Härmän aukeilta

HÄRMÄN AUKEILTA

Kirj.

Samuli Paulaharju

WSOY, Porvoo, 1932.

SISÄLLYS:

Samuli Paulaharju Alkusana Härmän aukialla Asutusta Kummajaasia Härmaläänen taloo Kylä Seppä Trenki ja piika Haltijaväkiä Ruaka ja juama Rukihiset rintapellot Kyröt savuaa Luhralla Isoo-leikkoo ja kökkä Itikoota paimentamas Verhat Köhkörö vonkuu Hevoosella vain Hyppypaikalla Kruunuhäät Härmän veri Härmän laulu Körttilääsiä Älläntikun ääres Juhlia Selityksiä

[Kuvat, kartat y.m.s. on jätetty tästä e-kirjasta pois. Ne löytyvät tarvittaessa Dorian pdf-tiedostosta linkistä http://www.doria.fi/handle/10024/59689.]

Samuli Paulaharju

Samuli Paulaharju on kolmenakymmenenä kahtena kesänä tarttunut matkasauvaan ja kulkenut Suomen maita ja mantereita Kainuun merestä Vuoniseen ja Jäämeren rannalta Härmän aukeille. Hänen matkoihinsa liittyy loputon määrä seikkailuja, milloin iloisia, milloin vastuksellisia. Joskus hän on kulkenut insinöörin eväskontin kantajana aukaisemassa Suomen ja Venäjän rajaa, joskus taas jääkärien mukana koillisella rintamalla tai sitten toverinaan taitava emäntänsä Jenny Paulaharju. Mutta useimmiten hän on katkaissut soiset erämaantaipaleet aivan yksin, reppu selässä ja pieksut jalassaan, kuten Elias Lönnrotkin aikanaan.

Näillä matkoilla sanoo Paulaharju "käyneensä opissa Suomen kansan keskuudessa". Paulaharjulla on taito suhtautua ihmisiin herkästi ja luottavasti ja niinpä hän onkin kerännyt kansantietoutta, vanhoja runoja, loitsuja, lauluja, tapoja, uskomuksia niin paljon, että hän on keräysten määrässä voittanut itse Lönnrotinkin. Näistä on syntynyt hänen neljätoista kirjaansa, kaikki täynnä kansan omaa kertomaa muinaisesta elosta, kerrottuna hauskasti, monesti leikillisesti, mutta aina asiallisesti ja tieteellisesti.

Paulaharjun asuinpaikka on Oulu, "Lapin porstua", ja siitä kaiketi johtuu hänen rakkautensa tähän romantiikkamme kultaiseen maahan. Mutta syntyisin on Paulaharju Etelä-Pohjanmaalta, Kurikan Kampinkylästä. Kun häntä pyydettiin tulemaan "kotia" ja kirjoittamaan Härmästä, niin hän lupautui ja innostui. Härmä onkin ollut kiitollista aihetta, siellähän ovat rikuneeranneet Isoo-Antti ja muut häjyt, jotka lauloivat, tappelivat ja tappoivat ja pitivät omat käsityksensä sankariudesta ja kunniasta. Kirja on Härmän aukeilta, mutta sen sivuilta nousee koko maakunnan kuva arkena ja pyhänä, pellolla ja kinkerillä, tuvassa ja tarhalla. On ollut onni, että Paulaharju on nyt vasta kirjoittanut Härmän kirjan, saatuaan muualla vuosikymmenien opin ja kokemuksen. Tähän kirjaansa hän on pannut enemmän aikaa ja vaivaa kuin mihinkään muuhun kirjoistaan. "Kun on ollut Härmäs, ei taira muusta puhuakkaa kun Härmästä".

Alkusana

Härmän nimi on tuttu yli Suomen. Härmän veri, Härmän puukko, Härmän häjyt, Isoo-Antti, Rannanjärvi, Anssin Jukka, hurjat laulut... kaikki ovat samaa Härmää muun suomalaisen käsityksessä. Niinkuin ovatkin. Mutta on Härmä paljon muutakin.

Tuli matka Härmän suurille aukeille. "Vaasan Jaakkoo", maisteri J. O. Ikola, oikea härmäläinen, antoi alkusysäyksen, kirjoittaen ja kehoittaen Perä-Pohjan kiertäjää lähtemään kerran Etelä-Pohjan lakeuksillekin, mihin vain, entistä etsimään. Härmällä oli hyvä häjyjen maine, oli siellä jo entisvuosina pari kertaa käväisty, käyty itse Isoon-Antin luona sekä vähän muutenkin nähty maata ja kansaa, kytösavua ja turpeenkäryä. Näinpä siis Härmä veti ja vei.

Kolmena kesänä – 1929, 1930, 1931 – sekä pari kertaa talvellakin täytyi härmäläisiä haastatella, kuvata ja piirrellä. Ja täällä aukeni taas uusi maa ja kansa, suuri luhtien ja lakeuksien maa sekä lakeuden ja kytömaiden tumma kansa, ylpeä, pystypäinen, jylkkä ja rehti maanraataja, tummanharmaa heränneidenkin seura. Tätä maata ja sen kansaa vanhoine tapoineen ja oloineen olen koettanut kirjassani esitellä.

Härmän vanhoille paapoille ja mummille, 90-vuotiaasta Huhtamäen Juhasta alkaen, sekä monille nuoremmillekin, saan kirjani tiedoista olla kiitollinen. Aina olivat kertojani valmiina "toimittamhan asioota" paperille pantavaksi, vaikka monta kertaa yhä uudestaan ja uudestaan kävin heitä kyselyilläni vaivaamassa. Mutta kertojien satalukuisesta joukosta on moni jo kiitoksen saavuttamattomissa, Tuonen tuvilla – Liinamaan 90-vuotias Lissu sekä vielä vanhemp Lammin Juha, Hakalan Iisakki, Korpelan Matti, Kankahanpään Jussi, Keskisen Maija, Perämäen Elias ja Härmän helapäiden mestari, Johannes Rannanjärvi... Kiitollinen saan olla myös kaikille, jotka olivat, kuka milläkin lailla, avullisina keräystyötä toimittaessani, satalukuinen heidänkin parvensa, ja varsinkin saan kiittäen mainita heitä, jotka meidät ottivat majoihinsa.

Mutta suurimmat kiitokset on sanottava maisteri J. O. Ikolalle, joka asian pani alkuun, sekä sitten aina on ollut varsin aulis antamaan monenlaista apuaan ynnä ystävällisiä ohjeitaan, jopa lopuksi on lukenut käsikirjoitukseni tehden varteen otettavia huomautuksia.

Työtoverinani vanhoja puhuttelemassa on ollut täällä Härmänkin aukeilla vaimoni, Jenny Paulaharju, sekä piirtäjäapulaisena tyttäreni, Paula Paulaharju.

Lukujen otsakirjoitukset on mukailtu entisten härmäläisten "kriivarien", Mikki Hillin, Kuustaa Kurkimäen ym. kirjoittamista asiakirjoista sekä muista papereista. Alkukirjaimet on jäljennetty kirkonmaan ristien hautakirjoituksista, vanhojen härmäläisten maalarien käsialoista. Lukujen alkuvärssyt taas ovat vanhojen itseoppineiden Härmän ukkojen – jonkun mummonkin – kirjoittamia, ja useimmat ovat härmäläisiä sananlaskuja, sananparsia sekä vanhoja lauluja, kolme, neljä – Rukihiset rintapellot, Kyröt savuaa, Luhralla, Isoo-leikkoo – on jäljennetty Juha Mäki-Kleemolan vanhasta muistiinpano-almanakasta.

Oulussa helmikuulla 1932.

Samuli Paulaharju.

Härmän aukialla

  Taivasten taivaat ovat Herran,
  mutta maan on Hän
  Ihmisten lapsille antanut.

Korkeana kaartuu taivaan kumu, ja laajana aukeaa suuri lakeus sen alla. Kaukana ovat maan ääret ja kaukana taivaan ranta. Metsä lakeuden laitamilla painuu kovin matalaksi ja kauimmaiset, Löyhingin takaiset nevamänniköt vaipuvat mantereen tasalle. Maansini ja taivaansini siellä yhtyvät, vain tumma viiru väikkyy niiden vaiheilla. Etäiset reunametsät verhoutuvat autereen haljakkaan, Kauhavan laita sinertää, ja kaukana taivaan rannalla siintää Simpsiön sininen köyry.

Tämä on Härmän suurta aukeaa katsottuna Kauhavalle ja Lapualle käsin Kankahan kyliltä tai Kosoolan kallioilta taikka Kotoluhran mäeltä ja Liinamaan jokitöyrältä Alahärmän rajoilla.

Tämä on maa, joka härmäläiselle on annettu perinnöksi, iankaikkisen yksitoikkoinen jokilavea, suora ja mutkaton kuin merenselkä. Mutta siinä on kaikkea, mitä härmäläinen kaipaa: maata ja taivasta sekä sinistävää kaukametsää, harmaata latoa ja punaista taloa, tummaa peltoa tuolla, mustaa kytömaata täällä ja kaikkein enimmin rehevää luhtaa. Siinä on maanaukeata möyriä härmäläisen ja puskea jumalantuulen, on myös korkeata taivasta liikkua pilven ja päivän.

Pilvet ajelehtivat taivaankumulla sinne ja tänne, ja aurinko ajaa ylpeästi halki avaruuden. Kerta kerralta joka päivä ajan ehtooseen asti. Jo varhain aamulla se nousee koillisenkoitosta, ja vasta myöhään illalla se painuu lännen punertavaan ruskoon. Ja halki koko aukeaman puskeutuu suuri joki heitellen lukemattomia mutkia. Verkalleen se vierii, hiljaa ja tasaisesti, niinkuin on tasainen sen taluttajakin. Iankaikkisesti lienee sekin ollut liikkeellä, ja yhä edelleen sen pitää vaeltaa yöt päivät ja olla suuren tasamaan ainaisena matkamiehenä. Kaukaa yliperiltä se tulee, aina Suomenselän vieriltä, missä ei ole muuta kuin metsäisiä mäkiä ja kukkuloita ja isoja järviä sekä metsäperäläisten ahertamia pieniä peltoja, mutta ei ainoatakaan tällaista jumalanluomaa lakeutta.

Lapuan on joki, vaikka Alavudella ovat sen alkujuuret ja kulku kiertyy Kuurtaneen entisten tervaperien kautta. Laaja Lapua on näiden maiden vanha valtamies – Isonkyrön jälkeen – ja Lapuan nimissä on iso jokikin pantu ajamaan latuaan. Yliperillä pitkämatkainen maanvaeltaja on kyllä nähnyt köyhyyttäkin ja ahtautta sekä karua leipämaata, mutta täällä Lapuan vanhoilla viljakentillä joki saa jo ajella rikkaitten isäntien rinnalla ja kostutella rukiisia rantatörmiä. On täällä jo aukeutta ja asumakenttää kokonaiselle suurkylälle, olipa kerran kylliksi tappelukenttääkin kahdelle sotajoukolle, silloin kun Adlercreutz pani toimeen suuren Lapuanpäivän ja antoi ryssille kiukkuisen selkäsaunan. Mutta vielä avarammat maat ovat alempana, Lapuan Alajoen laajat lakeat, samat aukeat, jotka on härmäläisellekin pyhitetty. Nämä ulottuvat yhtämittaisina kymmenin pitkin virstoin Liinamaahan asti sekä leveyttään kaukaa Kauhavan kyliltä aina Kosoolan kalliovierille.

Lapuanjoen ajama lakeus on miltei loputon. Liinamaan kyntömies saa saviselta jokitörmältään, samoin Kotoluhran ukko kotomäeltään vuoroin katsella eteläpuolen puutonta jokilaveaa Lapuaa kohden, vuoroin taas kääntää katseensa pohjoiseen päin, missä avautuu toinen härmäläisten repäisemä suurlakea. Liinamaan alta, vanhan kuulun Haapakrouvin vieriltä, missä ennen läikkyi pienoinen Haapajärvi, lähtee alahärmäläisten aukea seurailemaan jokivartta. Mutkitellen joki painuu merta kohden, laajat luhtarannat ja leveät leipävainiot vaeltavat sen matkassa, milloin avautuen mahtaviksi kytömaiksi, Kurjenluhriksi ja Vuasnevoiksi, milloin ahtautuen rukiisiksi rantapelloiksi, jotka puolelta ja toiselta kaltevina viertävät kohti virranväylää, vielä viimeksi Köykkärinkylillä, kunnes Karkajuksessa, Jepuan ruotsalaisrajoilla, metsä molemmin puolin jokea puskeutuu rantaan saakka.

Suuri joki, vanha korpien kiertäjä, on johtomiehenä ohjaillut härmäläistä oikeille kotikentilleen, ja jokirannat ovat ensiksi auenneet ihmisen asuttaviksi. Mutta pääväylään laskee sivusta lukuisia pikkujokia, härmäläisten luamia, jotka samoin kuin iso virta, ovat olleet mukana lakeuksia rysmättäessä. Luomien rantoja raivaten jokivarren mies nousi larvamaihin ja kohtasi siellä tavattomia takanevoja, rämäköitä ja vetisiä korpimaita. Niistä saattoi repäistä uutta peltoa, luhtaa ja kytöä sekä talonpaikkaa. Ja suureen valta-aukeaan liittyi pitkin luomien juoksua isoja takalakeuksia, jotka kylineen ja kaikkineen ovat samaa suurta ja tasaista Härmää. Kosoolanluama kuljetti aina Luomanperille ja Pränninkulmille, Ikoolanluama Haapojalle, Hirvelään ja Vesiluomalle, Naarasluama, Kello-, Koukku- ja Kurkiluamineen ajoi omat aukeansa aina Saarinevaa ja Airassaaren perukoita myöten. Alahärmänaukeoihin taas yhtyivät Paskaluaman, Pesoolanluaman, Kojoolan-, Tomperin- ja Tollonluaman rantamaat sekä pitkän Ekoluaman varret. Satoja mutkia heitellen luomat ujuttelivat korpien lävitse rakennellen vetisiä aromaita. Mutta härmäläiselle ne olivat mielimaita.

Jumala, joki ja härmäläinen ovat yksin miehin olleet Härmän lakeutta luomassa. Kolme kovaa siinä on ollut toimessa, ja näinpä on syntynytkin mahtava maanlavea. Ja tämä sinistävä autereinen aukea on härmäläisen pyhä maa, ja jäyhä harvasanainen raataja on puolestaan yksioikoisen lakeuden mielimies sekä oikea rintaperillinen. Ja nämä kaksi ovat yhtä. Molemmat ymmärtävät ja rakastavat toisiansa. Härmäläinen puskee kaiken väkensä maaemään, ja tämä taas vuorostaan työntää minkä jaksaa miehelleen elatusta. Ilmaiseksi lakeus ei ketään elätä, eikä härmäläinen ilmanantia kerjääkään. Sen hän suo, minkä toinen vaatii: voimansa ja väkensä. Aina kerta kerralta, viikko viikolta, vuodesta vuoteen hän aamuisin astelee aavalle työmaalleen ja päivän mentyä sieltä uupuneena palaa. Mutta tyytyväisenä mies sitten illalla ison pöydän ääressä murtaa omaa ruisleipäänsä. Maa on ottanut, mutta maa jälleen antaakin: selvän leivän ja tyytyväisen mielen. Maan kautta kiertää lakeuksien miehen koko elämän kulku.

Hyvillä mielin, äänetönnä ja hartaana aukean maan isäntä lepopäivänä käyskentelee viljapeltonsa pyörtänöillä ja kytömaillaan tarkastellen taivasta ja katsellen kättensä töitä. Seisahtuu käyskentelijä vielä kotiveräjälle, käännähtää ja tyytyväisenä katselee yli aavojen sinertävien vainioiden. Siinä on viljamaata ja luhtaa niin, etteivät suinkaan seinät tunnu, ja jumalanilmaa niin, ettei ainakaan henkeä ahdista. Siinä sinertää maanavaruus, siinä aaltoilee heinä ja jumalanvilja sekä tuoksuu imiäinen, ja siitä nousee miehen eväs. Lakeuksien isäntä luottaa maahansa ja luottaa taivaan Isäntään, joka on hyvän osan hänelle antanut ja siunaa hänen kättensä työt.

Rannattomien aavojen asukas ei ole luotu ahtaan metsärotkon piileskelijäksi, eikä kaivelemaan karuja mäkirintoja eikä järviä kiertelemään. Hän on aukean maan itsetietoinen pystypäinen kyntäjä, joka ajaa syvät ja suorat vakonsa ja tahtoo aina omalla konnullaan liikkua omana isäntänään. Ja kotikartanoltaan sekä kylänraitilta hän haluaa katsella kauemmas kuin vain vainion aidan taakse.

Suuri lakeus on härmäläisen oikea kotomaa.

Lopulta tämä suuri kotomaa ottaa asukkaansa kokonaan. Maa vetää puoleensa yhä hartaammin, ja pyhä kirkonpelto metsäisellä saarekkeella saa viimein kätkeä hänet helmaansa. Maan raataja pääsee levolle ja saa muuttua samaksi pyhäksi maaksi, jota hän koko elämänsä on myyrtänyt ja jota hänen isänsä ja esi-isänsä ovat myyrtäneet ja joka on hänelle ja hänen isilleen antanut jokapäiväisen leivän. Ja kirkonpaimen heittää maanmullat hänen päälleen todistaen:

  "Maasta olet sinä tullut
  ja maaksi olet jälleen tuleva!"

Ja suuri, rakas lakeus, joka hänenkin aherruksestaan on elona lainehtinut, lainehtii yhä kauniimmin kasvavalle polvelle, kunnes taas sen vuoro on käydä kirkkotarhaan.

Mutta lakeus pysyy yhä suurena ja kauniina.

Asutusta

  Kolina siällä kuuluu
  johma asuthan.

Jo satoja vuosia härmäläinen on isännöinyt alavilla jokirannoillaan.

Mutta muinaisina aikoina härmäläisten kotimaa oli mustana korpena. Suuret rimpiset nevat vain pohottivat aukeina synkkien metsien meressä, ja rumat rämäköt puskivat räkämäntyä. Mustana kuin manalanvirta joki ujutteli korven ryteiköissä, ja tummat luomat luikertelivat kylmissä päivännäkemättömissä metsänkomeroissa. Monesti ne päivää paeten työntyivät pimeään maankengän alle piileskellen siellä pitkät matkat. Koko korpi oli matalaa, mustaa ja pakanallista. Siellä täällä vain jokin tasamaata korkeampi kallio ja mäki kohosi taikka kaartui kuiva mäntyinen kangas. Mutta nämäkin olivat pahojenpesiä. Kallioissa möykkäsi vuorenpeikkoja, huistattarit nahisivat mäkipaikoissa, ja tummissa petäjiköissä kulkea vouhotti itse piru.

Liikkui synkissä korpimaissa kaikenlaista metsänelukkaa, isoa ja pientä. Saattoi susi juosta jolkotella, saattoi karhu tassuttaa, saattoipa joskus tassutella lapin äijäkin, samanlainen kastamaton karvaturkkinen pakana kuin muutkin korvenkiertäjät. Kaksin jaloin kuin kontio se käydä kääpersi ja rakenteli lapinraunioita nevansaarille. Laajalta Lappajärveltään lapinkempura lienee käpsytellyt, asustellut Haarusjärvenkin Kalmookankahalla pyydystellen peuraa ja kalaa ja taas hiipinyt pohjoiseen korpimaahan.

Mutta metsien takana, etelän puolessa, suuren Kyröönjoen juoksulla oli jo kauan aikaa röykännyt kristitty Isoonkyröön mies. Korpi-rannalleen kyröläänen oli kamaloista kallionjärkäleistä kasannut suuren, harmaan ristinkirkon ja kopsinut ihmisenasumuksia pitkin virranvartta. Isonkyrön tumma mies ei kyllä pelännyt mustia erämaita, vaikkei niihin kirkonkello kuulunutkaan. Painui ukko kaukaisiin metsiin pyytöretkille, viipyi siellä sitten jo tervaa polttamassa, ja lopulta moni jäyhä kivikirkon kävijä jäi metsien asumamieheksi.

Lapuanjoenkin juoksulle kyröläinen osasi ja korventeli siellä tervaa kymmenillä kankailla pitkin metsiä. Moni Lapuan talo on rakennettu vanhojen kyröläisten tervanpolttosijoille, ja monen talon ensi isäntänä on astuskellut Isonkyrön tervakontio. Osui Kyrön ukko Härmänkin rannoille, ja lapualainen vielä useammin. Lapuan miesten tervaretket ulottuivat – paitsi ylimaihin Suomenselän vierteille – alaskäsin aina Jepuan ruotsalaisrajoille.

Pitkin Härmän maita ja metsiä on lukemattomia ikivanhoja tervanpolttosijoja, jo aikoja edesmenneitten miesten ahertamia. Kyröläisten kerrotaan korvennelleen Ylihärmän Keskikylän tienoilla, Keski-Kaapoon entisen tuulimyllyn paikalla, samoin myös Alahärmän Viitalan kankaalla. Lapualaisten tervakumpuja taas tiedetään olevan Alahärmän Pesoolan luomatöyrissä sekä kylässä että kylän takalistoilla, lapualainen on Kunnarin talotörmällä tervaa töristänyt, samoin Porrenmäellä ja Piriin kankaalla, ja Lapuan tervakoura lienee ryskännyt monessa muussakin rumassa korvessa, vaikkei sitä enää jakseta muistaa. Mattilan ja Knuuttilan mailla on vanhoja tuntemattomien tervakumpuja, samoin Huhtamäen ja Vakkurin erämaissa. Mutta Alahärmän ja Kortesjärven rajoilla, Perkiönmäen suurissa sydänmaissa kuuhkailivat ja möykkäsivät Piatarsaaren hurrit ja vöörilääset,ja samat ukot lienevät aikonaan savustelleet Köykkärin luomatörmässä, josta vieläkin, kun vanhaa hautapakkaa hakataan kuokalla, nousee oikein jyristen haudansittoja.

Mutta pohjaksui tänne joskus oikein pitkämatkainenkin maankiertäjä etsien kotosijaa.

Saapui kerran kaukamailta Kovaasimen ukko, tulla rujaten aina Laukaasta asti, ukko edellä talutellen hevoskopukkaa, akka perässä lehmänkantturaa kuljettaen. Lapuan alalaidoille, kahden luomahaaran lähimaille Kovaasimen pätinäkunta pysähtyi, ukko sitoen elukkansa puuhun, akka tehden samoin, ja sitten ruvettiin talon töihin. Ukko teki tuvan, akkakin oli apuna, ja metsäkömmänä saatiin pystyyn vetelien nevojen väliselle petäjäsaarekkeelle. Kovaasimen metsäkörrin nelikyynäräinen tupamökki oli suuren ja komean Kankahankylän alkumökki, samoin kuin itse äijä Kovaasin oli Kankahankylän alkuäijä. Nykyisen Keskikankahan lähimailla oli tämä kylän esikoismökki ollut.

Kovaasimen körri oli kova äijä. Lapualaiset olivat jo heinämaikseen vallanneet jokivartta pääkylältään alaspäin kymmenin virstoin aina Haapajärvelle asti ja alemmaksikin, jopa merkinneet luhtamaikseen luomienvarsia. Mutta Kovaasimen ukkokin tahtoi ottaa osansa, valitsi maita ja lähti jalkaisin astua roikkimaan Pohjan peräitse Ruotsiin puhuttelemaan itseään kuningasta. Teki äijä kohta toisenkin matkan samoja tiettömiä saloja pitkin, tekipä muoreineen vielä retken kolmannenkin. Ja akka oli hyvänä apuna. Kun ukko Kovaasin pyyteli Holkerin herraa puolestaan puhujaksi, eikä tämä oikein kallistanut korvaansa asialle, akka Kovaasin kiukkuisesti koputti keppiänsä lattiaan ja päkitti:

  "Jos sin' oot herra Holkeri,
  niin mull' on lehmä Solkeri,
  ja pannahan se palkaksi!"

Holkeri hyvästyi, ja Kovaasimen uupumaton ukko sai hankituksi kovat kirjat. Kahdettatoistaosaa vaille manttaalin sanotaan äijän nimiin merkityn niin lujasti että pysyi.

Ja kova ukko kaatoi korpea, teki luhtaa, möyri peltoakin ja kyntää torrikoi puusaharalla sekä karhosi puisella äkeellä.

Kun sitten äijän jälkipolvien kesken ruvettiin osittelemaan paapan hankkimaa mantua, oli sitä niin leveästi, että kuudestoistaosan talolle voitiin merkitä sata tynnyrinalaa. Siinä oli metsää ja luhtaa, peltoa ja nevaa, karjanvallia ja kaikkia, mitä hyvä Kankahankylä kaipasi maallista toimeentuloansa varten.

Niinkuin Kovaasimen ukko tuli ja möyri mustaa korpirantaa, niin tuli muitakin ja rupesi ryskimään metsässä, toinen siellä, toinen täällä, kuka tervamiehenä, kuka maanmöyrynä. Korpea kyllä oli, vaikka se metsäläisten mielestä tuntui ahtaalta. Kun Köykkärin niemelle, luomansuuhun joku körri rötisti metsäsaunan ja rupesi siinä asustamaan, niin jo tulla kellettelee tuoreita lastuja jokea myöten alas. Saunanisäntä lähtee kuuhoilemaan, "kuka täs tukkii niin liki kranniksi", ja löytää uuden tupamökin Lapualta. Mutta lähtee lastu laskettelemaan Köykkärinkin saunarannasta, ja kohta tulia köykyttää toinen köriläs alhaalta, Jepualta käsin, kapistamaan pois Köykkärin ukkoa. Mutta tämä ei ole kuulevinaan vieraan outoa mökinää, tappaa kötistää vain pässiä saunakömmänässään, ja naapuri lähtee matkaansa manaten:

"Siälä vain köykäthän lammasta."

Eikä siitä sen enempää. Köykkärin nimen saunatörmä vain saa, körri pysyy paikoillaan ja tekee Köykkäristä ison talon, ja "Keuckarina" pappi panee sen papereihinsa.

Lastun nähtyään lähtee vanhan Kojoolankin alkuäijä, jonka sanotaan tulleen Pohjan puolesta, etsimään lähimmäistään, löytää hänet Lahren paikalta ja rupeaa ylpeilemään, että "liika likillen sin' oot tullu!"

Laskettelee yhä vain lastuja pitkin verkkaista jokea, ja ihmisenpesiä nousee autioille rannoille... Porren jokitörmälle asettuu kaksi vanhaa tytärtä, ja siitä saa alkunsa suuri Porren talo. Tyttäret asua rytistävät, saavat miehen ja jatkavat sukua, ja kohta Porri on niin kuulu suuresta voita tuottavasta kirnustaan, että kautta maakunnan mainitaan:

  "Porren kirnu, Kyröön pelto,
  Limingan niitty ja Kemin kalavesi."

Tuleepa taas ukko ja akka rantoja rähjäten ja kotopaikkaa etsien. Sattuvat he Nukalan törmälle, jossa uupunut akka mätkähtää mättäälle maata ja sanoo:

"Tuas ma häntä nyt nukahran."

Siihen sitten talo nousee, ja taloa ruvetaan sanomaan Nukalaksi. Mutta Nukalan yläpuolelle, joenrannalle tulee ukko jostakin etelästä päin, tekee mökin, jonka nimeksi kirjoihin pannaan Birilindu,[1] ja siitä nousee iso Piriin talo.

Jopa kerran taaskin on ukko ja akka korpea kiertämässä, ja hyvä kotopaikka pitäisi heillekin löytyä. Ukko on Vähästäkyröstä ja akka Kuurtaneelta, mutta Ylihärmän metsämaihin he painuvat. Sieltä Kelloluoman tienoilta löytyykin mieluinen maa, ja kohta nousee koti pienen järven takarannalle, ja talon nimi on Järvi. Mutta on talossa väättyri poika, joka manaa vedennoutomatkaa kovin pitkäksi ja tahtoo talon siirrettäväksi järven toiselle rannalle. Talo siirretäänkin, mutta pian taas poika-väättyri rupeaa tahtomaan, että talo pitää muuttaa jälleen takarannalle, koska käsiä kovin palelee pitkällä sonnanajomatkalla. Mutta vanha vaari kirmaantuu:

"Oot yhrenreisun jo narrannut mun muuttamhan, mutta nyt taloo saa olla amenpäivästä amenpäivhän tällä pualen ja pellot tualla pualen."

Ja vielä kerran nähdään ukko ja akka maata vaeltamassa. Käydä köykyttävät he kylmään korpeen, nousevat pitkin Kurkiluoman rääsyistä rantaa ja rakentavat kotopöksänsä luoman rannalle. Ja siitä kohoaa viimein Kurkiluaman iso metsätalo.

Näin työntyy talontekijää metsiinkin luomien rannoille, ja synkät korpimaat aukenevat. Ylihärmän Luomanperälle painelee ukko Lapualta ja tekee Unkurin uudismökin, Alahärmän Huhtamäkeen astelee Kuurilaanen ruveten talon tekoon, ja itämetsiin Jepuan rajoille mennä köpöttelee Pelkka-Jussi antaen alun Pelkkalan peräkylälle.

Jopa taas sitten kerran menee mies akkoineen metsään, ja kontti vain katsoo kotikylää kohden. Astelevat he vetelien Larvanevojen taakse Kortesjärven suuria rajakorpia aukomaan ja asettuvat Perkiönmäelle, samalle haavikkotöyrylle, johon entisaikoina muuan lammaslehtiä leikkova Pietarsaaren akka oli hajonnut jättäen vain perkiöimet perämetsiin. Voltin kyliltä mies on, Erkki Malmiksi häntä mainitaan, ja nelinurkkaisen kurjan tönön hän mäelle kopsii. Akka sitten paistaa leipänsä ulkona, isolle kivelle muuratussa uunissa, ja ukko kantaa keikuttaa selkälaipioillaan Pietarsaaresta asti ensimmäiset pellonsiemenet kuokoksiinsa. Mutta kun tulee Ruotsin ja ryssän välinen sota, pitää Malmin Erkinkin lähteä tappelemaan kotimökkinsä puolesta. Juuttaalla mies rymyää, ja voitto saadaan, vaikka ryssä ampuu niin ruokottomasti, että Ruotsin kuninkaan pääluu pamahtaa halki, ja on se rautavyöllä vannehdittava. Joutuu tappelumies taas kotiinsa, ja kohta jälleen kuokka rupeaa heilumaan. Mutta metsämäen alapäähän on tullut toinenkin asujain – Kortesjärveltä lienee lähtenyt – tehnyt mökkirievun ja rääpinyt akkunan alle peltopahasen ja sitten ylpeillyt:

"Kyllä Malmi saa sylkiä kintahishinsa ennenkun näin palajo saa peltua."

Ennättää Härmän metsiin ja metsärannoille meripuolten ruattalaasiaki, ensin vain metsiä mannaten, sitten jo asuinpaikkaa etsien. Nukalankin tekijän sanotaan olleen Purmoon ruotsalaista väkeä. Vakkurin perämetsiin, suuren haavikon laitaan tuli ensimmäisenä möykkäämään Vakka-Matti, ja siitä mökki, talo ja kylä perivät Vakkurin nimen. Hanhimäen metsikkö oli vielä aivan autiona, kun sinne Jepuan Junkarosta asteli ukko ja akka ja vielä lehmä kolmantena. Sidottiin elukka puuhun, tehtiin sille hakokoppero ja sitten ruvettiin korpea kuokkimaan. Talo tehtiin mustaan larvamaahan, Hanhimäki siitä tuli, ja talosta lähti kerran sitten rintamaihin oikea Härmän körri, kuulu Isoo-Antti, asettuen jokirannalle vanhaan Isoohintaloohin, Volttia vastapäätä.

Ruotsalaisia, Vöyriltä tulleita, olivat Pastupakan peräkylän perustajat, ja Vöyrin Rekipellon takamaita koko metsäperä ennen olikin. Kaksi rumaa äijää siellä muinoin asua tuhraili, toinen Ylisen päässä, toinen Alatuvan puolessa, Lombyn kylästä tulleita isoja mustia miehen rumilaita he kumpainenkin olivat ja pahankurisia. Tappelivat ukot keskenään väliin kirves kourassa ja sitten taas yksistä puolin menivät Härmään häjyilemään. Viimein Ylisen isäntä iski kirveellä Alatuvan äijää pääkoppaan, ja kohta tavattiin Ylisen isäntäkin tapettuna. Mutta oli täällä ja tuli sitten muitakin ruotsalaisia talonpitäjiä, Ylisen paapan isä koteusi tänne Kimoon ruukilta Oravaisista.

Oli ruotsinsukua ennen vielä muuallakin. Ylihärmän kirkkomäen kylä, Lööpäri lienee alkujaan ruotsalaisen aikaan saama, ja ruotsalaisin nimin on moni muu Härmän talo ja kylä alkujaan ylvästellyt. Niinpä Lahti oli ennen Stråka, Pesooloita oli Stor- ja Lill-Pesola, ja Vakkureita Crono- ja Bönde-Vackur. Isotalo komeili aikoinaan Storgårdina, ja talonmaat olivat ruotsiksi ristityt. Oli siinä Timberbackaa, Norrbackaa ja Prembackaa. Voltti, Knuuttila, Ekoola, Talkkari ja Köykkäri olivat ruotsinsyntyjä. Alahärmän alaosa kuuluikin entiseen aikaan ruotsalaiseen Uuteenkaarlepyyhyn aina lähes kirkonseutuja myöten. Nukalan alapuolella, joen rannalla on valtava kallionjärkäle, Vuaskivi, ja tämän sanotaan ennen olleen rantaruotsalaisten ja suomalaisen Härmän rajakivenä.

Taloja tehtiin Härmän metsiin ja kruunulta saatiin kovat kirjat. Kovaasimen äijä kävi noutamassa kirjat aina kuninkaista asti. Mutta kun Alahärmän Vanha-Katajaanen tahtoi metsäpöksälleen saada talonkirjat, tarvitsi hänen astella vain Vaasaan maaherraa puhuttelemaan. Kontti selässä Katajan vaari kapsutteli maanvaarin eteen ja sanoi:

"Taloonkirjat tarvitaashin!"

"No, onkos sulla toristuksia ja puumerkkiä?" maaherra kysyi ja sanoi: "Niitä ensin pitääs olla."

Kataja-äijä sai lähteä niitä noutamaan. Vähänkyrön vasta rakennetun sillan käsipuussa sattui olemaan siloinen lauta ja siinä koko joukko sillantekijäin puumerkkejä. Katajan vaari näki ja pisti laudan konttiinsa ja köpötteli takaisin maanvaarin eteen, löi laudan pöytään ja sanoi:

"Tuas niitä nyt on toristuksia ja puumerkkiä... ja minä tarvittisin taloonkirjat."

Kummajaasia

    Kun oikeen tarkasti kattoo,
    niin ei höyröjä ookkaa.

Lapin pieni tiirosilmä kyllä pian pakeni Härmän korpimaista, kun siellä kristitty rupesi kolkehtimaan. Mutta vuaripeukoot ja kööpelit ja muut kummajaaset eivät tummia miehiä heti väistyneet, ei isoa Kovaasimen äijääkään, vaikka tämä oli käynyt itse kuninkaalta noutamassa lupakirjan. Vuoripeukoilla ja kööpeleillä oli asumapaikkoihinsa vielä vanhemmat ja kovemmat kirjat kuin kivikirkon kansalla. Siksipä he pitkät ajat yhtä rintaa härmäläisten kanssa viljelivät isiensä perintöä, härmäläiset möykäten maan päiväpuolella, vuoripeukot kapsehtien pimeässä maan alla. Karkeita ja kovia paikkoja vanhojen kummien kotosijat olivat, mustia metsiä ja rumia kalliolouhikoita, jotka helposti saivat heikon ihmisen vapajamaan. Oikea härmäläinen ei sentään kovin helposti hätkähtänyt niitäkään.

Lapualaisten suuri Simpsiö, koko maakunnan korkein kumura, oli aikoinaan hyvin karkea paikka. Simpsiön ylitse veti avaran yliperän vahva juntu Isonkyrön kivikirkolle, Töysän kuulu Tohnikin sitä vaelsi ja levähti kukkulalla Tohninkivellä. Simpsiön näkymättömät asukkaat olivat kovia kotivuorestaan. Kuka vain uskalsi sen ylitse yrittää, pieksettiin. Mutta kun hiukan hyvitteli karkeita vuorenäijiä, vaikkapa heittäen kiven heidän harmaaseen röykkiöönsä, sai vaeltaa rauhassa. Suuri kasa kaikenkokoisia kiviä ja rahojakin Simpsiön äijälle karttui, ja kansa kulki juntuaan vuoren ylitse. Eikä simpsiöiäinen luopunut uhrivaatimuksestaan ennenkuin itse piispa kävi häntä manaamassa, levähti Pispankivellä ja lähti tiehensä heittämättä kivensilparettakaan röykkiöön.

Äkäistä joukkiota asusti myös Satimäessä Lapuan ja Härmän rajoilla. Moni oli nähnyt siinä kummia ja kuullut, että huistattarien juntu kulkee Satimäestä Kuivilaan, ja moni sitä pelkäsi. Nurkan Antti kumminkin rupesi rötistämään mökkiä mäen laitaan, vastaten vain tuhmin turahduksin naapurien varoituksiin. Mutta kummajaisten möykkäyspaikka Antin mökistä tuli. Tuvan ovi kapsahti aina auki, vaikka se olisi kuinka kovasti pantu kiinni, ja kun Antti oli saunassa kylpemässä, niin oven takana kolisteltiin ja paiskittiin vihaisesti vihtoja. Viimein tultiin mökin isännälle ökisemään:

"Täs' on meirän makoopaikka, ja täst' on juntu Kuivilhan. Kaikki teirän kurat ja likaveret kaarethan aina porraspäähän, meirän silmillen... Pitää muuttaa pois tästä!"

Mutta Nurkan Antti[2] antoi huistattareille yhtä ylenmielisen vastauksen kuin naapureilleenkin. Kummajaiset saivat hänen puolestaan möykätä niin kauan kuin mieli teki.

Mistä lienee kummaalija tullut matalalle Lapakalliolle Kujalan taakse, Kurkiluoman tien varteen, mutta siellä se vain asennoi ja silloin tällöin yritti peloitella kristittyä härmäläistä. Kallion laitapuolessa oli – ja on vieläkin – ikivanha sammaltunut kiviaita, kenen lienee, Niämistön entisen vaarivainaanko ahertama, ja sen vierillä aina kuultiin kummia. Härmäläinen ei toki malttanut kauan kuunnella kysymättä, kuka siellä kouhotteli. Ja vastauksen heti sai:

"Min' oon Lapakallion kiviairan faari!"

Lapakallion kiviaidan vaari ei kyllä sen suurempaa pahaa tehnyt, joskus vain pimeinä hetkinä omia aikojaan jylttäsi ja kollasteli vanhalla kotokalliollaan.

Eikä juuri pahempi ollut Kirkkopakan faarikaan, joka joukkoineen kuuhkaili Alahärmän Ekoolan takana jylhässä louhikossa. Siellä kyllä oli merkillinen metsänpaikka, ja merkillistä oli sen kansa. Suurien, rumien, toinen toisensa selkään röykättyjen kallionlohkareitten välistä vei pimeä, ahdas kuilu alas vuorenväen asuntoon, ja kuilu oli niin peloittava, ettei sinne juuri härmäläisenkään tehnyt mieli tunkeutua. Oli kerran sentään joku hullu sinne laskeutunut kaksintoista sylimitoin, mutta kiukkuisesti hän oli ruvennut kapuamaan ylöskäsin, kun alhaalta oli kuulunut karkea mörähdys:

"Jos lasket mittas alemmas, niin oot päätäs lyhee!"

Aivan säikähdyksissään mies oli kömpinyt ylös kallionkolosta ja manannut:

"En raakkulhen ethen enää meekkää sinne... en rumaasen viäkhön meekkää."

Oli mies kumminkin ennättänyt nähdä, että vuorenonkalossa oli kallion kansalla suuri ja komea tupa, jossa Kirkkopakan vanha karvanaamainen vaari oli väkineen parhaillaan istunut aterialla kultaisten kuppien ääressä.

Kirkkopakan isäntä ei kyllä ollut paha äijä. Hän eleli vain kansoineen kalliossaan ja teki töitä omilla alamaillaan niinkuin ekoolainenkin pelloillaan. Tuli vuorenukko joskus Ekoolan ukolta lainaamaan välppää, jotta saisi puhdistaa viljansa, kävi vuorenakka pyytämässä viipotin-vaapotinta, jotta saisi lankansa vyyhdetä. Karjaakin kalliolaisilla oli, ja kerran koko lehmäjoukko eksyi Ekoolan laitumille, eikä palannut, vaikka paimenet metsänpiilosta tpruituttivat ja siputtivat:

    "Tprui Kirjoa, tprui Karjoa,
    tprui haikiaa Halunaa!
    Sipu Heilua, sipu Krellua,
    sipu haikiaa Hallua!"

Ekoolan kartanolle komea karja asteli suurin, täysinäisin maitoleilein, Ekoolan emäntä lypsää sohitti joka lehmästä ison kiulunsa täyteen ja aamulla laski elukat menemään. Karja katosi metsään, ja kohta kuului kalliosta Kirkkopakan emännän äkäinen ääni:

"Paha akka, kun lehmäni pilasit!"

Ekoolan eukon olisi pitänyt ottaa maitoa joka elukasta ainakin tynnyrillinen, eikä tyytyä vain kiuluun. Nyt ei kallion emäntäkään enää saanut karjastaan enempää kuin kiulullisen.

Tuli Kirkkopakan vaari kerran kutsumaan Ekoolan emäntää apuun ja talutti hänet silmät sidottuina taloonsa. Siellä kallion emäntä oli lapsia saamassa. Ekoolan eukko auttoi vuoripeukon ruskean pennun ilmoille ja sai palkakseen helmallisen tavaraa. Vaikkei sitä ollut lupa katsoa ennenkuin kotona, ämmä huppana ei kumminkaan malttanut, vaan kurkisti jo matkalla, ja helma oli täynnä – kuivia haavanlehtiä. Vihoissaan akka tomahdutti mokomat tavarat tielle ja mennä touhotti kotiin. Mutta muutamia lehtiä oli tarttunut helmaan, ja kun eukko heitti esiliinansa pöydälle, lehdet karahtivat rahoiksi. Juoksi emäntä heti, ja isäntäkin äkäisenä ponki perässä, noutamaan tielle jääneitä rahalehtiä, mutta ne olivat jo kaikki kadonneet.

Hyvähän tällaisen rikkaan ja rennon vuorenukon naapurina oli olla, kun vain tiesi sen tavat. Sai Ekoolan eukkokin pieniä, ja isäntä kutsui kallion äijän emäntineen kummeiksi. Mielihyvin vuorelaiset tulla köykyttivät ja toivat vielä suuren säkillisen rahoja kumminlahjaksi, kysyen: "Onko kukaa antanut enee?" Mutta ei saanut ekoolainen siitä kiitellä eikä toivottaa antajalle Herran siunausta. Sellaisenaan vain oli rahasäkki paiskattava pöydälle. Ja siinä sitten oli rahaa, ja siinä oli Ekoolan rikkauden alku.

Oli Härmän mailla vielä monia muita kovia ja karkeita paikkoja, joissa vanhoja kööpeleitä asusteli näyttäytyen öiselle kulkijalle milloin minkin muotoisena. Suuret huoneenkorkuiset kallionlohkareet, jotka yksinään komottivat metsissä, niityillä tai vainioilla tien vieressä, olivat kaikenlaisten männinkäästen, pönkiäästen, pöyröjen ja aavehien asuntosijoina. Kolmikapu Hirvelän takanevalla ei juuri kummaillut, eikä Ehheekivi Untamalankulmilla, enempää kuin Krupulan kallion suuri Putuavaanen kivikään, jota pojanmälkit joskus huvikseen klenkuttelivat. Mutta Prännin Isookivi Yliluoman tienohessa oli jo niin karkea kappale, että sitä heikot kulkijaimet pelkäsivät. Eikä syyttä, sillä ruman kallionjärkäleen lähimailla toisinaan liikkui päättömiä miehiä, toisinaan koppaili hevosia, vällynketkot selässä satulana, väliin taas nähtiin nyljettyjen lehmien siinä koikkelehtivan. Yhtä peloittava oli iso Tervakivi Kelkkamäen ahteen alla kirkkotien vieressä, Rannanjärveltä ajettaessa. Siinä asui niin äkäisiä haltioita, että ne monesti pidättivät kulkijan, joskus ottivat kiinni ruumissaatonkin. Mutta kun kirkonkattoon käytetyn tervan loppu kaadettiin kivelle, niin haltiat hävisivät ja tienkävijät saivat rauhan. Kallionkylki vain vieläkin tervan jäljiltä paistaa mustana.

Mainittava pöyröjen kotoperä oli myös Linjamäki Ikoolan lähellä. Metsäisellä mäkitiellä saattoi öisen kulkijan viereen ilmestyä outo koira ja juosta lumputtaa siinä pitkät matkat koko ajan palavin silmin katsellen matkamiestä. Pykimestarin sillan seutu Alahärmän rajoilla taas oli keijukaasten hyppypaikka, vaikka Hiatalan Miina näki siinä kerran kirkkoon mennessään kummempiakin: yksijalkainen, sarvipää kuvatus konkkasi perässä kuin Konkka-poika koko nevamatkan, vaikka Miina hosui ja nyki, ja hevonen juoksi hyvää hyssyä. Kamalan kööpelin näki Porren Kuustaakin Savimäessä, Perälän lähimailla. Vaikka Kuustaa oli pelkäämätön mies, ja oli kirkas kesäpäivä, niin laukottamaan ukko lähti, minkä konin kavioista sai irti, kun tien vierestä kiven takaa nousi iso mies, jonka pää oli kuin leivänemoos, vielä nyljetty. Ja Vuatilanmäes, Pesoolan takana, Lammin äijän hevonen lähti laukkaamaan kuin tulenvalkea, kun sen ohitse roikkasi metsään kaksipäinen, sarvekas köriläs.

Vielä pahempi oli Rumppooslakso Kelloluoman takametsässä. Entiset härmäläiset olivat siellä aikoinaan kymmenin miehin korventaneet tervaa ja asustelleet hautasaunalla viikkomäärin, ja oli siellä vanhoina sotavuosina tapettu ryssiäkin sekä kuopattu nevaan. Siitä lienee Rumppooslakso tullut kovaksi paikaksi. Sieltä kuului joskus lapsen rääkymistä, joskus taas akkojen rähinää, ja nähtiin siellä monenlaisia näköjä. Päättömät miehet päättömillä hevosilla ajaen yrittivät pimeässä peloitella Sauna-Kööstiä, ja kun Törrin Erkki yöllä ajoi ohitse, kahahti hautapakasta akka lapsineen ja lähti juosta hönttyyttämään Erkin perään. Jo taas kerran päätön äijä kompuroi haudasta ja seisahdutti Eko-Hermannin hevosen niinkuin seinään. Mutta Hermanni oli niin tyranni mies, että kiroten poukahti pois reestä ja meni katsomaan läpi länkien. Paikalla ponkaisi hevonen tulenpalavaan laukkaan niin, että Eko-äijä hädintuskin ennätti paiskautua poikkipuolin kelkkaansa.

Kaikkein karkeimpia paikkoja oli Kaupinkangas Alahärmän ja Ylihärmän rajoilla. Siellä asusteli äijä, joka ei kuljeskellutkaan päätönnä, eikä ilman aikojaan peloitellut huonoja ihmisiä. Ei Kaupinkankaan äijä myöskään Kirkkopakan isännän lailla ahertanut riihtä puiden, ei etsinyt emäntiä lapsenmuoreiksi eikä liioin ruvennut ihmissikiöiden kummina kummailemaan. Jylhän, aution metsäkankaan isäntä oli villi luontokappale, oli kuin oikea alkuhärmäläinen, parasta laatua, ellei ollut itse vanhakehno tai kööpeli taikka muu rumahinen maatjalassa liikkumassa.

Kaupinkankaan laidassa oli musta metsä, ja metsän pimentoon haarautui kirkkotiestä ikivanha Äijäntie, Pirun keisitiä, joka pitkin petäjäistä kankaanselkää veti aina Haapakrouvin riihen tauksille sekä Pöyhöseen ja Liinamaan rannalle.

Pimeinä öinä Kaupinkankaan rymy ajella laukotti Äijäntietä Haapakrouvin ja Järvenkylän välillä niin, että sen kyllä koko kristikansa tiesi. Monta kertaa kuultiin, ja monesti nähtiinkin, kun suuri rumahinen tuli Haapakrouvista ajaen lasivaunuilla ja hirnuvilla hevosilla. Petäjäinen kangas komisi, lasivaunut helisivät ja paukkuivat, ja rautaiset kaviot iskivät kirkkaita kipinöitä. Tuli ja tulikiven katku suitsusi sekä ajajan että hevosien suusta ja sieraimista. Sattuipa silloin härmäläinen samoille seutuville. Pysähtyi miehen koni keskelle maantietä ja alkoi vauhkoilla, kun Äijäntieltä kuului kamala rymäkkä. Vielä villimpänä kylänkoni teutaroi ja hyppi pystyyn, kun kohta Äijäntien isäntä pimeästä lasketteli omaa ajorataansa ja kiljahtaen kääntää karahdutti kirkkotielle niin, että toiset pyörät hyrräsivät tyhjiltään ilmassa. Sitten isorymy mennä helisti Järvenkylää kohden, ja tulisoihdut suihkivat kahden puolen pimeään yöhön, kun konkarit laukatessaan pärskivät ja kilistelivät...

Se oli vanhan härmäläisen mielestä oikeaa isäntämiehen menoa. Huono mies tätä kuullessaan ja katsoessaan kyllä aivan pöyrääntyi ja meni sekaisin, hätkähti sitä moni parempikin ukko, jopa tunsi niinkuin kylmä raite olisi vetäisty pitkin selkärankaa. Mutta jos sattui paikalle oikein raakaluontoinen Keskikylän äijä, ei tämä kauankaan häkällellyt, kun jo sai oikeat verensä takaisin. Silmät kiiluen katsoi ukko komeaa menoa, nakkasi kovan ryypyn naamaansa, viuvahdutti ruoskaansa, kiljaisi ja lähti laukottamaan rumahisen perään.

Härmäläänen taloo

    Tualtapa näkyy punaanen taloo
    ja tuulimyllyn siipi.

Entisen Kovaasimen äijän ensimmäisen tupakömmänän, jonka hän akkoineen ahersi Haarakankaan laitaan, sanotaan olleen vain neljä kyynärää seiniltään. Mutta tähän Kankahankylän vanhan metsäkörrin pieneen pesään, vaikka se olikin ylpeän Härmän alkutaloja, jälkipolven miehet eivät suinkaan enää mahtuneet. He vaativat jo isompia asumuksia, ja pieni pöksä sai palvella loppuvuotensa nokisena pajamöksänä. Kun Kovaasimen paappa oli kömmänässä hoidellut ensimmäiset tupatulensa, niin Katteluksen ja Keski-Kankaan paapat siinä viimeiseksi puhalluttivat pohisevaa ahjotulta ja kalkuttelivat tulista rautaa.

Eivät olleet jälkipolvenkaan muinaiset asunnot kovin suurellisia, isoja kyllä, mutta varsin yksinkertaisia. Samalla Kovaasimen metsäkankaalla toimitettiin kerran, puolitoistasataa vuotta takaperin, eli 1780, uudistalon tarkastus, ja merkittiin kirjoihin, että entisen eläjän, Juhan-Erkin, rakentama tuohikattoinen asuintupa oli 12 1/4 kyynärää pitkä, 12 3/4 kyynärää leveä ja 4 1/4 kyynärää korkea. Aika isossa asunnossa oli vain kaksi ikkunareikää sekä sisustuksena takka leivinuuneineen, pari seinään kiinnitettyä sänkyä, pöytä ja seinäpenkit. Lattia oli, ja oli välikattokin. Vähän isoisempi oli Jaakoon Tuomaan tupa, jonka Tuomas oli samalle kankaalle vastikään rakentanut. Seiniltään tupa oli yhtä iso kuin Erkin asumuskin, mutta se oli nostettu oikein kivien varaan, ja korkeutta oli 5 3/4 kyynärää. Neljä ikkunareikää antoi valoa, lämmintä puhalsi takka, joka oli saanut kaksi rautatantaria ja kaksi savupeltiä, uunin ja kruuhun. Tuohikaton Tuomas oli tehnyt, oli tehnyt myös välikaton, oli vielä kopsinut kaksi seinäsänkyä, mutta oven oli ukko hosunut yksinkertaisista laudoista ja jättänyt oviseinän veistämättä. Oli Tuomaalla keskeneräinen, pieni vierastupakin, oli myös pikkuikkunainen vanhatupa, jossa Tuomaan äiti, Markreeta Martintytär asusteli.

Mutta kun taas kymmenen vuoden kuluttua, 1790, Haarakankaan taloa tarkastellaan, ja siinä asustaa Ollin Kristoo, vuodesta 1786, niin isossa tuvassa on kuusi seinäsänkyä, ja ovessa on rautasaranat, rautaiset vetimet ja tukkilukko. Vastapäätä tupaa on miltei yhtä iso vierastupa, joka kuitenkin on vielä lattiaton, takaton, oveton ja ikkunaton. Toinenkin asuinrakennuksen tapainen on talossa, Tuomaan laittama pieni vierastupa rikkinäisine takkoineen, ja sitä vastassa vanhatupa, joka on joutunut jo romuhuoneeksi.

Oli näissä Kankahankylän alkutaloissa toki muitakin tarpeellisia maanraatajan huoneita ja kömmänöitä. Jaakoon Tuomaan aikaisessa Haarakankaassa mainitaan olleen kaksikin navettaa, toinen kymmenkyynäräinen, kuusine lehmänparsineen, sekä lammas- ja vasikkakettoineen, pari rehulatoa, uusi yli 8-kyynäräinen talli, uusi aitta, sauna ynnä yli 10-kyynäräinen riihi, jossa oli kahdet parret ja puinen lattia, oli vielä kuudetta kyynärää syvä kaivo. Ollin Kristoolla oli jo kolme navettaa, kolme latoa ja neljä aittaa, iso talli, kaksi riihtä ja niiden välissä luuva, ynnä vielä sauna ja paja sekä pieni, oveton paskalato.

Jokseenkin samanlaisissa asumuksissa näihin aikoihin muutkin härmäläiset ahersivat. Matalalla, tasaisella maakamaralla kyhjötti harmaa, yksikerroksinen talo, tuohikattoinen, pieni-ikkunainen koti, johon maanmyyrtäjä iltasin väsyneenä asteli. Ja asuintuvan ympärillä oli yhtä harmaa aittojen ja puotien ryhmä, talli ja tarhakartano, johon karja kesäisiltä metsälaitumiltaan ohjattiin.

Mutta härmäläiset talonpohjat oli jo taattu. Sillä tämä on oikea Härmän talon isiltä peritty järjestys: asuuntupa ja erustupa, porstua ja tupakamari. Asuintuvan entisaikainen talontekijä sai ensin pystyyn, sitten sitä vastapäätä nosti edustuvan. Näiden väliin ukko rytisti porstuan sekä tupakamarin, ja tupakamariin aukaisi oven asuintuvasta, ylisängyn pään vierestä.

Ja tämä sama isien kaava kelpaa yhä vanhan härmäläistalon perustaksi. Meni vieläkin, mihin tahansa vanhaan taloon, niin kaksin ovin sen porstuasta ohjataan: vasemmalle asuintupaan, oikealle edustupaan taikka taas päinvastoin. Ja tuvasta näyttää ovi tupakamariin. Härmän vanhoilla talomestareilla ja kirvesmiehillä oli isien kaavat aina mielessä. Saattaa sentään moni talonpitäjä tulla toimeen edustuvattakin, ja hänen hallittavinaan on vain asuintupa, porstua ja tupakamari.

Vanha talo on kyllä entisestään kohonnut. Ikivanha, iät kaiket kestävä tuohikatto, jonka alla oli laupijoomet, päällä ruatiloomilla toisiinsa kiinnitetyt malaat, on jo aikoja hävinnyt, ja hävinnyt on puukkoopäreestä tehty päretkattokin. Vanhaa taloa suojaa höyläpäreistä napsittu katto, ellei sitä pilaa musta huopakatto taikka kiiltävät pellit. Harmaat olivat seinät ennen, harmaat vieläkin joskus, mutta tavallisesti seinät on holvattu lauroolla ja maalattu punaasiksi. Ennen vain isot rikkaat punasivat talonsa, mutta 70-80 vuotta sitten rupesivat muidenkin asunnot komistumaan. Punamultaa sekoitettiin rukiiseen jauhovelliin, pantiin kanervavettäkin ja kuparröökiä joukkoon, ja saatiin hyvä färi. Jotkut ottivat lähteistä kellertävää muhaa ja töhersivät seinänsä ruikunpunaasiksi. Talon pienet klasitkin ovat avartuneet, kuuskruutuuset, kolmiplyijyyset ne olivat ennen, ja Haarakankaan Antin Kristoo vielä suojasi ikkunansa ulkopuolelta kaksipuolisilla luukuilla. Kaikin puolin vanha talo on vaurastunut, porstuaa, portaita ja kivijalkaa myöten.

Mutta sittenkin ovat vielä entiset pohjat tallella. Tämän huomaa jo heti ulkoa, taloon tultaessa. Vanha Härmä sieltä vastaa, suurien aukeuksien, ruisvainioiden ja kytömaiden henki sieltä tervehtien huokuu.

On siinä talonkäytävän vieressä, lähinnä maantietä harmaa, vankoista hirsistä salvettu kulla-aitta, kaksikin komeaa korkeaa aittaa korkeilla hirsiristikoilla ja ketaroolla – ja sen tiedät, että aitassa on isot laarit, joiden pohjat eivät koskaan tyhjinä kolku, ja on tavaraa aitan kullaskin sekä oven päällä lonkalla. Mutta aitan alla ovat suojassa sontareen ohilaurat, kakulat ja sivuaisat sekä kaikenlaiset kalikat. Jyrähtää tie talon pihalle harmaan luttirarin portin alaatte – tämä vanha maantapa täällä vielä joskus on kunniassa. Vanha vaari köpöttelee pihamaalla. Mutta härmänpaapan arvoisa luttivanhus on valkopäistä vaariaan paljon vanhempi, puolintoistakin satavuosin lienee sillä ikää. Jos on vaari valjennut ja ravistunut, on luttiratikin rapistunut. Nurkanpäät ovat lohkeilleet ja ylikammioiden pienet ikkunaiset vihertävät, katto on sammaltunut ja seiniä värittää vihertävä jäkälä. Mutta nurmisen pihamaan etuvartijana sekä syytinkipaapan ikätoverina luttivanhus on varsin paikallaan. Pienet pimeät puarit kruusattuine ovineen ja lukunkiltteineen ovat kahden puolen porttia, ylhäällä räystään alla on pitkä, hämärä sola monireikäisine katsomisaukkoineen, ja sinne kaahaistaan natisevia tikkoja myöten. Vanha paappa kyllä muistaa, milloin jyrkät tikapuut ahkerimmin natisivat ja kammion pitkä lattia longahteli.

Saattaa hyvän paapan pihamaan vierellä olla muutakin vanhaa. On siinä isienaikainen talli, parisata-vuotiaaksi sanottu, kaksiovinen huonepöksä, johon toisesta ovesta ennen talutettiin hevonen, toisesta taas kulki hevosen hoitaja ajokastaan ruokkimassa. Silpuilla ja heinillä oli sijansa samassa suojassa toisella seinämällä, ja säilytettiin hevosenrehuja myös tallinkokilla, johon vei ovi ylhäältä etuseinästä ja rappusaukko tallista. On pihan vierillä vanha, pitkä puarirati monine puariinensa, on ammosuinen puulato ja leveäovinen kärryliiveri, saattaa olla pikkuinen piikojen aitta sekä vielä pieni paapantupa. Neljältä taholta pihanurmi on rakennusten piirittämä. Talo on tallannut kapeat polkunsa poikki ruohiston itse kullekin ovelle, mutta leveä kärryjen käytävä vetää maantielle, toinen vie jostakin avonurkasta pellolle, ja pihan perältä päästään karjatarhan puolelle.

Ja siellä on toinen aukio, emäntien hallitsema kartano eli tarha, jonka keskellä suuri tunkio kukkulinnana komottaa, ja ympärillä on monilukuisten rakennusten piiri. Kaikki talon karjaa varten. Siinä on iso navetta kymmenine parsinensa, monet rehularot, lammasketta ja sijantiiju, vielä sontalato, prunni ja katoskoppero. Harmaita puusuojia kaikki ovat, mutta vanha navetta voi olla maakivistäkin kasattu. Vanhojen latojen ovet usein kitisevät puusaranoissa, ja isolla puulukulla ne suljetaan, ainakin Kotoluhrassa oikein koko oven mittaisella. Rukiinolkia härmäläisellä on vaikka kuinka paljon. Näinpä hän onkin paksuilla olkikatoolla suojannut melkein koko karjakartanonsa. Katon alla on viärthet ja kurkihirsi, ja pitkät airakset puristavat olkia päältä, malkaparit painavat aidaksia, ja naulapuiren kalikat piipottavat pitkinä riveinä, seisoen kuin pikkupojat vartiona pitkin kattomalkojen vieriä.

Talon tauksilla, tuonnempana riihitarhas, ajotien vierillä, on pitkä riihirati, oikea lakeuksien ja viljamaiden laitos, olkikattoinen, nokiseinäinen rakennusrykelmä, joka leukariihenä laskee pitkän räystäänsä monien ovien ja koko etuseinämän suojaksi. Kaksin riihin se syksyisin savuaa, ja luuva niiden välissä aina vähän päästä kolkkuu – ainakin ennen kolkkui ja vaipat kahisivat – klupujen ja koilakkaan käynnistä, aitat täyttyvät rukiista, ja iso olkilato riihen takana ahdetaan olkia täyteen, ja matalaan luuvanalusthan työnnetään hauthet. Entiseen aikaan riihirati kolkkui vielä kovemmin, kun toisten puidessa aina kaksi miestä terääsellä survoa jylkytteli silppuja isossa hirsipohjaisessa laarissa. Enimmät aikansa riihi kyllä kyhjöttää yksinään ja äänetönnä. Mutta nokisessa hiljaisuudessa asuu rakennuksen ankara isäntä. On joskus kuultu, kun vanhan riihen haltiat öisin tryskäävät,[3] vieläpä välppäävät, viskaavat ja pohtimella pohtaa pouhottavat. On joskus nähtykin riihen hämärässä nurkassa vanha äijä, parrakas pörriäänen, joka on äkäisenä sähisten ajanut toimettomat kotirauhansa rikkojat tiehensä. Riihi on härmäläisen pyhä ja ankara ruumishuone. Saunassa hän syntyy, ja ottaa hyvät kylvyt, riihessä hän pui jumalanviljansa, ja riihen hiljaiseen rauhaan hän vainajana pääsee levähtämään viimeiset hetkensä maan päällä, ennenkuin joutuu kirkonmäen haltuun.

On pellon vierillä vähässä matkaa sauna, nokiseinäinen sekin ja talon tarpeellisimpia huoneita. Sen musta kiuvas antaa kytöjen kuokkijalle terveellisen löylyn, ryöttäinen riihimies sieltä saa takaisin entisen näkönsä, ja vähäväkiset torpparit ja muut käyttävät saunaa riihenä ja puivat siellä elonsa. Saattaa saunassa asua haltiakin, vaikk'ei se ketään häiritse, kun vain kylvyssä ollaan siivosti. Joskus on kyllä käynyt niin, että saunan äijä on yksinäisen pahan kylpijän ottanut hoitoihinsa: tuppeensa nyljetty nahka on vain aamulla löydetty orresta roikkumassa. Juopotteleva Karsta-Priuska kyllä löydettiin nahkoineen kaikkineen Keskikylän saunasta kuolleena, mutta siihen loppui sen huoneen rauha. Saunassa sitten useasti pidettiin öisin kovaa meteliä, siellä väliin jyrisi ja väliin siellä vinkui, eikä moni yksin uskaltanut sinne yöllä mennä.

Pajakin joskus on sivupuolissa, matala, ränsistynyt köppänä ahjoineen, alasimineen, paljeromiskoineen, ja väliin vanha tuulimylly[4] natisee vainion veräjillä. Siipirikkona se nyt seisoa kojottaa, mutta entisaikaan se hosui joka tuulta ja piti jyrinjäriä jauhaen jokapäiväiset suurukset koko talonväelle. Käy se joskus vieläkin, kaksisiipisenäkin kihnuttaa pellonviljaa, hiertää uutista, kun on haukka saatu tapetuksi, onpa se jo oppinut höyläämään härmäläiselle kattopäreitä.

Mutta kaikkein härmäläisin ja tutuin on vanha tuparati, joka monesti kuin komea ikävaari hallitsee koko pihamaata. Matalalle kivijalaallen, monesti vain hakkaamattomista maakivistä, isommista ja pienemmistä mulkkeroista kasatulle pohjakerralle se vanhaan tapaansa on istutettu. Viheriäinen muro[5] kiertää alimpia kiviä, pitkäsiimainen lätinruaska huiskii joskus seinälautojen lahonneita alapäitä, ja kaikenlaiset keltakukat, harakankukat, voikukat ja kuminat rehottavat ympärillä. Yksifooninkinen on monen härmäläisen koti, ja sekin jo aukealla tasamaalla näkyy kauas, punaisena kohoten viheriäiseltä jokirannalta ja piirtyen siintävää lakeutta vasten.

Mutta vielä kauemmas näkyy ja komeammalta komottaa härmäläisen kaksifooninkinen asumus. Suuren lakeuden pystypäinen mies on tahtonut talonsa nostaa matalaa maata korkeammalle niin, että se näkyy ja siitä näkee. Ja näkyykin se. Yli koko rakennusrykelmän kaksi-ikkunarivinen tuparati kojottaa ylpeänä, joskus vielä rohkeasti hirsi hirreltä leveten ylöskäsin[6] – samoin kuin vanhat aitat ja riihet sekä varsinkin luhtaladot. Ylituvan ikkunat jo katselevat matalan talon harjan tasalta, ja kurkihirsi on korkeammalla kuin köyhä mies koskaan ylettyykään. Iso isäntä sen on nostanut, rukiin ja kytökauran voimalla on talo rytkähdytetty, ja iso isäntä sieltä katselee. Hän saattaa nähdä ylisistä ikkunoistaan ei vain omat kuokkamaansa, mutta kaukaa yli kaikkien aina naapuri-seurakunnan elopellot, luhdat ja kytösavut.

Jo vanha, aikaan tuleva härmäläinen kohotti kotikartanolleen kaksikerroksisen asumuksen. Siinä 1700-luvun lopulla lienee joku isoinen jaksanut näin korkealle, ja ainakin 1800-luvun alkupuolella nähdään jo kaksikerroksisia taloja. Viime vuosisadan puolivälissä niitä on jo kyllä, ja vielä 1870-luvullakin asutaan monta uutta. Vakkurin[7] vanhaa, kaunista taloa sanotaan satavuotiaaksi, ja yhtä iällinen lienee Kojoolan kakelikattoonen pykninki, vanhan Kojoos-Matin rakentama, samoin Liinamaan Jaakoon tuparati. Moni Härmän isäntä asuu vielä vanhassa kaksikerroksisessaan. Pitkin jokitöyriä niitä siellä täällä komeana kohoaa, ja toisia on larvakylissä luomien rantamilla. Niinpä Kojoolan kylätörmälle näkyy kahdenkerroksen taloja viisin kuusin: Tyni, Heikkilä, Mukka, kahdet Holmat ja Kojoola itse. Toiset ovat vain vähäisiä, ainoastaan kolme ikkunaa vierekkäin, ja yläkerran ikkunat neliruutuisia, mutta toisissa on täydet kuusiruutuiset valoaukot sekä yllä että alla. Ja oikein aikatalossa on klasia kahdet pitkät rivit, seitsemänkin ison ikkunan sarjat, niinkuin isossa Ojanperässä. Sellaisessa lakeuden linnassa ei köyhä mies asu, eikä siinä toimetonkaan kauan pysyisi kohdallaan.

Kaunis ja sopusuhtainen on vanha härmäläistalo, ja tekomiehen rakentama, omat timpermannit ovat sen kimpussa häärineet. Kuusiruutuiset ikkunat ovat alla ja – yksikerroksisessa rakennuksessa – ikkunain ja ovien kohdalla, räystään suojissa on pienet, matalat rästäsklasit, tuvan päällyksen, kokin, kapeat tirkistelyaukot. Pystylaudoitus soukkine saumalistoineen on seinien paras kaunistus, vaikka se onkin haalistuneen punamaalin peittämä, valkoiset nurkat, ikkuna- ja ovipielet sekä valkoinen, koverolankuilla vahvistettu räystäänalus ja päädyn kattovieri antavat lisänäköä, samoin kuin sievät, valkoiset, hammastetut rästäslaurat ja päätylaurat, jotka kiertävät pitkin räystästä ja katonreunaa, joskus vielä valkolistat korostavat seiniäkin pysty- ja vaakalaudoituksen liittymillä. Ja vanhan talon ylimpänä suojana on harmaantunut pärekatto.

Moni talo ohjaa kävijänsä pihamaalta oikopäätä porstuaan. Vahvat lankkuportaat vain ovat oven edessä, taikka on paksut laakakivet porrastettu toistensa varaan, ja ne kyllä kestävät iänkaiken tulla ja mennä. Siinä ovi on heti vastassa. Edesmennyt härmäläinen on laittanut ulko-ovensa, pääkäytävänsä niin, että siitä itse isäntämies hyvin kehtaa kulkea. Saattaa se olla kaksijatkoinen, ylä- ja alaosiin katkaistu, saattaa olla myös kaksipuoleinen, taikka se on vain yksimittainen. Mutta aina on ovi huolitellen tehty ja kruusattu kuin kirkonovi. Tavallisesti on alaosa uurrettu ristiruutuihin, yläosa rihlattu, ja laudoilla päällystettyyn oveen on saatu näköä sovitellen uurteiset saumat keskenään pyrstöön ja vastapyrstöön. Tällaisena ovi on koko seinän komeana. Monesti on oven eteen portaiden suojaksi rakennettu patsaiden varaan katos, kuisti, etehinen. Sekin kyllä antaa näköä, varsinkin jos vanha tekomies on osannut ottaa oikeat mitat sekä veistää patsaisiin kruusooksia ja naulata katonreunaan hammaslaudat.

Porstua on vain kylmä huone, josta pyörähdetään tupaan ja edustupaan. Sivuseinän vieressä on siellä vesikorvee sekä sen yläpuolella vinkka, johon saattaa ripustaa kuparinapon, pistää vesikiulun korvastaan ja kirnunkolkun, voipa siihen leikkuuaikana pistää sirppejäkin. Mutta porstuan ovipuolen nurkasta mennä kolistetaan tikkoja myöten kokillen, milloin päätypuolen ylikamarhin, milloin ullakkoohin, jotka ovat räystään alla kahden puolen ylikamaria, milloin taas ylituphan – kun näin komeasti on päästy elämään. Entisen talon ylitupaa ei tavallisesti tarvittu asuntohuoneeksi. Kylmillään se oli talvella, vain kinkereitä siellä voitiin pitää, jopa joskus hypellä häitä. Eikä edustupakaan juuri ollut vieraita varten varustettu. Talvella se monesti oli vain nikkaritupana, jossa miehet iltasin tekivät puhdetöitä sekä askartelivat päivilläkin, kun sattui ulkona olemaan kovin roskainen ilma. Kesällä taas tupa saattoi olla emännän maitohuoneena, ja voi siellä tytär kutoa kangastakin, mutta miesten nikartelemavehkeet oli siirretty liiveriin tai latoon.

Komea, hyvin hoidettu asuuntupa on härmäläistalon härmäläisin huone. Monen ikätalon isossa tuvassa viihtyy vielä vanha, hyvä Härmä. Laattia on laaja kuin itse lakeus, ja korkean katon alla on turvana kahdet paksut takkihirret päällekkäin. Takkihirsien varassa tuvan peräpuolessa on leveä fiililautaanen, jolle emäntä entisaikaan rakenteli pitkät, korkeat riitat fiilipunkkeja, ja ovipuolessa nähdään monet leipivarthat täynnä rukiisia reikäleipiä, joita haukatessa härmäläisen hampaat melkein iskevät tulta. Vanhassa talossa saattaa nähdä satavuotiaan, leveistä kelleksistä lasketun lattian, joka on niin hierretty ja kulutettu, että salavaarnat pilkistelevät saumoista, ja oksat ovat pitkin lattiaa korkeina kuhmuina.

Ovipielessä, pihanpuoleisessa nurkassa on iso takka ja takan ääressä itse emäntä häärimässä. Komeana kupertuu ymmyriäänen takanotta ison tulisijan yllä, ja takanpiälhen on isketty rautainen tantari, joka kannattaa kraakua ja isoa keittopataa. Saattaa emäntä pienet keittonsa kiehahduttaa takanperäs kolmijalkaisella, varrekkaalla jalkapannulla, ja saattaa hän taas vuorostaan pyörähdellä uunin edessä, joka on takan vieressä, sivuseinän puolessa, kruuhun kohdalla. Entinen emäntä sai monesti kurotella valkianviriä päretorsilta, jotka usein vieläkin ovat uunin puolessa, takkihirren ja sivuseinän välissä. Palavissaan emäntä joutaa joskus istahtamaan patapenkillen uuninsuun ja uuniklasin eteen. Mutta kohta hän taas kuopsahtaa jaloilleen ja hääräilee astiakaapin luona. Siinä onkin hoitelemista. Iso nurkkakaappi kulmahyllyineen on patapenkin päässä, toinen kylki sivuseinää, toinen sänkyratia vasten, ja hyllyt ovat täynnä tavaraa: kivifatia ja posliinitalterikkia, pilkkumia ja muita vierivierin orsia vasten vinollaan ja kaffikuppia hyllyillä, sekä alla kaapissa muita ruoka-astioita. Pitää emännän joutua jo taas fiilikaapillen, joka peräseinällä, ikkunain välissä komeilee vielä mahtavampana ja leveämpänä kuin aikatalon emäntä, ulottuen ikkunapielestä toiseen. Kaapin leveille hyllyille, ovien taakse, talon tarkka vaimo, hylättyään viililautasen, asettelee maitopunkkinsa happanemhan. Viilikaapin vieressä, peränurkassa sivuseinän puolessa, on talon pitkä pöytä, jolle emäntä kolmesti päivässä – ennen neljästi – rakentaa vahvat ruokaverot talonväen tarpeiksi, ja pöydän takana on vanha nurkkakaappi, missä lusikkakoppa, leipäkoppa ja piimätooppi saavat olla joutoaikansa. Pitkä pöytälavitta on pöydän edessä, mutta ympäri seiniä, pöydän taitsekin, kiertävät penkit, laatikolliset istumasijat. On siinä talonväelle ja vieraallekin tilaa puuta painaa, ja on peräpenkillä, viilikaapin vieressä vielä sijaa kolmelle tarpeelliselle astialle: kirnuamishulikallen, piimähulikallen ja harikkohulikallen. Mutta Prepulan metsätorpassa oli entiseen aikaan ollut aivan erikoiset penkit. Paksuihin kelleksiin oli koverrettu isoja koloja, joihin padasta oli ammennettu velliä ja muutakin syötävää itse kullekin kuppiosansa. Kuudelle syömämiehelle kupit oli varattu: sivupenkissä oli ollut neljä koloa, perässä kaksi.

Kaikkein merkillisimpiä Härmän tuvan tavaroista ovat sänkyrarit, komeat, kaksikertaiset makuusijat. Niitä on isossa huoneessa kaksittainkin, uuninpuoleisessa peränurkassa, astiakaapin takana toinen, ja toinen ovinurkassa, pääty ovea kohden. Valkeat tai ristirantuiset verhot ovat sänkyradin edessä, mutta ennen oli leveänä erustana kaunis, värikäs raanu ja päänpuolessa kapeana piälehittenä valkoinen, solutetuilla reunatupsuilla koristeltu liinakaistale. Nurkkapatsaaseen naulattua jykevää pykäläpuuta myöten nuoret nukkumamiehet kapaisevat ylisänkhyn, ja saavat vähin kaahaista kolmanteenkin kerrokseen, joka on korkealla aivan välikaton vierillä. Mutta vanhojen talojen katon rajassa, oven yläpuolella, nähdään joskus vielä leveä makuulava, tomppeli, mihin renkimiehet ja pohjanmääkäleet takansivua ja seiniä kavuten kiipaisevat yökaudeksi tuhnailemaan.

Lattialla sänkyratien edessä ovat talon lavittat ottaneet olinsijansa. Kolme niitä on perässä ja kolme ovisängyn edessä, ja joskus vielä kolme pöydän edessä. Kauniita, vanhojen kotimestarien tukevia käsialoja ne ovat, ja talon kunnioiksi ne virkansa hoitavat. Kaksin, kolmin orsikerroin on jalat tuettu ja karmina on vahva puikkorivi taikka koristeltu reiäkäs selkälauta.

Mutta pöydän takana, nurkkakaapin vieressä naksuttaa vanha könniläänen seinäkello. Niinkuin iänikäinen syytinkipaappa taikka talon haltiavaari se seisoa kojottaa ikkunapielessä ja mittaa lakeuksien loppumatonta aikaa. Sekunnit se naksuttaa, minuutit ja tunnit se näyttää, joskus viikonpäivätkin sekä kuunkierrot ja vaiheet. Vanha isäntä itse hoitelee repeteerinsä, käyden aina viikottain vetämässä sen vireeseen. Ja vanha repeteeri taas uusin voimin käydä naksuttelee verkkaista tahtiansa ja entistä kaikuvammin kuuluttaa ikätoverilleen ajan kulumista merkitsevät lyöntinsä. Vaari kyllä ne kuulee ja laskee ja katsahtaa kellon rintaan, johon taitava maalarimestari on präntännyt:

"KELLO LYÄ: EHTO IOUTU:

    KUOLEMA: WIMEN: MEITÄ: NOUTA"[8]

Kylä

    Kun isoostaloos soitettiin vellikellolla,
    siitä tiäsi piänekki mennä.

Pitkin laakeita jokirantoja härmäläinen asettui, ja virrantörmälle hän nosti kotinsa.

Mutta kun vanhin valtatie kulki pitkin vanhaa jokireikää, rantalainen tavallisesti asetti talonsa niin, että se komeimmin komotti väylälle käsin. Tasamaiden asukas tahtoi nähdä kaikki kulkijaimet, ja taas puolestaan näyttää matkamiehille, miten hän rannallaan ryskehtii. Joella liikkuja sai talvisella kaupunkimatkallaan tai kesällä soutaessaan luhdalle taikka lasketellessaan alas jokisuulle katsella isäntien ylpeitä asumuksia, jotka toinen toisensa perästä nousivat näkyviin, itse pääpykninki monine ikkunoineen parhaana joukosta paistaen. Saivat siinä taipaleentekijät mahdottomien mastojen kuljettajatkin, jotka seitsemin, kahdeksin hevosin hiljalleen ajaa rohistivat suurta korvenjättiläistä aina Alavuudelta ja Ähtäristä asti, aikansa kuluksi pitkin matkaa panna merkille paikkoja sekä talojen nimiä...

Kaukaa nevakorven takaa nousi savu Haarakankahasta, Ikoolasta ja Kosoolasta, toisaalla taas oli Kauhavan Annala. Mutta melkein töyrällä tönötti Liinamaa ja Kotoluhta, Taavettiki oli lähellä sekä vanha Haapakrouvi[9] Haapajärven Haisulammin rannalla, ynnä tuonnempana Hakola, Lehtimäki ja Perälä, toisaalla taas Sorvisto ja Viitala. Sitten tuli, aivan rannassa, Laituri ja sitten Porri korkealla mäellään. Joutui jo Filppula, Vualle, Stråka ja Kankahanpää. Pian nähtiin Pirii, ja syrjässä oli Hiili sekä Kumpula, kauempana Pesoola, sitten jo Härmälä sekä Kunnari Isoonkivensä vierillä, sitten Nukala ja Mäjenpää sekä suuren Vuaskiven tienohilla Asuunmaa ja Ojanperä... Tuota mainittiin Hako-Mattilaksi ja tuota Knuuttilaksi, tuossa oli Palo ja Voltti, tuolla Isootaloo ja Heikkilä. Kivisellä mäellä metsänreunassa oli Tyni, yli muiden kojotti Kojoola, ja toisaalla taas nähtiin Mukka, Holma ja Rantala. Jo viimein metsän takaa rupesi näkymään Ekoola, luomansuusta alkoi komottaa Köykkäri, ja metsässä oli Karkajus. Sitten jo saavuttiinkin ruotsalaisten asumasijoille.

Jokirannallaan entinen isäntä sai yksinään rymytä, ja vanha talo kyhjötti lähinaapureitta omilla pihoillaan. Mutta savinen maa veti väkeä kyllä enemmänkin, talo täyttyi tenavista, rantalakeus laajeni, ja kohta toinen ja kolmas, neljäskin koti kohosi samoille pelloille. Rantatörmien yksinäiset aherruspaikat kasvoivat kyliksi, toiset niin, että lopulta oli koko joukko taloja samassa rytäkässä, toiset taas jäivät pienemmiksi. Mutta kyliksi kaikkia kylänkesken sanottiin, olivat ne isompia taikka pienempiä. Nelitaloinen Nukala oli jo kylä, samoin Palo, jossa oli kolme taloa, samoin myös Hako-Mattila muutamine asumuksineen oli Hakokylä, ja Pömpeli oli Pömpelinkylä, koska siinä kerran oli kaksi taloa. Lööpäri viisine taloineen oli jo hyvä kylä, mutta Kankahankylässä Haarakankaalla oli kuusi taloa, Keskikylässä kuusi, ja Heikkilän kylämäellä rehki seitsemän isäntämiestä.

Samasta saunasta olivat monet saman kylän isännät lähteneet, ja samoille pihoille sitten nousi heidän talonsa. Yksillä pelloilla pysyteltiin edelleenkin, kun taas uusista tuvista nousi uusia isäntiä. Talo tehtiin talon viereen yhteiselle kotikentälle, mihin milloinkin, kahta puolta kylänraittia taikka taas talojen ohitse kulkevaa maantietä.

Oli siinä sitten monennimistä isäntää ja monenlaista asumusta, milloin aivan yhres ryphäs, milloin taas vähän kauempana toisistaan. Entisen Kovaasimen vaarin vanhalla Haarakankaalla ahersi aikoinaan viisi, kuusi Kangasta vierekkäin ja tuonnempana Talkkarinpääs erillään pari Talkkaria. Mutta eivät nämä kylänkesken olleet Talkkareita eikä Kankaita, eikä ollut kylässä "isäntiäkään". Oli Haarakankaalla vain tupia, papin ristimiä ukkoja, ukkojen taloja sekä ukkojen poikia, oli Erustupa, Matintupa, Maalari ja Asuuntupa, Antin Kristoo ja Antin Jaakkoo ynnä vielä Tupaasen suutari, Plökkilä, Pajamäjen Jaakkoo ja Nurkan Heikki. Ylihärmän kirkkomäellä, Lööpärissä, oli ennen koko mäenlaita ja kylätien varsi täytetty viiden, kuuden isännän aherruksilla. Siinä oli Keskitupaa ja Korkiaatalua, Lööpäriä ja Lillööpäriä sekä sellaisia talon pääpuntteja kuin Pikku-Tuppu, Lööpärin Iiska ja Antin Köpi, Mäjen Matti ja Seksmanni-Matti, ynnä joukon jatkona vielä vanha paappa, Uusi-Köösti. Talot olivat mäellä tien vieressä, ja saunat sekä riihet kylän vierillä ja keskellä kylääkin. Keskikylässä, Lööpäristä vähän matkaa Alahärmään päin, oli Naarasluoman ja maantien välissä, täyden manttaalin maalla, kuusi taloa aivan yhres nuhas niin tivihisti kuin sopi toinen toisessaan kiinni ja piha pihan korvalla. Kylän lävitse meni tie Kurkiluomalle,[10] ja tie oli niin soukka, että kova kahina siinä tuli, kun isoilla kuormilla piti yrittää toistensa ohitse. Kylän napoina hääri pelkäämättömiä ukkoja: Keski-Juha ja Keski-Kuustaa, Ala-Juha ja Ala-Masa, Ylisen Anska ja Lautamiäs. Hyvin mainitussa Rannanjärven kylässä asua rymistettiin vain neljässä talossa, ja ne olivat Antintaloo, Erustupa, Kirkkoväärti ja Rinnantaloo. Antintalo ja Erustupa – Erustupaa sanottiin myös Tuffantalooksi, koska siinä möykkäsi Mikkilän tuhva – olivat pääksytysten niin, että vain kapea, tuskin miehen mentävä kuja oli välissä, ja käymälankut oli asetettu toisen tuvan portailta toisen tuvan portaille. Antin pihasta meni juntu Riihikujan poikitse ja luttiradin päädyitse Kirkkoväärtin puolelle. Riihikujaa taas kuljettiin Rinnantaloon, joka oli Rannanjärven rannalla, ja kujan vieressä oli kahta puolta neljät riihet: eteläpuolella Antin ja Erustuvan, pohjoispuolella Rinnan ja Kirkkoväärtin. Nukalan kylätörmällä isännöi yksi Juha ja kolme kovaa Kööstiä: Isoo-Köösti, Pikku-Köösti ja Ranta-Köösti. Vesiluamalla taas oli Iiska ja kolme Jussia: Iiskan Jussi, Suskan Jussi ja Kaisan Jussi. Köykkärin tiheää kylää hallitsi kuusi körriä: Lautamiäs, Kujalaanen ja Vitka, Jällin Kuustaa, Köykkärin Faari ja Nokka-Faari, ja Kotoluhran mäellä oli Juha, Kuustaa ja Sameli sekä Antintupa ja Heikintupa.

