mitä teidän sananne merkitsee Tukholman\nlinnassa.\" Armfelt levitti avuttomana käsiään ja hänen silmistään\nvälähti äkillinen salama. \"Hyvä Jumala, eversti! Hehän eivät epäröi,\nvaan pysyvät aikeessaan, maksoi mitä maksoi. Rahaministeri on Toliin\nystävä, tallimestari Munck, jolla myös on sanomista asiassa, on\nperehtynyt suunnitelmaan, ja kaikki kolme tuntisivat tavatonta riemua,\njos heidän onnistuisi sysätä syrjään... esimerkiksi minut.\" Mutta\nAnckarsvärd pudisti päätään ja nousi. \"Varoitan teitä velttoudesta.\nVaroitan vakavasti. Olen varoittanut myös Ruuthia, ja hän ymmärtää\nluullakseni, että me emme pysty asiain nykyisillään ollessa\nvastustamaan Venäjän ylivoimaa.\"\n\nMAALISKUUN alussa 1788 levisi äkkiä tieto, että Katariina aikoi\nlähettää osan Itämeren laivastoaan Välimerelle, jossa sen tuli ahdistaa\nturkkilaisia risteilijöitä. Kuningas kuunteli kiihdyksissään Venäjän\nlähettilään ilmoitusta. Hyvä! Hetki oli koittanut, salama saisi\niskeä. Hän saattoi nykyisessä mielentilassaan helposti tuudittautua\nsiihen luuloon, että Katariinan ele oli perin juurin valheellinen ja\nettä Venäjän laivasto ei suinkaan suunnannut keulojaan etelää kohti,\nvaan aikoi päinvastoin hyökätä ruotsalaisten merivoimien kimppuun.\nHän pani liikkeelle kaiken kaunopuheisuutensa, saadakseen toukokuun\nlopulla kokoontuneen valtaneuvoston vihdoinkin ymmärtämään, että Idässä\nsuunniteltiin hyökkäystä. Hän suitsutti noiden penseiden valtiomiesten\nsilmiin omien sepitystensä savua, hän paisutti asiaa, lannisti heidän\nvastustuksensa, alensi ääntään ja antoi heidän puolittain ymmärtää,\nettä Idästä tuleva rynnäkkö saattoi yllättää heidät istuntosalin\npöytien äärestä. Vihdoin vanha valtaneuvos von Fersen uskalsi\nvarovaisesti ehdottaa, että venäläisen laivaston sallittaisiin rauhassa\npurjehtia Juutinraumasta ulos, mikäli se nyt todellakin aikoi reivata\npurjeensa, ja hyökkäys Kaarestaan pantaisiin toimeen vasta tämän\njälkeen.\n\nMutta kuningas naputteli rystysillään pöytää ja ärähti kiivaasti: \"Ja\nsillä välin menettäisimme kaikki mahdollisuudet! Onnistumisen ehtonahan\non juuri_coup de main_, hyökkäyksen äkkipikaisuus. Nopeutta, hyvät\nherrat, nopeutta! Liikekannallepano ei enää saa lykkäytyä.\"\n\nVihdoinkin oli valtaneuvosto peloitettu hereille tylsästä, varovaisesta\ntalviunestaan. Kun istunto päättyi, puhuttiin kaikissa eteishalleissa\nmaa ja merivoimien pikaisesta mobilisoimisesta. Kuriirit lähtivät\nmatkalle valtakunnan rajaosiin laukuissaan käskykirjeitä, joita ei\nenää käynyt peruuttaminen. Suomalaisten joukkojen ylipäällikkö kreivi\nPosse sai määräyksen asettaa linnoitukset sotakuntoon ja huolehtia\narmeijan ja laivaston muonituksesta, johon tarkoitukseen hän saisi\nkäytettäväkseen kaikki Suomessa olevat kruunun rahavarat. Kun hän\noli lukenut tämän määräyksen, hänen teki mieli itkeä. Tuo \"kruunun\nrahavarat\" näytti helvetin komealta, kun kanslistin käsi oli tuhertanut\nsen keikaroivin koukerokirjaimin sinetöityyn paperiin! Mutta itse\nrahoista ei ollut tietoakaan, sen jälkeen kun kuninkaan ulkomaiset\nlainanotot olivat rauenneet tyhjiin ja Englanti oli kieltäytynyt\nmyöntämästä apurahoja. Rahaministeri Ruuth oli tosin antanut\nkäytettäväksi kolmensadantuhannen hopeariksin määräsumman, jonka\npiti riittää sotakustannuksiin, mutta kuinka ja miten sitä voitiin\nvenyttää suomalaisten joukkojen kustannuksiin, se jäi kreivi Posselle\ntäydelliseksi ongelmaksi.\n\nVielä toukokuun lopulla voitiin vain epämääräisesti arvailla,\nkenelle valtakunnan laivaston ylin johto uskottaisiin. Vihdoin,\nkahdennenkymmenennenkuudennen päivän aamuna, levisi odottamaton tieto,\nettä kuningas oli määrännyt tähän toimeen veljensä, Södermanlandin\nherttuan Kaarlen, joka oli kantanut kapalosta saakka valtakunnan\nsuuramiraalin arvomerkkejä. Hänen lippukapteenikseen, merivoimien\nesikuntapäälliköksi, nimitettiin Karlskronan taistelulaivaston\nadjutantti, eversti Nordenskjöld. Tiedettiin, että tämä mies, jonka\nsuonissa virtasi suomalaisen sotilassuvun kiihkeä veri, oli aikoinaan\npalvellut Englannin ja Ranskan laivastoissa ja osallistunut kuumiin\notteluihin kaukana troopillisilla rannoilla. Senegalin päivä oli\npolttanut hänen jyrkät kasvonsa kuparinruskeiksi, kun hän palasi\nKarlskronaan opettaakseen upseereille merisodan taktiikkaa. Hän oli\nreipas, toimelias, lannistumaton johtaja. Hän saattoi seistä syvissä\nmietteissään laivan kaljuunan vieressä ja hymyillä kaukaisuudelle,\nniinkuin hän ei kuulisi eikä näkisi mitään, mikä tapahtui hänen\nlähellään. Mutta nämä salaperäiset unitilat, nämä toimivan tarmon\nseisahdukset katosivat yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin.\nNordenskjöld näyttäytyi jälleen miestensä rinnalla ja hänen voimakas\näänensä kajahteli yli laivaveistämön, jolla ruotsalaiset fregatit\nvalmistautuivat lähtöön.\n\nARMFELT tiesi, että sota oli peruuttamattomasti päätetty, kun hän\ntotteli monarkin määräystä ja lähti matkalle Pohjanlahden yli.\nEpätoivoinen odotus valvoi hänen mielessään; se täytti hänen kaikki\najatuksensa ja sai hänet miltei unohtamaan Hedvigin, joka kulki\nyksinäisissä mietteissään Drottningholmin puoliautioissa saleissa. Ei,\nhän ei voinut antautua joukkojen innostukseen, joka kuohui Tukholman\ntoreilla! Ehrensvärdin kirje kalvoi kuin tuomion ennustus, eversti\nAnckarsvärdin sanat olivat jääneet soimaan hänen korviinsa kumeina ja\nuhkaavina. Hän yritti puuduttaa hermostunutta epäröintiään syöksymällä\nmitään ajattelematta niiden toimenpiteiden kuohuun, jotka kuningas\noli antanut hänen tehtäväkseen. Toukokuinen merenselkä välkkyi syvän\nvihreänä. Auringon valopallo vaipui myrskyisiin pilviin, joiden liepeet\nleimusivat kuin tulipalon kajastuksesta. Hän laski mielessään tunteja,\njotka vielä sallivat hänelle riippumattomuuden ja vapauden. Päivä ei\nenää ehtisi piirtää täyttä rataansa, ennen kuin hän seisoisi Suomen\nmaakamaralla ja johtaisi oman joukkonsa harjoituksia.\n\nViaporin linnoitetussa sotakasarmissa vallitsi hänen saapuessaan\ntäydellinen sekasorto, jonka ulkonaisina ilmauksina olivat ääriään\nmyöten lastatut venheet, monien perhekuntien tavaramytyt, rannalle\nkasatut huonekalut ja itkevät, hysteeriset, pakomatkalle varustautuvat\nnaiset. Päällikkökunnan neuvotteluissa paljastui vain epäröintiä\nja tuskallista alistumista. Viaporin intendenttilaitoksen esimies\nkreivi Piper levitteli hänen eteensä papereita, jotka sisälsivät\nlaskelmia sotajoukkojen muonittamisesta ja joista kävi selvästi\nilmi, miten riittämätön Ruuthin määräraha oli. Kreivi Posse kirosi\ntilannetta ja saapui neuvotteluihin unettomuudesta punaisin silmin.\nEversti Anckarsvärd oli säilyttänyt maltillisen ilmeensä, mutta hänen\nsuupielensä nytkähtelivät levottomasti, kun laivojen merkkihuuto\nkuulutti uusien pakolaisjoukkojen lähtöä ja kun avatuista ikkunoista\nkantautui naisten hätäistä nyyhkytystä.\n\nArmfelt tiesi liiankin selvästi, miten paljon painavampaa everstin\nepäröivä hiljaisuus oli kuin nuoren von Essenin sekava urhoollisuus\ntai kreivi Possen hälisevä epätoivo. Kun Viaporin kokoukset päättyivät\nja hän jatkoi jälleen matkaansa huonoja, tulvien liottamia maanteitä\nmyöten ehtiäkseen ajoissa oman rintamaosastonsa luo, hän aavisti,\nettä Piper, Posse ja Anckarsvärd olivat sittenkin salanneet häneltä\nsotavoimien todellisen tilan. Ehkä he eivät tahtoneet myöntää sitä\nedes itselleen. Kurjuus oli suurempi kuin Tukholmassa tiedettiin.\nPuuttui todellista sotakokemusta ja — sen pahempi! — johtoon pystyvää\nylipäällystöä.\n\nLatokartanossa, jonne hän ajoi ränsistyneillä vaunuillaan toukokuun\nlopulla, hän kohtasi toistamiseen pidättyvän Anckarsvärdin. Eversti,\njoka oli tullut tapaamaan Westerkullassa oleskelevaa vaimoaan,\nei enää verhonnut totuutta. Hän puhui sangen epäuskoisena niistä\ntuhannesta matruusista, jotka Ruuthin promemoriassa oli määrätty hänen\njohdettavikseen ja joita mikään maailman mahti ei ilmeisesti saanut\nkootuksi. \"Uskokaa minua, oivallinen välskäriimme Johan Kristoffer on\ntehnyt vaarallisen leikkauksen\", hän sanoi ja hymyili epämääräisesti.\n\"Mitä pirun etua voi odottaa sodasta, johon ryhdytään ilman\nliittolaista, ilman rahaa, ilman makasiineja, ilman rehuvarastoja! Ei\nole mitään. Ei ole kuormajuhtia eikä tykkihevosia. Ei ole tietoakaan\nleipomoista, ei ole edes viljaa, mistä jauhaa. Ja kuitenkin meidän\npitäisi äkkirynnäköllä valloittaa Venäjä!\" Armfelt mitteli kiihtyneenä\npermantoa. \"Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön\", hän mutisi.\nJa äkkiä hänen kiivautensa purkautui. \"Tiedättekö, kuka lopultakin\nseisoo näiden sotavarustelujen takana! Tiedättekö, että maan kohtalo on\ntyperän, itsevarman, pöyhkeän olennon käsissä... olennon, joka pyhittää\nsodan oman kostonhimonsa välikappaleeksi! Ja miksi? Raivatakseen\ntieltään meidät muut!\" Mutta eversti Anckarsvärd ei vastannut, vaan\nsormeili avuttomasti kaularöyhelöään. \"Saamme valmistua sellaiseen\",\nhän äännähti vihdoin oraakkelimaisesti. \"Toll Tukholmassa ja\nSprengtporten itärajan takana... Missä toinen iskee edestä, siinä on\ntoinen ahdistamassa takaa.\"\n\nArmfelt sai ponnistaa kaiken voimansa salatakseen epätoivoisen\nmielialan sedältään Kaarle Armfeltilta, joka saapui kuninkaallisen\nkäskykirjeen hälyttämänä Latokartanoon. Korkea ikä ei ollut laimentanut\nhänen sotaisen verensä käyntiä. Hän liikkui joustavana ja toimeliaana\nsotaväenosastonsa edessä kuin hän antaisi noille töllisteleville\nmiehille paraatinäytöstä, ja kaikesta saattoi huomata, että joukot\npitivät tästä hilpeästä, elävästä vanhuksesta. Hänen pyöreillä\nposkillaan hehkui touhuisa punakkuus, kun hän vain ajattelikin tulevaa\nrynnäkköä. Hän ei ollut perillä mistään; hän kuittasi hälisevällä\nnaurulla kaikki viittaukset, jotka koskivat riittämättömiä varoja,\nkehnoa muonitusta, tyhjiä rehusäkkejä, avutonta aliupseeristoa ja\nkouluttamattomia osastonjohtajia. \"Jumala armahtakoon, sellaista on\nsattunut ennenkin! Rynnäkön onnistuminen riippuu vain hyvästä tahdosta.\nRahaministerin määrävaroilla ei ole mitään tekemistä todellisen\ntaistelukunnon kanssa\", hän huusi. Ja epäröivä veljenpoika Kustaa\nMauri saisi kyllä omin silmin nähdä, miten hänen vanha setänsä, jota\nmaaherran virkatehtävät eivät enää painaneet, syöksyisi prikaatin\netunenässä Venäjän linnoituksia vastaan. Helvetin helvetti! Hän\nvainusi väkipyssyjen savun jo kaukaa ja vastasi siihen levottomalla\nkaviontöminällä, vertauskuvallisesti puhuen. Sen sijaan, että olisi\nvoihkinut epätoivosta kuten saamaton Anckarsvärd tai kantanut\nhuolestunutta ilmettä kuten hänen veljenpoikansa, vanha kenraali\nArmfelt halusi syöksyä taisteluun Jumalan, kuninkaan ja isänmaan\nnimessä.\n\nSillä välin kevät eteni vastustamattomalla voittoretkellään ja\nTukholman linnasta ei vieläkään saapunut tietoa, että kuningas\nolisi antanut sodanjulistusta. Armfelt luki katkerin mielin hänen\nkirjeitään, joita sanansaattajat kuljettivat Pohjanlahden yli. Nyt\nkun ratkaisu oli käsillä, monarkki näytti väsähtäneen. Touhuttuaan\njoulusta asti sotasuunnitelmien parissa hän painoi miekkansa huotraan\nviimeisellä hetkellä ja tuhlasi kaiken huomionsa teattereihin,\nbalettiin, ranskalaisiin varvastanssijoihin. Hän tuntui ajattelevan\nvain _Electran_ ensi-iltaa ja kahden pariisilaisen näyttämösankarin,\nSidonierin ja Henrin esiintymistä. Armfelt puri huultaan. Ja kuitenkin\nkulki huhuja, jotka kertoivat paisutellen ja värittäen, miten\nhalukkaasti hänen majesteettinsa etsi riidanaihetta Venäjän edustajan\nkanssa ja miten huolellisesti hän luki lävitse Katariinan jokaisen\nmääräyksen, löytääkseen sopivan tekosyyn. Ehdittiin juhannusaattoon,\nennen kuin kuningas teki lopullisen eleensä. Samana päivänä, jolloin\nKustaa II Aadolf oli noussut oman aluksensa kannelle lähteäkseen\nauttamaan Saksan protestantteja, Kustaa III nousi laivaan Skeppsbron\nsatamassa purjehtiakseen Suomeen. Hän oli pukeutunut vaaleansiniseen\njuhlapukuun, jota kiersi leveä sinikeltainen silkkivyö. Hän heilutti\nkädessään mustaa hattua, ja sen suunnattoman suuret suikatöyhdöt\nliehuivat kuin hohtavat savupilvet lauhassa tuulessa. Riemuitsevat,\ntungeksivat joukot, jotka täyttivät liputetun sataman ja kuohuivat\nmustana tulvana linnan portaille saakka, saattoivat erottaa hänen\ntulipunaiset kengänkorkonsa, kun hän kohotti siunaavin elein\nneitseellistä kättään. Laiva lipui hitaasti myötätuuleen torvien\npauhatessa. Majesteetin valkoinen käsi vaipui, kunnes se pusertui\nlujasti suuren lyömämiekan kahvaan.\n\nSe oli Kaarle XII:n sotasapeli. Hän oli haetuttanut sen Djurgårdenin\nvaruskamarista, antanut hangata kaikki ruostetahrat sen kiiltävästä\nlappeesta ja sitonut sen juhlallisesti uumilleen, sinikeltaisen\nsilkkivyön sivuun.\n\nODOTETTIIN enää vain rajanloukkausta, jotta sota voisi alkaa.\nEremitaasissa tiedettiin hyvin, että Ruotsin valtiosääntö kielsi\nkuninkaalta kaiken kansakunnan taholta tulevan avun, jos hän tekisi\nitsensä syypääksi avoimeen hyökkäykseen. Mikäpä oli siis viisaampaa,\nkuin antaa Don Gustaven tehdä rauhassa tyhmyyksiä, hävittää valtion\nvaroja, syödä loppuun leipänsä! Ja Venäjä vetäytyi toimettomuuden\nmuurien suojaan. Kesäkuun 22. päivänä tosin tapahtui, että Kaarle\nherttuan laivasto, joka risteili Hiidenmaan vesillä Viron rannikoilla,\nkohtasi aivan odottamatta yksitoista venäläistä sotalaivaa ja antoi\ntuota pikaa käskyn, että he ampuisivat tervehdyslaukauksen Ruotsin\nlipulle. Laivojen tykit kohosivat hitaasti laveteillaan. Kumea\nkunnianteko jylähti, savupilvet painuivat nöyrinä vedenselkää vasten.\nTämä odottamaton suostuvaisuus vaikutti ruotsalaiseen päällystöön kuin\netikka jalopeuraan. Ulkoministeri Oxenstierna oli vähällä purskahtaa\nitkuun. Kaarle herttua iski hattunsa kaikin voimin amiraalilaivan\nkanteen ja ärjäisi kiukkuisen perääntymiskäskyn.\n\nMutta Armfelt ymmärsi, että kuningas oli mielestään edennyt\nliian pitkälle voidakseen enää vetäytyä takaisin ja että hän\nsuunnitteli kuumeisesti keinoa, millä Venäjä saataisiin syypääksi\nrajanloukkaukseen. Pienet raportit, joita kuriirit jatkuvasti\nkuljettivat, sisälsivät kummallisia käskyjä. Jo kesäkuun alussa\nmonarkki oli antanut määräyksen, että vanhan kenraalimajuri Armfeltin\ntuli sijoittaa vartiostoja pitkin itärajaa. Ne oli keskitettävä\nPyhtään Germundöhön, Kymijoen yksinäiselle saarelle. Monarkki odotti\nkärsimättömänä, että venäläiset rajavartijat aloittaisivat tulen.\nTilanne pysyi ennallaan aina kesäkuun 28. päivään, jolloin äkkiä saapui\nodottamaton tieto, että venäläinen rajamiehistö oli ampunut suomalaista\nosastoa Puumalan salmella.\n\n\n\n\n3\n\n\nNeljäkymmentätuhatta miestä alkoi hitaasti, hitaasti liikehtiä itää\nkohti. Joukot etenivät maitse ja meritse, huonoja, koviksi paahtuneita,\nmyrskyn murtelemia teitä ja avointa vedenselkää myöten. Tykit vyöryivät\njyristen pölisevillä maanteillä. Pienten, rappeutuvien kylien\nraiteilla samosi ammus vaunuja ja hätäisesti kasattuja kuormastoja,\nmarssi miesjoukkoja, joiden olkahihnoissa heilui malliltaan sangen\nerilaisia musketteja, vaelsi kouluttamattomia rekryyttejä, kiroilevia\naliupseereja, uupuneita kuormajuhtia ja päriseviä soittokuntia.\nLoppumattomassa helteessä kävi kenkien ja säärystimien puute piankin\ntuntuvaksi. Leiriydyttiin metsiin ja niityille — ja leiritulien\nheikossa valossa vertailtiin keskenään musketinkuulia, joista monet\neivät lainkaan mahtuneet pyssynpiipuista sisään.\n\nOmasta päämajastaan kuningas oli antanut pikaisen käskyn: Toliin\nsotasuunnitelman ensimmäinen osa oli pantava täytäntöön ja\nSödermanlandin herttuan tuli purjehtia Venäjän laivastoa vastaan. Mutta\ntämä päätös tuntui Kaarle herttuasta liian hätäiseltä, jotta se olisi\nantanut aihetta minkäänlaisiin toimenpiteisiin. Hän luki käskykirjeen\nkahteen kertaan, hänen lyhyt vartalonsa liikahteli vaivautuneesti, ja\nmunanmuotoinen pää teki epäävän liikkeen. Olihan päätetty, että prinssi\nFredrik Aadolf, joka parhaillaan paistatteli päivää Ulrikanlinnan\nkallionkyljillä, tulisi laivoilleen veljensä avuksi, kun hyökkäys\ntapahtuisi. Ja sen sijaan että olisi todellakin purjehtinut avomerelle,\nKaarle herttua käänsi amiraalilaivan keulan Viaporia kohti, sillä hän\naikoi toistaiseksi purjehtia vain ottamaan juomavettä ja odottelemaan\napujoukkoja. Kuningas jaksoi hädin tuskin hillitä raivoaan. Tämä\nkaistapäinen menettely saattoi hänet aivan kuohuksiin — hän saneli\nuuden, entistäkin jyrkemmän komennuksen ja sai Södermanlandin herttuan\nvihdoinkin luopumaan mukavasta odottelustaan.\n\nHeinäkuun seitsemäntenätoista kuultiin Ulrikanlinnan kallioille\nkaukaista tykki en jylinää. Kaunis Itä-Göötanmaan herttua makasi\nkyljellään ja kuunteli korva kiviperustaa vasten painettuna. Eversti\nToll nuuhki tuimana ja vainuten kirkasta, sädehtivää meri-ilmaa;\nadjutantti Rajalin ja tanskalainen kenraalimajuri Mansbach seisoivat\nkovin neuvottomina rannalla, yrittäen epätoivoisesti tulkita tämän\netäisen jyminän sanomaa. He olivat vannottaneet Fredrik Aadolfia, että\nhän pysyisi aloillaan ja harkitsisi, ennen kuin hänen laivastonsa\npurjehtisi Södermanlandin herttuan avuksi. Vain eversti Anckarsvärd,\njoka oli vetäytynyt syrjään kallioille ryhmittyneestä joukosta, hymyili\ntietävän ihmisen säälinsekaista hymyä. Kaarle herttuan laivasto oli\nvihdoinkin kohdannut Katariinan sotalaivat! Merellä käytiin tänä\npäivänä taistelua, jossa Venäjän ja Ruotsin aseet ensi kerran iskivät\nkiivaasti vastakkain.\n\nTuona päivänä Kaarle herttuan laivasto kohtasi Suursaaren edustalla\nvenäläisen taistelulaivaston, jonka lippualuksen kannella seisoi\namiraali Greigh, jaellen kiireisiä käskyjään tykinsytyttäjille.\nAamunkoitosta asti oli kuultu jatkuvien merkkilaukausten kaukaista\nkumahtelua. Mastojenhuippuihin kavunneet ruotsalaiset tähystäjät\nsaattoivat selvästi erottaa, miten latvapurje toisensa jälkeen\nkohosi näköpiirin sinestä. Puolenpäivän lyönnillä näkivät\nkannelle kokoontuneet upseerit Venäjän laivaston; se lähestyi\nheikon itätuulen kuljettamana, purjeet levällään. Viidestätoista\nruotsalaisesta linjalaivasta ja viidestä fregatista tarkattiin, miten\nkaksikymmentäneljä vihollisalusta liukui laiskasti huojahdellen\nmerenselkää pitkin. Ne muistuttivat suuria tummia hirviöitä, jotka\nlähestyvät kovin haluttomina saalistaan. Niiden koko oli suurempi kuin\nRuotsin laivojen, niiden tykit voivat lennättää yhdellä haavaa 8.400\nkiloa metallia. Mutta herttuan tykistö voitti kuitenkin järeydessä,\nsen yhteislaukaus ylitti vihollisen ammusmäärän: 9.800 kiloa! Kireä\njännitystila tuntui tänä hetkenä keskittyvän pieniin, sanomattoman\nmerkitseviin yksityiskohtiin. Laivojen partuunat virittyivät kuin\nrautaiset kielet, kansipalkit välkkyivät uhkaavan tärkeästi. Meren\näänettömyyteen levisi liikkuvan takilan vihaista vingahtelua ja\nprässien ja jalusnuorien pauketta. \"Meidän olisi sittenkin pitänyt\nodottaa navakampaa tuulta ja houkutella heidät kauemmas länteen\",\nhuomautti Nordenskjöld herttualle. \"Epäilen, että ammusvarasto ei\nriitä kauan... Joka tapauksessa, kun leikki alkaa, lähetämme kaikki\n36-naulaiset kuulat partuunoihin ja purjeisiin. Koetan kääntää\nlaivaston edullisimpaan asentoon...\"\n\nKaarle herttua seisoi oman lippulaivansa keulassa ja hänen soikeat,\nilmeettömät kasvonsa olivat vieläkin kalpeammat kuin tavallisesti.\nHän antoi käskyn liputtaa: \"Taisteluun ryhdytään vihollisen tullessa\nluodinkantamalle.\" Everstiluutnantti Nordenskjöld, joka nojautui laivan\npartaaseen ja näytti arvioivan välimatkaa, kääntyi vanhan amiraali\nWrangelin puoleen: \"Tiedättekö! Meillä on vastassamme pahin merikarhu,\nmikä koskaan on ohjannut taistelulaivastoa.\"\n\nMeri kimalsi ja keinui sokaisevan kirkkaana. Vaaleiden pilvien\nharso levisi hyvin verkalleen itään. Vasta viiden aikaan, jolloin\nVenäjän alukset olivat ehtineet luodinkantaman päähän, auringon kilo\nnäytti kalpenevan. Suuret, hiljaa huojuvat sotalaivat kääntyivät\nlaiskan hätäilemättömästi kyljittäin; kuului touvien natinaa ja\nkeulapurjeiden kumeaa pauketta. Kaarle herttua peräytyi kannelta\nja oli juuri astumassa hytin kynnyksen yli, kun merellä jymähti\nensimmäinen tykinlaukaus ja rikinkeltainen savu painui tupruilevana\npilvenä vedenpintaa vasten. \"Tulta!\" huusi Nordenskjöld. \"Luotsatkaa\nlännemmäs\", karjui vanha amiraali Wrangel ja sytytti hollantilaisen\nsavipiippunsa. Hänen kätensä tärisivät tuskin huomattavasti; hänen\nkatseensa oli koko ajan tähdätty piipun hiilustaan, josta häilähti\nohut sininen savukiemura samalla hetkellä, kun lippulaivan tykit\njyrähdyttivät yhteislaukauksensa.\n\nTuuli hiljeni. Teloilla liukuvien köysien vingahtelu oli tauonnut.\nLaivojen hamppupurjeet, joissa kävi väräjävä, viluinen lepatus,\nmuistuttivat riippuvia likaisenkeltaisia standaareja. Mastojen ja\nraakapuiden hiljaa horjuvasta metsästä kohosi nyt lukemattomia\nkorkeita ristejä, joiden poikkipuun ympärillä huojuivat pusseille\nkäärityt latvapurjeet. Ruudinsavu levittäytyi sakeina pilvinä\nruotsalaisen laivaston ympärille ja esti näkemästä merkkejä, joita\nannettiin Kaarle herttuan aluksesta. Pienet, leveäuumaiset meriveneet\ntäytyi laskea vesille. Ne soutivat paisuvan savumassan sisässä,\nkeskellä lakkaamatonta kuulasadetta, joka pani tyynen merenselän\nkohisemaan ja kuohumaan. Venäläisten taistelulaivojen varjot\nkuumottivat aavemaisina sumusta, joka punertui välähtelevien tulien\nkajastuksesta. Kaksikymmentä, kolmekymmentä kertaa usvainen savu\nleimahti häikäisevästä kuin outo rikinkeltainen aurinko olisi puhjennut\nesiin kummitusmaisten laivojen kyljestä, ja leimahdusten jäljissä\nkiiri jylinä, joka pani alusten kylkilaudoituksen tärisemään. Vesi\nvaahtosi sotkuisena massana. Pienet meriveneet soutivat ja huopasivat\nkatkenneiden airojen, laudansirpaleiden, räiskähtelevien tykinkuulien\nkuohussa, joka alkoi punertua verestä.\n\nHerttua istui lippulaivan kajuutassa liikkumattomana ja valkeana kuin\npatsas, hikiset kädet sylissään, harmain huulin. Hän kuuli lentävien\nammusten vingahdukset ja kumean jyminän. Kajuutan seinä tärähteli kuin\nukkosen käydessä; kompassit, tiimalasit ja rommipullot kilisivät ja\nhelkkyivät hornamaista sävelmää, jonka yli kantautui Nordenskjöldin\nterävä huuto: \"_Allons_... Laukaiskaa...!\" Mutta hytin pimennossa istui\nvanha Wrangel ja poltteli aivan ääneti pitkää piippuaan. Palavien\npurjeiden valo leikki hänen väsähtäneillä kasvoillaan. Leimahdukset\nvalaisivat hänen hahmonsa kiireestä kantapäähän, ja kun jylisevä\npimeys jälleen hulmahti kajuuttaan ja vain tulen hehku paistoi\nseinäpaneeleista, hänen tumma kuvionsa näytti sulavan varjoihin.\n\nLaukausten jyry yltyi. Kaarle herttua nousi vaivalloisesti seisomaan\nja käänsi kelmeät kasvonsa ikkunaa kohti. Suuri taistelulaiva paloi\nkumeasti rätisten kivenheiton päässä hänen oman aluksensa kyljestä ja\nvaahtoavan vedenselän yli lankesi rauhaton loimo. Hän näki pienten\nmustien varjojen kiitävän edestakaisin savun ja liekkien keskellä,\nsyöksyvän partaan yli, putoavan veteen, ponnistelevan heikkenevin\nvoimin ruotsalaisten meriveneitä kohti, jotka huopasivat ja soutivat,\netenivät ja peräytyivät laudankappaleiden räiskeen keskellä. Jyrähdys,\njoka lukitsi hänen korvansa ja oli vähällä hoiperruttaa hänet\npolvilleen, kiiri jylhästi kajahdellen vedenselän yli. Kuului sortuvan\nprammipurjeen kimeää pauketta. Mies, joka oli seisonut kajuutan ovella,\nmakasi kasvoillaan katkenneiden mastonsirpaleiden keskellä ja näytti\nnukkuvan sikeässä unessa...\n\nHerttua tunsi voiman pakenevan ytimistään ja luistaan, kun hän eteni\nvaivalloisesti ja leimahdusten sokaisemana kohti amiraalilaivan\nperäkantta. Hän tajusi mutisevansa rukousta — hänen huulensa\nliikkuivat, mutta ääni ei kulkenut kurkusta. Kuumottavien savupilvien\npaloa vasten seisoi musta, äänetön, horjumaton olento vääntäen kaksin\nkäsin suurta puolaratasta. Kaarle herttua kuuli oman sydämensä rajut\nsykähtelyt, kun hän kumartui mestariluotsin puoleen ja sopersi hänen\nkuuroon korvaansa hulluja, hätäisiä perääntymiskäskyjä: \"Jumalan\ntähden, mies...! Luotsatkaa tulilinjan ulkopuolelle...! Mitä tahansa\nvaaditte... Olen valmis maksamaan painonne kullassa...\" Mutta\nmestariluotsin kasvot tuijottivat ilmeettöminä tuleen, ja tykkien\nukkonen hautasi Södermanlandin herttuan äänen.\n\nTaistelu vaimeni vasta yön rajalla. Ja vasta aamun koitossa, kun\nhopeankalpea sarastus jo valaisi merta, voitiin vellovien maininkien\nharjoilla erottaa kahden taistelulaivan uiskentelevat, mustuneet\njäännökset. Venäläisten tuli oli polttanut poroksi yhden ruotsalaisen\naluksen, ja Kaarle herttuan miehet olivat vastanneet tähän haasteeseen\nupottamalla yhden linjalaivan Greighin laivastosta. Aamunkoiton aikaan\nmolemmat rintamat keinuivat tykinkantaman päässä toisistaan, mutta\nnyt tummina, hiljaisina, lepattavin, riekaleisin purjein. Ruotsin\nlaivoissa miehet nukkuivat touvikasoilla ja keulakannella syvässä,\nturtuneessa unessa. Ammusvarastot oli kulutettu loppuun; tyynellä\navomerellä ei näkynyt merkkiäkään Itä-Göötanmaan herttuan apujoukoista,\njoiden kuitenkin olisi pitänyt kiiruhtaa jo edellisen päivän\nkuluessa taistelevan laivaston avuksi. Nordenskjöld antoi hiljaisen\nperäytymiskäskyn. Lippulaiva kääntyi hitaasti, kunnes sen keula\nosoitti Viaporia, ja sen jäljissä lipuivat loville ammutut alukset,\njotka olivat läpäisseet Suursaaren ratkaisemattoman meritaistelun ja\nmenettäneet tuhatsata miestä.\n\nKuningas, joka oli heittänyt sikseen kansan taivuttelemisesta ja\nmuonavarojen hankinnasta koituneet huolet ja kiiruhtanut keveillä\navovaunuillaan Helsinkiin, tervehti innostuneesti urhoollista veljeään.\nKuudenkymmenen vuoden häpeä oli kostettu! Sitten Ehrenskiöldin aikojen\nRuotsin laivasto ei ollut uskaltanut uhmata Venäjän merivoimia ennen\nkuin Suursaaren taistelussa. Sitä karsaammin kuningas silmäili\nItä-Göötanmaan herttuaa, jonka saaristolaivasto oli kuunnellut\ntoimettomana Nordenskjöldin tykkien jylinää ja joka osasi tuskin\nmuuta kuin sivellä miettiväisenä siroa leukaansa. Kuningas tiukkasi\nharmistunein äänin raporttia. Prinssi puri huultaan, kohautti\nolkapäitään ja sysäsi kaiken syyn eversti Anckarsvärdin niskoille.\nHänen kenraaliadjutanttinsa Toll ja Rajalin olivat nimenomaan\nkieltäneet lähettämästä laivastoa, ja saman varoituksen oli antanut\nkenraalimajuri Mansbach. Hän levitti avuttomasti käsiään: _Eh bien_,\nmitäpä hän voi...! Mutta monarkki katsoi tuikeasti veljeään, käännähti\näkkiä kantapäillään ja meni mitään sanomatta tiehensä.\n\nMutta kaupunki ja Viapori kaikuivat kiitosvirsistä, kunnialaukaukset\nkumahtelivat, repaleiset sotaliput keinuivat töllistelevien\nkansanjoukkojen ohitse. Kaupungin sairaalat olivat täynnä\nhaavoittuneita. Lastilaivat valmistautuivat kuljettamaan venäläisiä\nvankeja Tukholmaan, jossa he saisivat odottaa sodan päätöstä. Kuningas\nkuljetutti huvipurrestaan _Amphionista_ kaikki voitonmerkit vanhaan\npuukirkkoon, joka kohosi ränsistyneenä ja mustanruskeana avoimen,\nhelteessä paahtuvan torin liepeellä. Hän lasketti repaleiset liput\nalttarin eteen, ylisti juhlallisessa kiitospuheessa Södermanlandin\nherttuan rohkeutta ja lausui toivovansa, että läsnäolevat alamaiset\npian saisivat tilaisuuden juhlia Ruotsin aseiden lopullista\nvoittoa. Hän seisoi burundilaisessa silkkitakissaan ja moniväristen\nhatunsulkiensa komeudessa kirkkoväen edessä ja nautti täysin siemauksin\ntilanteesta. Vanha jumalantemppeli tärähteli voittokulujen pauhusta.\nAlttarin yläpuolella valaisivat kelmeät vahakynttilät tummunutta\nmaalausta, joka kuvasi Auroran pilvivaljaikkoja ja jonka alasyrjästä\nsaattoi erottaa latinankielisen tekstin kultakiemurat: _Jehovah, Sinä\nolet oleva valoni, elämäni, lääkkeeni! Ulrika, Sinä olet oleva kaunis\nkaunistukseni ja loistava nimeni!_ Mutta hieman alempana kirjoituksen\nsävy muuttui ja ylväs juhlalatina vaihtui porvarilliseksi ruotsin\nkieleksi, joka julisti poljennollisin jambein: _Sa vanha syntis poista,\nkaupunki Helsingin — Jottei sun purtes särkyis viel kerran kareihin_...\nJa kesken puhettaan monarkki näytti vaipuvan mietteisiin. Hän muisteli\nvuotta 1742, jolloin suomalaiset ja ruotsalaiset sotilaat olivat\nmaanneet saman alttarin edustalla ja valittaneet maansa häpeää.\n\nSILLÄ VÄLIN jatkui maajoukkojen vaellus itärajaa kohti. Armfelt kulki\nneljänsadan miehen johdossa Kymijoen yli, saapui heinäkuun 17. ja\n18. välisenä yönä Korkeakoskelle ja leiriytyi Summaan, seitsemän\nvirstan päähän Haminasta, odottamaan lähempiä määräyksiä. Pikalähetit\najoivat ja ratsastivat leirien väliä. Saapui tieto, että Ruotsin\npääarmeija oli vanhan kenraalimajuri Armfeltin johdolla pysähtynyt\nAnjalaan ja että sen etenemismaalina oli Husulan kylä, joka sijaitsi\npuoli penikulmaa Haminasta pohjoiseen. Mutta nuorempi Armfelt vaelsi\nrauhattomana hätäisesti kyhättyjen telttojen keskellä, yritti vetäytyä\nyksinäisyyteen ja kirjoittaa raporttia. Pilvinen taivas välkkyi syvän\nharmaana. Hänen joukkonsa oli valmiina, ja hän tiesi, että — mikäli\nkuningas sovelsi suunnitelmaansa — kuusituhatmiehinen armeija lähestyi\nparhaillaan saaristolaivoilla Haminaa meren puolelta. Hän odotti enää\nvain käskyä rynnätäkseen venäläisten rajalinnoitusta vastaan. Tämä\nhermostunut maltittomuus kävi puolenpäivän aikaan ylivoimaiseksi. Hän\nlähti pienen upseerijoukon saattamana Haminaa kohti ja sai vihdoin\nnäköpiiriin vihollisen patterit, kun odottamaton hyökkäys tapahtui.\n\nLinnoituksen kupeella häilähti savua. Kanuunan jylähdys tärähdytti\nmaankamaraa ja pirstoutunut oksa, joka singahti raivoisalla voimalla\nmaahan, oli vähällä repäistä Armfeltin käsivarren. Hän seisoi kuin\nhuumauksen lyömänä aloillaan. Upseerit juoksivat hänen ohitseen,\nhän erotti hämmästyksen ja raivon huutoja, ja kuitenkin hänen\npolvensa olivat käyneet aivan hervottomiksi ja hänen sydämensä takoi\nepävarmasti. Patterit leimahtelivat ja sammuivat kuin harmaat pilvet,\njoissa salamointi on kiivaimmillaan. Kesken äkillistä käsikähmää hän\nhuomasi tunnustelevansa Elefanttitähdistön sinistä nauhaa, joka kulki\nhänen upseerinpukunsa poikitse ja johon venäläisen miekan sivallus\noli viiltänyt repeämän, hänen käsittämättä milloin ja missä...\nLaukaustenvaihto yltyi. Hän liikkui kuin unenhorteessa voihkivien,\nulvovien, karjuvien ihmisparvien keskellä ja huuteli kiivain äänin\nkäskyjä. \"Tämä päättyy pian\", välähti hänen mielessään. Ja hän kysyi\nitseltään kuin ihmetellen: \"Miksi en pelkää? Miksi en taistele\nraivoisammin?\" Äkkiä hänen eteensä ilmestyi kuin suoraan pölisevästä\nmullasta kohonneena kaksi miestä, jotka hän tunsi univormuista ja\nolkapoleteista Haminan kasakoiksi. He lähenivät juoksujalkaa. Armfelt\nojensi hervotonta kättään ja yritti vastustaa. \"Tietä!\" huusi kimeä\nnuorukaisen ääni hänen takanaan. Hän ei nähnyt mitään savulta ja\nsokaisevilta leimahduksilta. Hän huomasi nojaavansa sotapalveluansa\nFagelinin olkaan ja kiiruhtavansa metsän rajaviivaa kohti.\n\nKun he saavuttivat leirin ja kun kiihtyneet, hämmästyneet äänet\ntervehtivät heitä joka taholta, hän tunsi väristyksen pudistuttavan\nruumistaan ja suunsa omituisen kuivaksi ja kuumaksi. \"_Un feu d'enfer_\",\nhän läähätti. Ja äkkiä hän ymmärsi tilanteen vakavuuden. \"Pitäkää\nvaranne! Me saamme odottaa kiivasta rynnäkköä, ennen kuin aurinko\nlaskee...\" Mutta miehet katsoivat kummastuneina hänen liidunkalpeita\nkasvojaan ja oudosti loistavia silmiään, sillä päivä oli aikoja sitten\npainunut mailleen ja sininen hämärä, johon vain nuotiotulet loivat\nheikkoja valopiirejä, peitti taisteluun valmistuvan leirin. Ne yölliset\ntunnit, jotka kuluivat ensimmäisen kahakan ja uuden hyökkäyksen\nvälillä, tuntuivat Armfeltista kuin lyhyiltä minuuteilta. Hän joutui\nkeskelle kiivasta temmellystä, ennen kuin hänen savipiippunsa oli\nehtinyt palaa loppuun ja hänen tajuntansa kyennyt omaksumaan tiedon,\nettä vihollinen valmistui rynnäkköön. Savun ja tulenkajastuksen\nkeskellä, luotien vinkuessa ja lakkaamattoman pamahtelun kiihtyessä yö\nnäytti purkavan uumenistaan raivon vääristämiä kasvoja. Ne piirittivät\nhäntä kaikilta tahoilta, ja hän hakkasi niitä sokeasti, pidellen kaksin\nkäsin raskasta lyömämiekkaansa. Hänestä tuntui samalta kuin joskus\nlapsuudessa, jolloin hän oli joutunut yksinäisellä vaellusretkellään\nukkosen yllättämäksi. Jylinän ja salamoinnin lävitse kantautui\nhuutoja. Käsi, jonka ranteesta virtasi veri, tempoi heikkenevin voimin\nElefanttitähdistön ritarimerkkiä, ja hän tuijotti kummallisen tyynenä\nnoihin kouristuneihin, punaisiin sormiin. Vasta paljon myöhemmin, kun\njoukkojen katselmus oli tapahtunut ja hän oli pitänyt jähmein äänin\npuheen miehistölleen, hän ymmärsi, että helvettiä oli kestänyt kolme\nloputtoman pitkää tuntia. Hiukan ennen aamunnousua venäläinen joukko\noli vihdoinkin nähnyt parhaaksi peräytyä.\n\nKuninkaalle lähettämässään raportissa Armfelt yritti palauttaa\nmieleensä taistelun kulkua. Ei, kunnia ei langennut hänelle — se\nkuului kykenevälle upseeristolle, majuri Bergenstråhlelle ja urhealle\nGripenwaldtille. Hän valitti kapteeni Schultzin kuolemaa ja puhui\nlyhyesti neljästätoista haavoittuneesta, joille oli toimitettu hätäinen\nensiapu. Ja nyt kun ensimmäinen yhteenotto oli ohi, hän miltei toivoi,\nettä taistelu pääsisi uudelleen alkamaan. Hänen verensä kiehui\nkuumeisena; hän odotti levottomana apujoukkoja, joiden tiedettiin\nleiriytyneen Husulan kentälle.\n\nMutta samaan aikaan, kun tämä viesti ehti kuninkaan käsiin, Ruotsin\nmaa- armeijassa alkoi levitä kasvavaa tyytymättömyyttä. Vanha kenraali\nArmfelt ei mahtanut mitään joukoilleen. Suursaaren taistelun jälkeen\noli kaksitoista upseeria kiiruhtanut jättämään eronhakemuksensa,\nsillä kun ensimmäinen voitonhumala oli ehtinyt haihtua, käsitettiin\npian, että ottelu oli jäänyt ratkaisemattomaksi ja että siitä koitui\nlopultakin vain tuntuvaa tappiota valtakunnan sotavoimille. Niskuroiva\nmieliala levisi laivaston upseeriston piiristä maajoukkoihin. Kun\narmeija sai kauan kestäneen vitkailemisen jälkeen käskyn marssia\nHaminaa kohti, alkoivat loman ja eron anomukset seurata toisiaan\ntiheässä tahdissa. Kuningas, joka oli hätääntyneenä kääntynyt Johan\nKristoffer Toliin puoleen ja saanut neuvon, että hänen tuli päättävästi\nevätä eronanomukset, vieläpä julistaa armeijan rivien edessä\nkelvottomaksi jokainen niskuroiva upseeri, antoi rykmentinpäälliköiden\nuhata miehistöä sotaoikeudella. Tämä tehosi hetkeksi. Mutta kaikissa\nleireissä kuiskailtiin nyt avoimesti, että venäläiset, jotka olivat\nampuneet suomalaista vartiostoa Puumalan salmella, eivät lainkaan\nolleet venäläisiä. Tiedettiin, että monarkin vasalli Hastfer oli\njärjestänyt tuon rajakahakan Tukholmasta tulleesta käskystä. Venäläiset\nunivormut olivat ruotsalaisen oopperaräätälin ompelemia. Laukausten\nvaihto oli ollut pelkkää silmänlumetta, sillä musketit oli jo etukäteen\ntyhjennetty ja hyökkääjät olivat laukaisseet pelkkiä paukkuvia\nruutipanoksia. Leireissä kierteli salaisia kirjelmiä, joiden lähtöperää\nei ollut vaikeata aavistaa. Aatelinen vastustusryhmä Tukholmassa,\nVenäjän lähettilään Razumovskin ystäväpiiri ja Aunukseen sijoittunut\nSprengtporten olivat nyt kahmaisseet käsiinsä tämän paisuvan kapinan\njohdon. Tyytymättömyyden henki tarttui upseeristosta miehistöön.\nTiedettiinhän, että keisarinna tahtoi rauhaa, että säädyt napisivat,\nkansa huokaili elintarpeiden puutteessa, sotajoukoilta puuttui muonaa\nja hevosilta rehua ja että ainoa, joka pitkitti onnetonta tilannetta,\noli huikenteleva monarkki.\n\nHusulan leirissä, jonne vanhan Kaarle Kustaa Armfeltin osasto oli\nleiriytynyt, vallitsi näinä heinäkuun päivinä suuri mieltenkuohu.\nMiehistö odotteli toimettomana lähtökäskyä. Sotilaat lepäilivät\navoimella kentällä paikkaillen housujaan liivien riekaleilla, kuivaten\nhajoavia virsujaan auringossa, maistellen leipää, jota oli leivottu\nvenäläisiltä ryöstetyistä jauhoista. He olivat tyytymättömiä ja\npohtivat äkeissään perin surkeata sodankäyntiä. Harmaat, tuhruiset\nkasvot kääntyivät valppaina leiritelttoja kohti, kun läähättävä\nkenraali Armfelt näyttäytyi. Huhut kiertelivät miehestä mieheen. Virisi\nkummallisia, epävarmoja luuloja; kerrottiin, että keisarinna aikoi\nlähettää Ruotsin maa-armeijaa vastaan kolmekymmentätuhatta ämmää,\njotka oli aseistettu pesukartuilla ja hiilihangoilla. Piru tiesi,\nmitä upseerit kuiskuttivat teltoissaan! Vanhaa Armfeltia myöten,\nkopeaa Hästeskota ja arkailevaa von Otteria myöten nuo komentelevat\nruotsalaiset herrat olivat horjuvia, heikkoja miehiä, ei parempia\neikä huonompia kuin Lybecker ja Lewenhaupt, joiden raukkamaisuus oli\naikoinaan saattanut valtakunnan vaaraan. Aurinko paahtoi armottomasti\nepäluuloisia ryysyläisiä ja paljasti heidän sotilaspukujensa kehnouden.\nHe napisivat ja nurkuivat toimettomassa odottelussaan. Vihdoin levisi\ntieto, että kuningas oli tulossa Husulaan.\n\nMutta kenraali Armfeltin teltassa istui joukko upseereja poltellen\npiippujaan ja tuijotellen kiihkein, palavin silmin punssiboolia,\njoka kiersi kädestä käteen. Se tyhjeni niin nopeasti, että notkealla\nyliadjutantti Klickillä oli täysi työ valvoa sen täyttämistä. \"_Vive la\nmort_!\" huusi eversti von Otter surkeasti ja läimäytti miekankahvaansa.\n\"Viidentoista minuutin kuluttua monarkki on leirissä ja me alistumme\nhänen tahtoonsa kuin lampaat! Sotavoima on tuomittu perikatoon. Maa on\nhukassa. Sanon teille, että Savon prikaatin kaukonäköinen kettu, joka\ntänään jakelee saksalaisia julistuksia Aunuksen rajalla, on sittenkin\nymmärtänyt etsikkoajan...\" — \"Eläköön Sprengtporten\", huudahti Klick.\nKenraali Armfeltin vanhat kasvot uhosivat kauhistunutta neuvottomuutta;\nhänet oli temmattu kapinan melskeeseen, hän ei tiennyt, mille kannalle\nasettua. Mutta teltan nurkassa, puolittain varjoon peittyneenä seisoi\nkomea, kookas ylimys, Turun rykmentin eversti Hästesko. Hänen uljaat\nkasvonsa olivat aivan ilmeettömät ja vain kapeilla ohimoilla, joita\nperuukin valkoinen kääre varjosi, tykkivät pienet suonet. \"No niin\",\nhän sanoi ja laski käsivartensa ristiin. Hänen terävä katseensa kulki\nmiehestä toiseen. \"Toistaiseksi emme voi käyttää enempää pyssyä kuin\nkahleitakaan, kun monarkki ilmestyy tänne. Mutta me voimme sanella\nhänelle rauhanehdot, joita hänen on toteltava, tahtoi tai ei. Ja ellei\nhän tottele, niin...\" — \"Kutsukoon hän paikalla valtiopäivät kokoon\nja päättäköön sodan\", ehdotti von Otter. \"Sanokaa hänelle, että se on\nmiehistön vaatimus, erotuksetta\", esitti Klick. Mutta eversti Hästesko\nastui nopeasti teltan ovelle ja silmäsi ulos. \"Kuningas on tullut\",\nhän ilmoitti lakonisesti. \"Von Otter, seuratkaa minua. Ennen kuin\nminuuttikaan on kulunut, minä käsken häntä meidän kaikkien nimessä heti\nkomentamaan joukot paluumatkalle.\"\n\nHän astui teltasta ja suuntasi askelensa kuningasta kohti, joka\nparhaillaan laskeutui pölyisistä avovaunuistaan.\n\nKAKSITOISTA tuntia sen jälkeen, kun parooni Armfelt oli saanut\nkäskyn odottaa Husulasta saapuvaa armeijaa ja valmistua rynnäkköön,\nkuriiri karautti täyttä laukkaa hänen leiriinsä ja ojensi sinetöidyn\nkirjeen. Hän avasi sen kiihkein sormin. Se sisälsi lyhyen komennuksen\nkääntyä paluuretkelle. Haminan vähäinen, varustamaton linnoitus jäisi\nvalloittamatta.\n\nArmfelt vetäytyi telttaansa ja ryhtyi sommittelemaan eronanomusta,\nsillä tämä häilyväisyys puoleen ja toiseen, tämä onneton\npäättämättömyys, jota kuningas osoitti ratkaisevalla hetkellä, kuohutti\nperin juurin hänen mieltään. Nähköön hän kerrankin, miten väärän\nhenkilön hän oli valinnut leikkikalukseen! Hän kirjoitti kuohuvan\nkiukun vallassa nimensä eronhakemukseen, kutsui pikalähetin ja komensi\nhänet matkalle. Mutta kuninkaan vastaus saapui paljon nopeammin kuin\nhän oli aavistanutkaan, ja tällä kertaa kirje oli sekä laveasanainen\nettä huolestunut. Monarkki lausui toivovansa, että hänen ei tarvitsisi\nottaa vakavalta kannalta ystävän eronpyyntöä, sillä parooni oli mies\npaikallaan: \"Minun ja valtion ystävänä ette voi muuta kuin tuskalla\nottaa osaa onneemme; mutta yksityisenä voitte olla tyytyväinen, että\nkoko maa-armeijassa olitte ainoa, joka on tunkenut esiin, pitänyt\nasemansa ja tehnyt viholliselle vahinkoa.\" Hän viittaili epämääräisin\nsanoin upseeriston niskurointiin ja lupasi nopeasti kiiruhtaa Summaan,\njossa heidän henkilökohtainen keskustelunsa varmaankin selvittäisi\nerimielisyydet.\n\nKun kuningas vihdoin saapui kuraisilla, huojahtelevilla ajopeleillään,\nArmfeltin kiihko talttui. Hänen kurkkuaan kuristi epämääräinen sääli.\nHän katsoi kummeksien ja huolestuneena kuninkaan kasvoja, joihin\npitkällinen unettomuus oli jättänyt jälkensä. Niiden piirteistä\nkuvastui avointa tuskaa. \"Tahdoin vain täyttää velvollisuuteni,\nmajesteetti\", sanoi Armfelt ja teki vaivautuneen eleen. Mutta\nmonarkki kuivasi otsaansa. \"Nyt on piru merrassa\", hän kivahti äkkiä.\n\"Tiedättekö, että kenraali Sprengtporten on avoimesti ilmoittanut\nliittyneensä Venäjän joukkoihin ja marssivansa rajaa kohti?\nTiedättekö, että hän jakaa Katariinan nimessä provosoivia kirjelmiä,\njoissa kehoitetaan kapinaan minua vastaan ja lietsotaan rauhanhalua?\nTiedättekö, että herrat Hästesko ja Montgomery ovat pahimmat\nkapinalliset tällä puolen rajaa ja että teidän arvoisa setänne on\nheidän kaunopuheisuutensa ensimmäinen uhri? Ja teidän lankonne Kaarle\nKlick! Hän olisi millä hetkellä hyvänsä valmis riistämään Suomen meidän\nkäsistämme ja myymään sen Venäjälle. Sellaisia sukulaisia... Taivas ja\nhelvetti!\" Hän raastoi peruukkiaan ja alkoi katkonaisin sanoin syyttää\nSprengtportenia, jonka kostoa tämä kaikki oli.\n\nArmfelt kuunteli sanaakaan sanomatta, ilmeettömin kasvoin tätä\nkuohuvaa purkausta. Tätä hän oli kauan aavistellut... Kävi ilmi,\nettä eversti Sprengtporten oli sodan puhjetessa saanut Malinovskaan,\nPietarin lähistölle Ruotsin lähettilään von Nolckenin kirjeen, jossa\nhäntä kehoitettiin luopumaan niskuroivasta asenteestaan, ja että hän\noli vastannut tähän ystävän kutsuun ylväällä kiellolla. Hän asettui\nkeisarinnan käytettäväksi. Hän oli matkustanut Aunukseen järjestämään\nPohjois-Karjalaan suunnattavaa hyökkäystä, värväämään tarkk'ampuja ja\nrakuunarykmenttejä, kokoamaan kasakkain varastoja ja vihdoin — jos\nsodan kulku tuottaisi venäläisille pahoja pettymyksiä — valtaamaan\ntakaisin Savonlinnan patterit. Hän oli kutonut kauniin verkon! Nyt hän\nistui näkymättömässä suojapaikassa Aunuksen rajalla nauttien koston\nmakeutta, vaanien saaliinhimoisena jokaista uhria, joka takertui\nlaajalle viritetyn seitin lankoihin. Hän lietsoi tyytymättömyyttä,\nkylvi kaunan siementä otolliseen maaperään ja toivoi enää vain\nhetkeä, jolloin rajan länsipuolella leimahtaisi kapina ja monarkki\njoutuisi tilille oman upseeristonsa eteen. Armfelt ei yrittänytkään\nkieltää tilanteen vakavuutta. Hän unohti Haminan patterit, unohti\nomat hyökkäyssuunnitelmansa ja myöntyi epäröimättä kuninkaan tahtoon,\nettä Ruotsin maavoima oli vedettävä itärajalta pois ja peräytettävä\nKorkeakoskelle.\n\nArmeija lähti pitkälle, toivottomalle paluuretkelle. Rykmentistä\ntoiseen kiersi aluksi epävarmoja, sitten yhä vahvenevia huhuja, että\nkapinalliset upseerit, ennen kaikkea niskuroiva eversti Jägerhorn,\naikoivat anastaa rauhanneuvottelut omiin käsiinsä ja kääntyä suoraan\nVenäjän keisarinnan puoleen. Eversti Hästeskon nähtiin usein\nkarauttavan ratsullaan sen teltan luo, jossa eversti von Otter\nmajaili, ja nämä kaksi tyytymätöntä saivat vanhan kenraalimajurin\nArmfeltin vihdoinkin ymmärtämään, että hän oli vain kivulloinen,\niäkäs virkamies sodan runtelemassa valtakunnassa ja että hänen mukava\nelämänsä päättyisi sinä hetkenä, jolloin hän vastoin parempaa tietoaan\ntarttuisi miekkaan ja seuraisi järkensä kadottanutta monarkkia.\nKuningas ja isänmaa? Kuninkaan ja isänmaan pelastaminen edellytti\nrauhanneuvotteluja, ja armeijan päällystö koko laajuudessaan oli\nvalmis ne aloittamaan! Mutta sillä välin kun kenraali Kaarle Kustaa\nArmfelt horjui kahden vaiheilla ja vihkiytyi yhä kauhistuneemmin, yhä\näänettömämmin ja epävarmemmin vehkeilevien upseerien suunnitelmiin,\nkuningas itse epätoivoissaan yritti katkaista sodankäynniltä kärjen.\nOli ehditty elokuun kuudenteen päivään. Silloin nuori parooni Armfelt\nsuostui vihdoinkin monarkin pyyntöön, kutsutti kuriirin ja lähetti\nkirjeen venäläiselle päällikölle, ruhtinas Lobanov-Rostovskille,\ntunnustellakseen rauhan mahdollisuuksia. Näytti siltä kuin taistelun\njatkaminen olisi jo toivotonta ja kuin Jägerhornin, Hästeskon, von\nOtterin ja Klickin miinoittama maa saattaisi minä hetkenä tahansa\nräjähtää.\n\nVihdoin, elokuun kymmenennen päivän koitteessa, parooni Armfeltin\nkorviin osui epämääräisiä huhuja, jotka kertoivat Katariinalle\nlähetetystä anomuskirjeestä. Leireissä vallitsi ilmeinen levottomuus.\nAliupseerit kulkivat rauhattomina ja kyräillen, korkein päällystö piti\ntiukasti silmällä jokaista liikettä, joka tapahtui kuninkaan teltassa.\nHuhu paisui ja voimistui; sitä kuiskailtiin nyt aivan avoimesti suusta\nsuuhun. Se näytti muuttuvan päivänselväksi kaameaksi tosiasiaksi. Äkkiä\ntiedettiin kaikkialla, että eversti Jägerhorn, kapinan päälietsoja,\noli elokuun yhdeksännen päivän vastaisena yönä neuvotellut Liikalaan\nkeräytyneiden vehkeilijöiden kanssa vallankaappauksesta ja hävinnyt\nodottamatta leiristä. Hänen laukussaan oli ollut keisarinnalle\nosoitettu nootti ja nootin allekirjoittajiksi mainittiin sekä von\nOtter että Hästesko, sekä everstiluutnantti Otto Klingspor että\nratsuväen päällikkö von Kothen. Mutta heidän ohessaan puhuttiin myös\nyliadjutantti Klickistä ja vanhasta kenraalimajuri Armfeltista, joka\noli vihdoinkin saatu ajetuksi suoraan satimeen.\n\nKuningas liikkui kalpeana ja laihana joukkojensa keskellä. Unettomuuden\nleima hänen kasvoillaan ei ottanut hävitäkseen; hänen olemuksensa oli\nränsistynyt, hänen viittansa lepatti hervottomana hopeaompeleisen\nsotilastakin ympärillä, ja kaikki itsevarmuus näytti paenneen hänen\nkatseestaan. Näinä tuskan ja epätoivon päivinä hän hakeutui alituisesti\nparooni Armfeltin seuraan ja näytti epäröivän, uskoako hänelle syvimpiä\nhuoliaan. Vihdoin hän odottamatta avasi mielensä. \"Olen oikeastaan\njo kauan halunnut puhua teille omituisesta kirjeestä, jonka eversti\nHastfer on lähettänyt minulle\", hän sanoi empien. \"Tiedättekö, että\ntämä Savon prikaatin nykyinen kellokas pelkää jotakin. Hän pelkää\nja uskaltautuu juuri sen vuoksi liian pitkälle. Hän on kirjoittanut\nminulle kummallista pötyä suomalaisten joukkojen mielialasta, joka on\nmuka kääntynyt Venäjän puolelle. Ja Jumala armahtakoon, ellei hänen\nsanojensa takana piile itse Güntzel, Viipurin kettumainen kuvernööri!\"\nHän suipisti miettiväisenä suutaan. \"Tiedänpä, mitä teen. Panetan\nteidän herra setänne pihteihin! Annan hänen sanella upseereilleen\nuskollisuudenvalan. Ei, he saavat laatia kirjallisen vakuutuksen,\nettä jok'ikinen heistä seisoo vihollista vastaan. Opetan heidät\nniskuroimaan! Ja saman todistuksen vaadin Hastferin prikaatilta, että\nsen tietävät.\"\n\nMutta Armfelt oli äänetön. Hän hautoi omia epäilyksiään — hän oli\naivan äskettäin palauttanut kahdenkymmenen tuhannen riikintaalarin\nmaksuosoituksen, joka oli osoitettu hänelle incognito ja jossa\nvakuutettiin ehdotonta vaiteliaisuutta sekä mahdollisen ilmitulon\nvaralta Ruotsin kansalle niin erinomaista suosiota osoittaneen\nhallitsijattaren mahtavinta suojelusta. Hän oli lukenut rajattomasti\nhämmästyneenä tämän vaarallisen asiapaperin, ja kun hän vihdoin\nviskasi sen kiihtyneenä kädestään, oli tuoja, haminalainen talonpoika,\nhävinnyt. Ei, hän ei voinut salata asiaa monarkilta. Kuningas kuunteli\nhämmästyksen lyömänä, hän tahtoi välttämättä lukea omin silmin tuon\nkirjeen. Ja kun paperi oli hänen kädessään, hänen epätoivonsa puhkesi.\n\"Saatte kirota minua, ellei se ole Sprengtporten! Tämä haiskahtaa\nkapinalle. Niin, tämä panee jo ajattelemaan salamurhaa.\"\n\nELOKUUN puolivälissä kuninkaan synkille aavistetuille tuli odottamaton\nvastaus. Vanha kenraalimajuri Armfelt, joka oli ahdistellut häntä\neronanomuksillaan ja jolle seitsemännen päivän aamuna oli lähetetty\nlakoninen suostumus, oli heti eronsa jälkeen vetäytynyt Anjalaan,\nHenrik Wreden lesken Gertrud von Ungernin vanhalle säteritilalle. Kulki\nhuhuja, että kartano sivurakennuksineen oli kapinoivien upseerien\nmiehittämä. Kuriirit kiiruhtivat jalan ja ratsain sotaväenosastosta\ntoiseen ja palasivat yön hiljaisuudessa takaisin Anjalaan, jossa\nsalainen suunnitelma hautui. Räjähdys tapahtui nopeammin kuin monarkki\naavisti. Hän oli juuri lopettanut päivällisensä ja valmistautui\nlyhyelle kävelyretkelle, kun sanansaattaja karautti hänen leiriinsä ja\njätti hänelle kirjeen. Hän mursi päällyspaperin vapisevin sormin. Ei\nepäilystäkään! Salama oli vihdoinkin iskenyt.\n\nKirjelmässä, jonka allekirjoittajina oli satakolmetoista upseeria,\nheidän joukossaan onneton kenraalimajuri Armfelt, pöyhkeä Hästesko,\neversti Montgomery, von Leijonstedt, von Otter, mutta kumma kyllä,\nei Kaarle Klickiä, lausuttiin avoin paheksuminen sodan laittomasta\naloittamisesta. Jokainen allekirjoittajista ilmoitti empimättä\nhyväksyneensä sen, että keisarinnan puoleen oli käännytty ja että\nsovinnon aikaansaamista oli ryhdytty hieromaan monarkin selän\ntakana. He olivat kaikki isänmaallisia Ruotsin alamaisia; mutta\nnyt he seisoisivat rintamassa kuningasta vastaan, mikäli hän yhä\nhalusi pitkittää onnetonta sotatilaa. Noiden vakavien, koukeroisten,\nkiemurtelevien rivien pohjalta kasvoi vähitellen ankara uhkavaatimus,\nettä rauha oli saatava solmituksi; sitä varten he olivat tehneet\nkaikkensa hankkiakseen kahdelle kruunatulle hallitsijalle tilaisuuden\nneuvotella sovinnon ehdoista. Kuningas sai vihdoinkin kuulla, mitä\nLiikalassa oli elokuun yhdeksännen päivän vastaisena yönä tapahtunut.\nEi, he eivät enää halunneet salata totuutta. Pietarin kabinettiin\noli todella lähetetty nootti, jonka leiristä hävinnyt Jägerhorn oli\nkuljettanut rajan yli ja jossa Katariinalle esitettiin koko kansakunnan\npuolesta, Suomen asujaimiston yhteisenä toivomuksena pyyntö, että\nmolempien valtakuntien välille viriäisi ikuinen naapurisopu. Tämä\nkaikkein nöyrin memoriaali toimitettiin jäljennöksenä monarkin käsiin.\nJa vanha kenraalimajuri Armfelt, joka oli vapisevin sormin ja kehnolla,\nvetisellä musteella kirjoittanut oman yksityisen kirjeensä liittokirjan\nyhteyteen, ei voinut muuta kuin yrittää valaista kuninkaalle syitä,\njotka olivat saaneet koko upseeriston nousemaan yksimieliseen\nvastarintaan.\n\nKuningas tuijotti ilmeettömänä tähän asiapaperiin. Oli ihmeellistä,\nettä kaikki epävarmuudesta johtunut tuska, joka oli vielä äsken\nleimannut hänen kasvojaan, näytti hitaasti väistyvän kuumeisen\ntoiminnanhalun tieltä. Hänen suupielensä vapisivat kiihtymyksestä.\nHän jakeli käskyjä ja mitteli rauhattomasti permantoa; hän toimitti\nrahaministeri Ruuthille salaisia määräyksiä murhayrityksen varalta\nja komensi adjutanttinsa Lantingshausenin matkalle Anjalaan,\njossa tämän tuli luvata liittoutuneille anteeksiantoa, mikäli he\nsuostuisivat tunnustamaan rikoksensa. Mutta kirjallisesti! Sen tuli\ntapahtua kirjallisesti! Ja monarkki keräsi esikuntansa kiinteäksi,\nepäsotilaalliseksi puolustusvartioksi. Vapaaherra Ewert Tauben, nuoren\nvon Fersenin ja parooni Wreden tuli pysytellä hänen rinnallaan, mitä\nsattuisikin. Armfelt ei kestänyt tätä sietämätöntä tuskantilaa. \"Jos\nkutsuttaisitte päälliköt luoksenne ja antaisitte vangitsemiskäskyn\",\nhän ehdotti. Kuningas oli äänetön ja puri huultaan. \"Ei\", hän sanoi\näkkiä ja päättävästi. \"_Il faut dissimuler_, tulee teeskennellä.\nOnhan mahdollista, että Venäjä suostuu kunnialliseen rauhaan, ja\nminä käytän sitä kernaasti hyväkseni. Päinvastaisessa tapauksessa\ntaas... Ankaruuden tie on aina avoin...\" Ja tämän sanottuaan hän antoi\nmääräyksen, että hänen välttämättömät vuodetarpeensa oli kiireimmiten\ntoimitettava _Amphioniin_, kuninkaalliseen huvipurteen, johon hän aikoi\nvetäytyä heti hämärän tullen.\n\nKaiken yötä keinui pieni haurastekoinen jahti valottomilla vesillä.\nSen portaat oli vedetty kannelle hyökkäyksen varalta. Kajuutan\nikkunaluukusta tihkui rauhatonta valoa, kelmeä kynttilänliekki\ntuikki ja valaisi kahden miehen, kuninkaan ja suosikin, kasvoja.\nMonarkki istui aamunkoittoon kuluneen laivapöydän ääressä, jolle\nhän oli levittänyt paperinsa: Tukholman neuvoston virkakirjelmät,\narmeijasta tulleet ilmoitukset, Ruuthin, Schröderheimin ja tallimestari\nMunakin hätäiset varoituskirjeet, näytelmäluonnokset, Venäjälle\naiotun rauhansuunnitelman konseptiarkit, uuden oopperan, _Friggan_\npartituurit, joihin Ahlström oli säveltänyt musiikin. Mutta hänet\noli vallannut suunnaton väsymys. Milloinkaan koko siihenastisessa\nelämässään hän ei ollut käännellyt paperilehtiä niin kyllästyneenä\nkuin näinä kuuttomina öinä, jolloin hänen silmissään paloi kuumeinen\nloisto ja hänen ruumiinsa oli hervoton ja hikinen. Valo lepatti ja\npainui kuluttavana hehkuna talialustaa vasten. Armfelt seisoi ääneti\nnurkassaan — seisoi kuin uskollinen janitsaari, kuin varjo, joka ei voi\nirtautua herrastaan. \"Puoliyö\", hän huomautti lyhyesti. Kuningas kasasi\npaperit pöydänkulmalle ja tuijotti kummallisesti hymyillen liekkiin.\n\nYö oli äänetön, kolkko, rannattoman pitkä. Pimeydessä kuohui vehkeitä\nja petosta, salamurhan uhka painoi raskaana monarkin mieltä ja hän\ntunsi suunnatonta uupumusta, niinkuin yön autius olisi lähestynyt\nhäntä lukittujen ikkunanluukkujen takaa, vaivannut hänen rintaansa\npainajaisena, raadellut hänen aivojaan. Hän hypisteli epävarmoin sormin\nkahta kirjettä, joissa kimalsi kuninkaallisen vaakunan kulunut kuvio.\nToinen oli Sofia Magdaleenan, toinen kymmenvuotiaan kruununprinssin\nlähettämä. Hän punnitsi niitä epäröiden käsissään. Kuusitoista\nkuninkuuden vuotta oli haihtumassa kuin savu ja varjo. Kruunu\nhorjui putoamaisillaan hänen väsyneessä päässään. Mitä tapahtuisi,\njos kaikesta tästä tulisi vihdoinkin pikainen loppu? Hän ponnahti\nseisaalle, alkoi mitellä kuumeisin askelin narisevia permantopalkkeja\nja purkaa hätäänsä, joka tuntui pakahduttavalta. \"_Passons!_ Teen\npäätöksen. Luovun kruunusta ja jätän kaikki. Myyn omaisuuteni ja\nhäviän näyttämöltä.\" Hän pysähtyi ja näytti miettivän. \"En tahdo\nelää Roomassa\", hän sanoi äkkiä. \"Kuningatar Kristiina pakeni sinne,\nenkä minä voi olla yhtä kuuluisa. Mutta voinhan ostaa talon Pariisin\nbulevardilta. Tai kadota Sveitsiin. En tiedä, matkustanko suoraan\ntäältä vai menenkö Tukholmaan, kutsun säädyt kokoon, sanon viimeisen\nkerran niille totuuden ja lähden tieheni, pyytämättä niiltä mitään,\npolttaen testamenttini, koska en enää tahdo mitään määräysvaltaa, en\nedes eläkettä.\" Hän kohotti kasvonsa. Kyynelet valuivat mutkittelevina,\nkimaltelevina juovina hänen nenänvarttaan pitkin ja pisaroivat\npoimukaulukselle. \"Loppu on tullut\", hän sanoi käheästi ja hänen\näänensä sortui.\"_Voilà, un roi!_ Näette edessänne kruunuttoman,\npetetyn, häväistyn miehen.\"\n\nArmfelt tuijotti kummallisen, vihlovan säälin vallassa noita itkun\nvääristämiä kasvoja. Hän yritti lohduttaa, mutta sanat takertuivat\nhänen kurkkuunsa, ja hänestä tuntui, kuin jokainen sovittava lause\nolisi kajahtanut kovin valheellisena ahtaassa kajuutassa, jossa\nkynttilä lepatti sammumaisillaan. Uni oli paennut hänen silmistään.\nHän horjui väsymyksestä, hänen otsaansa kivisti, mutta hän tahtoi\nkestää loppuun ja hoivata tuota rauhatonta lasta, joka kapinoi ja\nalistui, taisteli ja paini kohtalonsa kanssa hänen lähellään, niin,\nlähempänä kuin ainoakaan toinen ihminen. Hellyys, joka oli katkeraa\nkuin murhe, pidätti hänet vartioasemassaan huoneen nurkassa. Pimeys\nlevisi yli vedenkalvon, yli Kymijoen kartanon, yli kaukaisten metsien\naina valtakunnan ääriin saakka, kehräten uhkaavassa hiljaisuudessaan\npetoksen näkymätöntä lukinverkkoa.\n\nKULUI kolme, neljä loputtoman pitkää päivää ja yötä, joina kuninkaan\nlevottomuus tapaili äärimmäisen hädän rajoja. Esikunnassa levisi\nhuhuja, joiden todenperäisyyttä ei saattanut taata. Kamarijunkkarit\nkuiskivat Kyminkartanon pihalla ja Wrede, Taube ja von Fersen puhuivat\nkeskenään, että petollinen Jägerhorn oli vihdoinkin palannut Pietarista\nmukanaan keisarinnan vastaus. Mutta mitä hän oli vastannut? Miten\nanomukseen oli suhtauduttu? Voitiinko toivoa rauhaa vai jatkuisiko\nsota? Kuninkaan päämajaan ilmestyi Anjalan liittolaisten lähetti,\neverstiluutnantti Leijonhufvud mukanaan uusi nootti, jossa vaadittiin\nvaltakunnan säätyjen kokoonkutsumista. Kuningas ci vilkaissutkaan\nkirjelmään. Hän uudisti anteeksiannon tarjouksen, saneli kaavakkeen,\njoka vehkeilevien upseerien tuli täyttää, ja toimitti everstiluutnantin\ntakaisin Anjalaan. Mutta näinä voimattoman odotuksen päivinä monarkki\nkuunteli herkin korvin huhuja, jotka tiesivät valtakunnan länsirajalla\nsattuneista levottomuuksista. Hänen mielessään virisi kaukainen ja\nepäselvä toivo. Hän odotti kuumeisena Tanskan sodanjulistusta, sillä\nvain uuden vihollisen ilmaantuminen saattoi enää selvittää tämän\nepätoivoisen tilanteen.\n\nVihdoin hän alkoi kaikessa salaisuudessa suunnitella perääntymistä.\nPäämaja siirtyi verkalleen yhä kauemmas Loviisan, Korkeakosken,\nKyminkartanon tienoilta, ja kuningas itse levitytti jatkuvasti huhuja,\njoissa puhuttiin Tanskan hyökkäyksestä ja etelässä sattuneista\nrajakahakoista, voidakseen naamioida tämän pakoretkensä. Hän\noli ehtinyt esikuntineen Ahvenanmaalle, kun epävarmuudesta tuli\nodottamatta loppu. Tanskan politiikan johtaja Bernstorff oli joutunut\nrauhansuunnitelmissaan alakynteen. Kööpenhaminasta lähti yleisen\nmobilisoimisen käsky. Joukot marssivat jo elokuun yhdeksäntenätoista\nRuotsin rajoja kohti.\n\nKuningas ei yrittänytkään salata iloaan. Hän purjehti yllättävän\ntoimintatarmoisena Tukholmaa kohti, ja laivamatkan aikana hän selosti\nparooni Armfeltille uutta, ihmeellistä suunnitelmaa: hän aikoi\nyllyttää Taalainmaan rahvaan aseisiin! Ylikamarijunkkari katseli\nihmetellen tuota toimeliasta miestä, jonka välkehtelevistä silmistä\nsäihkyi tänään uusi uskallus ja jonka kasvoilta huolen ja riutumuksen\nmerkit, unettomien öiden ja epätoivoisen luopumuksen varjot olivat\näkillisesti haihtuneet, kun uuden sodan uhka jännitti hänen tahtoaan.\nHän harppaili edestakaisin laivan keulakannella ja huusi komentosanoja\nkapteenille. Hän antautui tutkistelemaan laivankeittiön antimia niin\nahnaasti ja hyvällä ruokahalulla, että Armfelt, joka istui hänen\nrinnallaan kukkuraisessa päivällispöydässä, voi tuskin uskoa... Kuinka\nnopeasti hän unohti tuskansa, kuinka odottamatta hän vaihtoi muotoa,\ntuo kruunupäinen kameleontti! Nyt kun hänen mielenkiintonsa kompassi\noli kääntynyt etelää kohti ja suomalaisten joukkojen ylipäällikkyys\noli siirtynyt hänen veljelleen Södermanlandin herttualle, hän kuohui\nelämänvoimaa, nuorekasta taistelunhalua, sotaista uskallusta. Hän\nkatseli ahmivin silmin valkolihaista siikaa, jota hän valmistui\nleikkaamaan, ja puhui äänekkäästi, uhittelevan voitonvarmana:\n\"Tiedättekö, _mon compagnon_. Totuus on, että me vielä tuulastamme\nAnjalan kalat. Me panetamme teidän setänne pihteihin, me keräämme\nkokonaisen nuotallisen Montgomeryjä ja Jägerhorneja. Kirottua! He\nluulivat nujertavansa minut!\" Hän kaatoi lasinsa puolilleen oivallista\npunaviiniä ja täytti viimeiset kaksi neljännestä vedellä. \"_Un roi\ndevant son armée, qui l'adore, est toujours invincible_\", hän lausui\nhuolettomasti, ikään kuin huvipurressa vietetyt yöt olisivat kerta\nkaikkiaan haihtuneet hänen mielestään.\n\nTukholmaan tultuaan Armfelt sai pikaisen käskyn valmistautua uudelle\nmatkalle. Hi puhettakaan siitä, että hän olisi vetäytynyt perheensä\npariin pitkän, surkean sotaretken jälkeen. Hänen tuli kiiruhtaa\nTaalainmaahan ja Vermlantiin ja uhrata jokainen hetkensä vapaajoukkojen\nvärväykseen. Tukholmassa mieliala oli ehdottomasti kääntynyt kuninkaan\npuolelle. Skeppsbron satamasta Tessinin palatsin portaille oli\nulottunut riemuitsevien kansanjoukkojen kunniakuja, kun majesteetti\nesikuntineen laskeutui laivan kannelta Ruotsin maankamaralle ja kulki\nkumarrellen ja hymyillen heiluvien hattujen ja hulmuavien liinojen\nmyrskyssä. \"Uskokaa tai älkää\", hän kuiskasi vieressään astelevalle\nArmfeltille. \"Kansan tahto on puolellamme. Saamme nähdä! Me puhumme\nrahvaalle suoraan kirkonvalleilta, kuten ensimmäinen Kustaa aikoinaan.\"\nHänen silmänsä loistivat innostuksesta, ja voimatta enää malttaa\nmieltään hän paljasti suunnitelmiensa ytimen. Hän oli antanut laitattaa\nitselleen ja suosikilleen aidot taalalaiset puvut, joilla ei ollut\nmitään tekemistä punaisen, kultakangasreunaisen ritarikuntapuvun tai\nvalkosilkkisen, mustilla punoksilla koristetun ruotsalaisen puvun\nkanssa. Ei, heidän takkinsa ja liivinsä olisivat puhtainta valkoista\nverkaa, heidän rintapielissään upeilisi vain Serafiimi-tähdistön merkki\nja heidän hartioillaan olisi lammasnahkaturkki, kun he esiintyisivät\nTaalainmaan rahvaalle. Vaatimattomuutta, tasa-arvoa, toveruutta! Kansan\ntahto oli kuitenkin kalleinta. _Vox populi vox Dei!_ Kun he vihdoin\nnousivat vaunuihinsa matkustaakseen maan länsirajoille, monarkin mieli\noli harras ja riemullinen, ikään kuin hän valmistautuisi juhlaan.\n\"Olemme pelastetut\", hän vakuutti toistamiseen. \"Kiitos Tanskan\nliikekannallepanon, olemme pelastetut!\"\n\nSOTAA ei kuitenkaan syttynyt. Tanskalaiset joukot yrittivät tosin\nahdistaa Gööteporia Norjasta käsin suunnatulla hyökkäyksellä.\nVermlannin metsissä huhuttiin pian tapahtuvasta rynnäköstä ja\nvarustauduttiin vakavaan yhteenottoon, mutta ennen kuin tuli oli\nehtinyt leimahtaa täyteen liekkiin, valtakunnan rajoille levisi tieto\nvälirauhasta. Hovissa keskusteltiin ja väiteltiin, kiivailtiin ja\njuoruttiin tämän odottamattoman sovinnon syistä. Että sen takana\npiilivät sekä Preussi että Englanti, oli sanomattakin selvää, sillä\nedellinen oli alkanut katsoa karsaasti Venäjää ja sen liittolaisia\nheti Puolan tapahtumien jälkeen, ja jälkimmäinen halusi painostaa\nTanskaa voittaakseen Ruotsin puolelleen, jolloin monarkin ystävyys\nsaarivaltakunnan pahimman kilpailijan Ranskan kanssa lopultakin\nkatkeaisi. Kuningas jätti sikseen suuret nostoväenvärväyksensä ja\nkiiruhti Tukholmaan. Hän saattoi tyytyväisin mielin muistella niitä\nkädenpuristuksia ja sitä innostusta, jolla Taalainmaan rahvas oli\nvastannut hänen kutsuunsa kirkon valleilla. Hän oli riemuissaan kuin\npoika. Hän luuli vihdoinkin tuntevansa ruotsalaisen maalaisväestön\ntodellisen mielialan. Mitä nuo sarkatakkiset miehet olivat\najatelleet, sitä ajatteli Suomen ja Ruotsin talonpoikainen rahvas,\npikkukaupunkien porvaristo, työtätekevät luokat, valtakunnan vahva,\nuskollinen, kuningasmielinen enemmistö. Hän muisti suomalaisten\njalkaväenrykmenttien kiihkeän innostuksen, joka oli lyönyt hänen\nkorvansa kuuroiksi Husulan kentällä tuona ikimuistettavana päivänä,\njolloin everstit Hästesko ja von Otter olivat uskaltaneet lausua\nhänelle karvaita, kapinallisia sanoja ja jolloin hän oli puhunut\ntavallisille rivimiehille ratsunsa selästä. Kirous ja kuolema! Nyt oli\nrauha solmittu, nyt hän voi vihdoinkin vetää tilille Anjalan upseerit.\n\nTukholmassa hän pani nopeasti kokoon sotaoikeuden ja antoi vangita\nvanhan kenraalimajuri Armfeltin, Hästeskon, von Otterin, Montgomeryn\nja everstiluutnantti Klingsporin; vain liukas, kettumainen Klick oli\nollut kyllin varovainen vainutakseen jo kaukaa palaneen käryn ja\npujahtaakseen ajoissa Venäjälle. Mutta vangittujen joukossa, jotka\ntuotiin laivalla Skeppsbron satamaan, nähtiin myös eversti Hastfer,\nSavon prikaatin komentaja, hän, joka oli ollut kyllin varomaton\nlähettääkseen monarkille kummallisen, uhkavaatimuksia vilisevän kirjeen\nja joka oli pelannut liittokirjan kirjoittamisen aikaan kaksinaamaista\npeliä. Hänen neuvottelunsa Pietariin vetäytyneen Sprengtportenin\nkanssa olivat edistyneet pitkälle, kun hän pelästyi vangitsemiskäskyä\nja yritti pyyhkiä jälkensä. Myöhään! Jägerhorn oli paennut, Klick\noli haihtunut kuin tuhka tuuleen. Matta eversti Hastfer oli matkalla\nsotaoikeuteen, ja hänen kupera, korkea otsansa muuttui yhtä valkeaksi\nkuin hänen jauhotettu tekotukkansa, kun laiva läheni satamaa. Oli\nedessä pitkien, tuskallisten kuulustelujen kiirastuli. Hästesko ja von\nOtter toivoivat tosin voittavansa aikaa ja ajan mukana kaiken muun.\nEverstiluutnantti Klingspor kulki rauhattomasti kannella ja yritti\ntodistaa perin juurin kauhistuneelle kenraalimajuri Armfeltille, että\nmonarkin viha oli yhtä lyhytaikaista kuin hänen ystävyytensä ja että\noikeudenkäynnin komedia kestäisi vuoden ellei toistakin, ennen kuin\nmitään päätöstä tehtäisiin. Mutta hänen äänensä oli valju ja väritön.\nHän ei oikein saanut vakuuttavuutta sanoihinsa, kun liputettu alus\nluisui peruuttamattoman määrätietoisesti Skeppsbron laituriin.\n\nAateliston kyräilevistä silmäyksistä ja entisten suosikkiensa\ntyhjästä, typertyneestä ilmeestä kuningas saattoi lukea kuin avatusta\nkirjasta, mitä valtakunnan ylin sääty hänestä ajatteli. Mutta hänen\npelottomuutensa elohopea osoitti nousua. Nyt kun Anjalan miehet\nolivat hänen vallassaan ja Tanskan sotasuunnitelma oli sammunut\nomaan mitättömyyteensä, nyt, kansan jumaloivien huutojen huumaamana,\nsuurten taalalaisten nostoväenjoukkojen tukemana hän saattoi välittää\nhitot valtakunnan säädyistä. Hän panisi heidät kumartelemaan, nämä\nkopeat, kovapäiset lurjukset, nämä Serafiimitähdistön herrat, nämä\nkultaompeleilla koristetut apinat, jotka olivat niin perhanan valmiit\nvehkeilemään majesteettia vastaan!\n\nJoulukuussa 1788 hän antoi toitottaa säädyt koolle, ja tällä kertaa\ntämä kokoonkutsuminen tapahtui hänen omasta tahdostaan, ei enää Anjalan\nkyräilevien upseerien komennosta. Hän kyllä näyttäisi oppositiolle! Hän\ntunsi hivelevää koston nautintoa, ajatellessaan vastustavaa aatelistoa,\njota johti määrättömän rikas Carl De Geer, politikoiva maanomistaja,\nja jonka eturivissä seisoi hänen oma vanha hapan maamarsalkkansa,\njäykkäniskainen puoluelintu von Fersen. Armfeltille hän uskoi mitä\nsuurimmassa salaisuudessa uuden suunnitelmansa: uskollinen janitsaari\nsaisi vielä kerran hälyttää kokoon Vermlannin nostoväen ja marssia\ntämän sarkatakkisen rintaman kanssa Drottningholmiin, johon miehet\nmajoitettaisiin valtiopäivien ajaksi. Hän nauroi, pyörähteli\nkantapäillään ja levitteli pateettisesti käsiään. Se tapahtuisi\nkaiken varalta. Säädyt kaipasivat sopivaa moraalista painostusta.\nNe saisivat vihdoinkin tuntea, että kansa oli kuninkaansa puolella.\nOmasta puolestaan hän oli jo ryhtynyt terveellisiin toimenpiteisiin.\nHän oli komentanut kiivaan oppositiomiehen Yrjö Vilhelm Loden,\nVaasan hovioikeuden asessorin, takaisin virkatehtäviinsä, ennen kuin\nvaltiopäivät edes ehtivät alkaa.\n\nSäätyjen salissa vallitsi jo ensimmäisenä istuntopäivänä tulenarka\ntunnelma. Kun kuningas seisoi noiden pengermittäin nousevien\npenkkien, noiden portaittain kohoavien peruukkirivien edessä ja\njyristi yksimielisyyden, uskollisuuden ja kurin sanoja, hän saattoi\nselvästi nähdä, miten vanha vastustaja kreivi von Fersen nipisti\nhuulensa kapeaksi viiruksi ja miten hänen kulmakarvansa kohosivat\ntuskin huomattavasti, kuin epäuskon ilmauksina. Oppositio istui\npenkeillään tanakkana ja vahvana, Rauman pormestari Norrmen loi puhuvia\nsilmäyksiä sinne päin, missä kokkolalainen kauppias Rahm uhosi jyrkkää\nvastustushenkeä ja missä Kaskisten edustaja, suurliikemies Bladh\nkäänteli vaivautuneena jäyhää lehmämäistä päätään, jonka matalaa otsaa\nraskas, kireälle vedetty tekotukka varjosti. Suomalaisten talonpoikien\nkaksikymmentäkaksi valtuutettua tosin olivat kuninkaan puolella. He\nvastasivat monarkin käskyihin alamaisin uskollisuuden lupauksin, ja\nniin kauan kuin heidän puhettaan kesti, loistivat piispa Gadolinin\nkasvot ilmeisestä peittämättömästä ilosta, joka näytti tarttuvan myös\nOulun kuningasmieliseen pormestariin Fagerströmiin ja hänen porilaiseen\nvirkaveljeensä Sackleniin.\n\nMutta sitten monarkki iski ensimmäisen iskunsa. Hän esitti mitä\nkohteliain, mitä kavalin hymy kasvoillaan, että säädyt keräisivät\nkeskuudestaan valiokunnan, jonka haltuun valtakunnan itsenäisyyttä\nkoskevat toimenpiteet uskottaisiin. Nyt ymmärsi kokoontunut aateli\nvanhan ylivaltansa vihdoinkin järkkyvän ja lausui edustajansa Frietzkyn\nsuulla avoimen vastalauseen. Kuningas oli odottanut tätä. Hän oli\nistuttanut puheenjohtajan paikalle varovaisen Levvenhauptin, miehen,\njosta ilkeämielisesti kuiskittiin, että oli vaadittu terävää päätä\nja syvällistä asiantuntemusta, ennen kuin aateliston joukosta oli\nvoitu löytää _niin_ heikkolahjainen maamarsalkka. Kun puheenjohtaja\nvihdoin kohosi seisomaan ja sammalsi kimeällä, tärkeällä äänellään\nkuninkaan vastauskirjelmän lauseita, joissa aateliston kanta kerta\nkaikkiaan evättiin perustuslakien vastaisena, syntyi opposition\nriveissä uhkaava hiljaisuus. Mutta seuraavassa täysistunnossa,\njossa Lewenhaupt yritti järkähtämättömän tyynesti saada aateliston\nyksimielisen päätöksen puretuksi, jyrähti myrsky. Ylimykset syöksyivät\npenkkien kaiteiden yli, vanha kreivi von Fersen seisoi uhkaavassa\npituudessaan tuolin istuimella ja huusi nyrkkejään heristäen ja\nkäsivarsi ojossa, että puheenjohtajan sanat loukkasivat ritariston\nikivanhoja oikeuksia. Keskellä tätä rajumyrskyä, keskellä tungeksivien,\nhuitovien säätyvaltiopäivämiesten raivonhuutoja istui maamarsalkka\nLewenhaupt tylsämielisen hiljaisena ja tyynenä ja vain hänen suuret,\nkuperat sammakonsilmänsä välähtelivät vaivautuneesti, kun ritariston\nedustajat huusivat hänen korviinsa uhkauksia. Ei salamat eivätkä\nraekuurot voineet järkyttää hänen muodollisuutensa linnoitusta.\nVihuri raivosi aikansa ja tyyntyi, sillä opposition oli vihdoinkin\nalistuttava aatelittomien säätyjen tahtoon ja tyydyttävä asettamaan\nvaliokuntaan vastustuspuolueen parhaimmat miehet, joiden oli tarkoin\nnoudatettava hallitusmuodon määräyksiä. Sitä enemmän he niskuroivat\njokaista esitystä vastaan, jonka kuningas seuraavissa istunnoissa teki.\nvon Fersen jarrutti, Rauman pormestari jarrutti kiihkeästi, kauppiaat\nBladh ja Rahm vikuroivat vastahakoisina istuntojärjestyksen ohjaksissa\nja juonittelivat sitkeän itsepäisesti monarkin esityksiä vastaan.\nSilloin kuningas päätti uskaltautua valtiokeikaukseen. Hän kaappaisi\nvihdoinkin käsiinsä korkeimman mahdollisen vallan, hän nujertaisi\nkerrassaan niskuroivan aatelin ja antaisi ritaristolle, mitä heidän\nrauhaansa kuului! Helmikuun seitsemännentoista päivän aamuna, jolloin\nkaikki neljä säätyä oli kutsuttu koolle valtiosaliin, hän ilmaisi\napumiehelleen piispa Wallquistille kavalan kepposensa ytimen. Ennen\nkuin hämmästynyt prelaatti ehti kehoittaa tai varoittaa, monarkki astui\nvaltiosaliin kuninkaallisen juhlapukunsa nöyryyttävässä upeudessa\nistuutuakseen kullatulle valtaistuimelle, jonka eteen nostetulla\npöydällä kimalsi puheenjohtajan hopeavasara.\n\nAatelisto kuunteli hölmistyneenä hänen leimuavia rangaistussaarnojaan,\njotka panivat salin ikkunaruudut helisemään. Hän läksytti heitä\nperin pohjin, hän syytti heitä valtiopäivät öiden viivästymisestä,\nvaltakunnalle vaarallisista vehkeilyistä ja vihdoin, erikoisen\nvalituin sanoin, maamarsalkka Lewenhauptin häpäisemisestä. Hän\nluetti puheenjohtajan valituskirjelmän, jossa puhuttiin ritariston\nhirveästä huudosta, von Fersenin sopimattomasta kiivaudesta ja niistä\nmoitittavista solvauksista, joita nimeltä mainitut Seratiimitähdistön\nherrat olivat viskanneet hänen kasvoilleen. Kuninkaan ääni jylisi\nkovana ja kimeänä hiirenhiljaiseksi käyneessä salissa. \"Niin muodoin\nteidän on heti lähdettävä täältä ritarihuoneelle, muodostettava\nsiellä lähetystö, jota johtaa ensimmäinen kreivi ja jossa te,\nkreivi von Fersen, te, vapaaherra Carl De Geer, ja te muut, joiden\nnimet on mainittu maamarsalkan kirjelmässä, seuraatte esittääksenne\nhänelle asianmukaisella tavalla anteeksipyyntönne.\" Hiiskumattoman\näänettömyyden, joka seurasi tätä nöyryyttävää käskyä, rikkoi\nvaltaneuvos von Fersen. Hän kohosi seisomaan arvovaltaisen tyynenä ja\nanoi puheenvuoroa. Mutta hopeainen vasara pamahti pöytään, kuningas\nponnahti pystyyn ja komensi: \"Te istutte! Tänään teidät ja teidän\nsäätynne on tuotu tänne kuulemaan, mitä _minulla_ on sanomista. Te ette\nole täällä neuvotellaksenne. Sen te voitte tehdä ritarihuoneessa.\"\n\nUhkaava ääntensorina paisui ja kasvoi kasvamistaan; valtaneuvos von\nFersen seisoi täydessä pituudessaan tottelematta käskyä, ja hänen\njyrkät kasvonsa kävivät vähitellen liidunvalkoisiksi. Hän tahtoi\nesittää selityksensä. Hopeavasara paukahti toistamiseen pöytään.\nDe Geer ja kaksi muuta aatelismiestä anoivat puheenvuoroa, mutta\nkuningas oli ottanut nujertaakseen heidät ja hän karjaisi heille ja\nkokoontuneelle ritaristolle käskyn poistua paikalla valtiosalista.\nVihdoin, kun yhdeksänsataa aatelismiestä painautui entistäkin\nsitkeämmin penkkeihinsä ja uhkaavat kuiskaukset alkoivat sadella\npuheenjohtajan kultaistuinta kohti, nousi vanha puoluepäällikkö von\nFersen paikaltaan ja lausui ylhäisen, hillityn neuvon: \"Menkäämme...\"\n\nHän astui aivan äänettömänä ja ryhdikkäänä ovelle. Hänen jäljissään\nhiipivät aateliston loukatut edustajat, ja tyhjenevässä valtiosalissa,\njossa hiiskumaton hiljaisuus saatteli kukistunutta säätyä, säteili\nja hehkui aatelittomien valtiopäivämiesten tavaton, ylenpalttinen\nvahingonilo.\n\nSillä välin Armfelt oli marssittanut vermlantilaiset nostoväenrykmentit\nDrottningholmiin ja seurasi nyt pelokkaan kiihkeästi viestejä,\njoita saapui Tukholmasta. Palatsin lumiset puistot olivat täynnä\nhätäisesti kyhättyjä leiritelttoja. Majoituksen vaivat olivat käyneet\nylivoimaisiksi; miehet oli sullottu sivurakennuksiin ja eteisiin,\nkuninkaan palveluskunnan huoneisiin, varastosuojiin ja nopeasti\npystytettyihin kojuihin. öisin valaisivat savuavat nuotiotulet tätä\nsotaleiriksi muutettua jättiläispuistoa, ja huvipalatsin ikkunoista\nsaattoi nähdä rauhattomasti parveilevia joukkoja, jotka odottivat\nlevottomina, mitä tuleman piti, tietämättä täysin, mitä varten heidät\noli kerätty kylistään ja komennettu matkalle. Upseerit kulkivat\ntässä sorisevassa ihmispaljoudessa ladatuin pistoolein. Armfeltin\nrauhattomuus yltyi; hän sai tavan takaa vastaanottaa tietoja\ntilapäisistä levottomuuksista, joihin tuhatpäinen talonpoikaisjoukko\nteki itsensä syypääksi ja joista lopen kyllästyneet komentajat\nkärkkäästi kertoivat. Suurten kuomurekien, vikuroivien vetohevosten\nja kelkkojen tungos vaikeutti kaikkea liikennettä. Nostoväki näytti\nkuuntelevan yhä välinpitämättömämmin upseerien komennuksia. Tukholmasta\nsaapui salaperäisiä hiiviskelijöitä, jotka kuljettivat leiriin olut\nja viinipulloja, epämääräisiä naikkosia, jotka kauppasivat sulojaan,\nseikkailevia agitaattoreja, joiden varjomaiset hahmot vilahtelivat yön\naikaan nuotiotulien valossa ja joiden yllättävät puheet lietsoivat\nkapinanhalua. Ei tiedetty, mitä Tukholmassa tapahtui. Virisi\nhuhuja, että aatelisto oli antanut vangita kuninkaan, ja tuskin\nnämä kiihoittavat viestit olivat levinneet leireihin, kun saapui\npäinvastainen tieto, joka kertoi ritariston häpeällisestä tappiosta.\n\nVihdoin, helmikuun 20. päivänä, tiedettiin kaikkialla, että kuningas\noli hieman ennen istunnon avaamista vangituttanut ja suljettanut\nasuntoihinsa pahimmat aateliset vastustajat, yhteensä yhdeksäntoista\nritaria, heidän joukossaan Frietzkyn, De Geerin, Pechlinin ja tietenkin\nvanhan kreivi von Fersenin. Parooni Armfelt kiiruhti ylen määrin\nhätäytyneenä Tukholmaan. Hän tapasi kuninkaallisen palatsin täynnä\nhäliseviä kamaripalvelijoita ja uskottuja, urkki ja sai vihdoin\nkuulla, että huhu ei ollut liioitellut mitään. Päinvastoin! Monet\nniistä ylimyksistä, jotka olivat vuonna 1772 toimineet majesteetin\ninnostuneimpina apumiehinä vallankaappauksessa, oli pidätetty\nasuntojensa ovella, lukittu huoneisiinsa ja komennettu odottamaan\nvaltiopäivien tulosta. Niiden joukossa, joilta tämä päivä oli\ntilapäisesti riistänyt henkilökohtaisen vapauden, oli myös kamariherra\nReuterholm. Samaan aikaan kun vanha valtaneuvos von Fersen peräytyi\nkalmankalpeana omaan vankikomeroonsa, kun kenraali Horn, entinen\nkuningasmielinen ja nyt yhtä kiivas oppositiomies, pakotettiin tuimalla\nkomennuksella luopumaan kaikesta vastarinnasta, teljettiin Kaarle\nSuuren viimeinen elävä jälkeläinen, seitsemän vapaamuurarijärjestön\ntoimeenpaneva jäsen, jakobiinien ystävä ja kuninkaan kiihkeä vastustaja\nSödermanlandin herttuan tyhjään huoneistoon, jonka ovi kumahti lukkoon\nhänen edessään.\n\nMutta Tukholman linnan kansliahuoneessa seisoi entinen\nlinnoitusupseeri, monarkin nykyinen yksityissihteeri ja pöytäkirjuri\nEhrenström hymyillen hiljaista, huomaamatonta hymyään. Hän oli urhean\nherransa uskollinen palvelija. Kaukana olivat nyt ajat, jolloin hän oli\nseissyt pöydällä Valhalla-seuran savuavassa kokoushuoneessa, huitoen\npitkää savipiippuaan ja julistaen innostusta ja hikeä uhoten vapauden,\nvalistuksen ja tasa- arvon sanoja. Kerran hän oli liittoutunut koko\nnuoruutensa ihanteellisella kiihkolla mieheen, jonka juudaksenkasvoja\nhän oli tänään valmis sylkemään: Savon prikaatin everstiin,\nkuninkaanpettäjään. Sen jälkeen, kun suomukset olivat pudonneet hänen\nsilmistään ja hän oli jättänyt Sprengtportenin Pietariin, paeten itse\nitärajan yli, hänen idealisminsa oli kokenut kummallisen muutoksen.\nEhrenström ei enää muistanut entistä innostustaan. Hän miltei omaksui\nuskon, että hän oli seurannut tuota taitavaa vehkeilijää voidakseen\nmyöhemmin paljastaa hänet maankavaltajana ja petturina. Ja niin suuri\noli tämän hyökkäilevän, intomielisen miehen sisäinen ihailuntarve, että\nkaikki kapinallisuus, mikä ennen oli salamoinut hänen silmäteristään\nturhamaista, tuhlaavaa, vihattua monarkkia vastaan, kääntyi nyt\nnöyräksi palvonnaksi. Hän seisoi kansliahuoneen ovella ja hymyili\nvienosti. Vaikka kaikki muut luopuisivat, _hän_ pysyisi tuon\njumalallisen ihmisen rinnalla!\n\nIstuntopäivän koittaessa saapuivat neljän säädyn edustajat\njuhlallisessa paraatijärjestyksessä valtiosaliin ja kapusivat\naitauksiinsa odottaakseen, mitä kuningas aikoi heiltä vaatia. Monarkki\nluki heille ehdotuksen hallitusmuotoon tehtävästä lisäyksestä,\nmikä ei ainoastaan vähentänyt aatelissäädyn valtaa ja taannut\naatelittomille tavallista suurempia oikeuksia, vaan laajensi kuninkaan\npäätöksentekoja eräissä suhteissa miltei yksinvallan asteelle.\nTurhaan huutelivat opposition edustajat hylkääviä ei-huutojaan,\nturhaan tämän kirotun asiakirjan käsittelyä pitkitettiin viikosta\nviikkoon ja juoniteltiin sen pykäliä vastaan, turhaan ryhdyttiin\nhyökkäykseen ja hylättiin uusi perustuslakiehdotus ilman äänestystä.\nKuningas antoi palttua voimassaolevalle perustuslaille! Hän selitti\nvastoin asetuksia ja lakeja, että uusi ehdotus oli voittanut, koska\ntalonpojat, porvarit ja papisto olivat hänen tahtonsa tukena. Huhtikuun\nkahdennenkymmenennenseitsemännen päivän istunnosta, joka pidettiin\nritarihuoneessa ja jossa päätös piti lopullisesti tarkistettaman,\nmuodostui sangen sekasortoinen. Aamusta asti liikehti ritarihuoneen\nlähettyvillä häliseviä ihmismassoja. Poliisimestari Liljensparren,\nmonarkin kuuliaisen apurin, kerrottiin värvänneen kisällejä ja\nsatamajätkiä kuninkaan puolelle, ja heidän paisuvat huutonsa\ntervehtivät todellakin kuningasta, kun hän saapui ajaen istuntosalin\nedustalle ja yllätti maan ensimmäisen säädyn jäsenet syöksähtämällä\nkuin tuulen vihuri puheenjohtajan pöydän taakse. Roskaväen huuto ja\nmeteli pauhasi suurten ikkunaruutujen takana. Majesteetin kasvot\nloistivat kavalasta mielihyvästä, hän vilkaisi tavan takaa salin ovia,\njoiden peilit tärähtelivät portaille tungeksivien kansanjoukkojen\npaineesta. Ja ennen kuin epätoivoiset serafiimiritarit ehtivät\noikein käsittää, mitä oli tapahtunut, kuningas jymähdytti nuijansa\npöytään, kiitti kohteliaasti kumartaen suostuvaista aatelia, vaati\näänettömyyttä, luetti sihteerillään pöytäkirjanotteet ja ilmoitti\nhölmistyneelle säädylle, että hänen uudet perustuslakinsa oli\nyksimielisesti hyväksytty ja että hän saattoi nyt laillista tietä,\nvaltakunnan säätyjen omalla suostumuksella, jatkaa sotaa Venäjää\nvastaan.\n\nPatarumpujen pärinä ja kullattujen pasuunain pauhu kuulutti\nvaltiopäivät päättyneiksi, kun monarkki astui avovaunuistaan Tessinin\nlinnan edustalle. Hän kiiruhti hillittömän iloisena palatsiin.\nVihdoinkin! Vihdoinkin hän tunsi pitävänsä käsissään valtaa, joka\ntapaili äärimmäisiä rajoja. Suurten graniittisten kierreportaiden\njuurella häntä vastaan tuli kuubalainen neekeri Badin, joka oli\nkiiruhtanut ehtiäkseen ensimmäisenä lausumaan herralleen onnittelunsa.\nEteishallin valohämärässä hänen mahonginväriset kasvonsa saivat\nkypsien luumujen väikkeen ja hänen paksujen, veripunaisten huultensa\nraosta välähteli valkea hammasrivi. Hän kumarsi juhlallisesti ja\nsyvään: strutsin, papukaijan ja riikinkukon untuvat häälyivät, räikeän\nvihreät sulat harittivat hänen kultapoleteistaan ja loistavasta\notsarivastaan kuin pienten bengaalitulien suihkut. Kuningas taputti\nhäntä armollisesti olalle. \"Sellainen _espièglerie!_ Mutta valtakunnan\ntahto on nyt taskussamme.\" Ja voimatta hillitä tavatonta innostustaan\nhän hypähti kaksi porrasta yhdellä askelella. \"Sääli, että marakatti\nBelsazar on kuollut. Tänään se olisi saanut ahmia punssileivoksia ja\nmanteleita.\"\n\n\n\n\n4\n\n\nMutta tykkien jylinä alkoi uudestaan lumen sulaessa. Kuta kauemmas\nkevät ehti voittomatkallaan, sitä ahnaammin valtakunta kuunteli\njokaista huhua, joka kertoi Suomen itärajalla käydyistä taisteluista.\nNyt kun kuningas oli saanut säädyt valtikkansa alle ja suostuttanut\nne säätämään uusia veroja, rasitettu kansa kustansi tykkejä,\nmusketteja, kenttäkeittiöitä, maksoi miehistön muonituksen ja\nhevosten rehuvarastot, herutti laihtuvista kukkaroistaan rahaa, jolla\npystytettiin pattereita ja hankittiin ammuksia. Se voihki verojen alla\nja kuunteli säikkyen sodan kaukaista jylinää.\n\nKun oraalle noussut ruoho peitti viheriänä mattona kenttiä ja puista\nsaattoi riipiä hopeariksin kokoisia lehtiä, levisi tietoja uusista\nkiivaista taisteluista. Sotaretki oli alkanut majuri Gripenbergin\njohtamalla hyökkäyksellä, joka oli suunnattu Sortavalan seuduille ja\njonka tuloksesta riideltiin rajan kummallakin puolella. Kesäkuussa\ntiedettiin, että Savon erämaissa vilisi venäläisten sotilaiden vihreitä\nasetakkeja ja että vihollisen ylipäällikkö, balttilainen kenraali\nMichelson marssitti joukkonsa rajan yli eversti Sprengtportenin\nnimenomaisesta käskystä. Kyyrön kylässä kävi venäläinen ylivoima\naamuvarhaisella pienen suomalaisen etujoukon kimppuun. Se avasi\nkiihkeän tulen, ampui joukon johtajan ja työntyi vastustamattomana\nkiilana yhä kauemmas sisämaahan. Kahta päivää myöhemmin puhuttiin\nTukholman olutkellareissa ja verstaissa, rauhallisissa porvariskodeissa\nja sodanvalmistusvaliokunnan istuntosalissa Porrassalmen taistelusta,\njossa viholliset oli vihdoinkin pakotettu peräytymään ja jossa\nvenäläisten joukkoa johtanut Sprengtporten oli saanut kuulan\njalkaansa Savon jääkärin tussarista. Kaduilla ja toreilla liikehti\nkiihtynyttä rahvasta. Ammattikuntien vanhimmat tervehtivät toisiaan\nvoitonsanomilla, humalaiset satamajätkät hoippuivat Skeppsbron\nlaitureilla ja etsivät laivoja, jotka toimittaisivat heidät\nPohjanlahden yli, valtakunnan itäosiin. Mikä epävarma riemu, mikä\nlevoton ilonkohina! Tuskin oli ehditty ryhtyä maalailemaan taistelun\nyksityiskohtia, kun jo kerrottiin venäläisten uudistetuista\nhyökkäyksistä. Mitä teki kuningas? Hän oli jättänyt Tukholman. Hän\nliikkui ruotsalaisessa upseerinpuvussaan eteläisellä sotanäyttämöllä,\nheilutti pateettisesti pieniä käsiään, joita vuohennahkahansikkaat\nverhosivat, komensi rantaseudulle sijoitettua pääarmeijaa, suunnitteli\nKymijoen ylittämistä, marssitti rykmenttinsä kahtena erillisenä\njoukkona rajan yli ja pakotti Utin kankaalle rynnänneet viholliset\nhuikeaan pakoon. Mutta tätä voimannäytettä seurasi toimeton hiljaisuus.\nMonarkki lepuutti hermojaan. Hän vetäytyi leireineen Kymijoen\nvarsille ja jäi vallattuihin asemiin, välittämättä suunnata enää\nuutta hyökkäystä Lappeenrantaan, jossa kenraali Michelson ja hänen\nviheriätakkiset joukkonsa rehentelivät.\n\nSodan sanomat suhisivat Tukholman linnan tyhjissä käytävissä.\nPohjanlahden yli saapui postilaivoja, jotka toivat tullessaan\nsinetöityjä käskykirjeitä, virallisia tai aivan epävirallisia\nraportteja käydyistä taisteluista, neuvoja, varoituksia,\ntervehdyksensanomia, joiden päiväykset olivat matkalla vanhentuneet.\nKaarle herttuan autiossa huoneistossa harhaili herttuatar Hedvig\nElisabeth Charlotta hyvin ikävystyneenä, osaamatta nykyisessä\ntoimettomuudessaan tuhlata aikaansa muuhun kuin Richardsonin\n\"Pamelaan\". Hän käänteli levottomana lintumaista päätään ja kohensi\nhiuskruunuaan, jota kiinalaiset helmivitjat ympäröivät. Hänen tummissa\npeipposensilmissään välkkyi alakuloinen valo. Kuumina heinäkuun öinä,\njolloin hän lepäili alastomana silkkipeittojensa alla ja käänteli\nvaivautuneita jäseniään saamatta unta silmiinsä, hän tunsi kaipaavansa\nherttuan läheisyyttä. Ja kuitenkin! Hän ummisteli luomiaan ja hymyili\nivallisesti. Mitäpä merkitsi, kuinka kauan hänen miehensä viipyi\nsotaretkellä, sillä päivien alakuloinen poljento ei muuttuisi, vaikka\nhän palaisi tähän kolkkoon palatsiin. Katkera, kärsimätön kiukku\npakahdutti hänen rintaansa, ja omituisen itsevarjeluvaiston ohjauksesta\nse suuntautui kruunupäiseen lankoon, jonka harteille hän halusi nyt\nsysätä kaiken syyn. Eikö ollut kuninkaan vika, että taistelut yhä\nkuluttivat valtakuntaa? Eikö hän ollut nöyryyttänyt maan ylintä säätyä\nja eikö häväistyksen äärimmäinen laine ulottunut heihin kaikkiin,\nalentanut heidän arvoaan kansan silmissä, lohkaissut heidän vanhasta\nmahdistaan suurta kaistaletta? Miten kauan sotaa kesti! Hän heittelehti\nvuoteellaan ja tuijotti yöhön. Hän saattoi selvästi nähdä laivan ja\nkajuutan, jossa Södermanlandin herttua istui jäykkänä kuin epäjumala,\nmaistellen savipiippuaan ja säikkyen jokaista keulapurjetta, joka\nkohosi meren ja taivaan rajaan. Kuinka autiota oli kaikki, kuinka\ntyhjää ja ilotonta! Meren ja taivaan kolkko loisto ei koskaan sammuisi,\nse kuvastuisi hänen miehensä silmistä vielä senkin jälkeen, kun hän\nolisi jättänyt ruotsalaisen amiraalilaivan kannen. Herttuattaren\nsydäntä pusersi kaipaus. Hänen suonissaan teki näkymätöntä työtään\nkatkeruuden happo; hän kääntelehti untuvapatjoilla, hyväili kuumia\nvalkoisia käsivarsiaan ja ajatteli äkillisen vihan vallassa noita\noutoja kirjoja ja vieraita ihmisiä, vapaamuurarijärjestöjä, mystillisiä\nseuroja ja Gustaf Adolf Reuterholmia, jotka olivat jo vuosia sitten\nanastaneet miehen hänen vierestään.\n\nHän yritti lähestyä parooni Armfeltia, jonka huostaan kuningas oli\nuskonut salaisen sodanvalmistusvaliokunnan asiat, ja urkkia häneltä\nuusia tietoja. Mutta parooni oli sileä ja kohtelias; hän säläsi kaiken,\nhän ei tietänyt mitään. Hänet oli määrätty johtamaan varusteluja,\nkun kuningas viipyi Suomessa, ja hänen asianaan ei todellakaan ollut\npäättää, milloin rauha solmittaisiin. Hän puhui syvällä kunnioituksella\nSödermanlandin herttuasta ja hänen sotataidostaan, ikään kuin Hedvig\nElisabeth ei ymmärtäisi, että hänen miehensä oli avuton koruesine\nja että laivaston todellinen johtaja oli vara-amiraaliksi ylennetty\nNordenskjöld. Mutta elokuun lopulla saapui yllättäviä uutisia.