[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fsmnI_hT5Ej92_aM7yPDP7HTn2I5iXhwxqbryOc1Aqa8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},1181,"Veneh'ojalaiset","Järnefelt, Arvid",1861,1931,"1181-jarnefelt-arvid-veneh-ojalaiset","1181__Järnefelt_Arvid__Veneh'ojalaiset",null,"romaani",[],[],"fi",1909,78299,508202,false,12182,[22],"Fiction",[24],"Novels","\"Veneh'ojalaiset\" by Arvid Järnefelt is a novel written in the early 20th century. The story revolves around the unique and physically distinct group of people known as the Veneh'ojalaiset, depicting their struggles and interactions within their rural setting. The narrative explores themes of identity, communal life, and the impact of external forces on the cohesion of the Veneh'ojan community.  The opening of \"Veneh'ojalaiset\" introduces the reader to the rural world of Western Häme, contrasting the appearance and societal condition of the Veneh'ojalaiset with their historical reputation for beauty, wisdom, and artistry. The protagonist, Veneh'ojan Heikki, is portrayed as a once-reputably wise leader whose community is gradually torn apart by the devil's manipulations, resulting in their dispersion into the wilderness. This setting establishes the dynamic of conflict, both internal and interpersonal, as the characters grapple with their identity and the threat posed by external societal changes. Furthermore, the narrative hints at a philosophical exploration of wisdom, individuality, and familial bonds as Heikki's lineage and legacy are set against the backdrop of communal unity and division. (This is an automatically generated summary.)",[],392,"Järnefeltin aateromaani seuraa hämäläisen suvun vaiheita korpimaisemista Helsingin Punavuoreen. Teos kuvaa yhteiskunnallisia murroksia, kuten suurlakkoa ja Viaporin kapinaa, tarkastellen samalla aikakauden aatteellisia jännitteitä ja ihmisen suhdetta perintöönsä.","Arvid Järnefeltin 'Veneh'ojalaiset' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1181. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Riikka Talonpoika ja Projekti Lönnrot.","VENEH'OJALAISET\n\nKirj.\n\nArvid Järnefelt\n\n\n\n\n\nVihtori Kosola, Helsinki, 1909.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN OSA\n\n\n\n\n1.\n\n\nLäntisen Hämeen sydänmailla, vesien takana, asuskelee hajallansa\nveneh'ojalaisia. Ne tunnetaan kaikki pitkistä käsivarsistaan, kieroista\nsääristä, ulkonevista poskiluista ja isosta pään takaraivosta, joka aina\ntöröttää päähinettä ulompana, minkään tavallisen lippalakin tai edes\nhuopalakinkaan voimatta sitä suojaansa käsittää.\n\nMonet sanoivat heitä nähdessään: kuinka he ovat muodottomia! Ovatko\nihmisen poskiluut rakennetut vaan virnistystä varten, jotta hän niiden\navulla saisi silmänsä suojaan hankien häikäisyltä? Onko ihminen luotu\npelkäksi maan tonkijaksi? Onko tarkotus, että hänen käsivartensa\npikemmin maahan ulottuakseen kasvaisivat polviin asti, kämmenet\ntuommoisiksi lapioiksi laajenisivat, ja jalat menisivät koukkuisiksi?\nOnko myös tarkotus, että hänen pääkallonsa takaraivo noin mahdottomasti\npaisuisi? Mikä muodoton moukka! Mikä kollo!\n\nMutta tämä on väärä tuomio. Sillä mainitut ruumiinviat ja muodottomuudet\novat järjestänsä veneh'ojalaisten suurista ansioista peräisin. Mitä\nerityisesti tuohon heidän merkillisimpään ominaisuuteensa eli pään\nsuureen takaraivoon tulee, josta heitä tyhmiksi tuomitaan, niin ovathan\nperäaivot muistokyvyn ja perinnöllisen viisauden säilytyspaikkana.\nSenvuoksi, jos takaraivo rupeaa ylenmäärin paisumaan, ei se tarvitse\ntodistaa muuta kuin että tämä viisaus ei ole voinut löytää luonnollista\nlaskua ympäristöänsä hedelmöittääkseen, koska ihminen on ihmeellisten\nolojen ja vaiheiden pakotuksesta asettunut korpeen elämään, erilleen\nmuiden ihmisten kyliltä ja hänen lapsensa ja lapsenlapsensa,\ntäysi-ikäisiksi kerittyänsä, eivät jää isäinsä asunnoille, vaan yhä\nsyvempiin korpiin painuvat.\n\nOliko heissä siis joku erikoinen roturakkaus korpeen? Tai kammo\nihmisyhteyteen?\n\nSilloinpa olisikin voinut sanoa heitä tyhmiksi, sillä totisesti on se\nihminen tyhmä, joka erakoksi eriytyy, kun hänen päänsä kaikki\nVäinämöisen viisaudet sisältäisi.\n\nMutta seuraavasta näkee, että veneh'ojalaisten koko elämäntaistelu onkin\npäinvastoin ollut pelkkää kovaa ja turhaa taistelua juuri korpeen\najautumista vastaan.\n\nPaholaisen elkeet kuuluvat olleen perimmäisenä syynä siihen, että\nveneh'ojalaisten hurskas suku joutui kylästä hajallensa. Sillä ei alusta\nniin ollut, vaan tämä suku oli muinoin kauneudestaan, viisaudestaan ja\ntaidostaan maan kuulu. Paholainen vihasi heitä sammumattomasti heidän\nhurskautensa ja lujan kyläyhteytensä vuoksi. Kaikkialla muualla aina\njoku tarttui hänen pauloihinsa, mutta kun hän nuottansa Veneh'ojan yli\nheitti, luvaten suuria rikkauksia sille, joka hänen palvelukseensa\nerkanisi, ja veti nuotan maalle, ei siinä koskaan yhtäkään Veneh'ojan\nmiestä ollut.\n\nSilloin pukeutui paholainen hienoksi neuvosherraksi, meni kuninkaan\npuheille ja sanoi: Teidän Majesteettinne, minä olin valtakunnassanne\nmatkoilla tarkastellakseni onko kaikki niinkuin olla pitää, ja tultuani\nVeneh'ojan kylään huomasin, että sen miehet olivat suuria ja naiset ylen\nkauniita, mutta Teidän Majesteetistanne ei siellä kukaan tiennyt yhtään\nmitään.\n\nKoska neuvosherra nämä sanonut oli, muuttui kuninkaan hahmo ja hän\nkysyi: Ketä he siis tottelevat ja ketä he kunnioittavat?\n\nPaholainen sanoi: Yksi heillä on viisauden ja laulun kuningas, jota\nsanovat Veneh'ojan Heikiksi, sitä he kaikki kuuntelevat.\n\nJa valtakunnan herra sanoi: Käske kaikki, joilla viisauden lahjaa ja\nlaulun ääntä on tänne minun kaupunkiini; täällä he laulelkoot ja minä\nolen heitä palkitseva itsekutakin ansionsa mukaan. Mutta että se\nVeneh'ojan Heikki on itsensä kuninkaaksi tehnyt, hakkautan minä häneltä\npään.\n\nNeuvosherra sanoi: Sata Heikkiä nousisi sijalle ja viimeinen villitys\ntulisi ensimäistä pahemmaksi.\n\nJa tämän kuultuansa kuningas tuli surulliseksi ja sanoi: Siksi sinä olet\nneuvosherra että sinä neuvon tietäisit, mutta et sinä mitään keksi.\n\nJa neuvosherra sanoi: anna minulle kolme valtaa, jotka ovat jakajan\nvalta, sovittajan valta ja kieltäjän valta, ja minä sinulle sen kylän\nhajotan niin ettei veneh'ojalaisista koskaan enää kahta tai kolmea\nyhteen tule.\n\nJa nämä kolme valtaa kuninkaalta saatuansa paholainen pukeutui\nmaamittariksi, ja meni Veneh'ojaan. Mutta Veneh'ojan nuoriso oli kylän\nkeinulla. Koska he siis keinun pysäyttivät, sanoi maamittari: olen\nkuninkaalta lähetetty teille maita jakamaan, että jokaisella olisi\nomansa. Ja suuri riemu nousi nuorten joukossa, jotka eivät uskoneet\npirua olevan. Mutta vanhat, jotka uskoivat pirun olevan, katsoivat\nkarsaasti maamittariin ja sanoivat: emme tahdo jakaa, vaan elämme koko\nkylä yhtenä pesänä niinkuin tähän asti. Tämän kuultuansa nuoret\nhuusivat: kuningas lupaa meille maat omiksemme! Ja suuri riita nousi\nvanhojen ja nuorten välille. Mutta kun riita oli ylimmillään, pukeutui\npaholainen tuomarin pukuun ja tuli Veneh'ojaan ja sanoi: minun\nkuninkaani on rauhaa rakastava mies eikä hän salli riideltävän, vaan on\nminun lähettänyt sovittajaksi teidän välillenne. -- Ja avasi lakikirjan ja\nluki: Olkoon valta sen, joka jakaa tahtoo. Ja vahvisti maamittarin jaon\nantaen kiinnekirjat itsekullekin ja tuomiten jokaisen muuttamaan\nriitaisesta kylästä hajalleen, kunkin omille maillensa. Mutta ettei\nheille tulisi erakkoina ikävä opetti paholainen heille viinankeiton.\n\nNäin hajosi Veneh'ojan kylä ja näin joutui Veneh'ojan Heikki\nrintaperillisineen takamaille, vaikka hän oli tähän asti kylän\njohtomiehenä ollut, vaikka oli viisaudestaan ja hurskaudestaan kuulu ja\noli kaikkea ihmisyhteyttä rakastaen aina ollut emäkylän yhdistävänä\nsiteenä.\n\nTämän isonjaon suoritettuansa paholainen muutti sihteeriksi kauppalaan.\nSillä ei hän vielä uskonut sitoneensa Veneh'ojan Heikkiä.\n\nKului muutamia vuosikymmeniä ja Heikin maat olivatkin kuokittuina,\nkannot juurinensa pengottuina, ojat kaivettuina.\n\nJakamattomille takamaille oli Veneh'ojan Heikin ympärille uusi kylä\nsyntynyt, pojat kasvaneet ja menneet naimisiin, tyttäret tuoneet kylään\nkotivävyjä. Ja Heikin peräaivot, jotka korpielämässä, luonnollisen\nlaskun puutteessa, olivat ruvenneet arveluttavasti pään takaraivoa\npaisuttamaan, pysähtyivät vähitellen kasvussaan, kun hänen perinnöllinen\nviisautensa ja mahdoton muistinsa alkoi jälleen löytää hedelmöittävää\nvaikutusalaa ihmisyhteydessä.\n\nEleli siis yhteisessä kyläkunnassa taas Veneh'ojan Heikin rintasuku. Ja\nhe tekivät keskenänsä perinnönjakoja vaan lain sakkoja välttääksensä.\nMutta toista haaraa heistä sanottiin nyt Tyrvännäisiksi, joiden isä oli\nnaapurikylästä ensimäisenä kotivävynä tähän uuteen Veneh'ojan kylään\ntullut. Ja kun Tyrväntäinen rupesi miniänsä perintöosaa erilleen\nvaatimaan, eivät he antaneet asian mennä lakiin, vaan sopivat hänen\nkanssaan niin että ositus- ja lohkokustannusten välttämiseksi vävy otti\nemätilan omiin nimiinsä, mutta Heikki poikinensa asettui lain edessä\nniinkuin hänen perinnölliseksi vuokramieheksensä.\n\nNäin elettiin lähemmäs puoli vuosisataa, kunnes tapahtui kummallinen\nselkkaus. Vanhin Tyrväntäis-vainajan pojista, toivoen suuria rikkauksia,\nmöi itsensä paholaisen palvelukseen. Sanottiin hänen tehneen haavan\nkäteensä, vuodattaneen omaa vertaan korpin sulkaan ja kirjottaneen tällä\nnimensä paperille, jonka oli vienyt sen suuren Hiidenkiven alle, missä\nvanhan Veneh'ojan kylän jaettujen talojen rajat käyvät yhteen.\n\nPaholainen ei ollut kuitenkaan näyttäytynyt, vaan oli antanut\nTyrväntäiselle käskyjänsä viattomien ihmisten suulla.\n\nNiinpä kerran kauppalan torilla Tyrväntäinen hevosta myydessään oli\nkuullut takaansa jonkun sanovan: \"haasta se käräjille\"; mutta kun hän\ntaaksensa katsahti ei siellä ketään ollut ja hän sillä hetkellä ymmärsi\nnoiden sanojen tulleen paholaisen suusta. Tyrväntäinen mietti päänsä\npuhki mitä olisi paholaisen käskyn johdosta tekeminen, ketä haastettava\nkäräjille ja minkä syyn varjolla. Kolme päivää hän maleksi kauppalan\nkatuja, vaikka markkinat olivat jo toisena päättyneet ja kadut\ntyhjenneet. Neljäntenä päivänä juoksi muutamasta portista kaksi ämmää\nhänen ohitsensa, joista toinen sanoi toiselle: \"kolkuta sihteerin\novelle\". Ja koska Tyrväntäinen taaksensa katsahti olivat he kulman taa\nmenneet eikä ketään näkynyt. Piru voi olla yhtä lailla hameessakin,\najatteli hän ja kääntyi oikopäätä siitä portista pihalle; eikä sydän\nehtinyt pampatuksellaan häntä herpaista ennenkuin hän oli jo\nkoputtamassa sihteerin kyökinovelle. Sieltä neuvottiin valkosen salin\nläpitse kilisevän kynttiläkruunun alitse peräkamariin, missä istui\nkeinuskellen pieni mies, pitkä piippu hampaissa, punanen nokka\nsavuisissa parroissa, mutta muu pää kumotti kaljuna ja kelmeänä; sarven\nalkuja näkyi siellä täällä pääkallossa. Tyrväntäinen tiesi nyt visusti,\nettä hänen edessään oli pirujen pääpappa itse.\n\nSihteeri alkoi kysellä ja tiuskia ja, kun ei päässyt muka millään\npuheilla Tyrväntäisen asiasta perille, oli vihdoin suutuksissaan\najavinaan ulos. Vasta ovessa kysyi nimeä. Tyrväntäinen antoi nyt\nneuvotun merkin, koskettaen toisella kädellä niskaansa ja toisella\nkantapäätänsä. Silloin sihteeri rykäsi, meni pöydän ääreen ja paiskasi\nauki suuren kirjan. Ja koska hän oli aikansa kirjan lehtiä käännellyt,\nnosti hän katseensa Tyrväntäiseen. -- Ketä sinä aijot käräjille\nhaastaa? -- Olkoon vaikka sen vanhan Veneh'ojan Heikin, sanoi Tyrväntäinen\npeläten sihteerin muutoin hänen niskaansa lentävän. -- Mutta sihteeri ei\nollut Veneh'ojan Heikistä tietävinään ja kysyi viattomasti: Kuka on\nVeneh'ojan Heikki? -- Naapuri. -- Mikä talon nimi? -- Tyrväntäinen selitti\nVeneh'ojan Heikin omistavan kahdeksan yhdeksännestä samaa Veneh'ojan\nemätaloa, josta Tyrväntäisellä oli yksi yhdeksännes. Taas katsoi\nsihteeri kirjaansa ja taas nosti silmänsä Tyrväntäiseen, sanoen: Sinulla\nnäkyy kuitenkin olevan kiinnekirja koko taloon. -- Taitaa se olla muorin\nkirstussa. -- Millä paperilla Veneh'oja viljelee? -- Liekö sillä\npapereita. -- Nyt istui sihteeri pöytänsä ääreen ja kirjotti, ja koska hän\nsiitä jälleen nousi, käski hän todistajiksi kaksi vierasta miestä ja\nTyrväntäinen piirsi nimensä paperiin. Välikirja oli tehty sellainen,\nettä Tyrväntäinen lupasi sihteerille puolet kaikesta siitä mitä\nkäräjillä hänen hyväkseen mahdollisesti voitetaan. Näin Tyrväntäinen oli\ntoisen kerran piirtänyt nimensä pirun papereihin.\n\nMutta ei kaksi kolmetta mene.\n\nVeneh'ojan Heikki sai haasteen talvikäräjille ja tuomittiin\nmuuttamaan maaltansa, koska ei ollut niiden omistaja eikä osannut\nviljelysoikeuttansa millään paperilla tukea. Asian oikeudessa päätyttyä\nkutsui sihteeri Tyrväntäisen sivukamariin ja sanoi: -- Sinä olet\nvoittanut. -- Veti esiin valmiin velkakirjan ja sanoi: Kirjotas nyt\ntuohon. Ja niin kirjotti Tyrväntäinen kolmannen kerran nimensä pirun\npaperiin.\n\nVeneh'ojan Heikki ei paljonkaan näistä tällaisista tuomioista\nymmärtänyt, ajatteli, että ne on vaan niitä lain välttämättömiä\ntemppuja, joilla tahtovat ehkä pakottaa häntä tilusten\nlohkomiskustannuksiin. Eikä liioin Tyrväntäinen uskaltanut kylässä\nmitään muutoksia esitellä tuomion johdosta, jonka merkitystä ei hänkään\nymmärtänyt. Ja ajatteli jo peruuttaa koko liittonsa paholaisen kanssa.\n\nMutta jonkun kuukauden kuluttua siitä kuin tuomio oli saanut lainvoiman\nilmestyi vallesmanni ajaen Tyrväntäisen taloon ja rupesi maksettavaksi\njoutuneen velkakirjan nojalla vaatimaan sihteerin palkkaa, joka teki\nmonta sataa riikin talaria.\n\nSilloin asiasta vasta tosi tuli. Tyrväntäinen ei päässyt paholaiselta\npuuhun eikä kantoon. Sihteerille rahoja hankkiakseen hän nyt kiristi\nveneh'ojalaisia joko maksamaan vuotuisia verorahoja, niinkuin olisivat\nhänen torppareitaan olleet, tai sitten jättämään maansa hänen\nmyytäväkseen. Ja ne riitaisuudet, jotka ennen isojako oli synnyttänyt,\nolivat pelkkää pienten pilpatusta niiden temmellysten rinnalla, jotka\nnyt alkoivat tyrvännäisten ja veneh'ojalaisten välillä.\n\nVähältäpä oli mennä veneh'ojalaisten omassakin keskuudessa kaikki välit\nrikki, sillä toiset tahtoivat panna kovan kovaa vastaan, nostaa tappelun\ntyrvännäisiä vastaan ja lyödä kuoliaaksi, toiset taas panna alulle uudet\nkäräjät ja sitten suostuttaa Tyrväntäisen maksamalla puolet sihteerin\npalkasta.\n\nAinoastaan vanha Veneh'ojan Heikki itse ei malttiansa menettänyt, vaan\npysyi hurskaudessaan yhtä jäykkänä. -- Ei tehdä kumpaakaan, puhui hän\nnuorille, -- ei tapeta Tyrväntäistä eikä liioin hänelle veroa makseta.\nNurkumatta ottakaamme vastaan Herran vitsaus. -- Ja niin suuri oli Heikin\nvaikutusvoima, että hän tyynnytti enimmän osan laumaansa, käräjöimiset\nkeskeytettiin ja siirryttiin uusiin korpiin. Ainoastaan harva perhekunta\nnöyrtyi Tyrväntäisen torppareiksi, ja jokunen tappelupukari vallesmannin\nrautoihin.\n\nNe maat, joille vanhaa Heikkiä seuranneet veneh'ojalaiset nyt karjoineen\nja irtaimistoinensa muuttivat, olivat suureen sukutilaan kuuluvia\nautioiksi jääneitä torppia muiden hajallaan olevien asuttujen köyhäin ja\nränsistyneiden torppain seassa. Kartanon herra päästi veneh'ojalaiset\nsinne valtoinansa myllertämään. Lupasi autiotorppien maita viljellä ja\nmetsiä rakennuksiin ja kotitarpeiksi vapaasti käyttää, eikä verojakaan\nsanonut toistaiseksi vaativansa. Kymmeneen vuoteen ei käynyt\nkatsomassakaan. Ja jo alkoi vanha Veneh'oja jälleen tuntea iloa\nsydämmessään. Taas oli Veneh'ojan miesten sitkeä tarmo ja heidän\nnaistensa voimakas hedelmällisyys tehnyt tehtävänsä. Kyläinen yhteisyys\nalkoi jälleen syntyä. Vieraatkin torpat elpyivät tästä eloisasta\nnaapuruudesta, yhtyen samaan kyläkuntaan. Hajoavat seinät pönkitettiin,\nuudet hirret alkoivat paistaa lahojen paikalta, ja missä vallan uudet\npirtit laitettiin, siellä ne laitettiin pitkät ja iloiset, että koolle\nmahtui muutakin kuin vaan oman talon väkeä.\n\nYhdentenätoista vuotena eksyi kartanon herra metsästysretkeltänsä\nveneh'ojalaisten uuteen kylään eikä voinut uskoa silmiänsä. Hänen\nmielensä ilahtui niinkuin sen, joka äkkiä huomaa olevansa rikkaampi kuin\nluulikaan. Sillä missä hän muisti ennen olleen vaivaisia töllejä ja\nhajanaisia peltotilkkuja korpirämeikköjen erottamina, siellä nyt pitkät\nyhtenäiset sarat työnsivät tieltään metsänrintaa ja iloiset kyläkujat\nluikertelivat taloista taloihin. Kaikki oli kuin jättiläiskäden luomaa.\nMissä nurmi oli käännettynä, siellä oli aura viiltänyt nurin kyynärän\npaksulta pohjasoraa ja juuria. Missä suota oli perattuna, siellä ojat\nolivat sylen syvyisiksi luotu, siellä yksi ainoa kuokan irrottama\nkokkare olisi kokonaisen talvikuorman täyttänyt, siellä kannot ja juuret\nkohosivat talon korkuisiin läjiin. Ja ihmeellinen, muusta maailmasta\ntietämätön, sisäänpäin kääntynyt vapaa suunnitelma tuntui kaikkialla,\nikäänkuin kaikki olisi ollut yhden ainoan, järkevän miehen luomaa.\n\nKartanon herra oli tullut ratsain. Mutta hänen vieressänsä ratsasti\nvoudiksi pukeutunut paholainen.\n\n-- Merkillistä! Merkillistä! sanoi kartanon herra ihastellen peltoja ja\nymmärtämättä mikä se tämän ihastuksen ohella pyrki hänen mieltänsä\nsamalla niin painostamaan.\n\nTämä metsäkulma täällä kuunteli ikäänkuin jotakin omaa keskustansa,\nviisasta, vapaata, sille rakasta, ja kopeassa itsenäisyydessään ei\nnäyttänyt tietävän mistään suuremmasta maailmasta. Se ärsytti ja\nkuitenkin tahtoi mieli siihen kaihoten rakastua.\n\nKaksi nuorta, ylen muodokasta naista, toisella raskaasti heilahteleva\npunainen alushame, tuli pellon piennarta. Kiipesivät kuja-aidan yli,\nkatsahtivat ohimennen ratsastajiin, sitten kiipesivät toispuolisen aidan\nyli ja painuivat kylään päin, omiaan keskenänsä jutellen. Tuonnempana\ntuli mies kirves olalla kujaa myöten. Hän talutti nuorta hevosta ja\nlauloi raikuvasti. Hetkeksi sentään hillitsi laulunsa, nyykäytti päätään\ntervehdykseksi, mutta ohi päästyään kajahutti kahta äänekkäämmin. Eivät\ntunteneet kartanon herraksi tai jos tunsivat eivät välittäneet sen\nenempää.\n\nKartanon herra sanoi voudillensa:\n\n-- Sellaiset miehet ja sellaiset tytöt voisivat minua kartanossakin\npalvella, mutta minä en ole nähnyt yhtäkään heistä kartanossa. Minä\nkaipaan lähempää yhteyttä alustalaisteni kanssa, minä olen kansaa\nrakastava mies. Johda asiat siis niin, että tämä kunnon väki muuttaa\nlähemmäksi kartanoa ja tarjoo nuorisonsa minun palvelukseeni. Tämä\nmetsäkulma kelpaa huonommallekin väelle.\n\nTähän vouti vastasi:\n\n-- Teidän armonne, jos me veneh'ojalaisille parempaa maata antaisimme\nvaikka kohta kartanon tarhan takaa, niin ei heistä yksikään kartanon\nrengiksi rupeisi. Sitä vastoin jos me heidät lähettäisimme tästä heidän\nkylästänsä korpeen, niin voisi heidän nuorisonsa siellä ikävystyä ja\nehkä joku pitäisi parempana muuttaa kartanoon.\n\nKartanon herra sanoi:\n\n-- Neuvosi on niin viisas, että onpa aivankuin olisin sen itse keksinyt.\nMe verotamme tämän kylän maat niin lujasti, etteivät he näitä voi\nviljellä, vaan ennen muuttavat korpeen. Nuorisolle lupaan kartanossa\nlämpimät huoneet ja hyvät palkat. Lähetä siis korpeen.\n\n-- Ymmärrän, teidän armonne; lähetän korpeen hajallensa, annan kullekin\neri töllin ja eri maat, hajalle toisistaan. Ja iloliemen keitto olkoon\nheiltä kielletty.\n\nKun he tulivat kylään ja päätös tuli kylän tietoon, niin eivät miehet\nenää laulelleet eivätkä naiset omiansa joutaneet haastelemaan. Vaan\nlapsetkin nostivat äläkän. Eikä koskaan tuuli paiskonut ovia niin\ntuimasti kuin nyt akat paiskoivat hakiessaan huivejansa. Miehet jättivät\ntyönsä kesken. Pikemmin kuin tulipalon sattuessa koko kylä juoksi\nkokoon.\n\nKartanon herra ilmotti nyt tahtonsa. Mutta ihmeellistä! Vaikka hän oli\nluetellut mielestään kaikkein ankarimmat verovaatimukset, suostuivat\nveneh'ojalaiset niihin kuin yhdestä suusta.\n\nMikä ihmeellinen vastenmielisyys uutismaihin! ajatteli herra ja hän piti\nvanhoille puheen kieltäen korpimaita vihaamasta. Sanoi usein itsekin\nratsastavansa ihan huvikseen synkkään korpeen. Ihmisen pitää, sanoi,\nrakastaa jylhääkin luontoa.\n\nSuu auki veneh'ojalaiset kuuntelivat kartanonherran puhetta. Eikö hän\nymmärtänyt tätä asiaa vai oliko niin paha, ettei välittänyt heidän\nkyläisestä yhteydestään, vaan ainoastaan heidän raa'asta\nruumiinvoimastaan, jota tahtoi käyttää korpiensa raivaamiseen?\n\nPuheensa pidettyään kartanonherra nousi jälleen ratsun selkään. Mutta\nkun hän vielä kerran katsahti kokoontuneen kylän väkijoukkoon, kävi\nhänen sääliksi vanhojen veneh'ojalaisten huolestuneet kasvot, nuorten\npoispäin käännetyt päät ja lasten liikkumaton ällistys. Ja hän päätti\nantaa armon käydä laista, ja jatkaen puhettansa ratsun selästä sanoi:\n\n-- Katsoen kuitenkin Veneh'ojan Heikin korkeaan ikään saatte olla\nmuuttamatta niin kauan kuin hän elää.\n\nSillä hän luuli Heikin huomenna kuolevan.\n\nJa tyytyväisenä osottamaansa hyvyyteen hän, lihava lyllerö, pompahteli\npoispäin juoksevan ratsunsa selässä, ajatellen mielessään kuinka hänen\ntakanaan kylän miehet ja naiset nyt toruivat toisiaan etteivät olleet\nkohta tunteneet ja lakinnostoilla tervehtineet mahtavata ja samalla niin\nhyvää herraansa.\n\nMutta vanhan Heikin edessä ei nyt ollut muuta tehtävää kuin olla\nkuolematta.\n\nJa niinkuin hän kaikki elämänsä asiat oli viisaasti ja sitkeästi päähän\nasti vienyt, niin hän tämänkin tehtävänsä suoritti, eläen sadan ja\nkahdeksan ajastajan ikäiseksi.\n\nSeitsemän poikaansa ja kolme pojanpoikaansa ehti jo sillä välin\nikämiehinä hautaan mennä, mutta ukko itse elämistään eli, ja kylä\nkasvamistaan kasvoi.\n\nJo kuoli kartanonherrakin ja hänen riitainen poikansa otti sukutilan\nhaltuunsa. Koviin rettelöihin tosin joutuivat veneh'ojalaiset tämän\nuuden isännän kanssa, sillä hän tahtoi häätää heidät kaikki, koska aikoi\ntehdä heidän kylästänsä itsenäisen ulkokartanon. Mutta kun\nveneh'ojalaisten nuorempi sukupolvi teki kiivasta vastusta, todistaen\nvanhan herran ilmeiset lupaukset, jäi häätö nuorenkin herran puolelta\naina tuonnemmaksi siinä toivossa, että se vanha Veneh'oja viimeinkin\nkuolee ja silloin heidän kaikki oikeutensa lakkaavat.\n\nMutta vanha Veneh'oja ei kuollut.\n\nEi päässyt edes kangistumaan, sillä vihreillä koivuvihtasilla häntä\nminiät vuoden umpeensa saunoittivat, ja hän eli elämistään.\n\nEi ollut hänellä lopulta kuin yksi ainoa etuhammas, sekin pahoin\nliikkuvainen, mutta nuorikot syöttivät ohrarieskalla niin pehmeällä,\nettä se hampaan koskematta siihen kielelle suli; ja kun sekin hammas\nmeni, laittoivat makosia maitovellejä, joita aivan hampaatonkin alas\nsuljutti, ja hän elämistään eli.\n\nMeni häneltä jo näkökin ja silmäin kohdalla vaan tihrurakoset enää\nhymyilivät, mutta tyttöset häntä kädestä taluttivat ja hänelle\nelämäniloa pilpattivat.\n\nJa kun ei tahtonut enää päästä käymään, ja tuli elonkorjuu, niin\nvuoleskelivat poikaset tukisauvan, ja katso, hän nojasi sauvaan ja\ntutisten käveli elopellolle, ja vaikkei nähnyt mitään, kuuli sirpin\nkalskeen ja elämistään eli.\n\nRakastui lopulta ehkä vähän liiemmäksi saunaan, liekö sieltä lämmintä\nhakenut vai muuten lepoa elämän iloiselta humulta.\n\nJäi kerran yksiksensä lauteille, sanoi nukahtavansa siihen lämpimään.\nKun ei kuulunut kotvaan ja yö jo oli, mentiin lyhty kädessä katsomaan,\nniin olikin ainaiseksi silmänsä ummistanut. Ja vainajan kasvot tuntuivat\nhuolestuneina pyytävän anteeksi: \"Enhän minä, mutta kun nukutti niin\nkovasti. Kaivakaahan kuoppa ja siirtäkää minut hiljaisuudessa sinne\nmaata, etteivät soita kelloja ja herätä kartanonherraa.\"\n\nMutta sitä käskyä eivät veneh'ojalaiset täyttäneet, vaan soitattivat\nkirkonkelloja ja rämisyttivät yli koko seudun vanhan vaarinsa\nkuolinsanoman, ja kartanonherra heräsi.\n\nRettelöt alkoivat kohta, sillä kovasti oli kartanonherra iskenyt\nsilmänsä Veneh'ojan kylään, joka oli sekä asemansa että maittensa suuren\ntuottavuuden vuoksi sangen sopiva muodostamaan itsenäisen ulkokartanon.\nHerra ei siis suostunut mihinkään uusiin veroihin, joita veneh'ojalaiset\nolisivat hänelle luvanneet, vaan olisi ottanut heitä muonamiehiksi,\ntarjosi heille renki- ja piikapaikkoja uudessa kartanossa, tai kyllä\nmyös samoja korpimaita, joita vanhakin herra.\n\nJa veneh'ojalaisten kesken nousi riita siitä, mitä vanha Heikki vainaja\nolisi tässä tilassa tehnyt. Toiset väittivät, ettei nyt ollut asema sama\nkuin Tyrväntäisen riidassa ja ettei nyt Heikki olisi lähtenyt kylästä\nennenkuin olisi viimeisen paitansa kuittiin käräjöinyt. Johon nuoremmat\nsanoivat vielä, että häätäjille olisi käräjäin asemesta annettava\nkirkasta rintaan ja kartanonherran henkeä uhattava. Toiset taas\narvelivat välttämättömäksi taipua kartanonherran tahtoon ja ruveta\nvanhempien hänen muonamiehikseen ja nuorempien hänen rengeikseen ja\npiioikseen.\n\nJa niin tapahtui, että niiden välillä, jotka olisivat muonamiehiksi\nsuostuneet, ja niiden, jotka olisivat käräjiin tai tappeluun\nturvautuneet, syntyi hajaannus, ennenkuin kylä oli hajonnutkaan ja\nkatkerampi kuin aikoinansa Tyrväntäisen synnyttämä.\n\nSilloin vanhin Heikki vainajan vielä elossaolevista pojista, hänkin jo\nharmaa hapsinen ja Heikki nimeltänsä, nousi ja läksi poikineen,\nkarjoineen ja irtaimistoinensa korpeen. Ja katso, suurin osa\nveneh'ojalaisia, toinen toisensa jälkeen, seurasi häntä. Ainoastaan\njokunen taaskin nöyrtyi kartanon muonarengiksi, ja yksi ainoa teki\nväkivaltaa, lyöden kirveenpäällä kartanonvoudin otsaluun sisälle. Hän\nolisi siitä teostaan joutunut Siperiaan, mutta pelastui pakenemalla.\n\n\n\n\n2.\n\n\nTämä ainoa väkivallantekijä oli myös Heikki vainajan pojan poika, mutta\nei sen pojan, joka korpeen ensimäisenä läksi. Kuitenkin oli tämänkin\nnimi Heikki. Hän oli hakenut itselleen vaimon vanhasta Tyrvännäisten\nkylästä -- sillä vaikka suvut olivatkin ikiriidassa, tapahtui aina vaan\nvieläkin, että tyrvännäisten tyttöjä haettiin Veneh'ojaan emänniksi.\nTämä vaimo oli synnyttänyt hänelle tyttären, mutta itse kuollut\nsynnytykseensä, jota Heikki suuresti suri.\n\nVäkivallantyön tehtyänsä hän otti evässäkin selkäänsä ja kirveen\nolalleen ja samosi metsään niin kauas ettei miltään suunnalta hallin\nhaukunta enää kuulunut eikä savupatsasta näkynyt. Ja hänen tuli nälkä ja\nhän istui mättäälle syömään eväitänsä, mutta syötyänsä heittäysi\nselällensä lepäämään ja sininen taivas paistoi petäjän latvain välistä\nhänen silmiinsä. Ja koska hän voudin vajonneen otsan muisti, tuli hänen\nmieleensä katumus ja hän ajatteli mennä jälleen ihmisten ilmoille ja\nantaa itsensä rautoihin panna. Mutta taas hän ajatteli: ihminen taitaa\nmyös toisella tavalla rikoksensa sovittaa. Ja se paikka, kussa hän näitä\najatteli, oli kauniilla kunnaalla, jossa käki kukahteli yhtä rakkaasti\nkuin Veneh'ojan pihkaisessa hongikossa, mutta maa oli perältään vielä\nmullakkaampaa kuin Veneh'ojan parhaissa pelloissa. Ja hän nousi ja\nsanoi: tähän rakennan minä majani ja vastaisen elämäni jumalan pelkoon\nperustan. Ja iski kohta kirveensä petäjän juureen. Mutta koska hän\npäivän työstä leväten tähtiä lueskeli, kulkivat hänen aatoksensa toivon\nkultaisilla kunnahilla. Kun maja valmistuu, hakee hän tähän emännäksi\ntoisen Tyrväntäisen tyttäristä ja suuri heimo on heistä alkunsa saava;\nsillä joka jumalanpelvolle rakentaa, hänen siemenensä pitää sukukunnasta\nsukukuntaan siunatuksi tuleman. Ja taas on kirjoitettu: autuaat ovat\nsiviät, sillä he saavat maan periä. Ja kun hänen kylänsä kasvaa niin\nsuureksi, että sen maine tulee veneh'ojalaistenkin korviin, silloin hän\naukaisee suunsa ja sanoo heille: \"Muistatteko sen eksyneen veljen, joka\nmuinen erehtyi väkivallan töihin? Herra vei hänet korpeen ja siellä hän\nkatui tekoansa, ja joka teiltä hyljätty oli, sen on nyt Herra\nkulmakiveksi rakennukseensa asettanut!\" Ja sen sanottuaan hän antaisi\nveneh'ojalaisten yhtyä hänen kyläänsä, unohduksen hymy huulilla ja\nsovituksen kirkas kyynel silmässä ilmottaen heille: \"Tulkaat minun\nilooni!\"\n\nTällaisia hurskaita ajatuksia ei hänellä ennen ihmisten ilmoilla\nollutkaan. Mutta ah mitä voikaan katumus ja parannus korven\nyksinäisyydessä aikaansaada, ihmetteli hän, ja haltioissaan jo viritteli\nvirsiäkin, paljastaen päänsä, ja polvensa sammaleiselle mättäälle\nnotkistaen.\n\nMutta kun hän seuraavana päivänä iski kirveensä petäjän juureen kuului\nkaatuvien puiden ryske metsävahtien korviin ja he tulivat kysymään: mikä\nmies sinä olet? ja sanoivat: ei tähän saa rakentaa, tämä on kruunun\nmaata.\n\nSillä niinä vuosina kun veneh'ojalaiset kartanon maita viljelivät, oli\nmaamittari jakanut muutkin kylät ja tuomari hänen jakonsa vahvistanut.\nJa oli jakanut metsää taloille niin paljon kuin kukin tahtoi ottaa,\nmutta liikamaan pannut kruunun nimiin. Kun Heikki sentähden vaelsi\nkauemmas, ei hän mistään enää sellaista maata löytänyt jota olisi voinut\nviljelykseen ottaa tulematta kruunun tai talollisten torppariksi. Mutta\ntorppareilta oli esivalta viinanpolton kieltänyt, niin ettei rikastua\nvoineet muut kuin talolliset, jotka viinaa rengeilleen ja\nalustalaisilleen kauppasivat. Kuinka olisi siis Heikki torpparina sen\nsuuren kyläaatteensa toteuttanut? Ei ollut hän turhaan perinyt suurta\npään takaraivoa, vaan muisti hyvin veneh'ojalaisten pitkän historian.\nJuuri kun hänen vastainen heimonsa olisi suurimmillaan ja kylänsä\nkukoistuksissaan, tulisi maanomistaja sanomaan: muuta korpeen tai rupee\nrengikseni. -- Ja hän vaelsi aina vaan edemmäs ja edemmäs, syvemmäs ja\nsyvemmäs metsään. Sillä jossain, jossainhan piti sentään olla maata,\njoka ei ollut kenenkään. Eihän ilman sitä jumalaakaan voinut olla\nolemassa.\n\nEväät alkoivat ehtyä ja ruumista rupesi kangistamaan. Ei mistään hän\npystynyt löytämään niin pitkiä metsiä, joita ei maamittari ja tuomari jo\nolisi ehtinyt kruunulle ja talollisille jakaa. Miksei Jumala katumuksen\nja parannuksen tehneelle näyttänyt missä sellaista maata oli? Jos olisi\nnäyttänyt, niin hän olisi vanhan Israelin tavoin kymmenykset kaikista\nmintuistansa ja vaikkapa puoletkin tuloistaan koko elinaikanansa ja\nlastensa ja lastensa lasten aikana kaikkien ihmisten nähden Jumalalle\nuhrauttanut.\n\nMies alkoi hakuihinsa väsyä.\n\nJa niin tapahtui, että hänen eteensä nousi mahdottoman suuri vuori,\njonka yli ei hän enää jaksanut kavuta, vaan yöpyi korpeen tähtien alle,\npäänsä kallistaen karhunsammaleiselle turpeelle.\n\nJa näki ihmeellisen näyn.\n\nKirves, jolla hän oli kartanonvoudin otsan puhki lyönyt ja jonka hän\nnukkumaan pannessaan oli viereensä asettanut, alkoi kasvaa suuremmaksi.\n\"Vai sinä minulla pikkuherroja kolistelet, puhui kirves, -- nytpä et jaksa\nnostaakaan!\" -- Katsotaan, sanoi Heikki, nousi pystyyn ja alkoi myös\nkasvaa, pysyäkseen rinnalla. Kirves kasvoi niin suureksi, että kun sen\nterä kumotti laakson pohjalla, niin varsi vuoren ylimpään huippuun\nnojasi. Mutta Heikin pää yletti jo yli vuoren, ja korkeuden vinhat\ntuulet hulmuttivat hänen tukkaansa. Kirves huusi: \"Etpä jaksa\nheilutella!\" -- Katsotaan, sanoi Heikki, ja vuoren huippu oli jo hänen\njalkainsa astinlautana. \"Et uskalla lyödä, mihin lyötävä on!\" kiljui\nkirveen säkenöivä terä. -- Katsotaan, sanoi Heikki, ja hänen silmänsä\ntulta iskivät ja Veneh'ojan satavuotiset kärsimykset nostivat hänessä\nhuimaavan vihan voiman, ja hän tarttui kirveeseen ja heilahutti kerran\npäänsä ympäri. Ei ollut vielä vauhti hyvä. Heilautti toisen kerran. Ei\nollut vauhti vielä hyvä. Heilautti kolmannen kerran, ja kirveen terä\nupposi päinensä taivaankannen sydämmeen. Kilisten ja kalisten tippuivat\ntähdet maahan. Ja taivas meni kahtia. Paljastui Jumala itse\nvaltaistuimellaan. Ja kun Heikki näki, ettei kirves ollutkaan satuttanut\npääsyylliseen, heitti hän sen kädestään, tarttui jumalata partaan,\nkiertäen kämmenensä ympäri niinkuin ohjakset, tempasi itse ylisen luojan\nvaltaistuimelta ja alkoi retuuttaa alas maahan, suu vaahtoisessa\nvimmassa huutaen:\n\n\"Ellei saa häätäjätä tappaa, niin näytä missä täällä on maata muualla!\"\n\nUni oli kestänyt koko yön, sillä hänen herätessään peipponen jo\npiiperteli viserrystään ja tähdet olivat sammuneet aamuruskon tieltä.\n\nJa kun hän näki pienen, vaivaisen kirveen vieressänsä, tuli häneen\ntuskainen ihmismitättömyyden tunto, ja hän selvään ymmärsi, ettei\nyliluonnollisitta voimitta voi taivasta halkoa eikä veneh'ojalaisille\nmaita vapaiksi ostaa.\n\nKaksi oli hänen tietääkseen yliluonnollista voimaa: toinen jumalan,\ntoinen perkeleen. Ja kun hän nyt oli Jumalan kanssa mielestään\nriitaantunut, nousi hän nopeasti makuultaan ja samosi Tyrvännäisten\nkylään ottamaan selkoa siitä miten on menetteleminen, kun itsensä\npirulle myydä tahtoo.\n\nJa niin tapahtui, että hurskaan ja varmasti autuaitten mailla lepäävän\nVeneh'ojan pojanpoika, leveäkämmeneisin ja voimakkain, lujin ja\npelottomin heistä kaikista avasi kätensä hurmeen vuotaa ja töhri verisen\npuumerkin paholaisen paperiin lupautuen hänen orjaksensa _siellä_, jos\nse vaan tekee hänet rikkaaksi _täällä_. Olisiko kukaan toinen hänen\nsijassansa tämän teon tehtyänsä saanut yön rauhaa, tarvitsematta\nkauhistuksen tuskissa itseänsä väännellä, on epätietoista. Mutta Heikin\nrinta hengitti rauhallisesti kuin myrskyn jälkeen tyyntyneen meren\nmaininki, tai niinkuin sen rinta, joka kauan eksyksissä harhailtuaan\nvihdoin näkee valontuikkeen ja ennen lähtöänsä viimeiselle toivon\ntaipaleelle autuas hymy huulilla nukahtaa lepoon.\n\nKohta seuraavana päivänä valmistui hän tappamaan postia, jonka oli määrä\nviedä kruunun maarahoja. Mutta koska postin aisakello jo maantieltä\nkuului ja Heikki näreikössä odotteli, näki hän että tapettava olisi\nollut kyytipoikakin, joka oli hänelle tutun Tyrväntäisen poikia. Ja\nkirves vaipui hänen kädestänsä ja posti ajoi ohitse. Ja samassa kuuli\nhän paholaisen sanovan:\n\n\"Mene siihen kaikista isoimpaan herraskylään, sinä kollo!\"\n\nJa hänen sydämmensä säpsähti riemusta. Mene siihen kaikista isoimpaan\nherraskylään, sanoi! Ei sanonutkaan: tapa posti!\n\nTietämättä vielä mikä ja missä se kaikista isoin kylä oli, mutta tuntien\nvarmasti, että käsky oli pettämättömän oikeaan osattu, Heikki\nvalmistautui nopeasti matkaan. Hän poikkesi ensin hätimmiten\nveneh'ojalaisten uusille korpeen rakennetuille vuokra-asumuksille, möi\nsiellä vähäisen perintöosuutensa karjaan ja irtaimistoon, ompeli sitten\nsäkin sarkaisesta vaatteesta, pani siihen pienen tyttärensä, nosti\nselkäänsä ja läksi maailmalle.\n\nHurskaat veneh'ojalaiset tulivat ihmetellen köyhistä tölleistänsä kummaa\nmatkamiestä näkemään, kun se, sarkasäkki selässä ja pienen lapsen pää\nsäkinsuussa, reippain askelin oikasi veräjältä suoraan metsätielle.\n\n-- Ostatko meille kylän omaksemme, jos rikastut? huusi muuan akka hänen\njälkeensä.\n\nHeikki pysähtyi, kääntyi taaksensa ja näki ihmeekseen, että koko\njumalinen Veneh'oja pirun palvelijalta vastausta janoo.\n\n-- Katsotaan! hän huusi ja hänen rintaansa paisutti jälleen väkevän uhman\nlieska niinkuin koska hän vuorella päänsä ylitse kirvestä heilutteli ja\nsen taivaankanteen sinkautti.\n\nSitten ei enää kertaakaan taaksensa katsahtanut. Ja niin\nveneh'ojalaisten näkyvistä iäksi häipyi heidän tähtensä helvetin\nhirmukitaan viskautunut ihmislapsi.\n\nHeikki pani matkansa määräksi saman kauppalan, jossa se vanha\nTyrväntäinenkin kuului ennen muinoin paholaisen sanoja tietää saaneen.\nSe oli suuren kosken partaalla ja sitä kauppalaa sanottiin isoksi\nkyläksi; mutta isoonpa kylään oli paholainen Heikin käskenytkin.\n\nEnsi kerran eläessään hän tuli tähän liikepaikkaan, ja kohta näki, ettei\nse ollut mikään oikea kylä, sellainen kuin vanhat veneh'ojalaisten kylät\nolivat olleet, vaan tavallinen vaivaiskylä. Rikkaat olivat lyöttäytyneet\nyhteen asumaan ja palveluttivat itseänsä niillä nöyrtyneillä ihmisillä,\njotka eivät korpeen menneet eivätkä myös voutien kalloja murtaneet.\nSellaisia kyliä Heikki sanoi mielessään renkikyliksi, ja oli hän niitä\npaljon ennenkin maanhaku-vaelluksillansa tavannut, tämä oli ennen\nnähtyjä vaan suurempi.\n\nJa hän nyt ajatteli olevansa paholaiselta lähetetty sytyttämään tämä\nkauppala tuleen ja ryöstämään sen rikkaudet.\n\nMutta koska hän jo turulla seisoi sytytysaineista kauppaa tehden, niin\nkatso, lapset tulivat hänen selkänsä taa puhelemaan sen kanssa, joka\nsarkasäkissä istui, ja ojensivat sille rinkeliä. Ja hän kääntyi\ntaaksensa, katsoi lapsia ja ajatteli: palaisivatko nämäkin? Ja meni pois\nja istui murheissansa rannan kivelle. Mutta siinä paikassa oli laituri\nja haaksi täynnänsä viinaa ja viljaa, ja miehet irrottelivat köysiä\nrantalepistä haahden lähteä.\n\nSuuri oli sillä hetkellä työ hänen aivoissansa ja hyvä oli myös että oli\naivoilla tilaa liikkua, sillä ties kuinka muutoin olisi käynyt.\n\nMitään pirun sanoja ei hän ihmisten suun kautta kuullut, mutta\nsittenkuin oli turulta lähtenyt, oli pirun peli hänen aivoissansakin\npysähtynyt. Jumalako vai perkele se oli pannut hänet ottamaan tämän\nkakaran selkään ja nyt sille vielä loisten kakarain kautta rinkeliä\nsyöttänyt? Polttamaan käskee saatana, sillä kuinka tässä kaupungissa\nmuutoin rikkaaksi pääsee? Ei hänellä ollut maata, josta olisi veroa\nottanut ja rengeillä itsellensä rikkautta teettänyt. Kaiketi olisi itsen\npitänyt ruveta rikkaiden rengiksi. Mutta mitä rahoja siitä lähtee! Ei\nkoko Veneh'ojalle kylänmaita pienillä rikkauksilla osteta. Rannan veteen\non tämä tyttö säkkineen upotettava, koska hän viattomat silmänsä uneen\nummistaa, ja sitten kaupunki poltettava. Mutta voi ettei saatana, joka\nhänelle tehtävän antoi, siihen myös voimaa antanut!\n\nJa hänen pääkoppansa oli haljeta aivojen puristuksesta.\n\nAikansa siinä tuskailtuaan hän löi kätensä otsaan sanoen: Tyhmä olet\nsinä Heikki, sillä jos paholainen on tämän kaupungin rakentanut, ja hän\non totisesti sinun mestarisi, niin meneekö kukaan mestarinsa rakennusta\ntulee sytyttämään? Ja kenen töitä sinä teet, jos sinä perkeleeltä hänen\nkaupunkinsa hävität? Perkeleenkö vai jumalan? Jumalan töitä sinä silloin\nteet. Anna siis kaupungin kunniansa palmuissa kukoistaa. Niin käskee\nsaatana. -- Ja tyhmä sinä olet vielä sittenkin, sillä --\n\n-- Onkos tämä se kaikista isoin kylä? kysyi hän haaksimiehiltä.\n\n-- On niitä isompiakin, sanoivat he, ja isompi sekin on, johon me nämä\nviinat ja nämä viljat viemme.\n\nNäes nyt, ajatteli Heikki, -- ja sinä olisit tänne pysähtynyt paholaiselta\nhänen omaa tervapyttyänsä polttamaan! Ja eikö hän sanonut sinulle: mene\nsiihen kaikista isoimpaan kylään, sinä kollo!\n\nHän hyppäsi säkki selässä haahteen, kun se jo liikkeellä oli, ja rupesi\nmiesten kanssa välipuhetta tekemään, että he hänet mukaansa ottaisivat.\nJa koska ankkuriköysi oli selvitetty ja haahteen saatu, panivat he hänet\nkokeeksi ensin pienempää venettä soutamaan. Mutta sillaikaa kuin Heikki\nkilvoitteli, kokoontuivat he ihmetellen sarkasäkin ympärille pientä\ntyttöä katsomaan ja kyykkysillänsä istuen kukin paraansa mukaan\nkoettivat puhutella lasta. Mutta se katseli ympärilleen ja naposteli\nrinkeliä eikä sanonut mitään. Ja miehet mielistyivät, että heidän\nhaahteensa sellainen asukas tullut oli. Kun Heikki oli soutanut, ja\nvaikka hän väkeväkin oli, puuttui kilpakokeesta viisi aironmittaa. Mutta\ntytön tähden he hänet mukaansa ottivat. Silloin Heikki ajatteli:\n\n\"Turhaan sinä häntä veteen upottaa tahdoit, sillä totisesti on tämä\ntyttö pääosakas saatanan suuriin tarkotuksiin.\"\n\nJa niin läksi haaksi veden selville selille ja maat taivaanrantaan\nloittonivat. Ja koska tuulet kävivät ja aallot loiskuivat haahden\nlaitoja vasten, laittoivat miehet vesiruovoista ja kaislankorsista\ntytölle vuoteen, jonka he purjeen alle vipuun ripustivat ja visusti\ntuulilta suojasivat. Ja tyttö nukkui kohta siihen. Ja he istuivat\nvuoronsa mukaan kaislavasua heiluttamaan.\n\nMutta kun he saaren suojaan saapuneet olivat ja päivän töistä nuotion\nääressä lepäsivät, alkoivat he Heikiltä kysellä hänen kotiperäänsä, ja\nhän kertoi heille entisen elämänsä vaiheet ja kautta rantain mainitsi\nmyös nykyisistä rikastumisen aikeistansa sekä pirun palvelukseen\nrupeamisesta. Mutta he sanoivat: ei sellaisia yksin tehdä, vaan täytyy\nolla sakki, niinkuin Riikilläkin on. Ja he kertoivat hänelle moninaisia\nmaankuulusta Riikistä ja sen pelottavasta joukosta, jotka parihevosilla\najelevat maita mantereita, viinanpoltosta rikastuneita talollisia\nryöstäen. Kun Riikki joukkoinensa taloon tulee, sanoivat, hän käskee\naitat avata ja hopeat esille kantaa, ja jos isäntä on aarteensa\npiilottanut eikä kätköpaikkaa ilmaise, sidottaa Riikki hänen kätensä\nyhteen, ja pitelee palavaa pärettä kämmenien alla, kunnes tunnustavat.\nEivät he ketään tapa. Rikkailta ottavat, köyhille antavat.\n\nMutta ei Heikki sillä kertaa sen enempää Riikin joukosta kysellyt, vaan\npani heidän eteensä pulmallisen kysymyksen: mistä herrat rahoja ottavat,\nvaikkei kaikilla maitakaan ole, että viinanpoltolla rikastuisivat,\neivätkä myös talollisia ryöstä?\n\nSilloin alensivat haaksimiehet äänensä, ja Heikki sai kuulla kumman\nsalaisuuden.\n\nOlipa yksi heistä etelän puolelta, ja oli sielläpäin ollut kartanon\nrenkinä. Niin sen herran luo sanoi joka vuosi juhanin aikaan pirun\najaneen suurella huminalla ja mustilla parihevosilla, joiden suusta tuli\nsoitti niinkuin lohikäärmeen suusta. Ei ketään syrjäisiä silloin\npäästetty kartanon huoneihin. Ja koska piru jälleen lähti, niin kun\nriihen kohdalle ennätti, rusahtivat hevoset mustana lepakkona kujaan ja\nkaikki hävisi näkyvistä. Mutta toisena vuotena se tuli taas ja taas\nlähti samalla tavalla. Ja viljalti oli aina pirun käytyä ollut\nkartanossa rahaa, niin ettei sitä keltään puuttunut.\n\nJa näin he kertoivat kukin kotipitäjästään paljon juttuja niistä, jotka\nolivat itsensä pirulle myöneet. Niillä sanoivat kaikilla olevan suuren\nliiton keskenänsä aina vieraista valtakunnista asti. Ja kerran vuodessa\nsanoivat niillä olevan kokouksen Linnanmäellä. Siellä oli silloin suuret\ntanssit, ja jotka eivät olleet liiton käskyjä pitäneet, ne piru parkitsi\nniin että tulivat sieltä paidat verisinä. Toiset sanoivat, ettei piru\nparkinnut, vaan toverit parkitsivat.\n\nNämät kaikki pani Heikki visusti mieleensä.\n\nJa matka kesti kolme viikkoa myötätuulessa ja tyvenessä. Ja taas kun\nvastatuuli puhalsi, saattoivat he lautan suojaan, hakivat kyläin\nhuitukoita ja viettivät hurjia ilonpäiviä.\n\nJa suuresti Heikki mielistyi heihin, sillä nämä täällä, jospa olivatkin\nkauppiaan palkkarenkiä, olivat kuitenkin osanneet varastaa vapauden\nmukaansa vesille. Eivätpä he vaivaisrenkien tavalla palkkojansa\nsäästelleet, että vasta isänniltä torpan kerjättyänsä olisivat naimisiin\nmenneet, vaan naivat milloin luonto nousi ja muutoin tuulilta soveltui,\nmutta palkallansa tuottivat tisleerattua osto-iloa, joka heidän\nhaahtensa teki laveaksi kisakentäksi, huimaavaksi kirkkotantereeksi\nmuutti, ja vedet ja maat yhteen ainoaan maailmaa syleilevään\nriemunremakkaan yhdisti, ikäänkuin eivät he koskaan olisikaan\nkotikyliänsä jättäneet ja rengeiksi ruvenneet.\n\nJa Heikki ajatteli: ostankin niillä pirun rahoilla huikean lautan ja\ntuon koko Veneh'ojan pontulle ja niin lähdetään laulaen ja riemuiten\nkunne vapaa virta viepi.\n\nTapahtui myös niin, että he pitkien vastatuulten sattuessa menivät\nmaihin jättäen haahden Heikin vahdittavaksi. Ja viikonpäivät\njuopoteltuansa ja mellastettuaan, rikottuansa kyläin veneitä ja\ntuuliajolle hajotettuansa airoja, tanssittuaan ja tapeltuaan raukeina\npalasivat yksitellen takasin, vaatteet revittyinä, sinelmät silmäin\nalla, kallot vanteissa. Ja myötätuulen jälleen lehahdellessa taas\nalkoivat hiljaiset työpäivät haahdella. Eikä heillä enää levähtäessäkään\nmuita mielihaluja ollut kuin puhella viattomia lapsen kanssa, laittaa\nsille salkkionkia, syöttää sitä, pestä sen vaatteita, harjata sen päätä,\nlepoon tuudittaa, niinkuin muistivat muinoin äitinsä tehneen heille\nitselleen tai heidän pilpattaville sisarilleen.\n\nJa kun lapsi jo nukkui ja yön kuudan kimalteli haahden edessä lipovan\nveden virissä, lauloi valvova haahtelainen kaihoisasti ikäänkuin olisi\nikimennyttä muiston untuville vielä elvytellä tahtonut.\n\nJa Heikki valvoi ja kuunteli laulua ja vannoi uuden valan pirulle, ettei\nhän suinkaan ole pelkäävä sitä kaikista isointa kylää tuleen sytyttää,\nkunhan piru hänelle apulaisia antaa, niinkuin Riikille.\n\nJa kolmantenakolmatta päivänä sen jälkeen kuin he matkalle lähteneet\nolivat, kun ilta jo hämärsi, saapuivat he Hämeenlinnan lahteen. Ja koska\nHeikki oli jälleen sarkasäkin selkäänsä ottanut ja he astuivat maihin,\nteki yksi haaksimiehistä hänelle merkin ja he läksivät muista erinänsä.\n\nMutta kaupungissa oli suuret hevosmarkkinat. Ja sen torit ja kadut\nolivat täynnänsä huutoja ja villiä ajoa ja humaltuneita väkijoukkoja\neikä yövartijat saaneet soitoillaan ja puhalluksillansa ihmisiä\nhajoamaan, vaikka jo pimennyt oli. Ja kaupungin porvarien kesken oli\nsuuri pelko rosvon tähden, jonka sanottiin joukkoinensa markkinoille\ntulleen.\n\nJa se haaksimies johdatti Heikin väkijoukkojen läpi kaupungin toiseen\nlaitaan, ja he pysähtyivät suljetun portin eteen, joka lautaiseen\naituukseen tehty oli. Ja koska hän koputti, aukeni portti ja he astuivat\npimeälle pihalle, jonka perällä oli matala maja, eikä sen luukuissa\nmitään valoa näkynyt. Mutta se, joka portin oli avaissut, käski heidän\nodottaa ja meni majaan, ja kun hän mennessänsä majan oven avasi,\nleimahti sieltä päreitten loimu ja näkyi savupatsas ja paljon\nmiestenääniä kuului. Kun he olivat hetken odottaneet tuli majasta kookas\nmies pihalle, palava tuohus kädessä. Ja hän kiroili pitkään. -- Ettekö te\nsaatanat, sanoi, tiedä että kolmesataa kasakkaa on kaikille maanteille\nhajotettu minua kiinniottamaan, ja te portille koputatte! Mutta\nhaaksimies teki hänelle merkin ja he menivät erinänsä. Ja hetken\nkuluttua se pitkä mies tuli Heikin luo ja sanoi: Vai olet myynyt itsesi,\nja paljostako hinnasta? Heikki sanoi: Sen isoimman kylän\nrikkauksista. -- Hyvä, hyvä, sanoi pitkä mies, ja kuka sinä olet, en minä\ntahdo tietää, en nimeäsikään, mutta minä olen Riikki.\n\nJa näin sanoen hän kiersi loimuavan tuohuksen niskansa taakse ja avasi\nammottavan kitansa, nähdäkseen pelkääkö Heikki. Mutta Heikin silmä ei\nvärähtänyt.\n\n-- Hyvä olet, sanoi Riikki, sinuapa tässä juuri tarvitsenkin, sillä tänä\nyönä me sytytämme kokot kaupungin ympärille. Ja kunhan käskyni täytät,\nsaat jo tänä yönä paholaisen rikkauksista maistaa. Mitäs seljässäsi\nkannat?\n\nJa Riikki valaisi tuohuksella sarkasäkin suuta, pisti sormensa lapsen\nleuan alle ja kohotti sen päätä. Mutta lapsi nukkui suu auki, että\nmaitohampaat näkyivät, ja sen pää retvahti kallelleen isän niskaa\nvasten. Silloin Riikki naurahti.\n\n-- Oletkos jo kauan emännättä ollut? kysyi hän. Ja sanoi hetken\nmietittyänsä: onhan meillä vielä aikaa.\n\nEikä vienytkään majaan miestensä sakkiin, vaan vaihetti Heikin kanssa\nlakkia, avasi portin ja johdatti kujaa pitkin lähes kymmenen\nkivenheittämän väliä toiseen majaan.\n\nHeidän mennessänsä sanoi Riikki:\n\n-- Viedään lapsi talteen.\n\nJa kotvan vaiti oltuansa sanoi taas:\n\n-- Mennään Sandran luo. En minä ole häntä vielä tuntenut. Sinä saat\nhänet.\n\nHeidän sisälle tullessaan paloi pesässä hiiltyneet rangot ja tyttö\nodotteli Riikkiä, yksinänsä vuoteella maaten, mutta huomattuaan että\nheitä kaksi oli hyppäsi jaloillensa. Ja Heikki näki, että Sandra Riikkiä\nkovin pelkäsi.\n\nRiikki nosti lapsen Heikin selästä ja antaen Sandran syliin sanoi:\n\n-- Ota sinä tämä niinkauan kuin me asioissa ollaan. Eikä lapsi herännyt.\nJa koska Sandra sen hellästi vuoteelle asetti, oli hän Heikin mielestä\nkauniimpi kuin kaunein Tyrvännäisten tyttäristä.\n\nMutta Riikki sanoi Heikille:\n\n-- Jos kasakat sinut tavottavat, annan minä tytölle viisikymmentä\nhopearuplaa ja hän katsoo lapsen.\n\nJa koska hän näki, että he toisiansa lempeästi puhuttelivat, sanoi hän\nviekastellen Sandralle:\n\n-- Taitaisi olla hänen morsiamenansa parempi? No, jos hän elävänä\nleikistä pääsee, tuo hän sinulle kultaa ja hopeata ja ottaa\nemännäksensä.\n\n-- Sen vannon valehtelematta, sanoi Heikki.\n\nJa Riikki sanoi:\n\n-- Jokos mennään. Ja oli menevinään hänen kanssaan ovelle.\n\nSilloin Sandra ojensi salaa kätensä Riikin selän takaa ja tavotti\nHeikkiä hihasta, ettei hän vielä menisi. Mutta Riikki näki sen ja rupesi\nnauramaan.\n\n-- Taidat olla nälissäsikin? sanoi hän Heikille, ja Sandralle\nsanoi: -- Syötä ja juota häntä kunnes minä palaan.\n\nJa meni pois eikä tullut ennenkuin aamupuoleen yötä.\n\nJa kun he tytön kanssa jo kaikesta keskenänsä sopineet olivat ja\nrakkaudessa sikeästi nukkuivat, koputti Riikki ovelle ja huusi: Joudu!\n\nJa heidän tultuansa kujalle oli siinä toinen mies Riikkiä puolta\nlyhyempi. Ja Riikki sanoi:\n\n-- Nyt on kaikki valmiina. Minun muut mieheni sytyttävät kaupungin\npohjosen, lännen ja etelän puolelta, sytytä sinä idän puolelta. Mutta\njoutuin, ennenkuin päivä valkenee.\n\nJa annettuaan Heikille omat tuluksensa hän hävisi nopeasti.\n\nMutta Heikki meni sen lyhyen miehen kanssa itäpuolelle kaupunkia ja mies\nopasti häntä ja näytti kuhunka tervakset olivat koottu ja mihin\nolkikasat kannetut. Ja oli viisi paikkaa, jotka sytytettämän piti, lähes\nkolmen kivenkantaman päässä toisistansa.\n\nJa Heikki iski kohta tulen pakuriin ja sytytti ensimäisen tervaskasan,\njoka hajotetun oljen kanssa oli pihavajaan kätketty. Ja suuri valkea\nroiskahti kohta ilmaan. Mutta tuulenhenki kävi idästä. Sen tehtyään hän\njuoksi toista tervaskasaa sytyttämään, joka oli kotaan koottu. Kolmas\noli rakennettu rikkaan talon ympärille, jossa oli lasi-ikkunat. Ja hän\nsytytti senkin. Mutta koska hän neljättä sytytteli, kuuli hän\nensimäisestä paikasta heräävien ihmisten huutoja. Ja juostessansa\nviimeisen kasan luo alkoi kaupungilla rumpu päristä sotaväkeä kokoon\nkutsuen. Kun hän sen viidennen oli syttymään saanut meni hän katsomaan\npaloivatko muut. Ja valkean kohina oli kaikkialla suuri ja korkealle\nloimut kohosivat valaisten itäpuolen kaupunkia ja taivaan pilvet. Ja\nHeikki näki ihmisten juoksevan edestakaisin ja kuuli heidän\nhätähuutonsa. Ja hän meni läheiselle kummulle nähdäksensä olivatko\nRiikin miehet työnsä tehneet niinkuin hän. Mutta pohjoinen, etelä ja\nlänsi olivat pilkko pimeinä, ja rumpu pärisi jo kujalla hänen allansa.\nVillinä vihurina ensimäinen kasakkaparvi nelisti hänen ohitsensa, ja\nkoska hän sivuillensa katsahti, näki hän ratsujoukkojen rientävän\npohjoisen, etelän ja lännen puolelta, palopaikkaa joka kulmalta\npiirittääksensä. Silloin Heikki ajatteli: nyt on paras paeta, kunnes\nRiikin kokot syttyy. Mutta mennessään palavan talon ohitse hän näki\nihmisten hyppivän akkunoista ulos, ja he olivat jättäneet partasuu äijän\nsinne yksinänsä hosumaan, joka ei omin voimin ulos päässyt. Niin Heikki\nkapusi akkunasta sisälle häntä auttaaksensa. Mutta äijä rupesi kynsimään\nvastaan ja huutamaan: Riikki tappaa! Ja ihmiset huusivat: Riikki!\nRiikki! Ja osottivat kasakoille, mistä Heikki sisälle oli kavunnut. Ja\nkasakat huusivat: kolii, ja heittivät häntä kujalta keihäillänsä. Ja\nkoska hän oli savun ja tulen läpi kantanut äijän ulos, ja sammuttanut\nhänen partansa, vangitsivat kasakat Heikin, sitoivat hänen kätensä\nsatuloihin ja veivät hevosten välissä pois. Ja ihmiset riemuiten\nhuusivat: nyt on Riikki kiinni! Ja Heikki käänsi päätänsä ja katsoi\nhevosten yli pohjoiseen, länteen ja etelään, mutta siellä oli pimeys.\nSilloin hän ymmärsi, että Riikki oli hänet pettämällä itsellensä\npakotien avannut.\n\nJa Heikkiä tutkittiin raastuvassa ja käytettiin monilla käräjillä, sillä\nhe kantoivat hänen päällensä kaikkinaisista Riikin pahoista töistä. Ja\nkun hän yhden ajastajan linnassa istunut oli, tuomitsivat he hänet\nkuolemaan.\n\nJa Heikki ajatteli: Miksikäs menin minä sitä äijää tulesta ja savusta\ntuomaan! Oikein he minut kuolemaan tuomitsivat, sillä tähän asti en ole\nymmärtänyt, ettei piru ihmisestä ulkona ole, vaan ihmisen on itse\nitsessänsä piru oleminen.\n\nMutta kun Heikki jo kuolemaan valmistunut oli ja linnan holvissa\npyöveliänsä odotti, joka hänen oikean kätensä olisi miekalla katkaissut\nja hänen päänsä poikki lyönyt, avasivat he holvin oven ja toivat hänelle\npaperin. Ja kun Heikki oli siihen puumerkkinsä piirtänyt, veivät he\npaperin jälleen pois ja hän istui linnassa taas kolmen kuukauden päivät.\nNiin neljännen kuukauden ensimäisellä neljänneksellä he sanoivat\nhänelle: Sinä olet armon saanut, eikä sinun pidä kuolemalla kuoleman,\nvaan olet ikipäiviksi Siperiaan tuomittu.\n\nMutta kun aika tuli, että Heikki piti muiden pahantekijäin kanssa\nSiperiaan vietämän, oli linnan portille yksi mies lähetetty, joka heidän\nulosastuissansa sanoi Heikille: Sandra on sinulle pojan synnyttänyt.\nEikä muuta sanonut vartijain ja sotaväen tähden, jotka siinä olivat.\n\nJa niin läksi Heikki pitkälle taipaleelle. Ja oli kevät ja maamiehet\njäivät peltojansa äestämään ja varikset istuivat aidan seipäihin\nlennoistansa lepäillen ja jäivät Suomeen. Mutta Venäjän metsänrinnasta\nkukahti käki: Sandra on sinulle pojan synnyttänyt! Ja Heikki ajatteli:\nVielä ei ole minun asiani maan päällä loppunut, vaan piru on minut\njälleen palvelukseensa ottanut, että kerran näen valani täyttyvän, jonka\nVeneh'ojan miehille vannoin.\n\n\n\n\n3.\n\n\nSandra oli torpan tyttö Hauhon suuresta kylästä, jonka myös maamittari\noli jakanut ja hajottanut ja tuomari jaetuksi vahvistanut. Kun\ntorppareilta viinankeitto kiellettiin kurkisti köyhyys Sandran\nkotitupaan ja hän pantiin piiaksi sille talolliselle, joka oli kiellon\nantanut ja siten itse rikastunut. Mutta Sandra ikävöitsi kotiansa, ja\nkun Riikki tuli joukkoinensa taloon, antoi Sandra hänelle salaa aittain\navaimet ja Riikki ryösti talon puhtaaksi. Mutta kauniin Sandran vei\nmukanansa Hämeenlinnaan.\n\nSittenkuin Sandra oli Heikille pojan synnyttänyt lähetti Riikki hänelle\nkolmekymmentä hopearuplaa eikä sen enempää hänestä tietänyt. Sen jälkeen\nSandra elätti itseään ja molempia lapsia myymällä tisleerattua viinaa\nHämeenlinnan kasakoille.\n\nMutta Riikin joukko kasvamistaan kasvoi. Sillä oli paljon miehiä, jotka\nennemmin ryöstivät talollisia kuin olivat heidän renkeinänsä. Ja kun\nheidän vallattomuutensa kävi niin suureksi, ettei kukaan voinut enää\nolla kullastaan ja hopeastaan varmana, tuli keisarilta ja senaatilta\nkäsky, että rautatie oli rakennettava Hämeenlinnan ja Helsingin välille.\nJa paljon Riikin miehiä tuli kruunun töihin ja vallattomuus lakkasi.\n\nMutta Sandra, joka oli huonon elämän tähden kaupungista ajettu, rupesi\nruuan ja viinan myyjäksi rautatien rakentajille, lautakojuansa siirtäen\nsen mukaan kuin rautatie valmistui. -- Silloin oli hänen poikansa, jonka\nhän Franssiksi nimittänyt oli, kymmenen vuotias. Mutta Kustaava, jonka\nHeikki oli hänelle sarkasäkissä tuonut, oli viisitoista täyttänyt ja\njäänyt Hämeenlinnaan saunoittajan toimeen.\n\nRautatie rakennettiin alkaen yhtaikaa kummastakin päästä, Hämeenlinnasta\nja Helsingistä. Kun päät tulivat yhteen, loppui työ ja miehet saivat\nvapaan kyydin toiset pohjoiseen päin toiset etelään. Mutta Sandra jäi\nkojuinensa keskelle kaupunkien väliä.\n\nJa hän alkoi maanteillä viinaa kaupiten ja poikaansa kerjuulle\nlähettämällä itseänsä elättää, painuen eteläänpäin ja kuoli Helsingissä\nväsymyksen ja tautien runtelemana.\n\nParinkymmenen vuoden kuluttua Sandran kuolemasta oli hänen poikansa jo\nrikas mies.\n\nEräällä pääkaupungin syrjäkadulla, jossa nykyään on vieri vieressä\nsuuria kivimuuria täynnänsä ylhäistä hyyryväkeä, oli viime vuosisadan\n70-luvulla mataloita, harmaan ruskeiksi siveltyjä puutaloja, joihin\nmentiin pihan puolelta, sillä niissä ei asunut niin ylhäistä väkeä, että\nolisivat erityistä katuovea kaivanneet. Yhdessä tämmöisessä talossa asui\nhyyryllä pihan perällä myös issikka n:o 16, Frans Henrikson, jotenkin\npienipäinen, valkotukkainen pitkä ja lihava leskimies, jonka\netuhampaista oli ainoastaan joka toinen tallella, vaikka ikää oli vaille\nkolmekymmentä. Se oli saman Sandra vainajan poika.\n\nHänellä oli kaksi pulskaa hevosta tallissa, vajassa hyvänlaiset\najurinrattaat, roskat, kahdet reet. Sanomalehti oli tilattuna vuodeksi,\nja hän paraikaa hieroskeli kauppaa ostaaksensa omakseen sen talon\ntonttineen, jossa asui, sillä tonttien hinnat nousivat vuosi vuodelta,\njoten säästörahoille ei olisi parempaa sijotuspaikkaa voinut löytyä.\n\nTyhjästä hän oli alkanut.\n\nRikastumisen suuri salaisuus oli hänelle selvinnyt jo hänen pikku\npoikana ollessaan, kun hän kerjäilevän äitinsä kanssa maantieltä saapui\ntähän suureen kaupunkiin. Äiti oli aina opettanut kerjäilemällä ja\nvarastelemalla kokoomaan. Mutta semmoisesta ei milloinkaan rikkautta\nsyntynyt, vaikka olisi kuinkakin monta hopealusikkaa hänelle tuonut.\nVarastettua tavaraa ei voi panna talteen, vaan se muuttuu viinaksi ja\nlaiskuudeksi, kuten äidillä. Mutta rikkauden salaisuus on siinä, että\ntavaraa voi panna talteen ja se siellä itsestänsä kasvaa, sillä aikaa\nkuin toista tavaraa hankitaan. Vielä on varastelemisen suuri vika siinä,\nettä tahtoo joutua rikkaiden kanssa riitaan ja polisien ajettavaksi,\nmutta rikastuminen riippuukin vaan siitä, osaako tekeytyä rikkaiden\nystäväksi ja polisien lellipoikana pysyä.\n\nSalaisuus oli hänelle selvinnyt oikeastaan jo ensi päivänä, kun hän\näitinsä kanssa maantien tomusta pääsi kaupungin puhtaille kaduille.\n\nSilloin oli ollut kauhean kuuma päivä.\n\nÄiti oli istunut lepäämään kirkon rappusille. Mutta Frans oli niin\njanoinen, että olisi lätäköstäkin juonut, jos vaan olisi sellaisen mistä\nlöytänyt. Vettä hakiessaan hän näki kuinka muuan suuri roimahousu ryssä\nkantoi keskellä katua pönttöä päänsä laella ja pysähtyen aina rikkaitten\ntalojen kohdalle huusi kukon tapaan kiekahtaen: \"Maroosina karoosi!\"\nPieni valkonen impi avasi nyt akkunan ja kohta juoksi ryssä ketterästi\nakkunan alle, täyttäen immeltä saamansa astian helakan punaisella\npuurolla, jota hänellä oli pöntössänsä. Ja impi antoi ryssälle\nrahasetelin. Nyt tuli Frans viereen katsomaan kuinka ryssä antaa immelle\npikkurahoja. Rahat olivat sillä pyöreään, kovaan lakkiin piilotetut.\nSillä jos ne olisivat sillä taskussa olleet, arveli Frans, ei ryssä\nolisi voinut päälaella pideltävän pöntön tähden niitä varkailta\nvarjella. Ei Frans ollut eläessään niin paljon rahoja nähnyt kuin nyt\nnäki ryssän lakissa, hopeita, kuparia, seteleitä. Kun se oli pyyhkinyt\nhikisen otsansa, rahat jälleen piilottanut ja lakin päähänsä pannut,\nhuomasi se kerjäläispojan, otti pöntöstä pienen luisen lusikan kärkeen\nsitä samaa puuroa, irvisti ja pisti Fransin suuhun. Ensin Frans aikoi\nsylkäistä pois, kun se oli jääkylmää. Mutta se alkoikin sulaa janoiselle\nkielelle, levisi suupieliin, herahti kuivaan kitaan ja yhtäkkiä, kun oli\njo nielty, alkoi maistua -- maistua äärettömän hyvälle, niin sanomattoman,\nniin ihanan autuaalle -- eikä tullut enään takasin imemälläkään, ei sitä\nollut enää missään -- ei missään. Frans oli varmaan ollut taivaan\navattujen porttien edessä eikä mennyt sisälle ennenkuin ne jo\nsulkeutuivat! Hän hyökkäsi ryssän jälkeen, mutta tällä oli pönttö jo\nkiinni ja päälaella.\n\nImelä unohtui kyllä pian. Mutta rikastumisen salaisuus oli hänelle tästä\nhetkestä selvinnyt iki päiviksi: täytyi palvella rikkaita _kaikkein\nmakoisimmalla_.\n\nEi tosin hänestä milloinkaan marosinaryssää tullut. Mutta on maailmassa\nmuutakin makeata, josta rikas rahansa antaa.\n\nHän meni naimisiin lesken kanssa, joka oli toistakymmentä vuotta häntä\nvanhempi ja neljän poikalapsen äiti. Joku oli sanonut: tuosta miehestä\nei tule ikinä rikasta. Mutta malttakaa! Leskellä oli kaupungin laidassa\nvelkainen talorähjä, jossa hän harjotteli luvatonta viina- ja\nolutkauppaa, juottaen kuorma-ajureja ja satamalastaajia ja vuokrasi\nhuoneita katutytöille. Kun Frans pääsi lesken ja liikkeen herraksi,\nmuutti hän asiat kokonaan toisin päin. Mitään luvatonta ja poliseille\nsalattua ei hänen periaatteensa mukaan saanut harjottaa, sillä kaikki\nsellainen teki polisin ja rikkaitten vihamieheksi. Sitäpaitsi eivät\najurit eivätkä lastaajat olleet niitä, joita palveleman piti, vaan\nrikkaat rahoilla eläjät. Frans toimitti lesken alaikäiset lapset\noppipojiksi verstaihin, kaksi vaunumestarin pajaan, yhden suutarinoppiin\nja yhden räätälinverstaaseen. Sitten löi kivijalkaan katuoven ja\nlaudotti kellariin huoneen, josta tuli laillinen viini- ja\nportterimyymälä. Mutta ylähuoneiden korjaamiseen hän pani kaikki omat\nroposensa ja viimeisetkin lesken varat. Huoneet tapitseerattiin\npunasilla seinäpapereilla, sisustettiin punasilla mööpeleillä, komeilla\nsängyillä, ikkunoihin ripustettiin kaksinkertaiset verhot, seinille\nhankittiin peilejä ja koristuksia, saliin saatiin vanha pianokin. Kun\nkaikki oli valmista, rupesi leski emännäksi siihen komeuteen ottaen\nhuoneihin asukkaiksi hienoja ruotsinmaalaisia ammattinaisia. Mutta Frans\nitse rupesi rengiksi lähimmäisen talon ajuri-isännälle. Eikä hän tähän\nvaatimattomaan ammattiin ryhtynyt sen vuoksi, että oli kaikki varansa\npannut talon sisustukseen, vaan siksi että saattoi ajaa taloonsa\nyövieraita ravintoloista ja siten tehdä liikettänsä tunnetuksi. Ja tytöt\nmaksoivat huikeita hintoja lesken huoneista ja kestityksestä, ja herrat\nyhtä huikeita Fransin viinistä ja portterista. Pian oli hänellä oma\nhevonen, pian kaksi, pian neljä, omat tallit, omat liiterit, reet,\nrattaat ja ajurirengit.\n\nJa ties kuinka rikkaaksi hän olisikaan päässyt, ellei leski olisi äkkiä\nkuollut. Frans ei voinut löytää sopivaa emäntää liikkeeseensä.\n\nOli hänellä sisarpuoli Hämeenlinnassa, se Kustaava. Tästä Kustaavasta\nhän oli kuullut, että se oli joku vuosi sitten saanut siellä lapsen, ja\noli Franssilla senvuoksi hyvä toivo, että Kustaava ottaa toimen\nmielellään vastaan. Mutta kun Kustaava kuusivuotiaan lapsensa kanssa\nHelsinkiin tultuansa huomasi, mitä elkeitä Fransilla oli ja Frans\nsuoraan suositteli hänelle emännän paikkaa liikkeessänsä, oli Frans\nsaada häneltä korvillensa.\n\nKustaava ei kuitenkaan enää palannut Hämeenlinnaan, vaan jäi Helsinkiin\nja rupesi elättämään itseänsä pyykin pesulla.\n\nToisen kerran otti Frans saman asian puheeksi vasta parin vuoden perästä\nja katsoi silloinkin varovaisuuden vaativan pitää ensin esipuhe\nrikastumisen salaisuuksista ylimalkaan. Kustaava kuunteli toisella\nkorvalla, mutta vähitellen alkoi käsitellä esineitä yhä vihasemmin. Ja\nkun Frans pääsi siihen asti, että sanoi pyykkiä voivan kyllä\ntyhmempienkin ihmisten pestä, ymmärsi Kustaava mihin hän tähtäsi ja\nlennätti kauhan hänen silmillensä.\n\nNyt katsoi Frans tarpeelliseksi pitää vieläkin pitemmän väliajan. Mutta\nei tuumasta sentään luopunut. Hän vuokrasi tyttöhuoneuston vieraalle\nemännöitsijälle ja piti toistaiseksi ainoastaan ajurinliikettä ja\nviinikauppaa, kunnes toivoi Kustaavan taipuvan. Kustaava oli hänelle\nsuurimpana kummana mikä milloinkaan oli hänen eteensä tullut. Elää\nsaunoittajana vallattomassa kaupungissa upseerien ja sotamiesten\nkeskellä, joutua häpeään, saada lapsi ja sittenkin halveksia tällaista\nrikastumisen ja hyvityksen tilaisuutta, ja muuttua jo kolmenkymmenen\nviiden ikäisenä äreäksi, miehiä luotaan lykkiväksi pyykkiakaksi, se oli\nFranssille selittämätön arvotus. Mutta mitä vihasempi ja tuittupäisempi\nKustaava oli, sitä enemmän hän Franssia miellytti ja sitä enemmän Frans\ntaivuttamisyrityksissään kiihottui.\n\nKustaavan poika, Hannes, oli jo kahdentoista ikäinen silloin kuin Frans,\ntarkoin asianhaaroja harkittuansa ja punnittuansa, teki vihdoin\nkolmannen taivuttamisyrityksen. Ja tämäpä poika se nyt juuri olikin\npääpykälänä hänen suunnitelmassaan. Kustaava rakasti poikaansa ylitse\nkaiken ja Frans oli päättänyt todistaa hänelle, että Kustaavan\nrikastuminen oli pojan kasvatuksen vuoksi välttämätön.\n\nAsia oli tällainen:\n\nVaikka Frans oli rikas mies, vaikka hän pyhäisin kävi ponsuuriin\npuettuna ja paksu kultainen kellonvitja roikkui taskusta taskuun hänen\nmöhöisen mahansa ylitse ja kantasormukset kiristivät hänen punaisia,\npulleita sormiansa, eikä olisi luullut häneltä ikinä mitään puuttuvan,\noli hänelläkin sentään pahat harminsa. Sen tuottivat hänen kolme\npoikaansa, jotka leski oli hänelle synnyttänyt. Ne eivät vaan voineet\nseurata isäänsä parempien ihmisten kirjoihin, siksikö että Frans oli\nliian nopeasti itsekin kohonnut vai ehkä siksi, että olivat jo\nluonnostaan hulttioimia. Frans eli heidän tähtensä alituisessa vaarassa\ntulla polisien kanssa rettelöihin -- seikka, joka oli Franssille perin\nvastenmielinen. Kaksi kertaa hän oli jo ollut käskettynä polisikamariin\nheidän vehkeittensä vuoksi. Tämä kaikki syntyi siitä, ettei heille\nvoinut keksiä mitään työtä. He kasvoivat ensi luokan katupojiksi, joiden\ntähden saattoi minä hetkenä tahansa odottaa ikävyyksiä. Selkäsaunasta ja\narestikurista ei ollut mitään apua.\n\nMutta tulipas vihdoinkin apu asiaan.\n\nEräänä lauhkeana keväisenä iltapäivänä Frans istui paitahihasillaan\npihakamarissaan, avatun akkunan ääressä lueskellen Suometarta. Hän kyllä\nkuuli kadulta sitä tavallista kirkunaa ja tiesi ketkä siellä taas\nharjottavat vallattomuuksiaan. Myös tunsi, että olisi pitänyt mennä\nniitä kurittamaan ennenkuin polisi tuo ne niskasta pidellen hänen\neteensä. Mutta tässä sattui olemaan niin merkillinen kirjotus, että jos\npojat olisivat nyt vaikka virsikirjat kainalossa kotia ilmestyneet, hän\nolisi ne piiskalla takasin kadulle ajanut.\n\nAluksi hän ei osannut muuta kuin suu auki töllistää Suomettareensa. Hän\nluki kirjotuksen uudelleen ja taas uudelleen. Vuoroin naurahteli vuoroin\nmeni totiseksi, katseli lehteen milloin kaukaa milloin aivan läheltä.\nNiin siinä seisoi ja niin se oli, ei siitä päässyt puuhun ei kantoon.\n\nSiinä seisoi, että koulu avataan suomalaisille kansan lapsille, josta he\nkahdeksan vuoden kuluttua pääsevät yliopistoon.\n\nTästä kummasta hän kyllä oli kuullut epäillen puhuttavan, mutta nyt\nnähtyään asian Suomettaressa täytyi asian uskoa todeksi.\n\nSiinä samassa hetkessä oli hänelle selvänä, että hän panee kaikki\npoikansa tähän kouluun. Tämä eriskummallinen koulupuuha oli aivan kuin\nhäntä vaan odottanut, -- että hänen asiansa olisivat kypsyneet: hän\nrikastunut ja hänen poikansa kouluikään tulleet. Hyväpä oli, ettei hän\nniitä vielä verstaisiin ollut ehtinyt antaa, joka olisikin ollut\ntaka-askel hänen nopeassa edistyksessään.\n\nMutta niinkuin tämä omain poikain kouluun paneminen häntä innostikin,\noli hän vielä enemmän innoissaan siitä vaikutuksesta, minkä ehdotus oli\ntekevä Kustaavaan. Kaikki seikat nyt kiertyivät siihen, että Kustaava\ntulee lopultakin taivutetuksi. Asia oli nimittäin sellainen, että\nvaikkei Frans varmasti tiennytkään Kustaavan pojan isästä, oli hänellä\naina ollut epäilys, että se oli muuan hieno sotakapteeni. Tämän vuoksi\nFranssin pojat olivat antaneet Kustaavan pojalle kapteenin\nhaukkumanimen. Mutta Kustaava oli sen kuultuansa kerran raivoissansa\nhuutanut: kyllä minä teille piruille hänestä kapteenin teenkin! Josta\nFrans päätti, ettei Kustaava tiedä mitään suurempaa kostoa maailmalle\nkuin jos saisi poikansa herraksi. Sentähden hän nousi ja meni Kustaavaa\nhakemaan.\n\nHän löysi sen Kaivopuiston rannasta pyykinpesusillalta, jossa Kustaava\nsuuren paukutuksen keskellä muiden pyykkiakkain mukana virutteli ja\nkierteli hienoja liinavaatteita jääsohjun seassa. Kun Frans\nmalttamattomuudessaan kutsui hänet erikseen ja lyhyesti mainitsi\nHanneksen panemisesta herraskouluun, lensivät Kustaavan kasvot\ntulipunaisiksi ja hänen täytyi hämmästyksestä istua vaatekorin päälle.\nFrans oli osunut keskelle hänen sisintä sydäntänsä.\n\nFrans ei sillä kertaa sen enempää puhunut, vaan meni myhäillen kotiinsa\nodottamaan. Ja aivan oikein: jo kolmantena päivänä Kustaava tuli hänen\nluoksensa, vaikkei muutoin koskaan käynyt. Tultuansa Kustaava tietysti\nei sanonut uskovansa sanaakaan kaikesta siitä mitä Frans oli hänelle\nkoulusta puhunut.\n\nSilloin Frans haki Suomettaren ja luki siitä.\n\nEi Kustaava vaan uskonut, nousi ja rupesi kiukkuisesti Franssin huonetta\nluutuamaan.\n\nSilloin Frans todisti hänelle asian toisella tavalla. Hän kertoi viime\ntalvena kerran yön aikaan odotelleensa Kaisaniemen ravintolan luona\nmuiden ajurien mukana milloin siellä kestit loppuisivat. Mutta kun\nherrat tulivat ulos, olivat muutamat liikutetut ja heidän välillänsä\nnousi suuri riita. Silloin hyppäsi yksi verannan pöydälle seisomaan ja\nalkoi selittää tätä samaa koulu-asiaa, ja he vetivät hänet alas, ja yksi\nrupesi hosumaan kepillä ja sanomaan: issikkainko lapsia te siihen\nkouluun panette? Toiset sanoivat: eikö issikka ole ihminen? Ja, jotka\nenemmän juopuneita olivat, rupesivat tappelemaan. Mutta toiset istuivat\nrekiin, ja ne, jotka hänen rekeensä tulleet olivat, puhuivat samasta\nasiasta vielä sittenkin kun hän heitä tyttöjen luo ajoi, ja hän kuuli\nselvästi heidän moneen kertaan sanovan: toiset ajat tästä syntyy!\nPerille tultua, kun Frans kumartui taakseen vällyä kiinnittämään, yksi\nherroista löi häntä olalle ja sanoi: onkos sinulla lapsia? Frans\nvastasi: on. -- Pane ne kouluun, niin saat ne herroiksi. Tästälähin\nsuomalaisetkin saavat sivistystä.\n\nKustaava oli tullut hyvin levottomaksi ja kiihottuneeksi. Kun Frans\nlopetti, sanoi hän: sinulle ne koulun laittavat, joka rikas olet.\n\nSilloin Frans sanoi: Miksi ei Kustaavakin voisi rikkaaksi tulla?\n\nMutta Kustaavan rupesi molemmat leuat vapisemaan, eikä hän saanut\nsanaakaan suustansa, ja meni niin kotiansa.\n\nSinne tultuaan hän rupesi kohta vitsa kädessä kiivaasti hakemaan\npoikaansa pihalta, mutta poika pakeni nurkasta nurkkaan. Kustaava juoksi\nperässä ja torui:\n\n-- Vai olet taas noin rypenyt! Sisso, poika, kyllä minä sinut opetan!\n\nJa asettui edeltäpäin kaikkiin aukkoihin ja soliin mistä poika olisi\nvoinut hänen käsistään livahtaa vapaalle kadulle.\n\nMutta poika pakenikin äitiä ainoastaan nimeksi, sillä hän oli tullut\nsangen uteliaaksi. Tämmöiset ilman vähintäkään syytä toimeenpannut\nselkäsaunat ennustivat aina jotakin suurta tapahtumaa eli käännettä\nhänen elämässään. Hän senvuoksi, vaikka näki, että tällä kertaa uhkasi\nmitä perusteellisin selkäsauna, antautui melkein omin ehdoin.\nMankelihuoneen ylisparven alta äiti koppasi hänet kiinni, paukahutti\ntillin kummallekin korvalle, tukisti ja sitten niskasta pidellen vei\nsisälle saamaan oikeata pehmitystä. Siellä kukisti pojan, riisui häneltä\npöksyt ja alkoi hutkia vitsalla:\n\n-- Vai meinaat aina vaan porsaana elää, vai meinaat, vai meinaat! hän\nsaneli lyöntinsä tahtiin.\n\nPoika kiljui sentään vaan niinkuin viran puolesta. Silmät pyöreinä ja\nodottavina kysyivät äidiltä: Mikä siis on asiana? Onko se hyvää vai\npahaa?\n\nMutta äiti ei ruvennut kohta antamaan selityksiä näihin ilmeisiin\nkysymyksiin. Selkäsaunan piti olla asian tärkeyttä vastaava.\n\nKun toimitus oli vihdoin suoritettu, nousi hän äärimmilleen\nkiihottuneena seisaalleen ja rupesi puhumaan vienon hiljaisella äänellä,\nniinkuin se, jonka valta toisen ihmisen yli on ylimmilleen kohonnut ja\njoka senvuoksi ei tarvitse kovalla äänellä käskyjänsä antaa.\n\n-- Kädet ristiin, poika, pane kädet ristiin!\n\nPoika vaikeni ja pani sormet ristiin, niinkuin kirkossa tehtiin, ja\nodotti nöyränä ja uteliaana.\n\n-- Osaatko isämeitää? Lue isämeitää. Jaa, jaa, lue isämeitää!\n\nPoika rupesi höpisemään isämeitää, mutta ei osannut kuin puoliväliin.\n\n-- Vai et osaa isämeitää? Jaha, täytyy panna kouluun, että opit\nisämeitää. Mene kouluun. Vaatteet ovat hyllyllä ja saappaat ovat\nhyllyllä. Ota jalkaas ja mene kouluun...\n\nKustaava aikoi vielä sanoa jotain, mutta sen sijaan istui tuolille ja\nvoimatta hillitä itseään purskahti äänekkääseen itkuun:\n\n-- Että minun pitikin synnyttää sinut tämän auringon alle!\n\nJa taas hyppäsi pystyyn, polkasi jalkaansa ja komensi:\n\n-- Sisso! Pese itsesi ja kampaa tukkasi!\n\nJa hän otti pojan vaatteet ja saappaat hyllyltä ja nakkeli yksitellen\npermannolle ja meni itkien pois.\n\nTasan kuukauden kuluttua tästä merkillisestä päivästä he kulkivat\nmolemmat jälekkäin ajuri Henriksonille päin, äiti edellä, silmät\nmielenliikutuksesta turpeina, juhlaliina päässä ja juhlallinen päätös\nkasvoilla. Pojalla oli jalassa kömpelösti kolisevat saappaat, vähän\nliian pitkät housut ja täys'ikäisen lainalakki päässä. Paljaskinttuiset\nkatutoverit osottelivat ihmetellen häntä sormellaan. Mutta hän ei\nkääntänyt päätänsä oikealle eikä vasemmalle, ja ainoastaan silmillään\nseurasi heidän kadehtivaa ihmettelyään.\n\nHenrikson oli myös valmistanut poikansa kouluun vietäviksi, kaikki\nkolme. He seisoivat saappaat jalassa portilla ja odotellen katsoivat\nkadunkulmaan päin. Ja kun näkivät Kustaavan tulevan kaukaa poikansa\nkanssa, sanoivat toisillensa: tuolla tulee kapteeni. Ja juoksivat\nsanomaan isällensä, joka oli huoneessansa, piha-ikkunassa istuen.\n\nSilloin Frans työnsi jalallansa oven auki sisempään huoneeseen ja huusi\nsinne:\n\n-- Vaari hoi, Kustaava tulee pojan kanssa!\n\nSillä siellä sisemmässä huoneessa asui vanha äijä, jota lapset sanoivat\nvaariksi ja Franssin olisi pitänyt sanoa isäksi, mutta sanoi vaariksi,\nja piti ikäänkuin piilossa ihmisiltä, koska äijä oli aikoinaan ollut\nmurhapoltosta vankina Siperiassa ja sieltä karannut. Merkillinen äijä\nsenkin puolesta, ettei se osannut puhua muusta kuin menneistä ajoista ja\ntaitamattomuudessaan rupesi aina kertomaan karkuretkistänsä, olipa\nsitten kuulijana ollut vaikka polisimestari itse. Senkin tähden eikä\nainoastaan häpeän vuoksi hän oli ihmisiltä salattava.\n\nFranssin huutoon vaari käänsi makuultaan päätänsä, katsoi hetken eteensä\nja alkoi sitten:\n\n-- Siihen aikaan koska minä Siperiasta Suomeen palasin...\n\nFrans huusi keskeyttäen:\n\n-- Kustaava tuo poikansa kouluun!\n\n-- Jaa mihin tuo?\n\n-- Kouluun.\n\n-- Turhaan minä sen sarkasäkissä maailmalle kannoin, sanoi vaari ja\nkatsoi hetken eteensä.\n\n-- Meitä oli kymmenen, alkoi hän, jotka Siperiasta läksimme ja lautalla\nvirran ylitse tultiin, mutta Aunuksen rajalle päästyä ei ollut kuin minä\nja Matti. Sitä on näes huikeasti matkaa. Kolme vuotta kesti käydä ja\nkahdesti tauti tapasi kaverin. Mutta koska minä Suomeen takasin tullut\nolin...\n\nKustaavan tulo keskeytti hänen kertomuksensa, kuten sen aina jokin\nkeskeytti. Hän kääntyi toiselle kyljelleen eikä tullut etuhuoneeseen,\nsillä hän ei pitänyt Kustaavasta eikä välittänyt hänen pojastaan. Hän\nvälitti vaan Franssin lapsista. Niiden vehkeitä hän aina tarkkaan\nseurasi, ja kun ne varastelivat tai murtivat lukkoja tai joutuivat\npolisin kynsiin, kasvoivat vaarin toiveet yhä suuremmiksi. Paljon,\npaljon hän niistä pojista odotti. Ja milloin Frans voivotteli lapsiansa,\nsilloin vaari niistä enin iloitsi.\n\nMutta eipä vaari ollut oikein tyytyväinen itse siihen poikaan, jonka\nSandra oli hänelle synnyttänyt, sillä heidän välillensä oli noussut\njyrkkä erimielisyys jo kohta siitä päivästä pitäen, jolloin hän\nSiperiasta palattuaan Franssinsa löysi.\n\nIlokseen hän tosin ensin näki, että myöskin Frans ennen kaikkea muuta,\najatteli rikastumista. Mutta Franssin \"rikastumisen salaisuus\" ei\nmiellyttänyt vaaria, sillä vaarilla oli mielessä toinen salaisuus.\n\nSiperiassa hän oli, seurustellessaan maankuulujen pahantekijäin kanssa,\noppinut venäläiseltä ammattirosvolta väärän rahan valmistamistaidon.\nVehkeet olisivat vaarilla olleet kaikki kunnossa vaikkapa uusia Suomen\nkultarahoja valmistaa, ja sattui vielä niin onnellisesti, että Frans oli\nhopeasepän opissa käynyt, joten hän olisi tuntenut koko joukon tärkeitä\nseikkoja, jotka väärän rahan valmistamiseen kuuluu. Mutta Frans ei\ntahtonut ottaa kuuleviin korviinsakaan vaarin suunnitelmia. Ei tahtonut\nmuka tehdä mitään laissa kiellettyä eikä joutua polisin kanssa\nrettelöihin. Rahoistakin, jotka vaari oli hänelle tuonut, ensin kysyi,\nmitä rahoja ne olivat. Ja vasta sittenkuin vaari oli kertonut, että ne\nolivat hänen ammutun kaverinsa ryöstämiä ja hänelle talteen jättämiä,\noli Frans suostunut ottamaan ne vastaan. Mutta saatuaan rahat ei\nruvennutkaan niillä rahaverstasta kuntoon laittamaan, vaan kaikki pani\ntalonsa sisustuksiin. Ei uskaltanut. Ei ollut hänessä miestä. Tahtoi\nrikastua vaan omiksi huvikseen, ilman tarkotusta, että olisi vaan\npunaseen naamaansa aina saanut kaapista viiniä kaataa ja huitukoita\nsilitellä. Maitten vapaaksi ostamisesta ei ymmärtänyt mitään.\n\nMutta jos oli Frans vaarin mielestä huono, niin sitä enemmän hän odotti\npojista. Odotti niistä kerran tulevan semmoisia miehiä, jotka tietävät,\nettä piru on ihmisessä itsessään, eivätkä sentähden mitään tekoa tunne,\nmihin ei heidän kätensä uskaltaisi kohota.\n\nPaniko Frans heidät kouluun taikka ei, se oli vaarin mielestä\nvähäpätöinen kysymys.\n\nJa sentähden vaari vaan käänsi kylkeänsä eikä välittänyt kuunnella\npoikansa ja tyttärensä puheita koulusta.\n\nMutta Frans sanoi Kustaavalle, kun he olivat istuneet:\n\n-- Ottaisit aluksi vaikka tämän viinipuodin hoitoosi.\n\nKustaavan värähtivät taas leuvat. Mutta hän sanoi hillitysti:\n\n-- Jos koettaisin sentään ensin pyykinpesulla.\n\nFransin naama venyi pitkäksi, mutta hän ajatteli kärsivällisesti: ehkä\nkoulutat pari vuotta, mutta poika kasvaa ja kerran sinä sittenkin\ntaivut!\n\nHe nousivat ja menivät viemään poikiansa koulun rehtorille.\n\n\n\n\n4.\n\n\nSeitsemänkymmenen luvulla ei ollut Tähtitornivuorella vielä mitään\nihmiskäden laitoksia, ei istutuksia, ei harvinaisia puulajeja, ei\nrunkoruusuja, ei nurmikkoja, ei käytäviä, ei haaksirikkoisten länteen\nkääntyvää hätähuutoa eikä sopivaa paikkaa Suomen oikeuksia vartioivalle\neduskuntatalolle.\n\nVuoren huipulta näkyi etelän puolelle esteettömästi avomeri ja pohjosen\npuolelta satama, tori, valkonen Nikolainkirkko ympäröivine\nkivimuurineen, yhtä komeana kuin nytkin, ja loitompana joka suunnalle\nmatalien puurakennusten epätasainen taistelu yhä taajemmin nousevia\ntiilitaloja vastaan. Länteenpäin näkyi etenevä saaristo. Mutta itäänpäin\nyhtä esteettömästi Viaporin linnoitus vallinensa ja kasarmineen.