Mutta Alahärmän Heikkilän mäellä oli koko kylärymä. Seitsemän isännän talot siinä vieri-vierin romottivat niin lähekkäin, että toisen tunkio oli toisen akkunan alla. Pari saunaa oli melkein keskellä kylää, ja kylän laidassa kyhjötti seitsemät, kahdeksat riihet, useita samassa rykelmässä, ja monet vanhoja leuattomia, lyhyträystäisiä rakennuksia. Komeat ukot isoa kylämäkeä hallitsivat, niinkuin Anskan Ella ja Anskan Jukka, Suojan Ella-Faari, Keski-Esa ja Ranta-Matti, Janni-Faari ja Larva-Jukka. Oli kylässä vielä koko joukko mäkimökkejä ynnä muita pieniä möykkääjiä: Suojan Matti, hevoskopukan ajomies, Risku-seppä, pelttari, Anskan Kaappoo, nikkarimies, seppä Riihikangas sekä vanha Vävy-Jukka.

Hyvän kylän lisäväkenä olikin aina joukko torppareita sekä pieniä, köyhiä mökkejä että tavallisia aikaantulevia torppia. Nämä olivat saaneet kotosijansa kylän tauksilla, metsän laidassa ja vainion takana taikka mäkimänniköiden suojissa, missä harakat alituisesti kekkulehtivat. Keskikylän isojen isäntien joutomailla elää kituutti kymmenkunta vähäväkistä raatajaa. Hautala, Turjanmäki ja Turjansalo, Juha Pörvölä ja Mäkelä tulivat sentään toimeen kokolailla, omistivat maata kymmenkuntakin tynnyrinalaa, pari, kolme lehmäkantturaa ja ajelivat hevoskaakilla melkein kuin isännät, mutta Sivu-Matti, Sivu-Juha ja Anna-Kaisa olivat vain pikkuisia tynnyrinalaan myyrtäjiä. Vielä pikkuisempia olivat Väkkärin Kassu ja Knuppasmäki. Heidän haltuunsa oli uskottu vain kurja möksä ja kymmenkunta kapanmaata harakkamännikön laidasta.

Taksivärkkiä torpparien ja mökin miesten piti isännälle tehdä asuinpaikkansa mukaan. Turjansalo, Turjanmäki ja muut aikaantulevat torpat saivat joka kuures viikko ympäri vuoden puskea talon töissä, ruoassa ja tupakassa. Sivu-Juhan piti olla kolme viikkoa vuodessa: mettumaarin edellisviikon, jaakoon- ja perttulinviikot, Sivu-Matin kaksi, toisen heinätöissä, toisen leikkuussa, mutta Väkkärin Kassun tarvitsi vain olla viikon heinätöissä. Porren torpparien, Elu-faarin ja Nikkari-Juhan piti yhteisesti olla talon töissä päivän joka viikko.

Ylpeillä rintamailla näin asuttiin rintakyliä jokirannoille. Samalla tavalla myös larvamaihin, luomien rannoille ja mäkipaikkoihin tehdä rytistettiin larvakyliä. Sielläkin oli kyllä tilaa aina Taipalhesta, Luamanperästä, Unkurista ja Pränninkylästä alkaen vaikka Vakkurhin, Pyörkholmahan, Pelkkalhan ja Perkiönmäkhen asti. Sielläkin kohta talo tapasi taloa ja pihat olivat korvan, sielläkin koko mäki oli isona ihmispesänä, ja vielä laitapuolilla harakkain ja varisten kanssa elää tuhrusteli pientä mökkikansaa. Mettäkyliksi ja peräkyliksi rintamaiden asukas näitä nimitteli, ja mettäkylääsiksi ylpeä rintalaanen helposti haukkui takamaiden raatajia.

Metsäkyläiset olivat metsäkyläisiä ja rintalaiset rintalaisia, mutta kaikin oltiin hyviä kylänmiehiä sekä muita senkaltaisia, niinkuin jokapäiväiseen leipään kuului. Hyvä sopu tavallisesti härmäläiskylässä asui. Isossa Keskikylässäkin oltiin aina saman kylän väkeä, vaikka pikkuisia tupenkrapinoita ja akkojen prätinöirä silloin tällöin sattuikin. Käytiin toisessa tuvassa aivan alvaristi, istuttiin miltei joka ilta toiskan penkillä toimitellen kaiken maailman asioita ja pruiskien lanskasylkeä pitkin lattiaa. Kesäisinä pyhäiltoina kapukoitiin kylänraitilla taikka paitahihasillaan istuskeltiin talon portailla mies miehessä kiinni senkuin ukkoa mahtui. Keski-Kuustaan talossa oli omasta takaakin miehiä tarpeiksi, mutta sinne vain aina piti ukkoa kylästäkin köykyttää portaita täyttämään niin, ettei akkaväki tahtonut päästä ei ulos eikä sisälle. Ja siinä saattoi yhtä hyvin köyhä Sivu-Juha lanskamälliä[11] märehtien istua kyhjöttää Ala-Juhan vieressä kuin Knuppasmäkeläinen, silppumylläri, pollautella kessupiippuaan ison Lautamiehen lähettyvillä.

Ja kun saapui lauantai-ilta, silloin koko kylä saattoi mennä köpsiä samaan saunaan saamaan sapattiin kuuluvaa puhtautta ja pyhätuntua. Sauna oli kyllä joka talossa, jotta löylyt saatiin, mutta kun se jossakin talossa lämpesi, niin voitiin mennä sinne vihtomaan toisinaan koko joukolla. Porrella lämmitettiin saunoja vuoroisin viikko aina kerrallaan, ja käytiin koko kylin kylpemässä. Kylmää ja kuumaa vettä varattiin isot korveet, ja kun sauna oli päähnyt, niin tenavat lennättivät naapureille:

"Kylpöhön, kylpöhön!"

Rannanjärvellä Antti-isäntä, koko maakunnan kuulu häjy, lämmitti aina ison saunansa ja sitten kävi itse korenta kourassa koko kylän, isot ja pienet, kopistelemassa:

"Sauna on kohta valmis. Tulkaa kylpöhön!"

Rannanjärven saunan leveille lauteille mahtui paljon väkeä sekä miestä että naista. Iso ja hyvä oli Pesoolan Kassunkin sauna, ja sitä koko kylä vuorottain lämmitti, kun omat olivat huonossa kunnossa. Keski-Kuustaassa saatiin toisinaan varistaa vettä neljät, viidet padalliset, kun kylvynhalusia kyläläisiä tulla kuupotti vihta kainalossa väliin kolmekymmentäkin henkeä. Monet paapat olivat niin tärkeitä löylyyn, että olisivat ähkineet lauteilla vaikka joka ilta. Ja oli kovin mukavaa, melkeinpä niinkuin juhlallista, kun saatiin yksissä saunoitella ankaran työpäivän ja pitkän viikon lopuiksi. Miehet ja naiset, lapset ja kaikki häärivät saunassa yht'aikaa, toiset lauteilla, toiset pesuhommissa, toiset tullen ja toiset mennen. Vanhat parkkiintuneet paapat vaativat yhä kuumempaa. Ala-vaari ähri lavalla monet kylpyvuorot, hakkasi oikein vihan tiestä vihralla, milloin selkälaipioitansa, milloin sääriänsä ja irvisteli ja ukisi kuin koira sonsarissa.

Isolla rikkaalla oli kylän parahin sauna, ja sinne useimmin voitiin mennä vihtomaan. Iso rikas oli muutenkin kylän parhaita ja pääpaikkoja. Ison talon katolla jo vellikello poukutti, ja siitä koko kylä kuuli, milloin on paras aika lähteä puuroa pistelemään. Hellanmaan Sinnenmäessä helistettiin niin, että kaikui yli lakean maan aina Haarakankaan nevoille asti. Kovasti poukutettiin myös Peltoniemessä ja Kurkiluomalla sekä Ekoolassa, ja Kauhavan Isoosta-Saarimaasta kuului melkutus aina Hellanmaan rajoille. Ison talon kelloa kuullen työt lopetettiin, ja yksin Tiänhaaran hevosetkin olivat niin tottuneet kellonsoittoon, etteivät sen kuultuaan enää astuneet askeltakaan.

Oli hyvässä talossa myös paja, jossa naapuritkin saivat tarpeen tullen kalkutella. Mutta monesti oli koko kylä yhteisesti rakentanut pajarötiskön, ja yhteisvoimin se koetti pitää sitä kunnossa. Oli monessa talossa tuulimylly, joka saattoi jauhaa kylällekin. Piriissä hosui kolme myllyä, Hanhimäessä, Vesiluomalla, Keskisessä, Ojanperässä, Riskunmäessä ja Ahomäessä oli mylly, samoin Kosoolassa ja Pesoolassa. Kurkiluoman vanha Matti Kurki kutsui 1836 Kauhavalta mestarimiehen, Jaakoppi Lauttamuksen, joka teki niin mokoman tuulimyllyn, ettei koko Ylihärmässä sellaista, Kauhavalla vain. Koskien rantaisännät taas rakentelivat vesimyllyjä, jotka tekivät työtä vanhan joen voimalla. Mattilankoskessa kietkutti kolme vesikiveä, Töyrämylly, Saarimylly ja Hako-Kövin mylly, kaikki voimattoman kosken vanhoja kitkuttajia, jotka eivät "pyärinhet vähällä verellä", eivätkä paljollakaan, koska "aluusvesi oli tiällä". Tiesi kyllä kuka hyvänsä, että "kuus tiimaa vuares Mattilan myllyt on hyväs käynnis". Eikä paljoa paremmin pyörinyt Ojanperän kohdassa Puisaarenkosken yhtöhöönen vooromyllykään, jota yli- ja alahärmäläiset yhteisesti hoitivat, pitivät huonossa kunnossa ja vooroosin käyttää reputtivat. Haapojan kyläläisilläkin oli vuoromylly Haapojanluomassa.

Yhteistä myllyä kietkutettiin, yhteisessä pajassa paukattiin, sitten käytiin toisinaan yht'aikaa kihisevässä pyhäsaunassa, ja monessa muussakin asiassa elettiin yksillä eväillä, kun kerran oltiin samoja hyviä kylänmiehiä. Käytiin usein samasta prunnista ammentamassa vettä, ja jokirannassa oli taas talvella yhteinen avento. Keskikylässä oli ennen hyvä kaivo vain Lautamiehen talossa. Mutta kun siinäkään ei talvella tahtonut vesi riittää kaikille, ja Naarasluoma jäätyi kuivilleen, täytyi lopulta koko lakeuden Lööpäriä, Koukkuluomaa, Riskunmäkeä ja Kujalaa myöten vedättää vetensä Järvenkylän alta Järvestä. Siellä oli leveä avento, josta hevosella ajettiin, minkä tarvittiin, neljä viisi korvoa aina reessä. Lunta vain nakeltiin korvon kanneksi, ettei vesi ajettaessa läikkyisi laitojen ylitse. Kuka aamulla ensiksi joutui jäätyneelle avennolle, sai kirveskalsulla kopsia sen auki.

Yksissä miehin kylän talot entisaikaan tekivät tervaakin – silloin kun Härmän lakeilla mailla vielä riitti jakamattomia männiköitä tervanpolttoon. Vanha Matti Kurki korventeli naapurinsa kanssa suuria tervaspruukia kaukana ulkosaroolla ja mettäsaroolla. Yli- ja Alahärmän miehillä oli yhteinen hauta Rumppooslaksossa Ekotien varrella. Siellä koko joukoin koloothin mäntyä, sitten taas jatkethin ja suanithin, lyötiin lopulta männyt mäkeen ja laitettiin haudalle pitkät jarat tervaksia. Ja taas oikein monien kylien voimalla mentiin haittapäivänä Rumppooslaksoon ja laroothin tervakset polttokuoppaansa. Yhteisiä hautoja korvennettiin monissa muissakin metsissä, vanha Kojoos-vainaa, Keski-Kuustaa ja muutkin polttivat tervaa ruotsalaisten ulkosaroilla. Tervatynnyreitään[12] varten härmäläiset hakivat kimpipuita Haimarista, Lapuan takaa, aina Alajärveltä asti. Siellä kasvoi koreita siloisia mäntyjä, jotka helposti helähtivät halki. Ja entiset tervat vietiin ikivanhaa tietä seuraten Nyykarpyyhyn. Sinne ajettiin ja uitettiin tervaa sekä muuta metsäntuotetta aina Kuurtaneelta asti. Haapakrouvi Haapajärven rannalla oli yliperäläisten vanha tervahamina.

Talvella tehtiin tervaksia, ajettiin puita ja heiniä, mutta kesällä oltiin ankaria maanmöyryjä ja kytökontioita. Koko kylä. Ja taaskin koko kylä oli yhtenä miehenä seuraten vanhoilta perittyä tapaa. Kylän koko peltomaa oli kahtena suurena vainiona, jossa joka talolla oli omat peltosarkansa. Toinen vainio oli kesantomaana, ja toinen tuotti viljaa. Ikivanha vooroviljelys täytti parhaiten aittojen jyvälaarit. Rannanjärvellä oli aina vooroottaasin Alavainio ja Ylivainio, kahta puolta Riihikujaa, kesantona ja rukhilla, ja kylän isännät aina yksituumaisesti päättivät, miten vainioita vuoroitellaan. Monesti lähikylätkin yhtyivät keskenään samaan vainioon ja vuoroviljelykseen. Keskikylä ja Järven perukka olivat samassa aidassa, samoin taas Lööpäri ja Jaakkoola. Hilat vain olivat kylien välissä ja rajoilla. Lööpärin hila oli Lööpärin luona, Lautamiähen hila, oikein kivipattahien varassa, oli Jaakkoolan puolessa. Keskisen hila oli Kurkiluoman tienhaaran tienoilla ja Järven hila Seppälän tienhaaran alapuolella.

Kesän ja kesantomaiden reirauksen aikana hilat saivat olla selällään ja aidat rempallaan. Kylän kesantovainio oli suurena itikkaan vallina, jossa koko seutukunnan karja sai mielin määrin liikkua, mennä ja tulla, syödä, maata ja märehtiä. Oli vain hyödyllistä ruismaalle, että karja kävi sitä omalta osaltaan lannoittamassa. Sitä paremmin se kasvoi sitten leivänorahia. Jotkut isännät vielä syrjästäkin ajaa prissasivat lammaslaumoja kesannolle papanoimaan.

Karja tuli ja meni. Ja kylän väki ahersi kesantomaalla pitkät kesäiset päivät, kukin omalla peltosarallaan. Mutta samaa työtä miltei kaikin tehtiin samaan aikaan: ojittiin, kynnettiin, ajettiin sontaa ja äestettiin. Ja sitten, jo ennen pertteliä isännät harvakseen astella haarikoivat pitkin peltoja heitellen siihen siementä. Joka talon pellolla oltiin kylvönteossa.

Silloin panthin vainiot kiinni, ja karjan elämöiminen kesannolla päättyi. Hilat piti olla paikoillaan ja aidat kunnossa. Suuri aitasyyni pidettiin jo viikkoa ennen pertteliä. Oltermanni ja muut kylän isot isännät tarkastivat koko piiriairan ja määräsivät huonot kohdat korjattaviksi. Olikin ukoilla päiväksi kiertämistä, kun piti katsoa, vaikka Keskikylän ja Järven yhteinen piiriaita. Aita ajoi Järveltä suoraan metsänrantaa kohden, kääntyi sitten ja kulki etelään Keskikylän kohtaan niin, että Pörvölän, Turjanmäen, Turjansalon ja Hautalan torpat jäivät metsän puolelle. Sitten kiersi aita Keskikylän ja Jaakkoolan välitse Kujalaa kohden, kääntyi taas ja meni metsänreunaa Järvelle. Tässä kierroksessa kasvoi Järven ukkojen ja keskikyläisten jokapäiväinen ruisleipä ynnä muu ruoanpuoli. Mutta saattoi joku isännäntapainen vetää joskus eri köyttä ja ottaa osan kesannosta vaikka ohralle. Silloin hänen täytyi rakentaa ohrapeltonsa ympärille oma aitaus ja tehdä vainiolle pieni kääly. Oljilla ja pajuvittoolla ukko vain vitsasti hätäpäisen aidan, jonka taas sitten purki pois. Jokavuotiseksi airaksi sitä sanottiin, ja sen tekijältä, ruismaansa tärvääjältä, toiset helposti utelivat:

"Laihnaksikos miäs menöö jyviä ottamhan?"

Mutta jos joku hullu rupesi ruismaitaan panemaan omiin aitoihinsa ja hääteli sieltä pois muiden itikoita, kylä kyllä heti ymmärsi, mitä miehiä tällainen väättyri oli. Kathen käälyjä rötistelevä ukko ei suinkaan ollut oikeita härmäläisiä.

Vielä ankarampi perttelin aikaista aitasyyniä oli kevätkesän tarkastus, jolloin katsottiin kaikkien kyläkuntien yhteinen jokiluhtien piiriaita. Pitkin jokirannan luhtien laitapuolta, läpi vainioiden ja korpien, vetivät aidat Lapualta alkaen kahta puolta jokea aina Alahärmän Vuolteelle ja Porrelle asti. Ja pitkään aitaan oli jokainen talo, jolla jokiluhtaa oli, joutunut osalliseksi. Siinä oli, kenellä parikymmentä, kenellä kolmekymmentä syltä luhtaosuuden mukaan, ja se piti olla kunnossa, kun oltermanni syynimiästen kanssa mettumaarin edellä kirves kainalossa kulkea pätkisti päästä päähän koko kyläkunnan aitajakson. Syynikunta oli ankara. Aita piti olla laillista ja tyrniää pystyaitaa,[13] joka oli rakettu kolmella karahkavittooksella ja yhreksällä seiväsparilla mitalta.[14] Laillinen määrä oli syli seivästen väliä, airas piti ulottua kolmelle seiväsparille, ja korkeutta piti olla kymmenen korttelia. Tukiseipähiäki vaadittiin taikka ristitukiseipähiä siellä täällä aina parin kohdalla. Tällainen aita kyllä kesti ja kelpasi syynikunnalle, ja vielä paremmin, jos sen värkkeinä oli:

    "Haapaanen airas,
    katajaanen seiväs
    ja karahkaanen vittoos."

Mutta jos joku ukko olisi uskaltanut rakentaa osalleen riskuaitaa rötistäen korpeen puita oksineen kaikkineen ristiseivästen väliin, hän olisi kyllä joutunut laittamaan aitansa uudelleen taikka maksamaan markat, kun oltermanni olisi teettänyt työn toisilla.

Oltermanni olikin koko kyläkunnan päämies. Hän antoi käskyjä, ja kylä totteli. Oltermannin lautasella oli pitkä oltermannin keppi, joka oli täynnä kyläläisten puumerkkejä, olipa kepin kyljessä vielä pieni kannellinen loora. Siihen oltermanni pistäisi asian tullen pienen kirjanlapun ja pani kepin kylää kiertämään. Talosta taloon sitä lennätettiin, luettiin lappu ja tehtiin niin kuin siinä sanottiin.

Monet asiat oltermannin piti huolehtia, ja monen asian takia keppi lähti kiertämään. Kiuassyynit, muurisyynit ja tornien siivoukset keppi saatteli kylän tietoon, laskuojien perkaukset se ilmoitti, metsään kadonneita etsimään se nouti. Haastoi se myös ukkoja kokoukseen keskustelemaan kylän asioista, ja silloin saattoi kirjanlapussa olla lyhyt, mutta kova kutsu, vaikkapa: "Piriihin kokhon ja rahaa myätä." Mutta valkianhärän sattuessa, jos talo rupesi palamaan taikka kytömaalta hyppäsi tuli metsään, kapula sai lentävän vauhdin. Sen kylkeen kiinnitettiin höyhen kiireen merkiksi, ja täyttä juoksua sitä hyppöötettiin talosta toiseen, samalla kun kylän vellikellot poukuttivat yhteistä hätähuutoa ja kirkontapulissa hätäkellot mouhusivat.

Kolme vuotta kerrallaan oltermannin piti olla kapulan isäntänä, ja sitten taas kylänkokoukses valittiin toimeen toinen – taikka entinen uudelleen. Eikä siitä virasta palkkaa maksettu muuta kuin "kappa taloosta, pohja ylhäppäin".

Kylänkokouksissa oli ukoilla paljonkin pohtimista. Asteltiin oltermannin taloon taikka monin kylin mentiin pappilan trenkituphan koko pitäjän yhteisiä asioita jauhamaan. Se oli miesten kokous. Istuttiin pitkät penkit täyttäen ympäri huonetta, poltettiin kessuja, purtiin väärää tupakkia ja syljeskeltiin lattialle, puhuttiin asiasta ja jankattiin milloin jonkin luoman aukaisemisesta, milloin tien teosta, sillan rakentamisesta, hiloista, piiriaidoista, kylänvaivaisista, milloin mistäkin. Yht'aikaa siinä monesti pauhattiin, toinen toisesta nurkasta, toinen toisesta, huudettiinkin väliin oikein härmäläisellä äänellä, jopa tärähdyteltiin karkeita asiaan kuuluvia väkisanoja, kun puheet eivät tahtoneet juosta jokaisen mieltä myöten. Ja alakynteen jäänyt joukko saattoi lähteä kessunsavun täyttämästä tuvasta manaten:

"Kosoolaaset, sen kuvaaset, saivat vikitellyksi pualellensa rannanjärvelääset, rumaaset."

Kylien yhteiset asiat kokouksissa saatiin käyntiin, tienteotkin ja siltarakennukset. Junnuusta ei kyllä ollut huolta, niitä aivan omavaltaisesti tehtiin melkein mihin sattui. Monesti ruvettiin vain oiustamaan naapurin viljapellon poikki talosta tai kylästä toiseen, eikä siitä pellonisäntä elämää nostanut, ei sen takia aitaansa korotellut eikä veräjää tukkinut. Saattoipa isäntä vielä laittaa porthat aidan ylitse. Peltojen pyärtänöötä pitkin käypäjuntu kulki ja kierteli aivan kuin vasite hänelle heitettyä maakaistaletta. Junnut pysyivat semmoisinaan vain, monet käypäläisten jalat niitä kuluttivat yhä sileämmiksi, ja mettäjuntuaan vanha Rinki-paappa ajeli airasreellä, jona oli vain aisat sekä niiden juurakkotyvet maata laahaavana rekenä. Mutta ajoteitä ja siltoja piti hoidella ja pitää kunnossa. Talvisin täytyi jokaisen pitää tieosansa pahimmista lumitriivuusta puhtaana, ja kesällä taas hiaroottaa. Vanha tie veti Alahärmästä joen länsipuolta Nyykarpyyhyn, Piriissä mentiin yli joen ja sitten ajettiin kankaita myöten Pesoolan kautta Kauhavalle. Vanha mettätiä kulki myös Ekokankaita Ekhon Vöyrin rajoille ja sieltä aina Vaasaa kohden. Äijäntiänä se ajoi Kaupinkankaita, osui Haapa-krouviin ja Pöyhöselle. Sitten Liinamaasta mentiin yli joen ja ajettiin Kauhavalle.

Leveän joen ylitse kuljettiin proomulla, josta koko seutukunnan piti huolehtia. Liinamaassa oli färi[15] ja färikara, samoin Piriissä. Mutta luomien siltatrumpuja rakentelivat kylänmiehet. Niinpä Seppälä, järveläiset ja Taavetti pitivät kunnossa Takalanluoman siltaa, Naarasluoman silta oli Riskunmäen, Keskikylän ja Koukkuluoman hallussa sekä Koukkuluoman silta Kurkiluoman ja Kujalan ukkojen hoidettavana. Saattoivat kylänukot yhtyä laittamaan siltaa joenkin ylitse. Pömpelin väkipäinen äijäkuhmu ajoi pelloiltaan kiviä jokeen kuorman toisensa perästä häärien kymmeniä vuosia, ja sitten viimein siihen Mattilan isännät pömpeliläisen kanssa tehdä rötistivät käsipuuttoman klapusillan, joka aina kevättulvien ajaksi purettiin, ettei sitä veisi vesi.

Siltafoori tarkasti tiet ja sillat. Ei hän kovin suuri herra ollut, eikä virkakaan ollut kaksinen, mutta kapat hänelle vain piti maksaa, ja lääsmannin joukossa siltafoori kuljeskeli jonkinlaisena järjestyksen pitäjänä hänkin. Eikö liene ukko toisinaan kelvannut kallifooriksikin, silloin kun sellaista virkamiestä tarvittiin, mikä lienee hänkään ollut, pikkuherra, jonka virasta piti suorittaa susifoorin kapat.

Silloin kyllä, kun karja liikkui metsälaitumilla, ja susista[16] rupesi kuulumaan sanomia, kallifooria kysyttiin, että saatiin toimeen surenkalli. Oltermannin keppi lensi kaikki kyläkunnat kutsuen miestä paikalle. Ja sitten kallifoori niinkuin suuri sodan päämies, järjesti satalukuisen joukkonsa pitkiin riveihin. Oli siinä mies talosta ja vielä kymmenittäin poikakloppeja lisäksi niin, että pitkä, harva miesketju ulottui ylikyliltä aina Ekoolaan asti. Ja länttä kohden lähdettiin mennä rytistämään pitkin metsiä mekastaen ja meluten, kuka vain parhaiten jaksoi. Huudettiin ja hoilotettiin, paukutettiin vanhoilla pyssytronilla, toitotettiin tuohitorvilla ja vielä pärpälläkin päristettiin niin, että oikein korvia repi. Tuohikontti taikka eväspussi keikkui miesten selässä, ja näin mentiin aina Vöyrin rajoille, Pastupakkaan, Alikärriin ja Vakkuriin asti. Sieltä taas vöyriläiset lähtivät pitkänä meluketjuna kohti Koivulahtea ja Maksanmaata. Sitten nämä ottivat vuoronsa ja kutsasivat sudet mereen. Ja näin Härmässä tehtiin sudelle "ikuiset häpiät", joista aina Perhossa asti tiedettiin mainita.

Koko Härmää, kahden Härmän miehiä kallifoori sai koko päivän komennella, ja Hutti-vainaa taisi olla kerran susiretken päämiehenä, kun taas Ojanperän Jaska komeili siltafoorina. Mutta melkein vielä suurempi virkamies oli rupuliherra, jonka leveään lääniin kuului ainakin neljä kirkkokuntaa. Tämä vaelsi suurta piiriään niinkuin ainakin läänin pääherra, ja Prittalan Kuustaa Maijalasta oli kerran hänen matkassaan, jotta rupuliherra sai hänestä ottaa ainetta ja istuttaa toisiin. Sillä Kuustaa-pojan käsivarsi lykkäsi niin ankarasti rupulia, että siitä riitti koko läänille.

Oikeita ja tarpeellisia miehiä olivat lautamiähet ja herastuomarit, jotka lainoppineina istuivat käräjätuvassa pitkänä komeana rivinä ja taas ajelivat fietereillä käyden tämmäämäs ihmisiä käräjiin. Parhaita ja siivoimpia isäntiä pantiin seksmanniiksi, jotka olivat melkein kuin kirkonmiehiä ja papin tuttuja ja pitivät huolta, että kyläkunta eli kristillisesti, kävi kirkossa ja kinkereillä sekä ahkeroi sanan ääressä.

Kylien yhteisiä asioita oli vielä ruarivaivaasten ja kunnanelättien hoitaminen. Oli joka kylässä aina joitakin köyhiä kurjia raukkoja, vanhoja, sokeita, halvattuja, viallisia, vaivaisia ja vähäjärkisiä, jotka eivät kyenneet elättämään itseänsä, sekä taas alaikäisiä, orpoja tenavia, joista ei liioin ollut itsensä hoitajiksi. Näitä kylänkokouksissa jaettiin piireihin ja pantiin kiertämään.

Parhaissa voimissa olevat kylänvaivaaset saattoivat asustaa jossakin toisen nurkassa koturiina, ja sinne vietiin heille ruarikaasia niinkuin syytinkiä, perunoita, jauhoja, lihaa, leipää sekä muuta ruoanpuolta, ja annettiin myös verharahaa vaatteen avuksi. Mutta huonommanpäiväiset kulkea köpöttelivät talosta toiseen viipyen isoissa paikoissa parikin viikkoa, pikku talot taas heittäen jo viikon päästä. Aikansa kuluksi äijät hakata kapsuttelivat hakoja tunkion laidassa, ja muorit koettivat karstata ja kehrätä, minkä vanhat jäsenet kykenivät liikkumaan. Kaikkein huonoimmat ihmiskurjat olivat yän ja taloon kulkijoota. Nämä eivät jaksaneet liikkua omin voimin, vaan heitä kuljetettiin talosta taloon niinkuin Pastupakan kellokaappia. Vuorokauden, pari täytyi heitä aina kerrallaan vastustaa ja sitten antaa hyvä kyyti toiseen paikkaan. Elu-faarit, Kana Tuput ja Ruaho-Kööstit, Ahthen Kellekset, Mokka-vainaat ja Vaunu-muarit, Kiipelit, Kakelit, Räikät, pahasuiset Kisko-Maijat ja sen semmoiset vaarit ja muorit siinä olivat kyydittävinä ja hollia ajamassa. Mutta vanhat sisusvärkit silti vain vanhoissa oli. Kana-Tuppu manasi kuin tattari, sokea Räikkä kiroili ja präiski, Kisko-Maija repi leukojaan, ja Anssin Salu, vaikka oli niin kelvoton, että kantamalla oli saateltava porraspäästä tupaan, sanoi kun kantomiehet moittivat, mikä hänessä, kuivetussa, painaa:

"Voima s' oon, joka miehes jyllää!"

Hyvin kyllä koetettiin vaivaisia kiertolaisia taloissa hoidella, yksin jo senkin takia, ettei kurja pääsisi toisessa talossa kovin moittimaan. Annettiin heille, mitä itsekin syötiin, puuroa ja perunoita, piimää, leipää ja silakkaa. Ja äijä- ja ämmäpahaset kiersivät alituisesti isoa ruaripiiriänsä, kunnes kiertomatka päätyi viimeiseen pysähdyspaikkaan kirkonmäelle.

Seppä

    Yks seppä on paree
    kun kymmenen pappia.

Vanha härmäläinen näin arvioi mustaa miestä, joka nokisessa pajassa tuimana moikotti alasinta ja piti kurissa tulta sylkevää rautaa. Seppä oli kaikkein tarpeellisin virkamies koko mailla. Sen kovista kourista kirposivat kaikki talon rautakalut pienistä pärekattonauloista kuokkiin ja aitanlukkoihin asti. Sepättä ei lakeuksia asuttu, ei saatu taloakaan pystyyn, eikä liioin kuokittu kytömaita. Raudatta ei tultu toimeen eikä raudantakojatta. Kunnollinen seppä piti olla jokaisessa hyvässä kylässä, ellei ollut oikeata seppää, tarvittiin ainakin paja.

Monessa isossa talossa olikin paja. Mutta entiseen aikaan oli parhaissa kylissä yhteinen kylänpaja, jossa koko kyläkunnan rautatyöt toimitettiin. Yhteisin voimin paja oli rakennettu, ja yhteisesti sitä koetettiin pitää kunnossakin. Nukalan neljän talon kylänpaja oli kaivettu mäenkylkeen, kasattu kuin kivinavetta harmaista mulkkeroista niin, että vain pääty ja kolme hirsikertaa oli puuta. Mattilassa oli yhteispaja, samoin Hakolassa, Hillissä, Voltissa, Heikkilässä ja Köykkärissä. Pastupakassa oli niin kova ja merkillinen pajalaitos, että heti heitettiin katto ilmaan, jos pajaan mentiin pyhänä kalkuttelemaan. Kankahankylän takomahuoneena oli Kovaasimen äijän entinen tupamökki, Keskikylä oli rakentanut sepän virkahuoneen luoman rantaan, Ala-Matti-vainaan kartanon taakse, ja piriiläisten paja kyhjötti kylän laidassa, teiden risteyksessä. Porrenmäellä on vieläkin puolilahona ja katotonna kylän entinen pajaröttelö, ja Vähän-Pesoolan ikivanha yhteispaja, jo 1700-luvulla rakennettu, on Pesoolan Kaapoon hallussa kylätien vieressä, vastapäätä vanhaa tuulimyllyä.

Mutta Isoossa-Pesoolassa eletään vielä niinkuin ennenkin. Vanha harmaa kylänpaja kyköttää aivan kuten entisukkojenkin aikoina luoman töyrällä, Pesoolan sillan korvassa. Ja vanha huone on vieläkin Isoon-Pesoolan numeron yhtöhöösenä pajana. Kylän ukot, Jaska-isäntä, Mäen Kallee, Mäen Eemi, Elijaksen Kuustaa ja muut mennä köykyttävät sinne vuoro-vuoroonsa sysipussi kainalossa pikkutarpeita takelemaan. Ja pajassa on vanha alasin, jonka Matin Kuustaa on entiseltä Kuuroo-sepältä vaihtanut kahdella ruistynnyrillä.

Yhteisesti ukot laittoivat pajaansa tarpeelliset pajaroskat. Alaosin istutettiin paksuun tolphan keskelle lattiaa, ahjo kasattiin peräseinälle ja palkhet pantiin puhaltamaan. Sitten piti olla karkaasuruuhet ja sysiloorat ynnä vielä joku vasara ja muutamat pihrit niin, että voitiin yhtä ja toista itsekin kalkutella. Mutta kun seppä saapui virkansa töihin, hänellä oli matkassaan oikeat sepänvärkit, monet pihrit, vasarat, puntit, kalpeetit, meraasimet ja fiilat, vielä fiilapenkki ja iso moukari.

Seppiä, oikeita mestaritakojia, oli entisessä Härmässä toinen jos toinenkin. Monet vanhat hyvät pajatyöt ovat heidän alasimeltaan lähteneet. Heidän vasaransa jälkiä ovat vieläkin kymmenet vanhojen aittojen tukevat tukkilukut sekä rautalevylle rakennetut monimutkaiset, monisalpaiset lukot, mahtavat aittojen avaamat ja komeat koukerosaranat, aittojen harjalla piipottavat kruunut sekä sadat toinen toistansa kauniimmin koukeroidut lukunkiltit, joista vanhimmat ovat aina 1700-luvun lopulta, ynnä vielä kirkkomaan lukuiset hautaristit. Tällaisia edesmenneitä taitomiehiä oli Porren vanha Erkki-faari,[17] Isoon-Porren isäntä, Porrelle vävyksi tullut Erkki Niileksenpoika, joka eli ja takeli jo Suomensodan aikoina, ja oli sotamies Eitin poikia. Vanhan Erkki-vaarin takomia lienevät useat senaikaiset rautakalut, lukot ja lukonkiltit, Ala-Porrenkin kolmet, neljät komeat aitanlukot kiltteineen 1800-luvun alkupuolelta. Parhaat viikatteet Porren seppä oli takonut ja kallinnut, yksin partaveittiä vaari oli tehnyt ja karkaissut ne niin lujiksi, että niillä oli kyllä raakannut vanhan paapankin karkean sänkileuan hyvään kirkkokuntoon.

Vanha Erkki-vaari oli Porren ja koko seutukunnan seppä. Oli sitten jälkeen päin suurilla lakeuksilla muitakin mestaritakojia, kukin aina perukallaan parhaana pajanisäntänä. Poroolan Kaappoo Hellanmaan Poroolanmäellä rakenteli niin konstillisia tukkilukkoja, ettei outo saanut avaimellakaan niitä auki. Taipalhen Jaakkoa takeli Taipaleen kylässä, Kankahankylässä kalkutteli Maalarin Matti, joka oli taitava pyssyseppäkin, ja Voltissa Linnanpäällä asusteli Sepän Jaska. Piriiläisten pajassa paukutteli vanha Harmaaparta, ja Riskunmäellä moikotti Risku-seppä, raavas ja friski mies, joka teki raudasta vaikka mitä, hyviä lukkojakin ja hakkasi kalpeetilla avaimiin monet haitat ja haarat sekä ankarasti kruusaili lukonkiltit, jopa osasi sitten jo värkätä kahvimyllyjä sekä tehdä välttejä.

Monessa kylässä oli oikein vasituinen kylänseppä, jonka piti ensi sijassa pitää huolta, että kylän rautakalut olivat kunnossa. Hakolan seppänä takeli aikoinaan Antti Hahka, ja hänelle piti kylän viedä puita, heiniä ja jyviä kuin ruarisotamiähellen. Heikkilän mäellä asui jo aikoja sitten Juha Riihikangas, jolle kylän yhteismaasta oli annettu mökinpaikka, olipa rakennettu pajakin. Siitä sepän piti taksivärkkinä joka vuosi takoa kylän taloihin, toisiin pari päivää, toisiin puolitoista. Juha takoi, teki sepän Taipalhen Jaakoostakin ja Riskunmäen Iisakista, laittoi pajaansa kolmileiviskäisen, varresta seinään kiinnitetyn moukarin, jolla neljän miehen voimalla moikotettiin kaikkein suurimpia rautoja. Joi Juha viinaa, kävi lauantaisin kyläläisten kanssa saunassa vihtomassa ja oli niin raaka mies, että aina kylvyn jälkeen roikaisi selkäänsä sangollisen jääkylmää vettä, eikä siitä edes ähähtänyt.

Ekoolan kylänseppänä oli entiseen aikaan, jo lähes kuusikymmentä vuotta takaperin kuollut Alarannan Juha. Ekoolaiset olivat joutavasta jokirannastaan antaneet ison kappaleen katajikkotöyrää, jota Juha sai asua, kunhan vain kylän kuudelle talolle takoi vuosittain kolme päivää kullekin. Seppä teki katajikkoon hyvän torpan, kuokki peltoa ja piti hevosta sekä lehmiä neljin, viisin ynnä lampaita parinkymmenin ja takoi kylälle taksivärkkinsä. Ennätti Juha vielä kalkutella muissakin kylissä, Köykkärissä, Kojoolassa, Holmassa ja Pyörkholmassa, jopa kulkea Jepualla asti.

Markkulan seppänä,[18] Pesoolan takana taas paukkasi Riivin Juha, Munsalasta tullut tuima ruotsalainen. Kyläläiset antoivat Riiville neljän tynnyrin maat, vedättivät kökällä vielä tuvanhirret, ja Juhasta tuli hyvä kylänseppä, joka osasi takoa, mitä tarvittiin, osasi vielä valaa vaskesta kulut, kaltrut ja peltrut sekä tehdä kylän emännille komeita kankhanpänniä. Takoi ja valoi musta Munsalan mies, mitä tahtoi, kunhan hän vain ei päässyt kimpautumaan. Hyvällä päällä ollessaan Juha vain, jos sattui vaikkapa hitsaus epäonnistumaan, murahti: "Muista, Jukka, oikeen!" ja yritti uudestaan. Mutta kun seppä oli kaikkein pahimmalla päällään, oli pajassa pian eri rytinät. Jos vain rauta sattui ahjossa palamaan taikka takamies moukaroi huonosti, Juha paatui aivan taitamattomasti, kynsi päätänsä ja manasi, ja manasi, kutsui kaikki perkeleet ja saatanat avukseen niin, että oikein koko paja sähisi. Kiroten Juha paiskasi pilalle menneen työnsä pajanovesta luomaan ja yhä yltyen nakkeli toistensa perään sinne pihdit ja vasarat ja moukarit ja kaikki ja manasi, juoksi manaten tupaan ja paiskasi maata.

Vähän ajan päästä suuttunut seppä tuli taas pajaan, onki tavaransa luomasta ja rupesi uutena jussina takomaan.

Mutta jos pajatyön apulainenkin rupesi auttamaan Juhaa värkkien nakkelemisessa, seppä heti äsähti äkäisesti: "Mitä tanaa sinä siinä?" heitti kiukuttelemisen ja rupesi takomaan, eikä mennytkään maata.

Kiukkuinen, kerrassaan kiukkuinen oli Markkulan kylänseppä. Saattoi hän kiukkupäitä maatessaan ja kiusallisia kärpäsiä pois hätistellessään hoksata, että kärpäset kaiken lisäksi ottivat kellontikkelissä edestakaisia kyytejä. Siitä seppä yhä enemmän piruuntui, lennätti kellon nurkkaan ja krääkäisi:

"Viälä teillen, kelehillen, pitää kiikutkin laittaa!"

Kiukkuinen mies oli Kosken Kaappookin, Alarannan Juhan poika, joka asui ja takeli Huhtamäen kylillä. Kaappoo liikkui monen kylän seppänä, Nukalaa, Hilliä, Mattilaa, Piriitä ja Porrea myöten ja takoi ja oli äkäinen. Ei ukko kyllä kovin kiroillut, karjahteli vain harvakseen ja täydellä suulla, mutta jos työ rupesi menemään pilalle, seppä alkoi heti voivotella:

"Voi-voi-voi-voi... nyt ei siitä tule mitänä... voi-voi-voi-voi-voi, sen tuhannen kööpeli..."

Olikin silloin aika töpinä, kun Kaapoon komennolla pantiin, vaikkapa päällysrautoja kärrynpyöriin. Siinä häärittiin ja hypittiin ja hosuttiin, karjuttiin ja voivoteltiin, seppä itse parhaana miehenä. Vasarat siinä paukkuivat, valkea suihki ja rauta sähisi. Helposti Kaappoo saattoi karjaista kuin peto ja paiskata nolon miehen niin, että se lensi sippuloittain. Ei ollut hyvä panna ketä tahansa Kaapoon pajaan takamiäheksi. Kun Kosken seppä seisoi alasimen edessä lyöttämässä, piti takamiehen moukarista tulla laakit niinku taivhasta puroten. Ellei kaikki tapahtunut tahdilleen, paksu leveähartiainen Kaappoo karjaisi kiukkuisesti. Eikä ollut sepän kanssa punaisissa väleissä asuvan naapurin hyvä mennä äijän ääreen. Ainakin Kaappoo uhkasi Isoa-Juhaa, jonka kanssa hän riiteli rajamaista, paiskata valkeaisella ahjolla vasten silmiä, jos hän vain tulee pajaan. Mutta joka pyhä Kaappoo ajaa körötteli kirkkoon istuen akkansa kanssa korvan pikkulavalla hevosen hännän takana.

Hyvin piti mestariseppää kohdella. Maanmiehen työ oli möhkätyätä ja maanmiehet olivat möhkämiähiä, mutta hantvärkkärit olivat eri poikia. Olihan kyllä kuka tahansa kuullut:

    "Asias miästä tarvithan,
    hakkaa sitä puuta pöllöömpiki."

Suutarit ja kräätärit olivat jo mestareita, samoin maalarit ja nikkarit sekä kaikki kovan päällenkin talossa aina hyvin kohdeltavia, jopa Talpäkki, joka sahurina kulki taloissa, meni joskus kurkistamaan kamarin ovesta arvellen:

"Tämä tyä panis melkein niinkun kamarhin syämhän."

Mutta kaikkeimman parhaita mestareita olivat suuret sepät, punaisen pajanahjon ja tulisen raudan isännät, jotka mustassa pajassaan, kaikkinaisen velhouren pesässä, häärivät pohisevan tulen ääressä kuin kadotuksen päämiehet. He tunsivat raudan tavat sekä teräksen luonnon ja elkeet niin, että tiesivät, miten niitä milloinkin oli pidettävä. Niinkuin teräkaluja karaastes, että valkoiseksi karahtanut viikatteen terä oli kostutettava niin, että se oli kellahtava ja kuparinfärinen ja puukonhamaralla painettaessa prinahti. Kuparin kaltaiseksi oli puukkokin päästettävä, mutta kirvestä piti kostutella niin kauan, että se ensin kellahti, sitten muuttui sinertäväksi, sitten harmaaksi ja pruuniksi, sitten tuhaankarvallen, ja silloin se oli hyvä. Mutta jos siitä vielä laski lisää, niin terä meni kohta taas luannontilhan. Itse paholaiselta, tulisimman ahjon isännältä oli seppä oppinut rautaa keittäessään heittämään ahjoon hiataa, jotta keitos paremmin onnistuisi. Kuulun Könnin kautta oli kulkeutunut taito keittää teräs piilun halkaistuun lavansuuhun, kun taas itse Könni oli saanut oppinsa oudolta kerjäläispojalta, joka ovelta oli katsonut pajaan, ja nähdessään terästä keitettävän lavan poskeen, sanonut:

"Nuanko täälä piilua tehrähän?"

Suuri mestari seppä oli, ja näinpä häntä piti kohdella virkansa mukaan. Hevosella hänet haettiin taloon, kamarissa häntä ruakithin, ja proinaa piti pöydällä olla aina juustoressusta ruveten fiilhin ja korppumaithon asti. Piti vielä sepälle tarjota hyvät ruakaryypyt. Se oli kunnian osootus mestarille, joka muuten olisi ollut vastahakoonen pirettävä. Kauhavan entinen Kuuroo-seppä oli niin kovettu viinaan, ettei ruvennut ilman takomaankaan, ja Riivi-Juha vaati hyvästi viinaa. Jos Juhan kallitsemia viikatteita kyläläiset moittivat huonoiksi pystymään, Juha sanoi:

"Miksei laitettu karkaasuvettä!"

Karkaasemavettä vaati Kosken Kaappookin, ennenkuin sai viikatteisiin hyvän terän, ja Pesoolan sepälle piti vielä viedä iso juusto lahjaksi, kun mentiin hein'ajan edellä viikatteita kallituttamaan. Siitäkin tuli hyvä teränapu.

Taidolla oli seppää pidettävä. "Niinkun pispallen pappilas, pitää olla sepällen pito", sanottiin. Kujalan entinen Hullu-Juha oli monesti naapurilleen teroitellut:

"Tairakkos oikeen pitää seppää? Sillen pitää olla pruukis prykättyä kuuren kraarin olutta aina pajan lautaasella..."

Mutta kyllä seppä sitten riehkaisikin, kun hän kevättalvella, jolloin jo oli pitkät valoisat päivät ja lehmät hyvässä maidossa, saatiin taloon. Jo viideltä aamulla, ja neljältäkin, musta mies painui pajaan ja teki, mitä isoinkin isäntä tarvitsi. Iltayhdeksään asti pajassa oltiin, joskus kymmeneen, yhteentoista. Ja kova töpinä luomanrannan nokisessa mökissä monesti oli sekä tulenpalavat paikat, kun paksusta leveästä rautakangesta piti lyödä talon tarviskalua. Takamies sai vuorovuoroin lyärä ja liahtua, moikottaa moukarilla niin, että paja paukkui. Siinä kyllä koko paja rätisi ja hikosi ja haisi.

Tarvitsi kovan pajan päämies toki kovan palkan. Seppä olikin kaikkeimman kallein virkamies, ja tyyriimmän palkan möhkämies sai hänelle maksaa. Markan ja kaksikin markkaa parahimmat mestarit kiskaisivat päivästä. Eipä ollut siis kumma, jos seppä tuli niin hyvästi toimeen, että hänestä voitiin sanoa:

    "Seppä syää selvän leivän,
    takoja palat paremmat."

Trenki ja piika

    Aimoo piika lakasoo
    pyhänäki pöyränalustat.

Tavallisessa aikaan tulevassa talossa, jossa ei juuri kruputeltu eikä lämmitelty roskapuilla, tarvittiin sellaistakin ihmisen säätyä kuin trenkiä ja piikoja, jopa oikein paikoos, joissa ei ollut muuta kuin rahaa ja riihikuivia rukihia, piti olla piian ja renginsukua kaksin parein, joskus kolminkin. Taloonväkiä rengit ja piiat olivat, työmiehiä ja syömämiehiä, niinkuin muutkin talon olijat: haltijaväki ja poijat ja tyttäret sekä taksivärkkärit ja päivämiähet ynnä vielä kersat ja tenavat. Ja kaikkia aimoo talossa tarvittiin, vaikkeivät häjyimmät kersat kelvanneet tekemään juuri muuta kuin kartanolla kapukoimaan ja prissaamaan kanoja pois kessumaasta.

Kylien laitapuolten pikkuisista mäkituvista, entisten renkien ja piikojen ahertamista köyhyydenpesistä, rengit ja piiat olivat kotoisin, toiset taas olivat lähteneet larvamailta, nevojen takaisista metsätorpista, jotka myöskin monesti olivat renkien ja piikojen aikaan saamia – ellei joku talon perillinen ollut sinne hätääntynyt, taikka itse isäntä hävittyään savisilta rintamailtaan joutunut hallaisen rämäkkötorpan päämieheksi.

Siunaus asusti yhtä hyvin mäkituvissa ja metsätorpissa kuin rinnan rikkaissa taloissa. Mökit olivat perillisiä täynnä kuin harakanpesät mäkimännyissä, eikä pieni perunamaa, ohra- ja kessupelto paljoa tuottanut. Mutta talojen isännillä oli maata kyllä, peltoa ja kytöä, työtä ja leipää. Siellä mökin tekijät olivat aikoinaan ansainneet leipänsä, sinne mökin toinenkin polvi, sitä mukaa kuin kynsi karkeni, asteli työn ja suuruksen ääreen. Renkien ja piikojen sukupolvesta nousi ruismaiden haltijaväelle uusia renkejä ja piikoja, jospa sieltä toisinaan tulla paukahti uusia isoja isäntiäkin ja leveitä emäntiä mökkiläisiksi sortuneiden talonisäntien sijaan.

Jo varsin nuorena moni mäkituvan perillinen joutui pesästään maailman masattavaksi. Pojanmääkäleet saivat joskus jo tupenmittaisina pikkutrenkiinä aikamiehen vanha takkireuhka päällä ja risainen lakkimösä päässä pakkasessa istuskella ison talon rankakuormalla, vuoroin tuhrien vuotavaa noukkaansa takinhihan suupuoleen, vuoroin taas karahka kädessä kutsaten vanhaa laiskaa suotikopukkaa pysymään toisten perässä. Samoin tyttösikiöt monesti joutuivat pahaisina haapsotukkina haltioomhan talojen parkuvia kersoja, jopa sitten jo vähän vartuttuaan aikuisten töihin. Kahdentoista ikäisenä Kankahanpään Soffiija kykeni tupapiikana auttelemaan Prepulan emäntää, kahden karjapiijan hoidellessa navettapuolta, ja Mäkelän Maija kelpasi neljännellätoista ollessaan aikuisten töihin. Jo 17-18:n ikäisinä mökkien tyttäret olivat täysiä piikaflikkoja. Varhain monet poikajullikatkin yrittivät trenkimiästen kirjoihin. Perämäjen Elias Lapuan Ämmälänmäeltä, aina väsymätön työnröykyttäjä, jonka ei koskaan vatsaa purrut eikä rintoja korventanut, oli kahdentoista korvilla jo niin tyrniä mies, että pyrki isänsä sijasta taksivärkkäriksi. Heiska-isäntä ei kyllä pojasta huolinut, pruikkasi vain ruskean syljen ja tönähti:

"Ei kersoja oteta taksivärkhin!"

Mutta Juha-paapalle Ella kelpasi, meni metsään ja hosui halkosylen päivässä niinkuin muutkin miehet. Olisi taksivärkkäri sitten kyllä otettu Heiskalle vaikka rengiksi, mutta poika puolestaan oli jo niin pröyhtevää, että vastasi vain: "Kissin maharit!" laputti pois koko Lapualta ja rupesi rengiksi Ylihärmän Taipaleeseen, hosaisten sitten päivässä jo kaksi syltä.

Tarvittiin taloissa renkejä ja piikoja, oli lakeuksien haltijaväellä työtä vaikka kuinka paljon, ja kaikkiin piti palvelijaväen pystyä, jopa puskea niin, että paikat rytisivät. Ei ollut entisajan piioilla eikä rengeillä liian pitkiä lepojakaan. Prännin Tuamaskin tuli aamulla jo varhain oven taakse huutelemaan: "Poijaat, nouskaa ylähä ja siunakkaa!" Hellanmaan ukko kolisti ja muisti joka aamu huolehtia: "Soh, klopit, nouskaas jo muuthon kuivaa alanna!" Mutta oli myös tuimia isäntiä, sellaisiakin työhulluja, jotka eivät ehtineet yöllä olla sängyssä kuin vähän aikaa nelinkontein, kun jo kuopsahtivat pystyyn, juoksivat paitasillaan ja paukkasivat halolla rengin lutinseinään huutaen:

"Nouskaa ylähä! Niin menöö tämäki viikko, kun mennykki viikko... Huamisen päivän peräst' on jo keskiviikko."

Ja pian piti poikien olla pystyssä sekä lähteä unentoherruksissaan astua jullikoimaan kohti kytömaata. Kesällä tämä kyllä kävi laihin. Mutta kun varhaisina syksyaamuina, öisen kuuran vielä peittäessä maita, piti lähteä noutamaan hevosta luhdalta, pikkurenkien paljaat kempurat yrittivät kohta kylmettyä. Juoksuksi siinä täytyi panna, jo heittää vettä kentälle ja siinä hautoa punoittavia koipiaan, sitten taas lähteä hyssyttelemään. Makaavan hevosen kyljessä pojat vielä lämmittelivät jalkojaan, sitten hyppäsivät selkään ja laukoittivat kotipihalle, että konin mako moukui. Mutta Ylisaaren Juha oli niin viisas, että rengiksi ruvetessaan vaati isännältä "puali tiimaa aamulla hankkima-aikaa". Hyvä isäntä siihen hyvin suostui, mutta sitten möykkäsi Juhan ylös puolta tuntia ennen muita.

Monessa talossa taas oli tapana, että kesällä ulkotöiden aikana emäntä kavahti ensiksi jalkeilleen ja herätti väen. Mutta talvella tupatöitä tehtäessä oli piikojen ja tyttärien pidettävä huoli väen heräämisestä. Vuaron perhän, viikon kerrallaan, kukin aina oli nousemisen huolehtijana muistaen isännän sanaa:

"Pirä huali ylhä noususta niin kauan kun oot meillä!"

Aamulla varahin piikatyttöjen piti olla toimessa. Muutamissa taloissa oltiin niin tavattomia, että jo kolmelta, neljältä täytyi ruveta kolistelemaan, ja toistenkin nousuaika oli neljältä, viideltä. Pimeässä haparoiden piika kopeloi päreen orsilta, viritti valkean takkaan ja pani pärinäparan tulelle. Joutuivat jo toisetkin piiat ja tyttäret, ja pärettolloos lähdettiin navettaan lehmiä hoitelemaan. Siinä oli kylliksi työtä pimeään aamutuimaan, kun vielä pakkanen parahteli kuuraisissa nurkissa. Saattoi talossa olla kolmattakymmentäkin lehmää, ja kahden piikatakun piti niistä huolehtia. Päivä jo ennätti aueta, ennenkuin raskaista navettatöistä ja aamuaskareista oli päästy: sonnat kannettu paareilla korkealle tunkiolle ja navetta siivottu, itikat lypsetty, syötetty ja juotettu, maito siivilöity punkkeihin viililautaselle, vielä lypsinkiulut ja raennat, piimäpunkit ja hulikat sekä ruoka-astiat pesty ja korjattu kuivamaan. Korkea ja komea rintuus oli taas maitopunkkeja rakennettu lautaselle, eikä tarvinnut siihen komian tähre asetella tyhjiä astioita niinkuin joskus pikkutalojen emäntien täytyi tehdä.

Oli jo aamuaskareitten aikana ennätetty syödä eines. Rengit ja muut miehet olivat nousseet ylös, käyneet tallissa hevosia ruokkimassa, sitten syöneet itsekin, pistäneet kessupiipun palamaan ja lähteneet istumhan reenpankallen, ajelemaan kohti lumista larvametsää.

Mutta naiskansalla oli talviset tupatyönsä silloin, kun miehet rähjäsivät hevosenajossa. Saivat piiat ja tyttäret istua rukkinsa ääreen, mutta hänen, jolla oli vuoroviikkonsa, piti ensin lakaista lattia ja laittaa tupa järjestykseen, padat ja pannut paikoilleen kruuhulle, kraakuun ja patapenkkiin, sänkyratien edustat ja pielehittet oikoa suoriksi sekä lavittat laitella kaksin, kolmin sänkyjen eteen ja vielä kanniskella oviloukko täyteen polttopuita.

Ja rukit hyrräsivät ympäri tupaa, kun piiat ja tyttäret polkivat, lankaa tuli täysimahainen rulla toisensa perästä. Mutta navetassa häärineet naiset, jotka eivät oikein kunnollisesti olleet ennättäneet istua einesperunain ääressä, keittivät aamupäivänsä hiukaan köpötestä, panivat voita sekaan ja voita silmäksikin, ja pistelivät sitä, särpäen joukkoon paksua piimää, haukkasivatpa vielä kiskoakin. Sitten kyllä jo taas rukki pyöri ja veti päällensä.

Pyhäänpäivältä kehruutyö alkoi, ja juhlahan asti piikojen piti hyrryttää talon hyviksi. Pienet piikatytöt polkivat huonoa rukkiklosaansa ja kiskoivat rohrinkräkkää parrasta niin, että pölisi, mutta tottuneet vetivät täyttä pellovaista pitkän tortin luutaasesta päästäen jouluun mennessä helposti täyden määränsä, kymmenen vyhtiä loimilankoja. Moni aimoo piika tämän ennätti, ja kovasti ennätti aina naisten joukossa vätystävä Piika-Jaskaki, Pukmanniksi nimitelty Jamakka-Jaska, joka polki ja hyppöötti rukkiaan kuin mieletön, vetäisi villoja kehrätessään hahtuvan heti oikoiseksi ja vielä kehahteli:

"Ihmisen ei saa olla noloo... sen pitää olla flinkki."

Mutta rohtimia vääntävä pieni piikatakku sai tuon tuostakin äsähtää:

"Kumarra klumppu, että putkesta mahrut!"

Joululta piiat saivat ruveta kehräämään omiin nimiinsä, ja oli lupa hyrrätä aina marianpäivään asti. Ja silloin rukki vasta oikein vinkiää lensi ja pörräsi kuin sontiainen. Syksyllä emännälle pyöriessään se vain paneskeli: "taa-loo-hin... taa-loo-hin...", mutta joululta se hyrräsi ja hoki: "ittelleni-ittelleni-ittelleni..."

Kesken kehruutöitä piikojen monesti piti ruveta toiseen jos toiseenkin toimeen. Taikinan sotkeminen oli tavaton työ, ainakin aimoo talossa, jossa parikymmentä leukaparia oli leipää louhimassa. Suuri juurihulikka muiotti leivänjuuren, ja pitkin yötä nokotteli sitä laajaan yksipuiseen leipuumhen, ja siihen sitten piika sotki taikinan, josta tuli satakin isoa läpileipää. Se oli raskasta työtä, ja huolimattomat piikahotaleet jättivät joskus pohjalle sotkemattomia jauhonklimppiä. Kirnuaminenkin oli monen piian virkana, ja siinä sai tuntikauden frääsätä niin, että maittila präiskyi.

Toisinaan taas piika sai ruveta rakentelemaan luutia ja pesimiä. Miehet toivat talvella metsästä puukuormansa päällä koivunriskuja, ja piiat sitelivät niistä riskuluutia. Kesällä taas tehtiin luutia vaivaasenvarvuusta, kuusen- ja katajanhaoista laitettiin hakoluutia ja kuivista kuusenoksista koottiin pesimiä. Joutilaina hetkinä piika laitteli puarin päällen isot luutapankot. Syksyksi piti sinne varata vaivaisenvarvuista sidotut riihiluuratki. Untamalan piiat valporityökseen mennä haapsottivat nevalle, palaten sieltä selässään iso kantamus riihiluutia.

Kaikkiin piian piti kelvata, yksin lehmännahasta ajamaan pois karvoja, kun isäntä rupesi kenkänahkoja muokkailemaan. Piti piian tappaa ja nylkeä lampaita ja vasikoitakin. Taitamatonta piikaa epäiltiin:

"Osaako se eres vasikkaa nylkiä?"

Kolmekymmentä pasmaa paras piika hyrräsi pellovaislankaa askareitten välissä. Mutta sitten jo taas illan pimetessä piti köykyttää navettaan itikoita hoitamaan. Päiväsonnat täytyi kantaa tunkiolle, karja lypsää, ruokkia ja kuivitella sekä korjata maito.

Mutta illalla taas, kun mäntyiset halot paloivat takassa taikka tervainen juurakkokasa siinä vielä paremmin loimotti, rukit jälleen pörräsivät. Naiset oli nyt ajettu uuniklasin puoleen, koko joukko. Sillä talon miesväki, rengit ja muut, oli myös kotona, tehden puhrestöitä ja vaatien osansa takkavalkeasta. Huonoisimmat kiskoivat päreetä niin, että niitä karttui kuin olkilyhteitä isot kasat ladonloukkoon. Toiset tekivät kaikenlaisia talonkaluja lusikoista harikkonappoihin asti taikka rakentelivat työrekiä ja muita. Valkiamatti tönötti keskellä lattiaa palava päre rautahampaissaan, antaen lisävaloa. Mutta tarkkojen töiden tekijälle piti tenavien seisoa päretulen näyttäjänä, ja peränurkassa kenkiään paikkailevan rengin edessä kärysi tuli pärinä- tai naurislampus. Renki oli kaivanut perunaan kolon, pannut siihen lampaantalia ja taliin päretikun ympärille kierretyn liinarievun palaa tuhisemaan. Aina yhdeksään, kymmeneen asti ahkeroitiin, ja tupa oli täynnä päreensavua ja kessunsavua ja lattia täynnä lastuja... Rengit kävivät tallissa vielä varistamassa hevosille heiniä yöksi, ja sitten väki hankkiusi makuutiloilleen. Isäntä ja emäntä menivät tupakamariin, tyttäret kiipesivät ylikamariin, piiat ja rengit, pojat ja tenavat nukkuivat tuvan sänkyradeissa.

Mutta viikkovuoroa hoitavan piikatytön täytyi valvoa viimeiseksi pannakseen pellit kiinni ja ovet hakaan.

Ahkerana piti talossa olla piian niinkuin renginkin, kun kerran oli taloon tullut ja sai palkkaa. Lapsenhaltiat, pienet tupapiiat ja pikkurengit saivat kyllä rehkiä vain ruokapalkalla perien lisäksi vanhoja verhoja peitokseen. Kankahanpään Soffiija askaroi viisi vuotta vain verha- ja ruokahoidolla, kunnes 17:n ikäisenä rupesi saamaan rahapalkkaa. Klemettilän Maija sai alussa, vaikka oli jo 18:lla, vain hopearuplan, ja parissakymmenissä oleva Pirtti-Miina ansaitsi 20 markkaa, samoin Kujanpään Fiija, joka 60 vuotta takaperin ensi vuotensa palveli Vesiluoman Kuustaalla. Neljäkymmentä markkaa oli jo tavallinen palkka, 50 oli hyvä, ja 60 markkaa oli niin aimoo, että sitä sivullisetkin imehtelivät, jopa sen saaja otti oikein tunnolleen ja epäili, tokko niin paljon edestä pystyy tekemäänkään. Sillä raha oli silloin oikeata rahaa ja asui kullassa ja hopeassa, eikä ollut mitään jauhosäkin plommeja, kuparilantitkin olivat rahaa. Rahapalkan lisäksi piiat saivat parseelia kahdet karvakengät ja piaksut taikka kenkunat. Klemettilän Maijalle annettiin Varpulasta pyhäkengiksi kenkunat, joiden pohjat olivat siannahkaiset ja päälliset lampaannahasta. Talon peltoon kylvettiin piialle kappa pellovaasta ja kaksi kappaa hamppua taikka hampun sijasta neliikka pärinöötä. Talon karjassa ja ruokossa piian oli lupa pitää kaksi lammasta. Perunat piika sai myödä, pellovaatteet ja villat käyttää omiksi tarpeikseen, ja kun uuhet tekivät kakkuja, piika voi kaupitella emälampaat ja kasvattaa kakuista uusia.

Piiat olivat vain pienipalkkaisia piikatakkuja, mutta rengille maksettiin paremmin. Viisi-, kuusikymmentä markkaa kelpasi jo tavalliselle renkimiehelle, mutta kovalle työnpuskijalle annettiin 70-80:kin. Oli sitten muutamia oikein vääjäämättömiä maan ja kaiken repäisijöitä, joille isännät kaivoivat arkustaan sata markkaa, jopa joskus enemmänkin, puolitoistakin sataa. Neljä, viisi tällaista yletöntä raatajaa oli seutukunnalla: Perämäen Holloo-Ella, Karhunmäen Juha ja Kontion Jaakkoo, Kankahanpään Iisakki ja Pollarin renki Ankka. Säälimättä nämä miehet ryskehtivät ja olivat työnteossa aina taloohinpäin. Parseelia annettiin rengille hurstihousut ja hurstimekkoo, neliinvartinen paita, lapaaset ja sukat, kahdet, kolmet karvakengät sekä pyhäkengiksi saappahat. Talon kessuja mies sai savuutella niin paljon kuin halusi, tupakkiloora oli aina aakkunalauralla. Oksennuksen moni renkijullikka lykkäsi ensitöikseen, kun rupesi miehen kirjoihin päästäkseen kähräilemään kessupiipun ja talon tupakkipöntön tuttavana.

Rengit kyllä saivat paljon rahaa, senkuin piiat, mutta usealta se meni saman tien kuin oli saatukin. Kun palvelusvuosi päättyi, ei enää montakaan markkaa ollut isännän takana, jopa joltakulta loppui palkka ennenkuin vuosi. Verhoihin meni markkoja, ja viinaan meni vielä useampia, häissä ja hypyissä hävisi monet pennit, ja monen pennit pyörähtelivät korttipelissä toisten taskuihin. Mutta renki-Masa antoi pennien pyöriä, turahti vain ja murahti: "Nahka se, joka narajaa, eikä trengin palkka!"

Oli sentään toki sellaisiakin renkimiehiä, jotka eivät turhanpäiten pirrastaneet kovalla vaivalla ansaittuja markkojansa, vaan piilottivat ne arkkupahasensa pohjalle lutinnurkkaan. Ja heillä sitten aikojen kuluttua jotakin oli, ja heistä jotakin tuli. Rivallin Juha alkoi maailman kiertonsa niin kelvottomana, ettei ollut kuin hurstimekkoo päällä ja hurstihousut jalassa, pellitön lakkiriepu päänkukkuralla ja hurstinen kerjuupussi kepinnoukassa – ja aika talon isäntänä mies kuoli.

Mutta piiat osasivat pitää kiinni pienistäkin palkoistaan. Monella oli syksyllä, kun vuosi loppui koko palkka korvaamatta isännän arkussa. Se pantiin pankkoon oman arkun pohjalle, ja joka vuosi pistettiin sinne lisää niin, että jollakulla saattoi lopulta olla tallessaan satoja markkoja, viisi-, kuusikinsataa. Piilossa niitä pidettiin, eikä niistä paljoa puhuttu, sillä piialla oli vielä suuremmat säästöt näkyvissä. Pellovainen kasvoi, lampaat antoivat villoja, ja piialla oli näppärät kädet. Oman aikansa joulun jälkeen piika kehräsi ja kutoi ja näpräili omia töitään päiväsydämet ja vielä iltamyöhälläkin, kun rengit jo täyttä päätä hornasivat ylisängyssä. Tuli pellovais- ja villalankoja vyyhti vyyhden jälkeen, sitten kankaita kymmenet kyynärät sekä uusia sänkyverhoja ja pukuverhoja entisten lisäksi. Oikein alvari piika saattoi samana kevättalvena kutoa kankaita viisin, kuusin, kymmenenkin vyhrinmitan pituisia, mitan ollessa kolme kyynärää. Luthinsa, jossa rengit ja muut nuoret miehet öisin kulkea kapistelivat krossottelemassa, piika asetteli koko komeutensa näytteeksi käsiensä kätevyydestä ja rustauksiensa paljoudesta. Kävijän täytyikin todeta, että lutinhaltija oli flinkki ja aimoo. Koko lutti oli pujetettu ja suusta sulkein niin täynnä ahkerien käsien tuottamaa tavaraa, ettei siellä muuta näkynytkään. Kellertävät pellovaiset kankaat oli neljin, viisin pietimin vedetty vierteestä vierteeseen yli koko katon, ja niiden alle oli ripustettu seitsemät, kahdeksat notkuvat orret, ensin peräpuoleen valkoisia hohtavia hetulakanoota ja utilakanoota, sitten vuorottain valkoisia lakanoita ja monenvärisiä loiteeta täkänöötä, raanuja, tapeetteja, karvaloiteeta ja tyynynliinoja. Seinien vieret oli orsia täynnä – hammaspuillen asetettuina taikka kankahantutkamilla toisiinsa ripustettuina – ja orret täynnä verhatavaraa. Toisella sivuseinällä katonrajassa oli orsien mitalta tiheissä laskoksissa pellavaisia lakanakankaita. Orsien alla taas pitkät rivit monenlaisia mekkoja, hamehia ja takkeja, koreita kirkkoverhoja, parkkumiksi kudottuja arkiverhoja, niinkin vankkoja karvatanttuja, että tyhjiltään seisoivat lattialla, piikon päähän kudottuja siniraitaisia aluushamehia, ja sitten pitoverhojen alla vielä orsi lakanaa sekä muuta vaatetta. Toisella sivuseinällä oli neljät, viidet kangasorret, joilla oli aivan lykylle lykättynä monenlaista kangasta hulpiot käännettyinä sievästi uloskäsin. Siinä ylinnä syränkankahia kudotut niin hienoista langoista, että 30-pasmainen vyyhti mahtui kaksinkerroin kultaringin lävitse, sitten kahrenvartista, neliinvartista, silmäästä, rivanmurteesta ja alinna karkeaa kolttihurstia. Oviseinä oli verhottu hantuukiilla ja pyyhkehillä, ja ylinnä yli oven oli sukkaorsi. Siinä oli kellertävää pellovaiskangasta ja kankaan peittona kauniinkirjavasti kymmenet koreasuiset sukkaparit ja linkkaraitaaset sukat ja joka parilla värikkäät viulalla kudotut tai vartahilla noukitut sukkarihmat. Oli oviseinän orrella prässikin, leveä lämmin hartiahuivi, oli vielä parjoja, täkkejä ja tyynyjä sekä pystyällään kokonainen kangaskäärö. Peräseinälläkin oli tavaraa, aivan valkoista vaatetta näköä antamassa, sillä kovin köppäistä olisi ollut, jos peräseinälle olisi paiskattu tummia mekkoja ja hameita. Kahden puolen pikkuruista ikkunaa oli pitkiä rivanmurteisia hantuukeja ja silmipyyhkeitä sekä keveitä hilkkuja, ja ikkunan yllä riippui ihana hetulakana niin, että sen koreat helpehet heilahtelivat ja hohtivat valoaukon reunassa. Oli ikkunan edessä piikaisen pieni pöytäkränkky tai loorapöytä, pöydällä valkoinen taikka piikkinoukittu vaate, kukkapurkki minttuineen, kurin, kynttyläjalka tai tollikkolamppu, virsikirja ja ikkunapielessä kirjava neulatyyny. Peränurkassa oli seinään kiinnitetty erustasänky, jonka yläorresta riippui tapeettinen tai rinkinen edusta sekä hetupäinen valkea pielehinen, sängyn yläpuolella orressa oli vielä hetulakana ja sängynpään yläpuolessa tyynynliinoja ja sinihilkkuja. Makauksina oli hurstiset olkikoltit, höyhenillä tai joskus karvapäillä täytetyt parjat ja tyynyt, lakanat, täkit ja loimivillaiset vällyt. Oli vielä lattialla jokin lavitta, hilkkuaski hilkkuineen ja haisuheinäpatukkoineen sekä kovasti raudoitettu arkku, jossa oli rahakukkaro, viinapullo, kantakuppi, jopa asiain parhaiten ollessa arkussa piileskelivät renkipojan antamat koreat kihlakalut.

Oli taitavilla piikatytöillä verhanpuolta lutin täysi, oli vielä paljon muutakin. Oikein hevosella täytyi tavaroita kuljettaa, kun piika muutti talosta toiseen. Kujanpään Fiijalla oli Vesiluomalta Untamalaan siirtyessään rikkautta neljä kuormaa, ja yhtä paljon oli monella muulla. Saattoi kuormissa olla hameita kahdet, kolmetkymmenet, vielä arkihameet päälle, kaikki omin kynsin tehtyjä. Oli vielä kahdet sänkyverhat, 18 lakanaa, vällyt, 5-6 loidetta, 30 hantuukia, 12 paria sukkia, hilkkuja, kaulahittia, mekkoja, sitten pöytä, lavitta, arkku, korvee, kiulu, sankoo, klihta, loukku, häkylä, rukki, kangasaseet, sirppi, viikate, kirves, puukko ja saha.

Mutta rengin lutti, joka oli piian lutin vieressä, ei ollut kovin ylellisesti koristettu. Siellä oli edustaton edustasänky ja sängyn alla kenkärajoja, ammeenpohjasta tehdyllä pöytäkränkyllä oli pyhähousut, seinänaulasta roikkui takki ja housut, ja oven takana oli saviset arkihousut. Ei voinut rengin lutista juuri sanoa:

"Niin on reirus kun flikkaan lutti."

Joku vanha äijä kanalja silti saattoi kehahdella renkiänsä:

"Meirän Matin lutti on pukees kun flikkaan lutti. Siälä on isookulu ja potuumet, puali tusinaa haravia ja viis, kuus vihtaparia, ja on siälä viälä kymmenkunta vispilääki."

Kesän lähestyessä, jo valporina taikka ainakin, kun karja ensi kerran laskettiin kesälaitumille, piiatkin – ja rengit – menivät uloostamhan, muuttivat kesäisiin lutteihinsa. "Joko teirän flikat on menny uloostamhan?" oli nuorten tavallinen kevätpuolen tiedustelu, ja vastauksena voitiin kuulla: "Jo me illalla veimmä sänkyverhat ja kaikki luthin." Kesäkausi vilpoisessa lutissa maattiin, saatiin aamulla nukkua rauhassa niin kauan kuin emäntä tai isäntä tuli seinää paukuttamaan. Pyhäinpäivältä, talven ja kylmien öiden saavuttua muutettiin vasta tupaan nukkumaan.

Monelle rengille ja piialle tuli talven lähestyessä suurempikin muutto kuin lutista tuvan ovisänkyyn, tuli paikanmuutto. Oli syyskesällä jo leikkuuaikana ollut oikein körinät, kun oli piikoja pestattu, milloin uuteen paikkaan, milloin taas uudestaan entiseen – renkejä pestattiin useinkin vasta vähää ennen paikanmuuttoa. Olivat siinä mäkimökkien akat juuston ja villanaulan puokoissa kosiusmiähinä juosta höntänneet emäntien luona piikaa kehumassa, toista laittamassa, taikka piian puheilla emäntää ja taloa mainitsemassa ja taas toisin vuoroin kumpaistakin källäämäs. Siinä piiat ottivat pestiä viisimarkkasen, mutta jo taas saattoivat friskata, juoksuttaa pestin takaisin ja ottaa rahat toiselta emännältä. Jopa joskus vasta muuttohetkellä, hakijan saapuessa, piika antoi rahan takaisin hakumiehelle eli pani pestin kärryyllen. Olipa viime tingassa joku hyväkäs kovin kontinnut taloa ja emäntää niin, että jos sinne olisi mennyt, olisi sieltä pitänyt pian vaikka tomottaa, lähteä pois kesken vuotta ja syärä pääsinleipänsä jauhoona.

Mutta kun kaikki oli mennyt hyvässä ja laillisessa järjestyksessä, niin vasta syksyllä tapahtui muutto. Jo torstaina, jukoiltana, toista viikkoa ennen pyhäänpäivää, loppui palveluskansan pitkä vuosi, katkesi juko, ja tulla rymähti suuri päänpitoviikko, irtaviikko, joka rytkähdytti rengin miltei itse isännän veroiseksi. Ei tarvinnut piikaparan enää nousta aamulla navettaan itikansontaa rääpimään, eikä jäädä illalla viimeiseksi ovia paukuttelemaan, eikä liioin rengin tarvinnut huolehtia hevosista. He saivat kerrankin taas hetkisen olla aivan omissa valloissaan, ei tarvinnut, jos ei tahtonut, talon ovea panna perässään kiinni. Vieläpä emäntä laittoi niin rengille kuin piiallekin lähtiäisiksi ison pääsinjuuston ja neljät leveät pääsinleivät. Ja emännän eväät nyytissään palvelijat mennä kepsuttelivat kevein mielin köyhään kotiinsa mäkimännikön laitaan taikka larvametsään nevan taakse. Tarkoin käytettiin joutilas viikko. Eivät tehneet rengit työtä, eivätkä piiatkaan kehränneet, pyhäverhoissa, kenkunat tai saappaat jaloissa he vain huoletonna lauleskellen kuljeskelivat pitkin kylää, pahaiset renkijullit ja pienet piikatussut joukon jatkona aikaihmisiksi opettelemassa. Luuva oli paras paikka. Sinne koko parvin kaahittiin yli korkean kynnyksen, ja kohta sieltä kuului repäisevä hyppylaulu. Vapaa renki siellä riepoitti irtanaista piikaa ympäri lattiaa niin, että luuva pölisi, jopa pieni jullikkakin, piippu suussa niinkuin muutkin miehet, yritti pysyä tahdissa ja pyöritellä naapurin matalajalkaista piikatallukkaa tankuttaen tanssiparien jaloissa aukosta toiseen. Luuvahyppy oli päänpitoviikon parasta iloa.

Lyhyeen loppui iloinen viikko. Jo pyhäinpäivän lauantai oli muuttolauantaki. Silloin palvelijain täytyi taas astella paikkaansa, ja jo maanantaina alkoi uusi kova työvuosi. Alakuloisin mielin raskaan työn raatajat lauleskelivat:

    "Joka vuasi alenoo
    se piikaflikan ranki,
    kun viikon päivät herrasteloo,
    niin taas on vuaren fanki."

Ja vuoden kuluttua taas tuli päänpitoviikko, uusi vuosi ja uudet paikat. Aina vain oli samaa ja samaa, raatamista pitkä vuosi, lyhyt viikko vapaata ilonpitoa. Mutta muutakaan turvaa pienen mökin perillisillä ei ollut. Monet palvelivat vieraita isäntiä ja emäntiä vuosikaupoin. Kankahanpään Soffiija kapsutteli Prepulan töissä viisi vuotta ja sitten vielä Hellanmaassa kaksitoista ajastaikaa. Aroon Liisa teki töitä toisen käskyläisenä yhteen menoon kahdeksankolmatta vuotta, ja Perämäen Holloo-Ella hoiti rengin raskasta virkaa kuudettakymmentä pitkää vuosikiertoa. Monet kiertelivät ympäriinsä kylän ja pitäjän taloja, aina muutellen virkapaikkoja, mutta toiset taas, tasaisimmat työnraatajat ja jukopässit, pysyivat samalla isännällä vuosikausia. Aroon Liisa ahersi Ala-Talkkarissa kahdeksantoista vuotta, ja Holloo-Ella palveli ensin Talkkarin seksmannia kahdeksan vuotta sekä sitten Ylitalkkarin Mattia neljäkolmatta ajankiertoa. Hyvin kävikin, jos vain jaksoi paikassaan pysyä. Piika sai, kun oli yhteen menoon ollut kymmenen vuotta samassa paikassa, talosta lehmän, ja hyvälle rengille voitiin antaa hevoskopukka kymmenvuotisesta aherruksesta.

Mutta monen toimellisen työntekijän palvelusvuodet eivät ennättäneet kovin pitkiksi. Renki hyvästyi piikaan ja piian komeaan luttiin enemmän kuin omaansa ja krossotteli sinne kerran toisensa perästä. Muistihan hän, mitä monesti oli laulanut:

    "Raita se kasuaa rannalla
    ja kalliolla mänty.
    Ei mikää oo niin lämpoönen
    kun piikafiikan sänky."

Annettiin sitten asia papin hoitoihin ja pidettiin häät, ja syksyllä, kun toisien piikojen tavaroita kärräiltiin talosta taloon, piian ja rengin yhteisiä kolikoita viedä koluutettiin hevoskopukalla jonnekin nevantakaiseen saunakömmänään. Isäntä oli antanut sieltä mökinpaikan, yksin voimin oli sinne jo aherrettu asumuksen alkua, ja uusi pieni metsäpöksä sinne vähitellen kohosi. Siellä kyllä oli katkeamaton vuoroviikko nousta ensiksi ylös ja panna illalla pellit kiinni, eikä ollut leipävartaan takauksena isännän kukkurapäistä ruislaaria, eikä särpimen antajana emännän pitkää viililautasta. Mutta metsäkömmänässä saatiin sentään itse köpötellä isäntänä ja emäntänä.

Ja muutaman vuosikymmenen kuluttua mökistä lähti taas uusia pikkurenkejä ja piikoja etsimään rintamaiden taloista palveluspaikkaa.

Haltijaväkiä

    Minä meillä sooraan,
    vaikka faari meillä jöötä pitää.

Rengit ja piiat tulivat ja menivät, ja talossa tehdä rytistettiin työtä vuodesta vuoteen niin, että maasta murina nousi, mutta etumiehenä painatteli aina isäntä itte. Hurstimekkoisena ukko köykytti niinkuin muutkin miehet, ja aisapieksut oli jaloissa, ja kessuilta haisi hänenkin henkensä, mutta työtä tekevä ja työtä teettävä tumma härmäläinen katsella tiukotti nuppalakin leveän pulttipellin alta, ja housujenpersusta oli niin miehevä, että siihen olisi mahtunut vaikka puolitynnyriä kytökauroja. Miestä kysyi isännän virka, sillä hänen kynsistään kiskottiin koko talon eläminen. Piti ukon möyriä ja möyrittää maata niin, ettei aitanlaarissa koskaan tyhjä kolissut, eivätkä latojen lattiat ruvenneet keskellä talvea kolahtelemaan, eikä liioin raha puuttunut silloin, kun oli maksettava rengin ja piian palkka sekä verot suoritettava.

Isännän leveillä laipioilla oli koko talo ja talonpito. Mutta oli osansa emännälläkin, vaikka hän enimmät ajat taaperteli vain takan ääressä taikka tallusteli tuvan ja aitan väliä. Minkä isäntä ahtoi aittoihin ja latoihin otettavaa, sen emäntä purki ja kanniskeli kansalle ja karjalle. Navetta ja tupa oli emännän huolena. Itikoilla piti olla ruoka ajallaan, ja tuvanpöydällä kukkuraiset astiat höyryämässä silloin, kun vellikello kuulutti väen ruokaverolle. Isäntää ja taloa mainittiin, kun aitanlaarit pullottivat kukkupäinä, mutta emännän kunnia oli, kun puuro ja piimä, silakat ja läpileipä saivat menonsa, ja leivänkäry pysyi talossa. Ja mieluista se oli isännällekin. Ainakin Pömpelin ankara Jaakkoo vaati työmiehen vetämään ruokaa vatsan täysin. Päiväläisen ja rengin, joka ei hänen mielestään kylliksi pistellyt puuroa, Pömpeli pian pani pois äristen:

"Ei se jaksa tehrä tyätä, jok' ei syä."