\nRannikkolaivaston suomalainen osasto oli Ruotsinsalmen luona kestänyt\nkiivaan kamppailun Katariinan fregattien kanssa ja peräytynyt ilman\nlippukapteenia, ilman ylipäällikköä. Sen johdossa oli ollut haluton\nEhrensvärd, köyryselkäinen, gorillamainen mies, jonka katsetta pienet\nkuperat silmälasit harhauttivat, joten hän näki kaikki mahdollisuudet\nliian suurina. \"Ja hänelle uskottiin tämän laivaston johto!\" huudahti\nherttuatar kiihtyneenä. Armfelt kumarsi epämääräisen kohteliaasti.\n\"Älkää arvostelko häntä ulkonäön mukaan. Tappion syyt ovat\nlopultakin syvemmällä kuin me tiedämme. Luonnollisesti esitän hänen\nmajesteetilleen, että tulevien meritaistelujen johto uskotaan miehille,\njotka eivät käytä silmälaseja. Ajattelen Anckarsvärdiä.\"\n\nMutta kun hän vetäytyi uteliaan herttuattaren seurasta omaan\nyksinäisyyteensä, hänen suunnitteleva intonsa sammui. Kaikkina näinä\nveikkoina hänen mieltään oli kalvanut levottomuus. Häntä kidutti\ntoimettomuuden painajainen. Hän tahtoi liikkua, syöksyä lentoon,\nantautua epävarmaan, kiihkeään taisteluun, ja kuitenkin hänet\noli kahlittu varovaisten suunnitelmien ja hitaiden poliittisten\nneuvottelujen kytkimeen. Aina tuosta hetkestä saakka, jolloin hän ja\nhänen joukkonsa oli odottamatta joutunut tuleen Haminan patterien\nedustalla, hänen sisäisessä tilassaan oli tapahtunut odottamaton\nmuutos. Hän pelkäsi nyt hiljaisuutta ja odotti kärsimättömästä,\nmilloin monarkki kutsuisi hänet sotatanterelle. Hän todisti itselleen,\nettä tulipalon kulkua ei enää voitaisi ehkäistä ja että hänen\nvelvollisuutensa oli heittäytyä temmellykseen, joka jatkui valtakunnan\nitärajalla. Rauhaton seikkailunhalu poltti hänen verissään. Hänen\nsilmissään paloi kuume, hänen puheensa oli käynyt levottomaksi ja\nhypähteleväksi, hän ei jaksanut keskittyä valiokunnan loputtoman\npitkiin suunnitelmiin ja ikäviin asiapapereihin, joita kasaantui hänen\npöydälleen. Kuta kauemmin tätä epävarmuuden tilaa kestäisi, sitä\nkyvyttömämmäksi virkamieheksi hän paljastuisi! Ei epäilystäkään. Nyt\nkun ruudin savu oli ärsyttänyt hänen sierainkaan, nyt kun valtakunnasta\npelattiin suurin, uhkarohkein panoksin, hän ei enää ajatellutkaan\npukujaan, kähertäjiään, lakeijoitaan ja hyviä päivällispöytiään. Hän\ntahtoi nousta laivaan, hän odotti komennusta, joka olisi päivätty ja\nsinetöity Kymijoen leirissä.\n\nÖisin hän ei saanut silmiinsä unta. Loppumaton marssiminen jatkui\njossakin hänen sisäisen näkökenttänsä rajalla. Hän saattoi erottaa\ntahdissa kulkevat pataljoonat, joiden olkahihnoista heilui musketteja\nja jotka kantoivat Ruotsin armeijan sinistä sotapukua... Yöt läpeensä\nhänen tärykalvoissaan rummutti yksitoikkoinen sotilasmusiikki. Hän\nheittelehti vuoteessaan, valvoi ja tuijotti pimeyteen, johon kiihkeä\nlevottomuus kehräsi eloisia kuvia. Joinakin hetkinä hän tunsi\nkaipaavansa vanhaa rauhantilaa ja ajatteli tuskaisesti: Kunpa tästä\nkaikesta tulisi pian loppu! Mutta hänen entinen elämänsä oli loitonnut\nsuunnattoman etäälle, ja hän aavisti hämärästi, että tämä etäisyys\nei niellyt vain hänen omaa menneisyyttään, vaan vanhan hovinpidon\nloistavat muodot, keveän kultakauden, illat oopperanäytäntöineen\nja soihtujuhlineen, Drottningholmin yöt, luuttujen soiton tiheissä\nlehdoissa, notkuvat juhlapöydät, palatsitanssiaiset ja kumartelevat,\nsirot, varpaillaan liikkuvat aatelissuosikit. Kaikki tuo vyöryi\nhäviävänä valokuohuna pimeyden kurimusta kohti. Kaikki hiljeni, menetti\nloistonsa ja kiiltonsa, kauhtui, kadotti entisen viehättävyytensä ja\nmuuttui aavemaiseksi. Oli outoa ajatella, että muutamien kuukausien\nmyrsky riitti saamaan aikaan tämän kaiken... Ja hän itse? Eikö\nhän yrittänyt kouristuksenomaisesti tempautua erilleen omasta\nelämänpohjastaan, syöksyä suoraan uuden muodon syvyyteen, elää mukana\ntuossa sekasorrossa, joka virtasi kaikkipeittävänä tulvana valtakunnan\nraunioille? Rummutus pärisi hänen korvissaan, harmaat ja siniset rivit\nmarssivat, kanuunat rämisivät heinäkuun kuivuudessa kellastuneilla\nkentillä, joilla ruoho kaatui lakoon sotilassaappaiden alla.\n\nMilloinkaan ennen Armfelt ei ollut kokenut tällaista nimetöntä\nahdistusta. Se saattoi johtua valtakunnan epävarmasta tilasta,\npitkittyvästä sodankäynnistä, jolle ei lainkaan näkynyt ratkaisua.\nMutta sisimmässään hän aavisti, että huolen syyt olivat syvemmällä\nja laajemmalla. Pitkin kesää oli saapunut odottamattomia tietoja\nRanskasta, ja vaikka hovi hymyili noille hälytyksille vielä neljä,\nviisi viikkoa sitten, ne olivat nyt saavuttaneet arveluttavan\nkajahduksen. Pitikö hänen uskoa, että alimman kansankerroksen\ntahto kykenisi huuhtomaan maan kamaralta kokonaisen aikakauden,\nkokonaisen elämänmuodon? Kun Tukholman linnassa oli toukokuun\npäivinä kiertänyt uutinen, että molemmat etuoikeutetut säädyt,\naatelisto ja papisto, valtaistuimen ja alttarin ylläpitäjät, olivat\nsaaneet taipua kolmannen säädyn edessä, joka oli omavaltaisesti\njulistautunut kansalliskokoukseksi, hän oli ensi kerran tuntenut\nhämärän pelon heräävän. Nyt kiitivät tapahtumat Pariisissa yhä\nvillimmässä fandangossa kumousta kohti. Kymmenen peninkulman päässä\nVersaillesista, jossa neuvoton kuningas ja kiihtynyt kuningatar\nodottivat ratkaisua, näytti jo kehittyvän toistaiseksi järjestymätön\nja sekava kansanarmeija, vallantahtoinen massa, jota poliittiset\ndemagogit, kiihtyneet agitaattorit, sanomalehdet, häväistyskirjailijat,\nsuunpieksäjät ohjasivat. Kapinan vertauskuva, kolmivärinen\nlippu, liehui Bastiljin muureilla. Heinäkuun neljäntenätoista\nkaksikymmentät uhatta ihmistä oli marssinut Palais Royalista\nPariisin jättiläisvankilaa vastaan, murtanut portit ja teloittanut\npuolustautuvan komentajan. Hänen veristä, kelmeää päätään oli kannettu\npeitsenkärjessä, kun kiihtynyt rahvas vihdoin vetäytyi Bastiljista\npois ja valmistui yölliseen voitonjuhlaan. Ranskan aatelisto vapisi\nja turvautui pakoon. Ministeri Necker oli karkoitettu; Artoisin\nja Polignacin kreivit olivat jo siirtyneet rajan yli. — Armfelt\nheittelehti vuoteellaan ja tuijotti yöhön... Mikä epävarmuus, mikä\nuhanalainen tilanne! Hän näki elävästi edessään kaksi mahtavaa\nrintamaa: sen, jonka voimasta ja loistosta hän oli itse osallinen\nja joka liikkui liehuvin sinipunaisin viitoin, silkkisissä ja\nkultaisissa korupuvuissaan, valkosulkaisin töyhtöhatuin, tulipunaisiin\nkardinaalinvaippoihin kietoutuneena juhlissa ja palatsitanssiaisissa,\nja toisen, synkemmän joukon, jonka muodosti nimetön roskaväki, harmaa,\nkiihtynyt alhaiso. Hän tiesi, että noiden kahden aallon, kirkkaan\nja pimeän, säteilevän ja lokaisen laineen täytyi peruuttamattomasti\nsyöksähtää vastakkain. Mitä tapahtuisi, kun viimeinen voimankamppailu\nolisi edessä?\n\nUni pakeni hänen silmistään. Hedvig nukkui rauhallisesti ja mies\nkohottautui puolittain, kuunnellen hänen hengitystään. Nukkujan\nympärillä tuntui yössäkin säilyvän niiden pikkuaskareiden mieto\ntuoksu, joille hänen aamunsa ja päivänsä, hänen jokainen hetkensä oli\nomistettu. Kuinka kiusallista! Hedvig kulki kuin uskollinen kotihaltia\nkaikissa näissä suurissa huoneissa, joihin ulkona riehuva rajuilma\nei ulottunut, ja kaikki hänen olemisensa oli niin selittämättömän,\nnöyryyttävän tyytyväistä. Toivoiko hän mitään? Kaipasiko hän koskaan\nmitään? Hänen tarmokas äänensä kajahteli kirkkaana eteisestä keittiöön,\nhän sieppasi liinat kamaripiikojen käsistä ja illallistarjottimen\nhovimestarilta, näyttääkseen aina ja alituisesti, kuinka kaiken piti\nkäydä. Hän ei tuntenut tarvetta syventyä suuriin ongelmiin. Hän oli\nrakentanut itselleen oman rauhallisen sijansa keskelle myrskyä. Hän eli\nomaa elämäänsä etäällä miehestä, hän ei koskaan päästänyt huuliltaan\nivan, katkeruuden, tuskan sanoja, vaan peräytyi jokapäiväisen\ntaloudenpidon pieneen, ahtaaseen turvapaikkaan. Kuinka vähän heillä\nolikaan sanomista toisilleen, hänellä ja Hedvigillä! Ja tahtomattaan\nArmfelt ajatteli Magdalenaa, näki yön keskellä hänen tummat silmänsä ja\nsoikeat kasvot, jotka näyttivät lähenevän pimeyden lävitse. Hämärä halu\npaloi hänen verissään. \"Nukutko?\" hän kuiskasi puoliääneen.\n\nHänen sisäinen katseensa, jota kaipaus kuumensi, oli kaiken aikaa\nsuunnattu tuohon toiseen, kun hän kumartui nukkuvan vaimonsa yli\nja herätti hänet keveästi koskettaen. Valoton yö vahvisti harhaa.\nHän syleili kuumeisesti vieressään lepäävää naista, heltyi hänen\nsuudelmistaan, omisti jälleen hänen lempeytensä ja itkunsa. Mutta\nkaiken aikaa hän tiesi pitävänsä sylissään toista, kaukaista ihmistä,\njonka tyttömäinen ruumis liukui pimeyden varjossa aviovuoteelle ja\npainautui vavisten hänen lantioitaan vasten.\n\nSYKSYLLÄ saapui vihdoinkin odotettu määräys. Parooni Armfeltin\noli astuttava oman prikaatinsa johtoon ja jätettävä Tukholman\nsotakomissioni, sillä idässä ja etelässä taistelut tuntuivat yhä\nkiihtyvän. Hedvig hyvästeli miehensä sanattomalla hymyllä. Hänen\ntäytyi komentaa hevoset kiivaimpaan laukkaan, kun hän palasi satamasta\nja kiiruhti tyhjäksi heitettyyn kotiin, sillä hänen silmänsä olivat\nkäyneet aivan sumeiksi. Yhtä kaikki. Hän ei itkisi. Hän antautui\nkiihkeästi noihin loppumattomiin järjestelyihin, joita heidän kotinsa\nalinomaa kaipasi. Hän komensi hikoilevia kamaripalvelijoita, antoi\nvaihtaa kahden, kolmen kuperakylkisen lipaston paikkaa, siirrätti\nvuoteet kauemmas ikkunasta ja jakeli päättäväisin äänin käskyjä.\nTämä hälinä viehätti häntä hetken. Kultapunoksiset livreet liehuivat\nkuuliaisina hänen tahtonsa mukaan. Häneltä ei riittänyt hetkeäkään\ntuskalleen, hän ei tahtonut ajatella sitä...\n\nSisäisesti hän tunsi kuitenkin kuin pysähtyneensä Skeppsbron\nlaiturille, josta liputettu laiva loittoni merelle. Hänen touhunsa alla\nsäilyi autius. Hän yritti paeta omaa apeuttaan ulkopuoliseen maailmaan,\njossa vaadittiin toimeliaita käsiä ja jyrkkiä komennuksia. Kunpa hän\nosaisi olla muistelematta miestään, kunpa hän ei lainkaan näkisi\nedessään noita heleitä, hehkuvia silmiä ja punaista suuta, kasvoja,\njotka painuivat musertavan komeina hänen ylitseen!\n\nHedvig täytti syksyn pitkät päivät ylenpalttisella puuhaa\nvaisuudellaan, jonka hän oli jo kauan sitten havainnut parhaaksi\nlääkkeeksi huolia, epäluuloja, mustasukkaista odotusta, levottomia\nöitä vastaan. Hän tyhjensi ja täydensi ruokakonttoreita. Hän juoksutti\nkeittiöpiikoja torilla ja valvoi tarkasti puhtaaksi pestyjen komeroiden\njärjestämistä. Kun hän kyllästyi juustovuoriin ja kukkuraisiin\nsalaattivateihin, viinietikalla kostutetun valkosipulin tuoksuun ja\nuusiin ranskalaisiin menetelmiin, jotka koskivat käristetyn kinkun\nryydittämistä, hän halusi koetella keittiönsä mahdollisuuksia.\nYritettiin valmistaa italialaisia ruokalajeja, tagliarinia, raviolia,\nmakkaroita, jotka oli paistettu sipulin kera, hienoksi hakattuja\nlampaan munuaisia, jotka sekoitettiin taitavasti kyljyksiin ja maksaan.\nHedvig häiritsi kokkia alituisella läsnäolollaan. Hän viihtyi hyvin\npannujen, patojen ja parilaiden helinässä, kärisevien lihaviipaleiden\ntuoksussa. Mutta päivällisillä, jotka hän antoi valmistaa ja joille\nhän kutsui iloisen rouva Stapelmohr- Schröderheimin ja hauskan\nparoonitar Tauben, hän saattoi vaipua ajatuksiinsa ja vastailla kovin\nhajamielisesti. Hän koski itse tuskin nimeksikään ruokiin, kun ne\nvihdoin höyrysivät hänen edessään syreeninvärisissä, kultavaakunalla\nkoristetuissa kulhoissa. Hän oli levoton; hän odotti kiihkeästi\njokaista viestiä, joka toisi tiedon sotatapahtumista.\n\n\"Annan täydentää pöytäkaluston\", hän päätti. Mutta keskellä\npaperikääreistä purkautuvien porsliinien paljoutta hänet yllätti\napeus. Hän käänteli voimattomin käsin appelsiininpunaisia\nteekuppeja, joihin berliiniläinen toiminimi oli panettanut leimansa,\nja selittämätön haikeus tulvahti hänen mieleensä, kun hän vain\nkuvittelikin mahdollisuutta, että mies istuisi tavallisella\npaikallaan illallispöydässä ja kohottaisi huulilleen tämän kuperan,\nmaljamaisen kupin. Mitä tapahtuisi jos hän kuolisi? Ei, Hedvig ei\nuskaltanut pohtia sitä — hän sysäsi päättävästi syrjään kiduttavat\nmielikuvat. Meissen- porsliinit kilisivät. Siniset, unikonpunaiset,\nsitruunankeltaiset kulhot kalahtelivat vastakkain, kun hän asetteli\nniitä hyllyille. Joskus, joinakin lyhyinä hetkinä, hänestä miltei\ntuntui, että poissaolevan hengitys huokui hänen ohimokaan vasten ja\nettä hän saisi seuraavassa tuokiossa kuulla hyväilevän äänen: \"Jätä\nse sikseen. Tule istumaan arkihuoneeseen. Voimmehan sytyttää tulen\ntakkaan, kultaseni...\" Ei, tämä oli joutavaa viipymistä turhissa\npikkutapahtumissa, sen Hedvig tiesi. Ja kuitenkaan hän ei kaikista\nponnisteluistaan huolimatta voinut vapautua noiden tyhmien muistojen\nkahleesta. Samassa silmänräpäyksessä hänen sydäntään vihlaisi tuska.\nHän muisti Drottningholmin öisen puiston, kuuli valtaneuvoksen tytön\nkuuman, kiihkeän huohotuksen ja tahtoi ajatella muuta.\n\nTämä levoton horjuminen epätoivon ja kaipuun välillä ei koskaan\nlakkaisi. Hänen hellyytensä kohdistui kipeänä ja ylenpalttisena\nyhteen ainoaan ihmiseen, yhteen ainoaan mieheen, joka oli ottanut\nvastaan hänen rajattoman antaumuksensa välinpitämättömästi hymyillen.\nMutta hän ei raivonnut eikä soimannut. Hän ei halunnut vaipua omaan\nkatkeruuteensa, vaan pakottautui hymyilemään tyynesti. Olkoon.\nTuhlatkoon intohimoaan kenelle halusi. Hän painoi verettömät rystyset\nhuuliaan vasten ja hänen teki mieli parahtaa ääneen. Jumala, kunpa\nkaikki muuttuisi toiseksi!\n\nMutta mikään ei muuttunut. Lukemattomien pikkuseikkojen iloiset\nja piinalliset muistot huokuivat vastaan kaikista näistä avarista\nsaleista, miehen läsnäolon elävä tuntu uhosi jokaisesta esineestä,\njota hän oli pidellyt käsissään, ja kiilsi kirkkaiksi hangatuista\npermannoista, joita hän oli polkenut. Hedvig hypisteli mietteissään\nnimikirjasinleimasimia, jotka _hän_ oli asettanut kirjoituspöydän\nmahonkilevylle. Tuossa oli hänen kultainen nuuskarasiansa, tuossa\nhelmiäisestä valmistettu kotelo, jonka monarkki oli hänelle\nlahjoittanut ja jossa säilytettiin kirjoitusneuvoja. Tuossa kolme siroa\nemaljirasiaa, luukoristeinen linkkuveitsi, keltainen turkkilainen\nnahkalompakko ja pöydän liepeelle unohtunut kuppi, joka oli kuultavinta\nWedgwoodfajanssia ja jota koristi Armfeltin vaakuna. Hän ei koskenut\nsiihen. Näytti niinkuin mies olisi aivan äskettäin laskenut sen\nkäsistään. Ja kesken katkeria mietteitään Hedvig ajatteli huolestuneena\nniitä alusvaatekertoja, jotka matkallelähtijä oli antanut sulloa\narkkuihinsa. Sota? Se tuottaisi tuolle sietämättömälle herkuttelijalle\nalituisia harminaiheita: pilaantuneita päivällisaterioita, kehnoa\nhernekeittoa, mustaa, kitkerää leipää, jota hänen omassa pöydässään,\n_heidän_ pöydässään ei milloinkaan nähty.\n\nSyyskuun viimeinen päivä oli sivuutettu, oli ryhdytty ensimmäisiin\nepävarmoihin joulusuunnitelmiin, kun vihdoinkin, vihdoinkin tuli tieto.\nHedvig seisoi avattu kirje kädessään ruokasalin ovella. Hän tuijotti\nmiltei sokaistuneena noihin mustiin kirjaimiin ja kietoi hartioilleen\nkiinalaista saalia ikään kuin hänen olisi vilu. Hänen miehensä\noli joutunut Barönsalmen eteläpuolella keskelle kovinta kahakkaa.\nRuotsinsalmen taistelusta lähtien venäläinen saarilaivasto oli keinunut\nPorkkalan vesillä ja Barönsalmesta oli kauan kulkenut arveluja, että\nvihollisen hyökkäys suunnattaisiin sieltä Inkoon pitäjään, armeijan\nammus ja ruutivarastoihin. Kirjeen viittailevista riveistä hahmottui\nverkalleen taistelun kulku. Oh. Hedvig tunsi huimausta ajatellessaan\nniitä neljääsataaneljääkymmentä venäläistä, jotka olivat vallanneet\nElgsön ja joiden kimppuun hänen miehensä kävi oman prikaatinsa\netukynnessä. He olivat soutaneet syyskuun yön pimeydessä keveillä,\nheittelehtivillä meriveneillä vihollisen asemaa kohti. Lähes puolet\nheistä oli eksynyt metsiin. Jäljellejääneet parisataa miestä nousivat\nhurraten ja miekkojaan heiluttaen veneistä, syöksyivät kiivaasti\nrynnistäen venäläisten vartioväen kimppuun ja joutuivat taistelemaan\nmies miestä vastaan liukkailla, mereen antavilla kalliopaasilla. Hän\nsattoi nähdä sen kaiken. Mitäpä merkitsi, kuka heidän joukostaan\nsuistui kuohuihin ja kuka löi, pisti, vangitsi kiihkeimmin sumussa\nvilahtelevia vihreätakkisia miehiä! Hän ei tahtonut kuulla mitään\noriginellista eversti Vegesackista, hän ei omistanut ainoatakaan\najatusta nuorelle luutnantti Holmsdorfille, joka oli hädin tuskin\nehtinyt hypähtää syrjään laukeavan kanuunan tieltä. Mitä tuo kaikki\nmerkitsi? Hän silmäili hätäisesti kirjeen loppurivejä. Ne kertoivat\nvenäläisten patterin valtaamisesta ja voitetun vihollisen paosta\nHaminan seuduille. Mutta hänen täytyi painaa sydänalaansa, kun vihdoin\nselvisi, että tämä kiivas kahakka ei ollut kulunut vaurioitta hänen\nmiehensä osalta. Hän oli saanut haavan rintansa yläpuolelle, hän tunsi\nitsensä liian heikoksi viipyäkseen enää rintamalla.\n\nHedvig odotti kuumeisena jokaisen uuden laivan tuloa. Hän tahtoi\nehtimiseen varmistautua tiedossaan, että haava ei ollut vakava ja\nettä hänen huolensa oli turhaa. Hän vietti unettomia öitä tyhjissä\nilottomissa saleissa, vaelsi puolipukeissaan keittiössä ja eteisessä,\nistui aamun valjetessa miehensä työhuoneessa sormeillen hermostuneena\nhänen kirjoitusneuvojaan. Kunpa hän palaisi! Hedvig tunsi itsensä aivan\nvoimattomaksi; pääasia oli kuitenkin, että mies palaisi hänen luokseen.\n\nKUN SYKSY vaihtui talveen, sodankäynti keskeytettiin ja kuningas saapui\ntyytymättömänä Tukholmaan. Oli taisteltu käsittämättömän raivoisasti,\noli vallattu pattereita, pakotettu vihollinen kerta toisensa jälkeen\nperäytymään, ja kuitenkin vuosi 1789 oli painumassa mailleen kenenkään\nvoimatta tarkoin sanoa, kumpi taistelevista valtakunnista oli voiton\npuolella. Monarkki tarttui kuumeisin käsin hallitusohjiin. Karl August\nEhrensvärd oli saanut tulikasteensa Ruotsinsalmessa ja osoittautunut\nkykenemättömäksi laivaston johtoon. Oli sangen vastenmielistä lähettää\ntuolle tyynelle, kömpelölle kamaristrategille jyrkkää erokirjettä.\nKuningas miltei näki edessään avuttoman Ehrensvärdin, näki hänen\nkumaran niskansa ja kuperat silmälasit, joita hän avuttomasti\npyyhiskeli suureen nenäliinaansa. Ei! Hänen annettiin palata takaisin\nKarlskronaan, josta hän oli tullutkin, ja jäätiin odottavalle kannalle.\nVihdoin kun monarkki oli jo väsynyt odottamiseen, amiraali käsitti\ntilanteen ja lähetti omasta aloitteestaan eronhakemuksen. Hänelle\nmyönnettiin anteliaasti eläke ja täyden vuoden palkka; hän luopui\nmiltei iloissaan sotilasurastaan ja vetäytyi hiljaisuuteen.\n\nSillä välin jatkuivat varovaiset rauhanhieronnat, joihin kuningas\nlopulta näki parhaaksi taipua, tosin empien ja sisäisesti\nvastahakoisena. Mutta kun Pietarin kabinetista esitettiin mitä jyrkin\nuhkavaatimus, että rauhan ehtona oli Anjalan miesten vapauttaminen,\nhän kiivastui. Ei koskaan! Oli syöksyttävä suinpäin oikeudenkäynnin\nvaivoihin ja saatava viimeinkin aikaan päätös. Nyt hän toimitti uusia\nkuulusteluja, nöyryytti perinpohjin syytettyjä ja langetti vihdoin\ntuomion, kun tämä pitkällinen valtiopetosjuttu uhkasi jo venyä\nloppumattomiin. Tukholman kaduilla ja toreilla, porvariskodeissa\nja työpajoissa kuohui voimakas vahingonilo. Kuningas oli oikeassa,\nkopeat päälliköt olivat ansainneet palkkansa. Miten halukkaasti\nkuvailtiinkaan niitä seurauksia, joita kuolemantuomion julistaminen oli\naiheuttanut syytettyjen piirissä! Mosebackenin mäellä lapset leikkivät\noikeudenkäyntiä, katupojat matkivat Klingsporia, jonka rohkeus petti\nja joka oli joutunut suunniltaan kuolemanpelosta: he lysähtivät\npolvilleen, kuten hänkin, he suutelivat toistensa sormenpäitä,\nkuten hän oli suudellut lääkärien ja pappien vastustelevia käsiä,\nhe huusivat, ulvoivat ja matelivat vatsallaan, purivat rystysiään\nja anoivat sortuvin äänin armoa. Mutta ennen kuin tuomiota oli\nehditty panna täytäntöön, monarkki alkoi käyttäytyä yhä epävarmemmin\nja antoi lopulta sananvallan lempeydelleen. Syvimmältään hän ei\nkantanut kaunaa muille kuin kopealle Hästeskolle, joka oli loukannut\nhäntä henkilökohtaisesti. Klingspor, joka oli viety Danvikenin\nmielisairaalaan, sai ymmärryksensä takaisin; vanha parooni Armfelt\ntointui vapisevasta pelästyksestään, saatuaan sanomattomaksi\nhämmästyksekseen kuulla, että hänet lähetettäisiin Kristianstadiin,\nmissä hän saisi viettää lopun ikäänsä häiriintymättömässä rauhassa.\n\"Oletteko tyytyväinen?\" kysyi kuningas parooni Armfeltilta, joka oli\nkiiruhtanut hänen luokseen saatuaan kuulla sedän tuomioon tehdystä\nlievennyksestä. Armfelt ei vastannut sanallakaan, vaan kumartui\nsuutelemaan hänen sormiaan.\n\nMutta Turun rykmentin komentaja, eversti Hästesko, jonka jäntevä\npäättäväisyys oli pitänyt kapinan ohjaksia kireällä ja joka oli\nollut kyllin röyhkeä viskatakseen vasten kuninkaan kasvoja selvän\nuhkavaatimuksen, kun tämä oli laskeutunut vaunuistaan Husulan\nleirialueella, ei tullut osalliseksi armosta. Pitkän oikeudenkäynnin\naikana hän oli yrittänyt peitellä syyllisyyttään, hän oli järkähtämättä\nevännyt todistukset, joita Anjalan ja Ummeljoen sotaoikeus, hänen\nmiehistönsä ja hänen omat aliupseerinsa esittivät häntä vastaan. Kun\nsotaviskaali vihdoin ryhtyi laatimaan lopullista kannekirjelmää,\nhän vallan hämmästyi näiden syytösten runsautta. Näytti siltä, kuin\neverstin kopea käskevyys olisi kaikkialla herättänyt kytevää, kätkettyä\nkiukkua. Kuningas joudutti maltittoman kiihkeästi tämän mutkallisen\noikeusjutun päätöstä, ja kun runoilija Leopold uskalsi ohimennen\nhuomauttaa, että Hästeskon veri ei missään tapauksessa huuhtoisi\nhistoriasta Anjalan häpeätahraa, hän kerrassaan tyrmistyi monarkin\nsilmien kovaa välähdystä. Jos eversti oli ankaran umpimielisyytensä\nsuojassa vaalinut heikkoa toivoa, hän sai nähdä sen pettävän. Hänet\nteloitettiin Ladugårdslandin torilla suuren katsojajoukon ulvonnan ja\nvihellysten, itkun ja metelin kaikuessa.\n\nKeväällä 1790 alkoivat taistelut uudelleen, ja hetken kestänyt\nvälirauha murtui itärajalla ammuttuihin laukauksiin. Tykkien redutit,\npaljastetut pistimet, uhkaavasti jylisevät kanuunat piirtyivät\njälleen valtakunnan taivaanrannoille. Kansa kuunteli peläten sanomia,\njoita Pohjanlahden laivat kuljettivat Tukholmaan. Ja kuitenkin\ntähän epävarmuuden tilaan alettiin jo tottua, kun uudistetuista\nrauhanneuvotteluista, toistuvista hyökkäyksistä ja valtauksista\nei näkynyt loppua. Hiljaisten maakylien keskellä kohosivat vanhat\npuukirkot ja keräsivät seurakuntaa jumalanpalveluksiin, joissa sodan\nja rauhan Herralta rukoiltiin suojaa valtakunnan aseille. Esirukousten\nvihkimät tykit eivät lakanneet syöksemästä tulta. Maa vaikeroi ja\nunohti huolensa, voivotteli ja jatkoi arkista askarrustaan niiden\njylinän keskellä.\n\nYlikamarijunkkarin tyhjissä huoneissa, joihin vahveneva valo\ntunkeutui kevään mukana, ei mikään muuttunut. Hedvig pingotti valkeaa\nbatistia ompelukehykseen ja unohtui istumaan toimettomin käsin.\nTuntui miltei, että hän oli jäänyt leskeksi... Ei sentään! Jokainen\nviesti, epämääräisinkin, tuotti hänelle loppumatonta huolta, ja hänen\nlevoton odotuksensa, joka oli jälleen alkanut, saattoi hävitä vain\nsikeimmän aamu-unen aikaan. Unessa hän näki alituisesti luonaan tuon\nmuhkean, itsevarman miehen. Kustaa Mauri kumartui hymyillen hänen\npuoleensa, siveli kuvaamattoman hellästi hänen hiuksiaan ja suuteli\nhäntä kiihkeästi, kuten oli suudellut Drottningholmin puistossa,\nsinä päivänä, jolloin hän oli viskannut kädestään pienen rypistyneen\nkirjeen. Silmät hehkuivat hänessä itsessään; ne olivat polttaneet oman\nkirvelevän kuvansa häneen, ja vain unessa hän saattoi turvallisin\nmielin tuntea, että katseet, hymyt, äänenpainot, hyväilyt kuuluivat\nvain hänelle. Hedvig oli herättyään alakuloisen voipumuksen vallassa.\nHän painoi väkivalloin takaisin jokaisen mustasukkaisen ajatuksen, joka\nuhkasi avata hänen katseelleen kiduttavia näkyjä, ja kuta kiihkeämmin,\nkuta tietoisemmin hän torjui niitä, sitä levottomammin hän liikkui\ntyhjissä suurissa saleissa.\n\nMies valitti kirjeissään haavaa, jonka hän oli saanut Elgsön\nkahakassa. Se vihoitteli varsinkin öisin, jolloin hänen täytyi kestää\nkenttävuoteen kylmyyttä. Mutta se ei ehdyttänyt hänen levotonta\nhuimapäisyyttään ja sotaista taistelunhaluaan, sillä hän eteni oman\nprikaatinsa johdossa yhä lähemmäs venäläisten raja-asemia. Huhtikuun\nviidentenätoista päivänä hän joutui kestämään kovan ottelun Parta\nja Kärnäkoskella. Hän komensi urheat joukkonsa rynnäkköön, yllätti\näkkiarvaamatta vihollisen, joka vartioi rajaa, ja valloitti heidän\npatterinsa. Vasta kaksi viikkoa myöhemmin venäläisten taholta tehtiin\nvoimakas vastahyökkäys, mutta majuri Jägerhorn torjui heidät armotta\ntakaisin. Kaikista noista pidättyvän ylimalkaisista tiedonannoista,\njotka puhuivat sotaliikkeistä, etenemisistä, peräytymisistä,\nvihollisen etappipaikoista ja siirtyvistä raja-asemista, välkkyi\nkäytyjen taisteluiden vaimea kajastus. Joukot marssivat yön pimeydessä\nunettomuuden ja vilun huumaamina. Kosteissa metsissä tallautui harmaa\nsammal saappaiden anturoihin. Rämeitä, kenttiä ja valjunvihreitä\nniittyjä penikulmittain... Leiriytyviä rykmenttejä, jotka irroittelivat\nasetaskuja ja puhdistivat musketteja kolean aamusumun keskellä, jossa\nlyhyet komentosanat kajahtelivat kovaäänisen kimeinä. Tuntui kuin tätä\nmieletöntä tilannetta olisi kestänyt jo vuosikymmenien verran ja kuin\nmarssiminen, rummutus, jylinä ei milloinkaan päättyisi.\n\nKaikesta tuosta epävarmuudesta oli ehkä olemassa yksi pakotie:\nlapsi. Hedvig havaitsi usein kuvittelevansa, miten toiseksi elämä\nmuuttuisi, jos hänen hellyytensä saisi kohdistua pieneen elävään\nolentoon, johon kaikki se, mitä hän poissaolevassa miehessään\nrakasti, olisi ihmeellisesti keskittynyt. Hedvig tutki kummastuneena\nomaa olemustaan. Kielsikö luonto häneltä tämän viimeisenkin? Hänen\nruumiinsa oli virheetön ja täydellinen, hänen voimakkaat jäsenensä\nolivat terveet. Hän uneksi punehtunein poskin tuon avuttoman olennon\nkuumien, kosteiden kalvojen kätköön, oman alttiiksiannetun ruumiinsa\nonteloon. Hän tahtoi tuntea sen ensimmäiset liikahdukset. Hän pohti\nusein, mitä sitten seuraisi. Ja näiden mielikuvien levotonta vaellusta\nsäesti katkera tietoisuus, että jossakin lähellä varttui ja ojenteli\nkäsiään pieni ihminen, prinsessan kamarineidin avioton lapsi, jonka\nelämä oli versonut hänen miehensä elämästä. Syvä mielipaha ei\nottanut haihtuakseen. Kesken yksinäisiä mietteitä, joissa pienet\nsukat, pienet solkikengät, valkoiset alusliinat, kapalot ja pyyhkeet\npyörivät iloisessa sekamelskassa, hän tunsi olemuksensa sisintä myöten\nkirvelevän vihlaisun ja havahtui unestaan. Hän ei suinkaan salannut\ntotuutta itseltään. Siitä saakka, kun neiti Rudenschöld oli palannut\nmatkaltaan ja näyttäytynyt hovissa, tosin kalpeampana ja arkisempana\nkuin ennen, Hedvig oli vetäytynyt yksinäisyyteen välttääkseen tuon\nihmisen kohtaamista. Magdalena liikkui kaikkialla Drottningholmin\npuistoissa, mutta hän ei nauranut, leikkinyt, elehtinyt kuten ennen,\nhänen askeleistaan oli kadonnut painoton notkuva keveys ja hänen\näänensä oli käynyt kummallisen kaiuttomaksi, ikään kuin asia sittenkin\nolisi satuttanut häntä.\n\nHedvig odotti onnettomuutta. Aavistus paloi hänen veressään, ja hän\ntiesi, että nämä synkät epäilykset saisivat pikaisen vastauksen.\nöisin hän näki levottomia unia marssivista sinipukuisista sotilaista,\ntemmeltävistä ratsuista, rummuista, joiden ääni saattoi yhä jylistä\nhänen korvissaan, kun hän havahtui ja kuunteli tuskaisena yön kohinaa.\nMitä tahansa muuta kuin alituista huolta ja epävarmuutta! Silloin,\nkesäkuun alkupäivinä, saapui tieto Savitaipaleen taistelusta; jossa\nruotsalaiset maajoukot olivat kärsineet ankaran tappion ja jossa hänen\nmiestään oli ammuttu olkapäähän.\n\nLEIRISSÄ, joka sijaitsi lähellä venäläisten pattereita ja johon saattoi\nkuulla jatkuvaa musketinpauketta, vallitsi yö. Armfelt oli laskettu\nkenttävuoteelle. Välskäri oli uudelleen muuttanut verisen kääreen,\nkostuttanut tulehtuneen haavan ympäristöä ja sitonut rohdinsiteen niin\ntiukalle, että sairas tunsi sen kirvelevän puristuksen unenhorroksen\nlävitse. Kaikki veri oli paennut hänen kasvoiltaan. Lyhyeksi palanut\nkynttilä valaisi kasvoja, joiden silmäluomet kuulsivat sinisinä.\nAjettuneesta leuasta työntyi tummaa parransänkeä. Hän kuuli haavurin ja\nadjutantti Meijerhelmin jokaisen kuiskauksen. Äänet rummuttivat hänen\nkorvissaan, ne kuohuivat hänen ylitseen, ja jokainen tuokio, jolloin\nhän vaipui horroksiin, hulmahti täyteen kiduttavia näkyjä. \"Nukkukaa\",\nsanoi adjutantti Meijerhelm. Armfeltin silmäluomet painuivat umpeen.\nHän oli vajoamaisillaan yön pauhaavaan syvyyteen, jossa temmelsi\nihmisten ja eläinten hahmoja ja jonka hänen suunnaton, pakahduttavan\npainava kätensä täytti äärestä ääreen... Hän yritti ponnistautua\npystyyn. \"Tukekaa minua. Nostakaa minut ratsulle! Oletteko kuuroja!\"\nhän huusi kaikin voimin.\n\nMutta haavurin käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen, ja hänet\npainettiin takaisin kuin avuton lapsi.\n\nAdjutantti Meijerhelm tuijotti kynttilän liekkiin, ja hänen kätensä\ntekivät havainnollisia kaaria, kun hän kuiskaili välskärin korvaan\ntaistelun kulkua. He olivat rynnänneet Savitaipaleen kirkkoa kohti,\njossa venäläisten patterit sijaitsivat, ja tämä hyökkäys oli tehty\nkolmelta taholta. Mutta nyt hän ymmärsi, että vain Armfeltin rykmentti\noli ehtinyt ajoissa perille. \"Me olimme keskellä helvetinmoista tulta,\nennen kuin kukaan ymmärsi, mistä oli kysymys\", hän puhui kiihkeästi\npuoliääneen. \"Jos sanoisin, että olen nähnyt savupilvien keskellä\neverstiluutnantti Axelsonin hevosen ja majuri Vegesackin peruukin,\npuhuisin pelkkää roskaa. En tiedä mitään. En ole kuullut enkä nähnyt\nmitään savun, tulen ja jylinän takia. Kaksi tai kolme kertaa tunsin\nsuistuvani maahan. Ratsu ammuttiin aitani, raahauduin ruohikossa kuin\nkäärme ja näin Kuolimonveden kiehuvan räjähtelevistä ammuksista.\"\nHän kuivasi hikeä otsaltaan. \"Peli on menetetty, sen viestin me\nviemme mennessämme\", hän huokasi. Mutta järkkymätön haavuri halusi\nyhä uudelleen ja yksityiskohtia myöten kuulla, miten Armfelt oli\nrynnännyt korkeimman patterin harjalle ja miten Neriken pataljoona ja\nVermlannin rykmentti olivat syöksyneet hänen jäljissään viheltävistä\nluodeista välittämättä, ajautuen sokeassa urhoollisuudessaan suoraan\nkuolemaan. \"Hänet\" — adjutantti osoitti sormellaan sairasta — \"hänet\nlöysin askelen päässä kasakasta, jonka kasvot oli ammuttu hajalle. Hän\nistui kyyryllään omituisessa asennossa, hän muistutti miestä, joka on\nlaskenut alleen, luvalla sanoen.\" Ja toistamiseen hän kuvasi uteliaalle\nkuulijalle haavoitetun prikaatinpäällikön pelastamista ja hänen\nkuljettamistaan tulilinjalta yksinäiseen leiritelttaan.\n\nLiekki lepatti ja painui matalaksi. Sairas valitti hiljaa. \"Sanon\nteille, adjutantti Meijerhelm, että nuo uudet hyviksi kiitetyt\nparannuskeinot eivät lisää unssiakaan ihmisen elinvoimaa\", huomautti\nvälskäri ja nousi muuttamaan vielä kerran rohdinsidettä. \"Pro primo:\njos he ovat kuollakseen haavoihinsa, he kuolevat, valutimmepa heidän\nsuuhunsa uudenaikaisia rohtoja tai emme. Pro secundo: kylmä lämmittävä\nvesihaude auttaa kaikkeen, missä ihmisvoima voi tulla kysymykseen,\ntässä tapauksessa tietysti myös _unguentum elemi_... Tämä on minun\nuskontunnustukseni. Hän... hän on vahvaa tekoa. Uudistetaan hänen\nsiteensä ja annetaan luonnon tehdä tehtävänsä.\"\n\nTIETO Savitaipaleen tappiosta ja Armfeltin olkahaavasta herätti\nTukholman aatelistossa kiukkuista vahingoniloa. Onnettomista\nvaltiopäivistä lähtien, jolloin nöyryytetty ritaristo oli marssinut\nistuntosalista ja kuningas oli lyönyt pirstaleiksi vanhat laintaulut\nvoidakseen rasittaa valtakuntaa uusilla veroilla ja pitkittää\nsotatilaa, monarkin entiset kannattajat olivat luopuneet hänestä. He\nkuuntelivat pahaenteisiä huhuja ja kohottelivat kulmiaan: tämän kaiken\nhe olivat tienneet jo ennakolta, tätä he olivat odottaneet. Kun vihdoin\nsaatiin kuulla, että parooni Armfelt, joka oli uskollisesti pysytellyt\nkuninkaan rinnalla, oli haavoittunut Savitaipaleen kahakassa, voivat\nvanha valtaneuvos von Fersen ia tallimestari Munck hädin tuskin\nsalata iloaan. Vihdoinkin, vihdoinkin tuo kopea nousukas oli saanut\npalkkansa! Hän oli kadottanut kaiken taistelukuntonsa. Hän hoippui\nelämän ja kuoleman rajoilla, ja kun elämä vihdoin voitti, hän joutui\nmakaamaan toipilaana kovalla telttavuoteella, jota siirrettiin leirin\nsiirtyessä yhä kauemmas tulilinjoilta. Näytti siltä kuin ruotsalaisten\nsotavoima olisi tänä vuonna osoittanut heikontumisen merkkejä myös\nmerellä. Nordenskjöldin, Chapmannin ja Toliin tarmokkaat kädet\ntosin pysyttelivät tiukasti laivaston ruorissa, ja Södermanlandin\nherttua, joka komensi valtakunnan aluksia, oli vain nimellisesti\nniiden ylipäällikkö: hän totteli kaikessa lippukapteeniaan, Senegalin\nvoittajaa. Mutta kun hän vihdoinkin uskalsi toteuttaa oman tahtonsa ja\nyritti pitkän empimisen jälkeen vallata vihollisen eskaaderia, hänet\nlyötiin pakosalle ja kaksi hänen laivoistaan tuhoutui perin pohjin.\nSödermanlandin herttuatar puri huultaan. Syvimmältään hän oli aina\nollut tietoinen miehensä saamattomuudesta, mutta tämä täydellinen\nepäonnistuminen sodassa kuten rakkaudessakin oli liian karvas kalkki.\nOli ihmeiden ihme, miten hänen teatraalinen lankonsa onnistui\nviimeisellä hetkellä, kun tilanne jo uhkasi kääntyä epätoivoiseksi!\nTodella? Hedvig Elisabeth Charlotta saattoi tuskin uskoa tietoa.\nKaksi päivää Tallinnan tappion jälkeen kuningas oli johtanut oman\nsaaristoeskaaderinsa Viipurin lahteen ja ollut vähällä joutua satimeen,\nkun vihollislaivasto sulki häneltä paluutien. Venäläiset olivat olleet\nvarmoja voitostaan, rannikoille oli rakennettu kuumeisella kiireellä\npattereita, viisi linjalaivaa oli ohjattu poikittain satamaväylän\nsuulle niin, että niiden kyljet uhkasivat Kustaan laivastoa, ja\nvihollisen amiraalialuksessa oli jo ryhdytty kunnostamaan kajuuttaa,\njossa monarkki oli vankina kuljetettava Pietariin. Mutta vastoin\nkaikkia odotuksia kuningas teki hyökkäysliikkeen. Hän murtautui\nmerellisen barrikaadin lävitse ja jatkoi keskeytymättömässä\nkuulasateessa kulkuaan, kalpeana, urheana, hehkuvin silmin, ikään kuin\nhän olisi vihdoinkin tehnyt teatteriuransa loistavimman eleen.\n\nMutta heinäkuu ei ollut ehtinyt puolilleen, kun kauan odotetun rauhan\nsanomat alkoivat kierrellä kaikkialla maassa. Aluksi epävarma ja vaimea\nhuhu tiesi kertoa uudesta taistelusta Ruotsinsalmen vesillä, missä\nsaamaton Ehrensvärd oli muutamia kuukausia sitten kestänyt niin verisen\ntappion. Mutta vihdoin kajahteli voiton uutinen yli valtakunnan;\nhämäristä, paisuttavista kulkupuheista hahmottui vähitellen selvä tieto\nottelun yksityiskohdista.\n\nMurrettuaan Viipurin lahdella venäläisten saarroksen kuningas oli\nkuljetuttanut suuren merilaivastonsa Viaporiin ja saaristolaivastonsa\nRuotsinsalmelle. Hänen kaikki päällikkönsä vaativat lepohetkeä; hän\noli jo vähällä peräyttää saaristoeskaaderin Svartholmiin, patterien\nturviin. Mutta parooni Armfelt, joka poti haavojaan jossakin Savon\nerämaissa, vannotti monarkkia yhä jatkamaan taistelua. Tässä asiassa\ntuo suomalainen oli hämmästyttävän itsepintainen — hän oli jo viikkoja\nsitten jyrkästi torjunut pelkän ajatuksenkin, että kuningas jättäisi\nkäsistään merisodan johdon. Päällikkökunnan neuvotteluissa kohotti\nvihdoin äänensä nuori everstiluutnantti Cronstedt. Hänen jyrkkä tulinen\nintonsa sai monarkin lopulta asettumaan yleistä mielipidettä vastaan,\nja sen sijaan että olisi kuunnellut varovaisten upseerien neuvoja,\nkuningas hymyili Cronstedtille ja päätti pitkittää sitkeää vastarintaa.\nTuon nuoren everstiluutnantin hän koroitti lippukapteenikseen. _Mille\ntonnerre_, oli yritettävä uudelleen! Ruotsalaisten saaristolaivasto\nreivasi purjeitaan Ruotsinsalmen vesillä, ja kuningas tähysteli\neebenpuisella kiikarillaan myrskypilviä, jotka vyöryivät meren yli, kun\nvenäläinen laivasto aloitti hyökkäyksen. Tälläkin kertaa Katariinan\neskaaderia johti Nassaun prinssi, mies, joka edellisen vuoden elokuussa\nlöi perin pohjin ruotsalaisen merivoiman. Mutta jo alusta alkaen\nnäytti siltä, kuin tilanne olisi tällä kertaa asettunut hyökkääjiä\nvastaan. Ensimmäisten laukausten jymähtäessä meri vaahtosi jo paisuvan\nvihurin piiskaamana, myrsky painoi Venäjän aluksia raataa kohti ja\nsärki heidän merellisen rintamansa. Kuninkaan lippukapteeni, jolle\ntämä päivä, heinäkuun yhdeksäs, hetkistä myöhemmin tuotti everstin\narvon ja Miekkatähdistön suurristin, komensi hyökkäykseen. Hämärän\ntullessa venäläinen amiraali totesi taistelun menetetyksi, mutta hänen\nperäytymiskäskynsä hukkui hirveään hämminkiin, ja hän näki kauhun\nvallassa oman laivastonsa kirjaimellisesti pirstoutuvan kareihin ja\nvaipuvan tykinkuulien murskaamana vaahtoiseen veteen.\n\nSamaan aikaan kun voiton viestit kulkivat ja hälyttivät rajaseutujen\nkansan majoistaan, kun juhlittiin kuninkaan eskaaderin voittoa ja\neverstiluutnantti Cronstedtin urhoollisuutta, levisi toisenkinlaisia\nhuhuja. Ruotsinsalmen voitto oli pahoin pelästyttänyt keisarinnaa,\nkun hän parhaillaan valmistui juhlimaan Viipurin lahden meritaistelun\nvoittoa. Kerrottiin, että hän oli valahtanut kalpeaksi kuin palttina\nkuultuaan oman laivastonsa tappiosta. Oliko ratkaisu vihdoinkin\ntapahtunut? Mäsäksiammuttujen mastojen ja kajuuttain kaaoksesta, salmen\nverisistä mainingeista, joilla alusten mustuneet rungot ajelehtivat ja\njoilla kellui suitsuavia veneenhylkyjä, kohosi verkkaan uuden toivon\nvaisu aurinko.\n\nElokuun neljäntenätoista huhut vihdoinkin varmistuivat. Pieneen Värälän\nkylään, Kymijoen läntiselle rannalle, vaelsi aamusta asti venäläisiä\nja ruotsalaisia upseereja. Elimäen keltaiset pellot polkeutuivat\nhevosten kavioihin. Töllien portailla seisovat maalaiset tarkastelivat\njuroina noita komeita univormuja, joiden metallisissa olkaimissa\nauringon kuvajaiset salamoivat. Pienen esikunnan seuraamana saapui\npaikalle kenraaliluutnantti Igelström, keisarinnan valtuutettu,\nmittaillen kirkkain silmin miestä, jolle Ruotsin kuningas oli uskonut\nrauhanneuvottelujen johdon. Parooni Armfelt liikkui vielä hieman\nvaivalloisesti, sillä kireä side kiersi yhä hänen rintaansa ja\noikeaa olkapäätä. Verenvuoto oli huomattavasti kalventanut häntä;\nhän oli väsähtänyt ja kohtelias syventyessään laajan sovintokirjan\nmuodollisuuksiin.\n\nMutta kuningas palasi Tukholmaan levottoman mielialan vallassa.\nKahden sotavuoden ainoana saaliina oli lopultakin vain tosiasia,\nettä molempien valtakuntien rajat jäisivät ennalleen. Moraalisesti\nhän tunsi voittaneensa, mutta tämä varmuus ei tyydyttänyt. Hän oli\nmenettänyt parhaimmat valtakunnan laivoista, tuhonnut luvuttoman\nmäärän valtakunnan sotaväkeä ja kaiken lisäksi kasannut hartioilleen\nvelkataakan, jonka maksaminen oli vievä valtion perikatoon. _Divide\net impera!_ Hajoita hallitaksesi. _Eh bien_, hän oli hajoittanut, ja\nnyt vaadittiin hallitsemista. Heti palatsiin saavuttuaan hän läksytti\nankarasti kuningattaren kamariherraa, Gustaf Adolf Reuterholmia, jonka\nkirotut valkeat kasvot tervehtivät häntä Kaarle herttuan työhuoneen\nikkunasta, kun hän näyttäytyi linnan pihalla. Tuo kavala lintu oli\nviettänyt kokonaisen vuoden ulkomailla valistuneiden vapaamuurari\nveljiensä seurassa ja palattuaan hän uhosi vahvaa jakobiinisuuden\nhenkeä! Ja kuningas päätti pidättää sen tuhannen riikintaalarin\neläkkeen, jonka hän oli tuolle tunnottomalle Juudakselle, tuolle\nPariisin vallankumousmiesten liehijälle herkkäuskoisuuden hetkenä\nmyöntänyt.\n\nMutta Johan Kristoffer Toll vetäytyi hiljalleen syrjään. Hän, joka oli\ntehnyt kaikkensa uudistaakseen turmeltuneen valtakunnan, hän, joka\noli puhaltanut kevytmielisen monarkin tekoihin muinaisten suurten\nsankarikuninkaiden henkeä — hän tunsi nyt epäsuosion tuulien ulvovan.\nHän kääriytyi viittaansa ja väistyi. Huonojen päivien tullessa hänen\nturvapaikkanaan oli sitkeä, rauhallinen odottelu, ja hän jaksoi kestää\nkaikki onnen vaihtelut varrotessaan jotakin suurta, jotakin tavatonta,\njonka jumalallinen sallimus oli varmaankin tallettanut hänen varalleen.\nKerran hän kuitenkin tarttuisi ohjiin ja voittaisi...\n\nKansa riemuitsi, liputti talonsa ja työpajansa, vyöryi Skeppsbron\nsatamaan ja tungeksi jokaisen Suomesta saapuvan aluksen ympärillä\nvaatien kärsimättömästi lisätietoja. Mutta aatelisto vaipui nyrpeään\nkiukkuunsa. _Kultaisen Rauhan_ kapakassa, ahtaan ja siivottoman kujan\nkulmassa, jossa kapeat Vaasain aikaiset kiviportaat johtivat syvälle\nkellariin, istui elokuun loppupäivinä pieni, suljettu seurue. He olivat\nasettuneet omaan nurkkaukseensa, he nojasivat kyynärpäänsä vanhaan\ntammipöytään, ja soihtujen levoton puna hehkui heidän kiihtyneillä\nkasvoillaan. Tähän piiriin vetäytyi lyhyinä vapaahetkinään vanha\nkenraali Pechlin.\n\nSiitä päivästä saakka, jolloin hänet oli estetty saapumasta säätyjen\nistuntoon ja suljettu omaan asuntoonsa Blasieholmenille, hän tunsi\nvihaavansa monarkkia syvällä, mustalla vihalla. Hän istui tyynen\njuhlallisena kuiskailevien aatelismiesten keskellä. Jauhotettu peruukki\npainui kuin hautova peite hänen kuperalle päälaelleen, ja korkea otsa\nrypistyi viisaisiin poimuihin pitkän, matalan nenän yläpuolella. Hän\ntunsi tämän seuran. Tuossa istui nuori upseeri Klaus Fredrik Horn.\nHänellä oli keltaiset kasvot, joiden iho oli kireää kuin pergamentti,\nja joka kerta, kun hänen kapeat huulensa vetäytyivät ivahymyyn,\notsalle liimautuneet mustat suortuvat näyttivät liikahtelevan kuin\npienet käärmeet. Hänen oikealla puolellaan kyyrötti kaunis, synkkä\nAnckarström, erotettu rykmentinkapteeni, jonka tummissa silmissä\nvälkkyi väkivaltainen tuli. Tähän seuraan liittyi myös lihava,\nhyväntahtoinen kreivi Ribbing ja varovainen everstiluutnantti\nLilliehorn, jonka äiti oli kerran imettänyt nykyistä monarkkia.\n\nHe imivät savipiippujaan ja kypsyttivät katkeruuden hedelmiä viisaan\noveluuden hautovassa lämmössä. Pechlin hymyili. \"Olemme voittaneet\nsodan\", hän sanoi valtioviisaasti. \"Se merkitsee, että puolet Vanhasta\nSuomesta on hävitetty, että viisikymmentätuhatta nuorta miestä on\ntullut uhratuksi tykeille, että viisitoista linjalaivaa ja fregattia\nsekä lisäksi koko joukko saaristolaivoja makaa Suomenlahden pohjassa.\"\n— \"Kun vauriot arvioidaan\", huomautti kreivi Horn, \"saamme valmistua\nodottamattomiin tietoihin. Luulen, että valtionvelka on huikeasti\nnoussut. Se on kolme, neljä kertaa suurempi kuin etinen Puumalan\nsalmen rajakahakkaa.\" Mutta Ribbingin hyväntahtoisille kasvoille\nlevisi ilkamoiva nauru. \"Apropo, Puumalan salmi! Kerrotaan, että\noopperan räätäli on nostanut eläkettä jo viime maaliskuusta. Monarkki\non antelias, hän ei unohda, ketä hänen on kiittäminen venäläisistä\nrajavartioistaan.\" — \"Asiaan\", huudahti kapteeni Anckarström\nkärsimättömänä. Ribbing ja Pechlin myhäilivät. Rauhaton kapteeni sai\nkuulla, miten he ensin virittivät _Te Deumin_ käytyjen taistelujen\nkunniaksi, ennen kuin ryhtyivät pohtimaan suurta hankettaan. Mutta\nsilloin kreivi Horn kohotti kuolleenkalloa muistuttavat kasvonsa,\nja hänen keltainen ihonsa kiristyi ovelaan ivahymyyn. \"Unohdatte,\nAnckarström, että meidän tussareistamme puuttuu hopealuoteja\", hän\nsanoi. \"Vihittyjä hopealuoteja. Noidanvälineitä, jotka saavuttavat\nmaalinsa yli meren ja maan. _Hän_ ja hänen paroonillinen apinansa ovat\ntänä päivänä valtakunnan toisella puolella, ja vasta kun monarkki\nnäyttäytyy Tukholmassa, voitte virittää liipasimen, jos haluatte.\"\n\nHän vaikeni ja hänen pergamentin väriset kasvonsa näyttivät sammuvan\nkuten lyhty, josta liekki, ajatus, on tukahtunut. Mutta tätä\nsalavihkaista viittausta seurasi yleinen hiljaisuus. Pechlinin kupera\notsa kaartui entistäkin valkeampana, Ribbingin paisuneista kasvoista\nloisti varovainen epäilys. Lilliehorn liikehti vaivautuneesti\nlavitsalla. Vihdoin vanha kenraali katsoi parhaaksi nousta. \"Te,\nAnckarström, ja te, Ribbing, tekisitte viisaan teon, jos toimittaisitte\nitsenne Gäfleen, jossa seuraavat valtiopäivät tullaan pitämään.\nOdottakaahan... En tahdo ehdottaa mitään, en puhu sanaakaan noidutuista\nluodeista niinkuin ystävämme Horn.\" Ja äkillinen oveluus terästi hänen\nkatseensa. \"Saatte uskoa, että kunniallinen pistoolinkuula synnyttäisi\nTukholmassa kohinan, jonka aikana viisas mies voisi siemaista aimo\nannoksen vallan ja kunnian kaakusta. _Voyons_, saamme nähdä, hyvät\nherrat.\"\n\n\n\n\n5\n\n\nNeekeri Badin seisoi tummana ja äänettömänä Tessinin linnan kaikkein\npyhimmän ovella ja odotti, että monarkin vieras vihdoinkin poistuisi.\nKynttilöiden liekit lepattivat. Salissa tuntui kevyt ilmavirta, joka\nliikutti mahonginvärisen kamaripalvelijan turbaanimaista otsatöyhtöä,\nriikinkukon, papukaijan ja paratiisilinnun untuvia. Ylikamarijunkkari!\nGäflen valtiopäivistä asti ylikamarijunkkari Armfelt oli viipynyt\nkuninkaan rinnalla kuin varjo! Nyt hän nojasi siroa, sormuksin\nkoristettua kättään kauniin kirjoituspöydän lappeeseen ja näytti\njuuttuneen paikalleen, vaikka yö pimeni. Monarkki istui sanattomana,\nhymyillen suuressa nojatuolissa. Rauhaton valo leikki hänen\nlaihtuneilla kasvoillaan, ja hänen laajentuneista silmistään paistoi\nsurullisuus, jonka tämä myöhäinen tuokio säälimättä paljasti.\n\nParooni Armfelt levitti vielä kerran noiden väsyneiden silmien\nkatseltavaksi kaikki uhkaavat kortit. Gäflessä, jossa säädyt olivat\nkuukausi sitten kokoontuneet, oli ollut läsnä liigan jäseniä, ja\nelleivät huhut pettäneet, salaliittoa suunniteltiin sadan, parinsadan\naskelen päässä tästä huoneesta. Tiesikö hänen majesteettinsa, että\nHufvudstan kartano oli noiden hämärämiesten päämaja. Asia oli. vakava.\nTuli ainakin välttää maaliskuun kuudennentoista oopperanaamiaisia,\nsillä olihan mahdollista, että niiden tavattomassa tungoksessa\nsattuisi onnettomuus. Mutta kuninkaan huulilla leikki kummallinen\nhymy. \"Ensiksikin, en usko noihin huhuihin\", hän huomautti naputellen\nmiettiväisenä pöydän reunaa. \"Niin pitkälle emme ole vielä tulleet.\nToiseksi, mitäpä hyödyttäisi välttää oopperanaamiaisia? Sehän\ntodistaisi vain pelkuruutta. _En avant, monsieur_!\"\n\nArmfelt pidätti huokauksensa ja kumarsi. No niin, jatkuva varuillaanolo\nei missään tapauksessa olisi haitaksi, ja nyt. kun kaikkialla\nTukholmassa puhuttiin, että tietyt aatelispiirit suunnittelivat\nvallankaappausta, täytyi tehdä mitä voi huhujen vaientamiseksi. Mutta\nkuningas leikitteli väsähtäneesti norsunluisella paperiveitsellä.\nVarovaisuutta, malttia, harkintaa! Hän katseli hieman ivallisena\nkohteliasta suosikkiaan ja huomautti ohimennen, että hänen\nylikamarijunkkarinsa oli alkanut käyttää kieltä, jota vanha valtaneuvos\nScheffer oli ikävystyttävän usein viljellyt ennen erottamistaan.\nVarovaisuuttako? Jos Ranskan kuningaspari olisi toiminut päättävämmin\nja vitkaillut vähemmän, heidät olisi voitu huomaamatta siirtää rajan\nyli Aacheniin ja he olisivat pelastuneet raivoavalta jakobiinijoukolta.\nOh, hän puolestaan välitti vähän omista jakobiineistaan. Hän oli valmis\ntoimittamaan ruotsalaisia apujoukkoja kuningasmielisen Ranskan tueksi,\nja ellei Venäjällä olisi varovaisesti siirretty yritystä viikosta\ntoiseen, kuukaudesta toiseen, ruotsalainen ase olisi jo kukaties\nraivannut vangitulle Bourbonille tien takaisin valtaistuimelle.\nKuninkaan silmissä näytti palavan kuumeinen tuli. \"Tiedän, että\nepäilette mahdollisuuksiani\", hän kivahti kärsimättömästi. \"Luulette,\nettä olen ruvennut tavoittelemaan varjoa. Kenties tavoittelenkin. Yhtä\nkaikki, en pidä maltillisuuden evankelistoista. Voihan sattua, että\nminun hallituskauteni suurin ja viimeinen diplomaattinen leikkaus tekee\nteidän herrastanne kahden valtakunnan kuninkaan. Hymyilettekö? _Nom de\ntous_... tämä köyhä maa käy yhä ahtaammaksi...!\"\n\nHän pusersi paperi veitsen kouraansa, ja hänen rystysensä kävivät\nlumivalkeiksi. Armfelt mittasi rauhattomalla katseellaan tuota\npientä riutunutta miestä, joka istui tuolin kaiteella puolalaisessa\naatelispuvussaan, leikkien hermostuneesti norsunluisella tikarilla.\nKuinka tyhjäksi kaikki olikaan käynyt, kuinka autioksi ja\nalakuloiseksi! Yksinäisyyden väkevä huoku näytti upottavan virtoihinsa\nväsyneen Holstein-Gottorpin, joka elehti, puhui ja hymyili kuten\nennenkin, mutta jonka otsaa varjosti pilvi.\n\nValtakunta kuohui vaarallisia hankkeita ja väkivaltaista uhkaa.\nTessinin linna, Drottningholmin huvipalatsi, Hagan paviljonki olivat\ntyhjemmät kuin ennen, sillä sodankäynnin päätyttyä monarkin entiset\nystävät olivat hiljaa ja huomaamatta vetäytyneet syrjään. Niin\npakenevat rotat vuotavasta laivasta, Armfelt ajatteli itsekseen. Ja\nhänestä tuntui kuin elämän sävel olisi sorahtanut kumman kaiuttomana\ntuon kohtalon merkitsemän sielun kielistä, rikkinäisen, kuumeisen\nsielun, joka paistoi monarkin välkehtivistä silmistä ja ilmaisi itsensä\nlevottomissa käsienliikkeissä. Silmät, silmät! Ylikamari junkkari\nnäki ne nyt, näki kynttilöiden valon taittuvan niiden kalvoissa,\nnäki hätäisen välähdyksen, joka sammui ja meni menojaan. Minne?\nHänestä tuntui kuin elämä olisi liikehtinyt salatuista säiliöistään\naaltoina, säteinä, laajenevina valorenkaina ja pyrkinyt vapauteen\nmonarkin silmäterien alta. Ja ajatellessaan kuninkaan rauhatonta\nheittelehtimistä suunnitelmasta toiseen, hänen rajattomia haaveitaan,\njotka tähtäsivät Puolan kruunuun, hän tunsi jälleen lähenevänsä tuon\nihmisen arvoitusta, mutta syvemmältä ja toisista ovista kuin ennen.\nKoko tuo touhu ja toimiminen menetti päämääränsä, se muuttui aavemaisen\ntarkoituksettomaksi. Se oli vain menneen myrskyn kuolevaa jälkikuohua.\nNiin poreilee rannoilla hyytyvä vaahto, jonka mainingit ovat heittäneet\npaetessaan kauas avomerelle. Niin käyttäytyy, elää, tahtoo, tuntee ja\ntoimii ihminen, joka liukuu todellisuudesta epätodellisuutta kohti,\nturvautuen miltei huomaamattaan kuoleman menettelytapoihin. Hän\nsäpsähti. Kuningas oli noussut. Kamaripalvelija Badin liukui tummana ja\nloistavin linnunsulin ovelle. Monarkki ohjasi vieraansa kynnykselle.\n\n\"Toivon, että tapaan teidät maaliskuun kuudennentoista\noopperanaamiaisissa\", hän huomautti sulavasti, äänessään ironinen\nvärähdys. \"Jos minut ammutaan, se on vain vanhan historian lahjatonta\njäljentämistä. Luulen, että Caesarin _Idus Martiae_ ei enää kelpaa\nesikuvaksi.\"\n\nKYNTTILÄT sammuivat yksitellen. Kuningas heittäytyi takaisin\nkoristeelliseen tuoliinsa ja tarkkasi kirkkain ajatuksettomin\nkatsein, miten mahonginruskea Badin puhalteli liekkejä. Pimeys\nvetäytyi kerta kerralta lähemmäksi. Yö tunkeutui saliin käärien\nsiniset fajanssimaljat, pöydän malakiittilevyt, kaakeliuunin vaaleat\nnäkinkengät varjoonsa. Kun Badin poistui, tammipöydällä lepatti yksi\nainoa kynttilä kultaisessa jalustassaan. Pimeys ja tuli jatkoivat\nrauhatonta taistelua ylivallasta. Monarkki istui hervottomana\naloillaan; kelmeä liekki supistui ja kapeni ja sen ympärille näytti\nmuodostuvan usvainen valohuntu, joka muodosti sinertävän ympyrän ja\nvaipui alemmaksi, kun liekki vaipui...\n\nHänen olisi pitänyt nauttia asessori Schultzenheimin pulvereita.\n_Parbleu_, mitä se hyödytti? Tämä humiseva hämärä teki oikeastaan\nsaman palveluksen. Pieni liekki imi pimeyttä ja muunsi sen valoksi, se\nkulutti yön seinää kirkkaalla terällään. Aivan varmaan oli olemassa\nmystillinen sisäinen yhtälö, jonka toisena suureena oli tuo kelmeä\ntuli ja toisena... hän kohautti olkapäitään. Miksi pohtia mielettömiä!\nTessinin linna nukkui, häntä ja hänen ohimosuoniaan lukuunottamatta.\nTämä kiihtynyt herpoaminen muistutti väsymystä, multa unta hänen oli\njoka tapauksessa turha odottaa. Veren levoton kohina humisi hänen\nkorviensa onteloissa jatkuvana, kaiuttomana pauhuna; se muistutti\nsuuren näkinkengän suhinaa. Varovaisuutta, malttia, harkintaa...!\nTuntematon sielullinen yhtälö häilyi jälleen hänen mielessään. Se\njohtui liekistä, jonka terävä kärki lävisti hämärän ja painui matalaksi.\n\nSuhina jatkui, ja häntä huvitti tavattomasti kuunnella tuota käheää\nkuiskaamista. Se muodosti säännöttömän dialogin, jossa kaksi tahtoa,\nkaksi kehitysastetta taittui vastakkain ja taisteli, läpäisi toisensa\nja vetäytyi erilleen kuten valo ja pimeys kultaisen kynttilänjalan\nvaiheilla. \"Se johtuu verestä. Herra la Mettrie vakuuttaa, että\nveren kokoomus ja nopeus määrää viime kädessä kaiken, mitä kutsumme\nsieluksi. Kuinka kummallista, että tämä oli äitini usko...\" \"Minun\näitini. _Sacre bleu_, älkäämme kinastelko. Voimme jo alussa sopia\nsiitä, että suhtaudumme toisiimme kuten rouva Lilliehornin molemmat\nsylilapset, kuningas ja kuninkaan rintaveli...\" — \"Jumala, mikä kohina\nja kuiskutus. Etkö voi alentaa ääntäsi, _mon ami_!\" \"Koetan, ystäväni.\nTuo viittaus herra Lilliehorniin ja salaliittolaisiin ei oikeastaan\nollut tarkoitettu sinulle, sillä olet varhaisempaa alkuperää, mikäli\ntiedän.\" — \"Ja sinä?\" — \"Pysyttelen nykyhetkessä. Nykyisyys, siinä\ntunnussana! Huomenna se merkitsee Puolan kruunua. Olen avustanut\nRanskan kuningasparin pakoa. Ellei Katariina auta, kuten epäilemättä\nkäy, en voi marssittaa joukkojani Normandieen...\" Mutta kuiskaus painui\nmatalaksi suhinaksi. \"_Voilà_, kavallat itsesi. _Minua_ et pääse\npakoon. Miksi aina puhua viimeisestä diplomaattisesta leikkauksesta,\nkuten satuit mainitsemaan ylikamarijunkkarille.\" — \"Väsymystä!\" —\n\"... se johtuu verestä. Sofia Magdaleenan kannalta se on kaikkein\nvalitettavinta. Tämä Holstein- Gottorpilainen rasitus, näetkös! Mene jo\nmakuulle, yksinäsi...\"\n\nLiekki lepatti ja kirkastui jälleen. Kuningas tähyili lasittunein\nsilmin sen liikkeitä, ja tämä tuijotus riitti antamaan suhinalle\nmäärätyn viittaavan tarkoituksen, joka hävisi vain silloin, kun\nhän terästi tahtoaan ja yritti kuunnella. \"Valtakunnallinen hehku,\nsinikeltainen tuli\", jatkui käheä yksivakainen kuiskaaminen.\n\"Unohda liekki ja katso kynttilänjalkaa. _Sinä_ näet aina unia\nminun kokemusteni syvyydessä, huomaa se. Muistatko painajaistasi?\nKaivaudut kaksin käsin kultaan, sukellat kultavuoreen, kultamereen.\nPinnistä, pinnistä muistiasi... Se johtuu verestä. Sanon sinulle,\nettä se on väärä tie. Olet etsinyt jo kauan takaa, mitä sinun tulisi\netsiä edestä...\" \"_Kuka puhuu_?\" — \"Me puhumme kaikki, eikö niin.\nPainajaisesi jatkuu, ystävä. Se on sangen takaperoinen painajainen,\nsinä etsit aina, mitä piilee pohjalla. Jos esimerkiksi tänä hetkenä\nsattuisit nukahtamaan tuohon tuoliin, me tulisimme yksimielisiksi\nja etsisimme yhdessä tuota erikoista olotilaa, tuota paikatonta\npaikkaa...\" — \"Kokemuksen syvyydessä siis?\" — \"Voithan nimittää\nsitä siten. _Sinä_ unohdat aina, että ongelma on laajempi kuin tänä\nhetkenä kuvittelet. Siihen kuuluu tuo lepattava liekki, tuo kultainen\nkynttilänjalka, paperiveitsi, jolla satuit leikkimään, äitisi ja tämä\npimeä linna.\" — \"En osaa sovittaa niitä yhteen. Ajatteleminen on\nvastenmielistä.\" Kuiskaus painui tuskin kuuluvaksi: \"Älkäämme siis\najatelko...\"\n\nÄkkiä hän oli aivan hereillä. Kuten useina viimeksi kuluneina öinä,\nunen petollisella rajalla, hän oli taaskin koskettanut sanomattoman\nraskasta kokemusta. Se virtasi hänen lävitseen herpaisevana kuin\nsalama; se jätti jälkeensä nopeasti pimenevän kuvan, joka hänen täytyi\nvoida pysyttää tajunnassaan, mutta joka ei viipynyt... Hän nousi\nja sytytti kaikki kynttilät palamaan. Näin oli turvallisempaa. Ja\nselittämättömän ahdistuksen vallassa, tuntien hiljaa lähenevänsä oman\nelämänsä salaisuutta, kuningas kohotti kynttelikön otsan tasalle ja\nlähti kulkemaan.\n\nNyt kun kolme levotonta pientä liekkiä häilyi hänen edellään ja hänen\nruumiinsa oli jatkuvassa liikunnassa, näkymätön simpukankuori painui\numpeen. Veren kohina oli lopultakin vain veren kohinaa. Kuningas\nmuisteli tuskaisen kiinteästi lapsuutensa öitä. Miten kummallista!\nTämä rauhaton vaellus pimeissä saleissa oli kuin hiljaista, vellovaa\nliikettä, joka aaltosi taaksepäin vanhojen tuntojen lähteille.\nKuumeinen väsymys aiheutti, että hänen sisäinen elämänsä tuntui tänä\nyönä voimakkaasti paikallistuvan. Jossakin tämän valottoman linnan\nsokkeloissa oli puolittain unohtunut olotila, kuin pimeä ullakonloukko,\nkuin lukin verkkojen peittämä komero... Hän kohotti kynttilänjalkaa.\nKevyt veto pani liekit väpättämään pimeyden holvissa, jossa kultaiset\nkellot tikittivät ja marmoriset rintakuvat muodostivat kalpean\nkunniavartion. Hän kuuli valtimoittensa sykkeen.\n\nJa kesken sekasortoisia ajatuksia hän voi miltei nähdä pienen pojan,\njoka kiiruhti tykyttävin sydämin hänen edellään ja kannatti pitkän\npalttinakoltun laahustinta. Eikö tyhjästä salista kuulunutkin nopeita\njuoksuaskelia? Tuo toinen liukui hänen edellään, ja kuitenkin...\njospa hänet voisi tavoittaa nyt, tänä yönä! Mieletön, nurinkurinen\nhaave! — Kuningas tiesi ajavansa takaa menneisyyttä, joka saattoi\njossakin tämän pimeän talon huoneessa käännähtää kannoillaan ja\nastua häntä vastaan. Elävästi kuin unessa hän tavoitti jälleen\nlapsuuden häpeällisen, huumaavan kokemuksen. Puolikasvuinen poika\nseisoi aivan yksinään venetsialaisen peilin edessä, pudotti yöpaidan\nnauhat kapeilta olkapäiltään ja näytteli tyttöä. Se tapahtui jossakin\ntäällä... täällä... — Hän oli käärinyt päähänsä turbaanin, ja hänen\npoltteleva ihonsa ei lainkaan tuntenut niiden nuppineulojen pistelyä,\njoilla valkoinen fantasiapuku oli kiinnitetty yöpaitaan. Hän näytteli\naivan yksin, yön varjojen keskellä, pitkää ranskalaista näytelmää.\nKynttilän liekit lepattivat rauhattomasi kuten nyt. Hitaasti, hitaasti\nlähestyi suuri loppukohtaus. _Mitä_ se oli ollut? Ja eikö jäljissä\nseurannut aina syvä jakamaton uni, joka tyynnytti hänen ruumiinsa\nkiihkon? Nukkua, siinä tarkoitus. Sitä varten täytyi väsyttää itsensä\nuuvuksiin ja näytellä, kunnes kuvastimen lasi kävi huuruiseksi kuumasta\nhuohotuksesta.\n\nKuolemanhiljaisessa yössä, jossa Joutsenen tähtisikermä säteili kuten\nsilloinkin ja jossa pähkinäpuiden norkot varmaankin jo kypsyivät,\nsalainen lapsellinen näytelmä läheni loppuaan. Kunpa hän aavistaisi,\nmiten pieni poika suuren kuvastimen edessä oli menetellyt, ennen kuin\nhän voi lopettaa leikkinsä ja kyyristyä makuulle.\n\nMonarkki vaelsi ja pimeys väistyi hetkeksi hänen edestään,\nvetäytyäkseen sitä tiiviimmäksi muuriksi hänen laihojen hartioittensa\ntakana. Joinakin hetkinä, joissakin puolihämärissä peilisaleissa\nhänestä näytti, että hän kulki suuressa äänettömässä seurassa.\nHiottujen lasien syvyyksissä vaelsi valekuvia. Kelmeitä aaveliekkejä\nmatoi pimeässä ja hävisi peilin ja kehyksen rajaviivaan. Kuinka\näänetöntä, kuinka kolkkoa...! Maaliskuun yö oli ahmaissut Boucherin\nkattomaalauksista kaikki muodot ja värit. Varjoista häämötti\nepämääräisiä hahmoja, jotka peittivät sortuneen loistonsa yön\nvaippoihin. Kultaiset listat vastasivat heikosti kipinöiden\nkynttilöiden hehkuun ja upposivat samassa pehmeään hämärään.\n\nKuningas astui suurista pariovista. Hän asteli kuulostaen\nvaltaistuinsalin halki, lähestyi kaikuvaa portaikkoa, tarkkasi varjoja,\njotka kieppuivat seinillä. Hän etsi menneisyyttä, hän tahtoi palauttaa\nsen mieleensä, löytää... Kuta lähemmäksi hän saapui tuttuja pimeitä\npaikkoja, joissa vanhat peilit tuntuivat odottavan lapsen ilmestymistä,\nsitä kumeammilta kuuluivat hänen askelensa. Hän huomasi kätensä\nvapisevan. Kynttelikkö painoi kovin, se oli puhdasta raskasta kultaa.\n\nYÖ OLI äänetön ja autio, ikään kuin avaruus kuuntelisi hiljaisuuteen\nkumartuneena jotakin, joka lähestyi. Kuolemaa tai kevättä. Salaisen\nhäviämisen tai syntymisen suhinaa. Lyhyt iltahämärä oli pian vaihtunut\nyöksi. Tessinin musta linna nukkui, pimeät salit nukkuivat, halleissa\nnukkuivat marmorikuvat jäätävän juhlallisuuden livreissä, ja vain\nrauhattoman kuninkaan käsi, joka kannatti kynttelikköä, manasi niiden\nontoista silmäkuopista elämän varjomaisia heijastuksia.\n\nMutta tänä yönä valvoi omassa huoneessaan myös kruununprinssi Kustaa\nAadolf, puolikasvuinen, hintelä poika. Herrat Sparre ja Rosenstein\nmakasivat varmaankin jo vuoteissaan; hän oli kuulevinaan heidän sikeän\nhengityksensä. Nyt sydänyöllä, jolloin holhoojat olivat jättäneet\nhänet yksin ja kireä samettinen prinssinpuku riippui kannattimessaan,\nkruununperillisen silmistä irtautui suomus. Hän oli säikähtynyt, avuton\npoika. Hän istui vuoteen laidalla suuret rumat kädet helmassaan. Musta\nkatse kohdistui pimeään nurkkaan, johon kynttilän valo ei yltänyt.\n\nKuinka hiljaista ja hämärää! Prinssi tunsi olonsa kumman turvalliseksi\nhuolimatta lepattavasta valosta ja horjuvista varjoista. Puristavat\nsiteet hellittivät vihdoinkin hiukan. Hän silmäili vihaisesti latinan\noppikirjaa, jonka koirankorville käännetyt lehdet tyrkyttivät\niänikuista _mensaa, mensaeta, mensamia_. Hän oli oikeastaan kauhean\nväsynyt. Hänestä tuntui kuin kahden, kolmen viime vuoden oppi olisi\nmuuttunut hiipiväksi pakotukseksi hänen lapaluissaan ja painanut\nhänen niskaansa kuin lyijyinen ies. Foliantteja, piirustuspapereita,\nkirjoitusvihkoja! Hän oli vieläkin tuntevinaan Upsalan yliopiston\npuisten pulpettien kovuuden, ja nuo kuusi kirottua viikkoa, jotka\nhän oli istunut siellä hikoillen ja mitään ymmärtämättä, kiusasivat\nhäntä kuin epämukava puku, josta ei voinut vapautua. Kuivatut kasvit\nkahisivat ilkeästi hänen aivoissaan, vanhan peruukkipäisen herra\nvon Linnén _monandriat_ ja _diadelphiat_ aukesivat raivaamattomina\naarnioina, joissa hän harhaili eksyen, keräten aivan avuttomana märkiä\nsaniaisia, joiden punaiset itiöpesäkkeet olivat kuin verestäviä pieniä\nsilmiä. Kaksineuvoiset kasvit. Salasiittiöt. Upsalan lehdoissa kasvoi\nsiipimäisiä _polypodiumeja_, joiden itiöpesäkkeitä peitti kalpea\nkelmu... Äkkiä hän tuli sävähtäen tietoiseksi omasta ruumiistaan, omien\npolviensa kuumuudesta ja hikoilevista kainaloistaan. Pieni liekki\nlepatti. Poika tuijotti tummin silmäterin tuleen, ja hänen kätensä\nolivat hervottomat ja kosteat.\n\nNyt oli yö. Väsymätön kello mittasi aikaa, ja vaskiset lemmenjumalat\nkumartuivat kuin suojellen sen yli. Oli mahdollista, että isä jo\nnukkui. Hän ajatteli sitkeän itsepäisesti isän kasvoja, helmenväristä\ntekotukkaa ja kuultavaa otsaa, ikään kuin tuo näky olisi suojellut\nhäpeällisiltä mielikuvilta. Mutta näky oli kalpea ja usvainen, se\nkuulsi kuumien sumupilvien syvyydestä, se hävisi, kun hän yritti\npalauttaa mieleensä sen piirteitä. Isä tunkeutui tavan takaa hänen\najatuksiinsa. Isä tempasi hänet käsittämättömien asioiden pyörteeseen,\nja hänen täytyi kuunnella tarkkaavasti ja harkiten, sillä hänen\nneuvoaan kysyttiin aina, vaikka kaikki tuo jäi hänelle kauhean\nepäselväksi. Isä kuljetti hänet mukanaan konseljin istuntoon, jossa\noli hiostavaa ja ikävää: pieni vasara paukahteli lyhyin väliajoin\npöytään, sihteerin kynä rapisi nukuttavasti, herrat puhuivat tunnista\ntoiseen, muodollisin, käsittämättömin lauseparsin. Tai hänen täytyi\npukeutua kuumaan juhlapukuun ja matkustaa maaseudulle. Kuinka hän\nsaikaan silloin varoa, että siniset silkkihousut eivät rypistyisi! Hän\nistui epämukavassa asennossa heiluvien vaunujen korissa, jäykkänä,\nuskaltamatta edes torkahtaa. Kuinka kauan hänen täytyisi sietää sitä?\nEllei hän kuluttanut Upsalan pulpettia, häntä kuljetettiin kaupungeissa\nja kylissä. Hän puristeli talonpoikien karkeita käsiä ja opetteli\njo edeltäkäsin juhlalliset tervehdykset, joita miehet kuuntelivat\nhölmösti hymyillen. Lapsia keräytyi hänen ympärilleen. Päivänpolttamat,\npuolialastomat pojat virnistivät salavihkaa, kun hän sattui kääntämään\npäänsä. He haisivat pelloille ja lannalle, mutta heidän vaatteensa\neivät kiristäneet ja kahisseet niinkuin hänen. Ja kiusallista oli,\nettä ranskalainen parturi tahtoi yhä kammata hänen ruskeat hiuksensa\nlaineille, jotka kutittivat paljaita olkapäitä, kun oli riisuuduttava\nja mentävä makuulle. Ei, hän ei saanut ajatella sellaista. Mutta hänet\noli vallannut kummallinen hämminki, jossa oman rumuuden tunto säesti\närtyneen mielikuvituksen kulkua.\n\nKaikki veri, mitä hänen suonissaan virtasi, tuntui sävähtävän poskiin.\nKun pojat kasvavat, tulee aika, jolloin he seisovat aivan yksinään\nja vavisten ensimmäisen ja viimeisen ongelman edessä, kärsien omasta\nruumiistaan kuten häpeällisestä taudista. Puolipukeinen hento lapsi\ntuijotti varjoihin. Turvautuako rukoukseen? Jumala pysyi poissa, pimeys\nsuhisi ja kehitteli kuvia, jotka saivat hänen huulensa kuiviksi ja\nmuuttivat hänen silmänsä oudon mustiksi, hätäytyneiksi. Pimeä hämminki\nkasvaisi vain, jos hän paneutuisi vuoteeseen. Jos kynttilä sammuisi,\njos yö täyttäisi tämän huoneen...! Pelkkä mielikuva sai hänen aivonsa\nhehkumaan, ja rukous, jossa Vuorisaarnan kaava ja hänen omat sanansa\nsulautuivat hurjasti sekaisin, tunkeutui matalana jupinana hänen\nhuuliltaan. Mutta kesken rukousta hän oli äkkiä elävästi näkevinään\nkarkean, yksityiskohtaisen puupiirroksen, joka koristi latinankielisen\nRaamatun esilehteä. Se kuvasi syntiinlankeemusta. Aatamin ruumis\nmuodostui hänen omista jäsenistään, se noudatti paisutellen ja\nsuurentaen hänen pojanruumiinsa linjoja, jalkojen yhtymäkohtaa myöten.\nSen rinnalla näyttäytyi suoraan edestäpäin alaston Eeva, ja suuri\nkäärme painoi litteän päänsä hänen povelleen. Alaston! Hän oli kauhean\nhävettävä täydellisessä ja kuitenkin vajavaisessa paljaudessaan...\nMutta poika rukoili nyt kiihkeämmin, hänen mustista silmistään oli\nkadonnut kaikki kiilto. Tiedon puu tuntui nousevan suunnattomana,\nlehtiin puhkeavana patsaana hänen ristiin puristetuista kämmenistään,\njotka lepäsivät helmassa. Prinssi mutisi sekavasti ja palavissaan\nkaavaa, joka sai odottamatta uuden, salaperäisen merkityksen: \"... Älä\njohdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta.\"\n\nMiten vähän apua oli rukouksesta! Poika olisi halunnut heittäytyä\nkylmälle parkettilattialle ja keskittää kaiken huomionsa tuohon muuhun,\njota suuri kultahelainen kirja sisälsi. Mutta kuvista huokui vain\nuhkaa ja tuomiota. Tänä yönä sulautui kaikki aavemaisen julmuuden\nkaaokseksi, jossa raadellut pyhimykset, enkelit, Endorin velhot\nja Israelin sotajoukot pyörivät äänettömässä kummitustanssissa.\nHän vapisi ja tuijotti kynttilänliekkiin. Synnin huoku kuumensi\nhänen poskiaan, hän pelkäsi enkelin säilää, joka välkkyi Paratiisin\nportilla, ja suuren ahdistuksensa lävitse hän tähyili kuin lumoutuneena\nEevan alastomuutta. Jumala pysyi kaukana. Pieni poika oli aivan\nyksin, pimeys piiritti hänen värisevää ruumistaan kummallisilla\nmahdollisuuksilla, jotka olivat epäselviä kuin unet ja tulvivat\nkuitenkin outoa, kirpaisevaa tenhoa. Salaisuuden vetovoima kasvoi. Mikä\noli salaisuus, mikä? Miksi häneltä salattiin se, tärkein...? Mutta\nvaskiset lemmenjumalat leikkivät kellon kummallakin sivulla, ja niiden\npienet metallinloistavat jäsenet olivat virheettömät kuin hänen. Mitä\nvarten? Mihin kohtaloon, mihin täyttymykseen hänen jäsenensä kasvoivat?\nHäntä peloitti oman ruumiinsa jatkuva versominen. Tiedon puu humisi\nviettelevästä enkeli uhkasi säilällään, Eevan ruumis hehkui kuumana\nja valkoisena. Vihdoin hän kohosi seisaalle kuin unissaan, pimein,\nhohtavin silmin. Nyt, tänä yönä! Suuri linna nukkui. Valottomassa\nmakuuhuoneessa ei enää liikkunut lakeijoita. Isä makasi äidin kanssa,\nkosketti häntä kuten silloin, sinä yönä... Häpeän värähdys muutti\nhänen huulensa niin kuiviksi, että hänen täytyi kostuttaa niitä\nkielenkärjellä. Sokea tuska paisui. Poika tarttui kynttilään ja avasi\noven.\n\nValkoinen yöpaita kahisi, kun hän siirtyi tyhjään käytävään. Siellä\noli koleaa ja kylmää; kivinen permanto kosketti hänen paljaita\njalkapohjiaan. Lapsi tiesi kyllä, missä tämän suuren talon sopukassa\nisä ja äiti nukkuivat. Näin hän oli hiipinyt jo kahtena yönä, kerran\ntäällä ja kerran Drottningholmissa. Hän oli keksinyt sen ensi kerran\nkauan, kauan sitten, aivan pienenä poikana, jolloin taivas punoitti\nloimottavasta tulesta ja palatsin puistoissa kaikui soiton pauhu.\nHän ei voinut hävittää sielustaan tuota näkyä. Suuri pimeä puisto ja\nloistavat tulikirjaimet taivaalla... Kuin tuomiopäivä, kuin Raamatun\nviimeisten sivujen kauheat kuvat, joissa myrskyiset pilvet vyöryvät\nja mustat ratsut porhaltavat —. Kuinka lohdullista oli tietää, että\ntuo outo valo ja hehkuva kirjoitus oli ollut vain ilotulitusta, jonka\nisä oli järjestänyt iloisen chevalier Armfeltin kunniaksi. Ellei yö\nolisi niin hiljainen ja tumma, ellei kynttilän liekki häilyisi noin,\nhän voisi ehkä rauhoittaa jyskyttävän sydämensä. Mutta nyt hän oli\nvain säikkynyt pieni poika, jonka Jumala ja ihmiset olivat hyljänneet.\nKaukainen muisto vääristyi hänen hämminkinsä syvyydessä, kunnes\nleimuava taivas ja syvä pimeys saivat yhden ainoan julman merkityksen.\nSilloinkin hän oli kulkenut näin, valkeassa yöpaidassaan. Hän ei\ntahtonut ajatella sitä, hän säikkyi omia mielikuviaan ja tuijotti\nkuitenkin huumautuneena tuohon mustaan hehkuun, jossa ihmisruumis\nmuuttui kauhean tarkoitukselliseksi.\n\nPoika pusersi kynttilää sormissaan. Hänen peukalonsa jälki painui\nlämpimään vahaan, kuumia sulavia pisaroita hyytyi hänen kynsilleen.\nHän siirteli jalkojaan kuin unissakulkija. Kylmät kantapäät läiskyivät\naivan hiljaa permantoon, kolea portaikko oli tyhjä ja varjojen täyttämä\n— varjojen, jotka hypähtelivät joka askelella ja kiersivät piirissä\nhänen ruumistaan, kun hän nousi... Jos hän olisi voinut nähdä oman\npäänsä, se olisi varmaankin näyttänyt valaistulta porsliinilta. Kelmeä\nhehku lankesi vinosti alhaaltapäin, se muutti hänen nenäontelonsa\nkuultavaksi ja hänen hätäiset silmänsä hurjiksi ja tummiksi. Pienet\nkellot tikittivät. Yö oli puolessa, sikeä uni oli vallannut lakeijat,\njotka nukkuivat aivan lähellä, kymmenen, parinkymmenen askelen päässä.\n\nLapsi huomasi mutisevansa nopeaa rukousta, johon sisältyi toivomus,\nettä Jumala muuttaisi oven saranat äänettömiksi, kun hän vihdoin\ntarttuisi kahvaan ja vetäisi. Valkea paneeli kuulsi pimeydestä; sen\ntakana oli avara esihuone marmorisine keisareineen ja purppuraisine\nseinäverhoineen. Oli kuljettava kiiltävän parketin yli ja löydettävä\navaimenreikä, josta välkkyisi valoa. Musta hehku hänen aivoissaan\nmuuttui verenkarvaiseksi. Pienet pojat tulevat pimeydestä ja heitetään\npimeyteen... Hän oli kuulevinaan hurjan, yhä paisuvan huudon, joka\nkajahti syvältä hänen oman pelkonsa holveista ja häipyi, ennen kuin hän\nehti kysyä sen tarkoitusta. Se merkitsi verta, verta ja häpeää. Eräs\nele selveni hänelle välähdyksellisesti kuin salaman valossa, ja hän\naavisti suuren järkyttävän hämmingin lävitse, mitä varten hänellä oli\nruumis, jonka salainen vakoileminen saattoi hänet vuoroin kiihtymyksen\nja herpautumisen valtaan. Sillä tavoin tullaan maailmaan. Sillä tavoin\nsyntyvät avuttomat olennot äideistään. Niin oli syntynyt hän itse, ja\nniin syntyi varmaankin pieni veli, Smålandin herttua, jonka kylmenevä\nruumis oli levännyt aivan äänettömänä äidin käsivarsilla. Miksi\nkaikkien, kaikkien ihmisten täytyy menetellä niin! Jokainen ruumis\nottaa kantaakseen tuon kauhean tarkoituksen ja sitten... Hän tuijotti\npelästyneenä näkyä, joka oli yhtä karkea ja alkeellinen kuin Aatamin\nruumis vanhassa puupiirroksessa.\n\nPoika puhalsi kynttilän sammuksiin. Hän veti hitaasti oven kahvasta\nja totesi, että saranat eivät päästäneet heikointakaan ääntä. Pimeys\noli nyt kammottavan täydellinen, ja hänen täytyi liikkua äärimmäisen\nvarovasti ollakseen kompastumatta kynnykseen. Hän pidätti valkoista\npaitaansa hiukan koholla; se kahisi tuskin kuultavasta Avara esihuone\nhehkui epämääräistä tummaa valoa; se saattoi olla tähtien hohtoa, joka\nlankesi häämöttävistä ikkunoista. Hän ehti makuuhuoneen ovelle, ennen\nkuin hän huomasi rajusti säpsähtäen isän läsnäolon.\n\nKuningas sytytti kynttilän. Liekki kohottautui kapeana valokielekkeenä\nvapisevien kämmenien kourusta, ja isän pää, joka oli taipunut tulen\nyli, kohosi ja kääntyi hitaasti, ikään kuin hän etsisi katseillaan\nlasta. Prinssi seisoi vavisten ovella. Laaja valkea paita näytti oudon\nkankealta, pojan harittavat kämmenet painuivat ovipeiliä vasten. Isä\nei vieläkään katsonut häntä kasvoihin. Isän huulet näyttivät aivan\nvalkeilta. Sinisistä kuplamaisista silmistä oli kadonnut kaikki\nkirkkaus, ja niiden katse oli tänä hetkenä säälittävän kiilloton.\nTuntui kuin hänen täytyisi ponnistella saadakseen kysytyksi: \"Ja sinä?\nMiten sinun laitasi on? Mitä etsit?\" Hän näytti ymmärtävän kaiken,\nepävarmasti ja säpsähtäen: \"Älä selitä mitään.\"\n\nYö oli vihamielinen ja uhkaava, varjot syöksyivät ahnaasti kynttilää\nkohti, peräytyivät ja tanssivat seinillä. Kapea liekki häilyi. Prinssi\nvärisi isossa valkoisessa yöpaidassaan ja painautui yhä ovea vasten,\nuskaltamatta liikahtaa. Mutta kuningas istui kullatussa tuolissa,\npimeyden keskellä, neuvottomin ilmein, kädet polvillaan. Miten\noikeastaan menetellä? Pitikö teeskennellä ankaruutta vai lempeyttä?\nKesken näitä hätäytyneitä kysymyksiä hän oli kummallisesti tietoinen\nsiitä, että juuri hän, isä, oli jollakin tavoin syyllinen tähän\nhetkeen, tuon vapisevan lapsen hämminkiin.\n\nHän istui kauan väsähtäneenä, sanaakaan sanomatta. Levottomat ajatukset\ntemmelsivät kuin varjot, pieni turvallinen valo hehkui sammumaisillaan.\nEikö elämä kerrannutkin typerästi itseään ja toistanut tänä yönä vanhaa\nmurhenäytelmää, jossa hän ja hänen lapsensa näyttelivät käsi kädessä\nkankeissa, valkeissa paidoissaan...? Venetsialainen peili kuulsi.\nKynttilä lepatti. _Lapsi oli ilmestynyt_, sen hän voi lukea pienen\npojan silmistä! Ja nyt kun kaikki olisi jo ohi, peruuttamattomasti,\njulmasti ohi, hän lähtisi nukkumaan. Entä poika? Jättääkö hänet\nsanaakaan sanomatta? Mutta kuningas ei voinut nousta, puhua, liikkua;\nhän istui avuttomana kultaisessa tuolissa ja tuijotti omia käsiään,\njoilla valo leikitteli. Hämärä, usvainen, kohtalokas yö herpaisi.\n\n\"Tule\", hän komensi katkonaisesti. Lapsi värähti, irroitti hikiset\nkämmenensä ovesta ja lähestyi kiireisesti, paita kahisten. Pienet\nsoikeat kasvot olivat jäykät ja valkeat; mustissa silmissä paloi\nkoiramainen ilme, jossa rukous ja hämminki sulautuivat kummallisesti\nyhteen. \"Kas niin\", sanoi kuningas ja silitti aivan neuvottomana\nhänen hiuksiaan, \"kas niin...\" Lapsi kyyrötti polvillaan. Kovien\npermantolaattojen täytyi tuntua kauhean kylmiltä hänen paljaille\npolvilleen.\n\nMinuutit matoivat vitkaan, kello tikitti. Mutta nyt, tässä hiljaisessa\nyössä, jossa pojan pää lepäsi hänen sylissään ja hänen sormensa\nleikkivät mustissa hiuksissa, ajalta puuttui tarkoitus, puuttui\nmerkitys ja päämäärä. \"Joutavuuksia\", hän yritti sopertaa. \"Miksi\nvapiset? Et suinkaan pelkää?\" Lapsen kasvot olivat vain kuumat, eikä\nhän tuntunut tyyntyvän, vaikka väsähtänyt käsi yhä hiveli hänen\nmustaa päätään. \"Miksi olet täällä?\" kysyi kuningas vihdoin kuin\nunesta havahtuen. Pojan huulet pysyivät lukittuina. Hän valitti\nhiljaa. \"Tahdotko, että herätän äidin?\" Prinssi parahti heikosti,\nja hänen kuumat valkoiset kasvonsa tuntuivat jäykistyvän. Mutta\nnopeasti vanhentunut, raihnainen mies, jonka puuteroitu peruukki oli\nvalahtanut vinoon, tuijotti ihmeellisesti hymyillen kynttilänliekkiä\nja viihdytteli sylissään viluista lasta jaksamatta kohota seisaalle,\nherpautuneena ja pohjattoman alakuloisena. \"Ei sinun tarvitse puhua\nmitään\", hän mutisi puoliääneen. \"Nuku siihen. Kannan sinut vuoteeseen.\nSellaisia huolia! Sano minulle, pelkäätkö minua?\" Poika nyyhkytti,\npudisti päätään. Mutta kuningas puhui kuin itsekseen: \"Niin, ei tule\npelätä. Sellainen edesvastuu, tulla ihmiseksi...! Kauhean kolkko\nkokemus, _mon petit faucon_. Sano sedällesi Kaarlelle, joka pilaa\nsinun lapsuutesi, että kaikessa tuossa ei ole niinkään paljon syntiä\nkuin tuskaa. Vapauta itsesi pelosta, _mon petit_. Jumala tietää, mitä\nkaikkea olet kuullut ja omaksunut...\" Hän nousi vihdoin ja puristi\navuttomasti noita laihoja olkapäitä, joita puistatti kiihkeä itku. \"Kas\nniin, on jo aika... Saatan sinut makuulle.\"\n\nPoika käveli lopen väsyneenä hänen rinnallaan. Nyt kun kynttilä\njälleen keinui pimeyden lävitse isän käsien kannattamana, hän saattoi\nhetkeksi voittaa kauhean häpeän. Pienet jalat läiskähtelivät keveästi\nkivipermantoon. Kuningas astui suoraan pimeyteen, avoimissa silmissään\npohjaton, paljas tuska.\n\nTUKHOLMAN oopperan kabinettihuoneessa, josta kapea sivukäytävä johti\nnaamiaisvieraita kuhisevaan katsomoon, odotettiin kauan kuninkaan\ntuloa. Parooni von Essen odotti, Aminoff odotti kärsimättömänä, katettu\nillallispöytä kirjavine leikkelelautasineen ja samppanjapulloineen\nodotti. Monarkki suvaitsi vihdoinkin saapua. Kun hän astui tähän\nkirkkaasti valaistuun saliin, hänen silmiensä eloton kuulto ja\nväsähtäneet kasvonsa saivat von Essenin ja Aminoffin vaihtamaan\nkeskenään puhuvan silmäyksen. Mutta lakeijat seisoivat seinän\nvierillä säteilevissä livreissään, juhlan tunnelma säihkyi pullojen\nsinettiheloista, ja kuningas omaksui sulavasti keveän asenteen. Hän\nsilmäili ivallisesti hymyillen pöytäseuraansa: \"_Tres bien_, luulisi\nteidän saapuneen hautajaisiin. Kas niin, avatkaa korkit!\"\n\nAterialla vallitsi kaikesta huolimatta kumea odotus, joka tuntui\nriistävän kaiun sanoista ja anastavan viineistä voiman. Lautaset\nkilisivät alakuloisesti, pieni pendyyli tikitti uunin kulmauksella.\nEhdittiin jälkiruokaan, kun äänetön paasi ojensi Aminoffille\nkokoontaitetun kirjeen, joka oli vastikään jätetty ovea vartioivalle\nlakeijalle. Syntyi äänettömyys. Monarkin ääni kajahti soinnuttomalta:\n\"_Qu'est ce que c'est_? Avatkaa.\" Hän silmäsi nopeasti paperin\nalareunaan löytämättä mitään allekirjoitusta ja alkoi äkkiä lukea\nääneen, tehostaen pateettisesti huoliteltuja ranskankielisiä käänteitä:\n\n\"Sallikaa, että eräs tuntematon, jonka kynää hienotunteisuus ja\nomantunnon ääni johdattaa, rohkenee ottaa itselleen vapauden aivan\nsuoraan ilmoittaa Teille, kuinka sekä maaseudulla että täällä\nkaupungissa on henkilöitä, jotka vain henkivät vihaa ja kostoa Teitä\nvastaan siinä määrin, että suunnittelevat murhaa katkaistakseen\nelämänlankanne... Ihastuen on sen vuoksi otettu vastaan tieto täksi\npäiväksi järjestetyistä naamiaisista. Rohkenen sen vuoksi kaiken\npyhimmän nimessä rukoilla Teitä lykkäämään nämä kirotut tanssiaiset\nsopivampaan ajankohtaan.\" Monarkki vaikeni ja hypisteli miettiväisenä\ntätä varoittavaa paperia.\n\n\"Kuka on kirjoittaja?\" kysyi von Essen puoliääneen. Mutta kuningas\nhymyili epävarmaa, hieman vaisua hymyään ja pudisti päätään.\n\"_Parbleu_, kukapa sen tietää. Minulla on kunnia vakuuttaa teille,\nettä... ilmoituksen lähettäjä on henkilö, joka kaikkein vähimmin on\nhovimies, joka ei mitään tarvitse ja joka ei suinkaan hyväksy kaikkia\nTeidän sotaan nähden tekemiänne enempää kuin poliittisia, saati sitten\nmoraalisia erehdyksiänne... Hm...! Voin vakuuttaa Teille, että Gäflessä\nollessani... Kas niin, kenen luulette olleen Gäflessä?\" Ja monarkki\npurskahti nauruun. \"Valtakunnan kaikkien säätyjen edustajat _in\ncorpore_, koko joukko kyräileviä tukholmalaisia, minun palkkasoturini,\nesikuntani, lakeijani!\"\n\nHän rypisti kirjeen palloksi ja kimmahdutti sen permannolle, von Essen\nei salannut huolestumistaan. Noissa harlekiineissa ja polichinelleissa,\njotka täyttivät oopperan salin tänä yönä, saattoi piillä pahaa tahtoa,\nja ellei hänen majesteettinsa pannut painoa kirjeeseen, palauttakoon\nhän mieleensä, että oli maaliskuun kuudestoista, Holstein-Gottorpien\nkohtalonpäivä. Tämä varoitus riitti tekemään monarkin rauhattomaksi.\n\"Unohdatte, von Essen... _Idus Martiae_ on jo selkämme takana. Minä\nnäytän heille. Tuhmuuksia! Pitääkö heidän saada uskoa, että pelkään.\"\nHän alkoi napittaa suuren mustan venetsialaismanttelin kaulusta ja\nlähetti kamaripalvelijan etsimään valkoista silkkinaamaria. \"Kuoleman\nvärit\", hän huomautti ohuesti hymyillen. \"Näette, von Essen, miten\nvalmistaudun. Sitä paitsi, salissa vallitsee kirkas valaistus ja\nkenenkään päähän ei voi pälkähtää paljastaa asetta.\" — \"Paitsi, jos\nse tapahtuu takaapäin\", huomautti Aminoff hiljaa. Kuningas käännähti\nkengänkoroillaan. \"_Sacre bleu_, minuntapaistani miestä ei ammuta\ntakaa! Avatkaa ovet, Aminoff. Kätenne, von Essen.\"\n\nJa hän astui sivukäytävään, jonka portaat johtivat oopperan\nsisäosista suureen reduttisaliin. Se oli tänä iltana muutettu\nseinille pingotettujen kulissien avulla Armidan taikalinnaksi.\nKullattujen penkkien yläpuolella hehkuivat fantastiset häränsilmät;\nkarnevaalilyhtyjen vaimea valo täytti kuninkaallisen aition, jossa\nmonarkki seuralaisineen näyttäytyi. Hän viivähti vain hetken tässä\nhämärässä suojassa. Hän tahtoi alhaalle, Armidan taikalinnaan, jossa\nkirjavien naamioiden tungos survoi edestakaisin ja jossa valmistuttiin\nkontratanssin viidenteen vuoroon.\n\nKello kumahdutti puolen yön lyöntejä. Kuningas astui reduttisaliin\nnojautuen kevyesti parooni von Essenin käsivarteen. Hän oli riisunut\nkasvoiltaan valkean silkkinaamarin, mutta tumma venetsialainen teatteri\nviitta hulmusi hänen ympärillään. Tungos oli tavaton. Suunnattoman\nkookas moslemi, jonka punaiset sahviaanihousut loimusivat kuin\ntulipalo, huojui itsepäisesti monarkkia kohti; juopunut sulttaani oli\nkaatua hänen päälleen musertavassa itämaisessa komeudessaan. \"_En\navant_\", huomautti kuningas kärsimättömästi. \"Hänestä ei haittaa...\"\nViulut ja trumpetit räjähtivät soimaan, naamiot velloivat suurten\nkynttiläkruunujen alla ja tämän mittasuhteiltaan rajoitetun salin\nkaikilla kulmilla tihentyi tungos. Harlekiinit ja polichinellit\npyörivät piirissä von Essenin ympärillä. Hän teki käsillään ja\nolkapäillään tietä, monarkki nojautui raskaammin hänen kyynärvarteensa.\nHe etenivät hitaasti toisiinsa ahtautuneiden parvien halki. Tungoksesta\nilmestyi hienosti päihtynyt de Besche. Hän liittyi kumartaen tähän\nparivaljaikkoon, joka suoritti kierrostaan reduttisalin sekasorrossa.\n\nKolme, neljä tummaa dominoa raivasi itselleen tietä salin neljältä\nkulmalta. He olivat erehdyttävästi toistensa näköisiä mustissa\nsulkapäähineissään ja mantiljoissaan. Neljä mustaa hiippahattua liukui\nhiljalleen reduttisalin ihmismeressä, neljä röyhelökaulusta näytti\nkeksivän toisensa ja lähenevän eri tahoilta, liittoutuakseen pieneksi\nsuljetuksi seuraksi. He pujottelivat aivan äänettöminä joukon halki.\nSoiton humina oli hetkeksi tauonnut, mutta nauru, huudot, rauhaton\npuheensorina jatkui keskeytymättä, ja kuningas saattoi tuskin kuulla\nomaa ääntään. \"Me kierrämme salin\", hän puhui von Essenin korvaan.\n\"Mikä hirveä tungos! Luulisi olevansa Roomassa.\" Hiki kihoili kirkkaina\nhelminä hänen otsaltaan. Se johtui kuumuudesta; ilma oli painostavan\nraskasta, täynnä hälinää, juoksuaskelia, virittyvien viulujen\nyksinäisiä kirahduksia. Salin keskellä tungeksivat kirjavat harlekiinit\nkummallisen, laihan naamion ympärillä, joka kohotti kullattua camera\nopticaa otsansa tasalle ja ulvoi keuhkojensa täydeltä: \"Tulkaa ja\nkatsokaa! Täällä näette sankarikuningas Aleksanteri Suuren sydämensä\nvalitun vieressä. Oo, hän on ihana Bagoa, tulkaa ja katsokaa! Ja nyt\nkuva vaihtuu. Nähkää, historian lasista kasvaa Rooman senaatti; voitte\nerottaa kaikkein armollisimman kuningas Romuluksen ja salamurhaajain\ntikarit...\" — \"Tikari\", hymähti monarkki epävarmasti kuin muistellen\njotakin. \"Nyt sen tiedän, niin se tapahtui...\" Hänen otteensa von\nEssenin kyynärvarresta tuntui heltiävän. Neljä mustaa dominoa lähestyi\nneljältä taholta liittyäkseen ryhmäksi hänen selkänsä taakse.\n\nJoku löi häntä olalle. Kuningas käännähti kuin herpautuneena, ehti\nhuomata laihat, kalmankeltaiset kasvot, joita mustan hiippahatun\nlieri varjosti. Ääni, joka kuulosti Huvudstan isännän kreivi Hornin\nääneltä, sanoi huolitellun selvästi: \"Hyvää iltaa, kaunis naamio...\"\nPamahti lyhyt, kuivanterävä laukaus. Salin joka taholta näytti vyöryvän\nsuunnattoman hämmästyneitä kasvoja, mustat huopahatut pitenivät ja\nkas voi vat neljäksi horjuvaksi torniksi, kuningas seisoi huojuen\nkantapäillään ja tahtoi poistua... Hänen silmissään pimeni. Hän huusi\nkimeästi, tukahtunein äänin: \"_Je suis blessé... arrétezle...!_ Ottakaa\nkiinni!\" Kuului käsien pauketta ja voimakasta huutoa: \"Tuli on irti!\"\n\nJa kuvaamattoman sekasorron keskellä, huutavien, tungeksivien dominojen\nrynnistäessä reduttisalin oville, monarkki lyyhistyi aivan kyyryyn ja\nputosi kullatulle penkille, jonka yläpuolella hehkui punainen lyhty,\nlempeä häränsilmä.\n\nÖISESSÄ kaupungissa syttyi yksitellen pieniä tulia. Siellä täällä\nTukholman eri puolilla ikkunat alkoivat hohtaa. Vartiovuorossa olevat\nsotilaat näkivät juoksevia mustia hahmoja, joita kiiruhti oopperaa\nkohti. Pimeän torin laidalle keräytyi vähitellen kuiskailevia\nihmisryhmiä. Soihtuja ja lyhtyjä virtasi kaikilta sivukaduilta,\nniiden kellanpunainen valo hehkui kosteasta usvasta ja häilähti\njoskus levottomina sädevirtoina yli märkien katukivien, yli kalpeiden\nkasvojen, jotka tähyilivät hämmästyneinä pimeyteen. Huhu kulki ja\nkasvoi, sulattaen todellisuutta ja hurjan mielikuvituksen näkyjä.\nKaiken aikaa kajahtelivat yössä oopperan edustalla marssivien\nvartijoiden askelet ja kauas pimeyteen hehkui suurten ikkunoiden\nkirkkaus, valaisten kauhistuneita, pälyileviä, puoliunisia kasvoja.\n\nSödermanlandin herttua, joka oli palannut oopperasta jo naamiaisten\nalussa ja lepäili nyt täydessä amiraalinpuvussaan oman huoneensa\ndivaanilla, havahtui torkuksista. Lopen hengästynyt de Besche syöksähti\nmakuukamariin koputtamatta ja malttamatta odottaa herttuan muodollista\nherättämistä. Oli tapahtunut murhayritys, hänen majesteettinsa kuningas\nmakasi oopperan punaisessa kabinetissa vaikeasti haavoittuneena. Ja\nsamaan aikaan, kun valtakunnan yliamiraali, Södermanlandin herttua\nKaarle ponnahti kalmankalpeana jalkeille ja änkytti: \"_Yritys?_\nSanoitteko: yritys...?\" — samaan aikaan jymisyttivät hätäiset kädet\nkenraali Pechlinin asunnon portteja, kunnes koko pimeä Blasieholmen\ntuntui kumisevan kolkutuksesta. Vanha, varovainen kenraali oli\nheittänyt hartioilleen lämpimän yötakkinsa ja piteli vielä kädessään\npitkää merenvahapiippua, kun läähättävä sanantuoja ilmestyi. Hän oli\nparooni Bjelke, hän oli kiiruhtanut nukkuvan kaupungin halki ehtiäkseen\najoissa perille. Kosteus tippui hänen hattunsa liereistä, hän näytti\nniin kalvaalta ja ränsistyneeltä, että kenraali aavisti huonoja uutisia\nja sulki odottamattoman ketterästi huoneen ovet. \"No?\" Mutta parooni\nBjelke jaksoi vain sekavasti sopertaa neljästä mustasta dominosta,\nonnettomasta kapteeni Anckarströmistä, joka oli ampunut rautanauloja\nkuninkaan vyötäisiin, pelästynyt ja pudottanut sekä pistoolin että\nveitsen yleisessä sekasorrossa. Kenraalin suuri lihava ruumis alkoi\nvavista. \"Piru on merrassa, Bjelke!\" hän sammalsi. \"Hänen olisi pitänyt\ntähdätä ylemmäs ja pistää, ellei laukauksesta ollut apua. Jumala tiesi,\nmitä nyt tapahtuu. Hän petti meidät, se kettu...!