[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fwBiDrbPh657OvcJxa61G5GBQj7or5S6UiDHZAWsbFVo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1183,"Härmän aukeilta","Paulaharju, Samuli",1875,1944,"1183-paulaharju-samuli-harman-aukeilta","1183__Paulaharju_Samuli__Härmän_aukeilta",null,"tietokirja",[],[],"fi",1932,65595,439864,true,[],[],[],"Kansatieteellinen kuvaus Etelä-Pohjanmaan Härmän kansanelämästä, perinteistä ja historiasta. Teos käsittelee asutusta, työtapoja, uskomuksia sekä alueen kuuluisia puukkohäjyjä. Aineisto on koottu haastattelujen ja havaintojen pohjalta tallentaen paikallista arkea ja juhlaa.","Samuli Paulaharjun 'Härmän aukeilta' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1183. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","HÄRMÄN AUKEILTA\n\nKirj.\n\nSamuli Paulaharju\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1932.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nSamuli Paulaharju\nAlkusana\nHärmän aukialla\nAsutusta\nKummajaasia\nHärmaläänen taloo\nKylä\nSeppä\nTrenki ja piika\nHaltijaväkiä\nRuaka ja juama\nRukihiset rintapellot\nKyröt savuaa\nLuhralla\nIsoo-leikkoo ja kökkä\nItikoota paimentamas\nVerhat\nKöhkörö vonkuu\nHevoosella vain\nHyppypaikalla\nKruunuhäät\nHärmän veri\nHärmän laulu\nKörttilääsiä\nÄlläntikun ääres\nJuhlia\nSelityksiä\n\n[Kuvat, kartat y.m.s. on jätetty tästä e-kirjasta pois.\nNe löytyvät tarvittaessa Dorian pdf-tiedostosta linkistä\nhttp://www.doria.fi/handle/10024/59689.]\n\n\n\n\nSamuli Paulaharju\n\n\nSamuli Paulaharju on kolmenakymmenenä kahtena kesänä tarttunut\nmatkasauvaan ja kulkenut Suomen maita ja mantereita Kainuun merestä\nVuoniseen ja Jäämeren rannalta Härmän aukeille. Hänen matkoihinsa\nliittyy loputon määrä seikkailuja, milloin iloisia, milloin\nvastuksellisia. Joskus hän on kulkenut insinöörin eväskontin\nkantajana aukaisemassa Suomen ja Venäjän rajaa, joskus taas jääkärien\nmukana koillisella rintamalla tai sitten toverinaan taitava emäntänsä\nJenny Paulaharju. Mutta useimmiten hän on katkaissut soiset\nerämaantaipaleet aivan yksin, reppu selässä ja pieksut jalassaan,\nkuten Elias Lönnrotkin aikanaan.\n\nNäillä matkoilla sanoo Paulaharju \"käyneensä opissa Suomen kansan\nkeskuudessa\". Paulaharjulla on taito suhtautua ihmisiin herkästi ja\nluottavasti ja niinpä hän onkin kerännyt kansantietoutta, vanhoja\nrunoja, loitsuja, lauluja, tapoja, uskomuksia niin paljon, että hän\non keräysten määrässä voittanut itse Lönnrotinkin. Näistä on syntynyt\nhänen neljätoista kirjaansa, kaikki täynnä kansan omaa kertomaa\nmuinaisesta elosta, kerrottuna hauskasti, monesti leikillisesti,\nmutta aina asiallisesti ja tieteellisesti.\n\nPaulaharjun asuinpaikka on Oulu, \"Lapin porstua\", ja siitä kaiketi\njohtuu hänen rakkautensa tähän romantiikkamme kultaiseen maahan.\nMutta syntyisin on Paulaharju Etelä-Pohjanmaalta, Kurikan\nKampinkylästä. Kun häntä pyydettiin tulemaan \"kotia\" ja kirjoittamaan\nHärmästä, niin hän lupautui ja innostui. Härmä onkin ollut\nkiitollista aihetta, siellähän ovat rikuneeranneet Isoo-Antti ja\nmuut häjyt, jotka lauloivat, tappelivat ja tappoivat ja pitivät omat\nkäsityksensä sankariudesta ja kunniasta. Kirja on Härmän aukeilta,\nmutta sen sivuilta nousee koko maakunnan kuva arkena ja pyhänä,\npellolla ja kinkerillä, tuvassa ja tarhalla. On ollut onni, että\nPaulaharju on nyt vasta kirjoittanut Härmän kirjan, saatuaan muualla\nvuosikymmenien opin ja kokemuksen. Tähän kirjaansa hän on pannut\nenemmän aikaa ja vaivaa kuin mihinkään muuhun kirjoistaan. \"Kun on\nollut Härmäs, ei taira muusta puhuakkaa kun Härmästä\".\n\n\n\n\nAlkusana\n\n\nHärmän nimi on tuttu yli Suomen. Härmän veri, Härmän puukko, Härmän\nhäjyt, Isoo-Antti, Rannanjärvi, Anssin Jukka, hurjat laulut...\nkaikki ovat samaa Härmää muun suomalaisen käsityksessä. Niinkuin\novatkin. Mutta on Härmä paljon muutakin.\n\nTuli matka Härmän suurille aukeille. \"Vaasan Jaakkoo\", maisteri\nJ. O. Ikola, oikea härmäläinen, antoi alkusysäyksen, kirjoittaen\nja kehoittaen Perä-Pohjan kiertäjää lähtemään kerran Etelä-Pohjan\nlakeuksillekin, mihin vain, entistä etsimään. Härmällä oli hyvä\nhäjyjen maine, oli siellä jo entisvuosina pari kertaa käväisty, käyty\nitse Isoon-Antin luona sekä vähän muutenkin nähty maata ja kansaa,\nkytösavua ja turpeenkäryä. Näinpä siis Härmä veti ja vei.\n\nKolmena kesänä -- 1929, 1930, 1931 -- sekä pari kertaa talvellakin\ntäytyi härmäläisiä haastatella, kuvata ja piirrellä. Ja täällä\naukeni taas uusi maa ja kansa, suuri luhtien ja lakeuksien maa sekä\nlakeuden ja kytömaiden tumma kansa, ylpeä, pystypäinen, jylkkä ja\nrehti maanraataja, tummanharmaa heränneidenkin seura. Tätä maata ja\nsen kansaa vanhoine tapoineen ja oloineen olen koettanut kirjassani\nesitellä.\n\nHärmän vanhoille paapoille ja mummille, 90-vuotiaasta Huhtamäen\nJuhasta alkaen, sekä monille nuoremmillekin, saan kirjani tiedoista\nolla kiitollinen. Aina olivat kertojani valmiina \"toimittamhan\nasioota\" paperille pantavaksi, vaikka monta kertaa yhä uudestaan\nja uudestaan kävin heitä kyselyilläni vaivaamassa. Mutta kertojien\nsatalukuisesta joukosta on moni jo kiitoksen saavuttamattomissa,\nTuonen tuvilla -- Liinamaan 90-vuotias Lissu sekä vielä vanhemp\nLammin Juha, Hakalan Iisakki, Korpelan Matti, Kankahanpään Jussi,\nKeskisen Maija, Perämäen Elias ja Härmän helapäiden mestari, Johannes\nRannanjärvi... Kiitollinen saan olla myös kaikille, jotka olivat,\nkuka milläkin lailla, avullisina keräystyötä toimittaessani,\nsatalukuinen heidänkin parvensa, ja varsinkin saan kiittäen mainita\nheitä, jotka meidät ottivat majoihinsa.\n\nMutta suurimmat kiitokset on sanottava maisteri J. O. Ikolalle, joka\nasian pani alkuun, sekä sitten aina on ollut varsin aulis antamaan\nmonenlaista apuaan ynnä ystävällisiä ohjeitaan, jopa lopuksi on\nlukenut käsikirjoitukseni tehden varteen otettavia huomautuksia.\n\nTyötoverinani vanhoja puhuttelemassa on ollut täällä Härmänkin\naukeilla vaimoni, Jenny Paulaharju, sekä piirtäjäapulaisena\ntyttäreni, Paula Paulaharju.\n\nLukujen otsakirjoitukset on mukailtu entisten härmäläisten\n\"kriivarien\", Mikki Hillin, Kuustaa Kurkimäen ym. kirjoittamista\nasiakirjoista sekä muista papereista. Alkukirjaimet on jäljennetty\nkirkonmaan ristien hautakirjoituksista, vanhojen härmäläisten\nmaalarien käsialoista. Lukujen alkuvärssyt taas ovat vanhojen\nitseoppineiden Härmän ukkojen -- jonkun mummonkin -- kirjoittamia,\nja useimmat ovat härmäläisiä sananlaskuja, sananparsia sekä vanhoja\nlauluja, kolme, neljä -- Rukihiset rintapellot, Kyröt savuaa,\nLuhralla, Isoo-leikkoo -- on jäljennetty Juha Mäki-Kleemolan\nvanhasta muistiinpano-almanakasta.\n\nOulussa helmikuulla 1932.\n\n_Samuli Paulaharju_.\n\n\n\n\nHärmän aukialla\n\n\n  Taivasten taivaat ovat Herran,\n  mutta maan on Hän\n  Ihmisten lapsille antanut.\n\n\nKorkeana kaartuu taivaan kumu, ja laajana aukeaa suuri lakeus\nsen alla. Kaukana ovat maan ääret ja kaukana taivaan ranta.\nMetsä lakeuden laitamilla painuu kovin matalaksi ja kauimmaiset,\nLöyhingin takaiset nevamänniköt vaipuvat mantereen tasalle. Maansini\nja taivaansini siellä yhtyvät, vain tumma viiru väikkyy niiden\nvaiheilla. Etäiset reunametsät verhoutuvat autereen haljakkaan,\nKauhavan laita sinertää, ja kaukana taivaan rannalla siintää Simpsiön\nsininen köyry.\n\nTämä on Härmän suurta aukeaa katsottuna Kauhavalle ja Lapualle käsin\nKankahan kyliltä tai Kosoolan kallioilta taikka Kotoluhran mäeltä ja\nLiinamaan jokitöyrältä Alahärmän rajoilla.\n\nTämä on maa, joka härmäläiselle on annettu perinnöksi, iankaikkisen\nyksitoikkoinen jokilavea, suora ja mutkaton kuin merenselkä. Mutta\nsiinä on kaikkea, mitä härmäläinen kaipaa: maata ja taivasta sekä\nsinistävää kaukametsää, harmaata latoa ja punaista taloa, tummaa\npeltoa tuolla, mustaa kytömaata täällä ja kaikkein enimmin\nrehevää luhtaa. Siinä on maanaukeata möyriä härmäläisen ja puskea\njumalantuulen, on myös korkeata taivasta liikkua pilven ja päivän.\n\nPilvet ajelehtivat taivaankumulla sinne ja tänne, ja aurinko ajaa\nylpeästi halki avaruuden. Kerta kerralta joka päivä ajan ehtooseen\nasti. Jo varhain aamulla se nousee koillisenkoitosta, ja vasta\nmyöhään illalla se painuu lännen punertavaan ruskoon. Ja halki\nkoko aukeaman puskeutuu suuri joki heitellen lukemattomia mutkia.\nVerkalleen se vierii, hiljaa ja tasaisesti, niinkuin on tasainen\nsen taluttajakin. Iankaikkisesti lienee sekin ollut liikkeellä, ja\nyhä edelleen sen pitää vaeltaa yöt päivät ja olla suuren tasamaan\nainaisena matkamiehenä. Kaukaa yliperiltä se tulee, aina Suomenselän\nvieriltä, missä ei ole muuta kuin metsäisiä mäkiä ja kukkuloita ja\nisoja järviä sekä metsäperäläisten ahertamia pieniä peltoja, mutta ei\nainoatakaan tällaista jumalanluomaa lakeutta.\n\n_Lapuan_ on joki, vaikka Alavudella ovat sen alkujuuret ja kulku\nkiertyy Kuurtaneen entisten tervaperien kautta. Laaja Lapua on näiden\nmaiden vanha valtamies -- Isonkyrön jälkeen -- ja Lapuan nimissä\non iso jokikin pantu ajamaan latuaan. Yliperillä pitkämatkainen\nmaanvaeltaja on kyllä nähnyt köyhyyttäkin ja ahtautta sekä karua\nleipämaata, mutta täällä Lapuan vanhoilla viljakentillä joki saa\njo ajella rikkaitten isäntien rinnalla ja kostutella rukiisia\nrantatörmiä. On täällä jo aukeutta ja asumakenttää kokonaiselle\nsuurkylälle, olipa kerran kylliksi tappelukenttääkin kahdelle\nsotajoukolle, silloin kun Adlercreutz pani toimeen suuren\nLapuanpäivän ja antoi ryssille kiukkuisen selkäsaunan. Mutta vielä\navarammat maat ovat alempana, Lapuan _Alajoen_ laajat lakeat,\nsamat aukeat, jotka on härmäläisellekin pyhitetty. Nämä ulottuvat\nyhtämittaisina kymmenin pitkin virstoin Liinamaahan asti sekä\nleveyttään kaukaa Kauhavan kyliltä aina Kosoolan kalliovierille.\n\nLapuanjoen ajama lakeus on miltei loputon. Liinamaan kyntömies\nsaa saviselta jokitörmältään, samoin Kotoluhran ukko kotomäeltään\nvuoroin katsella eteläpuolen puutonta jokilaveaa Lapuaa kohden,\nvuoroin taas kääntää katseensa pohjoiseen päin, missä avautuu toinen\nhärmäläisten repäisemä suurlakea. Liinamaan alta, vanhan kuulun\nHaapakrouvin vieriltä, missä ennen läikkyi pienoinen Haapajärvi,\nlähtee alahärmäläisten aukea seurailemaan jokivartta. Mutkitellen\njoki painuu merta kohden, laajat luhtarannat ja leveät leipävainiot\nvaeltavat sen matkassa, milloin avautuen mahtaviksi kytömaiksi,\nKurjenluhriksi ja Vuasnevoiksi, milloin ahtautuen rukiisiksi\nrantapelloiksi, jotka puolelta ja toiselta kaltevina viertävät kohti\nvirranväylää, vielä viimeksi Köykkärinkylillä, kunnes Karkajuksessa,\nJepuan ruotsalaisrajoilla, metsä molemmin puolin jokea puskeutuu\nrantaan saakka.\n\nSuuri joki, vanha korpien kiertäjä, on johtomiehenä ohjaillut\nhärmäläistä oikeille kotikentilleen, ja jokirannat ovat ensiksi\nauenneet ihmisen asuttaviksi. Mutta pääväylään laskee sivusta\nlukuisia pikkujokia, härmäläisten _luamia_, jotka samoin kuin iso\nvirta, ovat olleet mukana lakeuksia rysmättäessä. Luomien rantoja\nraivaten jokivarren mies nousi _larvamaihin_ ja kohtasi siellä\ntavattomia takanevoja, rämäköitä ja vetisiä korpimaita. Niistä\nsaattoi repäistä uutta peltoa, luhtaa ja kytöä sekä talonpaikkaa.\nJa suureen valta-aukeaan liittyi pitkin luomien juoksua isoja\ntakalakeuksia, jotka kylineen ja kaikkineen ovat samaa suurta\nja tasaista Härmää. _Kosoolanluama_ kuljetti aina Luomanperille\nja Pränninkulmille, _Ikoolanluama_ Haapojalle, Hirvelään ja\nVesiluomalle, _Naarasluama, Kello-, Koukku- ja Kurkiluamineen_\najoi omat aukeansa aina Saarinevaa ja Airassaaren perukoita myöten.\nAlahärmänaukeoihin taas yhtyivät _Paskaluaman, Pesoolanluaman,\nKojoolan-, Tomperin- ja Tollonluaman_ rantamaat sekä pitkän\n_Ekoluaman_ varret. Satoja mutkia heitellen luomat ujuttelivat\nkorpien lävitse rakennellen vetisiä aromaita. Mutta härmäläiselle ne\nolivat mielimaita.\n\nJumala, joki ja härmäläinen ovat yksin miehin olleet Härmän lakeutta\nluomassa. Kolme kovaa siinä on ollut toimessa, ja näinpä on\nsyntynytkin mahtava maanlavea. Ja tämä sinistävä autereinen aukea on\nhärmäläisen pyhä maa, ja jäyhä harvasanainen raataja on puolestaan\nyksioikoisen lakeuden mielimies sekä oikea rintaperillinen. Ja\nnämä kaksi ovat yhtä. Molemmat ymmärtävät ja rakastavat toisiansa.\nHärmäläinen puskee kaiken väkensä maaemään, ja tämä taas vuorostaan\ntyöntää minkä jaksaa miehelleen elatusta. Ilmaiseksi lakeus ei ketään\nelätä, eikä härmäläinen ilmanantia kerjääkään. Sen hän suo, minkä\ntoinen vaatii: voimansa ja väkensä. Aina kerta kerralta, viikko\nviikolta, vuodesta vuoteen hän aamuisin astelee aavalle työmaalleen\nja päivän mentyä sieltä uupuneena palaa. Mutta tyytyväisenä mies\nsitten illalla ison pöydän ääressä murtaa omaa ruisleipäänsä. Maa on\nottanut, mutta maa jälleen antaakin: selvän leivän ja tyytyväisen\nmielen. Maan kautta kiertää lakeuksien miehen koko elämän kulku.\n\nHyvillä mielin, äänetönnä ja hartaana aukean maan isäntä lepopäivänä\nkäyskentelee viljapeltonsa pyörtänöillä ja kytömaillaan tarkastellen\ntaivasta ja katsellen kättensä töitä. Seisahtuu käyskentelijä vielä\nkotiveräjälle, käännähtää ja tyytyväisenä katselee yli aavojen\nsinertävien vainioiden. Siinä on viljamaata ja luhtaa niin, etteivät\nsuinkaan seinät tunnu, ja jumalanilmaa niin, ettei ainakaan henkeä\nahdista. Siinä sinertää maanavaruus, siinä aaltoilee heinä ja\njumalanvilja sekä tuoksuu imiäinen, ja siitä nousee miehen eväs.\nLakeuksien isäntä luottaa maahansa ja luottaa taivaan Isäntään, joka\non hyvän osan hänelle antanut ja siunaa hänen kättensä työt.\n\nRannattomien aavojen asukas ei ole luotu ahtaan metsärotkon\npiileskelijäksi, eikä kaivelemaan karuja mäkirintoja eikä järviä\nkiertelemään. Hän on aukean maan itsetietoinen pystypäinen kyntäjä,\njoka ajaa syvät ja suorat vakonsa ja tahtoo aina omalla konnullaan\nliikkua omana isäntänään. Ja kotikartanoltaan sekä kylänraitilta hän\nhaluaa katsella kauemmas kuin vain vainion aidan taakse.\n\nSuuri lakeus on härmäläisen oikea kotomaa.\n\nLopulta tämä suuri kotomaa ottaa asukkaansa kokonaan. Maa vetää\npuoleensa yhä hartaammin, ja pyhä kirkonpelto metsäisellä\nsaarekkeella saa viimein kätkeä hänet helmaansa. Maan raataja pääsee\nlevolle ja saa muuttua samaksi pyhäksi maaksi, jota hän koko elämänsä\non myyrtänyt ja jota hänen isänsä ja esi-isänsä ovat myyrtäneet ja\njoka on hänelle ja hänen isilleen antanut jokapäiväisen leivän. Ja\nkirkonpaimen heittää maanmullat hänen päälleen todistaen:\n\n  \"Maasta olet sinä tullut\n  ja maaksi olet jälleen tuleva!\"\n\nJa suuri, rakas lakeus, joka hänenkin aherruksestaan on elona\nlainehtinut, lainehtii yhä kauniimmin kasvavalle polvelle, kunnes\ntaas sen vuoro on käydä kirkkotarhaan.\n\nMutta lakeus pysyy yhä suurena ja kauniina.\n\n\n\n\nAsutusta\n\n\n  Kolina siällä kuuluu\n  johma asuthan.\n\nJo satoja vuosia härmäläinen on isännöinyt alavilla jokirannoillaan.\n\nMutta muinaisina aikoina härmäläisten kotimaa oli mustana korpena.\nSuuret rimpiset nevat vain pohottivat aukeina synkkien metsien\nmeressä, ja rumat rämäköt puskivat räkämäntyä. Mustana kuin\nmanalanvirta joki ujutteli korven ryteiköissä, ja tummat luomat\nluikertelivat kylmissä päivännäkemättömissä metsänkomeroissa. Monesti\nne päivää paeten työntyivät pimeään maankengän alle piileskellen\nsiellä pitkät matkat. Koko korpi oli matalaa, mustaa ja pakanallista.\nSiellä täällä vain jokin tasamaata korkeampi kallio ja mäki kohosi\ntaikka kaartui kuiva mäntyinen kangas. Mutta nämäkin olivat\npahojenpesiä. Kallioissa möykkäsi vuorenpeikkoja, huistattarit\nnahisivat mäkipaikoissa, ja tummissa petäjiköissä kulkea vouhotti\nitse piru.\n\nLiikkui synkissä korpimaissa kaikenlaista metsänelukkaa, isoa ja\npientä. Saattoi susi juosta jolkotella, saattoi karhu tassuttaa,\nsaattoipa joskus tassutella lapin äijäkin, samanlainen kastamaton\nkarvaturkkinen pakana kuin muutkin korvenkiertäjät. Kaksin\njaloin kuin kontio se käydä kääpersi ja rakenteli lapinraunioita\nnevansaarille. Laajalta Lappajärveltään lapinkempura lienee\nkäpsytellyt, asustellut _Haarusjärvenkin Kalmookankahalla_\npyydystellen peuraa ja kalaa ja taas hiipinyt pohjoiseen korpimaahan.\n\nMutta metsien takana, etelän puolessa, suuren _Kyröönjoen_\njuoksulla oli jo kauan aikaa röykännyt kristitty _Isoonkyröön_ mies.\nKorpi-rannalleen _kyröläänen_ oli kamaloista kallionjärkäleistä\nkasannut suuren, harmaan ristinkirkon ja kopsinut ihmisenasumuksia\npitkin virranvartta. Isonkyrön tumma mies ei kyllä pelännyt mustia\nerämaita, vaikkei niihin kirkonkello kuulunutkaan. Painui ukko\nkaukaisiin metsiin pyytöretkille, viipyi siellä sitten jo tervaa\npolttamassa, ja lopulta moni jäyhä kivikirkon kävijä jäi metsien\nasumamieheksi.\n\nLapuanjoenkin juoksulle kyröläinen osasi ja korventeli siellä tervaa\nkymmenillä kankailla pitkin metsiä. Moni Lapuan talo on rakennettu\nvanhojen kyröläisten tervanpolttosijoille, ja monen talon ensi\nisäntänä on astuskellut Isonkyrön tervakontio. Osui Kyrön ukko\nHärmänkin rannoille, ja lapualainen vielä useammin. Lapuan miesten\ntervaretket ulottuivat -- paitsi ylimaihin Suomenselän vierteille --\nalaskäsin aina Jepuan ruotsalaisrajoille.\n\nPitkin Härmän maita ja metsiä on lukemattomia ikivanhoja\ntervanpolttosijoja, jo aikoja edesmenneitten miesten ahertamia.\nKyröläisten kerrotaan korvennelleen Ylihärmän Keskikylän tienoilla,\nKeski-Kaapoon entisen tuulimyllyn paikalla, samoin myös Alahärmän\nViitalan kankaalla. Lapualaisten tervakumpuja taas tiedetään\nolevan Alahärmän Pesoolan luomatöyrissä sekä kylässä että kylän\ntakalistoilla, lapualainen on Kunnarin talotörmällä tervaa\ntöristänyt, samoin Porrenmäellä ja Piriin kankaalla, ja Lapuan\ntervakoura lienee ryskännyt monessa muussakin rumassa korvessa,\nvaikkei sitä enää jakseta muistaa. Mattilan ja Knuuttilan mailla on\nvanhoja tuntemattomien tervakumpuja, samoin Huhtamäen ja Vakkurin\nerämaissa. Mutta Alahärmän ja Kortesjärven rajoilla, Perkiönmäen\nsuurissa sydänmaissa kuuhkailivat ja möykkäsivät _Piatarsaaren\nhurrit_ ja _vöörilääset_,ja samat ukot lienevät aikonaan savustelleet\nKöykkärin luomatörmässä, josta vieläkin, kun vanhaa hautapakkaa\nhakataan kuokalla, nousee oikein jyristen haudansittoja.\n\nMutta pohjaksui tänne joskus oikein pitkämatkainenkin maankiertäjä\netsien kotosijaa.\n\nSaapui kerran kaukamailta _Kovaasimen_ ukko, tulla rujaten aina\nLaukaasta asti, ukko edellä talutellen hevoskopukkaa, akka perässä\nlehmänkantturaa kuljettaen. Lapuan alalaidoille, kahden luomahaaran\nlähimaille Kovaasimen pätinäkunta pysähtyi, ukko sitoen elukkansa\npuuhun, akka tehden samoin, ja sitten ruvettiin talon töihin. Ukko\nteki tuvan, akkakin oli apuna, ja metsäkömmänä saatiin pystyyn\nvetelien nevojen väliselle petäjäsaarekkeelle. Kovaasimen metsäkörrin\nnelikyynäräinen tupamökki oli suuren ja komean _Kankahankylän_\nalkumökki, samoin kuin itse äijä Kovaasin oli Kankahankylän alkuäijä.\nNykyisen Keskikankahan lähimailla oli tämä kylän esikoismökki ollut.\n\nKovaasimen körri oli kova äijä. Lapualaiset olivat jo heinämaikseen\nvallanneet jokivartta pääkylältään alaspäin kymmenin virstoin aina\nHaapajärvelle asti ja alemmaksikin, jopa merkinneet luhtamaikseen\nluomienvarsia. Mutta Kovaasimen ukkokin tahtoi ottaa osansa, valitsi\nmaita ja lähti jalkaisin astua roikkimaan Pohjan peräitse Ruotsiin\npuhuttelemaan itseään kuningasta. Teki äijä kohta toisenkin matkan\nsamoja tiettömiä saloja pitkin, tekipä muoreineen vielä retken\nkolmannenkin. Ja akka oli hyvänä apuna. Kun ukko Kovaasin pyyteli\nHolkerin herraa puolestaan puhujaksi, eikä tämä oikein kallistanut\nkorvaansa asialle, akka Kovaasin kiukkuisesti koputti keppiänsä\nlattiaan ja päkitti:\n\n  \"Jos sin' oot herra Holkeri,\n  niin mull' on lehmä Solkeri,\n  ja pannahan se palkaksi!\"\n\nHolkeri hyvästyi, ja Kovaasimen uupumaton ukko sai hankituksi kovat\nkirjat. Kahdettatoistaosaa vaille manttaalin sanotaan äijän nimiin\nmerkityn niin lujasti että pysyi.\n\nJa kova ukko kaatoi korpea, teki luhtaa, möyri peltoakin ja kyntää\ntorrikoi puusaharalla sekä karhosi puisella äkeellä.\n\nKun sitten äijän jälkipolvien kesken ruvettiin osittelemaan paapan\nhankkimaa mantua, oli sitä niin leveästi, että kuudestoistaosan\ntalolle voitiin merkitä sata tynnyrinalaa. Siinä oli metsää ja\nluhtaa, peltoa ja nevaa, karjanvallia ja kaikkia, mitä hyvä\nKankahankylä kaipasi maallista toimeentuloansa varten.\n\nNiinkuin Kovaasimen ukko tuli ja möyri mustaa korpirantaa, niin\ntuli muitakin ja rupesi ryskimään metsässä, toinen siellä, toinen\ntäällä, kuka tervamiehenä, kuka maanmöyrynä. Korpea kyllä oli,\nvaikka se metsäläisten mielestä tuntui ahtaalta. Kun Köykkärin\nniemelle, luomansuuhun joku körri rötisti metsäsaunan ja rupesi siinä\nasustamaan, niin jo tulla kellettelee tuoreita lastuja jokea myöten\nalas. Saunanisäntä lähtee kuuhoilemaan, \"kuka täs tukkii niin liki\nkranniksi\", ja löytää uuden tupamökin Lapualta. Mutta lähtee lastu\nlaskettelemaan Köykkärinkin saunarannasta, ja kohta tulia köykyttää\ntoinen köriläs alhaalta, Jepualta käsin, kapistamaan pois Köykkärin\nukkoa. Mutta tämä ei ole kuulevinaan vieraan outoa mökinää, tappaa\nkötistää vain pässiä saunakömmänässään, ja naapuri lähtee matkaansa\nmanaten:\n\n\"Siälä vain köykäthän lammasta.\"\n\nEikä siitä sen enempää. _Köykkärin_ nimen saunatörmä vain saa, körri\npysyy paikoillaan ja tekee Köykkäristä ison talon, ja \"Keuckarina\"\npappi panee sen papereihinsa.\n\nLastun nähtyään lähtee vanhan _Kojoolankin_ alkuäijä, jonka sanotaan\ntulleen Pohjan puolesta, etsimään lähimmäistään, löytää hänet _Lahren_\npaikalta ja rupeaa ylpeilemään, että \"liika likillen sin' oot tullu!\"\n\nLaskettelee yhä vain lastuja pitkin verkkaista jokea, ja ihmisenpesiä\nnousee autioille rannoille... Porren jokitörmälle asettuu kaksi\nvanhaa tytärtä, ja siitä saa alkunsa suuri _Porren_ talo. Tyttäret\nasua rytistävät, saavat miehen ja jatkavat sukua, ja kohta Porri\non niin kuulu suuresta voita tuottavasta kirnustaan, että kautta\nmaakunnan mainitaan:\n\n  \"Porren kirnu, Kyröön pelto,\n  Limingan niitty ja Kemin kalavesi.\"\n\nTuleepa taas ukko ja akka rantoja rähjäten ja kotopaikkaa etsien.\nSattuvat he Nukalan törmälle, jossa uupunut akka mätkähtää mättäälle\nmaata ja sanoo:\n\n\"Tuas ma häntä nyt nukahran.\"\n\nSiihen sitten talo nousee, ja taloa ruvetaan sanomaan _Nukalaksi_.\nMutta Nukalan yläpuolelle, joenrannalle tulee ukko jostakin etelästä\npäin, tekee mökin, jonka nimeksi kirjoihin pannaan _Birilindu_,[1] ja\nsiitä nousee iso _Piriin_ talo.\n\nJopa kerran taaskin on ukko ja akka korpea kiertämässä, ja hyvä\nkotopaikka pitäisi heillekin löytyä. Ukko on Vähästäkyröstä ja\nakka Kuurtaneelta, mutta Ylihärmän metsämaihin he painuvat. Sieltä\nKelloluoman tienoilta löytyykin mieluinen maa, ja kohta nousee koti\npienen järven takarannalle, ja talon nimi on _Järvi_. Mutta on talossa\nväättyri poika, joka manaa vedennoutomatkaa kovin pitkäksi ja tahtoo\ntalon siirrettäväksi järven toiselle rannalle. Talo siirretäänkin,\nmutta pian taas poika-väättyri rupeaa tahtomaan, että talo pitää\nmuuttaa jälleen takarannalle, koska käsiä kovin palelee pitkällä\nsonnanajomatkalla. Mutta vanha vaari kirmaantuu:\n\n\"Oot yhrenreisun jo narrannut mun muuttamhan, mutta nyt taloo saa\nolla amenpäivästä amenpäivhän tällä pualen ja pellot tualla pualen.\"\n\nJa vielä kerran nähdään ukko ja akka maata vaeltamassa. Käydä\nköykyttävät he kylmään korpeen, nousevat pitkin Kurkiluoman\nrääsyistä rantaa ja rakentavat kotopöksänsä luoman rannalle.\nJa siitä kohoaa viimein _Kurkiluaman_ iso metsätalo.\n\nNäin työntyy talontekijää metsiinkin luomien rannoille, ja synkät\nkorpimaat aukenevat. Ylihärmän Luomanperälle painelee ukko Lapualta\nja tekee _Unkurin_ uudismökin, Alahärmän _Huhtamäkeen_ astelee\n_Kuurilaanen_ ruveten talon tekoon, ja itämetsiin Jepuan rajoille\nmennä köpöttelee _Pelkka-Jussi_ antaen alun _Pelkkalan_ peräkylälle.\n\nJopa taas sitten kerran menee mies akkoineen metsään, ja kontti\nvain katsoo kotikylää kohden. Astelevat he vetelien Larvanevojen\ntaakse Kortesjärven suuria rajakorpia aukomaan ja asettuvat\n_Perkiönmäelle_, samalle haavikkotöyrylle, johon entisaikoina muuan\nlammaslehtiä leikkova Pietarsaaren akka oli hajonnut jättäen vain\nperkiöimet perämetsiin. Voltin kyliltä mies on, _Erkki Malmiksi_\nhäntä mainitaan, ja nelinurkkaisen kurjan tönön hän mäelle kopsii.\nAkka sitten paistaa leipänsä ulkona, isolle kivelle muuratussa\nuunissa, ja ukko kantaa keikuttaa selkälaipioillaan Pietarsaaresta\nasti ensimmäiset pellonsiemenet kuokoksiinsa. Mutta kun tulee\nRuotsin ja ryssän välinen sota, pitää Malmin Erkinkin lähteä\ntappelemaan kotimökkinsä puolesta. Juuttaalla mies rymyää, ja\nvoitto saadaan, vaikka ryssä ampuu niin ruokottomasti, että Ruotsin\nkuninkaan pääluu pamahtaa halki, ja on se rautavyöllä vannehdittava.\nJoutuu tappelumies taas kotiinsa, ja kohta jälleen kuokka rupeaa\nheilumaan. Mutta metsämäen alapäähän on tullut toinenkin asujain --\nKortesjärveltä lienee lähtenyt -- tehnyt mökkirievun ja rääpinyt\nakkunan alle peltopahasen ja sitten ylpeillyt:\n\n\"Kyllä Malmi saa sylkiä kintahishinsa ennenkun näin palajo saa\npeltua.\"\n\nEnnättää Härmän metsiin ja metsärannoille meripuolten ruattalaasiaki,\nensin vain metsiä mannaten, sitten jo asuinpaikkaa etsien. Nukalankin\ntekijän sanotaan olleen Purmoon ruotsalaista väkeä. Vakkurin\nperämetsiin, suuren haavikon laitaan tuli ensimmäisenä möykkäämään\nVakka-Matti, ja siitä mökki, talo ja kylä perivät Vakkurin nimen.\nHanhimäen metsikkö oli vielä aivan autiona, kun sinne Jepuan\nJunkarosta asteli ukko ja akka ja vielä lehmä kolmantena. Sidottiin\nelukka puuhun, tehtiin sille hakokoppero ja sitten ruvettiin korpea\nkuokkimaan. Talo tehtiin mustaan larvamaahan, Hanhimäki siitä tuli,\nja talosta lähti kerran sitten rintamaihin oikea Härmän körri, kuulu\nIsoo-Antti, asettuen jokirannalle vanhaan Isoohintaloohin, Volttia\nvastapäätä.\n\nRuotsalaisia, Vöyriltä tulleita, olivat Pastupakan peräkylän\nperustajat, ja Vöyrin Rekipellon takamaita koko metsäperä ennen\nolikin. Kaksi rumaa äijää siellä muinoin asua tuhraili, toinen Ylisen\npäässä, toinen _Alatuvan_ puolessa, Lombyn kylästä tulleita isoja\nmustia miehen rumilaita he kumpainenkin olivat ja pahankurisia.\nTappelivat ukot keskenään väliin kirves kourassa ja sitten taas\nyksistä puolin menivät Härmään häjyilemään. Viimein Ylisen isäntä\niski kirveellä Alatuvan äijää pääkoppaan, ja kohta tavattiin Ylisen\nisäntäkin tapettuna. Mutta oli täällä ja tuli sitten muitakin\nruotsalaisia talonpitäjiä, Ylisen paapan isä koteusi tänne Kimoon\nruukilta Oravaisista.\n\nOli ruotsinsukua ennen vielä muuallakin. Ylihärmän kirkkomäen kylä,\n_Lööpäri_ lienee alkujaan ruotsalaisen aikaan saama, ja ruotsalaisin\nnimin on moni muu Härmän talo ja kylä alkujaan ylvästellyt. Niinpä\nLahti oli ennen Stråka, Pesooloita oli Stor- ja Lill-Pesola, ja\nVakkureita Crono- ja Bönde-Vackur. Isotalo komeili aikoinaan\nStorgårdina, ja talonmaat olivat ruotsiksi ristityt. Oli siinä\nTimberbackaa, Norrbackaa ja Prembackaa. Voltti, Knuuttila, Ekoola,\nTalkkari ja Köykkäri olivat ruotsinsyntyjä. Alahärmän alaosa\nkuuluikin entiseen aikaan ruotsalaiseen Uuteenkaarlepyyhyn aina\nlähes kirkonseutuja myöten. Nukalan alapuolella, joen rannalla on\nvaltava kallionjärkäle, _Vuaskivi_, ja tämän sanotaan ennen olleen\nrantaruotsalaisten ja suomalaisen Härmän rajakivenä.\n\nTaloja tehtiin Härmän metsiin ja kruunulta saatiin kovat kirjat.\nKovaasimen äijä kävi noutamassa kirjat aina kuninkaista asti.\nMutta kun Alahärmän Vanha-Katajaanen tahtoi metsäpöksälleen\nsaada talonkirjat, tarvitsi hänen astella vain Vaasaan maaherraa\npuhuttelemaan. Kontti selässä Katajan vaari kapsutteli maanvaarin\neteen ja sanoi:\n\n\"Taloonkirjat tarvitaashin!\"\n\n\"No, onkos sulla toristuksia ja puumerkkiä?\" maaherra kysyi ja sanoi:\n\"Niitä ensin pitääs olla.\"\n\nKataja-äijä sai lähteä niitä noutamaan. Vähänkyrön vasta rakennetun\nsillan käsipuussa sattui olemaan siloinen lauta ja siinä koko\njoukko sillantekijäin puumerkkejä. Katajan vaari näki ja pisti laudan\nkonttiinsa ja köpötteli takaisin maanvaarin eteen, löi laudan pöytään\nja sanoi:\n\n\"Tuas niitä nyt on toristuksia ja puumerkkiä... ja minä tarvittisin\ntaloonkirjat.\"\n\n\n\n\nKummajaasia\n\n\n    Kun oikeen tarkasti kattoo,\n    niin ei höyröjä ookkaa.\n\nLapin pieni tiirosilmä kyllä pian pakeni Härmän korpimaista,\nkun siellä kristitty rupesi kolkehtimaan. Mutta _vuaripeukoot_\nja _kööpelit_ ja muut _kummajaaset_ eivät tummia miehiä heti\nväistyneet, ei isoa Kovaasimen äijääkään, vaikka tämä oli käynyt itse\nkuninkaalta noutamassa lupakirjan. Vuoripeukoilla ja kööpeleillä oli\nasumapaikkoihinsa vielä vanhemmat ja kovemmat kirjat kuin kivikirkon\nkansalla. Siksipä he pitkät ajat yhtä rintaa härmäläisten kanssa\nviljelivät isiensä perintöä, härmäläiset möykäten maan päiväpuolella,\nvuoripeukot kapsehtien pimeässä maan alla. Karkeita ja kovia\npaikkoja vanhojen kummien kotosijat olivat, mustia metsiä ja rumia\nkalliolouhikoita, jotka helposti saivat heikon ihmisen vapajamaan.\nOikea härmäläinen ei sentään kovin helposti hätkähtänyt niitäkään.\n\nLapualaisten suuri _Simpsiö_, koko maakunnan korkein kumura, oli\naikoinaan hyvin karkea paikka. Simpsiön ylitse veti avaran yliperän\nvahva _juntu_ Isonkyrön kivikirkolle, Töysän kuulu Tohnikin\nsitä vaelsi ja levähti kukkulalla _Tohninkivellä_. Simpsiön\nnäkymättömät asukkaat olivat kovia kotivuorestaan. Kuka vain\nuskalsi sen ylitse yrittää, pieksettiin. Mutta kun hiukan hyvitteli\nkarkeita vuorenäijiä, vaikkapa heittäen kiven heidän harmaaseen\nröykkiöönsä, sai vaeltaa rauhassa. Suuri kasa kaikenkokoisia kiviä ja\nrahojakin Simpsiön äijälle karttui, ja kansa kulki juntuaan vuoren\nylitse. Eikä simpsiöiäinen luopunut uhrivaatimuksestaan ennenkuin\nitse piispa kävi häntä manaamassa, levähti _Pispankivellä_ ja lähti\ntiehensä heittämättä kivensilparettakaan röykkiöön.\n\nÄkäistä joukkiota asusti myös _Satimäessä_ Lapuan ja Härmän rajoilla.\nMoni oli nähnyt siinä kummia ja kuullut, että _huistattarien_\njuntu kulkee Satimäestä Kuivilaan, ja moni sitä pelkäsi. Nurkan\nAntti kumminkin rupesi rötistämään mökkiä mäen laitaan, vastaten\nvain tuhmin turahduksin naapurien varoituksiin. Mutta kummajaisten\nmöykkäyspaikka Antin mökistä tuli. Tuvan ovi kapsahti aina auki,\nvaikka se olisi kuinka kovasti pantu kiinni, ja kun Antti oli\nsaunassa kylpemässä, niin oven takana kolisteltiin ja paiskittiin\nvihaisesti vihtoja. Viimein tultiin mökin isännälle ökisemään:\n\n\"Täs' on meirän makoopaikka, ja täst' on juntu Kuivilhan. Kaikki\nteirän kurat ja likaveret kaarethan aina porraspäähän, meirän\nsilmillen... Pitää muuttaa pois tästä!\"\n\nMutta Nurkan Antti[2] antoi huistattareille yhtä ylenmielisen\nvastauksen kuin naapureilleenkin. Kummajaiset saivat hänen puolestaan\nmöykätä niin kauan kuin mieli teki.\n\nMistä lienee _kummaalija_ tullut matalalle _Lapakalliolle_ Kujalan\ntaakse, Kurkiluoman tien varteen, mutta siellä se vain asennoi ja\nsilloin tällöin yritti peloitella kristittyä härmäläistä. Kallion\nlaitapuolessa oli -- ja on vieläkin -- ikivanha sammaltunut kiviaita,\nkenen lienee, Niämistön entisen vaarivainaanko ahertama, ja sen\nvierillä aina kuultiin kummia. Härmäläinen ei toki malttanut kauan\nkuunnella kysymättä, kuka siellä kouhotteli. Ja vastauksen heti sai:\n\n\"Min' oon Lapakallion kiviairan faari!\"\n\nLapakallion kiviaidan vaari ei kyllä sen suurempaa pahaa tehnyt,\njoskus vain pimeinä hetkinä omia aikojaan jylttäsi ja kollasteli\nvanhalla kotokalliollaan.\n\nEikä juuri pahempi ollut _Kirkkopakan faarikaan_, joka joukkoineen\nkuuhkaili Alahärmän Ekoolan takana jylhässä louhikossa. Siellä kyllä\noli merkillinen metsänpaikka, ja merkillistä oli sen kansa. Suurien,\nrumien, toinen toisensa selkään röykättyjen kallionlohkareitten\nvälistä vei pimeä, ahdas kuilu alas vuorenväen asuntoon, ja kuilu\noli niin peloittava, ettei sinne juuri härmäläisenkään tehnyt\nmieli tunkeutua. Oli kerran sentään joku hullu sinne laskeutunut\nkaksintoista sylimitoin, mutta kiukkuisesti hän oli ruvennut\nkapuamaan ylöskäsin, kun alhaalta oli kuulunut karkea mörähdys:\n\n\"Jos lasket mittas alemmas, niin oot päätäs lyhee!\"\n\nAivan säikähdyksissään mies oli kömpinyt ylös kallionkolosta ja\nmanannut:\n\n\"En raakkulhen ethen enää meekkää sinne... en rumaasen viäkhön\nmeekkää.\"\n\nOli mies kumminkin ennättänyt nähdä, että vuorenonkalossa oli kallion\nkansalla suuri ja komea tupa, jossa Kirkkopakan vanha karvanaamainen\nvaari oli väkineen parhaillaan istunut aterialla kultaisten kuppien\nääressä.\n\nKirkkopakan isäntä ei kyllä ollut paha äijä. Hän eleli vain\nkansoineen kalliossaan ja teki töitä omilla alamaillaan niinkuin\nekoolainenkin pelloillaan. Tuli vuorenukko joskus Ekoolan ukolta\nlainaamaan välppää, jotta saisi puhdistaa viljansa, kävi vuorenakka\npyytämässä _viipotin-vaapotinta_, jotta saisi lankansa vyyhdetä.\nKarjaakin kalliolaisilla oli, ja kerran koko lehmäjoukko eksyi\nEkoolan laitumille, eikä palannut, vaikka paimenet metsänpiilosta\ntpruituttivat ja siputtivat:\n\n    \"Tprui Kirjoa, tprui Karjoa,\n    tprui haikiaa Halunaa!\n    Sipu Heilua, sipu Krellua,\n    sipu haikiaa Hallua!\"\n\nEkoolan kartanolle komea karja asteli suurin, täysinäisin\nmaitoleilein, Ekoolan emäntä lypsää sohitti joka lehmästä ison\nkiulunsa täyteen ja aamulla laski elukat menemään. Karja katosi\nmetsään, ja kohta kuului kalliosta Kirkkopakan emännän äkäinen ääni:\n\n\"Paha akka, kun lehmäni pilasit!\"\n\nEkoolan eukon olisi pitänyt ottaa maitoa joka elukasta ainakin\ntynnyrillinen, eikä tyytyä vain kiuluun. Nyt ei kallion emäntäkään\nenää saanut karjastaan enempää kuin kiulullisen.\n\nTuli Kirkkopakan vaari kerran kutsumaan Ekoolan emäntää apuun ja\ntalutti hänet silmät sidottuina taloonsa. Siellä kallion emäntä\noli lapsia saamassa. Ekoolan eukko auttoi vuoripeukon ruskean\npennun ilmoille ja sai palkakseen helmallisen tavaraa. Vaikkei sitä\nollut lupa katsoa ennenkuin kotona, ämmä huppana ei kumminkaan\nmalttanut, vaan kurkisti jo matkalla, ja helma oli täynnä -- kuivia\nhaavanlehtiä. Vihoissaan akka tomahdutti mokomat tavarat tielle ja\nmennä touhotti kotiin. Mutta muutamia lehtiä oli tarttunut helmaan,\nja kun eukko heitti esiliinansa pöydälle, lehdet karahtivat rahoiksi.\nJuoksi emäntä heti, ja isäntäkin äkäisenä ponki perässä, noutamaan\ntielle jääneitä rahalehtiä, mutta ne olivat jo kaikki kadonneet.\n\nHyvähän tällaisen rikkaan ja rennon vuorenukon naapurina oli olla,\nkun vain tiesi sen tavat. Sai Ekoolan eukkokin pieniä, ja isäntä\nkutsui kallion äijän emäntineen kummeiksi. Mielihyvin vuorelaiset\ntulla köykyttivät ja toivat vielä suuren säkillisen rahoja\nkumminlahjaksi, kysyen: \"Onko kukaa antanut enee?\" Mutta ei saanut\nekoolainen siitä kiitellä eikä toivottaa antajalle Herran siunausta.\nSellaisenaan vain oli rahasäkki paiskattava pöydälle. Ja siinä sitten\noli rahaa, ja siinä oli Ekoolan rikkauden alku.\n\nOli Härmän mailla vielä monia muita kovia ja karkeita paikkoja,\njoissa vanhoja kööpeleitä asusteli näyttäytyen öiselle kulkijalle\nmilloin minkin muotoisena. Suuret huoneenkorkuiset kallionlohkareet,\njotka yksinään komottivat metsissä, niityillä tai vainioilla tien\nvieressä, olivat kaikenlaisten _männinkäästen, pönkiäästen,\npöyröjen ja aavehien_ asuntosijoina. _Kolmikapu_ Hirvelän\ntakanevalla ei juuri kummaillut, eikä _Ehheekivi_ Untamalankulmilla,\nenempää kuin Krupulan kallion suuri _Putuavaanen kivikään_, jota\npojanmälkit joskus huvikseen klenkuttelivat. Mutta _Prännin Isookivi_\nYliluoman tienohessa oli jo niin karkea kappale, että sitä heikot\nkulkijaimet pelkäsivät. Eikä syyttä, sillä ruman kallionjärkäleen\nlähimailla toisinaan liikkui päättömiä miehiä, toisinaan koppaili\nhevosia, vällynketkot selässä satulana, väliin taas nähtiin\nnyljettyjen lehmien siinä koikkelehtivan. Yhtä peloittava oli iso\n_Tervakivi_ Kelkkamäen ahteen alla kirkkotien vieressä, Rannanjärveltä\najettaessa. Siinä asui niin äkäisiä haltioita, että ne monesti\npidättivät kulkijan, joskus ottivat kiinni ruumissaatonkin. Mutta kun\nkirkonkattoon käytetyn tervan loppu kaadettiin kivelle, niin haltiat\nhävisivät ja tienkävijät saivat rauhan. Kallionkylki vain vieläkin\ntervan jäljiltä paistaa mustana.\n\nMainittava pöyröjen kotoperä oli myös _Linjamäki_ Ikoolan lähellä.\nMetsäisellä mäkitiellä saattoi öisen kulkijan viereen ilmestyä outo\nkoira ja juosta lumputtaa siinä pitkät matkat koko ajan palavin\nsilmin katsellen matkamiestä. _Pykimestarin sillan_ seutu Alahärmän\nrajoilla taas oli _keijukaasten_ hyppypaikka, vaikka Hiatalan Miina\nnäki siinä kerran kirkkoon mennessään kummempiakin: yksijalkainen,\nsarvipää kuvatus konkkasi perässä kuin Konkka-poika koko nevamatkan,\nvaikka Miina hosui ja nyki, ja hevonen juoksi hyvää hyssyä. Kamalan\nkööpelin näki Porren Kuustaakin _Savimäessä_, Perälän lähimailla.\nVaikka Kuustaa oli pelkäämätön mies, ja oli kirkas kesäpäivä, niin\nlaukottamaan ukko lähti, minkä konin kavioista sai irti, kun\ntien vierestä kiven takaa nousi iso mies, jonka pää oli kuin\nleivänemoos, vielä nyljetty. Ja Vuatilanmäes, Pesoolan takana, Lammin\näijän hevonen lähti laukkaamaan kuin tulenvalkea, kun sen ohitse\nroikkasi metsään kaksipäinen, sarvekas köriläs.\n\nVielä pahempi oli _Rumppooslakso_ Kelloluoman takametsässä. Entiset\nhärmäläiset olivat siellä aikoinaan kymmenin miehin korventaneet\ntervaa ja asustelleet _hautasaunalla_ viikkomäärin, ja oli siellä\nvanhoina sotavuosina tapettu ryssiäkin sekä kuopattu nevaan. Siitä\nlienee Rumppooslakso tullut kovaksi paikaksi. Sieltä kuului joskus\nlapsen rääkymistä, joskus taas akkojen rähinää, ja nähtiin siellä\nmonenlaisia _näköjä_. Päättömät miehet päättömillä hevosilla ajaen\nyrittivät pimeässä peloitella Sauna-Kööstiä, ja kun Törrin Erkki\nyöllä ajoi ohitse, kahahti hautapakasta akka lapsineen ja lähti\njuosta hönttyyttämään Erkin perään. Jo taas kerran päätön äijä\nkompuroi haudasta ja seisahdutti Eko-Hermannin hevosen niinkuin\nseinään. Mutta Hermanni oli niin tyranni mies, että kiroten poukahti\npois reestä ja meni katsomaan läpi länkien. Paikalla ponkaisi hevonen\ntulenpalavaan laukkaan niin, että Eko-äijä hädintuskin ennätti\npaiskautua poikkipuolin kelkkaansa.\n\nKaikkein karkeimpia paikkoja oli _Kaupinkangas_ Alahärmän ja\nYlihärmän rajoilla. Siellä asusteli äijä, joka ei kuljeskellutkaan\npäätönnä, eikä ilman aikojaan peloitellut huonoja ihmisiä. Ei\nKaupinkankaan äijä myöskään Kirkkopakan isännän lailla ahertanut\nriihtä puiden, ei etsinyt emäntiä lapsenmuoreiksi eikä liioin\nruvennut ihmissikiöiden kummina kummailemaan. Jylhän, aution\nmetsäkankaan isäntä oli villi luontokappale, oli kuin oikea\nalkuhärmäläinen, parasta laatua, ellei ollut itse vanhakehno tai\nkööpeli taikka muu rumahinen maatjalassa liikkumassa.\n\nKaupinkankaan laidassa oli musta metsä, ja metsän pimentoon haarautui\nkirkkotiestä ikivanha _Äijäntie, Pirun keisitiä_, joka pitkin\npetäjäistä kankaanselkää veti aina Haapakrouvin riihen tauksille sekä\nPöyhöseen ja Liinamaan rannalle.\n\nPimeinä öinä Kaupinkankaan rymy ajella laukotti Äijäntietä\nHaapakrouvin ja Järvenkylän välillä niin, että sen kyllä koko\nkristikansa tiesi. Monta kertaa kuultiin, ja monesti nähtiinkin, kun\nsuuri rumahinen tuli Haapakrouvista ajaen lasivaunuilla ja hirnuvilla\nhevosilla. Petäjäinen kangas komisi, lasivaunut helisivät ja\npaukkuivat, ja rautaiset kaviot iskivät kirkkaita kipinöitä. Tuli\nja tulikiven katku suitsusi sekä ajajan että hevosien suusta ja\nsieraimista. Sattuipa silloin härmäläinen samoille seutuville.\nPysähtyi miehen koni keskelle maantietä ja alkoi vauhkoilla, kun\nÄijäntieltä kuului kamala rymäkkä. Vielä villimpänä kylänkoni\nteutaroi ja hyppi pystyyn, kun kohta Äijäntien isäntä pimeästä\nlasketteli omaa ajorataansa ja kiljahtaen kääntää karahdutti\nkirkkotielle niin, että toiset pyörät hyrräsivät tyhjiltään ilmassa.\nSitten isorymy mennä helisti Järvenkylää kohden, ja tulisoihdut\nsuihkivat kahden puolen pimeään yöhön, kun konkarit laukatessaan\npärskivät ja kilistelivät...\n\nSe oli vanhan härmäläisen mielestä oikeaa isäntämiehen menoa. Huono\nmies tätä kuullessaan ja katsoessaan kyllä aivan pöyrääntyi ja meni\nsekaisin, hätkähti sitä moni parempikin ukko, jopa tunsi niinkuin\nkylmä raite olisi vetäisty pitkin selkärankaa. Mutta jos sattui\npaikalle oikein raakaluontoinen Keskikylän äijä, ei tämä kauankaan\nhäkällellyt, kun jo sai oikeat verensä takaisin. Silmät kiiluen\nkatsoi ukko komeaa menoa, nakkasi kovan ryypyn naamaansa, viuvahdutti\nruoskaansa, kiljaisi ja lähti laukottamaan rumahisen perään.\n\n\n\n\nHärmäläänen taloo\n\n\n    Tualtapa näkyy punaanen taloo\n    ja tuulimyllyn siipi.\n\nEntisen Kovaasimen äijän ensimmäisen tupakömmänän, jonka hän\nakkoineen ahersi Haarakankaan laitaan, sanotaan olleen vain neljä\nkyynärää seiniltään. Mutta tähän Kankahankylän vanhan metsäkörrin\npieneen pesään, vaikka se olikin ylpeän Härmän alkutaloja,\njälkipolven miehet eivät suinkaan enää mahtuneet. He vaativat jo\nisompia asumuksia, ja pieni pöksä sai palvella loppuvuotensa nokisena\npajamöksänä. Kun Kovaasimen paappa oli kömmänässä hoidellut\nensimmäiset tupatulensa, niin Katteluksen ja Keski-Kankaan paapat\nsiinä viimeiseksi puhalluttivat pohisevaa ahjotulta ja kalkuttelivat\ntulista rautaa.\n\nEivät olleet jälkipolvenkaan muinaiset asunnot kovin suurellisia,\nisoja kyllä, mutta varsin yksinkertaisia. Samalla Kovaasimen\nmetsäkankaalla toimitettiin kerran, puolitoistasataa vuotta takaperin,\neli 1780, uudistalon tarkastus, ja merkittiin kirjoihin, että entisen\neläjän, Juhan-Erkin, rakentama tuohikattoinen asuintupa oli 12 1/4\nkyynärää pitkä, 12 3/4 kyynärää leveä ja 4 1/4 kyynärää korkea.\nAika isossa asunnossa oli vain kaksi ikkunareikää sekä sisustuksena\ntakka leivinuuneineen, pari seinään kiinnitettyä sänkyä, pöytä ja\nseinäpenkit. Lattia oli, ja oli välikattokin. Vähän isoisempi oli\nJaakoon Tuomaan tupa, jonka Tuomas oli samalle kankaalle vastikään\nrakentanut. Seiniltään tupa oli yhtä iso kuin Erkin asumuskin,\nmutta se oli nostettu oikein kivien varaan, ja korkeutta oli 5 3/4\nkyynärää. Neljä ikkunareikää antoi valoa, lämmintä puhalsi takka,\njoka oli saanut kaksi rautatantaria ja kaksi savupeltiä, uunin ja\nkruuhun. Tuohikaton Tuomas oli tehnyt, oli tehnyt myös välikaton,\noli vielä kopsinut kaksi seinäsänkyä, mutta oven oli ukko hosunut\nyksinkertaisista laudoista ja jättänyt oviseinän veistämättä.\nOli Tuomaalla keskeneräinen, pieni vierastupakin, oli myös\npikkuikkunainen vanhatupa, jossa Tuomaan äiti, Markreeta Martintytär\nasusteli.\n\nMutta kun taas kymmenen vuoden kuluttua, 1790, Haarakankaan taloa\ntarkastellaan, ja siinä asustaa Ollin Kristoo, vuodesta 1786, niin\nisossa tuvassa on kuusi seinäsänkyä, ja ovessa on rautasaranat,\nrautaiset vetimet ja tukkilukko. Vastapäätä tupaa on miltei yhtä iso\nvierastupa, joka kuitenkin on vielä lattiaton, takaton, oveton ja\nikkunaton. Toinenkin asuinrakennuksen tapainen on talossa, Tuomaan\nlaittama pieni vierastupa rikkinäisine takkoineen, ja sitä vastassa\nvanhatupa, joka on joutunut jo romuhuoneeksi.\n\nOli näissä Kankahankylän alkutaloissa toki muitakin tarpeellisia\nmaanraatajan huoneita ja kömmänöitä. Jaakoon Tuomaan aikaisessa\nHaarakankaassa mainitaan olleen kaksikin navettaa, toinen\nkymmenkyynäräinen, kuusine lehmänparsineen, sekä lammas- ja\nvasikkakettoineen, pari rehulatoa, uusi yli 8-kyynäräinen talli, uusi\naitta, sauna ynnä yli 10-kyynäräinen riihi, jossa oli kahdet parret\nja puinen lattia, oli vielä kuudetta kyynärää syvä kaivo. Ollin\nKristoolla oli jo kolme navettaa, kolme latoa ja neljä aittaa, iso\ntalli, kaksi riihtä ja niiden välissä luuva, ynnä vielä sauna ja paja\nsekä pieni, oveton paskalato.\n\nJokseenkin samanlaisissa asumuksissa näihin aikoihin muutkin\nhärmäläiset ahersivat. Matalalla, tasaisella maakamaralla kyhjötti\nharmaa, yksikerroksinen talo, tuohikattoinen, pieni-ikkunainen\nkoti, johon maanmyyrtäjä iltasin väsyneenä asteli. Ja asuintuvan\nympärillä oli yhtä harmaa aittojen ja puotien ryhmä, talli ja\ntarhakartano, johon karja kesäisiltä metsälaitumiltaan ohjattiin.\n\nMutta härmäläiset talonpohjat oli jo taattu. Sillä tämä on oikea\nHärmän talon isiltä peritty järjestys: _asuuntupa_ ja _erustupa_,\n_porstua_ ja _tupakamari_. Asuintuvan entisaikainen talontekijä sai\nensin pystyyn, sitten sitä vastapäätä nosti edustuvan. Näiden väliin\nukko rytisti porstuan sekä tupakamarin, ja tupakamariin aukaisi oven\nasuintuvasta, ylisängyn pään vierestä.\n\nJa tämä sama isien kaava kelpaa yhä vanhan härmäläistalon perustaksi.\nMeni vieläkin, mihin tahansa vanhaan taloon, niin kaksin ovin sen\nporstuasta ohjataan: vasemmalle asuintupaan, oikealle edustupaan\ntaikka taas päinvastoin. Ja tuvasta näyttää ovi tupakamariin.\nHärmän vanhoilla talomestareilla ja kirvesmiehillä oli isien kaavat\naina mielessä. Saattaa sentään moni talonpitäjä tulla toimeen\nedustuvattakin, ja hänen hallittavinaan on vain asuintupa, porstua\nja tupakamari.\n\nVanha talo on kyllä entisestään kohonnut. Ikivanha, iät kaiket\nkestävä _tuohikatto_, jonka alla oli _laupijoomet_, päällä\n_ruatiloomilla_ toisiinsa kiinnitetyt _malaat_, on jo aikoja\nhävinnyt, ja hävinnyt on _puukkoopäreestä_ tehty _päretkattokin_.\nVanhaa taloa suojaa höyläpäreistä napsittu katto, ellei sitä\npilaa musta huopakatto taikka kiiltävät pellit. Harmaat olivat\nseinät ennen, harmaat vieläkin joskus, mutta tavallisesti seinät\non _holvattu lauroolla_ ja maalattu _punaasiksi_. Ennen vain isot\nrikkaat punasivat talonsa, mutta 70-80 vuotta sitten rupesivat\nmuidenkin asunnot komistumaan. _Punamultaa_ sekoitettiin rukiiseen\njauhovelliin, pantiin _kanervavettäkin_ ja _kuparröökiä_ joukkoon,\nja saatiin hyvä _färi_. Jotkut ottivat lähteistä kellertävää muhaa\nja töhersivät seinänsä _ruikunpunaasiksi_. Talon pienet _klasitkin_\novat avartuneet, _kuuskruutuuset, kolmiplyijyyset_ ne olivat ennen,\nja Haarakankaan Antin Kristoo vielä suojasi ikkunansa ulkopuolelta\nkaksipuolisilla luukuilla. Kaikin puolin vanha talo on vaurastunut,\nporstuaa, portaita ja kivijalkaa myöten.\n\nMutta sittenkin ovat vielä entiset pohjat tallella. Tämän huomaa jo\nheti ulkoa, taloon tultaessa. Vanha Härmä sieltä vastaa, suurien\naukeuksien, ruisvainioiden ja kytömaiden henki sieltä tervehtien\nhuokuu.\n\nOn siinä talonkäytävän vieressä, lähinnä maantietä harmaa, vankoista\nhirsistä salvettu _kulla-aitta_, kaksikin komeaa korkeaa aittaa\nkorkeilla hirsiristikoilla ja _ketaroolla_ -- ja sen tiedät, että\naitassa on isot _laarit_, joiden pohjat eivät koskaan tyhjinä\nkolku, ja on tavaraa aitan _kullaskin_ sekä oven päällä _lonkalla_.\nMutta aitan alla ovat suojassa _sontareen ohilaurat, kakulat ja\nsivuaisat_ sekä kaikenlaiset _kalikat_. Jyrähtää tie talon pihalle\nharmaan _luttirarin portin alaatte_ -- tämä vanha maantapa täällä\nvielä joskus on kunniassa. Vanha vaari köpöttelee pihamaalla. Mutta\nhärmänpaapan arvoisa luttivanhus on valkopäistä vaariaan paljon\nvanhempi, puolintoistakin satavuosin lienee sillä ikää. Jos on vaari\nvaljennut ja ravistunut, on luttiratikin rapistunut. Nurkanpäät ovat\nlohkeilleet ja ylikammioiden pienet ikkunaiset vihertävät, katto\non sammaltunut ja seiniä värittää vihertävä jäkälä. Mutta nurmisen\npihamaan etuvartijana sekä syytinkipaapan ikätoverina luttivanhus on\nvarsin paikallaan. Pienet pimeät _puarit_ kruusattuine ovineen ja\n_lukunkiltteineen_ ovat kahden puolen porttia, ylhäällä räystään alla\non pitkä, hämärä sola monireikäisine katsomisaukkoineen, ja sinne\nkaahaistaan natisevia _tikkoja_ myöten. Vanha paappa kyllä muistaa,\nmilloin jyrkät tikapuut ahkerimmin natisivat ja kammion pitkä lattia\nlongahteli.\n\nSaattaa hyvän paapan pihamaan vierellä olla muutakin vanhaa. On siinä\nisienaikainen _talli_, parisata-vuotiaaksi sanottu, kaksiovinen\nhuonepöksä, johon toisesta ovesta ennen talutettiin hevonen, toisesta\ntaas kulki hevosen hoitaja ajokastaan ruokkimassa. Silpuilla ja\nheinillä oli sijansa samassa suojassa toisella seinämällä, ja\nsäilytettiin hevosenrehuja myös _tallinkokilla_, johon vei ovi\nylhäältä etuseinästä ja rappusaukko tallista. On pihan vierillä\nvanha, pitkä _puarirati_ monine _puariinensa_, on ammosuinen\n_puulato_ ja leveäovinen _kärryliiveri_, saattaa olla pikkuinen\n_piikojen aitta_ sekä vielä pieni _paapantupa_. Neljältä taholta\npihanurmi on rakennusten piirittämä. Talo on tallannut kapeat\npolkunsa poikki ruohiston itse kullekin ovelle, mutta leveä kärryjen\nkäytävä vetää maantielle, toinen vie jostakin avonurkasta pellolle,\nja pihan perältä päästään karjatarhan puolelle.\n\nJa siellä on toinen aukio, emäntien hallitsema _kartano_ eli\n_tarha_, jonka keskellä suuri tunkio kukkulinnana komottaa,\nja ympärillä on monilukuisten rakennusten piiri. Kaikki talon\nkarjaa varten. Siinä on iso navetta kymmenine _parsinensa_, monet\n_rehularot, lammasketta ja sijantiiju_, vielä _sontalato,\nprunni ja katoskoppero_. Harmaita puusuojia kaikki ovat, mutta\nvanha navetta voi olla maakivistäkin kasattu. Vanhojen latojen ovet\nusein kitisevät puusaranoissa, ja isolla _puulukulla_ ne suljetaan,\nainakin Kotoluhrassa oikein koko oven mittaisella. Rukiinolkia\nhärmäläisellä on vaikka kuinka paljon. Näinpä hän onkin paksuilla\n_olkikatoolla_ suojannut melkein koko karjakartanonsa. Katon alla on\n_viärthet_ ja _kurkihirsi_, ja pitkät _airakset_ puristavat olkia\npäältä, _malkaparit_ painavat aidaksia, ja _naulapuiren_ kalikat\npiipottavat pitkinä riveinä, seisoen kuin pikkupojat vartiona pitkin\nkattomalkojen vieriä.\n\nTalon tauksilla, tuonnempana _riihitarhas_, ajotien vierillä,\non pitkä _riihirati_, oikea lakeuksien ja viljamaiden laitos,\nolkikattoinen, nokiseinäinen rakennusrykelmä, joka _leukariihenä_\nlaskee pitkän räystäänsä monien ovien ja koko etuseinämän suojaksi.\nKaksin _riihin_ se syksyisin savuaa, ja luuva niiden välissä aina\nvähän päästä kolkkuu -- ainakin ennen kolkkui ja _vaipat_ kahisivat\n-- _klupujen_ ja _koilakkaan_ käynnistä, aitat täyttyvät rukiista,\nja iso _olkilato_ riihen takana ahdetaan olkia täyteen, ja matalaan\n_luuvanalusthan_ työnnetään _hauthet_. Entiseen aikaan riihirati\nkolkkui vielä kovemmin, kun toisten puidessa aina kaksi miestä\n_terääsellä_ survoa jylkytteli _silppuja_ isossa hirsipohjaisessa\nlaarissa. Enimmät aikansa riihi kyllä kyhjöttää yksinään ja\näänetönnä. Mutta nokisessa hiljaisuudessa asuu rakennuksen\nankara isäntä. On joskus kuultu, kun vanhan riihen haltiat öisin\n_tryskäävät_,[3] vieläpä _välppäävät, viskaavat ja pohtimella_\npohtaa pouhottavat. On joskus nähtykin riihen hämärässä nurkassa\nvanha äijä, parrakas _pörriäänen_, joka on äkäisenä sähisten ajanut\ntoimettomat kotirauhansa rikkojat tiehensä. Riihi on härmäläisen pyhä\nja ankara ruumishuone. Saunassa hän syntyy, ja ottaa hyvät kylvyt,\nriihessä hän pui jumalanviljansa, ja riihen hiljaiseen rauhaan\nhän vainajana pääsee levähtämään viimeiset hetkensä maan päällä,\nennenkuin joutuu kirkonmäen haltuun.\n\nOn pellon vierillä vähässä matkaa _sauna_, nokiseinäinen sekin ja\ntalon tarpeellisimpia huoneita. Sen musta _kiuvas_ antaa kytöjen\nkuokkijalle terveellisen löylyn, ryöttäinen riihimies sieltä saa\ntakaisin entisen näkönsä, ja vähäväkiset torpparit ja muut käyttävät\nsaunaa riihenä ja puivat siellä elonsa. Saattaa saunassa asua\nhaltiakin, vaikk'ei se ketään häiritse, kun vain kylvyssä ollaan\nsiivosti. Joskus on kyllä käynyt niin, että saunan äijä on yksinäisen\npahan kylpijän ottanut hoitoihinsa: tuppeensa nyljetty nahka on vain\naamulla löydetty orresta roikkumassa. Juopotteleva Karsta-Priuska\nkyllä löydettiin nahkoineen kaikkineen Keskikylän saunasta kuolleena,\nmutta siihen loppui sen huoneen rauha. Saunassa sitten useasti\npidettiin öisin kovaa meteliä, siellä väliin jyrisi ja väliin siellä\nvinkui, eikä moni yksin uskaltanut sinne yöllä mennä.\n\n_Pajakin_ joskus on sivupuolissa, matala, ränsistynyt köppänä\nahjoineen, alasimineen, paljeromiskoineen, ja väliin vanha\n_tuulimylly_[4] natisee vainion veräjillä. Siipirikkona se nyt seisoa\nkojottaa, mutta entisaikaan se hosui joka tuulta ja piti jyrinjäriä\njauhaen jokapäiväiset suurukset koko talonväelle. Käy se joskus\nvieläkin, kaksisiipisenäkin kihnuttaa pellonviljaa, hiertää uutista,\nkun on _haukka saatu tapetuksi_, onpa se jo oppinut höyläämään\nhärmäläiselle kattopäreitä.\n\nMutta kaikkein härmäläisin ja tutuin on vanha _tuparati_, joka\nmonesti kuin komea ikävaari hallitsee koko pihamaata. Matalalle\n_kivijalaallen_, monesti vain hakkaamattomista maakivistä, isommista\nja pienemmistä _mulkkeroista_ kasatulle pohjakerralle se vanhaan\ntapaansa on istutettu. Viheriäinen _muro_[5] kiertää alimpia kiviä,\npitkäsiimainen _lätinruaska_ huiskii joskus seinälautojen lahonneita\nalapäitä, ja kaikenlaiset _keltakukat, harakankukat, voikukat\nja kuminat_ rehottavat ympärillä. _Yksifooninkinen_ on monen\nhärmäläisen koti, ja sekin jo aukealla tasamaalla näkyy kauas,\npunaisena kohoten viheriäiseltä jokirannalta ja piirtyen siintävää\nlakeutta vasten.\n\nMutta vielä kauemmas näkyy ja komeammalta komottaa härmäläisen\n_kaksifooninkinen_ asumus. Suuren lakeuden pystypäinen mies on\ntahtonut talonsa nostaa matalaa maata korkeammalle niin, että se\nnäkyy ja siitä näkee. Ja näkyykin se. Yli koko rakennusrykelmän\nkaksi-ikkunarivinen tuparati kojottaa ylpeänä, joskus vielä rohkeasti\nhirsi hirreltä leveten ylöskäsin[6] -- samoin kuin vanhat aitat ja riihet\nsekä varsinkin luhtaladot. Ylituvan ikkunat jo katselevat matalan\ntalon harjan tasalta, ja kurkihirsi on korkeammalla kuin köyhä mies\nkoskaan ylettyykään. Iso isäntä sen on nostanut, rukiin ja kytökauran\nvoimalla on talo rytkähdytetty, ja iso isäntä sieltä katselee. Hän\nsaattaa nähdä ylisistä ikkunoistaan ei vain omat kuokkamaansa, mutta\nkaukaa yli kaikkien aina naapuri-seurakunnan elopellot, luhdat ja\nkytösavut.\n\nJo vanha, aikaan tuleva härmäläinen kohotti kotikartanolleen\nkaksikerroksisen asumuksen. Siinä 1700-luvun lopulla lienee joku\nisoinen jaksanut näin korkealle, ja ainakin 1800-luvun alkupuolella\nnähdään jo kaksikerroksisia taloja. Viime vuosisadan puolivälissä\nniitä on jo kyllä, ja vielä 1870-luvullakin asutaan monta uutta.\nVakkurin[7] vanhaa, kaunista taloa sanotaan satavuotiaaksi, ja yhtä\niällinen lienee Kojoolan _kakelikattoonen pykninki_, vanhan\nKojoos-Matin rakentama, samoin Liinamaan Jaakoon tuparati. Moni\nHärmän isäntä asuu vielä vanhassa kaksikerroksisessaan. Pitkin\njokitöyriä niitä siellä täällä komeana kohoaa, ja toisia on\nlarvakylissä luomien rantamilla. Niinpä Kojoolan kylätörmälle näkyy\nkahdenkerroksen taloja viisin kuusin: Tyni, Heikkilä, Mukka, kahdet\nHolmat ja Kojoola itse. Toiset ovat vain vähäisiä, ainoastaan kolme\nikkunaa vierekkäin, ja yläkerran ikkunat neliruutuisia, mutta\ntoisissa on täydet kuusiruutuiset valoaukot sekä yllä että alla. Ja\noikein aikatalossa on klasia kahdet pitkät rivit, seitsemänkin ison\nikkunan sarjat, niinkuin isossa Ojanperässä. Sellaisessa lakeuden\nlinnassa ei köyhä mies asu, eikä siinä toimetonkaan kauan pysyisi\nkohdallaan.\n\nKaunis ja sopusuhtainen on vanha härmäläistalo, ja tekomiehen\nrakentama, omat _timpermannit_ ovat sen kimpussa häärineet.\nKuusiruutuiset ikkunat ovat alla ja -- yksikerroksisessa\nrakennuksessa -- ikkunain ja ovien kohdalla, räystään suojissa\non pienet, matalat _rästäsklasit_, tuvan päällyksen, _kokin_,\nkapeat tirkistelyaukot. Pystylaudoitus soukkine saumalistoineen on\nseinien paras kaunistus, vaikka se onkin haalistuneen punamaalin\npeittämä, valkoiset nurkat, ikkuna- ja ovipielet sekä valkoinen,\nkoverolankuilla vahvistettu räystäänalus ja päädyn kattovieri\nantavat lisänäköä, samoin kuin sievät, valkoiset, hammastetut\n_rästäslaurat_ ja _päätylaurat_, jotka kiertävät pitkin räystästä ja\nkatonreunaa, joskus vielä valkolistat korostavat seiniäkin pysty- ja\nvaakalaudoituksen liittymillä. Ja vanhan talon ylimpänä suojana on\nharmaantunut pärekatto.\n\nMoni talo ohjaa kävijänsä pihamaalta oikopäätä porstuaan. Vahvat\nlankkuportaat vain ovat oven edessä, taikka on paksut laakakivet\nporrastettu toistensa varaan, ja ne kyllä kestävät iänkaiken tulla\nja mennä. Siinä ovi on heti vastassa. Edesmennyt härmäläinen on\nlaittanut ulko-ovensa, pääkäytävänsä niin, että siitä itse isäntämies\nhyvin kehtaa kulkea. Saattaa se olla kaksijatkoinen, ylä- ja alaosiin\nkatkaistu, saattaa olla myös kaksipuoleinen, taikka se on vain\nyksimittainen. Mutta aina on ovi huolitellen tehty ja _kruusattu_ kuin\nkirkonovi. Tavallisesti on alaosa uurrettu ristiruutuihin, yläosa\nrihlattu, ja laudoilla päällystettyyn oveen on saatu näköä sovitellen\nuurteiset saumat keskenään pyrstöön ja vastapyrstöön. Tällaisena ovi\non koko seinän komeana. Monesti on oven eteen portaiden suojaksi\nrakennettu patsaiden varaan katos, _kuisti, etehinen_. Sekin kyllä\nantaa näköä, varsinkin jos vanha tekomies on osannut ottaa oikeat\nmitat sekä veistää patsaisiin _kruusooksia_ ja naulata katonreunaan\nhammaslaudat.\n\nPorstua on vain kylmä huone, josta pyörähdetään tupaan ja edustupaan.\nSivuseinän vieressä on siellä _vesikorvee_ sekä sen yläpuolella\n_vinkka_, johon saattaa ripustaa _kuparinapon_, pistää _vesikiulun_\nkorvastaan ja _kirnunkolkun_, voipa siihen leikkuuaikana pistää\nsirppejäkin. Mutta porstuan ovipuolen nurkasta mennä kolistetaan\ntikkoja myöten _kokillen_, milloin päätypuolen _ylikamarhin_,\nmilloin _ullakkoohin_, jotka ovat räystään alla kahden puolen\nylikamaria, milloin taas _ylituphan_ -- kun näin komeasti on\npäästy elämään. Entisen talon ylitupaa ei tavallisesti tarvittu\nasuntohuoneeksi. Kylmillään se oli talvella, vain kinkereitä siellä\nvoitiin pitää, jopa joskus hypellä häitä. Eikä edustupakaan juuri ollut\nvieraita varten varustettu. Talvella se monesti oli vain nikkaritupana,\njossa miehet iltasin tekivät puhdetöitä sekä askartelivat päivilläkin,\nkun sattui ulkona olemaan kovin roskainen ilma. Kesällä taas tupa\nsaattoi olla emännän maitohuoneena, ja voi siellä tytär kutoa\nkangastakin, mutta miesten nikartelemavehkeet oli siirretty liiveriin\ntai latoon.\n\nKomea, hyvin hoidettu _asuuntupa_ on härmäläistalon härmäläisin\nhuone. Monen ikätalon isossa tuvassa viihtyy vielä vanha, hyvä Härmä.\n_Laattia_ on laaja kuin itse lakeus, ja korkean katon alla on turvana\nkahdet paksut _takkihirret_ päällekkäin. Takkihirsien varassa tuvan\nperäpuolessa on leveä _fiililautaanen_, jolle emäntä entisaikaan\nrakenteli pitkät, korkeat _riitat fiilipunkkeja_, ja ovipuolessa\nnähdään monet _leipivarthat_ täynnä rukiisia _reikäleipiä_, joita\nhaukatessa härmäläisen hampaat melkein iskevät tulta. Vanhassa\ntalossa saattaa nähdä satavuotiaan, leveistä kelleksistä lasketun\nlattian, joka on niin hierretty ja kulutettu, että salavaarnat\npilkistelevät saumoista, ja oksat ovat pitkin lattiaa korkeina\nkuhmuina.\n\nOvipielessä, pihanpuoleisessa nurkassa on iso takka ja takan ääressä\nitse emäntä häärimässä. Komeana kupertuu _ymmyriäänen takanotta_ ison\ntulisijan yllä, ja _takanpiälhen_ on isketty rautainen _tantari_,\njoka kannattaa _kraakua_ ja isoa _keittopataa_. Saattaa emäntä pienet\nkeittonsa kiehahduttaa _takanperäs_ kolmijalkaisella, varrekkaalla\n_jalkapannulla_, ja saattaa hän taas vuorostaan pyörähdellä _uunin_\nedessä, joka on takan vieressä, sivuseinän puolessa, _kruuhun_\nkohdalla. Entinen emäntä sai monesti kurotella _valkianviriä\npäretorsilta_, jotka usein vieläkin ovat uunin puolessa, takkihirren\nja sivuseinän välissä. Palavissaan emäntä joutaa joskus istahtamaan\n_patapenkillen_ uuninsuun ja _uuniklasin_ eteen. Mutta kohta hän taas\nkuopsahtaa jaloilleen ja hääräilee _astiakaapin_ luona. Siinä onkin\nhoitelemista. Iso nurkkakaappi kulmahyllyineen on patapenkin päässä,\ntoinen kylki sivuseinää, toinen sänkyratia vasten, ja hyllyt ovat\ntäynnä tavaraa: _kivifatia ja posliinitalterikkia, pilkkumia_\nja muita vierivierin orsia vasten vinollaan ja _kaffikuppia_\nhyllyillä, sekä alla kaapissa muita ruoka-astioita. Pitää emännän\njoutua jo taas _fiilikaapillen_, joka peräseinällä, ikkunain välissä\nkomeilee vielä mahtavampana ja leveämpänä kuin aikatalon emäntä,\nulottuen ikkunapielestä toiseen. Kaapin leveille hyllyille, ovien\ntaakse, talon tarkka vaimo, hylättyään viililautasen, asettelee\nmaitopunkkinsa _happanemhan_. Viilikaapin vieressä, peränurkassa\nsivuseinän puolessa, on talon pitkä _pöytä_, jolle emäntä\nkolmesti päivässä -- ennen neljästi -- rakentaa vahvat ruokaverot\ntalonväen tarpeiksi, ja pöydän takana on vanha _nurkkakaappi_,\nmissä _lusikkakoppa, leipäkoppa ja piimätooppi_ saavat olla\njoutoaikansa. Pitkä _pöytälavitta_ on pöydän edessä, mutta\nympäri seiniä, pöydän taitsekin, kiertävät penkit, laatikolliset\nistumasijat. On siinä talonväelle ja vieraallekin tilaa puuta painaa,\nja on peräpenkillä, viilikaapin vieressä vielä sijaa kolmelle\ntarpeelliselle astialle: _kirnuamishulikallen, piimähulikallen ja\nharikkohulikallen_. Mutta Prepulan metsätorpassa oli entiseen aikaan\nollut aivan erikoiset penkit. Paksuihin kelleksiin oli koverrettu\nisoja koloja, joihin padasta oli ammennettu velliä ja muutakin\nsyötävää itse kullekin kuppiosansa. Kuudelle syömämiehelle kupit oli\nvarattu: sivupenkissä oli ollut neljä koloa, perässä kaksi.\n\nKaikkein merkillisimpiä Härmän tuvan tavaroista ovat _sänkyrarit_,\nkomeat, kaksikertaiset makuusijat. Niitä on isossa huoneessa\nkaksittainkin, uuninpuoleisessa peränurkassa, astiakaapin takana\ntoinen, ja toinen ovinurkassa, pääty ovea kohden. Valkeat tai\nristirantuiset verhot ovat sänkyradin edessä, mutta ennen oli\nleveänä _erustana_ kaunis, värikäs raanu ja päänpuolessa kapeana\n_piälehittenä_ valkoinen, solutetuilla reunatupsuilla koristeltu\nliinakaistale. Nurkkapatsaaseen naulattua jykevää pykäläpuuta myöten\nnuoret nukkumamiehet kapaisevat _ylisänkhyn_, ja saavat vähin\nkaahaista kolmanteenkin kerrokseen, joka on korkealla aivan välikaton\nvierillä. Mutta vanhojen talojen katon rajassa, oven yläpuolella,\nnähdään joskus vielä leveä makuulava, _tomppeli_, mihin renkimiehet\nja pohjanmääkäleet takansivua ja seiniä kavuten kiipaisevat\nyökaudeksi tuhnailemaan.\n\nLattialla sänkyratien edessä ovat talon _lavittat_ ottaneet\nolinsijansa. Kolme niitä on perässä ja kolme ovisängyn edessä, ja\njoskus vielä kolme pöydän edessä. Kauniita, vanhojen kotimestarien\ntukevia käsialoja ne ovat, ja talon kunnioiksi ne virkansa hoitavat.\nKaksin, kolmin orsikerroin on jalat tuettu ja _karmina_ on vahva\npuikkorivi taikka koristeltu reiäkäs selkälauta.\n\nMutta pöydän takana, nurkkakaapin vieressä naksuttaa vanha\n_könniläänen seinäkello_. Niinkuin iänikäinen syytinkipaappa taikka\ntalon haltiavaari se seisoa kojottaa ikkunapielessä ja mittaa\nlakeuksien loppumatonta aikaa. Sekunnit se naksuttaa, minuutit\nja tunnit se näyttää, joskus viikonpäivätkin sekä kuunkierrot ja\nvaiheet. Vanha isäntä itse hoitelee _repeteerinsä_, käyden aina\nviikottain vetämässä sen vireeseen. Ja vanha repeteeri taas uusin\nvoimin käydä naksuttelee verkkaista tahtiansa ja entistä kaikuvammin\nkuuluttaa ikätoverilleen ajan kulumista merkitsevät lyöntinsä. Vaari\nkyllä ne kuulee ja laskee ja katsahtaa kellon rintaan, johon taitava\nmaalarimestari on präntännyt:\n\n    \"KELLO LYÄ: EHTO IOUTU:\n    KUOLEMA: WIMEN: MEITÄ: NOUTA\"[8]\n\n\n\n\nKylä\n\n\n    Kun isoostaloos soitettiin vellikellolla,\n    siitä tiäsi piänekki mennä.\n\nPitkin laakeita jokirantoja härmäläinen asettui, ja virrantörmälle\nhän nosti kotinsa.\n\nMutta kun vanhin valtatie kulki pitkin vanhaa jokireikää,\nrantalainen tavallisesti asetti talonsa niin, että se komeimmin\nkomotti väylälle käsin. Tasamaiden asukas tahtoi nähdä kaikki\nkulkijaimet, ja taas puolestaan näyttää matkamiehille, miten\nhän rannallaan ryskehtii. Joella liikkuja sai talvisella\nkaupunkimatkallaan tai kesällä soutaessaan luhdalle taikka\nlasketellessaan alas jokisuulle katsella isäntien ylpeitä\nasumuksia, jotka toinen toisensa perästä nousivat näkyviin, itse\n_pääpykninki_ monine ikkunoineen parhaana joukosta paistaen. Saivat\nsiinä taipaleentekijät mahdottomien mastojen kuljettajatkin, jotka\nseitsemin, kahdeksin hevosin hiljalleen ajaa rohistivat suurta\nkorvenjättiläistä aina Alavuudelta ja Ähtäristä asti, aikansa kuluksi\npitkin matkaa panna merkille paikkoja sekä talojen nimiä...\n\nKaukaa nevakorven takaa nousi savu _Haarakankahasta, Ikoolasta ja\nKosoolasta_, toisaalla taas oli Kauhavan _Annala_. Mutta melkein\ntöyrällä tönötti _Liinamaa ja Kotoluhta, Taavettiki_ oli\nlähellä sekä vanha _Haapakrouvi_[9] Haapajärven Haisulammin rannalla,\nynnä tuonnempana _Hakola, Lehtimäki ja Perälä_, toisaalla taas\n_Sorvisto ja Viitala_. Sitten tuli, aivan rannassa, _Laituri_ ja\nsitten _Porri_ korkealla mäellään. Joutui jo _Filppula, Vualle,\nStråka ja Kankahanpää_. Pian nähtiin _Pirii_, ja syrjässä oli\n_Hiili_ sekä _Kumpula_, kauempana _Pesoola_, sitten jo _Härmälä_\nsekä _Kunnari_ Isoonkivensä vierillä, sitten _Nukala ja Mäjenpää_\nsekä suuren Vuaskiven tienohilla _Asuunmaa ja Ojanperä_... Tuota\nmainittiin _Hako-Mattilaksi_ ja tuota _Knuuttilaksi_, tuossa oli\n_Palo ja Voltti_, tuolla _Isootaloo ja Heikkilä_. Kivisellä\nmäellä metsänreunassa oli _Tyni_, yli muiden kojotti _Kojoola_, ja\ntoisaalla taas nähtiin _Mukka, Holma ja Rantala_. Jo viimein\nmetsän takaa rupesi näkymään _Ekoola_, luomansuusta alkoi komottaa\n_Köykkäri_, ja metsässä oli _Karkajus_. Sitten jo saavuttiinkin\nruotsalaisten asumasijoille.\n\nJokirannallaan entinen isäntä sai yksinään rymytä, ja vanha talo\nkyhjötti lähinaapureitta omilla pihoillaan. Mutta savinen maa veti\nväkeä kyllä enemmänkin, talo täyttyi tenavista, rantalakeus laajeni,\nja kohta toinen ja kolmas, neljäskin koti kohosi samoille pelloille.\nRantatörmien yksinäiset aherruspaikat kasvoivat kyliksi, toiset niin,\nettä lopulta oli koko joukko taloja samassa rytäkässä, toiset taas\njäivät pienemmiksi. Mutta _kyliksi_ kaikkia kylänkesken sanottiin,\nolivat ne isompia taikka pienempiä. Nelitaloinen _Nukala_ oli jo\nkylä, samoin _Palo_, jossa oli kolme taloa, samoin myös Hako-Mattila\nmuutamine asumuksineen oli _Hakokylä_, ja Pömpeli oli _Pömpelinkylä_,\nkoska siinä kerran oli kaksi taloa. _Lööpäri_ viisine taloineen oli\njo hyvä kylä, mutta _Kankahankylässä_ Haarakankaalla oli kuusi taloa,\n_Keskikylässä_ kuusi, ja _Heikkilän_ kylämäellä rehki seitsemän\nisäntämiestä.\n\nSamasta saunasta olivat monet saman kylän isännät lähteneet, ja\nsamoille pihoille sitten nousi heidän talonsa. Yksillä pelloilla\npysyteltiin edelleenkin, kun taas uusista tuvista nousi uusia\nisäntiä. Talo tehtiin talon viereen yhteiselle kotikentälle, mihin\nmilloinkin, kahta puolta kylänraittia taikka taas talojen ohitse\nkulkevaa maantietä.\n\nOli siinä sitten monennimistä isäntää ja monenlaista asumusta,\nmilloin aivan _yhres ryphäs_, milloin taas vähän kauempana\ntoisistaan. Entisen Kovaasimen vaarin vanhalla Haarakankaalla\nahersi aikoinaan viisi, kuusi _Kangasta _vierekkäin ja tuonnempana\n_Talkkarinpääs_ erillään pari _Talkkaria_. Mutta eivät nämä\nkylänkesken olleet Talkkareita eikä Kankaita, eikä ollut kylässä\n\"isäntiäkään\". Oli Haarakankaalla vain tupia, papin ristimiä ukkoja,\nukkojen taloja sekä ukkojen poikia, oli _Erustupa, Matintupa,\nMaalari ja Asuuntupa, Antin Kristoo ja Antin Jaakkoo_ ynnä\nvielä _Tupaasen suutari, Plökkilä, Pajamäjen Jaakkoo ja Nurkan\nHeikki_. Ylihärmän kirkkomäellä, Lööpärissä, oli ennen koko mäenlaita\nja kylätien varsi täytetty viiden, kuuden isännän aherruksilla. Siinä\noli _Keskitupaa ja Korkiaatalua, Lööpäriä ja Lillööpäriä_\nsekä sellaisia talon pääpuntteja kuin _Pikku-Tuppu, Lööpärin\nIiska ja Antin Köpi, Mäjen Matti ja Seksmanni-Matti_, ynnä\njoukon jatkona vielä vanha paappa, _Uusi-Köösti_. Talot olivat mäellä\ntien vieressä, ja saunat sekä riihet kylän vierillä ja keskellä\nkylääkin. Keskikylässä, Lööpäristä vähän matkaa Alahärmään päin, oli\nNaarasluoman ja maantien välissä, täyden manttaalin maalla, kuusi\ntaloa aivan _yhres nuhas_ niin tivihisti kuin sopi toinen toisessaan\nkiinni ja piha pihan korvalla. Kylän lävitse meni tie Kurkiluomalle,[10]\nja tie oli niin soukka, että kova kahina siinä tuli, kun isoilla\nkuormilla piti yrittää toistensa ohitse. Kylän napoina hääri\npelkäämättömiä ukkoja: _Keski-Juha ja Keski-Kuustaa, Ala-Juha\nja Ala-Masa, Ylisen Anska ja Lautamiäs_. Hyvin mainitussa\nRannanjärven kylässä asua rymistettiin vain neljässä talossa, ja ne\nolivat _Antintaloo, Erustupa, Kirkkoväärti ja Rinnantaloo_.