[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fbah_ctb3fSMnqy0KEFkZzVz9cv-gfW6QaME2w3eiji4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1184,"Kaukainen onni","Järventaus, Arvi",1883,1939,"1184-jarventaus-arvi-kaukainen-onni","1184__Järventaus_Arvi__Kaukainen_onni","Kertomus etsijän ikävästä","romaani",[],[],"fi",1922,null,33817,220847,false,50804,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Kaukainen onni: Kertomus etsijän ikävästä\" by Arvi Järventaus is a novel written in the early 20th century. The story revolves around various characters in a small rural setting, particularly focusing on Posti-Iisakki, a postman with a deep-rooted connection to his community, and the inspirational news that finally reaches Lainio regarding the local pastor's promotion. Through this narrative, the book explores themes of longing, community dynamics, and the search for personal fulfillment.  At the start of the novel, we are introduced to Posti-Iisakki, a small, busy man who brings news of great significance to the people of Lainio, particularly regarding the local pastor Stark's successful move to a bigger parish. His character is animated and filled with anticipation as he navigates the village and interacts with various townsfolk, reflecting the vibrancy of local life. As the narrative unfolds, the atmosphere shifts from Posti-Iisakki's eagerness to the solemn approval and joy of the Stark family, illustrating the blend of public announcement and personal achievement in a tightly-knit community where news travels quickly and celebrations are shared. (This is an automatically generated summary.)",[],281,"Lappiin sijoittuva romaani kertoo Tenomuotkan postimiehestä Iisakista ja tunturikylän elämänmenosta. Teos kuvaa pohjoisen karua luontoa sekä ihmisen sisäistä kaipuuta ja etsintää erämaan rauhassa.","Arvi Järventauksen 'Kaukainen onni' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1184. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","KAUKAINEN ONNI\n\nKertomus etsijän ikävästä\n\n\nKirj.\n\nARVI JÄRVENTAUS\n\n\n\n\n\nHelsinki,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Suuri uutinen\n Menneitä vuosia\n Lähtö\n\n\n\n\nSUURI UUTINEN\n\n\nI.\n\nKauppias Raattaman pihalla kävelee pikkuinen mies. Hän on vain\npoikasen kokoinen, vaikka päälaki on aivan kalju. Liikkeet ovat\ntiukat, kiirehtivät, vähän kuin hermostuneet -- jos niin saattaisi\nsanoa -- sillä Posti-Iisakki kyllä ei tuosta herrasväen taudista\ntiedä niin hiukkasen hiventä. Päinvastoin -- hän on maailman\nlujahermoisin mies, sillä hän on puoliväliin kolmattakymmentä kesää\nkantanut postia Tenomuotkan tunturikylästä kuuden penikulman päässä\nolevaan Lainioon, joka jo vastaa vähän niinkuin \"maalikylältä\". Ja\nsellaista vauhtia kuin hän tavallisesti kulki! Ei siinä painanut\npostilaukku enempää kuin tavallinen poromiehen reppu. Eikä hänen\nperässään pysynyt joka mies, -- ei edes Horstavallesmannikaan, vaikka\ntämä viimeiset kymmenen vuotta oli kestinnyt Lainion herrasväkeä\njutuillaan Lapissa tekemistään nopeista jalkamatkoista. Ei,\nPosti-Iisakki oli jättänyt hänet ensimmäisen jängän laitaan ja vasta\nPassuvannonkaarkossa odottanut. Sillä kertaa ei Horsta-vallesmanni\nollut pitänyt Posti-Iisakista, kun tämä Passuvannonkaarkon pirtissä\noli kuin ihmetellen huomauttanut: 'No pianhan se vallesmanni ennätti.'\n\nPosti-Iisakki, Tenomuotkan postimies, viuhtoo edestakaisin kauppias\nRaattaman pihalla. Ohut lumi narskahtelee hänen vuotakenkäinsä alla.\nHän pysähtyy väliin ja tarkastelee päärakennuksen savupiippuja:\nyhdestä, pääkimmäisestä, nousee savu. Siellä palvelijatar keittää\naamukahvia. Posti-Iisakki mujahuttaa suutaan ja vetäisee aimo\nannoksen savua piippunysästä, joka rehevänä sojottaa hänen\nsuupielessään. Sieltä ne lähtisi... kahvitkin... jos... vilahtaa\nhänen päässään, mutta... ei... eipä nyt vielä... Hän tuntee omituista\nlevottomuutta ja haistelee miettiväisenä aamuilmaa kuin äsken\nmakuulta noussut poro. Kumma, kun ei etelän postia kuulunut. Ja hän,\nPosti-Iisakki, kun aavisti suuria tapahtumia.\n\nMutta jopahan kalahtaa maantiellä... kalahtaa jossakin siellä\nkirkon ja Hietasen välillä. Se on postin kello, ihan varmaan.\nPosti-Iisakkiin se vaikuttaa kuin sotatorvi vanhaan ratsuun: -- hän\npyörähtää kujalle ja tarkkaa tiukasti maantietä. Apteekin kohdalla ei\nnäy vielä mitään, eikä kirkkoväärtinkään, -- mutta... jopahan tuolta\nHietasen takaa sukeltaa näkyviin hevosen pää... reki ja löntystävä,\npuoliturkkiin puettu mies reen jäljessä. Se on etelän posti.\n\nPosti-Iisakki unohtaa aamukahvit, unohtaa postin myöhästymisen. Hänen\non taas niin huokea antaa anteeksi kaikille... Raattaman piialle\nyhtä hyvin kuin Nivan Heikillekin, postimiehelle. Sillä miksi ei\nolisi Raattaman piika saattanut tulla portaille ja sanoa: 'No, eikö\nse Iisakki tule sisään?' Niin oli aina entinen piika, se Linnunpään\nMari, sanonut. Mutta tämä, metsäperäläinen, ei ymmärtänyt. Turjotti\nvain tukka pörhössä kuin mikäkin pirttikarhu. Toista oli Linnunpään\nMari... Mutta hyvän miehenpä hän saikin.\n\nPosti-Iisakki kaapaisee jo sillalla. Nivan Heikki on ehtinyt apteekin\nkohdalle ja silmää verhottuihin ikkunoihin. Niin... silmää sinä\nvain. Ei ole enää Viina-Tofferi apteekissa. Se mies se antoi ja\nmöi... mistä lienevät varastot riittäneetkään. Mutta sai sieltä vain\nkuka kerkesi... sai Nivan Heikkikin. Nyt ei uusi apteekkari antanut\npisaratakaan.\n\n-- Jopas tulet, jopas tulet... huutelee Posti-Iisakki vastaan jo\nhyvän matkan päästä. -- Oletpa viipynyt taas.\n\n-- Aja sinä tämmöisellä kelillä, kun ei lunta juuri alkamaankaan...\nJa niin riivatun raskas posti.\n\n-- Jaa, jaa... niinpä näkyy, niinpä näkyy... tuota... no, mitä uutta\nalas?\n\n-- Eipä erikoisempaa. Rovasti on päässyt.\n\nNivan Heikki lausuu sen aivan rauhallisesti, vaikka kuuluukin Lainion\nseurakuntaan. Mutta Posti-Iisakki, vieroseurakuntalainen, lyö näppiä\nja huudahtaa:\n\n-- Vai on päässyt! No vie sun...!\n\nMuuta hän ei sano, mutta siinä onkin kyllin. Sitä uutista hän oli\nodottanutkin. Annapa nyt, äijän saada se tietää. Jo lähtisi kahvit.\n\nPosti-Iisakki silmää Nivan Heikkiä kuin varmistuakseen, ettei tällä\nvain ollut minkäänlaisia aikeita. Ei, Heikki nahjusteli reen perässä,\nkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän teki äkkipäätöksen.\n\n-- Ajahan vain sinne Raattaman pihaan. Minä pistäydyn hiukan muualla.\n\nPosti-Iisakki lähtee harppaamaan hevosen edellä. No, jopa nyt oli ilo\nsyntyvä Lainion pappilassa. Rovasti Stark oli päässyt... vihdoinkin\npäässyt, monen monituisen yrityksen jälkeen, päässyt etelään,\nJolmanrannan suureen seurakuntaan. Jopa hän viimeinkin tarttui, kun\nkauan pyydysti. Ei ollut näemmä sittenkään rovastin suuri kuomureki\nturhaan kulkenut Lainion ja kaupungin väliä. Vihdoinkin onnistunut\nvaalimatka. Eivät olleet jokivarren kievarit suotta kiskottaneet\nrumilasta, kiskottaneet ja kironneet. Mikäs auttoi... jokaisella\nmatkustajalla oli oikeus ajaa omalla reellään ja saada kievarista\nvain hevonen. Se oli selvä sääntö. Vai jo viimeinkin... vie pois...\n\nPosti-Iisakki oikaisee vainion poikki ja saapuu pappilan pihaan.\nSiellä makasi reki kallellaan liiterin perällä kuomun selkä pihalle\npäin. Posti-Iisakin teki mieli huutaa sille hyvää huomenta. Jopa\nvihdoinkin veit isäntäsi onnen satamaan, vanha lautta!\n\nPappilassa nukuttiin vielä. Verhot peittivät ikkunoita visusti.\nEi tiennyt Tarkka, minkä ilosanoman päivä toisi tullessaan.\nJolmanrantaan, hei!... pois lainiolaisten hampaista... vähän isomman\nleivän ääreen. Jo nyt kannatti laittaa uudet palttoot ja talvilakit.\nJo sopi rovastin myydä huutokaupassa kaikki vanhat roskat.\n\nPosti-Iisakki näkee jo itsensä Starkin vanha naapukka päässä.\nTotisesti, hän tinkaisi sen helpolla. Ei viitsisi rovasti isoja periä\nvanhasta reuhkasta. Hänelle, Posti-Iisakille, siinä sentään olisi\nvielä lakkia loppuiäksi.\n\nPosti-Iisakki seisoo pappilan pääportailla. Ei hän kyökin kautta\nnyt... kun saapui kuin mikäkin taivaan lähettiläs. Pääportaita vain\nja talo hereille, aivan kuin olisi tuli rakennuksen nurkassa.\n\nPosti-Iisakki kolkuttaa, kolkuttaa kuin henkensä edestä. Kyllä\nkannattikin. Jolmanranta oli iso seurakunta ja vehnäskahvit\nharvinaiset näin arkiaamuna.\n\nJoku raottaa kyökin ikkunaverhoa. Piika! Pois piiat ja itse ruustinna\nesiin! Kyllä ovi kesti. Ei ollut tämä Lainion pappila vielä niin\nlahonut. Hei, hei!\n\nJopa raottaa joku ruokasalinkin ikkunaverhoa. Kas niin, kas niin,\nsiitä Posti-Iisakki nauttii! Ruustinna itse tummassa aamunutussaan.\nHei, hei, tulkaa avaamaan!\n\nJopa aukeaa ovi... varovaisesti, kuin kummastellen, ja Posti-Iisakki\nseisoo ruustinna Starkin edessä, joka hengästyksissään ja kalpeana\ntuijottaa melkein lattiaan saakka kumartelevaan mieheen.\n\n-- No, mikä nyt on?\n\n-- Onnea... saan toivottaa onnea... ja menestystä... ja pitkää ikää\nja paljon... (Posti-Iisakki oli sanomaisillaan \"lapsia\", mutta\nmuistikin, etteivät nyt olleet häät)... onnea vain. Rovasti on\npäässyt!\n\n-- Päässyt.. mihin? Ruustinna ei ole yhtään selvillä tilanteesta.\n\n-- No, Herra siunatkoon... Jolmanrantaan! Enemmistö ääniä ja muutto\nvarma.\n\nJo tajuaa ruustinnakin. Tuo pikkuinen, kaljupäinen mies näyttää\nhänestä kauniilta ryppyisine kasvoineen, ihan taivaan enkeliltä.\nHänen tekee mieli melkein syleillä sanantuojaa. Kolkko eteinen\ntulvahtaa päivänvaloa täyteen. On kesä ja ikkunoilla kukkivat\nruustinnan istuttamat krassit. Hyvä Jumala sentään, mikä onni...\n\n-- Onkohan se jo aivan varma? uskaltaa hän arasti kysyä.\n\n-- Varma? Posti-Iisakki vie kätensä kaulalle ja tekee paljonpuhuvan\nliikkeen.\n\n-- Tuosta poikki!\n\nJo uskoo ruustinnakin. Merkit ovat liian selvät. Mitäpä se\nPosti-Iisakki turhaan viitsisi.\n\nSillä välin on rovastikin saapunut eteiseen. Posti-Iisakki on\ntoistamiseen suorittamassa onnitteluseremoniaansa. Mutta nyt hän\nkohtaakin itse epäuskon kallion.\n\n-- Ei minun sovi uskoa, ennenkuin näen lehdistä.\n\nUskoa! Herra Jumala! Oli siinäkin pappi ja niin epäuskon vallassa\nkuin nautasonni! Posti-Iisakki tuntee suuttumusta. Hän saa voimakkaan\nhalun lähteä Raattaman pihaan, repiä hajalleen koko Nivan Heikin\nkuorman ja kaivaa esille sanomalehdet. Mutta hän luopuu siitä, sillä\nruustinna on hänen puolellaan.\n\n-- Keneltä Iisakki sen kuuli?\n\n-- Nivan Heikiltä, postimieheltä.\n\n-- Kyllä sen täytyy olla totta, kun kerran Heikki on sen kertonut.\n\n-- Tietysti. Enkähän minäkään, vanha mies, tyhjän vuoksi lähde\nihmisiä herättelemään.\n\nRovasti Stark huomaa menneensä liian pitkälle. Hän pyytelee anteeksi\nja peräytyy. Hänen silmänsä olivat vain sattuneet kuomureen selkään\nliiterin perällä ja epäusko oli vallannut hänet. No, ehkäpä\nkuitenkin... kaipa sitten... hyvä isä sentään.\n\nHänen silmänsä kostuvat, niin myös ruustinnan. Ja kostuvat\nPosti-Iisakinkin silmät. Mikä kumma se nyt hänetkin sai heltymään?\nHänenhän tulisi iloita ja nauraa kuten ainakin ilosanoman tuojan,\nmutta hänenkin täytyy pyyhkiä silmiään karkealla nuttunsa hihalla.\nTämä oli sentään niin merkillistä alusta loppuun asti.\n\nRuustinna pyytää Posti-Iisakkia sisään ja rovasti yhtyy ruustinnan\npyyntöön. Hänen äänessään värähtää hiukan samankaltainen sävy kuin\nlausuisi hän piispalle: 'Olkaa hyvä!'\n\nJa Posti-Iisakki astuu Lainion pappilan avaraan saliin ja asettuu\nistumaan ovensuuhun rovastin isävainajan kuvaa vastapäätä. Ja hänestä\ntuntuu, kuin istuisi hän kirkossa.\n\n\nII.\n\nTotta se oli, mutta tuntui kuitenkin sadulta. Rovasti Stark oli\nlukenut uutisen lehdestä tiesi kuinka monta kertaa. Lopuksi olivat\nhänen silmänsä kostuneet ja hän oli liittänyt kätensä ristiin.\n\nMutta aurinko, joka oli tunkeutunut esiin pilvien lomasta ja\ntäyttänyt kansliahuoneen tulvivalla valollaan, oli kuivannut Jonatan\nStarkin silmät ja saanut ne loistamaan niinkuin ennen hänen nuorena\nollessaan vuosikymmeniä sitten.\n\nSitä päivää, jonka aloitti Posti-Iisakin meluisa käynti, eivät\nLainion pappilan pullistuneet seinät voineet pitkään aikaan unohtaa.\n\nTarinan aloitti makuuhuone ja siihen yhtyivät sitten vuorostaan\nkaikki, ahtaasta keittiön perässä olevasta ruokakomerosta avaraan\nsaliin saakka.\n\nMakuuhuone oli vuosien varrella tottunut rovastin ja ruustinnan\nhiljaiseen nousuun. Ei siinä tavallisesti monta sanaa virketty.\n\"Hyvää huomenta, mamma\", ja \"hyvää huomenta, pappa\", eikä sitten\njuuri muuta. Kaikki aamut olivat toistensa kaltaisia. Vain silloin,\nkun rovastin vanhin poika oli kotona käymässä -- mikä viime vuosina\noli tapahtunut ylen harvoin -- kuuli makuuhuone vähän muutakin:\n\"Martti on laihtunut hiukan\", tahi: \"pitää kudottaa Martille muudan\npari sukkia\" -- taikka jotakin muuta samankaltaista. Tänäkin aamuna\nse oli kuullut taas tuon tavanmukaisen \"hyvää huomenta, mamma\", mutta\nnyt se oli lausuttu levottomasti, aivan kuin vaaraa peljäten, sillä\nrakennus oli tärissyt portailta kuuluvasta kolkutuksesta. \"Mikähän\nihme siellä nyt on?\" \"En tiedä, olisiko joku kiireinen sairaan luo\nhakija.\"\n\nJa sitten se oli alkanut: -- kahvikuppien kilinä niin iloinen, niin\nleikkisä, ettei ruokasali muistanut sellaista kuulleensa sitten\nentisen papin tyttären häiden. Mutta sitä pappia ei ollutkaan Lappi\nlumonnut: -- hän oli muuttanut \"alas\" jo kuuden vuoden päästä.\n\nJa sitten Posti-Iisakin iloinen juttelu. Hän tosin oli usein nähty\nvieras Lainion pappilassa, mutta sellaista puheensorinaa ei hänkään\nollut ennen saanut aikaan. Posti-Iisakki oli kertonut, miten hän\noli tullut sellaiseen ajatukseen: -- totta nyt vihdoin täytyi\ntulla rovastinkin vuoro, kun hän, Iisakki, oli aamulla nähnyt niin\nmerkillisen unen.\n\nUnen? Rovastin äänessä oli jälleen värähtänyt epäuskon sävel.\n\nNiin juuri, unen, ja koko merkillisen vielä.\n\nHän oli torkahtanut suutarin tuvan penkille ja uneksinut tulleensa\nLainion pappilaan. Hän oli mennyt suurimmasta ovesta sisään ja\nhuomannut yht'äkkiä seisovansa pappilan salissa. Aluksi se oli\nnäyttänyt salilta, tavalliselta ihmisasunnolta, mutta muuttunutkin\nsitten äkkiä -- rekiliiteriksi. Kärrypari ja suuri kuomureki olivat\nolleet siellä kuin kotonaan. Kun hän aikansa ihmeteltyään oli ollut\nastumaisillaan kansliahuoneeseen, oli rovasti ilmestynyt ovelle\nja sanonut nauraen: 'Tule tänne, Iisakki, me asumme nyt uudessa\npaikassa.' Hän oli lähtenyt rovastia seuraamaan yhä ihmetellen\ntapahtunutta muutosta, kun oli äkkiä huomannut seisovansa suuren,\nmuhkean rakennuksen edessä. 'Tässä se nyt on uusi pappila', oli\nrovasti sanonut. Kun hän edelleenkin ihmeisiinsä vaipuneena oli\nvuoroin tuijottanut muhkeaa rakennusta, vuoroin vieressään seisovaa\nhymyilevää rovastia, oli tämä kuin vähän moittien lausunut:\n'Katsohan, pitäähän kuomureelläkin olla kunnon suoja. Eihän se nyt\nhalkovaja ole mikään.' -- Siihen hän oli herännyt ja lähtenyt kiireen\nkaupalla Raattaman pihalle etelän postia vastaan. Ja eikös ollutkin\nNivan Heikki jo heti ensi sanoikseen kertonut rovastin päässeen.\n\nNäin oli Posti-Iisakki ruokasalissa jutellut kahvikuppien kilistessä\nja rovastin ja ruustinnan iloisina kuunnellessa. Posti-Iisakin mentyä\noli rovasti kävellyt saliin ja huomauttanut sieltä ruustinnalle:\n\"Vanhusten valokuvista olisi pyyhittävä tomut.\" Hänet oli yht'äkkiä\nvallannut sellainen omituinen tarkastuksen henki, aivan kuin\nolisi piispa ollut tulossa. Kirjahylly oli järjestetty kokonaan\nuudelleen, jokaista esinettä oli hiukan liikautettu. Ja mikä\nmerkillisintä: -- heti Posti-Iisakin mentyä oli rovasti asettanut\nliimapannun tulelle ja liimannut paikoilleen makuuhuoneen sänkyjen\npäistä irtautuneet sorvatut nupit. Ne olivat yhdeksäntoista\nvuotta odottaneet tätä toimenpidettä ja nyt vihdoinkin ne olivat\npäässeet paikoilleen ajelehdittuaan sitä ennen eteisen vaatekomeron\nhyllyllä. Useamman kuin yhden kerran ne olivat Jonatan Starkille\nhuomauttaneet: 'No, milloinkas meidän vuoromme tulee päästä täältä\npois?' -- johon rovasti oli vain hajamielisenä pudistanut päätään.\nSamapa niille. Pitkien vuosien aikana ne olivat jo tottuneet\npimeään vankikomeroonsa. Nyt tultiin lopuksi nekin vapauttamaan\nja asettamaan entiseen ylhäiseen asemaansa takaisin, makuuhuoneen\nsänkyjen muhkeihin päihin. Ne olivat niiden oikeat paikat. Sieltä\nylhäältä ne olivat tottuneet vartioimaan talon isännän ja emännän\nunta ja niiden ympärillä tuoksui jälleen ruustinna Starkin käyttämä\nkölninvesi. Mutta vähän kummastellen ne sentään katselivat\nympärilleen oltuaan niin pitkän ajan poissa. Makuuhuoneessa oli koko\npaljon sellaista, mitä ne ennen eivät olleet nähneet. Löysiväthän ne\nsentään mielihyvikseen vanhan tutunkin: ruskeaksi maalatun pesukaapin\nuuninnurkkauksesta. Mutta sitäkin oli aika kolhinut sitten viime\nnäkemän: porsliininuppi sen ovessa oli murtunut juuresta poikki.\n\nJa sitten olivat saapuneet sanomalehdet. Piika Sandra oli tuonut\npostilaukun kansliahuoneeseen aivan samaan tapaan kuin satoja\nkertoja ennenkin. Rovasti oli avannut laukun, näennäisesti yhtä\ntyynenä kuin ennenkin, ja vetänyt esiin sanomalehdet. Mutta tummat,\njuhlallisen näköiset arkistokaapit olivat kuitenkin panneet merkille,\nettä rovastin kädet olivat vavahdelleet hänen avatessaan lehtiä\nja syventyessään lukemaan uutista Jolmanrannan vaalista. Sitten\noli lehti vaipunut polvelle ja silmät harhailleet oudon kirkkaina\npaikasta toiseen, kunnes ne lopuksi olivat pysähtyneet piispa\nMansneruksen ankarapiirteiseen kuvaan kanslian seinällä. Ja ihme ja\nkumma: Jonatan Starkista oli tuntunut -- ensi kerran yhdeksäntoista\nvuoden aikana -- että piispa Mansnerus hymyili, tosin hiukan\nhermostuneesti, mutta hymyili kuitenkin.\n\nSitten oli ruustinna tullut huoneeseen hiljaa, melkein varpaisillaan,\nja pysähtynyt ovensuuhun kuin ujo rippikoulutyttö, joka on saapunut\nkuulemaan, pääsikö hän ripille vai ei. Ja hän oli kuitenkin\nrovastintytär, tyttökoulun käynyt ja perehtynyt pianonsoittoon sekä\npuhui hiukan ranskaakin. Mutta niin nöyräksi tekee Lappi ihmislapsen\nyhdeksäntoista vuoden kuluessa. Ja sitten -- niin, mitä sitten?\nRovasti oli kohottanut päätänsä ja silmännyt puolisoaan sillä\noudonkirkkaalla katseella, jota kansliahuone jo oli ihmetellyt, ja\nlausunut: 'Niin... mamma'. Muuta hän ei ollut sanonut. Mutta sillä\nkertaa olivat nuo sanat soineet musiikilta ruustinna Starkin korvissa\nja hän oli tajunnut niissä vahvistuksen aamulliselle uutiselle. Ja\nsitten -- niin, mitä sitten? Tokko kerromme sitä? Niin -- katsokaas,\nkun viidenkymmenen ikäinen nainen kieppuu miehensä kaulassa kuin\nkoulutyttö ja suutelee häntä kyynelten virratessa poskia pitkin, --\nniin se ei ole mikään jokapäiväinen tapahtuma. Onko Lainion pappilan\nkansliahuone koskaan nähnyt mitään niin liikuttavaa ja samalla\njuhlallista?\n\nRuustinnan mukana levisi ilon ja tyytyväisyyden tunne keittiön\npuolelle. Se tuntui tarttuneen kaikkiin, piika Sandraan yhtä hyvin\nkuin pienimpäänkin esineeseen keittiössä. Lainion pappilan keittiön\nhylly astioineen oli kyllä aina loistanut puhtauttaan antaen talojen\nemännille ihmettelyn aihetta joka juhannus ja joulu. Mutta nyt\njulistivat kuparisten kattiloiden hohtavat kyljet outoa sanomaa:\n'Rovasti on päässyt, rovasti on päässyt! Me muutamme kaikki.'\n\nNiin, niin. Pitkästä ajasta lainehti päivänpaiste ja ilo Lainion\npappilassa. Rovasti ja ruustinna elivät päivän hetket verkalleen,\nkuin säästellen. He istuivat aamiaispöytään harvapuheisina kuten\ntavallisesti. Lausuivathan vain jonkun sanan lapsistaan. 'Milloin\nMartti viimeksi kirjoittikaan?' Johon ruustinna vastasi jotakin\nparista kuukaudesta. Mutta molempain ajatus askarteli samassa\nasiassa: 'Nyt Marttikin sen tietää... ja tyttäret.' Niin --.\ntyttäret. Rosindalla oli virka muutaman pikkukaupungin koulussa ja\nLaine ja Helinä olivat naimisissa, kumpikin tahollaan. Tuntui somalta\npuhella lapsista nyt ja ikäänkuin niiden turvissa ajatella poispääsyä\nLapista. Rovasti ja ruustinna olivat kuin kaksi rakastunutta, jotka\neivät vielä oikein saata tunteitaan julkilausua. He puhuivatkin\nenemmän kädenliikkeillä kuin sanoilla... Kun rovasti pyysi voita,\nojensi ruustinna voilautasen hänelle niin ihmeen sirosti, aivan kuin\nolisi lausunut: 'Kuinka minä rakastan sinua, Jonatan Stark!' Ja kun\nrovasti sanoi \"kiitos\", väreili siinä aivan samanlainen tunne. He\ntunsivat itsensä nuoriksi, vasta kihloihin menneiksi, istuessaan\nsiinä toisiaan vastapäätä. Vanha käkikello rovastin takana kukkui\nyhtätoista. Rovasti katsahti ruustinnaa silmiin. Tämä hymyili\nvaloisasti, vaikka silmät kostuivatkin. Niin -- he tulkitsivat\nkellon kukunnan aivan samalla lailla: se kukkui heidän onnelleen.\nNiin merkillisen herkiksi oli Lappi kasvattanut heidät kummankin.\nHe olivat tottuneet iloitsemaan vain pienistä, jokapäiväisistä\ntapahtumista. Nyt he ikäänkuin vaipuivat ilon raskaan taakan alle,\n-- ilon, joka yht'äkkiä oli rynnännyt heidän hiljaisia portaitaan\nylös. Oi tuota ihmeellistä onnea, josta Jumala toisinaan lohkaisee\ntavallista suuremman murusen maan lapsille, niin suuren, että\nsaajasta tuntuu, kuin olisi taivaalliselle jakajalle sattunut\npieni erehdys. Sitä rovasti Stark nyt ajatteli. Häntä, unohdettua,\nyksinäistä Lapin pappia, oli kohdannut ennenkuulumaton onni. Hän\npääsisi muuttamaan etelään, hymyilevämmille maille.\n\nPäivällisen aikana sujui keskustelu jo paremmin. Ruokapöydän\nympärillä vuosikausia vallinnut äänettömyys oli vähitellen alkanut\nmurtua. Sen aika oli nyt mennyt. Rovasti ja ruustinna ojensivat\nhengessä kätensä toisilleen. Se oli kuin uusi, sanaton liitto, jossa\nkumpikin vannoutui rakastamaan toistansa myötä- ja vastoinkäymisessä.\nJa he olivat kuitenkin olleet naimisissa jo kaksikymmentäviisi\nvuotta. Eivätkö he sitten olleet rakastaneet toisiaan? Kyllä, --\nmutta niin armoton on Lappi, että se kalvaa rakkaudenkin kuin\nmato terveen puun. Yksinäisyyden painolla se tukahduttaa elämän\ntuoreimmatkin voimat. Rovasti ja ruustinna Starkin välistä rakkautta\nse tosin ei ollut pystynyt tappamaan. Mutta se oli lyönyt sen\ntainnoksiin kuten talvi kesän kukkean elämän. Niin heistä ainakin\noli tuntunut. Nyt, kun he olivat varmat poispääsystään, se heräsi\nväkevänä eloon. Se muistutti siinä suhteessa Lapin heräävää kevättä.\nYhtä voimakkaana ja tuoreena kuin purkautuu keväinen puro tunturin\nrinnettä alas, purkautui heidän sydämistään tämä vuosikausia nukkunut\nrakkaus. Rovasti katsahti salaa vaimoaan ja muisti sen hetken,\njolloin hän näki Julia Hagelinin ensi kerran. Siitä oli kauan, mutta\nsamalla tavalla sykähti hänen sydämensä nyt kuten silloinkin. Veri\nvirtasi lämpimänä siihen. Ruustinna katsahti miestään tämän ollessa\nkumartuneena lautasensa yli. Sama runoilijan otsa, johon hän ensi\nnäkemältä oli ihastunut. Ruustinnan kirkastunut katse ei huomannut\nryppyjä siinä. Heidän olisi tehnyt mieli keskeyttää syöntinsä ja\nkatsoa vain toisiaan silmiin. Mutta jos he sen olisivat tehneet,\nolisivat kyyneleet ihan varmaan puhjenneet esiin. Pitkä oloaika\nLapissa oli taas tehnyt heistä niin kummallisen kömpelöitä, etteivät\nhe tienneet, miten olisivat selvinneet tunteiden tulvasta, jos\nolisivat sen valloilleen laskeneet. He siis söivät iloiten siitä,\nettä ateria tarjosi siksikin varman tuen tunteiden hillinnälle. Vain\nsilloin, kun heillä oli ruokaa suussa, he lausuivat toisilleen jonkun\nystävällisen sanan. Se oli heistä hauskaa ja he hymyilivät toisilleen\nyhtä paljon tuon oudon keskustelutavan kuin toisiansa kohtaan\ntuntemansa hellyydenkin vuoksi.\n\nIltapäivä kului samanlaisen onnellisen tunnelman vallitessa. Rovasti\nvain teki sen merkillisen poikkeuksen, että tuon tuostakin pistäysi\nkeittiöön. Hänellä ei ollut mitään erityistä asiaa. Hän halusi vain\nnähdä, kuinka hänen rouvansa, entinen Julia Hagelin, puuhaili siellä,\nja hän hyräili itsekseen pientä laulunpätkää. Pari asiamiestäkin\npistäysi pappilassa. He tiedustelivat hiukan epävarmoina rovastin\npoislähtöä. Olivat kuulleet Raattamassa. Kun rovasti vaatimattomasti\nkertoi, mitä asiasta tiesi, näyttivät miehet tulevan hyvilleen. Hekin\nolivat -- tietämättänsä -- Lapin painamia ja rakastivat vaihtelua.\nEikähän kumma, jos he sitä pappiin nähden jo kaipasivatkin. Rovasti\nStark puolestaan ymmärsi sen erinomaisen hyvin.\n\nNiin saapui ilta Lainion pappilaan, ilta ja lampunsytytysaika,\nniinkuin oli saapunut lukemattomia kertoja ennen. Mutta tänä iltana\ntapahtui se ihme, että ruustinna avasi pianon kannen. Sitä hän\nei ollut tehnyt moneen pitkään kuukauteen. Hän lauloi Merikannon\nsävellyksen Eino Leinon lauluun: \"Oi kiitos sa, Luojani armollinen.\"\nRovasti oli kuullut laulun ennenkin, mutta tänä iltana hän vasta\noikein ymmärsi sen sanat ja sävelen. Tänä iltana hän käsitti, että\nlaulu oli pulpahtanut kiitollisesta sydämestä. Hän tunsi sen, sillä\nhän itse oli niin suuresti kiitollinen Jumalalle, ihmisille, kaikille.\n\n\n\n\nMENNEITÄ VUOSIA\n\n\nI.\n\nJonatan Stark oli mies parhaassa iässään muuttaessaan Lappiin,\njuuri täyttänyt kolmekymmentä vuotta. Sen ikäisenä uskaltaa mies\nkäydä käsiksi elämän kovaan todellisuuteen, varsinkin jos hän on\nterve ja vasta mennyt naimisiin. Jonatan Stark oli kumpaakin. Hänen\npunakat kasvonsa todistivat lujaa, rautaista terveyttä. Ja hänen\nnuori rouvansa oli tulomatkalla saanut useammassa kuin yhdessä\nkievarissa kertoa, montako kuukautta hän oli ollut naimisissa tuon\nvankkarakenteisen papin kanssa, joka kievarin pihalla nosteli\nraskaita matka-arkkuja, kuin olisivat ne sisältäneet vain paljaita\nhöyheniä. Jokivarsi otti selvän, ketä sen kautta kulloinkin kulki.\nMistä se ei muuten päässyt varmuuten, sen se kysyi, suoraan ja\nhäikäilemättä. Jonatan Starkista se oli heti nähnyt, että tämä oli\nterve, mutta hänen naimisissaolo-aikaansa se ei tiennyt. Siksi se\nkysyi sen. Sellainen on jokivarsi, Lainiosta kaupunkiin saakka.\n\nPaljon muuta lisäksi tiedusteli jokivarsi Lappiin muuttavalta\nnuorelta pappisparikunnalta. Oltiinko uskomassa? Jonatan Starkia se\noli oudostuttanut. Täällä, jokivarrella, otettiin miehen uskostakin\nselvä, monesti jo ennen, kuin tämä edes kunnolla oli ehtinyt saada\nmatkaturkit yltään. Otettiin vieras kiinni jo heti ovessa. Ja\njos tämä huomautti kysymyksenteon sopimattomasta hetkestä, oli\njokivarrella vastaus heti valmiina: 'Olkaa aina valmiit vastaamaan,\njos joku teidän autuutenne toivon perustusta tiedustelee.' Mihinkäpä\nsiitä juuri papinmuotoinenkaan mies pääsi. Jonatan Stark oli siis\naivan turhaan tehnyt vastaväitteitä. Uskonasian piti olla aina\nselvänä, joka minuutti, joka hetki. Oliko se heillä itsellään kenties\njoka hetki selvänä? Kyllä, kyllä vain: -- he olivat kerta kaikkiaan\ntehneet parannuksen ja he saattoivat sanoa, missä ja milloin se\noli tapahtunut. Saattoiko ehkä pappi selittää kristityksitulonsa\nyhtä tarkkaan? Hän oli ollut kauan Jumalan koulussa. Ohoo, niitä\nkoululaisia oli Jumalalla paljonkin, mutta harvoin niistä valmista\ntuli. Jäivät aina veräjällä kiinni ja pyörsivät siitä takaisin. Ehei,\nkyllä piti autuudenasiasta saada varmempi ote.\n\nSellainen oli jokivarsi, se ei hellittänyt. Se otti asioista selvän\nomalla, sitkeällä, omituisella tavallaan. Oltiinko ehkä korkeaakin\nlähtöä? Vai rovastinpoikia. No, oliko isä uskomassa? Siinä oli taas\nollut uusi pulma edessä. Jonatan Stark oli toivonut, että isäukko\nitse olisi saanut kysymykseen vastata korkean kansliapulpettinsa\ntakaa. Hän oli ollut varma, että jokivarren ihmisten olisi silloin\nollut pakko taipua opetettavan asemaan. -- Oli helpottanut hiukan,\nkun kyseleminen oli siirtynyt muihin asioihin. Oltiinko ehkä aatelia?\nEi toki, tavallista, aivan tavallista sukua vain. Mutta mistä juuri\nsellainenkin kysymys? No, katsokaahan: oli kerran ollut metsäherra\naatelia ja hänellä oli ollut jos jonkinlaisia koukkuja. Häntä\noli yritetty uskoon useammankin kerran, mutta aina yhtä huonolla\ntuloksella. \"Haukka-parooni\" ei ollut muuta kuin nauranut vain, ei\nedes suuttunut kertaakaan. Ja niitä oli taas sellaisiakin, jotka\nloukkaantuivat. Niinkuin eräskin -- mikä lie ollut kaupparatsu\n--, joka kirjoitti päiväkirjaan muistutuksen \"sopimattomasta\nkäytöksestä\". Hyvä isä sentään, sopimattomasta käytöksestä! Eikä\näijärievulle oltu muuta tehty, kuin siivosti kysytty hänen uskoaan.\n\nJonatan Starkin oli täytynyt nauraa. Perin omituisen ja alkuperäisen\nkansan keskuuteen hän oli joutunut. Jotakin tämäntapaista hän tosin\noli lähtiessään kuullut, mutta tällaiseksi hän ei sentään ollut\njokivarren elämää osannut kuvitella. Minkälaista mahtoi olla sitten\nylempänä, Lainiossa?\n\nSamanlaista oli ollut ylempänäkin. Ihmiset yhtä alkuperäisiä ja yhtä\nselvillä uskostaan. Joka asiassa he olivat pohjautuneet raamattuun.\nMuuan torpanvaimo ainoastaan oli tehnyt poikkeuksen. Hänen oli ollut\nvaikea uskoa, että lapset olivat Herran lahja. 'Niin se kyllä oli\nvanhassa valkeudessa, mutta liekö tämän uuden valkeuden aikana?'\nVaimoparalla oli ollutkin täysi tusina. Ei siis ihme, että epäuskokin\noli jo pakannut muutamasta reiästä sisään.\n\nJa sitten perillä Lainiossa. Suuri joukko kirkonkyläläisiä oli\nkerääntynyt pappilan pihalle uutta pappia vastaanottamaan. Siinä oli\nollut miehiä, naisia ja lapsia, jotka suu auki olivat katselleet\nmahtavaa kuomurekeä. Sellaista ei oltu näillä perillä ennen nähty.\nKirkkoherra mahtoi olla rikas. Ei edes maaherra ollut sellaisella\nreellä ajanut. Ja hänkin oli käynyt Lainiossa kerran, parikin.\n\"Jumalan terve\" oli täällä kajahtanut lempeämpänä, lauhkeampana.\nSen ihmeen oli ilmeisesti saanut aikaan kuomureki. Tuli sekin aika,\njolloin sen ympärillä kaikuivat kiroukset Lainion kievarista pitkin\njokivartta alas kaupunkiin asti. Mutta se aika oli vielä silloin\nollut kaukana eikä tulohetkenä kukaan sitä edes ollut aavistanutkaan.\n\nPappilassa oli tarjottu tervetuliaiskahvit metsänhoitajan\nrouvan hääriessä emäntänä. Hän oli puhjennut itkuun ruustinna\nStarkia tervehtiessään. Raukasta oli tuntunut hyvältä saada\n\"onnettomuustoveri\" tänne kauas tuntureiden taa. Se oli vaikuttanut\nhiukan omituiselta, häirinnyt jonkun verran yleistä ilon tunnelmaa,\nmutta jälkeenpäin oli ruustinna Stark tapausta monesti muistanut.\nMetsäherran rouva oli ollut oikeassa. Onnettomuudelta oli lopulta\nruvennut tuntumaan koko Lainioon muutto.\n\nMutta niin olivat vuodet vierähtäneet yksi toisensa jälkeen. Jonatan\nStark oli nähnyt kesän saapuvan, kesän jälkeen syksyn ja sitten\ntaasen talven. Yhdeksäntoista kertaa hän oli nähnyt kinosten kohoavan\npirttirakennuksen päähän, ja joka vuosi melkein yhtä korkealle.