\n\nVuoren itäisen osan ylitse luikerteli kivittämätön tie jalankulkijoita\nja niitä kuorma-ajureita varten, jotka kuljettivat kaupunkiin kalliosta\nlouhittuja kiviä. Myös koko läntinen puoli oli louhoksien vallassa ja\noli käynti siellä kiviröykkiöiden tähden vaikeata. Epätasaisuutta\nlisäsivät vielä suuret soraläjät, sillä tätä osaa vuoresta käytettiin\nkaupungin yleisenä kaatopaikkana.\n\nJospa hienommat kävelijät siis välttivätkin Tähtitornivuoren särmäkkäitä\nkivirotkoja, pullojen sirpaleita ja tiilisoraa, niin kuitenkin suuri\njoukko kultaisen pääkaupungin asukkaista jo silloin rakasti vuorta\nlempipaikkanansa. Niihin kuului ennen muita satamalastaajat, jotka\nlaivoja ulapalta tähystellessään, mielellään siellä pulloansa\nkallistelivat, kaartilaiset ja heidän huitukkansa, ja muut joutolaiset,\njoilla oli aika vetäytyä kaupungista louhikkojen vapauteen\njuopottelemaan.\n\nMutta niihin kuului myös erään koulun oppilaskunta, sillä hekin olivat\nvuoren valinneet olinpaikaksensa.\n\nTämä koulu oli ensimäinen ja ainoa suomalainen alkeiskoulu pääkaupungin\nmonien muunkielisten sivistyskoulujen keskellä, ja sen pojilla oli siis\nsuuria vastuksia voitettavana. Sillä heidän oli käyminen alituista,\nsitkeätä taistelua arvonsa ja kunniansa ylläpitämiseksi muiden koulujen\nmonilukuisia joukkoja vastaan, jotka heitä joka suunnalta piirittivät ja\nluonnollisina vihollisinaan pitivät. Tappeleminen oli ensiksikin\n\"norsseja\" vastaan, joiden koulu oli keskikaupungilla, sitten \"rottia\"\nvastaan Kasarmintorin kulmassa, ja vihdoin \"ryssiä\" vastaan, jotka\nsijaitsivat Välitorin kulmassa. Näistä kaikista olivat \"rotat\"\nrohkeimmat, purevimmat ja lähimpänä heitä. Ne olivat myös kaikkein\nvahvimmat. \"Norssit\" taas pahat siitä että olivat usein pampuilla\nvarustetut tai iskuraudoilla, joka teki heidät vielä vaarallisemmiksi.\nMutta ryssät olivat lukuisimmat.\n\nAlituisen sotatilan vuoksi tuli koulun oppilaiden kesken ainoaksi\narvonmitaksi tappelukelpoisuus. Muut arvonmitat, kuten käytös, ahkeruus,\ntarkkuus, taito, sääty -- ne olivat merkitystä vailla. Ahkerat, osaavaiset\nja ylempisäätyiset pidettiin pikemmin ala-arvoisina, koska olivat\ntavallisesti voima-asioissa takapajulla ja suoriutuivat rotista\nainoastaan toisten vahvempien turvissa. Tappelukokemus ja siitä lähtevä\nkunnia saavutettiin yksityisissä ja yhteisissä otteluissa kohtaavan\nvihollisen kanssa, mutta yhtäpaljon myöskin varsinaisissa\ntaisteluharjotuksissa, joiden leiripaikkana oli Tähtitornivuori.\n\nEräänä kevätiltana pari päivää ennen odotettua yhteentörmäystä norssien\nkanssa kokoontuivat koulun tappelukykyiset sinne sotaharjotuksiin.\nHinkin, heidän kuninkaansa, oli määrä käytännössä näyttää heille uutta\nsuunnitelmaansa, miten vihollisen voima petetään hajalle teeskennellyn\npakenemisen avulla. Odottaessaan tätä Hinkkiä he harjottelivat\ntavallisia sotaharjotuksia, jommoisia olivat nähneet ryssän sotamiesten\ntekevän Kampin kentällä. He olivat tällä kertaa ottaneet mukaansa\nmyöskin sen ainoan aatelispojan, joka koulussa oli. Poika oli tosin\ntappeluihin liian heikko, mutta kun sen isä oli Venäjän palveluksessa\noleva suomalainen eversti, saivat he siten käsiinsä pitkän laahustavan\nmiekan, joka räminällään suuresti lisäsi sotamieltä. Tekivät hänestä\ntilapäisen päällikön ja keppikivärit olalla, rivittäin kulkivat,\njuoksivat, hajosivat ketjuksi, paneutuivat pitkäkseen ampuma-asentoon,\ntaas hyökkäsivät pystyyn, kertasivat rivejä ja tekivät rynnäkköjä\nsuljetussa joukossa. Liput liehuivat kivärien päissä, ja ne, joilla oli\nleikkipyssyjä, paukuttivat nalleja.\n\nKuitenkin oli tavalliseen verraten suuri alakuloisuus nyt vallalla. Eikä\nkauan kestänyt ennenkuin he jättivät harjotuksensa ja istuivat sinne\ntänne hajallensa odottelemaan eikö kuningas lopultakin sentään saavu.\n\nAlakuloisuuteen oli syynä suuri, harvinainen, mieliä tärisyttävä tapaus\nheidän koulu-elämässään.\n\nSe poika, joka heidän keskuudessaan kantoi kuninkaan nimeä ja todella\noli kaikkivaltias, ei ollut voimakkain heistä. Hän oli sukkelin, hän oli\nviekkain, taitavin tappelussa, nerokkain suunnitteluissa, hän petti\nopettajat paraiten, hän poltteli tupakkia melkein heidän nenänsä alla,\nmeni kuiskauksien avulla läpitse vaikkei lukenut mitään ja sai toimeen\nlupapäiviä melkein milloin vaan hänelle paraiten soveltui, sillä kun hän\nkäski, ulisi koko koulu, kunnes rehtorin täytyi suostua. Mutta\nvoimakkain hän ei ollut. Voimakkain oli toinen poika, jota sanottiin\n\"kapteeniksi\".\n\nJa nämä kaksi olivat tänäpäivänä tapelleet keskenään koulun pihalla.\n\nMitä leikkisotia saattoi tulla kysymykseen, kun tappelun valtava näky\noli syöpynyt mieliin ja jokaisen ajatuksiinsa vaivutti ja pani eteensä\ntuijottamaan!\n\nJotakin oli Hinkki ensin \"kapteenille\" sanonut, ei kukaan ollut kuullut\nmitä. Se vaan tiedettiin, ettei kapteeni kärsinyt tätä haukkumanimeä.\nKapteeni oli heti rajusti käynyt päälle ja paiskannut kuninkaan maahan.\nHinkki hyppäsi pystyyn ja löi korvalle, mutta kapteeni paiskasi hänet\njälleen maahan ja piteli siinä kunnes Hinkki tunnusti olevansa voitettu.\nPystyyn päästyänsä Hinkki kuitenkin heti raapasi kapteenia kasvoihin,\nmutta joutui uudestaan alle. Kolmasti hän näin petti voittajansa. Silmät\npyörivät vertyneinä Hinkin päässä ja vaahtoa tuli suusta hänen\nraivokkaan huohottaessaan maassa. Monet ajattelivat, että hänen olisi\nollut parempi kuolla kuin nousta siitä häpeästä. Neljännellä kerralla\nhänen täytyi kaikkien kuullen vannoa olevansa voitettu. Ylös noustuaan\nhän koetti nauraa, mutta ei voinut kuin irvistää, ja sanoi hiljaa\nhengästyksen katkaisemat sanat: me -- koetamme -- iltapäivällä --\nuudestaan.\n\nHeti iltapäivätuntien päätyttyä hän oli käskenyt kaikki harjotuksiin\nvuorelle, mutta kapteenin kanssa he olivat kadonneet muuanne.\n\nSenvuoksi eivät sotaleikit sujuneet. Hirveältä tuntui ajatella, että ne\nnyt jossain kenenkään näkemättä temmelsivät elämän ja kuoleman\nkamppausta. Ehkä olivat ottaneet veitsiä mukaansa, ainakin kuningas,\neikä vaahtoisessa raivossansa osannut olla sitä käyttämättä.\n\nMutta sitä suurempi oli hämmästys ja ilo, kun joku äkkiä huusi: mikäs\ntuolta tulee! ja kaikki kääntyivät sinnepäin ja näkivät molempien\nilmestyvän ihkasen elävinä kasarmin kulmasta, vieläpä käyden rinnakkain\nvälinsä jo sopineina.\n\nKuningas oli kapteenia lyhyempi ja solakampi. Myöskin hänen kasvonsa\nolivat melkein naisellisen hienopiirteiset. Viehättävän sinisistä\nsilmistä ei olisi hänen kuninkuuttansa voinut päättää. Mutta käynti oli\ntodellisen kuninkaan. Se hetkahteli miesmäisesti joka askeleella\nniinkuin satamalastaajilla ja ruumis heilahteli puolelta toiselle\nylpeästi. Takki oli auki, helyvyö kannatti housuja tuuman verran liiviä\nalempana, että siniraitainen paita näkyi väliltä. Peukalot hän piti vyön\nalla antaen muun kämmenen valtoinansa retkottaa. Sekin painoi vyötä\nalas.\n\nKapteeni oli pitempi ja rotevampi Hinkkiä. Kulki tämän kanssa samassa\ntahdissa, mutta käynti ei hetkahdellut eikä ruumis heilahdellut\nkummallekaan puolelle. Hänen päänsä oli pyöreä ja sen takaraivo\nisonlainen. Ruskean ja vihertävän sekaiset silmät katsoivat totisina ja\nrehellisinä suoraan eteenpäin, niinkuin olisivat joka hetki tahtoneet\npudistautua vapaaksi kaikkinaisesta valheesta, mikä ihmisten ympärille\ntahtoo väkisin tarttua. Leuvassa oli juova, joka antoi hänen totisille\nkasvoilleen loukkaantumisen liikuttavan ilmeen, niinkuin joskus\nlapsella, jolle vääryyttä tehdään. Mutta silmät ikäänkuin tästäkin\npyrkivät irti ja värähtelivät vaan rehellisesti totuuteen päin.\n\nKun nämä molemmat sankarit tulivat muiden luo, sanoi Hinkki aivan kuin\nsopimuksesta:\n\n-- Joka häntä tästä edes vielä uskaltaa kapteeniksi sanoa, sen minä lyön\nnuuskaksi.\n\nTämän sanottuaan Hinkki meni syrjään ja antoi kapteenille tilaa.\n\nKapteeni astui nyt vuorostaan esille ja silmät maahan luotuina, niinkuin\nvalehtelijan, sanoi ikäänkuin tunnustaen:\n\n-- Kyllä Hinkki voittaa minut.\n\nHinkki katsahti vihasesti ja ankarasti ympärilleen, nähdäkseen uskoiko\njokainen erikseen mitä kapteeni oli sanonut.\n\nMutta kapteeni ei katsonut kehenkään, vaan meni ja istui syrjään. Hänen\nsilmänsä olivat turpeina eikä voinut olla epäilystäkään siitä, että hän\noli katkerasti itkenyt. Hänen surunsa sen johdosta, mitä aamupäivällä\noli tapahtunut, näytti niin syvältä, että häntä katsoessa tahtoi\nmuidenkin mieli masentua.\n\nKun Hinkki näki, että kaikki uskoivat, tuli hän laupeaammaksi ja kertoi\nheidän sopineen jutun niin, että Hannes tästälähin (se oli kapteenin\noikea, mutta melkein tuntematon nimi) tuo hänelle kouluun joka päivä\nviisi penniä veroa. Ja uudelleen kielsi sanomasta häntä enää\nkapteeniksi.\n\nSitten Hinkki rupesi katsomaan heidän patterejansa, jotka he olivat\nlaatineet kivensirpaleista kiintonaisten kivien väliin, ja nauroi, että\nhe aikoivat antaa nallipaukutusten käydä tykkitulesta. Hän nauroi myös\nheidän sapeliansa, veti miekan huotrasta ja löi linkkuveitsen terällä\nmiekan terään lovia osottaakseen ettei sen miekan teräs mihinkään\nkelpaa. Vielä hän nauroi lippujakin. Ei hän oikeastaan välittänyt\nmistään leikkisodista, eikä yleensä pitänyt taisteluja ryssiä, norsseja\nja rottia vastaan minään leikkinä ollenkaan, vaan hänen\nsotakavaluutensa, vihollisvihansa, pampuniskunsa olivat aina täyttä\ntotta, oikeata, intohimoista tappelua. Eipä hän muutoin kuningas olisi\nollutkaan.\n\nHän veti nyt esiin parin korttelin pituisen sytytyslangan ja sanoi että\ntäytyy mennä ruutia hakemaan.\n\nKun he kysyivät, mistä hän ruutia saapi, nauroi hän vaan, että kyllä\n_hän_ aina saa, ja sanoi huomenna näyttävänsä miltä oikea pamaus kuuluu.\nOsotti kivenkolon, jonka sanoi lataavansa täyteen, reunoja myöten, ja\nmääräsi valmiiksi mihin eri suuntaan kunkin piti paeta, kun polisit\nalkaisivat juosta vuorelle.\n\nEttä Hinkki oli tuon mustan sytytyslangan saanut käsiinsä, se oli jo\nkylläkin suuri ihme, mutta mistä hän aikoi niin paljon ruutia saada, se\nmeni yli jokaisen ymmärryksen. Hinkille oli kaikki mahdollista. Hänen\nkuninkuutensa ei perustunut voimaan, vaan siihen että hän joka alalla\ntunsi maailmata paremmin kuin muut, tunsi ja tiesi sellaista, mitä muut\nosasivat vaan suu auki ja posket hehkuvina kuunnella, milloin\nhämmästyen, milloin kauhistuen, milloin surren, milloin tuleen syttyen.\n\n-- Menkää te muut kotiin, mutta Hannes tulee minun kanssani, sanoi hän.\n\nSykkivin sydämmin, täynnä ihmeellistä odotusta hajosivat kaikki\nvuorelta.\n\nMutta Hinkki ja kapteeni menivät vuoren itäiselle harjalle.\n\nSiellä he paneutuivat pitkäkseen kalliolle illan hämärtymistä\nodottamaan.\n\nKun kapteenin rinnasta kohosi silloin tällöin itkun jäljiltä vieläkin\nhytkähdyksiä, katsoi Hinkki säälien häntä, niinkuin olisi tahtonut\nsanoa: älä enää viitsi valittaa. Ja kun he vähän aikaa siinä vielä\nolivat, kuului kasarmilta iltasoitto. Sitten kuului soitto päävahdista\nja rummunpärinää Viaporista, ja Hinkki nousi pystyyn.\n\n-- Nyt täytyy saada kaksi punttia tolanderia, sanoi hän. -- Onko sinulla 5\npenniä?\n\nKapteeni sanoi:\n\n-- Kaksi tolanderipunttia maksaa markan. Mitä sinä viidellä pennillä\nteet?\n\nHinkki sanoi:\n\n-- Se on sinun päivärahas. Anna tänne.\n\nJa kapteeni antoi hänelle viisi penniä.\n\n-- Nyt mennään tästä alas, sanoi Hinkki, ja johdatti kapteenin\njyrkimmästä paikasta kadulle vuoren taakse. Siinä oli vähän matkan\npäässä katolin-uskoisten pieni kirkko, jonka luota alkoi puisto ja\nkylpylaitokseen meren rannalla johtava vanha lehmuskäytävä.\n\nPuistossa soitteli musiikki.\n\nHinkki osotti sormellaan kirkon luona seisovaan pieneen äijään, joka\nolan yli heitetyllä hihnalla kannatti edessään laatikkoa ja möi siitä\nappelsiinejä ja paperossia puistoon kulkeville.\n\n-- Mene sinä, sanoi, toista kautta ja kun minä tulen täältä päin ostamaan\nsiltä paperossia, niin tule vastaan äläkä ole tuntevanas minua. Kun minä\nrupeen juoksemaan, niin kiroo sinä ja juokse minun perässäni ja ole\nottavanas minua kiinni. Ymmärrätkö?\n\nKapteeni sanoi:\n\n-- Pitääkö minun ottaa sinut kiinni?\n\nHinkki katsoi häneen, naurahti ja sanoi:\n\n-- Ota, jos saat. Mutta mene nyt, ja muista, älä ole tuntevanas.\n\nKapteeni kiersi kokonaisen asuinkorttelin, ja kun hän lähestyi äijää\nseisoi Hinkki jo siinä ja otti tulta paperossiinsa. Mutta kohta kun\nkapteeni ehti kohdalle, heitti Hinkki paperossin äkkiä suustansa ja\nalkoi juosta puistokäytävää alas.\n\nÄijä huusi: ottakaa kiinni! ja alkoi laatikkoineen ontuen linkuttaa\nperässä. Kapteeni kirosi nyt käskynmukaisesti ja rupesi juoksemaan\nHinkin jälkeen.\n\nKun lehmuskäytävällä oli paljon kävelijöitä käänsi Hinkki oikealle ja\nkierteli syrjäteitä syvälle varjoisaan puistoon. Hän antoi kapteenin\npäästä aivan kintereillensä, mutta kiinni ei antautunut, sillä vaikka\nkapteeni tosin olisikin suorassa juoksussa saanut kiinni, ei hän voinut\ntehdä niin nopeita luikerruksia ja käänteitä.\n\nVasta rantavallin takana meren rannalla Hinkki pysähtyi ja silloin\nkapteeni näki hänen kädessään kaksi punasta Tollanderin\npaperossipunttia. Hinkki ei avannut niitä, vaan pisti yhden kumpaankin\ntakintaskuunsa, ja istui kivelle odottamaan että juoksun kiihkeä\nhengästys talttuisi. -- Ei se nyt enään meitä löydä, sanoi hän\npaperossiäijästä.\n\nLevättyään hän nousi, katsoi ympärillensä ja vei kapteenin rantaan,\njossa oli pyykinpesulautta, ja sen kaidepuuhun oli kahlittu useita\nveneitä.\n\nHinkki koetteli jokaisen lukkoa. Ne olivat suljetut. Mutta ulompana oli\nkaljaasi ankkurissa ja sen perään oli korkealaitainen musta vene pantu\nköyteen. Kaljaasi liikkui hiljaa milloin ulommas, milloin lähemmäs\nrantaa ja pikku vene käänteli mukana vuoroin kiristellen ja vuoroin\nlöyhentäen köyttä. Hinkki haki ongenvavan rannasta, käski kapteenin\npidellä lauttaan lukittua venettä kääntyneenä merelle päin, meni itse\nperään ja jonkun ajan odotuksen jälkeen tavotti kuin tavottikin vavalla\nmustan venheen ja sai siitä käsin kiinni. Pian hän linkkuveitsellä\nkatkasi köyden ja haki kapteenin venheeseen.\n\n-- Souda lujaa, mutta niin ettei loiskahtele, sanoi Hinkki vähän\nlevottomana ympärilleen katsellen.\n\nKapteeni oli miltei ensi kertaa vesillä ja vene käänteli hänen käsissään\nsinne tänne, josta Hinkki alkoi hermostua.\n\n-- Mikäs näkyy minun pääni takaa, häh? tiuskasi hän.\n\n-- Tokan savupiippu, sanoi kapteeni.\n\n-- No, jos piippu menee tälle puolelle päätä, niin souda tällä airolla,\nmutta jos tuolle, niin tuolla, ymmärrätkö?\n\nKapteeni teki niin eikä vene enää käännellyt.\n\nHän näki ihmeeksensä, että Hinkki oli merelläkin aina vaan sama kuningas\nkuin maalla.\n\nHe tulivat salmesta kylpylaitoksen pitkän sillan ohitse ja vene jo\nkeinui rasvatyyneen avomeren sileällä mainingilla. Laskenut aurinko\npaistoi meren takaa pitkän pilven tuhansiksi punajoutseniksi, jotka yhä\nsuurenevina kohosivat taivaan laelle asti.\n\nHinkin mieli lauhtui. Hän lupasi soutaa hiljaa ja rupesi itse\nselkäkenoon perälle.\n\n-- Mikäs nyt on pään takana? kysyi hän.\n\n-- Harakan vallit, sanoi kapteeni.\n\n-- Souda niin, käski Hinkki, mutta itse laskeutui retvanaan perätuhdolle,\nummisti silmänsä ja oli kuorsaavinaan.\n\nJonkun aikaa soudettuaan kapteeni huomasi, että Hinkki oli todella\nnukahtanut. Silloin kapteeni lakkasi pitämästä Harakan valleja merkkinä\nja alkoi kiertää kaupungin satamalahteen.\n\nVihdoin hän lakkasi soutamasta, nosti kolistelematta airot ja rupesi\nkatselemaan ympärillensä. Uusi, merkillinen maailma oli kuin loihtimalla\nnoussut hänen eteensä. Hinkki se häntä aina vei ja opetti uusia\nmaailmoita näkemään.\n\nVene hiljensi vauhtinsa. Sen herättämät laineet olivat ruskosta\nvaloisia. Nikolainkirkon kello vielä jymisi, vuoroin heleämmin, vuoroin\nkumeammin. Liike satamassa oli hiljentynyt.\n\nVene pysähtyi kokonaan.\n\nKun sen laineetkin tyyntyivät, silisi merenpinta ja koko kaupunki näkyi\nylösalaisin kääntyneenä lahden pohjasta.\n\nJonkun verran nukuttuansa Hinkki havahti istuvilleen ja ärjäsi:\n\n-- Mitä sinä noin venettä heiluttelet?\n\n-- Katso! sanoi kapteeni innoissaan osottaen laineita.\n\nHän oli todella saanut heilutuksellaan ihmeitä aikaan.\n\nHajosi liitoksistaan koko kaupunki, puistot maasta erkanivat ja tornit\nkaatuivat. Horjuivat vanhat tullimakasiinit, vavahtelivat monikertaiset\nkivimuurit, pankit, hotellit, itse keisaripalatsikin syttyi\npunaliekkeihin ja kirkko kupuineen ja kultaristineen perustuksiltaan\nsortui.\n\nKapteeni oli kuin hulluna.\n\n-- Istu hiljaa, sanoi Hinkki, ja katsahdettuaan ympärilleen sanoi: minne\nhelvettiin sinä olet soutanut!\n\nNäin sanoen hän melalla käänsi veneen poispäin kaupungista, ja kapteeni\nalkoi vedellä.\n\nLähes neljänneksen tuntia soudettuaan he sivuuttivat suuren sotalaivan,\njoka mahtavine piippuinensa kellui meressä kuin puoleksi uponnut\njättiläistynnyri. Merimiehet iloisesti leikkivät kannella.\nKylki-aukoista näkyi kanunain mustat suut.\n\nKapteeni ei sanonut laivasta mitään, vaan kysyi:\n\n-- Mitä ne kranaatit oikein ovat?\n\n-- Ne ovat kanunankuulia, selitti Hinkki.\n\n-- Mutta sinä kerran sanoit, että niissä on ruutia?\n\n-- Näes nyt, sanoi Hinkki, kranaatti on niinkuin pieni kanuna, joka\npannaan suuren kanunan sisään ja ammutaan ulos niinkuin kuula, mutta\nsiinä on perässä ruuvi, josta pannaan ruutia sisälle, ja päässä on\nnalli, ja kun se sattuu vaikka laivaan taikka sitten tuonne kaupunkiin,\nniin se räjähtää ja palaset lentävät ja sattuvat ihmisiin ja ihmiset\nkuolevat.\n\n-- Vaikkako eivät olisi mitään pahaakaan tehneet?\n\nHinkki ei ruvennut sellaisiin kysymyksiin ollenkaan vastaamaan.\n\n-- Mutta kuinka ihmiset lainkaan uskaltavat olla sivelistejä?\n\nHinkki ei pitänyt tätäkään kysymystä vastauksen arvoisena.\n\n-- Tahtoisitko sinä olla upseeri vai sivelisti? kysyi kapteeni viimein.\n\n-- Ei sivelistit mitään merkitse, sanoi Hinkki. Sellaiset\nlasisilmäherrat! Mäskiksi menisivät, jos Viaporista ammuttaisiin.\n\nJa vähän ajan perästä sanoi:\n\n-- En minä vaan. Merille minä karkaan.\n\nKapteeni vaipui kadehtien mietteihinsä.\n\nMerille, -- se on tuonne, tuonne, missä ei maata näy ja kaikki on suurta\nihmeellistä aavistusta. Meri on Hinkin. Ja maa näytti kapteenista tällä\nhetkellä mitättömän harmaalta, ikävältä, pieneltä.\n\nTaas neljänneksen tuntia soudettuaan kapteeni kysäsi:\n\n-- Mihinkäs me nyt mennään?\n\n-- Katso taakses, sanoi Hinkki.\n\nJa kun kapteeni kääntyi katsomaan taaksensa, osotti veneen kokka kohti\nmerestä nousevaa, harmaista kivistä muurattua pitkää ikkunatonta\nlinnanseinää, joka kaikkinensa kuvastui meren pintaan.\n\nSuuret illanruskossa punertavat lokit lentelivät yöpymistä tehden\nylhäällä linnanseinän edessä ja kun joku laskeutui alas ja kohottaen\nsiipensä sipaisi noukallansa vedenpintaa, hajosi kuvastus pitkiksi\nviiruiksi, joihin jo kuukin heitti välähdyksensä.\n\nHämmästyneinä ja kysyvinä kääntyivät kapteenin silmät takasin Hinkkiin.\n\n-- Älä pelkää, souda vaan, sanoi Hinkki ja rupesi juttelemaan kapteenille\nihmeellisiä tarinoita tästä Viaporin harmaasta vesilinnasta.\n\nKertoi sen seinän takana olevan sotavankeja, jotka ovat siellä istuneet\nmonta kymmentä vuotta. Sanoi niiden olevan teljettyinä koppeihin, joiden\novet ovat kiinnimuuratut, ettei ole kuin yksi läpi linnanpihalle päin ja\ntoinen läpi ylhäällä merelle päin.\n\n-- Katso tuonne! näetkö pieniä aukkoja linnanseinässä? siinä on toinen\nläpi, josta he saavat ilmaa hengittääkseen, mutta eivät ylety näkemään.\n\nKapteenin silmät suurina ja palavina tuijottivat linnaan päin.\n\n-- Souda vaan lähemmäs, sanoi Hinkki.\n\nJa kertoi, että kun seinän juurella on hiljaa, voi kuulla vankien\nhuokauksia ja valituksia.\n\nHe tulivat juuri seinän viereen. Enin osa siitä oli rakennettu suoraan\nveteen, joka veneen lähestyessä kumeasti lotisi kivien vihreissä\nuurteissa. Muutamassa kohti pisti karin kivet esille ja siinä oli ruohon\ntupsuja kasvanut karikivien ja linnankivien väliin.\n\n-- Pitele noista, sanoi Hinkki, minä tahdon kuunnella. Kapteeni tarttui\nruohontupsuihin, Hinkki nousi pystyyn ja kallisti korvansa kiviseinää\nvasten.\n\n-- Kovasti huokailevat, sanoi hän jonkun aikaa kuunneltuansa. Sitten\nrupesi itse pitelemään venettä ja käski kapteenin vuorostaan kuunnella.\n\nKapteeni kallisti nyt hänkin korvansa kiviseinää vasten.\n\nLieneekö hiljainen tuulenhenki yläilmoissa käynyt ja linnanseinän\naukoissa suhissut, mutta veri oli jättänyt kapteenin kasvot, kun hän\nkuuntelemasta pääsi, sillä hänkin oli kuullut huokauksia, syviä,\nikionnettomuutta itkeviä.\n\nHän kallistui uudestaan seinään kiinni.\n\nEi epäilystäkään. Ne huokailivat -- huokailivat.\n\nKapteeni mittasi silmillään korkeuden maasta henkiläpeen.\n\n-- Mutta jos auttais ne sieltä pois, sanoi hän.\n\n-- Hm, pani Hinkki ikäänkuin olisi jo ennen itsekin sitä ajatellut ja\nmahdottomaksi huomannut.\n\n-- Varrottais yötä ja heitettäis köysi lävestä sisään, arveli kapteeni.\n\n-- Ei siitä lävestä mahdu ihmisen pää, sanoi Hinkki.\n\n-- Tai tultais joka yö ja kaivettais reikää muurin läpi, esitti kapteeni.\n\n-- Täytyy läksyjä lukea, sanoi Hinkki ivallisesti, ja kapteeni heräsi\nhaaveistaan.\n\n-- Saatana! huusi hän kalpeana, nousi pystyyn ottaen airon käteensä ja\nylimalkaisessa raivossa aikoi sillä ruveta huitomaan ympärilleen.\n\nHinkki säikähti ja koetti kapteenia tyynnytellä, mutta kun kapteenin\nsilmät pyörivät päässä yhä kummallisemmin, hän huusi:\n\n-- Vahti näki meidät, souda pois, se ottaa kiinni ja pistää linnaan,\njoutuin, joutuin!\n\nJa kapteeni istui ja vetäsi vettä airoilla niin lujasti että toinen\nniistä siihen katkesi:\n\n-- Mitäs nyt tehdään?\n\n-- Ojenna tänne ehjä, sanoi Hinkki, ja saatuaan airon hän nousi pystyyn,\npani perässä olevaan loveen ja rupesi kierrellen melomaan, niinkuin\ntekivät punamustain korkeiden englantilaisten kivihiililaivain\nmatruusit, kun he nokisessa paidassaan kiipesivät pikkuvenheeseen ja\nseisten sen perällä yhdellä airolla soutivat köyden pollariin.\n\nHinkki seisoi melotessaan selin veneen kokkaan eikä pitänyt mitään\nkiirettä.\n\n-- Ethän sinä kaupungin rantaan soudakaan, huomautti kapteeni.\n\nMutta Hinkki ei ollut kuulevinaan, vaan vihelteli hiljakseen, ja vene\neteni joustavan nopeasti Viaporin linnoitusta kohden.\n\n-- Annas kun minä tulen soutamaan, sanoi kapteeni toivoen samalla\nsaavansa veneen käännetyksi kotiin päin.\n\n-- Et osaa tämmöistä soutua, sanoi Hinkki ja veneen kokka osotti aina\nvaan Viaporia kohden.\n\nLinnoituksen vallit, jotka kaupungista päin näyttivät tavallisilta\nruohokummuilta, kasvoivat yhä suuremmiksi. Ne kohosivat vihdoin kuin\nmahtavat vuoret kallioiden päällä ja suuret tykit ammottivat aukoista\nmerelle päin. Pieniksi pilkuiksi hävisivät vahtimiehet, jotka kiväärit\nolalla korkealla vallien harjalla kulkivat nopeasti edestakasin.\n\nJo tuli esille linnatelakan hirmuinen veden yli kallistuva nostohana,\nihmeelliset muurit, salaperäinen laituri ja linnotukseen vievä\nrautaportti. Kaikki suurenemistaan suureni, nousi heidän eteensä\naivankuin nielläkseen pienen veneen. Ilma pimeni, jylhistyi, kylmeni\nkosteammaksi.\n\nHinkki vaan meloi suoraan surman suuhun.\n\nKaukana idän taivaan takana on suuri valtakunta, jonka laumat\nhallitsevat puoli maailmaa. Tämä valtakunta on rakentanut linnoituksen\nmereen ja pannut sotamiehensä sen valtaa vartioimaan. Mutta Hinkki\nsoutaa vihellellen kohti kitaa.\n\n-- Älä herran tähden, kuiskasi kapteeni kiihkeästi. Ryssä tappaa meidät!\n\nHinkki kääntyi katsomaan.\n\nKiviportaalla, alhaalla muurin juurella vahdissa oleva ryssä alkoi\ntodella huitoa käsillään ja puiden nyrkkiä kielsi heitä lähestymästä.\n\nHinkki antoi rohkeasti veneen mennä eteenpäin.\n\nSilloin haki ryssä vahtikopista kivärinsä ja rupesi suurilla liikkeillä\nmuka sitä lataamaan.\n\nHinkki ei vaan ollut tietääkseenkään.\n\n-- Herran tähden, Hinkki! Hinkki!\n\nHeti kun vene oli tullut niin lähelle muuria, etteivät ylhäällä kulkevat\nvahdit heitä enään voineet nähdä, veti Hinkki taskuistaan punaset\npaperossipuntit, ja antoi sitten veneen kääntyä pitkittäin porrasta\nvasten.\n\n-- Anna ruutia, kuiskasi Hinkki, ja rupesi ruudin syttymistä matkimaan:\npuh, puh, -- että ryssä ymmärtäisi.\n\nRyssä rupesi tavottamaan puntteja Hinkin kädestä.\n\n-- Älä luule, poika, sanoi Hinkki ja työnsi veneen ulommas. -- Ni ponimai\nporuski. Hellitä vaan ruuti ensin.\n\nRyssä pani nyt kivärinsä jälleen vahtikojuun ja katosi pienestä portista\nmuurin sisäpuolelle.\n\nHeidän odotellessaan sanoi Hinkki:\n\n-- Täältä kaikki kivimiehetkin ruutia ostavat, ja jos olisi viinaa,\nsaisimme paljonkin.\n\n-- Mistäs ryssät itse saavat ruutia? kysyi kapteeni.\n\n-- Kranaateista raapivat.\n\nTämän kuultuansa kapteeni tunsi yhtäkkiä olevansa kuin kotonaan keskellä\nnäitä pilviin nousevia valleja ja hirmumuureja. Hinkki oli näyttänyt\navaimen ja avannut niiden sisimmän salaisuuden. Ja yhdellä iskulla\nhajosi linnotuksen jylhä taika kapteenin mielestä.\n\nIloissaan hän alkoi kovalla äänellä morista Hinkin opettamaa\nenglantilaista merimieslaulua:\n\n    Hel Viktooria, hel Viktooria!\n    Tshilivili vippan boi!\n\n-- Ole hiljaa, sanoi Hinkki.\n\nRyssä toi pussissa naulan ruutia ja otti Hinkiltä vastaan paperossit.\n\nKun he paluumatkalla lähestyivät jälleen Kaivopuiston rantaa, nousi\nHinkki pystyyn ja kauan tähysteli maalle päin. Oli jo niin hämärä, ettei\nhän voinut nähdä. Silloin hän käski olla soutamatta ja kuunteli kauan.\n\n-- Kaljaasin miehet hakevat venettä, sanoi hän tyynesti.\n\nRannalta päin kuului ääniä ja saappaitten rapinata kivien päällä.\n\n-- Ne tulevat tänne päin. Päästä minut maalle, sanoi Hinkki.\n\nKapteeni päästi Hinkin maalle ja alkoi itse melota venettä, saaden\nvihdoinkin tilaisuuden tehdä niinkuin Hinkki ja niinkuin\nkivihiililaivain nokiset merimiehet.\n\nEnsi innostuksessa vene läksi menemään suoraan ulapalle, sillä kapteeni\nei huomannut sen suunnasta vaaria pitää. Mutta suunnan pitäminen siinä\nkonstissa oli vaikeinta. Ja niin tapahtui, että kun hän Harakan salmelle\nehti, kuuli hän huutoja rannasta, jotka hänelle suuntaa neuvoivat ja\nniitä totellen hän löysi pesulautan, sitoi veneen köyden pätkällä\nkaidepuuhun, missä muutkin veneet olivat ja tuli rantaan.\n\nKaksi saarelaista oli siinä, jotka olivat suuntaa huutaneet ja sanoivat\nhänelle: kenen luvalla olet veneen ottanut ja köyden katkaissut ja vielä\naironkin taittanut? Ja rupesivat häntä polisikamariin vaatimaan.\n\nSilloin tuli Hinkki rantaan, keppi kädessä ja sanoi miehille:\n\n-- Mitä hän on tehnyt?\n\nMiehet sanoivat mitä pahaa hän oli tehnyt, ja Hinkki sanoi:\n\n-- Taitaa olla sama poika, joka meidänkin veneen on vienyt. Sallikaa\nminun antaa hänelle selkään.\n\nJa rupesi tulemaan keppi ojona kapteenin päälle. Mutta kapteeni pakeni\nja Hinkki rupesi ottamaan häntä kiinni ja he alkoivat juosta ylös\npimeätä lehmuskäytävää, niinkuin olivat äsken alaskin juosseet. Sillä se\noli Hinkin ainainen konsti.\n\nPari kivenheittämän väliä juostuansa Hinkki sanoi: seisata, ei ne osaa\njuosta, ne on saarelaisia.\n\nHe pysähtyivät ja rupesivat kulkemaan rauhallisesti eteenpäin.\n\n-- Olisiko ollut lysti polisikamarissa istua, sanoi Hinkki, kun he olivat\npäässeet kadulle. -- Ei siellä lystiä ole.\n\n-- Oletko ollut? kysyi kapteeni.\n\n-- Olen, sanoi Hinkki. Siellä on ikävä. Tule saattamaan minua.\n\n-- Löivätkö ne?\n\n-- Eivät lyöneet, käskivät papan lyödä.\n\n-- Löikö se?\n\n-- Löi.\n\nTähtitornivuoren yli tultua Hinkki piilotti ruutipussin alhaalla olevan\nsaunan kellariluukkuun.\n\nKun he tulivat hänen asunnolleen, oli portti suljettu ja kapteeni\nehdotti, että Hinkki kapuaisi hänen olkapäiltään portin ylitse. Mutta\nHinkki tiesi paremman keinon. Hän nosti toisesta päästä portin alla\nolevaa lautaa ja pudotti sen lappeelleen, jonka jälkeen laskeutui maahan\npitkäkseen ja notkeana kuin orava pujahti portin alitse pihalle.\n\n-- Huomenna pamahtaa, sanoi hän portin takaa.\n\n-- Olrait, vastasi kapteeni Hinkin opettamalla enkelskalla.\n\nJa he erosivat.\n\nSiinä talossa asui Hinkin isä, ajuri Frans Henrikson. Ajurin toisia\npoikia ei oltu kouluun hyväksytty, sillä ne olivat liian vanhoiksi\nkatsotut ja olivat myös jo kotikurin saamiseen tuomittuina olleet.\n\n\n\n\n5.\n\n\nAinoa, joka kuunteli vaarin pitkiä kertomuksia eikä heti mennyt pois kun\nhän suunsa avasi, oli tämä sama Hinkki, -- vaarin lempipoika.\n\nPeräkamarin puolipimennossa, kolkutellen ja käännellen vaarin\nmerkillisiä sulatuskuppeja, viiloja, pihtejä, Hinkki istui kuunnellen\npermannolla, ja vaari taas makuultansa hänelle jutteli. Yhdessä kohti\nheillä tuli usein riita.\n\nVaari koetti aina päästä veneh'ojalaisista hänelle puhumaan; Hinkki taas\nei niistä niinkään välittänyt; olisi tahtonut kuulla enemmän vaan\nSiperian seikkailuista ja yhä uudestaan vaati kertomaan siitä\nmerkillisestä raharyöstöstä, jossa vaarin toveri oli taistellut yksin\nkymmentä kasakkaa vastaan ja vihdoin ammuttiin kuoliaaksi. Opettaakseen\nrakkaalle Hinkillensä vaikka puoli väkisin sen kaikkein tärkeimmän\nasian, nimittäin sen suuren vääryyden, minkä veneh'ojalaiset olivat\nkärsineet jäädessään maattomiksi, vaari menetteli näin: hän lupasi\nkertoa uusia seikkailuja, kunhan Hinkki ensin lupasi kuunnella\nVeneh'ojan asioita. Hinkki tosin lupasi, mutta oli hajamielinen ja kovin\nkolkutteli vasaroita. Ei vaari saanut häntä ymmärtämään\ntavallisimpiakaan talonpojan asioita. Ei Hinkki tiennyt mitä oja on,\nmitä lato, mitä virta, mitä niitty, mitä korpi, mitä kartano, vielä\nvähemmän ymmärsi torpan veroja ja metsänmyynti-asioita, jotka kaikki\nolisivat olleet välttämättömät ymmärtää vääryyden perille pääsemiseksi.\n\nSitävastoin jo ensi kerralla kun vaari otti puheeksi nuo kupit ja viilat\nja mitä niillä oikein voisi tehdä, höristi Hinkki korvansa, tuli vaarin\nviereen vuoteelle istumaan, ja ymmärsi kohta kaikki.\n\nVaari sanoi vaan:\n\n-- Jos näillä tehtäis rahoja niin paljon, että koko Veneh'oja vapaaksi\nostettaisiin!\n\nJa koko Hinkki oli liekkinä. Silmät hehkuivat, posket paloivat. Ei tosin\nsiksi, että Veneh'oja vapautettaisiin, vaan siksi, että rahoja\ntehtäisiin. Taas saattoi vaari kauan aikaa sen kustannuksella puhua\nVeneh'ojasta.\n\nVähän aikaa kuunneltuaan Hinkki sanoi:\n\n-- Pitäisi ruveta polisiksi. Sitte ei kukaan arvaisi.\n\nJa nämät sanat kuultuansa vaari taas hämmästyi Hinkin suurta neroa ja\nnäki selvään, että hänestä tulee se mies, joka ei usko mitään ihmisestä\nulkona olevaa pirua, vaan rohkenee olla piru itsessänsä. Mutta hän\nrakasti Hinkkiä niin, ettei uskaltanut vielä opettaa, peläten hänelle\nvaaraa. Sitäpaitsi Veneh'ojan asiain ymmärtämättömyyden takiakin hän\npäätti jättää lähemmän opettamisen kunnes Hinkki paremmin miehistyy. Ja\nsanoi:\n\n-- Olet huonoissa kirjoissa, eivät ota polisiksi.\n\nJa kun Hinkki rupesi miettiväiseksi, sanoi, tietäen Hinkin mielihalun:\n\n-- Menisit ensin merille, niin sieltä tultuasi saisit uudet kirjatkin.\n\nHinkki ihastui.\n\nJa siitä pitäen neljännelle luokalle asti hän ei muuta ajatellut kuin\nkeinoja millä saisi isänsä ottamaan hänet koulusta, sillä laivan\nkapteenit eivät alaikäisistä karkureista huolineet, vaan vaativat\nholhoojan suostumusta.\n\nNyt oli asianlaita kuitenkin sellainen, että mitä korkeammille luokille\nHinkki tuli, sitä enemmän opettajat halusivat päästä hänestä. He eivät\npitäneet Hinkkiä nerona, niinkuin vanha vaari. Eivät myöskään olleet\nsamaa mieltä kuin Hinkin toverit, joiden joukossa hän oli juuri\nmittaamattoman neronsa vuoksi kuninkaaksi kohonnut. Opettajat kutoivat\nsiis verkon hänen ympärillensä ja kun Hinkki käski kapteenin naulaamaan\nopettaja Örbomin kalossit eteisen lattiaan, jonka johdosta Örbom meni\nnokillensa, vetivät he verkon päät yhteen ja nostivat Hinkin koreasti\nmaalle, eli toisin sanoen erottivat koulusta.\n\nJättäessään koulun Hinkki sanoi tovereille:\n\n-- Totelkaa Hannesta, niin ei ne teille mitään mahda.\n\nJa kapteenin rinta kohosi ylpeästi.\n\nOpettajat olisivat kyllä hänetkin erottaneet yhdessä Hinkin kanssa,\nmutta he toivoivat hänen vielä parantavan tapansa, kun Hinkin\nvaikutusvalta nyt lakkasi. Senvuoksi he päättivät jättää kapteenin\ntoistaiseksi kouluun.\n\nKoulun sisäiset asiat pääsivätkin kohta Hinkin lähdettyä sille tolalle,\njota opettajat olivat tarkottaneet perustaessaan tämän opiston\npääkaupunkiin vastaisen suomalaisen kulttuurin kulmakiveksi,\nkasvattaakseen oman suomalaisen sivistyssäädyn. Oppilaat alkoivat uskoa\nopettajiansa. Ahkeruus, tarkkaavaisuus ja sääty tuli arvon mittapuuksi.\nKaikki muuttui.\n\nKun siis kapteeni tuli Hinkin jälkeen kuninkaaksi, kasvoi hänen\nympärilleen heti, tiedon, taidon ja säädyn perustuksella pikku\nkuninkaita, jotka Hinkin aikana eivät olisi uskaltaneet päätänsäkään\nnostaa. Kapteeni ei ymmärtänyt missä vika oli, vaan rupesi ajattelemaan,\nettä hänen täytyy, valtansa vahvistamiseksi, haastaa kaksintaisteluun\nnorssien, rottain ja ryssäin kuninkaat ja siten osottaa voimansa\nsuuruus. Norssien ja rottain kuninkaat kaatuivat ensi törmäyksessä.\nRyssät taas houkuttelivat hänet kaksintaistelun varjolla koulunsa\npihalle, mutta siellä hyökkäsivätkin kaikki hänen kimppuunsa. Ja nyt\ntuli kapteenin eteen tosi voimankoe. Hän taisteli kuin karhu. Sillä\naikaa kuin hän nurkkaan ajautuneena koetteli vapautua käsiensä ja\njalkojensa ympärille takertuneista harmaista pikkuryssistä, takoivat\nsuuret häntä nyrkeillänsä päähän. Silloin pani kapteeni silmänsä kiinni\nja ajatteli: nyt vaikka maa allani haljetkoon ja helvetti minut\nnielköön! Ja samassa huikeasti ärjähtäen äkki tempauksella irrotti\nkätensä. Osa pikku ryssistä kaatui, osa peräytyi hätkähtäen ja heti\nvapautti hänen jalkansa. Kapteeni hyppäsi ilmaan ja sitten hurjassa\nraivossa kätensä hajottaen kyykistyi kuin tiikeri lauman päälle\nhypätäkseen. Silloin soi ryssäin kello ja kapteenin päästellessä villiä\nhuutoja he pakenivat kaikki toinen toistaan jalkoihinsa sotkien.\n\nPorttikäytävään juoksivat kapteenin toverit ja he todistivat sitten\nkaikille kapteenin yksin voittaneen ryssät.\n\nMutta merkillistä! Vaikka hän oli avonaisessa kamppailussa kaatanut\nnorssien ja rottain kuninkaat, -- vaikka hän oli yksin ajanut koko ryssäin\nkoulun pakoon, ei hänen valtansa sittenkään vakiintunut, vaan\nkaikellaiset pystynokat tietokuninkaat pyrkivät häntä sittenkin\nviisasteluillaan nolaamaan ja päätä lyhyemmät naskalit tekivät hänen\nurotöistänsä ivaa, niin että joskus melkein kolmas osa luokkaa jo\nuskalsi olla tottelematta, kun hän johonkin asiaan komensi.\n\nTämä kävi häneen kovin kipeästi, -- ei senvuoksi että hän olisi tahtonut\nitsellensä kunniaa, vaan senvuoksi, että jos hänen valtansa olisi\npäässyt höllistymään, niin olisi saattanut tapahtua, että olisivat\nvähitellen uskaltaneet ruveta jälleen sanomaan häntä kapteeniksi.\nVarjelkoon sellaista tapahtumasta!\n\nIlmeistä oli, ettei voima yksin riittänyt. Eipä Hinkkikään ollut\nvoimakas. Hinkki oli tosin antanut luulla olleensa kaikkein voimakkain\nja oli siinä tarkotuksessa saanut kapteeninkin valheellisesti\ntunnustamaan pojille, että Hinkki oli hänet muka voittanut. Mutta\noikeastaan oli Hinkki ollut vaan kaikista viekkain. Hän oli ollut niin\npaha niille, jotka häntä eivät tunnustaneet, että sellaisten elämä oli\nkäynyt mahdottoman happameksi ja heidän oli lopultakin aina täytynyt\ntaipua. Itki tai parkui, kyllä Hinkki sai vihdoin aina armoille\nheittäytymään. Mutta kapteeni ei millään osannut olla kovuudessa niin\nsitkeä kuin kuninkuus olisi vaatinut. Erittäin oli hänen mahdoton kauan\ntoisia itkettää; niskurin ei tarvinnut kuin parahtaa, niin kapteeni jo\nheltyi ja päästi käsistään. Ei auttanut kapteenin teeskennellä julmuria,\nkertoa hirmuisia ryövärijuttuja omasta säälimättömyydestään, äkkiä\närjähdellä, mulkoilla silmillään, paukahutella kämmeniään yhteen ja\nhyppiä villisti ilmaan ikäänkuin olisi ollut valmis tuossa tuokiossa\ntuhoamaan koko koulun. Kaikki tiesivät, että hän olisi kyllä saattanut\nrikkoa pulpetit ja taulut ja lennättää opettajan tuolin ikkunasta, mutta\nettä tarvitsi vaan ruveta itkemään niin hän heti päästi.\n\nJa niinpä sitten tapahtuikin, että yhteisesti pihalla telmittäissä joku\nsatutettu uskalsi heittää hänelle laumasta jälleen tuon kamalan\nhaukkumanimen, jonka hän oli luullut kaikilta jo unohtuneen.\n\nAinoastaan lähimmät silloin näkivät, että hän kävi äkkiä totiseksi. Muut\neivät huomanneet mitään. Ja vasta useiden päivien jälkeen alkoivat\nkaikki ihmetellä suurta, käsittämätöntä muutosta kapteenin koko\nolennossa ja käytöksessä.\n\nHän alkoi lukea.\n\nTodella alkoi osata läksyjä, nousi ja vastasi lyhyellä käheästi\nmörähtävällä äänellänsä ja vastattuaan istui tuiman näköisenä,\nympärilleen vilkuilematta.\n\nHän tuli nyt kouluun karkea tukka aina vedellä kasteltuna ja harjalla\nsilitettynä, selaili lakkaamatta kirjoja, koska oli kaikessa jälkeen\njäänyt ja paljosta piti selville päästä. Kävellen edestakaisin luki ja\npänttäsi päähän väliajoillakin, kehenkään katsomatta ja ketään\nkuuntelematta. Käytävät vaan kumisivat hänen yksitoikkoisesti\njonottavasta mörinästänsä.\n\nEi kukaan ymmärtänyt mitä tämä kaikki merkitsi. Summa vaan oli, että\nkapteeni ihmeellisesti alkoi tiedossa ja taidossa varttua. Opettajatkin\njo ihmetellen katsahtelivat häneen ja ensin ikäänkuin koetteeksi tekivät\nhänelle sellaisia kysymyksiä, joita he muuten ainoastaan parhaille\ntekivät. Kapteeni rypisti silmäkulmansa, vastasi lyhyeen ja\ntäsmällisesti ja istui kohta vastauksen jälkeen, silmät alas luotuina,\nikäänkuin häveten tietoansa.\n\nOliko siis kapteeni luopunut kuninkuuden tavottelusta? Oliko lakannut\ntuntemasta olevansa vallanperijä Hinkin jälkeen tai tahtomasta olla\nvaltijaana? Ei. Sillä jos kuningas näkee valtansa hajoavan, niin syyttää\nhän itseänsä huonommaksi heikointa alamaisistaan, joka sikoja\npaimentaessaan on valtansa sikojen yli säilyttänyt. Ei yksikään kuningas\nsalli sanottavan: valta meni hänen käsistään. Sentähden, jos vaikka hän\naikoisi vallasta luopua, vahvistaa hän ensin valtansa. Hän tutkii ja\najattelee päänsä ympäri: miksi olen minä kelvoton? Ja nähtyänsä missä\nkohden hänen asemansa on heikko, käyttää kaiken kykynsä ja järkensä ja\ntarmonsa valtansa vahvistamiseksi siltä heikolta puolelta.\n\nNiin teki myös kapteeni.\n\nHuomattuaan että tietokuninkaat hänen valtaansa jäytävät hän päätti\nvoittaa heidät heidän omilla aseillaan. Päätti voittaa heidät tiedossa\nja taidossa. Ja kun Kustaava oli hänen päänsä suurenlaiseen takaraivoon\nantanut hänelle Veneh'ojan viisauden perinnön, ei tarkotus ollutkaan\nhänelle vaikea saavuttaa. Hän löi pystynokat tietokuninkaat perinpohjin.\nLakkasivat nenästelemästä ja muiden mukana alkoivat nöyrinä,\nepätietoisen uteliaina katsoa ylöspäin hänen silmiinsä. Voimakkain ja\nsamalla viisain! Onko yksikään kuningas koskaan osannut lujemmin\nvaltaansa turvata? Sellainen on totisesti kaikkivaltias!\n\nMitä olisikaan Hinkki tällaisesta asiain käänteestä sanonut! Kapteenin\nei ollut omatunto tähän aikaan hyvä, vaan muuan seikka teki nämä uudet\nkuninkuuden valjaat hirmuisen hankaliksi. Hinkiltä perittyyn ja\nkapteenin uskollisesti omistamaan kuningashenkeen kuului ehdottomasti\nopettajiston sitkeä vastustaminen kaikilla mahdollisilla keinoilla,\nuppiniskaisuudella, lunttaamisella, nenästä vetämisellä,\nkiusanteolla, -- sanalla sanoen, opettajien vallan vähentäminen. Asia\nolikin kapteenista ollut päivän selvä ja luonnollinen niinkauan kuin hän\noli kuten Hinkki opettajiston avonainen vihollinen. Mutta nyt olivat\nasiat muuttuneet ja hän joutui ilman Hinkkiä kuin yksin tuntemattomalle\nulapalle. Se seikka, että hän nyt aina osasi läksynsä ja ymmärsi kaikki\nopettajain kysymykset teki opettajat väkisinkin hänen ystävikseen. He\nkatsoivat häneen lempeästi, välistä ikäänkuin hänen suosiotansa\ntavottaen. Hinkki olisi tietysti teeskennellyt vastaystävyyttä ja\ntakanapäin yhä hurjemmin ilvehtinyt. Mutta kapteenilla piti aina kaikki\nasiat olla joko niin taikka näin eikä koskaan molempaa yhtaikaa.\nNäyttelemiseen ja teeskentelemiseen hänen suorain kasvojensa lihakset\neivät taipuneet, ja pyöreät silmänsäkin olivat semmoiseen jo luonnostaan\nliian jäykästi avonaiset. Olisi jäljellä ollut ainoastaan suora\nvastustus, vaikka osasikin läksynsä ja vaikka opettajat kilvan\nkiittivät. Tämä oli kuitenkin mahdoton ristiriita, koska läksyjen\nosaaminen oli jo itsessään täysi myönnytys ja kädentarjous opettajille.\nJa kapteeni oli kuin terävällä miekan terällä. Ristiriita tuli hänelle\nsietämättömäksi, josta oli seurauksena, että hän päivä päivältä,\nehdottomastikin yhä enemmän luopui Hinkin hengestä ja antautui\nopettajain henkeen. Hän lohdutti itseään sillä, että Hinkki tätä kaikkea\nei näe ja että koulun käyntiä ei kestä ikuisesti. Neljän, sanoo neljän\nvuoden kuluttua hän on täysi herra, päässä valkea ylioppilaslakki, ja\nsilloin hän on vapaa teeskentelystä.\n\nJa niin tapahtui, että kapteeni suljahtikin kokonaan Hinkin vastaiselle\ntielle, avasi takaraivonsa kaikki onkalot tiedon ja taidon\nhedelmöittäviksi. Veneh'ojalaisten vanha viisauden perintö, joka siellä\nläntisen Suomen sydänkorvissa heidän pääkoppiinsa visusti kätkettynä\nodotteli maiden vapautumista ja kansan kokoontumista vapauden kyliin,\npääsi nyt kapteenin kautta ennen aikojansa päivän valoon, ulos\npursuessaan löytämättä vapautuneita maita, auroja, multaa, uuden kylän\nsalvoshirsiä, vaan pelkkää sivistystä ja opettajia, jotka hiki päässä\ntekivät työtä ravitakseen sitä kylläiseksi algebralla, latinalla ja\nkuninkaiden historialla, ettei se taaksensa näkisi ja peruansa kysyisi\nja voimaansa tuntien nousisi koulun omaa sivistystyötä tuhoamaan.\n\nJa onkin mahdollista, että jos kaikki olisi päässyt jatkumaan niinkuin\noli nyt alkanut, niin kapteenista olisi tullut samallainen\ntulevaisuudessa eläjä kuin ne, jotka suuren maailman täyttävät\nhaaveillaan ja rajattomilla vaatimuksillaan. Johan hänkin alkoi salata\nsukuperäänsä, karttoi johtamasta ketään tietämään missä asui, saamaan\nvihiä hänen Siperiassa olleesta vaaristaan, eno Fransista, joka piti\nporttolaa, ja äidistä, joka Kaivopuiston rannassa paukutteli parempain\nihmisten likariepuja.\n\n-- Hän on äpärä, sanoi vaari, kuultuansa kapteenin erinomaisesta\nmenestyksestä koulussa.\n\nMutta ennenkuin lukuvuosi loppui, tapahtui sellaista, joka antoi\nasioille uuden käänteen.\n\nHinkki näet astui vielä kerran näyttämölle.\n\nHinkki oli erotettu syksyllä, juuri kun hän oli alottamassa V:ttä\nluokkaa. Silloin olivat purjelaivat jo saapuneet kotiin tai jääneet\ntalvehtimaan ulkomaille, joten Hinkin ei sinä vuonna enää onnistunut\npäästä merille.\n\nJonkun kerran hän oli talven kuluessa tavannut kapteenia. Entisissä\nsuhteissa vielä pysyen Hinkki silloin oli kysellyt koulun kuulumisia ja\nkapteeni koetti puolestaan myöskin teeskennellä entisiä välejä\nhaukkumalla opettajia. Mutta Hinkki katseli häneen huolestuneesti ja\nepäluuloisesti, jonka vuoksi kapteeni ei voinut katsoa häntä silmiin,\nvaan käänteli päätänsä sinne ja tänne.\n\n-- Näytäs tuota, sanoi Hinkki tavattuaan kerran kapteenin koulusta\ntulemasta. Kapteeni antoi hänelle ainevihkonsa. Ja heidän kulkiessaan\nHinkki selaili vihkoa. Siellä oli aineita \"Kesän vietosta\", arvosana 9,\n\"Kaarle Suuresta\", arvosana 8, \"Lapsuuden uskosta\", arvosana 10, ja niin\npoispäin. Hinkki ojensi vihon takasin ja kapteeni oli mennyt\ntiilenkarvaiseksi häpeästä.\n\nSenjälkeen he eivät olleet voineet puhua mitään keskenänsä, ja he\ntapasivat toisensa vasta keväällä, jäidenlähtöaikaan. Hinkki oli silloin\njo mönstrattu suureen purjelaivaan, joka otti lastia eteläsatamassa\nlähteäkseen Espanjaan ja sitten Välimeren satamiin.\n\nViimeisenä pääsiäispäivän aattona, pari iltaa ennen merille lähtöä hän\nilmestyi kapteenin luo, jolla nyt oli jo oma eri kamari, kirjahylly,\npesukomooti ja harmaalla viltillä peitetty rautasänky. Hinkki tuli\nikäänkuin hyvästijätölle, olipa pukeutunut uusiin, hänen yllänsä oudon\nhienoihin vaatteihin. Oli tullut pyytämään kapteenia läksijäisille,\njoita sanoi vietettävän morsiamensa luona.\n\nKapteeni tuli kovin ihmeihinsä, että Hinkillä oli jo morsian; sitä hän\nei ollut aavistanutkaan. Itsellä hänellä tosin kyllä myös jo oli\nmielitietty, viaton, vielä lyhythameinen tyttö, joka suuresti rakasti\nhäntä ja alituiseen oleskeli Kustaavan luona. Mutta kapteeni oli tätäkin\nasiaa ruvennut ikäänkuin tukehuttamaan, sillä se tyttö oli yhtä pimeätä\nsukuperää kuin hän itsekin: erään palvelijan avioton lapsi, joka\npalvelija oli jostakin vaarin hämäriltä kotiseuduilta kaupunkiin tullut,\nja kapteeni tahtoi kaikki semmoiset asiat painaa maailmalta salaan.\n\nHinkki kertoi morsiamestaan, että se hänen morsiamensa oli hirveän\nfiini, oikein semmoinen, jolla on rannerenkaita, punaisia rusetteja,\nkraji ja sinjonki -- sana jota kapteeni ei ymmärtänyt, mutta sitä\nhartaammin kunnioitti. Hinkki ei todella näyttänyt koulun\nulkopuolellakaan lakkaavan olemasta kuningas. Kaunis hän oli,\nviehättävämpi kuin koskaan ennen, eikä olisi yhtään ollut\nkummasteleminen, vaikka hienoimmat prinsessat olisivat häneen\nrakastuneet.\n\nKapteeni rupesi siis pukeutumaan Hinkin läksijäisjuhlaan. Hän tahtoi\npukeutua parhaimpansa mukaan, koska Hinkki itsekin näytti olevan\ntavallista hienommissa tamineissa. Erittäinkin somensi Hinkkiä valkea\npaidankaulus hänen tavallisen siniraitaisen asemesta. Ja sentähden\npäätti kapteenikin panna kauluksen kaulaansa, mutta oikein tärkätyn.\n\n-- Ei sitä tarvita, sanoi Hinkki.\n\nMutta kapteeni oli itsepäinen ja suurten ponnistusten jälkeen sai takana\nnuppineulan ja edestä napin avulla kauluksen pysymään paikoillaan,\nvaikka se työntäytyikin ehkä liian korkealle pönköttämään, kun pehmeä\naluspaita ei pitänyt vastaan. Hinkki sitoi hänelle rusetin,\nyksipuoliseen solmuun.\n\nKellon tultua kuusi he läksivät.\n\nHinkin morsian asui Hietalahden rantakadulla. Ja kun he sinnepäin\nkulkivat tuli heitä vastaan jonottain telakan työmiehiä iloisesti\nrupattaen ja kiiruusti käyden. Keväinen ilta-aurinko paistoi vielä\nvinottain talojen räystäs-ikkunoihin ja kattojen piippuihin. Vesi lorisi\nojissa; hanget olivat katujen reunoista sulaneet ja siellä täällä oli\nainoastaan alta veden kalvamia ja päältä mustuneita jääkuoria, jotka\nhauskasti kopisivat ihmisten käydessä niiden ylitse. Tähän aikaan\nkapteeni tavallisesti tuli koulusta; luettavien läksyjen paljous pakotti\nkarkottamaan mielestä keväistä meren tuoksua ja sanomatonta halua\npiilottaa kirjat johonkin kivijalan luukkuun ja lähteä epämääräisesti\neteenpäin pitkin hämärtyviä katuja rantakaduille asti, missä suuret,\nteloille nostetut laivain rungot häämöttivät ja meri huokui suolaa ja\nlaiturien tervaa. Nytpä he kulkivat Hinkin kanssa -- ei koulusta kotiin\nläksyjä lukemaan, vaan hämärtyviä katuja myöten epätietoiseen,\nviehättävään vapauteen. Sillä Hinkin läikkyville merille lähtevä mieli\nheitti suuresta yltäkylläisyydestään leiskauksen kapteenillekin. Ja jo\nveteli kapteeni syviä huimaavia savuja Hinkin paperossista, kokonaan\nhänen henkeensä antautuen.\n\nHinkki kulki nopeasti edellä ja ikäänkuin tuntien jälleen entistä\nvaltaansa kapteeniin hän hytkähteli joka askeleella, antaen\nsaappaittensa korkorautain rytmillisesti raapaista katukäytävän laakeita\nkiviä.\n\nÄkkiä hän kiersi kadulta talon pihalle, niin että kapteeni vauhdista\nmeni hyvän matkaa edelleen pitkin katua ja sitten juosten saavutti\nHinkin, kun tämä oli jo talon pihalla nousemassa portaita ylös.\n\nHinkki koputti ovelle ja he päästettiin kyökkiin, jonka johdosta\nkapteeni ensin luuli, että Hinkin morsian olikin vaan palvelustyttö.\nMutta ei. Palvelustyttö meni naurahtaen sisälle ja selvästi kuului\nkuinka se siellä ilmotti heidän tulonsa, sanoen: neiti Magdan vieraat\novat tulleet.\n\nOven avautuessa kapteeni ehti vilkaista sisälle suureen huoneeseen ja\nnäki silloin Magdan sisaret -- arvatenkin ne olivat Magdan sisaria. Ne\nkampasivat vasta päätänsä ja kumartuen vatien yli pesivät itseään\nniinkuin suureen juhlaan; joku oli vielä alushameisillaan ja yhdellä oli\nmusta kalotti päälaella.\n\nKapteeni korjasi kaulustansa ja silitti vaatteitaan. Suuri hetki oli\ntulossa. Nähtävästi oli tässä aikomus viettää todella juhlaa Hinkin\nkunniaksi, vaikka he olivat tulleet liika aikasin. Ja onko ihme, että\njuhlaa vietettiin, kun Hinkki, kuninkaallinen Hinkki läksi merille!\n\nHe käskettiin nyt kyökistä toiseen huoneeseen, joka oli hyvin hieno,\nniin ettei kapteeni ollut koskaan vielä semmoisessa käynyt. Hän oli\ntosin kerran ollut vieraissa everstin poikain luona, ja ovien avautuessa\nhätimmiten tarkastanut vierashuonetta, nähnyt pianon, peilejä, pehmeitä\nnojatuoleja ja muuta ihmeellistä, mutta täällä oli vielä hienompaa ja\npunasempaa, punasta silkkiä ja samettia, ihmeellisiä varjostimia,\nkirjavia linnunsulkia. Peiliin katsahtaissa he Hinkin kanssa olivat\nparhaissakin vaatteissaan kuin mitäkin kadulta tulleita hampuusia, mutta\nHinkki sanoi aina vaan: ei se mitään tee, ja rohkaisi kapteenin mieltä.\n\nKeskellä huonetta oli pyöreä pöytä, jolle oli katettu appelsiinejä,\nomenia ja pitkäkaulaisia viinipulloja. Kapteeni ei olisi uskaltanut\najatellakaan, että tuo kaikki oli heitä varten, mutta Hinkki sanoi: se\non meitä varten.\n\nYlimmilleen nousi sentään kapteenin ihastus, kun sisäovi avautui ja\nmorsian ilmestyi. Se lensi kohta Hinkin kaulaan, ja vasta sitten\ntervehti kapteenia, sanoen: tämäkö on Hannes?\n\nEipä ollut Hinkki liiotellut kehuessaan morsiantansa. Häikäisevän kaunis\nja komea oli tämä hänen ihana morsiamensa. Ihmeellisenä tornina kohosi\ntukkalaitos päälaelle, ja edessä se oli kammattuna oikealle puolelle\npäätä. Korvarenkaat kilisivät hänen korvissaan ja kaulaa somisti\nrinnoille asti avonainen pystykaulus ulospäin pyöristyvine kulmineen.\nMonia rannerenkaita hohti hänen käsivarsillaan, jotka alastomina\nkatosivat väljiin, avonaisiin hihoihin. Mutta kasvot olivat sentään\nkaikkea kauniimmat. Ihon väri oli maidon valkea ja poskipäillä helotti\nmitä ihanin ruusunpuna. Kulmakarvat olivat hienona mustana viivana,\nmustat olivat myös silmäripset sekä ylä- että alaluomissa. Ja silmäin\nsini ui niissä niin viehkeästi, että katsoessa sydän kuoristui ja mieli\njuopui.\n\nIhmeellinen oli sentään se Hinkki! Kuinka se oli osannut itselleen\nhankkia näin taivaallisen morsiamen, sitä oli mahdoton käsittää. Eikä\nkuitenkaan ollut itse millänsäkään koko asiasta. Vieläpä näytti\nikäänkuin häpeävän morsiamensa hellyyksiä ja hyväilyjä, sillä aivan\nhuomattavasti ja useampaan kertaan hän työnsi Magdan poispäin, kun tämä\ntahtoi häntä suudella.\n\nKapteeni koetti parhaansa mukaan korjata Hinkin epäkohteliaisuutta,\ntarjoili Magdalle tuolia ja teki kaikkein hartaimpia kumarrusharppauksia\nlyöden kantapäänsä yhteen ja muuta sellaista mitä suinkin oli oppinut\neverstin pojilta.\n\nKun Hinkki ei tullut Magdan viereen sohvalle istumaan, vaan meni\ntuolille pöydän ääreen, missä kapteenikin istui, koetti Magda ruveta\njuttelemaan vieraittensa kanssa. Mutta Hinkin ja kapteenin\njuttelemisesta ei tullut mitään. Silloin Magda avasi pianon ja rupesi\nsoittelemaan polkkaa.\n\nKapteeni ajatteli:\n\n-- Kyllä totisesti on tämä Hinkin morsian sentään toista kuin se _minun_\nheitukkani, se saparoniska, jonka sitkeät kiharat eivät pysy palmikossa,\nvaan kaikille suunnille töröttävät, ja joka kävelee avojaloin, vaikkei\nvielä kaikki lumikaan ole sulanut. Hinkin morsiamen iho on valkea kuin\nhienoin perunajauho ja sanomattoman ihana tuoksu lähtee hänen\nvaatteistaan, mutta se minun tyttöni on ruskea kuin kahvipapu eikä\nsuinkaan aina hyvältä tuoksu.\n\nKuinka monta kertaa olikaan kapteeni pyytänyt äitiä, että sille\nhankittaisiin kengät ja tukka kammattaisiin, mutta sillä taisi olla\nsellainen luonnonvika, että se mieluummin käveli avojaloin ja tukka\npörröisenä. Nyt kapteeni päätti uhata, että jollei se mene kansakouluun,\nniin hän sen kokonaan hylkää.\n\nNämä ikävälle suunnalle joutuneet ajatukset, äskeinen suuri\nmielenjännitys, appelsiinien syöminen, viinin maisteleminen, illan\nhämäryys ja kauan kestänyt soitanto vaikuttivat kaikki yhteisesti, että\nkapteenia rupesi sanomattomasti nukuttamaan, niin että hänen täytyi\ntehdä hirmuisia ponnistuksia pitääkseen silmäluomia edes raoilleen\navoinna.\n\nHinkki torkkui myöskin, leuka tuolinselkää vasten nojattuna.\n\nVihdoin lakkasi morsian soittamasta ja käski palvelustytön korjaamaan\npöydältä kaikki mitä siinä oli.\n\nKapteeni nousi nyt lähteäkseen, sillä hän luuli juhlan loppuneen; mutta\nHinkki sanoi: istu, ei tämä ole vielä loppunut.\n\nJa hän olikin oikeassa, sillä pöydälle tuotiin valkonen liina,\nasetettiin neljä lautasta, veitset ja kahvelit, sitten tuotiin\nleipälaitos, jossa oli rivittäin vehnä- ja hiivaleipää, ihmeellinen,\nkorkea voitorni, josta lähti ulospäin niinkuin kielekkeitä, -- sinappia,\netikkaa, pippuria, kaikennäköisiä pikku asetteja, joissa oli sardiinia,\nanjoovista ja kravunlihaa.\n\nSisälle astui nyt vanhanpuoleinen hyvin lihava vaimoihminen, joka ei\nollut läheskään niin hienoissa pukimissa kuin Magda, ja oli kaiketi\ntämän äiti taikka täti. Hänellä oli povessaan kaksi veden kirkkaalla\naineella täytettyä pulloa, ja tirrikkalaseja joka sormen\nvälissä. -- Ohhoh, sanoi hän, kaksi kavaljeeria ja yksi daami, se ei käy\nlaatuun. Ja aikoi näin sanoen mennä huutamaan lisään daameja, mutta\nMagda kielsi. Sitte avasi lihava rouva viinapullot, kaasi laseihin ja\nsanoi: saako herroille luvan olla ryyppy?\n\nHinkki kulautti heti koko sisällyksen kurkkuunsa ja ähkäsi päälle, jonka\njälkeen myöskin kapteeni teki samoin; mutta koska hän ei ennen ollut\neläessään viinaa suuhunsa ottanut, karvasteli hänen kurkkuansa niin että\nvesi puristautui silmistä. Silloin Magda, ojentaen molemmat kätensä\nhäntä kohden, tuli ja sanoi: Voi, voi, eikö Hanneksen tehnytkään viina\nhyvää? Minä otankin tämän Hanneksen, koska Henrik ei minusta\nhuoli. -- Näin sanoen hän kietoi käsivartensa kapteenin kaulan ympäri ja\nsuuteli häntä. Kapteeni käsitti tämän leikiksi, ja äkkiä hän tunsi\nolevansa täällä yhtä kotona kuin ennen muinoin Viaporin kanunavallien\nalla, kun ryssä avasi linnan rautaoven ja toi heille kranaatista\nkaiverrettua ruutia. Oikein hänen teki mieli hihkaista eikä hän\nvierastellut enää ketään.\n\nNyt laski palvelustyttö alas ikkunauutimet ja sytytti viisi kynttilää\nhopeisiin jalustimiin ruokapöydälle. Ja meni pois. Lihava rouva meni\nmyös pois. He istuivat kolmisin katetun pöydän ääreen.\n\n-- Oliko se teidän äitinne? kysyi kapteeni ilon huumauksessa.\n\nMagda alkoi äänekkäästi nauraa, mutta tuli äkkiä totiseksi ja rupesi\nHinkiltä kysymään:\n\n-- Etkös ole Hannekselle sanonut mikä paikka...\n\nTotta Hinkki teki sille jotain merkkiä, koska se jätti kysymyksensä\nkesken.\n\nJa Magda rupesi senjälkeen kapteenille vielä hellemmäksi ja\nkäytöksessään entistään hienommaksi. Hänen äänensä tuli vienon\nsävyisäksi, kaikki liikkeet enkelimäisen herttaisiksi ja viehättäviksi.\nEi huolinut toisesta ryypystä ja olutta ei saanut hänen lasiinsa\nollenkaan kaataa. Ei, ei, sanoi hän alakuloisesti.\n\nHinkki ja kapteeni lauloivat paljon merimieslauluja. Kapteeni osasi\nsanat, mutta laulun-ääntä hänellä ei ollut ja oli hänen tapanansa\nsentähden möristä aina vaan samaa käheätä ääntä, luiruttelipa toinen\nmitä tahansa. Tässä ilossa kului kolme tuntia. He olivat juoneet\nviimeiseksi kahvia ja punssia, ja kapteenin silmissä alkoi huonekin jo\nilonhypyissä tanssahdella. Ei hän paljon enää erottanut kuka meni ja\nkuka tuli; ainoastaan sen hän näki, että huoneeseen tuli ja meni paljon\nMagdan sisaria, jotka joivat heidän kanssansa, ja että Hinkki istui\nsohvalla jonkun toisen kanssa, jolla oli valkonen yönuttu, ja Magda taas\nkoko ajan tahtoi olla kapteenin kanssa ja kallistaa päätänsä hänen\nrinnalleen, jotka asiat hän selitti itselleen niin, että Magda tahtoo\nkostaa Hinkille ja Hinkki Magdalle.\n\n-- Jospa Hinkki suuttuu! kuiskasi kapteeni hänelle hiljaa.\n\nMutta vastaukseksi Magda yhä hellemmin painautui hänen rintaansa vasten\ntai pani armaat käsivartensa hänen päänsä ympäri.\n\n-- Kello on jo puoli kaksitoista, kuiskasi Magda, -- tulkaa toisen kerran,\nmutta älkää enää olko täällä.\n\nMutta ei kapteeni halunnut lähteä, sillä hänen oli kauhean hauskaa ja\nhän oli kuin tulessa Magdan syleilyjen vuoksi.\n\nMagda pyysi vielä toisen kerran, mutta ei kapteeni totellut.\n\nKello neljännestä vaille kaksitoista, kun Hinkki vieruskumppaninsa\nkanssa oli mennyt jonnekin muuanne, rupesi sen ison huoneen puolelta\nkuulumaan humalaisten melua, ja Magdan sisaret menivät yksitellen pois.\n\nKapteeni ei ensin tehnyt selkoa itselleen mitä ääniä ne olivat ja mistä\nne oikeastaan kuuluivat, sillä koko maailma tanssi aukeana ja iloisena\nhänen ympärillään, ja voihan olla, että Hinkki oli käskenyt muitakin\ntoverejaan tähän samaan iloon ja että kohta väliovet avataan ja he\nkaikki yhtyvät hirmuiseen riemun remakkaan. Eläköön, eläköön Hinkki!\nEläköön laiva, joka hänet viepi, eläköön sen laivan kapteeni ja\nmatruusit, eläkööt sinisen meren laineet, eläköön koko maailma huikeassa\ntanssissansa.\n\n-- Menisit, menisit vaan, pyysi Magda riippuen hänen kaulassansa. -- Katso,\njohan kaikki muutkin ovat menneet.\n\nSen sijaan kapteeni viritti merimieslaulun. Hel Viktoria, hel\nViktoria --!\n\nKun laulu ei kuitenkaan sujunut ilman Hinkkiä, nousi hän hakeakseen\nHinkin esille. Mutta hoiperrellessaan salin suljetun oven editse,\npysähtyi hän äkkiä niinkuin salaman lyömänä, silmät aukenivat,\nkulmakarvat kohosivat ja veri pakeni kasvoista. Hetken hän kuunteli\nliikahtamatta.\n\n-- Mitäs miehiä ne ovat? kuiskasi hän käheällä äänellänsä.\n\nMagda rupesi tulemaan hänen luoksensa.\n\n-- Katsos nyt, sanoinhan minä sinulle, että olisit mennyt!\n\nMutta kapteeni ei ottanut Magdaa vastaan, vaan kallisti korvansa oven\navaimenreikään.\n\nMagda silloin lukitsi nopeasti oven.\n\n-- Sano herran nimessä mitä miehiä ne ovat! kähisi kapteeni.\n\n-- Voi, voi, valitteli Magda, sanoinhan minä -- tämä on kaikki Hinkin\npeliä, hän tahtoi että sinä jäisit näkemään. Voi, voi, Hannes kulta, elä\nsuutu...\n\n-- Oletko sinä Hinkin morsian vai et? kysyi kapteeni. Hänen kulmakarvansa\nolivat aina vaan yhtä koholla, silmät yhtä pyöreinä ja kasvot yhtä\nverettöminä. Hän oli aivan selvinnyt.\n\nMagda rupesi muka vetistelemään, -- sillä hän oli jo huomannut kapteenin\nhellän luonteen, -- ja itki niin runsaasti, että nokea vuoti silmäripsistä\nhänen maalatuille poskilleen. Miksi ei hän mielelläänkin olisi Hinkin\nmorsiamena -- valitteli Magda, -- mutta kun Hinkki nyt hänen poloisen\njättää ja menee merille, eikä kukaan, ei kukaan huoli hänestä enää.\nHinkki olisi jättänyt hänet Hannekselle, mutta ei Hanneskaan huoli, kun\nsai nyt tietää hänen olevan porton kirjoissa. Voi, voi, minua onnetonta!\n\n-- Elä poraa, tyttö, sanoi kapteeni karkeasti, joka merkitsi, että häntä\nalkoi Magdan itku säälittää. -- Missä on Hinkki? kyseli hän ja alkoi vihaa\npuuskuen kävellä ympäri huonetta. Että se Hinkki olikaan hänet\ntällaiseen soppaan johdattanut! Hän vihasi porttoloita ja porttoja\nenemmän kuin mitään muuta. Ne inhottivat häntä, hän vihasi kaikkia,\njotka porttoloissa kävivät, ja nyt itse oli täällä ja kuuli seinän takaa\noman opettajansa juopuneen äänen! Kapteenin tahtoi mennä pää sekaisin,\nvaikka hän olikin humalasta selvinnyt.\n\nSamassa kuului salista tahtiin monen miehen yhtaikainen huuto:\n\n-- Mag-da!\n\nSelvä oli, että he kaipasivat Magdaa sinne. Magda kavahtikin pystyyn ja\nkuivasi pian kyyneleensä. Vähän ajan perästä kuului taas yhteen ääneen,\nmutta vielä kovemmin:\n\n-- Mag-da!\n\n-- Tulen, tulen, vastasi Magda.\n\n-- Et tarvitse mennä sinne, sanoi kapteeni.\n\nMutta Magda oli jo peilin luona ja nopeasti otti pois rannerenkaita ja\nkorvarenkaita sekä korjasi poskimaalausta, silmäripsiä ja pani uutta\njauhoa ohimoille ja otsaan.\n\nTaas tuli oven takaa hirmuisena karjuntana:\n\n-- Mag-da!\n\n-- Et saa mennä! toisti kapteeni.\n\n-- Ohoh, mitä sinä ajattelet, sanoi Magda riisuen hänen nähtensä\nhamettaan, -- ja mitä emäntäkin sanoisi! Täytyy minun mennä, ennenkuin\noven särkevät. -- Minä tulen, huusi hän.\n\n-- Elä mene, sanon minä.\n\n-- Otatko sinä minut? Et ota. Ja opettajaas sinäkin tottelet. -- Magda otti\nylleen yöpuvun. Hänellä ei ollut nyt mitään koristeita. Hän oli\nvalkosessa väljässä yönutussa yhtä kaunis, mutta ei yhtään enää\nvälittänyt olla hieno, sittenkuin kapteeni tiesi mikä hän oli.\n\n-- Jospa minä ottaisin sinut, niinkauan kuin Hinkki on merillä, sanoi\nkapteeni, valmiina Hinkin tähden lyömään rikki kaiken tulevaisuutensa.\n\nMagda rupesi äänekkäästi nauramaan, sulki käsillään hänen suunsa ja\nsilittäen hänen kasvojansa puhui liikutettuna:\n\n-- No niin, niin, sinä otat minut, ja tulet sitten minua hakemaan, minun\npoikaseni, rakas, rakas, -- mutta nyt minun täytyy mennä vähän heidän\nluoksensa, ymmärräthän, täytyyhän sinunkin totella opettajia, no minun\ntäytyy totella emäntää, -- ja kun sinä sitten tulet, minun poikaseni, ehkä\nsinulla on silloin jo pitkät viikset tässä näin, niin, ja sinä otat\nminut vyötäisistä ja minä olen sinun vaimosi, hieno ja hellä -- juuri\nniinkuin äsken tässä, kun et vielä tiennyt... eikö se ollut lysti?\n\n-- Mag-da! kuului salista kuin sadan miehen suusta.\n\nJa Magda nopeasti irtausi kapteenista, avasi ovenlukon ja pujahti\nsaliin, jossa seiniätärisyttävä tervehdyskarjunta otti hänet vastaan.\n\nKun kapteeni pitkän ajan kuluttua heräsi tunteittensa sekaisesta\nhuumeesta, näki hän Hinkin seisovan kumarruksissa oven luona ja\ntirkistävän avaimenreijästä saliin, josta kuului huikeita huutoja ja\npianon rämpytystä.\n\n-- Meinaavat ruveta tanssimaan, -- sanoi Hinkki nostamatta päätään lukolta.\n\n-- Tule pois, sanoi kapteeni. Hän oli ottanut päällystakin yllensä ja\nsuuren karvalakin päähänsä.\n\nHinkki sanoi: varro vähän. Ja jäi katsomaan.\n\nNyt alkoi salista kuulua kauheata tanssin töminää, että lasit ja pullot\nkilisivät siinä huoneessa missä Hinkki ja kapteeni olivat. Lattiakin\nhytkyi ja suuri koristeruukku ylhäällä vaatekaapin päällä jyskyi seinää\nvasten.\n\n-- Maisteri on riisunut takkinsa, kertoi Hinkki, -- ja menee kuin ajakka.\nNäes, näes vaan! Noin pojat! Muista antaa Hannekselle 10, kun se kesän\nperhosista sinulle kirjottaa!\n\n-- Tule pois! sanoi kapteeni tuimasti.\n\n-- Ja, ai-ai sitä meidänkin likkaa, jatkoi Hinkki, -- kun nostaa hameitaan,\nkatos noin:\n\nHinkki rupesi matkimaan kapteenille Magdan tanssia. Pidellen käsillään\nmuka hameita mahan päällä hän hyppi yhdellä jalalla eteenpäin ja\ntoisella jalalla potki hurjasti ilmaan. Sitten meni vesissä suin taas\nkatsomaan avaimenreijästä.\n\n-- Nyt potkii maisterikin, puheli hän sieltä. Varro sinä maisteri kulta,\nkun me vaarin kanssa mynttiä ruvetaan lyömään, vielä se likka sinun\nkäsistäsi ostetaan!\n\n-- Tule pois, sanon minä, huusi kapteeni.\n\n-- Varro, sanoi Hinkki, ja rupesi nyt keksimään omiansa.\n\n-- Mikäs tuokin vanha kapteeni on? oli hän avaimenreijästä\nnäkevinään. -- Tule sinä katsomaan, jospa tuntisit...\n\n\"Kapteenin\" nimen kuultuaan ei Hannes enää voinut hillitä itseään. Mitta\noli täysi. Vaikkei hän uskonutkaan Hinkin viittausta että tuolla seinän\ntakana olisi todella ollut se mies, joka oli antanut hänen syntyä\nmaailmaan äpäräksi, riitti sellaisen mahdollisuuden pelkkä\najatteleminenkin kuohuttamaan hänen mieltänsä yli reunojen; sillä\nmaisterin tanssi oli loukannut ainoastaan häntä itseänsä ja hän olisi\nollut valmis lähtemään hiljaa pois, mutta kapteenin nimi pani saman\nloukkauksen ulottumaan hänen äitiinsä ja koko hänen elämäänsä. Ja\nniinkuin hän oli kerran koulunpihalla hyökännyt Hinkin kimppuun, kun\ntämä oli uskaltanut kapteenin nimellä haavoittaa hänen äitiänsä, niin\nhän nyt sydänveriin haavoittuneena sekä omasta että äitinsä puolesta\nhyökkäsi ovelle, paiskasi Hinkin tieltään ja yhdellä ainoalla\ntempauksella riuhtasi lukitun oven selälleen.\n\nKoko talo vaan kerran hirmuisesti jysähti.\n\nTanssi pysähtyi. Kaikki meni äänettömäksi. Kuului vaan ovesta\npuupirstaleiden mukana irtauneen lukon putoaminen maahan ja jonkun\npienen lasiastian kilahtava särkyminen.\n\n-- Mikäs sälli se on? kysyi äänettömyyden keskeltä uhkaavasti nouseva\nhumalainen ääni.\n\nVastaukseksi kapteeni sieppasi tuolin ja päänsä yli lennätti salissa\nolijain joukkoon.\n\n-- Ulos kaikki! hän huusi.\n\nNaiset juoksivat kirkuen eri suunnille poliseja huutamaan. Mutta\nmiehistä vaan yksi ainoa totteli kapteenin käskyä. Se oli maisteri. Hän\npujahti nopeasti pitkin seinävieriä, ällistyneiden ihmisten välitse\neteiseen ja katosi ulos.\n\nKaksi vahvinta hyökkäsi kapteenin kumpaiseenkin käsivarteen heittääkseen\nhänet ulos. Mutta onnellisena siitä, että ei mitään sotaherraa näkynyt,\nettä maisteri oli paennut ja siis murha vältetty, hän päätti ottaa loput\ntavallisen voimakokeen kannalta. Selkä edellä perääntyen hän antoi\nheidän työntää itseänsä ovelle, siitä eteisen läpi aina rappusille asti,\nmutta siihen tultua äkkiarvaamatta riuhtasi ensin toisen heistä ja\nsitten toisen käsistään, ja molemmat lensivät suinpäin alas rappusia.\nSamaa tietä meni seuranneesta joukosta vielä yksi, jonka hihasta hän\nehti saada kiinni. Kaksi muuta pakeni vapaaehtoisesti ja muut\nperääntyivät takasin saliin, jossa nyt suurin temmellys alkoi kapteenin\nja varajoukon välillä, joiden seassa oli vielä seuran vahvin. Mutta\nkesken taistelua kaatui korkeajalkainen lamppu pianon päältä ja sammuen\nmeni pirstaleiksi lattialle. Silloin pakenivat useimmat. Käsirysy jatkui\nnyt vaan heidän kahden kesken pimeästä huolimatta ja loppui siihen, että\nkapteenin suuri vastustaja lensi kolisten rappusia alas.\n\nTällä oli kapteeni nyt puhdistanut talon, jossa ei yksikään enää\nuskaltanut päätänsä esille kurkottaa.\n\nHuohottaen tuli hän vilposelle pihalle. Sekin oli tyhjä. Kelmeä\nkevätkuutamo kiilui räystäiden hienoissa jääpuikoissa. Portti oli\nsuljettu. Sen takaa kuului kadulta kiivasta puhelua ja selittelyä.\n\nSilloin Hinkki tuli varkain esille pihan pimeästä nurkasta ja sanoi\nkohta iloisesti:\n\n-- Lähdeks merille?\n\nAivan kuin olisi odottanut, että kapteeni ilahtuen lyö häntä olalle ja\nyhtä reippaasti vastaa: Lähdetään vaan!\n\nMutta kun Hinkki oli tämän sanonut, näki kapteeni edessänsä kohtalon\nsysimustan seinän, jonka hän oli tänä lyhyenä yönä eteensä kasvattanut.\nJa maahan tuijottaen hän kirosi.\n\nSen kuultuansa Hinkki huokasi pettyneesti. Sillä hän oli tämän kauan\nmietityn suuren suunnitelmansa toteuttanut siinä varmassa uskossa, että\nkapteeni nähtyänsä maisterin tanssin heti luopuu opettajien\nalamaisuudesta. Hinkin laskujen mukaan kapteenin olisi tämän perästä\npitänyt vaatia äidin ottamaan hänet koulusta ja viimein karata, johon\nHinkki olisi tarjonnut hänelle tilaisuuden. Mutta nyt näkyi, ettei\nkapteeni ollutkaan vielä tämmöiseen tekoon kypsä. Ja kun ei kapteeni\nvapaaehtoisesti tahtonut, katsoi Hinkki velvollisuudekseen pelastaa\nhänet polisien kynsistä.\n\n-- Anna tänne karvalakkis, sanoi hän, ja otti sen itse kapteenin päästä,\nkun kapteeni ei kohta totellut, sekä pani oman lippalakkinsa kapteenin\npäähän.\n\nTämän tehtyänsä hän rupesi nopeasti kiskomaan päällystakkia kapteenin\nhartioilta.\n\n-- Mitä, mitä nyt? kysyi kapteeni hajamielisen kiukkuisesti.\n\n-- Täytyy vaihtaa, sanoi Hinkki sillä käskevällä äänellä, jota kapteeni\nei tavallisesti milloinkaan vastustanut. -- Etkös kuule, polisit on\nporttien takana. Vai _lähdetkö_ siis merille?\n\n-- En, sanoi kapteeni toistamiseen.\n\nHe vaihtoivat nyt päällystakit, ja tuskin oli kapteeni ehtinyt väistyä\nsiihen vajan nurkkaan, jonka Hinkki hänelle osotti, kun suljettu portti\navattiin ja koko lauma ulosajettuja vieraita hyökkäsi polisien johdolla\npihalle.\n\n-- Tuossa hän on! huusivat he heti, osottaen keskellä pihaa seisovaan\nHinkkiin, joka muka koetti paeta ja teeskenteli juopunutta.\n\nKun polisit ottivat häntä kainaloista ja alkoivat viedä portille, kuului\nHinkki panevan vaan heikosti semmoista menettelyä vastaan. Hänen\nmonisanaiset ja tahallisen sekaiset vastalauseensa hukkuivat muiden\nvoitonriemuiseen ulvontaan.\n\n-- Hän se oli! huudettiin poliseille, -- hän se oli, -- juuri tuollainen\nlakki sillä oli...\n\nPolisit huusivat ajurin, Hinkki nostettiin roskaan, ja, sittenkuin hän\noli ottanut itsetietoisen mukavan asennon, mennen lyyhyksiin istuimen ja\najuripenkin väliin, niinkuin oli nähnyt juopuneille tehtävän, ja polisit\nolivat asettuneet istuimelle ja panneet jalkansa Hinkin ylitse, ajaa\nhuristettiin poliisikamariin.\n\nVasta tänne tultua Hinkki alkoi pontevammin todistella viattomuuttansa.\nHän tuli yhä kovempiääniseksi ja vaati poliseille edesvastausta siitä,\nettä he olivat muka sotkeneet hänet väkivaltaisesti roskain pohjaan ja\nistuneet hänen päällensä. Sen yön hän tosin sai viettää polisiputkassa,\nmutta seuraavana päivänä itse paikalla toimitetussa kuulustelussa kävi\nhänen viattomuutensa selville ja juttu raukesi, kun oikean syyllisen\nnimeä ja asuntoa ei kukaan osannut ilmaista.\n\nMutta vaikka Hinkki näin saikin kapteenin onnellisesti polisien\nkynsistä, ja kapteeni olisi voinut häiriöttä jatkaa koulunkäyntiänsä,\ntuli asia kuitenkin ilmi itse koulussa ja siellä se ei päättynyt\nkapteenille suinkaan onnellisesti.\n\nOpettajaneuvostossa jotkut nuoremmat koettivat puolustaa kapteenia ja\nlöytää lieventäviä asianhaaroja, mutta valtava enemmistö sentään oli jo\nennen kokousta siinä varmassa vakaumuksessa, että moisten luonnonvoimain\nkurissapitäminen kuuluu poliseille ja vankiloille eikä sille koululle,\njoka oli perustettu luomaan Suomen kansallista sivistyssäätyä.\n\nKapteeni erotettiin koulusta.\n\nHinkki ei tästä kapteenille onnettomasta asiain käänteestä saanut\ntietää, sillä hän purjehti silloin jo kaukana meren sinisillä ulapoilla.\n\n\n\n\n6.\n\n\n-- Hän tulee vaariinsa, sanoi ajuri Frans Henrikson, kun kuuli kapteenin\nsurkeasta tepposesta. Erittäin tarkan tiedon tapauksesta hän sai\ntoiselta pojaltansa, joka sinä yönä oli ajamassa ja -- veljensä Hinkin\nhuomaamatta -- vei tämän polisikamariin. Frans olisi tahtonut kurittaa\nHinkkiä, mutta Hinkki oli lähtenyt merille ilmestymättä enää hänen\neteensä. Ainoastaan vaarille oli Hinkki hyvästi sanonut.\n\nKapteenin menettely oli Franssille suuresti vastenmielinen. Hän ei\nvoinut kärsiä mitään väkivaltaisuuksia, ja kaikkein vähin sellaisia,\njoilla ei ollut mitään käytännöllistä tarkotusta. Ryöstöä,\nmurhapolttoa -- niitä kaikkia hän ymmärsi, vaikkei polisinvastaisina\ntekoina hyväksynytkään; mutta että joku ilman mitään tarkotusta, pelkän\ntunteen vuoksi rupesi mellastamaan, se oli hänelle niin vierasta ja\nvastenmielistä, että hän oli vähältä mennä sisarensa Kustaavan luo\ntarjoamaan apuansa kapteenin löylyttämiseen.\n\nKustaavan suru sen johdosta, että hänen poikansa erotettiin ainaiseksi\nkoulusta ja näin katkaistiin kaikki ne suunnitelmat, joita varten hän\noli suuret uhrauksensa tehnyt pojan kouluttamiseksi, vaatettamiseksi,\nkirjain, vihkojen, kynien, paperien ja muiden koulutarpeiden\nostamiseksi, ilmeni aluksi siten, että hän puristi huulensa yhteen eikä\npuhunut asiasta halkaistua sanaa. Että jotain muuta oli kuitenkin\ntulossa, sen tiesi kapteeni hyvästi. Mutta tämä sanaton väliaika oli\nhänelle vaikein kestää. Jos äiti vaan olisi ruvennut jotain puhumaan,\nolisi Hanneksellakin ehkä ollut millä lohduttaa. Sillä tällä välin hän\noli jo tehnyt tulevaisuutensa suhteen sellaisen päätöksen, joka aivan\nvarmaan olisi äitiäkin tyydyttänyt, jopa uutta keskinäistä ymmärrystä\nheidän välillensä luonut. Hän ajatteli näet ruveta polisiksi, niinkuin\nHinkki, mutta ei tosin lainkaan samoissa tarkotuksissa. Polisiksi hän\naikoi sen vuoksi, että kohottuaan komisarjukseksi ja siitä\npolisimestariksi hän saisi vallan kieltää kuoleman uhalla kaikki\nsellaiset talot ja laitokset, joissa Hinkki oli äsken häntä käyttänyt.\nTämän tarkotuksensa hän aikoi pitää ihmisiltä visusti salassa, ettei\nkukaan pääsisi häntä estämään saavuttamasta sitä suurta valtaa, mikä\naikeen toteuttamiseen tarvittiin. Mutta tuuma oli muuten senkin puolesta\nhänen mielestään viisaasti harkittu, että vaari ja eno Frans tulisivat,\ntietämättä hänen salaisesta tarkotuksestaan, antamaan aineellista apua\nja kannatusta, ja äiti taas varmaan tyytyisi, koska polisikomisarjus\nkiiltonappinensa oli ehdottomasti herraksi luettava. Sentähden Hannes\nmalttamattomalla hartaudella odotti sitä suloista hetkeä, jolloin äiti\nei enää voi hillitä itseänsä ja vanhan, lapsuuden ajoilta yhä jatkuvan\ntavan mukaisesti rupee häneen käsiksi antaen hänelle tukkapöllyä.\n\nEivät kaikki sentään olleet tapauksesta kauhuissansa. Näihin kuului\nvaari. Hän ei tavallisesti ottanut korviinsa mitään kaikesta siitä, mitä\nKustaavasta tai tämän pojasta sanottiin. Kustaavaa hän ei vieläkään\najatellut muuten kuin sarkasäkkiin mahtuvana pikkutyttönä ja hänen\npoikaansa ei senvuoksi voinut paljonkaan vaaksaa pitemmäksi arvostella.\nMutta nyt hän höristi korviansa.\n\n-- Mitä, mitä mä kuulenkaan? sanoi hän, kun Hinkki tuli jättämään\nhyvästiä ja kertoi hänelle kapteenin asiasta. Ja koska hän Hinkille\nhyvästi sanonut oli, nousi hän kolmantena päivänä vuoteeltansa, kampasi\npäänsä, löysi sauvansa, pani lakin päähänsä ja meni Kustaavan majaan. Ja\npojan nähtyänsä hän hämmästyi sen suurta kokoa, sillä tähän päivään asti\nhän ei ollut kertaakaan sen puoleen silmiänsä kääntänyt.\n\nMutta Kustaava oli murheissansa, että poika koulusta oli erotettu. Ja\nkoska vaari näki, että Kustaava jo oli vanha ja itki niin katkerasti,\ntuli hänen häntä surku, ja hän meni kotiansa ja otti vuoteensa alle\nkätketyn kirstun ja luki käteensä sata Suomen markkaa, jotka hän\nKustaavan pojalle vei, ja sanoi:\n\n-- Nämät annan minä sinulle, ja sinun pitää vielä enemmän saaman, jos\nminun käskyni täytät.\n\nMutta Kustaavalle sanoi:\n\n-- Pane hänet valurin oppiin.\n\nEikä hän tätä sanonut, että olisi pojasta paljon apua itsellensä\nodottanut, sillä pojan silmät olivat uskolliset ja lempeät, mutta että\nhänen oli Kustaavaa surku. Ja meni jälleen kotiansa ja laskeusi\nvuoteelleen.\n\nMutta Kustaava ei totellut vaaria eikä pannut poikaa valurin oppiin,\nvaan sonnusti itsensä ja meni koulun rehtorin puheille rukoillakseen,\nettä poika armahdettaisiin ja vielä kouluun otettaisiin. Ja lupasi\nkurittaa niin että kyllä muistaa olla toisten tekemättä. Mutta rehtori\nrupesi nauramaan ja sanoi: eipä sille vahvat miehet kuulu pystyvän\nselkään antamaan, saatikka te. Ja vähän mietittyänsä sanoi: pankaa se\nsotaväkeen, kyllä ne siellä siltä puhdin ottavat, ja voihan se sitten\npäästä alaupseeriksi tai ehkä vääpeliksikin. Ja Kustaavan jo\nhyvästellessä lisäsi: minä kysyn asiasta everstiltä, ja ilmotan teille.\nHyvästi.\n\nOli vielä yksi, joka ei surrut tätä kapteenin onnettomuutta, ei surrut,\nvaan päinvastoin iloitsi. Se oli Kerttu Fagerlund, kapteenin saparoniska\nmorsian.\n\nKerttu oli kapteenin suuresta onnettomuudesta yhtä iloinen kuin jos\nmaailman suurin onni olisi hänen osaksensa tullut. Ja syy hänen iloonsa\noli se, että Hannes oli nyt kadottanut mahdollisuuden tulla joskus\nherraksi ja Kerttu siis päässyt ainaisesta pelostansa, että Hannes\nkerran hylkää hänet. Erittäin suureksi paisui Kertun ilo, kun Kustaavan\nretki rehtorin puheille oli mennyt myttyyn. Salatakseen tämän pursuavan,\nhytkyttävän, kaikella tavalla näkymään pyrkivän ilonsa syytä hän koki\ntehdä parastaan oman ulkoasunsa saattamiseksi sellaiseen kuntoon, ettei\nvastakohta hänen ja parempain ihmisten välillä olisi liian räikeänä\nsilmiin pistänyt. Ilmestyi Kustaavan luo korskeasti narahtelevissa\nkengissä -- mistä lieneekin ne lainannut, -- ja kiharansa oli kastanut niin\nmäriksi ja niin kireästi palmikoinut, että ainoastaan korvain luona\njokuma oli päässyt sittenkin valloilleen. Esiliina oli pantu hameen\netupuolella olevaa nelikulmaista repeämää peittämään ja kaulassa oli\nmerkillinen litteä rusetti, jonka oli löytänyt ja repinyt irti Franssin\nnaisten vanhoista puolikengistä.\n\nMutta eräänä päivänä, kun Hannes oli jo käynyt valurintöitä\ntiedustamassa ja Kustaavakin, joka tosin aina vaan oli yhtä puhumaton,\nnäytti siihen jo pakostakin ikäänkuin suostuvan, huomasi Kerttu\nikkunasta, että heidän pihalleen tuli hienopukuinen nuorukainen,\nparempain ihmisten lapsia. Ja Kertun sydän sykähti pahasta\naavistuksesta, sillä hän epäili sitä everstin pojaksi.\n\nPoika näytti kapteenin ikäiseltä, katseli ympärilleen mistä sisälle\nmennään, aikoi tulla heidän portaistaan, mutta jostakin syystä ei\ntullut, kun oli valkosella, hienolla etusormella ja peukalolla raottanut\novea ja katsahtanut rappusille.\n\n-- Asuuko täällä Hannes? hän kysyi ylös ikkunaan, josta Kerttu kurkotti.\n\n-- Ei ole kotona, sanoi Kerttu, vaikka Hannes oli mennyt vaan vähän\nasialle.\n\n-- Mutta Hanneksen äiti?\n\nKerttu sulki ikkunan ja sanoi Kustaavalle, että Hannesta kysytään. Mutta\noliko nyt Kustaava kuullut, että kysyttiin häntäkin, -- alas pihalle se\nainakin meni. Ja siellä vaan vähän aikaa puhui everstin pojan kanssa,\njoka oli jo menossa, kun Kerttu raotti ikkunaa kuullakseen mitä he\npuhuvat. Ei kuullut.\n\nKustaava tuli sisälle ja rupesi kohta pukeutumaan.\n\nEi ollut siis epäilemistäkään: hän oli käsketty everstin puheille.\n\nNiinkuin se, joka on valmistunut nimipäiväänsä viettämään, mutta\nkutsuvieraiden sijaan saakin luoksensa kuolinsanoman tuojan, niin Kerttu\nkauhistui tätä asiaa ja ilo pakeni hänen pienestä sydämmestään. Sillä\nhän aavisti, että tässä on kysymys Hanneksen tekemisestä herraksi.\n\nKun Kustaava oli mennyt, tuli Hannes asialta.\n\nKerttu pakotti itsensä nauramaan muka ihan kuollakseen, koska sanoi\nnähneensä niin hassun unen.\n\nHannes kysyi mikä uni se oli.\n\nKerttu sanoi: se oli semmoinen uni, että Hannes oli tullut\npolisimestariksi.\n\n-- Älä herran nimessä! Mistä sinä sen olet keksinyt?\n\n-- Ja kaikki kumarsivat Hannesta.\n\n-- Mutta sittenhän Kerttukin oli fiini rouva, sanoi Hannes.\n\n-- Eipä. Unessa oli niin, että Hannes otti toisen, joka oli paremmista\nihmisistä. Mutta ei hänen olisi pitänyt niin tehdä, sillä -- en tiedä\nviitsinkö kertoakaan... unessa on niin hassua. --\n\n-- Sano vaan.