\"\n\nMutta Tukholman oopperassa suljettiin kaikki ovet. Haavoittunut\nmonarkki makasi punaisen kabinettihuoneen sohvalla, ummistunein\nluomin, kuunnellen kohoavan kuumehorteen lävitse lääkärin hätäytynyttä\njupinaa. Odotettiin vain vaunuja, joilla hänet aiottiin kuljettaa\nlinnaan. Reduttisalissa, jonka permannolle oli putoillut naamareita,\nhatuntöyhtöjä ja metallihelyjä, istui poliisimestari Liljensparre\nja suoritti kuulusteluja. Hän oli marssittanut miehistönsä saliin.\nVartiosotilaat ympäröivät yleisön paljastetuin pistimin ja jäykin\nkasvoin. Hiljainen, kauhistunut, kuiskuttava jono jolui hitaasti salin\nkeskilattian ohi, johon poliisimestari oli pystyttänyt pöytänsä ja\njossa hän istui uhkaavan komeassa virkapuvussaan, tehden muistiinpanoja\nja mittaillen tutkivasti jokaista naamiaisvierasta. Pöydällä oli kaksi\npistoolia, toinen tyhjäksi ammuttu, toinen ladattu ja laukaisematon,\nja niiden rinnalla hiottu tikari, joka oli löydetty permannolta.\nKomentosanoja, pistimien kilinää... Kristallikruunujen liekit seisoivat\njähmettyneinä valoterinä. Aavemainen hämärä hehkui Armidan linnan\nloukoissa, punaisten häränsilmien vaiheilla.\n\nSamaan aikaan pysähtyi korskuva parivaljaikko oopperan edustalle\nja vaunuista laskeutui myöhästynyt domino. Lyhtyjen kelmeä hehku\nvalaisi Armfeltin kasvot. Hän kääriytyi mustaan venetsialaiseen\nteatteriviittaan, huudahti käskysanan livreepukuiselle kuskille\nja harppasi sangen ketterästi portaille. Armfelt oli maistellut\nvanhaa hyvää viiniä kreivi Reventlowin illallispöydässä ja vaihtanut\nmielipiteitään reviisori von Dübenin kanssa, kunnes hän huomasi itsensä\nhiukan päihtyneeksi ja auttamattomasti myöhästyneeksi naamiaisista.\nHän kapusi viheltäen portaat, tervehti toisen henkikaartin\nvahtisotilaita, jotka marssivat edestakaisin kolkossa, hyhmäisessä\nyössä. Sisäänkäytävän portailla hän näki ovenvartijan lähenevän. Mies\nkiiruhti hänen luokseen miltei juoksuaskelin, keltaisilla kasvoillaan\nkummallinen ilme. \"Otaksun, että tunnette tilanteen\", hän sanoi.\n\"Teillä on epäilemättä täysi oikeus käydä sisään, mutta ei oikeutta\nastua ulos.\" Kun parooni Armfeltin sormet jo hipoivat ovenkahvaa, hän\nkurkotti kiihtyneitä kasvojaan ja kuiskasi: \"Kukaan ei saa astua ulos.\nKuningasta on ammuttu, murhaajaa etsitään.\" Suurten kiviseinien kaiku\nkertasi sekavasti hänen sanojaan, kunnes ääni hälveni puolihämärään\nholviin.\n\n\"Missä hän on?\" kysyi ylikamarijunkkari epävarmasti, kuin sanoja\ntapaillen. \"Punaisessa kabinetissa, vuoteella\", sanoi ovenvartija.\n\"Haavoittuneena?\" — \"Niin\", sanoi mies ja katsoi ihmetellen\nmustapukuista dominoa, joka seisoi aivan äänettömänä alallaan,\nneuvottomana, voimatta toimia. Valottomassa hallissa sihisivät\nmaljatulet. Sotilaiden tasaisen astunnan saattoi yhä kuulla: se\nkajahteli määrätietoisen varmana oopperan portailla. Jos kuningas nyt\nkuolee, noista tulista ja äänistä häviää tarkoitus. Kaikesta katoaa\nelävä valo; nämä hallit, Tessinin linna, Drottningholmin puisto\nmuuttuvat sieluttomiksi kuin soittimet, joita kukaan ei enää osaa\nsoittaa. Hän kosketti hiostunutta otsaansa. Hän ei käsittänyt mitään.\n\nYlikamarijunkkari huomasi juoksevansa tyhjien, hiljaisten huoneiden\nläpi. Koskaan ennen tämä suuri rakennus ei ollut tuntunut näin\nautiolta. Ajatukset survoivat hänen aivoissaan hajanaisina ja sekavina,\npalaten alinomaa lähtökohtaansa. Jos kuningas nyt kuolee... Mitä\ntapahtuu? Miten käy valtakunnan, konseljin istuntojen, oopperan,\nteatterin, koko tuon turhan, joutilaan ja loistavan parven, joka on\ntäyttänyt palatsit ja huvilinnat ja pitänyt hilpeitä pitoja? Miten\nkäy hänen? Eikö hänenkin elämänsä nojaa perustaan, joka juuri nyt\nvyörähtää tyhjyyteen ja on poissa? Kuinka? Ja kuitenkin hän elää yhä\nrikkauksiensa, pukujensa ja lakeijainsa keskellä, itsevarmana ja\nkorskeana, laskematta sormistaan vaikutusvallan liukkaita lankoja.\n_Jos_ kuningas nyt kuolee, hänen oma elämänsä ehkä muuttaa muotoaan\nja saa uuden suunnan, mutta ei luhistu. Hän istuu yhä kohtalon\nhasardipöydässä, pelaten kuumin, kiihkein sormin, kasaten eteensä\nkultaa ja voitonmerkkejä. Häntä he eivät ampuneet. Hän oppii vielä\nirtautumisen vaikean taidon, hän ui pinnalla ja pysyttelee valossa...\n\nYlikamarijunkkari huohotti ja juoksi. Hengitys pihisi vaikeasti\nhänen verettömiltä huuliltaan, hänen otsansa oli aivan hikinen\nja kylmä. Sitä ei siis voitu välttää! Ja äkkiä hän oli elävästi\nnäkevinään monarkin kasvot. Ne liukuivat hänen edellään tyhjässä\nsalongissa. Niiden piirteet hälvenivät olemattomiin, hän erotti vain\nkuplamaiset silmät ja vienon ironisen hymyn, johon kaikki, mikä tuossa\nrauhattomassa ihmisessä oli salattua, syventynyttä, sielullista, tuntui\nkuvastuvan. Tapahtumat sädehtivät ja kasvoivat tuosta ilmeestä. Hän\nnäki pienen, vilkkaan miehen, joka seisoi Spaan puistokäytävällä ja\nkatkaisi sormillaan miekkaliljan lehden. Hän istui parooni Sparren\npäivällispöydässä ja näki ovien aukeavan, kun monarkki saapui.\nPyylevä, elähtänyt nainen, jonka rinnalla venäläisten ritarikuntien\ntähdet kipinöivät, lähestyi kenraaliadjutanttien tukemana... Ja aina\nja kaikkialla, juhlissa, ranskalaisten näytelmien ensi-illoissa,\nTrianonin puistossa, Pyhän Pietarin kirkossa, Parmassa, Napolissa,\nSardinian hovissa vaelsi pieni, ryhdikäs mies ja monarkin jäljissä hän,\nvarjo. Kuinka villissä tanhussa kaikki vyöryikään! Hän näki jälleen\nitsensä, hän seisoi kohteliaana ja mykkänä Kiinan huvipaviljongin\nkabinetissa ja katsoi omasta nöyrästä asemastaan hilpeää herraa, joka\nnaputti rystysillään taburettia ja puhui _mariage de raisonista_. He\nkaksi, aina ja kaikkialla! Eikö hän yhä seisonutkin pienen huvialuksen\n_Amphionin_ kajuutassa ja katsonut kasvoja, jotka olivat kyynelten\ntuhrimat! Hän huomasi töytäävänsä tuoleihin. Hän oli tullut tyhjään\nsaliin, jossa vallitsi epämääräinen hämärä ja jonka pöydällä yksinäinen\nkynttilänliekki kulutti kuumaa vahaa.\n\nSinipukuinen paasi, joka istui tuolilla ja nyyhkytti haikeasti, kohotti\nitkuiset kasvonsa. Hän ehti nähdä huohottavan mustaviittaisen dominon\nkiiruhtavan parketin poikki. Armfelt tajusi, että hän oli kaiken\naikaa ajatellut kuningasta, ei verissään makaavana ja kuolevana, vaan\nelämänsä täydessä päivässä, säteilevän, herpautumattoman elävänä.\nMurhe tulvi hänen mielessään. Sen syvyydessä valvoi tunne, joka\nyhdisti hänen kohtalonsa tuon murhatun ihmisen kohtaloon. Ja nyt hän\nkuolee! Selittämätön, ongelmallinen ystävä, pieni hilpeä mies, jonka\nkirkkaissa silmissä hehkuu kuume ja joka leikkii valtakunnan kruunulla.\nRajattoman turhamainen hän oli ollut, tämä ystävä, hän oli ollut\nahnas, nautinnonhaluinen, viekas, oikutteleva kuin lapsi, levoton kuin\nprimadonna. Hän oli rakastanut kultaa, jalokiviä ja pehmeitä, kalliita\nsilkkejä; hän oli kaartanut elämänsä yli ikuisen nuoruuden taivaat ja\npysytellyt valossa, imien kaikilla aisteillaan hilpeyden näkymätöntä\nsäteilyä. Mutta miten vähän tuo kaikki merkitsi tänä kauheana,\nkirvelevänä yönä! Ja nyt hän menee pois —. Vieno, hieman ivallinen hymy\nhaihtuu pimeyteen ja viimeisen eleen varjo häilähtää näyttämön yli.\nMutta hän ei kuole yksin; hänen kanssaan menee mailleen aikakausi,\njonka hän on muuttanut eläväksi muodoksi omassa hahmossaan.\n\nArmfelt tunsi vapisevansa. Pohja oli vaipumassa pois hänen altaan,\nhän kuuli jälleen tuon vyöryvän, kumean jyrinän, joka oli pauhannut\nhänen korvissaan suuren sotavuoden öinä. Hän oli kuullut sen silloin,\npimeässä makuukamarissa, jossa Hedvig hengitti unissaan. Se oli\nselittämätöntä irtautumista kaikesta olevasta, niinkuin hän riippuisi\ntodellisuudessa vain ohuen langan varassa ja niinkuin hänen kaikki\ntekonsa muuttuisivat menneiden tapahtumien aavemaisiksi varjoiksi. Hän\noli kauan tietänyt sen tulevan. Humina vyöryi hänen ylitseen, etäisyys\nnieli nopeasti kuvat, joista hänen kirjava elämänsä oli sommiteltu.\n\nHän oli ehtinyt punaisen kabinettihuoneen ovelle ja kosketti empien\nsen kahvaa. Kaksi ääntä kuului puhuvan, toinen oli chevalier Corralin,\nEspanjan ministerin, toinen preussilaisen parooni Brockhausenin, joka\nvieraili hovissa. Hän seisoi siinä kauan, kauhean epäröinnin vallassa,\nennen kuin uskalsi painaa kahvaa ja astua huoneeseen. Tyhjässä\neteishallissa jatkui hiljaisuus. Se muistutti suurten, murskattujen\nurkupillien suhinaa.\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS KIRJA\n\nVAUNUT\n\n\n\n\n1\n\n\nMutkittelevilla ajoteillä, jotka säteilivät Ranskan sydämestä itään\nja etelään, vieri vaunuja. Jo kesällä 1789, jolloin Pariisin rahvas\nvaltasi Bastiljin, pakenevia aatelisia oli siirtynyt rajan yli:\nkreivitär de Polignac keveissä vaaleissa kaleeseissaan, Artoisin kreivi\nja hänen lapsensa, Condetin ja Bourbonin herttuat, pelästynyt abbé\nde Vermond, kuningattaren seuratoverit, jotka olivat leikkineet niin\nhuolettomina Trianonin satupalatsissa ja nyt syöksyivät pelästyneinä\npakoon. Iltahämärään peittyneillä teillä kiiruhti ratsuja ja vaunuja.\nLauzunin, Esterhazyn, Vaudreuilin maatilat, Fénestrangen kreivikunta,\njonka itävallatar oli kevytmielisenä hetkenään luovuttanut Polignacien\nperheelle, muutettiin nopeasti kullaksi ja seteleiksi. Kun raivoisat\nkädet jo jyrisyttivät Versaillesin ristikkoportteja, kun salit\nmuuttuivat äänettömiksi ja harvat uskolliset kuuntelivat säikkyen\nmyrskyn pauhua, Saksaan, Itävaltaan, Italiaan pesiytyi joukoittain\nisänmaatonta ylimystöä. Tämä emigranttien leiri seurasi aluksi\nepävarmasti hymyillen lännestä tulevia viestejä. Vielä odotettiin,\nettä kuohu tasaantuisi. Toivottiin, että roska väki, joka oli luopunut\nkumarasta nöyryydestään ja jonka silmissä liekehti vuosisatojen\nkypsyttämä katkeruus, palaisi Jumalan ja kuninkaan armolliseen huomaan.\n\nMutta kevättalvesta 1792 saman vuoden syksyyn tapahtumat saivat\ntuhoisan luonteen. Turhaan Napolin kuningatar luetutti esirukouksia\nkaikissa lazzaronikaupungin kirkoissa anoen taivaan suojaa onnettomalle\nsisarelleen. Turhaan julisti Ferdinand Braunschweigilainen, Preussin\nja Itävallan joukkojen päällikkö, että jokainen, joka satutti\nkättään Jumalan voideltuun ja uhkasi Ranskan kuningasperhettä, saisi\nverisen koston. Ne, joilla oli herkkä yhteiskunnallinen vainu,\njoiden katse tunki ajan merkkien pohjaan ja luotasi kuohun syvyyden,\nkalpenivat. Heidän pälyilevä, pelästynyt ilmeensä puhui selvää kieltä:\npelastautukoon ken voi!\n\nStrassburgissa, Pragissa, Napolissa odotettiin kuriireja, jotka\nsaapuivat vaahtoavilla ratsuillaan lännestä. Pariisin kraatteri\nliekehti ja savusi. Tuli puhkesi nyt uhkaavina kielekkeinä kaikkialta\nRanskan maaperästä; Lyonin, Rouenin, Lillen, Nantesin talonpojat\nriistivät seipäät kuhilaista ja marssivat sirpein ja viikattein\naseistautuneina pölyävillä maanteillä.\n\nKesäkuun kahdennenkymmenennen päivän aamuna Pariisin esikaupungeissa,\nSaint Antoinen ja Saint Marcelin kortteleissa saattoi havaita\ntavallista kiihkeämpää liikehtimistä. Ryysyiset miehet ja naiset\nkeräytyivät torille, jonka keskellä Santerre-niminen oluenpanija\npiti kiihoituspuhetta. Rahvaan paisuva virta pyyhkäisi tieltään\nsveitsiläiset suojelusvartiot, se kasvoi ja laajeni, se mutkitteli\nsokkeloisia kujia myöten ja myrskysi kuin pauhaava lokatulva\nTuileriesiin, jonka tyhjät avarat salit pian kaikuivat melskeestä.\nKalmankalpea kuningatar, vapiseva perintöprinssi ja pelästyneet\nhovinaiset olivat paenneet neuvoston huoneeseen. He kuuntelivat\novien pauketta ja murtuvien huonekalujen ritinää; heidän korviinsa\nosui huutoja, joiden merkityksestä ei enää voinut erehtyä. Vasta kun\nLudvig XVI astui epäröiden tämän metelöivän roskaväen eteen ja luopui\nkaikkien nähden kuninkuutensa viimeisistä rippeistä, tulva alkoi\nhiljalleen vetäytyä takaisin. Hänet oli pakotettu alistumaan eräisiin\nmuodollisuuksiin: hänen täytyi kantaa päässään fryygialaista myssyä,\njoka oli vallankumouksen vertauskuva ja väriltään tulipunainen, sekä\nhuutaa keuhkojensa täydeltä: \"_Vive le peuple!_ Eläköön kansa!\" Mutta\nlaiha, pieni upseeri, jolla oli kelmeät haukankasvot ja joka seurasi\ntarkkaavasti tätä ilveilyä, sanoi aivan ääneen: \"Senkin pässinpää!\" Hän\nsanoi sen oman kotiseutunsa kielellä: _che coglione!_ — \"Tule pois,\nBonaparte\", kehoitti hänen toverinsa ja nykäisi häntä sotilastakin\nliepeestä. \"Rojalismi on kuollut! Eläköön vallankumous!\"\n\nMitä Pariisissa tapahtui kesäkuun lopulla, se tiedettiin Itä-Euroopan\nkaupungeissa heinäkuun alussa. Myöhemmin tuli tietoja Marseillen\nporvariskaarteista, jotka marssivat Ranskan pääkaupunkiin uutta\nsotalaulua laulaen. Kuultiin komiteoista, joita kansa valitsi ja joille\noli yhteistä kyräilevä vihamielisyys kansalliskokousta kohtaan. Johto\nnäytti yhä varmemmin siirtyvän katurahvaan käsiin. Elokuun kymmenennen\npäivän yönä kirkonkellojen hätäinen kumahtelu hälytti Tuileriesiin\nteljetyn hovin. Pariisin pormestari oli lukinnut kaikki ovensa ja\npysytteli huoneessa, kun uusi kansanvyöry kuohui mutkitelevilla\nkujilla. Soihtujen liekit hehkuivat ja savusivat; niiden punainen\nkajo kipinöi kirveiden, lantatadikkojen, lihaveitsien teristä ja\ntämän sekavan asemetsän keskellä välähteli karbiineja, joita maalta\ntulleet kansalliskaartilaiset uhkaavasti heiluttivat. Tuileriesin\nportilla yritti kuninkaan henkivartiosto, sveitsiläiskaarti,\npuolustautua epätoivon raivolla hyökkääjiä vastaan, mutta hurjistunut\nlauma tallasi jalkoihinsa heidän veriset ruumiinsa ja tunkeutui\nhuutaen ja aseitaan kalistellen linnaan, josta Ludvig XVI oli viime\nhetkessä paennut. Kansalliskokous oli voimaton; kuningas anoi turhaan\nnoiden neuvottomien, empivien herrojen apua, sillä suunnattoman\npitkäpiimäinen istunto päättyi siihen, että Ranskan viimeinen\nkuningasperhe julistettiin kansan suojeluksen alaiseksi. Se oli vain\nvajavaisesti naamioitu pidätys. Elokuun kolmannentoista päivän iltana,\nkello kuudelta, jolloin sininen hämy jo alkoi verhota Pariisia,\nkuninkaallisen perheen jäsenet seurasivat kommuunin edustajia Place\nVendomen kautta Temppeliherrain entiseen palatsiin. Samana iltana\nConciergerien vankilan portit aukenivat. Soihtujen ja lyhtyjen valossa\nnähtiin mahtava teline, joka siirtyi hevosten vetämänä Place du\nCarrouselia kohti. Kahden paalun välissä välkkyi teräksinen kolmio. Sen\nveitsenterävä reuna kipinöi kuutamossa niin uhkaavasti, että Pariisin\nkunnallishallituksen sielu, entinen asianajaja Robespierre, joka seisoi\nviittaan kääriytyneenä rahvaan joukossa, tunnusteli vaistomaisesti\nkaulasuoniaan.\n\nMutta Euroopan valtateiden varsilla oli paljon pieniä, viihtyisiä\nmajataloja, joissa oli punaiset tiilikatot ja joiden suojissa\nmiellyttävä paistinkäry yhtyi vanhojen viinien mietoon tuoksuun. Ne\navasivat ovensa aatelisille, jotka saapuivat lännestä.\n\nTuli kokonaisia vaunujen karavaaneja, kiihtyneitä seurueita raskaine\nmatka-arkkuineen ja mekastavine lapsineen. Miehet aterioivat\nmuratin verhoamilla terasseilla tai takkatulen loimossa ja vanha\nrypäleenmehu loihti heidän mieliinsä turvallisuuden harhakuvan.\nKirkkaan nousuhumalan lävitse he silmäilivät nyt suopean pilkallisina\nPariisia. Niin, niin, kansa sai kohottaa kasarinsa ja liemikauhansa\nmurskatakseen ylimysvallan linnoituksia. Ne kestäisivät kuitenkin\ntyhmien pörröisten päiden ja likaisten käsien hyökkäyksen, sapekkaiden\nnurkkapoliitikkojen, riivautuneiden työläisten, kapinoivien\nsotamiesten, naisten, lasten raivon, jonka täytyisi väistyä\njumalallisen perinteen edessä, ellei se totellut sveitsiläiskaartin\npistimiä ja Tuileriesin tykkejä. Emigranttien huulet vetäytyivät\nhienoon hymyyn. He kohottivat lasit auringonvaloa vastan ja hyräilivät\nomituisen epävarmasti, uhitellen: \"... _Ça ira! Ça ira_!\" Tosin\nkuningas oli suljettu Templeen, kansalliskokous tosin luovutti vallan\navaimet neuvostolle ja uudelle oikeusministerille, joka muistutti\nverikoiraa ja jonka nimi kajahti kuin palokellon läppäys: Danton. Ja\nmitä kunnallishallitukseen tuli, sen riemuvaunuja veti vaarallinen\nparivaljaikko, vallankumouksen näätä ja mäyrä, Marat ja Robespierre.\nMutta pian muuttuu kaikki. Onhan mieletöntä kuvitella, että ylimystö\njäisi omien palvelijainsa armoille ja että kuka tahansa juveeliseppä,\njolta he, hallitsevat aateliset, olivat kerran ostaneet jalokiviä,\nsaattaa kenenkään estämättä solvata elättäjäänsä.\n\nMutta syksyllä taivaanranta kävi entistäkin uhkaavammaksi. Miehet,\njotka vallankumous oli ajanut kotiseuduiltaan, kuuntelivat kummeksuen\nuusia viestejä. He saattoivat tuskin tuntea huhujen verenkarvaisista\nmaalauksista vanhaa Pariisia. Kauniit punatiiliset talot, joita\nseppelöi valkoinen laastivyö ja jotka olivat Henrik IV:n ajoista\nreunustaneet vilkkaimpia toreja, sortuivat nyt maan tasalle. Niiden\nliuskakivikattojen sijalla nähtiin kurjia puuparruja. Niiden uljaat\npäädyt vaihtuivat likaisiin julkisivuihin, joiden ikkunaneliöt olivat\nerimuotoisia ja kovin ahtaita. Kirkoissa, joista pappien kapeahihaiset\nkuoripaidat ja ehtoollisastiat oli häpeällisesti ryöstetty, näki nyt\nkommuunin mustapukuisia virkailijoita; seinäkomeroissa ei enää seisonut\npyhimyksiä, vaan Brutuksen ja Rousseaun pystykuvia. Saarnatuoleja\npeitti räikeä trikolori, alttareilla viruivat punaiset fryygialaiset\nlakit. Siviilivaliokunnat, valvontavaliokunnat, yhteishyvänvaliokunnat\ntuhrasivat suunnattomasti paperia merkitessään listoihin epäiltyjen\nnimiä. Rojalisteja ja pappeja kaatui kaduille, joita värväyskorokkeet\nja barrikaadit rumensivat. Heitä tulvi kaikkiin Pariisin vankiloihin,\nheitä sullottiin kosteutta tihkuviin kellareihin, kidutettiin\nunettomuudella ja janolla, kunnes he kadottivat kaiken kyvyn kärsiä.\nTykkien jylinä ja kirkonkellojen soitto ilmoitti uusien verilöylyjen\nalkamista. Harmaat, tuhruiset ryysyt näyttivät nyt häviävän kuin\nihmeen voimasta. Toreilla tungeksi vapaaehtoisia, jotka kantoivat\nylpeinä kolmikulmaista hattua, pukeutuivat punakäänteiseen siniseen\nsotilastakkiin, keltaisiin polvihousuihin, mustiin sääryksiin.\n\nMutta Place du Carrouselilla kohosi kekseliään insinöörin uhkaava\nteurastuskone, ja sen terä janosi uusia uhreja. Sen pölkky muuttui\nmustaksi maksoittuvasta verestä.\n\nGUSTAF ADOLF Reuterholm, Södermanlandin herttuan uskottu, oli heti\nKustaa III:n murhan jälkeen kiiruhtanut Tukholmaan. Maaliskuun\nkuudennentoista päivän yönä hän oli maannut valveilla italialaisessa\nhotellinvuoteessaan, kun kuun valojuovaan ilmestyi ylt'yleensä veren\ntahraama mies ja häipyi varjoihin, ennen kuin hän ehti tuntea nuo\nvalkoiset kasvot. Koko paluumatkan ajan kamariherra istui kyyryksissä\nvaunujen korissa. Näytti kuin hän jo kurkottaisi valtaa, niinkuin\nhänen valkeat, sormuksin koristetut sormensa kouristuisivat kruunua\nkohti. Hän, hän oli voittanut! Jumala oli iskenyt tyrannin keskellä\nkevytmielistä juhlaa! Belialin lapset tunsivat koston päivän koittavan\nja hajosivat nyt kuin pelästyneet linnut. Tukholman linnassa koottiin\nnopeasti holhoojahallitusta, joka ottaisi valtakunnan johdon käsiinsä,\nniin kauan kuin kruununperillinen vielä oli alaikäinen, ja tämän\nmahtavan neuvoston johdossa oli hänen kallis vapaamuurari veljensä,\nSödermanlandin herttua Kaarle.\n\nReuterholm ei voinut pidättää riemuaan. Nyt, nyt täyttyy vanha\nennustus! Nyt hän kietoo tahtonsa seitteihin tuon heikon,\nneuvottoman ruhtinaan, joka tarvitsi määrätietoisen ystävän tukea\nvoidakseen ohjata valtakuntaa. Ja herttuan neuvonantajana hänen\nkäsissään on korkein mahdollinen valta. Hän vaipui huumautuneena\nseulomaan mahdollisuuksiaan. Heti Ruotsiin saavuttuaan hän kunnosti\nkesäasunnokseen Hagan paviljongin, komensi kamaripalvelijoita kimein,\nankarin äänin, laitatti itselleen mahdollisimman mukavan työhuoneen\nja istui miettimään kohtalon kummallisia vaihteluita, jotka olivat\nnostaneet hänet kunnian huipuille.\n\nValtakunta tuijotti pelokkaan odottavasti tähän mustaviittaiseen\npöpöön, joka ryhtyi ripeästi puuhaamaan suuria muutoksia. Avuton\nKaarle herttua voi tuskin salata suurta helpotustaan. Aina kuninkaan\nkuolinpäivästä hän oli harhaillut aivan neuvottomana palatsissa,\nantanut hermostuneita käskyjä ja peruuttanut ne, pelästynyt\nodottamatonta edesvastuuta, jonka kirottu salamurhaaja oli sälyttänyt\nhänen niskoilleen, viettänyt unettomia öitä ja toivonut haikeasti,\nettä hänen neuvonantajansa vihdoinkin saapuisi. Kun Reuterholm nyt\nnäyttäytyi linnassa, herttua alistui huokaisten jokaiseen ehdotukseen,\nmitä vapaamuurari veli esitti.\n\nEnsiksi siis kuninkaan murhaajat. Kaikissa kapakoissa huudettiin\njo kostoa kapteeni Anckarströmille, kymmenet vertatihkuvat\nkuparipiirrokset esittelivät hänen kuvaansa, kalmankalpeita\npetolinnunkasvoja, joiden piirteet oli väännetty muodottomiksi ja\njoita ympäröi helvetin tuli ja koristeellinen piilukkosikermä. Eikö\nriittäisi, että vain hän saisi kärsiä kuolemanrangaistuksen? Kun\nherttua sanoi veljellisen arvonsa kautta luvanneensa kuolevalle, että\nhän täyttäisi tämän viimeisen tahdon, Reuterholm hymähti säälivästi.\nKaikkialla tiedettiin, että kuoleva monarkki ei ollut halunnut edes\nkuulla salaliittolaisten nimiä! Miksi vuodattaa siis turhaa verta?\nMiksi ryhtyä vainoamaan miehiä, jotka olivat tulleet sotkeutuneiksi\ntähän ikävään vyyhteen? Herttua kohautti tahdottomasti olkapäitään.\nHänen puolestaan... Ja poliisimestari Liljensparre, jonka vainukoirat\nlaukkasivat ja nuuskivat Tukholman kaikissa olutkellareissa, antoi\nsyvästi loukkautuneena määräyksen, että kaikki jatkuva etsintä oli\nlopetettava. Hän, häpeällisesti murhatun monarkin uskollinen palvelija,\noli tehnyt voitavansa. Hän oli ajanut riistaa niin innokkaasti, että\nlopulta miltei jokainen, joka oli päästänyt suustaan varomattoman sanan\ntai tuntenut Anckarströmin, teljettiin Kastelholmaan.\n\nMaassa ja Tukholman palatsissa vallitsi hämmästys. Kabinettisihteeri\nEhrenström, johon kuninkaan kuolema oli sattunut kuin salamanisku,\npoistui perin harmissaan herttuan vastaanotolta. Tuo avuton ruhtinas\nei edes koettanutkaan toimia salaliittolaisten rankaisemiseksi!\nTämä leväperäisyys läiskähti kuin piiskan isku uskollisen\nkuninkaankannattajan kasvoille. Tosin Ehrenström oli kerran pitänyt\nkamariherra Reuterholmia viisaana vanhempana ystävänään ja kannattanut\nhänen mielipiteitään, mitä ne sitten olivat olleetkin. Mutta nyt hänen\njykevä leukansa työntyi uhmaten eteenpäin ja hänen pitkät, punoittavat\nkasvonsa painuivat apeiksi. \"Saamme vielä valmistua siihenkin, että\nmurhaaja vapautetaan\", hän huomautti ylipostinhoitaja Francille.\nTessinin linnan kabinetissa sihteeri Adlerbeth muistutti herttualle,\nettä Justinianuksen laki oli tällaisissa tapauksissa tuloksellisempi\nkuin Kristuksen ja että veltto lempeys, jota kohdistettaisiin\nPechlinin, Hornin ja Ribbingin tapaisiin kettuihin, taittaisi murhaajan\nrankaisemiselta moraalisen kärjen. Alakuloinen herttua hieroi\nleukaansa. Kirottu juttu, kirottu Adlerbeth! \"Minä leikkaan poikki koko\nvyyhden\", hän sanoi viimein ja tuijotti apean näköisenä kynsiään. \"Se\non pitkä ja sekava vyyhti, ei enää tiedä, missä pää on.\"\n\nTästä päätöksestä oli seurauksena, että kuninkaan uskollisimmat\nkannattajat vetäytyivät syvästi pettyneinä hovista, mutta Tukholman\nkapakoista kohosi helpotuksen huokaus. Uutteran Liljensparren poliisit\nolivat pitäneet kaupunkia painajaisen vallassa. Kun he vihdoinkin\njättivät vainoamisen, alkoivat vanhat kupariset olutkannut jälleen\nkilistä. öisillä kaduilla kajahteli laulu, hurrattiin ja mellastettiin,\ntervehdittiin raikuvin huudoin vaunuja, joissa \"sulttaani\" Kaarle ja\n\"suurvisiiri\" Reuterholm ajoivat Hagan paviljonkia kohti.\n\nEntinen kuningattaren kamariherra, jolle herttuan ystävyys nyt oli\ntuottanut kamarioikeuden presidentin paikan, riemuitsi. Säälin,\nlaupeuden ja kristillisen lähimmäisenrakkauden kirkkaat tähdet\nvalaisivat hänen hallituskautensa alkua. Kaikilta Euroopan puolilta,\nei vähimmin vallankumouksen melskeissä kuohuvasta Pariisista, saapui\ninnostuneiden vapaamuurarien onnentoivotuksia. Hänen kalvaista\nkasvoistaan hehkui nyt määrätietoinen tarmo. Varhaisesta aamusta\nmyöhäiseen yöhön hän luki ja sepitti julistuksia, puuhasi uusien\nsuunnitelmien parissa, tarttui kiihkein käsin vallan koneistoon, jonka\njumalallinen kaitselmus oli vihdoinkin antanut hänen haltuunsa. Mutta\nkosteasta vankiluolasta, jossa kuninkaan murhaaja oli viettänyt pitkiä\nviikkoja, toivoen viimeiseen asti armahdusta, alistuen ja vaipuen\nsynkkämielisyyteen, herjaten ja lukien Raamattua, avautui vihdoin\ntie vanhalle mestaustorille. Laihtunut mies, jonka kasvoja peitti\nharmaa parransänki, seisoi kolmena päivänä häpeäpaalussa. Pyövelin\nrenki piiskasi hänen lihansa veriseksi tahtaaksi ja vain kaularauta\npidätti hänen ruumistaan pylväässä. Omaisuuden ja kunnian ohessa\nhäneltä riistettiin myös oikea käsivarsi, joka oli kohottanut pistoolin\nkuningasta vastaan. Mutta Tukholman toreilla ja _Kultaisen Rauhan_\nkellarissa lauloivat kiertelevät musikantit herjaavaa kuplettia, jossa\npuhuttiin julmasta verisudesta, Ruotsin Brutuksesta. Pilalehtiin\nilmestyi kuvia naurettavasta käsipuolesta tarkka-ampujasta; Wegenerin\nkuparipiirroksissa hän esiintyi ryppyisenä, peikkomaisena ihmispetona,\njonka päätä kiertelivät kähisevät kyyt ja teurastajan veitset.\n\nTUKHOLMAN linnan samettihuoneessa, jossa raskas kynttiläkruunu\npaloi yöt läpeensä, hallitseva herttua mitteli levottomasti\npermantoa. Presidentti Reuterholm oli heittäytynyt tuoliin. Hänen\nsiroista, jalopiirteisistä kasvoistaan hehkui voitonilo, jota hän ei\nyrittänytkään kätkeä, ja ellei hänen ystävänsä olisi harppaillut niin\nhermostuneesti ja luonut häneen niin vetoavia katseita, hän olisi\npäästänyt riemunsa valloilleen.\n\nNyt hän hieroskeli natisevia laihoja sormiaan ja hymyili\nsalamielisesti, hautoen suurta ajatustaan. Vanhalla hoviaatelilla\noli täysi syy katsoa karsain silmin hänen uudistuksiaan, sillä hän\nkyllä antaisi heidän ymmärtää, että vanha loisto oli pian mennyttä.\nHän tähyili herttuaa ja mietti itsekseen, miten ilmaista tuolle\nkilpikonnalle uudet aikomuksensa... \"En tietenkään tahdo kostaa pahaa\npahalla\", hän sanoi vihdoin. \"Olemme jakaneet teidän veli vainajanne\nuskotuille uusia mahtavia virkapaikkoja ja pulleita rahakukkarolta,\nmutta samalla turvanneet oman selkämme. Tahdon teidän ymmärtävän,\nherttua, että meillä ei ole varaa pitää vierellämme sellaisia\npetollisia herroja kuin Tölliä, Ruuthia, Armfeltia.\" Herttua levitti\nkäsiään. \"No niin, mitä vielä? Luulisi miltei, että me sovellamme\njoukkokarkoitusta.\" Hän meni pöydän luo, vaipui kultasilkkiseen\nnojatuoliin ja paineli pakottavia ohimoitaan, silmissään harhaileva\nkatse. \"Jos rakkaat rojalistimme nyt alkavat vehkeillä\", aloitti\nReuterholm varovaisesti. Mutta herttua kohautti olkapäitään.\n\"Ei, tätä minä en ymmärrä. Olemme jo tehneet joukon siirtoja ja,\nhuomatkaa tarkoin, _teidän_ ohjeenne mukaan. Olemme lähettäneet\nArmfeltin Napoliin, Toliin Varsovaan, finanssiministeri Ruuthin\nkenraalikuvernööriksi Pommeriin, hauskan Elis Schröderheimin Upsalan\nmaaherran virkatuolille, piispa Wallquistin Växjöhön, Nordinin, joka\njuonitteli paloviina-asiassa, Hernösandin lehtorinvirkaan. Mitä vielä\nvaaditte!\" Ja herttuan kasvoista paistoi niin avoin hämminki ja\nniin hätäinen epätietoisuus, että kamarioikeuden presidentti katsoi\nparhaaksi lähteä. Hän säläsi toistaiseksi kaikki ne suunnitelmat, jotka\nkoskivat Italian kaupunkeihin järjestettävää vakoilusysteemiä.\n\nNoustessaan umpi vaunuihin ja ajaessaan Hagaa kohti Reuterholm punnitsi\nvielä kerran mahdollisuuksiaan. No niin, hän oli tyytyväinen. Mikä\nnopea käännös hyveellisyyden tielle! Hovissa olivat nyt uudet miehet\nastuneet johtoon ja hallitsevan herttuan ympärille oli jo keräytynyt\npieni piiri, joka hyväksyi rakastettavasi hymyillen Kaarlen ja\nhänen visiirinsä jokaisen toimenpiteen. Koreiden salonkileijonain,\nrehentelevien aatelisnarrien, peruukkipäisten sätkynukkien sijasta\nnähtiin nyt vakava intiimi seurue vaikutusvaltaisia herroja:\nnelitoistavuotiaan prinssin opettaja, arvokas, hiukan turhantärkeä\nRosenstein, kuvernööri Gyldenstolpe, jonka kulmakarvat kaartuivat\nhitusta korkeammalle kuin kuolleen kuninkaan päivinä, valtakunnan\ndrotsiksi kohonnut Wachtmeister, kansleri Fredrik Sparre, toimelias\nkätyri Lode, oikeuskansleri. Kuningas vainajan kabinettisihteerit\nAdlerbeth ja Franc tosin tarkkasivat tämän uuden neuvoskunnan jokaista\naskelta hävyttömästi virnistellen. Piru heidät periköön! Mutta heidän\ntäytyi ymmärtää, että seuraavat järjestyksessä, joihin visiiri\nkääntäisi rankaisevan katseensa, olisivat he itse ja heidän lisäkseen\nEhrenström, nuorekas tuuliviiri. Reuterholm oli kyllin terävänäköinen\nkäsittääkseen heidän tilansa. Tässä horjuvassa asemassa, puolittaisen\nepäsuosion ja välinpitämättömän suopeuden sekavassa hajavalossa, heitä\nvarmaankin huvitti tavattomasti tuo touhu ja meno, jolla valtakunnan\noloja mullistettiin.\n\nMutta maa näki hämmästyneenä, miten suunnattoman uuttera herttuan\nneuvonantaja oli, kun hän ryhtyi tuhoamaan menneen hallituskauden\nloistoa. Hän vihasi kaikkea, mikä vielä muistutti monarkin\naurinkoisista päivistä: kevytmielistä huvittelua, heleitä hehkuvia\nvärejä, raskasta atlassilkkiä, jota tuotettiin ulkomailta, helmiä,\nporsliineja, jalokiviä, joita valtakunnan lastilaivat kuljettivat\nItä-Intiasta. Tuo kaikki kuului tapainturmeluksen aikakauteen,\njoka onneksi oli voitettu. Kamarioikeuden presidentti temmelsi\nhävityksenhaluisena tämän prameuden keskellä, repi kiihkein käsin\nmuinaisen komeuden riekaleita, tallasi niitä jalkojensa alle, purki\nkaunaansa niihin.\n\nVihdoin voitiin nuoren kuninkaan nimessä antaa julistus, jossa\nlausuttiin valittavia moitteita eritoten porvarissäädyn ylellisistä\nelämäntavoista. Ylellisyys, siinä kaiken kurjuuden syy. Entisen\nhallitsijan aikana se oli levinnyt kuin turmiollinen hivutustauti\naatelistosta alempiin säätyihin. Loistavien pukujen, prameiden\nkoristusten ja vieraiden, ulkomaisten nautintoaineiden, sellaisten\nkuin teen, kaakaon ja arrakin, punssin ja kahvin, jäljissä oli\nseurannut yleinen veltostuminen, joka aiheutti hekumallista elämää\nja mukavaa joutilaisuutta. Erikoisesti holhoojahallitus asettui\nsotakannalle kahviin nähden, sillä tuo musta juoma, jota mamelukit\nja saatananpalvojat jauhoivat lampaanpapanoista, oli osoitettu\nepäterveelliseksi jo monissa tieteellisissä tutkimuksissa. Ja mitä\nsen maahantuominen maksoi! Monarkin aikana valtakunta oli vuosittain\ntuhlannut puolitoista kultatynnyriä pelkkään kahviin. Se oli lisännyt\ntuntuvasti sokerinkäyttöään, sijoittanut huikeita pääomia hopeisiin\nkahvikalustoihin, joita jokainen kaupunkilaisräätäli antoi tyttärelleen\nmyötäjäislahjaksi. Mutta teen, kahvin, kaakaon, viinien ja jälkiruokien\nlisäksi Tukholman kabinetissa julistettiin avoin taistelu hatunsulkia\nja pönkkähameita vastaan. Valtakunnan kaikissa tuomiokapituleissa\nluettiin holhoojahallituksen kirjelmä, joka kehoitti erikoisesti\nneuvomaan maalaispastoreita, että he saarnaisivat sanankuulijoilleen\nvaatimattomuuden hyvettä.\n\nJa kaukana Suomen Sysmässä, vanhan kirkon saarnastuolissa julisti\nkirkkoherra Streng herttuan ja hänen visiirinsä ohjeiden mukaan\nkiivaita sanoja, joissa naisten silkit ja miesten verkapuvut,\nylellisyys ja koreilunhalu, kopeus, pöyhkeys ja kalliiden vaatteiden\nkäyttö julistettiin päättyneeksi. Hän avasi profeetta Jesajan kirjan\nja luki leimuavin silmin: \"Valittakaat, te Tarsis-laivat. Sillä\nse on hävitetty, niin ettei huonetta jäljelle jäänyt, eikä mihin\nsisälle käydä: Kittimin maasta ilmoitettiin heille sanoma. Tämäkö\non ilokaupunkinne, jonka alku oli ikivanhoista ajoista, jonka jalat\nveivät sen kauas vieraalle maalle asumaan? Kuka on tämän päättänyt\nTyyroksesta, joka jakeli kruunuja, jonka kauppamiehet ruhtinaita\nolivat ja jonka kauppamiehet olivat maan ylimmäiset? Herra Sebaot\non sen päättänyt, häväistäksensä kaikkien koreitten prameuden ja\nnöyryyttääksensä maan ylimmäiset.\"\n\nARMFELTIN korviin näistä uudistuksista kantautui vain kaukainen\nkaiku. Samana päivänä, jolloin Reuterholm saapui Tukholmaan, hän\noli hyvästellyt sydämellisyyttä teeskentelevän herttuan lähteäkseen\nkuukaudeksi Aacheniin, Spaan terveyslähteille. Hänen virkavapautensa\naika ei ollut vielä loppunut, kun hänet erotettiin Tukholman\nylikäskynhaltijan virasta ja määrättiin Ruotsin lähettilääksi Napoliin.\nTukholman politiikan kavala johtaja, kamarioikeuden presidentti, oli\nvihdoinkin saanut tilaisuuden purkaa kaunaansa. Armfelt aavisti, että\nTessinin linnassa valmistauduttiin suurisuuntaisiin juonitteluihin\nhäntä vastaan ja että selkärangaton Wachtmeister, liehakoiva kansleri\nLode, kruununprinssin nykyiset opettajat ja koko toimeenpaneva neuvosto\nhioivat aseitaan voidakseen vihdoinkin, vihdoinkin iskeä! Mutta hän oli\nkummallisen herpaantunut. Kuohuvan Euroopan satamissa, joiden lävitse\nhän joutui matkaamaan, oli vallinnut hälyttävä hilpeys — ilo, joka käy\ntulivuorenpurkauksen edellä. Hän ei tahtonut ajatella sitä. Hän istui\nrientävissä vaunuissaan, väsyneenä, loputtoman väsyneenä, kyvyttömänä\npäättämään mitään, haluamatta toimia. Kuinka koditon ja irrallinen\nolikaan tuo suuri lauma, tuo _l'emigration brouillonne_, joka pakoili\nvallankumousta! Trierissä, jossa karkoitettu ulkoministeri Oxenstierna\nnyt asui, hän oli tavannut onnettoman Ludvigin veljet, Provencen ja\nArtoisin kreivit. Hän ei saanut mielestään heidän pingoittunutta\nhymyään. Laviini oli lähtenyt liikkeelle, se vyöryi kumeasti pauhaten\nEuroopan yli. Pian se peittäisi umpeen turvalliset polut, joilla vielä\nvieri pakenijoiden kultavaunuja... Aatelismiesten karavaanit kulkivat\nTrieristä Aacheniin, vaelsivat Galitsian halki, matoivat Italiaa kohti\netsiäkseen suojaa Pannasta, Napolista, Venetsiasta. Vallankumouksen\npalo loimotti kaukaa lännestä — hän oli nähnyt sen kajastuksen Nassaun\nprinssin surullisissa silmissä ja kuunnellut Aachenin majatalossa,\nmiten kaksi hauskaa apottia, abbé Bonneval ja abbé d'Héral, joista\njälkimmäinen oli Bordeauxin kaupungin suurvikaari, puhuivat siitä\nhuonon punaviinin ääressä.\n\nBordeauxilainen miellytti häntä. Pappi oli matkalla Genovaan. Hän oli\nhyväntahtoinen, pieni herrasmies, hänen pyylevä ruumiinsa kääriytyi\nsinipunaiseen viittaan, joka tehosti ihmeellisesti hänen kasvojensa\nruusuista rusotusta. Molemmat sielunpaimenet olivat liittyneet seuraan,\njoka lähti marraskuisesta Düsseldorfista Italiaa kohti. Sekava,\nhajanainen joukko. Ruhtinas Mensikov, parvi venäläisiä aatelisnaisia,\nmuuan herra Vignes, muuan majuri Haak, joka leikkasi ajankulukseen\nsiluetteja, sveitsiläinen parooni Grandcour, sievistelevä,\nneitseellinen herrasmies, jota kutsuttiin markiisi de Tulipanoksi,\nkreivi Otto Stackelberg ja seurueen jatkona hän, Armfelt. Mikä hullu\njumala oli huvitellut noin, sotkemalla yhteen kansallisuudet ja arvot?\n\nHe olivat matkanneet hitaasti läpi Saksan metsien, joita kuura verhosi\nkuin ohut hopeapeite. He olivat sivuuttaneet Dresdenin, jättäneet\ntaakseen Paderhornin, Kasselin, Thüringenin laaksot. Ja jokaisessa\npysähdyspaikassa oli kuultu viestejä, joiden murheellista vaikutusta\nseurue yritti turhaan upottaa saksalaiseen moselviiniin. Pariisin\ntorilla virtasi rojalistien veri, kansalliskonventti saalisti riistaa\ngiljotiinille, Versailles oli tyhjillään, liatuin valtaistuimin ja\npirstotuin ikkunoin.\n\nItaliaan tultuaan Armfelt tunsi lamautumisen vihdoin hellittävän.\nHän kaipasi kiihkeästi tietoja Tukholmasta. Siitä seikasta, että\nholhoojahallituksen jokainen uusi toimenpide ehätti nopeasti\nhänen korviinsa, hän sai kiittää kabinettisihteeri Ehrenströmiä\nja postinhoitaja Francia. Molemmat miehet olivat jatkuvasti\nkirjeenvaihdossa hänen kanssaan. Eversti Aminoff ja everstiluutnantti\nSandels selostivat Tukholman entiselle ylikäskynhaltijalle valtakunnan\ntilaa, ja yhtä uutterasti lähetti tietoja demoiselle Rudenschöld.\nTuo hilpeä nainen, jonka siniset silmät olivat kerran säihkyneet\nniin hurjan mustina, näytti noudattavan hänen jokaista viittaustaan\npehmeän taipuisana, kuin haluten yhä lujittaa sidettä heidän välillään,\npalauttaa sen, mikä oli peruuttamattomasti mennyt. Magdalena vakoili\nuupumattomasti holhoojahallituksen herroja. Hän näytti sukeltavan\nsyvälle politiikan kuohuun, terästävän aistejaan ja ymmärrystään\nvoidakseen palvella Euroopan toisella äärellä elävää miestä, palvella\nnöyrästi kuin koira, paljastamatta tunnetta, joka ohjasi hänen\ntekojaan. Tämä laajeneva kirjeenvaihto sisälsi lopulta asioita, joihin\nholhoojahallitus, ennen kaikkea kamarioikeuden presidentti, olisivat\ninnokkaasti tarttuneet, jos ainoakaan noista papereista olisi joutunut\nheidän ahnaisiin käsiinsä.\n\nMutta Armfelt sysäsi mielestään kaiken pelon. Kuta enemmän hän\najatteli valtakuntaa, jota nuo mustat tuimat herrat hallitsivat,\nlinnoja, joista loisto ja kauneus väistyi, saleja, joissa entinen ilo\noli vaiennut, lakkautettua akatemiaansa ja tyhjää oopperaa, rumia,\nkyvyttömiä, höyläämättömiä pedantteja, jotka noudattivat liukastelevan\nvalppaina jokaista herttuan ja presidentin määräystä — kuta enemmän\nhän muisteli mennyttä ja tuijotti nykyiseen, sitä kuumeisemmin\nhän tahtoi tehdä jotakin muuttaakseen olot. Mutta ehkä hän arvioi\nvoimansa liian suuriksi. Kalvava levottomuus tuotti hänelle unettomia\nöitä. Hän syöksyi päättämättömäsi suunnitelmasta toiseen ja ahdisti\ntukholmalaisia ystäviä kirjeillä, joissa kuohui huonosti salattu\nkatkeruus. Kukistaako holhoojahallitus? Miten? Hän tahtoi turvautua\nVenäjän keisarinnaan saadakseen Reuterholmin nujerretuksi. Mutta kesken\nkiihkeitä hankkeitaan hän muisti äkkiä eversti Sprengtportenin ja hänen\nmielessään välähti salamantapainen ajatus, että nyt, kun hänen omaa\nelämänperustaansa uhattiin, hän vaelsi samaa tietä kuin eversti. _Eh\nbien_, hautoiko hän kostoa? Hän valvoi vuoteellaan ja tuijotti kuun\nvalotäpliä, jotka lipuivat rapautuneella hotellinseinällä.\n\nSeuraelämä tempasi hänet mukaansa, mutta hän antautui\nsiihen sisimmältään haluttomana, ulkonaisesti joustavana ja\nnautinnonnälkäisenä. Hän käytti hyväkseen ruhtinas Mensikovin\nystävyyttä ja aterioi usein hänen illallispöydässään, miettien, anoako\nhänen apuaan. Roomassa häntä ympäröi piiri, joka sai hänet haikein\nmielin muistelemaan vanhaa Euroopan-matkaansa. Siitä oli nyt tasan\nkymmenen vuotta, ja kuitenkin kardinaali de Bernisin henkevyys ja\nprinsessa Santa Crocen tumma kauneus olivat säilyneet ennallaan.\n\nMutta kaukaa Ranskasta lankesi tännekin verenkarvainen loimo. Kruununsa\nmenettäneen Bourbonin tädit, _Mesdames de France_, kaksi huuhkajamaista\niätöntä prinsessaa, istuivat de Bernisin salongissa maistellen kaakaota\nja pommittaen arvon apotti Maurya kysymyksillään, luuliko tämä, että\nVendéen ja Bretagnen talonpojat, jotka olivat nousseet vastustamaan\njakobiineja, mahtaisivat mitään tuolle hirveälle herra Robespierrelle?\nKynttilät lepattivat Rooman aatelin juhlissa kuten ennen. Kirkas\npunainen chianti virtasi; maailmallisten kirkkoruhtinaiden kaskut\nkipinöivät. Mutta juhlien ylle laskeutui kiusallinen ja kelmeä\nvalaistus, vaikutelma kaikkien asioiden pikaisesta ohimeneväisyydestä.\nTuntui kuin pöydät juhlavieraineen ja kynttilöineen leijailisivat\nsyvyyden varassa ja niinkuin nämä valaistut palatsit kohoaisivat\nyksinäisinä äärettömän pimeyden merestä. Se oli vaivaava, aavemainen\ntunnelma. Siitä huokui uhkaa, tosin epämääräistä ja kaukaista, mutta\nkyllin voimakasta, heittääkseen emigranttien kasvoille neuvottomuuden\nvarjon ja riistääkseen soinnun heidän naurustaan.\n\nKesken rauhatonta seuraelämää Armfelt joudutti kiihkeästi\nsuunnitelmiensa kypsymistä. Kuuma, pakottava kauna ei saanut\nlievitystä. Ehrenströmin, Francin, neiti Rudenschöldin kirjeet\nhälyttivät hänet toimintaan, kun hän oli vähällä vaipua tylsään\nneuvottomuuteen, ja hän etsi keinoja, millä iskeä ratkaiseva isku\nReuterholmin hallitusjärjestelmän sydämeen. Selvääkin selvemmältä\nnäytti, että hänen täytyi saada puolelleen Venäjän kannatus.\nPuolittain empien, puolittain toivoen hän sepitti Katariinalle\ntarkoitetun kirjeen, joka laadittiin alaikäisen kuninkaan nimessä ja\njossa erikoisesti suositeltiin häntä, parooni Armfeltia, ystävää ja\nuskottua, valtakunnan pelastajaa, mihin hän sitten näkisi hyväksi\nryhtyä. Hän punnitsi käsissään tätä paperia. Se muuttuisi hänen\nsormissaan korvaamattoman kalliiksi valtakirjaksi, jos sen alakulmaan\nvain saataisiin Ruotsin neljätoistavuotiaan kuninkaan allekirjoitus,\ntavanmukainen _Gustafthus Adolfthus_. Ja hitaasti, hitaasti hänen\nmielessään virisi suunnitelma, jossa demoiselle Rudenschöldin apu\noli kultaakin kalliimpi. Hän, Armfelt, oli kohdellut vilpittömän\nystävällisesti tuota toimekasta, joustavaa naista, joka oli synnyttänyt\nhänelle lapsen ja osoitti nyt vaarallisia lihomisen merkkejä. No niin,\nMagdalenan käyttökelpoisuus pantaisiin koetukselle.\n\nEnsi kerran Armfelt havaitsi, että valtaneuvoksen tytär mukautui\nhänen tahtoonsa sokeasti ja siekailematta, toimien kaikessa hänen\nkätyrinään, tässäkin... _Eh bien_, tuossa naisessa oli uskollisuutta,\njota ei voinut millään palkita. Suunnitelma pantiin täytäntöön kaikessa\nhiljaisuudessa. Kuriirit ratsastivat Euroopan halki kantaen laukuissaan\ntulenarkoja kirjeitä, joissa mukautuvainen ystävätär tilitti tämän\nuhkarohkean yrityksen tuloksia. Oli aivan varmaa, että hän viettelisi\nkruununperillisen ennemmin tai myöhemmin.\n\nRoomassa odotti Armfelt jännityksestä väristen jokaista tietoa, joka\nTukholmasta saapui. Magdalena toimi harkitun suunnitelman mukaan.\nHän lähenteli yhä kiihkeämmin, yhä ärsyttävämmin lopen hämmentynyttä\npoikaa. Hän oli alkanut ommella kuninkaalliselle lemmitylleen suurta\nturkkilaista taistelukuvaa. Armfelt puri huultaan naurusta. Hän saattoi\nkyllä kuvitella, miten nuo kaksi, kiihtynyt nuorukainen ja sangen\nkokenut kamarineiti, maistelivat yhdessä manteleita ja punaviiniä\nja kuinka Magdalena lepäili divaanilla asennoissa, jotka saattoivat\nneljätoistavuotiaan ruhtinaan hämmingin valtaan.\n\nNäiden hellien kohtausten aikana neiti Rudenschöld kuljetti aina\nmukanaan vaarallista valtakirjaa, toivoen kiihkeästi, että hän saisi\nvihdoinkin tilaisuuden jättää sen pienelle lemmitylle. _Sacre bleu_,\nkuinka asia viivästyi! Prinssi suuteli kaihosta vavisten noita valkeita\nsormenpäitä ja noita punattuja hymyileviä huulia. Mutta ratkaisevalla\nhetkellä, juuri kun kynttilä hehkui viimeisillään ja lämpöinen\ndemoiselle huokaili lopen ikävystyneenä, näytellen paljaita polviaan,\npoika syöksähti suunnattoman kalpeana ulos ovesta.\n\nViimein tuli tieto, että tulenarka paperi oli lopultakin joutunut\nKustaa Aadolfin käsiin. Hän oli lukenut sen vaivautuneena ja\nepäröiden. Kun hän kysyi, saisiko hän näyttää sen opettajalleen, neiti\nRudenschöldin kiellot ja vetoamiset saivat aikaan vain sen, että\nnuorukainen punastui silmänvalkuaista myöten. Armfelt raivosi. Se asia\noli siis menetetty! Mutta hän ei tahtonut lannistua. Kamarioikeuden\npresidentin voitoniloiset kasvot paistoivat häntä vastaan kaikista\nuutisista, joita kuriirit kuljettivat Tukholmasta Napoliin, ja Armfelt\ntunsi vihaavansa tuota miestä rajattomalla syövyttävällä kiukulla.\nHän työskenteli nyt kuumeisesti saadakseen valmiiksi prospektin, joka\nkuvaili kuningas vainajan elämää ja hallitusta ja suuntasi joukon\npistäviä takaiskuja monarkin vastustajiin. Pieni, hyväntuulinen\nkirkonmies abbé d'Héral maleksi syreeninvärisine kauhtanoineen yhä\nuseammin hänen työhuoneessaan. Heidän neuvottelunsa johtivat vihdoin\nsiihen, että apotti toimitti tuon salaisen asiakirjan Luccaan ja\npainatti sen. Mutta Armfeltin toimeliaisuus, jonka pohjalla katkeruus\nteki työtään, ei hellittänyt. Nyt kun prinssin vietteleminen oli\najautunut karille, hän turvautui muihin keinoihin ja yritti keksiä\nuusia menetelmiä. Maksoi mitä maksoi — Reuterholm oli saatava\nkukistetuksi, kustavilaiset hovimiehet oli palautettava hallituksen\njohtoon.\n\nHän teki jatkuvasti työtä tämän hankkeen hyväksi, antoi demoiselle\nRudenschöldin tehtäväksi tunnustella maaperää Venäjän ministerien\nluona. Jospa hän voisi lahjoa Kaarle herttuan, että tämä vihdoinkin\najaisi palatsista kirotun visiirin! Armfelt yritti saada Katariinaa ja\nPietarin kabinettia uskomaan, että venäläisen laivaston lähettäminen\nTukholman edustalle oli välttämätön toimenpide; hän suunnitteli\ntaalalaisten joukkojen marssittamista Tukholmaan ja toivoi, että tämä\nuhkarohkea yritys saisi nuoren kuninkaan pakenemaan Venäjälle. Mutta\nkesken näitä puuhailuja hänet yllätti toivottomuus. Hän tunsi turhaan\nponnistelevansa kohtaloa vastaan ja aavisti, että kamarioikeuden\npresidentti suosikkeineen ja uskottuineen ei suinkaan ollut ainoa, joka\ntänään, Ranskan vallankumouksen riehuessa, kai voi ontoksi hänen ja\nhänen kaltaistensa elämänpohjaa.\n\nHän lähti Napoliin. Vaunuissa, jotka vierivät yksinäisten valkoisten\nkylien ja syvän vihreitten viinitarhojen ohi, hänellä oli hyvä\ntilaisuus lähestyä itseään, kuunnella oman olemuksensa pohjalla soivaa\ntuskaa. Se oli enemmän kuin vihaa ja kostonhalua. Hänestä tuntui näinä\nyksinäisinä hetkinä, että hänen nykyinen katkeroitumisensa oli täysin,\ntäysin toista kuin vanhan Sprengtportenin, Savon prikaatin komentajan,\njoka kasvatti vihaisen kiukkunsa suureksi valtiolliseksi selkkaukseksi.\nTuo toinen oli toiminut suppeista itsekkäistä vaikuttimista. Hän\nsitä vastoin seisoi syrjäytetyn joukon johdossa, joukon, johon eivät\nkuuluneet vain Ruotsin hovista karkoitetut kuninkaankannattajat, vaan\nkoko isänmaaton ylimystö, englantilaiset, ranskalaiset emigrantit,\nsorrettu aateli, joka pakeni palavista linnoistaan. Mutta hänpä ei\nalistuisikaan pakoon, vaan tempaisi vielä kerran käsiinsä vallan ja\nkukistaisi yhden noista kirotuista, kaataisi istuimen, jolla Pariisin\njakobiinien oppilas, ruotsalainen vapaamuurari rehenteli. Eikö kaikki\nmuuttunutkin niin vaivattomaksi ja mukavaksi! Hänen tarvitsi vain\ntaivuttaa puolelleen neljätoistavuotias kuningas ja saada julistetuksi\nhänet täysiikäiseksi. Pikaisen onnistumisen harhakuva kirkasti hänen\nkasvonsa, joihin viime päivien huoli oli jättänyt jälkensä, ja hänen\nsilmänsä hehkuivat sinisinä, kun hän katsoi uudinten raosta, miten\nkylät, viinitarhat ja hopeaiset virrat vierivät ohi.\n\nHänen suhteensa ympäristöön ja ihmisiin oli kuitenkin muuttunut.\nElämä oli ennen tuntunut niin itsestään selvältä. Syöksyminen huvin,\nnautinnon ja seurustelun vuolteihin oli käynyt niin mutkattomasti,\nilman sisäisen onttouden kiusallista jälkimakua. Mutta nyt? — Rooman,\nGenovan ja Luccan aatelispiirit eivät ehkä milloinkaan aavistaisi\nhänen todellista mielentilaansa. Hän heittäytyi kiihkolla tähän turhan\nilon karnevaaliin, joka olisi vielä vuosi sitten, monarkin eläessä,\nhurmannut hänen aistejaan. Ruotsin konsulit Venetsiassa, Genovassa,\nNapolissa, herrat Bovo, Holmberg ja André voivat huoletta ilmoittaa\nTukholman päämajaan, että valtakunnan sikäläinen lähettiläs tuhlasi\naikansa ja rahansa rauhattomiin huvituksiin. Genovan venäläinen\n_chargé d'affaires_, herra Lizakevitz, välitti keisarinnalle saman\ntiedon ja lisäsi siihen puhuvan viittauksen, että parooni Armfeltin\nseurapiiri oli nykyään miltei yksinomaan muodostunut englantilaisista\naatelisnaisista.\n\nUudet kasvot, joita levoton matkustaminen aina kohotti hänen elämäänsä,\njäivät kuitenkin vieraiksi. Valkohipiäiset, kookkaat Albionin tyttäret,\njoilla oli kullankeltaiset hiukset ja jotka kuljettivat pitkissä\nmessinkiketjuissa kummallisia pieniä koiria, nuoret raikkaat naiset,\njoilla oli niin viileät kasvot ja unelmattomat silmät, saattoivat\nkiihdyttää hänen uteliaisuuttaan. Hän liikkui tottuneena ja sulavasti\nseurustellen heidän parvissaan. Hän tarkkasi tuntijan vilpittömällä\nihailulla kauniin Anne Hattonin norsunluisia olkapäitä. Kaikki he\nolivat kuuluja kauneudestaan, joka oli kirkasta, kuultavaa, jääkylmää\nkuin Lago di Comon sinivihreä vesi. Heidän soikeat kasvonsa sulautuivat\nsamaan kaavaan, heidän eleensä, käytöstapansa ja muodikkaat valkeat\nvaippansa täydensivät toisiaan. Lady Spencer, lady Bedsborough,\nlady Hervey ja lady Elisabeth Monck kävelyttivät lemmikkikoiriaan\nhiljaisten puistojen hiljaisilla käytävillä aina samoin askelin ja\nilmein, aamuisin, keskipäivän helteessä ja hämärissä. Heidän joukossaan\nliikkui kuin toisen maailman vierailevana lähettinä elohopeamaisen\nhilpeä rouva de Surian, ruotsalaissyntyinen aatelisnainen, joka\noli jättänyt Marseillessa olevan kotinsa ja seurannut ranskalaisia\npakolaisia Luccaan. Armfelt kuunteli hänen valituksiaan vaivautuneesti\nhymyillen. Ne koskivat huonoja ajoteitä, pitkiä matkoja, kelvottomia\nitalialaisia majataloja, syöpäläisiä, likaa ja viluisia ilmoja. Kuinka\ntyhjänpäiväistä tuo kaikki olikaan, kuinka turhaa ja paikoilleen\npysähtynyttä oli kaikki levoton touhu!\n\nMutta suunnattomien, lakastuvien puistojen keskellä, tarkoin\nvartioidussa palatsissa hän kohtasi Napolin kuningasparin. Ferdinandin\nlaihat näädänkasvot olivat tuulien ahavoittamat. Hän oli palannut\nCasertan metsistä, joissa hän kulutti nyt, kuten vuosia aikaisemmin,\npitkiä päiviään ajamalla villikarjuja ja fasaaneja. Armfeltille\ntämä kohtaaminen tuotti iloa, jota hän ei peittänyt. Ferdinandin ja\nKaroliinan läheisyys saattoi hänet kuitenkin huomaamaan muutoksen,\njoka oli tapahtunut hänessä ja hänen ympärillään, noissa ihmisissä,\ntässä linnassa, ajassa. Häntä ahdistivat kiusalliset näyt sortuvista\npalatseista ja pakenevista aatelisparvista. Kuinka he yrittivätkään\nverhota rakoilevaa valtaansa vanhan loiston riekaleilla, nämä\nruhtinaat! Mutta hän ei tahtonut ajatella sitä, hän karkoitti\nmielestään pahaenteiset kuvat ja epävarmuuden painajaisen. Oli\nhetkiä, jolloin hänestä tuntui, että hän oli riittävästi toiminut\npalauttaakseen Ruotsin olot ennalleen; eikö hänellä ollutkin oikeus\nlevähtää kaikesta vaivastaan ja heittäytyä umpisilmin, sokaistuneena\npalatsi juhlien pauhuun?\n\nHänet nähtiin nyt alinomaa Napolin hovissa, hän vaelsi häikäisevissä\npeiligallerioissa notkeana ja näennäisen hilpeänä, yrittäen turhaan\nsalata silmiensä kuumeista kiiltoa. Mutta Alppien toiselta puolen\nsaapui levottomia uutisia, kuriirit viipyivät matkallaan pitkiä aikoja,\npostilähetysten pidättämiset ja ryöstöt kuuluivat päiväjärjestykseen.\nNapolin kuningatar odotti kovin rauhattomana pienintäkin tietoa\nsisarestaan Maria Antoinettesta, ja tämä tuskainen malttamattomuus\nnäytti vähitellen vahaavan koko hovin. Kuinka kauan viestintuojat\nviipyivät! Oli ehditty maaliskuuhun, kun vihdoin kuultiin Ludvig XVI:n\nkuolemasta. Huhut välkyttivät verenkarvaisia kuvia, ne kertoivat\npetollisesta Dumouriezista, Lyonin rahvaan kapinayrityksestä,\npaisuvasta hirmuvallasta, murhista, vuodatetusta aatelisverestä. Tieto\nMaria Antoinetten mestauksesta yllätti hovin San Carlo teatterin\naitioista. Oli sumuinen, kolkko joulukuun päivä; Armfelt ja kenraali\nAct on, kuningattaren entisen suosikin Don Gaétanon seuraaja,\nsaattoivat nyyhkyttävän Karoliinan vaunuihin ja veivät hänet synkän\näänettömyyden vallitessa linnaan.\n\nMutta Armfelt ei halunnut herätä humun ja loiston unesta, jossa\nenglantilaisten aatelisnaisten kirkkaat, kristallinkylmät silmät\nhohtivat, jossa kuningas Ferdinand talutti kullalla silattua ratsuaan,\njossa kynttilät lepattivat, chianti virtasi. Hänen mielensä syvyyksissä\nalkoi kaikki muuttua ja kypsyä kohtalokasta uudistumista varten. Jokin\nhänessä kurkottui jatkuvasti lentoon, mutta sen katse tähyili taapäin,\ntulevasta menneeseen.\n\nHänen vaimonsa — niin, hänen vaimonsa... Oli ihme, että hän ei\nlainkaan tuntenut tuskaa, kun hänen oli jätettävä Hedvig Tukholmaan\nmatkustaessaan Aacheniin; hänen ilonsa oli niin ilmavan kevyttä\nja haihtuvaa, kun Hedvig vihdoinkin saapui Italiaan. Tuo lempeä,\näidillinen nainen oli esitelty Napolin hovissa, ja kuningas Ferdinand,\njoka pian vetäytyi Carditellon linnaan Avernejärven rannoille\naloittaakseen metsästysretkensä, oli tarkannut huvittuneena noita\nsuuria, hiukan tuskastuneita kasvoja. Hedvig eli miehensä rinnalla\nniin hiljaisena, että hänen läsnäolonsa kerrassaan unohtui ja häipyi\njuhlien humuun. Hän, mies, oli luotu toisista aineksista. Hän oli kovin\nlevoton. Mitäpä hän saattoi muuta kuin heittäytyä virtaan ja kuvitella,\nettä pohja todellakin levisi lujana ja turvallisena hänen allaan?\n\nHeidän yhteinen elämänsä olisi ehkä muodostunut kiduttavaksi, ellei\nlapsia olisi syntynyt. Hän hymyili itsekseen. Kuinka kauan Hedvig oli\nodottanut, kuinka rajattoman pitkiä olivat nuo vuodet', jolloin hän\neli syrjässä melusta, aivan yksin, kaivaten koko olemuksensa lämmöllä\nlasta! No niin, lääkärit ja kätilöt olivat vihdoinkin lujittaneet hänen\nheräävää toivoaan. _Hänelle_ sen täytyi merkitä enemmän kuin minkään\nmuun. Ja mies ajatteli hieman hämillään ja hiukan loukkautuneena, että\njos valintaa nyt vaadittaisiin ja Hedvigin pitäisi päättää, kenet\nhän jättäisi, hän luopuisi varmaankin miehestään ja pitäisi lapset.\nMutta mitä tuo kaikki hyödytti, mitä hyödyttivät nämä piinaavat,\nmustasukkaiset pohdiskelut? Osa hänen omasta elämästään kuului tuonne,\njossa ystävällinen, hiljainen nainen kohotti syliinsä kaksivuotiaan\npojan ja pyyhki hellävaroen itkevän pikku Augustan tuhruisia poskia.\nArmfelt katsoi tyttöä ja tunsi veressään voimakkaan ylpeyden aallon.\nLapsi oli virheettömän kaunis, hyvin kehittynyt. Kaikkina näinä päivinä\nhänen kirkkaat elävät silmänsä olivat taanneet kummallista turvaa\nhuolelta, joka jatkoi hiljaista hävitystyötään, vaikka hän koetti\nunohtaa sen.\n\nTässä mielentilassa ja näiden ajatusten vallassa hän otti vastaan\npienen abbé d'Héraldin lähetin. Kuriiri toi arvaamattoman tiedon, että\ntuo Luccassa painettu kirjanen oli salakavalasti ryöstetty. Anastus\ntapahtui Düsseldorfissa, majatalossa, jossa apotti vietti yönsä\nmatkalla Pietariin. Ja Hampurissa, jossa holhoojahallituksen kätyrit\neivät siekailleet käymästä käsiksi yksityiseen kirjeenvaihtoon, heidän\nhaltuunsa oli joutunut uusi saalis, joukko Armfeltille tulevia ja\nhäneltä meneviä kirjeitä. — Hän seisoi siinä kuin salaman satuttamana.\nJa hitaasti hänen mielessään virisi kysymys, ikään kuin polttavat\ntulikirjaimet olisivat syttyneet jossakin ja kiitäneet häntä kohti,\nkasvaen, muuttuen sokaisevaksi paloksi: Miten nyt käy Ehrenströmin? Nyt\non uskollinen ystävätär, Magdalena Rudenschöld hukassa!\n\nTUKHOLMAN linnassa, herttuan työhuoneessa istui kamarioikeuden\npresidentti, edessään murrettu kirjoituslipas. Reuterholm oli kauan\ntoivonut jotakin tällaista. Hän varoi katsomasta nuoreen sihteeriinsä,\njoka kiilloitti kynsiään. Hän varoi katsomasta uuteen poliisimestari\nUllholmiin ja oikeuskansleri Lodeen, jotka seisoivat ovella. Tänä\nhetkenä hänen läpitunkevat silmänsä, jotka olivat kuin loistavaa lasia,\neivät saaneet kavaltaa voitonhurmaa; niiden tuli ilmaista vain tyyntä\nharkintaa.\n\nMutta herttua nojaili aivan onnettomana uunin kulmaukseen ja vältti\nhänkin kohottamasta kasvojaan, joiden piirteistä uhosi tylsää\npäättämättömyyttä. Mikä kirottu tilanne! \"Harkitkaa, Reuterholm,\nharkitkaa tarkoin, ennen kuin päätätte mitään\", hän ynisi\nsoinnuttomasti. Taaskin hänet oli saatettu tilanteeseen, jossa tuli\ntoiselta puolen kiihkeästi toimia mutta toiselta puolen kavahtaa\npikaista toimimista. Sellaiset tilanteet ja sellaiset sieluntaistelut\nolivat olleet hänen jokapäiväistä leipäänsä siitä hetkestä asti,\njolloin hullu kapteeni tyhjensi pistoolin hänen veli vainajansa\nlantioon. Hän saattoi miltei tuntea, miten toimeenpanevan vallan\nsatula kiristi hänen hartioitaan ja miten satulassa istui ystävä ja\nveli, itsetietoinen neuvonantaja, tyranni ja pedantti, joka paukutti\nhänen kylkiään holhouksen kannuksilla ja hoputti häntä yhä kovempaan\nlaukkaan. Mutta Reuterholmin ääni kaikui päättävän varmana suuressa\nsalissa. Se sytytti matelevan alttiuden Loden katseeseen ja pani uuden\npoliisipäällikön polvet värisemään huonosti salatusta virkainnosta.\n\nPresidentti selaili vielä lävitse Armfeltin kirjeenvaihdon; paperit\nnäyttivät polttavan hänen sormiaan. Hän oli jo huomauttanut herttualle,\nettä oli kysymys laajasta salaliitosta, hirvittävästä mustasta\nliigasta, joka hioi tikareitaan ja kärkkyi kruunua. \"Tässä! Mitä\nsanotte tästä?\" Hän kohotti paperin lähelle kynttilää nähdäkseen\nselvemmin nuo kiihkeästi kiitävät kirjaimet. \"Mikä kavaluus! Mikä\nmurhanhimoinen hanke! Huomatkaa tarkoin, että parooni Armfelt on\nkirjoittanut nämä sanat naiselle, joka panee peliin tähänastisen\nmaineensa jäännökset ja lähentelee hänen kuninkaallista korkeuttaan!\nSallitteko?\" Ja hän luki kirjeestä katkelman, jossa Napolin lähettiläs\nvakuutti jalkavaimolleen, että miekka oli jo vedetty huotrasta ja että\nerään ihmisen elinikä määräisi, milloin he saisivat jälleen kohdata.\n\"Tuo on kovin epämääräisesti sanottu\", aloitti herttua epävarmasti.\n\"Se on kyllin selvää kieltä, se merkitsee verta ja salamurhaa\", sanoi\npresidentti ja läjäytti kirjettä kämmenellään.\n\nHerttua alistui huokaisten. Hän kirjoitti poliisimestari Ullholmille\nvaltakirjan, jossa hänelle myönnettiin oikeus toimittaa vielä samana\nyönä eräitä kotitarkastuksia. Mutta pitkä sulkakynä vapisi hänen\nsormissaan. Hänen neuvottomat silmänsä pälyivät paperia ja hänestä\nnäytti kuin koristeellisten kirjainten kiehkuroista olisi vilkkunut\nkauniin demoiselle Rudenschöldin vartalo. Magdalenan välkkyvät\nsilmät lymysivät S:n kultaköynnöksiin ja O:n ovaaliin. Hänen\nsylinsä mysteeri täytti V:n, jota herttua tuijotti kuuman haikeuden\nvallassa. Tuo lämminverinen nymfi, tuo kiihoittava Melusina! Kaikkina\nnäinä viikkoina, jotka Armfelt oli viettänyt Italiassa, herttua\noli maistellut katseillaan hänen rakastajatartaan. Oli suorastaan\nkuohuttavaa kuvitella, että nautinnot, joita demoiselle ei myöntänyt\nholhoojahallituksen esimiehelle, kuuluivat jo vuosia sitten kirotun\nparoonin etuoikeuksiin.\n\nNyt istuessaan asiallisen virkapöydän ääressä ja piirtäessään\nnimikirjoitustaan Kaarle herttua ei saanut silmistään neiti\nRudensköldin uhkeaa olemusta, jonka lisääntyvä lihavuus oli vain tehnyt\nentistä maukkaammaksi. Mikä saalis! Pelkkä ajatuskin, että ensimmäisen\nnuoruuden sulo oli tuossa naisessa nyt väistynyt herkullisen kypsyyden\ntieltä, sai herttuan koko ruumiin hikoilemaan. Mitä hän antaisikaan\nyhdestä ainoasta yöstä! Kuinka hän oli valvonut ja kuvitellut, kuinka\nkiihkeitä unia hän oli nähnyt... Kirjat, paperit ja muistiinpanot,\nPyhän Teresan ilmestysten kommentaari ja Espanjan ruusuristiläisten\nkirjeet olivat sitoneet hänen mielenkiintonsa vain puolittain,\nankkuroineet hänen tiedonhaluaan, samalla kun padottu, kyynelöivä\nkiihko ojentui kauniin demoisellen valkoista ruumista kohti.\n\nNäistä hautovista kuvitelmista hänet herätti Loden levoton kuiskaus\nja Reuterholmin komennus: \"Allekirjoitus, _mon ami?_ Älkää unohtako\nallekirjoitusta.\" Herttua piirsi nimensä. Mahtava valtakirja, päivätty\nTukholman linnassa joulukuun yönä, _Anno_ 1793.\n\nKun poliisipäällikkö ja oikeuskansleri olivat menneet vieden muassaan\nsinetöidyn valtakirjan, herttua tunsi tehneensä typerän teon.\nMutta presidentin silmistä välkkyi voitonvarmuus. Reuterholm istui\ntuolissaan entistäkin pöyhkeämpänä ja tulkitsi itsetärkein äänin näiden\ntoimenpiteiden merkitystä. \"Vielä enemmän, _mon prince_\", hän sanoi\nja naulitsi pistävän katseensa ystävän kasvoihin. \"Ei riitä, että\nmeillä on käsissämme osa kirjeenvaihdosta. Meidän on saatava paljon\npuhuvampia argumentteja, meidän on kerättävä kokoon laaja aineisto,\nennen kuin Svean hovioikeus pannaan istumaan. Ja mitä Armfeltiin\ntulee...\" Hän painoi sormensa ohimoille kuin tyynnyttääkseen tykkiviä\nvaltimosuonia. \"Toimitamme ohjeet Roomaan. Piranesi, siinä mies! Ellei\nRuotsin konsuliagenttina olisi hänen kaltaistaan ihmistä, tilanne olisi\nvaikeampi. Mutta valtio maksaa hänelle sievoiset käteisrahat, jos hän\nvain ottaa toimittaakseen käsiimme puuttuvan kirjeenvaihdon. Armfelt\non vangittava ja tuotava Tukholmaan, hinnalla millä hyvänsä. Tiedän\nruotsalaisen laivan, joka parhaillaan risteilee Napolin lahdella.\"\n\n\"Miksi käytätte monikon ensimmäistä persoonaa?\" kysyi herttua\nsurkeasti. Reuterholm kohotti katseensa papereista, tunnusteli\ntilanteen kestävyyttä ja uskalsi viimein huomauttaa: \"Tiedän kyllä,\nettä demoiselle Rudenschöldin vangitseminen on teille epämieluista.\"\nHerttua punastui. \"Luulisi _teidän_ muistavan, kenelle puhutte\",\nhän sammalsi. \"Ja luulisi teidän muistavan marakatin kuoleman\",\nvastasi kamarioikeuden presidentti. He vaikenivat. Kannusten kosketus\ntuntui holhoojahallituksen esimiehen kummassakin kyljessä, hän tunsi\nsatulan painon ja laukkasi nöyrästi, kantaen olkapäillään uskollista\nneuvonantajaansa kuin suurta, kauheaa kyttyrää.\n\nMutta Tukholman nukkuvilla kaduilla marssi patrulli. Edellä kulkivat\nlyhdyt käsissään oikeuskansleri Lode ja poliisimestari Ullholm;\njäljessä asteli kolme upseeria ja puoliuninen sotilas, jonka poskipäitä\npakkastuuli poltti ja jonka mahtava miekka kalisi huotrassaan. He\nvaelsivat pimeiden kujien kautta, tarpoivat nietoksissa ja etenivät\nvarovasti iljanteisella torilla, jolla vallitsi hiljaisuus. Kirkkojen\ntornikellot näyttivät kahtatoista, kun poliisimestari pakotti neiti\nRudenschöldin unisen kamarineidin avaamaan talon ovet. Tömistelevät\nrauhanhäiritsijät tunkeutuivat suoraan alkooviin.\n\nMagdalena oli herännyt heidän tuloonsa. Kaksi kelmeästi välkkyvää\nlyhtyä ilmestyi pimeään makuukamariin, ja niiden valossa hän erotti\noikeuskanslerin ja poliisimestarin, hölmistyneen sotamiehen, uteliaiden\nupseerien kasvot. Vuoteen vaiheilla leijaili kirpeä hajuvedentuoksu.\nUllholm veti sitä sieraimiinsa ja vihelsi hiljaa: \"Piru vie, kuin\nparhaassa porttolassa!\" Mutta lakanoiden kätköstä ponnahti hämmentynyt\nnainen suojellen alastomia rintojaan. Upseerit tekivät vaistomaisesti\nkunniaa, hölmistyivät, purskahtivat nauruun. Sotilas, jonka uneliaisuus\noli nyt kokonaan kaikonnut, marssi määrätietoisesti vuoteen luo ja\nkalisutti uhkaavasti sapeliaan. Oikeuskansleri kohensi ryhtiään. \"Nämä\nherrat\" — hän viittasi juhlallisesti kädellään — \"haluavat toimittaa\nkotitarkastuksen...\"\n\nPoliisimestari Ullholm sytytti kynttilät. Magdalena puri huulensa\nyhteen, heitti hänelle kopean välinpitämättömästi lipaston avaimet\nja yritti sopeutua tähän kiusalliseen tilanteeseen. Upseerien katse\npysytteli itsepäisen julkeasti hänen paljaissa olkapäissään ja\nrinnoissaan. Vahtisotilas sai käskyn pidättää hänet puolimakuulla,\nsallimatta noiden miellyttävien sulojen kätkeytyä peitteen alle.\n\nVihdoin, kolmituntisen etsinnän jälkeen, rikottuaan kaappeja, lippaita\nja mahonkirasioita, poliisimestari suoristautui voitonriemuisena; hän\nheilutti kädessään papereita, jotka oli sidottu punaisella nauhalla.\n\"_Merci, demoiselle!_ Nämä huvittavat suuresti hänen ylhäisyyttään\nherttuaa.\" Mutta Magdalena joutui kauhean hilpeyden valtaan, puri\nhuuliaan, purskahti hihittävään nauruun. \"Epäilen sitä\", hän vastasi\nhysteerisesti tirskuen. Poliisimestari repi silkkisen siteen auki,\ntuijotti tyhmän näköisenä ensimmäistä käsiin osunutta paperia ja\nnieli kirouksen. Ne olivat kaikki vaarallisia lemmenkirjeitä, niiden\nalakulmassa oli hallitsevan herttuan allekirjoitus. \"Kas niin,\npukeutukaa\", hän komensi viimein, toivuttuaan kauhusta, jota pelkkä\najatuskin näiden kirjeiden joutumisesta Svean hovioikeuteen hänessä\nherätti. Upseerit lähenivät vuodetta. Sotilas ryhdistäytyi ja naulitsi\nkiihkeän katseensa pidätetyn polviin, joiden pehmeä pyöreys kiihoitti\nhänen sormenpäitään.\n\nMutta kabinettisihteeri Ehrenström, joka samalla tavoin yllätettiin\nsydänyöllä, sai tuskin aikaa pukeutuakseen. Hänet vietiin enemmittä\nselityksittä päävahtiin. Hänet lukittiin huoneeseen, johon aikaisemmat\nvangitut, maksamattomista veloista pidätetyt lakeijat, olivat jättäneet\njoukon verenhimoisia kirppuja ja jonka seiniin oli pesiytynyt\npilaantuneen kalan ja kynsilaukan haju. Kun raskas ovi paukahti hänen\njäljissään lukkoon ja poliisi vartijan askeleet häipyivät käytävään,\nEhrenström painoi rystyset hampaitaan vasten. _Eh voilà_. Vaino oli\nalkanut!\n\nSILLÄ VÄLIN kiiruhti Armfelt täyttä vauhtia Napolista vievää\ntietä ehtiäkseen suojaan Reuterholmin kätyreiltä. Vaunut kiitivät\nManfredoniaa kohti; hän vietti yönsä kehnossa majapaikassa, joka\nsijaitsi Mariglianossa lähellä Napolia ja jatkoi aamuhämärässä\npakoaan. Tukholman kabinetissa oli jo päivätty vangitsemiskäsky.\nMuuan ruotsalainen meriupseeri Palmkvist, joka komensi Välimerellä\nristeilevää sotalaivaa, oli esittänyt vaatimuksen Napolin hoville,\nmutta liian myöhään. Hoputtaessaan hevosia yhä kiivaampaan laukkaan\nArmfelt muisteli kiitollisena kuningatar Karoliinaa, joka oli\njärjestänyt hänen pakonsa, ja hillityn ystävällistä lady Monckia, joka\noli pantannut helmensä ja jalokivensä lisätäkseen hänen matkakassaansa.\nHän sai suojaa fransiskaaniluostarista, jonka hurskaat asukkaat tosin\nkalusivat luisia linnunpaisteja ja tarjosivat kovin laimeaa punaviiniä.\nYhtä kaikki. Ellei kuningattaren lähetti olisi ilmestynyt luostariin\nviedäkseen hänet parempaan suojaan, hän olisi kerrassaan kyllästynyt\nhyvien veljien jumalisuuteen ja laihoihin aterioihin. Armfeltin\nlopulliseksi turvapaikaksi oli valittu markiisi Del Vaston vanha\nritarilinna, joka sijaitsi Montesarchion metsässä. Koko tuo vaellus\nsalaisten, umpeen kasvaneiden polkujen kautta, raunioiden ja vehmaan\nvuoristokasvullisuuden keskellä, äänettömän oppaan johdolla, tyynnytti\nhänen levottomuuttaan ja lisäsi unenkaltaista viihtymyksen tunnetta.\n\nHän oli lähtenyt pakomatkalle täysin tietoisena siitä, että\nReuterholmin vallanhimoinen käsi yltäisi nyt tännekin. Hän ei\nenää ajatellut jäämistä Napoliin, jossa Hedvig ja lapset asuivat\nsietämättömän epätietoisuuden kiusaamina, odottaen hänen tuloaan.\nMontesarchion linnassa kaiken voi loihtia näyttämään siltä, kuin tämä\nvarovainen pakoileminen merkitsisi vain tilapäistä häiriötä hänen\nmukavassa elämässään. Suloinen joutilaisuus herpaisi hänen ruumiinsa\nja sielunsa voimia. Livreepukuiset henget liikkuivat aivan äänettöminä\ntässä satupalatsissa, kulta, malakiitti ja peilikirkkaat parketit\nsäihkyivät. Hän hieroi vielä Vallan Lamppua. Hän käski, ja häntä\ntoteltiin. Mutta tuliset viinit, joita hän nautti ahnaasti, haluten\nhukuttaa salaista huoltaan, eivät huumanneet hänen tuskaansa.\n\nSaatuaan vihdoinkin kuulla, että komentaja Palmkvist, joka oli\nväsynyt odottamaan riistaansa, peräytyi sotalaivoineen hyvässä\njärjestyksessä Napolinlahden rannalta, Armfelt palasi takaisin\nvalkoiseen lazzaronikaupunkiin; hänen mielessään kypsyi päätös. Hän\ntiesi nyt aivan selvästi, että ainoa, joka voisi taata hänelle ja\nhänen perheelleen suojan, oli Venäjän keisarinna. Jos Katariina nyt\ntäyttää lupauksen, jonka hän kerran antoi, ja sallii hänen asettua\nasumaan Venäjälle, hän luopuu mielellään kaikista eduistaan. Hän jättää\nhelpotuksesta huokaisten Italian hovit, kaikki nuo hyväntahtoiset\npikkuruhtinaat, nuo rikkaat aatelisnaiset, jotka piirittävät häntä,\nvaloisat pylväiköt, kadut ja torit, joilla Reuterholmin palkatut\nvakoilijat väijyvät. Hän menee Pietariin ja anoo itselleen turvaa.\nSiellä hänellä on kylliksi aikaa ajatella kohtaloaan, tutkistella\nitseään ja mahdollisuuksiaan.\n\nNapolin hovissa oli tosiaan odotettu, että Armfelt poistuisi maasta.\nEnää ei voinut epäilläkään, että Reuterholm toivoi saavansa hänet\nkäsiinsä ja että holhoojahallituksen nuotta ulottui tänne asti;\nkaikkialla oli miehiä, jotka ahnehtivat rahaa ja valmistuivat\npyydystämään hänen tapaisensa kultakalan. Hän hyvästeli muodollisen\nkohteliaasti, mutta sisimmältään pahojen aavistusten vaivaamana\nhovin. Kuningatar täydensi hänen matkakassaansa kymmenellätuhannella\ntukaatilla ja toimitti hänelle vaunut, oivalliset mustat juoksijat,\nlivreepukuiset lakeijat. Hän toivoi tapaavansa Hedvigin ja molemmat\npienokaiset myöhemmin Venäjällä, kunhan hän olisi löytänyt uuden\nasuinpaikan. Mutta matkan alkaessa, kun kaleesit vihdoinkin jättivät\ntaakseen tuon valkean, kauniin kaupungin ja maaliskuun vuokkojen\nvärittämät kentät levisivät hänen eteensä, hän antautui kokonaan\nmurheellisen itseivan valtaan. Niin siis oli käynyt! Hän, vallasta\nsyösty hovimies, vainottu maanpakolainen, ajoi eversti Sprengtportenin\ntietä! Ja kesken soimaa via mielialojaan hän muisti äkkiä vaaralliset\nasiapaperit, jotka hän oli jättänyt Firenzessä asuvan Englannin\nministerin haltuun. Ne olivat turvassa, ministeri säilytti niitä\nmakuuhuoneessaan.\n\nJospa hän vain voisi tietää, tietää...! Pietarissa kuiskutti ilkeitä\nviittauksiaan ministeri Markov, entinen Tukholmanlähettiläs, jolla\nvarmaankaan ei ollut mitään syytä toivottaa suomalaista maanpakolaista\ntervetulleeksi. Kaikki oli niin usvaista ja epätietoista; piiriin, joka\ntänään ympäröi keisarinnaa, kuului joukko tottuneita vehkeilijöitä.\nHe muistavat kyllä hänen osallisuutensa sodassa, hänen pienen urhean\nprikaatinsa, joka oli iskenyt tuimia iskuja Savitaipaleella, Elgsössä,\nPartakoskella. Oli ihme, ellei eversti Sprengtporten palauttanut\nkiukusta vavisten Katariinan mieleen aikoja, jolloin parooni Armfelt\noli puuhannut tulisesti häntä ja hänen itsenäisyyshankkeitaan vastaan.\nKuta kauemmin hän seuloi mahdollisuuksiaan, kuta kiihkeämmin hän pohti\ntilannetta, sitä rauhattomammaksi hän kävi. Vaunut kiitivät autiota,\npaahteista tietä. Rattaiden jyminä kuulosti joskus raskaiden kellojen\nsoitolta, ja tuon äänen taikomana Armfelt oli elävästi kuulevinaan sen\näänettömyyden huminan, joka sattui hänen korviinsa _silloin_, Tukholman\noopperan hallissa, naamiaisyönä.\n\n\n\n\n2\n\n\nHedvig matkusti pohjoista kohti. Vaunut, joiden edessä laukkasi kuusi\nmustaa juoksijaa ja joiden avara, kullattu kori notkui matka-arkkujen\npainosta, olivat jo kauan sitten jättäneet taakseen Napolin, kiitäneet\nohi Rooman, Firenzen ja Venetsian. Kuta kauemmas ehdittiin Italian\nrajalta, sitä autiommaksi muuttui maa. Heleä, kuollut, kylmä valo\nkipinöi kaljujen puiden rungoissa; myöhäissyksyn loisto alkoi kalveta.\nVaunuissa istuivat molemmat lapset, kahdeksanvuotias tytär Augusta ja\nkolmivuotias Kustaa, yrittäen ehtimiseen vallata osakseen äidin ja\nhänen matkatoverinsa huomion. Tämä oli Armfeltin adjutantti, hilpeä\nPeyron, ranskalaistunut hovimies, joka oli paennut holhoojahallituksen\npainostusta Italian ruhtinashoveihin ja oli nyt matkalla kauas Itään.\nHänen siroilla huulillaan kareili ivahymy, mutta silmät tähyilivät\nlevottomina tietä, joka vieri mutkitellen metsien, valkeiden\nrakennusryhmien, puolityhjien kylien halki. Ja jokin pakottava voima\nsai hänet aina kertomaan kaskuja, jotka pakoilivat tätä valtatietä ja\ntätä aikaa hurmaajakuninkaan hoviin, Drottningholmin, Hagan, Tukholman\nmuistoihin. Rattaiden jyminä säesti uhkaavana hänen heleää nauruaan.\nPilvien varjot kulkivat kuolleilla kentillä.\n\nMutta Hedvig kuunteli eikä kuullut hänen puhettaan. Hän istui\nhiljaisena vaunujen perällä ja tutkisteli huolestuneena omaa tilaansa.\nHän oli jälleen raskaana; nyöritetty miehusta ei tosin vieläkään\nkavaltanut sitä tosiasiaa Peyronille. Miettiessään nyt, milloin\nhänen hetkensä koittaisi, laskiessaan päiviä, viikkoja, kuukausia ja\najatellessaan matkan suunnatonta pituutta hän tunsi itsensä aivan\nonnettomaksi. Tässä neuvottomuuden tilassa hänen täytyi vain tyytyä\nvaikenemaan. Augusta leikitteli alkeellisella ranskantaidollaan ja\nhuuteli ajomiehelle huvittavia lausehirviöitä. Vaunujen rytmi oli\nuuvuttanut pojan, ja hän nukkui levollista unta vällyjen lämmössä.\n\nMutta kolmas, hän, joka jo odotti? Hedvig hypisteli hermostunein sormin\nkaula vitjaansa, yritti työntää huolen luotaan, hymyillä.\n\nHän oli matkalla miehensä luo. Lohduton taivallus läpi Euroopan, jossa\nvarustauduttiin ja koottiin sotavoimia, jossa jo paloi kaupunkeja\nja kyliä kuin Ranskasta loimuavan hehkun sytyttäminä....Hänen\nsalaiset aavistuksensa olivat toteutuneet, ja hän tuskin osasi\nkuvitella matkansa määrää. Kaikessa tässä menossa oli jotakin\nkohtalokkaan turhaa, jotakin irrallista ja mieletöntä, niin kuin hänen\nvaellukseltaan puuttuisi tarkoitus. Kahdentoista kavioparin kapse\nroutaisella tiellä jatkui.\n\nJa Hedvig ajatteli miestään, joka oli kiiruhtanut Pietariin ja\njota keisarinna ei ollut edes halunnut tavata. Armfeltin oli\nannettu varovaisin, kohteliain sanoin ymmärtää, että maanpakolaista\naatelismiestä, joka ei ollut koskaan sanottavammin suosinut ajatusta,\nettä hänen synnyinmaansa saisi uudeksi isänmaakseen Venäjän, eivät\nPietarin hovissa odottaneet enempää kunniamerkit kuin korkeat\nvirkapaikat. Mutta hänen sallittiin vetäytyä suojaan vainolta, hänen ja\nhänen perheensä. Armfelt oli matkustanut edeltä pieneen sisävenäläiseen\nkaupunkiin; ainoa, mihin keisarinna myöntyi, oli hänen turvallisuutensa\ntakaaminen. Reuterholmin käsi voi yltää Wieniin ja Hampuriin, se\nvoi tavoittaa saaliinsa Italiasta, mutta idän äärettömien arojen\nsyvyydestä, Kalugasta, hänen etsimisensä olisi samaa kuin oljenkorren\nhakeminen heinäsuovasta. Hedvig tahtoi tuudittautua tähän uskoon.\nJoinakin hetkinä hän toivoi, että tuo autius ja yksinäisyys, joka\nnyt piirittäisi heitä, liittäisi heidät kaikki yhä lujemmin sitein\ntoisiinsa. Hänen sisäisen elämänsä pimennossa, puolittain löydettynä\nmutta puoleksi saavuttamattomana, avautui kummallinen onnekas tyyni\ntila. Hän tunsi omistavansa sen lämmössä molemmat lapset; ne seurasivat\näitiään tähän varjeltuun maahan, tietämättöminä ja kesken leikkiään,\nkunnes hän tunsi olevansa ihanasti yhtä heidän kanssaan. Jospa tuo\nsalainen piiri hiukan, hiukan laajenisi! Ja Hedvig tajusi kipeästi,\nettä mies seisoi yhä sen ulkopuolella, astumatta kehän sisälle,\nlöytämättä häntä ja lapsia.\n\nÖisin hän makasi valveilla. Hän ei saanut lohtua edes tytön ja pojan\nlämpöisistä kasvoista, joita hämärä peitti. Hänet valtasi jälleen tuo\npohjaton epävarmuus, tuo hiipivä, myrkyllinen huoli, jota vastaan hän\noli saanut painia siitä hetkestä saakka, jolloin roomalainen lääkäri\ntotesi hänen tilansa. Mitä tapahtuukaan, kun lapsi tulee maailmaan?\nOnko hän ehtinyt jo Venäjälle, kotiin? Ja näiden hätäisten kysymysten\npohjalla poreili kumea murhe, jonka syitä hän ei kyennyt näkemään.\nSe oli lähenevien tapausten himmeää aavistelua, tulevien aikojen\nvarjoa hänen sielunsa selvissä maisemissa, joissa asiat ja aikomukset\njärjestyivät niin heleän varmoihin asemiin. Kuvitellessaan, että\ntuo selittämätön uhkasi hänen syntymätöntä lastaan ja kukaties myös\ntyttöä ja poikaa, jotka nukkuivat vuoteissaan, hänen olemuksensa\nkouristui epätoivoiseen vastarintaan. Tämä pelko yllätti hänet vain\nöisin. Päivisin, jolloin vaunut vierivät valkoisilla teillä ja Peyron\nrasitti häntä kaskuillaan, Hedvig murehti vain matkan pituutta, joka\nvarmaankin, varmaankin saattaisi hänet kauheaan vaikeuteen, kun hetki\nkoittaisi...\n\nOli aikoja, jolloin hänelle tuotti kummallista pahanilkistä lohtua\najatus, että myös valtaneuvoksen tytär, ylpeä ja ilkamoiva neiti\nRudenschöld oli kukistettu. Tieto oli yllättänyt hänet jo Italiassa.\nTapahtumien kulku selveni hänelle myöhemmin, ja hän saattoi sommitella\nhuhujen kirjavista sirpaleista täydellisen kuvan. Se seikka, että\nhänen miehensä oli jättänyt joukon papereita Firenzessä asuvan\nEnglannin ministerin haltuun, ei ollut sitonut holhoojahallituksen\nkavalan kuiskaajan käsiä. Roomassa hänen uskollinen kätyrinsä,\nruotsalainen konsuliagentti Piranesi oli vakoillut taitavasti Armfeltin\naskeleita. Hänen palkatut käskyläisensä, Mori, Giuliani ja Ingles,\nkolme italialaista ammattivarasta, hiipivät urkkien ja kuunnellen\nmaanpakolaisen jäljessä, niin kauan kuin Armfelt vielä viipyi\nItaliassa. Vihdoin he lahjoivat hänen palvelijansa ruotsalaisella\nrahalla, etsivät tilaisuutta anastaakseen paperit, jotka täydentäisivät\napotti d'Héraldilta varastettua syyteaineistoa.\n\nVaikka Armfelt enempää kuin Englannin ministeri ei lainkaan levitellyt\nhuhua kätketyistä asiakirjoista tai neiti Rudenschöldin kirjeistä,\ntämä uutinen oli joka tapauksessa vuotanut kuitenkin Piranesin\nkorviin. Muutenhan Giuliani ja Ingles eivät olisi kaapanneet tuota\nkääröä, ja suuri maankavallusjuttu olisi jäänyt syntymättä. Mutta\nheidän oli täytynyt hankkia käsiinsä kaikki Magdalenan, Ehrenströmin,\nFrancin, Aminoffin kirjeet. Niiden joukossa oli ollut suunnitelma,\njossa viimeksimainittu määrättiin matkustamaan Pietariin ja anomaan\nkeisarinnalta apua holhoojahallitusta vastaan. Varkaiden käsiin\noli joutunut myös vallankumoussuunnitelman luonnos, rauennut houre\nvenäläisen sotalaivaston kuljettamisesta Tukholman vesille. Mutta\nTessinin linnassa nousi myrsky. Hedvig näki mielessään kirjurit, jotka\njuoksivat herttuan kabinetista presidentin kamariin, näki Reuterholmin,\njoka kietoi tumman viittansa uhkaavan mahtipontisesti hintelän vartensa\nympärille ja värisi rajattomasta vahingonilosta. Liiga oli paljastettu!\nMaankavallusta, vallankaappauksen aikeita, salaista vehkeilemistä!\nPresidentin kostava käsi ei enää häikäillyt iskeä. Nyt, kun hänen\nedessään oli Piranesin lähettämä avoin lipas, joka oli taitavasti\nvarastettu Englannin ministerin makuuhuoneesta, kun verta, tulta ja\nkapinaa hehkuvat rivit polttivat hänen silmiään, kun kirjeet kahisivat\nhänen korviinsa salaisuutensa ja jokainen vaarallinen argumentti oli\nvihdoinkin hankittu — nyt, nyt hän saattoi aloittaa suurisuuntaisen\noikeudenkäynnin kaikkia kavaltajia, pettureita, maansamyyjiä vastaan!\nIkuiseksi muistoksi päivästä, jolloin Piranesin kätyrien saalis oli\njoutunut hänen käsiinsä, hän oli tilauttanut hovimaalari Hörbergiltä\noman muotokuvansa, jonka korkeus oli neljä kyynärää. Se esitti häntä\nitseään luonnottoman suurena, roomalaisessa toogassa, hetkellä, jolloin\nItaliasta tulleet kuriirit ojensivat hänelle papereita.\n\nMagdalena Rudenschöld säilyi nyt kuten ennenkin Hedvigin ajatusten\npolttopisteessä. Mutta hänen oli tuskallista tietää, että tuo hymyilevä\nolento omisti yksinpä kauhean alennuksensa hetkenä hänen miehensä\nkiintymyksen. Uhkaava onnettomuus kirkasti hänen kuvaansa vielä\nvoimakkaammin kuin onnellisen hovielämän valo. Oli kuin noituutta, oli\nkuin salliman pahanilkistä pilkkaa, että hänen kaltaisensa kavala Kirke\nkasvoi uskollisen ystävyyden perikuvaksi, kun koko maallinen virkavalta\nkarkoitti hänet vallan ja maineen auringonpaisteesta ja kun syytökset\nja ivalaulut ryöppysivät hänen ylitseen. Ja Hedvig huomasi kipeästi\nkadehtivansa tuota voittoisaa alennustilaa, joka vain puhdisti ja\nvapautti uhrinsa Armfeltin ihailevissa silmissä.\n\nSe oli hiljaista, alakuloista katkeruutta — se myrkytti hänen mielensä\nsyvemmältä kuin hän itse halusi tunnustaa. Kuinka odottamattoman\nhalukkaasti Hedvig olikaan kuunnellut viestejä, joita Tukholmasta\nsaapui. Svean hovioikeus oli kokoontunut käsittelemään kapinallisten\nasiaa, ja kun todistuskappaleiden kokoelma, jonka julkaiseminen\noli annettu oikeuskansleri Loden toimeksi, vihdoinkin oli heidän\nedessään, tämän sangen painavan asiakirjan varassa ryhdyttiin\nsäälimättä soveltamaan rangaistustuomioita. Niin kauan kuin oikeus\nistui, mikään ei voinut estää toinen toistaan hurjempien juttujen\nlevenemistä. Roomassa puhuttiin taalalaisten talonpoikien kapinasta,\njoka uhkasi Tukholmaa. Virisi vahvasti väritettyjä huhuja, itsepäinen\nharhakuvitelma tiesi, että Tukholman Suurkirkko oli sytytetty tuleen\nja että palon aikana oli määrä murhata Södermanlandin herttua.\nKuninkaallinen perhe oli pantannut kruununjalokivensä, kultaiset\numpivaunut kiitivät pakoon valtakunnasta ja koko Svean hovioikeus,\näreästä oikeuskanslerista kiukkuiseen Caloniukseen, oli savustettu ulos\nistuntosalista sekä sen jälkeen kiinalaisesti kiduttaen teilattu. Mutta\nRuotsin rajojen sisällä tästä kaikesta ei tiedetty mitään. Tuomarit\nistuivat vankkumattoman arvovaltaisina oikeussalissa.\n\nEhdittiin heinäkuun lopulle, ennen kuin asiainkäsittely päättyi ja\nseikkaileva parooni Armfelt, isänmaan petturi ja kapinaan yllyttäjä,\njulistettiin juhlallisesti syylliseksi ja tuomittiin kuolemaan. Mutta\njuttu oli siirtynyt ylempään oikeusasteeseen. Kuinka he odottivatkaan\nonnellista ratkaisua aavistaen kuitenkin kaiken aikaa, että herttua\nvisiireineen muokkasi yleistä mielipidettä, nipisteli sitä pihdeissään,\nluetutti kiitosrukouksia valtakunnan kirkoissa ja ummisti huolellisesti\nkorvansa herjaavilta kupleteilta, joissa laulettiin yhteiskunnan\nepäsikiöstä, rikollisesta hirviöstä, konnamaisesta parooni Armfeltista\nja hänen helmasynneistään.\n\nVihdoin tuli tieto, että myös korkeimmassa oikeudessa oli\nkatsottu asialliseksi tuomita Armfelt, hänen rakastajattarensa,\nhänen kirjeenvaihtotoverinsa ja liittolaisensa hengen, kunnian\nja omaisuuden menetykseen. Ja Tukholman torille, töllistelevän\nväkijoukon pilkattavaksi kohosi mahtava kaakinpuu, jonka otsassa\nheilui vitjoissaan musta taulu julistaen katsojille, että Kustaa\nMauri, isänmaan pettäjä, oli tästedes maanpakolainen kaikkialla\nRuotsin valtakunnassa. Mutta valoisa, hyväntahtoinen kabinettisihteeri\nEhrenström ja kuuma verinen eversti Aminoff, jotka olivat herjanneet\nSvean hovioikeudessa presidentti Reuterholmia puolustautuen epätoivon\nvimmalla vangitsijoitaan vastaan, valmistautuivat kuolemaan.\nSödermanlandin herttuan armahdus, joka muutti mestauksen elinkautiseksi\nvankeudeksi, yllätti Ehrenströmin vasta kun hän oli itkenyt silmänsä\nkyynelettömiksi ja nauttinut ehtoollisen. Mikä kiduttava ilveily!\nHedvig puri huultaan. Näännytetty, luurankomaisen laiha mies, jonka\njänkevä leuka peittyi harmaaseen parransänkeen ja jonka tulehtuneista\nsilmistä elämän valo oli sammunut, kuunteli mitään käsittämättä uutta\nmääräystä. Hän oli mukautunut aivan konemaisesti vanginvartijan\nkäskyihin ja palannut elämään, kun hänen tahtonsa ja toivonsa, hänen\nsisäinen minänsä oli jo maistanut kuolemaa.\n\nJa sitten tuli tuon naisen vuoro. Ensimmäiset varmat tiedot, jotka\nolivat ehättäneet Hedvigin korviin, hän otti vastaan sopimattoman\nhalukkaasti, kuin ihmeellisenä, julmana hyvityksenä, jossa vihdoinkin\ntuli sovitetuksi paljon kaikesta vanhasta katkeruudesta. Mutta nyt\nhän muisteli häpeän vaivaamana silloista vahingoniloaan. Kaikkialla\nvaltakunnassa luettiin neiti Rudenschöldin lemmenkirjeitä, jotka\nkostonhimoinen herttua oli painattanut varustaen ne erikoisella\notsikolla: \"Vanhassa kuninkaantalossa vangitun neidon, nyttemmin\nMagdalena Charlotta Karlintyttären, maankavaltajalle, jota muinoin\nkutsuttiin parooni Armfeltiksi, mutta joka nyt on henkipatto\nnimeltä Kustaa Mauri Maununpoika, kirjoittamia kirjeitä heidän\nrakkaussuhteistaan.\" Hedvigin arka ja salainen yritys iloita tuon\nolennon häpeästä jäi surkean tuloksettomaksi; hän ei saanut mielestään\nnoita virkeitä, siroja kasvoja, joita kehysti auringonkeltainen tukka.\nNe näyttivät säteilevän kevyttä voitonvarmuutta kaakinpuultakin,\nsäälivien ihmisjoukkojen keskeltä.\n\nMutta millaiseen hirveään epätoivoon nämä uutiset olivat saattaneet\nhänen miehensä! Hedvig oli kuvitellut, että öinen kohtaus Kiinan\npaviljongissa olisi jo aikoja sitten tullut haudatuksi ja että yksinpä\navioton lapsi, jonka Magdalena oli synnyttänyt rakastajalleen, ei\nenää olisi siteenä heidän välillään. Demoiselle Rudenschöld oli\nloitonnut hänen miehestään, olipa tämä osoittanut Tukholmassa selvää\nvaivautumista valtaneuvoksen tyttären läsnäollessa. Mutta sittenkin\nheidän välillään oli kiinteä side, rakkauden vaiko murtumattoman\nystävyyden, oli vaikeata päättää. Jakun oikeudenkäynnin päätös vihdoin\ntuli tietoon...! Hedvig nipisti huulensa yhteen.\n\nKuinka monina piinallisina hetkinä hänen olikaan täytynyt alistua\nja kuunnella äänettömänä, säälien ja näennäisesti osaa ottaen, kun\nArmfelt pommitti sadatuksillaan herttuaa ja Reuterholmia ja ylisti\nystävätärtään. _Hän_ kyllä tiesi! Häpäisevä seisominen Tukholman\ntorilla, herjaukset ja pistosanat, kunnian ja omaisuuden riisto,\njoilla ruhtinas käskyläisineen yritti alentaa tuota naista maailman\nsilmissä, johtuivat kaikki vain vanhan herttuan raukkamaisesta\nmustasukkaisuudesta. Eikö hän ollut ahdistanut Magdalenaa häpeällisillä\ntarjouksillaan siitä hetkestä asti, jolloin Armfelt jätti Tukholman?\nTuo hapan, kuivuuttaan kahiseva ihailija oli kärkkynyt demoisellen\nkantapäillä, pommittanut häntä ilottomilla lemmenviesteillään ja\nkostanut vihdoin alhaisesti, kun Magdalena oli torjunut hänet luotaan.\nMillainen kosto!\n\nSvean hovioikeuden istuntosalissa herttua seisotti neiti Rudenschöldiä\nkolmatta tuntia kestävän lukemisen ajan, hyvin tietäen hänen\nhengenahdistuksensa. Ja vain satunnainen sääli, joka pilkahti hänen\nsydämessään, oli pelastanut tuon nöyryytetyn naisen pyövelin raipoilta.\nMutta kaiken aikaa, kun parooni Armfelt oli raivonnut ja itkenyt,\nherjannut herttuaa ja kamarioikeuden presidenttiä, purrut rystysiään\nja aikonut syöksyä suoraan matkalle kiiruhtaakseen uhkapäisesti\nTukholmaan, Hedvig oli kuunnellut äänettömänä tätä epätoivon myrskyä.\nJa hänen mieltään vihlaisi ajatus, että hän olisi tuona hetkenä\nvaihtanut kohtalonsa Magdalena Rudenschöldin kohtaloon, antanut keritä\nkauniit hiuksensa ja astunut kehruuhuoneeseen, ei häväistynä, nöyränä,\nmurtuneena, vaan kirkkaus kasvoillaan.\n\nMatkatessaan nyt Kalugaan, venäläiseen pikkukaupunkiin, josta hänen\nmiehensä oli löytänyt turvapaikan, Hedvig taisteli syvää itsensä\nvähäksymistä vastaan. Adjutantti Peyron kyllästytti häntä loputtomilla\njutuillaan kuolleesta monarkista ja viraltapannuista ylimyksistä,\njoiden maineen loisto alkoi jo haalistua. Hän ajatteli Venäjää.\nNäki autiot, rajattomat unikkokentät, näki tuhruiset majatalot ja\nbysanttilaisessa unessaan torkkuvat kirkot kultaisine risteineen ja\nsipuleineen, heleine jumalankuvineen, joita ympäröi sakea pyhäsavu.\nMutta koti oli aina oleva siellä, missä hänen miehensä ja lapsensa\nelivät. Hän katsoi äkillisen hellyyden valtaamana jokeltavaa poikaa ja\nleikkivää Augustaa. Hän ajatteli kolmatta, joka oli tulossa elämään\ntänä levottomana vuonna, _Anno_ 1794... Kuinka hevoset juoksivat! Tie\nvieri polvitellen etelästä pois, tummia ruohoaavikoita kohti.\n\nTUOSTA hetkestä alkaen, jolloin maanpakolainen Kustaa Mauri jätti\nPietarin, odoteltuaan turhaan keisarinnan puheille pääsyä ja saatuaan\nvihdoin määräyksen hävitä oljenkortena heinäsuovaan, matkustaa\nKalugaan, hänen elämänsä kuohu asettui suvantoon. Kestetty nöyryytys\noli herpaissut hänen tahtonsa ja hän alistui lannistettuna Katariinan\nkäskyyn. Nyt olivat kaikki kanavat Tukholmaan ummessa. Mutta tulevien\npitkien vuosien varjo, maanpakolaisuus vieraassa maassa hämärsi hänen\nsilmistään myös Reuterholmin ilkkuvan kuvan, kunnes hän saattoi aivan\ntyynenä muistella tuota nimeä ja noita valkeita, kiihkeitä kasvoja.\nKeisarinnan lähetti tapasi hänet laihtuneena ja sairaan näköisenä.\nHuolellisesti valittu ranskalainen puku, sangen loistelias silkkitakki\nröyhelyksineen ja vaskenpunaisine liepeineen oli syvässä ristiriidassa\nhänen väsyneiden silmiensä kanssa, jotka näyttivät katsovan eteensä\nnäkemättä mitään, kiillottomina, aivan tyyninä.\n\nLakattuaan elämästä maineen ja kunnian sydänpäivässä, jouduttuaan\nvarjoihin hän alistui. Hän sovelsi sielunsa tahdin tietoisesti pitkien\nköyhien päivien rytmiin, yrittäen varjella itseään hiipiviltä huolilta.