\nYhdeksäntoista vuotta hän oli istunut tämän saman kansliapöydän\nääressä ja katsellut vuoroin maantietä, vuoroin kauppias Raattaman\npihaa, joka parahiksi sopi näkymään maantien yli, navettarakennuksen\nja jyväaitan välistä. Kauppiaan rouva kulki joka aamu kellariin ja\nkellarista takaisin keittiöön. Vanhin poika, Konrad, joka työskenteli\nisänsä konttorissa, ilmestyi säännöllisesti puolenpäivän tienoissa\nportaille, poltti savukkeen ja katseli sitten hetkenaikaa kirkolle\npäin, missä maantie jyrkkään kääntyi kylän näkyvistä suoraan kohti\netelää. Konrad oli katsellut tuota maantienpolveketta niin kauan\nkuin jaksoi muistaa. Se toi hänelle mieleen koulumatkat. Silloin hän\noli aina maantienkäänteessä pyörähtänyt ympäri ja katsellut häviävää\nkylää, josta viimeiseksi näkyi hänen kotitalonsa pirttirakennus ja\npappilan jyväaitta. Ja palatessaan loma-ajoiksi kotiin hän oli jo\nhyvän matkaa ennen maantienpolveketta ollut varuillaan. Hän oli\ntahtonut nähdä tutun pirttirakennuksen ja pappilan jyväaitan, heti\nkun ne vain sopivat näkymään. Jyväaitan portailla hän oli leikkinyt\nentisen papin tyttären kanssa monen monta kesää. Ja lopuksi, kun\nlie kumpikin olivat jo olleet liian suuria leikkiin, he olivat\nistuneet jyväaitan portailla ja silloin oli Konrad saanut tehdä\nAngelikalle selkoa edellisen päivänsä puuhista. Eikä niitä ollut\npaljoa ollut, enimmäkseen uneksimista vain. Mutta Angelika oli\nmuuttanut \"alas\" vanhempainsa kanssa ja siihen oli se satu loppunut.\nHän oli hävinnyt maantienkäänteeseen muutamana keväänä jäiden\nlähdön aikana. Tiesi vain, oliko tuo paikka käynyt Konrad-herralle\nmuita rakkaammaksi pappilan Angelikan vuoksi, mutta sinne hän vain\noli katsellut jok'ikinen päivä, -- katsellut niin kauan, kunnes\nmuutamana marraskuun aamuna tienkäänteestä oli sukeltanut esiin\nkyytihevonen. Se oli tuonut Lainioon Laine Lindemanin, uuden\npostineidin. Se oli ollut ennakolta tietty asia eikä se ollut\nKonrad-herraan sen suurempia vaikuttanut. Mutta vuoden päästä olivat\nasiat toisin: Konrad Raattama oli naimisissa Laine Lindemanin\nkanssa ja postikonttori oli siirretty Raattaman pirttirakennukseen.\nKonrad-herra työskenteli edelleenkin isänsä konttorissa,\nilmestyen portaille puolenpäivän tienoissa savukettaan polttamaan\nkuten ennenkin. Se ei ollut mikään ihme. Mutta sitä kyläläiset\nkummastelivat, että hän edelleenkin katseli maantienpolveketta. Minkä\nvuoksi hän sitä katseli? Senkö vuoksi, että sen taakse kerran oli\nhävinnyt pappilan Angelika, vai senkö vuoksi, että sen takaa kerran\noli ilmestynyt Laine Lindeman, hänen rouvansa. Tuskinpa Konrad-herra\nsitä itsekään tiesi. Se kun se vain oli tullut hänen tavakseen.\n\nIhmiset muodostuivat perin omituisiksi täällä keskellä kiveliötä --\nvirkamiehet olletikin. He eivät näyttäneet Lappia kestävän. Useimmat\nsortuivat kesken ikänsä, tylsistyivät, rupesivat juomaan ja kuolivat\npois, jolleivät ajoissa päässeet muuttamaan. Hautuumaalla seisoi\npari kolme ristiä, joiden kunkin alla lepäsi sangen traagillisesti\npäättynyt elämä, joukossa yksi pappikin. Raukat olivat eksyneet\nLapin sokkeloiseen labyrinttiin, ja epätoivon hetkellä kohottaneet\nhuulilleen Bakkuksen maljan. Se oli lopuksi sortanut heidät kokonaan.\nVain aniharva oli löytänyt tien ulos ja pelastunut.\n\nYksi sellainen oli metsäherra Malmström, joka kolmekymmentä vuotta\noli asunut puustellissaan \"Jerikossa\" ja kestänyt, ihmeellisesti\nkestänyt. Mutta hän olikin ainoa, jonka mielestä Lainio oli\nparatiisi, pikkuinen paratiisi, missä ihminen vielä sai rauhassa\nelää. Malmströmistä olikin vuosien varrella kehittynyt oikea\nkulttuurin vihaaja. Hän ei kannattanut maanteitä eikä telefooneja,\nrautateistä puhumattakaan. Maantietä, joka kymmenisen vuotta sitten\noli ulotettu Lainioon saakka, hän tavallisesti kutsui \"Könösen\ntieksi\", koska kansakoulunopettaja Könönen oli ollut sen innokkaimpia\npuuhaajia. Suurin vääryys, joka hänelle Lainiossa oloaikana oli\ntapahtunut, oli se, että uusi maantie oli johdettu niin läheltä\nJerikoa, että hänen saunansa oli jäänyt maantien toiselle puolen.\nAjatella, sellainen julkeus! Hän ei koskaan voinut olla kiroamatta\nkulkiessaan lauantai-iltana maantien yli saunaan. Hän oli joskus\nhuomauttanut Jonatan Starkille, että sitä syntiä kerran punnittaessa\noli välttämättä otettava huomioon maantie, aivan välttämättä. Vanha\nMalmström oli kauhistunut kuullessaan kansakoulunopettajan aikomuksen\nruveta puuhaamaan rautatietä Lainioon. Herre Jämmer, rautatietä! Mitä\nsillä tehtäisiin? Jonatan Stark oli leikillä huomauttanut sellaisesta\nmahdollisuudesta, että pappilan vasikat joutuisivat ensimmäisinä\njunan alle. Mutta vanha Malmström ei ollut sillä kertaa leikkiä\nymmärtänyt. Asia oli näyttänyt hänestä verisen vakavalta. 'Herre\njämmer', hän oli huudahtanut, 'jahtikoirat juuri varmaan joutuisivat\njunan alle!' Se Stellakin, joka oli sellainen utelias veitikka. Ei,\nei, harrastakoon Könönen turnipsin viljelystä. Siinä oli \"uudenajan\ntuulta\" Lainioon kyllin.\n\nTakavuosina Malmströmkin oli hakenut lohdutusta lasista, mutta nyt\nse oli jäänyt melkein kokonaan pois. Hänenkin, niinkuin kaikkien\nmuidenkin, oli täytynyt kamppailla henkiriepunsa puolesta. Mutta\nhän oli voittanut. Hän oli vapauttanut henkensä Lapin kiroista\neläytymällä vanhoihin muistoihinsa.\n\nNiitä muistoja muuten kelpasi kuulla. Jonatan Stark oli useamman kuin\nyhden kerran palannut Jerikosta kuin uudesti-syntyneenä. Sellainen\nkauhea riistamäärä, mikä Jerikon konttorihuoneen lattialle oli\nkasaantunut illan kuluessa! Sieraimet värähtelivät kuvitellusta veren\nhajusta ja 'puh! puh!' oli Jonatan Stark puuskuttanut kahlatessaan\nkotiin umpeenlyönyttä tietä myöten. Se oli johtunut yhtä paljon\nsisäisestä innostuksesta kuin lumen paljoudestakin. Sellainen\nkertoja! Sellainen jumalainen mielikuvitus! Ja niin omituinen mies,\nettei saattanut katsoa puun kaatumista, vaan kääntyen selin kiristeli\nhampaitaan joka kerta kuin satavuotias petäjä tuli rymisten maahan.\nMutta siitä huolimatta pudotti armotta metson. Se metsästäjäveri!\nVanha Malmström oli perinyt sen tiesi kuinka monennessa polvessa.\nSitä riistamäärää, jonka hän kolmenkymmenen vuoden kuluessa oli\nkaatanut, olisi kadehtinut itse pyhä Hubertuskin, vanhan Malmströmin\nkaima. Sellainen joukko metsoja, teeriä, koppeloita, pyitä,\nhaapanoita ja sorsia -- taveista puhumattakaan! Oh, kirkkokankaan\npetäjät eivät olisi riittäneet niille istuinpuiksi paremmin kuin\nkirkkolahden rannat pesimäpaikoiksi. Mutta ne olivat melkein\npoikkeuksetta pyydetyt ritarillisella tavalla. Malmström ei koskaan\nampunut muuten kuin lentoon. Se oli hänen metsästyssäännöistään\nnumero yksi. Piti toki tarjota otukselle tilaisuus pakoon. Jos se ei\nsitten päässyt, se oli toinen asia. Metsämies otti sen ja sillä hyvä.\nVanhemmaksi tultuaan hän oli lopettanutkin pyynnin aivan tyyten.\nHän ei ollut halunnut luopua ritarillisuudestaan. Pyhän Hubertuksen\ntavoin hän oli vetäytynyt hartaudenharjoituksiin: vanhojen\nmestarilaukaustensa muistelemiseen. Ja sitä paitsi: -- hänen aikansa\nkului arkiston hoitelemisessa.\n\nSe Malmströmin arkisto olikin nähtävyys. Sitä kelpasi katsella.\nSuuri, tamminen kaappi tukevine pilareineen, juurikuin jonkun\ntuomiokirkon ovi. Ja sisällä... siellä vallitsi järjestys, jonka\nvertaista ei löytynyt. Kaapin ylä- ja alaosa olivat jaetut\nosastoihin. Siellä oli metsähallitus, lääninhallitus, uutistalot,\njuoksevat asiat. Jokainen metsänvartijakin oli saanut oman\nlokeronsa. Ja täytyi myöntää, ettei valtio pitänyt sellaista huolta\nalamaisistaan kuin Hubertus Malmström arkistopapereistaan. Hän\nsaattoi jo melkein päältäpäin nähdä, puuttuiko joku, vai oliko\nvahingossa siirtynyt väärään lokeroon. Mutta sellaista sattumaa ei\njuuri koskaan tullut. Toverit olivat toisinaan panneet Malmströmin\nhakemaan jotakin asiakirjaa pimeässä. Malmström oli väittänyt ensi\nkerralla tuovansa oikean. Ja ihme ja kumma! Hetken päästä hän oli\npalannut silmät loistaen, kädessä vaadittu asiakirja. No, miten\nihmeessä? Herre jämmer, kyllähän hän arkistonsa tunsi: -- toinen\nlokero oikealta kaapin yläosaston alimmaisessa kerroksessa ja Lainion\npitäjän aitaussääntö siinä viidentenä päältäpäin laskien! Se oli\n\"Jeegis\" se! Kummakos, kun hän oli lukenutkin joka asiakirjan ainakin\nkolmeen kertaan läpi.\n\nSellainen oli metsäherra Hubertus Malmström, metsänhoitajain patronus\nLainion Lapissa. Mutta hän olikin ainoa lajiaan. Nimismies Forstadius\nei vetänyt hänelle vertoja, vaikka olikin metsämies ja mainio\n\"muistelija\". Hän kaipasi etelään niinkuin kaikki toisetkin. Hän\nei ollut päässyt niille rauhallisille suvantovesille, joita vanha\nMalmström jo souteli. Hänen oli monen vastuksen jälkeen onnistunut\npäästä nimismieheksi, mutta ainoastaan Lappiin. Hänen suurin\nsurunsa oli se, ettei vouti halunnut puoltaa hänelle laajennettua\neri vapautusta. Hänellä oli muka huono käsiala. Herra siunatkoon,\nvaikka hän löi kirjoituskoneella jok'ikisen virkakirjeen! -- Mutta\nerinomainen mies oli tämä \"Horsta\". Niin ystävällinen ja puhelias\neikä pahastunut joutavista, -- ei edes siitäkään, että vanha\nMalmström toisinaan huomautti: \"Nå, spotta nu emellan!\" Horsta vain\nnaurahti ja tuumaili: \"No, kerrohan sinä, veli, nyt.\"\n\nJonatan Stark oli viettänyt nimismiehen luona lukemattomat\niltahetket. Silloin oli haasteltu maat ja taivaat, jätetty kauas\ntaaksepäin elämän karu todellisuuden ranta ja laskettu täysin purjein\nmielikuvituksen äärettömälle ulapalle, missä laineet toisinaan löivät\nvahvasti vettä venheeseen. Mutta sellaisina iltoina ei hän, Jonatan\nStark, ollut peljännyt hukkumista, vaikka Horsta toisinaan oli\nlasketellutkin ihan mahdottomia. Siinä oli vain ilta kulahtanut kuin\nsiivellä pyyhkäisten ja kun kello oli lyönyt yksitoista oli Jonatan\nStark ottanut lakkinsa nöyrästi kuin koulupoika, jonka on lähdettävä\njälki-istuntoon. Elämän todellisuus oli palannut. Retkeilijät olivat\nmonien seikkailujensa jälkeen ajautuneet takaisin lähtöpaikkaansa.\n\nJonatan Stark oli tallustellut kotiinsa pimeää tietä myöten\nja entinen alakuloisuus oli vallannut hänet jälleen. Kaikki\ntuollaiset \"purjehdusretket\" olivat tuntuneet vain keinotekoiselta\nhengitykseltä. Hän ei koskaan pääsisi niiden avulla virkoamaan.\nMutta sellaisina hetkinä hän ei ollut muistanut, mitä hän taskussaan\nkantoi. Jos hän sen olisi muistanut, hän ehkä olisi ajatellut toisin.\nHän olisi koettanut tyytyä kuten tyytyy lapsi saatuaan mieluisan\nleikkikalun.\n\nJonatan Stark oli tullut kotiin, sytyttänyt lampun ja istahtanut\nväsähtäneenä kansliapöytänsä ääreen. Hän ei ollut ajatellut mitään.\nOlihan vain tylsästi tuijottanut mustaan ikkunaruutuun tahi\nkansliakaapin tummaan oveen. Korkeintaan hän oli miettinyt, kuinka\nkauan kaappi tulisi seisomaan tuossa ovisuuseinämällä. Luultavasti\nsatoja vuosia. Kukaan ei rupeaisi sitä siirtämään, puhumattakaan\nsiitä, että kukaan rupeaisi lukemaan läpi sen kaikkia asiakirjoja,\nkuten Hubertus Malmström. Se olisi ollutkin kunnioitettava\nvoimannäyte.\n\nJulia-rouva oli tullut huoneeseen ja pysähtynyt kynnykselle.\nPapparukalla oli taas synkät hetkensä. \"Haluaako pappa, että mamma\nistuu täällä?\" Jonatan Stark ei ollut sitä oikein tiennyt, vaan oli\nkatsahtanut vaimoonsa kuin neuvoa kysyen. Julia-rouva oli istahtanut\nhetkisen, noussut sitten huokaisten ja pyytänyt miestään illalliselle.\n\nMutta seuraavana päivänä, kun hän oli kaivellut taskujaan, oli niistä\nlöytynyt merkillisiä kapineita: -- puoli tusinaa berdankiväärin\npatruunia, nahkaremelistä leikattu pyssynrassi, karhulankarulla,\nsilkkinen ongensiima, lakkatanko ja kappale vahaa. Tai jotakin\nmuuta samantapaista. Jonatan Starkin kasvot olivat kirkastuneet. Se\nhyväsydäminen Horsta! He olivat edellisenä iltana istuneet Horstan\npöytälaatikon ääressä onnellisina kuin koulupojat ja tarkastelleet\nlaatikon sisältöä. Horsta-veli oli näytellyt omaisuuttaan. Siinä\noli ollut nallinkiskojia, lataajia, onkirullia ja jos jonkinlaisia\ntapseja ja leikareita. Viimeksimainitut olivat johdattaneet mieleen\nkesän, jolloin toverukset istuivat Huomenjärvellä vetämässä\nsuunnattomia ahvenia. Jonatan Stark oli melkein kuullut, miten ne\nmolskivat. Se tulisi olemaan hauskaa. Niin, niin. Mutta -- oliko\nveljellä berdanpatruunoita? Eikö? No tässä oli. Veli oli vain hyvä\nja pisti taskuunsa. Mutta mitä hän niillä, kun ei hänellä ollut\nkivääriäkään? No kas... kiväärin voisi kyllä jälkeenpäin saada.\nPatruunoista oli alituinen puute. Veli oli vain hyvä ja pisti\ntaskuunsa.\n\nOlikos veljellä karhulankaa? Eikö? Sitä ei nykyään saanut Lainion\nkaupoista. Hän, Horsta, oli tilannut \"alhaalta\". Sitähän tarvittiin\nalituiseen. Veli oli vain hyvä ja pisti taskuunsa. Mutta hänpä,\nJonatan Stark, maksaisi. Ole nyt...! Horsta oli huitaissut kädellään\nja nauranut.\n\nSellainen oli Horsta-vallesmanni, hyväsydäminen ja antelias. Riisui\nvaikka takin päältään, jos vain toinen kehtasi pyytää. Mutta hänpä\nolikin Hubertus Malmströmiä lukuunottamatta ainoa, joka jossakin\nmäärin oli pitänyt päänsä pinnalla. Muut olivat jo aikoja painuneet.\nLääkäri ja tuomari eivät enää taistelleet. He olivat hellittäneet\notteensa.\n\nEnsinmainittu, lahjakas, etevä mies, oli nuorena sortunut Lappiin,\npää aatteita täynnä. Hän oli suunnitellut kokonaista vallankumousta.\nUuden ajan piti koittaa Lapin kova-osaisille seuduille. Uusi,\najanmukainen sairaala oli ollut yksi hänen suunnitelmiaan. Mutta\npääkaupungissa ei oltu ymmärretty hänen aatteitaan. Mitä tekisi\nLainio sairaalalla? Puolisen tuhatta ihmistä kaukana tunturin kolossa\n-- ja sairaala! Se olisi ollut samaa kuin heittää valtion varoja\nkaivoon. Ei, apteekki sai riittää. Sekin tuotti vain tappiota.\n\nPääkaupungin herrat olivat nauraneet lääkärin suunnitelmille. Ne\neivät heidän mielestään yhtään pohjautuneet paikallisiin oloihin.\nTuulentupia alusta loppuun. Lääkäri kyllästyi. Alituinen ylempää\ntullut ymmärtämyksen puute lamautti hänen tarmonsa. Hän rupesi\noleilemaan ja se oli aina näyttäytynyt Lapissa sangen vaaralliseksi.\nPimeät talvet, jolloin aurinkoa ei nähty puoleentoista kuukauteen,\nrupesivat painostamaan häntä. Hän ei ollut urheilija eikä pyssymies.\nHän oli päinvastoin mitä yksipuolisin kirjatoukka. Mutta kirjatkin\nrupesivat tympäisemään.\n\nSilloin lääkäri oli ruvennut katselemaan ympärilleen ja hymyilemään\npahaenteisesti: hän oli päättänyt turvautua morfiiniin. Nyt hän\nnautti sitä jok'ikinen päivä. Morfiinihumalassa hän nyt esitelmöi\nJobin kirjasta ja Keopsin pyramiidista sekä esitteli hallitukselle\nmitä suurisuuntaisimpia alotteita Lapin hyväksi. Lainioon piti saada\nlentokone. Muulla kulkupeliä ei enää päästy. Mutta lentokoneella\nolisi päässyt niin pappi kuin lääkärikin. Ei muuta kuin antoi\nhurista vain, yli tuntureiden, yli lumiaapojen. -- Taikka: --\nLapin piti pyrkiä irti koko muusta Suomesta, itsenäiseksi, omaksi\nkuningaskunnaksi. Tanskassa kuului olevan joutilaita prinssejä, jotka\nkuuleman mukaan tulivat kovin kalliiksi pienelle maalle. Ei muuta\nkuin yksi sellainen Lappiin. Jonatan Stark saisi kruunata hänet\nporonsarvista tehdyllä kruunulla Lainion turvekattoisessa kirkossa\nja lukkari Poikkijärvi veisaisi \"Te Deum'in\". Peijakas! Sota piti\njulistaa Suomea, Lanta-Suomea vastaan ja Horsta valita Lapin armeijan\nylipäälliköksi. Se poika ei peljännyt tungosta!\n\nSellaisissa unelmissa eleli Lainion lääkäri ja hän oli mennyttä\nmiestä. Hän pakkasi jokaiseen illanviettoon ja aina hänellä oli\njoku uusi keksintö. Komein itsemurha! Hei, tiesivätkö veljet, missä\nsaattaisi suorittaa komeimman itsemurhan? Keilatunturin laella,\nkasvot kohti itää, vähää ennen auringonnousua. Se olisi jotakin!\nKiivetä kivelle ja laittaa silmukka valmiiksi tyynesti... tyynesti...\nhätäilemättä... juuri samanlaisella tyyneydellä, millä Jonatan Stark\nvalmistausi sunnuntaiseen jumalanpalvelukseen. Sittenkuin aurinko\nolisi kohonnut tunturien takaa, viimeinen katse pienoiseen kylään,\nlentosuukkonen avaruuteen ja naru kaulaan... vapisemattomin käsin,\nsulavin liikkein... juuri samankaltaisin, kuin millä kavaljeeri\ntaivutti pitsikauluksen naisensa päällystakin alle. Ja sitten: --\nhyppäys ilmaan ja -- slut! Se olisi ollut gentlemannin kuolema, eikö\ntotta?\n\nSellainen oli Lainion lääkäri, oppinut mies, suuri teoreetikko, mutta\nauttamattomasti pilalle mennyt. Eikä tuomari ollut juuri kummempi,\nvaikk'ei ollutkaan morfinisti.\n\nTämän oli Lappi taas musertanut paljolla työllä. Vuosikymmeniä hän\nei ollut muuta tehnyt kuin istunut pöytäkirjainsa ääressä niitä\nkorjaillen aamusta iltaan. Hän ei koskaan saanut niistä mieleisiään.\nNe kummittelivat hänen mielessään alituiseen eikä hän puhunut juuri\nmistään muusta. Hän pelkäsi hovioikeutta pahemmin kuin kuolemaa.\nSieltä palauttivat hänen päätöksiään kihlakuntaan alituiseen eikä hän\nlopulta tiennyt, miten olisi tehnyt seisovan päätöksen. Aina puuttui\njoku asia, vaikka hän oli koettanut olla mahdollisimman huolellinen.\nNiinkuin hänen pöytäkirjoistaan kyllä näkyi. Niissä oli jokainen\nsanan loppuun vedetty sakara melkein millimetrilleen yhtä pitkä.\nJa hän kun ei luottanut edes puhtaaksikirjoittajiin! -- Ei, hän ei\nenää käsittänyt, missä vika oli, ja hän toivoi hartaasti pääsevänsä\nLapista pois pienempään tuomiokuntaan.\n\nSellaiseksi muovasi Lappi virkamiehensä. Toisten elämän se\ntäytti touhulla ja työllä, toisia se taas kidutti alituisessa\ntoimettomuudessa, jolloin asianomainen hyvin jouti omaa itseään\ntarkkailemaan, nypläämään sielunsa sairaita liikkeitä. Sellaiseksi\noli muodostunut hänkin, Jonatan Stark. Jokaisen merkitsi Lappi\ntavalla tahi toisella omaan inventarioonsa kuuluvaksi.\n\nNiinkuin esimerkiksi Malmströmin.\n\nTämä oli kuuleman mukaan aikoinaan esiintynyt sangen hienosti\npuettuna, oikein gentlemannin tavoin. Niin oli kulkenut kauluksissa\nja kalvostimissa arkipäivinäkin. Nyt ei Jonatan Stark viimeisten\nkymmenen vuoden kuluessa muistanut nähneensä häntä kuin kerran\nherraspuvussa. Se oli ollut Horstan lapsen ristiäisissä. Vanha\nMalmström vältti sellaisia tilaisuuksia, missä olisi vaadittu\njuhlapukua. Hän pysyi mieluummin poissa. Hänestä oli kovin vaikeaa\nistua pitkässä takissa. Kädet eivät joutaneet muuhun kuin korttien\nvarjelemiseen. Ei, sarkatakki oli parempi. Se sopeutui hyvin lakinkin\nkanssa, jossa oli suuri, karvaton laikka. Vanha Malmström saattoi\ntoisinaan innostua kertomaan, kuinka tehtaatkin pettivät. Hänen\ntalvilakkinsa oli siitä erinomaisena todistuksena. Ajatelkaapas:\npuuhkan syrjään oli istutettu irtonainen karvatupsu, millä lie...\nliimalla tai liisterillä siihen juotettu kiinni. Ensimmäisellä\nräntäsateella se oli luonnollisesti irtaantunut ja siitä oli \"kapi\"\nsaanut alkunsa. Nyt oli karvaton paikka jo kahden kruunun kokoinen ja\nihan pyöreä, juuri kuin vaakuna taikka viraston sinetti. Hahhahhaa!\n\nVanha Malmström oli siis suhtautunut sangen murheettomasti pitkän\nLapissa oloaikansa lahjomattomaan todistajaan. Sitä ei Jonatan Stark\nollut saattanut tehdä. Hänelläkin oli omat merkkinsä, jotka kertoivat\npitkistä, tuskallisista vuosista: kaksi syvää uraa lattiassa\nkansliapöydän alla. Ne olivat hänen jalkansa lattiaan uurtaneet\nyhdeksäntoista vuoden aikana. Oi noita tahdottomia liikkeitä! Ne\nolivat viimeisten kymmenen vuoden aikana sisältäneet vastaamattoman,\nepätoivoisen kysymyksen:\n\nMilloin, milloin?\n\n\n\n\nII.\n\n\nKaksi ensimmäistä vuotta oli kulunut nopeasti, melkein kuin\nhuomaamatta. Lapin suurenmoinen luonto tuntureineen, kirkasvetisine\njokineen ja järvineen, rannattomine, penikulmaisine aapoineen ja\npohjattomille pounujänkineen oli ollut uusi maailma, johon etelästä\nmuuttanut nuori ja herkkä Jonatan Stark oli astunut ihmetellen\nkuin sadun maalaispoika kuninkaan linnaan. Valtava talvi, joka\nkokonaisena, eheänä kuin taivaan lahja, oli tullut tämän pohjoisen\nseudun osaksi, vangitsi mielen ehdottomasti, samoinkuin valoisa,\nhiukan surunvoittoinen kesäkin. Tämän luonnon keskellä liikkui\numpimielinen kansa kuin elämän ikuista arvoitusta miettien. Se oli\nkansa, joka vaelteli näillä mailla samankaltaisissa mietteissä kuin\nvangitut israelilaiset Baabelissa kerran. Heidän elämänsä ainoana\ntoiveena oli kerran päästä \"kirkkaaseen ilmaan\". Sellaisina he\ntekivät ensi näkemältä hiukan kömpelön, haaveellisen vaikutuksen.\nJonatan Starkin mielenkiintoa he eivät aluksi olleet herättäneet.\nMutta -- kun hän oli päässyt syventymään heidän sieluunsa, missä\nvanhat tarinat ja taikausko elelivät rinnan kristinopin alkuperäisten\nkäsitysten kanssa, hänen mielenkiintonsa oli herännyt. Hän oli\nlöytänyt kultakaivoksen.\n\nNiin -- ne vanhat tarinat. Ne oli heitetty huiskin haiskin ja\najelehtivat ihmisten jaloissa kuin lastunhelpeet pitkin pirtin\nlattiaa. Ne olivat niin jokapäiväistä tavaraa, ettei niihin sen\nsuurempaa huomiota kiinnitetty. Vasta kun joku vieras rupesi niitä\ntarkkaamaan, hän teki sen havainnon, että ne kuuluivat oleellisesti\ntämän umpimielisen kansan elämään.\n\nJonatan Stark oli hymyillyt itsekseen. Hän oli löytänyt vanhan\ntaikauskon elinvoimaisena ja väkevänä. Häntä oli huvittanut panna\nmerkille, kuinka lapsellisesti kansa siihen luotti, ja häntä oli\nnaurattanut muistellessaan, mitä seurakuntavuosikertomukset tässä\nkohden sisälsivät. Niiden mukaan ei taikauskoa enää Lapissa tavattu.\nTervaristit navetoiden ovissa todistivat kuitenkin toista. Niitä\nilmestyi sinne joka kesä lehmien uloslasku-aikaan. Revontulten\nloimutessa oli vaarallista hiihtää. Kas, sauvojen \"kiernaseminen\"\npakkaskelillä saattoi ärsyttää taivaan valkeat ylimielisen kulkijan\nkimppuun. Varovaisinta oli siis hiihtää sauvat kainalossa.\n\nJonatan Stark oli elänyt kuin satumaassa, kuin lumotussa linnassa.\nHänen papilliset vaistonsa olivat nukkuneet hurskaan unta. Niitä ei\nollut yhtään ärsyttänyt taikauskon voima. Ne olivat suhtautuneet\ntyynesti vanhoihin \"lukuihin\" kuten toisiinsa saman talon kissa ja\nkoira. Vanhat tarinat tietäjistä ja \"myrrysäijistä\" olivat hiljaisen\nrukin hyrinän tavoin tuudittaneet Jonatan Starkin papilliset vaistot\nsyvään, rauhalliseen uneen.\n\nHän ei siis noussut saarnaamaan \"pimeyttä\" vastaan. Ei, hän oli\nasettanut entistä mukavampaan asentoon ja kuunnellut, kuunnellut\nhenkeään pidättäen. Hän oli rakastunut tuohon vanhain tärinäin\nmaailmaan niin, että oli uhrannut virkansa, vaikutusvaltansa ja\nuskonsa. Toisin sanoen: -- hän oli antanut ihmisten saada sellaisen\nkäsityksen, ettei hän ollut \"uskomassa\" niinkuin entinen pappi. Se\nkun hän vain muuten oli sattunut \"kirkkopapiksi\" lukemaan.\n\nIhmiset olivatkin kummastelleet aluksi. Mikä se sellainen pappi oli,\njoka ei kristillisyydestä puhunut? Kuunteli vain vanhoja loruja\nmakaillen pirtin penkillä kuin mikäkin etelän jätkä piippunysä\nsuupielessä. Ei entinen pappi ollut sillä tavoin käyttäytynyt. Ei,\nhän oli mennyt seurojen jälkeen kamariin ja istahtanut soututuoliin\nkeinumaan asettaen kädet ristiin vatsansa päälle. Niin hän oli\nkeinuskellut odotellen, tulisiko joku kristillisyydestä puhelemaan.\nJa tulihan se aina joku vanha vaimo tai eläkevaari. Mutta tämä,\nTarkka, lojui pirtissä kaiket illat ja kuunteli ruotiukon juttuja.\n-- Ja kaikkea se kyselikin! Niinkuin sitäkin, minkävuoksi veneen\nkaaripuihin ja reunalistaan aina piirrettiin kolme viirua vierekkäin.\nNo ka, kun se oli niin \"somaton\" ilman niitä, rikkoviivoja. Eihän\nrikkomatonta venettä kukaan edes ostanutkaan.\n\nEi, ei se ollut sen vuoksi. Jonatan Stark oli maannut totisena ja\ntuijottanut kattoon. Joku muu syy siihen täytyi olla.\n\nEmäntä väki pyörähteli suu naurunmujeessa. Joku piikatytöistä\ntirskahti ja juoksi lopulta navettaan nauramaan. Miehet iskivät\ntoisilleen silmää...\n\nMutta papin vakavuus oli saanut voiton. Se oli saattanut koko\npirttiväen oudon hämmingin valtaan. Kunnes ruotivaari lopuksi oli\nlaukaissut lumouksen:\n\nNo ka, kun rikkomaton vene tuotti onnettomuutta. Ei sellaisella\nkukaan vesille lähtenyt. Hukutti itsensä jo ensimmäisessä koskessa.\nSe oli nähty useamman kuin yhden kerran.\n\nRuotivaari oli katsellut pirtti väkeä kuin uhmaten: \"Ei teistä\nyksikään uskalla totuutta sanoa!\"\n\nJo menivät vakaviksi miehetkin ja naisten nauru tyrehtyi. Niin...\nkyllä vaari oikeassa oli. Vene piti \"rikkoa\" niinkuin rekikin.\nSilloin ne vasta taipuivat ihmisen palvelukseen eivätkä juonitelleet.\n\nPappi puhalteli mietteissään savuja ilmaan. Hän oli merkillisen\ntotinen, melkein totisempi kuin rippiä jakaessaan. Nyt hän vasta\noikein papilta näytti, jollei vain olisi maannut seljällään tuossa\npirtin penkillä.\n\nPirtin väki tarkasteli häntä salavihkaa ja pudisteli päätä. Ei, tämä\nei ollut oikea pappi. Niin huonoissa vaatteissakin kulki. Mistä\nmaailmasta lie hankkinut nuo nahkahousunsakin? Ihan se makasi siinä\nkuin Sapalakki lovessa.\n\nPirtissä vallitsee hiiskahtamaton hiljaisuus. Henget liikkuvat\nsiellä. Lapset kyyköttävät suurin silmin takan loukossa. Heitä\npelottaa.\n\nMutta yhä makaa pappi seljällään pirtin penkillä. Hänen kasvoillaan\nlepää haaveksiva ilme. Hän vaeltaa hengessä himottuja maita. Lappi,\nvanha, salaperäinen Lappi, on avannut hänelle ovensa. Haltijat\nseisovat lakki kourassa taikalinnan portilla. He lausuvat yhteen\nääneen: \"Astu sisään, Jonatan Stark, sinä kapan ja kauluksen\nkantaja!\" \"Sinä osaat syödä meidän ruokaamme siitä kuolematta.\"\n\nJa Jonatan Stark astuu sisään. Hänet istutetaan parhaaseen pöytään.\nHän on kuin Iisak, joka syö himoruokaansa. Mutta häntä ei petetä. Hän\nsyö avosilmin. Täällä ei sovi erehtyä laulamaan: \"Herra olkoon teidän\nkanssanne!\" Se olisi sama kuin lyhyt loppu koko juhlallisuudesta. Ei,\ntäällä oli yhdyttävä tonttujen lauluun:\n\n    \"Kulki muinoin matkojaan\n    Sapalakki noita.\n    Tarvinnut ei toisinaan\n    ajoahkioita.\n    Rovaniemeen kyydin toi\n    tuuli myrskysäässä.\n    Tuokio -- niin murkinoi\n    jo Inarjärven päässä.\"\n\nKuinka kauan olisi Jonatan Stark mahtanut kulkeakaan Sapalakin\nparissa, jollei emäntä olisi tarjonnut kahvia.\n\n-- Nukkuiko se pappi jo siihen?\n\nJonatan Stark nousee. Ei hän ole nukkunut. Hän oli taas antautunut\nmielikuviensa matkaan. Nyt ne johtavat hänet ulos taikalinnasta ja\nvanhin haltijoista ripustaa portilla papinkauhtanan jälleen hänen\nhartioilleen.\n\nJonatan Stark juo kahvia eikä huomaa, että hänen kauhtanaansa on\ntullut vika tämän ensimmäisen osanoton jälkeen Lapin tonttujen\nkesteihin. Vasta vuosia jälkeenpäin se selviää hänelle. Hänen\nkauhtanassaan on kolme laskosta molemmissa rintapielissä. Se on\nvanhaa mallia eikä hän ole siihen huomiota kiinnittänyt. Mutta\nseurakuntalaiset näkevät laskokset uudessa valossa. Ne eivät\nenää merkitse pyhää kolminaisuutta, vaan aivan toista. Pappi oli\nkysellyt \"rikotuista\" veneistä. Nyt oli paholainen \"rikkonut\" hänen\nkauhtanansa.\n\nKuka ymmärtää erämaan lasten sielunelämän, tuon kansan, joka\ntoisinaan esiintyy avomielisenä kuin lapsi, toisinaan juroutuu\numpimielisyyteensä ihan käsittämättömällä tavalla? Jonatan Stark\nei näiden kahden vuoden kuluttua saanut enää nähdä luonnonlasta,\njoka takkatulen ääressä vanhoja \"muistelee\". Se puoli maailmaa\nsulkeutui hänelle tyyten. Kukaan ei enää ruvennut kertomaan hänelle\nmitään. Vain joskus, aniharvoin, hänen onnistui houkutella joku\ntalon nuoremmasta väestä \"muistelemaan\". Mutta se, mitä hän kuuli,\nkerrottiin ylimielisesti, naurun ja kokkapuheiden säestämänä. Siitä\noli kadonnut entinen naivi hartaus.\n\nTämän jälkeen Jonatan Stark oli nähnyt seurakuntansa uudessa valossa.\nSen uskonnollinen puoli oli ruvennut kiinnittämään hänen huomiotansa.\nHän oli jo tulomatkallaan saanut tehdä tuttavuutta sen kanssa. Mutta\nnyt hän syventyi sitä lähemmin tutkimaan.\n\nKaikkein eniten hän oli huvitettu seuroissa esiintyvistä\nliikutuksista. Hän oli aluksi kauhistunut niitä. Sellaisia omituisia\nääniä hän ei olisi ikinä uskonut ihmisen suusta lähtevän. Aluksi\nistuttiin hiljaa, totisina, kuten hartaustilaisuudessa ainakin.\nMutta kuta pitemmälle ilta kului, sitä hermostuneemmaksi muuttui\nkuulijakunta. Ja kun Kurki-Aatami, saarnamies, ääni itkusta\nväristen viimein rupesi puhumaan Vapahtajan viidestä haavasta,\nsilloin puhkesi myrsky. Kuulijat kavahtivat penkeiltään, rupesivat\nhypähtelemään ja tanssimaan. Kuului vain yhtenäinen \"voi, voi!\"\nja \"hih, hih\" Toisinaan kuulosti siltä, kuin olisi joku nauranut,\nmutta sekin muuttui yht'äkkiä käheäksi parkumiseksi, aivan kuin\nolisi asianomaista pieksetty. Ne olivat liikutuksia, Lapin kansan\nuskonnollisen hurmiotilan ilmauksia.\n\nAluksi hän oli koettanut niitä hillitä. Hän oli noussut puhumaan.\nMutta se oli vain vaikuttanut kiihdyttävästi. Liikutukset\nolivat kasvaneet myrskyksi. Se oli uhannut nielaista hänetkin,\nyliopistollisen sivistyksen saaneen miehen. Siinä oli ollut jotakin\nsuggeroivaa. Hän oli tuntenut sen ja paennut.\n\nHän oli miettinyt kysymyksen ratkaisua, miettinyt kauan ja pitkään.\nHän oli ollut tekevinään tarkkojakin havaintoja ja päätynyt toisinaan\naivan lystikkäihinkin loppupäätelmiin. Miksi ei liikutuksia syntynyt\nenää sen jälkeen, kun hän ensi kerran oli seuroissa istunut? Miksi\nei Kurki-Aatami lämmennyt kuten tavallisesti? Eikö Pyhä Henki voinut\nvaikuttaa papin läsnäollessa? Pelkäsikö Pyhä Henki pappia?\n\nSe oli tuntunut naurettavalta. Se ei voinut olla mahdollista. Mutta\nmiten oli selitettävissä, ettei liikutuksia enää esiintynyt hänen\nläsnäollessaan? Hän oli koettanut asiasta alkaen ottaa niistä\nselvää. Ne olivat herättäneet hänessä samanlaista mielenkiintoa\nkuin vanhat tarinat staaloista ja tietäjistä. Hän oli toisinaan\noikein vilpittömästi pyrkinyt saarnamiesten ystävyyteen löytääkseen\narvoitukselle ratkaisun. Mutta vastaus oli aina ollut sama: \"Ei\nluonnollinen ihminen ymmärrä niitä kuin Jumalan Hengen ovat. Ne ovat\nhänelle hulluus.\"\n\nHän oli toistamiseen seisonut lukitun linnan portilla. Tämän linnan\nhaltijat olivat yhtä itsepintaisia kuin ensimmäisenkin. Ne eivät\navanneet portteja omallekaan väelle hänen sattuessaan joukkoon.\n\nEpäonnistumisistaan huolimatta Jonatan Stark oli yrittänyt\nyrittämistään, mutta lopuksi hänen oli täytynyt lakata. Hän oli\ntyytynyt vain kauempaa katselemaan ja silloin hän oli tehnyt toisen\nmielenkiintoisen havainnon.\n\nKurki-Aatami ja muut saamamiehet puhuivat merkillisen\nyksinkertaisesti. Oikeastaan se ei ollut mitään puhetta, vaan\njonkunlaista vakavaa juttelua. He juttelivat \"aapostoleista\" ja\nprofeetoista sangen alkuperäisellä, klassillisella tavalla.\n\nJonatan Starkin oli täytynyt tunnustaa, ettei hän olisi pystynyt\nsiten puhumaan. Kurki-Aatamin esityksessä oli mieskohtaisen\npuhuttelun leima. Mutta se oli kokonaan toisenlaista kuin papilla.\nSiinä soi vielä persoonallisempi sävy. Yksin apostoleitakin kohtaan\nhän käyttäysi tuttavallisesti. Hän puhui \"Pekka-veljestä\" ja\n\"Paavo-veljestä\". Jonatan Stark oli aluksi loukkaantunut tällaisesta\ntuttavallisuudesta. Hän oli tahtonut puolustaa apostolisten\nesimiestensä kunniaa. Mutta turhaan. \"Pekka\" ja \"Paavo\" vaelsivat\nympäri seuratuvassa. Ja vaikka Jonatan Starkista oli aluksi tuntunut,\nettä heillä oli peski päällä, oli hän lopuksi oppinut näkemään\napostolisen paimensauvan heidän kädessään. Ja siitä alkaen peski oli\nruvennut loistamaan hänen silmissään paavin purppuralta.