Samasta vadista[19] renkien ja muun väen kanssa isäntä lusikoi ruokansa, samaa viilipunkkia pyhäaamuisin tyhjennettiin, samasta kaksikorvaisesta toopista ryypättiin piimää, jokainen kyllä omasta suunsijastaan, ja yhtä komeasti kuin isäntäkin renki ryypättyään paukautti toopin pöytään, ja yhteiseen seinävinkkaan syönnin loputtua pistettiin lusikat ja perunatikut, kun ne oli ensin nuolaistu puhtaiksi. Lopuksi samasta tupakkiloodasta tukittiin piippu kessuja täyteen ja alettiin vedellä mahasavuja. Miestä myöten kyllä istuttiin talon ruokapöydässä, isäntä parhaana kellokaapin vieressä takapenkillä ja sitten talon pojat, rengit ja päivämiehet seinäpenkillä ja pöydänpäässä. Tyttäret ja piiat taas istuivat pöytälavitsalla ja ja pöydän lattiapäässä. Mutta talon emäntä ei ollut isoonpöyrän väkeä. Pikkulavittalla istuen hän vain syödä tuhersi lasten kanssa uunilattialla matalan pikkupöyrän ääressä ja ryyppi piimää yksikorvaisesta toopista. Samalla emäntä piti kuria, etteivät tenavat saaneet riidellä ruokapaloistaan, eivät kovin massuttaa, eivät liioin röpöttää ruokaa rinnalleen, eivätkä tehdä juntua pöydälle. Vasta sitten, 13-14:n ikäisinä, lakattuaan massuttamasta ja röpöttämästä, tenavat pääsivät istumaan isonpöydän ääreen.

Emäntä oli tuvan ja tenavain pää, pikkupöydän istuja ja uunilattialla olija, mutta isäntä oli koko talon pää ja väen pää, isonpöydän paras ja kellokaapin vieressä istuja. Isännällä oli isännän asiat ja vastuut, joihin emännän ei tarvinnut puuttua, ja emännällä taas oli omat toimensa, joista isäntä ei paljoa perustanut. Vanhoille rintamaiden raivaajille oli sanottu: "Kun on rahaa ja rukihia, niin tuloo hyvin aikhan", ja tämän mukaan isäntäkin hallitsi syömäkuntaansa sekä pusketti töitä. Pellot, kytömaat ja luhdat ukko pani tuottamaan viljaa, heinää, ja minkä ne tuottivat, sen tuottivat rahaakin, ja raha kilahti isännän arkkuun. Rukiit ja raha olivat isännän omaisuutta. Äijä itse tiesi, minkä saattoi hukata pellontuotteita, ettei talo jäänyt puutteeseen. Saattoi joissakin paikoissa emäntäkin ruveta viljaa myyskentelemään, vähin erin, isännältä salaa. Mutta se oli rumaa pussittamista, joka veti taloa alaskäsin, vielä enemmän, jos lisäksi uuninlaattia oli harva niin, että emäntä säälimättä antoi rahan ja tavaran mennä. Voihan kyllä joskus, ja monestikin, käydä niinkin, että isäntä kaupunkimatkalla päästi verensä valloilleen ja ryypiskeli koko ruiskuorman. Mutta mitäpä se akoille paistoi. Tyhjänä ukko ajella köykytti kotipihalle ja oli vähän nurruisella päällä eikä liikoja prätissyt, murahteli vain äkäisesti, kun emäntä kyseli:

"Kuinkas se nyt on menny sun reisus?"

Eikä ollut emännällä sanomista isännän hevosasioihinkaan. Ukko osti ja möi, vaihtoi ja huippasikin huppia mielensä mukaan, pitipä vielä, jos sai hyvät välirahat, oikein harjalliset, jolloin kamarissa koko päivä juoda törsättiin ja puhuttiin hevosista, kehuttiin ja moitittiin, käytiin väliin ajelemassa ja tultiin pihaan niin, että nurkat paukkuivat. Saattoi eukko kyllä motkottaa, jos talonpää teki tyhmiä kauppoja, vaihtoi vireän Papuharmaan kyröläisen laiskaan inkkumeraan taikka vanhaan salviaan, joka kaiken lisäksi huomattiin krupuriksi. Mutta se ei siitä enää korjaantunut. Miehisen miehen ei sopinut mennä selvällä päällä ja selvällä päivällä tehtyjä hevoskauppoja rikkomhan, ei ainakaan enää silloin, kun kaupanteosta oli kulunut kolme päivää. Emäntä sai vain, kun lähti voihulikoitaan viemään kauppapuarhin, laittaa laiskan tamman pikkulavan eteen ja sitten koko matkan kuulla ja kiukutella, kun koni ruoskalla räpsättäessä aina vihaisesti huiskaisi häntäänsä ja inkaisi.

Liikenevän voin ja piimän emäntä sai myödä ja käyttää rahat tarpeisiinsa, eikä se isännälle kuulunut. Saattoi emäntä kaupitella lehmänkin, kun ensin oli sopinut isännän kanssa, mutta rahat menivät helposti isännän arkkuun, eikä lehmänkaupasta kannattanut pitää harjallisia. Villat, pellovaattet ja kananmunat olivat emännän tavaraa, ja ne olivat niin turhanaikaisia asioita, ettei oikea mies kehdannut niille korvaansa kallistaa. Mutta kahvikupin isäntä kyllä mielellään tyhjensi, kun sen aika tuli, ja sen verran hän oli selvillä, että kahviin ja sen semmoisiin emännän voirahat ja muut pennit hupenivat. Saattoi kyllä aikapaikassa isännöidä niinkin nyrkkäpäätyinen ukko, ettei koko talossa kärsinyt mustaa pannua, vieläpä kehahteli siitä naapureillekin. Mutta ukko ei tiennyt, minkä naapurit, että isännän ollessa kytömaalla, talossa keittää kuluitettiin kahvia napolla. Olisipa ukko sattunut tulemaan kotiin silloin, kun nappo porisi takanperässä, kaiketi olisi kahvikippo lentänyt pihalle äijän ärähtäessä: "Tuallaasia juatavia ei meirän taloos tarvita!" Mutta sen suurempiin riitoihin ja rähinöihin isäntä ei sentään olisi emännän kanssa ryhtynyt. Sillä oikea härmäläinen ei kehdannut akkaväen kanssa riidellä, vielä vähemmän tapella. Kummana jo kuultiin, kun kauhavalainen kylän väelle manaili akkaansa, ja kun Härmään muuttanut markkilainen[20] eukkonsa kanssa oikein mekasti ja metuloitsi, kyläläisiä aivan nauratti. Markkilaisilla oli omat tapansa, härmäläiset metuloitsivat vain miesten kanssa.

Palvelijat tulivat ja menivät, päivämiehet ja taksivärkkärit vaihtuivat ja vuodet ajoivat toisiaan, mutta isäntä asteli aina etukynnessä, ja emäntä laittoi läpileipää vartaat notkolleen, soitti vellikelloa ja hyppöötti ruokaa pöydän täyteen. Kuului pyhäaikoina kopina tyttärien ylikamarista, ja pojat kävivät kylillä krossottelemassa, tyttäriä rustattiin miniöiksi, ja pojat toivat miniöitä kotiin. Kuului sitten jo taas vanha tuttu kätinä kehdosta, krääkänpesästä, ja kohta alkoi toinen tenavaparvi peuhata pihamaalla.

Mutta vanha hurstimekkoo yhä vain painatteli väen etunokassa, ja kessupiipun haiku pöllähtelt kahta puolta. Ei ollut tyrniän äijän hurstinen laipio paljoakaan painunut kymärään, ei pitkä sudenselkä köykistynyt, eikä isännän vääjäämätön sisusvärkki ollut väsähtänyt vähääkään. Niinkuin viikon käypä könniläinen repeteerikello, ukko viikko viikolta oli aina vireessä. Maanantaiaamusta lauantai-iltaan asti hän köykytti etumiehenä, monesti irvissä hampain repien rapaista kydönojaa. Ja väen piti tehdä samoin.

Moni kova härmäläinen hoiti isännän virkaa koko ikänsä, astella köpsötellen mukana minkä jaksoi. Joukossa vain ukon piti olla ja paiskia, vieläpä väliin kehahdella:

    "Siiloon on joukko jäykkää,
    kun min' oon huanoonta joukos."

Äijänpauriainen istui isännän sijalla ja piti taloa nimissään sekä rahoja arkussaan vielä sittenkin, kun ei enää kyennyt kytömaille eikä kotipelloillekaan, senkuin vain olla olotteli tuvassa akkain kanssa taikka köpötteli ja kuuhkaili pihamaalla. Nuoret saivat monesti kysyä ukon mieltä, pyytää rahaakin häneltä, jopa olla aivan varpaillaan, kun vaari oli krätyisellä päällä. Eikä silloin noukka kauan tuhissut, kun hurstimekkoo heilahti, ja äkäinen äijä silmänvalkoisiaan muljahduttaen karjaisi kiukkuisesti. Mustapintainen Pömpelin Jaakkoo[30] köpötteli isäntänä vielä 80:n ikäisenä, ja oli kova mies, teki kartanon korkuisia tunkioita, köppälehti aina mukana työmaalla eikä aikonut kuollakaan. Oli äijä lopulta jo niin vanha ja ummehtunut, että aina kun oli syönyt, heti lykkäsi oksennuksen. Mutta vääjäämätön vaari ahtoi kohta uuden puuropanoksen sisäänsä vaidellen:

    "Pian ihminen sitten kualoo,
    kun syämisen pois heittää."

Osasi kyllä myös härmäläistalon muori pitää emännän ohjakset suonisissa käsissään. Aittojen avaimet riippuivat takanorressa ämmän paimennossa, ja vanhojen miniäinkin piti hyvin kuulla vanhaa emäntää. Saattoi muori joskus pränkätä piikain kanssa ja prätistä rengeille. Oikein sitkeä akka eli vain ja kuivettui niin, että oli lopulta kruttuinen kuin susi, eikä ollut eukosta jäljellä muuta kuin tyhjät kuoret. Mutta sittenkään muori ei hellittänyt ohjia lujista kynsistään. Hyvin eukko hallitsi, kaikki kyllä tunsivat, että muori oli "erestä kengäs ja takaa fiskaris". Ei hän suinkaan ollut paha eikä ilkeä, vaikka olikin "luja syrämmeltänsä" ja piti huoneensa oikeassa kurissa. Köyhille muori oli laupias ja kerjäläisiä hän armahti. Kauan saattoi muorin hallitus kestää. Kujanpäässä aikoinaan sai kotivävy ahertaa niin pitkät ajat, että lopulta jo hänelläkin oli kotivävy.

Mutta monet isännät ennätettyään kuuden-, seitsemänkymmenen korville, heittivät pois liian riehkaisemisen ja antoivat talonsa ja työmaansa nuoremmille sekä rupesivat itse muoreineen syytingille. Vanhin poika tavallisesti sai talon ja tavarat, ja jos pellot ja kytömaat olivat kyllin leveät, saattoi nuorin poika periä toisen puolen sekä maista että kartanosta. Mutta toiset pojat ja tyttäret maksethin irti rahalla. Muutamia satoja markkoja, tuhatkunta työnnettiin kullekin, tyttärille tavallisesti puolta vähemmän kuin pojille, ja sitten uusi polvi sai ruveta koettamaan mihin pystyi. Ja veres isäntämies astella köykytti kytömaalle väen etunenässä. Mutta isänsä poika siinä painatteli ja härmänsynty. Nuppalakin pulttipellin alta tumma etumies katsella tiirotti niinkuin entinenkin edellämenijä, hurstimekkoo heilahtelu kuin ennenkin, ja kessunsavut pollahtelivat kahta puolta. Vanha talo ei muuttanut tapaansa.

Joutilaaksi joutunut vanha isäntä muutti emäntineen pihan viereen pieneen paapantuphan taikka vielä pienempään luttituphan, joka luttiradin alakerran pilarista oli syytinkilääsiä varten laitettu lämpimille. Saattoi paappa mummonsa kanssa asustella tupakamarissa taikka edustuvassa, saattoi vanha leskeksi jäänyt paappa pätsätä missä milloinkin aivan yksinään.

Piti talon sitten tuottaa ei vain isäntä- ja raatajaväen elatusta, vaan vielä ruokaverot ja verhat paapantuvallekin. Köyhissä kitupaikoissa, joissa monesti

    "Oli ruihu ja mellet
    kuin Köykkärin häissä",

tahtoi kyllä vanhaparkojen elämä olla rutuista, kun

    "Oli sellaanen syytinki
    kun Soukan Annalla:
    ei elä eikä kuale."[21]

Mutta aikatalojen syytinkiläiset elivät kuin ainakin isot rikkaat. Tuli syötävää talosta ja tuli muutakin, tuli apua vielä omista pikku pelloista. Porren entiselle seppä-Erkille, 1/8 manttaalin talon vaarille, joka oli Haapajärveä kuivannut ja hankkinut taloon tavattomat luhtamaat, piti antaa joka syksy määräpäivänä neljä tynnyriä rukiita ja kolme ohria. Heiniä piti antaa – vanhoilla oli pari, kolme lehmää – kaksitoista krinniä ja syksyllä tarvittiin hyvä lahtinauta. Oli vielä möyrittävä ja sonnitettava hyvä pelto, johon Erkki saattoi istuttaa kymmenkunta nelikkoa perunoita,[22] oli pehmitettävä pieni plätti muorin pellovaiselle, että mummalla olisi aikansa kuluksi kehräämistä. Samat tynnyrit täytyi suorittaa sittenkin, vaikka toinen vanhoista kuoli. Jäljelle jäänyt paappa tai mumma silloin tarvitsi hoiran ja hoita myös elatuksen.

Hyvän paapantuvan eläjillä ei ollut hätäpäivää. Omissa oloissaan vanhat saivat oleskella ja odotella isonkellon soittopäivää. Talon tenavat vain silloin tällöin kulkea paukkasivat mummaa ja paappaa katsomassa. Mumma milloin kehräsi, milloin karstasi, milloin teki mitäkin. Paappa köpsötteli pihalla nuppa päässä ja kuluneet karvakengät jaloissa, asteli vanhasta tottumuksesta milloin kirves kainalossa metsää kohden, milloin kuokka olalla vainiolle, ilman aikojaan vain, kun ei muutakaan työtä ollut. Aherteli äijä kesäpäivinä ladossa kruuvipenkin ääressä haravia ja viikatevarsia sekä laitteli vöitä vanhoihin astioihin. Rukkarolla "rumalla höylällä, joka lonton ottaa ja jykyrän jättää", paappa lykkeli haravanvarsia siloisiksi. Joutohetkinään ukko saattoi istuskella pellon pyörtänöllä katsellen toisten työntekoa. Mutta jos paapalla oli oma perunamaa, piti sitä kesäkaudet kynsiä, kraappia ja mukailla, sekä sitten syksyllä kaivella maasta syötäviä ja kanniskella niitä kuoppaan. Porren Erkki jo keväällä kylvi tuhkaa peltonsa hangille ja sitten taas hakata jyrskytti jäitä irti, että maa pian sulaisi ja kuivaisi. Pyhäpäivin vietiin vanhoja hevosella kirkkoon niin, että tie pölisi ja keisit keikkuivat.

Monen koko elämänsä ahertaneen vaarin takana oli säästöjäkin, sillä paapat olivat seuranneet vanhojen määrää: "Jok' ei kuuthenkymmenhen ikävuathen saa pankhon, niin sitten ei enää." Toiset paapat kokosivat rahaa ja panivat pankhon arkkunsa pohjalle, tuhansin markoin ja olivat myhky mähkyyhinsä, mutta toiset laihnaalit pitäjehellen ja saivat inträssiä kuusi, seitsemän prosenttia, muutamat kiskoivat yhdeksänkin, ja joku rahapaappa vaati vielä hyvikseen halkokuorman, heinäkrinnin taikka hyvän luhdan korjattavakseen. Syntymättömän varsan nahasta tehdyssä kukkarossa jotkut äijät säilyttelivät revessiä kalleimpina tavaroinaan. Mutta tuon tuostakin piti niitä kaivaa käsille ja katsella, laskeskella inträssiä ja pääomaa. Näki paappa papereista ja sai syytä sitten kohdatessaan sanoa jollekulle velkamiehelle: "Et oo monhen vuathen maksanu inträssiä... eikhän tuata nyt jo vähä pitääs niinkun tuara rahaa..." Toiselle taas piti puhella: "Niin, kuinkhan se nyt tuata olis... sitä sun velkaas pitääs nyt vähä jo niinkun tuata lyhentää. Koskahan sinä tuata toisit rahaa?" Huonokuntoiselle pyytäjälle paapan täytyi sanoa: "Ei ole nyt rahoja... huano aika... kovan päätienkin on huano aika." Mutta kun vähän parempi mies oli rahaa vailla, sattui sitä vaarin arkussa taas olemaankin, eikä ukko ollut puheehnasakkaa köyhä. Porren Erkin pankossa oli kyllä rahoja ja oli Porren Kuustaallakin sekä vanhalla Koppelomäen vaarilla, Lööpärin Pitkällä-Matilla, Mäenpäällä, Kurki-Kuustaalla, ja sitten Ruuspakan Vilillä, Talkkarin entisellä seksmannilla, Vainionpään Jussilla sekä monella muulla, niinkuin Hirvi-Salullakin, jolla "ei ollut hopiakuppia, mutta hopiaruplia, losettia ja lomenia kyllä". Oli varoja vanhalla karvakenkäisellä mökinäijälläkin niin, että hän saattoi, lainattuaan komeilevalle talonisännälle, kehahdella: "Taaskin antoo saapas karvakengällen suuta." Vanhalla-Kojoolaasella oli iso arkku kahleilla kiinni kamarinlattiassa, ja se oli täynnä rahaa, olipa sitä vielä vasikannahkaan käärittynä. Lainasikin ukko rahojansa, vaikkei kyllä joka miehelle. "Millä sä meinaat sen sitten maksaa?" ukko aina kysyi pyytäjältä. Jos pyytäjä näytti kouriaan ja sanoi: "Näillä!" niin rahoja lähti, mutta jos sanoi, että kaupalla taikka muulla semmoisella, sai tyhjänä painua tiehensä. Tiukkoja poikia rahapaapat olivat, mutta eivät sentään liikoja ahdistelleet, kun lainaaja vain vähänkään piti asioitaan reirussa. Teki Talkkarin Juha sellaisenkin työn, että ennen kuolemaansa pisti uuniin huononpäiväisten velkamiesten paperit ja sanoi: "Ei niitä viitti takoosmiähillä maksattaa."

Paappain pankot joutuivat vanhojen kuoltua perillisten tasattaviksi. Kirkonmäkeen vei paapantuvasta parhain tie, värteerinki ja avissooni olivat viimeisiä toimituksia, ja sitten jäi paapantupa autiona odottelemaan uutta paappaa ja mummaa.

Mutta pikku mökkien haltijat, jotka myös olivat koko elämänsä raataneet ja kaivaneet monesti kaikkein rapaisinta kydönojaa, eivät voineet päästä huolettomille syytinkipäiville. He saivat puskea niin kauan kuin suinkin kestivät, ja viimein he joutuivat kylän eläteiksi. Oli sitten heidän "paapantupanaan" koko kylä, vuorotellen milloin mikin talo. Samoja taloja, joissa nuorina olivat palvelleet renkeinä ja piikoina, he saivat nyt kiertää vanhoina kylän vaivaisina. Ei sanottu heitä paapoiksi eikä mummiksi, he olivat vain vaareja ja muoreja, Kana-Tuppuja, Elu-faareja, Kuppari-Kaisoja. Mutta ruoka ja verhat lähti heille niinkuin toisillekin syytinkiläisille, ja sitten soi heille samoin kuin muillekin armollinen kirkonkello kutsuen myös heidät parhaaseen paapantupaan. Siellä he saivat pitkän raatamisensa jälkeen levätä niinkuin muutkin, vaikkei heiltä jäänytkään rahapankkoja arkunpohjalle, eikä velkakirjoja syntymättömän varsan nahasta kursittuun kukkaroon.

Ruaka ja juama

    Min oon syänykki ruhkisen leivän
    ja ohraasen puuron.

Härmän laajat pellot tuottivat rukiita, ja rukiin voimalla taas pidettiin peltoja reirussa sekä repäistiin yhä uusia kytömaita. Puuro ja rukiinen leipä olivat jo vanhan härmäläisen parhaat voiman antajat, ja kun niiden viereen vielä pantiin paksua piimää, silloin lakeuksien mies puski läpi pahimmankin rääsykön.

Tenavat kyllä saattoivat metsiä ja vainioita laukkoessaan ja pihamailla asuillessaan suunsa mauksi pureskella ja märehtiä milloin mitäkin, kivenjyrttiä[23], linnunjyviä, heraheiniä ja linnunleipiä sekä karvapään tyveä. Pihkaakin he purivat ja nuoleskelivat männynmäihää, joivat koivunmahalaa, imivät imiäästä sekä söivät männynkerkkiä niin, että kurkkua hakaroitsi. Mutta ei tällaisista mettänroskista kenenkään mako täyttynyt.

Ja entisinä kopukkavuasina, kun kato ja nälkä ahdistivat koko maata, itse raavaskin härmäläinen sai totutella elämään melkein samoilla metsänroskilla. Silloin sotkettiin jumalanvilja jäkälillä, heraheinillä ja merenjuurilla, lipinjuurilla ja rahkasammalilla sekä syötiin leipänä kolmenkinlaista sekaa: pettuleipää, kertaleipää ja koivunkuarileipää. Mutta rukiisen pellon poika ei näillä eväillä tahtonut pysyä pystyssä, niin pahansisuinen kuin olikin. Kuolivat härmäläiset koko joukoin, kun sellaista rehua piti ahtaa rukiille tottuneeseen mahavärkkiin.

Vain selvä pellonvilja piti miehen pystyssä ja antoi lujan selkärangan. "Kun suuruksella voiteloo syränalustansa niin ei kuale", sanoi vanha Kurki-äijäkin.

Oikean härmäläisen laarissa oli rukiita ja muuta pellonviljaa aina jäämäänkin, mutta rutuisissa paikoissa tahtoi kesällä tulla sellainen uavelin aika, että heidän riihistään uutista odoteltaessa kuului jo ennen aikojaan ankara haukantappo, ellei isäntä hoksannut salaisin puolin rapsia lyhteiden latvoja seinään, juoksuttaa viljaa myllyyn ja sitten vasta muiden mukana ruveta kovalla kolinalla haukkaa kuristamaan.

Isoilla, tukevilla myllytynnyriillä, joita hyvässä talossa tarvittiin parikymmentä, ylikin, entinen härmäläinen kuljetti viljansa myllyssä, ja samoissa tynnyreissä sitten jauhot saivat olla aitassa. Sieltä niitä aina tarvittaessa ammennettiin milloin leipää, milloin puuroa, milloin mitäkin varten.

    "Ei ikänä niin hyvää vuatta tuu,
    ettei leipä kelpaa",

oli härmäläiselle sanottu, ja leipä oli täälläkin kaiken syömisen, elämisen ja raatamisen pohjana. Kun vain rukiinen ruskea läpileipä toisin vuoroin täytti tuvan laipionalustan, ja iso juurihulikka oli peräseinällä muikoamassa, silloin kyllä talo pysyi perustuksillaan. Koko viikonkin kerrallaan ison talon juurihulikka teki työtään. Joka aamu se sai uuden panoksen leivänjuurta, muiotti sen ja käytti aivan vaahtopäänä ja sitten pitkin yötä lykkäsi truuttua myöten leipuumhen niin että moiskui. Suuri taikina siitä sotkettiin, leveä uuni liaskasi koko aamupuolen ja löi liekkejä kitansa täysin, ja naiset häärivät leipomapöydän ympärillä hihat kyynäspäiden taakse käärittyinä, pyöritellen pitkiä vanuttehia, katkoen emooksia ja leipoen. Leipiä tuli lattialle ja sänkyihin levitetyt loiteet jopa penkitkin täyteen, ja sitten kerähkä liikkui ja emäntä liikkui työntäen leipiä uuniin, minkä naiset niitä kaksilla kämmenillään hänelle juoksuttivat. Viisintoista, parinkymmenin uuni kerralla otti ja taas antoi, ja illalla nousi takkihirsien varaan satainen luku leipiä vartaisiin pisteltyinä. Korjasti ne olivat vartaissa vieri-vierin ja kaikki samanne päin[24] niinkuin ainakin hyvänsopuisessa talossa. Rumia muotopuolia vinarikkoja ei vartaissa näkynyt, sillä tyttäret ja piiat olivat kuulleet, että sellaisten hoseltaja saatoi joutua äitipuoleksi pahankurisille kersoille. Mutta kun leipoi sieviä isoja kyrsiä, vietiin helposti vaikka ison talon emännäksi.

Tupa oli lämmin, ja siinä oli tuoreen leivän tuoksu, elävän ja elättävän rukiisen pellonviljan tuntu. Sama tuntu oli seuraavanakin päivänä, sama koko viikon. Juurihulikka kävi ja moiskui, ja uuni leiskui joka päivä, naiset leipoivat, ja joka ilta nostettiin takkihirsille uusia leipävartaita. Viikon lopulla koko katto oli täynnä täysiä vartaita, vielä toistensa allekin ripustettuina. Sitten kun leivät olivat kuivaneet, kannettiin ne aitan isoon laariin. Ja talo oli taas moneksi viikoksi varattu jokapäiväisellä leivällä.

Mutta nevantakainen larvamaiden torppa sekä pieni kylän laitamökki, jossa väki oli pieni, leipoi kerralla vain muutamaisen vartaan. Joskus kun ei ollut mitään sualaasen puolta, silakkaakaan, mökin emännän täytyi panna taikinaan suolaa liiemmälti ja laittaa sualaleipää. Sitä mökki haukkasi ja möykytti piimän kanssa saaden makoonsa tarpeellisen suolankarkeuden. Piti mökin ukon toisinaan, kun lehmä oli ummes istua kuin vesikoppiossa särpäen vain vettä ja leipää.

Rukiinen uutisleipä oli kaunista valkoista jumalanviljaa, siunaten ja hyvillä mielin vanha pellonraataja sitä haukkasi vuodentulonsa ensi antina. Kersatkin sitä ahtoivat suun täysin, varsinkin jos äiti raskitsi peukaloida sille pienen voikipenen. Antoipa emäntä lämmintä leipää, uutista, naapurin emännällekin, joka leipomisen aikana sattui tulemaan taloon. Ja sukkaa kutoen, lämpimäistä kainalossaan puristaen emäntä hyvillään, huulet truutulla, käydä kuupotti kotipihalleen.

Hyvää oli uutisviljan uutispuuroki, varsinkin jos se oli keitetty käsikivillä hierretyistä karkeista jauhoista. Mutta tavallisesti härmäläinen laittoi puuronsa ohrajauhoista. Puuro oli totisen kytökontion oikeata himoruokaa, johon hän jo pienestä kersasta alkaen oli hyvästynyt. Se oli monen talon iltaverona, ja vanha paapanpauriainen, housusujentäyteinen paakales, täytettyään maarunsa yötä varten, pani puuronlopun talteensa, jotta heti huomeneltain saisi sitä kylmiltään piimän kanssa pistellä aamutuimaansa. Harvalle härmäläiselle puuro teki häjyä.

Mutta vielä voimallisempaa miehen muonaa oli köpötes eli tikkuhöyry. Sitä vain joskus laitettiin, melkein kuin herkuksi, ja se oli tyyristä ruokaa. Pantiin pataan vettä sekä hyvästi höystöä tai läskiä, liemeen keitettiin niin paksu puuro kuin suinkin saatiin, ja maidon kanssa sitä pisteltiin, toisinaan vain padasta päin kuumiltaan. Tenavat varsinkin olivat köpötteeseen tärkeitä, riitelivät padan kravaamisesta, ja joskus juoksivat pata kourassa perätoukuria ympäri kartanoa. Kova ja hyvä ruoka oli ruiskeittoki, jota silloin tällöin laitettiin. Rukiit vain huuhdottiin ja pantiin sellaisinaan pataan, keitettiin puuroksi sekä syötiin voin ja maidon kanssa niin, että hampaat natisivat. Malkamäessä ja monessa muussakin viljatalossa sitä pisteltiin puolipäiväiseksi. Hiatalan Hetu-mumma söi ruiskeiton iltaseksi, ryyppi penkkivelliä päälle ja sitten kaahaisi komppeliin nukkumaan.

    "Puuro miähen tiällä pitää,
    ei vellillä jaksa kun kujallen",

härmäläinen paneskeli, eikä suinkaan pitänyt velliä puuron vertaisena. Kelpasi sentään nälkäiselle joukolle, kun suuri pahkavati höyrysi pöydällä täynnä ruskeata rukiista piimävelliä taikka valkeaa ohraista maitovelliä. Kelpasi liinaressu, vaikka sitä joskus sanottiinkin Hantulan valkooseksi. Se oli ohraista, suolaista, paksua maitovelliä, jota lusikoitiin leivän kanssa. Mutta oikea leipäressu oli ruskeaa ruokaa, kovista leivänpalasista keitetty suolaiseen höystöveteen, ja se antoi miehelle työmahtia yhtä paljon kuin paras puuro. Moni paappa sitä puokoitteli, ja hyvin saattoi sanoa sen hylkijälle:

"Syä, syä vain, s' oon täyttä suurusta!"

Vielä parempaa leipäressua saatiin varta vasten leivotuista kompuroosta, uunissa paistetuista suolaisista ruistaikinakierukoista. Aitan laarissa tai myllytynnyreissä niitä säilytettiin, ja pojanmälkeistä ne olivat kaikkein parhaita sellaisinaan – kun vain pääsi pujahtamaan aittaan ja sai salaa jonkin pistetyksi hurstimekkoonsa alle. Syötävää oli leipämaitoki, vaikk'ei niin täyttä suurusta kuin leipäressu. Vatiin leivänpalasten sekaan kaadettiin suolaista kiehuvaa maitoa, ja siitä tuli aivan avullinen puolipäivän ateria. Hernehrokka oli myös ihmisen ruokaa, ruskeaa velliä, jota väliin vaihteeksi syötiin. Mutta joka talossa ei hernettä viljelty.

Luhtalakeuksien kansan parhainta särvintä oli piimä, ja aikatalon piimä oli paksua kuin terva. Toopista se ei tahtonut kallistaenkaan painua ryyppääjän suuhun, ja leilintruutusta se pompahteli harvakseen melkein puhetta täläten. "Pom, pom, pom", se mahtavasti moukui, ja vain harvoin se oli niin huonossa tällissä, että äänteli lapualaisen vetelän särpimen lailla: "puli-puli-puli". Joka ruokaverolla piimätooppi piti olla pöydällä, mutta maito oli sellaista klitkua, ettei oikea työnvääntäjä juuri kehdannut sitä ruoakseen latkia, jos vain piimää oli. Alaasen päätien, kun viili oli kuorittu pois, emäntä joskus lurahutti vähän maitoa, ja siinä se lipui ja vei leivänkin joukossaan. Fiili kyllä kelpasi vaikka kellenkä, ja pyhäaamuisin koko joukolla tyhjennettiin monet punkit, leveät kuin korveenpohjat. Olisi voikin kelvannut kenelle tahansa, mutta se oli siltään liika tyyristä työntekijän arkiseen suuhun. Puuronsilmään se vain oli paikallaan, eväsaskiin sitä aina pantiin, ja kirnutessa piti ainakin tenaville levittää voileivät, joskus antaa vaivaamatonta koppavoita lautaselle lämpimäisiksi. Juusto oli vielä kalliimpaa syötävää kuin voi, eikä sitä tehtykään muuta kuin silloin, kun lehmä oli poikinut, eikä syöty juuri muulloin kuin juhlina. Mutta juhliksi tehtiinkin niin tavattomat juustot, että niistä tuli "viisi neljännestä ja vielä Villeellen aika vinkales." Juuston heraan kiehutettiin maidosta heransakkaa, ja sitä kyllä sopi hoomuta vaikka suutarin ja suuren sepänkin. Kouramokka ja juustonpuserros taas oli kersoista parasta herkkua, jos vain juustoa puristeleva äiti oli sillä päällä, että raahti sitä perillisilleen pistää pikku kourallisen kullekin. Makoverellä emäntä juoksutti juustomaidon, ja makoja hän säilytti katonrajassa pistettyinä hirren väliin. Juustot emäntä vei, kun oli ne ensin päreorsilla kuivannut, aitan jyvälaariin taikka orrelle nuorasta riippumaan.

Pienissä paikoissa, kun itikat olivat ummessa, ettei saatu lehmällistä, tehtiin särpimeksi varijuurta eli penkkivelliä. Rukiisista jauhoista syhdättiin isoon hulikkaan imelä velli, annettiin sen käydä ja muiota pari päivää, ja silloin se oli hyvässä reirussa. Kyllä jaksoi mies puskea vaikka minkälaista kydönojaa, kun haukkasi rukiista leipää ja ryyppi särpimeksi rukiista penkkivelliä, joka pitkän ajan vielä jälkeenkin pani miehen komeasti ryökimään. Melkein vielä vätkempää oli leivänjuuri, kun se oli käytetty niin kypsäksi ja muikeaksi, että oli kuin pivaa. Sitä joskus lehmällisen puutteessa särvettiin leivän kanssa.

Oikea pellonpuskijan ruoka oli pärnäkin eli pärinä, alahärmäläisen poruina, jota osattiin laittaa monella lailla. Kastetpärnöötä keitettiin kokonaisina, kuorinensa, ja pärnänkastetta tehtiin voista, suoloista ja kuumasta vedestä kastetkuphin. Hyvää perunankastetta tuli myös höystöstä, ja paremman puutteessa kelpasi aivan hyvin oikein suolainen silakanlaka. Puinen kastettikku, pärnätikku,[25] useasti kaksi-, kolmihaarainen, tökättiin perunan kylkeen, pyörähdytettiin perunaa kupissa ja pistettiin sitten suuhun. Eikä entiskansan ruokapöydässä saanut perunaa kuoria, semmoisenaan sen piti kelvata, vikapaikat vain sai kastetikulla kaakertaa pois. Renkihyväkkäille kyllä ja tirsmuille piioille ei aina peruna tahtonut kuorineen kelvata. Mutta ainakin Linjamäen vanha Kaisa helposti sellaisille sanoi:

"Ei s' oo trenki trenki, eikä piika piika, joka pärnän kuarii ja silakalta ottaa pään."

Ei kuorittu perunoita silloinkaan, kun keitettiin halkopärnöötä. Niitä vain kovalta tehthin, halottiin, kaivettiin vikapaikat pois, kiehutettiin kypsiksi, pantiin höystöä mauksi, ja sitten lusikoitiin vadista sekä syötiin niin että kuoret tresaji. Vielä parempia olivat höystöpärnät, joita useasti laitettiin iltaseksi. Pantiin vesipataan paljon höystöä, ja perunat keitettiin pehmeäksi ressuksi niin, että ruoka oli melkein kuin perunavoita. Oikeaa pärnävoita tehtiin kyllä eri lailla. Pehmeiksi keitetyt perunat tömpäthin hulikassa puuroksi, pantiin sekaan suolaa, voita, maitoa ja vielä tömpättiin, että oli kuin voita, ja se hyvin kelpasi syömämiehille. Mutta kun iltaseksi laitettua perunavoita jäi syömättä, keitettiin siitä aamulla maitoon hyvä perunavelli, klapsakka.

Peruna kyllä ei kovin tavattomia aikoja ole ollut härmäläisenkään ruokapöydällä. Jo monia vuosia sitten edesmennyt vanha Piikki-Juha oli toimittanut Ylisen vaarille, kuinka ennen, kun hän pojannaatiaisena oli kulkenut kerjuulla pyydellen ruokaa, "annethin nauriskuppi ethen, eikä pärnööstä tiäretty mithän".

Nauris olikin entisen kytökansan tärkeitä syötäviä. Jo tenavat ahmivat sitä siltään, leikkoivat juustoja sekä taas mäihäsivät ja kraaputtivat leveistä leipänaurhista makoista kraappua. Mutta oikein ihmisen ruoaksi keitettiin naurispuurua, ruis- tai ohrajauhoilla saostaen, ja kun vielä pantiin siihen voita silmäksi ja maidon kanssa syötiin, niin se olikin ihmisen ruokaa. Syksyisinä makupaloina pisteltiin hautulaasia. Keitettiin koko päiväkausi vähässä vedessä raskaan kannen alla iso padallinen nauriita niin, että ne tulivat hyvin makoisiksi, ja kutsuttiin vielä naapureitakin hautulaiskesteihin. Mutta kun pieniä nauriita lyötiin muuripata täyteen ja laitettiin hautulaisia, sanottiin niitä nukkiaasiksi. Makoisia nekin olivat, vaikka olivat pieniä ja kruttuisia kuin rusinat. Syksyn pimeinä iltoina niitä monesti tuntikausin keittää kuhistettiin niin, että koko tupa tuoksahteli siirapille.

Nauris oli kytöpellon tulimullassa kasvanutta ruokaa, jota aikatalonkin väki söi syödäkseen samoin kuin mökkiläinen. Mutta pikku paikkojen eukot vielä joskus leikkelivät seinäin vieriltä ja pellonpyörtänöiltä nokkoosenlehtiä ja laittoivat niistä suolaista jauhovelliä, leivän kanssa syötävää. Leikkoivatpa he väliin hyötyisiä pärnänlehtiä ja keittivät niistä suolaisen kesävellin.

Mutta kropsu[26] oli koko Härmän ruokaa, ja kropsuttaa osasi pikkuisimmankin mökkipahasen kruttuinen muori. Syötävää se oli, mutta oli siinä vaivansakin niinkuin härmäläinen sanoi:

    "Kyllähän jokahinen kropsua söis,
    muttei kukaa ohraa leikkaasi."

Monenlaista ja monenmakuista kropsua hyvä härmänemäntä osasi laittaa. Ohrajauhoista hän teki veteen tai maitoon tavallista kropsua, perunoista ja jauhoista pärnäkropsua, perunariiveistä riivattuakropsua, nisujauhoista nisujauhokropsua ja verestä verikropsua. Rukiisista jauhoista emäntä laittoi sianlihan suolaveteen palttua. Leipomispäivä oli sopiva kropsutespäiväksiki. Kun leivät oli paistettu, lykättiin uuniin leveitä matalia kropsupannuja, ja työstä palattuaan sai väsynyt väki iltaverokseen haukata lämmintä pannupaistosta piimän ja silakan välipalaksi.

Suolainen silakka oli jokapäiväistä suolaisenpuolta. Iso silakkakuppi tuotiin pöydälle joka ateriaksi, ja siitä sai jokainen, minkä tarvitsi. Oikea syömämies ja työnraataja työnsikin suuhunsa silakan toisensa perään, ja päineen häntineen ne hyvin menivät.

Hyvässä talossa oli kyllä muutakin lihaa kuin silakan lihaa, vaikk'ei sitä joka päivä raskittu panna pöydälle. Syksyllä kun itikat kesän jälkeen olivat parhaassa lihassaan, ja katsottiin mikä pidetään, mikä taas tapetaan, toimitettiin mikkelin ja joulun välillä suuret teurastukset.[27] Silloin lahrathin milloin lehmää, hehvoa, härkää ja salkkoja, milloin taas karoja, oinahia ja emälampahiaki sekä vielä kaltteja, emäsikoja ynnä suuria torahampaisia karjuja.

Varahin aamulla, jo pimeissä oli paras teurastusaika. Raavaat miehet, kylän tottunut lahtari, hyvän ryypyn arvoinen virkamies, pääukkona, häärivät härkien ja lehmien kimpussa sekä myös kiljuttivat sikoja korveen päällä, mutta naiset, piiat ja tyttäret kötistivät hengiltä lampaita ja vasikoita. Saattoipa tomera muori päästää suuren salkonkin päiviltä, kun vain miehet sen köyttivät, sitoivat surmansolmun sorkkiin, kaatoivat reelle ja pitivät kiinni. Ei siinä kaivattu moukaroimista eikä ampumista. "Mitä sitä kesusta elikosta ampuu?" sanottiin vain ja vetäistiin kurkusta syränsuanet poikki niin, että verta puhalsi kuin kaljaa tynnyristä. Piti vain kiskaista kurkut – paskakurkun ja henkikurkun – kouraansa, ja jos elukka piti kovin pahaa mölinää, lakkasi möly, kun pisti reiän henkikurkkuun, ettei ääni päässyt perille asti. Eikä saanut turhia surkeilla, sillä jos kovin suroothin, niin elukka ei tahtonut kuollakaan. Suuri karjukin silloin kiljui kuin mieletön, vaikka kärsä oli köytetty kiinni turpanuaralla taikka kakuliskeppi tryykätty kurkkuun. Häärittiin sitten itikan ympärillä kuin korpit koninraadolla. Nahka nyljettiin pois, ja kruppi raamastethin kappaleiksi. Koko talo oli toimessa. Miehet lahtarin apulaisina paloittelivat ja suolasivat lihoja, pojat sualakivellä pienivät sualakupis suoloja, jotka lahtari aina kerralla krohmaisi kaikki kouraansa, naiset pesivät suolia ja mahannahkoja, tenavat taas niitä korveessa lämpöisessä vedessä ja silpuissa paljain jaloin polkea flitkuttivat. Ja renkimääkäles saapui myllystä makkaruksia jauhattamasta.

Oli talossa lihaa ja verta. Sisuskalut syränkarsinaa myöten keitettiin ja syötiin jo puolisiksi, päät ja sorkat, mahannahaat, kuninkhanlakit, satakerrukset ja urarlihat keitettiin ja suolattiin syltyyksi. Muut lihat, lavat, reiret, kuphet, kyljet, rinta- ja selkäpalat suolattiin tynnyreihin. Sianpäästä tehtiin mainiota sijanpääsylttyä, sian mahapaita suolattiin ja pantiin riippumaan takkihirteen, ja se oli talon kunnia, mitä isompi ihrakyrsä tuvan peräpuolessa roikkui. Kengänvoiretta ja kärrynrasuaa siitä saatiin. Muiden elukkain mahapaidat ja sisälmysrasvat hakattiin ja suolattiin höystöksi. Mutta hurtankorvat leikattiin irti sydämenkyljestä ja heitettiin kissille, sappi, perna ja paskakurkku nakattiin pois, ei syöty kurkunpäätäkään eikä lampaankielen nahkaa. Talon vanha paappa otti kusirakon, hieroi ja venytteli sen oikein suureksi saaden siitä mainion kessukukkaron. Sai rakosta erinomaisia kuppisarven kalvojakin.

Ja verestä saatiin monenlaista syötävää. Monikertaan pestyihin suoliin työnnettiin makkarasarvien lävitse syämää, karkeista makkarusjauhoista tehtyä taikinaa. Ohkaisista suolista laitettiin länkkimakkaroota ja paksuista saatiin isoja oikoosia makkaroota. Tehtiin paljon kiskoa. Vereen sotkettiin makkarusjauhoista taikina, josta leivottiin ja jääpälämpööses uunissa paistettiin paksuja leipiä, leveitä kuin jauhinkivet. Riitti verta vielä, että saatiin ohkaisia, päreellä kruutuiseksi knäkättyjä verileipiä ja kyrsääsiä.

Oli iltapuhteella tuvassa monenlaista askartelua. Piiat ja tyttäret istuivat leipuimen ääressä tehden makkaroita, joku tytär niitä huuhutti kiehuvassa vesipadassa takan ääressä, ja emäntä laittoi uuniin paistumaan. Takkatuli loimotti, valkia-matti antoi valoa piioille, ja emäntä hääri uunin edessä palava päre hampaissa. Oli siinä yhtä ja toista toimitusta miehilläkin, makkaratikkujen vuolemista, ja oli myös tenavilla askartelua. Joku pahaisin kersa oli käynyt naapurista pyytämässä lainaksi makkaranmittaa ja kiskonkaavaa, isompiensa narrina oli saanut, taitamaton, taaperrella. Oli syöty sydänkarsinanaitaa ja muita sisuskaluja puolisiksi, mutta iltaseksi piti saada makkaran ja kiskon esimakua. Rasvainen sianmakkara maistui kyllä renginkin ja piian suussa, ja hyvin kisko kelpasi. Koko väki sai kyllikseen, kutsuttiinpa parhaita naapureitakin makkarallen.

Oli mieluinen ilta. Tupa oli lämmin, kun uunia oli korvennettu, ja tuli oli loimottanut takassa koko päivän, eikä mustaa sikaakaa ollut näkynyt uuninperässä. Ja tupa oli täynnä paistuvan makkaran ja kiskon, rasvan ja höystön ruokaisaa tuoksua. Leipomispäivänä täytti huoneen pellonviljan lämpöinen tuntu, lahtipäivänä tupa taas oli voimakkaan lihankäryn vallassa. Molempia kytöjen mies tarvitsi, ruista ja rasvaa, varsinkin kun talvi oli tulossa.

Aitassa säilytettiin lihat, ja aittaan vietiin makkarat, kun ne ensin oli tuvanorsilla kuivattu, ja sinne vietiin kiskot, verileivät sekä ihrakyrsät. Makkarat olivat juhlien ja pyhien ruokaa, mutta lihaa ja sylttyjä tarvittiin kyllä muulloinkin. Kiskosta ja verileivästä keitettiin erinomaista ressua. Kun renki ahtoi eineeksi lämmintä kiskoressua ja piimää, uskalsi hän kyllä mennä vaikka talvipakkaseen rehkimään. Ja kun miehet menivät talvella metsään päiväkuntiin, pantiin heille eväiksi kiskoa konttiin ja piimää leiliin. Piiat pistelivät kiskoa kylmiltään piimän kanssa, milloin vain mieli teki, ja Syrjämäen vanha paappa peukaloi vielä voita kiskonvinkaleeseen, syödä papersi sitä ja kehahteli:

"Kiskoo voin kans on niin pirun hyvää!"

Miehen syötävää kisko oli voin kanssa ja ilmankin, ja tarpeellisia muutkin veriruoat. Entiseen aikaan, kun suuret nevat pohottivat hallaa ympäri kyliä ja ryöstivät ihmisten perunat, ne verellä maksettiin. Syötiin kiskoressua ja verikropsua sekä suolaista sianlihaliemeen tehtyä palttua.

Mutta kun suolainen ruoka taikka kova työnteko lykkäsi janon, härmäläinen laski kaljaa tynnyristä, vetäisi sitä toopillisen ja ryökäisi päälle. Kalja oli emännän tekoja, ruisjauhoista ja ohramaltaista syhrättyä ja jästillä käytettyä ruskeaa juotavaa, joka hyvin otti janon pois. Janon ajoi pois harikkoki, vesipiimä, jota useasti oli peräpenkillä harikkohulikas. Komea koukkupää pahkanappo oli hulikan laidalla, kannen alla niin, että janoinen sai milloin tahansa mennä särpelemään. Hyvän talon, niinkuin Pömpelinkin, suuri harikkohulikka kävi ja muikosi aivan vahtopäin ja pahansisuisena. Se oli niin äkäistä, että kun sitä vetäisi napollisen, se kauan korventeli sisuskaluja ja vielä jälkeenkin monta kertaa tuiskahti noukkaan.

Harikkohulikalla sai renki ja piika napotella niin usein kuin halusi, mutta kaffia heille annettiin, jos annettiin, vain pyhäaamuisin. Ei entinen härmäläistalo itsekään suuria kahvista välittänyt, eikä suinkaan joka talossa ollut edes kahvipannuakaan.[28] Keskikylän Ylisen Matti, 80-vuotias paappa, oli jo 30:n korvilla ja kolmen tenavan isä, kun emäntä juoksaisi ostamassa kahvipannun Lööpärin puodista. Keski-Kuustaasta kyllä jo tuli kahvinkäry, mutta Matin eukko hullaantui vasta, kun Päkin mampsellia palvellut piika aina puhui kahvista ja sitä puokoitteli. Klemettilän Maija, 85-vuotias muori, maistoi ruskeaa lientä ensi kerran kolmissakymmenissään, ja Maijan äiti oli saanut ensimmäisen kahvinsa Essi-papilta. Mutta pahanmakuisen herrojen juotavan eukko oli salaa paiskannut pesään ja makean sokeripalan pistänyt taskuunsa.

Mutta viina oli eri häppyä, jota ei kukaan salaa eikä julkisesti ruvennut pesään viskomaan. Se kelpasi kenelle hyvänsä sekä miehille että naisille, rengeille ja piioillekin. Pellonviljaa oli kyllä aikatalossa, oli viinaköykki karjatarhan puolessa ja siellä viinapannu, ja keittolupa oli aina määräaikoina. Silloin viljaisen verotalon suuressa, avonaisessa värkkiammehes imellytettiin ja isolla lavanthella sekoitettiin aineita, käytettiin umpinaisessa tuhkasuus ja sitten kuparisessa pannussa keittää kuhistettiin päiväkaudet. Ensi keitos, eli sikunaksi kloorattu, oli niin karvasta, ettei sitä itse rumahinenkaan olisi ryypännyt, mutta kun se toistamiseen keitettiin viinaksi, niin jo maistui vaikka kellenkä. Mutta vasta tisleerattu viina eli kolminkertaasesti juoksutettu oli oikeata aikamiehen häppää. Se jo veti isonkin paapan suuta väärään ja sieppasi hengen kiinni, niinkuin pitikin. Hyvin aika paappa sen sieti, röhähti vain, kipristeli silmiään ja sanoi: "ääh!" kun arkulta asteli.

Viinaa piti oikean isännän arkussa aina olla ainakin niin paljon, ettei käki paskannu. Mutta se oli tavallisesti vain juhlapäivien ja pyhäaikojen sekä muiden merkkihetkien ryypättävää, ja hyvälle vieraalle sitä annettiin suunavaukseksi. Saattoi kyllä monesti käydä niin, ettei suu kerralla avautunutkaan, vaan piti antaa ainetta liiemmälti. Silloin jo pian rupesi isäntien kamarista ja hyvistä paapantuvista kuulumaan täysiääninen mekastus ja härmäläislaulu. Rukiilla ruokitut ukot siellä koettelivat viljannesteellä kasteltua kurkkuansa ja laskettelivat:

    "Ryyppää sinä ryyppy, minä ryyppään toisen,
    kyllä se hyvältä maistaa!
    Huamenna kello yhreksän,
    vaikka linnasta päivä paistaa.
    Ain' olen ryyppyni ryypännyt
    ja kuppini kallistanut.
    Kaikki n' oon mennyt pilallen,
    jokka kurallani on maannut."

Ja vanhat paapat saattoivat loilottaa:

    "Ensin kallistethan,
    sitten pullistethan,
    sitten vasta oikeen ryypätähän."

Kuului jo kohta kova krääkynä:

    "Tuakaa purria, tuakaa purria,
    lauleli Romun Antti,
    kun minä pääsen rannallen,
    niin tapan minä yksin kaikki!"

Tarvitsi hyvä härmäläinen juhlikseen ja pyhikseen toki muutakin kuin viinaa. Kuusi päivää viikossa tasankojen mies oli työnmies ja söi kuin mies puurot, silakat ja piimät, mutta seitsemäntenä oli hänen sapattinsa, jolloin piti saada viiliä ja voita sekä maitovelliä ja lihaperunoita. Sitten suureksi juhlaksi, joka pitkän syksyisen pimeän perästä tuli kymmenine kynttilöineen ja pystyvalkeoineen, hän varasi kaikenlaista hyvää. Aimoo talon emäntä täytti silloin väkensä niin piukalle, että olisi vaikka sonsaren tappanut mahannahalla. Makkarat ja mahapaitasyltyt, sianlihat, lipiäkalat ja lihaperunat, maitovellit, kryynipuurot ja juustonvinkaleet julistivat niin suurta juhlapäivää, että arkiset pöytävieraat, läpileipä, piimätooppi ja silakkakuppi olivat hetkiseksi siirtyneet syrjään. Oli pöydällä pehmeää varileipää, jota oli leivottu imelletystä ja muiottamisen mahrilla nostatetusta taikinasta, sekä ohutta kammalla puskankuvillen ja tährenkuvillen knäkättyä ohrariaskaa. Ja juotavana oli ohramaltaista isossa kuurnas, puolipyöreässä altaassa, prykättyä imelänväkevää juomaa, jota laskea kohistettiin jykevästä juomatynnyristä. Paksu tummanruskea varileipä oli parasta pellontuotetta. Komeana ja pulleana se oli korissa keskellä pöytää, ja vieressä oli kaksikorvainen tooppi täynnä vaahtoavaa juomaa, toinen tooppi pöydän toisessa päässä. Haukkasi ruskeaa leipää: tunsi rukihin voiman, ryyppäsi kuohuvaa juomaa: se oli maltaiden väkevyyttä. Vahvaan varileipään ja vaahtoavaan juomaan oli panostettu ja juhlaksi varattu peltojen paras väki.

Rukihiset rintapellot

    Maa on kaikin kohrin ihanas kuurastukses,
    josta kiitos Jumalan.
                               17.7.1869.

Satoja vuosia on Härmän suuria rantoja jo möyritty. Polvi polvelta, äkäiset isä-äijät, nuppalakit, edellä, pahannahkaiset pojat, nuppalakit, perässä yhä laajenevana pitkänä peräjulkkana on hyökätty metsän ja maan kimppuun, ja sitä mukaa on rantalakeus laajennut. Alku-ukot tekivät tönönsä mustaan metsään ja panivat väkevän mannun, joka siihen asti oli tuottanut synkkää korpikuusta ja muuta metsällistä, lykkäämään valkoista jumalanviljaa. Ja siitä lähti aukenemaan härmäläisten valtamaa. Ei pelännyt Härmän rantojen raataja mustaa korpea. Rumimpaankin ryteikköön, vaikka se olisi ollut niin karkea, ettei huono mies olisi tohtinut siihen edes yöpyä, hän oli valmis rakentamaan kotonsa, jos paikka vain oli otollinen pellonviljalle.

Tiesi vanha möyry kyllä, mitä hän oli vailla. Kaunis savipohja alla ja pehmeä korja mullanmaa päällä oli oikeata ruisleivän maata, ja hyvän puuron lupasi myös tuoreelta tuoksuva hikimaa, joka kasvatti kaikenlaista puuta. Musta kuusikko kulki parhaita paikkoja pitkin, ja ruispeltojen pyytäjä painui ryskien pitkin kuusikoita. Harmaatakkinen leppä valikoi väkeviä laksopuolia, hurstimekkoinen leivänetsijä katsoi ja valtasi lepän asuinsijat. Tuami ja pihlaja pitivät lihavista lehtomaista ja luomanrannoista, niitä puokoitteli paksu puuronsyöjä paappakin. Kiukkuinen karriaanen[29] kasvoi parhaiten muhevilla multamailla, vielä kiukkuisempi pellonpeikko kuokki karriaismaan nurin ja kylvi siihen ruista.

Mutta valkoinen hiatamaa, joka ei ymmärtänyt mitään jumalanviljasta eikä sonnanvoimasta, oli härmäläisen kauhistus. Vain sitä vanha väättyrikin pelkäsi ja pakeni.

Kuokka ja kirves olivat parhaat aseet, joilla entinen härmänkörri hyökkäsi metsän kimppuun ja otti maan sulillen. Kirveellä kannonjuuret poikki ja puut maahan, kuokalla pala palalta koko korpi nurin, ja kuakkumiäs heilui kuin Könnin kuulu äijä. Kymmensylisin kapanmain mitattiin kuakkumaata, ja musta mökkyläinen mättäikkö jäi kuokkijan jälkipuolelle sekä pitkät valtavat ryteiköt riskuja, juurakoota ja rankoja sarka saralta pitkin mättäikköä. Sitten rautakärkisillä puulapioolla kaivaa torrittiin pitkät ojat ja seuraavana kesänä poltettiin risuryteiköt niin suurina roihuina, että koko aukio rätisi ja savusi tulenpalavana pätsinä. Piti vielä äkhellä ajella röykyttää mättäitä, ja siitä äsken kylmää huokunut musta korpi oli valmis kylväjän kouralle.

Pahastakin maasta pahansisuinen mies otti leipänsä, vaikka eivät kovin kaksiset olleet värkit, joilla vanha Härmä maatansa möyri. Riskuäkhellä kaikkein vanhimmat vaarit olivat karhonneet peltojansa. Muistavatpa vielä muutamat ikäukot, kuinka markkilainen Ylikosken Kassu oli muinoin Purmon rajamaita äjestellyt oksaisista kuusenkarhakoista kootulla rekkuleella, joka jukovittalla oli ratustettu kakuliskephin. Eikä ole vielä vanha asia rautapiikkinen puuäjeskään, joka raastoi maata jo paljoa paremmin kuin Ylikosken Kassun oksakarhakka. Ladonloukkoon, kartanon taakse sekin kyllä sitten jouti, ja sinne joutui myöhemmin keksitty jäsenäjeski sekä krökkä, kun ruvettiin saamaan Kankahankylän Vassin Jaakoolta vaarnaäkheitä ja talterikkiäkheitä sekä viimein leveäteräisiä lapioäkheitä, jotka myllersivät maata aivan armottomasti.

Umpiperääsillä puusaharoolla vanhaa Härmää kynnettiin ja hyvin leipää lähti, vaikk'ei koko värkissä ollut rautaa muuta kuin vähän noukas. Paremmin kääntyi sänki jo rautaisilla sahroilla, vaikka nekin taas pian joutuivat joutilaiksi ja vain perunan multausaseiksi, kun seutukunnalle ilmaantui 1860-luvulla merkillinen fältti. Herralan Wasastjernan taikka pastori Wegeliuksen sanotaan sen tänne tuoneen, mutta toiset taas muistavat, että Lööpärin Tuomas sitä ensiksi käytteli 1866:n vaiheilla. Jostakin etelästä päin Tuomas oli sen tuonut. Koko seurakunta oli kokoontunut katsomaan, ja vainiolla oli ollut väkeä kuin hautajaisissa, kun Lööpäri oli ajanut ja astellut ja kylkipuolessaan vain toisella kädellä hoidellut värkkiään, ja "maa kääntyy niinkun köyttä". Katseli ja imehteli Riskunmäen Iisakkikin, kylän seppä, uutta kyntöpeliä, katseli ja mittaili ja kohta rupesi itsekin rakentelemaan samanlaisia. Alahärmään toi entinen Porren Matti, Pietarin kävijä, ensimmäisen vältin Isostakyröstä 1860-luvulla, ja Kojoolan Kuustaa sai samoihin aikoihin vältin, jolla koko kylä kyntää torrikoi, vaikka se oli niin häjyntekoinen, että poikakläpin piti yhtämittaa juosta ajomiehen perässä pitkin kiivua, että se pysyisi kumollaan.

Silloin kun härmäläisen pelto pääsi kethon, heinää lykkäämään, ei pahinkaan väättyri saanut sitä enää leipämaaksi muuten kuin kuokkimalla. Ei siihen käynyt sahra, eikä siihen pystynyt välttikään. Keksittiin silloin ketopuukkoo, vahva juurikäyrä, jonka alapuoleen istutettiin julma terä. Ketopuukolla ajettiin paksukin nurmi halki, ja perässä tulla touhotettiin ajaen välttiä, joka käänsi viilloksen kumoon. Hellanmaan Isoonluoman paappa antoi joskus peltonsa maata ja muiota itikkain hakana niin kauan, että se kasvoi vain mättäitä, sudensammalta ja lauhapuskaa, ja ojatkin uupuivat umpeen. Sitten vasta ukko rupesi rähjäämään ha'assaan ketopuukkojen ja välttien kanssa. Paapan sitkeään sudensammalikkoon ei enää ketopuukkokaan pystynyt.

Mutta kun ilmaantui kylille kova möyrä, se puski ylösalaisin, vaikka minkälaisen hakamaan ja sudensammalikon. Piti vain olla kaksi hevosta vetämässä, kova ukko sarvissa ja ajomies ohjaksissa. Tällainen väkevä sarvipää saatiin 1860-luvun lopulla Ylihärmään yhdeksän miehen voimalla. Pohjan puolesta, Kalajoen varsilta, se keinoteltiin, hopearuplan mieheen se maksoi, ja osakkaina oli Järven, Kujalan ja Keskikylän isäntiä sekä Takalan Iisakki ja Kurki-Kuustaa. Puuta oli möyrän runko, puuta sarvetkin, vain vaarna, siipi ja suuri puukko oli rautaa. Mutta aikamiehen lailla se möyri rumaa itikkain valliakin, vaikka taitamattomat isännät valjastivat vanhan Pikku-Liinoon ja laiskan Suodin kyntövehkeen eteen peräkkäin. Rontti Järven Masa-paappa siinä köykytti sarvissa ja pari pojan-kelttiä oli hevosia kutsaamassa, kun sillä Kelloluoman takamaata möyräthin. Kylänukot katsoivat imehdellen möyrän miehevää menoa, mutta knuppasmäkeläinen vain sylkäisi ja sanoi:

"Nyt lopetethan tyämiähiltä tyä, kun tuallaasilla pirunvehkehillä ruvethan maata möyräämhän."

Samanlaisella rumahisen vehkeellä sitten Alahärmän Ojanperän isäntä alkoi möyrätä ketopeltojansa ja kohta myös Holman ukko.

Ruis oli härmäläisen paras vilja, jumalanvilja, leivänantaja, ja parahiten ruista varten lakeuksien mies maatansa möyri. Rukiille hän valitsi parhaat pellot, myllersi ne kaikkein pehmeimmiksi ja pani voimaa kaikkein enimmin. Tavallinen talo saattoi kylvää ruista seitsemän, kahdeksan tynnyriä, ja ison isännän kesantopeltoon mahtui joskus parikymmentäkin tynnyriä. Viljaa oli toki ohraki, vaikk'ei siinä ollutkaan rukiin väkeä. Vähän sitä viljeltiin, parin, kolmen tynnyrin kylvö, puuro- ja kropsujauhoiksi vain sekä maltaita ja kryynejä varten, ja laihat maat sille luovutettiin, samoin kuin keveälle kaurallen, jolle ei ollenkaan räkännyt rintapeltoja.

Mutta raskas ruis oli rintamaiden valtias, kesantopeltojen päämies, jolle annettiin parhaat väkiaineet, mitä tunkiosta saatiin. Isot isännät rakensivat talven mittaan ison tunkion ja hoitivat sen hyvin, vedättäen siihen nevamättäitä, sudensammalia ja ojamaita, hakkauttaen kuusenhakoja sekä tavan takaa kannattaen joukkoon navettasontaa, tallisontaa ja lammaskettaa. Pömpelin Jaakoon[30] tunkio oli suuri ja leveä kuin luhtalato, ja se paloi kuin tervahauta. Jaakkoo oli ankara asumamies ja tunkiomestari, metsästäkin palatessaan hän kanniskeli kukkulinnaansa kepinnoukassa omatekoisia kylmettyneitä lisiä kuin suksenporkkia. Apua oli niistäkin. Mutta tallisonta pani tunkion palamhan ja piti niin lämpöisenä, että kaikki aineet siinä hautuivat ja väkiintyivät hyväksi pellonhöystöksi, ja koko tunkio oli kuin voita, hakokapulatkin rumannäköisiä, mustia ja kuumia kuin olisi valkea ollut kyljessä. Ja kun sontaa ajettaessa avojaloin sotkettiin tunkiossa, niin oikein jalkoja poltti, ja koivet olivat ruokottomat kuin pöyröön käpälät. Vain huonon isännän lantakasassa asui routa niin, että täytyi sanoa:

    "Jonk' on routa valporina tunkios,
    niin sen pellos perttelinä."

Melkein koko tunkio vedätettiin[31] kesantopellolle – ohramaille ajettiin vain lammaskettoja kattosonnaksi, jopa joskus levitettiin pelkkiä pahnoja, ja perunapellolle vedettiin lehmänsontaa, tallisonta kun teki perunat rupisiksi, samoin kuin tuhka ja ihmislanta. Kärryillä,[32] sontilavalla, tunkiota ajettiin vainiolle, kolisteltiin yli ojien ja purettiin kuormat pieniin kasoihin pitkin peltoa. Oli sitten kesannolla pitkät rivit tummia sontaläjiä niin, että hyvin Rannanjärven Erustuvan vanha huonosilmäinen mumma saattoi ikkunasta katsoessaan erehtyä imehtelemään:

"Mikäs raakkules nua mustat lamphat on pannu menemhän nuan peräpperää?"

Kolmikertaan piti kesantopellot kyntää ja äestää ennenkuin ne kelpasivat rukiille. Ensin käännettiin sänki, sitten aarralla kynnettiin peltoon lanta ja äestettiin, ja vielä taas juuri ennen kylvämistä kynnettiin. Viimeiset kyntämiset toimitettiin risthin eli viteehinsä, jotta pelto tuli pehmooseksi kun jauhovakka. Mutta jo ennen mettumaaria piti kääntää sänget nurin, sillä oli sanottu:

    "Jok' ei oo mettumaarhin sänkiänsä kääntänyt,
    sillen tuloo syyshalla."

Oli kylän yhteisellä kesantomaalla työtä ja työntekijää, kun sitä reirathin rukiille. Yhtähyvin naiset ja pojanmätsärit kuin miehetkin kelpasivat mihin toimeen tahansa. Työ oli talon työtä, työntekijät talon väkeä, ja pellosta lähti leipää koko talolle. Renkijullikka kaakerti ojaa kuin omaansa, pojanmälkki asteli aikamiehenä sontakuorman perässä, ja tyttöpahanen kuokkia toksasi ojamaita niin, että hiukset silmillä riepsottivat. Eikä isäntä ollut muita parempi työntekijä vain toisten joukossa, sontakuormankin kuljettaja, oli hän sitten vaikka lautamies tai kirkkoväärti taikka itse seksmanni. Joutui kesantomaalle iso tytär yhtähyvin kuin pieni piikatakku väliin fälttäämhän, väliin kyntämhän ja sitten taas äjestämhän. Kyntäminen ja välttääminen oli raskasta työtä, mutta kun paras piika pääsi isolle äkeelle seisomaan ja kaksin hevosin ajamaan ympäri peltoa, ja ympärillä oli suuri lakeus ja lakeudella näkyi toisiakin äkehellä ajajia, niin komean laulun siinä ajomies lasketteli. Pellolta pellolle kajahteli:

    "Niin minä ajelen kun viimmeestä päivää
    mun Silkkimustallani,
    ja seitsemän penniä on perintyä
    mun vanhalla hellullani.

    Vanhan kullan Papuharmaa
    on pantuna rengaskenkhän,
    jolla me ensi perjantaina
    pappilahan menhän."

Ei ollut huono toisenkaan pellon äestäjä. Sieltä tuli reipas kuulutus:

    "Kolme mull' on sisarta,
    ja veljeni nimi on Kallee.
    Viitukaasen Mustalla
    mua viärhän Kauhavallen."

Mutta kaukaa joen takaa kuului korkea nenätillitys:

    "Näirenpä flikkaan laulu se kuuluu
    kolmellen vainiollen:
    vihkisalhin ja tanssisalhin
    ja Kööpelin kalliollen.

    Kaikki ne flikat laulaa saa,
    joilla vain on se laulunnuatti.
    Juamaripoijan hevoonen on
    kolmastalvi Suati."

Laulaen vain hyvät piiat ja tyttäret ajelivat ja laittelivat laajaa kesantomaata rukiinsiemenelle, koska pertteli lähestyi.

Jotkut isännät rupesivat siementämään peltoaan jo viikkoa ennen pertteliä, toiset taas ottivat merkkiä luhtien hyvästä äpärehtämisestä ja kylvivät vasta perttelin jälkeen. Mutta samelin ja perttelinaika oli paras aika. Silloin oikea kylväjä meni kylvämään siementänsä, ja siemen lankesi hyvään maahan. Hyvät isännät sen kyllä tiesivät ja uskoivat, pyysivät vielä Ylimmäisiä apuja. Astuessaan kylvyvakkoonensa pellonkulmalle he muistivat ennen ensi kourallista sanoa:

"Herra siunakhon kylvöni!"

Ja sitten pellon päämies alkoi vakavana harvakseen astella pitkin sarkaa, aina joka askeleella antaen pellolle jyväkourallisen kylvövakasta, jota olkahihnan varassa kantoi kainalopuolessaan. Vanha harras kylväjä oikein tunsi astelevansa pyhää peltoa ja sirottelevansa siihen kallista siunattua siementä. Näinhän muinainenkin pyhän vertauksen mies lienee astellut siementäessään satakertaista hedelmää. Hyvillään Kleemoolan Juha kirjoitti almanakkaansa kylvötyönsä päätteeksi 1868:

"En muista näin kiitettävää Ja ylistettävää kylvön aikaa kuin nyt sekä siämenten että kaiken maan soveliaisuuren suhtehen."

Kohta nousi maasta vihanta oras, tuhansia, satojatuhansia pieniä jumalanviljan taimia, jotka hentoina punertavin tyvin tarttuivat härmäläisen muokkaamaan multaan, ja tuhansin, sadointuhansin pienin voimin nousivat ylös maanpovesta luvaten ensi kesänä vaikka kymmenkertaisen hedelmän.

Hyvää satoa peltomies aina uskoi ja odotti. Jo kevätkesällä hän monista asioista otti merkkiä vuodentulosta. Suuret maantoukat, jotka kynnettäessä valkoisina muljahtelivat mullokselle, jo tiesivät jotakin, samoin maantiellä kömpivät mustat sontiaaset. Kuusien runsaat kävyt lupasivat kukkuraisia ruislaareja, ja hyvää vuotta viserrellen västäräkki keväällä juoksenteli vakoa pitkin kyntömiehen perässä. Lujat keväiset aitatriivut ennustivat lujia jyväläjiä, koivuista juoksi virtanaan mahalaa hyviksi vuosiksi, ja kevätilloin tiheät sääskikirnut tunkiolla kihisivät suurta viljansatoa. Sanoivatpa kurjanpienet vihalaasekki[33] vuodentulon. Kun keväällä pisti vihalaispesään kepin rukiille, toisen ohrille, kolmannen kauroille, niin sitä viljaa parhaiten tuli, minkä kepin latvaan asti vihalaiset kiipesivät.

Hyvillään maanmyyrtäjä oli hyvistä merkeistä. Tyytyväisenä hän katseli, kun vihalaiset piipersivät ruiskepin nokkaan asti, ja tyytyväinen hän oli, kun maantoukka oli hyvän näköinen, valkoinen ja vähän mustakin, ennustaen kesäksi paljon päivänpaistetta sekä tarpeeksi sadetta.

Olikin sitten kesällä sadetta, oli myös paljon päivänpaistetta. Joskus oli suuri lakeus niin vesiharmaana, ettei Lapuan laitoja näkynyt, mutta sitten taas koko maanaukea oli niin valoisana ja avarana, että vain ääret siintelivät, ja taivaan katto oli korkeampi korkeinta kirkonkupua. Silloin toukoviljat nousivat tohisten ja ruispelto lykkäsi laihoa. Riitti kesän hyviä päiviä, ja tumma ruis yleni, tuli tupellen, työnsi jo tähään putkesta, jopa sitten rupesi herelmöömhän. Ja silloin melkein koko lakeus asui harmaassa pölysauhussa. Suuria ruisvainioita oli pitkin rintamaata toinen toisensa vieressä, ja kylän pellot liittyivät naapurikylän peltoihin. Raja-aita ja veräjä vain oli välissä, harmaa tie kulki halki kylien ja peltojen, ja suuri joki jakoi viljamaat kahdelle törmälle. Viheriäisenharmaat vainiot lainehtivat tuolla törmällä ja tällä törmällä, hiljainen kesätuuli kuljetteli leipäviljan kukkivaa sauhua ja tuoksua yli kenttien, yli kylien ja aukeiden maiden. Peltojen salaperäinen väki oli tuhatmiljoonaisena lähtenyt liikkeelle. Lakeuksien suuri elo rupesi valmistumaan...

Koko lakeus iloitsi, kylät ja vainiot ja kaikki. Pääskyysetkin heittelivät ilmassa äkkivääriä, ja kivinassu naksutteli mäenlaitojen kiviparmailla. Vuahensilmät katselivat päivänpaisteisina pyörtänöiltä, sievät sinikukat vitkuttivat ruispellosta, ja ilomielin pienet tyttäret sitelivät vuohensilmistä ja sinikukista kirjavia kranssia.

Mutta korkealla lakeuden yllä, taivaanovilla lauleli pieni ruskeanharmaa peipuunen. Ylhäältä sinitaivaalta se katseli suurta syntymämaataan, sen laajoja viljakenttiä, peltoja, vainioita, luhtia, kyliä, ahertavia ihmisiä ja ihmistenlapsia... Siellä alhaalla kukkivan kesän piilossa, tuoksuvan heinämättään kyljessä oli hänenkin pieni köyhä kotonsa. Matalan maan lapsi hänkin oli, jopa pienimpiä suuren lakeuden eläjistä. Mutta hyvä Jumala oli antanut pienelleen paljon. Hän saattoi kohota korkeuksiin, taivaan porteille, yläpuolelle elämän arkisen aherruksen – laulamaan lakeuksien ylistysvirttä sekä kiitosvirttä kesälle ja sinitaivaalle ja taivaan suurelle Herralle.

Ja lakeuksien pikkuruinen laulaja viritti taivaanovilta ihanimman virtensä. Hopeana ja kultana helisten sen sävelet valuivat sinisestä korkeudesta alas ja lankesivat kukkivalle maalle, sauhuisille ruisvainioille ja kesantopellolla raatavalle ihmiskansalle. Suuren lakeuden kansalle, joka alhaalla leipäänsä etsien ahersi, taivaan porttien pieni virsimestari lauloi uskoa ja luottamusta ihanaan kesään ja taivaan suureen apuun. Niihin köyhä laulaja itsekin luotti, eikä huolehtinut huomisesta, lauloi vain sydämensä kyllyyttä ja hoiteli pientä kotoansa – mutta muun hän jätti taivaan armoille.

Hiljaisena hartain mielin vanha vaari kyllä kuunteli peipuusen virttä ja katseli kaunista kukkivaa vainiotaan. Tyytyväisenä Kleemoolan Juhakin[34] palasi pelloltaan ja koukeroi alunakkaansa heinäkuussa 1869:

"8 ja 9 p – aikoo olla Ruis niin vahavas herelmäs kuin sopii."

Puhalteli kesätuuli yhä ja päivä paistoi. Lakeus pysyi kirkkaana, kukat heloittivat ja peipuunen laski kesävirttä, ja kirkkaana pysyi peltomiehenkin mieli. Kleemolan vaari saattoi taas hyvillään piirtää pikku kirjaansa:

"Kesän kauneus ja Ihanuus on Kiitettävä ja ylistettävä – voi Ihanaa vilian Kasvun aikaa."

Vanha Härmän myyriäinen oli pannut rukiin valmistumisesta merkille:

    "Yhreksän voorokautta ruis herelmööttöö,
    yhreksän voorokautta kasuaa jyvä,
    yhreksän voorokautta se kypsyy."

Tämä oli suuren viljavainion työjärjestys, jota se viikko viikolta hiljaisesti noudatti. Taivas noudatti tapojaan, ajeli valkoisia pilviä ja paistatti päivää, jumalanvilja pellolla seurasi omaa järjestystään, ja vainioiden isäntä myös piti omat tapansa, kulki väkineen milloin luhdalla heinänteossa, milloin kesantomaalla rakentelemassa ensi kesän leipäkenttää. Mutta monesti isäntä ohjasi askeleensa pitkin ruisvainion pientaretta ja tarkasteli viljan joutumista. Kädestäpitäen täytyi kaunista tähkää aina katsella ja tutkia. Löytyi sieltä jo parin, kolmen päivän kuluttua pieni elävä jyvänalku, ja sitten taas neljän, viiden vuorokauden päästä se oli pualen jyvän kokoonen. Jo tuli jyvä punaseljällen, kasvoi ja karkeni siitäkin, ja sitten kerran se taittaessa napsahti poikki. Silloin vilja oli valmista ja tullutta. Kypsänä ja täysinäisenä tuleentunut jyvä pisti pienen päänsä tähänkyljestä ulos ja nosti kärkensä pystyyn. Kylväjä oli saanut sitä odotella melkein vuoden. Perttelin tienoissa sen siemen oli peitetty peltoon, ja elokuulla, toisen perttelin kohta lähestyessä, uusi pieni pellonsiemen pistihe piilostaan esiin. Koko tähkä oli täynnä jyviä. Raskaana se kallistui kohti maata, mistä oli noussut, ja kellastunut laiho painui hiljaiseen kumarrukseen odottamaan leikkuumiestä.

Mutta ei aina joka kesä riittänyt yhtä paljon päivänpaistetta. Tulivat kovat tuulet ja rankat sateet ja painoivat laihon jo ennen mettumaaria kesälakhon. Silloin haukantappaja sai melkein tyhjin tynnyrein palata riihestä. Eikä tullut hyvä vuosi silloinkaan, kun rukiinolki meni kontillensa, taittui ja painui peltoon. Kävi joskus niin, että pakkanen puri keskeneräisen jyvän mustaksi kahuksi, ja kävi niinkin, että kovat sateet löivät hedelmöivän viljan maahan turmellen koko kukkimisen. Sekin oli surkeaa ja pani miehen mielen nurruiseksi. Alakuloisena Kleemoolan Juha valittaa 1862 alunakassaan:

"Raskas aika kuin sataa Joka päivä Ja monaasti päiväs – sunnuntai aikana lakos sekä Rukhit Etä ohrat."

Niinpä sitten kävi, että Juha sai elokuussa piirtää paperiinsa:

"Ei leikko aika ollut Juuri ilahuttava tähän asti."

Ja Porren Matti, toinen kirjamies, on vuodelta 1887 merkinnyt pikku vihkoseensa:

"Oli rankka kesä ia halla turmeli viliat iota oli aina ioka kuukausi ia raetsaret turmeli viliat osaksi ia vuodentulo tuli hyvin sekalaanen... Aivan peräti vähä Ja huanoia nyt tuloo Ruis vilia niin kun kuminoota Eli kataian hakoia."

Harmaaksi kyllä veti tumman härmäläisen mielialan, kun suuri vainio, jota koko talo koko kesäkauden oli raatanut, työnsi tyhjän. Mutta oikea maakörri ei siitä sittenkään taitamattomaksi säikähtänyt. Uusi kesantopelto pehmeäksi, uusi siemen peltoon, ja uusi toivo mieleen, se oli oikeata härmäläisen menoa. Sillä maa sittenkin oli lakeuksien kansan oikea elatusäitee. Pömpelin Kuhmu, aina äkäinen pellontonkija, tunkiojaakkoo, saarnasi monesti piialleen:

"Maija hoi, meirän pitää tehrä tyätä! Maa s' oon joka ihmisen elättää, maa kasuaa maateski. Siitä kaikki nousoo... siitä nousoo elämä ihmisen suuhun. Se parahite voii, joka maan päällen tyätä teköö."

Ei yksi, eikä kaksikaan kurjaa kesää saanut oikein kovaa möyryä vielä edes kontillensa. Hoikka rukiinolki saattoi kyllä mennä kontillensa, mutta paksu paapan pauriainen pysyi pystyssä. Aitanlaarissa oli kokoa ja korkeutta, eikä siinä vielä pohja kolissut. Vain omien rukiisten rintapeltojen viljaa siellä oli, entisinä kesinä kannettuja.

Kyröt savuaa

    Kytö savut näky joka päivä vahvasti
    lautinaaset hyvät tulet.

                       Kesäk. 1870.

Ruakamultaaset rintamaat härmäläinen ensiksi repäisi ruispelloikseen, ja luomien rannoille raivasi luhtia. Mutta Härmän alavilla mailla, larvassa ja jokirannoilla oli suuria nevoja sekä rämäköötä, jotka kauan aikaa saivat olla vain uurmarkina, jopa joutavana aljomaana ja retkuna. Eikä niistä ruispellon isännälle ollut muuta kuin mieliharmia. Keväällä paisunnan aikana ne olivat tulvillaan ja puhalsivat vettä joka suunnalle sekä leikkelivät rantatöyriin suuria vesinotkoja, äylämiä ja aroja, joita myöten ajelivat jokeen. Kihaneva, Köykkärin takana, Jepuan rajoilla, oli niin yletön, että ulottui larvamaita pitkin aina ruotsalaisten rantamille Pietarsaareen, ja niin vetelä, että aivan lellui, jopa painui miehen seisontasijoilla miltei vyötäröihin asti. Silkka vesi oli lelluvan peiton alla, ja kun kuoreen tökkäsi haravanvarrella reiän, nousi sieltä eläviä kaloja. Syltä paksuja liakoja rötkötti Kihan liahus, olipa entinen Tollikko-Matti paimenessa ollessaan löytänyt nevalta suuren laivanraakin ja istunut sen piittapuulla. Suuri ja vetelä oli ennen Kurjennevaki Perämäen alla, ja sitäkin oli muinaisina päivinä aluksilla ajettu, koska kerrasti oli löydetty nevasta rautainen ankkuri sekä taas yksipuinen laitalaudoilla varattu ruuhiriepu. Aivan uurmarkkina asui myös Porren takalistoilla aava Vuasneva, joka ulottui virstamäärin Porren metsäsarkaan asti ja oli niin vetelä, ettei sen ylitse päässyt muuten kuin sivakoilla. Kun nevaa sitten ruvettiin jakamaan kristikansalle, sai sitä, kuka vain halusi maksaa maanmittarin palkan. Samanlainen oli Voltin takana, Perkiönmäen alla Larvaneva sekä Kirnunalusta Näsin lähistöillä, Rytineva Prännin perillä, Rinki-, Viita- ja Saarinevat Kurkiluoman kulmilla sekä Airassaarenneva, jota Koukkuluoma kierteli mutkaisena kuin siansuoli.

Mutta Lapuan Alajoen ranta, Jokineva, Haarakankaan alla oli muinoin mustana matalana korpena, johon kevätpaisunta ajoi villit vetensä aina Kauhavan, Haarakankaan ja Kosoolan ääriä myöten. Suuret jääleipot vain ryskyttelivät rantoja, ja paisunta tulla tormootti aina kulkutielle asti. Isoona vesikeväänä yli kuusikymmentä vuotta sitten, tulva ajoi kylään saakka upottaen maantiet, vainiot ja pihamaatkin. Onpa paisunta joskus ajanut kylään niin kovalla rytäkällä, että pahimmissa paikoissa on lampaat täytynyt työntää tallinkokkiin, lehmät ajaa tunkionharjalle ja akat tenavineen nakella ylisänkyyn.

Tiheää metsää työntävää Haarakankaan Jokinevaa sanottiin kylänkesken vain Korveksi, ja se oli kokonaan mustaa mureaa korpirapaa. Mutta monet muut nevat olivat kamalaa rahkaa, joka ei itsestään tuottanut paljon mitään. Sellaisilla nevoilla oli vain mustia lähresperääsiä silmäpaikkoja pitkin aukeaa, ja siellä täällä kätisi jokin paksutyvinen mäntykräkkä sekä puolikuiva kuusikränä. Toiset nevat taas olivat kovaa keltturapaa, joka aivan kiivuina nouseskeli kuokkumiehen kouriin. Muutamissa nevoissa oli ravan alla hiuvesta, veren viätävää hianua hiaransukua, muutamissa oli kovaa jäkäräsavia taikka mustankirjavaa väkevältä haisevaa pikileerisavia, muutamissa taas oikeaa hyvää kytömaan savia, jota sai pistellä kuin voita. Kuivakiskooset kuuset ja männynkuikelot piipottivat suurilla nevoilla, ja tiheä vaivaasenvarpu rehoitti kaikkialla. Nevakanervaki kasvoi sekä variksenmarja, ja suuria juamukkapuskia oli laitapuolien mättäät täynnä. Nevaheinät ja nevakukat olivat nevan tuotetta, ja kun neva pani parastaan, se nosti punaisia muikeita karpaloota ja keltaisia valokkia sekä taas toisinaan täytti koko aukeaman valkeatukkaisella karvapäällä. Mutta rämäkkö oli vetistä kohmuusta ryteikköä, joka lykkäsi kaikenlaista puuta, kanervaa ja vaivaisenvarpua.