\nAntintalo ja Erustupa -- Erustupaa sanottiin myös _Tuffantalooksi_,\nkoska siinä möykkäsi Mikkilän tuhva -- olivat pääksytysten niin, että\nvain kapea, tuskin miehen mentävä kuja oli välissä, ja käymälankut\noli asetettu toisen tuvan portailta toisen tuvan portaille. Antin\npihasta meni juntu _Riihikujan_ poikitse ja luttiradin päädyitse\nKirkkoväärtin puolelle. Riihikujaa taas kuljettiin Rinnantaloon,\njoka oli Rannanjärven rannalla, ja kujan vieressä oli kahta puolta\nneljät riihet: eteläpuolella Antin ja Erustuvan, pohjoispuolella\nRinnan ja Kirkkoväärtin. Nukalan kylätörmällä isännöi yksi Juha ja\nkolme kovaa Kööstiä: _Isoo-Köösti, Pikku-Köösti ja Ranta-Köösti_.\nVesiluamalla taas oli _Iiska_ ja kolme Jussia: _Iiskan Jussi,\nSuskan Jussi ja Kaisan Jussi_. Köykkärin tiheää kylää hallitsi\nkuusi körriä: _Lautamiäs, Kujalaanen ja Vitka, Jällin Kuustaa,\nKöykkärin Faari ja Nokka-Faari_, ja Kotoluhran mäellä oli _Juha,\nKuustaa ja Sameli sekä Antintupa ja Heikintupa_.\n\nMutta Alahärmän Heikkilän mäellä oli koko kylärymä. Seitsemän isännän\ntalot siinä vieri-vierin romottivat niin lähekkäin, että toisen\ntunkio oli toisen akkunan alla. Pari saunaa oli melkein keskellä\nkylää, ja kylän laidassa kyhjötti seitsemät, kahdeksat riihet, useita\nsamassa rykelmässä, ja monet vanhoja leuattomia, lyhyträystäisiä\nrakennuksia. Komeat ukot isoa kylämäkeä hallitsivat, niinkuin\n_Anskan Ella ja Anskan Jukka, Suojan Ella-Faari, Keski-Esa\nja Ranta-Matti, Janni-Faari ja Larva-Jukka_. Oli kylässä vielä\nkoko joukko mäkimökkejä ynnä muita pieniä möykkääjiä: _Suojan Matti_,\nhevoskopukan ajomies, _Risku-seppä_, pelttari, _Anskan Kaappoo_,\nnikkarimies, seppä _Riihikangas_ sekä vanha _Vävy-Jukka_.\n\nHyvän kylän lisäväkenä olikin aina joukko _torppareita_ sekä pieniä,\nköyhiä _mökkejä_ että tavallisia aikaantulevia _torppia_. Nämä olivat\nsaaneet kotosijansa kylän tauksilla, metsän laidassa ja vainion\ntakana taikka mäkimänniköiden suojissa, missä harakat alituisesti\nkekkulehtivat. Keskikylän isojen isäntien joutomailla elää\nkituutti kymmenkunta vähäväkistä raatajaa. _Hautala, Turjanmäki\nja Turjansalo, Juha Pörvölä ja Mäkelä_ tulivat sentään toimeen\nkokolailla, omistivat maata kymmenkuntakin tynnyrinalaa, pari, kolme\nlehmäkantturaa ja ajelivat hevoskaakilla melkein kuin isännät, mutta\n_Sivu-Matti, Sivu-Juha ja Anna-Kaisa_ olivat vain pikkuisia\ntynnyrinalaan myyrtäjiä. Vielä pikkuisempia olivat _Väkkärin Kassu\nja Knuppasmäki_. Heidän haltuunsa oli uskottu vain kurja _möksä_\nja kymmenkunta kapanmaata harakkamännikön laidasta.\n\n_Taksivärkkiä_ torpparien ja mökin miesten piti isännälle tehdä\nasuinpaikkansa mukaan. Turjansalo, Turjanmäki ja muut aikaantulevat\ntorpat saivat joka _kuures_ viikko ympäri vuoden puskea talon töissä,\nruoassa ja tupakassa. Sivu-Juhan piti olla kolme viikkoa vuodessa:\nmettumaarin edellisviikon, jaakoon- ja perttulinviikot, Sivu-Matin\nkaksi, toisen heinätöissä, toisen leikkuussa, mutta Väkkärin Kassun\ntarvitsi vain olla viikon heinätöissä. Porren torpparien, Elu-faarin\nja Nikkari-Juhan piti yhteisesti olla talon töissä _päivän_ joka\nviikko.\n\nYlpeillä _rintamailla_ näin asuttiin rintakyliä jokirannoille.\nSamalla tavalla myös _larvamaihin_, luomien rannoille ja\nmäkipaikkoihin tehdä rytistettiin _larvakyliä_. Sielläkin oli\nkyllä tilaa aina _Taipalhesta, Luamanperästä, Unkurista ja\nPränninkylästä_ alkaen vaikka _Vakkurhin, Pyörkholmahan,\nPelkkalhan ja Perkiönmäkhen_ asti. Sielläkin kohta talo tapasi\ntaloa ja pihat olivat korvan, sielläkin koko mäki oli isona\nihmispesänä, ja vielä laitapuolilla harakkain ja varisten kanssa\nelää tuhrusteli pientä mökkikansaa. _Mettäkyliksi ja peräkyliksi_\nrintamaiden asukas näitä nimitteli, ja _mettäkylääsiksi_ ylpeä\n_rintalaanen_ helposti haukkui takamaiden raatajia.\n\nMetsäkyläiset olivat metsäkyläisiä ja rintalaiset rintalaisia,\nmutta kaikin oltiin hyviä kylänmiehiä sekä muita senkaltaisia,\nniinkuin jokapäiväiseen leipään kuului. Hyvä sopu tavallisesti\nhärmäläiskylässä asui. Isossa Keskikylässäkin oltiin aina saman\nkylän väkeä, vaikka pikkuisia tupenkrapinoita ja akkojen prätinöirä\nsilloin tällöin sattuikin. Käytiin toisessa tuvassa aivan alvaristi,\nistuttiin miltei joka ilta _toiskan_ penkillä toimitellen kaiken\nmaailman asioita ja pruiskien lanskasylkeä pitkin lattiaa. Kesäisinä\npyhäiltoina kapukoitiin kylänraitilla taikka paitahihasillaan\nistuskeltiin talon portailla mies miehessä kiinni senkuin ukkoa\nmahtui. Keski-Kuustaan talossa oli omasta takaakin miehiä tarpeiksi,\nmutta sinne vain aina piti ukkoa kylästäkin köykyttää portaita\ntäyttämään niin, ettei akkaväki tahtonut päästä ei ulos eikä\nsisälle. Ja siinä saattoi yhtä hyvin köyhä Sivu-Juha lanskamälliä[11]\nmärehtien istua kyhjöttää Ala-Juhan vieressä kuin Knuppasmäkeläinen,\nsilppumylläri, pollautella kessupiippuaan ison Lautamiehen\nlähettyvillä.\n\nJa kun saapui lauantai-ilta, silloin koko kylä saattoi mennä köpsiä\nsamaan saunaan saamaan sapattiin kuuluvaa puhtautta ja pyhätuntua.\nSauna oli kyllä joka talossa, jotta löylyt saatiin, mutta kun\nse jossakin talossa lämpesi, niin voitiin mennä sinne vihtomaan\ntoisinaan koko joukolla. Porrella lämmitettiin saunoja vuoroisin\nviikko aina kerrallaan, ja käytiin koko kylin kylpemässä. Kylmää ja\nkuumaa vettä varattiin isot _korveet_, ja kun _sauna oli päähnyt_,\nniin tenavat lennättivät naapureille:\n\n\"Kylpöhön, kylpöhön!\"\n\nRannanjärvellä Antti-isäntä, koko maakunnan kuulu häjy, lämmitti aina\nison saunansa ja sitten kävi itse korenta kourassa koko kylän, isot\nja pienet, kopistelemassa:\n\n\"Sauna on kohta valmis. Tulkaa kylpöhön!\"\n\nRannanjärven saunan leveille lauteille mahtui paljon väkeä sekä\nmiestä että naista. Iso ja hyvä oli Pesoolan Kassunkin sauna, ja sitä\nkoko kylä vuorottain lämmitti, kun omat olivat huonossa kunnossa.\nKeski-Kuustaassa saatiin toisinaan varistaa vettä neljät, viidet\npadalliset, kun kylvynhalusia kyläläisiä tulla kuupotti vihta\nkainalossa väliin kolmekymmentäkin henkeä. Monet paapat olivat niin\ntärkeitä löylyyn, että olisivat ähkineet lauteilla vaikka joka ilta.\nJa oli kovin mukavaa, melkeinpä niinkuin juhlallista, kun saatiin\nyksissä saunoitella ankaran työpäivän ja pitkän viikon lopuiksi.\nMiehet ja naiset, lapset ja kaikki häärivät saunassa yht'aikaa, toiset\nlauteilla, toiset pesuhommissa, toiset tullen ja toiset mennen.\nVanhat parkkiintuneet paapat vaativat yhä kuumempaa. Ala-vaari ähri\nlavalla monet kylpyvuorot, hakkasi oikein vihan tiestä _vihralla_,\nmilloin selkälaipioitansa, milloin sääriänsä ja irvisteli ja ukisi\nkuin koira sonsarissa.\n\nIsolla rikkaalla oli kylän parahin sauna, ja sinne useimmin\nvoitiin mennä vihtomaan. Iso rikas oli muutenkin kylän parhaita ja\npääpaikkoja. Ison talon katolla jo _vellikello_ poukutti, ja siitä\nkoko kylä kuuli, milloin on paras aika lähteä puuroa pistelemään.\nHellanmaan Sinnenmäessä helistettiin niin, että kaikui yli\nlakean maan aina Haarakankaan nevoille asti. Kovasti poukutettiin\nmyös Peltoniemessä ja Kurkiluomalla sekä Ekoolassa, ja Kauhavan\nIsoosta-Saarimaasta kuului melkutus aina Hellanmaan rajoille.\nIson talon kelloa kuullen työt lopetettiin, ja yksin Tiänhaaran\nhevosetkin olivat niin tottuneet kellonsoittoon, etteivät sen\nkuultuaan enää astuneet askeltakaan.\n\nOli hyvässä talossa myös _paja_, jossa naapuritkin saivat tarpeen\ntullen kalkutella. Mutta monesti oli koko kylä yhteisesti rakentanut\npajarötiskön, ja yhteisvoimin se koetti pitää sitä kunnossa. Oli\nmonessa talossa _tuulimylly_, joka saattoi jauhaa kylällekin.\nPiriissä hosui kolme myllyä, Hanhimäessä, Vesiluomalla, Keskisessä,\nOjanperässä, Riskunmäessä ja Ahomäessä oli mylly, samoin Kosoolassa\nja Pesoolassa. Kurkiluoman vanha Matti Kurki kutsui 1836 Kauhavalta\nmestarimiehen, _Jaakoppi Lauttamuksen_, joka teki niin mokoman\ntuulimyllyn, ettei koko Ylihärmässä sellaista, Kauhavalla vain.\nKoskien rantaisännät taas rakentelivat _vesimyllyjä_, jotka tekivät\ntyötä vanhan joen voimalla. Mattilankoskessa kietkutti kolme\nvesikiveä, _Töyrämylly_, Saarimylly ja _Hako-Kövin_ mylly, kaikki\nvoimattoman kosken vanhoja kitkuttajia, jotka eivät \"pyärinhet\nvähällä verellä\", eivätkä paljollakaan, koska \"aluusvesi oli\ntiällä\". Tiesi kyllä kuka hyvänsä, että \"kuus tiimaa vuares Mattilan\nmyllyt on hyväs käynnis\". Eikä paljoa paremmin pyörinyt Ojanperän\nkohdassa _Puisaarenkosken yhtöhöönen vooromyllykään_, jota\nyli- ja alahärmäläiset yhteisesti hoitivat, pitivät huonossa kunnossa\nja _vooroosin_ käyttää reputtivat. Haapojan kyläläisilläkin oli\nvuoromylly Haapojanluomassa.\n\nYhteistä myllyä kietkutettiin, yhteisessä pajassa paukattiin,\nsitten käytiin toisinaan yht'aikaa kihisevässä pyhäsaunassa, ja\nmonessa muussakin asiassa elettiin yksillä eväillä, kun kerran\noltiin samoja hyviä kylänmiehiä. Käytiin usein samasta _prunnista_\nammentamassa vettä, ja jokirannassa oli taas talvella yhteinen\n_avento_. Keskikylässä oli ennen hyvä kaivo vain Lautamiehen talossa.\nMutta kun siinäkään ei talvella tahtonut vesi riittää kaikille, ja\nNaarasluoma jäätyi kuivilleen, täytyi lopulta koko lakeuden Lööpäriä,\nKoukkuluomaa, Riskunmäkeä ja Kujalaa myöten vedättää vetensä\nJärvenkylän alta Järvestä. Siellä oli leveä avento, josta hevosella\najettiin, minkä tarvittiin, neljä viisi korvoa aina reessä. Lunta\nvain nakeltiin korvon kanneksi, ettei vesi ajettaessa läikkyisi\nlaitojen ylitse. Kuka aamulla ensiksi joutui jäätyneelle avennolle,\nsai kirveskalsulla kopsia sen auki.\n\nYksissä miehin kylän talot entisaikaan tekivät _tervaakin_ -- silloin\nkun Härmän lakeilla mailla vielä riitti jakamattomia männiköitä\ntervanpolttoon. Vanha Matti Kurki korventeli naapurinsa kanssa\nsuuria tervaspruukia kaukana _ulkosaroolla ja mettäsaroolla_.\nYli- ja Alahärmän miehillä oli yhteinen hauta Rumppooslaksossa\nEkotien varrella. Siellä koko joukoin _koloothin_ mäntyä, sitten\ntaas _jatkethin ja suanithin_, lyötiin lopulta männyt mäkeen\nja laitettiin haudalle pitkät _jarat_ tervaksia. Ja taas oikein\nmonien kylien voimalla mentiin _haittapäivänä_ Rumppooslaksoon\nja _laroothin_ tervakset polttokuoppaansa. Yhteisiä hautoja\nkorvennettiin monissa muissakin metsissä, vanha Kojoos-vainaa,\nKeski-Kuustaa ja muutkin polttivat tervaa ruotsalaisten ulkosaroilla.\nTervatynnyreitään[12] varten härmäläiset hakivat kimpipuita Haimarista,\nLapuan takaa, aina Alajärveltä asti. Siellä kasvoi koreita siloisia\nmäntyjä, jotka helposti helähtivät halki. Ja entiset tervat vietiin\nikivanhaa tietä seuraten _Nyykarpyyhyn_. Sinne ajettiin ja uitettiin\ntervaa sekä muuta metsäntuotetta aina Kuurtaneelta asti. Haapakrouvi\nHaapajärven rannalla oli yliperäläisten vanha _tervahamina_.\n\nTalvella tehtiin tervaksia, ajettiin puita ja heiniä, mutta kesällä\noltiin ankaria maanmöyryjä ja kytökontioita. Koko kylä. Ja taaskin\nkoko kylä oli yhtenä miehenä seuraten vanhoilta perittyä tapaa. Kylän\nkoko peltomaa oli kahtena suurena _vainiona_, jossa joka talolla oli\nomat _peltosarkansa_. Toinen vainio oli _kesantomaana_, ja toinen\ntuotti viljaa. Ikivanha _vooroviljelys_ täytti parhaiten aittojen\njyvälaarit. Rannanjärvellä oli aina _vooroottaasin Alavainio ja\nYlivainio_, kahta puolta Riihikujaa, _kesantona ja rukhilla_,\nja kylän isännät aina yksituumaisesti päättivät, miten vainioita\nvuoroitellaan. Monesti lähikylätkin yhtyivät keskenään samaan\nvainioon ja vuoroviljelykseen. Keskikylä ja Järven perukka olivat\nsamassa aidassa, samoin taas Lööpäri ja Jaakkoola. _Hilat_ vain\nolivat kylien välissä ja rajoilla. _Lööpärin hila_ oli Lööpärin\nluona, _Lautamiähen hila_, oikein _kivipattahien_ varassa, oli\nJaakkoolan puolessa. _Keskisen hila_ oli Kurkiluoman tienhaaran\ntienoilla ja _Järven hila_ Seppälän tienhaaran alapuolella.\n\nKesän ja kesantomaiden _reirauksen_ aikana hilat saivat olla\nselällään ja aidat rempallaan. Kylän _kesantovainio_ oli suurena\n_itikkaan vallina_, jossa koko seutukunnan karja sai mielin\nmäärin liikkua, mennä ja tulla, syödä, maata ja märehtiä. Oli\nvain hyödyllistä ruismaalle, että karja kävi sitä omalta osaltaan\nlannoittamassa. Sitä paremmin se kasvoi sitten leivänorahia. Jotkut\nisännät vielä syrjästäkin ajaa prissasivat lammaslaumoja kesannolle\npapanoimaan.\n\nKarja tuli ja meni. Ja kylän väki ahersi kesantomaalla pitkät\nkesäiset päivät, kukin omalla peltosarallaan. Mutta samaa työtä\nmiltei kaikin tehtiin samaan aikaan: ojittiin, kynnettiin, ajettiin\nsontaa ja äestettiin. Ja sitten, jo ennen pertteliä isännät\nharvakseen astella haarikoivat pitkin peltoja heitellen siihen\nsiementä. Joka talon pellolla oltiin kylvönteossa.\n\nSilloin _panthin vainiot kiinni_, ja karjan elämöiminen kesannolla\npäättyi. Hilat piti olla paikoillaan ja aidat kunnossa. Suuri\n_aitasyyni_ pidettiin jo viikkoa ennen pertteliä. _Oltermanni_ ja\nmuut kylän isot isännät tarkastivat koko _piiriairan_ ja määräsivät\nhuonot kohdat korjattaviksi. Olikin ukoilla päiväksi kiertämistä,\nkun piti katsoa, vaikka Keskikylän ja Järven yhteinen piiriaita.\nAita ajoi Järveltä suoraan metsänrantaa kohden, kääntyi sitten ja\nkulki etelään Keskikylän kohtaan niin, että Pörvölän, Turjanmäen,\nTurjansalon ja Hautalan torpat jäivät metsän puolelle. Sitten kiersi\naita Keskikylän ja Jaakkoolan välitse Kujalaa kohden, kääntyi\ntaas ja meni metsänreunaa Järvelle. Tässä kierroksessa kasvoi\nJärven ukkojen ja keskikyläisten jokapäiväinen ruisleipä ynnä muu\nruoanpuoli. Mutta saattoi joku isännäntapainen vetää joskus eri\nköyttä ja ottaa osan kesannosta vaikka ohralle. Silloin hänen täytyi\nrakentaa ohrapeltonsa ympärille oma aitaus ja tehdä vainiolle pieni\n_kääly. Oljilla ja pajuvittoolla_ ukko vain vitsasti hätäpäisen\naidan, jonka taas sitten purki pois. _Jokavuotiseksi airaksi_ sitä\nsanottiin, ja sen tekijältä, ruismaansa tärvääjältä, toiset helposti\nutelivat:\n\n\"Laihnaksikos miäs menöö jyviä ottamhan?\"\n\nMutta jos joku hullu rupesi ruismaitaan panemaan omiin aitoihinsa ja\nhääteli sieltä pois muiden itikoita, kylä kyllä heti ymmärsi, mitä\nmiehiä tällainen väättyri oli. _Kathen käälyjä_ rötistelevä ukko ei\nsuinkaan ollut oikeita härmäläisiä.\n\nVielä ankarampi perttelin aikaista aitasyyniä oli kevätkesän\ntarkastus, jolloin katsottiin kaikkien kyläkuntien yhteinen\n_jokiluhtien piiriaita_. Pitkin jokirannan luhtien laitapuolta, läpi\nvainioiden ja korpien, vetivät aidat Lapualta alkaen kahta puolta\njokea aina Alahärmän Vuolteelle ja Porrelle asti. Ja pitkään aitaan\noli jokainen talo, jolla jokiluhtaa oli, joutunut osalliseksi. Siinä\noli, kenellä parikymmentä, kenellä kolmekymmentä syltä luhtaosuuden\nmukaan, ja se piti olla kunnossa, kun oltermanni _syynimiästen_\nkanssa mettumaarin edellä kirves kainalossa kulkea pätkisti päästä\npäähän koko kyläkunnan aitajakson. _Syynikunta_ oli ankara. Aita\npiti olla _laillista_ ja tyrniää _pystyaitaa_,[13] joka oli _rakettu\nkolmella karahkavittooksella ja yhreksällä seiväsparilla mitalta_.[14]\nLaillinen määrä oli _syli seivästen väliä, airas_ piti ulottua\nkolmelle seiväsparille, ja korkeutta piti olla kymmenen korttelia.\n_Tukiseipähiäki_ vaadittiin taikka _ristitukiseipähiä_ siellä\ntäällä aina parin kohdalla. Tällainen aita kyllä kesti ja kelpasi\nsyynikunnalle, ja vielä paremmin, jos sen värkkeinä oli:\n\n    \"Haapaanen airas,\n    katajaanen seiväs\n    ja karahkaanen vittoos.\"\n\nMutta jos joku ukko olisi uskaltanut rakentaa osalleen _riskuaitaa_\nrötistäen korpeen puita oksineen kaikkineen ristiseivästen väliin,\nhän olisi kyllä joutunut laittamaan aitansa uudelleen taikka\nmaksamaan markat, kun oltermanni olisi teettänyt työn toisilla.\n\nOltermanni olikin koko kyläkunnan päämies. Hän antoi käskyjä, ja kylä\ntotteli. Oltermannin lautasella oli pitkä _oltermannin keppi_, joka\noli täynnä kyläläisten puumerkkejä, olipa kepin kyljessä vielä pieni\nkannellinen _loora_. Siihen oltermanni pistäisi asian tullen pienen\n_kirjanlapun_ ja pani kepin kylää kiertämään. Talosta taloon sitä\nlennätettiin, luettiin lappu ja tehtiin niin kuin siinä sanottiin.\n\nMonet asiat oltermannin piti huolehtia, ja monen asian takia\nkeppi lähti kiertämään. _Kiuassyynit, muurisyynit ja tornien\nsiivoukset_ keppi saatteli kylän tietoon, laskuojien perkaukset se\nilmoitti, metsään kadonneita etsimään se nouti. Haastoi se myös\nukkoja kokoukseen keskustelemaan kylän asioista, ja silloin saattoi\nkirjanlapussa olla lyhyt, mutta kova kutsu, vaikkapa: \"Piriihin\nkokhon ja rahaa myätä.\" Mutta _valkianhärän_ sattuessa, jos talo\nrupesi palamaan taikka kytömaalta hyppäsi tuli metsään, kapula\nsai lentävän vauhdin. Sen kylkeen kiinnitettiin höyhen kiireen\nmerkiksi, ja täyttä juoksua sitä hyppöötettiin talosta toiseen,\nsamalla kun kylän vellikellot poukuttivat yhteistä hätähuutoa ja\nkirkontapulissa _hätäkellot_ mouhusivat.\n\nKolme vuotta kerrallaan oltermannin piti olla kapulan isäntänä, ja\nsitten taas _kylänkokoukses_ valittiin toimeen toinen -- taikka\nentinen uudelleen. Eikä siitä virasta palkkaa maksettu muuta kuin\n\"kappa taloosta, pohja ylhäppäin\".\n\nKylänkokouksissa oli ukoilla paljonkin pohtimista. Asteltiin\noltermannin taloon taikka monin kylin mentiin pappilan _trenkituphan_\nkoko pitäjän yhteisiä asioita jauhamaan. Se oli miesten\nkokous. Istuttiin pitkät penkit täyttäen ympäri huonetta, poltettiin\nkessuja, purtiin _väärää tupakkia_ ja syljeskeltiin lattialle,\npuhuttiin asiasta ja jankattiin milloin jonkin luoman aukaisemisesta,\nmilloin tien teosta, sillan rakentamisesta, hiloista, piiriaidoista,\nkylänvaivaisista, milloin mistäkin. Yht'aikaa siinä monesti\npauhattiin, toinen toisesta nurkasta, toinen toisesta, huudettiinkin\nväliin oikein härmäläisellä äänellä, jopa tärähdyteltiin karkeita\nasiaan kuuluvia väkisanoja, kun puheet eivät tahtoneet juosta\njokaisen mieltä myöten. Ja alakynteen jäänyt joukko saattoi lähteä\nkessunsavun täyttämästä tuvasta manaten:\n\n\"Kosoolaaset, sen kuvaaset, saivat vikitellyksi pualellensa\nrannanjärvelääset, rumaaset.\"\n\nKylien yhteiset asiat kokouksissa saatiin käyntiin, tienteotkin ja\nsiltarakennukset. _Junnuusta_ ei kyllä ollut huolta, niitä aivan\nomavaltaisesti tehtiin melkein mihin sattui. Monesti ruvettiin vain\noiustamaan naapurin viljapellon poikki talosta tai kylästä toiseen,\neikä siitä pellonisäntä elämää nostanut, ei sen takia aitaansa\nkorotellut eikä veräjää tukkinut. Saattoipa isäntä vielä laittaa\n_porthat_ aidan ylitse. Peltojen _pyärtänöötä_ pitkin _käypäjuntu_\nkulki ja kierteli aivan kuin vasite hänelle heitettyä maakaistaletta.\nJunnut pysyivat semmoisinaan vain, monet käypäläisten jalat niitä\nkuluttivat yhä sileämmiksi, ja _mettäjuntuaan_ vanha Rinki-paappa\najeli _airasreellä_, jona oli vain aisat sekä niiden juurakkotyvet\nmaata laahaavana rekenä. Mutta ajoteitä ja siltoja piti hoidella ja\npitää kunnossa. Talvisin täytyi jokaisen pitää tieosansa pahimmista\n_lumitriivuusta_ puhtaana, ja kesällä taas _hiaroottaa_. Vanha tie\nveti Alahärmästä joen länsipuolta Nyykarpyyhyn, Piriissä mentiin yli\njoen ja sitten ajettiin kankaita myöten Pesoolan kautta Kauhavalle.\nVanha _mettätiä_ kulki myös Ekokankaita Ekhon Vöyrin rajoille ja\nsieltä aina Vaasaa kohden. _Äijäntiänä_ se ajoi Kaupinkankaita, osui\nHaapa-krouviin ja Pöyhöselle. Sitten Liinamaasta mentiin yli joen ja\najettiin Kauhavalle.\n\nLeveän joen ylitse kuljettiin proomulla, josta koko seutukunnan piti\nhuolehtia. Liinamaassa oli _färi_[15] ja _färikara_, samoin Piriissä.\nMutta luomien _siltatrumpuja_ rakentelivat kylänmiehet. Niinpä\nSeppälä, järveläiset ja Taavetti pitivät kunnossa Takalanluoman\nsiltaa, Naarasluoman silta oli Riskunmäen, Keskikylän ja Koukkuluoman\nhallussa sekä Koukkuluoman silta Kurkiluoman ja Kujalan ukkojen\nhoidettavana. Saattoivat kylänukot yhtyä laittamaan siltaa joenkin\nylitse. Pömpelin väkipäinen äijäkuhmu ajoi pelloiltaan kiviä jokeen\nkuorman toisensa perästä häärien kymmeniä vuosia, ja sitten viimein\nsiihen Mattilan isännät pömpeliläisen kanssa tehdä rötistivät\nkäsipuuttoman _klapusillan_, joka aina kevättulvien ajaksi purettiin,\nettei sitä veisi vesi.\n\n_Siltafoori_ tarkasti tiet ja sillat. Ei hän kovin suuri herra\nollut, eikä virkakaan ollut kaksinen, mutta kapat hänelle vain piti\nmaksaa, ja lääsmannin joukossa siltafoori kuljeskeli jonkinlaisena\njärjestyksen pitäjänä hänkin. Eikö liene ukko toisinaan kelvannut\n_kallifooriksikin_, silloin kun sellaista virkamiestä tarvittiin,\nmikä lienee hänkään ollut, pikkuherra, jonka virasta piti suorittaa\n_susifoorin kapat_.\n\nSilloin kyllä, kun karja liikkui metsälaitumilla, ja susista[16] rupesi\nkuulumaan sanomia, kallifooria kysyttiin, että saatiin toimeen\n_surenkalli_. Oltermannin keppi lensi kaikki kyläkunnat kutsuen\nmiestä paikalle. Ja sitten kallifoori niinkuin suuri sodan päämies,\njärjesti satalukuisen joukkonsa pitkiin riveihin. Oli siinä mies\ntalosta ja vielä kymmenittäin poikakloppeja lisäksi niin, että\npitkä, harva miesketju ulottui ylikyliltä aina Ekoolaan asti. Ja\nlänttä kohden lähdettiin mennä rytistämään pitkin metsiä mekastaen\nja meluten, kuka vain parhaiten jaksoi. Huudettiin ja hoilotettiin,\npaukutettiin vanhoilla _pyssytronilla_, toitotettiin _tuohitorvilla_\nja vielä _pärpälläkin_ päristettiin niin, että oikein korvia repi.\nTuohikontti taikka eväspussi keikkui miesten selässä, ja näin\nmentiin aina Vöyrin rajoille, Pastupakkaan, Alikärriin ja Vakkuriin\nasti. Sieltä taas vöyriläiset lähtivät pitkänä meluketjuna kohti\nKoivulahtea ja Maksanmaata. Sitten nämä ottivat vuoronsa ja\nkutsasivat sudet mereen. Ja näin Härmässä tehtiin sudelle \"ikuiset\nhäpiät\", joista aina Perhossa asti tiedettiin mainita.\n\nKoko Härmää, kahden Härmän miehiä kallifoori sai koko päivän\nkomennella, ja _Hutti-vainaa_ taisi olla kerran susiretken\npäämiehenä, kun taas Ojanperän Jaska komeili siltafoorina. Mutta\nmelkein vielä suurempi virkamies oli rupuliherra, jonka leveään\nlääniin kuului ainakin neljä kirkkokuntaa. Tämä vaelsi suurta\npiiriään niinkuin ainakin läänin pääherra, ja Prittalan Kuustaa\nMaijalasta oli kerran hänen matkassaan, jotta rupuliherra sai hänestä\nottaa ainetta ja istuttaa toisiin. Sillä Kuustaa-pojan käsivarsi\nlykkäsi niin ankarasti rupulia, että siitä riitti koko läänille.\n\nOikeita ja tarpeellisia miehiä olivat _lautamiähet_\nja _herastuomarit_, jotka lainoppineina istuivat käräjätuvassa\npitkänä komeana rivinä ja taas ajelivat fietereillä käyden\n_tämmäämäs_ ihmisiä käräjiin. Parhaita ja siivoimpia isäntiä pantiin\n_seksmanniiksi_, jotka olivat melkein kuin kirkonmiehiä ja papin\ntuttuja ja pitivät huolta, että kyläkunta eli kristillisesti, kävi\nkirkossa ja kinkereillä sekä ahkeroi sanan ääressä.\n\nKylien yhteisiä asioita oli vielä _ruarivaivaasten_ ja\n_kunnanelättien_ hoitaminen. Oli joka kylässä aina joitakin köyhiä\nkurjia raukkoja, vanhoja, sokeita, halvattuja, viallisia, vaivaisia\nja vähäjärkisiä, jotka eivät kyenneet elättämään itseänsä, sekä\ntaas alaikäisiä, orpoja tenavia, joista ei liioin ollut itsensä\nhoitajiksi. Näitä kylänkokouksissa jaettiin piireihin ja pantiin\nkiertämään.\n\nParhaissa voimissa olevat _kylänvaivaaset_ saattoivat asustaa\njossakin toisen nurkassa _koturiina_, ja sinne vietiin heille\n_ruarikaasia_ niinkuin syytinkiä, perunoita, jauhoja, lihaa,\nleipää sekä muuta ruoanpuolta, ja annettiin myös _verharahaa_\nvaatteen avuksi. Mutta huonommanpäiväiset kulkea köpöttelivät\ntalosta toiseen viipyen isoissa paikoissa parikin viikkoa, pikku\ntalot taas heittäen jo viikon päästä. Aikansa kuluksi äijät hakata\nkapsuttelivat hakoja tunkion laidassa, ja muorit koettivat karstata\nja kehrätä, minkä vanhat jäsenet kykenivät liikkumaan. Kaikkein\nhuonoimmat ihmiskurjat olivat _yän ja taloon kulkijoota_. Nämä\neivät jaksaneet liikkua omin voimin, vaan heitä kuljetettiin talosta\ntaloon niinkuin Pastupakan kellokaappia. Vuorokauden, pari täytyi\nheitä aina kerrallaan vastustaa ja sitten antaa hyvä kyyti toiseen\npaikkaan. Elu-faarit, Kana Tuput ja Ruaho-Kööstit, Ahthen Kellekset,\nMokka-vainaat ja Vaunu-muarit, Kiipelit, Kakelit, Räikät, pahasuiset\nKisko-Maijat ja sen semmoiset vaarit ja muorit siinä olivat\nkyydittävinä ja hollia ajamassa. Mutta vanhat sisusvärkit silti vain\nvanhoissa oli. Kana-Tuppu manasi kuin tattari, sokea Räikkä kiroili\nja präiski, Kisko-Maija repi leukojaan, ja Anssin Salu, vaikka oli\nniin kelvoton, että kantamalla oli saateltava porraspäästä tupaan,\nsanoi kun kantomiehet moittivat, mikä hänessä, kuivetussa, painaa:\n\n\"Voima s' oon, joka miehes jyllää!\"\n\nHyvin kyllä koetettiin vaivaisia kiertolaisia taloissa hoidella,\nyksin jo senkin takia, ettei kurja pääsisi toisessa talossa kovin\nmoittimaan. Annettiin heille, mitä itsekin syötiin, puuroa ja\nperunoita, piimää, leipää ja silakkaa. Ja äijä- ja ämmäpahaset\nkiersivät alituisesti isoa _ruaripiiriänsä_, kunnes kiertomatka\npäätyi viimeiseen pysähdyspaikkaan kirkonmäelle.\n\n\n\n\nSeppä\n\n\n    Yks seppä on paree\n    kun kymmenen pappia.\n\nVanha härmäläinen näin arvioi mustaa miestä, joka nokisessa\npajassa tuimana moikotti alasinta ja piti kurissa tulta sylkevää\nrautaa. _Seppä_ oli kaikkein tarpeellisin virkamies koko mailla.\nSen kovista kourista kirposivat kaikki talon rautakalut pienistä\npärekattonauloista kuokkiin ja aitanlukkoihin asti. Sepättä ei\nlakeuksia asuttu, ei saatu taloakaan pystyyn, eikä liioin kuokittu\nkytömaita. Raudatta ei tultu toimeen eikä raudantakojatta.\nKunnollinen seppä piti olla jokaisessa hyvässä kylässä, ellei ollut\noikeata seppää, tarvittiin ainakin _paja_.\n\nMonessa isossa talossa olikin paja. Mutta entiseen aikaan oli\nparhaissa kylissä yhteinen _kylänpaja_, jossa koko kyläkunnan rautatyöt\ntoimitettiin. Yhteisin voimin paja oli rakennettu, ja yhteisesti\nsitä koetettiin pitää kunnossakin. Nukalan neljän talon kylänpaja\noli kaivettu mäenkylkeen, kasattu kuin kivinavetta harmaista\nmulkkeroista niin, että vain pääty ja kolme hirsikertaa oli puuta.\nMattilassa oli yhteispaja, samoin Hakolassa, Hillissä, Voltissa,\nHeikkilässä ja Köykkärissä. Pastupakassa oli niin kova ja merkillinen\npajalaitos, että heti heitettiin katto ilmaan, jos pajaan mentiin\npyhänä kalkuttelemaan. Kankahankylän takomahuoneena oli Kovaasimen\näijän entinen tupamökki, Keskikylä oli rakentanut sepän virkahuoneen\nluoman rantaan, Ala-Matti-vainaan kartanon taakse, ja piriiläisten\npaja kyhjötti kylän laidassa, teiden risteyksessä. Porrenmäellä on\nvieläkin puolilahona ja katotonna kylän entinen pajaröttelö, ja\nVähän-Pesoolan ikivanha yhteispaja, jo 1700-luvulla rakennettu,\non Pesoolan Kaapoon hallussa kylätien vieressä, vastapäätä vanhaa\ntuulimyllyä.\n\nMutta Isoossa-Pesoolassa eletään vielä niinkuin ennenkin. Vanha\nharmaa kylänpaja kyköttää aivan kuten entisukkojenkin aikoina\nluoman töyrällä, Pesoolan sillan korvassa. Ja vanha huone on\nvieläkin _Isoon-Pesoolan numeron yhtöhöösenä pajana_. Kylän ukot,\nJaska-isäntä, Mäen Kallee, Mäen Eemi, Elijaksen Kuustaa ja muut mennä\nköykyttävät sinne vuoro-vuoroonsa sysipussi kainalossa pikkutarpeita\ntakelemaan. Ja pajassa on vanha alasin, jonka Matin Kuustaa on\nentiseltä Kuuroo-sepältä vaihtanut kahdella ruistynnyrillä.\n\nYhteisesti ukot laittoivat pajaansa tarpeelliset _pajaroskat_.\nAlaosin istutettiin paksuun _tolphan_ keskelle lattiaa, ahjo\nkasattiin peräseinälle ja _palkhet_ pantiin puhaltamaan. Sitten\npiti olla _karkaasuruuhet_ ja _sysiloorat_ ynnä vielä joku vasara\nja muutamat _pihrit_ niin, että voitiin yhtä ja toista itsekin\nkalkutella. Mutta kun seppä saapui virkansa töihin, hänellä oli\nmatkassaan oikeat _sepänvärkit_, monet _pihrit, vasarat, puntit,\nkalpeetit, meraasimet ja fiilat_, vielä _fiilapenkki_ ja iso\n_moukari_.\n\nSeppiä, oikeita mestaritakojia, oli entisessä Härmässä toinen jos\ntoinenkin. Monet vanhat hyvät pajatyöt ovat heidän alasimeltaan\nlähteneet. Heidän vasaransa jälkiä ovat vieläkin kymmenet vanhojen\naittojen tukevat _tukkilukut_ sekä rautalevylle rakennetut\nmonimutkaiset, monisalpaiset lukot, mahtavat aittojen _avaamat_\nja komeat koukerosaranat, aittojen harjalla piipottavat kruunut\nsekä sadat toinen toistansa kauniimmin koukeroidut _lukunkiltit_,\njoista vanhimmat ovat aina 1700-luvun lopulta, ynnä vielä kirkkomaan\nlukuiset hautaristit. Tällaisia edesmenneitä taitomiehiä oli Porren\nvanha _Erkki-faari_,[17] Isoon-Porren isäntä, Porrelle vävyksi tullut\nErkki Niileksenpoika, joka eli ja takeli jo Suomensodan aikoina, ja\noli sotamies Eitin poikia. Vanhan Erkki-vaarin takomia lienevät useat\nsenaikaiset rautakalut, lukot ja lukonkiltit, Ala-Porrenkin kolmet,\nneljät komeat aitanlukot kiltteineen 1800-luvun alkupuolelta.\nParhaat viikatteet Porren seppä oli takonut ja kallinnut, yksin\n_partaveittiä_ vaari oli tehnyt ja karkaissut ne niin lujiksi, että\nniillä oli kyllä raakannut vanhan paapankin karkean sänkileuan hyvään\nkirkkokuntoon.\n\nVanha Erkki-vaari oli Porren ja koko seutukunnan seppä. Oli sitten\njälkeen päin suurilla lakeuksilla muitakin mestaritakojia, kukin aina\nperukallaan parhaana pajanisäntänä. _Poroolan Kaappoo_ Hellanmaan\nPoroolanmäellä rakenteli niin konstillisia tukkilukkoja, ettei\nouto saanut avaimellakaan niitä auki. _Taipalhen Jaakkoa_ takeli\nTaipaleen kylässä, Kankahankylässä kalkutteli _Maalarin Matti_,\njoka oli taitava pyssyseppäkin, ja Voltissa Linnanpäällä asusteli\n_Sepän Jaska_. Piriiläisten pajassa paukutteli vanha _Harmaaparta_,\nja Riskunmäellä moikotti _Risku-seppä_, raavas ja friski mies, joka\nteki raudasta vaikka mitä, hyviä lukkojakin ja hakkasi kalpeetilla\navaimiin monet _haitat ja haarat_ sekä ankarasti kruusaili\nlukonkiltit, jopa osasi sitten jo värkätä kahvimyllyjä sekä tehdä\nvälttejä.\n\nMonessa kylässä oli oikein vasituinen _kylänseppä_, jonka piti ensi\nsijassa pitää huolta, että kylän rautakalut olivat kunnossa. Hakolan\nseppänä takeli aikoinaan _Antti Hahka_, ja hänelle piti kylän viedä\npuita, heiniä ja jyviä kuin _ruarisotamiähellen_. Heikkilän mäellä\nasui jo aikoja sitten _Juha Riihikangas_, jolle kylän yhteismaasta\noli annettu mökinpaikka, olipa rakennettu pajakin. Siitä sepän piti\ntaksivärkkinä joka vuosi takoa kylän taloihin, toisiin pari päivää,\ntoisiin puolitoista. Juha takoi, teki sepän Taipalhen Jaakoostakin\nja Riskunmäen Iisakista, laittoi pajaansa kolmileiviskäisen,\nvarresta seinään kiinnitetyn moukarin, jolla neljän miehen voimalla\nmoikotettiin kaikkein suurimpia rautoja. Joi Juha viinaa, kävi\nlauantaisin kyläläisten kanssa saunassa vihtomassa ja oli niin\nraaka mies, että aina kylvyn jälkeen roikaisi selkäänsä sangollisen\njääkylmää vettä, eikä siitä edes ähähtänyt.\n\nEkoolan kylänseppänä oli entiseen aikaan, jo lähes kuusikymmentä\nvuotta takaperin kuollut _Alarannan Juha_. Ekoolaiset olivat\njoutavasta jokirannastaan antaneet ison kappaleen katajikkotöyrää,\njota Juha sai asua, kunhan vain kylän kuudelle talolle takoi\nvuosittain kolme päivää kullekin. Seppä teki katajikkoon hyvän\ntorpan, kuokki peltoa ja piti hevosta sekä lehmiä neljin, viisin ynnä\nlampaita parinkymmenin ja takoi kylälle taksivärkkinsä. Ennätti\nJuha vielä kalkutella muissakin kylissä, Köykkärissä, Kojoolassa,\nHolmassa ja Pyörkholmassa, jopa kulkea Jepualla asti.\n\nMarkkulan seppänä,[18] Pesoolan takana taas paukkasi _Riivin Juha_,\nMunsalasta tullut tuima ruotsalainen. Kyläläiset antoivat Riiville\nneljän tynnyrin maat, vedättivät kökällä vielä tuvanhirret, ja\nJuhasta tuli hyvä kylänseppä, joka osasi takoa, mitä tarvittiin,\nosasi vielä valaa vaskesta _kulut, kaltrut ja peltrut_ sekä\ntehdä kylän emännille komeita _kankhanpänniä_. Takoi ja valoi musta\nMunsalan mies, mitä tahtoi, kunhan hän vain ei päässyt kimpautumaan.\nHyvällä päällä ollessaan Juha vain, jos sattui vaikkapa hitsaus\nepäonnistumaan, murahti: \"Muista, Jukka, oikeen!\" ja yritti\nuudestaan. Mutta kun seppä oli kaikkein pahimmalla päällään, oli\npajassa pian eri rytinät. Jos vain rauta sattui ahjossa palamaan\ntaikka takamies moukaroi huonosti, Juha paatui aivan taitamattomasti,\nkynsi päätänsä ja manasi, ja manasi, kutsui kaikki perkeleet ja\nsaatanat avukseen niin, että oikein koko paja sähisi. Kiroten Juha\npaiskasi pilalle menneen työnsä pajanovesta luomaan ja yhä yltyen\nnakkeli toistensa perään sinne pihdit ja vasarat ja moukarit ja\nkaikki ja manasi, juoksi manaten tupaan ja paiskasi maata.\n\nVähän ajan päästä suuttunut seppä tuli taas pajaan, onki tavaransa\nluomasta ja rupesi uutena jussina takomaan.\n\nMutta jos pajatyön apulainenkin rupesi auttamaan Juhaa värkkien\nnakkelemisessa, seppä heti äsähti äkäisesti: \"Mitä tanaa sinä siinä?\"\nheitti kiukuttelemisen ja rupesi takomaan, eikä mennytkään maata.\n\nKiukkuinen, kerrassaan kiukkuinen oli Markkulan kylänseppä.\nSaattoi hän kiukkupäitä maatessaan ja kiusallisia kärpäsiä pois\nhätistellessään hoksata, että kärpäset kaiken lisäksi ottivat\nkellontikkelissä edestakaisia kyytejä. Siitä seppä yhä enemmän\npiruuntui, lennätti kellon nurkkaan ja krääkäisi:\n\n\"Viälä teillen, kelehillen, pitää kiikutkin laittaa!\"\n\nKiukkuinen mies oli _Kosken Kaappookin_, Alarannan Juhan poika,\njoka asui ja takeli Huhtamäen kylillä. Kaappoo liikkui monen kylän\nseppänä, Nukalaa, Hilliä, Mattilaa, Piriitä ja Porrea myöten ja\ntakoi ja oli äkäinen. Ei ukko kyllä kovin kiroillut, karjahteli vain\nharvakseen ja täydellä suulla, mutta jos työ rupesi menemään pilalle,\nseppä alkoi heti voivotella:\n\n\"Voi-voi-voi-voi... nyt ei siitä tule mitänä...\nvoi-voi-voi-voi-voi, sen tuhannen kööpeli...\"\n\nOlikin silloin aika töpinä, kun Kaapoon komennolla pantiin, vaikkapa\npäällysrautoja kärrynpyöriin. Siinä häärittiin ja hypittiin ja\nhosuttiin, karjuttiin ja voivoteltiin, seppä itse parhaana miehenä.\nVasarat siinä paukkuivat, valkea suihki ja rauta sähisi. Helposti\nKaappoo saattoi karjaista kuin peto ja paiskata nolon miehen niin,\nettä se lensi sippuloittain. Ei ollut hyvä panna ketä tahansa\nKaapoon pajaan _takamiäheksi_. Kun Kosken seppä seisoi alasimen\nedessä lyöttämässä, piti takamiehen moukarista tulla _laakit\nniinku taivhasta puroten_. Ellei kaikki tapahtunut tahdilleen,\npaksu leveähartiainen Kaappoo karjaisi kiukkuisesti. Eikä ollut\nsepän kanssa punaisissa väleissä asuvan naapurin hyvä mennä äijän\nääreen. Ainakin Kaappoo uhkasi Isoa-Juhaa, jonka kanssa hän riiteli\nrajamaista, paiskata valkeaisella ahjolla vasten silmiä, jos hän vain\ntulee pajaan. Mutta joka pyhä Kaappoo ajaa körötteli kirkkoon istuen\nakkansa kanssa korvan pikkulavalla hevosen hännän takana.\n\nHyvin piti mestariseppää kohdella. Maanmiehen työ oli _möhkätyätä_\nja maanmiehet olivat _möhkämiähiä_, mutta _hantvärkkärit_ olivat eri\npoikia. Olihan kyllä kuka tahansa kuullut:\n\n    \"Asias miästä tarvithan,\n    hakkaa sitä puuta pöllöömpiki.\"\n\n_Suutarit_ ja _kräätärit_ olivat jo mestareita, samoin _maalarit_\nja _nikkarit_ sekä kaikki kovan päällenkin talossa aina hyvin\nkohdeltavia, jopa Talpäkki, joka _sahurina_ kulki taloissa, meni\njoskus kurkistamaan kamarin ovesta arvellen:\n\n\"Tämä tyä panis melkein niinkun kamarhin syämhän.\"\n\nMutta kaikkeimman parhaita mestareita olivat suuret sepät, punaisen\npajanahjon ja tulisen raudan isännät, jotka mustassa pajassaan,\nkaikkinaisen _velhouren_ pesässä, häärivät pohisevan tulen ääressä\nkuin kadotuksen päämiehet. He tunsivat raudan tavat sekä teräksen\nluonnon ja elkeet niin, että tiesivät, miten niitä milloinkin\noli pidettävä. Niinkuin teräkaluja _karaastes_, että valkoiseksi\nkarahtanut viikatteen terä oli _kostutettava_ niin, että se oli\n_kellahtava_ ja _kuparinfärinen_ ja puukonhamaralla painettaessa\nprinahti. Kuparin kaltaiseksi oli puukkokin _päästettävä_, mutta\nkirvestä piti kostutella niin kauan, että se ensin _kellahti_,\nsitten muuttui _sinertäväksi_, sitten _harmaaksi_ ja _pruuniksi_,\nsitten _tuhaankarvallen_, ja silloin se oli hyvä. Mutta jos siitä\nvielä laski lisää, niin terä meni kohta taas _luannontilhan_. Itse\npaholaiselta, tulisimman ahjon isännältä oli seppä oppinut rautaa\nkeittäessään heittämään ahjoon _hiataa_, jotta keitos paremmin\nonnistuisi. Kuulun Könnin kautta oli kulkeutunut taito keittää teräs\npiilun halkaistuun lavansuuhun, kun taas itse Könni oli saanut\noppinsa oudolta kerjäläispojalta, joka ovelta oli katsonut pajaan, ja\nnähdessään terästä keitettävän lavan _poskeen_, sanonut:\n\n\"Nuanko täälä piilua tehrähän?\"\n\nSuuri mestari seppä oli, ja näinpä häntä piti kohdella virkansa\nmukaan. Hevosella hänet haettiin taloon, kamarissa häntä _ruakithin_,\nja _proinaa_ piti pöydällä olla aina _juustoressusta_ ruveten\n_fiilhin ja korppumaithon_ asti. Piti vielä sepälle tarjota hyvät\n_ruakaryypyt_. Se oli _kunnian osootus_ mestarille, joka muuten\nolisi ollut _vastahakoonen pirettävä_. Kauhavan entinen Kuuroo-seppä\noli niin kovettu viinaan, ettei ruvennut ilman takomaankaan, ja\nRiivi-Juha vaati hyvästi viinaa. Jos Juhan kallitsemia viikatteita\nkyläläiset moittivat huonoiksi pystymään, Juha sanoi:\n\n\"Miksei laitettu karkaasuvettä!\"\n\n_Karkaasemavettä_ vaati Kosken Kaappookin, ennenkuin sai\nviikatteisiin hyvän terän, ja Pesoolan sepälle piti vielä viedä\niso juusto lahjaksi, kun mentiin hein'ajan edellä viikatteita\nkallituttamaan. Siitäkin tuli hyvä teränapu.\n\nTaidolla oli seppää pidettävä. \"Niinkun pispallen pappilas, pitää\nolla sepällen pito\", sanottiin. Kujalan entinen Hullu-Juha oli\nmonesti naapurilleen teroitellut:\n\n\"Tairakkos oikeen pitää seppää? Sillen pitää olla pruukis prykättyä\nkuuren kraarin olutta aina pajan lautaasella...\"\n\nMutta kyllä seppä sitten riehkaisikin, kun hän kevättalvella, jolloin\njo oli pitkät valoisat päivät ja lehmät hyvässä maidossa, saatiin\ntaloon. Jo viideltä aamulla, ja neljältäkin, musta mies painui pajaan\nja teki, mitä isoinkin isäntä tarvitsi. Iltayhdeksään asti pajassa\noltiin, joskus kymmeneen, yhteentoista. Ja kova töpinä luomanrannan\nnokisessa mökissä monesti oli sekä tulenpalavat paikat, kun paksusta\nleveästä rautakangesta piti lyödä talon tarviskalua. Takamies sai\nvuorovuoroin _lyärä_ ja _liahtua_, moikottaa moukarilla niin, että\npaja paukkui. Siinä kyllä koko paja rätisi ja hikosi ja haisi.\n\nTarvitsi kovan pajan päämies toki kovan palkan. Seppä olikin\nkaikkeimman kallein virkamies, ja tyyriimmän palkan möhkämies sai\nhänelle maksaa. Markan ja kaksikin markkaa parahimmat mestarit\nkiskaisivat päivästä. Eipä ollut siis kumma, jos seppä tuli niin\nhyvästi toimeen, että hänestä voitiin sanoa:\n\n    \"Seppä syää selvän leivän,\n    takoja palat paremmat.\"\n\n\n\n\nTrenki ja piika\n\n\n    Aimoo piika lakasoo\n    pyhänäki pöyränalustat.\n\nTavallisessa aikaan tulevassa talossa, jossa ei juuri kruputeltu eikä\nlämmitelty roskapuilla, tarvittiin sellaistakin ihmisen säätyä kuin\n_trenkiä ja piikoja_, jopa oikein _paikoos_, joissa ei ollut muuta\nkuin rahaa ja riihikuivia rukihia, piti olla piian ja renginsukua\nkaksin parein, joskus kolminkin. _Taloonväkiä_ rengit ja piiat\nolivat, työmiehiä ja syömämiehiä, niinkuin muutkin talon olijat:\n_haltijaväki_ ja _poijat_ ja _tyttäret_ sekä _taksivärkkärit_ ja\n_päivämiähet_ ynnä vielä _kersat_ ja _tenavat_. Ja kaikkia aimoo\ntalossa tarvittiin, vaikkeivät häjyimmät kersat kelvanneet tekemään\njuuri muuta kuin kartanolla kapukoimaan ja prissaamaan kanoja pois\nkessumaasta.\n\nKylien laitapuolten pikkuisista mäkituvista, entisten renkien ja\npiikojen ahertamista köyhyydenpesistä, rengit ja piiat olivat\nkotoisin, toiset taas olivat lähteneet larvamailta, nevojen\ntakaisista metsätorpista, jotka myöskin monesti olivat renkien ja\npiikojen aikaan saamia -- ellei joku talon perillinen ollut sinne\nhätääntynyt, taikka itse isäntä hävittyään savisilta rintamailtaan\njoutunut hallaisen rämäkkötorpan päämieheksi.\n\nSiunaus asusti yhtä hyvin mäkituvissa ja metsätorpissa kuin rinnan\nrikkaissa taloissa. Mökit olivat perillisiä täynnä kuin harakanpesät\nmäkimännyissä, eikä pieni perunamaa, ohra- ja kessupelto paljoa\ntuottanut. Mutta talojen isännillä oli maata kyllä, peltoa ja kytöä,\ntyötä ja leipää. Siellä mökin tekijät olivat aikoinaan ansainneet\nleipänsä, sinne mökin toinenkin polvi, sitä mukaa kuin kynsi karkeni,\nasteli työn ja suuruksen ääreen. Renkien ja piikojen sukupolvesta\nnousi ruismaiden haltijaväelle uusia renkejä ja piikoja, jospa sieltä\ntoisinaan tulla paukahti uusia isoja isäntiäkin ja leveitä emäntiä\nmökkiläisiksi sortuneiden talonisäntien sijaan.\n\nJo varsin nuorena moni mäkituvan perillinen joutui pesästään maailman\nmasattavaksi. Pojanmääkäleet saivat joskus jo tupenmittaisina\n_pikkutrenkiinä_ aikamiehen vanha takkireuhka päällä ja risainen\nlakkimösä päässä pakkasessa istuskella ison talon rankakuormalla,\nvuoroin tuhrien vuotavaa noukkaansa takinhihan suupuoleen, vuoroin\ntaas karahka kädessä kutsaten vanhaa laiskaa suotikopukkaa pysymään\ntoisten perässä. Samoin tyttösikiöt monesti joutuivat pahaisina\nhaapsotukkina _haltioomhan_ talojen parkuvia kersoja, jopa sitten\njo vähän vartuttuaan aikuisten töihin. Kahdentoista ikäisenä\n_Kankahanpään Soffiija_ kykeni _tupapiikana_ auttelemaan Prepulan\nemäntää, kahden _karjapiijan_ hoidellessa navettapuolta, ja _Mäkelän\nMaija_ kelpasi neljännellätoista ollessaan aikuisten töihin. Jo\n17-18:n ikäisinä mökkien tyttäret olivat täysiä _piikaflikkoja_.\nVarhain monet poikajullikatkin yrittivät _trenkimiästen_\nkirjoihin. _Perämäjen Elias_ Lapuan Ämmälänmäeltä, aina väsymätön\ntyönröykyttäjä, jonka ei koskaan vatsaa purrut eikä rintoja\nkorventanut, oli kahdentoista korvilla jo niin tyrniä mies, että\npyrki isänsä sijasta taksivärkkäriksi. Heiska-isäntä ei kyllä pojasta\nhuolinut, pruikkasi vain ruskean syljen ja tönähti:\n\n\"Ei kersoja oteta taksivärkhin!\"\n\nMutta Juha-paapalle Ella kelpasi, meni metsään ja hosui halkosylen\npäivässä niinkuin muutkin miehet. Olisi taksivärkkäri sitten kyllä\notettu Heiskalle vaikka rengiksi, mutta poika puolestaan oli jo niin\npröyhtevää, että vastasi vain: \"Kissin maharit!\" laputti pois koko\nLapualta ja rupesi rengiksi Ylihärmän Taipaleeseen, hosaisten sitten\npäivässä jo kaksi syltä.\n\nTarvittiin taloissa renkejä ja piikoja, oli lakeuksien haltijaväellä\ntyötä vaikka kuinka paljon, ja kaikkiin piti palvelijaväen pystyä,\njopa puskea niin, että paikat rytisivät. Ei ollut entisajan piioilla\neikä rengeillä liian pitkiä lepojakaan. Prännin Tuamaskin tuli\naamulla jo varhain oven taakse huutelemaan: \"Poijaat, nouskaa ylähä\nja siunakkaa!\" Hellanmaan ukko kolisti ja muisti joka aamu huolehtia:\n\"Soh, klopit, nouskaas jo muuthon kuivaa alanna!\" Mutta oli myös\ntuimia isäntiä, sellaisiakin työhulluja, jotka eivät ehtineet yöllä\nolla sängyssä kuin vähän aikaa nelinkontein, kun jo kuopsahtivat\npystyyn, juoksivat paitasillaan ja paukkasivat halolla rengin\nlutinseinään huutaen:\n\n\"Nouskaa ylähä! Niin menöö tämäki viikko, kun mennykki viikko...\nHuamisen päivän peräst' on jo keskiviikko.\"\n\nJa pian piti poikien olla pystyssä sekä lähteä unentoherruksissaan\nastua jullikoimaan kohti kytömaata. Kesällä tämä kyllä kävi laihin.\nMutta kun varhaisina syksyaamuina, öisen kuuran vielä peittäessä\nmaita, piti lähteä noutamaan hevosta luhdalta, pikkurenkien paljaat\nkempurat yrittivät kohta kylmettyä. Juoksuksi siinä täytyi panna, jo\nheittää vettä kentälle ja siinä hautoa punoittavia koipiaan, sitten\ntaas lähteä hyssyttelemään. Makaavan hevosen kyljessä pojat vielä\nlämmittelivät jalkojaan, sitten hyppäsivät selkään ja laukoittivat\nkotipihalle, että konin mako moukui. Mutta Ylisaaren Juha oli niin\nviisas, että rengiksi ruvetessaan vaati isännältä \"puali tiimaa\naamulla hankkima-aikaa\". Hyvä isäntä siihen hyvin suostui, mutta\nsitten möykkäsi Juhan ylös puolta tuntia ennen muita.\n\nMonessa talossa taas oli tapana, että kesällä ulkotöiden aikana\nemäntä kavahti ensiksi jalkeilleen ja herätti väen. Mutta talvella\ntupatöitä tehtäessä oli piikojen ja tyttärien pidettävä huoli väen\nheräämisestä. _Vuaron perhän_, viikon kerrallaan, kukin aina oli\nnousemisen huolehtijana muistaen isännän sanaa:\n\n\"Pirä huali ylhä noususta niin kauan kun oot meillä!\"\n\nAamulla varahin piikatyttöjen piti olla toimessa. Muutamissa taloissa\noltiin niin tavattomia, että jo kolmelta, neljältä täytyi ruveta\nkolistelemaan, ja toistenkin nousuaika oli neljältä, viideltä.\nPimeässä haparoiden piika kopeloi päreen orsilta, viritti valkean\ntakkaan ja pani _pärinäparan_ tulelle. Joutuivat jo toisetkin\npiiat ja tyttäret, ja _pärettolloos_ lähdettiin navettaan lehmiä\nhoitelemaan. Siinä oli kylliksi työtä pimeään aamutuimaan, kun\nvielä pakkanen parahteli kuuraisissa nurkissa. Saattoi talossa\nolla kolmattakymmentäkin lehmää, ja kahden piikatakun piti niistä\nhuolehtia. Päivä jo ennätti aueta, ennenkuin raskaista navettatöistä\nja aamuaskareista oli päästy: sonnat kannettu paareilla korkealle\ntunkiolle ja navetta siivottu, itikat lypsetty, syötetty ja juotettu,\nmaito siivilöity punkkeihin viililautaselle, vielä lypsinkiulut ja\nraennat, piimäpunkit ja hulikat sekä ruoka-astiat pesty ja korjattu\nkuivamaan. Korkea ja komea rintuus oli taas maitopunkkeja rakennettu\nlautaselle, eikä tarvinnut siihen _komian tähre_ asetella tyhjiä\nastioita niinkuin joskus pikkutalojen emäntien täytyi tehdä.\n\nOli jo aamuaskareitten aikana ennätetty syödä _eines_. Rengit ja muut\nmiehet olivat nousseet ylös, käyneet tallissa hevosia ruokkimassa,\nsitten syöneet itsekin, pistäneet kessupiipun palamaan ja lähteneet\n_istumhan reenpankallen_, ajelemaan kohti lumista larvametsää.\n\nMutta naiskansalla oli talviset tupatyönsä silloin, kun miehet\nrähjäsivät hevosenajossa. Saivat piiat ja tyttäret istua rukkinsa\nääreen, mutta hänen, jolla oli vuoroviikkonsa, piti ensin lakaista\nlattia ja laittaa tupa järjestykseen, padat ja pannut paikoilleen\nkruuhulle, kraakuun ja patapenkkiin, sänkyratien edustat ja\npielehittet oikoa suoriksi sekä lavittat laitella kaksin, kolmin\nsänkyjen eteen ja vielä kanniskella oviloukko täyteen polttopuita.\n\nJa rukit hyrräsivät ympäri tupaa, kun piiat ja tyttäret polkivat,\nlankaa tuli täysimahainen rulla toisensa perästä. Mutta navetassa\nhäärineet naiset, jotka eivät oikein kunnollisesti olleet\nennättäneet istua einesperunain ääressä, keittivät aamupäivänsä\nhiukaan _köpötestä_, panivat voita sekaan ja voita silmäksikin, ja\npistelivät sitä, särpäen joukkoon paksua piimää, haukkasivatpa vielä\n_kiskoakin_. Sitten kyllä jo taas rukki pyöri ja veti päällensä.\n\n_Pyhäänpäivältä_ kehruutyö alkoi, ja _juhlahan_ asti piikojen\npiti hyrryttää talon hyviksi. Pienet piikatytöt polkivat huonoa\n_rukkiklosaansa_ ja kiskoivat _rohrinkräkkää_ parrasta niin, että\npölisi, mutta tottuneet vetivät täyttä pellovaista pitkän _tortin\nluutaasesta_ päästäen jouluun mennessä helposti täyden määränsä,\n_kymmenen vyhtiä loimilankoja_. Moni aimoo piika tämän ennätti, ja\nkovasti ennätti aina naisten joukossa vätystävä _Piika-Jaskaki_,\nPukmanniksi nimitelty Jamakka-Jaska, joka polki ja hyppöötti\nrukkiaan kuin mieletön, vetäisi villoja kehrätessään _hahtuvan_ heti\noikoiseksi ja vielä kehahteli:\n\n\"Ihmisen ei saa olla noloo... sen pitää olla flinkki.\"\n\nMutta rohtimia vääntävä pieni piikatakku sai tuon tuostakin äsähtää:\n\n\"Kumarra klumppu, että putkesta mahrut!\"\n\nJoululta piiat saivat ruveta kehräämään omiin nimiinsä, ja oli lupa\nhyrrätä aina marianpäivään asti. Ja silloin rukki vasta oikein\nvinkiää lensi ja pörräsi kuin sontiainen. Syksyllä emännälle\npyöriessään se vain paneskeli: \"taa-loo-hin... taa-loo-hin...\",\nmutta joululta se hyrräsi ja hoki: \"ittelleni-ittelleni-ittelleni...\"\n\nKesken kehruutöitä piikojen monesti piti ruveta toiseen jos\ntoiseenkin toimeen. _Taikinan sotkeminen_ oli tavaton työ, ainakin\naimoo talossa, jossa parikymmentä leukaparia oli leipää louhimassa.\nSuuri _juurihulikka_ muiotti leivänjuuren, ja pitkin yötä nokotteli\nsitä laajaan yksipuiseen _leipuumhen_, ja siihen sitten piika sotki\ntaikinan, josta tuli satakin isoa _läpileipää_. Se oli raskasta\ntyötä, ja huolimattomat piikahotaleet jättivät joskus pohjalle\nsotkemattomia _jauhonklimppiä. Kirnuaminenkin_ oli monen piian\nvirkana, ja siinä sai tuntikauden frääsätä niin, että maittila\npräiskyi.\n\nToisinaan taas piika sai ruveta rakentelemaan _luutia_ ja _pesimiä_.\nMiehet toivat talvella metsästä puukuormansa päällä _koivunriskuja_,\nja piiat sitelivät niistä _riskuluutia_. Kesällä taas tehtiin\nluutia _vaivaasenvarvuusta_, kuusen- ja katajanhaoista laitettiin\n_hakoluutia_ ja kuivista kuusenoksista koottiin pesimiä. Joutilaina\nhetkinä piika laitteli _puarin päällen_ isot luutapankot. Syksyksi\npiti sinne varata vaivaisenvarvuista sidotut _riihiluuratki_.\nUntamalan piiat valporityökseen mennä haapsottivat nevalle, palaten\nsieltä selässään iso kantamus riihiluutia.\n\nKaikkiin piian piti kelvata, yksin lehmännahasta ajamaan pois\nkarvoja, kun isäntä rupesi kenkänahkoja muokkailemaan. Piti piian\ntappaa ja nylkeä lampaita ja vasikoitakin. Taitamatonta piikaa\nepäiltiin:\n\n\"Osaako se eres vasikkaa nylkiä?\"\n\nKolmekymmentä pasmaa paras piika hyrräsi pellovaislankaa askareitten\nvälissä. Mutta sitten jo taas illan pimetessä piti köykyttää\nnavettaan itikoita hoitamaan. _Päiväsonnat_ täytyi kantaa tunkiolle,\nkarja lypsää, ruokkia ja kuivitella sekä korjata maito.\n\nMutta illalla taas, kun mäntyiset halot paloivat takassa taikka\ntervainen juurakkokasa siinä vielä paremmin loimotti, rukit jälleen\npörräsivät. Naiset oli nyt ajettu uuniklasin puoleen, koko joukko.\nSillä talon miesväki, rengit ja muut, oli myös kotona, tehden\n_puhrestöitä_ ja vaatien osansa takkavalkeasta. Huonoisimmat\nkiskoivat _päreetä_ niin, että niitä karttui kuin olkilyhteitä\nisot kasat ladonloukkoon. Toiset tekivät kaikenlaisia talonkaluja\nlusikoista harikkonappoihin asti taikka rakentelivat työrekiä\nja muita. _Valkiamatti_ tönötti keskellä lattiaa palava päre\nrautahampaissaan, antaen lisävaloa. Mutta tarkkojen töiden tekijälle\npiti tenavien seisoa päretulen näyttäjänä, ja peränurkassa kenkiään\npaikkailevan rengin edessä kärysi tuli _pärinä- tai naurislampus_.\nRenki oli kaivanut perunaan kolon, pannut siihen lampaantalia ja\ntaliin päretikun ympärille kierretyn liinarievun palaa tuhisemaan.\nAina yhdeksään, kymmeneen asti ahkeroitiin, ja tupa oli täynnä\npäreensavua ja kessunsavua ja lattia täynnä lastuja... Rengit\nkävivät tallissa vielä varistamassa hevosille heiniä yöksi, ja\nsitten väki hankkiusi makuutiloilleen. Isäntä ja emäntä menivät\ntupakamariin, tyttäret kiipesivät ylikamariin, piiat ja rengit, pojat\nja tenavat nukkuivat tuvan sänkyradeissa.\n\nMutta viikkovuoroa hoitavan piikatytön täytyi valvoa viimeiseksi\npannakseen pellit kiinni ja ovet hakaan.\n\nAhkerana piti talossa olla piian niinkuin renginkin, kun kerran oli\ntaloon tullut ja sai palkkaa. Lapsenhaltiat, pienet tupapiiat ja\npikkurengit saivat kyllä rehkiä vain _ruokapalkalla_ perien lisäksi\nvanhoja verhoja peitokseen. Kankahanpään Soffiija askaroi viisi\nvuotta vain verha- ja ruokahoidolla, kunnes 17:n ikäisenä rupesi\nsaamaan rahapalkkaa. Klemettilän Maija sai alussa, vaikka oli jo\n18:lla, vain hopearuplan, ja parissakymmenissä oleva Pirtti-Miina\nansaitsi 20 markkaa, samoin Kujanpään Fiija, joka 60 vuotta\ntakaperin ensi vuotensa palveli Vesiluoman Kuustaalla. Neljäkymmentä\nmarkkaa oli jo tavallinen palkka, 50 oli hyvä, ja 60 markkaa oli\nniin aimoo, että sitä sivullisetkin imehtelivät, jopa sen saaja\notti oikein tunnolleen ja epäili, tokko niin paljon edestä pystyy\ntekemäänkään. Sillä raha oli silloin oikeata rahaa ja asui kullassa\nja hopeassa, eikä ollut mitään jauhosäkin plommeja, kuparilantitkin\nolivat rahaa. Rahapalkan lisäksi piiat saivat _parseelia_ kahdet\n_karvakengät_ ja _piaksut_ taikka _kenkunat_. Klemettilän Maijalle\nannettiin Varpulasta _pyhäkengiksi_ kenkunat, joiden pohjat olivat\nsiannahkaiset ja päälliset lampaannahasta. Talon peltoon kylvettiin\npiialle _kappa pellovaasta_ ja _kaksi kappaa hamppua_ taikka hampun\nsijasta _neliikka pärinöötä_. Talon karjassa ja ruokossa piian oli\nlupa pitää _kaksi lammasta_. Perunat piika sai myödä, pellovaatteet\nja villat käyttää omiksi tarpeikseen, ja kun _uuhet_ tekivät\n_kakkuja_, piika voi kaupitella emälampaat ja kasvattaa kakuista\nuusia.\n\nPiiat olivat vain pienipalkkaisia piikatakkuja, mutta rengille\nmaksettiin paremmin. Viisi-, kuusikymmentä markkaa kelpasi jo\ntavalliselle renkimiehelle, mutta kovalle työnpuskijalle annettiin\n70-80:kin. Oli sitten muutamia oikein vääjäämättömiä maan ja kaiken\nrepäisijöitä, joille isännät kaivoivat arkustaan sata markkaa, jopa\njoskus enemmänkin, puolitoistakin sataa. Neljä, viisi tällaista\nyletöntä raatajaa oli seutukunnalla: Perämäen Holloo-Ella, Karhunmäen\nJuha ja Kontion Jaakkoo, Kankahanpään Iisakki ja Pollarin renki\nAnkka. Säälimättä nämä miehet ryskehtivät ja olivat työnteossa\naina _taloohinpäin_. Parseelia annettiin rengille _hurstihousut\nja hurstimekkoo, neliinvartinen paita, lapaaset ja sukat_,\nkahdet, kolmet _karvakengät_ sekä pyhäkengiksi _saappahat_. Talon\nkessuja mies sai savuutella niin paljon kuin halusi, _tupakkiloora_\noli aina _aakkunalauralla_. Oksennuksen moni renkijullikka lykkäsi\nensitöikseen, kun rupesi miehen kirjoihin päästäkseen kähräilemään\nkessupiipun ja talon tupakkipöntön tuttavana.\n\nRengit kyllä saivat paljon rahaa, senkuin piiat, mutta usealta se\nmeni saman tien kuin oli saatukin. Kun palvelusvuosi päättyi, ei enää\nmontakaan markkaa ollut isännän takana, jopa joltakulta loppui palkka\nennenkuin vuosi. Verhoihin meni markkoja, ja viinaan meni vielä\nuseampia, häissä ja hypyissä hävisi monet pennit, ja monen pennit\npyörähtelivät korttipelissä toisten taskuihin. Mutta renki-Masa antoi\npennien pyöriä, turahti vain ja murahti: \"Nahka se, joka narajaa,\neikä trengin palkka!\"\n\nOli sentään toki sellaisiakin renkimiehiä, jotka eivät turhanpäiten\npirrastaneet kovalla vaivalla ansaittuja markkojansa, vaan\npiilottivat ne arkkupahasensa pohjalle lutinnurkkaan. Ja heillä\nsitten aikojen kuluttua jotakin oli, ja heistä jotakin tuli. Rivallin\nJuha alkoi maailman kiertonsa niin kelvottomana, ettei ollut kuin\nhurstimekkoo päällä ja hurstihousut jalassa, pellitön lakkiriepu\npäänkukkuralla ja hurstinen kerjuupussi kepinnoukassa -- ja aika talon\nisäntänä mies kuoli.\n\nMutta piiat osasivat pitää kiinni pienistäkin palkoistaan. Monella\noli syksyllä, kun vuosi loppui koko palkka korvaamatta isännän\narkussa. Se pantiin pankkoon oman arkun pohjalle, ja joka vuosi\npistettiin sinne lisää niin, että jollakulla saattoi lopulta olla\ntallessaan satoja markkoja, viisi-, kuusikinsataa. Piilossa niitä\npidettiin, eikä niistä paljoa puhuttu, sillä piialla oli vielä\nsuuremmat säästöt näkyvissä. Pellovainen kasvoi, lampaat antoivat\nvilloja, ja piialla oli näppärät kädet. Oman aikansa joulun jälkeen\npiika kehräsi ja kutoi ja näpräili omia töitään päiväsydämet ja vielä\niltamyöhälläkin, kun rengit jo täyttä päätä hornasivat ylisängyssä.\nTuli pellovais- ja villalankoja vyyhti vyyhden jälkeen, sitten\nkankaita kymmenet kyynärät sekä uusia sänkyverhoja ja pukuverhoja\nentisten lisäksi. Oikein alvari piika saattoi samana kevättalvena\nkutoa kankaita viisin, kuusin, kymmenenkin _vyhrinmitan_ pituisia,\nmitan ollessa kolme kyynärää. _Luthinsa_, jossa rengit ja muut nuoret\nmiehet öisin kulkea kapistelivat krossottelemassa, piika asetteli\nkoko komeutensa näytteeksi käsiensä kätevyydestä ja rustauksiensa\npaljoudesta. Kävijän täytyikin todeta, että lutinhaltija oli flinkki\nja aimoo. Koko lutti oli _pujetettu_ ja suusta sulkein niin täynnä\nahkerien käsien tuottamaa tavaraa, ettei siellä muuta näkynytkään.\nKellertävät pellovaiset kankaat oli neljin, viisin pietimin\nvedetty vierteestä vierteeseen yli koko katon, ja niiden alle oli\nripustettu seitsemät, kahdeksat notkuvat orret, ensin peräpuoleen\nvalkoisia hohtavia _hetulakanoota_ ja _utilakanoota_, sitten\nvuorottain valkoisia lakanoita ja monenvärisiä _loiteeta täkänöötä,\nraanuja, tapeetteja, karvaloiteeta ja tyynynliinoja_. Seinien\nvieret oli orsia täynnä -- _hammaspuillen_ asetettuina taikka\n_kankahantutkamilla_ toisiinsa ripustettuina -- ja orret täynnä\n_verhatavaraa_. Toisella sivuseinällä katonrajassa oli orsien mitalta\ntiheissä laskoksissa pellavaisia lakanakankaita. Orsien alla taas\npitkät rivit monenlaisia _mekkoja, hamehia ja takkeja_, koreita\n_kirkkoverhoja_, parkkumiksi kudottuja _arkiverhoja_, niinkin\nvankkoja _karvatanttuja_, että tyhjiltään seisoivat lattialla,\npiikon päähän kudottuja siniraitaisia _aluushamehia_, ja sitten\npitoverhojen alla vielä orsi lakanaa sekä muuta vaatetta. Toisella\nsivuseinällä oli neljät, viidet _kangasorret_, joilla oli aivan\nlykylle lykättynä monenlaista kangasta hulpiot käännettyinä sievästi\nuloskäsin. Siinä ylinnä _syränkankahia_ kudotut niin hienoista\nlangoista, että 30-pasmainen vyyhti mahtui kaksinkerroin kultaringin\nlävitse, sitten _kahrenvartista, neliinvartista, silmäästä,\nrivanmurteesta_ ja alinna karkeaa _kolttihurstia_. Oviseinä oli\nverhottu _hantuukiilla ja pyyhkehillä_, ja ylinnä yli oven oli\n_sukkaorsi_. Siinä oli kellertävää pellovaiskangasta ja kankaan\npeittona kauniinkirjavasti kymmenet koreasuiset sukkaparit ja\n_linkkaraitaaset_ sukat ja joka parilla värikkäät _viulalla_ kudotut\ntai _vartahilla noukitut sukkarihmat_. Oli oviseinän orrella\n_prässikin_, leveä lämmin hartiahuivi, oli vielä _parjoja, täkkejä\nja tyynyjä_ sekä pystyällään kokonainen kangaskäärö. Peräseinälläkin\noli tavaraa, aivan valkoista vaatetta näköä antamassa, sillä kovin\nköppäistä olisi ollut, jos peräseinälle olisi paiskattu tummia\nmekkoja ja hameita. Kahden puolen pikkuruista ikkunaa oli pitkiä\nrivanmurteisia hantuukeja ja silmipyyhkeitä sekä keveitä hilkkuja,\nja ikkunan yllä riippui ihana hetulakana niin, että sen koreat\nhelpehet heilahtelivat ja hohtivat valoaukon reunassa. Oli ikkunan\nedessä piikaisen pieni _pöytäkränkky tai loorapöytä_, pöydällä\nvalkoinen taikka _piikkinoukittu_ vaate, _kukkapurkki_ minttuineen,\n_kurin, kynttyläjalka tai tollikkolamppu, virsikirja_ ja\nikkunapielessä kirjava _neulatyyny_. Peränurkassa oli seinään\nkiinnitetty _erustasänky_, jonka yläorresta riippui tapeettinen tai\nrinkinen edusta sekä hetupäinen valkea pielehinen, sängyn yläpuolella\norressa oli vielä hetulakana ja sängynpään yläpuolessa tyynynliinoja\nja sinihilkkuja. Makauksina oli hurstiset _olkikoltit_, höyhenillä\ntai joskus karvapäillä täytetyt parjat ja tyynyt, lakanat, täkit\nja loimivillaiset vällyt. Oli vielä lattialla jokin _lavitta,\nhilkkuaski_ hilkkuineen ja haisuheinäpatukkoineen sekä kovasti\nraudoitettu _arkku_, jossa oli rahakukkaro, viinapullo, kantakuppi,\njopa asiain parhaiten ollessa arkussa piileskelivät renkipojan\nantamat koreat kihlakalut.\n\nOli taitavilla piikatytöillä verhanpuolta lutin täysi, oli vielä\npaljon muutakin. Oikein hevosella täytyi tavaroita kuljettaa, kun\npiika muutti talosta toiseen. Kujanpään Fiijalla oli Vesiluomalta\nUntamalaan siirtyessään rikkautta neljä kuormaa, ja yhtä paljon\noli monella muulla. Saattoi kuormissa olla hameita kahdet,\nkolmetkymmenet, vielä arkihameet päälle, kaikki omin kynsin tehtyjä.\nOli vielä kahdet sänkyverhat, 18 lakanaa, vällyt, 5-6 loidetta, 30\nhantuukia, 12 paria sukkia, hilkkuja, kaulahittia, mekkoja, sitten\npöytä, lavitta, arkku, korvee, kiulu, sankoo, klihta, loukku, häkylä,\nrukki, kangasaseet, sirppi, viikate, kirves, puukko ja saha.\n\nMutta rengin lutti, joka oli piian lutin vieressä, ei ollut kovin\nylellisesti koristettu. Siellä oli edustaton edustasänky ja sängyn\nalla kenkärajoja, ammeenpohjasta tehdyllä pöytäkränkyllä oli pyhähousut,\nseinänaulasta roikkui takki ja housut, ja oven takana oli saviset\narkihousut. Ei voinut rengin lutista juuri sanoa:\n\n\"Niin on reirus kun flikkaan lutti.\"\n\nJoku vanha äijä kanalja silti saattoi kehahdella renkiänsä:\n\n\"Meirän Matin lutti on pukees kun flikkaan lutti. Siälä on isookulu ja\npotuumet, puali tusinaa haravia ja viis, kuus vihtaparia, ja on siälä\nviälä kymmenkunta vispilääki.\"\n\nKesän lähestyessä, jo valporina taikka ainakin, kun karja ensi\nkerran laskettiin kesälaitumille, piiatkin -- ja rengit -- _menivät\nuloostamhan_, muuttivat kesäisiin lutteihinsa. \"Joko teirän flikat on\nmenny uloostamhan?\" oli nuorten tavallinen kevätpuolen tiedustelu,\nja vastauksena voitiin kuulla: \"Jo me illalla veimmä sänkyverhat\nja kaikki luthin.\" Kesäkausi vilpoisessa lutissa maattiin, saatiin\naamulla nukkua rauhassa niin kauan kuin emäntä tai isäntä tuli seinää\npaukuttamaan. Pyhäinpäivältä, talven ja kylmien öiden saavuttua\nmuutettiin vasta tupaan nukkumaan.\n\nMonelle rengille ja piialle tuli talven lähestyessä suurempikin\nmuutto kuin lutista tuvan ovisänkyyn, tuli _paikanmuutto_. Oli\nsyyskesällä jo leikkuuaikana ollut oikein körinät, kun oli piikoja\n_pestattu_, milloin uuteen paikkaan, milloin taas uudestaan entiseen\n-- renkejä pestattiin useinkin vasta vähää ennen paikanmuuttoa.\nOlivat siinä mäkimökkien akat juuston ja villanaulan puokoissa\n_kosiusmiähinä_ juosta höntänneet emäntien luona piikaa kehumassa,\ntoista laittamassa, taikka piian puheilla emäntää ja taloa\nmainitsemassa ja taas toisin vuoroin kumpaistakin _källäämäs_.\nSiinä piiat ottivat pestiä viisimarkkasen, mutta jo taas saattoivat\n_friskata_, juoksuttaa pestin takaisin ja ottaa rahat toiselta\nemännältä. Jopa joskus vasta muuttohetkellä, hakijan saapuessa, piika\nantoi rahan takaisin hakumiehelle eli _pani pestin kärryyllen_.\nOlipa viime tingassa joku hyväkäs kovin _kontinnut_ taloa ja emäntää\nniin, että jos sinne olisi mennyt, olisi sieltä pitänyt pian vaikka\n_tomottaa_, lähteä pois kesken vuotta ja _syärä pääsinleipänsä\njauhoona_.\n\nMutta kun kaikki oli mennyt hyvässä ja laillisessa järjestyksessä,\nniin vasta syksyllä tapahtui muutto. Jo torstaina, _jukoiltana_,\ntoista viikkoa ennen _pyhäänpäivää_, loppui palveluskansan pitkä\nvuosi, _katkesi juko_, ja tulla rymähti suuri _päänpitoviikko,\nirtaviikko_, joka rytkähdytti rengin miltei itse isännän veroiseksi.\nEi tarvinnut piikaparan enää nousta aamulla navettaan itikansontaa\nrääpimään, eikä jäädä illalla viimeiseksi ovia paukuttelemaan, eikä\nliioin rengin tarvinnut huolehtia hevosista. He saivat kerrankin\ntaas hetkisen olla aivan omissa valloissaan, ei tarvinnut, jos ei\ntahtonut, talon ovea panna perässään kiinni. Vieläpä emäntä laittoi\nniin rengille kuin piiallekin lähtiäisiksi ison _pääsinjuuston_ ja\nneljät leveät _pääsinleivät_. Ja emännän eväät nyytissään palvelijat\nmennä kepsuttelivat kevein mielin köyhään kotiinsa mäkimännikön\nlaitaan taikka larvametsään nevan taakse. Tarkoin käytettiin joutilas\nviikko. Eivät tehneet rengit työtä, eivätkä piiatkaan kehränneet,\npyhäverhoissa, kenkunat tai saappaat jaloissa he vain huoletonna\nlauleskellen kuljeskelivat pitkin kylää, pahaiset renkijullit ja\npienet piikatussut joukon jatkona aikaihmisiksi opettelemassa. Luuva\noli paras paikka. Sinne koko parvin kaahittiin yli korkean kynnyksen,\nja kohta sieltä kuului repäisevä hyppylaulu. Vapaa renki siellä\nriepoitti irtanaista piikaa ympäri lattiaa niin, että luuva pölisi,\njopa pieni jullikkakin, piippu suussa niinkuin muutkin miehet, yritti\npysyä tahdissa ja pyöritellä naapurin matalajalkaista piikatallukkaa\ntankuttaen tanssiparien jaloissa aukosta toiseen. Luuvahyppy oli\npäänpitoviikon parasta iloa.\n\nLyhyeen loppui iloinen viikko. Jo pyhäinpäivän lauantai oli\n_muuttolauantaki_. Silloin palvelijain täytyi taas astella\npaikkaansa, ja jo maanantaina alkoi uusi kova työvuosi. Alakuloisin\nmielin raskaan työn raatajat lauleskelivat:\n\n    \"Joka vuasi alenoo\n    se piikaflikan ranki,\n    kun viikon päivät herrasteloo,\n    niin taas on vuaren fanki.\"\n\nJa vuoden kuluttua taas tuli päänpitoviikko, uusi vuosi ja uudet\npaikat. Aina vain oli samaa ja samaa, raatamista pitkä vuosi,\nlyhyt viikko vapaata ilonpitoa. Mutta muutakaan turvaa pienen\nmökin perillisillä ei ollut. Monet palvelivat vieraita isäntiä ja\nemäntiä vuosikaupoin. Kankahanpään Soffiija kapsutteli Prepulan\ntöissä viisi vuotta ja sitten vielä Hellanmaassa kaksitoista\najastaikaa. Aroon Liisa teki töitä toisen käskyläisenä yhteen\nmenoon kahdeksankolmatta vuotta, ja Perämäen Holloo-Ella hoiti\nrengin raskasta virkaa kuudettakymmentä pitkää vuosikiertoa. Monet\nkiertelivät ympäriinsä kylän ja pitäjän taloja, aina muutellen\nvirkapaikkoja, mutta toiset taas, tasaisimmat työnraatajat ja\njukopässit, pysyivat samalla isännällä vuosikausia. Aroon Liisa\nahersi Ala-Talkkarissa kahdeksantoista vuotta, ja Holloo-Ella palveli\nensin Talkkarin seksmannia kahdeksan vuotta sekä sitten Ylitalkkarin\nMattia neljäkolmatta ajankiertoa. Hyvin kävikin, jos vain jaksoi\npaikassaan pysyä. Piika sai, kun oli yhteen menoon ollut kymmenen\nvuotta samassa paikassa, talosta lehmän, ja hyvälle rengille voitiin\nantaa hevoskopukka kymmenvuotisesta aherruksesta.\n\nMutta monen toimellisen työntekijän palvelusvuodet eivät ennättäneet\nkovin pitkiksi. Renki hyvästyi piikaan ja piian komeaan luttiin\nenemmän kuin omaansa ja krossotteli sinne kerran toisensa perästä.\nMuistihan hän, mitä monesti oli laulanut:\n\n    \"Raita se kasuaa rannalla\n    ja kalliolla mänty.\n    Ei mikää oo niin lämpoönen\n    kun piikafiikan sänky.\"\n\nAnnettiin sitten asia papin hoitoihin ja pidettiin häät, ja syksyllä,\nkun toisien piikojen tavaroita kärräiltiin talosta taloon, piian ja\nrengin yhteisiä kolikoita viedä koluutettiin hevoskopukalla jonnekin\nnevantakaiseen saunakömmänään. Isäntä oli antanut sieltä mökinpaikan,\nyksin voimin oli sinne jo aherrettu asumuksen alkua, ja uusi pieni\nmetsäpöksä sinne vähitellen kohosi. Siellä kyllä oli katkeamaton\nvuoroviikko nousta ensiksi ylös ja panna illalla pellit kiinni, eikä\nollut leipävartaan takauksena isännän kukkurapäistä ruislaaria, eikä\nsärpimen antajana emännän pitkää viililautasta. Mutta metsäkömmänässä\nsaatiin sentään itse köpötellä isäntänä ja emäntänä.\n\nJa muutaman vuosikymmenen kuluttua mökistä lähti taas uusia\npikkurenkejä ja piikoja etsimään rintamaiden taloista palveluspaikkaa.\n\n\n\n\nHaltijaväkiä\n\n\n    Minä meillä sooraan,\n    vaikka faari meillä jöötä pitää.\n\nRengit ja piiat tulivat ja menivät, ja talossa tehdä rytistettiin\ntyötä vuodesta vuoteen niin, että maasta murina nousi, mutta\netumiehenä painatteli aina _isäntä itte_. Hurstimekkoisena ukko\nköykytti niinkuin muutkin miehet, ja aisapieksut oli jaloissa, ja\nkessuilta haisi hänenkin henkensä, mutta työtä tekevä ja työtä\nteettävä tumma härmäläinen katsella tiukotti nuppalakin leveän\npulttipellin alta, ja housujenpersusta oli niin miehevä, että siihen\nolisi mahtunut vaikka puolitynnyriä kytökauroja. Miestä kysyi isännän\nvirka, sillä hänen kynsistään kiskottiin koko talon eläminen. Piti\nukon möyriä ja möyrittää maata niin, ettei aitanlaarissa koskaan\ntyhjä kolissut, eivätkä latojen lattiat ruvenneet keskellä talvea\nkolahtelemaan, eikä liioin raha puuttunut silloin, kun oli maksettava\nrengin ja piian palkka sekä verot suoritettava.\n\nIsännän leveillä laipioilla oli koko talo ja talonpito. Mutta oli\nosansa emännälläkin, vaikka hän enimmät ajat taaperteli vain takan\nääressä taikka tallusteli tuvan ja aitan väliä. Minkä isäntä ahtoi\naittoihin ja latoihin otettavaa, sen emäntä purki ja kanniskeli\nkansalle ja karjalle. Navetta ja tupa oli emännän huolena. Itikoilla\npiti olla ruoka ajallaan, ja tuvanpöydällä kukkuraiset astiat\nhöyryämässä silloin, kun vellikello kuulutti väen ruokaverolle.