\nKun Hedvig ja lapset vihdoin tulivat, kun hiljainen häviäminen\nitämaiseen aroon alkoi, hän yritti totuttautua uusiin oloihin. Venäjän\nsydämessä, sadankuudenkymmenen virstan päässä Moskovasta, Okan\nilottomien laineiden huuhtomana kohosi Kalugan pikkuinen kaupunki\nkuin rykelmä toisiinsa painautuvia sieniä kenttien ja peltojen\nkeskeltä. Vilja kasvoi täällä hedelmällisenä ja keltaisena. Maa näytti\nvauraalta, kun Armfelt katseli sitä Pyhän Laurentiuksen luostarin\ntornista. Rannattomia näköaloja, huojuvaa heinää... Mutta se oli\ntainnuttavaa, lamaavaa viljavuutta. Se saattoi ilahduttaa kuvernööri\nObleonkovin punaisia, epäluuloisia porsaansilmiä, jotka vakoilivat\nhänen jokaista askeltaan kovin valppaina. Häneen se vaikutti samoin\nkuin tämän ilottoman kaupungin sadat samanlaiset puuhökkelit ja sen\nseitsemäntoistatuhatta harmaata asukasta, jotka näyttivät kaikki\nnukkavieruilta pikkuvirkamiehiltä ja hyörivät uneliaan uutterina kolkon\nkaupungintalon, kolkon poliisikamarin ja vielä kolkomman piirioikeuden\nistuntosalin vaiheilla. Kaksikymmentäviisi mudanruskeaa kirkkoa\npaistatti tornejaan ja kupolejaan heleässä valossa. Lännen ja Idän\nsalavuoteus oli synnyttänyt nämä Kristuksen moskeijat, ja niiden vieno\nmutta kuuluva kellojensoitto tunkeutui surumielisenä hänen kaikkiin\nhetkiinsä, virraten aamujen ja iltojen halki yhtä lamauttavana kuin\nkultapukuisten pappien litania.\n\nAlussa hän kärsi siitä. Hän kärsi ihmisten epämääräisistä silmäyksistä,\nkuvernöörin selväpiirteisestä juonittelusta, jolla hänen ja hänen\nperheensä olo tahdottiin tehdä mahdollisimman epämukavaksi. Hän inhosi\nlikaa ja ummehtuneisuutta, jota Hedvigin toimelias touhukaan ei voinut\nkokonaan hävittää heidän asunnostaan. Ja millainen hirmuinen paljous\nsyöpäläisiä! Vihdoin, kahden kuukauden kuluttua, Kalugaan ilmestyi\nkenraalikuvernööri Kaskin, joka oli jättänyt Tulassa sijaitsevan\nvirkatalonsa ja suoritti kierrostaan maakunnassa. Ruotsalainen mies\nilmoittautui hänen vastaanotolleen, koetteli tähän kylmään kiveen\nvanhan henkevyytensä kirkasta asetta, sai vihdoin aikaan joukon\nmyönnytyksiä, joiden tuloksena oli, että epäluuloinen kuvernööri\nlopetti verettömän vainonsa ja Armfeltin kirjeenvaihdon sallittiin\njatkua.\n\nHänen päiviensä tahti veltostui. Pienellä kirjoituspöydällä, jota\nkoristi Kustaa III:n marmorikuva, lojuivat avaamattomat kirjat ja\ntyhjät paperiarkit. Ruhtinas Subov oli lähettänyt hänen yksinäiseen\nolinpaikkaansa arkullisen venäläistä kirjallisuutta; hän nautti\nlajitellessaan kirjoja hyllyihinsä ja kuvittelemalla hiljaisia iltoja,\njolloin hän syventyisi niihin. Mutta hänestä tuntui kuin hänen aivonsa\nvoisivat ottaa vastaan vain valmiiksi purtua ravintoa. Hän etsi käsille\nroomalaiset runoilijat ja Tacituksen, joita hän oli kerran, hyvin\nmonta vuotta sitten, uutterasti lehteillyt. Suvanto pälyi hämärän\nharmaana. Tällaista oli kahtena ensimmäisenä kuukautena. Mutta hän ei\nuskaltanut ajatella, että tätä hiljaisen voipumisen tilaa jatkuisi yhä\nedelleen, hänen ratansa päätepisteeseen asti. Syvällä hänessä valvoi\nkuitenkin odotus. Viestit ja tiedot saapuivat Tukholmasta sanomattoman\nhitaasti; kului viikkoja, kuukausiakin, ennen kuin hänen korvansa\nvoivat tavoittaa hämärän kaiun kotimaan asioista. Hyvin epämääräisesti,\nvoimatta enää muodostaa odotustaan selviksi, varmoiksi toiveiksi, hän\ntunnusteli hiljaisessa loukossaan ajan mahdollisuuksia kuten sokea,\njoka koettelee sauvallaan tietä.\n\nTähän aikaan parooni Armfelt alkoi ymmärtää vaimoaan Hedvigiä. Hän\noli aina tuntenut tarvitsevansa noiden toimeliaiden käsien ja tuon\nkirkkaan, urhean hymyn tukea, mutta hän oli käyttänyt sitä hyväkseen\nlapsellisen itsekkäästi, näkemättä Hedvigin alttiuden syvyyteen,\nlähestymättä häntä. Mutta nyt Armfelt alkoi ensi kerran vaistota, miten\nhäikäilemättömän ahnaasti hän oli upottanut oman elämänsä kuohuun tuon\nvilpittömän sielun, jota hän oli pitänyt niin porvarillisena ja jonka\nuutteraa hiljaisuutta hän ei ollut koskaan oppinut ymmärtämään.\n\nTästä huolimatta hän ei kohdellut Hedvigiä toisin kuin ennen. Hänen\nhyväntuulinen hellyytensä oli ehkä lämpimämpää ja vähemmän hilpeää;\nhän ei enää ostanut hyvyyttä, uskollisuutta, antaumusta ruusuilla ja\nkiinalaisilla helmillä. Hänen päiviensä tyhjiöön astuivat lapset. Hän\nsaattoi kuluttaa pitkiä tunteja yhdeksänvuotiaan Augustan seurassa\njohdattamalla tätä sangen eloisaa tyttöä ranskan kielen sokkeloissa. Ja\nkävi niin, että Augusta etsi yhä useammin isän seuraa ja viihtyi hänen\nrinnallaan, leikki puolihämärän työhuoneen nurkassa, koristi hänen\nkirjoituslipastonsa paperinukeilla, täytti hänen elämänsä suloisella\nlörpöttelyllä. Mutta pojat elivät lähellä äitiään. He varttuivat\nHedvigin lempeän huolehtivaisuuden lämmössä.\n\nRöyhelykset, silkkitakit, solkikengät, joiden kuosi oli kerran ollut\nmoitteeton mutta joista loputon venäläinen aika alkoi kuluttaa\nväriä ja kiiltoa, paljastivat Armfeltissa tapahtuneen muutoksen.\nHän pukeutui nyt kuten ennenkin sangen huolekkaasti. Hän yritti\nsäilyttää ulkoasussaan menneen loiston merkkejä. Hän kulutti\nsuunnattomasti liinavaatteita, vaihtoi niitä odottamattoman usein,\nvakoili miltei sairaalloisella kammolla jokaista tahraa ja jokaista\nvirttymisen merkkiä. Mutta ranskalaiset vaatteet riippuivat nyt\nihmeen velttoina hänen olkapäiltään. Hänen ruumiillisessa tilassaan\ntapahtui pahaenteinen muutos. Haava, jonka hän oli saanut neljä vuotta\nsitten hyökätessään venäläistä linnoitusta vastaan, osoittautui\nkaikista lääkärien ponnistuksista huolimatta parantumattomaksi. Hänen\nhartioissaan ja ristiluissaan yltyi pakotus. Hiljainen hiipivä kipu,\njoka yllätti hänet myrskyisinä syyspäivinä ja näytti helpottuvan\nvain keväisin, kahlitsi hänet vuoteeseen. Hedvig tarkkasi tätä\nterveyden horjumista kauhean huolestuneena. Kun ehdittiin talveen, kun\npimeyden ja lumen voimat loivat painostavan tunnelman unisen, pienen\npuurakennuksen yli, noiden peloittavien merkkien lisäksi ilmaantui\nmuitakin. Oli mahdotonta tietää, johtuiko Armfeltin alituinen kiivas\nyskä haavasta, joka hehkui punaisena viiruna selässä, lapaluun\nkohdalla. Hän valitti unissaan. Hänen jalkansa olivat kummallisesti\nturvonneet, ja oli päiviä, jolloin hän saattoi viettää aikansa vain\nistuvassa asennossa.\n\nMutta tämä ruumiillinen ränsistyminen oli sangen hidasta ja salaista,\ntuli onnellisia aikoja, jolloin hänen terveytensä näennäisesti\npalasi. Hän näytti nyt odottavan entistä halukkaammin viestejä, joita\nsaapui Ruotsista, ja kaiken näennäisen välinpitämättömyyden pohjalla\nsäteili epämääräinen toivo, että olosuhteet muuttuisivat. Armfelt\nei suinkaan ollut luopunut uskostaan, että nuoren kruununperillisen\nvaltaistuimelle nousu ei ainoastaan kukistaisi Reuterholmia, vaan\ntekisi mahdolliseksi hänen ja hänen perheensä takaisinpaluun.\nMaanpakolaisuus, aatelisoikeuksien menetys ei ollut lopullinen.\nEniten hän tunsi kärsivänsä vanhan omaisuutensa anastuksesta, sillä\nne viisituhatta ruplaa, joilla keisarinna oli turvannut hänen olonsa\nKalugassa, tuntuivat aivan riittämättömiltä. Karkoituspaikassaan\nhänen täytyi alistua tinkimään monista mukavuuksista. Hän kapinoi ja\nponnisteli, yritti lähestyä uusia tuttaviaan, venäläisiä virkamiehiä,\njotka avasivat kotinsa näennäisen auliisti maanpakolaiselle mutta\nsaattoivat puolestaan antaa hänelle aivan mitättömiä lainoja. Jospa\nkaikki muuttuisi! Jospa Kustaa Aadolf vihdoinkin nousisi valtaan ja\nkukistaisi holhoojahallituksen! Hän, Armfelt, ei suinkaan epäillyt\nentisen kasvattinsa lämmintä ystävyyttä. Hän perusti siihen kaiken\ntoivonsa, odotti levottomana ja syrjään vetäytyneenä aikojen muutosta,\nuneksi vallastaan, joka oli palaava.\n\nKeisarinnan ynseä kohtelu, joka oli niin epämieluisesti yllättänyt\nhänet, kun hän anoi suojaa Reuterholmin vainolta, esiintyi nyt\nuudessa valaistuksessa. Hän luuli ymmärtävänsä sen. Hänhän oli\nvedonnut Pietarin kabinettiin juuri aikana, jolloin Katariina\nkaikkein vähimmin halusi joutua epäsopuun Ruotsin hallituksen kanssa.\nReuterholmin politiikka hoippui kuin juopuneena kapinallisen Ranskan\nja mahtavan Venäjän välillä. Palava Pariisi hurmasi hänen sielunsa\nvallankumouksellista puolta; hän lähestyi notkein elein, liukastelevan\nsydämellisenä roskaväkeä, joka oli tahrannut kätensä kuningasparin\nvereen: vuoripuoluetta, yhteiskunnan mullistajia,. valtaan päässeitä\nvähäväkisiä, kostonhaluista herra Robespierreä ja fanaattista Dantonia.\nOli ihmeiden ihme, ellei hän salassa juonitellut heidän kanssaan\nsaadakseen tukea Venäjää vastaan ja täyttääkseen valtakunnan kassan\nranskalaisilla verirahoilla.\n\nMutta tuskin julmistunut keisarinna oli ehtinyt peloittaa\nkamarioikeuden presidenttiä venäläisellä sotalaivastolla, kun tämä\nteki kumarruksen Itään. Hän alkoi hälisevän suurieleisesti puuhata\nRuotsin kruununprinssin ja keisarinnan pojantyttären Aleksandran\nkihlausta. Pietarissa käytiin neuvotteluja, tuleva ruhtinasavioliitto\nsitoi parhaillaan keisarinnan kädet, kun maanpakolainen Armfelt oli\nilmestynyt anomaan hänen apuaan. Armfelt punnitsi tilannetta, luuli\näkkiä käsittävänsä kaiken ja hymyili alakuloisesti, kadottamatta\ntoivoaan. Tuo vallan sakkipeli, kylmä, koneellinen, kohtalokas\nleikki, johon hän oli kerran osallistunut, menetti entisen hurmansa\nja muuttui mielettömäksi, herättämättä hänessä muuta kuin viileää,\naivan vinoa uteliaisuutta. Hän seurasi kaukaa herttuan ja Reuterholmin\npelisiirtoja. Vihdoin saapui yllättävä tieto, että Tukholman hallitus\noli allekirjoittanut sopimuksen Ranskan kanssa, kahmaisten samalla\nvallankumouksen kassoista kymmenen miljoonan livren avustussumman.\nVarsin pian seurasi Ruotsin kruununperillisen ja Mecklenburgin\nprinsessan kihlaus, joka osui kuin salama Pietarin kabinettiin ja\nsynnytti kiukkuisen vastakaiun. Ellei keisarinna olisi kuumeisesti\npuuhannut Puolan uutta jakoa, hän ei olisi suinkaan pidättynyt\nilmaisemasta närkästystään Reuterholmille ja hänen mainehikkaalle\nkäskyläiselleen, Södermanlandin herttualle.\n\nJa viimein rakoili myös liitto, jonka ruotsalainen kalifaatti oli\nsolminut ranskalaisen hirmuhallituksen kanssa. Armfelt ei voinut\nvaientaa toivoaan, että kamarioikeuden presidentin vallaninnosta,\nhänen häilyvästä mahtailustaan puoleen ja toiseen koituisi hänen\ntuhonsa. Kun jakobiinien rahat vedettiin Tukholman valtiokassasta pois,\nkun Ranska peräytyi uuden liittolaisensa luota ja katkaisi siteet,\npresidentti käännähti jälleen mitä kohteliaimmin keisarinnan puoleen.\nEi enää puhettakaan Mecklenburgin prinsessasta! Ruotsin tuleva kuningas\ntyönnettiin uudelleen Aleksandran syliin, myöntyväinen, aivan neuvoton\nherttua suostui alakuloisesti lähtemään Pietariin kruununprinssin\nneuvonantajana ja puhemiehenä.\n\nTässä oikullisessa pelissä näytteli prinssi itse tahdottoman\npelinappulan osaa, ja vain herttua tiesi, että hän iloitsi kihlauksen\npurkautumisesta: Mecklenburgin prinsessa oli ollut ruma kuin mummo!\nHänet saatiin taivutelluksi matkalle. Kahdeksantoistavuotias jäykkä\npoika kohtasi neljätoistavuotiaan Aleksandran suunnattoman suuressa\nvaltiosalissa ja sammalsi muodollisen ihastuksensa julki niin\npunehtuneena, että voitiin helposti nähdä, miten syvälle Eros oli\nampunut nuolensa. Mutta herttuan riemu jäi lyhytaikaiseksi. Tuskin\nKustaa Aadolf oli kuullut, että hänen tuleva puolisonsa aikoi säilyttää\nkatolisen uskonsa, kun hän peräytyi loukkautuneena ja vetäytyi jyrkästi\npelistä pois. Kuulumatonta! Bysanttilaisia kirkkoja sipuleineen ja\npappeineen! Ikoneja, honottavia patriarkkoja, prameita juhlakulkueita\nTukholman kaduilla! Ei koskaan! Hän hylkäsi tämän julkisen\nepäjumalanpalvonnan mielikuvankin ja kuunteli aivan jäykkänä setänsä\nvalitusta. Hän ei saapunut lainkaan valtaistuinsaliin, jossa Venäjän\nhämmästynyt hovi odotti kiukkuisen hiljaisuuden vallitessa tunnista\ntoiseen kauheata kosijaa.\n\nMutta maanpakolainen Armfelt ei ollut koko Kalugassa-olonsa aikana\niloinnut myrskyisemmin kuin tuon tiedon saapuessa. Miten se koskisi\nReuterholmiin! Se kaivaisi hänen valtansa perustan ontoksi ja\nkukaties johtaisi romahdukseen, jota jo odotettiin. Jumala tiesi,\nmitä kruununprinssi oli aikonut tällä teollaan. Uhkapäisyyttä ehkä,\nfanaattista takertumista luterilaisen äidin uskonkappaleihin...\nHitto! Hurmaajakuninkaan poika oli kuin olikin todistanut omistavansa\nlujan selkärangan, ja se riittäisi, toistaiseksi. Mutta mitä tekisi\nReuterholm, miten menettelisi keisarinna?\n\nSILLÄ VÄLIN kuin Armfelt hautoi näitä ajatuksiaan ja vaali toivoaan\nvenäläisen pikkukaupungin hiljaisuudessa, tapahtui Ruotsin\nvaltakunnassa nopeita muutoksia. Tuon epäonnistuneen kosintaretken\njälkeen herttuan neuvonantaja, kamarioikeuden presidentti oli tuntenut\nsieraimissaan epäsuosion käryä. Kaikkialla Tukholmassa puhuttiin\nyleisesti hänen viraltapanostaan. Oli ilmeistä, että kun kruununprinssi\nKustaa Aadolf kerran ylittäisi säädetyn ikärajan ja tarttuisi\nvaltakunnan johtoon, hän ei suinkaan kursailisi hermostunutta,\nmahtailevaa visiiriä. Hän oli jo antanut kuulla, mitä hän ajatteli\nsetänsä vapaamuurari veljestä, joka oli ollut kyllin pöyhkeä\nhuomauttaakseen, että nuori kruununperillinen pitäisi oikeastaan\npanettaa lukkojen taa muistelemaan itkevää Aleksandraa ja kiukkuista\nKatariinaa.\n\nKustaa Aadolf kutsutti Reuterholmin puheilleen. Pitkä, hintelä poika,\njonka luisevat kasvot olivat kiihtymyksestä kalpeat ja jonka alahuuli\nvärähteli pidätetystä vimmasta, läksytti perin pohjin arvovaltaista\npresidenttiä. Reuterholm vaikeni, puri huultaan, kietoutui\ntraagillisesti viittaansa. Prinssi asteli kiivain askelin permannolla.\nKuulkoon nyt kerrankin totuuden! Ja kun Reuterholm yhä seisoi siinä,\nseisoi umpimielisenä ja jurona, välkytellen järjestön sinettisormusta,\nprinssi läjäytti kämmenensä pöytään. Olkoon päätetty, että presidentti\nsaisi yhä edelleenkin nostaa tuhannen riikintaalarin eläkettä, jonka\nhänen vehkeittensä uhri, edesmennyt kuningas, oli hänelle myöntänyt.\nMutta kamari oikeudessa ja palatsissa häntä ei tämän jälkeen kaivattu.\n\nNyt koittivat valoisammat ajat myös niille, jotka Reuterholm oli\nkukistanut entisistä mahtiasemista. Demoiselle Rudenschöld, joka oli\nsiirtynyt häpeäpaalusta Tukholman kehruuhuoneelle, oli jo aikaisemmin\nsaanut armahduksen. Armfelt oli aikoja sitten ilahtunut tiedosta, että\nMagdalenan itsepintainen ihailija Södermanlandin herttua oli heti\noikeudenkäynnin jälkeen tehnyt myönnytyksiä paremmalle minälleen;\nmissään tapauksessa hän ei ollut estellyt, kun ystävät toimittivat\nvangitun naisen käytettäväksi kaksi viihtyisää huonetta ja tyydyttävän\nkeittiön. Demoisellen pöydässä oli neljä ruokalajia; hän sai vapaasti\nvaeltaa kunnaalla, joka sijaitsi kehruuhuoneen lähellä; hänen\nsallittiin tavata omaisiaan, tosin vartijan läsnäollessa. Kun herttuan\narmahdus oli kohdannut häntä kaksivuotisen valvonnan jälkeen, hän\nsiirtyi Tukholmasta Gotlantiin ja asettui asumaan Stenstugun kartanoon,\njoka nyt annettiin hänelle surkeaksi korvaukseksi pidätetyistä\noikeuksista, eläkkeistä ja palkoista. Niin, ehkä hän vaelsi Visbyn\nhiljaisia kujia, tai ehkä hän vietti päivänsä yksinäisessä huoneessa\nkuunnellen meren kohinaa.\n\nMutta muiden vangittujen kohtalon otti nyt tarmokkaisiin käsiinsä nuori\nKustaa Aadolf, valtakunnan hallitsija, joka oli liian kauan vaiennut ja\npysynyt loukossaan, puuttumatta lainkaan sedän ja hänen neuvonantajansa\ntekoihin. Nyt hän avautti ensi töikseen ne vankilanportit, joiden\ntaakse Ehrenström ja Aminoff oli teljetty.\n\nArmfeltin olo Kalugassa näytti lähenevän loppuaan. Mutta miten hän\nodottikin, kuninkaallista lupakirjaa ei vain kuulunut. Joskus hän\nvaipui epätoivoisena hautomaan mielikuvaa, että tämä keltaisten\npeltojen huojunta, tämä toimettomuus ja tyhjyys, nämä likaiset tuvat\nja kerskailevat pikkuvirkamiehet anastaisivat hänet omaan piiriinsä\nikuisiksi ajoiksi, sulattaisivat hänet itseensä. Kukaties hänen\nelämänsä joustin oli jo veltostunut raskaan paineen alla. Kukaties\nhän ei osaisi käyttää hyväkseen valoa ja vapautta, ei enää kykenisi\nsyöksymään vallan, kunnian ja maineen humuun, kultaiseen vaahtoon,\njoka pauhasi kaukana... Ja hänen apeat ajatuksensa palasivat Magdalena\nRudenschöldiin. Iloinen tyttö, joka lepäili viheriällä divaanilla ja\nmaisteli suklaata, kuului menneisyyteen. Ilkamoivat, kirkkaat, villit\nsilmät, jotka olivat hehkuneet niin mustina ja kiihkeinä, kadottivat\nvalonsa, väsyivät. Demoiselle oli huvitellut ja juhlinut aikansa, hän\noli uhrannut itsensä tietoisesti, mitään pyytämättä miehelle, jolle hän\noli antanut kauniin ruumiinsa ja synnyttänyt lapsen. Ja nyt hän oli\nhervahtanut ja sammunut, nyt hän vetäytyi Visbyn ruusuisiin raunioihin,\nkuunnellen meren kohinaa. Vai hehkuiko hänessä vielä säen tulta?\nHänen kaltaisensa naiset eivät ehkä koskaan täydellisesti talttuisi.\n_Parbleu_, jäljelle oli jäänyt kuuma tuhka.\n\nNäistä mietteistä hänet yllätti Hedvig. Oli hyödytöntä enää hukata\naikaa. Tästä levottomuudesta ei ehkä milloinkaan päästäisi, ellei\ntoinen heistä ottaisi harteilleen tekojen vastuuta. Hedvig hymyili\nkuten äiti, joka tempaa neuvottomana poikansa käsistä tekemättömäksi\njääneen tehtävän. Hän puolestaan oli valmis lähtemään matkalle. Ellei\nPietarissa myönnyttäisi hänen rukouksiinsa, hän jatkaisi vaellustaan\nRuotsiin asti, anoisi nuoren ruhtinaan apua ja hankkisi heille\nvapauden, jota he olivat jo väsyneet odottamaan. Nyt kun Kustaa Aadolf\noli ryhtynyt hallitustoimiin, heidän tuli panna kaikki luottamuksensa\nhäneen. Mutta Armfelt kuunteli aivan hiljaisena noita sanoja. Tällä\nkertaa, sen hän myönsi, Hedvig oli hänen toivonsa.\n\nMARRASKUUN kuudennentoista aamuna 1796 Pietarin kaduilla pyrysi\nlumi. Se vyöryi usvaisina pilvinä Talvipalatsia kohti. Se kieppui\nYlösnousemuksen kirkon kultaisissa sipuleissa kuin Saturnuksen rengas,\nhyökkäsi valittaen ja vonkuen pitkin Sadovajan katua, piiskasi\nhyisillä vitsoillaan torkkuvia ajureita ja viittaansa kääriytyneitä,\nkiiruhtavia virkamiehiä. Sinisessä aamuhämärässä, lumipyryn pölyävässä\nusmassa hehkui tulia. Pimeys ja valo taistelivat keskenään. Tuulen\nviima suhisi Eremitaasin nurkissa, lumi paiskautui ulvoen valaistuja\nikkunoita vasten. Boljsaja Konjusennajan keisarillisissa talleissa\nsukivat vilusta hytisevät rengit levottomia ajohevosia, muistutellen\nmieliinsä Elisabetin kuolinpäivää. Sekin oli ollut pimeä ja\nmyrskyinen kuten tämä julma aamu. Mutta Ismajlovin tuomiokirkossa,\nviiden taivaansinisen kultatähtisen kupolin alla, kuorin hämärässä,\njossa vain ikuiset kynttilät lepattivat pyhimysten edessä, loihtien\nniiden jalokivisilmiin usmaisen värihehkun, liikkuivat uniset\nkirkonlämmittäjät halkosylyksineen ja sytytyskaappeineen. Myrsky jymisi\ntemppelin ympärillä. He ristivät silmänsä ja pysähtyivät kuuntelemaan\nvihurin ulvontaa, joka kalisutteli malmikelloja.\n\nEremitaasissa tämä myrsky herätti keisarinnan. Hän ponnistautui\nvaivalloisesti vuoteestaan, tunsi värisyttävää vilua ja kietoi\nhartioilleen kasaanilaisen turkisvaipan, joka oli virunut tuolilla\neilisillan muistona. Kuinka pimeää ja kolkkoa! Ikkunoiden lasit\nrisahtelivat tuulen paineesta. Lumi piiskasi ruutuja. Koko edellisen\nillan hän oli istunut ystävineen pelipöydässä, kuunnellut luisten\nkorttien napsahtelua ja maistellut mokkaa. Kesken peliään hän oli\nottanut vastaan uutisen. Itävaltalaiset olivat vihdoinkin pakottaneet\nRanskan tasavallan surkeasti peräytymään, kenraali Moreaun joukot\nolivat vetäytyneet Reinin toiselle rannalle. Sellainen yllätys! Hän\nmuisteli syvästi huvittuneena sanamuotoa, jonka hän oli valinnut,\nlähettäessään Itävallan ministerille onnittelut: _Je m'empresse\nd'annoncer à l'excellente Excellence... que les excellentes... troupes\nde l'excellente cour ont complètement battu les Français_. Hän tarttui\nvaskikelloon ja helisti. Kamaripalvelija saisi kutsua ruhtinas Subovin,\nsillä ulvova vihuri teki keisarinnan rauhattomaksi. Hän pelkäsi\nyksinäisyyttä, hän halusi kuulla elävän ihmisen ääntä.\n\nMutta kun makeileva, korskea Subov, itsevaltainen suosikki, vihdoin\nseisoi alkoovissa ja tarkkasi peittelemättömän pilkallisin silmin\nhänen vanhan ruumiinsa muotoja, Katariina miltei toivoi, että ruhtinas\nolisi jäänyt tulematta. Tuo mies oli viime päivinä herättänyt hänen\nmielessään vain epämieluisia ajatuksia. Juuri hän, Subov, oli touhunnut\nnoissa onnettomissa neuvotteluissa, joita käytiin Ruotsin hovin kanssa.\nSiitä päivästä saakka, jolloin kihlajaisjuhlallisuuksien piti tapahtua,\njolloin valtaistuinsalissa odotettiin sulhasta, jolloin Ruotsin\nkruununperillinen niskuroi ja häpäisi lopuksi Venäjän hovin, keisarinna\nei enää ollut ennallaan. Kirotut tukholmalaiset! Jo isästä oli ollut\nkylliksi vastusta, ja nyt uhitteli poika, kopea ja itsepintainen\nprinssi, hänen tahtoaan!\n\nKuinka paljon oli vaadittukaan, että hän saattoi niellä kiukkunsa ja\nharminsa, kun Subovin lähetti ilmoitti hänelle neuvottelujen tuloksen.\nHän oli seisonut valtaistuinsalissa suuren naispiirin ympärillä.\nVarmaankin hänen kasvonsa olivat lehahtaneet aivan punaisiksi, sillä\nhän oli ollut kaatumaisillaan; hän oli seissyt siinä kuin salaman\niskemänä. Kummallista... Hän oli alkanut käydä vanhaksi. Näinä kylminä\ntalvipäivinä hänen oli alinomaa vilu, ja hän ei enää jaksanut kävellä\nkovinkaan pitkää matkaa hengästymättä, tuntematta pyörrytystä. Miten\nmyrsky vonkui! Hän oli kuunnellut sitä jo eilisiltana, pelipöydässä.\nHänestä tuntui, kuin lumipyry yltyisi.\n\nKun hän seisoi siinä musertavan suurena ja lihavana kietoen\nolkapäilleen kasaanilaista viittaa, hän tunsi kyllä, miten suosikki\npisteli häntä neulanterävillä katseillaan. Yhtä kaikki, hän ajatteli\nja huokasi raskaasti muistaessaan Taurian voittajaa, Grigori\nPotemkinia, joka oli vuosia sitten ottanut myrkkyä kaukana aroilla ja\nsammunut suuren plataanin varjoon. Mutta Subov pälyili tuota yöpuvun\npeittämää ruumista, noita leilimäisiä rintoja ja ryppyistä kaulaa\nkuin lumoutuneena, laskien keisarinnan ikävuosia. Mikä akka, hän\nhymähti itsekseen ja tunsi suurta, vilpitöntä kunnioitusta. No niin,\nvaltakuntien historiaa tosin kirjoitettiin pikemmin lakanoihin kuin\nasiakirjoihin ja kaikissa hallitushuoneissa imivät intohimojen Skyllat\npalatseja, maatiloja, sotajoukkoja. Mutta Pietarin Eremitaasissa tuo\nkaikki oli hillittömämpää kuin muualla. Miten runsaita käsirahoja,\nmiten paljon jalokiviä, linnoja ja tiluksia tuo turpea lämpöinen\nkäsi olikaan jakanut kenraaliadjutantteja palkitessaan. Ja ruhtinas\nSubovin silmissä säilyi itsepäisesti omituinen kuva. Hän näki\nkokonaisten rykmenttien, kokonaisten sotajoukkojen ratsastavan tuon\nkiehuvan lemmen porteista, joka nieli miehiä rajattoman ahnaasti,\ntulematta tyydytetyksi. Semmoinen hän oli, tämä jättiläinen, tämä\nmatuska! Hän, Subov, ei suinkaan ollut salannut sitä napolilaiselta\ndiplomaatilta, Serra Capriolan hauskalta herttualta, joka oli edellisen\npäivän vastaanotolla huomauttanut jotakin hyvin purevaa keisarinnan\nkävelytavasta. \"Mitä mietitte, Subov?\" kysyi Katariina samassa. Mutta\nruhtinas kumarsi sulavasti. Hän ei antanut yllättää itseään. Hän\nrupesi selostamaan kirjettä, jonka heidän kalugalainen holhottinsa,\nmaanpakolainen Armfelt oli aivan äskettäin lähettänyt. Tuulen ulvonta\ntuntui kasvavan — lumi paiskautui rätisten ikkunaruutuja vasten.\n\nRuhtinaan poistuttua keisarinna lähti pukeutumishuoneeseen. Suurissa\nhalleissa vilkkui jo lakeijain livreitä, ja levottomat liekit\nlepattivat kynttilöissä lähettäen tämän aamun pimeyteen kelmeää\nvaloa. Tuo majesteettinen olento näytti vyöryvän raskaasti korkean\nkynnyksen yli, kuten suuri parkkilaiva, joka työntyy omalla paineellaan\naaltovuoria vasten. Kahisevat pitsit ja yöpuvun helmukset hulmusivat\nhänen ympärillään lumivalkoisina vaahdoten. Ja sitten tämä taklattu\nalus musertui salakariin, pysytteli hetken kömpelösti huojuen\nolemassaolon laineilla ja kallistui. Hätäytyneet hovinaiset löysivät\nhänet makaamassa pitkin pituuttaan permannolla. Hänen paitansa oli\nlevähtänyt hajalleen, se virui kuin suunnattomana vaahtohuntuna\nhukkuneen hylyn ympärillä. Hänet kannettiin vuoteeseen. Hänen turpeat\nkasvonsa muuttuivat peloittavan nopeasti sinipunaisiksi ja lasittuvat\nsilmät pälyivät ikkunaa, jonka takana ulvova lumimyrsky, Elisabetin\nilma, jatkui.\n\nSuuri palatsi oli hiljentynyt aivan äänettömäksi. Odotettiin henkeä\npidättäen, milloin kuolinkamppailu päättyisi. Silloin rämähtivät\nja paukkuivat Eremitaasin portit, halleissa kajahtelivat raskaat\naskelet ja kuolinhuoneen ovi potkaistiin auki. Kynnyksellä seisoi\npieni, surkastunut mies, perintöruhtinas Paavali. Hän oli pukeutunut\nvihertävään preussilaiseen sotilaspukuun. Hänen päässään oli suunnaton\nkolmikolkkainen hattu, joka heitti sinipunervan varjon rypistyneille\nkeltaisille kalmukinkasvoille, ja jaloissa saappaat, joiden suut\nulottuivat reisien puoliväliin. Hän puristi luisevassa kädessään pitkää\nsauvaa, jonka kärjessä kimalteli ja säkenöi raskas hopeanuppi.\n\nKaikki, mitä tässä äänettömässä huoneessa saattoi nähdä, vuoteen\nkultabrokaadiverhot, punainen samettipeite, lepattavat kuolinkynttilät,\npapit ehtoolliskalkkeinen, hämmästyneet henkivartiat heleine livreineen\nkuvastuivat tuon kiiltävän pallon pintaan, ikään kuin keisarinnan\nhallituskauden komeus ja loisto olisi liukunut sen kylmää silmää\nkohti ja imeytynyt siihen, vääristyen mielettömäksi kääpiömäiseksi\nirvikuvaksi. Hopeapallon kuvussa näkyivät myös kuolevan purppuraiset,\npöhöttyneet kasvot, mutta herjaavan vähäpätöisinä, tuskin neulannuppia\nsuurempina. Hiljaisuus oli hievahtamaton. Vain myrsky jymisi ja\nvalitti Eremitaasin ympärillä. Pieni peikkomainen mies, joka seisoi\nkynnyksellä, näytti kohonneen tuon usvaisen suhinan syvyyksistä.\n\nPerintöruhtinas tuijotti kauan äitinsä kasvoja, ikään kuin hän olisi\nhalunnut imeä sieluunsa tämän kolkon kuvan. Kuolevan pää liikkui\nlevottomasti. Hiljainen korina alkoi tyrehtyä, tummanpunaiset kasvot,\njoiden piirteistä elämän ilme oli jo haihtunut, muuttuivat vähitellen\nkelmeiksi. Mutta juro mies tunsi juovansa tuosta näystä hurjaa,\nihmeellistä hyvitystä, joka sovitti hänen lapsuutensa kärsimykset,\nsai hänet unohtamaan nuo surkeat ajat, jolloin Pietarin hovissa oli\npilkattu hänen nenäänsä ja jolloin hän oli pakoillut omaa rumuuttaan,\nomaa epäonnistunutta muotoaan Hatsinan synkkään linnaan. Kaikki\ntuo väistyisi nyt vähitellen ja kuluisi hänen muististaan. Hän ei\nenää komentaisi rykmenttejä, joiden alokkaat oli valittu hänen oman\nsurkastuneen ulkonäkönsä mukaan. Naurakoot nyt häntä, yrittäkööt nyt\nlasketella ivasanoja! Nyt perii piru Eremitaasin ja kopean hoviaatelin!\nNyt hän panee vihurin puhaltamaan näiden suurten salien läpi, kunnes\nvanhan loiston riekaleet tanssivat myrskyssä —! Hän puristi yhä\nlujemmin hopeanuppista sauvaa ja tuijotti kuolevaa.\n\nVihdoin hän iski kantapäänsä yhteen, ja tämän äänen pelästyttäminä\nlakeijat jähmettyivät asentoon, ikään kuin he olisivat kauhulla\ntervehtineet uutta hallitsijaansa. Niin he tervehtivätkin. Pieni\nperintöruhtinas, Hatsinan leiripäällikkö, ruma, harmaa, peikkomainen\nmies, marssi sanaakaan sanomatta läpi tyhjän linnan ja hänen\nkannuksiensa kilinä kuului yli Venäjän.\n\n\n\n\n3\n\n\nKarlsbadissa, jossa Böömin maa kuplii kuumia lähteitä, Tepl-laakson\nkristallisessa ilmapiirissä, muratin peittämien linnojen varjossa,\nviettivät joutilasta elämäänsä vaeltavat eurooppalaiset emigrantit.\nSinne keräytyi myös ruotsalaisten ylimysten pieni hilpeä piiri.\nMuhlbrunnin ja Schlossbrunnin lämpimien vesien lähteillä nähtiin\nraihnainen parooni Taube, kaunis, umpimielinen Hans Axel von Fersen,\narmottomasti vanheneva Ruotsin prinsessa Sofia Albertina, joka oli\njättänyt hetkeksi Quedlinburgin luostarin kauniit puutarhat ja saapunut\nkreivitär Stenbockin seurassa tähän kylpypaikkaan. Terasseilla ja\ntanssisaleissa, pieniä palatseja muistuttavissa rakennuksissa,\npoluilla, lehvistöissä, vesien kalvoissa viipyi painostava varjo.\nLoistavan vuosisadan viimeinen vuosi läheni loppuaan.\n\nEurooppa kuohui tämän rauhanpaikan ympärillä ja pakoileva ylimystö\nyritti turhaan peittää huolestumistaan ilon naamareihin. Kaikilla\nvaltateillä marssi tänään sotajoukkoja, suunnattoman suuren armeijan\nsirpaleita, armeijan, joka uhkasi heidän vanhoja oikeuksiaan, heidän\nlinnojaan ja ruhtinaskuntiaan. Pölypilvien sisässä kiitivät viimeiset\nkultaiset vaunut hätäisesti notkahdellen pohjoiseen. Etelässä puhalsi\nvallankumouksen vihuri. Pannasta, Napolista, Roomasta kulki uhkaavia\nviestejä, kuriirit karauttivat ratsuillaan kantaen laukuissaan\nhävityksen sanomia. Karlsbadissa niistä muodostui jännittäviä\nseurajuoruja, joita Quedlinburgin luostarin abbedissa kuunteli\nsangen ahnaasti. Hän välitti ne kreivi Paninille, berliiniläiselle\nvieraalle tai kreivi Piperin leskelle, joka paransi alakuloisuuttaan\nmutakylvyillä.\n\nUlkonaisesti tämä ruotsalainen seurue säteili vanhaa Kustaan aikaista\nloistoa. Hieman kauhtunutta ja laskoksissaan riippuvaa se tosin oli.\nMutta sanat, eleet, käytös taittoivat yhä sen sulavan hovi etiketin\nsäteilyä, joka oli valinnut kymmenen vuotta sitten, ja uteliaat\nitävallattaret, vierailevat venäläiset ruhtinattaret ja Saksan\naatelisperheiden tytöt katsoivat ihastuneina noihin vanhentuneihin\nsalonkileijoniin.\n\nUuden kuninkaan Kustaa IV Aadolfin hovissa vallitsi viileä jäykkyys.\nEmigrantit puhuivat leikkiä laskien hurmaajakuninkaan pojasta,\nprotestanttisesta ruhtinaasta, joka luki Ilmestyskirjaa ja tulkitsi\nsen näkyjä suurpoliittisesti. Kuinka hän oli kiehunut vihaa ja raivoa\nRanskan vallankumousmiehiä vastaan! Mutta nyt heittyi kaikkialle\nEurooppaan pienen korsikkalaisen kenraalin varjo, hänen, joka\nmuuten oli oivallisesti korjauttanut vanhat roomalaiset valtatiet.\nBonaparte! He maistelivat pelonsekaisella ivalla tuota tuimaa nimeä,\nnäkivät edessään ensimmäisen konsulin kalvaat kotkankasvot, laihat\nja määrätietoiset. Kolme vuotta sitten hänen nimensä oli ensi kerran\nsukeltanut esiin ajan kuohusta. Oli ollut kuin noituutta, että tämä\npienoinen sotilas saattoi kukistaa Sardinian mahtavan hovin, ajaa\nitävaltalaiset latinalaisesta maailmasta, luoda kuin tyhjästä uuden\nCisalpinisen tasavallan ja nujertaa kommuunin, joka oli pitänyt\nPariisia painajaisen vallassa. Ja nyt hän aikoi siirtyä esikuntineen ja\nadjutantteineen Tuileriesiin. Se oli vanhojen muistojen häpäisemistä,\nse oli viimeinen isku elämänmuodolle, jonka ehtyvistä lähteistä\nKarlsbadin aatelispiiri ammensi voimaansa.\n\nMyös Hans Axel von Fersen tunnusteli oman ylhäisen pidättyväisyytensä\nsuojapaikasta ajan valtimoita, odotti päivästä toiseen, viikosta\nja kuukaudesta toiseen, että yhteiskunnan viemäreistä purskahtanut\nlokavirta valuisi takaisin ja maailman kasvot kävisivät yhtä puhtaiksi\nja kiiltäviksi kuin ennen. Ajan kuluessa tämän kauniin miehen piirteet\nolivat alkaneet rappeutua. Hän muistutti nykyisin yhä enemmän isäänsä,\nvanhaa valtaneuvosta, ja hänen kypsässä, korskeassa olemuksessaan\noli jotakin luotaantyöntävän sulkeutunutta. Se kuvasteli yksinpä\nsilmistä, joiden sinistä väikettä peitti traagillisen surun jää,\nja ohimohiuksista, joihin vanhuuden kuura ilmestyi kovin aikaisin.\nHän tanssitti Karlsbadin kylpypaviljongissa Ruotsin prinsessaa,\nhurmasi madame Junotin, d'Abrantesin herttuattaren romanttisella\nsulkeutuneisuudellaan ja suuteli kovin kohteliaana mutta kylmin huulin\nhovineiti Marianne Polletin siroja sormenpäitä. Hän osallistui kaikkiin\njuhliin, eli mukana, mutta hänen sanansa eivät sytyttäneet ja hänen\nilostaan puuttui innostus.\n\nYksinäisinä hetkinään hän käveli huoneensa permannolla edestakaisin,\nedestakaisin... — No niin, hän saattoi vaipua loistaviin kuvitelmiin,\nmilloin harmaa ja veripunainen aika liiaksi masensi häntä.\n\nOlihan hänelle jäänyt suuri muistonsa, ja hänen todellinen elämänsä\nsisältyi sen jatkuvaan kirkastamiseen. Hän, Hans Axel von Fersen, ei\npiitannut muusta. Elävät, ponnistelevat, levottomat ihmiset merkitsivät\nhyvin vähän tai ei ollenkaan tuon ikuisesti elävän vainajan rinnalla.\nJa kreivi von Fersen unohtui ajatuksiinsa ja vaipui uneksimaan Maria\nAntoinettesta, ikään kuin kuollut yhä odottaisi häntä jossakin.\nNäinä hurmion hetkinä hänet miltei valtasi maltiton jälleennäkemisen\nkaiho. Hänen sielunsa muuttui vähitellen suureksi juhlalliseksi\nkuolinkappeliksi, jossa rakkauden muistot levittivät tuoksuaan kuin\nkuolevat asteriseppeleet ja jossa lepatti ja tuikki jumaloivien\najatusten kynttilöitä.\n\nLevoton aika ahdisti emigrantit yhteen. He maistelivat kivennäisvesiä\nja kylpivät parantavassa mudassa, panivat toimeen tanssiaisia,\nhilpeitä kekkereitä, pukujuhlia. Mutta heidän pälyilevä, levoton\nkatseensa tähyili länteen ja itään, Ranskaan, jossa ensimmäinen\nkonsuli polki aristokraattien verellä hedelmöitetystä maasta Caesarin\narvoisia armeijoita, ja Venäjälle, jossa mieletön tsaari Paavali\nantoi solmuruoskan vinkua. Vuosia sitten Katariinan hovinaiset olivat\ntavanneet vanhan keisarinnan henkitoreistaan palatsin permannolta.\nMiten Eurooppa oli hämmästynytkään saatuaan siitä tiedon! Vanhat tädit\ntosin kuolivat, Ludvig XV:n muumiomaiset siskot, Parman arkkiherttuatar\nja pyylevä braunschweigilainen saattoivat saada halvauksen. Mutta\nKatariinan kuollessa kaikkialla oli syntynyt hämillinen hiljaisuus,\nikään kuin hautajaiset olisivat hänen kohdaltaan jotakin epätervettä\nja luonnotonta. Suunnaton maa joutui heti hänen kuoltuaan vaikeisiin\nkouristuksiin. Karlsbadissa seurattiin tsaari Paavalin toimenpiteitä\nmiltei yhtä pelästyneinä kuin ensimmäisen konsulin, sillä enää ei\nkäynyt lainkaan epäileminen, että Eremitaasissa hallitsi verenhimoinen\nepäluoma, joka puhalsi loistaviin saleihin Hatsinan leirien kylmää\nhuurua. Jokainen hänen tekonsa todisti mielettömyyttä. Eikö hän\navauttanutkin heti äitinsä kuoleman jälkeen murhatun tsaari Pietarin\nruumisarkkua ja painanut hänen mädänneeseen pääkalloonsa kultaisen\nkruunun! Hovissa, jossa raskas atlassilkki ja kallis brokaadi\nolivat ennen läikkyneet, näki tuskin nimeksikään vanhaa komeutta.\nSiellä liikkuivat hengiltä peloitetut harmaat aatelisnaiset ja\ntinasotilasmaisen jäykät upseerit, jotka karjuivat komentosanoja\nhiljaisiksi käyneissä saleissa. Ei riittänyt, että tsaari valvoi koko\nPietarin siveyttä, määräsi miesten ja naisten pukukuosin, myrkytti\nvenäläisen iloisuuden preussilaisella kurilla, laati käskyjä,\nsäännöstelyjä, kaavoja ja istutti alamaisiin matelevan pelon. Hänen\nomassa perheessään vallitsi yhtä kiduttava painajaistunnelma. Molemmat\nnuoret ruhtinaat, Aleksanteri ja Konstantin, naimisissa olevat\nmiehet, uskalsivat tuskin astua kahvipöytään tai suudella vaimojaan\nsaamatta tuolta kummitukselta nimenomaista lupaa. He tekivät isälleen\ntiliä jokaisesta minuutista. Mutta uteliaat ulkovallat nauroivat\nhysteerisesti pakkopaitaan puetulle valtakunnalle, joka värisi\npienen kääpiön vallan alla. Se oli kouristuksenomaista iloa, tulevan\nhävityksen edellä käyvää hilpeyttä, ja se tarttui myös Karlsbadin\nemigrantteihin.\n\nTähän aatelispiiriin ilmestyi odottamatta Armfelt. Tukholman linnassa\noli vihdoinkin myönnytty hänen toistuviin pyyntöihinsä saada poistua\nvenäläisestä pikkukaupungista ja näyttäytyä Euroopassa. Oli kulunut\njo kaksi vuotta siitä päivästä, jolloin Hedvig jätti Kalugan ja\nmatkusti Tukholmaan rukoilemaan apua miehelleen. Kun nuori kuningas\nsitten aikansa pohdittuaan kutsutti paroonitar Armfeltin puheilleen\nja vakuutti tälle, että hän puolestaan ei ollut milloinkaan\nepäillyt isänsä ystävää ja omaa chevalieriaan maankavaltajaksi,\ntuosta tuskastuttavasta odottelusta näytti vihdoin tulevan loppu.\nKustaa Aadolf riisui päättävästi ne kahleet, jotka hänen setänsä\nja kamari oikeuden presidentti olivat kytkeneet parooni Armfeltin\nnilkkoihin. Mutta eräin varauksin! Toistaiseksi hänen majesteettinsa\neväsi entiseltä hoitajaltaan luvan näyttäytyä Tukholmassa. Pietarin\nEremitaasissa, jossa oikullinen tsaari Paavali juuri oli alkanut\nsoveltaa uusia säädöksiään järjestääkseen ulkolaisille entistä\nvapaammat ja maan omille kansalaisille tavallista kireämmät olot,\nmyönnyttiin armollisesti anomuskirjeeseen; maanpakolainen Armfelt\nsai lähteä karkoituspaikastaan, vieläpä hänelle suotiin vuotuinen\neläkeraha. Mutta hän astui sangen raihnaana vapauden portista. Hänen\nolemuksessaan saattoi havaita luhistumisen merkkejä, ja Wienin,\nBerliinin, Hampurin ylimyspiireissä, joissa hän näyttäytyi, katsottiin\nkummastellen ja kuiskaillen tuota suurta, umpimielistä, ennen niin\nylvästä, nyt niin hervahtanutta miestä.\n\nHän saapui Karlsbadiin. Hän matkusti aivan yksin, omilla vaunuillaan,\njoiden tummat uutimet näyttivät kauhtuneilta ja joiden kuluneita\nakselintappeja ei ollut uusittu. Wienissä hän kohtasi aivan odottamatta\nNapolin kuningattaren, äidillisen Karoliinan, jonka aurinkoiseen\nvaltakuntaan vallankumouksen aalto oli vihdoinkin ulottunut ja joka\noli jättänyt valkean lazzaronikaupunkinsa ja kirkkaat, asuurinsiniset\nmerenpoukamat. Hän auttoi kuningatarta toimittamaan runsaimman osan\njalokivistään ja käteisvaroistaan Hampuriin, sillä ranskalaiset joukot\nlähenivät Wieniä ja parhainta, mitä Karoliina saattoi tehdä, oli\nturvautua saksalaisiin pankkiireihin. Mutta tämä hälinä ja touhu, tämä\naskaroiminen vaarallisilla asioilla, joka hetkeksi anasti Armfeltin\nkaiken huomion, jätti hänen mielensä silti aivan kylmäksi. Hän kaipasi\nperheensä pariin, joka oli asettunut Tukholmaan.\n\nHedvig oli ottanut vastaan Kustaa Aadolfin tarjoaman hovimestarittaren\nviran toivoen, että tämä asema, joka saattoi hänet nuoren kuninkaan\nläheisyyteen, auttaisi häntä toimimaan miehensä hyväksi. Miehensä,\nniin... Armfelt tunsi kummallista katkeruutta, ikään kuin etäälläolo\nvaimosta olisi sittenkin jollakin tavoin loukannut häntä.. Alussa\nhän oli kuvitellut, että kun Hedvig ja lapset nyt poistuisivat\nhänen luotaan, hän voisi antautua entisellä kiihkollaan vapaaseen\nharhailevaan elämään. Mutta vapaus, se oli oikullinen ja vaihteleva\ntila. Nyt hänen ajatuksissaan kalahteli kahle, joka ulottui maiden\nja vesien yli Tukholmaan asti ja jonka pitkässä ketjussa hän tunsi\ntempoilevansa. Hän tutkisteli itseään, yritti selvitellä itselleen\ntämän riippuvaisuuden syitä ja jäi kuitenkin epätietoisuuteen ja\nhämärään, ymmärtämättä oman luonteensa arvoitusta.\n\nKARLSBADISSA eleli näihin aikoihin Kuurinmaan ja Semgallenin\nherttuatar Dorothea, syntyjään kreivitär von Medem, odotellen\nhienoisella levottomuudella neljännen vuosikymmenensä alkamista.\nHän oli saapunut sinne kahden tyttärensä, Wilhelminen ja pienen\nDorothean kanssa Löbichaun huvilinnasta, jossa hän tavallisesti vietti\nkesänsä ja syksynsä. Palatsin joonialaiset pylväshallit, ihastuttavat\nterassit, joilta saattoi nähdä laajoja ruusutarhoja ja viinikunnaita,\nkyllästyttivät häntä. Löbichaussa hänellä oli kirjoja, taideteoksia\nja kukkia, kalliita porsliineja, riittämiin joutilasta hiljaisuutta\nja unisia, lempeitä päiviä. Mutta nyt hän kaipasi vaihtelua. Oli\nodottamaton sattuma, että herttuatar tapasi Karlsbadin seurapiireissä\nmyös Armfeltin. Tuo komea suomalainen, jolla oli niin hehkuvat\nsyvänsiniset silmät ja niin uljas ryhti, oli viehättänyt Dorotheaa jo\nLeipzigissä, jossa hän ensi kerran tutustui parooniin, ja nyt pitkitti\nhyväntahtoinen sallimus alkanutta ystävyyttä. Herttuatar hymyili.\nArmfelt näki oman huoneensa ikkunasta Dorothean Karlsbadin-asunnon\nheleät, valkoiset seinämät, joita tumma muratti verhosi, ja tiilikaton\nliekehtivät huiput. Herttuatar vietti päivänsä henkevän ystävättären\nMarianne Polletin seurassa, näyttäytyi puistoissa, joiden varjoisilla\nkäytävillä kylpylän vieraat kuluttivat sydänpäivän hetkiä. Hänen\nympärilleen keräytyi täällä kuten Löbichaussakin todellinen pieni hovi,\nja hän lumosi seuranhaluiset ylimykset leikkivällä eleganssillaan.\n\nHerttuatar oli solakka, kaunis nainen, jonka hoidetuista piirteistä\nsaattoi tuskin lukea hänen ikäänsä. Vuodet olivat pikemminkin lisänneet\nhänen alabasterinkalpean ihonsa hohtoa ja käsiensä siroutta, käsien,\njotka oli luotu liukumaan klavesiinin koskettimilla ja selailemaan\nranskalaisia kirjoja. Kasteinen aamuhämy, jolloin ilman väike ei ole\nvielä kirkastunut täydeksi sydänpäiväksi, teki parhaimmin oikeutta\ntälle hauraalle kauneudelle. Silloin hänen olemukseensa tuli jotakin\najatonta ja iäisesti nuorta, silloin hänen silmänsä syvenivät ja\ntummuivat, hänen kirkas äänensä sai harhauttavan tyttömäisen soinnun.\nHerttuatar rakasti itseään huolehtivalla, äidillisellä rakkaudella.\nHän oli tottunut säästämään sieluaan kaikilta järkytyksiltä, ja sen\nvuoksi hän taltutti jokaisen tunteen, jokaisen intohimon, joka uhkasi\nkasvaa liian kiihkeäksi ja häiritä hänen sisäisen elämänsä sopusointua.\nHenkisen haavoittumisen pelko kehitti hänessä varovaisuutta ja\nharkitsevaa syrjään vetäytymistä, milloin tahansa hänen verensä uhkasi\nliiaksi kuumeta ja hänen ystävyytensä vaihtua rakkaudeksi.\n\nHän oli luonut itselleen kristallinkirkkaan maailmansa, ja hän\npysytteli sen suojissa. Hän rakasti kaikkea, mikä ilahdutti hänen\naistejaan tekemättä niitä levottomiksi, saattamatta hänen henkistä\nriippumattomuuttaan vaaraan: kiinalaisia porsliineja, ranskalaisten\nhovimaalarien tauluja, sonetteja, joiden siro poljennollinen\nsidonnaisuus tyydytti hänen muodollisuudenvaistoaan, pieniä, henkeviä\nromaaneja, joissa kimalteleva _l'esprit_ vaipui uskallettujen\nyksityiskohtien kultaiseksi verhoksi. Hänen päiviensä sisältönä\nolivat lukemattomat suloiset pikkuseikat. Hän piti käsien ja\nkasvojen hoidosta, hajuaineiden miellyttävästä tuoksusta, pienten\nkristallipullojen kalahtelusta, kylvyistä, makeisista, ruusuista.\nLapsuudesta asti Dorothea oli kunnioittanut jokapäiväistä pukeutumista\nkuin juhlallista, puolittain uskonnollista seremoniaa; se takasi\nhänen hengelleen rauhan ja sytytti hänen tummiin silmiinsä rohkean\nkirkkauden. Hän palvoi omaa kauneuttaan miltei kultillisesti. Ja kuten\nhän ihaili kullanhohtavia hiuksiaan ja huuliaan, liljankaltaisia\nkäsiään ja ruusunpunaisia kynsiään, jotka päättyivät viehättäviin\nvaaleisiin puolikuihin, samoin hän ihaili musiikkia ja runoutta.\nLöbichaun linnassa hän uneksi mahonkipuisen spinetin ääressä ja antoi\nsormiensa loihtia salin hiljaisuuteen heläjäviä puolisointuja. Sävelet\nsulivat toisiinsa yhtä riidattoman puhtaina kuin puistojen tummat ja\nvaaleat värit; himmeät hopeapoppelit kuvastuivat jalavien raskasta\nhehkua vasten... Viheriöivät viiniköynnökset tarvitsivat taustakseen\nruskeaa multaa.\n\nTämä harmonian ja sopusoinnun kaipuu oli ehkä aluksi ollut vaistomaista\nja uinuvaa, hänen sinisen aatelisverensä hämärää perintöä; myöhemmin\nse muuttui täysin tietoiseksi ja hän tunnusti sen hymyillen itselleen.\nViileä itsensätuntemus valoi herttuattaren käytökseen lumoavaa\nvarmuutta. Hän oli viisas, kaikista ennakkoluuloista vapautunut nainen,\njonka katsetta mitkään tunteen harhakuvat eivät enää himmentäneet\nja jonka ainoaksi elämäntehtäväksi jäi valvoa omaa hyvinvointiaan,\nsommitella oma elämänsä niin tyynen mukavaksi kuin suinkin. Ihmiset,\nasiat, tapahtumat eivät voineet häntä kiihdyttää. Hän pelastautui\noman huvittuneen hymynsä verhoon ja huudahti: \"Tuolla...! Onko se\nmahdollista...!\" Hän tunsi itsensä kyllin rikkaaksi voidakseen tuhlata\nympärilleen hymyilevän ystävyyden vaihtorahoja, mutta rauhallisesti\nsykkivä sydän pysyi valloittamatta, ja kirkkaat silmät, joista säteili\nhenkevän elämänymmärryksen suopeus, eivät milloinkaan laajentuneet\ntuskan, epätoivon, intohimon kosketuksesta.\n\nHerttuatar tunsi itsensä vapaaksi. Kukaan ei hänen lähellään tullut\nlainkaan muistaneeksi, että hän oli sairastelevan rikkaan vanhan\nmiehen, Kuurinmaan ja Semgallenin herttuan Peterin, vihitty aviovaimo.\nDorothea itse ajatteli tätä tosiasiaa kaikkein vähimmin. Hän oli\ntottunut elämään omaa mukavaa elämäänsä etäällä epämukavasta miehestä.\nPeter oli kuudennellakahdeksatta ikävuodellaan alkanut sairastella; hän\nviihtyi hiljaisuudessa, hän oleskeli Sleesiassa ja Böömissä olevilla\nmaatiloillaan, Saganin ruhtinaskunnan kauniissa palatsissa, upeassa\nlinnassaan Pragissa.\n\nSillä välin herttuatar matkusteli tyttärineen kaikissa kaupungeissa\nja kylpypaikoissa, missä hän saattoi viihdytellä huvitustenhaluaan\nhienossa, loisteliaassa ylimysseurassa. Hän siirtyi Löbichausta\nKarlsbadiin, asui vuoden päivät Leipzigissä, palasi Pragiin, asettui\nNachodin maatilalle, jonka hän omisti Böömissä. Hänen elämänsä jakautui\nkutakuinkin tasan ihailijoiden ja lasten kesken. Pikku Dorothea, joka\noli täyttänyt seitsemän vuotta, ei vielä huolehtinut diplomaattisista\nkihlauksista, mutta vanhemmat tytöistä, sievä Pauline, vilkas, hiukan\nliiaksi huikenteleva Jeannette ja kaunein kaikista, Wilhelmine, olivat\nkosijain piirittämiä. Myötäjäisten kalastajat levittelivät verkkojaan,\nodottivat ahnaasti vanhan herttuan kuolemaa päästäkseen käsiksi hänen\nsuuriin rikkauksiinsa. Vaikka herttuatar yritti olla suvaitsevainen ja\nymmärtää lastensa oikkuja, hän kiusaantui toisinaan kovin. — Pikkutytöt\nkasvoivat niin ihmeen nopeasti pieniksi omapäisiksi naisiksi. Semmoinen\noli seikkailunhaluinen Jeannette kaikkine tyhmine päähänpistoineen.\nSama piirre pilkahti jo Paulinessa ja välähti joskus niin peloittavan\ntutunomaisena Wilhelminen silmistä. Niin, Wilhelmine... Äiti oli kovin\nkiintynyt tähän tyttäreen, Saganin ruhtinaskunnan perintöprinsessaan—\nhänen ja nuorimman lapsensa seurassa Dorothea matkusti Karslbadiin.\nNe, jotka olivat tunteneet herttuattaren kaksikymmentä vuotta sitten,\nnäkivät hänen nuoruutensa puhkeavan uuteen kukkaan Wilhelminessä.\nMutta Armfeltista tuntui, että miellyttävä viileä valo, joka ympäröi\näidin olemusta, muuttui tyttäressä kuluttavaksi kylmäksi tuleksi.\nHän tunsi alusta alkaen kummallista vetoa tuota oikuttelevaa nuorta\nnaista kohtaan. Wilhelminen kirkas käskevä ääni jäi soimaan hänen\nkorviinsa. Hän eritteli mielessään prinsessan piirteitä, säännöllisten\ntytönkasvojen puhdasta kauneutta, jota sinertävän tumma tukka\nkorosti, ylimielisten punaisten huulten ilmettä, katsetta, jossa\npäilyi tukahdutettu hehku. Huolimatta olemustensa erilaisuudesta\nnoita kahta naista, äitiä ja tytärtä, näytti yhdistävän voimakas\nyhteenkuuluvaisuuden tunne. Ikäraja hävisi heidän väliltään, he etsivät\nalinomaa toistensa seuraa ja suhtautuivat toisiinsa kuin parhaimmat\ntoverukset, rupatellen, kuluttaen joutilaita hetkiään, keskustellen\nuusista puvuista ja uusista salonkitansseista. Herttuatar hymyili,\nvaipui unelmiinsa, sommitteli linnan ikkunasyvennyksiin kiinalaisia\nkukka-asetelmia. Prinsessa harhaili puistojen käytävillä, kyllästyi\nmakeisiin ja pianonsoittoon, teki Karlsbadin ympäristöön pitkiä\nratsastusmatkoja ja paljasti uhitellen kauniit kasvonsa auringolle,\njoka paahtoi hänen marmorinvärisen ihonsa kalpean tummaksi.\n\nArmfelt tunsi voittamatonta vetoa näiden kahden siron olennon puoleen.\nHän katsoi ikkunastaan herttuattaren palatsimaista asuntoa, antoi\nsilmiensä harhailla kattojen muodoissa ja muratin kuvioissa, jotka\nkoristivat valkeita seiniä; hän toivoi näkevänsä vilahduksen äidistä\ntai tyttärestä. Vaikka herttuatar valitsi huolella illallisvieraansa\nja keräsi ympärilleen henkevimmän hovin, mitä voi toivoa — nuoria\nylimyksiä, jotka siirtyivät taiteesta politiikkaan leikkivän\nylimalkaisesti, ruhtinaita, joille mikään inhimillinen ei ollut\nepämieluista — Armfelt piti sittenkin eniten hiljaisista hetkistä,\njolloin hän kohtasi kahden kesken joko äidin tai tyttären. He tuntuivat\nkaipaavan hänen seuraansa. Kun hän palasi valkopyökkien varjostamaa\ntietä, hänen täytyi hymyillä itselleen; jos hänen kiintymyksensä noihin\nkahteen oli muuttumassa luvattoman kuumaksi, hän himoitsisi varmaankin\npian sekä äitiä että tytärtä! Asia huvitti häntä. Hän kuljeskeli\niltayön tunteina pimeässä puistossa, jossa avautuneiden yökasvien\ntuoksu tuntui huumaavan voimakkaana hämmentäen hänen aistejaan ja\nvuodattaen hänen mieleensä epämääräistä levottomuutta. Herttuattaren\nviileä ystävyys oli kerrassaan lumonnut hänet. Hän muisteli\nkahdeksantoistavuotiasta Wilhelmineä, hänen ambranvärisiä käsivarsiaan,\njotka ranskalainen hartiavaippa kukitti pitsien varjoilla ja joiden\nranteissa sykkivät hennot, sinertävät suonet. Mutta mikään harhakuva ei\nsaanut muuttaa tämän ystävyyden luonnetta. Armfelt tunsi äkkiä itsensä\nkovin vanhaksi, oli näkevinään omat kasvonsa yössä, kasvot, joille yli\nneljäkymmentä levotonta vuotta oli painanut häviämättömän leiman. Hän\npalasi huoneeseensa ja paneutui makuulle.\n\nMutta tämä uusi ystävyyssuhde ei sitonut häntä. Hän tunsi kummallista\nkirvelevää nautintoa tietäessään, että se ei velvoittanut häntä\nmihinkään ja että enempää äiti kuin tytärkään eivät odottaneet\nhänen puoleltaan muuta kuin sovinnaisen sydämellistä toveruutta.\nMuuten — hän ei voinut estää pientä pettymyksen vihlaisua, kun\nkreivi von Fersen eräänä päivänä yllätti hänet ylimalkaisilla,\nhiukan ivallisilla viittauksilla tytön menneisyyteen. Wilhelmine\noli palannut ratsastusretkeltä Karlsbadin tammistoihin ja laskeutui\njuuri valkoisen kimotamman selästä. Hans Axel, joka seisoi Armfeltin\nvieressä terrassilla, nipisti huulensa yhteen: \"Millaiset silmät...!\nMillainen suu...! Vaikka minä en oikein ymmärrä, että te haluatte\nsekaantua näin hämärään juttuun.\" — \"Ehkä selitätte sen selvemmin\",\nkysyi Armfelt puolittain kiukkuisesti, osaksi uteliaana ja varuillaan.\n\"No niin, kaikki yksityiskohdat voi kuvailla madame Junot, parhain\npapukaija, minkä täällä tapaatte\", sanoi Fersen ja seurasi kylmin,\npilkallisin silmin tytön poistumista. \"_Eh voilà_, asiahan on\nmitätön. Tämä loistava pieni prinsessa oli vähällä joutua jakamaan\nVenäjän edesmenneen keisarinnan kanssa ruhtinas Subovin sydämen.\nKiinnostaako se teitä?\" — \"Kovin\", sanoi Armfelt kylmästi. Fersen\nteki kuvaavan eleen ja hymyili epämääräisesti, huvittuneena: \"Jos\ntosiaan kalastatte tuota kultakalaa, neuvon teitä ajoissa luopumaan.\nNiin kauan kuin herttua Peter, hänen isänsä, on hengissä... Tyttö\nhalusi välttämättä mennä kihloihin venäläisen kanssa, mutta vanhus\nasettui vastaan. Odottakaas — se tapahtui täällä, niin, viime kesänä.\nEn tiedä, rakastuiko hän aluksi ruhtinas Orloviin vai Suboviin, sillä\nkaikki nuo slaavit osaavat huumata pienten naisten mielen ruusuilla ja\nsamppanjaillallisilla. Joka tapauksessa Katariinan viimeinen favoriitti\npääsi vaarallisen lähelle suvun määrättömiä rikkauksia. Sellainen\nkomea, nuori, mainehikas ja rutiköyhä rakastaja parka!\"\n\nArmfelt katsoi Wilhelmineä, näki valkean silkkihameen häilähtävän\nja häviävän lehmusten viheriöihin varjoihin. \"Mutta hänhän on vielä\nlapsi —!\" Fersen hymyili ja kohautti olkapäitään: \"Todella? Jos te sen\ntiedätte, niin...\"\n\nArmfelt oli etääntymäisillään noiden kahden naisen taikapiiristä,\nhän oli jättänyt seudun ja pysähtynyt Dresdeniin, kun hänet yllätti\nodottamaton pyyntö saapua herttuattaren luo. Hän kiiruhti kovin\nlevottomana Pragiin, jonne naiset olivat asettuneet asumaan.\nPalatsimaisen asunnon makuukamarissa, jossa tuntui survottujen\nruusunlehtien kirpeä tuoksu ja jonka välkkyvistä ikkunoista näkyi\nvain taivaan sineä ja yksinäisen kirkontornin tumma, terävä keila,\nArmfelt kohtasi herttuattaren. Dorothea tunsi itsensä aivan sairaaksi.\nHän istui vuoteessaan hauraana ja kalpeana, kuin pastellipiirroksen\nmallina, mutta ystävän tulo palautti hänelle kuitenkin osan voimistaan\nja hän kilisti kärsimättömästi vaskikelloa. Herttuatar tahtoi nousta ja\npukeutua.\n\nAamiaispöydässä Dorothea kertoi asian, joka aiheutti hänelle paljon\nhuolta: hänen miehensä oli saanut odottamattoman halvauskohtauksen,\nja vaikka hän ja hänen tyttärensä olivatkin jo kauan aavistelleet\ntätä peloittavaa käännettä, isku sattui kipeästi. Herttuattaren\nkulmat rypistyivät tuskin huomattavasti. Hän näytti ajatelevan, että\nhänen miehensä ei käyttäytyisi _comme il faut_, jos hän nyt kuolisi\nja sysäisi vaimonsa hartioille sekavat perintöriidat. \"Ihmettelenpä,\nmitä te ajattelette minusta\", hän puhui nopeasti, kuin hengästyneenä.\n\"Olen niin levoton — en tiedä ketään, kehen turvautua, paitsi tietysti\nte,_mon ami_...\" — \"Maman haluaisi, että te jäisitte tänne\", keskeytti\nWilhelmine. Ja kun Armfelt kohotti hämmästyneenä kulmiaan, herttuatar\nimi huultaan ja katseli mietteliäin silmin ruusunpunaisia kynsiään.\n\"Niin\", hän aloitti epävarmasti, \"niin... Olen joutunut kiusallisiin\ntilanteihin, ystäväni, sangen kiusallisiin. Pahinta on, että Jeannette\non kadonnut.\" — \"Kadonnut?\" kertasi Armfelt. Mutta prinsessa tuli\njälleen neuvottoman äidin avuksi. \"Hänellä on... se on... _une histoire\namoureuse!_ Jeannette on lähtenyt pienelle pakomatkalle rakastajansa\nkanssa.\" Ja tämän sanottuaan hän hymyili tummaa, salamielistä hymyä,\njossa Armfelt oli äkkiä aavistavinaan kylmän tulen ihmeellisen kajon.\n\nArmfelt ehti viettää Pragin upeassa palatsissa monta pitkää joulukuista\npäivää, ennen kuin herttuattaren pahoille aavistuksille tuli vastaus.\nVanha, halvautunut herttua, joka oli vetäytynyt talveksi Gellinaun\nmaatilalle Sleesiaan, erkani aivan hiljaisesti suurista rikkauksistaan,\njotka nyt jäivät hänen puolisonsa ja tytärten jaettaviksi. Tämä tapaus\nmerkitsi Armfeltin elämässä ratkaisua. Ei enää puhettakaan, että\nhän olisi palannut Pragista Dresdeniin — molemmat naiset kietoivat\nhänet sydämellisten pyyntöjen kultaisiin seitteihin ja hänen täytyi\nottaa vastaan osa, jota hänelle tyrkytettiin. \"En tietenkään haluaisi\npahoittaa teidän mieltänne\", hymyili Dorothea. \"Mutta me olemme aivan\navuttomia, minä ja tyttäreni.. Me emme todellakaan näissä olosuhteissa\n—\"\n\nKun Armfelt vielä pälyili miettien, neuvottomana naisten hymyileviä\nkasvoja, kuunteli salista kantautuvaa Paulinen pianonsoittoa ja\npikku tytön naurua, herttuatar alkoi ylimalkaisesti selittää hänelle\nsuunnitelmiaan. Nyt, miehen kuoltua, oli sanomattakin selvää, että\nDorothea tyttärineen jättäisi Pragin ja matkustaisi Sleesiaan, Saganin\nlinnaan, Wilhelminen uuteen residenssiin, jonka avaimet herttuan\ntestamentti oli hänelle määrännyt. Herttuatar kumartui hymyillen\nArmfeltin puoleen. Hänen mantelinmuotoisista silmistään, joita pitkät\nripset varjosivat, välähti vetoava katse: hän kaipasi rinnalleen\nmiestä, joka olisi hänen tukenaan pesänselvityksen sekasorrossa ja\nauttaisi hänet näiden vaikeuksien lävitse. \"Teidän on seurattava\nmeitä\", sanoi tytär päättävästi, kun mies näytti empivän. Wilhelmine\nnojautui veltommin tuoliinsa ja ojenteli rajattomasti väsyneenä\nkauniita himmeänkalpeita käsivarsiaan. \"Kuinka ikävää, että meidän\ntäytyi jättää Karlsbad. Mutta me viemme teidät Saganiin, saatte nähdä.\"\nJa hän hymyili, paljastaen hampaansa, jotka välkkyivät kosteanpunaisten\nhuulten raosta.\n\nSIIHEN sisäiseen lepotilaan, joka oli vallannut Armfeltin, tämä\nmuutos toi miellyttävää vaihtelua. Seuratessaan noita kahta naista\nhän tunsi tulleensa temmatuksi elämään, jonka hän jo oli luullut\njättäneensä. Herttuan kuoleman aiheuttama muodollinen suru ei\nmillään tavoin järkyttänyt herttuattaren päiväjärjestystä. Hän\nomistautui nyt nautiskellen pukuhuolilleen, tuotatti runsain määrin\nranskalaisia uutuuksia, sommitteli, kokeili, hylkäsi ja valikoi.\nLäikehtivän atlassilkin lumivyöry ja kalliit suruhunnut tuottivat hänen\nkamarineidoilleen loputtomasti päänvaivaa. Prag, Löbichau, Sagan...\nLeskiherttuattaren ja hänen tytärensä vaellus palatsista toiseen\nmuistutti vihdoin täydellistä riemukulkua, sillä Saganin ruhtinaskunnan\nlinna, jonka avaimet nyt luovutettiin kahdeksantoistavuotiaan\nWilhelminen käsiin, oli seppelöity monin köynnöksin katonharjoja myöten\nja valaistu lukemattomin juhlakynttilöin, kun molemmat naiset ja heidän\nupea seurueensa ajoivat sen pihaan.\n\nArmfelt asettui asumaan palatsiin. Herttuattaren mantelisilmien\nhyväilevä valo seurasi häntä salaa ja Wilhelminen tumma katse, jossa\noli uhkaa ja arkuutta, säikkyvää torjumista ja ikävöintiä, herätti\nhänen mielessään levotonta odotusta. Linnassa, jossa livreepukuiset\nlakeijat liikkuivat äänettöminä kuin rikkauden henget ja jossa\nherttua vainajan aarteet, Bironin suvun runsaat perintökalleudet,\nlevittivät ympärilleen puolittain itämaista loistoa, hän tunsi\njoutuvansa salaperäisen unitilan valtaan. Armfelt tunsi itsensä ihmeen\nonnelliseksi, hän viihtyi tämän raukean joutilaisuuden lämmössä. Hänen\nhuolensa tuntuivat arpeutuvan, ja jokin hänen olemuksensa pohjalta\nkajahtava sävel, jonka hän oli aikoja sitten kuvitellut kokonaan\nvaienneeksi, hiljensi vähitellen kaikki muut äänet.\n\nAika pysähtyi hänessä ja hänen ympärillään. Päivien tahti painui\nsuvantoon; suloinen lepotila, joka kahlitsi hänen tahtonsa, vaihtui\njoskus öisin levottomiksi unikuviksi. Armfelt saattoi nyt täysin\nvälinpitämättömästi katsoa taaksepäin, seuloa menneen elämänsä kirjavia\nnäkyjä. Vielä äsken nuo kuvat olivat herättäneet hänen mielessään iloa\ntai surua; nyt hän tunsi etääntyvänsä niistä. Hän ajatteli Adelaidea\nja demoiselle Rudenschöldiä. Toinen heistä oli kerran menneisyydessä\nilmestynyt hänen elämäänsä ja hävinnyt, sytyttänyt hänen vereensä\nhetkellisen kiihkon, jonka hän oli kuvitellut kestäväksi. Toinen oli\nkokenut hänen tähtensä kaikki itsensäuhraavan rakkauden pettymykset\nja ilot, avannut hänelle olemuksensa lukituimmat ovet, antautunut\nhänelle sieluineen ja ruumiineen; vain hän, rakastaja, oli ottanut tuon\nkalliin lahjan vastaan täysin kylmänä, antamatta mitään vastaan. Hänen\nolisi pitänyt tuntea tuskaa sen vuoksi, soimata tunnotonta sydäntään,\nkiihtyä, mutta hän katsoi omaa menneisyyttään viileästi ihmetellen,\nikään kuin ei mikään tuosta kuuluisi hänen elämäänsä, vaan saapuisi\nnäkyinä ja ääninä jostakin ulkopuolelta.\n\nHerttuatar näki mielellään ympärillään kauniita kasvoja ja henkeviä\nseuranpitäjiä, milloin hän kyllästyi unelmoivaan yksinäisyyteen.\nHän oli hetkittäin kovin seuranhaluinen. Kun Saganin herttuakunnan\nhallituspalatsi nyt oli molempien naisten hallussa, he voivat huoleti\nnäytellä hallitsijattaren osaa ja kerätä linnan saleihin todellisen\npienen hovin. Siihen kuului ranskalaisia emigrantteja, jotka\nvallankumouksen uhka oli ajanut itään ja jotka olivat pysähtyneet\nvaellusretkellään Sleesiaan. Siihen pesiytyi joukko maailmallisia\napotteja, jotka kantoivat violetteja kauhtanoitaan siniveristen\nylimysten eleganssilla; komeita nuoria tyhjäntoimittajia, jotka\ntuhlasivat perintövarojaan; aatelispoikia, jotka puhuivat kilpaajoista,\npolitiikasta, rakastajattaristaan, määrättömistä veloistaan ja\nyllättävistä voitoista, joita edellisen illan baccarat ja faraopelissä\noli sattunut. Herttuattaren viileä suopeus, jonka mausteena oli\npisara hienoa ivallisuutta, tosin pidätti nämä mielistelynhaluiset\nkavaljeerit turvallisen välimatkan päässä. He muodostivat hänen\nillallistensa elävän koristuksen, he kuuluivat palatsin irtaimistoon,\nkuten pärpättävät papukaijat, joille hän syötti siroista sormistaan\nsokerileivoksen muruja, ja bolognalaiset koirat, joille hän tuhlasi\nhajamielisiä hyväilyjä.\n\nMutta Armfelt pani piankin merkille, että tämä humu ja hälinä viehätti\nprinsessaa. Wilhelmine kaipasi ympärilleen ihailun ilmapiiriä, hän\ntahtoi elää hemmoteltuna ja hellittynä, ja tämä asenne saattoi\nhetkittäin muuttaa hänen olemuksensa pehmeäksi, mielistelynhaluiseksi,\ntyttömäisen lempeäksi. Se ei suinkaan estänyt, että hän nyrpisti\nkavaljeeriensa poistuttua huuliaan ja lausui heistä purevia\nsukkeluuksia. Mutta kun juhlasalin parfymoidut kynttilät taas\nsyttyivät, kun kamariorkesteri soitti vanhaa franseesia ja vanhaa\nmenuettia, hän antautui täydestä sydämestään leikkiin. Hän nauroi,\ntaputti käsiään kuin vilkas pieni tyttö, hymyili lapsellisesti, tanssi\nkiihkeän vartalonsa uuvuksiin.\n\nParooni Armfelt, \"uskollinen ystävä\", \"komea kasvatusisä\", merkitsi\nhänelle aluksi peiliä, jossa hän voi kuvastella omaa suloista\nolemustaan.\n\nWilhelmine omaksui sangen notkeasti kasvattityttären osan. Miehen\nläheisyydessä hänen sirot pienet kasvonsa saivat uteliaan hämmingin\nilmeen, ja hän tuhlasi äidilleen ylenpalttisia hyväilyjä ärsyttääkseen\nmiestä, pakottaakseen hänen kulmansa rypistymään. Wilhelmine myönsi\nhänen läsnäollessaan nöyrästi, että hän oli vain tyhmä, ymmärtämätön\npienokainen. Hän istui iltaisin huoneen nurkassa, mahdollisimman\nitämaisessa ja epämukavassa asennossa, notkeat sääret ristissä ja\nkuunteli raukeasti hymyillen, miten parooni kertoi menneisyytensä\ntapahtumia. Hän antautui mielellään näiden hämäränhetkien hivelevään\nnautintoon, joka oli kuin aivan vienoa flyygelinsoittoa, uneksivien\nsormien leikkiä heläjävillä kielillä. — Armfelt näki hämärästä hänen\navoimet mustat silmänsä ja vaaleiden tytönkasvojen ovaalimaisen\nsoikion. Wilhelmine kuunteli ja huudahti aina väliin, hymyillen\ntai rypistäen punaista lapsensuutaan: \"Oi, miten ihastuttavaa!\nOi, kuinka inhoittavaa!\" Oli mahdotonta tietää, tunsiko hänen\nyhdeksäntoistavuotias sydämensä mitään muuta jakoperustetta, jonka\nmukaan saattoi lajitella asioita ja ihmisiä.\n\nMutta heidän tuttavuutensa jatkuessa hänen olemuksestaan paljastui\nuusia puolia. Wilhelmine oli kyllin teräväsilmäinen huomatakseen, että\nmilloin vain hänen kiihkeimmät ihailijansa, sellaiset kuin prinssi\nLouis de Rohan-Guémenée tai Hessen-Homburgin hilpeä perintöruhtinas\ntai prinssi Louis Ferdinand, piirittivät häntä mielistelevillä\nkohteliaisuuksillaan, Armfeltin kasvoilla häilähti varjo. Wilhelmineä\nhuvitti kovin lietsoa kipinää, jonka hän tiesi sytyttäneensä.\nSisimmässään hän tunsi itsensä mairitelluksi, milloin vain Armfelt\nkohdisti häneen kiihkeän katseen tai osoitti tavallista suurempaa\nhuomaavaisuutta. Sekä äiti että tytär arvioivat tuon miehisen\nystävän avut sangen korkeiksi. Armfelt oli komea, uljas, kohtelias,\nhänen jokainen eleensä ilmaisi tottuneen hovimiehen, hänen kirjava\nmenneisyytensä pikemmin kirkasti kuin hävitti sitä romanttisuuden\nsädekehää, joka nyt ympäröi hieman harmaantunutta mutta vielä niin\nhurmaavan miehekästä päätä. Mutta sisimmässään Wilhelmine tunsi\nsalaista halua kilpailla äitinsä kanssa ystävän sydämestä. Hänen\npuolellaan oli raikkain nuoruus kaikkine lumoavine voimineen ja hän\nkäytti sitä hyväkseen. Hän huvitteli esiintymällä rakastuneena tyttönä\nja tarkkasi samalla salavihkaa, minkä vaikutuksen se teki parooniin.\n\nSumuisena päivänä, jolloin aamiaispöydässä piti polttaa kynttilöitä\nja jolloin taivas välkkyi kuin harmaa vanha hopea, herttuatar yllätti\ntyttärensä ja ystävänsä ottamalla kerrankin puheeksi palatsissa\ntungeksivat kosijat. \"Minun jokainen tyttäreni voisi siinä suhteessa\nkilpailla Portian kanssa\", hän nauroi. \"Lorua, _maman_! Pikku\nDorothea...\", aloitti prinsessa, mutta vaikeni samassa jostakin\nsyystä kovin hämillään. Herttuatar jatkoi ilakoivan huolettomasti,\nmaistellen tummaa vanhaa viiniä, joka kohotti hänen mantelisilmiinsä\nkostean loiston: \"No niin, muistattehan, _mon ami_? Kaksi, kolme\nkuukautta sitten näytti siltä, kuin Jeannette ei olisi lainkaan\nvaivannut pieniä aivojaan näillä ongelmilla. Hän —\" Wilhelmine\nei taaskaan voinut olla keskeyttämättä. \"Hänen rakastajansa oli\ntyperä näyttelijä, köyhä kuin hiiri\", hän huomautti ja nyrpisti\nkarmosiininpunaista lapsensuutaan. Mutta Dorothea tarttui tylysti\ntähän arvosteluun. \"No niin\", hän sanoi, \"Jeannette on palannut. Mitä\nvarallisuuteen tulee, prinssi de Rohan-Guémenée voisi yhtä hyvin\nolla hänen makuunsa. Muuten — Paulinesta en ole lainkaan huolissani,\nsillä hän suosii Hohenzollern-Hechingeniä, hauskaa prinssi Fredrikiä.\nMutta sinä, lapseni...\" Herttuatar vaipui mietteisiin. \"Ihmettelenpä,\nmiksi et huolinut toista niistä kahdesta, jotka viettivät viime\njoulun Löbichaussa.\" — \"Ketä tarkoitatte, _maman_?\" kysyi prinsessa\nuneliaasti, ikään kuin asia ei olisi lainkaan huvittanut häntä. \"Hm...\nDarmstadtilaista. Mutta en tahdo tyrannisoi da lapsiani...\"\n\nJa Dorothean hymy syveni ja hän taputti hyväntahtoisesti tytön\nkättä, joka lepäsi avuttomana sylissä. Hän huomautti nauraen, että\nprinssi Rohan-Guémenéen vaakuna näyttäisi oikeastaan varsin hauskalta\nSaganin vaakunan vieressä, varsinkin jos se ommeltiin kultalangoin\nmorsiuslakanoiden silkkiin. Armfelt kohotti kasvonsa; ne olivat käyneet\naivan kalpeiksi. \"En tiennyt, että asia oli niin pitkällä\", hän\nhuomautti. Herttuatar nauroi. \"Kuinka...? Mitä ihmettä! Ja juuri teitä\nolen aikonut pyytää toimimaan välittäjänä.\" Mutta hänen kulmakarvansa\nkohosivat kahtena kummastuksen puolikaarena säteilevien silmien\nyläpuolelle, silmien, joiden ripset laskeutuivat raskaina läikehtivän\nkatseen eteen.\n\nPrinsessa tuijotti tänä hetkenä värähtämättä Armfeltiin. \"Se ei\nsiis sovellu suunnitelmiinne, _mon père_\", hän kysyi uteliaasti,\ntutkistellen miehen kasvoja. \"En sanonut sitä\", vastasi Armfelt. Mutta\nsisimmässään hän tunsi vihlaisun, joka kavalsi kauan salassa pysyneen\ntunteen. Wilhelminen hymy oli sydämettömän tyyni. Hän kumartui pöydän\nyli ja keskitti kaiken huomionsa maljakossa oleviin syreeneihin. Hän\nhengitti värähtelevin sieraimin niiden tuoksua ja hänen huulensa\navautuivat raolleen, kunnes halkeamasta välähti terävä valkea\nhammasrivi. Näytti kuin hän pidättäisi nauruaan.\n\nKun Armfelt vihdoin jäi yksin, hän sulkeutui omaan huoneeseensa ja\nheittäytyi vuoteelle. Hän alkoi pohtia omaa asemaansa tässä lumotussa\nsatumaailmassa, jossa ajan kierto tuntui oudosti pysähtyneen ja\njossa vallitsi niin huoleton joutilaisuus. Nojautuessaan vuoteen\ntyynyihin hänen katseensa osui kuvastimeen. Hohtava lasinen ovaali\noli kääntynyt akselinsa varassa. Kultaiset lemmenjumalat, jotka\npuristivat kimaltavilla sormillaan jousta ja nuolta, pitivät peiliä\nhänen edessään; hän saattoi asentoaan muuttamatta nähdä kasvonsa.\nNe olivat vanhan miehen kasvot. Kuvastin ei armahtanut häntä, se\npaljasti säälimättä poskien elähtäneet juonteet ja ryppyisen otsan.\nKalvava tunne hänen mielessään kasvoi: tuollainen siis...! Ja hänen\njärkkynyt mielensä tuli elävästi tietoiseksi palatsin hengestä, joka\noli säälimätöntä ja julmaa, jonka lempeässä viihtyisyydessä hävittävät\nvoimat tekivät salaista työtään. Salien valo välkkyi hänen ympärillään\nkuin syövyttävä loistava liuos. Hän oli vaipumassa siihen. Hänen\ntahtonsa suli raukean uinailemisen happoon ja hiljainen hajoaminen\njatkui hänessä. Hän salli sen tapahtua, ponnistamatta lainkaan vastaan.\nPaetako? Miksi hän pakenisi...\n\nArmfelt tarkkasi nyt omaa tilaansa täysin välinpitämättömästi\nja painautui syvemmäs siihen uneen, joka oli hänet vallannut.\nTuntui kuin hän liukuisi heläjävien, lasisten vesikerrosten läpi\nyhä kauemmas auringosta ja taivaasta. Korkeat katot säteilivät\nturkoosinsinisinä kuin valtameren pinta, joka oli jo painunut umpeen\nhänen yllään. Kummalliset mutkittelevat pilarit, jotka kannattivat\nhänen vuoteensa baldakiinia ja hehkuivat kullalle ja ruskealle, olivat\nkuin lumpeiden varsia. Uuvuttava valo säteili ja häälyi hänessä ja\nhänen ympärillään. Se oli hivuttavaa kirkkautta; se rauensi hänen\nvoimansa kuin kuumetauti. Joinakin hetkinä hän vaistosi epäämättömän\nvarmasti, että kaikki, mitä hän näki, kuuli, aisti näissä hiljaisissa\nsaleissa, oli salakavalan valheellista, ja että yksinpä Saganin linnan\nelämänrunsaaseen loistoon lymyili salaisuuksia, joita hän ei tuntenut.\nTulevien vaarojen epämääräinen uhka lähetti vienoja väreilyjä hänen\nhermoihinsa. Hän tiesi panevansa alttiiksi koko elämänsä unohtamalla\nmaailman ja oman itsensä, mutta hän ei voinut vastustaa lumousta.\nHänen leivässään oli lootuksen uuvuttava maku. Hän antautui huumaavan\nirrallisuuden nautintoon, kuten ooppiuminpolttaja painautuu unohduksen\nturviin.\n\nUuden elämän kalvava epätodellisuus ei kuitenkaan suonut hänelle\ntäyttä viihtymystä, se kiusasi hänen mieltään. Kaikkeen, mitä hänen\nympärillään tapahtui, kätkeytyi hämäriä tarkoitusperiä, tuntemattomia\nvaikuttimia, hänelle vierasta merkitystä; tai ehkä kaikki olikin vain\nrajattoman tarkoituksetonta. Ystävän osa, jonka hän oli omaksunut\nnoiden kahden naisen, äidin ja tyttären läheisyydessä, oli sekin\nvalheellinen ja epätodellinen. Hän puri huultaan ja ivasi itseään.\nKaksi kolme päivää sitten — herttuattaren puolihämärässä alkoovissa,\njossa paloi vain yksi persikanpunainen kynttilä — no niin, hän oli\nollut vaarallisen lähellä tulivuoren aukkoa! Mutta tuskalliselta oli,\nettä hän ei ymmärtänyt äitiä enempää kuin tytärtäkään. Hän ei tiennyt,\nkätkeytyikö Dorothean huokailevaan hellyyteen elämänpelkoa, kuten\nhänestä olisi saattanut luulla, vai ilmaisiko kaikki vain pitkittynyttä\nhekkumanodotusta, joka kulutti loppuun sisäisen tulen ja sortui\nsurkeaan itsetyydytykseen.\n\nKaunis, vanheneva nainen! Ehkä hän halusi vain viipyä menneiden\nrakkaudenöiden muistoissa. Mutta Armfelt ei saanut mielestään hämärää\nhuonetta, hajuveden tuoksua, kynttilän vahakyynelien pisaroivaa\nputoilemista. Ja mitä hän tiesi tyttärestä? Mitä Wilhelmine tahtoi\nhänestä, mitä hän tahtoi prinssi de Rohan-Guémenéestä, jonka kosintaan\nhän suostui niin velton mukautuvasti? Oliko hänen sydämensä todella\nherännyt vai näyttelikö hän jälleen osaa, joka sattumalta huvitti häntä?\n\nMikä lapsi! Miten kylminä hänen tyynet, puhtaat silmänsä saattoivat\npalaa! Miten kypsää hänen nuoruutensa olikaan...! Kenties hän vaihtoi\nasenteita ja naamioita yhtä luontevasti, luontevammin kuin äitinsä. Ja\nArmfelt näki elävästi hennot himmeänkalpeat kasvot, jonka keimailevassa\nilmeessä lymysi tuskaa ja nautintoa. Lapselliset kosteanpunaiset huulet\nvetäytyivät hitaasti hymyyn, niin salaperäisen vienoon ja julmaan, että\nhän tunsi silmissään poltetta. Mikään ingénue ei koskaan hymyilisi\nniin...\n\nRohanin prinssi, jonka laihankomea olemus näytti viime päivinä\nsuorastaan jäykistyneen jumaloivan palvonnan kunnia-asentoon ja joka\nmuistutti mietteliästä marabuhaikaraa, ei varmaankaan voinut kuvitella\n—. No niin, häntä odottaisi epämieluisa yllätys. Prinsessan kasvot,\njotka näkyivät aina kuin varjojen syvyydestä, eivät hääiltana suinkaan\npunastuisi uteliaasta odotuksesta. Mielessään tämä riipaiseva varmuus\nArmfelt tarttui helistimen kädensijaan, joka oli mustaa eebenpuuta ja\njohon taitava käsityöläinen oli hahmottanut appelsiinia tavoittavan\napinan. Kultainen kello helisi. Kun lakeija saapui, hän pyysi\npullollisen tokayeria, jota oli tarjottu herttuattaren päivällisillä ja\njoka maistui vihreille happamille omenoille ja savulle.\n\nSALISSA hämärsi. Vaikka kaksitoista tuikkivaa liekkiä kulutti sulavaa\nvahaa, varjot syöksyivät ahnaina sitä kirkkauden keidasta kohti,\njossa herttuatar Dorothea uneksi romaani sylissään. Hän oli lukenut\nkaksi aukeamaa Diderotin Nunnaa. Hän tunsi olonsa kovin raukeaksi.\nRuusunhohtoinen sormi työntyi hervottomana lehtien väliin. Sievä pää,\njonka aivoissa vallitsi suloinen hämy, nuokkui hieman kallellaan.\nMutta Wilhelmine istui kyyryksissä takan luona ja pureskeli poltettuja\nkastanjoita. Hän ojensi niitä Armfeltin huulia kohti, nauroi:\n\"Maistakaa, _mon père_. Tulen vihaiseksi, jos käännätte päänne\nsivuun... Kas niin...\"\n\n\"Luvatkaa, ystäväni, että uhraatte minulle pari tuntia huomisaamusta\",\nsanoi herttuatar alakuloisen raukeasti, venyttäen sanojaan ikään\nkuin hän maistelisi niiden sointua. \"Aina olette poissa, milloin\nratsastusmatkalla, milloin missäkin... Mutta huomenna pidän päivälliset\nja haluaisin, että teidän avulias kätenne...\"\n\n\"Älkää totelko häntä\", nauroi Wilhelmine. \"_Maman_ on kauhean rasittava\niänikuisine juhlineen. Tiedänpä, mitä teemme! Olen suunnitellut\nhuomisaamuksi ratsastusretkeä, ja ellei teidän korkeutenne —\" \"_Ma\npetite_\", nuhteli Dorothea ja rypisti hiukan kulmiaan. Armfelt kohautti\nhymyillen hartioitaan. Mutta Wilhelmine oli tänään kovin taipumaton,\nhän singahdutti viimeisen kastanjan huoneen yli ja hypähti keveästi\nistumaan pienelle työntöpöydälle. \"Ei, ei, ei! Minä tahdon... Aina\nvain päivällisiä ja vieraskutsuja. Ja miten ahmitaankaan! '_Mesdames_,\nsuvaitkaa leikata pala tätä ihastuttavaa munakasta. _Vicomte_, kas\ntässä simpukka!' Sitten _relevés_, joita on vähintäänkin kolme.\nFasaaninpaistia, joka tihkuu rasvaa, ja hirveää vaaleanpunaista lohta.\nJa sitten tulevat hyytelöt, piiraat, _légumes, entremets de douceur_.\nOsaan ne ulkoa. Ja kun prinssi Louis syö hyytelöä, hän värisyttää\nsitä ihmeellisesti. Ei totisesti uskoisi, että hän on kenraalimajuri\nItävallan joukoissa... Hyvä luoja! Pelastakaa minut lihasta ja kalasta,\nkallis kasvatusisäni. Ei, ei, älkää kuunnelko mitä äiti puhuu! Hän\nhaluaisi minun lihovan. Hän itse aterioi sitä enemmän, mitä vanhemmaksi\nhän tulee.\" — \"Kas niin\", aloitti Armfelt suostutellen, \"kas niin...\"\nMutta samassa hänelle selvisi, että Wilhelminen kirkas ääni oli kauhean\nsoinnuton ja hänen puheensa kovin hyökkäilevää. \"Voitte ajatella\nsiitä mitä haluatte. Äiti ei lainkaan välitä minusta. Esimerkiksi\ntänään... Hän ei edes olisi suonut, että tulisin teidän seuraanne\nnäin illalla, kun hän lukee ranskalaista kirjaa...\" Herttuattaren\nkummastunut ilme oli tänä hetkenä avuton ja vaivautunut. Raskaat\nmustat ripset verhosivat hänen katsettaan, ja niiden raosta välähti\nvaarallinen kipinä. \"Kiihdytät itseäsi suotta, lapsi\", hän sanoi\nponnistellun lempeästi ja nousi. Tytön poskilta oli paennut väri. \"Olet\nmustasukkainen, _maman_!\"\n\nHe tunsivat kyllä kaikki sen kireän jännityksen, jonka tämä syytös\nviritti heidän välilleen, mutta vain Wilhelmine antoi sen kuvastua\nkasvoiltaan salaamatta sitä. Tilanne oli kiusallinen — Armfelt tahtoi\nperäytyä, hän etsi epätoivoisesti keinoa, millä keventää painostusta.\nMutta tyttö oli kiihdyksissään ja herttuattaren ääni kuulosti terävien\nlasinsirpaleiden kilinältä: \"Ellet heti paikalla poistu huoneesta...!\nMikä ajatus! Unohdat kerrassaan, että prinssi de Rohan-Guémenée ei\ntosiaankaan —\" Wilhelmine oikaisi vartaloaan ja katsoi äitiään nauttien\njulmasti tämän huonosti salatusta hämmingistä ja omasta ylemmyydestään.\nSitten hän meni nopeasti ovelle ja huudahti poistuessaan: \"No niin,\n_häntä_ ei kukaan ole tarkoittanut! Myönnä, äiti, että tiedät\nitsekin... Parooni Armfelt\", hän sanoi vetoavasti, \"kysykää äidiltä,\nmitä tarkoitan. Hän selittää.\" Ja hän sulki oven.\n\n\"Mikä pieni, itsepäinen nainen\", sanoi herttuatar hyvin tiukasti,\npunehtuneena. Mutta samassa hänen harminsa suli hymyksi ja hän alkoi\nnauraa. \"No niin, vapautan teidät, ystäväni. On kovin myöhä. Ei, haluan\nvielä lukea hieman —.\" Armfelt, jonka mielen tämä kireä tilanne oli\nsaattanut kuohuksiin ja jonka ajatusten pohjalla väijyi rauhattomuus,\npoistui omaan huoneeseensa ja heittäytyi vuoteelle.\n\nHän ei tiennyt, miten kauan hän lepäili noin, kädet tyynyn alla.\nPaeta? Peräytyä? Mitä merkitystä sillä olisi? Puistosta tunkeutui\ntähän huoneeseen puhkeavien jasmiinien makea tuoksu. Pimeinä öinä se\ntuntui voimakkaammin kuin hämärissä — ja nyt peittyi taivas rannasta\nrantaan tummiin pilviin. Kaikkialla puutarhassa helisi puusirkkojen\nmetallinen soitin, ja tuo kuiva, kiihkeä sirinä sulautui lepäävän\nmiehen tajunnassa jasmiininlemuun; oli kuin hän olisi aistinut samaa\nilmanväreilyä tuoksuna ja ääninä. Mutta kaikkea tuota läheisempänä ja\nvoimakkaampana tuntui pimeän palatsin salaperäinen hengitys, hiljainen\nilmanveto käytävissä, häälyvien uutimien kahina, palvelijoiden askelet.\nLinna suhisi kuin suuri purppurasimpukka, jossa meren kohina ei koskaan\nvaikene. Alhaalla käytävässä helähtelivät varmaankin vahapisarat\nlampettien hopealehtiin, herttuattaren alkoovissa polkivat paljaat\njalat permantoa ja välkkyvä silkki synnytti rypistyessään ääniä, jotka\nmuistuttivat paperin repeytymistä. Armfelt nousi ja antoi avoimesta\nikkunasta puhaltavan tuulen huuhtoa hiuksiaan. Kuinka hänen kasvonsa\nolivat kuumat! Hän ajatteli Wilhelmineä ja huoneen hehkuva pimeys\ntuntui tihentyvän. Tuuli ei viillyttänyt hänen otsaansa. Imelä tuoksu,\njoka kohoili yöhön tuhansista valkeista teriöistä, ärsytti ja raukaisi.\n\nEnnen kuin hän ehti poistua ikkunan luota, ovi avautui varovasti.\nWilhelmine oli tullut huoneeseen niin hiljaa, että Armfelt ei lainkaan\nerottanut hänen askeliaan käytävästä. Tyttö seisoi empien ovella.\nPitkän silkkipaidan jokaisesta poimusta kuvastui hänen jäykistyneen\nruumiinsa uhmaava odotus; hän kannatti sen laskoksia kädellään yrittäen\nturhaan rauhoittaa kohoilevaa povea. \"Tulin\", hän aloitti aivan\nhiljaa, \"tulin sanomaan... Ei, ehkä on parasta että menen.\" Mutta hän\njäi kuitenkin aloilleen. Armfelt sytytti kynttilän. Kun kapea liekki\nvihdoin alkoi tuikkia ja pimeys väistyi, hän katsoi tytön kasvoja\nviileän uteliaasti, antamatta kiihkolleen valtaa. Ne olivat kalpeat,\njännittyneet kasvot. Raukeiden silmäluomien katveesta kiilsivät terät\nlaajentuneina ja tummina. Tyttö näytti hetken arkailevan, ennen kuin\nhän astui sanaa sanomatta vuoteen luo ja istui pielukselle.\n\n\"Mitä etsitte? Mitä tahdotte minusta?\" kysyi Armfelt teennäisen\ntyynesti. Wilhelmine huojautti hiukan mustia hiuksiaan, jotka olivat\nvalahtaneet hänen olkapäilleen. \"Kuka teidät lähetti? Äitikö—?\" Mutta\ntyttö kimposi pystyyn ja polki jalkaa. \"_Maman!_ Älkää puhuko minulle\nhänestä! Vihaan äitiä! Vihaan hänen velttoa valkeaa ruumistaan,\nhänen punaista suutaan, silmiä...! En...en tiedä, mitä voisin tehdä,\njos... Näen hänen lävitseen, tiedän, että hän tahtoo toimittaa minut\npois tieltään. Hän syrjäytti minut jo isän eläessä, ja nyt—! Hän on\njulma, julma ihminen. Kun ajattelenkin, että te olette levännyt hänen\nvuoteessaan ja syleillyt häntä...\"\n\nHänen äänensä sortui kumeaan itkuun, hän heittäytyi pielukselle ia\nupotti kuumat kasvonsa viileään vaatteeseen. Paljastuvat olkapäät\nvärisivät haikeasta nyyhkytyksestä. \"Kalypso\", sanoi Armfelt\nsoinnuttoman kuivasti, huohottaen. Ja kun Wilhelminen valkoiset kasvot,\njoita kummallinen nälkäinen hehku näytti valaisevan sisältäpäin,\nkohosivat pieluksesta, hän toisti uudelleen: \"Kalypso...\"\n\nHän makasi pehmeällä patjalla ja tunsi kaiken aikaa epämieluisan\nvoimakkaasti hikoilevan selkänsä ja niskansa kosteuden. Märkä\nsilkkipaita oli liimautunut hänen ihoonsa. Avoimesta ikkunasta\nleyhähteli kuumeinen tuulenhenki, sen aallot toivat huoneeseen\njasmiininkukkien imelää hajua; maa odotti kovana ja paahtuneena\nsadetta. Jos ensimmäiset pisarat nyt helähtäisivät tomuun, hän\nsaattaisi varmaankin kuulla, miten tummasta yöruohosta nousisi\nhuojennuksen suhina. Kelmeä, herpaiseva hämärä verhosi Wilhelminen\nkohotettuja polvia. Tyttö makasi kyljellään aivan alastomana;\nriisuutumisen hetkellä hänen kaikki jäsenensä olivat jännittyneet kuin\nhän suorittaisi jotakin juhlallisen pyhää uhritoimitusta ja hänen\npienten soikeiden kasvojensa kovuus tuntui säteilevän yli vartalon.\nTyttö nyyhki tukahtuneesti. Hänen sopertavissa sanoissaan maistui\nkyynelten suola: \"Tahtoisin... tahtoisin... Ei, älkää koskeko minuun...\nPäästäkää!\" — Mutta hänen ruumiinsa oli aivan lamautunut, antautumisen\nherpaisema.\n\nVaikka Armfelt oli tänä hetkenä väkevästi tietoinen palatsin hengestä\n— hajoamisesta ja lahoamisesta, jonka vaarallinen fosforinhohde\nväreili näiden salien ilmassa ja jonka hiipivän hajun hän oli kauan\naistinut — hän antoi kaikkien niiden tiehyeiden painua umpeen,\njotka vielä avautuivat vapauteen. Vaipumisen huimaus oli kuitenkin\nniin katkeran ihana! Tytön käsivarsi oli taipunut hänen niskansa\ntaakse. Pimeässä sängyssä hänen paljaat jäsenensä olivat miltei yhtä\ntummat kuin hajalleen valahtaneet hiukset, mutta mies koki siitä\nhuolimatta jollakin sisäisellä aistillaan hänen marmorisen ihonsa\nvärin. Sama himmeä kalpeus hehkuu suolla, kun callat puhkeavat\nruskeasta lietteestä; se on villikaalin ja mistelinhedelmän valkeutta,\nepämääräisen kelmeää ja samalla kirpeän myrkyllistä kuin murskatuista\nunikon varsista kihoava maito. Jokin tahaton värähdys kavalsi\nmiehelle, että se rakkauden leipä, jota hän nautti, oli pilaantunutta.\nMutta hän tahtoi omistaa ahnaasti ja täydellisesti tämän nälkäisen,\njulkean nuoruuden ja tunsi kuitenkin joutuvansa nöyryytetyksi. Hänet\nomistettiin, hän itse ei omistanut mitään. Huulet, jotka polttivat\nhänen ohimosuoniaan kuin puraisu, olivat aivan kuivat. \"_Mon ami_...\nNukumme yhdessä... Suutele minua! Vielä!\" Pimeä ilma oli pistävän\nkuumaa, tytön kiinteistä rinnoista, joista tummat nännit näyttivät\ntuijottavan kuin ilmeettömät silmät, kohoili orvaskeden lemua. Se yhtyi\npölyn, lakastuvien korsien ja jasmiinien tuoksuun.\n\nKun Armfelt lepäsi vatsallaan ja paineli ohimoitaan, vaientaakseen\nvaltimonlyöntejä, tyttö kohottautui kyynärpäänsä varaan. Hän oli\nvaiti. Mies tunsi katsomattakin raukeiden silmien uteliaan ivan.\nHänestä tuntui kuin hänen keuhkonsa olisivat täynnä kuumaa tomua,\njoka teki jokaisen hengenvedon kovin tuskalliseksi. \"Kuinka paljon\nvanhempi sinä oletkaan kuin minä\", sanoi Wilhelmine hitaasti ja hänen\näänessään soinnahti viaton ihmettely. \"Mutta lupaa minulle... Tahdon,\nettä et pidä minua lapsena.\" Pimeydestä ei kuulunut pienintäkään\näännähdystä. Äkkiä Wilhelmine heltyi, haparoi kädellään, kunnes hänen\nsormensa sattuivat miehen olkapäähän. Hän pusersi huulensa rakastajansa\nkorvalehteä vasten ja sopersi hampaittensa raosta: \"_Mon adorable\npére_... Rakastan, rakastan sinua. Tahdon jäädä aamuun... Vanno, ettet\naja minua pois.\"\n\nARMFELT seurasi herttuatarta ja hänen tytärtään metsästysretkille,\njotka suunnattiin Boberin rannoille, Glogaun muinaisen herttuakunnan\nmetsiin. Ne olivat sata vuotta sitten kuuluneet Friedlandin herttualle\nWallensteinille ja niiden tiheissä, varjoisissa siimeissä Kepler oli\nvaeltanut mietteissään, tutkien tähtien lakeja. Ne olivat siirtyneet\nruhtinas Lobkovitzille ja ne olivat joutuneet Bironien suvulle. Nyt\nniiden viheriässä hämärässä kaikui Dorothean ja Wilhelminen heleä\nilo. Valkoiset kimotammat kulkivat käymäjalkaa; pienet silkkiset\nviirit hulmusivat ja niiden kirjoompeleet muodostivat Saganin\nvaakunan: kaksi kultaista leijonaa tummissa nelikulmioissa ja kaksi\nlinnanporttia, joiden kehyksissä nähtiin iso Skirjain. Riistanajo\nvaihtui palatsitanssiaisiin, ylellisessä illallispöydässä tarjoiltiin\nkolmeakymmentä viinilajia, punaista ja sitruunankeltaista jäätelöä,\nsuunnattomia sokerikrokaaneja, joiden raoista tuikkivat kynttilät ja\njoista hypähteli eläviä lemmenhaltijoita. Saganin linna kohosi kuin\nsalaperäinen, varjeltu saari ajan merestä. Myrsky murtui nöyränä sen\nrantoihin; siellä vallitsi huolettomuuden uni.\n\nPrinssi Louis de Rohan-Guémenéen kasvot näyttäytyivät tuon tuostakin\npalatsissa. Hänen anova ilmeensä ja rakastunut hymynsä ei enää\nhäirinnyt Armfeltia. Se ei häirinnyt myöskään Wilhelmineä, joka\nalistui diplomaattisen paperiavioliiton pikku vaikeuksiin synnynnäisen\nprinsessan välinpitämättömyydellä. Kaikkialla herttuakunnassa\ntiedettiin, että hän piti Armfeltia rakastajanaan. Hän oli nyt aivan\näkkiä ja odottamatta luopunut alistuvasta lapsenosasta, hän esiintyi\nkopean komentelevasti, määräsi, loi itselleen omat lakinsa. Sillä\nvälin jatkoi prinssi de Rohan-Guémenée muodollisia vieraskäyntejään\nja osoittautui sotaisesta ulkonäöstään huolimatta niin harmittoman\nmukautuvaiseksi, että Wilhelmine pyyhkäisi mielestään kaikki huolet.\n\nAluksi herttuatar Dorothea ei ollut huomaavinaan mitään. Hetkellinen\npieni riipaisu ei viiltänyt minkäänlaista haavaa hänen sielunsa ihoon.\nVihdoin hän hymyili koko asialle, katsoi sitä kirkkain, nauravin\nsilmin, hyväksyi sen. Oli joka tapauksessa kovin hullunkurista, että\nhän joutui luopumaan hyvästä rakastajasta, joka nyt luisui äidin\nkäsivarsilta tyttären vuoteeseen. Hän ajatteli huvittuneena, että\ntämä luopuminen kuului varmaankin vanhempien velvollisuuksiin. _Sacré\ncoeur_, mikä morsiuslahja!\n\nDorothean puhtaat, suopeat kasvot, joiden pastellinpehmeistä juonteista\nsäteili niin ajaton sulo, ilmaisivat hyväntuulista ivallisuutta.\nTuo komea mies tosin viehätti häntä, tosin herttuatar oli alussa\ntehnyt kaikkensa hehkuttaakseen tämän ystävyyden rakkaudeksi, mutta\nsisimmässään hän rakasti sittenkin enemmän omaa mukavuuttaan,\njoutilasta uinailua, unelmoivaa syrjässäoloa. Miksi kiihdyttää suotta\nitseään? Miksi häiritä toimettomuuden unitilaa maltittomilla teoilla,\njotka kaiken lisäksi olisivat niin karkeita ja epäjaloja? Herttuatar\noli aina kaivannut jotakin kestävämpää ja ikuisempaa kuin mitä\nintohimon minuuttien hetkellinen kouristus saattoi tarjota. Oh, hänellä\noli ollut kylliksi sitäkin lajia. Oli ollut miehiä, jotka olivat\nkovin henkeviä alusvaatteissaankin, ja toisia, jotka olivat julkean\nsuorasukaisia... Uh! Hän suipensi huuliaan. Monilukuinen seurue nuoria\nja iäkkäämpiä rakastajia oli verkkaan kulkenut hänen alkoovinsa kautta.\nHän tunsi heidät, hän tarkasteli heitä muistoissaan, hymyili, rypisti\notsaansa, uneksi ja sysäsi syrjään. Mutta kaikki he olivat saattaneet\nvaaraan hänen sisäisen vapautensa. Joko he olivat olleet niin julman\nmiehisiä, että hänen oma tahtonsa oli ihanasti hervonnut, tai he olivat\nanoneet suosiota niin nöyrinä ja kainoina, että hänen hyvä sydämensä\nkerrassaan heltyi ja hänen täytyi armollisesti mukautua.\n\nJa nyt eli ja hengitti hänen lähellään komea mies, jonka hartiat olivat\nleveämmät kuin hauskan medemiläisen puutarhaoppilaan, — mies, jonka\nkuumat silmät lupasivat paljon... Kovin mielenkiintoista! Herttuatar\nDorothea soi hänet mielellään tyttärelleen, sillä sellaiset rakastajat\nolivat aikoinaan tuottaneet hänelle eniten rasitusta. Hän ummisteli\nhymyillen luomiaan. Hän antoi tuon uljaan vartalon peräytyä ajatustensa\nnäyttämöltä, kunnes he kaksi elivät toisistaan turvallisen kaukana ja\nvoivat osoittaa toisilleen suopeaa ystävyyttä. Mutta lapsi, Wilhelmine?\nKukapa olisi sitä uskonut —!\n\nJa herttuatar Dorothea vetäytyi syrjään. Hän sulkeutui hymyilevän\nmaailmantuntemuksensa valotorniin, jossa mikään inhimillinen ei\nollut hänelle vierasta. Nauttikoot. Huvitelkoot. Prinssi Louis de\nRohan-Guémenée vietti sillä välin Wienissä omat polterabendinsa, sillä\nniin oli ollut aina, niin tulisi aina olemaan... Ollessaan kahdenkesken\nWilhelminen kanssa Dorothea kiersi leikitellen viileät sormensa tytön\nkuumiin sormiin ja kohdisti häneen katseen, joka oli raikas kuin\naamutaivas. \"Kultaseni, älä rasita itseäsi liikaa. Sivumennen, _un\nhomme de qualité_, Hessen-Homburgin prinssi saapuu tänään illallisille.\nMutta sinun, rakkaani, ei tarvitse osoittaa hänelle enempää\nhuomaavaisuutta kuin itse tahdot.