\n\nOli totta, että Lappi \"taamoi\", taivutti alleen. Se oli riistänyt\nJonatan Starkilta kyvyn tunkeutua lukitun linnan pyhäkköön:\nliikutusten salaperäisyyden perille. Mutta samalla se oli taivuttanut\nhänet näkemään apostoli Paavalin ja Pietarin lähempinä tuttuina\nKurki-Aatamin kanssa. Eikä se edes viime aikoina ollut enää\nkadehdittanut häntä. Siinä määrässä Lappi taamoi.\n\nIhmeellinen, salaperäinen Lappi. Jonatan Stark oli yhdeksäntoista\nvuotta etsinyt sen sielua, kuten kuninkaanpoika noita-akaksi\nloihdittua prinsessaa, mutta ei ollut löytänyt. Häneltä nähtävästi\npuuttui taikasana, se jumalallinen \"sesam\", joka olisi avannut\nhänelle portit lapinelämän kätkettyihin kammioihin. Alussa hän oli\nluullut onnistuneensa. Se oli alkuaikoina. Mutta kuta kauemmin\nhän oli Lapin kansan keskellä elänyt, sitä lujemmin hän oli\nruvennut uskomaan Lapin sielun saavuttamattomuuteen. Se pakeni\nkuin riekkoparvi hänen edellään. Kesämatkailjat kulkivat riemuiten\netelään. He luulivat löytäneensä tämän etsityn helmen. Mutta itse\nasiassa he olivat löytäneet vain värjätyn lasipalasen. Surullista\noli vain se, että useimmat heistä uskottelivat itselleen ja muille\nlöytäneensä oikean.\n\nJonatan Stark oli siis koettanut jos kukaan, mutta turhaan. Lapin\nsielu, tuo äänetön ja kuitenkin kuuluva, tuo näkymätön ja kuitenkin\njoka päivä näkyvä, pakeni hänen edellään kuten poro, joka ei tahdo\nantautua kiinni. Se oli \"menentelijä sielu\". Sen nimen hän oli\nantanut sille. Hän näki vain vilahduksia siitä. Milloin se häivähti\nsilmään kotalappalaisen kirkkopeskin koristuksissa, milloin hän\noli kuulevinaan sen äänen Kurki-Aatamin saarnassa. Silloin se\nusein muistutti jänkälinnun yksitoikkoista piipitystä. Toisinaan,\nkesäöinä, hän oli näkevinään sen nousevan maasta ilmaan kevyen usvan\nkaltaisena. Ihminen asui sen keskellä, mutta ei saanut sitä käsiinsä.\nMilloin se muistutti tanssivaa keijukaista, harsopukuista ja hienoa,\nmilloin pimeästä tuijottavaa kuolleen silmää. Ja joskus: -- sillä ei\nollut silmiä ollenkaan. Se oli kuin pääkallo.\n\nJonatan Stark oli lopettanut Lapin sielun etsimisen, sillä hän oli\n\"taamoutunut\", käynyt niin kesyksi ja hiljaiseksi kuin poro, joka\npitkän temppuilun jälkeen on saatu kulkemaan suoraan.\n\nHän oli kulkenutkin \"suoraan\" nämä viimeiset vuodet, mutta matka oli\nhänestä ollut mielenkiintoa vailla. Hän halusi uusille palkisille,\netelään -- sinne, missä ihmiset elivät onnellisempina kuin täällä\nkarun kiveliön keskellä.\n\nMutta -- olivatko etelän ihmiset sen onnellisempia?\n\nMerkillistä. Nyt, kun hän oli saanut varmuuden poispääsystään,\noli tämänkaltaisia kysymyksiä johtunut hänen mieleensä. Hän oli\nvuosikausia kurkottanut kättänsä maljaa kohti, joka hänen mielestään\nsisälsi onnen. Mutta nyt hän oli ruvennut pelkäämään: eikö senkin\nmaljan pohjalla ajelehtinut kaipaus, kaipaus uuteen, parempaan,\nvaloisampaan, ehyempään -- kaipaus onneen, kaukaiseen onneen?\n\n\nIII.\n\nJonatan Stark muisti ensimmäiset hautajaiset, joihin hän Lainiossa\noli joutunut. Ne eivät olleet millään tavalla poikenneet tavallisista\nlainiolaisista hautajaisista, mutta hänen mieleensä ne olivat\npainuneet sen vuoksi, että hän niissä oli ensi kerran joutunut\nväittelyyn Kurki-Aatamin ja paikkakunnan uskovaisten kanssa.\n\nKaisan-Juntti, vanha mäkitupalainen, oli kuollut. Hänen arkkunsa\noli levännyt kuusimajassa Poikelan talon pihalla. Juntti oli\naikomaan ottanut osaa moneen heinäntekoon Poikelan Aapon avaroilla\nluonnonniityillä ja siitä hyvästä oli Aapo-isäntä kustantanut Juntin\nhautajaiset. Juntilta ei nimittäin ollut jäänyt ketään läheisempiä\nomaisia.\n\nJuntti-vainaja oli ollut ahkera kirkossakävijä. Joka sunnuntai hän\noli istunut määrätyllä paikallaan Lainion pienessä kirkossa. Mutta\nhän ei ollut kuulunut paikkakunnalla vallitsevaan uskonsuuntaan. Se\nseikka oli laskettu Juntin menopuolitilille sangen painavasti.\n\n-- Hyvä mies, mutta huonosti kävi, oli joku hautajaisvieraista\nhuomauttanut.\n\n-- Kuinka niin? oli Jonatan Stark kysynyt.\n\n-- No, kun meni liikkumattomana. Kyllä kai kirkkoherra sen tietää,\nmihin silloin joudutaan.\n\n-- Tarkoitatteko, ettei hän olisi tullut autuaaksi?\n\nHalveksiva pihaus tuvan täyteisestä miesjoukosta. Vielä nyt\nautuudesta puhuttiin Kaisan-Juntin hautajaisissa!\n\n-- Sanotaan suoraan, mitäpä tässä kierrellään. Kaisan-Juntti meni\nhelvettiin niin että tömähti.\n\nJonatan Stark oli kauhistunut. Hän oli muistanut jokivarren.\nSe hoiti uskonasioita ankaralla kädellä. Tiukalla oli häntä\nitseäänkin pidetty. Mutta lausua nyt noin ankara tuomio köyhästä\nvainajasta, joka oli koko elämänsä ajan harrastanut jumalisuutta ja\nkirkossakäyntiä. Tiesivätkö läsnäolijat Kaisan-Juntista mitään pahaa?\n\n-- No ei! Siitä se nyt ainakin oli poikki! Rehellisempää miestä ei\nollut asunut koko törmällä... mutta ei kai pappi tarkoittanut, että\nsinne Jumalan eteen paljaalla rehellisyydellä...?\n\nEi kyllä, mutta hedelmistähän puu tunnettiin.\n\nSama halveksiva pihaus kuin edelliselläkin kertaa. Oli siinä pappi,\njoka ei uskosta paljon tiennyt!\n\nMihinkäs pappi sen uudensyntymisen pani?\n\nNo tietysti! Sitä ei Jonatan Stark ollut tahtonut syrjään työntää.\nMutta se kun oli kerta kaikkiaan Jumalan työ, ei hänellä, papilla,\nollut oikeutta sitä parantelemaankaan ruveta.\n\nSilloin oli myrsky lauennut. Vai Jumalan työ! No niin... kyllä\ntavallaan... mutta välittäjät, ihmiset, mihinkäs ne pantiin?\nHuonostipa osasi tämä Lainion uusi pappi Raamattunsa. Eikö Vapahtaja\nollut Luukkaan evankeliumin 15:ssä luvussa selvästi näyttänyt,\nettä palvelijoita tarvittiin? Kuka puki tuhlaajapojalle parhaat\nvaatteet ylle? Kuka pani kengät hänen jalkoihinsa ja sormuksen\nhänen sormeensa? Eivätkö ne olleet palvelijat.. kristityt... joille\nJumala oli jättänyt vallan pukea ja riisua, avata ja sulkea? Ja\nmikäs tehtävä oli seurakunnalla? Eikö vaimo evankeliumissa lakaissut\nhuonetta siihen asti kunnes löysi kadottamansa rahan? Eikö pappi\nollut Ilmestyskirjaa lukenut? Ehei... seurakunta piti olla...\nseurakunta, joka etsi ja löysi. Mutta eikö ollut Kaisan-Juntti mennyt\nilman seurakuntaa... vanhan... suuripränttisen virsikirjansa varassa,\njossa oli rautalankaha'at ja messinkinupit? Kyllä taisi Jumala\ntaivaassa vähän ihmetellen avata kirjan ja kysyä: \"Mitäs pränttiä se\ntämä on?\" \"Uusi virsikirja!\" \"Kylläpä on kaunisteltu!\" \"Kun ei pirun\nnimeä edes kehdata mainita, vaikka pojalla oli sellainen kamppailu\ntämän kanssa siellä korvessa.\"\n\nSiitä oli syntynyt kiivas väittely. Jonatan Stark oli silloin ollut\nkolmenkymmenen vanha ja hänellä oli vankka niska. Sitäpaitsi hänellä\noli ollut uusi papintakki ja hohtavan valkoiset liperit. Hän oli siis\nottanut väittelyyn osaa virkansa puolesta. Mutta Kurki-Aatami ei\nollut antanut perään, vaikk'ei hänellä ollut ollutkaan yllään kuin\nkotikutosarkaa ja poronsarvista sorvatut napit takissaan. Häntä ei\nollut häikäissyt papin punakka, hiukan kiivastunut muoto. Hän oli\nsiis lyönyt tämän laudalta kuin mies, kuulijoiden vakuutellessa:\n\"Niin on kuin Aatami sanoo. Ahtaasta portista on kaikkien mentävä,\njos mieli autuaaksi tulla.\"\n\nMutta hyvä mies oli Kaisan-Juntti ollut, hyvä ja luonnonsiivo.\nSiitä oli vallinnut vain yksi mielipide. Sellaista niittomiestä ei\nkirkonkylän törmällä ollut löytynyt toista, jollei nyt itse Poikelan\nAapo... Mutta ei... alakynteen oli Poikelan Aapokin tunnustanut\njoutuneensa. Ei Juntin kanssa ollut kilpasille pystynyt kukaan. Siinä\nse olisi kirkkoherrallekin ollut heinämies.\n\nKeskustelu oli suuntautunut rauhallisemmille aloille, heinäntekoon ja\nkalanpyyntiin. Niillä aloilla oli Jonatan Stark'kin saanut asemansa\npitää. Hän olikin innokas kalamies, joka jo tullessaan oli tuonut\nalhaalta kaksi valtavaa rysää. Niillä kelpasi koettaa jokivuopajista\njäänlähdön aikaan. Sen olivat lainiolaisetkin myöntäneet.\n\nOmituisten tunteiden vallassa oli Jonatan Stark niistä hautajaisista\npalannut. Hän oli taistellut ensimmäisen taistelunsa uskon puolesta\nja joutunut tappiolle. Vielä olivat kylänpoikaset nostaneet lakkia\nhänelle, mutta hänestä oli tuntunut, että se pian lakkaisi. Niinkuin\noli tehnytkin. Vain päätä nyökäyttivät vastaan tullessaan, jos\nnyökäyttivät ollenkaan.\n\nSiitä alkaen oli yhteisymmärrys hänen ja seurakunnan välillä ollut\nrikki. Eivätkä seuraavat vuodet olleet sitä korjatuksi saaneet.\nKumpikaan puoli ei ollut halunnut myydä mielipiteitään. Jonatan\nStark oli ensi vuosina saarnannut armonjärjestystä lujasti, enemmän\nkuin oli itsekään halunnut. Sillä oikeastaan hän ei kuulunut\ndogmien palvojiin. Mutta täällä, missä uskonkappaleet seisoivat\nperustuksillaan lujina kuin lumihuippuiset tunturit keskellä\nerämaata, se oli näyttänyt tarpeelliselta. Hän oli toivonut\nihmisten tulevan järkiinsä. Mutta -- turha toive. -- Kurki-Aatami\nveti vastavedon joka sunnuntai. Jos Jonatan Stark, innostuneena ja\nlämminneenä, oli nostanut Nikodemuksen taivaaseen, oli Kurki-Aatami\niltaseuroissa hänet sieltä alaskiskaissut. Tuota vanhaa juutalaisten\nylimmäistä oli siis riepoitettu taivaan ja kadotuksen väliä. Kunnes\nJonatan Stark oli kyllästynyt. Hän oli heittänyt Nikodemuksen ja\nmuut erimielisyyttä herättävät Raamatun henkilöt oman onnensa nojaan\nja saarnannut vain sellaista, josta ei suoranaisia uskonriitoja\nsyntynyt. Viime vuosina hän olikin saarnannut itselleen enemmän\nkuin muille, rohkaistakseen itseään tässä karussa erämaassa.\nJumalanpalveluksista oli muodostunutkin virkistyshetkiä, ainoita,\njoita hänellä kalastusta ja kirjallisuuden viljelyä lukuunottamatta\nvielä oli.\n\nKovaa oli siis ollut hänen virkansa ulkonainen puoli, mutta sitä\nsiunatummaksi se oli muodostunut sisäänpäin.\n\nJonatan Stark oli näiden yhdeksäntoista vuoden kuluessa arvioinut\nuskonnolliset arvot uudelleen, sikäli kuin hän kirjallisuuden\npuutteessa oli pystynyt niille kaikille selvää muotoa antamaan. Mutta\nLapin suuren hiljaisuuden keskellä hän oli oppinut aavistelemaan\ntotuutta siinäkin, missä lujaa pohjaa ei muuten löytynyt. Hän oli\nkehittänyt oman teologiansa, joka kyllä -- kun hän siitä suljetussa\nseurassa puhui -- usein sangen surkeasti kärsi kiinteiden puitteiden\npuutetta, mutta jossa siitä huolimatta sykähteli uusi elämä.\nSe oli riittänyt ylläpitämään hänen yksinäisen sielunsa usein\nsammumaisillaan lepattavaa liekkiä tämän harmaan yksitoikkoisuuden\nkeskellä. Hän oli vuosien varrella varovaisesti raaputellut\nVapahtajan kuvan haalistunutta kultausta ja löytänyt ilokseen sen\nalta uusia, tuoreempia värejä. Monta ennen rakasta kultalevyn palasta\nhän tosin oli tässä työssä menettänyt, mutta löytämänsä uusi väri oli\ntuoreudellaan korvannut menetetyn, korvannut moninkertaisesti.\n\nHänelle oli selvinnyt, ettei uskonnossa ollut tärkeintä sen\nulkonainen muoto, ei edes opinkappalten vanha asukaan, vaan se, että\nihminen eli, eli sisällisesti uutta, täydellisempää elämää. Näin\nhän oli päässyt henkisyyden korkeammalle tasolle, jolta katsottuna\nelämä oli ruvennut näyttämään toiselta kuin ennen. Hän oli oppinut\nymmärtämään enemmän ja suhtautumaan myönteisesti sellaiseenkin, jota\nhän ennen oli jyrkästi tuominnut.\n\nMutta tämä uuden uskonnollisen maailman löytö oli vaikuttanut\nsangen haitallisesti hänen ulkonaiseen asemaansa. Kun hän ei\nkuulijakuntansa kehittymättömyyden vuoksi voinut uusia oppejaan\njulistaa, hän oli vuosien varrella yhä enemmän sulkeutunut itseensä,\nvetäytynyt erilleen ihmisistä, muistamatta, että nämä luonnonlapsen\nuteliaisuudella seurasivat jokaista hänen askeltaan. Harhaopista\nhe eivät pystyneet puhumaan, mutta he puhuivat sitä enemmän hänen\nmuuttuneesta olennostaan. He moittivat häntä ylpeäksi.\n\nJonatan Stark oli alkuaikoina esiintynyt moitteettomasti puettuna,\narkipäivinäkin kauluksissa ja kalvostimissa. Silloin olivat\nlainiolaiset ihailleet hänen 'alhaisuuttaan'. Nyt, kun hän sisäiseen\nmaailmaansa vetäytyneenä ei enää tullut tarpeeksi kiinnittäneeksi\nhuomiota ulkonaiseen, kummastelivat seurakuntalaiset, että mies\npaikatuissa sarkahousuissa saattoi olla niin luoksepääsemätön\nja ylpeä. Vain joskus, kun yksitoikkoiset, toistensakaltaiset\npäivät eivät enää tuoneet minkäänlaista pienintäkään vaihtelua\ntullessaan, hän saattoi keskellä viikkoa pukeutua juhlapukuun ja\nastella pappilan salissa pitkin, miettivin askelin. Oli, kuin olisi\nepätoivoinen sieluparka kiiltävien kaulusten ja kalvostinten avulla\nrimpuillut pinnalla pysyäkseen. Oli miten oli: tulos tällaisesta\n\"muodonvaihdoksesta\" oli hänelle itselleen tavallisesti ollut sangen\nvähäinen, mutta ulospäin, kirkonkyläläisiin, se aina oli vaikuttanut\nvoimakkaasti. \"Mitäs nyt kirkkoherra juhlii, kun on luopunut\npaikkahousuistaan ja pukeutunut parhaaseen verkaan? Ja oikein\nkauluksissa keskellä viikkoa! Oliko siellä vieraita, vai mitä juhlaa\npappilassa vietettiin?\"\n\nKauppias Raattaman palvelijatar oli juossut ottamaan siitä selvää,\nmutta palannut pettyneenä takaisin. Ei sinne vieraita ollut tullut\neikä pappilan palvelijatar ollut tiennyt mitään merkkipäivästäkään.\nKirkkoherran rouva vain oli sanonut papalla taas olevan hänen raskaat\naikansa. Mitkä ihmeen raskaat ajat? Lainiossa, hyvätuloisessa\nseurakunnassa, ja kaksi tervettä ihmistä, joiden lapsetkin jo olivat\naikuiset? Palkkaa runsaasti ja työtä vähän. Ei siinä olisi luullut\nraskaiden aikojen käsiksi pystyvän.\n\nMutta kirkonkyläläiset eivät ymmärtäneet, he, jotka olivat seudulla\nsyntyneet ja kasvaneet. He eivät käsittäneet, kuinka musertavaksi\nhiljaisuuskin toisinaan saattoi ihmiselle käydä, -- ihmiselle, joka\noli elänyt vilkkaammissa oloissa. He eivät aavistaneet, että pappi\ntaisteli synkkämielisyyden kanssa, taisteli kunnes voitti.\n\nSellaisten hetkien jälkeen oli Jonatan Stark leikkinyt sielussaan\nkuin lapsi päivänpaisteisella nurmikolla.. Kaikki oli tuntunut\nihmeellisen hauskalta ja mielenkiintoiselta. Hän oli muuttunut aivan\nlapselliseksi, niin että hänen vaimonsa oli täytynyt väkistenkin\nnauraa. \"Kun nyt yltyy kiilloittamaan vanhojen kaulusnappien\nkantojakin!\" \"Siunatkoon sitä pappaa, se on toisinaan juuri kuin\npikkuinen poika!\" Mutta Julia-rouva ei ymmärtänyt, että kun hänen\nmiehensä sielussa paistoi päivä, tuli hänelle tavaton kiire saada\nkaikki yhtä kirkkaaksi ja loistavaksi ympäristössäänkin. Ja kun ei\nlopuksi enää muuta kiilloittamista löytynyt, hän haki kaulusnapit\nesille ja ryhtyi kiilloittamaan niiden mustuneita kantoja.\n\nTaikka -- kyllähän Julia-rouva sen tavallaan ymmärsikin. Sellaisina\npäivinähän todettiin kaikenmoiset pikkuasiat. Neule kirkkoherran\npaulakengissä oli ihan riittävän korkea. Ne olivatkin norjalaista\nmallia, jota Lainiossa yleisesti käytettiin. Ja se Johan Henrik\nHuikuri oli kerrassa erinomainen suutari. Paria vanhaa kaulusta\nsaattoi yhtä hyvin pitää nurinpäinkin, kunhan Julia-rouva vain ne\nnurjalta puolen silitti. Ruskeaa kenkämustetta oli vielä puoli\npurkkia. Se riitti vielä ensi kesän yli, joten ei tarvinnut tilata\nuutta. Mutta se piti säilyttää kosteassa ja kylmässä paikassa, jottei\nse kuivaisi. Sandra-piika sai nimenomaisen määräyksen viedä purkin\nkellariin.\n\nNe olivat valoisia päiviä Lainion pappilassa. Aurinko paistoi\nsaliin myöhäissyksyn vaisulla loisteella, mutta Jonatan Stark kulki\nhyräillen kukkaruukulta toiselle kooten pudonneita lehtiä kouraansa\nja heitellen niitä uuniin. Hän poimi sielunsa alakuloisuuden siruja\nja hävitti ne tyyten. Isävainajan kuva riippui hiukan vinosti\nseinällä. Se oikaistiin matemaattisella tarkkuudella. Kirjoituspöydän\npulpettialmanakka, joka osoitti viittä vuotta ajassa taaksepäin,\nsai uuden imupaperin. Kynän varret varustettiin uusilla terillä,\nlyijykynät teroitettiin ja lopuksi ryhtyi kirkkoherra hiomaan\npuukkoaan.\n\n\"Saisit sinä kerran laskea kyökkiveitsetkin, Jonatan\", oli\nJulia-rouva sanonut nähdessään miehensä työinnon. Sitä ei ollut\ntarvinnut kahdesti sanoa. Oikopäätä oli Jonatan Stark lähtenyt\nsuntion mökille. Siellä oli hyvä pyörätahko, jolla sopi teroittaa.\nMäki-Roope oli vääntänyt tahkoa ja Jonatan Stark laskenut. Hänen\nsielussaan olivat taas pitkästä ajasta soineet elämän sävelet ja\nveitsistä piti tulla hyvät. Oliko Roope koskaan nähnyt parempaa\nterästä? Se oli sitä kuuluisaa Kauhavan rautaa, josta jo laulussakin\nmainittiin. Niinpä niin. Hyvää taisi olla, mutta hyvää oli Norjan\nteräskin. Raaterovan porvarilla oli kerran ollut puukko, jolla oli\nsaanut ajaa parran, milloin vain halusi. Oliko kirkkoherra koskaan\nsellaista puukkoa nähnyt?\n\nYksinkertainen Roope! Hän oli ollut onnellinen nähtyään kerran\nRaaterovan porvarilla \"sellaisen puukon\". Hän olisi tuntenut itsensä\nsata kertaa onnellisemmaksi, jos kerrankin olisi saanut istua\npääkaupungin parturin tuoliin. Hän, Jonatan Stark, oli istunut niissä\nmonta monituista kertaa. Mutta -- mahtoikohan käydä niin, että hän\njoskus tulisi kadehtimaan Roopen onnea?\n\nEikö Julia ollut joskus laulanut:\n\n    \"Dort, wo du nicht bist,\n    dort ist das Glück?\"\n\n    (Siellä, missä sinä et ole,\n    siellä on onni.)\n\nKummallista, kummallista kaikki.\n\n\nIV.\n\nKuka mittaa kaikki yksinäisen Lapin papin pitäjämatkat? Kuka\nluettelee ne lukemattomat ahkionjäljet, jotka talvien kuluessa ovat\npiirtyneet lumisten aapojen pintaan? Yhdeksäntoista vuoden tuiskut\novat ne peittäneet umpeen.\n\nKuka voi osoittaa ne levähdyskivet, joilla Lapin pappi on\npitäjämatkoillaan istunut, sillä aikaa kuin opas pisti\npiippuun \"Ruijan leikkoja\" ja yksikantaan jutteli ilmoista ja\nvuodentulotoiveista? Erämaa lepäsi ympärillä hiljaisena. Sääsket\nvain survoivat vimmoissaan. Niiden kiukku ihmistä ja jokaista elävää\nkohtaan oli pysynyt samana sitten aikojen alun. Sama yksitoikkoinen\nininä, vuoroin intohimoisempi, vuoroin tylsä ja kalsea. Niin -- kuka\nvoi laskea ne hyttyset, jotka Jonatan Stark on yhdeksäntoista kesän\nkuluessa pyyhkäissyt kasvoiltaan maahan? Niiden nimi on legio ja ne\nmakaavat hajallaan pounumättäiden lomissa ja saraheinäin tyvillä\nantaakseen laihan, säälittävän pienen ruumiinsa höysteeksi karulle\nmaalle.\n\nNyt, kun Jonatan Stark tietää pääsevänsä pois, hän kulkee\nmuistoissaan entisiä pitäjämatkojaan. Hän retkeilee yhdeksäntoista\nkesää ja talvea. Mutta nyt kuluvat matkat kuin siivellä pyyhkäisten.\nVanhat muistot antavat valjastaa itsensä ahkion eteen ja hui! --\nne suorittavat nuo tutut taipaleet suunnattomalla nopeudella. Ne\nkäyttävät häntä eksyksissäkin kädenkäänteessä ihan. Ne juoksevat\naavat, jängät ja tunturiseljanteet pienessä, lyhyessä tuokiossa,\nkaikki pysähdysajat lukuunotettuina. Jonatan Stark, ehtii useamman\nkerran hengessään huutaa: \"hohooi!\" johon hiljainen, luminen kiveliö\nvastaa: \"hohooi!\" Mutta kerran hän on huutanut \"hohoita\" tuska ja\nepätoivo sydämessä.\n\nHän oli jo luullut jääneensä erämaahan kuolemaan.\n\nHän muistaa senkin päivän kuin eilisen. Se oli tapahtunut kolmantena\ntalvena hänen tulonsa jälkeen. Hän oli silloin hoitanut Tenomuotkan\nkappeliseurakuntaa, josta pappi oli muuttanut etelään kulkusten\nsoidessa. Tuo pappi, Filemon Krook, oli sillä kertaa upeillut\npurgapeskissään kuin keisari kruunausmanttelissa, ja hän, Jonatan\nStark, oli hiukan säälinyt miestä. Hän oli vielä silloin elänyt\nnousutunnelmissa ja oli melkein loukkaantunut Filemon Krookiin. Tämä\noli rekeen istuessaan lausunut: \"No, terve, Jonatan Stark, jos löydät\npiippuni sieltä käsivarren puolesta, niin pidä se muistona minulta.\"\nFilemon Krook oli ollut sellainen iloinen velikulta. Seuraavana\nsyksynä hän oli lähtenyt \"käsivarteen\" kouluntarkastusmatkalle. Siitä\nmatkasta oli vähällä ollut muodostua hänen viimeisensä.\n\nLähdettyään tuossa neljän tienoissa iltapäivällä Kierukkavaaran\ntalosta aikeissa ajaa Äkässuvantoon, Norjan puolen kirkolle\nyöksi, hän olikin ajanut harhaan. Kierukkavaaran Kalla oli\nyksityiskohtaisesti neuvonut: -- piti vain välttää vasemmanpuoleista\nheinätietä, joka parin, kolmen kilometrin päässä talosta oli\nvaltatieltä poikennut syrjään.\n\nHän oli lähtenyt. Iltapäivä oli ollut kaunis, tuollainen\nsurumielisyyttä herättävä Lapin kevättalven iltapäivä, ja keli\nerinomainen. \"Humu\", hänen uskollinen ajokkaansa, oli tolvannut\nvirkeänä. Se oli Kierukkavaarassa saanut runsaasti jäkälää. Hän\noli vaipunut omituisiin tunnelmiin. Hänestä oli tuntunut, että\nhän oli viimeisen päivän mies, joka ajeli auringonlaskua kohti.\nMaailma hänen takanaan pimeni, mutta edessäpäin loisti avaruus\nkirkkaana. Sinne... kauas meren äärille oli kerääntynyt koko\nmaailma. Siellä... rannattomalla rannalla, lumihuippuisten tunturien\ntotisina katsellessa, pidettäisiin tuomio kaiken lihan yli, sillä\nsiellä oli valoa. Yksinäiset mökit joen rannalla olivat näyttäneet\nautioilta. Aurinko oli kullannut niiden pienipuitteisia ikkunoita.\nSe tarkasteli, olivatko kaikki lähteneet. Kaikki, kaikki olivat\nmenneet. Vain hän, Jonatan Stark, Lainion pappi, oli ajellut vielä\nkuin myöhästyneenä, tutkien itseään. Hiljaisuus hänen ympärillään,\nlaskevan auringon raukea hohde lumelle, oli nostattanut kaikenmoisia\nkysymyksiä hänen sielunsa sisimmästä. Oli ollut taas yksi niitä\nhetkiä, jolloin hän oli käynyt käräjiä itsensä kanssa. Ympäröivä\nluonto oli hellittämättömällä tavalla pannut hänet katumaan\nsellaistakin, jota hän tavallisissa oloissa ei katunut. Hän oli taas\nkokenut, että Lapin hiljaisuuden keskellä elämän pikkutapauksetkin\nsaivat aivan uuden tunnesisällön.\n\nTällaisissa omituisissa, hiukan raskasmielisissä tunnelmissa hän\noli ajellut eteenpäin yhtään huomaamatta, että poro oli poikennut\nheinätielle. Hän oli ajellut menemään tarkaten auringonlaskun\naikaansaamia värivivahduksia taivaalla. Jo olivat hävinneet\nviimeisetkin keltaiset juovat ja hämärä oli laskenut tiheänä huntuna\nyli seudun. Ympäristö oli ruvennut elämään eikä hiljaisuus ollut enää\ntuntunut niin oudolta.\n\nJänkiä ja aapoja ja vuoroin metsäsaarekkeita. Hän oli hiukan\nihmetellyt. Niemi, jonka yli hänen oli ollut ajettava, oli tuntunut\nluonnottoman laajalta. Eikä hän edellisiltä matkoiltaan Krookin\nkanssa ollut siellä puolen muistanut jänkiä olevankaan.\n\nMutta tie oli ollut leveä ja kova. Se oli johtanut suoraan eteenpäin\nyli järviltä näyttävien aukeamain ja kiivennyt toisinaan synkkään\nkorpeen.\n\nOikealla puolen oli kohonnut tunturinselkiä, toinen toistaan\nkorkeampia. Tie oli kulkenut matalampaa vaaran seljännettä, jossa\nkasvoi vankkoja, kääkkyräisiä mäntyjä. Niiden välistä olivat\nkuumottaneet siniseltä välkehtivät tunturit, joita tiestä oli\nnäyttänyt erottavan vain jyrkkä, kapea rotko.\n\nHän oli pysäyttänyt poronsa ja katsonut tulitikun valossa kelloaan.\nSe oli osoittanut puolta yhdeksää. Tavallisten laskujen mukaan hänen\nolisi jo seitsemältä pitänyt olla perillä Äkässuvannossa. Hän oli\nhuomannut eksyneensä.\n\nSinä iltana olivat Norjan tunturit saaneet kuulla Lainion\nkirkkoherran Jonatan Starkin messuäänen. \"Hohooi, hohooi!\" Kaikesta\npäättäen ne olivat pitäneet ääntä hyvänä, sillä ne olivat kilpaa --\ntosin hiukan kuin ilkkuen -- vastanneet: \"Hohooi!\" Mutta hän, Jonatan\nStark, ei ollut sinä iltana ollut leikkipäällä: -- hän oli tuntenut\nitsensä vaivaiseksi syntiseksi.\n\nEksyneen mielialoja ei ymmärrä kukaan muu kuin se, joka on itse\nkerrankin pahanlaisesti eksynyt. Jonatan Stark tiesi sen illan\njälkeen, mitä kaikkea voi mieleen tulla.\n\nHän oli siirtynyt kuin itsensä ulkopuolelle katselemaan elettyä\nelämäänsä. Ja se, mitä hän oli nähnyt, oli nostattanut kaipauksen\nkyyneleet hänen silmiinsä.\n\nHän oli istunut kumoonkäännetyllä ahkiolla ja tarkannut elämänsä eri\njaksoja. Ne olivat vyöryneet hänen silmäinsä ohitse kuin kuvaelmat\nmoniosaisessa näytelmässä.\n\nJonatan Stark ylioppilaana istumassa sängyssään \"Saima\"-nimisessä\nmatkailijakodissa Helsingissä. Hämärä, hauskannäköinen huone ja\nsen pöydällä ikkunan edessä valkoinen ylioppilaslakki. Sen hän\noli edellisenä iltana saanut ja rinta laajeni vieläkin Alppilan\nmuistoista. Ylioppilas nousee vuoteestaan, asettaa ylioppilaslakin\npäähänsä ja jää paitasillaan katselemaan nukkuvia kivimuurien\npäätyjä...\n\nToinen kuva: -- Jonatan Stark nuorena pappiskokelaana seisomassa\nPorvoon vanhassa tuomiokirkossa. Valkohapsinen piispa alttarilla\npuhuu lempeästi. Hän puhuu kristittyjen veljeydestä. Jonatan Stark\nkatselee alttaritaulua edessään. Niin selvinä, niin häikäisevän\nkauniina hän ei ollut koskaan nähnyt itämaalaisten pukujen loistavia\nvärejä kuin silloin eksyksissä ollessaan. Vapahtajan sininen tooga\noli näyttänyt yhtä siniseltä kuin kaakon taivas hänen ajaessaan jokea\npitkin...\n\nHän ei ollut hirvennyt ajatella Lainion pappilaa sen yksityiskohtia\nmyöten, vaan oli torjunut ne kuvat mielestään hukkuvan\nepätoivolla. Tuo pieni rakennus oli tuntunut paratiisilta, mutta\nniin saavuttamattomalta. Hän oli riistäynyt niistä kuvista irti\nluontaisella päättäväisyydellään, joka ei vielä ollut häntä tyystin\njättänyt. \"Ei pappilaa, ei pappilaa\"; hän oli hokenut haaliessaan\nkokoon puita yönuotiota varten. Hänellä oli onneksi ollut kirves ja\ntulitikut matkassa. Poro oli viety kaivamaan pienen matkan päähän\nja hän itse oli heittäynyt maata ahkion suojaan tulen loisteeseen.\nOlipa sillä kertaa osoittautunut hyväksi, että hän ylioppilasaikanaan\noli nukkunut rakovalkealla useamman yön. Mutta maat olivat silloin\nolleet tutut. Nyt ne sitävastoin olivat uppo-oudot. Sinä yönä hän\noli täydellisesti käsittänyt Jaakobin tilan tämän viettäessä yötään\nerämaassa kivi päänsä alla. Eroitus oli vain ollut siinä, ettei hän\nollut unissa nähnyt enkeleitä, vaan hirvittäviä susilaumoja, jotka\njoka hetki olivat valmistautuneet hyökkäämään hänen kimppuunsa.\n\nVitkaan, perin vitkaan oli päivä valjennut. Hämärä oli kuin kiusaa\ntehden viipynyt lumella ja puiden oksilla. Hän oli seurannut sen\nleikkiä toivon ja pelon vaiheilla. Kunhan ei aamusta vain rupeaisi\nsatamaan lunta. Silloin hän ei osaisi takaisin. Hän oli lähettänyt\nkorkeuteen palavan rukouksen: \"Ei lunta, ei hinnalla millään!\"\nUutistalokkaat väylän varrella toivoivat sitä kyllä. Heistä oli ollut\nvielä liian jyleä ajaa. Mutta hän, Jonatan Stark, oli hengessään\ntaistellut heidän toivomuksiaan vastaan. Kai Jumala sentään oli\nsiksi oikeamielinen, että pani ainakin kymmenen velttoa huokausta\nyhtä kiinteää, hätääntyneestä sydämestä lähtenyttä rukousta vastaan,\n-- kun sen vielä päällepäätteeksi rukoili mies, joka hoiti kahta\nseurakuntaa. Suunnilleen tähän tapaan olivat hänen ajatuksensa\nristeilleet. Arveluttavan kohtalon painon alla hän ei ollut johtunut\najattelemaan, kuinka naiviksi hän oli tullut uskossaan, -- hän,\nlaudatuurin pappi ja rovastin poika kymmenennessä polvessa. Mutta\nmitä välitti Lapin kiveliö laudatuureista ja rovastinpojista.\nSe kohteli kaikkia samalla tavalla taivuttaen oppineen Lainion\nkirkkoherrankin ajattelemaan yhtä mutkattomasti kuin ajatteli joku\nlappalainen. Lopputulos oli kuitenkin ollut se, ettei lunta ollut\nsatanut.\n\nHän oli ajanut entisiä jälkiään takaisin ja kymmenen tienoissa\naamupäivällä istunut jälleen Kierukkavaaran pirtissä.\n\nMutta -- siellä hän oli jälleen ollut laudatuurin pappi ja\nrovastinpoika kymmenennessä polvessa. Hän oli kertonut yöllisen\nseikkailunsa ja siitä oli ollut leikki kaukana. Kun ihmiselle tuli\noikea hengenhätä, merkitsi hänelle elämää tai kuolemaa sellainenkin\njokapäiväinen seikka kuin tämä: -- ripsahuttiko aamuyöstä lunta vai\nei. Jos olisi hiukankin ripsahuttanut, ei hän, Jonatan Stark, nyt\nistuisi tässä muistelemassa, vaan harhailisi, tiesi missä. Mutta kun\nihminen oikein sydämensä pohjasta huusi Herraa, oikein sillä Eliaan\nrohkeudella: että \"näytä tänä päivänä\" j.n.e., silloin tuli apu. Sen\noli hän, Jonatan Stark, saanut elävästi kokea.\n\nTalonväki oli päivitellyt ja siunaillut. Hyvänen aika sentään! Me\ntässä nukutaan, tuuhotetaan lämpimässä... ja sillä aikaa pappi\npaljaan taivaan alla! O Herra Jietari, kokonainen yö metsässä!\nTodellakin: -- jos vain olisi ripsahuttanut, ei pappi olisi osannut\ntakaisin. Tässä meidän isä juuri noustessaan toivotteli, että\nannapa nyt ripsahuttaa hiukan enemmän... mutta varjelkoon, se\nolisi ollut sama kuin varma kuolema... (Kierukkavaaran Liisa oli\nsäikähtyneenä pysähtynyt keskelle lattiaa ja hänen silmistään oli\nsaattanut lukea, mitä hän ajatteli.) Olisipa nyt Jumala vain Kallan\ntoivomuksen kuullut, olisivat Kierukkavaaran lehmät tosin saaneet\nvereksiä heiniä, mutta Lainion pappi olisi eksynyt erämaahan. Ja kuin\nyhteisymmärryksestä taivaallisen haltijan kanssa oli Liisa-emäntä\nlaittanut kahvipannun tulelle tavallisuudesta poikkeavalla kiireellä.\n\nKirkkoherran eksymisestä oli riittänyt puhetta koko aamurupeamaksi.\nOli siinä yksi ja toinen aamuaskar jäänyt toimittamatta, mutta\neihän nyt aina ollut pappikaan talossa ja vielä sellaisen retken\njälkeen. Yksi ja toinen naapurikin oli pistäytynyt Kallan pirttiin\nja jokainen oli saanut tarpeekseen siunailla ja päivitellä. Kun nyt\nihan oppaatta, kulki! Kun nyt ei Kallakaan ollut lähtenyt papin\nmatkaan? -- Kalla oli joutunut hiukan ahtaalle. -- Kuinkapa se hän...\nkun se Ruukikin oli kulkenut yksin... Vieläpä nyt Ruuki, joka oli\nsellainen tunturien karpeaja. Se poika ei välittänyt, vaikka olisi\nviikon kiveliötä kiertänyt, kunhan vain tupakat riittivät. Oli se\nsekin eksynyt kerran ja juuri samalle kairalle. Piippunsakin oli\näijä pudottanut ja niin oli ollut kovassa tupakantuskassa, että\n\"rötkäleitä\" oli tehnyt Kuttasen Petterin lapsen ristimäkirjasta.\nEi ollut sattunut muuta paperia matkaan. Paluumatkalla hänen oli\nhäätynyt ottaa lapsen nimet ja kummit uudelleen muistiin. Oli siinä\njo ollut hätä... papilla.\n\n-- No, kun ei repinyt käsikirjastaan lehtiä?\n\n-- Ei... sekin oli jäänyt kotiin. Se oli...Ruuki-pappi sellainen,\nettei sillä toisinaan ollut rippineuvojakaan matkassa. Mikä lie\nollut... maailman harava... hänkin, mutta iloinen ja leikkisä mies.\nJa Kierukkavaaran Kalla oli ruvennut kertomaan Ruuki-papista.\n\nKerrankin... Äkässuvannossa oli nimismies panettanut tämän kiinni.\nEi ollut tuntenut Suomen puolen pappia. Tämä oli tainnutkin olla\nensi kertaa Äkässuvannossa käymässä... Oli tiukannut passia kylän\ntiellä... No... eihän papilla mitään kirjoja ollut. Ei muuta kuin\nlähde konttoriin. Ruuki-pappi oli talsinut nimismiehen edellä ja\npyydellyt, että eikö hän saisi pappilassa käydä... Hänellä olisi\nollut kirkkoherralle asiaa... Mitä vielä... ei kirkkoherra joutanut\nkaikkien kulkurien kanssa... Mitäpä siinä. Ruuki-pappi oli talsinut\nnimismieheen ja sielläkös oli tiukalle otettu... Mistä mies ja\nmikä nimi? Hilemon Ruuk... Ammatti? Pappi... Mitä... pappi? \"Tässä\nei kieroileminen auta!