\n\n-- Oli semmoinen musta kuoppa ja Hannes raukka putosi siihen ja kun\nnousi, kaikki viskasivat lokaa hänen päällensä ja Kerttu olisi yksin\nollut hänen ystävänsä.\n\n-- Sanoppas sinä Kerttu, mistä se tulee, että muutamilla ihmisillä on\nniin-niin hieno ja valkonen iho ja toisilla taas sellainen ruskea.\n\n-- Parasollista se tulee, sanoi Kerttu.\n\nMutta Hannes naputti sormellaan Kerttua niskaan ja sanoi:\n\n-- Onkohan Kerttu pessyt itseänsä?\n\nKerttu väisti ja sanoi:\n\n-- Mutta sanoppas sinä Hannes, onko vääpeli herra vai ei?\n\nHannes vastasi:\n\n-- Vääpeli ei ole herra.\n\n-- Mutta vänrikki? kysyi Kerttu.\n\nHannes vastasi:\n\n-- On.\n\n-- Niin minäkin luulen, sanoi Kerttu.\n\nHannes selitti tarkemmin:\n\n-- Herra on se, jolla on palvelijoita ja jonka vaimo ei keitä ruokaa.\n\n-- Mutta sekin vänrikki -- mikä sen nimi taas on -- sillä ei ole\npalvelijoita ja se syö klupilla. (Kerttu tiesi näistä asioista, sillä\nhänen äitinsä palveli kasarmilla.)\n\nHannes joutui pulaan.\n\n-- Sinä et voi näitä asioita ymmärtää, sanoi hän. -- Näes nyt, vänrikki syö\nklupilla, mutta sinun mammas tiskaa klupin kyökissä astiat, mutta\nvääpelin astiat tiskaa vääpelin muija ja vääpelin saappaita kiillottaa\nvääpeli itse taikka muija, mutta vänrikin saappaita ei vänrikki\nkiillota, vaan sotamies taikka sinun mammas.\n\nKerttua ei tämä määritelmä tyydyttänyt ja oli ilmeistä, että hän mietti\nuusia kumoavia esimerkkejä.\n\n-- Ja siksi toiseksi, sanoi Hannes lisäselitykseksi, vääpeli on\nsotamiesten korkein virka, mutta vänrikki on herrain alhaisin.\n\nTämä oli Kertusta vieläkin hämärämpää, sillä ne esimerkit, joita hän nyt\najatteli, eivät olleet mitään virkamiehiä, vaan lapsia, ja sittenkin oli\nyhtä selvä ja jyrkkä ero. Kun hän siitä Hannekselle sanoi, selitti\nHannes, että lapsi on sitä mitä hänestä \"meinaa\" tulla. Niinpä Hanneskin\noli yhtä hyvä kuin herra niinkauan kuin hänestä meinasi tulla\nylioppilas, mutta nyt ei hän enää ollut mikään herra.\n\n-- Valurimestari Liimatainen on myöskin herra, sanoi Kerttu.\n\n-- Omasta mielestään, sanoi Hannes, mutta ei herrain mielestä.\n\n-- Mutta sillä on palvelijoita eikä muija keitä ruokaa, sanoi Kerttu.\n\nNyt huomasi Hannes rusetin Kertun kaulassa.\n\n-- Mitäs valurimestari tähän kuuluu? sanoi hän kiivastuen.\n\nJa hän huomasi esiliinan ja narisevat kengät.\n\n-- Kerttu vissiin meinaa tulla valurin rouvaksi, mutta pois semmoiset\nmeiningit, sanon minä. Pane pois kohta tuo kaulastas.\n\nKerttu riisui pelokkaasti rusetin kaulastaan.\n\n-- Vai semmoisia, vai semmoisia! puhui Hannes ja suutuksissaan käveli\nnopeasti keittiön nurkasta toiseen.\n\n-- Itsehän olet käskenyt mennä kansakouluunkin ja kengät panna jalkaan.\n\n-- Hiljaa! sanoi Hannes uhkaavalla äänellä. -- Kerttu ei saa viisastella,\nkyllä minä opetan. Ei Kerttua kukaan kasvata eikä kurita, siis minun\ntäytyy se tehdä. Vai sinä tässä fröökinäksi rupeisit!\n\nNäin sanoen Hannes tuli Kertun luo ja tukisti häntä aimo lailla.\n\nKerttu rupesi itkemään, mutta oli oikeastaan onnensa huipulla. Nyt oli\nainakin selvää, ettei Hannes miksikään herraksi enää meinannut.\n\nVähän itkettyään Kerttu tuli Hanneksen eteen esiliinan kulmalla silmiään\npyyhkien, niiasi ja pyysi anteeksi.\n\n-- No-no, sanoi Hannes. -- Kerttu muistaa vaan, ettei toisten enää...\nKerttu saa nyt istua pallille, niin minä kerron Kertulle taas historiaa.\n\nJa kun Kerttu oli istuutunut, alkoi Hannes pasuunamaisella, osaksi\nopettajaa ja osaksi komentavaa kenraalia matkivalla äänellä kertoa\nAusterlitsin tappelusta, johon he edellisiltä kerroilta olivat\njoutuneet. Senjälkeen rupesi kyselemään.\n\n-- Muistaako Kerttu kuinka monta miestä Napoleonilla oli tässä\ntaistelussa?\n\n-- Kahdeksankymmentä ja yhdeksän tuhatta, sanoi Kerttu.\n\n-- Ei. Niinpaljon oli liittoutuneilla. Napoleonilla oli kuusikymmentä\nviisi tuhatta, siis lähes kaksikymmentä viisi tuhatta vähemmän. -- Nyt\nkerro kuinka Napoleon voitti.\n\n-- He meinasivat kiertää oikealta puolelta...\n\n-- Liittoutuneet aikoivat kiertää Napoleonin oikean siiven, -- oikasi\nHannes. -- Jatka.\n\n-- Mutta hän meni keskeltä...\n\n-- Ai, ai, Kerttu, kuinka Kerttu noin --! Kuuntele: Napoleon, saatuansa\ntietää vihollisen aikeen, peräytyi, ja jättäen oikean sivustan\nsuojattomaksi vietteli vihollisen taistelemaan sitä vastaan; mutta\nhyökkäsi itse joukkoinensa vihollisen heikontunutta keskustaa vastaan,\najoi sen pakoon ja kiersi oikealla sivustalla taistelevan vihollisen\nselkään, joka näin joutui kahden tulen väliin. No, kerro uudestaan.\n\nMutta ennenkuin Kerttu ehti päästä alkuun, huomasi Hannes, joka istui\nikkunarahilla, että Kustaava juhlallisena ilmestyi portille, tullen\nkaupungilta.\n\n-- Missäs mamma on ollut? kysyi hän Kertulta. Kerttu näki, ettei Hannes\nodota häneltä vastausta, vaan uteliaasti katselee äitiä, -- ja jätti\nvastaamatta, sillä sydän pampatti niin.\n\n-- Nyt taidan minä saada kyytiä, sanoi Hannes; -- aina kun sillä on\nsilmäluomet noin alhaalla, tulee ilmanmuutos. Mene sinä Kerttu pois. --\n\nKerttu meni, mutta ainoastaan viemään laskiämpäriä pihanperälle. Kun hän\ntoinen käsi ilmaa huitoen ja kieli vasemmassa suupielessä kantoi\nraskasta korvoa Kustaavan ohi, kysyi tämä: onko Hannes kotona? Kerttu\nsanoi: se lupasi laittaa valkean, kun on puut niin märkiä.\n\nKerttu viipyi vähän aikaa pihalla, sitten varovasti rupesi nousemaan\nrappuja ja raotti keittiön ovea.\n\nHannes oli arvannut oikein. Heti sisälle tultuansa Kustaava, mitään\nesipuheita pitämättä, oli tarttunut hänen tukkaansa ja pöllyytti nyt\nsitä ankarasti. Hannes, vaikka oli joku aika sitten ajanut puolen\ntusinaa täysikäisiä miehiä kadulle, otti vastaan äitinsä kurituksen\nnöyrästi kuin lapsi. Ja niinkuin lapsena ollessaan hän nytkin tunsi että\njokin suuri käännekohta on hänen elämässään tapahtumassa, koska äiti\nhäntä näin kurittaa. Ja oli onnellinen siitä, että äidin raskas vaitiolo\nnyt vihdoin purkautui sekä myöskin siitä, että on joku, joka hänen\nkohtaloansa onnettomuudessakin valvoo.\n\nMyöskin Kerttu katseli ovenraosta Hanneksen kurittamista hartaana kuin\nolisi jotakin pyhää toimitusta suoritettu, ja muisti Hanneksen sanat:\n\"Sinua Kerttu ei kukaan kurita, siis minun täytyy se tehdä\", ja\nuudestaan päätti häntä aina totella. Kerttu oli melkein aivan varma\nsiitä, ettei Kustaava ollut everstin luona mitään asiata saanut\ntoimitetuksi. Ja sen hän päätti etenkin Kustaavan tutisevista huulista,\njotka ilmaisivat mitä suurinta mielenliikutusta.\n\nToimituksen päätyttyä Kustaava, punakasvoisena, luomet aivan alhaalla,\nsilmäinraot täynnä kyyneleitä ja suljetut huulet yhä tutisevina sanoi\nhiljaisella valtijaan äänellä ja sormella osottaen: Mene kamariis. Ja\nHanneksen mentyä meni itse hänen jälkeensä sekä sulki oven.\n\nKerttu nyt nopeasti riisui narisevat kenkänsä, pujahti sukkasillaan\nkeittiöön ja hiipi oven taakse kuuntelemaan. Hänen sydämmensä pampatti\nniin hurjasti, että olisi luullut sen päässeen irroilleen puseron alle.\n\nNyt he puhuvat.\n\nHannes sanoo jotakin -- ei kuulu mitä.\n\nNyt sanoo Kustaava, hyvä jumala, mitä hän sanoo? Puhuu sotakoulusta!\n\nHannes vastasi: Kyllä minä olen sen verran ryssää oppinut.\n\nKustaava sanoo: Ensin, sanoo eversti, täytyy sinun vuoden olla\nkaartissa --\n\nKaartissa! --\n\n-- Ja kun sen vuoden olet siivosti palvellut, ettei mitään muistuttamista\nole, ja kaartin herrat upseerit ja korkea päällystö kuin myös\nalipäällikkökunta --\n\nHyvä jumala, niin mitä sitten?\n\n-- Ovat sinuun tyytyväiset ja sinä opit sotakurin säännöt, niin he\nkomentavat sinut Ryssänmaalle junkkarikouluun.\n\nJunkkarikouluun! Mitä se on -- junkkarikouluun? Ja Ryssänmaalle!\n\nHannes sanoo: On Suomessakin sotakoulu -- Haminassa on kadettikoulu.\n\nKustaava sanoo: -- Hannes on hyvä ja kuuntelee vaan eikä puhu mitään.\nSuomessa on sotakoulu, sanoi everstikin, mutta ei sinne ketä tahansa\noteta; parempain ihmisten lapsia sinne otetaan eikä semmoisia, joita on\ntoisesta koulusta erotettu ja jotka tappelevat.\n\nNyt olivat kauan aikaa ääneti kumpikin.\n\nSitten sanoo Kustaava:\n\n-- Hannes ei saa vihotella.\n\nKaiketi Hannes kiristeli yhteen hampaitansa, ehkä itkikin, koska\nKustaava näin sanoi. Voi, hyvä jumala!\n\nTaas Kustaava puhuu:\n\n-- Kolmen vuoden kuluttua, sanoo eversti, pääset vänrikiksi.\n\n-- Ai, ai, ai, ai -- rupesi Kerttu itkien huutamaan, ja sekä Kustaava että\nHannes tulivat katsomaan mikä hänen oli.\n\nKerttu ulvoi ikkunarahilla.\n\n-- Kun poltin sormeni, selitti hän heidän kysymyksiinsä.\n\n-- Eihän täällä valkeatakaan ole, ihmetteli Hannes.\n\n-- Näytä tänne sormes, sanoi Kustaava.\n\nMutta Kerttu työnteli itsensä kyynärpäillään irti heidän käsistään ja\nmeni rappusille ja itki koko päivän, pimeään iltaan asti.\n\nKuitenkaan ei olisi Kertun pitänyt vielä itkeä, vaan itkeä vasta vuoden\nperästä. Sillä eihän Hannes vielä Suomesta lähtenyt, vaan läksi Suomesta\nvasta vuoden perästä. Unohtaa lintukin surunsa, kun syksyyn on vielä\npitkälti ja aurinko joka aamu aina uudestaan nousee metsäin takaa; miksi\nei olisi Kerttu unohtanut, kun hän vuoden mittaan joka päivä näki\nHanneksen.\n\nOlivat kaikki hämmästyneet Hanneksen komeutta, kun hän ensi kertaa\nKeisarillisen kaartin kolmannen Suomen tarkk'ampuja-pataljoonan I\nkomppanian ensimäisen plutonan miehenä, pitkässä harmaassa sinellissä,\npajunetti vyöllä, siniset olkalaput helottavina, napit kiiltävinä,\nkokardilakki vähän kallellaan ilmestyi ihmisten eteen. Hänet nähtyään ei\nkukaan olisi enää tahtonut nähdä häntä muuna kuin sotilaana. Oli kuin\nluotu siksi. Sitä varten hänen kokonsa, sitä varten hänen rehellisesti\nräpyttelevät silmänsä, sitä varten hänen jäykkä niskansa ja suora\nryhtinsä, sitä varten hänen voimansa. Se kaikki mikä oli hänelle\nsivilinä ollut kompastukseksi, se nyt kaartissa näytti nostavan hänet\nkunniaan ja arvoon.\n\nHämmästyivät ja ihastuivat kaikki.\n\nYksin vaarikin kallisti päätänsä toiselle puolelle Hannesta\nkatsellessaan.\n\nKustaavankin totisissa kasvoissa käväsi hymähdys vuosimäärien takaa,\nsillä ei kukaan muistanut hänen sitä ennen hymyilleen.\n\nJa Franssilta pääsi hieno, kateellinen älähdys. Hän oli aikoinaan\nvaivoin saanut Kustaavan myöntymään kouluuttamisasiaan. Nyt oli hänen\noma Hinkkinsä ties millä merillä, mutta Kustaavan Hannesta odotteli\njunkkarikoulu, sapelit ja kilisevät kannukset.\n\nMinä myös! ajatteli Frans. Ainakin toinen pojistani, se rotevampi,\nmenköön kaartiin. Jos Kustaavan poika kelpaa junkkarikouluun, niin\nmiksei minunkin. Tästä Franssin aatteesta ei tullut kuitenkaan sillä\nkertaa vielä mitään, sillä kun hän vei molemmat poikansa tarjolle,\nvaadittiin mainetodistuksia, ja ne nähtyä luvattiin ottaa vasta poikien\ntäysi-ikäisiksi tultua, jos papinkirjoissa ei silloin enää mitään mustaa\nollut. Ja niin pojat jäivät toistaiseksi edelleen isänsä\najurinrengeiksi.\n\nSen vuoden piti Hannes Kertulle koulua niinkuin ennenkin, milloin kotona\nkävi, erittäin Napoleonin sotahistoriaan pääpainoa pannen. Oikasi hän\nsentään laskuvirheetkin ja kovisti ankarasti, kun Kerttu alkoi lauseen\npienellä kirjaimella, mutta kirjotti ja-sanan isolla J:llä.\n\nVaikeinta ei Kertusta kuitenkaan olleet isot eikä pienet j:t, ei laskut\neikä Napoleonin vasemmat ja oikeat sivustat, vaan Hanneksen yhä\nankarampien käyttäytymisvaatimusten noudattaminen.\n\nKerttu ei mitenkään osannut olla hänen mieleensä eikä voinut päästä\nperille hänen vaatimustensa johtolangasta.\n\nErään kerran sanoi Hannes: Kun me tänään tultiin ampumaharjotuksista,\nnäin minä tulliportin luona nelijalkaisen. Minä kysyin mikä se on. Muut\nsotamiehet sanoivat: se on lehmä. Tietääkö Kerttu minkä vuoksi minä\nheiltä kysyin.\n\nKerttu ei tiennyt.\n\nSenvuoksi, että Kerttu kävelee juuri niinkuin se nelijalkainen. Saako\nkävellä katsomatta eteensä ja astua minne tahansa?\n\nKerttu katsoi jalkoihinsa ja -- varmaan hän oli astunut johonkin\npuolikuivaan lätäkköön, sillä ison ja keskivarpaan välissä oli\nsavipötky. Kerttu ymmärsi nyt Hanneksen tahtovan, että hän kävisi\nkengissä. Mutta kun hän sitten ilmestyi niissä narisevissa\nlainakengissä, suuttui Hannes.\n\nYhtä paljon saattoi Hannes suuttua, kun Kerttu ilmestyi äitinsä\nvanhoissa kengissä ja ne lotkahtelivat jalassa.\n\nVielä vaikeampi oli arvata Hanneksen vaatimuksia päähineiden suhteen.\nHän ei kärsinyt, että Kerttu juoksi kadulle paljainpäin. Mutta pääliina\nei ollut myöskään hänen mieleensä. Nyt syntyi kysymys: mikä siis oli\nHanneksen mielestä päähän pantava? Sillä kun Kerttu sai Franssin poikain\nkautta lahjaksi hienolta naiselta hatun, jossa oli oikein paperista\ntehtyjä kukkia, ja ilmestyi siinä, odottaen Hanneksen ihastuvan,\nraivostui Hannes niin että tahtoi ilmaan hypätä.\n\nVielä esimerkki: Jos Kerttu koetti -- Hanneksen vaatimuksia\narvaillen -- käyttää jotakin sanaa, jota säätyläiset käyttivät, saattoi se\nensi kerralla onnistua mainiosti. Hän huomasi selvästi, että Hannes\nsalavihkaa katsahti häneen ja tyytyväisesti hymyili. Mutta toisen kerran\ntaas -- vaikka Kerttu käytti juuri samaa sanaa, Hannes torui, heristi\nsormea ja ilmotti, ettei oppi ja sivistys ole mitään ihmisten\nmatkimista, sekä otti esille sen kauhean ikävän vieraskielisen kirjan,\njosta vaivaloisesti parin tunnin aikana käänsi Kertulle vanhoja\nviisauden lausuntoja, kuten:\n\n§ 1. Älä naura kauan, ei usein eikä liian kovasti.\n\n§ 2. Ole useammin ääneti, tai sano ainoastaan mikä on tarpeellista, ja\nvähillä sanoilla.\n\n§ 3. Ihmisen hienous tulee hyveistä eikä syntymästä.\n\n§ 4. Kun Antistheneelta kysyttiin, mikä oppi on tärkein, hän vastasi:\nolla oppimatta turhia.\n\n§ 5. Älä puhu ihmisistä milloinkaan pahaa, älä naura heitä äläkä vertaa\nheitä toisiinsa.\n\nJa niin edespäin.\n\nKesäkuuman tultua matkusti kaarti leiriin Venäjälle ja Hannes vietiin\nmukana. Tämä oli Kertulle vastaisen pitkän eron esimakua.\n\nMutta Kerttu käytti aikaa hyväkseen.\n\nYksikseen jäätyäänkin hän lakkaamatta tutki käyttäytymissääntöjä, joista\nnyt kerran koko hänen vastainen onnensa ja elämänsä näytti riippuvan.\n\nKaikista Hanneksen opetuksista, suuttumisista ja leppymisistä oli\nKertulle jäänyt varmimmaksi tulokseksi se tieto, että Hannes ei kärsinyt\nKertun matkivan muita ihmisiä. Siitä tahtoi Kerttu nyt tehdäkin\nitsellensä periaatteen, ja pienellä nyrkillänsä lyöden otsaan koetti\ntakoa sitä opetusta päähänsä. Mutta juuri tämäpä Hanneksen vaatimus se\ntekikin kaikki niin vaikeaksi. Sillä kuinka saattoi ilman mallia tietää\nmillaisena pitää olla! Ja sitäpaitsi Kerttu suuresti epäili, että\nHanneksella itsellään oli jokin salainen malli, jonka mukaan hän\narvosteli ihmisten käyttäytymistä. Jo kauan aikaa oli Kerttu epäillyt,\nettä everstin perhe, josta Hannes ei Kertun kanssa koskaan puhunut,\nkoska piti häntä siihen liian ymmärtämättömänä, oli juuri se Kertulta\nsalattu \"kaikkein pyhin\", josta Hannes ammensi tietonsa ja vaatimuksensa\nmitä käyttäytymiseen tulee. Nyt oli everstillä paitsi poikia myöskin\nneitejä. Ja Kerttu sentähden pani ensimäiseksi tarkotusperäksensä päästä\nnäitä neitejä näkemään ja niistä jotain mallia itsellensä ottamaan. Ei\ntietysti hän toivonut koskaan voivansa laittaa itseänsä niin hienoksi\nkuin kuvaili everstin neitien olevan, mutta ehkä hän jotain sinnepäin\nvoisi saavuttaa -- tai ainakin päästä edes ymmärtämään mikä se oikeastaan\nHannesta ihmisissä miellytti.\n\nEikä kestänyt kauan ennenkuin Kerttu pääsi jo niin pitkälle tässä\ntarkotuksessaan, että tutustui everstin palvelijain kanssa. Köksä lupasi\nhänen istua odottamassa sattuisiko joku neideistä tulemaan kyökkiin,\nettä Kerttu olisi saanut niitä nähdä. Mutta odottamisesta ei ollut apua.\nKöksä kyllä kertoi herrasväestä kaikellaista ja sai Kertun\nuteliaisuudesta melkein pakahtumaan, mutta elävää mallia ei Kerttu vaan\nsaanut nähdä. Kerran kävi everstinna. Katsahti vähän oudoksuen Kerttuun\nja meni, jonka jälkeen palvelija sanoi: nousisit ylös, kun herrasväkeä\ntulee. Kerttu punastui, mutta pani visusti mieleensä tämän ensimäisen\nkäyttäytymis-säännön. Ajatella, että Hannes tulee kerran upseerina\nsisälle ja Kerttu ei edes ymmärrä nousta ylös!\n\nVasta talven jälkeen, kun ensimäinen laiva oli jo vienyt Hanneksen meren\nyli Rääveliin, ja Kerttu, itkettyänsä kyllältä, tuli köksänsä luo\nlohdutuksille, onnistui hänen saada nähdä molemmat everstin neitoset.\nSisäpiika tuli kyökkiin ja, tietäen hänkin Kertun asian, sanoi: nyt\njuuri lähtevät neidit kävelylle. Eikä hänen tarvinnut sanoa\ntoistamiseen, sillä Kerttu juoksi vikkelästi kadulle. Samassa neidit\ntulivat katuovesta ulos.\n\nKertun hämmästys oli suuri. Sata kertaa fiinimpiä hän näki joka päivä\nkaduilla. Nämä olivat niin yksinkertaisia, että oikein häntä nauratti.\nHän rupesi kulkemaan heidän jälessänsä ja tarkasteli tyystin kaikki\npaikat heidän puvuissansa. Päässä niillä oli vaan mustavillainen,\nhienokiharainen karvalakki ja kaulassa samallainen korkea kaulus, ja\nkaikki muukin oli tosin hyvin puhdasta ja istuvaa, ehkä myös kallista,\nmutta semmoista, jota Kertun ei ollut suinkaan mahdoton ajatella kerran\nsaavuttavansa.\n\nMitä kauemmin hän kuitenkin kulki heidän jälessänsä sitä uteliaammin hän\nalkoi tarkastella heitä. Jotakin oli heidän liikkeissänsä,\naskeleissansa, pään käänteissä, joka väkisin kiinnitti heihin, --\nkiinnittämistään kiinnitti. Ja Kerttu seurasi heitä lakkaamatta\nja tuli hyvin lähelle heidän taaksensa. Nyt hän näki että heidän ihonsa\noli hyvin hieno. Toisella heistä kurkotti nahkakauluksen alta hienon\nhieno ryyshivaatteen reuna, ja vaikka niskatukan irtautuneet haivenet\nsitä hieroivat oli se kuitenkin aivan puhdas, samoin myös niska. Tätä\nkatseli ja ajatteli Kerttu senvuoksi, että muisti Hanneksen kerran\nsanoneen: mistä se tulee, että muutamilla ihmisillä on niin hieno\niho,... ja kysyi oliko Kerttu niskaansa pessyt... Mutta vielä\nviehättävämpää oli Kertusta katsella heidän poskiansa, kun he käänsivät\npäänsä kohti toisiaan ja nauraen puhuivat keskenään. Kaikki oli yhtä\npuhdasta ja hienoa. Ja silmäin seudut ja ohimo erittäinkin vetivät\npuoleensa.\n\nErään suuren puodinikkunan eteen he pysähtyivät ja rupesivat katsomaan\nsiihen näytteille pantuja kuvia.\n\nNyt oli Kertun tahtomattaankin kulkeminen heidän ohitsensa ja silloin\nhän kuuli heidän puhuvan keskenään suomea. Hänen täytyi oikein\nsäpsähtää, niin kummalliselta se tuntui. Sillä ei hän ollut vielä ikinä\nkuullut parempain ihmisten puhuvan suomea, vaan suomea puhuivat\nainoastaan huonompi väki, semmoiset kuin Kerttu ja muut siellä\nPunavuoren kaduilla, kaikellaiset paljasjalkaiset. Kerttu ei ensi\nkerralla uskonutkaan korviansa, vaan meni vielä toistamiseen heidän\nohitsensa. Suomea he puhuivat, -- ja millaista suomea! Niin kauniisti he\npuhuivat, ettei hän uskaltanut ajatella sitä todella hänen omaksi\nsuomeksensa. Samaa, juuri samaa se oli sittenkin -- ihan tutut\nsanat -- noin, noin juuri mekin sanotaan. Ja kuitenkin oli aivan kuin\neivät ihmiset olisi puhuneet, vaan enkelit soittaneet harpuilla Kertun\nkieltä.\n\nEipä ihme, eipä todellakaan ihme, että Hannes oli heihin niin kiintynyt,\nkoskapa Kerttukin oli jo suoraan rakastunut heihin -- poismenneen\nHanneksen asemesta oli rakastunut heihin! Ei olisi malttanut enää jättää\nheitä ollenkaan näkyvistä. Ties milloin niitä enää saa nähdä, ja niin\ntulee kaikki kolkoksi ja pimeäksi: ei ole Hannesta eikä ole heitä.\n\nJa Kerttu seurasi heitä koko heidän kävelynsä ajan, milloin kauempaa\nmilloin lähempää. Mutta kun he jo kulkivat kotikatua poispäin\nkeskikaupungilta, kulki Kerttu hyvin lähellä ja ajatteli pysäyttää ja\nsanoa: Kunpa ottaisitte minut mukaanne kadulta! Minä tulisin teidän\npalvelijaksenne, minä palvelisin teitä aamusta iltaan, kunpa ottaisitte\nminut! Minä pesisin laattiat, minä pyyhkisin pölyä teidän tieltänne,\netteivät teidän valkoiset kätenne milloinkaan tahraantuisi, minä\nlämmittäisin teidän huoneenne, minä laittaisin vuoteenne, minä harjaisin\npäällysvaatteenne ja pesisin alusvaatteenne, minä riisuisin teidän\nkenkänne ja minä jälleen ne pauloittaisin, aamusta varhain ja iltaan\nmyöhään minä teitä palvelisin, enkä itselleni mitään pyytäisi, kunpa\nottaisitte minut ja minä näkisin ja oppisin -- ja kelpaisin hänelle.\n\nMutta eihän Kertulla ollut mitään valmiita sanoja siihen mitä hän\najatteli ja tunsi. Hän olisi voinut vaan kömpelösti pysäyttää hihasta ja\nsanoa: seisahtukaa, ja kun he olisivat seisahtuneet, sanoa päivää ja\nkysyä palveluspaikkaa. Johon he olisivat nauraneet ja sanoneet: kyllä\nmeillä on palvelijoita ennestäänkin.\n\nNyt he jo työnsivät auki asuntonsa raskaan katuoven. Kolisten, ulvahtaen\nkohosi toisella puolella ovipaino ja neitien mentyä sisälle ovi vetäysi\njymähtäen kiinni.\n\nSuuri suru vallotti Kertun sydämmen, paljon suurempi suru kuin se, joka\nhäntä oli polttanut silloin kuin Hannes meni laivaan ja laiva erkani\nlaiturista merelle. Sillä silloin hän vielä toivoi kerran kelpaavansa\nHannekselle, mutta nyt, nähtyänsä ja kuultuansa everstin neitejä, ei hän\ntoivonut enää mitään.\n\n\n\n\n7.\n\n\nNiinä viitenä vuonna, joina Hannes viipyi Venäjällä sotakoulussa,\nKustaava teki jättiläisponnistuksia voidakseen pyykinpesulla ylläpitää\npoikaansa. Minkä hän päivin pesi, kuivasi tai mankelissa käytti, sen hän\nyöllä silitteli. Lisäksi oppi vielä kiillottamisen salaisuuden, ja\nKertun toimelias äiti hankki hänelle töitä kaartin hienoimmilta\nperheiltä.\n\nMyöskin Frans, joka edelleen vietti ilotonta elämäänsä ja yhä useammin\naukoili kaappinsa konjakkipulloa, tarjosi Kustaavalle apuansa. Frans oli\naina ollut enemmän huvitettu sisarensa kohtalosta kuin omastaan. Ja nyt\nkun hänen kaartissa palvelevien poikiensa pääsemisestä junkkarikouluun\nei voinut olla kysymystäkään -- sillä ne istuivat arestissa yhtä usein\nkuin olivat vapaina -- jätti hän heidät herran nimeen, tunnusti kerran\nkaikkiaan Kustaavan menneen hänestä edelle ja antautui täydellä innolla\ntämän asioihin.\n\nHuomattuaan miten Kustaava raataa, miten se käsien ankarassa\nkolotuksessa kärsii saamatta niiltä edes unenkaan lepoa, pääsi Frans nyt\ntilaisuuteen soutaa aina valmiina olleen veneensä vihdoinkin esille.\nTällä kertaa hän kuitenkin suoritti asian mitä suurimmalla\nvarovaisuudella, souti kautta rantain, niin ettei kokka ollut koskaan\nsuoraan Kustaavaan päin kääntyneenä. Eräänä päivänä hän aivankuin\nsatunnaisena mieleenjuolahduksena esitti, että Kustaava rupeisi myymään\neräänlaista tupakkia, jonka valmistelun ja muun käsittelyn hän kyllä\nlupasi opettaa, samoin kuin myös hankkia polisin varalta valmistukseen\nja myyntiin tarpeelliset oikeudet. Tätä ehdotustaan Frans alkoi nyt\nlakkaamatta uudistella luvaten vihdoin myynnistäkin pitää huolta, kunhan\nKustaava vaan ottaisi valmistaakseen. Ja niinpä, kun hän kymmenennen\nkerran otti asian puheeksi, huokasi töihinsä tuskaantunut Kustaava\nsyvään ja huoaistessaan antoi suostumuksensa.\n\nNyt Frans vilkastui. Hänen alituisesta kaappiryypyistään tihkuisesti\nkimaltelevat silmänsä kirkastuivat ja kaikkiin liikkeihin tuli vanha\neloisuus. Asian käytännöllinen järjestäminen oli hänelle aivan\nvähäpätöinen homma. Pian oli Kustaavalla tarpeelliset kojeet ja vehkeet.\nTupakka osottautui heti niin merkillisen halutuksi tavaraksi, että\nKustaava sai ainakin puolet entisestä pitkästä työajastaan käyttää tähän\nkäsiä lepuuttavaan ja samalla monin verroin tuottavampaan työhön.\n\nKun asia oli nyt alulla, tunsi Frans kuitenkin ottaneensa vasta\nensimäisen askeleen voittoon päin. Mutta hän jatkoi väsymättä.\n\nFrans oli aivan viime vuosina rikastunut tavattomasti, vieläpä itse\nsiitä melkein tietämättä; ainakaan ei ollut tikkua ristiin pannut tämän\nrikastumisensa vuoksi. Kaupunki oli vaan ruvennut Franssille aivan\ntuntemattomista syistä huikeasti kasvamaan. Sanottiin norjalaisten\ninsinöörien tulleen maahan ostamaan talollisilta tukkipuita ja maksavan\nniistä ennen kuulumattomia hintoja, niin että jolla metsää oli, hän\nrikastui kohta. Mutta niitä asioita ei Frans ymmärtänyt. Hän näki vaan,\nettä rahaa alkoi tulla kuin syytämällä kaupunkiin. Ihmiset väljensivät\nkukkaroitaan, toiset eivät päässeet rahoistaan heittelemälläkään, kassat\ntäyttyivät, pankit paisuivat, tehtaat tupruttelivat savujaan, junat\nvihelsivät, laivat puhalsivat. Mutta kaikista tulliporteista tulvi\ntulvimalla maattomaksi ja metsättömäksi jäänyttä kansaa raha-ansiolle.\nJa kun kerran tulivat, eivät koskaan enää lähteneet. Niinpä kasvoi\nkaupungin väkiluku Franssin aikana 20 tuhannesta lähes 100 tuhanteen.\nMutta Franssin rikkaus tuli ilmi näin: Hän rupesi panttaamaan vanhaa\ntaloansa saadakseen lainan, jolla aikoi ostaa sen talon, missä Kustaava\nasui. Kun hän rupesi rahapaikoista rahaa tiedustamaan luvattiin hänelle\nlainaa kolmas osa talon arvioidusta arvosta, mutta sen johdosta\ntapahtuneen arvion mukaan teki tämä kolmas osa kolme kertaa suuremman\nsumman kuin minkä Frans oli alkujaan talostaan vaarin rahoja maksanut.\nNäin huomasi Frans olevansa tonttien huikean hinnannousun vuoksi lähes\nkymmenen kertaa rikkaampi kuin oli itse luullutkaan. Ajaa huristella\nöisin jonkun vuoden pitkin katuja, ryypiskellä, nautiskella, sitten\nmitään tekemättä maata selällänsä ja herätä sadantuhannen omistajana!\nTaikalinna, satujen ihmemaa oli hänelle tämä kultainen kaupunki\nehtymättömine rikkaudenlähteineen.\n\nSemmoisesta pikkuasiasta kuin Kustaavan pienen talorähjän ostamisesta ei\nhänen asioissaan siis kannattanut puhuakaan. Sitä taloa ei oltu koskaan\narvioitu ja hän sai sen halvasta. Itse hän jäi vaarin ja poikien kanssa\nsentään asumaan vanhaan taloon siirtäen ainoastaan viini- ja\nportterikaupan uuteen.\n\nTämä tuli kaikki jotensakin Kustaavan tietämättä. Frans selitti hänelle\nsyyksi puodin siirtoon sen, että tämä paikka oli viinikaupalle paljon\nedukkaampaa kuin entinen, koska sekä vastapäätä että aivan lähellä\nkummallakin puolen oli taloja, joihin meni lujasti viiniä ja portteria\nkaikkina vuorokauden aikoina. Tämän hän oli näin tunnustavinaan\nKustaavalle, mutta muuten, pelosta, ettei Kustaava vaan alkaisi mitään\nsuunnitelmia hänen puoleltaan epäillä, oli kokonaisen vuoden ajan ihan\nhiljaa, ainoastaan kaikin tavoin yritteli Kustaavan viihtymistä edistää\nja ennakolta arvata hänen vähimpiäkin toiveitaan mitä mukavuuksiin\ntulee. Vasta vuoden perästä ja muuttoajan onnellisesti mentyä ohitse hän\ntaas souti veneensä esille:\n\nKustaavan sairastellessa lähes kuukauden päivät niin kovaa\nluunkolotusta, ettei päässyt makuulta eikä voinut mitään ansaita,\nehdotti Frans, että sisar nyt ottaisi haltuunsa hänen viinikauppansa,\njossa tapauksessa he vaikka tasaisivat voiton keskenään ja Kustaava\nvoisi silloin varmaan jättää kokonaan sikseen ei ainoastaan pyykinpesun\nvaan silityksenkin ja saada käsivartensa jälleen terveiksi. Nämä syyt\neivät vielä olisi saaneet Kustaavaa suostumaan Franssin ehdotukseen.\nMutta Frans rupesi yhä suuremmalla ponnella todistelemaan, kuinka\nvaikeissa oloissa Hannes oli saadessaan kärsiä toveriensa rinnalla\nköyhyyden häpeää. Sellainen ei sovi upseeriksi aikovalle, sanoi Frans;\nsillä upseeri on korkean esivallan palvelija; suutari pysyköön\nlestissänsä, voivat Hannekselle sanoa, ja ehkä sellaisesta\nkitsastelemisesta hänen majesteettinsakin saattaa suuttua. Ajattelepas\nsitä, Kustaava kulta!\n\nTämmöinen puhe vaikutti Kustaavaan, sillä hän myönsi veljensä olevan\noikeassa. Eikä Franssin tarvinnut kuin pari kertaa terästellä näitä\nsamoja sanojaan, niin Kustaava taas raskaasti huokasi ja huokaistessaan\nsuostui viini- ja portteripuotiin.\n\nFrans sai aivankuin uutta elämisen intoa. Raskas paino, jolla hänen\nsisarensa mykkä tuomitseminen oli toistakymmentä vuotta alinomaa häntä\npainanut, ja joka oli saattanut hänet ikäviinsä väkeviä maistelemaan,\nhelpponi nyt tuntuvasti. Sillä mitään muuta omaatuntoa kuin tämän\nsisarensa mielipide ei Franssilla ollut. Mutta haave, että Kustaava\nkerran suostuu alkamaan rikastumista samalla tavalla kuin hän itsekin\noli alkanut, oli sentähden hänen mielessään valoisimpana,\nvapauttavimpana tulevaisuuden toiveena. Hei vaan! Jos kerran niin\nkävisi, saisi hän sellaista tarmoa, että pääseminen kivimuurien\nomistajaksi ja vaikkapa pääkaupungin kaikkein rikkaimmaksi mieheksi\nolisi hänelle pelkkää leikintekoa. Maailman me sinun kanssasi\nvalloittaisimme, Kustaava kulta!\n\nFranssin laskut, mitä viini- ja portterikauppaan tuli, näyttäytyivät\ntäsmälleen oikeiksi. Menekki oli uudessa paikassa lähes kolminkertainen.\nJa kun hän sai aikaan vielä sen, että sisar otti talon puotineen\nvuokralle, nousivat Kustaavankin tulot kohta niin suuriksi, että saattoi\nlähettää Hanneksellensa toista sataa markkaa kuukausittain.\n\nSaatuaan näin sisarensa sidotuksi viini- ja portteriliikkeeseen Frans\nryhtyi tekojensa kauniiseen viimeistelyyn.\n\nHanneksen tulevaisuuteen vetoaminen oli näin osottautunut siksi\npettämättömäksi sillaksi, jota myöten Kustaavan sai astumaan kaikkien\nentisten epäilyksiensä ylitse.\n\nPunaseen nokkaansa nuuskaa töhertäen Frans nyt rupesi sanomaan:\n\n-- Kuuleppas Kustaava kulta, oletko sinä nähnyt minkään upseerin keskellä\npäivää kulkevan näillä meidän kaduillamme?\n\nKustaava vastasi:\n\n-- En ole kyllä nähnyt.\n\nFrans aivasti ja sanoi: Et ole nähnyt, sillä upseerinpuku on arka\nkunniasta ja ainoastaan hienoimmat kadut ovat heille kyllin hienoja.\n\nHetken vaiti oltuaan ja annettuaan Kustaavan rauhassa sulattaa näitä\nviisauden sanoja Frans jatkoi:\n\n-- Mutta Hannes -- jos hän joskus tahtoisi tulla vanhaa kotiansa katsomaan,\nsaisi kai niellä häpeän.\n\nTaas antoi Frans Kustaavalle sulattamisaikaa ja nyt vielä pitemmän.\nNähtyään että Kustaava jo alkaa olla tästä uutisesta hämillään ja\nliikuttelee huuliansa Frans sanoi: Noh', mitä me voimme kadullemme, se\non sen näköinen kuin on, mutta voisimme ainakin laittaa tämän oman\nhökkelimme vähän parempaan kuntoon, ettei hän ainakaan tänne sisälle\nastuessaan häpeää tuntisi.\n\nKustaava hämmentyi kokonaan. Hän ei ollut tätä asiaa tullut koskaan\nvielä ajatelleeksikaan. Nyt kun Frans sen sanoi, tuntui hänestä\nitsestäänkin aivan mahdottomalta, että Hannes upseerina ollen istuisi\nnäille mustuneen keittiön penkeille ja söisi yhdessä heidän kanssaan\nheidän ruokakupeistaan kattamattomalta pöydältä. Uusi ajatus tuli niin\näkkiä, että Kustaava peräti hätääntyi.\n\n-- Sinunhan tämä talo nyt on, kun olet sen minulta vuokrannut, mutta\nkyllähän minä sinua autan tässäkin asiassa, jos vaan tahdot, sanoi\nFrans -- ja jos vaan enää ehdimme, ärsytteli Frans edelleen. -- Syksyllä\npitäisi hänen jo olla upseerina ja silloin hän varmaan tulee käymään.\n\nKustaava tarttui kuin tarttuikin Franssin avuntarjoukseen. Mutta ei hän\nsentään sellaista siitä tulevan aavistanut kuin mikä tuli.\n\nEräänä aamuna varhain hän heräsi omituiseen yksitoikkoiseen kivien\nkilahtelemiseen ja kun hän katsoi ulos oli siellä kolme kuorma-ajuria,\njotka laittoivat tiilikiviä neliskulmaisiin läjiin hänen pihallensa.\n\nMitä tästä nyt tulee? ajatteli Kustaava. Mutta hänen ihmetyksensä kohosi\nkorkeimmilleen, kun pihalle rupesi tulemaan hirsiä, lankkuja, lautoja ja\nniin suuriin läjiin, että koko piha täyttyi, jokainen nurkka ja sopukka.\nViimein tuli Frans ja esitti, että Kustaavan olisi paras muuttaa\njoksikin aikaa hänen kortteeriinsa niiden \"pienten korjausten vuoksi\",\nsanoi hän, joita talossa tulisi tehtäväksi.\n\nKustaava ei pitänyt kiirettä.\n\nMutta jo taas eräänä aamuna hän sai hypätä vuoteeltaan säikähdykseen,\nkun koko talon vesikatto suurella pauhinalla romahti alas pihalle.\nSitten alkoivat vuorilaudat lentää irti seinistä, ovet irtaantuivat\nsaranoistaan ja kannettiin syrjään, ikkunat reväistiin säpeistään, uunit\nkolisteltiin alas ja hävitys lähestyi Kustaavan huonetta niin nopeasti,\nettä kiireimmän kautta hän sai korjata vaatteensa ja kamsunsa ja paeta\nFranssin luo. Franssin \"pienet korjaukset\" päättyivät siihen, että koko\nvanha rakennus purettiin maan tasalle ja aivan uusi rakennus nousi kuin\nloihdittuna sijalle. Alakerta oli siinä tiilestä. Siihen tuli huoneisto\nviini- ja portteripuotia varten ja toiselle puolelle holvattua\npihakäytävää huoneisto Kustaavaa varten. Yläkerta taas laitettiin\njotensakin samalla tavalla kuin Franssin talossa. Huoneet verhottiin\nvaloisilla seinäpapereilla, kaakeli-uuneihin pantiin siroja koristuksia,\nsuuret, isoruutuiset ikkunat katsoivat kadulle päin. Frans selitti\nKustaavalle, että jos niin kävisi ettei Hannes saisikaan upseerin\npaikkaa kaartissa, niin kyllä tämä yläkerta kelpaisi sitten muillekin\nhienoille ihmisille vuokrata; ja kun Kustaava tämän johdosta katsahti\nhäneen vähän pitkään, lisäsi: no, no, eipä siltä, tietysti Hanneksesta\ntulee kaartin luutnantti. Tällainen asunto, sanoi hän, on sittenkin\nvielä kaikista huonoin, mihin kaartin upseeri voi asettua asumaan, ja\nhän piti välttämättömänä että huonekaluston suhteen kaikki jätettäisiin\nhänen, Franssin, huostaan. \"Kyllä minä olen ennenkin osannut huoneita\nsisustaa\", sanoi hän.\n\nMitä enemmän Frans näin hommasi, sitä paremmin Kustaava alkoi myöntää,\nkuinka tuiki välttämätöntä tämä oli, kuinka kehnossa tilassa hänen\nasiansa todella olisivat Hanneksen tultua olleet, ellei Frans olisi\najoissa puuhiin ryhtynyt.\n\nNäin Frans tuli vihdoin täydelliseksi isännäksi kaikkiin Kustaavan\nasioihin ja hän nautti elämästä täysin siemauksin, aivan suunnattomia\ntulevaisuuden tuumia päässänsä pyöritellen.\n\nHannes ei tullut kuitenkaan vielä syksyllä, mutta tasan viiden vuoden\nkuluttua siitä kuin hän oli lähtenyt Suomesta, toukokuussa, siihen\naikaan kuin tuiman, paljolumisen talven perästä lauhkea kesäilma äkkiä\nlaskeutui maahan ja herätti elämän.\n\nKustaava varhain aamusilla rupesi irrottamaan yläkerran sisäpuolisia\ntalvi-ikkunoita. Silloin hän näki postiljoonin tulevan kirje kädessä\npihalle. Tuli ylös, ojensi kirjeen hänelle ja meni.\n\nKustaava otti kirjeen ja pani viereensä penkille, jolla seisoi ikkunoita\naukomassa. Hän ei osannut lukea. Veri lensi hänen kasvoihinsa ilosta ja\nuteliaisuudesta, sillä että kirje oli Hannekselta, sitä ei hän\nhetkeäkään epäillyt. Nyt kun vaan Kerttu tulisi iltapäivällä ja lukisi\nhänelle mitä siinä seisoo.\n\nKustaava rupesi muka jälleen ikkunoita irrottamaan, mutta katse lensi\ntavan takaa rahille silloinkin kuin käsien olisi pitänyt olla\nojennettuina ylös ja silmäin tarkata ikkunain rakoja, joista pumpulit\ntippuivat. Ei, ei hän voinut jatkaa työtänsä ennenkuin oli ainakin vähän\naikaa istunut kirje käsissä. Ja hän istui rahille ja silitteli kirjettä\nsylissään. Siinä, siinä nyt oli kaikki mitä varten hänen sydämmensä\ntykki, vastaukset vuosien kysymyksiin ja kaipauksiin: missä sinä olet?\nmitä ne tekevät sinulle? ajatteletko äitiäsi? tuomitsetko häntä, kun hän\non sinut viskannut vieraalle maalle vieraitten ihmisten pideltäväksi?\n\nKustaava varovasti avasi peukalollaan kirjekuoren kulmaa, aukasi\nenemmän, kunnes kirje alkoi liikkua, vielä vähäsen repäsi kuoren paperia\nja kirje irtausi. Kun ei nyt vaan olisi tullut tehtyä mitään tyhmyyttä,\nhän ajatteli, -- mutta ei malttanut olla avaamatta kirjettä levälleen. Oli\nsiinä sivun verran rakasta töherrystä. Ja tuo on varmaan nimi; sellaisen\ntapaista Kustaava oli ennen nähnyt Hanneksen kouluvihkojen päällä.\n\nEttei sentään voinut tietää, vaikka piteli käsissään, -- vaikka oma poika\noli tuon ja tuon siihen piirrellyt! Kustaavalta putosi kirjotukselle\nmärkää, jonka hän säikähtäen pyyhki siitä pois. Oliko hän jotenkin muita\nmitättömämpi, huonompi, koska ei elämä ollut hänelle antanut mitä hän\nolisi nyt pitänyt omaa hengitystänsäkin tärkeämpänä, kykyä saamaan\ntietää mitä hänen oma poikansa, hänen synnyttämänsä, hänen imettämänsä,\nhänen kätkyessä heiluttamansa tässä hänen edessään, tässä hänen\nkäsissään hänelle puhui? Frans ja hänen poikansa ja monet lapsetkin\nlukivat, ja lukivat kuin lystiksensä, ei muun vuoksi kuin saadaksensa\ntietää sotauutisia ja muuta mitätöntä -- Herra Jumala ja taivaallinen isä!\njospa Hannes kirjottaakin lähtevänsä sotaan! lämähti nyt Kustaavan\nmieleen.\n\nHänen rupesi sydän pelosta niin sykkimään, että täytyi mennä kohta\ntapaamaan Kerttua kenraalin herrasväen luo, missä Kerttu palveli,\nvaikkei työaikana saanutkaan käydä palvelijain luona vieraisilla.\nIkkunat jäivät auki läpättämään.\n\nOnneksi olivat herrasväki vielä makuulla, kun Kustaava tuli Kertun luo.\nToinen palvelija oli mennyt torille ja Kerttu sentähden hoiti tämänkin\ntehtäviä; seisten hellan luona hän paraillaan odotteli kahvin\nkiehautumista.\n\n-- Nyt en minä jouda, täti kulta, sanoi Kerttu.\n\nEttei Kerttu säikähtäisi hirmuista uutista, sanoi Kustaava hänelle\nkohta:\n\nNäin kauheata unta... Hannes vietiin sotaan...\n\nKerttu rupesi nauramaan:\n\n-- Mihin sotaan?\n\n-- Turkin sotaan, sanoi Kustaava.\n\n-- Voi täti kulta, Turkin sota on jo päättynyt, luuletteko etten minä ole\nsitä asiaa seurannut.\n\nKustaavan vierähti kuin kivi sydämmeltä.\n\n-- Minulla olisi tässä kirje, sanoi hän asettuen Kertun paikalle hellan\nviereen, jossa kahvin höyry pannun kantta jo koholle puskutteli.\n\nKerttu lensi hehkuvan punaseksi; otti nopeasti kirjeen ja\nsilmänräpäyksen siihen katsottuansa kävi Kustaavan kaulaan ja yhtaikaa\nsekä nauraen että itkien rupesi sanomaan: voi, voi, voi, voi! Sitten\nnauru voitti ja hän rupesi riemuissaan pyörittämään Kustaavaa ympäri.\n\n-- Hannes tulee! Hannes tulee!\n\nKustaavan piti istua, sillä jalat eivät kannattaneet seista näin suuren\nuutisen jälkeen. Kaikki meni sekasin hänen päässään. Viiden vuoden\nperästä äkkiä yhtenä päivänä kaikki on ratkaistu!\n\nMutta sekasin meni kaikki kyökissäkin. Kello pirisi sisällä. Kahvi\nkuohui ylitse. Kansi oli jäänyt Kustaavan käteen. Kerttu ennätti\nparaiksi pelastamaan pannun tulelta. Kahvitarjottimen kanssa Kerttu\njuoksi sisälle. Kun hän tuli pannua ja leipää hakemaan, oli Kustaava\nsaanut sen jo pyyhityksi, ja ennätti kysymään:\n\n-- Milloin?\n\nLeikellessään tulisessa kiireessä ranskanleipää Kerttu selitti yhtaikaa\nsekä ilosta vapisevana että kahvin kohtalosta närkästyneenä:\n\n-- Kolmen päivän perästä -- illalla -- iltajunassa Pietarista -- niin,\nniin! -- Ja nyykäyttäen päätä, säteilevänä ilosta ja punasena kiukusta\nmeni taas sisälle.\n\n\"Kolmen päivän perästä -- yö -- päivä -- yö -- päivä ja Hannes seisoo hänen\nedessänsä!\" ajatteli Kustaava itseksensä. Valtavasti löivät tällä\nhetkellä hänen sydämmensä tyyntyneen myrskyn mainingit.\n\nKerttu tuli silmät rypistyneinä taas kyökkiin.\n\n-- Teillähän se on! sanoi hän temmaisten kannen Kustaavan käsistä ja taas\nmeni.\n\nKunpa Kustaava nyt olisi saanut Kertun luoksensa tänä heidän elämänsä\nehkä onnellisimpana päivänä! Siellä ne kahvit vasta olisi keitetty! Ja\nhe olisivat istuneet ja puhuneet Hanneksesta kolme päivää ja kolme yötä.\nMutta Kerttu tuli ja sanoi:\n\n-- Nyt täti kulta, menkää, en jouda -- ja paha on vielä sekin, että illalla\njuuri kolmen päivän perästä täällä on vieraita enkä voi silloin tulla\nHannesta näkemään, mutta mitä siitä!\n\n-- Kuinka et sinä tulisi, johan Hannes pahastuisi!\n\nKerttu nosti silmäkulmansa ja alas katsoen sanoi:\n\n-- Vielä mitä, hän nyt siitä välittäisi! -- Mutta itse oli onnensa huipulla\nKustaavan sanoista.\n\nJa taas otti äkkiä Kustaavan kaulasta, retuutti, pyöritti häntä ja\nnauraen työnteli ovesta ulos.\n\nKolmantena päivänä alkoi Kustaavan luo alakertaan kokoontua naapureita\nja sukulaisia odottamaan Hanneksen ilmestymistä. Vaikka kirjeessä, jota\nmoneen kertaan luettiin, seisoi selvästi ja kahdessa eri paikassa: tulen\n_ilta_junassa ja ajan kohta kotiin, älköön kukaan tulko asemalle, minä\ntulen siis _illalla_, muistakaa --, niin siitä huolimatta vaari ilmestyi\njo aamulla. Frans oli hänelle sanonut: vaari menee nyt Kustaavan luo,\nsiellä on pidot. Ja tietämättä pitojen syytä oli vaari ajellut\nparranhaivenensa ja pitkän, korvain taa kiertyvän harmaansekaisen\ntukkansa vedellä kastellut ja harjalla silittänyt.\n\nYlleen oli saanut Franssilta lainaksi mustan syrtuutin, joka oli hänelle\nkovin väljä ja vähän lyhythihainen, sillä vaarilla oli kookkaan miehen\npitkät kädet. Tämä hihain lyhyys oli vaarille hankalaa sen puolesta kun\nhänen piti tavan takaa pyyhkiä silmiänsä, jotka olivat ruvenneet\nvuotamaan. Toiset sanoivat: niissä on tauti; toiset taas sanoivat: hän\nitkee. Niin sanoi etenkin Kerttu, sillä hän oli pannut merkille, että\nvaari rupeaa aina pyyhkimään silmiänsä, kun tulee puhe Hinkistä, joka\nviiteen vuoteen ei ollut antanut sanaakaan itsestään tietoa ja jota\nvaari oli alkanut pitää hukkuneena.\n\nNiistä kahdesta muusta Franssin pojasta, jotka kaartissa palvelivat, ei\nvaari suurtakaan lohdutusta saanut, vaikka kyllä heitäkin rakasti. Hän\noli kaikki kuppinsa ja vehkeensä piilottanut, sillä näistä pojista hän\nselvään näki, että niinkuin ne vääriä rahoja halusivatkin tehdä eivät he\nVeneh'ojasta ilmoisena ikänä mitään olisi ymmärtäneet.\n\nTänäpäivänä, vaikka Kustaavan luona ei kukaan Hinkistä mitään maininnut,\nrupesi vaari pyyhkimään silmiänsä heti kun oli sisälle tullut ja\nympärilleen katsahtanut. Sentähden Kustaava puolestaan ajatteli: tauti\nniissä silmissä on, sillä kukapa tämmöisenä riemupäivänä itkuun\nhyrähtäisi! Ilahuttaakseen vaaria Kustaava sanoi: varmasti hän\ntänäpäivänä tänne sisälle astuu.\n\n-- Jaa kuka? sanoi vaari.\n\n-- Hannes, Hannes.\n\n-- Paniko ne sen taas koulusta? kysyi ukko elpyen ja selviten\nkyyneleistään.\n\n-- Vai paniko koulusta! Upseerina hän tulee, _kapteenin_ he hänestä\ntekevät!\n\nTämän sanan sanottuaan Kustaava ei malttanut istua, vaan nousi\nseisaalleen, hengitys tahtoi ahdistaa kurkkua ja kädet vavahtelivat. Hän\noli voittamaisillaan. Pilkkanimestä oli hän tekemäisillään Hannekselle\nkunnianimen. Sanokaa koreasti häntä kapteeniksi kaikki!\n\nMutta vaari ei voinut näin suuria asioita heti ensikuulemalla käsittää.\nHänen piti kaikissa tapauksissa ensin saada ajatella omiansa, jonka\nvuoksi hänen silmäluomensa rupesivat painautumaan ikäänkuin uneen,\nkunnes aukenivat ja hän alkoi vanhan virtensä:\n\n-- Siihen aikaan koska minä Siperiasta Suomeen kävelin --\n\nMutta Kustaavalla oli nyt paljon muuta tekemistä ja ajattelemista eikä\nhän senvuoksi kuunnellut sanaakaan.\n\nJo aikasin saapui myöskin Frans.\n\nHän oli ottanut tapauksen täydellisen juhlan kannalta ja maistellut\npitkän päivän varoiksi kaapistansa niin vahvasti, että kasvot olivat\nturpean punaisina ja silmät tahmeina.\n\nOli tuonut mukanaan kaksi suurta, loistavanväristä öljypainokuvaa, jotka\nesittivät Heidän Majesteettejään Keisari Aleksanteri III:tta ja Hänen\nKorkeata Puolisoansa Keisarinnaa kruunauspuvuissa. Tästä keksinnöstään\nitse melkein kyyneliin asti liikutettuna Frans nyt ehdotteli kuvat\nripustettaviksi seinään niin, että ne heti näkyisivät ovesta sisään\nastuville ja panisivat tuntemaan, mikä suuri siunaus oli tätä matalaa\nmajaa kohdannut, se kun oli nyt Hanneksen kautta tullut ikäänkuin\nsuhteisiin valtakunnan korkeimpien huippujen kanssa. Ehkä oli tässä\nmajassa niitä, jotka olivat eläessään vääryyttä tehneet, ehkä niitäkin,\njotka olivat suoraan esivaltaa vastaan rikkoneet, nyt oli sentään kaikki\nsovitettu ja lainkuuliainen nöyryyden ja alamaisuuden henki oli tästedes\ntäällä vallalla. Kuvien seinään kiinnittäminen ja naulojen naputtaminen\nsuoritettiin äänettömällä juhlallisuudella. Ne muut vieraat, jotka\nolivat silloin jo saapuneet, vaihtoivat ajatuksia kuiskuttelemalla, ja\njotka olivat sukua Kustaavalle tunsivat olevansa vieraampien kadehtimia.\nLoviisa, Kertun äiti, se hienon maailman tuntija, joka oli saanut lomaa\nkasarmilta ja myöskin tullut Kustaavan luo, katseli kuvia päätänsä\nkallistellen ja pitäen nyrkkiään toisen silmänsä edessä, jonka jälkeen\nsanoi kuvat erittäin onnistuneiksi. Tämä Loviisan käytös kohotti myöskin\nsuuresti juhlatunnelmaa.\n\nKustaavan huone täyttyi illemmalla vieraista. Saapuneet olivat myöskin\nFranssin neljä poikapuolta, hänen vaimovainajansa lapsia ensimäisistä\nnaimisista, Albert, Eemil, Johan ja Oskar, jotka Frans oli jo pieninä\ntoimittanut pois läheisyydestänsä oppipojiksi verstaihin. He olivat nyt\nlähes 30-ikäisiä, juroja, karkeakouraisia työmiehiä, seisoivat\nseinävierillä ujostellen väen paljoutta. Muut kaikki istuivat suuressa\nringissä, punakasvoisina viinin ja kahvin paljosta juomisesta,\njuhlallisen äänettöminä.\n\nViimeiseksi saapuivat Franssin omat pojat, kaartilaiset Haagert ja\nVilhelm; he olivat molemmat kookkaita, ylpeän näköisiä miehiä, ivan hymy\nhuulilla.\n\nFrans nosti kysymyksen, oliko sopivaa, että sotamiehet esiintyivät\nsamassa huoneessa kuin upseeri, mutta Haagert ja Vilhelm sanoivat itse\nparemmin ymmärtävänsä sen asian, eikä tarvittu muuta kuin luutnantin\nsisään astuessa komentaa: \"staatj!\" sekä nousta seisaallensa, jonka\njälkeen luutnantti antaa merkin kädellä ja he saavat jälleen istua.\nFrans arveli tähän, että samasta komennuksesta olisi paras muidenkin\nnousta seisaalleen, mutta Loviisa vastusti jyrkästi tätä mielipidettä ja\nneuvoi, että tervehdys oli tapahtuva näin: ensin menee Kustaava\nkynnykselle vastaan ja tervehtii, sitten tervehtii Frans ja sitten muut.\n\n-- Vaarin unehutit, sanoi Haagert Loviisan takaa bassollansa. Ja kun\nkaikki katsahtivat vaariin, istui tämä muista syrjässä,\nrintaperillistensä ja jälkeläistensä lauman takana, joka oli\nkotimaastansa tietämättömäksi tähän kaupunkiin syntynyt, ja itki niin\nkatkerasti, että pää tutisi. Silloin kaikki rupesivat sanomaan: ei\nsilmissä vikaa ole, mutta joku suru sitä vaivaa. Ja jättivät hänet\nomillensa.\n\nSillä välin kun vieraat näin istuivat ringissä Hannesta odottamassa, oli\nhän kuitenkin aikaa sitten Helsingissä. Hän oli tullut jo aamulla\nvoidakseen ensin käydä komendantin ja pataljoonan päällikön luona\ntervehdyksellä ja rauhassa suorittaa muut viralliset asiansa. Asemalta\nhän oli ajanut hotelliin ja ottanut siellä itsellensä huoneen niiksi\npäiviksi, joina aikoi viipyä Helsingissä; mutta kotiinsa aikoi mennä\nvasta hämärtäessä, kun oli kaikista muista asioista vapaa, ja\nmyöskin -- kun ei hänen liikkumisensa niillä kaupungin huonomaineisilla\nlaitakaduilla olisi tarpeettoman julkista.\n\nRiemu sydämmessä, veikeänä, nuorena viiksiniekka upseerina hän asteli\nniitä kotikaupunkinsa katuja, joilla oli koulupoikana juoksennellut,\njoista joka soppi ja käänne oli hänelle tuttua ja kodikasta. Kulkiessaan\nnopeasti toimehikkaan näköisenä niinkuin tärkeissäkin asioissa hän\nvasemmalla kädellään piteli miekkaa, ettei se jaloissa hoippunut, ja\noikealla taas oli aina valmis sotilastervehdyksiin. Joka toinen\nvastaantulevista, tai joka kolmas, jos vaan olivat pääkaupunkilaisia,\ntunsi hänet näöltä, mutta melkein kaikki ällistyivät vähän liian\nmyöhään, niin että hän, nopeasti kulkiessaan, oli jo ehtinyt ohitse\nsilloin kuin toinen vasta pääsi perille siitä kummasta, että tuokin nyt\non siis upseerina. Odottakaa, odottakaa, soi hänessä riemuisa lupaus\nvastaantulijoille. Odottakaa, tämä on vasta alkua!\n\nEi hän sentään malttanut iltaan asti kulkea kaduilla poikkeematta sille\npienelle torille, mistä tiesi kotitalonsa kaukaa näkyvän tutussa rivissä\nmuiden katutalojen kanssa. Sykkivin sydämmin hän lähestyi sitä katujen\nkulmaa, sillä kuka ties juoksee Kerttu paljasjalkaisena kadun yli, ihan\nelävänä se Kerttu, jota hän oli monta vuotta saanut ainoastaan\najatuksissaan kuvailla. Ehkä myös äiti, Frans tai joku muu sattuu\nolemaan tulossa tai menossa. Mutta kun hän siihen paikkaan saapui, ei\nhän voinutkaan kotitaloa nähdä. Joku vieras talo oli asettunut eteen.\nHän katseli puolelta ja toiselta ja yhä enemmän hämmästyi, sillä sen\nvieraan, tiilisellä jalustalla seisovan, uudelta hohtavan rakennuksen\ntäytyi olla juuri hänen kotitalonsa paikalla, se oli uutisrakennus,\njosta hän ei ollut tiennyt mitään. Ja se on kaksinkertainen, toisessa\nkerroksessa suuret ikkunat, yksi, kaksi, kolme, ja vielä neljäs, ei,\nvielä viideskin. Tiilijalustassa on kyltti -- Hannes meni sinnepäin kunnes\nerotti kyltissä sanat _Viini- ja Portteripuoti_. Silloin hän kääntyi\nnopeasti takasin aivankuin joku olisi hänet nähnyt ja hän ruvennut\npakenemaan.\n\nNiinkuin pimeä pilvi olisi äkkiä tullut hänen iloisen mielensä eteen;\ntunteet ja ajatukset viskautuivat valtoinaan joka suunnalle hänen\ntietämättään vielä mikä ne oli lentoonkaan ajanut.\n\nEnsin hän koetti vaan käyntinsä nopeudella ja hienolla viheltämisellä\ntukahuttaa nolouden tunnetta. Sitten alkoi hakea jotain ajatusta, joka\nolisi samaa noloutta lieventänyt.\n\nKuinka olenkaan voinut tähän asti kuvailla, että minua olisi näin kauan\nelätetty pelkällä pyykinpesulla. Enkö ole saanut yli sata markkaa\nkuussa? Johan äiti raukan kädet olisivat tyngille kuluneet. \"Viini- ja\nportteripuoti\", onko siinä mitään pahaa, eikö tuossakin ole paljon\nsuurempi viinikauppa, ja eikö tuossa ole ravintola ja eikö koko kaupunki\nelä sillä kaupalla? Mitä siis siitä että joku on sillä kaupalla tullut\nupseeriksi! Mikä hölmö minä olen!\n\nMoisista sekaisista ajatuksista rupesi yksi yhä sitkeämmin tekemään\nitsellensä tilaa, kunnes mitkään muut ajatukset eivät voineet sitä enää\nkarkottaa, vaan se itse syrjäytti kaikki.\n\nMillä rahoilla äiti on rakentanut?\n\nOn voinut saada jonkun lainan -- saahan niitä semmoisia -- koetti hän\najatella, mutta se yksi tunki semmoiset kaikki tieltään, selvästi\nilmoittaen:\n\nTietysti eno Franssin rahoilla.\n\nHän koetti vieläkin irrottautua:\n\nEntä sitten. On voinut lainata eno Franssilta. Ja onko eno Franssin\nmyntti kruunun mynttiä huonompi!\n\nMutta se yksi toitotti vielä kuuluvammin:\n\nTalo on juuri samanlainen kuin eno Franssin oma eikä ole siis mitään\nsyytä olla varma siitä, ettei meidänkin yläkerrassa tanssita --! Näin\nollen minä en ole ainoastaan viinin ja portterin kaupalla upseeriksi\ntullut, vaan --. Uskallanko ajatella loppuun asti?\n\nHannes oli rohkea ja itsepäinen. Hän otti uudestaan etulauseesta vauhtia\nja ajatteli loppuun asti:\n\nNäin ollen minä en ainoastaan viini- ja portterikaupalla ole upseeriksi\ntullut, vaan sillä kaupalla, jonka hävittämistä varten olen upseeriksi\ntullut!\n\nHänen kulkiessaan rupesi selkää ja päätä kuumottamaan niin, että hänen\npiti nenäliinalla kuivata ohimoitaan.\n\n-- Olkoon! mutta minä olen sittenkin upseeri ainoastaan hävittääkseni\nkerran sen pahuuden, ja jos olen sellaisilla rahoilla upseeriksi tullut,\nniin juuri senvuoksi minä vielä enemmän hävitän, juurinensa hävitän,\nmaan tasalle hävitän!\n\nSe oli minulle rangaistus ja terveellinen muistutus. Enkö juuri äsken\nvielä ollut innoissani näistä mitättömistä kiiltonapeista ja miekastani.\nNiinkuin Hinkki muinoin pisteli neuloilla rintaansa sinisen laivankuvan,\njoka ei siitä ikinä voi lähteä, niin pitäisi minun kirjottaa\nkulumattomilla kirjaimilla lihaani ja vereeni: porttolain ja kapakkain\nhävittäjä, muista!\n\nTanssikaa! mutta niillä rahoilla, jotka tanssitte kokoon, luotte te oman\nhävittäjänne!\n\nOdottakaa! minä jo ymmärrän, ettei polisimestarilla ole valtaa teitä\nhävittää. Ei myös tällaisella luutnantti pahasella. Mutta katsotaan,\neivätkö minun siipeni kannata ylemmäksi lentää! Kannattavathan muiden,\njotka vaan leikillänsä lentelevät, miksi eivät sen, jolla on tosi lento\nmielessä.\n\nValtaan, ylimpään valtaan! mutta niin että he kaikki luulevat minunkin\nvaan huvikseni ilmoihin kohoovan, sillä muuten he minut ampuisivat alas.\nSiis keveyttä, kasvot iloisiksi, kumarruksia, viiksien voitelua, siroja\nlauseita!\n\nJa Hannes saikin heti tilaisuuden esiintyä sellaisena suurmaailman\ntemppuihin tottuneena upseerina, jonka sekä ulkonaisen että sisällisen\nolennon hän Venäjällä ollessaan oli mitä seikkaperäisimmin tutkinut ja\nmielestään sangen hyvällä menestyksellä omaksunut, ja jonka matkiminen\nsitä paitsi -- miksei hän sitä olisi avonaisesti itsellensä\ntunnustanut -- tuotti hänelle monessa suhteessa hauskuutta.\n\nNäissä kiihottuneissa ajatuksissa hän oli tietämättään kulkenut\nkeskikaupungille asti. Ylioppilastalon luona äkkiä joku huusi hänen\nnimeänsä, ja kun hän katsoi taakseen saavutti hänet entinen toverinsa,\neverstin poika, hänkin jo täysikäisenä, valkonen ylioppilaslakki päässä.\nSanoi tulevansa eilispäivän juhlasta.\n\n-- Mistä juhlasta?\n\n-- Etkö sinä todellakaan tiedä? Koko kansa on siihen ottanut osaa, mutta\nsinähän tuletkin näen minä Venäjältä.\n\nNe asiat, joista tämä toveri nyt alkoi innostuneesti kertoa, olivat\nHannekselle aivan tuntemattomia. \"Koko programmi toimeen!\" hoki toveri,\nja niin paljon Hannekselle hänen puheistaan selvisi, että tarkotus oli\nsaada yliopisto, koulut, virkamiehet, hallitus, sotaväen päällystö,\npolisikunta, kaikki suomalaisiksi, että olisi omat suomalaiset\nsota-upseerit, omat suomalaiset polisimestarit, omat suomalaiset\nsenaattorit j.n.e.\n\n-- Se sopii minulle, ajatteli Hannes, -- he valmistavat minulle tietä!\n\nJa hän innostui kuuntelemaan toverinsa puheita. Kaikki tuo oli\ntodellakin syntynyt aivan kuin häntä varten, avaamaan hänelle\nmahdollisuuksia. Hänen katseensa sattui kelmeän kuun hahmoon, joka\nlaskevan auringon mukana näkyi keväisellä taivalla, ja sykäyttävä riemu\ntäytti hetkeksi hänen rintansa. Tämmöisen riemun tunnossa oli hänen\nkäyntinsä niin notkeata, koko hänen käytöksensä niin sulavan veisteltyä,\nettä sen ehdottomasti täytyi tehdä vaikutuksensa. Hänen toverinsa\npysähtyi, peräytyi pari askelta hänestä, katseli häntä kiireestä\nkantapäähän ja sanoi: sinun täytyy tulla meille.\n\n-- Kelpasin! ajatteli Hannes.\n\n-- En paraalla tahdollakaan jouda, vaikka tunnustan, että olisi\nvelvollisuuteni, sanoi hän.\n\n-- Mitä vielä, kyllä sinä joudat. Saat meillä tänä iltana nähdä Suomen\nkaikki suurmiehet, tulet heille esitetyksi --. Me teemme sinustakin\nsuurmiehen.\n\n-- Elä herran nimessä!\n\n-- Sinun täytyy kerran tulla Suomen vasta perustetun sotaväen\npäälliköksi. Niin juuri!\n\n-- Tämähän jo alkaa kuulua kapinalliselta, leikki Hannes.\n\nMutta hänen toverinsa rupesi nyt suurin sanoin esittämään tätä\npäähänpistoa niinkuin se olisi hänellä ollut jo kauan sitten harkittu\nsuunnitelma. Kaikki riippuu siitä millaisissa piirteissä uskaltaa\najatella, sanoi hän. Mitä uskaltaa, sen saa. Eikö teidän omissa\npiireissänne sanota: huono on se sotamies, joka ei toivo kerran\nkenraaliksi pääsevänsä? -- Ajatteleppas vaan, he ovat panneet siihen\nhenkilön, joka ei osaa sanaakaan suomea! Suomen sotaväkeä, jonka on\nantaminen verensä, komentaa mies, joka ei tunne edes sen kieltä! Se ei\nsaa tapahtua! Siihen täytyy ennen tai myöhemmin tulla umpi suomalainen.\nJa sinä olet oikea mies, sinä olet ainoa suomalainen heidän joukossansa.\nUskalla vaan ajatella! No! Onko tällä keväällä, onko tuolla taivaalla\nrajoja? Miksi pitää siis olla ihmisen uskalluksella rajoja?\n\nVaikka Hannes kyllä ymmärsi, että tämä innostus oli liian pitkälle\njatkuneen juhlan jälkikaikua, hämmästyi hän kuitenkin merkillistä\nyhteensattumaa näiden puheiden ja hänen omien tulevaisuuden\nsuunnitelmiensa välillä. Niin korkealle ei hän tosin itse ollut\najatellut kohota, mutta jos uskallus ja tarmo todella ovat jotain\ntekijöitä ihmiskohtaloissa, niin ei hänellä ainakaan niitä tekijöitä\nollut puuttuva.\n\nHannes seurasi toveriansa tämän asunnolle asti ja tahtoi siitä kääntyä,\nsillä alkoi jo hämärtää, mutta toveri veti hänet puoli väkisin mukaansa\nsille kadulle, jossa heidän asuntonsa oli. Ja vihdoin Hannes, kun\nhänellä juuri sattui olemaan paras pukunsa yllään, paraat hansikkaansa\nsormissa, paras jäykkyys viiksissä, ja parhaan parturin hajuvedet\nvaatteissa, lupasi tulla hetkeksi sisälle.\n\nSiellä oli myös sama juhlatunnelma vallalla. Kenraalitar -- sillä Turkin\nsodan jälkeen oli eversti tullut kenraaliksi -- otti Hanneksen hyvin\nystävällisesti vastaan. Tyttäret samaten iloista hämmästystä ilmaisevin\nkatsein mittasivat Hanneksen olentoa joka suunnalta ja hymyilivät\nhänelle sangen armollisesti. Tämä ilmeinen menestys antoi hänen\nliikkeihinsä ja puheluunsa yhä enemmän varmuutta ja aito pietarilaista\nsulavuutta, jopa niin että hänen onnistui taidokkaasti kääntää\ntietämättömyytensä suuren kansallisjuhlan vaiheista omaksi ilmeiseksi\neduksensa. Teeskennellen mitä hartainta mielenkiintoa hän sai neitoset\nkiihkeällä, keskenään kilpailevalla vilkkaudella kertomaan viikon\nsuurista tapahtumista, valmistuksista, sen loistavasta onnistumisesta,\njuhlan sankarin suuremmoisesta henkilöstä, miten hän oli astunut\nsisälle, mitä puhunut, mitä sanonut sille tai tuolle. Vielä he kertoivat\nhänelle kaikkien pääkaupungin kansallismielisten naisten aikeesta\nlahjottaa voittoisalle ylioppilaskunnalle sininen lippu\nkultakirjaiminensa: \"sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto\";\npuhuivat hänelle kukista, seppeleistä, kevään ihanuudesta ja\ntulevaisuuden valoisuudesta. Ja kaiken aikaa Hannes, samalla kuin tuo\nmieletön aate Suomen sotaväen päällikkyydestä tuon tuostakin\nihmeellisellä tavalla muuttui tunteissa mahdollisuudeksi, oli mitä\nelävimmällä osanotolla mukana neitosten riemukkaassa juhlahumussa,\nhuudahteli ihastuksesta, innostui, tuli haltioihinsa, niin että kun hän\nnousi lähteäksensä neitoset eivät mitenkään olisi siihen suostuneet ja\nkenraalitar vaati kiven kovaan luutnantin juomaan ainakin lasillisen\nteetä ennenkuin lähtee.\n\nSamassa astui sisälle kenraali itse.\n\nHannes kavahti pystyyn, löi joustavasti kantapäänsä yhteen ja meni\nsitten Pietarin ratsukaartin ylimysten malliin jäykässä\nkumarrusasennossa kenraalia vastaan, joka oli ojentanut hänelle kätensä.\nTervehdys onnistui odottamattoman hyvin. Kenraali suvaitsi kysellä\nVenäjän sotakouluoloista ja siirtyi sitten puhumaan oman maan vasta\nperustetuista pataljoonista, erinomaisesti kiittäen sitä, että nuori\nvänrikki oli pyrkinyt ja päässyt Itä-Suomen lääniin, jonka\nväestö -- arveli kenraali -- enemmän kuin mikään muu kaipasi sotilaallisen\nkurin ja järjestyksen kasvattavaa vaikutusta.\n\nKenraalin puhuessa Hannes huomasi että palvelustyttö oli jo pitkän aikaa\nseisonut hänen edessään teetä tarjoten. Mutta hyvin tuntien etiketin\nvaatimukset hän ei ollut sitä huomaavinaan ja silmää räpäyttämättä\nkatsellen kenraaliin odotti milloin tämä kädellään viittaamalla pyytää\nteetä ottamaan. Juoda teetä seisaaltaan ja tehdä se niin, ettei kenraali\nhuomaa vähintäkään kömpelyyttä tai vaivautumista eikä sentähden tule\npyytäneeksi istumaan, kas se on kaiken taitavuuden huippu. Ja hän päätti\nsuoriutua tästä kokeesta sitä suuremmalla loistolla, kun tunsi\njäsenissään että neitoset kaiken aikaa seuraavat uteliaisuudella hänen\nesiintymistään voimatta löytää sitä heikkoa kohtaa, joka oikeuttaisi\nheitä ajattelemaan: siinä se sittenkin ilmaisi plebeijisyytensä.\n\nMutta kun kenraali vihdoin pyysi ottamaan teetä ja Hannes kumarrettuaan\nkääntyi tarjoojan puoleen, niin kenen kasvot näki hän tarjottimen takaa?\nKertun ihastuksesta ja riemusta punehtuneet kasvot sieltä loistivat\nhäntä vastaan.\n\nHanneksen silmät värähtivät, kulmakarvat kohosivat ja luomet alkoivat\nnopeasti räpyttää. Ohimoihin nousi sankka puna, mutta suun ympärykset\nkalpenivat.\n\nViiden vuoden aikana Venäjällä ollessaan hän oli hartaasti tutkinut\npientä elämänviisautta sisältävää kirjasta nimeltä \"Les maximes\nd'Epictète philosophe stoïcien\" saavuttaakseen sotilaalle tarpeellista\nmielenmalttia ja tahdonlujuutta elämän äkkiarvaamattomissa kohtauksissa;\noli sekä sinisellä että punasella kynällä ja paikotellen kummallakin\nviivannut paraat, mieleen pantavimmat kohdat siitä, mutta nyt, kun hän\nolisi juuri tarvinnut niistä viisauksista tyyneyden voimaa ammentaa, hän\nei muistanut ainoatakaan. Lasi alkoi tutista hänen käsissään, katse\nharhaili pitkin seiniä ja kenraali sanoi heti: mutta istukaahan herra\nluutnantti! sekä jätettyään hänet naisten seuraan poistui omalle\npuolelleen.\n\nKuinka oli Kerttu joutunut palvelijaksi, kuinka Kerttu oli juuri tänne\nkeksinyt hakeutua, oliko Kerttu ilmaissut täällä suhteensa häneen, ne\nolivat kysymyksiä, joihin Hannes turhaan koetti tavottaa vastausta.\n\nNaiset olivat pian jälleen virittäneet samat vilkkaat puheet, jotka\nkenraalin tulo oli äsken keskeyttänyt. Mutta sen mukaan kuin Hannes\npääsi heistä perille, ettei Kerttu ollut mitään ilmaissut, lakkasi hän\nponnistamasta voimiaan näiden puheiden kuuntelemiseen. Nauramatta missä\nolisi pitänyt nauraa ja nauraen missä ei sopinut nauraa hän\nkoneellisesti myönteli kaikkeen ja sanoi vai-niin sopiviin ja\nsopimattomiin paikkoihin. Asema tuli yhä tukalammaksi, sillä hän lopulta\nei nähnyt, ei kuullut, ei ymmärtänyt mitään. Ei nähnyt edessään muuta\nkuin Kertun olennon, sen ihmeellisesti solakistuneen vartalon mustissa\nhienosti istuvissa vaatteissa, sen ihanat, irtautuneiden suortuvain\nympäröimät kasvot ja sirot liikkeet. Ja niinä hetkinä, jolloin Kerttu\ntuli sisälle, Hanneksen huomiokyky lakkasi kokonaan tottelemasta häntä\nkääntyen väkipakolla Kerttuun, jopa väkipakolla kääntäen hänen\npäätänsäkin sitä kohden missä Kerttu liikkui. Joten hän oli itse minä\nhetkenä hyvänsä ilmaisemaisillaan sen minkä Kerttu oli nähtävästi\nosannut salata.\n\nJa kansalliset suurmiehet tulivat, ja hänet esitettiin suurmiehille,\nmutta hän ei nähnyt mitään, ja suurmiehet söivät ja joivat ja puhuivat\nsekä yksitellen että yhteisesti keskustellen maan tulevaisuudesta ja hän\nei kuullut mitään, sillä hän ajatteli ja ihmetteli vaan sitä yhtä, sitä,\nettä se nainen, joka oli tarjottimen takaa katsonut häneen riemusta\nloistavin, rakastunein silmin, oli Kerttu.\n\n-- Mutta mikä teitä oikein vaivaa, herra luutnantti? kuuli hän vihdoin\nnuoremman neideistä nauraen kysyvän.\n\nSilloin hän huomasi, että hetkenkin viipyminen täällä voi neideissä\nherättää perusteellisia epäluuloja hänen ja Kertun keskinäisestä\ntuttavuudesta ja tulla siten hänen tulevaisuudelleen mitä tuhoisimmaksi.\n\nSenvuoksi hän hyvästeli ja katosi.\n\nVähän ajan perästä tuli Kerttu saliin ja katseli ympärillensä, teki\nasiaa herrain kamariin ja katseli ympärillensä, meni vierashuoneeseen ja\nkatseli ympärillensä. Ja meni kyökkiin ja sanoi köksälle: Enkö minä ole\nteitä aina auttanut? Köksä sanoi: Olet. Kerttu sanoi: Nyt auttakaa te\nminua; he ovat syöneet, ja ennenkuin lähtevät ehdin minä juosta\nKustaavan luo. Köksä sanoi: Ole rauhassa; näin minäkin hänet oven\nraosta, ai, ai, kuinka komea luutnantti hänestä on tullut, mutta kyllä\nhän ei sinusta enää huoli, juokse nyt vaan sentään itse kysymään\nhäneltä.\n\nKerttu oli jo juossut ulos. Liina päässä hän huristi sen matkan\nmuutamassa minutissa.\n\nKustaavan luona ei ollut enää ketään vierasta. Kun Kerttu juoksusta\nhengästyneenä tempasi oven auki ja kynnykseltä katsahti Kustaavan\nhuoneeseen paloi siellä yksi ainoa kynttilä, mutta Hannes istui kuin\nistuikin Kustaavan vieressä.\n\n-- Täällä hän istuu ja tuliaisiksi toruu minua, sanoi Kustaava Kertulle\npuoleksi leikillä ja puoleksi todella valittaen.\n\nTervehtimättä Kerttua Hannes nousi ylös ja rupesi kävelemään nopeasti\nedestakasin niinkuin hän ennen muinoin teki, kun Kerttu ei osannut\nläksyjänsä. Silmäkulmat olivat hänellä nytkin samalla tavalla koholla,\nhuulet hörössä ja ankara katse harhaili pitkin permantoa, sopivia\ntorumasanoja hakien.\n\n-- Hän toruu minua, kun olen muka pannut sinut palvelukseen, mutta minäkö\nsen olen tehnyt? sanoi Kustaava Kertun puolustusta pyytäen.\n\n-- Tästä pitää tulla paikalla loppu, sanoi Hannes kiivaasti, melkeinpä\nettei jalkaa polkaissut.\n\nKerttu luuli hänen tarkottavan, että heidän suhteestansa piti tulla\npaikalla loppu. Ja senvuoksi niinkuin Kerttu oli vielä ovella, jota ei\nollut vielä jälkeensä kiinnikään vetänyt, alkoi Kerttu maahan katsellen\nsormillaan nopeasti hieroa oven kahvaa, josta piteli, ja suu aukeni\nnoloon, kärsivään ilmeeseen.\n\n-- Voiko olla mitään sen tyhmempää! puhui Hannes, -- voiko olla sellainen\nkananpää!\n\n-- Niin, niin, noin se on minuakin koko ajan torunut, lohdutteli Kustaava\nKerttua, joka painoi päätänsä yhä alemmas.\n\nHannes vaan käveli kiivaasti toruen:\n\n-- Ja jos Kerttu olisi saanut palveluspaikan esimerkiksi jossain\nPorvoossa tai Loviisassa, en minä puhuisi mitään, mutta nyt on hän juuri\nsiellä, missä hän vähin saisi olla. Ei hän ikinä pääse piian nimestä.\nAjatelkaamme, että minusta tulisi kerran -- hän aikoi ensin sanoa\nsotaväenpäällikkö, mutta sanoi sentään: -- vaikkapa kapteeni. Eikö Kerttu\nsiis ymmärrä, että kun me menemme naimisiin, ei Kerttu saa olla piika?\n\nNämä sanat kuultuansa Kerttu juoksi Kustaavan luo ja langeten hänen\neteensä nyyhkyttäen kätki päänsä hänen syliinsä. Mutta tämä oli sitä\nKertun onnen ja ilon itkua, sillä hän oli kuullut Hanneksen sanat: \"kun\nme menemme naimisiin\", ja siis aikoi Hannes mennä hänen kanssaan\nnaimisiin ja mistään muusta ei Kerttu välittänyt, sen rinnalla oli\nkysymys siitä miten hän peseytyy vapaaksi piiannimen häpeästä aivan\nvähäpätöinen ja helppo asia.\n\nMutta Hannes luuli Kertun itkevän hänen kovuuttansa.\n\n-- No, no, Kerttu, älä huoli itkeä, kyllä me tästä selvitään. Näistä\nsanoista Kerttu sai vielä enemmän varmuutta siihen, että Hannes aikoo\nottaa hänet, ja kun Kustaava vielä silitteli hänen päätänsä, kasvoi\nhänen onnensa niin suureksi, että hän itki ihan valtoinansa.\n\nSellaista surua ei Hannes enää voinut kestää, vaan meni ja otti Kerttua\nkädestä.\n\n-- So, so, so, tyttö, saako noin itkeä! puhui hän lievästi toruvalla\näänellä ja veti Kertun polvellensa istumaan sekä rupesi puhumaan\ntoisista asioista, että Kerttu unohtaisi surunsa.\n\n-- Mikäs se Kertun oikea nimi taas onkaan, eihän Kertun nimi oikeastaan\nole Fagerlund.\n\nVaikka Kerttu jo oli herennyt itkemästä, hytkytti häntä vielä niin että\nhän sai vaivoin äännetyksi:\n\n-- Tyr -- --\n\n-- Tyr -- kuinka se olikaan, sanoi Hannes.\n\n-- Tyr -- vän --\n\n-- Niin oikein Tyrväntäinen on Kertun oikea nimi. Mutta Fagerlund on\nsentään toistaiseksi parempi. _Neiti_ Fagerlund.\n\nNyt rupesi Kerttua yhtä paljon naurattamaan kuin häntä oli itkettänyt.\nJa he nauroivat kaikki kolme. Aina kun he taas katsahtivat toisiinsa,\ntäytyi heidän purskahtaa uuteen nauruun, niin että lopulta Hanneskin\npyyhki naurun tähden kyyneleitä silmistään ja hieroi niskaansa.\n\nKunnes Kerttu äkkiä hyppäsi ylös hänen polveltaan, katsoi säikähtäneenä\nkelloon ja ehtimättä edes hyvästellä juoksi liinaa päähänsä sitoen ulos.\n\nHänen mentyänsä Hannes tuli jälleen totiseksi, nousi kävelemään, pyyhki\notsaansa ikäänkuin tuskitellen, sitten pysähtyi Kustaavan eteen ja sanoi\nnöyrän hiljaisella äänellä:\n\n-- Kenen on tämä talo?\n\nKustaava vähän säpsähti Hanneksen hiljaista ääntä.\n\n-- Puolet on eno Franssin, mutta puolet hän sanoo lankeavan minulle\nperintönä vaarin jälkeen.\n\n-- Rahalla on aina joku pimeä alkuperä, sanoi Hannes raskaasti\nhuokaisten. -- Entä viinikauppa?\n\n-- Se on nyt minun.\n\nHannes tuli vielä lähemmäksi äitiä ja osottaen sormella ylöspäin kysyi\nmelkein kuiskaten:\n\nJa kuka asuu tuolla?\n\n-- Ei vielä ketään asu.\n\n-- Miksi se siis on rakennettu?\n\n-- Mitä me ymmärsimme! Luulimme sinun ottavan Kertun kohta.\n\nHanneksen vierähti suuri paino sydämmeltä ja koko maailma valkeni. Siis\nainoastaan viini-, portteri- ja tupakkikaupalla!\n\n-- Ei-ei-ei, sanoi hän ankarasti, kuten aina kun oli hyvillään -- siitä\nnaimisesta ei voi tulla mitään. Minä matkustan pois hyvin kauaksi aikaa\nja Kerttu muuttakoon heti siitä paikasta. Heti, sanon minä! Ruvetkoon\naluksi vaikka ompelijaksi tänne teidän luoksenne.\n\nSitten hän taas tuli hiljaiseksi ja sanoi:\n\n-- He eivät ottaneet minua kaartiin. He sanoivat: kaartiin pääsee vaan\nkadettikoulusta. Mutta kadettikouluun he eivät päästä muita kuin\nparempisäätyisiä. Se olkoon heidän asiansa. Minä tahdon nyt siis mennä\nPietarin sota-akatemiaan.\n\n-- Mikä se on?\n\n-- Se on valtakunnan korkein sotaopisto, joka avaa tien kaikkiin\nkaarteihin. Mutta minä tarvitsisin paljon, paljon rahaa.\n\nYlpeänä kohotti Kustaava päätänsä.\n\n-- Luuletteko että voisin saada eno Franssilta lainaa?\n\nKustaava sanoi: Kyllä hän lainaa, mutta jospa hän rupeaa sitten tähän\nisännäksi ja vuokraa yläkerran kenelle tahtoo?\n\nHannes oli kahden vaiheella sanoako: vuokratkoon, sillä ilman rahoja ei\nhän koskaan voi valtaan päästä, mutta ilman valtaa ei hän koskaan voi\nporttoloita hävittää. Silloin Kustaava näki hänen ajatuksensa ja pelasti\nhänet sitä sanaa sanomasta:\n\n-- Lähde, Hannes, sinä saat rahaa _minun_ kädestäni.\n\nJa Hannes tyytyi olemaan kysymättä mistä äiti ottaa rahat.\n\nHän rupesi taas nopeasti kävelemään edestakasin Kustaavan huoneessa,\nvaipuen niin syviin mietteihin ettei lainkaan muistanut huonetta missä\noli eikä äitiä, joka hiljaa hänen ympärillänsä häärien laitteli hänelle\nvuodetta.\n\nYmmärränhän minä, että ajatus Suomen sotaväen päällikkyydestä on\nmielettömyyttä. Tietysti! Tietysti ymmärrän! Mutta se on kuitenkin\nmielettömyyttä ainoastaan _nyt_. Jos sitävastoin nuo suurmiehet kerran\ntodellakin saavuttavat sen vallan, johon pyrkivät, niin tulee kysymys\nmyös sotaväenpäällikkyydestä. Silloin pitää olla mies käsillä. Ja\nsilloin se ei ole enää mielettömyyttä!\n\nValmistua! Valmistua!\n\nJa hänen mieleensä ehdottomasti muistuivat Hinkin sanat: \"Ei sivelistit\nmitään merkitse, -- sellaiset lasisilmäherrat! Maskiksi menisivät, jos\nViaporista ammuttaisiin.\"\n\nSiinä oli Hinkki peräti oikeassa. Ehdottakoonpa joku \"sivelisti\",\nvaikkapa kuinkakin oppinut, että porttolat olisivat kiellettävät, kohta\nasetetaan komiteoja, jotka esittävät asian kaikki puolet, historialliset\nkehitykset, tuhannet seikat ja asianhaarat, ja loppusumma on se, että\nporttoloita ei voida kieltää. Mutta sanokoonpa se, jolla on valta\nkääntää tykin suu kaupunkia kohden, vaikka vaan kuiskatkoonkin:\nkorjatkaapa porttolanne. Heti ovat porttolat jäljettömiin kadonneet.\n\nÄiti kävi hiljaa häntä hihaan osottaen että vuode oli valmis.\n\nJa hän muisti taas missä oli. Muisti äidin lupauksen hankkia rahat ja\noman päätöksensä olla kysymättä mistä äiti ne rahat ottaa.\n\nTuli niin kova halu pian, pian toteuttaa tulevaisuus ja siten päästä\nlyömään pirstaleiksi myös nämä nykyisyyden mitättömät, ilkeästi kalvavat\nristiriidat. Pois täältä! Pois suuriin voiman ja tarmon ponnistuksiin!\n\n\n\n\n8.\n\n\nVasta monta vuotta palveltuansa upseerina Suomen sotaväessä, milloin\nreservijoukkojen milloin vakinaisen väen opettajana, sai Hannes\nvoitetuksi ne suuret vaikeudet, jotka olivat sota-akatemiaan pääsemisen\ntiellä, ja siirryttyään Pietariin täydellä tarmolla antautui\nsotatieteisiin.\n\nMutta hänen loistavasti jo suoritettuansa muutamia tutkintoja, tapahtui\nuusi suuri selkkaus hänen elämässään.\n\nLuonto, joka jokaisena keväänä määräaikaan sulattaa hanget, määräaikaan\nkasvattaa uutta mäihää mäntyjen runkoihin, määräaikaan puhkaisee koivut\nlehteen, määräaikaan lennättää leppäin siitepölyn, määräaikaan yhdistää\nkukkain heteet paisuneihin emiin ja määräaikaan siemenet kaikille\ntuulensuunnille hajottaa, ei voi ihmiseenkään nähden lykätä kevättänsä\ntuonnemmaksi, jättää häntä vaikutustaan vaille ja kevätkuohuista häntä\nvapauttaa. Ihmisellä olkoon esteitä, joiden vuoksi hän katsoisi\ntarpeelliseksi jopa välttämättömäksikin lykätä kevään tulon\ntuonnemmaksi, se tulee määräaikanansa. Ihminen ajattelee: vasta\nkahden -- kolmen vuoden perästä; sitten tulkoon minun kevääni, sillä jos\nse _nyt_ tulisi jäisi minun työni vaille tuloksia, ja tulevaisuuden\nsuunnitelmani menisivät mullin mallin. Mutta kevät lähestyy kysymättä\nhänen lupiansa. Vielä vähän aikaa ja sota-esikuntain portit olisivat\nhänelle jo selko selällänsä auki, mutta kevät on jo tullut. Jäät jo\nirtautuvat rannoista, mahlaja nousee koivuihin, urvut puhkeaa, ja Hannes\nkirjottaa Kertulle monen talven perästä:\n\n\"En tiedä mikä minuun on tullut, mutta minun täytyy nähdä sinua. Jospa\nhetkenkin saisin nähdä sinun kasvosi! Kerttu, minä tulen.\"\n\nJa jos ne kevään kohtaamat eivät olisi olleet Hannes ja Kerttu, vaan\nolisivat olleet vanhan sivistyksen hienostuneita lapsia, niin he\nolisivat tienneet kuinka ihmisjärki voi sentään keväänkin voiman pettää\nja sen häiritsevät tarkotukset rikki lyödä. Mutta sellaiset ihmiset,\njotka sivistyksessänsä olivat vasta ensi polvea toinen Veneh'ojasta\ntoinen Tyrvännästä, jossa sukukunnan luja lisääntyminen luetaan miesten\niloksi ja hedelmällisyys naisten ylpeydeksi, sellaiset ihmiset eivät voi\nsota-akatemiankaan tähden kevään tarkotuksia harhaan johtaa.\n\nJa hän tuli. Ja kohta kun he näkivät toisensa, jo kymmenen askeleen\npäästä, he avasivat sylinsä ja juoksivat toisiansa vastaan.\n\nTämän vastustamattoman luonnonvoiman vuoksi Kerttu sitten kirjotti\nHannekselle Pietariin olevansa mahdollisesti tulemassa äidiksi.\n\nNiinkuin muinaisina vuosina uutta kyläänsä rakentava Veneh'ojan Heikki,\nkoska hänen tyttönsä häntä salvoksille lähestyi ja kävi hihaan ja\nkuiskaten sanoi: minä olen sinusta äidiksi tulemassa, riemastui että\nhänen valittunsa oli itsensä hedelmälliseksi osottanut ja hän nyt sai\nsen vaimoksensa, niin tunsi tätä vanhaa Veneh'ojan sukuriemua ensi\nkuulemalta myöskin Hannes. Mutta kun hän ehti ympärilleen katsahtaa eikä\nmitään kylän salvoksia eikä uutispeltoa hänen ympärillään ollut, ja kun\nhän muisti sota-akatemian, joka hänet esikunta-upseeriksi oli tekevä,\nymmärsi hän ettei suurempaa häiriötä hänen suunnitelmiinsa mikään muu\nasia maailmassa olisi voinut aikaansaada kuin tämä riemua herättänyt\ntoivo lapsen syntymisestä.\n\nJonka vuoksi hän heti kirjotti Kustaavalle ja Kertulle:\n\n\"Toivon viimeiseen asti että Kerttu on erehtynyt. Koettakaa salata sitä\nasiaa niin tyystin kuin voitte. Kerttu matkustakoon siksi aikaa johonkin\ntoiseen kaupunkiin, jossa häntä ei tunneta. Se ei saa tapahtua nyt.\nEllei mitään muita syitä olisikaan niin ymmärrättehän että minun\nupseerina on yleisen tavan mukaan kysyminen päällystöltä lupaa\navioliittoon. Kuinka voin sitä tehdä jos minulla jo on perillinen!!!\nSentähden salatkaa herran nimessä tätä asiaa.\"\n\nKun tämän perästä ei moneen kuukauteen ruvennut mitään kuulumaan, alkoi\nHannes toivoa Kertun otaksumisen olleen erehdystä. Jo meni puoli\nvuottakin, eikä vaan sanaakaan tullut tietoa siitä asiasta. Kertulta\ntuli tosin kirje, mutta siinä ei Hannes ensi katsaukselta huomannut\nmitään ihmeellistä. Hän oli silloin niin kiireessä työssä tutkintojensa\nkanssa, ettei ehtinyt tarkkaan lukeakaan. Mutta illalla kun hän,\npietarilaisen kivimuurin neljännessä kerroksessa olevan huoneensa oli\nyöksi lukinnut, riisuutunut ja poltettuaan yhden noita pitkän pitkiä\nmielipaperossiansa sammuttanut kynttilän, muisti hän Kertun kirjeen ja\nettä siinä oli jäänyt hänelle jotain epäselväksi. Hän sytytti uudestaan\nkynttilän, tavotti takkinsa taskusta kirjeen ja luki sen toistamiseen.\nEpäselvä kohta oli näin kuuluva:\n\n\"Sinun äitisi on kovasti vanhentunut tänä viimeisenä vuotena. Hänen\ntukkansakin on aivan harmaaksi käynyt ja niska köyristynyt. Hän\nikävöitsee sinua, sillä varmaan hän kovasti rakastaa sinua. Mutta miksi\neivät muut äidit saa rakastaa lapsiansa.\"\n\nMitä merkitsee tämä: miksi eivät muut äidit saa rakastaa lapsiansa?\n\nOnko Kertulla lapsi?\n\nMutta jos on, niin miksi ei hän saa sitä rakastaa? Miksi samassa\nyhteydessä sanotaan, että äiti on vanhentunut ja harmaantunut?\n\nJa niinkuin salama yhdessä silmänräpäyksessä lyö puuhun ikuisen jäljen,\nlöi Hannekseen ajatus: he ovat erottaneet lapsen Kertulta!\n\nJa niinkuin salaman lyötyä ikihonkaan, lehtipuut, jotka vieressä\nkasvavat, eivät aluksi huomaa mitä ympärillä on muuttunut, vaan auringon\npilkistäessä esille jatkavat kasvamistaan niinkuin ei mitään olisi\ntapahtunut ja vasta ajan mentyä alkavat tuntea autioitumista\nympärillään, niin Hanneskin ensin, vaikka tuo ajatus oli häneen lyönyt,\najatteli samalla:\n\nHuomenna on tutkinto taktiikassa ja tutkijana on se pelätty hampaaton\nharvaparta kenraali. Toisin sanoen: minun täytyy nyt nukkua, sillä\nsiksihän olen niin varhain maatakin pannut, että huomenna olisin\nvoimissani.\n\nJa sammuttamatta kynttilää asettui selälleen, kädet taivutettuna ristiin\npäänsä alle, ummisti silmänsä ja oli nukkuvinaan.\n\nPöydällä seisoi vartioimassa Boguslawskin \"Taktiikan kehityksen\nhistoria\" neljässä paksussa nidoksessa, vaatien sekin nukkumista.\n\nMutta kynttilä paloi ja viattomasti liekkiänsä kallistellen ehdotteli:\nkynä on pöydällä ja postipaperia on pöydällä, kirjota, vie yöjunan\npostiin, tule takasin, sammuta minut ja nuku.\n\nSen todella teen kaikki tyyni puolessa tunnissa enkä tarvitse häiriytyä\nhuomisesta tutkinnosta.\n\nHän pukeutui nopeasti, nosti Boguslawskin vasemmalle puolelle pöytää,\nJominen kaksi nidoksisen \"Précis de l'art de guerre\" oikealle puolelle\nja työnsi taaemmaksi lempikirjansa, Welitshkon teokset linnoitussodasta,\njoita hän ei milloinkaan voinut olla selailematta eikä edes nytkään\nvoinut olla katsahtamatta muutamaan siinä olevaan piirrokseen\nStrassburgin piirityksestä. (Sillä linnoitustiede oli hänen\nerikoisalansa).\n\nSaatuaan kirjojen tähden ahtaalla pöydällänsä tilaa hän otti esille\npaperin ja kynän aikoen parilla sanalla kysyä Kertulta miten asianlaita\noikeastaan oli.\n\n\"Rakas Kerttu\" oli kyllä helppo kirjottaa, mutta itse kysymykseen hän ei\nvoinut löytää mitään sopivia sanoja. Vaan kun piti käyttää tuota sanaa\n_lapsi_, tuli koko hänen suhteensa Kerttuun niin moninaisena elämän\näärettömyytenä hänen eteensä, ettei miljoonat sanat olisi riittäneet\ntämän tärkeän asian puheeksi ottamiseen. Hän veti jälleen Kertun kirjeen\npovestansa ja koetti lukea sitä niin ettei siitä tuo ajatus esiintyisi,\nmutta se esiintyi päinvastoin vaan entistä varmempana.\n\nMitä olen minä tehnyt Kertulle? Minä olen antanut hänen --\n\nMielenjohde oli niin kauhea, ettei hän voinut sitä selviin sanoihin\npuettuna eteensä ajatella. Koetti nousemalla seisaalleen ja tarttumalla\nBoguslawskiin sekä avaamalla auki sen vaikeimmat sivut ja niitä\nlukemalla karkottaa sitä mielenjohdetta ajatuksistaan. Mutta kirjan\nrivien välistä nousi tukahutettu ajatus selvin sanoin:\n\nMinä olen antanut hänen kärsiä häpeää aviottoman lapsen synnyttämisestä!\n\nHannes paiskasi kirjan voimakkaasti pöytään.