\"\n\nDorothea ei tietänyt, millaisin tuntein mies alistui osaan, jonka\noikullinen kohtalo oli hänelle täällä varannut. Herttuatar ei\ntuntenut mitään tarvetta tietää. Mutta Armfelt tunsi maistelevansa\nmyrkyllistä noidanjuomaa, pilaantunutta lemmenviiniä. Hänen sielunsa\noli saman kuumeen riuduttama, joka kulutti hänen ruumistaan. Tuosta\nhetkestä alkaen, jolloin Wilhelmine oli tullut hänen huoneeseensa ja\nvalinnut hänet rakastajakseen, samea, väkivaltainen voimakas lumous\noli kerrassaan kukistanut hänen kapinoivan vastustushalunsa. Pelkkä\najatuskin, että hänen olisi pitänyt luopua noudattamasta elämänsä\nperusviettiä, sisäisen riippumattomuuden vaatimusta, oli tähän saakka\ntuntunut hänestä aivan järjettömältä. Naiset olivat aina olleet hänelle\nhetkellisen nautinnon välikappaleita, ei muuta. Hän oli omistanut\nheidät kiihkeästi ja täydesti, vaipunut satunnaisen hellyyden valtaan,\nollut ottaja, kun he olivat antajia. Jonkun naisen tähden, pikku\nAdelaiden, Faubourg de Saint-Germainen näyttelijättären, demoiselle\nRudenschöldin tähden hän oli ollut valmis hullutuksiin, mutta silti\nhän ei ollut sallinut sitoa vapauttaan. He olivat tulleet hänen\nelämäänsä ahnehtien hänen rakkauttaan, ja hän oli suonut sen heille. Ja\nnyt? Levottomat ajatukset polttivat hänen aivojaan: mihin hän onkaan\njoutumassa?\n\nTämä oman tilan tietoinen erittely havahdutti hänet enää vain harvoin\nsiitä unesta, johon hän vaipui. Kummallinen välinpitämättömyys hämärsi\nhäneltä sekä menneet että tulevat päivät. Mutta tuohon lepoon ei\nsisältynyt mitään tyydytystä, ei mitään huojentumisen riemua. Se oli\njanoisen ihmisen katkeraa nääntymystä. Armfelt tunsi, kuinka hänen\nsielunsa maisemissa lakastui kaikki kukkiva ja elinvoimainen, kävi\nkirpeän keltaiseksi kuin kulon jäljiltä, kuivui ja menehtyi. Paahtunut,\nvalkoinen maa odotti turhaan sadetta. Pöly kohosi hänen silmiinsä,\nsytytti niihin polttavan kalvavan hehkun.\n\nHän päätti pysyä poissa Wilhelminen vuoteesta. Hän meni kuitenkin öisin\nhänen huoneeseensa ja koki yhä uudelleen tuon nöyryyttävän nautinnon,\njoka sai hänet häpeämään omaa ruumistaan, omia voimakkaita käsivarsiaan\nja lantioitaan. Wilhelmine antautui hänelle omistajan ylimielisyydellä,\ntiedottoman hävityshalun vallassa. Hänen kovat, kiinteät jäsenensä,\njoiden kalpeantumma iho oli polttavan kuumaa ja tuoksui myskille,\njännittyivät huumauksen hetkinä kuin taisteluun. Väkivaltainen\ntahto painiskeli hänen tahtonsa kanssa, näännytti hänet nöyräksi ja\nalistuvaksi, häpäisi hänen miehuutensa voittamattoman itsevarmalla\nnaisellisuudella. Wilhelmine nojautui pielukseen. Opaalinväriset kasvot\nkuulsivat pimeydestä, tyttö hengitti rauhallisesti ja hiljaa, niinkuin\nhän olisi juonut kaiken mahdollisen tyydytyksen samasta minuutista,\njoka merkitsi rakastajalle vain voimattoman himon savuavaa hehkua.\n\"Pidätkö minusta oikein, ystäväni?\" hän kysyi puoliääneen, imeskellen\nmiettivästi alahuultaan. \"Rakastan sinua\", sanoi mies väsyneesti.\nSilloin prinsessa hymyili hämmentävästi, veti hänet vierelleen, antoi\nsormiensa leikkiä noissa tummissa kiharoissa, joihin oli jo ilmestynyt\nhopeanharmaita viiruja. \"Lupaa minulle, että et sano vastaan, jos\npyydän sinulta jotakin.\" Ja hän pyysi mitättömiä, naurettavia\npikkuasioita, viehättäviä pieniä lahjoja, valkoista bolognalaiskoiraa,\nespanjalaisia hajuvesiä, kultaista hiussolkea.\n\nKun Armfelt täytti hymyillen nämä toivomukset, Wilhelmine tuli\nvaativammaksi. Hän tunsi joskus kummallista halua nöyryyttää\nrakastajaansa, joka oli niin paljon vanhempi ja kokeneempi, joka\noli vaeltanut niin monissa maissa, rakastanut niin monia naisia.\nTämä vaistomainen taipumus valvoi hänen veressään, se heräsi hänessä\nnautinnon hetkinä ja hän noudatti sitä sokeasti, vaivautumatta koskaan\ntutkimaan omia vaikuttimiaan. Syvimmältään hän tahtoi säilyttää itsensä\nvapaana. Sitä varten hän kahlitsi ja sitoi miehen, jonka väkevästä\nruumiista hän ammensi tyydytystä, alensi hänet nöyräksi orjaksi,\ntallasi häntä siroilla pikkujaloillaan. Wilhelminen tummat lapsensilmät\nolisivat pyöristyneet paheksuvasta hämmästyksestä, jos joku olisi\nraottanut hänelle hänen oman olemuksensa ovia. Oi, hän oli niin\nvilpittömän hellä! Hän käytti hyväileviä nimityksiä, joihin kiihtynyt\nheleä ääni valoi merkityksen: \"Suloinen tinasotilaani! Kallis, tuhma\npoika!\" tai ollessaan ilkeimmällä tuulellaan: \"Sellainen munkki!\" Kun\nArmfelt kieltäytyi pukeutumasta lakeijantakkiin ja seisomasta hänen\nvaunujensa takana, Wilhelmine polki jalkaa. Hänen silmänsä kapenivat\nkahdeksi viiruksi, ja ripsien alta singahti villi katse. Mutta mies\nkesti tämän vihanpuuskan valkein kasvoin ja yhteenpurruin huulin. He\nväittelivät nyt toisiaan joitakin päiviä, kunnes Armfelt antoi myöten\nja rukoili anteeksi.\n\nTähän himoon kätkeytyi vihaa, joka viriää kahden vastakkaisen tahdon,\nkahden voimakkaan luonteen välillä. Mies kärsi sukupuolisesta\nriippuvaisuudestaan, yritti huumata tuskaansa nautinnolla, pettyi ja\njoutui nöyryytetyksi. Hän ei voinut tempautua erilleen lumouksesta. Hän\nsalli kaiken tapahtua vastustelematta, alistui tytön oikkuihin, säläsi\nkapinointinsa. Hirveä väsymys kalvoi hänen elämäänsä. Näinä aikoina\nhänen mielessään tapahtui kaikkien muistojen verkkainen kuoleutuminen,\nniin kuin kuuma liekki, joka oli lähtöisin hänen verestään, olisi\nkärventänyt tummiksi hänen tajuntansa kuvat. Hän tiesi kyllin\nkirkkaasti, että tässä kahden ruumiin pariutumisessa ei piillyt mitään,\nmitä voitaisiin nimittää rakkaudeksi. Kaikki jumaloivan ihailun sumu\noli säälimättömästi haihtunut, mikään henkinen kiintymys ei yhdistänyt\nhäntä Wilhelmineen, joka oli kohonnut auliista rakastajattaresta\nhänen häväistyn miehuutensa ahnaaksi rakastajaksi. Heidän ruumiinsa\nyhtyivät nautinnon horroksessa, jossa kaikki, mikä heissä kummassakin\noli anastavaa ja itsekästä, jännittyi vihamielisesti vastaan, ponnisti\nvoimiaan —. Mutta vapautua, temmata itsensä irti? Ei! Sitä he eivät\ntodellakaan voineet. He syöksyivät tuohon savuavaan hehkuun vain\nkokeakseen olemuksensa kaikilla soluilla, että he olivat \"sinä\" ja\n\"minä\", että ruumiillinen riippuvaisuus heidän välillään oli vihan\nmyrkyttämää.\n\nPalatsi nukkui, välkkyi valoa ja loistoa, humisi kaikkine kammioineen\nkuin suuri näkinkenkä, valtameren soiva korva. Marmorinen suihkuallas\nhelisi avaralla pihalla. Mittausopillisten ruohokenttien viheriä\nsametti yhtyi hieman kauempana villisti versovien puiden, tummien\njalavaholvien, röyhelömäisten, harmaankellervien hopeapajujen\nvärimassaan. Mikään linnan tai ympäröivän maiseman yksityiskohta ei\nilmaissut rappeutumista. Loistava lasinen ilma sulkeutui säilyttävän\nvaloliuoksen tavoin palatsin ympärille, sytytti puutarhan ruusuihin\nraskaan hehkun, säteili korkeista ikkunoista saleihin, joissa Bironin\nsuvun aarteet levittivät ympärilleen rikkauden tuntua. Mutta miten\nhiljaista täällä oli! Miten salakavalan eristäytynyt tämä pieni maailma\nolikaan! Niiden juhlien humu, joilla ikävystynyt herttuatar huumasi\nhermojaan, ei koskaan voinut täysin hävittää pysähtymisen, taukoamisen,\ntoimettoman unitilan vaikutelmaa.\n\nPuiston marmorijumalat nukkuivat kivistä untaan. Valoisissa\nkäytävissä avautuivat vanhat seinäverhot, vanhat maalaukset kuin\nkultareunaiset ikkunat maailmaan, joka oli säilynyt syrjässä ajan\nkierrosta. Tuossa maailmassa vallitsi pakanallisen puhdas nautinto,\njonka ikuista täydellisyyttä mikään häiritsevä sävel ei rikkonut.\nSatyyrit kohottivat puolittain irstain, puolittain papillisin elein\npriapista ruumiinosaansa. Danae avasi helmansa kultasateelle,\njoutsen lähestyi Ledaa, raukeasti hymyilevä Ariadne, jonka paljaissa\njäsenissä oli savutopaasin väri, pariutui viininjumalan kanssa.\nJa kultaan, vaskeen ja marmoriin kuvattuna jatkui kaikkialla\nsaleissa ja halleissa, portinpäädyissä ja kuvapatsaiden jalustoissa\nlemmenhaltijoiden jähmettynyt tanssi. Toisiinsa kietoutuvien ruumiiden\nrypäleet koristivat sitruunapuisten pöytien jalkoja, lymyilivät\nikkunansyvennyksiin, seppelöivät kelloja, kynttilänjalkoja, mustasta\nkristallista tahkottuja parfyymipulloja Dorothean ja Wilhelminen\nyöpöydillä. Kaikki tuo kasvoi sen hengen näkyväksi ilmaukseksi, joka\nliikutti tämän lumotun linnan koneistoa. Se oli itseensä kääntynyttä\nja tarkoituksetonta nautintoa. Se oli hedelmätöntä rakastumista\nrakkauteen, päämäärätöntä himoitsemista, joka ei koskaan tähdännyt\nitsensä yli. Se valvoi korkeimman elämänhienostuksen pohjalla kuten\ntauti valvoo nukkuvan unissa, ja tuhannet huomaamattomat halkeamat,\nyksinpä tämän ruhtinaallisen elämän muodollisuus, sallivat sen\ntihkua vapauteen. Tämä tunne oli Armfeltissa joskus voimakas kuin\nharha-aistimus. Hänen oma mielentilansa kasvoi näkeväksi; kiihtynyt\nmielikuvitus työskenteli ja hänen huumautunut tilansa lisäsi sen voimaa.\n\nVähitellen, viikkojen ja kuukausien kuluessa, hänen ensi vaikutelmansa\noli vahvistunut: mikään täällä ei ollut sitä miltä näytti. Itse\nloistokin oli väärennettyä ja epäaitoa, valheellisuuden tuntu lymyili\ntapahtumiin ja asioihin, joiden näyttämönä oli tämä linna. Huoleton\nviihtyisyys osoittautui petolliseksi. Viileän unitilan varjossa jatkui\nkuume, joka riudutti hänen elinvoimiaan. Jo alussa hän oli tuntenut,\nkuinka tuohon näennäiseen turvallisuuteen liittyi vaaran sivumaku,\nvaroittava aavistus ukkosen tulosta, uhanalaisuuden vieno huimaus. Ensi\nkerran hän katsoi sen muodollisuuden syvyyksiin, joka oli häikäissyt\nhänen aistejaan valoilla ja väreillä, luonut hänen elämänsä kuvaan\nupeat kultaiset puitteet. Se oli ikivanhaa, syvältä tulevaa ja pian\nlakastuvaa hienostusta. Heleä, ylimyksellinen kasvullisuus kohotti\noikullisen mutkikkaat runkonsa ja hehkuvat kukkansa feodaalisuuden\nmonisatavuotisesta maaperästä, kuumasta liejusta, jossa menneet\nkukinnot mätänivät. Hän näki elämän itävän tämän kuplivan, tunkkaisen\nmudan uumenissa, näki vihertävien versojen yhä uudelleen kasvavan\npuiksi, joiden lahoista rungoista liekehti loiskasvien teriöitä. Ne\nolivat sitä oudompia ja hehkuvampia, kuta syvemmälle liejuun emäpuun\njuuret tunkivat. Niiden myrkytetty kauneus oli täydellistä ja vailla\ntarkoitusta; se ei koskaan kantanut hedelmää. Hän tunsi noiden\nsilkinhienojen kukkien kosketuksen, ne muodostivat hänen ympärilleen\nloistavan seitin, joka kesti repeytymättä hänen tempoilemisensa. Niitä\nympäröi maaperän myrkyllinen haju, sameasta liejusta kihoileva huuru,\njoka huumasi hänen aistinsa kuin suitsutus.\n\nHänen ja Wilhelminen suhde säilyi ennallaan. Ruhtinaalliset häät,\njoissa Saganin perintöprinsessa yhdisti nimensä Rohanien nimeen,\npakottivat Wilhelminen eräisiin muodollisuuksiin, mutta sekä hän että\nhänen rakastajansa tiesivät, että tämä avioelämä elettiin alusta alkaen\nenemmän paperilla kuin vuoteessa. Tuskin hääjuhlallisuudet olivat\npäättyneet, kun prinssi Louis matkusti Wieniin, jonne häntä sitoivat\nmonet näennäiset virkatehtävät. Wilhelmine oli kovin huvittunut\nuudesta asemastaan — hänellä ja hänen sisarillaan oli viime päivinä\nollut paljon hilpeitä salaisuuksia, joita he kuiskailivat toistensa\nkorviin. Nuorempi tytöistä, Pauline, oli jo ojentanut oman lämpimän\nkätensä monsieur Fredrikille, Hohenzollern-Hechingenin prinssille, ja\nhuikentelevan Jeannetten seikkailuissa välähteli yhä merkitsevämmin\nerään italialaisen ruhtinaan, Francesco d'Acerenzan nimi. \"Saatte\nnähdä, hän lahjoittaa vielä sydämensä ja perintöosuutensa hänen\nylhäisyydelleen\", hymyili herttuatar Dorothea silitellen viilein\nvalkoisin sormin pikku Dorothean hiuksia ja unohtuen mietteisiinsä.\n\nPrinsessa SaganRohan ratsasti Boberin rantatiheiköissä ja Glogaun\nmetsissä, järjesti hirvijahteja, komensi palvelijoita, kamarineitojaan,\nrakastajaansa. Sillä välin kuin kaunis kaksikymmenvuotias tyttö ja\nnopeasti vanhennut ylimys, jonka ohimoilla oli hopeaa, antoivat\nratsujensa sukeltaa käymäjalkaa metsän siimekseen, herttuatar vaelsi\nkyllästyneenä palatsissa. Joinakin hetkinä hänen mieltään vihlaisi\nkatumus. Sittenkin, sittenkin hän olisi mielellään säilyttänyt tuon\nkauniin miehen...! Mutta hänen apeutensa vaihtui huvittuneeksi hymyksi.\nHän tarkkasi suopean uteliaana noita kahta. Hän huomasi nyt aivan\nselvästi, että mies oli pohjimmaltaan Wilhelminelle yhdentekevä ja\nettä tämä pitäisi häntä lähellään vain niin kauan, kunnes toinen,\nvaikuttavampi ihailija astuisi hänen elämäänsä. Armfelt sitä vastoin —!\nHerttuatar rypisti miettivänä otsaansa. Mutta tytär oli lähempänä hänen\nsydäntään kuin parooni, jota hän silmäili viileän hyväntuulisesti,\nmiellyttävästi jännittyneenä.\n\nMutta prinsessa Sagan-Rohan tiesi olevansa kaunis, valloittava ja\nvastustamaton, ja häntä huvitti kovin kuvastella itseään Armfeltin\njanoisissa silmissä. Hän luopui kireästä kampauksesta ja antoi\ntumman tukkansa hulmuta tuulessa. Lyhyet ja avarat hihat tekivät\nhänen marmorinvärisille käsivarsilleen oikeutta. Hän voiteli ihonsa\nsitruunanmehulla, hoiti ihastuneena sirojen kasvojensa kauneutta ja\nantoi orvokkipastillien sulaa kielellään, sillä ne muuttivat hänen\nhengityksensä tuoksuvaksi. Uusi asema kehitti hänen käyntiinsä\narvokkuutta. Hänen koko olemuksensa näytti hienostuvan ja käyvän\npidättyvämmäksi kuin ennen, ja vain tummista, itämaisista silmistä,\njoiden kuuma valo peittyi tyttömäisten ripsien varjoon, väreili\nlapsellinen huolettomuus. Pienen hovin piirissä, etenkin prinssi\nde Rohan-Guémenéen läsnäollessa Wilhelmine kohteli rakastajaansa\nujon juhlallisesti. Hän saattoi sanoa: \"Ojentakaa minulle jäätelöä,\nparooni\", tai: \"Suvaitkaa kasvattilapsellenne tämä vapaus, _mon pere_.\"\n\nVain hänen kiihkeä ruumiinsa nautti saadessaan rakastaa, voidessaan\nsukeltaa yhtymisen kiihkoon, jossa hän tunsi kohoavansa tuon kypsän\nmiehen yläpuolelle, vallitsevansa häntä. Hän oli vapaa; tuo toinen\nkantoi kahleita. Hän tahtoi käskeä, ja käski. Kuten prinsessa komensi\nkoiriaan, espanjalaista paasiaan, kimotammaansa, kähertäjäänsä ja\nkamarineitejään, samoin hän asetti itsensä sen ihmisen yläpuolelle,\njonka vierelle häntä veti utelias nautinnonhalu. Elämä levisi syvällä\nhänen allaan ihmeellisenä ja rikkaana, täynnä houkuttelevia varjoja\nja päivänpaisteista valoa, rajattomia mahdollisuuksia salaten,\nhurmaten hänen aistejaan, jotka janosivat uusia kokemuksia. Jos hän\nlähestyi jotakin ihmistä, hän astui varovasti ylhäältä alaspäin kuten\nlaskeudutaan jyrkkiä kellarinportaita. Tämä itsekkyys oli hänessä\ntäysin tiedotonta; omistamisen himo valvoi syvällä hänen vanhassa\naatelisveressään, joka periytyi monien sukupolvien takaa. Omistaminen\noli hänelle yhtä luonnollista ja välttämätöntä kuin hengitys, ja\npuhtaassa herruudessaan hän ei tuntenut mitään tarvetta antaa, jakaa\nitseään, vähentää ylivaltaansa. — Kun hän palasi pimeästä alkoovista\nhiuksissaan rakastajan hengityksen huoku ja kalpeantummassa ihossaan\nkuumat laikat, joita miehen suudelmat olivat jättäneet, häntä huvitti\nkovin sulkeutua huoneeseensa ja riisuutua alastomaksi kuvastimen\nedessä. Hän tarkasteli ihailijan silmin ruumiinsa virheettömiä muotoja.\nHän nautti lantioittensa linjasta ja olkapäiden, rintojen, vatsan\nvaaleudesta, jonka ambran väriset varjot syvenivät kauniin vartalon\nkeskipisteessä hämäränmustaksi kolmikulmaksi.\n\nHän astui hitaasti tuota loistavaa lasia kohti, ikään kuin hän haluaisi\ntäydellisesti yhtyä itseensä, sulattaa omassa ihailussaan Naisen ja\nhänen peilikuvansa.\n\n\n\n\n4\n\n\nMaaliskuussa 1801 Armfelt hyvästeli hetkeksi herttuattaren ja hänen\ntyttärensä ja lähti matkalle itään. Tähän tekoon kätkeytyi vapautumisen\nhalua, sen hän tiesi. Mutta nyt se merkitsi vain puolittaista\ntempautumista lumouksesta, jonka hän vei mukanaan, mihin siirtyikin.\nHänen mielessään viipyi huumautumisen sumu, ja sen lävitse tunkeutui\nvain harvoin hämäriä muistoja kotimaasta, Hedvigistä ja lapsista. Tosin\nhän tunsi hetkittäin kovin kaipaavansa heitä. Mutta hän heittäytyi\ntakaisin virran valtaan, hän totteli tahtoa, jonka voima oli suurempi\nkuin hänen omansa.\n\nVaunut kiitivät valtatietä. Maaliskuun valo välkkyi oven\nmetalliheloissa ja kimalsi leveissä kultapunoksissa, jotka koristivat\ntakana seisovien lakeijoiden takkeja. Heidän lierihattujensa alta\ntunkeutui vielä esiin kankipalmikon jäykkä lisäke; se oli nykyään\njulistettu vanhanaikaiseksi ja väistynyt muodista. Armfelt hymyili.\nTsaari Paavalin hovissa, johon hän oli matkalla, muodin vaihteluilla ei\ntietenkään ollut mitään merkitystä. No niin, tervehdyskäynti pantterin\nluolaan...! Hän painoi sormensa vastakkain ja tuijotti sinettisormuksen\nkiveen.\n\nKaksi rajatonta itsevaltiasta heitti tänään varjonsa Euroopan\nkartalle. Saattoi käsittää, että he puristaisivat ennemmin tai\nmyöhemmin ystävänkättä. Tuileriesin portin yläpuolella, pienessä\ntyökamarissa hautuivat ensimmäisen konsulin suuret haaveet. Siellä\nkäveli, istui, kilisteli suurta sapeliaan pieni mies, lihaksi tullut\ntahto, kotkanpoikanen, joka ei häikäillyt hävittäessään vuosisatojen\naikaansaannoksia. Miten hän marssittikaan armeijoitaan, tuo\nkorsikkalainen, joka teki mitä tahtoi soveltaessaan käsittämättömän\nselväpäisesti poliittisia uniaan toiminnan ja teon maailmaan! Mutta\nMihailovskin palatsissa oikutteli surkastunut epäluoma, joka oli\ntuhonnut yhdessä tuokiossa Katariinan hallituskauden loiston.\n\nNyt hän rakensi valtioliiton siltaa Bonaparten Pariisiin, raivosi\nbrittiläisiä diplomaatteja vastaan, uneksi Maltan saaren herruudesta,\ntahtoi lähettää preussilaismalliset rykmenttinsä Intiaan ja ampua\nhinduja venäläisillä tussareilla. Armfelt tunsi puistatusta. Kaikki\ntiedot, mitä hän oli saanut idästä, olivat viimeksi kuluneina\nkuukausina miltei kuvottaneet häntä.\n\nMutta hänen mielessään oli virinnyt kummallinen vastenmielinen\nuteliaisuus keisarinnan seuraajaa kohtaan. Millainen hirviö! Oli\nkerrottu, että Pietarin kadut tyhjentyivät jo kymmentä minuuttia ennen\nkuin tsaari Paavalin valjaikko karautti tarkastuskierroksellaan. Ja\nkuinka hän heilutti tyrannin piiskaa! Jokainen vastaantulija, terve\ntai sairas, ylhäinen tai alhainen, naiset, lapset, aatelismiehet\nlankesivat polvilleen rapaan ja lumisohjuun, kun Saltykovin äpärä,\ntsaarien kruunun kantaja, saapui rämisevällä troikallaan. Siperian\nja solmuruoskan pelko pani tuon kansan matamaan loassa, nujersi sen\nmykäksi ja pelokkaaksi, pusersi esiin mielisairasta imartelua ja\nhäpeällistä nöyryyttä, jolla ei ollut määrää eikä rajaa. Pietarin\nmestauslavalla katkottiin päitä kuten Pariisin Place du Carrouselilla\noli hirmuvallan aikaan katkottu. Vankijonot marssivat Venäjän\nerämaihin. Loppumattomat paraatit olivat yhä enemmän alkaneet\nmuistuttaa kidutuskuulusteluja. Tsaari lyyhäsi rivien edessä pälyillen\nja nuuskien kovin epäluuloisena, ja voi sitä, joka ei kyllin nopeasti\nsopeutunut hänen preussilaisiin kaavoihinsa. Millainen maa! Nykyinen\nPietari kuohui vihreitä sotilastakkeja, pitkävartisia saappaita,\npuuhkahansikkaita, suuria kolmikolkkahattuja, joita Fredrik II\nolisi hävennyt. Kankipalmikot oli palautettu muotiin; ne tärisivät\nkuin kissanhännät pantterin lähestyessä. Kaikkialla Nevan rannoilla\nnäki viiksiä ja kähäräperuukkeja, joita peitti valkoinen jauhotus,\nvahtikojuja ja äksiisirakennuksia, räikeästi maalattuja puusiltoja,\njotka johtivat ajatuksen Berliiniin ja joita pelokkaat patrullit\nkumisuttivat. Preussi, Preussi..! Mutta nuoren perintöruhtinaan\nhuoneissa, joihin vainohullu tsaari saattoi milloin hyvänsä\nlaahustaa, hautoivat suunniltaan peloitetut nuoret aatelismiehet,\nkreivit Novosiltsev ja Stroganov, adjutantti Czartoryski, nuori\nkruununperillinen Aleksanteri avuttomia haaveitaan tulevista\nonnenpäivistä. Kuinka kauan kidutusta kestäisi?\n\nArmfelt antoi katseensa viipyä maisemissa, joiden vaiheilla leijui\nsulavan lumen haju. Ajettiin balttilaisten provinssien maanteitä, ja\npienet, ränsistyneet hökkelit, joiden ympärillä valkeat lumipälvet\nhelottivat, herättivät jo Idän esimakua. Ja kuta kiihkeämmin Armfelt\nyritti loihtia sisäiseen näkökenttäänsä uuden, vieraan Pietarin kuvaa,\nsitä suuremmalla uteliaisuudella hän odotti kohtaamistaan tsaarin\nkanssa. Curt Bogislaus von Stedingk, ikuinen hovileijona, Ruotsin\nedustaja Eremitaasissa ja Mihailovskin palatsissa, oli toivottanut\nhänet tervetulleeksi ja hankkinut hänelle audienssin. Serra Capri olan\nherttua, napolilainen diplomaatti, tarjosi hänelle käytettäväksi salin\npietarilaisessa huoneistossaan.\n\nMutta maaliskuun kahdennenkymmenennenkolmannen vastaisena yönä,\nennen kuin Armfelt ehti saapua vastaanotolle, Mihailovskin linnassa\ntapahtui jotakin, mikä aiheutti ulkovaltojen diplomaattipiireissä\nsotkuisen kirjeenvaihdon ja suuren riemunhälinän Pietarin kaduilla.\nKun Armfelt seuraavana aamuna kapusi linnan portaita, vahtisotilas\nepäsi häneltä sisäänpääsyn. Äkillinen kuolemantapaus, jota virallisessa\nkielenkäytössä kutsuttiin aivohalvaukseksi, oli pudottanut kruunun\nkeisarin päästä ja solmuruoskan hänen kädestään.\n\nTodellisuudessa tämä _coup d'apoplexie_, joka yllätti tsaari Paavalin\nsydänyöllä, oli vain sangen rajoitetussa mielessä lääketieteellinen\ntapaus. Mihailovskin palatsissa olivat valot sammuneet jo varhain\nillalla. Keisarinna Maria Feodorovna, kalpea, kulmikas nainen,\njonka tuimiin linnunkasvoihin aviollinen helvetti oli polttanut\ntylsän tuskan merkit, makasi valvoen omassa huoneessaan. Tsaari oli\nhuolellisesti lukinnut kaikki alkoovista pimeään portaikkoon johtavat\novet. Näytti siltä kuin hänen mieletön epäluulonsa olisi tuona\niltana antanut tavallista kiivaampia hälytysmerkkejä, sillä hän oli\nkantanut telkimiä ja esteitä vaimonsa makuuhuoneen eteen, tarkastanut\nhuolellisesti tämän barrikaadin ja laahustanut vihdoin alkooviinsa,\npaneutuakseen levolle. Yhdentoista aikaan avautuivat Mihailovskin\nlinnan portit. Pimeä pakkasyö kumisi sotilaiden askelista. Semjonovin\nrykmentin kolmas pataljoona, joka oli komennettu vahtiin, oli kyllä\nvartioivinaan portteja, mutta kuitenkin he antoivat helposti myöten\nsalaliittolaisille. He olivat juoneet rajusti, veri kihisi heidän\nsuonissaan, ja huuruava hengitys, joka hajosi kylmään yötuuleen,\ntuoksui tuliselle subrovkalle. Joukko miehitti yllättäen palatsin.\nPitkä, luiseva, kimeäääninen kenraali Bennigsen ja hermostunut\nluutnantti Poltoratski etsivät rymyten ja kompastellen tsaarin\nmakuuhuonetta, kunnes Platon veljekset, joiden polvia kiihtymys ja\nviina herpaisivat, päästivät hiljaisen vihellyksen. \"Murtakaa ovi\",\nkuiskasi ruhtinas Subov. He tunkeutuivat pimeään alkooviin. Valo syttyi\nkolmihaaraiseen kynttelikköön, yllätetty tsaari kohottautui patjoistaan\näristen raivosta ja kauhusta laajennein, emaljinvalkein silmin. Tulen\nkajastus sai hänen vääristyneet kasvonsa näyttämään suuren kissan\nkasvoilta. Ruhtinas Subov, joka oli pelon jähmettämä ja tuijotti miltei\nhämillään noihin kipinöiviin eläimensilmiin, uskalsi varovaisin sanoin\nesittää kruunusta luopumista.\n\nKynttilä lensi permannolle ja vieri kolisten nurkkaan. Jyminä ja\nhätähuudot kaikuivat läpi palatsin; omassa kamarissaan ryskytti Maria\nFeodorovna teljettyä paneeliovea. Tsaari taisteli hurjistuneesi; hänen\nhampaansa iskeytyivät humalaisen luutnantin ranteeseen, hänet lyötiin\nmaahan, ja hän ponnistautui yhä jaloilleen. Kaikki inhimillinen oli\ntänä hetkenä täydellisesti hävinnyt hänen kasvoistaan ja leimuavista\nvihreänkeltaisista puumansilmistä. Hän vaipui ähkyen vuodetta vasten.\nSuunniltaan raivostunut upseeri kietaisi hänen kurkkuunsa univormun\nolkahihnan ja laahasi häntä pitkin permantoa, kunnes kumea ärinä alkoi\ntukahtua. Kenraali Bennigsen potki tsaarin kasvoja aivan mielettömästi,\nvavisten kauhusta, pyörtymäisillään. Ja kun muodoton, kasaan hykertynyt\nolento viimein makasi hievahtamatta parketin verilammikossa, syntyi\nkaikkialla linnassa kaamea hiljaisuus. Halleissa tungeksi sotilaita\nja upseereja. Murhahuoneessa istui puolittain menehtynyt Poltoratski\nsuuren vuoteen laidalla ja anoi surkein äänin vesilasillista.\n\nNäiden neuvottomien, humalastaan selvinneiden miesten luo ilmestyi\näkkiä Maria Feodorovna. Alkoovin telkimet oli vihdoin ulkoakäsin\npoistettu ja tsaaritar, jonka kädet olivat aivan turtuneet hurjasta\nkolkutuksesta, meni siekailematta saliin, jossa miehet tuijottivat\navuttomina käsiään. Hän kantoi palavaa kynttilää. Hän kohotti sen\nhitaasti otsansa tasalle kuin nähdäkseen paremmin syyllisten kasvot,\nja jokainen voi huomata, että hänen kyynelettömät silmänsä kipinöivät\nmielettömästä hurmasta. Ne olivat ammottavat ja kuivat silmät, häälyvä\nvalo loihti niihin miltei haaveellisen kiillon. Hiljaisin, värittömin\näänin tsaaritar uskalsi esittää, että hänet julistettaisiin valtakunnan\nhallitsijaksi. Mutta kukaan ei kuunnellut häntä.\n\nPieni pöytäkello perintöruhtinaan makuuhuoneessa näytti aamuyön\nensimmäistä tuntia, kun kreivi Pahlen, jonka taitavat sormet olivat\njohdelleet salaliiton lankoja, syöksyi alkooviin. Kreivi ilmoitti\ntapahtuman puolin sanoin. Nuori, hoikka Aleksanteri seisoi hetken sanaa\nsanomatta, vavahtelevin huulin. Sitten hän heittäytyi vuoteelle ja\nitki haikeasti kuin pieni poika painaen kosteat kylmät kasvot tyynyyn.\nKreivi Pahlen taputti avuttomasti hänen hartioitaan: \"Kas niin,\nheretkää itkemästä, olkaa mies...\" Ja hän lisäsi hetken tuumittuaan:\n\"Teidän majesteettinne...\" Mutta perintöruhtinas makasi vatsallaan;\nkyynelet valuivat kirvelevän kuumina hänen kasvoilleen, hän nyyhkytti\npakahtuakseen. Tämän julman talviyön paine, sen hän aavisti, ei\nmilloinkaan lakkaisi vaikuttamasta hänen elämässään, vaan ajaisi häntä\neteenpäin kuin näkymätön ruoska, suomisi hänen sieluaan. Ja niin tulisi\nolemaan aina —. Vihdoin hän nousi ja kuivasi kasvonsa. \"Pitääkö minun\nnäyttäytyä kansalle?\" hän kysyi soinnuttomasti. Kreivi Pahlen yritti\nkovin saada kasvoilleen liehakoivaa hymyä, kosketti perintöruhtinaan\nkättä, joka oli jääkylmä ja aivan hervoton. \"Rohkeutta, tässä vaaditaan\nvain rohkeutta... Myönnän, että nämä ikävät muodollisuudet...\" Mutta\nääni kuoli hänen kurkkuunsa, hän ei oikein ollut oma itsensä tänä\nkauheana yönä.\n\nPietarin kaduilla kasvoi jo aamuhämärissä tungos. Poliisiketjut\nyrittivät turhaan padota itkevien ja nauravien ihmisten valtamerta,\njoka vyöryi soristen Eremitaasia kohti. Talvipalatsin portailla\nseisoi kiihtynyt, tuimannäköinen mies, runoilija Derzavin, ja jyristi\nkähein äänin: \"Kunpa ihminen nyt vihdoinkin nousisi valtaistuimelle!\"\nMutta kuriirit karauttivat iljanteisia valtateitä, kaikkiin Euroopan\nmaihin vieri tärisyttävä viesti ja diplomaattisen kirjeenvaihdon\nmonimutkainen verkko värisi tämän suuren uutisen painosta. Itävallan\nasiamies Locatelli kiiruhti ilmoittamaan siitä Wieniin, tehostaen\nerikoisesti, että nyt nousee itse lempeys Venäjän valtaistuimelle. Nyt\navataan vankiloiden portit, ja sanansaattajat kiiruhtavat Siperiaan\nasti, julistaakseen karkotetuille vapauden sanomaa...! Toiveikkaaseen\nkuoroon liittyi Riiassa asuva Itävallan konsuli Viazzoli, joka ylisti\nvalituin sanoin Aleksanteri Pavlovitsia, nuorta perintöruhtinasta.\nOli kuin maan kasvoilta olisi sulanut kauhean painajaisen ilme. Kylmä\naamu oli kukkuroillaan iloa, joka kuohui kiihkeimmillään Talvipalatsin\nja Eremitaasin edustalla. Kun perintöruhtinas Aleksanteri vihdoin\nnäyttäytyi veljensä Konstantinin seurassa, kalpeaa aamuhämärää\njyrisytti riemunulvonta. Se tuntui purkautuvan orjuutetun maan omasta\nrinnasta. Se tervehti pelastajana nuorta, kalpeaa miestä, jonka\nsilmäluomet olivat vielä raskaat unettomuudesta ja itkusta.\n\nMutta Ruotsin lähettilään vastaanottosalissa Armfelt kuunteli\nkummallisen turtuneena kaikuja, joita kantautui lumisilta kaduilta.\nKreivi von Stedingk, vanheneva ylimys, jonka palatsimaisen asunnon\npienet huomaamattomat yksityiskohdat, kultakehyksiset peilit,\nfiligraanisilkillä päällystetyt sirot tuolit ja seinäverhojen cupidot\nvielä taittoivat hurmaajakuninkaan hovin mennyttä valoa, nojautui\ntakkaan ja tarkasteli vierastaan. Mitä aika olikaan tehnyt tuolle\nihmiselle! Parooni Armfelt oli auttamattomasti vanhentunut; hänen\nkasvoihinsa oli tullut ryppyjä, raskaiden kokemusten salakirjoitusta,\njosta hänen ikäisensä mies tavallisesti säästyy.\n\nLähettiläs näki oman kuvansa peilistä, jonka lasia kultaiset Pyhän\nMarkuksen leijonat vartioivat. Hänen omat pehmeät piirteensä olivat\nehkä hiukan herkistyneet ja käyneet naisellisemmiksi kuin etinen.\nVienosti ivalliset huulet kaartuivat nyt molemmista pielistään\nalaspäin, ikään kuin pilkallisen elämänviisauden painamina. Mutta\nkorkea otsa oli sileä ja kirkas, ja harmeneva tukka, jota näinä\nkansanvaltaisina aikoina ei enää tarvinnut kätkeä ranskalaiseen\nperuukkiin, oli säilynyt kovin muhkeana. Totisesti, kun _hän_ oli\nnuori, saattoi Tuileriesin puistokäytävillä ja Chagrin de Turquien\njalokiviliikkeessä vielä kohdata hienostuneita Belisandreja Moliéren\najoilta. He olivat jo silloin iättömiä kuin huuhkajat, mutta millä\nhuolella he varjeli vatkaan viehätysvoimaansa! Pudistelivat hiuksiinsa\nKypron puuteria. Kyllästivät pesusienensä ruusuvedellä. Pesivät\nkätensä manteli öljyllä ja pomeranssinmehulla, pitivät suussaan\nambrapastilleja ja taskuissaan hajupusseja, jotka olivat neljän tuuman\npituisia, röyhellettyjen silkkinauhojen somistamia... Vuosikymmenien\nkulku oli tehnyt paljon hallaa vanhoille hienoille tavoille. Ajan\ndemokraattiset virtaukset eivät suosineet enempää ambrapastilleja kuin\nmarsalkanpuuteriakaan. Ja kreivi von Stedingk hymähti alakuloisen\nhuvittuneesti, kun hän silmäili parooni Armfeltia, jonka kirkas katse\noli kadonnut Kustaan aikaisten hovi pukujen mukana.\n\n\"Mitä ajattelette kruununperillisestä?\" kysyi Armfelt odottamatta.\nLähettiläs taivutti hiukan niskaansa ja tähyili kynsiään. \"Meidän\nkesken... Vaihdos on tietenkin valtava, se tuntuu kaikkialla\nEuroopassa ja luultavasti myös meidän kotimaassamme. Aleksanteri on\nvielä viimeistelemätön veistos. Voi käydä, että kahden ensimmäisen\nhallitusvuoden aikana valtakunnan johto on _in praxi_ hänen ystäviensä\nkäsissä. Joku tulinen Stroganov, joku henkevä Novosiltsev pitää lujin\nsormin valtiolaivan ruorirattaasta. Nuo vapaamielisyyden aatteet,\nluvalla sanoen... No niin, hän on lempeä, sivistynyt, länsimainen\nmies, enemmän gallialainen kuin slaavi. Yksi seikka on varma. Tsaarien\nruumiskirstuja ei enää avata.\" Hän kohotti kulmakarvojaan ja vilkaisi\nvierastaan hieman epäluuloisena. \"Miksi muuten tämä kysymys, _mon\ncompagnon?_\" — \"Ajattelin, millaiseksi meidän suhteemme uuteen Venäjään\nmuodostuu ja millaiseksi se _voisi_ muodostua\", sanoi Armfelt.\nStedingkin silmissä välähti uteliaisuus. \"Siis...?\" — \"Jos minusta\nriippuisi, ehdottaisin valtioliittoa\", lisäsi Armfelt odottamattoman\navoimesti. \"Kun kerran palaan Tukholmaan, tahdon puhua asiasta. Esitän,\nettä molemmat hallitsijat kohtaavat toisensa joko Haminassa tai\nHelsingissä. Tämä r_endez-vous_ olisi joka tapauksessa tuloksellisempi\nkuin muuan toinen, joka tapahtui tasan kahdeksantoista vuotta sitten.\"\nJa Armfelt hymyili muistaessaan Katariinan ja Kustaa III:n.\n\nKun Armfelt vihdoin nousi poistuakseen, lähettiläs totesi tyydytyksen\ntuntein, että tuo vaeltava emigrantti, jonka odysseia tunnettiin\nkaikkialla Euroopan hoveissa, tähtäsi syvimmältään samaan päämäärään\nkuin hän itse. Kreivi von Stedingkin huulilla häilähti ohimenevä\nsydämellinen hymy. \"Mitä sanoisitte, jos ryhtyisin hankkimaan teille\nlähettiläänpaikkaa Itävallassa?\" hän kysyi puoliääneen. Armfelt teki\nneuvottoman eleen. \"Mihin nyt matkustatte?\" tiedusti kreivi. \"Kotiin\",\nvastasi Armfelt ja hymyili kummallista, salaavaa hymyä. \"Länteen.\nKalugassa sain kylliksi idästä. Mutta minun matkareittini ovat\noikullisia kuin Volgan juoksuja toistaiseksi en tiedä, näyttäydynkö\nTukholmassa\", hän lisäsi. \"Näkemiin, herra lähettiläs. Jos joskus\nsaatte lähetyksen, joka on postitettu Pariisissa ja sisältää madame de\nStaëlin pannaanjulistettuja kirjoja, muistakaa silloin palvelijaanne.\"\n\nAstuessaan vaunuihin Armfelt antoi vallan tunteelle, joka oli tehnyt\nhänet niin ihmeen vaivautuneeksi lähettilään vierassalissa. Sitkeä,\nitsepintainen kaipaus jäyti hänen mieltään. Miksi jatkaa tätä\npakoilemista? Miksi lainkaan epäillä niiden siteiden kestävyyttä, jotka\nsitoivat hänet Saganiin? Hän antoi käskyn ajaa. Vaunujen hämärä teki\nhänen silmilleen hyvää, ja hän uinaili pehmustetuilla joustinpatjoilla,\nantaen kuvien kulkea tajunnassaan. Hän ajatteli Wilhelmineä, hänen\nmielensä oli prinsessan luona, ja kaipaus sai hänen valtimosuonensa\nkohoilemaan kiihkeästi, vaikka hän tahtoi pitkittää odotuksen\nkatkeruutta. Yhtä kaikki, palata tai olla palaamatta! Hän ei voinut\nluopua unesta, jossa valkoinen palatsi kohosi välkkyvin ikkunoin ja\nmuratin peittämin muurein, jossa päivät olivat pysähtyneet suvantoon,\njossa epätodellisuuden henkäys lamautti hänen voimansa ja sai hänet\nseuraamaan siroa salaperäistä olentoa, lumoutuneena, alistuen vieraan\ntahdon valtaan.\n\nKYLLÄSTYTTYÄÄN Saganin linnan hiljaisuuteen ja Löbichaun puutarhoihin\nprinsessa SaganRogan matkusti seurueineen Pariisiin. Kiusallisinta oli,\nettä palatsin rauhaa oli viime aikoina pahoin järkytetty. Hän ajatteli\nlankoaan ruhtinas d'Acerenzaa, Jeannetten miestä. Tuon mustasilmäisen\nitalialaisen mukana palatsiin kotiutui epäsovun, riidan, vaarallisen\neripuraisuuden henki. Lanko ei voinut lainkaan sietää Armfeltia, sillä\nhän syytti perheen hyväntahtoista holhoojaa prinsessan perintövarojen\ntuhlaamisesta. Wilhelmine hymyili puolittain katkerasti, puolittain\nivallisesti. Millainen ajatus! Mutta Armfelt väsytti häntä, hän tunsi\nkapinallista vapaudenhalua ja katsoi joskus kovin nyrpeästi ihailijansa\nelähtäneitä kasvoja, joiden altis ilme ei herättänyt mitään vastakaikua.\n\nKevät viheriöi vanhan maailman raunioilla, kohosi hennoille oraille\nvuoden 1802 Pariisissa, josta läheisen menneisyyden jäljet olivat\nnopeasti pyyhkiytyneet pois. Armfelt tunsi, että tämä aika oli hänelle\nvieras. Hän seurasi huvittelunhaluista prinsessaa salonkeihin, joissa\nentisen ylimystön sijasta tapasi laskelmoivia nousukkaita ja nopeasti\nvaltaan päässeitä rahamiehiä. Madame Montessonin päivällisillä\nja pankkiiri Jordanin illalliskutsuissa parveili miehiä, joiden\npuhetavassa ei ollut jälkeäkään vanhan perintöaatelin siroista\nelämäntottumuksista sen enempää kuin vanhoista ennakkoluuloistakaan,\nmiehiä, jotka levittivät taitavan liikevaihdon verkkoa yli valtakunnan,\nkeinottelivat valtion obligatioilla, tunsivat laivat, korot,\narvopaperit paremmin kuin omat sukujuurensa, olivat _financiers_ ja\ntyytyivät siihen. Jos hän avasi _Le Moniteurin_ tai uuvutti silmiään\nlukemalla _La Libertén_ kirjavia uutispalstoja, hänessä vahvistui\nvaikutelma, että porvarillisin kaikista temppeleistä, pörssi, oli\nmuuttumassa tämän uuden Pariisin keskukseksi. Mammona ja Mars, kulta\nja veri, kapitalismi ja militarismi, pankkiirit ja sotilaat! Näiden\nkahden vanan ympärillä pyöri valtakunnan hornanmylly; missä setelien\nkahina hiljeni hieman, siellä tulvi syntyneeseen tyhjiöön Bonaparten\narmeijoiden messinkimusiikki. Kuinka vierasta kaikki oli hänelle,\nkuinka kaukaista!\n\nMutta ruskeilla ja harmailla kaduilla näytti jatkuvan alituinen\nvoittokatselmus, ja hänen täytyi tuijottaa tuota kuvaa, tahtoi tai\nei... Barrière de l'Étoilesta virtasi loppumattomia jalkaväki joukkoja,\nveripunaisia, hopeaisia, heleänsinisiä pataljoonia, joiden yhdistynyt\nvoima oli pienen tuiman korsikkalaisen käsissä. Tuileries, jonka\njulkisivu nykyään liputettiin pienimmästäkin syystä, kantoi jokaista\nkouruaan, jokaista koristustaan myöten uuden sotilasvallan leimaa.\nVersailles oli kuollut ja hiljainen. Invaliidihotellin kultainen\nkupukatto paisui kaikkien niiden kanuunojen sunnattomaksi kumupohjaksi,\njotka pamahduttivat kunnialaukauksiaan Bonapartelle. Ja vihdoin\nkohosi Place du Carrouselilla, giljotiinin äskeisellä sijalla, suuri\nvaskenruskea riemukaari, jonka huipulla Venetsiasta ryöstetty kivinen\nvaljaikko jännittyi syöksyyn. Se laajeni ja kasvoi hänen silmissään.\nUuden, vieraan maailman portti...! Suunnattoman monoliittisillan alta\najoivat hitaasti kuuden valkoisen hevosen vetämät kultavaunut, jotka\nItävallan keisari oli lahjoittanut Campo Formion rauhanteossa Napoleon\nBonapartelle, toisen roomalaisen keisarikunnan perustajalle.\n\nIhmiset, joita hän kohtasi, liukuivat hänen ohitseen yhtä etäisinä\nkuin tämän oudon kaupungin kuvat. Ne tuntuivat ventovierailta.\nJoinakin hetkinä hän muisteli kreivi Creutzia, jonka hajamieliset\nlyyrikonkasvot olivat aikoja sitten maatuneet Ruotsin mullaksi. Nuo\nkauneudennälkäiset silmät, joiden tyhjistä kuopista nyt kohoili\nkuminan koristeellista pölyä ja versoi vienonpunaista malvaa, olisivat\nvarmaankin laajentuneet hämmästyksestä, jos ne olisivat saaneet silmätä\nvuoden 1802 salonkeihin. Vanhat lemmenhaltijat madame de Staelin\nvierassalin katossa olivat kuin kalvetustaudin riuduttanut. Viluinen,\nsuloton salonki tulvi ikävystyneitä runoilijoita ja jaarittelevia\nrahamiehiä. Valkeita huonekaluja ja ylen säästeliästä kultausta...\nLattiasta kattoon ulottuvia ikkunoita, joista lankesi esteetön räikeä\npäivänvalo. — Armfelt pelasi aivan äänettömänä _l'hombrea_ toisten yhtä\nväsähtäneiden keisarikunnan vastustajien kanssa, ja ellei runoilija\nBenjamin Constant olisi sysännyt häntä kylkeen, häneltä olisi jäänyt\nnäkemättä salongin mielettömin yllätys: antiikkinen pukukuvaelma, joka\noli kiusallisen kuollut ja vahamainen. Sen katsominen teki pahaa hänen\nsisimmälle minälleen, sillä elämä näytti kouristuvan hänen katseensa\nedessä pateettiseksi, epäaidoksi eleeksi. Armfelt myönsi, että jos\nLudvig XVI:n Pariisissa oli ollut paljon, mitä hänen elämäntunteensa\noli salaa vastustanut, ensimmäisen konsulin Pariisi oli hänelle sitä\nepämieluisampi.\n\nThermidorin yhdeksännen jälkeen Ranskan naiset jäljittelivät puvuissaan\nkreikkalaisia marmorikuvia. Sen jälkeen kun Joséphine Beauharnais,\nmadame Tallien ja ihana rouva de Récamier astuivat julkisuuden\nnäyttämölle, käytettiin vain ikäviä pitkiä leninkejä, jotka oli\nlaadittu lyonilaisesta atlassilkistä ja joiden uumavyö oli mielettömän\nylhäällä. Armfelt tarkkasi arvostelevin silmin näitä naisia, sillä he\nnäyttivät tosiaan astuvan esiin vanhoista hautalaatoista. Muinainen\nkoristeellisuus vaihtui kuivaan koruttomuuteen, värien loisto antoi\nmyöten ja sen tilalle vyöryi uuden maailman asiallinen, innoton\nvärittömyys. Sellaista oli rouva de Récamierin maanantaivastaanotolla\nRue de Montblancin loistohuoneistossa, jossa oli vain kapeita peilejä,\njäykästi laskostettuja sametti verhoja, kirkasta valkoista paneelia\nja kovia leposohvia. Kaunis pankkiirinrouva käytti itse pitkää\npeplumia, joka muistutti silkkistä yöpaitaa. Hänen ympärillään parveili\nmielisteleviä nuoria englantilaisia, he ihailivat hänen kapeita\nkäsivarsiaan, jotka olivat kuin savuttunutta porsliinia. Arvattavasti\ntulisen Lucien Bonaparten mieliksi ja hurmatakseen samalla mustan ja\nruskean ystävää, pörröistä herra de Chateaubriandia, rouva de Récamier\noli kytkenyt pähkinänvärisen tukkansa mustalla samettinauhalla. Tuo\nyksi ainoa kuva — direktorion sulotar kylmässä roomalaisessa puvussa —\nriitti herättämään Armfeltin mielessä ahdistavan tunteen, johon yhtyi\nväkevä vaikutelma hänelle vieraasta ajasta.\n\nKaiken, mitä hän tunsi, ajatteli, vaistosi, hän säläsi uusilta\nystäviltään. Mutta hänen entinen henkevyytensä oli sammuksissa; se\niski enää vain vaisuja kipinöitä ja vaaleni alakuloisuuden tuhkaan.\nHän oli hajamielinen ja rauhaton. Jos hän jätti hetkiseksi prinsessa\nSagan-Rohanin seuran, hän tunsi järjetöntä kaipausta, joka oli\nväkevämpää kuin hänen itseivansa kaikki vihlaisevat iskut. Hän yritti\nsovittautua seuraelämään, pujottelehtia sen sokkeloissa, ryhdistäytyä\nulkonaisesti, vaikka sisäinen ryhti olisikin hervonnut. Mutta\nnäyttelijä Talman ironia, Montmorencyn serkusten viileä hyväntuulisuus,\numpimielisen kenraali Bernadotten kumoukselliset poliittiset ajatukset\nhumisivat hänen korvissaan merkityksettöminä kuin suuren meren järjetön\nsuhina. Hän jätti nämä piirit ja palasi Chantillyyn, hotellihuoneisiin,\njoihin herttuatar Dorothea ja hänen tyttärensä olivat asettuneet.\n\nArmfelt astui pieneen makuukamariin, joka kuului Wilhelminelle.\nHän tapasi sen tyhjänä. Avatuista ikkunoista leyhyi keväisen\nPariisin salaperäinen, kirpeä tuoksu, jossa tuntui mullan, paahtuvan\nkatukivityksen ja liejuisen veden läsnäolo sulautuneena siihen\nvienoon sitruunanlemuun, joka syntyy kuumenevista vaahteransilmuista.\nTämä hiljaisuus oli oudoksuttavaa. Armfelt aikoi poistua ja mennä\nsisähuoneisiin, joissa Wilhelmine tavallisesti kulutti aikaansa,\nmilloin hän hetken huoahti alituisilta juhliltaan. Silloin ilmestyi\nherttuatar Dorothea aivan odottamatta makuuhuoneeseen. Hän sulki oven\njäljessään. Hän katsoi epävarmasti hymyillen ympärilleen ja istui\ntuolille, joka oli työnnetty vuoteen luo. Kapeat, mantelinmuotoiset\nsilmät, joiden ilme oli hieman huvittunut, hieman epävarma,\nsuuntautuivat mieheen.\n\nEnnen kuin herttuatar oli sanonut sanaakaan, Armfelt tunsi olemuksensa\njokaisella hermolla sen, mikä odotti. Huoneen hiljaisuudessa heräsi ja\nliikahteli epävarma aavistus, hänen oma mielensä oli täynnä sitä, ja\nhän vartoi iskua... Mutta Dorothea hymyili neuvottomasti ja tarkkasi\nhänen hiusrajaansa, uskaltamatta koskettaa omalla katseellaan miehen\nkatsetta. Tuuli tuoksui keväälle, Seinen keltaisille vuolteille ja\npuhkeaville silmuille. Vihdoin herttuatar liikahti vaivautuneesti,\ntavoitti kevyttä äänenpainoa: \"Kas niin... Tulittekin oikeaan aikaan,\nminulla oli jotakin puhumista.\" Ja kun hän vielä mietti, miten ilmaista\npuolin sanoin ja mahdollisimman hienotunteisesti asian, joka varmaankin\nsaisi tuon miehen suunniltaan, Armfelt astui hänen luokseen ja pusersi\nrajusti hänen olkapäitään. \"Siis? Mitä Wilhelminestä...?\"\n\n\"Hän on matkustanut\", sanoi Dorothea nopeasti ja tarkasteli kirkkain\nrauhallisin katsein miehen kasvoja. \"Kas vain, te jo aavistitte,\nkenestä oli kysymys. Tunnustan, että en ole lainkaan mielissäni...\n_c'est une histoire bien bête_, lähteä nyt mitään sanomatta noin,\nnoin... Sellaista äkkipikaisuutta! Mutta hänhän on vielä lapsi, ja\nhänen pienet oikkunsa päättyvät kyllä ajan mittaan...\" Hän kohotti\nsilmänsä ja ne laajenivat kummastuksesta, kun hän näki Armfeltin\nilmeen. \"Mutta miksi niin kauhean vakava? Kas niin, ymmärrän,\ntämä tuntuu teistä hiukan ilkeältä, mutta — niinkin voi sattua!\nIhmettelenpä, että se ei ole johtunut mieleenne jo aikaisemmin.\" Ja\nDorothea nousi ja aikoi astua ovelle, mutta äkillinen tunne, jossa oli\nkiusallista neuvottomuutta ja uteliasta ivaa, pidätti hänet huoneessa.\n\"En aavistanutkaan, että voisitte olla noin hentomielinen\", hän sanoi\nhieman ylimielisesti.\n\nArmfelt kumarsi ääneti. Kaikki veri oli paennut hänen huuliltaan ja\nposkipäistään. Musertava, herpaiseva väsymys pusersi hänen sydäntään,\nja kuitenkin hänen sumuisissa aivoissaan työskenteli hämärä pyrkimys:\n\"Kas niin... Täytyy teeskennellä, täytyy kestää. On koetettava\nhymyillä...\"\n\n\n\n\n5\n\n\nTummat umpivaunut, joiden ovipeilejä kiersi kulunut kullattu lehti\nornamentti ja joiden samettisiin ikkunanverhoihin oli tarttunut\npaksulti tomua, kiitivät uutta Bonaparten kunnostamaa valtatietä.\nArmfelt oli väsynyt maisemiin. Hän huokasi heikosti, sulki kädellään\nuutimet ja vetäytyi vaununkorin hämärään. Kovilla, kylmillä,\nveistoksellisilla kasvoilla, joiden piirteistä vielä hehkui menneen\nkauneuden jälkihohde, kulkivat syvälle syöpyneet juonteet. Hänen\nohimoissaan ja silmäkulmissaan lisääntyivät hienot rypyt, jotka\nkavalsivat tässä eheässä kuvassa tapahtuvan salaisen rakoilemisen.\nMutta tänään hänen olonsa oli oudon viihtyisää. Tämä notkuva istuin\nhänen allaan ja tämä kaikkien maisemien ikuinen väistyminen, sinisen\ntaivaan ja viheriän maan rytmillinen leikki, kevään ja syksyn vuorovesi\ntuon ikkunalasin takana olivat jo eroamattomasti liittyneet hänen\nelämäänsä. Eroamattomasti...! Hän hymyili. Nytkin hänen oikeastaan\nolisi pitänyt muuttaa suuntaa ja lähteä pohjoiseen. Diplomaattisen\njuonittelun Iksioninratas kiersi taukoamatta tässä sumuisessa ajassa,\nja hän nousi ja vaipui sen mukana, sen puolapuihin kytkettynä.\n\nVaunut olivat hänen kotinsa. Ainoa kiinteä piste, joka pysyi,\nkun kaikki muu haihtui ja vieri pois. Hän antoi vaunujen kiitää\nmutkittelevia teitä; hän viivähtäisi kenties hetken Aachenissa, hetken\nSpaassa, Berliinissä, Dresdenissä. Notkuva keinu, jonka uutimet ja\njoustimet ilmaisivat hänelle alinomaisella värähtelyllään ohimenemisen\nihmettä, eivät sitoneet häntä mihinkään maankamaraan. Kaikki vierähteli\ntaapäin hänen allaan ja ympärillään: vaihtuvat maisemat, ihmisten\nhälinä ja melu, orastavat aikeet ja kypsät teot, suuri rajaton tumma\nmaa, josta tänä kesänä Anno 1802 versoi ihmeellinen heleä vihreys. Hän\nitse pysyi paikallaan, leväten ja liikahtamatta, kun ajan ja paikan\nkuvat syöksyivät pakoon.\n\nUusi valtatie, joka vaikutti luonnottoman tukevalta ja sileältä,\njos vertasi sitä menneiden vaellusvuosien ajoteihin, herätti hänen\nmielessään muistoja... Napoleon, Napoleon! Pariisissa hän oli yrittänyt\nkotiutua salonkeihin, joissa toisen roomalaisen keisarikunnan\nhaaveilijaa arvosteltiin kovin purevasti. Hän oli tavannut kenraali\nMoreaun ja umpimielisen Bernadotten, jotka jo uneksivat tulevasta\nkumouksesta. Ja kun hän oli puhutellut Nassaun prinssiä, pientä\npyylevää ylimystä, joka oli jostakin tuntemattomasta syystä valinnut\naristokraattisen mielenlaatunsa vertauskuvaksi ruskean teatteriviitan,\nhän oli nähnyt tämän silmissä välähdyksen, joka ei ennustanut hyvää\nkorsikkalaiselle. Tosiaankin, tuo pieni ylhäinen piiri saattoi vielä\nuhata! Tunne tulevasta toisesta vallankumouksesta, joka kukistaisi\ntänään vallassaolevat, valtasi joinakin hetkinä Armfeltin siinä määrin,\nettä hän tunsi kiihkeää tarvetta syöksyä toimintaan. Mutta sisäinen\nlaukeaminen sammutti pian innostuksen. Hän ei päässyt väsymyksestään;\nhänen mielensä pohjalla vallitsi horros.\n\nHän muisti kasvot, joiden kalpea iho ja jyrkät, väkivaltaiset\npiirteet olivat syöpyneet lähtemättömästi hänen mieleensä. Napoleon\nBonaparte. Suuri kolmikolkkahattu, joka oli mustaa kiillotonta\nsilkkiä, tempaistiin hyvin ripeästi tuolta kuperalta otsalta.\nYksinäinen suortuva oli liimautunut hiostuneeseen ihoon. Vihreän\nsotilastakin käänteet olivat lumivalkoiset. Sapelin kahva salamoi\nja välähteli, huotra kolkkui hänen astellessaan Tuileriesin\ntyöhuoneen permantoon, sillä hän oli kovin lyhytkasvuinen, hänen\nkaunis soikea päänsä oli ruumiiseen verraten suhteettoman suuri. Ja\nArmfelt ajatteli kohtaamistaan tämän pienen mahtavan miehen kanssa.\nKeskustelu oli tapahtunut tyypillisillä neljänkymmenen viiden minuutin\njuhlapäivällisillä, joiden pikainen tahti ja kursailemattomat\npöytätavat olivat sytyttäneet Venäjän ja Preussin lähettiläiden,\nherrojen Markovin ja Lucchesinin silmiin ivallisen kipinän. \"Hyvä\nherra, milloin te aiotte lähteä?\" kysyi Napoleon äkkiä pysähdyttäen\nsukkelasti liikkuvan haarukan, joka oli juuri lävistänyt käristetyn\nmaksaviipaleen niin kiivaasti kuin se olisi kaistale latinalaista\nvaltakuntaa. Hänen silmänsä välähtivät. Hän oli aivan ilmeisesti\nsaanut kuulla, että parooni Armfelt nähtiin kovin usein rouva\nde Staëlin salongissa, jossa tasavallan viholliset kerääntyivät\nromantiikan suulaan sibyllan ympärille. Armfelt mietti hetken ennen\nkuin singahdutti takaisin: \"Kunhan vuodenaika sopii terveydelleni.\"\nHaarukka kilahti varoittavasti. \"Minusta vuodenaika näyttää jo kyllin\nkauniilta.\" — \"Minusta ei\"... Napoleon tunsi syöneensä tarpeeksi.\nHän ponnahti seisaalle, loi nopean katseen puhetoveriinsa, työnsi\nsormensa takin rintapieleen ja marssi lyhyin, kiireisin askelin ovelle.\nLähettiläs Lucchesini oli uskaltanut hymyillä. Lähettiläs Markov painoi\njuuri huulilleen servietin ja vain hänen vilkkaissa silmissään kipinöi\nilo. Hän oli aivan yllättynyt; hän katseli uteliaana miestä, joka oli\nsanonut viimeisen sanan tässä pirteässä vuorokeskustelussa.\n\nNyt jälkeenpäin Armfelt näki tapahtuman uudessa, syvemmältä lankeavassa\nvalossa. Jotakin siitä tunnelmasta, joka vuosia sitten yllätti hänet\nWatteaun taulun edessä, oli vasta tänään kypsynyt hedelmälle.\n\nSilloin se oli ollut hämärää aavistusta kuumeesta, joka\nteki hävitystyötään korkeimman hienostuksen alla, ylimystön\nvanhassa veressä. Hän oli nähnyt aristokratian kyllästyvän\naristokraattisuuteensa ja hiipivän tuhansista takaporteista kansan\nluo, josta heidät oli erottanut vuosisatainen perinne ja jota\njäljitellessään he käyttäytyivät naurettavasti: kuljettivat lampaita\nsilkkisistä talutusketjuista, leikkivät lypsinkiuluilla, jotka olivat\nkalleinta Sévresporsliinia. Mutta se, että he tunsivat tarvitsevansa\nuutta voimaa, luonnollisuuden lääkettä, todisti vain, että he olivat\nvoimattomia ja sairaita. Kun kuninkaat kyllästyvät kruunuihinsa ja\nruhtinaat palatseihinsa, silloin on tuho ovella. Kun hallitseva\nyhteiskuntaluokka halusi luopua kirkkaista saleistaan ja palata\ntakaisin tilaan, jonka täydellinen hävittäminen oli ollut sen oman\nherruuden ehtona, ei mikään mahti maailmassa voinut enää pelastaa sitä.\nSen häviäminen ei alkanut ulkoa vaan sisältäpäin. Ja vihdoin saapui\nkorsikkalainen, joka ei ollut, kuten sanottiin, Ranskan vallankumouksen\npäättäjä, vaan sen suuri täydentäjä. Konsuli Bonaparte edusti\nalhaisen massatunteen elävää symbolia ja keisari Napoleon merkitsisi\nsitä vieläkin enemmän. Hän ei ollut yksilö, kuten ne ylimykset\nolivat olleet, joiden muistonkin hän olisi halunnut pyyhkäistä\nolemattomiin. Hänessä sai hahmon suuri lauma, kaikki, mikä ajassa oli\nepäyksilöllistä, keskinkertaista, samanlaiseksi tasoittunutta. _Eh\nvoilà_, millainen ajatus...! Ja äkkiä Armfelt tiesi, miksi hän ei ollut\nlainkaan ihastunut ranskalaisen hoviaatelin paimenleikkiin, kun hän,\npuhdasverinen ylimys, oli aikoinaan tehnyt pyhiinvaelluksen Ludvig\nXVI:n Pariisiin.\n\nDresdeniin saavuttuaan Armfelt vetäytyi päättävästi pois seuraelämästä.\nEnsimmäisen kerran moneen kuukauteen hän omisti aikansa vain itselleen.\nHänen mieleensä muistui, miten hän oli pelännyt hiljaisuutta Kalugassa\nja miten hän oli kärsinyt pitkien, tyhjien hetkien verkkaisesta\nvierinnästä. Nyt hän tunsi vain tyytyväisyyttä, kun rattaan ikuinen\nkierto hetkeksi helpotti...\n\nNäihin aikoihin hänen näköpiiriinsä ilmestyi myös nuori Mauritz\nClairfelt, kaksikymmenvuotias upseeri. Seikka oli seuraava.\n\nMademoiselle l'Éclairin poika oli heti Passyn huvilassa vietetyn\nlapsuuden jälkeen hävinnyt Ranskasta. Hän oli viettänyt kiertelevää\nelämää Euroopan kaupungeissa, kunnes hän pysähtyi Ruotsiin. Hän\nsai upseerikasvatuksensa Tukholmassa, siirtyi levottoman verensä\npakottamana jälleen mannermaalle, vaelsi Saksasta Itävaltaan, kuuli\nkaikkialla kerrottavan parooni Armfeltista, jonka seikkailujen\nlaaja kaari leikkasi idässä Venäjän Kalugaa ja lännessä Pariisia.\nKaikkina niinä vuosina, jotka nuori Mauritz uhrasi rauhattomalle\nvaellushalulleen, häntä ohjasi yksi ainoa johtotähti: uni runsaasta,\nloistavasta elämästä, jota hän joskus viettäisi isän rinnalla.\nIsän kuva säihkyi samenemattoman kirkkaana hänen mielessään. Hänen\nkiihkeä nuoruutensa sytytti sen ympärille täydellisen sankariglorian.\nEihän voinut lainkaan kuvitella, että tässä petoksen, vehkeilyjen\nja salajuonten maailmassa, ostajien ja myyjien, vallananastajien ja\nasemastaan suistuneiden ruhtinaiden maailmassa olisi säteilevämpää\nhahmoa kuin hänen isänsä. Tuo suuri ihminen seisoi aivan yksinään\nkokonaista aikakautta vastassa. Oikeus, jalous ja sydämen hyveet\nversoivat hänen ympärillään, missä hän liikkuikin. Isä puolusti\ntulisesti nuoruutensa ihanteita, urhoollisuuden ja miehisen kunnon\njohtotähtiä, poikkeamatta suoralta tieltään. Nuori Mauritz Clairfelt\nkatsoi kostein silmin tuohon romanttiseen puolijumalaan. Vuosia\nsitten, kun Ranskan hirmuhallitus levitti kylvönsä kaikkialla, isä\noli urheasti kestänyt maanpakolaisuuden, vainon, ylenkatseen, häpeän\nja kuolemanvaaran, vain voidakseen vaeltaa pelon valtaan joutuneessa\nmaailmassa valon airuena. Ja nyt kun Napoleon Bonaparte oli kahmaissut\nkäsiinsä suurimman mahdollisen vallan ja uhkasi yksilöiden oikeuksia\nenemmän kuin Robespierre, enemmän kuin Marat ja Danton, isä ei\nväistynyt vaaksaakaan.\n\nPuhdas, hehkuva ihailu täytti nuoren miehen sydämen. Hänen sirot\nruskeat pojankasvonsa säteilivät ja hänen syviin silmiinsä syttyi\ntotinen loiste, milloin vain Armfeltin nimi mainittiin. Hän oli\nsanomattoman ylpeä isästään. Hän toivoi pääsevänsä sellaisen suuren\nmiehen adjutantiksi, heijastaakseen nöyrästi hänen suuruuttaan. Äiti,\nmademoiselle l'Éclair, ei ollut milloinkaan maininnut isän nimeä\nmuuten kuin palvovin äänenvärein, ja ne loukkaavat sanat, joita nuoren\nMauritzin korviin oli Saksan seurapiireissä osunut, tuntuivat hänestä\npyhän häpäisyltä. Ne lietsoivat hänen ihailunsa tulen entistäkin\nkiihkeämpään hehkuun.\n\nMutta Dresdenissä hän kohtasi vain auttamattomasti vanhentuneen,\nivallisen herrasmiehen, joka peitti rintansa kunniamerkeillä ja käytti\nvanhentunutta ranskalaista ihojauhetta. Parooni Armfeltin todelliset\nkasvot eivät millään tahtoneet soveltua ihannekuvan piirteisiin.\nHän oli sekä väsähtäneempi että maailmallisempi, pilkallisempi ja\nkopeampi kuin kaksikymmenvuotiaan upseerin unikuva. Tosin hän lausui\npurevia sukkeluuksia Bonapartesta. Mutta hänen kylmäkiskoinen hymynsä\nloukkasi kipeästi Mauritzia, ja nuorukaisen täytyi kauan painiskella\nitsensä kanssa voidakseen säilyttää uskonsa puhtaana. Hän tinki nyt\nhieman korkeasta ihanteestaan. Olihan mahdollista, että kotimaan\nsurkeiden olojen tuottama suru, sorto, monenmoiset väärinkäsitykset ja\nmaanpakolaisuus vierailla mailla olivat pahoinpidelleet isän tapaista\nsuurta luonnetta. Niin selväpiirteisen jaloa olentoa ei ehkä lainkaan\nollut olemassa kuin nuorukainen oli yksinäisyydessään uskonut. Ja\nMauritz taipui huoaten hiipivien epäilystensä edessä. Hän tuli isänsä\nadjutantiksi ja asettui asumaan Armfeltin upeaan tyhjään kotiin.\n\nNäinä levon aikoina Armfelt saattoi mielensä mukaan tuijottaa kuvia,\njoita kohoili hänen tajuntaansa. Ulkonaisten tapahtumien kirjava\nvilinä verhosi tavallisesti nuo näyt. Nyt ne nousivat näkymättömistä\nhetteistään, täyttivät hänen tyhjät päivänsä. Hän myönsi itselleen,\nettä hänen sielussaan piili vaarallinen erakkuuden aines ja että\ntarvittiin vain kohtalokasta sattumaa, ratkaisevaa ulkonaista sysäystä,\nniin hän jättäisi kaiken ja vetäytyisi perheensä seurassa jonnekin\nkauas, maahan, mihin ajan myrsky ei ulottuisi. Mutta oliko sellaista\ntyyntä rantaa lainkaan olemassa? Kaukana Kalugassa oli vallinnut vain\nsyvän turtumuksen karvas nirvana, ja sitä hän ei kaivannut. Ei, hänen\nsielunsa nälkä suuntautui toisaalle, mutta mihin, sitä hän ei voinut\nselittää. Joinakin unettomina öinä, jolloin Dresdenin kadut nukkuivat\nja vain yksinäisten ajopelien kumea ääni rummutti hänen korviinsa\nkuin muistutellen mieleen hänen omaa levotonta matkustustaan, kaipaus\nkiteytyi hämäräksi käsitteeksi: kotiin! Mutta tuo \"koti\" ei ollut\nsiellä, missä hänen vaimonsa ja lapsensa elivät. Se ei myöskään ollut\nmissään noista monista vierautuneista ja upeista asunnoista, joissa hän\noli hetken viivähtänyt pitkällä elämänmatkallaan. Jumala tiesi, mistä\nhän saavuttaisi sen.\n\nMutta sitten hän tuli ajatelleeksi sitä tilana, joka ei ollut\nsidottu enempää aikaan kuin paikkaankaan, sisäisenä olemisena,\nsielullisena elämänsuhteena, jossa myrskyinen virta tekee jyrkän\npolvekkeen ja tyyntyy suvannoksi. Hän muisti eversti Sprengtportenin\nja hänen suuren haaveensa, jota henkilökohtaiset pettymykset olivat\nhedelmöittäneet. Hän hymähti puolittain säälivästi. Suomi? Isänmaa?\nHän ei ymmärtänyt, että kuningaskunnan pieni kaistale, suuren\nvaltiollisen kokonaisuuden vähäpätöinen osa, jossa Sprengtporten\nja hän olivat syntyneet, saattaisi merkitä niin paljon... Pelkkä\najatuskin, että Suomi, jota satavuotiset siteet yhdistivät emämaahan,\njulistettaisiin itsenäiseksi, oli Armfeltille vieras. Hän tunsi maan ja\nsen asukkaat, hän oli kiintynyt Halikon virtoihin ja viljapeltoihin,\nmuisteli mielellään seutua, jossa hänen lapsuutensa oli kulunut. Hän\noli taistellut Savitaipaleella, Partakoskella, Haminan edustalla ja\nantanut Suomen ahnaalle kamaralle vähäpätöisen veriuhrinsa. Mutta\ntuo kaikki ei suinkaan herättänyt hänen mielessään ajatusta, että\nmaa, johon menneisyys hänet yhdisti, olisi ylenpalttisesti parempi\nkuin muut maailman maat. Hän eritteli omaa suhdettaan ummistunein\nsilmin, heikosti myhäillen. Oikeastaan... oikeastaan hänen kotinsa\noli Eurooppa kaikkine vakioineen ja kansallisuuksineen, kaikkine\nseutuineen. Ja hänen suurta isänmaataan, ei pientä kolkkaa, joka oli\nollut hänen syntymäseutunaan, vaan laajaa, monien leveysasteiden yli\nulottuvaa aluetta uhkasi juuri tänään tuhon ja häviön varjo. Olisi\nanteeksiantamatonta ajatella, toimia ja elää kansallisesti, kun aika\nitse vaati eurooppalaista elämää.\n\nArmfelt viipyi Dresdenissä myöhäissyksyyn saakka. Vihdoin, lokakuussa,\nhänelle saapui Tukholman vaitiokansliassa allekirjoitettu ja sinetöity\nkirje, jossa hänet nimitettiin Ruotsin lähettilääksi Wieniin. Kesti\nvajaan kuukauden, ennen kuin hän jätti Dresdenin kaivaten sen rauhaa ja\ntähyillen levottomana tulevaisuuteen, joka pauhasi häntä vastaan uusien\ntapahtumien tulvana.\n\nWIENIN ruotsalainen _envoyé_ Kustaa Mauri Armfelt nähtiin kaikissa\ntanssiaisissa ja palatsijuhlissa, joita itävaltalainen ylimystö ja\nkaupunkiin asettuneet diplomaatit pitivät. Hänen koristeellinen\nlähettiläänsauvansa, hänen emaljihelainen nuuskarasiansa ja monet\nritarimerkkinsä antoivat aihetta puoli-ivallisiin syrjähuomautuksiin.\nSuomalainen hovileijona oli kuluneessa komeudessaan kuin ilmetty mennyt\naikakausi. Hänen ranskalaiset pukunsa tosin vastasivat ankarimpiakin\nmuodin vaatimuksia, mutta hän kantoi niitä viime sataluvun chevalierin\nelein ja ilmein. Hänen purevat sanansa paljastivat valistuksen\naikakauden kasvatin, ensyklopedistien oppilaan, miehen, jonka\nnuoruuteen heittyi Voltairen varjo ja joka ei ole koskaan oppinut\nvapautumaan Ferneyn erakon elämänviisaudesta. Kuta joustavammin hän\nyritti sopeutua Wienin seurapiirien loistonhaluiseen elämään, kuta\nterävämmiksi hän sorvasi poliittiset kaskunsa, sitä äänekkäämmäksi\nkasvoi tyytymättömien kuiske. Hän ei enää kyennyt valloittamaan\nystäviä itselleen kuten ennen. Hänen naurunsa oli tullut kylmäksi ja\nmetallinkovaksi; se herätti epäsuopeaa huomiota ja loukkasi monia\nkorvia. Keisari Fransin molemmat johtavat neuvonantajat, sijaiskansleri\nCobenzl ja kabinettiministeri Colloredo, tarkkasivat karsain katsein\ntätä uutta tähteä ulkopolitiikan taivaalla. Ruotsin lähettilään\nilmeinen karsaus uutta aikakautta kohtaan, aikaa, jonka demiurgi\nasusti Tuileriesin pienessä työhuoneessa, ei jäänyt salaan. Napoleon\nBonaparten lukuisat kannattajat, ne, jotka ihailivat häntä salassa, ja\nne, jotka suitsuttivat hänelle julkisesti, muodostivat alusta alkaen\nvahvan vastustusrintaman, liittoutuen kuin yhteisestä sopimuksesta\nteräväkielistä emigranttia vastaan.\n\nTosin oli pieniä suljettuja ryhmiä, jotka vihasivat uutta Ranskaa\nja sen perustajaa yhtä kiihkeästi kuin Armfelt. Oli poliittinen\nkirjailija Friedrich von Gentz, henkevä, sydämellinen ylimys, joka\navasi hänelle kotinsa ovet. Gentz kulutti iltansa vanhan viinin\nja palavien talikynttilöiden ääressä maistellen manteleita ja\nimeskellen appelsiininlohkoja. Hän puhalsi kirjastohuoneen hämyyn\nsuurten vastavallankumouksellisten hankkeiden kuplia ja tyytyi tähän\nkamarikapinaan kypsyttämättä närkästystään eläväksi teoksi. Hänen\nseurassaan Armfelt tapasi hauskan sveitsiläisen herrasmiehen, Johannes\nvon Müllerin, joka todisteli laajoin historiallisin viittauksin\nBonaparten pikaista kukistumista. Tähän seuraan liittyi joskus kreivi\nd'Antraigues. Tiedettiin, että hän oli salainen valtiollinen agentti.\nHän kätki pidättyvän hymynsä verhoon kaikki poliittiset suunnitelmat,\njos hänellä niitä oli, ja vain sinä päivänä, jolloin Ranskasta\nsaapui tieto, että ensimmäinen konsuli oli omin käsin kruunannut\nitsensä keisariksi, hänen naamionsa silmäonteloissa leimahti uhkaava\nkipinä. \"_Parbleu, messieurs!_ Älkäämme antako sen häiritä Euroopan\ntulevaisuutta\", hän sanoi oraakkelimaisesti ja työnsi appelsiininkuoren\nkynttilänsydämen hehkuun, kunnes se alkoi paukahdella ja suitsuttaa\nympärilleen teräviä tulenliekkejä.\n\nMutta Armfelt liikkui arkkiherttua Albrechtin pidoissa, Itävallan\nhovi vastaanotoilla ja diplomaattien tanssiaisissa yhä kopeampana,\nyhä ivallisempana, sirotellen ympärilleen kärkeviä kompasanoja, jotka\npistelivät kuin neulat Bonaparten ihailijoita. Kreivi Cobenzlille hän\npaljasti aivan avoimesti poliittiset mielipiteensä. Vaikka hän oli\nnäköjään täydellisesti omistautunut niihin tehtäviin, joita uusi asema\nvaati, hänen käytöstavastaan paistoi sisäinen välinpitämättömyys. Hän\nei näyttänyt piittaavan mistään. Hän tuntui elävän kuin tuomiopäivän\nvarjossa.\n\nArmfelt piti omalla, hiukan etäisellä tavallaan adjutantistaan\nMauritzista, joka oli ilmestynyt hänen elämäänsä jakaakseen hänen\nyksinäisyytensä ja seisoakseen hänen rinnallaan. Mutta hän oli\nkyllin viisas, kyllin skeptillinen ja kirkaskatseinen aavistaakseen\nnuorukaisen pettymyksen. Hän katsoi miltei säälien noita kirkkaita,\nuskollisia kasvoja, joihin etelän ja pohjolan tuulet olivat loihtineet\nvasken värisen ruskotuksen. Pojan siniset silmät ja hienosti kähertyvät\nhiukset ilmaisivat kenelle tahansa, kuka oli hänen isänsä. Mutta\nArmfelt silmäili häntä kiihtymystä tuntematta, avasi hänelle pienen\nsopukan väsyneessä sydämessään ja omisti hänet kuten omistetaan\nmiellyttävä muistoesine, uskollinen vahtikoira, isäntäänsä kiintynyt\nponihevonen. Mademoiselle l'Éclairin kuva oli surkeasti himmentynyt,\nja jos Armfelt joskus palautti mieleensä Faubourg de Saint-Germainin\nkuutamoisen hotellihuoneen hiostavine vuoteineen, hän ei tuntenut\nenempää muistelemisen iloa kuin apeuttakaan. Kaikki tuo oli kiitänyt\nhänen ohitseen; se palasi hänen aivoihinsa menneisyyden kummittelevana\njälkikuvana, jonka hehkun aika oli sammuttanut ja jonka piirteitä hän\ntuskin enää tunsi. \"_Eh voilà_, Mauritz. Pukeutukaa ja seuratkaa minua\nruhtinas Lobkowitzin puutarhajuhliin.\" Nuorukainen huokasi. Hän alistui.\n\nTähän yksinäisyyteen tunkeutui vihdoin odottamaton valonsäde: kaksi\nvanhaa ystävää, Aminoff ja Ehrenström, ilmestyivät aivan odottamatta\nWieniin. He viipyivät kaupungissa kaksikymmentä kuumaa kesäpäivää\nja jakoivat jokaisen vapaan tuntinsa Ruotsin lähettilään kanssa\naterioiden hänen pöydässään Landestrassen asunnossa ja upottaen iltojen\nyksinäisyyden hänen hyvään viiniinsä. Aminoff vaelsi levottomana\nhuoneesta toiseen poikamaisena ja kovin kärsimättömänä, tarkasteli\ntämän pienoispalatsin taideaarteita, joi mustaa kahvia ja poltti\nturkkilaista tupakkaa. \"Täydellinen _charmante établissement_\",\nhän sanoi. \"Ihmettelenpä, miten tämä loisto ja hienous vaikuttaisi\nReuterholmiin.\" Hänen silmiinsä syttyi hyökkäävä ilme ja hän\nnaputteli levottomasti pöytää, kuin muistellen... Mutta Ehrenströmin\numpimielisyys avautui tuon yhden ainoan nimen satuttamana. Hän oli\nistunut tuolissaan arkana ja kovin haluttomana kaikkeen iloon, sillä\njälleennäkemisen hälinä oli tuskin haihtunut, kun tämän hiljaisen\nmiehen kasvot kiristyivät naamioksi, jonka jäykkyyttä Armfeltin hymy ja\nAminoffin meluisuus eivät voineet sulattaa.\n\nNyt hän kevensi mieltään. Varmaankin Aminoff oli saanut kyllikseen\nnäistä purkauksista, sillä hän puolestaan näytti vain kärsimättömältä.\nMutta Armfelt tunsi katsovansa syvälle siihen muutokseen, joka oli\ntapahtunut hänen ystävässään. Ehrenströmin huulet vavahtelivat; syvät\njuonteet niiden pielissä kavalsivat hänen nykyisen mielialansa kyllin\nselvästi. Hänen elämänsä oli pysähtynyt juoksussaan. Se oli jäänyt\nVaxholmin vankilaan, jonka kosteilta olkipatjoilta hänen sieluaan ei\nsaanut nousemaan mikään maailman mahti. Tuossa hän istui, kantaen omaa\nsurkeuttaan, hänen äänensä kohosi haikeaksi falsetiksi, ja kaikkeen,\nmihin hänen ajatuksensa suuntautuivat, heittyi kauhea, lamauttava\nvarjo: vankeuden muisto, valottoman sellin, huonon saippuan, nälkäisten\nrottien ja mätänevien ryysyjen haju. Kun hän puhui vaivoistaan,\njoita oli saanut kokea, ja kauheasta järkytyksestä, jonka herttuan\narmahduskäsky oli hänelle tuottanut, kun hän oli jo ehtinyt valmistua\nkuolemaan ja nauttia ehtoollisen, hän näytti hykertyvän oman\nitsesäälinsä pahnoille, hellivän raihnaisuuttaan, kuten sairasteleva\nvanha nainen.\n\nArmfelt kuunteli, katsoi, näki, ja hänen ajatuksensa harhailivat\nkaukana. Hän etsi entistä Ehrenströmiä, uljasta linnoitusupseeria,\njoka oli vuosikymmeniä sitten saapunut Venäjän rajan yli ja purkanut\nmonarkille sydäntään; muisti taitavan sihteerin, jonka silmistä loisti\nelämänhalu ja toimintatarmo; näki holhoojahallituksen vaarallisen\narvostelijan, jonka tuimaa katsetta pelättiin ja kavahdettiin ja jonka\nkädet Reuterholm oli vihdoin sitonut. Tuon kaiken tilalla oli mariseva,\npehmeä marttyyri, mies, jonka elämästä oli kuollut kaikki ilo ja joka\nastui esiin seitsemäntoista vuoden haudasta, voimatta sanoa yhtään\nlausetta, jossa vanhat kahleketjut ja rautapultit eivät kalahtelisi.\nArmfeltin olisi tehnyt mieli ravistaa häntä kauluksesta, jotta hän\nryhdistyisi. Mutta samassa hän tajusi vihlovan selvästi, että sisäistä\nherpoamista vastaan ei ole olemassa mitään parannuskeinoa.\n\nKun molemmat ystävät olivat jättäneet Wienin, hän tunsi yhä\nEhrenströmin voimattomien vanhuksensilmien rasittavan vaikutuksen.\nHän halusi paeta kaikkea ja vetäytyä omaan loukkoonsa, siihen,\njoka oli salattu kaikilta muilta... Landesstrassen hiljaisessa\nloistohuoneistossa oli aurinkoinen pieni kamari ja sen äänettömyydessä\nleikki lapsi. Pieni tyttö, jonka hennoilla kasvoilla hehkui kalpea\npäivetys, eli hänen lähellään. Joskus, kun rakennus oli kovin äänetön\nja nuori adjutanttikin oli poistunut kaupungille, Armfelt kaipasi\nkovin kuulla lapsen ääntä. Hän laski paperinsa ja asiakirjansa\nlipastolle ja hiipi varoen, varpaisillaan salien läpi. Hän löysi tytön\nleikkinsä keskeltä ja hypitti häntä polvillaan tuijottaen raskain\ntummin katsein etäisyyteen. Ja hänestä tuntui, niinkuin kaikki hänen\nvaivansa ja huolensa, työ, juhlat ja ihmisten melu, turha meneminen\nja tuleminen, hyödyttömän toiminnan väsyttävä kiihko olisi pyyhkäisty\npois. Jäljelle jäi tytön kirkas nauru ja hänen oma hymynsä. Hän tunsi\nmiltei ujoutta; hän nosti lapsen syliinsä hellävaroen ikään kuin Vava\nolisi ollut särkyvää porsliinia. Ja nähdessään sitten, miten lapsi\nponnisteli vastaan ja halusi jälleen palata leikkeihin, hän nyökkäsi\nhajamielisesti ja antoi tytön lipua polvilta permannolle. Mauritz\nClairfelt tiesi ja Hedvig tiesi, että tämä oli hänen lapsensa ja\nettä hän adopteeraisi tytön ikuisiksi ajoiksi omaksi perillisekseen.\nKummallinen vaativa hellyys, jota hän ei ollut tuntenut ketään muuta\nlastaan kohtaan, kohotti tuon aran pienen olennon hänen sydämelleen,\nsyvälle hänen sisimmän elämänsä lämpöön. Ihmeellisintä oli, että tähän\ntunteeseen ei liittynyt mitään katkeraa muistelemista. Lapsi oli\nolemassa, lapsi eli omaa elämäänsä etäällä kaikista niistä häpeän,\nkivun, nautinnon ja nöyryytyksen tunteista, joita Saganin prinsessan\nkuva vielä herätti Armfeltissa, kun hän vaipui muistoihin ja lähestyi\nitseään.\n\nOli ihme, että kaikki oli käynyt kuten kävi... Hän ei ollut lainkaan\nvoinut kuvitella, että tuo kuuma intohimo kypsyisi hedelmälle,\nloisi elämää. _Allons_ — eteenpäin, pois piinallisten muistojen\ntuliperäisiltä mailta...! Mutta syvällä hänen muistoissaan, puolittain\ntorjuttuna, puolittain esiinpyrkivänä ja vaivaa vana, säilyi silti\nvastenmielisen voimakas kuva siitä hetkestä, jolloin Wilhelmine oli\nhiipinyt hänen luokseen aivan kalpeana ja kuiskannut tulevansa äidiksi.\nNiin, niin — kaikki tuo katoaa kerran ja unohtuu. Lapsi ei puhu mitään,\nei kavalla ainoallakaan ilmeellä vanhojen asioiden pimentoja, ei kerro\ntyydyttämättömäksi jääneestä himosta ja tuskallisista öistä, jolloin\nelämän siemen lankesi multaan.\n\nARMFELT sai aivan odottamatta kuulla, että Ruotsin kuningas oli tulossa\nKarlsruheen. Kustaa IV Aadolf matkusti seurueineen Pohjois-Saksan\nkaupunkien halki. Tämän matkan näennäisenä tarkoituksena oli käydä\nvastavierailulla kuningattaren äidin, Hessen-Darmstadtin Amalia\nFredrikan luona, joka puolestaan oli äskettäin vieraillut Tukholmassa.\nMutta monarkkia ahdisti tälle matkalle toinenkin, salaisempi\nvaikutin. Kaikkialla tiedettiin hänen kiihkeä vihansa jakobinismia,\nvallankumousta, toista roomalaista keisarikuntaa, Napoleon Bonapartea\nkohtaan; ja kaikkialla versoi itsepäisiä puheita, jotka kertoivat\nhänen hulluista sotasuunnitelmistaan. Ennen kuin kuningas oli edes\nitselleen selvittänyt suurpoliittisen kantansa, hänen lähimmät ja\nkaukaisimmat ystävänsä, hänen ruotsalainen hovipiirinsä ja ulkovaltojen\njuorunhaluiset lähettiläät juttelivat kerkein kielin tulevasta suuresta\nsotaretkestä.\n\nKustaa Aadolf pysähtyi Badenissa, jossa ranskalaiset emigrantit piankin\nmuodostivat hänen ympärilleen kiinteän seurapiirin. Hän oli hintelä,\nkulmikas mies. Laihoilla kasvoilla, joissa kaikki oli omituisen pientä\nja tyttömäistä suurta kyömynenää lukuunottamatta, paistoi yrmeän\nitsepäisyyden värähtämätön valo. Isän kasvojen elävästä vilkkaudesta\nei pojan kivettyneissä piirteissä näkynyt jälkeäkään. Nuo puolittain\nitämaiset kasvot herättivät ristiriitaisen vaikutelman, ikään kuin\ntuimat silmät ja tarmoton lapsenleuka, kalteva matala otsa ja kupera\nylimyksennenä olisivat kukin puolestaan ilmaisseet eri luonnetta. Hänen\npiirteensä kertoivat kolmesta, neljästä ristiriitaisesta sielusta,\nleijonan, lampaan ja vuohen sielusta, jotka olivat asettuneet asumaan\nsamaan ruumiiseen. Mutta kasvojen mosaiikin läpäisi kauttaaltaan\nkokoavan perusilmeen raskaanväkevä hehku: epäluuloinen närkästyminen,\njoka aluksi suuntautui milloin mihinkin maalitauluun, kunnes se\nkohdistui yhä tulisemmin Napoleoniin.\n\nKuningas näytti elävän alituisen kriitillisen mielialan vallassa.\nHän oli puhtaasti kielteinen luonne, hän halusi katkeroitua, halusi\nhalveksia ja kantaa kaunaa. Jos on olemassa ihmisiä, joiden luonne\nvoidaan selittää sen valossa, mitä he ihailevat ja minkä he myöntävät,\non samoin luonteita, joiden sisimmät vaikuttimet välähtävät näkyviin\nvain kieltämisen kummitusvalossa. Suunnitelmat, teot, toimenpiteet,\njoihin Kustaa Aadolfin käsi tarttui, olivat enimmäkseen hänen\nkuolleen isänsä perintöä. Hänen ulkopolitiikkansa oli Kustaa III:n\nulkopolitiikan kalpeaa jälkihehkua, ja kuitenkin isän valtiolliset\nmielialat kärjistyivät pojan fanaattisessa tahdossa rajuiksi\nmielipiteiksi. Hurmaajakuninkaan tavoin hän vihasi kaikkea, mikä\nuhkasi vanhaa ylimysvaltaa. Reuterholmin ja Kaarle herttuan väistyttyä\nvaltakunnan johdosta Kustaa Aadolf oli kääntänyt suunnitelmiensa terän\njakobinismia, Ranskan vallankumousta ja vihdoin ensimmäistä konsulia\nvastaan, jonka hahmossa hän näki vihatun aatteen muuttuvan lihaksi\nja vereksi. Vielä kaksi vuotta sitten hän oli lähestynyt Ranskan\nhallitusta voidakseen toteuttaa isänsä suuren hankkeen ja vallata\nNorjan Tanskalta, mutta kun hänen lähettinsä Carl Bonde palasi tyhjin\ntoimin Pariisista, hänen vihansa alkoi kyteä ja savuta. Ranskan\njulkiset sanomalehdet, ennen kaikkea _Le Moniteur_, julkaisivat Ruotsin\nnuoresta kuninkaasta tuon tuostakin purevia pilkkakirjoituksia.\nLiittoutuminen Englannin kanssa riitti lopullisesti katkaisemaan hänen\nja Napoleonin välit.\n\nTuima, yksivakainen monarkki kuunteli sangen mielellään pistosanoja,\njoilla Badeniin asettuneet emigrantit pommittivat Bonapartea. He\nraivosivat kaikki vilpittömästi korsikkalaista vastaan.\n\nRanskan jakobiinien hirmuteot, jotka lopultakin olivat rajoittuneet\nvain verenvuodatukseen, kalpenivat sen henkisen terrorin rinnalla,\njota johdeltiin Tuileriesin työhuoneesta. Ja Kustaa Aadolf nyökäytti\njäykkää päätään, kuunteli juron äänettömänä juoruja, huhuja ja\ntarinoita tuon hirviön julmuudesta. Sangen sulottomilla hovi\nvastaanotoilla, joiden kuivassa muodollisuudessa kaikki ilo lakastui\numppuunsa, monarkin rinnalla nähtiin hänen nuori vaimonsa. Mutta\nRuotsin kuningatar Fredriika Dorotea oli kylmä ja äänetön. Hän oli\nseurannut tylyä miestään Badeniin, kuten seurasi häntä kaikkialle,\nmihin itsepintaiset poliittiset haaveet ja vihaiset suunnitelmat tätä\nkiidättivät. Kuningatar istui koristeellisella kultaistuimellaan\njähmeänä kuin kaunis marmorikuva. Tyttömäisissä kasvoissa, joiden\nsäännöttömiä piirteitä vaatimaton mieli oli kerran valaissut, näki enää\nvain häviävän kajastuksen ensimmäisen nuoruuden raikkaudesta. Monarkki\nmittaili epäluuloisin silmin hänen pulmaan. Se oli direktorion naisten\nkylmää tyyliä — sen korkeat puhvihihat ja ylhäälle sovitettu vyötärö,\njoka saattoi valkean atlassilkin laskokset oikeuksiinsa, muistuttivat\nNapoleonin rakastajattaren peplumia! Ja Kustaa Aadolf tunsi vihaavansa\nentistäkin enemmän miestä, joka ei polkenut maasta ainoastaan\nroomalaisia armeijoja vaan myöskin roomalaisia naisia.\n\nArmfeltille kuninkaan tulo tuotti vilpitöntä iloa. Tuntui kuin kauan\nkatkenneena ollut yhteys kotimaahan jälleen solmiutuisi. Hän kaipasi\ntietoja. Matkustaessaan Karlsruheen, jossa Kustaa Aadolf seurueineen\nviivähti, hän paloi halusta saada vihdoinkin puhutella monarkkia.\nMutta kun Armfelt vihdoin seisoi tuon jäykän miehen edessä, puristi\nhänen kuollutta kylmää kättään, vaihtoi tyhjiä kohteliaisuuksia hänen\nkanssaan, hänen levoton ilonsa kuihtui ja hän tunsi toivoneensa jotakin\naivan muuta... Hänen ja kuninkaan välille vaipui läpäisemättömän\nvierauden pilvi. \"Toivon teidän ymmärtävän, että isäni ystävät\novat minunkin ystäviäni\", sanoi Kustaa Aadolf ja tapaili jäykille\nkasvoilleen hymyä. \"Olen teidän majesteettinne palvelija\", sanoi\nparooni Armfelt aivan kaiuttomasti.\n\nSisimmässään hän oli pettynyt. Oli toivotonta yrittää tukahduttaa\nvaikutelmaa, että mies, joka tervehti häntä ylimalkaisen ystävällisesti\nja vakuutti hänelle suopeuttaan, oli vain suuren isän vähäpätöinen\njälkeläinen, loistot on, varjomainen olento. Armfelt etsi turhaan\nnoista kulmikkaista kasvoista muinaisen kruununperillisen herkkiä\nlapsenpiirteitä. Vuosia sitten hän, Armfelt, oli saapunut Ruotsin\nhoviin nuorena chevalierina ja taluttanut kädestä poikaa, joka nyt\nseisoi hänen edessään miehenä. Hän tukahdutti apeutensa.\n\nNäytti kuin Kustaa Aadolfin jäykkyys alkaisi verkalleen sulaa, sillä\nvapautettuaan itsensä ja parooni Armfeltin muodollisen kohteliaisuuden\nlivreestä, joka vaivasi heitä kumpaakin, monarkki alkoi kiihkein äänin\npurkaa henkistä lataustaan. Lähettiläs sai lopulta silmätä sen vihan\nsyvyyteen, jota Ruotsin kuningas tunsi Ranskan itsevaltiasta kohtaan.\n\nArmfelt tiesi, että Kustaa Aadolf oli Badenissa-olonsa aikana\nvihdoinkin valinnut tiensä. Osaksi tämä päätöksenteko oli ranskalaisten\nemigranttien aiheuttama; he seisoivat kaikissa juhlissa hänen\nrinnallaan ja kuiskivat taitavasti hänen korvaansa raivon, katkeruuden,\nuhman sanoja. Mutta sitten korsikkalainen teki teon, joka yksistään\nriitti lietsomaan ilmiliekkiin savuavan harmin. Badeniin asettunut\nEnghienin herttua, Ranskan alamainen, vangittiin odottamatta ja\nkuljetettiin Pariisiin, jossa häntä odotti kuolemantuomio. Kustaa\nAadolf asteli malttamattomana edestakaisin, tuijotti tuimasti valoisaan\nikkunaneliöön ikään kuin hän näkisi sen lävitse suoraan Tuileriesiin,\nja pysähtyi vihdoin lähettiläänsä eteen. \"En sälää teiltä, parooni,\nettä tuo yksi ainoa oikeudenloukkaus on riittänyt täyttämään\nmaljan reunojaan myöten\", hän sanoi harvakseen, kuin punniten omaa\nedesvastuutaan. \"Olen lähettänyt Ranskanlähettiläälleni käskyn lähteä\nPariisista. En salli, että alamaiseni elävät maassa, jossa hän...\nhän... En koskaan tunnusta hänen keisariuttaan! Aivan niin, hän\nkruunasi itse itsensä ja se tietää ikivanhan tradition täydellistä\nkumoamista. Olen valmis katkaisemaan kaikki suhteeni Pariisiin ja\nmielelläni näkisin, että _hänen_ lähettiläänsä jättäisi tuota pikaa\nTukholman.\" Armfelt kumarsi jäykän kohteliaasti. \"Wienissä minulla\non ollut tilaisuus tavata henkilöitä, joiden oikeudentuntoa tämä\ntapaus on yhtä kipeästi haavoittanut, sire\", hän aloitti varovasti.\nMutta monarkki pysähtyi ja suipensi huulensa ikään kuin hän olisi\njostakin syystä kovin ihmetellyt tätä välihuomautusta. \"Wien?\" hän\nsanoi painavan hitaasti. \"Cobenzl? Colloredo? Minun täytyy myöntää,\nettä keisari Fransin ministerit miellyttävät minua kaikkein vähimmin.\nTosiaankin! ihmettelen, hyvä parooni, etteivät he ole tähän mennessä\nsuunnanneet kamaripolitiikkaansa teitä vastaan.\" Ja ellei avatuista\nikkunoista kantautuva tornihaukkojen kirkuna olisi laimentanut hänen\näänensä jylhyyttä, kuninkaan sanat, joiden väliin hän taitavasti\nsijoitti tehostavia taukoja, olisivat säpsähdyttäneet yksin\nArmfeltiakin: \"Monsieur Bonaparte! Vannon teille, että sen ihmisen\notsalla palaa pedon merkki! Luuletteko, _mon ami_, ettei Ruotsin\nkuningas tunne Ilmestyskirjaa? Evankelista Johannes on valaissut\nminulle tien, jota tästä lähtien olen kulkeva.\"\n\nHän puristi huulensa yhteen ja vaikeni.\n\nArmfeltille tämä keskustelu avasi kapean mutta kirkkaan näköalan tuon\nmiehen sisäiseen maailmaan. Se oli täynnä uljaita suunnitelmia ja\nhehkuvan tahdon kipinöitä, mutta sen palavasta piiristä ei auennut\nmitään tietä ulospäin, luovan teon ja toimivan voiman maailmaan.\nArmfelt aavisteli murheensekaisin tuntein, että kuninkaan rajaton\nkiihko ei lopultakaan auttaisi häntä saamaan edes tilapäistä voittoa\nNapoleonista, joka varmaankin hymyili säälivästi tuolle yläilmoissa\nleijailevalle haukalle. Eikö mikään, eikö kukaan häntä koskaan\nkukistaisi? Voitiinko ajatella, että Preussin ja Itävallan politiikan\nepätietoiset, veltot johtajat asettuisivat vihdoinkin Napoleonia\nvastaan ja Ruotsin kanssa liittoutuneina saisivat murskatuksi hänen\nvaltansa? Armfelt tiesi, että tämän suunnitelman tiellä oli Cobenzlin\nvarovainen diplomaattinen hymy. Niin kauan kuin keisari Fransin\nneuvonantaja, Wienin kabinettipolitiikan taitava kuiskaaja, pysyisi\nasemassaan, Itävaltaa olisi mahdotonta herättää penseyden unesta. Se ei\nkoskaan yhtyisi kansojen sotaan yhteistä vihollista vastaan. _Parbleu_,\nsellaista välinpitämättömyyttä!\n\nOli kuitenkin muutamia hiljaisia päiviä, jolloin jokin kaivertava ja\nsyvällä kalvava tunne työnsi tieltään diplomatian huolet. Enghienin\nherttuan mestaus ja Cobenzlin rauhanpolitiikka, levottomat hankkeet\npuoleen ja toiseen, eurooppalaisen mielialan painostus, Napoleonin\nherruus kadotti silloin kaiken merkityksensä, muuttuivat sekavaksi\nhälyksi, jonka väkevämpi sävel vaiensi. Armfelt tiesi, että nämä\nsisäiset seisahdustilat johtuivat äidin kuolemasta. Hän oli juuri\nniihin aikoihin tarttunut uusiin valtuuksiinsa ja asettunut asumaan\nLandesstrassen lähettilääntaloon. Kylmä, tuulinen tammikuunpäivä\narmon vuonna 1803, viluista vesisohjoa kapeilla kujilla, asiapaperien\nkahinaa työhuoneessa, nuoren Mauritzin turhia keskustelunyrityksiä ja\npikkutytön naurua... Omituisinta oli, että kun tieto yllätti hänet,\nhän oli aluksi suhtautunut siihen aivan rauhallisesti. Eikö hän\nollutkin jo kauan, kauan odottanut sitä? Petollinen tyydytys, joka\nsisälsi ajatuksen, että äiti oli varmaankin säilyttänyt hänen kuvansa\ntahrattomana kaikkien näiden vuosien lävitse, herpaisi hetkeksi hänen\nmurheensa ja taittoi siltä kärjen. Ei! Ylikamarijunkkari Armfeltin\nelämä, maanpakolaisen ja emigrantin elämä, diplomaatin ja lähettilään\nelämä oli kiertänyt kaukaa sitä pientä piiriä, jossa äiti oli elänyt\nja jonka ahtaan ympärysmuurin yli vanhus ei varmaankaan koskaan\nsilmäillyt. Äidin oli ollut helppoa viedä mukanaan hautaan kirkas\nharhakuva lapsestaan, koska heidän välillään kerran oli peninkulmittain\nmeriä ja maita.\n\nMutta vaikka Armfelt koetti lohduttaa itseään näillä mietteillä, vaikka\nhän aluksi tempautui päättävästi surustaan, hänen sisimmässään jatkui\nsalainen muuttuminen. Yhä useammin, ja näinä päivinä elävämmin kuin\nmilloinkaan aikaisemmin, hänet vangitsi pyörteitänsä väkevä, levoton\nmuistelu...\n\nALUKSI se oli sekavien kuvien rauhatonta taannehtimista, näkyjen\nvirtaa, jolla ei ollut loppua. Se yllätti hänet pimeinä, hiljaisina\niltoina, jolloin hän oli nauttinut hieman viiniä ja makasi vuoteellaan\nsaamatta unta. Näinä hetkinä hänessä heräsi voimakas vaikutelma,\nettä hän oli lähestymässä oman olemuksensa salaisuutta, puolittain\nunohtunutta piilopaikkaa, jota peitti vuosien pöly ja pitkän\nelämän halpa rihkama. Mutta hän tahtoi nähdä, hän pakotti itsensä\nkatsomaan. Nimetön vastuuntunne, jonka syytä hän ei tiennyt, kohoili\nkirvelevänä hänen olemuksensa lähteistä ja hän tunsi suussaan sen\nkuuman, kyynelisen maun. Sattui yhä useammin, että hän, järkevä\nmaailmanmies, joka oli juurruttanut elämänsä selvien ulkonaisten\ntosiseikkojen maapohjaan ja elänyt aina niin kirkkaan asiallisesti,\ntunsi epämääräisen pelon pusertavan sydäntään, peräytyi, katsoi uhmaten\nvastaan. Mutta menneisyys ei luopunut hänestä.\n\nJos hän oli rehellinen itseään kohtaan, hänen täytyi myöntää, että\nhän löysi itsensä syvintään myöten muuttuneena ja toisena kuin oli\nollut silloin, Juvan kapteenintalossa, kotona... Hän säikkyi sisäistä\nmuutostaan ja yritti epätoivoisesti löytää itsestään samaa lasta, joka\noli kiintynyt niin pakottavalla, rajattomalla hellyydellä äitiin. Mitä\nkaikkea vuodet olivat tehneet hänelle! — Kerran hän oli iltaisin kovin\nmielellään hiipinyt suureen saliin, jossa oli hämärää ja varjoista\nja jossa äitiä ei olisi lainkaan huomannut, ellei takasta olisi\nlangennut hiilien hehkua. Ollessaan pieni poika hän oli viihtynyt vain\nsiellä. Jokainen matka, joka loitonsi kodista, oli tuottanut hänelle\nhirveätä pelkoa. Äiti ymmärsi hänet puolesta sanasta, satunnaisesta\nvihjauksesta, silmänluonnista, ja hän puolestaan tunsi aina kaipaavansa\ntätä ymmärtämystä, jossa oli ollut niin hyvä olla. Nyt tuntui, kuin\nvahva, luja maa, jonka pinnalla hän oli lopulta oppinut liikkumaan omin\njaloin, antaisi myöten. Se vaipui hänen altaan yhä syvemmälle, ja hän\naavisti hämärästi, että syynä oli varmaankin sen siteen katkeaminen,\njoka oli yhdistänyt hänet äitiin.\n\nKolmekymmentä vuotta sitten, kun hän oli suorittanut\nupseerintutkintonsa ja palasi Tukholmasta kotiin, hänet oli ensi\nkerran yllättänyt väkevä tunne tämän suhteen merkitsevyydestä, kun\nhän oli löytänyt äitinsä ankarassa kuumeessa. Ja ihmeen elävästi hän\nnäki kaiken, mikä silloin piirtyi hänen silmäteriinsä — näki aution\nsalin, jonka matolla oli lääkärin saappaiden tahroja, näki kummallisen\npieneksi käyneen äidin, jonka poskilla paloivat kuumeen täplät ja jonka\notsa oli kalpea, miltei läpikuultava. _Maman_ salli hänen kumartua\nvuoteen yli ja kietaista kätensä hennon, kevyen ruumiin ympäri. Kuinka\nkevyt hän olikaan ollut levätessään pojan käsivarsilla! Silloinen\nnuori upseeri oli kovin nolostuneena torjunut hänen siunauksensa ja\nhyväilysanansa. Mutta hänen oli täytynyt alistua niihin, ne kuuluivat\nsairashuoneen tunnelmaan. — Kuta syvemmin Armfelt ajatteli suhdettaan\näitiin, sitä selvemmin hän tiesi, että hän ei ollut elämänsä aikana\nkoskaan ottanut lukuun eroamisen mahdollisuutta. Hän oli varmaankin\naina liiaksi pelännyt jäävänsä yksin — hän ei ollut antanut myöten\nmahdollisuudelle, että äidin vaikutus haihtuisi. Ja nyt oli pohja\nkadonnut hänen altaan. Sisimmässään hän säilytti sittenkin samaa lasta,\njoka oli leikkinyt Euran metsissä ja pitänyt Juvan kapteeninvirkataloa\nkokonaisena maailmana.\n\nRakastiko hän isäänsä? — Isä oli kokenut kaikki seikkailut, jotka\nkaunis, valloittava sotilas saattoi löytää Ludvig XV:n Pariisista, oli\nrakastanut, iloinnut, nauttinut ja alistunut, taltuttanut kiihkeän\ntoiminnanhalunsa, keksinyt kaukaa Suomesta rauhansopukan, jota kaipasi,\nja jakanut vanhuutensa ilot ja vastoinkäymiset äidin kanssa. Komeat\nkasvot ja levoton ilme olivat isää, isää... Niin, he olivat samaa\nverta, hänenkin suonissaan kuohui rauhaton toiminnanhalu, hänkin\nmenestyi, ajoi täysin purjein myötätuuleen. Mutta syvällä hänessä\nvalvoi kummallinen, hämärä halu äidin puoleen ja isästä pois. Oli outoa\najatella, että äiti oli kuitenkin etääntynyt hänestä niin kauas, elänyt\nomassa köyhässä maailmassaan, jossa rukouskirjat kahisivat ja jossa\nlaulettiin päiväkaudet hurskaita, tunnelmallisia virsiä. Äiti oli aina\nollut vain pelkkää hiljaisuutta, hän puolestaan oli aina kaivannut\nlentoon. Hänen elämänsä oli muodostunut rauhattomaksi ja myrskyiseksi\nkuten isän, hän oli löytänyt omassa olemuksessaan isän hengen, nähnyt\nkohtalonsa sovittautuvan samoihin mittoihin, iloinnut siitä. Oliko\nhänen elämänsä joutunut oikean voiman varaan? Sitä miettiessään\nhän tunsi ruumiissaan hiipivän kylmyyden, salaperäisen viluisen\npuistatuksen, joka oli yllättänyt hänet joskus viime vuosina ja joka\nnyt säteili hänen lävitseen kuin vastauksena kysymykseen.\n\nMutta nyt oli koti siis käynyt hiljaiseksi. Hän tunnusteli varovasti\ntuota tosiasiaa, yritti soveltua todellisuuden ehtoihin, miten\njulmat, miten hämmentävät ne olivatkin. — Ja aivan äkkiä, hänen siinä\nmaatessaan, hänet yllätti herpaisevan voimakas vaikutelma pimeydestä,\njoka peitti maan määrättömien peninkulmien laajuudelta, peitti\nItävallan, Ranskan, Sleesian, hautasi varjoihin Saksan viimeiset\nruhtinashovit, ulottui Tanskaan, Norjaan ja Ruotsiin ja kirkastui vain\nyhdessä ainoassa kohdassa valon keitaaksi. Koti! _Vraiment_? Mutta\nse oli olemassa ja hän kaipasi sinne. Hän ajatteli aivan tyynesti,\nettä tämä ainoa leposija ei suinkaan ollut siellä, missä Hedvig ja\nlapset elivät, vaan kaukana Suomessa, Halikon autioksi käyneessä\nkartanossa, joka varmaankin ränsistyi hoidon puutteessa. Armfelt oli\nmiltei näkevinään lahoavat portinpylväät, saranoissaan huojahtelevat\nikkunanluukut, joita tuuli heilutti, kukkapenkeret, joissa rikkaruoho\nversoi. Kaikkeen tuohon liittyi turvallisuuden ja pysyväisyyden väkevä\nvaikutelma. Oli kuin horjuva maaperä, joka täällä väistyi hänen\njalkojensa alta, siellä lujittuisi kestäväksi.\n\nAjatuksissaan hän näki Joensuun kartanon muuttumattomana ja ennallaan.\nNäki päärakennuksen valkean pitkän kuvion kohottautuvan puistojen\nviheriästä levosta, näki taitekaton heikon väikkeen, aurinkoiset\nhiekkakäytävät. Väsyttyään seuraelämän humuun ja loistoon hän oli\njoskus käyttänyt hyväkseen muutamia hiljaisia viikkoja ja palannut\nsinne viivähtääkseen kovin lyhyen hetken äidin lähellä. Niin, nuo\nkäynnit eivät lainkaan kuuluneet hänen elämänsä julkisivuun. Hän\nvetäytyi aivan huomaamatta syrjään julkisuuden valosta, hän etsi\nitseään sieltä, missä hänen lapsuutensa jälkihehku oli vahvin\nja lämpöisin. Nämä huomaamattomat pyhiinvaellukset olivat aina\nhetkellisesti pelastaneet hänet irrallisuuden tunnulta. Kaksi vuotta\nsitten hän oli suunnannut harharetkensä sinne, ja kukaan Venäjällä ei\nollut tietänyt, että hän käänsi vaununsa Suomea kohti. Hän oli tullut,\nkohdannut äidin ja veljensä, tuudittautunut hetkeksi sen harhakuvan\nvaltaan, että hänen oli hyvä olla ja että elämällä ei enää ollut hänen\nvaralleen mitään julmia yllätyksiä. Sitten hän lähti yhtä nopeasti kuin\noli tullutkin, tietämättä oikein, kumpi oli hänen maailmansa, sekö,\njosta hän tuona hetkenä luopui, vaiko se, johon hän palasi.