Entinen Härmän mies tyytyi vain rintapeltoihinsa ja reiraili niitä, mutta vähitellen ukko rupesi rääpimään rumia nevojakin. Jo Isonkyrön papin, Brennerin, neuvoa seuraten lienee aina jokin rämäkkö otettu hoitoihin, mutta suurimmille nevoille on rynnätty vasta viime vuosisadalla. Vanhat vielä muistavat, kun Kihaneva oli luonnon lettona, ja Perkiönmäen Larvaneva oli niin vetelää, ettei tahtonut sen ylitse päästä, samoin kuin Vuasnevakin, jonka ainoana asumamiehenä kävellä kroikoitteli pitkäkoipinen kurkeloinen. Muistavat vanhat vielä, kun Haarakankaan Jokineva oli korpena, muistavat senkin, kun Talkkarista Hellanmaahan mennä kopsuteltiin portahia pitkin vetelän Porraskorven halki.

Mutta kun rintamaiden raataja oikein rupesi rehkimään nevoilla ja rämäköillä, niin siitä työmaa repesi – ja viljamaa. Puukoukkeroolla ensimmäiset kydöntekijät kraapiivat verenjuoksua Larvanevaan, kun rupesivat sitä yrittämään ihmiselle kelvolliseksi. Lauranpala vain oli jalkojen alla, ja varrekkaalla laudankappaleella räävittiin rapaa, että vesi pääsi valahtamaan pois. Sitten vasta ruvettiin kuokkimaan. Samalla tavalla alkoi monen muunkin vetelän vesisilmänteisen rääsykön sulillen ottaminen.

Oikean miehen Jumala oli johdattanut Härmän korpiin ja nevojen laitamille, mikäli pahannahkaisen väättyrinsä. Mitä rumempi rääsykkö ja vetelämpi neva, sitä parempi se oli mustanpuhuvalle miehelle. Siihen pahinkin körri sai päiväkausittain purkaa pursuvat voimansa ja pahan sisunsa ja sitten iltasin kesynä ja talttuneena astella kotiinsa ison puurokupin ääreen. Oli Härmässä miestä. Isännät itse parhaina köykkäilivät kuokanvarressa sekä rypivät rapaisessa ojassa, ja toiset hullut perässä: pojat, tyttäret, päivämiehet, taksivärkkärit, vielä rengit ja piiatkin, jopa joskus oikein kilvaten, kuka pisimmältä repäisee suurta ojaa. Perämäjen Elias, aina mieletön etukynnessä menijä Holloo-Ella, sattui väliin toisen hyvän, Airassaaren Jaskan, kanssa samoille kytömaille, ja silloin nevaan aukesi kahta kanavaa niin, että isäntä sai vain katsoa ja siunailla. Lotisi ja präiskyi, moiskui ja mossahteli, kun täysinäiset lapiolliset lennähtelivät pellolle. Hiki vain ja leivänkäry nousi höyrynä miesten hartioista, ja miehiä olivat molemmat. Loittoselkäinen Holloo höyrysi edellä ja puri hammasta, lyhyt mutta tyrniä Airassaaren poika paineli perässä niskat kryhässä kuin karoo. Ja kun myöhäinen ilta joutui, oli kummallakin sata syltä viisikorttelista kydönojaa.[35]

Kovia kytökontioita olivat monet isännät. Entinen Kankahan Jaakkoo oli aina syksyisin kuokkamiehenä raivaamassa Jokinevan korpea. Jo varahin päivän noustessa Jaakkoo oli kytömaalla. Mutta kun halla ajoi nevoilta ja vei pellonviljat, ukko mennä köykytti kylmään korpeen vielä varhaisemmin, kuokki niin, että kuura pölisi ja sanoi:

"Nyt vasta kuakan pitääkin pystyä!"

Kova kytömies oli myös Pömpelin vanha Jaakkoo, samoin Keskikankaan entinen äijä, joka vielä vanhana paappana, pitkätukkaisena, pellitön nuppa päässä, asteli kirves ja kuokka olalla pihamaalla asioikseen, kun ukko-rukalla ei enää ollut muutakaan tehtävää. Eikä ollut nurrusmiehiä Ylikankaan isäntäkään, joka keväällä, kun muut vielä villapaidoissa lämmittelivät, asteli kydönojalle paitahihaisillaan ja avojaloin, housunlahkeet vain nilkoista nuoralla sidottuina. Yhtähyvin riehkaisi vanha Yliluoma, rääpi päivät päästään rapaista ojaa niin, että illalla kotiin tullessaan oli enemmän kytöjuurakon kuin ison talon isännän näköinen.

Mutta monet köyhät koturit, pahaiset mökkiläiset ja pienet torpparit olivat osaltaan kaikkein suurimpia Härmän nevojen raivaajia. Isojen isäntien palkkamiehinä he akortilla kuokkivat ja ojittivat suuren kytömaan toisensa perästä, muutamat ahertaen koko elämänikänsä. Vollti-vainaa oli Kankahankylän ja Hellanmaan kovettu kuokkamies ja ojamestari, ja yhtä tavaton oli Holloo-Ella, jonka kaivamat ojat pääksytysten pantuina ulottuisivat kymmenin penikulmin. Eivät Härmän naisetkaan olleet miestä huonompia. Myllärin Maija, Rintamäen torpan tytär, joutui jo 13-14:n ikäisenä isänsä kanssa kuokkamaalle. Sai siellä alaikäinen tyttötenava hikoilla ja uupua milloin kuokanponnessa, milloin lapionvarressa, milloin taas kiikku kuin sammakko kangennokassa, kun kantoa vääntää kinnattiin ylös nevasta. Samaa loppumatonta kuokan ja lapion kanssa rehkimistä oli Maijan elämä sittenkin, kun hän piikaflikkana joutui renkimiehen matkaan ja mökin emännäksi. Ei muuta kuin kuokka olalla ja helmat polviin nostettuina Maija sai köpsötellä Juhan kantapäillä kaiket kesäkaudet nevalta nevalle, ja rähjätä rapakossa päivät päästään, hampaat irvissä iskeä vaivaisenvarvikkoakin, joka oli niin onnettoman sitkeätä, että aina tahtoi pompahduttaa kuokan tyhjiltään takaisin. Sitten sai taas seisoa puolisäärestä syksyn routaisessa vesiojassa ja paasata rannalle rapaa, joka oli kuin velliä pussissa. Vesi vain juoksi hännästä, ja jalkoja paleli niin, ettei niitä omiksensa tuntenut. Ei ollut nevojen rääpiminen naiselle laitaleikkiä, mutta repäisi Maija kerran miehensä kanssa Kuivilan Juha-isännälle tavattoman kytömaan, 250 syltä pitkän, 40 leveän, kuokki ja väänteli kannot kasoihin, sitten vielä ojitti. Monta kuukautta täytyi siinä klenuuttaa, mutta tuli siitä vähän rahaakin. Yhdeksän markkaa isäntä maksoi seitsensylisen, 40 syltä pitkän kytösaran kuokkimisesta, ja seitsemää korttelia leveän, seitsemää syvän kydönojan kaivamisesta sai 25 penniä syleltä.

Oli Härmässä nevoja, oli isännillä kuokittamista, ja vähäväkisiä mökkiläisiä, sitkeitä kuin siannahkaiset ruomat, asusteli pitkin mäkimänniköitä, ja lujia silmäkuakkia takoi kylän seppä. Perkiönmäen Malmin isäntä kuokitti Larvanevaa koko miesjoukolla. Oli siellä joskus kymmenkunta ukkoa hikoilemassa, toiset kuokka kourassa, toiset ojalapiossa. Eväspussi selässä miehet mennä väännättivät nevalle jo aamupimeissä, köykyttivät siellä vielä mustina yökyöpeleinä, ja punaisia tulensilmiä vain tuikki kuokoksen laitapuolesta. Ruismaata siinä nostettiin, rukiilla isäntä maksoi kuakkiaasen, ja kymmeniä tynnyrinmaita saatiin kytöpelloksi. Jyväkappa oli tavallinen palkka kapanmaan kuokkimisesta sekä taas kymmenestä sylestä viiden korttelin ojaa, ja ruiskapan hinta oli joskus vain 60-80 penniä. Täytyi pahasta ryteiköstä maksaa markkakin kapanmaasta, samoin kymmenestä ojasylestä. Monesti kuokkamies sai paiskia päiväkauden kapanmaan kimpussa niin, ettei siinä leipä kovin leveäksi paisunut. Mutta pienen mökin elämäntarpeetkin olivat pienet. Mökissä oltiin tyytyväisiä, kun vatsa oli puuroa täynnä, ja vaatteet pysyivät päällä, tuli paloi takassa, sammalletut hirsiseinät olivat ympärillä ja peräseinässä pieni ikkuna, vaikkakin päreillä paikattu ja talvella jääkukkasin koristeltu. Ei mökissä maraattu, vaikka saatiinkin leipä nilkoa nevasta. Lopulta kyllä jo monien kytöjen kuokkijan mänttinahkainen kruppi meni rauskoiksi, ja vanha maanmöyry joutui ruotivaivaisena kiertämään kyliä sekä syömään armopaloina samojen sarkojen viljaa, joita oli parhaina päivinään ottanut sulille. Sai raataja sitten ristittömän leposijan kirkkomaan laitapuolissa, eikä suurien nevojen kuokkamiestä kohta enää kukaan muistanut.

Mutta kytömaa, kytö, oli raivattu, kannot korvennettu tulella ja mättäitä käristelty, ja sitten pantu pelto tuottamaan viljaa viljan perästä.

Ruista kylvettiin useasti ensi viljaksi parhaisiin kytömaihin sekä sitten myös kauraa ja ohraa. Kaura kumminkin oli härmäläisen paras kytövilja. Vanhimmat ukot eivät sitä sentään paljon viljelleet, jotkut eivät ollenkaan. Vasta köyhään vuatten[36] jälkeen kaura sai melkein isäntä vallan kaikissa kytömaissa. Kymmenin, kolmin-, neljinkymmenin tynnyrein isoimmat isännät sitä kylvivät ja saivat satoja. Kauraa pantiin sekä hyviin että huonoihin maihin, ja se oli tyytyväinen, kasvoi komeasti laihassakin pellossa. Eikä tarvinnut sitä varten maata kovin pehmitellä. Tiesi entinen Härmän mies tämän ja sanoi:

"Rukhillen ja ohrallen pitää sijan tehrä niinkun huanollen sairhallen, mutta kaurallen niinkun häjyllen juapunhellen."

Olivat vanhat ukot sentään joskus kuulleet huonosti kohdellun kauran hiukan tyytymättömänä päivittelevän ja kehuvan:

"Kun mua pantaashin parhaashen rintapelthon, niin mä isännän verkhan ja emännän silkkihin pujettaasin... Mutta kun mua raukkaa panhan kaikhin laihoohin maihin, niin en mä voi mitää."

Sai kaura kyllä kasvinmaikseen parhaitakin kytöjä, ja silloin se lykkäsi olkea kuin ruis, nousi miltei miehen mittaiseksi, oli tummanpuhuvaa ja laittoi latvansa täyteen viljaripukoita. Se oli oikeaa kauraa, eikä mitään villikauraa,[37] viheliäistä värkkiä, joka kysymättä kasvoi kristikansan ruispeltoon niinkuin ennenmuinoin ohdakkeet nisujen sekaan. Ja jos kaura oli kylvetty peräkuulla, eivät teeret eivätkä variksetkaan sitä pessanneet, eivät myös jänikset sotkeneet siitä lammaskettaa. Mustia ja raskaita jyviä sellaisesta laihosta lähti, eivätkä ne hyvän tryskäämisen jälkeen olleet takkiseljäs eikä kaprokiis niinkuin Huhtamäen entiset kryynit. Irun ne tryykäsivät jokayksi, kun niitä kylvämistä varten irätethin mättähien välissä, ja kun niiden itävyyttä tutkittiin kuumalla rautapellillä, niin ne präiskyivät ja poukahtelivat kuin suuret sonsaret. Syksyllä, kun leikkuuaika saapui, oli koko kytömaa kellanharmaana, mustat kauranselät vain helpeitten välistä pilkoittelivat, ja pellolle tuli kaksin rivein kyyliä kuin varijalkoja. Sellainen kytö kyllä jo olisi puettanut isännän verkaan ja emännänkin silkkiin, jos vanha nuppalakki olisi sellaisista perustanut. Paljon lähtikin härmäläisille rahaa kytökauroista, kun hän niitä syksyllä ajoi kuorman toisensa perästä Vaasaan Hulttiinillen, Kurtteenillen taikka Manteliinillen.

Polttamalla entinen kytömies hankki nevasarkoihinsa väkeä – sekä sitten myöskin saveamalla. Moni hyvä körri korventeli rapamaitansa joka kesä, kerta kerralta, vielä lopuksi haravootti mättäitä kokoihin ja käryytteli niitä niin, että viimein oli vain raaka hiuves ja pohjarapa jäljellä. Mutta toiset taas hoitelivat perintöjään paremmin, höystivät savella ja savustivat säästäen. Paksu, monikorttelinen keltturapa kyllä kesti käryytellä, samoin vahvaa rahkaa sai polttaa niin paljon kuin se vain paloi.

Kesäkuun kuumat päivät olivat vanhan paapan parhaita kydön polttopäiviä. Monet yrittivät toimittaa polttamisen jo ennen mettumaaria muistellen, että vanhat olivat opettaneet:

"Jok' ei oo mettumaarhin kytöjänsä polttanut ja marianpäivhän ajojansa ajanut, niin s' oon onnenkauppaa."

Joskus kyllä olikin onnenkauppaa. Sateiset ilmat ajoivat polttamisen heinäkuun puolelle, ja saattoi sitten käydä niinkin, että kydöt jäivät korventamatta. Huonosti paloivat kytömaat kesällä 1865. Heinäkuun jälkipuoliskolla Kleemoolan Juhan piti piirtää alunakkaansa:

"Ei nyt kyröt kyllin pala, mutta täytyy tualla toimehen tulla."

Mutta kun kesäkuu piti poutia ja korvensi maat kuiviksi, härmäläisten kydöt pelmahtivat palamaan. Ajettiin nevalle olkikasat kärryillä taikka mentiin sinne perätoukuria olkilyhteitä kantaen. Palava olkitukku tulihäntänä kantapäillä juostiin pitkin pellon reunapuolta sarka saralta, ja tuli tarttui kuivaan kytöön kuin tappuroihin lähtien heti rätisten ja käristen ajamaan yli maan. Keltturapa paloi hyvin ja syvälti, kärisi, haisi kydöltä ja puhalsi kitkerää savua, mutta rahkamaan ylitse tuli mennä tohahti nuolaisten vain pintaa niinkuin voita leivältä. Naapurinkin pelto pelmahti palamaan, kolmannellakin kytökaistalla kipaistiin, ja harmaa käry kirmaisi kintereillä. Kohta koko kytömaa oli leveänä haikupesänä, kärisi ja rätisi, kuuma savu kierrähteli, kirkkaat tulenkielet nuoleskelivat maata ja leiskahtelivat ilmaan. Polttomiehet häärivät pätsissä kuin mustat rumahiset heitellen puulastoilla tulisia mättäitä palamattomiin paikkoihin, ja savu yhä sakeni.

Nousi harmaa pilvi pian toisiltakin nevoilta, ja kohta koko Härmän seutu oli suurena savuisena alhona. Köykkärin äijät kaukana Jepuan rajoilla kytöstelivät Kihanevaa, perkiönmäkeläiset, volttilaiset ja näsiläiset polttivat Markin rajamailla Larvanevaa ja Kirnunalustaa, Pömpelin Jaakkoo pöyryytti Porkkuhisjärven maita, ja perämäkeläisten savupöllyt kohosivat Kurjennevalta. Pirii, Hiili ja Porri porosivat suurta Vuasnevaa, Oravaisten ja Vöyrin rajoilta pöllähtelivät ekoolaisten, vakkurilaisten ja huhtamäkisten haikupilvet, pränniläiset käristivät metsäntakaista Rytinevaa, ja vanha Katajaanen pani poroksi suuria kytömaitaan Hanhimäen takana ja mörähteli:

"Ei se poro, mutta se karrr...si!"

Mutta Alajoen lakeilta aavoilta nousi koko seutukunnan suurin sauhu. Siellä häärivät Liinamaa, Taavetti, Lööpäri, Ikoola, Kosoola, Kangas, vielä Hellanmaan, Raamatun, Lapuan ja Kauhavan miehet. Siellä kytösavu yhtyi kytösavuun ja kääräisi miltei koko lakeuden harmaisiin verhoihin niin, että päivä vain punaisena pohotti savun seasta. Tuuli kuljetteli kitkerää kytömaan henkeä aina kyläteille ja kylän pihoille asti ja avonaisista ovista se osui porstuoihin ja tupiin. Se oli kyllä karvasta ja vaikeaa vetää henkeensä, mutta se oli tuttua kotipellon tuntua. Jota sakeampana savu liikkui, sitä parempia satoja se lupasi.

Iltapuoleen kytöpellot olivat jo kärventyneet yliporhon, aivan siloisiksi, sakea savu laimeni, ja maa pohotti mustana. Vain siellä täällä suurien nevojen yllä lepäsi leveä hallava pilvi. Mutta yli koko aukean asui hieno autereinen sauhu sekä väkevä turpeen tuoksu. Päivän painuttua lakeuksien takalaitojen taakse, sauhu ja turpeentuoksu jäivät hallitsemaan hiljaista kesäyön hämärää. Tuli suurilta ruisvainioilta tumman laihon ihanaa, ihmeellistä, hiukan kosteaa elämäntuoksua, ajautui yli maiden ja yhtyi harmaana vaeltavaan pellonkäryyn. Väkevää maan tuoksua molemmat, elävän maan porosta, kytöjen parhaasta voimasta lähtenyttä tuntua, ja elävän jumalanviljan lähettämää tuntua. Turpeen tuoksu lupasi mantua pellonviljalle, pellonviljan tuoksu lupasi väkeä raatajalle. Suuri maa, kytö ja pelto, lakeuksien kansan ehtymätön emo ja elättäjä huokui voimakkaasti hiljaisena kesäyönä.

Mutta lakeuksien kansa, pitkän päivän ankarassa työssä raatanut lepäsi asunnoissaan. Koko kylä nukkui. Yön hiljainen hämyinen henki hiipi kylän ympärillä, veti pehmeät verhonsa yli nukkuvien talojen ja vainioiden ja laski hallavan suojansa nevoille ja kytömaille.

Suuri lakeus lepäsi, kytöpeltojen eläväinen tulikin nukahti ja painui turpeen alle. Harmaat matalat luhtaladot kyhjöttivät unimielissään yön hämyssä, ja kaivonvintti kartanolla sekä tuulimylly tuvan takana olivat torkahtaneet kesken kismittelynsä...

Vain ruiskrääkän kärähtely kuului laihopellosta niinkuin hyvän haltian, näkymättömän viljan suojelijan salaperäinen äännähtely.

Luhralla

    Aliettihin heinän teko. Woi Ihanaa
    heinän konnun ja vilian kasvun aikaa!

                          18.7.1869.

Alavat jokirannat ja metsäluomien vetiset varret sekä suuret nevat olivat vanhan härmäläisen parhaita luhtamaita. Niitä hän perkasi ja syynöötti nimiinsä minkä ennätti. Lapualaiset kyllä, vanhat maan valtiaat, olivat jo omineet parhaat rannat aina Haapajärvelle asti, jopa jonkin luhtapalasen Laiturin alapuoleltakin, ja Jepuan ruotsalaiset, nousten merimaista päin, olivat anastaneet omia lähiseutujaan niin, että alhaalla oli jepualaisten, ylhäällä lapualaisten syynimaita. Mutta minkä näistä jäi jäljelle, sen sitten oikeat härmäläiset ottivat omakseen.

Jokainen valtasi, mitä sai ja katsoi parhaaksi. Tuli mies, otti palan sieltä, toisen täältä, pyykitti, perkasi ja panetti papereihin, tuli toinen, otti palan sieltä, toisen täältä, pyykitti ja perkasi, tuli kolmas ja teki samoin. Ja vanhan Härmän luhrat olivat aivan sekaasinsa pitkin rantoja ja metsiä. Näinpä suuren Porren heinämaita oli jokirannassa Konilahti ja Karoomäjen alusta sekä joen takana, Luamanluhta, Rintaperkiö, Korteslahti ja Kurjenluhta. Sitten Porren vanha Erkki valtasi vielä Haapajärven, kuivasi ja käräjöi sen rannat omikseen viirenkymmenen vuoren friiheetillä. Siitä tuli Porrelle kaikkein paras heinämaa, jota Porren Erkki, viisas mies, tiesi jo etukäteen kehahdella:

"Jos järven kuivaksi saan, niin sualattomas vois mä ryvöön ja fiilinpäällises."

Melkeinpä vaarin kannattikin rypeä. Talo sai niin tavattomat luhdat, etteipä juuri toisilla ollut sellaista heinäntuloa, eikä monessa talossa ollut sellaista lehmällisen ja maidon flätinää kuin Porrella.

Mutta Porren kohdalle asti alhaalta päin oli vuaskoskelaisten luhtia aina siellä täällä pitkin rantoja. Piriin kylänkin jokiranta oli Vuaskosken miesten heinämaana. Piriiläisillä taas oli luhtapaloja Karankorves Laiturin alapuolella ja Poron alla Kauhavan rajoilla sekä Liinamaan yläpuolella Liinamaan päällystä. Siellä oli Piriin neljällä talolla kaikkiaan kaksitoista laronalaa eli yhteensä 35 tynnyrinmaata, ja oli samoilla lakeuksilla luhtaa muillakin Alahärmän isännillä: pesoolaisilla, markkulaisilla, kunnarilaisilla ja nukalaisilla. Lapualaisten heinämaat olivat heti näiden vieressä, ja nukalaisia hyppöötettiin heinänteossa ympäri maailmaa aina Kauhavan Varpulan vierillä.

Ympäri maailmaa hyppöötettiin Ylihärmän Keskikylän isäntiäkin, manttaalin ukkoja, joilla oli jumalattoman suuret metsämaat, Ekosaraat, Ekojärven puolessa, aina neljinkolmatta muuttopaaluin mitatut. Näinpä Ylisen Anska ja Keski-Kuustaa saivat kokoilla itikanelonsa ainakin viidestä, kuudesta maanpaikasta. Perälän takana mainittavalla Kurjenluhralla sekä Isoollanevalla oli hyvä kappale kummassakin, sitten oli Rapakko Hakolan kohdalla, sitten Kleemoolan lähimailla, jokivarressa Korteskorpi sekä vielä Ikoolan isoo kappales, Ylijoki. Voltin numeron Asuunmaa, Rahikka ja Myllylä olivat omineet heinämaita metsän takaa, Kortesjärven rajoilta Moskuannevalta ja Perkiönmäen alta, Kirnunalustasta. Pesoolaisilla taas, paitsi omia luomanrantojaan, oli hyvät luhdat luoman latvoilla, Pääjärven rannalla. Siellä porrelaisetkin mittelivät sekä Viitalan Jaakkoo ja Kankahanpää ynnä Kanttisen Esa Kauhavalta. Mutta joka kesä piti Järviluamaa, Pesoolanluoman latvahaaraa, perata, että järven heinäiset rannat pysyisivät niitettävinä. Aina mettumaari-lauantaina toimitettiin luomanperkaus. Mies talosta, kenellä vain järviluhtaa oli, lähti metsäluomaa aukaashon, kuokat, kirveet ja lapiot matkassa. Se oli vanha tapa, päiväkausi piti miesjoukon rehkiä luoman korpirannoilla, ellei tahtonut menettää rantaosaansa. Ja luoma pysyi auki, veti vettä, ja järvenranta puski miehenmittaista kortetta ja saraa.

Mutta kovettu Pömpelin Jaakkoo, kymäräselkäinen pitkätukkainen metsäkörri, kaakerteli yksinään Pömpelinluomaa ja laski ja kuivaili Porkkuhisjärveä saaden mainiot heinärannat. Vielä vanhanakin äijä rähjäili metsässä kuokkineen ja lapioineen korjaten, syventäen ja oikoen milloin mitäkin luomanmutkaa. Ja sitä mukaa kuin vaari vanheni ja köyristyi, luoma vain leveni ja suoristui, heinärannat levenivät, sekä korte ja sara kasvoivat yhä komeammiksi. Mutta sitten, kun Jaakoon suurta silmäkuokkaa ei enää nähty näillä main heilumassa, metsä nousi ja lykkeli luoman entiselleen.

Peraattuja maita, mettän alta otettuja luannonluhtia härmäläisten heinäkentät olivat, jokiluhtia ja luamaluhtia sekä myöskin nevoja. Omasta luonnostaan ja väestään luhdat antoivat minkä antoivat, kylvämättä, kerta kerralta joka kesä vain Jumalan käsialoina. Vetiset rannat ja nevat tuottivat saraa ja kortesta sekä valkotukkaista karvapäätä, kuivemmilta mailta saatiin tavallista juuriheinää sekä lauhaa. Hyötyiset kivikkopaikat puskivat sinistä ja keltaista hiirenhernestä, mutta oikein huonot maat työnsivät niin kelvotonta siankarvaa, ettei siihen tahtonut viikate pystyä, ja kaikkein kehnoin luhta pusketti surensammalta.[38]

Ennenvanhaiset peltomiehet antoivat voimattomiksi käyneet viljapeltonsa joskus jäärä kethon, ja silloin maa sai omin voiminsa kasvattaa mitä mieli. Ensi kesänä pelto antoi aivan roskatavaraa, kelvotonta virnaa, muroa ja pilliäästä, heraheinää, voikukkaa, vuahensilmää ja rautakukkoa, vieläpä tiisteliä, harjapäätä ja karriaasta. Mutta jo toisena kesänä se työnsi isännälleen talteen otettavaa juuriheinää, lauhaa ja imiäästäkin antaen ladollisen itikaneloa. Vanha Porren Matti piti kyllä ihmiseneloa tärkeämpänä ja sanoi keto-isännille:

"Kyllä! Mutta jos rintapellot jättää kethon, nijn leivätä jää."

Mutta edesmennyt Kurki-Kuustaa ja entinen Talkkarin Kuustaa kyllä sitten kerran jättivät oikein rintapeltonsa ketoon, vieläpä kylvivät niihin heinänsiementä, timoteeta ja alopeeta. Sitä jo pökeröimmätkin kylänmiehet imehtelivät:

"Kumma miäs, kun viittii kylvää heinää, jota saa kyllä ilmanki."

Siitä on jo yli kuusikymmentä vuotta, ja hyvän opin kylä silloin sai. Tuotiin Hellanmaasta sitten Kankahankylään kolme kappaa heinänsiementä, jaettiin ja kylvettiin peltoon. Muutamat ukot kolusivat siemeniä latojen lattioilta ja tallinkruvuistakin. Nekin antoivat hyvää rehua, kun pääsivät maahan.

Kuokittiinpa sitten jokiluhdat ja luomaluhdat, otettiin nevatkin sulille ja saatiin hyviä kytömaita. Kauraa, ohraa ja ruista niissä kasvatettiin ja sitten taas vuorostaan pantiin ne puskemaan heinää.

Heinäkuun jälkipuolisko oli härmäläisen parasta heinäntekoaikaa. Koko jokivarsi oli monikertaan kuullut:

    "Jok' ei oo marketan aikana heinäs,
    niin s' ei korjaa heiniä."

Oli suuri lakeus saanut toisenkin sanoman:

    Kun näet vihnhen ohras,
    niin teroota viikathes,
    kun näet ohras tähään,
    niin mee heinhän,
    kun näet kaks' niin juakse.

Näitä samoja aikoja Kleemoolassakin pidettiin parhaina. Heinäkuussa 1862 Juhan piti piirtää pikku kirjaansa:

"Aina vain sateesta aikaa – heinänteko aliettihin 24 p Joka ei ollut Juuri hyvin menestyväistä sateen tähren."

Ja taas 1864 heinäkuussa ukko uskoi alunakalleen:

"23 p – hyvällä pouralla aliettihin niittu."

Vanhan Marketan kanssa härmäläiset olivat jo täydessä touhussa. Silloin piti koko lakeuden kansan olla liikkeellä, silloin huonoiset miehenkopukat ja vanhat muorikrututkin menivät vielä ihmisestä. Sitä vanhat paapat hokivat:

    "Kyllä marketanpäivän aikana kopukakki maksaa –
    ja Marketakki maksaa."

Mutta ennen heinätyön alkua piti värkit olla kunnossa, viikathet, haravat ja takkavittat, viikathentikut ja tikkukiulut ja kaikki piti olla valmiina. Seppä oli kallinnut viikatteet, ja kotona oli laitettu niiden varret ja nithet. Vanhat paapat olivat kaverrelleet komeita pyrstövarsia, koukkuisia painimavarsia, joita ei joka kompuran kourasta lähtenytkään, koska asia oli niinkuin paapat todistivat:

"Yhreksästä kohri pitää syrän mennä poikki, ennenkun tuloo hyvä viikatesvarsi."

Nuoret miehet ja renkijurrikat olivat askaroineet suoria peukalovarsia, joiden kyljessä oli reikä peukaloa varten. Olivat paapat pitkin kesää aikansa kuluksi, ja muutkin joutohetkinään, korjailleet ja laitelleet komeita keveitä haravia, joiden haapainen varsi notkahteli, koivunkyljestä kiskottu lapa kyllä kesti ja pihlajaiset piikit pitivät. Ja lailliset pihlajaiset takkavitsat, joita oli koko joukko varattu, olivat niinkuin pitikin, koivuisen silmävittan kans juuri kaksi raavahan miehen syltä.

Hyvät emännät olivat varanneet evästä niin, ettei nälkä kyllä osannut heinämaalle. Paksua piimää – ei mitään muionnutta klusua, jossa oli vain klimppi ja vesi – oli paljon pankossa, voita isot hulikat ja suuri tynnyri täynnä väkevää kaljaa sekä aitassa kovia läpileipiä laarillinen. Ohria oli survottu kryyneiksi iso säkki, lihava oinas ja suuri karoo oli kötistetty, joskus iso sikakin, olipa haettu kaupungista siikoja suolaisenpuoleksi ynnä hyvä silakkaneliikka.

Oikea heinämies tarvitsi aikamiehen ruokaa, eikä niittäjän maha täyttynyt tavallisilla evähillä. Tiesi emäntä sen kyllä omasta kokemuksestaan, tiesi hyvin itse isäntäkin ja koetti sitä vielä todistella:

"Täytyy, raakkules viä, olla hyvä ruaka. On kova tyä niittää... ja taas kantaa presajuttaa heiniä lathon."

Pitikin olla paljon proinaa ja värkkejä matkassa, kun kaksin-, kolmin- ja neljinkintoista hengin lähdettiin kaukaiselle luhdalle viikkokunthan, niinkuin Piriiltä Poron alle tai Liinamaan päälle taikka Keskisestä Tuurholmaan. Monella hevosella ajettiin, ja elolavat oli täynnä tavaraa, suuria kolmenkintoista kannun piimäleilejä ja pienempiä koko joukko, vielä kaljatynnyrit, voipytyt, leipä-, jauho- ja perunasäkit, padat, pannut, kirveet, viikatteet, haravat, tahot ja takkavitsat. Kuormat olivat kuin ainakin majanmuuttajain kuormat, rötistetyt ja köytetyt, ja joka kuormassa istua kökötti kolme, neljä henkeä, ajaja lavannokalla, hevosen hännän huiskittavana, toiset, kuka pytyn kannella, kuka perunasäkillä, jauhopussilla, kuka kussakin.

Ja näin mennä koluutettiin heinämaalle.

Harmaa ammosuinen luhtalato oli heinämiesten kesäisenä asuinmajana. öisin maattiin siellä heinissä vieri-vierin kuin porsaat pahnassa, ladon edessä istuttiin ruokaverolla, ja ladon sivulla kivien varassa keitettiin perunat, puurot ja vellit. Luhtapäivät olivat pitkiä ja pyöreitä kuin hevosenkenkä niin, että työnraataja hyvinkin tarvitsi täyttää makonsa päivän mittaan neljät kerrat. Aamukasteen aikana jo varahin, joskus kahdelta, kolmeltakin noustiin ylös ja unenpöpperöisinä, heinänroskaisina asteltiin niittämhän, sillä viikate pystyi parhaiten märkään heinään. Einhellen mentiin seitsemän aikana ja syötiin lihaperunoita, voita ja piimää. Pualipäivääseksi ahdettiin, silloin kun aurinko oli Simpsiön päällä, puuroa taikka lihansekaista rokkavelliä, ja päivälliseksi neljän, viiden paikoissa pisteltiin siikaa tai silakoita, voita ja piimää. Iltaasellen istuttiin vasta yhdeksän, kymmenen tienoissa oikein väsyneinä ja nälkäisinä, ja silloin ohrapuuro parhaiten maistui, maistui vielä piimä ja silakkakin. Piimää ryypiskeltiin vain vuoronperään leilintruutusta suoraan senkuin niskat kestivät, ja läpileipä oli niin kovaa, että kolo tuli ladon ovipieleen, kun siinä leipää lyömällä murrettiin. Mutta se oli oikeaa niittomiehen evästä, paikkansa pitävää rukiista jumalanviljaa. Komeasti sitä koko luhtalato hampaissaan louhi ja syödä krouskutti kuin kolmastalvi varsa.

Viikate oli heinämiehen parhain ase, ja niin monta kuin oli henkeä ladolla, niin monta viikatetta lähti heti aamuvarhaisena liikkeelle. Naiset niittivät niinkuin miehetkin, samoin pojanmääkäleet ja tyttötenavat toksasivat minkä jaksoivat. Nevojen harvaa heinää huitoi kuka hyvänsä, ja heinä kaatui sekä meni kasaan, kun viikatteeseen oli sonnustettu karhi, kuusesta painettu vömpölö verkkoineen. Mutta rehevää perkiötä sai mies jo täysin voimin huhtoa ja silloin vasta oikein vihantiestä, kun ruvettiin kappia niittämään. Peräkanaa mentiin niittäen pitkin perkiötä, ja saattoi siinä edellä menijä helposti kuulla, kun joku korkohenkinen kahisteli kintereillä ja karjui:

"Pois tiältä... kintut poikki!"

Pitkä Holloo-Ella hosui kuin hullu ja haukkootti viikatettaan niin paljon kuin ikinä jaksoi, mutta aimoo Airassaaren Jaska huiteli perässä ja antoi myös viikatteensa haukata. Kriuskahtelivat siinä vain ja vihaisesti viuvahtelivat kirkkaat käyrät, ja heinä hulmahteli karhollen pitkinä kaartoina, kun miehet heiluivat kuin perhanat ja notkuvin polvin peräkkäin mennä köykyttivät. Kauas jälkeen jäivät toiset, mutta Airassaaren Jaska vain ahdisteli Ellan kinttuja. "Tuloo soukempaa!" Holloo huusi. Haettiin riuku ja mitattiin: Jaskan lajespuoli oli yhtä leveää kuin Ellankin. Koko mato oli Riskunmäen Kaappookin ruihoomaan, vaikka oli vielä häjynpäiväinen mälkki. Kun Kaappoo yritti ottaa laespuolensa heti miesten perään, piika sanoi:

"Mitä kersat? Minä miästen perhän meen!"

Se otti Kaapoon kunnialapaan niin, että hän oikein tingillä huiteli ja yhtää mittaa tapaili piian kinttuja. Kun piika ei jaksanut enempää, niin Kaappoo havarsi kiinni viikatteensa varrennoukasta ja alkoi ruihoa toista syltä leveää lakeaa niin että rytisi. Sitten kun laespuolet oli lyöty loppuun, Kaappoo vain leveili:

"Koitethas, kenenkä viikates ottaa parthan!"

Koetettiin jokaisen viikatteella karrata isännän sänkistä leukapieltä. Toisten aseet kulkivat kuin jäätä pitkin, mutta Kaapoon terä heti hairasi partaan kiinni niin, että isäntä kirosi ja imehteli:

"Mikä pirnales on tuan poijan viikathen nuan teräväksi tikunnu? On kun partaveitti!"

"Heinä sen hijoo!" poika vain viisasteli, eikä sanonut, että Sokia-faari oli hänet opettanut.

Siinä olikin aika kähinä, kun viikatteita tikuthin ja oltiin koko joukoin tikkukiulun ympärillä. Kasteltiin viikatteen terää kiulussa ja ruvettiin kivisellä, kiilapäällä tikulla hakkaamaan teränsivua vuoroin puolelta ja toiselta niin, että kova kilkutus vain kuului. Ei joka mies osannut asettaan oikein teroittaa. Siinä keikkui kenen pää, kenen puo, kenen taas kieli heitteli kahta puolta, eikä sittenkään viikate tullut teräväksi, tikkuun tuli vain ruma olkapää, kun sillä klipsutettiin vastasuuta. Mutta tottuneet niittomiehet kilkuttivat viikatettaan vain toisasilmin ja terävä tuli. "Kilk-kalk, kilk-kalk, kilk-kalk", jatkui koko terän mitalta tasaisesti kuin käljyillä käyvän engliskakellon naksutus. Kiikkui ja kalkkui tikkukiulun ympärillä monella lailla, kuului usein samanlainen komea kilkutus naapurienkin luhtamailta.

Mutta jokirannasta lapualaisten luhdalta kuului vielä komeampi meno. Siellä Lapuan miehet teroittivat viikatteitaan puutikuulla. Pitkillä aseilla he pitkään vetelivät pitkin teränsivua niin, että helähteli vain ja tuli säihkyi. Se oli lapualaisten tikkulaulua. Olivat ukot itse laittaneet mäntylastoja, sivelleet niitä paksulla tikkutervalla ja sitten tuhrineet hienolla sannalla. Vain kuiviltaan he sitten niillä hioivat heinäteriänsä. Ja huutelivat Härmän kilkuttajille:

"Mikses oo viänyt sephän viikatestas, ettei trenkääsi itte kallita? – Paa jo se kivi plakkarhis ja mene maata!"

Härmäläinen puolestaan viisasteli:

"Hoira sinä vain raspiriapuas ja harikkohulikkaas! Min' en ookkaa kolmen silakan miähiä."[39]

Lapualaisten komea tikkuaminen helähteli kautta jokirantojen niin pitkälti kuin niitä Lapualle päin riitti, kymmenin virstoin. Suuri ja väkevä oli lapualaisten alava luhtaranta, ja komeasti he aina sinne suuresta kotikylästään saapuivat. Muut ihmiset mennä pärrästivät luhdalle kolisevilla elokärryillä huonoja teitä pitkin, mutta lapualaiset ajoivat kuin maan valtaherrat suurilla veneillä pitkin jokea, että vesi kohisi. Monta syltä pitkä, leveä ja monilaitainen oli lapualaisen luhtavenes, ja se oli täynnä eväitä, aseita ja heinämiehiä, kun lähdettiin laskettelemaan Alajoen lakeuksille. Veneeseen oli joukko täjätty paikoilleen niinkuin pitikin:

    "Komiimmat keskivenhes:
    Leskelän pesinpytty ja Nataanin leili."

Ei tarvinnut luhtapurtta soutaa ei salkoa, pantiin vain hevoset köyrellä vetämään. Veneen kokkapuoleen oli asetettu viistoon vahva köysipoomi, johon oli kiinnitetty luja kolmikymmensylinen haarapää köysi ja haarojennenät sonnustettu vetohevosten rankien ruomhan. Kaksi hevosta oli valjastettu tavallisen purtilon eteen, ison veneen vetäjiksi asetettiin kolme, neljäkin konkaria. Ja ylpeästi sitten mentiin. Tottuneet pojanmälkit ja tytötkin istuivat hevosten selkäsäkillä selkämiehinä, ja itse isäntä kenotti perämiehenä alusta ohjaamassa. Pitkin joen länsirantaa kulki vanha vahva juntu, syvälle töyriin painunut, monin kymmenin kesin ja monin kymmenin venehevosin ajettu. Hyvää hyssyä mennä kapsuteltiin suorilla rannoilla, mutta kun joki heitti länkkiä juntua kohden, ajomiehet laskettivat täyttä laukkaa ympäri mutkanperän niin, että köysi pysyi aina yhtä kireänä, ei tarttunut pajupuskiin eikä lopsahtanut veteen. Samaa vauhtia vene sitten viiletti ympäri niemen, vaikka hevoset maannokissa vain hiljalleen hyssyttelivät – ja sitten taas mutkan tullessa puhalsivat laukkaa niin, että maa komisi. Joki heitti koukkua yhtä mittaa, vain Lahnoon oijennus oli parin virstan pituinen suora. Aika mouhinaa oli lapualaisten ajo. Ränkien rinnukseen sonnustettu isookulu melkutti ja pauhasi, piiat ja tyttäret lauloivat, ja rengit retuuttivat paljespeliä niin että lakeus helisi. Monin venekunnin ajettiin jokea peräkanaa, ja tyyninä kesäpäivinä suuri tulo rupesi kuulumaan jo kaukaa pajupuskien takaa, ennenkuin lapualaisia näkyikään. Laulaen vain laskettelivat alasmenijät, mutta ylöspäin ajajien piti ohjata veneensä rantaan, jotta toiset saivat vapaasti luijotella.

Mutta körttitalojen vakaat venekunnat ajoivat omaan tapaansa. Heidän matkassaan vaelsi ja kaikui komea veisuu, useinkin katumusvirren särkevät sanat, niinkuin:

    "O Jesu elämän Herra!
    Tule mullen turvaks',
    Tunnustan joka kerran
    Syntiseks' minua kurjaks',
    Minun syntiän' en taida salat'..."

Yli suuren lakean maan kiiri isien kirjan jykevät sanat ja sävelet veisattuina nuorin voimin, harmaiden tasatukkaisten ukkojen jämerillä äänillä säestettyinä. Virsi vieri luhdalta luhdalle, rantoihin saakka, ja kauas se kuului hiljaisen kesäillan kajossa, kuului ja kuulutti, että siinä vaeltaa voima ja henki joka maan perii.

Oli parhaana heenaikana, kun taivas piti hyviä heinäpoutia, ja Kleemoolan Juhakin saattoi merkitä alunakkaansa: "hyvä pouta viikko", suurella lakeudella luhtaväkeä ja liikettä joka suunnalla. Aamuvarhaisella kuului vain viikatteen tikkuaminen milloin miltäkin taholta, melkein yhtämittainen kilkutus ympäri luhtia. Mutta sitten päivällä tuli työksi heinien hoiteleminen ja korjaaminen latoon. Silloin taas koko joukoin haravoothin luakua kokoon, hajoitettiin kuupanoota sekä pirelthin heiniä, että ne nopeammin kuivaisivat. Koko luhtamaa, koko lakeus oli silloin kauniin kirjavana. Miehet kyllä, isosta isännästä renkipoikaan asti, olivat vain tavallisia arkisia työnpuskijoita, nuppalakkeja, hurstisia mekkoopoikia, mutta flikat oli niinkuu lintuja, valkoosia. Piiat ja tyttäret sekä nuoret emännätkin olivat pukeneet päällensä valkoisen verhan ja mekoon. Valkoisen mekoon hihoista näkyivät pitkät valkoiset paidanhihat, ja kovan päällekin päässä oli vielä valkoinen hilkkulivares. Hein'aika olikin tyttäristä ja piioista mieluisin aika. Heinänteko oli niin puhdasta työtä, että silloin saattoi olla koreampana ja puhtaammissa verhoissa kuin muussa työnteossa. Oli niinkuin olisi menty juhlaan, kun lähdettiin luhdalle, ja sitten sai kepsutella valkoisissa niin, että oikein... Rantalankin viidet piiat olivat koreita kuin pulmuset, vain Korpi-Maija, vanhanpuoleinen piikatakku, touhotti arkipäivän verhoissa. Mutta siitä ei isäntä ollenkaan ollut hyvillään. Kun ruvettiin panemaan heiniä latoon, hän sanoi piialle:

"Maijan pitää mennä lathon polkhon heiniä... eikä saa tulla pois ollenkaa."

Koko lakea maa oli koreana, ja kaikki olivat toimessa. Kaikenlaiset heinät ja ruohot ja yrtit tekivät korjaa kukkaa ja levittivät kesän tuoksua. Forsmat[40] hehkuivat aivan punapäissään ja pursuivat valkoista käjensylkiä, ja isot luhrikat kuin peukalonpäät punoittivat mättäiden kyljissä suurina ripukkoina. Monenkirjavat pöpörööset lentelivät ympäriinsä, heinäsirkat sirittivät ruohistossa, suuret korentapuat surisivat jokirannan pajukoissa, paarmat ja kiiliääset pörräsivät ja kievehtivät heinäkansan kimpussa, ja mustat rumat vesikurkooset pullahtelivat ruskeassa joessa, joka aivan kuumuuttaan hikoili. Vaapsahaaset rakentelivat harmaita paperipalloja pajupuskiin, ja mötiääset puolihumalassa pöhläsivät imiäisten kimpussa, joivat makeaa mettää ja kantoivat sitä merkillisiin mettäkannuuhinsa, joita heinämiehet sitten löysivät sammalikoista kokonaisin trusin. Koko ilma ihan värisi kesän kyllyyttä. Tuulenkoinaajakin räpsötteli kuin mieletön väliin siellä, väliin täällä, ja vanhapiika, lakeuksien salaperäinen höpsöttäjä, kitkon-pöhöttäjäänen, huuteli vähän päästä niin, että kuuma ilma tärisi:

"Kitkon, kitkon pö-hö-höh-höö!"

Mutta korkealla sinisellä taivaanlaella liikkuivat pienet keveät kesäpilvet kuin taivaan valkoiset karitsat ylhäisillä laitumillaan. Jumalan kirkas päivä niitä paimenteli samalla, kun se paimenteli luhtamaan valkoista katrasta ja valoi sille hyvää heinäpoutaa.

Sitä iloisempana ja tyytyväisempänä luhtakansa liikkui, mitä heleämmin heinäkuun aurinko paistoi ja kuivasi laajaa luokoa. Mutta kova oli aherrus, eivät ennättäneet parhaatkaan laulutytöt laskea ainoatakaan värssynpäätä. Vasta ruokaverolle perättäin asteltaessa joku piikatyttö saattoi joukon jälkipäästä helähdyttää:

    "Ja niin minä olen kun järvellä heinä,
    jota tuuli huiskutteloo.
    Sellaanen on sen flikan olla,
    joka heilaansa muistutteloo."

Saattoi joskus hurstimekkoinen renkipoikakin jullittaa:

    "Enkä mä laula surulla,
    enkä ilolla enkä millää,
    meill' on päivät paremmat
    kun köyhillä isännillä.

    Enkä mä laula ilolla
    ja surulla en koskaa.
    Johonkin mettän korpehen
    minä torppatöllin rustaan."

Mutta kun puolipäivältä ruvettiin panemaan heiniä latoon, tuli vasta oikein ankara aherrus. Naiset tekivät takkoja pannen kolmin, neljin lapohittin samaan kasaan, ja miehet kantaa reputtivat niitä latoon. Pojat ja tytöt olivat perään vetäjinä. Monin miehin ja monin naisin siinä aherrettiin, joka joukkue aina omalla karheellaan, ja yhtä päätä suuria pörröisiä heinätakkoja oli menossa latoa kohden, väliin montakin peräkanaa. Matalin jaloin ja melkein maata laahaten ne hiljalleen mennä presajuttivat ja olivat niin suuria ja pörheitä, että hätinä mahtuivat leveästä ovestä sisään. Kova oli takankantajan virka. Monesti sai samana iltapuolena kantaa viisinkymmenin panoksin, ja kun alettiin korjata heiniä aamupäivältä, niin seitsemäänkymmeneen ja lähelle sataankin saattoi nousta takkojen luku. Kova oli takantekijänkin virka. Helposti siinä voi tulla sellainenkin panos, että se jo kantomatkalla hajosi ja remahti maahan. Kehtoheiniä siinä vain presahti takantekijälle.

Joskus vedätettiin heiniä latoon lehroolla. Pantiin pari koivua tyvittäin aisoiksi hevoselle, lehtoiset latvat perään laahaamaan, ja latvoille lyötiin iso heinäkasa, viisikin isoa takkaa, sekä ajettiin ladolle. Varsinkin nevoilla, joilla oli kovin vaikea nevasuksilla takka selässä laahustaa, käytettiin lehtoja ja koetettiin ajaa parhaita ja kestäviä maita pitkin. Suavhan entiset nevaheinät laitettiin talvea odottamaan.

Suovaan kyllä mahtui heiniä kuinka paljon hyvänsä, mutta kun luhta lykkäsi rehua oikein täysin sylin, ei se aina tahtonut mahtua latoihin, vaikka Korpi-Maija ja miehetkin olivat polkemassa. Joskus täytyi vielä taluttaa hevonen polkemaan, ennenkuin tuli tilaa. Silloin hyvä talo sai karjaneloa tuhansin takoin, sai satoja krinniä.[41] Kymmenen takkaa laskettiin aina krinniin, ja takkavitsan terävällä tyvellä kantaja kriipaasi ovipieleen piirron joka takalle.

Kovan heinänkorjuun, lathon panon, jälkeen oli koko luhtakansa uuvuksissa. Puuro ja piimä maistuivat silloin entistä paremmilta, ja ladon heinäkasassa oli uni parempaa kuin koskaan. Ei siinä kauan nahistu eikä tuhistu, kun koko lato oli täydessä levossa. Lapualaisetkin nukkuivat kytötupiensa leveillä lauteilla, niin paljon kuin miestä ja naista mahtui. Heillä oli pieniä kytötupia pitkin rantoja, monesti kolmen, neljän talon yhteisiä mökkejä.

Mutta kun kurkeloiset luikkivat nevalla, ja vesikuikat,[42] käyränoukat, tulivat joelle huutamaan, ja siipivihalaaset lentelivät trusapäinä, ja alunakassakin sattui olemaan kakulanlänkkirauskoja, jupiteria ja muita sellaisia, niin hyvät heinäpourat loppuivat, ja tuli savet, joka pani pilalle koko luhtakansan toimet. Saattoi sade joskus tulla presahtaa juuri parhaan heinänkorjuun aikana ja kastella kaikki. Nousi ukon pysty Simpsiön takaa taikka tormootti rumia pilviä idän alta Annalan ja Pernaan takalaidalta, sitten paljoa piskoottelemata paiskasi täyden rojakan ja antoi heinämiehille lipoisen lähdön. Harmitti se pahansisuista härmäläistä, mutta minkä jumalanilmalle mahtoi, vaikka olisi ollut vielä pahempi sisu.

Lännestä kyllä ei satanut pitkiä aikoja, olihan nähty:

"Ei lännestä sara kun kaks' tiimaa."

Mutta kun pohjoinen otti pahat päälleen, se piti ilkeitä ilmoja kolme vuorokautta yhtä mittaa, ja akkaan viikolla satoi melkein joka päivä. Sai silloin luhtakansa aina olla valmiina, milloin kuupanoota hajoittamassa, milloin taas kovalla touhulla käärimässä heiniä kuupanoihin.

Heinäntekoa riitti useinkin elokuun puolelle. Kuljettiin vain luhdalta luhdalle, kaukaisimmille heinämaille mentiin ensiksi ja läheisimmillä rähjättiin viimeiseksi samalla, kun jo toisin vuoroin köykytettiin leikkuupellolla.

Mukavalta tuntui taas, kun viikkojen perästä viimeinkin niittäminen loppui ja saatiin ajaa jänikset naapurin luhdalle. Puputettiin vielä jälkeen, että naapurikin kuuli: "Pu-pu-pu-pu-pu-pu!" Mieluista oli astella kotia kohden viikatteet olalla. Mutta renkipoika, joka oli sattunut viimeiseksi tikkuamaan viikatettaan, sai kantaa raskasta tikkukiulua ja kuulla, kun toiset nauroivat ja kepillä soittaa pompottivat kiulun kylkeä. Kotona saatiin viikathet viärä emännän kaulallen, ja aika talon emäntä jakoi väelle isoja tuoreita viikatesjuustoja, niin monta, että jokaiselle tuli hyvä neljännes. Ja Kleemoolan Juha kirjoitti alunakkaansa elokuussa 1862:

"sinä 9 päivänä niittu loppu."

Loppui kohta haravoiminenkin ja koko heinänteko, ja haravatkin saatiin heittää pois. Silloin emäntä pani maitoa pataan, pani vähän piimää sekaan juoksutteeksi, ja keitti väelle iltaseksi hyvän haravaheran. Ja Kleemoolaanen otti alunakan takkihirren vinkasta sekä kirjoitti elokuussa 1864:

"17 p – koriattihin viimenen luako Runsahalla heinään saalihilla."

Haravaheraan päättyi raskas, mutta hauska hein'aika, kesän valoisin ja mieluisin työaika, jolloin talokin tarjosi melkein juhlaruokia, ja tyttäret ja piiat pyörähtelivät niin, niin valkoisina, että voi aina kumminkin.

Isoo-Leikkoo ja Kökkiä

    Aliettihin leikata Ruista
    Ihanat on aiiat
    Ja kaunihit ilmat
    hyvät leikhoilmat.

               15.8.1865.

Vanha Härmä teki työtä surkuamatta, jaksoi tehdä ja sai valmista, ja hoiti itse jokapäiväiset asiansa. Mutta monesti, kun suuri työmaa aukeni eteen, härmäläinen haki koko kylän avukseen. Talo kutsui kylän kökhän, ja kylä tuli. Kun kerran oltiin saman kylän väkeä sekä samoja pellonpuskijoita, ei siinä kauankaan siekailtu eikä tuhistu, kun koko kylän voimalla tehdä ryskäytettiin moniviikkoiset työt ensin toisessa, sitten toisessa talossa.

Rukiin leikkuu oli suurtyö, joka monesti toimitettiin kylän voimalla. Jo heinänteon loppupuolella keltainen ruisvainio rupesi huutamaan sirppiä ja pellonisännän piti huhtoa kahtahalle. Silloin oli paras aika panna kylä pellolle, pitää suuri leikkookökkä.

Isäntä lähti kyliä kiertämään ja käskhön kökkäväkiä. Saattoi kyllä emäntäkin juoksaista naapureissa, mutta komeampaa oli, kun itse isäntä pystynä paineli tupaan, jotta:

"Meill' olis tuata niinkun kökkä silloon ja silloon... että tuata, voirhanko tulla?"

Jo toki, mieluistahan tämä oli kaikille, sillä koko kylä oli samaa kökkäväkeä isosta rikkaasta pieneen mökkiriepuun asti, jopa läheiset saman lakean naapurikylätkin olivat hyviä kökkätuttuja, samoin sukulaiset kaukaa lakeuden laidoilta ja metsän takaa. Keskikylän kökkäpiiriä olivat kaikki saman aukean talot, torpat ja mökit Knuppasmäkeä, Järveä, Kujalaa, Koukkuluomaa, Lööpäriä ja Jaakkoolaa myöten, vielä Kurkiluoma metsän takaa. Kankahankylä taas Ikoolan sekä Hellanmaan Hautalan, Kuivilan, Isoonluoman ja Hantulan kanssa oli samaa kökkäkuntaa, mutta Kosoola nevan takana oli omaa joukkoansa Pränninkylää myöten. Perkiönmäki kävi pyytämäs kökkäväkeä Pelkkalasta ja Näsistä, hyvä ettei Voltistakin.

Kävi käskijä joka talossa, kävi pahaisessa mökissäkin, vaikka joskus sanottiin:

    "Köyhiä ei käsketä kun kökhän,
    muttei tinki köyhiä sinnekkää."

Jo puolilta päivin asteli kylän kansaa leikkuupellon laidalle, enimmäkseen nuorta väkeä, tyttäriä ja piikoja, poikia ja renkimiehiä, kaksin, kolminkin samasta paikasta. Pitihän joukolla saapua, kun taas toisella kerralla itse tarvittiin kylän apua. Kökkätalo olisi kyllä pahastunut ja perästäpäin maruuttanut, jos olisi syyttä suotta jääty pois.

Hauskaa oli tehdä työtä yksissä, oikein joukkovoimalla ja kilvaten. Tuloryypyn isäntä heti tarjosi, tuli pullo ja junffurikuppi kourassa pellollekin. Kerralla aikamies nakkasi ryypyn naamaansa, nuoret jullit ottivat sen maistellen ja kipristellen, ja naisväellekin kelpasi yksi ryyppy. Miehiin meni kyllä kolme, neljä kierrosta, kun aina välillä ahkerasti leikata toksattiin. Illalla talo tarjosi lihaperunoita ja kryynipuuroa ruokaryyppyineen, vieläpä monesti antoi laajan lattiansa nuorten hypeltäväksi.

Mutta kun pidettiin isoo-leikkoo, silloin vasta pidot olivat, silloin kylän torpparien joukko ja mökkikansa, jopa pienet talotkin riensivät pellolle niin, että maa komisi. Jo aamulla aikaisin mentiin, häärittiin koko päivä iltapimeään asti, syötiin ja juotiin, kun talo antoi parastaan ja maksoi vielä markan jokaiselle päiväpalkaksi. Katteluksessa kerran köykytti kolmekymmentä sirppimiestä, samoin taas Prännin Yliluoman kaurapellolla, ja Järven Kuustaan pelto oli kerran aivan kirjavana väkeä. Oli oikein komeaa menoa, kun koko kylänkansa koko päivän kuuputti työssä, ja varijalkoja nousi vainiolle kuin noitakonsteilla. Pitikin nousta, sillä isoo-leikkoo oli sellainen työpäivä ja juhlapäivä, että härmäläisen piti silloin, jos koskaan, näyttää, mihin hän oikein pystyy. Sillanpään Sanna kun ensi kerran raavahana ihmisenä lähti Talkkarin isoon-leikkooseen, sai äidiltä eväikseen:

"Niin leikkaa, kun ikänä jaksat ja siähen vielä pualen pykäät, niin sitten on hyvä."

Näin Sanna saikin tehdä, koska hän Karnaatin Sannan kanssa kaksin joutui tokaisemaan samaa sarkaa, ja viereisellä pellolla Holloo-Ella, mainittava työnhuhkija, hosui Nissilän piika-Fiinan kanssa. Sussut kievehtivät rukiin kimpussa kuin kiiliäiset, ja sirpit liikkuivat niin vinkiää, ettei paljon silmä erottanut, ja suuri kourallinen toisensa perästä nousi laihosta ja kapsahti lyhteeseen. Karnaatin Sanna klipsutti vasemmalla kädellä yhtä sukkelaan kuin muut oikealla, ja se oli sitä parempi: sitten eivät sirpit tapelhet keskenään. Holloo riehui kuin susi lammasketassa, kähmi tavattomalla pohtimenkorvasirpillä[43] suureen kouraansa koko lyhteen kerralla ja ruotaisi kasaan, mutta Nissilän Fiina oli vain tavallinen pellon toksaaja. Yhtä rintaa laiho pakeni kummallakin pellolla, ja neljää korvan siinä sanaakaan puhumatta huhkittiin. Ja niin kovettuja Sussut olivat repäisemään, että laiho loppui molemmilta yht'aikaa, mutta Holloon pellolla oli vielä muutamia lyhteitä sitomatta. Se oli Ellasta, joka parhaillaan ollessaan, kun pahan pään otti, repäisi päivässä neljäkymmentä varijalkaa,[44] niin kunnialle käypää, että hän kiukkuisena karjui Sussuille:

"Tarvithan ihmistä huamennaki... En min' oo koskaa voimiani niin pannu, ettei huamiseksiki jää."

Samalla tavalla, melkein kuin vihan tiestä, leikattiin kilpaa toisillakin pelloilla, vaikk'ei pysyttykään Holloo-Ellan matkassa niinkuin Sussu-pari. Suuri vainio paljastui päivässä, ja isännän naama oikein paistoi, kun hän jakeli väelle ryyppyjä. Eipä ollut liikaa, että emäntä rakensi hyvän pitopöydän joka ateriaksi, ja isäntä vielä kaateli ruokaryypyt.

Paljon tarvitsi hyvä emäntä tavaraa pöydälleen silloin, kun suurta isoon-leikkoon väkeä ja kökkäkansaa piti ruokkia. Mutta naapurien emännät olivat oikeita ihmisiä ja toivat taloon kökkäkaasia, lihaa, leipää, voita ja kryyniä sekä maitoa, joskus niin suurella leilillä, että sitä kaksin hengin kannettiin korennolla. Hyvin se kelpasi kökkätalon emännälle. Vain Ylistaron eukko suuttui, kun kutsumaton kylän emäntä sinnissänsä toi maitoraennallisen ja kumaisi kökkäkorveehin. Kohrennoksen[45] emäntä sieppasi, ja hyvin vinkiää kohta mentiin perätoukuria pihalle.

Mutta kun körttitalossa pidettiin kökkää, sinne vasta kansaa lappoi. Kun Malkamäen isäntä kutsui: "Tulkaa nyt silloon... meill' on häät! Enköhän minä nyt jotaki kropsua saa... jotta elääs", niin silloin törmäsi Malkamäen kauravainiolle kaksikinsataa leikkuumiestä ja purkisti pellon muutamana hetkenä. Samoin käytiin Sinnenmäkeen ja tehtiin selvää kauravainiosta, pyytämättäkin vain mentiin, kun kuultiin, että Sinnenmäki pitää kökkää. Tynjäläisen suuren kytömaan Ohmenojalla nurmoolaiset monesti leikkasivat kökällä. Oli kovin hauskaa mennä sellaiseen suurkökkään, tuntui kuin olisi menty häihin. Pellolle kannettiin kahvia, ja sitten illalla talossa syötiin, syötiin muutakin kuin kropsua. Jos talon leikkuu saatiin lopetuksi, syötiin hyvä sirppipuuro, ja sirpit pantiin emännän kaulallen. Ja viimeiseksi pidettiin seurat, veisattiin virsiä ja puhuttiin sanaa.

Monia muitakin kiireellisiä töitä toimitettiin kylän voimalla, ja kansa aina mielellään totteli. Pikku paikkoihinkin käytiin kutsuttaessa niittukökhän ja huitaistiin koko heinäkenttä luokoon, sitten taas kun oli hyvä poutapäivä, mentiin heinäkökhän ja työnnettiin luoko latoon, että tomahti. Kun keväällä pärinöötä istutettiin, naapuritalojen nuoret koko joukoin saapuivat perunamaalle purottelhon perunoita vakoon sitä mukaa kuin kyntömies ajoi. Kahvilla tämä hyvyys kostettiin, ja kun naapurin pellolla alkoi perunanpano, mentiin vuorostaan kippo kourassa sinne. Pani joku isäntä joskus toimeen kyntökökän. Hellanmaassa kerran, kuudettakymmentä vuotta sitten, koko kylän väellä käännettiin ketoon jäänyttä peltoa niin että rytisi. Toiset pakenivat edellä ketopuukoolla maata viiltäen, toiset painelivat perässä vähillä kääntäen viillosta nurin. Mutta Tiänhaaran Kuustaan renki-Juha käänsi maata möyrällä ja kahden hevosen voimalla. Vähän pröyhtevänä Juha asteli pää pystyssä möyrän sarvimiehenä, ja pää kenossa itse Kuustaakin sitä katseli syrjästä ja röhähteli. Kutsui talo naapureitaan toisinaan sonnanajokökhän, kun oli kovin pitkä vetomatka, ja silloin tunkio iltapäivän vierähtäessä vietiin kesantopellolle.

Mutta kun kuakkukökkä pantiin pystyyn, saattoi siitä väliin tulla oikein suuri kökkä, varsinkin jos iso isäntä oli sen päämiehenä ja viinaa juomaviljana. Tuli joskus 70-80:nkin kuokkamiestä heilumaan nevalle, ja suuri kytömaa otettiin silloin iltapuolessa sulille. Sitä menoa kelpasi katsoa: kymmeniä pahannahkaisia miehiä rääpimässä pahannäköistä rämäkköä. Kymmenet kuokat heittelivät yhtä mittaa ylös ja alas, mäiskähtelivät märkään nevaan ja kiukkuisesti repäisivät mättään irti ja lennättivät kuokokseen. Kun suuri kanto tuli eteen, niin kymmenenkin kuokkuria kyyristyi sen kimppuun, parikymmentä lujaa kouraa tarttui rapaisiin juuriin, eikä muuta kuin hampaiden kiristys, kova rytkähdys ja präiskähdys, kun juurakko jo kelletti nurin kuokoksella kuin musta korvenkummitus. Säälimättä miehet reuhtoivat. Sattui niinkin, että pimeän uhatessa jo pois lähdössä olevat kuokkurit, saatuaan hyvän ryypyn, uudestaan innostuivat ja repäisivät vielä suuren peltosaran. Saivat jotkut viljaa päänsä täyteen, ja silloin härmäläisen pohjimmainen luonto pääsi valloilleen: pahimmat masat kuokkivat toisiaan, että pääkallot kalahtelivat. Kuokkumiehet olivat jo hyvässä alussa, ja kun illalla talossa lopettajaisiksi tanssittiin, tuli kökkäpäivästä oikea härmäläisen päivä. Piikaväki ja tyttäret saapuivat kökkätaloon ja kohta lensivät lattialle polskaten ja laulaen:

    "Nyt saa, nyt saa nytkytellä,
    ei oo mitää lukua,
    pilattava kaikilta,
    ja mainittavaa sukua..."

Ja sitten muuttui tahti:

    "Hei lompon lompon,
    hei lompon lompon,
    näillä flikoolla on iloa kyllä,
    vaikkei meillä ookkaa,
    vaikkei meillä ookkaa
    krepuhäntähamehia yllä."

Oli kyllä kylälle pantu kielto, etteivät miehet saa rulla hyppyyn, elleivät tule kökkään, mutta sivullisia tuli kumminkin. Ja kohta oli talossa täysi Härmän meno: huima hyppy, kova rytäkkä ja viimein vimmattu tappelu. Eikä siitä tullut selvää eikä valmista ennenkuin joku väättyri makasi pihalla viimeisiään haukkoen.

Juoksivat kerran emännätkin kyliä ja haastoovat tyttäriä pellovaasmaan perkookökhän. Tuli hyvä kesäilta, tuli liuta tyttäriä, tuli parvi piikojakin, ja emännän pellovaispelto oli kohta kirjavana hilkkupäitä, jotka repivät ja plokkasivat maata kuin kanaparvi pahanteossa. Tuli joskus poikiakin joukkoon, ja silloin kesäillan kökkä vasta kökälle tuntui. Kahvilla ja korppukäiväröillä emäntä pellovaismaansa perkauksen selvitti.

Osasivat emännät pitää parempaakin kökkää kuin pellovaismaan plokkaamista. Talvella, kun kovalla kiireellä piti villoja laitella langoiksi, emäntä taas kiersi talot ja mökit, ja kohta tupa oli kokopäiväisenä kökkätupana. Oli karstoo- ja kehrookökkä käynnissä, ja tupa täynnä rukki olkapäällä sekä karstat kainalossa tullutta naiskansaa, tyttäriä ja piikoja, emäntiäkin ja mökin akkoja. Siinä kehrättiin ja karstattiin, pyörähdyteltiin hahtuvia ja kierrettiin lankaa. Karstat kraaputtivat ympäri takkaa monin parein, ja rukit surisivat ja pörräsivät lattiantäyteisenä ahdoksena. Mutta vielä enemmän surisi ja pörräsi tuvantäyteinen naisväki. Oli sellainen flätinä ja präiske, että vanha paappa, joka penkillä istuskeli mälliä pureskellen, pian pakeni omalle puolelleen – muu mieskansa oli kytömaalla savenajossa. Koko kylän asiat pohdittiin kökkätuvassa, juotiin monet kerrat kahvia, juotiin väkevää kaljaa sekä syötiin kropsua ja kiskoressua, lihaperunoita ja maitopuuroa, ja taas rukit pörräsivät ja karstat kraaputtivat. Laskivat kehräävät tyttäret ja piikaflikat jo laulun:

    "Näiren flikkaan rattahat pyärii
    vaikka ättäriläästä,
    eikä nämä flikat huanua poikaa
    viärehensä päästä."

Lauluntahtia seuraten rukit yhä komeammin surrasivat. Rupesipa jokin rukki siinä hyrräämään vinkiää polskanmenoa, ja polkijatyttö laulaa killitti kuin toisten kimmalla:

    "Kaikilla muill' on
    taloonpoijat friijariina,
    mulla yksin vain on köyhä trenki.
    Vaan jos akat tahtoo,
    ja minä itte viittin,
    niin minä, totta viäkhön, otan senki."

Mutta körttiläisten kökkätuvassa veisattiin virsiä. Vanhan pitkänkirjan pitkien katumusvirsien surumielisiin säveliin yhtyi rukkien yksitoikkoinen surina sekä karstojen tasainen kraaputus. Koko tupa, sekä nuoret että vanhat yhtyivät virteen eikä vanha paappakaan paennut pois. Saattoi vaari välipään sattuessa penkiltään pian kärähtää:

"Joko akoolta loppuu nuatit?"

Kerran kyllä akoilla piti olla nuotteja paljonkin, kun Vesiluoman emäntä, vasta leskeksi jäätyään yksinään kilvoittelemaan, haastoi kaikki kylän emännät kökkään, mutt'ei sanonut, mitä työvärkkejä pitää ottaa mukaan. Emännät tulivat kummissaan, haastaja antoi virsikirjat käteen, ja sitten suuri tupa alkoi kaikua alakuloisista katumusvirsistä.

Oli kökkiä vielä akkojen klihtookökkä sekä miesten tervaskökkä ja hautakökkä, hyviä nekin. Mutta oikein pitopäivä oli isäntäin toimeen panema hirsikökkä. Silloin hyvälle kylänmiehelle noudettiin tuvanhirret, joskus kaukaa kolmannestakin kirkkokunnasta. Koko kylän hevoskansa lähti liikkeelle, torpparitkin tulivat kaakkeineen mukaan, ja kaikin oltiin saman kylän ajomiehiä. Kankahankylän Antin Jaakoon kaksikerroksinen tuparati haettiin kylän voimalla 1870-luvun alussa Alahärmän Lehtimäestä, ja hevosmiehiä oli matkassa niin paljon – ainakin sata –, että toiset saivat palata takaisin tyhjänä. Alasaaren tupa ajettiin 50-60 vuotta sitten Kortesjärveltä, aina Purmoon rajoilta, ja pari päivää sellainen kökkäreisu kesti. Mutta oli silloinkin hevosmiestä matkassa. Kun toiset olivat vasta menossa, niin toiset jo hirsikuormineen tulla junnasivat vastaan. Eikä parin päivän kökkäajo vaatinut palkkaa: viinaryypyt vain sekä kökkätaloon tultua lihaperunat, kropsut ja kryynipuurot. Niitä kyllä sai, minkä nälkäinen tarvitsi, sillä härmäläisen kunnia ei kärsinyt nälkäkökän pitämistä.

Isäntien asioita oli kattokökkäki, johon kutsuttiin sekä raavahia miehiä että pojanmälkkejä. Niinkuin syksyiset varikset luhtaladon katolla, raavahat kököttivät vieri-vierin kökkätalon katolla ja napsivat kiinni päreitä, joita mälkit yhtä mittaa kantaa presajuttivat. Ison tuparadin katto voitiin kopsia valmiiksi muutamissa tunneissa.

Monesti hyvät kylänisännät yhteisin tuumin panivat toimeen sellaisenkin kökän, että metsästään hakkasivat ja vedättivät männikön laitaan jollekin pikkueläjälle mökinhirret. Körttiläiset usein olivat niin toimellisia, että samanhenkisille piioilleen ja rengeilleen, kun ne menivät naimisiin, ahersivat alkuun koko asumuksen, antoivat torpanmaan, ajoivat tuvanhirret ja vielä kymmenin miehin kuokkivat sulille suuret peltokaistaleet. Keskikylän körttiukot panivat tällä lailla pystyyn Pörvölän, Hautalan, Turjansalon ja Turjanmäen torpat. Hyvä oli, ja hyvään matkaan mökin alkajat heti pääsivät, ja kökällä repäistiin taas uutta maata. Mutta kun joku mökinukko luopui uskosta, lankesi maailmaan ja rupesi pitämään viinakauppaa huolimatta varoituksista, annettiin hänelle vähän rumhinkipua, ja lopulta kutsattiin pois koko kyliltä.

Hyvää kökkää pidettiin silloinkin, kun kankahankyläläiset miesvoimalla rakensivat aidan Passin Anna-muorin mökin ympärille. Oli muori pyydellyt apua, että voisi korjauttaa vanhan aitaröttelönsä, ja apua oli annettu. Mutta kun muori nukkui pesässään, kylä meni aidakset olkapäillä ja rytisti uuden aidan niin, että muorilla, kun aamulla lähti pihalle köpöttelemään, oli kylliksi siunailemista. Yhtä komeassa yöllisessä kökässä Hakolankylän miehet häärivät maalaten punaiseksi vanhan mumman mökkipöksän. Muori nukkua pussutti vain kaikessa rauhassa, kun punamaalarit suttasivat seiniä. Mutta kun akka aamulla asteli pihamaalle ja katsahti oudonnäköistä yömajaansa, niin kovin hän oukkamastui ja haikaisi:

"Kenenkä ryäköön mökkihin min' oon yällä kulkeenpunu?"

Itikoota paimentamas

    Paimenell on pahat päivät,
    kun ei saata syärä;
    lehmiä pitää ajella
    ja niitä pitää lyärä.

Itikoota oli vanhalla hyvällä härmäläisellä navetta täynnä, oikein aimoo talossa oli lehmiä kytkyessä parinkymmenin, lisäksi muutama hehvo, joitakuita vasikoota sekä härkä ja suuri salkkoo.[46] Lampahia saattoi olla kolmin-, neljinkymmenin, ja sitten vielä pitkäkarvainen sika parine porsahinensa.

Sata vuotta takaperin Härmän talon karja ei ollut näin suuri. Kun isossa Haarakankaassa toimitettiin 1816 värteerinki emännän Anna Ualevintyttären jälkeen, oli talossa paitsi kolmea hevosta, seitsemän lehmää, kolme vasikkaa, kolmetoista lammasta ja sika ynnä kaksi porsasta. Kujalan Erkki Matinpojalta, joka kuoli 1828, jäi pari hevosta, kahdeksan lehmää, härkä, pari vasikkaa, kuusi lammasta, kaksi kakkua ja kaksi sikaa. Haapajärven perunkirjoituksessa 1823 merkittiin kahden hevosen lisäksi kahdeksan lehmää, kaksi hehvoa, vasikka, kolme lammasta ja sika. Samannimisiä olivat nämä jo aikoja edesmenneet maitomuorit kuin sitten myöhemmin heidän monien polvien takaiset jälkeläisensä. Perukirjoihin on näitä entisiä navetaneläjiä oikein nimeltä merkitty: Mustikee, Hallikee, Kultikee, Korjaanen, Kukkaanen, Korjapää, Takalakki, Seikku, Kuhnu, Fiikuna, Tiistoo, Punoo, Mansoo.

Pimeässä navetassa karja sai talvensa asustaa, härät, salkoot ja muut joutilhat sekä ummessa olevat lehmät, pitkäpiimääset ja lyhytpiimääset ynnä ahterit, kaiket päivät vääntäen olkia sekä jyrskyttäen hauteeta ja silppuja, mutta lypsävät saaden lisäksi heiniäki. Kapehien parhaana talvityönä oli näperrellä lehtikervoja sekä lammashakoja, tuoreita kylmettyneitä mäntykrässyjä, joita oksineen tuotiin metsästä lammaskettaan. Niiden ääressä lampaat mielellään askaroivat napsien kaikki neulaset ja kerkät jopa lopulta jyrsien kuoretkin niin, että alaston runko vain jäi jäljelle. Lehmät antoivat maitoa, jotta saatiin voita, viiliä ja piimää. Voita vietiin Vaasaan ja Nyykarpyyhyn monet suuret hulikat, vietiin joskus piimääkin tynnyreittäin, niinkuin isosta Kojoolasta. Hyvin sai emäntä voita, varsinkin kevätpuoleen ja kesällä, kun koko karja oli maidossa, ja vielä enemmän, jos kirnunmäntä oli tehty kivellä kasvaneesta pihlajasta, sekä karja muuten oli onnessaan.

Joskus ilkeä mara osasi navettaan ja rupesi ratsastamaan lehmällä niin, että kohta joka karvannenässä oli vesinokko, joskus nori tuli ja kaivautui itikan häntäromppaan tehden sen hervottomaksi, joskus permuja ilmestyi elukan selkänahkaan, ja väliin taas itikka saattoi tulla ummellen. Mutta mara katosi, kun vanha mumma naulasi alunakan navetan seinään, nori erkani, kun Piriin Jaska-vaari kikkasi hännänpäähän haavan ja hieroi siihen suoloja, ja umpitauti laukesi, kun Jaska haki klasinalta maletteria,[47] keitti vettä ja juotti lehmälle. Kun Raunio-Sussu pisteli naskalilla sekä puhalsi elikon selkään kohua, permut antoivat sen olla rauhassa. Mutta jos joku rumahinen oli salaa kuopannut kissinraadon navettaan lehmän eteen, niin itikat eivät tahtoneet yhtään olla onnehnansa. Huuli-Amaliija oli sellainen huttari, että pystyi asiaa korjaamaan, ja pysyi onni navetassa silloinkin, kun teki niinkuin Villeen Maija, että antoi kellon olla lehmän kaulassa koko talven.

Heikinpäivänä talvenselkä katkesi, ja itikanelosta piti olla vielä puolet jäljellä, matinpäivänä kuuma kivi pudotettiin jäiseen aventoon, ja marianpäivältä ilmat olivat joskus jo niin keväiset, että jotkut piiat toisinaan liikkuivat aivan avojaloin, kantoivat kaivolta vettä navettaan kolminkymmeninkin korvein, punaisin kintuin vain käydä floiskottaen lumisessa hyhmässä. Suvipäivien aikana kurkeloiset luikkia huutaen suurina lumirekinä ajoivat nevoille, ja valporina tenavat koko joukoin kellot ja kulut kaulassa laukkoivat ympäri kyliä kuuluttaen kylälle ja kylän karjalle suuren suven lähestymistä. Valporina vanhat karjaemännät menivät metsävainion laitaan susia karhoamaan pois. Seipäillä eukot hosuivat aitaa ja huutelivat:

    "Mene niin kauvas pois,
    kun karjankello kuuluu!"

Sitten jo vanhana valporina toukomettinen saapui maille ja kukkui kesää, vaikka hongankolosta. Mutta kesä ei kumminkaan aina pitänyt kovin kiirettä, monta kertaa saatiin nähdä, kuinka

    "Erkki einestä inuu,
    Urpoki viälä uikuttaa,
    Pasiliuski paukuttaa."

Ja Kleemoolan Juha sai vielä toukokuun 18 päivänä 1864 kirjoittaa alunakkaansa:

"Kylmät ja kuivat aiiat – Että Itikat on aivan suures näliäs – Toukomettinen alko laulaa vasta."

Toukokuulla kumminkin jo voitiin karja laskea laitumilleen. Kleemoolainen saattoi 1862 piirtää paperiinsa:

"lehmät ulos laskettihin sinä 22 päivänä."

Nurmoon Louvoossa oli kyllä tapana laskea itikat ulos vasta kesäkuun ensi päivänä, oli ilma millainen hyvänsä, viheriä kesä taikka luminen keto. Mutta härmäläinen aukaisi navettansa oven silloin, kun maa oli niin viheriäisenä, että elukka sai siitä elatuksensa. Kun joku kylän emäntä ensimmäisenä päästi navettajoukon valloilleen, niin jo toiset haikaisivat: "Siäläki on jo itikat pihalla... pannahan meiränki!" Siitä kohta koko kylän karja sai samana päivänä astella kesämaille.

Vanhat muorit laskivat itikoita pihalle omalla laillansa. Alikärrin akka pani viikatteen navetan kynnysalle, kauhavalainen pisti puukon ja härmäläinenkin piiloitti rauranpaloja mättäiden peittoon kynnyksen viereen. Vesiluoman Vappu kaahi navetanovelle kaksin haaroin ja laski elikot alatseen, ja Hakolan muori lykkäsi kellokkaan takaperin ovesta pihalle. Lampaansa moni emäntä lasketti jalkojensa välitse, jotta ne sitten metsässä säilyisivät susilta, hyökkäsipä vielä paimenpojan kimppuun ja pöyryytti sen tukkaa niin, että mälkin pää klenkkui kahda kahda. Kesävilloja tämä lampaaseen kasvatti. Siantiiun oven emäntä aukaisi ja päästi senkin asukkaan maita metsiä laukkomaan, sanoen:

    "Tuu sitten mun puheelleni,
    kun kluvun[48] äänen kuulet!"

Alkoi silloin paimenien ankara kesätyö. Ensi päivä, jolloin pidettiin suuret karjanlaskijaaset, oli muita merkillisempi. Eivät saaneet paimenpojat silloin avojaloin juosta karjan kintereillä, sillä siitä itikat olisivat ruvenneet ontumaan. Ja illalla vasta tuli kamala paikka. Varoen ja nurkista kuukistellen, syrän kylmänä, paimenien piti lähestyä kotipihoja, sillä saattoi mistä tahansa nurkan takaa saada kylmän vesisangollisen niskaansa, toisen, kolmannenkin, sillä moni kotolaisista oli vesikippo kourassa paimenta väijymässä. Olipa itse isäntä huolehtinut kartanolle tynnyrin vettä täyteen, ja täynnä piti ammeen olla porstuassakin. Paimenta tavoitellessaan lojahdutti joku erehdyksessä sangollisen syyttömänkin niskaan, jolloin tämä puolestaan paiskasi samalla mitalla takaisin. Sai märkä paimenkin kipon ja kasteli kastajansa, kasteli kenet sai. Sekaantui lopuksi koko talonväki vesirytäkkään, kuka sieppasi sangon, kuka koppasi kiulun, napon taikka muun kipon ja löi vettä vasten naamaa, kenen ensin kohtasi, vaikka olisi ollut itse isäntä. Juostiin kippo kourassa ympäri kartanoa, ja vesi roiskahteli, paiskittiin lopuksi toisiaan luomaan ja savikrooppeihin. Taloon sattunut kyläläinenkin sai märän annoksen, kimmastui ja maksoi sen heti takaisin. Vanha vaari, joka hädissään yritti kaahaista kokille, sai siellä piileskelevältä renki-Juhalta koko sangollisen korvilleen. Ei auttanut lymyillä sänkyynkään – kiulun täysi vettä sinnekin. Ei lukittu lutinovikaan suojellut – potkulla ovi auki, ja vesikippo vasten naamaa. Lopulta moni jo meni niin luontoonsa, että suuttui ja paiskasi nyrkillä, ja silloin tuli täysi tappelu. Ikoolassa oli kerran niin komeat karjanlaskiaiset, että koko talo ja talon kansa oli märkänä, lattiat vettä tulvillaan, vielä kylätiekin virtasi kuin kovan sateen perästä, ja lopuksi jo täytyi siepata puukot kouriin. Härmäläiset olivat kaikissa edesottamisissaan härmäläisiä sydänkarsinaansa myöten. Proiskittiin ja kasteltiin oikein sainehesti, kun kerran ruvettiin. Sitä enemmän sitten karja kesällä antoi maitoa, mitä kovemmin laskupäivänä valettiin.

Iltaseksi emäntä keitti juustomaitoa, taikka jakoi juustonneljänneksen kullekin. Käytiin illalla vielä saunassa ottamassa kuumat sovintolöylyt. Ja karjalle emäntä antoi juomat ja hauteet. Koostin muori valoi vettä seulan, välpän ja saunankiukaan lävitse ja laittoi siitä illaksi itikoilleen juoman. Siitä muorin lehmät lypsivät komeasti koko kesän. Muori aina hoitelikin karjansa taidolla. Mettumaariyönä hän veteli lakanaa pitkin naapurien luhtamaita ja väänsi sitten yökasteen lehmän juoma-astiaansa. Sen matkassa tuli maasta mantu, muorin lehmät lypsivät hyvin, ja maito antoi paljon maittilaa.

Oli kylän vierillä joutava aljomaa, jossa koko seudun siat kesäkautensa saivat rehkiä ja röhkiä, ja saattoi suurella sikoovallilla lampaat ja vasikat sekä muutkin itikat aina silloin tällöin oleskella. Köykkärin kylän laidassa oli laaja Löötti, kelvoton maa, joka oli täynnä suuria mättäitä kuin koninraatoja, ja niiden välissä kierteli itikkain polkemia syviä juntuja. Löötissä vietti kesäpäiviänsä paitsi kylän siat, kaiken maailman lampaat, joskus satapäisin laumoin, hevosia siinä kuljeskeli aina Jepualta asti, ja väliin taas kokoontui Lööttiin koko karja lehmiäkin.