\nIsäntää ja taloa mainittiin, kun aitanlaarit pullottivat kukkupäinä,\nmutta emännän kunnia oli, kun puuro ja piimä, silakat ja läpileipä\nsaivat menonsa, ja leivänkäry pysyi talossa. Ja mieluista se oli\nisännällekin. Ainakin Pömpelin ankara Jaakkoo vaati työmiehen\nvetämään ruokaa vatsan täysin. Päiväläisen ja rengin, joka ei hänen\nmielestään kylliksi pistellyt puuroa, Pömpeli pian pani pois äristen:\n\n\"Ei se jaksa tehrä tyätä, jok' ei syä.\"\n\nSamasta vadista[19] renkien ja muun väen kanssa isäntä lusikoi\nruokansa, samaa viilipunkkia pyhäaamuisin tyhjennettiin, samasta\nkaksikorvaisesta toopista ryypättiin piimää, jokainen kyllä omasta\nsuunsijastaan, ja yhtä komeasti kuin isäntäkin renki ryypättyään\npaukautti toopin pöytään, ja yhteiseen seinävinkkaan syönnin\nloputtua pistettiin lusikat ja perunatikut, kun ne oli ensin\nnuolaistu puhtaiksi. Lopuksi samasta tupakkiloodasta tukittiin\npiippu kessuja täyteen ja alettiin vedellä mahasavuja. Miestä myöten\nkyllä istuttiin talon ruokapöydässä, isäntä parhaana kellokaapin\nvieressä takapenkillä ja sitten talon pojat, rengit ja päivämiehet\nseinäpenkillä ja pöydänpäässä. Tyttäret ja piiat taas istuivat\npöytälavitsalla ja ja pöydän lattiapäässä. Mutta talon emäntä ei\nollut _isoonpöyrän_ väkeä. _Pikkulavittalla_ istuen hän vain syödä\ntuhersi lasten kanssa uunilattialla matalan _pikkupöyrän_ ääressä\nja ryyppi piimää yksikorvaisesta toopista. Samalla emäntä piti\nkuria, etteivät tenavat saaneet riidellä ruokapaloistaan, eivät\nkovin massuttaa, eivät liioin röpöttää ruokaa rinnalleen, eivätkä\ntehdä juntua pöydälle. Vasta sitten, 13-14:n ikäisinä, lakattuaan\nmassuttamasta ja röpöttämästä, tenavat pääsivät istumaan isonpöydän\nääreen.\n\nEmäntä oli tuvan ja tenavain pää, pikkupöydän istuja ja uunilattialla\nolija, mutta isäntä oli koko talon pää ja väen pää, isonpöydän paras\nja kellokaapin vieressä istuja. Isännällä oli isännän asiat ja vastuut,\njoihin emännän ei tarvinnut puuttua, ja emännällä taas oli omat\ntoimensa, joista isäntä ei paljoa perustanut. Vanhoille rintamaiden\nraivaajille oli sanottu: \"Kun on rahaa ja rukihia, niin tuloo hyvin\naikhan\", ja tämän mukaan isäntäkin hallitsi syömäkuntaansa sekä\npusketti töitä. Pellot, kytömaat ja luhdat ukko pani tuottamaan\nviljaa, heinää, ja minkä ne tuottivat, sen tuottivat rahaakin, ja\nraha kilahti isännän arkkuun. Rukiit ja raha olivat isännän\nomaisuutta. Äijä itse tiesi, minkä saattoi hukata pellontuotteita,\nettei talo jäänyt puutteeseen. Saattoi joissakin paikoissa emäntäkin\nruveta viljaa myyskentelemään, vähin erin, isännältä salaa. Mutta\nse oli rumaa _pussittamista_, joka veti taloa alaskäsin, vielä\nenemmän, jos lisäksi _uuninlaattia oli harva_ niin, että emäntä\nsäälimättä antoi rahan ja tavaran mennä. Voihan kyllä joskus, ja\nmonestikin, käydä niinkin, että isäntä kaupunkimatkalla päästi\nverensä valloilleen ja ryypiskeli koko ruiskuorman. Mutta mitäpä\nse akoille paistoi. Tyhjänä ukko ajella köykytti kotipihalle\nja oli vähän nurruisella päällä eikä liikoja prätissyt, murahteli\nvain äkäisesti, kun emäntä kyseli:\n\n\"Kuinkas se nyt on menny sun reisus?\"\n\nEikä ollut emännällä sanomista isännän hevosasioihinkaan. Ukko\nosti ja möi, vaihtoi ja huippasikin huppia mielensä mukaan, pitipä\nvielä, jos sai hyvät _välirahat_, oikein _harjalliset_, jolloin\nkamarissa koko päivä juoda törsättiin ja puhuttiin hevosista,\nkehuttiin ja moitittiin, käytiin väliin ajelemassa ja tultiin pihaan\nniin, että nurkat paukkuivat. Saattoi eukko kyllä motkottaa, jos\ntalonpää teki tyhmiä kauppoja, vaihtoi vireän Papuharmaan kyröläisen\nlaiskaan inkkumeraan taikka vanhaan salviaan, joka kaiken lisäksi\nhuomattiin krupuriksi. Mutta se ei siitä enää korjaantunut. Miehisen\nmiehen ei sopinut mennä selvällä päällä ja selvällä päivällä tehtyjä\nhevoskauppoja _rikkomhan_, ei ainakaan enää silloin, kun kaupanteosta\noli kulunut kolme päivää. Emäntä sai vain, kun lähti voihulikoitaan\nviemään _kauppapuarhin_, laittaa laiskan tamman pikkulavan eteen\nja sitten koko matkan kuulla ja kiukutella, kun koni ruoskalla\nräpsättäessä aina vihaisesti huiskaisi häntäänsä ja inkaisi.\n\nLiikenevän voin ja piimän emäntä sai myödä ja käyttää rahat\ntarpeisiinsa, eikä se isännälle kuulunut. Saattoi emäntä kaupitella\nlehmänkin, kun ensin oli sopinut isännän kanssa, mutta rahat menivät\nhelposti isännän arkkuun, eikä lehmänkaupasta kannattanut pitää\nharjallisia. Villat, pellovaattet ja kananmunat olivat emännän\ntavaraa, ja ne olivat niin turhanaikaisia asioita, ettei oikea\nmies kehdannut niille korvaansa kallistaa. Mutta kahvikupin isäntä\nkyllä mielellään tyhjensi, kun sen aika tuli, ja sen verran hän oli\nselvillä, että kahviin ja sen semmoisiin emännän voirahat ja muut\npennit hupenivat. Saattoi kyllä aikapaikassa isännöidä niinkin\nnyrkkäpäätyinen ukko, ettei koko talossa kärsinyt mustaa pannua,\nvieläpä kehahteli siitä naapureillekin. Mutta ukko ei tiennyt,\nminkä naapurit, että isännän ollessa kytömaalla, talossa keittää\nkuluitettiin kahvia napolla. Olisipa ukko sattunut tulemaan kotiin\nsilloin, kun nappo porisi takanperässä, kaiketi olisi kahvikippo\nlentänyt pihalle äijän ärähtäessä: \"Tuallaasia juatavia ei meirän\ntaloos tarvita!\" Mutta sen suurempiin riitoihin ja rähinöihin isäntä\nei sentään olisi emännän kanssa ryhtynyt. Sillä oikea härmäläinen ei\nkehdannut akkaväen kanssa riidellä, vielä vähemmän tapella. Kummana\njo kuultiin, kun kauhavalainen kylän väelle manaili akkaansa, ja\nkun Härmään muuttanut markkilainen[20] eukkonsa kanssa oikein mekasti\nja metuloitsi, kyläläisiä aivan nauratti. Markkilaisilla oli omat\ntapansa, härmäläiset metuloitsivat vain miesten kanssa.\n\nPalvelijat tulivat ja menivät, päivämiehet ja taksivärkkärit\nvaihtuivat ja vuodet ajoivat toisiaan, mutta isäntä asteli aina\netukynnessä, ja emäntä laittoi läpileipää vartaat notkolleen,\nsoitti vellikelloa ja hyppöötti ruokaa pöydän täyteen. Kuului\npyhäaikoina kopina tyttärien ylikamarista, ja pojat kävivät kylillä\nkrossottelemassa, tyttäriä rustattiin miniöiksi, ja pojat toivat\nminiöitä kotiin. Kuului sitten jo taas vanha tuttu kätinä kehdosta,\n_krääkänpesästä_, ja kohta alkoi toinen tenavaparvi peuhata\npihamaalla.\n\nMutta vanha hurstimekkoo yhä vain painatteli väen etunokassa, ja\nkessupiipun haiku pöllähtelt kahta puolta. Ei ollut tyrniän äijän\nhurstinen laipio paljoakaan painunut kymärään, ei pitkä sudenselkä\nköykistynyt, eikä isännän vääjäämätön sisusvärkki ollut väsähtänyt\nvähääkään. Niinkuin viikon käypä könniläinen repeteerikello, ukko\nviikko viikolta oli aina vireessä. Maanantaiaamusta lauantai-iltaan\nasti hän köykytti etumiehenä, monesti irvissä hampain repien rapaista\nkydönojaa. Ja väen piti tehdä samoin.\n\nMoni kova härmäläinen hoiti isännän virkaa koko ikänsä, astella\nköpsötellen mukana minkä jaksoi. Joukossa vain ukon piti olla ja\npaiskia, vieläpä väliin kehahdella:\n\n    \"Siiloon on joukko jäykkää,\n    kun min' oon huanoonta joukos.\"\n\nÄijänpauriainen istui isännän sijalla ja piti taloa nimissään sekä\nrahoja arkussaan vielä sittenkin, kun ei enää kyennyt kytömaille eikä\nkotipelloillekaan, senkuin vain olla olotteli tuvassa akkain kanssa\ntaikka köpötteli ja kuuhkaili pihamaalla. Nuoret saivat monesti kysyä\nukon mieltä, pyytää rahaakin häneltä, jopa olla aivan varpaillaan,\nkun vaari oli krätyisellä päällä. Eikä silloin noukka kauan tuhissut,\nkun hurstimekkoo heilahti, ja äkäinen äijä silmänvalkoisiaan\nmuljahduttaen karjaisi kiukkuisesti. Mustapintainen Pömpelin Jaakkoo[30]\nköpötteli isäntänä vielä 80:n ikäisenä, ja oli kova mies, teki\nkartanon korkuisia tunkioita, köppälehti aina mukana työmaalla eikä\naikonut kuollakaan. Oli äijä lopulta jo niin vanha ja ummehtunut,\nettä aina kun oli syönyt, heti lykkäsi oksennuksen. Mutta vääjäämätön\nvaari ahtoi kohta uuden puuropanoksen sisäänsä vaidellen:\n\n    \"Pian ihminen sitten kualoo,\n    kun syämisen pois heittää.\"\n\nOsasi kyllä myös härmäläistalon muori pitää emännän ohjakset\nsuonisissa käsissään. Aittojen avaimet riippuivat takanorressa\nämmän paimennossa, ja vanhojen miniäinkin piti hyvin kuulla vanhaa\nemäntää. Saattoi muori joskus pränkätä piikain kanssa ja prätistä\nrengeille. Oikein sitkeä akka eli vain ja kuivettui niin, että oli\nlopulta kruttuinen kuin susi, eikä ollut eukosta jäljellä muuta kuin\ntyhjät kuoret. Mutta sittenkään muori ei hellittänyt ohjia lujista\nkynsistään. Hyvin eukko hallitsi, kaikki kyllä tunsivat, että muori\noli \"erestä kengäs ja takaa fiskaris\". Ei hän suinkaan ollut paha\neikä ilkeä, vaikka olikin \"luja syrämmeltänsä\" ja piti huoneensa\noikeassa kurissa. Köyhille muori oli laupias ja kerjäläisiä hän\narmahti. Kauan saattoi muorin hallitus kestää. Kujanpäässä aikoinaan\nsai kotivävy ahertaa niin pitkät ajat, että lopulta jo hänelläkin oli\nkotivävy.\n\nMutta monet isännät ennätettyään kuuden-, seitsemänkymmenen korville,\nheittivät pois liian riehkaisemisen ja antoivat talonsa ja työmaansa\nnuoremmille sekä rupesivat itse muoreineen _syytingille_. Vanhin\npoika tavallisesti sai talon ja tavarat, ja jos pellot ja kytömaat\nolivat kyllin leveät, saattoi nuorin poika periä toisen puolen sekä\nmaista että kartanosta. Mutta toiset pojat ja tyttäret _maksethin\nirti rahalla_. Muutamia satoja markkoja, tuhatkunta työnnettiin\nkullekin, tyttärille tavallisesti puolta vähemmän kuin pojille,\nja sitten uusi polvi sai ruveta koettamaan mihin pystyi. Ja veres\nisäntämies astella köykytti kytömaalle väen etunenässä. Mutta isänsä\npoika siinä painatteli ja härmänsynty. Nuppalakin pulttipellin alta\ntumma etumies katsella tiirotti niinkuin entinenkin edellämenijä,\nhurstimekkoo heilahtelu kuin ennenkin, ja kessunsavut pollahtelivat\nkahta puolta. Vanha talo ei muuttanut tapaansa.\n\nJoutilaaksi joutunut vanha isäntä muutti emäntineen pihan viereen\npieneen _paapantuphan_ taikka vielä pienempään _luttituphan_, joka\nluttiradin alakerran _pilarista_ oli _syytinkilääsiä_ varten laitettu\nlämpimille. Saattoi _paappa mummonsa_ kanssa asustella tupakamarissa\ntaikka edustuvassa, saattoi vanha leskeksi jäänyt paappa pätsätä\nmissä milloinkin aivan yksinään.\n\nPiti talon sitten tuottaa ei vain isäntä- ja raatajaväen elatusta,\nvaan vielä ruokaverot ja verhat paapantuvallekin. Köyhissä\nkitupaikoissa, joissa monesti\n\n    \"Oli ruihu ja mellet\n    kuin Köykkärin häissä\",\n\ntahtoi kyllä vanhaparkojen elämä olla rutuista, kun\n\n    \"Oli sellaanen syytinki\n    kun Soukan Annalla:\n    ei elä eikä kuale.\"[21]\n\nMutta aikatalojen syytinkiläiset elivät kuin ainakin isot rikkaat.\nTuli syötävää talosta ja tuli muutakin, tuli apua vielä omista\npikku pelloista. Porren entiselle seppä-Erkille, 1/8 manttaalin\ntalon vaarille, joka oli Haapajärveä kuivannut ja hankkinut taloon\ntavattomat luhtamaat, piti antaa joka syksy määräpäivänä neljä\ntynnyriä rukiita ja kolme ohria. Heiniä piti antaa -- vanhoilla oli\npari, kolme lehmää -- kaksitoista krinniä ja syksyllä tarvittiin\nhyvä lahtinauta. Oli vielä möyrittävä ja sonnitettava hyvä pelto,\njohon Erkki saattoi istuttaa kymmenkunta nelikkoa perunoita,[22] oli\npehmitettävä pieni plätti muorin pellovaiselle, että mummalla olisi\naikansa kuluksi kehräämistä. Samat tynnyrit täytyi suorittaa\nsittenkin, vaikka toinen vanhoista kuoli. Jäljelle jäänyt paappa tai\nmumma silloin tarvitsi _hoiran_ ja hoita myös elatuksen.\n\nHyvän paapantuvan eläjillä ei ollut hätäpäivää. Omissa oloissaan\nvanhat saivat oleskella ja odotella isonkellon soittopäivää. Talon\ntenavat vain silloin tällöin kulkea paukkasivat mummaa ja paappaa\nkatsomassa. Mumma milloin kehräsi, milloin karstasi, milloin\nteki mitäkin. Paappa köpsötteli pihalla nuppa päässä ja kuluneet\nkarvakengät jaloissa, asteli vanhasta tottumuksesta milloin\nkirves kainalossa metsää kohden, milloin kuokka olalla vainiolle,\nilman aikojaan vain, kun ei muutakaan työtä ollut. Aherteli äijä\nkesäpäivinä ladossa _kruuvipenkin_ ääressä haravia ja viikatevarsia\nsekä laitteli vöitä vanhoihin astioihin. _Rukkarolla_ \"rumalla\nhöylällä, joka lonton ottaa ja jykyrän jättää\", paappa lykkeli\nharavanvarsia siloisiksi. Joutohetkinään ukko saattoi istuskella\npellon pyörtänöllä katsellen toisten työntekoa. Mutta jos paapalla\noli oma perunamaa, piti sitä kesäkaudet kynsiä, kraappia ja mukailla,\nsekä sitten syksyllä kaivella maasta syötäviä ja kanniskella niitä\nkuoppaan. Porren Erkki jo keväällä kylvi tuhkaa peltonsa hangille ja\nsitten taas hakata jyrskytti jäitä irti, että maa pian sulaisi ja\nkuivaisi. Pyhäpäivin vietiin vanhoja hevosella kirkkoon niin, että\ntie pölisi ja keisit keikkuivat.\n\nMonen koko elämänsä ahertaneen vaarin takana oli säästöjäkin, sillä\npaapat olivat seuranneet vanhojen määrää: \"Jok' ei kuuthenkymmenhen\nikävuathen saa pankhon, niin sitten ei enää.\" Toiset paapat kokosivat\nrahaa ja panivat _pankhon_ arkkunsa pohjalle, tuhansin markoin ja\nolivat _myhky mähkyyhinsä_, mutta toiset _laihnaalit pitäjehellen_ ja\nsaivat _inträssiä_ kuusi, seitsemän _prosenttia_, muutamat kiskoivat\nyhdeksänkin, ja joku rahapaappa vaati vielä hyvikseen halkokuorman,\nheinäkrinnin taikka hyvän luhdan korjattavakseen. Syntymättömän\nvarsan nahasta tehdyssä kukkarossa jotkut äijät säilyttelivät\nrevessiä kalleimpina tavaroinaan. Mutta tuon tuostakin piti niitä\nkaivaa käsille ja katsella, laskeskella inträssiä ja pääomaa. Näki\npaappa papereista ja sai syytä sitten kohdatessaan sanoa jollekulle\nvelkamiehelle: \"Et oo monhen vuathen maksanu inträssiä... eikhän\ntuata nyt jo vähä pitääs niinkun tuara rahaa...\" Toiselle taas piti\npuhella: \"Niin, kuinkhan se nyt tuata olis... sitä sun velkaas\npitääs nyt vähä jo niinkun tuata lyhentää. Koskahan sinä tuata\ntoisit rahaa?\" Huonokuntoiselle pyytäjälle paapan täytyi sanoa:\n\"Ei ole nyt rahoja... huano aika... kovan päätienkin on huano aika.\"\nMutta kun vähän parempi mies oli rahaa vailla, sattui sitä vaarin\narkussa taas olemaankin, eikä ukko ollut _puheehnasakkaa köyhä_.\nPorren Erkin pankossa oli kyllä rahoja ja oli Porren Kuustaallakin\nsekä vanhalla Koppelomäen vaarilla, Lööpärin Pitkällä-Matilla,\nMäenpäällä, Kurki-Kuustaalla, ja sitten Ruuspakan Vilillä, Talkkarin\nentisellä seksmannilla, Vainionpään Jussilla sekä monella muulla,\nniinkuin Hirvi-Salullakin, jolla \"ei ollut hopiakuppia, mutta\nhopiaruplia, losettia ja lomenia kyllä\". Oli varoja vanhalla\nkarvakenkäisellä mökinäijälläkin niin, että hän saattoi, lainattuaan\nkomeilevalle talonisännälle, kehahdella: \"Taaskin antoo saapas\nkarvakengällen suuta.\" Vanhalla-Kojoolaasella oli iso arkku kahleilla\nkiinni kamarinlattiassa, ja se oli täynnä rahaa, olipa sitä vielä\nvasikannahkaan käärittynä. Lainasikin ukko rahojansa, vaikkei kyllä\njoka miehelle. \"Millä sä meinaat sen sitten maksaa?\" ukko aina\nkysyi pyytäjältä. Jos pyytäjä näytti kouriaan ja sanoi: \"Näillä!\"\nniin rahoja lähti, mutta jos sanoi, että kaupalla taikka muulla\nsemmoisella, sai tyhjänä painua tiehensä. Tiukkoja poikia rahapaapat\nolivat, mutta eivät sentään liikoja ahdistelleet, kun lainaaja vain\nvähänkään piti asioitaan reirussa. Teki Talkkarin Juha sellaisenkin\ntyön, että ennen kuolemaansa pisti uuniin huononpäiväisten\nvelkamiesten paperit ja sanoi: \"Ei niitä viitti takoosmiähillä\nmaksattaa.\"\n\nPaappain pankot joutuivat vanhojen kuoltua perillisten tasattaviksi.\nKirkonmäkeen vei paapantuvasta parhain tie, _värteerinki_ ja\n_avissooni_ olivat viimeisiä toimituksia, ja sitten jäi paapantupa\nautiona odottelemaan uutta paappaa ja mummaa.\n\nMutta pikku mökkien haltijat, jotka myös olivat koko elämänsä\nraataneet ja kaivaneet monesti kaikkein rapaisinta kydönojaa, eivät\nvoineet päästä huolettomille syytinkipäiville. He saivat puskea niin\nkauan kuin suinkin kestivät, ja viimein he joutuivat kylän eläteiksi.\nOli sitten heidän \"paapantupanaan\" koko kylä, vuorotellen milloin\nmikin talo. Samoja taloja, joissa nuorina olivat palvelleet renkeinä\nja piikoina, he saivat nyt kiertää vanhoina kylän vaivaisina. Ei\nsanottu heitä paapoiksi eikä mummiksi, he olivat vain vaareja ja\nmuoreja, Kana-Tuppuja, Elu-faareja, Kuppari-Kaisoja. Mutta ruoka ja\nverhat lähti heille niinkuin toisillekin syytinkiläisille, ja sitten\nsoi heille samoin kuin muillekin armollinen kirkonkello kutsuen myös\nheidät parhaaseen paapantupaan. Siellä he saivat pitkän raatamisensa\njälkeen levätä niinkuin muutkin, vaikkei heiltä jäänytkään\nrahapankkoja arkunpohjalle, eikä velkakirjoja syntymättömän varsan\nnahasta kursittuun kukkaroon.\n\n\n\n\nRuaka ja juama\n\n\n    Min oon syänykki ruhkisen leivän\n    ja ohraasen puuron.\n\nHärmän laajat pellot tuottivat rukiita, ja rukiin voimalla taas\npidettiin peltoja reirussa sekä repäistiin yhä uusia kytömaita.\nPuuro ja rukiinen leipä olivat jo vanhan härmäläisen parhaat voiman\nantajat, ja kun niiden viereen vielä pantiin paksua piimää, silloin\nlakeuksien mies puski läpi pahimmankin rääsykön.\n\nTenavat kyllä saattoivat metsiä ja vainioita laukkoessaan ja\npihamailla asuillessaan suunsa mauksi pureskella ja märehtiä\nmilloin mitäkin, _kivenjyrttiä[23], linnunjyviä, heraheiniä ja\nlinnunleipiä sekä karvapään_ tyveä. _Pihkaakin_ he purivat\nja nuoleskelivat _männynmäihää_, joivat _koivunmahalaa_, imivät\n_imiäästä_ sekä söivät _männynkerkkiä_ niin, että kurkkua hakaroitsi.\nMutta ei tällaisista _mettänroskista_ kenenkään mako täyttynyt.\n\nJa entisinä _kopukkavuasina_, kun kato ja nälkä ahdistivat\nkoko maata, itse raavaskin härmäläinen sai totutella elämään\nmelkein samoilla metsänroskilla. Silloin sotkettiin jumalanvilja\n_jäkälillä, heraheinillä ja merenjuurilla, lipinjuurilla ja\nrahkasammalilla_ sekä syötiin leipänä kolmenkinlaista sekaa:\npettuleipää, kertaleipää ja _koivunkuarileipää_. Mutta rukiisen\npellon poika ei näillä eväillä tahtonut pysyä pystyssä, niin\npahansisuinen kuin olikin. Kuolivat härmäläiset koko joukoin, kun\nsellaista rehua piti ahtaa rukiille tottuneeseen mahavärkkiin.\n\nVain selvä pellonvilja piti miehen pystyssä ja antoi lujan\nselkärangan. \"Kun suuruksella voiteloo syränalustansa niin ei kuale\",\nsanoi vanha Kurki-äijäkin.\n\nOikean härmäläisen laarissa oli rukiita ja muuta pellonviljaa aina\njäämäänkin, mutta rutuisissa paikoissa tahtoi kesällä tulla sellainen\n_uavelin aika_, että heidän riihistään uutista odoteltaessa kuului jo\nennen aikojaan ankara _haukantappo_, ellei isäntä hoksannut salaisin\npuolin rapsia lyhteiden latvoja seinään, juoksuttaa viljaa myllyyn\nja sitten vasta muiden mukana ruveta kovalla kolinalla haukkaa\nkuristamaan.\n\nIsoilla, tukevilla _myllytynnyriillä_, joita hyvässä talossa\ntarvittiin parikymmentä, ylikin, entinen härmäläinen kuljetti\nviljansa myllyssä, ja samoissa tynnyreissä sitten jauhot saivat olla\naitassa. Sieltä niitä aina tarvittaessa ammennettiin milloin leipää,\nmilloin puuroa, milloin mitäkin varten.\n\n    \"Ei ikänä niin hyvää vuatta tuu,\n    ettei leipä kelpaa\",\n\noli härmäläiselle sanottu, ja leipä oli täälläkin kaiken syömisen,\nelämisen ja raatamisen pohjana. Kun vain rukiinen ruskea _läpileipä_\ntoisin vuoroin täytti tuvan laipionalustan, ja iso _juurihulikka_ oli\nperäseinällä muikoamassa, silloin kyllä talo pysyi perustuksillaan.\nKoko viikonkin kerrallaan ison talon juurihulikka teki työtään. Joka\naamu se sai uuden panoksen _leivänjuurta_, muiotti sen ja käytti\naivan vaahtopäänä ja sitten pitkin yötä lykkäsi truuttua myöten\n_leipuumhen_ niin että moiskui. Suuri taikina siitä sotkettiin, leveä\nuuni liaskasi koko aamupuolen ja löi liekkejä kitansa täysin, ja\nnaiset häärivät leipomapöydän ympärillä hihat kyynäspäiden taakse\nkäärittyinä, pyöritellen pitkiä _vanuttehia_, katkoen _emooksia_ ja\nleipoen. Leipiä tuli lattialle ja sänkyihin levitetyt loiteet jopa\npenkitkin täyteen, ja sitten _kerähkä_ liikkui ja emäntä liikkui\ntyöntäen leipiä uuniin, minkä naiset niitä kaksilla kämmenillään\nhänelle juoksuttivat. Viisintoista, parinkymmenin uuni kerralla\notti ja taas antoi, ja illalla nousi takkihirsien varaan satainen\nluku leipiä vartaisiin pisteltyinä. Korjasti ne olivat vartaissa\nvieri-vierin ja kaikki samanne päin[24] niinkuin ainakin hyvänsopuisessa\ntalossa. Rumia muotopuolia _vinarikkoja_ ei vartaissa näkynyt, sillä\ntyttäret ja piiat olivat kuulleet, että sellaisten hoseltaja saatoi\njoutua äitipuoleksi pahankurisille kersoille. Mutta kun leipoi sieviä\nisoja kyrsiä, vietiin helposti vaikka ison talon emännäksi.\n\nTupa oli lämmin, ja siinä oli tuoreen leivän tuoksu, elävän ja\nelättävän rukiisen pellonviljan tuntu. Sama tuntu oli seuraavanakin\npäivänä, sama koko viikon. Juurihulikka kävi ja moiskui, ja uuni\nleiskui joka päivä, naiset leipoivat, ja joka ilta nostettiin\ntakkihirsille uusia leipävartaita. Viikon lopulla koko katto oli\ntäynnä täysiä vartaita, vielä toistensa allekin ripustettuina. Sitten\nkun leivät olivat kuivaneet, kannettiin ne aitan isoon laariin. Ja\ntalo oli taas moneksi viikoksi varattu jokapäiväisellä leivällä.\n\nMutta nevantakainen larvamaiden torppa sekä pieni kylän laitamökki,\njossa väki oli pieni, leipoi kerralla vain muutamaisen vartaan.\nJoskus kun ei ollut mitään _sualaasen puolta_, silakkaakaan,\nmökin emännän täytyi panna taikinaan suolaa liiemmälti ja laittaa\n_sualaleipää_. Sitä mökki haukkasi ja möykytti piimän kanssa saaden\nmakoonsa tarpeellisen suolankarkeuden. Piti mökin ukon toisinaan, kun\nlehmä oli ummes istua kuin vesikoppiossa särpäen vain vettä ja leipää.\n\nRukiinen _uutisleipä_ oli kaunista valkoista jumalanviljaa, siunaten\nja hyvillä mielin vanha pellonraataja sitä haukkasi vuodentulonsa\nensi antina. Kersatkin sitä ahtoivat suun täysin, varsinkin jos äiti\nraskitsi peukaloida sille pienen voikipenen. Antoipa emäntä _lämmintä\nleipää, uutista_, naapurin emännällekin, joka leipomisen aikana\nsattui tulemaan taloon. Ja sukkaa kutoen, lämpimäistä kainalossaan\npuristaen emäntä hyvillään, huulet truutulla, käydä kuupotti\nkotipihalleen.\n\nHyvää oli uutisviljan _uutispuuroki_, varsinkin jos se oli keitetty\nkäsikivillä hierretyistä karkeista jauhoista. Mutta tavallisesti\nhärmäläinen laittoi puuronsa ohrajauhoista. Puuro oli totisen\nkytökontion oikeata himoruokaa, johon hän jo pienestä kersasta\nalkaen oli hyvästynyt. Se oli monen talon iltaverona, ja vanha\npaapanpauriainen, housusujentäyteinen paakales, täytettyään maarunsa\nyötä varten, pani puuronlopun talteensa, jotta heti huomeneltain\nsaisi sitä kylmiltään piimän kanssa pistellä aamutuimaansa. Harvalle\nhärmäläiselle puuro _teki häjyä_.\n\nMutta vielä voimallisempaa miehen muonaa oli _köpötes_ eli _tikkuhöyry_.\nSitä vain joskus laitettiin, melkein kuin herkuksi, ja se oli\ntyyristä ruokaa. Pantiin pataan vettä sekä hyvästi höystöä\ntai läskiä, liemeen keitettiin niin paksu puuro kuin suinkin\nsaatiin, ja maidon kanssa sitä pisteltiin, toisinaan vain padasta\npäin kuumiltaan. Tenavat varsinkin olivat köpötteeseen tärkeitä,\nriitelivät padan kravaamisesta, ja joskus juoksivat pata kourassa\nperätoukuria ympäri kartanoa. Kova ja hyvä ruoka oli _ruiskeittoki_,\njota silloin tällöin laitettiin. Rukiit vain huuhdottiin ja pantiin\nsellaisinaan pataan, keitettiin puuroksi sekä syötiin voin ja maidon\nkanssa niin, että hampaat natisivat. Malkamäessä ja monessa muussakin\nviljatalossa sitä pisteltiin puolipäiväiseksi. Hiatalan Hetu-mumma\nsöi ruiskeiton iltaseksi, ryyppi penkkivelliä päälle ja sitten\nkaahaisi komppeliin nukkumaan.\n\n    \"Puuro miähen tiällä pitää,\n    ei vellillä jaksa kun kujallen\",\n\nhärmäläinen paneskeli, eikä suinkaan pitänyt _velliä_ puuron\nvertaisena. Kelpasi sentään nälkäiselle joukolle, kun suuri\npahkavati höyrysi pöydällä täynnä ruskeata rukiista _piimävelliä_\ntaikka valkeaa ohraista _maitovelliä_. Kelpasi _liinaressu_, vaikka\nsitä joskus sanottiinkin _Hantulan valkooseksi_. Se oli ohraista,\nsuolaista, paksua maitovelliä, jota lusikoitiin leivän kanssa. Mutta\noikea _leipäressu_ oli ruskeaa ruokaa, kovista leivänpalasista\nkeitetty suolaiseen höystöveteen, ja se antoi miehelle työmahtia\nyhtä paljon kuin paras puuro. Moni paappa sitä puokoitteli, ja hyvin\nsaattoi sanoa sen hylkijälle:\n\n\"Syä, syä vain, s' oon täyttä suurusta!\"\n\nVielä parempaa leipäressua saatiin varta vasten leivotuista\n_kompuroosta_, uunissa paistetuista suolaisista ruistaikinakierukoista.\nAitan laarissa tai myllytynnyreissä niitä säilytettiin, ja\npojanmälkeistä ne olivat kaikkein parhaita sellaisinaan -- kun\nvain pääsi pujahtamaan aittaan ja sai salaa jonkin pistetyksi\nhurstimekkoonsa alle. Syötävää oli _leipämaitoki_, vaikk'ei niin\ntäyttä suurusta kuin leipäressu. Vatiin leivänpalasten sekaan\nkaadettiin suolaista kiehuvaa maitoa, ja siitä tuli aivan avullinen\npuolipäivän ateria. _Hernehrokka_ oli myös ihmisen ruokaa, ruskeaa\nvelliä, jota väliin vaihteeksi syötiin. Mutta joka talossa ei\nhernettä viljelty.\n\nLuhtalakeuksien kansan parhainta _särvintä_ oli _piimä_, ja\naikatalon piimä oli paksua kuin terva. Toopista se ei tahtonut\nkallistaenkaan painua ryyppääjän suuhun, ja leilintruutusta se\npompahteli harvakseen melkein puhetta täläten. \"Pom, pom, pom\", se\nmahtavasti moukui, ja vain harvoin se oli niin huonossa tällissä,\nettä äänteli lapualaisen vetelän särpimen lailla: \"puli-puli-puli\".\nJoka ruokaverolla _piimätooppi_ piti olla pöydällä, mutta _maito_ oli\nsellaista _klitkua_, ettei oikea työnvääntäjä juuri kehdannut sitä\nruoakseen latkia, jos vain piimää oli. _Alaasen päätien_, kun viili\noli kuorittu pois, emäntä joskus lurahutti vähän maitoa, ja siinä\nse lipui ja vei leivänkin joukossaan. _Fiili_ kyllä kelpasi vaikka\nkellenkä, ja pyhäaamuisin koko joukolla tyhjennettiin monet punkit,\nleveät kuin korveenpohjat. Olisi voikin kelvannut kenelle tahansa,\nmutta se oli siltään liika tyyristä työntekijän arkiseen suuhun.\n_Puuronsilmään_ se vain oli paikallaan, eväsaskiin sitä aina\npantiin, ja kirnutessa piti ainakin tenaville levittää _voileivät_,\njoskus antaa vaivaamatonta _koppavoita_ lautaselle lämpimäisiksi.\nJuusto oli vielä kalliimpaa syötävää kuin voi, eikä sitä tehtykään\nmuuta kuin silloin, kun lehmä oli poikinut, eikä syöty juuri muulloin\nkuin juhlina. Mutta juhliksi tehtiinkin niin tavattomat juustot,\nettä niistä tuli \"viisi neljännestä ja vielä Villeellen aika\nvinkales.\" Juuston _heraan_ kiehutettiin maidosta _heransakkaa_,\nja sitä kyllä sopi hoomuta vaikka suutarin ja suuren sepänkin.\n_Kouramokka ja juustonpuserros_ taas oli kersoista parasta herkkua,\njos vain juustoa puristeleva äiti oli sillä päällä, että raahti sitä\nperillisilleen pistää pikku kourallisen kullekin. _Makoverellä_\nemäntä juoksutti juustomaidon, ja makoja hän säilytti katonrajassa\npistettyinä hirren väliin. Juustot emäntä vei, kun oli ne ensin\npäreorsilla kuivannut, aitan jyvälaariin taikka orrelle nuorasta\nriippumaan.\n\nPienissä paikoissa, kun itikat olivat ummessa, ettei saatu\n_lehmällistä_, tehtiin särpimeksi _varijuurta eli penkkivelliä_.\nRukiisista jauhoista syhdättiin isoon hulikkaan imelä velli,\nannettiin sen käydä ja muiota pari päivää, ja silloin se oli hyvässä\nreirussa. Kyllä jaksoi mies puskea vaikka minkälaista kydönojaa, kun\nhaukkasi rukiista leipää ja ryyppi särpimeksi rukiista penkkivelliä,\njoka pitkän ajan vielä jälkeenkin pani miehen komeasti ryökimään.\nMelkein vielä vätkempää oli _leivänjuuri_, kun se oli käytetty niin\nkypsäksi ja muikeaksi, että oli kuin _pivaa_. Sitä joskus lehmällisen\npuutteessa särvettiin leivän kanssa.\n\nOikea pellonpuskijan ruoka oli _pärnäkin_ eli _pärinä_,\nalahärmäläisen _poruina_, jota osattiin laittaa monella lailla.\n_Kastetpärnöötä_ keitettiin kokonaisina, kuorinensa, ja\n_pärnänkastetta_ tehtiin voista, suoloista ja kuumasta vedestä\n_kastetkuphin_. Hyvää _perunankastetta_ tuli myös _höystöstä_,\nja paremman puutteessa kelpasi aivan hyvin oikein suolainen\n_silakanlaka_. Puinen _kastettikku_, _pärnätikku_,[25] useasti kaksi-,\nkolmihaarainen, tökättiin perunan kylkeen, pyörähdytettiin perunaa\nkupissa ja pistettiin sitten suuhun. Eikä entiskansan ruokapöydässä\nsaanut perunaa kuoria, semmoisenaan sen piti kelvata, vikapaikat vain\nsai kastetikulla kaakertaa pois. Renkihyväkkäille kyllä ja tirsmuille\npiioille ei aina peruna tahtonut kuorineen kelvata. Mutta ainakin\nLinjamäen vanha Kaisa helposti sellaisille sanoi:\n\n\"Ei s' oo trenki trenki, eikä piika piika, joka pärnän kuarii ja\nsilakalta ottaa pään.\"\n\nEi kuorittu perunoita silloinkaan, kun keitettiin _halkopärnöötä_.\nNiitä vain _kovalta tehthin_, halottiin, kaivettiin vikapaikat pois,\nkiehutettiin kypsiksi, pantiin höystöä mauksi, ja sitten lusikoitiin\nvadista sekä syötiin niin että _kuoret tresaji_. Vielä parempia\nolivat _höystöpärnät_, joita useasti laitettiin iltaseksi. Pantiin\nvesipataan paljon höystöä, ja perunat keitettiin pehmeäksi ressuksi\nniin, että ruoka oli melkein kuin perunavoita. Oikeaa _pärnävoita_\ntehtiin kyllä eri lailla. Pehmeiksi keitetyt perunat _tömpäthin_\nhulikassa puuroksi, pantiin sekaan suolaa, voita, maitoa ja vielä\ntömpättiin, että oli kuin voita, ja se hyvin kelpasi syömämiehille.\nMutta kun iltaseksi laitettua perunavoita jäi syömättä, keitettiin\nsiitä aamulla maitoon hyvä perunavelli, _klapsakka_.\n\nPeruna kyllä ei kovin tavattomia aikoja ole ollut härmäläisenkään\nruokapöydällä. Jo monia vuosia sitten edesmennyt vanha Piikki-Juha\noli toimittanut Ylisen vaarille, kuinka ennen, kun hän pojannaatiaisena\noli kulkenut kerjuulla pyydellen ruokaa, \"annethin nauriskuppi ethen,\neikä pärnööstä tiäretty mithän\".\n\n_Nauris_ olikin entisen kytökansan tärkeitä syötäviä. Jo tenavat\nahmivat sitä siltään, leikkoivat _juustoja_ sekä taas _mäihäsivät_\nja _kraaputtivat_ leveistä _leipänaurhista_ makoista _kraappua_.\nMutta oikein ihmisen ruoaksi keitettiin _naurispuurua_, ruis- tai\nohrajauhoilla saostaen, ja kun vielä pantiin siihen voita silmäksi\nja maidon kanssa syötiin, niin se olikin ihmisen ruokaa. Syksyisinä\nmakupaloina pisteltiin _hautulaasia_. Keitettiin koko päiväkausi\nvähässä vedessä raskaan kannen alla iso padallinen nauriita niin,\nettä ne tulivat hyvin makoisiksi, ja kutsuttiin vielä naapureitakin\nhautulaiskesteihin. Mutta kun pieniä nauriita lyötiin muuripata\ntäyteen ja laitettiin hautulaisia, sanottiin niitä _nukkiaasiksi_.\nMakoisia nekin olivat, vaikka olivat pieniä ja kruttuisia kuin\nrusinat. Syksyn pimeinä iltoina niitä monesti tuntikausin keittää\nkuhistettiin niin, että koko tupa tuoksahteli siirapille.\n\nNauris oli kytöpellon tulimullassa kasvanutta ruokaa, jota\naikatalonkin väki söi syödäkseen samoin kuin mökkiläinen. Mutta\npikku paikkojen eukot vielä joskus leikkelivät seinäin vieriltä ja\npellonpyörtänöiltä _nokkoosenlehtiä_ ja laittoivat niistä suolaista\njauhovelliä, leivän kanssa syötävää. Leikkoivatpa he väliin\nhyötyisiä _pärnänlehtiä_ ja keittivät niistä suolaisen kesävellin.\n\nMutta kropsu[26] oli koko Härmän ruokaa, ja _kropsuttaa_ osasi\npikkuisimmankin mökkipahasen kruttuinen muori. Syötävää se oli, mutta\noli siinä vaivansakin niinkuin härmäläinen sanoi:\n\n    \"Kyllähän jokahinen kropsua söis,\n    muttei kukaa ohraa leikkaasi.\"\n\nMonenlaista ja monenmakuista kropsua hyvä härmänemäntä osasi\nlaittaa. Ohrajauhoista hän teki veteen tai maitoon tavallista\nkropsua,  perunoista ja jauhoista _pärnäkropsua_, perunariiveistä\n_riivattuakropsua_, nisujauhoista _nisujauhokropsua_ ja verestä\n_verikropsua_. Rukiisista jauhoista emäntä laittoi sianlihan\nsuolaveteen palttua. Leipomispäivä oli sopiva _kropsutespäiväksiki_.\nKun leivät oli paistettu, lykättiin uuniin leveitä matalia\n_kropsupannuja_, ja työstä palattuaan sai väsynyt väki iltaverokseen\nhaukata lämmintä pannupaistosta piimän ja silakan välipalaksi.\n\nSuolainen _silakka_ oli jokapäiväistä suolaisenpuolta. Iso\n_silakkakuppi_ tuotiin pöydälle joka ateriaksi, ja siitä sai\njokainen, minkä tarvitsi. Oikea syömämies ja työnraataja työnsikin\nsuuhunsa silakan toisensa perään, ja päineen häntineen ne hyvin\nmenivät.\n\nHyvässä talossa oli kyllä muutakin lihaa kuin silakan lihaa, vaikk'ei\nsitä joka päivä raskittu panna pöydälle. Syksyllä kun itikat kesän\njälkeen olivat parhaassa lihassaan, ja katsottiin mikä pidetään, mikä\ntaas tapetaan, toimitettiin mikkelin ja joulun välillä suuret\nteurastukset.[27] Silloin _lahrathin_ milloin _lehmää, hehvoa, härkää\nja salkkoja_, milloin taas _karoja, oinahia ja emälampahiaki_ sekä\nvielä _kaltteja, emäsikoja_ ynnä suuria torahampaisia _karjuja_.\n\nVarahin aamulla, jo pimeissä oli paras teurastusaika. Raavaat\nmiehet, kylän tottunut _lahtari_, hyvän ryypyn arvoinen virkamies,\npääukkona, häärivät härkien ja lehmien kimpussa sekä myös kiljuttivat\nsikoja korveen päällä, mutta naiset, piiat ja tyttäret _kötistivät_\nhengiltä lampaita ja vasikoita. Saattoipa tomera muori päästää\nsuuren salkonkin päiviltä, kun vain miehet sen köyttivät, sitoivat\n_surmansolmun_ sorkkiin, kaatoivat reelle ja pitivät kiinni. Ei\nsiinä kaivattu moukaroimista eikä ampumista. \"Mitä sitä kesusta\nelikosta ampuu?\" sanottiin vain ja vetäistiin kurkusta _syränsuanet_\npoikki niin, että verta puhalsi kuin kaljaa tynnyristä. Piti vain\nkiskaista kurkut -- _paskakurkun ja henkikurkun_ -- kouraansa, ja\njos elukka piti kovin pahaa mölinää, lakkasi möly, kun pisti reiän\nhenkikurkkuun, ettei ääni päässyt perille asti. Eikä saanut turhia\nsurkeilla, sillä jos kovin _suroothin_, niin elukka ei tahtonut\nkuollakaan. Suuri karjukin silloin kiljui kuin mieletön, vaikka\nkärsä oli köytetty kiinni _turpanuaralla_ taikka _kakuliskeppi_\ntryykätty kurkkuun. Häärittiin sitten itikan ympärillä kuin korpit\nkoninraadolla. Nahka nyljettiin pois, ja _kruppi raamastethin_\nkappaleiksi. Koko talo oli toimessa. Miehet lahtarin apulaisina\npaloittelivat ja suolasivat lihoja, pojat _sualakivellä_ pienivät\n_sualakupis_ suoloja, jotka lahtari aina kerralla krohmaisi kaikki\nkouraansa, naiset pesivät suolia ja mahannahkoja, tenavat taas\nniitä korveessa lämpöisessä vedessä ja silpuissa paljain jaloin\npolkea flitkuttivat. Ja renkimääkäles saapui myllystä _makkaruksia_\njauhattamasta.\n\nOli talossa lihaa ja verta. _Sisuskalut syränkarsinaa_ myöten\nkeitettiin ja syötiin jo puolisiksi, _päät ja sorkat, mahannahaat,\nkuninkhanlakit, satakerrukset ja urarlihat_ keitettiin ja suolattiin\n_syltyyksi_. Muut lihat, _lavat, reiret, kuphet, kyljet, rinta- ja\nselkäpalat_ suolattiin tynnyreihin. Sianpäästä tehtiin mainiota\n_sijanpääsylttyä_, sian _mahapaita_ suolattiin ja pantiin riippumaan\ntakkihirteen, ja se oli talon kunnia, mitä isompi _ihrakyrsä_ tuvan\nperäpuolessa roikkui. _Kengänvoiretta ja kärrynrasuaa_ siitä saatiin.\nMuiden elukkain mahapaidat ja sisälmysrasvat hakattiin ja suolattiin\n_höystöksi_. Mutta _hurtankorvat_ leikattiin irti sydämenkyljestä ja\nheitettiin kissille, sappi, perna ja paskakurkku nakattiin pois, ei\nsyöty _kurkunpäätäkään_ eikä lampaankielen nahkaa. Talon vanha paappa\notti _kusirakon_, hieroi ja venytteli sen oikein suureksi saaden siitä\nmainion kessukukkaron. Sai rakosta erinomaisia kuppisarven kalvojakin.\n\nJa verestä saatiin monenlaista syötävää. Monikertaan pestyihin\nsuoliin työnnettiin makkarasarvien lävitse _syämää_, karkeista\nmakkarusjauhoista tehtyä taikinaa. Ohkaisista suolista laitettiin\n_länkkimakkaroota_ ja paksuista saatiin isoja _oikoosia makkaroota_.\nTehtiin paljon _kiskoa_. Vereen sotkettiin makkarusjauhoista\ntaikina, josta leivottiin ja _jääpälämpööses_ uunissa paistettiin\npaksuja leipiä, leveitä kuin jauhinkivet. Riitti verta vielä, että\nsaatiin ohkaisia, päreellä kruutuiseksi knäkättyjä _verileipiä_ ja\n_kyrsääsiä_.\n\nOli iltapuhteella tuvassa monenlaista askartelua. Piiat ja tyttäret\nistuivat leipuimen ääressä tehden makkaroita, joku tytär niitä\n_huuhutti_ kiehuvassa vesipadassa takan ääressä, ja emäntä laittoi\nuuniin paistumaan. Takkatuli loimotti, valkia-matti antoi valoa\npiioille, ja emäntä hääri uunin edessä palava päre hampaissa. Oli\nsiinä yhtä ja toista toimitusta miehilläkin, _makkaratikkujen_\nvuolemista, ja oli myös tenavilla askartelua. Joku pahaisin\nkersa oli käynyt naapurista pyytämässä lainaksi _makkaranmittaa_\nja _kiskonkaavaa_, isompiensa narrina oli saanut, taitamaton,\ntaaperrella. Oli syöty sydänkarsinanaitaa ja muita sisuskaluja\npuolisiksi, mutta iltaseksi piti saada makkaran ja kiskon esimakua.\nRasvainen sianmakkara maistui kyllä renginkin ja piian suussa, ja\nhyvin kisko kelpasi. Koko väki sai kyllikseen, kutsuttiinpa parhaita\nnaapureitakin _makkarallen_.\n\nOli mieluinen ilta. Tupa oli lämmin, kun uunia oli korvennettu, ja\ntuli oli loimottanut takassa koko päivän, eikä _mustaa sikaakaa_\nollut näkynyt uuninperässä. Ja tupa oli täynnä paistuvan makkaran ja\nkiskon, rasvan ja höystön ruokaisaa tuoksua. Leipomispäivänä täytti\nhuoneen pellonviljan lämpöinen tuntu, _lahtipäivänä_ tupa taas oli\nvoimakkaan lihankäryn vallassa. Molempia kytöjen mies tarvitsi,\nruista ja rasvaa, varsinkin kun talvi oli tulossa.\n\nAitassa säilytettiin lihat, ja aittaan vietiin makkarat, kun ne\nensin oli tuvanorsilla kuivattu, ja sinne vietiin kiskot, verileivät\nsekä ihrakyrsät. Makkarat olivat juhlien ja pyhien ruokaa, mutta\nlihaa ja sylttyjä tarvittiin kyllä muulloinkin. Kiskosta ja\nverileivästä keitettiin erinomaista ressua. Kun renki ahtoi eineeksi\nlämmintä _kiskoressua_ ja piimää, uskalsi hän kyllä mennä vaikka\ntalvipakkaseen rehkimään. Ja kun miehet menivät talvella metsään\npäiväkuntiin, pantiin heille eväiksi kiskoa konttiin ja piimää\nleiliin. Piiat pistelivät kiskoa kylmiltään piimän kanssa, milloin\nvain mieli teki, ja Syrjämäen vanha paappa peukaloi vielä voita\nkiskonvinkaleeseen, syödä papersi sitä ja kehahteli:\n\n\"Kiskoo voin kans on niin pirun hyvää!\"\n\nMiehen syötävää kisko oli voin kanssa ja ilmankin, ja tarpeellisia\nmuutkin veriruoat. Entiseen aikaan, kun suuret nevat pohottivat hallaa\nympäri kyliä ja ryöstivät ihmisten perunat, ne verellä maksettiin.\nSyötiin kiskoressua ja verikropsua sekä suolaista sianlihaliemeen\ntehtyä palttua.\n\nMutta kun suolainen ruoka taikka kova työnteko lykkäsi janon,\nhärmäläinen laski _kaljaa_ tynnyristä, vetäisi sitä toopillisen\nja ryökäisi päälle. Kalja oli emännän tekoja, ruisjauhoista ja\nohramaltaista _syhrättyä_ ja _jästillä_ käytettyä ruskeaa juotavaa,\njoka hyvin otti janon pois. Janon ajoi pois _harikkoki_, vesipiimä,\njota useasti oli peräpenkillä _harikkohulikas_. Komea koukkupää\npahkanappo oli hulikan laidalla, kannen alla niin, että janoinen\nsai milloin tahansa mennä särpelemään. Hyvän talon, niinkuin\nPömpelinkin, suuri harikkohulikka kävi ja muikosi aivan vahtopäin\nja pahansisuisena. Se oli niin äkäistä, että kun sitä vetäisi\nnapollisen, se kauan korventeli sisuskaluja ja vielä jälkeenkin\nmonta kertaa tuiskahti noukkaan.\n\nHarikkohulikalla sai renki ja piika napotella niin usein kuin halusi,\nmutta _kaffia_ heille annettiin, jos annettiin, vain pyhäaamuisin.\nEi entinen härmäläistalo itsekään suuria kahvista välittänyt,\neikä suinkaan joka talossa ollut edes kahvipannuakaan.[28] Keskikylän\nYlisen Matti, 80-vuotias paappa, oli jo 30:n korvilla ja kolmen\ntenavan isä, kun emäntä juoksaisi ostamassa kahvipannun Lööpärin\npuodista. Keski-Kuustaasta kyllä jo tuli kahvinkäry, mutta Matin\neukko hullaantui vasta, kun Päkin mampsellia palvellut piika aina\npuhui kahvista ja sitä puokoitteli. Klemettilän Maija, 85-vuotias\nmuori, maistoi ruskeaa lientä ensi kerran kolmissakymmenissään, ja\nMaijan äiti oli saanut ensimmäisen kahvinsa Essi-papilta. Mutta\npahanmakuisen herrojen juotavan eukko oli salaa paiskannut pesään ja\nmakean sokeripalan pistänyt taskuunsa.\n\nMutta _viina_ oli eri häppyä, jota ei kukaan salaa eikä julkisesti\nruvennut pesään viskomaan. Se kelpasi kenelle hyvänsä sekä miehille\nettä naisille, rengeille ja piioillekin. Pellonviljaa oli kyllä\naikatalossa, oli _viinaköykki_ karjatarhan puolessa ja siellä\n_viinapannu_, ja keittolupa oli aina määräaikoina. Silloin viljaisen\nverotalon suuressa, avonaisessa _värkkiammehes_ imellytettiin ja\nisolla _lavanthella_ sekoitettiin aineita, käytettiin umpinaisessa\n_tuhkasuus_ ja sitten kuparisessa pannussa keittää kuhistettiin\npäiväkaudet. Ensi keitos, eli _sikunaksi kloorattu_, oli niin\nkarvasta, ettei sitä itse rumahinenkaan olisi ryypännyt, mutta kun se\ntoistamiseen keitettiin _viinaksi_, niin jo maistui vaikka kellenkä.\nMutta vasta _tisleerattu viina eli kolminkertaasesti juoksutettu_\noli oikeata aikamiehen häppää. Se jo veti isonkin paapan suuta\nväärään ja sieppasi hengen kiinni, niinkuin pitikin. Hyvin aika\npaappa sen sieti, röhähti vain, kipristeli silmiään ja sanoi: \"ääh!\"\nkun arkulta asteli.\n\nViinaa piti oikean isännän arkussa aina olla ainakin niin paljon,\nettei _käki paskannu_. Mutta se oli tavallisesti vain juhlapäivien\nja pyhäaikojen sekä muiden merkkihetkien ryypättävää, ja hyvälle\nvieraalle sitä annettiin suunavaukseksi. Saattoi kyllä monesti käydä\nniin, ettei suu kerralla avautunutkaan, vaan piti antaa ainetta\nliiemmälti. Silloin jo pian rupesi isäntien kamarista ja hyvistä\npaapantuvista kuulumaan täysiääninen mekastus ja härmäläislaulu.\nRukiilla ruokitut ukot siellä koettelivat viljannesteellä kasteltua\nkurkkuansa ja laskettelivat:\n\n    \"Ryyppää sinä ryyppy, minä ryyppään toisen,\n    kyllä se hyvältä maistaa!\n    Huamenna kello yhreksän,\n    vaikka linnasta päivä paistaa.\n    Ain' olen ryyppyni ryypännyt\n    ja kuppini kallistanut.\n    Kaikki n' oon mennyt pilallen,\n    jokka kurallani on maannut.\"\n\nJa vanhat paapat saattoivat loilottaa:\n\n    \"Ensin kallistethan,\n    sitten pullistethan,\n    sitten vasta oikeen ryypätähän.\"\n\nKuului jo kohta kova krääkynä:\n\n    \"Tuakaa purria, tuakaa purria,\n    lauleli Romun Antti,\n    kun minä pääsen rannallen,\n    niin tapan minä yksin kaikki!\"\n\nTarvitsi hyvä härmäläinen juhlikseen ja pyhikseen toki muutakin kuin\nviinaa. Kuusi päivää viikossa tasankojen mies oli työnmies ja söi\nkuin mies puurot, silakat ja piimät, mutta seitsemäntenä oli hänen\nsapattinsa, jolloin piti saada viiliä ja voita sekä maitovelliä ja\nlihaperunoita. Sitten suureksi _juhlaksi_, joka pitkän syksyisen\npimeän perästä tuli kymmenine kynttilöineen ja pystyvalkeoineen, hän\nvarasi kaikenlaista hyvää. Aimoo talon emäntä täytti silloin väkensä\nniin piukalle, että olisi vaikka sonsaren tappanut mahannahalla.\nMakkarat ja mahapaitasyltyt, sianlihat, lipiäkalat ja lihaperunat,\nmaitovellit, kryynipuurot ja juustonvinkaleet julistivat niin suurta\njuhlapäivää, että arkiset pöytävieraat, läpileipä, piimätooppi ja\nsilakkakuppi olivat hetkiseksi siirtyneet syrjään. Oli pöydällä\npehmeää _varileipää_, jota oli leivottu imelletystä ja _muiottamisen\nmahrilla_ nostatetusta taikinasta, sekä ohutta kammalla _puskankuvillen\nja tährenkuvillen knäkättyä ohrariaskaa_. Ja juotavana oli\nohramaltaista isossa _kuurnas_, puolipyöreässä altaassa, _prykättyä_\nimelänväkevää _juomaa_, jota laskea kohistettiin jykevästä\n_juomatynnyristä_. Paksu tummanruskea varileipä oli parasta\npellontuotetta. Komeana ja pulleana se oli korissa keskellä pöytää,\nja vieressä oli kaksikorvainen tooppi täynnä vaahtoavaa juomaa,\ntoinen tooppi pöydän toisessa päässä. Haukkasi ruskeaa leipää:\ntunsi rukihin voiman, ryyppäsi kuohuvaa juomaa: se oli maltaiden\nväkevyyttä. Vahvaan varileipään ja vaahtoavaan juomaan oli panostettu\nja juhlaksi varattu peltojen paras väki.\n\n\n\n\nRukihiset rintapellot\n\n\n    Maa on kaikin kohrin ihanas kuurastukses,\n    josta kiitos Jumalan.\n                               17.7.1869.\n\nSatoja vuosia on Härmän suuria rantoja jo möyritty. Polvi\npolvelta, äkäiset isä-äijät, nuppalakit, edellä, pahannahkaiset\npojat, nuppalakit, perässä yhä laajenevana pitkänä peräjulkkana\non hyökätty metsän ja maan kimppuun, ja sitä mukaa on rantalakeus\nlaajennut. Alku-ukot tekivät tönönsä mustaan metsään ja panivat\nväkevän mannun, joka siihen asti oli tuottanut synkkää korpikuusta\nja muuta metsällistä, lykkäämään valkoista jumalanviljaa. Ja siitä\nlähti aukenemaan härmäläisten valtamaa. Ei pelännyt Härmän rantojen\nraataja mustaa korpea. Rumimpaankin ryteikköön, vaikka se olisi\nollut niin karkea, ettei huono mies olisi tohtinut siihen edes yöpyä,\nhän oli valmis rakentamaan kotonsa, jos paikka vain oli otollinen\npellonviljalle.\n\nTiesi vanha möyry kyllä, mitä hän oli vailla. Kaunis _savipohja_ alla\nja pehmeä korja _mullanmaa_ päällä oli oikeata ruisleivän maata,\nja hyvän puuron lupasi myös tuoreelta tuoksuva _hikimaa_, joka\nkasvatti kaikenlaista puuta. Musta _kuusikko_ kulki parhaita paikkoja\npitkin, ja ruispeltojen pyytäjä painui ryskien pitkin kuusikoita.\nHarmaatakkinen _leppä_ valikoi väkeviä laksopuolia, hurstimekkoinen\nleivänetsijä katsoi ja valtasi lepän asuinsijat. _Tuami ja pihlaja_\npitivät lihavista lehtomaista ja luomanrannoista, niitä puokoitteli\npaksu puuronsyöjä paappakin. Kiukkuinen _karriaanen_[29] kasvoi parhaiten\nmuhevilla multamailla, vielä kiukkuisempi pellonpeikko kuokki\nkarriaismaan nurin ja kylvi siihen ruista.\n\nMutta valkoinen _hiatamaa_, joka ei ymmärtänyt mitään jumalanviljasta\neikä sonnanvoimasta, oli härmäläisen kauhistus. Vain sitä vanha\nväättyrikin pelkäsi ja pakeni.\n\n_Kuokka ja kirves_ olivat parhaat aseet, joilla entinen härmänkörri\nhyökkäsi metsän kimppuun ja otti _maan sulillen_. Kirveellä\nkannonjuuret poikki ja puut maahan, kuokalla pala palalta koko korpi\nnurin, ja _kuakkumiäs_ heilui kuin Könnin kuulu äijä. Kymmensylisin\n_kapanmain_ mitattiin _kuakkumaata_, ja musta mökkyläinen mättäikkö\njäi kuokkijan jälkipuolelle sekä pitkät valtavat ryteiköt _riskuja,\njuurakoota ja rankoja_ sarka saralta pitkin mättäikköä. Sitten\nrautakärkisillä _puulapioolla_ kaivaa torrittiin pitkät ojat ja\nseuraavana kesänä poltettiin risuryteiköt niin suurina roihuina,\nettä koko aukio rätisi ja savusi tulenpalavana pätsinä. Piti vielä\n_äkhellä_ ajella röykyttää mättäitä, ja siitä äsken kylmää huokunut\nmusta korpi oli valmis kylväjän kouralle.\n\nPahastakin maasta pahansisuinen mies otti leipänsä, vaikka eivät\nkovin kaksiset olleet _värkit_, joilla vanha Härmä maatansa\nmöyri. _Riskuäkhellä_ kaikkein vanhimmat vaarit olivat karhonneet\npeltojansa. Muistavatpa vielä muutamat ikäukot, kuinka markkilainen\nYlikosken Kassu oli muinoin Purmon rajamaita _äjestellyt_ oksaisista\nkuusenkarhakoista kootulla rekkuleella, joka _jukovittalla_\noli ratustettu _kakuliskephin_. Eikä ole vielä vanha asia\n_rautapiikkinen puuäjeskään_, joka raastoi maata jo paljoa paremmin\nkuin Ylikosken Kassun oksakarhakka. Ladonloukkoon, kartanon taakse\nsekin kyllä sitten jouti, ja sinne joutui myöhemmin keksitty\n_jäsenäjeski_ sekä _krökkä_, kun ruvettiin saamaan Kankahankylän\nVassin Jaakoolta _vaarnaäkheitä ja talterikkiäkheitä_ sekä viimein\nleveäteräisiä _lapioäkheitä_, jotka myllersivät maata aivan\narmottomasti.\n\n_Umpiperääsillä puusaharoolla_ vanhaa Härmää kynnettiin ja hyvin\nleipää lähti, vaikk'ei koko värkissä ollut rautaa muuta kuin vähän\n_noukas_. Paremmin kääntyi sänki jo rautaisilla sahroilla, vaikka\nnekin taas pian joutuivat joutilaiksi ja vain perunan multausaseiksi,\nkun seutukunnalle ilmaantui 1860-luvulla merkillinen _fältti_.\nHerralan Wasastjernan taikka pastori Wegeliuksen sanotaan\nsen tänne tuoneen, mutta toiset taas muistavat, että Lööpärin Tuomas\nsitä ensiksi käytteli 1866:n vaiheilla. Jostakin etelästä päin\nTuomas oli sen tuonut. Koko seurakunta oli kokoontunut katsomaan,\nja vainiolla oli ollut väkeä kuin hautajaisissa, kun Lööpäri oli\najanut ja astellut ja kylkipuolessaan vain toisella kädellä hoidellut\nvärkkiään, ja \"maa kääntyy niinkun köyttä\". Katseli ja imehteli\nRiskunmäen Iisakkikin, kylän seppä, uutta kyntöpeliä, katseli\nja mittaili ja kohta rupesi itsekin rakentelemaan samanlaisia.\nAlahärmään toi entinen Porren Matti, Pietarin kävijä, ensimmäisen\nvältin Isostakyröstä 1860-luvulla, ja Kojoolan Kuustaa sai samoihin\naikoihin vältin, jolla koko kylä kyntää torrikoi, vaikka se oli niin\nhäjyntekoinen, että poikakläpin piti yhtämittaa juosta ajomiehen\nperässä pitkin kiivua, että se pysyisi kumollaan.\n\nSilloin kun härmäläisen pelto pääsi _kethon_, heinää lykkäämään,\nei pahinkaan väättyri saanut sitä enää leipämaaksi muuten kuin\nkuokkimalla. Ei siihen käynyt sahra, eikä siihen pystynyt välttikään.\nKeksittiin silloin _ketopuukkoo_, vahva juurikäyrä, jonka alapuoleen\nistutettiin julma terä. Ketopuukolla ajettiin paksukin nurmi halki,\nja perässä tulla touhotettiin ajaen välttiä, joka käänsi viilloksen\nkumoon. Hellanmaan Isoonluoman paappa antoi joskus peltonsa maata\nja muiota itikkain hakana niin kauan, että se kasvoi vain mättäitä,\nsudensammalta ja lauhapuskaa, ja ojatkin uupuivat umpeen. Sitten\nvasta ukko rupesi rähjäämään ha'assaan ketopuukkojen ja välttien\nkanssa. Paapan sitkeään sudensammalikkoon ei enää ketopuukkokaan\npystynyt.\n\nMutta kun ilmaantui kylille kova _möyrä_, se puski ylösalaisin,\nvaikka minkälaisen hakamaan ja sudensammalikon. Piti vain olla\nkaksi hevosta vetämässä, kova ukko sarvissa ja ajomies ohjaksissa.\nTällainen väkevä sarvipää saatiin 1860-luvun lopulla Ylihärmään\nyhdeksän miehen voimalla. Pohjan puolesta, Kalajoen varsilta, se\nkeinoteltiin, hopearuplan mieheen se maksoi, ja osakkaina oli Järven,\nKujalan ja Keskikylän isäntiä sekä Takalan Iisakki ja Kurki-Kuustaa.\nPuuta oli möyrän runko, puuta sarvetkin, vain vaarna, siipi ja\nsuuri puukko oli rautaa. Mutta aikamiehen lailla se möyri rumaa\nitikkain valliakin, vaikka taitamattomat isännät valjastivat vanhan\nPikku-Liinoon ja laiskan Suodin kyntövehkeen eteen peräkkäin. Rontti\nJärven Masa-paappa siinä köykytti sarvissa ja pari pojan-kelttiä oli\nhevosia kutsaamassa, kun sillä Kelloluoman takamaata _möyräthin_.\nKylänukot katsoivat imehdellen möyrän miehevää menoa, mutta\nknuppasmäkeläinen vain sylkäisi ja sanoi:\n\n\"Nyt lopetethan tyämiähiltä tyä, kun tuallaasilla pirunvehkehillä\nruvethan maata möyräämhän.\"\n\nSamanlaisella rumahisen vehkeellä sitten Alahärmän Ojanperän isäntä\nalkoi möyrätä ketopeltojansa ja kohta myös Holman ukko.\n\nRuis oli härmäläisen paras vilja, jumalanvilja, leivänantaja, ja\nparahiten ruista varten lakeuksien mies maatansa möyri. Rukiille\nhän valitsi parhaat pellot, myllersi ne kaikkein pehmeimmiksi ja\npani voimaa kaikkein enimmin. Tavallinen talo saattoi kylvää ruista\nseitsemän, kahdeksan tynnyriä, ja ison isännän kesantopeltoon mahtui\njoskus parikymmentäkin tynnyriä. Viljaa oli toki _ohraki_, vaikk'ei\nsiinä ollutkaan rukiin väkeä. Vähän sitä viljeltiin, parin, kolmen\ntynnyrin kylvö, puuro- ja kropsujauhoiksi vain sekä maltaita ja\nkryynejä varten, ja laihat maat sille luovutettiin, samoin kuin\nkeveälle _kaurallen_, jolle ei ollenkaan räkännyt rintapeltoja.\n\nMutta raskas ruis oli rintamaiden valtias, kesantopeltojen päämies,\njolle annettiin parhaat väkiaineet, mitä _tunkiosta_ saatiin. Isot\nisännät rakensivat talven mittaan ison tunkion ja hoitivat sen hyvin,\nvedättäen siihen nevamättäitä, sudensammalia ja ojamaita, hakkauttaen\nkuusenhakoja sekä tavan takaa kannattaen joukkoon _navettasontaa,\ntallisontaa ja lammaskettaa_. Pömpelin Jaakoon[30] tunkio oli suuri\nja leveä kuin luhtalato, ja se paloi kuin tervahauta. Jaakkoo oli\nankara asumamies ja tunkiomestari, metsästäkin palatessaan hän\nkanniskeli kukkulinnaansa kepinnoukassa omatekoisia kylmettyneitä\nlisiä kuin suksenporkkia. Apua oli niistäkin. Mutta tallisonta pani\ntunkion _palamhan_ ja piti niin lämpöisenä, että kaikki aineet siinä\nhautuivat ja väkiintyivät hyväksi pellonhöystöksi, ja koko tunkio oli\nkuin voita, hakokapulatkin rumannäköisiä, mustia ja kuumia kuin olisi\nvalkea ollut kyljessä. Ja kun sontaa ajettaessa avojaloin sotkettiin\ntunkiossa, niin oikein jalkoja poltti, ja koivet olivat ruokottomat\nkuin pöyröön käpälät. Vain huonon isännän lantakasassa asui _routa_\nniin, että täytyi sanoa:\n\n    \"Jonk' on routa valporina tunkios,\n    niin sen pellos perttelinä.\"\n\nMelkein koko tunkio vedätettiin[31] kesantopellolle -- ohramaille ajettiin\nvain lammaskettoja _kattosonnaksi_, jopa joskus levitettiin pelkkiä\n_pahnoja_, ja perunapellolle vedettiin _lehmänsontaa_, tallisonta\nkun teki perunat rupisiksi, samoin kuin tuhka ja ihmislanta.\nKärryillä,[32] _sontilavalla_, tunkiota ajettiin vainiolle, kolisteltiin\nyli ojien ja purettiin kuormat pieniin kasoihin pitkin peltoa. Oli\nsitten kesannolla pitkät rivit tummia _sontaläjiä_ niin, että hyvin\nRannanjärven Erustuvan vanha huonosilmäinen mumma saattoi ikkunasta\nkatsoessaan erehtyä imehtelemään:\n\n\"Mikäs raakkules nua mustat lamphat on pannu menemhän nuan\nperäpperää?\"\n\nKolmikertaan piti kesantopellot kyntää ja äestää ennenkuin ne\nkelpasivat rukiille. Ensin käännettiin sänki, sitten _aarralla_\nkynnettiin peltoon lanta ja äestettiin, ja vielä taas juuri ennen\nkylvämistä kynnettiin. Viimeiset kyntämiset toimitettiin _risthin_\neli _viteehinsä_, jotta pelto tuli _pehmooseksi kun jauhovakka_.\nMutta jo ennen mettumaaria piti kääntää sänget nurin, sillä oli\nsanottu:\n\n    \"Jok' ei oo mettumaarhin sänkiänsä kääntänyt,\n    sillen tuloo syyshalla.\"\n\nOli kylän yhteisellä kesantomaalla työtä ja työntekijää, kun sitä\n_reirathin_ rukiille. Yhtähyvin naiset ja pojanmätsärit kuin\nmiehetkin kelpasivat mihin toimeen tahansa. Työ oli talon työtä,\ntyöntekijät talon väkeä, ja pellosta lähti leipää koko talolle.\nRenkijullikka kaakerti ojaa kuin omaansa, pojanmälkki asteli\naikamiehenä sontakuorman perässä, ja tyttöpahanen kuokkia toksasi\nojamaita niin, että hiukset silmillä riepsottivat. Eikä isäntä ollut\nmuita parempi työntekijä vain toisten joukossa, sontakuormankin\nkuljettaja, oli hän sitten vaikka lautamies tai kirkkoväärti taikka\nitse seksmanni. Joutui kesantomaalle iso tytär yhtähyvin kuin pieni\npiikatakku väliin _fälttäämhän_, väliin _kyntämhän_ ja sitten taas\n_äjestämhän_. Kyntäminen ja välttääminen oli raskasta työtä, mutta\nkun paras piika pääsi isolle äkeelle seisomaan ja kaksin hevosin\najamaan ympäri peltoa, ja ympärillä oli suuri lakeus ja lakeudella\nnäkyi toisiakin äkehellä ajajia, niin komean laulun siinä ajomies\nlasketteli. Pellolta pellolle kajahteli:\n\n    \"Niin minä ajelen kun viimmeestä päivää\n    mun Silkkimustallani,\n    ja seitsemän penniä on perintyä\n    mun vanhalla hellullani.\n\n    Vanhan kullan Papuharmaa\n    on pantuna rengaskenkhän,\n    jolla me ensi perjantaina\n    pappilahan menhän.\"\n\nEi ollut huono toisenkaan pellon äestäjä. Sieltä tuli reipas kuulutus:\n\n    \"Kolme mull' on sisarta,\n    ja veljeni nimi on Kallee.\n    Viitukaasen Mustalla\n    mua viärhän Kauhavallen.\"\n\nMutta kaukaa joen takaa kuului korkea nenätillitys:\n\n    \"Näirenpä flikkaan laulu se kuuluu\n    kolmellen vainiollen:\n    vihkisalhin ja tanssisalhin\n    ja Kööpelin kalliollen.\n\n    Kaikki ne flikat laulaa saa,\n    joilla vain on se laulunnuatti.\n    Juamaripoijan hevoonen on\n    kolmastalvi Suati.\"\n\nLaulaen vain hyvät piiat ja tyttäret ajelivat ja laittelivat laajaa\nkesantomaata rukiinsiemenelle, koska pertteli lähestyi.\n\nJotkut isännät rupesivat siementämään peltoaan jo viikkoa\nennen pertteliä, toiset taas ottivat merkkiä luhtien hyvästä\n_äpärehtämisestä_ ja kylvivät vasta perttelin jälkeen. Mutta samelin\nja perttelinaika oli paras aika. Silloin oikea kylväjä meni kylvämään\nsiementänsä, ja siemen lankesi hyvään maahan. Hyvät isännät sen kyllä\ntiesivät ja uskoivat, pyysivät vielä Ylimmäisiä apuja. Astuessaan\n_kylvyvakkoonensa_ pellonkulmalle he muistivat ennen ensi kourallista\nsanoa:\n\n\"Herra siunakhon kylvöni!\"\n\nJa sitten pellon päämies alkoi vakavana harvakseen astella pitkin\nsarkaa, aina joka askeleella antaen pellolle jyväkourallisen\nkylvövakasta, jota olkahihnan varassa kantoi kainalopuolessaan. Vanha\nharras kylväjä oikein tunsi astelevansa pyhää peltoa ja sirottelevansa\nsiihen kallista siunattua siementä. Näinhän muinainenkin pyhän\nvertauksen mies lienee astellut siementäessään satakertaista\nhedelmää. Hyvillään Kleemoolan Juha kirjoitti almanakkaansa\nkylvötyönsä päätteeksi 1868:\n\n\"En muista näin kiitettävää Ja ylistettävää kylvön aikaa kuin nyt\nsekä siämenten että kaiken maan soveliaisuuren suhtehen.\"\n\nKohta nousi maasta vihanta oras, tuhansia, satojatuhansia pieniä\njumalanviljan taimia, jotka hentoina punertavin tyvin tarttuivat\nhärmäläisen muokkaamaan multaan, ja tuhansin, sadointuhansin\npienin voimin nousivat ylös maanpovesta luvaten ensi kesänä vaikka\nkymmenkertaisen hedelmän.\n\nHyvää satoa peltomies aina uskoi ja odotti. Jo kevätkesällä hän\nmonista asioista otti merkkiä vuodentulosta. Suuret _maantoukat_,\njotka kynnettäessä valkoisina muljahtelivat mullokselle, jo\ntiesivät jotakin, samoin maantiellä kömpivät mustat _sontiaaset_.\n_Kuusien_ runsaat kävyt lupasivat kukkuraisia ruislaareja, ja hyvää\nvuotta viserrellen _västäräkki_ keväällä juoksenteli vakoa pitkin\nkyntömiehen perässä. Lujat keväiset _aitatriivut_ ennustivat lujia\njyväläjiä, koivuista juoksi virtanaan _mahalaa_ hyviksi vuosiksi,\nja kevätilloin tiheät _sääskikirnut_ tunkiolla kihisivät suurta\nviljansatoa. Sanoivatpa kurjanpienet _vihalaasekki_[33] vuodentulon.\nKun keväällä pisti vihalaispesään kepin rukiille, toisen ohrille,\nkolmannen kauroille, niin sitä viljaa parhaiten tuli, minkä kepin\nlatvaan asti vihalaiset kiipesivät.\n\nHyvillään maanmyyrtäjä oli hyvistä merkeistä. Tyytyväisenä hän\nkatseli, kun vihalaiset piipersivät ruiskepin nokkaan asti, ja\ntyytyväinen hän oli, kun maantoukka oli hyvän näköinen, valkoinen\nja vähän mustakin, ennustaen kesäksi paljon päivänpaistetta sekä\ntarpeeksi sadetta.\n\nOlikin sitten kesällä sadetta, oli myös paljon päivänpaistetta.\nJoskus oli suuri lakeus niin vesiharmaana, ettei Lapuan laitoja\nnäkynyt, mutta sitten taas koko maanaukea oli niin valoisana ja\navarana, että vain ääret siintelivät, ja taivaan katto oli korkeampi\nkorkeinta kirkonkupua. Silloin toukoviljat nousivat tohisten ja\nruispelto lykkäsi laihoa. Riitti kesän hyviä päiviä, ja tumma\nruis yleni, tuli _tupellen_, työnsi jo tähään putkesta, jopa\nsitten rupesi _herelmöömhän_. Ja silloin melkein koko lakeus asui\nharmaassa pölysauhussa. Suuria ruisvainioita oli pitkin rintamaata\ntoinen toisensa vieressä, ja kylän pellot liittyivät naapurikylän\npeltoihin. Raja-aita ja veräjä vain oli välissä, harmaa tie kulki\nhalki kylien ja peltojen, ja suuri joki jakoi viljamaat kahdelle\ntörmälle. Viheriäisenharmaat vainiot lainehtivat tuolla törmällä\nja tällä törmällä, hiljainen kesätuuli kuljetteli leipäviljan\nkukkivaa sauhua ja tuoksua yli kenttien, yli kylien ja aukeiden\nmaiden. Peltojen salaperäinen väki oli tuhatmiljoonaisena lähtenyt\nliikkeelle. Lakeuksien suuri elo rupesi valmistumaan...\n\nKoko lakeus iloitsi, kylät ja vainiot ja kaikki. _Pääskyysetkin_\nheittelivät ilmassa äkkivääriä, ja _kivinassu_ naksutteli\nmäenlaitojen kiviparmailla. _Vuahensilmät_ katselivat\npäivänpaisteisina pyörtänöiltä, sievät _sinikukat_ vitkuttivat\nruispellosta, ja ilomielin pienet tyttäret sitelivät vuohensilmistä\nja sinikukista kirjavia _kranssia_.\n\nMutta korkealla lakeuden yllä, taivaanovilla lauleli pieni\nruskeanharmaa _peipuunen_. Ylhäältä sinitaivaalta se katseli suurta\nsyntymämaataan, sen laajoja viljakenttiä, peltoja, vainioita, luhtia,\nkyliä, ahertavia ihmisiä ja ihmistenlapsia... Siellä alhaalla\nkukkivan kesän piilossa, tuoksuvan heinämättään kyljessä oli\nhänenkin pieni köyhä kotonsa. Matalan maan lapsi hänkin oli, jopa\npienimpiä suuren lakeuden eläjistä. Mutta hyvä Jumala oli antanut\npienelleen paljon. Hän saattoi kohota korkeuksiin, taivaan porteille,\nyläpuolelle elämän arkisen aherruksen -- laulamaan lakeuksien\nylistysvirttä sekä kiitosvirttä kesälle ja sinitaivaalle ja taivaan\nsuurelle Herralle.\n\nJa lakeuksien pikkuruinen laulaja viritti taivaanovilta ihanimman\nvirtensä. Hopeana ja kultana helisten sen sävelet valuivat sinisestä\nkorkeudesta alas ja lankesivat kukkivalle maalle, sauhuisille\nruisvainioille ja kesantopellolla raatavalle ihmiskansalle. Suuren\nlakeuden kansalle, joka alhaalla leipäänsä etsien ahersi, taivaan\nporttien pieni virsimestari lauloi uskoa ja luottamusta ihanaan\nkesään ja taivaan suureen apuun. Niihin köyhä laulaja itsekin luotti,\neikä huolehtinut huomisesta, lauloi vain sydämensä kyllyyttä ja\nhoiteli pientä kotoansa -- mutta muun hän jätti taivaan armoille.\n\nHiljaisena hartain mielin vanha vaari kyllä kuunteli peipuusen virttä\nja katseli kaunista kukkivaa vainiotaan. Tyytyväisenä Kleemoolan\nJuhakin[34] palasi pelloltaan ja koukeroi alunakkaansa heinäkuussa 1869:\n\n\"8 ja 9 p -- aikoo olla Ruis niin vahavas herelmäs kuin sopii.\"\n\nPuhalteli kesätuuli yhä ja päivä paistoi. Lakeus pysyi kirkkaana,\nkukat heloittivat ja peipuunen laski kesävirttä, ja kirkkaana pysyi\npeltomiehenkin mieli. Kleemolan vaari saattoi taas hyvillään piirtää\npikku kirjaansa:\n\n\"Kesän kauneus ja Ihanuus on Kiitettävä ja ylistettävä -- voi Ihanaa\nvilian Kasvun aikaa.\"\n\nVanha Härmän myyriäinen oli pannut rukiin valmistumisesta merkille:\n\n    \"Yhreksän voorokautta ruis herelmööttöö,\n    yhreksän voorokautta kasuaa jyvä,\n    yhreksän voorokautta se kypsyy.\"\n\nTämä oli suuren viljavainion työjärjestys, jota se viikko viikolta\nhiljaisesti noudatti. Taivas noudatti tapojaan, ajeli valkoisia\npilviä ja paistatti päivää, jumalanvilja pellolla seurasi omaa\njärjestystään, ja vainioiden isäntä myös piti omat tapansa, kulki\nväkineen milloin luhdalla heinänteossa, milloin kesantomaalla\nrakentelemassa ensi kesän leipäkenttää. Mutta monesti isäntä ohjasi\naskeleensa pitkin ruisvainion pientaretta ja tarkasteli viljan\njoutumista. Kädestäpitäen täytyi kaunista tähkää aina katsella ja\ntutkia. Löytyi sieltä jo parin, kolmen päivän kuluttua pieni elävä\n_jyvänalku_, ja sitten taas neljän, viiden vuorokauden päästä se oli\n_pualen jyvän kokoonen_. Jo tuli jyvä _punaseljällen_, kasvoi ja\nkarkeni siitäkin, ja sitten kerran se taittaessa napsahti poikki.\nSilloin vilja oli valmista ja _tullutta_. Kypsänä ja täysinäisenä\n_tuleentunut_ jyvä pisti pienen päänsä tähänkyljestä ulos ja nosti\nkärkensä pystyyn. Kylväjä oli saanut sitä odotella melkein vuoden.\nPerttelin tienoissa sen siemen oli peitetty peltoon, ja elokuulla,\ntoisen perttelin kohta lähestyessä, uusi pieni pellonsiemen pistihe\npiilostaan esiin. Koko tähkä oli täynnä jyviä. Raskaana se kallistui\nkohti maata, mistä oli noussut, ja kellastunut laiho painui\nhiljaiseen kumarrukseen odottamaan leikkuumiestä.\n\nMutta ei aina joka kesä riittänyt yhtä paljon päivänpaistetta.\nTulivat kovat tuulet ja rankat sateet ja painoivat laihon jo ennen\nmettumaaria _kesälakhon_. Silloin haukantappaja sai melkein tyhjin\ntynnyrein palata riihestä. Eikä tullut hyvä vuosi silloinkaan, kun\nrukiinolki meni _kontillensa_, taittui ja painui peltoon. Kävi joskus\nniin, että pakkanen puri keskeneräisen jyvän mustaksi kahuksi, ja\nkävi niinkin, että kovat sateet löivät hedelmöivän viljan maahan\nturmellen koko kukkimisen. Sekin oli surkeaa ja pani miehen mielen\nnurruiseksi. Alakuloisena Kleemoolan Juha valittaa 1862 alunakassaan:\n\n\"Raskas aika kuin sataa Joka päivä Ja monaasti päiväs -- sunnuntai\naikana lakos sekä Rukhit Etä ohrat.\"\n\nNiinpä sitten kävi, että Juha sai elokuussa piirtää paperiinsa:\n\n\"Ei leikko aika ollut Juuri ilahuttava tähän asti.\"\n\nJa Porren Matti, toinen kirjamies, on vuodelta 1887 merkinnyt pikku\nvihkoseensa:\n\n\"Oli rankka kesä ia halla turmeli viliat iota oli aina ioka kuukausi\nia raetsaret turmeli viliat osaksi ia vuodentulo tuli hyvin\nsekalaanen... Aivan peräti vähä Ja huanoia nyt tuloo Ruis vilia niin\nkun kuminoota Eli kataian hakoia.\"\n\nHarmaaksi kyllä veti tumman härmäläisen mielialan, kun suuri vainio,\njota koko talo koko kesäkauden oli raatanut, työnsi tyhjän. Mutta\noikea maakörri ei siitä sittenkään taitamattomaksi säikähtänyt. Uusi\nkesantopelto pehmeäksi, uusi siemen peltoon, ja uusi toivo mieleen,\nse oli oikeata härmäläisen menoa. Sillä maa sittenkin oli lakeuksien\nkansan oikea elatusäitee. Pömpelin Kuhmu, aina äkäinen pellontonkija,\ntunkiojaakkoo, saarnasi monesti piialleen:\n\n\"Maija hoi, meirän pitää tehrä tyätä! Maa s' oon joka ihmisen\nelättää, maa kasuaa maateski. Siitä kaikki nousoo... siitä nousoo\nelämä ihmisen suuhun. Se parahite voii, joka maan päällen tyätä\nteköö.\"\n\nEi yksi, eikä kaksikaan kurjaa kesää saanut oikein kovaa möyryä vielä\nedes kontillensa. Hoikka rukiinolki saattoi kyllä mennä kontillensa,\nmutta paksu paapan pauriainen pysyi pystyssä. Aitanlaarissa oli\nkokoa ja korkeutta, eikä siinä vielä pohja kolissut. Vain omien\nrukiisten rintapeltojen viljaa siellä oli, entisinä kesinä kannettuja.\n\n\n\n\nKyröt savuaa\n\n\n    Kytö savut näky joka päivä vahvasti\n    lautinaaset hyvät tulet.\n\n                       Kesäk. 1870.\n\n_Ruakamultaaset_ rintamaat härmäläinen ensiksi repäisi ruispelloikseen,\nja luomien rannoille raivasi luhtia. Mutta Härmän alavilla mailla,\nlarvassa ja jokirannoilla oli suuria _nevoja_ sekä _rämäköötä_,\njotka kauan aikaa saivat olla vain uurmarkina, jopa joutavana\n_aljomaana ja retkuna_. Eikä niistä ruispellon isännälle ollut muuta\nkuin mieliharmia. Keväällä _paisunnan_ aikana ne olivat tulvillaan\nja puhalsivat vettä joka suunnalle sekä leikkelivät rantatöyriin\nsuuria vesinotkoja, _äylämiä ja aroja_, joita myöten ajelivat\njokeen. _Kihaneva_, Köykkärin takana, Jepuan rajoilla, oli niin\nyletön, että ulottui larvamaita pitkin aina ruotsalaisten rantamille\nPietarsaareen, ja niin vetelä, että aivan _lellui_, jopa painui\nmiehen seisontasijoilla miltei vyötäröihin asti. Silkka vesi oli\nlelluvan peiton alla, ja kun kuoreen tökkäsi haravanvarrella reiän,\nnousi sieltä eläviä kaloja. Syltä paksuja _liakoja_ rötkötti Kihan\n_liahus_, olipa entinen Tollikko-Matti paimenessa ollessaan löytänyt\nnevalta suuren laivanraakin ja istunut sen piittapuulla. Suuri\nja vetelä oli ennen _Kurjennevaki_ Perämäen alla, ja sitäkin oli\nmuinaisina päivinä aluksilla ajettu, koska kerrasti oli löydetty\nnevasta rautainen ankkuri sekä taas yksipuinen laitalaudoilla\nvarattu ruuhiriepu. Aivan uurmarkkina asui myös Porren takalistoilla\naava _Vuasneva_, joka ulottui virstamäärin Porren metsäsarkaan\nasti ja oli niin vetelä, ettei sen ylitse päässyt muuten kuin\nsivakoilla. Kun nevaa sitten ruvettiin jakamaan kristikansalle,\nsai sitä, kuka vain halusi maksaa maanmittarin palkan. Samanlainen\noli Voltin takana, Perkiönmäen alla _Larvaneva_ sekä _Kirnunalusta_\nNäsin lähistöillä, _Rytineva_ Prännin perillä, _Rinki-, Viita- ja\nSaarinevat_ Kurkiluoman kulmilla sekä _Airassaarenneva_, jota\nKoukkuluoma kierteli mutkaisena kuin siansuoli.\n\nMutta Lapuan Alajoen ranta, _Jokineva_, Haarakankaan alla oli\nmuinoin mustana matalana korpena, johon kevätpaisunta ajoi villit\nvetensä aina Kauhavan, Haarakankaan ja Kosoolan ääriä myöten. Suuret\n_jääleipot_ vain ryskyttelivät rantoja, ja paisunta tulla tormootti\naina kulkutielle asti. _Isoona vesikeväänä_ yli kuusikymmentä\nvuotta sitten, tulva ajoi kylään saakka upottaen maantiet, vainiot\nja pihamaatkin. Onpa paisunta joskus ajanut kylään niin kovalla\nrytäkällä, että pahimmissa paikoissa on lampaat täytynyt työntää\ntallinkokkiin, lehmät ajaa tunkionharjalle ja akat tenavineen nakella\nylisänkyyn.\n\nTiheää metsää työntävää Haarakankaan Jokinevaa sanottiin kylänkesken\nvain _Korveksi_, ja se oli kokonaan mustaa mureaa _korpirapaa_.\nMutta monet muut nevat olivat kamalaa _rahkaa_, joka ei itsestään\ntuottanut paljon mitään. Sellaisilla nevoilla oli vain mustia\n_lähresperääsiä silmäpaikkoja_ pitkin aukeaa, ja siellä täällä kätisi\njokin paksutyvinen _mäntykräkkä_ sekä puolikuiva _kuusikränä_.