\n\nMutta kartano, musta huhtikuinen maa, äiti...! Hänen oli helppoa\nkuvitella, että mikään siellä ei ollut muuttunut. Äiti istui avarassa\nsalissa, likinäköinen katse kirjassa, harmaa pää hiukan nuokuksissa,\nniinkuin hänen olisi ollut uni. Kirja oli hernhutilaisten postilla;\nvanhan naisen lempeä jumalisuus, joka oli niin kovin lapsellista ja\njoskus huvitti heitä kaikkia, sai voimaa sen sanoista. Vanhuuden\npäivinä äidin sisäinen näköpiiri pienentyi; sellainen oli äiti\nja he pitivät kaikki hänestä, omistivat hänet pienine, hieman\nomituisine päähänpistoineen. Kaksi vanhaa naista, täti Benonia ja\nmademoiselle Ogelvie, kartanon taloudenhoitajatar, hyörivät aina hänen\nlähettyvillään. Heillä oli kummallakin ilmetyt nunnankasvot, mutta\nvirkeä henki kapinoi joskus ulkonäön ahtaissa puitteissa; täti Benonia\nluki Eleonora Helenalle La Fontainen tarinoita. Huhtikuun valo kipinöi\npäärakennuksen taitekatossa, routainen maa lemusi väkevästi keväälle,\nauringonsäteissä oli lämmin välähdys, vaikka ilma oli viileätä ja\nsalissa täytyi alinomaa polttaa takkatulta. Sen hehkussa Armfelt näki\nmyös veljensä, lihavan, hyväntuulisen miehen, joka nojautui takan\nreunukseen ja liikutti turpeaa kättään milloin puhui. Näky oli elävä,\ntäydellinen. Kaikki tuo — kirkkaana ja hyvin läheisenä, koleana\nesikevään päivänä, auringonvalon välähtäessä päärakennuksen katosta...\n\nOliko mahdollista, että hänen täytyisi aina pysyä poissa sieltä? Eikö\nmikään elämän käänne palauttaisi häntä menneisyyteen, joka siellä\nmuuttui nykyisyydeksi? Kaikki tuo — kartano, äiti, tutuiksi käyneet\nmaisemat — oli pysyvästi syöpynyt hänen muistoihinsa. Kuta kauemmin\nhän tuijotti näkyihin, sitä vihlaisevammin hän tunsi, että hän eli\nvierailla mailla, kaukana synnyinmaasta.\n\n\n\n\n6\n\n\nVuodet 1805 ja 1806 piirsivät Euroopan historiaan jäljen\ntuloksettomasta ristiretkestä, jonka Ruotsin kuningas teki Napoleon\nBonapartea vastaan. Pohjois-Saksan mutkittelevilla maanteillä vaelsi\nruotsalaisia jalkaväenjoukkoja. He polkivat kehnoilla saappaillaan\nsamaa maata, samaa pölyävää hiekkaa, jota heidän isänsä olivat\ntallanneet marssiessaan Pommerin sotaan. Kuningas tahtoi kuljettaa\njoukkonsa Elbeä kohti. Hän oli allekirjoittanut liittosopimuksen\nEnglannin ja Venäjän kanssa ja vahvistanut yhdistyneitä sotavoimia\nkymmenellä tuhannella miehellä. Valtava armeija vyöryi hajanaisina\njoukkoina Napoleonia vastaan särkyen tavantakaa yksinäisiksi\nrykmenteiksi, haarautuen kauas pääuomasta.\n\nArmfelt oli jo edellisen vuoden kesällä jättänyt Wienin, jonka\nhovissa häntä ei siedetty. Hän oli kohdannut monarkin Stralsundissa\nja siirtynyt syyskesällä Berliiniin suostutellakseen mielipiteissään\nhorjahtelevaa hovia liittoon. Mutta Preussi ei ollut tähän\ntaipuvainen enempää kuin Itävaltakaan. Hän sai palata tyhjin toimin\nStralsundiin, jossa kiihtynyt monarkki jakeli käskyjään ja toteutti\nlinnoitussuunnitelmaa. Armfeltilta ei suinkaan jäänyt huomaamatta, että\nmatkan tuloksettomuus viilsi ensimmäisen heikon särön hänen ja Kustaa\nAadolfin ystävyyteen. Kuningas kuunteli hänen puhettaan aivan kylmänä.\n\"Jopahan nyt...\", hän sanoi vain ja suipisti huuliaan kuin ihmetellen.\nVihdoin hän taputti apeaa lähettilästään olalle, kohensi miekkavyötään\nja marssi sanaa sanomatta vallikaivannoille, joissa hikoilevat\nrekryytit lapioivat vetistä mutaa.\n\nVielä muutamia kuukausia aikaisemmin Armfelt oli kiihkeästi odottanut\nkäskykirjettä, jolla hänelle taattaisiin uusi virkatehtävä. Kuninkaan\nsatunnaisista viittauksista ja ruotsalaisten ystävien kirjeistä\noli käynyt selvästi ilmi, että monarkki aikoi asettaa hänet Suomen\nylikäskynhaltijaksi, jolloin kotimaan sota ja siviiliasiat joutuisivat\nhänen käsiinsä. Hän oli vähitellen ruvennut vaalimaan tätä haavetta.\nKuinka rajattoman kauan hän olikaan viipynyt poissa syntymäseudultaan,\nja kuinka mielellään hän nyt ottaisi vastaan viran, joka sallisi\nhänen vihdoinkin palata kotiin! Mutta onnettoman Preussin-matkan\njälkeen kuningas vaikeni asiasta. Ei puhettakaan kotiinpaluusta!\nMonarkin kylmäkiskoisista kasvoista paistoi ilmeinen tyytymättömyys,\nja ellei uhkaava tilanne olisi pakottanut Kustaa Aadolfia turvautumaan\ntuohon mieheen, entiseen maanpakolaiseen, epäonnistuneeseen\nWienin-lähettilääseen, hän olisi jättänyt Armfeltin osattomaksi\nsota-asioiden hoidosta. Nyt hänet kuitenkin nimitettiin kenraaliksi.\nArmfelt ja kreivi Wachtmeister, joka oli seurannut kuninkaan esikunnan\nmukana Pommeriin, joutuivat tasaamaan suunnattoman raskaan edesvastuun:\nhe toimivat itsepäisen ruhtinaan lähimpinä neuvonantajina.\n\nStralsundin joka kolkassa vallitsi sotainen jännitystila. Strelasundin\nsalmeen, joka talven edistyessä kävi hienoon jääriitteeseen, kuvastui\nöisin levottomia, savuavia soihtuja. Miesten mustia varjoja kapusi\nlinnoitusvalleille. Jossakin noiden toimeliaiden menninkäisten joukossa\nseisoi yrmeä, laiha mies, Ruotsin kuningas, tämän vanhan hansakaupungin\nylin käskynhaltija, jaellen kimein äänin käskyjään. Mutta Stralsundin\nasukkaat vaelsivat alakuloisina parvina Nikolain, Maarian ja Jaakobin\nikivanhoihin nimikkokirkkoihin rukoilemaan voittoa uhkapäisen monarkin\naseille ja rauhaa itselleen ja ystävilleen. Temppelien harmaat\nkiviseinät jymisivät hartaasta veisuusta. Näin oli laulettu vajaat\nkaksi vuosisataa sitten, kun Wallensteinin palkkasoturit piirittivät\nkaupunkia. Näin olivat kynttilät lepattaneet kuorien hämärässä ja\nehtoollisastiat välkkyneet alttareilla, kun Brandenburgin vaaliruhtinas\npommitti heidän isiensä koteja. Keltatukkaiset, kirkaskatseiset\npommerilaiset, joiden silmäterissä oli sama siniharmaa vivahdus kuin\nRügenin savessa, tähyilivät pelokkaasti linnoitusmuureille. Levisi\nhuhuja, että joukot valmistuivat hyökkäykseen.\n\nMutta jännitystä jatkui, ahdistusta kesti. Kaiken lisäksi näytti\nsiltä, kuin tämä epävarma odottelu, jota sekavat hyökkäyksenhuhut\npitivät vireillä ja joka ei kuitenkaan johtanut mihinkään, hävittäisi\nmonarkin mielestä maltillisuuden viimeisetkin rippeet. Kustaa Aadolf\nkävi hermostuneeksi ja oikuttelevaksi; hän kohteli liittovaltojen\nlähettejä äkkipikaisen mielivaltaisesti kuin pahantuulinen lapsi ja sai\nympäristönsä vähitellen kuvittelemaan, että tämä omituinen sodankäynti\nrajoittuisi lopultakin vain äksiisiin, paraateihin, linnoitustöihin ja\njuominkeihin. \"Saammepa nähdä\", sanoi Wachtmeister Armfeltille, \"että\nhän vielä suututtaa Englannin ja tekee suurelle asialleen vahingon.\nEttekö voi puhua hänen kanssaan?\" Mutta Armfelt oli haluton. Jokainen\nyritys, jolloin hän oli koettanut taivutella tuota itsepäistä miestä\nluopumaan partioretkestään, oli aiheuttanut vain vihaista vastustusta,\nomalaatuista Ilmestyskirjan tulkintaa, välähteleviä silmäyksiä, jotka\neivät luvanneet hyvää.\n\nTalven edistyessä kuninkaan joukoissa levisi todellinen huolettomuuden\nkulkutauti! Missä monarkki näyttäytyi, siellä tosin jäykistyttiin\nasentoon ja pysyteltiin kuolemanvakavina; mutta tuskin kiukkuinen\nruhtinas oli poistunut mustine sulkahattuineen ja suunnattoman suurine\nsapeleineen, kun hilpeyden aalto jälleen vyörähti leiristä toiseen.\nStralsundin kapakoissa naurettiin ja lyötiin leikiksi koko ristiretki.\nKaupungin prostituoidut tanssivat savuavien lamppujen valossa\npoliittisia pantomiimeja ja keksivät ilkeän pilaleikin valtioliitosta,\njossa juopuneet vääpelit esittivät Ruotsia ja he puolestaan\nbrittiläistä saarivaltaa. Napoleon tuntui vaienneen. Hyökkäystä\nei kuulunut; sitä oli odoteltu aivan liian kauan. Mutta kenraali\nArmfelt, kuninkaan neuvonantaja ja käskyläinen, totteli majesteetin\noikkuja ja kiiruhti levähtämättä paikasta toiseen. Hänet tunnettiin\npian kaikkialla Pommerissa. Hän siirtyi Stralsundista Lüneburgiin,\nviivähti Boitzenburgin pienessä kaupungissa, sai kuulla, että armeijan\npääjoukko, joka juuri oli toimitettu Elbeä kohti, oli jälleen\nkomennettu peräytymään; hän seurasi esikunnan mukana Rostockiin,\nvieraili Bützowissa, rauhallisessa Mecklenburgissa, Greifswaldissa,\nBarthissa.\n\nVihdoin kuningas, joka siirteli joukkojaan kuin pelinappuloita Pommerin\nsakkilaudalla ja odotteli turhaan vastapelaajan ilmaantumista,\nkyllästyi kaikkeen. Hän kutsui esikuntansa kokoon. Kuivalla, tärkeällä\näänellä, joka kajahteli päämajan seinissä yksitoikkoisena kuin\nvirallisen kuuluttajan puhe, hän antoi tietää, että hän tästedes\nseuraisi tapahtumien kulkua etäältä. \"Tapahtumien?\" kuiskasi kenraali\nWachtmeister tuskin kuuluvasti, huulillaan epäuskoinen hymy. Mutta\nKustaa Aadolf jätti sotajoukkonsa ja ylipäällystönsä, komensi\nympärilleen suojelusvartion ja lähti päättävästi paluumatkalle.\n\nPäälliköt olivat aluksi kiukuissaan tästä komeasta peräytymisestä.\nMutta viikkoa myöhemmin he myönsivät yksimielisesti, että monarkin\npoissaolo teki verettömän sodankäynnin vieläkin mutkattomammaksi kuin\nennen. Loppumattomaan marssimiseen kyllästyneet miehet huokasivat\nhelpotuksesta. Kapakoissa ja porttoloissa naureskeltiin nyt aivan\navoimesti Ruotsin ritarille, joka julisti sodan tuulimyllyjä vastaan\nkohtaamatta edes niitä! Mutta Armfelt liikkui synkkänä Stralsundin\nkaduilla, joihin pikaisesti kyhätyt varusmuurit ja suunnattomat\nsillankaiteet loivat tummia, uhkaavia varjoja. Hänen hartioilleen\noli sälytetty suurin edesvastuu. Hänen valvontaansa ei ollut\njätetty ainoastaan juopottelevia komppanioita, vaan myös Pommerin\nkenraalikuvernööri, joka tosin nimellisesti oli ruotsalaisen sotavoiman\nylipäällikkö ja hänen oma esimiehensä, mutta jonka vikuroivaa\nlapsellisuutta oli vielä vaikeampaa ohjata kuin monarkin jääräpäisyyttä.\n\nKuvernööri Hans Henrik von Essen, kreivi ja vapaaherra, Kultaisen\nTaljan ritari, ei oikeastaan lainkaan välittänyt vastuunalaisesta\nasemasta, johon kuningas oli hänet määrännyt, von Essen rakasti rauhaa,\nylellisyyttä, hyviä päiviä. Sotilaallinen arvoasema oli hänelle\nluonnonvastainen tila; tapahtumat saattoivat johtaa siihen, että\nhänen täytyisi jättää illallispöytänsä ja pehmustettu takkatuolinsa\nsyöksyäkseen suin päin rapaisten taistelukenttien melskeeseen. Hän\nsilitti hellävaroen hopeansinerviä ohimokiharoitaan; näytti siltä,\nkuin hän hyväilisi itseään. Mutta silmissä, jotka olivat yhtä pehmeät\nja samettiset kuin hänen arasteleva ylimyksellinen olemuksensa\nkiireestä kantapäähän, päilyi hämmästelevä epävarmuus. Eniten häntä\nhuoletti Armfelt. Mieheltä, jonka luonnetta maanpaon vuodet ja\nranskalaismallinen hovielämä olivat hioneet, olisi todella odottanut\nmaltillisempaa asennetta ja hiukan suurempaa mukavuudenrakkautta. Mutta\nArmfelt liikkui Stralsundin seurapiireissä kiihkeänä ja levottomana,\nseurasi juorujen kaukoputkesta Napoleonin armeijan marssia, kuunteli,\nmitä sotainen husaari eversti Hampus Mörner karjui kapakoissa ja\noluttuvissa, seurusteli oman adjutanttinsa, nuoren Clairfeltin kanssa,\njoka tiettävästi pikemmin lietsoi kuin lauhdutti hänen hyökkäävää\nsotaisuuttaan. Sellaista hillittömyyttä! von Essen puki ylleen\npehmeän samettitakin, vapautti jalkansa puristavista solkikengistä\nja salli niiden sukeltaa suuriin, lämpimiin tohveleihin. Hän sytytti\nmerenvahapiipun, taputti toistamiseen säälitellen omaa päälakeaan ja\nunohtui lueskelemaan markiisi de Brantömen muistelmia, jotka tihkuivat\nhienojen hävyttömyyksien mehua. Hän unohti sotaan varustautuvan\nPommerin. Hän ei tahtonut kuullakaan Napoleonista.\n\nArmfelt oli huolestunut. Ellei von Essen päättävästi sammuttaisi\npiippuaan ja takkatultaan ja kapuaisi Stralsundin valleille, kaupunki\nsaisi valmistua surkeaan tappioon. Nyt saapui vihdoinkin tietoja\nranskalaisten joukosta, joka lähestyi Pommeria kenraali Mortierin\njohdolla. Armfelt kiiruhti viemään tätä viestiä kenraalikuvernöörille,\nvon Essen näytti mieheltä, joka temmataan sotapalvelukseen suoraan\nillallispöydästä, ja hänen onnistui vain vaivoin salata närkästyksensä,\nkun hän tovin mietittyään avasi suunsa ja häiläytti apulaisensa edessä\näänensä tummaa teatterimanttelia: \"Varovaisuutta, _mon ami!_ Rakas\nparooni, kerrotaan sitä ja kerrotaan tätä. Olisi korvaamaton vahinko,\njos Stralsundin rauhallinen väestö juuri näinä levottomina aikoina\njoutuisi kiihtymyksen valtaan. Eihän tiedetä varmaan, marssiiko\nkenraali Mortier Pommeria vastaan vai Pommerin kautta.\" Lempeä hymy\nlevisi hänen kasvoilleen. \"Sitä paitsi, tänne on pitkä matka...\" Mutta\nArmfelt oli tyytymätön. \"Kun sota kerran on aloitettu, se on käytävä\nkunnialla loppuun\", hän sanoi terävästi. Ja Mauritz Clairfelt, jonka\navoimista pojansilmistä hehkui tulinen innostus, suuntasi von Esseniin\ninhonsekaisen katseen. \"Saakeli\", hän murahti puoliääneen, tosin niin\nhiljaa, että kenraalikuvernööri, joka käytti korvissaan pumpulia, ei\nsitä lainkaan kuullut.\n\nTalvi oli kulunut tuloksettomaan odotteluun ja huolettomaan\nleirielämään. Strelasundin vedet läikkyivät vapaina, Rugenin maa\nkohotteli luottavasti viheriöiviä pengermiään aurinkoa kohti. Oli\nhuhtikuu, kun kenraalikuvernööri von Essen viimeinkin pakotettiin\nluopumaan piipustaan ja tohveleistaan ja tarttumaan lujin käsin\npäällikkyyden ohjaksiin. Stralsundin piiritys tapahtui nopeasti.\nRanskalaisten joukot vyöryivät vastustamattoman nousuveden lailla\nvallituksia, muureja, portteja kohti, ja kaikilla maanteillä, jotka\njohtivat tuohon vanhaan hansakaupunkiin, vaelsi Napoleonin sotilaita.\nTässä kauheassa tilanteessa hätäytynyt von Essen pani kaiken toivonsa\nja luottamuksensa Armfeltiin. Kaupunki näytti heräävän kuin unesta.\nTykkien jylistessä Stralsundin valleilla ja sakeiden savupilvien\nleijaillessa Strelasundin salmella kenraalikuvernööri istui omassa\npäämajassaan edessään Pommerin kartta ja kiinnikkeistään löyhtynyt\nharppi. Hänen pehmeä äänensä värisi nyt hyytelömäisesti ja hänen\nhoidetut kätensä eivät oikein saaneet pidetyksi harppia kohdallaan.\n\"Tässä meillä on Uckermünde ja tuolla Ferdinandshof. Tuolla ovat Elben\nsuuhaarat ja joukko oivallisia kanuunoita...\" Hän vilkaisi olkansa\nyli Armfeltiin ikään kuin hän olisi halunnut kuulla tunnustuksen\nstrategisesta ymmärryksestään. Tykit jymisivät, von Essen kumartui\naivan kyyryyn kartan yli ja piirsi harpilla mielettömiä ympyröitä.\n\"Minun pataljoonani puolustautuu viimeiseen mieheen. Teidän tehtävänne,\n_mon compagnon_, on pitää yllä ruotsalaisen armeijan mainetta...\nOlettakaamme, että Mortier peräytyy joukkoineen. Silloin te etenette\nheidän jäljissään Uckermündeä kohti. Stettin! Siinä nimi...\" Ja\nkenraalikuvernöörin huulilla häilähti epävarman toivon hymy.\n\nStralsund puolustautui kiukkuisemmin kuin kenraali Mortier ja\nhänen joukkonsa olivat osanneet odottaa. Kansa, joka oli tulvinut\nkirkkoihin ja seurasi sangen hajamielisenä messua, kuuli ranskalaisten\nrumputulen vähitellen mutta varmasti loittonevan. Mortierin joukot\nperäytyivät ruotsalaisen armeijanosaston tieltä, joka syöksähti kuin\närsytetty mehiläisparvi kaupungin porteista. Laukausten vaihtoa ja\npistimien välähdyksiä... Kanuunansavun kelmeää kajastusta, joka\nverkkaan hälveni huhtikuiseen tuuleen. Mitään kiivasta voimanmittelyä\nei kuitenkaan näyttänyt syntyvän, sillä ranskalaiset kiiruhtivat\nnopeassa pakomarssissa kaupungista poispäin. Samaan aikaan kun\nilosta ja viinistä humaltuneet kellonsoittajat kapusivat horjuvin\npolvin Stralsundin kellotorneihin pannakseen malmin kaikumaan kumeaa\nvoitonvirttä, Armfeltin pataljoona lähti seuraamaan Mortierin armeijaa.\n\nRuotsin joukot kulkivat kahtena laajana siipenä ranskalaisten jäijissä.\nKenraalikuvernööri, joka luopui sangen vastahakoisesti mukavasta\nlepotilasta ja syöksyi sodankäynnin kauhuihin, johti oikeanpuoleista\nsivustaa Demminiä kohti, Peenejoen pohjoisrannalle. Vasen siipi\neteni Armfeltin johtamana Uckermündeen. Vaellus oli vaivalloista;\nranskalaisten kiivaat hyökkäykset, joita sattui Pasewalkin kaupungin\nkohdalla ja Anklamissa, olivat vähällä lyödä tämän sivustan hajalle.\nArmfelt ohjasi nuo kaksi ja puolituhatta ruotsalaista sotilasta\nsuoraan tuleen torjuen epätoivoisen raivokkaasti kenraali Grandjeanin\nylivoiman. Hän tiesi, että vaellus Pommerin rajoille oli uhkarohkea\nteko. Hän ei suinkaan voinut sokeasti luottaa von Esseniin ja hänen\npataljoonaansa enempää kuin Elben rannoille koottuihin kanuunoihin,\njoiden piti turvata heidän hyökkäyksensä. Mutta hänen mielessään\nvallitsi kummallinen horros; se sammutti kaiken heikkouden ja\nepäröinnin ja sai hänet syöksymään suoraan vaaroihin. Vuosia sitten,\nkymmenien penikulmien päässä täältä, kaukana pohjoisessa, hän oli\ntuntenut saman unenkaltaisen huumauksen kohoavan olemuksensa lähteistä,\nkunnes kaikki tahtominen, kaikki toiminta supistui parhaillaan\nelettävän hetken pieneen valoympyrään. Tämä tunne valtasi hänet\nvastustamattomasti. Se panssaroi hänet oudolla, luonnottomalla\npelottomuudella huhtikuun kuudentenatoista, kun kenraali Mortierin\nranskalaiset joukot ryntäsivät hänen osastoaan vastaan.\n\nArmfeltin rykmentti oli pirstoutunut hajalleen. Kuudennentoista\npäivän aamuna oli pieni, uupunut miesjoukko ehtinyt eversti Cardellin\njohtamana Uckermünden lähelle, kun ranskalaisten hyökkäys hajoitti\nperin pohjin tämän pääjoukosta eksyneen osaston, ja haavoittunut\nCardell pakotettiin peräytymään Usedomin saarelle, jossa miekka\nherposi hänen sormistaan ja hän pyörtyi kipuun ja verenvuotoon.\nToinen ruotsalainen osasto samosi eversti Vegesackin johdolla aina\nBellingiin saakka. Mutta täällä heidät yllätti vihollisen ylivoima.\nEversti Vegesack tiesi hyvin, että hänen oli turhaa odottaa mitään\napua armeijan oikealta siiveltä, joka oli asettunut Demminiin\nkenraalikuvernöörin neuvottoman apulaisen, eversti Tavastin johdolla\nja odotteli varmaankin tarkempia määräyksiä uskaltamatta liikahtaa\nrauhallisesta asemastaan. Kiivaan taistelun tuoksinassa yritti kaksi\nVegesackin prikaatin pataljoonaa epätoivoisesti edetä Friedlandiin\nsaadakseen yhteyden pääsotavoimaan. Mutta heidät tungettiin takaisin.\nHe peräytyivät hurjasti taistellen, vetäytyivät Peenen äyräille ja\npääsivät vihdoin virran yli vastarannalle, lyötynä, lopullisesti\nnujerrettuna parvena. — Vain jäljelläoleva kourallinen ruotsalaista\nsotavoimaa marssi mistään välittämättä Pommerin rajoja kohti, ja tätä\njoukkoa johti Armfelt. Hän oli uskaltanut jättäytyä erilleen muista\nja syöksyi nyt mielettömän päättävästi vihollisen tykkejä kohti. Alt\nKosenowin kylässä, jossa tiet haarautuivat Uckermündeen ja Pasewalkiin,\ntämän viimeisen kourallisen kohtalo ratkaistiin. Kylän edustalla he\nkohtasivat kahdeksan, yhdeksän kertaisen ranskalaisten ylivoiman.\nArmfelt kääntyi aivan kalpeana miestensä puoleen ja komensi syöksyyn.\nMarsalkka Mortierin toledolainen miekka välähti ja lähes kahden tunnin\najaksi Alt Kosenowin valkeat maalaistalot peittyivät savupilviin,\njoiden hohtavasta usvasta kuvastui ratsujen, sotilaiden, upseerien\nvyöryviä tummia hahmoja.\n\nArmfelt ei tiennyt, miten kauan houretta kesti. Jonakin hetkenä hänestä\ntuntui, kuin hänen humisevat korvansa olisivat äkkiä kieltäytyneet\nkuulemasta huutoja, valitusta, räjähtävien ammusten jylinää...\nTaistelukentän yli vaipui hiljaisuus, kaikkien äänien hiiskumaton\nlepotila. Sitä kesti vain tuokion. Hän tiesi huutavansa täyteen ääneen\nkomentosanoja: \"Piru teidät periköön...! Lyökää...! Peräyttäkää joukot,\neversti...!\" Punainen valo leimahti sokaisevan lähellä, ja hän tunsi\nkäsivarressaan keveän kosketuksen, jota seurasi raukaiseva kivuntunne.\nKuivanterävien laukausten nousuvesi tulvahti samassa hänen aistiensa\ntyhjiöön, ja hän näki, kuuli ja haistoi tämän silmänräpäyksen kaikki\nkauhut. Ranskalaisen kenraalin sirot kelmeät kasvot, joiden korkealla\notsalla savupilvien varjot näyttivät kulkevan, sukelsivat odottamatta\nesiin aivan lähellä. Armfelt huomasi peräytyvänsä. — Hänen turtunut\nmielensä, jota erittelemätön unitila yhä piti vallassaan, kieltäytyi\najattelemasta seurauksia. Varjeleva urhoollisuuden horros valoi voimaa\nhänen käsiinsä ja sumua hänen tajuntaansa; hän tunsi taistelevansa oman\nitsensä ulkopuolella, ikään kuin hän olisi levännyt syvässä unessa\nja seurannut välinpitämättömin silmin kaksoisolentonsa mieletöntä\nponnistusta. \"Olette haavoittunut\", huudahti ohijuokseva ruotsalainen.\nArmfelt näki sormenpäissään ja ranteissaan veritahroja, mutta ei enää\ntuntenut minkäänlaista kipua.\n\nMortierin joukot pakottivat hurjasti taistelevan prikaatin peräytymään.\nLähellä Anklamia syntyi toinen kiivas rynnistys, joka päättyi vasta\nhämärän tullen. Silloin täytyi ruotsalaisen rippeiden viimeinkin\nkääntyä pakoon ja vetäytyä Peenejoen yli Zietheniin. Taistelun melua\nseurasi raskas lepotila. Lopen uupuneet miehet marssivat tylsinä ja\nturtumuksen vallassa pimenevien peltojen yli, poikkesivat valtatieltä,\ntarpoivat sokeasti eteenpäin seuraten satulassa horjuvaa ylipäällikköä,\njonka käteen kranaatinsirpale oli sattunut. Vasemman siiven mitätön\njäännös saapui vihdoin Ranzieniin. Täällä vallitsi suuri kiihtymys ja\nodotus, sillä tiedot Uckermünden, Bellingin, Alt Kosenowin kiivaista\nkamppailuista olivat jo ehtineet hälyttää kansan majoistaan ja\nkenraalikuvernööri von Essenin pehmeän rauhallisuuden turvalinnasta.\n\nKun Armfelt laskeutui vaivalloisesti hevosen satulasta Ranzienin\npäämajan pihalla, hän tiesi edeltäkäsin kaiken... Nuori\nlinnoitusupseeri, jonka vasemman posken poikki kulki hehkuva arpi,\ntoi käskyä odottamatta sangollisen kylmää kaivovettä. Näytti,\nniinkuin hän empisi, juottaako lopen uupunutta hevosta vai ryhtyäkö\nhaavalääkärin tehtäviin. Hän tuijotti hetken kulmat rypyssä komentajan\nveristä käsivartta. \"Missä on von Essen?\" kysyi Armfelt tiukasti.\nUpseerin huulilla värähti ivahymy. \"Esikunnassa\", hän sanoi. \"Suuren\ntakkatulen ääressä. Stralsundin piiritys pahensi hänen leiniään, ja\nhän on terveydellisistä syistä pysytellyt monen penikulman päässä\ntaistelupaikoilta. Hän jätti Demminin ja tuli Ranzieniin. Hän aikoo\nsiirtää päämajansa Schlatkowiin ja tehdä rauhansopimuksen marsalkka\nMortierin kanssa.\"\n\nSilloin Armfelt irroitti loville lyödyn miekkansa voineen ja\nhuotrilleen, kohotti sen päänsä yli ja paiskasi maahan. Rämähdys\nkuului huoneeseen, jossa Pommerin kenraalikuvernööri lepuutti särkevää\njalkaansa lueskellen Brantômen muistelmia, von Essenin pehmeät kasvot\nnäyttäytyivät avatussa ikkunassa; niiden yli kulki närkästyksen varjo.\n\"_Mon compagnon_\", hän sanoi kuivan virallisesti. \"Olette tehnyt\nstrategisen virheen. Olette vastuussa prikaatin tappiosta ja tuhosta.\nJos olisitte odottanut minun apujoukkojani, Ruotsin Pommeri olisi\ntänään suurempi kuin eilen...\"\n\nPOMMERIN sota päättyi Stralsundin antautumiseen, von Morianin surkeaan\npakoretkeen Lauenburgista, Rügenin sopimukseen, jonka turvin Ruotsin\nsotavoiman rippeet voitiin kuljettaa suojaan. Kun tieto näistä\ntapahtumista ehätti Armfeltin korviin, hän oli jo aikoja sitten saanut\nluovuttaa päällikkyytensä Pommerin kenraalikuvernöörille ja jättänyt\nsotanäyttämön. Kustaa Aadolf ei voinut unohtaa, että juuri Armfeltin\nmalttamaton sotaisuus pirstosi armeijan yhtenäisyyden ja aiheutti\nhuhtikuun kuudennentoista häpeälliset peräytymiset. Mutta vastoin\nmonarkin luuloja ja ivallisen von Essenin olettamusta Armfelt lähti\nmatkalle pohjoista kohden huojentunein mielin. Hän aikoi vihdoinkin\nasettua maatilalleen Suomeen, nyt kun ahdistavat velvollisuudet olivat\npäättyneet ja hän oli vapautunut edesvastuusta.\n\nSisimmässään Armfelt tiesi hyvin, että sekin vähäinen luottamus, mitä\nhän oli tuntenut Kustaa Aadolfia kohtaan, alkoi arveluttavasti horjua.\nVielä kolme, neljä vuotta sitten kuninkaalta saattoi toivoa paljon.\nKoko valtakunnassa oli tuskin yhtä ainoata ihmistä, joka ei olisi\ntervehtinyt häntä suurena uudistajana, kun hän perusti talousseuroja,\nsäännösteli maanviljelystä, huolehti kanavista, sotalaitoksen\nkunnostamisesta, kouluista. Mutta tuossa kapeassa sielussa, jossa\nkäytännölliset suunnitelmat itivät, ei ollut mahdollisuuksia avaraan\nlentoon. Sen vuoksi kaikki, mihin hän ryhtyi, kääntyi elämää vastaan.\nHuolimatta kiihkeästä vihastaan samaa sorronhenkeä kohtaan, jota hänen\nisänsä oli vihannut, Kustaa Aadolf kasvoi huomaamattaan sortajaksi:\nisän säteilevä kuva tukahtui hänen kriitillisen mielialansa savuavaan\nkytemiseen. Surupukuinen jumalanpelko, katkera fanaattisuus, henkisen\nnäköpiirin kireys tulivat tilalle ja täyttivät hänen maailmansa, kunnes\nelämä hänen ympärillään kärventyi ryppyiseksi ja mustaksi. Tietämättään\nhän tallasi jalkoihinsa samoja arvoja, joita Ranskan vallankumous oli\nhukuttanut verivirtoihin ja joita Napoleon Bonaparte, hänen suurin\nvihollisensa, tuhosi. Mikä katkera kohtalo, ajatteli Armfelt. Ja vaikka\nhän inhosi toisen roomalaisen keisarikunnan aatetta ja sen toteuttajaa,\nhän ei lainkaan ymmärtänyt Kustaa Aadolfin silmitöntä vihaa.\n\nArmfeltin pahat aavistukset saivat vihdoin vastauksen. Vuoden 1807\nlopulla oli kaikkialla valtakunnassa kierrellyt hämäriä huhuja Venäjän\nsodanvarusteluista. Sen jälkeen kun Aleksanteri ja Napoleon olivat\nkohdanneet toisensa Tilsitissä ja solmineet rauhansopimuksen, saattoi\ntodella ajatella, että Pietarin kabinetissa ryhdyttäisiin täydellä\ntodella puuhaamaan Suomen valloittamista. Varoittavat tiedonannot,\njoita Ruotsin Pietarin-lähettiläs von Stedingk toimitti Tukholmaan,\neivät aiheuttaneet minkäänlaisia toimenpiteitä. Mutta, kuningas tuntui\nPommerin sotaretken jälkeen vajonneen tylsään toimettomuuteen, jota\nei edes kasvava sodanuhka voinut järkyttää. Tämä velttous vaihtui\nhysteeriseen epätoivoon, kun venäläiset hyökkäsivät itärajan yli ilman\nmitään varsinaista sodanjulistusta ja kun Tanska samanaikaisesti\nmarssitti sotavoimansa Ruotsin länsirajalle. Ellei kenraali af Klercker\nolisi ottanut varteen Stedingkin varoituksia ja järjestänyt Suomen\nitäosiin puolustusta, venäläisten äkillinen hyökkäys olisi jo alussa\njohtanut tulokseen.\n\nArmfelt kiiruhti levottomana ja huolissaan Tukholmaan. Ensimmäinen,\njoka vahvisti hänen pahoja aavistuksiaan, oli Ehrenström. Entisen\nkabinettisihteerin väsyneestä katseesta säihkyi epätoivon tuli, kun hän\nlaati laskelmia ja selitteli Suomen puolustuksen kehnoutta. \"Saamme\nvalmistua tappioon\", hän sanoi. \"Meillä on tietenkin ruotuväkemme, joka\non puustelleillaan hajallaan ympäri maata. Mutta kestää aikansa, ennen\nkuin sotavoima voidaan koota, ja siihen mennessä ovat Venäjän joukot\njo tehneet tehtävänsä. Suomea puolustaa yksitoista ja puoli tuhatta\njalkaväen miestä, yhdeksänsataaviisikymmentä ratsumiestä ja tuhat\ntykkimiestä; Svartholmista tulee lisäksi seitsemisensataa ja Viaporista\nnoin seitsemäntuhatta henkeä, jotka antautuvat tähän typerään\nleikkiin. Mutta miten suureksi arvioitte Venäjän hyökkäysvoiman?\nHeidän jalkaväessään on yli kaksikymmentätuhatta miestä ja ainakin\nparituhatta sotaratsua iskee niitä yhdeksääsataa konkaria vastaan,\njotka tottelevat Klerckerin komennusta. Se merkitsee, että tilanne\non epätoivoinen.\" — \"Pelkkä lukumäärä ei aina vaikuta lopulliseen\nratkaisuun\", huomautti Armfelt. Mutta Ehrenströmin huulilla häivähti\nivallinen hymy. \"Jos valtakunnan yleisvointi olisi parempi, voisi ehkä\nkuvitella...\" hän lisäsi miettivästi. \"Nyt olemme liian väsyneitä,\nmonarkki on pettänyt meidät ja me emme enää tiedä, ketä totella. Maassa\nvallitsee kauhea hajaannus. Meiltä puuttuu usko suureen päämäärään,\njonka puolesta kannattaisi uhrata henkensä. _Parbleu_, minä ennustan\nmustaa tulevaisuutta.\" Armfelt oli vaipunut ajatuksiinsa. \"Muistatko\nvuotta 88? Silloin meillä oli kuningas, jonka puolesta vähäpätöisinkin\nkuormarenki oli valmis kuolemaan. Kustaan tarvitsi vain näyttäytyä, ja\nheikot tunsivat olevansa voimakkaita.\"\n\nVaikka Armfelt aavistikin, että se epäsuosion pilvi, joka oli\nvarjostanut häntä onnettoman Pommerin sodan jälkeen, piankin haihtuisi,\nhän otti sangen hämmästyneenä vastaan tiedon, että kuningas oli\nmäärännyt hänet Norjan rajalla taistelevan länsiarmeijan päälliköksi.\nHän lähti matkalle ristiriitaisten tunteiden vallassa. Toisaalta\nhänelle tuotti iloa tieto, että monarkki arvioi hänen sotilaalliset\nkykynsä kyllin korkeiksi myöntääkseen hänelle tämän tehtävän. Mutta\nedesvastuu kaikesta huolimatta painoi häntä. Pahinta oli, että\nhänen korviinsa oli Tukholmassa osunut vihjauksia ja huhuja, jotka\ntiesivät Tessinin linnassa käydyistä sangen kiivaista väittelyistä;\noli ehdotettu, että hänet nimitettäisiin Suomen puolustusvoimien\npäälliköksi, kunnes kuningas oli päättävästi hylännyt kaikki\nsentapaiset suunnitelmat. Ajaessaan nyt länttä kohti, yöpyessään\npienissä, surkeissa majataloissa, joiden päivällispöydässä hän tuon\ntuostakin tapasi harhailevia aliupseereja, Armfelt tuli entistäkin\nenemmän vakuuttuneeksi tämän sodankäynnin toivottomuudesta.\nYlipäälliköt riitelivät sekä idässä että lännessä. Armeijan varustukset\nolivat surkean kehnot; Tukholmasta saapui milloin minkinlaisia\nkäskyjä, jotka oli osoitettu suoraan alipäälliköille. Ne saivat aikaan\nsuunnatonta sekaannusta. Ei enää tiedetty, oliko joukot marssitettava\nrajalle vai peräännytettävä, sillä mitä kuningas oli määrännyt\ntorstaina, sen hän säännöllisesti peruutti perjantaina.\n\nPimeät yöt eivät tuoneet Armfeltin silmiin unta. Hän makasi valveilla\nja hänen rauhattomat ajatuksensa harhailivat omilla teillään; ne\ntuntuivat tuskallisesti etsivän sisäisen irrallisuuden syytä. Oli\nhetkiä, jolloin hänet yllätti riipaiseva tunne autiudesta, joka kasvoi\nhänessä itsessään — kaikkien asioiden ja tapahtumien turhuudesta,\npitenevästä välimatkasta maailman ja oman minän välillä. Ja hänestä\ntuntui, kuin kaikki, mikä oli ennen ollut läheistä, olisi vähitellen\nviimeksi kuluneiden vuosien aikana etääntynyt ja kadottanut\ntärkeytensä. Elämä luopui hänestä. Hän yritti pysyttää sitä luonaan,\nyritti omistaa todellisuuden yhtä kiihkeästi kuin ennen, mutta ei\nvoinut enää vallata sitä puolelleen. Kun hän eritteli tilaansa, hän\nmuisti miltei säpsähtäen nuo päivät, jolloin hän oli saanut tiedon\näidin kuolemasta. _Silloin_ hän oli vaientanut murheensa... Mutta se\npalasi nyt, se jatkoi salaista tihutyötään hänen oman olemuksensa\nuumenissa. Jokin syvällinen, alkuperäinen luottavaisuus, joka oli tähän\nhetkeen asti tukenut hänen suhdettaan asioihin ja ihmisiin ja antanut\nhänen kaikille teoilleen turvallisen pohjan, tuntui äidin kuollessa\nkokonaan tuhoutuneen. Hän oli yksin, ja hän vaistosi sen.\n\nArmfeltin mieltä ahdistivat ajatukset ja näyt, jotka tämä autius toi\nmukanaan; koskaan aikaisemmin hän ei ollut kokenut niitä. Jospa hän ei\nvain olisi näin kaukana kotiseudultaan! Jospa hän eläisi Hedvigin ja\nlasten parissa Joensuun hiljaisessa kartanossa, Suomessa! Hän olisi\ntahtonut tempautua vapaaksi kaikista tehtävistään ja omistautua vain\nitselleen ja perheelleen. Mutta suuri hajaannus ulottui kaikkialle,\nmihin hän katsoi, ja pelkkä tieto, että hänen lapsensa olivat\nmaailmalla, riitti myrkyttämään hänen mielensä. Koti? Hän kaipasi\nsitä, mutta hän ei tiennyt, mistä löytäisi sen. Tähän asti hän ei\nollut antanut kylliksi arvoa sen suojaavalle vaikutukselle, ei ollut\nedes osannut kaivata sitä. Nyt hän tunsi tarvitsevansa satamaa. Hänen\nhätäytyneessä mielessään orasti uusi, kummallinen suhde siihen maahan,\njossa hän oli syntynyt ja joka oli aina jäänyt niin kaukaiseksi.\n\nIsänmaan käsite sai hänen ajatuksissaan uuden sisällön: se ei enää\nmerkinnyt vain virtoja, peltoja, metsiä, jotka olivat kerran käyneet\ntutuiksi hänen lapsenaisteilleen, vaan se kasvoi ja avartui, syveni\nja muuttui sen sisäisen turvallisuuden takeeksi, sen onnellisen\nsieluntilan ilmaukseksi, jota hän kaipasi levottomuuden hetkinä. Hän\ntuskin osasi selittää itselleen tätä tunnetta. Mutta se valvoi hänen\nhuolensa syvyydessä, se saattoi hänet pelon ja epätoivon valtaan, kun\nhän kuuli huhuja venäläisten joukkojen hyökkäyksistä ja taisteluista,\njoita käytiin itärajalla. Oli kuin jotakin hänen sisimpään itseensä\nkuuluvaa olisi uhattu. Pahinta oli, että monarkki omaksui sodan alusta\nalkaen asenteen, johon kätkeytyi aimo annos välinpitämättömyyttä.\nSuomi oli hänelle lopultakin vain yksi Ruotsin provinsseista, ja\nhänelle riitti, että maakuntaa yritettiin puolustaa. Saattoiko Kustaa\nAadolf lainkaan ymmärtää, että se, mikä merkitsi hänelle vain pelkkää\nmaantieteellistä aluetta, oli tuhannelle muulle sisäinen tila? Todella!\nSellainen ajatuskin oli hänelle aivan vieras.\n\nJa Armfelt omistautui tehtäväänsä karkoittaakseen epätoivon ja huolen\naaveet. Mutta ne eivät väistyneet, ne kiusasivat häntä toiminnan ja\nlevon hetkinä, kirkkaina päivinä ja pimeinä, unettomina öinä. Läntinen\narmeija, hänen niskuroiva, kyräilevä sotajoukkonsa, jonka väliin piti\nmarssia Norjan raja-asemia kohti paljastetuin pistimin ja peräytyä taas\nseuraavana hetkenä Tukholmasta lähetetyn komennuksen nimessä, alkoi\nnapista päälliköitä vastaan. Idästä saapuvat viestit pitivät vireillä\nalituista levottomuutta. Rajakahakat, joita käytiin tanskalaisten\njoukkojen kanssa, päättyivät kehnosti, sillä tyytymättömällä\nmiehistöllä ei ollut mitään halua panna henkeään alttiiksi. Armfelt\ntunsi elävänsä saman painajaisunen vallassa, joka oli ahdistanut\nhäntä Alt Kosenowissa, Anklamissa. Vähitellen hänen mielessään virisi\nkiihkeä odotus: hän toivoi nyt eroa päällikkyydestä ja hän tiesi sen\nennen pitkää tapahtuvan yhtä varmasti kuin se oli tapahtunut Pommerin\nsotaretkellä.\n\nNäin ehdittiin alkukesään 1808. Silloin Tukholmaan kulkeutuneet tiedot\njoukko-osastojen kärsimistä tappioista kantoivat vihdoinkin karvaan\nhedelmän ja Kustaa Aadolf saattoi purkaa närkästystä, jota hän oli aina\ntuntenut isänsä suosikkia kohtaan. Armfelt, joka oli osoittautunut niin\nkelvottomaksi ylipäälliköksi, sai käskyn poistua sotanäyttämöltä ja\nlähteä Ruotsissa oleville maatiloilleen.\n\n\n\n\n7\n\n\nKuningas Kustaa Aadolf jätti salin, jossa hän oli allekirjoittanut\njoukon papereita. Hän vetäytyi palatsin makuuhuoneeseen. Pieni leuka\nnäytti tänä yönä kovin avuttomalta, vaikka kaarevat kulmakarvat\nlähestyivätkin tuimasti toisiaan. Sihteeri Lagerbring, hyväntahtoinen,\npyylevä mies, asteli varpaisillaan monarkin äijissä, kantaen käsissään\npitkää kynttilää. \"Sytyttäkää kattokruunu\", kivahti kuningas, kun he\nolivat ehtineet alkooviin. \"Ja poistukaa\", hän lisäsi äreästi, kun\nLagerbring oli täyttänyt käskyn.\n\nMutta kun sihteeri peräytyi kumarrellen ovelle, Kustaa Aadolfin\nhermostuneet sormet tekivät merkin. Hän alkoi mittailla makuukamarin\npermantoa ja hänen neuvoton ilmeensä kehoitti sihteeriä sittenkin\njäämään. \"Mitä ajattelette, Legerbring?\" hän kysyi äkkiä. \"Mistä\nasiasta, _sire_?\" kuiskasi sihteeri. Kuningas rypisti kulmiaan. \"Herra\nJumala! Ja te uskallatte kysyä!\"\n\nHän työnsi molemmat kädet selkänsä taakse ja harppaili edestakaisin,\nkasvoillaan neuvoton, hätääntynyt ilme. \"Siihen on siis jouduttu\",\nhän huokasi. \"Kaikki ovat minua vastaan. Ihmiset, olosuhteet, Jumala.\nTuskin olen saanut tiedon uudesta hyökkäyksestä, jonka Aleksanteri\naikoo suunnata suoraan tänne, kun jo kerrotaan, että oma upseeristoni\nnousee kapinaan ja suunnittelee vallankumousta. Tämä on kauheata,\nLagerbring! Ikään kuin en olisi ajatellut valtakunnan parasta!\nLuuletteko, etten tiedä, mitä ketunrautoja täällä viritetään?\" hän\nkysyi odottamatta, muuttaen puhetapaansa. \"Tottahan toki! Minkä\njokainen lakeija ja jokainen porvari tietää, sen tiedän minäkin;\ntäällä\" — hän teki kädellään leveän kaaren — \"täällä haudotaan\nkavalia salavehkeitä ja halutaan riistää kruunu minun päästäni.\nTiedän erinomaisen hyvin, että vallankumoukselliset ovat tarjonneet\nparooni Armfeltille, sille sietämättömälle kiipijälle, Tukholman\nylikäskynhaltijan virkaa. Hän on mukana heidän kaikissa hankkeissaan.\nJa miksi, Lagerbring? Kostaakseen minulle, siinä syy! Luulette, että\nolen sokea ja kuuro. Erehdys. Mutta he eivät onnistu, siitä ainakin\nolen varma.\" Hän pysähtyi ikkunan eteen ja tuijotti mietteissään\npimeyteen, johon jokin kaukainen lyhty loi heikkoa hohdetta. \"Voitte\npoistua, Lagerbring\", hän sanoi puoliääneen.\n\nSihteerinsä mentyä kuningas heittäytyi suureen nojatuoliin ja painoi\nkapeat kätensä pakottavalle otsalleen. Niin, niin, niin! Kaikki\noli menossa perikatoon, maa, valtakunta, hän itse. Vaikka monarkki\nitsepintaisesti uskoi toimineensa parhaalla mahdollisella tavalla,\nhänen mielessään virisi nyt hämäriä, kauheita epäilyksiä, että hänen\nolisi sittenkin alun perin pitänyt määrätä sodankäynti toisin. Hän\noli keskittänyt parhaan sotavoiman Norjan rajalle, ja sillä välin\nmenettivät suomalaiset puolustusjoukot aseman toisensa perästä.\nNo niin, hän oli hymyillyt yliadjutantti Tibellille, joka ehdotti\nviidentoistatuhannen parhaan sotilaan lähettämistä Suomeen. Hän oli\nmarssittanut sinne vain heikkoja maihinnousujoukkoja, jotka venäläinen\nylivoima oli kerta kerralta lyönyt takaisin. Mutta nyt oli myöhäistä\nkatua. Hänen kuumeisissa aivoissaan, joita uni ei tänä toivottomana\nyönä viillyttänyt, valvoivat vain tuhon ajatukset. Venäjällä\nsuunniteltiin suurinta kaappausta: keisari aikoi siirtää sodankäynnin\nvaltakunnan keskukseen ja hänen joukkonsa, joita uusi tarmokas\npäällikkö, erotetun von Buxhövdenin seuraaja, kenraali Knorring johti,\ntavoittelivat jo Tukholmaa. Näytti miltei siltä, kuin itse luonto olisi\nasettunut vastustamaan Kustaa Aadolfin toimia. Pakkanen oli jäädyttänyt\nPohjanlahden — venäläiset joukot, jotka oli jaettu kolmeen rintamaan,\nsaattoivat aloittaa suuren hyökkäyksensä. Seitsentoistatuhantinen\nvihollisarmeija oli ehtinyt Knorringin johdolla Ahvenanmaalle, ja oli\nvain ajan kysymys, kuinka kauan sikäläinen päällikkö von Döbeln jaksoi\npidättää sellaista ylivoimaa, ennen kuin se musertaisi esteet tieltään\nja vyörähtäisi Etelä-Ruotsin rannoille. Kuningas kostutti kielellään\nkuivia huuliaan. Maa oli menetetty! Kruunu oli hukassa!\n\nHän nousi ja alkoi jälleen levottomasti mittailla permantoa. Kuinka\nhiljaista! Tänään hän väistyy ja matkustaa Skåneen, tänään, maaliskuun\nkolmantenatoista, sotavuonna 1809, hän, kuningas Jumalan armosta,\npakenee ylivoiman tieltä. Kylmiä hikipisaroita kihoili hänen otsalleen.\nHäpeä, häpeä...\n\nKustaa Aadolf oli antanut määräyksen vaunuista ja nelivaljaikosta, oli\nvalinnut lakeijat, kuskit, matkaseurueen ja odotti enää vain aamun\nvalkenemista jättääkseen linnan tyhjilleen. Päätöstä oli jouduttanut\nkauhea tieto länsiarmeijassa levinneestä kapinaliikkeestä, joka nyt\noli saanut johtajan. Kuningas tiesi, että Vermlannin joukot samosivat\neversti Adlersparren johdolla Tukholmaa kohti ja että mikään voima\nei voisi enää pysähdyttää tätä paisuvaa kapinaliikettä. Hän pusersi\nkätensä nyrkkiin ja nieli raivoisat kiroukset, jotka pyrkivät hänen\nhuulilleen. Mitä pahaa hän oli tehnyt? Miksi Jumala rankaisi häntä\nnäin? Kaikkialla Tukholmassa, kaikissa sotaleireissä ja päämajoissa,\nitärajalla ja länsirajalla, Vermlannissa ja Suomessa laulettiin\npilkkalauluja, joissa hänet perin pohjin häväistiin; kaikkialla\nkiertelivät parjaavat huhut ja ivapuheet, joiden maalitauluna oli\nhän. Hän tiesi hyvin, että upseeristo kuten sotaväkikin syytti häntä\nitsepäisestä vallanhimosta, joka oli syössyt valtakunnan sodan\njalkoihin ja joka nyt muka koitui hänen omaksi vaarakseen. He pitivät\nhäntä kummallisena poliittisena tuulenpieksäjänä, joka tavoitti liian\nkorkeita päämääriä ja muuttui pettymyksen hetkellä mielivaltaiseksi\ntyranniksi. Kuningas pysähtyi kuvastimen eteen. Hän näki kapeat, laihat\nkasvot, korkean nenänvarren ja tarmottoman leuan, aistilliset huulet ja\nhätäiset silmät, joiden katse oli tänä yönä aivan verhoton. _Eh bien_,\nkukaan noista parjaajista ei tuntenut häntä. Hän oli vieras heille,\nkuten hän oli vieras puolisolleen ja pienelle kruununprinssille, joka\ntuskin uskalsi kohottaa silmänsä ja katsoa isää kasvoihin. Ja nyt hänen\nsiis täytyy sortua? Ei koskaan! Hän katsoi kelloa. Aamu hämärsi.\n\nKuningas kuvitteli, mitä tapahtuisi, jos Adlersparren kapinalliset\njoukot yllättäisivät hänet, ennen kuin hän olisi ehtinyt lähteä\nTukholmasta. Totta kyllä, vallankumouksen hanke hautui paljon\nlähempänä, ja kaikkialla valtakunnassa oli petokseen valmiita käsiä,\njotka kutoivat salaliiton verkkoa hänen päänsä varalle. Viime päivinä\nhuhut olivat muuttuneet kovin uhkaaviksi. Kuningas ei lainkaan\nepäillyt, että noiden hämäränmiesten joukossa oli myös parooni\nArmfelt, jonka hän oli erottanut läntisen armeijan päällikkyydestä. Ja\nkuitenkin: eikö hän ollut niin tehdessään menetellyt kuten tulikin!\nJa Pommerin sodan aikana oli käynyt selville, että parooni oli\ntoimenpiteissään liian varomaton ja omavaltainen ja että sotilaalliset\nvaltuudet muuttuivat hänen käsissään vaaralliseksi aseeksi. Hänhän\nraivosi kuin keilapallo järjestetyn armeijan keskellä!\n\nKustaa Aadolf myönsi itselleen, että hän oli oikeastaan jo kauan\nsalassa kantanut kaunaa Armfeltia kohtaan. Tämä vastenmielisyyden\ntunne muistutti kuitenkin liian paljon tappiolle jääneen ihmisen\nkatkeruutta, jotta hän olisi ryhtynyt sitä erittelemään. Se oli\nolemassa, se oli aina valvonut hänen näennäisen ystävyytensä\npohjalla, ja hän tiesi sen. Aina siitä ajasta saakka, jolloin hän\noli alaikäinen kruununperillinen ja vietti surullisen joutilasta\nelämää setänsä holhottina, Kustaa Aadolf oli kohdannut Armfeltin\ntaholta ilmeistä ylivoimaa. Tuo mies kävi hänen edellään kaikessa,\nnujersi hänet, alensi hänet käskyläisekseen. Pahinta oli, että hän,\nRuotsin kuningas, oli joutunut päästään pyörälle chevalierinsa\nrakastajattaren makuukamarissa ja käyttäytynyt niin naurettavasti,\nettä neiti Rudenschöld oli purskahtanut kimeään hihitykseen huolimatta\nvaltakunnan hallitsijalle tulevasta kunnioituksesta. Kuningas\npureskeli huultaan, kun hän vain muistikin... Noista ajoista oli\nkulunut vuosia, noiden tapahtumien olisi jo pitänyt kalveta ja\nkadottaa kaikki merkityksensä. Mutta välillä olevat vuodet eivät\nhävittäneet hänen muistoistaan pientä, hämärästi valaistua alkoovia,\njossa pyylevä demoiselle lepäili vuoteellaan ja maisteli nautiskellen\npaahdettuja manteleita. Monarkki tunsi vieläkin sieraimissaan hänen\nihonsa tuoksun, näki silmissään ruusunpunaisen sukkanauhan, joka oli\nkiinnitetty pyöreän polven yläpuolelle; sen kultainen solki välähteli\nniin merkitsevästi valkoista reittä vasten! Lämmin, unelias, hämärä\nhalu kouristi hänen sydäntään. Hän tunsi kaipaavansa tuota lupausten\nyötä, jolloin hän oli käyttäytynyt niin hullunkurisen kömpelösti. Niin,\nniin — jos odottamaton ihme vielä palauttaisi saman tilanteen ja samat\nmahdollisuudet takaisin, hän ei jättäisi niitä käyttämättä. Kuningas\npaineli tykyttäviä ohimoitaan. Kuinka kummallista! Jos hän olisi sinä\niltana vapautunut lapsellisuudestaan ja menetellyt vähemmän nolosti,\nhän ei varmaankaan hautoisi mitään epäluuloa Armfeltia kohtaan. Hän\nei laahaisi sielunsa rasituksena tyrmistyttävää muistoa, hän ei edes\nmuistaisi neiti Rudenschöldin sukkanauhaa. Mutta nyt? Kun hän vain\nkuvittelikin Armfeltin itsetyytyväistä ilmettä, hänen täytyi aina\najatella, että tuo sietämätön mies oli ollut onnellisempi kuin hän. Ei\nedes sekään, että hän, Kustaa Aadolf, oli itsepintaisesti vastustanut\ndemoisellen kavalaa hanketta ja kieltäytynyt allekirjoittamasta\nvaarallista paperia, tuottanut hänelle mitään tyydytystä. Hän muisti\nvain paahdetut mantelit, puolilleen juodun punaviinipullon, hämyisen\nsänkykamarivalaistuksen ja Magdalenan naurun, joka ei milloinkaan\nlakkaisi kiusaamasta hänen sieluaan.\n\nKuningas astui ikkunan ääreen ja tuijotti mietteissään ulos. Aamu\nkirkasti jo taivaanrantaa; lumi hehkui syvän sinisenä, kattojen\nvarjokuvat piirtyivät tummina pilviä vasten. Hän oli kutsumaisillaan\nlakeijan antaakseen vielä kerran ohjeita vaunujen ja hevosten\nsuhteen, kun linnan käytävistä kuuluva melu osui hänen korviinsa.\nEi voinut erehtyä! Alkoovin ovella käytiin kiivasta sananvaihtoa,\nhän kuuli puoliääneen huudetut käskysanat ja epäröivän, neuvottoman\nkuiskauksen. Kun hän astui ovelle, hänen otsalleen oli kihonnut kylmiä\nhikikarpaloita; hän aavisti pahinta. Kuningas tarttui kahvaan ja\ntyönsi. Käytävä oli täynnä hämmästyneitä, hiiviskeleviä paaseja, joiden\nkasvoilta paistoi typerän pelon ilme.\n\nEnnen kuin Kustaa Aadolf ehti oikein käsittää, mitä tapahtui, hänen\nympärilleen ryhmittyi pieni piiri upseereja; hän ehti huomata\nsotamarsalkka Klingsporin pelästyneet silmät ja vapisevan alahuulen,\nadjutantti Silfversparren merkitsevästi välähtelevät olkaimet..\nRyhdikäs mies, jonka vaaleiden kasvojen lempeys oli tänä hetkenä\nväistynyt jyrkän päättäväisyyden tieltä ja jonka hän tunsi kenraali\nAdlercreutziksi, Lapuan ja Alavuden voittajaksi, laski käden\nhänen olalleen. \"Hyvät herrat... _nyt_!\" Kenraali piti kuninkaan\nsätkyttelevää ruumista kuin ruuvipihdeissä. Silfversparre väänsi hänen\nrannettaan, kunnes miekka herposi ja putosi kilahtaen permannolle.\nKustaa Aadolf tiesi, että tämä kauhea aamu ratkaisi hänen kohtalonsa\nperuuttamattomasti ja varmasti, ja huuto, joka tunkeutui hänen\nväriseviltä huuliltaan, muuttui vähitellen käheäksi huohotukseksi:\n\"Pelastakaa...! He tappavat minut...! Apuun, apuun...! Jeesuksen\nKristuksen nimessä...!\"\n\nTIETO Tukholman linnassa tapahtuneesta vallankaappauksesta lensi nopein\nsiivin yli valtakunnan. Aluksi epävarmat huhut, jotka vihjailivat\nsynkkiin väkivallantöihin ja kuninkaan murhaan, muuttuivat seuraavan\npäivän kuluessa kirkkaaksi, asialliseksi varmuudeksi: Kustaa Aadolf oli\nvangittu oman makuukamarinsa ovella.\n\nHänet toimitettiin Drottningholmiin, hänen jokaista askeltaan\nvartioitiin ja sotamiehet vahtivat paljastetuin pistimin väliaikaisen\nvankilan ovia. Tukholman kaduilla liikuskeli aamusta iltaan\nsaakka kansanjoukkoja. Kapakoissa ja olutkellareissa, verstaissa\nja työpajoissa vallitsi huolestunut odotus. Oliko totta, että\nvenäläinen armeija lähestyi Skeppsbron satamaa ja että kapinalliset\nvermlantilaiset marssivat samaan aikaan Tukholmaa kohti Adlersparren\nyllyttäminä? Sekava, mieletön tila, johon kuningas oli saattanut\nvaltakunnan, ei ottanut selvitäkseen. Hetkellistä huojennuksentunnetta\nseurasi uusi huoli, ja tuhannet silmäparit tähyilivät kiihtyneinä itään\nja länteen. Varrottiin pelon vallassa jokaista viestiä, joka kertoisi\nAdlersparren länsiarmeijasta tai venäläisen kenraali von Knorringin\nsotajoukosta.\n\nSeitsemän kuohuttavan jännityksen täyttämää päivää kului, ennen\nkuin vangittu kuningas allekirjoitti sopimuksen, jossa hän ilmoitti\nluopuvansa kruunusta. Hänen mielessään iti heikko toivo, että\nvaltakunnan kruunu sittenkin joutuisi hänen pojalleen Kustaalle.\nHän tiesi, että vanhojen aatelismiesten ryhmä, isä vainajan entiset\nystävät, panisi peliin kaiken vaikutusvaltansa säilyttääkseen\nkuninkuuden yhä edelleen Holstein-Gottorpien suvussa. Mutta sillä\nvälin kuin korkein ylimystö piti salaisia kokouksiaan ja juonitteli\nlukittujen ovien takana, heitti arpaa kruununperillisestä ja kalasteli\nkannattajajoukkoja voidakseen tulevien sääty valtiopäivien istunnossa\nviedä suunnitelmansa voittoon, alamainen kansa seurasi kauhuissaan\nvenäläisten joukkojen etenemistä. Maa oli vaarassa. Suomi näytti jo\nmenetetyltä. Voitot, joita Ruotsin ase vielä sai, olivat surkeita\npyrrhoksenvoittoja: niiden varjolla voitiin viimeiset ruotsalaiset\nsotaväenosastot turvallisesti peräyttää taistelutantereita, joka näytti\nauttamattomasti jäävän tsaarin saaliiksi. Ahvenanmaan puolustaja von\nDöbeln ei enää ponnistellut ylivoimaa vastaan; hän vetäytyi jäätyneen\nPohjanlahden yli Ruotsin rannoille ja hänen jäljessään seurasi Kulnevin\nratsuväki, joka majaili yhden maaliskuisen yön Grislehamnissa,\nsäikyttäen loimottavilla leiritulillaan ja voitonhuudoillaan seudun\nrahvasta.\n\nMaaliskuun kolmannentoista vallankumous aiheutti tosin venäläisten\nsotasuunnitelmassa muutoksen. Ruotsiin samoavat joukot perääntyivät,\nvon Knorringin seitsentoistatuhantinen armeija pysäytti aloitetun\nmarssinsa, Barclay de Tollyn kolme ja puolituhatta miestä, jotka\nolivat edenneet Merenkurkun yli Uumajalle, palasivat takaisin.\nVihdoin kuultiin, että myös kenraalimajuri Gripenbergin armeija,\njoka oli puolustanut asemaansa kaukana pohjoisessa, oli lähtenyt\nsurkealle paluuretkelle. Nääntyneitä, nälkiintyneitä sotamiehiä vaelsi\nkaikkialla, ja heidän laihoilta kasvoiltaan paistoi niin puhuva tappion\nilme, että huolestunut rahvas varmistui pahoissa aavistuksissaan;\nnähdessään noita peräytyviä sotaväenosastoja ja länteen vieriviä\nkuljetusrattaita ihmiset tiesivät, että taistelua oli enää turhaa\njatkaa, koska kaikki toivo Suomen takaisinvaltaamisesta oli mennyt.\nHuolen syvyydestä kohosi kuitenkin helpotuksen huokaus. Nyt tulee\nrauha, nyt loppuu sietämätön levoton odotus ja kauhea sotatila, nyt\nnimitetään Tukholmassa uusi hallitus, joka käy tarmokkaasti korjaamaan\nsitä, minkä Kustaa Aadolf murskasi.\n\nTessinin linnan idänpuoleisessa huoneistossa, muhkeassa, monin\nkynttilöin valaistussa työkammiossa, jossa tuoksui vanhoille\npergamenteille ja virginialaiselle piipputupakalle, Södermanlandin\nherttua Kaarle vietti unettomia öitä. Tieto vallankaappauksesta ei\nollut lainkaan yllättänyt häntä. Hän oli jo pitkän aikaa ollut täysin\nselvillä salaliiton olemassaolosta ja aavistellut omassa mielessään\nsitä, mikä nyt oli tapahtunut.\n\nKun Kustaa Aadolf sitten vangittiin, kun hänet tel jettiin\nDrottningholmiin ja pakotettiin luopumaan kruunusta, kun hänet\nsiirrettiin Gripsholmiin ja lisättiin vartiointia, herttuan sydäntä oli\npakahduttanut tunne, joka miltei muistutti voitonriemua. Vihdoinkin,\nvihdoinkin...! Toimiessaan vuosia sitten sen holhoojahallituksen\nesimiehenä, jonka tuli hoitaa hallitusta kruununperillisen\nalaikäisyyden aikana, hän oli ollut vain neuvoton, epätietoinen\nkäskyläinen, jota toiset komensivat. Silloin oli valta ollut\nReuterholmilla, ja Reuterholmin kukistuessa se oli siirtynyt\nprinssille, Kustaa Aadolfille; mutta hänen käsiinsä oli jäänyt pelkkä\nvallan varjo. Kaikkina näinä vuosina hän oli elänyt syrjään sysätyn\nja unohdetun ihmisen elämää, oli kuunnellut kaukaa sodan ja rauhan\nvaihtelevia tapahtumia. Hän oli jo tuudittautunut uskoon, että hän oli\ntuomittu jäämään iäksi kaikekseen pelkäksi herttuaksi, oli menettänyt\nuskon suureen tulevaisuuteen ja yrittänyt alistua. Mutta nyt, kun hänen\nvanhoja hartioitaan painoi kuuden vuosikymmenen taakka ja hovilääkärit\nviittailivat pikaisen halvauksen mahdollisuuteen, oikullinen kohtalo\nyllätti hänet pudottamalla hänen syliinsä valtikan ja hänen päähänsä\nkruunun.\n\nSillä valtaistuin oli hänen! Aamusta iltaan palatsissa maleksi\nliehakoivia, sokerinmakeita ylimyksiä, jotka jo havittelivat hänen\narmollisia silmäyksiään ja supisivat imartelevia sanoja. Hänen\nsuosiostaan kiisteltiin. Hänen makuukamarinsa ovella kärkkyili\nonnenonkijoita; ennustajat ja profeetat, salatieteilijät ja papit\nmuistuttivat häntä tehdyistä palveluksista ja pyysivät hänen\nsuojelustaan, kun valtiopäivät julistaisivat hänet hallitsijaksi.\nKuinka ihmeellistä! Vanha, kankea herttua, jonka harvat hiukset\nolivat käyneet lumivalkeiksi ja jonka kasvoihin vaikeat vatsanvaivat\nolivat hyydyttäneet alakuloisen ilmeen, odotti kovin ristiriitaisin\ntuntein kruunajaisia. Kun hetkellinen voitonhurmio sitten haihtui ja\nhän yritti syvemmin pohtia asemaansa, hänestä miltei tuntui, että\nleikkivä kohtalo varasi hänelle liian myöhään osan, johon hän olisi\nvoinut sopeutua kaksi, kolme vuosikymmentä sitten; nyt se vaivasi hänen\nlepoonasettunutta minäänsä epämukavan puvun tavoin. No niin, mutta\njoka tapauksessa hän oli voittanut. Vihdoinkin, vihdoinkin hän seisoi\nsamalla korokkeella, jolla hänen veli vainajansa oli kerran seisonut:\ninhimillisen vallan ylimmällä puolapuulla, korkeimman mahdin portaalla!\nTähän asti hän oli heijastanut toisen ihmisen valoa, ollut pelkkä\nkuninkaan sukulainen. Nyt hän valaisi itse, nyt hän oli kuningas ja\niloitsi siitä, tuntien samalla mielessään hapanta apeutta.\n\nMutta Södermanlandin herttuatar Hedvig Elisabeth Charlotta antautui\nnyt täydelleen pukuhuoliinsa. Silkit, brokaadit ja kärpännahkaviitat,\nvälkehtivä kultalamee ja kalliit hopeakudokset valuivat ehtymättömänä\nvirtana hänen budoaariinsa, ja hän kulutti kaikki päivänsä\nompelijattarien ja kähertäjien parissa. Hän valikoi ja hylkäsi heidän\nuskomattoman kalliita suunnitelmiaan; hän uneksi kruunajaisjuhlasta;\nhän astuisi Riddarholmin kirkon pääkäytävälle kullan ja kärpännahan\nkoristamana, päässään Ruotsin kuningattarien siro kruunu. Mutta kaikki\ntuo hilpeä touhu tapahtui jossakin hänen sisimmän itsensä ulkopuolella.\nLoistolla ja hälinällä, joka nyt tempasi hänet pyörteisiinsä, ei enää\nollut valtaa hänen sisäisen elämänsä hiljaisuuteen.\n\nHedvig Elisabethin tummissa peipposensilmissä säihkyi näennäinen\nvirkeys ja hänen punatut pienet huulensa tapailivat hymyä, kun hän\npuristi tungeksivien kavaljeerien käsiä, tervehti harmaantunutta\nRuuthia, joka oli kerran ollut niin poikamaisen sukkela, ojensi\nsormenpäänsä vanhan marski Toliin suudeltavaksi tai esitytti itselleen\nuuden hovin hauskoja keikareita. _Eh bien_, kuinka ovelasti jumalat\nolivatkaan hänet pettäneet! Kuinka ovelasti, kuinka pirullisen\nnokkelasti...! Sillä hänen elämänilonsa oli ammoin juossut kuiviin,\nhänen kiihkeä levottomuutensa, joka oli aina jäänyt tyydyttämättä,\noli vuosien kuluessa talttunut. Pitkän elämän kehnona voittosaaliina\noli viileä, kirkas, kaikkiymmärtävä välinpitämättömyys, joka auttoi\nsuhtautumaan suopeasti tapahtumiin ja ihmisiin, mutta ei sisältänyt\nenempää vihaa kuin rakkauttakaan. Hän eli etäällä ilosta ja surusta.\nHän ei edes jaksanut tahtoa sen salaperäisen kristalliseinän\nsärkymistä, joka kohosi muuriksi hänen ja maailman väliin.\n\nIhmeellisintä oli, että tämä sisäinen hiljaisuus kehitti hänen\nulkonaisessa olemuksessaan hallittua vilkkautta ja rakastettavuutta:\nhän näytteli nyt taitavasti eloisan kuningattaren tyhjänpäiväistä\nosaa ja kauniit, hauskat miehet kilpailivat hänen silmäyksistään,\nhänen hymyistään. Mutta vapautuessaan seuraelämän kahleista Hedvig\nElisabeth hakeutui kovin usein vanhan, harmaantuneen Sofia Magdaleenan,\nKustaa III:n lesken seuraan. Tuo hiljainen nainen, joka oli miehensä\nkuolinpäivästä asti elänyt omaa syrjäistä elämäänsä suuren linnan\nsaleissa ja vetäytynyt kuoreensa kuten simpukka, näytti omalla\ntahollaan vihdoinkin vaistoavan ystävän läsnäolon. Hän huomasi uuden\nkuningattaren. Heidän katseensa yhtyivät. Heidän välilleen virisi\nkummallinen ystävyys, joka kaihtoi melua ja rakasti hiljaisuutta. Nämä\nkaksi vanhaa naista, joiden harmaantuneita ohimoita sama kruunu oli\nkoskettanut, viihtyivät toistensa seurassa, hymyilivät ymmärtäväistä,\nsanatonta hymyä ja muistelivat yhä useammin aikoja, jolloin Ruotsin\nkuningas antoi kähertää peruukkinsa ranskalaiseen tapaan ja jolloin\njokainen hovinainen valitsi pukunsa _à la Reine de France_.\n\nVALTIOPÄIVIEN lähestyessä kruununperimyskysymys muuttui entistäkin\npolttavammaksi. Kustaa III:n vanhat kannattajat toivoivat yhä, että\nkruunu säilytettäisiin Holstein-Gottorpin suvulle ja että vangitun\nKustaa Aadolfin alaikäinen poika valittaisiin lapsettoman Kaarle XIII:n\nkruununperijäksi. Uuteen hallitusneuvostoon, joka keräytyi ensimmäiseen\nistuntoon heti kruunajaisjuhlallisuuksien jälkeen, kutsuttiin myös\nparooni Armfelt. Hän saapui sangen kiihtyneenä Tukholmaan; hänen\nympärilleen kokoutui pieni seura vanhan kuningas vainajan kannattajia,\nja hän kuuli sekä Tölliltä että Ruuthilta niistä salaisista\ntoimenpiteistä, joilla heidän suunnitelmansa aiottiin kumota. Pahinta\noli, että uudet miehet, jotka nyt tyrkyttivät innokkaasti palvelustaan\nkuningas Kaarlelle, toivoivat kruununperijäksi tanskalaista Kaarle\nAugustia, Augustenborgin prinssiä. Niiden joukossa, jotka kannattivat\ntätä ehdokasta, oli kapinoivan länsiarmeijan päällikkö Adlersparre,\njoka oli vihdoinkin marssittanut miehensä Tukholmaan ja tavoitteli nyt\ntaitavasti sananvaltaa Kaarle XIII:n neuvostossa. Ellei horjuvainen\nkuningas olisi nimittänyt häntä valtioneuvostoonsa, Adlersparren\nhankkeet olisivat jääneet häilymään ilmaan. Mutta nyt—! Tavatessaan\nkenraali Adlercreutzin, joka oli niin ratkaisevasti vaikuttanut\nvaltakunnan kohtaloon ryhtymällä maaliskuun kolmannentoista\nvallankaappauksen johtoon, Armfelt tunnusteli varovaisesti tämän\ntarmokkaan sotaisen miehen kantaa. Mutta Adlercreutz oli vähäsanainen:\n\"Jos kysytte minun mieltäni, toivon tietysti, että kruunu jää sukuun.\nMinulla ei ole mitään poikaa vastaan, vaikka olen vanginnut isän. Mutta\nteidän tulee muistaa, että se ryhmä, joka kannattaa Augustenborgin\nherttuan adopteeraamista, on pääluvultaan paljon suurempi kuin me. Ja\nvaltiopäivillä ratkaisee kaiken kvantiteetti eikä suinkaan kvaliteetti.\"\n\nArmfelt ymmärsi, että tätä tosiasiaa ei käynyt väistäminen. Hän yritti\npuhua asiasta uudelle kuninkaalle, mutta tämän kasvoille levisi heti\nneuvoton ilme ja hänen suupielensä värähtelivät vaivautuneesti, milloin\nvain ikävä kruununperimyskysymys otettiin puheeksi. Koska Kaarle XIII\noli lapseton, tuon tosiasian alituinen toteaminen kiusasi häntä,\nikään kuin jokainen huomautus, joka vain viittasikin hedelmättömään\navioliittoon, olisi salaa haavoittanut hänen miehistä itsetuntoaan. No\nniin, hän oli nimittänyt parooni Armfeltin sotakollegion presidentiksi\nja kutsunut hänet uuteen hallitusneuvostoonsa. Jos Södermanlandin\nherttua oli joskus kantanut kaunaa tätä Kustaa vainajan suosikkia\nkohtaan, kuningas Kaarle XIII ei sitä enää tehnyt. Hän luopui\njalomielisen ylevästi vanhoista ennakkoluuloista ja kohteli paroonia\nsuopeudella, joka oli hänen uuden asemansa arvoista. Mutta, mutta...\nSitä paitsi riippui valtiopäivien päätöksestä, kuka lopultakin tulisi\nadopteeratuksi: tanskalainen herttuako, joka muuten oli taistellut\nRuotsia vastaan, vaiko pieni Kustaa prinssi, joka ei tietenkään ollut\nvastuussa isänsä erehdyksistä.\n\nArmfelt vaikeni ja säläsi ajatuksensa. Kun hän yritti eritellä omaa\nkantaansa, hän löysi näiden kiihkeiden vallanperimysunelmien pohjalta\nkummallisen, salaisen kiintymyksen, joka yhdisti hänet entiseen\nkuningas vainajaan. Ehkä häntä ohjasi vain toivo, että valtakunnan\nkruunu säilyisi sen miehen suvussa, jonka persoonallisuuden varjossa\nhänen nuoruutensa oli kulunut. Kustaa III:n kopea, itsepäinen,\nelämällevieras poika oli pettänyt hänen luottamuksensa, mutta hän\ntoivoi paljon lapsesta... Ja hänestä miltei tuntui, kuin jotakin hänen\nkuolleen ystävänsä olemuksesta olisi siirtynyt pojanpoikaan, ja kuin\nystävyys, jonka hän kohdisti Kustaa III:n jälkeläiseen, säteilisi\njotakin selittämätöntä tietä ajassa taaksepäin ja suuntautuisi pikku\nperintöprinssin isoisään.\n\nMutta kun valtiopäivät toukokuun alussa kutsuttiin koolle ja\nkruununperimyskysymys joutui säätyjen pohdittavaksi, Armfelt ymmärsi\npian, että hänen haaveensa oli tuomittu häviöön. Huolimatta kiivaista\nvastalauseista säätyjen meluavassa istunnossa tehtiin päätös,\njoka riisti kruunun Kustaa Aadolfin pojalta. Tanskalaisen Kaarle\nAugustin kannattajat, ennen kaikkea Adlersparre, saivat epätietoiset\nvaltiopäivämiehet puolelleen todistelemalla heille tämän ovelan\nsakkisiirron suurta valtiollista merkitystä: heidän piti muistaa, että\naugustenborgilainen oli jo vuonna 1804, jolloin hän johti tanskalaista\narmeijaa Etelä-Norjassa, voittanut puolelleen norjalaisten ihailun.\nEi voitu epäilläkään, että juuri hänen kauttaan Norja voitaisiin\nvihdoinkin onnellisesti liittää Ruotsin provinsseihin.\n\nTämä mahdollisuus ratkaisi kaiken. Augustenborgin prinssi,\nhyväntahtoinen, lempeä nuorukainen, jonka vilkas veri hehkui\nkärsimätöntä toimintatarmoa, saapui Tukholmaan juhlivien\nkansanjoukkojen kunniakujan halki ja vastasi valoisasti hymyillen\nkaikuviin eläköön- huutoihin. Mutta kustavilaisten aatelismiesten pieni\npiiri sulkeutui napisevaksi vastustusryhmäksi. He suunnittelivat nyt\nuutta keinoa, he panivat kaiken toivonsa parooni Armfeltiin, uuden\nsotakollegion presidenttiin ja vastavalitun hallitusneuvosten jäseneen,\njoka ajoi tarmokkaasti heidän yhteistä asiaansa. Olihan olemassa eräs\nmahdollisuus, jota he eivät olleet tähän mennessä tulleet ajatelleeksi\nja uusi kruununperijä, adopteerattu Kaarle August oli taivutettava sen\npuolelle! Kukaan heistä ei edes hurjimmissa toiveunissaan uskonut, että\ntanskalainen luopuisi kruunusta, jonka hän oli saanut odottamattomana\nkohtalonlahjana. Mutta hän voisi adopteerata omaksi perillisekseen\nKustaa prinssin ja palauttaa Ruotsin kruunun suvulle, jolle se kuului.\nTämä salainen hanke kypsyi aikansa ja kantoi hedelmän: piiri, joka\noli keräytynyt parooni Armfeltin ympärille, sai lopulta kuulla, että\nheidän toimelias johtajansa oli toimittanut Augustenborgin herttualle\nnimettömän anomuskirjeen.\n\nKuningas Kaarle XIII, jonka hartioille kuninkuus oli laskenut\nraskaan edesvastuun ja joka jätti huokaisten kruunajaisten mukavan\nhälinän vajotakseen paperipolitiikan sekamelskaan, tunsi iloisen\nhuumauksen armottomasti haihtuvan. Kruunu rasitti hänen vanhoja\nohimoitaan. Koskaan aikaisemmin hän ei ollut nukkunut niin huonosti\nkuin nyt, jolloin neuvonantajat rummuttivat hänet kuuroksi typerillä\nehdotuksillaan ja jolloin jokainen päätös, jokainen allekirjoitus\nvaikutti niin kauhean vastuunalaiselta; valtakunnan kohtalo oli\nhänen käsissään, ja hän tunsi nääntyvänsä oman arvovaltansa painoon.\nHallita? Olla kuningas? Holhoojahallituksen esimiehenä hän oli kokenut\nvain naurettavan murto- osan todellisen edesvastuun kauhusta, ja hän\nmiltei toivoi, että Riddarholmin kruunaus juhlallisuudet olisivat\njääneet tapahtumatta. Jospa toiset päättäisivät hänen puolestaan!\nAllekirjoittaisivat papereita, joita nyt keräytyi hänen työpöydälleen.\nJakaisivat vallan rasitukset, anastaisivat palan hänen kuninkuudestaan,\njoka toi tullessaan vain tuskastuttavia velvollisuuksia! Vanhuuden\nmerkit Kaarlen kalpeilla kasvoilla kävivät näinä päivinä kovin\nnäkyviksi. Kuninkuus muutti hänen ilmeensä pohjattoman alakuloiseksi ja\nsai hänet laihtumaan. Nukahtaessaan joskus aamuyöstä levottomaan uneen\nhän oli makaavinaan Riddarholmin kirkon alttarilla ja hänen rinnallaan\nliikahteli kultainen, kimaltava olento, elävä kruunu, vallan hämähäkki,\njoka painoi hänen ruumistaan kuin raskas paasi ja imi hänen sinistä\nvertaan.\n\nKuningas oli näiden synkkien mielialojen ahdistama, kun hänet yllätti\nodottamaton uutinen: hänen vanha neuvonantajansa ja ystävänsä Gustaf\nAdolf Reuterholm oli tulossa Tukholmaan.\n\nSiitä päivästä alkaen, jolloin kiivastunut kruununprinssi oli\nkarkottanut hänet valtakunnasta, Reuterholm oli viettänyt sangen\nharhailevaa elämää. Hän oli vaeltanut Saksan kaupungeissa, asunut\njonkin aikaa kotikartanossaan Suitiassa, yrittänyt lähestyä Kaarle\nherttuaa ja hankkia hänen avullaan rahalainaa, jolla hän aikoi ostaa\nitselleen maatilan Tukholman lähettyviltä. Mutta kaikkina näinä vuosina\nhäntä oli seurannut huono onni. Herttua ei ollut voinut häntä auttaa,\nkuningas inhosi häntä ja karkoitti hänet uudelleen Ruotsista, kun hän\nuskalsi näyttäytyä Tukholmassa. Hän oli paennut Tanskaan, asettunut\nasumaan Hessenin maakreivin pieneen hoviin, jossa harrastettiin\nhenkienmanausta ja munastakatsomista ja jossa saksalaiset,\nbelgialaiset, norjalaiset illuminaatit nauttivat vieraanvaraisen\npöydän herkkuja. Karlsbadissa hänet vihdoin oli tavoittanut tieto\nKustaa Aadolfin kukistumisesta. Kaarle XIII saattoi hyvin kuvitella,\nmiten pöyhkeä vapaamuurari veli, jonka kasvoilta säteili loukatun\nitsetunnon uhma, oli ottanut tämän uutisen vastaan: hänen mielensä\noli täyttänyt suuri, kiukkuinen ilo. Ja nyt kamarioikeuden entinen\npresidentti siis kuvitteli, että uskollinen ystävä, joka oli kohonnut\nkuninkaaksi, vielä kerran ojentaisi hänelle auttavan käden ja vetäisi\nhänet vierelleen, valtaistuimen käsipuulle. Kuningas punnitsi kädessään\nReuterholmin kirjettä. Tämä ilmoitti aivan avoimesti, että hänelle\noli varattava drotsin virka, koska se oli ainoa, mitä hänelle saattoi\nkunnialla tarjota sen jälkeen, kun kettumainen Armfelt oli nimitetty\nsotakollegion presidentiksi ja herrat Essen ja Stedingk, kaksi konnaa,\noli tehty kreiveiksi. Kaarle XIII rutisti sormissaan tätä paperia,\njosta uhosi niin hirvittävä itsetunto. Eikö hän pääsisi milloinkaan\neroon tuosta pöyhkeästä ihmisestä!\n\nKuningas tunsi päätään huimaavan, ja koko hänen sisäinen, elämänsä\njoutui kuohuksiin, kun hän vain kuvittelikin, mihin valtiollisten\ntoimenpiteiden sekamelskaan ystävän ilmaantuminen hänet ajaisi.\nHän tiesi, että hovissa oli tuskin ainoatakaan miestä, joka toivoi\nReuterholmin paluuta: kaikki he pelkäsivät häntä, kaikki muistelivat\nkammoksuen aikaa, jolloin visiiri oli kuiskaillut herttuan korviin\nneuvoja, jotka muistuttivat määräyksiäpä antanut holhoojahallitukselle\nohjeita, jotka tuli katsoa käskyiksi. Kun kuningas ajatteli noita\nkovia, kalpeita kasvoja ja pistävää katsetta, kun hän kuvitteli vanhan\nsuhteen palaavan ennalleen, hänen otsalleen kihoili hikihelmiä. Mitä,\nmitä —? Eikö hän ole herra omassa linnassaan?\n\nMutta hänpä katkaiseekin päättävästi ystävyyden kahleen ja ponnistautuu\nvapaaksi kirotun holhoojan vallasta! Tämän päätöksen tehtyään kuningas\ntunsi hivelevää huojennusta, ikään kuin olisi lopullisesti vapautunut\npainajaisesta, joka oli kiduttanut häntä vuosikymmenien ajan. Hän\nkutsutti luokseen ulkoministeri Engeströmin, jonka tiesi kammoksuvan\npelkkää ajatustakin, että hän ja hänen ministeritoverinsa joutuisivat\ntaistelemaan Reuterholmia vastaan. Kun ministeri luki kirjeen ja\npureskeli miettiväisenä huuliaan, Kaarle astui ratkaisevan askelen. Hän\nseisoi siinä valtansa täydellisessä suuruudessa, kantaen kuninkuuden\npainon, singoten silmistään tuimia salamia tuohon hälyttävään paperiin.\nHän antoi ulkoministerille täydet valtuudet vastata vapaamuurarin\nkirjeeseen, ja kun Engeström varovasti tiedusti, tuliko hänen\nkirjoittaa _con sordino_ vaiko kerrassaan _furioso_, kuningas oikaisi\nryhtiään. \"Kirjoittakaa hänelle, että hän saa minun puolestani mennä\nhelvettiin!\" hän huudahti kumeasti, oman suurenmoisen päättäväisyytensä\nhuumaamana.\n\nMutta vanhojen hovileijonien pientä seuraa, Ruuthin, Toliin,\nArmfeltin ryhmää, joka oli luopunut kaikista keskinäisistä\neripuraisuuksista ja muodosti nyt kiinteän veljesliiton, vaivasivat\nuudet huolet. Kustavilaiset hovimiehet tunsivat vaipuvansa varjoon.\nPalatsissa heitä kohdeltiin armollisen välinpitämättömästi. Nuoret,\nmakeilevat nulikat anastivat heidän entiset arvosijansa, ja heidät\nvaiennettiin, torjuttiin poliittisen elämän polttopisteestä,\ntungettiin taustalle. Vihdoin näytti, kuin epäsuopea sallimus olisi\nryhtynyt toimimaan tehdäkseen viime hetkessä tyhjäksi heidän suuren\nkruununperimyshaaveensa. Nimetön kirje, jonka Armfelt oli kauan\narkailtuaan lähettänyt uudelle perintöruhtinaalle, olisi kantanut\ntoivotun sadon; lempeä augustenborgilainen olisi taipunut heidän\nrukouksiinsa ja säilyttänyt kruunun Kustaa III:n pojanpojalle, ellei\nodottamaton kohtalonpäätös olisi kumonnut kaikkia tämäntapaisia\nhankkeita. Tapahtui, mitä vähimmin osattiin odottaa. Tanskalainen\nKaarle August putosi Tukholman kevätmanöövereissä ratsun selästä, ja\nkun kauhistunut henkilääkäri kiiruhti hänen luokseen ja tunnusteli\nvaltimoa, kävi ilmi, että hän oli aivan eloton. Mutta kaikkialla\nvaltakunnassa versoi ja levisi nyt hurjia huhuja, jotka puhuivat\nmyrkytyksestä, salamurhasta, petoksesta. Kaupungin kaduilla, joiden\nkivissä alkukesän valo kipinöi, nähtiin hurjistuneita ihmisparvia.\nTukholmassa vallitsi synkkä, kiihkeä mieliala, sillä kansa oli\nehtinyt mieltyä hilpeään tanskalaiseen; monet kyräilevät silmäparit\nvälähtelivät merkitsevästi, kun aatelisten vaunuja näyttäytyi kaduilla.\n\nHovissa aavisteltiin myrskyä. Sen merkit olivat kaikkien nähtävissä;\nsaattoi odottaa, että hautajaisten aikaan tapahtuisi väkivallantekoja,\njoissa kiihoittunut rahvas purkaisi lataustaan. Tämä hämärä jännitys\ntuntui säteilevän yhtä hahmoa kohti: se suuntautui Hans Axel von\nFerseniin, kuninkaan neuvonantajaan ja uuteen aatelismarsalkkaan, jonka\njokainen tukholmalainen tiesi jyrkäksi rojalistiksi. Hänen levoton\nelämänsä Saksan, Itävallan, Puolan pikkuruhtinaskunnissa oli päättynyt.\nPanettelu leijaili tämän synkän, yrmeän valkotukkaisen aristokraatin\nympärillä. Virisi huhuja, että hän tavoitteli Ruotsin kruunua. Koko\nhänen olemuksessaan oli jotakin liian silmiinpistävää ja ärsyttävää,\nsillä hän kohosi uuden hovin latteudesta sortuvan kuninkaan vallan\nviimeisenä, jäykkänä tukipylväänä, menneen aikakauden peloittavana\nedustajana.\n\nKaikki tunsivat hänen kopean vihansa kansaa kohtaan. Seitsemäntoista\nvuotta sitten Pariisin rahvas oli häpeällisesti teloittanut sen ainoan\nnaisen, jonka elämänlankaan hänen oman kohtalonsa säie kietoutui.\nTuon verisen lokakuunpäivän jälkeen oli tapahtunut paljon. Poliitikon\nkunnianhimo oli ajanut kreivi von Ferseniä maasta toiseen, hän\noli asunut Wienissä, Karlsruhessa, Rastattissa, hän oli muuttanut\nItaliasta takaisin kotiseudulleen, menestynyt, kohonnut kunniassa\nja maineessa, kerännyt kylmin, ahnain sormin kultaa ja mainetta.\nMutta asioilla ja tapahtumilla ei ollut enää mitään osuutta hänen\nsisäisessä elämässään, jonka yksi ainoa romanttinen tunne täytti\nääriään myöten ja jonka hiljaisuudessa hänen elämänvoimansa pisaroi\nkuiviin. Kerran hän oli elänyt. Hän oli kokenut heräävän rakkauden\nmurheet ja hurmiot; jumalallinen olento, jonka kiharoilla välkkyi\nRanskan kruunu ja jonka kuvaa pian kehysti verinen marttyyringloria,\noli lahjoittanut hänelle rakkautensa; hän oli nähnyt madonnansa\nsortuvan alhaisten laumavaistojen uhrina, oli itkenyt hänen kuolemaansa\nja oppinut vihaamaan roskaväkeä, joka polki lokaan sellaisen suuren\ntunteen. Ja kun kaikki hänen ritarilliset yrityksensä pelastaa tuo\njumaloitu olento olivat auttamattomasti romahtaneet, kun hän ei ollut\nmahtanut mitään vallankumouksen vyörylle, hänellä ei ollut enää\nmitään, minkä vuoksi kannatti elää. Kadottaessaan Maria Antoinetten\nhän oli kadottanut kaiken. Kaunis, sydämellinen, eloisa mies, jolla\noli puhtaat poikamaiset piirteet ja herkkä katse, vanheni nopeasti.\nVaikenevien hiusten alla, korkean otsan kätkössä tuikahtelivat enää\nvain menneisyyden romanttiset kuolinkynttilät, ja kuta runollisemmin\nne lepattivat, sitä ylhäisemmin kreivi von Fersen halveksi rahvasta,\nroskaväkeä, massaa.\n\nJa nyt siis huhuttiin, että hän, Hans Axel von Fersen, oli murhannut\nonnettoman Kaarle Augustin. Huhuttakoon! Kreivin kasvoilta hehkui\nsynkkä päättäväisyys; syvällä hänen mielessään eli jäytävä halu\nastua kerrankin yksin ja ryhdikkään varmana alhaisoa vastaan, joka\noli tuhonnut hänen elämänsä ja nyt yritti häpäistä hänen maineensa.\nMitäpä he mahtoivat hänelle. Mitä hän välitti heidän vihastaan! Kun\nhän valmistui Kaarle Augustin hautausjuhlallisuuksiin, hänestä tuntui\nkuin menneisyyden varjo olisi tihentynyt ja kahdeksantoista vuoden\nsyvyydestä olisi kohoillut varoittavaa kuisketta. Hautajaiset oli\nmäärätty pidettäviksi kesäkuun kahdentenakymmenentenä. Päivä oli sama,\njolloin Ranskan kuningaspari oli paennut vaunuillaan Varennesiin ja\njolloin hän, Fersen, oli tehnyt elämänsä kohtalokkaimman virheen.\nMiksi, miksi hän oli suostunut kuninkaan pyyntöön ja jättänyt Maria\nAntoinetten yksinään vaaraan? Miksi hän ei ollut silloin seurannut\nrakastettuaan? Mutta tuosta onnettomuuden hetkestä oli kulunut vuosia\nja nyt oli kesäkuun kahdeskymmenes _Anno_ 1810.\n\nMainittuna päivänä aatelismarsalkka von Fersen ei lainkaan halunnut\nkuulla pelästyneiden ystävien varoituksia. Miksi hän jäisikään\nkotiin? Pelkäisikö hän roskaväen vihaa? Myrkylliset kielet saivat\nyllin kyllin levittää huhua, että augustenborgilaiselle oli lähetetty\nstrykniinipillereitä hänen toimeksiannostaan. Hän astui vaunuihinsa\nlinnan pihalla ja antoi livreepukuiselle kuskille käskyn ajaa. Mutta\nkummallinen unitila, jonka syytä hän ei aavistanut, valtasi hänen\nmielensä, ja hänestä miltei tuntui, kuin hän olisi juuri noussut\najopeleihin, joiden ovissa säihkyi Bourbonien vaakuna. Mitä hän ei\nollut tehnyt kahdeksantoista vuotta sitten, sen hän uneksi tekevänsä\ntänään. Tuskin Hans Axel von Fersenin ylpeä, uljas pää oli osunut\nkaduilla seisoskelevan rahvaan silmiin, kun hyökkäys tapahtui. Paikalle\nkerääntynyt sotilasketju ajettiin hajalle. Tuntemattomat kiihkeät kädet\ntempasivat hänet vaunuista, hän kaatui Tukholman raatihuoneen torille,\nja hänen valkoiset hiuksensa muuttuivat punaisiksi verestä. Seipäiden\niskut satelivat hänen kasvoihinsa ja takaraivoonsa yhtä rajuina kuin\nne olisivat putoilleet vuoden 1791 Pariisissa, jos vihamieliset\nsilmät olisivat keksineet hänet kuningattaren vaunuista. Raadeltu,\nverinen ruumis alkoi jäykistyä. Kun ratsuväen osasto vihdoin saatiin\nhälytetyksi ja Raatihuoneen tori kumisi kavioiden iskuista, huhujen\nvillitsemä lauma oli jo hajautunut ja jättänyt jälkeensä elottoman\nuhrin.\n\nFERSENIN murha herätti kaikkialla pelokasta huomiota; se havahdutti\naatelismarsalkan ystävät katkeraan todellisuuteen. He saivat nyt katsoa\nsen kuilun pohjaan, sen kyräilevän, epäluuloisen vihan syvyyteen,\njoka uhkasi heitäkin... Jos he olivat hetkeäkään kuvitelleet, että\nkansan suopeus ja ystävyys tasoitti heidän tietään Tukholmassa, vaikka\nhallitseva hoviylimystö asettuikin julkisesti heitä vastaan ja vaikka\nAdlersparren tapaiset juonittelijat odottivat heidän kukistumistaan\nvesissä suin, heidän täytyi nyt kirvelevin mielin kokea, miten kiihkeä\noli koko vanhaan aristokratiaan kohdistuva kauna. Hans Axel oli ollut\nvain satunnainen syntipukki, joka edusti määrättyä valtiollista\nkatsomusta, heidän aatettaan. Ei, aika oli käynyt heille vieraaksi,\nse ei enää ollut edullinen heille! He kuuluivat menneisyyteen,\nhe heijastivat sammunutta, mailleen mennyttä valoa. Hovissa ja\nvaltakunnanneuvostossa heidän annettiin hienoin viittauksin ymmärtää,\nettä näin oli asian laita ja että he olivat itse asiassa joutuneet jo\npois pelistä, huolimatta näennäisestä mukanaolostaan.\n\nArmfeltin kädet olivat näihin aikoihin täynnä kiireisiä, polttavia\ntehtäviä, hänen ajatuksissaan kypsyi hankkeita, jotka anastivat hänen\nkaiken aikansa. Hän oli vakavasti huolissaan Suomen kohtalosta. Mitä\noli salassa pelätty ja odotettu suuresta pohjan sodasta saakka, oli\ntapahtunut; Venäjä irroitti Suomen Ruotsista ja tahtoi sulattaa sen\nitseensä. Mutta hänen luottamuksensa keisariin oli kyllin voimakas\nja hänen salainen katkeruutensa nykyistä Tukholmaa kohtaan kyllin\nvihlaiseva, että hän saattoi tyynin mielin nähdä, miten syntymämaa\ntempaistiin ruotsalaisten käsistä. Tsaari Aleksanteri ei ollut hänen\nvaltiollisten suunnitelmiensa tiellä, päinvastoin. Tuo lempeä, viisas\nhallitsija oli jo Porvoon valtiopäivillä osoittanut suurpiirteisyyttä,\njohon hän, Armfelt, katsoi aivan häikäistyneenä: kohottanut hänen\nkansansa kansakuntien joukkoon. Armfeltille muodostui kunnianasiaksi\nsäilyttää ja vahvistaa sitä ystävyyttä, joka oli kerran virinnyt\nhänen ja keisarin välille; hän miltei taipui jättämään virkansa ja\narvoasemansa Tukholmassa etsiäkseen väljempiä oloja.\n\nNiin, ne odottivat häntä kotona, Suomessa. Keisarin alamaisena\nja ystävänä hän voisi kohota arvoon ja kunniaan, kunnes hänen\nhallussaan olisi kyllin mahtava valta, ja silloin —! Silloin hän\nkukaties ottaisi uuden suuriruhtinaskunnan kohtalon käsiinsä. Suomen\nasioita hoiti nykyään nuoruuttaan avuton hallituskonselji, kahteen\nosastoon jakautuva neuvosto. Se toimi kenraalikuvernöörin vallan\nalaisena, ja sangen sekava joukko kanslia, kamari, sota, raha ja\nkirkollisasiain toimikuntien herroja ponnisteli parhaillaan sotkuisten\nparannusehdotusten kimpussa. Armfelt tiesi, että keisari katsoi suopein\nsilmin hankkeita, joita vanha Sprengtporten, josta nyt oli tehty Suomen\nkenraalikuvernööri, yhä ajoi. Niitä kannatti myös valtiosihteeri\nSperanski, hallituskonseljin sielu. No niin, Armfelt tunsi eräistä\npienistä pettämättömistä merkeistä, miten Anjalan miesten vanha haave\noli alkanut itää ja kehittää versoja... Mutta hän puolestaan ei pitänyt\ntuota itsenäisyydenajatusta kovinkaan hedelmällisenä. Hän oli sanonut\nsiitä joukon kirpeitä totuuksia jo ystävälleen Peyronille, kun he\nolivat aikoinaan valaneet kannuja tästä asiasta; hän oli pohtinut\nsamaa kysymystä kreivi August Gneisenaun, pirteän preussilaisen\nupseerin kanssa, joka yhdytti hänet Tukholmassa ja jonka herkät\npoliitikontuntosarvet tunnustelivat varoen ja valppaina valtiollisia\nmuutoksia. Riitti, että se sisäinen riippumattomuus, joka Suomelle\nnyt oli myönnetty, pysyisi lujana. Miksi irroittaa synnyinmaata\nitsenäiseksi valtioksi — maata, joka oli auttamattoman köyhä ja jonka\nmaantieteellinen asema oli mahdollisimman epäedullinen?\n\nJa Armfelt ajatteli suuria nevoja ja soita, metsää kasvavia vuoria,\nraivaamattomia korpia, neitseellisiä sisäjärviä Savon ja Kainuun\nsydänmailla. Hän näki ynseään levollisuuteen painuneet talonpojat,\njotka osasivat vain vastustaa mutta eivät lainkaan hyökätä. Hän\najatteli maan passiivista väestöä, joka oli aina tarvinnut ylemmältä\ntaholta tulevaa holhousta. No niin, he olivat kaikki edesvastuuttomia\nlapsia, lempeitä ja umpimielisiä, juroja, laiskoja ja alkukantaisia,\njuuri sellaisia, joita tuli hallita mutta jotka eivät koskaan voisi\nhallita itseään. Mutta Suomen itäosien surkeat olot tuottivat\nhänelle huolta, vaikkakin hän tiesi, että jossain Venäjän sisimmissä\nsopukoissa, jossakin Elben idänpuoleisissa maakunnissa tilanne oli\nvielä kurjempi ja feodaalinen rasitus vielä raskaampi. Vihdoin Armfelt\ntempautui päättävästi irti kaikista epävarmoista pohdiskeluista puoleen\nja toiseen. Hän anoi väliaikaista vapautusta Tukholmassa olevista\nviroistaan ja matkusti Suomeen tavatakseen, mikäli mahdollista,\nkeisarin.\n\nHänen toiminnanhalunsa oli kovin kiihkeä, se kulutti häntä kuin\njäytävä kuume. Suuret uudistukset kohosivat oraalle hänen mielessään\n— hän tunsi hartioillaan tavattoman edesvastuun eikä voinut vapautua\nsiitä, vaikka todisteli itselleen, että Suomen asiain hoito kuului\nhallituskonseljille ja sitä varten palkatuille virkamiehille. Eikö\nhän koskaan voisi vetäytyä syrjään, eikö hän voisi levätä ja antaa\nvirran myrskytä kaukana —? Mutta hän oli sittenkin kiintynyt maahan,\njonka lokaisilla, synkillä teillä hänen vaununsa kiitivät. Hän ei\nvoinut ummistaa silmiään lahjoitusmaiden talonpoikien kurjalta\nasemalta, kaikelta siltä laittomuudelta ja väkivallalta, sorrolta ja\nköyhyydeltä, voutien hillittömältä saaliinhimolta ja tylyydeltä, joka\nvallitsi Vanhassa Suomessa. Tuon laajan alueen yhdistämistä muuhun\nSuomeen tosin oli suunniteltu jo Haminan rauhanteon jälkeen, oli\npohdittu sangen mutkallista lahjoitusmaakysymystä, oli varovasti ja\nkovin epävarmasti viitattu sortoon, jota talonpojat saivat kärsiä.\nMutta puuttui ripeyttä, puuttui tehokasta päättäväisyyttä. Aikansa\nmietittyään Armfelt lopulta teki yllättävän aloitteen. Hän laati tästä\nasiasta mietinnön, jonka hän luovutti ensimmäisellä audienssilla\nkeisarille. Suomen molempien osien kohtalo oli liian tärkeä, jotta hän\nolisi voinut pidättää kynäänsä. Virallisella vastaanotolla hän tiesi\nkäyttävänsä tavallista jyrkempää kieltä, mutta hän luki Aleksanterin\nvedensinisistä, hiukan katsetta kaihtavista silmistä hiljaista\nhyväksymistä, ja se rohkaisi häntä.\n\nArmfeltin mielessä kypsyi päätös jättää virat ja arvot, jotka vielä\nsitoivat häntä vieraaksi käyneeseen Tukholmaan. Augustenborgilaisen\nkuolema oli sekoittanut kaikki suunnitelmat, jotka koskivat\nkruununperimystä. Voitiin tuskin enää toivoa, että valtikka\nyhä säilyisi Holstein-Gottorpien suvussa. Mutta kuinka hän oli\npuuhannut salaisten toimenpiteiden etukynnessä, kuinka hän olikaan\npelannut rohkeata peliä ja tehnyt uskallettuja siirtoja viedäkseen\nkustavilaisten aatelismiesten hankkeen voittoon! Prinssin kuoltua\nhän oli hetken aikaa toivonut, että Kaarle XIII adopteeraisi\nkruununperijäksi Oldenburgin herttuan, joka oli solminut avioliiton\nkeisarin sisaren, suuriruhtinatar Katarinan kanssa. Se oli laajalle\nulottuva hanke, se tähtäsi Ruotsin, Tanskan ja Venäjän vankkumattomaan\nvaltioliittoon, se olisi merkinnyt Pohjolan ykseyttä, aseellista\npuolueettomuutta Ranskaa ja sen liittolaisia vastaan, kaikkien\nsuljettujen pohjoisten satamien avautumista kauppalaivoille. Mutta kun\nÖrebron valtiopäivät vihdoin kokoutuivat, hänen pahat aavistelunsa\ntoteutuivat yli odotusten. Kaukana siitä, että säädyt olisivat\nsuoneet tälle ajatukselle kannatusta! Ne julistivat juhlallisen ja\npitkäpiimäisen istunnon päätöksenä, että Ruotsin perintöruhtinaaksi\noli nimitetty Jean Baptiste Bernadotte, Napoleonin länsiarmeijan\npäällikkö vuodelta 1800, mies, jolle korsikkalainen oli antanut Ponte\nCorvon ruhtinaan arvon ja jonka kuningas Kaarle XIII nyt lupautui\nadopteeraamaan, sen jälkeen kun hänet ristittäisiin Kaarle Juhanaksi.\n\nHäpeän mitta täyttyi kukkuroilleen. Armfeltin entiset uskotut olivat\nkaukana, Aminoff oli jäänyt Suomeen, jonne hän oli matkustanut\nPorvoon valtiopäivien ajaksi, Ehrenström oli omalla maatilallaan\nSuomessa, ja vain pieni napiseva piiri keräytyi joskus iltaisin hänen\nTukholman-asuntoonsa panettelemaan Bernadottea ja tämän valitsijoita.\nArmfelt tiesi, että pieninkin varomattomuus voisi nyt tuoda hänelle\ntuhon. Mutta miksi ajatella vaaraa —? Ja niin hän ryhtyi uhkapäisesti\nkirjeenvaihtoon Wienin aikaisen seuratoverinsa, ranskalaisen kreivin\nd'Antraiguesin kanssa, joka par'aikaa asui Lontoossa, ja selvitteli\ntälle lähettämissään kirjeissä uutta suunnitelmaa. Se perustui kokonaan\nedellytykseen, että Englanti valtaisi Kustaa Aadolfin pojan nimessä\nGotlannin saaren ja kruunu anastettaisiin Bernadottelta.\n\nVENÄJÄN Tukholman-lähettilään van Suchtelenin suuressa puolihämärässä\ntyöhuoneessa välkkyivät vanhat hollantilaiset hopeakannut ja porsliinit\nriidellen tuloksettomasti pimeyden kanssa. Tuulinen yö maaliskuussa\n1811. Vihurin valitusta, lumiräntää, sumua. Ikkunaruutujen kevyt\nrasahtelu yhtyi hollantilaisen kellon käyntiin, säesti lähettilään\naskelia, taukosi, alkoi jälleen... van Suchtelen tuijotti mietteissään\nsammunutta merenvahapiippua; sen varsi notkui hänen sormissaan kuin\nkäärme heittäen seinälle elävän liikahtelevan varjon. Kirjojen painavat\nrivit peittivät tämän puolipimeän kammion seiniä. Lähettiläs keräsi\nniitä, kuten hän keräsi Delftin porsliinia ja kudottuja hollantilaisia\nseinäverhoja, jotka herättivät hänen mielessään puolittain unohtuneita\nmuistoja kaukaisesta syntymäseudusta, tuulimyllyjen ja kanavien maasta.\nRuusupuisella pöydällä lepäsi hänen puolivalmis käsikirjoituksensa,\njonka liuskoihin hän oli tänään liittänyt joukon uusia: diplomaattinen\nselonteko äskeisistä sotatapahtumista, kirjallisen kuolemattomuuden\nkuviteltu tae: _Précis des événements militaires des campagnes de 1808\net 1809 en Finlande_. Hän halusi mahdollisimman kauan säilyttää sitä\nomalla työpöydällään, ennen kuin julkaisisi sen. Mutta van Suchtelen\nei nyt ajatellut teostaan. Hän asteli rauhattomana salin parketilla ja\nvilkaisi tuon tuostakin myöhäiseen vieraaseen, joka oli tullut etsimään\nsuojaa hänen luotaan.\n\nParooni Armfelt istui äänettömänä nurkassaan. Vanha, huolten\nrasittama mies, jonka mieltä viime päivien tapaukset olivat suuresti\njärkyttäneet, näki edessään vain yhden ainoan pakotien: hän oli\npäättänyt vannoa uskollisuudenvalan keisarille. Armfelt olisi ehkä\nkestänyt tiedon, että Ruotsin kruunu siirtyisi hänen kuolleen ystävänsä\npojanpojalta Napoleonin kenraalille. Hän oli tavannut Bernadotten ja\nkohdannut hänen puoleltaan aluksi vain ennakkoluulotonta, viileää\nystävyyttä. Mutta sitten asema muuttui. Päästyään perille hänen\npoliittisista mielipiteistään ja kuultuaan, miten innokkaasti Armfelt\noli toiminut Kustaa Aadolfin lapsen eduksi, uusi perintöruhtinas käänsi\nkantansa täysin päinvastaiseksi ja toimitti hänelle karkoituskäskyn,\njoka teki pikaisen kurjan lopun kaikista luottamustoimista,\nruotsalaisista arvosijoista ja virkapaikoista, kollegion jäsenyydestä,\nosuudesta Tukholman hovi elämään. Armfelt tiesi, että hänestä oli tehty\nilmianto. Ja nyt hänet pakotettiin muuttamaan maasta, jonka ruhtinaita\npalvellessaan hän oli harmaantunut.\n\nHän katseli syrjäisestä loukostaan Venäjän lähettilästä, joka\npuhdisti epätietoisena piipunkoppaa. Hän mietti, mahtoiko tuo\nhollantilaisvenäläinen diplomaatti koskaan ymmärtää, mitä miehelle\nmerkitsee isänmaansa menettäminen. Menettäminenkö? No niin, hän oli\njo kauan kaivannut Suomeen, Joensuun tuttuun, hiljaiseen kartanoon.\nNyt, kun kotiseutu kuului Venäjään, hän voisi pyyhkiä jaloistaan\nRuotsin tomut ja palata sinne, missä oli syntynyt, elääkseen hiljaista,\nyksinäistä, melutonta elämää kaukana valtaistuinten säteilystä, vallan\nja kunnian levottomista pelipöydistä. Oikeastaan hän tunsi kaipaavansa\nvain lepoa. Hänen kalvaille kasvoilleen, joita viime päivien huolet\nolivat laihduttaneet, levisi väsymyksen ilme. Hän tiesi, että hän oli\nauttamattoman vanha, että hiukset hänen ohimoillaan kävivät vähitellen\naivan valkeiksi ja rypyt hänen otsallaan syvenivät. Hän yritti tyytyä\nosaansa. Ehkäpä hän olisi siirtynyt Suomeen omasta halustaan, ilman\nkarkoituskäskyjä. Jean Baptiste Bernadotte, epäluuloinen, pikavihainen\nranskalainen, olisi kuitenkin voinut säästää häneltä tämän kauhean\nnöyryytyksen —!\n\nMutta nyt ei ollut aikaa hyödyttömiin mietteisiin, sillä yö\noli puolessa ja uninen van Suchtelen odotti malttamattomana\npäätöstä...Näytti, kuin lähettilään kirkkaissa silmissä olisi\nvälähtänyt sääli, kun hän sattui vilkaisemaan vieraaseensa. Hän näki\npettyneen epävarman katseen, joka anoi hänen apuaan, näki ränsistyneen\nylimyksen, joka oli kerran lumonnut ympäristönsä valloittavalla\nkäytöksellään ja komealla olemuksellaan: vanha, pelinsä menettänyt\ndiplomaatti! Mutta hänen tiensä tasoitetaan, hänet pelastetaan\nVenäjälle! Vaikka onkin vaikeata, parooni Armfelt, Tukholman\nsotakollegion presidentti ja Kaarle XIII:n luottamusmies, saa alistua\nkohtaloonsa ja vannoa alamaisen valan Aleksanterille.\n\nvan Suchtelen oli etsinyt Raamatun ja sytyttänyt kaksi vahakynttilää,\njoiden tuikkivat liekit saivat valaa tarvittavaa juhlallisuutta tähän\nöiseen seremoniaan. Lumi piiskasi ikkunaruutuja. Nurkassa istuva mies\npainoi kaksin käsin ohimoitaan ja äännähti vaivalloisesti, ikään kuin\nhän puhuisi itsekseen: \"Voitte uskoa, että en olisi koskaan taipunut\ntähän tekoon, ellei...\" — \"Te palaatte vain sinne, mihin kuulutte\",\nhuomautti lähettiläs hiljaa, monimielisesti hymyillen. \"Kunnioitan\nsuuresti hänen majesteettiaan keisaria, mutta en voi milloinkaan\nmuuttua venäläiseksi\", sanoi Armfelt. \"Olkaa varma, että en astu\ntätä askelta omasta tahdostani. Minut pakotettiin Siihen. Kalugassa\nollessani...\" Hän vaikeni ja hänen huuliltaan kirposi kevyt huokaus.\n\"Miksi kuluttaa kalliita minuutteja?\"\n\nKun kynttilät vihdoin paloivat rauhallisin liekein ja valan\nvälikappale, kultaristinen kirja, näytti odottavan kahden sormen\nkosketusta, Armfelt siirtyi pöydän luo. Äänettömyydessä kajahtelivat\nvan Suchtelenin sanat — uskollisuuden lupauksen kylmä, kuollut kaava.