\" Kyllä... pappi kuin pappi! Ei se siitä\nparannut. No... merkillistä! \"Ettehän vain ole Tenomuotkan pappi?\"\n\"Kyllä, juuri se enkä kukaan muu.\" Nimismies oli pyydellyt anteeksi\nja noitunut itsekseen. \"Ei se mitään\", oli Ruuki-pappi vakuutellut,\n\"saatiinhan tehdä tuttavuutta.\" -- Kyllä oli Äkässuvannon kirkkoherra\nnauranut ihan katketakseen, kun oli tapauksen kuullut.\n\nSellaista se oli. Missä lie nyt sekin mies? Ainakohan asunee siellä\nHelsingin korvallisella?\n\nSiellä oli, mutta ikävää kuuluu pitävän.\n\n-- Ikävää? Mitenkäs siellä ikävä... sakeammassa kansassa?\n\nNiin -- kummalta se kuului, mutta niin oli pastori Krook\nkirjoittanut, että yksinäisyyden tunne saattoi siellä toisinaan käydä\nvielä painavammaksi kuin Lapissa. Katuvan kuului muuttoaan.\n\nKierukkavaaran Kalla oli vaipunut mietteisiinsä. Hän oli pudistanut\npäätään. Sen hän hyvin käsitti, että hänen moisellaan siellä olisi\nollut ikävä. Mutta -- Ruuki-pappi, joka oli valittanut ikävää täällä\nja nyt -- ikävä siellä. Herroista ei päässyt koskaan selvyyteen.\n\nEi se ole ainoa kerta ollut, jolloin Jonatan Stark on eksyksissä\nharhaillut. Mutta niin pahasti kuin tuolla kertaa tuskin milloinkaan\nennen tai myöhemmin. Aina hän oli sentään taloon yöksi päässyt.\n\nNiin -- ne Lapin talot. Olivat nekin hiukan omituisempia paikkoja\nkuin talot muualla maailmassa. Jonatan Stark oli tehnyt sen\nhavainnon, että kuta pohjoisempana ihminen asui, sitä hatarammin\nhän asumuksensa kyhäsi. Lainiossa käytettiin jo kaksoisikkunoita\nihan yleiseen, mutta Tenomuotkan puolella niitä ei tavattu lainkaan.\nPakkanen huurusi kyynärän pituudelta ikkunan raoista huoneeseen, joka\nsekin oli niin kylmä, ettei riisuutuminen tullut kysymykseenkään.\nTalonväki istui takkatulen ääressä aamusta iltaan. Siinä pysyi\nsentään sulana. Mutta aamulla kun herättiin, oli kahvikuppi jäätynyt\nlautaseen kiinni. Koko hoidon saattoi korvasta kiikuttaa pataan.\n\nMonenlaisissa paikoissa hän oli näiden yhdeksäntoista vuoden aikana\nöitä viettänyt. Nyt poismuuton edellä oli niiden muisteleminen\nhauskaa. Lapinkota oli sentään jäänyt parhaiten mieleen.\nSellaisessakin hän oli useampia öitä maannut.\n\nAluksi se oli tuntunut sangen kodikkaalta. Heittäytyä noin\nvain täysissä pukimissa, peski päällä, lapinlakki päässä ja\nporonnahkakengät jaloissa porontaljavuoteelle nukkumaan paksujen\nRuijan raanujen alle. Tuli sammui hiljakseen, kodan väki asettui\nlevolle, koirat sijoittuivat ihmisten jalkopäähän tahi seljän taakse,\nsavuaukosta tuikkivat taivaan tähdet ja ympärillä huokaili luminen\nerämaa, missä yö tuuli vain hiljaa tohahteli. Jossakin lähellä\nkalahti poronkello. Siellä kaivoi tokka, lappalaisen satapäinen lauma.\n\nMutta keskellä yötä kavahtaa isäntä ylös komentaen rengit jalkeille,\nsieppaa rihlansa ja syöksyy koirien kera ulos. Susi on poroissa!\nAlkaa vimmattu haukunta, jonka katkaisee laukaus... parikin.\nKoiranhaukku yltyy, poronkellot kalkattavat, rengit hoilaavat. Koko\nkiveliö raikuu monenkaltaisen äänen pauhusta. Öinen hiljaisuus on\nrikottu. Kunnes isäntä palaa hengästyneenä, heittää rihlansa kodan\nnurkkaan ja heittäytyy pitkälleen. No, mitenkäs kävi? Hajaantuivat.\nPari kolme laukausta lyijyä kintuille ja sillä hyvä. Ei tainnut\nsattua? Mikä se pimeässä satutti! Pääasia vain, että kaikkosivat.\nOlivatko ehtineet vahinkoa tehdä? Yhden vasan olivat haavoittaneet.\nSe täytyi tappaa... No hyvä kaikki, pari rengeistä sai jäädä vahtiin\naamuun saakka... Keskustelu lakkaa ja hetken päästä vallitsee kodassa\ntaas syvä hiljaisuus.\n\nSellaista oli Lapin elämä. Jonatan Stark oli ehtinyt sitä kyllikseen\nnähdä. Illalla, tulen valossa teki kota romanttisen, sadunomaisen\nvaikutuksen, mutta aamulla näytti kaikki harmaalta, synkältä ja\nikävältä, varsinkin jos sattui pilvinen päivä. Mielellään lähti\nsilloin ajamaan kotia kohti.\n\nKuka mittaa kaikki yksinäisen Lapin papin matkat? Kuka luettelee\nkaikki hänen yönviettopaikkansa? Aamutähti, joka muita kirkkaampana\nheloittaa taivaalta, on kerran tervehtinyt Jonatan Starkia sänkyyn\nLiepimän Petterin vaatimattomassa kamarissa. Se pääsi parahiksi\npaistamaan muutamasta lämpimän katon halkeamasta sisään ja vilkutti\nniin ystävällisesti, että Jonatan Stark oli luullut näkevänsä\nunta. Sillä kertaa ei kamarin kohdalla ollut sattunut vesikattoa\nolemaankaan. Petteriltä olivat kattolaudat loppuneet kesken ja niin\noli kamarin kohta jäänyt vesikattoa vaille. Oli siis siitä sopinut\naamutähden sisälle pilkistellä.\n\nSe oli ollut sitä aikaa.\n\nKerran oli sama aamutähti tervehtinyt Jonatan Starkia kotipappilassa\nkaukana Pohjanmaalla. Hän oli ollut viimeistä yötä vanhassa kodissa\nennen Lappiin lähtöään. Aamutähti oli heloittanut vinttikamarin\nikkunasta suoraan hänen sänkyynsä. Mutta silloin hän oli maannut\nmukavasti kahden lakanan välissä.\n\nSe oli ollut sitä aikaa.\n\n\nV.\n\nMuistaako Jonatan Stark \"Sturm und Drang\"-kauttansa Lainion Lapissa?\n\nToki hän sen muistaa, sillä pienemmätkin asiat johtuvat hänen\nmieleensä, saatikka sitten sellainen aika.\n\nSturm und Drang -- myrsky- ja kiihkokausi. Sellaisenkin ajanjakson\nhän on Lainiossa elänyt.\n\nPaljon ennättää tapahtua yhdeksässätoista vuodessa, -- varsinkin kun\nkulunutta aikaa jälkeenpäin rupeaa muistelemaan. Siihen mahtuvat ne\ntoti-illatkin, jotka Jonatan Stark on apteekilla viettänyt.\n\nMyrsky- ja kiihkokausi kuuluu tavallisesti nuoruusvuosien\nelämään, sinne ylioppilasaikoihin tahi lähivuosiin heti jälkeen.\nSe muodostuu itsekullekin luonteen ja taipumusten mukaiseksi,\nyhdelle rajummaksi, toiselle tyynemmäksi. Jonatan Stark ei sitä\naikaisemmin ollut elänytkään -- ei ainakaan siinä mielessä, kuin\nmitä sillä tavallisesti tarkoitettiin. Se oli häneltä säästynyt\nLappiin. Harmaiden vuosien paino, yksitoikkoinen, tappava elämä oli\nsen loihtinut esiin. Ja se oli eletty totilasin ääressä apteekin\nsuuhuoneessa siellä Kyläkosken toisella rannalla.\n\nVanhaan aikaan ei sitä olisi pidetty minään? -- siihen aikaan,\njolloin pappiloissa vielä yleisesti tarjottiin totia. Niin oli tehty\nJonatan Starkinkin kotona. Vasta elämänsä loppupuolella oli vanha\nrovasti Stark mukautunut ajan henkeen ja totikutsut olivat loppuneet.\nJonatan Stark oli taas ylioppilasaikoinaan kuulunut ehdottoman\nraittiuden kannattajiin. Hän oli halunnut kulkea eri tietä kuin\nisäukko eikä hän koskaan olisi uskonut tulevansa istumaan maljan\nääressä. Mutta niin oli kuitenkin käynyt.\n\nKerran, kun elämä oli tuntunut oikein raskaalta, -- muutamana\ntalvi-iltana vuoden pimeimpään aikaan --, kun kirjatkaan eivät\nenää olleet huvittaneet, ei edes rakastettu Frenssen, oli Jonatan\nStark suunnannut askeleensa kosken yli apteekille. Siellä oli\n'Viina-Tofferi' häärinyt iloisena purkkiensa ääressä ja Jonatan\nStarkia vastaan oli tuulahtanut jonkunlainen kamferttitippojen ja\nkonjakin sekainen akateemisuuden tuoksu. Loistihan pullojen kyljistä\nselvä latina -- vaikkakin lyhennetyssä muodossa -- ja kaasihan Tapfer\nparast'aikaa helmeilevää konjakkia kimaltelevaan kristallikarahviin.\n\n-- Tjänare! Tulitpa sopivaan aikaan, oli Tapfer lausunut silmää\niskien. -- Tässä juuri veli Hubertuksen kanssa aioimme aloittaa.\n\nSe oli tietysti ollut leikkiä apteekkarin puolelta. Tiesihän hän,\nettä pappi oli raittiusmies. Hän oli sanonut sen muuten vain. Mutta\nJonatan Stark ei ollut sillä kertaa sattunut leikkituulelle. Hän oli\nnäyttänyt jokseenkin synkältä ja vastannut:\n\n-- Sepä sattuikin. Minä olenkin sen aineen tarpeessa, jos kukaan.\n\nMitäpä siinä, apteekkari Tapfer oli ollut mies, joka kyllä oli\nosannut tilanteihin suhtautua. Hän oli iskenyt silmää ja vienyt papin\nsisään.\n\nSiellä, suuhuoneessa, oli jo istunut vanha Malmström. Kulunut\nnaapukka oli maannut tuolilla kuin kavin syömä koira. Jonatan Stark\noli pannut merkille, että karvaton laikka oli melkoisesti kasvanut\nsitten viime näkemän. \"Terve, terve!\" \"Vai tuli veli Jonatankin.\"\nNiinpä niin.\n\nApteekkari oli laittanut totivehkeet valmiiksi ja sitten oli\nsekoitettu. Vanha Malmström oli katsahtanut pappiin kummissaan.\n\n-- Onko velikin ruvennut...?\n\n-- En. Aion nyt vasta ruveta.\n\nMitäpä siinä. Vanha Malmström oli sen \"suunnilleen\" ymmärtänyt...\nsuunnilleen, suunnilleen. Saihan nyt pappikin hiukan... kuinka\nnyt sanoisi... maistaa, -- varsinkin näin kaukana napapiirin\npohjoispuolella.\n\nEi Jonatan Stark ollut isosti aikonutkaan. Sen verran vain, että\npilvenreunat rupeaisivat hiukan punertamaan.\n\nNiinpä niin... niinpä niin... Se oli... kuinka nyt sanoisi...\nrunollisesti sanottu. Veli Jonatanilla oli hiukan niitäkin lahjoja.\n\nVanha Malmström oli kumarrellut syvään lasi kädessä.\n\n-- Jos me nyt sitten... terve!\n\nHubertus Malmström oli muistanut muutaman Jonatan Starkin\njoulusaarnan. Se oli ollut kerrassaan mainio, se Betlehemin pimeys ja\nsitten se suuri valkeus. Todellakin... veli Jonatan oli sattuvasti\nverrannut Vapahtajaa ritariin prinsessa Ruususen sadussa. Se oli\nollut mainio kuvaus! Terve!\n\nNiin siinä oli sitten istuttu tupakoiden ja tarinoiden. Vanha\nMalmström oli vilkastunut. Hän oli ruvennut kertomaan viimeisestä\nleimausmatkastaan. Uskoivatko veljet, se oli ollut vaikea\nmatka vanhalle miehelle? Reumatismi... reumatismi ja sellainen\nsaakelinmoinen pakkanen... (Veli Jonatan soisi anteeksi, että hän,\nvanha Jeegis, kirosi... hän koettaisi muistaa...). Mutta hän,\nMalmström, oli jo eläkkeensä saanut: reumatismin, jonka jokainen\nLapin virkamies vuosien lopulla sai... juuri varmaan... juuri\nvarmaan. Eikä sitä tarvinnut senaatilta hakea.\n\nMutta virka piti hoitaa siitä huolimatta. Ei auttanut. Olipa soma\nnähdä, kelpasivatko A. B. Prospector O. Y:lle ne tukkipuut, jotka\nhän, Malmström, oli Pasmarovasta leimannut. Edellisestä paikasta\noli yhtiö riitelemällä päässyt eroon, mutta se nyt ei ollutkaan\nihme. Täytyihän -- puolueettomasti asiaa harkiten -- myöntää, ettei\nKomsiovaara ollut kenenkään ajopaikka. Sieltä kaukaa, latvajokien\nvarsilta niitä tuskin koskaan olisi saanut uitetuksi. Olisi täytynyt\nkaivaa kanavia ja perkata koskia eikä Prospector ollut halunnut\nsellaiseen puuhaan ryhtyä muutaman sadan tukkipuun vuoksi. Se ei\nolisi kannattanut. -- Mutta miksi antoi metsähallitus vapaat kädet?\n\"Metsänhoitaja leimatkoon paikasta oman valintansa mukaan...\" Niin\noli seisonut määräyksessä. Hän, Malmström, oli luonnollisesti\nleimannut sieltä, mistä valtion etu oli parhaiten vaatinut. Ja\nKomsiovaara oli juuri ollut sellainen paikka: -- sieltä ei uittanut\nvihollinenkaan, hahhah! Mutta -- mitäpä se hänelle kuului. Hän,\nMalmström, oli seurannut määräystä. Jokainen hoiti virkansa parhaan\nymmärryksensä mukaan, vai mitä veli apteekkari arveli?\n\nSe oli selvä! Niin hänkin teki. Hän, Tapfer, ei juuri mielellään\nmyynyt paljasta spriitä. Hän tiesi, ettei se tavara lappalaisten\nhyppysissä siunausta tuottanut. Joivat ja mellastivat juhla-aikoina,\nniin että siitä toisinaan häiriytyi koko kylän elämä. (Stark pappina\nsaattoi sen parhaiten todistaa). -- Ei, hän teki tippoja. Ne eivät\nolleet lähimainkaan niin vaarallisia kuin tuo yhdeksänkymmenenkuuden\nprosentin \"alkuaine\". Niitä kesti sentään koko paljon nauttia,\nennenkuin mies tuli hullupäiseksi. Ja toiseksi: -- sillä tavoin hän\nansaitsi hiukan enemmän, -- seikka, joka ei suinkaan merkinnyt vähää\ntällaisessa paikassa, missä lääkäri kerran oli saanut sellaisen\nfix-idean, että lappalaisille riitti vain terveydenhoito-opetus.\nEi, niin kauan kuin tohtori ei määrännyt tavallisia lääkkeitä, oli\nhänen, apteekkari Tapferin, pakko myydä tippoja edes jotenkuten\ntoimeentullakseen.\n\nVeli Tapferia ei voinut moittia, hän oli oikeassa. Jokainen hoiti\nvirkansa parhaan ymmärryksensä mukaan. Niinkuin hänkin, Jonatan\nStark, joka kohta vuosikymmenen oli joka vuosi rakentanut Lainion\nlapsille Jerusalemin ja sitten taasen hävittänyt sen - tietysti\nBaabelin kuninkaan Nebukadnesarin suosiollisella avulla. Vai\nluulivatko veljet, että oli niinkään helppo joka syksy aloittaa\nAatamista ja lopettaa kristinuskon voittokululla kautta maailman?\nTotisesti -- siinä kysyttiin kärsivällisyyttä ja lujaa tahtoa, ettei\npappi vain päästänyt Jaakobin poikia liian monta kertaa Egyptiin.\nMitä ne olisivat ylimalkaan siellä tehneet?... Ei, piti vain laskea\nkahdesti... kahdesti... ja vasta toisella kerralla Benjamin. -- Tai\nluulivatko veljet, että oli kovinkaan hauskaa antaa Mooseksen joka\nvuosi lyödä egyptiläinen kuoliaaksi? Totisesti -- siinä jo rupesi\ntoivomaan, ettei mies olisi joka kerta yhtä kovasti lyönyt. Olisihan\nkerrankin ollut muutteen vuoksi soma selittää, että se tummaverinen\nlurjus virkosi. Silloin olisi Mooseskin kenties päässyt sakoilla...\nsensijaan että hänen nyt joka vuosi täytyi talsia Midianiin. Eikä\nJetro-veljellä siellä kuitenkaan ollut koskaan sen parempaa tointa\nhänelle annettavana kuin halpa lammaspaimenen virka. Teepä sitä\nsitten neljäkymmentä vuotta ja pidä kurssi korkealla, jotta lopuksi\npääset johtamaan Israelin kansaa Egyptistä luvattuun maahan! -- Mutta\nsiinä meillä on esimerkki, mitä mies saa aikaan, kun hän ei anna\nperään... korvessakaan.\n\nJonatan Stark oli päässyt puhumaan mieliaineestaan: lapinvirkamiehen\nMidianista. Eikö ollut totta: -- tällainenkin paikka kuin tämä\nLainio oli todellakin kuin mikäkin Midianin korpi. Täällä elää\nkituutti kerran akatemian ovia kolkutellut mies yksinkertaisen kansan\nkeskellä, joka ei isosti välittänyt maailman menosta. Sille riitti\nvain se, että tuli hyvä vuosi... ja että Kurki-Aatami piti seuroja\nsilloin tällöin. Ihanteellinen kansa! Se ei kaivannut sanomalehtiä\neikä kirjallisuutta. Sille riitti almanakka ja Raamattu. Mitä se\nsiis ymmärsi sellaisen ihmisen sielunkärsimyksistä, joka oli syönyt\nvähän isomman omenan hyvän ja pahantiedon puusta? Ei kerrassa mitään!\nJa sitä he olivat tehneet kaikki, tämänkin pitäjän virkakunta:\n-- opiskelleet, lukeneet, eläneet kerran \"mukana\"... suuremmassa\nmaailmassa, missä ihminen löytää vaihtelua henkirievulleen.\n\n-- Katsopas nyt, Tapfer, tätä Malmströmiä tässä. Sama lakki\nvuosikymmenet läpeensä ja karvattomat paikat sen puuhkassa suurenevat\nvain. (Suo anteeksi, Malmström, että otan esimerkin näin läheltä,\nmutta minä säälin sinua, vaikka tiedänkin, ettet sääliäni kaipaa.\nSinustahan tämä Lainio on paratiisi.). Eikä se suinkaan johdu\nköyhyydestä, vaan siitä, että mies on kolmekymmentä vuotta hoitanut\nLainion metsänhoitajan virkaa Suomen Lapissa. Siinä ajassa totisesti\nnäivettyy pakostakin. Minä ymmärrän sen, minä, joka vasta olen\nelänyt täällä kymmenen vuotta. Viidentoista vuoden perästä minä\nolen juuri samanlainen -- sillä erotuksella vain, että olen käynyt\ntavattoman katkeraksi kaikkia ihmisiä ja koko yhteiskuntaa kohtaan.\nMinä en silloin saata enää Malmströmin lailla sanoa: 'Suunnilleen,\nsuunnilleen', -- vaan minä sanon: 'Zum Teufel!' niin pappi kuin\nolenkin. Sillä se ei ole enää Jumalankaan järjestyksen mukaista,\nettä joku pappi tahi metsänhoitaja istuu itsensä tylsäksi jossakin\nlapinpitäjässä, sillä aikaa kuin toiset riehuvat etelässä kuin\nkärpäset puurovadin ympärillä.\n\nVanha Malmström yksin oli pannut terhakasti vastaan. Hän ei ollut\ntahtonut myöntää olevansa \"Lapin painama\", niinkuin veli Stark oli\nsen tulkinnut. Hänestä oli Lainio ollut maailman paras paikka --\nparatiisi. Siinä oli veli Stark sanonut aivan oikein. Jos vain olisi\nsaatu mylly Kyläkoskenrannalle, eihän puolestaan olisi enää kaivannut\nmitään.\n\nNiin -- mylly! Tosiaankin -- mylly ja sähkölaitos! Jonatan Stark\noli saanut uutta tuulta purjeisiinsa. Hän ei ollut pannut merkille,\nettä Malmström oli vastustanut sähkölaitosta. Hän oli maininnut\nsuunnitelmasta, joka hänenkin ajatustaan oli pitemmät ajat\naskarruttanut.\n\nNiin -- todellakin. Kyläkosken rantaan. Se kohisi tuossa juuri\napteekin ikkunan alla ja oli kuin luotu myllyn paikaksi. Siitä saisi\nvoimansa myös saha ja sähkölaitos. Nyt sai hänkin, pappi, jauhattaa\njyvänsä kahdeksan penikulman päässä. Karttui siinä ohrarieskalle\nhintaa. Mikä huojennus, jos olisi ollut mylly ja saha. Sahautapas nyt\nlautoja. Kyllä -- käsipelillä niitä sait, mutta -- mitä ne tulivat\nmaksamaan? Ja kuinka paljon niitä miespari päiväkaudessa sahasi?\nToista olisi ollut turbiinilla käypä saha. Totisesti! Eiköhän ruvettu\nherättelemään Lainion rahamiehiä, jotta saataisiin sähkölaitos kylään?\n\nOli innostuttu ja tuumittu, kunnes lopuksi oli huomattu yrityksen\nmahdottomuus. Sellaista uskallusta ei lainiolaisissa ollut. Olisi\nvaatinut vuosikausien muokkaamista, ennenkuin heidän kukkaronsa\nolisivat sellaiseen yritykseen avautuneet. Se oli kyllä nähty --\npienemmistäkin asioista.\n\nMutta -- olihan saatu suunnitella, kuvitella ja haaveilla, --\nvaikkapa vain Lainiossakin. Eihän kuvittelu mitään maksanut. Saihan\nsiten iltansa kulumaan ja -- se oli pääasia.\n\nTämä ei suinkaan ollut ensi kerta, jolloin apteekin suuhuoneessa\noli myllyn rakentamista suunniteltu. Mutta ennen ei siihen ollut\nosaaottanut pitäjän arvoisa kirkkoherra. Nyt oli saatu yksi mies\nlisää, joka antoi kannatuksensa hyvälle asialle. Vaikkapa vain\nkannatuksensa, -- sillä olihan kysymys teoriassa ratkaistu. Joskus\nmaailmassa se ratkaistaisiin käytännössäkin. Silloinpa tultaisiin\nheitäkin muistamaan: -- Ne... metsänhoitaja, pappi ja apteekkari sitä\njo aikoinaan suunnittelivat. Sitä ei silloin uskottu, mutta -- nyt\nse on käynyt toteen. Siinä hyrräsi turbiini Kyläkoskessa ja pappilan\nnavetassakin loisti sähkövalo.\n\nKello oli lähennellyt puolta yötä, kun toverukset olivat eronneet.\nJonatan Stark oli ollut intoa ja elämänhalua täynnä.\n\n-- Katsopas, Malmström, kyllä on sentään tämä Lappi kaunis!\nKatselepas noita revontulia tuolla pohjan taivaalla... Niitä ei nähdä\nHelsingissä. Katso... katsopas... lumen pintakin elää! Siellä juoksee\nyön salaperäinen hengetär... tohvelit jalassa. Ja tuolta... tuolta\nKeilatunturin huipulta katselee Isä-Jumala yömyssy päässä ja hymyilee.\n\nJonatan Stark oli osoittanut kuuta, joka parhaillaan oli tehnyt\nnousua Keilatunturin takaa.\n\nHe olivat kulkeneet metsänhoitajan kanssa jutellen ja haastellen\ntähdistä ja muista taivaankappaleista. Uskoiko veli Stark, että\nMarsissa asui ihmisiä?\n\nKyllä, kyllä... mutta minkälaisia virkamiehiä luuli veli Malmström\nsiellä olevan?\n\nTjaah! -- Vanhan Malmströmin oli ollut hiukan vaikea siihen\nkysymykseen vastata.\n\nKatsopas... siellä oli paljon helpompi toimia esimerkiksi\nmetsänhoitajana. Saattoi jo konttorista nähdä, kuka kulloinkin\nkruununmetsää varasti. Jaha, vai Ranta-Manne, joka vastikään oli\nmaan päältä muuttanut eikä ollut vielä käynyt piirilääkäriltä\nsähkösilmälasia. Se veitikka siellä hakkasi. Ei muuta kuin annapas\nhaaste, niin tiesi mies tottua maan tapoihin. -- Ja pappinakin siellä\noli kerrassa helppo olla. Katsopas... ihmisillä oli vain päätä...\neikä muuta ruumista juuri ollenkaan. Siellä kävi rippikouluopetuskin\nihan leikiten vain... Ei niille... Marsin lapsille tarvinnut Jaakobin\npoikain nimiä päähän takoa... Muistivat jo ensi lukemalta...\n\nJonatan Stark oli saatellut metsänhoitajaa kotiin. Kaatuneen\nkilometripylvään luona he olivat pysähtyneet ja se oli antanut\nheille aihetta syvällekäypiin mietiskelyihin. Metsänhoitaja oli\npuhunut huonosta viranhoidosta. Joutaisi se \"Horsta\" nyt tuon\nkorjauttamaan. Sääli matkannäyttäjää, joka keuvotti ojan syrjällä\nkuin tukkihumalainen. Mutta Jonatan Stark oli siinä nähnyt symboolin\nitsestään.\n\n-- Katsos, Malmström, tuommoinen olen minä. Minäkin olen\nmatkannäyttäjä, mutta tavallisissa oloissa minä makaan murtuneena\nkuin tuo kilometripylväs tuossa. Minä olen masentunut, Lapin painama,\nepätoivoon saakka. Minusta ei ole papiksi kuin kauniiksi ilmoiksi\ntoisinaan. Mutta nyt... tällaisena iltana minä pystyisin saarnaamaan.\nMinä saarnaisin niin, että kivetkin itkisivät. Vahinko vain, ettei\nseurakunta minua nytkään ymmärtäisi -- paremmin kuin selvillänikään\nollessa... Kuule, Malmström, jokohan meillä meni hiukan hattuun?\n\nPuustellin veräjällä olivat toverukset eronneet ja Jonatan Stark\noli lähtenyt hoippumaan kotiinsa. Hän oli hengessään pitänyt\npuhetta tähdille ja nämä olivat sangen ymmärtäväisesti vilkuttaneet\nhänelle. Mutta kotona, pappilassa, oli Julia-rouva itkenyt,\nitkenyt katketakseen. Sitä oli Jonatan Starkin ollut hiukan vaikea\nkäsittää. Hän oli itse ollut niin kerrassaan iloisella päällä.\nLopuksi oli Julia-rouvankin täytynyt nauraa hänen tempuilleen ja\nsilloin oli Jonatan Stark tehnyt sen havainnon, että kyyneleet\nhänen vaimonsa silmissä olivat kimallelleet kuin tähdet. Hän oli\nsinä iltana selittänyt vaimolleen inhimillisyyden arvoitusta. Sitä\neivät ihmislapset tavallisesti käsittäneet, -- niin kummalta kuin\nse kuuluikin. Mutta oli yksi, joka sen käsitti paremmin kuin kukaan\nmuu, käsitti täydellisesti, ja tämä yksi se katseli tälläkin kertaa,\nkuinka nöyrästi Julia Stark, o.s. Hagelin, veti housut miehensä,\nkirkkoherra Jonatan Starkin, jaloista, joka mainittu herrasmies oli\nkyllä maistanut \"pikku liite\" liian paljon, mutta siitä huolimatta\nkykeni seisomaan yhdellä jalalla vaikka tunnin.\n\nSellaista se oli ollut. Pari, kolme kertaa kuukaudessa oli Jonatan\nStark \"hairahtunut\" apteekille ja sitä oli kestänyt nelisen vuotta.\nMutta se ei ollut vielä kaikkein pahinta. Hänellä oli vielä eräs\nlankeemus, jota muistellessa häpeän puna vieläkin toisinaan valahti\nhänen poskilleen.\n\nLöytyikö maailmassa toista pappia, joka kylmällä sydämellä on\ntyhjentänyt pullon rippiviiniä ja sitten kirjoittanut ylistysrunon\n\"Kristuksen kyyneleelle\", kuinka se viiniin sekoitettuna antoi tälle\ntaivaan ja kadotuksen esimaun? Jonatan Stark on sen tehnyt, Lainion\npappi ja \"hieno mies\", -- hän, joka sunnuntaisin saarnaa kauniisti ja\nmessuaa kuin Herran enkeli. Hän on sen tehnyt.\n\nJa se tapahtui muutamana synkänsynkkänä hetkenä hänen elämässään.\n\nSe oli ollut omituinen ilta. Julia-rouva oli mennyt levolle\ntavallista aikaisemmin. Hän oli valittanut päänkipua. Jonatan Stark\noli istunut pöytänsä ääressä ja katsellut, kuinka ukkospilviä\nkerääntyi Keilatunturin ylle. Rajuilma oli uhannut yöksi.\n\nKylä oli levännyt varjossa kuin hyvästit heittäneenä Norjan\npuoleiselle, valossa uivalle rannalle. Kansliahuone oli pimennyt. Se\npimeys oli rynnännyt Jonatan Starkin sydämeenkin ja saanut siellä\naikaan kammottavan hiljaisuuden.\n\nSilloin -- juuri kun ensimmäinen salama oli leimahtanut ja sitä\nseurannut jyrähdys pannut pappilan vapisemaan, Jonatan Stark oli\ntehnyt päätöksensä. Hän oli astunut kansliakaapille, avannut oven\nja katsellut sen hyllyllä seisovaa viinipulloriviä. Ne olivat\nrippiviinipulloja, mutta sinä hetkenä ne olivat hänestä tuntuneet\nelämän viimeisiltä vartijoilta, joihin kuoleva turvautuu. Hän oli\nottanut yhden pullon ja asettanut sen eteensä pöydälle.\n\nHän, Jonatan Stark, aikoi istua kuin muinoinen Neero ja katsella\nmaailman häviötä. Hänellä ei tosin ollut luuttua kuten tuolla\nkerrallisella hävityksen ihailijalla. Mutta hänellä oli pullo parasta\nitalialaisia viiniä, \"kirkonviiniä\", nimeltä \"Lacryma Christi\". Se\nsaisi hänen sydämensä laulamaan kaiken häviötä ja ikuista unohdusta.\n\nSalamoiden leimahdellessa ja ukkosen jyrähdellessä hän oli\nryypiskellyt tyynesti kuten näytelmän katselija. Hei, siellä iski\nsalama metsään kylän laidassa! Paksu savupatsas kohosi valtavana\nilmaan. Kaipa nyt Lainio paloi tänä yönä. Hän, Jonatan Stark, ei\naikonut panna tikkua ristiin sen pelastamiseksi.\n\nNyt iski salama kirkon ristiin. Kirkas välähdys ja omituinen,\nkumiseva ääni oli kantautunut heikkona hänen korviinsa. \"Tuomion\npitää Jumalan huoneesta alkaman\", oli välähtänyt hänen aivoissaan.\nNiin -- se oli oikein: ensin kirkko ja sitten pappila ja sitten\nkaikki muut talot perässä! Ei ollut ihme, että korkeus puski\nvihojaan. Olihan siinä kirkossa saarnannut hän, Jonatan Stark,\njo toistakymmentä vuotta. Mutta temppeli oli kuitenkin viaton\nja kas: -- se seisoikin vielä. Taivas säästi ilmeisesti Suomen\nevankelisluterilaisten seurakuntain paloapuyhtiötä. Ja oikein se\nolikin, sillä kirkko oli vakuutettu 50.000 markasta. Tännepäin...\ntännepäin siis! Ei pappilaa... Herra siunatkoon!... _Ei pappilaa!_\n-- se oli palovakuutettu myös -- vaan suoraan kohti kansliahuoneen\nikkunaa... suoraan Jonatan Stark'ia sydämeen! Yksin häntä... yksin\nhäntä vain... pappilaa vahingoittamatta.\n\nKas niin... se välähti jo ihan nenän edessä! Mutta -- terve! Ei ollut\nvielä aika...\n\nJonatan Stark oli nauranut, kädessä täytetty viinilasi. Hänen\noli tehnyt mieli laulaa... Mutta silloin hän oli muistanut,\nettä Julia-rouva saattaisi tulla katsomaan. Hän oli vääntänyt\nkansliahuoneen oven lukkoon.\n\nKas niin... nyt sai paukkua taas. Ja kyllä oli paukkunutkin.\nJulia-rouva oli huutanut makuuhuoneesta. Hän, raukka, oli herännyt\nkesken ukonilman ja peljännyt... peljännyt hirmuisesti. Hän oli\nhuutanut miestänsä apuun.\n\nMutta Jonatan Stark oli siirtynyt pois säälin mailta. Jokainen\nhuolehtikoon itsestään. Hänellä oli pullo vielä puolillaan... eikä\nJulia-rouva sitäpaitsi uskaltanut vuoteestaan mihinkään. Hei vain...\ntaivas iski vanhurskauden salamoita, mutta tässä istui Lainion pappi\nkilistäen poissaolevien ystäväinsä kanssa.\n\nTerve, Tofferi! Sinunkin talosi seisoo vielä, vaikka oletkin myynyt\npirtua niin jumalattomasti ja pannut vielä Kyläkosken vettä sekaan.\nJos kuka meistä ensiksi lähtee, olet se sinä, veljeni. Terve!\n\nHän oli humaltunut vähitellen ja kulkenut hoippuen huoneessa,\nikkunasta toiselle, sitä mukaa missä salama kulloinkin oli\nkiinteimmin iskenyt alas. Mutta ihme ja kumma, vaikka metsä ympärillä\noli savunnut, ei kylään ollut sattunut ainoatakaan salamaa, --\nlukuunottamatta niitä, jotka ukkosenjohdatin kirkontornissa oli\npuoleensa houkutellut.\n\nVähitellen oli rajuilma lakannut. Kesäyön aurinko oli jälleen\npilkistänyt kansliahuoneen maantienpuoleisesta ikkunasta sisään. Se\noli nähnyt surullisen näyn.\n\nPöydällä oli seisonut tyhjä viinipullo ja sen nimilipussa oli ollut\nluettavana: \"Lacryma Christi\". Humalainen pappi oli paitahihasillaan\nistunut pöydän ääressä ja kirjoittanut jotakin, suuret kyynelet\nposkillaan. Mitä pappi oli kirjoittanut, sitä ei aurinko kaikkea\nollut nähnyt. Vain viimeisen, päällimmäisen liuskan se oli lukenut\npapin maata mentyä. Siihen oli kirjoitettu näin:\n\n    \"Lacryma Christi,\n    sä kyynel helmenkirkas,\n    näin viinin kera sinut juonut oon.\n    Sa, jumalainen, hoidit hyvin virkas:\n    nyt portit Gehennan siis auetkoon!\n    Tää viime malja sinun maljas on,\n    sen muistolles juo miesi onneton.\"\n\nJonatan Stark muisti aamun tuon jumalattoman yön jälkeen. Hän oli\nlukenut runonsa selvin päin ja hänen sydämensä oli kiemurrellut\nkadotuksen tuskissa. Hän, pappi, pyhään virkaan vihitty, oli\njuomahimoaan tyydyttänyt rippiviinillä ja sitten ylistänyt\n\"Kristuksen kyyneltä\" tuntemistansa taivaan riemuista ja kadotuksen\ntuskista. Hän oli tuominnut itsensä ajaksi ja iankaikkisuudeksi: --\nhän oli tehnyt synnin Pyhää Henkeä vastaan.\n\nJonatan Stark ei voinut käsittää, ettei hän sinä aamuna ollut tehnyt\nitsemurhaa. Hänen elämänsä oli tuntunut kurjaakin kurjemmalta.\nHän oli vuoroin sadatellut itseään, vuoroin tuntikausia maannut\nkasvoillaan lukitussa kansliahuoneessa. Ihmiset olivat nähneet hänen\nkurjan muotonsa, mutta kukaan, ei edes hänen vaimonsakaan, ollut\naavistanut, mitä oli tapahtunut. Hän uskoikin, ettei yksikään ihminen\nolisi voinut häntä ymmärtää. Yksimielinen tuomio olisi tullut hänen\nosaksensa. Ainoastaan Jumala oli nähnyt hänen sielunsa huutavan\nhädän. Ja Jumala oli lopuksi häntä armahtanut.\n\nSe lankeemus, lankeemuksista suurin, oli kuitenkin koitunut hänelle\nsiunaukseksi. Juopottelu oli loppunut kuin yhdellä iskulla. Eivät\nastuneet enää hänen jalkansa apteekin portaita ylös entisissä\naikeissa. Hänestä oli jälleen tullut raittiusmies ja hiljalleen oli\nrauha palannut hänen sydämeensä.\n\nHänen myrsky- ja kiihkokaudellaan oli kuitenkin ollut sangen\nratkaiseva vaikutus ulospäin, seurakuntalaisiin. Siitä huolimatta,\nettä hän jo kohta viitisen vuotta oli elänyt ehdottomasti raittiina,\nhän kantoi yhä edelleenkin \"Toti-Tarkan\" nimeä. Ihmiset olivat\nhitaita unohtamaan ja anteeksiantamaan. He kyllä puhuivat siitä\npaljonkin, mutta itse asiassa ei siitä elämässä suuria jälkiä\nnäkynyt. Joka kerran oli ottanut ryypyn, oli juoppo, auttamattomasti\njuoppoja asianomainen sai tyytyä siihen.\n\nJonatan Stark oli jo oppinut tyytymään. Hänelle oli Lappi opettanut\nniin paljon, ettei hän enää nurissut. Hän oli jo päässyt sille\nasteelle, jolloin ihminen tyynenä nielee suurimmankin loukkauksen.\nHän oli siinä suhteessa valmis.\n\n\"Omalle Herralleen jokainen seisoo ja lankee\". Nämä sanat ovat\nmuuttuneet Jonatan Starkin uskontunnustukseksi. Hän on monesti\nlangennut, mutta hän on langennut \"omalle Herralleen\". Toisin sanoen:\nse on jäänyt hänen ja hänen Jumalansa väliseksi asiaksi, johon\nmuilla, parhaimmillakaan, ei ollut oikeutta sekaantua. Tämä Herra oli\nmyös auttanut häntä nousemaan yhä uudestaan, auttanut läpi raskaiden,\npimeiden aikojen, auttanut surussa ja auttanut ilossa. Tätä Herraansa\nkohtaan tuntee Jonatan Stark syvää kiitollisuutta. Se täyttää hänen\nsydämensä kokonaan. Hänen on nyt niin helppo osoittaa ystävällisyyttä\nja rakkautta kaikkia kohtaan, pahimpia parjaajiaankin kohtaan. Sillä\nhän on päässyt elämässään nousemaan sille tasolle, jolta ihminen\nnäkee selvemmin asioiden ytimeen, ymmärtää syyt ja vaikuttimet -- ja\nsiitä Jonatan Stark on ennen kaikkea kiitollinen Herralleen.\n\n\nVI.\n\nSiinä harmaassa yksitoikkoisuudessa, missä päivät Lainiossa\ntavallisesti kuluvat, muodostaa syntymä- ja nimipäivien vietto\nterveellisen vaihtelun, joka virkistää mieliä moneksi aikaa. Ne\novat kuin keitaita Saharan erämaassa ja pappilan Julia-rouva on\nodotellut niitä samanlaisella kärsimättömyydellä, kuin millä aavikon\nmatkaaja odottaa viheriöitsevää palmulehtoa. Almanakat ovat varsinkin\nviime vuosina tulleet varustetuiksi punaisilla, määrättyjen nimien\nalle vedetyillä viivoilla. Se on ollut Juliarouvan mielityötä aina\nedellisen vuoden lopulla.\n\nTammikuun kohdalla ei löytynyt yhtään punaista viivaa, mutta\nhelmikuun 6. päivän kohdalla jo löytyi. Silloin vietti Horstan\nDortte-rouva nimipäiväänsä. Seuraavalla viikolla otti taas\npappilan rouva vastaan Julian päivän vieraita. Maalis- ja huhtikuu\nolivat niinikään jääneet punaisista viivoista osattomiksi. Mutta\nne kuukaudet olivat sentään kuluneet muutenkin. Olihan silloin\noikeastaan Lapin ihanin vuodenaika: kevät kimaltelevine hankineen\nja erinomaisine keleineen. Niinä kuukausina Jonatan Stark suoritti\nkinkeri- ja kouluntarkastusmatkansa.\n\nMutta toukokuu oli muodostunut oikeaksi juhlien kuukaudeksi. Silloin\nkokoonnuttiin ensinnäkin pappilaan vappuna. Kahden päivän perästä\nvaellettiin taas Jerikoon. Siellä hallitsi Roosa Malmström --.