\n\nMiksi tahdoinkaan porttoloita hävittää? Nehän ovat juuri minun\nkaltaisiani varten olemassa! Minun olisi pitänyt mennä porttolaan\nsilloin keväällä. Niin tekevät kaikki, joiden täytyy asioiden vuoksi\nlykätä naiminen tuonnemmaksi. Mutta minä menin Kertun luo ja olen nyt\ntehnyt hänelle sen minkä joku joskus teki minun äidilleni. He sanovat\nsen olleen jonkun kapteenin. Miksi ei se kapteeni ottanut lapsen äitiä\nvaimokseen? Vai pyrkikö hänkin sota-akatemiaan!\n\nTämä kamala vertaus tuotti Hannekselle suurta kipua ja hänen ruumiinsa\ntunsi milloin kuumaa tuskaa, milloin värisi vilusta.\n\nVähän ajan perästä hän alkoi nopeasti koota jotain tavaroita.\n\nNäyttää siltä kuin aikoisin minä matkustaa, ajatteli hän huomatessaan\ntahtomattaan ottaneensa esille matkalaukun. Se ei voi kuitenkaan tulla\nkysymykseen, sillä minulla on huomenna tutkinto taktiikassa.\n\nJa siitä huolimatta hän rupesi järjestämään kampoja, saippuoita ja\npartaveitsiä laukkuunsa, panipa sinne jo tavallisen hajuvesipullonsakin.\n\nJos minä nyt lähden, voi tutkintotilaisuus tarjoutua vasta vuoden\nperästä. Seis, mies!\n\nJa siitä huolimatta hän vähän ajan perästä astui jo ulos kadulle, huusi\najurin ja ajoi rautatieasemalle.\n\nEhti viimeiseen yöjunaan kun tämä oli jo liikkeellä.\n\nHelsinkiin tultuansa aamulla hän ajoi kohta asemalta suoraan kotiin\nmuistellen matkalla jonkun vanhan filosoofin lausuneen: Jos menet\nvelvollisuutesi ohitse sen tullessa vastaasi pukkina, kohtaa se sinua\nensi kerralla varmasti härkänä. Tätä hän ajatteli koska muisti kerran\nodottaneensa illan hämärää ennenkuin meni kotiinsa, ja nyt hän kuitenkin\najoi niille samoille kaduille kirkkaan aamun valossa, jolloin siellä\ntavallisesti hoiperteli viimeisiä myöhästyneitä yökävijöitä, ja aika\nsiis oli kaikkein sopimattomin vastaisen esikuntaupseerin siellä\nliikkua.\n\nKun hän astui sisälle, oli Kerttu yksin ompelukoneen ääressä. Kertun\nkalpeista kasvoista ja siitä, että hän, Hanneksen nähtyään,\nhämmästyksestä huudahtaen juoksi häntä vastaan, mutta ei ollenkaan\nhymyillyt, vaan painoi heti päänsä hänen rintaansa vasten, hän päätti\nkohta, että asianlaita oli niinkuin hän oli otaksunut. Kaikkein pahinta\naavistaen hän sanoi niin hellästi kuin vaan taisi:\n\n-- Missä on meidän lapsemme, Kerttu? Ja samalla silitti Kertun päätä.\n\nKertun suupielet vähän värähtivät ja pitäen päätänsä yhä niin lähellä,\nettei Hannes voinut nähdä häntä silmiin, sanoi:\n\n-- Kaikki on salattu niin, ettei kukaan aavista mitään, Hannes.\n\nJos Hannes olisi nyt langennut polvilleen Kertun eteen ja sanonut: minä\nkadun tekoani, ja jos lapsen olisi jo ehtinyt käydä huonosti, olisi\nKerttu syyttänyt itseänsä eikä olisi eläessään saanut rauhaa. Sentähden\nHannes sanoi vaan:\n\n-- Se on hyvä. Ja oli ennen valmis kärsimään senkin, että Kerttu noiden\nsanojen johdosta näytti ilmeisesti kylmentyvän häntä kohtaan.\n\n-- Se on hyvä, toisti hän vielä melkein tahallisen koleasti. Mutta itse\noli raueta suruun ja sanoi Kertulle:\n\n-- Minä näen, Kerttu, että sinä olet rakastanut minua enemmän kuin olen\nansainnutkaan.\n\nMutta Kerttu ei ymmärtänyt näiden sanojen tulleen Hanneksen itkevästä\nsydämmestä, vaan meni vähän kauemmas hänestä sekä pyysi istumaan.\n\nKustaavalle, joka todella oli kovasti vanhentunut, ei Hannes myöskään\nsanonut muuta kuin: Se on hyvä.\n\nÄidiltä hän sai kuulla että he olivat Kertun omalla suostumuksella\nottaneet lapsen häneltä heti sen synnyttyä, niin ettei Kerttu ollut\nollenkaan lastansa nähnyt.\n\n-- Miksi te niin teitte? kysyi Hannes.\n\nÄiti sanoi: Voihan Hannes ymmärtää että jos Kerttu olisi saanut lastansa\nimettää ei hän enää olisi jaksanut erota.\n\nNämä sanat tahtoivat repiä Hanneksen kahtia, mutta hän sanoi vaan taas\njäykästi: Se on hyvä.\n\nJa \"se on hyvä\" sanoi hän myöskin silloin kuin hän kuultuaan ylhäältä\npianon rämpytystä kysyi mitä soittoa se on? ja Kustaava siihen vastasi:\nFrans on nyt täällä isäntänä. Sillä Hannes ajatteli: he voivat olla\nsuruun pakahtumatta ainoastaan niin kauan kuin luulevat minun tätä\nkaikkea vaativan. Ja sanoi äidillensä niinkuin ohimennen: Mihin te\nolette lapsen vieneet? Mutta äiti sanoi: Se on parempi ettemme sitä\nkukaan tiedä.\n\nMutta Hannes ei jättänyt asiaa tähän. Saatuaan tietää kätilöimen nimen\nHannes jätti Kertun ja äidin hyvästi ja matkusti junalla takasin,\npysähtyen siihen kaupunkiin, jossa lapsi oli synnytetty. Kätilöin\nilmaisi hänelle antaneensa lapsen sellaiselle naisihmiselle, joka piti\nhylkylapsia hoidossaan. Hannes antoi kätilöimelle rahaa kieltäen\nikipäivinä ilmottamasta hänen käyneen lasta kysymässä.\n\nNyt meni Hannes sen neuvotun naisihmisen luo, sillä hän ajatteli:\n\nMinä tuon heille lapsen takaisin, vasussa kantaen, keskellä Jumalan\nkirkasta päivää minä sen heille tuon!\n\nMutta kun hän löysi sen naisihmisen ei sillä ollutkaan enää\nlastenhoitolaa siinä kaupungissa, vaan se sanoi kaikki sellaiset lapset\nnyt vievänsä Pietarin suureen hoitolaan. Hannes maksoi taas rahaa ja\nvannotti olla ikinä kertomatta hänen käyneen lasta kysymässä.\n\nMinä en lakkaa hakemasta ennenkuin löydän. Minä tuon sen heille\nsittenkin! Tuon, tuon, tuon!\n\nPietariin palattuaan hän ajoi kortteeriinsa ainoastaan pestäkseen\nitsensä, muuttaakseen vaatteet ja juodakseen teetä, jonka jälkeen aikoi\nheti mennä neuvottuun kasvatuslaitokseen ottamaan selkoa Kertun\nlapsesta. Mutta juuri kun hän oli itsensä täyteen pietarilaiseen kuntoon\nsaanut ja haki vaan laatikosta puhtaampia hansikkaita, kuuli hän\nrappusissa kolmen venäläisen upseeritoverinsa iloiset äänet. He tulivat\nmeluten sisälle ja rupesivat kysymään mikä Hannesta vaivasi, kun ei\nollut tutkintoon tullut? Hannes selitti olleen laillisia esteitä. Mutta\nhe ihmettelivät mitä salaisuuksia ihmisellä voi olla, joita ei\ntovereille sanota, ja rupesivat arvailemaan: hänellä on joku\nrakkausjuttu.\n\nYhdellä heistä oli hyvin vähän menestystä sota-akatemiassa, koska ei\nvoinut oppia kieliä. Mutta myöskin nyt taktiikan tutkinnossa hän oli\ntullut hylätyksi. Hän aikoi senvuoksi antautua jälleen santarmilaitoksen\npalvelukseen osaksi siitä syystä, että tämä laitos oli nyt terroristien\nviimeisten tekojen jälkeen muuttunut kaikkein suosituimmaksi ja myös\nkannattavimmaksi toimialaksi, mutta osaksi myös puhtaasti aatteellisista\nsyistä.\n\nTämän toverin kanssa oli Hannes mitä parhaimmissa ystävyyden suhteissa\nsenvuoksi, että he kerran yleisessä keskustelussa olivat huomanneet\nolevansa täsmälleen samaa mieltä ja juuri siinä asiassa, mikä näytti\nHanneksesta kaikkein tärkeimmältä. Asia koski porttoloita ja kapakoita.\nToveri, Boris Mihailovitsh, oli sanonut: hallituksen täytyy paisua niin\nmahtavaksi voimaksi, sen täytyy laajentaa valtaansa niin joka soppeen,\nettä se kerran voi pelkällä mahtisanalla yksinkertaisesti kieltää sekä\nviinan että siveettömyyden.\n\nNäiden sanojen jälkeen oli Hannes puristanut toverin kättä niin lujasti\nettä tämä vastedes aina otti nimettömästä sormestaan kihlasormuksensa\npois, kun joutui Hanneksen kanssa samoista asioista puheisiin.\n\nToisella tovereista, Gregor Gregorovitshillä, vaikka hän oli\nruhtinaallista sukua, oli myöskin sangen vähän toiveita suoriutua\nkoskaan sota-akatemiasta -- ja monesta syystä, mutta ei vähin siitä, että\nhänellä oli suuri taipumus juopumukseen. Hänen olemassaolonsa riippui\nkokonaan suosituksista.\n\nHeti sisälle tultuaan ja huomattuaan että Hanneksella oli jotain\nsydämmellä Gregor Gregorovitsh, luvaten silmänräpäyksen kuluttua palata,\npujahti takaisin ulos.\n\nHänen kanssaan oli Hannes ystävyyden suhteissa senvuoksi vaan, että\nhäntä miellytti Gregorin rajaton avomielisyys kaikkein arimmistakin\nsukupuoli-asioista keskusteltaessa.\n\nKolmannella toverilla Aleksei Dmitrievitshilla sitä vastoin oli aivan\nvarmat toiveet päästä sota-akatemiasta ja hänestä oli ilman vähintäkään\nepäilystä kerran tuleva mitä loistavin sotapäällikkö, jos vaan joku sota\nonnistui hänen aikanaan syttymään. Hanneksen suuri ystävyys tämän\ntoverin kanssa perustui siihen, että heillä oli sama lempi-ala\nsotatieteissä, nimittäin linnoitus- ja aseoppi. Ollen aivan vastakkaisia\nmielipiteiltään ja elämäntavoiltakin he saattoivat, päästyään\nmieliaineeseensa, tuntikausia istua päät yhdessä tutkimassa piirustuksia\nlinnoitusjärjestelmistä. Oli silloin muilla mitä hauskaa hyvänsä, kyllä\nheillä kahdella hauskempaa oli. Tavallisesti rupesi kuitenkin muita\nkohta alussa nukuttamaan, kun he pääsivät siihen lempiaineeseensa\nkäsiksi. Toinen puolusti niinsanottua linnoitustieteen \"uutta koulua\",\nmutta Hannes oli Velitshkon miehiä. Näitä asioita koskeva väittely ei\nkuitenkaan ollut vielä mitään erinomaista ja nukkujat saivat makeasti\nkuorsata sohvannurkissa. Mutta annas kun puhe siirtyi shrapnelleihin!\n-- Trah! huutaa Hannes silmät säkenöivinä. Trah! vastaa toinen. Se\nmerkitsi heillä shrapnellien sattumista maaliin. Mutta joka huudolla\npompahtelevat nukkuneet säikähtyneinä sohvannurkista. Toivottomina he\nlähtevät vihdoin pois. Mutta Hannes ja Aleksei Dmitrievitsh jatkavat\npuoliyöhön, milloin kumartuneina piirrosten yli, milloin kiihkeinä ja\ninnostuneina kävellen vastakkain pitkin huonetta hirmuaseiden tuhoavaa\nvaikutusta eri ääntein ja liikkein kuvaten.\n\nGregor Gregorovitsh ilmestyi ulkoa juuri oikeaan aikaan, sillä vastoin\ntavallisuutta alkoi puhe toveruksilta kokonaan loppua Hanneksen\nmerkillisen hajamielisyyden takia.\n\n-- Oletteko hänelle jo sanoneet? kysyi ruhtinas tullen neliskulmaiseksi\nlaaditun kannoksensa kanssa, jossa kuitenkin oli pelkkiä viinipulloja.\n\n-- Emme ole hänelle mitään vielä sanoneet, mutta anna tänne pullot, niin\nehkä tässä kielen kanta heltii.\n\n-- Kyllä se vaan on päivänselvää, että tässä pelaa joku nainen ensi\nviulua, -- arveli Gregor Gregorovitsh asetellessaan kauniita pullojaan\npöydälle.\n\nAleksein avattua korkit -- sillä hänellä oli aina se merkillinen\nkorkkiruuvilaitoksensa taskussa -- ja Boris Mihailovitshin haettua lasit\nHanneksen kaapista sekä Gregorin ne täytettyä ja käskettyä juomaan,\njoivat kaikki, mutta Hannes esteli.\n\n-- No sanoinhan minä, että tässä on ollut nainen mukana, äh! sanoi Gregor\nsylkäisten.\n\nJa toisetkin nyt uskoivat sairauden olevan syynä Hanneksen\nalakuloisuuteen.\n\n-- Varovasti, varovasti veljeni, murahti Aleksei, ei nyt ole ajat\nsellaiset, että sopii vapaasti tyttöjen kanssa elellä. Tuonaan\nraportteerasi urkkija, että Didrichs oli nähty Shtsherbagofskin kadulla\nja se mies älköön enää avatko akatemian portteja.\n\nHannes tuli uteliaaksi ja kyseli häneltä tarkkaan tuota tapausta, mikä\nvielä enemmän vahvisti toverien epäluuloa.\n\n-- Ai, ai, puheli ruhtinas, katsotaanpa mitä Epikteetillä on tähän\nsanomista! --\n\nNäin sanoen hän rupesi tarkastelemaan kirjoja kaapin hyllyltä, sillä\nHannes oli heidän keskuudessaan tunnettu hartaana moraalifilosofian\ntutkijana.\n\n-- Entä Bacon, luki Gregor kirjahyllyltä. -- Ja mistä hitosta se on ne\nkaikki kaivellutkin, puhui Gregor syleskellen.\n\nLopuksi he ilmaisivat Hannekselle sen ilosanoman, jonka vuoksi olivat\ntulleet, nimittäin että Hannekselle oli osotettu erityinen armo ja\nmyönnetty oikeus suorittaa taktiikan tutkinto ylihuomenna.\n\nÄkkiä kohdanneen ilonpuuskauksen johdosta Hannes löi Gregoria olalle\nsemmoisella voimalla, että tämä lyyhistyi veteläksi mytyksi sohvalle.\n\n-- Nyt veljet minun täytyy lähteä tärkeälle asialle, mutta jos hyvin käy,\nniin vielä me sinun kanssasi, Boris, rautaisella kädellä -- rautaisella\nkädellä --!\n\nNäin sanoen Hannes silmät säkenöivinä leijonan voimalla pudisti vahvaa\nnyrkkiään ilmassa. Se merkitsi, että vielä me sinun kanssasi, Boris,\nrautaisella kädellä hävitämme pahuuden maailmasta!\n\nJuotuaan toveriensa mieliksi muutamia laseja viiniä ja erottuaan heistä\nhän läksi ajamaan asiallensa.\n\nKaikki oli äkkiä taas valjennut hänelle. Toverien toivehikkaat,\nelvyttävät puheet ja huudahdukset, aamupäivä-auringon häikäisevä loisto\nkirkkojen kultaisissa kuvuissa, mahtavat palatsit, rantapuistojen\nsuihkulähteet, muistopatsaat, Nevskin loppumattomat ihmislaumat, joiden\nkeskellä yksityisen personalliset ristiriidat väkisin häipyivät\ntietoisuudesta, äsken juotu erinomainen viini, ja pika-ajurien pyöräin\npuisella katusillalla äänettömästi lentävä hurina, se kaikki taas\nnostatti Hanneksessa vanhan ihastuksen hänen upseeriammattiinsa ja\nerittäin hänen sotatieteelliseen lempi-aineeseensa, linnoitus- ja\naseoppiin. Pää, joka tuota yhä laajenevaa tieteellistä ainehistoa\nsisälsi, tuntui muuttuvan maailmalle yhä tärkeämmäksi esineeksi.\n\nNyt kun vaan saisi selvän siitä Kertun lapsesta, ajatteli Hannes, kun\najuri käänsi pimeämmille syrjäkaduille.\n\nMutta mitä kauemmin he ajoivat, sitä ihmeellisempiin kaupungin\nlokeroihin ajuri häntä vei ja sitä tukalammalta alkoi olo tuntua. Hän\netsi turhaan jotain tähän tilaisuuteen sopivaa viisauden sanaa, josta\nolisi saanut tarpeeksi selkärankaa halveksiakseen sellaisten\nsotilas-urkkijain vaaraa, kuin ne jotka olivat Didrichsin tuhonneet.\nLopulta oli kaupunginosa jo sitä laatua, ettei ainoatakaan säätyhenkilöä\nsiinä enää liikkunut. Ja pika-ajurilla esiintyvää upseeri-ilmiötä\nkääntyivät sentähden kulkijat ihmeeksensä katsomaan.\n\nItse kasvatuslaitos oli tässä ympäristössä kuin mikä palatsi, mutta\novesta tuli ja meni pelkkiä epäilyttävän näköisiä henkilöitä.\n\nKulmakarvat koholla, silmäluomet räpyttelevinä, mutta katse ja käytös\nvihaista ankaruutta teeskentelevänä Hannes astui sisälle. Hän olisi\ntuhat kertaa mieluummin mennyt avonaiseen tykkituleen tai vaikkapa\nsuoraan ryöminyt ladatun kanuunan kitaan.\n\nKäynti loppui kuitenkin lyhyeen, sillä konttorissa sanottiin, että lasta\noli mahdoton löytää, ellei ulkonäköä tuntenut tai ainakin numeroa\ntiennyt.\n\nHannes suoritti loistavan tutkinnon taktiikassa ja ensimäisellä\nyöjunalla matkusti uudestaan kätilöintä ja sitä naishenkilöä tapaamaan.\n\nPietariin palattuaan tapasi Hannes huoneensa pöydällä avonaisen kirjeen,\njossa oli kutsumus strategian tutkintoon samana päivänä kello 5. Mutta\nkello oli jo 10 iltaa.\n\nHannes räpytteli vähän aikaa silmiänsä, pyyhki otsansa hienosta hiestä,\njoka oli siihen kirjettä katsellessa kohonnut, meni kirjahyllylle, otti\nviisauden kirjan esille, selaili kauan aikaa ja löysi kuin löysikin\nsiitä paikan, jota haki. Siinä seisoi: \"Elä anna tapausten syödä sinun\nsydäntäsi, -- elä itke menneisyyttä, joka on jo haudattu, vaan tee sinä\nmitä pitää tehdä, ole voimakas, miehekäs, ja niinkuin tähti, joka ei\nlepää eikä kiirehdi.\"\n\nTämän luettuaan hän pani maata, sammutti kynttilän ja nukkui sikeästi\naamuun asti, jolloin ajoi uudelleen kasvatuslaitokseen.\n\nMutta täällä tehtiin asiaan uusia vaikeuksia. Milloin sellaista numeroa\nei sanottu lainkaan olevan, milloin sanottiin sen numeroisen lapsen jo\nkuolleen, milloin taas arveltiin numeron mahdollisesti vaihtuneen. Muuta\nei ollut Hanneksella neuvona kuin pyytää saada tarkastaa kaikki lapset\nsiltä varalta, että jollakin näistä sattuisi olemaan Kertun ulkomuoto,\njosta sen voisi tuntea omakseen.\n\nHannes johdettiin pitkään käytävään, jossa oli ovia kummallekin\npuolelle, ja hän joutui näin yleisen huomion esineeksi. Joka paikasta\ntunki esille uteliaita päitä katsomaan kummaa ilmiötä: komeata,\nkorskeata upseeria kätilöinten, lastenhoitajain, kaikellaisten\nepäilyttävien asialla kävijäin joukossa, hakemassa salattua lasta.\n\nHänelle avattiin ovi oven perästä. Jokaisessa huoneessa oli kymmenkunta\nlasta, mutta näistä oli hänen tarkastaminen ainoastaan ne, jotka olivat\nolleet laitoksessa kahta kuukautta vähemmän aikaa. Ensimäisiä lapsia\nkatsellessaan hän oli vielä niin hämillään häntä seuraavien\nhoitajattarien läsnäolosta ja kaikesta siitä huomiosta, minkä oli\nvetänyt puoleensa, ettei hän nähnyt mitään eteensä. Joitakin pieniä\nolentoja tuotiin hänen nähtäväkseen ja taas vietiin nopeasti pois, kun\nei hän sanonut mitään. Kun yhdestä huoneesta olivat kaikki lapset\nnäytetty, mentiin toiseen huoneeseen, sitten kolmanteen ja niin hän\nvähitellen alkoi todella katsella noita rimpuilevia pikku olentoja. Ne\nolivat ensin hänen mielestään samannäköisiä kaikki ja jotenkin vähän\npuoleensavetäviä. Hän alkoi pysäyttää kaikki ruskeasilmäiset, kyseli\nniiden ikää, tuojan nimeä, ja päästi pois vasta kun oli saanut täyden\nvarmuuden ettei lapsi ollut Kertun.\n\nTähän päivään asti hän oli puuhannut lapsen hakemisessa yksinomaan siinä\ntarkotuksessa ja mielessä että olisi saanut sitten viedä sen Kertulle,\njotta Kerttu olisi nähtyänsä hänen katumuksensa jälleen lämminnyt\nhänelle. Sillä niin äärettömäksi kuin Kertun rakkaus häntä kohtaan\nolikin osottautunut, kun Kerttu oli hänen tähtensä omasta lapsestaankin\nluopunut, niin oli Hannes kuitenkin varma siitä, että Kerttu oli hänen\nkylmän \"se on hyvä\" sanansa vuoksi kokonaan lakannut häntä rakastamasta.\nSenvuoksi Hanneksen palavalla innolla löytää lapsi ei ollut mitään\nrajoja.\n\nMutta nyt omin silmin saadessaan nähdä noita lukemattomia hylätyitä\nolentoja ja totuttuaan niihin niin, että alkoi erottaa toisistaan kunkin\nheidän pienen yksilöisyytensä, oli hänen sydämmensä kuin revennyt ja hän\nhaki yhtä suurella innolla lasta jo sen lapsen itsensä vuoksi. Kertun\nmaidotta jäänyt Kertun lapsi! Jossain tässä aivan lähellä Hannesta ja\nkuitenkin hukkumaisillaan vieraan kaupungin pohjattomiin syvyyksiin!\n\nYhä kasvavaa sydämmen ahdistusta tuntien hän kirjotteli listaan ne\nlapset, joista sitten vielä aikoi merkitä erikseen mahdollisimmat ja\nlopulta näiden joukosta sen oikean löytää. Mutta kun sen päivän\nvastaanotto-aika päättyi, ei hän ollut vielä ehtinyt tarkastaa kuin osan\nkasvatuslaitoksen kaikista kahden kuukauden ikäisistä lapsista. Täytyi\njättää seuraavaan päivään.\n\nKun hän tuli kortteeriinsa, oli pöydällä kirje tovereilta, jossa seisoi\nvaan nämä sanat:\n\n\"Mitä tämä on? Ilmesty huomenna kello 11 Hänen Ylhäisyytensä luo ja ehkä\nsaat vieläkin armon!\"\n\nHannes ei tämän johdosta mennyt edes viisauden kirjaa selailemaan, vaan\ntyönsi toverien kirjeen syrjään ja painoi päänsä käsien varaan\nmiettiäkseen asemansa selväksi.\n\nPaitsi Kertun hyvittämistä, paitsi lapsen itsensä pelastamista oli vielä\nkolmas seikka, joka tuli kaiken lisäksi ja joka teki aivan\nvälttämättömäksi löytää lapsi. Se oli koko tämän asian painava\nrikoksellisuus ja se oli hänelle vasta nyt koko musertavalla voimallaan\nruvennut tuntumaan.\n\nEi hän kuitenkaan voinut mitenkään myöntää tehneensä rikosta siinä, että\nsilloin keväällä oli matkustanut Kertun luo. Se oli rehellisyyden, se\noli siveellisyyden vaatimus, ja senvuoksi heidän silloinen kohtauksensa\noli vieläkin hänellä mielessään elämänsä suurimpana onnena, jota\nmuistellessa yhä samat onnen aallot alkoivat läiskyä. Mutta ei hän\nmyöskään paraalla tahdollansakaan ymmärtänyt, kuinka hän olisi voinut,\npyrkiessään kenraali-esikunnan upseeriksi, julkisesti vihityttää\nitseänsä Kertun kanssa ennenkuin tämä oli saatu pois piian kirjoista.\nRikoksellisuus oli siis ilmeisesti siinä, että hän ollenkaan pyrki\nkenraali-esikuntaan, koska juuri se oli tehnyt lapsen salaamisen\nvälttämättömäksi. Tähän asti oli kaikki selvää ja jollei mitään muuta\nolisi ollut, niin helppo olisi hänen ollut heittää kaikki sellaiset\npyrkimiset hiiteen. Mutta juuri tässä kohtasi häntä uusi epäselvyys: hän\npyrki esikuntaan hävittääkseen kerran maailmasta juuri ne olot, jotka\npakottavat ihmisiä tulevaisuutensa nimessä välttämään avioliittoa ja\nturvaamaan porttoloihin. Hän pyrki esikuntaan siksi, että oli rintaansa\nkirjottanut: porttoloiden hävittäjä, muista! Oliko se pyrkiminen\nsittenkin rikoksellista?\n\nMitä enemmän hän näitä asioita mietti -- ja hän mietti niitä koko\nyön -- sitä ilmeisemmäksi hänelle kävi, ettei hän pysty tätä ristiriitaa\nratkaisemaan.\n\nValvomisesta ja ajattelemisesta näännyksiin asti väsyneenä, mieleltään\nmasentuneena hän seuraavana aamuna kello 11 meni Hänen Ylhäisyytensä\nluo.\n\n-- Mikä on teidän laiminlyöntiinne syynä? kysyi tämä.\n\n-- Upseerikunniani kautta vakuutan, vastasi Hannes, että syyni ovat\nlailliset.\n\nJa luutnantin rehellisesti räpyttelevät silmät miellyttivät Hänen\nYlhäisyyttänsä niin, että ukko heti armahti häntä. Matkien Hanneksen\nkarkeata ääntä ja leikillä nostaen sormensa kunniantekoon sanoi kenraali\nlyhyesti:\n\n-- Huomenna kello 5, teidän jalosukuisuutenne!\n\nEikä sen enempää mitään syistä kysellyt.\n\nJospa hänen nyt onnistuisi kasvatuslaitoksessa yhtä hyvin!\n\nMutta kasvatuslaitoksessa ei onnistunut yhtä hyvin.\n\nSitten kun hän oli puoli päivää taas lapsia tarkastellut ja hetken aikaa\nlepäsi, tuli hänen luoksensa hyvin lyhytkasvuinen, pitkäkätinen,\nkyttyräselkäinen hoitajatar, jolla oli lyhyeksi leikattu, suora ja\nkiilloton pikimusta tukka ja ruskeat, vilkuilevat silmät, kuten\npositiivi-apinoilla.\n\n-- Te näytätte kovin väsyneeltä, herra luutnantti, sanoi tämä apina\nsujuvalla ranskankielellä.\n\nHermostuneesti ja jyrkästi vastasi Hannes hänelle:\n\n-- Minun kieltäni ette osaa, puhukaa siis venättä, jos teillä on jotain\nasiaa.\n\nLoukkaantumatta ja yhtä sävyisästi sanoi nyt hoitajatar venäjäksi:\n\n-- Minulle on kerrottu teidän asianne ja, minun täytyy se sanoa, te\nteette turhaa työtä, herra luutnantti, tämähän on pelkkää komediaa.\n\n-- Minulle se on luvallanne tragediaa, jota tuskin mitkään sivuhenkilöt\nvoivat millään komismilla lievittää.\n\n-- Vakuutan teille, herra luutnantti, että olisin valmis antamaan teille\nkaiken apuni lapsen hakemisessa, ellen tietäisi sitä turhaksi. -- Ja\nmuuttaen taas puheensa ranskaksi hoitajatar sanoi: -- Mahdotonta on ettei\nnumeroa tiedettäisi, mutta jos lapsi on tänne tuotu vastasyntyneenä, on\nse, kuten tavallisesti, kuollut ja he ovat ainoastaan laitoksen maineen\nvuoksi hakevinaan.\n\nHannes sanoi masentuneena:\n\n-- Te tahdotte riistää minulta viimeisen toivon, mutta teette sen\njotenkin löyhillä perustuksilla.\n\n-- Herra luutnantti, kaksi vuotta olen palvellut tässä pesässä ja se\nriittää nähdäkseni mikä laitos tämä on.\n\n-- Ihmeellistä, että saatatte murhalaitoksessa palvella, arveli Hannes\nivallisesti.\n\n-- Minä opiskelen, sanoi hoitajatar vähän kohauttaen olkapäitänsä, -- mutta\nse ei nyt kuulu tähän, pääasia on, että olen sanonut teille mitä\najattelen ja sen olen tehnyt yksistään teidän itsenne tähden, sillä\nminun on teitä hyvin, hyvin sääli.\n\nTämä odottamaton toivon menettäminen masensi Hannesta niin, ettei häntä\nhaluttanut enää väsymystänsä vastustaa, vaan hän herpautui voimattomana\nkäytävän päässä olevalle halkolaatikolle istumaan ja otti molemmin käsin\nohimoistansa.\n\nApina lähestyi häntä uudelleen.\n\n-- Herra luutnantti, ihminen on erehtyväinen, enhän minä -- puhui hän\nkoettaen lieventää sanojensa vaikutusta. -- Minä teen kaiken voitavani\nhankkiakseni teille varmuutta tähän asiaan. Ja jos lapsi vaan on elossa,\nniin kyllä se silloin myös löytyy. Jättäkää vaan kaikki minun huostaani.\n\nNyt huomasi Hannes uskaltaneensa olla tyly tälle hyvälle naiselle\nainoastaan sillä perustuksella, että se oli apinan näköinen ja sen\nhuomattuaan hän suuresti häpesi hengessä Epikteetin edessä. Rohkaistuna\nneidin uutta toivoa antavista sanoista hän nousi reippaasti ja sanoi\nmitä kohteliaimmin kumartaen:\n\n-- Suokaa minulle anteeksi. Teidän jalomielinen avuntarjouksenne on\nminulle suunnattoman arvokas enkä voi teitä kyllin kiittää.\n\n-- No, mitään muuta en tahdokaan, sanoi apina ilostuen ja istui nyt\nvuorostaan halkolaatikolle. -- Menkää te vaan kaikessa rauhassa kotiinne.\nEpäilemättä tämä paikka ei ole nuorille upseereille sovelias. Mutta minä\nteidän puolestanne saatan tutkimukset loppuun ja annan teille tiedon\ntuloksista. -- Ehkä vielä tänä iltana.\n\nLiikutettuna Hannes ojensi apinalle käyntikorttinsa ja he esittelivät\nitsensä toisilleen sekä kirjottivat muistiin toistensa osotteet. Mutta\nomaa osotettaan ilmaistessaan apina kielsi kiven kovaan tulemasta\nluoksensa ja sanoi kyllä itse käyvänsä Hanneksen luona, kun asia\nselviää. Tämän jälkeen sanoi Hannes apinaa Natalja Feodorovnaksi ja\napina sanoi häntä Ivan Ivanovitshiksi.\n\nLähtiessään ei Hannes kuitenkaan malttanut olla vielä kerran kysymättä:\n\n-- Luuletteko olevan jotain toivoa?\n\nNatalja Feodorovna katsahti hänen silmiinsä, mutta ei raatsinutkaan\nsanoa niinkuin ensin aikoi, vaan sanoi:\n\n-- Te kysytte siis mitä minä _luulen_?\n\n-- Niin, sanoi Hannes, jännittyneenä odottaen hänen vastaustaan.\n\nNatalja Feodorovna pudisti hiljaa päätänsä, ja jäi sitten surullisena\nkatsomaan kuinka suurikokoinen mies, voimatta liikutukselta saada\nsuustansa hyvästiä, läksi menemään.\n\n\n\n\n9.\n\n\nKaksi kertaa elämässään kohtasi Hannes vielä Natalja Feodorovnan.\n\nEnsimäisen kerran jo saman päivän iltana.\n\nKello seitsemän aikaan Natalja Feodorovna koputti hänen huoneensa\novelle.\n\n-- Niinkuin minä sanoin teille, Ivan Ivanovitsh, niin onkin. Minun on\nonnistunut saada täysi selvä, kuten tästä todistuksesta nyt itse näette,\nsanoi Natalja Feodorovna antaen Hannekselle paperin.\n\nTäysin valmistuneena tällaiseen tietoon ja surtuaan suruansa itsekseen\nHannes nyt osasi jo jotenkin sujuvasti harjottaa isännän\nkohteliaisuutta, siten paraansa mukaan sovittaakseen ensi tylyyttänsä\nNatalja Feodorovnaa kohtaan. Hän tarjosi vieraallensa teetä ja koetti\npuhua muusta, jopa laskea leikkiäkin.\n\n-- Muuan seikka, sanoi hän, herätti minussa aamupäivällä suurenlaista\nuteliaisuutta. Te sanoitte \"opiskelevanne\" tuossa laitoksessa? Kuinka se\non selitettävä?\n\n-- No niin, opiskelen, tutkin elämää, vastasi Natalja Feodorovna.\n\n-- Mutta, luvallanne sanoen, tuota filosofiaa seuraten minä voisin\nantautua vaikkapa rosvoksi ryövärijoukkoon, ryöstellä ja sanella: minä\nopiskelen, tutkin elämää.\n\n-- Te sitä vastoin, sanoi Natalja Feodorovna, sulkisitte heti koko\nlaitoksen?\n\n-- Hävittäisin heti paikalla.\n\n-- Ehkä se kävisi päinsä pelkällä mahtikäskyllä, sanoi Natalja\nFeodorovna, -- mutta tämä laitos on kuitenkin aivan välttämätön niin kauan\nkuin prostitutsioni kukoistaa, ja prostitutsionia emme voi mahtikäskyllä\nhävittää.\n\nHannes nousi kuohahtaen seisaallensa.\n\n-- Miksi emme voi prostitutsionia hävittää? Se _on_ hävitettävä ja sen\n_voi_ hävittää! En ainakaan minä tiedä mitä varten eläisin, ellen sitä\nhävittääkseni.\n\nNatalja Feodorovna katsahti häneen iloisesti hämmästyneenä, mutta sanoi\nvitkaan:\n\n-- Minusta näyttää että täytyy olla upseeri käsittääkseen\nyhteiskunnallisia asioita noin lapsellisesti.\n\n-- Ja _minun_ täytyy sanoa, että ellette katso prostitutsionilaitoksen\nolevan heti perustuksia myöten hävitettävän, niin minä mieluummin olen\nkanssanne keskustelematta yhteiskunnallisista asioista.\n\nNatalja Feodorovna näytti yhä enemmän hämmästyvän.\n\n-- Niin juuri, jatkoi Hannes; tämä kysymys on minulle kaiken muun alfa ja\nomega. Ja juuri tällä hetkellä, kun olen lapseni kadottanut, enkä\nainoastaan lasta, vaan -- minun täytyy sanoa se teille -- olen ikuisiksi\nkadottanut sen naisen kunnioituksen, jota paitsi --\n\nHanneksen rinta kuorsahti näitä sanoja sanoessa vastoin hänen tahtoansa\nja koko hänen ruumiinsa hytkähti niin ettei hän voinut lopettaa\nlausettaan.\n\nMutta huomattuaan että Natalja Feodorovna vedet silmissä kokoo nopeasti\nmuruja pöydältä hakien sanoja lohduttaakseen häntä, kokosi Hannes\nmiehekkyytensä kaikki voimat ja tavattoman kovalla ja karkealla äänellä\nrykien kurkkuansa selväksi huusi, ettei Natalja Feodorovnalla ollut\nteetä lasissa ja rupesi suurella puuhalla uutta teetä hänelle\nvalmistamaan.\n\n-- Sanalla sanoen, -- huusi hän yhä samalla äänellä, -- tarkotan sanoa,\nettä tämän tapauksen perästä minä olen lujemmin kuin koskaan ennen\npäättänyt, että prostitutsiooni on hävitettävä -- maan tasalle --\nkuulkaahan: maan tasalle!\n\nNatalja Feodorovna koetti nyt tämän kovan äänen viereen tulla\nmahdollisimman sävyisällä ja varovaisella nuotilla:\n\n-- Ivan Ivanovitsh, te suuresti erehdytte, jos luulette, etten minä ole\nprostitutsionilaitoksen vihollinen. Sellainen otaksuminen tuntuu minusta\npäinvastoin melkein personalliselta loukkaukselta. Tietäkää siis, että\nminä pidän prostitutsionia pahimpana yhteiskunnallisena\nmätähaavana. -- Tietysti, Ivan Ivanovitsh! Tietysti!.\n\n-- No?! No!? innostui Hannes ja oli lyödä Natalja Feodorovnaa olalle\nsuuren ystävyydentunteen merkiksi, niinkuin oli lyyhistänyt Gregorin.\n\n-- Mutta -- sanoi Natalja Feodorovna.\n\n-- Älkää herran nimessä sanoko enää mutta!\n\n-- Mutta -- naurahti Natalja Feodorovna ja lisäsi niin vienosti kuin taisi:\nprostitutsioni on sittenkin välttämätön seuraus vääristä\nyhteiskunnallisista oloista, jotka siis _ensin_ ovat hävitettävät.\n\n-- Mitä tarkotatte? Onko mitään suurempaa vääryyttä kuin prostitutsioni?!\n\n-- Ivan Ivanovitsh, onko mitään pahempaa tautia kuin isorokko, mutta\neihän sitä paranneta repimällä pois rupia. Taudin syy on löydettävä.\nProstitutsioni on kaupungin tuottama tauti. Eikö se ole äärimmäinen\nseuraus köyhien pakosta jättää maansa ja muuttaa kaupunkiin\nrahanpalvelukseen?\n\nSanoessaan sanat \"köyhien pakosta\" Natalja Feodorovna ei voinutkaan\nsäilyttää sitä vienon nöyrää äänilajia, jolla nähtävästi oli aikonut\nloppuun asti keskustella. Ääni värähti mielenkuohusta ja silmät\nihmeellisesti terottuivat.\n\n-- Suokaa anteeksi, sanoi Hannes, mutta minä olen sangen tyhmä näissä\nasioissa, enkä voi ymmärtää -- te puhutte pakosta, mutta mikä voisi\npakottaa ihmisiä vastoin heidän tahtoansa muuttamaan kaupunkeihin?\n\nNatalja Feodorovnan suupielissä värähti nolo hymähdys ja hän katseli\nhyvän aikaa Hannekseen ennenkuin rupesi jatkamaan, ilmeisesti mielessään\nharkiten oliko Hanneksen kysymys todella tietämättömyyttä vai ehkä\nviekkautta. Yhä pitäen Hannesta silmällä hän sanoi hitaasti:\n\n-- Eiköhän talonpoikia pakota kaupunkeihin maan puute?\n\nMutta Hannes rupesi tätä asiaa niin rehellisen syvällisesti miettimään,\nettä Natalja Feodorovnalta katosivat kaikki epäilykset ja hän sanoi\nhilpeästi:\n\n-- Niin, niin, Ivan Ivanovitsh, te katsotte minuun suu auki uskomatta\nsuuressa Venäjässä voivan olla maan puutetta, mutta kyllä meillä on\nasianlaita sama kuin muuallakin maailmassa: maa on viekkaudella ja\nväkivallalla riistetty työväen käsistä, joka senvuoksi laumoittain\nsiirtyy rahan palvelukseen. Eikö teidänkin maassanne ole niin?\n\nHannes joutui pulaan. Hän ei todellakaan tiennyt maalaisista asioista\nmitään muuta kuin minkä oli kuullut joskus vaarin jankuttavan joistakin\nVeneh'ojan metsäjaoista, joilla toiset olivat tehneet toiset\ntorppareikseen.\n\n-- No niin, sanoi Natalja Feodorovna, puhukaamme siis vaan Venäjän\noloista, joita ainakin _minä_ tunnen. -- En tahtoisi kuitenkaan myöntää,\nettä yksistään meidän työväessämme olisi vapauden ja ihmisarvon tunto\nsammunut, vaan minä olen paljon matkustellut ja kaikkialla näen samaa:\ntyöväki ei enää tunne mitään häpeää siitä, että se rahan edestä palvelee\nmeitä, kumartelee meitä, kiillottelee meidän kenkiämme, juoksee meidän\nasioillamme. Se myy itsensä mihin tahansa; se tekee kaikkea tuota\nnöyryyttävää, minkä vuoksi me sitä juuri halveksimme, jopa pidämme\nalempirotuisina olentoina. Se myy itsensä kuskiksi, lakeijaksi,\npiiaksi, -- yhdentekevää! -- polisiksi, urkkijaksi...\n\nNäitä sanoessa Natalja Feodorovnan hengitys kävi äkkiä epätasaiseksi,\njoten hänen täytyi hetkeksi pysähtyä. Vasta kun hengitys oli jälleen\ntasottunut koetti hän alkaa taas nöyrällä sävyllä, mutta ei onnistunut\npitemmälle kuin ensimäiseen lauseesen.\n\n-- Ivan Ivanovitsh, te sanotte: prostitutsioni on hävitettävä, mutta en\nminä tiedä mikä ero tässä oikeastaan on. Jos ihminen kerran on oppinut\nmyymään ruumiinvoimansa enintarjoovalle kysymättä mihin niitä\nkäytetään, -- miksi sitten pidettäisiin erikoisempana häpeänä itse\nruumiinkaan myymistä?\n\nNyt ei Natalja Feodorovna enää voinut hillitä itseänsä, vaan hengitti\ntaas tiheään ja hänen kasvojensa lihakset nytkähtelivät hullunkurisesti\nja ääni vavahteli mielenkuohusta:\n\n-- Myydä rahasta ruumiin voimat sille, joka niillä tekee mitä ikinä\nhaluaa, ja myydä rahasta ruumis sille, joka tekee sillä mitä\nhaluaa, -- mikä ero siinä on? Edellistä harjottavat etupäässä miehet,\njälkimäistä etupäässä naiset. Eikö se ole vaan luonnollinen jatko ja\nhuippu asiain kehityksessä? Onko urkkija parempi kuin prostituerattu --\nsanokaa te -- minä -- en todellakaan tiedä --\n\nHengen ahdistus ei antanut Natalja Feodorovnan sanoa pitemmälle.\nVäliajan täyttääksensä Hannes sanoi:\n\n-- Olette siis sitä mieltä, että täytyy ennen kaikkea antaa talonpojille\nriittävästi maa-alaa?\n\nNatalja Feodorovna voitti äkkiä mielenkuohunsa ja sanoi kylmän\ntyyneesti:\n\n-- Olen mieluummin sitä mieltä, että talonpojan täytyy ennen kaikkea\n_ottaa_ itsellensä riittävästi maata.\n\nYmmärtämättä mitään eroa tässä Hannes tokasi iloisesti:\n\n-- No, jos niin, niin mitäpäs muuta kuin _annetaan_ hänelle kylläksi\nmaata.\n\nNatalja Feodorovna kohottautui vähän tuolillansa, katsahti väsyneesti\nHannekseen ja sanoi vieläkin tyynemmin:\n\n-- Maata ei voi antaa, ellei sitä joltakin oteta.\n\n-- Siis otettakoon! huusi Hannes, innostuneena saavutettuun\nyksimielisyyteen heidän välillänsä.\n\nNatalja Feodorovna piirteli sormellaan kirjainta leipämurujen joukkoon.\n\n-- Aivan oikein, Ivan Ivanovitsh, mutta siinä tapauksessa kehottaisin\nteitä puhumaan ainoastaan kuiskaamalla, sillä seinätkin sellaisiin\nehdotuksiin höristävät korviansa.\n\nNatalja Feodorovnan kasvot olivat muuttuneet ankariksi ja jokin voimakas\nylpeyden ilme alkoi tehdä ne yhä vieraammiksi ja pelottavammiksi\nHannekselle:\n\n-- Mutta te varmaankaan ette tiedä mitä sanotte, jatkoi Natalja\nFeodorovna. -- Keltä maa olisi otettava? Eikö juuri niiltä, joita te,\nherra luutnantti, palvelette kantaessanne tuota upseeripukua? Vai ettekö\nluule isäntänne pyytävän teidän palvelustanne juuri maan riistämiseen\ntalonpojilta? Olettehan valalla vannonut tottelevanne häntä. Älkää siis\npuhuko minulle aikeestanne hävittää prostitutsionia. Sillä juuri te\nitse, suojellessanne väkivallalla maan anastusta ja pakottaessanne\nkansaa rahan palvelukseen, olette kaiken ihmis-alennuksen, sen alhaisen\norjamielen ja sen porttolain oikea synnyttäjä!\n\nNyt näytti Natalja Feodorovnan kasvot muuttuvan jälleen lempeämmiksi.\nMutta jokin ylimyksellinen, itsetietoinen ylemmyyden ilme oli yhä\nvallalla. Hannes tunsi yhä enemmän pienenevänsä hänen edessään. Natalja\nFeodorovna kasvamistaan kasvoi. Tuijottaen hänen kasvoihinsa Hannes\nhämmästyen tarkkasi niiden piirteitä. Mistä olikaan Natalja\nFeodorovnalle ilmestynyt tuo hieno ja kuitenkin niin korskea ilme nenän\nja silmäkulmien yhtymäkohtaan? Miksi ei Hannes ennen ollut huomannut\nhänen ylpeästi kaareutuvaa aatelisnenäänsä? Kuinka oli käynyt, että se\nsama pieni, apinamainen ihminen, jota Hannes oli vielä äskettäin\nuskaltanut hermostuneesti kohdella, nyt oli kasvanut jättiläiseksi hänen\neteensä ja kohta kokonaan hallitsi häntä?\n\n-- Ainoastaan teidän hirmuinen tietämättömyytenne, herra luutnantti, voi\nsuoda teille jotain puolustusta. Minä näen, että tekin olette nousukas,\nniinkuin enimmät teidän kaltaisenne. Te olette vapautensa jo unohtaneen\nja orjiksi kasvaneen työväen lapsia, siksi itsekin olette voinut\nrahapalkasta myydä omantuntonne ja toimintavapautenne.\n\nLempeys taas katosi Natalja Feodorovnan kasvoista. Silmät alkoivat\nsäkenöidä, sanat hehkuivat kuin maanalaisen pätsin purkausta.\n\nHannes kalpenemistaan kalpeni.\n\n-- Voi teitä raukkoja, jotka porttoloita muka hävitätte ja huomenna\njuoksette komennosta ihmisiä tappamaan! Voi teitä viheliäisiä, jotka\nviekkaudella ja väkivallalla olette kansan opettaneet rahasta myymään\npyhät työvoimansa ja pyhät ruumiinsa teidän oikkujenne palvelemiseen!\nVoi teitä elämän sammuttajia, voi teitä laulun ja runouden tukahuttajia,\nvoi teitä vapaan ihmisyhteyden hajottajia! Voi teitä kuolleiden kylien\nja mätien kaupunkien rakentajia, joissa te rahasta tanssitatte, rahasta\nlaulatatte, rahasta soitatatte! Voi teitä vapauden hävittäjiä! Voi teitä\nmässääjiä kuolleen elämän haudalla! Voi teitä...\n\nNatalja Feodorovna olisi sanonut vieläkin enemmän, mutta nyt kuului\nkoputus, ja Gregor Gregorovitsh, ollen jotenkin päissään, avasi oven\nlupaa odottamatta. Hänen jälessään tulivat sisälle myös Boris\nMihailovitsh ja Aleksei Dmitrievitsh.\n\n-- Uuu! pani Gregor Gregorovitsh, nostaen silmäkulmansa hullunkurisen\nkorkealle, ollen hämmästyvinään niinkuin muka tahtomatta häiritessä\nkahta rakastunutta.\n\nNatalja Feodorovna katsahti Boris Mihailovitshiin, nousi ja nolosti\nhymähtäen, odottamatta esittelyä poistui.\n\nKun Hannes, saatettuaan Natalja Feodorovnan, tuli eteisestä takasin,\nsanoi Gregor Gregorovitsh:\n\n-- Nä, nä, nä, veliseni, -- kyllähän me arvasimme, että tässä on nainen\npelissä, mutta että se olisi ollut niin loistava kaunotar, sitä emme\ntoki osanneet aavistaa! -- Sanalla sanoen: me olemme tulleet tänne\nvahtimaan sinua, ettet enää jäisi tutkinnosta. Pullot taskuissa\ntietysti! Usko minulle kaunottaresi nimi! Nä?\n\nAleksei Dmitrievitshillä oli pinkka linnoituspiirroksia ja hän odotteli\nnähtävästi kärsimättömänä milloin tervehdyksistä ja muista\nsyrjäseikoista päästään.\n\nMutta Boris Mihailovitsh, santarmiupseeri, seisoi kalpeana kuin lakana\noven luona.\n\n-- Boris, mikä _sinun_ on? sanoi Aleksei ihmeissään.\n\nBoris Mihailovitsh sammalteli vähän puheessaan ainakin, mutta nyt ei\ntahtonut saada sanaakaan suustansa.\n\nKaikki kääntyivät ihmetellen häneen päin.\n\n-- Tä-tässä ei ole a-ainoastaan ra-rakkausjuttu. Ivan, voitko sanoa\nminulle missä olet tuohon naiseen tutustunut?\n\nHannes rypisti silmänsä eikä vastannut mitään.\n\n-- Tahtoisitko sanoa minulle hänen osotteensa?\n\nHannes otti esille Natalja Feodorovnan käyntikortin, johon tämä oli\nkirjottanut osotteensa, ja vasta annettuaan sen Boris Mihailovitshille\nmuisti Natalja Feodorovnan nimenomaan kieltäneen ilmaisemasta tätä\nosotetta.\n\nBoris Mihailovitsh pisti käyntikortin taskuunsa.\n\n-- Sinä, Ivan, olet joutunut vallankumouksellisten pauloihin!\n\n-- Mitää? huusi juopunut ruhtinas pitkään.\n\n-- Mitä joutavia, sanoi Aleksei.\n\nBoris Mihailovitsh teki nyt itsensä yhä tärkeämmän näköiseksi ja sanoi\nsormea heristäen:\n\n-- Varo, varo! Tuo nainen on vaarallisimpia vallankumouksellisia,\nhallitukselle miltei tärkein tällä hetkellä, sillä hän johtaa\npropagandaa sotaväen keskuudessa.\n\nAleksei Dmitrievitsh, joka jo oli istunut, nousi levottomana ja\ntyytymättömänä, ja rupesi kädet housujen taskuissa liikkumaan\nedestakasin pienessä huoneessa. Hän sanoi kävellessään:\n\n-- Voithan selittää mitä tekemistä sinulla on tuon naisen kanssa.\n\n-- Sitä en voi, sanoi Hannes.\n\nKavahtaen katsahtivat kaikki kolme äkkiä häneen, ja tuskallinen\näänettömyys seurasi.\n\n-- Kehenkä se kuuluu, sanoi ruhtinas. -- Ja antakaa te kaikkien olla\nrauhassa, hallituksen hallituksena ja vallankumouskel-uksellisten\nvallankumouskil -- Hän ei nyt osannut toistaa tätä monimutkaisuutta, ja\nsanoi sentähden: piru vieköön kaikki!\n\nHannes sanoi:\n\n-- Sen sanon ainakin sinulle, Boris, että Natalja Feodorovna vihaa\nporttoloita yhtä paljon kuin me ja tahtoo niiden hävittämistä\njuurinensa.\n\n-- Ivan, he tahtovat ennen kaikkea hallituksen hävittämistä juurinensa.\nMutta me sinun kanssasi tahdomme hallituksen vahvistamista absolutiseksi\nvoimaksi. Vai emmekö?\n\nHannes ei vastannut mitään.\n\nAleksei, estääkseen tuskallisen äänettömyyden uudestaan syntymästä,\nkysyi Boris Mihailovitshiltä oliko Natalja Feodorovna ollut\nsekaantuneena viimeisiin skandaaleihin.\n\nBoris Mihailovitsh vastasi:\n\n-- Istunut tutkintovankilassa keisarimurhasta asti. Päästettynä vapaalle\njalalle joutunut uudelleen epäluulonalaiseksi. Piileskellyt\nmenestyksellä Pietarin lokeroissa. Syntyjään ruhtinatar -- (hän nimitti\nVenäjän vanhimman ruhtinassuvun nimen).\n\n-- Ahaa! Malttakaa, huusi Gregor Gregorovitsh, -- Natalja Feodorovna --. Se\nkyttyräselkä. Tunnen. Hänen äitinsä, Vera Vannovskaja, synnytti hänet\nsiirtovankilassa mitä kamalimmissa oloissa. Todellakin, Boris, sinä\npääset everstiksi, jos hänet nappaat.\n\nHanneksen kasvoihin nousi hehkuva puna.\n\n-- Senkö vuoksi sinä hänen osotettaan pyysit? kysyi hän Boris\nMihailovitshiltä. -- Minä vakuutan sinulle: Natalja Feodorovna on mitä\njalomielisin nainen, ja hän on tehnyt minulle palveluksia, joita en tule\nkoskaan unohtamaan. Enkä ole koskaan ketään ihmistä kohtaan tuntenut\nsellaista ystävyyttä.\n\nBoris Mihailovitsh sanoi:\n\n-- Se on ikävä, -- se on todellakin valitettava asia, mutta ymmärräthän\nitse, että asemani santarmiupseerina --\n\n-- No niin, sanoinhan minä sen, huusi ruhtinas väliin: -- hän aikoo tulla\neverstiksi!\n\nAleksei Dmitrievitsh rupesi lähtemään pois, sanoen, ettei häntä haluta\ntulla todistajaksi mahdollisiin ikävyyksiin.\n\nMutta ruhtinas, nähtyään Hanneksen kiivaasta hengityksestä värähtelevät\nkalvenneet sieramet ja hampaitten lujasta yhteenkiristämisestä korvain\nluona liikahtelevat mukulat, älysi että tästä alkaa tulla täysi tosi ja\nselvisi kohta humalastaan. Nousten sohvalta hän tuli Boris\nMihailovitshin luo ja sanoi hiljaa:\n\n-- Olisi sentään suoraan konnamaista tässä tapauksessa käyttää\nhyväksensä -- oman ystävänsä luona. -- Boris, jätä!\n\n-- Konnamaista taikka ei, se riippuu miltä kannalta katsoo.\nArmeijaupseerilla on yksi näkökanta, keisarillisella santarmistolla voi\nolla toinen. Siinähän meillä on vanha ero.\n\n-- Voit toisin sanoen vaikka oman veljesi antaa ilmi?!\n\n-- Silmää räpäyttämättä. Pyhin kaikesta on keisari ja isänmaa, eli\nhallituksen absolutinen voima, jos Ivan sen paremmin ymmärtää. Ystävä,\nveli, -- se tulee toisessa sijassa.\n\nNyt huomasi ruhtinas, että Ivan Ivanovitshistä oli kadonnut kaikki, mikä\nhänessä oli hienostunutta upseeria ja jokin seurauksia laskematon\nluonnonvoima huohotti hänen auenneista sieramistaan ja silmistään.\nRuhtinas ymmärsi silloin, että jotain täytyy heti tehdä hirmuisen\nkatastrofin välttämiseksi. Ja siinä tarkotuksessa hän veti miekan\nhuotrastansa. Hän tahtoi alkamalla tappelun estää Hanneksen alkamasta.\n\n-- Ja minä sanon sinulle, huusi hän muka äärimmäisessä vimmassa Boris\nMihailovitshille, -- että ellet heti vanno luopuvasi siitä aikeesta,\nsivallan minä sinut päättömäksi tuohon paikkaan!\n\n-- Unohdatte, että minullakin on miekka kupeellani, huusi Boris\nMihailovitsh käyden miekkansa kahvaan.\n\n-- Me taistelemme sääntöjen mukaan. Valitkaa aseet! sanoi Gregor\nGregorovitsh.\n\nKun Hannes heräsi jälleen tuntoihinsa olivat molemmat lähteneet.\n\nHän vaipui ymmärtämättä mitään sohvalle, ja kauan hieroi päätänsä,\nsekottaen kaiken tukkansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolmannen ja viimeisen kerran tapasi Hannes Natalja Feodorovnan tämän\nasunnossa.\n\nTäynnä kysymyksiä ja kiihkeätä vastausten janoa, täynnä valtoinansa\nlainehtivaa mielenkuohua Hannes meni pari tuntia ennen viimeistä\ntutkintoa Natalja Feodorovnan luo, joka asui annetun osotteen mukaan\naivan lähellä kasvatuslaitosta.\n\nPimeät ja kapeat porraskäytävät noustuansa Hannes pysähtyi oven eteen,\njonka takaa kuului miesten iloista lauluääntä ja naisten naurua.\n\nHän koputti varovasti.\n\nSilloin kaikki hiljeni ja vasta pitkän ajan kuluttua ääni kysyi juuri\noven takaa: kuka siellä?\n\nHannes nimitti nimensä, mutta ovea ei avattu ennenkuin kiihkeiden\nkuiskausten ja juoksujen jälkeen, jotka selvään kuuluivat ulos.\n\nHän päästettiin nyt suureen, pimeään eteiseen, josta useita ovia oli\nauki valoisampiin huoneihin. Näistä kurkisteli uteliaasti nuorta väkeä,\nisotukkaisia miesylioppilaita ja säikähtäneitä kurssilaisnaisia. Siis\nniitä tavallisia ylioppilas-korttereja, joissa mies- ja naisylioppilaat\nelävät keskinäistä siviliavioliittoa, siten tarvitsematta porttoloita.\n\nHanneksen kysymykseen Natalja Feodorovnasta vastattiin hänelle yhtaikaa\nkahdella tavalla. Toisaalta sanottiin: täällä ei asu mitään sellaista;\ntoisaalta kuului: ei ole kotona! Ilmeisesti eivät olleet ehtineet sopia\nyhteisestä valheesta, jonka vuoksi Hannes sanoi: minä odotan.\n\n-- Täällä ei ole teitä varten mitään sopivaa odotuspaikkaa, rohkeni\nkaunis pieni nainen huomauttaa.\n\nMutta ennenkuin tuli ratkaistuksi Hannesko suostuu tottelemaan\nulos-käskyä tai toiset tulevat pakotetuiksi tarjoomaan hänelle tuolia,\nilmestyi Natalja Feodorovna esille.\n\nSekä iloisesti että nuhtelevasti hän sanoi kohta:\n\n-- Ivan Ivanovitsh, enkö kieltänyt teitä?!\n\nMuut asukkaat vetäytyivät nyt huoneihinsa niinkuin simpukat kuoriinsa.\n\nNatalja Feodorovna vei Hanneksen pimeästä eteisestä pieneen kyökkiin,\njoka samalla oli hänen oma olinpaikkansa.\n\nTäällä he, istuen toinen pienen kirstun päällä ja toinen selättömällä\ntuolilla keskustelivat ensin kauan aikaa ylioppilaiden ja\nkurssilaisnaisten elämästä. Sillä niin paljon kuin Hannes aikoikin vielä\nkysellä niitä samoja asioita, joista Natalja Feodorovna oli hänen\nluonaan puhunut, oli tieto ylioppilaiden ja heidän hilpeäin säestäjäinsä\nelämästä ja suhteesta porttoloihin hänelle melkein yhtä tärkeä.\n\n-- Hyvä. Jos sellainen miekkoinen saapi tulevaisuudessa sen viran, jota\nvarten hän nyt lukee, ottaa hän tytön kyllä vaimoksensa ja omistaa\nlapset. Mutta jollei luvut onnistu?\n\n-- Heillä tavallisesti ei ole lapsia, sanoi Natalja Feodorovna.\n\n-- Kuinka se on mahdollista? sanoi Hannes ihmetyksestä kohottautuen ja\nrehellisesti räpyttäen silmiänsä.\n\n-- Se on kyllä mahdollista, vaikka tosin hirmuista, sanoi Natalja\nFeodorovna alakuloisesti. Ja ikäänkuin puolustaakseen niitä raukkoja,\njoita hän täällä nähtävästi äidillisesti hoiti, kyökistänsä ruokkien,\nkoetti hän ihmettelevälle Ivan Ivanovitshille selittää:\n\n-- Teidän täytyy ymmärtää, etteivät he ajattele tulevaisuuttansa minkään\nviransaannin muodossa, vaan he elävät kaikki pikaisen ja täydellisen\nolojen mullistuksen toivossa.\n\n-- Mutta miksi he sitten lukevat? Mullistaisivat!\n\nNatalja Feodorovna huokasi raskaasti:\n\n-- Täytyyhän kahleissakin ollen _jotain_ tehdä. Ei, Ivan Ivanovitsh,\njättäkäämme tämä asia. Siihen minun sydämmeni vielä kerran pakahtuu. En\nkestä.\n\nNyt rupesi Hannes kyselemään vallankumouksellisista ja samassa muisti,\nettei hän ollut vielä kertonut siitä, mitä Natalja Feodorovnan käynnin\njälkeen oli hänen kotonansa tapahtunut.\n\nNatalja Feodorovna näytti kovin säikähtävän, mutta ei lainkaan omasta\npuolestansa, vaan ainoastaan Hanneksen, johon hän, oli ruvennut yhä\nenenevällä lämmöllä katsomaan.\n\n-- Ja senjälkeen olette te uskaltanut tulla tänne! Rakas Ivan Ivanovitsh,\npoistukaa niin nopeasti ja niin salaa kuin mahdollista!\n\nHannes tahtoi kuitenkin vielä vastauksia muutamiin tärkeihin\nkysymyksiin.\n\n-- Ei-ei-ei-ei -- lähtekää heti, heti, -- ei saa suotta panna itseään\nvaaran alaiseksi -- no-no-no, ei mitään puheita, lähtekää nyt vaan.\n\nHän melkein väkivallalla lykki Hannesta ovelle.\n\nMutta kun Hannes oli saanut päällystakin ylleen, ja seisoi jo ovessa,\nsanoi Natalja Feodorovna vedet silmissä:\n\n-- Me emme näe enää toisiamme koskaan.\n\n-- Miksi? kysyi Hannes ja ensi kertaa tunsi kuinka lujilla siteillä hän\noli Natalja Feodorovnaan kiintynyt.\n\nNatalja Feodorovna ei vastannut, vaan sanoi:\n\n-- Minä neuvon teidät toisen ystävän luo, joka teille kaikki selittää,\nmutta me emme näe enää toisiamme.\n\nNimitti kadun ja numeron.\n\n-- Sanokaa häntä aina vaan _Vasiliksi_, älkää koskaan kysykö muuta nimeä,\nsinutelkaa ja sallikaa hänen sinutella teitä, hän selittää teille kaikki\nja paljon paremmin kuin minä. Vähän voin ilmaista: hän on kuuluisan\nvallankumousperheen jäsen, toiset ovat kaikki mikä kotivankiloissa, mikä\nSiperiassa. Ja jos joku pääseekin vapaaksi, joutuu kohta jälleen. Isä,\nkenraali, suuri, joka suunnalle jäykkänä törröttävä tukka, silmät\nhuhkaimen, itse ajaa lapsiansa kokouksiin: mikä mies sinä olet, sanoo,\nkun tämmöisenä aikana et mene kokoukseen! Ja kun saa tiedon lapsiensa\nvangitsemisesta, murahtaa: Aina ovat sanoneet kelpo pojaksi, nyt itse\nnäin. -- Mutta Vasili asuu erillään, paremman toimintamahdollisuuden\nvuoksi. Jos he ottavat teidät perheeseen, onnittelen minä teitä.\nPääsette kaikki tietämään. Tulette maailmalle tarpeelliseksi\nihmiseksi --! Hyvästi ainiaaksi, Ivan Ivanovitsh!\n\nKun Hannes tuli kadulle, löivät tapulin kellot jossain kuutta. Hän oli\ntunnin verran myöhästynyt tutkinnosta.\n\n-- Se on hyvä, sanoi hän itsekseen, räpytteli vähän aikaa silmiään ja\nsitten, päättäväisyyden ilme katseessa suuntasi askeleensa Natalja\nFeodorovnan antaman osotteen mukaan.\n\nNatalja Feodorovna oli oikeassa: he olivat nähneet toisensa viimeisen\nkerran, sillä kolmen päivän kuluttua antoi Boris Mihailovitsh hänet ilmi\nja hän hävisi ainiaaksi vankiloihin.\n\n\n\n\n10.\n\n\nKahden vuoden kuluttua näiden tapausten jälkeen levisi Venäjän\nvallankumouksellisten keskuudessa huhu jostakin merkillisestä\nsuunnitelmasta, joka oli jätetty heidän Genevessä sijaitsevaan\npääkortteeriinsa. Huhu suunnitelmasta saattoi levitä ainoastaan sen\nvuoksi, että ehdotus sen toteuttamisesta tuli pääkortteerissa hylätyksi.\n\nMutta hylätyksi ei se suunnitelma tullut senvuoksi, että olisi ollut\nvaillinaisesti kokoonpantu tai että sen toteuttaminen olisi ollut\nmissään suhteessa mahdoton, vaan ainoastaan häikäilemättömän,\nhämmästyttävän, sydäntä kouristavan julmuutensa vuoksi. Vallankumous oli\nsiinä suunniteltu alotettavaksi yhtaikaa Moskovasta ja Pietarista. Mutta\nMoskovaa koskeva osa suunnitelmasta oli jätetty muodostelematta ja\nriippuvaksi edellisen eli Pietaria koskevan osan hyväksymisestä.\nSuunnitelman nerokkaasti mietitty pääjuoni tarkotti Pietarin kaupungin\nhukuttamista veden alle avaamalla Laatokan puolelta pitkin Nevan virtaa\ntulevien vesien sulut.\n\nKun asia oli lopullisen ratkaisun alaisena vallankumouksellisten\npääkortteerissa, jakautuivat johtomiehet kahteen kiivaasti keskenään\ntaistelevaan joukkoon, joista vähemmistö kannatti suunnitelman\nomaksumista. Voimakkaassa puheessa koetti jyrkemmän puolueen edustaja\ntuoda esiin suunnitelman hämmästyttävää nerokkuutta ja sen yhtä\nihmeteltävää viimeistelyä, jossa kaikki sotatieteen vaatimukset olivat\nmitä huolellisimmin noudatetut ja punnitut. Todistetuksi tuli myöskin,\nettä vallankumouksellisten asejoukkojen taidokkaasti suunnitellun\nasetuksen avulla ympäri hukkuvaa kaupunkia voisi suurin osa\nvallankumouksellisiksi itsensä tunnustavista kaupungin asukkaista tulla\npelastetuksi. Mutta äänestyksessä saavutti sittenkin voiton hylkäävä\nlausunto, joka perustui yksistään suunnitelman julmuuteen.\n\nNe samat miehet, jotka olivat tikari- ja pommimurhiin valmiina, -- jotka\nsellaisiin olivat tovereitansa äänestäneet ja arvoilla määränneet,\nperääntyivät sentään, kun tuli kysymys kokonaisen kaupungin\nupottamisesta.\n\nMikä mies se oli heidän joukossansa, joka oli tuon suunnitelman tehnyt?\nKuka oli se jättiläinen, josta uhkasi niin peloton ja häikäilemätön\nleijonamieli? Kuka oli pitänyt ikäänkuin koko maapalloa kädessään,\nkatsonut Venäjän paikkaa ja sormellansan osottaen sanonut: tuo kohta\nupotettakoon veden alle ja tuosta kohdasta nostakoon vallankumous\nverisen päänsä?\n\nKun suunnitelma oli tullut hylätyksi, ilmaisi Vasili, joka oli sen\nSchveitsiin tuonut, johtomiehille sen tekijän. Se oli entinen\nsota-akatemian upseeri, Ivan Ivanovitsh, jolla nimellä häntä sitten\nvallankumouksellisten kesken sanottiin.\n\nJa pääkortteerissa oltiin yhtä mieltä siitä, että sellaisen miehen\nliittyminen vallankumouksellisiin oli katsottava suureksi voitoksi, ja\nettä hänen ilmeistä kykyänsä oli nyt välttämättä käytettävä erääseen\ntoiseen tekeillä olevaan yhtä laajaan, mutta vähemmän julmaan\nsuunnitelmaan.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\n\n\n\n1.\n\n\n\"Merkillisiä ihmisiä!\" ajatteli Hannes, kun Vasili ilmotti hänelle\nuutisen siitä, että tuo hänen paljotöinen, tarkkaan perusteltu ja joka\npuolelta punnittu suunnitelmansa oli pääkortteerissa tullut hylätyksi.\n\n\"Merkillisiä ihmisiä, kun pelkäävät tappaa monta, mutta eivät pelkää\ntappaa yhtä tai kahta!\"\n\nVasili seisoi hänen edessään kädet riipuksissa, kasvot pitkinä ja\nsurullisina. Sillä Vasili rakasti Hannesta, ja vaikka Genevessä oli\nitsekin äänestänyt suunnitelmaa vastaan, oli hänen nyt -- hukkaan menneen\ntyön vuoksi -- tuskallisen sääli Hannesta, kun ajatteli miten Hannes oli\nkahden vuoden aikana lakkaamatta ja innosta säihkyvin silmin siitä\npuhunut, lyönyt nyrkkiä pöytään, tärisyttänyt seiniä ja ikkunaruutuja\nräjähdyksiä matkivilla huudoillansa.\n\n-- Ja tunnusta, sanoi Hannes, -- että ilman sinun ääntäsi olisi asia mennyt\nläpitse!\n\nVasili vaikeni, ja myönsi siten asian todella olleen niin, että hänen\näänensä oli ollut ratkaiseva.\n\nSurullisesti alas katsoen hän jotakin epäselvää mielessään punnitsi,\njolloin hänen silmäluomensa säännöllisessä tahdissa painuivat kiinni ja\naukenivat, ja tummat, pitkät ripset löivät yhteen kuin kaksi luutaa.\nVasilin hienot ylimyskasvot suurine ruskeine silmineen ja naisellisen\nsileine ihoineen olisivat sopineet ihanimman kaunottaren kasvoiksi.\n\nMiksi Vasili ei ollut ennen, noiden kahden vuoden aikana, jolloin hän\njoka päivä tapasi Hannesta, kertaakaan maininnut katsovansa suunnitelmaa\nliian julmaksi, vaan oli päinvastoin aina innolla kuunnellut Hannesta ja\nkaiken aikaa ikäänkuin ottanut asiaan osaa? Tämä seikka suuresti lisäsi\nVasilin surua, sillä näytti melkein mahdottomalta selvitellä Hanneksen\neteen koko se monimutkainen, tuhansien ristiriitaisten ajatusten ja\ntunteiden vyyhti, joka olisi tuolle suoraviivaisesti ja mutkattomasti\najattelevalle suomalaiselle osottanut, ettei tässä ollut Vasilin\npuolelta harjotettu mitään tahallista kaksinaisuutta. Vaikeutta enensi\nVasilille vielä seuraava seikka:\n\nHän oli kerran ruvennut lukemaan Hannekselle Nietzschen kirjaa \"Also\nsprach Zarathustra\", joka oli eräässä suhteessa muuttunut melkein\nevankeliumiksi kaikille vallankumouksellisille, siinä kun arvosteltiin\nsäälintunne pelkäksi heikkouden hyveeksi, josta todellisen yli-ihmisen\ntäytyi olla vapaana. Tosin oli Hannes ollut luettaissa melko uninen,\nkirjan voimatta missään suhteessa kiinnittää hänen huomiotansa, mutta\nsensijaan oli juuri Vasili itse ollut aivan haltioissaan tuosta\nvastailmestyneestä kirjallisuuden aarteesta. Vasilia oli suuresti\nharmittanut Hanneksen uneliaisuus: eikö se mies todellakaan tuntenut\nluissaan ja ytimissään kirjan ihmeellisesti vapauttavaa vaikutusta!\n\"Minä en tarvitse tuota kirjaa\", oli Hannes vaan sanonut, ja se oli\nvielä enemmän harmittanut Vasilia, sillä se kuului samalta kuin jos\nHannes olisi sanonut: kyllä säälintunnekin voi olla hyvä. Muutamana\nhetkenä oli sohvalla loikova Hannes tuntunut Vasilista suoralta\nviholliselta, jota olisi tehnyt mieli hävittää siinä silmänräpäyksessä\nkokonaan olemattomaksi. Olla sellainen raakilo, sellainen tölppämäinen,\nkeskeneräinen, tunteeton ihminen, että nukkuu Nietzscheä luettaissa,\nvaikka valmistelee vedenpaisumusta kokonaisen kaupungin ylitse! Mies ei\nlainkaan tajua, että moisen jättiläisaikeen toteuttaakseen täytyy olla\nyli-ihminen, vapaa sellaisesta mahdollisuudesta että ratkaisevalla\nhetkellä säälintunne hänen kauttansa tunkeutuu tekijäksi historiallisten\nvaltatapausten keskelle, ja turmelee kaikki. Ei, hän loikoo sohvalla ja\nmymisee unisena: kyllä säälintunnekin on hyvä! Vasili oli silloin\nehdottomasti ajatellut: ollakseen sellainen tölppä täytyy todellakin\nolla suomalainen!\n\nMutta kuinka oli käynyt?\n\nVallankumoukselliset hylkäsivät suunnitelman sen julmuuden tähden,\nja -- mikä ihmeellisintä -- juuri saman säälintunteen vaikutuksesta oli\nVasilikin äänestänyt suunnitelman hylkäämistä, -- siitä seikasta oli hän,\ntoimitettuaan kaikkien sisällisten vaikuttimiensa tarkan seulouksen, nyt\npäässyt täysin perille.\n\nNämä sisäisimmät vaikuttimet olivat kuitenkin sitä laatua, ettei Vasili,\nkuten sanottu, nähnyt mitään mahdollisuutta saada niitä Hanneksen\nkohtisuoraan katsovien silmien läpitse hänen aivoihinsa ja sydämmeensä.\nVasilin lähtiessä matkalle Geneveen Hanneksen suunnitelma mukanaan oli\nhänet täyttänyt sykähtelevä ylpeys siitä, että _hän_ oli saanut\nviedäkseen niin tärkeän paperin tovereilleen, ja hänellä oli ollut\nkoottuna joukko tuoreimpia kertomuksia hallituksen viimeisistä\njulmuuksista, joiden pontevalla esiintuomisella hän toivoi varmaan\nnostattavansa toveriensa joukossa sellaisen määrän tervettä,\nkuohahtelevaa ihmisvihaa, että suunnitelma tulisi yleisen innostuksen\npurkautuessa pelkällä huutoäänestyksellä periaatteessa hyväksytyksi.\nBerlinissä oli hänen täytynyt asiain tähden viivähtää useampia päiviä,\nja välttääkseen sikäläisten toveriensa uteliaisuutta hän oli tahallaan\npysytellyt heidän kaupunginosastaan erillään kuluttaen loput aikaansa\nkaikkein virallisimmilla kaduilla ja kävelypaikoilla. Istuessaan\nikävissään Unter-den-Lindenillä oli hänen mieleensä muistunut Venäjän\npaljon lämpimämmät, kotoiset olot ja niiden keskellä ties mistä syystä\nerikoisesti -- Vera Mihailovna.\n\nKuka oli Vera Mihailovna?\n\nVanha, vierasvarainen, kodikkaan hämärissä huoneissa asuva, puhelias,\niloisiin kinasteluihin aina valmis, aina teekyökin ääressä istuva ja\nvieraillensa teetä jakeleva, lihava pietarilainen rouva, mielipiteiltään\nmitä vanhoillisin -- hän teki pitkiä kumarruksia kotijumalilleen, joiden\nlämpimät tulet tuikahtelivat talon korkeissa, hämärissä nurkissa, -- mutta\nsydämmeltään niin herttainen, että nekin hänen vieraistaan, joilla oli\nennestään oma koti kaupungissa, tulivat hänen luokseen niinkuin vielä\nparempaan ja lämpimämpään kotiin, -- mitä sitten sanoakaan niistä\nlukemattomista ylioppilaista, teknikoista, kurssilaisnaisista, joilla ei\nkotia ollut! Ja saman Vera Mihailovnan luona Vasilikin, joka oli äidin\npuolelta orpo, löysi äidillistä mielenkiintoa personallisiin asioihinsa,\njoita tavallisesti ainoastaan oikeat äidit ymmärtävät ja tahtovat pitää\nyhtä tärkeinä kuin ne itsestä tuntuvat olevan. Myöskin oikea äiti oli\nVasililla ollut jumalinen ja mielipiteiltään vanhoillinen.\n\nVasilin mieleen oli nyt Unter-den-Lindenillä juolahtanut tämmöinen kuva:\n\nVedenpaisumus. Vera Mihailovnan kasvoilla epätoivon ilme. Koettaa nousta\nteepöydän äärestä, mutta ei kukaan auta häntä, sillä kaikki hänen nuoret\nvieraansa ovat paenneet ja jättäneet ovet auki. Teekyökki on kaatumassa,\ntehden 45 asteen kulman pöydän pintaa vasten. Vera Mihailovna on käynyt\nkalman kalpeaksi ja huutaa: Vasili! Vasili! Tule auttamaan! Kylmä\nvesilaine on hyökännyt vierashuoneeseeni! Vasili, nyt se huuhtoi kaikki\nkupit pöydältä! Vasili, nyt se kaasi samovarin! Vasili, auta, minä\ntukehdun! -- Mutta Vasilia ei tule. Hän on pelastamassa toisia ihmisiä,\nsellaisia, jotka eivät ole mielipiteiltään vanhoillisia!\n\nVeri nousi Vasilin päähän, kutkutti tukan juuria, ja takasin painuessaan\njätti pään hienoon hikeen.\n\nHän ei tietysti ollut huomaavinaan koko tuota mielijohdetta eikä\nmyöskään sitä että hirmuinen kauhu oli hänen tukkansa juuria\nkutkuttanut, vaan oli täydellisesti vakuutettu siitä, että tuo ohimenevä\nilmaus oli hänessä jotain jäännöstä lapsuuden ajoilta, jolla ei ollut\nmitään valtaa hänen vallankumouksellisen toimintansa yleiseen kulkuun.\nSiitä huolimatta, kun ratkaisevassa istunnossa ensimäinen puhuja alkoi\ntuoda esiin suunnitelman teoreettisia heikkouksia, oli suuri ilo\nlevinnyt Vasilin muille näkymättömiin sydänlokeroihin, ja hän oli\ntuntenut erikoista lämpimyyttä tuota pitkätukkaista, turpeahuulista\nvenäläistä toveriansa kohtaan, joka näitä vikoja esitti, sekä erikoista\nvihaa sitä hienosti sivistynyttä, kauniskasvoista juutalaista kohtaan,\njoka rauhallisesti ja erinomaisen seikkaperäisesti suunnitelmaa\narvosteltuansa antoi sille teoreettiselta kannalta täyden\ntunnustuksensa. Äänien jo mennessä melkein tasan, antoi komitean\nvoimakkain jäsen, intohimoinen puolalainen insinööri lausuntonsa.\nPuolustettuaan suunnitelmaa rajun tulisessa puheessa, mikä\nvallankumouksellisten kesken ei milloinkaan ollut tapana, kun istuivat\nomassa toveripiirissään, hän kääntyi suunnitelman vastustajien puoleen\nja viskasi vasten heidän silmiänsä väitteen, että he tuomalla esiin\nkeksittyjä heikkouksia salasivat todellista vaikutintansa, joka ei ollut\nmikään muu kuin lyhytnäköinen, tunteiden maailmaan kuuluva kammo\njoukkomurhaan. -- Toverit! -- huusi hän suu vaahdossa: -- Ensi kerran\ntarjoutuu venäläiselle vapaudenliikkeelle tämän mahtavan suunnitelman\nkautta laajempi perspektiivi, tilaisuus terroristisen sissisodan\nasteelta kohota ratkaisevaan historialliseen taisteluun! Mutta\njoukossamme on -- (hän huusi kimakasti:) -- lalluksia!\n\nTämä teki suuren vaikutuksen.\n\nNäin oli siis suunnitelmaa kannattanut: sivistynyt juutalainen,\nsivistynyt puolalainen ja kolme köyhälistöön kuuluvaa sivistymätöntä\nvenäläistä; vastaan taas olivat neljä sivistynyttä venäläistä.\n\nNyt oli tullut vihdoin Vasilin vuoro sanoa sanansa ja antaa ratkaiseva\näänensä.\n\nHän tunsi siis pitävänsä Pietarin ja koko Venäjän kohtaloa käsissään.\nTurhaanko hän oli kasvattanut itsessään Nietzschen yli-inhimillisiä\nominaisuuksia!\n\nHän nousi rauhallisena seisaallensa sanoakseen tietysti alistuvansa mitä\nsuunnitelman teoreetiseen kelpoisuuteen tulee esiintyneiden häntä\netevämpien asiantuntijain lausuntoon, samalla kuin indignatsionilla\ntorjuvansa luotaan sen jokaiselle vallankumoukselliselle häpeällisen\noletuksen, että mitkään muut vaikuttimet kuin vapausliikkeen menestys\nolisivat olleet määräävinä suunnitelman vastustajilla. Mutta silloin\nalkavat hänen kätensä vastoin hänen tahtoansa vapista. Vastoin hänen\ntahtoansa kouristaa jokin vieras voima hänen sydäntänsä, niin että\nkaikki veri pakenee kasvoista ja jalat herpautuvat: -- Vasili, minä hukun!\nhuutaa Vera Mihailovna. -- Vasili, minä vannotan sinua kaikkien pyhien\nnimessä, en itseni vuoksi -- minä olen jo vanha, -- vaan sinun tähtesi,\nVasili, Vasili!\n\nRatkaisevat sanat eivät lähde Vasilin suusta.\n\nVasilin edessä ei ollut mikään muu kuin tunnustaa olevansa\nhermokohtauksen alaisena ja pyytää sen perustuksella asian ratkaisun\nlykkäämistä toiseen kertaan. Mutta tunnustaa olevansa tunteiden vallassa\nnäin tärkeässä tilaisuudessa olisi ollut samaa kuin todistaa olevansa\nkokonaan kelpaamaton vallankumouksellisten pääkomiteassa toimimaan.\nVasili sentähden katsahti ankarasti ja merkitsevästi insinööriin, antaen\nsiten kaikille sen käsityksen että hänen vapisemisensa ja kalpenemisensa\noli muka vaivalla hillittyä raivostumista puolalaisen toverin viskaaman\ninsinuatsionin johdosta, sillä raivostuminen ei ollut niitä tunteita,\njotka tekivät vallankumouksellisena-olon mahdottomaksi. Tämä\nteeskennelty värinmuutos antoi Vasilille aivan odottamatta erinomaisen\nnäyttelijätaidon. Voimatta nyt muka raivon tähden saada sanaakaan\nsuustansa hän sammalteli vapisevalla äänellä:\n\n-- Vaadin suljettua äänestystä!\n\nJa tarvitsematta enää näytellä istui melkein kaatumalla alas.\n\nTällä hetkellä Vasili oli vielä täysin varmana siitä että hän, kaikista\nvapisemisistaan huolimatta, oli äänestävä suunnitelman hyväksymistä.\nMutta kun toverit olivat jakaneet jaa- ja ei-liput, ja hän kääntyi selin\nheihin katsahtaakseen kumpi lipuista oli jaa-lippu, seisahtuivat hänen\nsilmänsä molempiin, ja vielä kerran asettui kysymys hänen eteensä\nvaa'alle. Ei-lippu oli aivan yhtä suuri kuin jaa-lippukin. Ei-lipun\npäällä oli hänen omatuntonsa, lapsuutensa, äiti-vainajansa. Ei-lipun\npäältä Vera Mihailovnan hukkuva ääni yhä toisti hänen nimeänsä: Vasili!\nVasili!\n\nVasili teki jättiläisponnistuksen rikkoakseen kaiken sen mikä puhui\nei-lipusta. Yli-inhimillisiä voimia käyttäen hän pakotti oikeaan\nkäteensä jaa-lipun, mutta tulos oli sittenkin, että hän vasemmalla\npudotti ei-lipun sylinterihattuun, jonka juutalainen oli uurnaksi\npöydälle asettanut.\n\nHänen käytöksensä omituisuus, geneveläisten toverien oudostelu, tieto\nsiitä että suunnitelman muiden vastustajien oli ainakin näennäisesti\nonnistunut piiloutua sen teoreettisten tekopuutteiden taa, mutta että\nhän yksin oli auttamattomasti ilmaissut todelliset vaikuttimensa ja\nsiten tehnyt itsensä pääkortteerissa mahdottomaksi, -- se kaikki oli\nVasilille verrattain helppo kantaa. Vaikeinta oli hänen sitävastoin\nPietariin palattuansa katsoa Hanneksen silmiin.\n\n-- Merkillisiä ihmisiä! -- hoki Hannes.\n\nJa Vasili katsoi alas ja hänen tummat silmäripsensä löivät yhteen\ntasaisessa tahdissa.\n\n-- Merkillisiä ihmisiä, kun pelkäävät tappaa monta, mutta eivät pelkää\ntappaa yhtä tai kahta!\n\nVasili tunsi kuinka Hannes turhaan hakee tilaisuutta katsahtaakseen\nhänen silmiinsä, mutta ei voinut mitenkään hänen katseeseensa vastata.\nJa vuoren raskaana painona laskeutuivat Vasilin hartioille Hanneksen\nsanat:\n\n-- Tunnusta että ilman sinun ääntäsi olisi asia mennyt läpitse!\n\nMutta mitä olivat nämäkään sanat niiden rinnalla, jotka nyt tulivat\nHanneksen suusta:\n\n-- Teillä Venäjällä ei vallankumouksesta tule koskaan mitään, sillä ette\nosaa erottaa järkeä tunteista.\n\nNämä sanat palottelivat jäännöksenkin siitä kokonaisuudesta, joksi\nVasili itseänsä ihmisenä vielä ehkä tunsi. Mitäpä jos hän, vaikuttamalla\nratkaisevasti etevän suunnitelman kukistumiseen, olikin tehnyt jotain\npaljon pahempaa kuin Pietarin hukuttaminen olisi ollut! Mitäpä jos hän,\nVasili, oli tehnyt mahdottomaksi tai ainakin epämääräiseen\ntulevaisuuteen siirtänyt Venäjän vapausasian! Jos niin, niin\nlopputilinsä ei voinut olla muu kuin hirttäytyminen.\n\nMutta nyt kuului Hanneksen huolestunut huudahdus:\n\n-- Kuule, et suinkaan sinä vaan suuttunut?\n\nJa Vasili tunsi kuinka Hanneksen lämmin sydän kiehtoi hänet aivan kuin\nlapsen äidinsyliin.\n\nHeistä oli muutaman vuoden kuluessa tullut suuret ystävykset. Vasilia\noli vastustamattomasti vetänyt puoleensa ensiksi vaan Hanneksen\nharvasanainen, mörähtelevä miehekkyys, sitten hänen ehdottoman luja\ntoveri-uskollisuutensa, ja vihdoin tuo ihmeteltävä sekotus\nhämmästyttävästä voimasta ja samalla lämpimästä sydämmestä. \"Kuule, et\nsuinkaan sinä vaan suuttunut\" -- ne sanat vetivät Vasilin\nitsensähalveksimisesta takasin ihmisten ilmoille kuin väkevä käsi vetää\nhukkuvan suosta. Ja silmät täynnänsä kyyneleitä Vasili katsahti\nHannekseen. -- Mikä ihmeellinen mies! ajatteli hän nähdessään\nhuolestumisen jopa tuskan ilmeen Hanneksen kasvoilla. -- Ei voi tuskatta\nnähdä kyyneleitä, vapisee toverin puolesta, jos näkee tämän käsittelevän\nvaromattomasti browninkia, mutta samalla, kun kysymyksessä on _asia_, ei\nepäile avata meren sulkuja kokonaisen miljoonakaupungin hukuttamiseksi!\nNukkuu Nietzscheä luettaissa, ja kuitenkin juuri hän yksin on oikea\nyli-ihminen. Sillä viisas ja voimakas oli ollut tuo geneveläinen\njuutalaistoveri, tätäkin vielä voimakkaampi se kaunopuheinen insinööri,\nmutta mitään yli-ihmisiä ne eivät olleet kumpikaan. Heitä tuhat kertaa\nvoimakkaampi oli tämä suomalainen, jolla oli ikäänkuin toisena luontona\npettämätön kyky erottaa toisistaan asia ja persona, järki ja tunne, -- tuo\nihmeellinen mies, joka suotta ei tappanut kärpäistäkään, mutta asian\nvuoksi upotti vaikka puolet maailmaa, -- jonka luona oleminen sentähden\nyhtaikaa sekä pelotti että tuntui turvallisen lämpimältä. Pelotti hänen\nluonansa ikäänkuin jokin kaukaa tuleva, raakain ja nokeentuneiden\ntyömiesten rintamassa kulkeva, maan pimeästä sydämmestä nouseva\nhirmuinen kostonvoima, joka puhjettuaan kerran toimintaan ei ole ketään\nsäästävä, ei ystävää ei omaista, ei kokonaista kaupunkia, vaan lyövä\nmurskaksi kaikki mikä sen tielle asettuu. Lämmitti hänen luonaan taas se\nuskollinen toveruus ja turva, joka hänestä huokui tämän kumouksellisen\nvoiman rinnalla, jokin siitä riippumaton, siitä tietämätönkin\nsivistynyt, hieno, altistuva inhimillisyys, joka oli siihen liittynyt\nulkoapäin, aivankuin välttämättömästä katastrofista tietämätön karitsa\nolisi viattomasti hakenut tyyssijansa nukahtaneen leijonan pehmeälle\nturkille.\n\nHannes puolestaan oli kiintynyt Vasiliin aluksi vaan tämän hienon-hienon\nylimyksellisyyden vuoksi, joka oli junkkarikoulussa ja sivistymättömien\narmeijaupseerien keskuudessa kasvaneelle Hannekselle jotakuinkin uutta.\nEnsin se oli herättänyt hänen uteliaisuuttansa, sittemmin, lähemmän\npersonallisen tutustumisen jälkeen, kunnioitusta ja salaista ihailua.\nTodelliset ystävyyden tunteet heräsivät hänessä, kun Vasili, vaivoja\nsäästämättä, alkoi lukea hänen kanssaan venäläistä kaunokirjallisuutta,\nkäyden läpi Gogolit, Turgenjevit, Dostojevskit, ja samalla vihkien hänet\nviimeisinten ja hienostuneimpain kirjallisuudentuntijain arvosteluihin\nja ajatuksiin. Se avasi uusia maailmoja Hanneksen omassa sielussa,\nsaattaen hänet ymmärtämään sellaisia sieluelämän hienouksia, joista\nhänellä ennen ei ollut aavistustakaan, avarsi hänen katsettansa ja\nkehitti kaikkia aisteja. Mutta ei Vasilin ylimyksellinen hienous ja\nhänen olentonsa kauneus, ei syvä kiitollisuus häntä kohtaan uusien\nmaailmojen avaamisesta vielä olisi aikaan saanut sitä ihmeellistä,\nikäänkuin aivan ylenluonnollisilla siteillä solmittua sielujen yhteyttä,\njossa Hannes tunsi olevansa Vasiliin nähden. Sen oli saanut aikaan\nseuraava sielullinen tosiasia:\n\nOlojen täydellistä kumousta janoova intohimo, joka oli näennäisesti niin\näkkiarvaamatta leimahtanut ilmiliekkiin tuon nuoren, ulkonaisesta\nesiintymisestä tärkeätä ja turhan tarkkaa huolta pitävän upseerin\npovessa, ei ollut Natalia Feodorovnan herättämä; -- se oli siellä jo\nennestään, jo Hinkin ajoilta asti, niiltä vuosilta, jolloin hän,\nseurauksia ajattelematta, oli lakaissut puhtaaksi porttolan, -- jolloin\nhän sitten, välittömän oikeudentuntonsa kanssa kieräillen ja olojen\nparannuksen lykäten tulevaisuuteen, oli Hinkin-vastaisessa hengessä\nmennyt niin pitkälle, että valhe joka taholta ympäröitsi häntä ja hän,\nsamalla kuin kulki hajuvesissä ja hansikkaat käsissä, odotti sitä\nvälttämätöntä hetkeä, jolloin hän voimatta enää sisällistä pakkoa\nvastustaa antaa vallan raivollensa, repii jossain julkisessa paikassa\nupseeripuvun yltänsä, alkaa huutaa ja ilmaan hyppiä ja koko maailman\nhävittämisen esikuvaksi nakkelee tuolit ulos, särkee peilit ja rikkoo\ntieltään esineitä niinpaljon kuin suinkin mahdollista. Sillä tällaisiin\nkatastrofeihin olivat aina päättyneet kaikki Hanneksen yritykset\nviekkauden ja itsepetoksen avulla päästä vapaaksi Hinkin osottamasta\nelämänsuunnasta. Ja siihen oli ennen tai myöhemmin varmaan tämäkin hänen\nupseerikieräilynsä päättyvä, niin totta kuin aurinkoa ei voi estää\nnousemasta tai maailmata radaltansa muuttaa. -- Silloin, juuri tämän\nkatastrofin viimeisimmällä hetkellä, oli hänen tiellensä sattunut\nNatalia Feodorovna ja Vasili. Suureksi ihmeekseen Hannes nyt näki, että\nHinkin edustamalla ja hänen omassa sisimmässä sydämmessään piilevällä\nkumoushengellä oli vastineensa maailmassa, että se oli siellä jo\nvalmiiksi opiksi muodostunut ja ikäänkuin häntä odottamassa. Ihmisille\ntapahtuva vääryys, josta hänellä oli ollut ainoastaan hämärä,\njonkinlaisena painajaisena sydäntä kalvava ja sanoihin kokonaan\npukematon tuntumus, oli tässä opissa lausuttu julki niin selvin ja\nvoimakkain sanoin, että Hanneksen väkevä kumoushenki, näistä tietoisista\nperustuksista lähtien, kasvoi satakertaiseksi ja valtasi koko hänen\nolentonsa. Sen puhkeamista ei mikään olisi enää voinut estää, ellei tämä\noppi itse olisi juuri vaatinut kumoushengen talttumista järjen kylmien\nlakien alaiseksi tulevaisuuden suunnitelmaksi. Järjetön katastrofi oli\nvältetty, ja Hannes pani sen sijaan koko uhkuvan voimansa suuren\nsuunnitelman luomiseen vallankumoukselle, josta suunnitelmasta olikin\nsitten paisunut todellinen näyte hänen sisällisestä voimastaan. Mutta\nsamalla kuin tämä kumouksellinen intohimo näin sai yhä laajemmalle\nylettyvää ilmaa siipiinsä, kulki sen rinnalla hänen sielussansa\nlakkaamatta myös tuo toinen kehitys: ihanoiva ihmettely, että se\nvapautta rakastava, hänen sisintä itseään edustava, vaikka kyllä tähän\nasti ikäänkuin päivän valoa kammonut ja Hinkin nimellä kulkenut\nmielihalu oli sama myös maailman hienoimmilla ja sivistyneimmillä\nihmisillä, jommoisina hän piti Natalia Feodorovnaa ja Vasilia. Eikä\nainoastaan sattumalta sama, vaan se oli siltana heidän luoksensa,\nsiltana yli koko porvarimaailman, siltana heidän hienostuneeseen,\nsyvintä siveellisyyttä ja lahjomattominta rehellisyyttä henkivään\nelämäänsä.\n\nTämä tosiasia se oli perustuksena siihen ihmeelliseen, aivankuin\nyliluonnolliseen vetovoimaan, jota Hannes puolestaan tunsi Vasilia\nkohtaan.\n\nKyyneleistään selvittyänsä Vasili sanoi:\n\n-- Jospa vaan olisit nähnyt millaisia ne olivat, ne, jotka suunnitelmaa\npuolustivat!\n\n-- Millaisia ne olivat?\n\n-- En tarkota sitä juutalaista, enkä puolalaista, -- ne olivat kyllä\noikeassakin, vaan niitä kolmea venäläistä, -- sivistymättömiä, --\nraakoja --. Jumala varjelkoon vallankumouksen milloinkaan joutumasta\nsellaisten miesten käsiin!\n\n-- Hm, pani Hannes.\n\nVasili katsahti Hannekseen.\n\n-- Sinä ajattelet varmaan, että sellaisiakin tarvitaan?\n\n-- On hyvä, -- sanoi Hannes, -- että komiteassa on myös voimamiehiä.\n\n-- Ei, -- sanoi Vasili. -- Voima ja hienous täytyy olla _yhdessä_\nihmisessä, mutta ei niin että toisessa on voima ja toisessa hienous,\n-- siitä ei tule koskaan mitään, ei koskaan!\n\nVasili kirjotti tästä huomiota herättäneen kirjotuksen parisilaiseen\nvallankumoukselliseen lehteen. Hän oli sitä mieltä että ylin johto olisi\nollut välttämättä annettava yhden ainoan miehen käsiin, joka olisi\nhenkilöönsä yhdistänyt ne ajan vaatimat, Friedrich Nietzschen esittämät,\nkorkeimmat luonteenominaisuudet, -- jossa hienoin sielullinen kulttuuri\nolisi yhtynyt tunteita täydellisesti hallitsevaan tahdonvoimaan.\nNiinkauankuin sellaista henkilöä ei ollut -- kirjotti Vasili -- niinkauan\npuuttui vallankumoukseltakin välttämättömin edellytys onnistumiseen.\nKomitean enemmistöpäätökset olivat yksipuolisia, milloin yksistään\nvihaan milloin yksistään sääliin milloin näiden hedelmättömään\nsekotukseen perustuvia elottomia ja voimattomia sokkoliikkeitä.\n\nOli ilmeistä, että Vasili ajatteli: Hanneksesta on se tulevaisuuden mies\ntuleva, -- ja yksityiskeskusteluissa vaikuttavien toveriensa kanssa hän\nlakkaamatta toikin esiin Hanneksen ihmeteltävää sopivaisuutta\nvallankumouksen palvelukseen: mitä hienointa käsityskykyä, täydellistä\nvapautumista porvarillisista ajatustavoista, ja samalla kuitenkin\nrajatonta kumouksen voimaa, jonka lähteet olivat aivan kuin jossain maan\ntuntemattomissa, syvissä onkaloissa ja jonka pettäminen oli yhtä\nmahdoton kuin tulivuoren muuttuminen lakeaksi laaksoksi.\n\nKuitenkin, kun vallankumoukselliset sitten todellakin kääntyivät\nHanneksen puoleen, eivät he sitä tehneet Vasilin kautta.\n\nEräänä pimeänä syysiltana Hannes istui huoneessaan odottelemassa\nsovittua kellonlyömää, joka oli määrätty salaperäisessä hänen pöydälleen\nilmestyneessä kirjeessä. Tuuli ulvoi ja toinen toistaan vinhemmät\npuuskat paiskelivat ikkunoihin lakkaamatta virtanaan valuvia\nsadepisaroita. Sateen ja tuulen kohinalta aniharvoin kuului kadulta\nrattaiden räminää ja kavioiden kopsetta, mutta aina ajoivat ohitse.\n\nHannes ei ollut tyytyväinen tähän näin järjestettyyn kohtaukseen. Hän\ntuskaili ja nousi tuon tuostakin kädet taskuissa kävelemään edestakasin\nnurkasta nurkkaan. Hän liikkui nopeasti ja silmät vilkkuivat\nkiukkuisesti sivuille:\n\n\"Että ne saattoivatkin panna näin varomattomasti toimeen yhtymiä! Eivät\nlainkaan ottaneet lukuun että toinen on upseeri ja siis tuhat kertaa\naremmassa asemassa kuin he kaikki yhteensä.\"\n\nTuuli yhä yltyi ja sen puuskat jyskyttivät ikkunoita.\n\nHannes pysähtyi äkkiä:\n\n\"Pelkäänkö minä\"? hän ajatteli ja alkoi tehdä itselleen tiliä siitä\nihmeellisestä tunteesta, joka saattoi häntä tällä hetkellä levottomaksi.\n\nTähän asti hän oli, muodollisesti vallankumouksellisiin kuulumatta,\nainoastaan kirjojensa ääressä vallankumousta suunnitellut, mutta nyt hän\nodotteli henkilöä, joka oli vallankumouksellisten puolesta ottava\nhäneltä sitoumuksen ja antava hänelle aktiivisen toimen. Ehkä määräävät\nhe hänelle koetehtäväksi sellaisen murhan suorittamisen, johon hänellä\non upseerina parempi tilaisuus kuin muilla. Sen he tekevät, siitä hän\noli varma. Sitäkö hän pelkäsi?\n\nEi. Ei hän sitä pelännyt. Inhosi yksityismurhia, mutta ei pelännyt. Jos\nasia vaati oli hän valmis kaikkeen.\n\nMutta tässä tuulen ulvonnassa oli jotakin --. Kuinka lapsellista ja\nsittenkin kuinka voittamatonta! Äiti oli ukkosen käydessä aina sanonut:\nse on Herran voima, onko Hanneksella syntiä sydämmellä? Ja Hannes oli\nuskollisesti aina miettinyt oliko hänellä syntiä sydämmellä, ollakseen\nvalmis astumaan iankaikkisen tuomarin eteen, jos salama hänet tappaa.\nVaikka hän mieheksi tultuaan oli aikaa sitten vapautunut uskosta\nsellaiseen ukkospilvissä elävään jumalaan, -- vaikka hän varmaan muisti\njossain tieteellisessä teoksessa lukeneensa, että kaikkein alkuperäisin\nja raain jumaluuden käsite oli kansoissa syntynyt pelon ja erittäinkin\nluonnonvoimain pelon tunteesta, heräsi hänessä vastoin hänen\ntahtoansakin aina sama lapsellinen tunnelma jokakerta kuin jokin\nluonnonvoima näytti mahtiansa. Niinpä nytkin: myrskyn kauheat\njyskytykset asettivat hänen tahtomattansa tuon murhakysymyksen\nlapsuudenaikuisen jumalantunnelman rinnalle, ja joka kerta kuin\ntuulispää vavahutteli seiniä hän aina uudestaan ja uudestaan kuuli\näitinsä sanat: onko Hanneksen sydämmellä syntiä? ja katsoi sydämmeensä\noliko siellä syntiä, ja joka kerta nosti verinen kummitus päänsä. Kuinka\nlapsellista ja sentään kuinka voittamatonta! Eivätkö he olleet myöskin\nVasilin kanssa monta kertaa puhuneet juuri tästä samasta asiasta:\njumala-tunnelman turmiollisuudesta inhimillistä tarmoa estävänä\nvastavoimana. Lapsuudesta asti ihmiseen istutettuna se oli niin\njuurtunut häneen, ettei siitä vielä miehenäkään voinut päästä. Tämä\noli -- niin he ajattelivat -- valtaluokkien tahallista, hienoa petosta.\nPapistonsa avulla nämä olivat istuttaneet kansoihin tuon merkillisen\npsykologisen voiman, joka herpaisee kansan käden, kun se nousee omaa\nsortajaansa vastaan. Ainoastaan niin saattoi olla mahdollista, että yksi\nomistaa maan, jolla sata hänen pituistansa häntä renkinä palvelee.