\nArmfelt kertasi valan kuin kaiku, ja kun ratkaiseva hetki oli kulunut\nohi, hänestä miltei tuntui, että pimeys oli syventynyt ja että huoneen\nhiljaisuus oli painostavampi kuin ennen.\n\n\n\n\n\n\nVIIDES KIRJA\n\nMAA\n\n\n\n\n1\n\n\nKevättalvella 1812 Pietarin Talvipalatsissa vallitsi kiihkeä, levoton\nodotus. Se tuntui kreivi Araktsejevin vastaanotoilla, ulkoministeri\nRumjantsevin ja ylihovimarsalkka Tolstoin pälyilevät katseet\nkavalsivat sen, se tempasi Suomen asiain komitean herrat paperien\nja virkapöytien äärestä, muutti heidän intonsa kovin laimeaksi ja\nvaivasi heitä virastotyön aikana. Ennen kuin mitään hälytystä oli\ntapahtunut, kiihtyneet kielet levittivät jo uutista talosta toiseen.\nRahvas risti silmiään ja polvistui pyhäinkuvien eteen. Se siis\ntapahtuisi! Kaikkien pyhimysten nimessä, Pyhän Vladimirin ja Pyhän\nNikolain nimessä, mitä valtakunnassa tapahtuukaan! Talvipalatsissa\ntiesi jokainen lakeija ja kamaripalvelija, että Napoleonin armeija,\njoka oli muodostettu belgialaisista, hollantilaisista, roomalaisista,\nnapolilaisista palkkasotureista, valmistautui hyökkäämään Venäjää\nvastaan. Hovissa tyrkyttivät monet sotaintoilijat ohjeitaan ja\nneuvojaan, kreivi Novosiltsev, amiraali Mordvinov ja ministeri Barclay\nde Tolly upposivat kokonaan strategisiin suunnitelmiin. Kevään tullen\nhuhut muuttuivat äänekkäämmiksi, anovat kädet sytyttelivät pieniä\nliekkejä pyhimysten eteen kaikissa Pietarin kirkoissa. Rohkeimmatkin\nvaipuivat hämärien epäilysten valtaan, kun kuultiin, että Aleksanteri\naikoi marssia yksinään kokonaista kansojen vyöryä vastaan, sillä\nhänen venäläiset kenraalinsa, hänen Bagrationinsa, Tormasovinsa,\nBarclay de Tollynsa olivat kovin harjaantumattomia Ranskan kokeneiden\nmarsalkkojen rinnalla. Mitä tapahtuisi, jos —? Epävarman toivon pienet\nliekit tuikkivat ja lepattivat, pyhimysten kultaisilla kasvoilla\nvälkkyi tulkitsematon ilme, hurskas poissaolo kaikesta maisesta.\nVanhukset suolasivat itkullaan Kasaanin Jumalan Äidin taivaansinistä\nmalakiittihametta sulattaakseen hänen jäykän ylimaallisuutensa\nsuojelevaksi sääliksi.\n\nMutta Armfelt istui työhuoneessaan kokonaan uponneena uusiin\nsuunnitelmiin. Suuressa, puolihämärässä työkammiossa, jonka pöydällä\npaloivat raskaat hopeaiset kyntteliköt ja jonka nurkasta Kustaa\nIII:n marmorikuvan terättömät silmät tuijottivat, kypsyi nykyään yhä\nrunsaampia, yhä ratkaisevampia hankkeita; Armfelt totesi tyynen riemun\nvallassa, miten moni kauan hautunut aikomus nyt puhkesi esiin elävänä\ntekona.\n\nHänen luonaan oli valtiosihteeri Rehbinder, nuori, notkea virkamies,\njonka valpas toimi vaisuus viehätti häntä. Siellä oli Carl Johan\nWalleen, valtiosihteerin apulainen, synnynnäinen laintutkija, jonka\npitkänsoikeiden kasvojen kulmikas tuimuus tehosi komitean istunnoissa\nja vaikutti viilentävästi liialliseen innostukseen. Siitä asti\nkun Suomen asiain komitea oli perustettu ja Armfelt oli joutunut\nsen puheenjohtajaksi, valtiosihteeri Rehbinder joutui oikeastaan\ntyöskentelemään hänen varjossaan. Tuo hyväntahtoinen, joustava mies,\njonka pienet kasvot näyttivät niin omituisen epävalmiilta suurine,\ntylppine nenineen ja lihavine huulineen, saattoi toimia oivallisena\nesittelijänä, milloin jokin hanke oli saatettava Aleksanterin tietoon.\nPietarin seuraelämän vilisevästä vedestä voitiin tosiaankin tuulastaa\noivallisia kaloja! Hän, Armfelt, oli tehnyt hyödyllisiä keksintöjä —\nhän oli löytänyt joukon korvaamattomia apulaisia, heidän joukossaan\nnuoren Lauri von Haartmannin, ulkoasiain ministeriön aktuaarin, jonka\nhän nimitti uuden komitean toimitussihteeriksi. No niin, hän tarvitsi\nympärilleen tarmokkaita käsiä ja kirkkaita päitä, hän käytti niitä\nhyväkseen, alisti ne tahtoonsa, antoi omien leimahtavien ajatustensa\nsiivilöityä vieraiden aivojen lävitse, kunnes kaikki epä valmius paloi\nniistä pois ja puhdas kulta jäi. Hän luotti noihin nuorukaisiin.\nHän tarvitsi esikuntansa, joka kiiruhti täyttämään hänen käskyjään\nja ajamaan hänen asioitaan. He seisoivat uskollisena vartiona hänen\ntyöhuoneessaan silloin, kun monet entiset ystävät luopuivat hänestä,\nkun ponteva mutta kovin itsepäinen Aminoff alkoi kadehtia häntä ja\nrupesi yhä näkyvämmin lähentelemään entisiä Anjalan miehiä. Mutta\nSuomen asiain hoito oli Armfeltin käsissä. Komitea toteutti hänen\ntahtoaan, hän tunsi seisovansa tukevasti jalustallaan ja pitelevänsä\nsormissaan synnyinmaan kohtaloa.\n\nJoskus hänestä tuntui, että hänellä ei ollut enää lainkaan\nyksityiselämää. Näin oli tapahtunut varsinkin alkuaikoina, jolloin hän\nsaapui Joensuun kartanosta Pietariin ja joutui politiikan keskelle,\nkeisarin lähimmäksi neuvonantajaksi. Kuinka häntä oli salassa solvattu,\npainettu, pyritty syrjäyttämään, kuinka kiihkeän intohimoisesti\nRumjantsev ja Araktsejev, Pietariin pesiytyneet Anjalan miehet ja\nhovissa maleksivat vanhat viholliset olivatkaan kasanneet esteitä hänen\ntielleen! Siitä huolimatta hän oli notkeasti ponnahtanut valtaistuimen\nkäsinojalle ja kuiskinut neuvojaan epäröivän Aleksanterin korvaan.\n\nHän kaivautui päättävästi sotkuisiin ongelmiin, jotka koskivat\nSuomen suuriruhtinaskunnan sisäisen hallinnon järjestämistä. Porvoon\nvaltiopäivillä perustettu hallituskonselji, jossa valvottiin maan\nlainkäyttöä ja yleistä taloutta, oli Suomen kenraalikuvernöörin\nkäsissä. Sillä välin kuin sieltä hoidettiin siviilihallintoa,\nPietarin talvipalatsissa liikkui Mihail Speranski salkkuineen\nja asiakirjakääröineen, esitellen jokaisen toimenpiteen suoraan\nAleksanterille. Tuo kopea, hieman vanhanaikainen ylimys, jonka\nmunansileä pää näytti luonnottoman kalpealta tummansinistä\nsamettikaulusta vasten, ei tosiaankaan epäröinyt pannessaan ajatuksensa\ntäytäntöön kaikkia yksityiskohtia myöten, ja mitä hän tahtoi, sen\ntuli kerta kaikkiaan tapahtua. Pietarissa toimi myös puolittain\nsalainen valiokunta, joka oli koottu suomalaisista ja venäläisistä\nvirkamiehistä ja jossa suunnattoman suurta päiväpalkkaa nauttivat\nherrat seuloivat Suomen asioita. Mutta se ei riittänyt. Uusi komitea\noli perustettu hänen, Armfeltin, ehdotuksesta; hänet oli kutsuttu sen\npuheenjohtajaksi ja hänen neuvonsa ja ohjeensa kantoivat vihdoinkin\nhedelmän. Tämä komitea sai lopulta ratkaisuvallan miltei kaikissa\nSuomea koskevissa kysymyksissä. Sitten Armfelt oli maltittomana\nsyöksynyt uusiin tehtäviin, oli uhrannut päivänsä ja yönsä niiden\npaperien parissa, jotka sisälsivät ehdotuksia maan keskusvirastojen\npystyttämisestä, postihallituksen, yleisten rakennusten ylihallituksen,\nlääkintälaitoksen kokoonpanosta. Hän, henkevä maailmanmies\nja valloittava salonkileijona, omistautui oudon halukkaasti\nhallinnollisiin järjestelyihin, jotka eivät oikeastaan tuottaneet\nhänelle muuta kuin kadehtivia vihamiehiä, unettomia öitä, piinallista\nedesvastuuta.\n\nMutta mennessään keisarin luo hän nautti voidessaan vaikuttaa\njyrkällä päättäväisyydellään ja säpsähdyttävän suorilla sanoillaan..\nAleksanterin sievä pää näytti liikahtelevan vaivautuneesti. Hän\nkuunteli tarkkaavasti ja uskoi kaiken — hän oli aluksi perin\nyllättynyt, sillä kaikki hänen neuvonantajansa öljysivät tavallisesti\npuhetapansa. Mutta suomalainen! _Parbleu_, millainen suorasuu —!\nJa kun hän, Armfelt, puhui Suomen tullioloista, tähdensi uuden\ntullihallituksen tärkeyttä, penkoi luotsi ja majakkalaitosten\nylihallituksen sotkuista asiaa, esitti kantansa Itä- Suomen\nkysymyksestä ja palasi ehtimiseen ajatukseensa, että kovaosaisen\nVanhan Suomen olot oli hyvin nopeasti saatava järjestykseen, keisarin\ntahto taipui hänen sanojensa tulessa kuin vaha. Keisarin huolestunut\nvedensininen katse näytti suorastaan imeytyvän komitean puheenjohtajan\nhuuliin ja hän sanoi yht'äkkiä, odottamattoman lujasti: \"_Vraiment!_\nLaatikaa tästä asiasta kirjallinen esittely, herra parooni, ja me\npanemme tuotapikaa toimeksi...\"\n\nEllei keisari olisi itse valvonut niin odottamattoman innokkaasti\nSuomen asiainhoitoa, komitean puheenjohtajan into olisi varmaankin\nvuotanut kuiviin. Mutta Armfelt sovitti sanansa taidolla ja varovasti.\nHän antoi omien ajatustensa huomaamatta valua ruhtinaan tajuntaan,\nkunnes tämä omisti ne itselleen ja toimi niiden mukaan. Nyt ehti tuskin\nmuste kuivua papereissa... Viipurin läänin ja muun Suomen yhdistämistä\npuuhattiin ripeästi. Pietarin aatelispiireissä, joissa asia kohtasi\nvihaista, juroa vastustusta, sen alkuunpanijana pidettiin tietenkin\nSperanskia, joka oli juhlallisesti antanut sille siunauksensa ja jota\nvaltioneuvos Tsitsagov syytti liiallisesta suomalaisystävyydestä.\nMutta tämäkin Gordionin solmu aukaistiin. Keisari oli vihdoin\njulkaissut kaksi manifestia, toisen Venäjälle, toisen Suomelle, joissa\nhän antoi kaikkeinarmollisimmasti tietää, että suuriruhtinaskunnan\nhallinnolliseen yhteyteen kuuluisi tästedes myös Vanha Suomi. Armfelt\nhymyili tyytyväisen työnantajan hymyä. Se oli hänen unettomien öittensä\ntulos, hänen huoliensa hedelmä. Mutta kiihkeä toiminnanhalu, joka\ntähtäsi vielä kauemmas ja laajemmalle, vielä korkeampiin tarkoituksiin,\noli temmannut hänet valtaansa.\n\nToiset vehkeilivät häntä vastaan. Julkisesti ja salassa, käyttäen\nkarkeimpien solvausten lyömämiekkaa tai panettelujen hienoimpia\nmyrkkyjä. Hän tiesi! Keisarin rinnalle hiipi kaikkialla sotaministeri\nAraktsejev, taantumuksellinen absolutismin pahahenki, jonka rujo\nruumis peittyi kengänsoljista kaulukseen asti kunnian ja arvokkuuden\nteatteriloistoon. Vain keltaiset, levolliset hyeenankasvot\npaljastivat tämän miehen todellisen minän. Keisarin kabinetissa\nampui järeitä syytöksiään Sprengtporten, vihan palveluksessa\nharmaantunut vanha vehkeilijä, joka kasvatti henkilökohtaisen\nkatkeruutensa sisä- ja ulkopolitiikaksi. Oli suorastaan ihme,\nmiten lainkaan oli erehdytty luulemaan, että hänen tapaisensa\nkitsas, juro, pelätty ja halveksittu mies soveltuisi Suomen\nkenraalikuvernööriksi. Uudessa suuriruhtinaskunnassa häntä kohtaan oli\ntunnettu vain vastenmielisyyttä, ja hän putosi asemastaan luovuttaen\nkuvernöörintuolin aluksi Barclay de Tollylle, sitten hyväntahtoiselle\nkenraali Steinheilille, joka oli Baltian saksalaisia mutta kävi\npystyä nenäänsä ja harittavia hiuksiaan myöten syntyperäisestä\nsuomalaisesta. Araktsejev, Sprengtporten, luikerteleva postiministeri\nLadau saivat juonitella: Aminoff, jota kaikki kateuden koirat olivat\npurreet, sai liittyä vihollisrintamaan. Armfelt pysyi itsetietoisesti\npaikallaan, hän määräsi ja ohjasi, antoi käskyjä ja ajoi hankkeensa\nperille asti. Suunnattoman laajan kirjeenvaihdon verkosto säteili\nhänen pietarilaisesta työkamaristaan kaikkialle Suomeen. Joinakin\nhetkinä hän ajatteli hienoisesti ylpeillen, että hänellä oli apulaisia\nsellaisia kuin kuvernööri Steinheil, sellaisia kuin Ehrenström, joka\njohti Helsingin rakentamistöitä ja joka ryhtyi hänen kehoituksestaan\nlaatimaan laajaa, keisarille aiottua mietintöä Napoleonin\nrauhanrikkomuksesta, soveltaen sen erittäin taitavasti Suomen oloihin.\nEllei hänen tiellään olisi seisonut kylmä, taipumaton Speranski, joka\nsalaa kannatti kaikkea, mikä tuli Ranskasta, kukaties myös Napoleonin\npolitiikkaa, hän, Armfelt, olisi huomaamatta liukunut myös Venäjän\nsisäisen politiikan johtoon.\n\nNiin, Speranski... — Tähän kevättalveen asti Mihail Mihailovitš\nSperanski oli nujertanut kaikki tyytymättömät, jotka hyökkäilivät\nhänen mahtiasemaansa vastaan. Keisarin neuvonantajissa ei todellakaan\ntavannut näkyvämpää hahmoa. Hän oli uljas, taipumaton pilari, joka\nyhä edelleenkin pidätteli Aleksanterin reformaattorinunia ylhäisissä\nkorkeuksissa. Hän ei antanut niiden romahtaa alas. Vladimirin\npappisseminaarista Speranski oli aikoinaan kavunnut hallintovallan\nylimmille askelmille. Hän oli älykäs, työteliäs, rohkea, kärkevä,\nsitkeä paperipoliitikko; hän oli kuin luotu häilähtelevien ruhtinaiden\nkainalosauvaksi. Kun Aleksanteri oli keksinyt tämän miehen Pietarin\nvirastoherrojen kuhisevasta muurahaisparvesta, hänen armollisuutensa\noli kohdannut tuon miehen taholta vieläkin alentuvampaa hyvänsuopeutta;\nnäytti siltä kuin Speranski olisi suvainnut keksiä keisarin ja myöntää\nhänelle sijan läheisyydessään! Saavutettuaan korkeimmat arvoasteet\nMihail Mihailovitštunki punnitsevan katseensa uuden reformirakennuksen\njokaiseen rakoon ja tunnusteli taitavilla, tottuneilla sormillaan sen\nsaumoja. Hänen aivojensa lävitse siivilöityi lopulta jokainen hanke,\nmitä Talvipalatsissa virisi, kunnes hän voi hyvällä syyllä pitää\nitseään kaikkien uudistusten suojelushenkenä, uusien perustuslakien\nkeksijänä, valtakunnan neuvoston luojana. Saattoi odottaa, että tämä\nVladimirin seminaarilainen tarttuisi yhtä halukkaasti myös Suomen\nasioihin. Armfelt oli alusta alkaen pelännyt hänen vallanhimoaan. Hänen\nja Speranskin välillä täytyi ennen pitkää viritä hiljaisen, sitkeän\nvaltataistelun.\n\nJa nyt hänen käteensä oli sattumalta työnnetty ase: ilkeä huhu, jota\nSperanskin vastustajat levittivät. Tarvittiin vain, että Mihail\nMihailovitšin ranskalaiset harrastukset, jotka todellisuudessa\nrajoittuivat runouteen ja filosofiaan, paisutellen tulkittiin\nmaanpetokselliseksi toiminnaksi. Se oli varsin helppoa, sillä\nkaikkialla hovissa vallitsi tänä kevättalvena helposti ärtyvä\nranskalaisviha. Tverissä, jossa keisarin sisar suuriruhtinatar\nKatarina piti pientä vehkeilevää hovia, ei toivottu mitään sen\nhalukkaammin kuin Speranskin kukistumista, ja Armfelt tiesi, että\nsalajuonen loimi lähti sieltä. Sen johdossa oli kreivi Araktsejev,\nmies, jonka virnisteleviltä kasvoilta aina kuvastui hänen sielunsa\nvihainen, hirmuinen kauna. Sitä johtelivat omista loukoistaan Tverin\npikkuisen hovin uskolliset kantavieraat — sellaiset kuin elähtänyt\nmarsalkka Saltykov, poliisiministeri Balasov, kiihkokansallinen\nhistoriankirjoittaja Karamsin, joka pauhasi rajattoman itsevaltiuden,\naidon aasialaisen despotian puolesta ja välkytti pahansuopia keltaisia\nilveksensilmiään, milloin vain Mihail Mihailovitšin nimi sukelsi\nheidän keskusteluihinsa. Tähän vehkeilevään ryhmään oli kotiutunut\nmyös Moskovan patrioottien meluava johtaja, Feodor Rostoptsin, viekas,\nkerskaileva ranskalaisvihaaja. Näytti suorastaan siltä, kuin hän olisi\nkatsonut kaikki Napoleonin voitot henkilökohtaisiksi loukkauksiksi\nitseään vastaan.\n\nArmfelt näki kaikkien noiden käsien ahnaasti kurkottuvan Speranskin\nasemaa kohti, hän tunsi, miten seitti kiristyi, mutta hän pysytteli\nkummallisen välinpitämättömänä, ummisti silmänsä... Valtioneuvos\nRosenkampf, Suomen komitean vastavalittu uusi jäsen, joka sirotti\njokaiseen keskusteluunsa Speranskiin suunnattuja parjauksia,\nsaattoi Armfeltin ilkeään välikäteen. Hänen kirjoituspöydällään oli\nRosenkampfin laatima pahantuulinen pamfletti. Mihail Mihailovitšin,\nVenäjän Cromwellin, hartioille sysättiin siinä kokonainen rikosten\nvuori. Armfelt punnitsi kirjoitusta miettivästi kädessään. Oikeastaan\nhänen olisi pitänyt estää sen levittämistä; hänen olisi pitänyt\nvetäytyä syrjään koko hankkeesta. Mutta hän toimi päinvastoin:\nantoi suojeluksensa Rosenkampfille, huomauttipa vielä kahden kesken\nkeisarille eräistä pienistä halventavista pilasanoista, jotka Mihail\nSperanski oli singonnut hallitsijaa vastaan. Totisesti! Mies oli hänen\ntiellään! Armfeltin itsevarjeluvaisto oli herännyt, hän tahtoi kulkea\nomaa rataansa, ja sitä varten oli raivattava este, joka seisoi tiellä.\nMutta asia kiusasi häntä, se valvotti häntä öisin. Hänen täytyi käyttää\nkoko todistelukykynsä voidakseen vakuuttaa huonolle omalletunnolleen,\nettä Vladimirin pappisseminaarilainen oli loppujen lopuksi vaarallinen\nvehkeilijä, joka johtaisi tyhmällä idealismillaan valtakunnan turmioon.\nJa mllaisia ystäviä tuolla ihmisellä oli ollut! Juuri Speranski oli\nottanut suojaansa Magnitskin, seikkailevan jakobiinin, illuminaatin\nja vallankumouksellisen, jonka keisari vihdoin karkoitti Vologdaan,\nkoska hän oli luotettavien juorujen mukaan kavaltanut sotasalaisuuksia\nranskalaiselle Caulaincourtille.\n\nArmfelt punnitsi mielessään vastustajansa arvoa, käänteli ja tarkasteli\nsitä hiljaisuudessa, havaitsi sen sitä köykäisemmäksi, kuta enemmän\nhän halusi sitä vähentää. Hän keskusteli asiasta puolin sanoin\npoliisiministeriössä toimivan herra de Sanglenin kanssa ja luki\nuudelleen Rosenkampfin kirjoituksen. Ensi kerran elämässään hän antoi\nilkeiden hovijuorujen vuotaa tajuntaansa vaivautumatta seulomaan niitä,\nvalikoimatta, varauksettomasti.\n\nHän toimi kiihkeästi — ja kuitenkin hänet yllätti tuon tuostakin tunne,\nettä muinainen henkinen liikkuvaisuus oli ehtynyt. Hän tunsi polkevansa\npaikoillaan. Vain hänen sisäisen elämänsä uloimmilla äärillä jatkui\nihmismenon turha, kirjava hy örinä, hermostunut meneminen ja tuleminen,\nvallan uhkapeli, johon hänen väsyneet kätensä osallistuivat aivan\nkonemaisesta Nämä hämyiset seisahdustilat vakasivat hänet nyt useammin\nkuin ennen. Hänen täytyi kuumeisesti puuhata asioissaan pettääkseen\nitseään teon ja aherruksen harhakuvilla. Mutta kummallinen, kireä\nvelvoitus ei silti hellittänyt otettaan. Tuntui miltei kuin hänen\nsisäinen autiutensa, jota hän aina pyrki salaamaan, olisi jotakin\ntuntematonta tietä muuttunut tempoilevaksi toiminnaksi. Armfelt\netsi velvollisuuksia ja suurta vastuuta, joka lujittaisi elämän\nhorjuvaa perustaa. Hämärä sisäinen veto lähensi häntä asioihin ja\nihmisiin, jotka olivat jossakin, vaikkapa kaukaisessa suhteessa hänen\nsynnyinmaahansa. Koti-ikävän alla valvoi hätäinen itsensä uudistamisen\nvietti, tarve, joka pakotti Antaioksen koskettamaan äitiään maata.\n\nMuisto liikahteli pimeissä uumenissaan, se pusertui joskus hänen\nuniinsa, joissa kaikki tuo, minkä hän päivisin torjui syrjään, kasvoi\nkuviksi ja näyiksi. — Epätodellinen, usvainen maailma —! Sattui\nusein, että hän näki unta lapsuuden seuduista, joihin kuitenkin\nliittyi vieraita häiritseviä piirteitä. Nuo yön maisemat kuvastelivat\nsalaperäisen samanaikaisesti menneisyyttä ja nykyisyyttä. Talo, jonka\nvalkoinen kuvio kohosi esiin yön hämäränharmaasta kasvullisuudesta,\ntoistui vaivaavan itsepintaisesti, yö yöltä. Se oli Juvan kapteenin\nautio virkatalo, se oli Joensuun päärakennus, se oli — epämääräisemmin\n— Wienin Landesstrassen asunto. Unessaan hän tapasi sieltä aina\nsamat ihmiset. Täti Benonia kohotti hitaasti kapeat kasvonsa ja\ntarkasteli häntä välkkyvien silmälasien lävitse; Eleonora Helena,\nvanha, juro taloudenhoitajatar, liikkui tyhjän pöydän vaiheilla ja\nkohensi hiiliä, joista heittyi hehku äidin harmaantuneille ohimoille.\nTässä unikuvaelmassa Armfelt tunsi näyttelevänsä kaksijakoista osaa,\nsillä uni palautti hänet lapsuuteen, muovasi hänen ruumiinsa pienen\npojan ruumiiksi ja salli hänen kuitenkin kaiken aikaa seurata itseään\nkuin syrjästä, kypsyneenä vanhana miehenä. Heräämisen rajalla isän\nkuva astui odottamatta suuren maalauksen kehyksistä. Mutta kiiltävä\nhaarniska ja leveä uumavyö olivat nyt hävinneet, isä seisoi hänen\nedessään aivan alastomana, ja hän huomasi kummastuen, että tuo komea\nruumis oli vyötäisistä alaspäin epätäydellinen, vailla sukupuolta.\nTyhjät, merkityksettömät sanat, jotka unessa olivat saaneet salaista\ntärkeyttä, kiusasivat häntä valveillaolon hetkinä. Hän unohtui\nkuuntelemaan omien aivojensa suhinaa, hän ajoi takaa äänenpainoja,\njotka väistelivät sisäistä kuuntelua kuin etääntyvät kaiut.\n\nNämä unet herättävät hänessä voimakkaan halun palata kotiin, Suomeen.\nVuosi sitten, jätettyään Tukholman, Armfelt oli saanut hetken aikaa\nviivähtää Joensuun kartanossa. Hän tapasi sen surkeassa kunnossa,\nryhtyi kunnostamaan rappeutunutta päärakennusta, kulutti lauhat\nkeskipäivän hetket puistoissa, joissa koivut kohosivat routaisesta\nmaasta suurina mustina varpuina. Sama huhtikuinen valaistus, joka\noli vallinnut, kun hän viimeisen kerran kohtasi näillä tienoilla\näidin, välkkyi jälleen päärakennuksen ikkunoissa. Hän aisti heräävän\nesikevään kirpeitä tuoksuja, tunsi sieraimissaan mullan, sulavien\nlumipälvien, märkien oksien raikkaan hajun. Kuinka mielellään hän\nolisi jäänyt sinne! Tuorlasta, kenraalitar Willebrandin maatilalta,\nhän toivoi saavansa vuokrata suuren avaran asuinrakennuksen perheelle,\njoka valmisteli lähtöään Tukholmasta. Hedvig jakaisi hänen kanssaan\nkerrankin rauhallisen suven... Joensuussa hänellä oli myös aikaa\nmuistella äitiä. Ammoin sanotut sanat tuntuivat yhä viipyvän tyhjän\nrakennuksen hiljaisuudessa; kaikissa peileissä oli vieläkin äidin\nkasvojen epämääräinen, velvoittava tuntu. Vainajan läsnäolo täytti\nhänen mielensä, säilyi nurkkien pimennossa, maistui leivässä, jota hän\nsöi, ja viinissä, jolla hän yritti huumata apeuttaan. Armfelt aavisti,\nettä jokin kauan piilossa ollut oli tunkeutumassa esiin, ja tämä tunne\nteki hänen sydämensä pakahduttavan raskaaksi. Mutta kun keisarilta\nsaapui odottamaton kutsu, joka pakotti hänet heti matkalle Pietariin,\nhän jätti Joensuun kartanon miltei helpottuneena. Tuo autius ja\nyksinäisyys oli sittenkin käynyt hänen voimilleen.\n\nPietarissa hänen elämänsä valui kasaantuviin asiapapereihin; se\nmusertui hallinnollisen koneiston hammasrattaissa, väsymättömässä\nGrotten- myllyssä, joka jauhoi isänmaan kohtaloa. Hän työskenteli\nviikkokausia maltittoman kiihkeästi, uupui, halusi vetäytyä syrjään,\nmutta tunsi itsensä sidotuksi. Maaliskuussa Hedvig, joka oli jäänyt\njärjestämään perheen asioita Tukholmaan, lähti vihdoinkin Ruotsista\nja saapui hänen tuekseen. Mies oli kaivannut häntä kovin, ja nyt,\nkun tuo hiljainen, äidillinen nainen palasi hänen luokseen ja heidän\nelämänsä virrat tuntuivat jälleen yhtyvän, hän tunsi hetkeksi\nvapautuvansa huolista. Hedvigin läsnäolo ympäröi hänet nyt kuten\nennenkin lämpöisellä turvallisuudella. Tuossa ilmakehässä olisi ollut\nhelppoa hengittää, elleivät hänen ajatuksensa olisi tavan takaa\npalanneet kotiseuduille, Suomeen, ja ellei hän olisi huolehtinut lasten\nkohtalosta.\n\nNiin, pahinta oli tytön, Augustan, laita... — Kun Augusta vielä oli\npieni, hän oli tahtonut asettaa hänet mahdollisimman hyvään suojaan\nkaikelta sellaiselta, mikä synkistyttää ihmisen mielen. Mutta Augustan\nomaksi tehtäväksi jäivät kaikkein kohtalokkaimmat ratkaisut. Ja kun\nparoonin tytär oli juhlallisesti vihitty kreivi Piperin kanssa,\nmorsiamen isä, joka silloin oli lähettiläänä Wienissä, saattoi\ntuskin uskoa tästä avioliitosta muuta kuin hyvää. Kreivi oli nuori,\nkomea, iloinen mies — hänen takiaan tuskin tarvitsi valvoa kaiket\nyöt ja hautoa epätoivon ajatuksia, kuten Augusta kaikesta päättäen\nteki. Minkätähden? Hänen kirjeensä olivat viime aikoina saaneet niin\npeloittavan sävyn. Sellainen suuri, nimetön ahdistus...! Niin, hän oli\ntuntenut itsekin sen kouraisun, hän oli öisin kuunnellut viluisten\npuistatusten vallassa tuulen suhinaa Pietarin kaduilla. Lasten kohtalo\npainoi hänen ajatuksiaan, ja hän oli joskus huomaavinaan, että Hedvig\nkantoi samaa huolta, vaikka hän säläsi kaiken sen tapaisen niin\nurheasti.\n\nKEISARI Aleksanteri, kaikkien venäläisten valtias, uuden\nsuuriruhtinaskunnan holhoava isä, oli näinä aikoina kokonaan vaipunut\nsuuren sotapolitiikkansa lumoihin. Tilsitin rauhanteosta asti\nhänen ja Napoleonin välillä on ystävyyden varjossa käyty hiljaista\nvoimanmittelyä. Jos korsikkalainen oli hairahtunut luulemaan, että hän\noli Aleksanterista saanut uskollisen liittolaisen, tsaari puolestaan\noli aina vaistonnut tämän diplomaattisen kädenpuristuksen pettävyyden.\nAluksi hän oli odottanut ja vakoillut sopivaa hetkeä, antanut\nNapoleonin ymmärtää, että eräissä asioissa, nimenomaan Itävallan\nsodassa, hän oli kovin haluton auttamaan liittolaistaan, ja että heidän\nvälillään oli paljon erimielisyyksiä, etenkin Turkin ongelmassa. Nyt\nhänen ympärillään suhisivat sodanhaluisten neuvonantajien kuiskaukset.\nHän kuunteli näennäisen välinpitämättömänä mutta salaa harkiten\nkaikkien niiden diplomaattien esityksiä, jotka olivat sairastuneet\npahimman ranskalaisvihan kulkutautiin. Kaksi preussilaista upseeria,\nkenraali von Phull ja eversti von Clausewitz, olivat viime päivinä\npyörineet hänen ympärillään muita kiihkeämmin. He olivat oivallisia\nstrategeja, kaikin mokomin... He kuluttivat kaiket päivät kartan\nääressä ja siirtelivät nuppineuloja, joihin oli pistetty värillisiä\npaperilippuja. Tuon leikin tarkoituksena oli saada hänet vakuuttuneeksi\nsiitä, että pelkästään Venäjän alueiden laajuus pystyi lamauttamaan\nranskalaisten hyökkäysvoiman. Oli peräydyttävä ja vedettävä vihollisen\narmeijaa yhä syvemmäs sisämaahan, se oli saarrettava erämailla, se oli\ntukahdutettava arojen tyhjyyteen. Phull oli innosta loistavin silmin\nyhä uudelleen todistellut, miten yhdyslinjojen rajaton venyttäminen\nja ranskalaisen ärsyttäminen sivustojen avulla johtaisi vähitellen\nhetkeen, jolloin Napoleon olisi tuhlannut voimansa ja huomaisi\njoukkonsa saarretuksi. Keisari ei sanonut sanaakaan. Hän säilytti\nhyväntahtoisilla kasvoillaan viileän ilmeen, mutta yksin jäätyään hän\nharoi pähkinän väristä, pörröistä tukkaansa ja punnitsi suunnitelmaa.\n\nKaiken aikaa pärisivät Tverin kiukkuiset sotarummut, ja ruhtinas\nBagration, yltiökansallinen historioitsija Karamsin, pateettinen\nRostoptsin kiivailivat kaikkia rauhanhankkeita vastaan. Siellä,\nneljänsadanviidenkymmenen virstan päässä Pietarin hovista, Vselovod\nVladimirilaisen vanhassa runollisessa kaupungissa, oli muodostunut\ntoinen hovi, josta vakoiltiin kovin halukkaasti keisarin jokaista\naskelta. Aleksanteri hymyili salaa. Tosiaan! Tverissä komenteli ja\nmääräili hänen pirteä sisarensa, suuriruhtinatar Katarina, kopea\nja omavaltainen mutta vastustamaton lumoojatar, joka piti tohvelin\nalla Oldenburgin vanhaa ruhtinasta. Sisar pukeutui nykyään niin\nranskalaisittain, että päältä nähden saattoi tuskin kuvitella, miten\ntulisesti hän vihasi Napoleonia. Mutta heleä samettinauha sopi joka\ntapauksissa hänen tummiin hiuksiinsa ja vaalea, korkeauumainen\npeplum korosti hänen vartalonsa tyttömäisyyttä. Keisari näki\nedessään Katarinan kasvot, välkehtivät kissansilmät ja nyrpeän\nkarmosiininpunaisen suun, terhakan pystynenän, ylpeät kulmakarvat.\nÄiti, leskikeisarinna Maria Feodorovna, joka muuten niin mielellään\narvosteli poikansa hallitustoimia, antoi tyttären komennella itseään\nmielensä mukaan. Umpimielinen, vanha nainen, joka silloin, pimeänä\nmaaliskuun yönä kaksitoista vuotta sitten, havitteli tsaarien\nkruunua... Oh, millaisia syrjäajatuksia! Ne yllättivät Aleksanterin\nyksinäisinä hetkinä, ne hiipivät hänen tajuntaansa, kun hän odotti\nvähimmin ja kun hän oli aivan valmistumaton... Salaisen pelon kaihi\nverhosi keisarin vedensiniset silmät. Hän kosketti otsaansa. Se oli\ntahmainen hiestä.\n\nNuoruudesta asti Aleksanteri oli tuntenut voimakasta kiinnostusta\nniitä valekuvia kohtaan, joita jokainen ihminen luo ystäviensä ja\nvihamiestensä tajuntaan. Seuraelämän peilisalissa vääristyi kaikki\nvieraisiin muotoihin. Suurentavat ja pienentävät kuvastimet, suosion\nja epäsuosion myönteiset ja kielteiset heijastuspinnat valehtelivat:\nniissä näkyi vain ihmisten varjoja. Mutta häntä huvitti tarkata,\nmiten nämä puoli-ihmiset kävivät täydestä, miten heidät omaksuttiin\nväärien näyttämöosiensa mukaan, kunnes he itsekin unohtivat oikean\nlaatunsa. Petollisia vahakasvoja, koteloita, teatteripukuja! Aina,\naina... Leskikeisarinna pukeutui leskeyteensä ikään kuin se olisi\nollut hänen sisin asenteensa elämään. Suuriruhtinatar Katarina alkoi\njonakin hetkenä näytellä vaarallisen vehkeilijättären osaa, kunnes\nnaamio vähitellen syöpyi hänen kasvoihinsa, kunnes ulkonainen ele\nhävitti sisäisen totuuden. Veli, suuriruhtinas Konstantin, esitti\nsyrjäytettyä perintöprinssiä; rakkaat nuoruudenystävät Stroganov,\nNovosiltsev, Kotsubei olivat näytelleet rakkaiden nuoruudenystävien\nosaa. Todellisuuden ja harhakuvan välillä oli vain lyhyt henkinen\nkehitysaskel, särkyvä eristyskerros, joka murtui pienimmästäkin\nkosketuksesta. Aina näytti, kuin jokainen ihminen olisi havahtunut\nunesta kirkkaaseen keskipäivään, kun hän luopui omasta luonteestaan\nja pukeutui seuraelämän naamioihin. Vihdoin näytteli hänkin, keisari\n— esitti kahta, kolmea toisistaan eriävää osaa, antoi henkensä muodon\nvalua moneen ruukkuun.\n\nHovissa häntä huvitti tarkata, miten kuuliaisena luonteet mukautuivat\nhänen keisarintahtonsa käskystä, miten hän loi ympärilleen valheellisia\nkasvoja, polki maasta olentoja, jotka eivät olleet sitä, miltä\nnäyttivät. Mutta he teeskentelivät niin ihastuttavan johdonmukaisesti!\nHe sulivat vihdoin yhdeksi sen harhakuvan kanssa, jonka hän oli heille\nmäärännyt. Oliko lainkaan tarpeen ajatella, että tuossa räikeässä\nparrasvalossa elehti, puhui, vihasi, vehkeili, leikitteli, politikoi\npelkkiä seuranäyttelijöitä? He eivät tienneet, että hän, Aleksanteri,\ninnoitti heidät osiinsa ja että oli hetkiä, jolloin hän saattoi ihailla\nluomuksiaan kuin Jumala. Sveitsiläinen Laharpe, joka opetti häntä\nsilloin, kun hän oli nuori, ymmärtämätön poika, oli kerran puhunut\nkaiken seuraelämän petollisuudesta. Mutta tuo viisas kamarifilosofi ei\nlainkaan aavistanut, miten hämmästyttävän syvälle se ulottui, miten\noudon mutkallista se oli!\n\nVaikka keisari oli varsinkin nuorempana aina ollut kovin kiusaantunut,\nkun hänen täytyi osallistua seuraelämään, hän asettui nyt tietoisesti\njulkisuuden valoon, saarsi itsensä melulla ja hälinällä, teki itsestään\nkaikkien juonittelujen ja juorujen keskipisteen. Mihailovskin\npalatsissa, jossa hän oli nuorukaisena asunut, hän oli joinakin\nerakkuuden hetkinä pelännyt häiritseviä vieraita. Nyt kun hänen\nympärillään tungeksi liehitteleviä diplomaatteja ja vallanhimoisia\nneuvonantajia, hän tunsi olevansa ihanan yksinäinen. Kuta kovempi\nhälinä, sitä suurempi hiljaisuus! Hän piiloitti oman olemuksensa\nsinne, mistä kukaan ei olisi osannut sitä etsiä: Talvipalatsin\nihmisvilinään. Ja kun hän tietoisesti omaksui kaikki nuo majesteettiset\nnaamiot, nuo huvittavat hurmaajaneleet ja ylevät keisarinasenteet,\njoita häneltä odotettiin, hän tiesi näyttelevänsä taitavammin kuin\nparhainkaan teatterisankari, paremmin kuin ranskalainen Talma, johon\nNapoleon oli häntä verrannut. Joskus hänet yllätti säpsähdyttävän\neloisa vaikutelma, jonka vallassa hän saattoi nähdä itsensä ulkoapäin,\nvierain, ihmettelevin silmin. Hän näki väärän Aleksanterin,\nhymyilevän valekeisarin, astuvan Talvipalatsin portaita kumartelevien\nihmismarionettien ohi, ja tuolla toisella oli hänen vartalonsa, hänen\npunertavat, säännöttömät kasvonsa ja vedenväriset silmänsä, hänen\npähkinänruskea tukkansa — vieläpä ilme, joka tavallisesti hävitti\nhymyn, kun hän oli yksin.\n\nVäärä Aleksanteri suhtautui oikeaan kuten peilikuva elävään ihmiseen.\nKukaan ei aavistanut, milloin heidän keskellään liikkui se, Toinen\n— milloin kvasi-ihminen, joka oikeastaan oli vain kiihtyneen\nnäyttelijätaidon luomus, koristi heidän rintansa kunniamerkeillä,\njakoi oikeutta ja osoitti mielivaltaa, ylensi ja alensi, rankaisi ja\npalkitsi. Näinä hetkinä keisari näki kaiken ihmishyörinän muuttuvan\nnaurettavan näennäiseksi, näki naamioiden ohenevan sumuun, johon\npalatsin monet valot vähitellen sammuivat. Kummitteleva, unenkaltainen\nmaailma! Aivan äkkiä, keskellä diplomaattisia neuvotteluja tai\nhovitanssiaisia, Aleksanteri oli yksin ja tunsi kuvaamattoman elävästi,\nmiten hänen ruumiistaan irtautui toinen, joka kävi sitä näkyvämmäksi,\nvaati osakseen sitä kiinteämpää huomiota kuta lasimaisemmaksi hän\nitse muuttui. Mutta kun hän ajatteli, miten taitavasti hän petti\nystävät ja vihamiehet, hän ei voinut estää hiipivää vaikutelmaa, että\ntämäkin sisäisen etäälläolon hekkuma oli vain ele, jolla hän huumasi\nitseään... Silloin se yllätti hänet — silloin hän oli suojaton... Hänen\ntäytyi puhua hyvin äänekkäästi ollakseen kuulematta tuota mieletöntä\nsuhinaa, joka pauhasi hänen korvaonteloissaan, kumahdusta, joka syntyy,\nkun jotakin hyvin raskasta ja pehmeää kaatuu kovalle parketille. Se\nmuistutti tosiaankin suuren jyväsäkin putoamista. Hänen kätensä oli\naivan hikinen ja kylmä, hän tervehti ympärillä tungeksivia naisia, hän\ntanssi franseesia kuin unessa ja vakuutti itselleen: \"Sellaista ei pidä\nkuunnella. Täytyy olla rauhallinen, aivan rauhallinen. Minä en sitä\ntehnyt...\"\n\nMutta Ranskan lähettiläs, erittäin hienostunut ihmistuntija, markiisi\nde Caulaincourt, joka sattui juuri tuollaisena hetkenä katsomaan\nhäneen, huomautti perästäpäin Serra Capriolan herttualle: \"Katsokaa\nkeisaria! Hänen kasvonsa... niin hänen kasvonsa muistuttavat Gizehin\nsfinksiä. Suu vetäytyy hymyyn, mutta silmien ympärillä ei ole lainkaan\nnaururyppyjä.\" Seuraa vana päivänä sanat tietenkin ennättivät keisarin\nkorviin, ja hän puolestaan kuittasi asian olankohautuksella.\n\nHovissa hänellä oli huonoja ja hyviä heijastuspeilejä, epäitsenäisiä\npapukaijoja, jotka matkivat hänen oikkujaan, jäljittelivät hänen\nolemustaan tai oikeammin niitä näyttämöhahmoja, joihin hän sovittautui\nkuin pukuihin. Oli valtiosihteeri Speranski, jonka itsekylläisyyden\nkirkkaasta kilvestä keisari näki oman majesteettiutensa heijastuvan.\nOli kreivi Pjotr Tolstoi, hyvien ihanteiden, uskollisuuden ja\nporvarillisen varovaisuuden ruumiillistuma; oli kylmä pyrkivä\nRumjantsev, vanha kenraali Igelström, amiraali Mordvinov, kaikki nuo,\njoissa hän kuvasteli itseään. Hän suosi ja torjui heitä mielialojensa\nmukaan, hän osoitti rakastettavuutta, joka vaihtui epäsuopeudeksi niin\nodottamattoman äkkiä, että kukaan heistä ei ollut asemastaan aivan\nvarma. Oikullinen, mielivaltainen keisari! Mutta juuri se hän oli\nkaikkein vähimmin, juuri oikullisuus ja mielivaltaisuus olivat hänen\nparhaimpia naamiaispukujaan, kun hän johteli hovielämän karnevaalia.\n\nKuinka monta petollista julkisivua hän olikaan pystyttänyt! Saattoi\nmiltei ajatella, että hän ei kärsinyt suoraa, yksiviivaista totuutta,\nvaan rakasti mutkallisuutta, hämärää, hunnuttamista niin yksityisessä\nelämässään kuin politiikassaan. Korsikkalainen, joka oli Tilsitin\nrauhanteossa luullut kohdanneensa selväpiirteisen tusinaihmisen, pettyi.\n\nTänä hetkenä uskoi koko Eurooppa siihen kullattuun ulkopintaan,\njonka hän oli levittänyt salaisen sotapolitiikkansa peitteeksi.\nEurooppa näki Venäjän ranskalaisen edustuksen _en face_, näki\nvanhan väsähtäneen ruhtinas Kurakinin, Pariisin-lähettilään, ja\nulkoministeri Rumjantsevin, joilla kummallakaan ei ollut heikointa\naavistusta keisarin todellisista hankkeista. Sillä välin kuin nämä\nkaksi typerää naamiota esittivät osaa, jonka hän oli heille määrännyt,\nhänen salainen agenttinsa, henkikaartin eversti Tsernysov pujottautui\nTuileriesin sisimpään seurapiiriin ja varastoi aivoihinsa jokaisen\nsanan, jokaisen vihjauksen, mitä Napoleonin huulilta kirposi.\nKorsikkalainen oli kovin mieltynyt Tsernysovin seuraan. Hän vietti\ntuntikausia tuon kiharatukkaisen, kalmukinnäköisen upseerin kanssa ja\nluki hänen mielistelevistä kissansilmistään vain nöyrää, tyhmänsekaista\nkunnioitusta. Mutta eversti hoiteli taitavasti Aleksanterin\ntiedustelujärjestelmää, antoi valjaikon lentää Pietarista Pariisiin\nja Pariisista Pietariin, ja milloin viesti oli perin kiireellinen,\nhänen vaununsa saattoivat kiitää vajaat kahdeksantuhatta kilometriä\nkolmessakymmenessäneljässä päivässä ehtiäkseen ajoissa Bay onnesta\nPietariin. Hän osasi taitavasti urkkia Tuileriesin sisimpiäkin\nsalaisuuksia; hän esitti venäläistä Casanovaa niin taitavasti, että\nNapoleonin uskottujen vaimot sulivat hänen lähellään kuin vaha ja\nheltyivät vaarallisen monisanaisiksi.\n\nMutta tuo nokkela kalmukki ei ollut ainoa, jota Aleksanteri käytti\nvainukoiranaan. Salaisen vakoilun lankoja veti ja hellitti myös\nkreivi Nesselrode, nuori lissabonilainen diplomaatti, joka toimitti\nTalvipalatsiin omatekoisen salakirjoituksen verhossa tärkeitä\nennakkotietoja. Berliinissä ja Haagissa Nesselrode oli ollut vain\njokseenkin keskinkertainen lähetystönvirkailija, ja vasta kun Mihail\nSperanski keksi tämän nuorukaisen avut ja suositteli häntä vaaralliseen\nluottamustehtävään Pariisiin, hänen oikea arvonsa paljastui. Paljon\nennen kuin kukaan saattoi aavistella korsikkalaisen petollisuutta,\nlissabonilainen haistoi herkällä vainullaan, että Napoleonin todelliset\nhankkeet tähtäsivät Venäjää vastaan. Hän hälytti Aleksanterin ajoissa\nvalppaaksi. Aivan oikein, vainukoira ei ollut eksynyt! Kalmukki\nTsernyšov saattoi hairahtua, saattoi liiaksi lumoutua Pauline Borghesen\nhyväilyistä ja antaa keritä kauniit kiharansa kuten muinoin Simson.\nMutta Nesselrode oli pelkkää kuuntelua, salaamista ja tietojenhankintaa.\n\nVaikka preussilaisten upseerien Phullin ja von Clausewitzin strategiset\nohjeet joskus tuntuivat kovin paperisilta, vaikka jokainen tieto\nNapoleonin armeijan liikkeistä kehoitti varovaisuuteen, keisari\noli näinä levottomina kevään päivinä joutumaisillaan vaarallisen\ninnostuksen valtaan. Niin ainakin uskoivat hänen läheisensä. Hän\npuhui paljon \"pyhästä venäläisestä sodasta\", hän uppoutui haaveisiin,\njotka olisivat sopineet hänen makedonialaiselle kaimalleen mutta\njoissa hänen kohdaltaan saattoi aavistella vain hurmautunutta\nidealismia. \"En osaa sanoa, miten paljon ratkaisuja on jouduttanut\nsisareni ja hänen tveriläinen hovinsa\", hän huomautti parooni\nArmfeltille, kun he kuljeskelivat Talvipalatsin puistossa. \"Mutta te\nja teidän ystävänne...! Joulusta asti olette soittaneet hätäkelloja\nja todistaneet sodan välttämättömyyttä. Aivan oikein, se _on_\nvälttämätöntä, nyt...! Mitä te ja d'Allonville ennustitte, on\ntapahtunut. Kun Ranskan armeija tekee ensimmäisen hyökkäysliikkeen,\nhe saavat maistaa venäläistä vastarintaa.\" — \"Passiivista siis?\"\nhuomautti Armfelt näköjään sivumennen. Aleksanteri ei ollut\nhuomaavinaan kärkeä. \"Huomenna matkustan Liettuaan pääarmeijan luo.\nOlen kirjoittanut Bernadottelle, jota te muuten suositte jokseenkin\nyhtä vähän kuin Napoleonin marsalkkoja yleensä. Mutta vannon teille,\nettä hänen silmänsä on näissä asioissa terävä. Koetin selvitellä\nhänelle suunnitelmaani. Jos esimerkiksi voisimme koota kaikki\nslaavilaiset kansat suureksi rintamaksi ja liittää siihen tyytymättömät\nunkarilaiset, ettekö luulisi, että tämä muurinmurtaja saisi aikaan\npaljon? Se työntyisi Itävallan ja Ranskan kylkeen Adrianmeren\nrannikolla. Voisimme tunkeutua Bosnian ja Kroatian kautta aina\ntyrolilaisten ja sitä tietä sveitsiläisten yhteyteen. Mutta huomatkaa —\ntätä varten on luotava suuri yleisslaavilainen armeija, joka keskittää\nkaiken voimansa Itävaltaa ja Ranskan Adrianmeren puoleisia alueita\nvastaan.\"\n\nArmfelt katsoi hieman kummeksuen hänen kasvojaan, jotka olivat\noudon kirkkaat, kuin sisäisen innostuksen valaisemat. \"On olemassa\nreaalisia esteitä\", hän huomautti. \"Me voitamme ne\", vakuutti keisari.\n\"Edellytänkin, että Englanti lähettää merivoimansa Itämerelle ja\nAdrianmerelle meidän tueksemme. Samoin edellytän, että saamme siltä\ntaholta pyssyjä, patruunalaukkuja ja ammuksia niille saksalaisille\njoukoille, jotka me kokoamme Reinin liittokunnan karkureista.\" —\n\"Edellytyksen edellytys siis\", hymyili Armfelt. \"Mutta\", jatkoi\nkeisari, \"Englannin täytyy varustaa komentavat amiraalit niin runsailla\nkäteisvaroilla, että saksalaisten ja slaavilaisten ylläpito ei tuota\nmitään haittaa. Vihdoin, kun Ranskan armeijat ovat... odottakaas...\nkun ne ovat Weikselin ja Niemenin välimailla, me teemme rohkean tempun\nja autamme sekä espanjalaisia että portugalilaisia. Napoleon ei osaa\nodottaa iskua siltä taholta. _Allons_, hänen alueittensa rannikoita\non kaikkialla häirittävä, on pantava Sisilian armeija liikkeelle ja\nsuunnattava Italiaan vastaava syrjähyökkäys, on saatava sekä Korfu\nettä Joonian saaret saarroksiin. Ruotsia on tuettava Seelantia ja\ntanskalaisia alueita vastaan. Laivastoja, jotka ovat ankkuroineet\nTexelin saaren lähelle tai purjehtivat Sommea pitkin, on pidettävä\nsilmällä. Rahoittakoon Englanti vain armeijamme ja pelastakoon meidät\nmerellä, niin nämä suunnitelmat johtavat voittoon maalla. Sivumennen,\nmitä ajattelette Wellesleystä? Tunnetteko hänet?\" — \"Kuvittelen hänet\nhyvin hiljaiseksi diplomaatiksi\", sanoi Armfelt miettien ja kysäisi\nsamassa: \"Aikooko teidän majesteettinne pyytää häntä Englannin\nedustajaksi Talvipalatsiin?\" Mutta Aleksanteri kampasi äänettömänä\npähkinänvärisiä kiharoitaan.\n\nKeisarin suomalainen suosikki oli ollut koko kevättalven omiin\nsuunnitelmiinsa vajonneena. Pietarin seurapiireissä yltyi kiihkeä\nranskalaisviha, ja Armfelt antoi tuon sähköisen tunnelman valua\ntajuntaansa, avasi sille olemuksensa huokoset, ikään kuin se olisi\nhetkeksi huumannut hänen kalvavaa irrallisuudentuntoaan. Pieni,\nsuljettu ryhmä venäläisiä ja emigrantteja keräytyi näinä aikoina\nkiinteäksi sotapuolueeksi, kulutti iltojaan milloin hänen, milloin\namiraali Mordvinovin tai kreivi Novosiltsevin palatsimaisissa\nasunnoissa ja hautoi suurta hanketta hyvän punaviinin ääressä. Tähän\npiiriin kuului Serra Capriolan herttua. Hän oli toiminut Venäjän\nhovissa lähes neljä vuosikymmentä ja jäänyt auttamattomasti pohjaa\nvaille, kun Joachim Murat, ranskalainen marsalkka, kohosi kolme vuotta\nsitten Napolin kuninkaaksi. Nyt hänen kipinöivä henkevyytensä toimi\nkipeän vihan palveluksessa, vihan, joka kohdistui korsikkalaiseen\nhävittäjään, leskikuningatar Karoliinan voittajaan. Vaikka hänen\nrintapielessään säteilivät keisarikunnan korkeimmat tähdet ja vaikka\nhänen vaimonsa oli sukulaisuussuhteissa Pietarin loistavimpaan\nylhäisöön, Serra Capriolan herttua vetäytyi hovielämästä syrjään.\nHänen kaiken aikansa anasti suunnitteleva, hautova sotapolitiikka;\nse täytti hänen tyhjät päivänsä ja pelasti hänet siitä alemmuudesta,\nmihin komean diplomaattiuran nopea sortuminen olisi muuten syössyt.\nTämä hävinneen kuningaskunnan kummitteleva edustaja paloi halusta\ntoimia salaisen sotapuolueen asioissa. Hänen lähettiläänkodissaan\nistuivat Mordvinov, Armfelt ja ranskalainen kreivi d'Allonville,\njonka suomalainen aatelismies oli vuosia sitten kohdannut Wienissä.\nRanskalainen oli seitsemän vuotta sitten nainut sotamarsalkka Munnichin\npojanpojan tyttären, sievän Katarina Antonovnan, ja tämä avioliitto,\njoka kuului kreivin diplomaattiuran kaikkein taitavimpiin tekoihin,\njuurrutti hänet pietarilaiseen seuraelämään. Mutta d'Allonvillen\nsileiden asenteiden alla paloi vanha viha korsikkalaista kohtaan. Hän\noli valvonut useita öitä saadakseen vihdoinkin valmiiksi salaisen\nmemoriaalin, joka monistettiin varovasti ja toimitettiin Aleksanterin\nluettavaksi. Se sisälsi taitavan strategisen suunnitelman Venäjän\narmeijan harkitusta peräytymisliikkeestä, joka houkuttelisi vihollisen\nsisämaahan. d'Allonville ja Armfelt vaalivat hiljaista toivoa, että\nsiemen olisi todella langennut hyvään peltoon. Ajatus voi vielä\nkeisarin kädessä muuttua voittoisaksi aseeksi. Mutta tietysti hänen\nmajesteettinsa suvaitsi aluksi vaieta! Ei voinut aina aavistaa, missä\nmäärin Aleksanterin sanat paljastivat hänen todelliset aikeensa ja\nmissä määrin hän kääriytyi luottamuksellisuuteen kuin naamiaisviittaan.\n\nTalvipalatsin puistossa suhisi kevät, valo kipinöi vielä hiukan\nkoleasti korkeista ikkunaruuduista. Keisari kuljeskeli avopäin tämän\nsalaisen versomisen keskellä ja työnsi äkkiä kätensä Armfeltin\nkyynärtaipeeseen. \"Olkaamme vilpittömiä\", hän sanoi. \"Luotan teihin\ntästä lähtien ehdottomasti. Tiedättekö, miksi? No niin, teidän\nsotilaallinen vainunne vetää tosiaankin vertoja parhaimpien strategieni\nymmärrykselle. Amiraali Tšitšagov on äskettäin ehdottanut minulle\nsamaa, mitä te esititte jo vuosi sitten.\"\n\nKun Armfelt silmäili hieman kummissaan hänen kasvojaan, Aleksanteri\nselitti: \"Vuosi sitten, kevätkesällä... Jätitte minulle memoriaalin,\njoka oli ristitty, ellen väärin muista, valtiolliseksi ja\nsotilaalliseksi kuvaukseksi nykyisestä olotilasta'. Muistatteko?\"\nArmfelt teki keveän torjuvan eleen. \"Olen yhä samalla kannalla\",\nhän vastasi. \"Koko suunnitelma sisältyy ajatukseen, että jos Ranska\nsaadaan tuhlaamaan sotavoimansa loppuun Italian sisäosista ja Espanjan\nrannoilta Weikseliin ja valtamereen asti, voitto on Venäjän. Sitä\nvarten on tehtävä syrjähyökkäyksiä. On käytettävä kreikkalaisten ja\nalbanialaisten apua ja lyötävä venäläinen kiila Dalmatian kylkeen.\nTäytyy turvautua englantilaisiin, sisilialaisiin ja kalabrialaisiin ja\nhyökätä Napoliin. Teidän majesteettinne tietää, että jos tämän lisäksi\nuhataan Hannoveria, Hollantia, Bretagnea, ei itse pirukaan voi pelastaa\nranskalaisia. Puhuin tästä d'Allonvillelle ja Serra Capriolalle...\"\n\"Mutta ette Tšitšagoville?\" tokaisi Aleksanteri lyhyesti. \"Joka\ntapauksessa hän on minulle vakuuttanut mitä ponnekkaimmin, että me\nperimme voitonpalmun, jos marssitamme joukot Illyriaan ja Dalmatiaan,\nNapoleonin uusiin valloitusmaihin.\" Armfelt yritti turhaan lävistää\nkeisarin verhoutunutta ilmettä. \"Teidän majesteettinne aikoo siis...?\"\nhän aloitti varovasti. \"Olen hyväksynyt suunnitelman\", sanoi\nAleksanteri. \"Tähän tuleen minä lähetän Tonavan armeijan, joka on\nasettunut Valakiaan. Moldavan ja Serbian väestö ja montenegrolaisetkin\novat tietysti jo yhteisen pyhän uskomme kautta yhdistetyt meihin...\"\nHänen silmiinsä syttyi salaperäinen kostea hehku. \"Suuri slaavilainen\nristiretki länteen...! Venäläisen ajatuksen voitto gallialaisesta...!\nYhdeksänkymmentäyhdeksän kertaa tuo pikkuinen aivo-olento on voittanut,\nmutta sadannella kerralla hänet voittaa voima, jonka hän ja hänen\nkaltaisensa ovat täydellisesti kieltäneet: näiden rajattomien arojen\ntunne, maan sykkivä sydän, Äiti Venäjä.\"\n\nKeisari liitti kaksi sormea vastakkain, kohotti kätensä ja teki\nristinmerkin. Tällä hetkellä pilvi vetäytyi syrjään auringon edestä,\nja Armfelt näki, miten tsaarin pähkinänväriset kiharat alkoivat\nvälkehtiä kuin kultaiset ja vaskiset liekit. Kaikki jokapäiväinen ja\nkouriintuntuva hävisi salaisen uudistumisen voimasta Aleksanterin\nolemuksesta, ja taitavasta maailmanmiehestä tuli yhteisen apostolisen\nkirkon suurin poika, salaperäinen uskonsankari. Ja Armfeltista\ntuntui, että keisarin kasvojen elävä liha kalpeni miltei läpinäkyvän\nlasimaiseksi, kunnes hänen edessään ei enää seisonut todellinen mies,\nvaan jokin niiden kuultokuvien hahmoista, joita papit asettavat\nkirkkojen alttareille, vahakynttilöiden tuikkeeseen. Vaikutelma oli\nahdistavan voimakas. Tsaarin silmäkalvoista taittui näinä innostuksen\nhetkinä vieras, salaperäinen, itämainen valo — uskonnollisen\nantaumuksen loimo, joka oli kuin Kasaanin Jumalanäidin sinisen\nmalakiittihameen väikettä, kuin Uspenskin kirkon tuhansien kynttilöiden\nja kultasipulien heijastusta. Mutta tässäkin sulautui ovela ele tunteen\naitouteen, petollinen vaikutelma säläsi tässäkin keisarin todellisen\nhahmon ja esti näkemästä hänen oikeita kasvojaan. Missä määrin hänen\nhurskautensa oli näytelmää? Kukaties hän pukeutui pyhyyteen kuten\nhänen piispansa ja patriarkkansa loistaviin messukasukkoihin...!\nArmfelt katseli herkeämättä hänen kasvojaan, jotka olivat kohotetut,\nylimaallisen haaveen kirkastamat, ikään kuin keisari näkisi edessään\nuneksimansa Pyhän Venäjän ylösnousemuksen. Tuuli suhisi Talvipalatsin\npuistossa. Sjestnoi Rynokilta päin kajahti tukahtunut balalaikansävel\nja sitä myötäili metallinen kumahtelu, jonka maalaissoittajat\nloihtivat domran kielistä. \"Suuri jumalanmies, _bozy tseloviek_\nKondrati Selivanov on ennustanut voittoa\", sanoi keisari hitaasti,\nkuin viivyttäen huulillaan noiden sanojen mystillistä makua. Mutta\nArmfelt ei päässyt selville, halusiko hän jostakin käsittämättömästä\nsyystä nöyryyttää itseään vieraan diplomaatin edessä, hekkumoida\nslaavilaisessa alennuksessa, kiusata itseään ja toista.\n\nJätettyään Armfeltin seuran Aleksanteri vetäytyi palatsin\nsisähuoneisiin. Hän seisoi hetken tyhjässä eteishallissa, jonka hämyssä\nhehkui ikonien rubiineja ja safiireja, Kristuksen haavojen ja sinisen\ntaivaankannen vertauskuvia. Keisari oli juuri polvistumaisillaan\nkultaisen pyhimyksen eteen, kun halliin ilmestyi aivan äänettömästi\nkenraaliadjutantti Volkonski, komea, hieman elähtänyt ylimys, jonka\nkaikissa liikkeissä oli jotakin hiipivän kissamaista. \"Siinähän\nolettekin\", sanoi keisari, mutta adjutantilta ei jäänyt huomaamatta\nhänen kummallinen, epävarma ilmeensä. Sisimmässään Aleksanteri oli\noudosti jännittynyt. Että Volkonski ilmestyi juuri nyt, hetkellä,\njolloin hän oli vaipumaisillaan hartauteen... Hämärä sisäinen hämminki\nkuohui hänen mielessään, ja vaikka hän oli saavuttanut tämänhetkisessä\nuskonhurmiossaan ihmeellisen täyden ja aidon asteen, kenraaliadjutantin\nsaapuminen puhalsi hurskaudenliekit sammuksiin. Aleksanterista\nmiltei tuntui, että hän oli yrittänyt pettää Isää Jumalaa. \"Kreivi\nAraktsejev on palatsissa. Hän tahtoo tavata teidän majesteettianne\",\nsanoi Volkonski puoliääneen. \"Kieivi Araktsejev?\" toisti keisari kuin\nihmetellen, vakoillen pienestä seinäpeilistä omien kasvojensa nykiviä\nilmeitä. No niin, hänen suupielensä olivat tänä hetkenä kavalasti\npingottuneet; niissä ei huomannut jälkeäkään jumalisuudesta. \"Ei!\nEn tahdo puhutella häntä nyt\", hän sanoi odottamattoman kiivaasti.\n\"Kätenne, Volkonski... Saattakaa minut tsaarittaren luo.\"\n\nKun keisari asteli kaikuvien salien halki kenraaliadjutantin rinnalla,\nhänen kuulonsa herkistyi luonnottomasti ja hän yritti vaientaa omien\naskeltensa ääntä, erottaakseen sen... sen... Pian hän kuulisi pehmeän\nkumahduksen, joka syntyy, kun jotakin hyvin velttoa ja raskasta kaatuu\nparketille. — Eikö mikään maan tai taivaan voima voisi koskaan tuhota\nvarjoa, vapauttaa hänen sieluaan pelosta? \"Mutta\", sanoi keisari\nitsekseen, \"enhän minä ole syyllinen\". Varmaankin hänen vedenvärinen\nkatseensa oli avuton ja epäröivä, sillä kenraaliadjutantti vilkui\nsivulta hänen ilmeitään.\n\nAleksanteri tunsi itsensä kuin saarretuksi. Tuossa astui muuan niistä\nmiehistä, jotka silloin, julmana tuulisena maaliskuunyönä, pesivät\nkäsiään Mihailovskin palatsin keittiössä, isossa kuparikasarissa...\nMutta hän, Aleksanteri, oli itse saartanut itsensä. Mikäpä estäisi\ntoimittamasta heitä kaikkia kauas maanpakoon, jos sillä teolla olisi\nmitään merkitystä. Passons, näin oli parempi. Kenraali Bennigsenin\nhän tosin oli tehnyt Liettuan kenraalikuvernööriksi ja lähettänyt\nnäkyvistään, sillä hän ei kestänyt katsoa tuota pitkää, luisevaa\nluurankoa, jonka ääni oli eräästä tietystä yöstä saakka niin ihmeen\ntärisevä ja kimeä. Mutta ruhtinas Galitsin eleli kaikessa rauhassa\nhänen läheisyydessään; kreivi Uvarov, aateliskaartin rykmentin\nmuinainen komentaja, oli tullut hänen eroamattomaksi uskotukseen,\nhänen huvitustensa jakajaksi kuten aikoinaan Novosiltsev, \"intiimin\nkomitean\" taitava erityissihteeri. Oh... oh... nautintojenkin yli\nheittyi sama kummitteleva kalmanhämy. Se vainosi keisaria kauniin rouva\nŽerebtsovin vuoteelle, se oli aivan äkkiä lamauttanut hänen miehuutensa\nKönigsbergissä, kun Preussin Armida, romanttinen kuningatar Luise,\navasi parhaillaan liivejään.\n\nVoima pakeni hänen ytimistään ja hänen vereensä hiipi hirveä, halpaava\njähmetys. Keisari miltei taipui ajatukseen, että hänen pitäisi\nsittenkin tuottaa palatsiin vähävenäläisiä jumalanmiehiä, jotka\nnäyttivät puolipökeröiltä kirgiiseiltä mutta osasivat karkoittaa\npelon, impotenssin ja pahojen unien perkeleitä. \"Suvaitseeko teidän\nmajesteettinne tavata kreivi Araktšejevin illalla?\" kysyi Volkonski\näkkiarvaamatta. Mutta Aleksanteri ei vastannut. Tänä hetkenä olivat\nkellot virittäneet suuren yhteissoiton kaikissa Pietarin kirkoissa,\nkeisari kuunteli niiden pauhua ja antoi heläjävän kumun tulvia\nsieluunsa, joka oli vaivattu ja yksinäinen.\n\nKun hän astui tsaarittaren makuukamariin, kellojen pauhu humisi vielä\nhänen korvissaan. Tsaaritar Elisabet, Badenin perintöprinssin tytär,\njonka hauraansolakka vartalo oli kuin vanhaa särkyvää porsliinia,\nlevitti sirosti laajoja hameenliepeitään ja notkisti polviaan. Varvara\nGolovin, jumalinen ystävätär, kohotti kovin pelästyneenä kyyneliset\nsilmänsä kirjasta, jota hän oli juuri lukenut. Kaksi juhlallista\nylimystä, Pyhän Synodin prokuraattori Galitsin ja metafyysikko\nKošeljov, kumartuivat miltei maahan asti, kun keisari näyttäytyi.\n\"_Allons!_ Lukekaa vain rauhallisesti, madame Golovin\", kehoitti\nAleksanteri. \"Mitä uutta, Rodion Košeljov...?\" Hän heittäytyi tuoliin,\navasi pienen sinisen lievetakkinsa alimmat napit helpottaakseen\nhengitystä. Armolliset haaleansiniset silmät mittailivat Galitsinin\nmurheellista muotoa ja Košeljovin nöyrää, köyryä vartta. \"Piru\nheidät tiesi\", keisari ajatteli itsekseen. Oli mahdotonta aavistaa,\nmiten paljon kaikkeen hurskauteen liittyy itsepetosta, tietoista tai\ntiedotonta. Tuossa kumarteli ja murehti hurskaista hurskain, Pyhän\nSynodin prokuraattori, mies, joka ei ollut lukenut Raamatusta muuta\nkuin kertomuksen Oholasta ja Oholibasta, kun hänet tempaistiin kaikista\nirstailuistaan ja istutettiin pappien ja munkkien pöytäseuraan.\nJa Košeljov! Hän puhui aina Swedenborgista, Lavaterista ja\nSaint-Martinista, mutta kun hän huomaamatta tarkasteli naisia pienillä\ntuikkivilla silmillään, jotka olivat kuin poltetut mantelit...! Hm,\nhm...\n\nVaikka Aleksanteri omaksui mahdollisimman huolettoman asenteen, vaikka\nhän elehti, nauroi ja esiintyi kohteliaana ritarina, hänet vastasi\nilkeä vaivautumisen tunne. Niin kävi aina. Milloin tahansa hän etsi\nElisabetin seuraa huumatakseen yksinäisyyden sairautta, hän joutui\nkerta kerralta kokemaan, että hänen ja tuon kauniin nuoren naisen\nvälillä oli sisäisen autiuden rajattomia erämaita. Hänen hymynsä eivät\nkoskaan saapuneet perille, hänen kiihkeä rakkautensa laimeni ja sammui,\nennen kuin Elisabet Aleksejevnan kostean loistavista enkelinsilmistä\nvälähti ymmärtämys. Tuntui aivan kuin heidän sielujensa kellot olisi\nviritetty eri tahtiin. Keisarin silmät imivät laajennein terin\ntsaarittaren hentoa suloutta ja hänen mieltään vihloi ajatus: Miten\nläheinen ja miten kaukainen! Elisabetin elämännaamiota hän ei voinut\nriistää. Tuo solakka, unelias, väsähtänyt porsliiniolento koristi hänen\nelämäänsä, lisäsi läsnäolollaan palatsitanssiaisten siroutta, kuului\nhänen määrättömiin rikkauksiinsa, mutta ei kyennyt lämmittämään hänen\nviluista sydäntään. Elisabet liikkui linnan saleissa kuin aineeton,\nruumiiton henki, yhtä naisellisena ja yhtä tavoittamattomana kuin\njokin Botticellin sulottarista. Hänen vaaleanruskeista hiuksistaan ja\nkalvaista käsivarsistaan uhosi alkoovin lämpö, sakeiden hajuaineiden,\nambran ja kuihtuvien iiriksien imelä, kiihoittava tuoksu, mutta hänen\nruumiinsa oli oudon viileä, neitseellinen. Nyt hän istui tuossa,\nkapeat maidonvalkoiset kädet helmassaan, seuraten puolittain uneliaana\nhurskaan Varvaran hymisevää lukemista, joka oli kuin itkuista\nkatumuksentekoa. \"Mikä nainen\", ajatteli keisari. Ja tahtomattaan hän\nrupesi muistelemaan rakastajattariaan, salaisia ja julkisia, sellaisia\nkuin kaunista rouva Žerebtsovia, vallatonta demoiselle Bourgoinia,\ntyperää, rehentelevää rouva Bakaratia... Kaikki he olivat olleet vain\nturhia, arvottomia nautinnon välineitä, joihin hän oli turvautunut\nmäärättömässä yksinäisyydessään. Ei edes Maria Antonovna, bojaari\nNariskinin henkevä puoliso, voinut pelastaa keisaria mystillisestä\ntyhjyydenpelosta, milloin he näyttelivät intohimon tragikomediaa\nFontankan linnan makuuhuoneessa.\n\nRouva Golovinin ääni paisui juhlalliseksi hyminäksi: \"Kuule minua,\nyhteinen apostolinen kirkko kaikkine pyhäinkuvinesi, kaikkine oikeine\npienine kuvinesi, kaikkine apostolisine kirjoinesi ja lamppuinesi,\npyhine alttariverhoinesi ja oikeauskoisine messukaapuinesi,\nkiviseininesi, rautalaattoinesi, hedelmöivine puinesi ja kukkinesi!\nRukoilen sinuakin, oi Jumalan kaunis päivä, rukoilen taivaallista\nkuningastasi...\" Tsaarittaren raukeilla silmäluomilla syveni sinertävä\nvarjo; hänen päätään särki. Molemmat läsnäolevat ylimykset, Galitsin\nja Koseljov, tuijottivat neuvottomina kynsiään. Keisarin teki mi eli\nmurskata jotakin.\n\nHUHTIKUUN lopulla Aleksanteri lähti länsirajalle koottujen joukkojensa\npäämajaan Vilnoon, ja parooni Armfelt, jonka keisari oli nimittänyt\nensimmäiseksi kenraaliadjutantikseen, seurasi jäljessä hieman\nmyöhemmin. Hän lähti matkalle kovin ristiriitaisin tuntein. Jos hän\noli talven kuluessa osallistunutkin niihin vehkeilyihin, joilla Tverin\nsotainen pikkuhovi tai poliisiministeri Balasov apulaisineen yrittivät\njärkytellä valtiosihteerin luottamusasemaa, hän otti näinä päivinä\naivan tyrmistyneenä vastaan tiedon, että Aleksanteri oli karkoittanut\nMihail Speranskin Nižni-Novgorodiin. Tämä hovin mahtavimman poliitikon\nkukistuminen peittyi salaisuuden hämärään. Armfeltille tuotti laihaa\nlohtua aavistus, että syyt piilivät sittenkin syvemmällä kuin hänen\ntai hänen ystäviensä vihjailuissa. Hänelle itselleen Speranskin\nlähtö merkitsi nopeaa nousua, sillä nyt, kun keisarin suosio valaisi\nesteettömästi hänen tietään, hän sai nähdä monen himoitun hedelmän\nkypsyvän ja monen kultaisen omenan putoavan ojennettuun käteensä. Hän\nosallistui nyt virallisesti asioihin, joita hän oli tähän mennessä\nsalaa ohjaillut neuvoillaan. Keisari koroitti hänet jäseneksi\nvaltakunnan neuvostoon, mikä tietysti merkitsi vain, että hänen\ntyöpöydälleen kasautui lainehtiva paljous finanssi ja talousosaston\nkiireellisiä papereita, sotaväen ylläpitokomissionin asioita, kirjeitä,\nmemoriaalien luonnoksia, pöytäkirjanotteita. Samoihin aikoihin, kun hän\npuki yllensä venäläisen kenraalinunivormun, Turun yliopiston konsistori\nvalitsi hänet yksimielisesti erotetun Speranskin seuraajaksi,\nyliopiston kansleriksi. Kun hän vihdoin pääsi lähtemään Pietarista\narmeijan päämajaan, hänestä tuntui, kuin hän tietoisesti ponnistelisi\ntehdäkseen oman elämänsä mahdollisimman repaleiseksi, hajoittaakseen\nitsensä tuhansiin tehtäviin. Sillä tavoin kukkivat kasvit, joiden\njuuria kalvavat pienet loiseliöt ja joiden soluissa elämän mehu ehtyy.\nMutta sitä ei huomaa kukaan; kaikki näkevät vain runsaan, rikkaan\nkukinnan, kuoleman petollisimman valeasun, joka saa ajattelemaan\nehtymätöntä elämänvoimaa.\n\nKesken tempoilevia toimenpiteitä ja kuumeista työnhalua Armfeltia\nahdistivat kysymykset, jotka saivat hänet äkkiä pysähtymään\nriennossaan: miksi? Mitä varten? Mitä varten hän tuhlasi voimaansa\noudolle, vieraalle valtakunnalle, hirviölle, joka oli ahmaissut\nhänen synnyinmaansa? Miksi hän pukeutui niin auliisti venäläiseen\nkenraalinpukuun ja paljasti aseensa niiden puolesta, joita vastaan\nhän oli aikoinaan johtanut omaa prikaatiaan? Jos hän eritteli\nitseään, hän löysi vain uskollisuutta sen miehen muistoa kohtaan,\njonka kuuliaisena varjona hän oli kerran elänyt. Kustaa III:n\nhäilähtelevä, levoton, kuumeinen henki katsoi joskus sanomattoman\nselvästi Aleksanterin silmäteristä, ikään kuin vainaja olisi lainannut\nsäkenen oman persoonallisuutensa liekistä Venäjän keisarille. Tätä\nvaikutelmaa tuki voimakas aavistus, että Aleksanterissa täyttyi ja\nsai päätöksensä ihmislaji, johon hänkin tunsi kuuluvansa: loistava,\nurhea ja väsähtänyt rotu, joka vietti oudon ajan melskeessä irrallista\nkummituselämää. Hän itse takertui kouristuksenomaisesti viimeisiin\nmuotoihin, mitä hänen aikakaudestaan vielä oli jäänyt jäljelle. Hän\neli ja työskenteli noiden muotojen hyväksi, sovitti elämästä heltiävän\nsielunsa niihin, tahtoi koteloitua niiden sisään, suojata itsensä.\nJa kuitenkin hän näki valojen himmenevän kaikissa palatseissa, tunsi\nomassa veressään viluisen puistatuksen, joka valtaa ihmisen vain\nhaudoilla, ja aavisti, että sama myrkyllinen lamautuminen riudutti\nkeisaria, hänen suosikkejaan, hänen elähtänyttä hoviylimystöään. Mutta\nhe elivät vielä, ja heidän toimiva elämäntahtonsa osoitti nousua.\nVielä heillä oli päämääriä, mihin ponnistella. He rakastivat kaikki\nsellaisia suuria asioita kuin kansojen itsenäisyyttä, omientuntojen\nvapautta, humaanisuutta, Euroopan rauhaa, koska heidän nuoruudessaan\noli uskottu, että nuo kaikki olivat kumoamattomia selviöitä kuten\nluonnon lait. He olivat kaikki valistuneita, hienostuneita yksilöitä,\nja juuri yksilöinä he nousivat Napoleonia vastaan, kukistaakseen\nhänen hahmossaan matalan, tasapäisen, hahmottoman hirviön, massan.\n— Armfelt pysähtyi tähän ajatukseen; se vihlaisi syvältä, se sai\nhänet neuvottomana epäröimään. Kansojen sotaa, joka Napoleonilla oli\nvastassaan, johtivat lopultakin nuo rotunsa viimeiset, nuo maaperästään\ntempautuneet yksilöt, voittaakseen viime hetkessä pelin, joka jo näytti\nmenetetyltä. Yksilöllisyyden ajatus nousi joukon ajatusta vastaan,\nmennyt aika liikkui uhkaavana nykyisyyttä kohti. _Eh bien_, hän itse\nkuului menneeseen! —\n\nVilnossa vallitsi Armfeltin saapuessa kiihkeä mieltenkuohu.\nSodankäynnin suunnitelmaa ei vieläkään ollut lopullisesti päätetty,\nsillä Aleksanterin kenraalit jatkoivat Pietarissa alkanutta riitaa.\nKeisarin päämajassa todisteltiin karttojen ja laskelmien avulla,\nettä Barclay de Tollyn johtama pääarmeija voitaisiin peräyttää\nVäinäjoelle Drissan varustuksien turviin, jos Napoleonin ylivoima\nkääntyisi sitä vastaan. (Nuo varustukset olivat preussilaisen Phullin\narkhimedeenpiste, ja hän puhui niistä alinomaa, kuunneltiin häntä\ntai ei.) Ruhtinas Bagrationin armeija, joka odotti Niemenin ja Bugin\nvälimailla, taas voisi tehdä syrjähyökkäyksen ja saattaisi sen kautta\nranskalaisten etappilinjan vaaraan. Mutta oli olemassa toinen,\npikaisempi ratkaisu, jonka puolelle Armfelt kiihkeästi asettui. Oli\naikaa hukkaamatta hyökättävä Varsovan herttuakuntaan, jotta Napoleon\nei ennättäisi lisätä sotavoimaansa puolalaisilla joukoilla ja anastaa\nheidän varastojaan.\n\nSillä välin kuin esikuntaupseerit kiistelivät siitä, tuliko rajoittua\npuolustukseen vaiko hyökätä, Aleksanteri antoi ajan valua hukkaan\nkuin hiekan sormista. Hän oli kovin päättämätön ja epäröivä, mutta\ntämä neuvottomuus koski vain reaalisia toimenpiteitä. Kun hän istui\npäämajassa, edessään karttoja ja asiapapereita, hänen silmiensä hehku\npuhui täysin toista kieltä kuin avuttomat käsien eleet ja hiljainen,\nepätietoinen hymyily. Hän tutustui kiusaantuneena memoriaaleihin,\njotka suomalainen uskottu oli sepittänyt; niissä ehdotettiin\nsotavoimien keskittämistä hyökkäykseen tai ainakin aktiiviseen\npuolustusasenteeseen. Aleksanteri kuunteli tarkkaavana mutta ääneti\nArmfeltin selitystä: \"En tietenkään tarkoita, että joukot olisi\nkoottava yhteen kuin kanaparvi. Tämä keskittäminen merkitsee vain\narmeijanosastojen lähentämistä. Se tekee nopean yhteistoiminnan\nmahdolliseksi, mitä tapahtuukin. Jos Barclayn joukot ja Bagrationin\njoukot sijoittuvat kauas toisistaan, Napoleon tunkee aukkoon\nranskalaisen täytteen. Olen ajatellut sitäkin mahdollisuutta, että\nhän käyttäisi hyväkseen kiertoliikettä. Hän voisi kiertää Niemenin ja\nNarevin välille sijoitetun armeijamme. Vannon, että olen ottanut lukuun\nkaikki ajateltavissa olevat siirrot, jotka voisivat saattaa teidän\nmajesteettinne pelin remissiin. Mutta niissä ei ole ainoatakaan, mitä\nei voisi torjua keskittämisellä...\"\n\nVihdoin Armfelt ryhtyi laatimaan yksityiskohtaista ehdotusta\nintendentuuritoimen järjestämisestä kannalle, joka sallisi muonavarojen\nnopean kuljettamisen aina joukkojen liikkeiden mukaan. Mutta kreivi\nCancrin, länsirajalla olevan armeijan pääintendentti, suhtautui siihen\nperin vastahakoisesti. Suunnitelma tuntui hänestä epäkäytännölliseltä;\nhän todisteli keisarille, millaisiin mahdottomiin kustannuksiin se\njohtaisi, ja Armfelt huomasi surukseen, että hänen suunnitelmansa\nraukesi; intendentuurilaitoksen johdolla oli lopultakin ratkaisuvalta\ntässä asiassa.\n\nVähitellen, hyökkäyksen uhkan kasvaessa, keisarin epäröinti väistyi\nkummallisen kiihtymyksen tieltä. Esikuntaupseerit tarkkasivat\nhuolestuneina tätä levottomuutta. Nyt, suuren ratkaisun edellä,\nAleksanteri vaipui välkehtivän tunnetilan valtaan ja hänen\nvedensinisistä silmistään säihkyi joinakin hetkinä hehku, jonka Armfelt\noli pannut merkille Talvipalatsin puistossa. Se oli vaarallista\nlumoissaoloa, uhkaavaa vajoamista yhä syvemmäs uneen, mahdollisuuksien\nja utopioiden petolliselle rajalle. Tässä kimaltelevassa mielentilassa\nkeisari näytti sokeasti seuraa van daimonia, joka haltioitti hänen\nhenkensä näkeväksi ja sokaisi hänen käytännöllistä ymmärrystään\nilmestyksen kaltaisilla kuvilla.\n\nVaikka yleisesikunnan upseerit esittivät vilkkaita vastalauseitaan,\nhän tarttui nyt suunnitelmaan, jonka preussilainen Phull oli aikoinaan\nesittänyt ja jonka Armfelt ja d'Allonville olivat omissa mietinnöissään\nottaneet lukuun. Sen mukaan Venäjän joukkojen tuli taistellen väistyä\nVäinäjokea ja Berezinaa kohti; Drissassa Väinäjoen ja Vitebskin\nvälillä sijaitseva varustus olisi tämän sotaliikkeen turvana. Keisari\nviihtyi päiväkaudet karttojen ääressä, hän piirteli harpilla laajoja\nympyröitä ja mittasi viivottimella raja-asemien välejä; hän todisteli\nkaikille epäilijöille aikeen valtavuutta ja oli perustavinaan kaikki\nvakuuttelunsa yksityiskohtaisiin tietoihin Venäjän ja Ranskan armeijan\nstrategisista mahdollisuuksista. Mutta kesken asiallisia todistelujaan\nAleksanteri näki unta valvovin silmin, ja hänen kohonnut mielentilansa\nriitti antamaan koko sodankäynnille ilmestyskirjamaisen luonteen.\nMikä Phullin suunnitelmassa eniten hurmasi häntä, oli innoittunut\nnäkemys Venäjän rannattomasta laajuudesta, joka tällä kertaa kääntyisi\nvihollisen tuhoksi. Henkensä silmillä hän näki maaperän omien voimien\nnousevan pyhään sotaan rauhanhäiritsijää vastaan, näki autiuden imun,\njohon vieras voima vetäytyi kuin tappavaan kurimukseen. Hänen päänsä\nkohosi ja siniset silmät säihkyivät.\n\nJa Armfelt luuli ymmärtävänsä Aleksanterin ongelman, luuli raottavansa\nhänen sielunsa ovia, joista avautui outo, miltei vihamielinen\nsielunmaailma. Kaikki hänen poliittiset aikomuksensa ja tekonsa olivat\njo kauan imeneet voimaa yhdestä ainoasta unesta. Hurmauksensa Nebolta\nkeisari katsoi luvattuun maahan, joka oli laajempi ja mahtavampi\nkuin Venäjän maantieteelliset rajat näyttivät; hedelmällisten\nviljamaiden, kukkivien arojen ja uneksivien kylien maahan, jossa\nasui voimakas, suuruuteen kutsuttu rotu. Tuo kaikki kuvastui hänen\nsilmiinsä bysanttilaisen mystiikan valohämärän lävitse. Kullattujen\nsipulien väike ja sakea pyhäinsavu peitti todellisuuden kuvat, peitti\nnälänhädän ja lavantaudin hävittämien kylien harmauden, ryysyiset\nkerjäläislaumat, joita ajelehti kaupungeissa ja maalla, ruoholaukan\nja pilaantuneiden perunoiden äitelän hajun, henkisen ja ruumiillisen\norjuuden, mätänemisen, slaavilaisen alistumisen hekkuman. Ja Pietarin\nsiivoton kivimassa, joka oli kohonnut Nevan rämeestä hirvittävän\nnylkemisjärjestelmän voimalla, oli valitun kansan pyhä kaupunki, sen\nJerusalem. Mutta oliko näin? — Keisarin kasvoilla pysyi verhottu ilme,\nhänen innoittuneet sanansa eivät milloinkaan ilmaisseet Armfeltille,\nmissä määrin hänen panslavistinen mielialansa oli aitoa, missä määrin\nsitä ohjasi vallanhaluisen ihmisen oveluus.\n\nSillä välin kuin venäläisten joukkojen päämajassa jatkui strateginen\nriita, Napoleonin armeija suoritti keskityksensä Niemenin ja Bugin\nrannoilla, kunnes viisisataaviisikymmentäneljätuhatta miestä, niiden\njoukossa suuri määrä preussilaisia ja itävaltalaisia, seisoi uhkaavana\nrintamana Itämereltä Volyniaan asti.\n\nTämä armeija näytti niin massiiviselta, että tuntui suorastaan\njärjettömältä kuvitella sen uhmaamista. Oman voimansa huumaamana\nNapoleon päätti vielä kerran yrittää rauhallista sovinnontekoa. Hän\ntoimitti Vilnoon notkeimman adjutanteistaan, kenraali de Narbonnen,\njonka sulava käytöstapa oli peräisin hänen nuoruudenpäiviltään\nLudvig XVI:n Versaillesista. Tämä hienostunut lähetti sai tsaarin\npäämajassa odottamattoman kohteliaan vastaanoton, mutta hänen intonsa\nalkoi viiletä, kun hän jo toisen päivän aamuna kuuli, että hänen\npostihevosensa oli tilattu kello kuudeksi samana iltana. Ranskalaisen\nepämääräiset rauhanehdotukset kilpistyivät keisarin hymyyn.\nAleksanteri näytti suorastaan masentavan hänet itämaisella hymyllään\nja rauhallisella vastauksellaan: \"Sanokaa, olkaa hyvä, keisari\nNapoleonille, että minä en ensimmäisenä paljasta miekkaani. Minä en\ntahdo maailman silmissä ottaa vastuuta verestä, joka tässä sodassa\nvuotaa... Mutta Venäjän kansan tapana ei ole väistyä vaaraa. Vaikka\nkaikki Euroopan pistimet olisivat minun rajallani, ne eivät saisi\nmieltäni muuttumaan —\"\n\nJa kun kenraali de Narbonne kohotti kovin epäuskoisena mustattuja\nkulmakarvojaan ja puhalsi pölyhahtuvan välkehtivästä silkki vyöstä,\njosta riippui ritarimerkki, keisari astui pöydän luo. Hän kehitti\nauki rullalle kierretyn kartan. Kapea, värähtämätön sormi liikkui\nhetken aikaa kuin etsien suuren keltaisen tahran kohdalla, joka kuvasi\nSiperiaa, liukui kuudettakymmenettä leveysastetta pitkin, hypähti\nJakutškista Penšinskiin ja osoitti Kamtsatkan niemimaata. Aleksanterin\nhymy puhui tänä hetkenä paljon: \"_Monsieur de Narbonne!_ Katsokaa,\nminne asti Napoleonin täytyy minua seurata saadakseen aikaan rauhan.\"\n\nPian tämän kohtauksen jälkeen liettualainen aateli piti\nAleksanterille juhlat, joiden paikaksi oli valittu Zakretin kartano.\nSuhteellisen vaatimaton maalaispalatsi suurine oranssipuistoineen\nja ananasviljelyksineen kuului miehelle, jonka keisari oli kerran\nnimittänyt Liettuan kenraalikuvernööriksi: laihalle, luisevalle\nkreivi Bennigsenille. Kun Aleksanteri saapui hänen kartanoonsa, hänen\nkorkealla otsallaan oli pieniä hikihelmiä ja hän näytti väkinäisesti\npakottautuvan hyväntahtoisen hallitsijan osaan. Keinotekoisten\nputousten pauhu, puiden suhina, maalaisorkesterin melu, balalaikkojen\nja tamburiinien helskytys paisui hämärän tullen niin voimakkaaksi, että\nkreivitär Choiseul- Gouffier, joka keskusteli Armfeltin ja kirjailija\nAlbert Vandalin kanssa, saattoi tuskin kuulla heidän sanojaan. Mutta\nmelusta huolimatta keisari näytti kuuntelevan jotakin, mitä muut\neivät kuulleet... Kummallinen, kylmä palo, jota hän oli tähän hetkeen\nasti kyennyt säilyttämään, sammui hänen silmistään. Niiden ilmeessä\noli kauhua ja epävarmuutta, milloin tahansa hän sattui katsomaan\nBennigseniin tai kuuli hänen kimakan äänensä. Kun Armfeltin katse\nosui häneen, keisarin kasvot kohosivat hitaasti suuren samppanjalasin\ntakaa ja heidän silmänsä kohtasivat. Silloin Armfelt tiesi, että tuon\nsileän otsan kätkössä asusti aaveita — että sielua, joka kurkisti\nvedensinisten silmäkalvojen ikkunoista, painoi määrätön kauhu... Mikä?\nMitä se oli?\n\nHän ei ehtinyt ajatella ajatustaan loppuun, kun tanssivien parien läpi\npujotteli poliisiministeri Balašov, jolla näytti olevan kiireellistä\nasiaa keisarille. Mutta vaikka Aleksanterin kasvot pysyivät aivan\nilmeettöminä, kun Balašov kumartui hänen puoleensa, ja vaikka tanssi\njatkui häiriintymättä, Armfelt pani merkille, miten monet silmäparit\ntarkkasivat levottomina tätä pientä välikohtausta. Salaisuus paljastui\nillalla armeijan päämajassa. Napoleonin joukot olivat menneet Niemenin\nyli, ja Kovnosta tullut kuriiri tiesi kertoa, että mahdottoman taajat\nvihollisfalangit vyöryivät parhaillaan Vilnoa kohti.\n\nNAPOLEON seurasi Venäjän armeijaa, joka vetäytyi pikamarssissa\nVäinäjokea ja Dnepriä kohti. Niemenin itäpuolella hän oli löytänyt\nmaan autiona ja kylät poltettuina. Hän tuskin saattoi uskoa, että\nAleksanteri luovuttaisi vastarinnatta koko Liettuan ja että Ranskan\nvajaa kuusisatatuhantinen armeija ei kohtaisi Vilnon tiellä mitään\nestettä. Mutta hänen joukkonsa saivat taistella vain paahtavaa hellettä\nja kaatosateita vastaan, näkemättäkään venäläisiä, ne kahlasivat\npäiväkausia pölyävässä lentohiekassa, joka peitti rajattomia lakeuksia\nkuin samumin jäljiltä. Poliisiministeri Balasoville, joka oli\ntsaarin nimessä kerrassaan tyrmistyttänyt Napoleonia ehdottamalla,\nettä tämä peräyttäisi suuren armeijansa ajoissa Venäjältä, hän oli\nuhannut marssittaa joukkonsa Moskovaan. Mutta sisimmässään hän\nuskoi yhä, että ratkaiseva ottelu tapahtuisi jossakin Vitebskin ja\nSmolenskin välillä, avarassa seudussa, jossa Aleksanterin _täytyi_\nkääntyä häntä vastaan. Hellittämätön marssiminen jatkui. Heinäkuun\nkahdentenakymmenentenäseitsemäntenä ranskalaiset saivat näkyviinsä\nvihollisen rintaman Vitebskissä, mutta hämärän tulo esti yhteenoton, ja\nkun seuraavan päivän aamu vaikeni, lakeudet olivat autiot ja tyhjät.\n\nVasta Smolenskissa syntyi ensimmäinen tulinen taistelu, sillä\nBagrationin ja Barclayn armeijat, jotka olivat taitavasti peräytyneet\nhyökkääjien tieltä, yhtyivät siellä vahvaksi puolustusrintamaksi. Mutta\nyön rajalla venäläiset lähtivät jälleen nopealle peräytymismatkalle,\nja Napoleon seurasi heitä yhä kauemmas sisämaahan. Hän vannoi\nesikuntaupseereilleen, että hän ei pysähdy ennen Moskovaa.\nNeljäsataaviisikymmentä kilometriä poltettua ja hävitettyä maata\nvieri ranskalaisen armeijan uupuneiden jalkojen alta taapäin, heidän\nyhdyslinjansa venyi venymistään, ja kenraalit Berthier ja Duroc\ntunsivat rinnassaan pelon kouraisun, kun he muistivat, että joukkojen\nmuonitustukikohta oli jäänyt viidensadan kilometrin taakse ja että\nOderin rannoilla oleviin ammusvarastoihin oli tuhannenkahdensadan\nkilometrin välimatka. Mutta tuima pikkuinen korsikkalainen keinui\nratsunsa satulassa kasvot ilmeettöminä ja juroina. Hän uhrasi kymmenen\nkallisarvoista päivää järjestääkseen joukkojensa muonituksen, ja kun\ntämä lepohetki oli ohi, hän antoi määräyksen lähteä jälleen liikkeelle.\nLoppumattoman vaelluksen erämaa aukeni hänen edessään — hän saattoi\naavistella vihollisen tarkoitusta, mutta hän uskoi onneensa ja antoi\nfalangien vyöryä.\n\nArmfelt oli aluksi seurannut Venäjän armeijan siirtyvää päämajaa.\nMutta hän alkoi kyllästyä siihen sitkeään kinasteluun, jota\nesikuntaupseerit yhä pitkittivät. Peräytymisen ajatus, johon keisari\nitsepäisesti luotti, alkoi sitä enemmän epäilyttää häntä, mitä useamman\nmahdollisuuden tämä passiivisesti taannehtiva sotavoima päästi\nliukumaan käsistään. Kun päämaja oli siirtynyt Drissaan heinäkuun\nkahdeksantena, preussilaista Phullia, suunnitelman alullepanijaa,\nalettiin ahdistaa purevilla arvosteluilla. Virisi huhuja, että hänen\nneuvojensa pohjalla piili petos. Preussilaisen rehellisyydestä ei\nollut mitään takeita ja hän ei ottanut suunnitelmassaan lukuun edes\ntiedustelutoimintaa: eihän lainkaan tunnettu, miten suuri Napoleonin\narmeijan todellinen miesluku oli! Armfelt, kenraali Tuskov ja\ninsinööriupseeri Michaud välkyttivät Aleksanterin silmien edessä\nepäonnistumisen näkyjä, Bennigsen kiusasi häntä syvämietteisillä\nneuvoillaan, Barclay de Tolly kuljeskeli mietiskellen päämajan alueella\nja pudisti epäröiden päätään, milloin keisari otti puheeksi Phullin\njyrkät ohjeet. Tällainen oli tilanne, kun Aleksanteri kiistelyyn\nkyllästyneenä jätti päättävästi johdon Barclay de Tollylle ja nousi\npienen seurueen kanssa vaunuihin Polotskissa matkustaakseen Pietariin.\nHänen kasvoillaan oli suuren mielenkarvauden ilme, sillä hän tuijotti\nnyt suoraan siihen katkeraan tosiasiaan, että hänen läsnäolostaan oli\npäämajassa pelkkää haittaa ja sekaannusta.\n\nNiihin aikoihin kun Barclayn armeija oli edennyt Smolenskiin,\nvanhan Venäjän kuuluisaan rajakaupunkiin, ja yhdistynyt Bagrationin\narmeijanosastoon, Armfeltin hiljaiset epäluulot saivat vahvistuksen.\nVanha kenraali Bagration alistui sangen kiukkuisesti nuoremman\nBarclayn käskyihin, ja näiden kahden päällikön erimielisyys vaikeutti\nmolempien armeijoiden yhteistoimintaa. Armfeltin oli vallannut\napea haluttomuus. Kaikkein mieluimmin hän olisi jättänyt käsistään\nohjakset, joita tuli aina pitää kireällä ja joista oli vain vaivaa;\nhän toivoi pian pääsevänsä kotikartanoonsa Suomeen. Mutta kun hän\nkirjoitti tästä aikeestaan Aleksanterille, keisarin vastaus oli epäävä.\nNäytti tosiaankin silti, että puolittaisissa viittauksissa, joita\nSmolenskin päämajassa suunnattiin häntä vastaan, oli annos totuutta.\nEsikuntaupseerit olivat jo kauan katsoneet karsain silmin suomalaista\nkenraaliadjutanttia, joka pisti nenänsä jokaiseen asiaan, ja vihdoin,\nkun keisari oli aivan kylmästi jättänyt Armfeltin Polotskiin huolimatta\nhäntä seuraansa, epäsuosion käry sai heidät valppaiksi.\n\nVilnossa, Drissassa, Polotskissa, Smolenskissa Armfeltin elämänpiiri\noli supistunut paperien täyttämän työpöydän vaiheille. Hän oli\nhoidellut lukemattomia tehtäviään päämajasta käsin. Sitä varten hän\noli heti Vilnoon tultuaan virittänyt laajan kirjeenvaihdon verkoston,\njonka keskipisteessä hän kehräsi lankojaan kuin hämähäkki, kutoi\nne lujaksi, hienoksi seitiksi, tarkkasi niiden huomaamattomintakin\nvärähtelyä. Mitä tuli Suomen komitean toimintaan, se oli nimellisesti\nsiirtynyt Aminoffin haltuun. Mutta kaikki tehtävät ja asiakirjat,\nmitä väliaikainen johtaja toimitti hänen käsiinsä päämajaan, Armfelt\nesitteli keisarille, ja Pietarissa voitiin täysin syin ihmetellä hänen\ntarmokasta ripeyttään. Hänen toimintansa joustimet eivät höltyneet.\n\nKunpa hän vain pääsisi tuloksiin —! Mutta sota katkaisi monet\nhankkeet, joita Suomen komiteassa versoi. Jo ennen sodan syttymistä\nReuterskjöld ja Aminoff olivat tehneet alustavan ehdotuksen\nsuomalaisen sotaväen pestaamisesta, maaherra Fredrik Stjernvall ja\nvanha vehkeilevä Sprengtporten olivat hieman tinkien kannattaneet\nsamaa ajatusta. Armfelt tarttui siihen halukkaasti ja laati omasta\npuolestaan aloitteen keisaria varten. Tällä asialla oli monta ajajaa,\nsen hän voi tyydytyksellä todeta. Sitä ohjasi Helsingistä hänen\nvanha uskollinen ystävänsä Ehrenström, joka viimein sepitti _Åbo\nTidningiin_ lavean ja perinpohjaisen kirjoituksen asiasta; hän teroitti\nsuuriruhtinaskunnan kaikille asukkaille, sen jokaiselle säätyluokalle,\nuhrausten välttämättömyyttä ja kastoi kynänsä musteeseen kuvaillakseen\ntoistamiseen niitä kauhuja, joita Napoleonin voitollepääsy tuottaisi\nSuomessakin. Kenraalikuvernööri Fabian Steinheil ponnisteli omalla\ntahollaan aikeen hyväksi. Näytti siltä, kuin kaikkialta Suomesta olisi\nkajahdellut hyväksyvä, innostunut kaiku ja kuin lukemattomat kädet\nolisivat ojentaneet ropoja kollehtiastiaan. Mutta Armfeltin entinen\nvälitön yhteys Aleksanteriin oli juuri näihin aikoihin katkennut, ja\nhänen mieltään katkeroittivat keisarin kirjeet, joissa tämä sivuutti\ntietoisesti suuret alat hänen uutterasta toiminnastaan.\n\nOli hetkiä, jolloin Armfelt saattoi kohottaa kalvaat väsyneet kasvonsa\nasiapapereista ja katsoa välinpitämättömän ylenkatseellisesti\ntätä rajatonta maata, tätä outoa, ongelmallista kansaa. Tuohon\nsilmäykseen mahtui keisari ja hänen aavemainen hovinsa, jossa\nmenneen aikakauden loistoton jälkielämä yhä jatkui traditioina,\nmuotoina, tottumuksina; ne olivat vain kimaltelevia kirjavia\nkoteloita, joiden sisässä perhosentoukka on tukehtunut. Tuo silmäys\nkäsitti Tverin vehkeilevän pikkuhovin, se sulki sisäänsä Pietarin\nryysyisen rahvaan, bysanttilaiset papit honottavine nenä-äänineen\nja kultaisine messukasukkoineen, veltot, kissamaiset diplomaatit\niänikuisine juonitteluineen, kavalat valtiomiehet ja ritarimerkkejä\nahnehtivat kenraalit, tsaarin aasialaiset neuvonantajat, hänen\nministerinsä, adjutanttinsa, uskottunsa. Armfelt yritti aivan\nennakkoluulottomasti tarkastella asemaansa. Se oli syvintään myöten\nvalheellinen. Tässä hän vuodatti voimaansa vieraan maan asioihin,\ntuossa oli hänen kenraalinpukunsa kultaisine takinreunoineen ja\nvälähtelevine olkaimineen, jotka olivat kuin oopperaräätälin tekemiä.\nMiksi? _Parbleu_, ja kuitenkin Aleksanteri ummisti silmänsä hänen\nuurastukseltaan! Tosin keisari oli kirjeessään kehoittanut häntä\npalaamaan Pietariin ja jatkamaan Suomen asioiden hoitamista, mutta\nsitä vastoin hän oli kylmästi vaiennut kaikista niistä suunnitelmista,\njoissa Armfelt osallistui Venäjän sota ja siviiliasioihin. Tämä\nvälinpitämättömyys saattoi hänen mielensä karvaaksi. Kun hän yritti\ntutkistella epäsuosion syitä, hän saattoi vain ajatella, että\nAleksanteri piti häntä liian omavaltaisena, kun hän rohkeni vastustaa\nBarclayn sotaliikkeitä. Armeijan ylipäällikkö edusti tietysti keisaria,\nja mitä Barclaysta sanottiin, sen saattoi helposti tulkita hänen\nmajesteettinsa omien aikomusten arvostelemiseksi.\n\nKun Smolenskissa yhä jatkui sotaliikkeiden ohjaamista koskeva riita,\nArmfelt vetäytyi päättävästi eroon seurasta ja jätti päämajan.\nHän matkusti Pietariin. Hänen mielessään valvoi toivo, että\nkahdenkeskinen selvittely sammuttaa kaikki turhat epäluulot, mitä\nAleksanteri hautoo hänen uskollisuutensa suhteen. Mutta Armfeltin\nvaunut saivat tällä matkalla vieriä paljon runsaampia virstoja, kuin\nhän oli osannut odottaa. Hieman ennen hänen tuloaan keisari oli\noman seurueensa kanssa, johon kuului Araktsejev, kreivi Tolstoi ja\nuskollinen kenraaliadjutantti Volkonski, lähtenyt matkalle uuteen\nsuuriruhtinaskuntaansa kohdatakseen Turussa Ruotsin perintöruhtinaan\nja neuvotellakseen hänen kanssaan venäläisruotsalaisesta\nliittosopimuksesta. Tämä matka ratkaisi lopultakin kaiken. Armfeltia\nodotti Pietarissa määräys seurata nopeasti muun joukon jäljessä. Hän\nnousi aikaa hukkaamatta ajopeleihin ja suuntasi kaksivaljaikkonsa\npölyävälle tielle, jonne keisarilliset kolmen hevosparin vetämät\njuhlavaunut olivat kadonneet.\n\n\n\n\n2\n\n\nKeisari istui vaunuissaan mietteisiin vaipuneena ja näköjään\nkovin hajamielisenä. Hän oli paluumatkalla Turusta, jossa hän oli\nosallistunut juhlalliseen valtiolliseen ilveilyyn ja kohdannut Kaarle\nJuhanan, Jumalan armosta Ruotsin kruununperillisen.\n\nTämä matka, jonka tarkoituksena oli ollut sen venäläisruotsalaisen\nliiton lujittaminen, mikä oli solmittu huhtikuun viidentenä 1812,\nsuuren sodan aattohetkenä, tapahtui mitä onnettomimmissa oloissa.\nAleksanterilla oli takanaan rasittava voimainmittely Bernadotten\nkanssa, ja vaikka hän saattoi nyt huokaista helpotuksesta, häntä\nkiusasivat synkät sodanhuhut. Varmaankin hänen kasvoiltaan saattoi\nnähdä niiden itkukohtausten jälkiä, joita hänellä oli ollut Turussa\nja joiden ainoana todistajana oli ollut kreivi Araktsejev. Niin kävi\naina. Ruumiillinen herpaannus lamautti hänen voimakkaan tahtonsa.\nSehän oli perin pohjin nujertanut hänet tuona kauheana joulukuunyönä,\njolloin hän kiiruhti Austerlitzistä Holicziin, erillään esikunnastaan\nja ajoneuvoistaan, vain ruhtinas Czartoryskin ja kolmen kasakan\nseuraamana, kerrassaan nääntyneenä itkusta ja ulostuskohtauksista.\nMutta nyt, nyt —? Kuta enemmän hän tuijotti lähipäivien\nmahdollisuuksiin, kuta syvemmäs hän tahtoi nähdä tulevaisuuteen,\nsitä synkemmiksi hänen kasvonsa kävivät. Taistelun kohina vyöryi\nyli Pyhän Venäjän. Napoleonin joukot saavuttaisivat ennen pitkää\nMoskovan, elleivät uuden armeijanpäällikön Kutuzovin vastaliikkeet\npakottaisi ranskalaisia peräytymään. Keisari ajatteli tuota raihnaista\npäällikköä, joka näytti niin saamattomalta ja uniselta, milloin\nhänen ryppyiset kasvonsa näyttäytyivät Talvipalatsissa, mutta joka\nkuitenkin oli keväällä torjunut turkkilaisten armeijanosastot.\nKuudenkymmenenseitsemän vuoden vanha ukko! Kömpelö kuin talonpoika\nja kuitenkin parhaina hetkinään valloittava keskustelija. Mies,\njoka näytti tietävän kaiken, aavistavan kaiken, katsovan kirkkailla\nprofeetansilmillään asioiden ja ihmisten lävitse...\n\nAleksanterin täytyi myöntää, että hän oli kohdellut Mihail\nIllarionovitš Kutuzovia sangen koleasti, siitä saakka kuin vanhus oli\naivan kylmästi katsellut sivulta Austerlitzin kauheaa tappiota. Mutta\nnyt hän saattoi tyynnyttää omantuntonsa, sillä hän oli pannut kaiken\nuskonsa Kutuzovin sotakokemukseen: maan kohtalo oli hänen vanhassa\nkämmenessään; hän oli ainoa, joka voi pelastaa Venäjän!\n\nKeisarin ajatukset harhailivat viime päivien juhlallisuuksissa,\njoissa oli huudettu niin paljon eläköön-huutoja ja pidetty niin\nrunsaasti maljapuheita. Tämä matka oli joka tapauksessa saattanut\nhänet kosketuksiin niiden paikallisten viranomaisten kanssa, jotka\nmuodostivat Suomen suuriruhtinaskunnan toimeenpanevan johdon. Hän näki\nelävästi edessään hämmästyneitä, kiitollisia, itsetietoisia kasvoja,\ntoisia, jotka olivat vääntyneet mitä liukkaimpaan, mitä alamaisimpaan\nhymyyn, ja toisia, jotka uhosivat suomalaista härkäpäisyyttä. Kaikki\nhe olivat ajavinaan tuon pienen, köyhän maan asiaa, ja kuitenkin\nvarsinaisena kannustimena oli henkilökohtainen vallanhimo, maineen,\nrikkauden ja ritarimerkkien nälkä. No niin, mitä viimeksi mainittuun\ntuli, hän, Aleksanteri, oli kylvänyt niitä tällä kertaa säästeliäästi.\nMutta kuinka nuo jäykkäniskaiset virastonuket olivatkaan notkistuneet\nhänen armonsa auringossa! Vain Helsingin rakentamiskomitean\npuheenjohtaja Ehrenström, arasteleva ja silti itsetietoisen jyrkkä\nmies, joka näyttäytyi kaikkialla, missä Aminoff, Armfelt ja Rehbinder\nliikkuivat, oli hymyillyt silminnähtävän happamesti, kun hänen\nrintaansa ripustettiin Vladimirin kolmannen luokan risti. _Eh bien_,\nsen enempää tuskin saattoi maksaa Ehrenströmin promemoriasta ja\nuutteruudesta! Mutta tietysti tuo itserakas hallitusneuvos, joka piti\nselviönä, että koko maailman täytyi korvata hänelle ne vuodet, mitkä\nhän oli istunut Vaxholman vankilassa, ei halunnut tyytyä vähempään kuin\nPyhän Annan suureen tulipunaiseen nauhaan. Muut sitä vastoin...\n\nKeisari muisteli Armfeltin ja kenraalikuvernööri Steinheilin säteileviä\nkasvoja, sillä heidät hän oli koroittanut kreivilliseen säätyyn; hän\najatteli insinöörikenraali van Suchtelenia, josta hän oli tehnyt\nvapaaherran; siroa, isonenäistä Rehbinderiä, joka oli tästä lähtien\ntodellinen valtioneuvos ja joka olisi varmaankin mielellään nähnyt,\nettä hänen rakasta esimiestään Armfeltia olisi kohdannut lopullinen\nepäsuosio, jolloin hän olisi voinut kahmaista käsiinsä Suomen asiain\njohdon. Brutus, Brutus —! Sama vaaniva väike, joka tähtäsi arvoihin ja\nylennyksiin, oli leimahtanut vapaaherra Aminoffin silmissä, juuri kun\ntämä parhaillaan neuvotteli Armfeltin kanssa. Tuosta hienopiirteisestä,\npyylevästä juonittelijasta, joka vielä kampautti harvenevat hiuksensa\nviime vuosisadan tyyliin, saattoi kehittyä vaarallinen vastustaja.\nAleksanterin olisi tosiaankin tehnyt mieli varoittaa Armfeltia\nsellaisista ystävistä, sellaisista silmänvälähdyksistä... Kun\neksellenssi Armfelt kerran kaatuisi, hänen paikalleen pyrähtäisi ahnas\nheinäsirkkaparvi, joka pian ahmisi puhtaaksi hänen entiset elopeltonsa.\nKaikki he juonittelivat ja vehkeilivät toisiaan vastaan, näykkivät\ntoisiaan salaa ja takaapäin, levittivät verkkojaan, tuulastivat vilpin\nja petoksen vesissä, ostivat, lahjoittivat ja tulivat vuorostaan\nostetuiksi ja lahjotuiksi. Keisari tunsi päänsä raskaaksi. Kun\ntaistelut päättyvät ja rauha palaa, hän suorittaa ystäviensä suhteen\ntarkan seulonnan. Mahdollista on, että hän korvaa Armfeltille sen\nviileyden, mitä tuli osoittaneeksi Potolskista lähdettyään. Eikö hän\nollut muuten jo Turussa antanut suomalaisen suosikin ymmärtää, että\nkaikki puheet epäsuosiosta olivat turhaa tuulenpieksämistä? Olihan\nhän, keisari, kunnioittanut Armfeltin kartanoa vierailemalla siellä\nmatkan alkupuolella, ja Turun salaisissa neuvotteluissa hän oli\nsangen näkyvästi tuhlannut suosiota tuolle oivalliselle suomalaiselle\ntyömyyrälle, kun sen sijaan itse Araktsejev oli alussa torjuttu\nsyrjään. Selvä sanaton sovinto... _Ne sutor sufira creftidam_, pysyköön\nhän silti vain Suomen asioissa älköönkä vaivatko aivojaan liioilla\nsotasuunnitelmilla! Riitti, että Bagration, Nesselrode ja preussilainen\nriitelivät niistä.