\n\"Jerikon ruusu\", niinkuin häntä kylän kesken kutsuttiin -- ja se oli\nainoa kerta vuodessa, jolloin Lainion pieni virkakunta pyörähteli\ntanssin sävelien mukaan. Malmström omisti vanhan gramofoonin, jonka\nlevyt oli vuosien varrella soitettu pilalle. Vain pari, kolme levyä\noli vielä siinä kunnossa, että niitä saattoi soittaa, ja niiden\nsävelten tahdissa pyörähtivät nimismies ja apteekkarin rouva sekä\napteekkari ja pappilan Julia-rouva.\n\nOlihan se vaihtelua sekin, vaikka kyläläiset saivatkin siitä paljon\npuhumisen aihetta ja Kurki-Aatami tekstin seuraavan sunnuntai-illan\nseuroihin. Mutta mitäpä siitä välittivät pappilan Julia-rouva\nparemmin kuin apteekkarin rouvakaan. Kun heidät kerran oli\nsuruttomien joukkoon luettu, he olivat sitä ja sillä hyvä.\n\nYhtä murheettomina vaellettiin siis seuraavalla viikolla apteekille\nFlooran päiville. Siellä ei tosin tanssittu, mutta siellä oli taas\nmuuta hauskaa, varsinkin herroilla. Apteekkari vei miesvieraansa\napteekin suuhuoneeseen ja tarjosi todit. Silloin juteltiin taas\nvahvasti viranhoidosta ja sähkölaitoksesta, joka kerran tultaisiin\nrakentamaan Kyläkosken rannalle, ja jolloin Lainio kiitollisena\nmuistelisi kolmea aatteen miestä, metsänhoitaja Malmströmiä,\napteekkaria ja Jonatan Starkia. Horsta-vallesmanni ei ottanut\nryypiskelyyn osaa, sillä hän oli sitä mieltä, ettei Lapissa saanut\nväkijuomia ollenkaan nauttia.\n\nMutta siihen panivat Malmström ja apteekkari jyrkästi vastaan. Laissa\noli kielletty vain Lappiin tuonti, mutta juonnista ei oltu mainittu\nsanaakaan. Jos veli Horsta tapasi jonkun väkeviä kuljettamassa,\nsilloin: -- pass på! -- mutta ei muulloin.\n\nNimismies väitti vastaan. Kuinka silloin voitaisiin juoda, jos ei\nkerta saanut tuoda?\n\nNiin juuri -- siinäpä se niksi olikin. Mutta -- jos jonkun onnistui\ntilkkanen tuoda, niin ettei veli Horsta sitä huomannut, silloin\nhän sai myös sen juoda. Ne lainsäätäjät olivat noin vain hienosti\njättäneet tuollaisen pienen takaportin. Ne olivat hienoja miehiä --\nsiis: terve!\n\nHorsta-vallesmanni jäi siis auttamattomasti tappiolle niin juristi\nkuin hän olikin. Minkäs sille mahtoi. Mutta tappiostaan närkästyneenä\nhän ei kannattanut sähkölaitostakaan. Mikäpäs siinä: jälkipolvi\njättäisi hänet mainitsematta vuodattaessaan kiitollisuuttaan aatteen\nkannattajille. Yhtähyvin olisi nyt Horstakin otettu mukaan. Mutta --\njoka jäi pois, se jäi pois. He, apteekkari, metsänhoitaja ja pappi,\naikoivat kerran kuolemansa jälkeen ajaa triumfivaunuissa läpi Lainion\nkylän ja kuunnella Konrad Raattaman juhlapuhetta, joka päättyisi\nhuutoon: \"Eläkööt Lainion myllyn ryynikivet!\"\n\nOlipa siis toukokuu juhlien kuukausi. Julia Starkin almanakassa oli\nnimittäin vielä yksi punainen viiva sen kuukauden kohdalla. Se oli\nAlarik-nimen alla. Sen omistaja oli apteekkari Tapfer ja siis: --\nsinä päivänä kokoonnuttiin taas apteekille panemaan uudelleen pystyyn\nLainion sähkölaitosta ja ajamaan triumfivaunuissa Lainion kylän läpi.\nMutta siihen juhlat loppuivatkin pitkiksi kuukausiksi. Olihan niitä\nsattunutkin yhden kuun osalle tavallista enemmän. Joudettiin siis\npaastoamaan ja odottamaan Gottfridin päivää.\n\nGottfridin päivän vietto oli näet muodostunut suurenmoisimmaksi\nkaikista -- ainakin miesten mielestä. Silloin ei tosin tarjottu\ntotia, ei soitettu gramofoonia eikä tanssittu, mutta sittenkin\npitivät miehet, että Horstalla oli kaikkein hauskin. Se johtui\nkai siitä, että jokainen oli edellisenä yönä ollut ensi kertaa\njäniksenajossa ja sai nyt kertoa kokemuksiaan.\n\nJokaisella olikin kerrottavaa yllin kyllin. Kirkkoherra oli ollut\nmetsällä apteekkarin kanssa ja heidän saaliinsa oli kaikkiaan\nkahdeksan jänistä. Lukumäärää sitä oli siinäkin, -- mutta nimismies,\npäivän sankari, oli ampunut kaikkiaan kahdeksantoista! Ja ihan yksin.\nSe vasta oli ollut alstuuti! Hän, Horsta, oli soittanutkin sen vasta\nkotiin lähtiessään. Niin oli puhaltanut lujaa, että Raatikaisen\nmökissä olivat kaikki heränneet, luullen tuomiopäivän koittaneen.\n\nVieraat iskivät toisilleen silmää. Se oli sitä Horstan metsästystä.\nMies liioitteli silmää räpäyttämättä kuin turkkilainen, varsinkin\njos oli jahdista ja yleensä pyyntihommista kysymys. Se tiedettiin\nvanhastaan ja Horsta oli siinä suhteessa parantumaton. Ei hänelle\nenää kehdattu siitä huomauttaakaan. Se ei olisi sitäpaitsi\nsopinutkaan, -- varsinkaan nimipäivillä. Dortte-rouvan leivokset\nolivat kuulut kautta Lainion ja talo muutenkin vierasvaraisuuden\nesikuva. Kuunneltiin siis tyynesti talonisännän lohkomisia, joita\nkyllä riitti.\n\nVai kahdeksantoista? Millä suunnalla oli veli ollut?\n\nNiin, milläkö suunnalla? Hän oli kulkenut ristiin rastiin\nkoko Rajasaaren ja ampunut jok'ikisen, mitä siellä löytyi. Ja\nkahdeksantoista niitä oli löytynyt. Sen saattoi todistaa vaikka\nRaatikaisen Heikki, joka oli ollut apuna kantamassa saalista kotiin.\nSe olisi kai kuulunut Norjalle, koska saarikin kuului, mutta\nkun Norjan hallitus ei kerta ollut asettanut ketään oikeuksiaan\nvalvomaan, oli hän, Horsta, merkinnyt jänikset Suomen tiliin.\n\nKyllähän Horsta tunnettiin. Ei hän raja-asetuksista isosti\nvälittänyt, vaikka esiintyikin viina-asioissa ankarana. Mutta se nyt\ntaisi olla enemmän Dortte-rouvan ansiota ja kuin oikusta oli lakikin\nsattunut Horstan puolelle.\n\nGottfridin päivillä ei kuitenkaan väitelty kieltolaista -- ei, se\nkuului apteekkiin -- vaan puhuttiin yksinomaan pyssyistä, koirista\nja pyyntiasioista. Vanha Malmström kuunteli juttuja ihastuksissaan.\nHän ei enää jaksanut metsälle. Hän siis nautti kaksin verroin veli\nHorstan kokemuksista tällä alalla. Uskoivatko veljet, että hän,\nHorsta, oli kerran saanut yhdellä laukauksella kaksi hanhea, kaksi\nhaapanaa ja koppelon?\n\nSe oli tuntunut mahdottomalta. Mutta -- älähän huoli, kyllä Horsta\nosasi selittää.\n\nHän oli muutamana keväänä jäänlähdön aikaan ollut Kuruseljässä.\nNiinpä niin. Silloin hän äkkää joella, alempana, kaksi hanhea ja\nkaksi haapanaa jäälautan reunalla. No mitäs... hän lähtee hiipimään\nrinnettä alas ja pääsee tuuhean kuusen alle. Siinä on jo kerrassa\nsoma tähtäyspaikka. Hän tähtää... tähtää... odottaen, että linnut\nasettuisivat yhteen linjaan. Jopa asettuivatkin... asettuivat riviin\nkuin sotamiehet. No, nyt oli hyvä laukaista. Hän tärähyttää ja --\nkups! -- sinne kaatuvat linnut jäälautan reunalle.\n\nMutta -- miten ollakaan -- saman kuusen latvassa, jonka alla hän\noli lintuja vaaninut, istui iso koppelo. Hän, Horsta, ei tiennyt\nsiitä mitään. Naapurikuusen latvassa taas kyykötti koppelohaukka.\nTämä oli tietysti ajanut koppeloa, mutta ihmisen nähdessään luopunut\nhetkeksi takaa-ajosta. Siinä istuvat nyt molemmat katsellen\ntoisiaan, koppelolla sydän kurkussa. Kun laukaus pamahtaa, kahahtaa\nkoppelo lentoon. Silloin -- tui! -- koppelohaukka suoraan koppelon\nniskaan. Mutta raskas lintu ei olekaan niin helppo saalistettava.\nKoppelohaukka räpyttelee... räpyttelee... mutta ei pääse kohoamaan.\nYhä alemmas painuu vedenpintaa kohti. Silloin -- juuri kuin Horsta\nhyökkää paikalle, saa koppelohaukka kyntensä irti koppelon seljästä.\nJo ovatkin molemmat ihan joessa. Hän, Horsta, hotaisee haavoitettua\nlintua pyssynperällä ja niin on hänellä viisi lintua selkään\nlyötäväksi. Jos veljet eivät usko, kysykööt Dortelta. Hän kyllä\ntodistaa, että heillä syötiin samana päivänä hanhea ja koppeloa.\n\nUskoivathan veljet, mikä ettei... kummempiakin niitä oli maailmassa\nsattunut.\n\nNiinpä kyllä.\n\n-- Vai miten oli se sinun kerrallinen oravanmetsästyksesi, Horsta?\n\nMalmström katsoo nimismiestä veitikka silmäkulmassa.\n\nNiin -- olihan se sekin. Kolmattasataa \"häntähirvasta\" yhdestä\nainoasta honganrungosta.\n\nKolmattasataa? Jo nyt Jonatan Stark panee sinut pannaan, Gottfrid\nForstadius!\n\nSe oli _totinen_ tosi! Eikä hän, Horsta, ampunut laukaustakaan.\n\nEi laukaustakaan? Sinä olet sentään suurenmoinen valehtelija,\nGottfrid Forstadius. Sinä olet taiteilija sillä alalla.\n\nNo vaikka tuosta poikki! Nimismies asettaa kämmensyrjän kaulalleen\nja tekee paljonpuhuvan liikkeen. Katsokaas, hän kaasi kerran\nHalsikankaalla hongan. Mitä hän sillä teki, sitä hän ei nyt oikein\nmuista. Mutta samapa se -- pääasia vain, että hän kaasi kerran\nHalsikankaalla hongan. Niinpä niin. No ihme ja kumma! Honka oli\nontto sisältä ja täältäkös rupesi tippumaan kuolleita oravanpoikasia\nihan köytenä aivan. Hän laskee ja laskee... pääsee kahteensataan\nja heittää. Niin -- niitä oli hyvän joukon kolmattasataa. --\nKatsokaapas... orava oli joka vuosi penikoinut samaan honganrunkoon.\nSyystä tai toisesta olivat poikaset kuolleet... nähtävästi\npaleltuneet. Siitä tuo tavaton luku, heh!\n\nVanha Malmströmkin innostuu. Hänkin on metsästänyt viisikolmatta\nvuotta, vaikka ei olekaan yhdellä kertaa saanut kolmattasataa\n\"häntähirvasta\" niinkuin Horsta, -- mutta yhtä ja toista on\nhänellekin sentään ehtinyt tapahtua. Uskoivatko veljet, että hän\nkerran oli ampunut jäniksen pimeässä, ihan säkkipimeässä?\n\nMikä ettei... kyllähän se uskottiin. Veli oli vain hyvä ja kertoi.\n\nNo niin... hän oli kerran ollut pikku Hubertuksen, poikansa, kanssa\nmetsällä. Siinä..., kotiin palatessa, oli puhe johtunut erilaisiin\nampumatapoihin. Toiset olivat sitä mieltä, että oli varminta käydä\nhanat päällevedettyinä. Mutta hän, Malmström, oli aina vastustanut\nsellaista tapaa. Se oli ensinnäkin vaarallista: -- pyssy saattoi\nlaueta tapaturmaisesti -- ja sitten: -- se ei ollut ylimalkaan\ntarpeellistakaan. Kyllä metsämies ennätti alasviedessään vetää\nmolemmat hanat päälle, jos tarve vaati. Sitä hän oli ollut pikku\nHubertukselle selittämässä, kun tämä samassa oli huudahtanut: 'Pappa,\njänis!' Hän oli katsonut, missä, missä? Pimeää metsä-aukeamaa oli\nkiitänyt valkoinen otus. Herre jämmer! Hän, Malmström, oli kuin\nvaistomaisesti suorittanut äsken selittämänsä liikkeet: pyssy\nalas!... hanat päälle!... tähtäys ja... pam! (Toinen piippu oli\ntyhjennyt.) Sen synnyttämässä valaistuksessa uusi tarkistettu tähtäys\nja... pam! Sitten -- säkkipimeys ylt'ympäri ja syvä hiljaisuus,\nkunnes pikku Hubertus huudahtaa: 'Pappa, siinä on jänis kuolleena.'\nHerre jämmer, se oli ollut laukaus, mestarilaukaus kerrassaan!\n\nVanha Malmström nauraa kyynelet silmissä. Vanha muisto virkistää\nhänen sydäntään jalon viinin tavoin. Herre jämmer, kyllä toisinaan\nsattui niin kummituksen kummasti, että saattoi jo ruveta epäilemään,\noliko paholainen mukana pelissä.\n\nHänelle oli edellisellä viikolla sattunut sellainen tapaus, että\nhän tulisi siitä iloitsemaan koko loppuikänsä. Saattoivatko veljet\najatella, että kolme laukausta sadan metrin päästä ammuttuina sattui\nyhteen ja samaan reikään?\n\nOlipa se koko tapaus! Herrat höristävät korviaan.\n\nNiin -- sellainen oli sattunut hänelle, Malmströmille, edellisellä\nviikolla. Hän oli ottanut pikku Hubertuksen sotakiväärin ja lähtenyt\nkoettamaan, sattuisiko vielä maaliin. Välimatka oli ollut sata\nmetriä senttimetrin päälle mitattuna. Kyllähän veljet tiesivät hänen\npatterinsa siellä Jerikon takana?... Juu, juu... sadan metrin päästä\nhän oli päättänyt koettaa ja makuultaan. -- Ensimmäinen laukaus\noli sattunut keskelle, ihan keskelle! 'Se oli sattuma', hän oli\npäätellyt, mutta -- Herre jämmer! -- se oli sentään tuntunut kovin\nhauskalta. Hän oli ampunut toisen ja kolmannen kerran ja mennyt\nkatsomaan. Silloin hän oli kironnut: -- molemmat jälkimmäiset olivat\nlentäneet yli... metsään!...\n\nMutta -- miten ollakaan... hän oli tarkastanut maalia lähemmin ja\n-- ei ollut enää voinut uskoa omia silmiään. 'Roosa, tule nopeasti\nkatsomaan! Minä luulen, että täällä on käynyt kummituksen kummasti:\nkolme laukausta yhteen reikään!' Roosa-rouva oli juossut paikalle\nja todennut niin tapahtuneen. Herre jämmer, kolme laukausta yhteen\nreikään ja vielä päällepäätteeksi pikku Hubertuksen sotakiväärillä,\njoka vei hiukkasen vasempaan laitaan! Saattoivatko veljet sitä\nkäsittää?\n\nJonatan Stark ottaa sananvuoron. Hänellä on selitys valmiina. Pyhä\nHubertus, metsästäjäin suojeluspyhimys, jonka henki elää suurissa\nerämaissa, oli sattunut lehahtamaan paikalle, kun veli Malmström\ntähtäsi. Häntä oli huvittanut nähdä veli metsänhoitaja vatsallaan\ntähtäämässä pikku Hubertuksen sotakiväärillä. Häntä oli liikuttanut\nvanhan Jeegiksen into ja hänen sydämensä oli vallannut armollinen\nsuosion osoittamisen tarve. 'Sallimme vanhalle miehelle suuren ilon:\n-- kolme laukausta yhteen reikään!' Siinä oli selitys.\n\nHerrat nauravat. Vanha Malmström nauraa mukana, niin että kyyneleet\ntaas kohoavat silmiin. Mutta yht'äkkiä hän muuttuu vakavaksi ja\nkatsoo veljiä totisena:\n\n-- Mutta -- jos se oli piru?\n\nNiin... niin juuri, niinkuin oopperassa \"Friskytten\" kävi...\nde... de... de... kuka se nyt olikaan, joka siinä ampui sen\nmestarilaukauksen?\n\nEikö mitä. Veli Malmström sai olla varma, että se oli pyhä Hubertus,\nkaimamies, eikä mikään piru.\n\nKeskustelu purkautuu vapauttavaan nauruun. Vanha Malmströmkin nauraa,\nniin että pää tutajaa. Juu... juu... niinhän se... niinhän se...\nkummituksen kummitus... juuri varmaan.\n\nEi vanha Malmström enää metsälle jaksa. Hän on jo tullut\nvanhaksi. Tai oikeastaan hän ei vielä niin vanha ole, hän on vain\nraihnaantunut. Hän istuskelee siis kotosalla ja miettii. Viime\naikoina hän on mietiskellyt koirakysymystä. -- Kun voisi kasvattaa\nsellaisen koiran, joka ajaisi jänistä, haukkuisi lintua ja seisoisi\nlinnulle. Se olisi jotakin! Hänellä oli kotona, Jerikossa, pentu,\njosta hän luulisi sellaisen tulevan, suunnilleen, \"Den lilla Roliga\".\nKun olisi vain joku, joka opettaisi...\n\nJah, jah, se olisi jotakin! Siitä mainittaisiin koiraklubin\naikakauskirjoissakin. Den lilla Roliga! Siitä tulisi kuuluisa koira\nja sen jälkeläiset kilpailisivat kunniasta Gordon- ja Irlannin\nsetterien kanssa.\n\nSellaista oli herrojen puolella. Entäs naisten?\n\nSiellä istuivat rouvat keskustellen omasta maailmastaan.\nHeillähän oli jokaisella omat huolensa. Palvelijatarkysymyksestä\nse tavallisesti alkoi ja päättyi kylän tuoreimpiin\nskandaalihistorioihin. Niinkuin pienessä Lainiossa olisi sellaisia\ntapahtunut sanan vasituisessa merkityksessä. Eivät ne koskeneet\navioliittodraamoja eivätkä rakkausseikkailuja, ei -- sillä\nsellaiset uudenaikaisuudet kuin esim. avioero, olivat Lainiossa\ntuiki tuntemattomia. Jokainen oli tyytyväinen \"ukkoonsa\" ja mitäs\nniissä ukoissa olisi sitten moittimista ollut. Ei, ne olivat\nmaailman parhaita ukkoja jok'ikinen. Mutta sellainen tapaus kuin se\nviimeviikkoinen oli sentään saanut kielet käyntiin. Ajatelkaapa,\nhyvät ihmiset, kun sepän koira oli syönyt kätilöltä kanan! Se oli\njo sensatsioonitapaus, jollei sitä jo sanottu skandaaliksi. Kätilö,\njoka ensimmäisenä Lainiossa oli ruvennut kananhoitoa harrastamaan,\noli tämän tapauksen jälkeen korotettu aatteensa marttyyriksi.\nEttä saattoikin tuollainen ruskea lappalaisrössö tehdä sellaisen\nsivistymättömän teon! Ja arvatenkin nautti seppä vahingosta, sillä\nhänen ja kätilön välillä tiedettiin vallinneen vanhaa kaunaa. Niin\n-- miehet olivat aina itsekkäitä, asettuivat väkevämmän puolelle.\nHeillä, pappilassa, oli jo käyty kiivas väittely siitä, maksaisiko\nseppä vahingon vai ei. Jonatan-rovasti oli tietysti ollut sitä\nmieltä, ettei seppä maksaisi, ei vaikka mikä olisi, -- ei ainakaan\nkätilön pakotuksesta. Tyydytyksellä todettiin, että Jerikossa ja\napteekilla oli väitelty niinikään ja juuri samasta asiasta. Samaa\nmieltä olivat olleet apteekkari ja metsänhoitajakin: ei maksaisi!\nMutta tietty nyt meidän pappa, jonka mielestä koirien piti saada\ntehdä, mitä ikinä halusivat. \"Den lilla Roligaakin\" pidettiin kohta\nparempana kuin häntä, Roosa-rouvaa.\n\nÄsken niin kiltit ukot saivat nyt yksi toisensa perästä hienoja\nnuhteita. Eihän kukaan saattanut jäädä huonommaksi toista, kun kerran\nmetsänhoitajan rouva oli asian alulle pannut. Sellaisia olivat\nmiehet! Rouvakuoro oli yhtenä äänenä.\n\nNimismiehen Dortte vain oli toista mieltä. Ei nyt niin yksipuolisesti\npitänyt päättää. Hänen Gottfridinsa esimerkiksi oli heti huomauttanut\nsiitä mahdollisuudesta, että seppä joutuisi maksamaan. (Niin,\nniin, kyllähän se ymmärrettiin. Dortte-rouvan täytyi esiintyä\njuuri noin, koska hänen tiedettiin määräävän talossa kaiken.)\nPappilan Julia-rouva ja \"Jerikon Ruusu\" vaihtoivat merkitseviä\nsilmäyksiä. Mutta Dortte-rouva nosti päänsä juhlallisesti pystyyn\nja katseli ystävättäriään silmälasiensa takaa ja silloin vaikenivat\nkapinoitsijat hetipaikalla. \"Katsokaahan, se on suora rikos lakia\nvastaan.\" \"Kätilöllä on laki puolellaan.\" (Dortte-rouva vilkaisi\nsilmälasiensa yli miesten huoneeseen kuin nähdäkseen, kuuliko\nnimismies häntä.) Niinpä tietysti. Ja vaikk'ei lakiinkaan mentäisi,\nniin kyllä kätilö muutenkin puolensa pitäisi. Hän oli siksi sisukas\nihminen. Itsetyytyväisyyden häivähdys käväisi rouvien kasvoilla. Piti\nnyt naisenkin kerran voittaa tässä maailmassa!\n\nSiirryttiin rauhallisemmille aloille, päivän hintoihin ja lasten\nhoitoon. Niistä riitti puhetta loppumattomiin. Mistä nyt esimerkiksi\njohtui, että Raattama peri aina hiukan enemmän kuin Könni?\nSamanlainen pumpulikangas maksoi ensinmainitussa kymmenen penniä\nenemmän metriltä.\n\nNo, eikö Floora-rouva ollut sitä ajatellut? Raattama, asuen keskellä\nkylää, luotti siihen, etteivät ihmiset kymmenen pennin vuoksi\nviitsineet lähteä kävelemään Konniin, kahden kilometrin päähän. Mutta\nhän, Dortte-rouva, aikoi tästälähtien kävellä. Taloudellinen piti\nolla, muuten ei tultu toimeen.\n\nMitäs nyt Dortte-sisko tyhjiä puhui? Etteikö tultu toimeen? Oh,\nhyvänen aika! Lapsetkin vielä pieniä ja miehellä kaikki maailman\nvirat, metsäkasöörin, sairaalan taloudenhoitajan ja mitkä kaikki.\nRouva-kuoro oli jälleen yhtenä äänenä tukevaa, juhlallista\nDortte-siskoa vastaan. Pappilan rouva varsinkin korotti äänensä\nkorkealle. Toista oli esimerkiksi heidän. Tihuntia saatiin, jos\nsaatiin, ja sekin, mitä saatiin, oli useimmassa tapauksessa aivan\nala-arvoista tavaraa -- paljaita kahuja vain. Jollei valtion palkkaa\nolisi tullut, ei Julia-rouva tiennyt, miten olisi toimeentultu.\n\nMutta silloinkos hän sai vastaansa toiset, joilla tietysti oli\npaljon huonommin asiat, varsinkin apteekkarin rouvan. Heillä se\nköyhyys oli! Kun ei hänenkään, Floora-rouvan, ollut vielä pitänyt\nsaada uutta leninkiä ylleen. Vanhalla sai kulkea, että ihan hävetti.\nNytkin oli toisilla ihkasen uudet, mutta katsoisivatpa siskot häntä.\nTämän ruskean, helmirintaisen, oli jo nähnyt jokainen Lainion ruoti\nvaivainenkin. Jollei hänen miehensä olisi myynyt tippoja, he olisivat\njo aikoja olleet maantiellä joka sorkka.\n\nMutta silloinkos vasta pauhu nousi. Vai että Floora-sisko ihan\ntosissaan puhui köyhyydestä!\n\nAi, ai, ei olisi pitänyt. Kyllähän apteekkarin varallisuus\ntiedettiin. Jos jollakin läsnäolijoista olisi ollut kymmeneskään osa\nsiitä, hän olisi käynyt silkissä ja sametissa.\n\nSiitä olisi ehkä syntynyt vakavampikin sanakiista, jollei\nnimismiehen pikku tyttö olisi juossut huoneeseen. Ne lapset, ne\nlapset, ne olivat sentään parasta tässä maailmassa. Jokainen rupesi\npuhumaan lapsistaan, niiden hyvyydestä, teräväpäisyydestä ja pikku\nkepposista, jotka nekin -- ainakin näin kylässä -- laskettiin noiden\npikkuolentojen ansiopuolelle. Jokaisen lapset olivat parhaat ja\nniinhän piti ollakin.\n\nGottfridin päivä! Mitä olisi Lainion tunturipitäjän herrojen ja\nrouvien elämä ilman Gottfridin päivää?\n\nViimemainitut olisivat olleet paljon tyytymättömämpiä. Joku\npalvelustyttö olisi saanut toria hiukan useammin kuin mitä nyt sai.\nMutta Gottfridin päivän jälkeen vallitsi rouvien ja palvelustyttöjen\nvälillä suloinen sopu ja yksimielisyys jonkun aikaa. Rouvat olivat\nsaaneet keventää sydäntänsä, neuvoa ja lohduttaa toisiaan. Kyllä\nkaikki lopuksi hyvin kävi.\n\nJa herrat -- hekin olivat tyytyväisiä.\n\nAinoastaan Lainion jänisten yhteiskunta näytti kärsineen suunnattoman\nhäviön.\n\nMutta mitä merkitsi jänisten häviö sen rinnalla, että\nHorsta-vallesmannilla oli nimipäivänään ollut kertomista.\nSillä, itse asiassa: -- se häviö oli kai sittenkin ollut paljon\nvähäisempi metsässä, Rajasaarella ja jokivarren lepistöissä, kuin\nmitä se oli seuraavana päivänä Gottfrid Forstadiuksen pienessä\ntyöhuoneessa, -- siellä, missä paloi se maailman ihmeellisin lamppu,\nöljykaasulamppu, jota seudun lappalaiset katselivat kunnioituksen\nsekaisella pelolla, kuin olisi se ollut itse Jumala. Siellä, Gottfrid\nForstadiuksen kamarissa, kajahtelivat laukaukset nimipäivävieraiden\nmielikuvituksessa paljon lukuisammin kuin metsässä edellisenä yönä.\nSiellä huudettiin \"alstuutia\" aina vähäväliä. Siellä puhuivat\ntoisinaan kaikki yhteen ääneen, kun jokainen koetti selittää, millä\nkivellä hän edellisenä yönä oli istunut ja miten ampunut. Herre\njämmer, sitähän ampui toisinaan ihan kuin naulan kantaan ja taas\ntoisin vuoroin: -- hiu vaan! Jänisjussi meni että vilisi. Herre\njämmer, kyllähän hännän ja tuulen väliin ampua kesti, kun sattui\nhuono onni. De... de... siinä koirakin toisinaan hermostui ja lähti\nsuuttuneena kotiin. Niin oli kerran käynyt Hubertus Malmströmille\nsiellä ihan Jerikon takana. Herre jämmer, oli sekin ollut: -- ihan\nhän. oli koiran katseesta lukenut, että 'olet se sinäkin koko mies,\näijäparka, kun toinen saa haukkua vatsansa rikki ja ajaa riistan ihan\nnenäsi eteen, etkä sittenkään osaa.' Hehhehhee!\n\nSe oli siunattu päivä se Gottfridin päivä, vaikka ei silloin\nnautittukaan kuin kahvia ja tupakkaa. Mutta vanha metsämies juopui\ntoisinaan jäniksen verestäkin, niin että vielä kotimatkallakin\nhuudahteli toverilleen maantiellä: 'Herre jämmer, kyllä se jahti on\nhauskaa, kyllä se on, kyllä se on, juuri varmaan se on hauskaa! Mitä\nolisi elämä Lainiossa ilman sitä? No, suunnilleen niinkuin _alstot_,\nsuunnilleen, suunnilleen. Kaikki kuollutta, kaikki kuollutta.\n\n\nVII.\n\nKuka voisi uskoa, että tavallinen sittiäinen pystyisi vapahtamaan\nihmisen alakuloisuuden lumoista, pystyisi osoittamaan olemisen\ntarkoituksen ja havainnollisesti opettamaan elämisen taitoa? Kuka\nvoisi uskoa, että sittiäinen, tuo mustatakki, jonka oma olemus ja\nelämä näyttää niin kankealta, pystyisi saarnaamaan ilon evankeliumia\nihmislapselle, jota synkkämielisyys painaa? Kuka voisi uskoa, että\nsittiäinen, tuo kaavoihin kangistunut teoloogi koppakuoriaisten\nmonikirjavassa seurakunnassa, kykenisi avaamaan virka veljelleen\nihmislasten keskuudessa oven elämän kukkivaan paratiisiin?\n\nSitä on ehkä vaikea uskoa, jollei sitä itse ole sattunut kokemaan.\n\nJonatan Stark, Lainion pappi, olisi ennen nauranut moisille\nväitteille, -- silloin kuin hänen sydämessään vielä kumpusi ilon\nlähde ja veri virtasi raikkaana hänen suonissaan. Mutta Lapissa sai\nihminen toisinaan kääntyä luomakunnan kaikkein vähäväkisimpäinkin\npuoleen neuvoa ja lohtua saadakseen. Jonatan Stark oli niin tehnyt ja\ntullut lohdutetuksi.\n\nTahi oikeammin: aloite ei ollut lähtenyt hänestä, vaan kävellessään\nkerran mustien mietteiden ahdistamana, muutamana kesäpäivänä,\nPekkalan talon takana lähellä maantienpolveketta, hän oli tiellä\ntavannut sittiäisen, joka oli hänelle opettanut elämisen taidon.\n\nSiunattu sittiäinen.\n\nJonatan Stark muisti senkin päivän, muisti kuin eilisen. Ei kyennyt\naina Lapin ihana kesäpäiväkään ilahduttamaan ihmislapsen mieltä.\nAurinko kulki niin korkealle ja näytti jättäneen maan asukkaat\noman onnensa nojaan. Se seurasi vain luonnon järjestystä ja sitä\nliikutti vähät tahi ei ollenkaan, mitä pienessä Lainiossa tapahtui.\nIhmiset tekivät heinää vainioillaan ja näyttivät tyytyväisiltä.\nHe, onnelliset, eivät pystyneet filosofoimaan. Heille riitti\nvain se, että niitty tuoksui tuoreuttaan sateen jälkeen ja ettei\npilvenlonkaakaan näkynyt taivaanrannalla.\n\nMutta pappi, joka oli vuokrannut maansa, käveli toimetonna pitkin\nmaantietä. Hän ei näyttänyt kuuluvan tähän työstä kuhisevaan\nyhteiskuntaan. Hän oli vain katselija, kuin muualta tullut turisti.\nHäneltä puuttui vain turistin tunkeilevaisuus ja lörpöttelyhalu. Hän\noli nähnyt toistakymmentä kesää tämän saman tienoon ja nuo samat\nihmiset, kuin myöskin nuo samat sapilaat kauppias Raattaman aitan\npäässä. Joku intomielinen Lapin hullaama olisi saattanut kuvitella\nniitä Jaakobin tikapuiksi, jotka johtivat taivaaseen, -- tuonne\nkorkealle, missä kiuru näkymättömissä lauloi pakahtuakseen. Mutta\nJonatan Stark ei ollut niitä miehiä. Hän huomasi vain ruskettuneen\noksan sijan toisen sapilaan puolitiessä. Se oli suurenpuoleinen oksa\nja Jonatan Starkin alakuloisessa mielessä oli ailahtanut epämääräinen\najatus: kumma, kun ei sapilas katkennut. Sekin ajatus syntyi kuin\nvanhalta muistilta, heräsi eloon kuin talvikärpänen, joka kankein\nsiivin pörrää huoneessa. Jonatan Stark muisti ajatelleensa saman\najatuksen jo monena kesänä ennemmin ja häntä oli tympäissyt niin,\nettä hän oli sylkäissyt.\n\nEi ollut hän kehdannut Raattamaankaan poiketa. Mitäpä hän siellä\nolisi tehnyt? Siellä olisi uusiutunut sama näytelmä kuin niin monena\nkesänä ennen, heinänteon aikaan. Kauppias ei olisi antanut hänen\njäädä puotiin katselemaan sen vaatimatonta varastoa.\n\nJa sitä hän juuri olisi halunnut katsella, jos kerran olisi\nmennyt. Hän olisi tahtonut seisoskella puodissa ja tarkastella\nerikokoisia lehmänkelloja, joita riippui rykelmä muurin kupeella, --\nsamoinkuin tiukuja, joita oli puodin ovensuuseinä täynnä. Se olisi\nollut jonkinlaista museossa käyntiä. Hän olisi halunnut koetella\nkellojen ja tiukujen ääntä ja sitten vaipua miettimään niitä\nerilaisia ajatuksia, joita nuo äänet olisivat hänen alakuloisessa\nmielessään herättäneet. Hän oli nimittäin sangen usein kokenut,\nkuinka tuollainen, tyhjänpäiväiseltä näyttävä erilaisten esineiden\nkatseleminen, oli tuottanut lepoa hänen kiusaantuneelle sielulleen.\nMutta kuinka olisi Raattama ymmärtänyt sitä? Hänestä olisi tietysti\ntuntunut hassunkuriselta, että pappi, etsi lehmänkelloista elämän\nsäveltä. Ei, hän olisi vienyt vieraan puotikamariin ja siellä\nolisi jälleen virinnyt yksitoikkoinen, unettava keskustelu hyvistä\npoutapäivistä. Siihen keskusteluun olisi sitten kuin voiteena\nsekaantunut tylsähköä surkuttelua sen johdosta, että 'rovasti oli\nvuokrannut maansa' eikä saanut 'heilua omalla niityllään'. Ei,\nJonatan Stark ei saattanut poiketa Raattamaan. Hänen osansa oli\nkävellä pölyistä \"kruununtietä\" ja kuunnella hautajaiskellojen\nsoittoa alakuloisessa sielussaan.\n\nMikä olikaan tämä Lappi, tämä etelän ihmisten ihannoima paratiisi,\ntämä \"satumaa\", jossa sääsket lauloivat kuolettavan yksitoikkoista\nsäveltään, ja jossa tehtiin kaikki sitten, kun hyvästi kerjettiin.\nTouhua näytti olevan maantien kummallakin puolen, mutta aniharva\nsentään viitsi heinää tehdä niin paljon, kuin olisi tarvinnut talven\nkatkaisemiseksi. Heinät loppuivat...\n\nEi, tämä oli kirottu maa, maa täynnä unteluutta ja velttoutta,\nmatalamielisyyttä ja äärimmäistä ahneutta. Lapin asukkaat\nmuistuttivat karhua, joka talvet pesässään makaa. Se oli syksyllä\nkaatanut uutistalokkaan lehmän ja kömpinyt sitten pesäänsä nukkumaan.\nSellaisia olivat lainiolaisetkin. Hekin nukkuivat suurimman osan\nvuotta.\n\nJonatan Stark kävelee sillalle ja nojautuu kaidepuuta vasten.\nOlisihan siinä ollut istuinpenkkikin, jollei joku mammonan orja olisi\nkiskonut irti sitä kannattavaa rautatankoa ja vienyt muassaan. Se\nkai kannatti takan otsapuolta jossakin kirkonkylän talossa. Valtio\nhuolehti lainiolaisten mukavuudesta laitattamalla istuinpenkit\nsilloille. Lainiolaiset osoittivat kiitollisuuttaan valtiota kohtaan\nvarastamalla sopivassa tilaisuudessa niitä kannattavat rautatangot.\nSe tuli huokeammaksi, sillä Raattama ei antanut rautatavaraa\nilmaiseksi.\n\nSiellä juosta liritti joki sillan alta muodostaen hiukan\nalempana apteekin kohdalla kosken, Kyläkosken, jonka rannalle\nhe, kirkonkylän herrat, olivat talvi-iltoina rakentaneet saha- ja\nmyllylaitoksen senkin seitsemät kerrat. Siinä oli jokipahanen\njuossut maailman alusta alkaen ja juoksisi maailman loppuun saakka.\nKoste joen keskellä törröttävän kiven takana oli ollut samanlainen\nsata vuotta sitten ja olisi kai sadan vuoden päästäkin. Virta\npyyhkäiseisi eteenpäin kiven molemmin puolin. Mutta kosteessa\nkieppuva lastunpalanen ei tietäisi minnepäin lähtisi. Se lähenisi\nvirran reunaa juuri niinkuin nytkin, mutta kuin hyljäten tämän\npäättämättömän, puoleen ja toiseen horjuvan olennon, virran lieve\nheittäisi sen yhä uudestaan kosteeseen, joka mielihyvin ottaisi sen\nvastaan kieputellakseen sitä ympäri ja sukelluttaakseen sitä vähän\nväliä kiven suojassa. Juuri niinkuin nytkin. Lasturiepu: se luuli\nkai kulkevansa eteenpäin nähdessään virran kiinteän juoksun molemmin\npuolin itseään eikä huomannut, kuinka surkeasti sitä petettiin. Virta\nkulki tasaista vauhtiaan laskien alempana kirkon kohdalla suurempaan\nrajaväylään, lastun jäädessä kieppuamaan kosteen helmaan. Vain\nvedennousu tahi joku muu onnellinen sattuma saisi sen irti kosteen\nlumoista ja riennättäisi rajaväylän avaraan syliin. Sieltä aukeneisi\nsille tie mereen, suureen, avaraan maailmaan.\n\nJonatan Stark näki lastun taistelussa oman elämänsä taistelun.\nNoin hänkin oli tullut virran kiidättämänä onnensa hakuun ja\npysähtynyt kieppumaan Lainion harmaan yksitoikkoisuuden kosteeseen.\nNoin hänkin oli vakinaisen virkapaikan toivossa kiepahtanut kiven\nsuojaan luulotellen itseään tavattoman onnelliseksi. Siinä hän oli\nkitunut toistakymmentä vuotta pääsemättä enää virran matkaan monista\nyrityksistään huolimatta. Häntä sukellutti ja kieputti Lainio\nniinkuin koste lastunpalasta, ja hän, raukka, oli luullut sitä\nelämäksi. Ei, elämä oli tuolla kaukana... tuolla, missä rajaväylä\nlaski mereen... siellä, missä ensimmäinen kaupunki tervehti ylimaasta\nsaapuvaa matkustajaa.\n\nJonatan Stark huokaa raskaasti lähtien jatkamaan matkaansa. Siinä\non apteekki, vanha tuttu paikka. Sen oveen on ilmaantunut huomiota\nherättävä paperilappu: 'Kaikki matkustajat, jotka ovat innostuneet\nskruuvipeliin, ovat tervetulleet apteekkiin.' Jonatan Stark tutkii\nitseään. Hän ei ole innostunut mihinkään. Hän kävelee vain tässä\nhengeltään köyhänä ja vaivaisena. Hän olisi maksanut sata markkaa\nryypystä hyvää konjakkia, mutta nykyinen apteekkari ei anna. Toista\noli Tapfer, veli Tapfer, hän olisi antanut, sillä hän oli saattanut\njo melkein ostajan silmistä lukea, mitä tämä kulloinkin tarvitsi.\nMutta Tapfer lepäsi hautausmaassa ja hänen leskensä oli muuttanut\n\"alas\".\n\nJonatan Stark kävelee alakuloisena. Hänen katseestaan kuvastuu\nepätoivo. Sieluparka kamppailee viimeisiä taistelujaan. Siellä,\napteekin takana kalliolla, kasvaa kääkkyräinen petäjä. Sen oksat ovat\nvahvat ja ryhmyiset. Yksi niistä ojentautuu koukkuisena kuin valtava\nkäsivarsi piirtyen selvästi sinistä taivasta vasten.