Mutta suuret aidattomat metsät olivat lehmien parhaana laitumena, kaikkien yhteisenä karjanvallina, jonka rajoista ei tiedetty mitään, eikä välitettykään. Vainionaidan takaa metsät alkoivat ulottuen aina naapuripitäjiin asti, ja untamalainen laski karjansa vallille prutaveräjän kautta. Joka kylällä oli omat läheiset karjanvallinsa, ja kylän eri osat taas pitivät eri metsiä omina itikkamainaan. Köykkäriläisten karjat liikkuivat Pelkkalan takana aina Purmoon rajoilla. Kylän ylipääläiset ajoivat itikkansa itää kohden, Pelkkalan puoleen, Hirsitelhan ja Luamanpolvhen, alapääläiset taas pohjoisen puoleen, Kitulaashen ja Rumpelhin. Matkaa oli Kitulaiseen kolme pitkää virstaa, mutta siellä oli hyvät laitumet, nevat ja mäenrinteet työnsivät itikanruokaa polveen asti. Synkkää metsää siellä kasvoi, ja metsässä oli paikoin peloittavia louhikoita. Rumpelikin oli mustan metsän vallassa, ja sinne oli kerran eksynyt vanha ämmä – luukasa oli vain löydetty kuusenjuurelta. Volttilaisten karja kulki Näsin ja Perkiönmäen puolessa, nukalaisten ja hilliläisten itikat aina Haarusjärven rantamilla. Kankahankyläläiset menivät karjoineen Alajoen synkkään korpeen Lapuanjoelle asti. Alapääläisten, Antin Jaakoon, Antin Kristoon ja Jaakoon Juhan, paras valli oli Ämpinojalla, mutta Katteluksen ja muiden ylipääläisten karjamaa oli Kankhanojan puolessa, ja menivät paimenet karjoineen vielä Kinooshen ja Puhroollen.

Talon poikakelttien ja tyttärien toimena oli itikkain paimentaminen. Jo yhdeksän ikäisinä tenavat olivat kelvollisia virkaan, jopa joskus 7-8:n vuotiaat olkimullikat ja pahnikhat[49] saattoivat kulkea joukon jatkona. Mutta jos ei itsellä ollut paimeneksi kelpaavaa kersaa, sai kyllä kylästä ruokapalkoilla ja vanhoilla vaatekeltuilla pojanmätsäreitä, joiden nenästä vielä varsanjalat luikkivat. Vellifarin ja lusikan miehenalku sai pestiksi, eväspussin selkäänsä, ja kaikkein parhainta oli, kun emäntä antoi kesällä hyvän paimenjuuston. Purmoon ruotsalaiskotit, Tormu-Antit ja muut, monesti tulivat köykkäriläisten karjapojiksi. Kauhajärveltä tuli joku poika pussi selässä, ja Paimen-Jukka kuljeskeli Kurki-Kuustaan karjan hännässä monet kesät. Untamalan emännänkin karjaa kerran kylänpoika paimenteli vallilla, toi kotiin ja mokisi, ettei kolme pahankurista kakkua tahtonut ollenkaan pysyä muiden mukana. Emäntä meni katsomaan kettään ja näki siellä lammasten joukossa kolme jänistä.

Aamulla jo seitsemän, kahdeksan paikoissa paimen lähti elukkoineen liikkeelle. Kankahankylän karjapojat pidättelivät itikoitaan Haapojanluoman varsilla, Keksinojalla niin kauan, että koko kylän paimenet karjoineen olivat kokoontuneet, sitten lähdettiin pitkin luoman rantoja mutkitellen Ämpinojalle ja aina karjavallin perille, jokitörmille. Samoin myös Köykkärin itikat paimenineen painuivat Kitulaista ja Rumpelia kohden, ja sorkkaväen päämiehet päättelivät:

    "Kun Kitulaashen päästääshin,
    niin siälä sitten oltaashin."

Karjanvallin metsäperukoilla vietettiin päivä pysytellen samoilla ruokamailla naapurien karjojen kanssa. Eväitä oli jokaisella toopinvetoinen nätty paimenleili piimää täynnä sekä pussissa kovaa leipää ja pieni aski, jonka toisessa pääpuolessa oli voita, toisessa silakoita. Ja nuppalakkinen karjanpäämies saattoi tehdä niinkuin vanha sääntö sanoi:

    "Paimen saa syärä joka mättähällä."

Hyvä oli, että sai aikansa kuluksi pientä piimäleiliä kallistella. Mutta oli monella entisen ajan paimenpojalla matkassa muutakin ajankulua, mainio soittokone, pukinsarvi, komea käyrä päkäränsarvi. Nuoralla se riippui kaulassa ollen aina valmiina, ja kyllä pojat sillä osasivat soittaa truihuuttaa niin, että koko metsä kaikui. Kolme, neljä, viisikin reikää torvenkyljessä oli, ja kun taitavasti puhalsi ja sormillaan klapsutti reikiä, tuli vaikka minkälaista truihutusta. Kauas sen ääni kuului, etäälle eksynyt lehmäkin heti palasi joukkoon, kun kuuli paimenen tuututtavan:

    "Tuituli tuituli,
    tuut tuut tuut!"

Paimen-Jukka oli kova sarvensoittaja, ja Köykkärin Siimon Plinkki päästeli päkäränsarvella komeaa paimenenpolskaa. Hyvä soittomies oli Pikkutuvan Jussikin. Metsässä hän kaahaisi pitkään kuuseen ja pörpötti sieltä surenmarsia ja sitten taas luikutteli:

    "Hei tuit tuit tuit Tuppelan Jaakkoo,
    hei tuit tuit tuit Tuppelan Jaakkoo!"

Olikin tarpeellista oikein kovasti pörpöttää sudenmarssia, sillä entisinä aikoina susia liikkui metsissä. Heikkilän Susihaassa ne kerran tappoivat varsan, talvella ne tulivat kartanoihin koiria ahdistelemaan ja joutuivat joskus surenrithan. Köykkärin Jussi kun oli huutoflikkaisen kanssa paimenessa Rumpelin perillä, kuuli metsästä rumaa mörinää ja heti arvasi, mikä siellä möyri. Kämpi Jussi männynlarvaan ja alkoi toitottaa oikein kovaa hätähuutoa ja sudenmarssia, ja huutoflikka karjui kuin syötävä suuren kiven kukkuralla. Eikä susi uskaltanut tulla, tuli vain toisen kylän itsejuttuinen härkä ja mennä junnasi möyrästäen ohitse. Pelkäsi kyllä susi suurta metsän soittoa ja pakeni pois päivitellen:

    "Sorapilli mua ilahuttaa,
    mutta se paha päkäränsarvi
    mun kauvas karkoottaa."

Hyvä soittu vanha pukinsarvi oli. Monesti sillä tuututettiin väkeä ruoalle kaukaa työmailta, soitettiin sillä merkkiä metsään paimenelle, ja paimen puolestaan toitotti vastaan, jotta kuultiin, missä hän karjoineen liikkui. Rajamäen Juha vielä vanhana istuskeli iltasin mökkinsä luona kivellä ja luikutteli niin, että koko kylä kuuli.

Pitkä oli paimenen päivä, kaikella lailla koetettiin sitä kuluttaa. Tehtiin pajupillejä ja tronopillejä ja soitettiin niillä, jotta tuuli nousisi kiiliäisiä pois ajamaan, tehtiin mäntypyssyjä ja ampua paukuteltiin, tehtiin jouttipyssyjäkin sekä kierrettiin kirjootuskeppiä, värjättiin niitä lepänkuorella ja purtiin leppää niin, että punainen vaahto pursui suupielistä. Kuorittiin koivunoksia ja sidottiin vispilöötä, ja pajukeppien nokkaan palmikoitiin kolmisäinen pitkä kuorisiima paimenen piiskaksi. Savipaikalle satuttaessa askaroitiin savesta kaikenlaisia tavaroita. Kun nähtiin niljainen nilkkimato, niin sanottiin sille:

    "Nilkko, nilkko, pistä sarves pitkällen,
    jos huamenna sataa!"

Pientä punamekkoista, mustaprippuista leppälintua[50] juoksutettiin pitkin sormenselkää ja hoettiin:

    "Lennä, lennä, leppälintu
    niin kauvas kun karjankello kuuluu,
    siälä isäs, äitees
    keittää sullen puurua."

Mutta kun nähtiin pieni vikkelä sisalisko, juostiin kiireesti pakoon, jottei se vain tarttuisi kiinni paljaaseen jalkaan taikka sukeltaisi housunpulttuun.

Sillä avojaloin ja paljain kintuin paimenet metsiä laukkoivat. Keväisistä variksensaappahista alkaen jalat olivat niin känsääntyneet ja kypsyneet, mustuneet ja paistuneet, ettei niistä juuri jumalanluomaa ihoa näkynyt, eikä pahin risukkokaan saanut niistä irti monta veripisaraa. Housujen pultunsuut oli vain kiristetty nuorilla nilkkoihin, ja sitten laukottiin pitkin metsiä ja rääsyköitä niin, että kintut vilisivät ja resuiset vaatekeltut repeilivät vielä resuisemmiksi.

Silloin paimenien päivä kyllä kului, kun satuttiin koko joukoin samoille maille. Kun Lapuanjoella hein'ajan jälkeen luhrat aukes itikoille, ja kauranvainioita piti vartioida, kokoontui sinne väliin toistakymmentä karjan päämiestä samoille laitumille. Varsinkin puolenpäivän tienoissa, kun karja lepoo maaten ja märehtien, oli joutilas aika mehakoida yksissä. Silloin kuvaalthin jos jotakin, milloin lyäthin fattamesta,[51] milloin hypittiin prinkottimien ylitse, milloin putathin, milloin painithin. Väliin kaahaistiin ladon katolle niin, että nurkat krapisivat, juostiin pitkin kurkihirttä ja ponkaistiin alas perä-perää niin, että maa kömähteli, väliin taas vanhalla veneromiskolla räpättiin joella ja ongittiin rökkähiä. Ja latojen seiniin piirreltiin puukonkärjellä kriipooksia viisintoista ja hoettiin:

    "Harakka, haukka, piikki-noukka,
    hakkaa yhtä, hakkaa kahta,
    hakkaa viimmeen viittä-toista-kym-men-tä."

Sitten taas kaverreltiin ladonseinään puukolla paimenen puumerkkejä, joista sivullinenkin sai nähdä, kuinka monetta kesää sen tekijä jo hoiti virkaansa. Ensi kesän mies ilvesti vain pienen loven, toisen kesän poika sai nirhata kaksi pykälää, kolmannen kolme. Olipa sellaisiakin ylpeitä päävölkkejä, jotka saivat kaakertaa komean ja syvän kuusikoukeroisen virkamerkin, niinkuin 14:n ikäinen Alatuvan Matti, kun taas Ikoolan Jaakku-rievun täytyi tyytyä pariin pikku haarukkaan.

Joen toisella rannalla rähjäsivät Kauhavan paimenet samalla lailla, ja erinomaista ajankuluketta oli, kun sai heidän kanssaan hasaata ja riidellä. Koko joukoin karjuttiin kauhavalaisille joen ylitse:

    "Kauhavaaset, kapipäät,
    kauhavaaset, kapipäät!
    Kauhavan sualipöksyt!"

Kauhavalaiset puolestaan huutaa kilottivat vastaan:

"Että t' oo kun Härmän kappelista... mutta m' oommaki oikialta kirkolta."

Osasivat härmäläiset härnätä kauhavaisia laulullakin:

    "Tämän pualen paimenill'
    on juustua ja voita,
    tuan pualen paimenilla
    rupisammakoita."

Näin ruma älvisteleminen ei kauhavaisen sisusvärkkeihin enää mahtunut. Isoin völkki ruotaisi keltut päältään, sonnusti tuppipuukon paljaalle vyötärölleen ja kiroten lähti uimaan yli joen. Mutta kun kappelin pienet karjamatit puukkokänä kourassa hyppivät töyrällä ja käskivät alastoman kapipään tulla, kyllä suolet on kohta maalla, kauhavalaisen täytyi nolona uida molskuttaa takaisin omalle rannalleen.

Mutta kun itikat olivat leponsa leponeet ja lähtivät taas syötävää haeskelemaan, piti kovalla kiireellä juosta niitä vartioimaan. Saivat toiset kanhottaa kymmenlukuisen lehmäkarjan perässä, kun taas toisilla oli vain vaivainen kanttura tai pari katsottavana. Oli paimennettavien joukossa monesti lammaslaumakin, jota sai yhtäpäätä pitää silmällä, ja Köykkärin karjan kintereillä laukkasi ja röhki takkuinen sika.

Jo viimein jokitöyrään laitettu, aurinkoa totteleva keppikello näytti kuutta, seitsemää. Se oli odotettu hetki, ja silloin saatiin huutaa karjalle:

"Hei, kotia!"

Ja lehmät rupesivat keikuttelemaan kotia kohden. Paimenien pitkäsiimaiset pajuiset piiskat vain viuvahtelivat, eväskontti keikkui selässä, ja leili pomppi tyhjänä.

Samanlainen oli huominenkin päivä, samanlainen joka päivä kautta kesän sekä pyhänä että arkena. Sateen sattuessa päivä oli vain vielä pitempi, silloin ei edes keppikellokaan tietänyt mitään. Päkäränsarvi ei tahtonut antaa oikeata ääntä, eikä ollut halua hasaata kauhavalaisten kanssa. Latojen seinuksilla ja puiden suojissa täytyi värjötellä ja vedellä varsanjalkoja sisään, ja sitten taas juosta itikan perässä. Ja kun sattui joku kulkija käymään ohitse, piti sille kaukaakin karjahdella:

"Onko kello paa-aa-aaljoo?"

Vielä lokakuussa karja saattoi ottaa elatuksensa luhtamailta ja Kleemoolan Juha piirrellä päivämuistoihinsa:

"Itikat sai käyrä ulkona Joka päivä – Karia käy lauree laituumella."

Mutta kun Kleemoolainen sai tuhertaa alunakkaansa (lokakuussa 1869): "se 17 p tuli Ensi lumi ja Itikat sisälle sulkeupi", koitti paimenille pääsyn päivä sekä loppui kesän pitkä paimenpäivä. Karja joutui kesämailta taas pimeään navettaan, paimenet omiin askareihinsa. Mäkimökkien pienet perilliset saivat mustin kintuin kapittaa pieneen kotiinsa. Eikä heidän enää tarvinnut laukkoa karjan kintereillä, mutta eivät he liioin saaneet joka päivä aukaista voiaskia eikä tyhjentää toopin vetävää piimäleiliä.

Verhat

    Willa muuttuu mullaksi,
    Pellovaatteet kullaksi.

Kesäkaudet lakeuksien naisten piti olla miesten mukana ulkotöissä hankkimassa itikaneloa ja ihmisenruokaa, mutta talvet heidän täytyi ahkeroida talonväen verhoja varten. Silloin kun miehet ahersivat pakkasessa, lumessa ja pyryssä, milloin metsässä, milloin kytömaalla, puidenajossa, heinänajossa ja savenajossa, naiset touhusivat tuvassa kehräten, karstaten ja kangasta kutoen. Pitivät he väliin tuvantäyteisiä karstoo- ja kehrookökkiä, väliin taas tekivät töitä omin voimin, kehräsivätkin niin, että rukin nukkahaarukka oli melkein valkeankarvalla. Koko syyskausi meni pellovaisia ja tappuroita kehrättäessä, sillä ainakin jo

    "Kyntteli kysyy:
    Mitä talven töikses olet tehnyt?
    Joko tappurat on naulalla?"

Aimoo talo silloin vain kehoitti kyntteli-äijää katsahtamaan takkihirsiin, jotka olivat täynnä valmiita pellovaislankoja.

Sitten alkoi yhtä kova ottelu villojen kanssa. Siinä joutuivat käsille, milloin pitkät loimivillat, milloin lyhemmät kuretvillat, milloin pehmeät kakunliäminääset, ja niitä hossathin ja seathin ja nypithin ja hahtuvoothin, ja taas kovalla kiiruulla kehrättiin. Jo mattina olisi villojen kehrääminen pitänyt olla hyvässä matkassa, sillä monesti oli kuultu, kun

    "Matti tuloo manaten:
    eikö jo kluvaan ääntä kuulu?"

Kohta alkoikin, ainakin jo marianpäivältä kova kluvaan ääni kuulua, kun kangasashet pantiin pystyyn ja ruvettiin kutoa paukuttamaan, monesti kaksinkin asein. Ja kangaspuista päästettiin aina vähän päästä, milloin vahvaa kokovillaista lankaasta taikka ohuempaa villakangasta, parkkumia, miesten verhakankahiksi, milloin taas kauniita pellovaaskankahia, niinkuin sydänlangoista kudottua, kokoliinaista liinaasta taikka tappurasekaista lakanakangasta taikka karkeaa kokotappuraista hurstia, milloin mitäkin, kahrenvartista, neliinvartista, rivanmurteesta, tiistyykiä, salveetia... Sitten jo taas kluvat oikein paukkuivat ja polkuumet hyppivät ja syästävä suikkelehti sinne ja tänne, kun naiset alkoivat kutoa omia verhojaan ja tanttukankahiansa, niinkuin pualivillaasta parkkumia ja sinitäikköjä, loimiraitaasta ja kuretraitaasta, prostinaraitaasta ja flammuraitaasta[52] sekä karkeaa karvalankaista karvahames-kangasta.

Näistä saatiin lakeuksien kansalle verhat. Kytömaiden möyrijästä tuntui sitten oikeinpa likeeseltä, kun oli päällä oman pellon pellovaisista ja oman lammasketan villoista kotoisin voimin valmistetut vaatteet. Niissä kyllä kelpasi liikkua sekä kotovainiolla ja kotokylillä että etempänäkin, sillä ne olivat samaa maata, kotoisin samoilta kytösaroilta kuin niiden kantajakin. Tasamaiden mies, savusaunassa syntynyt, oli suuren lakeuden lähtöä sydänkarsinasta nuppalakkiin ja karvakenkiinsä asti.

Kuusikairainen nuppalakki, pyöreäpersustainen nuppa, oli entisen Härmän ukon oikea pääkappale. Harmaasta sarasta se oli ommeltu, ja lakinnokassa keikkui tavaton pulttipelli niin, että mies sen alta katseli kuin ladonperästä. Pitkänä tasaiseksi leikattuna riippui ukon tumma tukka lakin partaiden alta. Emäntä itse oli sen parhaansa pannen leikata klipsuttanut. Monet vanhat paapat käyttivät pellitöntä nuppaa, vaikka toisten mielestä oli kamalannäköistä, kun naama sen alta pläsitti aivan paljaana. Keskikankaan körttipaappa ja vanha Perälän äijä kyllä astelivat ikänsä pellittömissä nupissa, ja paappain tukka painui aina hartioille asti. Talvella painettiin päähän suuri koirannahkalakki. Harmaasta sarasta sekin oli tehty, ja korville käännettävä parras pantu iänkaiken kestävästä koirannahasta. Se oli oikean härmäläisen paras talvilakki, ja monet körttiukot olivat niin tärkeitä maailmaa vastaan, etteivät pakkasella panneet päähänsä muuta kuin mustan silokarvaasen koiralakin.

Vanhoja isien perintöjä tällaiset lakit olivat. Jo yli sata vuotta sitten, 1823, Haapakrouvin iso Juha-isäntä käyskenteli koirannahkalakeissa, ja punainen oli ukon nuppa. Saattoi Juha pyhänä pistää päähänsä meriketunnahkaasen[53] lakin, saattoi hän kesäkirkossa komeilla sametti- ja säämiskälakiis, ja oli hänellä jo pari filttihattuaki. Kaupungista niitä kyllä sai, ja tuli joskus maakylillekin hattumaakari vanuttelemaan kytömiehille pyöreäpartahaisia päähineitä. Keskisen Jaskan kyökissä 60-70 vuotta takaperin aherteli joku hattumestari ja sitten taas Talkkarissa. Piilossa lukon takana puolikuuro äijä karstaili, kasteli ja vanutteli villoja, mutta Jussilan kräätäri kämpi kokille, kaivoi välikattoon reiän, katsella tiiraili, oppi ja rupesi myös vanuttelemaan hattuja. Alasaaren Reenholttikin hankki taidon ja teki sitten niin komeita hattuja, että niissä kehtasi kuka tahansa mennä vaikka kirkkoon.

Kelpasi kirkkoon härmäläisemännän ompelema, lauantai-saunan jälkeen päälle vedetty, liinainen paita, joka oli kudottu parhaista sydänlangoista, mutta arkena pantiin iholle karkea hamppuinen hurstipaita. Haapakrouvin Juhalla oli neljä hyvää kirkkopaitaa ja puolitusinaa halvempia nelinvartisia työpaitoja, ja sama määrä, kymmenkunta, oli paitoja muillakin tavallisilla talonisännillä. Eikä tarvinnut härmäläisen hävetä muutakaan pukuaan. Paksusta tampatusta lankaisesta – kesällä koippuralla käytetystä parkkumista – oli koottu isännän housut, mahtavat pellihousut, joiden persusta oli niin suuri ja leveä kuin puolen tynnyrin suolasäkki, mutta pultut olivat kapeat, leikatut niinkuin emäntä oli arvioinut:

"Kräätäri nyt kattoos, että persusta tulis kyllä suuri... että pulttuuhin sitten mitä jää."

Samanlaiset komeat leveäperäiset olivat koko maakunnan housut aina rantaruotsalaisia myöten, takana kahden puolen vyötärössä vain oli kolmet laskut isoa takalistoa kruppuamassa kokoon. Mutta edessä oli soukka pelli, kolmella komealla ryssänknapilla yläreunasta kiinnitetty. Olipa entisillä vanhoilla leveässä alapellissä kapeampi pikkupelli eli häkäluukku, joka kyllä pullonappeineen oli komea sekin. Jotkut paapat panettivat lankaisiin housuihinsa foorin, sillä vuorittomat pöksyt olivat heidän mielestään kamalat värkit, vaikka alla olisi ollutkin nelinvartiset liinahousut. Kesällä taas kytöpelloilla oli kaikkein parasta rähjätä hurstihousuus, jotka kestivät sekä pitoa että pesua, eikä niitä tarvinnut traksiloolla kannatella niinkuin pyhähousuja, kireälle kinnattu tuppivyö ne kyllä piti lonkkien päällä. Komea oli vanhan isännän sarkainen liivi, jonka kahdet knappirarit nousivat kuin rajapyykit pitkin leveää rintaa, ylimmäiset kohoten pitkän harppauksen ja sulkien liivin rintapielet tiukasti kurkkua myöten. Isoilla isännillä oli joskus lastinkiliivi, jonka ruskeat tai mustat lasinapit välähtelivät kuin peilit. Ja kaulassa paidankauluksen päällä oli kulmittain kokoon kääritty silkkihilkku, edestä kahteen kertaan solmettuna. Se oli koreavärinen, Kiikunniämen nikkarillakin aivan punakuvainen, ja korkea paidankaulus paistoi sen alta valkoisena. Västi oli päällimmäisin ja komein vaatekappale, oli se sitten parkkumia taikka sarkaa. Ikivanhojen paappojen, niinkuin jo aikoja edesmenneen Lööpärin Antin punkkivästis[54] oli leviäätte käännetty kaulus ja avoin rinta, ja kupariset pullonapit kiiltelivät kahtena rivinä. Mutta ukon västi ulottui tuskin housunkaulusta peittämään niin, että liinainen paita välkähteli sen helman alta valkoisena naurismaana. Västin lyhyyttä vanha härmäläinen todisteli:

    "Turkkiliivi on tuntumaansa piree kun västi."

Körttiukoilla oli oma västimallinsa, alussa kyllä yhtä lyhyt kuin muillakin, mutta sitten jo niin pitkä, että se peitti naurismaan. Sen kaulus oli pysty ja kääntämätön, vain rintapielhin oli käännetty laakit, ja mustat napit piti olla rinnassa. Selkämystän helmassa oli körttimiesten tavallinen tunnus, Savosta päin saapunut kolmihalkoinen haaraleikkaus, eli klipu ja kolme haaraa.

Suruttomat maailmanihmiset käyskentelivät vaaleanharmaissa sarkapuvuissa, mutta heränneitten koko puku oli tummaa körttiharmaata niinkuin syksyinen kytösarka, ja kesäverhojen parkkumi kudottiin harmaalla mustiin tai tummansinisiin loimiin. Harmaa tai sinertävä piti olla heränneitten hurstimekkooki, arkinen pusakka, mutta suruttomat rehkivät valkoisin hurstein. Karkea arkipusakka oli vahvasta hurstista vain kaksin kerroin kääntäen leikattu vaatekappaleen tapainen, joka oli sivuista kursittu kokoon, ja yläreunaan oli repäisty päänreikä sekä sivuihin pistetty hijat. Ei se komea eikä korja ollut, mutta luja, ja hyvin se työmaille kelpasi.

Mutta kun Krouvin Juha puki päällensä pyhäverhat, hän oli varsin komea nähtävä. Juha saattoi kiskoa koipiinsa joko siniset tai harmaat taikka kahrenkarvaaset polvihousut, sääriinsä valkoiset tai harmaat sukat ja sitten vetää säkeensä hammasraitaasen tai piirtoraitaasen tai punapiirtoosen taikka oljaanipohjaasen liivin sekä sen päälle sinisen tai harmaan taikka kahdenkarvaisen tröijyn ja pistää päähänsä punaisen nupan. Härmäläinen lakeuksien laitamies kehtasi hyvin tällaisissa verhoissa astella Haapajärven krouvin isäntänä. Pyhänä Juha vielä vetäisi ylleen harmaan sortuukin, ajoi kirkonmäelle ja painatteli kirkonkonkia kuin ainakin isäntämies. Mutta vasta oikean isännän näköinen Juha oli silloin, kun hän veti laipioilleen sinisen tai harmaan kaprokin. Se oli kaikkien isoisten ja mahtimiesten talvitakki, tukevasta lankaisesta laitettu, suuri, aina linkkoohin ulottuva leveähelmainen reuhkana. Sen kaulus oli niin yletön, että painui melkein puoli selkään, ja sen poviplakkarhin saattoi pistää vaikka kokonaisen lampaan. Yksi elofantinluinen knappi siinä vain oli kurkuissa. Körttiukko kietaisi vielä pariin kertaan ympäri miahustansa mustan leveän villavyän, mutta maailmanäijillä oli pitkä ja korea punainen vyö, jolla he kapaloivat itsensä kaprokkiin niskasta ruveten ristiin yli rinnan ja ympäri miehustan, lopuksi tälläten isot tupsut sivulle taikka eteen ylpeästi riepsumaan. Mahtipaikkoihin entiset ukot näin komeasti lähtivät. Pakkasilla Haapakrouvin Juha pani päälleen vasikannahkaiset turkit, mutta sitten jälkipolven isännät komeilivat sipiriannahkaasis turkiis ja tulpiis, monesti kyllä myös vain omissa pitkävillaisissa lammasnahoissaan. Niissä hyvin tarkeni, kun ne olivat oikein räävittömät, ja koirannahkainen kaulus niin korkea, ettei miehen päätä näkynyt.

Yhtä komeita kuin isot isännät, olivat Härmän entiset emännätkin parhaissa verhoissaan. Haapakrouvin Liisa-emäntä, joka kuoli tammikuussa 1823, kelpasi kyllä, kun pani parhaat päälleen, istumaan Juhan korvalle keisiihin taikka lohnhan, vaikkapa pulkhankin kenottamaan, kun Juha kapsahti taakse lestallen ajomieheksi. Oli Liisalla oljaanipohjaanen ja mustapohjaanen tykkimyssy ja veherijäänen korvamyssy sekä niiden peitoksi ristiraitaanen silkkikaulahinen. Hameita Liisalla oli valitenkin: koukkuflammuunen hames ja flammuuraitaanen, punaraitaanen, siniraitaanen ja könniraitaanen, vielä veherijäänen sekä ehtapunaanen naskuhames ynnä musta satiinihames. Samoin oli tröijyjä mustasta samettitröijystä, kapotti- ja kuuträllitröijystä alkaen sini-, silkki- ja könniraitaashin-, karttuuna-, kamprissi- ja kahrenkarvaashin tröijyihin asti. Kaaleja oli karttuunasta, pummulista ja villasta ja kestuukista, isookuvaasia ja punapohjaasia ja kaikenraitaisia. Oli myös karttuunaliivejä sekä arkipäiviksi liina- ja neliinvartisia tröijyjä, hurstipusakoota ja liinahijoja.

Samanlaisia olivat jälkipolvenkin emäntien vaatevarastot. Ja silloin kun naiset parhaillaan kukkivat, oli heillä verhoja niin yltäkylläisesti että yksin piikatakkujenkin lutit olivat aivan vaatteilla sisustetut, samoin myös aimoo tyttärien kamarit. Oli pukuverhaa kivijalka-pairoosta, hurstihijoosta ja krekkumekoosta, toppi- ja karvahamehista, lonkkahamehista aina silkkikaulahittia ja vyäsilkkiä, krepuhäntähamehia ja liivitanttuja myöten. Oli vielä suuret nästyykit, joita kirkkomatkoilla tarvittiin virsikirjan ympärillä, sekä hyvin suuret lapaashen kudotut taikka kuurella polkuumella präiskötetyt raitaiset tai kontinkuvaiset prässit. Suruttomien, maailman turulla hyppääjien verhat olivat yhtä koreankirjavia ja monenraitaisia kuin edesmenneen Haapajärven emännän. Punaista, sinistä, viheriäistä, oljanaista, mustaa ja keltaista ja kaikkia vilahteli kuin vesikaaren suuressa vömpölössä, monet värit sekä kippiempää että vaaliampaa niinkuin taivaankaaressakin.[55] Ja hameet olivat niin leveitä ja viljavia, että vaativat viisi täyttä piärintä. Tummassa tiipetissä ja monikukkaisessa silkkikaulahittessa iso emäntä saattoi läikkyä häissä ja rippikirkossa, mutta arkena hän asteli vaaleansinisessä liivitantussa, käsivarsien peittona vain valkoiset liinaiset paidanhihat, ja pään peittona siniristinen hilkku. Vanha muori saattoi käyskellä joskus tanopäänä hilkku otsalta niskaan sidottuna.

Mutta maailman hekumasta luopuneet körttivaimot ja -tyttäret kauhistuivat tällaista täysihärmäläistä maailmankoreutta. Musta tai tummansininen oli heidän pyhävärinsä, ja tavallisina viikonpäivinä he liikkuivat arkiharmaissa taikka sinertävissä työverhoissa. Heidän vaatekertansa oli korutonta kototyötä aina kengistä ruveten.

Piaksut olivat entisen härmäläisen parhaat jalkineet. Varsipiaksuus – miehillä piaksusaaphat – niin mies kuin nainenkin asteli pyhänä, ja viikolla vetäistiin jalkoihin paulapiaksut, jotka iltin ja ruajhun ympäritse kierrettiin nilkkoihin villaisella monivärisellä paulalla, taikka aisapiaksut, jotka napaloitiin kiinni kahdella nahkanauhalla. Oli komianhenkisillä miehillä pyhäkenkinä myös neulomalla tehdyt pikisaumasaaphat, ja hyvät naiset knapsuttelivat pikisaumatuissa hippoisissa kenkunoissa. Ilmestyipä sitten kerran 1867 t. 1868, Etelässä käynyt Anssin Jussi, tappelumies, kotikylilleen ylpeillen naulapohjaisissa narusaappaissa. Oikein miehissä katseltiin ja koeteltiin Etelän kenkiä ja tultiin yksimieliseen päätökseen, ettei kauaa kestä, ennenkuin koivuiset naulat ovat lahoina ja Jussin narusaappahat hajalla. Mutta koivuiset naulat pitivät, ja kohta isot rikkaat pyhäpäivinä kävellä pökkäilivät narisevissa korkkosaaphais, Rähnyn Jaska oikein kolmikulmaisissa rautakoroissa. Mutta karvakengät, kuressuut, olivat talvisten arkipäivien kaikkein mieluisimmat pidettävät, pehmeät ja lämpöiset. Niiden pohjat saatiin lehmän potkasta tai poskinahasta, itse ne omin kaavoin leikattiin ja kursittiin kokoon kolmesta kappaleesta, eivätkä ne kaivanneet muuta hoitoa kuin silloin tällöin kastamista tervankushen.

Itse reirattiin ja laitettiin kaikki muutkin kenkävärkit, piaksu-, saapas- ja ruajusnahaat sekä kinnasnahaat. Vellissä ne ensin luututethin, että karva lähti irti, sitten parkithin, kuivattiin ja hierottiin ja räkäthin sekä viimein kuumassa saunassa siveltiin terva- ja ihravoiteella ja kaksin miehin kierrettiin niin, että rasva tirisi lävitse, lopuksi loukutettiin ja moikotettiin puunuijalla ja kihnutettiin haarukkapuussa. Suutari tuli sitten taloon ja pisteli pieksuja, saappaita ja kenkunoita kokoon, samoin kuin taas kräätäri pani kokoon miesten verhoja.

Kesällä ja kotoisalla käyskenneltäessä pistettiin kengät jalkaan joskus aivan paljaaltaan, avoolinkkaasin. Mutta villaiset sukat parhaiten pitivät talvella jalan lämpöisenä, kun vielä oli kierretty jalkahinen, jalkatrasu jalan ympärille ja kengän pohjalle pantu runsuja. Kukkura-Kööstillä, köyhällä miesrukalla oli talvipakkasellakin vain kuretsuukengät, trasut ja runsut. Sukansuut sidottiin polvien alta ympäri säären koreilla sukkarihmoolla, joita taitavat naiset kutoivat, villalangasta vartahilla noukkien pyrstööseksi. Entinen Erkin-Jaskan Maija ja hänen äitinsä, Knokin Maija-Kaisa Vöyrin Poro-Murroolla, ynnä moni härmäläinenkin, Tyyvin Sanna ja muut, kutoivat viulalla monenlaisia sukkarihmoja sekä pieksunpauloja, milloin hampahista ja loimiraitaasta, milloin yhrellen pyrstöllen, milloin vastapyrstöllen niin, että kuvan keskelle tuli rinki. Koreankirjavia rihmat ja paulat olivat, näköä ne antoivat linkkoihin ja sääriinkiin polvenmurtuman alle. Naisten sukat vielä lisäksi olivat linkkaraitaaset, jopa varren suupuolessa oli raitoja taikka lehrenkuvia. Olivatpa miestenkin sukansuut monesti kontinkuvaasia niinkuin trippulauta.

Hyvässä Härmän talossa tarvittiin paitsi pukuverhoja, hyvin paljon muutakin vaatteenpuolta niin, että ahkerat naiset saivat aina olla yhä alvarimpina rukin, karstan ja kangaspuiden ääressä.

Sänkyverhat jo antoivat paljon työtä. Monet komeat pellovaiset lakanat, liinat, pyyhkeet ja muut kudottiin, asetellen milloin rivan murteesta, milloin silmäästä, rinkistä, pualta salveetia, köyhään salveetia, tiistyykiristiä taikka taalaan trälliä. Sitten taas tyynynkerrat ja parjankerrat tehtiin tiivistä nelinvartista raitaista parkkumia ja raidat monenvärisiä: valkoisia, sinisiä, viheriäisiä, punaisia, pruunia ja oljanaisia. Tyynynliinat kudottiin pölkkyristisiksi, ja körttiläiset saivat parhaan unen, kun ristit olivat mustansinisiä, mutta alahärmäläiset ja muut suruttomat pitivät enimmin punaisista pölkyistä.

Sänkyjen erustat, peitot, täkänät ja fällyjenpäälliset tarvitsivat jo eri taitoa. Niitä osasivat kutoa vain harvat näppärät naiset ja oikeat kankurit, niinkuin Tupaasen mumma, ynnä muutamat akkaaset miehet niinkuin Piika-Jaska. Vällyt olivat hyvin komeat, kun niiden päällinen oli kudottu rinkiseksi, mutta vielä komeammat ne olivat saatuaan peitokseen tapeettiloiteen, jonka täyttivät leveät punaiset, mustat ja viheriät värivyöt valkoisten raitojen eroittamina. Komeita olivat kuvaloiteetkin, lykkyloiteet, joita käytettiin sängynpeittoina sekä – mustapohjaisia, punakuvaisia – rekiverhoona. Tarvittiin tapeettiloiteita ja rinkisiä raanuja myös sänkyratien erustooksi. Ylisängyn alareunan orresta ne kauniina ja leveinä riippuivat ulottuen lähelle lattiaa, ja pään puolessa, seinän vieressä oli kapea rinkinen tai tapeettinen kaistale, piälehinen. Oli pielehittenä monesti valkea pellovainen pyyhe, jonka päähän oli solmeiltu koreita hetuja. Tupaasen mumma ja Karhunmäen Maija niitä näppärästi solmeilivat. Muutamat muuttivat kesällä edustaksi valkoisen lakanan, ja silloin pielehinen oli sen kanssa samaa valkoista. Täkänät olivat kauniita, kuvaisia sängynpeittoja, joita nähtiin vain isoisten kamareissa. Kauhavan akka niitä kerran oli Rintakankaalla kutomassa, mutta oli niin olevinaan, ettei koskaan tehnyt työtään raavasten nähden, pää oli aina silloin niin kipeä, että täytyi panna kangaspuiden rintaorrelle kynsilleen maata. Vain Katteluksen 12-vuotias Sanna-Valpuri sai katsella jos halusi, sillä mitäpä tenavista. Mutta Katteluksen tenava katseli tarkemmin kuin Kauhavan kankuri luuli, ja oli niin närväoppinen, että akan lähdettyä talosta loi ja pani kankaan aseisiin ja kutoa präiskäytti täkänän. Ja näin opittiin ainakin Kankahankylässä kutomaan täkänöitäkin.

Köhkörö vonkuu

    Kaikillen raitillen minäkin meen,
    tokkopa sinäkin raitillen tuut.

Läpi härmäläisen taloryhmän kulki kylätie taikka vahva valtatie, ja talot olivat kahden puolen tietä, mikä aivan vieressä, mikä kauempana, toiset yhdessä nuhassa, toiset taas yksikseen ja erillään. Ja tämä kylänkohtainen tie oli mainittava kylänraitti, koko kylän keskus, kesäinen kokoontumis- ja mehakoimispaikka.

Talvella kylänraitti oli vain maantie ja kyläntie ja talojen välinen kulkutie, jota pitkin puukuormat ja heinäkuormat ajaa rohistivat, kunnes käännähtivät luttiradin portista pihalle. Tenavat siinä usein rähjäsivät kelkkoineen, usein myös pakkanen ajeli, ja taas toisin vuoroin lumipyry mennä rymysi rakennellen suuria aitoohankia ja korkeita triivuja huoneitten seinämille.

Mutta kun kevät saapui, kylänraittikin alkoi elää. Kirkas päivä kutsui paljaskinttuiset, variksensaappaissa laukkovat poikaväättyrit tantereelle, ja he kaakersivat aurinkoiselle paikalle putan, kiskoivat knappeja housuistaan, toksasivat niitä varkain toistenkin verhoista ja rupesivat puttaamhan. Siinä erut ja möllit ja muut kievehtivät, ja kiiltävät ryssänknapit olivat hyvässä hinnassa. Viskattiin väliin viiteenkin puttaan, mitathin ja knopathin ja oltiin tärkeitä, väliin saatiin syytä käydä toisen kimppuun:

"Oot, rumaanen, ottanut nua knapit mun pyhähousuustani!"

Mutta kun poika kevättöistään saapui kotiin, ja monen knapin sijasta verhoissa oli vain ruma reikä, tiesi miespaha kyllä, mitä kohta oli tapahtuva. Pian äitimuori näki asiat, asteli nurkkaan lammasriskukasalle, ja puttaajan pienet takamukset saivat kärsiä päivätyön seuraukset.

Sitten jo päivän yhä lämmetessä tyttötenavatkin joutuivat joukkoon, ja silloin lennettiin kuin kiiliäiset ympäri kyliä ja kartanoita. Kuului vain nurkista kolkkulymyysillä olijain kolkutus, kuului toisista huuto: "Konkk' on kotona!" Kuului taas kolkun lyönti, kuului karhun-porttisilta kova hohuutus ja hoenta: "Tit hot, yhtä karhua peljäkhöt!" Sitten taaskin kolotettiin ja huudettiin: "Näyttäkää kolmia tikkua!" Jälleen kolahtelivat nurkat, ja yli kartanon kaikui kitkon-pöhöttäjäästen iso ökinä: "Kitkon, kitkon, pö-hö-hö-hö-höö!" Jo kerran taas oltiin äiteesillä, ja pieni äireen kulteepiika juosta haapsotti sinne tänne huutaen: "Puurollen, puurollen!" Mutta pahankurinen kakaralauma lähti plytimään pakoon, liputtaen vain kieltään ja karjuen vastaan: "Kissi, kissi, kissin mahrit!"

Nousi päivä jo lakeuden koillisilta kulmilta, toi kesän kylänraitille ja kohta ajoi kesän iloa ja elämää aikuisiinkin. Valoisat illat ja hyvät pyhäpäivät aivan kuin vartavasten kutsuivat kylänväkeä yhteisiin mekastuksiin. Koko päivä, pitkä kesäpäivä oli kyllä riehkaistu toukopellolla ja kytömaalla, mutta kun ei oikeaa yötä ruvennut tulemaan, niin ei heti ollut ainakaan nuorten nukkuma-aika. Nuoret miehet ja naiset olivat parhaina toimessa, joutuivat monesti vanhatkin joukkoon, jo viimein paapatkin syrjästä katsomaan. Keskikylän pojat ja järveläiset palatessaan hevosia luhdalle viemästä monesti pysähtyivät hakolaisten joukkoon Hakolan raitille kapukoimaan myöhäiseen yöhön saakka. Ja taas kun kurkiluomalaisten tai järveläisten iltakulku sattui Keskikylän kautta, metuloiva raitti otti heidät haltuunsa.

Mutta vanhat ukot ja paapat istuskelivat talojen portailla purren lanskamälliä taikka pollautellen kessunsavuja, katsellen nuorten kanhottamista ja toimitellen, kuinka he ennen olivat miehiä ja parhaita joukossa.

Hiljainen oli kesäinen ilta, mutta melske kuului yli kylän silloin, kun kylänraitti pyöri polttopalloosilla. Tyttäret ja piiatkin olivat joukon jatkona, milloin palloa lyömässä, milloin sitä väistämässä. Saattoivat monet tytöt kelvata mukaan silloin, kun moikotettiin ja juostiin linnapalloa. Kaksin joukoin sitä pelattiin, kuningas kummallakin joukolla, lyötiin ja laukattiin sekä menetettiin miehiä puolin ja toisin. Mutta kun kuningas oli menettänyt kaikki väkensä, täytyi hänen pyllistää takamuksensa niin, että voittaja sai siihen mojahduttaa nahkapallolla senkuin jaksoi. Kelpasivat tyttäret nakkaamhan tonttua, yksinäistä puukapulaa, jota koippuralla ja kepillä mitaten tavoiteltiin ja viimein huonoimpana jouduttiin hilkku silmillä haeskelemaan. Kelpasivat he myöskin kluutua nakkaamaan, vaikka saattoi käydä niinkin, että he hävinneen joukon miehinä joutuivat selässään kantaa roikottamaan voitonmiehiä yli kluutukentän. Pitkä rivi, kaksintoista, kaksinkymmeninkin oli kluutuja, pikku kapukoita, pystyssä kaksin puolin, ja kalikoilla heittäen yritettiin niitä toisiltaan kaadella. Viuvahti kalikka joskus pitkin pituuttaan ja kumosi monta kapua, mutta lensi kohta taas takaisin ja tuotti toiselle samat tuhot. Minkä sitten lopuksi toiselle jäi miehiä seisomaan, sen toinen sai kapukoillaan korvata. Kauan saattoi peli kestää, menetettiin kluutuja, jos taas voitettiinkin, mutta lopuksi jompikumpi puoli joutui tyhjäksi, valkooseksi ja sai retuuttaa toisia selässään.

Saattoi joku eläväinen tyttö pystyä pilppuaki knoppaamhan, mutta miesten ja miehenalkujen peliä se parhaiten oli, ja monet kesäiset illat kylänraitti paukkui päähän lyännistä ja vastoosta, ja pilppukapula lenteli kuin koirasteeri yli kentän, milloin sinne milloin tänne. Parikorttelinen mulipäinen kalikka se oli, ja pilppukepillä sitä kopsahdutettiin niin, että se poukahti piiristä ylös, ja sitten heti kepillä lyöden lennätettiin niin kauas kuin saatiin – ja pilppumiehellä oli kaksi lyäntiä. Toiset taas olivat vastassa huitomassa ja saivat ilmassa iskemisestään viisi lyäntiä. Kopsittiin siinä milloin piirissä, milloin ulkona vastoos ja saatiin iskuja talteen. Sata lyöntiä oli tavallinen päämäärä, ja paras oli, joka siihen ensiksi ennätti. Hän sai siirtyä syrjään katsomaan toisten ottelua. Mutta viimeiseksi jäänyt, jälkihännän mies oli konkka, joka jalkapuolellaan konkottaen sai noutaa piipun sieltä, mihin se viimeisestä iskusta oli lentänyt.

Mutta silloin kun miehet rupesivat moikottamaan köhkörötä, naiset ja pojanmääkäleet sekä vanhat äijät ja muut huonoiset saivat siirtyä kauas syrjäpuoliin. Oli melkein korttelia leveä, toista tuumaa paksu visaanen pyörä, jota poukutettiin kovilla koivun juurikäyrästä veistetyillä köhköröpookiilla, ja raavahia miehiä oli pookien varressa puolin ja toisin, joskus viisin, kuusinkin, parhaat klipparit etumiähinä edessä ja kähläämmät takoosmiähet jälkipäässä.

Köhkörön lyönti oli joka kylän iltatyönä. Perälänmäki mäikkyi iltasin kuin sotakenttä, Heikkilässä ja Voltissa hosuttiin, Lööpäri paukkui, ja kun Isoo-Pesoola tormootti visapyörän kimppuun niin totta mun toisen kerran kaapoot ja masat osasivat moikottaa. Kankahalla oli keskellä kylää, raitin avonaisessa laidassa, oikein köhkörökenttä, jossa melkein joka ilta Talkkarin puoli ja alapään miehet, körttiläiset ja kaikki hikoilivat ja hohuuttivat visaisen pyörän kimpussa. Hyvä oli Keskikylänkin raitti, Kurkiluomalle vetävä tie, jota kahtapuolta aitasivat kylän navetat, talliradit, ladot ja luttirakennukset. Siinä koko Keskikylän mieskansa joka ainut ilta metuloitsi, kaikkein ahkerimmin paukuttaen köhkörötä. Lauantaisin, kun oli iltasaunasta päästy, saatu puhtaat päälle ja vatsa täyteen puuroa, oli raitti ja köhkörö parasta, mitä eläväinen kylä kaipasi. Monet nuoret poikamiehet kyllä lähtivät ajelemaan,

    "Kuka Krouvhin krossottelhon,
    kuka Kalmarillen kiäräälhön",

mutta oli miestä jäämäänkin. Joutui jo yö, aurinko painui Tanimäen taakse, mutta visainen pyörä vain vonkui, ja koivuiset pookit paukkuivat kylänraitilla. Veti yö harmaan sumunauhan Naarasluomalle, laski hiljaisen nukkumarauhan yli harmaiden kattojen, mutta köhkörö vain hyrräsi eikä laskenut lyöjiä lepoon. Vasta aamupuoleen yötä miehet malttoivat heittää hikisen aherruksensa ja lähteä nukkumasijoilleen.

Mutta kaikkein komeimmin köhkörö moukui kesäisen pyhäpäivän hyvänä jälkipuolena. Poikatenavat, jotka ainakin ahkeroivat köhkörön kimpussa, olivat siinä jo aamupäivän moikottaneet, mutta sitten kirkonmenoilta alkoi aikamiesten vuoro. Kirkosta palaavat Kurkiluoman isännät jäivät monesti katsomaan kovaa kyläottelua, kohta itsekin hairaten pookin kouraansa ja ruveten muiden mukana poukuttamaan. Vanha, jo aikoja edesmennyt Kurki-Kuustaa monta kertaa päätti kirkonmenoilla aletun pyhäpäivänsä hikipäässä hypäten köhkörön perässä Keskikylän raitilla. Kova kiirus ja työ oli myös monella Keskikylän isännällä, puhumattakaan nuorista miehistä, jotka olivat oikeassa mielityössään. Ja miehiä oli saapuvilla joskus kymmenittäin, kuka tositoimessa, kuka vain ilman katsomassa. Oli siinä pitkä Keskisen Matti kaikkein kiukkuisimpana kankimiehenä, ja hän kyllä osasi antaa sellaisia mojahduksia, että pyörä hyrräsi. Matti olikin niin vimmattu poika, että hypätä roikkasi seitsemän tervatynnyrin ylitse ja olisi kyllä vaikka lentänyt, jos vain vähänkään olisi ollut siipiä lapaluiden noukassa. Miehiä olivat monet muutkin, niinkuin Järven Juha ja Matti sekä Ylisen Masa.

Kaksin puolin siinä koiteltiin, piirto vain oli keskimailla rajana yli raitin, ja kumpiko siihen ensiksi ennätti ja työnsi toisen takaperin, se oli voitonmies. Hyvä lyyry ensin heitettiin niin, että köhkörö meni hyppien ja hyrräten, ja vastamies sai sille antaa pookistaan niin kovan paukun kuin ikinä jaksoi. Toinen taas vuorostaan vastasi samanlaisella paukauksella, ja visainen pyörä hyppäsi edestakaisin kuin mieletön. Monta kertaa köhkörö mennä hyrräsi etumiehen ohitse, mutta silloin kajahti takamiehen kanki, ja kiekko alkoi taas hyrrätä toisin päin. Useasti pyörä ajoi ohi takamiehen, toisen ja kolmannenkin sekä mennä huristi iloisesti pompahdellen pitkin tietä, ja miehet ponkivat perässä kanki ojollaan. "Älä rumista lyä! Ei saa rumista lyärä!" huudettiin vastapuolelta kohta, kun köhkörö kupsahti kyljelleen ja kuali. Monesti kiekko mennä huiteli aina Naarasluomaan asti, ja silloin pojankehvelit, jotka hoitelivat kaikkein kaukaisinta takavartiota, kilvan juosta presajuttivat sitä noutamaan.

Lähimailla eivät pojat eivätkä muut huononpäiväiset uskaltaneet olla. Hyvin monesti sattui niin, että pyörä paukahti päin otsaa, ja silloin härmäläisen naamasta purskahti punainen mahala. "Ei soras silmiä kattota!" sanottiin vain ja paikattiin ärämä trasulla. Pooki paukahteli niinkuin ennenkin, ja visapyörä sai vielä kiukkuisemman vauhdin. Kanki vain mojahti, pyörä pakeni takaisin ja paukahti Keski-Kuustaan lutinpäätyyn niin, että kolo jäi seinään. Tuli visapyörä väliin vinkiää ilmalentoakin, ja jos aikamies sai sitä silloin koivuisella kangella olan takaa huipata, niin möyryten lensi köhkörö korkealle ilmaan ja hurrasi yli kattojen ja katonharjojen.

Köhkörön kova moikottaminen oli härmäläisen parasta pyhäisen iltapuolen huvitusta. Siinä väättyri sai kyllikseen heilua ja hosua, väistää ja iskeä, olla aina silmä kovana ja lyömäase valmiina kourassa. Vonkui vain ja paukkui kuin pikku tappelussa.

Ja maanantaiaamuna monen pojan rumis oli kovasta rääkistä niin hellänä kuin olisi sitä puulla päntätty.

Mutta juuri sitä härmäläisen ruumis kaipasikin.

Hevoosella vain

    Poikaan varsa se kävelöö ja juoksoo
    ja välkin se pystyhyn hyppää.

Hevoonen oli härmäläisen paras vetojuhta ja kulkuneuvo. Koko Härmä hyvin tiesi, minkä sanoi: "Rahalla saa ja hevoosella pääsöö!" – eikä niitä aimoo talosta puuttunut. Saattoi joku pahainen Pajamäen Jaakkoo rähjätä laiskalla härällä ja hokea: "Ekkö mee!" saattoi Rintamäen Juha kyntää junnata sonnilla, vaikka kävi niinkin, että juhta kiiliäisten käsissä

    "Reisun vain mölähti,
    siiloon s' oli viitikos."

Mutta oikealla hevosella Härmä ajeli, vanha Hillin paappakin ajaa köpsötteli vanhalla konkarilla ja leveili:

    "Jos kualoo, niin ostethan,
    jos kaatuu, niin nostethan."

Olihan Härmän isäntien talleissa monenlaista hevosta kaksin, kolmin ja neljinkin. Läikkyvä Silkkimusta, tumma Rautikko ja täplikäs Papuharmaa kelpasi vaikka kenenkä keisien eteen, ja aikamiesten ajokas oli Isoo-Liinooki sekä Rauransuati ja Pläsipää. Hevonen oli Suatiki, samoin kuin Pruuni ja Ruskia, hevoseksi kelpasi myös Voikkoo ynnä Kimi, Plakki ja Punaanen, hyvä oli Valkoonenki kun sattui, jopa jonkun täytyi ajella Prookilla, vaikka moni luuli sitä lehmäksi. Oli joku ukko markkinoilta tuonut talliinsa Krupurin, toinen taas saanut lohnansa eteen Niskurin, muuan Potkurin, joskus kyröläisen Inkkumeran. Sellaiset ajokkaat olivat useinkin jo vanhoja kopsuja, klipsuja ja kopukoota, kaakkia, konia ja konkareita.

Helisten vain härmäläinen lennätti markkinoille, milloin Vaasaan, milloin Nyykarpyyhyn, ja komeasti hän taas ajaa rohisti samoihin kaupunkeihin kakulareellä ja kaurakuormalla, väliin taas kuorma kukkuroillaan riihikuivia rukiita. Jaksoi Härmän huppa hyssytellä pitempiäkin taipaleita, ja siannahasta vanutetut mänttinahkaaset ruamat kestivät. Moni isäntä teki talven mittaan pitkiä rahti- ja kauppamatkoja.[56] Väliin ajettiin sysiä tervahaudoilta taikka rautamultaa Lappajärveltä Kimoon pruukiin, väliin taas raahattiin rautakuormia Kimoosta Ouluun. Jouduttiin joskus vedättämään lankoja Vaasan fapriikista Kuopioon pitkin Savonmaan häjyjä mäkisiä maisemia, jotka yrittivät tasamaiden hevosen aivan uuvuttaa. Kylminä sydäntalvina ajettiin Vaasasta Uumoohin voita ja tervaa, ja kova matka oli sekin yli meren, pitkin autiota jäätikköä, jossa tuon tuostakin oli tien vieressä rikkoontuneita värkkejä, joskus väsyneen konin raato. Monet toimelliset isännät ajelivat omia asioitaan ja ansioitaan, vedätellen hallaisiin ylimaihin, Halsualle, Perhoon ja Lestille rukiita ja olkia. Uiton Kallee osti lintuja ja voita ja ajoi Isoolla-Harmaalla aina Helsinkiin asti, jopa joskus mennä rymisti sinne viidellä harmaalla hevosella peräkanaa. Helsinkiin äkäpäinen Kosoolan Kaapoon Iiskakin ajeli voikuormineen, puntaroi ja möi tavaraansa torilla, puntaroipa kerran tinkivää ostajaa pääkoppaan niin, että siihen ukko kupsahti. Helsingissä asti aina kerran talvessa kävi Pömpelin emäntäkin, Jaakoon tomera akka, voita ja kananmunia vei ja toi rahaa, jotta Jaakkoo sai asua taloa. Koirannahkaisissa turkeissa, prässi niskaan tamuloituna, emäntä asteli ja ajoi kuin mies ja hoiti asiansa kuin mies. Ylisen Masa ajaa rymysi kerran kylmänä talvena voikuormineen "Lapuanjokia Alauren perillen, sitten Ruaverellen ja Orihveren kautta oijeti Hämhenlinhan." Siellä parikymmenleiviskäiset voitynnyrit pyöriteltiin junaan, ja takaisin palattaessa tuotiin Tampereelta kankaita Vaasan kauppamiehelle. Mutta Taavetin Kuustaan isä oli Härmän hevosella lasketellut Sant-Mikkeliin saakka, joka on Viipurissa päin, vielä kauempana kuin Helsinki. Jopa kesti jonkun ukon pää, hevonen ja värkit päästellä Pietarin porteille. Entinen Porren Kuustaa kävi Pietarista hakemassa höyheniä tyynyjen täytteiksi, ja aikoja sitten kuollut Porren Matti teki sinne entisinä kopukkavuasina[57] kahdet matkat, joutuen siellä kerran jo istumaan suureen pitopöytään itse keisarin korvalle, ja kun patikka pantiin kulkemaan ympäri pöydän, Matti palautti sen takaisin perustellen:

"Isäni oli peltomiäs. Kun se kynti peltua, ja vako tuli päähän, niin se pyärti."

Komeasti lakeuksien isäntä emäntineen ajeli kirkolle. Läikkyi siniseksi ja punaiseksi maalattu lohna,[58] ja mustanpunainen rekiverha paistoi lunta vasten, kun ukko ajeli. Koreakuvaiset ränget keikkuivat hevosen olkapäissä, sitolkat ja kärmhenpääsuittet välkkyivät ja tusinakulut helisivät kaulassa. Komeasti ajoi aimoo talonpää kesälläkin. Pienet ukot mennä koluuttivat vain pikkulavalla, isoisemmat jo rynkyttivät maalatuilla keisiillä, joissa oli krinnit ja puolat ja kahden hengen istuin orsien varassa, ja muutamat isot isännät keikuttivat komeilla kukkukeisiillä, joiden istuin retkahteli aisoihin kiinnitettyjen puujouttien noukassa, ja puisella istuimella oli punaristinen päänalustyyny pehmikkeenä. Mutta lautamiehet, herastuomarit ja muut sellaiset paremmaaset laskettelivat fiäteriillä niin, että retkui vain ylähä ja alaha sekä heitteli rennosti sivuillekin. Ylpeät rännärisilat kiiltävine messinkiheloineen antoivat aikamiehen ajolle ja ajokkaalle mahtia, kun taas pikkulavojen ja keisien hevosilla kalisivat tavalliset silat ja silankranat. Saapui kirkkomäelle joka suunnalta monenlaista ajopeliä ja monenlaista ajopelin vetäjää jos ajomiestäkin. Ja sitten taas lähdettiin jyristämään kotia kohden, vain sellaista tavallista kirkonkörötestä. Fietereillä sentään piti päästellä niinkuin ainakin ison talon värkeillä.

Mutta silloin kun lakeuksien nuoret miehet olivat ohjaksissa, Härmän hupat saivat hypätä ja hyssytellä eri tavalla. Varsinkin kesäisinä pyhänaikoina pojat ajella jyristelivät pitkin maanteitä ja kylänteitä milloin mihinkin. Mentiin väliin hyppyyn, väliin kökkään, väliin taas lennätettiin häihin, monesti aina toiseen ja kolmanteenkin kirkkokuntaan. Lauantai-illoin piti tavallisesti ajella friijooreisuulla, ja sekin oli komeaa miesten menoa. Isojen talojen pojilla oli oikein nimikkoo hevooset, joilla he saivat hyppäjyttää, oli vielä talvella pulkat ja peluut sekä kesällä kukkukeisit, joskus fieterit. Näki, että poika oli paikoosta, näki hevosesta ja hevosenvärkeistä, näki itse isännästäkin. Rännärisilat ja kärmehenpääsuitset välkkyivät, eikä ollut hevosessa ähky ei umpi, ei vikaa kavioos eikä kuppiluis, eikä liioin ajajan ollut riisi ei navassa eikä neuvoissakaan. Pojan taskussa naskutteli oikein enkliskakello, rinnalla kelluttelivat hopeaiset haarakäljyt ja leuoissa riepsahteli notkovarsinen hopiapislai-piippu, oikein syäskumminen kapine, ja kourassa viuvahteli kiukkuisesti vaskivartinen knuppiruaska. Ainakin seitsemän seurakunnan tyttäret tällaisen pojan tunsivat, ja laulun he hänestä laittoivat:

    "Mistä on tua poika, joka
    taitavasti liikkuu:
    Papuharmaa hevoonen
    ja hopiapislai-piippu."

Näin aimoot pojat ajelivat, mutta parhaansa panivat toisetkin. Kukkukeiseissä ja pikkukeiseissä he keikuttelivat, ja muutamat rennosti retkuttelivat poukahroksilla, jotka oikein ylpeästi nakkelivat miestä, sitä vaille, etteivät joskus lennättäneet pellolle. Jyristen ja paukkuen, rytkähdellen ja notkahdellen ajettiin kautta kylän väliin pitkänä jymyjoukkona. Konkarien kaviot iskivät tulta, pyörät säkenöitsivät, ja pojat päästivät suuren laulun:

    "Kun nämä poijat ajeloo,
    niin raitti se alla lelluu.
    Viikkua vaillen puali vuatta
    mä oon sua rakastellu."

Ja sitten parkaistiin:

"Ajethan köyhät kumhon ja maksethan rahalla!"

Lauantai-iltojen ja -öiden meno oli monesti vielä hurjempaa ja komeampaa. Hämärissä luteissaan ja ylikamareissaan piiat ja tyttäret kuuntelivat korvat herkkinä, kun aina tuon tuostakin ajaa jyrähdytettiin ohitse. Alkoi kaukaa kuulua kavionkopse ja pyöränpauke, aika poikien meno jo virstojen päästä, niinkuin Färikaran Jaskan, josta kannatti laulaa:

    "Färikaran Jaskan kavionfloisket
    kuuluu Kaurajärvestä aina Pastupakhan.
    Lassus-Maija on hoikka ja siävä flikka –
    eikä se Färikaran Jaska ota akkaa."

Kuunteli lutti henkeään pidättäen, ja kuunteli ylikamari, kun kavionkopse yhä läheni, ankara laulukin jo kuului, kuului yhä komeammin:

    "Poijat ne ajaa ylös ja alas,
    ja fiäterit alla soutuu,
    pappa ja mamma ne suroovat,
    että mihkä nua hurjat joutuu."

Maa komisi ja maantie tärähteli, mutta... köminä ei kääntynyt taloon, ajoi ohitse vain ja taas vähitellen häipyi kuulumattomiin...

Oli Härmän poikien ylpeä ajoaika, oli kesäinen yö, ja kaikkien piti olla liikkeellä. Huonoisien talojen pojat, joilla ei ollut nimikkoa eikä mitään, olivat kumminkin matkassa, samoin nevantakaiset torpanpojat ja hevosettomat renkijutikatkin ajelivat öisellä maantiellä. Oli miehillä matkaan lähtiessä kainalossa valmiina perättömät suitset, joissa oli vain päällinen ja ruamalliset. Otettiin sitten hevonen mistä vain saatiin, haasta, luhdalta tai karjavallilta, ja kysymättä, kenenkä kopukka oli, pantiin suitset suuhun, hypättiin selkään ja annettiin mennä. Ajettiin niinkuin keisimiehetkin ympäri kyliä, pitkin pitäjiä, monesti toisiinkin pitäjiin asti. Piikojen lutit olivat asiana ja parhaina pysähdyspaikkoina. Kriivarin pihalla oli kerran aitaan ja hollirenkaashin kytkettynä yhdeksän märkää konia, talon löökkimaa oli räävitty hevosten eteen, ja yhdeksän ratsumiestä tappeli lutissa parista piikatakusta...

Ja taas lähdettiin laukottamaan. Vasta aamupuoleen yötä ajomiehet rupesivat saavuskelemaan omille kylille, hevoset märkinä ja nälkäisinä, vahtukakkarat kupeissa. Sellaisenaan ajokas vain heitettiin samoille maille, mistä oli otettukin, ja suitsia piiloitellen hiivittiin kotipihoille. Seuraavan pyhän aikana piti taas ajella samalla lailla, ja sitten taas. Mutta maanantaiaamuna täytyi ajomiehen joutua kesannolle ja puskea koko viikon, vaikka jotkut hurjat olisivat paljoa mieluisemmin remmastaneet yhtä mittaa. Sanoi sen vanha laulajakin:

    "Eikä ne poijat tyätä viitti tehrä maanantaina,
    kun on viinankohmelos, ja uniki viälä painaa.

    Tiistakina poijat sanoo: Pirhanan pitkä viikko!
    Kun taaski tuli uusituksi tua rakkauren liitto.

    Keskiviikkona poijat on jo omis voimihnansa...
    Pitääs mennä kattomahan omaa henttuansa.

    Torstakina poijat sanoo: Voi kun olis pyhä!
    Perjantaki-illalla ei viitti mennä kylhän.

    Lauvantakilla poijat sanoo: Piru kun on pitkä matka...
    kun on varsahevoonen ja kävellä ei jaksa."

Laurin sunnuntaina, pyhänä elokuun päivänä, Härmän pojat suurella joukolla lähtivät lauria ajelemhan ja laskettivat oikopäätä viarhallen kirkollen, useimmin Ylistaroon. Sinne saapui muitakin viarhan kirkkoosia, mutta ylistarolaiset itse pitivät rippikirkkoa niin, että vieraat kävijät oikein ihmettelivät:

"Kun tällääseksi päiväksi on rippikirkko tällätty!"

Eivätkä pojat enää tahtoneet päästä oikealle ajoluonnolle.

Mutta kaikkein kovimmin ajettiin isona mikkelinpäivänä. Se oli suurien lakeuksien ikivanha ajopäivä, jolloin kaikkien nuorten miesten, renkijullikoita myöten piti olla hevosmiehinä, ja Härmän parhaitten hevosten hyppäämässä. Silloin kenenkään ei tarvinnut kaapata konia salaa laitumelta, renkikin sai rehellisesti panna suitset hepan suuhun, keikahtaa selkään ja lähteä laukottamaan, talon pojista puhumattakaan. Ajettiin rattahin vain niinkuin pyhäöisillä remuretkillä, satulatta istuen paljaalla selkänahalla, ja kirkkomäki oli matkan määränä. Joka taholta sinne tulla kopsutteli ratsumiestä, tuli joitakuita vanhoja jalan, ja keiseillä ajaen, tuli naisiakin. Ne menivät istumaan kirkonpenkkiin niinkuin ihmiset ainakin, mutta pojat istuivat mieluummin hevosen selässä ja ajelivat kirkkomäellä tullen mennen. Monella oli viinapullo matkassa, sillä mikkeli oli niin suuri pyhä – oikea vanhojen paappojen juamapäivä, jolloin Untamalan ukotkin olivat kelanpiros[59] ja joivat itsensä mässährökshin –, että silloin piti ryypätä jokayhden, vaikk'ei muulloin olisi juuri maistanutkaan. Siitä kirkkomäen menokin yhä yltyi. Kirkossa lukkari karjui täysin kurkuin, ja pappi pani parhaansa, mutta ulkona paukkuivat koninkaviot, ja pojat itse olivat omia lukkareitaan. Ajettiin suurin joukoin ja hoilattiin:

    "Komiasti se musta varsa
    poijan eres hyppii.
    Lusti oli olla silloonkin,
    ja lusti on olla nykki."

Lasketteli siinä joku ison talon perillinen ylpeästi hoilottaen:

    "Pappa se varsan valjasti,
    pani piiskan ja ohjat käthen
    käski mun ajaa vihiillen,
    vaikka ryssänpapin ethen."

Ja äkäpäinen renkimies hyppöötti hyvää hevostaan karjahdellen:

    "Papuharmaa hevoonen
    ja helvetin helläsuinen,
    sill' on hyvä ajella
    ja kiusaa tehrä muillen."

Mutta kaikkein kovin meno alkoi vasta, kun lähdettiin kirkolta kotimatkalle. Silloin syntyi kiukkuinen kilpa-ajo. Lennätettiin tien täydeltä, minkä miestä ja hevosta mahtui, hosuttiin hevosia ja huudettiin. Knuppiruoskat ja nahkaiset ruomalliset vinkuivat ja läjähtelivät, rapa roiskui ja kymmenet kaviot takoivat tietä. Ei ollut käypälääsillä eikä huonohenkisillä ensinkään asiaa maantielle silloin, kun Härmän ylpeät pojat pitivät mikkelikilpaansa. Kauas aidan taakse jalkamies sai ponkaista, kun hurja joukko pauhaten kiiti ohitse. Mätkähti mehakassa joku maahankin, mutta kiukkuisesti rapainen mies taas kaahaisi konin selkään ja lähti kanhottamaan toisten perään. Oli kyllä poikia, jotka eivät joka rytkähdyksestä pudonneet. Kauhavan Pollarin renki, Ankka, oli sellainen mestari, että saattoi vaikka seisoa hevosen selässä ja laskettaa täyttä lentoa pystyaidan ylitse.

Oli kilpatiellä hyvänä etumiehenä kuka kulloinkin, milloin ison talon poika, milloin pikku talon renki. Mennä rajuutti joku rintaperillinen komealla Pläsipäällä etukynnessä, mutta kohta toiskan renki-Köösti tryyköötti edelle Isoolla-Liinoolla ja kiljaisi vain. Tuli taas toinen ja kirjavalla Prookilla aikoi tormoottaa ohitse, kolmaskin tulla mouhuutti vanhalla Salvialla ja etukynteen vain yritti. Mutta rintaperillinen huusi ja hosui Pläsipäätään kahta puolta, ja kolmea korvan lennätettiin Isoon-Liinoon kantapäillä. Jälkipuolessa oli samanlainen meno. Siellä joku renki vireällä Rautikolla hyppöötti kuin pöyröö ja yritti kiinni etujoukkoa, ja toinen pysytteli rinnalla lentävällä Pikku-Pruunilla, joka mennä klenuutti suu selällään kuin koira. Tuli perässä monta muuta renkiä ja talon poikaa, mutta viimeisenä rähjäsi pieni renkijulli hypittäen vanhaa kiukkuista Potkuria, hosuen ja hokien rumaisia ja raakkulehia.

Tiesivät isännät kyllä, että kirkolta tullaan kilvaten, tiesivät senkin, että konista otetaan, mikä siitä suinkin lähtee, mutta sittenkin he antoivat hevosensa mikkeliajoon. Olihan se vanha tapa, olivat isännätkin aikoinaan samalla lailla ajaneet, huutaneet ja yrittäneet ensi mieheksi. Kaikkensa härmäläinen pani itsekin, kun sellainen paikka tuli, kaikkensa piti panna myös hevosen ja ponkia ensimmäiseksi. Vesiluoman Juhan-Kuustaa käski rengin laskettaa niin paljon kuin ikinä kavioista lähtee, jotta tulee mainituksi. Kun renki tuli kotiin ja vahtukakkarat pyörähtelivät hevosen kyljissä, isäntä heti kysyi:

"Ajookkos hyvin?"

"Noo... en mä nyt oikeen viimmeesen päällen prissanu... mutta ajoonki minä", renki selitti.

Mutta Juhan-Kuustaa ei ollut tyytyväinen. Vihaisena hän karjaisi rengille:

"Olisit prissanut vielä kovempaa!"

Hyvillään oli Pollarin Serän-Tuppukin, kun renki-Ankka lennätti kaikkien ohitse. Akkunapielessä ukko istui odotellen, jotta sai nähdä, kun Ankka tryyköötti etumiehenä. Nauruun meni vanha naama, ja totta lienee ollut, mitä äijä sanoi:

"Siinä se onki huppa... jäävät kun paska heinhän!"

Ja kohta, kun Ankka ennätti tupaan, isäntä vei hänet kamariin ja kaatoi hyvän ryypyn, oikein tasapään.

Mutta jos sattui niin ohraisesti, ettei renki tullutkaan parhaana miehenä, äijä äkäisenä ärjäsi heti, kun Ankka sai oven auki:

"Mitä sä, rumaanen, niin huanosti ajoot?"

Eikä viinaryypystä ollut puhettakaan, jopa sitten tasapäästä.

Hyppypaikalla

    Mithän taallaasekki laattiallen menöö,
    kun sinne paremmakki tukkii,
    kun sitte viälä hyppelööväkki
    kun isoo äireen vanha pualarukki.

Kuusi päivää lakeuksien raataja möyri kytömaataan, mutta seitsemäntenä oli hänen sapattinsa, oikea härmäläinen sapatti, jolloin hiljainen arkisen aherruksen viikko saattoi muuttua suureksi jymypäiväksi. Jo lauantai-iltana moni poika ajella poukotti ympäri kirkkokuntia, ja luttien sekä ylikamarien käytävät kolisivat. Pyhänä vonkui köhkörö kylänraitilla, kun samat miehet sitä oikein vihantiestä moikottivat, mutta sitten jo taas illalla komisi hyppykenttä, kun kylän väki siinä täyttä päätä tanssia jyskytti.

Kyllä nuori härmäläinen jaksoi viikon päälle vielä sapattipäivänkin riehkaista, yhtä hyvin tyttäret ja piikatytöt kuin pojat ja rengitkin. Härmän verestä syntynyt, suurien lakeuksien perillinen, raavasten kirjoihin päässyt, tarvitsi viikon vaivojen kukkuraksi hurjaa menoa ja repäisevää riehumista. Jyrisevä ajo, komeat tyttäret ja huima hyppy olivat Härmän poikien kaikkein parhainta pyhäillan viettoa. Niin myös Härmän tyttärien, sillä sama veri veti heitäkin. Lakeuksien tummat tytöt olivat eläväisiä ihmisiä. Nuori yhtä eläväinen äiti oli muutamia jo pikkuisena käymäkränkyn kävelijänä pidellyt jalkaterällään ja laulaen hypellyt ympäri lakeaa lattiaa. Jotkut olivat jo pienestä tenavasta alkaen opetelleet hyppelemhän. Sillä aikaa, kun äiti hääri navetassa, tyttökersat toiskan haapsotukkien kanssa hypellä tössöttivät tuvassa. Toiset laulaa killittivät, ja toiset mennä klenuuttivat niin, että lattia knapaji. Toiskan pikku kersakin, jonka niskassa piipotti pieni kakunhäntä, päästeli muiden mukana polkantahtia kuin isompikin ihminen:

    "Tavallinen taloon poika
    ei kelvannut mammalleni, leni, leni,
    täytyyköt mun reitupoijan
    latkia lairalleni."

Näin jalka tottui jo pienenä tanssin tahtiin, ja hyppysävelet tarttuivat korvaan. Kun sitten tyttäret ja piikatytöt rippikoulusta päästyään kelpasivat raavasten joukkoon, kävi monen hyppy yhtä keveästi kuin ainakin aikuisen. Täysiarvoisina raavahina tyttäret kohta keikkuivat muiden mukana, kelpasivatpa hyppymestareiksi ikäisilleen pojille, jotka kyllä olivat miehiä köhkörötä vonguttamaan, mutta eivät aina olleet yhtä taitavia polkan tahtiin.

Korea kesänaika oli nuoren kansan parasta hyppyaikaa. Silloin kun kesä parhaillaan kukki, ja suuri lakeus oli kaikenkirjavana, lakeuden kukkivat tyttäretkin olivat parhaassa elämänilossaan, samoin nuoret miehet. Kesällä oli lämmintä, kesällä oli helppo liikkua kylästä kylään, ja kesällä kelpasi hyppypaikaksi kylän kenttä. Sen yllä oli korkea taivas ja ympärillä avara aukea, johon kyllä mahtui mekastusta, laulua ja pelinääntä.

Joka kylällä oli oma kesäinen hyppypaikkansa, joka aina pyhäiltaisin oli valmiina. Kaikkein sopivimpia hyppysijoja olivat tiänristit, joihin joka suunnalta oli mukava saapua. Näinpä huhtamäkeläiset pitivät ilojaan kylänraitilla Vakkurin ja Katajamäen teiden risteyksessä, Pakankylä, Alikärri ja Petterinmäki hyppiä poukuttivat Petterinmäellä Alikärrin tienhaarassa. Rannanjärven ja Haapojan suurena kisakenttänä oli Mikkilän tienhaara, ja Hirvelän sekä Vesiluoman nuorten paras paikka oli sileä maa Hirvelän tienhaaran vieressä. Talvisin siinä kyllä oli suuri hietaläjä, mutta kun se kesällä ajettiin tielle, tytöt lakaisivat ja tyynnöistelivät läjänsijan ja sanoivat isännille:

"Mitä siinä hiaralla tehrhän, kylän tenavat vain pirrastaa sen pitkin ojia."

Hyvä oli hypellä silloollaki, jotka kopsuivat ja vastasivat kuin tuvanlattia. Ekoolan silta, jota myöten maantie mutkaa heittäen ajoi leveän, korkeatöyräisen luoman ylitse, oli vanha ekoolaisten ilopaikka. Tytöt la'asta sieppoivat sillan puhtaaksi, ja silloin siinä saattoivat kantapäät kopista, kun vielä lujat kairespuut pitivät huolta, ettei hyppelijä horjahtanut luomaan. Haapojan luoman sillalle taas kokoontuivat ikoolaiset ja Kankahankylän nuoret ilonpitoihin. Mutta Keskinen, Järvi, Lööpäri ja Kurkiluoma astelivat kylän taakse metsänreunaan Tanimäellen. Hyvä oli Viarukallioki Haapojan tien vieressä, Uiton takana. Se oli korkeahko viertävä kalliontöyry, siloinen kuin pöytä, ja siellä ylhäällä, lakeuksien laitapenkillä oli hauska elämöidä, kun lääsmanni ajoi pois Mikkilän ristiltä.

Kylän laitapuolen tasainen kenttä oli myös kuin vartavasten luotu nuorten hyppykentäksi. Siihen aikaan kun Kankahankylän nykyiset ikäihmiset olivat rippikouluiässä, oli keskellä kylää, tien vieressä siloinen kangas, jossa monesti hyppyväen kantapäät kopisivat, ja sitten taas tappelumiehet pitivät hurjaa metakkaa. Samanlainen remukenttä oli Knuuttilan ja Hako-Mattilan Jästitori. Se oli kylän laidassa, suuri tasainen kangas, johon mahtui hyppelemään ja metuloimaan vaikka koko kirkkokunnan kansa.

Hyvän kesäpyhän iltapuolena jo neljän, viiden tienoissa nuoret rupesivat kokoontumaan hyppypaikalle. Tytöt sipsuttelivat koreina parvina valkoisissa liinaverhoissa kuin yöpukimissa, punaruutuiset kaulahittet hartioilla. Valkoisin liinahihoin pojatkin ja renkijullikat astelivat, heluvyö vain kirkkaana kimalteli miehustassa. Monesti nuoret olivat aivan avojaloin. Ekoolan sillalla hypeltiin niin, että lankut läiskyivät, ei kenkunoita ollut kellään eikä pikisaumasaappahia.

Mutta kun mentiin naapurikylien hyppykentille taikka vielä kauemmaksi, pantiin kengät jalkoihin ja muutenkin paremmat verhat päälle. Parhaat pojat päästelivät hevosella ja keiseillä niin että jyrisi, ja autuas oli flikka, joka pääsi sellaisen pojan kukkukeisikumppaniksi. Ajoivat monet aikapojat poukahdoksella, tormoottivatpa hurjimmillaan vaikka Vierukalliolle ja antoivat sen korkeimmalla kukkuralla Papuharmaansa hypellä ylpeää rinkitanssia niin, että köyhät saivat huutaen hyppiä syrjään. Knuuttilan Jästitorille kokoontui mettumaariyöksi koko Alahärmä aina Hakolaa ja Ekoolaa myöten ja "väkiä oli niin raaron lailla". Se oli vanha tapa, ja vanha tapa oli myös, että silloin hypeltiin ja tapeltiin. Paljon ja kaukaa tuli hyppyväkeä Kankahankylänkin kentälle mettumaaria iloitsemaan, joskus aina seitsemästä seurakunnasta, Kauhavaa, Lapuaa, Isoakyröä ja Vöyriä myöten, Härmät ja Ylistaro kaikitenkin. Kävi hyppely ja kävi tappelu, kun oli paikalla seitsemän seurakunnan parhaat miehet. Ylpeät pojat näin yli kirkkokuntien kulkivat hyppypaikoilla, mutta tyttäret hyppelivät vain omien kylien kisakentillä. Joskus joku mieletön, jota ei kotikylillä kylliksi katsottu, saattoi mennä kouhottaa yli pitäjän rajan, mutta siitä pian punottiin laulu ja pantiin polskaksi:

    "Äppäppällä hypys kulkoo
    Oijuskankahalla,
    vaikk'ei pysy säärystehet
    kengänpaulan alla."

Laulaen mentiin hyppypaikalle, ja laulun varassa vanha Härmä piti hyppynsä. Kiäli ja kurkku oli paras pelivärkki, ja se antoi kyllä sellaisen soiton, että hyppelijä hyvin osasi pyörähdellä. Väliin oikein vasituunen nainen, jolla oli raikas rinta ja hyvä kurkku, seisoi syrjässä ja laulaa rallatti senkuin jaksoi, ja toiset tanssivat. Sitten taas vuorostaan toinen hyväkurkkuinen rupesi rallattamaan. Puuställin Fiija oli mahdoton laulamaan, ja hyvä oli Kosoolan Sanna-Maijakin sekä Sikamäen Miina, ja Ruutiaasen Sussun ääni helähti hyvin korjasti. Mutta monta kertaa, kun oli oikein mieluisa kesäilta, ja nuoret veret ajelivat suonissa ja punoittivat poskipäitä, noustiin täyteen hyppyintoon ja yllyttiin laulamaan koko joukolla. Silloin oli hyppykentän meno yhtä melkutusta: meuhattiin ja laulettiin kuin yhdestä suusta, väliin laskettiin oikein huutamalla. Sittenkin vielä, kun pelimannit olivat soittoineen tahtia antamassa, laulu piti oman valtansa. Laulaja saattoi istua pelimannin vieressä, ja kurkku soi yhtä komeasti kuin pelikin. Ja kun laulu päästettiin ilmoille koko hyppykentän voimalla, ei pelin ääntä kuulunutkaan. Kova kenkunain kopina vain ja suuri Härmän laulu, joka lainehti pitkin lakeuksia huimana polskantahtina.

Polska olikin entisen hyppelijän mieluisinta tanssia. Suurena rinkinä, joskus kaksin rivein käsikkäin ristiin punottuina, mentiin ympäri hurjaa vauhtia, ja peli soi ja tyttäret ja piiat lauloivat, pojatkin päästivät röminän. Siinä notkuvassa polskantahdissa oli mukava laulella ja nuottiin sovitella mielialojansa, varsinkin pientä pistomieltä. Ylpeät tytöt joskus oikohonsa laskettelivat pojille purevia pistolauluja:

    "Vanhan kullan jätin,
    uuren kullan otin,
    enkä huali niistä kummastakaa.
    Minä olen nuari
    ja hulivili flikka,
    kyllä minä viälä yksin makaan."

Ja sitten taas:

    "Heippata rullan saakeli,
    heippata rullan saakeli,
    taaskin vanha kulta silmää iski.
    Kaikki ne meillen tukkii,
    jokk' ei muallen pääse,
    kaikki paimenpoijan pituusekki."

Mutta polska pyöri, ja pojatkin osasivat puolestaan laulaa:

    "Heippa ruutia rallaa,
    piaksuni rikki tallaan
    vanhan kullan kamarin klasin alla.
    Suutari paikan flaskaa,
    muari se palkan maksaa
    ilman faarin tuata tiätämätä."

Saattoipa vielä tulla:

    "Vanhan kullan kotia on
    pitkällaanen matka,
    välhin on mäkiä ja välhin krooppi.
    Vanhan kullan naama
    on kun kinthan kaava,
    ja se punottaa kun pläkkitooppi."

Tähän taas tyttäret taisivat:

    "Vanha kult' on kiärä
    niinkun vittanväärä,
    ja se koitteli mun luantuani.
    Nyt mä kuull' oon saanut,
    nyt mä kuuli' oon saanut,
    että se moittii rumaa muatuani."

Eivätkä pojat tähän enää osanneet muuta kuin:

    "Ensin ostan kissin,
    sitten ostan koiran,
    viina teköö ilooseksi poijan."