\nAinoastaan niin saattoi olla mahdollista, että yhden komentaissa tuhat\nkovilla patruuneilla varustettua sorronalaista tekee pelkkiä viattomia\nkivääritemppuja eivätkä ammu sortajaansa. Sotakuri! Hölyn pölyä! Ellei\nolisi tuota pientä sydämmeen istutettua: ei sinun pidä tappaman, niin\nolisivat jo aikaa sitten ihmiset oikeuksissaan keskenään olleet yhtä\npitkiä kuin olivat kasvultaan.\n\nNäin he olivat Vasilin kanssa keskustelleet. Vasili oli tosin sanonut,\nettei hänellä personallisesti ollut mitään sellaista jumalatunnelmaa,\nsillä hän oli lapsuudesta ollut ateistinen, vallankumouksellisen isänsä\nvaikutuksen alaisena, mutta puhui sen sijaan jostakin \"säälistä\", jonka\nherpaisuvoimaa sanoi yhtä suureksi. Jumalatunnelman sanoi olevan\nominaisen erityisesti \"kansanlapsille\". Siitä saakka kuin Vasili oli\nnäin sanonut, oli Hannes ruvennut panemaan merkille tätä asiaa, sillä\nhänkin tunsi itsensä \"kansanlapseksi\".\n\nEi kertaakaan niinä vuosina, joina hän suunnitelmaa valmisteli, hän\nollut tuntenut itsessään sitä herpaisevaa voimaa, jota Vasili oli\nsanonut \"kansanlapsille\" ominaiseksi. Mutta nyt kun kysymys oli\naktiivisen tehtävän vastaanottamisesta vallankumouksellisilta, sai\nmyrskyn ulvonta hänen tukkakarvansa kauhusta kohoamaan! Häpeällistä!\nHalpamaista!\n\nKun odotettu vieras määrätyllä kellonlyömällä saapui eikä heti huomannut\ntarpeellisella varovaisuudella valita sanojaan ja alentaa ääntänsä,\nhermostui Hannes siitä niin, ettei tervehtinyt häntä, vaan uhkaavasti\nrypistäen silmäkulmiansa enensi vaan kävelemisensä vauhtia.\n\nHänen huoneeseensa oli astunut pitkä, rauhallisen ja synkän näköinen\nmies, läpimärkänä sateesta, ja istui viluisena ja haluttomana tuolille\nodottamatta siihen kehotusta.\n\nHannes meni eteiseen, kuunteli visusti, sulki sitten tarkasti oven ja\niski vielä kerran tuiman, nuhtelevan katseen tuntemattomaan.\n\nSilloin tämä veti suunsa ivalliseen nauruun, mikä vieläkin enemmän\nsuututti Hannesta. Hän tunsi inhoa tuota vierasta henkilöä kohtaan sen\njohdosta että tämä ei välittänyt noudattaa sivistyneen maailman tapoja.\n\nMutta vieras, sanallakaan esittämättä itseään, ja tarkasti varoten\nlausumasta mitään mikä ei kuulunut asiaan, avasi kääreestä\nmuistikirjansa, katsoi siihen ja sanoi rauhallisesti:\n\n-- Onko serkkunne tila tyydyttävä? -- tällä lauseella vaatien Hannekselta\nvallankumouksellisten tunnussanaa.\n\nNyt tuli Hanneksen eteen ratkaiseva hetki.\n\nPudistaa kieltävästi päätä vieraan kysymykseen olisi merkinnyt samaa\nkuin ainiaaksi luopua yhteydestä vallankumouksellisten kanssa. Se viha,\njota hän tunsi tällä hetkellä tuota henkilöä kohtaan, joka ilmeisesti\ntavotteli käytöksen raakuutta siinä luulossa että Hannes, ollen tunnettu\nhirmuaikeistansa, sellaista suosi, -- se viha kyllä puhui päänpudistamisen\npuolesta.\n\nHannes katsoi kauan vieraan silmiin ja hänen sieramensa hengittivät\nkauheata uhkaa.\n\n-- Minä kysyn onko serkkunne tila tyydyttävä, -- toisti vieras tahallisen\nlaiskasti venytellen jäseniänsä, aivankuin kysymys todellakin olisi\nollut jostakin serkusta.\n\nJäädä taas upseeriksi kadotettuaan uskonsa hallituksen absolutisen\nvallan mahdollisuuteen tuntui Hanneksesta niin mitättömältä ja\nraukkamaiselta, että hän mieluummin olisi vaikka heti mennyt päävahtiin,\nriisunut miekkansa ja antanut itsensä ilmi.\n\n\"Millä oikeudella he laittavat ihmiselle tämmöisiä hetkiä!\"\n\nHanneksen teki mieli ottaa mies niskasta ja kantaa ulos.\n\nVoi, että he olivatkaan sysänneet Vasilin syrjään, joka oli ollut\nHannekselle kuin majakkana pimeästi myrskyävässä meressä! Vasili oli\nollut hänen kumouksellisen intohimonsa pyhitys, ja ilman Natalia\nFeodorovnan aatteellista pohjaa ei koko tässä intohimossa ollut mitään\nmuuta kuin järjetöntä sisällistä raivoa, joka ei tuntenut lähteitään\neikä lopullista päämääräänsä.\n\n-- Täällä arkaillaan? -- sanoi vieras vihdoin sama ivahymy huulillaan.\n\nVetoominen rohkeuden puutteeseen oli kyllä Hanneksen kaikkein arimpaan\nkohtaan koskettamista. Koko hänen olentonsa vavahti. Oli ilmeistä, että\nvieras ajattelee ivallisesti: olet kamarissasi uskaltanut luoda rohkean\nsuunnitelman, mutta kamaristasi et uskallakaan astua toimintaan! Hannes\noli kuitenkin liian paljon aikoinaan stoialaisia filosofeja lukenut,\nettä olisi tällaisen yllytyksen antanut itseensä vaikuttaa. Hän\nviivytteli vastaustaan.\n\nSilloin ulvahti tuuli uuninpellissä, ulvahti seinien liitoksissa,\nulvahti katossa, ulvahti maassa, -- ikkuna-uutimet imeytyivät kiinni\nlasiruutuihin, kuului kumeata, jostakin kaukaa lähestyvää kohinaa, se\nkasvoi, kasvoi, ja vihdoin jysähti hirmumyrskyn ensimäinen tuuliaispää\nvasten seiniä ja ikkunoita ja koko talo tuntui huojuvan ja vavahtelevan.\n\n-- \"Onko Hanneksella syntiä sydämmellä?\"\n\nVoi, äiti, äiti, sinä olet poljettu, sinä olet häväisty, ja kuitenkin\nolet itse istuttanut tietämättömyydessäsi poikasi vereen sen orjamaisen\ntaikauskon, joka hänen kostavan kätensä herpaisee! Vaiti äiti, vaiti!\n\nIkkunaruutu irtausi ja lasi putosi kilisten permannolle. Lampunliekki\nalkoi läpättää.\n\nKuului kattopeltien rämisevä irtautuminen, kuului kokonaisen katon\nsärkyvä luhistuminen, kuului kirkonkellojen kumajavat hätäsoitot.\n\nJa Hannes ajatteli:\n\n\"Se, jota sanotaan jumalaksi, tahtoo pelottaa minua!\"\n\nVieras kalpeni ja höpisten jotakin, joka ei mitenkään kuulunut asiaan,\nrupesi panemaan lakkia päähänsä pelastuakseen pian korkean talon\nylimmästä kerroksesta jonnekin alemmas ennenkuin koko talo kaatuu.\n\nMutta Hannes ojensi kätensä ja pani oven lukkoon.\n\nHänestä näytti kuin olisi hän ollut korkealla vuorella, jossa ylimmän\ntaivaan hirmutuulet repivät hänen vaatteitaan ja tukkaansa, ja kuin\nolisi vihdoin lyönyt se kauan aikaa yhä tuonnemmaksi lykätty hetki,\njolloin hänen oli taisteleminen jumalan kanssa.\n\nSadat heikot äänet huusivat alhaalta: tee se meidän puolestamme, me emme\nvoi, me olemme heikot, mutta sinä olet väkevä meidän joukossamme, sinä\njaksat, sinä ainoa uskallat, tee meidän puolestamme se mikä kumminkin\nkerran on tehtävä: voita jumala!\n\nJa kun Hannes nämä äänet sisässänsä kuuli, huusi hän myrskyn\nvihellyksessä vallankumouksellisten tunnussanan vieraan korvaan.\n\nMutta vieras rupesi peloissansa lukemaan lapsuudenrukousta, sillä\nhän oli syntyjään talonpoika ja semmoisissa kasvatettu. Ja\nvallankumouksellisten tunnussana tuntui hänestä tällä myrskyn hetkellä\njumalan herjaamiselta.\n\nJa kun Hannes nauroi hänen höpinäänsä, säikähti vieras vielä enemmän sen\nvoiman tähden, joka Hanneksessa oli.\n\nMutta myrsky, huippunsa saavutettuaan, alkoi hiljetä ja Hannes tukki\nikkuna-aukon uutimilla. Silloin he istuivat pöydän ääreen ja Hannes oli\nvalmis kuulemaan, minkä tehtävän vallankumoukselliset olivat hänelle\nmääränneet.\n\nKuivattuaan otsahikensä vieras veti jälleen muistikirjansa esille, jonka\nsivut olivat täynnänsä merkkejä ja salakirjaimia, ja rupesi tekemään\nHannekselle selvää uudesta suunnitelmasta, jonka mukaan Pietarin\nkeskushallituksen kukistaminen ei tulisi tapahtumaan Laatokan sulkujen\navaamisella, vaan Kruunstatin kanunain avuilla sekä laivaston\nsaattamisella vallankumoukselliseksi. Kapinan oli syttyminen yhtaikaa\nniin monessa eri kohdassa kuin mahdollista, jotta keskushallituksen\näkkinäinen lamautuminen vaikuttaisi sitä tuntuvammin ja sotavoimain\nnopea kokoominen sinne missä niitä tarvittiin olisi niin vaikeutettu\nkuin suinkin.\n\nVäliaikainen vallankumouksellinen hallitus sillä välin asettuisi\njohonkin laivaston turvaamaan paikkaan ja käyttäen yleistä sekasortoa\nhyväkseen otttaisi ohjakset käsiinsä.\n\nNäin pitkälle päästyänsä vieras vaikeni ja rupesi silmäkulmiensa alta\nkysyvästi katsomaan Hannekseen, ilmeisesti tämän vastausta odottaen.\n\nMutta Hannes ei ollut vieläkään päässyt siitä hermostuksesta, minkä\nvieras oli hänessä herättänyt, vaan nousi ylös kävelemään ja sanoi\nvihasesti:\n\n-- Mitä laivasto minuun kuuluu? Minä olen maamyyrä! Silloin vieras kaivoi\nmuistikirjansa lehtien välistä Venäjän valtakunnan kartan, levitti sen\npöydälle ja osottaen erästä punasella kynällä merkittyä kohtaa\nSuomenlahdessa sanoi:\n\n-- Tätä saarta on ajateltu laivaston suojaamaksi väliaikaisen hallituksen\npaikaksi.\n\nSe oli Suursaari.\n\n-- Nerokasta! Sangen nerokasta! -- sanoi Hannes ivallisesti, sillä ei\nmikään näyttänyt hänestä tällä hetkellä hullunkurisemmalta kuin tuo\n\"laivaston suojaama\" saarivaltio, joka mahdollisesti kyllä saattoi\ntarjota vallankumouksen johtajille hyvää turvaa, mutta ei mitään takeita\npääasiasta, nimittäin välttämättömän, nopean ja helpon yhteyden\nsaavuttamisesta uuden hallituskeskuksen ja itse hallittavan valtakunnan\nvälillä. Hannes ei voinut pidättää naurahdusta.\n\nMutta kasvojensa ilmettä vähääkään muuttamatta vieras pyysi Hanneksen\nistumaan ja jatkoi selostustansa.\n\nTämä oli suunnitelman toinen puoli.\n\nToinen puoli tarkotti Mustanmeren linnotuksen, Sevastopolin, muutaman\nItämeren sotasataman, ja Suomenlahden linnotusten, Viaporin ja\nKruunstatin saattamista vallankumouksellisten käsiin.\n\nNäistä oli tärkein sija Viaporilla, jonka oli oleminen laivaston\nnojakohtana ja välittää väliaikaisen hallituksen yhteyttä muiden\nkapinallisten satamain ja linnotusten kanssa sekä sähkötysyhteyttä\nSuomen ja ulkomaiden kautta Sevastopoliin.\n\nTässä kohden Hanneksen suupielistä katosi hymy ja hän höristi korvansa.\n\nVähän aikaa kuunneltuansa hän hyppäsi pystyyn ja kulki pari kertaa\nedestakasin, valtavasti huohottaen ilmaa sieramistaan. Vielä pari\nsanaa -- ja Hannes pysähtyi pöydän ääressä istuvan vieraan luo ja huutaen:\n\n-- Ystävä! -- löi häntä olalle niin että koko mies tärähti\nlyyhyksiin. -- Tätä kelpaa kuunnella, jatkakaa! -- sanoi hän, uudestaan\nalkaen kävellä, ja vielä voimakkaammin puuskutti ilmaa sekä suustaan\nettä sieramistaan.\n\nVieras muutti nyt äänensä tahallisen kuivaksi ja asialliseksi, mutta ei\nvoinut estää sen silloin tällöin värähtämästä, joka selvään ilmaisi\nkuinka suuresti hän nautti suunnitelman yksityiskohtien selostamisesta\nnyt kun Hannes oli pääasiasta ilmeisesti innostunut. Sillä\nyksityiskohdat kaikki seurasivat toisiansa kuin hammasrattaat lovesta\nloveen, missään kohden menemättä vastakkain. Ja ne vierittivät esiin\nmahtavan kuvan suuren vapaustaistelun vastaisista pääpiirteistä.\nSelostajan ääni värähteli ja vapisi lopulta niin, ettei hän voinut enää\npuhua.\n\n-- Suunnitelma on teidän! huusi Hannes arvaillen.\n\n-- Valitettavasti olen ainoastaan lähettiläs ja tehtävääni kuuluu pysyä\nteille tuntemattomana siihen asti kuin suuri päivä koittaa, -- sanoi\nvieras nousten seisaallensa, ja jatkoi juhlallisena:\n\n-- Nyt siirryn siihen tehtävään, joka tässä näytelmässä tulisi _teidän_\nosaksenne.\n\n-- Olen valmis, sanoi Hannes.\n\n-- Minulta puuttuu vielä teidän toverivalanne.\n\nNäin sanoen vieras otti povitaskustaan paperin ja avonaisen kirjekuoren.\n\nHannes katsahti paperiin, jossa oli ainoastaan kolme sanaa ja\npäivämäärä. Hän otti paperin ja kirjotti siihen nimensä.\n\nVieras pani paperin kirjekuoreen.\n\nTämän tapahtuessa Hannes jostakin syystä muisti Hinkin kertomuksen miten\nsen, joka tahtoo itsensä pirulle myödä, täytyy kirjottaa nimensä omalla\nverellään. Mutta hän vaan naurahti sitä hullunkurista ajatusten yhtymää.\n\nVieras antoi kirjekuoren Hannekselle ja pyysi hänen itsensä lähettämään\nse pääkomitealle osotteen mukaan, joka oli kuoressa. Sitten sanoi:\n\n-- Tehtävä, jonka pääkomitea minun kauttani antaa teille, tarkottaa\nViaporin linnotuksen strateegisen merkityksen tutkimista puheenaolevassa\nsuhteessa, ja erittäinkin sen vastustuskykyä maalta päin uhkaavaa voimaa\nvastaan. Se ensiksikin. Toiseksi antaa pääkomitea tehtäväksenne\nväsymättä työskennellä paikallisen väestön saattamiseksi\nvapausliikkeelle suotuisaksi, jotta se voisi osaltaan tehdä tehtävänsä\nuuden keskushallituksen suojaamiseksi maan puolelta ja esteettömän\nsähkötysyhteyden ylläpitämiseksi Suomen kautta valtakunnan eri osien\nkanssa.\n\n-- Sitä kelpaa kuunnella, sitä kelpaa kuunnella, hoki Hannes, mutta hänen\nsilmänsä olivat aivan hajalla ja ajatuksensa jo kaukana strategian\nlempialoilla, Ehrensvärdin seitsemälle kalliosaarelle rakennetussa\nlinnotuksessa, vastapäätä kotikaupungin rakkaita rantoja.\n\nHän tuskin huomasi milloin vieras läksi, niin valtavina nyt tunkivat\nheränneen aatteen aallot kaikkea epäoleellista tieltään. Epäoleellisia\nolivat tällä hetkellä hänelle kaikki erityiset ihmiset, epäoleellista\nvasta hiljennyt myrsky ja kaduilta uudestaan kuuluvat liikenteen äänet,\nepäoleellista koko tämä tyhmä nykyisyys. Oleellista oli ainoastaan tuo\näkkiä auennut, tulevaisuudesta loistava, häikäisevä kirkkaus.\n\n\"Elämän tehtävä! Minulla on elämän tehtävä!\"\n\nHannes siveli otsaansa, siveli päälakeansa ikäänkuin auttaakseen\nhuimaavain ajatustensa koossapysymistä.\n\nHuone tuntui liian pieneltä, liian ahtaalta hänen tunteilleen niinkuin\nhänen askeleillensakin.\n\nLamppu kitui öljyttömyyttä ja käryten teki pimenemistä.\n\nHän sammutti sen ja yhdellä iskulla repäsi uutimet lasittoman\nikkunakaaren edestä.\n\nHah, mikä raikas avaruuden henkäys tuoksahti häntä vastaan!\n\nMyrsky oli kokonaan tyyntynyt. Pilvet olivat hajonneet ja syvän pimeällä\ntaivaalla kimalteli Siriuksen monivärinen liekehtiminen venäläisen\npääkaupungin mustien katonharjain ylitse.\n\nIhmeellinen järki sokean kohtalon kulussa: hän tutkii upseerina\nstrategiaa ja linnotusoppia lempiaineinaan, sitten viskaa kaikki\nluotansa, ja saa vallankumouksellisena uuden elämäntehtävän, jonka\nkunnolliseksi suorittamiseksi hän ei mitään niin tarvitse\nkuin -- strategiaa ja linnotusoppia!\n\nRiemu tuli niin repäisevänä sydämeen ja olo tuntui niin lapsellisen\nhyvältä.\n\nSilloin muisti hän äskeisen kamppailunsa ja ajatteli siitä:\n\nPaistoivatko kaikkeuden tähdet hänelle vai paistoivatko, että hän tällä\nhetkellä tuntisi kenen hän oli sydämmessään kironnut? Mutta ei hän\nkamppailuansa katunut, eikä hän katsettansa tähdistä pelästyen\nkääntänyt. Päin niitä hän katseli, suoraan kohti kääntyi, ja nyrkillänsä\nlöi kumahtavan voima-iskun vasten rintaansa, ikäänkuin olisi tähdille\nsanonut: Kamppaillaanko vielä kerran? Antakaa myrskyn tulla, minä olen\nvalmis!\n\nOlisiko kukaan toinen hänen sijassansa tämän valan tehtyänsä saanut yön\nrauhaa, tarvitsematta kauhun tuskissa itseänsä väännellä, on\nepätietoista. Mutta yö tuli ja Hanneksen leveä rinta, jonka hän oli\nvaariltaan perinyt, hengitti rauhallisesti kuin myrskyn jälkeen\ntyyntyneen meren maininki.\n\n\n\n\n2.\n\n\nNäiden tapausten jälkeen Hannes otti kohta eron sotapalveluksesta ja\nmatkusti Helsinkiin, sinne pysyväisesti asettuakseen.\n\nToverit jäivät ihmeihinsä.\n\nJotkut arvelivat, että hän oli antanut itseensä vaikuttaa sen\nmerkillisen kirjailijakreivin, joka rikkautensa ja maineensa ylimmiltä\nkukkuloilta oli aivan odottamatta laskeutunut evankeliumin lukijaksi,\npukeutunut talonpojan mekkoon ja ruvennut saarnaamaan asevelvollisuutta\nvastaan, käskien kansan siitä kieltäytymään.\n\nOikeata syytä ei yksikään syrjäisistä voinut aavistaa.\n\nMutta kaikkein vähin sitä osattiin ymmärtää Hanneksen kotona.\n\nSe vastaanotto, joka tällä kertaa tuli Hanneksen osaksi Helsingissä\nsukulaisten puolelta, oli peräti toisenlainen kuin ennen muinoin hänen\nsaapuessaan vastaleivottuna vänrikkinä kotiinsa Kustaavan asuntoon.\n\nKaikkein tyytymättömin oli eno Frans, jonka merkitys ja sanavalta tätä\nveneh'ojalaisten kaupunkilaista sukuhaaraa koskevissa asioissa oli sillä\nvälin paisunut ylimmilleen. Eikä ihme, että hänen valtansa oli suureksi\npaisunut. Hänestä oli tullut tämän sukuhaaran kaunistus, jonka kanssa\nitse Loviisakin, se hienon maailman suuri tuntija, piti jo ylpeytenään\nolla sukulaisuudessa, vaikka itse ei ollut kuin Tyrväntäisiä: Frans oli\nkolmikerroksisen kivimuurin velaton omistaja, Frans oli niin lihava,\nettei milloinkaan omien jalkainsa teriä nähnyt, Frans oli kasvoiltaan\nniin punakas, että verevin ruusu olisi niiden rinnalla kalvennut, Frans\nei milloinkaan enää ajurinpukilla istunut, Frans käveli herrain kanssa\nEsplanaadilla, Frans joi liikemiesten seurassa olutta Gambrinin\nkellarissa, Frans nyykäytti vaan päätä missä toinen lakkia nosti, Frans\ntiesi kaikki, ja olipa niitäkin, jotka sanoivat hänen rikkautensa\nnousevan puoleen miljonaan. Frans oli Hanneksen asiaan hyvin, hyvin\ntyytymätön.\n\nSe tahtoo sanoa, ne syyt, jotka Hanneksella oli esiintuotavana eronsa\nselittämiseksi, hämmästyttivät jopa suuresti katkeroittivat Franssin\nmieltä.\n\nHannes ei tietenkään Fransille voinut sanoa oikeata syytä | eroonsa.\nVaikka hän olikin päättänyt alkaa tehtävänsä -- eli vallankumouksellisten\naatteiden levittämisen Suomessa -- kaikkein ensiksi vaikuttamalla omiin\nlähimpiin sukulaisiinsa, -- vaikka hän olikin eritoten juuri Franssiin\nnähden valmistanut mielessään mitä sitovimpia järjen todistuksia, joilla\naikoi oikean hetken tultua niinkuin suurella sähköreflektorilla äkkiä\nhäikäistä Franssin ihroittunutta ajatus- ja tunne-elämää saadakseen\nhänet ehkä kerran laskemaan kaikki rikkautensa vallankumouksellisten\njalkain juureen, ei hän kuitenkaan olisi muuta kuin vahingoittanut tätä\naijettansa jos olisi heti ilmaissut kumoukselliset mielipiteensä.\nSellaisesta ilmoituksesta Frans olisi saanut, jos oli kokonaan\nvalmistumaton, vähintäin halvauskohtauksen. Asia oli aluksi tyystin\nsalattava.\n\nTahtomatta kuitenkaan perustaa kohta ilmivalheeseen uusia suhteitaan\nihmisiin Hannes siis sanoi Franssille vaan eronneensa siksi, ettei\nupseerin toimi häntä enää miellyttänyt. Mutta Hannes sai nähdä\nihmeekseen, että Frans jo tästäkin uutisesta oli saada halvauksen.\n\nFranssin silmät suurenivat arpuusien kokoisiksi ja sanattomaksi\ntyypertyen hänen oli astuminen kaksi askelta taapäin pysyäkseen\ntasapainoaan menettämättä.\n\nOlla lupaavana upseerina, kantaa olkalappuja ja kiiltonappista\nkruununpukua, vieläpä saada maine koko maan terveimpänä, voimakkaimpana\nupseerina, sen parhaimpana ampujana, sen etevimpänä kykynä mitä tulee\ntaitoon ylläpitää järjestystä ja innostaa miehistöä, -- ja sitten ilman\nmuuta jälleen ruveta vaivaisesti toimeentulevaksi, kulunutta takkia\nkäyttäväksi, kiillokashousuiseksi siviliksi, se oli Franssin mielestä\njotain niin nurinkurista, että jos Hannes olisi puolustuksekseen tuonut\nesiin vaikka kaikkein tärkeimpiäkin syitä ne olisivat Franssista\ntuntuneet mielenvikaisuudelta. Mutta ei Hanneksella ollut yhtään mitään\nmuuta sanottavaa kuin -- kehtasiko sitä edes ajatuksissaan toistaa! -- kuin\nettä upseerin ammatti ei häntä _miellyttänyt_!\n\nEi miellyttänyt!!\n\nHalvauksen asemesta Frans näitä sanoja kuullessaan tunsi sormiensa\npäissä ihmeellistä pistelyä ja ihmeellistä halua päästä niin lähelle\nHannesta kuin mahdollista, jotta olisi voinut ryhtyä häntä nujuuttamaan.\n\nEi miellyttänyt!!!\n\n-- Aih, aih, aih, -- hän lauloi aivankuin tuskasta, sillä Hanneksen maine\nSuomen ja ehkä koko valtakunnankin väkevimpänä upseerina esti häntä\ntoteuttamasta sormiensa palavaa halua uppoutua hänen tukkaansa.\n\nEi miellyttänyt!!!\n\nOliko tässä kukaan muu saanut elämässään tehdä sitä mikä miellytti?\nLuuliko Hannes todellakin näiden kaikkien Franssin rikkauksien syntyneen\nsiten että Frans olisi tehnyt sellaista mikä häntä kulloinkin miellytti?\nSittenpä olisi Frans totisesti syönyt suuhunsa ensimäisen 10-pennisen\nmakeana maroosinahyytelönä, jota ryssät ennen aikaan kantoivat pöntössä\npäänsä laella ja jonka kylmän imelä maku edelleen oli Franssin mielestä\nmieluisinta mitä elämä yleensä saattoi tarjota. Ei, poika! Kyllä eivät\n10-penniset marosiin joutaneet. Oliko ollut miellyttävää Franssin istua\nyökaudet kuskipukilla porttolain pihoilla milloin sateessa milloin\npaukkuvassa pakkasessa nuoria mässääviä herrasnulikoita odottelemassa?\nOliko ollut miellyttävää sitten tanssittaa lutkuja omassa talossa ja\nkantaa ihmisten suurta halveksimista? Nyt oli tosin kaikki unohdettu ja\nFrans täydessä kunniassa, mutta hän kysyi vaan: oliko se ollut\nmiellyttävää? Häh?\n\nHannes aikoi tähän vastata ettei rikkauden kokoominen ollut mitään\nvälttämätöntä, jonka vuoksi olisi tarvinnut kärsiä pakkasta ja palvella\npikku herrain intohimoja, mutta koska hän itse aikoi kerran anastaa\nsamat Franssin rikkaudet vallankumouksen hyväksi, ja koska siis oli\ntärkeätä ettei Frans päässyt suuttumaan, piti Hannes parhaana olla häntä\npahemmin loukkaamatta, ja sanoi vaan:\n\n-- Kerran tulee se päivä että eno näkee miksi minä olen eronnut ja että\neroni on ollut kaikille hyväksi.\n\nFrans vaan ällistyi näistä sanoista entistäkin enemmän eikä osannut\nkeskustelua enää jatkaa. Heiskauttaen kättään ja vaijeten hän meni pois\nasioilleen.\n\nParemmalla menestyksellä toivoi Hannes voivansa äitiin vaikuttaa, joka\nnytkin oli ottanut hänet vastaan avosylin ja perin taidokkaasti osannut\nsalata suuren pettymyksensä sen johdosta että hänen poikansa oli\npalannut kotiin sivilinä.\n\nHannes ei kierrellyt äidin edessä niinkuin Franssin, vaan meni kohta\nsuoraan asiaan selittäen hänelle laajalti kaikkea sitä mitä Natalia\nFeodorovna oli kerran hänelle itselleen selittänyt, vieläpä koetti\nkäyttää samoja sanoja ja lausekäänteitä, että vaikutus olisi vaan tullut\njuuri sama kuin se, joka oli hänet itsensä herättänyt. Puhuessaan\näidille hän samalla käytti tilaisuutta ikäänkuin vielä kertaalleen\nitsekin punnitakseen ja tarkastaakseen suuren vapausasian kulmakivet ja\nperusmuurit. Hänelle muodostui ihmeellinen ajatusten ura, jota hän\nselityksissään yhä suuremmalla nautinnolla seurasi, terästellen sitä,\nsaattaen yhä voimakkaammaksi, laajentaen perusteluja ja kärjistäen\nhuippua yhä korkeammalle. Ensin tulivat premissit eli perustelut mitä\nhuolellisimmassa järjestyksessä, sitten seurasivat johtopäätökset\nkaikessa musertavuudessaan. Siirtyminen perusteluista johtopäätöksiin\ntuotti kaikkein suurinta nautintoa Hannekselle, jonka säästämiseksi hän\nei raatsinut tarpeellisen nopeasti siirtymistä suorittaa, vaan viipyi\nperusteluissa ehkä liian kauan. Usein hän myöhään yöhön käveli\nedestakaisin äidin huoneessa pitäen tälle puhetta yläluokan ja alaluokan\nsuhteista toisiinsa.\n\nÄiti meni ensimäisestä puheesta aivan hajallensa ymmärtämättä juuri\nmitään. Sitten alkoi kuulostella, mutta toisinaan myöskin torkahdella.\nErittäin kiusallista oli Hanneksesta se, että äitiä melkein aina rupesi\nnukuttamaan juuri silloin kuin Hannes, kaikki premissit vaivalla\nesitettyänsä, aikoi nautinnolla antautua johtopäätösten latelemiseen.\nSäkenöivin, onnistunein, kärjistynein ajatusjohdelma, kaikkein\nhuutavimman yhteiskunnallisen vääryyden täsmällisimmin läiskähtelevä\npiiskaus ei jaksanut kiinnittää äidin mieltä eikä herättää häntä täysin\nvalveille.\n\nVai oliko syy sittenkin Hanneksen? Ihmeellistä kyllä oli, että Hannes\ntäällä kotona ei lähimainkaan muistanut kaikkia Natalia Feodorovnan ja\nVasilin ajatuksia, sellaisina kuin oli ne heiltä kuullut. Vaan kun piti\näidille selittää niinkuin lapselle ja erittäinkin kun äiti teki\nkysymyksiä, joihin piti vastata ulkopuolelle tuota uraa, tunsi Hannes\nikäänkuin sekaantuvansa ihmeellisiin ristiriitaisuuksiin, joista ei\ntahtonut osata mitenkään selvitä, ja sentähden suuttui. Äiti silloin\nluuli tyhmästi kysyneensä ja lakkasi kysymästä, mikä puolestaan suuresti\nedisti hänen uneliaisuuttaan. Nukahtaminen heti kun tuli puhe\nkumouksellisista asioista kehittyi äidissä vihdoin niin pitkälle, että\nlopulta Hannes ei tarvinnut kuin avata suunsa niin äidin silmät jo\nmulskahtivat nurin.\n\nÄiti heräsi täysin valveille vasta silloin kuin Hannes kauan turhaan\nkoetettuansa häntä herättää, sattumalta tuli maininneeksi saaneensa\nsotapalveluksesta erottuaan kapteenin arvonimen.\n\n-- Mitä? -- sanoi äiti silmiänsä unen pöpperöstä selviksi räpytellen.\n\nHannes toisti leikillänsä:\n\n-- Minua on tästä lähin sanottava kapteeniksi.\n\nÄidin katse alkoi ensin loistaa. Sitten hän punehtui kovasti, nousi\nistuviltaan, rupesi nopeasti liikkumaan paikasta paikkaan ja entiseen\ntapaansa sangen kovakouraisesti kohtelemaan esineitä, jotka hänen\nkäsiinsä sattuivat.\n\n-- Vai on Hannes kapteeniksi korotettu? Mutta kuinka se vieras herra,\njoka tänään kävi, kysyi ovessa: onko herra luutnantti kotona?\n\n-- Se ei tiennyt.\n\n-- Jaha, ei tiennyt, mutta sopii kirjottaa ovelle nimen eteen: Kapteeni.\n\nSuuresti kiihottuneena Kustaava katosi kohta ilmottamaan asiasta\nlähimmälle ympäristölle, joten vielä samana päivänä kaikki, jotka\nHannesta puhuttelivat, kunnioittivat häntä kapteenin arvonimellä. Jos\njoku erehtyi sanomaan luutnantiksi, ei Kustaava nyt koskaan unohtanut\nhuomauttaa: kapteeni! Tai jos ovelta vielä joku kysyi: onko herra\nluutnantti kotona, oikaisi Kustaava arvokkaan sävyisästi painaen\nsilmäluomiansa alas: herra kapteeni! Sanalla sanoen, Kustaava soitti sen\nviestin kelloa kunnes kaikki kuulivat sanoman, joka sisälsi hänen\nelämänsä kaikkien tarkotusten ylimmän saavutuksen: pilkkanimestä hän oli\nkuin olikin tehnyt pojallensa kunnianimen! Kustaava riemuitsi, Kustaava\nnuortui, Kustaava kohosi.\n\nMutta mitä enemmän Kustaava riemuitsi, mitä enemmän hän nuortui ja\nkohosi, sitä enemmän ihmetteli tätä asiaa hänen kapteeninsa:\n\nKuinka on tämä ihmeellinen kiertokulku, kuinka on tämä noiduttu\ntaika-ympyrä mahdollinen? Kapteeni! -- ja kaikki näännytykset ja kaikki\nhäväistykset ovat unohdetut! Kapteeni! -- ja vuosisatain vääryydet ovat\nkostetut! Jo pienestä pitäen hän muisti, että äiti oli pitänyt hänen\nkouluuttamistansa eli herraksi-tekemistänsä mitä huutavimpana kostona\nkaikille niille, jotka olivat häntä häväisseet tai hänelle vääryyttä\ntehneet. Mutta nyt Natalia Feodorovnan mukaan alaluokan häpäiseminen ja\nkukistaminen tapahtuikin pääasiallisesti juuri sotakapteenien avulla!\n\nÄitiä oli yhtä vaikea horjahuttaa pois tästä saavutuksensa riemukkaasta\ntunnosta kuin Franssia saada uskomaan ettei rikkauksien kokoominen ole\nmitään välttämätöntä.\n\n-- Ei! -- ajatteli Kustaavan kapteeni, -- tässä eivät äkkirynnäköt mitään\nauta, tässä on edessä tuntematon, hyvin varustettu linnotus, jonka\nvallottaminen voi käydä päinsä ainoastaan pitkällisen, harkitun\npiirityksen avulla. Mutta kaikki puheeni ovat olleet yhtä hyödyttömiä ja\nnoloja kuin ratsuväen malttamaton hyökkäys pansaroituja linnotusvalleja\nvastaan ilman edelläkäypää piiritystä tykistön ja jalkaväen puolelta,\njommoinen tyhmä hyökkäys ei ole ainoastaan kokonaan hyödytön, vaan\nvieläpä suorastaan vahingollinenkin, koska se ennen aikoja antaa tiedon\nhyökkääjän aikeista.\n\nSiis piiritys! Tarkkaan punnittu, pienimpiin erikoisuuksiin asti\nvalmistettu piiritys! Ja ratsuväki viimeiseksi!\n\nNäin kapteeni vaikeni kokonaan Franssiin ja Rustaavaan nähden. Ja että\nhän sitten kaiken aikaa lakkaamatta heitä piiritti, se näkyi ainoastaan\nsalamyhkäisistä silmäniskuista, joiden merkitystä ei kukaan osannut\naavistaa. Tätä mykkää piiritystä kesti kymmenen seuraavaa vuotta.\n\nMutta sillä välin oli kapteenilla ankara tuli käymässä toisaalla. Se\nolisi kai lähimmin ollut verrattava avonaiseen kenttätuleen. Se tuli\nkesti vaihtelevalla voimalla vielä kauemmin kuin piiritys, milloin\nhiljeten heikommaksi, milloin kohoten vimmattuun, raivoisaan taistelun\ntemmellykseen.\n\nAlku oli tällainen.\n\nHelsinkiin tultuansa kapteeni ei kohta tavannut Kerttua, sillä tämä ei\nasunutkaan enää Kustaavan luona, vaan omassa kortteerissansa, joka oli\ntoisella puolella kaupunkia ja jossa hänellä oli ompeluverstaa ja\nkahdeksan apulaista.\n\nEnnenkuin kapteeni oli Kerttua tavannut, sattui niin merkillisesti, että\nhän, kävellessään Esplanaadilla, huomasi kaikkien herrain kääntyvän yhtä\nihmistä katsomaan, joka kulki kapteenin edellä mustassa surupuvussa,\npitkä suruharso hauskasti roikkuen suuresta hatusta.\n\nEllei kapteeni olisi aikaa sitten jo tehnyt liittoa silmiensä kanssa\nsiitä, ettei hän käännä katsettansa naisiin, olisi hän ehkä\nuteliaisuudesta katsahtanutkin, mutta nyt hän Epikteetillensä\nuskollisena meni toiselle puolelle katua, (sillä tämä nainen oli\ntakaakin päin katsoen aivan tarpeettoman viehättävä).\n\nKohtalo tahtoi kuitenkin että sillä naisellakin oli asiaa kadun toiselle\npuolelle, ja kun kapteeni oli vähän matkaa kulkenut, sivuutti\nsurupukuinen hänet kadunkulmassa, mennen toiselle kadulle.\n\nKerttu!\n\nKapteenin syöksähti sydän kurkkuun ja hän aikoi huutaa Kertulle, mutta\nei toki huutanutkaan, vaan antoi hänen kulkea ohitsensa häntä\nhuomaamatta.\n\nMiksi Kertulla oli surupuku? Ja vielä sellainen, joka puki häntä niin\nerinomaisesti, että vastaantulijat kääntyivät ympärinsä! Surupuku ei\nvoinut olla kuin lapsen kuoleman jälkeen jäänyt tapa. Mutta vaan siksi\nettä se puki!\n\nKapteeni meni Kustaavan luo ja kysyi:\n\n-- Mikä sitä Kerttua oikein vaivaa?\n\nÄiti sanoi:\n\n-- Ei Kerttua mikään vaivaa.\n\nKapteeni kysyi vielä:\n\n-- Onko Kerttu tullut huikentelevaiseksi?\n\nÄiti kielsi sanoen:\n\n-- Johan nyt, ei Kerttu ole huikentelevainen, vaikka herrat hänestä kovin\npitävät. Kerttu käy joka pyhä kirkossakin.\n\n-- Ai, ai, ai, ai, sanoi kapteeni, -- se on pahinta kaikesta! Ja hän\nhuolestui suuresti.\n\nÄiti katsoi poikaansa pitkään, sillä hän oli maininnut Kertun kirkossa\nkäymisestä Kerttua kehuakseen, niinkuin sitä sanomalla olisi luullut\njokaista muuta kehuvansa. Mutta kapteeni tuli hyvin murheelliseksi ja\nsanoi:\n\n-- Joko te olette täällä niin pitkälle tulleet!\n\nJa ähki ja voihki ja sanoi:\n\n-- Äiti, laittakaa pian meille kaksi huonetta reilaan yläkertaan. Minä\nmenen heti naimisiin Kertun kanssa, -- vielä tällä viikolla.\n\nÄiti katsahti poikaansa niinkuin olisi suuresti ilostunut hänen\naikeestaan mennä naimisiin Kertun kanssa, mutta samalla ei voinut olla\nnauramatta sitä nopeutta, jolla Hannes luuli sellaiset seikat\nsuorittavansa.\n\n-- Meneehän kolme viikkoa jo kuulutuksiinkin, sanoi Kustaava nauraen\ntyytyväisenä.\n\nJohon kapteeni vastasi:\n\n-- Mitään kuulutuksia ei tässä tarvita eikä pappia liioin. Me menemme\nnaimisiin kuuluttamatta ja vihkimättä.\n\nNämä sanat kuultuansa Kustaava jäi seisomaan suu auki paikoilleen,\nvoimatta pitkään aikaan liikahtaa tai löytää mitään mihin tarttua\nepätietoisuudesta ja noloudesta päästäkseen. Sillä jos Kustaava olisi\nnähnyt edessään kaiken kaupungin kirkkoineen ja katuineen koreasti\nylösalasin käännetyksi niinkuin tyynen veden kalvossa, ei hän olisi\nollenkaan enemmän hämmästynyt kuin nyt näitä Hanneksen sanoja.\n\nTämän suuren sanojensa vaikutuksen huomattuansa kapteeni huokasi ja\nsanoi:\n\n-- Istukaa, äiti.\n\nJa Kustaava istui.\n\nNyt alkoi kapteeni ensin kävellä edestakasin huoneessa mymisten ja\nselitellen jotakin itseksensä, sitten pysähtyi, avasi suunsa ja piti\näidille ensimäisen perusteellisen esitelmänsä siitä kuinka olevaisten\nolojen suuret vääryydet köyhää kansaa kohtaan olivat saattaneet kestää\nnäin kauan ainoastaan siitä syystä että papit opettivat tulevaisen\nautuuden tähden tyytymään köyhyyteen ja nöyrästi palvelemaan rikkaita.\n\nIkäänkuin ei olisi mitään tästä kaikesta ymmärtänyt äiti hoki vaan:\n\n-- Tietysti, kuinkas muutoin, -- nöyryys on tarpeellinen ihmiselle, kuinkas\nmuutoin.\n\nJonka vuoksi kapteeni korotti äänensä jyliseväksi ukkoseksi ja huusi\nsanoen:\n\n-- Kansa on voimakas eikä sen käsivartta vastaan mikään voima riittäisi,\nmutta siihen on juotettu nöyryyden kirottu usko, joka panee sen\nompelemaan tohvelia omalle sortajallensa!\n\nÄiti tosin vähäksi aikaa säpsähti, mutta sitten, kapteenin antautuessa\nhiljentyvällä äänellä tarkempiin selityksiin, tuli yhä uneliaammaksi.\n\nSattui kuitenkin niin että vanha vaari oli kömpinyt Kustaavan luo ja\nnukahtanut nurkkaan.\n\nKoska kapteeni äänensä korotti ja jylisevän ukkosen tavalla puhui,\nheräsi vaari ja jonkun ajan kuluttua alkoi nurkasta kuulua ihmeellisiä\npitkiä äännähdyksiä: ää, ää, ää-ä. Ja kädet ojentuivat kapteenia kohden\nniinkuin lapsen, joka ei tiedä kuinka asiaansa selittää.\n\nEnsin luuli kapteeni, että se muuten vaan vanhuuttansa horisee, mutta\npuhuessaan eteenpäin huomasi ihmeekseen vaarin äännähtelevän sitä\nkovemmin mitä voimakkaampia kohtia esitelmä tarjosi. Ja kun äitikin oli\njo sikeässä unessa, huusi kapteeni koetteeksi sen venäläisen\nsuuriruhtinattaren, Natalia Feodorovnan lempilauseen:\n\n-- He ovat kansalta maan ottaneet, he ovat kansan rengiksensä tehneet,\njoka rahasta työvoimaansa myypi niinkuin markkinatavaraa kaupungin\ntorilla!\n\n-- Ää, ää, ää-ää -- alkoi vaari panna ja ojennetuin käsin tulla kapteenia\nkohden.\n\n-- Jaa, jaa, vaari, -- sanoi kapteeni, -- eikös niin: maa on sen, joka sitä\nviljelee?\n\n-- Ää-ä -- maa -- ää --\n\n-- Eikös niin? He ovat tehneet kansan rengeiksi ja nyt on renki unohtanut\nettä maa sen on ollutkaan.\n\nTämän kuultuansa vaarilta loppui viimeinenkin ääni. Hän rupesi huitomaan\nkäsillänsä hyväksymisen merkiksi, mutta pian kädetkin tarvittiin taas\nkäsivarsineen päivineen niiden kyynelien kuivaamiseen, jotka alkoivat\ntulvanaan hänen silmistään vuotaa.\n\nKapteenia harmitti suuresti, että ainoa, joka näytti hänen sanojansa\nkuuntelevan ja hyväksyvän, oli tuollainen vanha rumilas. Ei hän\nollenkaan olisi välittänyt vaarin tunnustuksesta.\n\nOlisipa edes Kerttu kuullut kaiken sen, minkä hän oli tässä niin\nsuurella voimalla saanut sanotuksi! Mutta Kerttu, kas hänpä ei vaan\ntullut, vaikka oli jo kuinka mones päivä kulunut kapteenin tulosta\nkotiin!\n\nJonkun päivän hän vielä odotti, että Kerttu, saatuaan tietää hänen\nolevan kaupungissa, tulisi käymään. Mutta vihdoin ei malttanut enää\nodottaa, vaan meni itse Kertun luo, jonka asunto oli lännen puolella\nKaivopuiston ratavalleja.\n\nEttä kapteenin täytyi viipymättä mennä naimisiin Kertun kanssa, siitä ei\nnyt voinut olla kahta mieltä. Mitä häneen itseensä tuli, niin oli hän\npitänyt oikeutenansa lähestyä Kerttua tietysti ainoastaan senvuoksi,\nettä katsoi kärsimyksillään jo sovittaneensa rikoksen, -- että heidän\nlapsensa kuolema oli kääntänyt koko hänen elämänsä nurin, -- että hän oli\njuuri sen johdosta tullut vallankumoukselliseksi, -- että hän oli kaikki\npersonalliset mielihalunsa ja tulevaisuudenpyyteensä rohkeasti heittänyt\nluotaan. Mutta Kerttu! Mitä tiesi Kerttu hänen sisällisestä\nmuutoksestaan? Tai hänen kärsimyksistään? Luuliko Kerttu, että lapsen\nkuolema oli yhtään mitään häneen vaikuttanut, tai että hän oli edes\nhakenutkaan lasta! Ei. Sitä Kerttu ei tiennyt. Eikä ole milloinkaan\ntietäväkään!\n\nNäin ollen saattoi tulla kysymykseen ainoastaan noudattaa sitä vanhaa\ntoruvaa suhdetta Kerttuun, ikäänkuin tämän nykyisyyden ja heidän\nviattoman lapsuutensa välillä ei olisi mitään juopaa olemassakaan. Ja\nsemmoinen olikin nyt hänen aikeensa.\n\nEteisessä vastaanotti kapteenin Kertun palvelustyttö, joka sangen\nepäluuloisesti mittasi katseellaan tulijaa kiireestä kantapäähän, kun\nkapteeni kysyi Kerttu Fagerlundia eikä neiti Fagerlundia. Tyttö ei\navannut ovea sisähuoneeseen, vaan meni ensin ilmottamaan.\n\nKapteeni ehti nähdä ovenraosta suuri-ikkunaisen valkeaseinäisen\nsalihuoneen, josta kuului tavatonta, kuuroksi tekevää ompelukoneiden\nrätinää. Näkyi ompeluksien, hihojen, liivien valkoisen kirjava\nsekamelska, näkyi silkkiin ja samettiin verhottuja seisovia pukukuvia.\nToisella puolen salia, sermin erottamana, näkyi Kertun solakan pitkä\nvartalo ja hänen häikäisevän kauniiksi käyneet, kalpeat kasvonsa, kun\nhän, milloin kumartuen milloin ojentuen säpitteli neuloilla hihatonta\nliiviä jollekin lihavahkolle, töyhtötukkaiselle, muhkearintaiselle ja\nkasvoiltaan sangen arveluttavasti maalatulle naiselle. Kapteeni ehti\nnähdä myöskin Kertun keveän punehtumisen, kun palvelustyttö hänelle\nhiljaa ilmotti tulijan. Mutta muuten ei Kerttu vähimmälläkään\nliikahduksella tai pienimmällä pään käännähdyksellä osottanut aikovansa\nheti jättää puvun koettelemisen sikseen ja juosta kapteenin kaulaan. Ei.\nVaan kapteeni käskettiin viereiseen, pienempään huoneeseen odottamaan,\nja Kerttu jatkoi säpittelemistä niinkuin ei mitään olisi tapahtunut tai\nniinkuin olisi pitänyt työtänsä tuhat kertaa tärkeämpänä kuin kapteenin\nilmestymistä hänen luoksensa monivuotisen poissaolon jälkeen.\n\nSen pienen huoneen ovi ei ollut raollaan eikä kapteeni siis voinut ottaa\ntarkempaa selkoa siitä mitä lajia naisia se Kertun puvuntilaaja\noikeastaan oli.\n\nSitä parempi tilaisuus hänen oli miettiä valmiiksi saarna, jolla aikoi\nKerttua tuliaisiksi läksyttää. Saarna perustui kahteen ankaraan\nkysymykseen: 1) Mistä syystä Kerttu oli muuttanut Kustaavan luota? 2)\nMiksi oli ruvennut tämmöisten ylellisyyspukujen valmistamiseen eikä\ntyytynyt entiseen vaatimattomaan tehtäväänsä: paitojen ja alusvaatteiden\nompelemiseen?\n\nPuolen tunnin odotusajan perästä Kerttu näyttäytyi silmänräpäykseksi\novella:\n\n-- Oo! Eikö Hannes enää upseeri olekaan? -- sanoi hän hirmuisesti\nhämmästyneenä, ikäänkuin ei olisi sitä jo tiennyt.\n\n-- Sulje ovi! sanoi kapteeni, merkitsevästi kohauttaen silmäkulmiansa.\n\nMutta Kerttu nosti vaan hieman olkapäitänsä osottaakseen ettei oven\nsulkeminen käynyt oikein laatuun.\n\n-- Odota, kulta, minä tulen kohta, sanoi hän ja katosi taas puoleksi\ntunniksi -- vähintäin puoleksi tunniksi -- salihuoneeseen, jonne uusia\npukujen koettajia näytti saapuneen.\n\nOli ilmeistä että Kerttu kopeili näistä muka tärkeän tärkeistä\ntehtävistään, jotka estivät häntä heti ottamasta vierastaan vastaan.\n\nJa erittäinkin hämmästytti kapteenia tuo hänen sanansa \"kulta\". Se oli\nsanottu tavalla, jota hän olisi Kertulta vähimmin odottanut. Siinä\ntuntui selvästi jotain ikäänkuin kokeneemman suhtautumista nuorempaan.\nTai ehkä jotakin vielä sitäkin arveluttavampaa.\n\n\"Odota, kulta, minä tulen kohta!\" -- niissä sanoissa piili ilmeisesti\nsellainen käsitys -- sitkeä, ikipäiviksi juurtunut käsitys, -- että Hannes\noli pohjaltaan löyhän köykäinen, matalikoissa uiskenteleva mies, joka\nnyt vielä päälliseksi ei malttanut edes upseerin uralla pysyä, vaan\ntahtoi koetella taas jotain uutta.\n\nMiten saada Kerttu irti sellaisesta kauheasta käsityksestä ja oliko hän\nollenkaan saatavakaan siitä irti, se asia näytti kapteenista tällä\nhetkellä peräti sotkuiselta ja selvittämättömältä vyyhdeltä.\n\nKaikissa tapauksissa, kun se vanha torumistunnelma näin alkoi näyttäytyä\naivan mahdottomaksi, hän kadotti vähimmänkin kuvan siitä miten Kertun\nedessä esiintyä. Kaikki konseptit menivät käsistä. Mitä sanoo hän\nKertulle, jos tämä nyt, juuri nyt ilmestyy ovesta?\n\nJa kapteeni joutui niin hämillensä, että hiki isoina karpaleina nousi\nhänen otsallensa. Mennä polvilleen Kertun eteen ja sanoa katuvansa, sitä\ntehköön joku vanha tohveli, mutta ei kapteeni. Hänen suhteensa\nnaisiin -- ainakaan kauniisin naisiin -- ei vielä ikinä ollut muuta kuin\näreän soturin.\n\nSitä paitsi olisi nöyrtyminen Kertun edessä Kertulle itselleen mitä\nhaitallisin. Kerttu kyllä heti nostaisi nokkansa pystyyn, mutta sitäpä\nse juuri ei saanutkaan tehdä. Sillä jo muutenkin kaikki merkit\nviittasivat siihen että Kerttu oli saanut haitallisia vaikutuksia omasta\nkauneudestaan ja oli hyvällä alulla pilaantumiseen päin.\n\nNäin ollen ei tässä ollut mitään aikaa välittää siitä mikä käsitys\nKertulla muka oli hänestä, vaan viipymätön naimisiin meneminen oli\nKertulle juuri hänen itsensä vuoksi tuiki välttämätön! tuiki\nvälttämätön!\n\nSitä oli siis sittenkin kohdeltava ankaruudella, eikä millään\nleikkisällä, vaan todellisella ankaruudella.\n\nPäästyään menettelytavasta selvyyteen kapteeni enempää Kerttua\nodottamatta nousi ja läksi pois, aikoen pakottaa Kertun tulemaan lopulta\nitse hakemaan häntä.\n\nMutta hän ei voinut ruveta monta päivää odottamaan, sillä Kertun kuva ei\nmennyt hänen mielestään hetkeksikään. Hänen levottomuutensa kasvoi tunti\ntunnilta. Ja niinpä hän vielä samana iltana, kun ajatteli Kertun\ntyöpäivän pian loppuvan, meni uudestaan läntisille rantavalleille päin.\n\nLähestyessään Kertun asuntoa hän tuli portin kohdalla vastakkain kahden\nherrasmiehen kanssa, ja kun jostakin syystä ei tahtonut että nämä\nnäkisivät hänen menevän siihen taloon, jatkoi matkaansa seuraavan kadun\nkulmaan. Mutta sieltä kääntyessään takasin hän huomasikin että myöskin\nnämä herrat kiertelivät samaa porttia, -- inhottavat sivilit merkillisine\nkauluksineen ja puoliknallineen, jalat pingotettuina, kävelykepit\nkourassa, irstas hymy huulilla! Ei vielä kertaakaan ollut kapteeni\nkatunut luopuneensa sotilaspuvustaan, mutta nyt Kertun portin edessä ja\nnäiden rakkarien tähden hänen mieltänsä kirveli tuo katala\nlöyhäpöksyisyyden tunne, jossa hänen vaatimattomat sivilivaatteensa\nhäntä pitivät.\n\nEi ollut epäilemistäkään että nuo herrat odottivat milloin Kerttu\nlopettaa työnsä lähteäkseen sitten hänen kanssaan kävelylle!\n\nKapteeni kulki vihapäissään heidän ohitsensa eikä mennytkään portista\nsisälle, vaan jätti aikeensa ja meni sen sijaan valleille, josta näkyi\nmeri ja Viaporin ilta-auringon säteissä hohtava linnotus.\n\nSiellä hän istui penkille ja koetti ajatella:\n\n\"Mitä tulee minun siihen naiseen! Tuo linnotus tuolla -- se on minun!\"\n\nMutta tämmöinen perääntyminen ja Kertun luovuttaminen tuntui hänestä\ntällä hetkellä paljon häpeällisemmältä kuin jonkun linnotuksen\nluovuttaminen ilman taistelua. Jälkimäisen voi tehdä tavallinen pelkuri,\nmutta edellisen ainoastaan konna.\n\nJa kapteeni löi otsaansa sanoen:\n\n\"Olenko minä vallankumouksellinen?\"\n\nJa vastasi: \"Olen\".\n\n\"Mutta jos minä olen vallankumouksellinen enkä mitään pappia, en\nvihkimistä enkä kuulutuksia tunnusta, niin mitä semmoisissa oloissa\nnaimisiin meneminen merkitsee? Kuinka voin minä 'mennä' naimisiin, jos\nse meneminen merkitsee juuri kuulutuksia ja vihkimistä? Ei. Vaan minä\n_olen_ jo naimisissa. Niin juuri, -- siitä silloisesta hetkestä saakka me\nolemme sinun kanssasi naimisissa, Kerttu! Ja se on tärkeämpää kuin tuo\nlinnotus ja tärkeämpää kuin sinun koneittesi rätinä. Se on pääasia,\njosta kaiken muun olisi pitänyt riippua ja johtua. Mutta mikä pirullinen\nvalhe ja mikä hämmästyttävä tottumuksen voima onkaan voinut luulotella\nmeille, ettemme ole naimisissa ennenkuin 'menemme' naimisiin, ja salata\nminulta tätä jumalallista autuutta: Kerttu _on_ minun vaimoni?\"\n\n\"Kuka on siis se, joka äsken nousi tänne ylös valleille? Se on Kertun\nmies. Kuka se istuu tässä penkillä? Se on Kertun mies. Kuka se nyt\nnousee penkiltä? Se on Kertun mies. Minne Kertun mies lähtee? Kertun\nmies lähtee omaa vaimoansa tapaamaan. Ja vaikka hän ei lähtisi, vaikka\nhän lähtisi maailman toiseen päähän, on hän aina vaan Kertun mies.\"\nMutta hän lähti.\n\nHänen tullessa portille olivat samaiset herrat vielä siinä.\n\nKapteeni meni heihin vilkasematta ovesta sisälle. Nämä perässä. Pienet\nrappuset noustua kapteeni kysyi heiltä Kertun oven edessä:\n\n-- Ketäs herrat hakevat?\n\nMolemmat herrat nenästyivät tästä kysymyksestä ja toinen käski kapteenin\nensin sanoa ketä hän täältä haki.\n\nSilloin kapteeni sanoi:\n\n-- Minä olen Kerttu Fagerlundin mies, mutta ketä te olette?\n\nHe sanoivat:\n\n-- Ohoh, sepä saadaan nähdä!\n\nKapteeni soitti ovelle.\n\nPalvelustyttö päästi kaikki kolme sisälle ja nauraen ja makeillen niille\nkahdelle hienommalle herralle antoi näiden mennä odottamaan siihen\nviereiseen huoneeseen, jossa kapteeni oli aamupäivällä odotustuntinsa\nviettänyt, mutta kapteenille sanoi happamesti, ettei neiti Fagerlund ole\ntänäpäivänä enää tavattavissa.\n\nSalista kuului vielä hienoa ompelukoneen käyntiä.\n\nKapteeni riisui päällystakkinsa ja pani sen naulaan.\n\nLuullen miestä kuuroksi palvelustyttö huusi hänen korvaansa äskeisen\nsanansa toistamiseen.\n\nKapteeni otti esille taskupeilin, silitteli huulet hörössä pienellä\nharjalla huolellisesti tuuheat viiksensä kahden puolen, ja pisti sitten\nkaikki rauhallisesti jälleen taskuunsa. Nämä tehtyänsä hän meni salin\novelle, avasi sen selko selällensä ja astui vakaasti sisälle.\n\nSalissa nousi suuri hälinä.\n\nHihkaisten säikähdyksestä vetäytyi joku rouva, jolla hameliivin napitus\noli kesken, nopeasti sermin taakse. Ompelijattaret nousivat paikoiltaan\nja yksi juoksi telefoniin siltä varalta että tulisi käskettäväksi apua.\n\nKorvia myöten punehtuen Kerttu rupesi jotain hätääntyneenä sanomaan\nkapteenille, mutta kapteeni huiskutti etusormeaan ilmassa, vaatien\näänettömyyttä silmänräpäyksessä. Suhahtaen livahti puvun koettelija\nsermin takaa eteiseen ja sieltä ulos.\n\nKapteeni kääntyi ompelijattarien puoleen sanoen:\n\n-- Työ lopetetaan. Saatte mennä!\n\nTytöt katsoivat hämmästyneinä Kerttuun, herrat kurkkivat viereisestä\nhuoneesta, kaikki odottaen milloin Kerttu osottaa röyhkeän komentajan\novelle.\n\nMutta Kerttu tuli nöyränä ja pelokkaana niinkuin lapsi kapteenin luo, ja\nkatsoen häntä ylös silmiin sanoi:\n\n-- Hannes hyvä, annathan anteeksi --\n\nNyt lakkasivat herrat kurkkimasta ja kolistelivat kiireimmän kautta\nulos.\n\n-- Saatte mennä. Kuulitteko? -- toisti kapteeni ompelijattarille, jotka nyt\nalkoivat myöskin toinen toisensa jälestä kulkea varpaisillaan salista\neteiseen.\n\nKun viimeinenkin oli mennyt, sanoi kapteeni:\n\n-- Ei kaiketi Kerttu ole unohtanut, että Hannes on Kertun mies?\n\nEllei Kerttu olisi, nämät sanat kuultuansa, taitavasti kumartanut\npäätänsä kapteenilta syrjään, olisi kapteeni nähnyt hänen huulillaan\nihmeellisen autuaan hymähdyksen ja ehkä sen johdosta tehnyt kohta sen\npäätelmän, että Kerttu oli niistä onnellinen. Mutta kapteeni ei voinut\nsillä hetkellä Kertun kasvoihin nähdä. Ja Kerttu sai sanotuksi,\nmielestään erinomaisen onnistuneella ylenkatseen värähdyksellä\näänessään:\n\n-- Soo-o?\n\nJa vielä lisätyksi:\n\n-- Minulla olisi sentään ehkä parempi oikeus kysyä sellaista Hannekselta.\n\nTähän sanoi kapteeni:\n\n-- Minä en ole Kerttua unohtanut. Olen nähnyt siellä monta jalomielistä\nnaista, semmoista, jotka antavat vaikka elämänsä aatteen vuoksi, mutta\nen minä silti ole Kerttua unohtanut. Mutta kun näin nuo kaksi rakkaria\nKertun huoneessa, ajattelin: Kerttu on unohtanut.\n\n-- Ne eivät olleet mitään rakkareita, sanoi Kerttu kiivaasti, -- ne\npalvelee fiinin konttorin päällä.\n\nKapteeni rupesi nopeasti kävelemään ja huusi:\n\n-- Tämä verstas suljetaan huomisesta päivästä. Kaikki on lopussa.\n\n-- Vai niin, sanoi Kerttu ja puri huulensa yhteen. Eikä osannut mitään\nparempaa keksiä sanoakseen kuin:\n\n-- Emmehän me ole sentään _vielä_ naimisissa!\n\nSilloin kapteeni pysähtyi aivan Kertun eteen ja sanoi ankaran uhkaavasti\nsormeansa heristäen:\n\n-- Keerttuu!\n\nKerttu painoi päänsä alas, ja osasi vaan sammaltaen sanoa:\n\n-- Kun on niin paljon tilauksia vielä kesken --\n\n-- Sen asian saa Kerttu järjestää niinkuin paraiten ymmärtää, mutta\nverstas suljetaan. Me muutamme äidin luo yläkertaan. Kerttu saa siellä\nommella paitoja ja alusvaatteita niinkuin ennen -- köyhemmälle kansalle.\n\nNyt ei Kerttu voinut itseänsä pidättää, vaan purskahti pitkään ja\nraikkaaseen nauruun, sillä niin hullunkuriselta tuntui hänestä ajatus\nettä hän rupeisi jälleen paitoja ompelemaan!\n\nKapteeni sanoi:\n\n-- Ei ole mitään nauramista. Kertun pitäisi hävetä ommella tuollaisia\nsilkki- ja samettileninkejä, kun on toisia ihmisiä repaleissa.\n\nKerttu joutui yhä enemmän ihmeihinsä.\n\n-- Kerttu muistaa nyt mitä minä olen puhunut, ja auttaa sitten äitiä\nlaittamaan kaksi huonetta reilaan yläkertaan.\n\nTämän sanottuansa kapteeni läksi pois.\n\nYksin jäätyään Kerttu oli niin ihmeissään ettei tiennyt mihin katsoa, ei\nvoinut päättää istuako vai seista, avasi ikkunan ja taas sulki ja taas\navasi. Juuri kun hänen piti ruveta jotakin asiaa tekemään, pysähtyivät\nkädet ja silmät jäivät yhteen kohti katsomaan. Kalpea kuu paistoi\nruskoiselle merelle.\n\nVälistä hänen kasvojansa kirkasti sama onnellisen autuas hymy, jonka hän\noli onnistunut Hannekselta salaamaan. Välistä taas, kun hänen eteensä\nsattui keskeneräisten pukujen ompeluksia, hänen silmäkulmansa\nrypistyivät kiukkuisesti ja uhmaavasti.\n\nPitikö todella ruveta korjaamaan noita ompeluksia kokoon! Niin hassua!\nJa mitä sanoa kaikille niille, jotka huomenna tulevat koettelemaan ja\nylihuomenna odottavat pukujansa valmiiksi! Vai että Kerttu saa sen asian\nmiettiä niinkuin paraiten ymmärtää. No, mietitään, mietitään!\n\nJa Kerttu pani hatun ja keveän päällystakin yllensä ja meni nopeasti\nKustaavan luo.\n\nSiellä Kerttu, kuiskuteltuaan kiihkeästi Kustaavan kanssa, sai tietää\nkaikki mitä kapteeni oli tälle puhunut kuulutusten ja vihkimisen\ntarpeettomuudesta.\n\nJa niin Kertulle vähitellen selvisi kuinka asiat olivat.\n\nKustaavan kanssa hän ei tosin siitä puhunut. He vaan molemmat\nonnellisina sopivat keskenään siitä miten yläkerta sitten oikein\njärjestettäisiin, kun he Hanneksen kanssa sinne asettuvat. Onnesta\nhehkuvina Kustaava ja Kerttu syleilivät toisiansa, kun sinä iltana\nerosivat.\n\nMutta kun Kerttu sitten kulki pois Kustaavan luota, näki hän Hanneksen\ntulevan kotiansa päin ja teki kasvonsa sangen totisen ja jumalisen\nnäköisiksi, sillä suuri hurskaudenhenki tuli juuri sillä hetkellä hänen\npäällensä.\n\n-- Se oli kiltisti tehty, sanoi kapteeni, kun tuli kohdalle.\n\n-- Mikä niin? -- kysyi Kerttu hienon sävyisästi.\n\n-- Totta Kerttu puhui huoneen laittamisesta äidille?\n\n-- Sehän on kyllä asia, -- sanoi Kerttu, -- mutta äitisi puhui sinun\najattelevan ilman vihkiäisiä. -- Hyi sinua!\n\n-- Mutta Kerttu hyvä, mehän _olemme_ jo naimisissa!\n\n-- Emme ole ihmisten edessä.\n\n-- Minkä ihmisten edessä?\n\n-- Ja siksi toiseksi, -- sanoi Kerttu, -- tiedä että minä olen tullut\njumaliseksi.\n\n-- Mitä se merkitsee? kysyi kapteeni.\n\n-- No, kyllähän sen tiedät, voi sitä pahemmaksikin tulla, kun pitkät\nvuodet saa yksin surra. -- Ja Kerttu pyhkäsi vihasen kyyneleen\nsilmästänsä: -- Noh, antaa niiden asiain olla.\n\n-- Luuliko Kerttu, että minä olin unohtanut? Ei, Kerttu! Nyt sanon\nsinulle, miksi en tahdo tietää kuulutuksista enkä papeista. Minä olen\ntullut vallankumoukselliseksi!\n\n-- Mitäs _se_ sitten merkitsee? sanoi Kerttu matkien.\n\n-- Tulehan tännepäin.\n\nKapteeni alkoi mennä Kertun kanssa pois päin kotoa ja puhua\nkuiskaamalla.\n\n-- Vallankumouksellinen -- se on sellainen, joka tahtoo muuttaa kaikki olot\ntoisellaisiksi, esimerkiksi niin, ettei kukaan enää kärsi vääryyttä,\nvaan saa täyden toimeentulon työstänsä. Kaikki muutetaan -- ymmärtääkö\nKerttu -- kaikki!\n\n-- Ai, ai, kuinka Hannes voi semmoista yksin toimittaa!\n\n-- Minä en ole yksin.\n\nJa katsahdettuaan ympärilleen, ettei kukaan kuulisi, kapteeni kävi\nKertun käteen, ja kovaäänisesti sähisten kuiskasi:\n\n-- Meitä on paljon. Mutta älä herrannimessä puhu tästä asiasta\nkellekään! -- Ja taas katsoi ympärillensä: -- On ruhtinaitakin! Ole hiljaa\nkuin myyrä tästä asiasta: on suurruhtinaitakin, kuulitko!\n\n-- Siksiköhän Hannes ei ole enää luutnanttikaan?\n\n-- Nyt sen tiedät.\n\n-- Osaakohan niihin sellaisiin ihmisiin luottaa? Ai, ai, Hannes.\n\n-- Sen parempia ei ole taivaan kannen alla. Rikkaita, mahtavia, ja\nsittenkin antavat vaikka henkensä köyhän kansan edestä. Niin, Kerttu,\nsinä sanoit, ettemme ole naimisissa ihmisten edessä, -- emme olekaan\nnäiden täkäläisten edessä, mutta heidän edessänsä olemme. Voi sentään,\nKerttu, jospa sinä vaan näkisit niitä ihmisiä!\n\n-- Olkoon kuinka hyvänsä, mutta ilman vihkimättä minä en suostu, en\nmilloinkaan.\n\n-- Silloin sanon sinulle hyvästi, Kerttu, sanoi kapteeni ja seisahtui.\n\n-- Kas niin, äsken sanoit että olemme naimisissa ja nyt jo hyvästi!\n\n-- Minä en voi suostua semmoisiin temppuihin, sanoi kapteeni.\n\n-- No niin, kuinka vaan tahdot, sanoi Kerttu ja alkoi hiljaa edetä\nkapteenista omalle suunnalleen. -- Ollaan siis erossa!\n\nHän kulki rohkeasti, taaksensa katsahtamatta läheisen kadun kulmaan\nasti, mutta siellä oli pudottavinaan jotain ja kumartaessaan nostamaan\nvilkasi salavihkaa taaksensa, että vieläkö se häntä odottaa.\n\n-- Mieti tätä asiaa tarkkaan! -- huusi kapteeni hänelle silloin,\nvarottavasti sormeansa heristäen.\n\nMiettikö Kerttu tätä asiaa vai ei, on epätietoista. Mutta siltä varalta,\nettä \"jos\" kapteeni vihdoin suostuu vihkimiseen, Kerttu ryhtyi kyllä\nkohta puuhiin, joten hänen ompeluverstaansa kävi seuraavanakin päivänä\ntäydessä höyryssä. Vimmatummin kuin koskaan polkivat tytöt koneitaan,\nsuuri oli rytinä, niinkuin kapteeni ei ikipäivinä olisi siinä talossa\nkomentelemassa käynytkään.\n\nEikä Kertun verstas käynyt ainoastaan seuraavan päivän, vaan vielä\nsitten seuraavan, ja sitten vielä viikon ja monta, monta viikkoa. -- Sillä\nsiellä oli nyt otettu valmistettavaksi sellaista, mitä ei siinä\nverstaassa oltu ennen milloinkaan ajateltukaan valmistaa, nimittäin\nkäsiliinoja, tyynynpeitteitä, lakanoita, paitoja, alusvaatteita, tusinan\nja toista tusinaa kutakin lajia. Eikä suinkaan mitään köyhän kansan\ntavaraa vaan hienointa morsiuskuosia ja myötäjäismyyniä. Paidat tehtiin\nhihattomat, mitä kauniimpien väli- ja reunapitsien kanssa. Lakanat\nvarustettiin myöskin leveillä välipitseillä ja suunnattomilla,\npunalangalla ommelluilla nimikirjaimilla: K.F. -- Sekin huone, jossa\nkapteeni oli istunut, otettiin nyt verstaan palvelukseen. Siellä\ntikattiin mahdottoman leveätä peitettä punasesta satinista,\nruusunkuvioilla. Mutta pahin sihinä ja sähinä kävi sentään muutaman\nompelupöydän ympärillä, missä itse häähametta ruvettiin valmistamaan.\nSiinä neuvoteltiin, siinä mittailtiin, siinä pää kallella katseltiin\nlehdistä kuoseja, sillä kaikki ompelijattaret panivat parastaan, koska\nymmärsivät ja tiesivät kysymyksen olevan hääpuvusta heidän suositulle\nneidille itselleen.\n\nKaikkea tätä tietysti ainoastaan että \"jos\" kapteeni tulee järkiinsä.\n\nKapteeni puolestaan katsoi kaikkien suhteittensa Kerttuun olevan\nlopussa, niinkuin Kerttu oli hänelle sanonut. Mutta se ei estänyt häntä\nolemasta huolissaan siitä ajatuksesta, että Kerttu nyt valtoinansa\nantautuu konttoristiensa ihailtavaksi. Ajatus: syyttäköön itseänsä, ei\nlohduttanut. Mutta tämä huoli oli suureksi pahennukseksi hänen\nvallankumous-aatteellensa.\n\n\"Jos niinä vuosina kuin minä ehdin Viaporin strateegisen merkityksen\nmääritellä Kerttu menee pilalle, mitä on minulle silloin vallankumous?\"\n\nMiettiessään vastausta tähän kysymykseen hän huomasi, että se yksi\nKerttu oli hänelle yhtä tärkeä kuin koko vapaustaistelu ja vallankumous.\nTämä oli todellakin enemmän kuin arveluttavaa.\n\nVallankumouksen aate siis tältäkin kannalta vaatimalla vaati luopumista\nKertusta. Jo senkin vuoksi olisi pitänyt niin pian kuin mahdollista\nlakata Kerttua ajattelemasta. Nyt oli Kerttu kaiken päälliseksi vielä\nsanonut, ettei hän tunnusta Hannesta mieheksensä, ellei heitä kirkossa\nkuuluteta ja papilla vihitä. Kerttu oli siis kolmesta eri syystä\nlopullisesti jätettävä ajatuksista pois.\n\nSelvyyteen tästä päästyänsä kapteeni teki lujan päätöksen olla Kerttua\najattelematta ja jättää muutenkin koko asia mielestänsä.\n\nHän ryhtyi sensijaan työhönsä.\n\nJa ainoa yhteys, mikä hänellä pitkään aikaan oli Kertun kanssa, oli se,\nettä hän joka päivä, työstänsä levähtääkseen, käveli Kaivopuiston\nrantavalleille, joilta näkyi Viaporin linnotus: tie niille valleille\nkävi Kertun asunnon ohitse.\n\nMelkein joka kerta hän kuuli Kertun huoneesta ompelukoneiden rätinää ja\ntuli aina uudestaan siihen päätökseen, joka puhkesi hänellä sanoihin:\n\n\"Mitä tulee minun siihen naiseen? Ei yhtään mitään!\"\n\nValleille tultuansa kapteeni, vapautuen vähimmänkin nauhasen\najattelemisesta, joka saattoi olla Kertun puvussa, antautui kokonaan\nstrateegisiin mietelmiin linnotuksen asemasta laivaston nojakohtana.\nTeki itselleen selkoa 12-tuumaisten kantovoimasta, ammuttuina\nlinnotuksesta tai laivastosta maallepäin. Ajatteli myös shrapnellien\nrakennetta j.n.e.\n\nMutta ihmeellinen ja tuontuostakin uudistuva luonnonilmiö häiritsi perin\nkiusallisesti kapteenin mietelmiä: Kertun kaunis pää alkoi näkyä joka\npaikasta, mihin ikinä kapteeni katsahtelikaan, ei ainoastaan puiden\nvihreissä latvoissa, jotka vallien alta nousivat hänen jalkojensa\ntasalle, vaan meren läikkyviltä laineilta, ja itse Viaporinkin\nvalleilta, jotka ilta-auringon valossa hohtivat. Kertun ihanasti\nräpyttelevät ruskeat, uskolliset silmät.\n\nTietysti olisi kapteeni mainiosti voinut katsoa Kertun pään ohitse joka\nkerta kuin se ilmestyi, mutta siinä ilmiössä oli vielä se ominaisuus,\nettä niinkuin joskus musta pilkku seuraa katsetta niin Kertunkin kuva,\nvaikka sen ohi katsoi, aina tuli mukana. Ja kun kapteeni silmiänsä\nrypistäen kiinnitti mitä asiallisimman katseen johonkin linnotuksen\nkohtaan, seurasi Kertun pää ihan -- ihan sen kohdan viereen odottamaan,\nhymyilevänä, rakastavana.\n\nKapteeni ymmärsi hyvin mikä tässä oli kysymyksessä, ja niinkuin jokainen\ntoinen ihminen olisi -- ymmärrettyään että tämä oli rakkautta -- katsonut\nmahdottomaksi sitä vastustaa, niin kapteeni päinvastoin päätti panna\nkaikki voimansa liikkeelle hävittääkseen itsestään juuria myöten\nsellaiset oireet.\n\nHän lakkasi käymästä valleilla ja kuuntelemasta Kertun ompelukoneiden\nrätinää. Hän teki työtä ja lepäsi aina silmät ankarassa rypyssä, ettei\nse musta pilkku milloinkaan pääsisi juuri sille kohdalle, mihin hän\nkatsoi tai mihin hänen ajatuksensa olivat kiintyneet.\n\nMutta mitäs Kerttu teki?\n\nSe tuli hänen luokseen unissa.\n\nJa vielä kuinka tuli? -- Sopimattomasti puettuna!\n\n-- Oletko sinä noin kulkenut läpi koko kaupungin, että konttoristitkin\novat sinut nähneet!\n\n-- Olen sanoi Kerttu kylmästä väräjävällä äänellä, -- itsehän kielsit\nminulta vaatteet.\n\nKapteeni varustui ankarasti torumaan, sillä ei hän vaatteita ollut\nkieltänyt vaan ainoastaan liian _hienoja_ vaatteita. Mutta hänen kävi\nkovin sääliksi Kerttu, kun se siinä värisi melkein alastomana ja sen\nkaikki häikäisevän kauniit vartalomuodot, joista kapteenilla oli\nsaattanut olla Kertun puvun poimujen ja laskoksien mukaan ainoastaan\nhämärä aavistus, nyt esiintyivät täydellisesti läpinäkyvän harson alla.\n\nOli kovin, kovin sääli Kerttu raukkaa siinä, ja kapteenin olisi tehnyt\nmieli pyytää se vuoteeseensa lämmittelemään, joka olisi käynyt hyvin\npäinsä, sillä olivathan he lapsuudentuttuja ja sitäpaitsi hehän jo\n_olivat_ naimisissa. Mutta nyt oli heitä erottamassa mahdottomuuden\nmuuri, kapteeni oli päättänyt, ettei hän saa ajatella Kerttua, ja\nKerttua niinikään sitoi päätös olla menemättä kapteenille, ellei heitä\nlaillisesti vihitä.\n\nJa niin he nyt siinä olivat vaan jonkun sylen erottamina toisistaan,\nKerttu puoli-itkussa, vilusta väräjävänä, ja hän, kapteeni, lämpimässä\nvuoteessa, äärettömän säälintuskan raatelemana, voimatta sulkea palavaan\nsyliinsä omaa hyvää, kultaista Kerttua!\n\nJos hän ei olisi ollut soturi, olisi hänkin vuodattanut saineita\nkyyneleitä.\n\nTämä uni sai hänen, sittenkuin hän heräsi, ymmärtämään heidän asemansa\nhullunkurisuuden: he _olivat_ naimisissa, Kerttu vaati vihkimistä,\nkapteeni ei saanut Kerttua ajatella, mutta he _olivat_ naimisissa!\n\nJa kapteeni löi taas otsaansa sanoen:\n\n-- Minä kollo! Jos joku rakastuisi sanokaamme neekerityttöön, -- Kerttu ei\ntosin ole neekerityttöön verrattava, mutta minä sanon \"jos\" --. Nyt olisi\nneekereillä omituisia häätemppuja, joita morsian ei suostuisi menoista\npois jättämään. Eikö sulho olisi sivistymätön aasi, jos hän senvuoksi\nmorsian raukan jättäisi? Tietysti pitäisi sulhon, jos hän tahtoo käydä\ngentlemannista, suostua siihen häätemppuun ja sitten vasta naimisissa\nollessaan kasvattaa vaimonsa moisista taikauskoista vapaaksi!\n\nTosin kapteeni selvään tunsi, että vertaus ontuu, sillä hän oli ollut\nsuostumatta vihkimiseen pääasiassa senvuoksi, että papit tekivät\nitseänsä sellaisen taikauskon avulla kansalle välttämättömäksi, eikä\nsuinkaan vaan siksi että se oli itsessään järjetön temppu, kuten ehkä\nneekereillä. Mutta kapteeni ajatteli nyt siitä asiasta niin, että\npapistosta vapautuminen oli vallankumouksen asia, joka oli toteutuva\ntulevaisuudessa tykkien ja shrapnellien vaikutuksesta eikä suinkaan\nsiten että hän piti armasta Kerttua sellaisessa kiusauksessa.\n\n\"Aivan toista saatan minä vaatia Kertulta, niinkuin itseltänikin\",\najatteli kapteeni edelleen. -- \"Käsitykset vihkimisen välttämättömyydestä\nsaattavat olla Kertulla perintöä esivanhemmilta vuosisatojen takaa,\nmutta ne hienot vaatteet, joita hän on oppinut pitämään, ne ovat hänen\nomia ompelemiaan. Mutta kas me asetumme asumaan kuin tavallinen\ntyömies-pariskunta. Minä rupean käymään ruskeassa puserossa ja takki\npuseron päällä, ilman mitään kauluksia, ja Kerttu käyköön liina päässä,\nniinkuin työmiehen vaimo ainakin. Ja yksi tai kaksi vaatimattomasti\nsisustettua huonetta, joista toinen olkoon vaikka kyökkinä ja toisessa\nseiskoon valkeapuinen, kattamaton ruokapöytämme, riittää asunnoksemme.\"\n\nKapteeni innostui tästä uudesta aatteesta niin, että se huone, jossa hän\noli, tuntui hänen kävelläkseen aivan liian pieneltä, -- seinät tulivat\nliian usein vastaan ja katto tahtoi ottaa päälakeen.\n\n\"Kerran jylisevät nämä kentät, kerran paukkuu näillä\ntantereilla!\" -- huusi hän itseksensä ja ryntäsi haltioissaan ulos\navaramman katon alle.\n\nHän meni suoraa päätä Kertun luo, vei kävelylle valleille, istutti\npenkille ja sanoi:\n\n-- Näetkö linnotuksen tuossa?\n\nKerttu sanoi:\n\n-- Se on Viapori.\n\n-- Se on Viapori, -- toisti kapteeni. -- Sen kanuunat ovat nyt kääntyneinä\nmerelle päin sellaista vihollista vastaan, joka ei koskaan tule, ja sekä\nKerttu että kaikki muut tämän ison kaupungin asukkaat ovat aivan\nunohtaneet, että tuon pienen salmen takana on sellainen uinuva voima,\njoka puolessa tunnissa voisi koko kaupungin hävittää soraläjäksi niin\nettei yhtäkään tiilikiveä jäisi toisensa päälle.\n\nKerttu kuunteli tarkkaavasti vielä voimatta ollenkaan aavistaa minne\npäin kapteenin ajatusten kanuna oikein tähtää.\n\nKapteeni jatkoi:\n\n-- Voisi kuitenkin tapahtua, että linnotuksen hirmu-kanunat kerran\nkääntyisivät tätä samaa kaupunkia kohden.\n\n-- Hyi, älä semmoista! -- sanoi Kerttu.\n\n-- Luuleeko Kerttu, että kaupunki silloin lupaisi kaikki kultansa ja\nhopeansa, kunhan vaan pommitukselta säästyisi?\n\n-- Tietysti, -- sanoi Kerttu.\n\n-- Mutta mitä tekisivät kaupunkilaiset, jos heille saman pommituksen\nuhalla sanottaisiin: pois kapakat! pois porttolat! pois ylellisyys ja\nhekuma! pois kansan orjuutus ja sorto! -- Mitä tekisivät kaupunkilaiset,\nkun ensimäinen järeän tykin kuula lentäisi kaupungin ylitse -- kuuleppas,\nnäin: pang uu-u-u-uu-u -- kapteeni matki 12-tuumaisen kauhistuttavaa\nulinaa sen halkaistessa ilmaa. -- Mitä?\n\nKerttu jo vainusi mihin päin sitä mennään, ja tuli kohta aivan\nväliäpitämättömäksi. Jalkaansa heilutellen ja päätänsä käännellen\nmilloin lännen milloin idän puolelle merta hän sanoi vaan:\n\n-- Sellaista aikaa ei tule koskaan.\n\nKatsahtaen ympärillensä, etteivät edes kivetkään kuulisi, ja lykäten\nkädellään Kerttua ikäänkuin syrjään kapteeni antoi rintansa\nperimmäisestä sopukasta kuulua maanalaisen sähinän:\n\n-- Sellainen aika tulee, Kerttu, se tulee!\n\nKerttu nousi lähteäkseen ja ikäänkuin jo ompeluksiansa ajatellen sanoi:\n\n-- Tulkoon sitten, mutta ilman vihkimättä en minä vaan; suostu.\n\nNyt sanoi kapteeni ketterästi:\n\n-- Etkä tarvitsekaan enään suostua, lintuseni, kunhan vaan ymmärrät ja\nsuostut toiseen asiaan.\n\n-- Mihinkä sitten? -- kysyi Kerttu eloisasti.\n\n-- Siihen vaan, että me sinun kanssasi rupeamme vapaaehtoisesti elämään\nniinkuin tavallinen työmiespariskunta -- jo ennenkuin Viaporin tykit meitä\nsiihen pakottavat.\n\n-- Ja sinä siis suostut? -- sanoi Kerttu, itsekin uskoen, että suostumus\noli hänelle muka jotain odottamattonta.\n\n-- Saat mennä vaikka vielä tänäpäivänä pappilaan kuulutusta toimittamaan.\n\nKertun oli valtaavinaan aivan ihmeellinen vilkkaus ja ilo, josta\nhuomiosta kapteeni tuli niin onnelliseksi, ettei hän vielä koskaan\nelämässään ollut niin onnellinen ollut.\n\n-- Mutta sittenhän minulle tulee ihan tulinen kiire, -- liverteli\nKerttu, -- sillä ajattele mitä kaikkea minulla on vielä tekemättä!\n\nJa rupesi luettelemaan mitä kaikkea hänellä oli kesken\nmyötäjäismyynistä.\n\n-- Kylläpä tässä tulee kiire, toisteli Kerttu innoissaan, ja välillä ehti\nkertoa yhtä ja toista hääleningistäkin.\n\nMutta kapteeni sai pian nähdä, ettei ainoastaan Kerttu, vaan myöskin\nvanha Kustaava äiti oli jo aikaa sitten ryhtynyt laajaperäisiin puuhiin\nsen tapauksen varalta, että \"jos\" tai paremmin \"kun\" Hannes vihdoin\nsuostuu kuulutuksiin ja vihkimiseen.\n\nOlihan kapteeni tosin jo pitemmän aikaa kuullut yläkerrasta omituista\nkoputusta ja nakutusta, välistäpä oikeita moukarinkin iskuja, jopa\nkaakelien rysähdyksiä, niinkuin uuneja hajotettaessa. Äiti oli Hanneksen\nkysymyksiin koputusten johdosta vastannut vaan, että siellä tehtiin\ntarpeellisia \"replatsuunia\" talveksi. Mutta että tämä tasainen ja\nkuukausmääriä yhtämittaa kestänyt kolina, olikin tarkottanut koko\nyläkertapuoliskon, se on, neljän huoneen ja kyökin varustamista nuorelle\npariskunnalle, siitä ei kapteenilla ollut vähintäkään aavistusta\nennenkuin sinä päivänä, jona Kerttu, onnesta hehkuvana, tuli heille ja\noikopäätä lensi Kustaavan kaulaan ilmottaen tulevansa pappilasta\nkuulutusta pyytämästä.\n\nSinä päivänä, heti Kertun lähdettyä, äiti vei Hanneksen katsomaan\nyläkertaa.\n\nHannes huokaili ja iloitsi, suri ja nauroi -- kaikkia yhtaikaa.\n\n-- Mutta enkö minä sanonut teille, äiti, että me Kertun kanssa asetumme\nyhteen ainoaan tai korkeintain kahteen huoneeseen, joista toinen olkoon\nkyökki? Ja te olette tämmöistä varustaneet!\n\nÄiti seisoi syyllisenä hänen edessään, mutta ainoastaan niinkauan kuin\nHanneksen silmäkulmat pysyivät korkealla ja huulet hörössä. Sillä he\nKertun kanssa pitivät tätä Hanneksen ajoittain ilmaantuvaa komeuden\nvihaamispuuskaa jonakin hänelle ominaisena hulluuden purkauksena, jota\nei auttanut vastustaa. Heti kun silmäkulmat laskeutuivat ja huulten\nhörötys tasottui, alkoi Kustaava taas samalla innolla näytellä yläkerran\nlaitteita, niinkuin ei mitään ankaruuden välinäytöstä olisi ollutkaan.\n\n-- Älkää herran nimessä! -- puhkesi Hannes sanomaan, kun astui saliin.\nMutta äiti huomasi kuinka Hanneksen katse kiersi asiantuntijan tavalla\ntämän huoneen katosta lattiaan asti ja ilmaisi huonosti peitettyä\ntyytyväisyyttä Kertun osottamaan mainioon makuun. Äiti pani kätensä\nmahan päälle ja vettynein silmin tirkisteli hymyillen ylös Hannekseen.\n\nKorkeat, valoisat huoneet, mainiot kaakeliuunit värillisine\nkirjailuksineen, syvennyksineen, rykelmineen, -- ikkunoissa automaatiset\nrullakartiinit, sitten pitsiset väliverhot, sitten värilliset\npäällysverhot, -- ikkunain välissä lattiasta kattoon ylettyvät\ntrymoot, -- piano, nuottihylly, keikarimaisesti seisova kirjahylly,\nkeveät, punasella verhotut sohvat, tuolit --\n\n-- Älkää, älkää herran nimessä! -- hoki Hannes sekä mielipahoillaan että\niloissaan, sekä onnettomana että onnellisena, kun äiti avasi\nmakuuhuoneen ovet ja Hannes näki vilaukselta sen sisustuksen\nsalaperäisine budoarineen, -- ja puoli alaa huoneesta ottavan, komean\nkaksoisvuoteen, peitettynä yhdellä ainoalla, mahtavalla,\nruusukuvioisella peitteellä punasesta satinista.\n\nAinoa paikka, mikä ei vielä ollut aivan valmis, oli asumukseen vievät\npääportaat, jotka laveassa, valkoiseksi maalatussa, kumajavassa\neteisessä mukavasti ja väljästi tekivät käänteen alakerrasta yläkertaan\nja päättyivät ylhäällä himmeiksi hiotuilla, kuvioisilla laseilla\nvarustettuun paraadi-oveen, sähkönappuloineen ja nimikirjoitusta varten\nvarattuine posliinitauluineen. Se ainoa kohta, johon kapteenin\nmääräysvalta ehti päästä ulottumaan, oli juuri tämä posliinitaulu: hän\nsai ajoissa estetyksi, ettei siihen, kuten Kustaavan aikomus alkujaan\noli, tullut nimikirjotuksen alle suurilla kirjaimilla: Kapteeni!\n\nKaiken summa oli, että hän vihittiin Kertun kanssa \"herran pyhään\navioliittoon\", -- että kapteeni oli frakkiin puettuna, tukka koreasti\nkammattuna keskijakaukselle kahdelle puolen päätä, -- että pyylevä pappi,\nmustassa, juhlallisessa kauhtanassa, valkoset liperit leuvan alla\nasettui kirja kädessä heidän eteensä ja he lankesivat Kertun kanssa\npolvilleen pallille, -- että he vastasivat liikutuksesta väräjävällä\näänellä papin kysymyksiin: jaa, jaa, -- että pappi otti kapteenilta\nsormuksen ja pani sen Kertun nimettömään sormeen, -- että Kerttu,\npunehtuneena ja huntuisessa morsiuspuvussaan ihanana kuin keväinen\nvalkopilvi antoi hänelle vihkimys-suudelman, -- että suunnaton joukko\nlähempiä ja kaukaisempia sukulaisia täytti hääsalin ääriä myöten, -- äiti\nkiitettyään niiaamalla pappia, tuli kyyneleitä vuodattaen onnittelemaan\nnuorta paria, -- että eno Frans, myöskin frakkiin puettuna, silmäluomet\narvokkaasti alaspainettuina lausui virallisen onnentoivotuksensa, ja\nhänen jälkeensä kaikki muut, itsekukin arvonsa ja rankinsa mukaan.\n\nKapteeni oli voitettu, voitettu pahemmin kuin joku maan tasalle\nhajotettu linnotus.\n\nVoi ihanaa, voi katkeraa, voi onnea, voi onnettomuutta, voi kyyneliin\nasti liikuttavaa, voi naurettavaa!\n\nKeskellä hääyötä huusi hän suurella äänellä, istuallensa kavahtaen ja\nkäsiänsä puistaen: Kerran jylisevät nämä kentät --!\n\nHän heräsi omaan hourailuunsa, veti ylitsensä hienopitsiset,\nhyvänhajuiset lakanat ja peitteet, ja laskeutui jälleen nukkumaan unissa\nhymyilevän Kertun valkoiselle käsivarrelle.\n\n\n\n\n3.\n\n\nVaarille luettiin ikää jo viisi yhdeksättä ajastaikaa ja luultiin pian\nkuolevan, sillä hän alkoi viime vuosina heikkenemistään heiketä, niin\nettei jalat kantaneet, syönti ei sujunut eikä edes puhekaan enää käynyt.\n\nMutta juuri pahimmillaan ollessa, kun jo luultiin eron elämästä tulevan\nhuomenna tai viimeistään ylihuomenna, tapahtui jotain sellaista, mikä\nkaikkien suureksi hämmästykseksi virkisti vaarin uudestaan täydellisesti\neleille, ikäänkuin hänen vanhenemisensa ainoa syy olisi äkkiä laannut\nvaikuttamasta. Hän sai puhelahjansa takaisin, ruoka alkoi maistaa,\nkyyneleet taukosivat vuotamasta, selkä ja sääret oikenivat, ja hän taisi\njälleen kävellä keppiin nojautumatta.\n\nTämä tapaus oli se, että eräänä syyspäivänä, kun lehdet jo olivat\nlakastuneet, markkinat olleet, maa kohmettunut ja laivat menneet\ntalviteloilleen, vaarin rakas Hinkki, se vainajaksi luultu, hunningolle\njoutunut Franssin vanhin poika, äkkiarvaamatta ja ilmi elävänä ilmestyi\nvaarin eteen.\n\nKohta ensimäiseksi he, sanaakaan sanomatta toisilleen, rupesivat syömään\nvaarin asunnossa, ennenkuin Hinkki vielä menikään isäänsä kivimuuriin\ntapaamaan.\n\nVaari mutisteli suussansa ensin vaan kasteltua leipää, mutta ei\naikaakaan niin alkoi jo syödä perunoita, repäsipä silakastakin\nruodottoman palasen ja pisti poskeensa. Sitten tyhjensivät suuren\npuurokupin ja nuolivat lusikkansa. Siitä hetkestä saakka vaari alkoi\nelpyä.\n\nSyötyä Hinkki kertoi vaarille vähäsen.\n\nHän oli seilaillut kaikki maailman meret, käynyt kaikki kaupungit, ollut\njossain Afrikan sodassa, ja tiesi nyt jutella melkein yhtä paljon kuin\nvaari Siperian matkoiltaan. Hinkki kyseli myös vaarilta semmoista mitä\nei ennen ollut ymmärtänytkään kysellä. Tämä lähensi heitä jälleen\nentisillä ystävyyden siteillä, sillä Hinkki kyseli nyt myös\nmaa-asioista.\n\nHinkki oli pysynyt vanhana Hinkkinä, tosin vähän tautien runtelemana,\njotka olivat jättäneet jotain kuoppamaista töherrystä hänen\nkasvoihoonsa, mutta yhtä vilkkaana hän oli tullut, yhtä neuvokkaana ja\nyhtä valmiina kaikkiin asioihin.\n\nFrans oli Hinkille hyvin kovana. Tuskin tunnusti pojaksensa. Käski\nasumaan vaarin kanssa pihan matalassa puurakennuksessa, jota kivimuuri\npeitti pimeään ja nokiseen varjoon, lähestyen sen ikkunoita ainoastaan\nkolmen jalan välimatkalle.\n\nFrans ei voinut tunnustaa pojakseen sellaista heittiötä, joka kaikki\nmaailman metkut koettuansa ei ollut osannut hankkia itsellensä mitään\nomaisuutta. Jos Hinkki olisi tuonut matkoilta edes satakin dollaria,\nolisi Frans antanut hänelle kehotukseksi tuhannen. Mutta Hinkki ei\ntuonut roposen rahtuakaan. Frans ei tahtonut hänestä mitään tietää sen\njälkeen kuin Hinkki ilmaisi taloudellisen tilansa.\n\nMutta vaikka Frans olisi kaikkia virallisia muotoja seuraten julistanut\nhänet perinnöttömäksi, ei se seikka olisi tehnyt juuri mitään vaikutusta\nHinkkiin. Sillä Hinkki ei rakastanut rahoja lähimaillekaan niinkuin\nvapauttansa.\n\nKun Frans, pakottaakseen Hinkin itsenäisesti ansaitsemaan, ei antanut\nhänelle edes tupakkirahoja, nautti Hinkki enemmän kuin pahotteli siitä\nettä sai olla taas täällä kotikaupungissaan kokonaan vapaana halunkkina,\nvapaasti keksimässä keinoja tupakki- ja muun vehkeilyrahan saamiseen,\nisän aseman mitenkään sitomatta häntä.\n\nHän tahtoi taas elää täyteläistä nykyisyyden elämäänsä tässä niin paljon\nmuuttuneessa, niin suunnattomasti kasvaneessa ja niin lukemattomia uusia\ntilaisuuksia tarjoovassa suurkaupungissa, samaa elämää, jota oli\nlapsuudessa elänyt kaupungin vielä ollessa pikkukaupunkina.\n\nOikein Hinkki vetäsi syviä savuja kitaansa, kun ensimäiset isän kirot\nkestettyänsä läksi tallustamaan näitä uusia asfalttikäytäviä. Sellainen\nsuuri, sanomattoman ihana vapauden tunnelma täytti koko hänen olentonsa.\nEi ollut laivakapteenia, ei perämiehiä, ei hoidettavia purjeita, ei\npäivä-, ei yövuoroja, ei ahdasta laivankantta kävelläkseen; vaan\nvilkastuneen, väekkään kaupungin kotoiset ja sittenkin niin vieraiksi\nkäyneet kadut. Sen salaperäiset nurkat viettelivät Hinkkiä paikasta\npaikkaan, vetivät, kutsuivat, -- aivankuin joku haltija tai sanokaamme\nHinkin jumala olisi taluttanut häntä ja yhä sanonut hänelle: katsos\ntätä, ja katsos tuotakin paikkaa, ja muistatko sitäkin sokkelia siellä\nKatajanokalla, tai vielä sitäkin siellä Hermanninkaupungilla, tai\nSöörnäisissä, tai siellä Töölöön puolella. Ne paikat käytti Hinkkiä\nhänen jumalansa ensin, sitten vasta vei keskemmälle kaupunkia.\n\nMeni kauniit viikon päivät Hinkiltä tähän alkajaisnuuskintaan, meni\ntoinen viikko, meni kuukaus: ei hän vaan mihinkään koukkuun tarttunut.\nSillä juuri sitä tilaa, sitä hetkeä, jona ihminen ei vielä ole sidottu\nmihinkään, vaan vapaa ryhtymään mihin tahansa, juuri sitä tilaa Hinkki\nenin rakastikin eikä olisi siitä millään hennonnut luopua. Maailma\nesiintyi hänen silmissään kokoelmana tyhmyreitä, jotka kaikki olivat\nsitoneet itsensä johonkin määrätehtävään, ja juoksivat ja hikoilivat,\nmutta eivät eläneet.\n\nSatama-työmiesten parvessa käydessään Hinkki tapasi monta tuttua, jotka\nhäntä muistivat nuoruutensa parhaana toverina. Samoin lautatarhoilla\nSöörnäisissä. Kone- ja silta-tehtaalla hän myös vietti päivän, ja\nsielläkin hän pian sai nähdä, että liukkaimmat ja tunnetuimmat, joita\nkoko muu sakki seurasi, olivat hänen vanhoja kasvattejaan ja\nkatutoverejaan. Hinkki nimitteli nimiä ja kyseli, ja aina nousi huuto ja\nhälinä miesten joukossa, sillä kaikki tunsivat juuri hänen nimittämänsä\nja tiesivät suosituimmiksi veijareiksi. Monessa paikassa ja monella\ntyömaalla oli niinä päivinä puhe Hinkistä: vanhat kertoivat nuoremmille\nasioita, joita nämä suu auki kuuntelivat.\n\nKaikista niistä toimista ja työpaikoista, joita toverit hänelle\ntarjosivat, kilvan koettaen saada Hinkki omalle työmaalleen, ei hän\npaljonkaan viitsinyt kuunnella. Ainoa ehdotus, jolle hän hetkeksi\nkorvaansa kallisti, oli vanhoilla virkaheitoilla poliseilla ja\njuoppoudesta rangaistuilla veronkantomiehillä. Niillä oli oma\njärjestetty sakkinsa, ja tarkotti toimi kaikellaisten maksujen ja\nulostekojen kiristämistä rikkailta leskiltä väärennettyjen verolippujen\nja hakupaperien avulla. Mutta ei hän siihenkään lopulta suostunut, koska\ntällä sakilla oli ankarat säännöt ja tarkat rahainjakomääräykset.\nAsianajoammatti, jota hänelle myöskin tarjottiin, ei häntä\nmiellyttänyt -- täsmällisen ajanmäärän vuoksi, jona piti joka aamu olla\npolisikamarissa juopoilta ja varkailta asioita ottamassa. Kaikki\nvahtimestarinpaikat hän hylkäsi järkenään, ei ottanut edes kuuleviin\nkorviin, vaikka monessakin olisi ollut mitä loistavin tilaisuus\nsivutuloihin.\n\nEi. Vaan suurinta ja pitkällisintä huomiota herätti\nHinkissä -- pelastusarmeija! Se oli Hinkille jotakin aivan uutta ja\nkiinnitti sentähden hänen mieltänsä sangen suuresti.\n\nEnsi kerran Hinkki näki tämän armeijan sen marssiessa torvia toitottaen\nja suurta rumpua paukuttaen Pitkänsillan yli.\n\n\"Ne on poikia! -- ajatteli Hinkki, -- eipä tämmöistä minun aikanani\nollutkaan\".\n\nJa seurasi kulkuetta uteliaana heidän kokoushuoneelleen.\n\nTäällä Hinkki vaipui silmilleen rukouksiin, niinkuin kaikki muutkin, ja\notti viereensä neitosen, joka tuli kysymään tunteeko hän Jeesuksen.\n\nHinkki vakuutti tuntevansa hyvin Jeesuksen, ja istuutuen kaulatuksin\npenkin eteen he antautuivat hartaihin rukouksiin. Venyvien, itkevien\nrukousääniensä keskeltä Hinkki äkkiä muuttuneella äänellä kysyi\nneitoseltaan: paljokos palkkaa annetaan armeijan luutnantille? Ja\nneitonen, keskeyttäen hänkin rukousnuottinsa, vastasi Hinkille ja\nilmaisi palkan, sekä jatkoi sitten itkujansa, hyvässä toivossa Hinkin\nsielun pelastamisesta ja armeijaan astumisesta. Sillä pitäähän ihmisen\nvähän maallisestakin palkasta tiedustella.\n\nHinkki otti tytön morsiameksensa, sillä mielenkiintonsa kasvoi\nkasvamistaan ja hän tahtoi tutkia armeijan asiat perin pohjin.\n\nNäiden tutkimustensa aikana hän pelasi kaiken aikaa myös isänsä edessä\nhurskasta. Frans uskoi vihdoin pojassa tapahtuneen suuren kääntymyksen,\nja kun itsekin oli jumalinen ja kävi joka pyhä kirkossa, miellytti häntä\ntämä asia sanomattomasti ja hän teetti Hinkille hienot vaatteet ja\ntarjosi siistin asuinhuoneen kivimuurissaan, ja vähän rahaa.\n\n-- Näetkös, näetkös, että sinun käy hyvin, kun vaan uskot! -- iloitsi\nmorsian korviin asti Hinkkiin rakastuneena.\n\nHinkki alkoi olla jotenkin selvillä pelastusarmeijan perustuksista.\nPaljon yhteistä hän kyllä huomasi oman uskonsa ja heidän uskonsa\nvälillä. Nämäkin ihmiset näet hänen mielestään _elivät_, sillä ei heillä\nollut entisyyttä eikä liioin tulevaisuutta mielessään, vaan he\nkukoistivat jokaisen päivän paisteessa semmoisena kuin kukin päivä oli.