\n\nYht'äkkiä Jonatan Stark pysähtyy keskelle maantietä. Ajatus ei ole\nuusi, mutta se huimaa häntä tällä hetkellä, keskellä kirkasta päivää.\nNiin pimeää on hänen sielussaan, että hän innostuu runoilijan tavoin\nkuvittelemaan oman kuolemansa toimeenpanoa. Tuonne korkealle...\ntaivaan ja maan välille, olisi ripustettava köysi. Köyden toisessa\npäässä olisi luja silmukka. Lähellä olevalle kannolle olisi helppo\nnousta ja sitten: -- potkaisu vain ja Jonatan Stark riippuisi\nkuolinpuussaan kaiken kansan nähtävänä.\n\nSe tekisi suurenmoisen vaikutuksen. Keskellä kirkasta Jumalan päivää!\nParhaan työtouhun vallitessa! Ja sellaiselle paikalle... näkyvälle\nkuin Golgata.\n\nMutta siitä tulisikin toinen Golgata. Hän, Jonatan Stark, kuolisi\nsuuren aatteen puolesta -- aatteen, joka varmaan hänen kuolemansa\njälkeen löytäisi hallitusmiehissä toteuttajansa. Miksi ei sallittu\nLapin pappien valtion kustannuksella muuttaa joka kesä pariksi\nkuukaudeksi etelään? Sellainen matka olisi virkistänyt heitä\nsanomattomasti. Nyt he kulkivat täällä itsemurha-ajatuksia hautoen\nkeskellä kirkasta Jumalan päivää. Eikä yksikään taivaassa eikä maan\npäällä kohottanut sormeansakaan estääkseen sellaisia ajatuksia\nsyntymästä.\n\nJonatan Stark kääntyy lähtien jatkamaan matkaansa 'Herra Jumala',\nhokee hän itsekseen, 'millaista onkaan taas talvella?' Hänen\nmieleensä johtuvat vanhat, käytetyt kirjekuoret. Jumalan kiitos,\nniitä on kasaantunut taas. Hän ei kääntäisi niitä ennenkuin vasta\ntalvella, pimeimpänä aikana. Häntä helpottaa hiukan ajatellessaan,\nettä apteekista sai arabikumia. Paluumatkalla hän poikkeaisi sitä\nostamaan.\n\nEteenpäin, eteenpäin, pitkin päivän paahtamaa tietä. Hän kiiruhtaa\naskeleitaan kuin päästäkseen eroon äskeisistä hirvittävistä\najatuksista. Hyvä Jumala sentään, kuinka kurjassa tilassa mies\nvaeltaa! Miettii jo itsemurhaa kuin suuri rikollinen. Mitä sanoisi\nJulia ja lapset? Itsemurhan tehneen papin puoliso ja lapset. Ohhoi,\nelämä oli sentään raskasta raskaampaa!\n\nJonatan Stark kulkee huomaamatta vastaantulijoita. Nämä katsahtavat\nkummissaan pappia, joka astuu kuin unissaan. Olisiko juovuksissa\ntaas? Vastaantulijat kääntyvät katsomaan. Ei tuntunut väkevien hajua.\nVastaantulijat iskevät itsekseen silmää: -- herroilla oli herrain\nkonstit.\n\nJonatan Stark sivuuttaa Pekkalan. Se on viimeinen talo ennen\nmaantienpolveketta. Rakennuksen läpi johtaa ajoportti pihaan.\nToisella puolen porttia on talli, toisella asuinrakennus. Molemmat\novat yhteisen katoksen alla. Tallin ovi on raollaan. Jonatan Stark\nnäkee hevosen koukistuneen takajalan. Se muistuttaa hänen mielestään\nnauravan paholaisen koparaa.\n\nMutta korkealla kummulla Pekkalan talon takana seisoo kirkko.\nAuringonvalo kimaltelee sen ikkunoissa. Turvekatolla kasvaa heinää.\nTuuli huojuttelee heinänkorsia. Ne nyökäyttävät Jonatan Starkille ja\nsanovat: 'Täällä olemme turvassa, tänne ei viikatemies uletu.'\n\nNiin... niin... jokaisella on aikansa. Niittyheinän kaataa\nniittomies. Mutta heinän kirkon katolta kaataa syksy. Ne kuihtuvat\nsinne korkeuteensa, käyvät kuiviksi ja keltaisiksi, sillä aikaa kuin\nniiden heimolaiset lepäävät ladoissa, -- tosin kuolleina, mutta\nelinnesteet suonissaan tuoreina, vaikka jähmettyneinä.\n\nIhmeellinen oli luonnon järjestys. Jokaiselle tuli aikansa. Hän,\nJonatan Stark, oli noiden kirkon katolla kasvavain heinänkorsien\nkaltainen, jotka syksy kuihduttaisi. Paljon mieluummin hän kuolisi\nmiehuutensa parhaissa voimissa. Mutta niittomiestä, joka leikkaisi\npoikki hänen elämänsä langan, ei kuulunut. Eikä hän itse tahdo\nalentua sen virkaa toimittamaan.\n\nJonatan Stark pysähtyy keskelle maatietä. Hän seisoo siinä jalat\nhaarallaan, kädet upotettuina syvälle takin taskuihin. Hän\ntarkastelee outoa ilmiötä jalkainsa juuressa: -- sittiäinen mataa\nmaantien poikki ahkerasti liikutellen tuntosarviaan joka suuntaan.\n\nJonatan Stark tuntee omituista mielihyvää. Siinä kamppailee\nvirkaveli, \"mustatakki\", maailman suuressa erämaassa. Viiden ja\npuolen metrin levyinen maantie on siitä kuin mikäkin Sahara. Se on\ntullut niityltä, maantien toiselta puolen, kiivennyt yli leveän ojan,\nkiertänyt kivet ja puunpalaset, samonnut läpi ojanreunaa peittävän\ntiheän ruohikon. Sepä on ollut sen mielestä kokonainen aarniometsä!\nNiin se on saapunut hiekkaisen erämaan laitaan. Tuntosarviaan\nliikutellen ylös ja alas se on tunnustellut: ei aarniometsää enää,\nvaan -- Gobin erämaa, karkeaa maantiensoraa, joka sen matkalle\ntuottaa suunnatonta hankaluutta. Se miettii, uskaltaako yli, vai\npalatako takaisin suojaavan ruohikon kätköön. Mutta se haluaa\nvuoristoon, korkeaan, rauhalliseen seutuun, missä illoin kohoavat\nilmoille lämpimät huurut, -- tuoreen lehmänlannan virkistävät höyryt.\nSiellä -- Pekkalan navetan takana on retkeilijän luvattu maa, himottu\nHimalaja -- valtainen lantakasa. Ei siis muuta kuin yli vain, yli\npenikulmaisen hiekkaerämaan.\n\nSittiäinen ei epäröi, se lähtee rohkeana maantien yli. Se ei\najattele, että kulkijan jalka voisi sen kuoliaaksi tallata tahi\nkärrynpyörä ajaa yli. Se kulkee hitaasti, mutta varmasti. Tuon\ntuostakin se pysähtyy jonkun suuremman kiven edessä. Se tutkii sitä\njoka puolelta, yrittää yli, mutta -- pyörtää lopuksi takaisin.\nKuin äkeissään viivytyksestä se levittää hiukan mustankiiltäviä\npeitesiipiään, jolloin niiden, raosta pilkistää esiin valkoinen\npaidan selkä. Onpa pastorilla puhtaat liinavaateet, ihan kuin\noikealla gentlemannilla! Niin pitääkin olla. Sen, mikä ei näy, tulee\naina olla ehdottoman kunnollista, sillä jokainenhan nyt voi parasta\npäällimmäiseksi panna, vaikk'ei alla sitten olisikaan muuta kuin\npaljaita ryysyjä. Alusvaatteistaan maailmanmies tunnetaan. 'Mitäs\nsill' pairall' välii, kunhan on hienot mansetit.' Sinä, veljeni, et\nhyväksy sellaista elämänjärjestystä.\n\nSittiäinen tuumii, sulkee siipensä ja kiertää kiven. Miksi se ei\nolisi voinut lentääkin. Huihai, olisi varallakin! Mutta se ei\n_tahdo_, -- se haluaa _tutkia_ elämän karun erämaankin. Jokainen\naskel merkitsee sille uutta mielenkiintoista kokemusta. Siinä on\nmultakokkare, veljeni, siinä taas kivi... siinä on auringon kuivaama\nlantapalanen. Kas niin, se on sinulle tuttua maata! Se ei ole mikään\n_terra incognita_ -- tuntematon seutu... Mutta liian kuiva, veljeni,\nliian kuiva. Pekkalan navetan takana on paljon mehukkaampaa lantaa.\nSinä tiedät sen... se kun sinä vain tutkit ja tunnustelet, veljeni\nmustatakki... Siinä on kärrynpyörän jälki. Sitä myöten saapuvat\nsanomat suuresta maailmasta... sieltä, mihin veljesi niin palavasti\nikävöi. Ne saapuvat kahdesti viikossa -- eilen viimeksi. Mutta...\nvähän oli uutisia, vähän näin kesähelteellä. Koko maailmaa painaa\nuneliaisuus... Tutki vain tarkkaan.\n\nKas! -- siinäpä kohosi vallitus eteesi! Sen on kärrynpyörä\nmuodostanut pehmeään multaan. Se on kulttuurin kirousta kaikki,\nveljeni mustatakki. Pääsetkö yli, sinä koppakuoriaisten\nlääninrovasti? Kas -- pääsithän kuin pääsitkin! Ja nyt: -- kipi,\nkipi... yli ajoradan! Älä luulekaan, veli, että olet jo kaikesta\nselviytynyt. Ei kulttuurista niinkään vain eroon päästä. Kas niin\n-- jopa arvasin! Siellä makaat nyt seljälläsi pikku jalat taivasta\nkohti! Ne liikkuvat edestakaisin kuin sahanterät... nopeasti. Joko\nturmelus valtasi sydämesi? Kuuluu niinkuin hiljaista turinaa sieltä\nkärrynpyörän jäljestä? -- vähän samanlaista kuin separaattorin\nalkusoitto... Älä, älä, veljeni, ei turmeluksella pitkälle\npotkita! No niin -- vihaksi se hiukan pistää. Jonatan Stark, Lapin\nlääninrovasti, ymmärtää sinut erinomaisen hyvin. Älä vilkuta valkean\npaitasi selkämystää. Jonatan Stark kyllä uskoo, että se on priimaa...\nostettu Turun paitakaupasta Helsingistä. Sieltä on Julia-rouvakin\ntilannut tusinan etupaitoja veljellesi. -- Kas niin -- nyt olet\nrauhallinen taas ja matka jatkuu turvallisesti. Onhan kiviä ja\nkallioita vielä edessäsi. Kaukana on vielä maantien toinen ruohoa\nkasvava reuna -- toinen aarniometsä. Mutta sinä kuljet harkiten...\njokaista askeltasi miettien. Uusia kokemuksia, uusia kokemuksia,\nveljeni mustatakki! Sinä olet paljon rikastunut tällä matkalla. Sinä\ntiedät, mitä Sahara on. Siellä käy polttava samum-tuuli. Kas niin --\nsait hiukan pölyä kauhtanallesi! Älä välitä... veljelläsi, Jonatan\nStarkilla, on käännetty kauhtana ja sen nykyinenkin päällypuoli\nalkaa jo näyttää melko haalistuneelta. Maailman korvessa ei kannata\nkiinnittää huomiota ulkonaiseen. Sisäinen elämä on ainoa arvokas. Se\non kerätty monenlaisista kokemuksista pitkien vuosien varrella ja\nkärsimykset muodostavat sen jalokivikokoelman. Ja onpa sinullakin\nniitä, veljeni mustatakki, joka tulet kukkaiselta niityltä ja nyt\nmaantien yli matkatessasi kellahdit taas kumoon! Ei pidä olla\nuhkarohkea. Se on vain tavallinen nyrkinkokoinen kivi, mutta sinulle\nse on jättiläinen, hiidenkivi. Kas niin... sivuitse on paras mennä...\nEtkö jo erota aarniometsää maantien toisella laidalla? Siellä\nhuojuvat palmut ja sykomooripuut. On vielä kuljettava ojan yli, mutta\nsitten alkaakin ihana seutu -- Pekkalan vainio! Siellä on heinä vielä\nkaatamatta. Siellä kasvaa leiniköitä, kurjenpolvia, lemmikeitä ja\ntähtikukkia. Siellä avautuu eteesi kokonainen yrttitarha, paratiisi,\nsinulle, pitkästä erämaanmatkasta väsyneelle. Eikä Pekkalan\nlantatunkiokaan ole vallan kaukana. Kas niin -- nyt olet maantien\nyli! Kulttuurin vaikeudet ovat onnellisesti voitetut.\n\nMitä nyt --?\n\nEtkö aiokaan käydä aarniometsään? Etkö tarvitsekaan levähtää? Mitä\ntarkoitat, veljeni mustatakki?\n\nMitä -- aiotko todellakin lentää, -- nyt, vaivojen jälkeen...?\n\nSurrr!\n\nSittiäinen on lähtenyt pörräten lentämään yli kukkia kasvavan\nniityn. Jonatan Stark seuraa sen suuntaa. Se pitää tiukasti Pekkalan\nlantatunkiota kohti. Auringonvalo välkehtii sen siivissä ja Jonatan\nStark seuraa sen lentoa niin kauaksi kuin saattaa.\n\nNyt se hävisi näkyvistä. Hetken päästä se istuisi Pekkalan lantaläjän\nkupeella ja antaisi auringon paistaa mustaan selkäänsä. Sitten se\nkaivautuisi piiloon lantaläjän sisään ja olisi tyytyväinen.\n\nJonatan Stark kohottaa päätään ja vetää ilmaa keuhkoihinsa. Raskaat\najatukset ja sydämen pakottava tuska ovat kuin poispuhalletut. Hän\nkatselee ympärilleen ja hänestä tuntuu, kuin näkisi hän ensi kertaa\nedessään leviävän kylän. Siellä on Raattama... siellä pappila.\nEtempänä kohoaa Konnin komea kauppakartano ja sen vieressä uusi\nlääkärinpuustelli. Parvi lapsia leikkii Pekkalan talon pihalla.\nNiillä on kukkaseppeleet päässä ja ne laulavat:\n\n    \"Majan rakennan ma yrttitarhaan,\n    missä linnut laulaa aamuin varhain.\n    En mä rakenna sit' itselleni,\n    vaan sille, joka on mun ystäväin.\n    Ai, ai, ai, vai niin!\n    Ai, ai, ai, vai niin!\"\n\nLapset lyövät käsiään yhteen kuin ihmetellen toistensa suurenmoisia\nsuunnitelmia.\n\nJonatan Starkin täytyy hymyillä. Kesä, kesä! Koko luonto mitä\njuhlallisimmassa valaistuksessa!\n\nHänen tekee mieli kääntyä aurinkoon päin ja komentaa sitä seisomaan\nalallaan, kuten muinoin oli tehnyt Joosua Vanhan Testamentin aikaan.\n'Aurinko, seiso alallasi Giibeonissa!' Tämä tuskien ja taistelujen\npäivä, jolloin kuitenkin oli saatu niin ihana voitto, ei saisi loppua\nkoskaan.\n\nJonatan Stark lähtee kulkemaan takaisin kylää kohti. Keilatunturin\nselkä kohoaa mahtavana hänen edessään. Jopa kylvetti aurinko\nrosopintaista jättiläistä! Se höyrysi. Ilma on täynnä auerta kuin\nmetsäpalon savua, mutta nenään tuoksuu vain kukkien lemu.\n\nJonatan Stark astuu reippain askelin. Hän katselee tunturia ja\nhyräilee hiljaa.\n\nHän poikkeaa apteekkiin. Apteekkari pilkistää uteliaana kamarin\novelta.\n\n-- Kas, hyvää päivää! Se olikin rovasti.\n\n-- Niin... pitäisi saada arabikumia jonkun verran.\n\n-- Paljonko pannaan?\n\n-- No, parin markan arvosta.\n\n-- Rovastilla taitaa olla paljon liimaamista?\n\nApteekkari hymyilee ystävällisesti.\n\nJonatan Stark katsahtaa häneen hiukan arasti.\n\n-- Ainahan sitä on... yhtä ja toista.\n\nHän maksaa ja yrittää lähteä, mutta apteekkari kysäisee:\n\n-- Ei rovasti pelaa skruuvia?\n\nJonatan Stark hymähtää hengessään. Se ainainen skruuvi! Mutta samassa\nhänen käy apteekkaria sääli. Tämä kärsii ikävästä ilmeisesti.\n\n-- Ikävä kyllä, en osaa, mutta shakkia minä osaan jonkun verran.\n\nApteekkarin kasvot kirkastuvat.\n\n-- Ei rovastilla taitaisi olla aikaa...? Hän avaa varovasti\npuotipöydän taakse johtavan oven.\n\nOn Jonatan Starkilla aikaa, on. Hän haluaa auttaa ikävän kanssa\nkamppailevaa miestä. Hän on itse tullut ihmeellisesti autetuksi.\nHänkö ei siis auttaisi veljeään. Hän astuu sisään.\n\nKun Jonatan Stark parin tunnin kuluttua palaa, on apteekkari tehnyt\nhänestä \"matin\" puolikymmentä kertaa. Tämä on tyytyväinen ja\nvakuuttelee ihastuksissaan, ettei rovasti ole ollut pelituulella.\nMutta joka tapauksessa hän nauttii voitoistaan.\n\nJonatan Stark sallii kernaasti hänelle sen ilon. Hänellä itsellään on\nihmeen hyvä olla pitkästä aikaa.\n\nSillalla hän pysähtyy. Kuin jonkinlaisesta uteliaisuudesta hän haluaa\nnähdä, kieppuiko päivällinen lastu vielä kiven kosteessa.\n\nEi kieppunut. Koste pyöri rauhallisena. Suuria vaahtotäpliä ajelehti\nsen pinnalla.\n\nJonatan Stark tuntee omituista mielihyvää. Lastu oli päässyt\nvankeudestaan. Se oli löytänyt tien rajaväylään ja oli nyt matkalla\nkohti merta -- vapauteen!\n\nValoisin ajatuksin astuu Jonatan Stark pappilaa kohti.\n\n\nVIII.\n\nMonien muistojen joukosta, joista useimmat ovat ikäviä ja\nalakuloisia, välkähtävät Jonatan Starkille kirkkaina mieleen\nkesämuistot. Nousee kuin usvan seasta sielun silmien eteen\nHuomenjärven hohtava, tyyni pinta. Sitä reunustavat tuuheat,\nkoskemattomat rantakoivikot, joissa yörastas laulaa. Kalamaja sen\nrannalla, korkealla törmällä, on rauhan satama, maailman tapahtumien\nulkopuolella oleva paikka korven kätkössä. Siellä on Jonatan Stark\nviettänyt monta monituista yötä veli Horstan kanssa.\n\nSe on ehkä ainoa paikka, jossa Jonatan Stark on tuntenut elävänsä,\nhenkensä virkoavan näiden yhdeksäntoista vuoden aikana. Siellä\non puhunut hänen väsyneelle sielulleen erämaa, kiveliö. Siellä\nhän on tuntenut itsensä onnelliseksi ja vapaaksi. Siellä on hän,\nkulttuurin kiroama, päässyt lähelle elämän alkusielua, missä\nkaikki tajuinen ja tajuton yhtyy. Siellä on juttelu Horstan kanssa\nsaanut hänet unohtamaan elämän jokapäiväisyyden, vaikka juttelu\nitsessään on ollut kaikkein jokapäiväisintä. Vain se seikka, että\nhe olivat olleet kahden keskellä hiljaista saloa, missä kolmatta\naniharvoin kohtasi, oli antanut heidän juttelulleen erikoisen,\nsalaperäisen viehättäväisyyden leiman. He olivat olleet kuin\nkaksi alkuihmistä, jotka ensi kertaa ovat työntäneet venheensä\njärvelle, minkä yllä vielä äsken Jumalan henki liikkui. Tämä\nJumala lymyili jossakin rantakoivikon katveessa katsellen, kuinka\nkaksi ihmislasta onki ahvenia, jotka nekin kuin äsken luotuina\nkimaltelivat niin harvinaisen heleän vihreinä, että onkija hämmästyi.\nHeidän tämänkaltaisia tunnelmiaan ja mielikuviaan ei ollut yhtään\nhäirinnyt Horstan vavassa killunut koreanpunainen kuuluvainen,\njoka ilmeisesti oli johdattanut mieleen Raattaman puodin pöydällä\nkomeilevan lasikantisen laatikon, -- tahi Jonatan Starkin jalkain\njuuressa virunut norjalainen selkäreppu, josta sangen hauskasti oli\npistänyt esille termospullon kiiltävää pää. He eivät näiden, eivätkä\nmuiden samantapaisten uudenaikaisuuksien vuoksi olleet hetkeksikään\njoutuneet kiusaukseen filosofoida, kuinka kaksi \"alkuihmistä\"\nsaattoi olla varustettu sellaisilla vehkeillä. He pistivät molemmat\ntupakaksi ja niskat kyyryssä kuuntelivat, kuinka Jumala käyskenteli\nrantakoivikossa ja toisinaan pisti juoksuksikin, niin että nilkat\nnapsuivat. Heitä ei yhtään häirinnyt sellainen sivuajatus, että se\noli poro. Kun he eivät sitä nähneet, he tyytyivät siihen, että se oli\nJumala.\n\nMutta \"kun ilta viileeksi tuli\", kävi heille kuten muinoin Aatamille\nja Eevalle: -- he halusivat lymytä puiden sekaan paratiisissa t.s.\nhe muistivat, keitä olivat ja halusivat päästä kalamajalle yöksi.\nVuotava vene oli vettä puolillaan. Se ammennettiin äänekkäästi,\nreippaasti viskaamalla vesi yli laidan, yhtään huomioonottamatta\nhiljaisuuden häiriintymistä, -- mistä he päivällä olivat olleet niin\narkoja.\n\nParhaan syönnin aikana pidetyt pikku pakinat olivat menettäneet\nviehätyksensä. Ahvenet veneen pohjalla olivat tummuneet. Niiden\nheleänvihreä väri oli hävinnyt. Syönti oli loppunut, lumous särkynyt.\nLännen taivas oli vetäytynyt pilveen. Yöksi teki sade tuloaan.\nHorsta-vallesmanni nosti ankkurin ja istahti keulatuhdolle soutamaan.\nHän souteli levein vedoin. Hänen soutunsa oli nyt aivan toisenlaista\nkuin päivällä: -- silloin hän vain oli liputellut hiljaa. Hän oli\nnyt nimismies Gottfrid Forstadius, joka ei voinut antaa anteeksi\nvoudille, että tämä vastusti hänen erivapausanomustaan. Niinkuin\nhän ei olisi osannut virkakirjeitä kirjoittaa. Helkutti, joka oli\nmaailman yksinkertaisin asia! 'Siihen katsoen, että...' tahi:\n'Sittenkuin allekirjoittanut Herra Kruununvoudin määräyksen\njohdosta...' Eikö se ollut juuri lakikieltä?\n\nNiinpä niin... mitäs se muuta oli. Ne virastot, ne virastot!\nVainosivat rauhaa rakastavaa Lapin virkamiestä turhilla\ntiedusteluilla. 'Kiireellisesti!' Niinkuin sitä sanaa olisi tunnettu\nnapapiirin pohjoispuolella! Ei, kyllä oli vanha Malmström tehnyt\noikein kerran metsähallitukselle vastatessaan, ettei sitä sanaa\nlöytynyt täkäläisessä murteessa.\n\nHohoi! Mutta saatiinpa kaloja! Se oli vielä, Jumalan kiitos, hyvä,\nettei onkimista tarvinnut viran puolesta harjoittaa. Silloin sille\nolisi antanut palttua. Mutta nyt... nyt se menetteli, kun saatiin\nolla omissa oloissa... kaukana virkapaikoista, täällä Huomenjärvellä,\nkeskellä Lapin ääretöntä saloa. Vene töksähti rantaan. Horsta kömpi\nvarovasti pystyyn, astui maalle ja vetäisi veneen tiukempaan.\n\nHei, pojat, oli taas mammalle viemistä! Oli viemistä ja syömistä ja\npiikatyttärille perkkaamista. Ne tahtoivat mutista, kun eivät koko\nkesänä päässeet ahvenen perkkuusta. Mutta minkäs sille mahtoi? Talon\ntyö kuin talon työ, vaikka olisi isäntää piesty. Toverukset kokosivat\nsaaliinsa tuohikontteihin upottaen ne hetteeseen yöksi. Aamuyöstä\nvielä yritettäisiin ennen kotiinlähtöä.\n\nNurkuminen vaikeni. Piikojen saama tyyni moite oli viimeinen syntisen\nsydämen purkaus, mikä muistutti siitä, että aamulliset \"alkuihmiset\"\nolivat taas muuttuneet tavallisiksi, jokapäiväisiksi ihmisiksi.\nHe olivat tulleet paratiisista karkoitetuiksi ja nyt oli heidän\nkatsottava, miten saada olo mahdollisimman mukavaksi yötä vasten.\n\nEnsimmäiset vesipisarat putoilivat. Toverukset käärivät vapansa\nja kiiruhtivat majaan. Pian roihusi avosuisessa takassa iloinen\npystyvalkea, kahvipannu kiikkui keitinpuun nokassa, kalakeitto\npantiin tulelle, saappaat ja sukat ripustettiin orteen kuivamaan\nja toverukset tassuttelivat avojaloin, piiput hampaissa. He olivat\njälleen päässeet alkuihmisen asteelle, sillä heitä ei taaskaan ollut\nmaailmassa useampaa kuin kaksi.\n\nOikealla alkuihmisen hartaudella he keskustelevat päivällisestä\npyynnistään. Oo, sitä siunattua Huomenjärveä! Niin viheriäistä vettä\nei löytynyt yhdessäkään toisessa tämän puolen järvessä. Vesikin\nkukki, kukki kuin riemusta, että sai nähdä ihmisiä, näitä luomakunnan\nkorkeimpia olentoja, ja tarjota heille aarteitaan. Huomenjärvi\nolisikin ollut yksinäisyyteen tuomittu, jolleivät pappi ja Horsta\nolisi silloin tällöin siellä pistäytyneet. Se kuului kalavetenä\npappilaan ja kohtuullisen etäisyytensä vuoksi se harvoin houkutteli\nluvattomia pyytäjiä rannoilleen. Horsta ja pappi olivat siis melkein\nainoat, joita se pinnallaan näki. Se oli siis tottunut näihin kahteen\npyytäjään. Laki ja evankeliumi! Alkuperäisyydessään Huomenjärvi\nymmärsi tämän raamatullisen järjestyksen erinomaisen hyvin.\n\nHorsta makoilee selkäpiillään lavitsasängyssä kahisevien kaislojen\npäällä. Hän juttelee korkista, joka painuu. Merkillistä, kuinka\naikamiehenkin sydän saattoi iloita siitä näystä, nauttia oikein\npikkupojan lailla. Plumps! Sinne se sukelsi, viheriän pinnan alle,\nja katseli sieltä kuin ilkkuen, että 'vedä! vedä!' Toisinaan ei\ntehnyt yhtään mieli vetää, vaikka hiukkasta ennen oli toivonutkin\nsen painuvan. Ei, halutti vain nauttia ilo loppuun: -- nähdä, kuinka\nkorkki viipotteli veden alla, teki äkkirynnistyksiä pohjaa kohti,\nkohosi hiukan, kaarsi ison kiehkuran ihan veden kalvossa, niin\nettä sen läpi juoksevan sulan kärki piirsi vettä kuin vedenalaisen\nsavutorvi, -- kunnes se taas yht'äkkiä painui kohti pohjaa kuin kivi.\nMutta -- äläpäs! Etpäs mennytkään enää. Vavan kärki taipui luokille,\nsiima jännittyi niin kireälle, että olisi soinut ja -- ähhäh! --\ntulitkos sieltä, senkin körri! Lippo, lippo! Tämä on iso juutas! Kas,\nkas... pyrkii veneen alle! Et mene... et mene... et piru vie mene!\nSe on Horsta, joka hoitelee vapaa ja antaa ahvenen ajaa karusellia.\nPass på! -- Pappi sujahuttaa lipon kalan alle ja -- köntsis! Siinä\nsätkyttelee kilon painoinen ahven veneen pohjalla, niin että vene\ntärähtelee. -- Horsta nousee istumaan sängyssä. Hänen silmissään\non onnellinen, riemuitseva kiilto. Hän on hengessään suorittanut\nmestaritempun uudestaan.\n\nNiin, niin, kyllä oli hupaista tämä onkiminen. Heti sen näki\nmallista, milloin oli ahventen ottoaika. Ne veivät korkin tyynesti\nveden alle. Mutta särkiriepu, se nyki ja tanssitti kuuluvaista kuin\nsäkkipillin soittaja paholaista pullossa. Ne olivat koko veitikoita,\nveden keveäkenkäistä väkeä. Horsta vertasi niitä sosialisteihin.\nNekin häärivät ja huitoivat sen uuden yhteiskuntansa kimpussa.\nPiti muka maailma saada äkkiä valmiiksi. Mutta heidän puuhansa\nmuistuttivat särjen nykimistä: -- yhdestä koukusta toiseen ja\nviisaasti vain! Piti vain katsoa, ettei maailmaa mullistettaessa itse\njouduttu satimeen. Pääasia vain, että korkki heilui! Mutta ahven --\nse piikkinen porvari -- se kun ryntäsi näyttämölle, niin jo tiesivät\nlistit lähtönsä. Mitäs -- manttaalimies, joka elätti yhteiskunnan!\nHei vain! -- korkki otti uudet konstit käytäntöön. Näki heti, että\nuudet oliot olivat astuneet entisten tilalle. Hätiköiminen pois ja\nvakava meininki joka suhteessa.\n\nHorsta ja pappi saattoivat toisinaan innostua niin, etteivät\nkuulleet kahvipannun kuohuntaa. Sinne meni hyvä tavara pitkin takan\nkiviä, mutta toverukset istuivat hengessään järvellä. Muistiko\nveli sitä sormenmittaista kiiskeä, joka tuli kuin muina miehinä\nkeskellä parasta ahvenen syöntiä? Hahhaa, niin silmät pyöreinä kuin\nrippikoulupojalla, jota pappi kinkereillä on juuri tukistanut! Mutta\n-- joka piikki pystyssä, sepä tietty! Miehellä oli miehen sisu!\nKumma, että raukkanen sai syöntivuoroa ollenkaan.\n\nUusi, entistä käheämpi pihaus takasta saa papin hypähtämään pystyyn.\nPeijakas, siellä menivät makovedet pitkin kiviä ja tässä kun oli\nkahvia odotettu kieli kallellaan! (Jonatan Stark oli tehnyt sen\nhavainnon, että \"luonnon helmassa\" pääsi häneltäkin toisinaan\npikkuinen napsaus, -- elävä esimerkki siitä, että hän eli ja hengitti\ntaas.) Horsta-veli kaivaa pussistaan uusia höysteitä. Ei hätää,\nkahvia kyllä riitti -- jäämäänkin. Saakoon piisikin, ilonantaja,\nosansa. Ei hätää, veli Jonatan. Meillä eivät pikku elävät nilkuta!\nKas tuossa, turisepas taas sinä mustanaamainen, nuuskanokkainen\nKaisa! Toverukset rauhoittuvat ja jatkavat pakinaansa.\n\nMutta -- yht'äkkiä kavahtaa Horsta pystyyn ja tempaa paistinpannun:\n-- räiskäleitten paistaminen oli ollut vallan unhottua! Sehän kuului\nheidän iltaohjelmaansa. Jonatan Stark oli kyllä muistanut sen, mutta\nei ollut viitsinyt ottaa aloitetta. Hän oli liiaksi mukavuutta\nrakastava, kalamatkoillakin. Mutta -- taikinan hän kyllä tekisi, jos\nvain Horsta ryhtyisi paistamaan.\n\nHorstalle ei tarvinnut sellaista kahdesti sanoa. Räiskäleitten\npaistaminen kuului hänen päätaitoihinsa. Hän oli kerran Krasnoje\nSelon leirillä paistanut räiskäleen muutamalle ryssän kenraalille,\njoka leiriä kierrellessään oli sattunut heidän tulilleen. Niin\noli ojentanut pihisevän räiskäleen haarukan kärjessä hänen\nylhäisyydelleen tehden vasemmalla kädellä kunniaa. Kenraali oli\nottanut räiskäleen käteensä ja kironnut: -- se oli hiukan poltellut\näijän hyppysiä. Mutta ryssä oli ryssä: -- vaikka eräs tovereista\noli tarjonnut lautasta ja veistä, ei tämä ollut huolinut, vaan\nnaureskellen syönyt kynsistään. 'Vot, vot!'\n\nJonatan Stark nauraa. Hän on ripustanut nenäliinan leukansa alle\nja kahden kannun vetoinen maitohinkki sojottaa hänen polviensa\nvälissä. Hän sekoittaa räiskäletaikinaa, niin että sitä pärskyy\nhänen silmilleen. Horsta kääntelee paistinpannussa valtaista\nvoimöhkälettä, joka nopeasti sulaa. Hänen liikkeensä todistavat,\nettei hän ole ensikertalainen tässä ammatissa. Jo joutuu Jonatan\nStark'kin valmiiksi. Pannu saa ensimmäisen taikina-annoksensa ja\ntoverusten korviin kohahtaa äkäinen pihinä ja porahtelu. Horsta on\nvetänyt sukan käteensä ja seisoo takan ääressä sääret koukussa, kuin\nolisi kilpajuoksuun lähdössä. Hän tutkii räiskäleen reunoja. Jo\nrupeavat nämä huomattavasti ruskettumaan. Silloin: -- yks' kaks'...\nveitsi tekee nopean kierroksen pitkin paistinpannun reunoja...\nsukeltaa räiskäleen alle... ja Horstan lausuessa: 'Koko käänne,\nmars!' se kiepahtaa ilmassa kerran ja putoaa räiskähtäen pannuun,\näskeinen päällypuoli alaspäin. Horsta sylkee hyppysiinsä, lausuu pari\nlievempää voimasanaa, pyyhkäisee kämmenselkää reittänsä vasten ja on\njälleen paistoasennossa. Ei kulu pitkää aikaa, ennenkuin ensimmäinen\nräiskäle höyryää lautasella levittäen suloista tuoksua ympärilleen.\n\n-- Ehkä minä nyt ryhdyn paistamaan, uskaltaa Jonatan Stark arkana\nhuomauttaa. Hänen omatuntonsa nuhtelee häntä: hän ei tarkoita täyttä\ntotta. Hän tuntee, ettei hänestä ole Horstan tilalle.\n\nHorsta ei kuule muuta kuin rehellisen tarjouksen. Hänen\nhyväsydämisyytensä tulvahtaa yli reunojen, vaikka hän koettaakin sitä\npeittää puhumalla \"ammattisalaisuuksista\".\n\n-- Ei, kyllä minä, veli... katso, tässä on pieniä konsteja, jotka on\notettava huomioon, lausuu hän pyyhkien hikeä otsaltaan.\n\nJonatan Stark hymyilee. Sellainen on Horsta-vallesmanni,\nhyväsydäminen ja aina palvelukseen altis. Hän kai pukisi toverilleen\nvaatteetkin ylle, jos tämä vain kehtaisi sellaista esittää.\n\nJo on pino räiskäleitä pöydällä, kalakeitto valmis, kahvi keitetty.\nToverukset ryhtyvät aterioimaan. Siinä maistellaan toistensa eväitä.\nHorstalla on iso kimpale järvitaimenta. Hän työntää sen papin eteen\nlausuen:\n\n-- Jos vain maistaa, veli, niin syö! Minä en nyt oikein taimenesta,\nkun on tuoretta kalaa padassa. Katsos... taimen on syötävä, sillä\nensi kerralla ei eukko väki pane laukkuun mitään, jos huomaa jotakin\ntakaisintuoduksi.\n\nToverukset aterioivat. He ovat tyytyväisiä itseensä ja toisiinsa.\nHorstan nenänpäässä on nokitahra ja papilla samanmuotoinen\nomassaan, mutta valkoinen. Se on kuivunutta räiskäletaikinaa. He\nhuomauttavat siitä toisilleen ja nauravat. Heistä on kaikki niin\ntavattoman huvittavaa. Keskellä pöytää pohottaa perunapata, josta\npunaiset ahvenen pyrstöt riippuvat yli laidan. Se on kuin liputettu\nlaiva. Mutta toverukset pitävät huolen, että \"liputus\" lakkaa.\nHe ihmettelevät, että ruoka maistuu niin erinomaisesti täällä\nHuomenjärven tuvassa, kaukana kirkonkylästä. Tyhjän pullon suuhun\npistetty kynttilä palaa pöydällä. Ulkona sataa, mutta kalamajassa on\nlämmintä ja kodikasta.\n\nAterian jälkeen sytytetään piiput ja istutaan hetkinen takan ääressä\ntarinoiden. Mieli tekisi valvoa, mutta kun aamulla on noustava\nneljältä, katsotaan parhaaksi lopettaa haastelut ja kömpiä rankiseen.\n\nToverukset nukkuvat. Unessa he istuvat taas järvellä ruohikon\nrinnassa ja onkivat. Korkki painuu vähä väliä ja Horsta herää siihen,\nettä suuri ahven on häneltä päässyt. Pappi ei ojentanut lippoa\najoissa. Horsta murahtelee unenpöpperössä, kiroaakin epäselvästi,\nkavahtaa lopuksi istumaan ja toteaa, että pappi vetelee unia hänen\nvieressään, niin että maja tärisee. Hän kääntyy toiselle kyljelle ja\ntaas painuu korkki. Mutta tällä kertaa hän saa jok'ikisen. Ja ne ovat\nsuuria, mahdottoman suuria kaikki.\n\nAamulla ovat toverukset jälleen pystyssä. Horsta kertoo silmät\nloistaen yöllisestä saaliistaan. Hänestä se on hyvä merkki. Hän on\nusein uneksinut seuraavan päivän saaliin. Nopeasti he ryyppäävät\nkahvit ja painuvat sitten veneelleen. Ulkona paistaa kirkas päivä.\nTuulen viri käy järven seljällä. Sitä katsellessa karsii kylmä\nselkäpiitä. Vahva yökaste kimaltelee ruohikossa. Yksinäinen sammakko\nloiskahtaa järveen. Plumps! Se meni sanaa viemään, että tultiin taas.\n\nVoimakkain vedoin soutaa Horsta eiliselle paikalle ruohikon rintaan.\nHänellä on sellainen usko, että jos se paikka ei anna, on turha\nyrittääkään muualta. Pappi ehdottelee niemenkärkeä ulompana.\nSiellä olisi karipohja. Mutta Horsta pudistaa päätään. Hän tuntee\nHuomenjärven tavat ja niin ankkuroi hän jälleen vanhaan, tuttuun\npaikkaan.\n\nOikeassa on Horsta. Eilinen paikka on oikea kala-aitta. Sieltä nousee\ntaas ahventa kuin tuskassa. Heti ensimmäisellä heitolla painuu\nkorkki. Kalat kimaltelevat aamuauringon valossa. Kaikki käy kuin\ntanssi ja toverukset ovat tyytyväisiä.\n\nParin tunnin kuluttua on onkiminen lopetettava. Kalaa on saatu\nrunsaasti. Haikein mielin käärivät toverukset vapansa. Ei auta. Jos\nhe vielä istuisivat tunnin, he eivät voisi koko saalista kotiin\nkuljettaa.\n\nPaluumatka muodostuu riemukuluksi. Kontissa onkin kolmattakymmentä\nkiloa ahvenia kummallakin. Miehet marssivat hiukan etukumarassa\nsauvat käsissä. Selkää ja hartioita painaa, ruumis on väsynyt, mutta\nmieli virkeä.\n\nHe astuvat perätysten jängän poikki johtavia teloja pitkin.\nKarpalot kukkivat mättäillä telapuitten molemmin puolin. Ne ovat\nkuin kukoistavia viinitarhoja, pieniä yhteiskuntia, joissa pikku\nhyönteisiä vilisee karpalon varsien juurella. Mätäs heilahtaa\nkeveästi. Kaksi mahdottoman suurta jättiläistä huojuu telapuita\npitkin suuret kantamukset seljässä. Yhteiskunta häiriytyy hetkiseksi.\nPienenpienet onkalot ja käytävät mättään sammalpeitteisellä\npinnalla vavahtavat. Sitä jatkuu poikki koko jängän sitä mukaa kuin\njättiläiset kulkevat eteenpäin.\n\nMutta -- jängän keskipaikoilla tapahtuu kauhea hävitys. Toinen\njättiläisistä, etumainen, astuu teloilta syrjään lähtien harppaamaan\npitkin pounumättäitä. Kukoistavat viinitarhat sortuvat hänen\naskeltensa alla. Kummut painuvat kokoon, hennot onkalot ja luolat\nrutistuvat kasaan, karpalon varret ja myöhästyneet hillankukat\ntallaantuvat jättiläisen jalkoihin ja pikku hyönteisiä kuolee\nkymmenittäin, sadoittain. Vesi tulvahtaa sammalkäytäviin. Syntyy\ntavaton hälinä ja hätä, mutta jättiläisen korvat ovat korkealla.