\nToiset nevat taas olivat kovaa _keltturapaa_, joka aivan kiivuina\nnouseskeli kuokkumiehen kouriin. Muutamissa nevoissa oli ravan\nalla _hiuvesta, veren viätävää hianua hiaransukua_, muutamissa\noli kovaa _jäkäräsavia_ taikka mustankirjavaa väkevältä haisevaa\n_pikileerisavia_, muutamissa taas oikeaa hyvää _kytömaan savia_, jota\nsai pistellä kuin voita. _Kuivakiskooset_ kuuset ja männynkuikelot\npiipottivat suurilla nevoilla, ja tiheä _vaivaasenvarpu_ rehoitti\nkaikkialla. _Nevakanervaki_ kasvoi sekä _variksenmarja_, ja suuria\n_juamukkapuskia_ oli laitapuolien mättäät täynnä. _Nevaheinät_ ja\n_nevakukat_ olivat nevan tuotetta, ja kun neva pani parastaan, se\nnosti punaisia muikeita _karpaloota_ ja keltaisia _valokkia_ sekä\ntaas toisinaan täytti koko aukeaman valkeatukkaisella _karvapäällä_.\nMutta rämäkkö oli vetistä kohmuusta ryteikköä, joka lykkäsi\nkaikenlaista puuta, kanervaa ja vaivaisenvarpua.\n\nEntinen Härmän mies tyytyi vain rintapeltoihinsa ja reiraili\nniitä, mutta vähitellen ukko rupesi rääpimään rumia nevojakin.\nJo Isonkyrön papin, Brennerin, neuvoa seuraten lienee aina jokin\nrämäkkö otettu hoitoihin, mutta suurimmille nevoille on rynnätty\nvasta viime vuosisadalla. Vanhat vielä muistavat, kun Kihaneva\noli luonnon lettona, ja Perkiönmäen Larvaneva oli niin vetelää,\nettei tahtonut sen ylitse päästä, samoin kuin Vuasnevakin, jonka\nainoana asumamiehenä kävellä kroikoitteli pitkäkoipinen kurkeloinen.\nMuistavat vanhat vielä, kun Haarakankaan Jokineva oli korpena,\nmuistavat senkin, kun Talkkarista Hellanmaahan mennä kopsuteltiin\n_portahia_ pitkin vetelän _Porraskorven_ halki.\n\nMutta kun rintamaiden raataja oikein rupesi rehkimään nevoilla ja\nrämäköillä, niin siitä työmaa repesi -- ja viljamaa. _Puukoukkeroolla_\nensimmäiset kydöntekijät _kraapiivat verenjuoksua_ Larvanevaan, kun\nrupesivat sitä yrittämään ihmiselle kelvolliseksi. _Lauranpala_\nvain oli jalkojen alla, ja varrekkaalla laudankappaleella\nräävittiin rapaa, että vesi pääsi valahtamaan pois. Sitten vasta\nruvettiin kuokkimaan. Samalla tavalla alkoi monen muunkin vetelän\nvesisilmänteisen rääsykön _sulillen_ ottaminen.\n\nOikean miehen Jumala oli johdattanut Härmän korpiin ja nevojen\nlaitamille, mikäli pahannahkaisen väättyrinsä. Mitä rumempi rääsykkö\nja vetelämpi neva, sitä parempi se oli mustanpuhuvalle miehelle.\nSiihen pahinkin körri sai päiväkausittain purkaa pursuvat voimansa\nja pahan sisunsa ja sitten iltasin kesynä ja talttuneena astella\nkotiinsa ison puurokupin ääreen. Oli Härmässä miestä. Isännät\nitse parhaina köykkäilivät kuokanvarressa sekä rypivät rapaisessa\nojassa, ja toiset hullut perässä: pojat, tyttäret, päivämiehet,\ntaksivärkkärit, vielä rengit ja piiatkin, jopa joskus oikein\nkilvaten, kuka pisimmältä repäisee suurta ojaa. _Perämäjen Elias_,\naina mieletön etukynnessä menijä Holloo-Ella, sattui väliin\ntoisen hyvän, _Airassaaren Jaskan_, kanssa samoille kytömaille,\nja silloin nevaan aukesi kahta kanavaa niin, että isäntä sai vain\nkatsoa ja siunailla. Lotisi ja präiskyi, moiskui ja mossahteli,\nkun täysinäiset lapiolliset lennähtelivät pellolle. Hiki vain ja\nleivänkäry nousi höyrynä miesten hartioista, ja miehiä olivat\nmolemmat. Loittoselkäinen Holloo höyrysi edellä ja puri hammasta,\nlyhyt mutta tyrniä Airassaaren poika paineli perässä niskat kryhässä\nkuin karoo. Ja kun myöhäinen ilta joutui, oli kummallakin sata syltä\nviisikorttelista kydönojaa.[35]\n\nKovia kytökontioita olivat monet isännät. Entinen Kankahan Jaakkoo\noli aina syksyisin kuokkamiehenä raivaamassa Jokinevan korpea. Jo\nvarahin päivän noustessa Jaakkoo oli kytömaalla. Mutta kun halla ajoi\nnevoilta ja vei pellonviljat, ukko mennä köykytti kylmään korpeen\nvielä varhaisemmin, kuokki niin, että kuura pölisi ja sanoi:\n\n\"Nyt vasta kuakan pitääkin pystyä!\"\n\nKova kytömies oli myös Pömpelin vanha Jaakkoo, samoin Keskikankaan\nentinen äijä, joka vielä vanhana paappana, pitkätukkaisena, pellitön\nnuppa päässä, asteli kirves ja kuokka olalla pihamaalla asioikseen,\nkun ukko-rukalla ei enää ollut muutakaan tehtävää. Eikä ollut\nnurrusmiehiä Ylikankaan isäntäkään, joka keväällä, kun muut vielä\nvillapaidoissa lämmittelivät, asteli kydönojalle paitahihaisillaan\nja avojaloin, housunlahkeet vain nilkoista nuoralla sidottuina.\nYhtähyvin riehkaisi vanha Yliluoma, rääpi päivät päästään rapaista\nojaa niin, että illalla kotiin tullessaan oli enemmän kytöjuurakon\nkuin ison talon isännän näköinen.\n\nMutta monet köyhät koturit, pahaiset mökkiläiset ja pienet torpparit\nolivat osaltaan kaikkein suurimpia Härmän nevojen raivaajia. Isojen\nisäntien palkkamiehinä he _akortilla_ kuokkivat ja ojittivat suuren\nkytömaan toisensa perästä, muutamat ahertaen koko elämänikänsä.\n_Vollti-vainaa_ oli Kankahankylän ja Hellanmaan kovettu kuokkamies\nja ojamestari, ja yhtä tavaton oli Holloo-Ella, jonka kaivamat\nojat pääksytysten pantuina ulottuisivat kymmenin penikulmin. Eivät\nHärmän naisetkaan olleet miestä huonompia. _Myllärin Maija_,\nRintamäen torpan tytär, joutui jo 13-14:n ikäisenä isänsä kanssa\nkuokkamaalle. Sai siellä alaikäinen tyttötenava hikoilla ja uupua\nmilloin kuokanponnessa, milloin lapionvarressa, milloin taas kiikku\nkuin sammakko kangennokassa, kun kantoa vääntää kinnattiin ylös\nnevasta. Samaa loppumatonta kuokan ja lapion kanssa rehkimistä oli\nMaijan elämä sittenkin, kun hän piikaflikkana joutui renkimiehen\nmatkaan ja mökin emännäksi. Ei muuta kuin kuokka olalla ja helmat\npolviin nostettuina Maija sai köpsötellä Juhan kantapäillä kaiket\nkesäkaudet nevalta nevalle, ja rähjätä rapakossa päivät päästään,\nhampaat irvissä iskeä vaivaisenvarvikkoakin, joka oli niin onnettoman\nsitkeätä, että aina tahtoi pompahduttaa kuokan tyhjiltään takaisin.\nSitten sai taas seisoa puolisäärestä syksyn routaisessa vesiojassa\nja paasata rannalle rapaa, joka oli kuin velliä pussissa. Vesi vain\njuoksi hännästä, ja jalkoja paleli niin, ettei niitä omiksensa\ntuntenut. Ei ollut nevojen rääpiminen naiselle laitaleikkiä, mutta\nrepäisi Maija kerran miehensä kanssa Kuivilan Juha-isännälle\ntavattoman kytömaan, 250 syltä pitkän, 40 leveän, kuokki ja väänteli\nkannot kasoihin, sitten vielä ojitti. Monta kuukautta täytyi siinä\nklenuuttaa, mutta tuli siitä vähän rahaakin. Yhdeksän markkaa isäntä\nmaksoi seitsensylisen, 40 syltä pitkän kytösaran kuokkimisesta, ja\nseitsemää korttelia leveän, seitsemää syvän kydönojan kaivamisesta\nsai 25 penniä syleltä.\n\nOli Härmässä nevoja, oli isännillä kuokittamista, ja vähäväkisiä\nmökkiläisiä, sitkeitä kuin siannahkaiset ruomat, asusteli pitkin\nmäkimänniköitä, ja lujia _silmäkuakkia_ takoi kylän seppä.\nPerkiönmäen Malmin isäntä kuokitti Larvanevaa koko miesjoukolla.\nOli siellä joskus kymmenkunta ukkoa hikoilemassa, toiset kuokka\nkourassa, toiset ojalapiossa. Eväspussi selässä miehet mennä\nväännättivät nevalle jo aamupimeissä, köykyttivät siellä vielä\nmustina yökyöpeleinä, ja punaisia tulensilmiä vain tuikki kuokoksen\nlaitapuolesta. Ruismaata siinä nostettiin, rukiilla isäntä maksoi\n_kuakkiaasen_, ja kymmeniä _tynnyrinmaita_ saatiin kytöpelloksi.\n_Jyväkappa_ oli tavallinen palkka _kapanmaan_ kuokkimisesta sekä taas\nkymmenestä sylestä viiden korttelin ojaa, ja ruiskapan hinta oli\njoskus vain 60-80 penniä. Täytyi pahasta ryteiköstä maksaa markkakin\nkapanmaasta, samoin kymmenestä ojasylestä. Monesti kuokkamies\nsai paiskia päiväkauden kapanmaan kimpussa niin, ettei siinä leipä\nkovin leveäksi paisunut. Mutta pienen mökin elämäntarpeetkin olivat\npienet. Mökissä oltiin tyytyväisiä, kun vatsa oli puuroa täynnä, ja\nvaatteet pysyivät päällä, tuli paloi takassa, sammalletut hirsiseinät\nolivat ympärillä ja peräseinässä pieni ikkuna, vaikkakin päreillä\npaikattu ja talvella jääkukkasin koristeltu. Ei mökissä maraattu,\nvaikka saatiinkin leipä nilkoa nevasta. Lopulta kyllä jo monien\nkytöjen kuokkijan mänttinahkainen kruppi meni rauskoiksi, ja vanha\nmaanmöyry joutui ruotivaivaisena kiertämään kyliä sekä syömään\narmopaloina samojen sarkojen viljaa, joita oli parhaina päivinään\nottanut sulille. Sai raataja sitten ristittömän leposijan kirkkomaan\nlaitapuolissa, eikä suurien nevojen kuokkamiestä kohta enää kukaan\nmuistanut.\n\nMutta _kytömaa, kytö_, oli raivattu, kannot korvennettu tulella ja\nmättäitä käristelty, ja sitten pantu pelto tuottamaan viljaa viljan\nperästä.\n\nRuista kylvettiin useasti ensi viljaksi parhaisiin kytömaihin sekä\nsitten myös kauraa ja ohraa. Kaura kumminkin oli härmäläisen paras\nkytövilja. Vanhimmat ukot eivät sitä sentään paljon viljelleet,\njotkut eivät ollenkaan. Vasta _köyhään vuatten_[36] jälkeen kaura sai\nmelkein isäntä vallan kaikissa kytömaissa. Kymmenin, kolmin-,\nneljinkymmenin tynnyrein isoimmat isännät sitä kylvivät ja saivat\nsatoja. Kauraa pantiin sekä hyviin että huonoihin maihin, ja se oli\ntyytyväinen, kasvoi komeasti laihassakin pellossa. Eikä tarvinnut\nsitä varten maata kovin pehmitellä. Tiesi entinen Härmän mies tämän\nja sanoi:\n\n\"Rukhillen ja ohrallen pitää sijan tehrä niinkun huanollen sairhallen,\nmutta kaurallen niinkun häjyllen juapunhellen.\"\n\nOlivat vanhat ukot sentään joskus kuulleet huonosti kohdellun kauran\nhiukan tyytymättömänä päivittelevän ja kehuvan:\n\n\"Kun mua pantaashin parhaashen rintapelthon, niin mä isännän verkhan\nja emännän silkkihin pujettaasin... Mutta kun mua raukkaa panhan\nkaikhin laihoohin maihin, niin en mä voi mitää.\"\n\nSai kaura kyllä kasvinmaikseen parhaitakin kytöjä, ja silloin se\nlykkäsi olkea kuin ruis, nousi miltei miehen mittaiseksi, oli\ntummanpuhuvaa ja laittoi latvansa täyteen viljaripukoita. Se oli\noikeaa kauraa, eikä mitään _villikauraa_,[37] viheliäistä värkkiä, joka\nkysymättä kasvoi kristikansan ruispeltoon niinkuin ennenmuinoin\nohdakkeet nisujen sekaan. Ja jos kaura oli kylvetty _peräkuulla_,\neivät teeret eivätkä variksetkaan sitä pessanneet, eivät myös\njänikset sotkeneet siitä lammaskettaa. Mustia ja raskaita jyviä\nsellaisesta laihosta lähti, eivätkä ne hyvän tryskäämisen jälkeen\nolleet _takkiseljäs_ eikä _kaprokiis_ niinkuin Huhtamäen entiset\nkryynit. _Irun_ ne tryykäsivät jokayksi, kun niitä kylvämistä varten\n_irätethin_ mättähien välissä, ja kun niiden itävyyttä tutkittiin\nkuumalla rautapellillä, niin ne präiskyivät ja poukahtelivat kuin\nsuuret sonsaret. Syksyllä, kun leikkuuaika saapui, oli koko kytömaa\nkellanharmaana, mustat kauranselät vain helpeitten välistä\npilkoittelivat, ja pellolle tuli kaksin rivein _kyyliä_ kuin\nvarijalkoja. Sellainen kytö kyllä jo olisi puettanut isännän verkaan\nja emännänkin silkkiin, jos vanha nuppalakki olisi sellaisista\nperustanut. Paljon lähtikin härmäläisille rahaa kytökauroista,\nkun hän niitä syksyllä ajoi kuorman toisensa perästä Vaasaan\n_Hulttiinillen, Kurtteenillen taikka Manteliinillen_.\n\n_Polttamalla_ entinen kytömies hankki nevasarkoihinsa väkeä -- sekä\nsitten myöskin _saveamalla_. Moni hyvä körri korventeli rapamaitansa\njoka kesä, kerta kerralta, vielä lopuksi _haravootti_ mättäitä\nkokoihin ja käryytteli niitä niin, että viimein oli vain raaka hiuves\nja pohjarapa jäljellä. Mutta toiset taas hoitelivat perintöjään\nparemmin, höystivät savella ja savustivat säästäen. Paksu,\nmonikorttelinen keltturapa kyllä kesti käryytellä, samoin vahvaa\nrahkaa sai polttaa niin paljon kuin se vain paloi.\n\nKesäkuun kuumat päivät olivat vanhan paapan parhaita kydön\npolttopäiviä. Monet yrittivät toimittaa polttamisen jo ennen\nmettumaaria muistellen, että vanhat olivat opettaneet:\n\n\"Jok' ei oo mettumaarhin kytöjänsä polttanut ja marianpäivhän ajojansa\najanut, niin s' oon onnenkauppaa.\"\n\nJoskus kyllä olikin onnenkauppaa. Sateiset ilmat ajoivat polttamisen\nheinäkuun puolelle, ja saattoi sitten käydä niinkin, että kydöt\njäivät korventamatta. Huonosti paloivat kytömaat kesällä 1865.\nHeinäkuun jälkipuoliskolla Kleemoolan Juhan piti piirtää alunakkaansa:\n\n\"Ei nyt kyröt kyllin pala, mutta täytyy tualla toimehen tulla.\"\n\nMutta kun kesäkuu piti poutia ja korvensi maat kuiviksi, härmäläisten\nkydöt pelmahtivat palamaan. Ajettiin nevalle olkikasat kärryillä\ntaikka mentiin sinne perätoukuria olkilyhteitä kantaen. Palava\nolkitukku tulihäntänä kantapäillä juostiin pitkin pellon reunapuolta\nsarka saralta, ja tuli tarttui kuivaan kytöön kuin tappuroihin\nlähtien heti rätisten ja käristen ajamaan yli maan. Keltturapa\npaloi hyvin ja syvälti, kärisi, haisi kydöltä ja puhalsi kitkerää\nsavua, mutta rahkamaan ylitse tuli mennä tohahti nuolaisten vain\npintaa niinkuin voita leivältä. Naapurinkin pelto pelmahti palamaan,\nkolmannellakin kytökaistalla kipaistiin, ja harmaa käry kirmaisi\nkintereillä. Kohta koko kytömaa oli leveänä haikupesänä, kärisi ja\nrätisi, kuuma savu kierrähteli, kirkkaat tulenkielet nuoleskelivat\nmaata ja leiskahtelivat ilmaan. Polttomiehet häärivät pätsissä\nkuin mustat rumahiset heitellen puulastoilla tulisia mättäitä\npalamattomiin paikkoihin, ja savu yhä sakeni.\n\nNousi harmaa pilvi pian toisiltakin nevoilta, ja kohta koko Härmän\nseutu oli suurena savuisena alhona. Köykkärin äijät kaukana Jepuan\nrajoilla kytöstelivät Kihanevaa, perkiönmäkeläiset, volttilaiset ja\nnäsiläiset polttivat Markin rajamailla Larvanevaa ja Kirnunalustaa,\nPömpelin Jaakkoo pöyryytti Porkkuhisjärven maita, ja perämäkeläisten\nsavupöllyt kohosivat Kurjennevalta. Pirii, Hiili ja Porri porosivat\nsuurta Vuasnevaa, Oravaisten ja Vöyrin rajoilta pöllähtelivät\nekoolaisten, vakkurilaisten ja huhtamäkisten haikupilvet,\npränniläiset käristivät metsäntakaista Rytinevaa, ja vanha\nKatajaanen pani poroksi suuria kytömaitaan Hanhimäen takana\nja mörähteli:\n\n\"Ei se poro, mutta se karrr...si!\"\n\nMutta Alajoen lakeilta aavoilta nousi koko seutukunnan suurin sauhu.\nSiellä häärivät Liinamaa, Taavetti, Lööpäri, Ikoola, Kosoola, Kangas,\nvielä Hellanmaan, Raamatun, Lapuan ja Kauhavan miehet. Siellä\nkytösavu yhtyi kytösavuun ja kääräisi miltei koko lakeuden harmaisiin\nverhoihin niin, että päivä vain punaisena pohotti savun seasta.\nTuuli kuljetteli kitkerää kytömaan henkeä aina kyläteille ja kylän\npihoille asti ja avonaisista ovista se osui porstuoihin ja tupiin. Se\noli kyllä karvasta ja vaikeaa vetää henkeensä, mutta se oli tuttua\nkotipellon tuntua. Jota sakeampana savu liikkui, sitä parempia satoja\nse lupasi.\n\nIltapuoleen kytöpellot olivat jo kärventyneet _yliporhon_, aivan\nsiloisiksi, sakea savu laimeni, ja maa pohotti mustana. Vain siellä\ntäällä suurien nevojen yllä lepäsi leveä hallava pilvi. Mutta\nyli koko aukean asui hieno autereinen sauhu sekä väkevä turpeen\ntuoksu. Päivän painuttua lakeuksien takalaitojen taakse, sauhu\nja turpeentuoksu jäivät hallitsemaan hiljaista kesäyön hämärää.\nTuli suurilta ruisvainioilta tumman laihon ihanaa, ihmeellistä,\nhiukan kosteaa elämäntuoksua, ajautui yli maiden ja yhtyi harmaana\nvaeltavaan pellonkäryyn. Väkevää maan tuoksua molemmat, elävän maan\nporosta, kytöjen parhaasta voimasta lähtenyttä tuntua, ja elävän\njumalanviljan lähettämää tuntua. Turpeen tuoksu lupasi mantua\npellonviljalle, pellonviljan tuoksu lupasi väkeä raatajalle. Suuri\nmaa, kytö ja pelto, lakeuksien kansan ehtymätön emo ja elättäjä\nhuokui voimakkaasti hiljaisena kesäyönä.\n\nMutta lakeuksien kansa, pitkän päivän ankarassa työssä raatanut\nlepäsi asunnoissaan. Koko kylä nukkui. Yön hiljainen hämyinen henki\nhiipi kylän ympärillä, veti pehmeät verhonsa yli nukkuvien talojen ja\nvainioiden ja laski hallavan suojansa nevoille ja kytömaille.\n\nSuuri lakeus lepäsi, kytöpeltojen eläväinen tulikin nukahti ja painui\nturpeen alle. Harmaat matalat luhtaladot kyhjöttivät unimielissään\nyön hämyssä, ja kaivonvintti kartanolla sekä tuulimylly tuvan takana\nolivat torkahtaneet kesken kismittelynsä...\n\nVain ruiskrääkän kärähtely kuului laihopellosta niinkuin hyvän\nhaltian, näkymättömän viljan suojelijan salaperäinen äännähtely.\n\n\n\n\nLuhralla\n\n\n    Aliettihin heinän teko. Woi Ihanaa\n    heinän konnun ja vilian kasvun aikaa!\n\n                          18.7.1869.\n\nAlavat jokirannat ja metsäluomien vetiset varret sekä suuret nevat\nolivat vanhan härmäläisen parhaita _luhtamaita_. Niitä hän perkasi\nja _syynöötti_ nimiinsä minkä ennätti. Lapualaiset kyllä, vanhat\nmaan valtiaat, olivat jo omineet parhaat rannat aina Haapajärvelle\nasti, jopa jonkin luhtapalasen Laiturin alapuoleltakin, ja\nJepuan ruotsalaiset, nousten merimaista päin, olivat anastaneet\nomia lähiseutujaan niin, että alhaalla oli jepualaisten, ylhäällä\nlapualaisten _syynimaita_. Mutta minkä näistä jäi jäljelle, sen\nsitten oikeat härmäläiset ottivat omakseen.\n\nJokainen valtasi, mitä sai ja katsoi parhaaksi. Tuli mies, otti palan\nsieltä, toisen täältä, pyykitti, perkasi ja panetti papereihin,\ntuli toinen, otti palan sieltä, toisen täältä, pyykitti ja perkasi,\ntuli kolmas ja teki samoin. Ja vanhan Härmän _luhrat_ olivat\naivan _sekaasinsa_ pitkin rantoja ja metsiä. Näinpä suuren Porren\nheinämaita oli jokirannassa _Konilahti ja Karoomäjen alusta_\nsekä joen takana, _Luamanluhta, Rintaperkiö, Korteslahti ja\nKurjenluhta_. Sitten Porren vanha Erkki valtasi vielä Haapajärven,\nkuivasi ja käräjöi sen rannat omikseen _viirenkymmenen vuoren\nfriiheetillä_. Siitä tuli Porrelle kaikkein paras heinämaa, jota\nPorren Erkki, viisas mies, tiesi jo etukäteen kehahdella:\n\n\"Jos järven kuivaksi saan, niin sualattomas vois mä ryvöön ja\nfiilinpäällises.\"\n\nMelkeinpä vaarin kannattikin rypeä. Talo sai niin tavattomat luhdat,\netteipä juuri toisilla ollut sellaista heinäntuloa, eikä monessa\ntalossa ollut sellaista lehmällisen ja maidon flätinää kuin Porrella.\n\nMutta Porren kohdalle asti alhaalta päin oli vuaskoskelaisten luhtia\naina siellä täällä pitkin rantoja. Piriin kylänkin jokiranta oli\nVuaskosken miesten heinämaana. Piriiläisillä taas oli luhtapaloja\n_Karankorves_ Laiturin alapuolella ja _Poron alla_ Kauhavan rajoilla\nsekä Liinamaan yläpuolella _Liinamaan päällystä_. Siellä oli Piriin\nneljällä talolla kaikkiaan kaksitoista laronalaa eli yhteensä 35\ntynnyrinmaata, ja oli samoilla lakeuksilla luhtaa muillakin Alahärmän\nisännillä: pesoolaisilla, markkulaisilla, kunnarilaisilla ja\nnukalaisilla. Lapualaisten heinämaat olivat heti näiden vieressä, ja\nnukalaisia hyppöötettiin heinänteossa ympäri maailmaa aina Kauhavan\nVarpulan vierillä.\n\nYmpäri maailmaa hyppöötettiin Ylihärmän Keskikylän isäntiäkin,\nmanttaalin ukkoja, joilla oli jumalattoman suuret metsämaat,\n_Ekosaraat_, Ekojärven puolessa, aina neljinkolmatta _muuttopaaluin\nmitatut_. Näinpä Ylisen Anska ja Keski-Kuustaa saivat kokoilla\nitikanelonsa ainakin viidestä, kuudesta maanpaikasta. Perälän\ntakana mainittavalla _Kurjenluhralla_ sekä _Isoollanevalla_ oli\nhyvä kappale kummassakin, sitten oli _Rapakko_ Hakolan kohdalla,\nsitten Kleemoolan lähimailla, jokivarressa _Korteskorpi_ sekä vielä\n_Ikoolan isoo kappales, Ylijoki_. Voltin numeron Asuunmaa, Rahikka\nja Myllylä olivat omineet heinämaita metsän takaa, Kortesjärven\nrajoilta _Moskuannevalta_ ja Perkiönmäen alta, _Kirnunalustasta_.\nPesoolaisilla taas, paitsi omia luomanrantojaan, oli hyvät luhdat\nluoman latvoilla, _Pääjärven_ rannalla. Siellä porrelaisetkin\nmittelivät sekä Viitalan Jaakkoo ja Kankahanpää ynnä Kanttisen Esa\nKauhavalta. Mutta joka kesä piti _Järviluamaa_, Pesoolanluoman\nlatvahaaraa, perata, että järven heinäiset rannat pysyisivät\nniitettävinä. Aina mettumaari-lauantaina toimitettiin luomanperkaus.\nMies talosta, kenellä vain järviluhtaa oli, lähti metsäluomaa\naukaashon, kuokat, kirveet ja lapiot matkassa. Se oli vanha tapa,\npäiväkausi piti miesjoukon rehkiä luoman korpirannoilla, ellei\ntahtonut menettää rantaosaansa. Ja luoma pysyi auki, veti vettä, ja\njärvenranta puski miehenmittaista kortetta ja saraa.\n\nMutta kovettu Pömpelin Jaakkoo, kymäräselkäinen pitkätukkainen\nmetsäkörri, kaakerteli yksinään Pömpelinluomaa ja laski ja kuivaili\nPorkkuhisjärveä saaden mainiot heinärannat. Vielä vanhanakin äijä\nrähjäili metsässä kuokkineen ja lapioineen korjaten, syventäen\nja oikoen milloin mitäkin luomanmutkaa. Ja sitä mukaa kuin vaari\nvanheni ja köyristyi, luoma vain leveni ja suoristui, heinärannat\nlevenivät, sekä korte ja sara kasvoivat yhä komeammiksi. Mutta\nsitten, kun Jaakoon suurta silmäkuokkaa ei enää nähty näillä main\nheilumassa, metsä nousi ja lykkeli luoman entiselleen.\n\n_Peraattuja_ maita, _mettän alta otettuja luannonluhtia_ härmäläisten\nheinäkentät olivat, _jokiluhtia ja luamaluhtia_ sekä myöskin nevoja.\nOmasta luonnostaan ja väestään luhdat antoivat minkä antoivat,\nkylvämättä, kerta kerralta joka kesä vain Jumalan käsialoina. Vetiset\nrannat ja nevat tuottivat _saraa ja kortesta_ sekä valkotukkaista\n_karvapäätä_, kuivemmilta mailta saatiin tavallista _juuriheinää_\nsekä _lauhaa_. Hyötyiset kivikkopaikat puskivat sinistä ja keltaista\n_hiirenhernestä_, mutta oikein huonot maat työnsivät niin\nkelvotonta _siankarvaa_, ettei siihen tahtonut viikate pystyä, ja\nkaikkein kehnoin luhta pusketti _surensammalta_.[38]\n\nEnnenvanhaiset peltomiehet antoivat voimattomiksi käyneet\nviljapeltonsa joskus _jäärä kethon_, ja silloin maa sai omin\nvoiminsa kasvattaa mitä mieli. Ensi kesänä pelto antoi aivan\n_roskatavaraa_, kelvotonta _virnaa, muroa ja pilliäästä, heraheinää,\nvoikukkaa, vuahensilmää ja rautakukkoa_, vieläpä _tiisteliä, harjapäätä\nja karriaasta_. Mutta jo toisena kesänä se työnsi isännälleen talteen\notettavaa _juuriheinää, lauhaa ja imiäästäkin_ antaen ladollisen\nitikaneloa. Vanha Porren Matti piti kyllä ihmiseneloa tärkeämpänä ja\nsanoi keto-isännille:\n\n\"Kyllä! Mutta jos rintapellot jättää kethon, nijn leivätä jää.\"\n\nMutta edesmennyt _Kurki-Kuustaa_ ja entinen _Talkkarin Kuustaa_ kyllä\nsitten kerran jättivät oikein rintapeltonsa ketoon, vieläpä kylvivät\nniihin heinänsiementä, _timoteeta ja alopeeta_. Sitä jo pökeröimmätkin\nkylänmiehet imehtelivät:\n\n\"Kumma miäs, kun viittii kylvää heinää, jota saa kyllä ilmanki.\"\n\nSiitä on jo yli kuusikymmentä vuotta, ja hyvän opin kylä silloin\nsai. Tuotiin Hellanmaasta sitten Kankahankylään kolme kappaa\nheinänsiementä, jaettiin ja kylvettiin peltoon. Muutamat ukot\nkolusivat siemeniä latojen lattioilta ja tallinkruvuistakin. Nekin\nantoivat hyvää rehua, kun pääsivät maahan.\n\nKuokittiinpa sitten jokiluhdat ja luomaluhdat, otettiin nevatkin\nsulille ja saatiin hyviä kytömaita. Kauraa, ohraa ja ruista niissä\nkasvatettiin ja sitten taas vuorostaan pantiin ne puskemaan heinää.\n\nHeinäkuun jälkipuolisko oli härmäläisen parasta heinäntekoaikaa. Koko\njokivarsi oli monikertaan kuullut:\n\n    \"Jok' ei oo marketan aikana heinäs,\n    niin s' ei korjaa heiniä.\"\n\nOli suuri lakeus saanut toisenkin sanoman:\n\n    Kun näet vihnhen ohras,\n    niin teroota viikathes,\n    kun näet ohras tähään,\n    niin mee heinhän,\n    kun näet kaks' niin juakse.\n\nNäitä samoja aikoja Kleemoolassakin pidettiin parhaina. Heinäkuussa\n1862 Juhan piti piirtää pikku kirjaansa:\n\n\"Aina vain sateesta aikaa -- heinänteko aliettihin 24 p Joka ei ollut\nJuuri hyvin menestyväistä sateen tähren.\"\n\nJa taas 1864 heinäkuussa ukko uskoi alunakalleen:\n\n\"23 p -- hyvällä pouralla aliettihin niittu.\"\n\nVanhan Marketan kanssa härmäläiset olivat jo täydessä touhussa.\nSilloin piti koko lakeuden kansan olla liikkeellä, silloin huonoiset\nmiehenkopukat ja vanhat muorikrututkin menivät vielä ihmisestä. Sitä\nvanhat paapat hokivat:\n\n    \"Kyllä marketanpäivän aikana kopukakki maksaa --\n    ja Marketakki maksaa.\"\n\nMutta ennen heinätyön alkua piti värkit olla kunnossa, _viikathet,\nharavat ja takkavittat, viikathentikut ja tikkukiulut_ ja\nkaikki piti olla valmiina. Seppä oli _kallinnut_ viikatteet, ja\nkotona oli laitettu niiden _varret ja nithet_. Vanhat paapat olivat\nkaverrelleet komeita _pyrstövarsia_, koukkuisia _painimavarsia_,\njoita ei joka kompuran kourasta lähtenytkään, koska asia oli niinkuin\npaapat todistivat:\n\n\"Yhreksästä kohri pitää syrän mennä poikki, ennenkun tuloo hyvä\nviikatesvarsi.\"\n\nNuoret miehet ja renkijurrikat olivat askaroineet suoria\n_peukalovarsia_, joiden kyljessä oli reikä peukaloa varten. Olivat\npaapat pitkin kesää aikansa kuluksi, ja muutkin joutohetkinään,\nkorjailleet ja laitelleet komeita keveitä haravia, joiden haapainen\n_varsi_ notkahteli, koivunkyljestä kiskottu _lapa_ kyllä kesti ja\npihlajaiset _piikit_ pitivät. Ja lailliset pihlajaiset takkavitsat,\njoita oli koko joukko varattu, olivat niinkuin pitikin, koivuisen\n_silmävittan kans_ juuri kaksi raavahan miehen syltä.\n\nHyvät emännät olivat varanneet evästä niin, ettei nälkä kyllä osannut\nheinämaalle. Paksua piimää -- ei mitään muionnutta klusua, jossa oli\nvain klimppi ja vesi -- oli paljon pankossa, voita isot hulikat ja\nsuuri tynnyri täynnä väkevää kaljaa sekä aitassa kovia läpileipiä\nlaarillinen. Ohria oli survottu kryyneiksi iso säkki, lihava oinas\nja suuri karoo oli kötistetty, joskus iso sikakin, olipa haettu\nkaupungista siikoja suolaisenpuoleksi ynnä hyvä _silakkaneliikka_.\n\nOikea heinämies tarvitsi aikamiehen ruokaa, eikä niittäjän maha\ntäyttynyt tavallisilla evähillä. Tiesi emäntä sen kyllä omasta\nkokemuksestaan, tiesi hyvin itse isäntäkin ja koetti sitä vielä\ntodistella:\n\n\"Täytyy, raakkules viä, olla hyvä ruaka. On kova tyä niittää... ja\ntaas kantaa presajuttaa heiniä lathon.\"\n\nPitikin olla paljon proinaa ja värkkejä matkassa, kun kaksin-,\nkolmin- ja neljinkintoista hengin lähdettiin kaukaiselle luhdalle\n_viikkokunthan_, niinkuin Piriiltä Poron alle tai Liinamaan\npäälle taikka Keskisestä Tuurholmaan. Monella hevosella ajettiin,\nja elolavat oli täynnä tavaraa, suuria kolmenkintoista kannun\n_piimäleilejä_ ja pienempiä koko joukko, vielä kaljatynnyrit,\nvoipytyt, leipä-, jauho- ja perunasäkit, padat, pannut, kirveet,\nviikatteet, haravat, tahot ja takkavitsat. Kuormat olivat kuin\nainakin majanmuuttajain kuormat, rötistetyt ja köytetyt, ja joka\nkuormassa istua kökötti kolme, neljä henkeä, ajaja lavannokalla,\nhevosen hännän huiskittavana, toiset, kuka pytyn kannella, kuka\nperunasäkillä, jauhopussilla, kuka kussakin.\n\nJa näin mennä koluutettiin heinämaalle.\n\nHarmaa ammosuinen luhtalato oli heinämiesten kesäisenä asuinmajana.\nöisin maattiin siellä heinissä vieri-vierin kuin porsaat pahnassa,\nladon edessä istuttiin ruokaverolla, ja ladon sivulla kivien varassa\nkeitettiin perunat, puurot ja vellit. Luhtapäivät olivat pitkiä\nja pyöreitä kuin hevosenkenkä niin, että työnraataja hyvinkin\ntarvitsi täyttää makonsa päivän mittaan neljät kerrat. Aamukasteen\naikana jo varahin, joskus kahdelta, kolmeltakin noustiin ylös ja\nunenpöpperöisinä, heinänroskaisina asteltiin _niittämhän_, sillä\nviikate pystyi parhaiten märkään heinään. _Einhellen_ mentiin\nseitsemän aikana ja syötiin lihaperunoita, voita ja piimää.\n_Pualipäivääseksi_ ahdettiin, silloin kun aurinko oli Simpsiön\npäällä, puuroa taikka lihansekaista rokkavelliä, ja _päivälliseksi_\nneljän, viiden paikoissa pisteltiin siikaa tai silakoita, voita ja\npiimää. _Iltaasellen_ istuttiin vasta yhdeksän, kymmenen tienoissa\noikein väsyneinä ja nälkäisinä, ja silloin ohrapuuro parhaiten\nmaistui, maistui vielä piimä ja silakkakin. Piimää ryypiskeltiin\nvain vuoronperään leilintruutusta suoraan senkuin niskat kestivät,\nja läpileipä oli niin kovaa, että kolo tuli ladon ovipieleen, kun\nsiinä leipää lyömällä murrettiin. Mutta se oli oikeaa niittomiehen\nevästä, paikkansa pitävää rukiista jumalanviljaa. Komeasti sitä koko\nluhtalato hampaissaan louhi ja syödä krouskutti kuin kolmastalvi\nvarsa.\n\nViikate oli heinämiehen parhain ase, ja niin monta kuin oli henkeä\nladolla, niin monta viikatetta lähti heti aamuvarhaisena liikkeelle.\nNaiset niittivät niinkuin miehetkin, samoin pojanmääkäleet ja\ntyttötenavat toksasivat minkä jaksoivat. Nevojen harvaa heinää huitoi\nkuka hyvänsä, ja heinä kaatui sekä meni kasaan, kun viikatteeseen oli\nsonnustettu _karhi_, kuusesta painettu _vömpölö_ verkkoineen. Mutta\nrehevää perkiötä sai mies jo täysin voimin huhtoa ja silloin vasta\noikein vihantiestä, kun ruvettiin _kappia_ niittämään. _Peräkanaa_\nmentiin niittäen pitkin perkiötä, ja saattoi siinä edellä menijä\nhelposti kuulla, kun joku korkohenkinen kahisteli kintereillä ja\nkarjui:\n\n\"Pois tiältä... kintut poikki!\"\n\nPitkä Holloo-Ella hosui kuin hullu ja _haukkootti_ viikatettaan niin\npaljon kuin ikinä jaksoi, mutta aimoo Airassaaren Jaska huiteli\nperässä ja antoi myös viikatteensa haukata. Kriuskahtelivat siinä\nvain ja vihaisesti viuvahtelivat kirkkaat käyrät, ja heinä hulmahteli\n_karhollen_ pitkinä kaartoina, kun miehet heiluivat kuin perhanat ja\nnotkuvin polvin peräkkäin mennä köykyttivät. Kauas jälkeen jäivät\ntoiset, mutta Airassaaren Jaska vain ahdisteli Ellan kinttuja.\n\"Tuloo soukempaa!\" Holloo huusi. Haettiin riuku ja mitattiin: Jaskan\nlajespuoli oli yhtä leveää kuin Ellankin. Koko mato oli Riskunmäen\nKaappookin ruihoomaan, vaikka oli vielä häjynpäiväinen mälkki. Kun\nKaappoo yritti ottaa laespuolensa heti miesten perään, piika sanoi:\n\n\"Mitä kersat? Minä miästen perhän meen!\"\n\nSe otti Kaapoon kunnialapaan niin, että hän oikein tingillä huiteli\nja yhtää mittaa tapaili piian kinttuja. Kun piika ei jaksanut\nenempää, niin Kaappoo havarsi kiinni viikatteensa varrennoukasta ja\nalkoi ruihoa toista syltä leveää lakeaa niin että rytisi. Sitten kun\nlaespuolet oli lyöty loppuun, Kaappoo vain leveili:\n\n\"Koitethas, kenenkä viikates ottaa parthan!\"\n\nKoetettiin jokaisen viikatteella karrata isännän sänkistä\nleukapieltä. Toisten aseet kulkivat kuin jäätä pitkin, mutta Kaapoon\nterä heti hairasi partaan kiinni niin, että isäntä kirosi ja imehteli:\n\n\"Mikä pirnales on tuan poijan viikathen nuan teräväksi tikunnu? On\nkun partaveitti!\"\n\n\"Heinä sen hijoo!\" poika vain viisasteli, eikä sanonut, että\nSokia-faari oli hänet opettanut.\n\nSiinä olikin aika kähinä, kun viikatteita _tikuthin_ ja oltiin koko\njoukoin tikkukiulun ympärillä. Kasteltiin viikatteen terää kiulussa\nja ruvettiin kivisellä, kiilapäällä _tikulla_ hakkaamaan teränsivua\nvuoroin puolelta ja toiselta niin, että kova kilkutus vain kuului. Ei\njoka mies osannut asettaan oikein teroittaa. Siinä keikkui kenen pää,\nkenen puo, kenen taas kieli heitteli kahta puolta, eikä sittenkään\nviikate tullut teräväksi, tikkuun tuli vain ruma _olkapää_, kun sillä\nklipsutettiin _vastasuuta_. Mutta tottuneet niittomiehet kilkuttivat\nviikatettaan vain toisasilmin ja terävä tuli. \"Kilk-kalk, kilk-kalk,\nkilk-kalk\", jatkui koko terän mitalta tasaisesti kuin käljyillä\nkäyvän engliskakellon naksutus. Kiikkui ja kalkkui tikkukiulun\nympärillä monella lailla, kuului usein samanlainen komea kilkutus\nnaapurienkin luhtamailta.\n\nMutta jokirannasta lapualaisten luhdalta kuului vielä komeampi\nmeno. Siellä Lapuan miehet teroittivat viikatteitaan _puutikuulla_.\nPitkillä aseilla he pitkään vetelivät pitkin teränsivua niin, että\nhelähteli vain ja tuli säihkyi. Se oli lapualaisten tikkulaulua.\nOlivat ukot itse laittaneet mäntylastoja, sivelleet niitä paksulla\n_tikkutervalla_ ja sitten tuhrineet hienolla sannalla. Vain\nkuiviltaan he sitten niillä hioivat heinäteriänsä. Ja huutelivat\nHärmän kilkuttajille:\n\n\"Mikses oo viänyt sephän viikatestas, ettei trenkääsi itte kallita?\n-- Paa jo se kivi plakkarhis ja mene maata!\"\n\nHärmäläinen puolestaan viisasteli:\n\n\"Hoira sinä vain raspiriapuas ja harikkohulikkaas! Min' en ookkaa\nkolmen silakan miähiä.\"[39]\n\nLapualaisten komea tikkuaminen helähteli kautta jokirantojen niin\npitkälti kuin niitä Lapualle päin riitti, kymmenin virstoin. Suuri ja\nväkevä oli lapualaisten alava luhtaranta, ja komeasti he aina sinne\nsuuresta kotikylästään saapuivat. Muut ihmiset mennä pärrästivät\nluhdalle kolisevilla elokärryillä huonoja teitä pitkin, mutta\nlapualaiset ajoivat kuin maan valtaherrat suurilla veneillä pitkin\njokea, että vesi kohisi. Monta syltä pitkä, leveä ja monilaitainen\noli lapualaisen _luhtavenes_, ja se oli täynnä eväitä, aseita ja\nheinämiehiä, kun lähdettiin laskettelemaan Alajoen lakeuksille.\nVeneeseen oli joukko täjätty paikoilleen niinkuin pitikin:\n\n    \"Komiimmat keskivenhes:\n    Leskelän pesinpytty ja Nataanin leili.\"\n\nEi tarvinnut luhtapurtta _soutaa ei salkoa_, pantiin vain hevoset\n_köyrellä_ vetämään. Veneen kokkapuoleen oli asetettu viistoon vahva\n_köysipoomi_, johon oli kiinnitetty luja kolmikymmensylinen haarapää\nköysi ja haarojennenät sonnustettu vetohevosten _rankien ruomhan_.\nKaksi hevosta oli valjastettu tavallisen purtilon eteen, ison\nveneen vetäjiksi asetettiin kolme, neljäkin konkaria. Ja ylpeästi\nsitten mentiin. Tottuneet pojanmälkit ja tytötkin istuivat hevosten\nselkäsäkillä _selkämiehinä_, ja itse isäntä kenotti _perämiehenä_\nalusta ohjaamassa. Pitkin joen länsirantaa kulki vanha vahva juntu,\nsyvälle töyriin painunut, monin kymmenin kesin ja monin kymmenin\nvenehevosin ajettu. Hyvää hyssyä mennä kapsuteltiin suorilla\nrannoilla, mutta kun joki heitti länkkiä juntua kohden, ajomiehet\nlaskettivat täyttä laukkaa ympäri mutkanperän niin, että köysi\npysyi aina yhtä kireänä, ei tarttunut pajupuskiin eikä lopsahtanut\nveteen. Samaa vauhtia vene sitten viiletti ympäri niemen, vaikka\nhevoset maannokissa vain hiljalleen hyssyttelivät -- ja sitten\ntaas mutkan tullessa puhalsivat laukkaa niin, että maa komisi.\nJoki heitti koukkua yhtä mittaa, vain _Lahnoon oijennus_ oli parin\nvirstan pituinen suora. Aika mouhinaa oli lapualaisten ajo. Ränkien\nrinnukseen sonnustettu _isookulu_ melkutti ja pauhasi, piiat ja\ntyttäret lauloivat, ja rengit retuuttivat paljespeliä niin että\nlakeus helisi. Monin venekunnin ajettiin jokea peräkanaa, ja tyyninä\nkesäpäivinä suuri tulo rupesi kuulumaan jo kaukaa pajupuskien takaa,\nennenkuin lapualaisia näkyikään. Laulaen vain laskettelivat\nalasmenijät, mutta ylöspäin ajajien piti ohjata veneensä rantaan,\njotta toiset saivat vapaasti luijotella.\n\nMutta körttitalojen vakaat venekunnat ajoivat omaan tapaansa. Heidän\nmatkassaan vaelsi ja kaikui komea veisuu, useinkin katumusvirren\nsärkevät sanat, niinkuin:\n\n    \"O Jesu elämän Herra!\n    Tule mullen turvaks',\n    Tunnustan joka kerran\n    Syntiseks' minua kurjaks',\n    Minun syntiän' en taida salat'...\"\n\nYli suuren lakean maan kiiri isien kirjan jykevät sanat ja sävelet\nveisattuina nuorin voimin, harmaiden tasatukkaisten ukkojen jämerillä\näänillä säestettyinä. Virsi vieri luhdalta luhdalle, rantoihin\nsaakka, ja kauas se kuului hiljaisen kesäillan kajossa, kuului ja\nkuulutti, että siinä vaeltaa voima ja henki joka maan perii.\n\nOli parhaana _heenaikana_, kun taivas piti hyviä heinäpoutia,\nja Kleemoolan Juhakin saattoi merkitä alunakkaansa: \"hyvä pouta\nviikko\", suurella lakeudella luhtaväkeä ja liikettä joka suunnalla.\nAamuvarhaisella kuului vain viikatteen tikkuaminen milloin miltäkin\ntaholta, melkein yhtämittainen kilkutus ympäri luhtia. Mutta sitten\npäivällä tuli työksi heinien hoiteleminen ja korjaaminen latoon.\nSilloin taas koko joukoin _haravoothin luakua_ kokoon, hajoitettiin\n_kuupanoota_ sekä pirelthin heiniä, että ne nopeammin kuivaisivat.\nKoko luhtamaa, koko lakeus oli silloin kauniin kirjavana. Miehet\nkyllä, isosta isännästä renkipoikaan asti, olivat vain tavallisia\narkisia työnpuskijoita, nuppalakkeja, hurstisia mekkoopoikia,\nmutta _flikat oli niinkuu lintuja, valkoosia_. Piiat ja tyttäret\nsekä nuoret emännätkin olivat pukeneet päällensä valkoisen verhan\nja mekoon. Valkoisen mekoon hihoista näkyivät pitkät valkoiset\npaidanhihat, ja kovan päällekin päässä oli vielä valkoinen\nhilkkulivares. Hein'aika olikin tyttäristä ja piioista mieluisin\naika. Heinänteko oli niin puhdasta työtä, että silloin saattoi olla\nkoreampana ja puhtaammissa verhoissa kuin muussa työnteossa. Oli\nniinkuin olisi menty juhlaan, kun lähdettiin luhdalle, ja sitten sai\nkepsutella valkoisissa niin, että oikein... Rantalankin viidet\npiiat olivat koreita kuin pulmuset, vain Korpi-Maija, vanhanpuoleinen\npiikatakku, touhotti arkipäivän verhoissa. Mutta siitä ei isäntä\nollenkaan ollut hyvillään. Kun ruvettiin panemaan heiniä latoon, hän\nsanoi piialle:\n\n\"Maijan pitää mennä lathon polkhon heiniä... eikä saa tulla pois\nollenkaa.\"\n\nKoko lakea maa oli koreana, ja kaikki olivat toimessa. Kaikenlaiset\nheinät ja ruohot ja yrtit tekivät korjaa kukkaa ja levittivät\nkesän tuoksua. _Forsmat_[40] hehkuivat aivan punapäissään ja pursuivat\nvalkoista _käjensylkiä_, ja isot _luhrikat_ kuin peukalonpäät\npunoittivat mättäiden kyljissä suurina ripukkoina. Monenkirjavat\n_pöpörööset_ lentelivät ympäriinsä, _heinäsirkat_ sirittivät\nruohistossa, suuret _korentapuat_ surisivat jokirannan pajukoissa,\n_paarmat_ ja _kiiliääset_ pörräsivät ja kievehtivät heinäkansan\nkimpussa, ja mustat rumat _vesikurkooset_ pullahtelivat ruskeassa\njoessa, joka aivan kuumuuttaan hikoili. _Vaapsahaaset_ rakentelivat\nharmaita paperipalloja pajupuskiin, ja mötiääset puolihumalassa\npöhläsivät imiäisten kimpussa, joivat makeaa mettää ja kantoivat\nsitä merkillisiin _mettäkannuuhinsa_, joita heinämiehet sitten\nlöysivät sammalikoista kokonaisin trusin. Koko ilma ihan värisi\nkesän kyllyyttä. _Tuulenkoinaajakin_ räpsötteli kuin mieletön väliin\nsiellä, väliin täällä, ja _vanhapiika_, lakeuksien salaperäinen\nhöpsöttäjä, _kitkon-pöhöttäjäänen_, huuteli vähän päästä niin, että\nkuuma ilma tärisi:\n\n\"Kitkon, kitkon pö-hö-höh-höö!\"\n\nMutta korkealla sinisellä taivaanlaella liikkuivat pienet keveät\nkesäpilvet kuin taivaan valkoiset karitsat ylhäisillä laitumillaan.\nJumalan kirkas päivä niitä paimenteli samalla, kun se paimenteli\nluhtamaan valkoista katrasta ja valoi sille hyvää heinäpoutaa.\n\nSitä iloisempana ja tyytyväisempänä luhtakansa liikkui, mitä\nheleämmin heinäkuun aurinko paistoi ja kuivasi laajaa luokoa. Mutta\nkova oli aherrus, eivät ennättäneet parhaatkaan laulutytöt laskea\nainoatakaan värssynpäätä. Vasta ruokaverolle perättäin asteltaessa\njoku piikatyttö saattoi joukon jälkipäästä helähdyttää:\n\n    \"Ja niin minä olen kun järvellä heinä,\n    jota tuuli huiskutteloo.\n    Sellaanen on sen flikan olla,\n    joka heilaansa muistutteloo.\"\n\nSaattoi joskus hurstimekkoinen renkipoikakin jullittaa:\n\n    \"Enkä mä laula surulla,\n    enkä ilolla enkä millää,\n    meill' on päivät paremmat\n    kun köyhillä isännillä.\n\n    Enkä mä laula ilolla\n    ja surulla en koskaa.\n    Johonkin mettän korpehen\n    minä torppatöllin rustaan.\"\n\nMutta kun puolipäivältä ruvettiin panemaan heiniä latoon, tuli vasta\noikein ankara aherrus. Naiset tekivät _takkoja_ pannen kolmin, neljin\n_lapohittin_ samaan kasaan, ja miehet kantaa reputtivat niitä latoon.\nPojat ja tytöt olivat _perään vetäjinä_. Monin miehin ja monin\nnaisin siinä aherrettiin, joka joukkue aina omalla karheellaan, ja\nyhtä päätä suuria pörröisiä heinätakkoja oli menossa latoa kohden,\nväliin montakin peräkanaa. Matalin jaloin ja melkein maata laahaten\nne hiljalleen mennä presajuttivat ja olivat niin suuria ja pörheitä,\nettä hätinä mahtuivat leveästä ovestä sisään. Kova oli takankantajan\nvirka. Monesti sai samana iltapuolena kantaa viisinkymmenin panoksin,\nja kun alettiin korjata heiniä aamupäivältä, niin seitsemäänkymmeneen\nja lähelle sataankin saattoi nousta takkojen luku. Kova oli\n_takantekijänkin_ virka. Helposti siinä voi tulla sellainenkin panos,\nettä se jo kantomatkalla hajosi ja remahti maahan. _Kehtoheiniä_\nsiinä vain presahti takantekijälle.\n\nJoskus vedätettiin heiniä latoon _lehroolla_. Pantiin pari koivua\ntyvittäin aisoiksi hevoselle, lehtoiset latvat perään laahaamaan, ja\nlatvoille lyötiin iso heinäkasa, viisikin isoa takkaa, sekä ajettiin\nladolle. Varsinkin nevoilla, joilla oli kovin vaikea _nevasuksilla_\ntakka selässä laahustaa, käytettiin lehtoja ja koetettiin ajaa\nparhaita ja kestäviä maita pitkin. _Suavhan_ entiset nevaheinät\nlaitettiin talvea odottamaan.\n\nSuovaan kyllä mahtui heiniä kuinka paljon hyvänsä, mutta kun luhta\nlykkäsi rehua oikein täysin sylin, ei se aina tahtonut mahtua\nlatoihin, vaikka Korpi-Maija ja miehetkin olivat polkemassa. Joskus\ntäytyi vielä taluttaa hevonen polkemaan, ennenkuin tuli tilaa.\nSilloin hyvä talo sai karjaneloa tuhansin takoin, sai satoja\n_krinniä_.[41] Kymmenen takkaa laskettiin aina krinniin, ja takkavitsan\nterävällä tyvellä kantaja _kriipaasi_ ovipieleen _piirron_ joka\ntakalle.\n\nKovan heinänkorjuun, _lathon panon_, jälkeen oli koko luhtakansa\nuuvuksissa. Puuro ja piimä maistuivat silloin entistä paremmilta,\nja ladon heinäkasassa oli uni parempaa kuin koskaan. Ei siinä\nkauan nahistu eikä tuhistu, kun koko lato oli täydessä levossa.\nLapualaisetkin nukkuivat _kytötupiensa_ leveillä lauteilla, niin\npaljon kuin miestä ja naista mahtui. Heillä oli pieniä kytötupia\npitkin rantoja, monesti kolmen, neljän talon yhteisiä mökkejä.\n\nMutta kun kurkeloiset luikkivat nevalla, ja _vesikuikat_,[42]\nkäyränoukat, tulivat joelle huutamaan, ja _siipivihalaaset_\nlentelivät trusapäinä, ja alunakassakin sattui olemaan\n_kakulanlänkkirauskoja, jupiteria_ ja muita sellaisia, niin hyvät\n_heinäpourat_ loppuivat, ja tuli _savet_, joka pani pilalle koko\nluhtakansan toimet. Saattoi sade joskus tulla presahtaa juuri parhaan\nheinänkorjuun aikana ja kastella kaikki. Nousi _ukon pysty_ Simpsiön\ntakaa taikka tormootti rumia pilviä idän alta Annalan ja Pernaan\ntakalaidalta, sitten paljoa _piskoottelemata_ paiskasi täyden rojakan\nja antoi heinämiehille lipoisen lähdön. Harmitti se pahansisuista\nhärmäläistä, mutta minkä jumalanilmalle mahtoi, vaikka olisi ollut\nvielä pahempi sisu.\n\nLännestä kyllä ei satanut pitkiä aikoja, olihan nähty:\n\n\"Ei lännestä sara kun kaks' tiimaa.\"\n\nMutta kun pohjoinen otti pahat päälleen, se piti ilkeitä ilmoja\nkolme vuorokautta yhtä mittaa, ja _akkaan viikolla_ satoi melkein\njoka päivä. Sai silloin luhtakansa aina olla valmiina, milloin\nkuupanoota hajoittamassa, milloin taas kovalla touhulla käärimässä\nheiniä kuupanoihin.\n\nHeinäntekoa riitti useinkin elokuun puolelle. Kuljettiin vain\nluhdalta luhdalle, kaukaisimmille heinämaille mentiin ensiksi ja\nläheisimmillä rähjättiin viimeiseksi samalla, kun jo toisin vuoroin\nköykytettiin leikkuupellolla.\n\nMukavalta tuntui taas, kun viikkojen perästä viimeinkin niittäminen\nloppui ja saatiin ajaa _jänikset_ naapurin luhdalle. Puputettiin\nvielä jälkeen, että naapurikin kuuli: \"Pu-pu-pu-pu-pu-pu!\" Mieluista\noli astella kotia kohden viikatteet olalla. Mutta renkipoika,\njoka oli sattunut viimeiseksi tikkuamaan viikatettaan, sai kantaa\nraskasta tikkukiulua ja kuulla, kun toiset nauroivat ja kepillä\nsoittaa pompottivat kiulun kylkeä. Kotona saatiin _viikathet viärä\nemännän kaulallen_, ja aika talon emäntä jakoi väelle isoja tuoreita\n_viikatesjuustoja_, niin monta, että jokaiselle tuli hyvä neljännes.\nJa Kleemoolan Juha kirjoitti alunakkaansa elokuussa 1862:\n\n\"sinä 9 päivänä niittu loppu.\"\n\nLoppui kohta haravoiminenkin ja koko heinänteko, ja haravatkin\nsaatiin heittää pois. Silloin emäntä pani maitoa pataan, pani vähän\npiimää sekaan juoksutteeksi, ja keitti väelle iltaseksi hyvän\n_haravaheran_. Ja Kleemoolaanen otti alunakan takkihirren vinkasta\nsekä kirjoitti elokuussa 1864:\n\n\"17 p -- koriattihin viimenen luako Runsahalla heinään saalihilla.\"\n\nHaravaheraan päättyi raskas, mutta hauska hein'aika, kesän valoisin\nja mieluisin työaika, jolloin talokin tarjosi melkein juhlaruokia, ja\ntyttäret ja piiat pyörähtelivät niin, niin valkoisina, että voi aina\nkumminkin.\n\n\n\n\nIsoo-Leikkoo ja Kökkiä\n\n\n    Aliettihin leikata Ruista\n    Ihanat on aiiat\n    Ja kaunihit ilmat\n    hyvät leikhoilmat.\n\n               15.8.1865.\n\nVanha Härmä teki työtä surkuamatta, jaksoi tehdä ja sai valmista, ja\nhoiti itse jokapäiväiset asiansa. Mutta monesti, kun suuri työmaa\naukeni eteen, härmäläinen haki koko kylän avukseen. Talo kutsui kylän\n_kökhän_, ja kylä tuli. Kun kerran oltiin saman kylän väkeä sekä\nsamoja pellonpuskijoita, ei siinä kauankaan siekailtu eikä tuhistu,\nkun koko kylän voimalla tehdä ryskäytettiin moniviikkoiset työt ensin\ntoisessa, sitten toisessa talossa.\n\nRukiin leikkuu oli suurtyö, joka monesti toimitettiin kylän voimalla.\nJo heinänteon loppupuolella keltainen ruisvainio rupesi huutamaan\nsirppiä ja pellonisännän piti huhtoa kahtahalle. Silloin oli paras\naika panna kylä pellolle, pitää suuri _leikkookökkä_.\n\nIsäntä lähti kyliä kiertämään ja _käskhön kökkäväkiä_. Saattoi kyllä\nemäntäkin juoksaista naapureissa, mutta komeampaa oli, kun itse\nisäntä pystynä paineli tupaan, jotta:\n\n\"Meill' olis tuata niinkun kökkä silloon ja silloon... että tuata,\nvoirhanko tulla?\"\n\nJo toki, mieluistahan tämä oli kaikille, sillä koko kylä oli samaa\nkökkäväkeä isosta rikkaasta pieneen mökkiriepuun asti, jopa läheiset\nsaman lakean naapurikylätkin olivat hyviä kökkätuttuja, samoin\nsukulaiset kaukaa lakeuden laidoilta ja metsän takaa. Keskikylän\nkökkäpiiriä olivat kaikki saman aukean talot, torpat ja mökit\nKnuppasmäkeä, Järveä, Kujalaa, Koukkuluomaa, Lööpäriä ja Jaakkoolaa\nmyöten, vielä Kurkiluoma metsän takaa. Kankahankylä taas Ikoolan sekä\nHellanmaan Hautalan, Kuivilan, Isoonluoman ja Hantulan kanssa oli\nsamaa kökkäkuntaa, mutta Kosoola nevan takana oli omaa joukkoansa\nPränninkylää myöten. Perkiönmäki kävi _pyytämäs_ kökkäväkeä\nPelkkalasta ja Näsistä, hyvä ettei Voltistakin.\n\nKävi käskijä joka talossa, kävi pahaisessa mökissäkin, vaikka joskus\nsanottiin:\n\n    \"Köyhiä ei käsketä kun kökhän,\n    muttei tinki köyhiä sinnekkää.\"\n\nJo puolilta päivin asteli kylän kansaa leikkuupellon laidalle,\nenimmäkseen nuorta väkeä, tyttäriä ja piikoja, poikia ja renkimiehiä,\nkaksin, kolminkin samasta paikasta. Pitihän joukolla saapua, kun\ntaas toisella kerralla itse tarvittiin kylän apua. Kökkätalo\nolisi kyllä pahastunut ja perästäpäin maruuttanut, jos olisi\nsyyttä suotta jääty pois.\n\nHauskaa oli tehdä työtä yksissä, oikein joukkovoimalla ja kilvaten.\nTuloryypyn isäntä heti tarjosi, tuli pullo ja _junffurikuppi_ kourassa\npellollekin. Kerralla aikamies nakkasi ryypyn naamaansa, nuoret jullit\nottivat sen maistellen ja kipristellen, ja naisväellekin kelpasi yksi\nryyppy. Miehiin meni kyllä kolme, neljä kierrosta, kun aina välillä\nahkerasti leikata toksattiin. Illalla talo tarjosi lihaperunoita ja\nkryynipuuroa ruokaryyppyineen, vieläpä monesti antoi laajan lattiansa\nnuorten hypeltäväksi.\n\nMutta kun pidettiin _isoo-leikkoo_, silloin vasta pidot olivat,\nsilloin kylän torpparien joukko ja mökkikansa, jopa pienet talotkin\nriensivät pellolle niin, että maa komisi. Jo aamulla aikaisin\nmentiin, häärittiin koko päivä iltapimeään asti, syötiin ja\njuotiin, kun talo antoi parastaan ja maksoi vielä markan jokaiselle\npäiväpalkaksi. Katteluksessa kerran köykytti kolmekymmentä\nsirppimiestä, samoin taas Prännin Yliluoman kaurapellolla, ja Järven\nKuustaan pelto oli kerran aivan kirjavana väkeä. Oli oikein komeaa\nmenoa, kun koko kylänkansa koko päivän kuuputti työssä, ja varijalkoja\nnousi vainiolle kuin noitakonsteilla. Pitikin nousta, sillä\nisoo-leikkoo oli sellainen työpäivä ja juhlapäivä, että härmäläisen\npiti silloin, jos koskaan, näyttää, mihin hän oikein pystyy.\nSillanpään Sanna kun ensi kerran raavahana ihmisenä lähti Talkkarin\nisoon-leikkooseen, sai äidiltä eväikseen:\n\n\"Niin leikkaa, kun ikänä jaksat ja siähen vielä pualen pykäät, niin\nsitten on hyvä.\"\n\nNäin Sanna saikin tehdä, koska hän Karnaatin Sannan kanssa kaksin\njoutui tokaisemaan samaa sarkaa, ja viereisellä pellolla Holloo-Ella,\nmainittava työnhuhkija, hosui Nissilän piika-Fiinan kanssa. Sussut\nkievehtivät rukiin kimpussa kuin kiiliäiset, ja sirpit liikkuivat\nniin vinkiää, ettei paljon silmä erottanut, ja suuri kourallinen\ntoisensa perästä nousi laihosta ja kapsahti lyhteeseen. Karnaatin\nSanna klipsutti vasemmalla kädellä yhtä sukkelaan kuin muut oikealla,\nja se oli sitä parempi: sitten eivät sirpit _tapelhet_ keskenään.\nHolloo riehui kuin susi lammasketassa, kähmi tavattomalla\n_pohtimenkorvasirpillä_[43] suureen kouraansa koko lyhteen kerralla ja\nruotaisi kasaan, mutta Nissilän Fiina oli vain tavallinen pellon\ntoksaaja. Yhtä rintaa laiho pakeni kummallakin pellolla, ja neljää\nkorvan siinä sanaakaan puhumatta huhkittiin. Ja niin kovettuja\nSussut olivat repäisemään, että laiho loppui molemmilta yht'aikaa,\nmutta Holloon pellolla oli vielä muutamia lyhteitä sitomatta. Se oli\nEllasta, joka parhaillaan ollessaan, kun pahan pään otti, repäisi\npäivässä neljäkymmentä varijalkaa,[44] niin kunnialle käypää, että hän\nkiukkuisena karjui Sussuille:\n\n\"Tarvithan ihmistä huamennaki... En min' oo koskaa voimiani niin\npannu, ettei huamiseksiki jää.\"\n\nSamalla tavalla, melkein kuin vihan tiestä, leikattiin kilpaa\ntoisillakin pelloilla, vaikk'ei pysyttykään Holloo-Ellan matkassa\nniinkuin Sussu-pari. Suuri vainio paljastui päivässä, ja isännän\nnaama oikein paistoi, kun hän jakeli väelle ryyppyjä. Eipä ollut\nliikaa, että emäntä rakensi hyvän pitopöydän joka ateriaksi, ja\nisäntä vielä kaateli ruokaryypyt.\n\nPaljon tarvitsi hyvä emäntä tavaraa pöydälleen silloin, kun suurta\nisoon-leikkoon väkeä ja kökkäkansaa piti ruokkia. Mutta naapurien\nemännät olivat oikeita ihmisiä ja toivat taloon _kökkäkaasia_,\nlihaa, leipää, voita ja kryyniä sekä maitoa, joskus niin suurella\nleilillä, että sitä kaksin hengin kannettiin korennolla. Hyvin se\nkelpasi kökkätalon emännälle. Vain Ylistaron eukko suuttui, kun\nkutsumaton kylän emäntä sinnissänsä toi maitoraennallisen ja kumaisi\nkökkäkorveehin. _Kohrennoksen_[45] emäntä sieppasi, ja hyvin vinkiää\nkohta mentiin perätoukuria pihalle.\n\nMutta kun körttitalossa pidettiin kökkää, sinne vasta kansaa lappoi.\nKun Malkamäen isäntä kutsui: \"Tulkaa nyt silloon... meill' on häät!\nEnköhän minä nyt jotaki kropsua saa... jotta elääs\", niin silloin\ntörmäsi Malkamäen kauravainiolle kaksikinsataa leikkuumiestä ja\npurkisti pellon muutamana hetkenä. Samoin käytiin Sinnenmäkeen\nja tehtiin selvää kauravainiosta, pyytämättäkin vain mentiin, kun\nkuultiin, että Sinnenmäki pitää kökkää. Tynjäläisen suuren kytömaan\nOhmenojalla nurmoolaiset monesti leikkasivat kökällä. Oli kovin\nhauskaa mennä sellaiseen suurkökkään, tuntui kuin olisi menty häihin.\nPellolle kannettiin kahvia, ja sitten illalla talossa syötiin,\nsyötiin muutakin kuin kropsua. Jos talon leikkuu saatiin lopetuksi,\nsyötiin hyvä _sirppipuuro_, ja sirpit pantiin _emännän kaulallen_. Ja\nviimeiseksi pidettiin seurat, veisattiin virsiä ja puhuttiin sanaa.\n\nMonia muitakin kiireellisiä töitä toimitettiin kylän voimalla,\nja kansa aina mielellään totteli. Pikku paikkoihinkin käytiin\nkutsuttaessa _niittukökhän_ ja huitaistiin koko heinäkenttä luokoon,\nsitten taas kun oli hyvä poutapäivä, mentiin _heinäkökhän_ ja\ntyönnettiin luoko latoon, että tomahti. Kun keväällä _pärinöötä\nistutettiin_, naapuritalojen nuoret koko joukoin saapuivat\nperunamaalle _purottelhon_ perunoita vakoon sitä mukaa kuin kyntömies\najoi. Kahvilla tämä hyvyys kostettiin, ja kun naapurin pellolla\nalkoi perunanpano, mentiin vuorostaan kippo kourassa sinne. Pani\njoku isäntä joskus toimeen _kyntökökän_. Hellanmaassa kerran,\nkuudettakymmentä vuotta sitten, koko kylän väellä käännettiin\nketoon jäänyttä peltoa niin että rytisi. Toiset pakenivat edellä\nketopuukoolla maata viiltäen, toiset painelivat perässä vähillä\nkääntäen viillosta nurin. Mutta Tiänhaaran Kuustaan renki-Juha\nkäänsi maata möyrällä ja kahden hevosen voimalla. Vähän pröyhtevänä\nJuha asteli pää pystyssä möyrän sarvimiehenä, ja pää kenossa\nitse Kuustaakin sitä katseli syrjästä ja röhähteli. Kutsui talo\nnaapureitaan toisinaan _sonnanajokökhän_, kun oli kovin pitkä\nvetomatka, ja silloin tunkio iltapäivän vierähtäessä vietiin\nkesantopellolle.\n\nMutta kun _kuakkukökkä_ pantiin pystyyn, saattoi siitä väliin tulla\noikein suuri kökkä, varsinkin jos iso isäntä oli sen päämiehenä ja\nviinaa juomaviljana. Tuli joskus 70-80:nkin kuokkamiestä heilumaan\nnevalle, ja suuri kytömaa otettiin silloin iltapuolessa sulille.\nSitä menoa kelpasi katsoa: kymmeniä pahannahkaisia miehiä rääpimässä\npahannäköistä rämäkköä. Kymmenet kuokat heittelivät yhtä mittaa ylös\nja alas, mäiskähtelivät märkään nevaan ja kiukkuisesti repäisivät\nmättään irti ja lennättivät kuokokseen. Kun suuri kanto tuli eteen,\nniin kymmenenkin kuokkuria kyyristyi sen kimppuun, parikymmentä lujaa\nkouraa tarttui rapaisiin juuriin, eikä muuta kuin hampaiden kiristys,\nkova rytkähdys ja präiskähdys, kun juurakko jo kelletti nurin\nkuokoksella kuin musta korvenkummitus. Säälimättä miehet reuhtoivat.\nSattui niinkin, että pimeän uhatessa jo pois lähdössä olevat\nkuokkurit, saatuaan hyvän ryypyn, uudestaan innostuivat ja repäisivät\nvielä suuren peltosaran. Saivat jotkut viljaa päänsä täyteen, ja\nsilloin härmäläisen pohjimmainen luonto pääsi valloilleen: pahimmat\nmasat kuokkivat toisiaan, että pääkallot kalahtelivat. Kuokkumiehet\nolivat jo hyvässä alussa, ja kun illalla talossa lopettajaisiksi\ntanssittiin, tuli kökkäpäivästä oikea härmäläisen päivä. Piikaväki ja\ntyttäret saapuivat kökkätaloon ja kohta lensivät lattialle polskaten\nja laulaen:\n\n    \"Nyt saa, nyt saa nytkytellä,\n    ei oo mitää lukua,\n    pilattava kaikilta,\n    ja mainittavaa sukua...\"\n\nJa sitten muuttui tahti:\n\n    \"Hei lompon lompon,\n    hei lompon lompon,\n    näillä flikoolla on iloa kyllä,\n    vaikkei meillä ookkaa,\n    vaikkei meillä ookkaa\n    krepuhäntähamehia yllä.\"\n\nOli kyllä kylälle pantu kielto, etteivät miehet saa rulla hyppyyn,\nelleivät tule kökkään, mutta sivullisia tuli kumminkin. Ja kohta\noli talossa täysi Härmän meno: huima hyppy, kova rytäkkä ja viimein\nvimmattu tappelu. Eikä siitä tullut selvää eikä valmista ennenkuin\njoku väättyri makasi pihalla viimeisiään haukkoen.\n\nJuoksivat kerran emännätkin kyliä ja _haastoovat_ tyttäriä\n_pellovaasmaan perkookökhän_. Tuli hyvä kesäilta, tuli liuta\ntyttäriä, tuli parvi piikojakin, ja emännän pellovaispelto oli kohta\nkirjavana hilkkupäitä, jotka repivät ja plokkasivat maata kuin\nkanaparvi pahanteossa. Tuli joskus poikiakin joukkoon, ja silloin\nkesäillan kökkä vasta kökälle tuntui. Kahvilla ja korppukäiväröillä\nemäntä pellovaismaansa perkauksen selvitti.\n\nOsasivat emännät pitää parempaakin kökkää kuin pellovaismaan\nplokkaamista. Talvella, kun kovalla kiireellä piti villoja laitella\nlangoiksi, emäntä taas kiersi talot ja mökit, ja kohta tupa oli\nkokopäiväisenä kökkätupana. Oli _karstoo- ja kehrookökkä_\nkäynnissä, ja tupa täynnä rukki olkapäällä sekä _karstat_ kainalossa\ntullutta naiskansaa, tyttäriä ja piikoja, emäntiäkin ja mökin\nakkoja. Siinä kehrättiin ja karstattiin, pyörähdyteltiin _hahtuvia_\nja kierrettiin lankaa. Karstat kraaputtivat ympäri takkaa monin\nparein, ja rukit surisivat ja pörräsivät lattiantäyteisenä ahdoksena.\nMutta vielä enemmän surisi ja pörräsi tuvantäyteinen naisväki. Oli\nsellainen flätinä ja präiske, että vanha paappa, joka penkillä\nistuskeli mälliä pureskellen, pian pakeni omalle puolelleen -- muu\nmieskansa oli kytömaalla savenajossa. Koko kylän asiat pohdittiin\nkökkätuvassa, juotiin monet kerrat kahvia, juotiin väkevää kaljaa\nsekä syötiin kropsua ja kiskoressua, lihaperunoita ja maitopuuroa,\nja taas rukit pörräsivät ja karstat kraaputtivat. Laskivat kehräävät\ntyttäret ja piikaflikat jo laulun:\n\n    \"Näiren flikkaan rattahat pyärii\n    vaikka ättäriläästä,\n    eikä nämä flikat huanua poikaa\n    viärehensä päästä.\"\n\nLauluntahtia seuraten rukit yhä komeammin surrasivat. Rupesipa jokin\nrukki siinä hyrräämään vinkiää polskanmenoa, ja polkijatyttö laulaa\nkillitti kuin toisten kimmalla:\n\n    \"Kaikilla muill' on\n    taloonpoijat friijariina,\n    mulla yksin vain on köyhä trenki.\n    Vaan jos akat tahtoo,\n    ja minä itte viittin,\n    niin minä, totta viäkhön, otan senki.\"\n\nMutta körttiläisten kökkätuvassa veisattiin virsiä. Vanhan pitkänkirjan\npitkien katumusvirsien surumielisiin säveliin yhtyi rukkien\nyksitoikkoinen surina sekä karstojen tasainen kraaputus. Koko tupa,\nsekä nuoret että vanhat yhtyivät virteen eikä vanha paappakaan\npaennut pois. Saattoi vaari välipään sattuessa penkiltään pian\nkärähtää:\n\n\"Joko akoolta loppuu nuatit?\"\n\nKerran kyllä akoilla piti olla nuotteja paljonkin, kun Vesiluoman\nemäntä, vasta leskeksi jäätyään yksinään kilvoittelemaan, haastoi\nkaikki kylän emännät kökkään, mutt'ei sanonut, mitä työvärkkejä\npitää ottaa mukaan. Emännät tulivat kummissaan, haastaja antoi\nvirsikirjat käteen, ja sitten suuri tupa alkoi kaikua alakuloisista\nkatumusvirsistä.\n\nOli kökkiä vielä akkojen _klihtookökkä_ sekä miesten _tervaskökkä_\nja _hautakökkä_, hyviä nekin. Mutta oikein pitopäivä oli isäntäin\ntoimeen panema _hirsikökkä_. Silloin hyvälle kylänmiehelle noudettiin\ntuvanhirret, joskus kaukaa kolmannestakin kirkkokunnasta. Koko kylän\nhevoskansa lähti liikkeelle, torpparitkin tulivat kaakkeineen mukaan,\nja kaikin oltiin saman kylän ajomiehiä. Kankahankylän Antin Jaakoon\nkaksikerroksinen tuparati haettiin kylän voimalla 1870-luvun alussa\nAlahärmän Lehtimäestä, ja hevosmiehiä oli matkassa niin paljon\n-- ainakin sata --, että toiset saivat palata takaisin tyhjänä.\nAlasaaren tupa ajettiin 50-60 vuotta sitten Kortesjärveltä, aina\nPurmoon rajoilta, ja pari päivää sellainen kökkäreisu kesti. Mutta\noli silloinkin hevosmiestä matkassa. Kun toiset olivat vasta menossa,\nniin toiset jo hirsikuormineen tulla junnasivat vastaan. Eikä parin\npäivän kökkäajo vaatinut palkkaa: viinaryypyt vain sekä kökkätaloon\ntultua lihaperunat, kropsut ja kryynipuurot. Niitä kyllä sai, minkä\nnälkäinen tarvitsi, sillä härmäläisen kunnia ei kärsinyt _nälkäkökän_\npitämistä.\n\nIsäntien asioita oli _kattokökkäki_, johon kutsuttiin sekä\nraavahia miehiä että pojanmälkkejä. Niinkuin syksyiset varikset\nluhtaladon katolla, raavahat kököttivät vieri-vierin kökkätalon\nkatolla ja napsivat kiinni päreitä, joita mälkit yhtä mittaa kantaa\npresajuttivat. Ison tuparadin katto voitiin kopsia valmiiksi\nmuutamissa tunneissa.\n\nMonesti hyvät kylänisännät yhteisin tuumin panivat toimeen\nsellaisenkin kökän, että metsästään hakkasivat ja vedättivät männikön\nlaitaan jollekin pikkueläjälle mökinhirret. Körttiläiset usein olivat\nniin toimellisia, että samanhenkisille piioilleen ja rengeilleen,\nkun ne menivät naimisiin, ahersivat alkuun koko asumuksen, antoivat\ntorpanmaan, ajoivat tuvanhirret ja vielä kymmenin miehin kuokkivat\nsulille suuret peltokaistaleet. Keskikylän körttiukot panivat\ntällä lailla pystyyn Pörvölän, Hautalan, Turjansalon ja Turjanmäen\ntorpat. Hyvä oli, ja hyvään matkaan mökin alkajat heti pääsivät, ja\nkökällä repäistiin taas uutta maata. Mutta kun joku mökinukko luopui\nuskosta, lankesi maailmaan ja rupesi pitämään viinakauppaa huolimatta\nvaroituksista, annettiin hänelle vähän _rumhinkipua_, ja lopulta\nkutsattiin pois koko kyliltä.\n\nHyvää kökkää pidettiin silloinkin, kun kankahankyläläiset\nmiesvoimalla rakensivat aidan Passin Anna-muorin mökin ympärille. Oli\nmuori pyydellyt apua, että voisi korjauttaa vanhan aitaröttelönsä,\nja apua oli annettu. Mutta kun muori nukkui pesässään, kylä meni\naidakset olkapäillä ja rytisti uuden aidan niin, että muorilla, kun\naamulla lähti pihalle köpöttelemään, oli kylliksi siunailemista. Yhtä\nkomeassa yöllisessä kökässä Hakolankylän miehet häärivät maalaten\npunaiseksi vanhan mumman mökkipöksän. Muori nukkua pussutti vain\nkaikessa rauhassa, kun punamaalarit suttasivat seiniä. Mutta kun akka\naamulla asteli pihamaalle ja katsahti oudonnäköistä yömajaansa, niin\nkovin hän oukkamastui ja haikaisi:\n\n\"Kenenkä ryäköön mökkihin min' oon yällä kulkeenpunu?\"\n\n\n\n\nItikoota paimentamas\n\n\n    Paimenell on pahat päivät,\n    kun ei saata syärä;\n    lehmiä pitää ajella\n    ja niitä pitää lyärä.\n\nItikoota oli vanhalla hyvällä härmäläisellä navetta täynnä, oikein\naimoo talossa oli _lehmiä_ kytkyessä parinkymmenin, lisäksi muutama\n_hehvo_, joitakuita _vasikoota_ sekä _härkä_ ja suuri _salkkoo_.[46]\n_Lampahia_ saattoi olla kolmin-, neljinkymmenin, ja sitten vielä\npitkäkarvainen _sika_ parine _porsahinensa_.\n\nSata vuotta takaperin Härmän talon karja ei ollut näin suuri. Kun\nisossa Haarakankaassa toimitettiin 1816 _värteerinki_ emännän Anna\nUalevintyttären jälkeen, oli talossa paitsi kolmea hevosta, seitsemän\nlehmää, kolme vasikkaa, kolmetoista lammasta ja sika ynnä kaksi\nporsasta. Kujalan Erkki Matinpojalta, joka kuoli 1828, jäi pari\nhevosta, kahdeksan lehmää, härkä, pari vasikkaa, kuusi lammasta,\nkaksi kakkua ja kaksi sikaa. Haapajärven perunkirjoituksessa 1823\nmerkittiin kahden hevosen lisäksi kahdeksan lehmää, kaksi hehvoa,\nvasikka, kolme lammasta ja sika. Samannimisiä olivat nämä jo aikoja\nedesmenneet maitomuorit kuin sitten myöhemmin heidän monien polvien\ntakaiset jälkeläisensä. Perukirjoihin on näitä entisiä\nnavetaneläjiä oikein nimeltä merkitty: _Mustikee, Hallikee,\nKultikee, Korjaanen, Kukkaanen, Korjapää, Takalakki, Seikku,\nKuhnu, Fiikuna, Tiistoo, Punoo, Mansoo_.\n\nPimeässä navetassa karja sai talvensa asustaa, härät, salkoot ja\nmuut _joutilhat_ sekä ummessa olevat lehmät, _pitkäpiimääset_ ja\n_lyhytpiimääset_ ynnä _ahterit_, kaiket päivät vääntäen olkia\nsekä jyrskyttäen _hauteeta ja silppuja_, mutta lypsävät saaden\nlisäksi _heiniäki. Kapehien_ parhaana talvityönä oli näperrellä\n_lehtikervoja_ sekä _lammashakoja_, tuoreita kylmettyneitä\nmäntykrässyjä, joita oksineen tuotiin metsästä lammaskettaan. Niiden\nääressä lampaat mielellään askaroivat napsien kaikki neulaset ja\nkerkät jopa lopulta jyrsien kuoretkin niin, että alaston runko vain\njäi jäljelle. Lehmät antoivat maitoa, jotta saatiin voita, viiliä ja\npiimää. Voita vietiin Vaasaan ja Nyykarpyyhyn monet suuret hulikat,\nvietiin joskus piimääkin tynnyreittäin, niinkuin isosta Kojoolasta.\nHyvin sai emäntä voita, varsinkin kevätpuoleen ja kesällä, kun koko\nkarja oli maidossa, ja vielä enemmän, jos kirnunmäntä oli tehty\nkivellä kasvaneesta pihlajasta, sekä karja muuten oli onnessaan.\n\nJoskus ilkeä _mara_ osasi navettaan ja rupesi ratsastamaan lehmällä\nniin, että kohta joka karvannenässä oli vesinokko, joskus _nori_\ntuli ja kaivautui itikan häntäromppaan tehden sen hervottomaksi,\njoskus _permuja_ ilmestyi elukan selkänahkaan, ja väliin taas itikka\nsaattoi tulla _ummellen_. Mutta mara katosi, kun vanha mumma naulasi\nalunakan navetan seinään, nori erkani, kun Piriin Jaska-vaari kikkasi\nhännänpäähän haavan ja hieroi siihen suoloja, ja umpitauti laukesi,\nkun Jaska haki klasinalta _maletteria_,[47] keitti vettä ja juotti\nlehmälle. Kun Raunio-Sussu pisteli naskalilla sekä puhalsi elikon\nselkään _kohua_, permut antoivat sen olla rauhassa. Mutta jos joku\nrumahinen oli salaa kuopannut kissinraadon navettaan lehmän eteen,\nniin itikat eivät tahtoneet yhtään olla _onnehnansa_. Huuli-Amaliija\noli sellainen _huttari_, että pystyi asiaa korjaamaan, ja pysyi onni\nnavetassa silloinkin, kun teki niinkuin Villeen Maija, että antoi\nkellon olla lehmän kaulassa koko talven.\n\nHeikinpäivänä talvenselkä katkesi, ja _itikanelosta_ piti olla vielä\npuolet jäljellä, matinpäivänä kuuma kivi pudotettiin jäiseen aventoon,\nja marianpäivältä ilmat olivat joskus jo niin keväiset, että\njotkut piiat toisinaan liikkuivat aivan avojaloin, kantoivat kaivolta\nvettä navettaan kolminkymmeninkin korvein, punaisin kintuin vain\nkäydä floiskottaen lumisessa hyhmässä. Suvipäivien aikana kurkeloiset\nluikkia huutaen suurina lumirekinä ajoivat nevoille, ja valporina\ntenavat koko joukoin kellot ja kulut kaulassa laukkoivat ympäri kyliä\nkuuluttaen kylälle ja kylän karjalle suuren suven lähestymistä.\nValporina vanhat karjaemännät menivät metsävainion laitaan susia\nkarhoamaan pois. Seipäillä eukot hosuivat aitaa ja huutelivat:\n\n    \"Mene niin kauvas pois,\n    kun karjankello kuuluu!\"\n\nSitten jo vanhana valporina _toukomettinen_ saapui maille ja kukkui\nkesää, vaikka hongankolosta. Mutta kesä ei kumminkaan aina pitänyt\nkovin kiirettä, monta kertaa saatiin nähdä, kuinka\n\n    \"Erkki einestä inuu,\n    Urpoki viälä uikuttaa,\n    Pasiliuski paukuttaa.\"\n\nJa Kleemoolan Juha sai vielä toukokuun 18 päivänä 1864 kirjoittaa\nalunakkaansa:\n\n\"Kylmät ja kuivat aiiat -- Että Itikat on aivan suures näliäs --\nToukomettinen alko laulaa vasta.\"\n\nToukokuulla kumminkin jo voitiin karja laskea laitumilleen.\nKleemoolainen saattoi 1862 piirtää paperiinsa:\n\n\"lehmät ulos laskettihin sinä 22 päivänä.\"\n\nNurmoon Louvoossa oli kyllä tapana laskea itikat ulos vasta kesäkuun\nensi päivänä, oli ilma millainen hyvänsä, viheriä kesä taikka luminen\nketo. Mutta härmäläinen aukaisi navettansa oven silloin, kun maa oli\nniin viheriäisenä, että elukka sai siitä elatuksensa. Kun joku kylän\nemäntä ensimmäisenä päästi navettajoukon valloilleen, niin jo toiset\nhaikaisivat: \"Siäläki on jo itikat pihalla... pannahan meiränki!\"\nSiitä kohta koko kylän karja sai samana päivänä astella kesämaille.\n\nVanhat muorit laskivat itikoita pihalle omalla laillansa. Alikärrin\nakka pani viikatteen navetan kynnysalle, kauhavalainen pisti puukon\nja härmäläinenkin piiloitti _rauranpaloja_ mättäiden peittoon\nkynnyksen viereen. Vesiluoman Vappu kaahi navetanovelle kaksin\nhaaroin ja laski elikot alatseen, ja Hakolan muori lykkäsi kellokkaan\ntakaperin ovesta pihalle. Lampaansa moni emäntä lasketti jalkojensa\nvälitse, jotta ne sitten metsässä säilyisivät susilta, hyökkäsipä\nvielä paimenpojan kimppuun ja pöyryytti sen tukkaa niin, että mälkin\npää klenkkui kahda kahda. Kesävilloja tämä lampaaseen kasvatti.\nSiantiiun oven emäntä aukaisi ja päästi senkin asukkaan maita metsiä\nlaukkomaan, sanoen:\n\n    \"Tuu sitten mun puheelleni,\n    kun kluvun[48] äänen kuulet!\"\n\nAlkoi silloin _paimenien_ ankara kesätyö. Ensi päivä, jolloin\npidettiin suuret _karjanlaskijaaset_, oli muita merkillisempi. Eivät\nsaaneet paimenpojat silloin avojaloin juosta karjan kintereillä,\nsillä siitä itikat olisivat ruvenneet ontumaan. Ja illalla vasta tuli\nkamala paikka. Varoen ja nurkista kuukistellen, _syrän kylmänä_,\npaimenien piti lähestyä kotipihoja, sillä saattoi mistä tahansa\nnurkan takaa saada kylmän vesisangollisen niskaansa, toisen,\nkolmannenkin, sillä moni kotolaisista oli vesikippo kourassa paimenta\nväijymässä. Olipa itse isäntä huolehtinut kartanolle tynnyrin\nvettä täyteen, ja täynnä piti ammeen olla porstuassakin. Paimenta\ntavoitellessaan lojahdutti joku erehdyksessä sangollisen syyttömänkin\nniskaan, jolloin tämä puolestaan paiskasi samalla mitalla takaisin.\nSai märkä paimenkin kipon ja kasteli kastajansa, kasteli kenet sai.\nSekaantui lopuksi koko talonväki vesirytäkkään, kuka sieppasi sangon,\nkuka koppasi kiulun, napon taikka muun kipon ja löi vettä vasten\nnaamaa, kenen ensin kohtasi, vaikka olisi ollut itse isäntä. Juostiin\nkippo kourassa ympäri kartanoa, ja vesi roiskahteli, paiskittiin\nlopuksi toisiaan luomaan ja savikrooppeihin. Taloon sattunut\nkyläläinenkin sai märän annoksen, kimmastui ja maksoi sen heti\ntakaisin. Vanha vaari, joka hädissään yritti kaahaista kokille, sai\nsiellä piileskelevältä renki-Juhalta koko sangollisen korvilleen. Ei\nauttanut lymyillä sänkyynkään -- kiulun täysi vettä sinnekin. Ei\nlukittu lutinovikaan suojellut -- potkulla ovi auki, ja vesikippo\nvasten naamaa. Lopulta moni jo meni niin luontoonsa, että suuttui\nja paiskasi nyrkillä, ja silloin tuli täysi tappelu. Ikoolassa oli\nkerran niin komeat karjanlaskiaiset, että koko talo ja talon kansa\noli märkänä, lattiat vettä tulvillaan, vielä kylätiekin virtasi\nkuin kovan sateen perästä, ja lopuksi jo täytyi siepata puukot\nkouriin. Härmäläiset olivat kaikissa edesottamisissaan härmäläisiä\nsydänkarsinaansa myöten. Proiskittiin ja kasteltiin oikein\nsainehesti, kun kerran ruvettiin. Sitä enemmän sitten karja kesällä\nantoi maitoa, mitä kovemmin laskupäivänä valettiin.\n\nIltaseksi emäntä keitti juustomaitoa, taikka jakoi juustonneljänneksen\nkullekin. Käytiin illalla vielä saunassa ottamassa kuumat\nsovintolöylyt. Ja karjalle emäntä antoi juomat ja hauteet. Koostin\nmuori valoi vettä seulan, välpän ja saunankiukaan lävitse ja laittoi\nsiitä illaksi itikoilleen juoman. Siitä muorin lehmät lypsivät\nkomeasti koko kesän. Muori aina hoitelikin karjansa taidolla.