Sitten taas vaihdettiin hyppy falssiksi ja ruvettiin falssaamhan, ja se oli miltei yhtä mieluista kuin polska. Laululla sekin laskettiin, työnnettiin väliin sanoja, väliin taas rallatettiin, ja mentiin parittain pyörien ympäri kenttää niin, että polvet notkahtelivat, ja oikein päätä rupesi pyörryttämään ja sydäntä kuolettelemaan. Hypeltiin joskus oikein vanhaa hoppafalssiakin[60] ja laulettiin surullisella nuotilla:

    "Taaskin on eletty kummasti juur',
    kun piika on vahvana, ja emäntä on suur'."

Laulaen ja rallattaen pantiin sitten myös polkka käyntiin, kun se saapui lakeuksien hyppykentille. Kaikkein vanhimpia polkkia oli Martin-Vappu ja vanha-loikka, joka

    "... luuli mullen
    tinkiä tekövänsä,
    vaikk'ei luullut tingin tekua
    itte näkövänsä",

sekä Turuun-flikan-polkka, jota noin 60 vuotta sitten Mäenpään Harmaapää rupesi soittelemaan. Kuudettakymmentä vuotta on siitäkin, kun komeaa ja ylpeää trossoopolkkaa alettiin hypellä, ja sitten kakkuria laulaen:

    "Kakkuri, kakkuri, kirjava lintu,
    hoikalla piänellä äänellä vinkuu..."

Ja taas kohta samoihin aikoihin saapui fiäteripolkka, pirätöspolkka, masurkka ja mustalaanen, jopa viimeiseksi opittiin sottista Suinulan Mantoineen. Polkkien matkatoverina tuli remuten suuriääninen harmooni, paljespeli. Hako-Salu palasi etelästä 1870-luvulla, ajeli mahtavana pitkin Alahärmää ja retuutti ja knapraili oudonnäköistä käsipeliänsä, joka toiselta puolen piipotti ja lirkutteli kuin taivahan peli, mutta toiselta huusi ja römpötti kuin rumahinen. Oli sitten polkkia valitenkin, ja polkathin silloin silloilla, tienristeillä ja Vierukalliolla niin, että uudet kengänpohjat yhtenä pyhäiltana menivät mäsäksi. Siellä Puuställin Fiija parhaana kulutti kenkunoitansa, samoin Vesiluoman Sanna ja Kosoolan Liisa, siellä Sikamäen Miinakin pyörähteli kuin viipperö, vaikka vain toisen jalan varpaalla hiippoi maata. Yhtä eläväisiä olivat monet muutkin tytöt, hyppelivät ja kiepsahtelivat kuin västäräkit. Jos Härmän tyttäret olivat hyviä, niin piti heidän nähdä, etteivät pojatkaan puolestaan olleet mitään kompurajalkoja. Parhaat mestarit hyppelivät kuin ryökööt, kopsahtaen väliin kontilleen kenttään, väliin taas kiljaisten ponkaisivat korkealle ilmaan, ja sittenkin he polkivat hyvää tahtia sekä kieputtivat tyttöänsä oikealla tolalla. Komean polkkalaulun pojat päästivät:

    "Henttuni mullen pairan tikkaa,
    pairan tikkaa, pairan tikkaa,
    henttuni mullen pairan tikkaa,
    fraalia liilia lallalalei.
    Enkä mä mene muallen flikhan,
    muallen flikhan, muallen flikhan,
    enkä mä mene muallen flikhan,
    fraalia liilia lallalalei."

Mutta sitten jo taas piti polkantahdissa heittää pieni pilkansana tyttärille:

    "Kun kolme jalkaa leikathin,
    ja leikathin ja leikathin,
    kun kolme jalkaa leikathin,
    niin sitten menthin marjaan.

    Kirkonkylän flikat noukkii,
    flikat noukkii, flikat noukkii,
    Kirkonkylän flikat noukkii
    karvapäitä parjaan."

Hypeltiin ja oltiin iloisia, kun oli korea pyhäinen kesäilta, ja suuri lakeus, arkinen työmaa, leipämaa levisi ympärillä. Oltiin kaikin samaa hyppykansaa ja samoja jumalanluomia härmäläisiä, kytömaiden raatajia, yhtä hyviä kaikin niin piiat ja rengit kuin pojat ja tyttäretkin, ja ketterät jalat sekä hyvä kurkku oli jokaisella. Samassa polskaringissä käsikkäin ristiin punottuina hyppi yhtä hyvin pieni piikatussu kuin ison talon perillinen. Renkihyväkäs saattoi retuuttaa polkantahdissa isäntänsä komeaa tytärtä, ja mainittava Rannanjärvi, isoo-mies, hyppelöötti yhtä ahkerasti pikkuisia luttipiikoja kuin hyviä ylikamarin asujia. Rannanjärvi olikin aimoinen ja laadullinen mies, niin hyvä hyppelemäänkin, että pienen mökin kruttuinen muori vielä ikäloppuna hypähtää ja oikaisee köykkyisen selkänsä muistellessaan, kuinka hyvä oli hypellä Antti Rannanjärven kanssa.

Saattoivat aimoot talontyttäret kyllä olla paremmissa pukimissa kuin pienen torpan tytöt ja piiat. Voi hyvissä villaverhoissa liikkuvan talontyttären vieressä pyörähdellä piikanen, jonka kuderaitaiseen hameeseen oli käytetty lehmänkarvoista kehrättyä lankaa. Kelpasi toki karvalankainenkin hame, kun vain tyttö oli hyvä näöltään ja hyvä hyppelemään. Saattoipahan joku saada laulunkin:

    "Lissu-piika tanssaa
    karvatantullansa,
    jonka hän on kurottanut
    Maija-siskollansa."

Mutta tenavia ei joukossa kärsitty, eikä rippikoulun käymättömiä, joiden lusikka oli vielä pappilan sianpöntössä. Syrjästä he vain saivat katsella aikuisten menoa, ja jos jotkut rippikouluikää lähentelevät olivat olevinaan jo niin raavahia, että yrittivät hypellä pökkelöidä muiden mukana, kutsattiin heidät pian syrjään ja sanottiin: "Pois kersat raavasten joukosta! Pysy kakaraan joukos, kun oot viälä einheetön! Mene äitees kikkiä imemhän!"

Silloin kyllä monet muutkin saivat mennä pois raavasten joukosta, kun aikamiehet alkoivat kriinastaa ja pretkutella, ja viimein sitten puukko kourassa äsähtivät yhteen pannen toimeen härmäläisen tappelun. Siinä miehiä päntättiin, ja ratkottiin ihmisennahkaa, monesti tehtiin ruma ruumiskin. Jallin Sameli knäkättiin Jästitorilla kerran niin täyteen reikiä, ettei niitä osattu räknätäkään, ja Sameli meni niin rumaksi, että täytyi niinimatto paiskata päälle, koska hän raatona makasi syrjässä. Hypeltiin vain, minkä hypeltiin, ja sitten lähdettiin kotiin. Mutta tulla kompuroi sieltä viimein seulaksi hakattu Jallin Samelikin verisenä kuin lahtinauta ja eli vanhaksi mieheksi. Sillä härmäläinen ei kuole, vaikka hänet sohisi reikiä täyteen, kun ei vain lyö poikki syränsuanta.

Aina puoleen yöhön hyppypaikalla elämöitiin, ennenkuin hajaannuttiin kotimatkalle. Vaikka kylänkentällä yksissä mekastettiin, niin kotitiellä tytöt ja pojat kulkivat kohta eri joukkona melkein kuin olisivat olleet toisilleen vieraita. Tyttäret astelivat edellä käsikoukkua, väliin oikein hyppien ja laulaen ja ilakoiden, pojat tulla väännättivät perässä, missähän tulivat mekastaen niin, että tulo kyllä kuultiin. Kuului tyttöjen parvesta korjasti:

    "Irästä nousoo se sininen pilvi,
    ja lännellä palaa rurja.
    Taaskin on heiliä vaihrettu,
    ja voi kun mä olin hurja.

    Ittestäni minä ilon pirän
    ja keron kukkaasista,
    se on niin vähä, mitä minä välitän
    tämän kylän poikaasista.

    Enkä etti taloja, enkä etti rahoja,
    kun sopivan vain löyrän,
    reisupoijasta hentun otan,
    iloosen ja nöyrän."

Takaa poikien joukosta taas kuului ylpeä roikastus:

    "Kasuaapa kukkia muallaki,
    ei vain herraan klasin alla.
    On niitä flikkoja muallaki,
    ei vain Härmäs ja Lapualla."

Ja sitten kajahti yli koko kyläkunnan oikea härmäläinen huuto:

    "Laulethan me nuaret poijat
    kylätien kunniaksi,
    ettiskellähän aimoota flikkoja
    mammallen miniäksi."

Tuli taas pyhäpäivä, ja hyppypaikalla oli samanlainen ilo, ja sitten taas samanlainen joka pyhäilta koko kesäkauden. Mutta silloin kun satoi, ja taas syksyllä, kun saapuivat rapaiset ja kolkot ilmat, nuoret kaahaisivat milloin mihinkin luuvaan hyppelemään. Siellä kyllä oli hyvä tömpöttää sekä polskaa että valssia ja polkkaa, laulaa ja hyppiä niin, että tomuiset seinät tärisivät. Lattiakin rytkytti polskantahtia, ja viispietimiset hameet hulmahtelivat nurkasta nurkkaan. Mutta isännät eivät suinkaan olleet hyvillään, kun nuoret luuvassa mekastelivat – voivat vaikka valkeaa varistella piipuistaan olkiläjään ja polttaa koko riihikartanon. Monta kertaa tulikin eri hyppy, kun vanhan vaarin kiukkuinen naama nousi luuvanovelle, ja kaikenlaisia rumaasen-kuvaasia alkoi tuiskahdella tomuiseen hyppyhuoneeseen. Laulu ja peli loppui hyvin äkkiä, ja hyppyväki meni, kuka mihinkin ennätti. Kuka tryykäsi olkilatoon, kuka puikahti riiheen, kuka pudottautui lattialuukusta luuvan alle, kuka roikkasi peräaukosta pellolle. Toiset hädissään törmäsivät luuvanovelle ja veivät vaarinkin samassa rytäkässä alas niin, että maa kömisi.

Mutta sitten toisena pyhäiltana taas piti yrittää ilonpitoa jossakin toisessa luuvassa.

Talvella ei oikein hyvin tarjennut luuvassakaan. Pyydettiin ja saatiin silloin milloin mistäkin talosta hyppytupa, ja jos haltijaväki sattui menemään yökaudeksi pois kotoa, pantiin talontupa heti hyppytuvaksi. Lavitsat ja pöytälavitsat, korveet ja kaikki muut kolikot tyrjättiin pois lattialta, kersat nakeltiin ylisänkyyn, ja kova polkka täytti kohta tuvan. Ekoolan Pränniin kokoontui koko kylä rymyämään, kun Matti-isäntä emäntineen lähti Vakkuriin kestiin. Mutta Nukalan Koostin tuvassa sai hypellä, vaikka isäntä oli kotonakin, kun vain korjasti osasi pyytää lupaa, samoin Mäenpään Lesken-Ellan edustuvassa.

Meni talvi talojen tupien ja edustupien lattioita kulutellen, ja viimein joutui jo kevään pääsiäinen. Silloin suuret pääsiäisvalkeat leimahtivat pimeänä yönä, nuoret remusivat ympärillä, ja sitten kauan odotetun kevään kunnioiksi mentiin taas ensi kerran luuvaan hyppelemään.

Tehtiin siinä kesän tuliaisiksi vielä pääsiäispesä, ja sitten kohta alkoi suuri ja ihana lakeuden kesä hyppyineen ja lauluineen. Se oli nuorten parhainta aikaa. Pyhäillan hyppeleminen tienristillä, poikien ja tyttärien komea laulu, joka iltakaijulla kiiri yli kytösavuisen ja autereisen, aukean maan, luttien hämyiset yöt sekä hiljainen laulu ja kopina seinän takana, ovat monen muorin mieluisimpia nuoruuden muistoja. Ei vanha Härmän muori niitä poraja eikä maraja, sanoo vain:

"Kyll' on hyvä, että nuaruuren aik' oli iloosta... Vanhana saa kyllä istua kruuhulla ja nyysätä..."

Kruunuhäät

    Nurkis täytyy kurkistella
    säätyänsä myären,
    kattella kun taatiflikat
    laattialla pyärii.

Pieninä tenavina Härmän tyttäret askaroivat vielä pienempien, vaatetilkuista tehtyjen tyttyjen ja mokkelooren kanssa ja kesällä taas asuulivat päiväpaisteisilla seinävierillä häärien ja kievehtien kokonaisen taloon emäntinä. Sitten jo kohta, kun vuosi, pari vierähti, pikku emännät ja tyttymokkeloiden hoitajat joutuivat haltioomhan eläviä mokkeloita, nuorempia sisariaan ja veljiään, taikka häätyivät kylään hoitamaan vieraita lapsia. Ja ahkerasti pienet lastenhaltijat saivat soutaa, sarvettaa ja hyssytellä rääkyviä kersoja sekä parhaansa mukaan olla äiteenä silloin, kun oikea äiti oli työssä tai kylässä. Vain joskus lastenhaltijat joutivat ikäistensä joukkoon kartanolle kapukoimaan ja äiteesillä oltaessa pitämään kurissa kakaralaumaa ja komentelemaan äireen kulteepiikaa. Pitipä jo taas sitten vuorostaan laukata lehmien perässä paimenflikkana, jo käydä työssä kydöllä ja kesantomaalla sekä talvella vääntää tappuralankaa vanhalla rukkiklosalla.

Mutta jo rippikoulusta päästyään, siinä viidentoista korvilla, lakeuksien tytär oli raavas, patukkakin oli jo niin pitkä ja komea, että ulottui pääkukkuran ylitse niskasta leuanpäähän. Tyttö saattoi jo hyvin sanoa:

    "Saan kohta ottaa miähen,
    kun patukka ulettuu leuvanpäähän."

Jopa silloin tytöllekin peli huuteli tienristeiltä. Hän sai niinkuin muutkin raavahat laulaen astella tyttöjoukossa kylänraitilla ja hypellä poikien kanssa, viedä traksia poikia hyppelemään sekä – mennä luttiin taikka ylikamariin makaamaan.

Se olikin parasta. Sitä varten kytömaiden tytär oli kasvanut ja komistunut, sitä joskus jo vuosikausia odotellut ja rustaillut. Piti lakeuksien tyttärellä pian olla oma makuukammionsa, yhtä hyvin metsätorpan tytöllä ja pienellä piialla kuin aimoo talon perillisellä. Ylikamari oli aivan varta vasten tehty talon tyttärelle tuparadin päätyyn, ja porstuasta sinne mennä kopisteltiin kiertoportaita sekä kokin kautta. Piioilla piti olla lutti taikka ainakin pieni puari pihan vieressä, ja torpan tyttäretkin raavasten kirjoihin päästyään tahtoivat jonkinlaisen kömmänän. Ukkopahan täytyi vaikka porstuan perään lautalaipiolla kropeltaa pieni kamarimöksä ja sahata peräseinään pikkuruinen päivänreikä. Oli torpan tyttärellä sentään joskus vähäinen soma ylikamari tuvankokilla päädyssä. Kapulatikkoja sinne porstuanloukosta kaahittiin, hyvin niskat kryhässä kumarrettiin ovesta, ja ainoastaan keskilattialla mahtui iso yrkämies ylvästelemään koko komeudessaan, mutta sivupuolet sopivat vain pikkuisille jullikoille. Neljällä pikku ruudulla tytön ylikammio katsella tiiraili kattoharjan suojasta, tupamökin korkeimmalta, vartioiden kylätieltä tulevaa kujapahasta. Kelpasi kyllä torpantyttärelle tällainen kamaripaha, koska monesti talonkin tytär sai tulla toimeen lutissa, kun isäntä ei vain laittanut ylikamaria reiruun, vaikka emäntä sitä alituisesti käritti.

Lutti ja ylikamari olivat Härmän tyttärien aarrekammioita, joihin he varasivat parhaansa, mitä heillä maailmassa oli. Kättensä töillä, kankailla ja kaikenlaisilla verhoilla he koristelivat ja vaatehtivat seinät ja katot niin, että koko lutin sisäkerta oli lutinhaltijan koreaa käsialaa. Ja yli kaikkien, näkyvimmällä paikalla komeili toimellisen tyttären kynsistä lähtenyt miäskangas, täysimittainen ja täysivillainen yrkyyskangas, jota kudottaessa aseet olivat tavallista ahkerammin ja iloisemmin helskähdelleet, vaikka nuori kutoja oli sen ääressä puuhaillut kovin punastellen ja salaperäisenä. "Kuronpahan vain!" kangasaseiden helskyttäjä oli kyselijälle yhtäkaikkisesti vastannut. Mutta kelpasi sitten omin korvin kuulla, kun pyhäöisin lutissa imehdeltiin:

"Mistä tua flikk' on, joll' on jo miäskangas valmihina?"

Valmihina oli lutti ja kamari kaikin puolin niinkuin sen omistajakin. Tyttären kätköissä saattoi olla valmiina vielä saapumatonta yrkämiestä ja vielä tietämättömiä häitä varten vanhojen määräämä varasto:

    "Kirnullinen sukkia
    ja varthallinen karvakenkiä."

Oli isä laittanut taikka äiti voirahoilla keinotellut – ahkerat piiat hankkivat itse palkkarahoillaan – jo rustooksien ensimmäisiä: pöytäkaapin tai loorapöyrän ja arkun sekä muutamaisen rustooslavittan, komean ja kruusatun tuolin, joka saattoi kestää ja mennä perintönä vielä lastenlapsillekin.

Kelpasi ylikamari ja kelpasi luttikin, kun lakeuksien tekevät ja komeat tyttäret olivat siellä omien töittensä keskellä kuin hyvät haltiat aarrekammioissaan – olivat otettavina kaikkine aarteineen, jos vain oli aimoota ja kelvollista ottomiestä. Tyttäret vielä toivat tuoretta kesän tuoksua pieneen pyhäkköönsä, pistellen kukkapuiren, tuomen ja pihlajan väkeväkukkaisia oksia seinänrakoihin sekä asettaen niitä kimpun pöydällekin kuppiin. Ja heinänteon aikana asui kammiossa mieluisa hyvänhaju, koska sinne tänne oli ripustettu luhdalta tuotuja haisuheinäpatukoota.

Kyllä vain kytömaiden pojat tiesivät, millaisia aarrekammioita oli härmäläistalon kartanolla, ja oli niihin pyrkijöitä. Kesän hämärinä pyhäöinä oli koko nuori miehinen Härmä liikkeellä, krossottelemas, vasta rippikoulusta päässeet poikamälkit joukon jatkona, vaikkei heitä luteissa eikä luttien ulkopuolella, kersoona, vielä kaikiste oikein miehisestä miehestä otettu. Sillä sitä vasta voitiin sanoa mieheksi, joka jaksoi päivässä hakata pystystä metsästä sylen halkoja sekä saattoi teroittaa seipään käsivarassaan ilman tukipölkkyä. Silloin sai lähteä krossottelemaan ja akkaa etsiskelemään – ja silloin toki lähdettiinkin. Ajaa pärrästettiin keiseillä, mennä kanhotettiin hevosella ratsain, ja käymäjalaas kierreltiin pitkin kyliä. Peli huuteli kaiken yötä, ja laulu kajahteli raitilla, kuului ylpeä loilotus:

    "Silkkimusta hevoonen
    se tämän kylän raittia travaa,
    kun poijat korjasti kopistaa,
    kyllä flikat oven avaa."

Lakeuksien pojat liikkuivat friijooretkillä ettien hyviä miniöötä äireellensä, niinkuin koko maailmassa on tapana ollut. Sitä varten piti isän laittaa reirut rustookset poikaperilliselleenkin. Jo vanha laulu sen sanoi:

    "Pappa se kysyy poijalta:
    Mitä puuttuu sulta? –
    Hevoosta ja hoijakkaa
    ja korjaallasta kultaa!"

Herkin korvin lutissa ja ylikamarissa odoteltiin ja kuunneltiin, kun seinän takaa kuului hiljainen hipsutus ja krapsutus sekä sitten yhtä hiljainen ikkunakoputus. Ilahtui hämärä kammio, hyvä mieli tulvahti sydänkarsinaan, kun ikkunantakainen kesäyö hyrisi hiljaista laulua:

    "Korjat flikat, korjat flikat,
    tulkaa aukaashon ovi,
    kun ei tältä pualen sovi!

    Hellitäkää hakaa
    lukkujen ja salpojen takaa!
    Sen on vooro, joka äärellä makaa.

    Hei, hei, flikat,
    ottakaa unta tukkahan
    ja nakakkaa fällyjen mukkahan!"

Öinen ääni herätti nukkuvan huoneen, narahdutti oven raolleen, ja poikajoukko kolisteli sisään. Olipa parhailla tyttärillä arkun piilossa viinapullo. Siitä he niristivät öisille kestailijoille tilkkasen lasiseen kantakuphin, joka oli pikkuinen kuin fingerpori. Pieni oli ryyppy, mutta se oli mieliryyppy, pojat istuskelivat, puhelivat ja laulelivat hetkisen ja sitten taas lähtivät toista ikkunaa kopistamaan. Mutta joku joukosta saattoi jäädä tyttären toveriksi.

Ei kyllä aina näin sulassa sovinnossa lähdetty tyttöjen huoneesta. Olipa vain aimoo tytär, iso ja komea ja lutti – tai kamari – rustooksia täynnä, sinne kyllä oli mahtipoikiakin vääjymässä, eikä sinne huonoista huolittukaan. Monta kertaa saattoi tyttären öisessä kammiossa tulla kova kärhäkkä, kun kiukkuiset härmäläiset siellä oikein iskivät yhteen. Varsinkin vieraan kylän mies sai helposti köniinsä, jos hän ennen muita oli ennättänyt luttiin. Siinä saikin olla mies, jos tahtoi pitää luttinsa ja tyttönsä, kun kylän pojat tulivat oven taakse jyllästämään, uhaten tulla sisään ramat kaulas, ellei ovi aukea. Pelkuri silloin säikähti niin, että truivasi ahtaasta ikkunasta ulos ja takki kainalossa, kengät kädessä laukkoi vainiolle, mutta mies karjaisi: "Tulkaa jos tohritta! Ennen henki lähtöö, kun minä täältä lähren!" ja rupesi tappelemaan vastaan, ei sentään aina niin paljon tytön tähden kuin oman arvonsa tähden. Saattoi lutissa joskus tulla sellainen metakka, että puukot heilahtelivat, ja lakanat ja loiteet katosta riekaleina tresajivat puukkojen tutkaimissa. Huonot miehet sieltä tulivat heti alas, kuka omin koivin, kuka toisen lennättämänä niin, että seinät ja tikapuut ryskähtelivät, ja kova möyry kuului ylhäältä. Tuli sieltä lopuksi tavattomalla ryminällä, kiroten ja verissäpäin viimeinen parhaista väättyreistä. Mutta kaikkein paras möyrästi yksinään tikkojen yläpäässä, poukahti sitten luttiin, jyrähdytti oven kiinni ja paiskasi pöngän paikoilleen.

Henkeään pidätellen, silmät säihkyen oli luttitytär edustan raosta katsoa tiiraillut ankaraa rymäkkää, sitä vaille, ettei itsekin tormannut joukkoon. Ja iloiset silmät katselivat voitonmiestä, joka revittynä ja kuhmuisin naamoin istui lavitsalla ja hohuutti. Sillä oikea Härmän tytär tykkäsi kaikkein enimmin sellaisesta, joka oli oikeen häjy. Se pääsi kyllä flikhan, mutta pelkurista ja huonosta miehestä lakeuksien ylpeä tytär ei suuria perustanut. Oikein huonoisille ja mitättömille hyvä tytär ei mennyt oveakaan aukaisemaan, vaikka he kuinka korjasti olisivat kniputtaneet ja knaputtaneet. He saivat nahaat oikopäätä. Vielä helpommin lähti nahat, jos koputtelijat eivät olleet paikoista, eivät edes mahtipoikain tuttujakaan. Isoo-Antti teroitti monesti piika-Sannalle, sukulaistytölle:

"Älä päästä, flikka, kerjälääsiä!"

Melkein kateellisin mielin toiset tyttäret katselivat, kun oikein mahtipoika friijaali jotakuta kyläntyttöä. Fietereillä paras poika ajeli, ja hyppypaikalta lähdettäessä hän otti mielityttönsä viereensä kenottamaan, viuvautti knuppiruoskaansa, ja silloin mentiin niin, että punaruutuinen kaulahinen liehui tytön niskassa sekä harmaa pölypilvi jäi selkäpuolelle pyörähtelemään. Ja lakeuksien tumma tytär lauleli sydämensä kyllyyttä:

    "Ristilinjaari hoijakalla
    ja varsalla viriällä
    minä vain ajelen kultani viäres
    miälellä keviällä.

    Kun sinä, kultani, meillen tulet,
    älä akkoja tervehtele!
    Aja vain varsas porraspäähän,
    äläkä ujoostele!"

Porraspäähän poika päästi, talon talliin hän riisui hevosensa ja itse asteli tyttären ylikamariin. Näkipä isäntä aamuvarhaisella tallissa vieraan hevosen, näki pihalla fieterit ja komeat rännärisilat. Ei ollut ukko pahoillaan, koska huomasi hevosesta ja värkeistä, että ylikamarin yövieras oli paikoista. Sillä eivät rengit eivätkä huonot talon pojatkaan olleet näin komeasti liikkeellä.

Tuli poika sitten toisenkin kerran, tuli kolmannenkin, tuli monta kertaa aina uudestaan joka pyhän aikana, jopa joskus viikollakin. Heikkilän poika oli lopulta niin riivattu, että kulki "viis kertaa viikolla ja kahren pualen pyhää". Jos ei mitään nikapyörää sattunut välille, saattoi öinen vieras jatkaa pyhäistä vaellustaan vuosikausin. Entinen Nisulaanen kulkea reputti Vesiluoman ylikamarissa kolme vuotta, ja Lilpakan Jaska Oravaisista friijasteli Ylihärmän puolella, Ahomäen piian aitassa, kolmena kesänä niin, että härmäläiset viimein koko joukolla tulivat häntä tappamaan. Mutta tappaminen kyllä jäi, kun Jaska oli vastassa ovenpönkä kourassa ja karjaisi:

"Kun on Lilpakasta, niin se on Lilpakasta!"

Mutta toiset pojat, joilla ei ollut vielä minkäänlaista morsvärkkiä, kiertelivät yhä etsiskellen, jääden milloin mihinkin luttiin tai ylikamariin ja jatkoivat etsimistään, kunnes hekin löysivät mieluisen otettavan.

Oli lakeuksien tyttärilläkin huolensa. Eivät mahtipojat joka Kruuhu-Sussun ikkunaa koputelleet, eivät aina huonoisetkaan. Oli lutteja ja kamareita, joiden ikkuna ei kopahtanut juuri koskaan. Ei tahtonut olla apua, vaikka tyttäret lakaisivat ja lennättivät laskiaisputuja kolmen tien haaraan ja katsoivat pääsiäisyönä onnenpeilhin sekä sitelivät mettumaariyönä ruisvainiolla ilolankoja, kurkistelivat lähteeseen ja noukkivat kukkia tyynynsä alle, yrittivätpä joskus jotakuta nuorta miestä syöttää perhänsä. Oli sitten vielä joitakuita puhuttavia tyttöjä, jotka fletkarehtivat miesten kanssa, mutta oikeat pojat eivät suinkaan käyneet heidän ikkunoitaan koputtelemassa. Eivät myöskään puhuttavat pojat olleet reirujen tyttärien mielisuosiossa.

Mutta kun oli aimoo reirusti elävä tytär, ja sillä vasituunen paikoista lähtenyt friijari, eikä mitään nikapyörää ollut sattunut, niin saatiinpa sitten kerran laulaa:

    "Liinukka seisoo pihalla
    ja silojansa helisteli,
    poika se flikan ylikamaris
    kihlojansa levitteli."

Aika poika antoi morsiamelleen kihlat, joita kyllä kelpasi levitellä. Komeita kultarinkiä oli kaksin kolmin, oli myös pulleat kultaiset makorenkhat heiluvine kultaklipuunensa ja vielä kahdet koreat silkkikaulahittet sekä musta tiipettikaati. Makorenkaat laitettiin kohta riepsumaan korvanlehtiin, mutta sormukset ja muut kätkettiin arkkuun. Kytökuokan vartta ja aarran sauvaa pitelevään käteen olisi kallis ja kaunis kulta ollut liian julkeaa. Mutta kun mentiin kirkkoon tai ilonpitoihin, silloin kyllä sopi sormeen, vaikka montakin kultarinkiä. Muurimäen emännän sormissa välkähteli toistakymmentä isoa kultarengasta, mutta emäntä olikin jo toisella miehellä. Pienet piikarukat, köyhien renkien mielihyvät, olivat tyytyväisiä, kun saivat hopeaisen ringin tukevaan sormeensa, hyvä jos hopeaa korviinsakin. Ja entiseen aikaan, kun vanhimpain ikäihmisten nuoruudessa oli hankittu kihlakaluja, oli hopea kelvannut rikkaillekin, taikka ainakin kapea kultainen selkäsormus, jossa oli kimallellut lasinsiru, punainen kuin verennokko.

Komea oli lakeuksien tumma tytär, kun kihlasilkit kahisivat hänen hartioillaan, isot kultaiset makorenkaat riepsahtelivat ruskean posken vierillä ja päivettyneessä sormessa kimalteli kultaa. Kelpasi lähteä, ja hyvin kelpasi pojan keiseillä, vaikkapa fietereilläkin ajaen viedä tyttö kotiinsa miniäsopallen eli miniäkesthin ja näyttää äidille minkälaisen miniän hän oli löytänyt. Ylpeästi ajettiin pojan kotiin, tytön laittamat yrkyyssuittet vain heilahtelivat ajajan käsissä. Suitsiperät olivat komeat, villalangasta iskemällä tehdyt, puna- ja mustakirjaiset, pyöreät ja paksut kuin lapsen käsivarsi, ja ruomallisten yhtymillä riepsuivat isot tupsut. Pari, kolme päivää tyttö viipyi talossa, tutustui taloon, ja talo tutustui häneen, emäntäkin ennätti esitellä tavarat, karjat, viljat ja vainiot ja kaikki. Sai miniäsopalla olija nähdä, että paikoissa oltiin ja hyvin elettiin. Entinen Kitulan torpan eukko osoitteli tulevalle miniälleen vielä toiskankin pellot ja karjat ja toimitteli:

"Tuas' on meirän vainio... ja tuas' on meirän pitkät pellot... ja tual' on viälä piremmät pellot, josta kuuluu karjankellot."

Miniäsopalla käynyt, kultaa kantava tytär oli jo vissi morsian, ja kovat tehtävät häntä odottivat. Yrkämies oli puetettava verhoihin hevosta ja ajopelejä myöten. Monella oikein toimekkaalla tytöllä oli jo valmiina monet yrkämiehen tarpeet, parkkumiksi kudottu mieskangaskin, josta sitten saatiin hääpuku, oli valmiina, samoin komea hampaille ja pyrstölle kudottu rekiverha, joskus oikein kuvaloiret, jossa oli vuosiluku ja morsiamen pääpuustavet. Mutta tarvittiin vielä paljon muitakin rustooksia, ja kun tuli kovin kiirus, kyläntytöt saapuivat kökällä morsianta auttamaan.

Jo kävi yrkämiehen puhetmiäs tytön isältä kysymässä lupaa, ja sitten perjantaina ajettiin pappilaan panettamaan nimet kuulutuskarthan. Siitä härmäläinen sai laulaa:

    "Onkos pappani Isoo-Harmaa
    terävässä kengäs,
    jolla me ensi perjantakina
    pappilahan menhän?"

Ja kun pyhänä nuoria ensi kertaa mainittiin kirkonpöntöstä ja nostettiin kirkonkattohon, niin iltapäivällä morsiamen kotona hypeltiin naittajaasia, juotiinkin ja tapella kahistettiin. Mutta kun yrkyysparia mainittiin kolmatta kertaa ja purotethin katost' alaha, nuoret itse olivat kummaa kuulemassa. Hevosella he ajoivat, yrkyyssuitsien suuret punatupsut pompahtelivat Silkkimustan lautasilla, ja kaikki katsoivat ja arvasivat, kutka siinä kenottivat. Korvan nuoret istuivat kukkukeisien korkeaselkäisessä kenottimessa, mutta eri penkissä ja eri puolilla piti kirkossa könöttää. Ajettaessa kyllä kehtasi istua vierekkäin, mutta olipahan jo aivan kamalaa, jos yrkyyspari lähti pitkin maantietä korvan kävelemään niinkuin herrat. Piti ainakin astella oikeaa peräjulkkaa, vaimonpuoli takana, taikka sitten kumpaisenkin kulkea tien eri pyörtänötä.

Paljon tarvitsi häitä hankkiva morsian tavaraa, varsinkin verhanpuolta. Jo kuulutusten aikana hän sai yrkämiehelleen laittaa yrkyyspairan ja yrkyyssukat joka kuulutuskerralle, puhemiehelle piti antaa sukat pappilassa käynnin palkaksi, ja sitten seurasi vielä paljon muita verhanmenoja. Hyvästä talosta riitti kyllä tavaraa omasta takaakin, mutta monesti ison talon perillinen, yhtä hyvin kuin pienen talon ja torpan tytär sekä piika, lähti kirkkokuntia kiertäen pyytelemään apua. Hyväsuinen eukko rupesi morsiamen johrooksi, ja hevosella ajaen he kulkivat talosta taloon, käyden varsinkin kaikki sukulaiset ja tutut. Koreeta kerjälääsiä he olivat, johtoo piti huolen asiasta, ja emännät työnsivät heidän säkkiinsä villoja, pellovaattia, vaatetta ja muuta. Rannanjärven Liisa-Kreeta oli mestari toimittamaan asiansa ja sai sentähden johtoona kuljetella koko kyläkunnan morsiamia.

Joutui viimein häiden vietto – eivätkä entiset nuoret pitkiä aikoja olleetkaan kihlaparina. Kruunuhäitä pitivät yhtä hyvin piiat ja rengit kuin hyvät talonperilliset. Mutta kun oikein aimoo talo pani toimeen kruunuhäät, niin ne olivat oikeat härmäläiset häät, joista ei puuttunut mitään, ei hyvää syötävää ei juotavaa eikä hyvää tappeluakaan. Koko talo oli laitettu, pesty ja siivottu, ja iso tupa oli hääpukees. Komeita peilejä ja keisarien ja kuningasten kuvia oli ympäri seiniä, katossa riippui nurkista kiinnitettynä suuri lakana, ja lakanan keskellä riepsahtelivat korjat paperitupsut sekä nurkissa pyörähtelivät ja heiluivat oljista rakennetut himmelit.

Yrkämiehen isä tai äiti taikka joku muu arvokas sukulainen oli käskijänä, haastajana kiertänyt hääväkeä haastamas, käskemäs, kutsuen sukulaiset ja tuttavat, hyvät ja huonot, joskus sihvilänkarvan tekijätkin,[61] ja naapurien emännät olivat kantaneet taloon hääkaasia, juustoja, knäkättyjä leipiä, voitalterikkeja ja maitoa kolmen, neljän kannun leilein niin, että porstua oli kohta leilejä täynnä. Ja kun perjantai joutui, pyyttöväkiä eli käskyväkiä alkoi lutinportista ajaa karautella pihaan, kuka keiseillä, kuka fietereillä, kuka poukahdoksella, ja komeasti heidät otettiin vastaan. Pelimannit soittivat tulomarsia, mahtava kenkkäri tarjosi heti ryyppyjä, ja yrkä sekä morsian seisoivat vastassa. Mutta kun hyvin korkohenkinen vieras tulla pärähytti, niin pelimannit kapsahtivat ylös peräpenkiltä ja menivät ovelle soittamaan. Koko häähuone oikein helisi ja pauhasi, kun pelimannit panivat parastaan. Puuställin häissä Mäjenpään Harmaapää ja Peli-Toltti trukapelimanniina kilvan kihnuttivat fiulia, ja Ylistaron Vakkinen pudisteli kuluseulaa ja poukutti sitä pöytään niin, että tuli suuri kolo. Komeaa oli kun vielä planeettiploosarikin puhaltaa luritteli joukkoon planeetilla.

Olivat korkohenkiset isännät ja emännät hyvissä hääverhoissa, samoin mahtipojat ja aimoot tyttäret. Hyvä oli yrkämieskin morsiamen laittamassa pujetis. Lakita päin hän liikkui, ja siitä outokin heti tiesi, mikä mies hän oli, sillä kaikki muut häärivät lakki päässä. Saattoi yrkä hiostuessaan sivaltaa västin pois päältään ja hypellä liivisillään niin, että morsiamen laittaman pellovaispaidan valkoiset hihat leyhkivät. Mutta kruunupäinen morsian oli kaikkein komein. Mustiis tiipettitantuus hän ensi päivänä pyörähteli, hartioilla oli silkkikaulahinen, ja korkea kruunu helisi ja välkähteli päänkukkuralla. Kruunu oli koristeltu kullalla, hopealla, peileillä, kukilla ja monivärisillä papereilla, ja sen peruksina oli oikein hopiaanen syrän, jota ei saanutkaan panna joka sussun päähän, ei ainakaan sellaisen, jonka sarves oli lovi. Välkkyi morsiamen rintakin, koska se oli pikkuruisia peilejä aivan täynnä. Lapualainen Kruunu-Loviisa oli mainio rakentelemaan koreita morsiamia, hyvä oli Alpertiina-muorikin Alahärmän Knuuttilassa, ja sitten Toltin-Kaisa, Peli-Toltin emäntä Mattilasta, oli myös kruununhaltijana.

Mahtavasti ajoi koko hääväki kirkolle, jossa vihkiminen toimitettiin. Pelimannit poukuttivat edellä soittaen, sitten yrkyyspari, ja perässä tulla pärrästi pitkä jono hääkansaa. Jyrisi vain ja pärisi, peli soi ja kaviot kopsuivat, morsiamen kruunu välkkyi, ja tyttöjen hilkut ja silkkikaulahittet liehuivat koreankirjavina. Kirkonovelle kahta puolta sitten pelimannit asettuivat soittamaan, kun joukko asteli sisään, ja vihittäessä taatiflikat ja taatipoijat seisoivat nuorenparin ympärillä kannattaen vihkivaatetta. Samalla tavalla, kiljuva hääpeli johtoona, palattiin kirkosta ja jyrähtäen pyörähdytettiin talon pihaan, jossa taas kenkkärit ryyppyineen olivat vastassa.

Joutui siitä hyppelemisen aika. Yrkyyspari pyörähti keskenään sievän valssin ja sitten alkoi komea taati, jota vain esteihmiset, rikkaat ja muut hyvät, hyppelivät nuorenparin kanssa. Ensimmäisinä pareina olivat yrkämiehen ja morsiamen vanhemmat, sen jälkeen taatiflikat ja taatipojat aina pariksuttaan tyttö ja poika, joiden tiedettiin pitävän yhtä, tyttö yrkämiehen ja poika morsiamen kanssa. Kolmhen rupiamhan aina joka taatipolska tanssittiin. Kun tuli tahdinloppu, lyötiin jalkaa lattiaan, pysähdyttiin, käännyttiin ja alettiin tömpätä toisin päin, ja sitten taas pysähdyttiin, pökättiin jalkaa ja käännyttiin. Polskan päätyttyä annettiin yrkyysparille markka, pari, jopa rikkaat pistivät reirusti kymmenen markkaa – jotta sen näki! Kenkkärit aina kallistivat antajalle ryypyn, ja pelimannit soittivat ryyppööpolskaa, joka oli niinkuin mahtavaa marssia.

Ennätti jo muukin hääväki hyppelemään. Koottiin suuria rinkiä, yrkämies ja kruunupää morsian otettiin joukkoon ja mentiin tuvantäyteistä polskaa niin, että lattia jymähteli. Kolme polskaa taas jyskytettiin, ja markan se maksoi hengeltä. Saikin maksaa, sillä kenkkärit tulivat ringin sisään jakelemaan ryyppyjä. Ja kun pelimannit oikein komeasti päästivät ryyppööpolskaa, niin koko rinki paikoillaan seisoen retkutteli. Sillä se oli niin mahtavaa peliä, että täytyi retkutella ja heilutella ja potkia, kenen milläkin lailla ja kiljahdella, vanhojen yhtä hyvin kuin nuortenkin. Härmäläisen jalat olivat niin köykäiset ja eläväiset, etteivät tahtoneet lattiassa pysyä. Oltiinhan häissä eikä maahanpaniaisissa niin, että sopi kyllä ja täytyi retkutella. Sitä sanoi vanha laulukin:

    "Kun ryyppööpolskaa pelattihin,
    niin poijat ne retkutteli."

Tuli häihin paljon jalkaväkiäki kutsumattomia kuakkaviarahia. Ne tulivat käypälääsinä jalkaisin, eikä niille kannattanut soittaa tulomarssia, mutta ne hyppelivät niinkuin pyyttöväkikin, antoivat rahaa ja saivat ryyppyjä. Isot pojat veivät polskaamaan joskus koko kyläkunnan tyttäret komentaen mahtavasti:

"Meirän kylän flikat kaikki rinkhin. Minä poika maksan!"

Ja tällaisesta ringistä oli Härmän hääraha viisikolmatta penniä hengeltä, joskus markkakin, vaikka Ylimaissa päästiin lantilla. Härmän häissä piti olla hopeaa, parhaissa häissä annettiin ryypyt hopeaisesta pukaalista, kun taas Ylimaissa pulputettiin vuoroittain pullonsuusta. Mutta Ikoolan Kovin Kuustaa oli niin mahtavanhenkinen, että Vöyrin Murroolla hypellä retkutti morsiamen kanssa yhtä päätä toistakymmentä polskaa, maksoi markan joka polskasta, nakkasi ryypyn naamaansa, ja köyhät saivat vain katsoa ja odottaa vuoroansa.

Hypeltiin kymmenet polskat ja taas retkuteltiin ryyppööpolskaa, nakeltiin ryyppyjä, ja ryypyt kihahtivat kulmiin. Mutta kun härmäläinen sai hyvästi viinaa, hän tuli niin villiin, että kohta puukot heiluivat häätalossa, ja hurjat miehet kriinastivat ja kirrastivat sekä tuvassa että pihalla. Tuli riitaa mistähän tuli, saattoi jollakulla olla toiselle vanhaa känää, ja se piti maksaa teräksellä taikka ainakin antaa tryykiä, tai sitten muutoin näyttää häjy luontonsa, jotta

    "Voi, herra, mun helapäätäni!"

Mutta silloin saapui ankara kenkkäri joukkoon kuria pitämään ja suhrittemhan tappelumiehiä. Isojen häiden kenkkärinä piti olla oikea päähärmäläinen, joka pystyi pitämään villin joukon aisoissa. Entinen Rannanjärven Eetu oli monien häiden kenkkärinä, samoin iso ja tyrniä Kankahan Jaakkoo, mutta Isoo-Antti ja Antti Rannanjärvi olivat oikein vasituiset koko pitäjän kenkkärit. Isoo-Antti kyllä piti suuretkin häjyt siivoina, ja kun Rannanjärvi keikkui kenkkärinä, pahimmatkin koettivat olla ihmisiksi niin hyvin kuin ryyppyjä saaneet härmäläiset osasivat. Rupesivat vain jotkut häjyilemään ja kirmuseeraamaan, Rannanjärvi alkoi pian kyykähdellä ja hypähdellä kuin kyykkyryssää yritellen. Se oli Rannanjärven tappelutanssia, ja koko tupa oli paikalla tyhjänä. Mutta kun Jaakkoolassa hypeltiin Lissun häitä, niin Hirvi-Juha, joka myös oli katsellut komeaa Lissua, tuli piruissaan sinne, hyppäsi oikopäätä pöydälle ja asteli mahtavana pitkin pitkää pöytää manaten ja krääkyen, vaikka Rannanjärvi lattialla jo kyykähteli ja mylvähteli. Mutta Juha pökerö vain kriinasti pöydällä. Silloin Antti vielä kerran kyykähti ja hypähti ja sitten karjaisten kuin peto hairasi Juhaa niskasta ja perähankurasta ja paiskasi pihalle. Pysyi reiru häätalossa silloinkin, kun karkeakourainen Huhtamäen Juha hääri kenkkärinä. Pelkäsivät häntä pahatkin häjyt, elleivät ymmärtäneet pelätä, niin ymmärsivät ainakin sitten, kun Juha meni kränääjäin väliin ja fletaisi toisella kädellä toista, toisella toista vasten kuonoa niin, että kumpainenkin meni sippuloittain nurkkaan. Eivätkä he enää tohtineet hynkiäkään.

Kova oli häätalon päivätyö, hikisin päin nuoret miehet ja tyttäret saivat tanssata, mutta hyvä oli talossa ruokakin. Kumminkin vain pyyttöväki, jota häihin oli haastettu, kutsuttiin ruaallen, kutsumaton jalkaväki sai olla ilman. Puuställin häissä hypeltiin edustuvassa, ja asuintuvassa oli trahteeri, mutta oikein isoissa häissä saatiin hyvästä naapuritalosta sopiva ruokailupaikka. Siellä hääkokit häärivät palavin päin suurien patojen ääressä laitellen monenlaisia ruokia. Piriin Jaska-paappa oli niin mainio pitokokki, että hänen keittämänsä rokkavellit, puurot ja muut kelpasivat vaikka kuinka suurille herroille, ja kun Jaska heitti pataan kymmenen pennin lantin, niin ei kryynipuurokaan palanut pohjaan. Hyvä kokki oli myös Jamakka-Jaakkoo, ennen mainittu Pukmannin Piika-Jaska, ja vanha Vuasmaan Kokki-Maija kulki monissa pidoissa keittomestarina.

Pitkät pöydät oli ruokatupaan rakennettu, ja valkoiset lakanat peittivät pöytiä. Komealta ja kotoiselta näytti pöytä, kun siinä höyrysivät isot puiset puurovadit, ja kaksikorvaisia kaljatooppeja oli kaksin, kolmin, samoin pajuista kudottuja leipäkoppia. Suuria voitalterikkeja oli pitkin pöytää, ja puulusikka sekä pieni puutalterikki oli joka vierasta varten. Ja kaiken kukkuraksi tönötti pöydällä vielä iso viinatooppi taikka isomahainen pullo.

Lihapärinät, ohrankryynipuuro ja rusinoolla höystetty klimppivelli olivat hyvän härmäläisen parhaita hääruokia. Kuusi henkeä lusikoi aina samasta vadista, kolme kummaltakin puolen pöytää, ja pikku lautasta pidettiin toisella kädellä lusikan alla, ettei tullut ruokajuntua pöytälakanalle. Voi ja kalja olivat pöydässä ehroolla, jotta jokainen sai ottaa, minkä halusi, mutta viina meni sivuutte. Ruakamarsin kaikuessa mentiin pöytään, ja viina meni heti ensi kerran sivuitse, ja jokainen sai ryypyn. Sitten lusikat käteen ja pistelemään lihaperunoita, ja sen jälkeen taas viina meni sivuitse. Tuotiin suuret klimppivellivadit, ja kuusi lusikkaa lähti joka vatia kaivelemaan. Piti vain, vaikka lusikka sattui vetämään tyhjän, muistaa vanha sääntö:

"Ylitte saa mennä, muttei pyärtää."

Ja taaskin viina meni sivuitse. Kannettiin pöytään voisilmäiset kanelinparkilla ja sokerilla kryyrätyt puurovadit, lusikat lähtivät liikkeelle, puuro ja puuronsilmä saivat lähtönsä, ja maitoa oli vieressä kasteena. Lopuksi meni sivuitse iso kori, jossa oli parin sormen levyisiä juustonpaloja, pala kullekin, ja kun vielä viinakin oli mennyt ohitse, pelimannit pelasivat pois pöyrästä. Ruakapolskaa, sellaista hyppimäpolskaa he laskettivat, ja ainakin nuoret lähtivät hyppien ja ilakoiden ruokatuvasta.

Ja häitä hyppelevä Härmä oli kylläinen, vanhat hyvät pitoruoat kyllä kelpasivat. Ilmestyi sitten kerran aikojen päästä pitopöydälle sallaa. Joku Untamalasta, rööpeto- ja muuretteripusseineen tullut mestari sitä viitisenkymmentä vuotta takaperin ensiksi laittoi Ikoolan Jaskan häihin, pannen vielä etikkapullon pöydälle. Ikoolaiset ja muut hyvät häävieraat maistoivat untamalaisen korjasti rairootettua herkkuruokaa, mutta monet heti suutaan vääristellen kaatelivat sen salaa pöydän alle. Peltolan syytinkimumma pani paljon etikkaa joukkoon, pisti muikean panoksen suuhunsa ja haikaisi:

"Hyi, pirnales, kun ma luulin, että se on viinaa!"

Viina oli vanhan Härmän hääjuotava, eikä kahvista tiedetty mitään. Kaljaa myös sivallettiin, kun hyppy ja lihaperunat tuottivat janon. Isokyröläinen joi kaljansa kannellisesta kankkutoupista, ja kaipasi hän myös olutvelliä, johon oli paloittu juustoa ja varileipää. Oli joissakin Härmän nälkähäissä joskus tarjottu kaljavelliä, mutta siitä heti sorvattiin hyvä laulu:

    "Kiskoressu sualaksi
    ja kaljavelli päällen,
    sitten menthin hyppelemhän
    liukkahallen jäällen."

Ruokapöydässä kerättiin toisinaan morsiamen pikari. Pöydällä oli vati tai leipäkori, johon kukin sai panna minkä halusi. Emännät antoivat tavallisesti verhatavaraa, mutta hyvät isännät ja paapat tahtoivat panna parempaa, isoja rahoja taikka muuta mainittavaa. Hirvi-Salu antoi Isoon-Antin Juhan häissä täysikuntoiset keisit, joissa olivat vieterit edessä ja takana. Saattoi aimoo isäntämies ilmoittaa: "Lehmän minä paan!" Tämäkin oli niin korkohenkinen panos, että köyhältä muorilta laukesi valitus:

"Kuinkas mun lanttuuseni nyt enää mahtuukaa?"

Syötiin häätalossa vielä iltanen ja remuttiin puoleen yöhön. Kaukaisimmat vieraat olivat talossa yötä, tytöt tyttöjen luona luteissa ja ylikamareissa, ja "s' oli huano flikka, jok' ei häis poikia saanu". Mutta morsianrukan piti maata kovasti kiinnitetty kruunu päässään. Kruununhaltija vain laittoi tyynyt sillä lailla, että kallis päähine pysyi ehjänä.

Toisena päivänä, lauantaina taas samoin hypeltiin polskia, annettiin rahaa ja saatiin ryyppyjä. Ei häissä hypeltykään muuta kuin polskaa, Jepualla vain oli nähty tanssattavan minuuttia. Kruunu päässä morsian yhä keikkui, mutta mustan tiipettitantun sijasta hänen yllään oli punainen – taikka muunvärinen – karttuunahames. Miltei yhtämittaa morsian sai olla lattialla pyörimässä niin, että viimein tyrniä Härmän tytärkin jo yritti nääntyä. Hypeltiin joskus niin ylettömästi, että lopulta täytyi morsian kantaa luomanrantaan ja valella päätä kylmällä vedellä. Mutta kovat ja pystyt tyttäret sentään kestivät ankarimmatkin häähypyt, eivätkä poraanneet, vaikka hiukset suurin tukoin luikosivat irti ja niskat sitten vielä viikkokauden olivat kipeinä. Eikä raskaan kruunun alle ruvennutkaan kovin nolo ja taitamaton ihminen, sillä komeaa kruunua oli kannettava komeasti koko kansan ja kirkkokunnan edessä. Huuslaarin Marjaana tanssatessaan Telli-Villeen morsiamena oli komea ja iloinen, hyppeli pystyssä päin ja väliin purahutteli päätään kuin päristelevä varsa niin, että kruunu vain helisi ja kultaiset paperit pirahtelivat ympärillä.

Mutta jo puolelta päivin tuli loppurinkien vuoro. Morsian puetettiin valkoiseen hameeseen, ja tytöt pukivat päälleen valkoisen tanttuhamhen niin, että kaikki olivat kauniita ja valkoisia kuin Herran enkelit. Kaksittain tytöt asettuivat porstuaan riviin tuvan ovelta alkaen, ja taitavin tytär lähti johtoona morsiamen kanssa tanssaamaan. Kiertäen ja koukutellen lattiaa ympäriinsä he hyppelivät ovelle, kumarsivat, ja porstuasta tuli mukaan tyttöpari. Kaikin käsi kädessä taas kierrettiin ja koukuteltiin lattialla kahreksan merkkiä ja ässänväärää ympäri tupaa ja mentiin ovensuuhun kumartamaan uutta tyttöparia. Näin otettiin pari parin jälkeen koko tyttökansa tanssaamaan, ja pitkänä ketjuna mutkitteli korea kyyhkysparvi lattialla sinne ja tänne, pelimannit pudottelivat soitonääntä kuin taivaasta, ja kuului joukosta laulu:

    "Piikaparvi paras,
    pirä varsin varas,
    nyt on pitkä tanssi erehnäs!"

Se oli pitkää koukkurinkiä, valkoisten tyttärien flikkaanrinkiä, joka yhdessä valkoisen morsiamen kanssa hypeltiin jäähyväisiksi.

Sillä heti, kun tanssi loppui, törmäsivät akat, tanopäät, myssytukat, ryöstivät tytöiltä heidän korean kruunupäänsä ja hyppööttivät toiseen tupaan.

Kokoontuipa sitten poikien joukko porstuaan parittain, ja paras mies lähti yrkämiehen kanssa tömpöttämään ympäri tupaa, samalla lailla kuin tyttäretkin yhä pari parilta kaapaten porstuasta poikia joukkoonsa niin, että tanssinkopina tuli yhä kovemmaksi. Se oli poikaanrinkiä, nuorten miesten viimeinen yhteisrinki yrkämiehen kanssa, ennenkuin äijät tulla rymysivät ja veivät sulhasen omaan joukkoonsa.

Taaperteli silloin porstuaan mahtava emäntäin parittainen parvi, ja tupaan tuli johdoon kanssa morsian tanssimaan. Mutta valkoinen kruunupäinen herranenkeli oli menettänyt koreutensa. Valkoinen tanttu oli vaihdettu arkisempaan hameeseen ja päähän oli istutettu kova tykkimyssy, akanlakki. Hälisevien akkojen ohjattavana morsian sai taas koukutella ympäri tupaa kerta kerralta, ja yhä uusia akkaparia törmäsi porstuasta, lopuksi hääkokit keittokaluineen, kellä kauha, kellä mäntä, vispilä, lusikka, nappo kaadinnauhassa takana riepsumassa. Huutaen ja meluten vietiin morsianta sinne ja tänne, riehuttiin joskus pitkin pihojakin, Mölö-Matin Liisa parhaana joukossa, ja sanottiin:

"Tällaasta s' oon akan meno... joutuu vaikka mihkälaashen kujhan."

Tämä oli akkaanrinkiä, ja sen loputtua morsian, jonka tyttöoikeus oli mennyt tykkimyssyn alle, nostettiin kovalla hälinällä pöyrällen ja huudettiin akaksi.

Sitten pitkän koukkuringin kovaksi lopuksi rymähti äijäänrinki. Yrkämiehen joukkoonsa ryöstäneet äijätkin kokoontuivat porstuaan, ja miesten mahtavin lähti ensin sulhasen kanssa lattiaa painattelemaan, lisäten aina vähän päästä äijäparilla voimaansa, ja siitä remahtikin oikea härmäläinen häätanssi. Käsi kädessä toisiinsa solmettuina isäntien rinki tömpötti lattiaa, ja ukkoa rynkäsi joukkoon, minkä mahtui ja porstuassa oli, vanhat paljaspäiset paapatkin mälliä märehtien. Saattoi rytäkässä olla itse Isoo-Antti jyskimässä sekä Rannanjärvi, ja pääjunkkarina yrkämiehen kanssa käsikkäin kovettu Huhtamäen Juha, jopa Nätin Jussikin, suuri ja ruma miehenköriläs. Jytisi ja kömähteli koko tuparati, ja lattialankut notkahtelivat, kun lakeuksien äijämiehet, kytökonriot, oikein protkottivat ja menivät hypäkkää mutkitellen ja koukutellen, ensin toista puolta tupaa, sitten kääntyä rytkäyttivät ja pömpöttivät koukkua toiselle puolelle, ja taas toisinpäin. Pelimannit tryykäsivät soittoa niin että tärisi, viulut vinkuivat, planeetti huusi ja kiljui, kuluseulamies helisteli kapinettansa ja poukutti pöytää. Äijät vain trompsottivat, pitkä rivi käännähti kuin yksi mies, ja härmäläinen jalka paukautti lattiaa niin, että koko rakennus jysähti. Akkaväki kurkisteli porstuasta ja ovensuusta, tyttäret seisoivat pitkin penkkejä, ja kakarat killistelivät ylisängystä. Ankaran hypyn lopuksi ruvettiin yrkää nostamaan pöydälle äijämiäheksi. Siihen heti poikamiehet ryntäsivät sotimaan vastaan: "Ei saa nostaa... ei saa!" Tuli kova metakka, melkein tappelu. Mutta paksut äijät, pauriaiset, pitivät puolensa ja nostivat yrkämiestä ylös ja huusivat, huusivat, että kuului ympäri kylää. Ei auttanut poikien vastaan tappeleminen, yrkämies nostettiin arvohan ja kunniahan, äijämiesten suureen joukkoon.

Tähän loppui, suureen rymäkkään, varsinainen hääjuhla, ja hääkansa rupesi lähtemään kotiinsa. Pelimannit soittivat lähtömarsin, vieraat heittivät hyvästit, saivat vielä piiskaryypyt, ajaa karauttivat tielle ja lähtivät pärrästämään, että kruununsarka kömähteli. Mutta yhteenen kansa, rengit ja piiat ja muu jalkaväki, lähti hyvästelemättä, eikä sille soitettu lähtömarssia.

Parhaat sukulaiset ja muutamat muutkin hyvät vieraat jäivät vielä kolmanteen päivään. Silloin tuli häiden viimeinen loppu, himmelihyppy. Ei ollut morsiamella enää kruunua, vain myssy päässä, nuorena akkana hän väsyneenä, silmät solkerolla koetti hypellä kolmatta päivää senkuin jaksoi. Sitten himmeli riistettiin katosta alas, pelimannit soittivat, ja ainakin Untamalan kovakurkkuiset ukot laulaa möyrysivät:

    "Ei aina röyky, ei aina möyky,
    ei aina viina kupista löyky."

Vasta nostettu akka oli kovin nuori, vain parissakymmenissä, ja kumminkin kova tykkimyssyn koppa painettiin pääkukkuralle. Saattoi morsian olla joskus vasta 17:nnellä niinkuin Kortesjärven Kaisa, joka hypeltiin Alahärmän Piriihin. Vesiluoman Maija kihlattiin heti rippikoulusta päästyään sekä 17:n ikäisenä vietiin Keski-Kaapoolle, ja Kurkiluoman Liisa joutui Keski-Kankaalle 18:n vuotiaana.

Mutta nuoret akanlakin kantajat jäivät tavallisesti häiden jälkeen vielä vanhaan kotiinsa viikoiksi, kuukausiksikin rustooksiansa viimeistelemään ja antimiansa laittelemaan. Monia tyttäriä oli kyllä rustattu jo kymmenvuotiaasta asti. Ylisaaren tyttäriä ruvettiin rustaamaan, toista 14:n, toista jo 12:n ikäisenä, ja laitettiin heille kaikenlaisia työaseita rukista ruveten. Äiti vielä solmeili niisiä ja toimitti:

"En mä heirän tuukiistansa piittaa, mutta tyävärkit pitää olla, että saavat ittiänsä elättää."

Oli Härmän tyttärellä työvärkkejä ja muita rustooksia kuormittain, kun häntä lähdettiin viemään nuoren miehensä kotiin miniäksi, oli toki enemmän kuin entisellä tytöllä, jonka menosta jo laulettiin:

    "Nevalan Kaisaa kun miniäksi viäthin,
    niin siin' oli romua ja roskaa.
    Sellaasta tavaran roisketta
    ei ole nähty koskaa.

    Ensi kuarmas mahtavasti
    seisoo pualarukki,
    toises oli kapalovehkehet
    ja kissiä varten kuppi.

    Kolmannes oli kehtoromu
    ja isoo raamipeili,
    neljännes oli kiulu ja kirnu
    ja vanha piimäleili."

Lähtipä oikein aimoo tytär vaeltamaan, niin sellaista tavaran roisketta ei monta kertaa vuodessa nähty. Koko kylä sitä katsoi, ja koko kylä piti lukua, kuinka monta hevoskuormaa tavaroita vietiin. Seitsemän kuormaa oli jo hyvän tyttären osa, kymmenen lähti aimoo talosta, mutta kun kuormia oli kaksi-, kolmetoista, niin siinä vasta talo, kiljaisten oli siitä köyhyys lähtenyt. Rustooskuormien luvun tiesi kohta koko lakeus. Kun Koostin Matin Maijaa vietiin Knuuttilaan, aika taloohin, niin fietereillä häntä nuori äijämiehensä lennätti, ajoi ohitse muuttokuormien niin että jyrähti, ja jälkeen jäi tulla rohistamaan kymmenen kuormaa tavaroita ynnä joukon jatkona kuin saattoväkenä kaksi lehmää, viisi lammasta ja sika. Mutta kun Rantalan Fiinaa muutettiin Kortesjärven Fräntilään, se vasta oikein voipaihmisten menoa oli. Vainionpäässä oltiin juuri riihellä, mutta työ piti heittää hetkeksi ja katsoa ja laskea, kun kaksikymmentä kuormaa vaelsi perä-perää pitkin maantietä, hevonenkin hoijakkaa vetäen ja viisi lehmää kello kaulassa. Siinä oli niin raavahasti tavaraa, että oli melkein pois määrältä. Nuori pari kenotti edellä, sitten itse Rantalan isäntä emäntineen ja sitten tavarain paljous. Juuri kylän kohdalla pitkä jono pysähtyi, isäntä hyppäsi keiseistä ja kävi antamassa kaikille isot ryypyt. Sitten taas lähdettiin ajamaan.

Oikeassa järjestyksessä piti tavarakuormain aina vaeltaa. Etumaisina ajelivat piironki, sänky ja pöytä – oikein ikäihmisten aikoina oli miniäksi mentäessä vain arkku, pöytä ja lavitta – sitten vaatekoppia ja sänkyverhoja, sitten astioita, työvärkkejä, ajokaluja ja viimeisenä tulla junnasi raskaita jyväkuormia. Oli kuormissa täydet talonastiat ja hyvät tyäpälhet lypsinlavittasta ja perunakrökästä aina hevosenvaljaisiin, äkeisiin ja työkärryihin asti. Koko ylikamarin tai lutin verhatavara oli myös ahdettu kuormiin, ja verhaa oli kaikenlaista. Viitasalon emännällä oli 30 hametta, Prännin Miinalla 40 villahametta, pumpuliset päälle, ja Viitalan miniän kuormista purkautui 50 hametta. Samoin oli muuta verhanpuolta, paitojakin parinkymmenin, loiteita, lakanoita, raanuja, täkänöitä ja villavaippoja sekä sänkyverhoja kaksin, kolmin kerroin, koltteja, vippu- ja höyhenparjoja. Monella oli vielä valmista kangasta pakoittain, Suutarin Miinalla iso karjakopallinen. Näin oli aimoo talon tyttärillä, mutta paljon oli kauan palvelleilla ahkerilla piioillakin, jopa monella enemmän kuin pienien talojen perillisillä.

Hyvin oli lakeuksien tyttäret rustattu. Tätä he itsekin hyppypaikoilla polskaten joskus lauloivat:

    "Kyllähän muakin rustatahan,
    kun saan ensin luvan teillen tulla:
    ensin kangaslaurat, sitten lammasraurat,
    kurin vartahat ja rukinrulla."

Tiesivät pojatkin hyvän talon rustookset ja lauloivat:

    "Kun min' oisin taloon poika,
    niin Kantolasta mä naisin,
    siältä saa hevoosen ja tyttären
    ja tavaroota kuormittaisin."

Hyvän tyttären muuttokuormassa piti vielä olla kelvolliset lahjat koko yrkämiehen talolle, apesta ja anopista alkaen renkeihin ja piikoihin asti, paitoja – anopille oikein luikopaita –, hameita, mekkoja, sukkia ja hilkkuja koko lastenus sekä vielä juustoa ja leipää muruksi. Silloin vasta nähtiin, että paikoista oli miniä, jos hän paikkoihin oli päässytkin.

Talon töihin nuori miniä kohta joutui, kytömaalle ja kesantopellolle, navettaan ja tupatöihin yhtä hyvin kuin talon tyttäret ja piiat. Vanha emäntä köykytti talon valtiaana niin kauan kuin jaksoi, ja miniä oli niinkuin muutkin vain työntekijä toisten joukossa, hyvä lisä talon työvoimaan. Eivät lakeuksien tyttäret toki työtä pelänneet, se oli heille tuttua pienestä tenavasta asti, yhtä hyvin tupatoimet kuin ulkotyöt rapaista kydönojaa myöten. Nuorten ilokentille kyllä tahtoi vetää nuoren miniän mieli. Kun 17:ttä nouseva, aukeilla mailla kasvanut eläväinen tytär joutui miniän vakavaan virkaan, saattoi hyvä luonto monesti kesken kiireitten houkutella hänet muiden nuorten joukkoon kesäiltana kylänraitille ilakoimaan. Mutta sitten, kun pieni perillinen tuli taloon, kyllä täytyi jättää kylänraitti iloineen. Miniän piti ruveta hoitelemaan vastaista miniän tuojaa taikka miniäksi vietävää, jopa sitten taas kohta ruveta rustaamaan perillistään niin, että se hyvin pääsisi paikkoihin.

Härmän veri

    Se on Härmän laki:
    jost ei tykätä, se tapethan.

Oikea täysiverinen härmäläinen oli villi ja vääjäämätön luontokappale. Suuria kytöpeltojaan hän möyri ahkerana ja puski pursuvat voimansa maaemään, mutta sitten taas toisin vuoroin vanhat perintöveret vaativat muutakin. Lakeuksien tumma joki ja mustavetiset luomat kyllä juoksivat tasaisina ja verkalleen, villiintyen vain kevätrymyihin, mutta tasamaiden kansan tumma veri virtasi aina kiihkeänä. Niinkuin tuulettomana poutapäivänä tuulispää saattoi yht'äkkiä riehahtaa ja lentää kuin pyörivä rumahinen yli vainioiden, niin saattoi kytöpeltojen tyyneltä näyttävä raatajakin riehahtaa ja riehua kuin raju luonnonvoima.

Oli entiseen aikaan koko Kyrönmaa ja Lapuan jokilaakso kuulu hurjasta menostaan. Siellä hypeltiin, tapeltiin ja tapettiin, pantiin miehiä puukaprokkiin, toisia Kakolan linnaan, ja monta kärrättiin aina Siperiaan saakka. Oli Lapua jo hyvä, ja Kauhava oli jo kamala, mutta Härmän vertaista ei ollut missään. Kauhava saattoi saman vuoden nimiin tappaa viisi, kuusi raavasta miestä, mutta Härmä voi toisena vuotena menettää yhtä monta ja lisäksi tehdä paljon muutakin mainittavaa.

Kirkas viina ilahdutti ihmisen mielen, kotikeittoinen kolmesti juoksutettu viljanneste veti sikkaraan vanhan paapankin silmät, mutta mustapintaisen härmäläisen viina teki entistä villimmäksi. Kotikeittoisella ravittu Härmä oli hillitön ja remmasti kuin viimeistä päivää. Kytömaiden kuokkamies teki silloin mitä tahtoi, eikä pelännyt rumahistakaan. Kaupinkankaan Kööpeli ajeli klasivaunuilla niin että helisi, härmäläinen pärrästi kukkukeiseillä ja poukkolavoilla niin, että maantie parkui ja hilapielet ryskähtelivät, ja yli kaiken kuului vain kova roikastus, kiroileminen ja karjunta:

    "Härmä, kirves ja perkeles!"
    – – –
    "Hei mun hurjaa luantuani
    ja helapää puukkojani!"

Kaikkein mahtavimmillaan oli häjyjen suuri valtakausi silloin, kun Ylihärmän Antti Rannanjärvi ja Alahärmän Isoontaloon Antti olivat joukon parhaita, ja Alahärmän Huhtamäkeä hallitsi Juha Passinen. Siinä oli miehiä, joita ei kasvanut joka kylässä. Rannanjärven Tupun-Antti oli oikea härmäläinen, hyvän talon isäntä ja vanhaa kiukkuista sukua, oikein siivo mies kotioloissaan, hyvä työväelleen, hyvä naapureilleenkin ja mitä parhain isäntä matkamiehille, yksin mustalaisillekin ja muille tattareille. Leveä, tyvekäs ja tyrniännäköinen mies Antti oli, tuumaa yli kolmen kyynärän, komea, vieläpä korjakin, ja kaksitoista leiviskää hän painoi silloin kun oli komeimmillaan. Aika talon isäntä ja hyvä mies kotonaan oli Isoo-Anttikin ja raavas mies, kaksi tuumaa neljättä kyynärää. Jo etempääkin Antti kyllä tunnettiin miesjoukosta, kun hän hartioita myöten näkyi yli muiden härmäläisten. Ei ollut Huhtamäen Passinenkaan pikku poikia, leveähartiainen loittoselkä oli hänkin ja yhtä pitkä kuin Isoo-Antti. Kauhavan Vähästä-Passista mies oli jo nuorena tullut Alahärmän Huhtamäkeen, josta oli saanut akan ja talon, ja oli sitten kaikissa Härmän parasten häjyjen vertainen niin, että hyvin voitiin laulaa:

    "Isoo-Antti oli ensimmäinen
    ja Rannanjärvi toinen,
    Huhtamäen hullu Jussi
    kolmas samanmoinen."

Tylyjä ja aimoota poikia nämä olivat. Turski Huhta-Juha oli omia miehiään, mutta Isoo-Antti ja Rannanjärvi olivat kaikkien johtoona, ja heistä kävi ulos koko Härmän häjyys. Koko Härmä heitä pelkäsi, ja suuri joukko isoja sekä pieniä häjyjä kievehti Antti-parin ympärillä, ja oli sille kuuliainen. Aika miehiä Antit olivat, isooksi-miähiksi heitä mainittiin, ja isoot-miähet olivat liikkeellä, kun Antit apulaisineen väliin monella hevosella perä-perää pärrästivät maantiellä.

Oli isoos-joukos monenlaista miestä, talon isäntiä, talon poikia, renkimiehiä ja muita. Toiset olivat kuin piruja täynnä, toisilla oli kiukkuinen sydänkarsina, ja toisista lähti kamala roikastus. Isoo-Antti[62] ei vain osannut muuta kuin möyrästää, mutta Rannanjärven leveä rinta kumisi komeasti, ja kurkku helähteli kuin planeetti. Hyvä oli Pikku-Tuppukin, Rannanjärven veli, Lööpärin Tuppu, joka isännöi Lööpärinmäellä. Raavas mies hän oli, vaikka häntä isänsä kaimana sanottiin Pikku-Tupuksi, ja hänen poskessaan oli ruma arpi Karkajuksen miehen puukon jäljeltä. Osasi Tuppu kiljua ja tohti olla kaikkia muita häjympi. Naurahteli hän vain naama leveänä, mutta silloin jo pian puukko välkähti, ja kun Tuppu iski, niin rauta jätti ruman jäljen. Monet pelkäsivät Tuppua kuin kuolemaa. Mainittava oli Tynin Jussi, Alahärmän Tynistä Iisakki-Heikin poika, joka oli luonnostansa oikein syntymähäjy, alituinen kriinastaja, melkein seinänpelkäämätön, ja kova oli myös Jussin veli, Iisakki Tyni. Karjahteli matkassa Kauhavalta tullut Pollarin Niku, kamala pränkkäilijä, piti ääntä myös Mänty-Jussi, Isoon-Antin naapurin isäntä, joka oikein riivattuna ollessaan karjui: "Min' oon kun kirkonseinästä reväästy perkeles." Kovia priutikoita olivat Flinkin veljeksetkin, Hermanni ja Jussi, lukkarin perilliset. Mekasti joukossa vielä Kiipeli, suurikitainen Sivulan Kaappoo, joka ei ryypyissään koskaan ollut muuta kuin nousutällis. Kaappoo oli vain hoikkainen kräätäri-kraissu, eikä hänessä ollut aikamiehen vastusta, mutta notkea ja liukaskoipinen kiipelin-kaapari hän oli, aina pirunelkinen ja aina suu päänlaella. Uskalsi hän kraapata isoakin ukkoa puukolla, mutta otti kohta jalat alleen, kun kova tuli, ja palasi taas takaisin sekä tröhäisi vielä pahemman ärämän. Ajeli isojen seurassa joskus Viitukka-vainaa sekä Näsin Köpi, komea mies, vaikk'ei ollut mikään tappelumies eikä oikein pystynyt miehen lailla häjyilemään. Perätaloon Anttiki, renkimies, oli niin mahtipoikia, että kulki isojen joukossa, ja Karvarin Köysti koetti komeilla mukana, vaikk'ei varsin uskaltanut käydä miehen kimppuun. Kana-Tuppuki klekkarehti joukon jatkona, ylpeili hattupäänä, pani haukkumanimiä toisille ja rehväili, ettei hän ikinä kuluta kirkonoven saranoita. Usein piti vielä olla matkassa Peli-Toltti, joka hurjana viulua vinguttaen antoi menolle mahtia, ja sitten taas, kun remuttiin isojenmiesten talossa ja nähtiin jonkin vieraan tulevan ja koko joukolla roikaistiin pihalle vastaan, Tohti veti, minkä värkeistä lähti kiljuvaa tulopeliä.

Mutta itse isot olivat kaikissa kumminkin pääukkoja. Ryyppykin heille hyvin kelpasi. Rannanjärvi maistoi niin, että luonto nousi, mutta Isoo-Antti oli paljon kovempi. Rumpupotun hän tääkäs pöydälle, istui ääreen ja aina vähän päästä paiskasi nyrkillä pöytään äyskäisten vieraalleen: "Maist' viinaa, sanoo Isoo-Antti!" Koko ja voima ja vääjäämätön sisusvärkki teki Antti-parin peloittavaksi. Jo Isoon-Antin mylvähdys pani miehen polvet tutajamaan, ja ison kämmenen huitaisu lennätti ukon nurkkaan. Rannanjärvi taas saattoi miestä kurkuttaa taikka kiristää kauluksesta, ja kun Antin suuri koura havarsi niskaan, ei siinä enää kauan kätisty. Oli miehillä silti kyllä aseetkin varalla, Rannanjärvellä oli joskus suuri puukko paljaaltaan hihassa, pää kourassa ja terä pitkin käsivartta.

Puukkoo oli entisen härmäläisen mieluisin ase, ja sillä riidat parhaiten ratkesivat. Kylän sepät niitä takoivat, Rannanjärven Seppä-Jaska päästäen alasimeltaan joskus julman parikorttelisen terän. Komea nahkainen heluvyä, täynnä vaskisolkia ja soljissa vielä herttoja helisemässä, oli miehen vyötäröllä, ja vyössä riepsahteli tuppi, tavallisesti kaksineuvoonen. Siinä oli isoo puukkoo ja pikku puukko eli junki, helapäitä molemmat. Ruutiaanen teki suaranoukkaasia tuppia ja laittoi vielä kannen päälle, mutta ne, ruutiaaset, eivät kelvanneet muille kuin vanhoille vaareille sekä kyröläisille ja vöyriläisille. Rannanjärven Erkki teki kannettomia vääränoukkaasia tuppia ja pani korean vaskihelan tupennoukkaan. Ne kelpasivat härmäläiselle, sillä niistä sai äkkiä puukon kouraansa. Parituumaisella jungilla krassattiin piipusta perät suuhun, vuoltiin perunatikkuja sekä muuta pikku näperrystä, mutta neljä-, viisituumainen iso puukko oli hyvä työase. Sillä saattoi vuolla mitä hyvänsä, leikata syödessään voita, sillä saattoi pistää sian ja härän, ja saattoi sillä pistää häjyn miehenkin. Teräväksi puukot laskettiin ja hiottiin niin, että pystyivät vaikka parransänkeen. Häjy Väkkärin Kassu, joka kanteli paljasta puukkoa vatsan päällä housun kauluksen suojassa, koetteli usein teräsasettaan ja kehuskeli:

"Kyllä tualla leikkoo niinkun vasikansylttyjä!"

Ankara ase oli pannunvarsiki, kun se työnnettiin härjänsuarhon, taikka kursittiin nauhapäinen nahkatuppi sen ympärille. Kun sen vetäisi plakkaristaan ja kietaisi nauhat kämmenensä ympärille, niin saattoi sillä antaa vihaisia tärskähdyksiä toisen häjyn pääkumuraan ja selkälaipioon. Moskulaksi kyröläinen sitä nimitteli, mutta härmäläisen moskula oli knuppiruoskan vaskinen varsi, jonka päässä oli kova klumppi. Kyröläinen taas sanoi tätä malmariksi niinkuin joskus härmäläinenkin, vaikka oikea härmäläisen malmari mouhuutti suurena aisakuluna, kun aikamiehet ajelivat. Klumppupäinen moskula oli matkamiehen ase, samoin kuin kova tervatamppi, kyynärää pitkä, nuoralla ylt'ympäri kierretty klumppupäinen letkutes. Se oli kova kuin luu, mutta silti notkuva, ja kun sillä sivalsi rekeen yrittelevää ryöväriä pääknuppiin, niin sai pitää rahansa. Peloittava ase oli myös pistooli. Sillä hyvin piti rosvot kurissa, ja ison joukon menolle sen kiukkuiset paukaukset, tuli ja savu, antoivat komeaa vauhtia. Ja kun iso kenkkäri mahtihäissä laras pistoolinsa korkilla ja karjuen: "Pois tiältä! Enämmän tilaa!" pamautti häävieraita vasten rintoja, niin kohta aukeni lattiaa yrkyysparille ja hyppykansalle. Oli jollakulla häjyllä taskussa käsirauta, jonka voi tapellessa pistää käteensä, saattoi jollakulla olla sormessa hokkisormus, joka jätti ruman jäljen, kun flataisi toista poskelle.

Koko kylä katsoi ja kuuli, kun iso-joukko oli liikkeellä. Kun Rannanjärvi ajeli Pikku-Suarillaan, niin malmari mouhusi aisassa, ja joskus, kun iso isäntä oli oikein mahtipäällä, hän pani elolavan eteen kaksi konkaria, sitoi isonkulun aisaan, ahtoi miehiä kärryt täyteen ja lähti laukottamaan Alahärmän Isoon-Antin luokse. Sellaisesta menosta kyllä kannatti laulaa:

    "Isoosella vain, sanoo Rannanjärvi,
    jons' ei ne piänet jaksa,
    elin minä hyvin eli huanosti,
    niin itte mä asiani vastaan.

    Sitten on piru, sanoo Rannanjärvi,
    jos minä miästä pelkään.
    Tervatampilla vasten suuta
    ja teräksellä pistän selkään."

Ajoivat Antit joskus niin hurjasti, että jonkun hevonen oikesi tielle. Silloin vetäistiin nahka pois konin selästä ja pantiin verisenä roikkelehtamaan toisen lohnan perään niin, että häntä laahasi maata, ja taas ajettiin ja karjuttiin. Laskettivat miehet usein markkinoille, milloin Vaasaan, milloin Nyykarpyyhyn tai Pietarsaareen, ja siellä sai kyllikseen tapella ja remmastella. Saatiin siitä laulaakin:

    "Isoosella vain, sanoo Rannanjärvi,
    aina me hyvin voimma.
    Saran markan voitot näiltä
    markinoolta toimma."

Sitten taas lennätettiin jonnekin hääpaikalle taikka ajaa jylistettiin suorastaan jotakuta tappamhan. Kankahankylä kerran sai pihoiltaan ja tiepuolesta kurkistella, kun Anttien joukkokunta monella hevosella mennä poukotti Hellanmaata kohden karjuen, että nyt mennään ja tapetaan Kallion Jaakkoo. Pikkulavoilla tappajat ajoivat, neljä miestä aina kärryillä kaksittain selkä selkää vasten istumassa. Tappaminen kuitenkin sillä kertaa jäi, kun Jaakkoo möyrästyksen kuultuaan arvasi asian ja kapaisi männikköön.

Mutta kun isot miehet ajoivat hääpaikalle, tuli pitotalossa pian eri meno. Kiljuen ja karjuen niin, että kartano oli haljeta, miehet jyristivät pihaan täyttä lentoa, toiset poukottaen hevosilla aina portaille asti, ja pelimannien piti olla soittamassa heille komeinta tulomarssia. Mutta jos isoilla oli häätaloon jotakin haasia, saattoi menolle tulla ruma loppu, niinkuin Vöyrin Lilpakassa, Rasin Miinan häissä. Siellä häjyt lopuksi olivat niin ylpeitä, että tekivät kaikkein hurjimman häjyntyön: hyppäsivät pöyrällen, potkivat ruokakupit lattiaan sekä sotkivat puuropadat ja kaikki syötävät. Ihmiset törmäsivät ulos ikkunoista ja mistä vain pääsivät. Mutta Hako-Pänssi ei päässyt, ja hänet päntättiin puolikuoliaaksi, paiskattiin tunkionhautaan ja peitettiin kantoröykkiöllä, ja sitten taas ajettiin karjuen maantielle. Mutta kun Pakankylän Ylisessä pidettiin hautajaisia, ja isojen joukko tuli sinne viinoja kirrastamaan ja pöydälle hyppimään, Pakankylän häjyt sieppasivat kirveet kouraansa ja rupesivat riehumaan kuin susilauman kimpussa. Verissä päin miehet saivat palata hautajaistalosta, ja kirveenjäljet vain irvistelivät perään talon ovipielistä.

Sillä joka kylässä olivat omat häjynsä, Pakankylän vierillä, Vöyrin puolella oikein häjyt. Petterinmäellä reuhasi Petterin Jussi, joka oli kuin pirujen vainoama, ei tehnyt työtä, kuljeskeli vain priuteeraten ja kerskuen, että kahdeksan miestä hän on jo tappanut ja tappaa vieläkin, kun vain sellainen paikka tulee. Tulikin sellainen paikka, ja Petterin poika tappoi Kriivarin häissä Rommakon Jussin sekä repi kolmea muuta. Jussi oli häätupaan tullessaan jo niin riivooksissa, että pretkui vain ja krääkyi ja heilutteli puukkoansa, eikä tytynyt vähääkään, vaikka kuinka olisi suhditeltu. Kriivarin Antti, joka oli kenkkärinä, tarjosi hänelle ryyppyä vasemmalla kädellä, ja oikeassa oli puukko. Puukkoa Jussikin oikealla piteli ja vasemmalla otti ryypyn. Kun Petterinmäen poika sitten rupesi häjyilemään, niin huonot miehet törmäsivät ylisänkyyn, toiset truivasivat sängyn alle, ja neljänkymmenen miehen jono juoksi huutaen Jussin perässä, kun hän murhan tehtyään lähti pyyhkäisemään Alikärriä kohden. Hirveät olivat Alikärrin Hirven veljeksetkin, neljä kovaa kolsua, jotka tappoivat ja joita tapettiin. Hirven Hermanni surmasi kiukkuisen Kriivarin Antin vetäen poikki kurkut ja kielenkantimet, Jaska moksi kirvespohjalla hengettömäksi Väli-Jaskan, ja Hirven Jussin menetti Vesiluoman Salu. Villejä olivat Pastu-Lesken poijat, neljä häjyä, samoin Alikärrin Vakkurin pojat, viisi miestä, jopa yritti ylpeillä ja rähjätä miesten joukossa Mikin Jaska, joka huutaen ja mölyten puukko pystyssä aina hyppi ja karjui:

"Min' en kiäräälekkää... minä tapan!"

Ei Petterinmäen Pasto-Jyrykään, joka huruijaansa huudellen ajeli valkoisella hevosella, porokello konin korvan juuressa pompottamassa, ollut häjyn miehen vastus. Mutta Alikärrin Faarin Matti oli mies ja monen miehen vastus, oikein häjynkurinen ja seinänpelkäämätön, villi kappale, josta laulettiin:

    "Faarin Matti Alikärrillä
    väkevä ja häjy,
    Tuppi-Antti Peräkylästä
    Surkia-Lirkun vävy."