\nNe eivät kuule muuta kuin sääskien, noiden korppikotkien laulun.\nJättiläinen harppaa tuohikontti seljässä ja poimii raakoja hilloja\nsuuhunsa. Siinä menee satojen pikkuhyönteisten kesämuona muille\nmarkkinoille.\n\nJo lähtee toinenkin jättiläisistä syrjään. Uusi hävitys! Toiset,\nvielä äsken säästyneet viinitarhat menevät nurin. Ja tämän\njättiläisen jälki on vielä kauheampi kuin edellisen. Se painaa\nmättään pinnalla olleet sammalkäytävät ihan kadotuksen syvyyteen,\nmistä kuuluu vain mustien pohjavesien urahtelu. Voi sitä hävityksen\nkauhistusta! Koko suuri hyönteisyhteiskunta aivan raunioina.\n\nMutta -- ihme! Kun jättiläisten askeleet häipyvät kuulumattomiin,\nnousevat viinitarhat jälleen. Mikä ne nostattaa? Pikku hyönteistenkö\nyhteisponnistus? Ei, vaan niiden oman kauneuden voima. Ne ovat luodut\nkukoistamaan, iloa tuottamaan, ja siksi ne kohoavat uudestaan.\nSudensammal niiden kyljissä hohtaa jälleen kuin punainen kallioseinä.\nTaipuneet karpalonvarret ojentuvat uudelleen pystyyn. Entinen elämä\nalkaa. Hyönteisyhteiskunta ei pitkään sure. Aurinko paistaa ja ilman\ntäyttää sääskien yksitoikkoinen, unettava ininä.\n\nÄskeiset jättiläiset ovat jättäneet taaksensa jängän ja istuvat\nkaatuneella honganrungolla tupakoiden. Sääskiparvet hyökkäävät\nheidän kimppuunsa, mutta pikiöljy tekee niiden liiallisen lähentelyn\nvaikeaksi. Toverukset tatuoivat itsensä juhlallisesti. Äkkinäistä\nkulkijaa he voisivat säikähdyttää. Viimeiset papillisuuden piirteet\nJonatan Starkin kasvoissa peittyvät leveiden pikiöljylaikkojen alle.\nHän muistuttaa nyt Mefistoa. Kuin kaksi metsien intiaania istuvat\ntoverukset honganrungolla puhallellen verkkaisia savuja ilmaan.\nHeidän hartiansa höyryävät hiljaa ja tuohikontin nurkasta tipahtelee\nvesipisaroita heidän selkäänsä pitkin.\n\nMetsässä vallitsee raukaiseva kuumuus. Ei edes varjopaikoissa ole\nviileämpää. Sammal toverusten jalkain juuressa uhoo kosteaa lämpöä,\njoka unettavana tunkeutuu sieraimiin. Olisi soma hetkisen uinahtaa,\nmutta sääskiltä ei saa rauhaa.\n\nToverukset nousevat jatkamaan matkaansa. Viimeinen silmäys,\nhyvästijättösilmäys Tela-aavalle, joka vilkkuu puiden välistä\nkuumuudesta höyryten. Sen takana on Huomenjärvi, kumppanusten\nkaipaama rauhan tyyssija. Nyt sekin loistaa häikäisevän kirkkaana\nkuin olisi se erämaan silmä.\n\nToverukset astuvat peräkanaa. Vielä on neljä kilometriä kirkonkylään.\nPuolen tusinaa jänkiä on myös kuljettava yli, mutta ne ovat jokainen\nvarustetut teloilla. Entiset papit ovat pitäneet huolen niiden\nlaittamisesta. Huomenjärvi on ollut heillekin rakas.\n\nRunsaan tunnin päästä he saapuvat maantielle. Se on hiljainen ja\nkuollut, mutta se tuo mieleen suuren maailman jossakin kaukana.\nHe astuvat horjahdellen. Taakat ovat loppu taipaleella ruvenneet\npainamaan.\n\nKirkko näkyy kaukaa, paljon ennen maantienpolveketta. Se seisoo\nkummullaan aivan samannäköisenä kuin heidän lähtiessäänkin. Mutta\nsiitä huolimatta tuntuu toveruksista, kuin näkisivät he sen taas ensi\nkertaa pitkästä aikaa. Se on vaihtelu, joka sen saa aikaan.\n\nJonatan Stark käsittää sen astuessaan tuossa Horstan jäljissä. Se ei\nolekaan Huomenjärven ansiota niin paljon, kuin hän oli kuvitellut.\nSen teki vaihtelu, yksitoikkoisen kotona-istumisen äkillinen\nkatkeaminen, vuorokauden oleskelu kirkonkylästä poissa.\n\nVaihtelu -- mitä oli vaihtelu? Vain hetken kestävä unilääke, jota\npiti taas uudestaan ottaa.\n\nJonatan Stark aavistelee jotakin, jotakin, jota ei voinut koskaan\ntyydyttää. Se lauloi sydämessä lakkaamatta, kuin laulaa maininki\nmerenrantaa vasten. Se kohosi ihmisrinnasta salaa kuin huokaus korven\npovesta, kuin ikuinen etsijän ikävä. Sitä tuntiessa johtui mieleen\netelä, hymyilevä etelä.\n\nJonatan Stark ei voinut mietteitään jatkaa, sillä häntä häiritsi\nHorstan kovaääninen juttelu, joka pani metsän raikumaan.\n\n\nIX.\n\nTalvipäivät kuluvat toisinaan tuskallisen hitaasti. Elämä on\nmenettänyt tarkoituksensa täydellisesti. Kylä uinuu hiljaisuuden\nvallassa. Ei minkäänlaista liikettä näy. Ei edes kauppias Raattaman\nrouvakaan juokse kellarissa kuten tavallisesti ja turhaan sai\nJonatan Stark odottaa Konrad Raattamata konttorin rappusille. Hän\nei ilmesty, vaikka kello kansliahuoneen seinällä on jo lyönyt yksi.\nÄänettömyys vallitsee pappilassakin. Julia-rouva on vetäytynyt\nmakuuhuoneeseen. Mitä miettinee piika Sandrakin keittiön päässä, kun\nei kuulu tavallista astioiden kalinaa. Tuntuu siltä, kuin olisivat\nkaikki, koko Lainion kylä, vaipuneet tarkkaamaan oman elämänsä\ntarkoituksettomuutta. \"Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta\",\njulistaa puoleksi kaatumaisillaan oleva kaivonvintti navetan päässä.\nKauppias Raattaman poro, joka on kiinni jäkäläkannossa, heittäytyy\nmaata ummistaen silmänsä, aivan kuin yhtyäkseen tuohon Vanhan\nTestamentin viisaan sanaan.\n\nJonatan Stark käänteleikse tuolissaan. Hän tuntee nämä tällaiset\npäivät. Ne ovat harmaita vieraita, jotka saapuvat asioimaan papin\nluo. Ne haluavat koetella, kestikö tämä Lapin yksitoikkoisten päiväin\npainoa. Pilviröykkiöt makaavat Keilatunturin laella. Näyttää, kuin\nolisi tunturi litistynyt niiden painosta. Entä sitten ihmisten\nlapset? Miten kestivät he?\n\nHarmaja päivä on tehnyt kierroksensa heidän luonaan.\n\nSiellä istuu vanha metsänhoitaja Jerikossaan alakuloisena, sivellen\nharmahtavaa partaansa. Juuri varmaan olisi pitänyt ruveta Mäntypään\njoukkoa kartoittamaan, mutta oli niin pimeä, niin pimeä, niin pimeä.\nNe aikoivat rakentaa kievarin sinne jonnekin Lohijoen seuduille...\nvaltio... kruunu... ja sitä varten tarvittaisiin kuulemma kartta.\nMutta oli niin pimeä, niin pimeä, ettei voinut, ei mitenkään voinut.\nJerikon muuritkin olivat kaatuneet eikä siihen oltu tarvittu Joosuan\nsotajoukkoa, vaan tavallista harmaamman lapinpäivän rynnistys.\n\nApteekkari istuu apteekilla korttipakka kädessä. Harmaja päivä on\nvieraana sielläkin. Ja mikä ikävintä: -- harmaja päivä ei kärsi edes\npasianssia.\n\nTahi jos kärsii, käy lopputuloksen aina sangen surkeasti.\n\nApteekkari asettaa korttipakan pöydälle, jolloin \"herttakuningas\"\njoutuu päällimmäiseksi. Mutta harmaja päivä ei ihaile sen uljuutta.\nPäinvastoin: -- se varjostaa sen tummaksi, epäselväksi, niin että se\nalkaa apteekkarin mielestä muistuttaa paholaista.\n\nHän astuu apteekkihuoneeseen. Harmaja päivä seuraa perässä. Se\nhiipii pitkin hyllyrivejä, sivuaa hiljaa porsliinipurkkien rintaa.\nSe opettelee latinaa. 'Clyserin', 'Garbol'... Apteekkari hiipii\nhyllyn luo. Oliko etiketteihin sattunut virhe? Ei, ei... oikeinhan\nniissä seisoi: 'Glyserin'... 'Carbol'... Hänestä vain oli hämärässä\nnäyttänyt, kuin olisi C vaihtunut G:ksi ja päinvastoin. Ei soi\napteekin ovitiuku. Yhtään asiamiestä ei näy. Kaikki tuntuu kuolleelta.\n\nNimismies Forstadiuksen virkahuoneessa käy sen sijaan touhu. Harmaja\ntalvipäivä ei ole pystynyt sen järjestystä muuttamaan, ainakaan tällä\nkertaa. Ne pyssyt... ne pyssyt. Niillähän mies puolustihe pimeää\nja alakuloisuuttakin vastaan. Pöydällä palaa lamppu, vaikka on jo\npuolenpäivän aika. Horsta puhdistaa pyssyä hiessä päin. Oli se kumma\nmies se Stark, kun ei viitsinyt pyssyään puhtaana pitää. Ja sellainen\nase kuin hänellä oli. Se oli ollut nyt lainassa Horstalla parisen\nviikkoa huurremetsojen ampuma-aikaan. Hän ei ollut sitä kuitenkaan\ntarvinnut. Mutta -- sellaisessa kunnossa, kuin missä se oli, hän\nei hirvennyt sitä takaisin viedä. Sen sisus... herrajumala...\nniin täynnä likaa, etteipä juuri läpi nähnyt! Siinä menivät hyvät\nrihlat aivan pilalle. Ja hän, Horsta, kun oli sen jo kerran papille\npuhdistanut sanoen, että pidä nyt, hyvä veli, puhtaana. Se on hyvä\npyssy. Mutta ei ollut pappi viitsinyt. Ruostua oli antanut.\n\nHarmaja lapinpäivä tekee kierrostansa kylässä. Sen asiana on istua ja\ntylsästi tuijottaa eteensä. Nyt se istuu pappilan kansliahuoneessa\npitäen seuraa rovasti Starkille.\n\n'Minkähänvuoksi tuo kruunukin arkistokaapin päällä on lohennut?'\nJonatan Stark istuu tuijottaen puustaveistettyyn, tummaksi maalattuun\nkruunuun, mutta kukaan ei vastaa. Harmaja talvipäivä pysyy\näänettömänä eikä vastausta synny hänenkään päässänsä. Liekö pudonnut\nvai muuten omia aikojaan haljennut? Sen voisi kääntää toista tietä.\nNiin... kuka sen kääntäisi? Jonatan Stark ei halua sitä kääntää\neikä kukaan muukaan sitä tee. Se ei olisi vaikeaa: nousta tuolille\nja kääntää. Mutta Jonatan Stark ei halua nousta tuolille. Hänen\nmielestään se on tarpeetonta. Mitä se hyödyttäisi? Kolo pysyisi siinä\nkumminkin. Hän tietäisi sen! Niin rehellisyyttä rakastavana hän on\nvielä Lapissakin pysynyt, ettei anna näön pettää itseään.\n\nMutta jotakin olisi tehtävä. Päivä ei saanut kulua tylsyyden\nvallassa. Siitä oli ravistauduttava irti hinnalla millä hyvänsä.\nHarmaja talvipäivä istuisi muuten vaikka kuinka kauan kansliahuoneen\npenkillä ja katselisi hänen toimettomuuttaan, toimeton toista\ntoimetonta. Se tuntui masentavalta. Jommankumman täytyi liikkua,\njommankumman, siitä ei päässyt! Jonatan Stark väänteleikse\ntuolissaan. Elämä tuntui niin sanomattoman lohduttomalta.\n\nHän nousee hitaasti tuolistaan. Hänen kasvoillaan asustaa syvä\nalakuloisuus. 'Tarpeeton ihminen', välähtää hänen sielussaan. Hän\npysähtyy keskelle lattiaa syviin mietteisiin vaipuneena. Mitä varten\nhänkin oli olemassa?\n\nJonatan Stark avaa hiljaa arkistokaapin. Siellä on suuri läjä\nvanhoja, käytettyjä kirjekuoria. Niitä on sinne kasaantunut\nkuukausien varrella. Ne tarjoavat hänelle pelastuksen tällaisina\nharmaina päivinä. Hän ryhtyy niitä kääntämään.\n\nElämällä on sittenkin tarkoituksensa. Älä murehdi, Jonatan Stark,\nsinä et ole turhaan elänyt. Tämä yksi ainoa päivä elämässäsi antaa\ntäyden oikeutuksen kaikille ennen vietetyille vuosille: nousta\nrikkaläjältä lentoon ja kohota navetan harjan tasalle, -- onhan se\njotakin elättivariksesta, jonka toinen siipi on leikattu lyhemmäksi.\nKäännellä käytettyjä kirjekuoria Lainion pappilan hiljaisessa\nkansliahuoneessa ja houkutella sen askartelun avulla henkensä\nlentoon, tuon häkkilinnun, jonka pimeä talvinen päivä on kahlehtinut,\n-- onhan siinä elämän tarkoitusta kylliksi, -- ainakin yhden pilvisen\npäivän osalle. Sinä käännät nurin nuo jo kerran tehtävänsä tehneet\nkirjekuoret, lähetät ne uudelleen maailmaa kiertämään. Mitäs sinä\nsiitä välität, vaikka ihmiset sanovatkin: 'Stark on tullut tarkaksi,\nkääntää jo kirjekuoretkin'. Et mitään. Sinä loihdit niiden avulla\nvanhoja muistoja eloon. Sinusta tulee runoilija, joka laulaa\nkuolleet eläviksi jälleen. Tuo Bulevardin Kukkakaupan kirjekuori on\nkellastunut lehti, mutta se kertoo sinulle kesästä, joka oli lämmin\nja kaunis. Mitäs siitä, vaikka se onkin kellastunut lehti. Sinä\nrunoilet sen viheriöitseväksi jälleen.\n\nSe johdattaa mieleesi muutaman tummatukkaisen kukkaismyyjättären,\njoka kerran palveli juuri tuossa samaisessa Bulevardin kukkakaupassa.\nSillä sieltä on Julia-rouva tilannut viimekesäiset kukkasipulinsa ja\nkuin sattumalta osui kukkakaupan kirjekuori ensimmäisenä käteesi.\n\nSinä kätket tosin muistosi jälleen tuon saman kirjekuoren sisään ja\nkirjoitat tyyneesti päälle: 'Arvoisa Pastorinvirasto, Tenomuotka.'\nMutta se vain todistaa, kuinka ihmeen hyvin olet oppinut itsesi\nhillitsemään. Ja kerran sinä kirjoitit vapisevalla kädellä ja veren\nlämminnä virratessa sydämeen: 'Neiti Aleksandra Ek, Bulevardin\nKukkakauppa'.\n\nSinä olit silloin vahvasti rakastunut, Jonatan Stark. Sinä ajattelit\ntummatukkaista tyttöä muutamassa kukkakaupassa, sillä aikaa kuin\nprofessori luennoi valituita kappaleita profeetta Jesajasta. Mitä\nvälitit sinä hepreasta siihen aikaan. Et yhtään mitään. 'Jerusalemin\ntyttäristä' kuullessasi ajattelit vain yhtä: hänellä ei ollut\nnilkkarenkaita eikä hän kulkenut kenossa kauloin, mutta hänellä oli\nniin ihmeen kauniit ruskeat kengät ja niska kuin kuningattarella. Hän\nrakasti ruskeaa ja eikö se ollut sinunkin mielivärisi siihen aikaan,\nJonatan Stark, ja ole vieläkin?\n\nOh, sinä muistat ne lukemattomat illat, jolloin kuljit Bulevardia\npitkin ja tähystelit levottomana eteesi. Sinä etsit ihmisvilinästä\nvain yhtä: Aleksandra Ekiä. Muut olivat sinulle vieraita ja\nmuukalaisia. Ja kuinka sydämesi löikään, kun hän sipsutteli sinua\nvastaan ruskeassa päällystakissaan! 'Oletko se sinä, Jonna?' 'Minä,\nminä... ja sinä pääsit jo, Alix?' 'Pääsin, pääsin ja nyt mennään\nmeille, Jonna.' Sitä sinä olit toivonutkin. Te lähditte yhdessä\nkulkemaan Kruunuhakaa kohti. Siellä asui Aleksandra Ek muutamassa\nkivijalassa vanhan tätinsä kanssa. Huone oli yksinkertainen ja\nvaatimattomasti kalustettu, mutta sinun mielestäsi se oli taivaan\nesikartano, sillä siellä asui Aleksandra Ek, ja hän oli kaunis ja\nhän oli tumma ja hänen silmänsä olivat vihreät kuin meri! Seinällä\nriippui kitara ja se tervehti teitä jo ovessa. \"Nyt sinä laulat,\nJonna, tänä iltana, laulat 'Caro mio ben'in'\". Hän oli laulanut sydän\nonnea tulvillaan Aleksandra Ekin säestäessä häntä.\n\nJonatan Stark katselee mietteissään edessään olevaa kirjekuorta.\nAivan samanlainen kuin muinoin kaksikymmentäviisi vuotta taaksepäin,\nmutta käsiala oli toinen. Niin -- kuinka monta kertaa se oli\nmuuttunutkaan noiden kahdenkymmenenviiden vuoden kuluessa? Uudet\nmyyjättäret astuivat entisten tilalle. Mutta tuskin yksikään heistä\nlie tuollaiselle kirjekuorelle kirjoittanut loistavammin kuin\nkirjoitti kerran Aleksandra Ek: 'Herra Ylioppilas Jonatan Stark,\nPohjois-Esplanaadinkatu 7.' Siinä oli rakkautta jokaisessa i:n\npisteessäkin. Ja seitsemäinen -- se oli ollut kuin tanssissa liehuva\nkeijukainen.\n\nJonatan Stark huokaa ja kääntää kirjekuoren. 'Toivehet, pois,\npois...' soi hänen rinnassaan. Sitä laulua hän oli kerran tovereista\nhaalitun kuoron kanssa laulanut Aleksandra Ekin ikkunan takana tämän\nsyntymäpäivän vastaisena yönä. Silloin oli loistanut täysikuu ja\nmuutaman ravintolan edustalla torkkuva ajurikin oli hänen mielestään\nollut satumainen olento. Hän olisi saattanut olla vaikka morsiusparia\nodotteleva kartanon kuski, joka mikä hetki hyvänsä oli valmis\nkiidättämään nuoren parin sulhasen kotiin läpi kuutamoisen, kirkkaan\nyön.\n\nPaljon sinä haaveilet, Jonatan Stark, mutta siihenhän on luonnollinen\nsyy: Julia-rouva on loukkautuneena sulkeutunut makuuhuoneeseen. Te\nolette riidelleet aamiaispöydässä ja kuin sattumalta on Bulevardin\nkukkakaupan kirjekuori nyt ensimmäisenä käteesi osunut. Minkäs sinä\nsille mahdat? \"Hvem kan nu rå för sina känslor?\" oli apteekkarin\nrouva kerran kysynyt, kun puhe oli johtunut avioeroihin. Hän, se\nnäpsäkkä Floora-rouva, oli lingonnut tämän kysymyksen Jonatan\nStarkille vasten silmiä, kun tämä oli epäillen pudistellut päätään.\nEi sitä niin vain erottu, vaikka tunne-elämässä toisinaan tapahtuikin\npieni vallankumous, aiheuttipa sen sitten vaikka hetken kinastelu\ntahi luvaton kiintymys. Solmitut siteet olivat siksi lujat.\nTuollainen vanha muisto hiveli vain sydäntä suloisesti, kuin lääkiten\nsitä pienen vamman jälkeen. Missä lienetkään, Aleksandra Ek? Lienetkö\nelävien mailla? Jonatan Stark, entinen naivi ylioppilas, joka rakasti\nsinua tulisesti, mutta jota sinä et uskaltanut seurata, muistelee\nsinua, kädessään kirjekuori samasta kukkakaupasta, missä kerran\npalvelit myyjättärenä. Ja kirjekuori -- se on nyt käännetty nurin.\n\nJonatan Stark kääntää ja liimaa kirjekuoria asettaen ne\nkirkonkirjojen alle painumaan, sitä mukaa kuin ne valmistuvat.\nNiitä on eri kokoa, tavallisista virkakirjekuorista pieniin,\nsiroihin dandykuoriin asti. Kuka veitikka se niin hienosti elelee?\nNo jo... Gösta Lagerborg, hänen vanha luokkatoverinsa, kaunosielu\nja aatteiden mies, josta konventtiaikana odotettiin suuria, mutta\njosta ei kuitenkaan tullut muuta kuin tavallinen kauppamatkustaja.\nHän sortui kauniilta uraltaan ja nai rikkaan lesken, joka omisti\ntuottavan kahvilan muutamassa rannikkokaupungissa. Siellä kuului\nnyt Gösta-poika soittelevan klaveeria kahvilayleisön ratoksi,\nmilloin ei kauppamatkoilla kulkenut. Ja liike tuotti, tuotti hyvin.\nGösta Lagerborg oli kirjoittanut tulevansa ensi kesänä Lainioon\nharrinongintaan ja tiedustellut Starkilta sopivia paikkoja sitä\nvarten. 'Ja olisihan soma vielä istua vastatuksin ja väitellä siitä,\nihannoiko Runeberg \"Vänrikki Stoolin tarinoissa\" sotaa vai ei,\nhahhah!'\n\nJonatan Stark kääntää kirjekuoria. Hänen silmänsä säteilevät. Ajatus\nkulkee muistojen teitä eikä Lapin harmaja päivä näe enää syytä\nviipymiseensä. Se hiipii hiljaa ulos Jonatan Starkin huomaamatta.\nKeittiön puolelta rupeaa kuulumaan astioiden kalinaa ja laulun\nhyräilyä.\n\nJulia-rouva ilmesyy kansliahuoneen kynnykselle. Hän hymyilee\nystävällisesti.\n\n-- Mitäs se pappa täällä puuhailee? Ai, ai, noitako sinä taas olet\nruvennut kääntämään? Eikö sinulla nyt ole parempaa työtä?\n\nJonatan Stark vastaa loistavin kasvoin:\n\n-- 'Ja hädässänsä hän turvautui yhteen sen vieraan maan\nkauppiaaseen...' Katsopas, Julia, tässäkin hommassa tulee mieleen,\n'kuinka monella minun Isäni palkollisella on kyllin leipää ja minä\nkuolen nälkään.' -- Hei, eikö olekin soma kokoelma?\n\nJulia-rouva hymyilee miehensä innostukselle.\n\nJonatan Stark katsahtaa vaimoaan silmiin. Hän huomaa niissä anteeksi\npyytävän ilmeen. Hänen sydämeensä tulvahtaa veri lämpimänä. Hän\ntarttuu vaimoaan kädestä.\n\n-- Näin minä täällä taistelen henkiriepuni puolesta, Julia, ja nyt\nolen voitolla taas.\n\nJulia-rouva nyökkää. Sellaistahan se oli. Hän kesti sittenkin\nparemmin kuin miehensä. Jonatanille se toisinaan kävi ylivoimaiseksi.\n\nHän jättää miehensä työn ääreen. Hän on vakuutettu, ettei Jonatan\nenää kääntele kirjekuoria ikävänsä vuoksi, vaan siksi, että tuntee\nitsensä onnelliseksi ja tyytyväiseksi taas.\n\nJa ihmeellistä. Tämän jälkeen ei Jonatan Stark enää ajattele\nmenneitä. Hän kääntää kuoren toisensa jälkeen ja se ilo, jota hän\nnyt tuntee, on jonkunlaista ammattimiehen iloa. Työ käy näet jo\nsangen sukkelaan. Hän ajattelee väliin, tuliko helpommaksi kääntää\nvai ostaa uusia. Kumiliima maksoi... sekin... Mutta -- vaikka se\nolisi tullut kalliimmaksikin, hän olisi sittenkin kääntänyt. Se\ntuotti hänelle iloa. Ja kaikkeen, mikä Lapissa oli omiansa iloa\ntuottamaan, oli suhtauduttava vakavasti, olipa se sitten itsessään\nvaikka kuinka lapsellista. Sen oli Jonatan Stark ottanut elämänsä\nsäännöksi. Hän siis kääntelee kirjekuoria, kun ei muuta työtä ole.\nJa hauskaa oli nähdä sitä valikoimaa, joka niistä vähitellen syntyi.\nHämähäkinverkko-kuoria oli useita. Ne tekivät oikeastaan hiukan\ntaiteellisen vaikutuksen. Toiset olivat taas niin ohutta paperia,\nettä rikkoutuivat käännettäessä. Vaivaiset, jotka eivät jaksaneet\nkustantaa itselleen kuin menomatkan Lappiin. Toisilla oli vielä\nvaroja paluumatkaakin varten. Jonatan Stark kääntää kääntämistään.\nHän on onnellinen ja tyytyväinen taas ja hän viheltelee hiljaa.\nTalven pitkään kulkisivat hänen kirjekuorensa alas, -- sinne, mistä\nolivat tulleetkin. Hän lähettelisi niitä kuten muinoin Noak kyyhkysiä\narkistaan. Ne veisivät mukanaan hänen kaipauksensa.\n\nJonatan Stark huokaa asettaen viimeisen kirjekuoren kirkonkirjan\nalle painumaan. Hän vääntää lamppua pienemmälle. Hän on hiukan\nalakuloinen, mutta kuitenkin tyytyväinen kohtaloonsa.\n\nHarmaja lapinpäivä painuu iltaan. Tyranni, sielujen kiduttaja, palaa\nlinnaansa jälleen. Se on siellä jossakin Keilatunturin takana,\nrannattomien aapojen keskellä, jotka nyt kääriytyvät pimeään. Harmaja\npäivä on käynyt alustalaisiaan katsomassa ja ilokseen huomannut\nheidät lujasti valtaansa kahlehdituiksi. Vain yksi heistä, pappi,\njonka tehtävänä on valkeutta julistaa, on hiukan saanut kahleitaan\nirroitetuksi. Hänen huoneessaan on palanut lamppu jo kello yhdestä\nsaakka. Kuin merkkituli se on loistanut muille kylän asukkaille,\njotka vähitellen, yksi toisensa jälkeen, ovat tehneet tulen pirtin\ntakkaan. On se hetki, jolloin sielut saavat vapaammin hengittää.\nTakkatulen loiste ottaa haltuunsa pirtin. Se on itsevaltias, joka\nei siedä harmajan lapinpäivän valtaa. Se valaisee ja lämmittää. Sen\nkanssa taistelevat rinnan navettakiilut ja Ruijan porsliinikupuiset\nlamput. Nekin julistavat omalta osaltaan, että yötä ja pimeyttä\nvastaan on taisteltava valolla, siksi kunnes aurinko, elonantaja, on\njälleen saavuttanut hallitsevan asemansa Lapin taivaalla loistaakseen\nkaksi kokonaista kuukautta yhteen menoon.\n\n\nX.\n\nViime vuosina on Jonatan Stark saarnannut melkein yksinomaan\nitselleen. Eikä hänellä juuri monta kuulijaa ollutkaan.\nKirkonkyläläisistä eivät muut käyneet säännöllisesti kirkossa kuin\nSuutari-Kalle ja hänen hiukan yksinkertainen vaimonsa Gravilda sekä\nkylän kansakoulunopettajatar. Juhlapyhinä, kuten Marianpäivänä,\njuhannuksena ja Mikkelinä, saapuivat tosin syrjäkyläläiset\nmieslukuisina kirkolle ja silloin oli Lainion pieni kirkko ääriään\nmyöten täynnä. Mutta ennen saarnaa lähti suurin osa miehistä\ntavallisesti pois, sillä heitä ei huvittanut Tarkan \"muistelusten\nkuunteleminen\", kuten he sanoivat. He menivät siis kirkkomäelle\ntupakalle ja juttelemaan hevoskaupoista. He ymmärsivät niitä paljon\nparemmin kuin papin puheita 'Kristuksen kuvan kultauksista', joka nyt\noli paljasta jaaritusta.\n\nEivät syrjäkyläläiset paremmin kuin kirkonkyläläisetkään\nymmärtäneet, mikä pappiin oli mennyt. Ensi vuosina tämä oli saarnata\npaukutellut kuin mies, puhunut armonjärjestyksestä ja apostoleista,\nkarahteerannut synti-äijääkin tämän oikealla, raamatullisella\nnimellä. Tosin oli häneltä silloinkin synteinanteeksiantaminen ja\nGolgata jäänyt melkein säännöllisesti pois, mutta olihan nyt toki\nsaatu kuulla, kuka ihmistä vietteli ja mihin lopulta päädyttiin,\njollei parannuksia tehty, -- kuin myöskin, että Jumalan Poika se\npelasti ja näytti pirulle lopullisen pitkän nenän, kun tämä jo oli\nvalmistautunut korjaamaan syntisraukan. Nyt jutteli Tarkkapappi\nulkomaitten kaupungeista ja turistiteistä, niinkuin niillä olisi\nminkäänlaista yhteyttä ollut Nikodemuksen ja hänen epäuskonsa kanssa.\nVai oliko kukaan lukenut, että Nikodemus olisi ollut erikoisempi\nreissaaja? Ei sitä ainakaan kirjoitukset näyttäneet.\n\nVikaan oli siis mennyt Tarkka-pappi, pahasti vikaan. Joku tiesi\nmainita, ettei Tarkalla enää ollut kaikki ruuvit paikoillaan,\ntoinen arveli sen viinan syyksi: -- kas, kun pappi itse huonosti\neli, ei hän saattanut terää muillekaan näyttää. Se olisi tainnut\nsilloin kääntyä kohti omaa povea. Niinpä niin... Mutta Juustila oli\ntaas tehnyt hyvät hevoskaupat. Olivatko miehet nähneet hänen uutta\norittansa? Totisesti, siinä oli hevonen, joka oli pidollensa hyvä!\nJa viidelläsadalla oli mies sen saanut. Kirkkomiehet juttelivat\nJuustilan oriista siksi kunnes kirkosta rupesi kuulumaan papin messu.\nSilloin he kopistivat piippunsa ja työntyivät jälleen kirkkoon: -- he\nolivat päättäneet ottaa ripin.\n\nSellaista se oli. Jonatan Stark oli kyllä vuosien varrella\nmanannut ja nuhdellut, pitänyt välistä pitkiäkin saarnoja kirkossa\nkäyttäytymisestä, mutta kaikki turhaan. Lainiolaiset pitivät tapansa.\nViime vuosina hän oli siitä luopunut. Hän oli lopuksi unohtanut koko\nseurakunnan ja saarnannut vain itselleen.\n\nMutta -- jos seurakunnan enemmistö oli kääntänytkin hänelle selkänsä,\nolivat Suutari-Kalle Gravildoineen ja kylän kansakoulunopettajatar\njääneet hänelle uskollisiksi. Kukin heistä käsitti saarnan omalla\ntavallaan, mutta siitä he olivat yksimielisiä, että rovasti saarnasi\nhyvin. Suutari-Kalle, ainoa Lainion sosialisti, piti erikoisesti\nsiitä, että pappi puhui pienistä mökeistä ja kololaitaisista\nkahvikupeista. Hänen mökkinsä kirkon takana oli juuri niin\nkookas, että sänky mahtui pisimmälle seinälle, ja siinä ainoassa\nkuppiparissa, jonka he Gravildan kanssa omistivat, oli todella\nsuuri lovi, niin että toinen puoli kahvia valui lautaselle. Mutta\nSuutari-Kalle iloitsi, että pappi ymmärsi köyhälistön asian ja että\nhänen äänensä sen esilletullessa värähteli erikoisen lämpimänä. Miksi\nei -- kyllä Suutari-Kalle olisi sen suonut, että Vapahtaja olisi\ntullut heidän mökkiinsä käymään. Olisipa saanut kerran kyllikseen\njutella köyhän ihmisen elämästä ja kysyä, oliko oikein, että Könni\nmaksoi pieksun pohjauksesta puolosta vähemmän kuin muut.\n\nKallen Gravilda ei pystynyt niin syvällekäypiin mietiskelyihin. Hän\nvain kuunteli ihastuneena selityksiä Jerusalemin vaimojen kirjavista\npuvuista ja vilkaisi silloin tällöin alttaritauluun. Todellakin...\nsellaisia pukuja olisi kannattanut pitää. Mahtoivat olla värinsä\npitävämpiä kuin hänen retonkihameensa, joka nyt oli melkein\nsiintynyt. Eikä Raattamalla paremmin kuin Könnilläkään ollut hyviä\nvärjäysaineita.\n\nAinoa, joka pystyi seuraamaan Jonatan Starkia tämän kaunopuheisilla\npoluilla, oli kansakoulunopettajatar. Hän oli lukenut paljon,\nmietiskellyt vielä enemmän, jotenka hänestä oli nautintorikasta\nkuulla kuvausta Jaakobin taistelusta Jabbok-joen rannalla. Hän näki\nhengessään auringonlaskun, itämaan loistavan auringonlaskun. Siellä,\ntoisella rannalla, kuumottivat Jaakobin leirin valkeat teltat.\nRaakel ja Lea asettautuivat levolle tyynnytellen lapsiaan, jotka\nlevottomina kyselivät, minne isä oli mennyt. Sinä iltana järjesti\nRaakel, tuo yksinkertainen sielu, isältänsä Laabanilta varastamansa\nkotijumalat riviin teltan perälle ja kumarteli niitä, rukoillen\nsydämensä pohjasta pelastusta Jaakobille, jota hän oli rakastanut\nsiitä hetkestä saakka, jolloin tämä pitkästä matkasta uupuneena,\nmutta kuitenkin niin kauniina, oli ensi kerran suudellut häntä\nHaaranin kaivolla. Mutta siellä, toisella rannalla, istui Jaakob\nkalpeana rantakivellä sydämessä ahdistava tuska: -- miten oli Esau\nkohteleva häntä? Ja tuska oli niin suuri, että hänestä tuntui, kuin\npainiskelisi hän oudon miehen kanssa kokonaisen pitkän yön.\n\nMutta -- sitten tuli aamu! Aurinko nousi mahtavana vuorten takaa.\nJabbok-joen pinta kimalteli sen ensimmäisistä säteistä. Vieno\ntuulenhenkäys vastakkaiselta rannalta toi Jaakobin nenään leirisavun\ntuoksun: -- siellä olivat jo jalkeilla hänen omaisensa. Kalpea mies\nnousee. Hän tuntee itsensä vahvaksi jälleen. Rauha on palannut\nsydämeen, rauha ja lepo. Jaakob kahlaa joen yli leirin puoleiselle\nrannalle. Oi, kuinka mielellään kansakoulunopettajatar olisi tahtonut\nolla Raakelin sijassa tämän käydessä miestänsä vastaan! Mutta sitä\nhänen oli hiukan vaikeampi käsittää, millä mielellä Lea, vanhempi\nsisar, olisi silloin katsellut häntä. Ne itämaalaiset naiset olivat\nhiukan arvoituksellisia suhteessaan miehiin.\n\nEi aavistanut Lainion suntio, vanha Mäki-Roope, minkälaisissa\nmielikuvituksissa ja ajatuksissa nuo kolme sanankuulijaa elivät\nrovastin saarnojen aikana. Hän kulki hiilihanko kädessä pitkin\nsivukäytävää ja kolisteli hirmuisesti. Hänen mielestään oli\nseurakunnan varojen tuhlausta lämmittää kirkkoa kolmea henkeä\nvarten. Mutta se Tarkka oli niin täsmällinen ja tarkka, ettei vain\nsaanut laiminlyödä kirkonmenoja. Miksi ei nyt noita olisi yhtä\nhyvin saattanut pitää pappilan pirtissäkin? Niin oli entinen pappi\ntehnyt. Mutta tämä... tämä oli kyllä visu omissa asioissaan, mutta\nkirkonkassasta hän ei isoja välittänyt. -- Mäki-Roope kolisteli ja\nhymähteli. Mitähän se Suutari-Kallekin hyötyi Gravildansa kanssa?\nNiin jököttivät joka pyhä samalla paikalla, Gravildalla suu puoleksi\nauki, kuin olisi avisuunissa istunut. Mäki-Roope sylkäisi kuuman\nkaminin kylkeen. Sen pihaus tulkitsi parhaiten hänen tunteitaan.\n\nLukkari, lihava ja pyylevä Poikkijärvi, luki lauantaipostin lehtiä\nlehterillä urkuharmoonion takana. Hän ei isosti välittänyt koko\nkirkonmenoista. Hänelle riitti vain se, että sai rauhassa lukea\nlehtiään, silloinkuin ei lehterillä sattunut muita olemaan. Eikähän\nsiellä, jumalankiitos, tavallisina pyhinä istunutkaan muita kuin\nhän, Basilius Poikkijärvi, lukkari ja kiertokoulunopettaja, Lainion\nvarakkain vanhapoika. Hän seurasi maailmansotaa paljonsuuremmalla\njännityksellä kuin Tarkka-rovastin saarnaa. Pääasia vain, että\nsaarnan jälkeinen virsi oli valmiiksi haettu. Lukkari syventyi\nsotauutisiinsa. Vai olivat valloittaneet Varsovan. Katsos niitä\npoikia! Ne eivät muuta kuin antoivat ryssälle selkään. Oli se Saksan\nVille poikaa...Ja Rantahalvari Lompolonsuusta tehnyt konkurssin. No\nihme! Siinä meni taas iso rikas nurin. Olisipa lähempänä, sopisi\nhuutaa maa. Sen saisi polkuhinnalla. Lukkari syventyi miettimään,\npaljonko sellaisesta uskaltaisi tarjota. Ei se ollut kaukana\nkolmestakymmenestätuhannesta. Siinä piteli korvilla. Lukkari mietti,\nkuka lainiolaisista mahdollisesti yrittäisi. Tuskinpa kukaan.\nKönnillä oli maa ja hyvä... samoin Raattamalla. Tavallisia talokkaita\nei tarvinnut peljätä. Mutta -- miten lienevät varoissa siellä\nLompolonsuussa? Isoja rikkaita niitä löytyi sielläkin. Mutta...\nmahtaisiko sentään kellään olla kolmeakymmentätuhatta yhdellä\nkertaa pöytään paiskata niinkuin hänellä, Basilius Poikkijärvellä.\nKuivia rahoja oli sikäläisillä vähän. Mutta -- entäpä jos siinä\nsaisi kynsilleen? Mahdotonta. Sellaiselle maalle aina ostajia\nlöytyi. Kannatti siis koettaa... riskeerata hiukan... noin vähän\namerikkalaiseen tapaan. Siinä tarjoutui hyvä ahvääri ihan kuin\nkäteen...\n\n... -- Ja aurinko nousi, kun hän kävi Pnielin ohitse.\n\nLukkari havahtui. Joko se Tarkka nyt kerkesi loppuun? Mitä? Amenhan\nsieltä taisi jo pamahtaa. Lukkari kääntyi urkuharmoonion puoleen\nja rupesi soittamaan alkusoittoa. Hetken kuluttua kaikui kirkossa\nkansakoulunopettajattaren kirkas ääni:\n\n    \"Kiitos sulle, Herra taivaan,\n    Ettäs kuulit ääneni.\"\n\nJa ihmeellistä! Lukkarikin veisasi sen tällä kertaa sellaisella\nvoimalla, että Jonatan Stark ihmetteli laskeutuessaan saarnatuolista\nalas.\n\nSellaista se oli. Jonatan Stark oli viime vuosina saanut saarnata\nmelkein yksinomaan itselleen. Hän oli eläytynyt uskonnollisiin\nmielikuviinsa ja hänen sydämensä oli sykähtänyt ilosta, jos joku\ntekstin sana oli sattunut välähtämään hänen sielussaan ihan uudessa\nvalossa. Kullanhuuhtojan tavoin hän oli visusti säilyttänyt sen\nkultajyväsen vastaisten päivien varalle. Viime vuosien kuluessa\nhän oli tehnyt sen havainnon, että Raamatusta löytyi aina uutta\nja mielenkiintoista. Samaa mieltä hän oli ennenkin ollut, mutta\nvasta viime vuosina sen todeksi huomannut. Tosin ihmiset pudistivat\npäätään niille kultajyväsille, joita hän Raamatusta löysi, -- se oli\nheidän mielestään katinkultaa -- mutta samapa se: -- ne ilahduttivat\nkuitenkin sanomattomasti hänen yksinäistä sieluaan. Hän siis saarnasi\nsunnuntaisin siitä ilosta, joka viikolla oli hänen sydämensä\nvallannut jonkun kultajyväsen löydettyänsä. Ja sunnuntainen saarna\noli taas kuin kehoituksena hänen sielulleen yhä uuteen, innokkaampaan\netsimiseen.