\nMettumaariyönä hän veteli lakanaa pitkin naapurien luhtamaita ja\nväänsi sitten yökasteen lehmän juoma-astiaansa. Sen matkassa tuli\nmaasta _mantu_, muorin lehmät lypsivät hyvin, ja maito antoi paljon\nmaittilaa.\n\nOli kylän vierillä joutava aljomaa, jossa koko seudun siat kesäkautensa\nsaivat rehkiä ja röhkiä, ja saattoi suurella _sikoovallilla_\nlampaat ja vasikat sekä muutkin itikat aina silloin tällöin\noleskella. Köykkärin kylän laidassa oli laaja _Löötti_, kelvoton\nmaa, joka oli täynnä suuria mättäitä kuin koninraatoja, ja niiden\nvälissä kierteli itikkain polkemia syviä juntuja. Löötissä vietti\nkesäpäiviänsä paitsi kylän siat, kaiken maailman lampaat, joskus\nsatapäisin laumoin, hevosia siinä kuljeskeli aina Jepualta asti, ja\nväliin taas kokoontui Lööttiin koko karja lehmiäkin.\n\nMutta suuret aidattomat metsät olivat lehmien parhaana laitumena,\nkaikkien yhteisenä _karjanvallina_, jonka rajoista ei tiedetty\nmitään, eikä välitettykään. Vainionaidan takaa metsät alkoivat\nulottuen aina naapuripitäjiin asti, ja untamalainen laski karjansa\nvallille _prutaveräjän_ kautta. Joka kylällä oli omat läheiset\nkarjanvallinsa, ja kylän eri osat taas pitivät eri metsiä omina\nitikkamainaan. Köykkäriläisten karjat liikkuivat Pelkkalan\ntakana aina Purmoon rajoilla. Kylän ylipääläiset ajoivat itikkansa\nitää kohden, Pelkkalan puoleen, _Hirsitelhan ja Luamanpolvhen_,\nalapääläiset taas pohjoisen puoleen, _Kitulaashen ja Rumpelhin_.\nMatkaa oli Kitulaiseen kolme pitkää virstaa, mutta siellä oli hyvät\nlaitumet, nevat ja mäenrinteet työnsivät itikanruokaa polveen asti.\nSynkkää metsää siellä kasvoi, ja metsässä oli paikoin peloittavia\nlouhikoita. Rumpelikin oli mustan metsän vallassa, ja sinne oli\nkerran eksynyt vanha ämmä -- luukasa oli vain löydetty kuusenjuurelta.\nVolttilaisten karja kulki Näsin ja Perkiönmäen puolessa,\nnukalaisten ja hilliläisten itikat aina Haarusjärven rantamilla.\nKankahankyläläiset menivät karjoineen Alajoen synkkään korpeen\nLapuanjoelle asti. Alapääläisten, Antin Jaakoon, Antin Kristoon ja\nJaakoon Juhan, paras valli oli _Ämpinojalla_, mutta Katteluksen ja\nmuiden ylipääläisten karjamaa oli _Kankhanojan_ puolessa, ja menivät\npaimenet karjoineen vielä _Kinooshen ja Puhroollen_.\n\nTalon poikakelttien ja tyttärien toimena oli itikkain paimentaminen.\nJo yhdeksän ikäisinä tenavat olivat kelvollisia virkaan, jopa\njoskus 7-8:n vuotiaat _olkimullikat ja pahnikhat_[49] saattoivat\nkulkea joukon jatkona. Mutta jos ei itsellä ollut paimeneksi\nkelpaavaa kersaa, sai kyllä kylästä ruokapalkoilla ja vanhoilla\nvaatekeltuilla pojanmätsäreitä, joiden nenästä vielä varsanjalat\nluikkivat. _Vellifarin ja lusikan_ miehenalku sai pestiksi,\neväspussin selkäänsä, ja kaikkein parhainta oli, kun emäntä antoi\nkesällä hyvän _paimenjuuston_. Purmoon ruotsalaiskotit, Tormu-Antit\nja muut, monesti tulivat köykkäriläisten karjapojiksi. Kauhajärveltä\ntuli joku poika pussi selässä, ja Paimen-Jukka kuljeskeli\nKurki-Kuustaan karjan hännässä monet kesät. Untamalan emännänkin\nkarjaa kerran kylänpoika paimenteli vallilla, toi kotiin ja mokisi,\nettei kolme pahankurista kakkua tahtonut ollenkaan pysyä muiden\nmukana. Emäntä meni katsomaan kettään ja näki siellä lammasten\njoukossa kolme jänistä.\n\nAamulla jo seitsemän, kahdeksan paikoissa paimen lähti elukkoineen\nliikkeelle. Kankahankylän karjapojat pidättelivät itikoitaan\nHaapojanluoman varsilla, Keksinojalla niin kauan, että koko kylän\npaimenet karjoineen olivat kokoontuneet, sitten lähdettiin pitkin\nluoman rantoja mutkitellen Ämpinojalle ja aina karjavallin perille,\njokitörmille. Samoin myös Köykkärin itikat paimenineen painuivat\nKitulaista ja Rumpelia kohden, ja sorkkaväen päämiehet päättelivät:\n\n    \"Kun Kitulaashen päästääshin,\n    niin siälä sitten oltaashin.\"\n\nKarjanvallin metsäperukoilla vietettiin päivä pysytellen samoilla\nruokamailla naapurien karjojen kanssa. Eväitä oli jokaisella\ntoopinvetoinen _nätty paimenleili_ piimää täynnä sekä pussissa kovaa\nleipää ja pieni _aski_, jonka toisessa pääpuolessa oli voita, toisessa\nsilakoita. Ja nuppalakkinen karjanpäämies saattoi tehdä niinkuin\nvanha sääntö sanoi:\n\n    \"Paimen saa syärä joka mättähällä.\"\n\nHyvä oli, että sai aikansa kuluksi pientä piimäleiliä kallistella.\nMutta oli monella entisen ajan paimenpojalla matkassa muutakin\najankulua, mainio soittokone, pukinsarvi, komea käyrä päkäränsarvi.\nNuoralla se riippui kaulassa ollen aina valmiina, ja kyllä pojat\nsillä osasivat soittaa truihuuttaa niin, että koko metsä kaikui.\nKolme, neljä, viisikin reikää torvenkyljessä oli, ja kun taitavasti\npuhalsi ja sormillaan klapsutti reikiä, tuli vaikka minkälaista\ntruihutusta. Kauas sen ääni kuului, etäälle eksynyt lehmäkin heti\npalasi joukkoon, kun kuuli paimenen tuututtavan:\n\n    \"Tuituli tuituli,\n    tuut tuut tuut!\"\n\nPaimen-Jukka oli kova sarvensoittaja, ja Köykkärin Siimon Plinkki\npäästeli päkäränsarvella komeaa _paimenenpolskaa_. Hyvä soittomies\noli Pikkutuvan Jussikin. Metsässä hän kaahaisi pitkään kuuseen ja\npörpötti sieltä _surenmarsia_ ja sitten taas luikutteli:\n\n    \"Hei tuit tuit tuit Tuppelan Jaakkoo,\n    hei tuit tuit tuit Tuppelan Jaakkoo!\"\n\nOlikin tarpeellista oikein kovasti pörpöttää sudenmarssia, sillä\nentisinä aikoina susia liikkui metsissä. Heikkilän _Susihaassa_ ne\nkerran tappoivat varsan, talvella ne tulivat kartanoihin koiria\nahdistelemaan ja joutuivat joskus _surenrithan_. Köykkärin Jussi\nkun oli huutoflikkaisen kanssa paimenessa Rumpelin perillä, kuuli\nmetsästä rumaa mörinää ja heti arvasi, mikä siellä möyri. Kämpi\nJussi männynlarvaan ja alkoi toitottaa oikein kovaa hätähuutoa\nja sudenmarssia, ja huutoflikka karjui kuin syötävä suuren kiven\nkukkuralla. Eikä susi uskaltanut tulla, tuli vain toisen kylän\nitsejuttuinen härkä ja mennä junnasi möyrästäen ohitse. Pelkäsi kyllä\nsusi suurta metsän soittoa ja pakeni pois päivitellen:\n\n    \"Sorapilli mua ilahuttaa,\n    mutta se paha päkäränsarvi\n    mun kauvas karkoottaa.\"\n\nHyvä _soittu_ vanha pukinsarvi oli. Monesti sillä tuututettiin\nväkeä ruoalle kaukaa työmailta, soitettiin sillä merkkiä metsään\npaimenelle, ja paimen puolestaan toitotti vastaan, jotta kuultiin,\nmissä hän karjoineen liikkui. Rajamäen Juha vielä vanhana istuskeli\niltasin mökkinsä luona kivellä ja luikutteli niin, että koko kylä\nkuuli.\n\nPitkä oli paimenen päivä, kaikella lailla koetettiin sitä kuluttaa.\nTehtiin _pajupillejä ja tronopillejä_ ja soitettiin niillä, jotta\ntuuli nousisi kiiliäisiä pois ajamaan, tehtiin _mäntypyssyjä_ ja\nampua paukuteltiin, tehtiin _jouttipyssyjäkin_ sekä kierrettiin\n_kirjootuskeppiä_, värjättiin niitä lepänkuorella ja purtiin leppää\nniin, että punainen vaahto pursui suupielistä. Kuorittiin koivunoksia\nja sidottiin _vispilöötä_, ja pajukeppien nokkaan palmikoitiin\nkolmisäinen pitkä kuorisiima _paimenen piiskaksi_. Savipaikalle\nsatuttaessa askaroitiin savesta kaikenlaisia tavaroita. Kun nähtiin\nniljainen _nilkkimato_, niin sanottiin sille:\n\n    \"Nilkko, nilkko, pistä sarves pitkällen,\n    jos huamenna sataa!\"\n\nPientä punamekkoista, mustaprippuista _leppälintua_[50] juoksutettiin\npitkin sormenselkää ja hoettiin:\n\n    \"Lennä, lennä, leppälintu\n    niin kauvas kun karjankello kuuluu,\n    siälä isäs, äitees\n    keittää sullen puurua.\"\n\nMutta kun nähtiin pieni vikkelä _sisalisko_, juostiin kiireesti\npakoon, jottei se vain tarttuisi kiinni paljaaseen jalkaan taikka\nsukeltaisi housunpulttuun.\n\nSillä avojaloin ja paljain kintuin paimenet metsiä laukkoivat.\nKeväisistä _variksensaappahista_ alkaen jalat olivat niin\nkänsääntyneet ja kypsyneet, mustuneet ja paistuneet, ettei niistä\njuuri jumalanluomaa ihoa näkynyt, eikä pahin risukkokaan saanut\nniistä irti monta veripisaraa. Housujen _pultunsuut_ oli vain\nkiristetty nuorilla nilkkoihin, ja sitten laukottiin pitkin metsiä\nja rääsyköitä niin, että kintut vilisivät ja resuiset vaatekeltut\nrepeilivät vielä resuisemmiksi.\n\nSilloin paimenien päivä kyllä kului, kun satuttiin koko joukoin\nsamoille maille. Kun Lapuanjoella hein'ajan jälkeen _luhrat aukes_\nitikoille, ja kauranvainioita piti vartioida, kokoontui sinne väliin\ntoistakymmentä karjan päämiestä samoille laitumille. Varsinkin\npuolenpäivän tienoissa, kun karja _lepoo_ maaten ja märehtien, oli\njoutilas aika mehakoida yksissä. Silloin _kuvaalthin_ jos jotakin,\nmilloin _lyäthin fattamesta_,[51] milloin hypittiin _prinkottimien_\nylitse, milloin _putathin_, milloin _painithin_. Väliin kaahaistiin\nladon katolle niin, että nurkat krapisivat, juostiin pitkin\nkurkihirttä ja ponkaistiin alas perä-perää niin, että maa kömähteli,\nväliin taas vanhalla veneromiskolla räpättiin joella ja ongittiin\n_rökkähiä_. Ja latojen seiniin piirreltiin puukonkärjellä _kriipooksia_\nviisintoista ja hoettiin:\n\n    \"Harakka, haukka, piikki-noukka,\n    hakkaa yhtä, hakkaa kahta,\n    hakkaa viimmeen viittä-toista-kym-men-tä.\"\n\nSitten taas kaverreltiin ladonseinään puukolla paimenen puumerkkejä,\njoista sivullinenkin sai nähdä, kuinka monetta kesää sen tekijä jo\nhoiti virkaansa. Ensi kesän mies ilvesti vain pienen loven, toisen\nkesän poika sai nirhata kaksi pykälää, kolmannen kolme. Olipa\nsellaisiakin ylpeitä päävölkkejä, jotka saivat kaakertaa komean ja\nsyvän kuusikoukeroisen virkamerkin, niinkuin 14:n ikäinen Alatuvan\nMatti, kun taas Ikoolan Jaakku-rievun täytyi tyytyä pariin pikku\nhaarukkaan.\n\nJoen toisella rannalla rähjäsivät Kauhavan paimenet samalla lailla,\nja erinomaista ajankuluketta oli, kun sai heidän kanssaan hasaata\nja riidellä. Koko joukoin karjuttiin kauhavalaisille joen ylitse:\n\n    \"Kauhavaaset, kapipäät,\n    kauhavaaset, kapipäät!\n    Kauhavan sualipöksyt!\"\n\nKauhavalaiset puolestaan huutaa kilottivat vastaan:\n\n\"Että t' oo kun Härmän kappelista... mutta m' oommaki oikialta\nkirkolta.\"\n\nOsasivat härmäläiset härnätä kauhavaisia laulullakin:\n\n    \"Tämän pualen paimenill'\n    on juustua ja voita,\n    tuan pualen paimenilla\n    rupisammakoita.\"\n\nNäin ruma älvisteleminen ei kauhavaisen sisusvärkkeihin enää\nmahtunut. Isoin völkki ruotaisi keltut päältään, sonnusti tuppipuukon\npaljaalle vyötärölleen ja kiroten lähti uimaan yli joen. Mutta kun\nkappelin pienet karjamatit puukkokänä kourassa hyppivät töyrällä ja\nkäskivät alastoman kapipään tulla, kyllä suolet on kohta maalla,\nkauhavalaisen täytyi nolona uida molskuttaa takaisin omalle\nrannalleen.\n\nMutta kun itikat olivat leponsa leponeet ja lähtivät taas syötävää\nhaeskelemaan, piti kovalla kiireellä juosta niitä vartioimaan.\nSaivat toiset kanhottaa kymmenlukuisen lehmäkarjan perässä, kun\ntaas toisilla oli vain vaivainen kanttura tai pari katsottavana. Oli\npaimennettavien joukossa monesti lammaslaumakin, jota sai yhtäpäätä\npitää silmällä, ja Köykkärin karjan kintereillä laukkasi ja röhki\ntakkuinen sika.\n\nJo viimein jokitöyrään laitettu, aurinkoa totteleva keppikello näytti\nkuutta, seitsemää. Se oli odotettu hetki, ja silloin saatiin huutaa\nkarjalle:\n\n\"Hei, kotia!\"\n\nJa lehmät rupesivat keikuttelemaan kotia kohden. Paimenien\npitkäsiimaiset pajuiset piiskat vain viuvahtelivat, eväskontti\nkeikkui selässä, ja leili pomppi tyhjänä.\n\nSamanlainen oli huominenkin päivä, samanlainen joka päivä kautta\nkesän sekä pyhänä että arkena. Sateen sattuessa päivä oli vain vielä\npitempi, silloin ei edes keppikellokaan tietänyt mitään. Päkäränsarvi\nei tahtonut antaa oikeata ääntä, eikä ollut halua hasaata\nkauhavalaisten kanssa. Latojen seinuksilla ja puiden suojissa täytyi\nvärjötellä ja vedellä varsanjalkoja sisään, ja sitten taas juosta\nitikan perässä. Ja kun sattui joku kulkija käymään ohitse, piti sille\nkaukaakin karjahdella:\n\n\"Onko kello paa-aa-aaljoo?\"\n\nVielä lokakuussa karja saattoi ottaa elatuksensa luhtamailta ja\nKleemoolan Juha piirrellä päivämuistoihinsa:\n\n\"Itikat sai käyrä ulkona Joka päivä -- Karia käy lauree laituumella.\"\n\nMutta kun Kleemoolainen sai tuhertaa alunakkaansa (lokakuussa\n1869): \"se 17 p tuli Ensi lumi ja Itikat sisälle sulkeupi\",\nkoitti paimenille pääsyn päivä sekä loppui kesän pitkä paimenpäivä.\nKarja joutui kesämailta taas pimeään navettaan, paimenet omiin\naskareihinsa. Mäkimökkien pienet perilliset saivat mustin kintuin\nkapittaa pieneen kotiinsa. Eikä heidän enää tarvinnut laukkoa karjan\nkintereillä, mutta eivät he liioin saaneet joka päivä aukaista\nvoiaskia eikä tyhjentää toopin vetävää piimäleiliä.\n\n\n\n\nVerhat\n\n\n    Willa muuttuu mullaksi,\n    Pellovaatteet kullaksi.\n\nKesäkaudet lakeuksien naisten piti olla miesten mukana ulkotöissä\nhankkimassa itikaneloa ja ihmisenruokaa, mutta talvet heidän täytyi\nahkeroida talonväen verhoja varten. Silloin kun miehet ahersivat\npakkasessa, lumessa ja pyryssä, milloin metsässä, milloin kytömaalla,\npuidenajossa, heinänajossa ja savenajossa, naiset touhusivat\ntuvassa kehräten, karstaten ja kangasta kutoen. Pitivät he väliin\ntuvantäyteisiä karstoo- ja kehrookökkiä, väliin taas tekivät töitä\nomin voimin, kehräsivätkin niin, että rukin nukkahaarukka oli melkein\nvalkeankarvalla. Koko syyskausi meni pellovaisia ja tappuroita\nkehrättäessä, sillä ainakin jo\n\n    \"Kyntteli kysyy:\n    Mitä talven töikses olet tehnyt?\n    Joko tappurat on naulalla?\"\n\nAimoo talo silloin vain kehoitti kyntteli-äijää katsahtamaan\ntakkihirsiin, jotka olivat täynnä valmiita pellovaislankoja.\n\nSitten alkoi yhtä kova ottelu villojen kanssa. Siinä joutuivat\nkäsille, milloin pitkät _loimivillat_, milloin lyhemmät\n_kuretvillat_, milloin pehmeät _kakunliäminääset_, ja niitä\n_hossathin ja seathin ja nypithin ja hahtuvoothin_, ja taas\nkovalla kiiruulla kehrättiin. Jo mattina olisi villojen kehrääminen\npitänyt olla hyvässä matkassa, sillä monesti oli kuultu, kun\n\n    \"Matti tuloo manaten:\n    eikö jo kluvaan ääntä kuulu?\"\n\nKohta alkoikin, ainakin jo marianpäivältä kova _kluvaan_ ääni\nkuulua, kun _kangasashet_ pantiin pystyyn ja ruvettiin kutoa\npaukuttamaan, monesti kaksinkin asein. Ja kangaspuista päästettiin\naina vähän päästä, milloin vahvaa kokovillaista _lankaasta_ taikka\nohuempaa villakangasta, _parkkumia_, miesten _verhakankahiksi_,\nmilloin taas kauniita _pellovaaskankahia_, niinkuin sydänlangoista\nkudottua, kokoliinaista _liinaasta_ taikka tappurasekaista\n_lakanakangasta_ taikka karkeaa kokotappuraista _hurstia_, milloin\nmitäkin, _kahrenvartista, neliinvartista, rivanmurteesta, tiistyykiä,\nsalveetia_... Sitten jo taas kluvat oikein paukkuivat ja _polkuumet_\nhyppivät ja _syästävä_ suikkelehti sinne ja tänne, kun naiset\nalkoivat kutoa omia verhojaan ja _tanttukankahiansa_, niinkuin\n_pualivillaasta parkkumia ja sinitäikköjä, loimiraitaasta ja\nkuretraitaasta, prostinaraitaasta ja flammuraitaasta_[52] sekä\nkarkeaa karvalankaista _karvahames-kangasta_.\n\nNäistä saatiin lakeuksien kansalle verhat. Kytömaiden möyrijästä\ntuntui sitten oikeinpa _likeeseltä_, kun oli päällä oman\npellon pellovaisista ja oman lammasketan villoista kotoisin\nvoimin valmistetut vaatteet. Niissä kyllä kelpasi liikkua sekä\nkotovainiolla ja kotokylillä että etempänäkin, sillä ne olivat\nsamaa maata, kotoisin samoilta kytösaroilta kuin niiden kantajakin.\nTasamaiden mies, savusaunassa syntynyt, oli suuren lakeuden lähtöä\nsydänkarsinasta nuppalakkiin ja karvakenkiinsä asti.\n\nKuusikairainen _nuppalakki_, pyöreäpersustainen _nuppa_, oli entisen\nHärmän ukon oikea pääkappale. Harmaasta sarasta se oli ommeltu, ja\nlakinnokassa keikkui tavaton _pulttipelli_ niin, että mies sen alta\nkatseli kuin ladonperästä. Pitkänä tasaiseksi leikattuna riippui\nukon tumma tukka lakin partaiden alta. Emäntä itse oli sen parhaansa\npannen leikata klipsuttanut. Monet vanhat paapat käyttivät pellitöntä\nnuppaa, vaikka toisten mielestä oli kamalannäköistä, kun naama\nsen alta pläsitti aivan paljaana. Keskikankaan körttipaappa ja\nvanha Perälän äijä kyllä astelivat ikänsä pellittömissä nupissa,\nja paappain tukka painui aina hartioille asti. Talvella painettiin\npäähän suuri _koirannahkalakki_. Harmaasta sarasta sekin oli\ntehty, ja korville käännettävä parras pantu iänkaiken kestävästä\nkoirannahasta. Se oli oikean härmäläisen paras talvilakki, ja monet\nkörttiukot olivat niin tärkeitä maailmaa vastaan, etteivät pakkasella\npanneet päähänsä muuta kuin _mustan silokarvaasen koiralakin_.\n\nVanhoja isien perintöjä tällaiset lakit olivat. Jo yli sata\nvuotta sitten, 1823, Haapakrouvin iso Juha-isäntä käyskenteli\nkoirannahkalakeissa, ja punainen oli ukon nuppa. Saattoi Juha\npyhänä pistää päähänsä _meriketunnahkaasen_[53] lakin, saattoi hän\nkesäkirkossa komeilla _sametti- ja säämiskälakiis_, ja oli hänellä\njo pari _filttihattuaki_. Kaupungista niitä kyllä sai, ja tuli\njoskus maakylillekin _hattumaakari_ vanuttelemaan kytömiehille\npyöreäpartahaisia päähineitä. Keskisen Jaskan kyökissä 60-70 vuotta\ntakaperin aherteli joku hattumestari ja sitten taas Talkkarissa.\nPiilossa lukon takana puolikuuro äijä karstaili, kasteli ja\nvanutteli villoja, mutta Jussilan kräätäri kämpi kokille,\nkaivoi välikattoon reiän, katsella tiiraili, oppi ja rupesi myös\nvanuttelemaan hattuja. Alasaaren Reenholttikin hankki taidon ja teki\nsitten niin komeita hattuja, että niissä kehtasi kuka tahansa mennä\nvaikka kirkkoon.\n\nKelpasi kirkkoon härmäläisemännän ompelema, lauantai-saunan jälkeen\npäälle vedetty, liinainen _paita_, joka oli kudottu parhaista\nsydänlangoista, mutta arkena pantiin iholle karkea hamppuinen\n_hurstipaita_. Haapakrouvin Juhalla oli neljä hyvää kirkkopaitaa\nja puolitusinaa halvempia nelinvartisia työpaitoja, ja sama määrä,\nkymmenkunta, oli paitoja muillakin tavallisilla talonisännillä. Eikä\ntarvinnut härmäläisen hävetä muutakaan pukuaan. Paksusta _tampatusta_\nlankaisesta -- kesällä _koippuralla_ käytetystä parkkumista -- oli\nkoottu isännän housut, mahtavat _pellihousut_, joiden _persusta_ oli\nniin suuri ja leveä kuin puolen tynnyrin suolasäkki, mutta _pultut_\nolivat kapeat, leikatut niinkuin emäntä oli arvioinut:\n\n\"Kräätäri nyt kattoos, että persusta tulis kyllä suuri... että\npulttuuhin sitten mitä jää.\"\n\nSamanlaiset komeat leveäperäiset olivat koko maakunnan housut aina\nrantaruotsalaisia myöten, takana kahden puolen vyötärössä vain oli\nkolmet laskut isoa takalistoa kruppuamassa kokoon. Mutta edessä\noli soukka _pelli_, kolmella komealla _ryssänknapilla_ yläreunasta\nkiinnitetty. Olipa entisillä vanhoilla leveässä alapellissä kapeampi\n_pikkupelli eli häkäluukku_, joka kyllä pullonappeineen oli komea\nsekin. Jotkut paapat panettivat lankaisiin housuihinsa _foorin_,\nsillä vuorittomat pöksyt olivat heidän mielestään kamalat värkit,\nvaikka alla olisi ollutkin nelinvartiset liinahousut. Kesällä taas\nkytöpelloilla oli kaikkein parasta rähjätä _hurstihousuus_, jotka\nkestivät sekä pitoa että pesua, eikä niitä tarvinnut _traksiloolla_\nkannatella niinkuin pyhähousuja, kireälle kinnattu tuppivyö ne kyllä\npiti lonkkien päällä. Komea oli vanhan isännän sarkainen _liivi_,\njonka kahdet _knappirarit_ nousivat kuin rajapyykit pitkin leveää\nrintaa, ylimmäiset kohoten pitkän harppauksen ja sulkien liivin\nrintapielet tiukasti kurkkua myöten. Isoilla isännillä oli joskus\n_lastinkiliivi_, jonka ruskeat tai mustat lasinapit välähtelivät\nkuin peilit. Ja kaulassa paidankauluksen päällä oli kulmittain\nkokoon kääritty _silkkihilkku_, edestä kahteen kertaan solmettuna.\nSe oli koreavärinen, Kiikunniämen nikkarillakin aivan punakuvainen,\nja korkea paidankaulus paistoi sen alta valkoisena. _Västi_ oli\npäällimmäisin ja komein vaatekappale, oli se sitten parkkumia taikka\nsarkaa. Ikivanhojen paappojen, niinkuin jo aikoja edesmenneen\nLööpärin Antin _punkkivästis_[54] oli _leviäätte käännetty kaulus_ ja\navoin rinta, ja kupariset pullonapit kiiltelivät kahtena rivinä.\nMutta ukon västi ulottui tuskin housunkaulusta peittämään niin, että\nliinainen paita välkähteli sen helman alta valkoisena _naurismaana_.\nVästin lyhyyttä vanha härmäläinen todisteli:\n\n    \"Turkkiliivi on tuntumaansa piree kun västi.\"\n\nKörttiukoilla oli oma västimallinsa, alussa kyllä yhtä lyhyt kuin\nmuillakin, mutta sitten jo niin pitkä, että se peitti naurismaan. Sen\nkaulus oli pysty ja kääntämätön, vain _rintapielhin_ oli käännetty\n_laakit_, ja mustat napit piti olla rinnassa. Selkämystän helmassa\noli körttimiesten tavallinen tunnus, Savosta päin saapunut\nkolmihalkoinen haaraleikkaus, eli _klipu ja kolme haaraa_.\n\nSuruttomat maailmanihmiset käyskentelivät vaaleanharmaissa\nsarkapuvuissa, mutta heränneitten koko puku oli tummaa\n_körttiharmaata_ niinkuin syksyinen kytösarka, ja kesäverhojen\nparkkumi kudottiin harmaalla mustiin tai tummansinisiin loimiin.\nHarmaa tai sinertävä piti olla heränneitten _hurstimekkooki_, arkinen\n_pusakka_, mutta suruttomat rehkivät valkoisin hurstein. Karkea\narkipusakka oli vahvasta hurstista vain kaksin kerroin kääntäen\nleikattu vaatekappaleen tapainen, joka oli sivuista kursittu kokoon,\nja yläreunaan oli repäisty päänreikä sekä sivuihin pistetty _hijat_.\nEi se komea eikä korja ollut, mutta luja, ja hyvin se työmaille\nkelpasi.\n\nMutta kun Krouvin Juha puki päällensä pyhäverhat, hän oli varsin\nkomea nähtävä. Juha saattoi kiskoa koipiinsa joko siniset tai\nharmaat taikka _kahrenkarvaaset_ polvihousut, sääriinsä valkoiset\ntai harmaat sukat ja sitten vetää säkeensä _hammasraitaasen tai\npiirtoraitaasen tai punapiirtoosen taikka oljaanipohjaasen_\nliivin sekä sen päälle sinisen tai harmaan taikka kahdenkarvaisen\n_tröijyn_ ja pistää päähänsä punaisen nupan. Härmäläinen\nlakeuksien laitamies kehtasi hyvin tällaisissa verhoissa astella\nHaapajärven krouvin isäntänä. Pyhänä Juha vielä vetäisi ylleen\nharmaan _sortuukin_, ajoi kirkonmäelle ja painatteli kirkonkonkia\nkuin ainakin isäntämies. Mutta vasta oikean isännän näköinen\nJuha oli silloin, kun hän veti laipioilleen sinisen tai harmaan\n_kaprokin_. Se oli kaikkien isoisten ja mahtimiesten talvitakki,\ntukevasta lankaisesta laitettu, suuri, aina _linkkoohin_ ulottuva\nleveähelmainen reuhkana. Sen kaulus oli niin yletön, että painui\nmelkein puoli selkään, ja sen _poviplakkarhin_ saattoi pistää\nvaikka kokonaisen lampaan. Yksi _elofantinluinen knappi_ siinä vain\noli kurkuissa. Körttiukko kietaisi vielä pariin kertaan ympäri\n_miahustansa_ mustan leveän _villavyän_, mutta maailmanäijillä oli\npitkä ja korea punainen vyö, jolla he kapaloivat itsensä kaprokkiin\nniskasta ruveten ristiin yli rinnan ja ympäri miehustan, lopuksi\ntälläten isot _tupsut_ sivulle taikka eteen ylpeästi riepsumaan.\nMahtipaikkoihin entiset ukot näin komeasti lähtivät. Pakkasilla\nHaapakrouvin Juha pani päälleen vasikannahkaiset _turkit_, mutta\nsitten jälkipolven isännät komeilivat _sipiriannahkaasis turkiis\nja tulpiis_, monesti kyllä myös vain omissa pitkävillaisissa\nlammasnahoissaan. Niissä hyvin tarkeni, kun ne olivat oikein\nräävittömät, ja koirannahkainen kaulus niin korkea, ettei miehen\npäätä näkynyt.\n\nYhtä komeita kuin isot isännät, olivat Härmän entiset emännätkin\nparhaissa verhoissaan. Haapakrouvin Liisa-emäntä, joka kuoli\ntammikuussa 1823, kelpasi kyllä, kun pani parhaat päälleen, istumaan\nJuhan korvalle _keisiihin_ taikka _lohnhan_, vaikkapa _pulkhankin_\nkenottamaan, kun Juha kapsahti taakse _lestallen_ ajomieheksi.\nOli Liisalla _oljaanipohjaanen ja mustapohjaanen tykkimyssy_ ja\n_veherijäänen korvamyssy_ sekä niiden peitoksi _ristiraitaanen\nsilkkikaulahinen_. Hameita Liisalla oli valitenkin: _koukkuflammuunen\nhames_ ja _flammuuraitaanen, punaraitaanen, siniraitaanen ja\nkönniraitaanen_, vielä veherijäänen sekä ehtapunaanen naskuhames\nynnä musta satiinihames. Samoin oli tröijyjä mustasta samettitröijystä,\nkapotti- ja kuuträllitröijystä alkaen sini-, silkki- ja\nkönniraitaashin-, karttuuna-, kamprissi- ja kahrenkarvaashin\ntröijyihin asti. Kaaleja oli karttuunasta, pummulista ja villasta ja\nkestuukista, isookuvaasia ja punapohjaasia ja kaikenraitaisia.\nOli myös karttuunaliivejä sekä arkipäiviksi _liina- ja neliinvartisia_\ntröijyjä, _hurstipusakoota ja liinahijoja_.\n\nSamanlaisia olivat jälkipolvenkin emäntien vaatevarastot. Ja\nsilloin kun naiset parhaillaan kukkivat, oli heillä verhoja niin\nyltäkylläisesti että yksin piikatakkujenkin lutit olivat aivan\nvaatteilla sisustetut, samoin myös aimoo tyttärien kamarit.\nOli pukuverhaa _kivijalka-pairoosta, hurstihijoosta ja\nkrekkumekoosta, toppi- ja karvahamehista, lonkkahamehista_\naina _silkkikaulahittia ja vyäsilkkiä, krepuhäntähamehia\nja liivitanttuja_ myöten. Oli vielä suuret _nästyykit_, joita\nkirkkomatkoilla tarvittiin virsikirjan ympärillä, sekä hyvin suuret\n_lapaashen_ kudotut taikka _kuurella polkuumella_ präiskötetyt\nraitaiset tai kontinkuvaiset _prässit_. Suruttomien, maailman turulla\nhyppääjien verhat olivat yhtä koreankirjavia ja monenraitaisia kuin\nedesmenneen Haapajärven emännän. Punaista, sinistä, viheriäistä,\noljanaista, mustaa ja keltaista ja kaikkia vilahteli kuin\n_vesikaaren_ suuressa _vömpölössä_, monet värit sekä _kippiempää_\nettä _vaaliampaa_ niinkuin taivaankaaressakin.[55] Ja hameet olivat niin\nleveitä ja viljavia, että vaativat viisi täyttä _piärintä_. Tummassa\n_tiipetissä_ ja monikukkaisessa silkkikaulahittessa iso emäntä\nsaattoi läikkyä häissä ja rippikirkossa, mutta arkena hän asteli\nvaaleansinisessä _liivitantussa_, käsivarsien peittona vain valkoiset\nliinaiset paidanhihat, ja pään peittona siniristinen _hilkku_. Vanha\nmuori saattoi käyskellä joskus _tanopäänä_ hilkku otsalta niskaan\nsidottuna.\n\nMutta maailman hekumasta luopuneet körttivaimot ja -tyttäret\nkauhistuivat tällaista täysihärmäläistä maailmankoreutta. Musta tai\ntummansininen oli heidän pyhävärinsä, ja tavallisina viikonpäivinä\nhe liikkuivat arkiharmaissa taikka sinertävissä työverhoissa. Heidän\nvaatekertansa oli korutonta kototyötä aina kengistä ruveten.\n\n_Piaksut_ olivat entisen härmäläisen parhaat jalkineet.\n_Varsipiaksuus_ -- miehillä _piaksusaaphat_ -- niin mies kuin\nnainenkin asteli pyhänä, ja viikolla vetäistiin jalkoihin\n_paulapiaksut_, jotka iltin ja _ruajhun_ ympäritse kierrettiin\nnilkkoihin villaisella monivärisellä _paulalla_, taikka _aisapiaksut_,\njotka napaloitiin kiinni kahdella nahkanauhalla. Oli _komianhenkisillä_\nmiehillä pyhäkenkinä myös neulomalla tehdyt _pikisaumasaaphat_,\nja hyvät naiset knapsuttelivat pikisaumatuissa hippoisissa\n_kenkunoissa_. Ilmestyipä sitten kerran 1867 t. 1868, Etelässä käynyt\nAnssin Jussi, tappelumies, kotikylilleen ylpeillen naulapohjaisissa\nnarusaappaissa. Oikein miehissä katseltiin ja koeteltiin Etelän\nkenkiä ja tultiin yksimieliseen päätökseen, ettei kauaa kestä,\nennenkuin koivuiset naulat ovat lahoina ja Jussin narusaappahat\nhajalla. Mutta koivuiset naulat pitivät, ja kohta isot rikkaat\npyhäpäivinä kävellä pökkäilivät narisevissa _korkkosaaphais_, Rähnyn\nJaska oikein kolmikulmaisissa rautakoroissa. Mutta _karvakengät,\nkuressuut_, olivat talvisten arkipäivien kaikkein mieluisimmat\npidettävät, pehmeät ja lämpöiset. Niiden pohjat saatiin lehmän\npotkasta tai poskinahasta, itse ne omin kaavoin leikattiin ja\nkursittiin kokoon kolmesta kappaleesta, eivätkä ne kaivanneet muuta\nhoitoa kuin silloin tällöin kastamista _tervankushen_.\n\nItse reirattiin ja laitettiin kaikki muutkin kenkävärkit, _piaksu-,\nsaapas- ja ruajusnahaat sekä kinnasnahaat_. Vellissä ne ensin\n_luututethin_, että karva lähti irti, sitten _parkithin_, kuivattiin\nja hierottiin ja _räkäthin_ sekä viimein kuumassa saunassa siveltiin\nterva- ja ihravoiteella ja kaksin miehin kierrettiin niin, että rasva\ntirisi lävitse, lopuksi loukutettiin ja moikotettiin puunuijalla ja\nkihnutettiin haarukkapuussa. Suutari tuli sitten taloon ja pisteli\npieksuja, saappaita ja kenkunoita kokoon, samoin kuin taas kräätäri\npani kokoon miesten verhoja.\n\nKesällä ja kotoisalla käyskenneltäessä pistettiin kengät jalkaan\njoskus aivan paljaaltaan, _avoolinkkaasin_. Mutta villaiset _sukat_\nparhaiten pitivät talvella jalan lämpöisenä, kun vielä oli kierretty\n_jalkahinen, jalkatrasu_ jalan ympärille ja kengän pohjalle\npantu _runsuja_. Kukkura-Kööstillä, köyhällä miesrukalla oli\ntalvipakkasellakin vain kuretsuukengät, trasut ja runsut. Sukansuut\nsidottiin polvien alta ympäri säären koreilla _sukkarihmoolla_,\njoita taitavat naiset kutoivat, villalangasta _vartahilla noukkien\npyrstööseksi_. Entinen Erkin-Jaskan Maija ja hänen äitinsä, Knokin\nMaija-Kaisa Vöyrin Poro-Murroolla, ynnä moni härmäläinenkin, Tyyvin\nSanna ja muut, kutoivat _viulalla_ monenlaisia sukkarihmoja sekä\npieksunpauloja, milloin _hampahista ja loimiraitaasta_, milloin\n_yhrellen pyrstöllen_, milloin _vastapyrstöllen_ niin, että kuvan\nkeskelle tuli rinki. Koreankirjavia rihmat ja paulat olivat, näköä\nne antoivat linkkoihin ja sääriinkiin polvenmurtuman alle. Naisten\nsukat vielä lisäksi olivat _linkkaraitaaset_, jopa varren suupuolessa\noli raitoja taikka lehrenkuvia. Olivatpa miestenkin sukansuut monesti\n_kontinkuvaasia_ niinkuin _trippulauta_.\n\nHyvässä Härmän talossa tarvittiin paitsi pukuverhoja, hyvin paljon\nmuutakin vaatteenpuolta niin, että ahkerat naiset saivat aina olla\nyhä alvarimpina rukin, karstan ja kangaspuiden ääressä.\n\n_Sänkyverhat_ jo antoivat paljon työtä. Monet komeat pellovaiset\nlakanat, liinat, pyyhkeet ja muut kudottiin, asetellen milloin\n_rivan murteesta_, milloin _silmäästä, rinkistä, pualta\nsalveetia, köyhään salveetia, tiistyykiristiä taikka taalaan\nträlliä_. Sitten taas _tyynynkerrat ja parjankerrat_ tehtiin\ntiivistä nelinvartista raitaista parkkumia ja raidat monenvärisiä:\nvalkoisia, sinisiä, viheriäisiä, punaisia, pruunia ja oljanaisia.\n_Tyynynliinat_ kudottiin _pölkkyristisiksi_, ja körttiläiset saivat\nparhaan unen, kun ristit olivat mustansinisiä, mutta alahärmäläiset\nja muut suruttomat pitivät enimmin punaisista pölkyistä.\n\nSänkyjen _erustat, peitot, täkänät ja fällyjenpäälliset_\ntarvitsivat jo eri taitoa. Niitä osasivat kutoa vain harvat näppärät\nnaiset ja oikeat _kankurit_, niinkuin Tupaasen mumma, ynnä muutamat\nakkaaset miehet niinkuin Piika-Jaska. Vällyt olivat hyvin komeat,\nkun niiden päällinen oli kudottu _rinkiseksi_, mutta vielä komeammat\nne olivat saatuaan peitokseen tapeettiloiteen, jonka täyttivät\nleveät punaiset, mustat ja viheriät värivyöt valkoisten raitojen\neroittamina. Komeita olivat _kuvaloiteetkin, lykkyloiteet_, joita\nkäytettiin sängynpeittoina sekä -- mustapohjaisia, punakuvaisia --\n_rekiverhoona_. Tarvittiin tapeettiloiteita ja rinkisiä raanuja myös\nsänkyratien _erustooksi_. Ylisängyn alareunan orresta ne kauniina ja\nleveinä riippuivat ulottuen lähelle lattiaa, ja pään puolessa, seinän\nvieressä oli kapea rinkinen tai tapeettinen kaistale, _piälehinen_.\nOli pielehittenä monesti valkea pellovainen pyyhe, jonka päähän\noli solmeiltu koreita _hetuja_. Tupaasen mumma ja Karhunmäen Maija\nniitä näppärästi solmeilivat. Muutamat muuttivat kesällä edustaksi\nvalkoisen lakanan, ja silloin pielehinen oli sen kanssa samaa\nvalkoista. Täkänät olivat kauniita, kuvaisia sängynpeittoja, joita\nnähtiin vain isoisten kamareissa. Kauhavan akka niitä kerran oli\nRintakankaalla kutomassa, mutta oli niin olevinaan, ettei koskaan\ntehnyt työtään raavasten nähden, pää oli aina silloin niin kipeä,\nettä täytyi panna kangaspuiden rintaorrelle kynsilleen maata. Vain\nKatteluksen 12-vuotias Sanna-Valpuri sai katsella jos halusi, sillä\nmitäpä tenavista. Mutta Katteluksen tenava katseli tarkemmin kuin\nKauhavan kankuri luuli, ja oli niin närväoppinen, että akan lähdettyä\ntalosta loi ja pani kankaan aseisiin ja kutoa präiskäytti täkänän. Ja\nnäin opittiin ainakin Kankahankylässä kutomaan täkänöitäkin.\n\n\n\n\nKöhkörö vonkuu\n\n\n    Kaikillen raitillen minäkin meen,\n    tokkopa sinäkin raitillen tuut.\n\nLäpi härmäläisen taloryhmän kulki kylätie taikka vahva valtatie,\nja talot olivat kahden puolen tietä, mikä aivan vieressä, mikä\nkauempana, toiset yhdessä nuhassa, toiset taas yksikseen ja erillään.\nJa tämä kylänkohtainen tie oli mainittava _kylänraitti_, koko kylän\nkeskus, kesäinen kokoontumis- ja mehakoimispaikka.\n\nTalvella kylänraitti oli vain maantie ja kyläntie ja talojen välinen\nkulkutie, jota pitkin puukuormat ja heinäkuormat ajaa rohistivat,\nkunnes käännähtivät luttiradin portista pihalle. Tenavat siinä usein\nrähjäsivät kelkkoineen, usein myös pakkanen ajeli, ja taas toisin\nvuoroin lumipyry mennä rymysi rakennellen suuria _aitoohankia_ ja\nkorkeita _triivuja_ huoneitten seinämille.\n\nMutta kun kevät saapui, kylänraittikin alkoi elää. Kirkas päivä\nkutsui paljaskinttuiset, variksensaappaissa laukkovat poikaväättyrit\ntantereelle, ja he kaakersivat aurinkoiselle paikalle _putan_,\nkiskoivat knappeja housuistaan, toksasivat niitä varkain toistenkin\nverhoista ja rupesivat _puttaamhan_. Siinä _erut ja möllit_ ja\nmuut kievehtivät, ja kiiltävät ryssänknapit olivat hyvässä hinnassa.\nViskattiin väliin viiteenkin puttaan, _mitathin ja knopathin_ ja\noltiin tärkeitä, väliin saatiin syytä käydä toisen kimppuun:\n\n\"Oot, rumaanen, ottanut nua knapit mun pyhähousuustani!\"\n\nMutta kun poika kevättöistään saapui kotiin, ja monen knapin\nsijasta verhoissa oli vain ruma reikä, tiesi miespaha kyllä, mitä\nkohta oli tapahtuva. Pian äitimuori näki asiat, asteli nurkkaan\nlammasriskukasalle, ja puttaajan pienet takamukset saivat kärsiä\npäivätyön seuraukset.\n\nSitten jo päivän yhä lämmetessä tyttötenavatkin joutuivat joukkoon,\nja silloin lennettiin kuin kiiliäiset ympäri kyliä ja kartanoita.\nKuului vain nurkista _kolkkulymyysillä_ olijain kolkutus, kuului\ntoisista huuto: \"Konkk' on kotona!\" Kuului taas kolkun lyönti, kuului\n_karhun-porttisilta_ kova hohuutus ja hoenta: \"Tit hot, yhtä karhua\npeljäkhöt!\" Sitten taaskin kolotettiin ja huudettiin: \"Näyttäkää\nkolmia tikkua!\" Jälleen kolahtelivat nurkat, ja yli kartanon kaikui\n_kitkon-pöhöttäjäästen_ iso ökinä: \"Kitkon, kitkon, pö-hö-hö-hö-höö!\"\nJo kerran taas oltiin _äiteesillä_, ja pieni _äireen kulteepiika_\njuosta haapsotti sinne tänne huutaen: \"Puurollen, puurollen!\"\nMutta pahankurinen kakaralauma lähti plytimään pakoon, liputtaen vain\nkieltään ja karjuen vastaan: \"Kissi, kissi, kissin mahrit!\"\n\nNousi päivä jo lakeuden koillisilta kulmilta, toi kesän kylänraitille\nja kohta ajoi kesän iloa ja elämää aikuisiinkin. Valoisat illat\nja hyvät pyhäpäivät aivan kuin vartavasten kutsuivat kylänväkeä\nyhteisiin mekastuksiin. Koko päivä, pitkä kesäpäivä oli kyllä\nriehkaistu toukopellolla ja kytömaalla, mutta kun ei oikeaa yötä\nruvennut tulemaan, niin ei heti ollut ainakaan nuorten nukkuma-aika.\nNuoret miehet ja naiset olivat parhaina toimessa, joutuivat\nmonesti vanhatkin joukkoon, jo viimein paapatkin syrjästä katsomaan.\nKeskikylän pojat ja järveläiset palatessaan hevosia luhdalle\nviemästä monesti pysähtyivät hakolaisten joukkoon Hakolan raitille\nkapukoimaan myöhäiseen yöhön saakka. Ja taas kun kurkiluomalaisten\ntai järveläisten iltakulku sattui Keskikylän kautta, metuloiva raitti\notti heidät haltuunsa.\n\nMutta vanhat ukot ja paapat istuskelivat talojen portailla purren\nlanskamälliä taikka pollautellen kessunsavuja, katsellen nuorten\nkanhottamista ja toimitellen, kuinka he ennen olivat miehiä ja\nparhaita joukossa.\n\nHiljainen oli kesäinen ilta, mutta melske kuului yli kylän\nsilloin, kun kylänraitti pyöri _polttopalloosilla_. Tyttäret ja\npiiatkin olivat joukon jatkona, milloin palloa lyömässä, milloin\nsitä väistämässä. Saattoivat monet tytöt kelvata mukaan silloin,\nkun moikotettiin ja juostiin _linnapalloa_. Kaksin joukoin sitä\npelattiin, _kuningas_ kummallakin joukolla, lyötiin ja laukattiin\nsekä menetettiin miehiä puolin ja toisin. Mutta kun kuningas oli\nmenettänyt kaikki väkensä, täytyi hänen pyllistää takamuksensa niin,\nettä voittaja sai siihen mojahduttaa nahkapallolla senkuin jaksoi.\nKelpasivat tyttäret _nakkaamhan tonttua_, yksinäistä puukapulaa, jota\nkoippuralla ja kepillä mitaten tavoiteltiin ja viimein huonoimpana\njouduttiin hilkku silmillä haeskelemaan. Kelpasivat he myöskin\n_kluutua_ nakkaamaan, vaikka saattoi käydä niinkin, että he hävinneen\njoukon miehinä joutuivat selässään kantaa roikottamaan voitonmiehiä\nyli kluutukentän. Pitkä rivi, kaksintoista, kaksinkymmeninkin oli\n_kluutuja_, pikku kapukoita, pystyssä kaksin puolin, ja kalikoilla\nheittäen yritettiin niitä toisiltaan kaadella. Viuvahti kalikka\njoskus pitkin pituuttaan ja kumosi monta kapua, mutta lensi\nkohta taas takaisin ja tuotti toiselle samat tuhot. Minkä sitten\nlopuksi toiselle jäi miehiä seisomaan, sen toinen sai kapukoillaan\nkorvata. Kauan saattoi peli kestää, menetettiin kluutuja, jos taas\nvoitettiinkin, mutta lopuksi jompikumpi puoli joutui tyhjäksi,\n_valkooseksi_ ja sai retuuttaa toisia selässään.\n\nSaattoi joku eläväinen tyttö pystyä _pilppuaki knoppaamhan_, mutta\nmiesten ja miehenalkujen peliä se parhaiten oli, ja monet kesäiset\nillat kylänraitti paukkui _päähän lyännistä ja vastoosta_,\nja pilppukapula lenteli kuin koirasteeri yli kentän, milloin\nsinne milloin tänne. Parikorttelinen mulipäinen kalikka se oli,\nja _pilppukepillä_ sitä kopsahdutettiin niin, että se poukahti\n_piiristä_ ylös, ja sitten heti kepillä lyöden lennätettiin niin\nkauas kuin saatiin -- ja pilppumiehellä oli _kaksi lyäntiä_. Toiset\ntaas olivat vastassa huitomassa ja saivat ilmassa iskemisestään\n_viisi lyäntiä_. Kopsittiin siinä milloin piirissä, milloin ulkona\n_vastoos_ ja saatiin iskuja talteen. Sata lyöntiä oli tavallinen\npäämäärä, ja paras oli, joka siihen ensiksi ennätti. Hän sai siirtyä\nsyrjään katsomaan toisten ottelua. Mutta viimeiseksi jäänyt,\njälkihännän mies oli _konkka_, joka jalkapuolellaan konkottaen sai\nnoutaa piipun sieltä, mihin se viimeisestä iskusta oli lentänyt.\n\nMutta silloin kun miehet rupesivat moikottamaan _köhkörötä_, naiset\nja pojanmääkäleet sekä vanhat äijät ja muut huonoiset saivat\nsiirtyä kauas syrjäpuoliin. Oli melkein korttelia leveä, toista\ntuumaa paksu _visaanen pyörä_, jota poukutettiin kovilla koivun\njuurikäyrästä veistetyillä _köhköröpookiilla_, ja raavahia miehiä\noli pookien varressa puolin ja toisin, joskus viisin, kuusinkin,\nparhaat klipparit _etumiähinä_ edessä ja kähläämmät _takoosmiähet_\njälkipäässä.\n\nKöhkörön lyönti oli joka kylän iltatyönä. Perälänmäki mäikkyi\niltasin kuin sotakenttä, Heikkilässä ja Voltissa hosuttiin, Lööpäri\npaukkui, ja kun Isoo-Pesoola tormootti visapyörän kimppuun niin\ntotta mun toisen kerran kaapoot ja masat osasivat moikottaa.\nKankahalla oli keskellä kylää, raitin avonaisessa laidassa, oikein\n_köhkörökenttä_, jossa melkein joka ilta Talkkarin puoli ja alapään\nmiehet, körttiläiset ja kaikki hikoilivat ja hohuuttivat visaisen\npyörän kimpussa. Hyvä oli Keskikylänkin raitti, Kurkiluomalle vetävä\ntie, jota kahtapuolta aitasivat kylän navetat, talliradit, ladot ja\nluttirakennukset. Siinä koko Keskikylän mieskansa joka ainut ilta\nmetuloitsi, kaikkein ahkerimmin paukuttaen köhkörötä. Lauantaisin,\nkun oli iltasaunasta päästy, saatu puhtaat päälle ja vatsa täyteen\npuuroa, oli raitti ja köhkörö parasta, mitä eläväinen kylä kaipasi.\nMonet nuoret poikamiehet kyllä lähtivät ajelemaan,\n\n    \"Kuka Krouvhin krossottelhon,\n    kuka Kalmarillen kiäräälhön\",\n\nmutta oli miestä jäämäänkin. Joutui jo yö, aurinko painui Tanimäen\ntaakse, mutta visainen pyörä vain vonkui, ja koivuiset pookit\npaukkuivat kylänraitilla. Veti yö harmaan sumunauhan Naarasluomalle,\nlaski hiljaisen nukkumarauhan yli harmaiden kattojen, mutta köhkörö\nvain hyrräsi eikä laskenut lyöjiä lepoon. Vasta aamupuoleen\nyötä miehet malttoivat heittää hikisen aherruksensa ja lähteä\nnukkumasijoilleen.\n\nMutta kaikkein komeimmin köhkörö moukui kesäisen pyhäpäivän hyvänä\njälkipuolena. Poikatenavat, jotka ainakin ahkeroivat köhkörön\nkimpussa, olivat siinä jo aamupäivän moikottaneet, mutta sitten\nkirkonmenoilta alkoi aikamiesten vuoro. Kirkosta palaavat Kurkiluoman\nisännät jäivät monesti katsomaan kovaa kyläottelua, kohta itsekin\nhairaten pookin kouraansa ja ruveten muiden mukana poukuttamaan.\nVanha, jo aikoja edesmennyt Kurki-Kuustaa monta kertaa päätti\nkirkonmenoilla aletun pyhäpäivänsä hikipäässä hypäten köhkörön\nperässä Keskikylän raitilla. Kova kiirus ja työ oli myös monella\nKeskikylän isännällä, puhumattakaan nuorista miehistä, jotka olivat\noikeassa mielityössään. Ja miehiä oli saapuvilla joskus kymmenittäin,\nkuka tositoimessa, kuka vain ilman katsomassa. Oli siinä pitkä\nKeskisen Matti kaikkein kiukkuisimpana kankimiehenä, ja hän kyllä\nosasi antaa sellaisia mojahduksia, että pyörä hyrräsi. Matti olikin\nniin vimmattu poika, että hypätä roikkasi seitsemän tervatynnyrin\nylitse ja olisi kyllä vaikka lentänyt, jos vain vähänkään olisi ollut\nsiipiä lapaluiden noukassa. Miehiä olivat monet muutkin, niinkuin\nJärven Juha ja Matti sekä Ylisen Masa.\n\nKaksin puolin siinä koiteltiin, _piirto_ vain oli keskimailla\nrajana yli raitin, ja kumpiko siihen ensiksi ennätti ja työnsi\ntoisen takaperin, se oli voitonmies. Hyvä lyyry ensin heitettiin\nniin, että köhkörö meni hyppien ja hyrräten, ja vastamies sai sille\nantaa pookistaan niin kovan paukun kuin ikinä jaksoi. Toinen taas\nvuorostaan vastasi samanlaisella paukauksella, ja visainen pyörä\nhyppäsi edestakaisin kuin mieletön. Monta kertaa köhkörö mennä\nhyrräsi etumiehen ohitse, mutta silloin kajahti takamiehen kanki,\nja kiekko alkoi taas hyrrätä toisin päin. Useasti pyörä ajoi ohi\ntakamiehen, toisen ja kolmannenkin sekä mennä huristi iloisesti\npompahdellen pitkin tietä, ja miehet ponkivat perässä kanki ojollaan.\n\"Älä rumista lyä! Ei saa rumista lyärä!\" huudettiin vastapuolelta\nkohta, kun köhkörö kupsahti kyljelleen ja _kuali_. Monesti kiekko\nmennä huiteli aina Naarasluomaan asti, ja silloin pojankehvelit,\njotka hoitelivat kaikkein kaukaisinta takavartiota, kilvan juosta\npresajuttivat sitä noutamaan.\n\nLähimailla eivät pojat eivätkä muut huononpäiväiset uskaltaneet\nolla. Hyvin monesti sattui niin, että pyörä paukahti päin otsaa, ja\nsilloin härmäläisen naamasta purskahti punainen mahala. \"Ei soras\nsilmiä kattota!\" sanottiin vain ja paikattiin ärämä trasulla. Pooki\npaukahteli niinkuin ennenkin, ja visapyörä sai vielä kiukkuisemman\nvauhdin. Kanki vain mojahti, pyörä pakeni takaisin ja paukahti\nKeski-Kuustaan lutinpäätyyn niin, että kolo jäi seinään. Tuli\nvisapyörä väliin vinkiää ilmalentoakin, ja jos aikamies sai sitä\nsilloin koivuisella kangella olan takaa huipata, niin möyryten lensi\nköhkörö korkealle ilmaan ja hurrasi yli kattojen ja katonharjojen.\n\nKöhkörön kova moikottaminen oli härmäläisen parasta pyhäisen iltapuolen\nhuvitusta. Siinä väättyri sai kyllikseen heilua ja hosua, väistää ja\niskeä, olla aina silmä kovana ja lyömäase valmiina kourassa. Vonkui\nvain ja paukkui kuin pikku tappelussa.\n\nJa maanantaiaamuna monen pojan _rumis_ oli kovasta rääkistä niin\nhellänä kuin olisi sitä puulla päntätty.\n\nMutta juuri sitä härmäläisen ruumis kaipasikin.\n\n\n\n\nHevoosella vain\n\n\n    Poikaan varsa se kävelöö ja juoksoo\n    ja välkin se pystyhyn hyppää.\n\n_Hevoonen_ oli härmäläisen paras vetojuhta ja kulkuneuvo. Koko Härmä\nhyvin tiesi, minkä sanoi: \"Rahalla saa ja hevoosella pääsöö!\" -- eikä\nniitä aimoo talosta puuttunut. Saattoi joku pahainen Pajamäen Jaakkoo\nrähjätä laiskalla härällä ja hokea: \"Ekkö mee!\" saattoi Rintamäen\nJuha kyntää junnata sonnilla, vaikka kävi niinkin, että juhta\nkiiliäisten käsissä\n\n    \"Reisun vain mölähti,\n    siiloon s' oli viitikos.\"\n\nMutta oikealla hevosella Härmä ajeli, vanha Hillin paappakin ajaa\nköpsötteli vanhalla konkarilla ja leveili:\n\n    \"Jos kualoo, niin ostethan,\n    jos kaatuu, niin nostethan.\"\n\nOlihan Härmän isäntien talleissa monenlaista hevosta kaksin, kolmin\nja neljinkin. Läikkyvä _Silkkimusta_, tumma _Rautikko_ ja täplikäs\n_Papuharmaa_ kelpasi vaikka kenenkä keisien eteen, ja aikamiesten\najokas oli _Isoo-Liinooki sekä Rauransuati ja Pläsipää_. Hevonen\noli _Suatiki_, samoin kuin _Pruuni ja Ruskia_, hevoseksi kelpasi\nmyös _Voikkoo ynnä Kimi, Plakki ja Punaanen_, hyvä oli\n_Valkoonenki_ kun sattui, jopa jonkun täytyi ajella _Prookilla_,\nvaikka moni luuli sitä lehmäksi. Oli joku ukko markkinoilta tuonut\ntalliinsa _Krupurin_, toinen taas saanut lohnansa eteen _Niskurin_,\nmuuan _Potkurin_, joskus kyröläisen _Inkkumeran_. Sellaiset ajokkaat\nolivat useinkin jo vanhoja _kopsuja, klipsuja ja kopukoota,\nkaakkia, konia ja konkareita_.\n\nHelisten vain härmäläinen lennätti markkinoille, milloin Vaasaan,\nmilloin Nyykarpyyhyn, ja komeasti hän taas ajaa rohisti samoihin\nkaupunkeihin _kakulareellä_ ja kaurakuormalla, väliin taas kuorma\nkukkuroillaan riihikuivia rukiita. Jaksoi Härmän huppa hyssytellä\npitempiäkin taipaleita, ja siannahasta vanutetut _mänttinahkaaset\nruamat_ kestivät. Moni isäntä teki talven mittaan pitkiä rahti- ja\nkauppamatkoja.[56] Väliin ajettiin sysiä tervahaudoilta taikka\nrautamultaa Lappajärveltä Kimoon pruukiin, väliin taas raahattiin\nrautakuormia Kimoosta Ouluun. Jouduttiin joskus vedättämään lankoja\nVaasan fapriikista Kuopioon pitkin Savonmaan häjyjä mäkisiä\nmaisemia, jotka yrittivät tasamaiden hevosen aivan uuvuttaa. Kylminä\nsydäntalvina ajettiin Vaasasta Uumoohin voita ja tervaa, ja kova\nmatka oli sekin yli meren, pitkin autiota jäätikköä, jossa tuon\ntuostakin oli tien vieressä rikkoontuneita värkkejä, joskus väsyneen\nkonin raato. Monet toimelliset isännät ajelivat omia asioitaan ja\nansioitaan, vedätellen hallaisiin ylimaihin, Halsualle, Perhoon\nja Lestille rukiita ja olkia. Uiton Kallee osti lintuja ja voita\nja ajoi Isoolla-Harmaalla aina Helsinkiin asti, jopa joskus mennä\nrymisti sinne viidellä harmaalla hevosella peräkanaa. Helsinkiin\näkäpäinen Kosoolan Kaapoon Iiskakin ajeli voikuormineen, puntaroi\nja möi tavaraansa torilla, puntaroipa kerran tinkivää ostajaa\npääkoppaan niin, että siihen ukko kupsahti. Helsingissä asti aina\nkerran talvessa kävi Pömpelin emäntäkin, Jaakoon tomera akka, voita\nja kananmunia vei ja toi rahaa, jotta Jaakkoo sai asua taloa.\nKoirannahkaisissa turkeissa, prässi niskaan tamuloituna, emäntä\nasteli ja ajoi kuin mies ja hoiti asiansa kuin mies. Ylisen Masa\najaa rymysi kerran _kylmänä talvena_ voikuormineen \"Lapuanjokia\nAlauren perillen, sitten Ruaverellen ja Orihveren kautta oijeti\nHämhenlinhan.\" Siellä parikymmenleiviskäiset voitynnyrit pyöriteltiin\njunaan, ja takaisin palattaessa tuotiin Tampereelta kankaita Vaasan\nkauppamiehelle. Mutta Taavetin Kuustaan isä oli Härmän hevosella\nlasketellut Sant-Mikkeliin saakka, joka on Viipurissa päin, vielä\nkauempana kuin Helsinki. Jopa kesti jonkun ukon pää, hevonen ja\nvärkit päästellä Pietarin porteille. Entinen Porren Kuustaa kävi\nPietarista hakemassa höyheniä tyynyjen täytteiksi, ja aikoja sitten\nkuollut Porren Matti teki sinne entisinä _kopukkavuasina_[57] kahdet\nmatkat, joutuen siellä kerran jo istumaan suureen pitopöytään itse\nkeisarin korvalle, ja kun _patikka_ pantiin kulkemaan ympäri pöydän,\nMatti palautti sen takaisin perustellen:\n\n\"Isäni oli peltomiäs. Kun se kynti peltua, ja vako tuli päähän, niin\nse pyärti.\"\n\nKomeasti lakeuksien isäntä emäntineen ajeli kirkolle. Läikkyi\nsiniseksi ja punaiseksi maalattu _lohna_,[58] ja mustanpunainen\n_rekiverha_ paistoi lunta vasten, kun ukko ajeli. Koreakuvaiset\n_ränget_ keikkuivat hevosen olkapäissä, _sitolkat_ ja\n_kärmhenpääsuittet_ välkkyivät ja _tusinakulut_ helisivät\nkaulassa. Komeasti ajoi aimoo talonpää kesälläkin. Pienet ukot\nmennä koluuttivat vain _pikkulavalla_, isoisemmat jo rynkyttivät\nmaalatuilla _keisiillä_, joissa oli krinnit ja puolat ja kahden\nhengen istuin orsien varassa, ja muutamat isot isännät keikuttivat\nkomeilla _kukkukeisiillä_, joiden istuin retkahteli aisoihin\nkiinnitettyjen _puujouttien_ noukassa, ja puisella istuimella\noli punaristinen päänalustyyny pehmikkeenä. Mutta lautamiehet,\nherastuomarit ja muut sellaiset _paremmaaset_ laskettelivat\n_fiäteriillä_ niin, että retkui vain ylähä ja alaha sekä\nheitteli rennosti sivuillekin. Ylpeät _rännärisilat_ kiiltävine\nmessinkiheloineen antoivat aikamiehen ajolle ja ajokkaalle\nmahtia, kun taas pikkulavojen ja keisien hevosilla kalisivat\ntavalliset _silat ja silankranat_. Saapui kirkkomäelle joka\nsuunnalta monenlaista ajopeliä ja monenlaista ajopelin vetäjää jos\najomiestäkin. Ja sitten taas lähdettiin jyristämään kotia kohden,\nvain sellaista tavallista kirkonkörötestä. Fietereillä sentään piti\npäästellä niinkuin ainakin ison talon värkeillä.\n\nMutta silloin kun lakeuksien nuoret miehet olivat ohjaksissa,\nHärmän hupat saivat hypätä ja hyssytellä eri tavalla. Varsinkin\nkesäisinä pyhänaikoina pojat ajella jyristelivät pitkin maanteitä\nja kylänteitä milloin mihinkin. Mentiin väliin hyppyyn, väliin\nkökkään, väliin taas lennätettiin häihin, monesti aina toiseen ja\nkolmanteenkin kirkkokuntaan. Lauantai-illoin piti tavallisesti\najella _friijooreisuulla_, ja sekin oli komeaa miesten menoa. Isojen\ntalojen pojilla oli oikein _nimikkoo hevooset_, joilla he saivat\nhyppäjyttää, oli vielä talvella _pulkat ja peluut_ sekä kesällä\nkukkukeisit, joskus fieterit. Näki, että poika oli _paikoosta_, näki\nhevosesta ja hevosenvärkeistä, näki itse isännästäkin. Rännärisilat\nja kärmehenpääsuitset välkkyivät, eikä ollut hevosessa _ähky ei\numpi_, ei vikaa _kavioos_ eikä _kuppiluis_, eikä liioin ajajan ollut\nriisi ei navassa eikä neuvoissakaan. Pojan taskussa naskutteli oikein\n_enkliskakello_, rinnalla kelluttelivat hopeaiset _haarakäljyt_\nja leuoissa riepsahteli notkovarsinen _hopiapislai-piippu_,\noikein _syäskumminen_ kapine, ja kourassa viuvahteli kiukkuisesti\nvaskivartinen knuppiruaska. Ainakin seitsemän seurakunnan tyttäret\ntällaisen pojan tunsivat, ja laulun he hänestä laittoivat:\n\n    \"Mistä on tua poika, joka\n    taitavasti liikkuu:\n    Papuharmaa hevoonen\n    ja hopiapislai-piippu.\"\n\nNäin aimoot pojat ajelivat, mutta parhaansa panivat toisetkin.\nKukkukeiseissä ja pikkukeiseissä he keikuttelivat, ja muutamat\nrennosti retkuttelivat _poukahroksilla_, jotka oikein ylpeästi\nnakkelivat miestä, sitä vaille, etteivät joskus lennättäneet\npellolle. Jyristen ja paukkuen, rytkähdellen ja notkahdellen ajettiin\nkautta kylän väliin pitkänä jymyjoukkona. Konkarien kaviot iskivät\ntulta, pyörät säkenöitsivät, ja pojat päästivät suuren laulun:\n\n    \"Kun nämä poijat ajeloo,\n    niin raitti se alla lelluu.\n    Viikkua vaillen puali vuatta\n    mä oon sua rakastellu.\"\n\nJa sitten parkaistiin:\n\n\"Ajethan köyhät kumhon ja maksethan rahalla!\"\n\nLauantai-iltojen ja -öiden meno oli monesti vielä hurjempaa ja\nkomeampaa. Hämärissä luteissaan ja ylikamareissaan piiat ja tyttäret\nkuuntelivat korvat herkkinä, kun aina tuon tuostakin ajaa\njyrähdytettiin ohitse. Alkoi kaukaa kuulua kavionkopse ja pyöränpauke,\naika poikien meno jo virstojen päästä, niinkuin Färikaran Jaskan,\njosta kannatti laulaa:\n\n    \"Färikaran Jaskan kavionfloisket\n    kuuluu Kaurajärvestä aina Pastupakhan.\n    Lassus-Maija on hoikka ja siävä flikka --\n    eikä se Färikaran Jaska ota akkaa.\"\n\nKuunteli lutti henkeään pidättäen, ja kuunteli ylikamari, kun\nkavionkopse yhä läheni, ankara laulukin jo kuului, kuului yhä\nkomeammin:\n\n    \"Poijat ne ajaa ylös ja alas,\n    ja fiäterit alla soutuu,\n    pappa ja mamma ne suroovat,\n    että mihkä nua hurjat joutuu.\"\n\nMaa komisi ja maantie tärähteli, mutta... köminä ei kääntynyt taloon,\najoi ohitse vain ja taas vähitellen häipyi kuulumattomiin...\n\nOli Härmän poikien ylpeä ajoaika, oli kesäinen yö, ja kaikkien\npiti olla liikkeellä. Huonoisien talojen pojat, joilla ei\nollut nimikkoa eikä mitään, olivat kumminkin matkassa, samoin\nnevantakaiset torpanpojat ja hevosettomat renkijutikatkin ajelivat\nöisellä maantiellä. Oli miehillä matkaan lähtiessä kainalossa\nvalmiina _perättömät_ suitset, joissa oli vain _päällinen_ ja\n_ruamalliset_. Otettiin sitten hevonen mistä vain saatiin, haasta,\nluhdalta tai karjavallilta, ja kysymättä, kenenkä kopukka oli,\npantiin suitset suuhun, hypättiin selkään ja annettiin mennä.\nAjettiin niinkuin keisimiehetkin ympäri kyliä, pitkin pitäjiä,\nmonesti toisiinkin pitäjiin asti. Piikojen lutit olivat asiana ja\nparhaina pysähdyspaikkoina. Kriivarin pihalla oli kerran aitaan ja\n_hollirenkaashin_ kytkettynä yhdeksän märkää konia, talon löökkimaa\noli räävitty hevosten eteen, ja yhdeksän ratsumiestä tappeli lutissa\nparista piikatakusta...\n\nJa taas lähdettiin laukottamaan. Vasta aamupuoleen yötä ajomiehet\nrupesivat saavuskelemaan omille kylille, hevoset märkinä ja\nnälkäisinä, _vahtukakkarat_ kupeissa. Sellaisenaan ajokas vain\nheitettiin samoille maille, mistä oli otettukin, ja suitsia\npiiloitellen hiivittiin kotipihoille. Seuraavan pyhän aikana piti\ntaas ajella samalla lailla, ja sitten taas. Mutta maanantaiaamuna\ntäytyi ajomiehen joutua kesannolle ja puskea koko viikon, vaikka\njotkut hurjat olisivat paljoa mieluisemmin remmastaneet yhtä mittaa.\nSanoi sen vanha laulajakin:\n\n    \"Eikä ne poijat tyätä viitti tehrä maanantaina,\n    kun on viinankohmelos, ja uniki viälä painaa.\n\n    Tiistakina poijat sanoo: Pirhanan pitkä viikko!\n    Kun taaski tuli uusituksi tua rakkauren liitto.\n\n    Keskiviikkona poijat on jo omis voimihnansa...\n    Pitääs mennä kattomahan omaa henttuansa.\n\n    Torstakina poijat sanoo: Voi kun olis pyhä!\n    Perjantaki-illalla ei viitti mennä kylhän.\n\n    Lauvantakilla poijat sanoo: Piru kun on pitkä matka...\n    kun on varsahevoonen ja kävellä ei jaksa.\"\n\nLaurin sunnuntaina, pyhänä elokuun päivänä, Härmän pojat suurella\njoukolla lähtivät _lauria ajelemhan_ ja laskettivat oikopäätä\n_viarhallen kirkollen_, useimmin Ylistaroon. Sinne saapui muitakin\n_viarhan kirkkoosia_, mutta ylistarolaiset itse pitivät rippikirkkoa\nniin, että vieraat kävijät oikein ihmettelivät:\n\n\"Kun tällääseksi päiväksi on rippikirkko tällätty!\"\n\nEivätkä pojat enää tahtoneet päästä oikealle ajoluonnolle.\n\nMutta kaikkein kovimmin ajettiin isona _mikkelinpäivänä_. Se oli\nsuurien lakeuksien ikivanha ajopäivä, jolloin kaikkien nuorten\nmiesten, renkijullikoita myöten piti olla hevosmiehinä, ja Härmän\nparhaitten hevosten hyppäämässä. Silloin kenenkään ei tarvinnut\nkaapata konia salaa laitumelta, renkikin sai rehellisesti panna\nsuitset hepan suuhun, keikahtaa selkään ja lähteä laukottamaan, talon\npojista puhumattakaan. Ajettiin _rattahin_ vain niinkuin pyhäöisillä\nremuretkillä, satulatta istuen paljaalla selkänahalla, ja kirkkomäki\noli matkan määränä. Joka taholta sinne tulla kopsutteli ratsumiestä,\ntuli joitakuita vanhoja jalan, ja keiseillä ajaen, tuli naisiakin. Ne\nmenivät istumaan kirkonpenkkiin niinkuin ihmiset ainakin, mutta pojat\nistuivat mieluummin hevosen selässä ja ajelivat kirkkomäellä tullen\nmennen. Monella oli viinapullo matkassa, sillä mikkeli oli niin suuri\npyhä -- oikea vanhojen paappojen _juamapäivä_, jolloin Untamalan\nukotkin olivat _kelanpiros_[59] ja joivat itsensä _mässährökshin_\n--, että silloin piti ryypätä jokayhden, vaikk'ei muulloin olisi\njuuri maistanutkaan. Siitä kirkkomäen menokin yhä yltyi. Kirkossa\nlukkari karjui täysin kurkuin, ja pappi pani parhaansa, mutta ulkona\npaukkuivat koninkaviot, ja pojat itse olivat omia lukkareitaan.\nAjettiin suurin joukoin ja hoilattiin:\n\n    \"Komiasti se musta varsa\n    poijan eres hyppii.\n    Lusti oli olla silloonkin,\n    ja lusti on olla nykki.\"\n\nLasketteli siinä joku ison talon perillinen ylpeästi hoilottaen:\n\n    \"Pappa se varsan valjasti,\n    pani piiskan ja ohjat käthen\n    käski mun ajaa vihiillen,\n    vaikka ryssänpapin ethen.\"\n\nJa äkäpäinen renkimies hyppöötti hyvää hevostaan karjahdellen:\n\n    \"Papuharmaa hevoonen\n    ja helvetin helläsuinen,\n    sill' on hyvä ajella\n    ja kiusaa tehrä muillen.\"\n\nMutta kaikkein kovin meno alkoi vasta, kun lähdettiin kirkolta\nkotimatkalle. Silloin syntyi kiukkuinen kilpa-ajo. Lennätettiin\ntien täydeltä, minkä miestä ja hevosta mahtui, hosuttiin hevosia\nja huudettiin. Knuppiruoskat ja nahkaiset ruomalliset vinkuivat ja\nläjähtelivät, rapa roiskui ja kymmenet kaviot takoivat tietä. Ei ollut\n_käypälääsillä_ eikä huonohenkisillä ensinkään asiaa maantielle\nsilloin, kun Härmän ylpeät pojat pitivät mikkelikilpaansa. Kauas\naidan taakse jalkamies sai ponkaista, kun hurja joukko pauhaten\nkiiti ohitse. Mätkähti mehakassa joku maahankin, mutta kiukkuisesti\nrapainen mies taas kaahaisi konin selkään ja lähti kanhottamaan\ntoisten perään. Oli kyllä poikia, jotka eivät joka rytkähdyksestä\npudonneet. Kauhavan Pollarin renki, Ankka, oli sellainen mestari,\nettä saattoi vaikka seisoa hevosen selässä ja laskettaa täyttä lentoa\npystyaidan ylitse.\n\nOli kilpatiellä hyvänä etumiehenä kuka kulloinkin, milloin ison talon\npoika, milloin pikku talon renki. Mennä rajuutti joku rintaperillinen\nkomealla Pläsipäällä etukynnessä, mutta kohta toiskan renki-Köösti\ntryyköötti edelle Isoolla-Liinoolla ja kiljaisi vain. Tuli taas\ntoinen ja kirjavalla Prookilla aikoi tormoottaa ohitse, kolmaskin\ntulla mouhuutti vanhalla Salvialla ja etukynteen vain yritti. Mutta\nrintaperillinen huusi ja hosui Pläsipäätään kahta puolta, ja kolmea\nkorvan lennätettiin Isoon-Liinoon kantapäillä. Jälkipuolessa oli\nsamanlainen meno. Siellä joku renki vireällä Rautikolla hyppöötti\nkuin pöyröö ja yritti kiinni etujoukkoa, ja toinen pysytteli rinnalla\nlentävällä Pikku-Pruunilla, joka mennä klenuutti suu selällään\nkuin koira. Tuli perässä monta muuta renkiä ja talon poikaa, mutta\nviimeisenä rähjäsi pieni renkijulli hypittäen vanhaa kiukkuista\nPotkuria, hosuen ja hokien rumaisia ja raakkulehia.\n\nTiesivät isännät kyllä, että kirkolta tullaan kilvaten, tiesivät\nsenkin, että konista otetaan, mikä siitä suinkin lähtee, mutta\nsittenkin he antoivat hevosensa mikkeliajoon. Olihan se vanha tapa,\nolivat isännätkin aikoinaan samalla lailla ajaneet, huutaneet ja\nyrittäneet ensi mieheksi. Kaikkensa härmäläinen pani itsekin, kun\nsellainen paikka tuli, kaikkensa piti panna myös hevosen ja ponkia\nensimmäiseksi. Vesiluoman Juhan-Kuustaa käski rengin laskettaa niin\npaljon kuin ikinä kavioista lähtee, jotta tulee mainituksi. Kun renki\ntuli kotiin ja vahtukakkarat pyörähtelivät hevosen kyljissä, isäntä\nheti kysyi:\n\n\"Ajookkos hyvin?\"\n\n\"Noo... en mä nyt oikeen viimmeesen päällen prissanu... mutta\najoonki minä\", renki selitti.\n\nMutta Juhan-Kuustaa ei ollut tyytyväinen. Vihaisena hän karjaisi\nrengille:\n\n\"Olisit prissanut vielä kovempaa!\"\n\nHyvillään oli Pollarin Serän-Tuppukin, kun renki-Ankka lennätti\nkaikkien ohitse. Akkunapielessä ukko istui odotellen, jotta sai\nnähdä, kun Ankka tryyköötti etumiehenä. Nauruun meni vanha naama, ja\ntotta lienee ollut, mitä äijä sanoi:\n\n\"Siinä se onki huppa... jäävät kun paska heinhän!\"\n\nJa kohta, kun Ankka ennätti tupaan, isäntä vei hänet kamariin ja\nkaatoi hyvän ryypyn, oikein tasapään.\n\nMutta jos sattui niin ohraisesti, ettei renki tullutkaan parhaana\nmiehenä, äijä äkäisenä ärjäsi heti, kun Ankka sai oven auki:\n\n\"Mitä sä, rumaanen, niin huanosti ajoot?\"\n\nEikä viinaryypystä ollut puhettakaan, jopa sitten tasapäästä.\n\n\n\n\nHyppypaikalla\n\n\n    Mithän taallaasekki laattiallen menöö,\n    kun sinne paremmakki tukkii,\n    kun sitte viälä hyppelööväkki\n    kun isoo äireen vanha pualarukki.\n\n\nKuusi päivää lakeuksien raataja möyri kytömaataan, mutta\nseitsemäntenä oli hänen sapattinsa, oikea härmäläinen sapatti,\njolloin hiljainen arkisen aherruksen viikko saattoi muuttua suureksi\njymypäiväksi. Jo lauantai-iltana moni poika ajella poukotti ympäri\nkirkkokuntia, ja luttien sekä ylikamarien käytävät kolisivat.\nPyhänä vonkui köhkörö kylänraitilla, kun samat miehet sitä oikein\nvihantiestä moikottivat, mutta sitten jo taas illalla komisi\nhyppykenttä, kun kylän väki siinä täyttä päätä tanssia jyskytti.\n\nKyllä nuori härmäläinen jaksoi viikon päälle vielä sapattipäivänkin\nriehkaista, yhtä hyvin tyttäret ja piikatytöt kuin pojat ja\nrengitkin. Härmän verestä syntynyt, suurien lakeuksien perillinen,\nraavasten kirjoihin päässyt, tarvitsi viikon vaivojen kukkuraksi\nhurjaa menoa ja repäisevää riehumista. Jyrisevä ajo, komeat\ntyttäret ja huima _hyppy_ olivat Härmän poikien kaikkein parhainta\npyhäillan viettoa. Niin myös Härmän tyttärien, sillä sama veri\nveti heitäkin. Lakeuksien tummat tytöt olivat eläväisiä ihmisiä.\nNuori yhtä eläväinen äiti oli muutamia jo pikkuisena _käymäkränkyn_\nkävelijänä pidellyt jalkaterällään ja laulaen hypellyt ympäri lakeaa\nlattiaa. Jotkut olivat jo pienestä tenavasta alkaen opetelleet\n_hyppelemhän_. Sillä aikaa, kun äiti hääri navetassa, tyttökersat\ntoiskan haapsotukkien kanssa hypellä tössöttivät tuvassa. Toiset\nlaulaa killittivät, ja toiset mennä klenuuttivat niin, että lattia\nknapaji. Toiskan pikku kersakin, jonka niskassa piipotti pieni\nkakunhäntä, päästeli muiden mukana polkantahtia kuin isompikin\nihminen:\n\n    \"Tavallinen taloon poika\n    ei kelvannut mammalleni, leni, leni,\n    täytyyköt mun reitupoijan\n    latkia lairalleni.\"\n\nNäin jalka tottui jo pienenä tanssin tahtiin, ja hyppysävelet\ntarttuivat korvaan. Kun sitten tyttäret ja piikatytöt rippikoulusta\npäästyään kelpasivat raavasten joukkoon, kävi monen hyppy yhtä keveästi\nkuin ainakin aikuisen. Täysiarvoisina raavahina tyttäret kohta\nkeikkuivat muiden mukana, kelpasivatpa hyppymestareiksi ikäisilleen\npojille, jotka kyllä olivat miehiä köhkörötä vonguttamaan, mutta\neivät aina olleet yhtä taitavia polkan tahtiin.\n\nKorea kesänaika oli nuoren kansan parasta hyppyaikaa. Silloin kun\nkesä parhaillaan kukki, ja suuri lakeus oli kaikenkirjavana, lakeuden\nkukkivat tyttäretkin olivat parhaassa elämänilossaan, samoin nuoret\nmiehet. Kesällä oli lämmintä, kesällä oli helppo liikkua kylästä\nkylään, ja kesällä kelpasi hyppypaikaksi kylän kenttä. Sen yllä\noli korkea taivas ja ympärillä avara aukea, johon kyllä mahtui\nmekastusta, laulua ja pelinääntä.\n\nJoka kylällä oli oma kesäinen hyppypaikkansa, joka aina pyhäiltaisin\noli valmiina. Kaikkein sopivimpia hyppysijoja olivat _tiänristit_,\njoihin joka suunnalta oli mukava saapua. Näinpä huhtamäkeläiset pitivät\nilojaan kylänraitilla Vakkurin ja Katajamäen teiden risteyksessä,\nPakankylä, Alikärri ja Petterinmäki hyppiä poukuttivat Petterinmäellä\nAlikärrin tienhaarassa. Rannanjärven ja Haapojan suurena kisakenttänä\noli Mikkilän tienhaara, ja Hirvelän sekä Vesiluoman nuorten paras\npaikka oli sileä maa Hirvelän tienhaaran vieressä. Talvisin siinä kyllä\noli suuri hietaläjä, mutta kun se kesällä ajettiin tielle, tytöt\nlakaisivat ja tyynnöistelivät läjänsijan ja sanoivat isännille:\n\n\"Mitä siinä hiaralla tehrhän, kylän tenavat vain pirrastaa sen pitkin\nojia.\"\n\nHyvä oli hypellä _silloollaki_, jotka kopsuivat ja vastasivat kuin\ntuvanlattia. Ekoolan silta, jota myöten maantie mutkaa heittäen\najoi leveän, korkeatöyräisen luoman ylitse, oli vanha ekoolaisten\nilopaikka. Tytöt la'asta sieppoivat sillan puhtaaksi, ja silloin\nsiinä saattoivat kantapäät kopista, kun vielä lujat _kairespuut_\npitivät huolta, ettei hyppelijä horjahtanut luomaan. Haapojan luoman\nsillalle taas kokoontuivat ikoolaiset ja Kankahankylän nuoret\nilonpitoihin. Mutta Keskinen, Järvi, Lööpäri ja Kurkiluoma astelivat\nkylän taakse metsänreunaan _Tanimäellen_. Hyvä oli _Viarukallioki_\nHaapojan tien vieressä, Uiton takana. Se oli korkeahko viertävä\nkalliontöyry, siloinen kuin pöytä, ja siellä ylhäällä, lakeuksien\nlaitapenkillä oli hauska elämöidä, kun lääsmanni ajoi pois Mikkilän\nristiltä.\n\nKylän laitapuolen tasainen kenttä oli myös kuin vartavasten luotu\nnuorten hyppykentäksi. Siihen aikaan kun Kankahankylän nykyiset\nikäihmiset olivat rippikouluiässä, oli keskellä kylää, tien vieressä\nsiloinen kangas, jossa monesti hyppyväen kantapäät kopisivat, ja\nsitten taas tappelumiehet pitivät hurjaa metakkaa. Samanlainen\nremukenttä oli Knuuttilan ja Hako-Mattilan Jästitori. Se oli kylän\nlaidassa, suuri tasainen kangas, johon mahtui hyppelemään ja\nmetuloimaan vaikka koko kirkkokunnan kansa.\n\nHyvän kesäpyhän iltapuolena jo neljän, viiden tienoissa nuoret\nrupesivat kokoontumaan hyppypaikalle. Tytöt sipsuttelivat\nkoreina parvina valkoisissa liinaverhoissa kuin yöpukimissa,\npunaruutuiset kaulahittet hartioilla. Valkoisin liinahihoin pojatkin\nja renkijullikat astelivat, heluvyö vain kirkkaana kimalteli\nmiehustassa. Monesti nuoret olivat aivan avojaloin. Ekoolan sillalla\nhypeltiin niin, että lankut läiskyivät, ei kenkunoita ollut kellään\neikä pikisaumasaappahia.\n\nMutta kun mentiin naapurikylien hyppykentille taikka vielä\nkauemmaksi, pantiin kengät jalkoihin ja muutenkin paremmat verhat\npäälle. Parhaat pojat päästelivät hevosella ja keiseillä niin\nettä jyrisi, ja autuas oli flikka, joka pääsi sellaisen pojan\nkukkukeisikumppaniksi. Ajoivat monet aikapojat poukahdoksella,\ntormoottivatpa hurjimmillaan vaikka Vierukalliolle ja antoivat sen\nkorkeimmalla kukkuralla Papuharmaansa hypellä ylpeää rinkitanssia\nniin, että köyhät saivat huutaen hyppiä syrjään. Knuuttilan\nJästitorille kokoontui mettumaariyöksi koko Alahärmä aina Hakolaa\nja Ekoolaa myöten ja \"väkiä oli niin raaron lailla\". Se oli vanha\ntapa, ja vanha tapa oli myös, että silloin hypeltiin ja tapeltiin.\nPaljon ja kaukaa tuli hyppyväkeä Kankahankylänkin kentälle\nmettumaaria iloitsemaan, joskus aina seitsemästä seurakunnasta,\nKauhavaa, Lapuaa, Isoakyröä ja Vöyriä myöten, Härmät ja Ylistaro\nkaikitenkin. Kävi hyppely ja kävi tappelu, kun oli paikalla seitsemän\nseurakunnan parhaat miehet. Ylpeät pojat näin yli kirkkokuntien\nkulkivat hyppypaikoilla, mutta tyttäret hyppelivät vain omien kylien\nkisakentillä. Joskus joku mieletön, jota ei kotikylillä kylliksi\nkatsottu, saattoi mennä kouhottaa yli pitäjän rajan, mutta siitä pian\npunottiin laulu ja pantiin polskaksi:\n\n    \"Äppäppällä hypys kulkoo\n    Oijuskankahalla,\n    vaikk'ei pysy säärystehet\n    kengänpaulan alla.\"\n\nLaulaen mentiin hyppypaikalle, ja laulun varassa vanha Härmä piti\nhyppynsä. _Kiäli ja kurkku_ oli paras pelivärkki, ja se antoi\nkyllä sellaisen soiton, että hyppelijä hyvin osasi pyörähdellä.\nVäliin oikein _vasituunen nainen_, jolla oli raikas rinta ja hyvä\nkurkku, seisoi syrjässä ja laulaa rallatti senkuin jaksoi, ja toiset\ntanssivat. Sitten taas vuorostaan toinen hyväkurkkuinen rupesi\nrallattamaan. Puuställin Fiija oli mahdoton laulamaan, ja hyvä oli\nKosoolan Sanna-Maijakin sekä Sikamäen Miina, ja Ruutiaasen Sussun\nääni helähti hyvin korjasti. Mutta monta kertaa, kun oli oikein\nmieluisa kesäilta, ja nuoret veret ajelivat suonissa ja punoittivat\nposkipäitä, noustiin täyteen hyppyintoon ja yllyttiin laulamaan koko\njoukolla. Silloin oli hyppykentän meno yhtä melkutusta: meuhattiin\nja laulettiin kuin yhdestä suusta, väliin laskettiin oikein\nhuutamalla. Sittenkin vielä, kun _pelimannit_ olivat soittoineen\ntahtia antamassa, laulu piti oman valtansa. Laulaja saattoi istua\npelimannin vieressä, ja kurkku soi yhtä komeasti kuin pelikin. Ja kun\nlaulu päästettiin ilmoille koko hyppykentän voimalla, ei pelin ääntä\nkuulunutkaan. Kova kenkunain kopina vain ja suuri Härmän laulu, joka\nlainehti pitkin lakeuksia huimana polskantahtina.\n\n_Polska_ olikin entisen hyppelijän mieluisinta tanssia. _Suurena\nrinkinä_, joskus kaksin rivein käsikkäin ristiin punottuina, mentiin\nympäri hurjaa vauhtia, ja peli soi ja tyttäret ja piiat lauloivat,\npojatkin päästivät röminän. Siinä notkuvassa polskantahdissa oli\nmukava laulella ja nuottiin sovitella mielialojansa, varsinkin pientä\npistomieltä. Ylpeät tytöt joskus oikohonsa laskettelivat pojille\npurevia _pistolauluja_:\n\n    \"Vanhan kullan jätin,\n    uuren kullan otin,\n    enkä huali niistä kummastakaa.\n    Minä olen nuari\n    ja hulivili flikka,\n    kyllä minä viälä yksin makaan.