Isolla miesjoukolla, Tuppi-Antti parhaana, saatiin Mattia päntätä ja kurmoottaa, antaa puukömää ja puukonpistoja, eikä hänestä sittenkään luonto lähtenyt, eikä rukous, ei vaikka lopuksi pantiin reenantura kaulalle, että mies varmasti pysyisi pintehissä. Henkensä Matti kyllä huokaisi parin viikon kuluttua, suuria surkeilematta, mutta sitä vain vaiteli:

"En piinaasi, kun vain niin elääsin, jotta saisin niillen saatanoollen antaa tryykiä."

Kankahankylän mainittavia olivat Antin Jaakkoo ja Antin Kristoo, Matintuvan Jussi, Kristoon Iiska ja Jaakoon Juha, joista jotkut kulkivat isojen miesten matkassa. Menivät muutamat Toijan Martin häihin Raamatunsaarelle mahtavasti kuin isot miehet ainakin, ajoivat hevoosella rattahin häätuphan asti, paiskivat pöydät ylösalaisin, viinatoopitkin pyörien pitkin lattiaa, särkivät ikkunat ja lopuksi repäisivät muurintantarin irti niin, että takanotsa romahti alas.

Oli häjyjä Hirvelässäkin.[63] Siellä Lesken poijat, vanhan edesmenneen häjyn, Hirvi-Kööstin perilliset, Ella, Salu, Kaappoo ja Koosti, raavahat miehet, eivät paljoa työtä tehneet, joivat ja tappelivat vain, ajelivat ja häjyilivät. Suuria rumaisia miehiä he kaikki olivat, mustia ja peloittavannäköisiäkin niin, että melkein Rannanjärvikin joskus oli aralla hengellä heidän lähettyvillään, mutta Hirvelän häjyt eivät koskaan. Miehiä he menettivät, Kaappoo kolmittaisin, ja Koosti surmasi Vesiluoman Matin sekä kerjäläispojan, mutta Ella tapettiin Pietarsaaressa.

Samaa Hirvelän pahankurista sukuhaisua oli maan mainittava Anssin Jussi,[64] Juha Antinpoika Leskenantti, josta on laulettu melkein yhtä paljon kuin itse päähäjyistä. Anssin veljeksiä oli viisi isoa körilästä, kaikki vaarallisia väättyreitä ja pahoja teloottamhan. Pahin kumminkin oli Jussi, monet kerrat linnassa istunut kiukkuinen kränääjä, joka Pöyhösellä, Taavetin lautamiehellä renkinä ollessaan sai isännältään hevosen, Herralasta keisit ja sitten emännän kanssa lähti lennättämään Haapojalle Puuställin häihin niinkuin laulettiin:

    "Herralaasen hoijakka
    ja Antin Prooki varsa,
    jolla se Jussi häihin ajoo
    Eveliinan kanssa."

Oli hurjaa menoa Jussin häihin meno, keikkuivat Herralan keisit ja silat helisivät, kun kirjava Prooki mennä kanhotti. Ohi Lööpärin ja Kirkkomäen ajaa jyristettiin, mutta –

    "Kun Anssin Jussi häihin meni,
    se ajoo kirkon sivuu,
    kun hän tuli eremmäs,
    niin aisall' istuu piru.

    Anssin Jussi se häihin meni,
    ja aisall' istuu piru,
    vauhris ajoo se Anssin Jussi
    Pikkulammin sivuu."

Kummat olivat Puuställin häät mikkelinpäivänä 1868. Puuställin Puujalka siellä kolkutteli yrkämiehenä, mutta ketteräkoipinen Rivallin Jussi hyppeli hänen puolestaan polskat ja koukkuringit, ja morsiamena oli Rannanjärven entinen emäntä, eron saanut Orrenmaan Maija-Liisa. Juotiin niinkuin ainakin, sillä

    "Puuställi huuti kenkkärillen:
    Tuakaa, poijat, viinaa!"

Ja sitten kohta oli tavallinen tappelu hyvässä vauhdissa, kun

    "Kaupin poijat kesselit
    ne tappelun aloottivat,
    Pöyhöselt' oli kaksi trenkiä,
    jokka sen lopettivat."

Veljesparit, Herran Jussi ja Herran Köpi sekä Anssin Jussi ja Anssin Salu siinä vastakkain sotivat niin, että piha komisi, portaat paukkuivat ja puukot piirtelivät ilmaa sekä ihmisennahkaa, ja pikkupojat killistelivät lutinsolasta. Häjynnahkainen Anssin Jussi pääsi siinä jo niin piruihinsa, ettei vääjännyt enää ketään. Oli piru istunut Jussin aisalla ja ajattanut ohitse Pikkulammin, toi se porstuassa taas saman Pikkulammin Jussia vastaan. Silloin Jussi kiljaisi, välkähti vain kirkas terä, ja – Pikkulammin kurkut oli poikki. Eikä siinä muuta:

    "Niinkun rakko veren päällä
    Pikkulammi raukes.
    Anssin Jussi naurahteli,
    kun Lammin kurkut aukes."

Portaille Pikkulammi kuukahti, porraspäähän tikkojen alle hänet nostettiin ja peitettiin mattorauskalla. Eikä siitä sen enempää haikailtu. Rivalli hyppeli yrkämiehenä polskaa, ja yrkämies kolkutteli puujalkoineen huudellen kenkkäriä antamaan viinaa. Anssin veljekset vain nutistettiin köysiin, istutettiin sontalavalle ja lähdettiin heitä viemään lääsmannin luokse. Muisti Jussi huutaa:

"Tuakaa viälä piiskaryypyt!"

Mutta kenkkäri vain karjaisi:

"Viälä teillen piiskaryypyt... kelehillen!"

Oli vanhan Härmän kylillä kyllä häjyjä. Eelin Topu, Kotoluhran takaa Sittalanmäen torpasta, repi miehiä kuin susi, yritti jo viikatteellakin iskeä pään irti, ja istui linnassa kerta kerralta, tappoi viimein kauhavalaisen ja joutui ikiteilleen. Tavaton oli Romun Anttiki, Puarinkeron poika Rannanjärveltä, Keskikylän järveläisten häjyä sukujuurta, oikea Isoo-Romu,[65] suuri kiukkuinen köriläs, joka tappeli vaikka ketä vastaan ja viimeisen tappelunsa riehui koko hurrijoukkoa vastaan. Isoo-Romu vävyineen tulla rähjäsi Vaasasta, ja Mustasaaren Höystövesissä oli parhaillaan tien vieressä riihenkattokökkä, hurreja katolla kuin variksia. Älvisteltiin siinä ensin molemmin puolin, ja viimein hurrit lensivät kirves kourassa rääväsuisten finnien kimppuun. Vävy aikoi heti lähteä pakoon, mutta Isoo-Romu ärjäisi: "Jos lähret, niin tapan!" Hirveä tappelu tuli maantiellä. Vävy hakattiin kohta oikoiseksi, mutta Isoo-Romu riehui kirves kourassa kuin metsäpiru ja iski hurreja tiehen. Aikoi Antti jo halkaista muutaman mustasaarelaisen otsakumuran, mutta tämä sai hypätyksi syrjään niin, että kirveenvarsi sattui olkapäähän mennen poikki, ja Antti joutui aseettomaksi. Isoo-Romu huitoi sitten suurilla nyrkeillään ja väliin potki, hurrit heiluttelivat kirvespohjiaan ja hosuivat Romun molemmat käsivarret poikki. Mutta Isoo-Romu, vaikka molemmat kädet roikkelehtivat hervottomina, kävi yhä vain kimppuun ja potkimalla paiskoi höystöveteläisiä nurin. Viimein joku hurri sai isketyksi Romua otsakulmaan niin, että silmä pullahti ulos, ja mies rojahti maahan. Tiedottomana Isoo-Romu vävyineen vedätettiin takaisin Vaasaan, ja sinne Vaasan linnan alakertaan molemmat muutaman päivän perästä kuolivat.

Alahärmän häjyjä oli Antin Kaappoo, joka usein kränäili isojen miesten kanssa. Halolla hakkasi Kaappoo Hako-Ellan hengiltä ja halkoa hän antoi Lallin Leenullekin, Mattilankylän olutkrouvarille. Pieni ja musta, kaikkein pienimpiä raavahia miehiä, mutta myös kaikkein kiukkuisimpia ja häjynelkisimpiä, oli Kankahanpään Jussi.[66] Suuri kurkku, joka kiljui yli kaikkien, mustalla miehenkäivärällä oli sekä terävä puukko, jolla hän teloitteli milloin viiltäen niskaan, milloin vetäisten henkselit selkään. Lauleli pieni Juha vain:

    "Minä olen Jukka Kankahanpäästä
    pikkuunen ja häjy,
    aina mun ääneni ylite kuuluu,
    vaikk'ei mua joukosta näjy.

    Minä olen Juhan Jäärä
    Härmän Kankahanpäästä,
    ittiäni en surkua,
    enkä toisen henkiä säästä."

Pani Juha jonkun miehen menemäänkin, joutui linnaan ja lauleli:

    "Jos min' oisin vuatta ennen
    Maija-Kaisan saanut,
    niin en m' olsi Ritalan Matin
    verta vuarattanut.

    Min' oon Jukka Kankahanpäästä,
    enk' oo mikää nurru,
    lukkarin vävyks' oon meinannut
    ja rautafanki on tullut."

Musta mies oli Vihalaas-kräätärikin Karkajuksen kulmilta, suuri ja ruma, mustalaistakin mustempi, oikein oudonpuolohoinen näöltään, ja samanlaiset olivat kräätärin sisävärkit. Isojen miesten joukossa Vihalaanen toisinaan reuhasi, ja tappelemaan ruvetessaan hän kiepsautti lakinpellin niskapuolelle, hyppäsi tasakäpälää, vetäisi jo leuoille ja krääkäisi:

"Onko teis miähen vastusta?"

Monta kertaa joutui Härmän häjyjen kanssa tekemisiin Kleemoolan faari, Koostin Matti, joka oli Kauhavalta, Rannanjärven suoverimies. Oli Matissa kokoa ja näköä ja sisusvärkkiä yhtä paljon kuin isoissa miehissä. Eikä Matti isoja miehiä koskaan pelännyt, eivätkä isotkaan viitsineet Matin likimaissa kovin ylpeillä. Painiessa Matti ruotaisi Rannanjärven maahan niin, että rysähti, ja Isoo-Anttikin kyllä tiesi, minkälaisia mällejä Koostin Matin kourista lähtee. Paljaspäinen Matti oli, sillä kerran sattui, että hän Kauhavan Ylipäässä ratsasti hevosella suoraan häätupaan, ja sai kimppuunsa koko Ylipään häjyt, jotka hakkasivat puukoilla hänet reikiä täyteen sekä repivät ja plokkasivat pään aivan paljaaksi. Sillä kertaa tapahtui näin, mutta tavallisesti tapahtui toisin. Kun Koostin Matti suuri karvareuhka päässä täyttä lentoa karautti pihaan ja asteli tappelevan häätuvan ovelle ja karjaisi: "Ja pian tupa tyhjäksi!" niin eipä ollut joukossa ketään, joka olisi tohtinut vastata: "Mitä sinä äräjät?" Ei murtunut Kleemolaisen paha luonto millään, ei silloinkaan, kun hän ison lapualaisen väättyrin, Reispakan Matin, kanssa Liinamaassa joutui puukko kourassa vastakkain. Repivät ja pistelivät ja kraappivat Matit toisiansa minkä ennättivät niin, että viimein molemmin rojahtivat lattialle. Mutta siinäkin he vielä sähisivät, kurkottelivat ja söhivät yhä vain uusia reikiä toisiinsa, mutta kumpikaan ei ruvennut rukoilemaan. Joutuivat väättyrit viimein joka paikasta sidottuina ja kapaloituina makaamaan vierekkäin samaan veneeseen Lapualle vietäviksi. Sanoi Koostin Matti siinä kaimalleen, vierustoverilleen:

"Jos luulet hävinnehes, niin koitethan uurestansa kun parathan."

Samanlainen jylkkä mies ja Kauhavalta kotoisin oli jo mainittu Huhtamäen Juha, Vähän-Passin poika. Ei hänkään Härmän isoja pelännyt, eikä juuri ollut heidän joukossaan, rähjäsi vain omin päinsä ja oman joukkonsa kanssa, tyhjäten monta kertaa häätuvan ja ajaen hyppyväen kankaalle. Tavallinen mies ei Passisen suurissa kourissa paljoa painanut. Tynin Jussin, koko kirkkokunnan kuulun häjyn, joka puukko pystyssä hyökkäsi kimppuun, Huhtamäki rutisti syliinsä, iski lattiaan ja pänttäsi niin, että rukous miehestä lähti. Ilkikurista Kiipeliä, joka kavalasti söhäisi puukolla selkään, Huhtamäki ruotaisi kämmenellään niin, että mies lensi päällensä ovensuuhun vesipönttöön ja olisi hukkunut, ellei Huhtamäki olisi siepannut häntä koivista ylös. Sai Juhakin kyllä kovia mällejä ja kesti niitä. Katajamäki, hyvä naapuri, kerran paukautti kirvespohjalla hänen otsakumuraansa suuren lommon, joku pahanelkinen puraisi peukalon, ja Katajamäki yritti taas kerran ottaa Juhalta ainuankin. Joivat naapurukset ja jyllästivät Katajamäen kamarissa viimein täydessä tappelussa, ja Huhta-Juha joutui alle tuvan ovea vasten. Työnnettiin oven raosta Katajamäelle puukko, jotta "verä kurkut poikki!" Katajamäki rupesi töihin, mutta puukko oli tylsä, ja Juha väänsi vankan leukansa väkään niin, ettei puukkomies saanut muuta kuin sahatuksi leukapieleen ruman palkeenkielen. Naama verissä, rinta verissä, leuka repalehtaen Juha könttyröi kotiin, otti partaveitsen, nirhasi repaleen irti ja paiskasi takanperään.

Vanha Härmä näin reuhasi, ja suuria häjyjä oli joka kulmakunnalla, ja jokainen, jolla vain luontoa oli, yritti olla kaikkia muita häjympi. Täysiverinen härmäläinen ei verta himoinnut, ei hän raakuuttaan eikä pahanteon halusta eikä ilkeyttään tapellut ja kriinastanut, vaan hän tappeli ja häjyili kunnian pohjalta. Ja oikean härmäläisen kunnia oli, ettei pelännyt mitään, ei juossut ketään pakoon, eikä pyytänyt armoa, vaikka henki olisi mennyt. Härmäläisen pinta oli lihaa ja verta, mutta sisukset piti olla teräksestä. Härmäläisillä oli oma lakinsa. Kysyi pappi kerran kinkereillä: "Oliko mitään lakia ennenkuin Siinainvuorella annettiin Mooseksen laki?" Vualteen Kaaperi karjaisi ovensuusta: "Oli meirän kirkoll' ainaki... omantunnon laki." Härmäläisen omantunnon laki sanoi: "Kun on Härmästä, niin on Härmästä!" Ja siitä piti tietää, että "Ennen henki lähtöö, kun miäs lähtöö." Sanoi se myös: "S' oon Härmän laki: jost' ei tykätä, se tapethan", sekä: "Kun laki loppuu, niin korennalla jatkethan." Vaati Härmän laki myös, ankarana kuin Mooseksen laki, silmän silmästä ja hampaasta hampaan. Minkä toinen oli pahoin tehnyt, se oli ainakin yhtä pahoin maksettava. Härmän väättyri saattoi lähettää vihamiehelleen kovat sanat: "Sano sillen Erkin Jaskallen, että kohta kun rookaan, vaikka kirkos, niin sualet maallen." Sanottiin Härmän laissa myöskin: "Ittiäni en surkua, enkä toisen henkiä säästä." Oli härmäläisen omantunnon laissa vielä kova verikosto, joka monta kertaa ajoi miehen antamaan puukkoa isän, veljen taikka muun sukulaisen surmaajalle tai haavoittajalle taikka vieraskyläläiselle "meirän kylän miähen" tappajalle. Rannanjärven Eetun Juha, turski ja häjy, yritti melkein väkisin riistää henkeä Prännin Erkiltä, joka oli tappanut Antti Rannanjärven. Eikä oikean härmäläisen omantunnon laki ruvennut kolkuttamaan silloin, kun mies rehellisessä tappelussa oli toista könistänyt. Nukalaanen, joka surmasi puukko kourassa kimppuun käyvän Anssin Kaapoon, sanoi Kakolan papille, kun tämä uteli, oletko omantunnon vaivoissa: "En yhtää!"

Jo pahaisilla pojanmälkeillä oli härmäläisen vääjäämätön sisusvärkki. Rannanjärven kylän kesselit joskus viisin, kuusin kävelivät käsikaulalla krekkua pitkin kylänraittia ja roikastivat kuin aikamiehet:

    "Mepp' oomma Härmästä, melkeenki hännästä,
    retukylän veljeksiä,
    ne saa hyppiä pöyrällen
    jokk' on meitäki herreempiä."

Krääkyivät pojat niin rumasti ja raavasten lailla, että itse Antti Rannanjärvi sattuessaan pihalle, pelästyi ja lähti plytimään pakoon. Laukattiin ympäri kartanoa, pitkin kujia ja solia, ukko edellä ja krääkyvät kersat puukko kourassa kintereillä, kunnes viimein törmättiin jossakin nurkassa vastakkain. "Soihathan, poijat, ristihin!" Rannanjärvi silloin sanoi, ja ringissä seisoen vastakkain isonhäjyn kanssa pikkuhäjyt polvet tyngällään lykkäsivät komeaa kaarta ja tunsivat itsensä jo kuin raavasten ja häjyjen kirjoihin merkityiksi. Siinä oli miehevä alku, ja vanha väättyri, kunnian mies, Härmän lain oppinut, hyvin saattoi ikämiehenä muistella:

"M' olin kahrentoista vuaren, kun ensikerran löin puukoolla ja sanoon: 'Saatanan kapikukkoo!... Sualet juaksoo niinkun sialta, jos yksikää rumaanen tuloo'.. Ja kun äitee sitten purotti housut linkkoohin ja krapsii sormen vahvuusella karahkalla, niin ajattelin: 'Kun et olsi äiteeni, niin hakorauralla eroottaasin pään rumhistas'."

Yhtä kova ja pelkäämätön luonto oli Härmän naisillakin. Kun pojat puukko pystyssä joutuivat tappelun kärhäkkään, naiset arkailematta syöksyivät joukkoon villipäitä pitelemään, eroittamaan ja tasoittelemaan sekä ottamaan puukkoja pois. Silloin pojat kyllä vasta oikein olivatkin riivooksissa, kun heitä pideltiin ja suhditeltiin. Äkäisimmät naiset eivät pelänneet isoja-miehiäkään, ei ainakaan Ekoolan piika-Sanna, Isoon-Antin sukulainen. Kun Rannanjärvi, ovet rikki potkaisten, rynnisti tupaan, ja huono isäntä tryykäsi kellariin sekä pojat kapistivat uunille, Sanna sieppasi lavitsan, roimaisi sillä Rannanjärveä korvalliselle ja kirosi:

"Eikö sua, saatana, mikää pirätä!"

Rannanjärvi pyörsi nolona pois. Sillä pahimmatkaan häjyt eivät tapelleet akkojen kanssa, eivät edes pieksäneet omiakaan akkojaan. Keskisen kiukkuinen äijä meni heti kamarin sänkyyn maata ja veti vällyt korviinsa, kun muori rupesi kovin pränkkäämään.

Miehet tappelivat vain miesten kanssa, ja monta kertaa tapeltiin kylä kylää vastaan, ja silloin oli suuri sota. Mentiin väliin varta vasten täysissä aseissa, teräviksi tahotut puukot – silakankyljellen laskettu ei ollut miehen puukko – tupessa toiseen kylään tappelemaan, toisinaan oteltiin verissä päin ruotsalaisten kanssa, joskus neljin-, viisinkymmenin miehin, niinkuin kerran Pastupakassa. Ja sota-aseet piti olla aina matkassa, metsäkylän miehillä oli kirveet ja puukot tappelun varalta ruumisarkun alla, kun veivät vainajaa kirkonmaahan. Alikärrin ja Ylihärmän häjyt kränäsivät usein keskenään, ja ylihärmäläiset taas toisin vuoroin menivät tappelemaan Alahärmään. Alahärmäläiset puolestaan tulivat kostoretkelle joskus aina Kankahalle asti. Suuri rymäkkä tuli kerran Laiturin häissä, kun Isoo-Antti ja Rannanjärvi rupesivat riitelemään, kummatko ovat häjympiä, yli- vai alahärmäläiset. Pantiin Perätaloon Antti tappelemaan alahärmäläisen kanssa, ja Antti heti vetäisi toista korvalliselle niin, että tämä meni kolin-kolia nurkkaan. Mutta alahärmäläinen poukahti paikalla pystyyn ja krääkäisi:

"Jos minä rupian tappelemhan, niin tuloo kohta murrrha!"

Sovittiin silloin ja otettiin miehiltä aseet pois, ja he saivat ruveta rytistämään. Mutta pian sekaantui rytinään koko pihaväki, ja tuli hirveä rähinä ja temmellys, kun miehet moksivat toisiaan nyrkeillä ja repivät tukasta niin, että se tukoittain luikosi pääkamarasta. Ylihärmästä oli kovia miehiä koko joukko, Hirvelän häjyt, Näsin häjyt ja Lööpärin häjyt, kaikki oikein isoja, valittuja pahanelkisiä väättyreitä. Alahärmäläisillä ei ollut niin kovaa väkeä, ja he pyörivät kuin ukonilman käsissä, kun joka puolelta iskettiin ja revittiin ja riepoitettiin. Alakynteen he joutuivat, ja monet saivat paljaspäinä lähteä kotiin, toisten tukasta ei ollut kuin pyörtänöt jäljellä.

Parhaiten kumminkin tapeltiin puukko kourassa ja saatiin näkyvää jälkeä. Huono hyppy oli, jossa ei jotakuta teloitettu, huonoiset häät, joissa ei tehty edes yhtä ruumista. "Tapethinko siälä ketää?" oli tavallinen tiedustelu häiden menosta. Mutta ne olivat oikeat Härmän häät, joista voitiin laulaa:

    "Härmäs ne häät oli kauhiat,
    siälä juathin ja tapeltihin,
    porstuan perästä porraspäähän
    rumihia kannettihin."

Ja tapettiinkin miehiä. Ylihärmän raatohuanhes kirkonmäen laidassa oli kerran, 1863, yht'aikaa kaksi puukolla tehtyä vainajaa: Taipalhen Iiska, naapurin isännän tappama, ja Hirvi-Kuustaan menettämä Vesiluoman Matti. Seuraavana vuonna siellä taas makasi puukolla tapettu, ja sitten Flinkin Hermanni veljensä murhaamana sekä kohta Rannanjärven renki. Karkajuksen Erkillä ja Kaisalla oli kolme komeaa poikaa, ja puukko vei ne kaikki. Puukko oli monen kohtalo, Vaasan linna, Kakola ja Siperia monen matkan pää. Siperian kolkkoihin kaivoksiin joutui Puuställin häiden kriinastaja, Anssin Jussi, sinne vietiin Hirvelän veljekset, Kaappoo ja Kuustaa, samoin Flinkin Jussi sekä paha Porren Jussi, sinne, Poseliiniahan,[67] anoo itsensä Unkurin Matti ja Praksin Hermanni. Olipa kerran yht'aikaa viisi miestä menossa Siperiaan. Pastupakassa siitä puhuttiin, ja häjy Näsin Köpi astella painatteli lattialla edestakaisin manaillen:

"Saatana, kun olis jo siinä joukos... sinne minä kumminki jourun."

Sinne Köpi lopulta joutuikin, kun puukolla pisti Filppulan Jussin kuoliaaksi.

Näihin aikoihin, kun nähtiin Nyykarpyyn tohtorin kaksin hevosin ajaa jyristävän maantiellä, heti kyseltiin: "Kukahan taas on tapettu?" Sillä ei tohtorin tarvinnut eläviä varten ajella. Silloin, kun puukko viilteli vain verisiä haavoja, ei tohtoreita tarvittu, pahimmatkin ärämät hoideltiin itse. Kauhavalaiset, Koivikon Kaappoo ja Esan Köpi, olivat niin äkäisiä, että suorastaan ottivat veren kiinni niin, että se paikalla lakkasi vuotamasta, ja yhtä kovia olivat Matti Haapa, vanha ruotusotamies, sekä Uurentuvan mumma. Vanha Näsin kräätäri seisautti veren hämmähäkin kinolla, ja Raukka-Leena, vähäinen lihava muorin pönkäles Uiton takana, pani haavaan valkiaasta porua. Mutta kun Vihalaas-kräätäri otti tulenkarvaasen rauran ja sillä kärväytti veriset suonenpäät tukkoon, punainen kyllä pysyi nahan alla. Omatkin mustat verisuonensa kräätäri korvensi tuliraudalla, irvisteli vain ja manasi.

Haavojen hoitajina oli vanhoja hyviä muoreja. Raukka-Leenan mökissä makasi joskus viisi, kuusi häjyä ja häjyn repimää, kellä pää, kellä käsi, kellä koko kruppi kapaloituna. Tervaa ja sualaista voita Leena ajoi haavoihin, ja terveinä miehet lähtivät uusia reikiä ottamaan ja repimään. Huhranpään Amaliija Liinamaan luona paranteli riikapalsamilla ja muilla atteekin voiteilla, ja Ahon Sanna Kankahankylillä teki plaastareita pihkasta ja venetiikin saipuasta. Hyvä haavojen hoitelija – ja kaikkien sekä eläinten että ihmisten kipujen hoitaja – oli Huhtamäen Juha. Jos Juha osasi puukolla repäistä reiän, hän osasi sen korjatakin. Äimällä ja rihmalla hän kruppasi pahimmat puukonjäljet umpeen ja vetäisi saumaan siteeksi tervaa taikka riikapalsamia. Sai Juha pari kertaa panna ulos remahtaneet suolet paikoilleen, ja hyvin hän niistäkin selviytyi, vaikka piti puukolla ratkoa haavaa suuremmaksi, ennenkuin sai sisälmykset lykityksi sijoilleen.

Mutta hurjapäinen härmäläinen ei aina tyytynyt vain häjyilemään, tappelemaan ja vimmatusti ajamaan. Villi aika ja remuinen elämä veti kiihkeäverisiä miehiä vallattomuuksiin, hurjiin töihin, jopa monesti häpeällisiin rikoksiinkin. On jo toista sataa vuotta, kun Tucmisillan Taavetti ja muut hyvät paremman puutteessa puukottivat sian ja kantoivat sitä pyhäyönä ruumispaareilla pitkin kirkonmäkeä, soittivat vanhan kränkkytapulin kelloja ja menivät koputtamaan pappilan ikkunaan: "Hako-Heikki,[68] nouse hautaamhan rumista!" Alahärmäläiset kantoivat kirkkomaalta Hanhimäen muori-vainajan lukkarin porstuanoven taakse seisomaan, ja pakankyläläiset hyppelivät ruumiin kanssa hurjaa polskaa, ennenkuin runnoivat hänet ahtaaseen arkkuun. Sata vuotta on kohta kulunut siitäkin, kun Keskikylän pahapäisimmät miehet kantoivat ja kaatelivat kaivoon kaikki Liinamaan viilit, piimät ja maidot ja kirnusivat prunnisangolla harikkota. Saivat miehet siitä paitsi linnaa, myöskin täydet parit selkäraippoja, mutta sanoivat selkäsaunasta:

"Ei tämä niin hääviä harikkota oo – parempaa me tehthin Liina- maan prunhin."

Rumat rosvot liikkuivat entisinä aikoina Härmänkin mailla piileskellen metsissä ja väijyen kulkijaimien henkeä ja tavaraa. Pelättävä Elsan Koosti oleskeli joskus Karoomäen kallioluolassa, Kauhavan kuulu Sutkin Kaappoo kierteli metsärosvona kaikkialla, ja Ylistaron Matti Haapoja voi tryykätä kimppuun mistä metsästä hyvänsä. Suuri Kurjenluhta oli peloittava paikka. Siellä ryövärit syksyöisin vaanivat matkamiehiä, samoin kuin Kaarlunninmäjes Kaurajärven takana, ja Surenportin suurkiven suojasta Ekoolan metsässä, monta kertaa rosvo törmäsi kulkijan kimppuun möyrästäen:

"Annakkos rahat, vai henkes?"

Ja hurja toisen oman anastamisen henki meni usein Härmän häjyihinkin. Ei ollut mikään asia ottaa omin luvin hevonen laitumelta ja ajella sillä koko yö, eikä ollut kovin suuri kumma siepata metsävallilta lammas ja laittaa siitä hyvä keitto, kun korttia pelaten istuttiin jossakin metsämäen laiteessa. Mutta oltiin toisinaan niin häpeemättömiä, että kaapattiin lammas navetasta. Jonkun, korttipelissä tappiolle joutuneen osaksi tuli lampaan kähveltäminen. Saattoi navetasta kadota lehmäkin, ja joskus vietiin sikaa niin, että kova kiljuminen vain kuului. Eikä talosta uskallettu lähteä häsyihin, koska arvattiin, että suuret häjyt siellä olivat rähjäämässä. Väliin riistettiin reenanturoista raudat, väliin kiskottiin kärryistä aksila, tehtiinpä joskus niin rumia töitä, että vietiin lukitusta aitasta viljaa tynnyreittäin. Isoja-miehiä näistä vaivattiin, mutta isojen joukossa kekkulehtavat piänet pirut tavallisesti tekivät tällaisia rötöksiä, samoin kuin taas muutamat yksinään ajelehtivat rosvot ja pahantekijät. Isot-miehet kyllä osasivat yllyttää asiaan jos toiseenkin, ja taas markkinamatkoilla he itsekin silloin tällöin riivaantuivat niin, että yöllä mennä rymistivät taloon potkien ovet rauskoiksi, toisinaan taas panivat ikkunoita palasiksi niin että helisi. Taikka he ajoivat johonkin tuttuun paikkaan ryypiskelemään emännän kanssa, paiskasivat huonon isännän ylisänkyyn ja sanoivat:

"Pysy siälä niin kauvan kun m'oomma taloos!"

Mutta joutui itse Isoo-Antti kerran Pietarsaaren markkinoilla kärsimään, kun renki, Pikku-Villee, isännän viittauksesta sieppasi hurrin plakkarista rahakukkaron. Neljättäkymmentä paria paljaaseen selkään se kummallekin tuotti, mutta ei Isoo niitä itkien ottanut. Vesisangon, joka oli piiskauspaalun vieressä vitsottavan virvoittelua varten, Antti potkaisi kumoon sanoen: "Mitä tualla tuas tehrähän? Ei mua janota!" Ja vittaknipun hän potki pirin-pärin äyskäisten: "Mitä niitä lukia? Se on se sama, oli niitä enee eli vähee!" Sanoi Isoo vielä trufossillen, piiskurille: "En kyllä poraja! On siinä selkä, joka kestää lyärä. Lyäkää tuan poijanki erestä!" Pikku-Villee kyllä sai kärsiä omasta erestään, eikä uskaltanut porua päästää, kun isäntä sanoi:

"Jos sanallakaa pyyrät, niin kikkaan pääs irti!"

Oli kyllä kamalaa, kun ei ollut oikeaa rääpyä, eikä oikeaa reirua maakunnassa. Häjyt saivat liiaksi remmastaa ja tehdä yltiöpäisiä tekojaan, eikä ollut heillä vastusta juuri missään. Monet heitä pelkäsivät, harva tohti ruveta tappelemaan vastaan. Eivät häjyt pelänneet lääsmanniakaan. Kun knappiotsainen virkaherra meni tappelevaa Keskikylän paappaa panemaan rautoihin, paappa pisti raudat lääsmannin käsiin ja antoi vielä aikalailla selkään. Taikka tuli vallesmanni häihin kuria pitämään. Asuuntuvan Köpi, Erustuvan Köpi ja Honkalan seppä sitoivat ruokottoman lapsentrasun vallesmannin noukan alle, antoivat suitsiohjat käteen ja käskivät kiiruusti ajaa tiehensä. Laitettiin sitten kylittäin yävahtia. Parhaat ja rohkeimmat isännät lähtivät joukoittain astuskelemaan pitkin yötä ja pitkin kyliä, ja kun tapasivat miehiä liikkeellä, ottivat kiinni ja pieksivät. Mutta monesti sattui niinkin, että isännät itse perivät selkäsaunan taikka ainakin saivat juosta henkensä edestä ympäri öistä kartanoa, kun häjyt helapäineen painelivat perässä.

Mutta kun ankara körttiusko saapui Härmän lakeuksille, ja entiset vääjäämättömät väättyrit tulivat heräykseen sekä joutuivat ahtaalle parannuksentielle, pahimmista häjyistä tuli pian kovimpia sotamiehiä kaikkinaista maailman pahuutta vastaan. Härmäläinen hyökkäsi kohta härmäläistä vastaan, entinen häjy toista häjyä vastaan. Toisella oli varanaan vain paha ja itsepintainen luontonsa, mutta toisella oli lisäksi vahva usko, joka käski taistelemaan pirua ja sen villitystä vastaan. Körttiläisiä oli enimmin Ylihärmässä, ja siellä useimmat yhteenotot sattuivat. Vanhat karkeat Keskikylän häjyt, Liinamaan harikkomestarit ja pitäjän ensimmäiset heränneet, Keski-Juha, -Kuustaa ja -Kaappoo ja Iisakin Matti sekä Järven isännät joutuivat kohta yhtä kovina uskonmiehinä rymistämään itse isoja-miehiä vastaan. Saivat he rynnistää joskus oikein monen kylän voimalla, niinkuin silloinkin, kun Vesiluoman Lissun[69] takia piti tapella Lehmäjoella. Isot-miehet aikoivat Lissua Näsin Koville, joka oli heidän joukkoansa ja kävi kopistelemassa Lissun ylikamarin neliruutuista ikkunaa, mutta Lissun körttiläinen sukukunta tahtoi tytön antaa Isonkyrön kirkolle, Mäkiluoman Jussille, joka oli heränneitä ja myös koputteli Lissun neliruutuista. Mäkiluomalle tyttö jo vietiin miniäsopalle. Mutta kun häjyt saivat tämän kuulla, he suurella joukolla lähtivät Lissua hakemaan pois, saivat hänet kärryillensä ja lähtivät ajaa jyristämään kohti Ylihärmää. Mutta lensi pian sana kautta kirkkokuntien – härmäläiset olivat jo saaneet sanoman häjyjen aikomuksesta – ja körttiläiset kahdelta kirkolta lennättivät häsyihin. Morsiamen ryöstäjät tavoitettiin Lehmäjoen Rengoossa, härmäläiset tullen edestä vastaan, ja kyröläiset lääsmannin kanssa painaen perästä. Tuli suuri sota Rengoon raitilla. Näsin Köpi ja kaikki muut häjyt siinä saivat kamalaa tryykiä, kun kahta puolta lyötiin, ja lääsmanni vain komensi: "Lyäkää kovasti!" Lissu kärrättiin takaisin Mäkiluoman Jussille.

Mutta kovimmat koitokset tapahtuivat Keskikylässä. Häjyt olivat kaikkein kiukkuisimpia Keskikylän körttiläisille, jotka aina etumiehinä olivat heitä könistämässä. Kun vain oli vähänkin aihetta, jotta luonto nousi, häjyt menivät koko joukolla Keskikylään kriinastamaan ja näyttämään körttiläisille vanhaa härmäläistä menoa. Mutta tavallisesti saatiin sieltä takaisin hyvä kyyti. Lööpärin pojat, Seksmannin Jussi ja Kallion Villee, lähtivät kerran kaksin körttikylään näyttämään häjyä jo kylän riihen luona tuumiskellen: "Kummastakos päästä nyt ruvethan?" Mutta pahat ukot sattuivat olemaan juuri riihen takana, ja miehet saivat katsoa, kummastako kylän päästä pääsisivät pakoon. Tulivat lööpäriläiset sitten kerran suuremmalla joukolla, viisin, kuusin miehin Ylisen tupaan priuteeraamaan. Puukko kourassa miehet pränkkäsivät lattialla, iskivät puukkoa pöytään, hyppivät ympäriinsä, kriipoivat muuria ja pöytää, hakkasivat takkihirren ihrakyrsää ja krääkyivät: "Se tapethan, joka sanoo meitä lamphan varkhaiksi!" Ja Koivu-Matti, joukon jatkoksi tullut koulumestari, viheliäinen, hyppi takan luona ja lauloi. Mutta pian saatiin isäntiä hätään. Keski-Kuustaa tulla poukahti ja ärjäisi Koivu-Matille: "Kuka sun on pannut tänne roikastamhan?" Ja samassa Kuustaan suuri visapiippu antoi koulumestarille sellaisen poukauksen, että hän lensi kuin variksenraato pöydän alle. Tuli vielä Ylisen Antti ja muitakin isäntiä ja pränkkääjät ajettiin ryminällä ulos.

Mutta häjyt kokosivat vielä vahvemman joukon aina Rannanjärveä myöten ja ajoivat Keskikylään monella hevosella niin, että maa moukui, miehiä elolavat täynnä, puukot ja kirveet ja kanget aseina, vielä terävät viikatteet varsista sidottuina elolavan aisoihin, terät julmina uhkaamassa niin, ettei ollut hyvä hyökätä kimppuun sivusta päin. Täyttä kurkkua huutaen tultiin kylään ja ajettiin pitkin raittia kiroillen ja krääkyen ja uhaten tappaa kaikki kylän körttitakit. Mutta körttitakit olivat varanneet hyvän vastaan oton. Kovat kanget, koippurat ja halot kourissa he vaanivat nurkkien suojissa vain vuoroansa. Tuli sopiva hetki. Koippurat ja kanget rupesivat äkkiä humahtelemaan ilmassa häjyjen selkäpuolella ja iskemään milloin kalloon, milloin selkälaipioon, ja miehiä keikahteli oikohonsa. Lööpärien suruttomien villi krääkynä meni sekaisin, kun viimein joka puolella heilahteli koippuroita, ja körttiläiset pyhässä vihassaan tryskäsivät kuin ruisriihellä, huudellen: "Lyäkää... lyäkää rumaasia... lyäkää!" Vaivaisiksi päntättyinä häjyt ajaa rähjäsivät takaisin kotimäelleen elolavalla kuljettaen toisia viheliäisiä. Mutta rymäkän aikana oli pahannahkainen Pikku-Tuppu päässyt pujahtamaan Keskisen aittaan. Kun toiset häjyt oli ajettu pois, mentiin Pikku-Tuppua kömyyttämään. Tuppu tappeli kirves kourassa aitan loukosta vastaan kuin ilvessusi. Mutta körttiäijät hosuivat koippuroilla ja saivat väättyrin kopsituksi maahan. Kiukkuinen Keski-Juha, puhkuen kuin pirun kimpussa, ähisi:

"Tapethan se... tapethan se!"

"Ei tapeta... mutta annethan sillen rumhinkipua", sanoivat toiset ja poukuttivat ja kysyivät Tupulta:

"Viäläkös sä tuut Keskikylhän häjyylemhän?"

"Kohta kun ma paranen!" Tuppu krääkäisi.

Ukot koippuroivat lisää ja taas kysyivät:

"Viäläkös sä tuut?"

"Kohta kun... paranen!" Tuppu kiristi hampaistaan. Annettiin vielä koippurain tryskätä ja kysyttiin. Mutta Tuppu ähisi:

"... kun para... nen!"

Ja loiteilla oli Pikku-Tuppu kannettava kotiinsa.

Mutta jo taas muutamana kesäpyhänä isot-miehet joukkoineen ja aseineen ajaa pärrästivät sotaretkelle Keskikylään, Rannanjärvi kuin sotapäällikkö ratsumiehenä etunenässä johtoona. Keski-Juhan tuvassa taas olivat körttiukot koippuroineen vahtimassa. Ratsasti Rannanjärvi Juhan akkunan alle ja huusi klasista:

"Annas ryyppy!"

Keski-Juha haki viinapullon, kaatoi suuren ryypyn ja tarjosi akkunasta pyytäjälle. Rannanjärvi nakkasi ryypyn naamaansa, röhähti tyytyväisenä ja karjaisi joukolleen:

"Soh, poijat, nyt pyärrethän pois!"

Hevoset käännettiin, ja joukko lähti sanaa sanomatta ajaa jyristämään takaisin kohti Lööpärinmäkeä.

Tulivat häjyt vieläkin kerran joukolla ja kovissa aseissa körttikylään. Pidettiin seuroja Keskisessä, itse Niiles Kustaa Malmberg oli saarnaamassa, ja häjyt aikoivat tyhjentää koko seuratuvan. Kun iso-joukko tuli tupaan, körttikansa juuri veisasi oikein särkevää virttä, veisasi aivan rauhallisesti vain, mutta kovasti ja komeasti niin, että ikkunat tärisivät ja säkeen loppu jyrähti kuin isonvasaran isku. Oli kaikilla ukoilla silti varana halot piilossa penkkien alla, ja ovensuussa seisovia lakkipäisiä vieraita katseltiin aina silmänurkalla. Mutta häjyt seisoivat siivosti ovipuolessa, ottivat jo toinen toisensa perästä lakin päästään, ja viimein he hiljalleen hissuttelivat ulos...

Tulipa sitten Kauhavalle 1864 kova nimismies, Adolf Hägglund, ankara Kauhavan herra, joka säälimättä rupesi käymään häjyjen kimppuun. Ja silloin alkoi ylpeille härmäläisille ankara aika. Kauhavankin herra oli ylpiäs miäs, joka käytti väliin kovaa lakia, väliin vielä kovempaa kasakanpamppua niin, että se monen lihoissa tuntui vielä viikkoja, sisuksissa vielä kauemmin. Kaikkein kiukkuisimmin Kauhavan herra ahdisteli isoja-miehiä, kaiken häjyyden pääpatsaita. Mutta olivat isotkin puolestaan ylpeitä ja pelkäämättömiä. Uskalsi Antti-pari kerran mennä räyhäämään itse käräjäpaikalle Alahärmän Viitalaan. Hägglund sai sitten käsiinsä Isoon-Antin ja antoi pamppua, minkä jaksoi, sai taas vuorostaan kouriinsa Rannanjärvenkin ja pänttäsi hänet samalla tavalla. Mutta eivät Antit ruvenneet rukoilemaan, Rannanjärvi sanoi vain:

"Liha on verestä, mutta sisus teräksestä."

Isot-miehet siitä vain piruuntuivat, ja vielä enemmän, kun Kauhavan herra kerran kiikutti Pikku-Tuppua kamarinsa katossa käsistä hanskluhvin kytkettynä. Hyvin isot-häjyt jo saattoivat pitää keskinäistä puhetta niinkuin laulettiin:

    "Isoo-Antti ja Rannanjärvi
    jutteli kahrenkesken:
    Tapa sinä Kauhavan ruma fallesmanni,
    minä nain sen komian lesken."

Jopa sitten kerran taas voitiin laulaa:

    "Isoo-Antti ja Rannanjärvi
    lähtivät illalla kylähän,
    fallesmannia ampumahan
    Pukkilan Iikan ylähä."

Kuka lienee ampunut, mutta pamautettiin muutamana iltamyöhänä ikkunasta Kauhavan herran kamariin, Pukkilan Iikan yläkertaan.

Kauhavan ylpiäs herra kiukkuuntui tästä yhä enemmän ja rupesi vielä kiivaammin käymään Härmän hurjapäiden kimppuun, jopa kaivelemaan heidän vanhojakin rötöksiään. Jo viimein hän uskalsi hyökätä ja pistää rautoihin itse Isoon-Antin, sitten kohta Rannanjärven ja kovan Huhtamäen Juhan. Vähän ajan päästä oli Kauhavan herran kahleissa isojen pasmakuntaa toistakymmentä miestä, Kiipelit, Mänty-Jussit, Pollarin Nikut, Pikku-Tuput ja muut, Rannanjärven nuori Jukka-poika viimeisenä. Tuli kovat käräjöimiset. Hägglund painoi päälle, ja apulaisena oli yhtä kiukkuinen Ylihärmän varavallesmanni, Kuriini, Chorin. Yhä uusia syitä kaiveltiin ja miehiä kuljetettiin linnan ja käräjätalon väliä. Kovimmissa raudoissa olivat päämiehet, Antti-pari. Tavattomat käsi- ja jalka-, kaula- ja liiviraudat oli sonnustettu miesten jäseniin ja miehustalle. Sen näki vanha laulajakin ja lauloi:

    "Voi, kuinka kovasti raurootettu,
    sanoo Isoo-Antti,
    raurat on jaloos, ja käsis on pultit
    ja sualilla vahva kanki."

Kovasi olikin raudoiettu ja painavasti, sillä

    "Isoon-Antin raurat painoo
    sataneljä naulaa,
    rautakanki oli taitettuna
    Isoon-Antin kaulaan."

Komeina ja pystyinä isot-miehet istuivat kovine tarakkoineen, jotka olisivat huonon miehen rusentaneet maahan. Ja kun Isot syyskäräjille mentäessä astelivat Liinamaan jääkaljamaisella pihamaalla, niin raudat vain raikuivat ja kartano kajahteli. Rannanjärvi hypätä poukautti maasta kärryjen perälle, ja uuden sontalavan aisat rätkähtivät poikki. Eikä miehiä näyttänyt surettavan, voitiin vaikka laulaa:

    "Isoosella vain, sanoo Rannanjärvi,
    kun ajeli fiäteriillä,
    näitäpä poikia kuljetethan
    Härmän käräjillä."

Kolmatta vuotta miehiä käräjillä kuljetettiin, ja Kauhavan herra kaiveli yhä uusia asioita, ruveten viimein syyttämään Isoa-Anttia toistakymmentä vuotta vanhasta asiasta, Tönkän Matin taposta niin, että suuri Härmä sai aihetta laulaa:

    "Isoostataloosta kiinni on pantu
    isäntä ja trenki.
    Menkää, poijat, puhaltamhan
    Tönkän Mattihin henki!"

Isoon-Antin Hägglund uhkasi hävittää niin, ettei jää talon sijaakaan, mutta siihen Isoo jyräytti: "Ja se on sitten saatananmoinen vales!" Toisia syytettyjä ennätti käräjöimisen aikana jo kuolla, Pikku-Tuppu hukkui Kauhavanjokeen, kun meni rautajalassa uimaan, Rannanjärven nuori Jukka uupui linnan rasituksiin, ja pojan kovaan kohtaloon otti laulukin osaa:

    "Rannanjärven Jukka se kuali
    aijalla parahalla,
    ettei sen tarvitte vaivaa nährä
    Vaasan Korsholmalla."

Toistakymmentä kertaa käräjiä istuttiin, ennenkuin 1869 saatiin lopullinen tuomio. Tappeluksista, koti- ja maantierauhan rikkomisista, lampaiden varkauksista ja muutamista muistakin varkauksista ja rötöksistä miehiä syytettiin ja tuomittiin, kuka sakkoihin, kuka vesikoppioon, kuka joksikin vuodeksi linnaan. Vain Kiipeli joutui Fatisuu-pojan murhasta ja Isoo-Antti Tönkän Matin taposta – jota hän vielä vanhanakin kielsi tehneensä – Kakolaan.

Kun Härmän kymmentä koviin rautoihin kytkettyä häjyä monella hevosella lähdettiin viemään linnaa kohden, he yhtenä miehenä laulaa jyräyttivät oman veisunsa ja karjuivat, että koko Taavetin kangas kajahteli. Härmän kymmenen pojan laulua – joka sanotaan Isoon-Antin sisarenpojan, Hanheliinin, laittamaksi, toiset taas tietävät, että se olisi ylihärmäläisen Ruohosen tekemä – he laskettivat:

    "Härmästä poikia kymmenen,
    hurraa, me pois, hurraa,
    joiren silmist' ei vuara kyynelhet,
    sun konffatu riijatu rallalalei.

    Kun kymmenen miäst' oli kettingiis,
    hurraa, me pois, hurraa,
    ja kaksi oli liivirauroossa,
    sun konffatu riijatu rallalalei.

    Kolmeppa meit' oli murhista,
    hurraa, me pois, hurraa,
    ja ne muut oli piänistä turhista,
    sun konffatu riijatu rallalalei.

    Ja kun helapää puukkoo se välkähti,
    hurraa, me pois, hurraa,
    niin veri se haavoosta präiskähti,
    sun konffatu riijatu rallalalei."

Tuli kasakoita Vöyrille ottamaan Härmän häjyjä vastaan. Sai Isoo-Antti viinaa, juotti kasakat ja juotti fankifööräritkin hyvään tälliin. Ja sitten ajettiin komeasti läpi Vaasan kaupungin linnanportille asti. Kasakat ratsastivat edellä täyttä laukkaa huutaen ja sapeleitaan heilutellen, fankiföörärit ajaa poukuttivat perässä sontalavoilla niin, että maa jytisi ja vankien kahleet kalahtelivat. Ja harmaat härmäläiset lauloivat yhtenä miehenä täysin kurkuin:

    "Härmästä poikia kymmenen,
    hurraa, me pois, hurraa,
    joiren silmist' ei vuara kyynelhet,
    sun konffatu riijatu rallalalei."

Härmän laulu

    Hyvistä puhuthan
    ja komeesta laulethan.

Härmä häjyili, ajeli maantiellä, möyrästi ja karjahteli. Mutta osasi härmäläinen laulaakin niin, että suuri raitti raikui. Vanha Härmä oli kovettu laulamaan. Tappeluihin ja hyppyihin mentäessä laulettiin joukolla, hyppypaikoilla laulettiin, hypyistä tultaessa laulettiin, ja missä vain miehissä – tai naisissa – oltiin, siellä kaikui pian härmäläinen laulu. Tytöt lauloivat työssäkin, ainakin äkeellä ajaessaan he väliin huusivat koko päivän niin, että ääni oli illalla käreänä. Kuulu Rannanjärvi oli oikein valtalaulaja, samoin Rannanjärven Eetun Jussi oli aikoinaan ankara laulumies. Antin Kaappoo huuteli väliin niin, että emäntä käski hänen mennä navettaan karjumaan, vaikka Kaappoo lauloi kuin mies:

    "Juarhan me poijat, juarhan me flikat
    isoollisten kansa, juatuhan ne on ne mamman rahat,
    ja juarhan paapan kansa."

Perkiön emäntä kesäpäivänä portailla kirnutessaan nytkytteli kirnunmäntää tahdin mukaan ja lauleli:

    "Viitalan Miinalla verhoja on
    ja Lilpakan Lissulla rahaa..."

Hyvä laulu oli härmäläisistä mieluista. Monet vanhatkin sitä kuuntelivat oikein miälihnänsä, ainakin kun laulettiin komeasti niin, että sanoihin tuli mahtia. Vittilän emäntä useasti käski piikojen laulaa sitä ja sitä, ja kun piiat oikein korjasti killittivät, niin silmiään pyyhkien emäntä kuunteli.

Vanha Härmä oli itse parhaitten laulujensa mestari. Monet komeat värssyt saivat alkunsa Härmän suurilta lakeuksilta. Laulu oli lakeuksien ja kytökansan paras viestien kuljettaja. Kaikki merkilliset asiat, murhat ja tappelukset, vankina olot ja linnareissut sekä muut mainittavat miesten teot ja työt piti laulaen huutaa julki. Samoin taas tyttöjen ja poikien keskinäiset välit sekä omat ylpeät taikka surulliset mielialatkin puristettiin värssyiksi. Mutta vain oikeista härmäläisistä miehistä ja heidän teoistaan kannatti laulaa, ei huonoista eikä pelkureista. Samoin myös laulettiin komeista ja korkealuontoisista ihmisistä, mutta ei roskista eikä roskaihmisistä.

Nuoret olivat parhaita laulumestareita. Iltaisin ja yömyöhällä, kun joukolla istuttiin tyttöjen lutissa, tehtiin laulua niin että lutti kaikui. Talvella istua kykötettiin tuvassa takan ympärillä maatapanoihin asti, ja laulunteko oli työnä. Oli siinä talon omat piiat ja tyttäret, sattuivat tulemaan toiskankin piiat ja tyttäret, joskus pojatkin, ja kun kuusin, seitsemin hengin yritettiin, niin pian alkoivat sanat sopeutua värssyiksi. Päretuli ritisi ja värvytteli ja lykkäsi savua, sitä mukaa nuorten mielikin liikahteli ja tuotti toinen toistansa sattuvampia ja repäisevämpiä säkeitä. Joku hoksasi hyvän asian, toinen pani vielä paremman, ja kolmas taas työnsi jotakin erinomaista joukkoon. Muutamilla tyttärillä oli oikein mestarin lahjat värssyjen tekoon, ja naisenpuolet niitä saivatkin parhaiten kokoon niin, että sanat soveltuivat hyvin toisiinsa, ja värssyn loppupuoli vastasi ja sopi alkupuoleen, niinkuin:

    "Porren Jussi ja Färjärin Jussi on
    Härmän komeempia.
    Ei oo enää Härmähän jäänyt
    flikkaan hoitajia."

Mutta olivat monet pojatkin hyviä, varsinkin tekemään jyhkeitä tappelulauluja sekä repäiseviä murhaveisuja, joiden sanat myöskin hyvin vastasivat toisiaan, eivätkä suinkaan menneet niinkuin Jukkuusen Erkin laulut, miten milloinkin sattuu, jotta

    "Henttuni tulla lurkutteloo
    leviällaasta tiätä.
    Mitähän tualla Lallin Leenulla
    olutpottu maksaa?"

Muutamat ylpeät häjyt tekivät lauluja itsestään, niinkuin pieni ja paha Kankahanpään Jussi, samoin myös häjy Lilpakan Heikki, joka rehennellen hoilotteli:

    "Min' oon Heikki Lilpakasta,
    iloonen ja nuari.
    Konnuuttansa Fluukin Antti
    tikkaan ala kuali."

Laulua sorvailevassa seurassa tavallisesti pantiin laululle kohta sopiva nuatti, sillä joukossa oli aina jollakin hyvä nuattikuusa. Ja silloin oli uusi laulu valmis. Kun pyhä tuli, se lähti vaeltamaan pitkin kylänraittia sekä sitten lentämään yli lakeuksien. Mitä parempi ja repäisevämpi, mitä härmäläisempi laulu oli, sitä komeammin se kaikui, ja sitä paremmin se lensi kylästä kylään yli kytömaiden. Parhaana aikana saatiin melkein joka pyhäksi uusi laulu. Se lähti matkaan milloin miltäkin kylältä, missä vain jotakin mainittavaa oli tapahtunut. "Heikkilän flikooll' on taas uusi laulu!" kohahti kohta nuorten joukossa, kun pyhäpäivän iltapuolena hyppypaikalle mentäessä Heikkilän tyttäret astelivat muita ylpeämmin ja komeasti heläyttelivät viikon varrella punottua lauluansa niin, että kylä kajahteli. Mutta sitten taas jonakin toisena pyhänä Rannanjärven nuoret astellessaan ja ajellessaan Mikkilän ristille repäisivät oikein hurjaa ja mahtavaa murhalaulua, jonka sanat aivan särkien hyppivät ja räiskyivät, ja nuotti kulki melkein karjumalla.

Nuotti olikin aina sanojen mukainen. Murha- ja tappelulauluissa oli repäisevä rytkytys ja oikein ryhmänuatti niin, että se hyvin hurmaasi, kun sitä joukolla hyppypaikalle mentäessä oikein korjasti laulettiin ja vielä heilutettiin paljasta puukkoa, kuin ainakin tappeluun aiottaessa. "Laulethanpas taas sitä!" pojat sanoivat ja jo pretkuivatkin, ja sitten krääkäistiin niin, että kurkku oli haljeta. Mutta toisia lauluja taas laulettiin kovin hiljaisella ja surullisella sävelellä, niinkuin Salmen Sannaakin:

    "Salmen Sanna on hoikka ja flinkki
    niinkun haavanlehti.
    Salmen aitas kello yksi
    se piäni murha tehtiin."

Surumielinen nuotti oli monesti häjyjen lauluissa. Yksin koko Härmän väättyrien päälaulu, Isoon-Antin ja Rannanjärven pitkä veisu, niin mahtava ja komea kuin olikin, kulki kovin alakuloisessa äänessä, melkein kuin itkien ja valitellen isojen-miesten kovaa kohtaloa. Laulujen sanat saattoivat kyllä olla hyvin hurjat ja repäisevät, mutta nuottia kuljetteli pohjalla ajeleva alakuloinen mieli. Surullisella sävelellä laulettiin monia rakkauden laulujakin, toisissa taas oli raikas nuotti. Mutta polskien pistolaulut lensivät hurjaa vallatonta rallatusta niinkuin niiden nuoret laulajatkin, vaikka monissa niissäkin oli syvä suruntuntu pohjasävelenä.

Murhat ja suuret tappelukset olivat härmäläisten mieluisimpia laulunaiheita, hurjaa voimaa ja pelkäämätöntä luontoa, joka tällaisia tekoja toimitti, piti laulaen julistaa. Vaikka minkälainen murha olisi tehty, laitettiin siitä heti laulu. Kun Käki-Lissu veljellään tapatti poikapuolensa, jo piti laulaa:

    "Käki-Koosti löi erestä
    ja Hakolan Kallee takaa.
    Onko se kumma jos Mäjenpään Jukka
    revittynä hauras makaa?"

Ja Suutari-Aukustista laulettiin:

    "Suutari-Aukustin puukkoo oli
    korttelia ja tuumaa,
    jolla se koitti Jukan rintaa,
    jos sen veri on kuumaa."

Hyvät sanat saatiin Malmin Jussinkin taposta:

    "Luamansuun Antin puukkoo oli
    valoteräksestä,
    jolla se vuaratti mustan veren
    Jussin syrämmestä."

Piti laulaa myös Kumpulan Esan tappamisesta:

    "Kumpulan Esan tappajalla
    on yksitoista sormia,
    eikä sillen muuta tullut,
    kun puali vuatta tornia."

Laulettiin vielä Laiturin Tovusta, Holmin Erkistä, Kankahanpään Jussista, Tarastin Jussista, Tiisten pojista, Hahkalan metakasta, roikastettiin hurrin taposta, ja sitten taas vedettiin, että raitti raikui kolmesta Jussista ja Mänty-Kuustaan eli Mänty-Hissan taposta:

    "Porren Jussi ja Färjärin Jussi
    ja Jussi Laiturista,
    kehuuvat ne tappanhensa
    sen pahan Mänty-Hissan.

    Mänty-Hissa sanoo, että
    puren miähen poikki.
    Helposti sen kolme Jussia
    tappelussa voitti.

    Kahrella Jussilla helapää puukkoo
    ja Färjärin Jussilla airas.
    Aukenikhan Mänty-Hissallen
    vainiolla taivas.

    Porren Jussi sanoo, että
    lyä jo airaksella,
    että sen pitää paikalla kualla,
    ei trenkää sairastella.

    Kangas-Matin vainiollen
    Mänty-Hissa vaipuu.
    Kolmen komian Jussin jaloos
    kruunun raurat raikuu."

Laulettiin sitten kerran kuulun Rannanjärven murhasta. Toki olikin laulettava. Ylpeästi, malmari aisassa mouhuten Rannanjärvi ajoi Rytinevalle Mutiinin kräätärin leikkookökkään. Mutta kun sieltä palattiin takaisin, ei isonkulun ääntä enää kuulunutkaan. Prännin Erkki oli lyönyt puukolla Rannanjärven sydänsuonet poikki, ja jylkkä isäntä maata retkotti vainajana kärrynlavalla. Se oli niin kamala paikka, että kovan härmäläisenkin täytyi itkeä. Ja kylänraitti lauloi:

    "Kun Rannanjärvi tapettiin,
    niin härmälääset ne itki,
    kun Rannanjärven veri on juasnu
    Rytinevan ojaa pitkin.

    Kun Rannanjärviä haurathin,
    niin kellotkaa ei soinu,
    ja ei siälä pappi saarnannu
    eikä lukkari veisata voinu.

    Prännin Erkki sanoo, että
    meirän kans ei auta.
    Rytinevan rannalla savikroopis
    on Rannanjärven hauta."

Näin meni Härmän suuri häjy, josta sitten vielä piti paljon laulaa sekä hyvää että pahaakin. Mutta lopuksi kumminkin hänet hyvästeltiin surullisin mielin:

    "Ei saa laulaa Rannanjärvestä,
    Rannanjärvi on kuallu.
    Rannanjarven haurallen on
    marmori pattas tuatu."

Näki lakeuksien laulaja, kuinka kytömaiden ylpeät pojat murhamiehinäkin olivat komeita kahleisiin kytkettyinä, sitä komeampia, mitä kovemmissa raudoissa. Heistä kyllä kannatti laulaa:

    "Kolmesta kohri se Hulanterin Oskari
    rekhen kiinni panthin.
    Herraankin täytyy tunnustaa,
    että siinä s' on komia fanki."

Komea oli Pukkilan Jaskakin, nuori kauhavalainen, josta laulettiin:

    "Pukkilan Punti on raikas poika
    rautoja kantamahan.
    Ei sillen kelpaa Vaasan herrat
    tuamiota antamahan."

Ja nuoresta lapualaisesta, Marjalunnin Jukasta, laulaja sai kaikkein parhaimmat sanat:

    "Isännältä se Marjalunnin Jukka
    poikajoukos näytti,
    kun viirentoista vanhana
    jo liiviraurat täytti.

    Komiasti se Marjalunnin Jukka
    yli joen uiskenteli,
    komiemmasti se Antilan raitilla
    rautoja helisteli.

    Vanhimman sisarensa se Marjalunnin Jukka
    pani talojansa hoitamahan,
    itte se lähti Vaasan linnahan
    rautoja kantamahan."

Oli aukeiden kytömaiden vapailla pojilla kyllä olemista kolkkojen kivimuurien takana ja raskaissa kahleissa kantamista. Ymmärsi kylänraittien laulaja senkin ja tiesi, että pojat siellä suruissaan laulaa kaijuttelivat. Oli tullut viestikin, ja kohta kuultiin:

    "Kun Anssin Jussi se linnas laulaa,
    niin kivimuurit kaikuu.
    Puuställin porstuan laattiallen
    se Pikkulammi vaipuu."

Porren Jussi taas muisteli komeaa kotomäkeään ja kotomäkensä isoa koivua ja lauleli:

    "Porrenmäellä kasuanu oon
    sen Isoonkoivun juures,
    nyt mun raukan asunto
    on kivilinnas suures."

Ja Rannanjärven nuori Jukka-poika lauleli suruissansa:

    "Raha ei lopu, vaikka välipään teköö,
    sanoo Rannanjärven Jukka.
    Jons' ei mun isäni irti pääse,
    niin poijanki perii hukka."

Oli saapunut sanoma Isoosta-Antistakin Kakolassa, ja raitti kuulutti:

    "Isoo-Antti se linnanportilla
    nosteli housujansa:
    Voi, kun sais lyärä puukoolla
    niinkun ennen kotonansa!"

Mutta linnan nuorista pojista, hurjapäistä, täytyi laulajan todistaa:

    "Älkää te surko, pappa ja mamma,
    vaikka poika on rautafanki!
    Siiloon se poika tallella on,
    kun oven päällä on kanki."

Tiesi laulu, että linnan muurien takana muisteltiin lakeuksien tummia tyttäriä, tiesi ja pani sanat:

    "Holmin Erkin kauniin kesän
    linnas olla pitää,
    lehti on puus, ja ruaho on maas,
    ja hellulla nuari ikä.

    Köyhästä korosta kotoosin oon,
    lauleli linnas Jukka,
    hentullani on siniset silmät
    ja keltaanen sen tukka."

Mutta yhtä hyvin oli ikävä lakeuksien tummilla tyttärillä, ainakin

    "Fräntilän Annu se kamarihnansa
    käveli ja itki,
    kun sen rakkahalla hentulla
    oli raurasta henkselikki."

Rannanjärven Jukkaa moni tytär säälien kaipaili:

    "Rannanjärvestä korja poika joutuu
    Vaasan linnas hukkaan.
    Kaikki ne Härmän korjat flikat
    suroo Rannanjärven Jukkaa."

Saattoi komeita poikia hyvin tullakin ikävä. Ylpeästi ja vapaina he ajelivat kylänraitilla, ja samanlaiset, ylpeät ja komeat piti olla heidän laulunsakin:

    "Hevoonen kun hernes, ja valjahat välkkyy,
    ja fiäterit alla soutuu.
    Mihkä se mamman hulivili poika
    reisullansa joutuu?

    Hevoonen se on kun koirasteeri
    ja hoijakka katajasta.
    Eikä mun helluni taloosta oo,
    se on majasta matalasta.

    Kun poijat ne ajaa ja lauleloo,
    niin fiäterit alla soutuu,
    flikat ne itköö ja pelkäävät,
    että voi jos ne linnahan joutuu.

    Kahrella harmaalla hevoosella
    ajan linnan portillen asti,
    kun helluni kirjootti erokirjan
    niin saakurin mahtavasti.

    Mamma se laittoo evästä,
    ja pappa antoo juamarahaa,
    käski mun juara sen ainuankin markan,
    jos maailmall' on olla paha.

    Surullishen syrämmehen on
    kortteli vähä viinaa.
    Eikä mun muita niin ikävä tuu,
    kun Alataloon korjaa Tiinaa."

Näin kytömaiden mahtipojat laulelivat, ja näin heistä laulettiin. Eipä ollut liikaa, vaikka komeimmat pojat Ekoolan sillalla taikka Mikkilän tien ristillä polskatessa tömppäsivät, että maa rytkähteli ja lauloivat:

    "Komian luantoni annan,
    komian luantoni annan,
    komian luantoni annan komiemmillen,
    sen minä annan, annan,
    sen minä annan, annan
    rikkahillen taloon tyttärillen."

Jos Härmän pojat olivat komeita ja ylpeitä sekä osasivat komeasti laulaa, ja laulukin heitä hyvin suosi, niin hyviä olivat Härmän tyttäretkin, ylpeitä ja karskeja sekä kyllä aimoiden ja tyrännien poikien vertaisia. Hyvin vain laulukin sen tiesi, ja kylän raitilla se monesti kuultiin. Sanoi laulu julki lakeuksien tyttärien luonnon. Komea tyttö ei huolinut huonoista eikä mitättömistä miehistä, vaan vaati hyvän vastaverran. Koliston Manta, jonka punainen tukka heilahteli kahtena suurena patukkana, oli niin ylpeä, että laulun ansaitsi:

    "Koliston Manta se sanoo, että
    huanoosta en minä huali,
    se pitää olla komia
    ja iloonen ja nuari."

Ja ylpeyksissään komea tytär lauloi itsekin:

    "Kymmenen markan kultarinkiä
    en mä sormeheni paa,
    sen saa panna sellaanen flikka,
    joka parempaa ei saa."

Ei Härmän tyrniä tytär epätietoista, kauan kopistelemassa kulkenutta yrkämiestä liikoja pyydellyt. Hän saattoi leikata hyvin lyhyen lopun, ja polskan tahdissa se kuultiin:

    "Älä aja enää,
    pirätä nyt jo,
    että mä saan sen sanan sanotuksi:
    Ero eli pari,
    toinen tulla pitää,
    ei se siitä enää muutu muuksi!"

Saattoipa tytär, jos poika ei näyttänyt oikein perustavan, äkkiä kääntää selkänsä, ja laulu sanoi asian:

    "Eikä sun trenkää meillen tulla
    yhreksikää yäksi,
    jos se kerran sullen tuloo
    vaivaksi ja tyäksi."

Ja kopeana, kylmin katsein tyttö vain voi vaikka työntää erokirjan mielipojan kouraan:

    "Erokirjan kirjootan minä
    pläkillä sinisellä,
    enkä minä sitä antaa meinaa
    silmillä vetisillä."

Köyhä mökin tytär taikka pieni piikanen sai monesti aihetta laulaa paremmaiselleen:

    "Mitä sin' oot tullut,
    mitä sin' oot tullut,
    mitä sin' oot tullut tällääsillen?
    Kun et sinä mennyt,
    kun et sinä mennyt,
    korjillen ja korkia-arvoosillen."

Mutta voi silti pieneltä piikaseltakin pian tulla oikea härmäläinen jatko:

    "Tuhattakos tulit,
    pilanaskos pirit,
    luulikkos sinä,
    että min' oon hullu?
    En min' ole hullu,
    enkä liian nurru,
    enk' oo koskaa yhtä poikaa surru."

Mutta lakeuksien ylpeän tyttären sydän saattoi sittenkin lutinpiilossa taikka ylikamarin yksinäisyydessä itkeä ja laskea hiljaisen laulun. Kuultiin laulu sitten kylänraitillakin, kun hyppypaikalle asteltiin:

    "Voi, kuinka hetken ja pikkuusen aijan
    se helluni rakkaus kesti,
    joonka mä luulin kestävän aina
    ijankaikkisesti.

    Eikä mikää oo niin karvasta,
    kun kahren nuaren ero,
    se on paljo karvahampaa,
    kun tuamiollen meno.

    Huuran hauran syvyyrestä:
    Voi, rakas ystäväni!
    Tairat sä olla tälläki haavaa
    keskellä syräntäni."

Jopa pienet ja huonoiset tyttöparat yksinäisessä kammiossaan saattoivat poraata sydänsurujansa ja vuodatella suuria silmävesiä sekä laulaa katkeria värssyjä. Lauloi niitä sitten kylänraittikin:

    "Voi, jos mä olisin piänenä kuallut
    kehtohon eli kiikkuun,
    etten mä olsi tänne jäänyt
    suruhun ja itkuun.

    Niinkun se vesi siälä kiahuvas koskes
    kiveltä lirutteloo,
    samoonpa surun kyynelehet
    poskiani virutteloo."

Mutta tomera kytömaiden kuokkijatytär jätti surut kammioonsa ja lauloi kylän kuullen:

    "Niin kaukana kuin itä on lännestä,
    niin kaukana suru on meistä,
    eikä mun silmäni kastua saa
    niistä surun kyyneleistä."

Paksupatukkaista niskaansa keikauttaen hän ylpeänä ja itsetietoisena rallatteli:

    "Ei ei en minä itke,
    ei ei en minä sure,
    ei ei ei mun tuu niin paha olla,
    kun viiren viriämmän
    ja kuuren koriamman
    flikan hellu on jo hunningolla."

Ja pyhäiltana tyttö hyppeli Vierukalliolla muiden tyttärien mukana vinkiää polskaa laulaen, että kuului Rannanjärven kylille asti:

    "Minä minä menen
    ylisänkhyn maata,
    ettei sinne kaikki konnat pääse.
    Eipä kenenkänä
    oo niin hyvä olla,
    kun vain vanhanpiijan yksinääsen."

Härmäläisen kunnia ei antanut itkeä ihmisten nähden isoistakaan asioista, pienistä ei ollenkaan. Sydänkarsinaansa Härmä painoi surunsa – ja ilonsa – eikä niitä helposti huutanut julki. Surullista laulua hän saattoi laulaa ja sävelkin oli surumielinen, mutta monesti härmäläinen suruissaan vain hyppeli tienristillä hurjaa polskaa ja rallatteli karvahia pistolauluja.

Mutta Härmän äiti, hurjapäisten poikien emo, sai kyllä monta kertaa vuodattaa katkeria silmävesiä. Hän tunsi itsessään Härmän tumman veren voiman, tunsi sen kaikkialla ympäristössäänkin. Oli hän tuskallisin mielin kuullut raitilla laulettavan:

    "Oliko se oikeen siunattua
    se Härmän jokivesi,
    jolla se mamma hulivili poijan
    ensi kerran pesi.

    Härmän kirkon portahilla
    on poikaa kouluutettu,
    kun puukoolla ja puntarilla
    on lyämähän opetettu.

    Tälläänen retku kun poijasta tuli,
    ja onkos se mikää kumma:
    syntynyt köyhistä vanhemmista,
    ja veri on mustantumma."

Tiesi äiti kyllä, että tämä oli totta. Tummat perintöveret virtasivat poikien suonissa. Oli emo nähnyt monet hurjat tappelut ja kuullut kylmien rautojen helinän, oli nähnyt nuoren lakeuksien pojan lähtevän Siperian ikuisille teille. Siitäpä hän pientänsä hoidellessaan helposti voi kyyneleitä vuodatella. Ja sitä sitten maailmalle ajelehtinut taikka linnan muureihin joutunut poika saattoi laulella:

    "Itki mun mammani silloonki,
    kun se kanteli syränalla:
    Voi, jos tuankin poijan koto
    on maailmas viarahalla!

    Itki mun mammani siiloonkin,
    kun se potkaasi lullua laithan:
    Maailman koijari, flikkaan petturi
    poijastani tulla taitaa.

    Itki mun mammani siiloonkin,
    kun se kapalhon mua kääri:
    Voi, jos tuallen raukallen pannahan
    kruunun raurat säärhin!"

Körttilääsiä

    Minä vaivainen mato ja matkamies
    monta vaarallista vaellan retkee.
    Isän maata etseissän tässä ties,
    ja odotan ehtoon hetkee.

YIpeätä oli vanhan Härmän meno. Elettiin kuin viimeistä päivää, tapeltiin ja tapettiin miehiä, juotiin ja karjuttiin kylän raitilla, pelattiin korttia ja ajeltiin pitkin kyliä – ja sitten taas paiskittiin töitä niin, että luut rutisivat. Oli härmäläiselläkin kuolematon sialu sekä jumalansanaa ainakin katekismus ja virsikirja, mutta niistä ei kaikiste suuria perustettu. Käytiin kyllä kirkossa, merkkipyhinä puskettiin Herran temppeli niin täyteen, että se oli pakahtua, mutta julkinen jumalansana ei tahtonut pystyä härmäläisen kovaan pintaan. Oikeinhan pappi saarnasi, tarpeellista oli jumalansana, ja helvetti oli kamala paikka, mutta tumma perintöveri oli vahva ja väkevä. Vain muutamat vanhat ihmiset ajattelivat autuutensa asioita, kruttuiset muorit haikailivat maailman pahuutta ja veisata killittivät katumusvirsiä sekä jotkut ikäloput vaarit istuskelivat paapantuvassaan lueskellen virsikirjasta "Iarusalamin hävitystä". Vain kerran vuodessa, kevättalvella kamalan kinkeripäivän lähestyessä, koko väättyrien sukukunta iski kiinni pitkään katekismukseen ja oikein härmäläisellä vääjäämättömyydellä rupesi ajamaan jumalansanaa päähänsä. Mutta tämä tapahtui vain sentähden, ettei vanha häjy tahtonut olla huonompi kuin toinenkaan eikä joutua kinkeripöydän alle koko kyläkunnan pilkaksi.

Rannattoman lakeuden lapset vaelsivat suruttomina maailman lapsina.

Saapuipa sitten kerran, 1838, näille suurille maailman aukeille tulinen jumalansanan julistaja, Niiles Kustaa Malmberg, astua tuiskahti saarnastuoliin niin kiukkuisesti, että häjytkin oikein hätkähtivät, ja kirkas ääni kajahti kirkonpöntöstä:

    "Nyt eletään juur' syntisest',
    Aut' Jesu laumaas armoisest';
    Suo sanaas voimall' saarnattaa,
    Ett' kasvon runsaan kasvattaa."

Oli kuin ukonpysty olisi noussut kirkonperään, ja ankara Herran-voima sieltä yhtä mittaa jyrissyt ja salamoinut. Säälimättä saarnamies sanoi maailman turmeluksen ja ihmisten syntikurjuuden sekä luki kovaa lakia. Mutta ylpeä lakeuden kansa istui vain selkä kenossa ja kuunteli jyrinää, tarkkaavaisena kyllä, mutta kylmin naamoin. Ja moni väättyri palasi kirkosta kiroillen:

"Tua pappi, piru, ei taira muuta tehrä kun haukkua!"

Mutta nuori tulinen pappi "haukkui" vain edelleenkin pyhä pyhältä. Pohjoisesta Kalajoen rannoilta hän oli saapunut, saarnannut siellä toisen tulisielun, Joonas Laguksen, kanssa maailman turmelusta vastaan niin, että siitä oli jo viestejä vierinyt etelän lakeuksille. Voimakas sananjulistaja, Frans Oskar Durchman, oli härmäläisille jo etukäteen hänestä sanonut:

"Kunhan lankoni tulee, niin siinä vasta saarnamiehen kuulette."

Oli Durchmankin hyvä ja selvä puhumaan ja sormi pystyssä vannotti: "Jumala on pyhä, ja pyhät pitää teidänkin oleman", mutta Niiles Kustaa paukutti ja jyristi niin, ettei kyllä kenenkään pää ruvennut unesta nolpahtelemaan, eikä väkkärin tarvinnut sanankuulijoita herätellä. Laajan Lapuan apulaispappina Malmberg toimi, ja Lapuan emäkirkossa hän useimmin puhui, mutta kävi aina toisin vuoroin pauhaamassa naapurikappeleissa, Yli- ja Alahärmässä, Nurmoossa ja Kauhavalla. Pelkäämättä elävähenkinen mies julisti Jumalan lakia uppiniskaiselle kansalle, jolla oli oma lakinsa sekä vielä puukko, moskula ja nyrkki takavarana.

Suuri huutavanääni kaikui yli lakeuksien, ja pahannahkainen kansa kiukuitteli vastaan, mutta meni vain kerta kerralta kuulemaan, "mitä sillä, pirulla, nyt on sanomista".

Mutta viimein ylpeät niskat nöyrtyivät. Vaimojen puolella päät nytkähtivät, hallavat mummat istuivat käsi poskella nyyhkyttäen, tummat tyttäret painuivat penkkiä vasten, kuului hiljainen tyrskähtely ja nuoret hartiat vavahtelivat. Mutta kovat kytökontiot könöttivät jäykkinä leuka rintaan painettuna ja katsella muljauttelivat tyrskivien akkojen puolelle. Mutta kun Niiles Kustaa oikein väkevästi jyräytti ja vetäisi kädellään kuin pitkäisen iskun ympäri saarnastuolin laitaa, oli kuin koko kirkkokansan sydänalaa olisi viilletty. Jo värähti vanhan väättyrinkin kova naama, leveä leuka tärähti, ja kiinteä silmä rupesi sameana räpyttelemään. Jokaisesta tuntui kuin saarnamies olisi katsonut läpi sielun ja puhunut vain hänestä ja hänen synneistään. Moni kovapintainen ja ylpeä paappa, moni pahankurinen häjy lähti kirkosta rauhatonna ja ahdistetuin mielin, moni kylän raitilla iloisimpana keikkunut tytär istua kykötti kotimatkalla keiseissä kurjana ja punaisin silmin.

Mutta kun kerran taas asteltiin temppeliin ja istuttiin siellä allapäin ja rauhattomin tunnoin, kajahti saarnastuolista suuri evankeliumin sanoma. "Maistakaa ja katsokaa, kuinka suloinen on Herra!" saarnamies huudahti, ja sitten hän alkoi puhua lohdullista evankeliumia kiusatuille sieluille, särjetyille ja haavotetuille sydämille...

Ja taas järähteli sänkinen leuka, tyttäret tyrskivät, ja vaimot istuivat vesissä silmin.

Samoihin aikoihin kuin Malmberg pauhasi Lapualla, sattui voimallisia saarnamiehiä naapurikirkoillekin niin, että joka suunnalla jyrisi kuin muinoin Siinainvuorella. Isonkyrön kivikirkossa paukutti ennen mainittu Durchman (1839-1858), Alahärmää herätteli A. W. Ingman (1844-1854), ja Ylihärmälle saarnasi parannusta mainio Essi-pappi, K. G. von Essen (1846-1862). Ja lakeuksien pystypäinen kansa lyötiin maan tomuun, vanha kiukkuinen kriinastajakin, joka tuskin koskaan oli silmästään pisaraa pudottanut, eikä koskaan ketään pelännyt ei piileskellyt, opetettiin veisaamaan:

    "Haljetkon mun sydämeni.
    Silmän' runsast' itkekön.
    Paetkon mun sieluiseni,
    Tomuun itsens kätkekön.
    Synnit monet minun pällen
    Kandelevat taivaasa.
    Engö lymytäxen' täällä
    Yhtän paikkaa misään saa.

    Tiedän usein käyneheni
    Sinun käskyis ylitse,
    Armoas myös hyljänneeni,
    Sijs nyt laki duomitsee,
    Ja sen angarasti päättää,
    Syndinen ett' suuri tai
    Lapsex' sinull' nimitettää
    Aivan mahdotoin on ain'"

Joka kirkossa saarnattiin parannusta, ja joka kirkolla tapahtui heräyksiä pitkin laajaa lakeutta, Lapualla ja Nurmoossa, Kyröössä ja Kauhavalla sekä varsin häjyksi mainitussa Härmässä. Lapuan seutuvista suruttomat saattoivat jo laulaa:

    "Ensin tuloo Krouvin loukko,
    sitten Lapuan lääni,
    sitten rupiaa kuulumahan
    körttiläästen ääni."

Kuuluikin körttiläästen ääni ainakin silloin, kun he kirkossa taikka seuratalossa veisasivat jyhkeitä virsiä vanhasta rakkaasta isienkirjasta taikka vanhasta Siionista. Ja valtavana kaikui ääni yli jokilavean, kun Lapuan pastori, Niiles Kustaa, joskus suurella veneellä ajoi mutkittelevaa jokea alaskäsin. Vene oli täynnä kansaa, kahdeksantoistakin nuorta airoparia kiskalteli, ja koko veneväki veisasi Siionia niin, että kuului aina Kauhavan Pernaalle ja Härmän Kosoolan mäkiin saakka.

Aina Alahärmään asti Lapuan körttipappi saattoi saarnamatkallaan lasketella, ja toisinaan hän taas pysähtyi jo Ylihärmän kylille. Monta kertaa Malmberg ohjasi veneensä Liinamaan rantaan, ja Juhan tuvassa pidettiin seurat. Essi-pappi asui ensi vuosinaan naapurissa Jaakoon tuvassa, ja silloin saarnattiin kaksin papein. Mentiin sitten taas ja pidettiin seurat Keskikylässä, Kuustaan tuvassa taikka Matti Järven talossa taikka ajettiin Haapojan kylille Kivimäkeen, joskus aina Vesiluoman Kuustaalle asti. Hyvin usein Malmberg piti seuroja Kankahankylän Talkkarissa sekä Hellanmaan Sinnenmäessä. Sattuipa Niiles Kustaan matkaan näille lakeuksille joskus itse kuulu Savon Ukko-Paavo. Kaikkein vanhimmat paapat ja mummat vielä muistavat hurstimekkoisen Savon saarnamiehen, joka kerran puhui Liinamaassa, kävi myös Kosoolassa sekä Kivimäessä, ja paljon oli kansaa kuulemassa. Kivimäessäkin oli iso tupa täynnä, ja Ukko-Paavon kysymykseen: "Onko tiälä kettään surutonta?" vain yksi paappa römähti nurkasta: "Tääl' on ainaki yks!"

Oli kyllä sentään muitakin suruttomia häjyssä Härmässä, mutta paljon oli siellä särkyneitä sydämiä ja kiusattuja sieluja. Kun Lapuan Niiles Kustaa ja Liinamaan Essi-pappi edelleenkin saarnasivat sekä seuroissa että kirkossa, yhä useamman ylpeys kukistui. Ylihärmässä oli pian joka kylässä ainakin joku körttiläinen, kovettu Keski-Juhakin, Liinamaan kiukkuinen harikkomestari, paalussa piiskattu ja mustassapenkissä istutettu, käyskenteli harmaana ja nuppapäisenä ja oli laillinen kuin tamppimylly, samoin pahannahkainen Kosoolan Peeturi ynnä moni muu täysiverinen tappelumies. Suruttomat sanoivatkin, että Ylihärmässä on kohta jo pirukin körteissä. Mutta isoa ja niskuria Alahärmää, joka pahoine sisuksineen on häjyilemisessä aina ollut ensi miehenä, ei näin kovin saatu särjetyksi eikä paiskatuksi maahan. Tuli kyllä moni alahärmäläinenkin synnintuskaan, kävi seuroissa ja puki körttipuvun yllensä. Jo Niiles Kustaan aikoina oli vanha Porren Matti emäntineen parhaita sanankuulijoita, samoin Kunnarin Terva-Matti ja Luoman Köysti ynnä hänen emäntänsä. Nähtiin körttijoukossa Heikkilän Anskakin ja Isoontaloon Juhan Kuustaa, nähtiin vielä Vanha-Kojoolaanen ja Ekoolan Vanha-Kevari ynnä Knuuttilan Kaappoolan Juha-faari Kaisa-muorinsa kanssa. Asuunmaa-vainajakin kulki seuroissa, ajoi niihin myös Tynin Pikku-Erkki emäntineen ja vielä joku muukin, kuka körteissä, kuka vain maailmanpuvussa sanaa kuulemaan.