\nEikä Hinkillä olisi ollut mitään sitä vastaan, että olisi ruvennut\nheidän kanssansa kukoistamaan ja vielä päälliseksi päässyt kuolemansa\njälkeen iankaikkiseen autuuteen, mutta siinä oli yksi arveluttava ja\npaha kohta: He kyllä sanoivat tekevänsä Jeesuksen tahtoa, mutta lähemmin\ntarkastellessa tottelivatkin kaikki omia kapteenejansa, jotka tottelivat\njotakin kenraalia. Tämä seikka oli Hinkistä nähden ratkaiseva. Hänen\nomassa uskossansa oli pääasiana juuri se elämänviisaus, että ymmärsi\naina ja kaikkialla pysyä irti toisten komennusvallasta, säilyttäen\nitselleen tilaisuuksia livahtamaan vapaaksi, jos milloin satimeen\njoutui. Ja sentähden tuntui hänestä pelastusarmeijaankin meneminen\nsamalta kuin jos joku hyvin, hyvin viekas ihminen olisi hänelle sanonut:\nannappas kun sidon kätesi, niin pääset kokonaan vapaaksi! Kenraalin\ntottelemista taas tulevaisen autuuden tähden ei Hinkki voinut ottaa\nmitenkään edes totisen punnitsemisenkaan alaiseksi. Ei hän koskaan olisi\nantanut pois sitä voileipää, joka hänellä oli, sen voileivän tähden,\njota ei vielä oltu voideltu.\n\nJa niinpä, puijattuaan isältään yhdellä kertaa kokonaista 200 markkaa,\nHinkki katsoi tarkotuksensa täysin saavutetuksi ja jätti jälleen sekä\nisänsä että pelastusarmeijan ja morsiamensakin, jolle tosin antoi\nkymmenen markkaa, sittenkuin oli pantannut tätä tarkotusta varten isältä\nsaamansa hienot pöksyt.\n\nSitten eleskeli vuosikausia milloin missäkin toimessa ja alkoi jo\nvähitellen kadottaa uskoansa siihen, että mitään sen ihmeellisempiä voi\nelämässä tapahtua maalla yhtävähän kuin merellä. Mutta silloinpa kiintyi\nHinkin mieli taaskin erääseen aivan uuden uutukaiseen ilmiöön ja\nvalveutti hänet virkeämmäksi kuin hän ehkä milloinkaan ennen oli ollut.\n\nAsia oli tällainen.\n\nHinkki ei ollut koskaan voinut sietää mitään kansanjuhlia niiden\nkuolettavan, sisäänpääsymaksusta tarjotun ja ohjelman mukaan anniskellun\nhuvituksen vuoksi. Hinkkiä ei olisi semmoisiin mistään maksusta saanut\nmenemään. Nytpä rupesivat toverit kuitenkin viettelemään häntä\nsellaiseen tulemaan. Sanoivat, että joku merkillinen mustatukka oli\npuheillansa kansankokouksissa pannut monen miehen pään pyörälle ja\nkoonnut sakkia ympärilleen satamääriä, sekä vanhaa että nuorta kansaa.\nItse eivät osanneet arvostella, vaan tahtoivat tietää Hinkin mieltä.\n\nHinkki lupasi vihdoin mennä katsomaan sitä otusta.\n\nHän meni tovereinensa Hesperiaan, ja kun kansaa oli paljon kokoontunut\npuhujalavan ympärille, asettui Hinkki parhaine tovereineen joukon taakse\nylennykselle, missä toiset istuivat puiden juurilla, toiset seisten\nnojautuivat runkoihin. Hinkki istui. Hänen eteensä asettui selin\npuhujaan joukko miehiä, jotka paljon mieluummin tahtoivat nähdä Hinkin\nkasvoihin tietääkseen mitä Hinkki meinasi puheesta, kuin itse puhujaa\nkuunnella.\n\nKun mustatukka vihdoin nousi puhujalavalle ja uteliaisuuden ja\nihastuksen sohina kävi yli suuren väkijoukon, haukotteli Hinkki silmänsä\nvetisiksi jo pelkästä ajatuksestakin että hänen piti nyt ruveta puhetta\nkuuntelemaan.\n\n-- Älä nuku Hinkki, kylläs kohta saat kuulla! -- sanoivat miehet. Mutta\nHinkki haukotteli vielä leveämmästi, ja miehet purskahtivat nauramaan.\n\nVasta sittenkuin ensimäinen hyvähuudon volina kajahti tantereelta,\nheräsi Hinkkikin uneliaisuudestaan.\n\n-- Mitä piruja se oikein poraa? -- sanoi hän ja pystympään istuen höristi\nkorvansa.\n\nMustatukan silmät säkenöivät tulta, pitkät suortuvat hulmusivat tuulessa\nja kädet ilmaa syleilivät. Mutta puheen sisällyksestä ei tahtonut selvää\nsaada ihmeellisten sanojen vuoksi, joita hän suustansa päästeli.\n\n-- Se käskee työväen omaa sanomalehteä laittamaan, -- selitti joku\nmiehistä.\n\nHinkki nousi nyt pystyyn ja rupesi toden teolla kuuntelemaan. Ei hän\nvaan päässyt käsittämään, mikä se väen sai noin innokkaasti mustatukalle\nvolisemaan.\n\nSe käsitys, minkä Hinkki puolestaan puheesta sai, kun hän terotti\nparhaan kuulokykynsä ja neuvokkaimman älynsä, oli tämmöinen:\n\nMustatukka käski kaikkien työmiesten mennä yhteen ainoaan sakkiin, niin\nettä uusperilaiset ja tokanmiehet, sineprykovin miehet ja sokeritehtaan\nmiehet, Hietalahden sahamiehet ja Söörnäisten sahamiehet, jotka kaikki\nolivat keskenään ennen hurjasti tapelleet, nyt tekisivät sovinnon ja\nmenisivät kaikki herroja vastaan. Mutta ilman puukkoja, sanoi\nmustatukka.\n\n-- Polisi vie sun putkaan! -- huusi Hinkki väen takaa puunjuurelta, ja\nmiehet purskahtivat nauruun. Ainoastaan ne, jotka olivat lähinnä\npuhujalavan ympärillä, kääntyivät ja puivat nyrkkiä meluaville.\n\nMutta ikäänkuin vastaten Hinkin välihuutoon mustatukka sai nyt vasta\noikein tuulta siipiinsä.\n\n-- Polisiko? Mikä on polisi? -- puhui hän, -- polisi on sama Suomen poika\nkuin jokainen meistä, -- sama työmies, joka niinkuin jokainen muu työmies\non rahan edestä myynyt työvoimansa herroille. Mutta kun sosialismi\npääsee leviämään, -- kun jokainen kerran ymmärtää, ettemme ainoata ja\nkalleinta, mitä työmies omistaa, nimittäin työvoimiamme, saa kaupata\nniinkuin markkinatavaraa, -- silloin polisikin tulee meidän puolellemme.\nSilloin me vaadimme ja me saamme oikeuden äänestää joka mies kansan\nyhteistä onnea koskevissa asioissa, ja silloin me äänestämme kaikki työn\nvälineet, kaikki ne tehtaat, jotka nyt idässä ja lännessä savujansa\nmeidän ympärillämme tupruttavat, me äänestämme ne kansan yhteiseksi\nomaisuudeksi, josta älköön kenkään suurempaa palkkaa nostako kuin minkä\nhän työllänsä ansaitsee. Silloin me äänestämme veljeyden ja tasa-arvon\nvaltakunnan maan päälle, silloin me --\n\n-- Tulee paukku Viaporista! -- huusi taas Hinkki.\n\nKaikki väki äimistyi ensin sanattomaksi. Ja puhujakin jäi ikäänkuin\nsammaltelemaan, yhtyen yleiseen äänettömyyteen. Sillä niin olivat kaikki\nnämä kaupunginlapset tottuneet Viaporin aina näkyviin sotavalleihin ja\nkaduilla marssiviin sotamiehiin, etteivät he milloinkaan tulleet\najatelleeksikaan mitään kaupunkia kohden tähdätyn pommituksen\nmahdollisuutta sieltäpäin. Mutta heti kun odottamaton ajatus ehti heille\nselvitä, remahti väki nauruun.\n\nMustatukka ei ollut kauan aikaa hämillänsä. Pian hän kokosi yhteen\nkäteen jälleen kaikki puheensa langat ja viritti entistäkin tulisemmalla\ninnolla nuottinsa.\n\n-- Yhteenliittyminen on voimaa! -- huusi hän. --\n\nHinkki huokasi, istui jälleen puunjuurelle ja sanoi lähimmillensä:\n\n-- Se on heikkojärkinen.\n\nEikä hän enää kertaakaan keskeyttänyt puhujaa, vaan tämä pääsi täyteen\nvauhtiinsa. Ja pian olivat Hinkin vastaväitteet unohdetut polisineen ja\nViaporineen.\n\nMitä siinä auttoi Hinkin selitellä puhetta järjettömäksi! Niinkuin meren\nhyöky, aalto aaltoa ajaen, levisi uuden uskon innostus laumaan. Jo\nalkoivat Hinkin lähimmätkin kääntää kasvonsa hänestä puhujaan päin.\nToiset nousivat ja hänen ympäriltänsä hajoten tunkeutuivat lähemmäksi\npuhujalavaa. Kun Hinkki katsahti sivuillensa, ei siinä ollut hänen\nrinnallaan enää kuin hänen uskollinen seuraajansa muurarinsälli ja\ntoisella puolella peltisepänsälli, joka vasta pyrki Hinkin suosioon.\n\nIlman mitään tappelua, ilman mitään ovelaa kaappausta, pelkällä suun\nporinalla oli mustatukka vienyt puolelleen Hinkin lauman ja jättänyt\nhänet yksinäiseksi kuin kuikan meren tyhjille kallioille. Paljon, paljon\noli maailmaan sillä aikaa uutta tullut! Mutta maltahan, sinä mustatukka!\n\n-- Yhteenliittyminen on voimaa! -- huusi mustatukka huutamistaan. Ja rupesi\nnyt toista kautta todistamaan tätä mahtilausettansa.\n\n-- Täällä koetti joku äsken, sanoi hän, saada naurajoita puolellensa\npommitusta uhkaamalla. Viapori! Mitä on Viapori, sanon minä hänelle\nnytkin! Se on kourallinen samoja työmiehiä, vaikka vaan toiskielisiä,\njotka niinkuin me meidän herroillemme myyvät työvoimansa heidän\nherroillensa! Mutta se kipinä, jota minä koetan tuleksi puhaltaa täällä,\nse on -- uskokaa minua -- jo ilmiliekissä muualla. Kerran kaikki kansat\nomistavat sosialismin, ja kuka silloin, kuka silloin, sanon minä, lataa\ntykin ja laukasee sen? Kuka ampuu köyhälistön riveihin, silloinkuin\nkaikkien kansain köyhälistöt ovat veljinä? Työmies on työmiehen veli\neikä valtakunnat eivätkä valtameret erota sitä veljeyttä. Tyhjäksi\nhiukkaseksi kaikkisuudessa katoaa se, ken tätä mahtia vastustaa! Kansa,\ntervehdi päivää, joka vastaasi pimeydestä nousee! Kansa, ota vastaan oma\nsuuri tulevaisuutesi! Yöpeikot pakenevat! Pimeyden voimat hajoovat!\nYksityiset rikkaudet maatuvat ja mätänevät! Köyhälistön rikkaudet nousee\nniiden haudalle! Köyhälistö, tunne rikkautesi ja voimasi: kaikkien\nkansain köyhälistöt, yhtykää!\n\n-- Tuhatvuotista valtakuntaa se meinaa? -- sanoi Hinkki, mutta nyt ei häntä\nollut enää peltiseppäkään kuuntelemassa, ja muurari, jonka huulet\ntavallisesti olivat lujasti kokoonpuristuneet, katseli nyt suu auki ja\nammottavin silmin puhujaan päin, tuskin kuullen mitä Hinkki sanoikaan.\n\n-- Saatanan perkele! -- kiroili Hinkki suutuksissaan puoliääneen.\n\nMutta nyt tuli sellaista, jolle sentään Hinkkikin lakkiansa kohautti.\n\nMustatukka, käsiänsä huitoen ja taivaisiin osottaen rupesi sanomaan,\nettä herrat olivat työväen sanomalehdeltä kieltäneet paperin ja\npysäyttäneet sähkövirran, joten painokonetta ei saanut liikkeelle. -- He\ntahtovat tukahuttaa meidän veljeysaatteemme jo sen kätkyeeseen! huusi\nhän. -- Mutta miten me siihen vastaamme? Veljet! parikymmentä vahvaa\nkäsivartta, ja koneenhyrrä pyörii miesvoimalla!\n\nKun hän tämän oli sanonut, nousi innostus ylimmilleen ja kohta tarjoutui\ntoista sataa vahvinta miestä painokonetta liikuttamaan. Näistä rupesi\njoukko valitsemaan tarpeellisen määrän kaikkein vahvimpia.\n\nMustatukka jatkoi:\n\n-- Mutta ei sillä hyvä. Kone rupeaa käymään, mutta mille painetaan?\nHerrat tekivät meille paperilakon. Hyvä, kerran tulee meidänkin vuoromme\ntehdä lakko. Varjele, kun meidän käsivartemme kerran painuu alas ja\nheitä palvelemasta kieltäytyy! Me lypsämme heidän lehmänsä, me leivomme\nheidän leipänsä, me rakennamme heidän huoneensa, me luomme heidän\ntiensä, me kivitämme heidän katunsa, me linjotamme heidän rautatiensä,\nme käytämme heidän tehtaansa, me pystytämme heidän kirkkonsa, me olemme\nheidän polisinsa ja heidän armeijansa. Varjele, varjele! sanon minä, kun\nme kerran työstä lakkaamme! Kuka on silloin kuivilla? Ja kuka silloin\nkerjää? Minä kysyn: kuka silloin kerjää? Kuka silloin selkä kumarassa,\ntihrusilmin, kynnyksen takaa leipäänsä kerjää?\n\nTässä hukutti puhujan äänen kuulumattomiin ilmoja paisuttava hurraa- ja\nhyvä-huuto. Mustatukka siveli tuulen hajottamat suortuvansa\njärjestykseen, kohotti olkapäänsä, ummisti silmänsä ikäänkuin pauhun\ntyyntymistä odottaakseen, ja kun väki äkkiä hiljeni, oli kauan aikaa\nvielä ääneti, nauttien tuhansien sielujen antautumisesta hänen luovan\naatteensa vaikutukselle. Avasi jälleen silmänsä, olkapäät laskeutuivat,\nja eteenpäin kumartuen ikäänkuin että hänen tahallaan hiljennettyä\nääntänsä voitaisiin kuulla, sanoi:\n\n-- Vai paperilakko!\n\nVäki purskahti rajuun nauruun.\n\n-- Onnittelen teitä, hyvät porvarit, -- mutta vasta sitte kuin lakkonne on\nonnistunut. Sillä totisesti sanon minä teille: jos te meiltä paperin\ntodella kieltää voisitte, emme epäilisi riisua valkoiset paitamme ja\npanna koneeseen sanomalehdiksi. Mutta te ette sitä meiltä ikinä estä. Ja\ntotta on myöskin, että paitojen käyttäminen sellaiseen tarkotukseen\nkohtaa teknillisiä vaikeuksia.\n\nTaas remahti väki nauramaan.\n\nMustatukka odotti viimeisenkin naurunäänen hiljenemiseen ja sanoi\nsitten:\n\n-- Ei kai auttaisi muu kuin selvä raha, ja on \"räknätty ulos\", ettei\nköyhälistöllä ole rahaa. Mutta katsokaahan, hyvät herrat, onko\nköyhälistöllä rahaa! Tässä on minun hattuni, ja jolla on suurempi pää,\npankoon hänkin lakkinsa kiertämään, niin pääsemme asiasta kohta\nselville!\n\nSyntyi yleinen riemukas innostuksen hälinä. Kaikki koettivat tunkeutua\nlakkien ympärille ja pian oli niitä kymmenkunta kiertelemässä tuhantisen\nväkijoukon keskellä.\n\nHinkki tunkeutui nyt väkijoukkoon nähdäksensä tuliko lakkeihin\ntodellakin rahaa.\n\nSillä välin mustatukka jatkoi puhettansa ikäänkuin olisi tahtonut\nsoittaa kuulijoillensa yhä samaa innostuksen säveltä. Hänen kasvonsa\nmuuttuivat jälleen totisiksi ja haaveileviksi.\n\n-- Kerrotaan vanhan Sammon jauhaneen pohjolan väelle viljaa, suolaa ja\nrahaa, josta sitten kaikki ihmisten onni ja kukoistus oli seurauksena.\nKalevan kansa läksi tätä onnen antajaa ryöstämään, mutta ryöstettäissä\nsampo särkyi ja hajosi meren pohjaan. Vanha Väinämöinen pelasti sentään\nmuruset maalle, ja niistäpä onnen muruista elää yhäkin Kalevan kansa.\nNiinpä niin, onnen muruista! Vähän jauhoja, vähän suolaa ja vähän rahaa!\nMutta miksi muruihin tyytyisimme? Miksi ei ole kenenkään päähän\npälkähtänyt, että särkyneen sammon sijaan on uusi sampo taottava! Emme\nsiihen enää tarvitse rahanalaisten tuskaa, ei orjain lietsomista ja\npalkeiden painamista. Osto-orjan työtäkö olisi onnen sampo? Ei, ja tuhat\nkertaa ei! Uutta sampoa ei taota enää rahanalaisilla työvoimilla. Uuden\nsammon takoo ainoastaan rahan kahleista irrottunut työ, sopusoinnun\ninnostama työ, sellainen työ, jota te teette pannessanne kohta\nkäsivoimin koneemme käymään, sellainen työ, jota te nyt teette\nluodessanne paperia tyhjästä, sellainen työ, jolla te tämän\neläimellisessä kilpailussa raadellun ihmiskunnan muutatte eläväksi,\nhenkiväksi, vapaaksi sointulaksi. Eläköön uusi Kalevan kansa! Eläköön\nuuden sammon takojat!\n\nHinkki ei enää tämmöisiä puheita ymmärtänyt eikä kuunnellut. Hän vaan\nseurasi lakkien kiertoa. Hän näki lakkien muotojen muuttuvan yhä enemmän\npussimaisiksi, hän kuuli lakkaamattoman hopea- ja kuparivirran kilisten\nvuotavan niihin, hän näki rutistuneiden setelien sinne putoavan. Näki\nkaikkialla ympärillään suuren innostuksen elähyttämiä, haltioituneita\nkasvoja, näki käsiä, jotka vaan yhäkin hakivat kaikista taskuista\nvieläkö olisi mistä ottaa, vieläkö mistä itseänsä tyhjentää, näki\nnaisia, jotka pudottivat lakkiin korvarenkaita ja sormuksia --\n\nJa kun rahat laskettiin, oli niitä hyvä joukko päälle 800.\n\nSilloin sanoi Hinkki:\n\n-- Katos perhana, katos, katos perhana!\n\nTämä ei merkinnyt ollenkaan, että hän olisi ruvennut mustatukkaa\nuskomaan tai kunnioittamaan, vaan ainoastaan, että rahoja oli lakkeihin\nkerääntynyt niin paljon.\n\nHinkki seurasi tarkkaan keräystä toimittavia miehiä, jopa tunkeutui\nrahoja laskettaissa keskelle mustatukan lähintä sakkia, nähdäksensä\noikeinko ne laskevat ja oikeanko summan sitten todella ilmottavat.\nSitten seurasi vielä tarkemmin, mihin he rahat panevat, ketkä rupesivat\nkasööreiksi ja kuinka paljon kunkin kasöörin taakse jäi. Ja pani tyystin\nmerkille, ettei nähtävästi kukaan tehnyt laskua siitä kuinka paljon\nkullekin tuli, ainoastaan koko summasta oli heillä tieto. Rahat pantiin\ntaskuihin kourakaupalla, mutta ei yksikään toistaan epäillyt. Ja Hinkki\nsanoi taas:\n\n-- Katos, katos perhana!\n\nKoneen vääntäjiksi valitut miehet -- niitä ei paraalla tahdollakaan saatu\nvalituksi alle viidenkymmenen, sillä kaikki pitivät itseään väkevimpinä\nja siis tarkotukseen sopivimpina, -- rupesivat kohta tekemään lähtöä\nkirjapainoon. Silloin tuotiin liput, laulajat asettuivat eteen,\njärjestivät rivikkäin neljä miestä riviin, ja koko väkijoukko läksi\nheitä seuraamaan kunniakkaalle matkalle, haltioissaan yhtyen lauluun.\n\nHinkki oli mennyt edelle aikaisemmin, ja jo lähestyessään kaupungin\nkivikatua kuuli laulun takaansa ja näki kulkueen tulevan liehuvine\npunalippuineen. Hän alkoi kulkea hitaammin, mietiskellen erotusta näiden\nja pelastusarmeijalaisten välillä, jotka myöskin kuljeskelivat noin\nmusiikin kanssa pitkin katuja. Eikä ymmärtänyt toistaiseksi muuta\nerotusta olevan kuin että nämä uskovat tuhatvuotiseen valtakuntaan, joka\npitäisi tulla maan päälle noin tuhannen vuoden perästä, mutta\npelastusarmeijalaisten valtakunta tulee taivaasta ja pikemmin, koska se\ntulee kohta kuoleman jälkeen. Molemmissa uskoissa oli Hinkin mielestä\npaljon enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroavaisuuksia.\n\nKun kulkue saavutti Hinkin, ei hän yhtynyt siihen, vaan jäi käymään\nkäytävälle.\n\nTätä ohimenoa eivät kulkueessa olevat Hinkin toverit voineet kestää,\nrivien ja tahtiin lätkähtelevien jalkain vuoksi, vaan häpeissään\ntippuivat yksitellen laulun tahtiin marssivista riveistä, ja takaa\ntullen yhtyivät epätahdissa kävelevään Hinkkiin, pannen enin osa kädet\nhousuntaskuihin niinkuin oli hänellä.\n\n-- Saatanan sammontakojat! sanoi joku heistä.\n\nJa rupesivat Hinkille haukkumaan mustatukkaa, kilvotellen kuka\nmehevämmin haukkua osaisi.\n\nMutta Hinkki hoki vaan heillekin sitä samaa:\n\n-- Katos perhana, katos, katos perhana!\n\nMiehet joutuivat kahdenvaiheille. Toiset alkoivat koetteeksi peruutella\nhaukkumisen, joku kehasi. --\n\nMutta Hinkki ei puhunut mitään ennenkuin käännyttyään kulkueen suunnasta\npois syrjäkadulle.\n\n-- Näittekös rahoja? -- kysyi hän äkkiä.\n\nJa kun miehet sanoivat kyllä rahat nähneensä, äännähti Hinkki ankaran\nkysyvästi:\n\n-- No?!\n\nJa sanoi:\n\n-- Onko se mikään tyhmä mies, joka niin paljon _rahaa_ kokoon saa!\n\nMiehet myönsivät, että sellainen oli monelle viisaallekin aivan\nmahdotonta.\n\n-- Ottakaa siis vaari, pojat! -- sanoi Hinkki, merkitsevästi silmäkulmainsa\nalta heihin katsahtaen, ja niine sanoineen erkani heistä sillä kertaa.\n\nHän alkoi nyt käydä kaikissa mahdollisissa kokouksissa ja\ntilaisuuksissa, missä vaan tiesi mustatukan liikkuvan. Omista\ntovereistaan hän silloin vielä pysyi paremminkin erossa kuin otti\nmukaansa. Kulki yksin, hiljaa hissuksin. Kuunteli hartaasti, ei puhunut\nmitään. Pani kaikki muistiin. Iltasilla, kokouksista palattuaan lueskeli\nmyöhään yöhön pieniä, punakantisia kirjasia. Vaarille sanoi:\n\n-- Nyt saatte pian nähdä, että maat ostetaan veneh'ojalaisille vapaiksi.\n\nVaari ei tosin uskonut, mutta pani muistiin nämä Hinkin sanat, ja\nhetken, milloin ne sanotut olivat.\n\nAjan tultua Hinkki meni sakkinsa kanssa ryssän kasarmin taakse, ja\nrupesi heille siellä sanomaan, että nyt täytyy mennä oppiin.\n\nHe sanoivat:\n\n-- Mihin oppiin sinä meitä aikamiehiä käsket?\n\nHinkki vastasi:\n\n-- Mustatukan oppiin minä teitä käsken.\n\nHe ihmettelivät suuresti näitä Hinkin sanoja.\n\n-- Mitä sinä meitä mustatukan oppiin käsket, emmehän taida lukea emmekä\nkirjoittaa?\n\nHinkki sanoi:\n\n-- Oppikaa ensin minulta mitä minä taidan.\n\nJa antoi heille kirjasia ja rupesi opettamaan heille aapista ahkerasti,\nmilloin kotonansa kirjotuttaen heillä puustavia, milloin taas lukemista\nharjottaen Kaartin kallioilla, missä he, mahallansa loikoen, piirissä,\npäät yhteen koottuina, taidossansa kilpaillen vuoronperään lukivat ja\nsitten kuulivat Hinkiltä arvostelun.\n\nEikä mennyt puoli vuotta, niin he jo osasivat lukea ja kirjottaa ja\npaljon uusia asioita tunsivat niistä samasista Hinkin kirjasista. Ja\npuhuivat Karl Marxista ja kapitaalista ja tuotannosta, kysynnästä,\ntarjonnasta ja kaikkiin Hinkin viekkaihin kysymyksiin osasivat vastata\ntaidokkaasti, kompastumatta.\n\nSillä eivät Hinkin miehet olleet kollopäitä, ei semmoisia ollut koskaan\nHinkin ympärillä. Vaan joskin korttipelissä ja juopottelussa ja\nkaikenkarvaisessa nurkkavehkeilyssä turmeltuneita oli monta, niin\nsentään kaikki olivat älyltänsä aina kaikkein terävimpiä mitä suuressa\nkaupungissa löytyi.\n\nJa kun Hinkki huomasi heidät taitaviksi, sanoi hän:\n\n-- Nyt menkää mustatukan oppiin.\n\nJa Hinkin miehet alkoivat kulkea kokouksista kokouksiin ja oppivat\nmustatukasta kaikki hänen sanansa.\n\nSiihen aikaan mustatukka rupesi suurentamaan lehteänsä, sillä hän tahtoi\nasiaansa yhä laajemmalle levittää. Mutta hän istui taitamattomien\nkeskellä eikä taitomiehiä lisääntynyt niin nopeasti kuin hän olisi\ntahtonut asiansa ilmiliekkiin puhaltaa.\n\nSentähden, kun Hinkin miehet tulivat hänen ympärillensä ja hän heidän\nälynsä huomasi, ihastui hän kohta suuresti ja sanoi:\n\n-- Tämmöisiä miehiäpä minä juuri tarvitsinkin!\n\nJa otti kohta heidät viereensä ja teki heidät asiansa etuvartijoiksi ja\nopetti heille kaikki mitä itse tiesi ja ymmärsi.\n\nJa pian he nousivat hänen sanoillansa puhumaan kansan keskuuteen ja\npuhuivat yhtä voimallisesti kuin mustatukka.\n\nJa mustatukan asia, Hinkin sakin käsiin tultuansa, alkoi levitä ennen\ntuntemattomalla vauhdilla, ja täytti pian koko kaupungin.\n\nMutta Hinkki itse kyllästyi tähänkin.\n\nTai oikeastaan näki, että se, jota hän omenoita varastaakseen oli\nolallensa nostanut, olikin hänen puustaan omenat syönyt.\n\nRupesivat hänelle itsellensä kovin koppaviksi, kohta kun saivat kovan\npaidan kaulaansa. (Hinkillä oli aina vaan pehmeä siniraitainen.)\n\nMeni hän sentään kerran heidän lehteänsä katsomaan. Olisi luullut\nmenevänsä vähän niinkuin isäntänä omaan taloonsa. Tuli sisälle. Istuu\npeltiseppä itse pöydän ääressä, kirjojen takana suu tupessa. Hinkki\nistuu sohvalle: ei suju puhe. Sanoo: Noh, mitenkäs hurisee? -- Ei\nhurisekkaan, vastaa sälli. Hinkki nousee koko seinän ylettyvää\nkirjahyllyä tähystelemään. Katselee ainakin puolen tuntia: Ei vaan lähde\nsanaa tuppisuulta sälliltä. Tulee toisia miehiä, aikovat istua punaselle\nsohvalle, silloin sälli tiuskasee: Ei tässä ole koko maailman\nkokouspaikka! Nousevat miehet ja puolta lyhempinä omaa pituuttansa\nkyyröstävät ulos. Niiden joukossa Hinkki.\n\nToisia oli kaulusniekkoja sellaisia, ettei kadullakaan tunteneet.\n\n-- Maltas, sälli, ajatteli Hinkki.\n\nMutta ei Hinkki tätä tappiotaan sen syvemmälti ottanut. Hän tiesi jo\nennestään, että rahat aina tekevät ihmisiä herroiksi, eikä se siis ollut\nhänelle mitään uutta. Hänen omat ajatuksensa ja tiedonhalunsa liikkuivat\njo kokonaan muualla.\n\nKun vaari kysyi, kuinka nyt olivat asiat, vastasi Hinkki:\n\n-- Odottakaa vähän. -- Ja rupesi jotain ihmeellistä hommaamaan\npolisikamarissa, joka siihen aikaan oli joutunut ryssien haltuun.\n\nJa vaari odotti tyynesti, sillä hän tiesi, että suuret tapaukset aina\npyörivät Hinkin ympärillä, missä ikinä se liikkuukin.\n\nEikä mennytkään monta aikaa, niin vaari jo taas sai nähdä ihmeitä.\n\nEräänä kauniina päivänä Hinkki ilmestyy hänen matalaan asuntoonsa niin\nkomeassa ja kiiltävässä puvussa, että ellei vaari olisi miestä kohta\nHinkiksi tuntenut olisi voinut luulla esivallan vihdoin löytäneen vanhan\nSiperian-karkulaisen tästä pimeästä piilosta, Franssin kivimuurin takaa,\nhämähäkinverkkoisten ikkunain hämärästä, ja tulleen hakemaan takasin\nSiperiaan vietäväksi.\n\nMutta vaari tunsi Hinkin kohta, ja kuten aina kaikkien merkillisyyksien\nedellä he rupesivat nytkin ensin syömään. Hinkki söi sillä kertaa\ntavattoman paljon ja kauan, eikä koko aikana kuin hänen suunsa ruuan\npuremisessa kävi puhunut mitään.\n\nJoten vaarilla oli hyvä aika kaikin puolin tarkastella Hinkkinsä uutta\npukua.\n\nMusta takki ylettyi lähes polviin asti, takaa se oli vyön kohdalla\npoimuissa. Jaloissa oli hyvin väljät siniset roima-housut, niin että\npussina putosivat puoliväliin pitkävartisia saappaita. Olkapäillä oli\nkeltanyöri-palmikot, ja oikean olan yli roikkui nahkahihnasta pitkän\npitkä vaskihelapää miekka, jota Hinkki syönnin aikana piti seisomassa\npolviensa välissä nojallaan. Toiset hihnat kävivät vasemman olan yli.\nLakin oli pannut tuolin alle. Siinä oli suuri, kiiltävä lippa, leveä\nvanne ja päällimmäisenä niinkuin vaatteen alle koholleen pingotettu\nlautanen, jossa helotti ihmeellinen pyöreä töherrys.\n\nSyötyä vaari työnsi tuolinsa kauemmaksi pöydän luota, pani kämmenensä\npolvilleen ja heiskauttaen sormellaan Hinkkiin päin naurahtamisella\nkysyi, mitä tämä nyt kaikki merkitsi. Se naurahtaminen kysyi vielä sitä,\nettä muistiko Hinkki luvanneensa kerran ruveta polisiksi, jotta he\nepäilyksiltä turvattuina voisivat ryhtyä väärän rahan valmistamiseen.\n\nHinkki ymmärsi hyvin vaarin mykän kysymyksen.\n\nVastaukseksi, ja osottaakseen, että hänellä oli nyt mielessä jotain\nvielä parempaa kuin rahan tekeminen onkaan, Hinkki alkoi rauhallisesti\navata merkillistä nahkakoteloa, joka oli hänen vyöllään, ja veti esiin\nvälkähtelevän pistoolin ynnä patruunalaukun, kovilla patruunilla\ntäytetyn.\n\n-- Kaksitoista! sanoi Hinkki osottaen revolveriinsa, ja nousi ja ampui\nseinään. Senjälkeen hän vuoli tikun ja pistäen seinään näytti vaarille,\nettä kuula oli mennyt läpi. Ja kun he katsoivat ikkunaan, oli vielä\nkivimuurissakin räiskäyttänyt suuren loven tiileen.\n\nHinkki pani revolverin ja patruunat takasin koteloon ja ripusti jälleen\nvyölle. Sitten veti hän miekan tupesta ja kauan aikaa haki mihin\nesineeseen voisi sen voimaa koetella. Otti vihdoin vaarin vuoteesta\nsylttäytyneen tyynyn, vivutti kädellään, heitti ilmaan, ja ihmeellisen\nketterällä miekaniskulla halkasi kahtia, antaen siten aivan\nepäämättömästi sitovan todistuksen, että samallaisella iskulla voisi\nkatkaista myöskin ihmispään.\n\nVaari katseli miekkaa ja myönsi itsekseen Hinkin olevan oikeassa eli\ntodella omistavan aseita, jotka olivat tehoisammat kuin vaarin vanhat\nvalinkupit koskaan olisivat voineet olla. Tästä asiasta tuli vaari\ntäysin vakuutetuksi, kun Hinkki nyt kertoi käskeneensä koko\nsakkinsa -- nimittäin sen osan siitä, jota ei ollut lukutaitoiseksi\nopettanut eikä mustatukan oppiin lähettänyt -- hakemaan ryssänpolisin\npaikkoja missä vaan niitä oli kaupungeissa taikka mailla. Sillä, sanoi\nHinkki, ryssä tahtoo heidän avullansa telottaa kaikki Suomen herrat,\njolloin varmaan veneh'ojalaisillekin maita jaettaisiin.\n\nRyssä -- se oli vaarin ajatuksissa tähän asti ollut aivan olematon tekijä,\nkun oli kysymyksessä veneh'ojalaiset ja heidän maa-asiansa. Ryssä -- se\noli vaarille ollut ensin joukko villiä kasakoita, jotka häntä\npyydystävät kuin metsän otusta ja kiinni saatuansa pieksevät ja\nkiduttavat, ja sitten esivallalle aina yhtä alamaisina, lakkaamatta\nvaihtuvina sotilas-vartijoina saattavat häntä pitkällä Siperian-matkalla.\nJa että tämän saman ryssän avulla veneh'ojalaiset nyt saisivat maat\nomikseen, sitä olisi vaari kaikkein viimeiseksi tullut ajatelleeksi\nniinkauan kuin hänellä ajatukset yleensä vielä liikkuivat, ellei sitä\nolisi nyt hänelle Hinkki sanonut. Sittenkin olisi vaari vielä epäillyt,\nmutta hän sai pian nähdä ihmeekseen, että Hinkin ennustukset alkoivat\nmennä toteen, sillä ryssä ajoi maasta pois suuren joukon korkeimpia\nherroja ja Frans oli kertonut vielä karkotettavan paljon enemmänkin.\nJoten vaari rupesi uskomaan, ettei Hinkki ollut suotta ryhtynyt\nsellaiseen toimeen, jossa piti olla määrätunnit kamarilla ja\npakkasellakin passissa seista.\n\nMuuten oli Hinkin odottamaton astuminen säännölliselle virkauralle\nsuuresti kaikkien sukulaistensa mieleen, kaikkien muiden paitsi ei\nkapteenin, joka julmasti rypisti silmäkulmansa asiasta tiedon saatuaan.\n\nHe olivat ani harvoin koko tällä ajalla tavanneet toisiansa, eikä vielä\nkertaakaan silmästä silmään kahden kesken. Hinkkikö vältti häntä vai hän\nHinkkiä, siitä ei kapteeni ollut itsekään selvillä.\n\nEnsi kerran he näin tapasivat toisensa vasta monen vuoden kuluttua\nHinkin palaamisesta meriltä. Se tapahtui seuraavalla tapaa:\n\nEräänä kesäaamuna kapteeni meni karttoinensa Kaartin kallioille\ntarkastellaksensa siltä suunnalta Viaporin linnotusta ja erittäinkin\nmuutamien ulkosaarten asemaa.\n\nHänen suuri työnsä, Viaporin strateegisen aseman kaikinpuolinen\nmääritteleminen ja erikoisesti sen merkitykseen nähden laivaston\nnojakohtana, -- alkoi olla suunnilleen valmiina. Kaikki oli hänen\nmietinnössään käsitelty mitä tarkimmalla huolella, ei yksikään, kaikkein\nvähäpätöisimmältäkään näyttävä erikoisuus ollut jäänyt huomioon\nottamatta. Puuttui ainoastaan viimeisin viimeistely, muutamien\nlauserakenteiden muodosteleminen.\n\nMutta -- tämähän oli ainoastaan toinen puoli hänelle uskotusta tehtävästä.\nToinen puoli oli vallankumouksen valmisteleminen vaikuttamalla\npaikallisen väestön käsityskantaan. Ja tämä puoli -- kapteeni huokasi\nsyvään -- tämä puoli asiasta oli niin hyvin kuin kokonaan alullekaan\npanematta. Se oli sentään ainakin, _ainakin_ yhtä tärkeä puoli kuin nämä\nhänen strateegiset piirustuksensa ja laskelmansa. Yhtä tärkeä, mutta ei\nsuinkaan yhtä hauska.\n\nSyvään, syvään huokaili kapteeni, sillä niin taitava kuin hän olikin\nlinnotustieteessä, niin kokonaan mahdottomaksi tunsi hän itsensä mitään\nmullistusta mielipiteissä vaikuttamaan. Mutta aika rupesi jo olemaan\ntäpärällä, sillä 5-8 vuotta oli hänelle annettu, mutta yhdeksäs oli jo\nmenossa!\n\nMitä sivistyneeseen säätyyn tulee, niin oli hän täällä Suomessa\naivankuin erämaassa yksin. Mitään Vasilejä tai Natalia Feodorovnoja ei\nollut, eikä edes erämaan kaukaisena kangastuksena luvannut tulla.\nLainkuuliaisuus, kansankirkko, perustuslakien pyhyys --! Jos semmoisen\npyhyyden viereen asettui, kun hän tuli salkku kainalossa senatista tai\nmuusta virastosta kävelläkseen puolituntia Esplanaadilla, ja jos koetti\nkääntää puhetta vallankumoukseen tai esimerkiksi sanoi: prostitutsioni\non hävitettävä! -- niin se kohta alkoi pitää ihmistä tois-arvoisena\nolentona, ainakin peräti kuolleena kaikelle, mikä kuului totiseen\nvaltiolliseen maailmaan, ja katsella aivankuin hänen vieressään olisi\nkulkenut kuudentoista ikäinen lyseolainen.\n\nVielä enemmän toivottomaksi oli kapteenille näyttäytynyt koskaan\nherättää alempaa kansanluokkaa vallankumoukseen. Tehtyään turhat\nyrityksensä saada edes omaisensa käsittämään olevien olojen\nnurinkurisuutta saati sitten tunnustamaan vallankumouksen mahdollisuutta\ntai edes tarpeellisuuttakaan, kapteeni tuli heihin nähden jo kohta\nalusta pitäen siihen käsitykseen, että sellaisten ihmisten silmiä ei voi\navata mikään muu kuin vallankumous itse. Kun kerran nämä kentät\njylisevät, kun kerran jyrähtää vallankumouksen ukkonen, niin on se\ntärisyttävä heitä siihen määrään, että he yhdellä kertaa näkevät kaikki:\nsekä olojen kierouden että myös uuden ajan mahdollisuuden. Tähän\njohtopäätökseen tultuansa hän oli jättänyt sekä Franssin että äidin\nkokonaan rauhaan, ja ainoastaan Kertun kanssa oli alkupuolella heidän\navioliittoansa tuimanlaisia otteluja. Kerttu yhä jatkoi kirkonkäyntiään\njoka pyhä, niinkuin eno Franskin, ja piti kapteenin mielipiteitä\nuseimmiten, kun ei ollut kysymyksessä kaikkein totisin keskustelu,\npelkkänä hassutuksena, mutta kaikkein totisimmissa keskusteluissa sanoi\nniiden mielipiteiden osottavan Hanneksessa nöyryyden puutetta. Tämä\nväite nöyryyden puutteesta se saikin aikaan kuumimmat törmäykset heidän\nvälillänsä. Sillä kapteeni oli sitä mieltä, että päinvastoin juuri\nporvarillinen elämäntapa osotti nöyryyden puutetta, ei tosin mitään\njumalaa, vaan toisia ihmisiä kohtaan. Tähän sanoi Kerttu aina: pitää\nolla rikkaita, sillä mistäs köyhät muuten työtä saisi! -- Joka lause sai\nkapteenin melkein aina tarttumaan raivokkaana tukkaansa, voimatta mitään\nvastata, sillä hänen oli mahdoton löytää semmoisia sanoja, joista Kerttu\nolisi voinut tämän asian ymmärtää, eli toisin sanoen suomalaisia sanoja\nsiihen Natalia Feodorovnan selitykseen, jonka mukaan köyhät olivat\n_pakotetut_ palvelemaan rikkaita eikä köyhiä, ja että vallankumouksen\ntarkotus juuri oli aikaansaada että semmoinen pakko häviäisi. Jos hän\nkoetti joskus voittaa raivonsa ja koreasti antautua tämän asian\nselittämiseen Kertulle, niin Kerttu rupesi ilmeisesti ajattelemaan\njotain puku- tai talouskysymyksiä eikä näyttänyt pitävän enää\nkeskustelua niitä kysymyksiä tärkeämpänä, tai sitten sanoa tokasi:\ntäytyy olla nöyrä, -- ja niin oltiin taas kiertämässä samaa ympyrää.\nKaikesta tästä huolimatta Kerttu oli äärettömän hyvä ja viehättävä. Ja\nkun heillä oli jo monta lasta ja nämä alkoivat kasvaa ja talouspuuhiakin\nKertulle yhä enemmän karttui, harvenivat törmäykset harvenemistaan ja\nyhä enemmän alaa vallotti se elämän mahdollisuus, jossa\nvallankumouksellinen ja kirkossakävijä kulkivat käsi kädessä, vieläpä\npelkästä ystävyydestä antoivat toisillensa suuta. Kaiken summa oli, että\nei ollut ainoastaan naimisiin mennessään kapteeni suostunut johonkin\nvähäpätöiseen vihkimiskysymykseen, vaan koko hänen muukin elämänsä\nvähitellen ja varmaan oli askel askeleelta suistunut porvarillisen\nelämäntavan uralle: lapset kävivät tavallista herraskoulua, saivat\npianotunteja, palvelustyttö tiskasi, kiillotti kengät ja veivasi\nmankelia. Tämän asian seurauksena taas oli, että kapteeni erottui\nvähitellen kokonaan siitä alemmasta kansanluokasta, jossa hänen olisi\npitänyt myöskin vallankumousta valmistaa. Se työ oli epätoivoisin\nkaikesta, sillä sielläkin kaikki ajattelivat joko niinkuin äiti, Frans\nja Kerttu: täytyy olla rikkaita, että köyhät saisi työtä, taikka\nniinkuin Hinkki, että täytyy olla rikkaita, sillä ketä muuten\npettäis! -- Kerran jylisee! ajatteli tosin kapteeni. Mutta hän ajatteli\nsitäkin yhä harvemmin.\n\nNiinpä juuri eilispäivänä hän oli tavallisuuden mukaan istunut\nkirjotuspöytänsä ääressä katselemassa ikkunasta katuelämää. Niinkuin\ntavallista, tuntui huoneessa hienon hieno hajahdus siitä väkevästä\ntupakista, jota äiti yhä käsillänsä hierteli ja kaupitteli, ja joka\nkaikista trossilattioista ja korkkimatoista huolimatta hermostuttavasti\ntunkeutui yläkertaan. Niinkuin tavallista kuuli hänen korvansa myöskin\ntyhjien pullojen kolinaa, kun kuski kantoi niitä laatikossa äidin\npuodista rattaillensa. Tämä vanha ristiriita, että hän, jonka olisi\npitänyt herättää ihmisiä tuntemaan suunnatonta nöyryytystänsä eläessään\nrikkaiden komentamalla työllä, itse eli suureksi osaksi äitinsä\nvaroilla, joka kaupitsi tupakkia ja möi viiniä ties kelle, -- tämäkin\nkiljuva ristiriita oli vuosien vieriessä vähitellen muuttunut\njokapäiväiseksi tottumukseksi ja sentähden herennyt vaivaamastakin.\nTällä kertaa hän oli sentään juuri taas sanomaisillaan itsekseen:\nkerranhan jylisee! kun huomasi, että kadulla tapahtui jotain tavallista\nenemmän mieltäkiinnittävää. Suurella pauhulla ja melulla ja rähisevän\nkatupoikajoukon seuratessa kulettivat polisit humaltunutta ämmää, joka\nraivokkaana, purren ja potkien heitä, teki hurjaa vastarintaa. Polisit\nkoettivat saada sitä ajurinrattaille, mutta turhaan, sillä he eivät\ntahtoneet väkijoukon tähden siivottomasti nostaa. Kun kapteeni oli\ntaitava voimistelija ja vielä taitavampi painija, harmitti häntä polisin\ntaitamattomuus ja hänen teki kovin mieli näyttää heille kuinka mies\nkoreasti nostaa mokoman rimpuilijan minne vaan halutaan. Kun polisit\nuudestaan pilasivat asiansa, ei kapteeni enää malttanut jäädä\ntoimettomana katselemaan, vaan meni kadulle nostaakseen polisien opiksi\nämmän mitä siivoimmin rattaille. Silloin hän hämmästyksekseen rupesi\nnäkemään jotain tuttua sen kasvoissa, sydän kouristui, kauhu löi mielen\nlamauksiin: se oli -- tuo nainen oli joskus jossain hennoilla käsillä\nsilittänyt hänen kasvojansa, -- se oli Hinkin vanha morsian! -- Kapteeni\njätti asian polisien haltuun ja juoksi takasin sisälle. Sydän löi\nraivokkaasti. Niinkö pitkälle hän oli jo tullut! Magda, onneton Magda!\nKun sinä käsilläsi minua silitit, sanoit sinä: kerran tulet ottamaan\nminua, silloin on sinulla suuret viikset... Ja minulla on suuret viikset\nja minä tulin ottamaan sinut, mutta -- polisina! Tämä ajatus tärisytti\nkapteenin mielen syvimpiä pohjia myöten. Miksi et jo tule vallankumous!\nMiksi olet ikuisella viipymiselläsi paaduttanut minut ja yhä paadutat\ntätä suurta porttolaa, jota yhteiskunnaksi sanotaan. Tuletko sinä\nkoskaan vai oletko sinä niinkuin suuri petos: sinä vaan _lupaat_ tulla,\nettä me siihen hetkeen asti antaisimme kapakkain seista ja porttokin\nrehottaa, ja sinä sillävälin meidän vihamme lauhduttaisit ja meidän\nparhaat voimamme herpaisisit ja intomme lokaviemäreihin hukuttaisit,\nettei sitä hetkeä koskaan, ei koskaan tulisi! Kuka olet sinä pettäjä?\nSillä pettäjä sinä olet, paholainen, piru sinä olet mustassa\npetosmielessäsi! Saatana itse sinä olet! Etkä enää saa minua pettää!\n_Nyt nyt, nyt_ tulkoon vallankumous, nyt paikalla, aseita minulle! nyt\nlakasen tämän porttolan puhtaaksi... Kerttu tapasi kapteenin sellaisessa\nraivontilassa, että pahanpäiväisesti hätääntyi, ja rupesi rauhottamaan.\n\"Elä nyt noin --! Tuleehan se vallankumous, tuleehan se, jahka herratkin\noikein ehtii ryssälle suuttua, ja entä ne -- mitkä ne on -- sosialistit?\nsanotaanhan niidenkin villitsevän kansaa, täytyy olla kärsivällinen,\nHannes kulta!\" -- Ja sai kuin saikin kapteenin tasapainoon, osaksi\näärettömällä sulollaan, mutta suureksi osaksi myös sillä, että nuo\nmainitsemansa seikat -- mistä ihmeestä se ne olikaan tähän tarpeeseen niin\npian keksinyt -- todella olivat sangen huomattavia ja noin esitettyinä\nmuodostivat ilahuttavan valopilkun muutoin niin toivottomalla taivaalla.\n\nNäitä Kertun valtiollisia, äkkiä ja odottamatta esiinpulpahtaneita\nnäkökohtia kapteeni mietiskeli nyt tänä aamuna Kaartin kallioilla\nistuessaan. Ja mitä enemmän mietti, sitä vähemmin huokaili. Jospa se\nesplanaadin jäykkäniskainen, himmeästi ja tylsästi katsahteleva\nvirkamies sittenkin sisältäisi jonkun mahdollisuuden! Kunpa se ryssä\nsitä nyt oikein ja oikein kolhisi! Kunpa se ei karkottaisi ainoastaan\nsukulaisten luo Ruotsiin ja Norjaan, vaan antaisi maistaa kostean\nvankeuskopin iloja ja tallustella Siperian aroja! Ehkä heräisi, ehkä\nheräisi hänessäkin vielä oikean vapaustaistelijan veri! Ehkä luopuisi\nhän toimettomasta perustuslaillisesta vastarinnastaan ja tuntisi\nyhteytensä ihmiskunnan vapausaatteen kanssa! -- Pahempi oli sen toisen\nasian laita, jonka Kerttu mainitsi, -- sosialismin? Sen mustatukan\nkapteeni kyllä tunsi, ja olihan se puheillansa herättänyt paljon kansaa\nsen omaa orjuutta tuntemaan. Mutta kun kapteeni oli häneltä kysynyt\nmillä voimalla, vallankumouksellako, hän ajatteli sen vapautumisen\nsuorittaa, oli mustatukka sanonut: äänestämisen voimalla. Silloin oli\nkapteeni kysynyt: käyneekö sellainen laatuun ilman aseellista kapinaa?\nMustatukka sanoi: se käy vakuuttamisen ja esimerkin voimalla ja\nsenvuoksi minä nyt perustankin sellaisen sointulan, josta ihmiset\nnäkevät, että sopusointu ja rakkaus heidän välillänsä on suorastaan\nheille aineellisestikin edullisempi kuin tämä kapitalistinen\nryöstökomento. Kapteeni aikoi sanoa, että valtaluokat pitävät aina\nitselleen edullisempana omistaa enemmän kuin muut ja siitä syystä\npalkkaavat itselleen sotavoimaa, jota vastaan pelkkä äänestäminen on\ntehoton; mutta mustatukka pysyi lujasti \"ei-saa-tappaa\" periaatteessa,\nja hukutti hehkuvan intonsa niin suunnattomaan sanatulvaan, että\nkapteenin oli lyhyesti mörähtelevällä puheellaan mahdoton enää esille\npäästä. Sittemmin, kun ryssä oli alkanut ahdistaa, olikin mustatukka\njättänyt kaikki asiat oppilaittensa käsiin ja ( -- toiset sanoivat näiden\nkyllästyneen häneen -- ) lähtenyt toiseen, vapaampaan maanosaan\nperustamaan sellaista kapitaalitonta siirtolaa, josta oli puhunut.\nSillä, -- oli hän silmät innosta palavina sanonut vielä ihan\nlähtiessään, -- ihmiset eivät tarvitse muuta kuin nähdä, eivät mitään\nmuuta kuin vaan _nähdä_! Hänen oppilaansa jatkoivat sitten täällä omin\npäin sanomalehden toimittamista, kirjasten myymistä ja kansanjuhlien\npitämistä samalla menestyksellä kuin mustatukkakin. Ja se ihmeellinen\nsointulaoppi levisi leviämistään: ei saa tappaa, voitto on äänestettävä!\nOlisiko kapteeni pitänyt tätä oppia vähemmin lapsellisena, ellei hän\nolisi linnotustiedettä koskaan lukenut, se on vaikea sanoa, mutta nyt\ntuntui hänestä pansaroitu merivallitus ja 12-tuumaisen tykin ammottava\nkita paljon enemmän puhuvalta kuin kuuluvinkaan huutoäänestys: jaa, jaa,\ntaikka: ei, ei. Shrapnelli panee vaan trah! ja siinä ovat sitten kaikki\njaat ja eit. Opin leviäminen saattoi olla mahdollinen ainoastaan\nviattomien, aatteellisten ihmisten keskuudessa, jotka olivat\nhistoriallisen maaperänsä kokonaan unohtaneet. Olivat vähitellen\nunohtaneet, että sotilaallinen asevoima tarkottaa valtaluokan\nrikkauksien turvaamista eikä sotaa tavallisesti olematonta\nulkovihollista vastaan. Jos tämä köykäinen kaupungin kansa ei olisi sitä\nunohtanut, eipä se olisi ikinä uskonut sointulaa luotavan\näänestämisellä. Vanha köyhälistö -- ajatteli kapteeni -- on tähän asti\nistunut nöyränä pimeässä puutteessaan ainoastaan senvuoksi, että\nvaltaluokat olivat vuosisatojen saarnoilla, Siperian ja vankilain uhalla\nvihdoin onnistuneet istuttaa siihen nöyryyden uskon: ei sinun pidä\ntappaman. Ainoastaan se pieni usko kansassa se ylläpitää ja turvaa koko\ntätä kapitalistista yhteiskuntaa. Kysytäänpä: miksi ei jo vaari ja hänen\naikalaisensa ole äänestäneet itsellensä sointulaa? Todellako sen\nmustatukka nyt vasta keksi? Ei. Vaan vaarin aikuiset vielä muistivat ja\nymmärsivät, että sotavoima painaa heitä. Mutta nämä eivät enää muista\neivätkä ymmärrä. Ovat kuin lapset turulla. Äänestetään! Aih, aih, se\nsaattaa raivoon! Se tekee hulluksi!\n\nKuka siis ottaa pois kansalta sen nöyryyden uskon, jonka vuosisadat ovat\nistuttaneet! Kuka valmistaa tämän kansan vallankumoukselliseen\nvapaustaisteluun, jonka pitäisi puhjeta jo tänään taikka huomenna!\n\nTaas raskaasti huokaillen kapteeni alkoi astua Kaartin kallioilta\ntakasin kotiinsa. Ja juuri kun hän tuli jälleen kivikadulle, siihen\nkohti, mihin kaupunki oli rakennuttanut viina-anniskelupuodin\nlaivaveistämön työmiehiä varten, ilmestyi Hinkki polisipuvussaan\npuodista, ja he joutuivat vastakkain niin, etteivät voineet mennä\ntoistensa ohi teeskennellen huomaamattomuutta. Kadulla ei ollut ketään.\nHe seisoivat kuin seisoivatkin vastakkain, kyynärän päässä toisistaan.\n\nOlihan kapteenilla ollut pieni tunto siitä, että Hinkin kohtaaminen\nsilmästä silmään olisi monesta syystä kenties vähän epämukavaa, mutta\nettä se olisi ollut näin sanomattoman, melkeinpä sietämättömän vaikeaa,\nsitä ei hän toki ollut osannut ajatella.\n\nPyyhkäisten nopealla liikkeellä suunsa kuivaksi ryypyn jäljiltä Hinkki\nteki tervehdykseksi kapteenille hunöörin, mikä vaan hullummin lisäsi\nheidän merkillisen epäsuhteensa hankaluutta.\n\nSilmiin katsahtamisesta ei voinut olla kysymystäkään.\n\nKapteeni myös tuli sanoneeksi päivää vähän niinkuin sotamiehelle eikä\nosannut siitä isällisestä äänilajista tulla. Hän hikoili sen äänilajin\nvuoksi ja sittenkin vaan pysyi siinä. Keskustelun aikana Hinkki nosti\nkaksi kertaa kätensä lakinlippaalle, niinkuin esimiehiä puhutellessa.\n\nKapteeni teki viimeisen ponnistuksen, lähestyi Hinkkiä tuttavallisemmin,\nja välttämättä enää sinuttelemista sanoi aivan hiljaisella äänellä:\n\n-- Kas kun rupesit polisiksi?!\n\nTällöin hän tuli aivan vahingossa katsahtaneeksi Hinkin silmiin ja\nHinkki hänen silmiinsä. Kapteeni hymähti nolosti ja hänen asemansa kävi\nvielä tuhat kertaa vaikeammaksi. Sillä siinä lyhyessä silmäyksessä\nyhtäkkiä osat vaihtuivat ja heidän suhteensa välähti esille semmoisena\nmiksi se oli jäänyt Hinkin merille lähtiessä. Eikä se paikka, jossa he\nnyt seisoivat, ollut kaukana siitä paikasta, jossa hän oli herrat\nporttolasta ajanut ja Hinkki hänet polisien kynsistä pelastanut. --\nNiinkuin Hinkki nytkin olisi sanonut: tunnustatko kuninkaaksi vai et?\nmuuta ei tässä kysytä! -- Niinkuin ei ainoakaan päivä olisi siitä saakka\nohi vierähtänyt! Hinkki seisoi hänen edessään käskijänä ja hän\ntottelijana. Hinkki oli kuningas, hän alamainen, ja aivan yhtä vaikea\nkuin silloin olisi ollut muuttaa tätä suhdetta, yhtä pääsemättömissä\ntunsi kapteeni nytkin olevansa. Hän sentähden, asettuen puoleksi Hinkin\nkannalle ja puoleksi pysyen sotaväenkapteenina kysyi kuiskaamalla:\n\n-- Maksaako ne hyviäkin rahoja?\n\nMutta sai Hinkin puolelta ainoastaan tylyn katsahduksen, joka ilmaisi,\nettä Hinkki piti heidän vanhat suhteensa ainiaaksi menneinä ja siis\nhylkäsi kapteenin tarjouksen laskeutua ainoastaan puoleksi entiselle\ntasalle.\n\nHinkki teki siis taas hunöörin ja sanoi:\n\n-- Herra kapteeni, meillä on kuukausipalkkaa --\n\n-- Ei, ei, ei, -- pysäytti kapteeni, ja jättäen sekä sinuttelemisen että\nteitittelemisen löysi keskitien sanomalla vaan nimeltä: -- Hinkin pitää\nymmärtää, minä vaan kysyn, eikö Hinkki olisi jotain parempaakin virkaa\nvoinut saada, eihän ne ryssät pyri muuta kuin Suomen rahojen kimppuun,\nsiksi ne herroja tieltään ajaa, ja mitä ihmiset sanovat, että ryssä\njakaa maita talonpojille, niin ei Hinkin pidä sellaista uskoa ja\ntoiseksi täällä Suomessa maat ovatkin talonpoikien hallussa.\n\n-- Älä sano, -- sinutteli nyt Hinkki murahtaen, -- kuulisit mitä vaarikin\nkertoo...\n\nMikä kauhea sekasotku koko maailmassa! Kerttu, vaari, perustuslailliset,\nmustatukka, Natalia Feodorovna vallankumouksineen, ja tuossa Hinkki\nvenäläisenä polisina kansalle maita jakamassa! Voimakas rakkaudenlaine\ntulvahti kapteenin sydämmestä Hinkkiä kohtaan. Hän aikoi jo lähestyä\nHinkkiä kuiskatakseen hänen korvaansa sanan, joka varmaan heti olisi\nnostanut Hinkin mielen tahmeasta humalasta, pannut hänessä joka jänteen\nvireille ja luonut heidän välillensä ystävyyden, tuhat kertaa puhtaamman\nja rehellisemmän kuin milloinkaan oli heidän välillänsä ollut. Hän aikoi\nkuiskaten sähähtää Hinkille: Hinkki, jätä tuo, kohta tulee promut!\n(Promut merkitsi heidän vanhalla koulukielellänsä julkista kapinaa\nopettajistoa vastaan esimerkiksi tuolien ulosviskelemisellä, ikkunain\nsärkemisellä y.m.s.). Hän jo sitä varten katsahti ympärilleen, ettei\nkukaan kuulisi. Mutta silloin juuri...\n\nMuuan suunniltaan joutunut akka juoksi heidän eteensä ja rupesi\nhengästyneenä sekasesti selittämään jotain kauheata tapahtuneen\nkaupungilla -- senaatissa -- sisällä rappusilla -- oli tullut -- oli\nseisonut -- oli tervehtinyt -- oli ampunut -- herrat itse ampuivat --\n\n-- Ketä? -- sanoi kapteeni mitä ankarimmin rypistäen silmäkulmiansa.\n\n-- Sitä itseä! Näin omin silmin kun kantoivat kirurkiin -- olin juuri\ntulemassa makasiinikatua kauppatorilta ja senverran että -- no että juuri\nehdin nousta kasarmintorille -- näen, kantavat paareilla valkosen lakanan\nalla -- ja rouva itse käy vieressä ja parasollilla varjostaa, ettei\npäivänen näette -- jo minä kohta sanoin, siunaa ja varjele mitä aikoja\ntästä nyt tulee!\n\n-- Katos perhanoita! -- sanoi Hinkki, teki kohta päätöksensä ja rupesi\nsuurta sapeliansa kannattaen yhä lisääntyvällä vauhdilla juoksemaan\nkaupungille päin, aivankuin olisi ennenmuinoin koulupihalla juossut, jos\nolisi saanut kuulla pihan toisessa päässä sysätyn kumoon hänen\npystyttämänsä lumiukko.\n\nAkka riensi toiselle puolen katua kertomaan nousustaan kasarmintorille.\n\nKapteenin ensimäinen tunne oli vaan pelkkä ruumiillinen: niinkuin\nsuunaton muurahaisparvi olisi lähtenyt juoksuun pitkin hänen\nselkäänsä, noussut niskaan ja siitä muuttunut hänen oman tukkansa\npystyyn-kohoamiseksi. Silmäterät mustuivat ja kasvot kalpenivat. Sitten\nsama tunne muuttui ajatuskuvaksi: niinkuin kauan jonakin matalana\nlätäkkönä seisonut aika olisi elävänä voimana koonnut siipensä ja\nlähtenyt liikkeelle. Tulevaisuuden kaukaiset sadut muuttuivat\nnykyisyyden leimuaviksi liekeiksi. Nyt, nyt se tuli! ajatteli kapteeni\ntietämättä itsekään vielä mikä se tuli. Hän vaan tiesi, että tullut oli\nse, mikä teki haaveesta toden ja oli ikuisiksi lähtemätöntä niinkuin\nkirveenisku kaadettavan puun juureen.\n\nVasta pitkän ajan kuluttua puhkesi ajatuskuva elävään sanamuotoon:\n\n\"Kuka ottaa kansalta sen nöyryydenuskon?\" huusin minä äsken voimatonna\nitselleni, ja olisinko aavistanut, että he sen itse minun puolestani\ntekevät!\n\nMutta kun kapteeni heräsi ajatuksistansa juoksi kansaa jo kaikilta\nkadunkulmilta keskikaupungille päin.\n\n\n\n\n4.\n\n\nNiinkuin kapteeni oli saattanut hyvin arvata Kerttu suuresti kauhistui\ntätä tapausta ja sanoi tekoa jumalattomaksi.\n\nAsettui kohta sille kannalle kuin olisi kapteeni sen kertomisella\ntahtonut tuoda ja luullut tuoneensa esiin ehdottomasti sitovan\ntodistuskappaleen hänen jumalisuuttansa vastaan. Ja alkoi sentähden\nkiivaasti väittää kapteenia kumoon, ennenkuin tämä oli vielä mitään\nmuuta ehtinyt sanoakaan kuin vasta kertoa tapauksen pääpiirteet.\n\nVaikkei kapteeni vielä sittenkään mitään sinnepäin sanonut, tulistui\nKerttu uudelleen aivan itsestään, ja rupesi vielä kiivaammin\ntodistamaan, että teon oli tehnyt se yksi omin päin, ikäänkuin toinen\nolisi istunut ja lakkaamatta väittänyt kaikkien herrain muka yksissä\nneuvoin seisoneen rappusilla ja ampuneen...\n\nKapteeni ei todellakaan puhunut halkaistuakaan sanaa mistään\nsemmoisesta.\n\nVähän aikaa kiihkoiltuansa Kerttu teki päätöksensä ja vaikeni. Jotakin\nmykästi väittääkseen, niinkuin kapteeni, hän heti seuraavana pyhänä\nsanaakaan sanomatta pukeutui mustiinsa ja hyvin asiallisena ja totisena\nläksi Allianssitaloon, joka oli hänen kirkkonsa ja hartaushuoneensa.\nSiellä oli hän kuuleva jylisevän tuomion ja kaikki ne todistukset\nkapteenin kantaa vastaan, joita hän olisi niin tarvinnut, mutta ei itse\nosannut löytää. Sillä jos murhasta odotettiin jotain hyötyä -- kuten\nkapteeni ilmeisesti odotti -- niin kuinka silloin voi olla jumala,\nainakaan se jumala, josta Allianssitalolla saarnattiin! Kerttu siis\nkokosi lapsensa, puki nekin pyhävaatteisiin, hajotti tyttöjen tukat,\nvarusti tummilla ruseteilla ja läksi.\n\nHänen kirkkokuntaansa kuului paljon pääkaupungin ylimystöä, joka siellä\nvietti hartaushetkiänsä ihmeellisessä läheisyydessä, milteipä\nyhdenvertaisuudessa ei ainoastaan puotipalvelijain, ompelijain ynnä\nmuiden sellaisten keskisäätyläisten, vaan nikkarien, räätälien, jopa\nvieläkin alempien kanssa, jotka vaan edes johonkin määrin siistissä\nvaatteissa pystyivät esiintymään, ja tukkaansa silittää osasivat. Tästä\nkiitollisina nämä istuivat takapenkeillänsä hiljaisina ja juhlallisina\nkatuen viikon syntejään ja samalla vaarinottaen ja pannen muistiin\nylhäisten tapoja, seuratakseen sitten niitä sekä kotona että ulkona.\n\nSen jälkeen kuin kapteeni oli ehdottomasti kieltänyt Kertun palvelemasta\npiikana sivistyneiden luona, ei ollut Kertullakaan ollut mitään muuta\nniin sopivaa paikkaa, missä olisi saanut olla sivistyneiden välittömässä\nläheisyydessä, kuin tämä Allianssikirkko. Hänen tavallinen paikkansa\nsiellä oli melkein ensimäisillä penkeillä, missä hän useimmiten istui\nerään hienon vapaaherrattaren vieressä, ja oli heillä tämän kanssa\nmuodostunut aluksi vaan ihmeellinen kirkkotuttavuus: vapaaherrattarella\nei tavallisesti ollut mukanaan mitään virsikirjaa ja Kerttu senvuoksi\ntarjoutui aina pitämään omaansa myöskin hänen edessään. Kerttu ihaili\nrajattomasti vapaaherrattaren hienoa olentoa ja koetti sentähden itse\npuolestaankin olla tälle niinpaljon kuin mahdollista mieliksi\nkäytöksensä hienoudessa ja arvokkuudessa. Hänessä oli jokainen hermo\njännityksissä, kun hän virsikirjaa piteli. Vapaaherratar ihastuikin\nKerttuun ja vihdoin meni tuttavuus niin pitkälle, että se kutsui Kertun\nluoksensa yksityisille hartaushetkille. Siellä Kerttu käskettiin muiden\nvieraiden mukana yhteisen teepöydän ääreen, ja paroni ja aatelisnaiset\npuhuivat hänen kanssaan aivankuin vertaiselleen. Nämä olivat olleet\nKertun elämän juhlahetkiä. Sillä hän ihaili hienoa väkeä eikä tainnut\nsille mitään. Vieläpä ihaili heitä Hanneksen itsensä tähden, sillä\nkaikista Hanneksen puheista, kauluksettomuuteen taipumuksista ja\nvallankumouksista huolimatta Kerttu vainusi selvästi, että hänen\nihanteenansa eli salaisena \"mallina\" olivat nytkin jotkin Kertulle\nnäkymättömät, hienon hienot ylimyshenkilöt jossain kaukana,\ntuntemattomassa maailmassa. Ja vaikka siis Hannes puhui aina\nköyhälistöstä ja ankarilla sanoilla tuomitsi säätyhenkilöitä, huomasi\nKerttu selvään, että mitä hienommaksi Kerttu oppi sekä puheiltaan että\nmuulta käytökseltään, sitä tyytyväisempi oli Hannes. Nämä huomiot\nkumosivat Kertun silmissä kaikki Hanneksen puheet ja toimet, ja Kerttu\noli perin juurin vakuutettu siitä, että kapteeni kulkee\nvallankumouksellisissa harrastuksissaan tietämättänsä vasten omaa\nonneaan ja sisällisiä taipumuksiaan.\n\nMennessään Allianssitalolle Kerttu näki kuinka tämän hämmästyttävän\ntapauksen johdosta kaikkiin muihinkin kirkkoihin kulki joka suunnalta\nihan tulvaamalla väkeä. Ja ymmärtäen syyn tähän tulvaan ja tuntien\ninnostavaa, asiallista yhteyttä semmoisen ihmisjoukon kanssa hän\najatteli ylpeydellä omaa kirkkoansa, jossa he viime vuosina niin monasti\nolivat rukoilleet Suomenkin puolesta ja tunteneet kaikesta\nulkopuolisesta rähinästä huolimatta rukouksiensa voimalla ikäänkuin\npitävänsä maan kohtaloa käsissään.\n\nKertun tullessa perille oli Allianssillakin sellainen väentungos, että\nensin näytti melkein mahdottomalta päästä etupenkeille. Mutta nyt jos\nkoskaan piti Kertun juuri sinne päästä, sillä vaikka kaikki muu väki\nolikin utelias kuulemaan mitä pappi on tapauksesta sanova, kohdistui\nKertun uteliaisuus ainakin yhtäpaljon siihen, miten vapaaherratar oli\nhäneen sen johdosta katsahtava ja mitä ehkä sanovakin.\n\nKerttu alkoi sentähden lastensa kanssa tunkeutua askel askeleelta\neteenpäin, ja ainoastaan hänen ulkonainen kauneutensa ja ne eri\näänenpainoilla lausutut kohteliaisuudet ja pyynnöt, joita hän niin\nviehättävästi osasi jaella kaikille syrjäytettäville, estivät hänen\ntukehtumasta ja auttoivat vihdoin pääsemään toivotuille perille.\n\nEnsimäisillä penkeillä olikin tilaa väljältä.\n\nTehtyään lastensa kanssa hartauskumarruksen Kerttu senvuoksi katsahti\nkohta ihmetellen ympärillensä.\n\nVapaaherratarta ja koko sitä muuta seuruetta ei näkynyt missään, ei ensi\npenkeillä, ei oikealla eikä vasemmalla lehterillä, ei takalehterillä\neikä keskellä. Pappi oli kuitenkin jo esillä ja virttä veisattiin, jopa\noltiin päästy sen loppupuolelle. Ylimysten paikoilla istui joitakin\nnuhkatakkisia, kaljupäisiä, punanaamaisia, rokonarpisia... ja muutamia\nvanhoja vaimoja, liinat kuumuuden tähden päälaelta niskaan sysättyinä.\n\nHattupäisten ja hienommasti puettujen joukossa -- Kerttu tunsi\nallianssi-yleisönsä hyvin -- ei ollut ainoatakaan, joka olisi ollut\narvossa Kerttua ylempi tai edes tasalla. Mutta ilmeisesti kaikki nämäkin\nkaipasivat niitä ylhäisiä, niinkuin Kerttu. Ja monet tuntuivat osottavan\nKerttuun ja tiedustavan naapureiltaan kuka hän oli, mutta naapurit\nnäyttivät sanovan: ei, se on vaan kapteenska se ja se.\n\nPappi jo saarnasi. Janoovina tuijottivat ihmiset häneen, odottaen\nmilloin hän ottaa puheeksi sen tapauksen, joka vuorena seisoi kaikkien\nmielessä. Mutta pappi saarnasi vanhaa vaalisaarnaansa sielujen\nlunastuksesta eikä ottanut sitä puheeksi. Ja niin alkoi jännitys\nlauhtumistaan lauhtua, kuuma vaihtoi sen väsymykseksi ja joku jo\ntorkahtelikin.\n\nViimeisiin asti Kerttu toivoi, että ne sieltä tulevat. Yhtämittaa hän\nkäänteli päätänsä salin perälle nähdäkseen olisivatko ehkä myöhästyneet\nja senvuoksi jääneet muiden taakse. Mutta ei vaan ketään näkynyt.\nKerttua jostain syystä niin sanomattomasti hävetti edustaa tässä noiden\nhattupäisten kanssa parempia ihmisiä, että hän olisi mieluummin vaikka\nmaan alle vajonnut kuin siinä kauemmin istunut. Ja papin asiattomat\npuheet häntä tällä kertaa suorastaan kyllästyttivät. Ottamatta osaa\nloppuvirteen hän sentähden nousi kesken kaikkea ja alkoi tunkeutua pois,\njolloin hyvä toinen puoli seurakunnasta myöskin nousi ja alkoi lähteä.\n\nKerttu ei osannut ihmeekseenkään selittää tätä asiaa. Seuraavina pyhinä\nhän koetti käydä muissa kirkoissa, mutta kerta kerralta sai vaan yhä\nvarmemmin todistaa, ettei papit puhuneet mitään tästä asiasta ja että\nväki viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta kirkoista vähenemistään\nväheni. Ei mennyt vuottakaan, kun tapahtui jo niinkin, että hänen\ntullessaan Allianssitaloon pappi seisoi hajamielisenä lavalla\nneuvottelemassa lukkarien kanssa pidettäisiinkö väen vähyyden tähden\nollenkaan jumalanpalvelusta. Vapaaherratarta ei näkynyt missään, ei\nkirkoissa eikä kaduilla; kerran vaan lensi vaunuissa Kertun ohitse,\nsilloinkin käänsi päänsä muuanne, koska varmaan ei huomannut. (?)\n\nSyksyllä, jotenkin vuoden kuluttua siitä ensimäisestä kirkossakäynnistä,\ntapahtui, että Kertun lapset, jotka kävivät samassa koulussa kuin\nvapaaherrattaren lapset, tulivat pyytämään äidiltä rahaa heidän keskensä\ntoimeenpantua keräystä varten. Mutta kapteeni seisoi ikkunan luona\nsanomalehteä lukemassa.\n\nKerttu sanoi:\n\n-- Mihin te rahaa keräätte?\n\nLapset vastasivat:\n\n-- Me ostamme hautaseppeleen.\n\nKerttu kysyi:\n\n-- Kenen haudalle?\n\nLapset sanoivat:\n\n-- Sen, joka on Suomen pelastanut.\n\nKerttu antoi heille pian rahaa ja työnsi menemään. Mutta kapteenin\nedessä hän punastui niin, ettei eläessään ollut vielä niin korvia ja\nkaikkia hiuskarvoja myöten punastunut.\n\nKapteeni ei puhunut mitään. Korkeintaan vaan aivan sanattomasti myhähti,\nja ehkä myös pari kertaa iski kulmainsa alta silmää. Mutta kas juuri\nsitäpä hänen ei olisikaan pitänyt tehdä, sillä Kerttu käsitti asian niin\nkuin kapteeni olisi väittänyt, että koko hänen jumalisuutensa ei ollut\nmuka mitään muuta kuin vaan sivistyneen säädyn jumaloimista.\n\nSemmoista väitettä vastaan Kerttu ei voinut panna kyllin ankaraa\nvastalausetta. Turhaan sanoja haettuansa hän sanoi vaan:\n\n-- Mitä minä vapaaherrattaresta!... On niitä toisia ja yhtä hienoja,\njotka sanovat, ettei saa ollenkaan tappaa, eikä edes saa olla\nsotamiehenä... jaapas!\n\nKapteeni tiesi keitä Kerttu tarkoitti, ja sanoi sentähden hyvin\nmerkitsevästi silmillänsä mulkoillen:\n\n-- Kerttu on oikeassa, on niitä semmoisia, ja tietääkös Kerttu, Venäjällä\non eräs kreivi, ajattelepas Kerttu: (kapteeni huusi kovalla äänellä)\neräs _kreivi_! -- joka sanoo juuri sitä samaa. Mutta -- (ja kapteeni muutti\näänensä yhtäkkiä ihan hiljaiseksi) -- se kreivi käy työmiehen puserossa ja\npitkävartisissa, ajatteles: pitkävartisissa!\n\n-- Tolstoi, kyllä minä tiedän, -- sanoi Kerttu lyhyesti, sillä hän tiesi,\nettä kapteeni tälläkin vaan väittää hänen jumaloivan hienostipuettuja.\n\nSittenkuin Kertulta näin oli katkennut tämä hänen jumalisuudestaan\njohtuva yhteys hienostuneen maailman kanssa, ei hänellä ollut enää\nmitään tilaisuutta semmoisen yhteyden hakemiseen. Kaikki alkoi Kertun\nkäsityksissä mennä sekaisin, eikä ainoastaan käsityksissä, vaan itse\nsiinä todellisessa maailmassa, joka oli jokapäivä hänen silmiensä\nedessä. Kaikki, kaikki alkoi mennä sekasin, ja hän uskoi hyvin vanhan\nKustaavan hiljaa lausuman arvelun, että kaikki tuo uusi, mikä nyt niin\näkkiä oli täyttänyt ihmisten ajatukset, ei ollut muuta kuin lähestyvän\nmaailmanlopun enteitä.\n\nSenmukaan kuin kirkot tyhjenivät ja papit vihdoin jäivät neuvottomina\nyksin seisomaan alttareille ja saarnalavoille, senmukaan täyttyivät\nkaikki maalliset kokoushuoneet. Kerttu koetti kyllä kerran tunkeutua\nsellaiseenkin kokoukseen, mutta jo aivan ovella oli vastassa niin sankka\nmuuri miesten selkiä, ettei ollut ajattelemistakaan naisihmisen päästä\nlävitse. Sitäpaitsi sanoi hänelle joku ovensuussa, ettei täällä\nherrasväkeä kaivattu. Ja Kerttu sai palata pois.\n\nIhmeellisintä kaikesta oli Kertun mielestä se, että kapteenia eivät nämä\naikojen mullistukset näyttäneet lainkaan sekottavan, vaan päinvastoin\nmitä ikinä tapahtuikin, se näytti tapahtuvan ikäänkuin juuri hänen\nmääräystensä mukaan. Aivankuin juuri hän olisi määrännyt kirkot\ntyhjenemään. Aivankuin juuri hän olisi määrännyt nuo kaikki maalliset\nkokoushuoneet täyttymään ja ihmiset villinä juoksemaan uusia oppeja\nkuulemassa. Ja kuitenkin tiesi Kerttu, ettei kapteeni missään\nkokouksissa kulkenut eikä mihinkään puuhaan osaa ottanut, vaan istui\nenimmäkseen hiljaa paperiensa ääressä ja jotain piirteli.\n\nMitä pitemmälle aika joutui, sitä hullummiksi rupesivat asiat Kertun\nmielestä ulkona maailmassa käymään. Toinen murha, kolmas murha, neljäs\nmurha...\n\nVihdoin Kerttu nöyrtyi ja erään kerran kun kapteeni istui pöytänsä\nääressä ja vihreäkupuinen lamppu kodikkaasti valaisi kapteenin alaleukaa\noikealla keltasella valolla, mutta poskia ja otsaa piti viheriässä\npimennossa, Kerttu istahti tuolille kirjotuspöydän toiseen päähän ja\nkysyi mitä niissä kokouksissa oikein puhuttiin ja hommattiin.\n\nKapteeni kääntyi ystävällisesti päin Kerttua, sillä hänkin päätti, että\nnyt kerrankin ollaan kiivastumatta, ja sanoi:\n\n-- Niitä on kahta lajia kokouksia, herrain kokouksia ja työmiesten\nkokouksia, kumpiakos Kerttu tarkottaa?\n\nKerttu oli tahtonut tietää työmiesten kokouksista, mutta koska hän nyt\nsai kuulla olevan myöskin herrain kokouksia, oli hän niistä tietämään\nvieläkin uteliaampi. Jonka vuoksi kapteeni otti esitelmänpitäjän\nasennon, niinkuin ennen muinoin Kerttua opettaessaan, ja rupesi\nselittämään.\n\n-- Toiset tahtovat antaa ryssälle perään, toiset tahtoisivat panna\nvastaan, vaikkei sentään asevoimalla, mutta on vielä semmoisia, jotka --\n\n-- Jotka mitä? sanoi Kerttu.\n\nKapteeni alensi äänensä kuiskaukseksi ja sanoi:\n\n-- On tapahtunut ihme, Kerttu, erämaasta on yhdessä vuodessa syntynyt\nkukkiva kaupunki! Yhdessä vuodessa, Kerttu!\n\n-- Mitä, mitä? sanoi Kerttu.\n\n-- On niitä, jotka tahtoisivat yhtyä Venäjän vallankumouksellisiin!\n\nNyt ei tullut selityksistä enää mitään. Kapteeni unohti aikoneensa puhua\nkuiskaavalla äänellä, kun hän tähän nuottiin pääsi.\n\n-- Kuulitko sinä Kerttu? Kerttu! Vallankumouksellisiin!\nVallankumouksellisiin!!\n\nHän nousi ylös ja alkoi haltioituneessa raivoinnossa liikkua huoneessa.\n\n-- Yhdessä vuodessa, Kerttu! Kukkiva kaupunki yhdessä ainoassa vuodessa!\n\nMeni pitkä aika ennenkuin Kerttu sai kapteenilta sananvuoron kysyäkseen\nmitä siis työmiehet puolestaan kokouksissaan keskustelivat.\n\nKapteeni sanoi silloin, istahtaen jälleen tuolille:\n\n-- Onko Kerttu mustatukasta mitään kuullut?\n\nKuinka Kerttu ei olisi mustatukasta tiennyt! Tiesipä vielä\nSointulastakin, jonka mustatukka oli toiseen maanosaan perustanut, ja\ntiesi, että koko se Sointula oli epäonnistunut ja hajonnut, kuten\nkapteenille olisi jokaikinen Allianssitalolla kävijä voinut edeltäpäin\nennustaa.\n\nKapteeni sanoi:\n\n-- Kerttu on oikeassa. Se oppi oli lapsekasta. Mutta ainoastaan kesäkuun\n16 päivään asti vuonna 1904, sillä siitä asti on tämäkin asia muuttunut.\n\nKerttu ei voinut tämmöisiä ongelmoita ymmärtää, ja rupesi sentähden jo\nlähtemään omalle puolelleen. Mutta kapteeni sai hänet kiinni helmasta:\n\n-- Kuule, kuule, kuule, istu, istu, istu!\n\nJa asetti Kertun istumaan jälleen entiselle paikalle.\n\n-- Tämä on hirmuisen tärkeä asia, -- sanoi hän sormeansa Kertulle\nheristäen. -- Kuules nyt: ainoastaan kesäkuun 16 päivään, sillä sen\njälkeen ovat melkein kaikki ruvenneet siihen oppiin uskomaan.\n\n-- No mitä se päivä siihen kuuluu, äsh!\n\n-- Sitä vaan, että jos saa tappaa, niin kuka käskee orjuudessa istumaan!\nVoihan silloin äänestää vaikka Sointulankin!\n\n-- Eikä saa tappaa! -- sanoi Kerttu pontevasti.\n\n-- Kirkoissa saarnattiin, että ei saa tappaa, mutta kuka sitä nyt enää\nuskoo? Teot opettavat, eivät sanat mitään voi. Katsos, siksi ovat kirkot\ntyhjentyneet. Nyt he uskovat kaikki vaan sitä toista asiaa, joka ei ole\ntuolla puolella hautaa, vaan täällä, täällä, Kerttu, täällä! Suuri mahti\non siitä kasvanut, ja yhdessä ainoassa vuodessa sekin! Ja kuka tietää\nmitä siitä on vielä tuleva!\n\nKapteeni löi häneen äkkiä tulleessa innossa kätensä yhteen, osottaakseen\nääretöntä paukahdusta, mikä siitä oli tuleva.\n\n-- Kerran jylisee, Kerttu, kerran jylisee nämä kentät!\n\n-- Minä en usko sinua tuon vertaa! sanoi Kerttu näyttäen kapteenille\naivan pientä osaa etusormestansa, ja meni niine hyvineen.\n\nMutta oikeastaan kyllä itsekin jo alkoi aavistaa, että jotakin\nihmeellistä oli tulossa. Erittäin sai Kertun siihen uskoon taipumaan\nseuraava seikka.\n\nKapteenin luo tuli eräänä päivänä hienon hieno venäläinen herra\nmajavannahkaisessa turkissa (vaikka ei ollut vielä talvi). Kerttu sattui\nitse olemaan eteisessä ja avasi hänelle oven. Niin hienoa ja niin\nkasvoiltaan kaunista herraa Kerttu ei ollut vielä eläissään nähnyt. Ei\nmyös niin viehättävän sydämmellistä hymyilyä, joka näkyi sen kasvoilla,\nkun he kielen vuoksi eivät mitään toistensa puheesta ymmärtäneet.\nSuuret, suuret silmät, puoleksi luomien peittäminä, ja niin pitkät\nsilmäripset, ja iho vielä hienompi kuin vapaaherrattarella...\n\n-- Ivan Ivanovitsh, tut? -- sanoi vieras osottaen sormellaan maahan.\n\nKerttu pudisti päätä ja rupesi nauramaan.\n\nMutta nyt oli Kerttu myös kauniimmillaan juuri silloinkuin hän noin\nraikkaasti nauroi.\n\nJoten he jäivät suorastaan katselemaan toisiansa.\n\nKerttu huusi kapteenia. Ja ajatella hänen hämmästystään, kun kapteeni\nlentää suoraa päätä sen syliin ja he suutelevat toisiansa ja lyövät\ntoisiansa selkään!\n\nHe rupesivat kohta nopeasti ja äänekkäästi keskenänsä puhumaan, ja\nmenivät saliin ja siitä työhuoneeseen. Senverran että kapteeni ehti\nohimennen lykkäillä Kerttua kyökkiin päin sanoen: mamma, mamma, laita\nkahvit meille, so, so, mamma, pian, pian, pian... Ja menivät.\n\nSe suukopu ja porina oli sitten kaiken päivää niin lakkaamaton, etteivät\nedes päivällisissä päässeet irti, eivät mitään Kertun erikoisruokalajeja\nhuomanneet, eivät serviettien asetusta, eivät voin rakennetta, eivät\nkukkakimppua pöydällä (vaikka oli melkein talvi), -- ja syötyä eivät\nnousseet, vaan jäivät puoleksitoista tunniksi siihen ruokien keskelle\npuhumaan, jona aikana se vieras kierteli ainakin kahdeksan pientä kuulaa\nKertun pehmeästä hapanleivästä, ja jätti pöytäliinalle.\n\nVasta illempana, kun kapteeni jätti vieraansa hetkeksi yksikseen, tuli\ntämä ulos työkamarista salihuoneeseen jalottelemaan. Kerttu meni nyt\ntarjoomaan sille toista valokuva-albumia sen albumin asemasta, jonka se\noli jo käsiinsä ottanut. Sillä siinä oli ainoastaan lähimpien\nsukulaisten valokuvia, mutta toisessa sitävastoin mitä kauniimpia,\nsuurkokoisia valokuvia Hanneksen entisistä upseeritovereista ja lisäksi\nLoviisan hankkimia valokuvia kaartin hienoimmista upseereista.\n\nAvattuaan tämän toisen albumin vieras katseli ensin vähän aikaa\nupseereja, ja rupesi sitten -- koska ei muuten voinut vaikutelmiaan\nilmaista -- kasvojen elkeillä matkimaan mitä muka kukin noista\nkaartinupseereista näytti itsestään ajattelevan, laittaen kasvonsa\nmilloin huolestuneen totisiksi, milloin ylpeydestä sameasilmäisiksi,\nmilloin paisuvan mahtaviksi. Ja tämän kaiken hän teki niin näköisesti,\nniin hyväntahtoisesti ja samalla kuitenkin niin hullunkurisesti, että\nKertun täytyi päätänsä taakseen kallistaen yhtämittaa räjähtää\nnauramaan: ne olivat juuri, juuri semmoisia kuin hän näytti, ja\nikäänkuin vielä enemmän semmoisia!\n\nMutta -- voi kauhistusta, -- kun kaikki oli siinä albumissa katsottu, hän\nottikin uudestaan esille sen toisen albumin! Jossa ei ollut muuta kuin\nsukulaisia! Jos se noin ankarasti arvosteli paraatipuvussa olevia\nkaartinupseereja, niin mitä se olikaan sanova siitä, mikä oli nyt\ntuleva!\n\nKohta ensimäisellä sivulla istui Frans kaikessa lihavuudessaan. Onneksi\nei sen kasvojen punaisuus eli oikeastaan sinipunaisuus, ainakin mitä\nsuureen nenään tulee, voinut valokuvassa näkyä.\n\nEipä naurakaan. Päinvastoin meni ajatuksiinsa ja hyvin totisena kauan\naikaa katseli, sitten rypisti silmäkulmansa, pani silmät kiinni ja\npainoi kolmella sormella nenänjuurta aivankuin olisi tahtonut muistaa\nmissä ihmeessä hän oli ennen nähnyt samallaisen ihmisen. Sitten taas\nkatsoi kauan aikaa Franssia, ja aina vaan yhtä kiinteästi. Vasta lopulla\ntuli pieni hymy toiseen suupieleen.\n\nFranssin jälkeen seurasivat Franssin poikapuolet ja omat pojat, Haagert\nnuoremman aliupseerin ja Vilhelm vanhemman aliupseerin puvussa, ja\nviimeiksi Hinkki, josta oli valokuva ainoastaan poikavuosilta,\nraitaisessa paidassa, tukka ikäänkuin väkisin kammattuna, tupsuisena.\nIhmeellistä! juuri sitä Hinkkiä vaan pysähtyikin katsomaan. Katseli\nkauan. Nosti silmänsä Kerttuun ikäänkuin kysyäkseen oliko sukua,\nnaurahti ja sanoi:\n\n-- Niet?\n\nKerttu pudisti päätänsä ja vastasi:\n\n-- Niet.\n\nJonka jälkeen se taas rupesi Hinkkiä katselemaan ja sanoi lopuksi\npäätänsä ihastuksesta pudistaen:\n\n-- A harósh!\n\nEikä tahtonut malttaa luopua sitä katselemasta.\n\nSeurasi sitten Kustaavan kuva vanhanajan myssy päässä.\n\nSuurella kunnioituksella ja tarkkaavasti katseli sitäkin ja taas vaipui\nikäänkuin ajatuksiinsa. Näytti pitävän varmana, että se oli Kertun äiti,\nja kun varmuuden vuoksi kysyvästi katsahti Kertun silmiin, niin Kerttu\nnyykäytti hänelle myöntävästi päätänsä, sillä eihän Kertun tarvinnut\nymmärtää, että se juuri _sitä_ kysyi, vaan sehän saattoi kysyä, oliko\nKustaava Kertun sukulaisia.\n\nTämän teki Kerttu senvuoksi, että Kustaavan perästä seurasi hänen oma\näitinsä Loviisa, josta Kerttu kaikkein enin pelkäsi mitä se sanoo. Sillä\nLoviisa oli siinä kuvassa tosin parhaissa vaatteissaan, mutta juuri\nsenvuoksi ehkä naurattaisikin tätä herraa. Oikein rupesi sydän\npampattamaan.\n\nKerttu koetti ottaa häneltä albumin ennenkuin Loviisan sivu oli avattu,\nmutta juuri silloin se sen avasikin.\n\n-- Aa! -- sanoi hän ja silmät suurina tuijotti kuvaan, että Kerttua rupesi\noikein kaduttamaan, kun oli antanut luulla Kustaavaa hänen äidikseen.\nVieras katsomistaan katsoi, ja rupesi ajatuksissaan päätänsä\nnyykyttämään ikäänkuin olisi itsekseen hokenut: Mikä olisikaan sinusta\nvoinut tulla! Mikä olisikaan voinut tulla! -- Ja lopulta vettyi hänen\nsilmänsä ja oikein osottaakseen Kertulle ihastustaan hän painoi albumin\nposkeansa vasten ikäänkuin olisi hellästi-hellästi tahtonut puristautua\nLoviisaan, niin se häntä miellytti. Kerttu punastui liikutuksesta.\n\nSilloin juuri tuli kapteeni ja vei vieraan taas omalle puolelleen. Ja\npieni tapaus näytti olevan ohitse.\n\nMutta Kertulle se ei ollut mikään pieni tapaus, sillä se ei mennyt hänen\nohitsensa milloinkaan. Merkillistä, merkillistä, -- aivankuin äidin koko\nelämä olisi sillä hetkellä yhtenä ainoana kuvana kulkenut Kertun editse,\nse elämä, jota hän todellakaan ei koskaan ennen ollut eteensä yhteen\nkoonnut. Kulki ohitse ja näytti piirteensä Kertulle ihan uusina,\naivankuin Kerttukin olisi vieraan herran tavalla vasta ensi kerran\nsiihen katsahtanut, uusina ja niin ihastuttavina, että hänkin olisi\naivan samalla tavalla tahtonut kohta rajattomalla rakkaudella hellästi\nsyliinsä sulkea -- ei tosin sitä valokuvaa, vaan äidin itsensä, katuen ja\nitkien, että näin kauan oli ollut näkemättä äitiä tässä rakkaassa ja\ntodellisessa valossa. Miksi olikaan Kerttu tähän asti ikäänkuin\npeittänyt ja piilottanut ihmisiltä äitiään? Äiti oli koko ikänsä\npalvellut kyökkipiikana kaartin upseeriklubissa. Kerttu ei ollut hänen\nainoa lapsensa. Mutta äiti oli sanonut hänelle suoraan olleensa\nmenemättä naimisiin sen kanssa, jota rakasti, sen vuoksi, että siinä\ntapauksessa olisi menettänyt paikkansa eikä olisi voinutkaan lapsiansa\nelättää. Tästä syystä oli Kerttu tahtonut äitiä ihmisiltä piilottaa.\nMutta nyt, juuri tämä asia vyörytti yhtäkkiä äidin elämän syvänä,\näärettömänä, uhrautuvaisena Kertun eteen...\n\nJokseenkin tunnin kuluttua he tulivat kapteenin työhuoneesta. Vieraalla\noli silloin kädessään nahkapäällyksiin pantu paperikäärö, ja hän oli\nlähdössä takasin Venäjälle.\n\nKertun kysyvästi ihmettelevän katseen vieras heti ymmärsi, ja\nvastaukseksi vaan lempeästi hymähti ikäänkuin sanoakseen: minkä sille\nvoin, minun _täytyy_... ja suuteli hyvästiksi Kerttua kädelle. Jota\nKertulle ei ollut vielä ikinä ennen tapahtunut, ja jommoista hän oli\nyhden ainoan kerran nähnyt tehtävän, nimittäin kerran vapaaherrattaren\nluona.\n\nKun kapteeni palasi vierasta saattamasta. Kerttu kohta jo eteisessä\nkysyi kiihkeästi:\n\n-- Kuka se oli?\n\nJa nähtyään Kertun ihastuksesta punehtuneet kasvot kapteeni sanoi muka\nvälinpitämättömästi:\n\n-- Olipahan vaan tullut töitäni hakemaan. Näithän sillä paperipinkan, ne\noli minun papereitani.\n\nMutta kun hän huomasi, että Kerttu yhä uteliaampana vaan kysyy, sähähti\nhän voitokkaana Kertun korvaan:\n\n-- Vallankumouksellinen! Vallankumouksellinen!\n\nKerttu oli kaatua hämmästyksestä.\n\nKapteeni nautti sanomattomasti.\n\n-- Mutta kuka se sitten oli? -- kysyi Kerttu taas.\n\nKapteeni selitti salaperäisenä:\n\n-- Sano häntä aina vaan Vasiliksi. Mitään muuta nimeä elä ikinä kysy. Hän\nolisi voinut olla koko vallankumouksen johtaja, mutta osottautui liian\nhellämieliseksi.\n\n-- Onko sekin paha? -- kysyi Kerttu.\n\n-- On, sanoi kapteeni, -- sillä vallankumouksessa täytyy noin: (Kapteeni\noli äkkinäisellä liikkeellä murtavinaan jotakin kahtia, ja silmät\nhirmumieltä kuvaavina huusi) Trah!\n\nKerttu jäi hyvin miettiväiseksi. Sekin hieno herra siis! Merkitsisikö\nvallankumous todellakin sitä, että ei tulisi enää olemaan sellaista\nelämää ja oloja kuin missä hänen äitinsä oli elänyt?\n\nTämä ihmeellinen tapaus, että vieras ylimys oli hänen silmänsä avannut,\nse sai Kertunkin vihdoin taipumaan siihen uskoon, että jotakin\nihmeellistä todella oli tulossa, vaikka hän tähän asti olikin pannut\nkapteenin puheille niin pientä huomiota kuin kaikkein pienin kärki\netusormesta.\n\nEikä aivan kauan näiden päivien jälkeen Kerttu sai tälle alkavalle\nuskollensa perin odottamatonta lisätukea.\n\nHän meni eräänä maanantaina palvelustytön kanssa kauppatorille\ntavallisille talousostoksille, mutta perille tultuaan, vaikka olisi\npitänyt olla vielä paras toriaika, ihmeekseen huomasi, että melkein\nkaikki ruokavarat olivat jo myytynä ja useimmat myyjät kojuinensa\nhävinneet. Suunnaton ostajajoukko kulki edestakasin torilla ja\nruokahalleissa tyhjentäen kaikki paikat. Kerttu ei ensin saanut mitään\nselvää tämmöisen kummallisen ilmiön syistä, sillä ne, joilta hän kyseli\neivät tienneet eivätkä ehtineet sanoa hänelle muuta kuin että nyt täytyy\njokaisen ostaa, sillä kohta ei saa enää mistään. Kerttu ryntäsi\nostoksille yhtä epätietoisena kuin muutkin. Toiset nauroivat, toiset\nmelkein tappelivat. Kerttu oli naurajia: ikäänkuin ei puodista saisi,\njos torilta loppuisikin! Kerttu tiesi tutun lihakauppiaan, ja kun hän\nvaan tälle väen takaa kaunista päätänsä nyykäytti, huomasi kauppias ja\nkäski olemaan huoleti.\n\nMutta vielä kummallisempiin selkkauksiin piti Kertun joutua.\n\nSaatuaan palvelustytön avulla senverran selville asioita, että\nkaupungissa pelättiin tori- ja ruokakauppiaitten lakkoa -- toiset sanoivat\n\"he ovat tyytymättömät polisiin\", toiset sanoivat \"rautatiemiehet\ntekevät lakon ja junat seisattuvat\" -- ja varattuaan itselleen tavaraa\nniinpaljon kuin hänen torikoriinsa suinkin mahtui, Kerttu rupesi,\ntaisteluunsa väsyneenä, menemään kotiin päin. Silloin näkee hän\nihmeekseen alhaalla Korkeavuorenkadun kulmassa taas suuren väkijoukon\npyrkimässä ämpärien ja kannujen kanssa kukin tungoksen keskustaan. Ja\nuusia ihmisiä juoksee vuorelta alas, kiiltävät kannut käsissä heiluen.\nJa taas on väkijoukossa sekä naurua että puoli tappelua. Mitä tämä on?\nHe ovat avanneet katukraanan ja täyttävät kilvan ämpärejänsä vedellä!\n\nPalvelustyttö, joka oli mennyt edelle ja tunkeutunut väkijoukkoon, tulee\njo läähättäen Kerttua vastaan:\n\n-- Kapteenska, kapteenska, vesijohdonmiehet tekevät lakon, vettä ei tule\nenää korkeissa paikoissa ja kohta sitä ei saa enää koko kaupungissa!\n\nKerttu rupesi nauramaan. Ihminen ei saisi enää vettä! Eikö ole kaivoja!\nEi niitä ole. Kertun nuoruudessa oli, mutta sitten rupesi kaikki vesi\ntulemaan vaan kraanoista. Vesijohto? Se tahtoo sanoa: vesi tulee mistä?\nKraanasta, kun sitä kiertää. Mutta kraanoihin se tulee -- mistä? Sitä\nKerttu ei tosin ollut tullut useinkaan ajatelleeksi, mutta nyt hän\nyhdessä silmänräpäyksessä oivalsi, että tietysti veden täytyy tulla\njostakin myös kraanoihin, ja muisti, että sitähän ne ihmiset olivat aina\npuhuneet vesijohdosta ja -- aivan oikein -- vesilinnasta, jonka pitäisi\nolla Eläintarhassa, ja jos nyt todella siellä tulisi lakko... Tämä\nkaikki selvisi Kertulle melkein kolmen askeleen aikana, jotka hän otti\najatuksissaan kotiin päin, ja jo neljännellä hän viittasi ajurin\nluoksensa, hyppäsi koreineen ylös ja miestä kiireen vuoksi selkään\nkoputellen ajoi kotiin. Palvelustyttökin unehtui siinä kiireessä mukaan\nottamatta.\n\nKotiin päästyänsä hän avasi kraanan ja onneksi vettä vielä tuli, vaikka\nlaiskasti. Kerttu heti täytti kaikki astiat vedellä, kannut, saavit,\nämpärit, tiskipaljut ja pesupunkat, laitoja ja reunoja myöten.\n\nKapteeni vaan hymyili.\n\n-- Mitä tämä kaikki merkitsee? -- sanoi Kerttu.\n\nKapteeni hykersi käsiänsä ja sanoi:\n\n-- He valmistuvat, Kerttu, he valmistuvat!\n\nKapteenilta ei Kerttu siis voinut saada mitään selvää.\n\nPalvelustyttö tuli kotiin ja kertoi humalaisten miesten kulkeneen\nrivissä pitkin katuja.\n\nLapset tulivat koulusta ja hurrasivat saadun luvan johdosta. He\nkertoivat, että Venäjällä olivat kaikki junat pysähtyneet ja nyt\npysähtyvät jo Suomessakin. Venäjällä tulee vallankumous, sanoivat he.\n\nTämän kuultuansa kapteeni sanoi:\n\n-- Vallankumous ei tule vielä, sillä sotajoukot eivät ole valmiit, eivät\nVenäjällä eivätkä Viaporissa.\n\nMutta ei kapteeni, lasten puheet kuultuansa, hymyillyt enää, vaan otti\nhattunsa ja meni kiireesti kaupungille.\n\nJonka jälkeen muutkin tippuivat Kertun ympäriltä jälleen kaupungille, ja\nKerttu jäi yksin.\n\nHän oli kyllä vähän häpeissään, että kaiken mitä hän näistä\neriskummallisista asioista tiesi, hän oli saanut tietää lapsilta. Mutta\npaitsi tätä pientä häpeää hän tunsi jotakin sydämmentakaista kaipausta\nsenjohdosta, ettei tällä merkillisellä hetkellä ollut missään\njumalanpalvelusta, jonne olisi voinut mennä ja tuntea jälleen olevansa\nyhtä paljon kaiken keskellä kuin nekin, jotka ulkonaisen maailman\nhälinästä jotakin tiesivät ja ymmärsivät. Ei milloinkaan vielä ihmiset\nnäyttäneet Kertun mielestä niin kokonaan jumalisuudesta\nvälinpitämättömiltä kuin näinä päivinä ja erittäin juuri tänä päivänä.\nMutta Kerttu päätti uhallakin pysyä omassaan eikä välittää mitään siitä\nmitä ne tapauksista kaupungilla tulisivat hänelle kertomaan, olipa se\nmitä tahansa.