\"\n\nJa sitten taas:\n\n    \"Heippata rullan saakeli,\n    heippata rullan saakeli,\n    taaskin vanha kulta silmää iski.\n    Kaikki ne meillen tukkii,\n    jokk' ei muallen pääse,\n    kaikki paimenpoijan pituusekki.\"\n\nMutta polska pyöri, ja pojatkin osasivat puolestaan laulaa:\n\n    \"Heippa ruutia rallaa,\n    piaksuni rikki tallaan\n    vanhan kullan kamarin klasin alla.\n    Suutari paikan flaskaa,\n    muari se palkan maksaa\n    ilman faarin tuata tiätämätä.\"\n\nSaattoipa vielä tulla:\n\n    \"Vanhan kullan kotia on\n    pitkällaanen matka,\n    välhin on mäkiä ja välhin krooppi.\n    Vanhan kullan naama\n    on kun kinthan kaava,\n    ja se punottaa kun pläkkitooppi.\"\n\nTähän taas tyttäret taisivat:\n\n    \"Vanha kult' on kiärä\n    niinkun vittanväärä,\n    ja se koitteli mun luantuani.\n    Nyt mä kuull' oon saanut,\n    nyt mä kuuli' oon saanut,\n    että se moittii rumaa muatuani.\"\n\nEivätkä pojat tähän enää osanneet muuta kuin:\n\n    \"Ensin ostan kissin,\n    sitten ostan koiran,\n    viina teköö ilooseksi poijan.\"\n\nSitten taas vaihdettiin hyppy _falssiksi_ ja ruvettiin _falssaamhan_,\nja se oli miltei yhtä mieluista kuin polska. Laululla sekin\nlaskettiin, työnnettiin väliin sanoja, väliin taas rallatettiin,\nja mentiin parittain pyörien ympäri kenttää niin, että polvet\nnotkahtelivat, ja oikein päätä rupesi pyörryttämään ja sydäntä\nkuolettelemaan. Hypeltiin joskus oikein vanhaa _hoppafalssiakin_[60]\nja laulettiin surullisella nuotilla:\n\n    \"Taaskin on eletty kummasti juur',\n    kun piika on vahvana, ja emäntä on suur'.\"\n\nLaulaen ja rallattaen pantiin sitten myös _polkka_ käyntiin, kun\nse saapui lakeuksien hyppykentille. Kaikkein vanhimpia polkkia oli\n_Martin-Vappu ja vanha-loikka_, joka\n\n    \"... luuli mullen\n    tinkiä tekövänsä,\n    vaikk'ei luullut tingin tekua\n    itte näkövänsä\",\n\nsekä _Turuun-flikan-polkka_, jota noin 60 vuotta sitten Mäenpään\nHarmaapää rupesi soittelemaan. Kuudettakymmentä vuotta on siitäkin,\nkun komeaa ja ylpeää _trossoopolkkaa_ alettiin hypellä, ja sitten\n_kakkuria_ laulaen:\n\n    \"Kakkuri, kakkuri, kirjava lintu,\n    hoikalla piänellä äänellä vinkuu...\"\n\nJa taas kohta samoihin aikoihin saapui _fiäteripolkka,\npirätöspolkka, masurkka ja mustalaanen_, jopa viimeiseksi\nopittiin _sottista_ Suinulan Mantoineen. Polkkien matkatoverina\ntuli remuten suuriääninen _harmooni, paljespeli_. Hako-Salu\npalasi etelästä 1870-luvulla, ajeli mahtavana pitkin Alahärmää ja\nretuutti ja knapraili oudonnäköistä käsipeliänsä, joka toiselta\npuolen piipotti ja lirkutteli kuin taivahan peli, mutta toiselta\nhuusi ja römpötti kuin rumahinen. Oli sitten polkkia valitenkin, ja\n_polkathin_ silloin silloilla, tienristeillä ja Vierukalliolla niin,\nettä uudet kengänpohjat yhtenä pyhäiltana menivät mäsäksi. Siellä\nPuuställin Fiija parhaana kulutti kenkunoitansa, samoin Vesiluoman\nSanna ja Kosoolan Liisa, siellä Sikamäen Miinakin pyörähteli kuin\nviipperö, vaikka vain toisen jalan varpaalla hiippoi maata. Yhtä\neläväisiä olivat monet muutkin tytöt, hyppelivät ja kiepsahtelivat\nkuin västäräkit. Jos Härmän tyttäret olivat hyviä, niin piti heidän\nnähdä, etteivät pojatkaan puolestaan olleet mitään kompurajalkoja.\nParhaat mestarit hyppelivät kuin ryökööt, kopsahtaen väliin\nkontilleen kenttään, väliin taas kiljaisten ponkaisivat korkealle\nilmaan, ja sittenkin he polkivat hyvää tahtia sekä kieputtivat\ntyttöänsä oikealla tolalla. Komean polkkalaulun pojat päästivät:\n\n    \"Henttuni mullen pairan tikkaa,\n    pairan tikkaa, pairan tikkaa,\n    henttuni mullen pairan tikkaa,\n    fraalia liilia lallalalei.\n    Enkä mä mene muallen flikhan,\n    muallen flikhan, muallen flikhan,\n    enkä mä mene muallen flikhan,\n    fraalia liilia lallalalei.\"\n\nMutta sitten jo taas piti polkantahdissa heittää pieni pilkansana\ntyttärille:\n\n    \"Kun kolme jalkaa leikathin,\n    ja leikathin ja leikathin,\n    kun kolme jalkaa leikathin,\n    niin sitten menthin marjaan.\n\n    Kirkonkylän flikat noukkii,\n    flikat noukkii, flikat noukkii,\n    Kirkonkylän flikat noukkii\n    karvapäitä parjaan.\"\n\nHypeltiin ja oltiin iloisia, kun oli korea pyhäinen kesäilta, ja\nsuuri lakeus, arkinen työmaa, leipämaa levisi ympärillä. Oltiin\nkaikin samaa hyppykansaa ja samoja jumalanluomia härmäläisiä,\nkytömaiden raatajia, yhtä hyviä kaikin niin piiat ja rengit kuin\npojat ja tyttäretkin, ja ketterät jalat sekä hyvä kurkku oli\njokaisella. Samassa polskaringissä käsikkäin ristiin punottuina\nhyppi yhtä hyvin pieni piikatussu kuin ison talon perillinen.\nRenkihyväkäs saattoi retuuttaa polkantahdissa isäntänsä komeaa\ntytärtä, ja mainittava Rannanjärvi, isoo-mies, _hyppelöötti_\nyhtä ahkerasti pikkuisia luttipiikoja kuin hyviä ylikamarin\nasujia. Rannanjärvi olikin aimoinen ja laadullinen mies, niin hyvä\nhyppelemäänkin, että pienen mökin kruttuinen muori vielä ikäloppuna\nhypähtää ja oikaisee köykkyisen selkänsä muistellessaan, kuinka hyvä\noli hypellä Antti Rannanjärven kanssa.\n\nSaattoivat aimoot talontyttäret kyllä olla paremmissa pukimissa kuin\npienen torpan tytöt ja piiat. Voi hyvissä villaverhoissa liikkuvan\ntalontyttären vieressä pyörähdellä piikanen, jonka kuderaitaiseen\nhameeseen oli käytetty lehmänkarvoista kehrättyä lankaa. Kelpasi toki\nkarvalankainenkin hame, kun vain tyttö oli hyvä näöltään ja hyvä\nhyppelemään. Saattoipahan joku saada laulunkin:\n\n    \"Lissu-piika tanssaa\n    karvatantullansa,\n    jonka hän on kurottanut\n    Maija-siskollansa.\"\n\nMutta tenavia ei joukossa kärsitty, eikä rippikoulun käymättömiä,\njoiden lusikka oli vielä pappilan sianpöntössä. Syrjästä he vain\nsaivat katsella aikuisten menoa, ja jos jotkut rippikouluikää\nlähentelevät olivat olevinaan jo niin raavahia, että yrittivät\nhypellä pökkelöidä muiden mukana, kutsattiin heidät pian syrjään ja\nsanottiin: \"Pois kersat raavasten joukosta! Pysy kakaraan joukos, kun\noot viälä einheetön! Mene äitees kikkiä imemhän!\"\n\nSilloin kyllä monet muutkin saivat mennä pois raavasten joukosta,\nkun aikamiehet alkoivat kriinastaa ja pretkutella, ja viimein sitten\npuukko kourassa äsähtivät yhteen pannen toimeen härmäläisen tappelun.\nSiinä miehiä päntättiin, ja ratkottiin ihmisennahkaa, monesti tehtiin\nruma ruumiskin. Jallin Sameli knäkättiin Jästitorilla kerran niin\ntäyteen reikiä, ettei niitä osattu räknätäkään, ja Sameli meni\nniin rumaksi, että täytyi niinimatto paiskata päälle, koska hän\nraatona makasi syrjässä. Hypeltiin vain, minkä hypeltiin, ja sitten\nlähdettiin kotiin. Mutta tulla kompuroi sieltä viimein seulaksi\nhakattu Jallin Samelikin verisenä kuin lahtinauta ja eli vanhaksi\nmieheksi. Sillä härmäläinen ei kuole, vaikka hänet sohisi reikiä\ntäyteen, kun ei vain lyö poikki _syränsuanta_.\n\nAina puoleen yöhön hyppypaikalla elämöitiin, ennenkuin hajaannuttiin\nkotimatkalle. Vaikka kylänkentällä yksissä mekastettiin, niin\nkotitiellä tytöt ja pojat kulkivat kohta eri joukkona melkein kuin\nolisivat olleet toisilleen vieraita. Tyttäret astelivat edellä\nkäsikoukkua, väliin oikein hyppien ja laulaen ja ilakoiden, pojat\ntulla väännättivät perässä, missähän tulivat mekastaen niin, että\ntulo kyllä kuultiin. Kuului tyttöjen parvesta korjasti:\n\n    \"Irästä nousoo se sininen pilvi,\n    ja lännellä palaa rurja.\n    Taaskin on heiliä vaihrettu,\n    ja voi kun mä olin hurja.\n\n    Ittestäni minä ilon pirän\n    ja keron kukkaasista,\n    se on niin vähä, mitä minä välitän\n    tämän kylän poikaasista.\n\n    Enkä etti taloja, enkä etti rahoja,\n    kun sopivan vain löyrän,\n    reisupoijasta hentun otan,\n    iloosen ja nöyrän.\"\n\nTakaa poikien joukosta taas kuului ylpeä roikastus:\n\n    \"Kasuaapa kukkia muallaki,\n    ei vain herraan klasin alla.\n    On niitä flikkoja muallaki,\n    ei vain Härmäs ja Lapualla.\"\n\nJa sitten kajahti yli koko kyläkunnan oikea härmäläinen huuto:\n\n    \"Laulethan me nuaret poijat\n    kylätien kunniaksi,\n    ettiskellähän aimoota flikkoja\n    mammallen miniäksi.\"\n\nTuli taas pyhäpäivä, ja hyppypaikalla oli samanlainen ilo, ja sitten\ntaas samanlainen joka pyhäilta koko kesäkauden. Mutta silloin kun\nsatoi, ja taas syksyllä, kun saapuivat rapaiset ja kolkot ilmat,\nnuoret kaahaisivat milloin mihinkin luuvaan hyppelemään. Siellä kyllä\noli hyvä tömpöttää sekä polskaa että valssia ja polkkaa, laulaa ja\nhyppiä niin, että tomuiset seinät tärisivät. Lattiakin rytkytti\npolskantahtia, ja viispietimiset hameet hulmahtelivat nurkasta\nnurkkaan. Mutta isännät eivät suinkaan olleet hyvillään, kun nuoret\nluuvassa mekastelivat -- voivat vaikka valkeaa varistella piipuistaan\nolkiläjään ja polttaa koko riihikartanon. Monta kertaa tulikin\neri hyppy, kun vanhan vaarin kiukkuinen naama nousi luuvanovelle,\nja kaikenlaisia rumaasen-kuvaasia alkoi tuiskahdella tomuiseen\nhyppyhuoneeseen. Laulu ja peli loppui hyvin äkkiä, ja hyppyväki\nmeni, kuka mihinkin ennätti. Kuka tryykäsi olkilatoon, kuka puikahti\nriiheen, kuka pudottautui lattialuukusta luuvan alle, kuka roikkasi\nperäaukosta pellolle. Toiset hädissään törmäsivät luuvanovelle ja\nveivät vaarinkin samassa rytäkässä alas niin, että maa kömisi.\n\nMutta sitten toisena pyhäiltana taas piti yrittää ilonpitoa jossakin\ntoisessa luuvassa.\n\nTalvella ei oikein hyvin tarjennut luuvassakaan. Pyydettiin ja\nsaatiin silloin milloin mistäkin talosta _hyppytupa_, ja jos\nhaltijaväki sattui menemään yökaudeksi pois kotoa, pantiin talontupa\nheti hyppytuvaksi. Lavitsat ja pöytälavitsat, korveet ja kaikki muut\nkolikot tyrjättiin pois lattialta, kersat nakeltiin ylisänkyyn, ja\nkova polkka täytti kohta tuvan. Ekoolan Pränniin kokoontui koko kylä\nrymyämään, kun Matti-isäntä emäntineen lähti Vakkuriin kestiin. Mutta\nNukalan Koostin tuvassa sai hypellä, vaikka isäntä oli kotonakin,\nkun vain korjasti osasi pyytää lupaa, samoin Mäenpään Lesken-Ellan\nedustuvassa.\n\nMeni talvi talojen tupien ja edustupien lattioita kulutellen, ja\nviimein joutui jo kevään pääsiäinen. Silloin suuret pääsiäisvalkeat\nleimahtivat pimeänä yönä, nuoret remusivat ympärillä, ja sitten kauan\nodotetun kevään kunnioiksi mentiin taas ensi kerran luuvaan hyppelemään.\n\nTehtiin siinä kesän tuliaisiksi vielä pääsiäispesä, ja sitten kohta\nalkoi suuri ja ihana lakeuden kesä hyppyineen ja lauluineen. Se oli\nnuorten parhainta aikaa. Pyhäillan hyppeleminen tienristillä, poikien\nja tyttärien komea laulu, joka iltakaijulla kiiri yli kytösavuisen ja\nautereisen, aukean maan, luttien hämyiset yöt sekä hiljainen laulu\nja kopina seinän takana, ovat monen muorin mieluisimpia nuoruuden\nmuistoja. Ei vanha Härmän muori niitä poraja eikä maraja, sanoo vain:\n\n\"Kyll' on hyvä, että nuaruuren aik' oli iloosta... Vanhana saa\nkyllä istua kruuhulla ja nyysätä...\"\n\n\n\n\nKruunuhäät\n\n\n    Nurkis täytyy kurkistella\n    säätyänsä myären,\n    kattella kun taatiflikat\n    laattialla pyärii.\n\nPieninä tenavina Härmän tyttäret askaroivat vielä pienempien,\nvaatetilkuista tehtyjen _tyttyjen ja mokkelooren_ kanssa ja\nkesällä taas _asuulivat_ päiväpaisteisilla seinävierillä häärien ja\nkievehtien kokonaisen _taloon_ emäntinä. Sitten jo kohta, kun vuosi,\npari vierähti, pikku emännät ja tyttymokkeloiden hoitajat joutuivat\n_haltioomhan_ eläviä mokkeloita, nuorempia sisariaan ja veljiään,\ntaikka häätyivät kylään hoitamaan vieraita lapsia. Ja ahkerasti\npienet _lastenhaltijat_ saivat _soutaa, sarvettaa ja hyssytellä_\nrääkyviä kersoja sekä parhaansa mukaan olla _äiteenä_ silloin,\nkun oikea äiti oli työssä tai kylässä. Vain joskus lastenhaltijat\njoutivat ikäistensä joukkoon kartanolle kapukoimaan ja _äiteesillä_\noltaessa pitämään kurissa kakaralaumaa ja komentelemaan _äireen\nkulteepiikaa_. Pitipä jo taas sitten vuorostaan laukata lehmien\nperässä _paimenflikkana_, jo käydä työssä kydöllä ja kesantomaalla\nsekä talvella vääntää tappuralankaa vanhalla rukkiklosalla.\n\nMutta jo rippikoulusta päästyään, siinä viidentoista korvilla,\nlakeuksien tytär oli _raavas_, patukkakin oli jo niin pitkä ja komea,\nettä ulottui pääkukkuran ylitse niskasta leuanpäähän. Tyttö saattoi\njo hyvin sanoa:\n\n    \"Saan kohta ottaa miähen,\n    kun patukka ulettuu leuvanpäähän.\"\n\nJopa silloin tytöllekin peli huuteli tienristeiltä. Hän sai niinkuin\nmuutkin raavahat laulaen astella tyttöjoukossa kylänraitilla ja\nhypellä poikien kanssa, viedä traksia poikia hyppelemään sekä --\nmennä luttiin taikka ylikamariin makaamaan.\n\nSe olikin parasta. Sitä varten kytömaiden tytär oli kasvanut ja\nkomistunut, sitä joskus jo vuosikausia odotellut ja rustaillut.\nPiti lakeuksien tyttärellä pian olla oma makuukammionsa, yhtä\nhyvin metsätorpan tytöllä ja pienellä piialla kuin aimoo talon\nperillisellä. Ylikamari oli aivan varta vasten tehty talon\ntyttärelle tuparadin päätyyn, ja porstuasta sinne mennä kopisteltiin\nkiertoportaita sekä kokin kautta. Piioilla piti olla lutti taikka\nainakin pieni _puari_ pihan vieressä, ja torpan tyttäretkin raavasten\nkirjoihin päästyään tahtoivat jonkinlaisen kömmänän. Ukkopahan täytyi\nvaikka porstuan perään lautalaipiolla kropeltaa pieni kamarimöksä ja\nsahata peräseinään pikkuruinen päivänreikä. Oli torpan tyttärellä\nsentään joskus vähäinen soma ylikamari tuvankokilla päädyssä.\n_Kapulatikkoja_ sinne porstuanloukosta kaahittiin, hyvin niskat\nkryhässä kumarrettiin ovesta, ja ainoastaan keskilattialla mahtui\niso yrkämies ylvästelemään koko komeudessaan, mutta sivupuolet\nsopivat vain pikkuisille jullikoille. Neljällä pikku ruudulla\ntytön ylikammio katsella tiiraili kattoharjan suojasta, tupamökin\nkorkeimmalta, vartioiden kylätieltä tulevaa kujapahasta. Kelpasi\nkyllä torpantyttärelle tällainen kamaripaha, koska monesti talonkin\ntytär sai tulla toimeen lutissa, kun isäntä ei vain laittanut\nylikamaria reiruun, vaikka emäntä sitä alituisesti käritti.\n\nLutti ja ylikamari olivat Härmän tyttärien aarrekammioita, joihin he\nvarasivat parhaansa, mitä heillä maailmassa oli. Kättensä töillä,\nkankailla ja kaikenlaisilla verhoilla he koristelivat ja vaatehtivat\nseinät ja katot niin, että koko lutin sisäkerta oli lutinhaltijan\nkoreaa käsialaa. Ja yli kaikkien, näkyvimmällä paikalla komeili\ntoimellisen tyttären kynsistä lähtenyt miäskangas, täysimittainen\nja täysivillainen _yrkyyskangas_, jota kudottaessa aseet olivat\ntavallista ahkerammin ja iloisemmin helskähdelleet, vaikka nuori\nkutoja oli sen ääressä puuhaillut kovin punastellen ja salaperäisenä.\n\"Kuronpahan vain!\" kangasaseiden helskyttäjä oli kyselijälle\nyhtäkaikkisesti vastannut. Mutta kelpasi sitten omin korvin kuulla,\nkun pyhäöisin lutissa imehdeltiin:\n\n\"Mistä tua flikk' on, joll' on jo miäskangas valmihina?\"\n\n_Valmihina_ oli lutti ja kamari kaikin puolin niinkuin sen\nomistajakin. Tyttären kätköissä saattoi olla valmiina vielä\nsaapumatonta yrkämiestä ja vielä tietämättömiä häitä varten vanhojen\nmääräämä varasto:\n\n    \"Kirnullinen sukkia\n    ja varthallinen karvakenkiä.\"\n\nOli isä laittanut taikka äiti voirahoilla keinotellut -- ahkerat\npiiat hankkivat itse palkkarahoillaan -- jo _rustooksien_\nensimmäisiä: _pöytäkaapin tai loorapöyrän ja arkun_ sekä\nmuutamaisen _rustooslavittan_, komean ja kruusatun tuolin, joka\nsaattoi kestää ja mennä perintönä vielä lastenlapsillekin.\n\nKelpasi ylikamari ja kelpasi luttikin, kun lakeuksien tekevät ja\nkomeat tyttäret olivat siellä omien töittensä keskellä kuin hyvät\nhaltiat aarrekammioissaan -- olivat otettavina kaikkine aarteineen,\njos vain oli aimoota ja kelvollista ottomiestä. Tyttäret vielä toivat\ntuoretta kesän tuoksua pieneen pyhäkköönsä, pistellen _kukkapuiren_,\ntuomen ja pihlajan väkeväkukkaisia oksia seinänrakoihin sekä asettaen\nniitä kimpun pöydällekin kuppiin. Ja heinänteon aikana asui kammiossa\nmieluisa hyvänhaju, koska sinne tänne oli ripustettu luhdalta tuotuja\n_haisuheinäpatukoota_.\n\nKyllä vain kytömaiden pojat tiesivät, millaisia aarrekammioita oli\nhärmäläistalon kartanolla, ja oli niihin pyrkijöitä. Kesän hämärinä\npyhäöinä oli koko nuori miehinen Härmä liikkeellä, _krossottelemas_,\nvasta rippikoulusta päässeet poikamälkit joukon jatkona, vaikkei\nheitä luteissa eikä luttien ulkopuolella, _kersoona_, vielä kaikiste\noikein miehisestä miehestä otettu. Sillä sitä vasta voitiin sanoa\nmieheksi, joka jaksoi päivässä hakata pystystä metsästä sylen halkoja\nsekä saattoi teroittaa seipään käsivarassaan ilman tukipölkkyä.\nSilloin sai lähteä krossottelemaan ja akkaa etsiskelemään -- ja\nsilloin toki lähdettiinkin. Ajaa pärrästettiin keiseillä, mennä\nkanhotettiin hevosella ratsain, ja _käymäjalaas_ kierreltiin pitkin\nkyliä. Peli huuteli kaiken yötä, ja laulu kajahteli raitilla, kuului\nylpeä loilotus:\n\n    \"Silkkimusta hevoonen\n    se tämän kylän raittia travaa,\n    kun poijat korjasti kopistaa,\n    kyllä flikat oven avaa.\"\n\nLakeuksien pojat liikkuivat _friijooretkillä ettien hyviä miniöötä\näireellensä_, niinkuin koko maailmassa on tapana ollut. Sitä varten\npiti isän laittaa reirut rustookset poikaperilliselleenkin. Jo vanha\nlaulu sen sanoi:\n\n    \"Pappa se kysyy poijalta:\n    Mitä puuttuu sulta? --\n    Hevoosta ja hoijakkaa\n    ja korjaallasta kultaa!\"\n\nHerkin korvin lutissa ja ylikamarissa odoteltiin ja kuunneltiin, kun\nseinän takaa kuului hiljainen hipsutus ja krapsutus sekä sitten yhtä\nhiljainen ikkunakoputus. Ilahtui hämärä kammio, hyvä mieli tulvahti\nsydänkarsinaan, kun ikkunantakainen kesäyö hyrisi hiljaista laulua:\n\n    \"Korjat flikat, korjat flikat,\n    tulkaa aukaashon ovi,\n    kun ei tältä pualen sovi!\n\n    Hellitäkää hakaa\n    lukkujen ja salpojen takaa!\n    Sen on vooro, joka äärellä makaa.\n\n    Hei, hei, flikat,\n    ottakaa unta tukkahan\n    ja nakakkaa fällyjen mukkahan!\"\n\nÖinen ääni herätti nukkuvan huoneen, narahdutti oven raolleen, ja\npoikajoukko kolisteli sisään. Olipa parhailla tyttärillä arkun\npiilossa viinapullo. Siitä he niristivät öisille kestailijoille\ntilkkasen lasiseen _kantakuphin_, joka oli pikkuinen kuin\n_fingerpori_. Pieni oli ryyppy, mutta se oli mieliryyppy, pojat\nistuskelivat, puhelivat ja laulelivat hetkisen ja sitten taas\nlähtivät toista ikkunaa kopistamaan. Mutta joku joukosta saattoi\njäädä tyttären toveriksi.\n\nEi kyllä aina näin sulassa sovinnossa lähdetty tyttöjen huoneesta.\nOlipa vain aimoo tytär, iso ja komea ja lutti -- tai kamari --\nrustooksia täynnä, sinne kyllä oli mahtipoikiakin vääjymässä, eikä\nsinne huonoista huolittukaan. Monta kertaa saattoi tyttären öisessä\nkammiossa tulla kova kärhäkkä, kun kiukkuiset härmäläiset siellä\noikein iskivät yhteen. Varsinkin vieraan kylän mies sai helposti\nköniinsä, jos hän ennen muita oli ennättänyt luttiin. Siinä saikin\nolla mies, jos tahtoi pitää luttinsa ja tyttönsä, kun kylän pojat\ntulivat oven taakse jyllästämään, uhaten tulla sisään _ramat\nkaulas_, ellei ovi aukea. Pelkuri silloin säikähti niin, että\ntruivasi ahtaasta ikkunasta ulos ja takki kainalossa, kengät kädessä\nlaukkoi vainiolle, mutta mies karjaisi: \"Tulkaa jos tohritta!\nEnnen henki lähtöö, kun minä täältä lähren!\" ja rupesi tappelemaan\nvastaan, ei sentään aina niin paljon tytön tähden kuin oman arvonsa\ntähden. Saattoi lutissa joskus tulla sellainen metakka, että puukot\nheilahtelivat, ja lakanat ja loiteet katosta riekaleina tresajivat\npuukkojen tutkaimissa. Huonot miehet sieltä tulivat heti alas, kuka\nomin koivin, kuka toisen lennättämänä niin, että seinät ja tikapuut\nryskähtelivät, ja kova möyry kuului ylhäältä. Tuli sieltä lopuksi\ntavattomalla ryminällä, kiroten ja verissäpäin viimeinen parhaista\nväättyreistä. Mutta kaikkein paras möyrästi yksinään tikkojen\nyläpäässä, poukahti sitten luttiin, jyrähdytti oven kiinni ja\npaiskasi pöngän paikoilleen.\n\nHenkeään pidätellen, silmät säihkyen oli luttitytär edustan raosta\nkatsoa tiiraillut ankaraa rymäkkää, sitä vaille, ettei itsekin\ntormannut joukkoon. Ja iloiset silmät katselivat voitonmiestä,\njoka revittynä ja kuhmuisin naamoin istui lavitsalla ja hohuutti.\nSillä oikea Härmän tytär tykkäsi kaikkein enimmin sellaisesta,\njoka oli _oikeen häjy_. Se pääsi kyllä _flikhan_, mutta pelkurista\nja huonosta miehestä lakeuksien ylpeä tytär ei suuria perustanut.\nOikein huonoisille ja mitättömille hyvä tytär ei mennyt oveakaan\naukaisemaan, vaikka he kuinka korjasti olisivat kniputtaneet\nja knaputtaneet. He saivat _nahaat_ oikopäätä. Vielä helpommin\nlähti nahat, jos koputtelijat eivät olleet paikoista, eivät edes\nmahtipoikain tuttujakaan. Isoo-Antti teroitti monesti piika-Sannalle,\nsukulaistytölle:\n\n\"Älä päästä, flikka, kerjälääsiä!\"\n\nMelkein kateellisin mielin toiset tyttäret katselivat, kun oikein\nmahtipoika _friijaali_ jotakuta kyläntyttöä. Fietereillä paras poika\najeli, ja hyppypaikalta lähdettäessä hän otti mielityttönsä viereensä\nkenottamaan, viuvautti knuppiruoskaansa, ja silloin mentiin niin,\nettä punaruutuinen kaulahinen liehui tytön niskassa sekä harmaa\npölypilvi jäi selkäpuolelle pyörähtelemään. Ja lakeuksien tumma tytär\nlauleli sydämensä kyllyyttä:\n\n    \"Ristilinjaari hoijakalla\n    ja varsalla viriällä\n    minä vain ajelen kultani viäres\n    miälellä keviällä.\n\n    Kun sinä, kultani, meillen tulet,\n    älä akkoja tervehtele!\n    Aja vain varsas porraspäähän,\n    äläkä ujoostele!\"\n\nPorraspäähän poika päästi, talon talliin hän riisui hevosensa ja itse\nasteli tyttären ylikamariin. Näkipä isäntä aamuvarhaisella tallissa\nvieraan hevosen, näki pihalla fieterit ja komeat rännärisilat. Ei\nollut ukko pahoillaan, koska huomasi hevosesta ja värkeistä, että\nylikamarin yövieras oli paikoista. Sillä eivät rengit eivätkä huonot\ntalon pojatkaan olleet näin komeasti liikkeellä.\n\nTuli poika sitten toisenkin kerran, tuli kolmannenkin, tuli monta\nkertaa aina uudestaan joka pyhän aikana, jopa joskus viikollakin.\nHeikkilän poika oli lopulta niin riivattu, että kulki \"viis kertaa\nviikolla ja kahren pualen pyhää\". Jos ei mitään _nikapyörää_\nsattunut välille, saattoi öinen vieras jatkaa pyhäistä vaellustaan\nvuosikausin. Entinen Nisulaanen kulkea reputti Vesiluoman\nylikamarissa kolme vuotta, ja Lilpakan Jaska Oravaisista friijasteli\nYlihärmän puolella, Ahomäen piian aitassa, kolmena kesänä niin, että\nhärmäläiset viimein koko joukolla tulivat häntä tappamaan. Mutta\ntappaminen kyllä jäi, kun Jaska oli vastassa ovenpönkä kourassa ja\nkarjaisi:\n\n\"Kun on Lilpakasta, niin se on Lilpakasta!\"\n\nMutta toiset pojat, joilla ei ollut vielä minkäänlaista\n_morsvärkkiä_, kiertelivät yhä etsiskellen, jääden milloin mihinkin\nluttiin tai ylikamariin ja jatkoivat etsimistään, kunnes hekin\nlöysivät mieluisen otettavan.\n\nOli lakeuksien tyttärilläkin huolensa. Eivät mahtipojat joka\nKruuhu-Sussun ikkunaa koputelleet, eivät aina huonoisetkaan. Oli\nlutteja ja kamareita, joiden ikkuna ei kopahtanut juuri koskaan.\nEi tahtonut olla apua, vaikka tyttäret lakaisivat ja lennättivät\nlaskiaisputuja kolmen tien haaraan ja katsoivat pääsiäisyönä\n_onnenpeilhin_ sekä sitelivät mettumaariyönä ruisvainiolla\n_ilolankoja_, kurkistelivat lähteeseen ja noukkivat kukkia\ntyynynsä alle, yrittivätpä joskus jotakuta nuorta miestä _syöttää\nperhänsä_. Oli sitten vielä joitakuita _puhuttavia_ tyttöjä, jotka\n_fletkarehtivat_ miesten kanssa, mutta oikeat pojat eivät suinkaan\nkäyneet heidän ikkunoitaan koputtelemassa. Eivät myöskään puhuttavat\npojat olleet reirujen tyttärien mielisuosiossa.\n\nMutta kun oli aimoo reirusti elävä tytär, ja sillä _vasituunen_\npaikoista lähtenyt friijari, eikä mitään nikapyörää ollut sattunut,\nniin saatiinpa sitten kerran laulaa:\n\n    \"Liinukka seisoo pihalla\n    ja silojansa helisteli,\n    poika se flikan ylikamaris\n    kihlojansa levitteli.\"\n\nAika poika antoi morsiamelleen _kihlat_, joita kyllä kelpasi\nlevitellä. Komeita _kultarinkiä_ oli kaksin kolmin, oli myös pulleat\nkultaiset _makorenkhat_ heiluvine _kultaklipuunensa_ ja vielä kahdet\nkoreat _silkkikaulahittet_ sekä musta _tiipettikaati_. Makorenkaat\nlaitettiin kohta riepsumaan korvanlehtiin, mutta sormukset ja muut\nkätkettiin arkkuun. Kytökuokan vartta ja aarran sauvaa pitelevään\nkäteen olisi kallis ja kaunis kulta ollut liian julkeaa. Mutta kun\nmentiin kirkkoon tai ilonpitoihin, silloin kyllä sopi sormeen,\nvaikka montakin kultarinkiä. Muurimäen emännän sormissa välkähteli\ntoistakymmentä isoa kultarengasta, mutta emäntä olikin jo toisella\nmiehellä. Pienet piikarukat, köyhien renkien mielihyvät, olivat\ntyytyväisiä, kun saivat hopeaisen ringin tukevaan sormeensa, hyvä\njos hopeaa korviinsakin. Ja entiseen aikaan, kun vanhimpain\nikäihmisten nuoruudessa oli hankittu kihlakaluja, oli hopea kelvannut\nrikkaillekin, taikka ainakin kapea kultainen _selkäsormus_, jossa oli\nkimallellut lasinsiru, punainen kuin verennokko.\n\nKomea oli lakeuksien tumma tytär, kun kihlasilkit kahisivat hänen\nhartioillaan, isot kultaiset makorenkaat riepsahtelivat ruskean\nposken vierillä ja päivettyneessä sormessa kimalteli kultaa. Kelpasi\nlähteä, ja hyvin kelpasi pojan keiseillä, vaikkapa fietereilläkin\najaen viedä tyttö kotiinsa miniäsopallen eli _miniäkesthin_ ja\nnäyttää äidille minkälaisen miniän hän oli löytänyt. Ylpeästi\najettiin pojan kotiin, tytön laittamat _yrkyyssuittet_ vain\nheilahtelivat ajajan käsissä. Suitsiperät olivat komeat,\nvillalangasta _iskemällä_ tehdyt, puna- ja mustakirjaiset, pyöreät ja\npaksut kuin lapsen käsivarsi, ja ruomallisten yhtymillä riepsuivat\nisot _tupsut_. Pari, kolme päivää tyttö viipyi talossa, tutustui\ntaloon, ja talo tutustui häneen, emäntäkin ennätti esitellä tavarat,\nkarjat, viljat ja vainiot ja kaikki. Sai miniäsopalla olija nähdä,\nettä paikoissa oltiin ja hyvin elettiin. Entinen Kitulan torpan eukko\nosoitteli tulevalle miniälleen vielä toiskankin pellot ja karjat ja\ntoimitteli:\n\n\"Tuas' on meirän vainio... ja tuas' on meirän pitkät pellot... ja\ntual' on viälä piremmät pellot, josta kuuluu karjankellot.\"\n\nMiniäsopalla käynyt, kultaa kantava tytär oli jo _vissi morsian_, ja\nkovat tehtävät häntä odottivat. Yrkämies oli puetettava verhoihin\nhevosta ja ajopelejä myöten. Monella oikein toimekkaalla tytöllä\noli jo valmiina monet yrkämiehen tarpeet, parkkumiksi kudottu\nmieskangaskin, josta sitten saatiin hääpuku, oli valmiina, samoin\nkomea hampaille ja pyrstölle kudottu _rekiverha_, joskus oikein\n_kuvaloiret_, jossa oli _vuosiluku ja morsiamen pääpuustavet_.\nMutta tarvittiin vielä paljon muitakin rustooksia, ja kun tuli kovin\nkiirus, kyläntytöt saapuivat kökällä morsianta auttamaan.\n\nJo kävi yrkämiehen _puhetmiäs_ tytön isältä kysymässä lupaa,\nja sitten perjantaina ajettiin pappilaan panettamaan nimet\n_kuulutuskarthan_. Siitä härmäläinen sai laulaa:\n\n    \"Onkos pappani Isoo-Harmaa\n    terävässä kengäs,\n    jolla me ensi perjantakina\n    pappilahan menhän?\"\n\nJa kun pyhänä nuoria ensi kertaa mainittiin kirkonpöntöstä ja\nnostettiin _kirkonkattohon_, niin iltapäivällä morsiamen kotona\nhypeltiin _naittajaasia_, juotiinkin ja tapella kahistettiin. Mutta\nkun yrkyysparia mainittiin kolmatta kertaa ja _purotethin katost'\nalaha_, nuoret itse olivat kummaa kuulemassa. Hevosella he ajoivat,\nyrkyyssuitsien suuret punatupsut pompahtelivat Silkkimustan\nlautasilla, ja kaikki katsoivat ja arvasivat, kutka siinä kenottivat.\nKorvan nuoret istuivat kukkukeisien korkeaselkäisessä kenottimessa,\nmutta eri penkissä ja eri puolilla piti kirkossa könöttää. Ajettaessa\nkyllä kehtasi istua vierekkäin, mutta olipahan jo aivan kamalaa, jos\nyrkyyspari lähti pitkin maantietä korvan kävelemään niinkuin herrat.\nPiti ainakin astella oikeaa _peräjulkkaa_, vaimonpuoli takana, taikka\nsitten kumpaisenkin kulkea tien eri pyörtänötä.\n\nPaljon tarvitsi häitä hankkiva morsian tavaraa, varsinkin verhanpuolta.\nJo kuulutusten aikana hän sai yrkämiehelleen laittaa _yrkyyspairan_ ja\n_yrkyyssukat_ joka kuulutuskerralle, puhemiehelle piti antaa sukat\npappilassa käynnin palkaksi, ja sitten seurasi vielä paljon muita\nverhanmenoja. Hyvästä talosta riitti kyllä tavaraa omasta takaakin,\nmutta monesti ison talon perillinen, yhtä hyvin kuin pienen talon\nja torpan tytär sekä piika, lähti kirkkokuntia kiertäen pyytelemään\napua. Hyväsuinen eukko rupesi morsiamen _johrooksi_, ja hevosella\najaen he kulkivat talosta taloon, käyden varsinkin kaikki sukulaiset\nja tutut. _Koreeta kerjälääsiä_ he olivat, johtoo piti huolen asiasta,\nja emännät työnsivät heidän säkkiinsä villoja, pellovaattia, vaatetta\nja muuta. Rannanjärven Liisa-Kreeta oli mestari toimittamaan asiansa\nja sai sentähden johtoona kuljetella koko kyläkunnan morsiamia.\n\nJoutui viimein häiden vietto -- eivätkä entiset nuoret pitkiä aikoja\nolleetkaan kihlaparina. _Kruunuhäitä_ pitivät yhtä hyvin piiat ja\nrengit kuin hyvät talonperilliset. Mutta kun oikein aimoo talo\npani toimeen kruunuhäät, niin ne olivat oikeat härmäläiset häät,\njoista ei puuttunut mitään, ei hyvää syötävää ei juotavaa eikä hyvää\ntappeluakaan. Koko talo oli laitettu, pesty ja siivottu, ja iso tupa\noli _hääpukees_. Komeita peilejä ja keisarien ja kuningasten kuvia\noli ympäri seiniä, katossa riippui nurkista kiinnitettynä suuri\nlakana, ja lakanan keskellä riepsahtelivat korjat paperitupsut sekä\nnurkissa pyörähtelivät ja heiluivat oljista rakennetut _himmelit_.\n\nYrkämiehen isä tai äiti taikka joku muu arvokas sukulainen\noli _käskijänä, haastajana_ kiertänyt hääväkeä _haastamas,\nkäskemäs_, kutsuen sukulaiset ja tuttavat, hyvät ja huonot, joskus\n_sihvilänkarvan tekijätkin_,[61] ja naapurien emännät olivat kantaneet\ntaloon _hääkaasia_, juustoja, knäkättyjä leipiä, voitalterikkeja\nja maitoa kolmen, neljän kannun leilein niin, että porstua oli\nkohta leilejä täynnä. Ja kun perjantai joutui, _pyyttöväkiä_ eli\n_käskyväkiä_ alkoi lutinportista ajaa karautella pihaan, kuka\nkeiseillä, kuka fietereillä, kuka poukahdoksella, ja komeasti\nheidät otettiin vastaan. Pelimannit soittivat _tulomarsia_,\nmahtava _kenkkäri_ tarjosi heti ryyppyjä, ja yrkä sekä morsian\nseisoivat vastassa. Mutta kun hyvin korkohenkinen vieras tulla\npärähytti, niin pelimannit kapsahtivat ylös peräpenkiltä ja\nmenivät ovelle soittamaan. Koko häähuone oikein helisi ja pauhasi,\nkun pelimannit panivat parastaan. Puuställin häissä _Mäjenpään\nHarmaapää ja Peli-Toltti trukapelimanniina_ kilvan kihnuttivat\nfiulia, ja Ylistaron _Vakkinen_ pudisteli _kuluseulaa_ ja poukutti\nsitä pöytään niin, että tuli suuri kolo. Komeaa oli kun vielä\n_planeettiploosarikin_ puhaltaa luritteli joukkoon _planeetilla_.\n\nOlivat korkohenkiset isännät ja emännät hyvissä hääverhoissa, samoin\nmahtipojat ja aimoot tyttäret. Hyvä oli yrkämieskin morsiamen\nlaittamassa _pujetis. Lakita päin_ hän liikkui, ja siitä outokin\nheti tiesi, mikä mies hän oli, sillä kaikki muut häärivät lakki\npäässä. Saattoi yrkä hiostuessaan sivaltaa västin pois päältään ja\nhypellä liivisillään niin, että morsiamen laittaman pellovaispaidan\nvalkoiset hihat leyhkivät. Mutta kruunupäinen morsian oli kaikkein\nkomein. _Mustiis tiipettitantuus_ hän ensi päivänä pyörähteli,\nhartioilla oli silkkikaulahinen, ja korkea _kruunu_ helisi ja\nvälkähteli päänkukkuralla. Kruunu oli koristeltu kullalla, hopealla,\npeileillä, kukilla ja monivärisillä papereilla, ja sen peruksina\noli oikein _hopiaanen syrän_, jota ei saanutkaan panna joka sussun\npäähän, ei ainakaan sellaisen, jonka _sarves oli lovi_. Välkkyi\nmorsiamen rintakin, koska se oli pikkuruisia peilejä aivan täynnä.\nLapualainen _Kruunu-Loviisa_ oli mainio rakentelemaan koreita\nmorsiamia, hyvä oli _Alpertiina-muorikin_ Alahärmän Knuuttilassa,\nja sitten _Toltin-Kaisa_, Peli-Toltin emäntä Mattilasta, oli myös\n_kruununhaltijana_.\n\nMahtavasti ajoi koko hääväki kirkolle, jossa vihkiminen toimitettiin.\nPelimannit poukuttivat edellä soittaen, sitten yrkyyspari, ja\nperässä tulla pärrästi pitkä jono hääkansaa. Jyrisi vain ja pärisi,\npeli soi ja kaviot kopsuivat, morsiamen kruunu välkkyi, ja tyttöjen\nhilkut ja silkkikaulahittet liehuivat koreankirjavina. Kirkonovelle\nkahta puolta sitten pelimannit asettuivat soittamaan, kun joukko\nasteli sisään, ja vihittäessä _taatiflikat ja taatipoijat_\nseisoivat nuorenparin ympärillä kannattaen _vihkivaatetta_. Samalla\ntavalla, kiljuva hääpeli johtoona, palattiin kirkosta ja jyrähtäen\npyörähdytettiin talon pihaan, jossa taas kenkkärit ryyppyineen olivat\nvastassa.\n\nJoutui siitä hyppelemisen aika. Yrkyyspari pyörähti keskenään sievän\nvalssin ja sitten alkoi komea _taati_, jota vain _esteihmiset_,\nrikkaat ja muut hyvät, hyppelivät nuorenparin kanssa. Ensimmäisinä\npareina olivat yrkämiehen ja morsiamen vanhemmat, sen jälkeen\ntaatiflikat ja taatipojat aina _pariksuttaan_ tyttö ja poika, joiden\ntiedettiin _pitävän yhtä_, tyttö yrkämiehen ja poika morsiamen\nkanssa. _Kolmhen rupiamhan_ aina joka taatipolska tanssittiin. Kun\ntuli tahdinloppu, lyötiin jalkaa lattiaan, pysähdyttiin, käännyttiin\nja alettiin tömpätä toisin päin, ja sitten taas pysähdyttiin,\npökättiin jalkaa ja käännyttiin. Polskan päätyttyä annettiin\nyrkyysparille markka, pari, jopa rikkaat pistivät reirusti kymmenen\nmarkkaa -- jotta sen näki! Kenkkärit aina kallistivat antajalle\nryypyn, ja pelimannit soittivat _ryyppööpolskaa_, joka oli niinkuin\nmahtavaa marssia.\n\nEnnätti jo muukin hääväki hyppelemään. Koottiin suuria _rinkiä_,\nyrkämies ja kruunupää morsian otettiin joukkoon ja mentiin\ntuvantäyteistä polskaa niin, että lattia jymähteli. Kolme polskaa\ntaas jyskytettiin, ja markan se maksoi hengeltä. Saikin maksaa,\nsillä kenkkärit tulivat ringin sisään jakelemaan ryyppyjä. Ja kun\npelimannit oikein komeasti päästivät ryyppööpolskaa, niin koko rinki\npaikoillaan seisoen retkutteli. Sillä se oli niin mahtavaa peliä,\nettä täytyi retkutella ja heilutella ja potkia, kenen milläkin lailla\nja kiljahdella, vanhojen yhtä hyvin kuin nuortenkin. Härmäläisen\njalat olivat niin köykäiset ja eläväiset, etteivät tahtoneet\nlattiassa pysyä. Oltiinhan häissä eikä maahanpaniaisissa niin, että\nsopi kyllä ja täytyi retkutella. Sitä sanoi vanha laulukin:\n\n    \"Kun ryyppööpolskaa pelattihin,\n    niin poijat ne retkutteli.\"\n\nTuli häihin paljon _jalkaväkiäki_ kutsumattomia _kuakkaviarahia_. Ne\ntulivat _käypälääsinä_ jalkaisin, eikä niille kannattanut soittaa\ntulomarssia, mutta ne hyppelivät niinkuin pyyttöväkikin, antoivat\nrahaa ja saivat ryyppyjä. Isot pojat veivät polskaamaan joskus koko\nkyläkunnan tyttäret komentaen mahtavasti:\n\n\"Meirän kylän flikat kaikki rinkhin. Minä poika maksan!\"\n\nJa tällaisesta ringistä oli Härmän _hääraha_ viisikolmatta penniä\nhengeltä, joskus markkakin, vaikka Ylimaissa päästiin _lantilla_.\nHärmän häissä piti olla hopeaa, parhaissa häissä annettiin ryypyt\nhopeaisesta _pukaalista_, kun taas Ylimaissa pulputettiin vuoroittain\npullonsuusta. Mutta Ikoolan Kovin Kuustaa oli niin mahtavanhenkinen,\nettä Vöyrin Murroolla hypellä retkutti morsiamen kanssa yhtä päätä\ntoistakymmentä polskaa, maksoi markan joka polskasta, nakkasi ryypyn\nnaamaansa, ja köyhät saivat vain katsoa ja odottaa vuoroansa.\n\nHypeltiin kymmenet polskat ja taas retkuteltiin ryyppööpolskaa,\nnakeltiin ryyppyjä, ja ryypyt kihahtivat kulmiin. Mutta kun\nhärmäläinen sai hyvästi viinaa, hän tuli niin villiin, että kohta\npuukot heiluivat häätalossa, ja hurjat miehet kriinastivat ja\nkirrastivat sekä tuvassa että pihalla. Tuli riitaa mistähän tuli,\nsaattoi jollakulla olla toiselle vanhaa känää, ja se piti maksaa\nteräksellä taikka ainakin antaa tryykiä, tai sitten muutoin näyttää\nhäjy luontonsa, jotta\n\n    \"Voi, herra, mun helapäätäni!\"\n\nMutta silloin saapui ankara kenkkäri joukkoon kuria pitämään ja\n_suhrittemhan_ tappelumiehiä. Isojen häiden kenkkärinä piti olla\noikea päähärmäläinen, joka pystyi pitämään villin joukon aisoissa.\nEntinen _Rannanjärven Eetu_ oli monien häiden kenkkärinä, samoin\niso ja tyrniä _Kankahan Jaakkoo_, mutta _Isoo-Antti_ ja _Antti\nRannanjärvi_ olivat oikein vasituiset koko pitäjän kenkkärit.\nIsoo-Antti kyllä piti suuretkin häjyt siivoina, ja kun Rannanjärvi\nkeikkui kenkkärinä, pahimmatkin koettivat olla ihmisiksi niin hyvin\nkuin ryyppyjä saaneet härmäläiset osasivat. Rupesivat vain jotkut\nhäjyilemään ja kirmuseeraamaan, Rannanjärvi alkoi pian kyykähdellä\nja hypähdellä kuin _kyykkyryssää_ yritellen. Se oli Rannanjärven\ntappelutanssia, ja koko tupa oli paikalla tyhjänä. Mutta kun\nJaakkoolassa hypeltiin Lissun häitä, niin Hirvi-Juha, joka myös oli\nkatsellut komeaa Lissua, tuli piruissaan sinne, hyppäsi oikopäätä\npöydälle ja asteli mahtavana pitkin pitkää pöytää manaten ja\nkrääkyen, vaikka Rannanjärvi lattialla jo kyykähteli ja mylvähteli.\nMutta Juha pökerö vain kriinasti pöydällä. Silloin Antti vielä\nkerran kyykähti ja hypähti ja sitten karjaisten kuin peto hairasi\nJuhaa niskasta ja perähankurasta ja paiskasi pihalle. Pysyi reiru\nhäätalossa silloinkin, kun karkeakourainen _Huhtamäen Juha_ hääri\nkenkkärinä. Pelkäsivät häntä pahatkin häjyt, elleivät ymmärtäneet\npelätä, niin ymmärsivät ainakin sitten, kun Juha meni kränääjäin\nväliin ja fletaisi toisella kädellä toista, toisella toista vasten\nkuonoa niin, että kumpainenkin meni sippuloittain nurkkaan. Eivätkä\nhe enää tohtineet hynkiäkään.\n\nKova oli häätalon päivätyö, hikisin päin nuoret miehet ja tyttäret\nsaivat tanssata, mutta hyvä oli talossa ruokakin. Kumminkin vain\npyyttöväki, jota häihin oli haastettu, kutsuttiin _ruaallen_,\nkutsumaton jalkaväki sai olla ilman. Puuställin häissä hypeltiin\nedustuvassa, ja asuintuvassa oli _trahteeri_, mutta oikein isoissa\nhäissä saatiin hyvästä naapuritalosta sopiva ruokailupaikka.\nSiellä _hääkokit_ häärivät palavin päin suurien patojen ääressä\nlaitellen monenlaisia ruokia. _Piriin Jaska-paappa_ oli niin mainio\n_pitokokki_, että hänen keittämänsä rokkavellit, puurot ja muut\nkelpasivat vaikka kuinka suurille herroille, ja kun Jaska heitti\npataan kymmenen pennin lantin, niin ei kryynipuurokaan palanut\npohjaan. Hyvä kokki oli myös _Jamakka-Jaakkoo_, ennen mainittu\nPukmannin Piika-Jaska, ja vanha Vuasmaan _Kokki-Maija_ kulki monissa\npidoissa keittomestarina.\n\nPitkät pöydät oli ruokatupaan rakennettu, ja valkoiset lakanat\npeittivät pöytiä. Komealta ja kotoiselta näytti pöytä, kun siinä\nhöyrysivät isot puiset puurovadit, ja kaksikorvaisia kaljatooppeja\noli kaksin, kolmin, samoin pajuista kudottuja leipäkoppia. Suuria\nvoitalterikkeja oli pitkin pöytää, ja puulusikka sekä pieni\npuutalterikki oli joka vierasta varten. Ja kaiken kukkuraksi tönötti\npöydällä vielä iso viinatooppi taikka isomahainen pullo.\n\n_Lihapärinät, ohrankryynipuuro ja rusinoolla höystetty\nklimppivelli_ olivat hyvän härmäläisen parhaita hääruokia. Kuusi\nhenkeä lusikoi aina samasta vadista, kolme kummaltakin puolen pöytää,\nja pikku lautasta pidettiin toisella kädellä lusikan alla, ettei\ntullut ruokajuntua pöytälakanalle. Voi ja kalja olivat pöydässä\nehroolla, jotta jokainen sai ottaa, minkä halusi, mutta _viina meni\nsivuutte. Ruakamarsin_ kaikuessa mentiin pöytään, ja viina meni\nheti ensi kerran sivuitse, ja jokainen sai ryypyn. Sitten lusikat\nkäteen ja pistelemään lihaperunoita, ja sen jälkeen taas viina meni\nsivuitse. Tuotiin suuret klimppivellivadit, ja kuusi lusikkaa lähti\njoka vatia kaivelemaan. Piti vain, vaikka lusikka sattui vetämään\ntyhjän, muistaa vanha sääntö:\n\n\"Ylitte saa mennä, muttei pyärtää.\"\n\nJa taaskin viina meni sivuitse. Kannettiin pöytään voisilmäiset\n_kanelinparkilla_ ja sokerilla _kryyrätyt_ puurovadit, lusikat\nlähtivät liikkeelle, puuro ja puuronsilmä saivat lähtönsä, ja maitoa\noli vieressä _kasteena_. Lopuksi meni sivuitse iso kori, jossa oli\nparin sormen levyisiä _juustonpaloja_, pala kullekin, ja kun vielä\nviinakin oli mennyt ohitse, _pelimannit pelasivat pois pöyrästä.\nRuakapolskaa_, sellaista _hyppimäpolskaa_ he laskettivat, ja ainakin\nnuoret lähtivät hyppien ja ilakoiden ruokatuvasta.\n\nJa häitä hyppelevä Härmä oli kylläinen, vanhat hyvät pitoruoat kyllä\nkelpasivat. Ilmestyi sitten kerran aikojen päästä pitopöydälle\n_sallaa_. Joku Untamalasta, rööpeto- ja muuretteripusseineen\ntullut mestari sitä viitisenkymmentä vuotta takaperin ensiksi\nlaittoi Ikoolan Jaskan häihin, pannen vielä etikkapullon pöydälle.\nIkoolaiset ja muut hyvät häävieraat maistoivat untamalaisen _korjasti\nrairootettua_ herkkuruokaa, mutta monet heti suutaan vääristellen\nkaatelivat sen salaa pöydän alle. Peltolan syytinkimumma pani paljon\netikkaa joukkoon, pisti muikean panoksen suuhunsa ja haikaisi:\n\n\"Hyi, pirnales, kun ma luulin, että se on viinaa!\"\n\nViina oli vanhan Härmän hääjuotava, eikä kahvista tiedetty mitään.\nKaljaa myös sivallettiin, kun hyppy ja lihaperunat tuottivat janon.\nIsokyröläinen joi kaljansa kannellisesta _kankkutoupista_, ja kaipasi\nhän myös _olutvelliä_, johon oli paloittu juustoa ja varileipää. Oli\njoissakin Härmän _nälkähäissä_ joskus tarjottu _kaljavelliä_, mutta\nsiitä heti sorvattiin hyvä laulu:\n\n    \"Kiskoressu sualaksi\n    ja kaljavelli päällen,\n    sitten menthin hyppelemhän\n    liukkahallen jäällen.\"\n\nRuokapöydässä kerättiin toisinaan _morsiamen pikari_. Pöydällä oli\nvati tai leipäkori, johon kukin sai panna minkä halusi. Emännät\nantoivat tavallisesti verhatavaraa, mutta hyvät isännät ja paapat\ntahtoivat panna parempaa, isoja rahoja taikka muuta mainittavaa.\nHirvi-Salu antoi Isoon-Antin Juhan häissä täysikuntoiset keisit,\njoissa olivat vieterit edessä ja takana. Saattoi aimoo isäntämies\nilmoittaa: \"Lehmän minä paan!\" Tämäkin oli niin korkohenkinen panos,\nettä köyhältä muorilta laukesi valitus:\n\n\"Kuinkas mun lanttuuseni nyt enää mahtuukaa?\"\n\nSyötiin häätalossa vielä iltanen ja remuttiin puoleen yöhön.\nKaukaisimmat vieraat olivat talossa yötä, tytöt tyttöjen luona\nluteissa ja ylikamareissa, ja \"s' oli huano flikka, jok' ei häis\npoikia saanu\". Mutta morsianrukan piti maata kovasti kiinnitetty\nkruunu päässään. Kruununhaltija vain laittoi tyynyt sillä lailla,\nettä kallis päähine pysyi ehjänä.\n\nToisena päivänä, lauantaina taas samoin hypeltiin polskia, annettiin\nrahaa ja saatiin ryyppyjä. Ei häissä hypeltykään muuta kuin polskaa,\nJepualla vain oli nähty tanssattavan minuuttia. Kruunu päässä morsian\nyhä keikkui, mutta mustan tiipettitantun sijasta hänen yllään oli\npunainen -- taikka muunvärinen -- _karttuunahames_. Miltei yhtämittaa\nmorsian sai olla lattialla pyörimässä niin, että viimein tyrniä\nHärmän tytärkin jo yritti nääntyä. Hypeltiin joskus niin ylettömästi,\nettä lopulta täytyi morsian kantaa luomanrantaan ja valella päätä\nkylmällä vedellä. Mutta kovat ja pystyt tyttäret sentään kestivät\nankarimmatkin häähypyt, eivätkä poraanneet, vaikka hiukset suurin\ntukoin luikosivat irti ja niskat sitten vielä viikkokauden olivat\nkipeinä. Eikä raskaan kruunun alle ruvennutkaan kovin nolo ja\ntaitamaton ihminen, sillä komeaa kruunua oli kannettava komeasti koko\nkansan ja kirkkokunnan edessä. Huuslaarin Marjaana tanssatessaan\nTelli-Villeen morsiamena oli komea ja iloinen, hyppeli pystyssä päin\nja väliin purahutteli päätään kuin päristelevä varsa niin, että\nkruunu vain helisi ja kultaiset paperit pirahtelivat ympärillä.\n\nMutta jo puolelta päivin tuli _loppurinkien_ vuoro. Morsian\npuetettiin valkoiseen hameeseen, ja tytöt pukivat päälleen valkoisen\n_tanttuhamhen_ niin, että kaikki olivat kauniita ja valkoisia\nkuin Herran enkelit. Kaksittain tytöt asettuivat porstuaan riviin\ntuvan ovelta alkaen, ja taitavin tytär lähti _johtoona_ morsiamen\nkanssa tanssaamaan. Kiertäen ja koukutellen lattiaa ympäriinsä he\nhyppelivät ovelle, kumarsivat, ja porstuasta tuli mukaan tyttöpari.\nKaikin käsi kädessä taas kierrettiin ja koukuteltiin lattialla\n_kahreksan merkkiä ja ässänväärää_ ympäri tupaa ja mentiin\novensuuhun kumartamaan uutta tyttöparia. Näin otettiin pari parin\njälkeen koko tyttökansa tanssaamaan, ja pitkänä ketjuna mutkitteli\nkorea kyyhkysparvi lattialla sinne ja tänne, pelimannit pudottelivat\nsoitonääntä kuin taivaasta, ja kuului joukosta laulu:\n\n    \"Piikaparvi paras,\n    pirä varsin varas,\n    nyt on pitkä tanssi erehnäs!\"\n\nSe oli pitkää _koukkurinkiä_, valkoisten tyttärien _flikkaanrinkiä_,\njoka yhdessä valkoisen morsiamen kanssa hypeltiin jäähyväisiksi.\n\nSillä heti, kun tanssi loppui, törmäsivät akat, tanopäät, myssytukat,\nryöstivät tytöiltä heidän korean kruunupäänsä ja hyppööttivät toiseen\ntupaan.\n\nKokoontuipa sitten poikien joukko porstuaan parittain, ja paras\nmies lähti yrkämiehen kanssa tömpöttämään ympäri tupaa, samalla\nlailla kuin tyttäretkin yhä pari parilta kaapaten porstuasta poikia\njoukkoonsa niin, että tanssinkopina tuli yhä kovemmaksi. Se oli\n_poikaanrinkiä_, nuorten miesten viimeinen yhteisrinki yrkämiehen\nkanssa, ennenkuin äijät tulla rymysivät ja veivät sulhasen omaan\njoukkoonsa.\n\nTaaperteli silloin porstuaan mahtava emäntäin parittainen parvi,\nja tupaan tuli johdoon kanssa morsian tanssimaan. Mutta valkoinen\nkruunupäinen herranenkeli oli menettänyt koreutensa. Valkoinen\ntanttu oli vaihdettu arkisempaan hameeseen ja päähän oli istutettu\nkova _tykkimyssy_, akanlakki. Hälisevien akkojen ohjattavana morsian\nsai taas koukutella ympäri tupaa kerta kerralta, ja yhä uusia\nakkaparia törmäsi porstuasta, lopuksi hääkokit keittokaluineen,\nkellä kauha, kellä mäntä, vispilä, lusikka, nappo kaadinnauhassa\ntakana riepsumassa. Huutaen ja meluten vietiin morsianta sinne ja\ntänne, riehuttiin joskus pitkin pihojakin, Mölö-Matin Liisa parhaana\njoukossa, ja sanottiin:\n\n\"Tällaasta s' oon akan meno... joutuu vaikka mihkälaashen kujhan.\"\n\nTämä oli _akkaanrinkiä_, ja sen loputtua morsian, jonka _tyttöoikeus_\noli mennyt tykkimyssyn alle, nostettiin kovalla hälinällä _pöyrällen_\nja huudettiin _akaksi_.\n\nSitten pitkän koukkuringin kovaksi lopuksi rymähti _äijäänrinki_.\nYrkämiehen joukkoonsa ryöstäneet äijätkin kokoontuivat porstuaan, ja\nmiesten mahtavin lähti ensin sulhasen kanssa lattiaa painattelemaan,\nlisäten aina vähän päästä äijäparilla voimaansa, ja siitä remahtikin\noikea härmäläinen häätanssi. Käsi kädessä toisiinsa solmettuina\nisäntien rinki tömpötti lattiaa, ja ukkoa rynkäsi joukkoon, minkä\nmahtui ja porstuassa oli, vanhat paljaspäiset paapatkin mälliä\nmärehtien. Saattoi rytäkässä olla itse Isoo-Antti jyskimässä sekä\nRannanjärvi, ja pääjunkkarina yrkämiehen kanssa käsikkäin kovettu\nHuhtamäen Juha, jopa Nätin Jussikin, suuri ja ruma miehenköriläs.\nJytisi ja kömähteli koko tuparati, ja lattialankut notkahtelivat, kun\nlakeuksien äijämiehet, kytökonriot, oikein protkottivat ja menivät\nhypäkkää mutkitellen ja koukutellen, ensin toista puolta tupaa,\nsitten kääntyä rytkäyttivät ja pömpöttivät koukkua toiselle puolelle,\nja taas toisinpäin. Pelimannit tryykäsivät soittoa niin että tärisi,\nviulut vinkuivat, planeetti huusi ja kiljui, kuluseulamies helisteli\nkapinettansa ja poukutti pöytää. Äijät vain trompsottivat, pitkä rivi\nkäännähti kuin yksi mies, ja härmäläinen jalka paukautti lattiaa\nniin, että koko rakennus jysähti. Akkaväki kurkisteli porstuasta\nja ovensuusta, tyttäret seisoivat pitkin penkkejä, ja kakarat\nkillistelivät ylisängystä. Ankaran hypyn lopuksi ruvettiin yrkää\nnostamaan pöydälle _äijämiäheksi_. Siihen heti poikamiehet ryntäsivät\nsotimaan vastaan: \"Ei saa nostaa... ei saa!\" Tuli kova metakka,\nmelkein tappelu. Mutta paksut äijät, pauriaiset, pitivät puolensa ja\nnostivat yrkämiestä ylös ja huusivat, huusivat, että kuului ympäri\nkylää. Ei auttanut poikien vastaan tappeleminen, yrkämies nostettiin\n_arvohan ja kunniahan_, äijämiesten suureen joukkoon.\n\nTähän loppui, suureen rymäkkään, varsinainen hääjuhla, ja hääkansa\nrupesi lähtemään kotiinsa. Pelimannit soittivat _lähtömarsin_,\nvieraat heittivät hyvästit, saivat vielä _piiskaryypyt_, ajaa\nkarauttivat tielle ja lähtivät pärrästämään, että kruununsarka\nkömähteli. Mutta _yhteenen kansa_, rengit ja piiat ja muu jalkaväki,\nlähti hyvästelemättä, eikä sille soitettu lähtömarssia.\n\nParhaat sukulaiset ja muutamat muutkin hyvät vieraat jäivät\nvielä kolmanteen päivään. Silloin tuli häiden viimeinen loppu,\n_himmelihyppy_. Ei ollut morsiamella enää kruunua, vain myssy päässä,\nnuorena akkana hän väsyneenä, silmät solkerolla koetti hypellä\nkolmatta päivää senkuin jaksoi. Sitten himmeli riistettiin katosta\nalas, pelimannit soittivat, ja ainakin Untamalan kovakurkkuiset ukot\nlaulaa möyrysivät:\n\n    \"Ei aina röyky, ei aina möyky,\n    ei aina viina kupista löyky.\"\n\nVasta nostettu akka oli kovin nuori, vain parissakymmenissä, ja\nkumminkin kova tykkimyssyn koppa painettiin pääkukkuralle. Saattoi\nmorsian olla joskus vasta 17:nnellä niinkuin Kortesjärven Kaisa,\njoka hypeltiin Alahärmän Piriihin. Vesiluoman Maija kihlattiin heti\nrippikoulusta päästyään sekä 17:n ikäisenä vietiin Keski-Kaapoolle,\nja Kurkiluoman Liisa joutui Keski-Kankaalle 18:n vuotiaana.\n\nMutta nuoret akanlakin kantajat jäivät tavallisesti häiden jälkeen\nvielä vanhaan kotiinsa viikoiksi, kuukausiksikin rustooksiansa\nviimeistelemään ja antimiansa laittelemaan. Monia tyttäriä oli kyllä\nrustattu jo kymmenvuotiaasta asti. Ylisaaren tyttäriä ruvettiin\nrustaamaan, toista 14:n, toista jo 12:n ikäisenä, ja laitettiin\nheille kaikenlaisia työaseita rukista ruveten. Äiti vielä solmeili\nniisiä ja toimitti:\n\n\"En mä heirän tuukiistansa piittaa, mutta tyävärkit pitää olla, että\nsaavat ittiänsä elättää.\"\n\nOli Härmän tyttärellä työvärkkejä ja muita rustooksia kuormittain,\nkun häntä lähdettiin viemään nuoren miehensä kotiin miniäksi, oli\ntoki enemmän kuin entisellä tytöllä, jonka menosta jo laulettiin:\n\n    \"Nevalan Kaisaa kun miniäksi viäthin,\n    niin siin' oli romua ja roskaa.\n    Sellaasta tavaran roisketta\n    ei ole nähty koskaa.\n\n    Ensi kuarmas mahtavasti\n    seisoo pualarukki,\n    toises oli kapalovehkehet\n    ja kissiä varten kuppi.\n\n    Kolmannes oli kehtoromu\n    ja isoo raamipeili,\n    neljännes oli kiulu ja kirnu\n    ja vanha piimäleili.\"\n\nLähtipä oikein aimoo tytär vaeltamaan, niin sellaista tavaran\nroisketta ei monta kertaa vuodessa nähty. Koko kylä sitä katsoi, ja\nkoko kylä piti lukua, kuinka monta hevoskuormaa tavaroita vietiin.\nSeitsemän kuormaa oli jo hyvän tyttären osa, kymmenen lähti aimoo\ntalosta, mutta kun kuormia oli kaksi-, kolmetoista, niin siinä\nvasta talo, kiljaisten oli siitä köyhyys lähtenyt. Rustooskuormien\nluvun tiesi kohta koko lakeus. Kun Koostin Matin Maijaa vietiin\nKnuuttilaan, aika taloohin, niin fietereillä häntä nuori äijämiehensä\nlennätti, ajoi ohitse muuttokuormien niin että jyrähti, ja jälkeen\njäi tulla rohistamaan kymmenen kuormaa tavaroita ynnä joukon\njatkona kuin saattoväkenä kaksi lehmää, viisi lammasta ja sika.\nMutta kun Rantalan Fiinaa muutettiin Kortesjärven Fräntilään, se\nvasta oikein voipaihmisten menoa oli. Vainionpäässä oltiin juuri\nriihellä, mutta työ piti heittää hetkeksi ja katsoa ja laskea,\nkun _kaksikymmentä kuormaa_ vaelsi perä-perää pitkin maantietä,\nhevonenkin hoijakkaa vetäen ja viisi lehmää kello kaulassa. Siinä\noli niin raavahasti tavaraa, että oli melkein pois määrältä. Nuori\npari kenotti edellä, sitten itse Rantalan isäntä emäntineen ja sitten\ntavarain paljous. Juuri kylän kohdalla pitkä jono pysähtyi, isäntä\nhyppäsi keiseistä ja kävi antamassa kaikille isot ryypyt. Sitten taas\nlähdettiin ajamaan.\n\nOikeassa järjestyksessä piti tavarakuormain aina vaeltaa. Etumaisina\najelivat piironki, sänky ja pöytä -- oikein ikäihmisten aikoina oli\nminiäksi mentäessä vain arkku, pöytä ja lavitta -- sitten vaatekoppia\nja sänkyverhoja, sitten astioita, työvärkkejä, ajokaluja ja\nviimeisenä tulla junnasi raskaita jyväkuormia. Oli kuormissa täydet\ntalonastiat ja hyvät _tyäpälhet_ lypsinlavittasta ja perunakrökästä\naina hevosenvaljaisiin, äkeisiin ja työkärryihin asti. Koko\nylikamarin tai lutin verhatavara oli myös ahdettu kuormiin, ja verhaa\noli kaikenlaista. Viitasalon emännällä oli 30 hametta, Prännin\nMiinalla 40 villahametta, pumpuliset päälle, ja Viitalan miniän\nkuormista purkautui 50 hametta. Samoin oli muuta verhanpuolta,\npaitojakin parinkymmenin, loiteita, lakanoita, raanuja, täkänöitä ja\nvillavaippoja sekä sänkyverhoja kaksin, kolmin kerroin, koltteja,\nvippu- ja höyhenparjoja. Monella oli vielä valmista kangasta\npakoittain, Suutarin Miinalla iso karjakopallinen. Näin oli aimoo\ntalon tyttärillä, mutta paljon oli kauan palvelleilla ahkerilla\npiioillakin, jopa monella enemmän kuin pienien talojen perillisillä.\n\nHyvin oli lakeuksien tyttäret rustattu. Tätä he itsekin\nhyppypaikoilla polskaten joskus lauloivat:\n\n    \"Kyllähän muakin rustatahan,\n    kun saan ensin luvan teillen tulla:\n    ensin kangaslaurat, sitten lammasraurat,\n    kurin vartahat ja rukinrulla.\"\n\nTiesivät pojatkin hyvän talon rustookset ja lauloivat:\n\n    \"Kun min' oisin taloon poika,\n    niin Kantolasta mä naisin,\n    siältä saa hevoosen ja tyttären\n    ja tavaroota kuormittaisin.\"\n\nHyvän tyttären muuttokuormassa piti vielä olla kelvolliset lahjat\nkoko yrkämiehen talolle, apesta ja anopista alkaen renkeihin ja\npiikoihin asti, paitoja -- anopille oikein _luikopaita_ --, hameita,\nmekkoja, sukkia ja hilkkuja koko _lastenus_ sekä vielä juustoa ja\nleipää _muruksi_. Silloin vasta nähtiin, että paikoista oli miniä,\njos hän paikkoihin oli päässytkin.\n\nTalon töihin nuori miniä kohta joutui, kytömaalle ja kesantopellolle,\nnavettaan ja tupatöihin yhtä hyvin kuin talon tyttäret ja\npiiat. Vanha emäntä köykytti talon valtiaana niin kauan kuin jaksoi,\nja miniä oli niinkuin muutkin vain työntekijä toisten joukossa,\nhyvä lisä talon työvoimaan. Eivät lakeuksien tyttäret toki työtä\npelänneet, se oli heille tuttua pienestä tenavasta asti, yhtä\nhyvin tupatoimet kuin ulkotyöt rapaista kydönojaa myöten. Nuorten\nilokentille kyllä tahtoi vetää nuoren miniän mieli. Kun 17:ttä\nnouseva, aukeilla mailla kasvanut eläväinen tytär joutui miniän\nvakavaan virkaan, saattoi hyvä luonto monesti kesken kiireitten\nhoukutella hänet muiden nuorten joukkoon kesäiltana kylänraitille\nilakoimaan. Mutta sitten, kun pieni perillinen tuli taloon, kyllä\ntäytyi jättää kylänraitti iloineen. Miniän piti ruveta hoitelemaan\nvastaista miniän tuojaa taikka miniäksi vietävää, jopa sitten taas\nkohta ruveta rustaamaan perillistään niin, että se hyvin pääsisi\npaikkoihin.\n\n\n\n\nHärmän veri\n\n\n    Se on Härmän laki:\n    jost ei tykätä, se tapethan.\n\nOikea täysiverinen härmäläinen oli villi ja vääjäämätön\nluontokappale. Suuria kytöpeltojaan hän möyri ahkerana ja puski\npursuvat voimansa maaemään, mutta sitten taas toisin vuoroin vanhat\nperintöveret vaativat muutakin. Lakeuksien tumma joki ja mustavetiset\nluomat kyllä juoksivat tasaisina ja verkalleen, villiintyen vain\nkevätrymyihin, mutta tasamaiden kansan tumma veri virtasi aina\nkiihkeänä. Niinkuin tuulettomana poutapäivänä tuulispää saattoi\nyht'äkkiä riehahtaa ja lentää kuin pyörivä rumahinen yli vainioiden,\nniin saattoi kytöpeltojen tyyneltä näyttävä raatajakin riehahtaa ja\nriehua kuin raju luonnonvoima.\n\nOli entiseen aikaan koko Kyrönmaa ja Lapuan jokilaakso kuulu hurjasta\nmenostaan. Siellä hypeltiin, tapeltiin ja tapettiin, pantiin miehiä\npuukaprokkiin, toisia Kakolan linnaan, ja monta kärrättiin aina\nSiperiaan saakka. Oli Lapua jo hyvä, ja Kauhava oli jo kamala,\nmutta Härmän vertaista ei ollut missään. Kauhava saattoi saman\nvuoden nimiin tappaa viisi, kuusi raavasta miestä, mutta Härmä voi\ntoisena vuotena menettää yhtä monta ja lisäksi tehdä paljon muutakin\nmainittavaa.\n\nKirkas viina ilahdutti ihmisen mielen, kotikeittoinen kolmesti\njuoksutettu viljanneste veti sikkaraan vanhan paapankin silmät,\nmutta mustapintaisen härmäläisen viina teki entistä villimmäksi.\nKotikeittoisella ravittu Härmä oli hillitön ja remmasti kuin\nviimeistä päivää. Kytömaiden kuokkamies teki silloin mitä tahtoi,\neikä pelännyt rumahistakaan. Kaupinkankaan Kööpeli ajeli klasivaunuilla\nniin että helisi, härmäläinen pärrästi kukkukeiseillä ja poukkolavoilla\nniin, että maantie parkui ja hilapielet ryskähtelivät, ja yli kaiken\nkuului vain kova roikastus, kiroileminen ja karjunta:\n\n    \"Härmä, kirves ja perkeles!\"\n    -- -- --\n    \"Hei mun hurjaa luantuani\n    ja helapää puukkojani!\"\n\nKaikkein mahtavimmillaan oli _häjyjen_ suuri valtakausi silloin, kun\nYlihärmän _Antti Rannanjärvi_ ja Alahärmän _Isoontaloon Antti_ olivat\njoukon parhaita, ja Alahärmän Huhtamäkeä hallitsi _Juha Passinen_.\nSiinä oli miehiä, joita ei kasvanut joka kylässä. Rannanjärven\nTupun-Antti oli oikea härmäläinen, hyvän talon isäntä ja vanhaa\nkiukkuista sukua, oikein siivo mies kotioloissaan, hyvä työväelleen,\nhyvä naapureilleenkin ja mitä parhain isäntä matkamiehille,\nyksin mustalaisillekin ja muille tattareille. Leveä, tyvekäs ja\ntyrniännäköinen mies Antti oli, tuumaa yli kolmen kyynärän, komea,\nvieläpä korjakin, ja kaksitoista leiviskää hän painoi silloin kun\noli komeimmillaan. Aika talon isäntä ja hyvä mies kotonaan oli\nIsoo-Anttikin ja raavas mies, kaksi tuumaa neljättä kyynärää. Jo\netempääkin Antti kyllä tunnettiin miesjoukosta, kun hän hartioita\nmyöten näkyi yli muiden härmäläisten. Ei ollut Huhtamäen Passinenkaan\npikku poikia, leveähartiainen loittoselkä oli hänkin ja yhtä pitkä\nkuin Isoo-Antti. Kauhavan Vähästä-Passista mies oli jo nuorena tullut\nAlahärmän Huhtamäkeen, josta oli saanut akan ja talon, ja oli sitten\nkaikissa Härmän parasten häjyjen vertainen niin, että hyvin voitiin laulaa:\n\n    \"Isoo-Antti oli ensimmäinen\n    ja Rannanjärvi toinen,\n    Huhtamäen hullu Jussi\n    kolmas samanmoinen.\"\n\nTylyjä ja aimoota poikia nämä olivat. Turski Huhta-Juha oli\nomia miehiään, mutta Isoo-Antti ja Rannanjärvi olivat kaikkien\n_johtoona_, ja heistä kävi ulos koko Härmän häjyys. Koko Härmä\nheitä pelkäsi, ja suuri joukko isoja sekä pieniä häjyjä kievehti\nAntti-parin ympärillä, ja oli sille kuuliainen. Aika miehiä Antit\nolivat, _isooksi-miähiksi_ heitä mainittiin, ja _isoot-miähet_\nolivat liikkeellä, kun Antit apulaisineen väliin monella hevosella\nperä-perää pärrästivät maantiellä.\n\nOli _isoos-joukos_ monenlaista miestä, talon isäntiä, talon poikia,\nrenkimiehiä ja muita. Toiset olivat kuin piruja täynnä, toisilla\noli kiukkuinen sydänkarsina, ja toisista lähti kamala roikastus.\nIsoo-Antti[62] ei vain osannut muuta kuin möyrästää, mutta Rannanjärven\nleveä rinta kumisi komeasti, ja kurkku helähteli kuin planeetti.\nHyvä oli _Pikku-Tuppukin_, Rannanjärven veli, Lööpärin Tuppu, joka\nisännöi Lööpärinmäellä. Raavas mies hän oli, vaikka häntä isänsä\nkaimana sanottiin Pikku-Tupuksi, ja hänen poskessaan oli ruma arpi\nKarkajuksen miehen puukon jäljeltä. Osasi Tuppu kiljua ja tohti\nolla kaikkia muita häjympi. Naurahteli hän vain naama leveänä,\nmutta silloin jo pian puukko välkähti, ja kun Tuppu iski, niin\nrauta jätti ruman jäljen. Monet pelkäsivät Tuppua kuin kuolemaa.\nMainittava oli _Tynin Jussi_, Alahärmän Tynistä Iisakki-Heikin poika,\njoka oli luonnostansa oikein syntymähäjy, alituinen kriinastaja,\nmelkein seinänpelkäämätön, ja kova oli myös Jussin veli, _Iisakki\nTyni_. Karjahteli matkassa Kauhavalta tullut _Pollarin Niku_,\nkamala pränkkäilijä, piti ääntä myös _Mänty-Jussi_, Isoon-Antin\nnaapurin isäntä, joka oikein riivattuna ollessaan karjui: \"Min' oon\nkun kirkonseinästä reväästy perkeles.\" Kovia priutikoita olivat\n_Flinkin_ veljeksetkin, _Hermanni ja Jussi_, lukkarin perilliset.\nMekasti joukossa vielä _Kiipeli_, suurikitainen Sivulan Kaappoo,\njoka ei ryypyissään koskaan ollut muuta kuin _nousutällis_. Kaappoo\noli vain hoikkainen kräätäri-kraissu, eikä hänessä ollut aikamiehen\nvastusta, mutta notkea ja liukaskoipinen kiipelin-kaapari hän oli,\naina pirunelkinen ja aina suu päänlaella. Uskalsi hän kraapata\nisoakin ukkoa puukolla, mutta otti kohta jalat alleen, kun kova\ntuli, ja palasi taas takaisin sekä tröhäisi vielä pahemman ärämän.\nAjeli isojen seurassa joskus _Viitukka-vainaa_ sekä _Näsin Köpi_,\nkomea mies, vaikk'ei ollut mikään tappelumies eikä oikein pystynyt\nmiehen lailla häjyilemään. _Perätaloon Anttiki_, renkimies, oli niin\nmahtipoikia, että kulki isojen joukossa, ja _Karvarin Köysti_ koetti\nkomeilla mukana, vaikk'ei varsin uskaltanut käydä miehen kimppuun.\n_Kana-Tuppuki_ klekkarehti joukon jatkona, ylpeili hattupäänä, pani\nhaukkumanimiä toisille ja rehväili, ettei hän ikinä kuluta kirkonoven\nsaranoita. Usein piti vielä olla matkassa _Peli-Toltti_, joka hurjana\nviulua vinguttaen antoi menolle mahtia, ja sitten taas, kun remuttiin\nisojenmiesten talossa ja nähtiin jonkin vieraan tulevan ja koko\njoukolla roikaistiin pihalle vastaan, Tohti veti, minkä värkeistä\nlähti kiljuvaa _tulopeliä_.\n\nMutta itse isot olivat kaikissa kumminkin pääukkoja. Ryyppykin\nheille hyvin kelpasi. Rannanjärvi maistoi niin, että luonto nousi,\nmutta Isoo-Antti oli paljon kovempi. _Rumpupotun_ hän tääkäs\npöydälle, istui ääreen ja aina vähän päästä paiskasi nyrkillä pöytään\näyskäisten vieraalleen: \"Maist' viinaa, sanoo Isoo-Antti!\" Koko ja\nvoima ja vääjäämätön sisusvärkki teki Antti-parin peloittavaksi.\nJo Isoon-Antin mylvähdys pani miehen polvet tutajamaan, ja ison\nkämmenen huitaisu lennätti ukon nurkkaan. Rannanjärvi taas saattoi\nmiestä _kurkuttaa_ taikka kiristää kauluksesta, ja kun Antin suuri\nkoura havarsi niskaan, ei siinä enää kauan kätisty. Oli miehillä\nsilti kyllä aseetkin varalla, Rannanjärvellä oli joskus suuri puukko\npaljaaltaan hihassa, pää kourassa ja terä pitkin käsivartta.\n\n_Puukkoo_ oli entisen härmäläisen mieluisin ase, ja sillä riidat\nparhaiten ratkesivat. Kylän sepät niitä takoivat, Rannanjärven\nSeppä-Jaska päästäen alasimeltaan joskus julman parikorttelisen terän.\nKomea nahkainen _heluvyä_, täynnä _vaskisolkia_ ja soljissa vielä\n_herttoja_ helisemässä, oli miehen vyötäröllä, ja vyössä riepsahteli\n_tuppi_, tavallisesti _kaksineuvoonen_. Siinä oli _isoo puukkoo_\nja pikku puukko eli _junki_, helapäitä molemmat. Ruutiaanen teki\n_suaranoukkaasia_ tuppia ja laittoi vielä _kannen_ päälle, mutta ne,\n_ruutiaaset_, eivät kelvanneet muille kuin vanhoille vaareille sekä\nkyröläisille ja vöyriläisille. Rannanjärven Erkki teki kannettomia\n_vääränoukkaasia_ tuppia ja pani korean vaskihelan tupennoukkaan. Ne\nkelpasivat härmäläiselle, sillä niistä sai äkkiä puukon kouraansa.\nParituumaisella jungilla krassattiin piipusta perät suuhun,\nvuoltiin perunatikkuja sekä muuta pikku näperrystä, mutta neljä-,\nviisituumainen iso puukko oli hyvä työase. Sillä saattoi vuolla\nmitä hyvänsä, leikata syödessään voita, sillä saattoi pistää sian\nja härän, ja saattoi sillä pistää häjyn miehenkin. Teräväksi puukot\nlaskettiin ja hiottiin niin, että pystyivät vaikka parransänkeen.\nHäjy Väkkärin Kassu, joka kanteli paljasta puukkoa vatsan päällä\nhousun kauluksen suojassa, koetteli usein teräsasettaan ja kehuskeli:\n\n\"Kyllä tualla leikkoo niinkun vasikansylttyjä!\"\n\nAnkara ase oli _pannunvarsiki_, kun se työnnettiin _härjänsuarhon_,\ntaikka kursittiin nauhapäinen nahkatuppi sen ympärille. Kun sen\nvetäisi plakkaristaan ja kietaisi nauhat kämmenensä ympärille,\nniin saattoi sillä antaa vihaisia tärskähdyksiä toisen häjyn\npääkumuraan ja selkälaipioon. _Moskulaksi_ kyröläinen sitä nimitteli,\nmutta härmäläisen _moskula_ oli knuppiruoskan vaskinen varsi, jonka\npäässä oli kova _klumppi_. Kyröläinen taas sanoi tätä _malmariksi_\nniinkuin joskus härmäläinenkin, vaikka oikea härmäläisen _malmari_\nmouhuutti suurena aisakuluna, kun aikamiehet ajelivat. Klumppupäinen\nmoskula oli matkamiehen ase, samoin kuin kova _tervatamppi_, kyynärää\npitkä, nuoralla ylt'ympäri kierretty klumppupäinen letkutes. Se oli\nkova kuin luu, mutta silti notkuva, ja kun sillä sivalsi rekeen\nyrittelevää ryöväriä pääknuppiin, niin sai pitää rahansa. Peloittava\nase oli myös _pistooli_. Sillä hyvin piti rosvot kurissa, ja ison\njoukon menolle sen kiukkuiset paukaukset, tuli ja savu, antoivat\nkomeaa vauhtia. Ja kun iso kenkkäri mahtihäissä _laras_ pistoolinsa\nkorkilla ja karjuen: \"Pois tiältä! Enämmän tilaa!\" pamautti\nhäävieraita vasten rintoja, niin kohta aukeni lattiaa yrkyysparille\nja hyppykansalle. Oli jollakulla häjyllä taskussa _käsirauta_, jonka\nvoi tapellessa pistää käteensä, saattoi jollakulla olla sormessa\n_hokkisormus_, joka jätti ruman jäljen, kun flataisi toista poskelle.\n\nKoko kylä katsoi ja kuuli, kun iso-joukko oli liikkeellä. Kun\nRannanjärvi ajeli Pikku-Suarillaan, niin malmari mouhusi aisassa,\nja joskus, kun iso isäntä oli oikein mahtipäällä, hän pani elolavan\neteen kaksi konkaria, sitoi isonkulun aisaan, ahtoi miehiä kärryt\ntäyteen ja lähti laukottamaan Alahärmän Isoon-Antin luokse.\nSellaisesta menosta kyllä kannatti laulaa:\n\n    \"Isoosella vain, sanoo Rannanjärvi,\n    jons' ei ne piänet jaksa,\n    elin minä hyvin eli huanosti,\n    niin itte mä asiani vastaan.\n\n    Sitten on piru, sanoo Rannanjärvi,\n    jos minä miästä pelkään.\n    Tervatampilla vasten suuta\n    ja teräksellä pistän selkään.\"\n\nAjoivat Antit joskus niin hurjasti, että jonkun hevonen oikesi\ntielle. Silloin vetäistiin nahka pois konin selästä ja pantiin\nverisenä roikkelehtamaan toisen lohnan perään niin, että häntä\nlaahasi maata, ja taas ajettiin ja karjuttiin. Laskettivat miehet\nusein markkinoille, milloin Vaasaan, milloin Nyykarpyyhyn tai\nPietarsaareen, ja siellä sai kyllikseen tapella ja remmastella.\nSaatiin siitä laulaakin:\n\n    \"Isoosella vain, sanoo Rannanjärvi,\n    aina me hyvin voimma.\n    Saran markan voitot näiltä\n    markinoolta toimma.\"\n\nSitten taas lennätettiin jonnekin hääpaikalle taikka ajaa\njylistettiin suorastaan jotakuta _tappamhan_. Kankahankylä kerran\nsai pihoiltaan ja tiepuolesta kurkistella, kun Anttien joukkokunta\nmonella hevosella mennä poukotti Hellanmaata kohden karjuen, että nyt\nmennään ja tapetaan Kallion Jaakkoo. Pikkulavoilla tappajat ajoivat,\nneljä miestä aina kärryillä kaksittain selkä selkää vasten istumassa.\nTappaminen kuitenkin sillä kertaa jäi, kun Jaakkoo möyrästyksen\nkuultuaan arvasi asian ja kapaisi männikköön.\n\nMutta kun isot miehet ajoivat hääpaikalle, tuli pitotalossa pian\neri meno. Kiljuen ja karjuen niin, että kartano oli haljeta, miehet\njyristivät pihaan täyttä lentoa, toiset poukottaen hevosilla aina\nportaille asti, ja pelimannien piti olla soittamassa heille komeinta\ntulomarssia. Mutta jos isoilla oli häätaloon jotakin _haasia_,\nsaattoi menolle tulla ruma loppu, niinkuin Vöyrin Lilpakassa,\nRasin Miinan häissä. Siellä häjyt lopuksi olivat niin ylpeitä,\nettä tekivät kaikkein hurjimman häjyntyön: _hyppäsivät pöyrällen_,\npotkivat ruokakupit lattiaan sekä sotkivat puuropadat ja kaikki\nsyötävät. Ihmiset törmäsivät ulos ikkunoista ja mistä vain pääsivät.\nMutta Hako-Pänssi ei päässyt, ja hänet päntättiin puolikuoliaaksi,\npaiskattiin tunkionhautaan ja peitettiin kantoröykkiöllä, ja\nsitten taas ajettiin karjuen maantielle. Mutta kun Pakankylän\nYlisessä pidettiin hautajaisia, ja isojen joukko tuli sinne viinoja\nkirrastamaan ja pöydälle hyppimään, Pakankylän häjyt sieppasivat\nkirveet kouraansa ja rupesivat riehumaan kuin susilauman kimpussa.\nVerissä päin miehet saivat palata hautajaistalosta, ja kirveenjäljet\nvain irvistelivät perään talon ovipielistä.