Ja kun ylpeä, itsepintainen Härmän ukko puki päällensä körttiharmaat ja painoi päähänsä kamalannäköisen nupan, niin siitä kyllä sai arvata, että vanha kärnäkkä oli totisesti särjetty ja lyöty maahan asti.

Mutta kun on Härmästä, niin on Härmästä. Oikea härmäläinen on aina ollut härmäläinen sydänjuuriansa myöten, äärimmäisyysihminen, jonka omantunnon laki sanoo, joko niin taikka näin, muttei mitään siltä väliltä. Kun vanha häjy heräsi ja tuli turmeluksensa tuntoon, hänestä tuli totinen ja vilpitön armonkerjäläinen, joka koko vääjäämättömällä sisullaan aina tahtoi sotia syntiä ja turmelusta vastaan sekä myös maailman turhuutta ja hekumaa vastaan. Ja kun kerran verhatkin ja krimpsut ja krämpsyt olivat turhia ja hekumallisia, niin kaikki sellaiset kerrassaan pois. "Se on liikaa komeutta, että nuppalakis on pelli!" alahärmäläiset kerran saivat päähänsä, ja heti mentiin ja revittiin pellit pois koko seurakansan nupista ja ajella körötettiin kotiin pellittömin lakein. Kotona kudottu, tumma körttiharmaa oli oikea kytökontion ja kristikansan vaate, ja västin selkämystän helmassa piti vielä olla kolmijakoinen haaraleikkaus. Tummansininen verhanväri taas kuului maailmasta luopuneelle vaimoiselle väelle sekä kolme pikkuruista sievää nykeröä tröijyn takahelmassa. Mutta punainen vaatekappale oli körttikansalle kauhistus, samoin kaikki muukin räikeä väri ja kirkuva maailmallinen koreus.

Oikein tunnontarkat körttiäijät eivät tahtoneet kärsiä maailman mallista verhaa koko talossaan. Tyttären valkoinen kesämekkoo paiskattiin palavaan uuniin, samoin kaavojen mukaan leikattu pusakka. Aivan valkoinen oli jo maailmallista koreutta samoin kuin kaavoilla leikattu. Raitainen suora mekkoo taikka hurstipusakka oli omiansa syntiselle krupille. Muttei raidoillakaan saanut liiaksi koreilla. Kun Vesiluoman Lissu yritti parkkumiinsa kutoa kaksi pientä raitaa korvan, isä Kuustaa katsoi ja ärähti:

"Mitä siinä kahrella rairalla tehrähän? Yhreskin on jo liikaa koreutta."

Vasta herännyt Vesiluoman Kuustaa oli niin ankara maailmaa vastaan, että arkipäiväinen hurstipusakkakin piti hänelle rakentaa körttivästin malliin. Vanhan kauniin kaapin Kuustaa heitti kamaristaan ulos, vieläpä purki hyvän kamarinuuninsa ja rötisti sijaan savuavan saunankiukaan, päätellen:

"Siin' ei sitten ainakaa oo hekumaa!"

Ei saanut heränneen kodin pahaisilla perillisilläkään olla maailman hekumaa. Turhaa oli koreilla kaksilla ristimänimillä, yksikin hyvin riitti. Oikeihin isien ja äitien verhoihin puettiin tenavat pienestä pitäen. Vesiluoman pikkuiselle Maijulle tehtiin äidin hilkusta pikkuinen sievä, nykeröselkäinen tröijytanttu heti, kun hän rupesi kävelemään, ja samalla tavalla Maiju taas sitten vaatehti omat tyttärensä, kun niitä sai. Tummiin körttitröijyihin pikku Maiju puetti pienet tyttymokkansakin, mutta kirjavakarttuuniset tytynvärkit isä poltatti takassa lammasriskujen kanssa. Pieni tumma hilkku liparehti tumman tyttötenavan päässä, puristi pyöreitä poskia ja oli leuan alle sitaistu solmuun niinkuin äidinkin hilkku, ja pienet huulet olivat truutulla samoin kuin raavahilla. Mutta kun Liinamaan nelivuotias Lissu pisti päähänsä Malmbergin rouvan lahjoittaman pastihuivin, Niiles Kustaa hymähti: "Onko Lissusta tullut suruton?" Lissu meni heti vaihtamaan päähänsä oman tumman huivinsa, ja pappi naurahti: "Noin lapsi tekee pian parannuksen."

Körttiharmaisiin puettiin pojanmälkitkin. Kun pahankurisen Keskikylän karkeat ukot heräsivät ja paneutuivat körtteihin, heräsivät monet kylän nuoret poikaklopitkin, luttien krossottelijat, vetivät haaravästin selkäänsä ja kampasivat takkuisen tukkansa koreasti kahdelle puolelle. Olivatpa nuoret miehet niin kiivaita, että pitivät keskenään seuroja, lukivat ja veisasivat joka ilta. Vanhat Keski-Juhat ja Ylisen Anskat ja muut olivat hyvillään. Mutta kun pojat pian jälleen häilähtivät maailmaan, tulivat häjynmiälisiksi ja vetivät taas säkeensä suruttomat verhat, isännät kimmastuivat niin, että hyppööttivät langenneita perillisiänsä ympäri kartanoa, möksivät oikein isän kädestä ja lopuksi paiskivat heitä suruttomine verhoineen Alaasen Matin tunkionhautahan.

Vielä ankarammin täytyi körttiläisten kurmoottaa Härmän häjyjä, ennenkuin saivat ne uskomaan, ettei körttiläisten taloihin tarvitse tulla häjyilemään eikä heidän seuroihinsa pilkkaa tekemään. Keskikylän vanhat tappelupukarit taas siinäkin rytäkässä olivat parhaita miehiä. Nuoren polven häjyt saivat vastaansa uskon voimalla vahvistetun vanhan härmäläisen vääjäämättömyyden, ja pian he tulivat kokemaan, ettei sitä vastaan pahinkaan väättyri jaksanut sotia. Malmberg kyllä sanoi keskikyläläisiä kankiuskoosiksi, koska he kankien voimalla yrittivät käännyttää suruttomia.

Kovilla täytyikin pitää nuorta täysiveristä härmäläistä, jos tahtoi hänet pitää erillään maailman hekumasta. Väkisinkin nuori kansa yritti mennä maailmaan, ja ankarat isät siitä kovasti tryykööttivät lapsiansa. Kylän hyppypaikoille ukot monesti tulla reuhtoivat hakemaan pois omiansa, ja kun nuoret pyhäiltana näkivät äijän vinkiää astelevan kökkäpellolle päin, oli heidän paras kiireesti lähteä laukkomaan toiseen suuntaan. Pyhisin isäntä luki postillaa, ja koko talonväen piti istua kuuntelemassa. Vesiluoman Kuustaa kun palasi pariviikkoiselta matkalta, ajoi keskellä yötä koko joukkonsa ylös ja pani veisaamaan pitkää virttä. Kun vanhat menivät kirkkoon, piti nuorten kotona sillä aikaa lukea päivän saarna, ja sitten tehdä siitä selvää, kun äijä palasi kotiin. Kirkossa täytyi nuortenkin käydä ahkerasti, tahtoivat taikka olivat tahtomatta, ja kotiin palattuaan he olivat kuin tuomiolla, kun isäukko kysyi: "Mitäs siälä nyt saarnattiin?" Vääjäämätön Keski-Juha vei yhtä vääjäämättömän tyttärensä kirkkoon väkisin. Kun isä ja äiti olivat lähdössä kuulemaan Niiles Kustaata, tytär juoksi navettaan piiloon. Mutta isä tuli ruoska kourassa ja etsi tyttären lymystään, ruoskansiima viuvahti ja piileskelijän täytyi mennä istumaan pikkulavalle isän harmaan selän taakse. Vielä kirkollakin tytär kiukuitteli, kuuhkaili vain kärryjen luona odotellen, että isä siirtyisi toisten isäntien joukkoon, jolloin hän lähtisi laukkomaan kotiin. Mutta äijä ei armahtanut, tyttären täytyi astella isän ja äidin edellä kirkkoon asti ja istua siellä isän kohdalle, toiselle puolen käytävää penkin päähän. Itsepäistä Keski-Juhan tytärtä piruutti niin, ettei hän kiusallakaan tahtonut kuulla saarnaa, istui vain paaduksissa, selkä kenossa ja korvat tukossa. Mutta kun Malmberg yht'äkkiä vinkiää tulla paukahti saarnastuoliin, Keskisen kiukkuinen perillinen oikein sävähti...

    "Nyt eletään juur' syntisest'..."

kajahti saarnastuolista äkäisesti, ja tytär vavahti vielä kovemmin. Vapisten hän kuunteli kiivasta saarnaa, joka yhtä päätä iski ja löi, ja tytöstä tuntui aivan kuin olisi vasaralla hakattu hänen kovaa sydäntänsä. Pian nuori tyttörukka lyyhistyi alas, pää painui kirjalautaan, eikä se siitä koko saarnan aikana jaksanut kohota, kun piti niin kovasti pudotella katkeria silmävesiä.

Eikä sen kerran perästä enää Keskisen perillistä tarvinnut ruoska kädessä kutsata Niiles Kustaata kuulemaan, enempää kirkkoon kuin seuroihinkaan.

Kirkossa käytiin ahkerasti. Lapualle, Kauhavalle, Härmään, niissä vain Malmberg milloinkin saarnasi, mentiin niin, että temppeli tuli aina täyteen. Ajettiin hevosella ja asteltiin jalkaisin. Kesäisin lasketeltiin Lapualle hevosten vetämällä veneellä pitkin jokea taikka kuljettiin soutamalla, ja nuoret, jotka eivät mahtuneet veneeseen, juoksivat avojaloin ja valkoisin hihoin pitkin jokirannan juntua ja nevaportaita, kengät vain kädessä ja tröijy käsivarrella. Sama jumalansanan kaipaus kutsui kaikkia, sekä nuoria että vanhoja. Sitä sitten kirkossakin veisattiin:

    "Niin kuin Peura janoisansa,
    Vettä tuorett' himoitsee;
    Niin mun sielun' tuskasansa
    Jumalat' ikävöitsee..."

Samalla halulla ja yhtä ahkerasti herännyt kansa riensi seuroihin, monesti aina naapuripitäjiin saakka. Usein kokoonnuttiin Liinamaan Juhan tupaan, ja siellä oli elävä olo, siellä luettiin ja veisattiin. Ja silloin kun v. Essen asui Liinamaan toisessa talossa, mentiin monta kerta kertaa hänen luokseen, arki-illoinkin sinne joudettiin, ja Essi-pappi selitti sanaa. Keski-Kuustaan toimekas talo Keskikylässä oli oikein vasituinen seurapaikka, samoin kuin Talkkarin seksmanni Kankahankylässä. Tuli monesti saarnamiehiä kaukaa Pohjan puolesta, niinkuin Ville Niskanen ja Rauhalan Taneli, ja oman puolen papit, Malmberg, v. Essen ja Durchman saapuivat samaan joukkoon. Suuri tupa oli kohta täynnä tummaa kansaa, lattianlaajuisena istui lankkupenkeillä uuninpuolessa naisten parvi ja vastapäätä sivuseinän puolessa pitkät vakavat miesten rivit. Voimallisesti silloin kajahti tuvan täyteinen virsi, sama raskas Siionin virsi, joka jo kymmeniä vuosia oli veisannut Suomen heränneen kansan synninhätää ja pelastuksen toivoa. Väkevänä pohjana ja taustana jymisi miesten jyhkeä tumma ääni, ja heleänä kuin taivasta tavoitellen yhtyi joukkoon vaimoisten henkien kirkas veisuu. Tasaisin rytmein virsi nousi ja laski, vei säkeen verkalleen ja aina sen päättyessä löi varman lopun kuin vasaralla iskien.

Hartaana kuunteli suuri tupa, kun sitten sananmies selitti Raamatun tekstiä taikka luki kappaleen postillasta. Kovin pitkästi ei saarnamies puhunut, mutta sitä ankarammin. Jumalan suuri pyhyys ja vanhurskaus, maailman suuri pahuus ja turmelus sekä ihmisen huonous, penseys ja kovakorvaisuus oli monesti puheen sisältönä. Ja siihen veti kohta virsikin. Saarnan loputtua saattoi seuratuvassa kajahtaa:

    "Keng' huonomb', kylmemb' minua
    Taitaapi löytyy misään?
    Keng' synnin andaa asua
    Nijn sydämensä sisäll'?
    Ah! unhodan pois usiast',
    Taikk' halvax' arvaan kauhiast'
    JEsuxen raskast' pijnaa."

Särjetty sydän, köyhä syntinen siinä vaikeroi kurjuuttaan, särkevänä kaikui pitkä virsi, ja surun ja tuskan vaisu tuntu täytti huoneen. Puhui sitten toinen hengenmies, ja taas puheen loputtua sanankuulijain joukko vastasi ja täydensi puhetta virrellä. Näin aina saarnaa seurasi virsi, virrestä sai saarnamies puheen aiheen, ja taas puheen jälkeen valittiin sopiva virsi. Oli vanhassa Siionissa ja virsikirjassa kyllä virsiä ja värsyjä sekä seuratuvassa veisuun mahtia. Moni vanha herännyt osasi Siioninsa, jopa kohta virsikirjankin ulkoa. Kirkasääninen nuotintaitoinen sanankuulija pani virren matkaan, ja kohta siihen yhtyi koko seurakunta. Alkoi veisuu jyristä väliin miesten rivistä, alkoi taas toisen vuoron helistä uuniseinän puolesta, jopa joskus tulla helähti aivan toisesta huoneesta, missä miniäväki sanaa kuunnellen istui pienine perillisineen. Avonaisten ovien kautta tulvahti nuori ääni kirkkaasti ja ihanasti kuin salaperäinen pelastettujen kuoro, yhtyi siihen kohta koko tupa, ja entistä voimallisemmin soi suuri virsi, vaikkapa:

    "Maan tonnust' nouse pois,
    Weisaamaan sielun'! langee,
    Iloisna HERran astinlaudan etehen!
    Kyll' painaa silmäs voi
    Sen paistet kirkas sangen,
    Sydändäs kuiteng' riemull' vuodattamaan rienn'..."

Maailmallinen, suruton Härmä laulaa roikasteli kylänraitilla niin ylpeästi, että meteli kuului joskus toiseen kylään asti, herännyt väki veisaili seuratuvassa taikka kesäisenä iltana pihamaalla niin, että väkevä pauhu kantoi yli kylän. Monet parhaat virsien veisaajat olivat ennen olleet parhaita kylänraittien laulumestareita. Niinkuin ennen heidän äänensä hyppykentällä oli kaikunut yli kaikkien ja johtanut hyvää hyppylaulua, yhtä komeasti kajahteli sama ääni sitten seuratuvassa kuljettaen pitkää virttä alusta loppuun asti. Pystypäinen ja tyrniä Rautakorven Tiina, iso ja mustaverinen, mutta suora ja jylkänpuheinen nainen, joka monesti oli antanut kömää miehillekin ja maailman tienristillä huutanut kuin paras planeetti, veti sitten körttiläistenkin veisuuta kaikkein mahtavimmin. Kun Tiinan miehekäs ääni pääsi valloilleen ja otti virren hoitoihinsa, niin ei veisuu mennyt penkin alle. Hyvä veisuri oli Marikkakin, Malmbergin lastenhoitaja, vaikka hänen heikko vaimonpuolen äänensä ei kantanut niin kauas kuin Tiinan. Oli joukossa sitten myöhemmin jo nuori Mäkisen Maija, jonka heleä ja voimakas ääni kohosi kohta Rauta-Tiinan tasoille. Monesti istui seuratuvassa Tiinan korvalla koko joukko hyviä erelläveisaajia, ja kun vielä parhaat miesveisaajatkin, Sokia-Santeri ja muut, pitivät huolta virren kuljetuksesta, oli suuri tupa täynnä mahtavaa säveltä, joka kaikui väliin syvänä, särkevänä katumuksen huutona, väliin väkevänä kiitosvirtenä.

Myöhäiseen iltaan istuttiin, puhuttiin ja veisattiin, ja viimeiseksi armoitetun päivän päätteeksi kajahti:

    "Kiittäkät HERraa, Kiittäkät HERraa;
    Sill' Hän on juur' hyvä.
    Ratk' kallis asia on Jumalaa kiittää,
    On Jumalaa kiittää,
    Suloinen on ja kaunis Händ' ylistää:
    Kiittäkät HERraa, Kiittäkät HERraa!"

Hiljaisena ja hartain mielin lakeuksien harmaa kansa lähti ajamaan ja astelemaan kotia kohti. Yksivakaisena ja totisena kytömaiden jylkkä kuokkamies vain painatteli kotipolkuansa. Ei hän seuratuvassa eikä muuallakaan huudellut julki mielialojaan, ei ilojaan eikä synnintuskiaan. Hän kuunteli vain ja taas veisata jylkytteli, kätki sanan sydänkarsinaansa ja sitten lähti ponkimaan kohti kotomökkiä.

Papit ja puhujat sekä kaukaisemmat sanankuulijat saattoivat jäädä seurataloon yöksi, jopa toisinaan jäi niin paljon vieraita, ettei tahtonut olla sijaakaan. Olkia levitettiin lattiat täyteen, loiteita ja raanuja pantiin peitoiksi, ja siinä makasivat Niiles Kustaa, Durchman ja Essi-pappikin muiden miesten kanssa rinta rinnan, ja hyvä sopu antoi sijaa.

Aamulla vielä pidettiin pienet seurat, ennenkuin viimeiset vieraat lähtivät ja lopuksi veisattiin:

    "Nyt ruumiin puolest' erkanemm',
    Mutt' haavois' olemm' koosa,
    Tääll' usein murhett' maistelemm',
    Mutt' iloo JEsuxesa:
    Ei kotomm' ole tämä maa,
    Tääll' olemm' matkallamme,
    Mutt' jos me seuraamm' JEsusta,
   Tott' pääsemm' kotiamme."

Hyvin mieluisiksi ja suuriksi yhdessäolon hetkiksi tulivat heränneiden häät ja hautajaiset. Kaikki hyvät ystävät ja tuttavat, sukulaiset ja saman armon kerjäläiset, puhujat ja saarnamiehet kutsuttiin pitoihin läheltä ja kaukaa, ja talo täyttyi vieraista. Isoiseen paikkaan saattoi saapua kolme-, neljäsataa kutsuttua, ja siinä oli isännällä ja emännällä kohtelemista, syöttämistä ja juottamista. Mutta hyvät kyläläiset, saman hengen lapset kaikitenkin, kantoivat sylin täysin pitokaasia, talo tuli toimeen ja kutsutut olivat tyytyväisiä. Ei heränneitten häissä lattia paukkunut polskantahdista, ei siellä rahaa tanssattu eikä kuultu hyppylauluja. Virsin ja jumalansanoin vahvistettiin nuorten liitto. Tavallisesti kaikui vihkimisen hetkellä:

    "Tule Pyhä Hengi Luoja!
    Ja kylmäin sydänden suoja,
    Täytä ne rinnat armoillas,
    Kuin Sinä loit sinun voimallas."

Siunaten ja veisaten käytiin ruokapöydässäkin.

Mutta monta kertaa heränneitten joukko sai kärsiä suruttomien pilkkaa, jopa alkuaikoinaan vainoakin. Joskus itse lääsmanni ajeli ahdistellen seuranpitäjiä, väliin hän käyskenteli Lapuansillalla kutsaten takaisin niitä, jotka olivat menossa Niiles Kustaata kuulemaan. Toisinaan täytyi kokoontua seurataloon aivan salaisin puolin. Liinamaassa kerran piileskeltiin jumalansanan ääressä, kun kiukkuinen virkaherra oli liikkeellä. Lammasnavetassa luettiin Lutheerusta ja veisattiin:

    "Rauhan he meill' pitä suoman,
    Waikk' ovat kiukus' ja hullun';
    Sill' Christus on meidän voimamm',
    Hän on meit' auttamaan tullut:
    Jos he meild' pois temmavat
    Hengen ja tavaran,
    Olkon ne heill', jää kuitengin meill'
    Jumalan valdakunda."

Tämä oli ristintietä, raskasta ja vaikeaa, vaikka se toisaalta sentään yhä lujemmin kiinnitti körttiharmaita saman armon ääreen. Mutta paljoa pahempi oli, kun sitten kerran vihollinen ajoi hajaannuksen pieneen seurapirttiin. Tuli uskonasioista sekä ulkonaisesta elämästäkin erimielisyyttä Malmbergin ja toisten saarnamiesten kesken, ja heränneitten seura jakaantui viimein kahteen joukkokuntaan. Lapuan lääni lähiseutuineen Kankahankylää myöten pysyi Niiles Kustaan ymmärtämyksessä, mutta Ylihärmän Keskikylä ja Alahärmä siirtyivät toiseen joukkoon, toishen tuphan, jonka päämiehinä olivat kaikki muut heränneet papit. Sitten Niiles Kustaa, monen mielestä kaikkein paras pääpaimen, kuoli 1858, eikä ollut hajanaisella laumalla kohta enää kykenevää kaitsijaa. Tulipa Härmän kylille kaiken lisäksi vielä uusi joukkojen hajoittaja, Katariina Jansson, tanopäinen nikkarin emäntä, joka nyppien ja puokoitellen parhaita paikkoja Raamatusta saarnaili syntiselle ihmisrukalle kovin helppoa autuudenoppia. Monet toistupalaiset uskoivat nikkarin Kaisaa ja rupesivat katariinalaisiksi, ja taas monen muun ahdistetun ihmisen autuuden asiat joutuivat yhä takkuisemmiksi.

Mutta pian nousi Niiles Kustaan yksin jääneelle joukolle uusi paimen. Malmbergin entinen, uskollinen renki, sitten jo ison Tynjälän toimekas isäntä, Arvi Logren, joutui melkein tahtomattaan maailman korpeen orvoksi jääneen kansan kuljettajaksi. Tynjälän isäntä oli suoraluontoinen, kiukkuinen ja jyrkkäsanainen mies, oikein laillinen ja ankara sananjulistaja, joka saattoi ja uskalsi sanoa suoraan ja halki pahimmatkin asiat. Koko seuratupa toisinaan itki ja vaikeroi, kun Arvee luki sille lakia. Hyvin ottavalla virrellä Tynjäläinen pani heti alun sanoen Rautakorven Tiinan veisurijoukolle: "Veisakkaa, vaimmot!" Ja sitten seurasi kova puhe, jonka vaikutuksesta monesti törkeimmätkin syntiset heräsivät. Jylkät sanat Arvee sanoi katariinalaisista ja heidän saarnamiehistään, jotka kirkonmäelläkin huutelivat kuin Kallan papit.

Kohta kumminkin katariinalaisuus loppui, kun sen julistaja muutti pois Härmästä, ja monet nikkarin eukon opetuslapset kiskoivat jälleen körttipuvun päällensä. Loppui viimein toistupalaisuuskin, kun useat sen tunnustajista astelivat Arveeta kuulemaan, ja toiset, niinkuin alahärmäläiset, palasivat takaisin suruttomaan maailmaan.

Näin oli körttiharmaiden hartaassa seurassa taas vain yksi lammashuone ja yksi paimen. Voitiin jälleen samoina syntisinä kokoontua samaan tupaan kerjäämään samaa armoa ja veisailemaan:

    "Kaitse, Paimen, lambait' nijtä,
    Joit' pois otit sudeld' tääll',
    Koskas kuolit ristin pääll'.
    Oikia mull' polku näytä,
    Lammashuonesees mua tuo,
    Jong' its' olet auringo."

Ja Tynjälän jylkkä Arvee puhui ahkerasti laumalleen, saarnasi väliin myös Sinnenmäen lautamies, yritti puhua Peräsaaren Mattikin, jopa joskus Alasaaren Reenholtti avasi suunsa ja sanoi jonkin sanan hänkin, ainakin paukautti nyrkkiä pöytään ja karjaisi:

"Joos' että tee parannusta, niin meettä helvethin joka sorkka!"

Tuli silloin tällöin niinkuin ennenkin puhuvaisia miehiä pohjoisesta, ajoi heidän matkassaan sanankuulijoitakin vierailemaan ja tutustumaan etelän puolen kanssaveljiin ja -sisariin, Sylvester-ukkokin ja Juntin-Jussi tulla kääpertelivät kontti selässä. Kaikki otettiin Härmän rukiisilla kylillä hyvin vastaan, syötettiin ja juotettiin jopa saunoitettiinkin sekä käytettiin hyvissä naapureissa, ja iltaisin istuttiin sanan ääressä.

Omien kylien, omien suurien lakeuksien körttiharmaat tunsivat kaikki olevansa saman kapeantien matkamiehiä. Näinpä he aina auttoivat ja tukivat toisiaan sekä hengellisessä että maallisessa vaelluksessa. Köyhä piika ja renki saateltiin koko joukolla omaan pieneen tupamökkiin, joka oli yhteisin voimin nostettu mäenlaitaan, vähäväkisen torpparin ruma rämäkkö kuokkia toksattiin hyvänä iltapäivänä komeaksi kytömaaksi, ja kun iso Tynjälän talo tarvitsi apua peltotöihin, kokoontui sinne väliin koko körttiläisten lääni. Laaja kauravainiokin voitiin silloin tokaista kyylille samana syksyisenä päivänä.

Sitten yhteisen työskentelyn lopuksi oli kovin mieluista yhdessä kokoontua sanan ääreen. Piian ja rengin pikkuinen tupa, jonka seinät ja lattia hohtivat uutuuttaan, tuli siinä myös sanalla siunatuksi, ja kun kuokkamiehet rääsyisiltä kytösaroilta illan tullen astelivat rapaisina torpparin harmaaseen tupaan, halusi mieli vielä hetkisen viivähtää jumalansanan seurassa. Luettiin luku Lutherin postillasta, ja sitten syysillan tummuvassa tuvassa päretulen ja takkavalkean valossa kajahteli karkeiden kuokkurien harras ehtoovirsi:

    "Päiväst' täst', sua JEsu! kijtän;
    Waan etten sua ole sill'
    Palvellut hartaasti kyll',
    Andex' anna minull' sitä,
    Älä muist' kuing' usein jäll'
    Kohtaas rikoin päiväll' täll'."

Lutherin postillat sekä Raamattu ja muukin Raamattuun perustuva vanha koeteltu sana oli heränneen kansan parhaana ojennusnuorana. Virsikirja ja Siionin virret piti olla joka mökissäkin, monella vielä muitakin hartauskirjoja. Huutavan ääni ja Hunajan pisarat, Salattu elämä ja Sana syntisille, Armon järjestys ja Kristityn vaellus olivat monen tummapukuisen maanraatajan parasta sanaa, monella oli vielä Björqvistin Uskon harjoitus, monella Nohrborgin Langenneen ihmisen autuuden järjestys, jollakulla Wegeliuksen Pyhä evankeliumillinen valkeus. Vanhan hartaan körttivaarin paapantuvassa oli piirongin päällä pieni lasiovinen kirjakaappi täynnä kuluneita, paljon luettuja hyviä kirjoja.[70] Joutilas paappa istui usein niiden ääressä, luki niitä valkoiselle mummallensakin, joka kumaraselkäisenä ja kurttuisena istua kykötti patapenkillä sukkaa kutoen. Valkeata päätään nyökytellen, kuhmuiset sormet ahkerasti sukkapuikkoja liikutellen, ummessa silmin, pikkuinen mumma istui ja kuunteli, kun paappa vapisevin pitkäveteisin äänin lukea tankutti:

"Te, jotka uskon hengesä janootta armovaikutusten ylöspitämistä Jesuksen avarasa evankeliumisa, ja niitten voimasta suotte voivanne vaeltaa, elää ja kilvoitella hyvää uskon kilvoitusta. Te ylöspidetään siltä väkevältä Hengeltä ijäiseen elämään. Siinä armosa anna Jesu sinun lapses lähteä täältä. Amen."

Ja lukemisen lopuksi väsyneet vanhat, jotka pitkän ikänsä olivat raataneet lakeuksien suuria sarkoja sekä kilvoitelleet elämäntiellä, vuodattivat sydämensä toivon hiljaiseen värisevään virteen:

    "Kosk' tullee onnellinen
    Se päivä jolla saan
    Kotia mennä minä
    Taivaasa asumaan?
    Kosk' pääsnen odottamast'?
    Aikaani kuluttamast'
    Ikäväll' toivolla?"

Älläntikun ääres

    Siinä s'oon oikeen ijin höngä.

Satoja vuosia oli Suomen kansaa opetettu ymmärtämään kirjaan präntättyä jumalansanaa, satoja vuosia kirkko oli kirja kourassa pitänyt itsepintaista härmäläistäkin kovilla. Kinkeritupa, jalkapuu ja rippikoulu olivat aina olleet monen pelkäämättömän lakeuksien miehen peloittavimpia paikkoja.

Mutta kirjanoppineeksi oli saatu häjy Härmä. Jokaisen piti olla kirjan kuusalla, aapinen, katekismus ja virsikirja piti olla joka talon tavarana, ja toimeen tulevassa paikassa vielä muitakin kirjoja, joskus oikein Raamattu. Jo toistasataa vuotta takaperin mainitaan vanhassa Haapajärven Krouvissa Liisa-emännän kuoleman jälkeen 1823, olleen kaksi virsikirjaa ja Raamattu, ja Haarakankaalla oli emännän pois mentyä 1816, vanha Raamattu, kaksi virsikirjaa, pitkä katekismus ja Ilolaulu Jeesuksesta. Kurkiluoman syytinkimuorin peruista löytyi 1831 iso virsikirja, "Gerhartus", "Tiän osottaja" ynnä "Autuden oppi", ja Kujalan Erkki-vainaa jätti 1828 perinnöiksi "pyhiä Kirioja" koko kasan: "koko pyhä Ramattu", kolme "virsi Kiriaa" sekä "Hunajan pisarat, Kerhartus, Käntymisen Hariotus, Ch Kärsimisen Kiriä, autuden oppi" ynnä vielä "5 viisua". Hellanmaan Kankahanpään torpassa oli 1868, kun emäntä kuoli, Raamattu, pari postillaa, pari virsikirjaa ja kymmenen muuta kirjaa.

Koetti siis jo vanha jo aikoja edesmennyt Härmä harjoittaa sanan viljelemistä kotitarpeikseen. Ja kun sitten myöhemmin tuli aviisien aika, oli jo muutamia sellaisia isäntiä ja paappoja, jotka tarvitsivat ja ymmärsivät maailmallistakin sanaa. Takalan lautamiehen sanotaan lueskelleen Turun Viikkosanomia. Entiselle Kurkiluoman kirkkoväärtille tuli Oulun Viikkosanomat, ja niissä oli niin merkillistä sanaa, että vanha Kuustaa Kurkimäkikin kävi niitä ahkerasti tutkimassa. Kuustaa oli erinomainen lukumies, hän paukutti sanomia niinkun isämeirää niin, että kuulijain piti aina lukemisen loputtua kysyä: "Mitä siinä nyt oli?" Jaakkoolan herastuomarillekin tuli Oulun Viikkosanomat, ja Jussilan lautamiehelle Maiden ja merien takaa, jopa sitten jo Suometar ja taas Virallinen lehti. Kujalan isäntä myös luki Suometarta, Prännin vanhalle Juhalle saapui sitten jo Vaasan lehtiä sekä Keski-Juhalle Oulun Kaiku.

Olivatpa muutamat kytöjen raatajat pännämiehiäkin. Mainio lukumies, Kuustaa Kurkimäki, oli myös niin mainio pännämies, että selvällä suomenkielellä jo toistasataa vuotta sitten kriivarootti monet värteeringit, avissoonit ja revessit ja kaikki ja sitten loppuun krapsahutti komeasti: "af Gustaf Hendrikson Kurkimäki". Yhtä komeasti ja selvästi koukeroi suomenkieltä värteerinkeihin ja muihin Hillin Mikki, joka myöskin osasi heittää asianmukaisen loppupyörähdyksen: "af Michael Hilli". Porren entinen seppä Erkki pystyi kirjoittamaan ja kelpasi lukkarinakin kirkossa veisaamaan sillä aikaa, kun oikea lukkari oli virkaheittona. Osasi sitten jo Porren Matti kuljettaa hanhenkynää sekä myös Tiähaaran Kuustaa ynnä Lakkikosken Matti, ja Niämistön Matti oli oikein mestari värkkäämään kaikenlaisia tarpeellisia papereita niin, että oli "oikeen kirjaalija". Mutta Loukko-Iisakki, vaikka olikin kriivari ja maalari ja kovapäisimpäin poikajunkkarien lukumestari, sanoi:

"Lähtisin vaikka kuakullen, kun vain joku taitaas kirjoottaa mun pualestani, kun mull' on niin huano konsähti."

Tarvittiin kyllä hyvää ja oikeaa konsähtiä, kun piti lainpitävästi laitella paperille, vaikkapa koko värteerinki ja sen loppumenot. Kuustaa Kurkimäki toki vain osasi, ja Hillin Mikki pränttäsi: "Että Ej mitään Tiadolla Eli Tahdolla ole pois Jätetty Edellä Nijmitetystä värdeeringistä Jonga ala Kirjoittanut Taita Hengellisellä valalla vahvista Jos sitä vaaditan". Asian osalliset sitten vain väänsivät tukevat puumerkkinsä nimensä alle, ja lujaa tuli.

Aapisesta kaikki tällainen viisaus oli alkanut, ja hyvää taitoa tarvittiin, kun Härmän pieniä häjyjä piti ajaa kirjan ymmärrykseen. Tyttöiset tenavat aina kyllä olivat alttiimpia sanan ääreen, mutta monet pojat olivat jo kersavuosilta ruveten oikeita väättyrien vesoja. Ylituvan Herska imi kikkiä seitsemän ikäiseksi ja lentää kanhotti housuitta, vain isän takkireuhka päällä ympäri kyliä kuin tuulenkoinaaja, eikä välittänyt aapisesta vähääkään. Rannanjärven poikamälkkien mieluisinta maailmanvaellusta oli, kun saivat klenkutella Krupulankallion Putuavaasella kivellä taikka kelliä Mikkilän haassa Isoonkiven takana ja posket lontolla kiskoa kessupiipusta makeita mahasauvoja sekä taas pölläytellä takaisin kuin saunavihtoja. Kovilla kyllä pidettiin poikia kotona. Valkeanviriksi tuvanloukkoon tuodun lammasriskukasan joka oksa oli aivan kuin tarkoitettu kehvelien takarapsuksi. Ja väliin kun äkäinen äitimuori oikein kimmastui mustapintaisiin perillisiinsä, sai koko kersajoukko lammasriskuja. Eikä siinä auttanut, vaikka pojat olivat varalta naplanneet ja tamuloineet hurstihousunsa kiinni niin konstillisesti, ettei emo saanut niitä alas muuten kuin repimällä.

Tällaisia epeleitä piti sitten istuttaa aapiskirjan ääressä ja opettaa jumalansanalle.

Kotona annettiin perillisille ensimmäiset aapisen alkeet niin, että tenavat olivat ainakin jo kuusalla, kun joutuivat koulunpenkille. Kiartokoulu oli lakeuksien lasten paras lukupaikka, ja koulumestari paras lukumestari, pitkä älläntikku piti lukumiehen oikealla radilla, kun edessä oli aapiskirja, jonka ensi lehdellä aanpuustavien takana oli sellaisia suuria totuuksia kuin: "Vares raakuu, lammas määkyy, ajaja huutaa, aasi kiljuu ja suu läähöttää..."

Ja sitten tapahtui niin, että jonkin talon edustuvasta kohta kuului mekastus kuin olisi koko aapiskirjan joukkokunta ollut siellä huutamassa, kiljumassa ja läähöttämässä. Kolme-, neljäkymmentä ehjäkurkkuista tenavaa, tyttöä ja poikaa, lukea jyskytti Jeerusalemin hävitystä, ja kun he kaikki parkaisivat yht'aikaa, oli koko edustupa ääntä täynnä. Älläntikut käydä piipottivat pitkin kirjanrateja, huonoimmatkin huutelivat puustavia niiden nimiltä, ja paremmaisten avulla lyötiin tavuja sekä sanoja kokoon niin että paukkui. Koulumestari tömppäsi jalkaa lattiaan aina tahdin mukaan ja paukautti tavun lukkoon, joskus itsekin tavaten joukon parhaana:

"... oo sano oo, ällä ee ännä leen, oo-leen, koo oo koo, oo-leen-koo – ämmä ii mii, ännä ää nää, mii-nää – ii uu juu, ree aa raa, juu-raa, ällä aa ii laai, juu-raa-laai, ännä ee ännä neen, juu-raa-laai-neen..."

Se oli oikeata härmäläistä tavaamista, se kävi täydellä voimalla niinkuin olisi rannatonta nevaa kuokkia paiskittu, harvaan ja hartaasti. Kun Jeerusalemin hävitys oli paukutettu loppuun, ajettiin samaa vauhtia vielä ahritki, kaikki viisi, kuusi virsikirjan pitkää sarkaa sekä niiden loputtua vielä evankeliumeita. Siinä jo huonoisetkin pääsivät vähitellen niin hyvälle kirjantaidolle, että kohta voitiin ruveta lukemaan tavin jälkhin, tavu aina kerrallaan:

"Koos-ka .. maa-kii-jan .. leei-vän .. juuh-la .. lää-hees-tyi..."

Ja lopulta jo päästeltiin kohrastansa, koko sana puhallettiin samalla sanomalla. Koulumestari vain kulkea kopsotteli selän takana pitkin rivejä karjahdellen:

"Katto kirjahan! Ei s'oo parseeli... s'oon Pee-ha-ri-se-us.. Pysy sanalla! Siinä s'oon sitten oikeen iinpönkä, kun ei pysy rarilla .. Mihnä sana on?"

Sana oli kirjassa, ja tuvassa asui suuri sanan voima sekä vahva elävän ihmisen tuntu. Edustupa oli täynnä lankkupenkkejä, penkit täynnä tenavia, toisia vielä takkakivelläkin kyköttämässä. Siinä höyryttiin ja hikoiltiin ja istuttiin kovalla lankulla pitkä rupeama niin, että pieniä pieluksia pakotti. Mutta kun sitten koulumestari aukaisi oven ja laski laumansa valloilleen, niin harmaa höyry tulvahti edustuvan aukosta, ja eläväinen lukijakunta pelmahti talviselle pihamaalle. Laskinpakallen luomanrantaan laukattiin kovalla kopinalla, siepattiin olkitukku alle ja luikaistiin jäädytettyä töyrää alas, väliin koko joukko sekä tytöt että pojat samassa rytäkässä, yksi epeli vain olkitukkoineen alla vatsallaan hyvänä kelkkana. Kapaistiin tunkiolle kukkulinnan herraasillen, paiskittiin ja kiskottiin toisiaan sieltä alas, taikka juostiin tallin taakse aisakiikullen ja vuoro-vuoroin pongittiin ympäri akselia niin, että pää meni pökkeröksi ja koko maailma näytti hyrräävän. Isot völkit heilauttelivat pikku kersojakin yli akselin, vaikka sattui joskus sellainen onnettomuus kuin Ikoolan Jaakulle, että kiikku pysähtyi pystyyn ja kersa kupsahti pää edellä alas. Ja eväspussuusta, joka koulumatkalla oli jokaisen kainalossa, piti myöskin kaivella. Pieni piimäpottu sieltä löytyi sekä voiaski, ja kun pussuisesta nousi kiskonkimpale tai juustonpalanen taikka kämpäle hyvää perunakropsua, lähestyi sananviljelijää kohta melkein kuin makean leivän juhla.

Mutta kohta koulumestari tuli portaille ja karjaisi:

"Ja pian lukemhan!"

Kopisivat portaat taas ja penkit jyrähtelivät, kun lumiset laskinpakan rähjääjät hyökkäsivät sanan ääreen. Taas alkoi pitkä älläntikku vaeltaa pitkin kirjan pitkää polkua ja nuori Härmä huutaa Jeerusalemin hävitystä edustuvan täydeltä niin, että ehtoolla oli oikein ääni sorruksissa.

Mutta joka aamu, ennenkuin alettiin yhteinen suurluku, oli ankara läksyjen kuulustelu. Jokayhdellä oli oma kappaleensa kotona luettavana, kellä aapisesta, kellä katekismuksesta. Huonoisimmat hikoilivat isämeidän kanssa taikka tankkasivat uskontunnustusta, jotkut olivat jo "laupiahas Jumalas", mutta paremmat päästelivät katekismusta kuka mistäkin, ja oikeat kirjanoppineet laukoivat Taavetin seitsemiä Salmeja niinkuin ei mitään. Monet heränneiden lapset lukivat Möllerin Autuudenoppia. Ja kaikkien täytyi lasketella läksynsä ulkoa sanasta sanaan. Jos koulumestarin piti kovin monesti antaa apua, tuli sellainen häpeä, että taitamaton sai lukea läksyn uudestaan. Koulumestari oli kova mies, kinkeripäivän lähestyessä entistäkin kovempi, koska kinkereillä lasten lukutaitoa ankarasti koeteltiin.

Monet vanhat koulumestarit olivat sellaisia mestareita, että panivat pahansisuisimmatkin härmäläisen taimet lukemaan. Lintalaanen, Ylistarosta tullut ontuva äijä, oli armoton mies. Koivunoksista palmikoitu vittarahnikka oli ukolla aina käsillä, ja sillä hän antoi armoottomasti kämmenille taikka hutkaisi selkään, jos oli pahankurinen taikka ei pysynyt kirjalla taikka ei taitanut läksyjänsä. Lintalaanen pani lukemaan ja tottelemaan isot parikymmenvuotiaat ja vanhemmatkin partaleukaiset vökäleet, joille kirja oli kauhistus. Tohti Lintalaanen helposti antaa sellaista partamiestä pläsille, ja lukumies siitä tuli. Sydän kurkussa istui koko koulupenkki, ja silmät tiukkana älläntikun noukassa karjui kirjansanoja, kun armoton koulumestari koivurahnikka kourassa astella klenkutteli selän takana pitkin penkkirivejä. Vilkaisipa kehveli vaikka pikkuisenkin sivulle – heti paukahti. Joskus piti Lintalaanen isojen vökäleitten koulua kirkossa, ja silloin kuului kova jyskytys kauas kirkkomäelle, kun ukko pökkäsi tervettä jalkaa lattiaan ja huusi ja tavasi, ja pojanvölkitkin pökkäsivät jalkaa ja tavasivat täyttä kurkkua.

Ärtyinen mies oli Korpelan Hermannikin, ainakin kova tukasta pöhröttämään. Mutta Loukko-Iisakki ja Lakkikosken Matti eivät olleet kovin kiukkuisia, eikä ollut varsin äkäinen Seppälän Jaakkookaan, jonka edessä ei saanut "ässällä eikä ämmällä paiskia", vaan piti tavata niinkuin olisi kluvulla seinää paukutettu. Mutta Rapakon Antti, joka mestaroi Voltin, Palon ja Pömpelin tenavia, kyllä pian kumahutti, jos ei osannut eikä totellut. Viimeiset mestarit olivat jo niin oppineita, että rupesivat luettamaan Piplian historiaa, jopa Loukko-Iisakki ja Seppälän Jaakkoo opettivat kirjoittamaan, ja sitten, kun Porola sekä muut senaikaiset pääsivät mestareiksi, pantiin kersat laulamaan ja räknäämhänkin, kun mestari kirjoitti merkkiä taululle.

Ja kappa talosta oli koulumestarin palkkana.

Mutta oli sellaisiakin pökeröötä ja pököpäitä, joita ei aina kova Lintalaanenkaan saanut oppimaan, sellaisia pualipöllöjä, jotka hätinä isämeidän osasivat. Rautakorven Tiina, viisas ihminen, kova veisaaja körttiläisten seuroissa, oli erinomainen huonopäisten johdattaja lukutielle. Lähiseutujen kirjanoppimattomat pojat lähetettiin eväspusseineen Tiinan mökille muutamiksi viikoiksi, ja niin taitavasti tomera muori askaroi, että lukutaitoisena ja rippikouluun kelvollisena miehenalkuna sieltä puupää tyhjine eväspusseineen tulla painatteli takaisin.

Mutta monia muita juntikoita, joiden kirjantaito oli aivan alapaulalla, sai lukkari valmistella rippikoulua varten. Lukkari Flink, joka hurstimekkoisena toimitteli viikkotrengin virkaa Lööpärin taloissa, vetäisi väliin selkälaipioillensa kröönanveheriääsen kaprokin ja kepsutteli pappilan suutupaan junttikoululaasia tavauttamaan, vaikka joskus sitten samojen junttien kanssa istuskeli iltamyöhällä viinapöydän ääressä.

Kirjanoppineita häjyistä härmäläisistä vain tehtiin, ja kovapäisimmätkin kuljetettiin kautta rippikoulun. Älläntikun noukasta härmäläisen oppi alkoi, älläntikulla hän otti kirjan kiinni, ja siitä sitten lähti vaeltamaan läpi kirjan ja läpi maailmankin, ensin tavaten ja sitten tavia lukien sekä lopuksi laukoen kohdastansa. Ja sillä lailla opittiin ja tultiin vaikka papiksi ja koulumestariksikin, kun oli vain hyvä taju ja ymmärrys.

Mutta kuusaamatoon ihminen ei oppinut älläntikullakaan.

Juhlia

    Autto juhlaa korkiee.

Keikkuen kulki suuri kesä yli sinisien aukeiden, hyppeli luhdilla ja pelloilla, piti iloa pöpöröisten kanssa ja laulatti heinäsirkkoja, mutta pani lakeuksien kansan ahkeraan työhön. Ankarana ajella rohisti sitten valkoinen talvi kintereillä, moukaroi seiniä, riepoitti lunta ja ajoi raatajan kovaan ilmaan, lumipyryynkin jokilavealle ja pakkaseen puita kiskomaan.

Mutta pitkän talven pimeimmällä harjalla paistoi suuri juhla, joka pani härmäläisenkin hetkeksi hellittämään.

Ajeli kyllä pitkin vuoden juoksua, toinen toisensa perässä pieniä juhlia ja merkkipäiviä, mikä minkin asian nimissä. Mieluisen hetken nekin toivat joukossaan, samalla mittaillen rannattoman lakeuden loputonta aikaa. Heikit, Paavalit, hyvät- ja häjyt-Masat, Mammertukset ja Markukset, Yrjänät, Jaakoot, Laurit, Sussut ja Perttelit, jotka aina pysyttelivät vuosikierron mukana, eivät kyllä olleet kovin kummia, sanoivathan vain säitä ja jumalanilmoja sekä yrittivät kaimamiestään kiskoa tunkionharjalle. Mutta kun laskiaanen laukesi, silloin oli jo menoa. Silloin härmäläisen uuni lämpesi ja laski kropsunkäryä sekä antoi monenlaista kropsua ja ressua pannun toistansa parempaa, vielä ohraisia paistikoita, sianlihalla päällystettyjä. Kersat rähjäsivät laskinpakalla aamusta alkaen, ja raavahatkin sinne hönttyyttivät iltapäivällä. Olivatpa aamupimeissä jotkut aimoot tyttäret ja piiat avojaloin ja hajalla hapsin käyneet huilauttamassa mäen ja karjaisseet:

"Huruu, pitkiä pellovaattia – ja hamppuja!"

Laskiaisen ilot eivät kauaa kestäneet, yhden ainoan illan vain, mutta härmäläinen ottikin ne sitä rajummin. Nukalaiset laskettelivat suurta jäistä Sussunmäen ahretta vatsallaan maaten kelkassa, ja roikaistessaan isosta purothesta joen jäälle lentelivät ilmassa kuin vanhat rumahiset. Pesoolaiset pyörittelivät toisiaan vipukelkalla kuin hullut niin, että hanget silmissä sinittivät. Koko Keskikylä huijautteli jäädytettyä järvitöyrää olkivääteillä, lasketellen väliin rengillä, jopa piikatakullakin ja pahnatukolla niin, että nahisi vain ja höyrysi. Ja sitten illalla käytiin saunassa, käytiin hyppytuvassa, syötiin yhdeksät silakat, lakaistiin lattiaa yhdeksät kerrat, nakattiin karvakenkää ovensuuhun sekä tehtiin muitakin konsteja tulevaisia asioita tiedustellen. Lakeuksien laskiainen oli lyhyt mutta leveä.

Jo taas, kun pitkän ja hiljaisen paaston perästä pääsiäänen tulla paukahti, eläväinen Härmä kohahti. Suuren kevätjuhlan pimeänä yönä, jolloin vanhat trullit kähmivät navetoissa ja lentää kahnustivat pirujen kanssa pitkin pitäjiä, leimahti pitkin lakeutta kymmeniä pääsiääsvalkioota. Ne loimottivat ja lepattivat öisellä hangella kuin kaameat noitavalkeat, väsähtivät välillä, tohahtivat taas uudelleen ja lennättivät tulisia kieliä ja kipunoita pimeään korkeuteen. Joka suunnalla leimahteli ja taas sammui, taivas punoitti metsän takanakin kuin valkeanvaarassa. Alahärmä ruskotti ja Ylihärmä ruskotti, Ikoolassa loimotti, Kosoolanmäellä loimotti ja Porrenmäellä loimotti, ja Kotoluhran Kettukalliolla leiskuivat punaiset lieskat. Näkyipä punoitus suuren pimeän lakeuden takaa Kauhavan Annalasta, Pernaalta, Kleemoolasta ja Tuularinmäeltä. Joka taholla vanhat tervatynnyrit paloivat, tervaksista sidotut pöntteröt romottivat seipäiden nenissä, katajat kärisivät ja kaikkein enimmin loimottivat riihiladoista kähvelletyt olkilyhteet. Nuori villi Härmä punoitti, hyppi ja reuhasi rovion ympärillä, viskoi valkeaa ilmaan, lauloi ja karjui ja raahasi lisää olkia isäntien riihikartanoista, vaikka monet äkäiset äijät olivat kirves kourassa vartioimassa olkilatoansa.

Piti hurjan Härmän vielä öisen tuliromotuksen päälle saada huima luuvahyppy sekä sitten loppuyöksi pääsiääspesä, pää kainaloon ja käsivarsi pään alle, sillä vanhojen määrä oli:

    "Kun ei pääsiäähnä päätä kainalos,
    niin ei koko kesänä."

Mutta jo aamulla varahin moni kavahti vuoteeltaan ylös, tikkasi neulalla reikiä paperiin ja katseli niiden lävitse aurinkoa, kun se noustessaan iloisesti hyppeli. Ja sitten mentiin koko joukolla kirkkoon.

Suurin joukoin vaellettiin kirkkoon heluuntainaki, samoin mettumaarina, vaikka mettumaaria odoteltaessa oli melkein koko yö hypelty kylänraitilla, tyttäret vielä käyneet ruispellossa solmeilemassa ilolankoja, lakaisemassa kolmen tien ristiä sekä kurkistelemassa sormuksen lävitse lähteeseen. Vanhat noitaämmätkin istuivat kirkossa hartaina ja kallella päin, vaikka olivat yöllä karjanonnea varastellen laahanneet lakanaa naapurin yökasteisella luhtamaalla.

Ja suvisen mettumaarin iloiksi oli talon porraspäähän nuorista koivuista pystytetty vihanta lehtimaja sekä tuvanseinille ja orsille pistelty tuoksuvia tuomen tai pihlajan kukkaoksia.

Kun syksyn rapaisille maille saapui mikkeli, Härmä mennä kömyytti kirkkomäelle pannen toimeen hurjat kilparatsastukset. Ja sitten taas synkän marraskuun alussa, pyhäänpäivänä, oli renkien ja piikojen remu korkeimmillaan.

Ja mustan syksyn takaa rupesi kohta nousemaan suuri talvenselkä.

Matkasi Simo kautta maiden lyöden sillat nevoille, ajoi vanha Anterus vetäen valkoisen lakanansa yli lakeuksien. Kytömaiden mies vaihtoi nuppalakkinsa koirannahkaiseen reuhkaan, veti karvakengät jalkoihinsa ja kiskoi selkäänsä lammasnahkaiset turkit. Mutta kytöjen ja luhtien rannaton valtakunta oli talven kylmissä kourissakin komea ja mahtava. Yhtämittainen ihana valkeuden kenttä ulottui Liinamaan liepeiltä Löyhingin laidoille, Kosoolasta Kauhavan rannoille sekä taas Kotoluhran vieriltä Kurjenluhran ja Vualteen huurteisiin takametsiin. Jo varhaisina aamuhetkinä, ennenkuin nähtiin koiton punerrustakaan Kauhavan takaisella taivaalla, kuului pimeältä lakeudelta reenanturain kirpeää ratinaa sekä kulujen ja kakrujen heleää helkytystä. Kytömaiden miehet siellä ajaa hyssyttelivät Alajoen luhdilta heiniä noutamaan. Mutta kun miehet leveine rehukuormineen ajella kahistivat kotia kohden, aurinko jo katseli Simpsiön takaa. Suuri lakeus hohti valkoisena, tuhannet, miljoonat pikkuiset lumensilmät vilkuttivat ajomiehelle, ja korkeat kuvahaiset ajelivat heidän rinnallaan. Lumiset rantametsät sinertivät ja punertivat, ja kaukana kotikylillä, aukean takalaidalla kohosi valkoisia savupatsaita kohti tummaa taivasta.

Syystalven päivä oli lyhyt. Aurinko painui jälleen lakeuden takametsiin, tumma yö tulla haamuili hiljaisesti kähmien ja otti haltuunsa kansan ja maan. Mutta taivaan tuhansista pienistä ikkunareijistä tirkistelivät kirkkaat katseet nukkuvaa lakeutta, ja kapea kuunkäyrä mennä keikutteli hiljalleen yli mustan avaruuden...

Silloin, talvenselän suureen salaperäiseen hämyyn, lyhimmän päivän ja pisimmän yön hiljaiseen seuraan, joutui jo joulukin.

Koirannahkaisissa lakeissa ja noukattomissa karvakengissä härmäläinen käyskenteli, mutta rukiisen ja ruokaisen juhlan hän rakensi. Aittojen laarit olivat jumalanviljaa kukkuroillaan, tynnyrit täynnä lihaa, orret täynnä makkaroita ja juustoja sekä pöntöt rasvaisia siansylttyjä.

Joka talossa ja mökissä oli kohta ankara meno ja kaikilla kova kiirus. Kaikki myllerrettiin sekaisin, pestiin, siivottiin ja tomotettiin, lattiatkin hangattiin hiedalla ja hakoluudalla, ja lyötiin vettä niin että roiskui. Pestiin pyykkiä korveellisittain, ja sitten taas leivottiin päiväkausin rieskoja, knäkkileipiä, varileipiä, sitten syhdättiin ja vierrettiin väkevää juomaa niin, että koko talo tuoksui makoiselle. Mutta suuri lipiäkalakorvee lemahteli tuvanurkassa kuin myrkkytynnyri.

Juhlan auttona suuri Härmä oli oikein varahin liikkeellä. Kaikki arkinen aherrus piti saada loppumaan jo ennen iltapäivää, miestenkin piti joutua puiden ja heinäin hausta hyvissä ajoin joulusaunaan, joka jokitöyrässä jo aamupäivästä alkaen oven täysin pölläytteli harmaita haikuja. Ja sitten kohta, kun päivä vielä katseli takametsien latvoilta, oli puhtailla oljilla kohennetussa saunassa ankara kiukaan kihinä ja vihtojen roiske, ähkinä ja veden loiske, ja punaisina alastomina aatameina sieltä maanraatajat astelivat tupaan suuren pystyvalkian paisteeseen huokumaan ja höyryämään. Siinä oli hyvä vanhan väättyrinkin paistella monilla kymmenillä arvilla kruusattua ruhoansa.

Valkoisella hetulakanalla oli hyvän talon joulupöytä peitetty, ja valkoisin liinaisin hihoin isäntä niinkuin renki ja piikakin istui sen ääressä, ja pöytä oli täynnä maan parasta: rukiista leipää, ohraista kryynipuuroa, lihaperunoita, siansylttyä ja lipeäkalaa sekä vielä kulmiin kihahtavaa juomaa.

Oli monessa vanhassa talossa joulun aattona ruisolkia lattialla, ja siinä oli tenavien hauska peuhata ja mehakoida koko iltapäivä. Mieluista oli tenavista, kun takkihirteen ripustettiin juhlapuska, pieni kuusi, jossa kotona kastetut kynttylät ja vesikot päreristikkoihin istutettuina palaa kärysivät koreankirjavien paperikrimpsujen joukossa. Ja silloin vasta oikein hauskaa oli, kun ovenraosta oudolla äänellä mörähtäen lennätettiin tupaan juhlaklappi, tavallisesti tenaville ja nuorelle väelle nimitetty. Mutta kun ovesta könti sisään ruma joulupukki, niin jo kersat pelosta krääkäisivät ja kapaisivat ylisänkyyn. Täytyikin pelätä, kun isomahainen karvainen köriläs tuli ja mörisi kuin rumahinen ja vielä nakkeli ryyppyjä rumaan naamaansa, ennenkuin saattojoukkonsa kanssa lähti pois ja meni toisen tuvan pimeään porstuaan kolistelemaan ja ovea kähmimään.

Mutta heränneiden kodeissa eivät tenavat saaneet liikoja telmätä eivätkä aikuiset kummitelleet juhlapukkeina. Porren Matti istui kirjoitusvihkonsa ääreen ja koukeroi paperille päivän suuren merkityksen:

"Nyt on Joulu Päivän autto tänä päivänä eli Kristuksen syntymä Päivän vuonna 1868 Wuonna Jälkiin Kristuksen syntymän ia hänen syntymä Päivänsä muistoksi viettävät kaikki kristityt Pyhää Joulu juhlaa ja kuin hän syntyi nin oli vuosi luku 4 000.

                               Kiriootti Matti matin Poika
                                   Porri ala härmästä."

Suuren päivän kunnioiksi istuttiin körttitaloissa takkavalkean ja kynttiläin ääressä ja veisattiin pitkiä jouluvirsiä. Tummuva tupa kaikui, kun koko talonväki pieniä lapsia myöten täysin äänin veisasi:

    "Engel paimenill' puhui sanoill' näill':
    Sangen hyvän sanoman sanon teill',
    Ilon teill' ihanan ilmoitan,
    Kuin Jumalald' julki teill' suodan.

    Yx' Piltti pisku nuorukainen,
    Kyll' kaunukainen Lapsukainen,
    On teill' syndyn' Neitseest' nuorest',
    Teill' ilox' ijät' sangen suurex'."

Virren loputtua vanha paappa luki joulupäivän evankeliumin ja epistolan. Kuultiin siinä illan vierteessä valkotukkaisen lukumiehen suusta, kuinka "Jumala puhui muinen usein ja monella muotoa Isille, Prophetain kautta; Näinä viimeisinä päivinä on hän meille puhunut Poikansa kautta. Jonga hän on kaikkein perillisexi pannut, ja on hänen kauttansa myös maailman tehnyt." Väki istuskeli sanaa kuunnellen pitkin penkkiä, kuka selkää seinään nojaten, kuka ryntäillään polviaan vasten painuneena. Naiset istua kyköttivät patapenkillä ja uunipuolen lavitsoilla poski kämmenen varassa, ja pikkuisimmat kersat lepäsivät unisilmissään äidin sylissä sekä helmassa polvien välissä. Hiljalleen siinä takkavalkea hiiltyi ja tupa tummui, kynttilät lepattivat ja savusivat. Kun vaari oli lopettanut lukunsa, soi vielä yhteinen iltavirsi, ja äiti kantoi ja riisui sekä siunasi pienet perillisensä suuren jouluyön hiljaiseen rauhaan.

Mutta vanhassa kirkossa mäellä metsän laidassa oli ihmeellinen jouluyö. Kylmät tulet tuikkivat jäisistä ikkunoista, vaikka ei ainoatakaan elävää sielua ollut käynyt kirkkoon. Siellä edesmenneet vainajat pitivät kirkonmenojaan. Oli joskus nähty, kun kuolleet ihmisraukat olivat nousseet haudoistaan sekä hiljaa hiipineet lukittuun Herran temppeliin. Oli joku pelkäämätön rohjennut mennä sinne ovenraosta kurkistelemaan, oli joku tietämätön erehdyksissä joutunut sinne istumaankin kuolleitten joukkoon. Vainajia, jo aikoja sitten edesmenneitäkin, lapsia ja aikuisia, tuttuja ja tuntemattomia, oli istunut kirkko täynnä, kalpeita, surullisia kasvoja oli ollut pitkät rivit toinen toisensa vieressä, nahisevia pitkähampaisia luurankojakin, jotka irvissä suin ja tyhjin silmäkuopin olivat katsoa tollottaneet kirkonperää kohden... Ja vanha pappi-vainaa oli alttarilla messunnut niin, että home vain oli ympärillä pölissyt.

Hiljaisen, kalmaan kaatuneen kansankin piti joka vuosi nousta Herransa eteen, Herran huoneeseen kuulemaan maailman suurta sanomaa...

Mutta aamulla aikaisin tuli elävän kristikansan vuoro. Jo neljältä, viideltä kavahdettiin ylös, syötiin makkaraa, siansylttyä ja viiliä ja lähdettiin ajamaan kohti kirkkoa. Oli isosta talosta kyllä lähtijää, monen hevosen kuormat täyttyivät. Koko nuori kansa suoriutui rekiin, vain pahaisimmille kersoille, kun he kovin kärttivät mukaan, sanottiin:

"Sitten kesällä, kun paarma pörrää, sua viärhän kirkhon!"

Kirkkoon menijää oli tien täysin, ja kuormat olivat kansaa täynnä. Reet rohisivat, hevosten kaviot kopsuivat, ja isot aisakulut, kaltrut ja peltrut mouhusivat ja tusinakulut kilkattivat, kun lakeuksien kansa ajoi joulukirkkoon. Hyvä olikin ajaa. Aina talojen kohdassa, tien vieressä vainiolla, pitkän seipään nenässä palaa loimotti tervaksista tehty juhlalyhty valaisten pitkät matkat kirkkokansan pimeää tietä. Ja sieltä täältä yli talojen, korkealta yli metsänkin, tuikutti värikäs juhlatähti. Oli pitkän viirin nokkaan taikka kaivonvinttiin nostettu koreaksi värjätty eläimenrakko, jonka sisässä paloi kynttiläinen. Se näkyi kauas punaisena tai sinisenä, viheriäisenä tai krekliininpunaisena. Koukkuluoman lyhty pilkotti aina Järven kylille asti, ja Pesoolan valo vilkkui Piriin töyrille. Juhlaa julistivat tienvieren talotkin. Kaikki ikkunat loistivat täysin valoin, kaksi kynttilää katsoi joka ikkunasta, joskus kolmin haaroin. Vielä ullakonkin pienistä aukoista tuikutti pikkuinen tulenkipinä.

Joulu asui joka talossa, joulu loimotti joka vainiolla, ja joulu vilkkui viirin nenästä. Ja joulu ajoi pauhaten pitkin pimeää lakeutta.

Suuri jouluvalo loisteli kirkon jäisistä ikkunoista ja leimahteli aina ovea avattaessa uloskin. Vainajat olivat sieltä kalpeine valoineen jo kadonneet. Nyt siellä paloi ja lämmitti elävä tuli, ja nyt sinne tien täydeltä virtasi elävää kansaa kuulemaan elävän papin suusta maailman suurta sanomaa. Äänetönnä, mustana sydänyönä oli kirkkomaan kansa kiiruhtanut Herran temppeliin, mutta armonajassa elävät maanraatajat ajoivat sinne aikaisen aamun koittaessa kulkusien helinällä. Ja korkealla tapulissa moukuivat kellot kahta vuoroa niin, että huurteiset seinät natisivat ja kaukainen metsänranta kanteli kaikua takaisin.

Kovalla pauhulla joulukirkosta palattiinkin, ja pakkanen paukahteli ympärillä. Mutta kotona romotti takanperässä suuri pystyvalkea, jonka loimossa oli hyvä lämmitellä kahta puolta ja sitten istua lämpöisen joulupuuron ääreen.

Pitkä ja hiljainen oli joulupäivä, äänetön hämäryys hiipi uneliaaseen tupaan. Hiljainen jouluhämy laskeutui lakeudelle ja äänetön oli suuri luminen aukea. Ei näkynyt kulkijaa tiellä, ei juuri ketään liikkunut kylän kujallakaan. Kytöjen kansa oli aamun istunut kirkossa, iltapäivän se vietti hämärän tupansa hiljaisessa rauhassa, kuka nukkuen edustan takana sängyssä, kuka nuokkuen peräpenkillä, kuka patapenkillä ilman aikojaan istuskellen, kuka lueskellen virsikirjaa.

Mutta tapaninpäivänä jo remahti. Eläväinen, hyvin syönyt Härmä oli saanut kyllikseen joulurauhaa. Vanhat kyllä kävivät kirkossa, mutta iltapuoleen koko väättyrien sukuperä, paapat ja kaikki, mitä vain miestä ja hevoskopukkaa oli, lähti ajamaan tapania. Ajettiin pitkin teitä, pyörähdytettiin talon pihaan, lennätettiin taas pihasta tielle, ja saatiin miltei joka talosta tapania, kovat ryypyt, ja nuoret miehet perivät tyttäriltä ja piioilta punaista tai viheriäistä tapanilankaa lakkinsa ympärille. Jos jouluaamu ajoi pauhaten kirkkoon, tapani ajoi vielä kovemmalla pauhulla pitkin kyläteitä, lauloi vielä täyttä kurkkua ja karjahteli ja antoi konin hypätä niin, että lumitierat pirahtelivat reen ympärillä. Härmä ei kihnutellutkaan nyt kirkkotiellä, eikä ollut virsikirjaa plakkarissa. Hyvin tohti ja sopi nyt karjua ja vaikka manatakin, mikä taas kirkkomatkalla olisi ollut kauhistus. Paksut punaisen- ja viheriäisenkirjavat lankavyhdit vain riepsottivat miesten lakeissa, ja vanhat paapat möyrästivät koirannahoissaan... Oli hyvä, että suuri juhla kesti vain yhden päivän.

Vietettiin joutilasta, puolityötöntä menoa vielä jussinpäivä ja viattomaanlasten päiväki, melkeinpä koko viikko ja joulunaika. Puita ja heiniä vain haettiin lisää, jos ne kotipihoilta rupesivat loppumaan. Varhaiset saunat kylvettiin uurenvuaren auttonaki, samoin loppiaasauttona, ja aamupimeissä ajettiin kirkkoon kumpanakin juhlana, vaikk'ei varsin niin suurin joukoin kuin jouluna.

Merkillisenä uudenvuoden yönä, jolloin vuasiluku vaihtui ja uusi ajastaika lähti pimeää lakeutta vaeltamaan, oli hyvä valaa porahdutella tinoja sekä niistä tutkia tulevia asioita. Oli tarpeellista vielä asetella pieniä suolakokoja akkunalaudalle, oli mukava käydä kolmen tien haarassa tulevaisia kuuntelemassa, sillä moni asia saattoi salaperäisenä pimeänä yönä valjeta, kun vain tiesi taiat ja temput.

Joulunaika oli ihmeellinen aika, ja joutilaalla ihmisellä oli silloin aikaa kokastella kaikkia.

Mutta sitten, kun ajan suuri pyörä lähti suurta lakeutta jyrräämään ja veti loppiaisen matkassaan, veti vielä vanhan Knuutti-äijänkin, ja Knuutti vei joukossaan joulun viimeisetkin hyvät, tulivat vastaan oikeat arkipäivät sekä pitkät ja ehjät työviikot, tulivat

    "Härkäviikot, kalikkareet ja reikäleivät".

Silloin taas surkeilematta piti käydä kiinni kirvesvarteen ja lapionponteen. Kyläälemiset ja muut kummailemiset saivat jäädä, samoin kuin kryynipuurot, siansyltyt ja varileivät, jotka olivatkin vain joutavien syötäviä.

Lakeuksien miehet, häjyt ja kaikki olivat kohta taas karvakenkäisiä, paikkapöksyisiä työnpuskijoita, jotka rähjäsivät metsässä puiden kimpussa taikka kydöllä savenajossa taikka vedättivät tunkiota kesantopellolle taikka ajoivat rapamättäitä tunkioon. Ja kun metsämöyryt ja kytökarhut lumisina ja nälkäisinä ajoivat kotiin, oli pöydällä kovaa rukiista reikäleipää ja paksua puuroa, suolaista silakkaa ja paksua piimää. Ne maistuivat oikealta ihmisen syötävältä, ja niistä lähti paras väki, kun oikein olan takaa oli puskettava. Lakeuksien mies oli tyytyväinen. Syötyään ja levähdettyään hän taas hyvillä mielin lähti metsään ja kytömaille rehkimään. Kessupiipun savut vain pöllähtelivät ympärillä...

Tämä oli oikeata härmäläisen elämää.

SELITYKSIÄ.

[1] Pirilintu on sama kuin peukatolintu eli pajulintu. Vanhat härmäläiset sanoivat sitä pirilinnuksi ja joskus piritykseksi. (Härmän paapan selitys).

[2] Nurkan Antti on kuollut vanhana miehenä jo n. 70 v. takaperin.

[3] Riihtä tryskättiin ennen joskus hevosellakin. Kauroja sekä heinänsiemeniä tryskättäessä talutettiin hevonen luuvaan ja poljetettiin sillä lattia-ahdosta niin, että siemenet lähtivät irti.

[4] Paja ja tuulimylly eivät kuulu talon varsinaiseen kartanoon, eikä myös vesimylly. Talonkauppaa tehtäessä on niistä tehtävä eri sopimus ja merkintä kauppakirjaan.

[5] muro = Stellaria media; lätinruaska = Plantago major; keltakukka = Taraxacum, Hieracium; harakankukka = Chrysanthemum leucanthemum; voikukka = Ranunculus acer ym.

[6] Rakennus levitetään yläosastaan sentähden, ettei vesi ota niin seinään kuin suoraan rakennettuun. (Härmän paapan selitys).

[7] Vakkurin satavuotiaan tuvan lattianlankut on tuotu uittamalla Lapualta. Itse tupa on tuotu Oravaisten Paljakkaasta.

[8] Kojoolan seinäkellon helmassa on kirjoitus; KELLO LYÄ: EHTO lOUTU: KUOLEMA: WIMEN MEITÄ: NOUTA W: 1733 M MP KOIOLA. Ala-Talkkarin kellon rintaan on präntätty: Minä Käyn ia Viisaan ia siinä Toisellen piisaan ia Jos minulla olis ääni niin Kuin minulla olis miäli niin huudaisin muista sinun Loppuas.

[9] Haapajärven krouvi, Haapakrouvi, oli 1600–1700-luvulla Lapuan jokivarren suuri juomapaikka.

[10] Kurkiluomalle lienee tehty Ylihärmän ensimmäinen puukko pärekatto 1850-luvun lopulla. Päreet oli tuotu Lapualta.

[11] Väärätupakki eli lanska = rutlatupakkaa.

[12] Lapuan joen entisen tervankuljetuksen jäljiltä löydettiin jokea perattaessa Ruhaansaaresta tuonain kokonainen tervatynnyri.

[13] Laillista pystyaitaa teki tavallinen mies päivässä 50 seiväsparia. Holloo-Ella rytisti joskus sata paria.

[14] "Yhdeksän seiväsparin mitalta" = aidas oli niin paljon viistossa, että 9 seiväsparia oli aitaa pantaessa aina käytössä.

[15] Nukalassa sanotaan ennen myös olleen färin.

[16] Susia liikkui ennen Härmässä paljon, ja vanhoja sudenritoja muistetaan vielä monessa paikassa olleen. Hillin luona oli ollut sudenrita, Piriin Ritala on rakennettu sudenridan viereen. Vuolteella oli saatu susi ridasta, ja Pakankylän Ylisen talon luona oli entisinä vuosina vanha sudenrita ollut vielä niin haamullaan, että kylän tenavat, nykyään 45-50 korvilla olevat ihmiset, olivat kerran siihen hätääntyneet, eivätkä päässeet pois aikuisten avuitta.

[17] Porren Erkki-seppä syntynyt 1791 k. 1874. – Juha Riihikangas s. 1823 k. 1896. – Juha Alaranta s. 1800 k. 1878. – Juha Rif s. 1823 k. 1904.

[18] Markkulassa kerrotaan ennen Riiviä olleen kylänseppänä Kuuroo-sepän, jonka alasin on vielä Isoon-Pesoolan kylänpajassa.

[19] Myöhemmin, kun ylimäistä rupesi tulemaan outoa työväkeä talonpöytään, härmäläiset eivät enää viitsineet lusikoida samasta astiasta eivätkä ryyppiä samasta toopista. Ylimaalaiset eivät olleet samoja tuttuja ihmisiä kuin omat härmäläiset, ne olivat kuin eri kansaa. "Ei niiren kans viittinyt räpätä samasta astiasta".

[20] Markki on Kortesjärven haukkumanimi, ja markkilaanen on kortesjärveläinen.

[21] Pienen talon syytinki yksinäiselle paapalle taikka mummalle saattoi olla vain tynnyri rukiita, puoli ohria, lehmän heinät ja kesävalli sekä vapaat polttopuut.

[22] "Susannan päivänä meni ensi kerran viimmeenenkin pärnän juurhen kattomhan".

[23] Kivenjyrtti = Polypodium vulgare; linnunjyvä = surensanunalen (Polytrichum) itiöpesäke; heraheinä = Rumex acetosa; linnunleipä – Oxalis acetosellan lehti; karvapää = niittyvilla, Eriophorum; imiäänen = Trifolium; lipinjuuri = upukan, ulpukan juuri ehkä myös vehanjuuri-merenjuuri = jonkin meriruo'on juuri.

[24] Jos leivät pantiin vartaaseen toiset toisin, toiset toisinpäin, tuli talo riitaiseksi.

[25] Perunatikkuja tehtiin ennen myös lampaan sääriluusta, kaksihaaraisia. – Piva = ven. pivo, olut. Härmäl. ei enää tiedä, mitä "piva" on.

[26] Vanhat ovat ennen sanoneet kropsua ressuksi.

[27] Syksyllä teurastettiin eläimiä ennen palvelijain muuttoa, sitten vielä jouluksi ainakin sika, ja taas keväällä teurastettiin kesäeväitä varten.

[28] Hellanmaan Kankahanpään torpan perukirjoituksessa v:lta 1868 mainitaan kahvipannu ja kaksi tinaista teelusikkaa.

[29] Karriaanen = Cirsium palustre, C. lanceolatum.

[30] Pömpelin Jaakkoo, Jaakkoo Luoma, s. 1801 k. 1885.

[31] Sontaa vedätettiin pellolle joskus lautalla jokea alaskäsin.

[32] Härmän ensimmäiset kärryt kerrotaan olleen Kojoolassa. Sinne tuli entisaikaan mies "Pohjan Pöntiöstä" kontti selässä, rupesi rengiksi ja sitten kerran teki taloon kärryt. Rengistä tuli sitten myöhemmin Kojoolan isäntä.

[33] Vihalaanen = muurahainen; vuahensilmä = Chrysanthemum leucanthemum; kivinassu = kivitasku; peipuunen = leivonen.

[34] Juha Mäki-Kleemola, Lehmäjoen isäntiä, kuollut n. 50 v. takaperin 65:n korvilla. Kirjoitteli muistiinpanoja almanakkojen välilehtiin. Iso kimppu ukon almanakkoja on hänen tyttärensä, Ylitalkkarin emännän tallessa.

[35] Tavallinen mies kaivaa päivässä kydönojaa 50 syltä.

[36] Köyhät vuodet = 1860-luvun katovuodet.

[37] Villikaura = Bromus secalinus.

[38] Surensammal = Polytrichum; virna = Cerastium triviale; pilliäänen = Galeopsis versicolor, G. tetrahit; rautakukka = Achillea millefolium; tiisteli = Circium arvense; harjapää = Cirsium heterophyllum; juuriheinä = tiheä lauhan ja timotein juuressa kasvava heinä.

[39] Härmäläinen nimitteli lapualaisen pitkää puutikkua raspiksi, ja jokea hän sanoi lapualaisen harikkohulikaksi, koska lapualaiset janoissaan joivat jokivettä eivätkä kaljaa ja vesiharikkoa niinkuin härmäläiset. Lapualaiset olivat "kolmen silakan miähiä", kun he söivät vain 3 kertaa päivässä.

[40] Forsma = horsma; luhrikka = mesimarja; pöpöröönen = perhonen; korentapuo = korento, sudenkorento, päiväkorento; kiiliäinen = saivartaja; vesikurkoonen = iso vesihyönteinen, esim. sukeltaja; vaapsahaanen = ampiainen; mötiäänen = kimalainen, mehiläinen; tuulenkoinaaja = tornihaukka, Falco tinnunculus; vanhapiika = taivaanvuohi.

[41] Isossa talossa, jossa oli parikymmentä lehmää sekä sen mukaan muuta karjaa, tarvittiin talven mittaan parisataa krinniä heiniä.

[42] Vesikuikka = kuovi.

[43] Vanhanmallinen sirppi oli houkkusirppi eli Akkenkoukku, uusi vähemmän koukkuinen oli pohtimenhorvasirppi eli kahunjalka.

[44] Kaksikymmentä varijalkaa päivässä oli jo hyvän miehen tinki.

[45] Kohrennos = uunin kohennuspuu.

[46] Salkkoo = kuohittu sonni.

[47] Maletteri = mali, Artemisia; toukomettinen = käki.

[48] "Kluvun ääni" kuuluu silloin, kun riihellä ollaan.

[49] Pahnikas as nuorin lapsi; olkimullikka = 4–6-vuotias poika, toiset sanovat, että olkimullikka on sama kuin pahnikas.

[50] Leppälintu = leppäterttu; rökäs = kiiski.

[51] Fattamesta lyötiin terävänokkaisella fattameskepillä. Pojat löivät fattameskeppinsä maahan kärjelleen pystyyn ja yrittivät samalla kaataa toisen maahan kärjelleen lyötyä keppiä. Kenen keppi kaatui, hävisi, kenen jäi pystyyn, voitti. – Prinkottimena oli oksien tai seipäiden tms. varaan asetettu riuku, raippa tms. – Kauhavan paimenilla oli pitkinraitaiset housut, siksi niitä haukuttiin sualipöksyiksi.

[52] Flammuraitainen = leveitä isoläikkäisiä raitoja; naskuinen = isoja monenvärisiä prippuja, naskuja; könniraitainen = keltaisia, mustia ja sinisiä raitoja, keltaiset ja siniset vielä kahdenlaista, vaaliempaa ja kippiempää. (Härmän mumman selitys).

[53] Merikettu = hylje. – Vanha ruotisotamies. Matti Haapa, oli aikoinaan Kankahankylän tukanleikkaaja. Kaiket pyhäpäivät ukko klippasi miesten pitkiä tukkia.

[54] Entisen sotamiehen. Korpin, kuollut n. 70 v. sitten, punkkivästi oli ollut sinistä sarkaa, hyvin lyhyt, kolme nappia yhtenä rivinä, pienet taskut sivuissa. – Turkkiliivissä oli ollut lampaannahkavuori.

[55] Ei sentään ollut oikein luvallista lainata verhanraitoja suoraan taivaalta. Muuan piikanen, joka laittoi vesikaaren raitaisen hameen, tuli kipeäksi ja kuoli, kun sai verhansa valmiiksi.

[56] Jaakkoo Äkkinäänen oli "julma kruusaamhan", kuollut n. 30 v. sitten n. 80:n ikäisenä.

[57] Kopukkavuosi – 1867-1868 nälkävuosi. "Kylmä talvi" lienee ollut 1873. "Paukka panthin kulkemhan ympäri pöyrän" = pöydässä istuttaessa joku läppäsi oikeanpuolistaan kämmenellään selkään, tämän piti tehdä samoin oikeanpuoliselleen ja niin edelleen, kunnes lyönnin alottaja sai paukan takaisin. Porren Matin tilaisuudessa keisarin oikealla puolella istuva aloitti paukan, ja Matin, joka istui keisarin vasemmalla puolella, olisi pitänyt paukauttaa itse keisaria.

[58] Kankahanpään vanhassa lohnassa oli ollut sinertävä pohjamaali ja siinä punaisia ja viheriäisiä kuvia sekä perässä että laidoissa; rännärisilat = silat, joissa on aisainkannatinhihnat; kärmehenpääsuitset = suitsien päähine koristeltu simpukankuorilla, "kärmehenpäillä"; pulkka = kapea, yhden hengen istuttava reki, takana ajomiehen istuin, lesta; peltru = umpinainen vaskikulu, yläosassa kapeita rakoja, sisässä rautakuulia; kaltru = kahdesta puolipallosta, renkaan sisään laitettu kulu, yläpuoliskossa kaksi, kolme rautakieltä, kilkutinta.

[59] Pitää kelaa = olla joutilaana ja ryypiskellä; mässähdöksissä = olla tiedotonna humalassa.

[60] Hoppavalssin sävel = "Voi sua rakas Aukusti, Aukusti..."

[61] "Sinnepä on haastettu kaikki sihvilänkarvan tekijäkki" = kaikki huonot ja joutavatkin.

[62] Isoo-Antti s. 1831 k. 1911. – Rannanjärven Antti s. 1828 k. 1882. – Pikku-Tuppu s. 1830 k. 1868. – Jukka Rannanjärvi s. 1849 k. 1868. – Hermanni Flink s. 1831 k. 1865, veli murhasi. – Jussi Flink s. 1819 veljen murhasta Siperiaan 1866. – Kuustaa Näsi s. 1842, Siperiaan 1867. – Juha Tyni s. 1837, murhattiin 1863.

[63] Kuustaa Hirvelä s. 1796 k. 1868. – Kaappoo Hirvelä, ed. poika s. 1826, Siperiaan 1851. – Kuustaa Hirvelä, ed. veli, s. 1829, Siperiaan 1865. – Ella, ed. veli, s. 1818, murhattiin 1845.

[64] Anssin Jussi, Juha Antinpoika Leskenantti, s. 1835, Siperiaan 1869.

[65] Isoo-Romu, Antti Puodinketo, Rannanjärveltä, s. 1822, Kauhavalle 1861.

[66] Kankahanpään Jussi, s. 1849, kuoli Vaasassa 1932.

[67] Poseliinia = Siperia, ven. Poselenije = siirtokunta, maanpakolaisuus.

[68] Vesiluoman Lissu, s. 1844, vietiin emännäksi Isoonkyröön 1864.

[69] Hako-Heikki = Johan Henrik Hjulberg, kappalaisena Ylihärmässä 1822-1829. Sian hautaajaa, Tuomisillan Jaskaa, ruvettiin sanomaan "Tuamisillan prouvaastiksi".

[70] Varakkaan heränneen isännän kaapissa saattoi olla paljon kirjoja. Esim. Liinamaan Juha-vainaan kirjastossa oli, paitsi katekismuksia ja virsikirjoja, seuraavat kirjat: Sionin Virret 1829, Kristityn vaellus 1835, Salattu elämä 1836, Huutavan ääni 1836, Totisesta kristillisyydestä 1837, Armon järjestys autuuteen 1838, Rippi-Saarna 1840, Sana syndisille 1841, Totisten kristittyjen välttämätön ja jokapäiväinen Risti ja kärsiminen 1841, Davidin Psalmin Selitys 1841, Isä Meidän Selitys 1841, Rippi- ja Herran Ehtoollisen Kirja 1843, Hunajan Pisarat 1845, Lutherin Kirkko-Postilla 1848, Uskon harjoitus Autuuteen 1849, Lutherin Kirkko-Postilla 1851, Kuva-Raamattu 1853, Galateaan lähetetyn Epistolan Selitys 1854, Lutherin Epistola-Postilla 1858, Uusi Testamentti 1859, Ahtisaarnoja 1875, Menen taikka En 1876, Halullisten sielujen Hengelliset Laulut 1884, Lutherin Huone-Postilla 1878, Kirkko Käsikirja 1884, Hengellinen kalenteri ja useita vuosikertoja Hengellistä Kuukauslehteä.