\n\nHän pysyikin koko päivän lujana päätöksessään, koettaen ehdottomalla\nvaikenemisellaan osottaa jokaiselle, joka päivän kuluessa tuli\nuutisineen hänen eteensä, ettei hän pitänyt niitä juuri minkään\narvoisina muutaman toisen, unohdetun asian rinnalla, joka teki Kertun\nrauhalliseksi ja asetti ikäänkuin yläpuolelle kaikkein villeintäkin\nmaailman melua. Ikäpuoleen tahtoi toinen korva tosin ruveta vähän\nniinkuin pettämään, ottaen kuuloonsa sellaista, jota Kerttu oli\npäättänyt olla kuuntelematta, ja tämä asia kävi myöhemmällä vieläkin\nvaikeammaksi välttää. Mutta Kerttu meni sentään maata varhemmin kuin\ntavallista eikä ollut utelias.\n\nKohta seuraavana aamuna hän meni alas Kustaavan luo, eikä välittänyt\nsiitä, että kasakka ajoi kiireesti ikkunan ohi. Ja aivan oikein,\nvanhalla Kustaavalla olikin siellä raamattu avoinna edessään. Kustaava\noli Kertun johdolla oppinut jotakuinkin lukemaan, mutta aina sentään\nkävi raamatun lukeminen mukavammin kuin Kerttu luki. Ja siksi Kustaava\nheti sanoi: hyvä oli että tulit, ja annettuaan paikkansa pöydän päästä\nKertulle meni itse kahvia keittämään.\n\nVasta hyvän aikaa raamatusta eri paikkoja luettuaan mainitsi Kustaava\nvähän maallisiakin asioita, mutta he rupesivat kohta taas lukemaan,\nettei mieli olisi sanasta eksynyt päivän kysymyksiin, jota he kumpikin\ntahtoivat välttää.\n\nKahvipannua viedessään takaisin hellalle Kustaava sentään sanoi, että\ntuota noin Franssin kaikki ajurirengit olivat tuoneet hevosensa talliin\neivätkä luvanneet enää lähteä ajoon.\n\nJa taas lukivat.\n\nHe lukivat siitä kuinka profeetta Daniel kesytti leijonat. Tämä\nraamatunpaikka todisti heidän mielestänsä selvemmin kuin moni muu, että\njumala on. Kuningas, koettaakseen onko jumala, heittää profeetta\nDanielin umpinaiseen rotkoon, jossa on villiä jalopeuroja, lukitsee\nluolan sineteillänsä (ja voimallistensa sineteillä), seuraavana aamuna\ntulee luolansuulle ja sieltä Daniel huutaa: kauan eläköön kuningas!\n\nTodistuksen voima kasvoi kaksinkertaiseksi vielä siitä, että kun\nvoimallisten piti mennä katsomaan oliko siellä jalopeuroja ollenkaan\nenää, niin repelivät pedot heidät murentaen heidän luunsakin.\n\nKun piti lehteä kääntää, kysäsi Kerttu kuitenkin sivumennen:\n\n-- Mitäs Frans?\n\nKustaava vastasi myös ikäänkuin sivumennen vaan:\n\n-- Oli ottanut kovasti pahaksensa ja lyönyt yhtä rengeistä vihapäissään\nkepillä.\n\nJa taas lukivat.\n\n\"Minun Jumalani on lähettänyt enkelinsä, joka jalopeurain kidat on\npitänyt kiinni, ettei he minulle mitään pahaa tehneet ole, sillä minä\nolen hänen edessänsä viattomaksi löytty; en myös ole minä sinua vastaan,\nherra kuningas, mitään tehnyt.\"\n\n-- Mitäs miehet?\n\n-- Olivat menneet valittamaan lakkokomitealle ja sieltä oli luvattu\nvangita meidän Frans.\n\nKertun täytyi työntää raamattu hetkeksi aikaa syrjään voidakseen\nhäiriytymättä ajatella tätä asiaa.\n\n\"Palvelijat nousevat isäntäänsä vastaan\", huokasi sillä välin Kustaava,\nmuistellen jotakin raamatunsanaa viimeisestä tuomiosta.\n\nKertun täytyi myöntää Kustaavalle, että tapaus oli niinkuin jostakin\ntoisesta maailmasta kotosin. Tässä maailmassa oli aina ennen vangittu\nrenkejä, jotka luvatta työstä läksivät, mutta nyt rengit vangitsevat\nisännän, -- olipa se aika outoa. Jos taas muisti Vasilin ja Vasilista\näidin, niin kävi vielä oudommin: Frans siirtyi kaartinupseerien asemaan\nja rengit äidin asemaan, ettei ollenkaan tiennyt kenen puolelle mennä,\nrenkienkö vai Franssin.\n\nEi, ajatteli Kerttu, tässä hetkessä on myöhäistä enää mitään muuttaa,\nvaan jokaisen täytyy pysyä uskollisena omallensa. \"Joka pysyy\nuskollisena loppuun asti\"... muisteli Kerttukin jotain raamatunpaikkaa,\nvaikkei muistanut koko lausetta. Ja hän päätti jatkaa mistään huolimatta\nsamaa ehdotonta kuuroutta kuin tähänkin asti.\n\nPäivällisen aikaan tulivat lapset taas hurraten kotiin ja kertoivat,\nettä kaikki koulut olivat tehneet lakon kulkien saatossa pitkin katuja.\n\n-- Vai niin, sanoi Kerttu ja tarkasteli vaan oliko siinä kupissa todella\nhalkeama, jota hän kuivasi.\n\nLapset juoksivat taas ulos.\n\nPalvelustyttö kertoi, että kaikki tehtaat oli pantu seisomaan ja kaikki\nihmiset olivat kaduilla.\n\n-- Jotka joutavat, sanoi Kerttu, -- mene vaan sinäkin.\n\nJa palvelustyttö meni. Koko maailma oli sekasin.\n\nTaas juoksevat lapset hurraten sisälle:\n\n-- Hurraa, polisit ovat tehneet lakon, nyt saa tehdä mitä tahtoo, hurraa!\n\n-- Vai niin, sanoi Kerttu ja silmät rypyssä paranteli jotain tikkua\nnimettömässä...\n\nLapset huusivat:\n\n-- Hurraa, rautatieasemalla liehuu Suomen lippu, jossa on keltainen\njalopeura miekan päällä! Hurraa, senatin katolla ja raatihuoneen katolla\nja yliopiston katolla liehuu Suomen lippu! Hurraa, Suomenmaa on vapaa,\nhurraaaa!\n\nTaas juoksivat lapset ulos.\n\nVasta hämärän tultua ilmestyi kapteeni kotiin. Eikä hän enää hymyillyt,\nvaan oli päinvastoin sangen huolestuneen näköinen ja kasvoiltaan\nkellertävän kalpea.\n\nKun Kerttu näki hänen huolestumisensa, ei Kerttu voinut olla sanomatta:\n\n-- No, sinun vallankumouksesi täisikin tulla vähän liian pian?\n\n-- Herran nimessä, mitä he tekevät! Voi onnettomia! Näyttäytyisi\nparikymmentä kasakkaa, niin saisimme kymmeniä tuhansia raajarikkoisia!\nKerttu! Kerttu! He ovat unohtaneet Viaporin! He ovat unohtaneet kaikki!\nHe ovat panneet senaattorit ja kenraalit viralta! He ovat nostaneet\nSuomen itsenäisyyslipun! He huutavat peruslakia säätävää\nkansalliskokousta! Kerttu, kuuletko sinä! Kansalliskokousta niinkuin\nvallankumouksessa, ja Viapori näkyy kaikkien ikkunoihin! Viapori,\nKerttu, valmistumaton Viapori! Mielettömät! Mielettömät! Kerttu, kuule\nminua, minä kävin kaikki kaupungin kasarmit. He liikuttavat tykkejänsä,\nKerttu! Yksi seisoi jo kadulla, ei muuta kuin pieni vetäsy ja bum-,\nbum-, bum-, se kaataa niinkuin viikate heinää... Trah! lovi kivimuuriin,\nläpi ruokasalin, lapset murskaksi...\n\nKapteeni katsahti äkkiä ympärillensä.\n\n-- Missä ovat lapset? -- huusi hän säikähtyneenä, kurottaen kaulaansa\nikäänkuin näkemään yhtaikaa yli kaikkien huoneiden. -- Herran tähden,\nKerttu, tämä on hengen vaarallista, usko minua! Minä sanoin tosin:\nsotajoukko ei ole vielä valmistunut kapinaan nousemaan. Ei kyllä ole\nvalmistunut, mutta he itse eivät ole _vallankumoukseen_ valmistuneet, he\neivät tiedä, että vallankumous vaatii miehekkyyttä, mutta minä sanon:\nnäyttäytyisipä vaan parikymmentäkin kasakkaa... Totisesti, Kerttu,\nmuistatko mitä tapahtui Senatintorilla, kun viimeiksi kasakat ihmisiä\najoivat? Mutta nyt on tuhat kertaa suurempia joukkoja kaduilla.\nVallankumous! Voi te mielettömät! (Kapteeni takoi raivokkaana otsaansa\nyhä ja yhä huutaen:) Voi te mielettömät, te mielettömät!\n\nMutta Kerttu ei silloin enää kuunnellut häntä.\n\nAjatus, että lapset todella voisivat joutua pakenevan ihmislauman\njalkoihin, oli niin säikäyttänyt Kertun, että hän suin päin juoksi\nkadulle, ehtimättä ottaa muuta kuin huivin päähänsä.\n\nKadulla oli sakea sumu. Oli jo alkanut hämärtää. Siellä täällä näkyi\nvaan joitakin ihmisiä nopeasti kulkevan kadulla tai vilkkuvan\nkulmauksissa. Askelien kopina kuului selvästi, mutta ei missään ajoa.\nSamassa kuitenkin alkoi kuulua huimaavaa vauhtia lähestyvä kavioiden\nkopse, ja ennenkuin Kerttu ehti ympärilleen katsahtaa, lensi kolme\nkasakkaa pitkin katua hänen ohitsensa, että oikein hänen kätensä ja\nkasvonsa kauhusta kylmenivät.\n\nMutta eihän Kerttu nyt voinut pelolle valtaa antaa. Vaikka keskelle\nvilleintä kasakkarykmenttiä olisi Kerttu tunkeutunut, jos vaan olisi\ntiennyt lasten siellä olevan. Minne hän oikeastaan nyt juoksi, ei hän\nitsekään tiennyt. Jonnekin vaan, missä olisi kaikkein enin ihmisiä\nkoolla ja kaikkein suurin tungos, sillä siellä tietysti olivat hänen\nlapsensa, missäs muualla!\n\nSiis yhä vaan keskemmälle kaupunkia hän juoksi, ajatellen mennä pitkin\nKasarminkatua alas ja siitä kääntää rautatientorille, jossa olivat\nhänelle kertoneet niin suuria kansanjoukkoja olleen. Ja ennenkuin hän\naavistikaan oli hänen ympärillään ihmisiä joka taholla, meneviä,\ntulevia, juoksevia, seisovia, huutavia, nauravia, hätääntyneitä,\nriiteleviä, innostuneita -- niin paljon, että Kertun täytyi juoksustansa\npysähtyä ja ruveta pujotteleimaan yksitellen jokaisen ohitse. Paljon oli\nKertulle päivän kuluessa kerrottu tapauksista kaupungin kaduilla, mutta\nettä väkijoukko näin suuri olisi ollut, sitä hän ei sentään ollut\naavistanut. Ei iki maailmassa hän tämmöistä ollut nähnyt näillä\nkaupungin kaduilla.\n\nKun hän näin pujottautumalla oli päässyt Esplanaadille asti, ei joukko\ntuntunutkaan sakenevan rautatientorilla päin, vaan päinvastoin\nkauppatorille päin. Ja tuskin oli hän muutaman askeleen sinnepäin\ntunkeutunut, kun hänen sydämmensä seisahtui kauhusta. Torinpuoleisessa\npäässä esplanaadia, kenraalikuvernöörin palatsin kohdalla, näytti\ntodella tapahtuvan jotain peräti kummallista. Se on vallankumous,\najatteli Kerttu, ja kysyi ihmisiltä:\n\n-- Mitä se on?\n\nToiset vastasivat: Ne huutavat senaattia alas.\n\nToiset sanoivat: Ne vaatii itse ruhtinaan viralta.\n\nNäistä ei Kerttu mitään ymmärtänyt, mutta kolmannet Sanoivat:\n\n-- Kasakoita on kenraalikuvernöörin pihalla.\n\nSilloin alkoi Kerttu tunkeutua niin voimakkaasti eteenpäin, että suuret\nmiehetkin horjahtelivat kummallekin puolelle.\n\nJo näki hän hämärästä huolimatta selvästi palatsin edustan, näki jonkun\nseisovan toisen kerroksen ikkunaeteisellä ja jotakin huutaen kaksin\nkäsin huitovan ilmaan. Alhaalta vastasivat huudoilla. Sieltä näkyi sikin\nsokin ojennettuja käsiä, keppejä, hattuja.\n\nMutta juuri kun Kerttu oli pääsemäisillään perille, hulpahti väkijoukko\ntaaksepäin ja kohta alkoi kuulua: kasakat tulevat! ja pakokauhun\nvaltaamia ihmisiä juoksi mustana tulvana tungoksen keskuksesta poispäin.\n\nKerttu koetti vimmatusti ponnistaa vasten virtaa, vaikka juoksijat,\njotka häntä vastaan töytäsivät, huusivat hänelle: kasakat tulevat! Mitä\nKerttu kasakoista, kun hän tiesi niin varmaan lasten olevan siellä, että\nhän melkein näki ne jo edessään!\n\nÄkkiä kasvoi väen pakeneva tulva kuitenkin niin, ettei Kerttu enää\nvoinut edetä, vaan alkoi sen mukana työntyä askel askeleelta takasin\npäin. Estääkseen tätä onnetonta peräytymistä, Kerttu tarttui\nsähköpatsaaseen, kiertäen molemmat kätensä sen ympärille. Ja patsaan\nhalkaistessa väkijoukkoa kahtia Kerttu pysyi perääntymättä, riippuen\nsiinä silmät ummessa, kaikin voimin kiinnipuristuneena, ikäänkuin olisi\npidellyt kiinni ainoasta jälelläolevasta mahdollisuudesta pelastaa\narmaat lapsensa varmasta perikadosta. Hän tunsi vaatteittensa repeytyvän\nihmisvirran armottomassa puristuksessa, mutta voimiansa ei hän\nsittenkään kadottanut. Hän alkoi kuulla ympärillään hirmuista tuskan\nvikinää, joka oli niinkuin tuhansia rottia olisi terävällä raudalla\npainettu kuoliaaksi. Myös kuuli hän samalla kertaa maammelaulun tuttuja\nsanoja laulettavan tai huudettavan. Ja kun hän silmänsä vihdoin avasi,\nnäki hän kaatuneita ihmisiä ja yhden naisen makaavan katuloassa ja\nsuurten miesten juoksevan hänen ylitsensä, raskailla saappaillansa\nastuen suoraan hänen tiedottomiin kasvoihinsa. Mutta mitään kasakoita ei\nnäkynyt missään. \"Mielettömät! mielettömät!\" muisti hän kapteenin\nhuutaneen.\n\nNyt oli jo pahin tulva ohitse ja Kerttu, päästyään tunkeutumaan keskelle\nonnettomuuspaikkaa, järjettömänä hirmuisesta aavistuksesta kaivautui\nruhjoutuneiden ihmisruumisten sekaan lapsiansa etsien. Oli jo niin\npimeä, että täytyi aivan läheltä tarkastaa.\n\nEi ollut missään.\n\nVasta senmukaan kuin Kertussa alkoi kasvaa iloinen toivo, ettei hänen\nlapsiansa ollutkaan tuossa avuttomasti vikisevässä, toinen toisensa\npäälle sulloutuneessa ihmisläjässä, kääntyi hänen huomionsa muihin\nruhjoutuneihin ja hän ajatteli: tämmöistäkö se vallankumous nyt onkin!\nIlo omien lasten pelastumisesta avasi yhtäkkiä hänen silmänsä, ettei hän\nenää pitänyt muita ainoastaan hänen omien lapsiensa tieltä ja päältä\nmitä pikemmin syrjäytettävinä painoina, vaan apua tarvitsevina\nraukkoina. Ja se sama ilo antoi hänelle ihmeellistä voimaa ja\nneuvokkuutta tässä hirveässä vallankumouksessa, jonka tekijöitä niin\nhäpeällinen pakokauhu oli vallannut, etteivät edes avunhuutoihin\nuskaltaneet takasin palata. Jopa sentään palasivat muutamat uskalikot,\njopa ilmestyi lääkärejäkin, jopa ruvettiin nostamaan, tukemaan,\nsitomaan, jopa tuotiin paaritkin, apteekit avattiin, kahvilasta tehtiin\nsairashuone, ja Kerttu pääsi juoksemaan kotiin...\n\nAivan oikein! Siinä istuivat kuin istuivatkin kaikki kolme ruokasalin\npöydän ympärillä, lampun ylhäältä valaistessa heidän päitänsä, ja\nodottivat mitä äiti sanoo... sillä he todella olivat olleet siellä.\n\nMissä kapteeni?\n\nEi kukaan tiedä.\n\nOlivatko lapset jo kotona kun isä läksi?\n\nEivät. Kustaava vaan tiesi kertoa, että miehiä oli juossut sisälle\nhuutaen: tulkaa, tulkaa! Ja kun he olivat vähän aikaa kapteenin kanssa\npuhuneet, oli kapteeni ottanut hatun päähänsä, ja sanottuaan kovalla\näänellä kaksi kertaa: mielettömät, mennyt miesten kanssa ulos. Kadulle\npäästyä he olivat kaikin ruvenneet juoksemaan.\n\nTapasiko isä lapsia kadulla?\n\nEi.\n\nTämä oli Kertun mielestä selvä todistus siihen, että kapteeni oli,\nkuultuaan ehkä miehiltä mitä kenraalikuvernöörin palatsin luona\ntapahtui, myöskin juossut sinne lapsia pelastamaan. Kummallista tässä\noli ainoastaan se, kuinka ei Kerttu eikä lapset olleet kapteenia siellä\nollenkaan nähneet.\n\nAlkoi tulla yö.\n\nLapset nukkuivat kukin rautasänkyynsä.\n\nLamput paloivat kaikissa huoneissa. Kerttu ei tahtonut sammuttaa niistä\nainoatakaan ennenkuin kapteeni tulee ja hän saa sen kanssa elää\nuudestaan riemun nähdä lapset pelastettuina, lämpimän peitteen alla\nvuoteissaan nukkuvina.\n\nJoutessaan Kerttu laitteli kapteenin vuoteenpuoliskon aivan\nmallikelpoiseen yökuntoon. Oikein hän itse ihmetteli kuinka tarkkaan hän\ntätä teki, ei saanut olla muka mitään vinoa eikä ainoatakaan poimua\nlakanoissa, lakanainpäitten piti olla ihan tasaisesti yhtä pitkällä ja\ntyynyn ihan-ihan keskellä. Jos vaan näki vähänkin vikaa, niin meni ja\nkorjasi. Yöpaidan taittoi tarkkaan neliskulmaiseen laskokseen ja pani\njuuri keskikohdalle tyynyn ja peitteen yhtymän päälle.\n\nKun ei siinä vuoteen luona enää ollut mitään tekemistä, kulki Kerttu\nhuoneesta huoneeseen ja korjasi meluisan päivän jälkiä, korjasi niin\ntarkkaan, ettei missään pienintäkään epäjärjestystä näkynyt.\nIkkunaverhotkin muisti pöyhistää, tuolit salissa asetti säännölliseen\nasentoon, tuuletti huoneet raikkaiksi, eteisessä järjesti hatut ja\npäällysvaatteet mahdollisimman vähä tilaavaativasti ja korukirjatkin\nasetti nurkkahyllylle sievempään järjestykseen.\n\nMutta kapteenia ei vaan kuulunut tuntikausiin.\n\nTämä viipyminen ei ollut ollenkaan kapteenin näköistä. Jos se olisikin\nhuomannut lasten tulevan kotiin, niin eipä hän kuitenkaan ollut nähnyt\nKertun tulevan, ja lähtiessään kotoa se tiesi Kertun juosseen lapsia\nhakemaan ja siis täytyneen joutua vaaran alaiseksi. Nyt ei ollut\nollenkaan kapteenin näköistä, että hän olisi voinut olla näin kauan\nkotoa poissa tietämättä miten Kertun on käynyt. Yli kaksitoista vuotta\nolivat he Kertun kanssa olleet naimisissa ja koko tänä aikana ei\nkapteeni ollut kertaakaan unohtanut tarkkaan tiedustaa missä Kerttu\nkulloinkin on ja aina joutunut suuresti huoliinsa, jos epäili\nvähintäkään pahaa Kertulle voivan tapahtua, vaarasta puhumattakaan.\n\nMitä kauemmas siis se hetki siirtyi, jolloin kapteeni olisi silmät\npystyssä juossut sisälle ja huutanut: missä Kerttu, missä Kerttu? -- sitä\nlevottomammaksi Kerttu kävi, ja hänen mielikuvituksensa alkoi\nläikähdellä ihmeellisissä näyissä.\n\nEhkä ovat hänet vanginneet ja hän nyt siellä tuskailee kauheassa\nepätietoisuudessa siitä mitä Kertulle ja lapsille on tapahtunut. Kun\nkapteeni tuskailee, on hän hirmuinen. Hän on niin väkevä, että särkee\nmillaisen vankikopin tahansa, ja silloin he suuttuvat häneen vieläkin\nenemmän ja sulkevat ties millaisten salpojen taakse. -- Tai on hän sitten\nryhtynyt jossain yksin jotakin väkijoukkoa pakokauhusta pysäyttämään ja\nsaanut siinä surmansa.\n\nKello puoli 12 Kustaava ilmestyi tohveleissa ja alushameisillaan hiljaa\nalakerrasta, jonne hän oli kuullut Kertun yksinäisiä askeleita ja niistä\npäättänyt, ettei kapteeni mahda olla kotona. Nyt Kustaava heti yhtyi\nsiihen Kertun mielipiteeseen, että jotain oli täytynyt kapteenille\ntapahtua. He tulivat melkein varmaan vakaumukseen, että kapteeni oli\nvangittu.\n\nKello yhteen asti he vielä odottivat, mutta kun ei sittenkään vielä\nkuulunut, päätti Kerttu, tuli mitä tuli, lähteä jälleen\ntiedustusretkelle. Kustaava jäi sillä aikaa kotia vartioimaan.\n\nKerttu sukelsi ulos asunnosta niinkuin olisi päättänyt jostakin\nkorkealta hypätä alas ammottavaan syvyyteen tai niinkuin olisi\nvarustunut hyökkäämään keskelle tuiminta miesten ottelua, sillä hän\nkuvaili kadulla olevan vielä tuhat kertaa pahempaa elämää kuin äsken, ja\nodotti varmaan joutuvansa kasakkain jalkoihin. Suuri oli sentähden\nKertun hämmästys, kun keskikaupungilla vallitsikin täysi ja pimeä\ntyhjyys. Siellä täällä kulki katuja myöten jotain henkilöitä rivissä,\nmutta sivilipuvussa, kalossit jaloissa, kuulumattomasti astellen.\nNiinkuin jokin näkymätön leijona olisi äkkiä tukahuttanut tassunsa alle\nkoko kaupungin, sanoen: hiljaa nulikat! Kivimuurit kumottivat kuin\nsuuret pimeät haamut yössä, siellä täällä tuikahteli yösumussa himmeät\nikkunavalot. Ja hiljaisuus oli niin syvä, että olisi kuullut nuppineulan\nputoamisen. Mutta ei ainoatakaan polisia näkynyt, jolta Kerttu olisi\nvoinut kysyä oliko mitään vangitsemista tai tapausta kuulunut. Silloin\nKerttu muistikin lasten kertoneen, että polisitkin olivat tehneet lakon,\nja hän kääntyi senvuoksi ja juoksi niiden miesten luo, jotka kävelivät\nkeskellä katua ja kysyi heiltä. Miehet sanoivat Kertulle: Me olemme\nuuden polisimestarin käskyläisiä ja olemme tässä kolme tuntia\nvahtivuorossa olleet emmekä ole mitään vangitsemisesta kuulleet, mutta\njos tietää tahdotte, menkää keskusasemalle, joka on senatintorilla,\nsiellä vangituita säilytetään.\n\nKerttu oikasi suoraa päätä sinne.\n\nTäällä oli portin edessä tavaton vilinä samallaisia hiljaisia\nsivilimiehiä, jotka tulivat ja menivät, tulivat ja menivät.\n\nKerttu ajatteli: Jospa vaan pääsisin niin pitkälle, että antaisivat\ntulla vankikopin oven taakse, niin minä huutaisin sille raukalle niin\nkovaa kuin jaksaisin: ole rauhassa, lapset ovat tallella!\n\nJa hän tunkeutui voimakkaasti miesten sekaan porttikäytävään mennäkseen\nsisälle polisikamariin.\n\nMiehet pysäyttivät hänet kysyen mitä asiaa hänellä oli.\n\nKerttu sanoi olevan asiaa polisimestarille ja työnteli itseänsä\nväkivallalla eteenpäin. Mutta miehet sulkivat häneltä tien kysyen kuka\nhän oli, joka ei järjestyksenvalvojia totellut.\n\nKun Kerttu oli sanonut nimensä, luullen jo häntäkin vangittavan,\nastuivatkin miehet askeleen taapäin, tekivät hänelle kunniaa ja\nsanoivat: Herra kapteenia on nyt vaikea tavata, mutta me raivaamme\nteille tien. Ja kohta avasivat leveän tien keskellänsä, kahdelle\npuolelle syrjäytyen.\n\nKerttu pääsi tällä tavalla kahden miehen kulkiessa hänen edellään tietä\navaamassa pitkälle yhä sakenevan väkijoukon sisään, kunnes joutui\nsuureen huoneeseen, missä eteenpäinliikkuminen alkoi väen paljouden\ntähden tuntua jo mahdottomalta.\n\nSilloin kuulee hän äkkiä ihan selvästi kapteenin äänen, kuulee hänen\nankaran komentavalla äänellä lausuvan jotain käskysanoja, ja melu\nsenmukaan hiljenee.\n\n-- Tuolla menee herra polisimestari, -- sanovat sinnepäin osottaen Kertulle\nhänen saattajansa.\n\nKerttu kurottuu varpailleen nähdäkseen sitä, johon he osottavat. Se on\nkapteeni ilmi elävänä, hänen oma Hanneksensa! Hannes -- polisimestarina!\nSilmät ankarissa rypyissä, ei ikinä ollut Kerttu niitä niin ankarina\nnähnyt...\n\nKerttu perääntyi. Hän oli kaatua hämmästyksestä.\n\n-- Enhän minä sinne --, sammalteli hän saattajillensa, -- kunhan vaan\nsanotte hänelle, että lapset ovat tallella...\n\nJa oli liikutuksesta hykertyä itkuun ihan siinä miesten nähden.\n\nMutta oikeastaan kohottausi Kertun mieli samassa kuin siivillä yli hänen\nperhehuoliensa.\n\nSemmoinenko, semmoinenko sinä olitkin! -- Ja hänen rintansa paisui\nylpeydestä, kun hän muisti pimeän kaupungin, hiljaisena kuin\nhautakammio, että olisi neulan kuullut putoavan!\n\nHe antoivat kapteenskalle kaksi miestä saattajiksi, joilla oli käsissä\nkirkkaat heijastuslyhdyt.\n\nYksi kummallakin puolella Kerttua he kulkivat kertoen suurten tapausten\nmenosta ja kapteenin ottamisesta järjestyksen valvomisen käsiinsä.\n\nKerttu innostui yhä enemmän. Kadut muuttuivat ikäänkuin hänen kodikseen,\nihmiset kaikki, sekä ulkona että sisällä olevaiset, tutuiksi omaisiksi.\nYhtä, yhtä olemme kaikki, sekä rikkaat että köyhät, yhtä koko maailma.\nTämmöistä, näinkö ihanaa se vallankumous siis onkin!\n\nKiivaasta käynnistä nuorten henkivartijainsa välissä hänen hattunsa\nlepatti vähän silmillä, -- mutta mitä siitä!\n\n-- Hän on poliisimestarina! -- huusi Kerttu heti sisälle päästyänsä, ja\nlensi Kustaavan kaulaan.\n\nKustaava tyypertyi. Kerttu ei saanut kerrotuksi järjestyksessä, vaan\nhänen sanansa menivät toistensa edelle tai rupesi hän kesken kaikkea\najattelemaan ja jätti lauseensa lopettamatta.\n\n-- Työmiehet ovat hänet valinneet... ja herrasväet tietysti myöskin...\nsiellä ovat kaikki yhdessä, herrat käsikkäin työmiesten kanssa...\nkaikki ovat niinkuin yhteen koottu ja keskellä on kapteeni...\n\nJa taas puristi Kustaavaa vasten rintaansa.\n\nHän kertoi ja puhui ja kertoi ja he valvoivat neljään aamua, eivätkä\nsittenkään vielä malttaneet erota, vaan menivät käsi kädessä kaikkia\nhuoneita katsomaan, että miltä nekin näyttivät näiden suurten tapausten\nperästä. Kaikki paikat he kävivät. Yksin pellinnyöristäkin, joka oli\npunojalta aikoinaan ostettua punanyöriä, Kerttu ajatteli päätänsä\nnyykäytellen: Tuokin tuossa...\n\nYksikseen jäätyään hän ei sittenkään pannut maata, vaan nautti yhä\nsuurten tunteiden ja ajatusten vaellusta itsessänsä.\n\nIhmeellistä! Kuinka Kerttu nyt oli häneen rakastunut! Ja rakastunut\nyhtäkkiä sillä entisellä rakkaudella kaukaa lapsuudesta, jolloin\nkapteeni häntä opetti ja ankarasti kuritti. Oli yksi ainoa pieni varjo\nvaan siinä. Se oli vaan muuan kaukainen muisto, joka ihan huomaamatta\npujahti hänen mieleensä, kun hän näki jälleen Hanneksen neliskulmaiseksi\ntaitetun yöpaidan siinä tyynyn alapuolella, -- muisto unesta, jonka hän\noli joskus melkein vielä lapsena nähnyt, ja josta hän ei edes kaikkia\npaikkoja senvuoksi voinut tarkemmin muistaakaan. Siinä unessa oli vaan\nollut niin, että Hannes oli tullut polisimestariksi, ja kaikki\nkumarsivat häntä, niinkuin nyt polisikamarissa; mutta unessa oli sen\nyhteydessä ollut jotakin hirmuista. Oli niinkuin joku kuoppa ja Hannes\nperääntyy -- perääntyy eikä huomaa sitä ja putoaa siihen...\n\nJos tätä nyt ollenkaan kannatti muistella näin suuren hyväntunnon\nrinnalla! Mitä ihmeen kuoppia tai onnettomuutta voisi siitä tulla, että\nihminen on niinkuin leijona pannut tassunsa kaupungin päälle ja sanonut:\nhiljaa nulikat! Ja kaikki on hiljennyt niin että kuulisi nuppineulan\nputoovan...\n\nSinä rakas... sinä voimakas... sinä suuri!\n\n\n\n\n5.\n\n\nSe tapaus, josta Hinkki sai niin odottamattoman tiedon silloin\nanniskelumyymälän luona kapteenin kanssa puhellessaan, oli suuresti\nhänen mieltänsä järkyttänyt. Ei kuitenkaan itse se murha missään\nsuhteissa vaikuttanut hänen tunteihinsa tai tasapainoa hänessä\nhäirinnyt, vaan ainoastaan se seikka, että kuinka hän, Hinkki, ei ollut\nitse ennen keksinyt, että sellaistakin voi tehdä. Ei vielä ikinä hän\nollut tullut ajatelleeksi, että oikeastaan eihän yhtään mikään estä\ntappamasta jotakin hänen vihaamaansa henkilöä, kuten esimerkiksi isä\nFranssia tai jotakin muuta vielä rikkaampaa ja hävyttömämpää. Ei yhtään\nmikään, ei yhtään! Ja tätä hän ei voinut antaa itselleen anteeksi, ettei\nhän ollut ennen keksinyt. Se oli hänelle nyt ilmeisenä todistuksena\nsiihen, että hän oli ajan kuluessa jäänyt jotenkin takapajulle. Ne\nsiellä jossain kulkivat ilmeisesti hänestä edellä. Hän ei ollut enää\nasiain kärjessä. Tämäpä se vaan järkyttikin Hinkin mieltä.\n\nEi Hinkki voinut jättää asioita tälleen.\n\nVaan heti kun komisarius jälleen määräsi hänet olemaan\nkotitarkastuksessa läsnä, meni Hinkki illalla sivilivaatteissa ja kasvot\nnoettuina sen luo, jonka huoneessa kotitarkastus oli määrätty\npidettäväksi, ja sanoi: Paljokos annatte tärkeästä ilmotuksesta? Ja kun\nhänelle oli luvattu 20 markkaa siinä tapauksessa, että hänen\nilmotuksensa osottautuisi oikeaksi, sanoi Hinkki: Tänä yönä kello neljä\nne tulevat. Vieläpä auttoi itse luvattomien kirjain ja paperien\npoiskantamista. Mutta polisikomissariukselle raportteerasi, sittenkuin\noli polisipuvun jälleen päällensä vetänyt: Kaikki on sen asunnon\nympärillä rauhallista.\n\nMuutaman ajan hän vielä oli polisina ja ansaitsi tämmöisillä\nilmiannoilla, jona aikana hän hyvin tutustui näihin ihmisiin; ja vaikka\nne olivat herroja, miellyttivät ne Hinkkiä jotakuinkin.\n\nMutta pian hän jätti polisitoimen kokonaan ja rupesi pommeja\nvalmistamaan.\n\nSellaisia käsipommeja hän oli nähnyt Afrikan sodassa, jossa oli sotinut\nenglantilaisten puolella alkuasukkaita vastaan, ja oli silloin ottanut\nyhden pommin, raapinut hajalle ja hyvin tarkkaan tutkinut sen\nrakennetta. Nyt oppi hän myös oikean räjähdyspommin rakenteen, jota\nvirolainen mestari sanoi helvetinkoneeksi.\n\nMihin tarkotukseen Hinkki näitä pommeja nimenomaan valmisti, ei hänellä\ntoistaiseksi ollut itselläkään varmaa selvää. Hän oli vaan kerran\nseistessään rautatientorilla nähnyt armottoman pitkän jonon ryssän\nsotamiehiä, jotka ylettyen toisesta päästä toria toiseen, ja sittenkään\nhäntää vielä näkymättä, kantoivat olallaan kaksi kivääriä kukin. Kun\nHinkki tiedusteli syytä tähän omituiseen ilmiöön, sanottiin hänelle,\nettä siinä vietiin pois Venäjälle Suomen hajotetun sotaväen aseita ja\nettä nämä nyt olivat viimeiset kivärit mitä enää oli. Silloin Hinkki\nlaski niin, että kun Suomen herroilla nyt ei ole enää sotamiehiä, ja\novat vihoissa ryssän kanssa, niin ei ryssä ampuisi Viaporista eikä\nkasarmeista, vaikka mentäiskin vähän niinkuin tasajaolle Franssin\nkaltaisten kanssa. Ja rupesi valmistamaan pommeja vastaisen varalle.\nToistaiseksi oli hän kuitenkin enemmän huvitettu niiden laittelemisesta\nkuin niiden käyttämisen tarkemmasta ajattelemisesta.\n\nMutta kun hänen toverinsa -- kaikkia ei hän suinkaan ollut lukutaitoisiksi\nopettanut -- saivat vihiä näistä valmistuksista, ei Hinkki enää mitään\nrauhaa heiltä saanut. Tulivat kuin hassuiksi. Ymmärsivät hyvin Hinkin\nselitykset miksi ryssä ei ampuisi eikä liioin mitään paukkua Viaporista\nolisi pelättävä. Ja tulvasivat Hinkin ympärille niin suurissa joukoissa,\nettä hänen aivan pian täytyi heidän rauhoittamisekseen ruveta\najattelemaan vielä lisäverstaiden perustamista, yhden itäiseen\nulkokaupunkiin ja yhden läntiseen. Väkeä meni niin paljon Hinkin\npuolelle, että hänen entisten oppineittenkin toveriensa -- niitten pirun\nmaitopartain -- täytyi ottaa hänet taas armoihinsa, tunnustaa hänen\nmahtinsa ja kirjottaa sakkiinsa.\n\nKun tämä oli tapahtunut, rupesi mustatukan oppi -- ilman\nmustatukkaa -- Hinkin miesten selittämien tosiasiain ja näkökohtain\nvalossa leviämään niin hurjaa vauhtia, etteivät tämän kaupungin nurkat\nenää sen rajoiksi riittäneetkään, vaan se meni kaupungista kaupunkiin ja\nmaapaikasta maapaikkaan täyttäen kaikki kaupungit ja kaikki maat. Ne\noppineet Hinkin tovereista olisivat jo tahtoneet ruveta niinkuin vastaan\npitämään, mutta joutuivat kohta vähemmistöön ja paikkojensa menettämisen\nvaaraan, jos vähänkin poikkesivat Hinkin suunnasta.\n\nKun sitten junat pysähtyivät, tehtaat seisahtuivat ja itse polisitkin\ntekivät lakon, katsoi Hinkki ajan tulleeksi. Miehille nyt vaan hyvä\nannos viinaa, ja asia olisi ollut pian suoritettu. Sillä ei Hinkki\nmitään tuhatvuotista valtakuntaa ajatellut, eikä liioin\npelastusarmeijalaisten taivasta, vaan sievää tasajakoa vaan ja pian. Jo\nkulki hänen miehiänsä rohkeissa nousuviinoissa rivittäin pitkin\nPitkänsillankatua, sulkien tieltään kaiken katuliikkeen ja lakaisten\nedestään kaikki hajallaan olevaiset ja säikkyväiset.\n\nSilloin juuri parhaiksi sukelsi itse mustatukka jostain jälleen esille.\nOli kai vaaninut niinkuin korppi haaskaa. Jätti kesken kaikki\nsointulansa, tuli ja rupesi kyntämään vierailla härjillä. Omisti kohta\nkaikki omaksensa, vaikkei hänen oppinsa olisi ikinä ulkopuolelle\nhaljusilmäisten ja vaimoväen piiriä levinnyt, ellei herrat olisi hänen\npoissa ollessaan vähän pistoolia paukutelleet, ellei ryssä olisi vienyt\nkivärejä ja ellei Hinkki olisi sitä lammasuskoa vihjauksillaan\nterästellyt.\n\nJo näkee Hinkki mustatukan taas haraavan ilmaa pitkillä käsillään.\nSeisoo keskellä rautatientoria huutaen väkijoukolle: \"Veljet, sisaret,\nkapakat kiinni, jakkaus, jakkaus\"... Aih, aih, kuinka Hinkkiä luihin ja\nytimiin asti inhotti se mies!\n\nTietäähän sen! Väki seisoo ympärillä, mojottaa suu auki, sylki suusta.\nNo ja eläköön! Otetaan jakkaudella! äänestetään! ää-bää-bää!\n\nTosin mustatukasta olisi kyllä suoriutunut. Anniskelut saa miesvoimalla\nhelposti auki, eikä tynnyrien tapit niin lujassa istu. Panimon\nportinlukkoja ei myöskään tarvitse rikkoa, kun jokapaikassa pääsee\nsisälle aitojen ylitse ja alitse. Ja kun polisitkin olivat lakossa,\nolisi muutama kymmen miestä riittänyt asiain suoritukseen. Alkoi olla jo\npimeäkin.\n\nMutta silloin juuri tuli kapteeni.\n\nRupesi polisimestariksi ja teki kohta liiton mustatukan ja Hinkin\nentisten, oppineitten toverien kanssa.\n\nEi olisi Hinkki uskonut kapteenia niin viekkaaksi kuin se tässä asiassa\nnäyttäytyi olevan.\n\nPani oman kaartin pystyyn ja siihen otti Hinkin parhaat miehet! Sitoi\nheidän käsivartensa ympäri veripunasen nauhan, sanoen: tämä on verisen\nvallankumouksen merkki, joka tuleva on. Ja joka vannoo minun käskyni\ntäyttää, hänen käsivarteensa sidon minä tämän merkin. Ja he vannoivat.\nMutta kun toiset miehet näkivät toistensa käsivarsissa punaset nauhat,\nkysyivät he: mikä merkki se on? Toiset sanoivat: se on verisen\nvallankumouksen merkki, joka tuleva on. Silloin menivät kaikki kapteenin\nluo tahtomaan veripunasta nauhaa vannoen: mitä meille kasketkin, sen\nteemme. Mutta kapteeni sanoi: sulkekaa kapakat, ja joka ei teidän\nkäskyjänne tottele, se vangitkaa ja tuokaa tänne! Ja kohta levisi hänen\nkaartinsa yli koko kaupungin eikä kapakkoihin olisi enää millään\nmiesvoimalla kukaan päässyt.\n\nTämä manööveri osotti Hinkin mielestä kapteenissa niin suurta\nviekkautta, että hän oli melkein taipuvainen senjohdosta antamaan sille\nanteeksi oman täydellisen mieshukkansa.\n\nJa mistä ihmeestä se olikaan aivan ilman Hinkkiä niin läpiviisaaksi\noppinut? Opetettiinkohan sellaisia temppuja sotakoulussa? -- ajatteli\nHinkki.\n\nKaikissa tapauksissa hän, Hinkki, oli nyt kokonaan puilla paljailla, ja\nkäveli seuraavina päivinä toimettomana ja haluttomana pitkin\nkeskikaupungin katuja, katsellen ihmisjoukkojen järjetöntä\nlaumavaellusta rautatientorilta senatintorille ja senatintorilta\nrautatientorille, joka vaellus häntä nyt suuresti inhotti ja\nkyllästytti, koska sen syynä oli hänen mielestään niin tyhmän perättömät\nhuhut piakkoin muka alkavasta pommituksesta Helsingin kaupunkia vastaan.\nNiihin ollenkaan uskomatta ja puolinaisella mielenkiinnolla eteensä\ntuijottaen Hinkki vaan käveli ilman mitään määrää ja lakkaamatta\nhaukotteli.\n\nVihdoin hän, kun ei mitään huvia voinut keksiä, meni vaaria katsomaan ja\nehkä saamaan mukaansa kadulle.\n\nVaari, vaikka ei ollut vuosikymmeniin liikkunut kaupungilla sen kuin\nvaan Franssin asunnon ja Kustaavan asunnon väliä ehkä kerran kolmessa\nvuodessa, ei voinut vastustaa rakkaan Hinkkinsä vaatimusta, vaan läksi\nsauvan nojassa liikkeelle.\n\nKyllä siitä olikin huvia Hinkille aika lailla, kun hän katseli vaarin\nyhtämittaa nieleskelevää, hampaatonta suuta ja ihmeissään vasemmalle ja\noikealle kääntelevää päätä. Vaarin liikkeistä Hinkki näki jokaisen hänen\najatuksensa, mutta ei puhunut mitään, eikä vaarikaan puhunut.\n\nMikonkatua he menivät alas rautatientorille päin ja kääntyivät sieltä\nhiljakseen takasin, kun Hinkki huomasi vaarin väsyvän.\n\n-- Katos, katos, -- sanoi Hinkki elvytellen vaaria, ja osotteli kaikkein\nrikkaimpien talojen ikkunoihin: -- Jos nyt tämän kaupungin sytyttäisi,\nniin toinen leikki siitä tulisi kuin ennenmuinoin Hämeenlinnan\nmarkkinoilla! (Näin sanoi Hinkki muistutellen vaarin kertomusta\naikeistaan Riikin miesten kanssa polttaa Hämeenlinnan kaupunki, josta\nsyystä se sitten Siperiaankin oli joutunut.)\n\n-- Toinen tulisi! -- myönsi vaari, sillä hän oli jo nähnyt, että kaupunki\noli ilman poliseja, kuten Hinkki oli hänelle sanonut.\n\n-- Mutta eiköhän se vaari olisi kasakoilta pelastunut, ellei vaan olisi\nsitä äijää tulesta auttamaan mennyt, sanoi Hinkki ja nauraen työnteli\nvaaria kylkeen: höö-hää-hää, jolla äänellä Hinkki tahtoi pilkata vaarin\nsiinä tilaisuudessa osottamaa tyhmyyttä.\n\nVaari nauraa hohotti sydämmellisesti rakkaalle Hinkillensä.\n\n-- Katos, katos, hoki Hinkki taas, harmistuneena ja kihelmöivin sormin\nosotellen aivan suojattomia rikkauksia kivimuurien ikkunoissa,\npankkipalatseissa... ja pani tuskitellen: aih, aih! kuten tapansa oli\nsaadessaan jotain oikein tyhmää todistaa.\n\n-- Sitäkö mustatukkaa ne vaan uskovat? sanoi vaari, tahtoen ottaa osaa\nHinkin huoliin.\n\n-- Vielä mitä, sanoi Hinkki, -- meidän kapteenia ne uskovat.\n\n-- Kas vaan sitä äpärää! -- sanoi vaari, ja lisäsi: Turhaan, turhaan minä\nsen likan sarkasäkissä maailmalle kannoin!\n\n-- Älkää sanoko, sanoi Hinkki ja hänen ylähuulensa vasen pieli vähän\nkohosi: -- Jos se kapteeni kuninkaaksi pääsee, ehkä se maatkin\nVeneh'ojalle jakaa.\n\n-- Jakaa se, -- sanonko minä!\n\nEteenpäin maleksiessaan he tulivat patsaan kohdalle, jonka ympärillä\nsuuri väkijoukko seisoi lukemassa kapteenin julistusta. Toiset tulivat,\ntoiset menivät, -- toiset vaan suu auki katsoivat silmien turhaan\nharatessa jotain selittävää vastausta äkkiä nousseihin, yllättäviin\nkysymyksiin, -- toiset nyykäyttelivät hyväksyvästi päätänsä, toiset\nnäyttivät huolestuneilta, toiset naurahtelivat...\n\nHinkki tunkeutui vaarin kanssa myös esille patsaan juureen.\n\n-- Mitäs siinä on? -- kysyi vaari.\n\nHinkki luki:\n\nTÄSTÄ PÄIVÄSTÄ ALKAEN ON PROSTITUTSIONI SUOMEN PÄÄKAUPUNGISSA\nLAKKAUTETTU.\n\n-- Soo-o? -- pani Hinkki, ja hän muisti kuinka kapteeni oli aikoinaan\nlaassut puhtaaksi tyttöpaikan. Aikookohan se nyt laasta koko kaupungin?\n\n-- Häh? -- kysyi vaari uudestaan.\n\nMutta Hinkki ei katsonut maksavan vaivaa ruveta vaarille sellaista edes\nselittämään. Ja haukotellen ja äijän hitaasta etenemisestä laiskistuen\nHinkki maleksi vaarin asunnolle takasin.\n\nTäällä hän rupesi, loikoen vaarin vuoteella, ajan kuluksi ikävissään\nsoittelemaan harmonikkaansa, jota vaari häntä varten kaapinnurkassa\ntalletti. Sillä ei Hinkki tahtonut ajatella niitä ikäviä ajatuksia,\njoita kapteenin plakaatti oli hänessä virittänyt, kun hän siitä muisti\nkoko oman elämänsä ja erittäinkin isä Franssin elämän, sen inhottavan\nmöhömahan kaikki rikastumisen alkusyyt, sen vaaria kohtaan osottaman\nsuuren hävyttömyyden, kun oli ensin viekotellut vaarilta kaikki rahat ja\nsitten antoi sen asua puolimädänneessä piharakennuksessa, pimeässä,\nhämähäkkien ja homeen seassa... Kyllä se mies olisi ollut aivan\nensimäiseksi tapettava, jos vaan joku oli tapettava. Mutta juuri näitäpä\nHinkki ei nyt viitsinytkään ajatella. Hän aikoi ensin pyytää vaarilta\nviinaa, jota tiesi kyllä kaapissa hänen varalleen olevan, mutta sitten\nottikin harmonikan, koska se teki hänelle tavallisesti melkein saman\npalveluksen ikävien ajatusten karkottajana.\n\nJa soitteli soittelemistaan aivan loppumattomiin.\n\nVihdoin alkoi pitää niinkuin pieniä väliaikoja ja silloin aina hymyili\najatuksissaan. Vaari huomasi siitä, että nyt se on vihdoin jotain taas\nhuvikseen keksinyt.\n\nJa aivan oikein.\n\nVielä yksi valssi, ja Hinkki nousi päättävästi vuoteelta ja meni suu\nhymyssä ajurirenkien puolelle.\n\n-- No, ettehän te sitä möhömahaa vanginneetkaan!\n\n-- Ei meidän pitänytkään, vaan lakkokomitean, vastasivat he hänelle.\n\nSilloin Hinkki kysyi, eikö lakkokomitea siis käskenyt vangita.\n\nHe vastasivat: siellä sanottiin, ei nyt ole semmoisiin aikaa, mutta\nvartokaa kunnes käsky tulee. Sitä me varromme.\n\n-- Ja voi teitä löyhäpäitä, sanoi Hinkki, -- sillä kun lakko loppuu,\nvangitsee möhömaha teidät, mutta nyt on teidän vuoro vangita hänet.\nMenkää siis polisikamariin ja pyytäkää oitis punanauhat käsivarsiinne,\nja ottakaa mukaanne vielä kaksi miestä, joilla on punanauhat, ja tulkaa\nviipymättä tänne minun puheilleni. Saakos ihmisiä kepillä hutkia!\n\nHe tekivät niinkuin Hinkki oli heidän käskenyt ja tulivat hänen eteensä\nnelin miehin, nauhat käsivarsissa.\n\nKun nyt Frans tuli ulos, kävelylle lähteäkseen, menivät miehet hänen\nluoksensa ja sanoivat niinkuin Hinkki oli heille opettanut:\n\n-- Lakkokomitea on meidät lähettänyt sinua polisikamariin tuomaan, koskas\nolet heidän käskyjänsä vastaan rikkonut.\n\nJa kun Frans kielsi heitä tottelemasta, rupesivat he häntä taluttamaan.\n\nMutta Hinkki itse istui ikkunassa ja katseli tätä menoa. Katseli ja\nhykerteli mielihyvästä käsiään. Niin käy isäntien, kun kerran rengitkin\nasettuvat esivallan istuimille!\n\nFrans ei enää vastustellut. Mutta kun hän mahdottoman lihavuutensa\nvuoksi saattoi ainoastaan hitaasti sipsutella eteenpäin, piteli kaksi\nmiehistä häntä käsistä niinkuin rinkitanssissa, ja eteenpäin\nkumartuneina vetivät häntä perässään. Franssin nopeat ja lyhyet askeleet\ntöksähtelivät Hinkin mielestä kovin hauskasti maahan, pullean ruumiin\nollessa nojallaan taapäin. Liikkumattomissa, tumman tiilen karvaisissa,\npitkänenäisissä kasvoissa ei näkynyt vähintäkään ulkonaista\nrauhattomuuden merkkiä, vaan suuret silmäluomet olivat päinvastoin\npainuneet vielä tavallistakin alemmas, joten olisi syrjäinen luullut\nhänen nöyrästi taipuneen kohtaloonsa. Mutta joka hänet tunsi -- niinkuin\nHinkki -- se tiesi, se melkein kuulemalla kuuli, kuinka Frans sisässään,\nruumiinsa puolijuoksussa töksähdellessä uhkaavasti ajatteli:\nMa-a-a-alt-taka-a-a-han! ma-a-a-alttaka-a-a-han!\n\nKolme pitkää tuntia istutettiin Franssia polisikamarissa odottamassa\nmilloin hänen asiansa tulisi esille.\n\nMutta kun kolme tuntia oli kulunut, tultiin häneltä kysymään: Mitä\nteillä on asiaa?\n\nFrans selitti, ettei hänellä ollut yhtään mitään asiaa.\n\nSilloin sanottiin hänelle: Jos teillä ei ole mitään asiaa, niin menkää\npois, sillä täällä ei ole tilaa asiallisillekaan.\n\nKotiin tultuansa oli Frans lujasti kiroillut. Hän oli ollut\nkolmituntisen oleskelunsa vuoksi väentungoksessa niin märkänä, että oli\nvaatteineen päivineen kuin merestä nostettu. Ohikulkevaiset olivat\nastuneet hänen varpaansa turvoksiin ja liivit olivat peräti\nharvanappisiksi repeytyneet.\n\nPaljon oli Frans eläessään kokenut ja nähnyt, oli kerjäläisenä vaeltanut\nmaantien loassa, oli ollut juoksupoikana kaiken maailman mestareilla,\noli sen seitsemässä myllyssä onneansa koettanut, oli vihdoin\nrikastumisen salaisuuden keksinyt ja sen avulla hyvään alkuun päästyänsä\nvihdoin tullut kivimuurin omistajaksi. Mutta niin monessa metkussa ja\nmutkassa kuin hän eläessään olikin ollut, oli hän aina tullut yhä\nvarmempaan vakaumukseen siitä, että ainoastaan ollen lujassa liitossa\nesivallan ja polisin kanssa saattoi ihminen saavuttaa rikastumisen\ntarkotuksen. Kun siis Frans kuuli polisien tehneen lakon, oli tämä hänen\nmielestään niin nurinkurinen eli kaikkia käsityksiä ylösalasin kääntävä\ntapaus, ettei hän olisi ottanut uskoakseen, vaikka Abraham olisi tullut\nilmottamaan. Yhtähyvin olisi jumala itse astunut alas maan päälle,\nluopunut valtikastaan ja sanonut ihmisille: hallitkaa itse! Ihmeitä oli\nFrans elämänsä aikana paljon nähnyt, mutta semmoista mitä hän nyt\npolisikamarilla oli nähnyt, ei hän vielä ikinä ollut unissaankaan\naavistanut mahdolliseksi. Kaikki oli nurin ja ylösalaisin. Viimeiset\nolivat tulleet ensimäisiksi ja ensimäiset viimeisiksi. Suuret herrat\nsekasin kaiken maailman sällien kanssa. Polisia ei missään. Kapteeni\nyksin istuu valtaistuimella. Raatimiehet, oikeusneuvosmiehet, viskaalit,\nkonsulit, tirehtöörit tulevat yksitellen kapteenin eteen, kumartavat\nnöyrästi ja esittävät asioitaan. Mutta mitäs tämä vielä!\nPormestari -- itse pormestarikin! -- kumartaa kapteenille! Franssin täytyi\npanna kämmenensä korvan taa ja kurottua sinnepäin, kuullakseen mitä\npormestarilla voi olla pyydettävää kapteenilta. Mitä? -- Mitä? -- Onko se\nmahdollista! Kuulkaa, kuulkaa! Pormestari pyytää kapteenilta saisiko hän\noikeuden ja armon ottaa puoleksi tunniksi issikkaa! Ennen ei tarvinnut\nkuin viheltää kadunkulmassa, niin sai niitä ympärilleen joka suunnalta,\nettä olivat toistensa päälle lentää. Ja monta kertaa oli Frans itsekin,\ntalvipakkasessa istuessaan keskipukilla, ollut onnellinen kun vihdoin\nkuuli vihellyksen ja sai hutkia kaakkiansa selkään, etteivät muut ennen\nennättäisi. Olipa useasti suljauttanut rekensä juuri tämän saman\npormestarinkin eteen, kun näki hänen astuvan kahvilasta hansikoita\nsormiinsa vetäen. Ja nyt olisi ollut hänen renkiensä vuoro palvella\nherroja, mutta pormestari ei vihellä, vaan pyytää lupaa kapteenilta, ja\nFrans ei voi lähettää renkiänsä, sillä rengit ovat hänet vanginneet!\n\nTässä kohden oli Franssin pää ruvennut menemään niin sekasin, että\nnuokahti tainnuksiin. Ja häntä virvotellessa olikin häneltä sitten\nkysytty mitä asiaa hänellä oli, ja päästetty kotiin. Franssin anomukseen\nsaada ajaa kotiinsa oli korkeimpaan paikkaan sitävastoin annettu\nhylkäävä lausunto, ja hän sai kävellä.\n\nSentähden, kun kaksi hierojaa oli häntä kotona pari tuntia virvoitellut,\noli hänen ensimäinen sanansa kapteenista: Maltashan, kyllä minä sinulle\nvielä näytän! Vai sinä tässä määräät milloin minä saan omilla\nhevosillani ajaa! Malta, malta!\n\nSen enempää huvia ei Hinkille tästä Franssin asiasta koitunutkaan.\nIkävissään hän tuli joka päivä soittelemaan vaarin luo, sillä ei\nmilloinkaan vielä ollut elämä hänestä tuntunut niin kuivalta kuin tällä\nlakkoviikolla. Vaikka kuinka olisi koettanut huvittaa itseään, aina tuli\nkapteeni väliin ja esti kaikki. Leijonaliput se tietysti vedätti jo\nkolmantena päivänä alas, ja kun Hinkki meni rautatientorille valitsemaan\nväliaikaista hallitusta, naulasi kapteeni sellaisen plakaatin, ettei\nkoko vaali merkitse mitään ennenkuin esivalta siihen suostuu. Jolloin\nHinkki tunsi itsensä tavalliseksi virkamieheksi eikä ottanut osaa\nvaaliin.\n\nKapteenin osottama suuri viisaus ei voinut antaa Hinkille mitään rauhaa.\nSe yhtaikaa sekä ihmetytti häntä että myöskin jotenkin kalvoi hänen\nsydänpohjaansa.\n\nJa ollakseen ajattelematta hän otti sen valssin, josta Hiltu -- muuan\n-- oli vielä niin pitänyt \"Kolmasti, neljästi...\"\n\nMutta kun kädenranteet väsyvät, tulee taas ajatus:\n\nMistähän sekin asia johtuu, että kun ihmiset uskovat joskus tulevan\njotain parempaa, niin he kohta kesyttyvät? Hinkki tunsi erään\npatajuopon -- hyviä ystävyksiä olivatkin --, joka meni pelastusarmeijaan ja\nrupesi uskomaan, että kuoleman perästä tulee paratiisi kaikille\nihmisille. Ja niin villi kuin se olikin ollut, kohta alkoi loistaa kuin\naurinko, ei ottanut enää viinan tilkkaa suuhunsa, vaan itki ja ylisteli\naamusta iltaan herraa, eikä Hinkki olisi saanut häntä maistelemaan enää,\nvaikka olisi hienointa pomeranssia nenän alle tuonut.\n\nHinkki soitti kahdeksan kertaa peräkkäin Taavetinpolskan, ollakseen\nmoisia typeryyksiä ajattelematta. Mutta heti kun hän taas lepuutteli\nkäsiänsä ajoivat lakkoviikon tapaukset väkisin ajatuksia hänen päänsä\ntäyteen:\n\nNiinkuin pelastusarmeija, niin mustatukkakin. Kuinka monta kaikkein\nvarminta ja luotettavinta järjenmiestä olikaan mustatukka jo häneltä\nvienyt! Heti kun olivat saaneet mustatukan uskon, että noin sadan vuoden\nperästä eli sittenkuin päästään äänestämään tulee maan päälle\ntuhatvuotinen valtakunta, heti lakkasivat juomasta, kampasivat tukkansa\nja katselivat haljusilmin korkeuteen. Ja kun Hinkki koetti saada heitä\nravistettua ennalleen, työnsivät he hänet ylenkatseellisesti luotaan,\nsanoen: sinä elät pimeydessä!\n\nOsasi Hinkki yhden jenkankin nuotin, vaikkei ihan täsmälleen. Mutta hän\nnyt soitti sitä niin monta kertaa peräkkäin, että tahti ei lopulta\nkertaakaan rikkoontunut, ja hän päätti soittaa näin erehtymättä viisi\nkertaa peräkkäin. Jos tuli pieninkin erehdys vaikka vasta viidennellä\nkerralla, piti alkaa taas alusta. Kun tämä urakka vihdoin onnistui,\nolivat Hinkin ranteet kuin poikki.\n\nNäin pelastusarmeija ja mustatukka. Entä kapteeni? Juuri samalla\ntavalla. Kesytti yhdellä ainoalla sanalla tulevaisesta vallankumouksesta\nHinkin rajuimmat miehet. Niin että kun Hinkki meni koetteeksi\nanniskeluun pyrkimään, jossa näitä oli vahtina, heidän päämiehensä\nhypäten poikasi molemmin jaloin maata ja rajusti hihkaisten kirosi että\nei vaikka perkele olisi! Kapakat ja porttolat pois ja oikeus maahan, se\nolkoon tunnussanamme!\n\nJa jos nyt nuo pelastusarmeijan ja mustatukan ja kapteenin lupaukset\nolisivat olleet jotain uskottavia asioita, mutta puhumattakaan\npelastusarmeijan paratiisista oli sekä mustatukan että myös kapteeninkin\npuheet kaikkein typerintä typeryyttä, sillä kuinka voivat he tehdä ettei\nsotamiehiä olisi ryssälläkään!\n\nVoisiko Hinkki koskaan kesyttyä? Jos nyt ajateltaisiin, että joku\nkeksisi keinon muuttaa asiat paremmiksi niin viisaasti, ettei siinä\nvoisi löytää mitään vähintäkään tyhmyyttä...\n\nMutta Hinkki pelästyi itsekin, että oli antanut ajatustensa mennä niin\npitkälle. Ja tämä ajatus oli hänelle kirvelevän vastenmielinen. Hän\nkirosi mielessään vielä kerran lakkoa, joka väkisin pani hänen päähänsä\nsiellä ennen milloinkaan olemattomia ajatuksia, ja huusi vaarille:\n\n-- Antakaa nyt sitten sitä viinaanne!\n\nVaari kolisteli esille potun kaapistaan.\n\nKun Hinkki oli juonut kolme ryyppyä, saattoi hän taas soittaa\nesteettömästi. Ja näin hän ryypiskeli ja soitteli kunnes lakon päivät\npäättyivät ja Hinkki oli päässyt elämänsä ehkä kaikkein ikävimmästä\najasta.\n\n\n\n\n6.\n\n\nOlihan kapteeni aina, katsellessaan sekä kotimaisten isänmaanystäväin\nitsenäisyyspyrintöjä että myös mustatukan oppilaitten\nvallankumouksellisia vaatimuksia, ollut sitä mieltä, että kumpaisetkin\nolivat ainoastaan ehdonalaisia pikku liikkeitä, jotka viime asteessaan\nkokonaan riippuivat siitä mihin suuntaan Helsingin sylissä lepäävän\nvenäläisen linnotuksen tykit olivat kääntyneet. Sitä ymmärtäen hän oli\nheti ylimpään valtaan päästyänsä sekä vedättänyt alas senatin katolle\nkohotetun itsenäisyyslipun että myöskin antanut julistuksen siitä, että\nrautatientorilla valittava väliaikainen hallitus oli alistettava\nhallitsijan vahvistettavaksi.\n\nMutta nyt, kun lakkoviikko päättyi sellaisiin suuriin voittoihin, jotka\ntakasivat yksikamarisen eduskunnan ja yleisen ja yhtäläisen\näänestysoikeuden, ymmärsi kapteeni vielä selvemmin kuin koskaan ennen\nsellaisen linnotuksen merkityksen. Koko voitosta voi puhua ainoastaan\nsiinä tapauksessa, että venäläinen vallankumous tulee sen tueksi. Muuten\non kaikki haihtuva kuin suopakupla, ja äänestäminen yksikamarisessa\neduskunnassa Viaporin tykkien alla lopultakin muuttuva pelkäksi\nivanäytelmäksi, jonka ainoa hyöty on sen huvittavuudessa.\n\nSentähden kapteeni hytkähteli ilosta ja onnesta, kun huomasi, että\nVenäjän vallankumouksen johtajat heti lakkoviikon tapausten jälkeen\nkäänsivät koko huomionsa Suomeen. Se suunnitelma, jonka tarkotuksena oli\nollut kapinan alottaminen Viaporista, jotta laivasto voisi käyttää tätä\nnojakohtanaan hallitessaan Suomenlahtea ja suojellessaan Suursaarelle\nsijotettua väliaikaista vallankumouksellista hallitusta, oli Vasilin\nkertomusten mukaan joutunut melkein kokonaan unohduksiin ja oli hänen\nmatkansa tarkotus ollut noutaa kapteenin mietintö pääkortteeriin\nkoettaakseen pelastaa suunnitelmaa kokonaan paperikoriin joutumasta.\nMutta nyt näiden Suomessa niin äkkiarvaamatta sattuneiden tapausten\njälkeen, erittäinkin kun kapteeni jäi edelleen vallankumouksellisen\npunasen kaartin ylipäälliköksi, ja koko maan mieliala näytti\nvallankumoukselle niin odottamattoman suotuisalta, tuli suunnitelma\nuudestaan pohdinnan alaiseksi ja asianomaiset hämmästyivät nähdessään\nkuinka kaikki asianhaarat joka suunnalta tukivat suunnitelmaa, aivankuin\njokin järjellinen kohtalo olisi sen juuri tätä tapausten muodostumaa\nvarten kaikkinäkevästi edeltäpäin luonut.\n\nSuunnitelman heikoin kohta -- väliaikaisen hallituksen asettuminen\nlaivaston suojaamana avonaiselle merisaarelle, -- jota aatetta kapteeni\noli jo mietinnössään hyvin ankarasti arvostellut, muutettiin nyt siihen\nsuuntaan, että vallankumouksellinen hallitus sijaitsi Helsingissä\nitsessään, joka aate näyttäytyi nyt sitä mahdollisemmaksi, kun\npaikallinen väestö oli vapautusliikkeelle suotuisa ja kapteenin yli koko\nmaan levinneen kaartin vakinainen miehistö laskettiin nousevan\ntoiseenkymmeneen tuhanteen, joista Helsinkiä kohti tuli noin kolme\ntuhatta kokardimiestä.\n\nNäin muutettuna tuntuikin suunnitelma saavuttavan paljon suurempaa\nkantavuutta, ja kapteeni teki väsymätöntä työtä tarkemmin\nmääritelläkseen sen erikoiskohtia. Koko hänen huomionsa kiintyi nyt\nHelsingin täydellisen suojaamisen mahdollisuuksiin. Se tehtävä tulisi\nnyt meren puolelta Viaporille ja maan puolelta punaselle kaartille,\nlaivaston pyrkiessä täydellisesti vallitsemaan Suomenlahtea. Näiden\nseikkain äärimmäisyyksiin tarkka selosteleminen täytti kapteenin mitä\npalavimmalla innolla, mutta hän arveli parhaimmassakin tapauksessa\nvalmistusten vaativan vielä vähintäin kahden vuoden ajan.\n\nNuoremmat nauroivat hänen turhantarkkuuttansa yksityiskohdissa ja\näärimmäisen varovaisuuden vaatimuksiaan mitä suunnitelman salassapitoon\ntuli. Sanoivat sitä jonkinlaiseksi \"kiinneaatteeksi\" hänen aivoissaan,\nja lähettivät uhallakin sotamiehiä sotilaspuvussa hänen luokseen\nasioille, siten huvikseen häntä härnätäkseen.\n\nVallankumoukselliset suuntasivat siis nyt kaikki voimansa paitsi\nlaivaston käännyttämiseen, joka oli heidän toimenaan tähänkin asti\nollut, myöskin Suomeen sijoitetun venäläisen maaväen ja erittäinkin\nViaporin varusväen kiihottamiseksi kapinaan.\n\nVasililta tuli kapteenille kirje, joka hehkui innostusta ja toivoa.\nSiinä oli (paitsi mainio valokuva Vasilista itsestään, jonka hän pyysi\nsijottaa Kertun albumiin jonnekin hänen sukulaistensa läheisyyteen)\nlopussa tämmöinen lause:\n\n... ja kun syistä, jotka ovat sinulle hyvin tunnetut, suuren yrityksemme\nonnistuminen riippuu aivan yhtä paljon teidän suomalaistenne\nsuhtautumisesta siihen kuin meidän venäläistemme urhoollisuudesta itse\ntaistelussa, niin voi täydellä syyllä sanoa, että sinun käsiisi uskotaan\nenemmän kuin puolet koko tehtävästämme. Vastaa sinä suomalaisistasi.\nVastaa sinä siitä, että Viapori suomalaistesi avulla pysyy maan puolelta\nsuojattuna, silloin kun sen kanunat vapaudentaistelussa jylisevät...\n\nKapteeni ajatteli: Vasili raukka näyttää olevan kokonaan syrjäytetty,\nsillä hän ei tiedä muuttuneesta suunnitelmastamme yhtään mitään! Mutta\nvarovaisuuden vuoksi ei kirjottanut mitään Vasilille.\n\nJos Kustaava olisi kapteenin ja Kertun naimisiinmenon varalta ymmärtänyt\njärjestää heille kymmenen kertaa suuremman asunnon kuin missä he nyt\nasuivat, -- jos olisi varustanut salin vaikka 15 metrin pituiseksi ja 10\nmetrin levyiseksi, niin sittenkään heidän kaikki huoneet yhteensä eivät\nolisi suoneet mitään väljää tilaa kaikille niille vieraille, joita alkoi\nheidän luoksensa tulvata, puhumattakaan niistä kokouksista, joita heillä\npidettiin. Kerttu melkein oppi sujuvasti venättä puhumaan. Ainakin\nymmärsi hän lopulta aivan hyvin heidän puhettansa ja saattoi vapaasti\nkuunnella pitkiäkin kertomuksia, kun ei vaan liian nopeasti puhuttu.\n\nMitä olikaan seurustelu vapaaherrattaren luona ollut verrattuna\nseurusteluun näiden kanssa!\n\nVapaaherrattaren hienous oli ollut käytöksen ja ikäänkuin ylpeyden\nhienoutta, mutta näiden hienous oli ajatusten ja tunteiden hienoutta,\nsillä he eivät koskaan ajatelleet eivätkä tunteneet muuta kuin suuria\nvapaustaistelun asioita. Käytöksessä ei ollut ylpeyden vivahdustakaan,\nvaan kaikki koettivat olla niinkuin ihmisten välillä ei olisi mitään\neroa koskaan ollutkaan.\n\nKaikessa mitä he kertoivat kotimaastaan ja vallankumouksellisten\ntaisteluista oli aina jotain, joka samalla sekä kammotti että veti\nvastustamattomasti puoleensa, jotakin, joka oli samalla sekä hirveää\nettä ihanaa, ja kun Kerttu istui heidän seurassansa, oli hän aina ylpeä\nsiitä, että he kohtelivat häntä aivankuin hän olisi ollut jo kauan\nsitten tuttu heidän kanssansa ja he pitäneet päivän selvänä, että Kerttu\ntietysti menisi arvelematta kuolemaan, jos vaan vapauden asia olisi\nvaatinut. Kerttu antoi heidän luulla, mutta itsekseen, kun hän ajatteli\nheidän kertomuksiaan vankeuksista ja kosteista pimeistä kopeista ja\nhirmuisista Siperianmatkoista, tunsi niin kouristavaa kauhistusta, että\nvarmaan hänen olisi pitänyt elää vielä ainakin kolme ihmisikää ennenkuin\nolisi oppinut pitämään jotakin asiaa semmoisten kärsimysten veroisena.\nJaa no, -- jos juuri omien lasten pelastaminen ryövärien kynsistä olisi\nsiitä riippunut, niin silloin kyllä.\n\nSuuria uskalikkoja ne olivat Kertun mielestä nytkin näissä sotaväen\nkäännättämispuuhissaan. Pukeutuivat sotamiehen valepukuun ja\ntunkeutuivat keskelle kasarmeja, nousivat matruuseina sotalaivoihin,\nviettivät viikkokausia piileskellen itse Viaporin linnotuksessa ja\nkiipesivät valleille vapauspuheitansa pitämään. Monta, monta vangittiin,\nmutta mitäs toiset siitä! Nyykäyttivät vähän päätä, vähän silmä vettyi,\nja taas yhtä innoissaan jatkoivat työtään.\n\nErittäin hämmästytti Kerttua muuan hänen mielestään melkein\nylenluonnollista uhrautuvaisuutta osottava teko. Heidän joukkoonsa\nsaapui Pietarista kaksi aivan häikäisevän kaunista neitiä, jotka\nkuuluivat sen korkeimpiin ylimyspiireihin -- kaikkein korkeimpiin! -- ja\nrupesivat ravintolaneideiksi suureen venäläiseen upseeriklubiin\npalvellakseen tarjoilijattarina upseerien pidoissa ja juomingeissa.\nMutta salaa harjottaakseen kapinallista kiihotusta!\n\nNytpä se kerrankin tuli ilmi, missä ne kapteenin \"mallit\" oikein\nistuivat! Mutta jos se vaan olisi ymmärtänyt Kertulle alusta asti\npuhua niinkuin nämä, niin olisi Kerttukin varmaan tullut\nvallankumoukselliseksi, ja kapteenin kanssa naimisten sijaan kukaties\nhänkin -- jaa-a! -- ruvennut tarjoilijattarena kaartinupseereja\nvallankumoukseen käännyttämään! Mutta eihän se kapteeni osannut puhua\nmuuta kuin mörähdellä vaan.\n\nKaikkein enin (melkein yhtä paljon kuin Vasilista) piti Kerttu sentään\neräästä aivan nuoresta luutnantista, joka hyvin harvoin pääsi heillä\nkäymään ja silloinkin useimmiten valepuvussa ja myöhään illalla, sillä\nhän oli tykkiväenluutnantti Viaporista. Kuitenkin hän aina sisälle\ntultuansa riisui pitkän sivilipalttoonsa ja istui luutnantinpuvussa\nheillä. Ei hän ollut mikään niin erittäin kaunis, mutta innokas ja\nsamalla niin ilonen ja lystikäs, että aina ja kaikissa asioissa puhui\nniinkuin olisi vaan pilaa laskenut, vaikka kysymys olisi ollut kuinka\nvaarallisesta tehtävästä tahansa. Semmoisista Kerttu piti. Ja sen\npäälliseksi taisi ruotsia, joten Kerttu sai hänen kauttansa selvän\nkaikesta mistä vaan halusi tietää. Kun Kerttu puhui paljon tästä\nihastuksestaan, rupesivat muut sanomaan luutnanttia \"Ihastukseksi\". Niin\nettä lapsetkin, kun ikkunasta näkivät hänen tulevan, huusivat: Äiti,\näiti, Ihastus tulee!\n\nJa saikin se Ihastus Kertun niin pitkälle vallankumoukseen taipumaan,\nettä Kerttu ompeli punaselle kaartille lipun ja otti osaa suureen\nmielenosotusretkeen, jonka tarkotuksena oli pakottaa Suomen viimeisen\nkerran kokoontuneet säädyt hyväksymään lakkoviikolla päätetty\nyksikamarinen eduskunta ja kaikkien äänestysoikeus. Joka sitten\nhyväksyttiinkin. Itse oli Ihastus kovin kärsimätön vanhempien toveriensa\nviivyttelemiseen. Hän olisi tahtonut oitis vaan panna kanunat\njylisemään, ja sanoi Kertulle, että he nuoremmat eivät kovinkaan kauan\naijo enää suostua tähän vitkastelun ja varovaisuuden henkeen, jota sekä\nkapteeni että muut vanhemmat vallankumoukselliset tahtoivat noudattaa.\n\nYksi ainoa oli koko tässä ihastuttavassa ihmisjoukossa sellainen, jota\nKerttu ei voinut oikein sietää. Se oli hyvin pitkä mies, joka kyllä\nistui aina kaikissa kokouksissa, mutta ei koskaan puhunut mitään eikä\nkoskaan nauranut. Se oli todella Ihastuksen täydellinen vastakohta, ja\nsentähden häntä ruvettiinkin nimittämään Kertun antamalla nimellä\n\"Vastakohdaksi\". Mutta kun Kerttu kerran ilmaisi vastenmielisyytensä\njopa epäluulonsakin tähän Vastakohtaan, räjähti kapteeni nauramaan, ja\nsanoi: Elä herran nimessä Kerttu kulta, sehän on koko suunnitelman\nkeksijä ja oikea henki!\n\nTässä hirveässä touhussa kului aika yli talven kesään asti ja Kerttu\nrupesi jo luulemaan, että tulee rauhallisempia aikoja. Mutta kun hän\nsanoi kapteenille, että pitäisi muuttaa maalle, jotta kapteeni saisi\nvähän levähtää, iski kapteeni merkitsevästi silmää, ja sanoi Kertulle\nolkansa taakse:\n\n-- Nyt ei tästä enää lähdetä minnekään.\n\nKerttu kysyi mitä hän tarkottaa. Kapteeni sanoi:\n\n-- Olemme joutuneet niin kummalliseen asemaan, että meidän täytyy joka\nhetki kaikin voimin estää taistelun alkamista.\n\nKerttu teki silmänsä suuriksi.\n\n-- No eikö vallankumousta tulekkaan?\n\n-- Se ei saa tulla liian aikasin, sanoi kapteeni, -- mutta kiihotus on\nkäynyt liian suurella höyryllä, ja meidän omatkin työmiehet... ah,\nKerttu!... käsitteiden sekaannus on käynyt hirmuiseksi!\n\nHarvoin puhui kapteeni Kertulle näin totisesti, ja siitä hän päätti\nvarmasti, että nyt ei ollut mikään leikki kysymyksessä enää.\n\nOsottaakseen olevansa asioissa mukana Kerttu kysyi:\n\n-- Ovatko he siis taas saaneet dynamiittia?\n\nMutta kapteeni tähän heiskautti vaan kädellään ja huokasi syvästi:\n\n-- Niitä ei pidätä enää mikään. Ymmärrätkö sinä Kerttu, vallankumouksessa\non kaksi, toinen on hienon-hienon valkea ja kirkas, mutta toinen on\nverisen raaka ja musta, eikä niitä kahta mikään erota toisistaan, ei\nmikään! Ne ovat samassa ihmisessä.\n\nJoten oli Kertusta oikein suuri helpotus, kun näiden kapteenin synkkien\nsanojen perästä huoneeseen astui Ihastus ja heti täytti koko asunnon\nhilpeällä naurullaan ja valoisasti eteenpäin katsovilla silmillään.\nSemmoisista, semmoisista Kerttu piti.\n\nKesää oli jo kulunut hyvän joukon yli puolivälin, kun heille saapui\nuusia vieraita pitämään hyvin salaista kokousta. Kerttu oli sellaisissa\nkokouksissa aina ennenkin tehnyt pöytäpalvelusta varmuuden vuoksi itse,\nniin ettei palvelustytön tarvinnut kuljettaa edestakasin teekyökkiä, ei\nkaadella vettä kannuun eikä edes pestä laseja, vaan Kerttu pesi ne kohta\nsiinä, teekyökistä lähtevällä kuumalla vedellä. Hän oli jo niin tottunut\nkaikkiin tämmöisiin kokouksiin, ettei enää juuri välittänyt paljon edes\nkuunnella, erittäinkin kun Ihastuskaan ei ollut tällä kertaa saapuvilla,\neikä kumma kyllä myöskään Vastakohta, joka muuten aina jossain nurkassa\nmukana kökötti. Mutta tällä kertaa Kerttu sensijaan sai ensikerran\nkuulla kapteenin pitävän oikeata puhetta, avaten kaikellaisia papereita\nja näytellen karttoja. Vaikka se puhui venättä, ymmärsi Kerttu kuitenkin\nniin paljon, että kapteeni oli tapansa mukaan äärimmäisen varovaisuuden\nkannalla ja neuvoi kaikin mokomin lykkäämään ratkaisevan askeleen\nottamisen siksi kunnes saatiin täydet takeet muutamista laivastoa\nkoskevista asioista. Jos vieraiden joukossa olisi ollut Ihastus, olisi\nkapteeni ihan varmaan saanut hänestä ankaran vastustajan. Vastustanut\nolisi myöskin se Vastakohta, sillä Kerttu oli itseksensä kyllä\nhuomannut, että tämä kallistui nuorempien puolelle, ikäänkuin eri seuraa\npitämään. Mutta nyt oli melkein vaan vanhempia ja keski-ikäisiä läsnä ja\nne kaikki olivat nähtävästi samaa mieltä kuin kapteeni, selittäen\netteivät kaikki valmistukset olleet lähimaillekaan loppuunsuoritetut.\n\nMitä oli nuorempia, ne istuivat happamina ja unisina.\n\nPalvelustyttö koputti ovelle.\n\nKerttu meni ulos ja vähän ajan perästä toi kapteenille sähkösanoman.\n\nKapteeni antoi sähkösanoman muiden avattavaksi ja meni itse\nkirjoittamaan kuittia.\n\nKerttu otti kuitin ja vei sen takasin sanomantuojalle. Hän pistäytyi\nsamalla kyökkiin hakeakseen sitruunaa, jota venäläiset aina rakastivat\nsekottaa teehensä. Kun hän tuli takasin, olivat kaikki seisaallaan ja\nsuuri hälinä vallitsi vieraiden joukossa. Toiset näyttivät\nriemastuneilta, toiset vähän niinkuin sekapäisiltä. Kapteeni yksin ei\nollut kumpaakaan. Hän sanoi: En usko ennenkuin itse näen, -- ja otti\nsähkösanoman heidän käsistään. Hän luki sitä moneen kertaan, ja hänen\nsilmäkulmansa vetäytyivät yhä ankarampiin ryppyihin. Pyöristyneet silmät\nrupesivat värähtelemään uhkaavan nopeasti, huulet menivät hörölleen ja\nse tuttu, Kertusta niin miellyttävä loukkaantumuksen juova hänen\nalaleuvassaan tuli entistä selvemmin näkyviin. Samassa rupesi\nihmeellinen kalpeus levenemään hänen poskilleen, aivankuin ihmisen\npelästyessä jotakin. Kun Kerttu suurella vaivalla sai heidän puheistaan\nvihdoin selville, että sähkösanomassa ilmotettiin taistelun alkavan\nKruunstatissa ja siellä oltavan voitosta varmoina, ihmetteli hän\nsuuresti, että kapteeni oli saattanut semmoisesta pelästyä.\n\nMutta kapteeni sanoi töykeästi:\n\n-- Kuka on Juudas meidän joukossamme?\n\nHe tulivat kaikki kuolleen totisiksi ja katsahtivat toisiinsa ja\nymmärsivät, ettei heistä kukaan voinut olla Juudas.\n\nMutta hetken vaiti oltua joku, helpottaakseen mielenraskautta, kysyi\npiloilla: Kuinka lienee Ihastuksen laita, joka on poissa?\n\nTämä pilasana tuntui kaikista niin hassulta, että he rupesivat nauramaan\nja kapteeninkin täytyi lopulta vetää suunsa hymyyn.\n\nMutta Kerttu huomasi, ettei kukaan heistä ajatellut Vastakohtaa, joka\nmyöskin oli poissa.\n\nJa he rupesivat kapteenin synkkää mieltä lauhduttelemaan, selitellen\nkuinka nopein suoritus on usein parhain suoritus.\n\nMielialan näin tultua paremmaksi he keskustelivat jo aivan rauhallisesti\nsiitä millä keinoilla kapinan puhkeamista Kruunstatissa paraiten ja\nnopeimmin voisi saada siirretyksi tuonnemmaksi. Kapteeni rupesi\nosottamaan vielä kertaalleen kaikkia niitä syitä, jotka tekivät\nsiirtämisen aivan välttämättömäksi. Muut asettivat silloin kapteenille\nyhden kysymyksen ja tuli syvä hiljaisuus, sillä kapteeni tahtoi\ntarkalleen punnita vastauksensa.\n\nKerttu aikoi juuri ryhtyä keräämään tyhjentyneitä teelaseja,\ntäyttääkseen ne uudelleen, kun samassa lasit rupesivat aivan itsestään\nhienosti kilisemään ja kohta se kilinä siirtyi ikkunaruutuihin, jotka\nalkoivat täristä niinkuin ukkosen käydessä.\n\nHerrat olivat niin asiaansa kiintyneet, ettei heistä yksikään pannut\nhuomiota myöskään siihen selvästi kuuluvaan jysäykseen, joka tuli heti\nkilinän perässä. Mutta Kerttu tiesi hyvin, että sellainen kumiseva ääni\nkuuluu ainoastaan silloin kun Viaporissa ammutaan.\n\nVasta pitkän ajan perästä, kun Kerttu oli laskenut ainakin kymmenen\njysähdystä, nousi hän ylös ja tahtomatta herrain keskustelua häiritä\npani kätensä kapteenin olalle ja sanoi hänelle hiljaa:\n\n-- Viaporissa ammutaan.\n\nTuskin oli Kerttu tämän sanonut, niin rappusissa kuului juoksua ja joku\nrupesi, ymmärtämättä soittaa ovikelloa, kovasti ovea rytyyttämään.\n\nKapteeni meni nopeasti eteiseen, avasi oven, ja nyt kuulivat kaikki,\nkuinka hengästynyt sotamies kertoi taistelun alkaneen Viaporissa...\ntykkimiehet -- sanoi -- alkoivat humalapäissään tappelun jalkaväen\nkanssa ja kun toiset rupesivat ampumaan kivääreillä vastasivat toiset\ntykkitulella... Nyt on kaikki ilmisodassa...\n\nLiikkumattomina ja kalpeina istuivat nyt vuorostansa vieraat, aivan kuin\nolisivat siihen tuoleillensa kivettyneet. Kapteeni tuli sisälle.\nKylmällä ja komentavalla äänellä sanoi hän lyhyesti:\n\n-- Vallankumouksellisten pääkortteeri on Katajanokalla.\n\nJonka jälkeen hän läksi ulos eikä tullut enää sisälle.\n\nNiin nousivat vähitellen muutkin ja sanaakaan sanomatta läksivät\nyksitellen ulos, kunnes huone jäi aivan tyhjäksi.\n\n-- Arpa on heitetty, arpa on heitetty, hoki Kerttu itsekseen. Miksikä hän\nsitä oikeastaan hoki? -- Arpa on heitetty, arpa on heitetty. -- Ja mitä se\nedes merkitsikään? Varmaan oli joku vieraista niin sanonut, mutta ei hän\nvoinut muuta kuin koko ajan vaan sanoa itsekseen: arpa on heitetty, arpa\non heitetty...\n\nHän meni kyökkiin, mutta ei sielläkään voinut mitään järkevää sanoa.\nHänen päänsä alkoi mennä ihan sekasin.\n\nKustaava tuli taas ylös yöpuvussaan, kuulumattomasti rappusilla\nsipsuttaen.\n\nTuli ja lämpimällä kädellään pehmeästi painaen Kertun poskeen sanoi:\n\n-- Kerttu kulta, mikä Kerttua vaivaa?\n\nKerttu katsoi Kustaavaan ja sanoi: Arpa on heitetty, arpa on heitetty!\n\n-- Eikö Kerttu Israelin herraa enää muistakaan?\n\nSilloin Kerttu selvisi ja itkien lankesi Kustaavan kaulaan.\n\nHe pitivät sitten koko yön toisillensa seuraa, ja kanunain jyskyttäissä\nseiniä niin että ruudut ja usein lampunkin lasit kilisivät, Kerttu\nkertoi hänelle kaikesta mitä tiesi.\n\n\n\n\n7.\n\n\nSuunnitelman mukaisesti leiriytyi kapteenin kaarti ja siihen\nkapinallisena yhtynyt osa venäläisestä meriväestä kapinan puhjettua\nkaupungintakaisiin puistoihin, vartiostojensa kautta ketjuna halliten\nrautatielinjaa ja kaikkia sisämaan puolelta johtavia teitä.\n\nToinen yö oli jo tulossa.\n\nPääleiripaikkaan kokoontunut miehistö alkoi jo sytytellä tulia,\nlevähtääkseen niiden ääressä päivän juoksujen ja liikkeiden jälkeen. He\nistuivat nuotioiden ääreen suurissa joukoissa, toinen toisensa niskan\ntakaa kuunnellakseen mitä kullakin oli sanomista ja edes jonkinlaista\nkokonaiskäsitystä saadakseen asemasta niiden lukemattomien huhujen\njohdolla, jotka pitkin tätä vaiheikasta päivää olivat niin\nristiriitaisina tuoneet tietoja kapinallisten menestyksestä.\n\nSuuri mieltenkuohu vallitsi miesten joukossa monesta eri syystä.\nEnsiksikin oli työväen johtajat kieltäytyneet omissa nimissään\njulistamasta lakkoa, joka olisi ollut välttämätön, jotta kaikki liike\nolisi seisahtunut, hallitus tullut voimattomaksi ja kaupunki ilman\nverenvuodatusta joutunut vallankumouksellisten valtaan. Kapteeni oli\nsilloin julistanut lakon omassa nimessään, mutta sitä ei totellut koko\ntyöväestö, vaan ainoastaan punanen kaarti ja jotkin vielä. Mutta\nkaupungin kasarmeissa oleva sotaväki kielsi yhtymästä kapinallisiin\nennenkuin lakko oli kaupungissa. Ainoastaan meriväen kasarmista olivat\nmiehet liittyneet punaseen kaartiin ja oleskelivat leirissä. -- Toinen syy\nmielten kuohuun oli se, että kapteeni ei jo komentanut rynnäkköön\nniskottelevaa kaupunkia vastaan. Oli vaan miesten jalottelemiseksi ja\nliikkeellä pitämiseksi revityttänyt siellä täällä rautatienlinjaa ja\npaikotellen hävittänyt lankatolppia. Kun sitävastoin joku\nalipäälliköistä, kansan koettaessa väkivallalla pysäyttää liikettä\nPitkänsillan kautta kaupunkiin, oli komentanut meriväen ampumaan herrain\nsuojeluspoliseja, jotka tahtoivat liikettä väkivallalla ylläpitää, niin\noli kapteeni, kahakasta tiedon saatuansa kauheasti raivostunut, että\nhänen luvattansa semmoisia tehtiin.\n\nTämän tapauksen johdosta miehet lausuivat eri suuntiin arvelujaan.\nToiset sanoivat, että kahakassa oli kaatunut kapteenin herrastovereja,\njoiden kuolemaa hän suri; toiset väittivät kapteenin pelkäävän herroja;\nuseimmat sentään puolsivat kapteenia, muistutellen lakkoviikon aikoja.\nMutta kaikki olivat yksimielisesti kiukuissaan, ettei hän jo\nväki-rynnäkköön komentanut.\n\nIhmeellinen mies se kapteeni! Istuu leirimajassaan yksin, ja,\nsilloinkuin muut riemuitsevat voitonsanomista, synkistymistään\nsynkistyy. Vielä ihmettelivät miehet suuresti, mitä sekin saattoi\nmerkitä, kun kapteeni viimeksi kaupungista palattuaan oli lähettänyt\nmiehiä olkikupojen hakuun ja miesten palattua mennyt heidän kanssaan\nkorkeimmalle kalliolle, ja sinne pystyttänyt hongan pituisen kuiviin\nolki-tupsuihin käärityn riuvun, jättäen neljä miestä sitä vahtimaan.\nJotkut arvelivat, että jos se oli hyvinkin käynyt sekapäiseksi,\nkun niin suri. Mutta toiset, jotka olivat hajotetun Suomen\ntarkk'ampujapataljoonan miehiä, ja olleet leirissä Venäjällä, sanoivat\nsellaisia riukuja käytettävän sotamerkkien antamiseen öiseen aikaan.\n\nKapteenin päämajan ympärillä seisoi sankka parvi kaartin miehiä,\npäästämättä ketään sisälle, sillä niin oli kapteenin käsky.\n\nHän käveli nopeasti edestakaisin huoneessa.\n\nKasvot olivat syvän murheen raatelemat, katse palavasti sisäänpäin\nkääntyneenä, suupielissä tuskan väreily. Silloin tällöin hän kävi\nmolemmin käsin päälakensa tukkaan, ja sieraimista huohotti tukahutettu\nraivo.\n\nVallankumouksellisten pääkortteerissa oli päivällä, kolmen ylimmän\njohtomiehen neuvottelussa, johon kapteeni oli yhtenä ottanut osaa,\nlausuttu julki se, mitä kapteeni oli viimeisiin asti tahtonut itseltänsä\npeittää, nimittäin, että ainoa vaikuttava keino tässä tukalassa asemassa\noli kaupungin pommittaminen.\n\nSuunnitelmassa oli kapteeni itse käsitellyt sellaista mahdollisuutta,\nettä kaupunki tulisi niskottelemaan. Kuitenkin kosketeltiin tässä hänen\nlisämietinnössään asiata ainoastaan ohimennen, ja oli siinä edellytetty\nainoastaan se mahdollisuus, että porvariluokka, epävarmana kapinan\nmenestymisestä ja vastasaavutettujen valtiollisten oikeuksien\nmenettämisen pelossa, olisi suostumatta alistumaan väliaikaisen\nvallankumouksellisen hallituksen käskynalaisuuteen. Sen tapauksen\nvaralta suunniteltiin siinä ainoastaan muutaman laukauksen lähettämistä\nViaporin järeimmistä tykeistä kaupungin ylitse, jotta ne, ketään\nvahingoittamatta, ainoastaan hirmuisella äänellään saisivat aikaan\ntarkotukseen riittävän pelästymisen ja sitä välittömästi seuraavan\nmukautumisen.\n\nMutta nyt täytyi kapteenin pääkortteerissa myöntää, että asema oli\nkokonaan toinen kuin mikä mietinnössä oli edellytetty.\n\nHirmuisinta oli, että hän juuri itse sekä sotataidon tuntijana että\nlaumavaistojen arvaajana oli sitä mieltä, että kaupungin pommitus oli\ntässä tapauksessa ainoa mahdollisuus, eikä mikään leikkipommitus, vaan\näkkinäinen, täydellinen, musertava, joka lyö rohkeimmankin miehen ja\nmuuttaa hänet käsiä kurottavaksi hätähuudoksi!\n\nAsia tuli niin päätetyksi.\n\nKuitenkin sellaisella muodostelulla, että aika, milloin pommitus\nalkaisi, tuli riippumaan kapteenista, eli siitä, milloin kapteeni näkee\nkaiken toivon kaupungin antautumisesta hyvällä -- rauenneeksi.\n\nKaupunki oli, saman niskottelunsa vuoksi, siihen määrään eristetty\nViaporista, jossa taistelu riehui yhä hurjistuneemmalla voimalla, että\nkaikki yhteys vallankumouksellisen pääkortteerin kanssa saattoi millä\nhetkellä hyvänsä tulla kokonaan katkaistuksi. Kaupungin rannat\nolivat täynnä laivoja, mutta yksi ainoa höyrypursi oli enää\nvallankumouksellisten käytettävissä.\n\nTästä syystä, eli yhteyden katkeamisen pelosta, päätettiin antaa kapinan\npääjohtajalle tieto, että merkkinä pommituksen alkamiseen tulisi olemaan\ntulipatsaan nouseminen kaupungintakaisilta kallioilta. Pommituksen oli\ntapahtuminen yllätyksenä, ja niin rajusti, ettei kaupunki ehtisi mitään\nmenettelyn suuntaa omistamaan, vaan heti antautuisi armoille.\n\nLeirimajaan tultuansa ja olkiriuvun pystytettyänsä oli hän lähettänyt\nparhaiksi puhujiksi tunnetut miehensä ympäri kaupunkia tekemään\nviimeisen yrityksen työväestön taivuttamiseksi vastoin kaikkia muita\nmääräyksiä jättämään verstaansa. Erittäin hän käski terottamaan mieliin,\nettei lakkoviikolla saavutetut voitot mitään merkinneet, vaan jäisivät\nvaikutuksiltaan aivan mitättömiksi, ellei vallankumous tulisi niitä\ntukemaan.\n\nItse hän ei minnekään mennyt, sillä päivän kuluessa hän oli havainnut,\nettä minne ikinä hän meni, siellä mielet jo olivat kiihotetut häntä\nvastaan, joten näyttäytymättä pysyminen oli parempana takeena rauhasta\nkuin sen puolesta työskenteleminen.\n\nMiehet olivat palanneet ilmottaen, että porvaristo oli pannut pystyyn\naseellisen suojeluskunnan estämään liikkeen pysäyttämistä. Ja kun\nkapteeni sitten kuuli ensimäisestä kahakasta vallankumouksellisten ja\ntämän suojeluskunnan välillä, keskeytti hän kaikki yritykset, ja\nsulkeutui majaansa, kieltäen ketään puheillensa päästämästä.\n\nKaupungin asemakarttojako, linnotuksen piirustuksiako oli kapteenilla\npöydällä edessään? Ei. Hän oli taskustaan ottanut esille ainoastaan\npienen, 12 x 8 cm kokoisen kirjasen, jonka kannella seisoi: Les Maximes\nd'Epictète. Siitä hän tuon tuostakin katseli punakynällä merkittyjä\npaikkoja, ja taas aina heitti kirjan takasin pöydälle. Pelkkiä\njokapäiväisiä pikkusääntöjä, jotka hän muisti ulkoa! Kun hän ei\nmitenkään nyt voinut muistaa erästä toista kirjaa, jota nyt juuri tätä\nyötä odottaessa olisi paljon enemmän tarvinnut! Se oli se kirja, jota\nVasili oli muinoin hänelle lukenut, mutta hän ei silloin ollut\nymmärtänyt kuunnella. Yksi lause vaan oli sattumalta tarttunut hänen\nmuistiinsa. Se oli jotenkin näin: \"Ei mikään ole epäterveellisempää kuin\nkristillinen sääli. _Tässä_ olla lääkärinä, _tässä_ olla heltymätön,\n_tässä_ käyttää veistä -- se on _meidän_ tehtävämme, me olemme _siten_\nfilosoofeja!\" -- Sitä kirjaa hän nyt olisi tarvinnut, niin kipeästi, niin\ntuskaisesti tarvinnut! Se kirja oli tämmöisiä hetkiä varten! Eikö se\nollut jotain semmoista kuin Nitsh... Nitsh... Mahdotonta muistaa...\nmahdotonta siis myös pyytää keltään. Ja sääli raateli mielin määrin\nhänen sydäntänsä. Jo oli hän kuulevinaan tautivuoteella makaavien\nihmisten avuttomia hätähuutoja, kun ensimäiset pommit putosivat\nräjähtäen kivimuureja vastaan... Jo oli hän näkevinään, miten hädissään\nkatuja pitkin juoksevat äidit hakevat lapsiaan, miten palavien\nrakennusten yläkerroksista ihmiset heittäytyvät alas murhaavia\nraudansirpaleita purkavien pommien keskelle!\n\nYö teki armotta tuloansa. Vihreän kelmeällä taivaalla, puiden välissä,\nnäkyi ikkunasta jo kimalteleva tähti...\n\nSen nähtyänsä kapteeni muisti jonkun hämärän tunteen taistelustaan\ntähtien kanssa: \"Onko Hanneksella syntiä sydämmellä?\" Jolloin hän oli\nlyönyt rintaansa kumahtavan iskun, vannoen voittavansa, kun myrsky\nuudestaan mylvähtää! Se isku oli niinkuin sinettinä siihen, ettei hän\npäätöksestään peräänny. Mutta nyt sanoivat tähdet: Odota, meitä tulee\nkohta paljon enemmän!\n\nKuiskatako Kertulle: lähde lasten kanssa heti kaupungista?\n\nEi. Se olisi kurja teko. Olla heltymätön, käyttää veistä tätä\nsynnyinkaupunkia vastaan -- siihen kuului jättää myös Kerttu pommien\nreveltäväksi -- kuului ehdottomasti, luonnon välttämättömyydellä! Sen\nsanoi järki, ja sen ymmärtämiseen hän ei tarvinnut mitään kirjaa. Ainoa\nmihin hänellä oli oikeus, oli jättää Kertulle hyvästi...\n\nJa kapteeni nähtiin tulevan majastansa ja ajavan kaupungille.\n\nHän ei ajaessaan enää mitään välittänyt siitä mitä kaupungissa tehtiin,\ntapeltiinko siellä vai oltiin siivolla. Kaikki oli päätetty.\n\nNukkuukohan Kerttu jo, vai palavatko lamput huoneissa niinkuin aina\nennen hänen poissa ollessansa. Tietysti se valvoo, ehkä uneksien suuren\nvapaudenpäivän koitosta. Mutta ennenkuin aamu valkenee, on pommi\nmusertava sinun kotosi seinät ja sen sirpaleet repelevät sinun viattoman\nruumiisi ja lapset vuoteihinsä tappaa.\n\nNiinkuin hän oli arvannut, paloi Kertulla kaikissa ikkunoissa valot.\n\nKerttu juoksi kapteenin kaulaan, onnellisena saadessaan näin odottamatta\nnähdä häntä.\n\nKapteeni sanoi:\n\n-- Kerttu, ainoastaan viideksi minutiksi! Missä lapset?\n\nJa meni niitä katsomaan.\n\nOlivat juuri niinkuin hän oli ajatellut, kukin rautavuoteissansa,\nnuorimmalla oli pulleat kädet päälaella, peite puoleksi pois potkittuna,\nkeskimäinen makasi mahallansa ja kuorsasi pihisten, vanhin nukkui\nkyljellänsä, nokanpää peitteen alla...\n\nKapteeni korjasi peitteen nuorimmalle, pistäen reunat lapsen kylkien\nalle, ja ajatteli: kuinka tarpeetonta! sillä pommi kuitenkin kohta...\n\n-- Kerttu! Hyvästi!\n\n-- No miksi sanot hyvästi?\n\n-- Siksi vaan, että lähden.\n\nKerttu sanoi säikähtäen:\n\n-- Viaporiin?!\n\n-- Ei Kerttu, en mene Viaporiin, mutta kuka tietää milloin taas näemme\ntoisiamme. Hyvästi!\n\n-- Voi, voi, -- sanoi Kerttu ja käpristyi kokoon, näin varustuen kapteenin\npuristusta vastaan, sillä hän tiesi kokemuksesta mitä se puristus\nmerkitsee.\n\n-- Mutta Hannes kulta, sinähän vapiset, mikä sinun on? Miksi sanot\nhyvästi? tunnusta!\n\nSilloin sanoi kapteeni:\n\n-- Jos vapisen, niin kai pelkään. Ja jos tulisin paenneeksi sinua enää\nnäkemättä --\n\n-- Kerttu katsahti epäluuloisesti häneen:\n\n-- Kaikkea sinä osaat, mutta viisaasti valehdella et ymmärrä. Sinäkö\npakenisit!\n\nJa rupesi nauramaan.\n\nMutta silloin Hannes puristi hänet syliinsä niin että kylkiluut\nrytisivät. Ja äkkiä irrottui hänestä ja kovasti kolisten läksi menemään\nrappusia alas.\n\nKerttu huutamaan ovesta alas rappusille:\n\n-- Hyvästi, hyvästi, Hannes, miksi sinä niin äkkiä... Hyvästi, kulta!\n\nKapteeni vaan meni kuin tuulispää. Alaovi paiskautui kiinni hänen\njälkeensä. Ja kohta Kerttu kuuli kuinka hän hevosen nelistäessä hurjaa\nvauhtia ajoi pois.\n\nVasta ajaessaan kapteeni muisti ettei tullutkaan äitiä hyvästelleeksi.\nMutta hänestä näytti jostakin syystä, että äidin kanssa kyllä voi puhua\nvielä vaikka he molemmat olisivat jo haudassa...\n\nSaapuessaan takasin leiripaikalle hän jo kaukaa huomasi, että siellä oli\nsyntynyt jokin häiriö. Ja hän tiesi hyvin mitä se oli. Miehiä oli\nsuurissa joukoissa kokoontunut hänen majansa ympärille. Ja kun hän ajoi\nesiin, sanoivat he hänelle, että Viaporista oli tullut luutnantti\nhakemaan linnaan lisäväkeä kaartista. Ja oli pitänyt puheen portailla ja\nnostattanut koko leirin pystyyn.\n\n-- Olemme valmiit antamaan henkemme ja veremme vapaudentaisteluun,\nsanoivat miehet.\n\nKapteeni meni sisälle ja hetken kuluttua he tulivat ulos luutnantin\nseurassa (jota Kerttu sanoi Ihastukseksi), valitsemaan 400 miestä, sillä\nkapinallisten ainoa laiva ei voinut enempää viedä.