\n\nSillä joka kylässä olivat omat häjynsä, Pakankylän vierillä, Vöyrin\npuolella oikein häjyt. Petterinmäellä reuhasi _Petterin Jussi_, joka\noli kuin pirujen vainoama, ei tehnyt työtä, kuljeskeli vain\npriuteeraten ja kerskuen, että kahdeksan miestä hän on jo tappanut ja\ntappaa vieläkin, kun vain sellainen paikka tulee. Tulikin sellainen\npaikka, ja Petterin poika tappoi Kriivarin häissä Rommakon Jussin\nsekä repi kolmea muuta. Jussi oli häätupaan tullessaan jo niin\nriivooksissa, että pretkui vain ja krääkyi ja heilutteli puukkoansa,\neikä tytynyt vähääkään, vaikka kuinka olisi suhditeltu. Kriivarin\nAntti, joka oli kenkkärinä, tarjosi hänelle ryyppyä vasemmalla\nkädellä, ja oikeassa oli puukko. Puukkoa Jussikin oikealla piteli\nja vasemmalla otti ryypyn. Kun Petterinmäen poika sitten rupesi\nhäjyilemään, niin huonot miehet törmäsivät ylisänkyyn, toiset\ntruivasivat sängyn alle, ja neljänkymmenen miehen jono juoksi huutaen\nJussin perässä, kun hän murhan tehtyään lähti pyyhkäisemään Alikärriä\nkohden. Hirveät olivat Alikärrin _Hirven_ veljeksetkin, neljä kovaa\nkolsua, jotka tappoivat ja joita tapettiin. Hirven Hermanni surmasi\nkiukkuisen Kriivarin Antin vetäen poikki kurkut ja kielenkantimet,\nJaska moksi kirvespohjalla hengettömäksi Väli-Jaskan, ja Hirven\nJussin menetti Vesiluoman Salu. Villejä olivat _Pastu-Lesken poijat_,\nneljä häjyä, samoin Alikärrin _Vakkurin_ pojat, viisi miestä, jopa\nyritti ylpeillä ja rähjätä miesten joukossa _Mikin Jaska_, joka\nhuutaen ja mölyten puukko pystyssä aina hyppi ja karjui:\n\n\"Min' en kiäräälekkää... minä tapan!\"\n\nEi Petterinmäen _Pasto-Jyrykään_, joka huruijaansa huudellen ajeli\nvalkoisella hevosella, porokello konin korvan juuressa pompottamassa,\nollut häjyn miehen vastus. Mutta Alikärrin _Faarin Matti_ oli mies ja\nmonen miehen vastus, oikein häjynkurinen ja seinänpelkäämätön, villi\nkappale, josta laulettiin:\n\n    \"Faarin Matti Alikärrillä\n    väkevä ja häjy,\n    Tuppi-Antti Peräkylästä\n    Surkia-Lirkun vävy.\"\n\nIsolla miesjoukolla, Tuppi-Antti parhaana, saatiin Mattia päntätä ja\nkurmoottaa, antaa puukömää ja puukonpistoja, eikä hänestä sittenkään\nluonto lähtenyt, eikä rukous, ei vaikka lopuksi pantiin reenantura\nkaulalle, että mies varmasti pysyisi pintehissä. Henkensä Matti kyllä\nhuokaisi parin viikon kuluttua, suuria surkeilematta, mutta sitä vain\nvaiteli:\n\n\"En piinaasi, kun vain niin elääsin, jotta saisin niillen saatanoollen\nantaa tryykiä.\"\n\nKankahankylän mainittavia olivat _Antin Jaakkoo_ ja _Antin Kristoo_,\nMatintuvan Jussi, Kristoon Iiska ja Jaakoon Juha, joista jotkut\nkulkivat isojen miesten matkassa. Menivät muutamat Toijan Martin\nhäihin Raamatunsaarelle mahtavasti kuin isot miehet ainakin, ajoivat\n_hevoosella rattahin häätuphan asti_, paiskivat pöydät ylösalaisin,\nviinatoopitkin pyörien pitkin lattiaa, särkivät ikkunat ja lopuksi\nrepäisivät muurintantarin irti niin, että takanotsa romahti alas.\n\nOli häjyjä Hirvelässäkin.[63] Siellä _Lesken poijat_, vanhan edesmenneen\nhäjyn, Hirvi-Kööstin perilliset, Ella, Salu, Kaappoo ja Koosti,\nraavahat miehet, eivät paljoa työtä tehneet, joivat ja tappelivat\nvain, ajelivat ja häjyilivät. Suuria rumaisia miehiä he kaikki\nolivat, mustia ja peloittavannäköisiäkin niin, että melkein\nRannanjärvikin joskus oli aralla hengellä heidän lähettyvillään, mutta\nHirvelän häjyt eivät koskaan. Miehiä he menettivät, Kaappoo\nkolmittaisin, ja Koosti surmasi Vesiluoman Matin sekä kerjäläispojan,\nmutta Ella tapettiin Pietarsaaressa.\n\nSamaa Hirvelän pahankurista sukuhaisua oli maan mainittava _Anssin\nJussi_,[64] Juha Antinpoika Leskenantti, josta on laulettu melkein\nyhtä paljon kuin itse päähäjyistä. Anssin veljeksiä oli viisi isoa\nkörilästä, kaikki vaarallisia väättyreitä ja _pahoja teloottamhan_.\nPahin kumminkin oli Jussi, monet kerrat linnassa istunut kiukkuinen\nkränääjä, joka Pöyhösellä, Taavetin lautamiehellä renkinä ollessaan\nsai isännältään hevosen, Herralasta keisit ja sitten emännän kanssa\nlähti lennättämään Haapojalle Puuställin häihin niinkuin laulettiin:\n\n    \"Herralaasen hoijakka\n    ja Antin Prooki varsa,\n    jolla se Jussi häihin ajoo\n    Eveliinan kanssa.\"\n\nOli hurjaa menoa Jussin häihin meno, keikkuivat Herralan keisit ja\nsilat helisivät, kun kirjava Prooki mennä kanhotti. Ohi Lööpärin ja\nKirkkomäen ajaa jyristettiin, mutta --\n\n    \"Kun Anssin Jussi häihin meni,\n    se ajoo kirkon sivuu,\n    kun hän tuli eremmäs,\n    niin aisall' istuu piru.\n\n    Anssin Jussi se häihin meni,\n    ja aisall' istuu piru,\n    vauhris ajoo se Anssin Jussi\n    Pikkulammin sivuu.\"\n\nKummat olivat Puuställin häät mikkelinpäivänä 1868. Puuställin\n_Puujalka_ siellä kolkutteli yrkämiehenä, mutta ketteräkoipinen\nRivallin Jussi hyppeli hänen puolestaan polskat ja koukkuringit, ja\nmorsiamena oli Rannanjärven entinen emäntä, eron saanut Orrenmaan\nMaija-Liisa. Juotiin niinkuin ainakin, sillä\n\n    \"Puuställi huuti kenkkärillen:\n    Tuakaa, poijat, viinaa!\"\n\nJa sitten kohta oli tavallinen tappelu hyvässä vauhdissa, kun\n\n    \"Kaupin poijat kesselit\n    ne tappelun aloottivat,\n    Pöyhöselt' oli kaksi trenkiä,\n    jokka sen lopettivat.\"\n\nVeljesparit, Herran Jussi ja Herran Köpi sekä Anssin Jussi ja Anssin\nSalu siinä vastakkain sotivat niin, että piha komisi, portaat\npaukkuivat ja puukot piirtelivät ilmaa sekä ihmisennahkaa, ja\npikkupojat killistelivät lutinsolasta. Häjynnahkainen Anssin Jussi\npääsi siinä jo niin piruihinsa, ettei vääjännyt enää ketään. Oli\npiru istunut Jussin aisalla ja ajattanut ohitse Pikkulammin, toi\nse porstuassa taas saman Pikkulammin Jussia vastaan. Silloin Jussi\nkiljaisi, välkähti vain kirkas terä, ja -- Pikkulammin kurkut oli\npoikki. Eikä siinä muuta:\n\n    \"Niinkun rakko veren päällä\n    Pikkulammi raukes.\n    Anssin Jussi naurahteli,\n    kun Lammin kurkut aukes.\"\n\nPortaille Pikkulammi kuukahti, porraspäähän tikkojen alle hänet\nnostettiin ja peitettiin mattorauskalla. Eikä siitä sen enempää\nhaikailtu. Rivalli hyppeli yrkämiehenä polskaa, ja yrkämies\nkolkutteli puujalkoineen huudellen kenkkäriä antamaan viinaa. Anssin\nveljekset vain nutistettiin köysiin, istutettiin sontalavalle ja\nlähdettiin heitä viemään lääsmannin luokse. Muisti Jussi huutaa:\n\n\"Tuakaa viälä piiskaryypyt!\"\n\nMutta kenkkäri vain karjaisi:\n\n\"Viälä teillen piiskaryypyt... kelehillen!\"\n\nOli vanhan Härmän kylillä kyllä häjyjä. _Eelin Topu_, Kotoluhran\ntakaa Sittalanmäen torpasta, repi miehiä kuin susi, yritti jo\nviikatteellakin iskeä pään irti, ja istui linnassa kerta kerralta,\ntappoi viimein kauhavalaisen ja joutui ikiteilleen. Tavaton oli\n_Romun Anttiki_, Puarinkeron poika Rannanjärveltä, Keskikylän\njärveläisten häjyä sukujuurta, oikea _Isoo-Romu_,[65] suuri kiukkuinen\nköriläs, joka tappeli vaikka ketä vastaan ja viimeisen tappelunsa\nriehui koko hurrijoukkoa vastaan. Isoo-Romu vävyineen tulla rähjäsi\nVaasasta, ja Mustasaaren Höystövesissä oli parhaillaan tien vieressä\nriihenkattokökkä, hurreja katolla kuin variksia. Älvisteltiin siinä\nensin molemmin puolin, ja viimein hurrit lensivät kirves kourassa\nrääväsuisten finnien kimppuun. Vävy aikoi heti lähteä pakoon, mutta\nIsoo-Romu ärjäisi: \"Jos lähret, niin tapan!\" Hirveä tappelu tuli\nmaantiellä. Vävy hakattiin kohta oikoiseksi, mutta Isoo-Romu riehui\nkirves kourassa kuin metsäpiru ja iski hurreja tiehen. Aikoi Antti\njo halkaista muutaman mustasaarelaisen otsakumuran, mutta tämä\nsai hypätyksi syrjään niin, että kirveenvarsi sattui olkapäähän\nmennen poikki, ja Antti joutui aseettomaksi. Isoo-Romu huitoi\nsitten suurilla nyrkeillään ja väliin potki, hurrit heiluttelivat\nkirvespohjiaan ja hosuivat Romun molemmat käsivarret poikki. Mutta\nIsoo-Romu, vaikka molemmat kädet roikkelehtivat hervottomina, kävi\nyhä vain kimppuun ja potkimalla paiskoi höystöveteläisiä nurin.\nViimein joku hurri sai isketyksi Romua otsakulmaan niin, että silmä\npullahti ulos, ja mies rojahti maahan. Tiedottomana Isoo-Romu\nvävyineen vedätettiin takaisin Vaasaan, ja sinne Vaasan linnan\nalakertaan molemmat muutaman päivän perästä kuolivat.\n\nAlahärmän häjyjä oli _Antin Kaappoo_, joka usein kränäili isojen\nmiesten kanssa. Halolla hakkasi Kaappoo Hako-Ellan hengiltä ja halkoa\nhän antoi Lallin Leenullekin, Mattilankylän olutkrouvarille. Pieni\nja musta, kaikkein pienimpiä raavahia miehiä, mutta myös kaikkein\nkiukkuisimpia ja häjynelkisimpiä, oli _Kankahanpään Jussi_.[66] Suuri\nkurkku, joka kiljui yli kaikkien, mustalla miehenkäivärällä oli sekä\nterävä puukko, jolla hän teloitteli milloin viiltäen niskaan, milloin\nvetäisten henkselit selkään. Lauleli pieni Juha vain:\n\n    \"Minä olen Jukka Kankahanpäästä\n    pikkuunen ja häjy,\n    aina mun ääneni ylite kuuluu,\n    vaikk'ei mua joukosta näjy.\n\n    Minä olen Juhan Jäärä\n    Härmän Kankahanpäästä,\n    ittiäni en surkua,\n    enkä toisen henkiä säästä.\"\n\nPani Juha jonkun miehen menemäänkin, joutui linnaan ja lauleli:\n\n    \"Jos min' oisin vuatta ennen\n    Maija-Kaisan saanut,\n    niin en m' olsi Ritalan Matin\n    verta vuarattanut.\n\n    Min' oon Jukka Kankahanpäästä,\n    enk' oo mikää nurru,\n    lukkarin vävyks' oon meinannut\n    ja rautafanki on tullut.\"\n\nMusta mies oli _Vihalaas-kräätärikin_ Karkajuksen kulmilta, suuri\nja ruma, mustalaistakin mustempi, oikein oudonpuolohoinen näöltään,\nja samanlaiset olivat kräätärin sisävärkit. Isojen miesten\njoukossa Vihalaanen toisinaan reuhasi, ja tappelemaan ruvetessaan hän\nkiepsautti lakinpellin niskapuolelle, hyppäsi tasakäpälää, vetäisi jo\nleuoille ja krääkäisi:\n\n\"Onko teis miähen vastusta?\"\n\nMonta kertaa joutui Härmän häjyjen kanssa tekemisiin _Kleemoolan\nfaari_, Koostin Matti, joka oli Kauhavalta, Rannanjärven suoverimies.\nOli Matissa kokoa ja näköä ja sisusvärkkiä yhtä paljon kuin isoissa\nmiehissä. Eikä Matti isoja miehiä koskaan pelännyt, eivätkä isotkaan\nviitsineet Matin likimaissa kovin ylpeillä. Painiessa Matti ruotaisi\nRannanjärven maahan niin, että rysähti, ja Isoo-Anttikin kyllä tiesi,\nminkälaisia mällejä Koostin Matin kourista lähtee. Paljaspäinen\nMatti oli, sillä kerran sattui, että hän Kauhavan Ylipäässä ratsasti\nhevosella suoraan häätupaan, ja sai kimppuunsa koko Ylipään häjyt,\njotka hakkasivat puukoilla hänet reikiä täyteen sekä repivät ja\nplokkasivat pään aivan paljaaksi. Sillä kertaa tapahtui näin, mutta\ntavallisesti tapahtui toisin. Kun Koostin Matti suuri karvareuhka\npäässä täyttä lentoa karautti pihaan ja asteli tappelevan häätuvan\novelle ja karjaisi: \"Ja pian tupa tyhjäksi!\" niin eipä ollut joukossa\nketään, joka olisi tohtinut vastata: \"Mitä sinä äräjät?\" Ei murtunut\nKleemolaisen paha luonto millään, ei silloinkaan, kun hän ison\nlapualaisen väättyrin, Reispakan Matin, kanssa Liinamaassa joutui\npuukko kourassa vastakkain. Repivät ja pistelivät ja kraappivat Matit\ntoisiansa minkä ennättivät niin, että viimein molemmin rojahtivat\nlattialle. Mutta siinäkin he vielä sähisivät, kurkottelivat ja\nsöhivät yhä vain uusia reikiä toisiinsa, mutta kumpikaan ei ruvennut\nrukoilemaan. Joutuivat väättyrit viimein joka paikasta sidottuina\nja kapaloituina makaamaan vierekkäin samaan veneeseen Lapualle\nvietäviksi. Sanoi Koostin Matti siinä kaimalleen, vierustoverilleen:\n\n\"Jos luulet hävinnehes, niin koitethan uurestansa kun parathan.\"\n\nSamanlainen jylkkä mies ja Kauhavalta kotoisin oli jo mainittu\nHuhtamäen Juha, Vähän-Passin poika. Ei hänkään Härmän isoja pelännyt,\neikä juuri ollut heidän joukossaan, rähjäsi vain omin päinsä ja\noman joukkonsa kanssa, tyhjäten monta kertaa häätuvan ja ajaen\nhyppyväen kankaalle. Tavallinen mies ei Passisen suurissa kourissa\npaljoa painanut. Tynin Jussin, koko kirkkokunnan kuulun häjyn, joka\npuukko pystyssä hyökkäsi kimppuun, Huhtamäki rutisti syliinsä, iski\nlattiaan ja pänttäsi niin, että rukous miehestä lähti. Ilkikurista\nKiipeliä, joka kavalasti söhäisi puukolla selkään, Huhtamäki ruotaisi\nkämmenellään niin, että mies lensi päällensä ovensuuhun vesipönttöön\nja olisi hukkunut, ellei Huhtamäki olisi siepannut häntä koivista\nylös. Sai Juhakin kyllä kovia mällejä ja kesti niitä. Katajamäki,\nhyvä naapuri, kerran paukautti kirvespohjalla hänen otsakumuraansa\nsuuren lommon, joku pahanelkinen puraisi peukalon, ja Katajamäki\nyritti taas kerran ottaa Juhalta _ainuankin_. Joivat naapurukset ja\njyllästivät Katajamäen kamarissa viimein täydessä tappelussa, ja\nHuhta-Juha joutui alle tuvan ovea vasten. Työnnettiin oven raosta\nKatajamäelle puukko, jotta \"verä kurkut poikki!\" Katajamäki rupesi\ntöihin, mutta puukko oli tylsä, ja Juha väänsi vankan leukansa väkään\nniin, ettei puukkomies saanut muuta kuin sahatuksi leukapieleen\nruman palkeenkielen. Naama verissä, rinta verissä, leuka repalehtaen\nJuha könttyröi kotiin, otti partaveitsen, nirhasi repaleen irti ja\npaiskasi takanperään.\n\nVanha Härmä näin reuhasi, ja suuria häjyjä oli joka kulmakunnalla,\nja jokainen, jolla vain luontoa oli, yritti olla _kaikkia muita\nhäjympi_. Täysiverinen härmäläinen ei verta himoinnut, ei hän\nraakuuttaan eikä pahanteon halusta eikä ilkeyttään tapellut ja\nkriinastanut, vaan hän tappeli ja häjyili _kunnian pohjalta_. Ja\noikean härmäläisen kunnia oli, _ettei pelännyt mitään, ei juossut\nketään pakoon, eikä pyytänyt armoa, vaikka henki olisi mennyt_.\nHärmäläisen pinta oli lihaa ja verta, mutta sisukset piti olla\nteräksestä. Härmäläisillä oli _oma lakinsa_. Kysyi pappi kerran\nkinkereillä: \"Oliko mitään lakia ennenkuin Siinainvuorella annettiin\nMooseksen laki?\" Vualteen Kaaperi karjaisi ovensuusta: \"Oli meirän\nkirkoll' ainaki... omantunnon laki.\" Härmäläisen omantunnon laki\nsanoi: \"Kun on Härmästä, niin on Härmästä!\" Ja siitä piti tietää,\nettä \"Ennen henki lähtöö, kun miäs lähtöö.\" Sanoi se myös: \"S' oon\nHärmän laki: jost' ei tykätä, se tapethan\", sekä: \"Kun laki loppuu,\nniin korennalla jatkethan.\" Vaati Härmän laki myös, ankarana kuin\nMooseksen laki, silmän silmästä ja hampaasta hampaan. Minkä toinen\noli pahoin tehnyt, se oli ainakin yhtä pahoin maksettava. Härmän\nväättyri saattoi lähettää vihamiehelleen kovat sanat: \"Sano sillen\nErkin Jaskallen, että kohta kun rookaan, vaikka kirkos, niin sualet\nmaallen.\" Sanottiin Härmän laissa myöskin: \"Ittiäni en surkua, enkä\ntoisen henkiä säästä.\" Oli härmäläisen omantunnon laissa vielä kova\nverikosto, joka monta kertaa ajoi miehen antamaan puukkoa isän,\nveljen taikka muun sukulaisen surmaajalle tai haavoittajalle taikka\nvieraskyläläiselle \"meirän kylän miähen\" tappajalle. Rannanjärven\nEetun Juha, turski ja häjy, yritti melkein väkisin riistää henkeä\nPrännin Erkiltä, joka oli tappanut Antti Rannanjärven. Eikä oikean\nhärmäläisen omantunnon laki ruvennut kolkuttamaan silloin, kun mies\nrehellisessä tappelussa oli toista könistänyt. Nukalaanen, joka\nsurmasi puukko kourassa kimppuun käyvän Anssin Kaapoon, sanoi Kakolan\npapille, kun tämä uteli, oletko omantunnon vaivoissa: \"En yhtää!\"\n\nJo pahaisilla pojanmälkeillä oli härmäläisen vääjäämätön sisusvärkki.\nRannanjärven kylän kesselit joskus viisin, kuusin kävelivät\nkäsikaulalla krekkua pitkin kylänraittia ja roikastivat kuin\naikamiehet:\n\n    \"Mepp' oomma Härmästä, melkeenki hännästä,\n    retukylän veljeksiä,\n    ne saa hyppiä pöyrällen\n    jokk' on meitäki herreempiä.\"\n\nKrääkyivät pojat niin rumasti ja raavasten lailla, että itse Antti\nRannanjärvi sattuessaan pihalle, pelästyi ja lähti plytimään pakoon.\nLaukattiin ympäri kartanoa, pitkin kujia ja solia, ukko edellä\nja krääkyvät kersat puukko kourassa kintereillä, kunnes viimein\ntörmättiin jossakin nurkassa vastakkain. \"Soihathan, poijat,\nristihin!\" Rannanjärvi silloin sanoi, ja ringissä seisoen vastakkain\nisonhäjyn kanssa pikkuhäjyt polvet tyngällään lykkäsivät komeaa\nkaarta ja tunsivat itsensä jo kuin raavasten ja häjyjen kirjoihin\nmerkityiksi. Siinä oli miehevä alku, ja vanha väättyri, kunnian mies,\nHärmän lain oppinut, hyvin saattoi ikämiehenä muistella:\n\n\"M' olin kahrentoista vuaren, kun ensikerran löin puukoolla ja\nsanoon: 'Saatanan kapikukkoo!... Sualet juaksoo niinkun sialta,\njos yksikää rumaanen tuloo'.. Ja kun äitee sitten purotti housut\nlinkkoohin ja krapsii sormen vahvuusella karahkalla, niin ajattelin:\n'Kun et olsi äiteeni, niin hakorauralla eroottaasin pään rumhistas'.\"\n\nYhtä kova ja pelkäämätön luonto oli Härmän naisillakin. Kun pojat\npuukko pystyssä joutuivat tappelun kärhäkkään, naiset arkailematta\nsyöksyivät joukkoon villipäitä pitelemään, eroittamaan ja\ntasoittelemaan sekä ottamaan puukkoja pois. Silloin pojat kyllä vasta\noikein olivatkin riivooksissa, kun heitä pideltiin ja suhditeltiin.\nÄkäisimmät naiset eivät pelänneet isoja-miehiäkään, ei ainakaan\nEkoolan piika-Sanna, Isoon-Antin sukulainen. Kun Rannanjärvi, ovet\nrikki potkaisten, rynnisti tupaan, ja huono isäntä tryykäsi kellariin\nsekä pojat kapistivat uunille, Sanna sieppasi lavitsan, roimaisi\nsillä Rannanjärveä korvalliselle ja kirosi:\n\n\"Eikö sua, saatana, mikää pirätä!\"\n\nRannanjärvi pyörsi nolona pois. Sillä pahimmatkaan häjyt eivät\ntapelleet akkojen kanssa, eivät edes pieksäneet omiakaan akkojaan.\nKeskisen kiukkuinen äijä meni heti kamarin sänkyyn maata ja veti\nvällyt korviinsa, kun muori rupesi kovin pränkkäämään.\n\nMiehet tappelivat vain miesten kanssa, ja monta kertaa tapeltiin\nkylä kylää vastaan, ja silloin oli suuri sota. Mentiin väliin\nvarta vasten täysissä aseissa, teräviksi tahotut puukot --\n_silakankyljellen_ laskettu ei ollut miehen puukko -- tupessa toiseen\nkylään tappelemaan, toisinaan oteltiin verissä päin ruotsalaisten\nkanssa, joskus neljin-, viisinkymmenin miehin, niinkuin kerran\nPastupakassa. Ja sota-aseet piti olla aina matkassa, metsäkylän\nmiehillä oli kirveet ja puukot tappelun varalta ruumisarkun alla,\nkun veivät vainajaa kirkonmaahan. Alikärrin ja Ylihärmän häjyt\nkränäsivät usein keskenään, ja ylihärmäläiset taas toisin vuoroin\nmenivät tappelemaan Alahärmään. Alahärmäläiset puolestaan tulivat\nkostoretkelle joskus aina Kankahalle asti. Suuri rymäkkä tuli kerran\nLaiturin häissä, kun Isoo-Antti ja Rannanjärvi rupesivat riitelemään,\nkummatko ovat häjympiä, yli- vai alahärmäläiset. Pantiin Perätaloon\nAntti tappelemaan alahärmäläisen kanssa, ja Antti heti vetäisi toista\nkorvalliselle niin, että tämä meni kolin-kolia nurkkaan. Mutta\nalahärmäläinen poukahti paikalla pystyyn ja krääkäisi:\n\n\"Jos minä rupian tappelemhan, niin tuloo kohta murrrha!\"\n\nSovittiin silloin ja otettiin miehiltä aseet pois, ja he saivat\nruveta rytistämään. Mutta pian sekaantui rytinään koko pihaväki,\nja tuli hirveä rähinä ja temmellys, kun miehet moksivat toisiaan\nnyrkeillä ja repivät tukasta niin, että se tukoittain luikosi\npääkamarasta. Ylihärmästä oli kovia miehiä koko joukko, Hirvelän\nhäjyt, Näsin häjyt ja Lööpärin häjyt, kaikki oikein isoja, valittuja\npahanelkisiä väättyreitä. Alahärmäläisillä ei ollut niin kovaa väkeä,\nja he pyörivät kuin ukonilman käsissä, kun joka puolelta iskettiin ja\nrevittiin ja riepoitettiin. Alakynteen he joutuivat, ja monet saivat\npaljaspäinä lähteä kotiin, toisten tukasta ei ollut kuin pyörtänöt\njäljellä.\n\nParhaiten kumminkin tapeltiin puukko kourassa ja saatiin näkyvää\njälkeä. Huono hyppy oli, jossa ei jotakuta teloitettu, huonoiset\nhäät, joissa ei tehty edes yhtä ruumista. \"Tapethinko siälä ketää?\"\noli tavallinen tiedustelu häiden menosta. Mutta ne olivat oikeat\nHärmän häät, joista voitiin laulaa:\n\n    \"Härmäs ne häät oli kauhiat,\n    siälä juathin ja tapeltihin,\n    porstuan perästä porraspäähän\n    rumihia kannettihin.\"\n\nJa tapettiinkin miehiä. Ylihärmän _raatohuanhes_ kirkonmäen laidassa\noli kerran, 1863, yht'aikaa kaksi puukolla tehtyä vainajaa: Taipalhen\nIiska, naapurin isännän tappama, ja Hirvi-Kuustaan menettämä\nVesiluoman Matti. Seuraavana vuonna siellä taas makasi puukolla\ntapettu, ja sitten Flinkin Hermanni veljensä murhaamana sekä kohta\nRannanjärven renki. Karkajuksen Erkillä ja Kaisalla oli kolme komeaa\npoikaa, ja puukko vei ne kaikki. Puukko oli monen kohtalo, Vaasan\nlinna, Kakola ja Siperia monen matkan pää. Siperian kolkkoihin\nkaivoksiin joutui Puuställin häiden kriinastaja, Anssin Jussi,\nsinne vietiin Hirvelän veljekset, Kaappoo ja Kuustaa, samoin Flinkin\nJussi sekä paha Porren Jussi, sinne, _Poseliiniahan_,[67] anoo itsensä\nUnkurin Matti ja Praksin Hermanni. Olipa kerran yht'aikaa viisi miestä\nmenossa Siperiaan. Pastupakassa siitä puhuttiin, ja häjy Näsin Köpi\nastella painatteli lattialla edestakaisin manaillen:\n\n\"Saatana, kun olis jo siinä joukos... sinne minä kumminki jourun.\"\n\nSinne Köpi lopulta joutuikin, kun puukolla pisti Filppulan Jussin\nkuoliaaksi.\n\nNäihin aikoihin, kun nähtiin Nyykarpyyn tohtorin kaksin hevosin ajaa\njyristävän maantiellä, heti kyseltiin: \"Kukahan taas on tapettu?\"\nSillä ei tohtorin tarvinnut eläviä varten ajella. Silloin, kun\npuukko viilteli vain verisiä haavoja, ei tohtoreita tarvittu,\npahimmatkin ärämät hoideltiin itse. Kauhavalaiset, _Koivikon Kaappoo\nja Esan Köpi_, olivat niin äkäisiä, että suorastaan ottivat\nveren kiinni niin, että se paikalla lakkasi vuotamasta, ja yhtä\nkovia olivat _Matti Haapa_, vanha ruotusotamies, sekä _Uurentuvan\nmumma_. Vanha Näsin kräätäri seisautti veren _hämmähäkin kinolla_,\nja _Raukka-Leena_, vähäinen lihava muorin pönkäles Uiton takana,\npani haavaan valkiaasta porua. Mutta kun Vihalaas-kräätäri otti\n_tulenkarvaasen rauran_ ja sillä kärväytti veriset suonenpäät\ntukkoon, punainen kyllä pysyi nahan alla. Omatkin mustat verisuonensa\nkräätäri korvensi tuliraudalla, irvisteli vain ja manasi.\n\nHaavojen hoitajina oli vanhoja hyviä muoreja. Raukka-Leenan mökissä\nmakasi joskus viisi, kuusi häjyä ja häjyn repimää, kellä pää,\nkellä käsi, kellä koko kruppi kapaloituna. _Tervaa ja sualaista\nvoita_ Leena ajoi haavoihin, ja terveinä miehet lähtivät uusia\nreikiä ottamaan ja repimään. _Huhranpään Amaliija_ Liinamaan luona\nparanteli _riikapalsamilla_ ja muilla atteekin voiteilla, ja _Ahon\nSanna_ Kankahankylillä teki plaastareita _pihkasta ja venetiikin\nsaipuasta_. Hyvä haavojen hoitelija -- ja kaikkien sekä eläinten\nettä ihmisten kipujen hoitaja -- oli Huhtamäen Juha. Jos Juha osasi\npuukolla repäistä reiän, hän osasi sen korjatakin. Äimällä ja\nrihmalla hän kruppasi pahimmat puukonjäljet umpeen ja vetäisi saumaan\nsiteeksi tervaa taikka riikapalsamia. Sai Juha pari kertaa panna ulos\nremahtaneet suolet paikoilleen, ja hyvin hän niistäkin selviytyi,\nvaikka piti puukolla ratkoa haavaa suuremmaksi, ennenkuin sai\nsisälmykset lykityksi sijoilleen.\n\nMutta hurjapäinen härmäläinen ei aina tyytynyt vain häjyilemään,\ntappelemaan ja vimmatusti ajamaan. Villi aika ja remuinen elämä veti\nkiihkeäverisiä miehiä vallattomuuksiin, hurjiin töihin, jopa monesti\nhäpeällisiin rikoksiinkin. On jo toista sataa vuotta, kun Tucmisillan\nTaavetti ja muut hyvät paremman puutteessa puukottivat sian ja\nkantoivat sitä pyhäyönä ruumispaareilla pitkin kirkonmäkeä, soittivat\nvanhan kränkkytapulin kelloja ja menivät koputtamaan pappilan\nikkunaan: \"Hako-Heikki,[68] nouse hautaamhan rumista!\" Alahärmäläiset\nkantoivat kirkkomaalta Hanhimäen muori-vainajan lukkarin porstuanoven\ntaakse seisomaan, ja pakankyläläiset hyppelivät ruumiin kanssa\nhurjaa polskaa, ennenkuin runnoivat hänet ahtaaseen arkkuun. Sata\nvuotta on kohta kulunut siitäkin, kun Keskikylän pahapäisimmät\nmiehet kantoivat ja kaatelivat kaivoon kaikki Liinamaan viilit,\npiimät ja maidot ja kirnusivat prunnisangolla harikkota. Saivat\nmiehet siitä paitsi linnaa, myöskin täydet parit selkäraippoja, mutta\nsanoivat selkäsaunasta:\n\n\"Ei tämä niin hääviä harikkota oo -- parempaa me tehthin Liina- maan\nprunhin.\"\n\nRumat rosvot liikkuivat entisinä aikoina Härmänkin mailla\npiileskellen metsissä ja väijyen kulkijaimien henkeä ja tavaraa.\nPelättävä _Elsan Koosti_ oleskeli joskus Karoomäen kallioluolassa,\nKauhavan kuulu _Sutkin Kaappoo_ kierteli metsärosvona kaikkialla,\nja Ylistaron _Matti Haapoja_ voi tryykätä kimppuun mistä metsästä\nhyvänsä. Suuri _Kurjenluhta_ oli peloittava paikka. Siellä ryövärit\nsyksyöisin vaanivat matkamiehiä, samoin kuin _Kaarlunninmäjes_\nKaurajärven takana, ja _Surenportin_ suurkiven suojasta Ekoolan\nmetsässä, monta kertaa rosvo törmäsi kulkijan kimppuun möyrästäen:\n\n\"Annakkos rahat, vai henkes?\"\n\nJa hurja toisen oman anastamisen henki meni usein Härmän häjyihinkin.\nEi ollut mikään asia ottaa omin luvin hevonen laitumelta ja ajella\nsillä koko yö, eikä ollut kovin suuri kumma siepata metsävallilta\nlammas ja laittaa siitä hyvä keitto, kun korttia pelaten\nistuttiin jossakin metsämäen laiteessa. Mutta oltiin toisinaan\nniin häpeemättömiä, että kaapattiin lammas navetasta. Jonkun,\nkorttipelissä tappiolle joutuneen osaksi tuli lampaan kähveltäminen.\nSaattoi navetasta kadota lehmäkin, ja joskus vietiin sikaa niin, että\nkova kiljuminen vain kuului. Eikä talosta uskallettu lähteä häsyihin,\nkoska arvattiin, että suuret häjyt siellä olivat rähjäämässä. Väliin\nriistettiin reenanturoista raudat, väliin kiskottiin kärryistä\naksila, tehtiinpä joskus niin rumia töitä, että vietiin lukitusta\naitasta viljaa tynnyreittäin. Isoja-miehiä näistä vaivattiin, mutta\nisojen joukossa kekkulehtavat _piänet pirut_ tavallisesti tekivät\ntällaisia rötöksiä, samoin kuin taas muutamat yksinään ajelehtivat\nrosvot ja pahantekijät. Isot-miehet kyllä osasivat yllyttää asiaan\njos toiseenkin, ja taas markkinamatkoilla he itsekin silloin tällöin\nriivaantuivat niin, että yöllä mennä rymistivät taloon potkien ovet\nrauskoiksi, toisinaan taas panivat ikkunoita palasiksi niin että\nhelisi. Taikka he ajoivat johonkin tuttuun paikkaan ryypiskelemään\nemännän kanssa, paiskasivat huonon isännän ylisänkyyn ja sanoivat:\n\n\"Pysy siälä niin kauvan kun m'oomma taloos!\"\n\nMutta joutui itse Isoo-Antti kerran Pietarsaaren markkinoilla\nkärsimään, kun renki, Pikku-Villee, isännän viittauksesta sieppasi\nhurrin plakkarista rahakukkaron. Neljättäkymmentä paria paljaaseen\nselkään se kummallekin tuotti, mutta ei Isoo niitä itkien ottanut.\nVesisangon, joka oli _piiskauspaalun_ vieressä vitsottavan virvoittelua\nvarten, Antti potkaisi kumoon sanoen: \"Mitä tualla tuas tehrähän?\nEi mua janota!\" Ja _vittaknipun_ hän potki pirin-pärin äyskäisten:\n\"Mitä niitä lukia? Se on se sama, oli niitä enee eli vähee!\" Sanoi\nIsoo vielä _trufossillen_, piiskurille: \"En kyllä poraja! On siinä\nselkä, joka kestää lyärä. Lyäkää tuan poijanki erestä!\" Pikku-Villee\nkyllä sai kärsiä omasta erestään, eikä uskaltanut porua päästää, kun\nisäntä sanoi:\n\n\"Jos sanallakaa pyyrät, niin kikkaan pääs irti!\"\n\nOli kyllä kamalaa, kun ei ollut oikeaa rääpyä, eikä oikeaa reirua\nmaakunnassa. Häjyt saivat liiaksi remmastaa ja tehdä yltiöpäisiä\ntekojaan, eikä ollut heillä vastusta juuri missään. Monet heitä\npelkäsivät, harva tohti ruveta tappelemaan vastaan. Eivät häjyt\npelänneet lääsmanniakaan. Kun knappiotsainen virkaherra meni\ntappelevaa Keskikylän paappaa panemaan rautoihin, paappa pisti raudat\nlääsmannin käsiin ja antoi vielä aikalailla selkään. Taikka tuli\nvallesmanni häihin kuria pitämään. Asuuntuvan Köpi, Erustuvan Köpi\nja Honkalan seppä sitoivat ruokottoman lapsentrasun vallesmannin\nnoukan alle, antoivat suitsiohjat käteen ja käskivät kiiruusti\najaa tiehensä. Laitettiin sitten kylittäin _yävahtia_. Parhaat ja\nrohkeimmat isännät lähtivät joukoittain astuskelemaan pitkin yötä ja\npitkin kyliä, ja kun tapasivat miehiä liikkeellä, ottivat kiinni ja\npieksivät. Mutta monesti sattui niinkin, että isännät itse perivät\nselkäsaunan taikka ainakin saivat juosta henkensä edestä ympäri öistä\nkartanoa, kun häjyt helapäineen painelivat perässä.\n\nMutta kun ankara körttiusko saapui Härmän lakeuksille, ja entiset\nvääjäämättömät väättyrit tulivat heräykseen sekä joutuivat ahtaalle\nparannuksentielle, pahimmista häjyistä tuli pian kovimpia sotamiehiä\nkaikkinaista maailman pahuutta vastaan. Härmäläinen hyökkäsi kohta\nhärmäläistä vastaan, entinen häjy toista häjyä vastaan. Toisella oli\nvaranaan vain paha ja itsepintainen luontonsa, mutta toisella oli\nlisäksi vahva usko, joka käski taistelemaan pirua ja sen villitystä\nvastaan. Körttiläisiä oli enimmin Ylihärmässä, ja siellä useimmat\nyhteenotot sattuivat. Vanhat karkeat Keskikylän häjyt, Liinamaan\nharikkomestarit ja pitäjän ensimmäiset heränneet, Keski-Juha,\n-Kuustaa ja -Kaappoo ja Iisakin Matti sekä Järven isännät joutuivat\nkohta yhtä kovina uskonmiehinä rymistämään itse isoja-miehiä vastaan.\nSaivat he rynnistää joskus oikein monen kylän voimalla, niinkuin\nsilloinkin, kun Vesiluoman Lissun[69] takia piti tapella Lehmäjoella.\nIsot-miehet aikoivat Lissua Näsin Koville, joka oli heidän joukkoansa\nja kävi kopistelemassa Lissun ylikamarin neliruutuista ikkunaa, mutta\nLissun körttiläinen sukukunta tahtoi tytön antaa Isonkyrön kirkolle,\nMäkiluoman Jussille, joka oli heränneitä ja myös koputteli Lissun\nneliruutuista. Mäkiluomalle tyttö jo vietiin miniäsopalle. Mutta\nkun häjyt saivat tämän kuulla, he suurella joukolla lähtivät Lissua\nhakemaan pois, saivat hänet kärryillensä ja lähtivät ajaa jyristämään\nkohti Ylihärmää. Mutta lensi pian sana kautta kirkkokuntien --\nhärmäläiset olivat jo saaneet sanoman häjyjen aikomuksesta -- ja\nkörttiläiset kahdelta kirkolta lennättivät häsyihin. Morsiamen\nryöstäjät tavoitettiin Lehmäjoen Rengoossa, härmäläiset tullen edestä\nvastaan, ja kyröläiset lääsmannin kanssa painaen perästä. Tuli\nsuuri sota Rengoon raitilla. Näsin Köpi ja kaikki muut häjyt siinä\nsaivat kamalaa tryykiä, kun kahta puolta lyötiin, ja lääsmanni vain\nkomensi: \"Lyäkää kovasti!\" Lissu kärrättiin takaisin Mäkiluoman\nJussille.\n\nMutta kovimmat koitokset tapahtuivat Keskikylässä. Häjyt olivat\nkaikkein kiukkuisimpia Keskikylän körttiläisille, jotka aina\netumiehinä olivat heitä könistämässä. Kun vain oli vähänkin aihetta,\njotta luonto nousi, häjyt menivät koko joukolla Keskikylään\nkriinastamaan ja näyttämään körttiläisille vanhaa härmäläistä menoa.\nMutta tavallisesti saatiin sieltä takaisin hyvä kyyti. Lööpärin\npojat, Seksmannin Jussi ja Kallion Villee, lähtivät kerran kaksin\nkörttikylään näyttämään häjyä jo kylän riihen luona tuumiskellen:\n\"Kummastakos päästä nyt ruvethan?\" Mutta pahat ukot sattuivat\nolemaan juuri riihen takana, ja miehet saivat katsoa, kummastako\nkylän päästä pääsisivät pakoon. Tulivat lööpäriläiset sitten\nkerran suuremmalla joukolla, viisin, kuusin miehin Ylisen tupaan\npriuteeraamaan. Puukko kourassa miehet pränkkäsivät lattialla,\niskivät puukkoa pöytään, hyppivät ympäriinsä, kriipoivat muuria\nja pöytää, hakkasivat takkihirren ihrakyrsää ja krääkyivät: \"Se\ntapethan, joka sanoo meitä lamphan varkhaiksi!\" Ja Koivu-Matti,\njoukon jatkoksi tullut koulumestari, viheliäinen, hyppi takan\nluona ja lauloi. Mutta pian saatiin isäntiä hätään. Keski-Kuustaa\ntulla poukahti ja ärjäisi Koivu-Matille: \"Kuka sun on pannut\ntänne roikastamhan?\" Ja samassa Kuustaan suuri visapiippu antoi\nkoulumestarille sellaisen poukauksen, että hän lensi kuin\nvariksenraato pöydän alle. Tuli vielä Ylisen Antti ja muitakin\nisäntiä ja pränkkääjät ajettiin ryminällä ulos.\n\nMutta häjyt kokosivat vielä vahvemman joukon aina Rannanjärveä\nmyöten ja ajoivat Keskikylään monella hevosella niin, että maa\nmoukui, miehiä elolavat täynnä, puukot ja kirveet ja kanget aseina,\nvielä terävät viikatteet varsista sidottuina elolavan aisoihin, terät\njulmina uhkaamassa niin, ettei ollut hyvä hyökätä kimppuun sivusta\npäin. Täyttä kurkkua huutaen tultiin kylään ja ajettiin pitkin\nraittia kiroillen ja krääkyen ja uhaten tappaa kaikki kylän\nkörttitakit. Mutta körttitakit olivat varanneet hyvän vastaan oton.\nKovat kanget, koippurat ja halot kourissa he vaanivat nurkkien suojissa\nvain vuoroansa. Tuli sopiva hetki. Koippurat ja kanget rupesivat\näkkiä humahtelemaan ilmassa häjyjen selkäpuolella ja iskemään milloin\nkalloon, milloin selkälaipioon, ja miehiä keikahteli oikohonsa.\nLööpärien suruttomien villi krääkynä meni sekaisin, kun viimein joka\npuolella heilahteli koippuroita, ja körttiläiset pyhässä vihassaan\ntryskäsivät kuin ruisriihellä, huudellen: \"Lyäkää... lyäkää\nrumaasia... lyäkää!\" Vaivaisiksi päntättyinä häjyt ajaa rähjäsivät\ntakaisin kotimäelleen elolavalla kuljettaen toisia viheliäisiä.\nMutta rymäkän aikana oli pahannahkainen Pikku-Tuppu päässyt\npujahtamaan Keskisen aittaan. Kun toiset häjyt oli ajettu pois,\nmentiin Pikku-Tuppua kömyyttämään. Tuppu tappeli kirves kourassa\naitan loukosta vastaan kuin ilvessusi. Mutta körttiäijät hosuivat\nkoippuroilla ja saivat väättyrin kopsituksi maahan. Kiukkuinen\nKeski-Juha, puhkuen kuin pirun kimpussa, ähisi:\n\n\"Tapethan se... tapethan se!\"\n\n\"Ei tapeta... mutta annethan sillen rumhinkipua\", sanoivat toiset\nja poukuttivat ja kysyivät Tupulta:\n\n\"Viäläkös sä tuut Keskikylhän häjyylemhän?\"\n\n\"Kohta kun ma paranen!\" Tuppu krääkäisi.\n\nUkot koippuroivat lisää ja taas kysyivät:\n\n\"Viäläkös sä tuut?\"\n\n\"Kohta kun... paranen!\" Tuppu kiristi hampaistaan. Annettiin vielä\nkoippurain tryskätä ja kysyttiin. Mutta Tuppu ähisi:\n\n\"... kun para... nen!\"\n\nJa loiteilla oli Pikku-Tuppu kannettava kotiinsa.\n\nMutta jo taas muutamana kesäpyhänä isot-miehet joukkoineen ja\naseineen ajaa pärrästivät sotaretkelle Keskikylään, Rannanjärvi kuin\nsotapäällikkö ratsumiehenä etunenässä johtoona. Keski-Juhan tuvassa\ntaas olivat körttiukot koippuroineen vahtimassa. Ratsasti Rannanjärvi\nJuhan akkunan alle ja huusi klasista:\n\n\"Annas ryyppy!\"\n\nKeski-Juha haki viinapullon, kaatoi suuren ryypyn ja tarjosi\nakkunasta pyytäjälle. Rannanjärvi nakkasi ryypyn naamaansa, röhähti\ntyytyväisenä ja karjaisi joukolleen:\n\n\"Soh, poijat, nyt pyärrethän pois!\"\n\nHevoset käännettiin, ja joukko lähti sanaa sanomatta ajaa jyristämään\ntakaisin kohti Lööpärinmäkeä.\n\nTulivat häjyt vieläkin kerran joukolla ja kovissa aseissa körttikylään.\nPidettiin seuroja Keskisessä, itse Niiles Kustaa Malmberg\noli saarnaamassa, ja häjyt aikoivat tyhjentää koko seuratuvan. Kun\niso-joukko tuli tupaan, körttikansa juuri veisasi oikein särkevää\nvirttä, veisasi aivan rauhallisesti vain, mutta kovasti ja komeasti\nniin, että ikkunat tärisivät ja säkeen loppu jyrähti kuin isonvasaran\nisku. Oli kaikilla ukoilla silti varana halot piilossa penkkien\nalla, ja ovensuussa seisovia lakkipäisiä vieraita katseltiin aina\nsilmänurkalla. Mutta häjyt seisoivat siivosti ovipuolessa, ottivat\njo toinen toisensa perästä lakin päästään, ja viimein he hiljalleen\nhissuttelivat ulos...\n\nTulipa sitten Kauhavalle 1864 kova nimismies, _Adolf Hägglund_,\nankara _Kauhavan herra_, joka säälimättä rupesi käymään häjyjen\nkimppuun. Ja silloin alkoi ylpeille härmäläisille ankara aika.\nKauhavankin herra oli ylpiäs miäs, joka käytti väliin kovaa\nlakia, väliin vielä kovempaa _kasakanpamppua_ niin, että se monen\nlihoissa tuntui vielä viikkoja, sisuksissa vielä kauemmin. Kaikkein\nkiukkuisimmin Kauhavan herra ahdisteli isoja-miehiä, kaiken\nhäjyyden pääpatsaita. Mutta olivat isotkin puolestaan ylpeitä ja\npelkäämättömiä. Uskalsi Antti-pari kerran mennä räyhäämään itse\nkäräjäpaikalle Alahärmän Viitalaan. Hägglund sai sitten käsiinsä\nIsoon-Antin ja antoi pamppua, minkä jaksoi, sai taas vuorostaan\nkouriinsa Rannanjärvenkin ja pänttäsi hänet samalla tavalla. Mutta\neivät Antit ruvenneet rukoilemaan, Rannanjärvi sanoi vain:\n\n\"Liha on verestä, mutta sisus teräksestä.\"\n\nIsot-miehet siitä vain piruuntuivat, ja vielä enemmän, kun Kauhavan\nherra kerran kiikutti Pikku-Tuppua kamarinsa katossa käsistä\nhanskluhvin kytkettynä. Hyvin isot-häjyt jo saattoivat pitää\nkeskinäistä puhetta niinkuin laulettiin:\n\n    \"Isoo-Antti ja Rannanjärvi\n    jutteli kahrenkesken:\n    Tapa sinä Kauhavan ruma fallesmanni,\n    minä nain sen komian lesken.\"\n\nJopa sitten kerran taas voitiin laulaa:\n\n    \"Isoo-Antti ja Rannanjärvi\n    lähtivät illalla kylähän,\n    fallesmannia ampumahan\n    Pukkilan Iikan ylähä.\"\n\nKuka lienee ampunut, mutta pamautettiin muutamana iltamyöhänä\nikkunasta Kauhavan herran kamariin, Pukkilan Iikan yläkertaan.\n\nKauhavan ylpiäs herra kiukkuuntui tästä yhä enemmän ja rupesi vielä\nkiivaammin käymään Härmän hurjapäiden kimppuun, jopa kaivelemaan\nheidän vanhojakin rötöksiään. Jo viimein hän uskalsi hyökätä ja\npistää rautoihin itse Isoon-Antin, sitten kohta Rannanjärven ja kovan\nHuhtamäen Juhan. Vähän ajan päästä oli Kauhavan herran kahleissa\nisojen pasmakuntaa toistakymmentä miestä, Kiipelit, Mänty-Jussit,\nPollarin Nikut, Pikku-Tuput ja muut, Rannanjärven nuori Jukka-poika\nviimeisenä. Tuli kovat käräjöimiset. Hägglund painoi päälle, ja\napulaisena oli yhtä kiukkuinen Ylihärmän varavallesmanni, _Kuriini_,\nChorin. Yhä uusia syitä kaiveltiin ja miehiä kuljetettiin linnan ja\nkäräjätalon väliä. Kovimmissa raudoissa olivat päämiehet, Antti-pari.\nTavattomat käsi- ja jalka-, kaula- ja liiviraudat oli sonnustettu\nmiesten jäseniin ja miehustalle. Sen näki vanha laulajakin ja lauloi:\n\n    \"Voi, kuinka kovasti raurootettu,\n    sanoo Isoo-Antti,\n    raurat on jaloos, ja käsis on pultit\n    ja sualilla vahva kanki.\"\n\nKovasi olikin raudoiettu ja painavasti, sillä\n\n    \"Isoon-Antin raurat painoo\n    sataneljä naulaa,\n    rautakanki oli taitettuna\n    Isoon-Antin kaulaan.\"\n\nKomeina ja pystyinä isot-miehet istuivat kovine tarakkoineen, jotka\nolisivat huonon miehen rusentaneet maahan. Ja kun Isot syyskäräjille\nmentäessä astelivat Liinamaan jääkaljamaisella pihamaalla, niin\nraudat vain raikuivat ja kartano kajahteli. Rannanjärvi hypätä\npoukautti maasta kärryjen perälle, ja uuden sontalavan aisat\nrätkähtivät poikki. Eikä miehiä näyttänyt surettavan, voitiin vaikka\nlaulaa:\n\n    \"Isoosella vain, sanoo Rannanjärvi,\n    kun ajeli fiäteriillä,\n    näitäpä poikia kuljetethan\n    Härmän käräjillä.\"\n\nKolmatta vuotta miehiä käräjillä kuljetettiin, ja Kauhavan herra\nkaiveli yhä uusia asioita, ruveten viimein syyttämään Isoa-Anttia\ntoistakymmentä vuotta vanhasta asiasta, Tönkän Matin taposta niin,\nettä suuri Härmä sai aihetta laulaa:\n\n    \"Isoostataloosta kiinni on pantu\n    isäntä ja trenki.\n    Menkää, poijat, puhaltamhan\n    Tönkän Mattihin henki!\"\n\nIsoon-Antin Hägglund uhkasi hävittää niin, ettei jää talon sijaakaan,\nmutta siihen Isoo jyräytti: \"Ja se on sitten saatananmoinen vales!\"\nToisia syytettyjä ennätti käräjöimisen aikana jo kuolla, Pikku-Tuppu\nhukkui Kauhavanjokeen, kun meni rautajalassa uimaan, Rannanjärven\nnuori Jukka uupui linnan rasituksiin, ja pojan kovaan kohtaloon otti\nlaulukin osaa:\n\n    \"Rannanjärven Jukka se kuali\n    aijalla parahalla,\n    ettei sen tarvitte vaivaa nährä\n    Vaasan Korsholmalla.\"\n\nToistakymmentä kertaa käräjiä istuttiin, ennenkuin 1869 saatiin\nlopullinen tuomio. Tappeluksista, koti- ja maantierauhan\nrikkomisista, lampaiden varkauksista ja muutamista muistakin\nvarkauksista ja rötöksistä miehiä syytettiin ja tuomittiin, kuka\nsakkoihin, kuka vesikoppioon, kuka joksikin vuodeksi linnaan. Vain\nKiipeli joutui Fatisuu-pojan murhasta ja Isoo-Antti Tönkän Matin\ntaposta -- jota hän vielä vanhanakin kielsi tehneensä -- Kakolaan.\n\nKun Härmän kymmentä koviin rautoihin kytkettyä häjyä monella\nhevosella lähdettiin viemään linnaa kohden, he yhtenä miehenä laulaa\njyräyttivät oman veisunsa ja karjuivat, että koko Taavetin kangas\nkajahteli. Härmän kymmenen pojan laulua -- joka sanotaan Isoon-Antin\nsisarenpojan, Hanheliinin, laittamaksi, toiset taas tietävät, että se\nolisi ylihärmäläisen Ruohosen tekemä -- he laskettivat:\n\n    \"Härmästä poikia kymmenen,\n    hurraa, me pois, hurraa,\n    joiren silmist' ei vuara kyynelhet,\n    sun konffatu riijatu rallalalei.\n\n    Kun kymmenen miäst' oli kettingiis,\n    hurraa, me pois, hurraa,\n    ja kaksi oli liivirauroossa,\n    sun konffatu riijatu rallalalei.\n\n    Kolmeppa meit' oli murhista,\n    hurraa, me pois, hurraa,\n    ja ne muut oli piänistä turhista,\n    sun konffatu riijatu rallalalei.\n\n    Ja kun helapää puukkoo se välkähti,\n    hurraa, me pois, hurraa,\n    niin veri se haavoosta präiskähti,\n    sun konffatu riijatu rallalalei.\"\n\nTuli kasakoita Vöyrille ottamaan Härmän häjyjä vastaan. Sai\nIsoo-Antti viinaa, juotti kasakat ja juotti _fankifööräritkin_\nhyvään tälliin. Ja sitten ajettiin komeasti läpi Vaasan kaupungin\nlinnanportille asti. Kasakat ratsastivat edellä täyttä laukkaa\nhuutaen ja sapeleitaan heilutellen, fankiföörärit ajaa poukuttivat\nperässä sontalavoilla niin, että maa jytisi ja vankien kahleet\nkalahtelivat. Ja harmaat härmäläiset lauloivat yhtenä miehenä täysin\nkurkuin:\n\n    \"Härmästä poikia kymmenen,\n    hurraa, me pois, hurraa,\n    joiren silmist' ei vuara kyynelhet,\n    sun konffatu riijatu rallalalei.\"\n\n\n\n\nHärmän laulu\n\n\n    Hyvistä puhuthan\n    ja komeesta laulethan.\n\nHärmä häjyili, ajeli maantiellä, möyrästi ja karjahteli. Mutta\nosasi härmäläinen laulaakin niin, että suuri raitti raikui. Vanha\nHärmä oli kovettu laulamaan. Tappeluihin ja hyppyihin mentäessä\nlaulettiin joukolla, hyppypaikoilla laulettiin, hypyistä tultaessa\nlaulettiin, ja missä vain miehissä -- tai naisissa -- oltiin, siellä\nkaikui pian härmäläinen laulu. Tytöt lauloivat työssäkin, ainakin\näkeellä ajaessaan he väliin huusivat koko päivän niin, että ääni oli\nillalla käreänä. Kuulu Rannanjärvi oli oikein valtalaulaja, samoin\nRannanjärven Eetun Jussi oli aikoinaan ankara laulumies. Antin\nKaappoo huuteli väliin niin, että emäntä käski hänen mennä navettaan\nkarjumaan, vaikka Kaappoo lauloi kuin mies:\n\n    \"Juarhan me poijat, juarhan me flikat\n    isoollisten kansa, juatuhan ne on ne mamman rahat,\n    ja juarhan paapan kansa.\"\n\nPerkiön emäntä kesäpäivänä portailla kirnutessaan nytkytteli\nkirnunmäntää tahdin mukaan ja lauleli:\n\n    \"Viitalan Miinalla verhoja on\n    ja Lilpakan Lissulla rahaa...\"\n\nHyvä laulu oli härmäläisistä mieluista. Monet vanhatkin sitä\nkuuntelivat oikein _miälihnänsä_, ainakin kun laulettiin komeasti\nniin, että sanoihin tuli mahtia. Vittilän emäntä useasti käski\npiikojen laulaa sitä ja sitä, ja kun piiat oikein korjasti\nkillittivät, niin silmiään pyyhkien emäntä kuunteli.\n\nVanha Härmä oli itse parhaitten laulujensa mestari. Monet\nkomeat värssyt saivat alkunsa Härmän suurilta lakeuksilta.\nLaulu oli lakeuksien ja kytökansan paras viestien kuljettaja.\nKaikki merkilliset asiat, murhat ja tappelukset, vankina olot\nja linnareissut sekä muut mainittavat miesten teot ja työt piti\nlaulaen huutaa julki. Samoin taas tyttöjen ja poikien keskinäiset\nvälit sekä omat ylpeät taikka surulliset mielialatkin puristettiin\nvärssyiksi. Mutta vain oikeista härmäläisistä miehistä ja heidän\nteoistaan kannatti laulaa, ei huonoista eikä pelkureista. Samoin\nmyös laulettiin komeista ja korkealuontoisista ihmisistä, mutta ei\nroskista eikä roskaihmisistä.\n\nNuoret olivat parhaita laulumestareita. Iltaisin ja yömyöhällä, kun\njoukolla istuttiin tyttöjen lutissa, tehtiin laulua niin että lutti\nkaikui. Talvella istua kykötettiin tuvassa takan ympärillä\nmaatapanoihin asti, ja laulunteko oli työnä. Oli siinä talon omat piiat\nja tyttäret, sattuivat tulemaan toiskankin piiat ja tyttäret, joskus\npojatkin, ja kun kuusin, seitsemin hengin yritettiin, niin pian\nalkoivat sanat sopeutua värssyiksi. Päretuli ritisi ja värvytteli\nja lykkäsi savua, sitä mukaa nuorten mielikin liikahteli ja tuotti\ntoinen toistansa sattuvampia ja repäisevämpiä säkeitä. Joku hoksasi\nhyvän asian, toinen pani vielä paremman, ja kolmas taas työnsi\njotakin erinomaista joukkoon. Muutamilla tyttärillä oli oikein\nmestarin lahjat värssyjen tekoon, ja naisenpuolet niitä saivatkin\nparhaiten kokoon niin, että sanat soveltuivat hyvin toisiinsa, ja\nvärssyn loppupuoli vastasi ja sopi alkupuoleen, niinkuin:\n\n    \"Porren Jussi ja Färjärin Jussi on\n    Härmän komeempia.\n    Ei oo enää Härmähän jäänyt\n    flikkaan hoitajia.\"\n\nMutta olivat monet pojatkin hyviä, varsinkin tekemään jyhkeitä\ntappelulauluja sekä repäiseviä murhaveisuja, joiden sanat myöskin\nhyvin vastasivat toisiaan, eivätkä suinkaan menneet niinkuin\nJukkuusen Erkin laulut, miten milloinkin sattuu, jotta\n\n    \"Henttuni tulla lurkutteloo\n    leviällaasta tiätä.\n    Mitähän tualla Lallin Leenulla\n    olutpottu maksaa?\"\n\nMuutamat ylpeät häjyt tekivät lauluja itsestään, niinkuin pieni ja\npaha Kankahanpään Jussi, samoin myös häjy Lilpakan Heikki, joka\nrehennellen hoilotteli:\n\n    \"Min' oon Heikki Lilpakasta,\n    iloonen ja nuari.\n    Konnuuttansa Fluukin Antti\n    tikkaan ala kuali.\"\n\nLaulua sorvailevassa seurassa tavallisesti pantiin laululle kohta\nsopiva _nuatti_, sillä joukossa oli aina jollakin hyvä _nuattikuusa_.\nJa silloin oli uusi laulu valmis. Kun pyhä tuli, se lähti vaeltamaan\npitkin kylänraittia sekä sitten lentämään yli lakeuksien. Mitä\nparempi ja repäisevämpi, mitä härmäläisempi laulu oli, sitä komeammin\nse kaikui, ja sitä paremmin se lensi kylästä kylään yli kytömaiden.\nParhaana aikana saatiin melkein joka pyhäksi uusi laulu. Se lähti\nmatkaan milloin miltäkin kylältä, missä vain jotakin mainittavaa\noli tapahtunut. \"Heikkilän flikooll' on taas uusi laulu!\" kohahti\nkohta nuorten joukossa, kun pyhäpäivän iltapuolena hyppypaikalle\nmentäessä Heikkilän tyttäret astelivat muita ylpeämmin ja komeasti\nheläyttelivät viikon varrella punottua lauluansa niin, että kylä\nkajahteli. Mutta sitten taas jonakin toisena pyhänä Rannanjärven\nnuoret astellessaan ja ajellessaan Mikkilän ristille repäisivät\noikein hurjaa ja mahtavaa murhalaulua, jonka sanat aivan särkien\nhyppivät ja räiskyivät, ja nuotti kulki melkein karjumalla.\n\nNuotti olikin aina sanojen mukainen. Murha- ja tappelulauluissa\noli repäisevä rytkytys ja oikein _ryhmänuatti_ niin, että se hyvin\n_hurmaasi_, kun sitä joukolla hyppypaikalle mentäessä oikein korjasti\nlaulettiin ja vielä heilutettiin paljasta puukkoa, kuin ainakin\ntappeluun aiottaessa. \"Laulethanpas taas sitä!\" pojat sanoivat\nja jo pretkuivatkin, ja sitten krääkäistiin niin, että kurkku oli\nhaljeta. Mutta toisia lauluja taas laulettiin kovin hiljaisella ja\nsurullisella sävelellä, niinkuin Salmen Sannaakin:\n\n    \"Salmen Sanna on hoikka ja flinkki\n    niinkun haavanlehti.\n    Salmen aitas kello yksi\n    se piäni murha tehtiin.\"\n\nSurumielinen nuotti oli monesti häjyjen lauluissa. Yksin koko Härmän\nväättyrien päälaulu, Isoon-Antin ja Rannanjärven pitkä veisu, niin\nmahtava ja komea kuin olikin, kulki kovin alakuloisessa äänessä,\nmelkein kuin itkien ja valitellen isojen-miesten kovaa kohtaloa.\nLaulujen sanat saattoivat kyllä olla hyvin hurjat ja repäisevät,\nmutta nuottia kuljetteli pohjalla ajeleva alakuloinen mieli.\nSurullisella sävelellä laulettiin monia rakkauden laulujakin,\ntoisissa taas oli raikas nuotti. Mutta polskien pistolaulut lensivät\nhurjaa vallatonta rallatusta niinkuin niiden nuoret laulajatkin,\nvaikka monissa niissäkin oli syvä suruntuntu pohjasävelenä.\n\nMurhat ja suuret tappelukset olivat härmäläisten mieluisimpia\nlaulunaiheita, hurjaa voimaa ja pelkäämätöntä luontoa, joka tällaisia\ntekoja toimitti, piti laulaen julistaa. Vaikka minkälainen murha\nolisi tehty, laitettiin siitä heti laulu. Kun Käki-Lissu veljellään\ntapatti poikapuolensa, jo piti laulaa:\n\n    \"Käki-Koosti löi erestä\n    ja Hakolan Kallee takaa.\n    Onko se kumma jos Mäjenpään Jukka\n    revittynä hauras makaa?\"\n\nJa Suutari-Aukustista laulettiin:\n\n    \"Suutari-Aukustin puukkoo oli\n    korttelia ja tuumaa,\n    jolla se koitti Jukan rintaa,\n    jos sen veri on kuumaa.\"\n\nHyvät sanat saatiin Malmin Jussinkin taposta:\n\n    \"Luamansuun Antin puukkoo oli\n    valoteräksestä,\n    jolla se vuaratti mustan veren\n    Jussin syrämmestä.\"\n\nPiti laulaa myös Kumpulan Esan tappamisesta:\n\n    \"Kumpulan Esan tappajalla\n    on yksitoista sormia,\n    eikä sillen muuta tullut,\n    kun puali vuatta tornia.\"\n\nLaulettiin vielä Laiturin Tovusta, Holmin Erkistä, Kankahanpään\nJussista, Tarastin Jussista, Tiisten pojista, Hahkalan metakasta,\nroikastettiin hurrin taposta, ja sitten taas vedettiin, että raitti\nraikui kolmesta Jussista ja Mänty-Kuustaan eli Mänty-Hissan taposta:\n\n    \"Porren Jussi ja Färjärin Jussi\n    ja Jussi Laiturista,\n    kehuuvat ne tappanhensa\n    sen pahan Mänty-Hissan.\n\n    Mänty-Hissa sanoo, että\n    puren miähen poikki.\n    Helposti sen kolme Jussia\n    tappelussa voitti.\n\n    Kahrella Jussilla helapää puukkoo\n    ja Färjärin Jussilla airas.\n    Aukenikhan Mänty-Hissallen\n    vainiolla taivas.\n\n    Porren Jussi sanoo, että\n    lyä jo airaksella,\n    että sen pitää paikalla kualla,\n    ei trenkää sairastella.\n\n    Kangas-Matin vainiollen\n    Mänty-Hissa vaipuu.\n    Kolmen komian Jussin jaloos\n    kruunun raurat raikuu.\"\n\nLaulettiin sitten kerran kuulun Rannanjärven murhasta. Toki olikin\nlaulettava. Ylpeästi, malmari aisassa mouhuten Rannanjärvi ajoi\nRytinevalle Mutiinin kräätärin leikkookökkään. Mutta kun sieltä\npalattiin takaisin, ei isonkulun ääntä enää kuulunutkaan. Prännin\nErkki oli lyönyt puukolla Rannanjärven sydänsuonet poikki, ja jylkkä\nisäntä maata retkotti vainajana kärrynlavalla. Se oli niin kamala\npaikka, että kovan härmäläisenkin täytyi itkeä. Ja kylänraitti\nlauloi:\n\n    \"Kun Rannanjärvi tapettiin,\n    niin härmälääset ne itki,\n    kun Rannanjärven veri on juasnu\n    Rytinevan ojaa pitkin.\n\n    Kun Rannanjärviä haurathin,\n    niin kellotkaa ei soinu,\n    ja ei siälä pappi saarnannu\n    eikä lukkari veisata voinu.\n\n    Prännin Erkki sanoo, että\n    meirän kans ei auta.\n    Rytinevan rannalla savikroopis\n    on Rannanjärven hauta.\"\n\nNäin meni Härmän suuri häjy, josta sitten vielä piti paljon laulaa\nsekä hyvää että pahaakin. Mutta lopuksi kumminkin hänet hyvästeltiin\nsurullisin mielin:\n\n    \"Ei saa laulaa Rannanjärvestä,\n    Rannanjärvi on kuallu.\n    Rannanjarven haurallen on\n    marmori pattas tuatu.\"\n\nNäki lakeuksien laulaja, kuinka kytömaiden ylpeät pojat\nmurhamiehinäkin olivat komeita kahleisiin kytkettyinä, sitä\nkomeampia, mitä kovemmissa raudoissa. Heistä kyllä kannatti laulaa:\n\n    \"Kolmesta kohri se Hulanterin Oskari\n    rekhen kiinni panthin.\n    Herraankin täytyy tunnustaa,\n    että siinä s' on komia fanki.\"\n\nKomea oli Pukkilan Jaskakin, nuori kauhavalainen, josta laulettiin:\n\n    \"Pukkilan Punti on raikas poika\n    rautoja kantamahan.\n    Ei sillen kelpaa Vaasan herrat\n    tuamiota antamahan.\"\n\nJa nuoresta lapualaisesta, Marjalunnin Jukasta, laulaja sai kaikkein\nparhaimmat sanat:\n\n    \"Isännältä se Marjalunnin Jukka\n    poikajoukos näytti,\n    kun viirentoista vanhana\n    jo liiviraurat täytti.\n\n    Komiasti se Marjalunnin Jukka\n    yli joen uiskenteli,\n    komiemmasti se Antilan raitilla\n    rautoja helisteli.\n\n    Vanhimman sisarensa se Marjalunnin Jukka\n    pani talojansa hoitamahan,\n    itte se lähti Vaasan linnahan\n    rautoja kantamahan.\"\n\nOli aukeiden kytömaiden vapailla pojilla kyllä olemista kolkkojen\nkivimuurien takana ja raskaissa kahleissa kantamista. Ymmärsi\nkylänraittien laulaja senkin ja tiesi, että pojat siellä suruissaan\nlaulaa kaijuttelivat. Oli tullut viestikin, ja kohta kuultiin:\n\n    \"Kun Anssin Jussi se linnas laulaa,\n    niin kivimuurit kaikuu.\n    Puuställin porstuan laattiallen\n    se Pikkulammi vaipuu.\"\n\nPorren Jussi taas muisteli komeaa kotomäkeään ja kotomäkensä isoa\nkoivua ja lauleli:\n\n    \"Porrenmäellä kasuanu oon\n    sen Isoonkoivun juures,\n    nyt mun raukan asunto\n    on kivilinnas suures.\"\n\nJa Rannanjärven nuori Jukka-poika lauleli suruissansa:\n\n    \"Raha ei lopu, vaikka välipään teköö,\n    sanoo Rannanjärven Jukka.\n    Jons' ei mun isäni irti pääse,\n    niin poijanki perii hukka.\"\n\nOli saapunut sanoma Isoosta-Antistakin Kakolassa, ja raitti kuulutti:\n\n    \"Isoo-Antti se linnanportilla\n    nosteli housujansa:\n    Voi, kun sais lyärä puukoolla\n    niinkun ennen kotonansa!\"\n\nMutta linnan nuorista pojista, hurjapäistä, täytyi laulajan todistaa:\n\n    \"Älkää te surko, pappa ja mamma,\n    vaikka poika on rautafanki!\n    Siiloon se poika tallella on,\n    kun oven päällä on kanki.\"\n\nTiesi laulu, että linnan muurien takana muisteltiin lakeuksien tummia\ntyttäriä, tiesi ja pani sanat:\n\n    \"Holmin Erkin kauniin kesän\n    linnas olla pitää,\n    lehti on puus, ja ruaho on maas,\n    ja hellulla nuari ikä.\n\n    Köyhästä korosta kotoosin oon,\n    lauleli linnas Jukka,\n    hentullani on siniset silmät\n    ja keltaanen sen tukka.\"\n\nMutta yhtä hyvin oli ikävä lakeuksien tummilla tyttärillä, ainakin\n\n    \"Fräntilän Annu se kamarihnansa\n    käveli ja itki,\n    kun sen rakkahalla hentulla\n    oli raurasta henkselikki.\"\n\nRannanjärven Jukkaa moni tytär säälien kaipaili:\n\n    \"Rannanjärvestä korja poika joutuu\n    Vaasan linnas hukkaan.\n    Kaikki ne Härmän korjat flikat\n    suroo Rannanjärven Jukkaa.\"\n\nSaattoi komeita poikia hyvin tullakin ikävä. Ylpeästi ja vapaina he\najelivat kylänraitilla, ja samanlaiset, ylpeät ja komeat piti olla\nheidän laulunsakin:\n\n    \"Hevoonen kun hernes, ja valjahat välkkyy,\n    ja fiäterit alla soutuu.\n    Mihkä se mamman hulivili poika\n    reisullansa joutuu?\n\n    Hevoonen se on kun koirasteeri\n    ja hoijakka katajasta.\n    Eikä mun helluni taloosta oo,\n    se on majasta matalasta.\n\n    Kun poijat ne ajaa ja lauleloo,\n    niin fiäterit alla soutuu,\n    flikat ne itköö ja pelkäävät,\n    että voi jos ne linnahan joutuu.\n\n    Kahrella harmaalla hevoosella\n    ajan linnan portillen asti,\n    kun helluni kirjootti erokirjan\n    niin saakurin mahtavasti.\n\n    Mamma se laittoo evästä,\n    ja pappa antoo juamarahaa,\n    käski mun juara sen ainuankin markan,\n    jos maailmall' on olla paha.\n\n    Surullishen syrämmehen on\n    kortteli vähä viinaa.\n    Eikä mun muita niin ikävä tuu,\n    kun Alataloon korjaa Tiinaa.\"\n\nNäin kytömaiden mahtipojat laulelivat, ja näin heistä laulettiin.\nEipä ollut liikaa, vaikka komeimmat pojat Ekoolan sillalla taikka\nMikkilän tien ristillä polskatessa tömppäsivät, että maa rytkähteli\nja lauloivat:\n\n    \"Komian luantoni annan,\n    komian luantoni annan,\n    komian luantoni annan komiemmillen,\n    sen minä annan, annan,\n    sen minä annan, annan\n    rikkahillen taloon tyttärillen.\"\n\nJos Härmän pojat olivat komeita ja ylpeitä sekä osasivat komeasti\nlaulaa, ja laulukin heitä hyvin suosi, niin hyviä olivat Härmän\ntyttäretkin, ylpeitä ja karskeja sekä kyllä aimoiden ja tyrännien\npoikien vertaisia. Hyvin vain laulukin sen tiesi, ja kylän raitilla\nse monesti kuultiin. Sanoi laulu julki lakeuksien tyttärien luonnon.\nKomea tyttö ei huolinut huonoista eikä mitättömistä miehistä, vaan\nvaati hyvän vastaverran. Koliston Manta, jonka punainen tukka\nheilahteli kahtena suurena patukkana, oli niin ylpeä, että laulun\nansaitsi:\n\n    \"Koliston Manta se sanoo, että\n    huanoosta en minä huali,\n    se pitää olla komia\n    ja iloonen ja nuari.\"\n\nJa ylpeyksissään komea tytär lauloi itsekin:\n\n    \"Kymmenen markan kultarinkiä\n    en mä sormeheni paa,\n    sen saa panna sellaanen flikka,\n    joka parempaa ei saa.\"\n\nEi Härmän tyrniä tytär epätietoista, kauan kopistelemassa kulkenutta\nyrkämiestä liikoja pyydellyt. Hän saattoi leikata hyvin lyhyen lopun,\nja polskan tahdissa se kuultiin:\n\n    \"Älä aja enää,\n    pirätä nyt jo,\n    että mä saan sen sanan sanotuksi:\n    Ero eli pari,\n    toinen tulla pitää,\n    ei se siitä enää muutu muuksi!\"\n\nSaattoipa tytär, jos poika ei näyttänyt oikein perustavan, äkkiä\nkääntää selkänsä, ja laulu sanoi asian:\n\n    \"Eikä sun trenkää meillen tulla\n    yhreksikää yäksi,\n    jos se kerran sullen tuloo\n    vaivaksi ja tyäksi.\"\n\nJa kopeana, kylmin katsein tyttö vain voi vaikka työntää erokirjan\nmielipojan kouraan:\n\n    \"Erokirjan kirjootan minä\n    pläkillä sinisellä,\n    enkä minä sitä antaa meinaa\n    silmillä vetisillä.\"\n\nKöyhä mökin tytär taikka pieni piikanen sai monesti aihetta laulaa\nparemmaiselleen:\n\n    \"Mitä sin' oot tullut,\n    mitä sin' oot tullut,\n    mitä sin' oot tullut tällääsillen?\n    Kun et sinä mennyt,\n    kun et sinä mennyt,\n    korjillen ja korkia-arvoosillen.\"\n\nMutta voi silti pieneltä piikaseltakin pian tulla oikea härmäläinen\njatko:\n\n    \"Tuhattakos tulit,\n    pilanaskos pirit,\n    luulikkos sinä,\n    että min' oon hullu?\n    En min' ole hullu,\n    enkä liian nurru,\n    enk' oo koskaa yhtä poikaa surru.\"\n\nMutta lakeuksien ylpeän tyttären sydän saattoi sittenkin\nlutinpiilossa taikka ylikamarin yksinäisyydessä itkeä ja laskea\nhiljaisen laulun. Kuultiin laulu sitten kylänraitillakin, kun\nhyppypaikalle asteltiin:\n\n    \"Voi, kuinka hetken ja pikkuusen aijan\n    se helluni rakkaus kesti,\n    joonka mä luulin kestävän aina\n    ijankaikkisesti.\n\n    Eikä mikää oo niin karvasta,\n    kun kahren nuaren ero,\n    se on paljo karvahampaa,\n    kun tuamiollen meno.\n\n    Huuran hauran syvyyrestä:\n    Voi, rakas ystäväni!\n    Tairat sä olla tälläki haavaa\n    keskellä syräntäni.\"\n\nJopa pienet ja huonoiset tyttöparat yksinäisessä kammiossaan\nsaattoivat poraata sydänsurujansa ja vuodatella suuria silmävesiä\nsekä laulaa katkeria värssyjä. Lauloi niitä sitten kylänraittikin:\n\n    \"Voi, jos mä olisin piänenä kuallut\n    kehtohon eli kiikkuun,\n    etten mä olsi tänne jäänyt\n    suruhun ja itkuun.\n\n    Niinkun se vesi siälä kiahuvas koskes\n    kiveltä lirutteloo,\n    samoonpa surun kyynelehet\n    poskiani virutteloo.\"\n\nMutta tomera kytömaiden kuokkijatytär jätti surut kammioonsa ja\nlauloi kylän kuullen:\n\n    \"Niin kaukana kuin itä on lännestä,\n    niin kaukana suru on meistä,\n    eikä mun silmäni kastua saa\n    niistä surun kyyneleistä.\"\n\nPaksupatukkaista niskaansa keikauttaen hän ylpeänä ja itsetietoisena\nrallatteli:\n\n    \"Ei ei en minä itke,\n    ei ei en minä sure,\n    ei ei ei mun tuu niin paha olla,\n    kun viiren viriämmän\n    ja kuuren koriamman\n    flikan hellu on jo hunningolla.\"\n\nJa pyhäiltana tyttö hyppeli Vierukalliolla muiden tyttärien mukana\nvinkiää polskaa laulaen, että kuului Rannanjärven kylille asti:\n\n    \"Minä minä menen\n    ylisänkhyn maata,\n    ettei sinne kaikki konnat pääse.\n    Eipä kenenkänä\n    oo niin hyvä olla,\n    kun vain vanhanpiijan yksinääsen.\"\n\nHärmäläisen kunnia ei antanut itkeä ihmisten nähden isoistakaan\nasioista, pienistä ei ollenkaan. Sydänkarsinaansa Härmä painoi\nsurunsa -- ja ilonsa -- eikä niitä helposti huutanut julki.\nSurullista laulua hän saattoi laulaa ja sävelkin oli surumielinen,\nmutta monesti härmäläinen suruissaan vain hyppeli tienristillä hurjaa\npolskaa ja rallatteli karvahia pistolauluja.\n\nMutta Härmän äiti, hurjapäisten poikien emo, sai kyllä monta kertaa\nvuodattaa katkeria silmävesiä. Hän tunsi itsessään Härmän tumman\nveren voiman, tunsi sen kaikkialla ympäristössäänkin. Oli hän\ntuskallisin mielin kuullut raitilla laulettavan:\n\n    \"Oliko se oikeen siunattua\n    se Härmän jokivesi,\n    jolla se mamma hulivili poijan\n    ensi kerran pesi.\n\n    Härmän kirkon portahilla\n    on poikaa kouluutettu,\n    kun puukoolla ja puntarilla\n    on lyämähän opetettu.\n\n    Tälläänen retku kun poijasta tuli,\n    ja onkos se mikää kumma:\n    syntynyt köyhistä vanhemmista,\n    ja veri on mustantumma.\"\n\nTiesi äiti kyllä, että tämä oli totta. Tummat perintöveret virtasivat\npoikien suonissa. Oli emo nähnyt monet hurjat tappelut ja kuullut\nkylmien rautojen helinän, oli nähnyt nuoren lakeuksien pojan lähtevän\nSiperian ikuisille teille. Siitäpä hän pientänsä hoidellessaan\nhelposti voi kyyneleitä vuodatella. Ja sitä sitten maailmalle\najelehtinut taikka linnan muureihin joutunut poika saattoi laulella:\n\n    \"Itki mun mammani silloonki,\n    kun se kanteli syränalla:\n    Voi, jos tuankin poijan koto\n    on maailmas viarahalla!\n\n    Itki mun mammani siiloonkin,\n    kun se potkaasi lullua laithan:\n    Maailman koijari, flikkaan petturi\n    poijastani tulla taitaa.\n\n    Itki mun mammani siiloonkin,\n    kun se kapalhon mua kääri:\n    Voi, jos tuallen raukallen pannahan\n    kruunun raurat säärhin!\"\n\n\n\n\nKörttilääsiä\n\n\n    Minä vaivainen mato ja matkamies\n    monta vaarallista vaellan retkee.\n    Isän maata etseissän tässä ties,\n    ja odotan ehtoon hetkee.\n\nYIpeätä oli vanhan Härmän meno. Elettiin kuin viimeistä päivää,\ntapeltiin ja tapettiin miehiä, juotiin ja karjuttiin kylän raitilla,\npelattiin korttia ja ajeltiin pitkin kyliä -- ja sitten taas\npaiskittiin töitä niin, että luut rutisivat. Oli härmäläiselläkin\n_kuolematon sialu_ sekä jumalansanaa ainakin katekismus ja\nvirsikirja, mutta niistä ei kaikiste suuria perustettu. Käytiin kyllä\nkirkossa, merkkipyhinä puskettiin Herran temppeli niin täyteen,\nettä se oli pakahtua, mutta julkinen jumalansana ei tahtonut\npystyä härmäläisen kovaan pintaan. Oikeinhan pappi saarnasi,\ntarpeellista oli jumalansana, ja helvetti oli kamala paikka, mutta\ntumma perintöveri oli vahva ja väkevä. Vain muutamat vanhat ihmiset\najattelivat autuutensa asioita, kruttuiset muorit haikailivat\nmaailman pahuutta ja veisata killittivät katumusvirsiä sekä jotkut\nikäloput vaarit istuskelivat paapantuvassaan lueskellen virsikirjasta\n\"Iarusalamin hävitystä\". Vain kerran vuodessa, kevättalvella kamalan\nkinkeripäivän lähestyessä, koko väättyrien sukukunta iski kiinni\npitkään katekismukseen ja oikein härmäläisellä vääjäämättömyydellä\nrupesi ajamaan jumalansanaa päähänsä. Mutta tämä tapahtui vain\nsentähden, ettei vanha häjy tahtonut olla huonompi kuin toinenkaan\neikä joutua kinkeripöydän alle koko kyläkunnan pilkaksi.\n\nRannattoman lakeuden lapset vaelsivat suruttomina maailman lapsina.\n\nSaapuipa sitten kerran, 1838, näille suurille maailman aukeille\ntulinen jumalansanan julistaja, _Niiles Kustaa Malmberg_, astua\ntuiskahti saarnastuoliin niin kiukkuisesti, että häjytkin oikein\nhätkähtivät, ja kirkas ääni kajahti kirkonpöntöstä:\n\n    \"Nyt eletään juur' syntisest',\n    Aut' Jesu laumaas armoisest';\n    Suo sanaas voimall' saarnattaa,\n    Ett' kasvon runsaan kasvattaa.\"\n\nOli kuin ukonpysty olisi noussut kirkonperään, ja ankara\nHerran-voima sieltä yhtä mittaa jyrissyt ja salamoinut. Säälimättä\nsaarnamies sanoi maailman turmeluksen ja ihmisten syntikurjuuden sekä\nluki kovaa lakia. Mutta ylpeä lakeuden kansa istui vain selkä kenossa\nja kuunteli jyrinää, tarkkaavaisena kyllä, mutta kylmin naamoin. Ja\nmoni väättyri palasi kirkosta kiroillen:\n\n\"Tua pappi, piru, ei taira muuta tehrä kun haukkua!\"\n\nMutta nuori tulinen pappi \"haukkui\" vain edelleenkin pyhä pyhältä.\nPohjoisesta Kalajoen rannoilta hän oli saapunut, saarnannut siellä\ntoisen tulisielun, _Joonas Laguksen_, kanssa maailman turmelusta\nvastaan niin, että siitä oli jo viestejä vierinyt etelän lakeuksille.\nVoimakas sananjulistaja, _Frans Oskar Durchman_, oli härmäläisille jo\netukäteen hänestä sanonut:\n\n\"Kunhan lankoni tulee, niin siinä vasta saarnamiehen kuulette.\"\n\nOli Durchmankin hyvä ja selvä puhumaan ja sormi pystyssä vannotti:\n\"Jumala on pyhä, ja pyhät pitää teidänkin oleman\", mutta Niiles\nKustaa paukutti ja jyristi niin, ettei kyllä kenenkään pää ruvennut\nunesta nolpahtelemaan, eikä väkkärin tarvinnut sanankuulijoita\nherätellä. Laajan Lapuan apulaispappina Malmberg toimi, ja Lapuan\nemäkirkossa hän useimmin puhui, mutta kävi aina toisin vuoroin\npauhaamassa naapurikappeleissa, Yli- ja Alahärmässä, Nurmoossa ja\nKauhavalla. Pelkäämättä elävähenkinen mies julisti Jumalan lakia\nuppiniskaiselle kansalle, jolla oli oma lakinsa sekä vielä puukko,\nmoskula ja nyrkki takavarana.\n\nSuuri huutavanääni kaikui yli lakeuksien, ja pahannahkainen kansa\nkiukuitteli vastaan, mutta meni vain kerta kerralta kuulemaan, \"mitä\nsillä, pirulla, nyt on sanomista\".\n\nMutta viimein ylpeät niskat nöyrtyivät. Vaimojen puolella\npäät nytkähtivät, hallavat mummat istuivat käsi poskella\nnyyhkyttäen, tummat tyttäret painuivat penkkiä vasten, kuului\nhiljainen tyrskähtely ja nuoret hartiat vavahtelivat. Mutta kovat\nkytökontiot könöttivät jäykkinä leuka rintaan painettuna ja katsella\nmuljauttelivat tyrskivien akkojen puolelle. Mutta kun Niiles Kustaa\noikein väkevästi jyräytti ja vetäisi kädellään kuin pitkäisen iskun\nympäri saarnastuolin laitaa, oli kuin koko kirkkokansan sydänalaa\nolisi viilletty. Jo värähti vanhan väättyrinkin kova naama, leveä\nleuka tärähti, ja kiinteä silmä rupesi sameana räpyttelemään.\nJokaisesta tuntui kuin saarnamies olisi katsonut läpi sielun ja\npuhunut vain hänestä ja hänen synneistään. Moni kovapintainen ja\nylpeä paappa, moni pahankurinen häjy lähti kirkosta rauhatonna ja\nahdistetuin mielin, moni kylän raitilla iloisimpana keikkunut tytär\nistua kykötti kotimatkalla keiseissä kurjana ja punaisin silmin.\n\nMutta kun kerran taas asteltiin temppeliin ja istuttiin siellä\nallapäin ja rauhattomin tunnoin, kajahti saarnastuolista suuri\nevankeliumin sanoma. \"Maistakaa ja katsokaa, kuinka suloinen on\nHerra!\" saarnamies huudahti, ja sitten hän alkoi puhua lohdullista\nevankeliumia kiusatuille sieluille, särjetyille ja haavotetuille\nsydämille...\n\nJa taas järähteli sänkinen leuka, tyttäret tyrskivät, ja vaimot\nistuivat vesissä silmin.\n\nSamoihin aikoihin kuin Malmberg pauhasi Lapualla, sattui voimallisia\nsaarnamiehiä naapurikirkoillekin niin, että joka suunnalla jyrisi\nkuin muinoin Siinainvuorella. Isonkyrön kivikirkossa paukutti ennen\nmainittu Durchman (1839-1858), Alahärmää herätteli _A. W. Ingman_\n(1844-1854), ja Ylihärmälle saarnasi parannusta mainio _Essi-pappi_,\nK. G. von Essen (1846-1862). Ja lakeuksien pystypäinen kansa lyötiin\nmaan tomuun, vanha kiukkuinen kriinastajakin, joka tuskin koskaan\noli silmästään pisaraa pudottanut, eikä koskaan ketään pelännyt ei\npiileskellyt, opetettiin veisaamaan:\n\n    \"Haljetkon mun sydämeni.\n    Silmän' runsast' itkekön.\n    Paetkon mun sieluiseni,\n    Tomuun itsens kätkekön.\n    Synnit monet minun pällen\n    Kandelevat taivaasa.\n    Engö lymytäxen' täällä\n    Yhtän paikkaa misään saa.\n\n    Tiedän usein käyneheni\n    Sinun käskyis ylitse,\n    Armoas myös hyljänneeni,\n    Sijs nyt laki duomitsee,\n    Ja sen angarasti päättää,\n    Syndinen ett' suuri tai\n    Lapsex' sinull' nimitettää\n    Aivan mahdotoin on ain'\"\n\nJoka kirkossa saarnattiin parannusta, ja joka kirkolla tapahtui\nheräyksiä pitkin laajaa lakeutta, Lapualla ja Nurmoossa, Kyröössä ja\nKauhavalla sekä varsin häjyksi mainitussa Härmässä. Lapuan seutuvista\nsuruttomat saattoivat jo laulaa:\n\n    \"Ensin tuloo Krouvin loukko,\n    sitten Lapuan lääni,\n    sitten rupiaa kuulumahan\n    körttiläästen ääni.\"\n\nKuuluikin _körttiläästen_ ääni ainakin silloin, kun he kirkossa\ntaikka seuratalossa veisasivat jyhkeitä virsiä vanhasta rakkaasta\nisienkirjasta taikka vanhasta Siionista. Ja valtavana kaikui ääni\nyli jokilavean, kun Lapuan pastori, Niiles Kustaa, joskus suurella\nveneellä ajoi mutkittelevaa jokea alaskäsin. Vene oli täynnä kansaa,\nkahdeksantoistakin nuorta airoparia kiskalteli, ja koko veneväki\nveisasi Siionia niin, että kuului aina Kauhavan Pernaalle ja Härmän\nKosoolan mäkiin saakka.\n\nAina Alahärmään asti Lapuan _körttipappi_ saattoi saarnamatkallaan\nlasketella, ja toisinaan hän taas pysähtyi jo Ylihärmän kylille.\nMonta kertaa Malmberg ohjasi veneensä Liinamaan rantaan, ja _Juhan_\ntuvassa pidettiin seurat. Essi-pappi asui ensi vuosinaan naapurissa\n_Jaakoon_ tuvassa, ja silloin saarnattiin kaksin papein. Mentiin\nsitten taas ja pidettiin seurat Keskikylässä, _Kuustaan_ tuvassa\ntaikka _Matti Järven_ talossa taikka ajettiin Haapojan kylille\n_Kivimäkeen_, joskus aina Vesiluoman _Kuustaalle_ asti. Hyvin usein\nMalmberg piti seuroja Kankahankylän _Talkkarissa_ sekä Hellanmaan\n_Sinnenmäessä_. Sattuipa Niiles Kustaan matkaan näille lakeuksille\njoskus itse kuulu Savon _Ukko-Paavo_. Kaikkein vanhimmat paapat ja\nmummat vielä muistavat hurstimekkoisen Savon saarnamiehen, joka\nkerran puhui Liinamaassa, kävi myös Kosoolassa sekä Kivimäessä, ja\npaljon oli kansaa kuulemassa. Kivimäessäkin oli iso tupa täynnä, ja\nUkko-Paavon kysymykseen: \"Onko tiälä kettään surutonta?\" vain yksi\npaappa römähti nurkasta: \"Tääl' on ainaki yks!\"\n\nOli kyllä sentään muitakin suruttomia häjyssä Härmässä, mutta paljon\noli siellä särkyneitä sydämiä ja kiusattuja sieluja. Kun Lapuan\nNiiles Kustaa ja Liinamaan Essi-pappi edelleenkin saarnasivat\nsekä seuroissa että kirkossa, yhä useamman ylpeys kukistui.