\n\nKeisari oli ehtinyt seurueineen Nevan rannoille, kun hänet kerrassaan\nmasensi kauhea tieto Borodinon taistelusta, jossa uusi ylipäällikkö\nKutuzov oli joutunut armottomasti tappiolle. Hän kiiruhti hirmuisen\nlevottomana palatsiin. Tveristä saapunut suuriruhtinatar Katarina oli\njo odottamassa veljeään; sisaren silmistä välkkyi uhma ja epätoivo,\njoka teki ne vain entistäkin loistavammiksi. Hän vaelteli käsiään\nväännellen kaikuvissa eteishallissa ja pörrötti suklaanruskeaa\ntukkaansa, kunnes tulipunainen samettiside peittyi suortuvien\nsekasortoon. \"Mehän annamme tappaa itsemme\", hän valitti. \"Mitä tekee\nKutuzov? Mitä tekee teidän suuri venäläinen armeijanne? Sen sijaan,\nettä he olisivat iskeneet yhteen ranskalaisten kanssa ja täyttäneet\nkoko Kolotsan uoman noiden roistojen ruumiilla, he luovuttavat aivan\nrauhallisesti varustukset...! Hyvä Jumala! Voin nähdä, miten Kutuzovin\narmeija antaa silpoa itsensä ja peräytyy vastaanpanematta. He ovat\nnyt Mozaiskissa ja sieltä...\" Aleksanteri teki vaivautuneen eleen:\n\"Borodinosta on sata kilometriä Moskovaan, _ma chérie_.\" Katarinan\nmantelisilmät välkkyivät uhkaavan mustina. \"Minä pakenen Tveristä\", hän\nsanoi päättävästi. \"Minä annan toimittaa kaikki tavarani edeltäkäsin\nJaroslaviin. Mutta sotaa on jatkettava. Vaikka hän polkisi maan lakoon\naina Kasaamin asti, se korsikkalainen villisika, ei sittenkään pidä\nanoa armoa. Ei rauhaa vaan miekkaa! Yhden asian tahtoisin tietää:\nmillaiset määräykset on annettu Rostoptsinille, jos Napoleon nousee\nVarpusvuorelle?\"\n\nNäytti kuin keisari ei olisi enää kestänyt sisaren pistävää\nkatsetta, sillä hän painoi silmäluomensa alas ja vastasi aivan\nilmeettömästi, puoliääneen: \"Hän näkee Moskovan palavan. Olen antanut\nkenraalikuvernöörille käskyn, että kaupunki tyhjennetään. Kaikki\naarteet on jo kuormitettu, ne ovat pian matkalla Petroskoihin,\nVologdaan, Vjatkaan. Rostoptšin panee tulen Kremlin nurkkiin, ennen\nkuin ranskalaiset ovat ehtineet Punaisille Portaille.\"\n\nJa Aleksanterin kasvoja valaisi ilme, jossa viime päivien välkehtivä\nhurmio näytti taistelevan pelon ja epäilysten kanssa. Kremlissä, sinen\nja kullan mystillisessä, loistavassa maailmassa, jossa patriarkkojen\narkut ja lasiset kyyhkyset erittivät kuorien hämärään pyhityksen\nhuuruja, hän oli viime heinäkuussa polvistunut Isän kasvojen eteen. Hän\nmuisteli noiden hetkien ilmestyksenkaltaista järkyttävyyttä, muisti\npappien veisuun ja siunattujen öylättien maun. Kuten joskus ennenkin\nhän oli ollut vaipumaisillaan valaistukseen, josta hurskaat erakot\nkertoivat. Hänestä oli tuntunut, kuin Pyhän Venäjän sydämen sykintä\nolisi uudistanut hänen verensä rytmin ja kuin maaperän uumenista olisi\nkuplinut hänen rintaansa voiman virtoja, kunnes hän seisoi ikonien\nhäikäisyssä jättiläismäisenä, mahtavana kuin Venäjän lihaksitullut\nhenki. Kaikki tuo, mikä silloin oli tarjonnut hänen silmilleen\npyhyyden ja armon vertauskuvia, peittyisi tuleen ja savuun: moikuvat\nkuparikellot ja kilisevät hopeakulkuset, kukon helttoja muistuttavat\nkultaiset kattokourut, tornien spiraalit ja sipulit, Kremlin\ntaivaansiniset huiput... Hän näytti kaukaa näkevän tulipalon loimon,\njoka valaisi Moskovaa. Sisar katseli veljeään silmää räpäyttämättä.\n\"Se... se on kauheata\", hän sanoi hitaasti. \"Niin pitkälle siis...\nMutta entä jos Rostoptšin...\" — \"Rostoptšin tekee mitä minä määrään\",\nhuomautti Aleksanteri tarpeettoman kiivaasti. \"Tähän asti hän on elänyt\nTverissä ja totellut teidän oikkujanne, mutta kun te juonittelitte\nhänet kenraalikuvernöörin tuolille, on olemassa vain yksi käskijä, jota\nhänen on toteltava.\"\n\nPietarissa odotettiin seitsemän päivää Borodinon taistelun välittömiä\nseurauksia, ennen kuin kauhun huuto kajahti Nevan äyräiltä:\n\"Napoleonin armeija oli vyörynyt Moskovaan! Pyhä kaupunki palaa —!\"\nKeisari sulkeutui näinä päivinä pieneen palatsiinsa Kamenny Ostrovin\nsaarelle, jonka rantaa Nevalla liukuvat veneet saivat kaukaa kiertää.\nHän antoi ilmoittaa, että hän oli kuumeessa ja että lääkärit olivat\ntodenneet hänen jalassaan olevan ihottuman ruusuksi. Mutta Araktšejev,\npoliisiministeri Balasov ja ruhtinas Galitsin, joita valtakunnan\njuoksevat asiat pidättivät hänen läheisyydessään, yrittivät taitavasti\nvakoillen tunkeutua sen ilmeettömyyden lävitse, johon Aleksanteri\nverhoutui. Hän itse tunsi olevansa rajattoman yksinäinen, yksinäisempi\nkuin milloinkaan. Hovissa juoniteltiin häntä vastaan, kansa anoi\nsurkein äänin rauhaa Rostoptsinin tuhopolton pelästyttämänä. Keisarin\nveli suuriruhtinas Konstantin kiivaili aivan avoimesti tuhoisaa\nsodankäyntitapaa vastaan ja vaati pikaista antautumista, jos mieli\nvälttää uusia kauheita onnettomuuksia.\n\nTässä hätääntyneiden, epäluuloisten, uhkailevien diplomaattien\nja ruhtinaiden piirissä oli vain yksi ainoa mies, joka sulkeutui\nsalamyhkäisen hymynsä suojiin ja katseli keisaria vilpittömällä\nvaikkakin viileällä ihailulla: Sardinian ministeri, parooni Joseph de\nMaistre. Kuta enemmän hän teki mielessään strategisia laskelmia, kuta\nhuolellisemmin hän tutkisteli Napoleonin mahdollisuuksia, jotka nyt\nnäyttivät niin huumaavan suurilta, ja Aleksanterin mahdollisuuksia,\njotka tänään supistuivat naurettavan pieniksi, sitä syvempi ryppy\nsyntyi hänen silmäkulmiensa väliin. _Allons!_ Peräyttäköön tsaari vain\njoukkonsa yhä syvemmäs sisämaahan, sytytelköön hän tuhopolttojaan ja\nhävittäköön omat kaupunkinsa. Kukapa tiesi, vaikka Moskovan liekeissä\nolisi palanut korsikkalaisen onni. Venäjällä oli totisesti varaa\nsamoihin uhreihin, mihin pieni Hollanti oli ryhtynyt pari vuosisataa\nsitten avatessaan Muydenin padot ja upottaessaan rikkaimmat maakuntansa\nUtrechtin toisella puolella. Eikö Ludvig XIV:n voittokulku ollutkin\nsillä kertaa päättynyt tuohon tulvaan!\n\nMUTTA pietarilaisen asuntonsa suuressa, hiljaisessa työkammiossa,\njohon kaksi kamiinaa huokui kuumuutta ja jossa kuitenkin oli niin\nepämukavan viluisaa työskennellä, kreivi Armfelt istui paperiensa\nääressä. Ilma oli kylläinen kuumeisista tuhonkuvitelmista. Kun hän\nmaisteli tummaa teetä asessori von Haartmanin kanssa tai neuvotteli\nSuomen komitean asioista Carl Walleenin ja Rehbinderin kanssa, meni\ntuskin neljännestuntia, ettei joku noista herroista alkanut kiusata\nhänen korviaan Borodinolla, Moskovalla, Kutuzovilla, Rostoptšinin\nroviolla! Hitto! Mitä hän niistä välitti —. Ellei keisari halunnut\nohjatessaan armeijansa liikkeitä kuulla hänen neuvojaan, hänen oli\nturhaa harjoittaa strategista kannunvalantaa Walleenin ja Rehbinderin\nseurassa.\n\nKatkera tunne oman asemansa valheellisuudesta yllätti Armfeltin tavan\ntakaa, kun hän oli juuri syventymäisillään uusiin tehtäviin. Hän\nlaski kynän sormistaan. — Mitä varten hän lainkaan viipyi täällä,\noudon kaupungin autiossa, hiljaisessa asunnossa? Eikö hänen olisi\njo aika väistyä ja palata kotiin —? Hymy, joka oli vanhan miehen\navutonta, lapsellista hymyilyä, väreili hetken hänen huulillaan, ja\nhänen kasvoilleen levittäysi suuren väsymyksen pehmeä ilme. Hedvig\nolisi varmaankin pelästynyt, jos hän olisi sattunut tällaisina hetkinä\navaamaan oven... Mutta Armfelt salli ruumiinsa raueta suloiseen lepoon.\nHän istui pitkän aikaa aloillaan nojautuen hervottomasti tuolin\nkaidepuuta vasten, ja hänestä tuntui, että olisi kovin helppoa vaientaa\nlopullisesti tahtonsa ja jäädä tähän asentoon, havahtumatta koskaan.\n\nLähteä? Hävitä jälkeä jättämättä? Kukaties hänen omissa uumenissaan\nvaikutti jo turmiollinen kaipaus, jota vastaan hänen täytyisi\nponnistella. Valtaako kypsän hedelmän samanlainen tunne, kun sen\nmalossa kalvaa toukka, kun sen kanta ei enää jaksa pidättää sitä\nputoamasta? Aikoja sitten, kaukaisessa kaupungissa, jota täkäläinen\nrahvas sanoi Stekkolnojen kaupungiksi, hän oli keskustellut tästä\nasiasta rappiolle joutuneen pikkuvirkamiehen kanssa, joka sepitti\npuhdetöikseen runoja. Se oli tapahtunut vuonna 1786, illallisilla,\njotka pidettiin Drottningholmissa. Bellman oli juonut oman maljansa\npahoin päihtyneenä, ja upottanut hänen tajuntaansa nämä naurettavuudet,\njoita hän nyt hautoi... Hänen täytyi ponnistaa voittaakseen\nväsymyksensä. Hän nousi seisaalle ja alkoi mittailla permantoa. Omien\naskelten kaiku tuntui niin oudon kolkolta, milloin hän siirtyi matolta\nparketille.\n\nMutta kotiin, kotiin... — Hän ei saanut mielestään ajatusta, että\ntiettyjen penikulmien päässä täältä oli tosiaankin seutu, jossa\nhänen rauhaton tuskansa viihtyisi ja jonne hän voisi asettua asumaan\nkoko loppuiäkseen. Hedvig olisi joka tapauksessa hänen luonaan ja\naikaa myöten hän keräisi sinne lapsensa, jotka nyt elivät hajallaan\nmaailmalla. Tytär, Augusta lähetteli hänelle synkkiä kirjeitä, joihin\ntäytyi koettaa vastata mahdollisimman hienotunteisesti. No niin, se\noli melankoliaa, se oli sairautta. Augustan päänkivistys ja haikeat\ntunteenpuuskat eivät olleet autettavissa millään pulvereilla. Ehkä\nhänet pelastaisi iloisempi elämä, tai ehkä hän pakenisi uskonnon\nsuojiin kuten äidinäitinsä, joka turvautui viimeisinä vuosinaan\nhernhutilaisten rukouksiin. Multa Augusta oli rikas, nuori ja kaunis,\nhänen älynlahjoissaan ei ollut mitään vikaa, hänen kotinsa kuului\nTukholman loisteliaimpiin ja hänen rinnallaan oli mies, jollaisista\nnuoret aatelistytöt uneksivat, kun he tahtovat elämänsä muodostuvan\nmahdollisimman hienoksi ja viehättäväksi. Oli outoa ajatella, että\nAugusta... — Armfelt pysähtyi työpöydän eteen, etsi avaimet ja avasi\nlokeron, jossa hän tavallisesti säilytti tyttärensä kirjeitä. Hän\nluki vielä kerran viimeisen niistä. Kreivitär Piper uskoutui hänelle\ntosiaankin kuin rippi-isälle. Tuossa olivat jälleen vaaralliset\nviittaukset, jotka kiersivät kuin lumottuina itsemurhan ajatusta,\npalasivat aina siihen...\n\nArmfelt taittoi kirjeen kokoon ja huokasi. Lapset—! Aleksanteri,\njosta hän yritti kasvattaa oman diplomaattiuransa jatkajaa, oli aina\nelänyt niin etäällä isästään. Ne kuusi vuotta, jotka hän, Armfelt,\nharhaili maanpaossa, poika oli viettänyt äitinsä luona, ja kun\nhänen ranskalainen opettajansa arvon herra abbé Maquard, johon sekä\nHedvig että lapset olivat mieltyneet, tasan viisi vuotta sitten\nmuutti Pietariin ja perusti venäläisen kasvatusopistonsa, Armfelt\noli toimittanut poikansa hänen huostaansa. Sitten oli tullut aika,\njolloin Aleksanteri matkusti Edinburghiin. Poika jatkoi lukujaan,\nyritti suistaa levottoman veren perintöä, porvarillistaa sieluaan.\nMitäpä hän mahtoi! Milloin Augusta ei pelästyttänyt isäänsä synkillä\nitsesyytöksillä, silloin hänellä oli kylliksi huolta Aleksanterista,\njoka kuunteli Turun yliopistossa Myréenin ja Caloniuksen luentoja mutta\njonka häilyvä mieli oli kaukana kurssikirjoista. Ei, lakimiestä hänestä\nei sittenkään tulisi. Saattoi tapahtua, että Aleksanteri suorittaisi\njuridiikan loppututkinnon miten kuten ja pääsisi auskultoimaan, mutta\nhänen veressään paloi liian suuri sotainen innostus, hän tahtoi kulkea\nsuvun ikivanhaa tietä. Armfelt hymyili väsyneesti. Hänen ei pitäisi\nunohtaa omaa nuoruuttaan.\n\nMutta kun hän ajatteli, miten niukaksi hänen näennäisesi rikkaan\nelämänsä voittosaalis oli jäänyt, miten varjomaisia ja petollisia\nmaine, kunnia ja sankaruus olivat, silloin hänestä tuntui, että hän\nuhraisi lapsensa, jos hän sallisi heidän seurata levottoman veren\nkutsua. Hänen kapea, kalpea kätensä kohosi kuin tunnustellen otsalle.\nSe oli hiestä kostea. Hänen täytyisi terästää koko tahtonsa, hänen\ntäytyisi käyttää kuritusta ja nuhteita saadakseen jumitetuksi pojista\nnuo tyhmät petolliset kuvitelmat. Kustaan, joka oli pikku poikana\nmarssittanut tinasotilaitaan tällä samalla kirjoituspöydällä, hän oli\njonakin ajattelemattomuuden hetkenä antanut noudattaa turmiollista\nhalua. Poika palveli Venäjän joukoissa, kreivi Wittgensteinin osaston\nesikunnassa. Hän oli kohonnut luutnantiksi; hän seurasi armeijaa, kun\nisä vetäytyi pois ja palasi Pietariin. Kuinka mielettömästi hän muuten\noli jo Vilnon päämajassa puuhannut hankkiakseen nuorimmalle pojalleen\nMaunulle vänrikin paikan Ruotsissa, Itä-Göötanmaan krenatööreissä! Ja\nlapsi oli kuitenkin niin nuori, nuori —! Armfelt vaipui nojatuoliin,\npaineli pakottavia ohimoitaan ja tuijotti käsiään, jotka näyttivät niin\nvanhoilta ja voimattomilta levätessään pöydän vihreällä veralla.\n\nNuori Mauritz Clairfelt oli hänkin tuossa läheisessä parvessa. Hän oli\njo majuri ja komensi Vermlannin kenttäjääkäreitä Ruotsin apujoukoissa,\njotka liittyivät pienenä niukkana lisänä Aleksanterin vasalleihin.\nPoika on komea ja valloittava. Hänellä on isänsä päättäväinen otsa\nja avoin ilme puhtailla, ruskeilla kasvoillaan. Ja Armfelt vaipui\nmuistelemaan noita raikkaita piirteitä, jotka ehkä eivät olleet\nniin älykkäät ja vilkkaat kuin hänen muiden lastensa, mutta joiden\npyhä luottamus oli niin vihlaiseva, niin syvälle iskevä...! Täytyi\noikeastaan tuntea häpeää, että ei kyennyt kaikesta maineestaan ja\nsuurenmoisuudestaan huolimatta vastaamaan sitä ihannekuvaa, jonka\nnuorukainen oli saanut päähänsä.\n\nHän kuulosteli sisähuoneista Hedvigin askelia. Mutta kaikkialla\nvallitsi hiljaisuus, joka teki pahaa hänen korvilleen. Tällaisina\nhetkinä hän olisi miltei tahtonut ympärilleen valoa, hälinää ja juhlia,\nmielistelevää hymyilyä ja kilahtelevia maljoja. _Encore_, yhä siis —?\nHumu ja loisto ei kuitenkaan petä häntä enää; se käy läpinäkyväksi ja\nusvaiseksi, ja hän tapaa itsensä entistäkin yksinäisempänä, miten hän\nyrittääkään salata autiuttaan...\n\nVaikeinta oli, että vaikka hän eli nykyään lähempänä Hedvigiä kuin\nkoskaan ennen, heidän välillään säilyi läpipääsemätön, näkymätön\neristyskerros. Kaikki hapuilevat yritykset jakaa keskenään toistensa\nkuormaa murtuivat tuota kristallimuuria vasten. Hedvig hymyili\nsanatonta hymyään, milloin hän, Armfelt, sai äkillisen halun avata\nsieluaan. Ja kun mies ajatteli, miten edesvastuuttoman kevytmielisesti\nhän oli hukuttanut oman elämänsä pyörteisiin tuon hiljaisen,\nhyväntahtoisen ihmisen elämän, miten hän oli ottanut vastaan kaikki\nraskaat uhrit ja omistanut hellyyden, jota ei ansainnut, hänestä\ntuntui, että Hedvigin hymy musersi kerrassaan hänen itsetuntonsa.\n\nNiin, Hedvig oli hänet voittanut. Nainen seisoi kaukana ja korkealla\nhänen yläpuolellaan, hymyili hänelle ikuisen suopean ymmärtämyksen\nhymyä, johon sisältyi nöyryyttävää anteeksiantoa ja voittajan rauhaa.\nHän, mies, oli temmeltänyt myrskyisen elämän kaikissa mitättömissä\niloissa, oli ahnehtinut ja omistanut, oli luullut keräävänsä aittoihin\nkypsää, kallisarvoista satoa, oli ahminut todellisuutta avoimin,\nnälkäisin aistein ja avannut sille olemuksensa huokoset, kunnes oli\ntullut aika vetäytyä syrjään vaalimaan muistoja. Mitä kaikkea hän\nolikaan ehtinyt kokea ja miten köyhäksi hän havaitsikaan itsensä nyt,\nvanhuudessa! Entisestä runsaudesta ei ollut jäänyt jäljelle mitään, ja\nvaivaisten lyhytaikaisten intohimojen haamut kummittelivat enää niillä\nraunioilla, joilla hän, ylen hienostunut ja ränsistynyt vanha herra,\nlepuutti vaellukseen väsyneitä jalkojaan! Mutta tuo toinen, Hedvig, oli\nelänyt. Kaikesta siitä, mitä hänen oma hieno vainunsa ei ollut pitänyt\nvaivan arvoisena, suuresta lämpöisestä tunteesta, jonka huipuille\nhänestä ei ollut nousijaksi ja jonka hän oli heittänyt menemään kuin\nhalvan harmaan rihkaman, toinen oli kerännyt talteen runsaan rikkauden.\nHedvigillä oli varaa alentuvaiseen anteeksiantoon. Hän saattoi tuhlata\nsuopeaa hyvyyttään, jos toinen tarvitsi sitä, ja hän oli kaikessa\nhiljaisessa nöyryydessään kyllin mahtava voidakseen jakaa armoa\nmiehelle, joka oli hänet kurjasti tallannut jalkojensa alle. _Sacré\nnom_, millainen voitto!\n\nKesken näitä kirveleviä, hätäytyneitä mietteitä huoneen ovi raottui\nhieman ja kynnykselle ilmestyi hento, solakka olento. Pikku _mignonne_,\nhänen tyttärensä.\n\nArmfeltin pää kohosi. Hänen harhaileva katseensa suuntautui tuskallisen\nlaajana ja loistavana tuohon lapseen, joka näytti arastelevan,\nperäytyäkö vai tuliako sisälle. Hän totesi itsekseen, että Vavassa oli\noikeata naisen vaistoa — hänen tapoihinsa oli viime päivinä kuulunut\nilmestyä juuri silloin, kun isää painoivat pahimmat huolet. Lapsesta\nsäteili lohdullisuutta. Hänen läsnäolonsa oli väsyneelle sielulle kovin\nterveellinen. Ja Armfelt muisti, miten hän oli Wienissä pakoillut\nmuistojaan saman pienen olennon seuraan ja miten hän oli hetkittäin\nkerrassaan unohtanut sen kaiken, minkä saattoi aluksi luulla pusertavan\nhänen sydäntään juuri tytön läsnäollessa, Niin, kaikki vihlaisevat\nkokemukset kadottaisivat kerran kärkensä... Nyt hän voi aivan\nluottavasti, kaipausta tuntematta, katsoa Wilhelminen lasta silmiin,\npitää kädessään hänen pientä kättään, hymyillä hänelle. Siihen hän\noli päässyt, se oli hänen voittonsa! Mutta eikö hän vaiennutkin kuin\nnolattuna ja nöyryytettynä, milloin hänen olisi pitänyt keskustella\ntytöstä Hedvigin kanssa? Ja kuitenkin Hedvig oli vaientanut kaiken\nkatkeruuden ja mustasukkaisuuden, jos ne jäytivät hänen sydäntään\n— oli vetänyt äidilliseen lämpöönsä vieraan lapsen ja huolehtinut\nhänestä kuin pikku Augustasta tai Maunusta. Armfelt mietiskeli\nhieman nolattuna, että ehkä hän oli menetellyt kovin raukkamaisesti\npeittäessään asian todellisen laidan ystäviltään ja turvautuessaan\nsalakähmäisyyteen. Lapsi kävi kaikkialla hänen tytärpuolestaan. Vava\noli merkitty kirjoihin meriupseeri Fredrik Armfeltin ja tämän vaimon\nUlrika Wallmanin lapsena. Pelkästään se seikka, että Wilhelmine oli\novelasti esiintynyt oman tyttärensä kummina, oli kylvänyt sumua\nliian uteliaisiin silmiin. Mutta pikku Adelaide Gustava Aspasie,\npieni _mignonne_, perisi ainakin ne varat, jotka kuuluivat hänelle\nsyntyperän perustalla. Hän, isä, oli varsin selvillä, että Vavalla oli\näitinsä kautta runsaasti saatavia Venäjän kruunulta, ja ellei vain\nraha-asiainministeri olisi juonitellut hänen anomuksiaan vastaan,\nhän olisi jo onnistunut hankkeissaan. No niin, hän puhuu noista\nmyötäjäisistä keisarille. Hän menee henkilökohtaisesti Aleksanterin\npuheille ja kahmaisee aimo kourallisen Biron-Saganin venäläisistä\nrikkauksista, jotka nyt ruostuvat ja lahoavat keisarin kassoissa.\n\nLapsi meni hiljaa huoneen poikki ja istui suureen nojatuoliin. Hän\nluki kuvitettua _Atalaa_, hän ei häirinnyt. Mutta kun Armfeltin\nolisi pitänyt päättävästi ravistaa luotaan kaikki lamauttavat\nmietteet ja palata tehtäviinsä, hän saattoi vain tuijotella pöydälle\nlevitettyjä papereita. Siinä olivat valtiosihteeri Rehbinderin monet\nluonnokset, jotka hän kohta varustaisi tapansa mukaan liitteillä ja\nreunamuistutuksilla. Kirjeitä Aminoffilta ja kirjeitä Ehrenströmiltä,\njoka puuhasi Helsingin rakennussuunnitelmien parissa; toisia, jotka oli\nlähettänyt kenraalikuvernööri Steinheil ja jotka koskivat maaorjien\nvapauttamista tai viljantuonnin säännöstelyä. Hän ojensi kätensä\ntarttuakseen niihin.\n\nMutta hänen ruumistaan värisytti vilunpuistatus ja hän pyysi tyttöä\netsimään jotakin peitettä, jonka hän voisi kietoa paleleville\nhartioilleen.\n\n\n\n\n3\n\n\nHovimiehet ja diplomaatit, jotka olivat kauan pälyilleet ahnain,\nvartovin katsein keisarin suomalaisen uskotun asemaa, pitkästyivät\nodotuksessaan. Turun-matkalla Aleksanterin ja Armfeltin ystävyys oli\nnäyttänyt palautuvan ennalleen, sillä tsaari oli jälleen kysynyt tuon\nvierasmaalaisen mieltä kaikessa, mitä Araktšejev ja Rumjantsev hänelle\nehdottivat. Hänen hymynsä oli ollut yllättävän suopea, milloin hän\nsattui katsomaan ensimmäiseen kenraaliadjutanttiin. Mutta nyt näytti\nsiltä, kuin hän olisi sittenkin päättävästi vähentänyt suosikkinsa\nvaltuuksia. Ei puhettakaan enää, että tämä saisi kurkottaa kättään\nVenäjän sotapolitiikkaan! Kun Aleksanteri jätti Pietarin ja lähti\nuudelleen armeijansa päämajaan, hän suvaitsi unohtaa matkaseurastaan\nkreivi Armfeltin. Suomalainen kytkettiin entistäkin tiukemmin\nsuuriruhtinaskunnan asioihin. Kun sitten Suomen kenraalikuvernööri\nSteinheil sai käskyn purjehtia Helsingin lähettyville koottujen\nsotajoukkojen mukana Itämeren maihin, puhuttiin aivan yleisesti, että\nkeisari tahtoi tällä toimenpiteellä sälyttää Armfeltin kannettavaksi\nsellaisen työnpaljouden, että hänelle ei jäisi aikaa eikä haluakaan\nvaltakunnan asioihin. Jo muutamien päivien kuluttua levisi uutinen,\nettä Steinheilin kuvernöörintuoli oli tosiaankin joutunut suomalaiselle\nkreiville. Hymyilevä Rehbinder huomasi odottamatta nousseensa arvossa:\nhän siirtyi nyt Suomen komitean puheenjohtajaksi, koska sen vanhin\njäsen Aminoff viipyi yhä edelleen maatilallaan Suomessa.\n\nUusi virka ja arvoasema ei aluksi lisännyt Armfeltin huolia vaan\npikemmin tuotti hänelle hiljaista tyydytystä. Nyt hän sai vihdoinkin\nhuostaansa asiat, jotka olivat kauan tuottaneet hänelle unettomia\nöitä ja joiden hoitamista hän oli tähän mennessä voinut ohjailla\nvain varovaisin neuvoin ja viittauksin. Niin, hän tunsi seisovansa\nvallan huipuilla, korkeammalla kuin mihin hänen nuoruutensa huimimmat,\nkiihkeimmät unet kantoivat! Asioiden ja ihmisten kirjava hyörinä\njatkui syvällä hänen allaan, ja hän tähyili sitä väsynein silmin\nvuorenkukkulalta, jota raskas, sammuva iltarusko valaisi. Mutta\ntällaiset mielialat tuli salata; kukaan ei saisi koskaan tietää\nniitä. Ja Venäjän keisarin uskottu, Suomen suuriruhtinaskunnan\nsijaishallitsija, hänen kreivillinen ylhäisyytensä Armfelt\ntempasi kiihkeästi huostaansa uudet valtuudet ja kävi käsiksi\nbalttilaisen Steinheilin jättämiin tehtäviin sellaisella tarmolla ja\nhuolellisuudella, että se muistutti hartautta.\n\nUuden kenraalikuvernöörin kanslia sijaitsi Pietarissa; Steinheilin\napulaisista Armfelt oli ottanut mukaansa vain venäläisen kirjurin\nja toisen osastonpäällikön, joka oli nimeltään Meriin ja kykeni\nainakin taikomaan hänen työpöydälleen paperiröykkiöitä, ellei muuta.\nKenraalikuvernöörin kansliapäällikkö Elwing sai sitä vastoin jäädä\nSuomeen. Ruotsinkielinen kirjeenvaihto taas joutui nyt miltei kokonaan\nSuomen komitean kanslistin Karl August Ramsayn käsiin. Armfeltille\ntuotti jonkinlaista huojennusta, että sellainen voimaa kuluttava\nvirkatehtävä kuin passien myöntäminen ulkomaanmatkoja varten oli\nsiirtynyt kenraalimajuri Demidoville, joka hoiti Suomessa olevien\nvenäläisten joukkojen päällikkyyttä. Hän huomasi kyllä varsin pian,\nmillainen määrä ratkaisua vaativia tehtäviä hänen haltuunsa oli\nuskottu. Ja kuta perinpohjaisemmin hän syventyi edeltäjänsä papereihin,\nsitä vilpittömämmin hänen täytyi ihailla Steinheilia, hyväntuulista,\nuutteraa balttilaista, jonka lempeässä sydämessä Suomi oli anastanut\nsuuren sijan.\n\nKenraalikuvernöörien vaihdos oli tapahtunut syksyllä 1812. Ensimmäisiin\nasioihin, jotka Armfeltin kansliassa esiteltiin, kuuluivat\nkadonsanomat. Suuriruhtinaskunnassa oli sattunut ankaria yöhalloja\nja niiden johdosta sepitettiin niin runsaasti valituskirjelmiä, että\nkreivillä ja hänen apulaisillaan oli täysi työ perehtyä niihin.\nArmfelt oli kuullut asiasta jo Turun kokouksesta palatessaan. Hän oli\nsilloin kirjoittanut Pietarin hallituskonseljille ja kehoittanut sitä\nhankkimaan kruunun laskuun Liivinmaan viljaa; sen toimittaminen Suomeen\nestäisi kauppiaita keinottelusta. Mutta konselji oli pitänyt ehdotusta\nmahdottomana, sillä valtionrahasto sairasti kroonillista vajausta.\nSe esitti omasta puolestaan, että kruunun makasiineihin koottu\njyväsato ja Suomeen tuodut runsaat viljavarastot, jotka oli kerätty\nVenäjän sotaväen varalle, myytäisiin pienin erin suuriruhtinaskunnan\nasukkaille. Tämä vastaus sai Armfeltin huokaisten luopumaan\nehdotuksestaan; hän neuvotteli konseljin ehdotuksesta sotaministeriön\nesimiehen, kenraali Gortšakovin kanssa ja sai ilokseen kuulla,\nettä sotaväelle varatuista jauhoista voitaisiin jakaa Helsingissä\nkolmetoistatuhatta tsertverttiä ja Turussa ainakin seitsemäntuhatta,\nmikä tietenkin merkitsisi pelkkää lainaa, jonka maan asukkaat\nmaksaisivat tulevan vuoden jyväsadosta. Uusi kenraalikuvernööri\ntarttui suunnattoman innostuneesti tähän lupaukseen ja toimitti omasta\naloitteestaan jauhoja Pietarinkin sotilasvarastoista. Lokakuun lopulla\nhän saattoi ilmoittaa, että sotaministeri oli laajentanut lupaustaan\nja että maan venäläiselle provianttikomissionille, jonka esimiehenä\ntoimi eräs Tavast, oli annettu määräys avata suuriruhtinaskunnan kaikki\nsotilasmakasiinit.\n\nArmfelt puuhasi näissä uudistuksissaan sellaisen ihmisen tarmolla,\njoka uhraa kaiken julkisen ja yksityisen elämänsä yhdelle ainoalle\naatteelle. Hän, notkea, itsekäs maailmanmies, joka oli maistellut niin\nmonista maljoista ja tunsi nyt pettymyksen katkeraa makua, myönsi\nhämillisesti hymyillen, että tämä aate oli Suomi. Hänen harjaantunut\nennakkovaistonsa, jonka pitkäaikainen diplomaattielämä oli terästänyt\nmiltei pettämättömäksi, varoitti ja ohjasi häntä jokaisen uuden\nhankkeen hetkellä. Hän jatkoi uupumatta suurta kirjeenvaihtoaan. Hän\ntunsi omasta kansliastaan taluttavansa Suomen maaherroja kädestä,\nopastavansa heitä talouspolitiikan mutkittelevilla poluilla, kun hän\nhiljalleen vuodatti ajatuksiaan Stjernvallin veljesten tajuntaan ja\nsai heidät vähitellen siihen hedelmälliseen luuloon, että aloitteet\nlähtivät heidän omista aivoistaan. Hän istui aamuhämärästä iltahämärään\ntyöpöydän edessä sepittäen määräysehdotuksia, jotka koskivat\nveronsuorituksen muodollisia järjestelyjä ja kyytimaksujen valuuttaa.\n\nJos Steinheilin osastonpäällikkö ja kirjuri olivat kuvitelleet, että\nkuvernöörinvaihdos saattaisi heidät helpommille päiville, he huokaisten\nmyönsivät nyt erehtyneensä. He pyörivät mitättöminä pikkurattaina\nsuuren taloudellisen restauration koneistossa. Heidän arvokas,\nhenkevä, hienostunut esimiehensä perehtyi käsittämättömän nopeasti\nhampun ja pellavan viljelyksen salaisuuksiin; hän touhusi kehruun\nja kudonnan kohottamiseksi kaikkialla synnyinmaassaan, vaikka hänen\nhuoliteltu hajuvesiltä tuoksuva olemuksensa herättikin epäilyksen,\noliko hän lainkaan joutunut henkilökohtaiseen kosketukseen rukin ja\nkangaspuiden kanssa. Eksellenssi Armfelt näytti olevan vailla kaikkea\nyksilöllistä olemassaoloa, ikään kuin omaan minään kohdistuvat tarpeet\nja harrastukset olisivat hänessä kuolleet. Hänen elämänsä oli suuri\ntyhjiö, jonka taloudelliset uudistussuunnitelmat, kyytipalvelua ja\ntullipalvelijain tarkastusoikeutta koskevat kysymykset, työttömien\nnaisten hätäaputyöt, suomalaisen komentokielen ongelmat, maaherroille\nlähetetyt käskykirjeet ääriään myöten täyttivät. Mutta Pietarissa\nhän ei ainakaan saanut liiaksi myötätuntoa osakseen. Paheksuminen\noli vähällä paisua myrskyksi, kun tuli tieto, että tämä suomalainen\nnousukas oli vapauttanut keisarikunnan rikkaimman tilallisen,\nkreivi Seremetjevin alustalaiset, jotka olivat Suomeen asettuneiden\nUsakovin ja Plotnikovin sukujen jäseniä mutta palvelivat herransa\ntiluksilla maaorjina. Ehdotus oli lähtöisin hänen ystävästään Fredrik\nStjernvallista, jota venäläisten taholla ei liioin suosittu. Hänellä\nnäytti olevan tuhoisa vaikutus uuteen kenraalikuvernööriin, sillä tämä\noli juuri Stjernvallin valituksien nojalla ryhtynyt syyttämään Viaporin\npäällikköä liiasta virkavaltaisuudesta, kunnes nyrpeä amiraali Sablin\nsai luovuttaa linnoituksen avaimet iloiselle amiraali Bodiskolle.\n\nNäihin aikoihin Armfelt ponnisteli sitkeästi suomalaisen sotaväen\nasioissa. Aleksanteri, joka kaksi vuotta sitten, Aminoffin ja hänen\nupseeritoverinsa pontevien ehdotusten herättämänä, oli määrännyt\nsotalaitoksen pysytettäväksi ennallaan, oli myöhemmin hajoittanut\nentisen sotaväen ja ryhtynyt värväämään uutta. Uuden suomalaisen\nmiliisin järjestämistä selvittelevä käskykirje, joka osoitettiin Suomen\nsijaishallitsijalle, oli päivätty Pietarissa syyskuun kuudentena.\nSuuri joukko irtolaisia joutui pukemaan ylleen uusien jääkäriryhmien\nunivormun. Varoja, joita tämän sotaväen ylläpito vaati, ryhdyttiin\nhankkimaan vapaaehtoisella keräyksellä, sillä Venäjän valtiokassa,\njonka nauhoja hallituskonseljin oli lupa pahimmassa tapauksessa\nhellittää, ei mielellään luovuttanut ropoakaan tähän tarkoitukseen.\nKun keräyksen saalis kuitenkin ilmeni aivan riittämättömäksi (Armfelt:\n\"Mitä helvettiä me teemme kahdellasadallatuhannella paperiruplalla!\nHaluaisinpa nähdä sen miliisin, jonka ylläpitäminen ei vaadi\nenempää...\"), maaherra Carl Stjernvall turvautui tehoisampaan keinoon.\nHän muutti keräyksen pakolliseksi veronkannoksi, mikä tietysti tapahtui\nvain hänen maaherrakunnassaan, Viipurin läänissä.\n\nUuden sotaväen asettaminen aiheutti koko joukon ilkeää napinaa ja\nsalaista parjausta, epämukavia siirtoja, hätäisiä pikamatkoja,\nhermostunutta menemistä ja tulemista Pietarin ja Turun, Viipurin,\nHelsingin välillä. Vastanimitetty ylitarkastaja, hallituskonseljin\njäseneksi koroitettu kenraalimajuri Palmfelt joutui toimimaan\nkenraalikuvernöörin valvonnan alaisena. Kolmesta uudesta\nrykmentinpäälliköstä yksi oli maaherra Carl Stjernvall, jonka\nhuostaan uskottiin Viipurin rykmentti. Hän tarttui valtuuksiinsa\npoikamaisella innolla ryhtyen heti värväämään jääkäreitä ja lähtien\npitkälle kiertomatkalle läänissään. Nämä järjestelytyöt — niihin\nkuului myös pitkällinen riita komentokielestä, rahvaan vastarinnan\nnujertaminen Jääskessä ja Kirvussa, upseerien ja aliupseerien saanti\n— tuottivat Armfeltille kummallista, salaista voitoniloa. Alusta\nalkaen hän oli katsonut, että oman sotaväen asettaminen kuului hyvin\nläheisesti siihen Suomen sisäiseen itsehallintoon, joka oli vähitellen\nmuodostunut hänen suurimmaksi, kiihkeimmäksi unelmakseen. Kuinka\nhän oli hiljaisuudessa iloinnut, kun Aleksanteri asettui, vaikkapa\nmonin kiusallisin varauksin, tämän ajatuksen kannalle! Syvältä\nkatsoen se merkitsi ensimmäistä suurta myönnytystä Suomen autonomian\naatteelle. Tietysti — tällä hetkellä Suomen asenne tosin muistutti\nsuuressa määrin vasallivaltion asennetta, mutta vain Jumala tiesi,\nmiten kauan kestäisi... Maa, jonka sijaishallitsija hänestä oli\ntehty ja johon häntä liittivät syvät, salaperäiset syntymäjuuret,\ntaipui ja alistui kukaties vain _pro forma_, eläen syvimmältään omaa\nitsenäistä elämäänsä, uneksien omia unelmiaan, voimatta koskaan\ntäysin sulautua suurempaan valtiolliseen yhteyteen. Ja Armfeltin\najatuksissa versoi suunnitelmia, jotka koskivat suuriruhtinaskunnan\nhallinnon järjestämistä uudelle kannalle ja uusien korkeimpain\nvirastojen muodostamista. Niihin kirjeisiin, joita hän näinä aikoina\nlähetti ystävilleen, painui näiden toiveunelmien epäselvä mutta silti\nhavaittava jälki.\n\nPietarissa hän etsiytyi nyt kovin usein Carl Stjernvallin seuraan,\nsillä tämä oli heti rykmenttinsä haalittuaan tahtonut seurata keisarin\narmeijaa, mutta saanutkin määräyksen marssittaa jääkärinsä Pietariin,\nmissä heidän tuli suorittaa vahtipalvelusta. Tuo nuorekas, kiihkeä\nmies kiintyi päivä päivältä yhä enemmän vanhaan eksellenssiin, jolla\noli niin ruhtinaalliset tulot, niin suuri joukko palvelijoita ja\nniin moitteeton tummansininen hännystakki sileine liepeineen ja\nvälkkyvine nappeineen, ettei hänen taholtaan lainkaan osannut odottaa\nvälittömyyttä. Armfelt puolestaan tunsi helpotusta jättäessään hetkeksi\nvirastoasiat ja keskustellessaan aivan vapaasti Stjernvallin kanssa. He\nolivat kaikissa asioissa samaa mieltä, he ymmärsivät toisensa puolesta\nsanasta. Ennen kuin Armfelt ehti huomauttaa rykmentinpäällikölle, että\nsuomalaisten oli ylimalkaan syrjäseikoissa annettava vallanpitäjille\nmyöten pysyäkseen pääasioissa sitä itsepäisempinä, Stjernvall riisti\nhymyillen sanat hänen suustaan.\n\nMutta oli seikkoja, jotka saivat kenraalikuvernöörin toivomaan\nSteinheilin paluuta: silloin hän huoahtaisi, silloin hän lepäisi!\nKaikesta päättäen hän oli monen miehen tiellä. Kokonainen parjausten\nkuoro hymisi hänen selkänsä takana, kuoro, johon kuuluivat Venäjälle\nsiirtyneet Anjalan miehet, hänen vastustajansa hovissa, hänen\nvenäläiset kadehtijansa. No niin, hän puolestaan ei ollut arkaillut\njuonitellessaan Balašovin ja hänen kansliapäällikkönsä kanssa\nSperanskia vastaan tai nujertaessaan amiraali Sablinin. Hän oli\nantanut pidättää vapaaherra de Carnallin, Vaasan läänin maaherran,\nsuoraan virantoimituksesta; hän oli tuntenut pahanilkistä iloa, kun\nKyminkartanon ja Heinolan läänin maaherra Jägerhorn saatiin jättämään\neronhakemuksensa. Mutta hän itse oli ystäviinsä nähden varmaankin kovin\nherkkätuntoinen, sillä hän masentui ajatellessaan, että muinainen\nuskollinen taistelukumppani Aminoff oli nyt avoimesti asettunut häntä\nvastaan. Ystävyys! Toveruus! Veljeys! Niistä hänen olisi jo pitänyt\npäästä selville, hänen olisi pitänyt oppia näkemään naamioiden läpi!\n\nMitä Aminoffiin tuli, mies oli saanut itsetuntoonsa vaarallisen\nvamman istuessaan vuosia sitten Vaxholmin ja Karlstenin vankiloissa.\nAminoffilla oli Brutuksen luonne, kiihkeästi kiintyvä ja kipeästi\nkadehtiva, julma herkkyydessään ja petollinen uskollisuudessaan. Nyt\nhänen mieltään tietenkin myrkytti tunto, että mies, joka oli aina\nväistänyt kaukaa ketunrautoja, kun hän itse sen sijaan aina joutui\nsatimeen, kapusi vaivattomasti yhä ylemmäs, pukeutui vallan purppuraan,\nkorjasi talteen mainetta, varallisuutta ja maallista suuruutta. \"Mikään\nei ole oikeastaan helpompaa kuin nähdä omat kasvonsa ulkoapäin,\nvierain silmin\", ajatteli Armfelt. Ja tämä mietiskely tuotti hänelle\nselittämätöntä surunsekaista lohtua. No niin, hän eli toistaiseksi\ntäydessä päivänvalossa ja nuo toiset varjossa. Hän oli voiton puolella.\nHän vaistosi vihollisen hankkeet, kun he sitä vastoin eivät lainkaan\nvoineet arvata hänen suunnitelmiaan.\n\nMutta Aminoff, Aminoff...! Postiministeri Ladaun asunnossa oli pitkin\nkevättalvea kokoontunut suljettu pieni seura. Sen ylijumalana oli\niäkäs, pohjattoman kateellinen Sprengtporten ja profeettana Ladau,\nvanhan Kaarle Armfeltin entinen adjutantti, liehakoiva ovela mies,\njoka oli Anjalan liiton aikaan paennut Itään ja nyt toimi Suomen\npostilaitoksen ylijohtajana. Armfelt saattoi hengessään kuulla,\nmillaisia puheenvuoroja ministerin illallispöydässä käytettiin.\nTuohon salaseuraan kuului Steinheilin kansliapäällikkö Elwing,\njoka vihasi uutta kenraalikuvernööriä, koska tämä oli valitessaan\nitselleen apulaisia pitänyt häntä liian vähäpätöisenä. Siihen kuului\nJohan Anders Jägerhorn, joka oli Valhalla-seuran ajoista asti\nseisonut Sprengtportenin rinnalla ja hiipinyt synkkänä elokuun iltana\nkaksikymmentäneljä vuotta sitten Suomen itärajan yli viedäkseen\nkeisarinnalle Liikalassa laaditun nootin. Kuinka hänen mieltään mahtoi\nkarvastella, kun Armfeltin tapainen seikkailija pujottautui hänen\nohitseen Suomen asioiden johtoon. Tuossa suljetussa piirissä, jossa\nLadaun ovelat, litteät kasvot helottivat kuin kuu ja jossa vanhan\nSprengtportenin kulunut lievetakki hehkui myrkyllisen viheriänä,\ntoivottiin vilpittömästi uuden kenraalikuvernöörin kukistumista. Hitto!\nHe toivoivat enemmän — he olivat saaneet aikaan senkin, että Aminoff\nkoetti parhaillaan keinotella itselleen lupakirjaa matkustaakseen\nkeisarin puheille ja avatakseen Aleksanterin silmät näkemään, millainen\nSuomen varahallitsija todellisuudessa oli! Armfelt hymyili katkerasti.\nVaikka keisarin kirjeistä puhui avoin luottamus, hän kummasteli\nkuitenkin salaa itsekseen, minkä tähden viikot ja kuukaudet kuluivat,\nilman että häntä kutsuttiin esikuntaan.\n\nSyksyn ja syystalven Napoleonin armeija oli taistellut lumipyryä,\npakkasta, nälänhätää vastaan ja tunkeutunut yhä kauemmas sisämaahan.\nHuhut, mikäli niihin saattoi luottaa, olivat kertoneet yhä uudistuvista\nkahakoista, joilla ei kuitenkaan ollut sodankäyntiin ratkaisevaa\nmerkitystä. Vasta marraskuun viime päivinä valtakunnan yli oli käynyt\nhämmästyksen kohahdus: Berezina! Kaikissa Pietarin kirkoissa kellot\nvirittivät huumaavan yhteissoiton ja hartaat kädet sytyttelivät\njuhlakynttilöitä talojen ikkunoihin. Kiivas, verinen taistelu Berezinan\nrannoilla oli päättynyt ranskalaisten osastojen hurjaan pakoon. Se\nnäytti merkitsevän Aleksanterin ja Napoleonin sodassa kauan odotettua\nkäännettä. Venäjän joukoissa vallitsi nyt toiveikas mieliala; ne\nkestivät lamautumatta sen vastahyökkäyksen, jonka ranskalaiset tekivät\nVilnossa, ja Napoleonin suuri armeija peräytyi kerta kerralta yhä\nkauemmas länteen ryysyisten, nälän ja pakkasen ahdistamien mutta\nuskomattoman sitkeiden falangien edestä, jotka vyöryivät heidän\njäljissään.\n\nMutta Armfelt kuunteli ahtaasta, hiljaisesta työhuoneestaan tämän\ntulvan pauhua ja hänen mielensä oli raskas ja levoton. Hänestä tuntui,\nkuin keisari olisi pettänyt hänen luottamuksensa, arvioinut hänen\nmerkityksensä liian vähäiseksi jättäessään hänet tänne, etäälle\ntapahtumien valtatieltä.\n\nKENRAALIKUVERNÖÖRI Fabian Steinheil palasi sotaretkeltä huhtikuun\nalussa 1813 ja ryhtyi jälleen hoitamaan virkaansa. Hän otti\nsuuriruhtinaskunnan sijaishallitsijalta vastaan vanhat valtuutensa,\nrunsaan joukon selvitettyjä asioita, apulaisensa ja arkiston.\n\nKun hän muutamia viikkoja myöhemmin kohtasi kreivi Armfeltin, joka\noli jättänyt Pietarin ja lähtenyt matkalle Suomeen, hänen oli\nvaikeata pidättää kummastuksen huudahdusta. Hän näki edessään vanhan,\nraihnaisen miehen, jonka hiukset olivat käyneet tuhkanharmaiksi ja\nsilmät suuriksi ja kuumeisiksi. Ahdas, ruumiinmyötäinen hännystakki oli\nsyvänsininen; moitteeton, valkea aluskaulus, joka näytti kannattavan\nlaihaa leukaa, oli esimerkillisen välkkyvä. Mutta noissa kasvoissa,\nkäsissä, silmissä oli kuoleman leima. Eksellenssin iho oli uurteinen ja\nkelmeä, hänen kätensä värisivät kuin horkassa ja kenraalikuvernööriä\nsuorastaan kammotti niiden kostea kylmyys, kun he vihdoin hyvästelivät.\n_Mille tonnerre_, niin vakava juttu siis...! Fabian Steinheil oli\nehtinyt kuulla Armfeltin vaikeasta sairaudesta, joka yllätti hänet\nvilunpuistatusten muodossa. Samaa tautia sairasti luultavasti myös Carl\nStjernvall, sillä hän pukeutui kesäpäivinäkin kuumiin turkisviittoihin.\nJos kenraalikuvernööri oli alussa tuntenut salaista harmia tuota\nviransijaistaan kohtaan, jonka kerrottiin esittäneen hänen tilalleen\namiraali Gortšakovia, hänen ivallinen hymynsä häipyi nyt vakavan\nhuolestumisen tieltä. \"No niin\", hän sanoi vihdoin kovin pakotetusti.\n\"Minun virkatehtäviini ei kuulu toimia lääkärinä. Mutta uskallan\nkuitenkin ehdottaa teidän ylhäisyydellenne pitkää virkalomaa.\" — \"Olen\nsuunnitellut sitä\", hymähti Armfelt.\n\nKaikissa niissä kirjeissä, mitä hän kesäkuun alussa lähetti\nEhrenströmille Helsinkiin, hän oli vilpittömästi raottanut mielensä\nlokeroita. Jatkuva pahoinvointi, johon yhtyi alituinen vilu, aiheutti\nPietarin hienostolääkäreille paljon mieluisaa, tuottavaa touhua ja\nhänelle itselleen tuskia. Pahinta oli, että Hedvig oli hetkeksi\njättänyt hänet yksin huolien pariin ja matkustanut Tukholmaan Augustan\nluo. Kuume saatiin tosin alenemaan alituisella kiniininkäytöllä, mutta\nvilu, päänsärky ja jalkojen kipeä raskaus eivät hävinneet. Kun Armfelt\nyhä vakuutti kuivakiskoiselle, jurolle Walleenille, että hän olisi\nmielellään seurannut keisaria Elben rannoille, tämä silmäili hänen\nraihnaista olemustaan turkistohveleista aina harmaisiin hiuksiin ja\nhymyili puhuvasti. \"Erehdys! _Niin_ huono en ole\", ärähti Armfelt.\n\"Tahtoisin vielä kerran temmata suitset käsiini ja silloin...! Nyt\nnäyttää varmalta, että korsikkalainen ei pääse takaisin Elben yli\nsen paremmin kuin Berezinankaan. Hänen menestyksensä on päättynyt.\nHän on menettänyt mahdottomat määrät tykkejä, kenraaleja ja vankeja,\nkun me sen sijaan....Me olemme menettäneet vain pelkkää massaa,\n_et il faut helàs casser des oeufs pour faire une omelette_!\"\nMutta kesäkuun neljäntenä saapui tieto liittolaisten ja Ranskan\njoukkojen välirauhasta, joka oli solmittu Poischwitzissa ja merkitsi\ntulokselliseksi kääntyneen sodankäynnin katkaisemista epämääräisiksi\najoiksi. Armfelt ei salannut ajatuksiaan enempää Walleenilta\nkuin Rehbinderiltäkään: \"He ovat hulluja! Aselepo! Sellaisesta\nkoituu pelkkää pahaa. Olen hoitanut Ruotsin asioita Wienissä, olen\noppinut epäilemään Itävaltaa ja sen ystävyydenosoituksia, mutta\nettä se veisi meidät ja Euroopan tällaiseen sekasotkuun...! _Nom\nd'une_...! Tappeleminen Napoleonin kanssa ei ole vaarallista, mutta\nkäy mahdottoman kalliiksi neuvotella hänen kanssaan ystävänä. Oh,\noh...! Tahtoisin päästä päämajaan ja sanoa Aleksanterille pari\nkarvasta totuutta —\" Hän vaikeni, sillä hänelle selvisi äkkiä, miten\nvihlaisevassa ristiriidassa tämä kiihko oli hänen ruumiillisen\nheikkoutensa kanssa.\n\nLapset tuottivat hänelle alituista huolta. Niinä kuukausina, jotka\nHedvig viipyi Augustan luona Ruotsissa, hän saattoi toivoa, että äidin\nhuolehti vaisuus ja hellyys hiukan vähentäisi sitä lohduttomuutta,\njohon tytär näytti vaipuneen. Kuinka tuskallisiksi hänen kirjeensä\nolivat käyneet! Kuinka kauhean selvästi niistä huokui tuhoutumisen,\ntappion, häviön henkäys! Armfelt oli kauan toivonut, että hän voisi\nviettää hiljaista, onnellista kesää Hedvigin ja Augustan kanssa,\nvetäytyä heidän seurassaan synnyinmaahan ja asua Joensuussa. Mutta\ntämän suunnitelman tielle kohosi aina esteitä. Miten kauan hänen\ntäytyisi elää kaukana lapsistaan? Hän luki kovin tarkkaavasti jokaisen\nkirjeen, jonka Bernadotten armeijassa palveleva nuorin pojista,\nhenkikrenatööriosaston vänrikki, oli kirjoittanut. Hän yritti nähdä\nkirjainten taakse, aavistaa tulevaisuutta noista kiihkeän kaltevista\nriveistä. Ne herättivät eloon hänen oman varhaisnuoruutensa aavemaisia\nvarjoja. Lapset, lapset...\n\nHän näki joinakin hetkinä itsensä heissä, näki menneisyytensä\nkertautuvan ja puhkeavan toistamiseen kukkaan. Toinen pojista,\nAleksanteri, oli Edinburghin yliopistossa palattuaan asettunut Turkuun\nja jatkoi nyt ruotsalaisen professori Myréenin johdolla lukujaan, mutta\ntäydellisesti salaan jäi, miten hän ehti täyttää opintovaatimukset.\nVanha, väsähtänyt isä istui syvässä nojatuolissaan ja katsoi lempeän\nkummastuksen valtaamana tuota rajua nuoruutta. No niin, hän tunsi\nsen hyvin. Ja siksi hän oli huolissaan. Naiset, professorit ja\nopintotoverit olivat kuin taipuisaa vahaa Aleksanterin tapaisen\nvallattoman pojan käsissä, tanssivat hänen pillinsä mukaan, _tout est\nà sa disposition_. Taivuttaa sellainen raikas, sitkeä virpi siihen\nnöyräselkäiseen asentoon, jota tunnolliselta virkamieheltä vaadittiin!\nTehdä noista aineksista vakava malliolento! Mikä ajatus! Mutta häntä\nhuoletti kiihko, jolla poika syöksyi seuraelämän ja huvitusten\ntyhjänpäiväiseen temmellykseen. Koska Armfelt ei ollut itse milloinkaan\nliiaksi palvonut viinin jumalaa, hän ajatteli perin epäluuloisena\nCaloniuksen ja Myréenin oppilaiden bakkanaaleja. Niin, mutta tietenkin\npoika talttuu. Hän tasaantuu ja tulee viisaaksi ja varovaksi, hän oppii\nohjaamaan omaa laivaansa, hän tarttuu kohta lujin sormin ruoriin.\nIsän ja pojan ikäero ei saa tuhota luottamuksellista suhdetta. Eihän\nhän, Armfelt, tahdo olla mikään ankara patriarkka — hän ojentaa kyllä\ntoverinkäden omille lapsilleen, jos sellaisesta on apua.\n\nMutta jätettyään Pietarin ja päästyään Joensuun kartanon suuriin,\nvaloisiin suojiin Armfelt tunsi hetkeksi pääsevänsä rauhaan viime\npäivien huolilta. Täällä hänellä ei ollut muuta tekemistä kuin istua\nviheriässä säletuolissa ympärillään suven valoja villiintyvien\nruohikoiden viihdyttävä suhina. Tai hän saattoi tehdä lyhyitä\nvaellusretkiä maatilan metsikköihin, joissa oli niin varjoista, tummaa,\nunettavan rauhallista —. Kuinka hiostavia nämä kesäpäivät voivatkaan\nolla — ja kuinka hänen silti oli vilu!\n\nKun hän istui lehtimajassa ja piirteli kepillä kuvioita keltaiseen\nhietaan, johon humalaköynnöksistä lankesi sinipunervia pitsimäisiä\nvarjoja, hänestä tuntui, kuin valon ja lämmön virrat olisivat\nväistelleet sitä paikkaa, missä hän istui. Eikö hän voisi enää\nmilloinkaan nauttia kuumista auringonsäteistä? Hänen otsaansa kivisti.\nHän oli tullut tänne etsiäkseen suojaa itseltään ja löytääkseen vielä\nkerran sen pysyväisyyden ja turvallisuuden tunnon, joka oli kerran\nliittynyt näihin valkoisiin seiniin, näihin puistoihin...\n\nÄidin läsnäolo ympäröi hänet muistojen tiheällä ilmakehällä. Äiti\nsaattoi lähestyä poikaansa täällä, näissä saleissa, joiden jokaiseen\nesineeseen hän oli jättänyt oman elämänsä leiman. Tämä oli ollut\nhänen kotinsa — hän oli kuollut täällä, ja vain laahaavien askeleiden\nkaiku, pehmeiden, kuluneiden vanhuksenkasvojen muisto pysytteli\nitsepintaisesti tuolien, pöytien, takan vaiheilla. Oh! Ja nyt poika\ntunsi itsensä vanhukseksi, sairaus ja väsymys olivat lamauttaneet\nhänet, hänen kätensä olivat ryppyiset ja ohimonsa miltei yhtä valkeat\nkuin äidin. Kuinka hänen oikein tulisi menetellä ja käyttää aikansa\nestääkseen noita ajatuksia, jotka joskus tuntuivat itsensäkadottamisen\nensimmäisiltä huomaamattomilta oireilta? Nauttiako kesän pienistä\nmiellyttävistä ilmiöistä: kimalaisten surinasta syreeninkukissa, lasten\nnaurusta, joka kuului pensasaidan takaa, uneliaasta sydänpäivästä,\njonka lämpö ei riittänyt sulattamaan sitä viluista routaa, joka peitti\nkuin ohueen riitteeseen hänen kämmenselkänsä, hänen kasvojensa ihon,\nhänen ruumiinsa —? Siitä olisi vain seurauksena, että hän vaipuisi\nentistäkin veltommin suloisen irtautumisen tilaan, jonka pohjalta\nhäämötti elämän tuho. No niin, hän pitkittää vajoamistaan. Hän kykenee\nnauttimaan tuosta hitaan putoamisen huimauksesta, elämän hiljaisesta\nkulumisesta, joka päättyy jonakin tällaisena päivänä tai iltana, kun\nhän on sisäisesti käynyt aivan autioksi. _Finis!_ \"Tässä lepää—\" Mieto,\nvaaleankeltainen tee jäähtyi porsliinikupissa, kytevät tupakanröyheet\nsammuivat piipunkopassa, ja Armfelt istui ääneti alallaan, hymyillen\nvanhan miehen avutonta, pehmeää hymyä.\n\nKaikki hänessä ja hänen ympärillään oli käynyt niin kumman\nmerkityksettömäksi, niin pieneksi. Tuulinen, paisteinen päivä\nsäteili ja kului kuin harmaiden sumuverhojen takana; hän ojensi\nkäsiään, mutta valo ei lämmittänyt. Armfelt oli tietoinen näiden\nhetkien hivuttavasta vaikutuksesta, ja kuitenkin hänessä oli\njotakin, mikä taipui hervottomasti häviön puoleen. Niin kuluivat\nmuutamat hiljaiset aurinkoiset kesäpäivät ja kukkien värit kävivät\nhetki hetkeltä vahvemmiksi ja sudenkorentojen siivet loistivat ja\nvälähtelivät kuin lasi ja kulta. Kaikessa tuossa oli riittävästi\nulkonaisen elämän aineksia hänen nälkäisille aisteilleen — kaikki tuo\noli rikasta nykyisyyttä, ja kuitenkin hän katsoi ohitse, tuhlattuun\nmenneisyyteen. Hän oli joutunut tilaan, jossa sellaiset välttämättömät\narkiset asiat kuin syöminen, juominen ja nukkuminen maistuivat\nmiltei vastenmielisiltä. Hän nieli haluttomasti teensä ja pureskeli\nkovin kauan pieniä leipäpalasia. Hän saattoi tyynnyttää sisäistä\nlevottomuuttaan vakuuttamalla itselleen, että hän oli sairas ja että\nhuono ruokahalu johtui siitä. Salin ja makuukamarin suurista peileistä,\njoiden lasissa ei ollut mitään vikaa, hän näki oudon, kuluneen näköisen\nvanhuksen. Tuon vieraan olennon hartioilta riippui löyhtynyt sininen\nkamisoli ja laiha kaula kannatti luonnottoman isoksi muuttunutta\npäätä. Ensi kerran hän tuli aivan kylmäverisesti todenneeksi, että jos\nhän vielä hemmottelisi omaa uupumustaan, hän olisi mennyttä miestä.\nArmfelt saattoi kuvitella, mitä Hedvig sanoisi. Hedvigillä oli silmää\nmiehen ruumiilliselle huonontumiselle, ja pelkkä ajatuskin, että häntä\nodottaisi kotona Pietarissa tuttu, hyväntahtoisen huolehtiva hymy,\nherätti vain kiusaantumisen ilkeän tunnon. Mitä sillä oli väliä —!\nNiin, mitä hän enää välitti sellaisista joutavuuksista...\n\nArmfelt heräsi aamuisin sen petollisen harhaluulon vallassa, että\nuni oli tehnyt hänen ruumiilleen ja sielulleen hyvää ja että hän nyt\nnousisi virkistyneenä ja menisi pukeuduttuaan nauttimaan kesästä. Ne\nolivat harhauttavia aamuja. Koko maailman kirvelevä suvinen kauneus\nkeskittyi muutamiin uneliaisiin minuutteihin, jotka hän makasi\nvuoteessaan aistien ikkunoista tunkeutuvia ääniä, valonvälkkeitä,\ntuoksuja. Mutta kun hän eräänä tuulisena, paahteisena aamupäivänä\nistui säletuolissaan hypistellen sormissaan sammunutta piippua, hän\noli huomaavinaan, miten syreenien sinipuna ja ruohikon vihreys menetti\nheleytensä, vaaleni, kävi loistottomaksi, kuta janoisemmin hän imi\nsilmiinsä värien hehkua. Ei, ei, hänen tapaisensa vanha kaikentuntija\nei voi pettää itseään! Elämä luopuu hänestä hiljaa ja kavalasti,\nluovuttaa käyttövälineensä kuolemalle ja sammuu hänen soluistaan\nkuin liekki, jonka polttoaine on loppunut. Katkeraa! Mutta hänellä\nei pitäisi enää olla mitään turhia harhakuvia todellisuuden suhteen.\nKaikkina niinä pitkinä kirjavina vuosina, jotka hän on ollut olemassa\nja ponnistellut kerätäkseen talteen kokemuksien pääomaa, hänessä\non jatkunut elämän hiljainen särky. Sillä kaikki ponnistaminen,\ntaisteleminen, tahtominen tuo tullessaan kipua. Ja jos hänen vuoronsa\non viimein vapautua siitä kuten parannutaan pahasta kuumetaudista, niin\n—. Hän istui alallaan, tuijotti karkeisiin humalanlehtiin ja tunsi\nmielessään samoja haikeita vavahduksia, jotka olivat vallanneet hänet\njoskus lapsuudessa, kun hän oli kulkenut pitkiä taipaleita ja huomannut\neksyneensä.\n\nOmituista, että tämä havainto ei tuottanut hänelle sen suurempaa\ntuskaa! Ajatuksissaan hän kertasi elämäänsä, jonka oli aikoinaan\nuneksinut niin rikkaaksi ja muhkeaksi, mutta josta oli kaiken humun\nja loiston sammuttua jäänyt jäljelle pelkkä tyhjyyden vaikutelma.\nNiin, olihan hän kuitenkin käyttänyt leiviskäänsä niin taitavan\ndiplomaattisesti. Oli ottanut vaarin ajasta ja hetkestä. Oli solminut\nystävyyksiä, juonitellut itsensä korkeimpiin virkapaikkoihin,\nmaistellut tuntijan liekkumalla tämän maailman makeimpia herkkuja\nja vuodattanut omia uniaan ruhtinaiden aivoihin, joissa ne itivät\nja versoivat valtakuntien kohtaloiksi. Se oli totisesti elämä, joka\nsaattoi häikäistä kaikkia muita paitsi häntä itseään. Kummallinen,\npehmeä hymy syveni hänen huulillaan ja hänen avoimet silmänsä, jotka\nolivat nähneet niin paljon kultaa ja jalokiviä ja nyt olivat väsyneet,\npainuivat raukeasti umpeen. Niin, hän oli pelannut oivallisesti, hän\noli voittanut koko maailman. Mutta sen, mitä hän oli saapunut etsimään\ntäältä, näistä tyhjistä, hiljaisista saleista — sen hän oli menettänyt.\nEikö hän koskaan elämässään enää löytäisi sitä?\n\nHänen ruumistaan puistatti vilu, hän nousi seisomaan. Vaikka jalat\nolivat nilkoista polviin asti puutuneet, kuin täynnä pieniä pisteleviä\nneuloja, hän tarttui sauvaan ja lähti puistoon. Kuta kauemmas hän\neteni kartanosta, sitä apeampi oli olla. Viheriöivillä kentillä\njatkui valotäplien häilyvä tanssi; pilvien varjot kulkivat käytävien\nyli, ja kuvastuessaan päivänpaisteisiin tomupilviin ne näyttivät\nvarjomaisten lintujen siiviltä. Armfelt ei tiennyt, miten kauan hän\nkulki näin, tunkeutuen yhä syvemmäs metsään, jossa tuntui paahtuvien\nmännynhavujen kirpeä tuoksu, väistellen kyynärvarrellaan ja kepillään\ntungettelevia oksia. Hetkien vieriessä hän huomasi jalkojensa\nkäyvän yhä raskaammiksi, tunsi suuren herpautumisen vähitellen\ntappavan vaellushalun. Ja sitten hän pyyhkäisi sormillaan ruohikkoa\ntunnustellakseen, oliko se kostea, ja antoi ruumiinsa painautua pitkin\npituuttaan maata vasten. Hävitä! Irtautua hiljalleen elämästä, kuten\nelämä näytti irtautuvan hänestä! Miksi hän pelkäisi? Hän ajatteli\naivan rauhallisesti tätä asiaa, ja suloinen, katkera viihtymys, joka\nmuistutti unen tuloa, tulvahti hänen tajuntaansa.\n\nMetsä humisi ympärillä, mäntyjen latvoista lankesi varjoja; hän\ntunsi, aisti, tajusi tämän kaiken, ja kuitenkin valon ja lämmön\naallot väistivät hänen väsyneitä kasvojaan, jättivät hänet viluun,\nkun kaikkialla muualla hehkui hiostava kuumuus. Ei, hän ei saanut\nkapinoida. Vaikka hänen mielessään liikahteli vaivaava ajatus, että\nkiihkeä tahtominen palauttaisi hänet todellisuuden turvallisille\nraiteille, joilta hän oli eksynyt, hän hykertyi tänä hetkenä häviämisen\nhaikeaan suojapaikkaan kuten lapsi lämpöiseen vuoteeseen. Pakahduttava\nkaipaus, jollaista hän ei ollut tuntenut koskaan ennen, sai hänet\npainautumaan yhä lujemmin maata vasten. Laihat, valkoiset sormet\ntunkeutuivat syvälle viileään ruohoon, kynsissä tuntui mullan karhea\nkosketus ja maaperän pienet kohoumat painoivat kylkiluita. Hänet\nvaltasi suunnaton heikkous. Muutamien minuuttien ajan hän lepäsi niin,\ntuntien olemuksensa jokaisella solulla, miten elämä hänessä kääntyi\ntakaisin alkulähteensä puoleen, miten pieni heikko vähäpätöinen\nolemassaolo valui maahan kuin vesi särkyneestä ruukusta. Kaikki hänessä\nkaipasi, janosi, raukesi syvyyttä kohti, ja multa tuntui armollisesti\nottavan hänet vastaan, yhdistääkseen hänet itseensä, metsän ja\nruohojen kaikkiyhteiseen rauhaan. Tähän tunteeseen ei liittynyt mitään\nhäiritseviä mielikuvia. Hän oli ponnistellut, taistellut, voittanut ja\nmenettänyt liian kauan, hän oli väsynyt. Ja kun hän nyt sai levätä, hän\nantautui levon valtaan halukkaammin, kuin eläville ihmissieluille on\nsallittu.\n\nHän makasi kauan kasvoillaan ruohikossa, kyyristyneessä asennossa,\notsa maata vasten, kunnes varsin arkinen seikka sai hänet havahtumaan.\nHänet herätti tämän asennon epämukavuus ja rypistyneiden vaatteiden\nilkeä pistely. Mutta hän suori lievetakin poimut kuin unessa, haparoi\nhetken valkoista batistikaulustaan ja tempasi sen äkkiä auki:\nhänen henkeään ahdisti, hän tahtoi ilmaa! Tällaisessa kunnossa hän\nilmestyi kartanon pihalle ja oli vähällä perin pohjin pelästyttää\nmaatilan pehtorin, joka sai hädin tuskin sammalletuksi: \"Mutta hänen\nylhäisyytensä eksellenssi on sairas! Jumala varjelkoon, miten huonon\nnäköinen hän on...\" Armfeltin hymy oli kovin raukea, ja hän sanoi aivan\najatuksissaan: \"Niin...\" Hän meni hitaasti päärakennukseen. Mies,\njoka oli puhutellut häntä pihalla, tuijotti hämmingin vallassa noita\nliehuvia takinliepeitä, jotka olivat ryppyiset ja saven tahraamat, ja\ntuota komeaa vartta, joka oli painunut ukkomaisesti kumaraan. \"Ei ole\nenää mitään tekemistä\", sanoi Armfelt itsekseen, kun hän seisoi empien\ntyhjässä kaikuvassa eteishallissa. \"Ei ole mitään tekemistä\", hän\ntoisti ja ihmetteli oman äänensä vapautunutta sointua. Hän varustautui\nmatkaan. Vasta nyt hän muisti Hedvigin ja lapset, ja hänestä tuntui\nkuin ulkonainen todellisuus olisi kuitenkin väkivaltaisesti tulvahtanut\ntakaisin, virrannut hänen sielunsa tyhjiöihin, herättänyt tahdon,\ntoiminnan, kärsimisen voimia, jotka hän oli kuvitellut kuolleiksi.\n\nPian sen jälkeen kun kreivi Armfelt oli palannut maatilaltaan takaisin\nPietariin, hänen sairaudessaan tapahtui vaarallinen käänne. Uni ja\nruokahalu olivat kadonneet. Vaikka makuuhuone lämmitettiin hiostavan\nkuumaksi, hän hytisi vilusta ja kääriytyi turkkeihin. Tukholmasta\nsaapuvat tiedot huolettivat häntä. Hedvigillä näytti vanhetessaan\nolevan taipumusta vaivoihin, joista hän ei ollut koskaan aikaisemmin\nkärsinyt, ja nyt hän varmaankin sai panna peliin koko kärsivällisen,\nsitkeän päättäväisyytensä ollakseen masentumatta Augustan ja oman\nkivulloisuutensa tähden. Armfelt jatkoi laajaa kirjeenvaihtoaan, mutta\ntavan takaa hänen oli pakko turvautua apulaisiin, jotka kirjoittivat\nja toimivat hänen puolestaan. Tauti, jonka syytä hän ei tuntenut ja\njonka luonteesta Pietarin lääkärikunta yhä riiteli kuluttaen hänen\nkallista aikaansa ja nakertaen lovia hänen kassaansa, tempasi toiminnan\nohjakset noista väsähtäneistä käsistä. Oli hetkiä, jolloin hän antoi\nlamautumiselle myöten ja katsoi vierain, viilein, miltei uteliain\nsilmin elämänsä hiljaista ehtymistä. Miksi ponnistella vastaan? Miksi\ntakertua olemassaolon surkeisiin pikkuseikkoihin? Hänen mielensä täytti\nsuuri selittämätön ihmettely.\n\nMarraskuun loppupuolella hänen korviinsa osui epämääräisiä huhuja,\nettä vanhin pojista oli joutunut Kötenin luona vihollisen vangiksi.\nArmfelt istui vuoteessaan ja hänen päänsä oli raskas. Niin, tämä oli\njotakin reaalista ja ulkopuolista — tuollainen ajatuskin olisi vielä\nmuutamia kuukausia sitten saanut hänet epätoivon valtaan. Mutta kun hän\nnyt tuijotti omaan tilaansa, hän löysi kaiken pohjalta vain väsymystä\nja välinpitämättömyyttä. Vai niin, siihen oli siis jouduttu! Ja hän —\nhänkö? — oli kuitenkin puuhannut, huolehtinut, touhunnut niin paljon,\nolipa vihdoin oppinut elämään toisten hyväksi ja kuluttamaan aikaansa\nasioissa, joiden ei olisi luullut millään tavoin liikuttavan häntä.\nMutta nyt eivät edes lapsia kohdanneet kohtaloniskut murtaneet rakoa\nmuuriin, joka oli maailman ja hänen välissä. Millainen elämän ilta!\n\nKun Hedvig palasi Pietariin, hän kuuli sekä eteisvartijalta että\nkamaripalvelijoilta, että eksellenssi Armfelt oli sairastunut\npahaan kuumetautiin ja nukkui vuoteessaan. Ummehtuneessa, kuumaksi\nlämmitetyssä makuuhuoneessa Hedvig tuijotti pelästyksen vallassa\nnukkujan kasvoja. Ne näyttivät vieraan, kuolevan ihmisen kasvoilta.\nNiiden kelmeässä ihossa risteilivät pienet rypyt, ja ummistuneet\nsilmäluomet olivat käyneet läpikuultavan sinertäviksi. Hedvig\ntarkasteli noita piirteitä, ikään kuin hän etsisi niistä nuoren,\nvalloittavan ylimyksen mennyttä kauneutta, tuota kaikkea, mikä oli\nkerran saanut hänen sydämensä sykkimään niin levottomasti ja muuttanut\nhänen tyynen elämänsä myrskyiseksi ja mutkalliseksi. Kun hän yhä\ntuijotti kummallisen epätodellisuuden tunteen vaivaamana noita kasvoja,\nmies havahtui ja mutisi puoliääneen: \"Äiti...!\" Hedvig pakotti äänensä\nhyväntahtoisen keveäksi: \"Minä se olen. Näytät sairaalta, mutta se\nmenee kyllä ohi. Tahdotko, että toimitan sinulle teetä?\" Ja hän poistui\nhuoneesta vastausta odottamatta.\n\nKURIIRIT kiiruhtivat ratsain ja vaunuilla Pietariin johtavia ajoteitä,\njotka ankara pakkanen jäädytti liukkaiksi ja joille kasaantui raskaita\nlumikinoksia. Vuorovaihto länteen hidastui mutta ei estynyt. Vaikka\nsodankäynnin pitkittyminen olikin hellittänyt jännitystä, joka aluksi\noli pitänyt Pietarin diplomaatteja ja sotilashenkilöitä, hovimiehiä\nja palatsinvirkailijoita kuin kireissä pihdeissä, syystalvi 1813\ntoi tullessaan tapauksia, jotka herättivät heidät äkkiä valppaiksi.\nJournalit ja gasetat sekä lomalle päässeet armeijanupseerit olivat\njo elokuun lopulla tienneet kertoa, että Aleksanterin ja Napoleonin\nvälirauha oli rikkoutunut ja että vihollisuudet alkoivat uudelleen.\nMutta näytti kuin korsikkalaisen onni, joka oli aina Berezinaan\nasti siunannut hänen aseitaan, nyt luopuisi hänestä. Tuli tietoja\nGross-Beerenin, Katzbachin, Kulmin, Dennewitzin otteluista,\njoissa hänen sijaispäällikkönsä olivat toinen toisensa perästä\njoutuneet tappiolle; niiden jälkeen korsikkalaisen täytyi alistua\nliittovaltioiden ylipäällikön, ruhtinas Schwarzenbergin määräämiin\npakkosiirtoihin. Napoleon tiesi taistelevansa ylivoimaa vastaan;\nhänen tielleen asettui nyt myöskin Englanti, joka liittyi Teplitzin\nkokouksessa hänen vihollisiinsa ja avasi suunnattomat aarrearkkunsa\nkoalitsionin käytettäviksi. Leipzigissä, lokakuun puolivälissä,\nranskalainen armeija kesti nelipäiväisen yhteenoton liittovaltojen\nsotavoiman kanssa, mutta kun baijerilaiset ja saksalaiset luopuivat\nNapoleonista, kun Venäjän tsaari antoi kasakkainsa iskeytyä rintaman\nheikoimpaan kohtaan, hänen edessään oli häpeällinen hurja pako\nReiniä kohti. Mutta ruhtinas Aleksanteri Galitsin, Pyhän Synodin\nprokuraattori, joka vietti nämä koleat talvipäivät hurskaassa\nseurustelussa metafyysikko Koseljovin ja tsaaritar Elisabetin kanssa,\nluki pyhän väristyksen vallassa keisarin kirjettä: \"Korkein Olento on\nosoittanut, että Hänen edessään ei kestä mikään, ei mikään ole suurta\ntäällä alhaalla, ei muu kuin se, minkä Hän itse tahtoo koroittaa.\nKaksikymmentäseitsemän kenraalia, lähes kolmesataa kanuunaa ja\nkolmekymmentäseitsemän tuhatta vankia, siinä näiden muistettavien\npäivien tulokset. Ja me olemme enää kahden päivämarssin päässä\nFrankfurt am Mainista!\"\n\nAleksanteri saapui Frankfurtiin ennen liittolaisiaan, ennen Itävallan\nkeisaria ja Preussin kuningasta. Hänen koko toimintaansa ohjasi\nhaltioitunut tunne, että Jumala oli asettanut hänet tämän pyhän\nsodan johtoon, uskonut hänelle johdattajan valtuudet kuten muinoin\nMoosekselle. Tylsämielinen Habsburgilainen, Itävallan Frans, joka\noli parittanut germaanisten keisarien tyttären Bonaparten kanssa, ja\nhiljainen, lahjaton preussilainen Fredrik Wilhelm, josta hän itse\noli tehnyt aisankannattajan, olivat lopultakin hänen vasallejaan,\nRomanovin käskyläisiä. Mutta liittoutuneiden neuvottelut jatkuivat\nja pitkittyivät. Vuosien 1813 ja 1814 taitteessa heidän armeijansa\netenivät Reinin yli Koblenzista Baseliin, jakautuivat, vyöryivät\nkuin suuren pääjoen sivuhaaroina Sveitsin ja Juran vuoriseutuihin,\nElsassiin ja Lotrinkiin, Alankomaihin. Kiivasta yhteenottoa, joka\ntapahtui helmikuun ensi päivänä Briennen ja La Rothiéren seuduilla ja\njossa Napoleon kärsi raskaan tappion, seurasi korsikkalaisen epopean\nviimeinen jakso.\n\nPietarissa vallitsi koko helmikuun rauhaton, kuohuttava jännitys. Se\ntuntui Pavlovskin palatsissa, jossa leskikeisarinna Maria Feodorovna\nvastaanotti vehkeileviä, notkeaselkäisiä kamaripoliitikkoja. Se tuntui\ntsaaritar Elisabetin alkoovissa, jossa maailmalliset kirkkoruhtinaat\nja hurskaat poliitikot kiistelivät Arcissur-Auben taistelusta;\nsuuriruhtinas Konstantinin ja suuriruhtinatar Katarinan juonitelevassa\nseurapiirissä; Tsarskoje Selossa, jossa sairas kreivi Armfelt makasi\nturkiksiin kääriytyneenä, kuunnellen kaukaisten taistelujen pauhua.\nKeisarilla, jolla oli tarpeeksi tekemistä korvatakseen rohkeiden\nsotaliikkeiden avulla Champaubertin, Montmirailin, Château-Thierryn\nja Vauxchampsin tappioita ja joka johti sotaneuvotteluja avoimella\nkentällä, Sommepinsin ja Vitryn valtatien varrella, ei ollut aikaa\nkreivin ja hänen komiteansa asioille. Entinen mielenkuohu painui\nlepotilaan, kunnes se muistutti seisovaa, väljähtyvää vettä. Ja Armfelt\nseurasi tarkkaavana suuren sodankäynnin tapahtumia, keskusteli niistä\nmilloin Walleenin, milloin Rehbinderin kanssa, sirotteli ajatuksiaan\nniistä Steinheilille, Ehrenströmille ja Stjernvallille meneviin\nkirjeisiin, mutta ei kiihtynyt, ei innostunut niinkuin ennen... Kun\nmaaliskuu ehti loppuunsa ja kaikista katseista hehkui tieto, että\nAleksanteri oli pakottanut Pariisin antautumaan ja marssitti nyt\njoukkojaan Tuileriesiin, Armfeltin näennäisen riemun alla valvoi\nhirveä välinpitämättömyys: hän kuuli, ymmärsi, iloitsi, mutta niinkuin\nihminen, joka lepää kuumeessa ja saa kutsun juhliin.\n\nKesken hajanaisia ajatuksia hänen katseensa kävi joskus kovin\nkiinteäksi ja hän tuijotti sinettisormuksensa ametistia. Jos Hedvig\nkysyi huolestuneena, mitä hän mietti, Armfelt kohautti olkapäitään \"En\nmitään... Ei se ole mitään.\" Mutta jalokiven kalvosta katsoivat mustat,\npilkalliset silmät. Demoiselle Rudenschöld. Hänen tuijottaessaan\nnuo pienet soikeat kasvot kadottivat nopeasti nuoruuden hehkeyden,\nlihoivat, muuttuivat muodottomiksi ja pälyilivät häntä vastaan julkean\nviekkaina kuin porton kasvot. Sen hän oli saattanut aavistaa —! Hän\noli lähettänyt säännöllisesti avustussummia tuolle kevytkenkäiselle\nnaiselle, jonka kuva oli niin romanttisesti loistellut hänen elämänsä\ntaustoilta. Magdalena oli uhrautunut, oli pannut hänen tähtensä\npeliin kunniansa ja perintörikkautensa, oli auttanut häntä suurissa\nvaltiollisissa hankkeissa, jotka romahtivat kuten niin monet hänen\npoliittisista toiveistaan. Valtaneuvoksen tytär oli joutunut\njakamaan saman kohtalon kuin Aminoff ja Ehrenström, ja hän, hieno\nsydäntentuntija ja viisas maailmanmies, oli itsepintaisesti vaalinut\nkuvitelmaa, että tässä kaikessa piili jotakin tavallista suurempaa:\nlämmin kukistumaton tunne, väkevä rakkaus, uskollinen ystävyys.\n\nArmfeltin hymy muuttui pistäväksi. Sellaiset naurettavat\nvalhekuvitelmat, sellaiset naamiot olivat nyt tipotiessään. Hän\noli voinut uskoa niihin niin kauan kuin demoiselle eli Sveitsissä\nja nakersi koloja uusien rakastajiensa kukkaroihin. Mutta sitten\nMagdalena oli saapunut todellisessa riemukulussa Altonasta Tukholmaan\nja muistanut entistä ihailijaansa kirjeellä, jossa hän julkesi pyytää\nkahdenkymmenentuhannen frangin avustusta. Hyvin hullunkurista. No niin,\nsen hän oli saanut —. Armfelt maksoi huviveronsa omista kehnoista\nfinansseistaan — maksoi siitäkin huolimatta, että Biron-Saganin vanhat\nrikkaudet olivat yhä teillä tietymättömillä, vaikka rahaministeri\noli kerran toisensa jälkeen voidellut hänen hermojaan rauhoittavilla\nlupauksilla. Ja vihdoin saapui madame de Staël, matkusteleva\nitsetietoinen ranskatar, kohtasi Magdalenan Tukholmassa ja alkoi\nlevitellä ilkeitä puheita kurjista olosuhteista ja laiminlyödyistä\nvelvollisuuksista. Voitiinhan väittää, että hän, Armfelt, oli kahden\nviime vuoden aikana jättänyt suorittamatta ne kolmetuhatta livreä,\njotka hän oli aikaisemmin napisematta maksanut. Mutta kun ajatteli\nhänen omien raha-asioittensa tilaa, kun ajatteli, miten huolettomasti\nSödermanlandin herttua oli kuninkaaksi tultuaan pyyhkäissyt muististaan\ntuon naikkosen nimen...\n\nArmfelt avasi lipaston, punnitsi hetken käsissään demoisellen kirjeitä,\njoissa tämä uhkasi kääntyä Hedvigin puoleen, ellei hänen vaatimuksensa\nsuostuttaisi. \"Hyvä on, se minun olisi pitänyt jo aavistaa\", hän sanoi\nitsekseen. Hän sulki silmänsä ja antoi menneisyyden piirre piirteeltä\nkuvastua muistiinsa. Hän tarkasteli sitä viilein, katkerin silmin,\nnäki Kiinan huvipaviljongin hämärän kabinettihuoneen, jossa itämaiset\nporsliinijumalat tuijottivat ilmeettömin mantelisilmin sentimentaalista\nlankeemusta. Herkkäuskoinen rakastaja parka! Ja kuinka pateettisesti\ntuo ihminen oli näytellyt uhrautujan osaa, kuinka kauan suuren\nintohimon kangastus oli välkkynyt hänen oikkujensa yllä!\n\nMitä kaikesta jäi jäljelle? Sammuneen tulen kylmä tahraava tuhka.\nKourallinen muistoja, joista romanttisen intohimon huoku haihtui.\nOli tavattoman opettavaista uskoa vuosikymmenestä toiseen sellaiseen\npetolliseen asiaan kuin ihmissydämeen ja huomata elämänsä illassa, että\nkaikessa tapahtuneessa ei ole ollut mitään ylevää, voitollista, suurta,\neipä edes mitään epätavallisen pikanttia. _Eh voilà_, laulu on lopussa.\nKevytkenkäinen kiristäjätär on mestarillisen julmasti särkenyt tyhmän\nluottamuksen kuplan, ja hän, nolattu harmaahiuksinen ihailija, odottaa\nkuolemaansa ja kärsii, koska elämä on kieltänyt häneltä viimeisenkin\nlaihan ilon, itsekkään ylemmyyden nautinnon.\n\nArmfelt aloitti rauhattoman kävelyn parketin ruuduilla. Hän astui\ntummasta neliöstä vaaleaan neliöön, käveli täsmällisin lyhyin askelin,\nmuisteli... Sietämätöntä luhistua näin, elää viimeiset aikansa sen\ntiedon vallassa, että ystävien pitkästä kirjavasta saatosta ei ole\njäänyt jäljelle ainoatakaan, joka murehtisi hänen lähtöään tämän\nmaailman teatterilavalta! Mitä hän oikeastaan oli merkinnyt noille\nnaisille ja miehille, rakastajattarille ja uskotuille, kuninkaille ja\nruhtinaille, jotka hän oli hurmannut hymyllään? No niin, olihan hän\nohjannut heidän tekojaan, hän oli salaa ja huomaamatta antanut heille\nomat suunnitelmansa ja unelmansa, tehnyt heistä tahtonsa marionetteja.\nMutta he olivat vetäytyneet pois — ja hän seisoi yksin. Kenties kaikki\njohtui vain siitä, että hän oli vieras tälle ajalle, jonka myrskyt\nolivat heittäneet hänet rannalle, tukehtumaan ja lahoamaan paikalleen.\nMillaisen koristeellisen kultakalan Jumala olikaan hänessä onkinut\nkuiville! Ja Armfelt tarkasteli kiinteästi kasvoja, jotka tuijottivat\nvastaan menneisyydestä, ihmisiä, joita hän oli rakastanut ja vihannut.\nÄänetön aavemainen seura vakuutti yhä uudestaan, että hän, loistava\nArmfelt, ovela ja viisas Armfelt, oli mennyttä miestä.\n\nÄkkiä hän oli elävästi näkevinään Kustaa III:n vaaleat, puuteroidut\nkasvot ja kuplamaiset silmät, jotka mittelivät häntä ilkamoivan\nhyväntuulisesti varjojen syvyydestä. Hän näki pienen vilkkaan miehen,\njoka seisoi Spaan puistokäytävällä ja katkaisi sormillaan miekkaliljan\nlehden. Tuolla leikillisellä eleellä ratkaistiin oikeastaan koko\nhänen kohtalonsa, hänen nopea nousunsa maineeseen ja valtaan, hänen\nsankarisatunsa, joka kaartui niin huikaisevan korkealle ja jota\nheleät juhlatulet valaisivat. Kuinka hän nousi...! Tukholmassa,\nPariisissa, Parmassa, Napolissa hän istui kruunupäiden pidoissa, tunsi\npitelevänsä sormissaan suuren maailmanpolitiikan hienoja seittejä,\nantoi juhlien loiston imeytyä olemuksensa kaikkiin huokosiin. Ja kuinka\npaljon oli tarvittu, ennen kuin kimaltelevasta näytelmästä selkeni\nesiin johtoajatus ja epilogi! Totisesti — katsomot kuiskutelivat jo\nkyllästyneinä, näyttämön valot lepattivat sammumaisillaan; saattoi\nodottaa rauhallisesti esiripun laskeutumista. Huonomminkin hän olisi\nvoinut käyttää aikansa, epäilemättä. Valtaistuimet olivat horjuneet\nja kruunut putoilleet, hänen nuoruutensa epäjumala, Ruotsin kuningas\noli kuollessaan vienyt hautaan koko sen aikakauden, johon hän oli\njuurtunut. Venäjän pyylevä, vehkeilevä, viisas matroona oli vuorostaan\nkuollut, ja hänen murhatun poikansa poika hallitsi nyt Talvipalatsin\nvarjohovia, johon vielä heittyi menneen aikakauden kummitteleva hehku\nkuten laskenut aurinko valaisee vuortenhuippuja. Vain hän, Armfelt,\nkietoutui itsepäisesti vallan ja maineen lahoon purppuraan, pidätti\nsitä itarasti luonaan, pusersi sen lievettä kiihkein, laihoin sormin.\nHän yritti lahjoa sisäistä tyhjyydentunnettaan kaikella sillä touhulla\nja menolla, mihin hän oli antanut kahlita itsensä. Hän, viimeinen!\nManalle menneen ajan, kuolleen elämänhienostuksen, persoonallisuuksien\nvuosisadan sieluton, koditon aave. _Fi donc_, miksi hän kiusasi itseään?\n\nHän ryhtyi sepittämään luottamuksellista kirjettä Ehrenströmille\nHelsinkiin, mutta kynä herposi hänen sormistaan, ja hän huomasi, että\nhänellä ei ollut mitään sanomista. He istuivat kumpikin tahollaan,\nEhrenström ja hän, omissa hiljaisissa loukoissaan ja tunsivat\nmaksavansa jotakin nimittämätöntä velkaa puuhatessaan kuumeisen\nhätäisesti synnyinmaansa hyväksi. Velka oli niin suuri ja elämä niin\njulman lyhyt. Sisimmässään Armfelt tiesi etsivänsä takaportteja kaiken\nirrallisuuden ja kiihkon taakse, yhteyksiä, jotka olivat katkenneet\nja jotka hän tahtoi vielä solmia. Tällaiset aavistelut säestivät\nhänen työtään, milloin hän oli kyllin voimissaan voidakseen syventyä\nSuomen komitean asiapapereihin. Hän ei yrittänytkään pettää itseään —\nhän takertui tehtäviin, kuten veden varaan joutunut ihminen tarttuu\nlaudankappaleeseen. _Allons_, aina vain eteenpäin, asiasta toiseen,\npaperivuorista paperivuoriin...! Se ei oikeastaan enää ollut vain\ntekemättä jääneiden velvollisuuksien myöhäistä täyttämistä vaan\nhätäistä pelastuksenhakua, jonka kautta hän toivoi vielä saavuttavansa\nsen lujan ja kestävän, minkä hän tiesi menettäneensä.\n\nALKOI JO hämärtää, kun markiisi Paulucci, Venäjän ulkoministerin\nsalainen asiamies ja keisarin italialainen suosikki, hyvästeli kreivi\nArmfeltin. Sininen, hohtava elokuun ilta 1814 valaisi Tsarskoje Selon\nhuvilaa, vuodatti vienoa valoa kuumaan makuuhuoneeseen, jossa Armfelt\nlepäsi pöyhityillä tyynyillä vuodekatoksen alla. Markiisin pistävät\nmustat silmät pälyivät levottomina noita ränsistyneitä piirteitä, hänen\nvilkkautensa vaikutti kovin pingoittuneelta. \"Ja nyt, levätkää\", hän\nsanoi myhäillen. \"Jos kerron Aleksanterille, että teidän ylhäisyytenne\ntouhuaa vain Suomen isonjaon asioissa eikä lainkaan ajattele\nterveyttään...!\" Mutta hän sai vastaukseksi raihnaisen, pehmeän hymyn\nja tuskin kuuluvan kuiskauksen: \"Aleksanteri on iloinen siitä. Hän\nja Walleen ja Rehbinder ovat rasittaneet minua viime päivinä kahden,\nkolmen tunnin neuvotteluilla, eikä heitä todellakaan sovi siitä\nsyyttää.\"\n\nMikä mies, mikä lääketieteellinen ihme, ajatteli Paulucci itsekseen,\nkun hän poistui huvilasta. Missään tapauksessa hän ei kummastellut\ntsaarin henkilääkäreitä, jotka häärivät tuon verrattoman suomalaisen\nalkoovissa ja pudistelivat viisaita päitään. Täytyy olla piru lihassa,\ntyöskennelläkseen niin toimeliaasti tuossa tilassa...! Ja markiisi\nihmetteli keisaria, joka saattoi kylmäverisen tyynesti pakottaa\nkannuksillaan tuollaista uupunutta juhtaa, temmata hänet suoraan\nvuoteesta politiikan melskeeseen ajattelematta, miten vähäisellä\nelämänvoiman pääomalla tuo kaikki piti rakennettaman... Aleksanteri oli\npalannut voittoisalta sotaretkeltään jo heinäkuun lopussa, pysähtynyt\nensin Pavlovskiin ja jatkanut matkaansa suoraan Tsarskoje Seloon,\njonne hän saapui iltahämärissä ja jonne hän yöpyi suureksi harmiksi\nja kiukuksi kreivi Armfeitin kadehtijoille. Siitä päivästä alkaen\nkeisari oli tuon tuostakin vieraillut uskottunsa huoneessa. Hän saapui\nsinne adjutanttinsa Tsernysovin seurassa tai aivan yksinään, vietti\ntuntikausia sairasvuoteen ääressä ja pakotti suosikin tutkimaan laajoja\nehdotusluonnoksia, jotka koskivat Puolan valtiollista itsenäistämistä,\nlahjoitusmaa-asioita, hallituskonseljissa tapahtuvia muutoksia. No\nniin, voi käsittää, että tämä jatkuva yhteistyö herätti Pietarin\nseurapiireissä kauheaa pahennusta. Jo puolentoista kuukauden ajan\nkreivi Armfeltin makuuhuone oli ollut valtakunnan kabinettikamarina,\njossa suuret uudistukset kypsyivät ja josta johdeltiin hallinnon\nlankoja, etenkin, jos oli kysymys suuriruhtinaskunnan asioista.\nMarkiisi Paulucci avasi oven ja asteli mietteissään loivia portaita\nnoustakseen parivaljaikkoonsa. Illan lämpö tuntui miltei viluttavalta,\nkun siihen joutui kreivin kuumasta alkoovista.\n\n\"Sinun täytyy syödä\", sanoi Hedvig, kun Paulucci oli poistunut.\n— \"En jaksa. Minun ei ole nälkä\", esteli sairas. Viime päivien\ntaudinkohtaukset olivat kerrassaan herpaisseet hänet — hän mietti\njuuri, mahtoiko Hedvig huomata, miten suuria hikihelmiä hänen otsalleen\noli kihonnut. Mutta tämä tuijotti ikkunasta ulos hämärään, ikään kuin\nei olisi kestänyt katsoa vuoteessa makaavan miehen silmiin. Sitten hän\nnousi, suori hiuksiaan, jotka olivat menneet epäjärjestykseen. \"On ehkä\nparasta, että nukahdat hiukan. Sinä tarvitsetkin unta.\"\n\nPieni kultainen pöytäkello tikitti pimennossa. Sen koristeelliset\nlehväkiehkurat olivat viime vuosisadan perua, ja Pietarin uusissa,\nkolkon asiallisissa salongeissa sellaisia näki hyvin harvoin.\nHuoneessa oli sen verran valoa, että Armfelt saattoi nähdä osoittimet.\nPienempi niistä lähestyi huomaamattomin nykäyksin juovaa, joka\nkallistui vinoon kahdeksan numeron kohdalla. Ilta. Ja vihdoin yö.\nMuutama tunti epämääräistä, rauhatonta unenhorrosta, jossa Ruotsin\nkuningas vainaja kohottaisi naurettavan pientä kättään kuten niin\nmonissa viime öiden unikuvissa ja jossa demoiselle Rudenschöld\nhymyilisi hänelle julkean voittajan hymyä... Hän kauhistui pelkkää\najatustakin, että keisari tulisi jälleen huomispäivänä ja istuisi\nhuolettomasti vuoteen jalkopäähän, sillä välin kuin Rehbinder kaivaisi\nsalkustaan asiapapereita. Aleksanterin hymyilevät, hiukan litteät\nkasvot, jotka Pariisin kesä oli ruskettanut yhtä kuparinkarvaisiksi\nkuin hänen kiharansa, herättivät Armfeltissa tätä nykyä vain\nsuurta välinpitämätöntä väsymystä. Kaikki oli käynyt usvaiseksi ja\nvarjomaiseksi: asiat, jotka rasittivat häntä, ihmiset, jotka saapuivat\noudosta ulkomaailmasta ja pistäytyivät hetkeksi hänen sairasvuoteensa\nluo hävitäkseen valkoisen ovipeilin välähdykseen, ikään kuin he\nolisivat olleet vain muistojen harhoja. He puhuivat, liikkuivat,\nhymyilivät kuolleesti ja konemaisesti, he puristivat hänen kylmiä\nkosteita käsiään, vakuuttivat hänelle ystävyyttään, aivan kuin hän\nkaipaisi sitä. Mutta eläväksi tekevä valo väheni vähenemistään kaikista\nnykyisyyden tapahtumista, ja sitä ei voinut auttaa.\n\nArmfelt sytytti kynttilän, kohottautui vuoteesta ja siirtyi pöydän\nluo. Hän alkoi kiihkeästi kirjoittaa kirjettä. Se oli osoitettu\nhallituskonseljin jäsenelle, vapaaherra Mannerheimille, ja hän\nsommitteli heti päiväyksen alle mutkallisen kohteliaan omistuksen:\n\"Korkeasti Jalosukuinen Herra Parooni, todellinen Valtioneuvos ja\nmonen Tähtikunnan ritari.\" Oikein! Sillä tavalla —! Levoton käsi\nliukui väristen riviltä toiselle. Armfelt huomasi kirjoittavansa\naivan ylimalkaisesti vapaaherran voinnista, isonjaon asioista,\njotka keisari oli esityttänyt itselleen, vuodentulon toiveista,\nAleksanterin avoimesta ystävyydestä. Kun hän oli ehtinyt jakaa\nkirjeensä kuuteen kappaleeseen, hän pysähtyi ja jäi miettimään.\nMuuan pieni, joutavanpäiväinen syrjäseikka, joka oli kalvanut viime\naikoina hänen mieltään, ansaitsi vielä tulla mainituksi... Armfelt\nseuloi hetken papereitaan. Hänen sormiinsa osui se, mitä hän etsi\n— tuhruinen valituskirjelmä, jonka oli sepittänyt Pietarissa asuva\nlampuntekijä, hiljainen ja tunnollinen mutta kovin yksinkertainen\nmies poloinen. Tämän lampuntekijän avuton olemus ei olisi koskaan\nkohonnut hänen elämänsä näköpiiriin, ellei muuan ruotsalainen olisi\ntyhjillä lupauksillaan petkuttanut mieheltä palkkaa ja saanut hänet\nkaiken lisäksi tyhmästi sanoutumaan irti vanhoista työnantajista. No\nniin, monet ihmiset Pietarissa ja Suomessa olivat puilla paljailla.\nMutta oli suorastaan hymyilyttävää, miten tuo onneton hölmö, jota hän\nei ollut ikinä tavannut, saattoi kummitella hänen ajatuksissaan...\nPetetty, veijattu, kavalasti nolattu! _Fi donc_, tulkoon siis oikeus ja\n— _pereat mundus_. Armfelt liitti lampuntekijän sepustuksen päättävästi\nsen kirjeen yhteyteen, jonka hän oli äsken kirjoittanut, lisäsi pari\nriviä asiasta ja odotti musteen kuivumista.\n\nTänä hetkenä hänet kuitenkin valtasi niin suuri heikkous, että hänen\ntäytyi palata vuoteelleen ja paneutua makuulle. Tehty! Hän oli\ntarttunut kauluksesta puijattua yhteiskunnan vähäväkistä ja yritti\npelastaa yhden pienimmistä siitä vääryyden lietteestä, jossa hän muuten\noli aikoinaan itsekin niin halukkaasti kahlannut. Mutta kirjoitettu on,\nettä kaiken maailman voittaneelle jää lopuksi käteen vain pettymyksen\nväärää vaihtorahaa ja tässä voimattomuudessaan hän etsii kättä,\nmihin tarttua. Ehkä se onkin ainoa kokonaisen pitkän elämän arvoinen\nlopputulos.\n\nKultainen pendyyli tikitti, hämärä syventyi Tsarskoje Selon puistoissa,\npitkät varjot valuivat kuin yön nousuvesi hiekkakäytäville. Kirjeessä,\njonka kreivi Armfelt oli kirjoittanut vapaaherra Mannerheimille, hyytyi\nmuste. Mutta Armfelt ei tuntenut mitään halua nousta lepoasennostaan ja\npostittaa sitä. Suuri, selittämätön väsymys oli kerrassaan vallannut\nhänet, ja hänestä oli rajattoman mukavaa antautua sille vihdoinkin\ntäydellisesti, vaipua sinne, missä kaikki turha tahtominen on tauonnut.\nMitä tapahtuu puulle, joka on ehtinyt kasvaa suureksi ja korkeaksi,\ntullut temmatuksi kaikkine juurineen irralleen oikeasta ruokamullasta;\ntammelle, jonka solustoissa elämän nesteet ovat hiljaa ja huomaamatta\nehtyneet, kenenkään voimatta aavistaa sitä ulkoapäin? Vanha, laihtunut,\nharmaahiuksinen mies makasi liikkumatta vatsallaan. Hän oli kuollut.\n\nTIETO kreivi Armfeltin lopusta levisi laajenevan veden väreilyn tavoin\nyli valtakunnan rajojen. Pietarin diplomaattipiireissä se herätti\nkauhistunutta hämmästystä ja pidätettyä, kirpaisevaa voitoniloa.\nPostiministeri Ladaun pieni intiimi seurapiiri, johon kuuluivat vanha\nSprengtporten, kansliapäällikkö Elwing, sisukas Jägerhoin ja vapaaherra\nAminoff, otti tämän uutisen vastaan hiukan ristiriitaisin tuntein.\nHarmaantunut, juro Sprengtporten, joka oli ollut mukana niin monessa\nhankkeessa, mihin vainaja oli eläessään ehtinyt tunkea ahnaat sormensa,\ntunsi katkeraa hyvityksen tunnetta, johon yhtyi suuren yksinäisyyden\nja autiuden sivumaku. Kerran hänen rinnalleen oli hiipinyt tuo mies,\njoka nyt makasi paareilla keltaisin kasvoin, rinta ritarimerkkien\npeittämänä. Ja kuten silloin, niin oli tuo toinen aina ja kaikessa\nsivuuttanut hänet, ollut notkea siinä, missä hän oli ollut kömpelö,\nanastanut hänen salaiset haaveensa Suomen itsehallinnosta ja valanut\nne tekojen vaskeen. Sietämätöntä! Mutta Aminoff silmäili apein,\nkummastunein katsein Ladaun ja hänen ystäviensä myhäileviä kasvoja.\nHe olivat kaikki taitavia, eteenpäin ponnistelevia diplomaatteja, he\nolivat uhranneet niin paljon aikaa ja vaivaa kukistaakseen tuon vanhan\nnousukkaan, ja nyt, kun luonto oli tehnyt sen heidän puolestaan, he\nnäkivät uusien virkapaikkojen aukeavan edessään ja uusien arvoasemien\nvälkyttävän huippujaan. Tämä sykähdyttävä mieliala kirpaisi myös\nvaltiosihteeri Rehbinderiä, joka oli kauan aikaa joutunut elämään\nmahtavan herransa varjossa. No niin, hän murehti vilpittömästi\nkreivin poismenoa, mutta silti hän oli salaa kovin mielissään niistä\nmahdollisuuksista, jotka nyt odottivat häntä diplomaattielämän\nvaltatiellä. Suomen asiain komiteassa kävi murheen ja innostuksen\nvärähdys. Mitä tapahtuukaan? Siirtyykö kukin herroista askelen verran\nylöspäin, korkeinta saavutettavissa olevaa vallanastetta kohti?\n\nVärähtely levisi yhä laajemmalle, piirsi yhä avarampaa kehää ja\nkosketti siellä täällä Pohjois-Euroopan eri puolilla herkästi\nvastaanottavia tajuntoja. Ehrenströmin tämä uutinen yllätti\nHelsingissä; hän murehti entisen ystävänsä kuolemaa kauan ja\nvilpittömästi, vaipui joskus muistojensa valtaan ja näki tavattoman\nelävästi edessään innostavan poikamaisen hymyn, joka oli saanut\nhänet syöksymään niin vaarallisten vehkeiden myrskyyn ja tehnyt\nhänen elämänsä paljon sekavammaksi, kuin millaiseksi se olisi\ntoisissa oloissa ja toisenlaisten ystävien avulla muodostunut.\nMutta nyt, jälkeenpäin, hänestä tuntui kuitenkin, kuin tuo suuri\nmies olisi lainannut hänelle jotakin omasta tulkitsemattomasta\nvalostaan, suuruudestaan. Monien penikulmien päässä muhkeasti\nkukitetusta kuolinhuoneesta Magdalena Rudenschöld tavoitti myös\nomissa mietteissään yhteyden mieheen, joka oli monessa suhteessa\nratkaissut hänen kohtalonsa; oli kummallista, että nuo hämärät,\npiirteettömiksi ohenneet kasvot, jotka hän näki edessään, eivät\nherättäneet hänen mielensä pohjalla mitään liikutusta. Hän ajatteli\nvain hiukan häpeillen kahdenkymmenentuhannen frangin maksuosoitusta ja\nkaikkia niitä avustussummia, jotka hänen ylhäisyytensä olisi voinut\ntoimittaa Tukholmaan, jos olisi elänyt. Jatkuvan muistelemisen aallot\nliukuivat hiljeten ja tasaantuen yhä kauemmas ajassa ja paikassa. Ne\nsaavuttivat majuri Clairfeltin ja loihtivat hänen silmiinsä suuren\nuljaan sankarielämän näkyjä; ne saivat pari vanhaa, hienostunutta\naatelismiestä upottamaan kynänsä musteeseen ja lisäämään muistelmiinsa\nhauskoja anekdootteja loistavasta Armfeltista, hilpeästä, notkeasta\nja sanavalmiista Armfeltista; ne vajottivat vanhan Kaarle XIII:n\nhyveellisiin mietteisiin maallisen kunnian turhuudesta; ne saivat\nHedvig Elisabeth Charlottan muistelemaan muinaisen hovielämän\ngalantteja iloja, joille nykyaika ei enää antanut arvoa. Mutta kaukana\nItävallan Wienissä ratsumestari Dionysius Mniewskin asunnossa katsoi\nkypsynyt, lihava ja kovin hoitamaton upseerinrouva kasvojaan suuresta\nseinäpeilistä. Ne olivat veltot, väsähtäneet kasvot — niiden piirteistä\noli vaikeata enää löytää pienen Adelaide Dajnbskan piirteitä. Rouva\nMniewski ei yrittänytkään etsiä niitä. Hän luki kuolinuutisen ja\nhämmästyi ajatellessaan, miten korkean herran lähellä hän oli aikoinaan\nollut. Näin liikkui vainajan muisto yhä kauemmas siitä huoneesta,\njossa hän lepäsi, kipinöi hetken monissa vääristävissä, vinoissa\nja virheellisissä peileissä, pusertuakseen joskus tulevaisuudessa\nhistorian säiliöön.\n\nHedvig sulki kuolleen silmät. Pitkät keltaiset vahakynttilät tuikkivat.\nTsarskoje Seloon vaelsi lähettiläitä ja diplomaatteja, keisarin\nadjutantteja ja Talvipalatsin juonittelevia poliitikkoja, pappeja,\njotka aikoivat osallistua suuriin hautausjuhlallisuuksiin, tsaarin\nhenkilääkäreitä, jotka yhä kinastelivat kuoleman syistä. Vainaja makasi\nselällään, laihat, liikahtamattomat kasvot kohotettuina taivasta kohti,\nkädet ristissä. Hedvig istui kuolinvuoteen luona pitkät, pitkät ja\nhämärät tunnit, ja kaikkea sitä juhlallista ihmisvilinää vastaan, joka\ntahtoi anastaa tuon vainajan häneltä vielä kuolleenakin, asettui hänen\noman sielunsa syvä, ihmeellinen hiljaisuus.\n\n\n\n\nJÄLKIHUOMAUTUS.\n\n\nKaikki tässä kirjassa esiintyvät henkilöt, vähäpätöisimpiä statisteja\nmyöten, ovat todella eläneet ja osallistuneet näytelmään. Tapahtumien\nhistoriallisuuden suhteen huomautan, että kaikki episodit voidaan paria\npoikkeusta lukuunottamatta löytää aikakauden anekdoottikokoelmista\nja Kustaa Mauri Armfeltin päiväkirjasta, josta Elof Tegnér on\ntunnettuun monografiaansa liittänyt laajoja otteita. Mielikuvituksen\ntäydentämistyö on tapahtunut historiallisten tosiasioiden rajoissa,\nmilloin romaanin sisäiset lait eivät suorastaan ole vaatineet\nvarautumaan puhtaaseen elävöittävään fantasiaan. Näin on tapahtunut\nvain tietyissä eepillisissä ratkaisukohdissa, jolloin kuvitteleva\nmukanaeläminen on osoittautunut hedelmällisemmäksi kuin ulkonaisten\nasiatietojen kirjaanvienti. Vapaan romaanisommitelman lakien mukaan\nteokseen on ollut pakko jättää tuon tuostakin ajallisia aukkoja ja\ntoisaalta taas voimakkaasti keskittyä sielullisesti merkitsevimpiin\nhetkiin.\n\nEn ole pyrkinyt lainkaan arvioimaan Armfeltin elämäntyötä — hänen\nmerkitystään valtiollisena henkilönä, soturina ja itsenäisyysmiehenä.\nHyvin tietäen, että sellaiset arvioinnit kuuluvat historiankirjoituksen\ntehtäviin, olen tietoisesti unohtanut Armfeltin jälkimaineen ja\nyrittänyt tarkastella tätä kustavilaisen kauden täysiveristä edustajaa\najan omasta näkötasosta. Maalatessani Armfeltin vartalokuvaa\nolen käyttänyt hyväkseni kaikkia niitä loiston, traagillisuuden,\nsydämettömyyden, julkeuden, kimaltelevan elämänilon, kauneuden,\njulmuuden ja repaleisen juurettomuuden värejä, jotka aikakausi itse on\ntarjonnut.\n\nNiiden lukuisain teosten joukossa, joiden tietoihin tämä romaani\nnojautuu, ovat Stefan Zweigin, Valerian Torniuksen, Kasimir Chledowskin\nrokokoontutkimukset, M.J. Crusenstolpen, Carl Julius Ekebladin, Nils\nErdmannin, Beth Henningsin, Oscar Levertinin, Lilly Lindwallin,\nC. F. Ridderstadin, Henrik Schiickin, N. G. Schybergsonin, A. F.\nSkjöldebrandin, L. Stavenowin, Elof Tegnérin, P. 0. von Törnen, Alma\nSöderhjelmin, Ester Jakobsonin kustavilaista aikakautta koskevat\nmuistelmat ja tutkielmat, Gina Kaussin, Paléologuen, Poljakovin,\nMereikovskin, Nervanderin ja monien muiden esseet, monografiat ja\nyleisteokset Venäjän hovista, sarja aikakauden taidetta koskevia\nteoksia, joukko tapojenhistorioita ja keskushenkilöiden elämäkertoja.\nSuurin kiitollisuudenvelkani lankeaa suomalaisille tutkijoille —\nDanielson-Kalmarin perustavalle suurelle kokoomateokselle, Carl von\nBonsdorffin tyhjentävälle neliosaiselle Armfelt-monografialle, A.R.\nCederbergin, Gunnar Suolahden ja V.L. Lehtosen julkaisuille.\n\nT. V.\n\n\n\n"]