\n\nKun miesten kesken tuli riita siitä kuka saisi mukaan mennä kuka ei,\nsanoi kapteeni:\n\n-- Jos ken naimattomista tahtoo kuolla rehellisessä tappelussa, en minä\nestä, mutta naineet jääkööt tänne.\n\nMiehistö alkoi kuuluvasti nurista.\n\nSilloin sanoi kapteeni:\n\n-- Rauhottukaa, kohta saamme täällä kotona vielä kuumempaa.\n\nJa miehet alkoivat keskenään arvailla näiden sanojen merkitystä, ja\nhiljenivät.\n\nMutta kapteeni meni synkkänä jälleen majaansa ja sulkeutui sinne.\n\nSilloin erottui osa leiriväestä luutnantin ympärille, noin 400 miestä,\nnaimatonta, ja he marssivat kohta kaupungin läntiseen satamaan,\nmennäksensä höyrypurteen ja yön pimeässä pyrkiäkseen aavan meren kautta\nkapinallisten hallussa oleville linnotuksen saarille.\n\nMutta päävoima, ylipäällikkönsä käskyä totellen, painui takasin\npuistojen metsikköihin.\n\nPuoliyön aikaan kapteeni tuli ulos majastaan, ja silloin hän näki Hinkin\nseisovan yksinänsä leuka ja kädet portaiden kaidepuita vasten\nnojautuneina. Hinkki oli tullut kapteenin leiriä katsomaan.\n\n-- Tule Hinkki minun kanssani, sanoi kapteeni. -- Onko sinulla tulta?\n\nHinkki veti taskustansa esiin tulitikkulaatikon, ja antoi täristämällä\nkapteenin kuulla, että siinä oli tikkuja.\n\nHeidän mennessänsä kalliolle päin kapteeni sanoi:\n\n-- Mistä Hinkki tulee?\n\nHinkki sanoi olleensa Hietalahden rannassa katsomassa kaartin lähtöä\nViaporiin.\n\nKapteeni huokasi raskaasti sanoen:\n\n-- Ei heistä yksikään osaa tykkiä virittää.\n\nHän vei Hinkin kilometrin päässä olevalle korkealle kalliolle, jossa oli\nolkiin kääritty suunnaton pystyriuku.\n\nSiellä sanoi kapteeni vahtimiehille:\n\n-- Saatte mennä, nyt ei täällä vahtia enää tarvita.\n\nMutta Hinkille sanoi: Onko sinulla tulta?\n\nHinkki vastasi: On.\n\nVahtimiesten mentyä kapteeni kääntyi päin kaupunkia, joka tuhansine\ntuikkivine valoineen lepäsi kirkkaan tähtitaivaan alla. Hinkki katseli\nhäntä, istuen kalliolla. Kapteeni seisoo kauan liikahtamatta. Nyt se\nnostaa molemmat kätensä päälaelle ja käy tukkaansa. Katsoo kauan ylös\ntähtiselle taivaalle. Ja Hinkistä alkaa näyttää, että se on kuin\njättiläinen, ja että jos sillä vaan olisi kirves kädessä, niin se\nhalkaisisi taivaankin kahtia, ja tähdet tippuisivat kilisten alas...\n\n-- Sanoitko sinulla olevan tulta? -- kysyy kapteeni äkkiä.\n\nMutta ennenkuin Hinkki ehtii vastata kapteeni horjahtaa ja maahan\nvaipuen huutaa:\n\n-- Hinkki, Hinkki, tuo minulle konjakkia!\n\nSen ymmärsi Hinkki hyvin, sillä hän oli nähnyt kapteenin olevan jostakin\nasiasta kahden vaiheella, ja tiesi, ettei semmoisissa tiloissa mikään\nniinkuin viina auta.\n\nSenvuoksi ei kestänyt kauan ennenkuin kapteeni näki Hinkin laskeutuvan\nalemmas ja alemmas kalliopolkua myöten, ja nopeasti katoovan pimeyteen.\n\nItse meni kapteeni voivotellen pitkäkseen kalliolle.\n\nJa kadotti kaiken ajan ja paikan tunnon.\n\nHän oli ryömivinään jollakin hienolla huonematolla... Vasili seisoo\nhänen edessään, kättänsä nojaten mahonkisen kirjotuspöydän kulmaukseen,\nja puhuu kapteenille vieraan kylmällä äänellä, mutta tutusti räpytellen\nraskaita, pitkäripsisiä silmäluomiansa:\n\n-- Emmekö sanoneet sinua leijonamieleksi? Emmekö uskoneet sinun käsiisi\nvapauden pyhää asiaa, ja sinä _petät_ meidät tämän kaupungin tähden!\n\n-- Armoa, Vasili, armoa! Katso sen tulia...\n\n-- Etkö sinä sanonut: Vallankumous on Venäjällä mahdoton, sillä ette osaa\nerottaa järkeä tunteesta?\n\n-- Armoa, Vasili! Tämä on kotikaupunkini...\n\n-- Etkö sinä käskenyt avata meren sulkuja, upottaaksesi Pietarin\nmiljoonakaupungin, ja nyt säälit tätä kylää!\n\n-- Olin siellä suomalainen, ja puolalainen ja juutalainen kannatti minua.\nVasili, täällä olet _sinä_ muukalainen!...\n\n-- Astu siis riveistä! -- sanoi Vasili.\n\nTämän tuomion kuultuansa oli kapteeni juuri astumaisillaan, pää\npainuksiin masentuneena, vallankumouksellisten riveistä, kun joku toi\nhänelle viinaa, antaakseen hänelle toimeen tarvittavaa voimaa.\n\nKapteeni heräsi ja näki Hinkin ojentavan hänelle puolillaan\nläiskähtelevää konjakkipulloa ja kuuli sanovan: Tuoss' on, ryyppää!\n\nKapteeni tunnusteli kädellä maata ja ihmetteli, ettei siinä olekaan\nVasilin huoneen hieno matto, vaan ainoastaan sammalta, ja että raaka\nHinkki likasen punasella kädellä tarjoaa hänelle semmoista, mikä auttaa\ntoimeenpanemaan hienon Vasilin tahtoa... Ja kuitenkin oli Vasili juuri\nitse sanonut, että vallankumous hävittää kapakat...\n\nMutta kun hän kokonaan valveille kavahti ja näki kaupungin, kävi hän\ntaas tukkaansa, sieppasi pullon Hinkin kädestä ja mäiskäsi sen rajusti\nvasten kalliota.\n\n-- Hullusti käy, Hinkki! -- sanoi hän hiljaa, maahan katsoen. Ja hänen\nsieraimensa huohottivat, ja silmät pyörivät mulkoillen päässä.\n\nTämä kapteenin tunnustus suuresti liikutti Hinkkiä. Se oli niinkuin\nehdoton nöyrtyminen, semmoinen kuin ihmisen pyytäessä toiselta anteeksi.\nNiinkuin kapteeni olisi tullut alas siltä korkeudelta, jolle oli noussut\nHinkin yläpuolelle, ja sanonut: tunnustan ylemmyytesi!\n\nPeittääkseen kapteenin puolesta sitä noloutta, jota tämmöinen\nnöyrtyminen hänen mielestään täytyi kapteenissa synnyttää, Hinkki sanoi\nhaihduttaen:\n\n-- Saatanatakos sen pullon rikoit!\n\nJa vähän istuttuansa, kun ei kapteeni näyttänyt mielensä masennuksesta\nselviävän, Hinkki sanoi häntä lohduttaakseen ja hyvittääkseen:\n\n-- No jos minä nyt sitten menisin sinne heitä opettamaan.\n\nYmmärtämättä minne Hinkki tahtoi mennä, ja haluten olla yksin kapteeni\nsanoi:\n\n-- Mene, mene --\n\nHinkki nousi ylös.\n\n-- Annas rahaa! -- sanoi hän ojentaen kätensä kapteeniin päin.\n\nKapteeni antoi hänelle kukkaronsa, ja Hinkki läksi ketterästi kallioita\nalas yön pimeyteen.\n\n\n\n\n8.\n\n\nHinkki osti kapteenin rahoilla suuren joukon tupakkia ja viinaa,\nilahuttaakseen Viaporin miehiä eväillänsä, koska oli kuullut heidän\neväänsä olevan juuri loppumaisillaan. Hän pani kaikki koriin ja se oli\nsilloin niin täynnä, ettei ainoatakaan tulitikkulaatikkoa olisi enää\nmahtunut. Mutta olipa myös kaikki kapteenin rahat viimeistä penniä\nmyöten menneet. Kukkarossa ei ollut enää muuta kuin laidimmassa\nosastossa kortti, jossa oli kapteenin nimi venäläisillä kirjaimilla.\n\nKun soutaminen Kuninkaansaarelle, jonne kaarti oli avomeren kautta\nviety, olisi sitä tietä ollut liian pitkä, ja Hinkki tiesi, että\nHarakka, joka lännestä käsin oli lähinnä kaupungin rantaa, oli\nhallituksen puolella eikä siis olisi maan puolelta päästänyt ohitsensa,\nvalitsi hän toisen tien. Hän päätti pyrkiä eteläsatamasta, suoraan\nKruunperin selällä olevien sotalaivojen ohi, jotka kaupungin\nantautumista odotellen toistaiseksi olivat nekin hallituksen puolella ja\npitivät kaupungin ja Viaporin välistä merta heijastimillansa alituiseen\nvalaistuna, niinkuin revontulet olisivat taivaista vetten päälle\nsiirtyneet.\n\nAsia ei Hinkille onnistunut. Hän tuli venheineen, johon oli kokkaa\nvastaan pystyyn sijoittanut joukon ongenvapoja, heti huomatuksi ja\njoutui keskelle häikäisevän kirkasta valovirtaa. Ei auttanut koukistaa\nselkää ja matkia vanhaa kalastajaäijää. Kuulat lensivät kohta ratisten\nja vinkuen yli pään.\n\nToisen yrityksen teki Hinkki pohjoissatamasta käsin, aikoen kiertää\nsotalaivojen takaa.\n\nMutta heijastusvalot ylettyivät sinnekin, ja Hinkin täytyi soutaa\nkiertäen Korkeasaaren etelärannatse Degerön pohjoisrantaan ennenkuin\npääsi pikku saaria ja rantapoukamia myöten etenemään Santahaminaa\nkohden, joka oli idän puolelta lähinnä mannermaata oleva linnoitussaari.\n\nHän aikoi nyt Vasikkasaaren taitse oikaista suoraan kohti\nKuninkaansaarta, ja souti vinhaan, mutta lähestyessään sen ja\nSantahaminan välistä salmea hän kuuli selkänsä takaa, että ankara pauke\nkäy juuri siinä salmessa. Hän hellitti soutamasta ja kääntyi katsomaan.\nKuninkaansaarelta ammuttiin tykeillä suoraan salmen yli Santahaminan\nvalleihin, ja Santahaminasta välkähteli rätisevä kivärituli\nKuninkaansaarta kohden.\n\nHinkiltä pääsi pitkä vihellys, joka merkitsi yhtäkuin: ohhoh, pojat,\nniinkö teidän asianne olikin! Sillä jos tämä itäinenkin mannermaata\nlähin oleva saari oli hallituksen miesten käsissä, oli Hinkistä selvää,\nettä kapinalliset olivat näiden välissä kuin loukossa. Hallituksen oli\ntäytynyt edeltäpäin tietää milloin kapina alkaa, koska oli ehtinyt\nvarmat miehensä koota maanpuoleisille saarille sekä idässä että\nlännessä. -- Tätä kaikkea merkitsi Hinkin pitkä vihellys.\n\nHän nosti airot vedestä, otti lakin päästänsä ja rupesi otsahikeänsä\nkuivaamaan. Ongenvavat sillävälin piirsivät puolikaaren Viaporista\nkaupunkiin takaisin. Mutta levättyänsä ja tupakoimaan Hinkki pani airot\njälleen hankoihin ja voimakkaalla vetäsyllä käänsi veneen takasin\nDegerön maata kohden. Hän laski maihin toisella puolen Stansvikin\nlahtea, jätti veneensä siihen ja läksi koreineen ja onkivapoineen\nkulkemaan puolijuoksussa pitkin rantaa itäänpäin. Noin viisi kilometriä\nmentyänsä hän irrotti huvilanrannasta vanhan ruuhen ja läksi soutamaan\navomerelle päästäkseen Santahaminan etelärantaa seuraten\nKuninkaansaarelle, sillä hän laski niin, ettei nyt voinut mitään vaaraa\navomeren puolelta olla, kun sota kävi lännessä olevaa linnoitusta\nvastaan.\n\nSoutumatkaa tätä kautta Kuninkaansaarelle oli päälle peninkulman ja\npuoliväliin päästyä alkoi päivä valeta idän taivaalla, niin että selvään\nsaattoi erottaa vahtisotamiehiä rantapatterin harjalla. Ensimäisen\npatterin ohi mennessä Hinkki alkoi soutaa hiljaa, sillä hänet oli\nilmeisesti huomattu. Joukko sotamiehiä kokoontui yhteen ja rupesivat\ntoisilleen osottelemaan Hinkkiä. Tulipa niiden joukkoon upseerikin ja\nnosti kiikarin silmilleen. Silloin ei Hinkin todellakaan auttanut muu\nkuin ruveta ongelle. Hän pysäytti veneen karin reunaan ja istui selin\nrantapatteriin, sivahuttaen siiman ulapalle päin.\n\n-- Saatanan kilohailiako tässä olisi aikaa vedellä! -- kiroili Hinkki.\nMutta eipä hänen tarvinnut siinä kymmentä minuuttiakaan kyyköttää,\nennenkuin upseeri jo laski alas kiikarinsa ja sotamiehet hajosivat.\n\nToisen rantapatterin kohdalle päästyään ja jälleen jouduttuaan\nhuomatuksi Hinkki koetti samaa temppua, mutta nytpä ei auttanutkaan.\nKymmenkunta sotamiestä juoksi rantaan ja viitaten Hinkkiä tulemaan\nrupesivat lataamaan kivärejänsä. Hinkki souti suoraan kohti sotamiehiä,\nja rantaa lähestyessään otti koristansa esiin viinapullon, ja rupesi\nsitä heille kauppaamaan, huutaen:\n\n-- Kupii votku!\n\nSillä Hinkki oli polisina ollessansa oppinut jotakuinkin venättä.\n\nRyssät viittasivat vaan Hinkkiä maalle, vangitakseen hänet.\n\nHe löysivät hänen veneestään korin täynnänsä viinapulloja ja tupakkia,\nja nauraen rupesivat kohta jakamaan tavaraa keskenänsä.\n\nKun he olivat sen tehneet ärjäisi Hinkki vihasesti:\n\n-- Davai dengi! (Se merkitsee: Anna rahat.)\n\nJa rupesi vaatien tulemaan heitä kohti.\n\nSotamiehet perääntyivät nauraen ja koettaen häntä välttää. Mutta Hinkki\ntuli yhä kovemmaksi. Hän koputteli ongenvavalla maahan, ärjyi ja uhkasi\nlyödä. Sotamiehet sen mukaan perääntyivät. Vihdoin Hinkki rupesi muka\nkiviä maasta hakemaan, ja kun sotamiehet lähtivät karkuun, juoksi hän\nheidän jälkeensä kauheasti kiljuen ja kiroillen ja useita suuria ja\npieniä kivimöhkäleitä heitellen. Kunnes ryssät kokonaan pakenivat.\n\nHinkki läksi nyt soutamaan ulapalle ja kääntyi jälleen Kuninkaansaarta\nkohden. Olivathan eväät tosin menneet, mutta olipa sensijaan vapaus\nsäilössä.\n\nKolmannen patterin kohdalla oli varusväen huomio nähtävästi niin\nkokonaan länteen ja pohjoiseen päin kääntyneenä, että Hinkki souti ohi\naivan alitse, ja vasta kun hän oli jo puolitiessä salmea, joka erottaa\nSantahaminan Kuninkaansaaresta, huomasivat he sieltä hänen aikeensa ja\nalkoivat ampua. Hinkki veteli kuin viimeistä päivää. Kaksi kuulaa meni\nveneenlaitain läpi, yksi osui kokkaan juuri silloinkuin Hinkki oli\nparhaiksi hypännyt rannalle.\n\nHän oli jyrkän kallioseinän edessä, joka rantatöyräänä kohosi korkeuteen\nja muuttui siellä viheriäksi patterin penkereeksi. Monta kertaa oli\nHinkki ennen poikana meren saarissa soudellessaan nähnyt kuinka\ntaitavasti ryssät nousivat ja laskeutuivat tämmöisiä kallioseiniä\nmyöten, ja hän oli aina ajatellut, että niillä täytyi olla sitä varten\nmerkityt paikkansa ja tekopolkunsa. Nyt hän istuen suojassa irtiporatun\nkivilohkareen takana koetti sellaista paikkaa keksiä, itätaivaan\nvalettua niinpaljon että vielä näkymätön auringonkerä jo säteili.\nSamassa Hinkki jo viskautui kuin nuoli pitkin rantaa, ja kohta hän näkyi\nSantahaminaan oravana nousevan Kuninkaansaaren rantatöyrästä ylös.\nTshik-tshak-tshuk panivat Hinkin korvaan kiviseinää vasten\nmäiskähtelevät kuulat, ja juuri niinkuin hänen ampumansa revolverin\nkuula oli Franssin kivimuuriin räiskäyttänyt loven, niin räiskäyttelivät\nnämäkin kalliosta palasia irti.\n\nAivan eheänä Hinkki pääsi suojustörmän korkeimmalle harjalle ja\nheittäytyi pitkäkseen sen suojanpuoleiselle vietteelle.\n\n-- Strastu! -- sanoi hän nokiselkäiselle ja öljyyntyneelle sotamiehelle,\njoka paitahihasillaan puhdisteli järeän tykin sisustaa ja\nesiinpompahtaneen Hinkin nähtyään oli hämmästyksestä lentää selälleen.\n\nMolemmilta puolilta juoksi nyt sotamiehiä pajunetin kärjet leimuavina\npaikalle. He eivät olleet ampuneet tulokasta ainoastaan senvuoksi, että\nnäkivät vihollisen häntä ampuvan. Mutta nyt tiukasti vaativat tietoa\nmikä mies hän oli, ja Hinkki näki, että heidän pajunettinsa olivat\nhiotut.\n\nViimeisellä hetkellä Hinkki muisti jotakin, ja rauhallisena, aivankuin\nolisi heille ruvennut rahaa antamaan, veti esiin kapteenin kukkaron,\nkaivoi sieltä nimikortin ja viskasi heille alas. Sotamiehet lukivat,\npäät yhdessä, ja jälleen hajoten rupesivat sanomaan:\n\n-- Snaem, snaem! (Se on: kyllä tunnemme.)\n\nHeidän kasvonsa loistivat ja he olisivat varmaan syleilleet Hinkkiä, jos\nhän vaan olisi ollut alhaalla. Mutta nyt ylettyivät mielisuosionsa\nosotukseksi ainoastaan hänen saappaitansa taputtamaan.\n\nNiin lähellä näitä Viaporin linnotuksia oli Hinkki parhaan ikänsä\nelänyt, eikä vielä ikinä aavistanut, että täällä tämmöistä on! Jos\npäätänsä suojusvallin yli kurkotti, näkyi aava meri, alkaen syvyydestä,\njossa laineet korkeudesta katsottuina näyttivät pieniltä\nleikkilaineilta, ja päättyen siintävään taivaanrantaan. Jos taas kääntyi\nmaalle päin katsomaan, niin oikein sydänalaa hiipasi se mahtava\nlinnoituksen komento, kun kukkulalta kukkulalle ja saaresta saareen\njatkuivat patteriketjut, milloin vihreitä rintojansa levitellen, milloin\npaljastaen sisäpuoliset linnotustantereet hautoineen ja pengerryksineen,\ntykkirivien välkähdellessä ylimpänä, nousevan päivän säteissä. Pieneksi\nja melkeinpä olemattomaksi meni koko Helsinki siellä lahtien\npohjassa -- tämän mahtavuuden rinnalla.\n\nEi ainoatakaan laukausta kuulunut mistään. Yön veristen ja tuimain\nottelujen perästä varmaan lepäsivät sekä täällä että siellä, raskimatta\nkummaltakaan puolelta antaa ensi merkkiä uuden taistelun alkamiseen.\nPäivä oli jo jättänyt merenpinnan, mutta yhä uskalsivat vahdit kävellä\npatterien harjoilla.\n\nTykkimies selitti Hinkille, että kun tästälähin Santahaminasta\nensimäinen kivärinlaukaus kuuluu, alkaa Kuninkaansaarella tykistö\npaukkua. Tykinsuut olivat kaikki käännettyinä Santahaminaan päin.\n\n-- Entäs Santahaminan tykit? -- kysyi Hinkki.\n\nTykkimies sanoi siellä kyllä olevan tykkejä, mutta väki oli jalkaväkeä,\njoista ei yksikään osannut niitä käyttää. Kaikki tykkimiehet olivat\nkapinallisia.\n\nNyt alkoi Hinkki kauheasti kiroilla itseksensä, sillä olisipa hän tuon\nasian ennen tiennyt, niin kyllä olisi ymmärtänyt soutaa kivärinkantamata\nkauempana rannasta ja viinat olisivat säilyneet. Mutta mennyt mikä\nmennyt!\n\nNäitä tykkimiehen kanssa jutellessaan Hinkki samassa näki suuren\nmiesjoukon tulevan taajassa parvessa pitkin linnotuksen leveää tietä,\njoka kävi lännestä käsin laaksoa myöten halki saaren. Ja hän näki kohta,\nettä se oli suomalaisten joukko.\n\nIhmeissään juoksivat tykkimiehet kokoon tätä kummaa katsomaan, kun\ntuntematon sivilipukuinen sotajoukko lähestyi, kivärit olalla.\n\nKun Hinkki sanoi niiden olevan suomalaista apuväkeä, tulivat sotamiehet\nhurjan iloisiksi, ja lakkejansa ilmaan viskellen rupesivat hurraamaan.\n\nSuomalaiset vastasivat tieltä, hekin hurraten ja lakkejansa heilutellen.\nHeidän edellänsä kulki venäläinen luutnantti, paljastettu miekka\nkädessä. Kuninkaansaaren kapinallisten johtaja.\n\nKun joukko saapui tienkäänteeseen saaren itäiselle puolelle,\nnoustaksensa siitä eteläisille rantapattereille, joilta ryssät heille\nhurraata huusivat, alkoi Santahaminasta käsin kova kivärinpauke.\n\nNuori luutnantti näkyi silloin ottavan pari askelta eteenpäin, ja, juuri\nniinkuin Hinkki oli nähnyt niiden paraatissa tekevän, kääntyi miekkaa\nhuiskuttaen ja jotain huutaen miehiin päin, jotka kohta hajosivat ja\nalkoivat juosta pitkää rinnettä ylöspäin.\n\nSuuri rätinä kävi ilmassa, joista äänistä Hinkki saattoi hyvin tuntea jo\nAfrikan sodassa oppimansa kuularuiskut, kranaatit, pommit ja shrapnellit\nerilaisine mylvinöineen, vihellyksineen ja paukahduksineen.\n\nAinoastaan kolme miestä jäi sille leveälle santatielle, yksi\nliikkumattomaksi, yksi polvilleen ryömimään ja yksi paikalleen\nkieppumaan niinkuin ankerias veneen pohjaan. Kaikki muut nousivat\njuosten pattereille.\n\nTullessaan miehet nauroivat kaikki ja huusivat toisilleen sukkeluuksia,\nmutta ei kaikkien sentään onnistunut salata kalvenneiden suupielien\nnoloa jäykistystä ja suurenneiden silmämustuaisten säikkynyttä viikunaa\ntämän odottamattoman tervehdyksen johdosta.\n\nOjennetuin käsin ja hurraten juoksivat ryssät heitä vastaan. Ja\nsuomalaiset ja venäläiset rupesivat syleilemään ja suutelemaan\ntoisiansa, upseeri mukana, niinkuin veli veljein joukossa...\n\nHinkki istui ylempänä, suojusvalliin selkäänsä nojaten, polvet\nnotkistettuina leuvan alle, kädet säärien ympärillä. Tavatonta oli tämä\nnäky Hinkistä. Niin pitkälle kuin hän ikäänsä muisti, oli ryssien ja\nsuomalaisten välillä aina ollut kopeilemista ja pilkkaa, vihaa ja\ntappelua. Myös muisti Hinkki vielä kouluajoilta historiaa, ja tiesi\nmissä monissa vaiheissa tämä Ehrensvärdin linnotus oli aikojen kuluessa\nollut. Mutta että sen korkeimmalla ja vahvimmalla patterilla kerran\nmaailmassa venäläiset ja suomalaiset sotamiehet syleilisivät toisiansa,\nsitä eivät nämä kivet ja kalliot olisi toki koskaan voineet uneksia...\nJa siinä oli Hinkistä taas jotain sitä samaa uutta, joka ihmeellisesti\nhänen sisuksiansa kaivellen tahtoi aina todistaa hänelle, että hän oli\njotenkin jäänyt ajassa jäljelle eikä ollutkaan enää kaiken kärjessä.\n\nIlmat vavahtavat... tanner tärähtää... taivaita halkaiseva\npamahdus... toinen... kolmas...\n\nKuninkaansaaren tykistö vastaa Santahaminan tervehdykseen. Päivän\ntaistelu on alkanut.\n\nUpseeri puhuu jotakin miehille, ja paljastaa päänsä. Kaikki miehet\npaljastavat päänsä, niin ryssät kuin suomalaisetkin. Upseeri nostaa\nkätensä ja antaa merkin, ja silloin kajahtaa marseljeesin tuttu sävel\nsatojen miesten suusta. Toiset laulavat venäjäksi, toiset suomeksi.\n\nHinkinkin täytyi nousta seisaalleen ja paljastaa päänsä. Mutta hän piti\nsentään lakkia nenän ja suun edessä, koska ei voinut olla vähän\nhäpeemättä sitä nousemistaan.\n\nIhmetellyt oli Hinkki aina, kuinka miehet voivat niin peräti toisiksi\nmuuttua heti kun saavat jonkun uskon, mutta nyt hän tunsi monta näistä\nmiehistä eikä ollut sentään vielä milloinkaan ennen nähnyt missään\nkirkossa eikä liioin mustatukan kuulijain joukossa miesten silmissä\nsemmoista hartautta ja uskon loistetta, kuin noiden nyt siinä veisatessa\nkaulatuksin ryssäin kanssa. Aivan paloivat niiden silmät kuin olisivat\npyhien enkelien vaellusta taivaan pilvissä todistaneet.\n\n    Jo nosta pääsi köyhä kansa!\n    On tullut päivä kunnian!\n    Te ylitsenne lippuansa\n    Nyt sorron näätte nostavan,\n    Vihaisna riistäjämme ärjyy,\n\n    Ne meidät orjantyöhön vie,\n    Äitimme viepi mierontie,\n    Lapsemme viluissansa värjyy.\n    Aseihin astukaa,\n    Ja vasten sortajaa!\n    Eespäin! Eespäin!\n    Lyökäämme näin pois valta riistäjäin!\n\n-- Kun eivät vaan veisaisi omaa hauta virttänsä! -- ajatteli Hinkki.\n\nVavahtaa, vavahtaa taas ilmat, pamahtavat tykit...\n\n    Aseihin... stukaa\n   ... vasten... tajaa\n   ... päin! Eespäin...\n\nEi kuulu enää laulu... jää kesken... ryssät juoksevat parvittain eri\npattereille, -- suomalaiset hajoovat neuvottomina sinne tänne tykkimiesten\nluo, oppiakseen hekin sotakanuunain kumeata kieltä.\n\nNyt alkaa Hinkin toimi, ja hänen läsnäolonsa näyttäytyy kohta niin\nvälttämättömäksi, ettei kukaan voi ymmärtää kuinka ilman häntä ollenkaan\nolisi voitu toimeen tulla. Tykkimiesten suureksi hämmästykseksi hän osaa\nkaikki temput neuvomatta, ja he tekevät hänet kohta opettajamestariksi\nsuomalaisille. Kranaattien, shrapnellien, kuularuiskujen, kanunain\njyskeessä tuskin olisivatkaan suomalaiset mitään tolkkua venäläisten\nselityksistä saaneet.\n\nKoko päivän kävi tykkituli Santahaminaa vastaan, jossa kerrottiin viime\nyönä yli 500 hallituksen puoluelaista kaatuneen. Mitään vastatulta ei\nsieltä tykeillä annettu, ja näin oli suomalaisille hyvää harjotusaikaa\nsekä itse kanunain käyttöön että mielen tottumiseen korvia kuuroiksi\ntekevään sotapauhuun. Ensi aterian syötyänsä he jo taas osasivat\nnaureskella, ja nautinnokseen katselivat, kuinka suurta hävitystyötä\ntykkituli teki vastapäisen saaren valleihin, kun joka laukauksella\nsuuret maakerrokset irtautuivat ja viskautuivat ilmaan. Heidän päänsä\nyli kävi ankara shrapnellituli samaa Santahaminan saarta vastaan\nAleksanterin saaresta, joka myöskin oli vallankumouksellisten vallassa.\n\nIltapäivällä alkoi tykkituli vaimeta, ja äkkiä taukosi melkein kokonaan.\n\nSilloin tuli Hinkin luo nuori, noin 18-vuotias mies ja sanoi:\n\n-- Kas kun olet niin noessa etten ollut tunteakaan.\n\nHinkki huomasi kyllä että sillä oli jotain muuta asiaa, ja niin olikin.\n\n-- Onkohan sota nyt lopussa? -- kysyi nuorukainen.\n\n-- Vai lopussa! sanoi Hinkki, -- eihän tämä ollut vasta kuin\nharjotus-ammuntaa. Mutta katos tuonne!\n\nJa Hinkki näytti suoraan aavalle merelle.\n\nSiellä oli kaukaisen merisaaren kupeelle asettunut muutamia suuria\nsotalaivoja.\n\n-- Onko laivasto vihdoin tullut? -- sanoi nuorukainen, ja lisäsi\nasiantuntijan äänellä: -- Laivasto on vallankumouksellinen.\n\nHinkki tunsi hänen puhuvan sillä sivistyneen ylemmyydellä, jolla\n\"järjestynyt\" tavallisesti puhuttelee pimeää \"järjestymätöntä\".\n\n-- Taitaa, sanoi Hinkki, mutta jos se on meidän puolella, niin kas kun ei\nse ole tullut lähemmäksi. Sitä laivastoa ne ovat täällä varttoneet kuin\nnousevaa päivää. Siinä se on nyt!\n\n-- Luuletko ettei se olisikaan -- vallankumouksellinen?\n\nHinkki viittasi kädellään Kuninkaansaaren patterien ulkolinjaa, ja\nsanoi:\n\n-- Mitäs ne tuolla tekevät? Ne kääntävät tykkejänsä merelle päin, eikä\nsiellä nyt enää ketään naurata. Mene sinäkin vaan aliupseeris luo, ettei\nsuutu.\n\nNuorukainen meni nopeasti pois.\n\nHinkki alkoi taas puhdistaa kanuunaa, hyräillen valssiansa: Kolmasti,\nneljästi...\n\nEi ainoatakaan laukausta kuulunut. Kuolon hiljaisuus kaikkialla,\nlinnotuksessa, saarilla, merellä... Toisilta pattereilta asti saattaa\nerottaa miesten tavallista puhetta. Suuret kalalokitkin uskaltavat\nvähitellen saapua takasin pesäkariensa ympärille kaartamaan ja alkavat\nhuudoillansa täyttää ilman. Meri on rasvatyyni.\n\nHinkki katselee ahnain silmin saaren kupeella kelluvan jättiläislaivan\nhohtavia panssarikylkiä, valkoisia piipputorneja, mastotaklinkia,\nampuma-aukkojen rivejä.\n\nHänen siinä katsellessa samassa tuprahtaa valkonen savupilvi keskiaukon\nkidasta ja yhdellä kertaa välähtää terävän kirkas liekki sen pilven\nhalki. Näkyy valkopilven hiljainen kohoaminen ja sen viaton kuvastuminen\npitkänä viiruna tyynen meren kalvoon. Tuprahtaa vierimmäisistä kidoista\nliekkinä leimahtaen toinen ja kolmas pyöreäreunainen valkopilvi. Ja\nsamassa jo kuuluu kanunankuulan ulina menevän Aleksanterinsaaren yli\nlinnotuksen pohjoissaarille. Toinen ja kolmas menee Kuninkaansaaren yli,\nkolmen kumean pamahduksen seuratessa toisiaan. Taas hiljaisuus. Lokit\nlentävät äänettöminä hajalle.\n\nHinkin tykkiä tarkastava aliupseeri, tahtoen rohkaista, sanoo naurahtaen\nja päätänsä hyväntahtoisesti nyykäyttäen, että se oli vaan\nkoelaukauksia. Juu, juu, myöntelee Hinkki, vaikka selvästi näkee, että\naliupseerin naurahduksesta ei tullut mitään. Aliupseeri rupesi nyt\nselittämään, miksi sotalaivat eivät voi olla ampumatta näitä\n\"koelaukauksia\". Jos ne olisivat ampumatta, sanoi hän, niin asiasta\ntulisi kysymys sotaoikeudessa, jolleivät vallankumoukselliset\npääsisikään voitolle. Mutta laivat eivät tahdo antaa vielä mitään\ntodistuksia kapinallisuudestaan, ennenkuin jotain tapahtuu, jota ne\nodottavat, ja sentähden niiden _täytyy_ ampua. Juu, juu, pani Hinkki.\nMutta vaikka Hinkki olisi kuinkakin vakuuttanut ymmärtävänsä ja\ntäydellisesti uskovansa aliupseerin selityksiä, katsoi tämä\nvälttämättömäksi yhä uudestaan selitellä ja uusia perusteita löytää,\nmikä saattoi asian yhä enemmän epäilyttäväksi Hinkin silmissä, ja hän\nteki lujasti työtä kanunain tähtäinten suuntaamiseksi merelle, niinkuin\nnäki kaikkialla pattereilla tehtävän. -- Ne odottavat, sanoi aliupseeri,\nnäes, täytyy odottaa, täytyy saada ensin tietää tuleeko siitä\nvallankumouksesta mitään. Juu, juu, sanoi Hinkki, vaikka ei ollenkaan\nymmärtänyt miksi asia olisi voinut odottamisesta muuttua. Näithän itse,\nsanoi taas tykkimies, että ne ampuivat ylitse. Juu, juu, myönsi Hinkki,\nja kysyi nyt vuorostaan tykkimieheltä, mitä oli tuleva sitten, jos\nkapinalliset voittaisivat. Tasavalta ja presidentti, niinkuin\nAmerikassa, sanoi tykkimies, -- ja Suomikin saa silloin olla vapaa valtio.\nSaa niin, sanoi Hinkki, hikeä otsaltansa pyyhkien.\n\nKuitenkin täytyi Hinkinkin lopulta itsekseen myöntää, että laivat\ntodellakin ikäänkuin jotakin odottivat. Sillä koko sinä päivänä eivät\nampuneet Kuninkaansaarelle yhtään laukausta, jota ei olisi voinut\nselittää koelaukaukseksi. Kaikki laukaukset olivat tähdätyt linnotuksen\nkaupunginpuoleisiin saariin.\n\nTuli uusi yö, ja miehet menivät makuulle illastamatta, sillä eväät\nolivat loppuneet kapinallisilta, ja yhteys kaupungin kanssa kokonaan\nkatkennut. Hinkki ja venäläiset eivät olleet koko päivänä syöneet.\nMiehet käskettiin yöpymään valleille, osaksi senvuoksi, että kasarmit\nolivat Santahaminasta tulevan alituisen kivääritulen alaisina, osaksi\ntaas -- kuten toiset väittivät -- laivastosta uhkaavan pommituksen vuoksi.\n\nYöllä ei kuulunut laivastosta mitään.\n\n-- Odottavat! -- sanoi tykkimies keskiyön aikaan Hinkille, kun huomasi\ntämänkin valvovan. Sitten nukkui rauhallisesti uudelleen.\n\nJo kauan ennen päivännousua heräsivät miehet järeän tykistön\nhelvetilliseen pauhuun.\n\nHinkki kapusi tykkimiehensä viereen silloin kuin tämä oli ampunut\ntykistään jo kolme laukausta, sillä Hinkki oli ajatuksissaan valvonut\nkoko yön ja vasta aamulla saanut näläntuskaltansa unta.\n\nKoko laivasto oli yhtenä savu- ja tulimerenä.\n\nPommitus kävi Aleksanterin ja Kuninkaan saaria kohtaan. Nyt ei enää\nodotettu. Nyt oli leikki loppunut.\n\nKuninkaansaarella paloivat pian ilmiliekissä kasarmit ja muut\npuurakennukset, savussa ja tulessa oli kaikki, ilmain ulistessa\nkaksitoistatuumaisten hirmu-uhkaa, suurten hietavallien hajotessa\nniinkuin aaltojen viskaama hyrsky, pommien ja kranaattien räjähdellessä\nkaikilla tantereilla, murhaavaa rautaromua levitellen.\n\nTykkimies jätti asiansa hetkeksi Hinkin hoitoon, sillä miehiä kaatui\npaljon ja aliupseereja tarvittiin jokapaikkaan. Hinkki ammuskeli kyllä\nominkin päin. Tosin olisi hän paljon mieluummin ollut niiden puolella,\njotka laivoista ampuivat, sillä hän olisi sanomattomasti nauttinut saada\nvirittää laivatykkiä ja koettaa osua siihen Viaporin nupipää\nkirkontorniin, joka kaupunkiin näkyvänä oli kaiken ikää Hinkkiä\nvaivannut ja kutkuttanut. Ihmeelliset olot ja vaiheet olivat kuitenkin\nkääntyneet niinpäin, että Hinkin nyt päinvastoin täytyi ampua noita\nrakkaita laivojansa, jotka siellä meren viileässä sylissä ihanasti\nkelluivat. Mutta --\n\n-- Soromnoo! -- ajatteli Hinkki, ja lasketteli laukauksen toisensa perästä,\nosui taikka oli osumatta.\n\nKun taistelu myöhemmin kiihtyi kuumimmilleen, tuli sama nuorukainen\nHinkin luo uudestaan ja silmät melkein ulkona päästä, soperrellen kuin\npuolihullu, kävi molemmin käsin Hinkkiin, rukoillen lähtemään hänen\nkanssansa karkuun Viaporista. Hinkki rupesi ensin laskemaan leikkiä\nhänen kanssaan, sanoen: taisi olla mukavampi, hempukka kainalossa,\nmustatukan puheita Kaisaniemen kentällä kuunnella, hä? Mutta mies ei\nymmärtänyt enää paljon. Hinkin kävi sitä surku, ja hän neuvoi sille\npaikan mihin oli ruuhensa jättänyt, sanoen: souda kohta ulos merelle ja\nvasta sitten käänny itään, Degerön maata kohden, ei sinua nyt kukaan\nvälitä ampua. -- Mies oli kuitenkin niin saamaton ja tohlo, että Hinkin\ntäytyi saattaa hänet omin silmin venettä näkemään, ennenkuin se mitään\nymmärsi. Kuinka sen sitten kävi, ei Hinkki nähnyt, mutta itse hän ei\nainakaan vahinkoa ehtinyt saada.\n\nAliupseerin tultua takasin patterille Hinkki kysyi muista suomalaisista.\nAliupseeri sanoi: Urhoollisesti taistelevat, kelpomiehiä jokainen, -- ja\nrupesi vielä Hinkin mieliksi sanomaan jotakin, että heistä pitäisi tehdä\nkenraaleja, mutta juuri silloin kranaatin sirpale lensi edestä miehen\nkaulaan, ja hän kaatui selälleen, niin että pää joutui juuri penkereen\nreunalle ja retkahtaen irti ruumiista jäi ainoastaan niskalihoilla\nroikkumaan verisestä kaulasta.\n\nHinkki teki parastaan voidakseen hoitaa kaatuneen sotaystävänsä\nkanunoita. Hän taisteli siihen asti kuin näki useimmat patterit jo\njätetyiksi ja niiden kanunat vaijenneiksi. Vielä sittenkin hän olisi,\nkapteenin hukkaan menevää asiata ajatellen, pysynyt patterillaan, mutta\ntapahtui niin, että linnotuksen ruutikellarit räjähtivät, ja Hinkki\nlensi monta syltää asemaltaan tykin vierestä. Semmoista pamausta ei\nHinkki vielä eläessään ollut kuullut, ei Afrikassa eikä missään muussa\nmaanosassa, missä oli elinaikanansa vaeltanut. Siinäkö lennossa vai\nhyvän aikaa tiedottomana maatessaan räjähtävien pommien keskellä Hinkki\noli saanut kaksi haavaa, ei hän itse voinut herättyään päättää. Ensin\nhän ei huomannut muuta kuin sen haavan, joka oli tullut ohimoon ja\ntahrannut kaikki kasvot vereen. Hän pyyhki kasvonsa kaikkein\npuhtaimmilla paikoilla, mitä takkinsa liepeistä löysi. Mutta takkia\naikoessaan vetää jälleen ylleen hän vasta huomasi kaiken paitansakin\nolevan siekaleina ja veressä, ja tunnusteltuaan tuli siihen päätökseen,\nettä kranaatinsirpale oli repinyt vasemmalta puolen hänen vatsansa auki.\n\nAmpuivatko ne enää vai eivät, sitä ei Hinkki voinut kuulla, sillä hänen\nkorvansa olivat lukossa, niinkuin hänellä kuuloa ei enää olisi\nollutkaan.\n\nNoustuansa ja huomattuaan voivansa hyvin pysyä pystyssä ja astua Hinkki\npalasi tykkinsä luo ja kapusi siitä vallille.\n\nHeti hän näki, että asia oli menetetty.\n\nEi ammuttu missään. Laivastokin oli savuista selkeänä. Hävitys\nKuninkaansaarella näytti täydelliseltä. Haavottuneita ja kuolleita\nkuljetettiin pitkissä jonoissa lasaretteihin. Punasen kapinalipun\nviereen olivat nostaneet valkosen lipun.\n\nNyt olisi kai Hinkinkin pitänyt mennä lasarettiin mahahaavaansa\nsidottamaan, josta tuntui niinkuin suolet roikkuvan, mutta hän laski\nniin, että jos hän sinne menee, niin hän joutuu varmasti vangiksi. Ryssä\nantaa Suomen herroille raastupaan, ja Suomen herrat tuomitsevat\nSöörnääsiin, eikä kun Kakolaan Turkuun.\n\nTästä selville päästyänsä Hinkki levitti takkinsa hihat ja sitoi ne\nlujaksi vyöksi mahansa ympärille, niin että muu takki tuli pariin\nkertaan taitettuna pinkaksi kääreeksi haavan päälle.\n\nSen tehtyänsä hän laskeutui vallin merenpuoleiselle vietteelle ja samaa\nkallioseinää myöten, kuin oli tullut, kapusi alas rantaan. Hiukan oli\nhäntä keskikalliolla vain pyörryttänyt. Nuorukainen oli arvatenkin\npäässyt pakenemaan, sillä venettä ei näkynyt missään. Mutta ei Hinkki\nsitä odottanutkaan. Hän riisui saappaansa, katseli niitä vähän aikaa\npunniten kannattaako niitä viedä mukaansa. Pani ne sitten selkänsä\ntaakse takista tehdyn vyön alle. Tässä rupesi häntä toisen kerran\npyörryttämään niin huimaavasti, että täytyi vähän aikaa istua kivellä.\nSama kivi, joka oli häntä tullessa Santahaminan kuulilta suojannut.\nMutta Hinkki ajatteli, että pyörrytys menee ohi, jahka hän menee veteen.\nJa kohta kun huimaus hellitti, hän astui vyötäryksiä myöten mereen ja\ntasaisesti heittäytyi uimaan salmen yli Santahaminaa kohden.\n\nSillä Hinkki ei voinut kärsiä ajatusta että hän vankeuteen tulisi.\n\nJo puoli matkassa salmea Hinkki katsoi välttämättömäksi temmata saappaat\nirti selän takaa ja antaa mennä. Mutta vyön solmu tällöin aukeni ja\ntakki solui vyötäisiltä ja jäi sekin. Melkein oli Hinkki siihen\ntyytyväinen, sillä sekin kevensi ihmeellisesti väsyttävää uintia.\n\nVähissä voimin hän pääsi Santahaminan rantaan. Siihen kohti oli meri\najanut hienoa hiekkaa, joka oli päivän paisteessa kuumennut. Hinkki\nryömi hiekalle ja katsahti ympärinsä pitkin rantoja. Santahamina oli\nkuin kuollut. Ei ainoatakaan sotamiestä näkynyt missään, joten pako tätä\ntietä näytti olevan paras kaikista mahdollisuuksista. Hymähtäen Hinkki\nvaipui lämpimälle hiekalle, siinä levähtääkseen ja antaakseen\nvaatteittensa kuivaa. Raukasi niin, ettei hän muuta olisi jaksanutkaan.\nJa pyörtyi tainnuksiin.\n\nLiikkumattomana kuin kivi nukkui Hinkki iltaan asti.\n\nYöksi rupesi merivesi tekemään nousemista.\n\nJa vaikka pienet yölaineet jo hipivät Hinkin jalkoja polvia myöten, ei\nHinkki herännyt.\n\nTähdet jo syttyvät. Ei Hinkki herää.\n\nPikkulaineet nousivat jo rintaan asti. Ei Hinkki herää.\n\nNyt jo huuhtelevat hänen poskiansa, hienosti lipien ja pesten ruudista\nnokeentuneita ja vereen tahraantuneita kasvoja. Pesevät... pesevät...\n\nEi Hinkki herää.\n\nNyt menee meren maininki jo yli pään, ja Hinkin ruumis alkaa hiljaa\nkellua, niinkuin kätkyessä, kunnes vesi vetää sen syvemmäksi, vielä\nsyvemmäksi, vielä syvemmäksi, ja se vihdoin painuu näkymättömäksi meren\npimeään nieluun.\n\n\n\n\n9.\n\n\nKun kapteenia ei kahteen päivään eikä yöhön näkynyt kotona, siitä kuin\nhän viimeiksi niin kummallisesti käyttäytyen siellä keskiyön aikaan\npistäytyi, ja kun kammottavia huhuja Viaporin kohtalosta oli jo alkanut\nkaupungilla liikkua, läksi Kerttu häntä hakemaan.\n\nPunasen kaartin kaikki leiripaikat hän tietysti ensin juoksi. Mutta\nkaarti näytti olevan hajonnut viimeistä miestä myöten.\n\nSitten hän kävi työväentalot ja kansliat. Täällä hän ensi kerran huomasi\nkuinka nurjamielisiksi ihmiset olivat äkkiä käyneet kapteenille.\nKäytävässä hän kuuli jonkun sanovan, että kapteeni oli nähty tulevan\ntyöväentalolta, mutta kadulla oleva kansa oli tahtonut ottaa hänet\nkiinni ja revellä palasiksi, huutaen: nyt menee meiltä äänestysoikeus ja\nyksikamari!\n\nKadullakin ihmiset osottelivat Kerttua. Useat vallassäätyiset eivät\nolleet tuntevinaan, ja käänsivät päänsä pois, kun tulivat vastaan.\n\nKatajanokalle vallankumouksellisten pääkortteeriin tultuansa ei Kerttu\nsiellä tavannut yhtäkään elävätä sielua. Ovet olivat selko selällänsä.\nPöytien ja tuolien päällä näkyi sekasin sotamiesten pukuja,\nupseerintakkeja, sivilivaatteita, lakkeja, revolvereja,\npatrunakoteloita, kivärejä, pulloja, tupakkia, -- kaikki äärettömässä\nsekasotkussa. Minne ne olivat kaikki hajonneet, ei Kerttu ymmärtänyt\naavistaa. Ei jälkeäkään missään niistä ihmisistä.\n\nKaikki paikat käytyänsä ei Kertun auttanut muu kuin käydä uudestaan\nsamat paikat. Vihdoin hän tapasi muutamia punasen kaartin miehiä, jotka\nkertoivat nähneensä viime yönä kapteenin. Hän oli vienyt neljä miestä\nmukanansa kaupungintakaiselle vuorelle, jossa heidän oli pitänyt\nsytyttämän olkiriuku palamaan. Mutta juuri kun miehet olivat sen\nalhaalta sytyttäneet, oli kapteeni rynnistänyt patsaan juurelle\nvyörytetyn kiven syrjään, jolloin riuku oli, kahdesta kohden taittuen,\nkaatunut. Sen jälkeen ei kukaan ollut kapteenia enää nähnyt.\n\nOnkohan se raukka järkensä kadottanut? -- ajatteli Kerttu, sydän kurkussa.\n\nVallankumouksellisten pääkortteeriin uudestaan tultuansa hän ei enää\npäässytkään sisälle. Ovet oli pantu lukkoon ja kaksi suomalaista\nkaupungin poliisia ja kolme venäläistä santarmia seisoi ovella vahtia\npitämässä.\n\nKerttu päätti nyt juosta välillä kotona kysymässä oliko kapteenia sillä\naikaa siellä näkynyt.\n\nKun Kerttu oli mennyt Katajanokan sillan yli, ja päävahdin ohi\npäästyänsä rupesi laskeutumaan eteläsatamaan, näki hän sotakulkueen\ntulevan Elisabetintorin rannasta. Hän seisahtui väenpaljouden tähden\nkeisaripalatsin kulmaan odottamaan saattueen ohikulkemista.\n\nEnsin kulki kolme sotamiestä rinnakkain, keskimäisellä rumpu edessä ja\npalikat käsissä. Sitten kulki joukko santarmeja ja sotamiehiä pyssyt\nolalla. Sitten kolme upseeria paljastetuin miekoin kummallakin puolen\nsitä sivilihenkilöä, joka kulki niiden keskellä. Sitten taas sotamiehiä,\nja viimeiksi kasakat.\n\nKun saattue matkallaan päävahtiin tuli Kertun kohdalle, ymmärsi Kerttu,\nettä se sivilihenkilö oli Viaporista tuotu vanki. Ja samassa\nKerttu jo kauhistuen tunsi Ihastuksen, kapinallisten johtajan\nAleksanterinsaarella.\n\nIhastus kulkee hitaassa tahdissa, niinkuin sotamiehetkin. Hän katselee\nmaahan. Kasvot ilmaisevat kalpeaa väsymystä. Poskilihat ovat vähän\nkoholla, silmäkulmat haluttomasti rypyssä, ikäänkuin häntä vaivaisi\nkatukivien kuuma auringonheijastus.\n\n-- Mitähän sille tullee? -- kuuli Kerttu jonkun yleisöstä sanovan. Toinen\nvastasi siihen:\n\n-- Ammutaan parin viikon perästä.\n\nKertun sydän jäähtyi. Ja kuinka nuo sotamiehet -- nehän olivat samoja,\njoita Kerttu oli monta kertaa nähnyt vallankumouksellisten työväen\nkokouksissa -- kuinka ne nyt saattoivat kuolemaan sitä, joka tahtoi tehdä\nheidät vapaiksi? Eivätkö ne olisi voineet kääntyä ja sanoa: emme tahdo!\nSillä ne olivat -- ne olivat samoja! Varmaan eivät tiedä milloin kääntyä\nja pelkäävät, ettei kaikki sano yhtaikaa... tai sitten pelkäävät\nkasakoita, jotka ratsastavat takana. Eivät käänny... kulkevat...\nkulkevat... Ai, ai, ei Kerttu tiedä kenenä olisi tukalampi olla, noinako\nsotamiehinä vai Ihastuksena.\n\nPäävahdin kello kilahtaa. Vahtimiehet tulevat kaksittain ulos, kivärit\nkäsissä. Kaksoisovet jää auki.\n\nRumpu pärisee.\n\nUpseerit menevät Ihastuksen kanssa päävahdin ovista sisälle. Vahtimiehet\nmenevät kaksittain jälestä. Ovet sulkeutuvat. Kasakat ratsastavat pois.\n\nVäki hajoo hiljaa. Kerttu juoksee henkensä edestä, sillä jos hän ei nyt\nkohta löydä kapteenia ja piilota häntä, vangitsevat ne senkin ja\nampuvat.\n\nKerttu tahtoo poiketa uudestaan kaartin kanslialle, mutta ei pääse enää\nlähellekään. Kadut ovat suljetut, kanslia on kasakkain vallassa, jotka\nottavat kiinni kaikki, mitkä vaan siitä talosta tulevat tai sitä\nlähestyvät.\n\nKarkulaisilta Kerttu saa tietää, ettei kapteenia ole nähty kansliassa.\n\nNyt juoksee Kerttu vihdoin kotiin.\n\nKustaava on jo ulko-ovella vastassa, ja sanoo surkeasti hätääntyneenä\nkäyneensä Franssin luona neuvottelemassa. Ja oli Frans sanonut polisien\ntulevan kohta kapteenin asuntoon kotitarkastukselle ja vangitsemaan\nhäntä. Sen oli Frans saanut tietää siten, että hänen poikansa Haagert ja\nVilhelm, jotka Suomen kaartin tarkk'ampujapataljoonan hajottua\npalvelivat uusina kaupunginpoliseina, olivat muiden polisien mukana\nmäärätyt tätä vangitsemista toimittamaan. He eivät olleet\nsukulaisuuttansa ilmaisseet, sillä se olisi nyt heidän nimeänsä\nhaitannut, ja sitäpaitsi oli heidän välinsä kapteenin kanssa aina ollut\nhuono, mutta erittäinkin nyt tähän uuteen polisikuntaan tultuansa, jota\nkapteenin miehet olivat haukkuneet \"lahtarikaartiksi\". Kun vaari oli\nsanonut heille: huonosti teette, olivat he moittineet vaaria sanoen:\nsaako esivaltaa vastaan olla? Vaarin pitäisi olla hiljaa, joka on\nSiperian karkulainen! He olivat vaan nauraa virnistäneet vetäessään\nvalkoisia polisihansikkaita käsiinsä, ja sitten punaviiksiään\nkohennellen lähteneet kotoa.\n\nFrans, nähtyään Kustaavan epätoivon, oli vihdoin heltynyt ja käskenyt\npiilottaa kapteeni vinnille, jos tulisi kotiin, mutta itse oli mennyt\npuuskuttaen pois, niinkuin tärkeälle asialle, mikä seikka oli antanut\nKustaavalle salaista toivoa Franssin myötävaikutuksesta kapteenin\npelastamiseksi. Franssilla oli suuria tuttavuuksia.\n\nKustaava sanoi kaikille: tehkää niinkuin eno Frans sanoo, sillä kaikki\nkäy kuitenkin aina juuri niinkuin eno Frans tahtoo.\n\nHyvä olisi Kertun ollut piilottaa kapteeni vinnille, jos vaan olisi\ntiennyt missä se kapteeni on.\n\nTähän hätään tuli vielä Loviisa (joka saman tarkk'ampujapataljoonan\nhajottua palveli ruuanlaittajana vapaaherrattarella) ja sanoi kaikkien\nparempien ihmisten neuvovan, että Kertun pitäisi ilmaista kapteeni\npolisille ja ottaa ero semmoisesta miehestä.\n\n-- Mutta _mimmoisesta_ miehestä? -- huusi Kerttu kadottaen vihdoin\nkärsivällisyytensä, sillä koko päivän olivat ihmiset puhuneet hänelle\n_semmoisesta_ miehestä, ja nyt vielä vapaaherratarkin! Hän purskahti\nitkemään, jolloin Loviisa muutti kohta mielipiteensä, ruveten nyt hänkin\ninnolla ottamaan osaa neuvotteluun kapteenin toimittamisesta säilöön.\n\nLapset olivat jo kauan aikaa tahtoneet jotain sanoa, ja kun vihdoin\nsaivat suunvuoron, ilmottivat hakeneensa isää merikallioilta, joita\nsanotaan myös Kaartinkallioiksi, ja nähneensä siellä isän kävelemässä\nedestakasin, mutta isä oli sormea heristäen sanonut heille: menkää\njoutuin kotio!\n\nMerikallioista tuskin puoli sanaa kuultuansa Kerttu jo lensi jälleen\nulos. Kuinka hän ei ollut ennen tullut sitä ajatelleeksi, vaikka\nkapteeni oli toistakymmentä vuotta aina ollut niillä merikallioilla,\nmilloin ei ollut kotona tai jossain tarkkaan ilmotetussa muussa\npaikassa!\n\nAivan oikein. Ensin näkyy vaan musta pilkku taivasta vasten. Sitten\nerottuu ilmeisesti kapteenin tutut piirteet. Katselee Viaporiin päin.\nKävelee nopeasti edestakaisin. Taas seisahtuu, taas katselee.\n\nKerttu oli hurjasta juoksusta, monista harhaanastumisista ja\nkompastuksista näillä kallioilla niin hengästynyt, että hänen täytyi\nistua levähtämään ollessaan jo aivan lähellä kapteenia. Sanaakaan hän ei\nsaanut hengästyksen tähden suustansa.\n\nKapteeni näytti hänestä ensi katsaukselta melkein mielipuolelta, niin\ntuhkan harmaa se oli kasvoiltansa ja puhui itseksensä, milloin\npysähtyen, milloin nopeasti siirtyen toiseen paikkaan. Mutta kun Kerttu\ntuli lähelle, ei kapteenin kasvoissa näkynyt mitään muuta erinomaista\nkuin tavattomasti suurenneet silmien mustuaiset. Kerttu kävi kohta\ntarmokkaasti kapteenin käteen ja rupesi vetämään pois sanoen, että\npolisit olivat tulossa.\n\n-- Mitä pahaa olen minä tehnyt, että minua vangittaisiin? -- sanoi kapteeni\najatuksistaan reväistyn ihmettelevällä ilmeellä. Ja Kerttu tunsi, että\nhelpompi olisi ollut saada liikkeelle sellaista satamapollaria, johon\nsiirtolaislaivat viskaavat köysisilmukkansa, kuin kapteenia\nhievautetuksi siltä paikalta missä hän seisoi.\n\n-- Enkö minä lakkoviikolla pelastanut tätä kaupunkia verilöylystä omien\nkansalaisten kesken? Enkö minä nyt ole pelastanut tätä kaupunkia\npommituksesta, joka olisi sen maan tasalle tuhonnut? Miksi he siis minua\nvangitsisivat? Johan sinä olet järjiltäsi, Kerttu!\n\nKerttu tiesi, että kun kapteeni rupeaa jotakin ajatuksenjuoksua puheessa\nselvittämään, on paras antaa hänen rauhassa sanoa sanottavansa. Kerttu\nsentähden päätti antaa sen puhua korkeintaan 5 minuuttia, jonka jälkeen\naikoi ryhtyä viimeiseen keinoon, sillä jokainen hetki oli tärkeä.\n\n-- Ei, Kerttu! Olkoon Kertulla oikein: ei saa tappaa. Olkoon ettei saa,\nkun ei kerta voikaan. Mutta sitten ei saa myöskään totella. Hyvä on: nyt\nen aijo enää totella ketään, ei jumalia, ei piruja, ei hallitusta, ei\nvallankumouksellisia, ei Vasilia, ei Natalia Feodorovnaa, ei tovereja,\nei ystäviä, ei vihollisia, eikä Kerttuakaan, kuuleeko Kerttu? Ei\nKerttuakaan, ei ikinä!\n\nKapteeni oli ilmeisesti saada raivokohtauksensa.\n\nMutta Kerttu ehti ennen. Viisi minuuttia oli kulunut.\n\nHän heittäytyi suulleen maahan, pani kasvonsa käsivarsien päälle ja\nalkoi päätänsä heilutellen ääneensä itkeä, surkeasti voivotellen lasten\nja hänen omaa kohtaloansa, kun nyt jo ihmiset melkein sylkevät\nheitä, -- ja paljon muuta semmoista sanoi, mitä vaan saattoi kiireessä\nkeksiä. Sillä kun on ihmishengestä kysymys, ei voi mitään keinoja olla\nkäyttämättä, jotka pelastusta lupaavat. Ei Kertun tarvinnut suoraan\nteeskennellä; hän antoi vaan valtaa tuskan raatelemalle sydämmellensä,\nja niin syntyi sellainen raju itku kuin nyt oli välttämätön.\n\nJa niinkuin Kerttu oli arvannut, ei kapteeni nytkään voinut itkua nähdä,\nja Kerttu jo tunsi kuinka se koputtaa häntä selkään:\n\n-- No, no, Kerttu, älä huoli itkeä, nouse istumaan!\n\nKerttu nousi istumaan, ja valtoinansa nyyhkyttäen sanoi:\n\n-- Jos minä sinua johonkin pahaan käskisin, niin tietysti et\ntarvitsisikaan totella...\n\n-- Mitä siis vaadit minulta?\n\n-- Ei muuta kuin että tulet kotiin. Sano rehellisesti, onko siinä mitään\npahaa, että joku ihminen menee kotiin? Sano!\n\nKapteeni räpytteli vähän aikaa silmiänsä ja sanoi sitten:\n\n-- Ei.\n\nMuuta ei Kerttu toistaiseksi tarvinnutkaan. Hän tarttui kapteenia käteen\nja alkoi vetää. Kapteeni tuli.\n\nKaupungin kadulle päästyänsä Kerttu rupesi käymään kapteenin kanssa\nkäsikynkässä ja hiljensi vauhtia niin ettei käynti näyttänyt\nkiireiseltä.\n\nIhmiset katselivat heitä pitkään joka puolelta, mutta Kerttu ei ollut\nmillänsäkään. Ei edes passipolisin hämmästynyt naama, polisipillin\nesilleottaminen ja epäröivä seuraaminen saanut Kertun kasvoista pois\nsitä viatonta hymyä, jonka hän oli niihin ottanut. Vasta kotitalon ovea\nlähestyessä Kerttu yhtäkkiä rupesi vaatimaan kapteenilta nopeutta ja\nhymy vaihtui kalpenemiseksi. Ovessa hän jo kaikin voimin työnsi\nkapteenia, ja rappusissa sai hirveän kiireen ja hädän.\n\nTuskin olivat he tulleet ylös toiseen kertaan, kun Kerttu näki tyhjän\najurin tulevan heidän portillensa ja ajavan heidän pihaansa.\n\nKertun sydän seisahtui. Hän ajatteli: tuolla ajurilla aikoo polisi viedä\nkapteenin. Myöhäistä! Hän oli pyörtyä Kustaavan syliin. Silloin Kustaava\ntöykkäsi häntä kylkeen ja sanoi: Ole hiljaa, etkö nähnyt, että se oli\neno Frans itse!\n\nNyt huomasi Kerttu, että ajuri oli todellakin ollut hirmuisen\nsuurikokoinen, ja sydän alkoi taas toivokkaasti pampattaa.\n\nSamassa astui sisälle Frans suuressa vanhanaikaisessa ajurinkauhtanassa,\nja rupesi sitä riisumaan yltänsä, sanaakaan sanomatta. Hän oli puettu\nnyt keveään kesäpalttooseen, ja hattukorista hän otti esille tavallisen\nknallinsa. Sitten, silmäluomet alhaalla ja kasvot liikkumattomina, tuli\nkapteenin taakse, pidellen ajurinkauhtanaa levällään edessään, niinkuin\ntoista pukeutumaan auttaessa.\n\n-- Mikä nyt? -- sanoi kapteeni hämmästyen.\n\nFrans sanoi hiljaisella ja yksitoikkoisella äänellä:\n\n-- Vedä päälles.\n\n-- Tehkää kaikki niinkuin Frans käskee, sanoi Kustaava Hartaudella.\n\n-- Älä anna enon odottaa, sanoi Kerttu viattomasti.\n\nKapteeni katsahti Kerttuun tuimanlaisesti:\n\n-- Mitä tämä merkitsee?\n\nSillä kapteeni huomasi selvästi, että eno Frans tahtoo valmistaa hänelle\npaitsi pakoa myöskin kostoa lakkoviikon tapahtumista.\n\n-- Mutta Hannes kulta, onko tässä mitään pahaa? -- sanoi Kerttu itkuun\nvalmiina. -- Minä vannon sinulle, etten milloinkaan tule vaatimaan sinulta\npahaa.\n\n-- Pidä siis valasi! -- sanoi kapteeni ankarasti, ja alkoi pujottaa käsiään\neno Franssin tarjoaman kauhtanan hihoihin.\n\nHänen molempien käsiensä ollessa näin toimessa ennätti Kerttu sipaista\nsaksilla pois suuren palan hänen pitkistä viiksistään. Ja kun toinen\npuoli oli kerran sipaistu, ei tietysti voinut enää jättää toistakaan\npuolta leikkaamatta.\n\nTämä temppu muutti kapteenin ulkonäön hämmästyttävästi. Mutta\nkatsahdettuaan peiliin, ei kapteeni voinut sellaista ulkomuotoa lainkaan\nhyväksyä ja lyhensi nyt itse viiksensä niinkuin vaan saksilla sai, sillä\nkapteeni oli aina pysynyt ulkomuodostaan sangen arkana. Anna tulla vaan\nKerttu! Suurimmankin häpeän minä otan kantaakseni sinun tähtesi, mutta\nmaltahan, kohta tulee: stop!\n\nJa he sitoivat vyön väljän kauhtanan ympärille, ja panivat ajurinlakin\nkapteenin päähän, ja eno Frans sanoi:\n\n-- Mene, istu kuskipukille.\n\nMutta Kustaava oli sillä aika Loviisan kanssa laittanut mankelikoriin\nkapteenin päähineen, päällys- ja alusvaatteita. Ja kun kapteeni oli\nkuskipukille istunut, sovitti Kustaava korin hänen jalkoihinsa.\n\nSilloin tuli Frans keppi kädessä ulos, istui rattaille, ja niin kapteeni\najoi kädet ojona kauniisti kaartaen portista kadulle.\n\nOhi ajaessa hän vilkasi, päätään kääntämättä, yläkerran ikkunoihin:\nsiellä näkyi vaan joukko huiskuvia liinoja, ja viimeisessä ikkunassa\nKerttu, joka silmät ilonitkusta punaisina suuteli käsiänsä ja heitteli\nniitä kapteenille.\n\n-- Aja hiljaa, kuului kapteenin selän takaa eno Franssin tyynesti laulava\nääni.\n\nEno Frans istui jäykkänä ja liikkumattomana, keppi polvien välissä ja\nmolemmat kädet kepinkoukun päällä, silmäluomet mahdollisimman alhaalla.\nSilloin tällöin hän kadun kulmauksissa kosketti kepillä kapteenin\nkylkeen, ilmaistakseen tälle minne oli käännyttävä.\n\nKeskikaupungin keskisimpiä katuja mentiin.\n\nYhtämittaa Franssia tervehdittiin. Kapteeniin ei katsahtanut kukaan.\nMonet polisikonstaapelitkin tekivät Franssille kunniaa, sillä hän tunsi\naina kaikki kaupungin suuret ja pienet virkailijat. Eteläesplanaatia\najettaissa itse polisimestari ajoi ohitse ja tervehti.\n\nPitkänsillan yli ajettaissa, jossa hevosen juoksuttaminen oli kielletty,\nkapteeni saattoi selvästi kuulla, että eno Frans kaiken aikaa itseksensä\nmymisee. Ja vaikka hän ei voinut erottaa sanoja, oli myminän äänenpaino\nsellainen, että ajatus ikäänkuin itsestänsä antautui: Hyvä oli\npolisikamarissa minua kolme tuntia vankina istuttaa; mutta onnenpyörä\nkääntyy, poikaseni! Miltäs tuntuu nyt itsesi ajurina kuskipukilla\nkekottaa, hä?\n\n-- Aja tulliportissa oikealle!\n\nHe ajoivat ulos kaupungista ja pysähtyivät erään suuren konetehtaan\ntaakse ja menivät pieneen huoneeseen. Rannassa oli moottorivene, joka\nvei kapteenin saaristoon. Täällä hän astui avonaiseen purjealukseen,\njonka miehet saattoivat hänet Itämeren yli Ruotsin rannikolle.\n\nSieltä matkusti kapteeni Englantiin, ja jonkun aikaa Englannissa\noleskeltuansa jatkoi matkaa valtameren yli toiseen maanosaan.\n\nKun kapteeni siis näin kaikessa totteli Kerttua, niin milloinka hän\noikeastaan sitten toteutti sen ankaran tottelemattomuudenvalansa, jonka\noli Kerttua vastaan vannonut?\n\nSen hän toteutti vasta siellä toisessa maanosassa, sittenkuin oli sen\nrannikolta vankan vastustusasennon ottanut.\n\nKerttu kirjoitti hänelle heti osotteesta selvän saatuansa: Saako\ntulla? -- Kahdenkymmenen neljän päivän kuluttua kapteenilta tuli vastaus:\nEt saa tulla.\n\nKerttu koetti elää odotuksessa. Sekä hän että Kustaava tulivat nyt\njyrkästi vallankumouksellisiksi, sillä he toivoivat, että jos\nvallankumous vielä tulisi, niin kapteeni palaisi kotiin kapinallisten\npanssarilaivalla, ylimmällä komentosillalla seisten. Myöskin kapteenin\njyrkkä kielto Kertun tulemisesta sinne tuntui heistä osottavan, että\nkapteeni itsekin luuli vallankumouksen vielä tulevan. He eivät siis\nolleet aikoihin huomaavinaankaan, että heidän omat toiveensa uuden\nvallankumouksen tulosta päivä päivältä yhä enemmän raukesivat.\n\nVihdoin Kerttu ei voinut enää pidättää, vaan kirjotti uudestaan: Saako\njo tulla? -- Kahdenkymmenen neljän päivän kuluttua kapteenilta tuli\nuudestaan vastaus: Et saa tulla.\n\nSilloin Kerttu tuskaantui ja kirjotti: Tuleeko\nvallankumous? -- Kahdenkymmenen neljän päivän kuluttua kapteenilta tuli\nvastaus: Vallankumous ei tule milloinkaan, sillä hienot ihmiset eivät\nhenno, vaikka pystyisivätkin, mutta raa'at eivät pysty, vaikka\nhennoisivat.\n\nTämän alakuloisempaa ei Kerttu ollut vielä milloinkaan lukenut. Hän,\njoka oli kapteenille saarnannut: ei saa tappaa, olisi nyt tahtonut koota\nympärillensä sata tykkiä ja ampua ympäri maailmaa niin että olisi\nräiskynyt! Kuinka ihmeellisesti osat elämässä vaihtuvat! Kerttu olisi\nollut valmis nyt luopumaan kaikesta entisestä, itse jumalisuudestaankin,\nsaadakseen vaan ajatella vallankumousta välttämättömäksi. Mutta\nkapteeni, joka oli aina ennen kaikkiin Kertun jumalisuuksiin huutanut:\ntrah! nyt noissa lyhyeissä vastauksissaan tuntui selvästi asettuneen\njuuri sille entiselle Kertun kannalle, vaikka Kerttu hyvin tiesi, ettei\nkapteeni mitään Israelin herraa tunnusta.\n\nKun aikaa taas oli kulunut ja talven yli uusi kevät tullut, kirjoitti\nKerttu kyynel silmin kapteenille: Selitä vihdoin _miksi_ Kerttu ei saa\ntulla oman Hanneksensa luo?\n\nKahdenkymmenen neljän päivän kuluttua saapui kapteenilta selittävä\nvastaus: Jos ei saa tappaa, niin ei saa myös totella. Minä elän täällä\nkätteni työllä. Semmoista elämää ei Kerttu jaksa kestää. Kerttu jää siis\näidin luo, niinkuin ennenkin. Hannes.\n\nJa sitäkö se vaan olikin, ajatteli Kerttu. Heti paikalla hän alkoi\nvalmistella matkalle lähtöä. Kustaavan kanssa he päättivät niin, että\nKustaava jää kotiin edelleenkin taloa hoitamaan siltä varalta, että\nvallankumous sittenkin vielä tulee ja he pääsevät kerran rakkaaseen\nkotikaupunkiinsa takasin. Kustaava lähettelisi heille sillä välin mitä\nirti saa, ja ehkä Franskin antaisi ensi hätään apua. Kerttu oli varma\nsiitä, että hän kyllä pian saisi taas kapteenin päästä tuon merkillisen\n\"ei saa totella\", jonka se oli niin itsepäisesti lisännyt Kertun\nsääntöön \"ei saa tappaa\".\n\nMutta kuinka kävi?\n\nKun Kerttu tuli lapsineen perille, oli kapteenilla siellä pieni farmi,\nse on, vähän maata, kaksi lehmää, pieni navetta, pari huonetta sisältävä\nasumus, joku ulkohuone ja vähäinen sauna. Tämä olisi kaikki ollut hyvä,\nmutta ei ollut minkäänlaista apuihmistä. Kerttu sanoi: Tässä tarvitaan\napuihmistä. Kapteeni vastasi: Ei.\n\nJa vaikka Kerttu olisi kuinka sitovilla syillä koettanut selittää, että\nilman apulaista oli mahdotonta tulla toimeen, oli kapteenin vastaus aina\nyhtä jyrkkä: Ei!\n\nSen maan tavan mukaan kapteeni itse syötti, juotti, ruokkosi ja lypsi\nlehmät, joten Kertun oli mahdotonta kieltäytymällä navettaan menemästä\npakottaa kapteeni hankkimaan lehmänhoitajaa. Mutta kyllä se vielä siihen\nkyllästyy, ajatteli Kerttu, ja vältti visusti jalallansakaan navettaan\nastumasta.\n\nKerran sanoi Kerttu: Suuressa farmissa avaa lehmänhoitaja vesikraanan ja\npuolessa tunnissa juottaa tuhat lehmää, mutta sinulta menee puoli päivää\nkahden lehmän hoitoon! -- Kapteeni vastasi:\n\n-- Vähemmin menisi, jos Kerttu auttaisi.\n\nToisen kerran Kerttu sanoi: Tavallisena palkkalaisenakin pääsisit\nvähemmällä työllä, ja me kaikki eläisimme. -- Kapteeni vastasi: Upseerina\nolisin päässyt vielä vähemmällä.\n\nMonasti tarjottiin kapteenille hyväpalkkaisia päällysmiehen toimia\nerilaisille työmaille. Kapteeni hylkäsi kaikki.\n\nIkävissään rupesi Kerttu kerran valittamaan, ettei tässä vieraassa\nmaassa ole edes jumalanpalvelukseen tilaisuutta. -- Kapteeni mörähti\näreästi: Mitä on jumalanpalvelus? Tee mitä pitää, äläkä tottele ketään,\nse on jumalanpalvelus.\n\nTämä sana jäi Kertun mieleen.\n\nKapteenin äreys ja synkkämielisyys rupesi surkuttamaan Kerttua, ja\nkerran hän pani huivin päähänsä ja esiliinan eteensä mennäkseen vihdoin\nnavettaan katsomaan mitä se siellä oikein tekee.\n\nKapteeni oli siivonnut navetan, ja istui lypsämässä.\n\nKerttu tuli oikein liikutetuksi. Katseli vähän aikaa entistä komeata\nupseeriansa, meni ja pani kätensä sen olalle, sanoen:\n\n-- Minä ja maailma olemme sinulle vääryyttä tehneet.\n\nKapteeni nousi äkisti ylös, rypisti ankarasti silmäkulmansa ja tiuskasi:\n\n-- Jos vääryyttä, niin istu lypsämään!\n\nMutta kapteenin hämmästys oli suuri, kun Kerttu, laitettuaan pääliinansa\nsolmun leuvan alta niskan taakse, tuli ja otti häneltä kiulun ja istui\nlypsinpallille. Ensin se vähän säpsähti, kun lehmä häntäänsä huiskautti,\nmutta sitten nipisti tarmokkaasti hienot sormensa lehmän ruusunpunaisiin\nnänneihin. Eikä aikaakaan, niin jo kuului maidon ruiskahdus lakkisen\nkiulun laitaan, ensin vaan lyhyesti: pshiu, -- pshiu, mutta sitten kohta\njo paljon pitemmin: pshiiu, pshiiu, ja niin läksi maito herumaan, ja\nKerttu ajatteli: Oikeinko todella on niin, että kaikki maito tulee\nmaailmaan näin lypsämällä, ja hän kun ei ollut tähän asti sen pitemmälle\najatellut, kuin että maito tulee kotikadun kulmapuodista, josta\npalvelustyttö sitä aina nouti!\n\nPunehtuneena nousi Kerttu lypsämästä, sittenkuin oli kapteenin neuvon\nmukaan vetänyt viimeiseen tippaan.\n\nJumalanpalvelustako tämä oli, niinkuin kapteeni oli sanonut, vai mitä,\nhyvä oli Kertun vaan olla.\n\n-- Mene sinä vaan lehmille heiniä kylvämään, kyllä minä tämän navetan\nhoidan, -- sanoi hän kapteenille.\n\nJa oikeassa oli kapteeni siinäkin, että asiat todellakin rupesivat\nkäymään paremmin, kun Kerttu otti navetan haltuunsa.\n\nTosin hän kaikessa hiljaisuudessa vielä otti vastaan Kustaavan\nrahalähetyksiä, ja ehkä he ilman tätä apua olisivat ensi alussa\nnälkäänkin kuolleet. Mutta kun lapsetkin yhä enemmän innostuivat uuteen\nmaailmaan, alkoi Kerttu toden perästä toivoa kerran sen suuren onnen\nvoivan heille tapahtua, että Kustaavakin voisi jättää viini- ja\ntupakkikauppansa, myödä talon ja tulla valtameren ylitse tänne heidän\nkeskellensä.\n\n\n\n\n10.\n\n\nHinkin jälkeen kyyneleensä kuiviin itkettyään ja kyllikseen tässä\nkaupungissa kahleiden kalinata kuunneltuaan, vaari kokosi viimeiset\nvoimansa, vyötti kupeensa, pani evässäkin selkäänsä, otti sauvan\nkäteensä ja läksi Franssin talosta.\n\nJa niin tapahtui, että kantomiehet, jotka rautatieaseman kivisillä\nportailla seisoivat, näkivät vanhan miehen toisessa päässä toria\nhoippuvan asemaa kohden, pitkää matkasauvaansa käyttäen askelvuorossa\nkuin kolmatta jalkaa, tutisevalla hitaudellaan pysäyttäen kaikki\nhevoset, raitiovaunut ja muut hevosettomat sähköpuskurit. Ja miehet\nnaurahtelivat: Onkohan sillä ikää jo sata vuotta? Mutta koska junan\nlähtökello oli jo kahdesti soinut, kyselivät he keskenänsä: Jättääkö sen\njuna vai vieläkö äijä ehtii? Ja jotka olivat sanoneet: Se ehtii,\njuoksivat vaarin luo ja kainaloista kannattaen jouduttivat hänen\nkulkuansa.\n\nJa kysyivät häneltä: Minne matkalippu ostetaan?\n\nMutta vaari sanoi: Hämeenlinnaan.\n\nJa ottivat hänen rahansa ja juosten edelle ostivat hänelle matkalipun.\n\nMutta kun lähtökello kolmannen kerran soi ja vaarin jalat kiireessä\nlöivät ristiin ja toisiinsa sekaantuivat, kävivät miehet häneen toiset\njaloista toiset kainaloista ja kantoivat vaunuun. Ja sillä hetkellä juna\nläksi liikkeelle.\n\nMutta että vaari oli niin vanha ja voimaton, kokosivat matkustajat\nalusia hänen päänsä alle; ja koska maat ja metsät kohta alkoivat vaarin\nsilmissä huikeasti vilkkua, tulivat hänen silmäluomensa ylen raskaiksi\nja hän vaipui uneen, ja nukkui Hämeenlinnaan asti.\n\nJunan lähestyessä Hämeenlinnaa, kun sinne meneväiset jo olivat\npaikoiltansa nousseet, herättivät he vaarin, sanoen: Eikö tämä äijä\nollut Hämeenlinnaan tuleva? Ja taluttivat hänet sillalle, missä oli\nsuuri väen tungos ja vilinä.\n\nJa sittenkuin juna oli eteenpäin lähtenyt, kysyivät Hämeenlinnaan\njääneet vaarilta, minne käsin hän tästä oli lähtevä. Vaari vastasi:\n\n-- Siihen kylään, joka Veneh'ojaksi sanotaan.\n\nMutta ei heistä kukaan siitä kylästä mitään tiennyt. Ja kun vaari oli\nnimittänyt sen kaupungin ja kauppalan, joka lähinnä vanhaa Veneh'ojaa\noli, sanoivat he hänelle: Sinne olisit tuolla lähteneellä junalla\npäässyt, miksi Hämeenlinnaan seisatit? -- Ja menivät tiehensä. Mutta ei\nvaari heidän neuvojansa kaivannut, sillä ei hän ensikertaa näillä mailla\nliikkunut.\n\nJa koska suuri kasakkaparvi, jotka olivat juuri tähän kaupunkiin tuotu,\nratsasti asemahuoneen ohi, ja kasakkaparven jälkeen kohta alkoi\ntykkiväen loppumaton jono, joka vaarilta tien sulki, istui vaari\nrauhassa asemahuoneen alimmalle rappuselle eväitänsä syömään ja\najatteli: Ei tämäkään kahleiden kalina ole entisistä ajoista muuksi\nmuuttunut. Mutta kun minä Veneh'ojaan pääsen, siellä vanhat kuuset\nlaulavat ja minun korvani saavut rauhan.\n\nTien auettua vaari nosti evässäkin jälleen selkäänsä, kokosi voimansa,\nja taas sauvaansa kolmantena jalkana siirrellen meni linnan lahteen, ja\nkysyi miehiltä, jotka rannalla olivat, oliko heidän tiedossansa haahta,\njoka oli pohjoisille vesille lähtevä. Mutta miehet eivät vaarin\nvanhanaikaista puhetta ymmärtäneet, vaan sanoivat: Emme täällä mitään\nhaaksia tiedä. Ja veivät vaarin suuren, mustan proomun kannelle, sanoen:\nYöllä tämä lähtee. Mutta kaksi proomua oli kummallakin puolen sitä\nproomua, johon vaari astui, eikä mitään airoja eikä airojen sijoja, ei\nmyös purjeita näkynyt, kuten vaarinaikuisissa haaksissa.\n\nHepä sen paremmin tiennevät, ajatteli vaari, ja pani maata proomun\nkannelle.\n\nHänen siitä herätessään jo rusottivat taivaat laskenutta päivää, ja\nnousevan yöpilven päällä kaameana kumotti vanhan linnan kivinen torni,\njossa hän lähes kaksi ajastaikaa oli istunut Siperianmatkaa odotellen.\nJa vaari ajatteli: Ei sekään torni ole niistä ajoista asti muotoansa\nmuuttanut. Polttamatta oli häneltä jäänyt tämä pahainen kylä,\npolttamatta nyt myöskin se kaikista isoin kylä, johon paholainen oli\nhänet Siperian jälkeen tuonut, -- polttamatta, vaikka kaikki rikkaudet\nolivat avoinna olleet ja esivallan käsi voimatonna, polttamatta häneltä\nja hänen jälkeläisiltänsä. Sillä ei ole tähtien alla sitä miestä, joka\nolisi piru itsessänsä, vaan kun hetki tulee, soittaa toinen kannel hänen\nsydämmeensä, ja katso, hetki on ohitse, ja esivalta jo taas kahleitansa\nkalistaa.\n\nEnnen aamunkoittoa, yön hämärässä tuli pieni höyryalus jyskyttäen\nproomujen eteen, ja kun miehet olivat ensimäisestä proomusta sinne\nvarpinpään ojentaneet, läksi se kohta silleen puskuttamaan lahden\nselälle.\n\nVaari kökötti viimeisessä proomussa. Ja niin häipyi pian hänen\nsilmistänsä ikipäiviksi tämä kylä, ja linna vaipui pilven päältä\naamusumuissa uinuvien rantametsikköjen taa.\n\nMutta aamun koitossa, kun sumuiset saaret ja terhenniemet kirkastuivat\nusvistansa, katseli vaari rantoja ympärinsä ja tunsi maat ja vedet, ja\nnäki saaren, jonka rannassa lähes seitsemänkymmentä ajastaikaa sitten\nheidän haahtensa kuutamoisena yönä laineilla lepäsi, miesten mentyä\nkylälle ja yksinäisen haaksimiehen laulellessa tuutulaulua vakkasessa\nvivun päässä nukkuvalle lapselle.\n\nJa hän muisti nuoruutensa voimakkaan uhman, joka oli sammunut mitään\npolttamatta ja rynnistänyt mitään kaatamatta. Ja hän muisti Franssin ja\nmuisti Rustaavan ja kapteenin ja Hinkin, ja rupesi jälleen itkemään.\n\nMutta nouseva päivä kerkesi korkeuteen ja lämmitti hänen jäsenensä ja\npaistoi vedestä ja rannan kivistä ja nukutti vaarin sikeään uneen hamaan\nsiihen asti kun he sen kaupungin rantaa lähestyivät, josta hän\nseitsemänkymmentä ajastaikaa sitten vesille läksi. Ja oli tulossa toinen\nyö siitä kuin vaari \"sen kaikista isoimman kylän\" oli jättänyt.\n\nSilloin herätti hänet proomun perämies, sanoen: nouse, äijä, jo tullaan\nperille.\n\nMutta koska vaari silmänsä avasi, ei hän muistanut missä oli, ja\nihmeelliset taikalinnat näkyivät hänen silmäänsä, toinen toistaan\nkorkeampina, ja kirkas valo loisti niiden tuhansista ikkunoista, ja\nkaikki oli sen valon tähden kuin tulimeressä.\n\nJa vaari katsoi alas ja näki veden lipuvan sen valon punasessa\nheijastuksessa, ja tunsi proomun mustat laidat, ja sanoi perämiehelle:\nMikä palo tuolla on?\n\nMutta perämies vastasi:\n\n-- Ne on Tampereen tehtaita.\n\nSilloin vaari ajatteli: Jos Veneh'ojan rengit täällä tämmöistä\nilotulitusta pitävät, mitä onkaan minun silmäni näkevä, koska minä\nVeneh'ojan maille astun!\n\nKun vaari oli proomusta laiturille autettu, ei hän sittenkään tätä\nkaupunkia samaksi renkikyläksi tuntenut. Lyhdyt paistoivat torilla hänen\nsilmiinsä ja ajurit rämisivät kivisillä kaduilla niinkuin siinä kaikista\nisoimmassakin renkikylässä, jonka hän oli ikipäiviksi jälkeensä\njättänyt.\n\nEi vaari pitkälle hoippuilemaan päässyt, ennenkuin polisi otti hänet\ntaluttaakseen ja talutti polisikamariin, sinne yövyttäen putkan\npritsille.\n\nSeuraavana aamuna sanoivat polisit vaarille:\n\n-- Minne äijä matkaa tekee?\n\nJa vaari vastasi:\n\n-- Veneh'ojan kylään.\n\nSilloin sanoivat polisit:\n\n-- Mitä sinä siihen pahaan kylään menet, joka on järjestysvaltaa vastaan\nkapinaan noussut?\n\nMutta vaari sanoi:\n\n-- En minä siihen kylään mene, Veneh'ojan kylään minä menen.\n\nPolisit sanoivat:\n\n-- Nyt on sunnuntaipäivä, katsokaamme meneekö sinne joku huvilaiva.\n\nJa ottivat sanomalehden ja löysivät ilmotuksen työväen huvimatkasta\nniille samoille Veneh'ojan kylän maille.\n\nNiin yksi polisimiehistä istutti vaarin viereensä ajurinrattaille ja vei\nrantaan, jossa oli laiva, köynnöksillä ja lipuilla koristettuna,\ntäynnänsä huvimatkalle lähtevää väkeä. Ja laiturin ääreen ajettuansa\nhuusi: Tässä on vielä yksi sosialisti, ottakaa sekin!\n\nJa kaikki väki herahti nauramaan, kun he tutisevan vaarin ja sen pitkän\nmatkasauvan näkivät. Ja nostivat sillan jälleen maihin, josta ne sen jo\nottaneet olivat, ja ojentaen käsiänsä ottivat vaarin vastaan, ettei hän\nkapealta sillalta horjahtanut. Ja istuttivat hänet keskellensä laivan\nkokkaan.\n\nMutta laivan lähtiessä vesien siniselle selälle he puhalsivat torviin,\nylimmällä komentosillalla seisten.\n\nJa vaari ajatteli: En ilmoisna ikinä olisi luullut lippujen ja musikin\nkanssa Veneh'ojan maille takasin palaavani.\n\nJa kun hän tällä nuorella väellä näki kiillokkaat kellonperät ja\nverkavaatteet ja kaulukset kaulassa ja hatut päässä, hän vielä ajatteli:\nJos nämä Veneh'ojan rengit näin ovat, niin kuinkasta sitten Veneh'ojan\nisännät!\n\nJa vaari rupesi kyselemään heiltä Veneh'ojan asioita.\n\nNiin he kertoivat hänelle semmoista, jota ei hänen korvansa voinut\ntodeksi uskoa, sillä he sanoivat Veneh'ojan miesten nousseen kapinaan.\nJa olivat takoneet viikatteensa miekoiksi ja tulella ja pistimellä\ntahtoneet nousta kartanon herraa vastaan, joka heitä heidän\nasuinsijoiltansa olisi poishäätänyt. Niin oli tämä laivaväki, joka ei\nitseänsä punakaartiksi vaan suosiolliseksi timokaartiksi sanoi,\nviimeisellä hetkellä sanansaattajansa heidän sekaan lähettänyt, heille\nsanomaan: Älkää aseihin ryhtykö, älkääkä tulella ja miekalla asiaanne\najako, vaan yhtykää meihin, ja koska heinä parhaallansa kukkii, että se\njo viikatteen ala pantava on, silloin tehkää lakko. Ja he olivat sen\nsanan jälkeen tehneet. Ja sanoivat kartanonherralle: uudistatko vanhat\nkontrahdit taikka heinäsi mätänee ja lehmäsi lypsämättä ehtyy. Mutta\nkartanonherra, joka heinänsä mätänevän ja lehmänsä ehtyvän näki, tuotti\nkaupungista pölisit ja alkoi Veneh'ojan miehiä yksitellen asumuksilta\nhäätää. Silloin suosiolliset sanoivat heille: Älkää tätä peljästykö,\nvaan kun se teidät häätää, niin muuttakaa takasin, ja kun se toisen\nkerran häätää, niin tehkää samaten, ja samaten jos vielä kolmannenkin\nkerran häätää. Sillä me nostamme häntä vastaan huikeat vastakäräjät. Ja\npanivat heidän eteensä kirjan, sanoen: Joka tähän kirjaan nimensä\npiirtää, ja viisikolmatta penniä kuukaudessa maksaa, se kuuluu\nriveihimme, sillä meillä on nyt yksi kamari, ja kun me siellä\nenemmistöön tulemme, niin valtakunnat vapisevat ja vallanpitäjät\nistuimiltaan sortuu, ja me maat teille vapaiksi äänestämme. Ja kohta oli\nkolmas osa alustalaisista nimensä kirjaan kirjottanut.\n\nNämä kummat kuultuansa ja kun tämä kansa oli vaarin mielestä lystikästä\nja puheliasta väkeä, päätti hänkin heille jotain maailman kummista\nkertoa, ja kurkkunsa selväksi ryittyään hän avasi suunsa ja sanoi:\n\n-- Siihen aikaan koska minä Siperiasta Suomeen kävelin --\n\nNiin he huusivat: Toverit kuulkaa, tämä on Siperiassakin käynyt. Ja\nkerääntyivät kaikki hänen ympärillensä.\n\nJa vaari alkoi uudestaan:\n\n-- Siihen aikaan koska minä Siperiasta Suomeen kävelin --\n\nMutta ylimmällä kannella rupesivat toiset taas torviin puhaltamaan, ja\nvaarin ääni hukkui kuulumattomiin.\n\nJo lähestyi liputettu laiva, viehkeää valssinsäveltä kaijuttaen,\nveneh'ojalaisten pientä laivasiltaa.\n\nMutta ei vaari voinut näitä maita tuntea, sillä nämä olivat hänen\naikoinansa vielä asumattomia korpia olleet.\n\nMaihin noustua he menivät kentälle, kuhunka kartanon alustalaiset olivat\nkokoontuneet. Ja niinkuin ei vaari ollut maita samoiksi tuntenut, niin\nei hän näitä ihmisiä samoiksi tuntenut. Sillä veneh'ojalaiset olivat\nhänen aikanansa olleet kookasta ja voimakasta väkeä niinkuin hän itse,\nmutta nämä olivat lyhyenläntiä, pitkäkätisiä, kierosäärisiä suurpäitä,\neikä mitään Veneh'ojan miehiä.\n\nJa keskellä tannerta oli vanha petäjä, jonka runkoa vasten oli\nsaarnastuoli laitettu ja punaisella veralla ympäröity.\n\nNiin yksi suosiollisista nousi saarnastuoliin ja löi kirjansa auki,\nsanoen: Suuri on ollut pimeyden valta näillä Veneh'ojan mailla. Tuhat\nvuotta varmaankin olette näitä korpia perkailleet, ettekä tähän päivään\nasti ole yhteenliittymisen voimaa ja siunausta tienneet. Mutta nyt sen\ntiedätte. Nyt olemme teille tänne osuuskaupan perustaneet ja työväentalo\non rakennuksen alla. Tosin on joukossanne vielä niitä, jotka\nväkivallantöitä ajattelevat, ja myös niitä, jotka piplian kansista\ntaktiikkaa hakevat. Mutta poistukoot jo viimeisetkin yöpeikot teidän\nkeskeltänne, ja joka ei vielä ole tähän kirjaan nimeänsä piirtänyt, hän\nsen tehköön.\n\nJa oli laitettu lava keskelle kenttää, ja he menivät sinne ja puhalsivat\ntorviin, ja tanssivat ja hyppelivät.\n\nJa oli riuku nostettu Veneh'ojan miesten kiivetä, jonka päähän oli\nsuun-imellystä pantu kullankiiltävään paperiin, että he sitä käsiinsä\nkiistäisivät.\n\nOli myös pukki pölkyistä tehty, että he sen päälle hajareisin istuisivat\nja heinäpusseilla lyöden toisensa maahan kukistaisivat.\n\nJa oli paukuttimia, joilla he pilkkaan ampuivat, ja ongenvapoja, joilla\nhe nauhasia ja lastentossuja paperiseinän takaa nostelivat. Ja paljon\nmuuta sellaista oli.\n\nMutta vaari, kyllikseen näitä kujeita katseltuaan, kysyi väeltä: Missä\nne Veneh'ojan miehet ovat, jotka eivät vielä ole kirjaan nimeänsä\npiirtäneet ja jotka väkivallantöitä ajattelevat ja pipliaa lukevat?\n\nJa he sanoivat: Katajiston torpassa ne visapäät istuvat.\n\nJa antoivat vaarille pienen tytön oppaaksi, joka hänet Katajiston taloon\njohdattaisi.\n\nMutta että vaari muisti Katajiston talon ja tiesi, ettei se talo\nkartanon herran lääniin kuulu, kysyi hän oppaaltansa, sitten kuin he\nlähes kolme hetkeä vaeltaneet olivat: Miksi Veneh'ojan miehet Katajiston\ntalossa ovat, joka ei kartanonherran lääniin kuulu? -- Niin pani tyttö\nsormen suuhunsa ja ajatteli, mitä hän äijälle vastaisi, ja kun ei hän\nvielä pitkältä puhua osannut, sanoi: Kohta näkyy.\n\nJa he vaelsivat jälleen.\n\nMutta vaarin silmä alkoi jo näitä maita ennen nähdyiksi tunnella, ja hän\nsuuresti ihmetteli, sillä eivätkö nämä silloin korpia olleet, ja nyt\nkaikki rinteet viljavainioina helottivat? Eikö tämä mäki, jonka harjalle\nnyt pieni tyttö taluttaa vanhuuden voimattomuudessa hoippuilevaa vaaria,\njuuri sama mäki ole, jota myöten hän muinoin, sarkasäkki selässä ja\nlapsenpää säkinsuussa, voimainsa kukoistuksessa, laskeutui alas,\nviimeisen kerran katsahdettuansa jumalisten veneh'ojalaisten kurjille\nuutis-asumuksille, kun he tölleistänsä ulostullen pirunpalvelijan\nmaailmalle-lähtöä jäivät ihmettelemään? Totisesti sama mäki, mutta missä\nhänen oman uhmansa silloinen voima?\n\nJa koska he tytön kanssa mäen harjalle nousseet olivat, riutuivat vaarin\nvoimat ja hän vaipui polvillensa kanervikkoon polun laitaan.\n\nMutta pilven repeämästä paistoi silloin kirkas päivän säde alas\nlaaksoon, ja Veneh'ojan suuri kylä lukemattomine taloinensa,\naittoinensa, kaivonvinttinensä, latoinensa, riihinensä, teinensä,\nkujinensa, kultaisine elopeltoinensa levisi vaarin sammuvan silmän\neteen, -- kylä vielä suurempi ja vielä komeampi, kuin se muinainen kylä,\njosta veneh'ojalaiset, sen sata ja kahdeksan ajastaikaa eläneen Heikin\nkuoltua, olivat tähän silloiseen korpeen muuttaneet.\n\n-- Nyt sen näkee, sanoi tyttö. Ja ikävystyen vaarin pitkään lepäämiseen\nja alas laaksoon tuijotukseen istui maahan ja laittoi polulle kaksi\nrinkiä pienistä kivistä, toisen itsellensä, toisen vaarille. Ja otti\nkiven vaarilta ja pani omaan rinkiinsä ja kysyi: Minkä kiven olen\nteitiltä ottanut?\n\nVaari näytti väärän kiven, ja tyttö pani oikean kiven rinkinsä keskelle,\nsanoen: Käyppäs härkä kä-rä-jille! Nyt Leena ottaa toisen kiven\nteitiltä.\n\n-- Sano sinä Leena, lukkoonko on vanhan korva mennyt, vai oikeinko on tuo\nkylä kuollut, sillä ei siellä halli hauku eikä miesten ääntä kuulu?\n\nTyttö sanoi:\n\n-- Ei siellä ketään ole. Mutta minkäs kiven olen teitiltä ottanut?\n\nTaas näytti vaari väärän kiven, sillä hänen katseensa kävi alas\nlaaksoon. Ja tyttö riemuitsi ja pani oikean kiven jälleen rinkinsä\nkeskelle, sanoen: Käyppäs härkä kä-rä-jille! Käyppäs härkä kä-rä-jille!\nNyt Leena ottaa teitiltä kolmannen kiven.\n\nMutta vaari kuivasi silmänsä ja kädellänsä varjostaen katsoi alas\nlaaksoon.\n\n-- Sanoppas sinä vähäinen, väärinkö vanhan silmä näkee, vai oikeinko ovat\nsen kylän katot piippuinensa maahan sorretut?\n\n-- Sata polisia kävi, ne sorti.\n\n-- Ja mistä niitä niin paljon polisia?\n\n-- Sata polisia kävi Helsingistä asti, ne sorti.\n\n-- No jos Helsingistä -- siellä niitä on. Ja vaari ajatteli: Vieläkö minun\ntäälläkin sitä kahleiden kalinata kuuleman pitää! -- Ja sanoi tytölle:\n\n-- Taisi olla niitten joukossa kaksi punaviiksistäkin, suurta...\n\nTyttö mietti hetken:\n\n-- Oli niinkin kaksi punaviiksistä. Mutta mikäs kivi?\n\nJa vaari muisti mitä suosiolliset olivat saarnastuolistansa puhuneet:\nTuhat vuotta olette näitä korpia perkailleet, ettekä tähän päivään asti\nole yhteenliittymisen siunausta ymmärtäneet! Ja muisti vanhan tarinan\npaholaisesta, joka kuninkaalle oli vannonut Veneh'ojan kylän\nhajottavansa mihin ikinä se rakettiinkaan, ja jotka heistä viisaat\nolivat ja lauluun ja soittoon pystyväiset, kokoontuvansa kuningasta\npalvelemaan hänen kaupunkiinsa. Niin oli nyt sama paholainen vaarin\nomilla jälkeläisillä Veneh'ojan kylän hajottanut, ja vielä hänet pelin\nja musiikin kanssa tätä hävitystä näkemään tuonut. Ja vaari sanoi\ntytölle:\n\n-- Onko tästä vielä pitkältä Katajiston taloon?\n\nNiin tyttö vastasi:\n\n-- Jaa Katajistoon? Vielä mennään niityn kujaa ja sitten mennään myllyn\nojan yli ja sitten pellon poikki ja -- ja -- ja minkäs kiven olen teitiltä\nottanut?\n\nMutta sillä aikaa kuin vaari ja pikku Leena näin kanervikkopolulla\n\"käyppäs härkää\" leikkivät, istuivat vanhat veneh'ojalaiset vieri\nvieressä Katajiston tuvassa, täyttäen sen kaikki penkit.\n\nJa heidän keskellänsä oli kysymys noussut elosta, joka oli korjattavaksi\nkypsynyt, jonka he aikoinansa kylväneet olivat, joka oli heidän\nsäästösiemenistänsä itänyt ja heidän lannottamassansa ja heidän\nkyntämässänsä ja heidän karhitsemassansa maassa orastanut, kasvanut ja\ntuleentunut. Mutta että he häädetyt olivat ja tuomiotansa odottivat, oli\nkartanon herra vierasta väkeä paikalle kuuluttanut heidän eloansakin\nkartanon vilja-aittoihin korjaamaan.\n\nJa koska poutaa oli kauan kestänyt, että olki oli kuivaa, sanoivat\njotkut heistä: Mikä minun omaani on, sen minä vaikka tulella poltan.\nToiset sanoivat siihen: synti on jumalan viljaa polttaa. Mutta vielä\nkolmannet sanoivat: emme ainoastaan viljaa polta, vaan kartanon poltamme\nherroinensa päivinensä, ettei Veneh'ojalle sitä häpeää ikinä tapahtuisi.\nJa taas lukivat toiset pipliasta: ei sinun pidä tappaman. Ja sanoivat\nsiihen: Jos me vielä häneltä armoa rukoilemme ja uusiin kontrahteihin\nsuostumme, on hän meille viljammekin säästävä. Mutta toiset sanoivat:\nparempi olisi ihmisen maassa matona madella kuin kaksijalkaisena\npolvillansa ryömiä. Eivätkä tienneet neuvoa, vaan niinkuin aina ennen,\nmilloin tämä kysymys oli veneh'ojalaisten eteen tullut, niin he nytkin\nhajaantuivat kahteen joukkoon, vihaa toisiansa vastaan kantaen, ja sillä\nvihallansa vielä tuhatkertaiseksi tuimentaen sitä haavaa, jonka heidän\nasuntojensa hajotus oli heille tuottanut.\n\nMutta heidän parhaallansa riidellessä tuvan ovi aukesi, ja vaari astui\nrauhaa toivottaen heidän keskellänsä.\n\nJa kun he häntä tervehtineet ja puhutelleet olivat, sanoivat he\nkeskenänsä: Eikö tämä ole se, joka muinoin kartanon-voudin otsaluun\nsisälle mursi? Kuulkaamme mitä hän sanoo.\n\nJa kertoivat hänelle asiansa, ja panivat hänen eteensä kysymyksen, oliko\nvilja kartanon käsistä väkivalloin ryöstettävä vai kartanon herralta\narmoa anottava.\n\nMutta että vaari oli viimeiset voimansa tielle jättänyt, ei hän voinut\nkuuluvaa sanaa suustansa saada. Ja nousi sauvansa nojassa ja käveli\nhoippuen keskelle permantoa. Ja kun hän siihen asti tullut oli, ja he\näänettöminä odottivat, viittasi hän kädellänsä ikkunaan.\n\nMutta ikkunasta näkyi sininen korpi.\n\nNiin he katsoivat toisiinsa ja vanhin heistä sanoi:\n\n-- Korpeen käskee.\n\nJa taas katsahtivat toisiinsa ja vakaasti nyykäyttivät päätään. Sillä he\nolivat jo kauan toimettomina olleet ja heidän kätensä syhyivät kuokan\nvarteen päästä, eikä rauhaa ja vapautta heille kuitenkaan muu kuin korpi\ntarjonnut.\n\nJa nousivat toimekkaina penkeiltänsä, reipastunut ilonilme kasvoissansa,\nniinkuin vaikeassa asiassa päätöksen tehtyänsä jo kohta olisivat muuton\ntouhuun saaneet käsiksi käydä.\n\nMutta eivät he vielä kohta korpeen muuttaneet. Sillä paitsi muuta, oli\nvielä vaarikin haudattava, joka Katajiston lämpimän saunan lauteille\nkuoleman uneen vaipui.\n\nYksivakaisina toinen toisensa jälessä kulkien he saattoivat vaaria\nviimeiselle taipaleelle ja hautasivat hänet pienen kirkkonsa maahan.\n\nSiellä pitkät, harvaoksaiset kuuset tuulessa lauloivat, eikä vaarin\nkorva kahleiden kalinata enää milloinkaan kuullut.\n\n\n\n"]