\nYlihärmässä oli pian joka kylässä ainakin joku körttiläinen, kovettu\nKeski-Juhakin, Liinamaan kiukkuinen harikkomestari, paalussa\npiiskattu ja mustassapenkissä istutettu, käyskenteli harmaana ja\nnuppapäisenä ja oli laillinen kuin tamppimylly, samoin pahannahkainen\nKosoolan Peeturi ynnä moni muu täysiverinen tappelumies. Suruttomat\nsanoivatkin, että Ylihärmässä on kohta jo pirukin körteissä. Mutta\nisoa ja niskuria Alahärmää, joka pahoine sisuksineen on häjyilemisessä\naina ollut ensi miehenä, ei näin kovin saatu särjetyksi eikä\npaiskatuksi maahan. Tuli kyllä moni alahärmäläinenkin synnintuskaan,\nkävi seuroissa ja puki körttipuvun yllensä. Jo Niiles Kustaan aikoina\noli vanha Porren Matti emäntineen parhaita sanankuulijoita, samoin\nKunnarin Terva-Matti ja Luoman Köysti ynnä hänen emäntänsä. Nähtiin\nkörttijoukossa Heikkilän Anskakin ja Isoontaloon Juhan Kuustaa,\nnähtiin vielä Vanha-Kojoolaanen ja Ekoolan Vanha-Kevari ynnä Knuuttilan\nKaappoolan Juha-faari Kaisa-muorinsa kanssa. Asuunmaa-vainajakin kulki\nseuroissa, ajoi niihin myös Tynin Pikku-Erkki emäntineen ja vielä joku\nmuukin, kuka körteissä, kuka vain maailmanpuvussa sanaa kuulemaan.\n\nJa kun ylpeä, itsepintainen Härmän ukko puki päällensä körttiharmaat\nja painoi päähänsä kamalannäköisen nupan, niin siitä kyllä\nsai arvata, että vanha kärnäkkä oli totisesti särjetty ja lyöty\nmaahan asti.\n\nMutta kun on Härmästä, niin on Härmästä. Oikea härmäläinen on aina\nollut härmäläinen sydänjuuriansa myöten, äärimmäisyysihminen,\njonka omantunnon laki sanoo, joko niin taikka näin, muttei mitään\nsiltä väliltä. Kun vanha häjy heräsi ja tuli turmeluksensa tuntoon,\nhänestä tuli totinen ja vilpitön armonkerjäläinen, joka koko\nvääjäämättömällä sisullaan aina tahtoi sotia syntiä ja turmelusta\nvastaan sekä myös maailman turhuutta ja hekumaa vastaan. Ja\nkun kerran verhatkin ja krimpsut ja krämpsyt olivat turhia ja\nhekumallisia, niin kaikki sellaiset kerrassaan pois. \"Se on liikaa\nkomeutta, että nuppalakis on pelli!\" alahärmäläiset kerran saivat\npäähänsä, ja heti mentiin ja revittiin pellit pois koko seurakansan\nnupista ja ajella körötettiin kotiin pellittömin lakein. Kotona\nkudottu, tumma körttiharmaa oli oikea kytökontion ja kristikansan\nvaate, ja västin selkämystän helmassa piti vielä olla kolmijakoinen\nhaaraleikkaus. Tummansininen verhanväri taas kuului maailmasta\nluopuneelle vaimoiselle väelle sekä kolme pikkuruista sievää nykeröä\ntröijyn takahelmassa. Mutta punainen vaatekappale oli körttikansalle\nkauhistus, samoin kaikki muukin räikeä väri ja kirkuva maailmallinen\nkoreus.\n\nOikein tunnontarkat körttiäijät eivät tahtoneet kärsiä maailman\nmallista verhaa koko talossaan. Tyttären valkoinen kesämekkoo\npaiskattiin palavaan uuniin, samoin kaavojen mukaan leikattu pusakka.\nAivan valkoinen oli jo maailmallista koreutta samoin kuin kaavoilla\nleikattu. Raitainen suora mekkoo taikka hurstipusakka oli omiansa\nsyntiselle krupille. Muttei raidoillakaan saanut liiaksi koreilla.\nKun Vesiluoman Lissu yritti parkkumiinsa kutoa kaksi pientä raitaa\nkorvan, isä Kuustaa katsoi ja ärähti:\n\n\"Mitä siinä kahrella rairalla tehrähän? Yhreskin on jo liikaa\nkoreutta.\"\n\nVasta herännyt Vesiluoman Kuustaa oli niin ankara maailmaa\nvastaan, että arkipäiväinen hurstipusakkakin piti hänelle rakentaa\nkörttivästin malliin. Vanhan kauniin kaapin Kuustaa heitti kamaristaan\nulos, vieläpä purki hyvän kamarinuuninsa ja rötisti sijaan savuavan\nsaunankiukaan, päätellen:\n\n\"Siin' ei sitten ainakaa oo hekumaa!\"\n\nEi saanut heränneen kodin pahaisilla perillisilläkään olla maailman\nhekumaa. Turhaa oli koreilla kaksilla ristimänimillä, yksikin\nhyvin riitti. Oikeihin isien ja äitien verhoihin puettiin tenavat\npienestä pitäen. Vesiluoman pikkuiselle Maijulle tehtiin äidin\nhilkusta pikkuinen sievä, nykeröselkäinen _tröijytanttu_ heti, kun\nhän rupesi kävelemään, ja samalla tavalla Maiju taas sitten vaatehti\nomat tyttärensä, kun niitä sai. Tummiin körttitröijyihin pikku\nMaiju puetti pienet tyttymokkansakin, mutta kirjavakarttuuniset\ntytynvärkit isä poltatti takassa lammasriskujen kanssa. Pieni tumma\nhilkku liparehti tumman tyttötenavan päässä, puristi pyöreitä\nposkia ja oli leuan alle sitaistu solmuun niinkuin äidinkin hilkku,\nja pienet huulet olivat truutulla samoin kuin raavahilla. Mutta\nkun Liinamaan nelivuotias Lissu pisti päähänsä Malmbergin rouvan\nlahjoittaman pastihuivin, Niiles Kustaa hymähti: \"Onko Lissusta\ntullut suruton?\" Lissu meni heti vaihtamaan päähänsä oman tumman\nhuivinsa, ja pappi naurahti: \"Noin lapsi tekee pian parannuksen.\"\n\nKörttiharmaisiin puettiin pojanmälkitkin. Kun pahankurisen Keskikylän\nkarkeat ukot heräsivät ja paneutuivat körtteihin, heräsivät monet\nkylän nuoret poikaklopitkin, luttien krossottelijat, vetivät\nhaaravästin selkäänsä ja kampasivat takkuisen tukkansa koreasti\nkahdelle puolelle. Olivatpa nuoret miehet niin kiivaita, että pitivät\nkeskenään seuroja, lukivat ja veisasivat joka ilta. Vanhat Keski-Juhat\nja Ylisen Anskat ja muut olivat hyvillään. Mutta kun pojat pian\njälleen häilähtivät maailmaan, tulivat _häjynmiälisiksi_ ja vetivät\ntaas säkeensä suruttomat verhat, isännät kimmastuivat niin, että\nhyppööttivät langenneita perillisiänsä ympäri kartanoa, möksivät\noikein isän kädestä ja lopuksi paiskivat heitä suruttomine verhoineen\nAlaasen Matin tunkionhautahan.\n\nVielä ankarammin täytyi körttiläisten kurmoottaa Härmän häjyjä,\nennenkuin saivat ne uskomaan, ettei körttiläisten taloihin tarvitse\ntulla häjyilemään eikä heidän seuroihinsa pilkkaa tekemään. Keskikylän\nvanhat tappelupukarit taas siinäkin rytäkässä olivat parhaita\nmiehiä. Nuoren polven häjyt saivat vastaansa uskon voimalla\nvahvistetun vanhan härmäläisen vääjäämättömyyden, ja pian he tulivat\nkokemaan, ettei sitä vastaan pahinkaan väättyri jaksanut sotia.\nMalmberg kyllä sanoi keskikyläläisiä _kankiuskoosiksi_, koska he\nkankien voimalla yrittivät käännyttää suruttomia.\n\nKovilla täytyikin pitää nuorta täysiveristä härmäläistä, jos tahtoi\nhänet pitää erillään maailman hekumasta. Väkisinkin nuori kansa\nyritti mennä maailmaan, ja ankarat isät siitä kovasti tryykööttivät\nlapsiansa. Kylän hyppypaikoille ukot monesti tulla reuhtoivat\nhakemaan pois omiansa, ja kun nuoret pyhäiltana näkivät äijän vinkiää\nastelevan kökkäpellolle päin, oli heidän paras kiireesti lähteä\nlaukkomaan toiseen suuntaan. Pyhisin isäntä luki postillaa, ja koko\ntalonväen piti istua kuuntelemassa. Vesiluoman Kuustaa kun palasi\npariviikkoiselta matkalta, ajoi keskellä yötä koko joukkonsa ylös\nja pani veisaamaan pitkää virttä. Kun vanhat menivät kirkkoon, piti\nnuorten kotona sillä aikaa lukea päivän saarna, ja sitten tehdä\nsiitä selvää, kun äijä palasi kotiin. Kirkossa täytyi nuortenkin\nkäydä ahkerasti, tahtoivat taikka olivat tahtomatta, ja kotiin\npalattuaan he olivat kuin tuomiolla, kun isäukko kysyi: \"Mitäs siälä\nnyt saarnattiin?\" Vääjäämätön Keski-Juha vei yhtä vääjäämättömän\ntyttärensä kirkkoon väkisin. Kun isä ja äiti olivat lähdössä\nkuulemaan Niiles Kustaata, tytär juoksi navettaan piiloon. Mutta\nisä tuli ruoska kourassa ja etsi tyttären lymystään, ruoskansiima\nviuvahti ja piileskelijän täytyi mennä istumaan pikkulavalle isän\nharmaan selän taakse. Vielä kirkollakin tytär kiukuitteli, kuuhkaili\nvain kärryjen luona odotellen, että isä siirtyisi toisten isäntien\njoukkoon, jolloin hän lähtisi laukkomaan kotiin. Mutta äijä ei\narmahtanut, tyttären täytyi astella isän ja äidin edellä kirkkoon\nasti ja istua siellä isän kohdalle, toiselle puolen käytävää penkin\npäähän. Itsepäistä Keski-Juhan tytärtä piruutti niin, ettei hän\nkiusallakaan tahtonut kuulla saarnaa, istui vain paaduksissa, selkä\nkenossa ja korvat tukossa. Mutta kun Malmberg yht'äkkiä vinkiää tulla\npaukahti saarnastuoliin, Keskisen kiukkuinen perillinen oikein\nsävähti...\n\n    \"Nyt eletään juur' syntisest'...\"\n\nkajahti saarnastuolista äkäisesti, ja tytär vavahti vielä kovemmin.\nVapisten hän kuunteli kiivasta saarnaa, joka yhtä päätä iski ja löi,\nja tytöstä tuntui aivan kuin olisi vasaralla hakattu hänen kovaa\nsydäntänsä. Pian nuori tyttörukka lyyhistyi alas, pää painui\nkirjalautaan, eikä se siitä koko saarnan aikana jaksanut kohota,\nkun piti niin kovasti pudotella katkeria silmävesiä.\n\nEikä sen kerran perästä enää Keskisen perillistä tarvinnut ruoska\nkädessä kutsata Niiles Kustaata kuulemaan, enempää kirkkoon kuin\nseuroihinkaan.\n\nKirkossa käytiin ahkerasti. Lapualle, Kauhavalle, Härmään, niissä\nvain Malmberg milloinkin saarnasi, mentiin niin, että temppeli tuli\naina täyteen. Ajettiin hevosella ja asteltiin jalkaisin. Kesäisin\nlasketeltiin Lapualle hevosten vetämällä veneellä pitkin jokea taikka\nkuljettiin soutamalla, ja nuoret, jotka eivät mahtuneet veneeseen,\njuoksivat avojaloin ja valkoisin hihoin pitkin jokirannan juntua ja\nnevaportaita, kengät vain kädessä ja tröijy käsivarrella. Sama\njumalansanan kaipaus kutsui kaikkia, sekä nuoria että vanhoja. Sitä\nsitten kirkossakin veisattiin:\n\n    \"Niin kuin Peura janoisansa,\n    Vettä tuorett' himoitsee;\n    Niin mun sielun' tuskasansa\n    Jumalat' ikävöitsee...\"\n\nSamalla halulla ja yhtä ahkerasti herännyt kansa riensi seuroihin,\nmonesti aina naapuripitäjiin saakka. Usein kokoonnuttiin Liinamaan\nJuhan tupaan, ja siellä oli elävä olo, siellä luettiin ja\nveisattiin. Ja silloin kun v. Essen asui Liinamaan toisessa talossa,\nmentiin monta kerta kertaa hänen luokseen, arki-illoinkin sinne\njoudettiin, ja Essi-pappi selitti sanaa. Keski-Kuustaan toimekas\ntalo Keskikylässä oli oikein vasituinen seurapaikka, samoin kuin\nTalkkarin seksmanni Kankahankylässä. Tuli monesti saarnamiehiä\nkaukaa Pohjan puolesta, niinkuin _Ville Niskanen_ ja _Rauhalan\nTaneli_, ja oman puolen papit, Malmberg, v. Essen ja Durchman\nsaapuivat samaan joukkoon. Suuri tupa oli kohta täynnä tummaa kansaa,\nlattianlaajuisena istui lankkupenkeillä uuninpuolessa naisten parvi\nja vastapäätä sivuseinän puolessa pitkät vakavat miesten rivit.\nVoimallisesti silloin kajahti tuvan täyteinen virsi, sama raskas\nSiionin virsi, joka jo kymmeniä vuosia oli veisannut Suomen heränneen\nkansan synninhätää ja pelastuksen toivoa. Väkevänä pohjana ja\ntaustana jymisi miesten jyhkeä tumma ääni, ja heleänä kuin taivasta\ntavoitellen yhtyi joukkoon vaimoisten henkien kirkas veisuu. Tasaisin\nrytmein virsi nousi ja laski, vei säkeen verkalleen ja aina sen\npäättyessä löi varman lopun kuin vasaralla iskien.\n\nHartaana kuunteli suuri tupa, kun sitten sananmies selitti Raamatun\ntekstiä taikka luki kappaleen postillasta. Kovin pitkästi ei\nsaarnamies puhunut, mutta sitä ankarammin. Jumalan suuri pyhyys ja\nvanhurskaus, maailman suuri pahuus ja turmelus sekä ihmisen huonous,\npenseys ja kovakorvaisuus oli monesti puheen sisältönä. Ja siihen\nveti kohta virsikin. Saarnan loputtua saattoi seuratuvassa kajahtaa:\n\n    \"Keng' huonomb', kylmemb' minua\n    Taitaapi löytyy misään?\n    Keng' synnin andaa asua\n    Nijn sydämensä sisäll'?\n    Ah! unhodan pois usiast',\n    Taikk' halvax' arvaan kauhiast'\n    JEsuxen raskast' pijnaa.\"\n\nSärjetty sydän, köyhä syntinen siinä vaikeroi kurjuuttaan,\nsärkevänä kaikui pitkä virsi, ja surun ja tuskan vaisu tuntu täytti\nhuoneen. Puhui sitten toinen hengenmies, ja taas puheen loputtua\nsanankuulijain joukko vastasi ja täydensi puhetta virrellä. Näin\naina saarnaa seurasi virsi, virrestä sai saarnamies puheen aiheen,\nja taas puheen jälkeen valittiin sopiva virsi. Oli vanhassa\nSiionissa ja virsikirjassa kyllä virsiä ja värsyjä sekä seuratuvassa\nveisuun mahtia. Moni vanha herännyt osasi Siioninsa, jopa kohta\nvirsikirjankin ulkoa. Kirkasääninen nuotintaitoinen sanankuulija\npani virren matkaan, ja kohta siihen yhtyi koko seurakunta. Alkoi\nveisuu jyristä väliin miesten rivistä, alkoi taas toisen vuoron\nhelistä uuniseinän puolesta, jopa joskus tulla helähti aivan\ntoisesta huoneesta, missä miniäväki sanaa kuunnellen istui pienine\nperillisineen. Avonaisten ovien kautta tulvahti nuori ääni kirkkaasti\nja ihanasti kuin salaperäinen pelastettujen kuoro, yhtyi siihen kohta\nkoko tupa, ja entistä voimallisemmin soi suuri virsi, vaikkapa:\n\n    \"Maan tonnust' nouse pois,\n    Weisaamaan sielun'! langee,\n    Iloisna HERran astinlaudan etehen!\n    Kyll' painaa silmäs voi\n    Sen paistet kirkas sangen,\n    Sydändäs kuiteng' riemull' vuodattamaan rienn'...\"\n\nMaailmallinen, suruton Härmä laulaa roikasteli kylänraitilla niin\nylpeästi, että meteli kuului joskus toiseen kylään asti, herännyt\nväki veisaili seuratuvassa taikka kesäisenä iltana pihamaalla niin,\nettä väkevä pauhu kantoi yli kylän. Monet parhaat virsien veisaajat\nolivat ennen olleet parhaita kylänraittien laulumestareita. Niinkuin\nennen heidän äänensä hyppykentällä oli kaikunut yli kaikkien ja\njohtanut hyvää hyppylaulua, yhtä komeasti kajahteli sama ääni\nsitten seuratuvassa _kuljettaen_ pitkää virttä alusta loppuun asti.\nPystypäinen ja tyrniä _Rautakorven Tiina_, iso ja mustaverinen,\nmutta suora ja jylkänpuheinen nainen, joka monesti oli antanut kömää\nmiehillekin ja maailman tienristillä huutanut kuin paras planeetti,\nveti sitten körttiläistenkin veisuuta kaikkein mahtavimmin. Kun\nTiinan miehekäs ääni pääsi valloilleen ja otti virren hoitoihinsa,\nniin ei veisuu mennyt penkin alle. Hyvä veisuri oli _Marikkakin_,\nMalmbergin lastenhoitaja, vaikka hänen heikko vaimonpuolen äänensä\nei kantanut niin kauas kuin Tiinan. Oli joukossa sitten myöhemmin\njo nuori _Mäkisen Maija_, jonka heleä ja voimakas ääni kohosi\nkohta Rauta-Tiinan tasoille. Monesti istui seuratuvassa Tiinan\nkorvalla koko joukko hyviä _erelläveisaajia_, ja kun vielä parhaat\nmiesveisaajatkin, _Sokia-Santeri_ ja muut, pitivät huolta virren\nkuljetuksesta, oli suuri tupa täynnä mahtavaa säveltä, joka kaikui\nväliin syvänä, särkevänä katumuksen huutona, väliin väkevänä\nkiitosvirtenä.\n\nMyöhäiseen iltaan istuttiin, puhuttiin ja veisattiin, ja viimeiseksi\narmoitetun päivän päätteeksi kajahti:\n\n    \"Kiittäkät HERraa, Kiittäkät HERraa;\n    Sill' Hän on juur' hyvä.\n    Ratk' kallis asia on Jumalaa kiittää,\n    On Jumalaa kiittää,\n    Suloinen on ja kaunis Händ' ylistää:\n    Kiittäkät HERraa, Kiittäkät HERraa!\"\n\nHiljaisena ja hartain mielin lakeuksien harmaa kansa lähti ajamaan\nja astelemaan kotia kohti. Yksivakaisena ja totisena kytömaiden\njylkkä kuokkamies vain painatteli kotipolkuansa. Ei hän seuratuvassa\neikä muuallakaan huudellut julki mielialojaan, ei ilojaan eikä\nsynnintuskiaan. Hän kuunteli vain ja taas veisata jylkytteli, kätki\nsanan sydänkarsinaansa ja sitten lähti ponkimaan kohti kotomökkiä.\n\nPapit ja puhujat sekä kaukaisemmat sanankuulijat saattoivat jäädä\nseurataloon yöksi, jopa toisinaan jäi niin paljon vieraita, ettei\ntahtonut olla sijaakaan. Olkia levitettiin lattiat täyteen, loiteita\nja raanuja pantiin peitoiksi, ja siinä makasivat Niiles Kustaa,\nDurchman ja Essi-pappikin muiden miesten kanssa rinta rinnan, ja hyvä\nsopu antoi sijaa.\n\nAamulla vielä pidettiin pienet seurat, ennenkuin viimeiset vieraat\nlähtivät ja lopuksi veisattiin:\n\n    \"Nyt ruumiin puolest' erkanemm',\n    Mutt' haavois' olemm' koosa,\n    Tääll' usein murhett' maistelemm',\n    Mutt' iloo JEsuxesa:\n    Ei kotomm' ole tämä maa,\n    Tääll' olemm' matkallamme,\n    Mutt' jos me seuraamm' JEsusta,\n   Tott' pääsemm' kotiamme.\"\n\nHyvin mieluisiksi ja suuriksi yhdessäolon hetkiksi tulivat\nheränneiden häät ja hautajaiset. Kaikki hyvät ystävät ja tuttavat,\nsukulaiset ja saman armon kerjäläiset, puhujat ja saarnamiehet\nkutsuttiin pitoihin läheltä ja kaukaa, ja talo täyttyi vieraista.\nIsoiseen paikkaan saattoi saapua kolme-, neljäsataa kutsuttua,\nja siinä oli isännällä ja emännällä kohtelemista, syöttämistä ja\njuottamista. Mutta hyvät kyläläiset, saman hengen lapset kaikitenkin,\nkantoivat sylin täysin pitokaasia, talo tuli toimeen ja kutsutut\nolivat tyytyväisiä. Ei heränneitten häissä lattia paukkunut\npolskantahdista, ei siellä rahaa tanssattu eikä kuultu hyppylauluja.\nVirsin ja jumalansanoin vahvistettiin nuorten liitto. Tavallisesti\nkaikui vihkimisen hetkellä:\n\n    \"Tule Pyhä Hengi Luoja!\n    Ja kylmäin sydänden suoja,\n    Täytä ne rinnat armoillas,\n    Kuin Sinä loit sinun voimallas.\"\n\nSiunaten ja veisaten käytiin ruokapöydässäkin.\n\nMutta monta kertaa heränneitten joukko sai kärsiä suruttomien\npilkkaa, jopa alkuaikoinaan vainoakin. Joskus itse lääsmanni ajeli\nahdistellen seuranpitäjiä, väliin hän käyskenteli Lapuansillalla\nkutsaten takaisin niitä, jotka olivat menossa Niiles Kustaata\nkuulemaan. Toisinaan täytyi kokoontua seurataloon aivan salaisin\npuolin. Liinamaassa kerran piileskeltiin jumalansanan ääressä, kun\nkiukkuinen virkaherra oli liikkeellä. Lammasnavetassa luettiin\nLutheerusta ja veisattiin:\n\n    \"Rauhan he meill' pitä suoman,\n    Waikk' ovat kiukus' ja hullun';\n    Sill' Christus on meidän voimamm',\n    Hän on meit' auttamaan tullut:\n    Jos he meild' pois temmavat\n    Hengen ja tavaran,\n    Olkon ne heill', jää kuitengin meill'\n    Jumalan valdakunda.\"\n\nTämä oli ristintietä, raskasta ja vaikeaa, vaikka se toisaalta\nsentään yhä lujemmin kiinnitti körttiharmaita saman armon ääreen.\nMutta paljoa pahempi oli, kun sitten kerran vihollinen ajoi\nhajaannuksen pieneen seurapirttiin. Tuli uskonasioista sekä\nulkonaisesta elämästäkin erimielisyyttä Malmbergin ja toisten\nsaarnamiesten kesken, ja heränneitten seura jakaantui viimein kahteen\njoukkokuntaan. Lapuan lääni lähiseutuineen Kankahankylää myöten\npysyi Niiles Kustaan ymmärtämyksessä, mutta Ylihärmän Keskikylä\nja Alahärmä siirtyivät toiseen joukkoon, _toishen tuphan_, jonka\npäämiehinä olivat kaikki muut heränneet papit. Sitten Niiles Kustaa,\nmonen mielestä kaikkein paras pääpaimen, kuoli 1858, eikä ollut\nhajanaisella laumalla kohta enää kykenevää kaitsijaa. Tulipa Härmän\nkylille kaiken lisäksi vielä uusi joukkojen hajoittaja, _Katariina_\nJansson, tanopäinen nikkarin emäntä, joka nyppien ja puokoitellen\nparhaita paikkoja Raamatusta saarnaili syntiselle ihmisrukalle kovin\nhelppoa autuudenoppia. Monet toistupalaiset uskoivat nikkarin Kaisaa\nja rupesivat _katariinalaisiksi_, ja taas monen muun ahdistetun\nihmisen autuuden asiat joutuivat yhä takkuisemmiksi.\n\nMutta pian nousi Niiles Kustaan yksin jääneelle joukolle uusi paimen.\nMalmbergin entinen, uskollinen renki, sitten jo ison Tynjälän\ntoimekas isäntä, Arvi Logren, joutui melkein tahtomattaan maailman\nkorpeen orvoksi jääneen kansan kuljettajaksi. Tynjälän isäntä\noli suoraluontoinen, kiukkuinen ja jyrkkäsanainen mies, oikein\nlaillinen ja ankara sananjulistaja, joka saattoi ja uskalsi sanoa\nsuoraan ja halki pahimmatkin asiat. Koko seuratupa toisinaan itki\nja vaikeroi, kun Arvee luki sille lakia. Hyvin _ottavalla_ virrellä\nTynjäläinen pani heti alun sanoen Rautakorven Tiinan veisurijoukolle:\n\"Veisakkaa, vaimmot!\" Ja sitten seurasi kova puhe, jonka vaikutuksesta\nmonesti törkeimmätkin syntiset heräsivät. Jylkät sanat Arvee sanoi\nkatariinalaisista ja heidän saarnamiehistään, jotka kirkonmäelläkin\nhuutelivat kuin Kallan papit.\n\nKohta kumminkin katariinalaisuus loppui, kun sen julistaja muutti\npois Härmästä, ja monet nikkarin eukon opetuslapset kiskoivat jälleen\nkörttipuvun päällensä. Loppui viimein toistupalaisuuskin, kun useat\nsen tunnustajista astelivat Arveeta kuulemaan, ja toiset, niinkuin\nalahärmäläiset, palasivat takaisin suruttomaan maailmaan.\n\nNäin oli körttiharmaiden hartaassa seurassa taas vain yksi lammashuone\nja yksi paimen. Voitiin jälleen samoina syntisinä kokoontua samaan\ntupaan kerjäämään samaa armoa ja veisailemaan:\n\n    \"Kaitse, Paimen, lambait' nijtä,\n    Joit' pois otit sudeld' tääll',\n    Koskas kuolit ristin pääll'.\n    Oikia mull' polku näytä,\n    Lammashuonesees mua tuo,\n    Jong' its' olet auringo.\"\n\nJa Tynjälän jylkkä Arvee puhui ahkerasti laumalleen, saarnasi väliin\nmyös Sinnenmäen lautamies, yritti puhua Peräsaaren Mattikin, jopa\njoskus Alasaaren Reenholtti avasi suunsa ja sanoi jonkin sanan\nhänkin, ainakin paukautti nyrkkiä pöytään ja karjaisi:\n\n\"Joos' että tee parannusta, niin meettä helvethin joka sorkka!\"\n\nTuli silloin tällöin niinkuin ennenkin puhuvaisia miehiä pohjoisesta,\najoi heidän matkassaan sanankuulijoitakin vierailemaan ja tutustumaan\netelän puolen kanssaveljiin ja -sisariin, Sylvester-ukkokin ja\nJuntin-Jussi tulla kääpertelivät kontti selässä. Kaikki otettiin\nHärmän rukiisilla kylillä hyvin vastaan, syötettiin ja juotettiin\njopa saunoitettiinkin sekä käytettiin hyvissä naapureissa, ja\niltaisin istuttiin sanan ääressä.\n\nOmien kylien, omien suurien lakeuksien körttiharmaat tunsivat\nkaikki olevansa saman kapeantien matkamiehiä. Näinpä he aina\nauttoivat ja tukivat toisiaan sekä hengellisessä että maallisessa\nvaelluksessa. Köyhä piika ja renki saateltiin koko joukolla omaan\npieneen tupamökkiin, joka oli yhteisin voimin nostettu mäenlaitaan,\nvähäväkisen torpparin ruma rämäkkö kuokkia toksattiin hyvänä\niltapäivänä komeaksi kytömaaksi, ja kun iso Tynjälän talo tarvitsi\napua peltotöihin, kokoontui sinne väliin koko körttiläisten lääni.\nLaaja kauravainiokin voitiin silloin tokaista kyylille samana\nsyksyisenä päivänä.\n\nSitten yhteisen työskentelyn lopuksi oli kovin mieluista yhdessä\nkokoontua sanan ääreen. Piian ja rengin pikkuinen tupa, jonka seinät\nja lattia hohtivat uutuuttaan, tuli siinä myös sanalla siunatuksi,\nja kun kuokkamiehet rääsyisiltä kytösaroilta illan tullen astelivat\nrapaisina torpparin harmaaseen tupaan, halusi mieli vielä hetkisen\nviivähtää jumalansanan seurassa. Luettiin luku Lutherin postillasta,\nja sitten syysillan tummuvassa tuvassa päretulen ja takkavalkean\nvalossa kajahteli karkeiden kuokkurien harras ehtoovirsi:\n\n    \"Päiväst' täst', sua JEsu! kijtän;\n    Waan etten sua ole sill'\n    Palvellut hartaasti kyll',\n    Andex' anna minull' sitä,\n    Älä muist' kuing' usein jäll'\n    Kohtaas rikoin päiväll' täll'.\"\n\nLutherin postillat sekä Raamattu ja muukin Raamattuun perustuva\nvanha koeteltu sana oli heränneen kansan parhaana ojennusnuorana.\nVirsikirja ja Siionin virret piti olla joka mökissäkin, monella\nvielä muitakin hartauskirjoja. _Huutavan ääni ja Hunajan pisarat,\nSalattu elämä ja Sana syntisille, Armon järjestys ja Kristityn\nvaellus_ olivat monen tummapukuisen maanraatajan parasta sanaa,\nmonella oli vielä Björqvistin _Uskon harjoitus_, monella Nohrborgin\n_Langenneen ihmisen autuuden järjestys_, jollakulla Wegeliuksen\n_Pyhä evankeliumillinen valkeus_. Vanhan hartaan körttivaarin\npaapantuvassa oli piirongin päällä pieni lasiovinen kirjakaappi\ntäynnä kuluneita, paljon luettuja hyviä kirjoja.[70] Joutilas paappa istui\nusein niiden ääressä, luki niitä valkoiselle mummallensakin, joka\nkumaraselkäisenä ja kurttuisena istua kykötti patapenkillä sukkaa\nkutoen. Valkeata päätään nyökytellen, kuhmuiset sormet ahkerasti\nsukkapuikkoja liikutellen, ummessa silmin, pikkuinen mumma istui ja\nkuunteli, kun paappa vapisevin pitkäveteisin äänin lukea tankutti:\n\n\"Te, jotka uskon hengesä janootta armovaikutusten ylöspitämistä\nJesuksen avarasa evankeliumisa, ja niitten voimasta suotte voivanne\nvaeltaa, elää ja kilvoitella hyvää uskon kilvoitusta. Te ylöspidetään\nsiltä väkevältä Hengeltä ijäiseen elämään. Siinä armosa anna Jesu\nsinun lapses lähteä täältä. Amen.\"\n\nJa lukemisen lopuksi väsyneet vanhat, jotka pitkän ikänsä olivat\nraataneet lakeuksien suuria sarkoja sekä kilvoitelleet elämäntiellä,\nvuodattivat sydämensä toivon hiljaiseen värisevään virteen:\n\n    \"Kosk' tullee onnellinen\n    Se päivä jolla saan\n    Kotia mennä minä\n    Taivaasa asumaan?\n    Kosk' pääsnen odottamast'?\n    Aikaani kuluttamast'\n    Ikäväll' toivolla?\"\n\n\n\n\nÄlläntikun ääres\n\n\n    Siinä s'oon oikeen ijin höngä.\n\nSatoja vuosia oli Suomen kansaa opetettu ymmärtämään kirjaan\npräntättyä jumalansanaa, satoja vuosia kirkko oli kirja kourassa\npitänyt itsepintaista härmäläistäkin kovilla. Kinkeritupa, jalkapuu\nja rippikoulu olivat aina olleet monen pelkäämättömän lakeuksien\nmiehen peloittavimpia paikkoja.\n\nMutta kirjanoppineeksi oli saatu häjy Härmä. Jokaisen piti olla\nkirjan kuusalla, aapinen, katekismus ja virsikirja piti olla joka\ntalon tavarana, ja toimeen tulevassa paikassa vielä muitakin kirjoja,\njoskus oikein Raamattu. Jo toistasataa vuotta takaperin mainitaan\nvanhassa Haapajärven Krouvissa Liisa-emännän kuoleman jälkeen 1823,\nolleen kaksi virsikirjaa ja Raamattu, ja Haarakankaalla oli emännän\npois mentyä 1816, vanha Raamattu, kaksi virsikirjaa, pitkä katekismus\nja Ilolaulu Jeesuksesta. Kurkiluoman syytinkimuorin peruista löytyi\n1831 iso virsikirja, \"Gerhartus\", \"Tiän osottaja\" ynnä \"Autuden\noppi\", ja Kujalan Erkki-vainaa jätti 1828 perinnöiksi \"pyhiä Kirioja\"\nkoko kasan: \"koko pyhä Ramattu\", kolme \"virsi Kiriaa\" sekä \"Hunajan\npisarat, Kerhartus, Käntymisen Hariotus, Ch Kärsimisen Kiriä, autuden\noppi\" ynnä vielä \"5 viisua\". Hellanmaan Kankahanpään torpassa oli\n1868, kun emäntä kuoli, Raamattu, pari postillaa, pari virsikirjaa ja\nkymmenen muuta kirjaa.\n\nKoetti siis jo vanha jo aikoja edesmennyt Härmä harjoittaa sanan\nviljelemistä kotitarpeikseen. Ja kun sitten myöhemmin tuli\n_aviisien_ aika, oli jo muutamia sellaisia isäntiä ja paappoja,\njotka tarvitsivat ja ymmärsivät maailmallistakin sanaa. Takalan\nlautamiehen sanotaan lueskelleen _Turun Viikkosanomia_. Entiselle\nKurkiluoman kirkkoväärtille tuli _Oulun Viikkosanomat_, ja niissä oli\nniin merkillistä sanaa, että vanha Kuustaa Kurkimäkikin kävi niitä\nahkerasti tutkimassa. Kuustaa oli erinomainen lukumies, hän paukutti\nsanomia _niinkun isämeirää_ niin, että kuulijain piti aina lukemisen\nloputtua kysyä: \"Mitä siinä nyt oli?\" Jaakkoolan herastuomarillekin\ntuli Oulun Viikkosanomat, ja Jussilan lautamiehelle _Maiden ja merien\ntakaa_, jopa sitten jo _Suometar_ ja taas _Virallinen lehti_. Kujalan\nisäntä myös luki Suometarta, Prännin vanhalle Juhalle saapui sitten\njo Vaasan lehtiä sekä Keski-Juhalle Oulun _Kaiku_.\n\nOlivatpa muutamat kytöjen raatajat _pännämiehiäkin_. Mainio lukumies, \n_Kuustaa Kurkimäki_, oli myös niin mainio pännämies, että selvällä\nsuomenkielellä jo toistasataa vuotta sitten _kriivarootti_ monet\n_värteeringit, avissoonit ja revessit_ ja kaikki ja sitten\nloppuun krapsahutti komeasti: \"af Gustaf Hendrikson Kurkimäki\". Yhtä\nkomeasti ja selvästi koukeroi suomenkieltä värteerinkeihin ja\nmuihin _Hillin Mikki_, joka myöskin osasi heittää asianmukaisen\nloppupyörähdyksen: \"af Michael Hilli\". _Porren_ entinen seppä _Erkki_\npystyi kirjoittamaan ja kelpasi lukkarinakin kirkossa veisaamaan\nsillä aikaa, kun oikea lukkari oli virkaheittona. Osasi sitten jo\n_Porren Matti_ kuljettaa hanhenkynää sekä myös _Tiähaaran Kuustaa_\nynnä _Lakkikosken Matti_, ja _Niämistön Matti_ oli oikein mestari\nvärkkäämään kaikenlaisia tarpeellisia papereita niin, että oli\n\"oikeen kirjaalija\". Mutta Loukko-Iisakki, vaikka olikin kriivari ja\nmaalari ja kovapäisimpäin poikajunkkarien lukumestari, sanoi:\n\n\"Lähtisin vaikka kuakullen, kun vain joku taitaas kirjoottaa mun\npualestani, kun mull' on niin huano konsähti.\"\n\nTarvittiin kyllä hyvää ja oikeaa konsähtiä, kun piti lainpitävästi\nlaitella paperille, vaikkapa koko värteerinki ja sen loppumenot.\nKuustaa Kurkimäki toki vain osasi, ja Hillin Mikki pränttäsi: \"Että\nEj mitään Tiadolla Eli Tahdolla ole pois Jätetty Edellä Nijmitetystä\nvärdeeringistä Jonga ala Kirjoittanut Taita Hengellisellä valalla\nvahvista Jos sitä vaaditan\". Asian osalliset sitten vain väänsivät\ntukevat puumerkkinsä nimensä alle, ja lujaa tuli.\n\nAapisesta kaikki tällainen viisaus oli alkanut, ja hyvää taitoa\ntarvittiin, kun Härmän pieniä häjyjä piti ajaa kirjan ymmärrykseen.\nTyttöiset tenavat aina kyllä olivat alttiimpia sanan ääreen, mutta\nmonet pojat olivat jo kersavuosilta ruveten oikeita väättyrien\nvesoja. Ylituvan Herska imi kikkiä seitsemän ikäiseksi ja lentää\nkanhotti housuitta, vain isän takkireuhka päällä ympäri kyliä kuin\ntuulenkoinaaja, eikä välittänyt aapisesta vähääkään. Rannanjärven\npoikamälkkien mieluisinta maailmanvaellusta oli, kun saivat\nklenkutella Krupulankallion Putuavaasella kivellä taikka kelliä\nMikkilän haassa Isoonkiven takana ja posket lontolla kiskoa\nkessupiipusta makeita mahasauvoja sekä taas pölläytellä takaisin kuin\nsaunavihtoja. Kovilla kyllä pidettiin poikia kotona. Valkeanviriksi\ntuvanloukkoon tuodun lammasriskukasan joka oksa oli aivan kuin\ntarkoitettu kehvelien takarapsuksi. Ja väliin kun äkäinen äitimuori\noikein kimmastui mustapintaisiin perillisiinsä, sai koko kersajoukko\nlammasriskuja. Eikä siinä auttanut, vaikka pojat olivat varalta\nnaplanneet ja tamuloineet hurstihousunsa kiinni niin konstillisesti,\nettei emo saanut niitä alas muuten kuin repimällä.\n\nTällaisia epeleitä piti sitten istuttaa aapiskirjan ääressä ja\nopettaa jumalansanalle.\n\nKotona annettiin perillisille ensimmäiset aapisen alkeet niin, että\ntenavat olivat ainakin jo kuusalla, kun joutuivat koulunpenkille.\n_Kiartokoulu_ oli lakeuksien lasten paras lukupaikka, ja\n_koulumestari_ paras lukumestari, pitkä _älläntikku_ piti lukumiehen\noikealla radilla, kun edessä oli aapiskirja, jonka ensi lehdellä\n_aanpuustavien_ takana oli sellaisia suuria totuuksia kuin: \"Vares\nraakuu, lammas määkyy, ajaja huutaa, aasi kiljuu ja suu läähöttää...\"\n\nJa sitten tapahtui niin, että jonkin talon edustuvasta kohta kuului\nmekastus kuin olisi koko aapiskirjan joukkokunta ollut siellä\nhuutamassa, kiljumassa ja läähöttämässä. Kolme-, neljäkymmentä\nehjäkurkkuista tenavaa, tyttöä ja poikaa, lukea jyskytti Jeerusalemin\nhävitystä, ja kun he kaikki parkaisivat yht'aikaa, oli koko edustupa\nääntä täynnä. Älläntikut käydä piipottivat pitkin kirjanrateja,\nhuonoimmatkin huutelivat puustavia niiden nimiltä, ja paremmaisten\navulla lyötiin tavuja sekä sanoja kokoon niin että paukkui.\nKoulumestari tömppäsi jalkaa lattiaan aina tahdin mukaan ja paukautti\ntavun lukkoon, joskus itsekin tavaten joukon parhaana:\n\n\"... oo sano oo, ällä ee ännä leen, oo-leen, koo oo koo, oo-leen-koo\n-- ämmä ii mii, ännä ää nää, mii-nää -- ii uu juu, ree aa raa,\njuu-raa, ällä aa ii laai, juu-raa-laai, ännä ee ännä neen,\njuu-raa-laai-neen...\"\n\nSe oli oikeata härmäläistä _tavaamista_, se kävi täydellä voimalla\nniinkuin olisi rannatonta nevaa kuokkia paiskittu, harvaan ja\nhartaasti. Kun Jeerusalemin hävitys oli paukutettu loppuun, ajettiin\nsamaa vauhtia vielä _ahritki_, kaikki viisi, kuusi virsikirjan\npitkää sarkaa sekä niiden loputtua vielä evankeliumeita. Siinä jo\nhuonoisetkin pääsivät vähitellen niin hyvälle kirjantaidolle, että\nkohta voitiin ruveta lukemaan _tavin jälkhin_, tavu aina kerrallaan:\n\n\"Koos-ka .. maa-kii-jan .. leei-vän .. juuh-la .. lää-hees-tyi...\"\n\nJa lopulta jo päästeltiin _kohrastansa_, koko sana puhallettiin\nsamalla sanomalla. Koulumestari vain kulkea kopsotteli selän takana\npitkin rivejä karjahdellen:\n\n\"Katto kirjahan! Ei s'oo parseeli... s'oon _Pee-ha-ri-se-us_.. Pysy\nsanalla! Siinä s'oon sitten oikeen iinpönkä, kun ei pysy rarilla ..\nMihnä sana on?\"\n\nSana oli kirjassa, ja tuvassa asui suuri sanan voima sekä vahva\nelävän ihmisen tuntu. Edustupa oli täynnä lankkupenkkejä, penkit\ntäynnä tenavia, toisia vielä takkakivelläkin kyköttämässä. Siinä\nhöyryttiin ja hikoiltiin ja istuttiin kovalla lankulla pitkä rupeama\nniin, että pieniä pieluksia pakotti. Mutta kun sitten koulumestari\naukaisi oven ja laski laumansa valloilleen, niin harmaa höyry\ntulvahti edustuvan aukosta, ja eläväinen lukijakunta pelmahti\ntalviselle pihamaalle. _Laskinpakallen_ luomanrantaan laukattiin\nkovalla kopinalla, siepattiin _olkitukku_ alle ja luikaistiin\njäädytettyä töyrää alas, väliin koko joukko sekä tytöt että pojat\nsamassa rytäkässä, yksi epeli vain olkitukkoineen alla vatsallaan\nhyvänä kelkkana. Kapaistiin tunkiolle _kukkulinnan herraasillen_,\npaiskittiin ja kiskottiin toisiaan sieltä alas, taikka juostiin\ntallin taakse _aisakiikullen_ ja vuoro-vuoroin pongittiin ympäri\nakselia niin, että pää meni pökkeröksi ja koko maailma näytti\nhyrräävän. Isot völkit heilauttelivat pikku kersojakin yli akselin,\nvaikka sattui joskus sellainen onnettomuus kuin Ikoolan Jaakulle,\nettä kiikku pysähtyi pystyyn ja kersa kupsahti pää edellä alas. Ja\n_eväspussuusta_, joka koulumatkalla oli jokaisen kainalossa, piti\nmyöskin kaivella. Pieni _piimäpottu_ sieltä löytyi sekä _voiaski_, ja\nkun pussuisesta nousi kiskonkimpale tai juustonpalanen taikka kämpäle\nhyvää perunakropsua, lähestyi sananviljelijää kohta melkein kuin\nmakean leivän juhla.\n\nMutta kohta koulumestari tuli portaille ja karjaisi:\n\n\"Ja pian lukemhan!\"\n\nKopisivat portaat taas ja penkit jyrähtelivät, kun lumiset laskinpakan\nrähjääjät hyökkäsivät sanan ääreen. Taas alkoi pitkä älläntikku vaeltaa\npitkin kirjan pitkää polkua ja nuori Härmä huutaa Jeerusalemin hävitystä\nedustuvan täydeltä niin, että ehtoolla oli oikein ääni sorruksissa.\n\nMutta joka aamu, ennenkuin alettiin yhteinen suurluku, oli ankara\nläksyjen kuulustelu. Jokayhdellä oli oma kappaleensa kotona\nluettavana, kellä aapisesta, kellä katekismuksesta. Huonoisimmat\nhikoilivat isämeidän kanssa taikka tankkasivat uskontunnustusta,\njotkut olivat jo \"laupiahas Jumalas\", mutta paremmat päästelivät\nkatekismusta kuka mistäkin, ja oikeat kirjanoppineet laukoivat\nTaavetin seitsemiä Salmeja niinkuin ei mitään. Monet heränneiden\nlapset lukivat Möllerin Autuudenoppia. Ja kaikkien täytyi lasketella\nläksynsä ulkoa sanasta sanaan. Jos koulumestarin piti kovin monesti\nantaa apua, tuli sellainen häpeä, että taitamaton sai lukea läksyn\nuudestaan. Koulumestari oli kova mies, kinkeripäivän lähestyessä\nentistäkin kovempi, koska kinkereillä lasten lukutaitoa ankarasti\nkoeteltiin.\n\nMonet vanhat koulumestarit olivat sellaisia mestareita, että panivat\npahansisuisimmatkin härmäläisen taimet lukemaan. _Lintalaanen_,\nYlistarosta tullut ontuva äijä, oli armoton mies. Koivunoksista\npalmikoitu _vittarahnikka_ oli ukolla aina käsillä, ja sillä\nhän antoi _armoottomasti_ kämmenille taikka hutkaisi selkään, jos\noli pahankurinen taikka ei pysynyt kirjalla taikka ei taitanut\nläksyjänsä. Lintalaanen pani lukemaan ja tottelemaan isot\nparikymmenvuotiaat ja vanhemmatkin partaleukaiset vökäleet, joille\nkirja oli kauhistus. Tohti Lintalaanen helposti antaa sellaista\npartamiestä pläsille, ja lukumies siitä tuli. Sydän kurkussa istui\nkoko koulupenkki, ja silmät tiukkana älläntikun noukassa karjui\nkirjansanoja, kun armoton koulumestari koivurahnikka kourassa\nastella klenkutteli selän takana pitkin penkkirivejä. Vilkaisipa\nkehveli vaikka pikkuisenkin sivulle -- heti paukahti. Joskus piti\nLintalaanen isojen vökäleitten koulua kirkossa, ja silloin kuului\nkova jyskytys kauas kirkkomäelle, kun ukko pökkäsi tervettä jalkaa\nlattiaan ja huusi ja tavasi, ja pojanvölkitkin pökkäsivät jalkaa ja\ntavasivat täyttä kurkkua.\n\nÄrtyinen mies oli _Korpelan Hermannikin_, ainakin kova tukasta\npöhröttämään. Mutta _Loukko-Iisakki_ ja _Lakkikosken Matti_ eivät\nolleet kovin kiukkuisia, eikä ollut varsin äkäinen _Seppälän\nJaakkookaan_, jonka edessä ei saanut \"ässällä eikä ämmällä paiskia\",\nvaan piti tavata niinkuin olisi kluvulla seinää paukutettu. Mutta\n_Rapakon Antti_, joka mestaroi Voltin, Palon ja Pömpelin tenavia,\nkyllä pian kumahutti, jos ei osannut eikä totellut. Viimeiset\nmestarit olivat jo niin oppineita, että rupesivat luettamaan Piplian\nhistoriaa, jopa Loukko-Iisakki ja Seppälän Jaakkoo opettivat\nkirjoittamaan, ja sitten, kun _Porola_ sekä muut senaikaiset pääsivät\nmestareiksi, pantiin kersat laulamaan ja _räknäämhänkin_, kun mestari\nkirjoitti _merkkiä_ taululle.\n\nJa kappa talosta oli koulumestarin palkkana.\n\nMutta oli sellaisiakin _pökeröötä ja pököpäitä_, joita ei aina kova\nLintalaanenkaan saanut oppimaan, sellaisia _pualipöllöjä_, jotka\nhätinä isämeidän osasivat. _Rautakorven Tiina_, viisas ihminen,\nkova veisaaja körttiläisten seuroissa, oli erinomainen huonopäisten\njohdattaja lukutielle. Lähiseutujen kirjanoppimattomat pojat\nlähetettiin eväspusseineen Tiinan mökille muutamiksi viikoiksi,\nja niin taitavasti tomera muori askaroi, että lukutaitoisena ja\nrippikouluun kelvollisena miehenalkuna sieltä puupää tyhjine\neväspusseineen tulla painatteli takaisin.\n\nMutta monia muita juntikoita, joiden kirjantaito oli aivan alapaulalla,\nsai lukkari valmistella rippikoulua varten. Lukkari Flink, joka\nhurstimekkoisena toimitteli viikkotrengin virkaa Lööpärin taloissa,\nvetäisi väliin selkälaipioillensa kröönanveheriääsen kaprokin ja\nkepsutteli pappilan suutupaan junttikoululaasia tavauttamaan, vaikka\njoskus sitten samojen junttien kanssa istuskeli iltamyöhällä\nviinapöydän ääressä.\n\nKirjanoppineita häjyistä härmäläisistä vain tehtiin, ja kovapäisimmätkin\nkuljetettiin kautta rippikoulun. Älläntikun noukasta härmäläisen oppi\nalkoi, älläntikulla hän otti kirjan kiinni, ja siitä sitten lähti\nvaeltamaan läpi kirjan ja läpi maailmankin, ensin tavaten ja sitten\ntavia lukien sekä lopuksi laukoen kohdastansa. Ja sillä lailla opittiin\nja tultiin vaikka papiksi ja koulumestariksikin, kun oli vain hyvä\ntaju ja ymmärrys.\n\nMutta _kuusaamatoon_ ihminen ei oppinut älläntikullakaan.\n\n\n\n\nJuhlia\n\n\n    Autto juhlaa korkiee.\n\nKeikkuen kulki suuri kesä yli sinisien aukeiden, hyppeli luhdilla ja\npelloilla, piti iloa pöpöröisten kanssa ja laulatti heinäsirkkoja,\nmutta pani lakeuksien kansan ahkeraan työhön. Ankarana ajella\nrohisti sitten valkoinen talvi kintereillä, moukaroi seiniä,\nriepoitti lunta ja ajoi raatajan kovaan ilmaan, lumipyryynkin\njokilavealle ja pakkaseen puita kiskomaan.\n\nMutta pitkän talven pimeimmällä harjalla paistoi suuri _juhla_, joka\npani härmäläisenkin hetkeksi hellittämään.\n\nAjeli kyllä pitkin vuoden juoksua, toinen toisensa perässä pieniä\njuhlia ja merkkipäiviä, mikä minkin asian nimissä. Mieluisen hetken\nnekin toivat joukossaan, samalla mittaillen rannattoman lakeuden\nloputonta aikaa. _Heikit, Paavalit, hyvät- ja häjyt-Masat,\nMammertukset ja Markukset, Yrjänät, Jaakoot, Laurit, Sussut ja\nPerttelit_, jotka aina pysyttelivät vuosikierron mukana, eivät kyllä\nolleet kovin kummia, sanoivathan vain säitä ja jumalanilmoja sekä\nyrittivät kaimamiestään kiskoa tunkionharjalle. Mutta kun laskiaanen\nlaukesi, silloin oli jo menoa. Silloin härmäläisen uuni lämpesi ja\nlaski kropsunkäryä sekä antoi monenlaista kropsua ja ressua pannun\ntoistansa parempaa, vielä ohraisia paistikoita, sianlihalla\npäällystettyjä. Kersat rähjäsivät laskinpakalla aamusta alkaen, ja\nraavahatkin sinne hönttyyttivät iltapäivällä. Olivatpa aamupimeissä\njotkut aimoot tyttäret ja piiat avojaloin ja hajalla hapsin käyneet\nhuilauttamassa mäen ja karjaisseet:\n\n\"Huruu, pitkiä pellovaattia -- ja hamppuja!\"\n\nLaskiaisen ilot eivät kauaa kestäneet, yhden ainoan illan vain,\nmutta härmäläinen ottikin ne sitä rajummin. Nukalaiset laskettelivat\nsuurta jäistä _Sussunmäen ahretta_ vatsallaan maaten kelkassa,\nja roikaistessaan isosta _purothesta_ joen jäälle lentelivät\nilmassa kuin vanhat rumahiset. Pesoolaiset pyörittelivät toisiaan\n_vipukelkalla_ kuin hullut niin, että hanget silmissä sinittivät.\nKoko Keskikylä huijautteli jäädytettyä järvitöyrää olkivääteillä,\nlasketellen väliin rengillä, jopa piikatakullakin ja pahnatukolla\nniin, että nahisi vain ja höyrysi. Ja sitten illalla käytiin\nsaunassa, käytiin hyppytuvassa, syötiin yhdeksät silakat, lakaistiin\nlattiaa yhdeksät kerrat, nakattiin karvakenkää ovensuuhun sekä\ntehtiin muitakin konsteja tulevaisia asioita tiedustellen. Lakeuksien\nlaskiainen oli lyhyt mutta leveä.\n\nJo taas, kun pitkän ja hiljaisen _paaston_ perästä _pääsiäänen_\ntulla paukahti, eläväinen Härmä kohahti. Suuren kevätjuhlan pimeänä\nyönä, jolloin vanhat _trullit_ kähmivät navetoissa ja lentää\nkahnustivat pirujen kanssa pitkin pitäjiä, leimahti pitkin lakeutta\nkymmeniä _pääsiääsvalkioota_. Ne loimottivat ja lepattivat öisellä\nhangella kuin kaameat noitavalkeat, väsähtivät välillä, tohahtivat\ntaas uudelleen ja lennättivät tulisia kieliä ja kipunoita pimeään\nkorkeuteen. Joka suunnalla leimahteli ja taas sammui, taivas punoitti\nmetsän takanakin kuin valkeanvaarassa. Alahärmä ruskotti ja Ylihärmä\nruskotti, Ikoolassa loimotti, Kosoolanmäellä loimotti ja Porrenmäellä\nloimotti, ja Kotoluhran Kettukalliolla leiskuivat punaiset lieskat.\nNäkyipä punoitus suuren pimeän lakeuden takaa Kauhavan Annalasta,\nPernaalta, Kleemoolasta ja Tuularinmäeltä. Joka taholla vanhat\ntervatynnyrit paloivat, tervaksista sidotut pöntteröt romottivat\nseipäiden nenissä, katajat kärisivät ja kaikkein enimmin loimottivat\nriihiladoista kähvelletyt olkilyhteet. Nuori villi Härmä punoitti,\nhyppi ja reuhasi rovion ympärillä, viskoi valkeaa ilmaan, lauloi ja\nkarjui ja raahasi lisää olkia isäntien riihikartanoista, vaikka monet\näkäiset äijät olivat kirves kourassa vartioimassa olkilatoansa.\n\nPiti hurjan Härmän vielä öisen tuliromotuksen päälle saada huima\nluuvahyppy sekä sitten loppuyöksi _pääsiääspesä_, pää kainaloon ja\nkäsivarsi pään alle, sillä vanhojen määrä oli:\n\n    \"Kun ei pääsiäähnä päätä kainalos,\n    niin ei koko kesänä.\"\n\nMutta jo aamulla varahin moni kavahti vuoteeltaan ylös, tikkasi\nneulalla reikiä paperiin ja katseli niiden lävitse aurinkoa, kun\nse noustessaan iloisesti hyppeli. Ja sitten mentiin koko joukolla\nkirkkoon.\n\nSuurin joukoin vaellettiin kirkkoon _heluuntainaki_, samoin\n_mettumaarina_, vaikka mettumaaria odoteltaessa oli melkein koko\nyö hypelty kylänraitilla, tyttäret vielä käyneet ruispellossa\nsolmeilemassa _ilolankoja_, lakaisemassa kolmen tien ristiä sekä\nkurkistelemassa sormuksen lävitse lähteeseen. Vanhat noitaämmätkin\nistuivat kirkossa hartaina ja kallella päin, vaikka olivat yöllä\nkarjanonnea varastellen laahanneet lakanaa naapurin yökasteisella\nluhtamaalla.\n\nJa suvisen mettumaarin iloiksi oli talon porraspäähän nuorista\nkoivuista pystytetty vihanta lehtimaja sekä tuvanseinille ja orsille\npistelty tuoksuvia tuomen tai pihlajan kukkaoksia.\n\nKun syksyn rapaisille maille saapui _mikkeli_, Härmä mennä kömyytti\nkirkkomäelle pannen toimeen hurjat kilparatsastukset. Ja sitten taas\nsynkän marraskuun alussa, _pyhäänpäivänä_, oli renkien ja piikojen\nremu korkeimmillaan.\n\nJa mustan syksyn takaa rupesi kohta nousemaan suuri talvenselkä.\n\nMatkasi _Simo_ kautta maiden lyöden sillat nevoille, ajoi vanha\n_Anterus_ vetäen valkoisen lakanansa yli lakeuksien. Kytömaiden\nmies vaihtoi nuppalakkinsa koirannahkaiseen reuhkaan, veti karvakengät\njalkoihinsa ja kiskoi selkäänsä lammasnahkaiset turkit. Mutta kytöjen\nja luhtien rannaton valtakunta oli talven kylmissä kourissakin komea\nja mahtava. Yhtämittainen ihana valkeuden kenttä ulottui Liinamaan\nliepeiltä Löyhingin laidoille, Kosoolasta Kauhavan rannoille sekä taas\nKotoluhran vieriltä Kurjenluhran ja Vualteen huurteisiin takametsiin.\nJo varhaisina aamuhetkinä, ennenkuin nähtiin koiton punerrustakaan\nKauhavan takaisella taivaalla, kuului pimeältä lakeudelta reenanturain\nkirpeää ratinaa sekä kulujen ja kakrujen heleää helkytystä. Kytömaiden\nmiehet siellä ajaa hyssyttelivät Alajoen luhdilta heiniä noutamaan.\nMutta kun miehet leveine rehukuormineen ajella kahistivat kotia kohden,\naurinko jo katseli Simpsiön takaa. Suuri lakeus hohti valkoisena,\ntuhannet, miljoonat pikkuiset lumensilmät vilkuttivat ajomiehelle, ja\nkorkeat kuvahaiset ajelivat heidän rinnallaan. Lumiset rantametsät\nsinertivät ja punertivat, ja kaukana kotikylillä, aukean takalaidalla\nkohosi valkoisia savupatsaita kohti tummaa taivasta.\n\nSyystalven päivä oli lyhyt. Aurinko painui jälleen lakeuden\ntakametsiin, tumma yö tulla haamuili hiljaisesti kähmien ja otti\nhaltuunsa kansan ja maan. Mutta taivaan tuhansista pienistä\nikkunareijistä tirkistelivät kirkkaat katseet nukkuvaa lakeutta,\nja kapea kuunkäyrä mennä keikutteli hiljalleen yli mustan\navaruuden...\n\nSilloin, talvenselän suureen salaperäiseen hämyyn, lyhimmän päivän ja\npisimmän yön hiljaiseen seuraan, joutui jo joulukin.\n\nKoirannahkaisissa lakeissa ja noukattomissa karvakengissä härmäläinen\nkäyskenteli, mutta rukiisen ja ruokaisen juhlan hän rakensi.\nAittojen laarit olivat jumalanviljaa kukkuroillaan, tynnyrit täynnä\nlihaa, orret täynnä makkaroita ja juustoja sekä pöntöt rasvaisia\nsiansylttyjä.\n\nJoka talossa ja mökissä oli kohta ankara meno ja kaikilla kova\nkiirus. Kaikki myllerrettiin sekaisin, pestiin, siivottiin ja\ntomotettiin, lattiatkin hangattiin hiedalla ja hakoluudalla, ja\nlyötiin vettä niin että roiskui. Pestiin pyykkiä korveellisittain,\nja sitten taas leivottiin päiväkausin rieskoja, knäkkileipiä,\nvarileipiä, sitten syhdättiin ja vierrettiin väkevää juomaa niin,\nettä koko talo tuoksui makoiselle. Mutta suuri _lipiäkalakorvee_\nlemahteli tuvanurkassa kuin myrkkytynnyri.\n\nJuhlan _auttona_ suuri Härmä oli oikein varahin liikkeellä. Kaikki\narkinen aherrus piti saada loppumaan jo ennen iltapäivää, miestenkin\npiti joutua puiden ja heinäin hausta hyvissä ajoin joulusaunaan, joka\njokitöyrässä jo aamupäivästä alkaen oven täysin pölläytteli harmaita\nhaikuja. Ja sitten kohta, kun päivä vielä katseli takametsien\nlatvoilta, oli puhtailla oljilla kohennetussa saunassa ankara kiukaan\nkihinä ja vihtojen roiske, ähkinä ja veden loiske, ja punaisina\nalastomina aatameina sieltä maanraatajat astelivat tupaan suuren\n_pystyvalkian_ paisteeseen huokumaan ja höyryämään. Siinä oli hyvä\nvanhan väättyrinkin paistella monilla kymmenillä arvilla kruusattua\nruhoansa.\n\nValkoisella hetulakanalla oli hyvän talon joulupöytä peitetty, ja\nvalkoisin liinaisin hihoin isäntä niinkuin renki ja piikakin istui\nsen ääressä, ja pöytä oli täynnä maan parasta: rukiista leipää,\nohraista kryynipuuroa, lihaperunoita, siansylttyä ja lipeäkalaa sekä\nvielä kulmiin kihahtavaa juomaa.\n\nOli monessa vanhassa talossa joulun aattona ruisolkia lattialla,\nja siinä oli tenavien hauska peuhata ja mehakoida koko iltapäivä.\nMieluista oli tenavista, kun takkihirteen ripustettiin _juhlapuska_,\npieni kuusi, jossa kotona kastetut _kynttylät ja vesikot_\npäreristikkoihin istutettuina palaa kärysivät koreankirjavien\npaperikrimpsujen joukossa. Ja silloin vasta oikein hauskaa oli,\nkun ovenraosta oudolla äänellä mörähtäen lennätettiin tupaan\n_juhlaklappi_, tavallisesti tenaville ja nuorelle väelle nimitetty.\nMutta kun ovesta könti sisään ruma _joulupukki_, niin jo kersat\npelosta krääkäisivät ja kapaisivat ylisänkyyn. Täytyikin pelätä, kun\nisomahainen karvainen köriläs tuli ja mörisi kuin rumahinen ja vielä\nnakkeli ryyppyjä rumaan naamaansa, ennenkuin saattojoukkonsa kanssa\nlähti pois ja meni toisen tuvan pimeään porstuaan kolistelemaan ja\novea kähmimään.\n\nMutta heränneiden kodeissa eivät tenavat saaneet liikoja telmätä\neivätkä aikuiset kummitelleet juhlapukkeina. Porren Matti istui\nkirjoitusvihkonsa ääreen ja koukeroi paperille päivän suuren\nmerkityksen:\n\n\"Nyt on Joulu Päivän autto tänä päivänä eli Kristuksen syntymä Päivän\nvuonna 1868 Wuonna Jälkiin Kristuksen syntymän ia hänen syntymä\nPäivänsä muistoksi viettävät kaikki kristityt Pyhää Joulu juhlaa ja\nkuin hän syntyi nin oli vuosi luku 4 000.\n\n                               Kiriootti Matti matin Poika\n                                   Porri ala härmästä.\"\n\nSuuren päivän kunnioiksi istuttiin körttitaloissa takkavalkean ja\nkynttiläin ääressä ja veisattiin pitkiä jouluvirsiä. Tummuva tupa\nkaikui, kun koko talonväki pieniä lapsia myöten täysin äänin veisasi:\n\n    \"Engel paimenill' puhui sanoill' näill':\n    Sangen hyvän sanoman sanon teill',\n    Ilon teill' ihanan ilmoitan,\n    Kuin Jumalald' julki teill' suodan.\n\n    Yx' Piltti pisku nuorukainen,\n    Kyll' kaunukainen Lapsukainen,\n    On teill' syndyn' Neitseest' nuorest',\n    Teill' ilox' ijät' sangen suurex'.\"\n\nVirren loputtua vanha paappa luki joulupäivän evankeliumin ja\nepistolan. Kuultiin siinä illan vierteessä valkotukkaisen lukumiehen\nsuusta, kuinka \"Jumala puhui muinen usein ja monella muotoa Isille,\nProphetain kautta; Näinä viimeisinä päivinä on hän meille puhunut\nPoikansa kautta. Jonga hän on kaikkein perillisexi pannut, ja\non hänen kauttansa myös maailman tehnyt.\" Väki istuskeli sanaa\nkuunnellen pitkin penkkiä, kuka selkää seinään nojaten, kuka\nryntäillään polviaan vasten painuneena. Naiset istua kyköttivät\npatapenkillä ja uunipuolen lavitsoilla poski kämmenen varassa, ja\npikkuisimmat kersat lepäsivät unisilmissään äidin sylissä sekä\nhelmassa polvien välissä. Hiljalleen siinä takkavalkea hiiltyi\nja tupa tummui, kynttilät lepattivat ja savusivat. Kun vaari oli\nlopettanut lukunsa, soi vielä yhteinen iltavirsi, ja äiti kantoi ja\nriisui sekä siunasi pienet perillisensä suuren jouluyön hiljaiseen\nrauhaan.\n\nMutta vanhassa kirkossa mäellä metsän laidassa oli ihmeellinen\njouluyö. Kylmät tulet tuikkivat jäisistä ikkunoista, vaikka ei\nainoatakaan elävää sielua ollut käynyt kirkkoon. Siellä edesmenneet\nvainajat pitivät kirkonmenojaan. Oli joskus nähty, kun kuolleet\nihmisraukat olivat nousseet haudoistaan sekä hiljaa hiipineet\nlukittuun Herran temppeliin. Oli joku pelkäämätön rohjennut mennä\nsinne ovenraosta kurkistelemaan, oli joku tietämätön erehdyksissä\njoutunut sinne istumaankin kuolleitten joukkoon. Vainajia, jo aikoja\nsitten edesmenneitäkin, lapsia ja aikuisia, tuttuja ja tuntemattomia,\noli istunut kirkko täynnä, kalpeita, surullisia kasvoja oli ollut\npitkät rivit toinen toisensa vieressä, nahisevia pitkähampaisia\nluurankojakin, jotka irvissä suin ja tyhjin silmäkuopin olivat\nkatsoa tollottaneet kirkonperää kohden... Ja vanha pappi-vainaa oli\nalttarilla messunnut niin, että home vain oli ympärillä pölissyt.\n\nHiljaisen, kalmaan kaatuneen kansankin piti joka vuosi nousta\nHerransa eteen, Herran huoneeseen kuulemaan maailman suurta sanomaa...\n\nMutta aamulla aikaisin tuli elävän kristikansan vuoro. Jo neljältä,\nviideltä kavahdettiin ylös, syötiin makkaraa, siansylttyä ja\nviiliä ja lähdettiin ajamaan kohti kirkkoa. Oli isosta talosta\nkyllä lähtijää, monen hevosen kuormat täyttyivät. Koko nuori kansa\nsuoriutui rekiin, vain pahaisimmille kersoille, kun he kovin\nkärttivät mukaan, sanottiin:\n\n\"Sitten kesällä, kun paarma pörrää, sua viärhän kirkhon!\"\n\nKirkkoon menijää oli tien täysin, ja kuormat olivat kansaa täynnä.\nReet rohisivat, hevosten kaviot kopsuivat, ja isot aisakulut,\nkaltrut ja peltrut mouhusivat ja tusinakulut kilkattivat, kun\nlakeuksien kansa ajoi joulukirkkoon. Hyvä olikin ajaa. Aina talojen\nkohdassa, tien vieressä vainiolla, pitkän seipään nenässä palaa\nloimotti tervaksista tehty _juhlalyhty_ valaisten pitkät matkat\nkirkkokansan pimeää tietä. Ja sieltä täältä yli talojen, korkealta\nyli metsänkin, tuikutti värikäs juhlatähti. Oli pitkän viirin nokkaan\ntaikka kaivonvinttiin nostettu koreaksi värjätty eläimenrakko, jonka\nsisässä paloi kynttiläinen. Se näkyi kauas punaisena tai sinisenä,\nviheriäisenä tai krekliininpunaisena. Koukkuluoman lyhty pilkotti\naina Järven kylille asti, ja Pesoolan valo vilkkui Piriin töyrille.\nJuhlaa julistivat tienvieren talotkin. Kaikki ikkunat loistivat\ntäysin valoin, kaksi kynttilää katsoi joka ikkunasta, joskus kolmin\nhaaroin. Vielä ullakonkin pienistä aukoista tuikutti pikkuinen\ntulenkipinä.\n\nJoulu asui joka talossa, joulu loimotti joka vainiolla, ja joulu\nvilkkui viirin nenästä. Ja joulu ajoi pauhaten pitkin pimeää lakeutta.\n\nSuuri jouluvalo loisteli kirkon jäisistä ikkunoista ja leimahteli\naina ovea avattaessa uloskin. Vainajat olivat sieltä kalpeine\nvaloineen jo kadonneet. Nyt siellä paloi ja lämmitti elävä tuli, ja\nnyt sinne tien täydeltä virtasi elävää kansaa kuulemaan elävän papin\nsuusta maailman suurta sanomaa. Äänetönnä, mustana sydänyönä oli\nkirkkomaan kansa kiiruhtanut Herran temppeliin, mutta armonajassa\nelävät maanraatajat ajoivat sinne aikaisen aamun koittaessa kulkusien\nhelinällä. Ja korkealla tapulissa moukuivat kellot kahta vuoroa niin,\nettä huurteiset seinät natisivat ja kaukainen metsänranta kanteli\nkaikua takaisin.\n\nKovalla pauhulla joulukirkosta palattiinkin, ja pakkanen paukahteli\nympärillä. Mutta kotona romotti takanperässä suuri pystyvalkea,\njonka loimossa oli hyvä lämmitellä kahta puolta ja sitten istua\nlämpöisen joulupuuron ääreen.\n\nPitkä ja hiljainen oli joulupäivä, äänetön hämäryys hiipi uneliaaseen\ntupaan. Hiljainen jouluhämy laskeutui lakeudelle ja äänetön oli suuri\nluminen aukea. Ei näkynyt kulkijaa tiellä, ei juuri ketään liikkunut\nkylän kujallakaan. Kytöjen kansa oli aamun istunut kirkossa,\niltapäivän se vietti hämärän tupansa hiljaisessa rauhassa, kuka\nnukkuen edustan takana sängyssä, kuka nuokkuen peräpenkillä, kuka\npatapenkillä ilman aikojaan istuskellen, kuka lueskellen virsikirjaa.\n\nMutta tapaninpäivänä jo remahti. Eläväinen, hyvin syönyt Härmä\noli saanut kyllikseen joulurauhaa. Vanhat kyllä kävivät kirkossa,\nmutta iltapuoleen koko väättyrien sukuperä, paapat ja kaikki, mitä\nvain miestä ja hevoskopukkaa oli, lähti ajamaan _tapania_. Ajettiin\npitkin teitä, pyörähdytettiin talon pihaan, lennätettiin taas pihasta\ntielle, ja saatiin miltei joka talosta _tapania_, kovat ryypyt, ja\nnuoret miehet perivät tyttäriltä ja piioilta punaista tai viheriäistä\n_tapanilankaa_ lakkinsa ympärille. Jos jouluaamu ajoi pauhaten\nkirkkoon, tapani ajoi vielä kovemmalla pauhulla pitkin kyläteitä,\nlauloi vielä täyttä kurkkua ja karjahteli ja antoi konin hypätä niin,\nettä lumitierat pirahtelivat reen ympärillä. Härmä ei kihnutellutkaan\nnyt kirkkotiellä, eikä ollut virsikirjaa plakkarissa. Hyvin tohti ja\nsopi nyt karjua ja vaikka manatakin, mikä taas kirkkomatkalla olisi\nollut kauhistus. Paksut punaisen- ja viheriäisenkirjavat lankavyhdit\nvain riepsottivat miesten lakeissa, ja vanhat paapat möyrästivät\nkoirannahoissaan... Oli hyvä, että suuri juhla kesti vain yhden\npäivän.\n\nVietettiin joutilasta, puolityötöntä menoa vielä _jussinpäivä_ ja\n_viattomaanlasten päiväki_, melkeinpä koko viikko ja joulunaika.\nPuita ja heiniä vain haettiin lisää, jos ne kotipihoilta rupesivat\nloppumaan. Varhaiset saunat kylvettiin _uurenvuaren auttonaki_,\nsamoin _loppiaasauttona_, ja aamupimeissä ajettiin kirkkoon\nkumpanakin juhlana, vaikk'ei varsin niin suurin joukoin kuin jouluna.\n\nMerkillisenä uudenvuoden yönä, jolloin _vuasiluku_ vaihtui ja\nuusi ajastaika lähti pimeää lakeutta vaeltamaan, oli hyvä valaa\nporahdutella tinoja sekä niistä tutkia tulevia asioita. Oli\ntarpeellista vielä asetella pieniä suolakokoja akkunalaudalle, oli\nmukava käydä kolmen tien haarassa tulevaisia kuuntelemassa, sillä\nmoni asia saattoi salaperäisenä pimeänä yönä valjeta, kun vain tiesi\ntaiat ja temput.\n\nJoulunaika oli ihmeellinen aika, ja joutilaalla ihmisellä oli silloin\naikaa kokastella kaikkia.\n\nMutta sitten, kun ajan suuri pyörä lähti suurta lakeutta jyrräämään\nja veti loppiaisen matkassaan, veti vielä vanhan _Knuutti_-äijänkin,\nja Knuutti vei joukossaan joulun viimeisetkin hyvät, tulivat vastaan\noikeat arkipäivät sekä pitkät ja ehjät työviikot, tulivat\n\n    \"Härkäviikot, kalikkareet ja reikäleivät\".\n\nSilloin taas surkeilematta piti käydä kiinni kirvesvarteen ja\nlapionponteen. _Kyläälemiset_ ja muut kummailemiset saivat jäädä,\nsamoin kuin kryynipuurot, siansyltyt ja varileivät, jotka olivatkin\nvain joutavien syötäviä.\n\nLakeuksien miehet, häjyt ja kaikki olivat kohta taas karvakenkäisiä,\npaikkapöksyisiä työnpuskijoita, jotka rähjäsivät metsässä puiden\nkimpussa taikka kydöllä savenajossa taikka vedättivät tunkiota\nkesantopellolle taikka ajoivat rapamättäitä tunkioon. Ja kun metsämöyryt\nja kytökarhut lumisina ja nälkäisinä ajoivat kotiin, oli pöydällä kovaa\nrukiista reikäleipää ja paksua puuroa, suolaista silakkaa ja paksua\npiimää. Ne maistuivat oikealta ihmisen syötävältä, ja niistä lähti\nparas väki, kun oikein olan takaa oli puskettava. Lakeuksien mies oli\ntyytyväinen. Syötyään ja levähdettyään hän taas hyvillä mielin lähti\nmetsään ja kytömaille rehkimään. Kessupiipun savut vain pöllähtelivät\nympärillä...\n\nTämä oli oikeata härmäläisen elämää.\n\n\n\n\nSELITYKSIÄ.\n\n\n[1] Pirilintu on sama kuin peukatolintu eli pajulintu. Vanhat\nhärmäläiset sanoivat sitä pirilinnuksi ja joskus piritykseksi.\n(Härmän paapan selitys).\n\n[2] Nurkan Antti on kuollut vanhana miehenä jo n. 70 v. takaperin.\n\n[3] Riihtä tryskättiin ennen joskus hevosellakin. Kauroja sekä\nheinänsiemeniä tryskättäessä talutettiin hevonen luuvaan ja\npoljetettiin sillä lattia-ahdosta niin, että siemenet lähtivät irti.\n\n[4] Paja ja tuulimylly eivät kuulu talon varsinaiseen kartanoon, eikä\nmyös vesimylly. Talonkauppaa tehtäessä on niistä tehtävä eri sopimus\nja merkintä kauppakirjaan.\n\n[5] muro = Stellaria media; lätinruaska = Plantago major; keltakukka\n= Taraxacum, Hieracium; harakankukka = Chrysanthemum leucanthemum;\nvoikukka = Ranunculus acer ym.\n\n[6] Rakennus levitetään yläosastaan sentähden, ettei vesi ota niin\nseinään kuin suoraan rakennettuun. (Härmän paapan selitys).\n\n[7] Vakkurin satavuotiaan tuvan lattianlankut on tuotu uittamalla\nLapualta. Itse tupa on tuotu Oravaisten Paljakkaasta.\n\n[8] Kojoolan seinäkellon helmassa on kirjoitus; KELLO LYÄ: EHTO\nlOUTU: KUOLEMA: WIMEN MEITÄ: NOUTA W: 1733 M MP KOIOLA. Ala-Talkkarin\nkellon rintaan on präntätty: Minä Käyn ia Viisaan ia siinä Toisellen\npiisaan ia Jos minulla olis ääni niin Kuin minulla olis miäli niin\nhuudaisin muista sinun Loppuas.\n\n[9] Haapajärven krouvi, Haapakrouvi, oli 1600--1700-luvulla Lapuan\njokivarren suuri juomapaikka.\n\n[10] Kurkiluomalle lienee tehty Ylihärmän ensimmäinen puukko pärekatto\n1850-luvun lopulla. Päreet oli tuotu Lapualta.\n\n[11] Väärätupakki eli lanska = rutlatupakkaa.\n\n[12] Lapuan joen entisen tervankuljetuksen jäljiltä löydettiin jokea\nperattaessa Ruhaansaaresta tuonain kokonainen tervatynnyri.\n\n[13] Laillista pystyaitaa teki tavallinen mies päivässä 50\nseiväsparia. Holloo-Ella rytisti joskus sata paria.\n\n[14] \"Yhdeksän seiväsparin mitalta\" = aidas oli niin paljon viistossa,\nettä 9 seiväsparia oli aitaa pantaessa aina käytössä.\n\n[15] Nukalassa sanotaan ennen myös olleen färin.\n\n[16] Susia liikkui ennen Härmässä paljon, ja vanhoja sudenritoja\nmuistetaan vielä monessa paikassa olleen. Hillin luona oli ollut\nsudenrita, Piriin Ritala on rakennettu sudenridan viereen. Vuolteella\noli saatu susi ridasta, ja Pakankylän Ylisen talon luona oli entisinä\nvuosina vanha sudenrita ollut vielä niin haamullaan, että kylän\ntenavat, nykyään 45-50 korvilla olevat ihmiset, olivat kerran siihen\nhätääntyneet, eivätkä päässeet pois aikuisten avuitta.\n\n[17] Porren Erkki-seppä syntynyt 1791 k. 1874. -- Juha Riihikangas s.\n1823 k. 1896. -- Juha Alaranta s. 1800 k. 1878. -- Juha Rif s. 1823\nk. 1904.\n\n[18] Markkulassa kerrotaan ennen Riiviä olleen kylänseppänä\nKuuroo-sepän, jonka alasin on vielä Isoon-Pesoolan kylänpajassa.\n\n[19] Myöhemmin, kun ylimäistä rupesi tulemaan outoa työväkeä\ntalonpöytään, härmäläiset eivät enää viitsineet lusikoida samasta\nastiasta eivätkä ryyppiä samasta toopista. Ylimaalaiset eivät olleet\nsamoja tuttuja ihmisiä kuin omat härmäläiset, ne olivat kuin eri\nkansaa. \"Ei niiren kans viittinyt räpätä samasta astiasta\".\n\n[20] Markki on Kortesjärven haukkumanimi, ja markkilaanen on\nkortesjärveläinen.\n\n[21] Pienen talon syytinki yksinäiselle paapalle taikka mummalle\nsaattoi olla vain tynnyri rukiita, puoli ohria, lehmän heinät ja\nkesävalli sekä vapaat polttopuut.\n\n[22] \"Susannan päivänä meni ensi kerran viimmeenenkin pärnän juurhen\nkattomhan\".\n\n[23] Kivenjyrtti = Polypodium vulgare; linnunjyvä = surensanunalen\n(Polytrichum) itiöpesäke; heraheinä = Rumex acetosa; linnunleipä\n-- Oxalis acetosellan lehti; karvapää = niittyvilla, Eriophorum;\nimiäänen = Trifolium; lipinjuuri = upukan, ulpukan juuri ehkä myös\nvehanjuuri-merenjuuri = jonkin meriruo'on juuri.\n\n[24] Jos leivät pantiin vartaaseen toiset toisin, toiset toisinpäin,\ntuli talo riitaiseksi.\n\n[25] Perunatikkuja tehtiin ennen myös lampaan sääriluusta,\nkaksihaaraisia. -- Piva = ven. pivo, olut. Härmäl. ei enää tiedä, mitä\n\"piva\" on.\n\n[26] Vanhat ovat ennen sanoneet kropsua _ressuksi_.\n\n[27] Syksyllä teurastettiin eläimiä ennen palvelijain muuttoa,\nsitten vielä jouluksi ainakin sika, ja taas keväällä teurastettiin\nkesäeväitä varten.\n\n[28] Hellanmaan Kankahanpään torpan perukirjoituksessa v:lta 1868\nmainitaan kahvipannu ja kaksi tinaista teelusikkaa.\n\n[29] Karriaanen = Cirsium palustre, C. lanceolatum.\n\n[30] Pömpelin Jaakkoo, Jaakkoo Luoma, s. 1801 k. 1885.\n\n[31] Sontaa vedätettiin pellolle joskus lautalla jokea alaskäsin.\n\n[32] Härmän ensimmäiset kärryt kerrotaan olleen Kojoolassa. Sinne\ntuli entisaikaan mies \"Pohjan Pöntiöstä\" kontti selässä, rupesi\nrengiksi ja sitten kerran teki taloon kärryt. Rengistä tuli sitten\nmyöhemmin Kojoolan isäntä.\n\n[33] Vihalaanen = muurahainen; vuahensilmä = Chrysanthemum\nleucanthemum; kivinassu = kivitasku; peipuunen = leivonen.\n\n[34] Juha Mäki-Kleemola, Lehmäjoen isäntiä, kuollut n. 50 v. takaperin\n65:n korvilla. Kirjoitteli muistiinpanoja almanakkojen välilehtiin.\nIso kimppu ukon almanakkoja on hänen tyttärensä, Ylitalkkarin emännän\ntallessa.\n\n[35] Tavallinen mies kaivaa päivässä kydönojaa 50 syltä.\n\n[36] Köyhät vuodet = 1860-luvun katovuodet.\n\n[37] Villikaura = Bromus secalinus.\n\n[38] Surensammal = Polytrichum; virna = Cerastium triviale;\npilliäänen = Galeopsis versicolor, G. tetrahit; rautakukka = Achillea\nmillefolium; tiisteli = Circium arvense; harjapää = Cirsium\nheterophyllum; juuriheinä = tiheä lauhan ja timotein juuressa\nkasvava heinä.\n\n[39] Härmäläinen nimitteli lapualaisen pitkää puutikkua raspiksi,\nja jokea hän sanoi lapualaisen harikkohulikaksi, koska lapualaiset\njanoissaan joivat jokivettä eivätkä kaljaa ja vesiharikkoa niinkuin\nhärmäläiset. Lapualaiset olivat \"kolmen silakan miähiä\", kun\nhe söivät vain 3 kertaa päivässä.\n\n[40] Forsma = horsma; luhrikka =\nmesimarja; pöpöröönen = perhonen; korentapuo = korento, sudenkorento,\npäiväkorento; kiiliäinen = saivartaja; vesikurkoonen = iso\nvesihyönteinen, esim. sukeltaja; vaapsahaanen = ampiainen; mötiäänen\n= kimalainen, mehiläinen; tuulenkoinaaja = tornihaukka, Falco\ntinnunculus; vanhapiika = taivaanvuohi.\n\n[41] Isossa talossa, jossa oli parikymmentä lehmää sekä sen mukaan\nmuuta karjaa, tarvittiin talven mittaan parisataa krinniä heiniä.\n\n[42] Vesikuikka = kuovi.\n\n[43] Vanhanmallinen sirppi oli _houkkusirppi_ eli _Akkenkoukku_,\nuusi vähemmän koukkuinen oli _pohtimenhorvasirppi_ eli _kahunjalka_.\n\n[44] Kaksikymmentä varijalkaa päivässä oli jo hyvän miehen tinki.\n\n[45] Kohrennos = uunin kohennuspuu.\n\n[46] Salkkoo = kuohittu sonni.\n\n[47] Maletteri = mali, Artemisia; toukomettinen = käki.\n\n[48] \"Kluvun ääni\" kuuluu silloin, kun riihellä ollaan.\n\n[49] Pahnikas as nuorin lapsi; olkimullikka = 4--6-vuotias poika,\ntoiset sanovat, että olkimullikka on sama kuin pahnikas.\n\n[50] Leppälintu = leppäterttu; rökäs = kiiski.\n\n[51] Fattamesta lyötiin terävänokkaisella fattameskepillä. Pojat\nlöivät fattameskeppinsä maahan kärjelleen pystyyn ja yrittivät\nsamalla kaataa toisen maahan kärjelleen lyötyä keppiä. Kenen\nkeppi kaatui, hävisi, kenen jäi pystyyn, voitti. -- Prinkottimena\noli oksien tai seipäiden tms. varaan asetettu riuku, raippa tms.\n-- Kauhavan paimenilla oli pitkinraitaiset housut, siksi niitä\nhaukuttiin sualipöksyiksi.\n\n[52] Flammuraitainen = leveitä isoläikkäisiä raitoja; naskuinen =\nisoja monenvärisiä prippuja, naskuja; könniraitainen = keltaisia,\nmustia ja sinisiä raitoja, keltaiset ja siniset vielä kahdenlaista,\nvaaliempaa ja kippiempää. (Härmän mumman selitys).\n\n[53] Merikettu = hylje. -- Vanha ruotisotamies. Matti Haapa, oli\naikoinaan Kankahankylän tukanleikkaaja. Kaiket pyhäpäivät ukko\nklippasi miesten pitkiä tukkia.\n\n[54] Entisen sotamiehen. Korpin, kuollut n. 70 v. sitten, punkkivästi\noli ollut sinistä sarkaa, hyvin lyhyt, kolme nappia yhtenä rivinä,\npienet taskut sivuissa. -- Turkkiliivissä oli ollut lampaannahkavuori.\n\n[55] Ei sentään ollut oikein luvallista lainata verhanraitoja suoraan\ntaivaalta. Muuan piikanen, joka laittoi vesikaaren raitaisen hameen,\ntuli kipeäksi ja kuoli, kun sai verhansa valmiiksi.\n\n[56] Jaakkoo Äkkinäänen oli \"julma kruusaamhan\", kuollut n. 30 v.\nsitten n. 80:n ikäisenä.\n\n[57] Kopukkavuosi -- 1867-1868 nälkävuosi. \"Kylmä talvi\" lienee ollut\n1873. \"Paukka panthin kulkemhan ympäri pöyrän\" = pöydässä istuttaessa\njoku läppäsi oikeanpuolistaan kämmenellään selkään, tämän piti tehdä\nsamoin oikeanpuoliselleen ja niin edelleen, kunnes lyönnin alottaja\nsai paukan takaisin. Porren Matin tilaisuudessa keisarin oikealla\npuolella istuva aloitti paukan, ja Matin, joka istui keisarin\nvasemmalla puolella, olisi pitänyt paukauttaa itse keisaria.\n\n[58] Kankahanpään vanhassa lohnassa oli ollut sinertävä pohjamaali\nja siinä punaisia ja viheriäisiä kuvia sekä perässä että\nlaidoissa; rännärisilat = silat, joissa on aisainkannatinhihnat;\nkärmehenpääsuitset = suitsien päähine koristeltu simpukankuorilla,\n\"kärmehenpäillä\"; pulkka = kapea, yhden hengen istuttava reki,\ntakana ajomiehen istuin, lesta; peltru = umpinainen vaskikulu,\nyläosassa kapeita rakoja, sisässä rautakuulia; kaltru = kahdesta\npuolipallosta, renkaan sisään laitettu kulu, yläpuoliskossa kaksi,\nkolme rautakieltä, kilkutinta.\n\n[59] Pitää kelaa = olla joutilaana ja ryypiskellä; mässähdöksissä =\nolla tiedotonna humalassa.\n\n[60] Hoppavalssin sävel = \"Voi sua rakas Aukusti, Aukusti...\"\n\n[61] \"Sinnepä on haastettu kaikki sihvilänkarvan tekijäkki\" = kaikki\nhuonot ja joutavatkin.\n\n[62] Isoo-Antti s. 1831 k. 1911. -- Rannanjärven Antti s. 1828 k.\n1882. -- Pikku-Tuppu s. 1830 k. 1868. -- Jukka Rannanjärvi s. 1849\nk. 1868. -- Hermanni Flink s. 1831 k. 1865, veli murhasi. -- Jussi\nFlink s. 1819 veljen murhasta Siperiaan 1866. -- Kuustaa Näsi s. 1842,\nSiperiaan 1867. -- Juha Tyni s. 1837, murhattiin 1863.\n\n[63] Kuustaa Hirvelä s. 1796 k. 1868. -- Kaappoo Hirvelä, ed. poika\ns. 1826, Siperiaan 1851. -- Kuustaa Hirvelä, ed. veli, s. 1829,\nSiperiaan 1865. -- Ella, ed. veli, s. 1818, murhattiin 1845.\n\n[64] Anssin Jussi, Juha Antinpoika Leskenantti, s. 1835, Siperiaan\n1869.\n\n[65] Isoo-Romu, Antti Puodinketo, Rannanjärveltä, s. 1822, Kauhavalle\n1861.\n\n[66] Kankahanpään Jussi, s. 1849, kuoli Vaasassa 1932.\n\n[67] Poseliinia = Siperia, ven. Poselenije = siirtokunta,\nmaanpakolaisuus.\n\n[68] Vesiluoman Lissu, s. 1844, vietiin emännäksi Isoonkyröön 1864.\n\n[69] Hako-Heikki = Johan Henrik Hjulberg, kappalaisena Ylihärmässä\n1822-1829. Sian hautaajaa, Tuomisillan Jaskaa, ruvettiin sanomaan\n\"Tuamisillan prouvaastiksi\".\n\n[70] Varakkaan heränneen isännän kaapissa saattoi olla paljon\nkirjoja. Esim. Liinamaan Juha-vainaan kirjastossa oli, paitsi\nkatekismuksia ja virsikirjoja, seuraavat kirjat: Sionin Virret\n1829, Kristityn vaellus 1835, Salattu elämä 1836, Huutavan\nääni 1836, Totisesta kristillisyydestä 1837, Armon järjestys\nautuuteen 1838, Rippi-Saarna 1840, Sana syndisille 1841, Totisten\nkristittyjen välttämätön ja jokapäiväinen Risti ja kärsiminen\n1841, Davidin Psalmin Selitys 1841, Isä Meidän Selitys 1841,\nRippi- ja Herran Ehtoollisen Kirja 1843, Hunajan Pisarat 1845,\nLutherin Kirkko-Postilla 1848, Uskon harjoitus Autuuteen 1849,\nLutherin Kirkko-Postilla 1851, Kuva-Raamattu 1853, Galateaan\nlähetetyn Epistolan Selitys 1854, Lutherin Epistola-Postilla 1858,\nUusi Testamentti 1859, Ahtisaarnoja 1875, Menen taikka En 1876,\nHalullisten sielujen Hengelliset Laulut 1884, Lutherin Huone-Postilla\n1878, Kirkko Käsikirja 1884, Hengellinen kalenteri ja useita\nvuosikertoja Hengellistä Kuukauslehteä.\n\n\n\n"]