\n\nMutta alastoman alttarin ääressä seisoessaan hän usein masentui. Hän\nmuisti veljiään etelässä. Siellä olivat kauniit, usein taiteellisesti\nkoristetut kirkot hartaita kuulijoita täynnä. Urkujen ääni vyöryi\njuhlallisena yli kirkon ja veisuuseen harjaantunut seurakunta lauloi\nmukana voimakkaasti. Se tempasi mukaansa papinkin.\n\nMutta täällä, Lainiossa, oli kirkko autio ja tyhjä eikä\nkirkkomusiikista voinut puhuakaan. Lukkari soitteli toisinaan vain\nyhdellä sormella ja veisasi, jos sattui. Ei siis kumma, jos hänen\nmieleensä muistui etelä ja siellä palvelevat virkaveljet. Siellä oli\ntoki papillakin jotakin tehtävää. Mutta täällä... täällä kaukana\nkorvessa... täällä tunturien takana seisoi hän, Jonatan Stark,\nsunnuntaista sunnuntaihin, vuodesta vuoteen yksin... alastoman\nalttarin ääressä, voimatta useinkaan tuntea muuta kuin syvää\nalakuloisuutta. Hän oli puhunut sielulleen, rohkaissut sitä kuin\nkuolevaa ja sanonut: 'Mitäs murehdit minun sieluni ja olet niin\nlevoton minussa. Turvaa Jumalaan, sillä vielä nytkin hän sinua auttaa\nkasvoillansa.' Mutta se oli tapahtunut ylhäällä saarnatuolissa,\njossa yksi ja toinen lohduttava näköala oli auennut hänelle yli\ntyhjän kirkon... siitä huolimatta. Siellä ylhäällä hän oli ollut\nkuin aavikon tähystäjä, nähden toisinaan kauniita kangastuksia niin\nelävästi, että mieli ilahtui ja sydän keveni.\n\nMutta -- alttarin ääressä ne häipyivät näkyvistä. Hänet valtasi\ntyhjyyden tunne ja hän iloitsi ajatellessaan hetken päästä pääsevänsä\nkotiin, hiljaiseen kansliaansa. Sieltä, alttarin äärestä, hän ei\nnähnyt muuta kuin nuo kolme sanankuulijaa ja etupenkissä istuvan\nsuntion, joka näytti varmalta kuin laivan kapteeni ja tuntui sanovan:\n'Huuda, mitä huudat, se menee niinkuin se menee.' 'Olkoon vain Herra\nsinunkin kanssas.' Masentunein mielin hän siis kääntyi lukemaan\nkollehtarukousta ja \"Benedicamus\" särähti heikkona ja hapuilevana.\nAinakin lukkarin vastaus kuulosti kovin olantakaiselta. \"Herran\nsiunaus\" tuntui taas saavan lämpöä siitä, että kaikki näyttivät\nolevan hyvillään jumalanpalveluksen päättymisestä, niin pappi kuin\nseurakuntakin.\n\nSellaista se useimmiten oli. Mutta joskus hän oli jaksanut vielä\njälkialttaritoimituksenkin aikana pitää katseensa tulevaisuuteen\ntähdättynä. Sellaisina sunnuntaina hän oli nähnyt suuren kuomureen\nkulkevan viimeistä kertaa jokivartta alas. Hän oli matkalla\netelään... muuttamassa pois. Jaakobin palvelus Laabanin luona oli\npäättynyt. Hän oli palaamassa kotimaalleen takaisin. Kaikki eletyt\nvuodet olivat kauniisti kestetyt. Esau oli tullut monta kertaa\nvastaan 400 miehen kanssa. Mutta nyt... nyt viimeinkin hän oli\nleppynyt ja laskenut Jaakobin kulkemaan. Sellaisina sunnuntaina hän\noli kävellyt pappilaan reippain mielin ja pitkistä ajoista taas\nhavainnut kirkonkylän kauneuden. Punaisine ja valkeine taloineen se\noli näyttänyt kerrassaan viehkeältä, varsinkin talvella. Kaikki oli\nuhkunut puhtautta ja tuoreutta. Oli tuntunut siltä, kuin olisi noissa\nmonissa pikku taloissa asunut erinomaisen uuttera ja valveutunut\nkansa. Talvipäivän kirkas hohde oli näyttänyt ihmiset kuin uudessa\nvalossa. Sellaisina sunnuntaina hän oli istunut kauan ruokasalissa\njutellen vaimonsa kanssa. Hän ei ollut sanallakaan maininnut\npoispääsyn mahdollisuuksista. Hän oli vain puhellut muista asioista,\nmutta hänen sielussaan oli asunut kirkas kuva kotimaalle matkaavasta\nJaakobista. Hän oli tuntenut että jos hän siitä olisi maininnut --\nvaikkapa sanasenkin -- tuo kirkas kuva olisi särkynyt ja hän olisi\ntaas haparoinut pimeässä pitkät ajat. Siksi hän oli keskustellut vain\npikkuasioista salaten ilonsa todellisen aiheen. Ja hänen äänensä oli\nsoinut erikoisen lämpimänä, kun hän lopuksi oli kiittänyt vaimoaan\nkahvista ja vetäytynyt kansliaansa.\n\nJulia-rouva ei aina ollut ymmärtänyt miehensä outoa reippautta. Mutta\nsiitä huolimatta hän ei ollut viitannut siihen sanallakaan. Hän oli\nvain kuunnellut ja vastaillut yksikantaan. Hänestä oli tuntunut\nhyvältä, että Jonatan keskusteli hänen kanssaan, vaikkapa vain\nsellaisista pikkuasioista kuin pirtin lämmityksestä tai uuden lukon\nlaittamisesta halkovajan oveen. Hiukan hän tosin oli hämmästynyt, kun\nJonatan oli äkkiä noussut, kiittänyt ja mennyt. Mutta silloinkaan hän\nei ollut puhunut mitään.\n\nJonatan Stark oli mennyt kansliaansa ja istahtanut soututuoliin.\nHänen katseensa oli osunut kirjoituspöydän alle. Sieltä olivat\npaistaneet häntä vastaan hänen jalkainsa jäljet.\n\nSilloin oli tunnelma särkynyt ja hänen sydämestään oli jälleen\nkohonnut tuskaisa, epätoivoinen kysymys:\n\nMilloin? Milloin?\n\n\nXI.\n\nRovasti Starkin suuri kuomureki on matkalla jokivartta alas.\n\"Vaalimatka\", on Lainion sillankorvassa asuva Mäki-Roope sanonut\nvaimolleen, kun rovastin reki oli tuvan ohi vilahtanut. \"Vaalimatka\",\nsanovat jokivarren kievaritalojen isännät ja kiroavat hiljaa.\n\nSai taas lähteä vedättämään tuota kirottua rumilasta\npenikulmakaupalla.\n\nHiljaa, kievari talojen isännät, vain tämä kerta ja sitten vielä\nviimeinen, -- sitten pääsette Lainion papin kuomureestä eroon\nikuisiksi ajoiksi.\n\nMutta -- kukas sen takasi? Jokivarren kievarit ovat vedättäneet\nLainion rovastin kuomurekeä niin monta kertaa, että heidän uskonsa on\nloppunut. Lainion papilla on ollut huono onni, niin merkillisen huono\nonni. Kukas sen takaisi, etteivät jokivarren kievarit saisi kiskottaa\nkuomurekeä niin kauan kuin maailma seisoi.\n\nHiljaa, jokivarren kievarit, hiljaa! Vain tämä kerta ja sitten vielä\nviimeinen. Sillä rovasti Jonatan Stark on vaalimatkalla Jolmanrantaan.\n\nMutta jokivarren kievarit eivät ole hiljaa. Rovasti Starkin\nkuomureki on ylimalkaan sellainen laitos, että sen lähestyminen saa\nverkkaisimmatkin veret kiihdyksiin. Häijy paikka -- sen edessähän\nihan hevosetkin uupuivat! Pitikin olla kievarisäännössä sellainen\npykälä, että matkustajat saivat käyttää omia ajoneuvojaan. Olisi\nmaaherra saanut muuttaa sen pykälän, -- jos ei muuten, niin Lainion\npapin kuomureen vuoksi.\n\nJokivarsi kuohuu ja kohisee. Käsittämättömällä tavalla on sana\nLainion rovastin tulosta kulkenut monta kievariväliä hänen edellään.\nKuka sen vei? Tuuliko, joka tanssitti lunta maantiellä? Harakatko,\njotka kieppuivat aidan seipäissä ja utelivat: 'Vaalimatka taas?'\n\nKaipa ne olivat harakat, sillä niillä oli erikoinen syy pitää\nsilmällä Lainion papin kuomurekeä, niinkuin yleensä kaikkia rekiä.\nNiiden sevistä löytyi aina jotakin. Lainion papin kuomureestä ne\neivät olleet koskaan löytäneet mitään. Senvuoksi ne aivankuin\nkiukuissaan räkyttivät: 'Lainion papin kuomureki, kuomureki tulee!\nÄlkää vaivautuko!'\n\n'Lainion rovasti kuuluu olevan vaalimatkalla.' Kaupunkiin palaava\nrahtimies kertoo sen kievarinisännälle, joka hakkaa jäätä tallin\nkynnyksestä. Kuka sitä kertoi? Viime kievarissa olivat kertoneet.\nHuomenaamulla se viimeistään on täällä, -- jollei jo ole aamuyöstä.\n\n-- Perhana! Kievarinisäntä iskee niin, että suuri kappale kynnystä\nlohkeaa hänen lyönnistään.\n\nKievaritaloissa ryhdytään toimenpiteisiin. Isäntä määrää, mikä\nhevonen lähtee heinään, mikä jää kotiin. Sieltä kuuluu taas tulevan\nse Lainion pappi sillä sen vietävällä kuomureellään eikä sitä\njaksanut kiskoa muut kuin \"Rusko\". \"Rusko\" jääköön siis kotiin, että\nsaadaan taival katkaistuksi.\n\nSe on merkkitapaus koko jokivarrella. Ihmiset virkistyvät.\nKeskustellaan kuomureestä. Kuka muistaa, milloin se ensi kerran\nnäille maille ilmestyi? Aprikoidaan, tuumitaan. Siitä on kauan,\nkuka sen muistaneekaan. Kunnes lopulta eläkevaari lausahtaa: 'Siitä\non tullut viime keväänä yhdeksäntoista vuotta, sillä tuo Penjaami\noli silloin viiden viikon vanha ja täyttää nyt ensi Matin päivänä\nkaksikymmentä.\n\nNiinpä niin -- eläkevaaripa sen tietää. Sillä on hyvä muisti. Osaa\nulkoa kymmenittäin virsiäkin vanhasta virsikirjasta, vieläpä senkin,\nettä 'Pujer natusin Betlehem', vaikka se olikin latinaa ja vaikk'ei\nsitä ymmärrettykään. Niinpä niin -- eläkevaari sen muistaa. Mutta\nmuistiko vaari, mihin Lainion pappi nyt oli hakenut?\n\nEi -- sitä ei vaari muista. Ei muista kuulleensakaan. Oliko se\nseisonut aviiseissa?\n\nJoku mainitsee, että oli, joku toinen tekee sen taas jyrkästi\nvalheeksi. Ei auta muu kuin ruveta vanhoja sanomalehtiä hakemaan.\nMutta niin vanhoja, joissa tuo uutinen olisi ollut, ei enää löydy.\nJoku muistaa lukeneensa uutisen ainakin kolmisen kuukautta sitten.\nKolmisen kuukautta! Ole höpertämättä! Ei se niin vanha asia ole.\nVastahan äijä on matkassa. -- Uutisen lukija, joka ei ole kukaan muu\nkuin Penjaami, ei voi siihen mitään sanoa. Hän istuu kuin tuomittu\npirtinnurkassa valmiina vastaanottamaan uusia nuhteita. 'Mikset\nsilloin sanonut, kun jo kerran luit?' 'Kukapa se kaikkia muistaa\nmaailmalle kuuluttaa.' (Penjaamin on Lainion rovasti ristinyt. Siksi\non uutinen hänestä ollut paremmin kuin mieskohtainen asia, jota ei\nole tarvinnut toisille jutella.). Vai maailmalle? Olisiko tuo nyt\nmaailmalle ollut, jos olisi kotiväelle maininnut. 'Sinähän tässä olet\nvakituinen aviisien lukija, niin että hoida virkasi!'\n\nJoku uskaltaa ryhtyä syytettyä puolustamaan. Ei niitä lehtiä enää\nsiinä koukussa ollut. Niillähän paperoitiin tuvan peräkamari.\nTalonväki rientää kamariin. Tavaillaan seiniä, mutta uutista ei\nlöydy. Se on tietysti joutunut nurjalle puolelle. Vai nurjalle\npuolelle! Sitä ei ole ollutkaan koko uutista!\n\nMutta nyt uskaltaa jo yksi ja toinen äänensä koroittaa. Kyllä --\nkyllä siitä oli puhettakin silloin. Olikopa? No, oli varmaan! Isä\nvielä nauroi ja sanoi, että 'nyt saadaan taas kuomurekeä kiskottaa.'\nKievarin isäntä naurahtaa, leppyy hiukan; sieppaa sitten naulasta\nlängät ja painuu talliin. Mutta pihan poikki mennessään hän jälleen\nkiroaa.\n\nSillä välin on keskustelu pirtissä päässyt vauhtiin. Penjaamikin\nuskaltaa nousta loukostaan ja siirtyä takan ääreen. Ei sillä, että\nhänellä olisi keskusteluun mitään lisättävää eikä hän olisi siihen\npystynytkään, sillä eläkevaari ja äitimuori ovat kristillisyyden\nsyvillä vesillä. 'Mikä sillä on, kun se ei pääse? Onko se niin\nhuonolahjainen?' 'Eikö mitä, mutta sillä kun ei ole henkeä, Pyhää\nHenkeä.' 'No, mutta ei sitä nyt ollut Raaluntillakaan isosti ja pääsi\nkuitenkin ihan ensi yrityksellä.' 'No se -- kun se sattui niin.'\n'Niinpä niin.'\n\nEi -- ei sitä vain aina niin menty, kuinka aiottiin. Siellä oli\netelässäkin kristityitä ja ne kyllä hengen tunsivat. Eikä lie Tarkan\nhenki Lainiossa lisääntynyt. Hyvinpä tuo muistettiin sekin päivä,\njolloin hänen kanssaan uskosta ensi kerran tingattiin.\n\nEläkevaari vääntäytyy istumaan sängyn laidalle. Hänen poskilleen\nkohoaa puna ja silmät säteilevät. Hän asettaa sauvan jalkainsa väliin\nja tekee sen vaikutuksen kuin pussitaistelija, joka on kiivennyt\nrenkulle ja valmistautunut lyömään.\n\n-- Niin, siitä uudensyntymisen paikastahan meillä tuli tinka.\n\nJa vaari rupeaa kertomaan vuosikausia sitten sattunutta tapausta. Oli\nse kumma, kun ei siellä akatemiassa uskosta isosti välitetty. Oppia\nja kirjatietoa siellä kyllä annettiin: lukivat läpi kaiken maailman\nlorut. Mutta usko ja Pyhä Henki jäivät aina pois.\n\nNiin oli Lainion pappikin lyönyt eteen jos minkälaista koukkua\nja temppua. Oli kierrellyt kuin kissa kuumaa puuroa, latonut\nraamatunlauseita päällekkäin kuin leipiä uunista, mutta pääkohta oli\naina jäänyt selittämättä. 'Minkä te päästätte maan päällä.' Siitä\nei ollut ruvennut puhumaan mitään. Oli sanonut, ettei hänellä ollut\nniin paljon aikaa, kuin olisi tarvittu sen raamatunpaikan oikeaan\nvalaisemiseen. Hehheh, aikaa! Niinkuin ei Vapahtajan sana olisi ollut\nselvä selittämättäkin.\n\nEläkevaari oikaiseikse jälleen sänkyyn. Kukaan ei ole puuttunut\nhänen puheeseensa, sillä emännän ajatuksetkin ovat jo pyörähtäneet\ntoisaalle. Vaari siis oikaisee sänkyyn ja on tyytyväinen.\n\nTällaisiin keskusteluihin antaa aihetta sanoma Lainion rovastin\ntulosta. Oikeastaan niissä jää pappi syrjään, vaikka hänestä\npuhutaankin paljon. Päätekijänä niissä kuitenkin on kuomureki, suuri\nkuomureki.\n\nAjettiinko etelässä sellaisilla rumilailla? Kaipa, koska tämäkin oli\nsieltä tuotu. Mutta siellä nyt olivat paremmat tiet ja lyhyemmät\ntaipaleet. Mikäs siellä... mutta täällä, erämaassa, missä yksi\nainoa tuisku toisinaan pysäytti viikoksi koko liikenteen. Ajomiehiä\noli vähän, varsinkin nyt, kun ei sattunut ruukkipaikkojakaan\nläheisyyteen. Kievari yksin sai pitää huolen teiden auki pysymisestä.\n\nLyhyesti sanoen: -- sanoma Lainion rovastin ja hänen kuomurekensä\ntulosta vaikutti herättävästi koko jokivarteen, Lainiosta\nkaupunkiin saakka. Taloissa, erityisesti kievaritaloissa, elettiin\nhenkisesti virkeämpää elämää. Oli toki jälleen asia, josta riitti\npuhetta päiväkausiksi. Yksimielisesti lausuttiin toivomus, että\n\"äijäriepu\" vihdoinkin pääsisi, mutta se ei suinkaan johtunut\nlähimmäisenrakkaudesta, vaan kiukusta kuomurekeä kohtaan. Koko\njokivarsi ei viikkokauteen puhunut muusta kuin Lainion rovastin\nkuomureestä ja nuo tavallisesti niin hyväluontoiset ihmiset\nkiukuttelivat, riitelivät ja torailivat aivan kuin pahankuriset\nlapset jo päiviä ennen tämän sekaannuksen aiheuttajan ilmestymistä.\n\nMutta Jonatan Starkille siitä on vain hyötyä. Sillä kun hän\nsaapuu, ei äskeisestä kiukusta näy jälkeäkään. Kievarinisännät\novat purkaneet sappensa jo kolme, neljä päivää aikaisemmin ja nyt\nheillä ei ole muuta sanottavaa kuin: 'Jaha, vai on se rovasti taas\nmatkalla.' 'Ja yhä se entinen reki vain.' Ei sanaakaan sen painosta.\nPäinvastoin: talonväki kerääntyy ihailemaan reen kuomua. Sellainen\nsoma nahkakoppero, ihan kuin pienoinen huone. Ja ikkunat, oikeat\nmessinkipuitteiset lasi-ikkunat. Ja sisällä lyhty, jossa paloi\nkynttilä. Aivanhan siellä istui kuin herran kukkarossa ja lueskeli\nlyhdyn valossa. Niin, niin... mitäpä pitkillä taipaleilla juuri\nmuutakaan saattoi tehdä. Joku naisista kurkistaa kuomuun ja huomaa\nistuimella kirjan. Oliko hengellinen kirja? No... eipä nyt juuri...\nolihan siinä sitäkin tosin... mutta se nyt oli paremmin sellainen\nkertomus vain...\n\nJonatan Stark ryyppää kahvit, ristii lapset -- jos sellaisia sattuu\nolemaan -- heittää hyvästit talonväelle ja kömpii kuomuunsa. Hän\nsyventyy kirjaansa, ajattelematta mitään muuta. Vaalimatkat ovat\nmuodostuneet hänelle virkistysmatkoiksi. Saihan edes siten käydä\nkaupungissa -- kerran parissa, kolmessa vuodessa ja nähdä ihmisiä, --\nihmisiä, jotka eivät olleet lainiolaisia. Pappilasta pappilaan kulkee\nhänen tiensä, nyt niinkuin ennenkin, ja hän on mieluinen vieras\nniissä jokaisessa.\n\nMutta ihme ja kumma -- kuta lähemmäksi kaupunkia hän ehtii, sitä\nvoimakkaammin hän kaipaa takaisin hiljaiseen Lainioonsa. Täällä nyt\nei tavannut ainoatakaan kunnon ihmistä, ei yhtään lainiolaista.\nRuustinna Kjellman suokoon anteeksi, -- hän ei suinkaan tarkoittanut\ntalonväkeä. Mutta nämä maalaiset -- niin juroja ja liikkumattomia. Ei\nystävällistä sanaa vieraalle. Herrasväki oli hyvä ja tuli Lainioon.\nSiellä otettaisiin selvää, kuinka paljon ruustinnan puserokangasta\noli maksanut metri. Ei, häntä kadutti, että oli ollenkaan lähtenyt.\nOlisi ollut parempi pysyä poissa. Mutta tämä olikin viimeinen kerta.\n\nJonatan Stark innostuu kuvaamaan Lainiota. Rovasti Kjellman on\nvasta muuttanut jokivarteen ja hänelle se on jo täyttä Lappia.\nJokivarsiko? Oh, Herra! Ei! Lainio -- se vasta oli sama kuin\nLappi. Sellainen talvi, majesteetillinen, mahtava! Vapun päivänä\nmäenlaskua Keilatunturilta peski päällä ja neljän tuulen lakki\npäässä. Kelkallako? Ei -- anteeksi! -- vatsallaan. Herra siunatkoon!\nRuustinna Kjellman lyö hämmästyneenä käsiänsä yhteen.\n\nEntä sitten kesä! Valoisa, ihana! Niin -- \"ihana\", se oli\nlainiolainen adjektiivi. Ei täällä, alempana, aavistettukaan,\nmillainen oli Lapin kesä. Ihmiset valvoivat, eivät hennoneet\nkäydä levolle. Oli niin kaunista, satumaisen kaunista. Aurinko\nkiersi korkealla, vaikka oli puolenyön aika. Koko ympäristö\nverhoutui autereiseen, harsomaiseen valoon. Morsiusleninki! Lainion\nmorsiusleninki! Ihailtiin, katseltiin, ja yks' kaks' lähdettiin\nnaapuriin kylään. Yövisiitti, kesäyövisiitti kello kaksi aamulla!\nSe oli aurinko, se siunattu aurinko, joka houkutteli sellaiseen\njärjestykseen.\n\nEntä kalavedet ja metsästysmaat. Ei siellä Lainiossa haukea syöty.\n(Anteeksi, hauki maistui erinomaiselta, varsinkin kun sitä harvoin\nsai. Ruustinna Kjellman älköön käsittäkö väärin.). Mutta Lainiossa se\noli veden peto, jota ei ihminen korjannut. Lohi ja siika... ne olivat\nkalaa... ja \"ukkometso\", se oli lihaa, jota syötiin kaiket talvet.\nJonatan Stark innostuu. Hänen poskilleen kohoaa puna ja silmät\nloistavat kuin koulupojalla. Hän on päivän sankari.\n\nRuustinna Kjellman tarjoaa riisipuuroa, kaikki jokivarren\npappilanemännät tarjoavat riisipuuroa, nyt niinkuin ennenkin. Se on\nJonatan Starkin mieliruoka. Uskoiko ruustinna Kjellman: häneltä,\nJonatan Starkilta, ei käynyt saarnaaminenkaan, jollei pyhäaamuksi\nollut paistettua riisipuuroa? Se antoi hengen, hahhah!\n\nPappilanrouvat kestitsevät Jonatan Starkia kuin piispaa, paremmin\nkuin piispaa. Riisipuuroa aamulla, päivällä ja illalla. Sitä tuskin\nlie yksikään piispa saanut jokivarren pappiloissa niin monta kertaa\npäivässä.\n\nJonatan Stark juttelee ja syö. Hän sanoo häpeävänsä. Häntä\nhemmoiteltiin. Oh, se veitikka, joka osasi niin mainiosti\nteeskennellä! Eivätkö pappilanrouvat olisi tarjonneet hänelle\nmielellään, niin mielellään! Hänhän puhui kuin enkeli ja toi\ntullessaan sellaisen raikkaan tuulahduksen, että se tuntui vielä\nviikkoja jälkeenkinpäin. Pappilanrouvat katselevat kaihomielellä\nvaltavaa kuomurekeä sen kääntyessä pihaportista maantielle. He eivät\nsitä kiroa, he siunaavat.\n\nJonatan Stark ajelee etelää kohti tietämättä, millaisen ilon hän on\nmuassaan tuonut. Iloa -- Lainiosta? Niin kummalta kuin se kuuluikin,\noli se kuitenkin totta. Hän, joka kotona taisteli synkkien ajatusten\nkanssa ja käänteli vanhoja kirjekuoria aikansa kuluksi, saapui\njokivarren pappiloihin kuin mikäkin pelastuksen enkeli.\n\nMutta erilainen Jonatan Stark matkoillaan olikin. Hän eli ja\nnautti, nautti ystävällisistä kasvoista, hyvistä ruuista, makeasta\nkahvista, tuoksuavasta sikarista, mukavasta leposohvasta, jollaista\nhänellä ei ollut. Joka kerta hän oli aikonut kotiin palattuaan\nlaittaa samanlaisen, juuri samanlaisen. Kauppiaalta sai vanhoja\npakkilaatikoita ja heiniähän löytyi joka talossa... niin,\npappilassakin. Kauppiaasta sai myös kangasta päälliskankaaksi.\nMutta -- joka kerta se oli jäänyt, jok'ikinen kerta. Eikä Jonatan\nStark sitä surrut. Hänellä oli taas kotona ollut niin paljon muuta\nmiettimistä. Hän oli ajatellut alamaata. Naapuriseurakuntakin oli\nhänen mielestään jo ollut alamaata. Hän oli kyllä muistanut mukavan\nleposohvankin. Mutta sekin oli kuulunut alamaahan, -- sinne, missä\noli tarjolla jos jonkinlaisia mukavuuksia. Niin oli leposohvan\nlaittaminen jäänyt aina, joka kerta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJonatan Stark on paluumatkalla. Hän on suorittanut vaalinäytteensä.\n\nMutta miksi oli Jolmanrannassa tuntunut niin vieraalta?\n\nSenkö vuoksi, että hän oli koko ajan koettanut ajatella sitä vain\nkäymäpaikaksi, jossa oli tullut vain kuin sattumalta pistäytymään.\nNiin -- kai se oli siitä johtunut. Hän oli kyllä huomannut, että\nseutu oli rehevää, pappila suuri ja muhkea -- ehkä hiukan liiankin\nsuuri -- ja pappilan puutarha erinomainen. Hän oli käyskennellyt\nvanhojen omenapuiden alla, jotka vielä nukkuivat talven unta.\nMinkälaisia ne mahtoivat olla kesällä? Virkaatoimittava kirkkoherra\noli kertonut, että he kesäisin hyvin usein aterioivat omenapuun alla.\nJonatan Stark oli tuntenut sydämensä värähtävän. Juuri sitä hän oli\nLainiossa monta kertaa haaveillut: -- saada kerran syödä päivällistä\nkukkivan omenapuun alla ja tietää, että puu oli oma. Mutta -- hän\noli niin monta kertaa pettynyt, ettei hän Jolmanrannassa ollut\nuskaltautunut minkäänlaisiin kuvitteluihin. Hän oli vain kuunnellut\ntalon isännän puheita tuollaisella viileällä hyväntahtoisuudella,\njoka pitää mielen tasapainossa.\n\nMutta lähdettyään kaupungista ajamaan jokivartta ylös hän ei ollut\nenää jaksanut sydäntänsä hillitä. Se oli kuullut liian paljon,\naivan liian paljon, ja hän oli hävennyt menomatkalla pitämiään\nylistyspuheita. Etelä -- se oli sentään toista. Jolmanrannan\nv.t. kirkkoherra oli edellisenä syksynä myynyt kuusi kuormaa\nomenoita kaupunkiin. Herra varjele, kuusi kuormaa! Sydän ei ollut\nyhtään tyyntynyt, vaikka Jonatan Stark oli koettanut kuvitella\nniitä perunoiksi. Hän oli kerran myynyt kolme kuormaa perunoita\nTenomuotkaan. Sydän, tuo oikullinen ja herkkä, oli vain pannut\nvastaan: 'Perunoita! Mitä ovat perunat? Alinkokansan muonaa.' Mutta\nomenat -- ne olivat filosoofien ja runoniekkojen ruokaa!\n\nHänen oli täytynyt ponnistaa koko tahtonsa voima saadakseen sydämensä\nrauhoittumaan. Kuin turhien kuvittelujen vastapainoksi hän oli\nLompolonsuun pappilassa ryhtynyt talon isännän kanssa kantamaan\nperunoita pirttiin. Ne oli pantu pakkilaatikoihin itämistä varten.\nParasta oli pysytellä realiteeteissa. Sydän oli rauhoittunut\nkokonaan. Mikäs siinä. Perunat olivat perunoita ja sillä hyvä.\n\nMutta kesä oli kulunut riuduttavassa odotuksessa. Jolmanrannasta ei\nollut kuulunut mitään. Sanomalehdistä Jonatan Stark oli lukenut, että\nkolmannen vaalisaarnaajan sairauden vuoksi vaali oli lykkäytynyt\nmyöhäiseen syksyyn. Silloin hän oli heittänyt irti. Turha toive!\nYksikään kuolevainen ei enää muistaisi hänen huhtikuussa pitämäänsä\nvaalisaarnaa. Hän oli kävellyt puutarhaan ja vaipunut katselemaan\nkukkivaa pihlajaa. Se oli luvannut syksyksi taas runsaan sadon.\nMutta nyt ei marjoja enää annettaisikaan tilhien syödä. Hän, Jonatan\nStark, halusi kerran itse korjata sadon, sillä hän oli koulupojasta\nalkaen pitänyt paleltuneista pihlajanmarjoista. Jolmanrannassa söivät\nomenoita. Syökööt. Hän, Jonatan Stark, tyytyisi pihlajanmarjoihin.\n\nMutta sitten, sitten. Niin omituisesti oli käynyt, että kun hän oli\nkorjannut pihlajanmarjasatonsa, oli Jolmanrannan vaali ratkaistu\nhänen edukseen. Jumala taivaassa ei ollut saattanut sulattaa, että\npappi aikoi syödä pihlajanmarjoja. Ne olivat sentään liian happamia.\nEi, omenat -- ne olivat paratiisista asti olleet aatteen miesten\nruokaa...\n\nMutta -- viime viikkoina häntä kuitenkin oli ruvennut arveluttamaan.\nJos siellä, etelässä, uusissa oloissa, Lappi rupeaisi kummittelemaan\nhänen mielessään? Jos Lapin sielu, jota hän yhdeksäntoista vuotta oli\netsinyt, antautuisi kiinni vasta siellä?\n\nSilloin hän eläisi loppuikänsä onnettomana. Sillä päivästä päivään,\nvuodesta toiseen, hän kuulisi korvissaan Lapin salaperäisen kutsun,\n-- Lapin, joka veti luokseen ja työnsi taas pois, näin leikitellen\nihmissielulla kuten oikullinen rakastaja.\n\nJonatan Stark ei tahtonut uskoa sitä.\n\n\n\n\nLÄHTÖ\n\n\nI.\n\nJonatan Stark seisoo Lainion kirkon saarnatuolissa. Viimeistä\nkertaa... Hän muistaa sunnuntain, jolloin hän ensi kertaa seisoi\ntässä samassa paikassa.\n\nKuinka monet sunnuntait ovat vierineetkään hänen ohitsensa kuin\nhuomaamatta...\n\nHän on seisonut täällä ylhäällä sumu silmäin edessä. Hän ei usein ole\nnähnyt mitään. Hän on ollut kuin hukkuva, joka on puhellut itselleen\nrohkaisevia sanoja ennen kuoleman tuloa. Nyt hän näkee selvästi,\nihmeen selvästi. Hän, joka on saavuttanut rannan, näkee veljensä\nhädässä ja hän tahtoisi ojentaa heille auttavan käden. Hän ei\najattele noita kaikkia, jotka täyttävät kirkon penkit. Merkillistä,\nettei hän saata heitä kaikkia ajatella. Hehän muodostavat sentään\nhänen varsinaisen seurakuntansa. Ei, hän ajattelee vain muutamia\nyksityisiä: metsänhoitaja Malmströmiä, kansakoulunopettajatarta,\nnimismies Horstaa ja Suutari-Kallea vaimoineen. Tapfer, apteekkari\nTapfer, on haudassa. Hänkin istuisi luultavasti täällä tänä\nsunnuntaina kuuntelemassa, mitä hänen \"vanhalla veljellään\" oli\nsanomista. Mutta nuo toiset... ne ovat sumua vain. Hän on elänyt\nheidän keskuudessaan yhdeksäntoista vuotta eivätkä he ole päässeet\ntoisiaan ymmärtämään.\n\nKenen oli syy?\n\nJonatan Starkin tekisi mieli käsitellä tätä kysymystä tänä viimeisenä\nsunnuntaina. Mutta hän huomaa, ettei tilaisuus ole sitä varten. Ja\ntuskin kysymys selviäisikään. Selvittäköön jokainen sen tunnossaan.\n\nJonatan Stark tuntee omituista liikutusta. Senkö vuoksi, että hänen\npitää erota tästä kansasta? Ei, vaan sen vuoksi, että paikka, jossa\nhän seisoo, on käynyt hänelle tutuksi ja rakkaaksi.\n\nHän tarkastelee kirjalautaa edessään. Se on ollut samassa maalissa\nkoko hänen oloaikansa ja hän voisi melkein matemaattisella\ntarkkuudella sanoa, minkä verran puu on paljastunut hänen aikanaan.\nAivan samalla tavalla kuin hän voisi arvostella, kuinka paljon\nkarvaton laikka metsänhoitaja Malmströmin talvilakissa on kasvanut\nnäiden yhdeksäntoista vuoden aikana. -- Siellä näkyy Malmströmin\nlakki penkintolpan nenässä. Karvaton laikka tuijottaa saarnatuoliin\nkuin kuolleen silmä. Jonatan Starkin sydäntä kaihertaa sanomaton\nepätoivo.\n\nHän silmäilee ympärilleen. Kaikki on samanlaista kuin ennenkin.\nMäki-Roope vain on käynyt kumarammaksi. Mutta yhtäläisellä\nankaruudella hän silti kolistelee kamiineja. Häntä se ei häiritse\neikä se häiritse Jonatan Starkiakaan enää. Päinvastoin: hänestä\ntuntuisi oudolta, jos Mäki-Roope nyt käyttäytyisi toisin kuin ennen.\nEi, siellä hän seisoo ja sylkäistä pihauttaa kuuman kamiinin kylkeen.\n\nLukkari istuu harmoonin takana. Hän ehkä näyttää hiukan\ntyytymättömältä. Lehteri on täynnä väkeä eikä Basilius Poikkijärvi\nnyt voi lukea lauantaipostin lehtiä. Ehkäpä hän ei sentään haluakaan.\nEhkäpä hänkin tahtoo kuulla, mitä Tarkka lähtiäisikseen sanoo.\n\nJonatan Stark lausuu apostolisen tervehdyksen.\n\nKirkko kajahtaa hänen voimakkaasta äänestään. Kaikki nuo\nyhdeksäntoista vuoden aikana lausutut tervehdykset heräävät ja\nhyökkäävät saarnatuoliin. 'Mitä? Joko nyt on viimeinen? Nytkö on\nlukumme täysi?'\n\nJonatan Stark kuuntelee myrskyä, joka hänen ympärillään pauhaa.\nHän erottaa ensimmäisen tervehdyksen noista sadoista muista. Se on\nsukulainen tälle viimeiselle. Samanlaisella väreilevällä tunteella\nlausuttiin sekin yhdeksäntoista vuotta sitten.\n\nMutta joukossa soi monenkaltaisia ääniä. Useimmat niistä vaikeroivat\nheikkouttaan. Ne soivat alakuloisilta, miltei synkiltä, ja Jonatan\nStarkista tuntuu, kuin ne vaikeroisivat hiljaa.\n\nNiitä on paljon, enimmät viime vuosikymmeneltä. Niiden keskellä\nkäyvät muutamat harvat, soinnukkaammat, täyteläisemmät kuin\nkuninkaanpojat orjajoukon keskellä.\n\nMutta tämä viimeinen apostolinen tervehdys on sentään isällisempi\nkaikkia muita. Siinä soi yhdeksäntoista vuoden kokemus ja hillitty\nkärsimys. Se kääntyy kuin vanhin noiden toisten puoleen ja lausuu:\n'Hiljaa! Meidän lukumme on täysi. Me saamme lähteä.'\n\nJa 'amenen' saattamana, 'amenen', joka kajahtaa kuin lyhyt\nrummunpäristys lähtövalmiille sotajoukolle, häipyvät yhdeksäntoista\nvuoden apostoliset tervehdykset menneisyyteen.\n\nJonatan Stark aloittaa saarnansa. Se ei ole minkäänlainen välien\nselvittely seurakunnan ja papin välillä, -- välien selvittely, jossa\nseurakuntalaisten maksettaviksi joutuisivat suurimmat velat. Ei, se\non vain viimeinen saarna, mahdollisimman yksinkertainen ja lyhyt,\njossa hän haluaa käsitellä kysymystä: 'Mikä on sunnuntaillisen\nsananjulistuksen käytännöllinen merkitys?'\n\nMutta sitä ennen hän tuntee tarvetta muutamin sanoin ilmaista\nkiitollisuutensa kaikesta siitä, mitä hän yhdeksäntoista\nvuoden kuluessa on Lainiossa kokenut. Hän ei tahdo ajatella\nyksityistapauksia. Hän ajattelee vain sitä vuosien pitkää sarjaa,\njonka hän täällä on viettänyt. Loppusumma niistä kaikista oli\nsaavutettu elämänkokemus, jonka rikkausarvoa hän omalle kohdalleen\nei voinut kyllin korkeaksi arvostella. Hän ei halua ruveta puhumaan\nminkäänlaisista \"veloista\", joita tällaisissa tilaisuuksissa hyvin\nusein käsiteltiin. Niiden niminä oli tavallisesti \"hyvä opetus\",\n\"kristillinen, esimerkiksi kelpaava elämä\" taikka \"papillinen\nvaellus\". Näistä hän ei halua puhua, koska näihinkin \"saataviin\"\noli viime kädessä oikeus vain Jumalalla. Ei, hän haluaa vain\nvilpittömästi lausua kiitollisuutensa Jumalaa kohtaan siitä\nopetuksesta, jonka hän on saanut näiden yhdeksäntoista vuoden aikana.\nJa tämän opetuksen antajina ovat tieten tahi tietämättään toimineet\nhänen seurakuntalaisensa, niin ystävät kuin vihamiehetkin.\n\nJonatan Stark lämpenee. Tällä hetkellä hän tuntee, ettei tuo\nsuuri, harmahtava ja tummankirjava joukko, joka täyttää kirkon\npenkit, ole hänelle niinkään samantekevä. Hän puhuu niistä monista\nmielenkiintoisista hetkistä, joita seurakuntalaiset tietämättään\nolivat kodeissaan hänelle valmistaneet. Hän ajattelee epälukuisia\nristiäis- ja hautajaistilaisuuksia, joissa hän on saanut vaihtaa\najatuksia heidän kanssaan, saanut pilkistää erämaan lapsen sieluun.\nHän muistelee pirtti-iltoja tunturitaloissa, jolloin on keskusteltu\n\"maallisista\". Hän mainitsee vanhoista tarinoista, joita hän on\nkuullut, -- varsinkin alkuaikoinaan, ja sanoo siunaavansa niitä\nhetkiä, jotka hän on viettänyt takkatulen ääressä siellä täällä\nympäri pitäjää niitä kuunnellessaan.\n\nMitä olisi elämä ollut hänelle ilman näitä elämyksiä? Kuivaa ja\nhedelmätöntä. Arvonanto, jota seurakunnissa yleensä nauttivat\nmäärätyn uskonnollisen suunnan tahi kirkon tunnustukselle\nkirjaimellisesti uskolliset papit, ja joka arvonanto visseistä syistä\nei ollut tullut hänen osakseen, ei olisi korvannut näitä kokemuksia.\nHän, Jonatan Stark, on tavallaan ollut \"luopio\" siinä merkityksessä,\nettei hän aina ole pysynyt oikeaoppisuuden satulassa. Tämän\nvuoksi hän ei ollut pyrkinyt vaikuttamaankaan seurakuntalaistensa\nuskonnollisiin käsityksiin, vaikka ei suinkaan ollut aina niitä\nhyväksynyt. Hänen mielilauseekseen oli tullut: 'Omalle herralleen\njokainen seisoo ja lankee', myös hengen ja hengellisen elämän alalla.\n\nYhdessä suhteessa hän kuitenkin joutui koskettelemaan käsitystänsä\npappisviran käytännöllisestä merkityksestä ja niin myöskin\nhyvästijättösaarnansa varsinaista ainetta. Papin tehtävä ei\nainoastaan ollut Raamatun selitys, uskonopillisten asioiden selostus\neikä ylimalkaan saarnaaminen. Vaan papin tärkeimpänä tehtävänä oli\nhänen, Jonatan Starkin, mielestä auttaa ihmisiä elämän taakkaa\nkantamaan viikosta toiseen, sunnuntaista sunnuntaihin. Tätä\nauttamistyötä harjoitti pappi etupäässä saarnatoimensa kautta\npyrkiessään Raamatun sanan pohjalta mahdollisimman monipuolisesti\nvalaisemaan ihmiselämän eri ilmiöitä, yksinkertaisimpiakin. Siitä\nsyystä hän oli niin usein saarnannut pelloista ja niityistä ja\nauran jäljessä astumisesta. Hän oli tahtonut solmia lujat siteet\nnäiden jokapäiväisten askarten ja Jumalan isällisen rakkauden\nkesken osoittaakseen kuulijoilleen, että Jumala seurasi heitä\npienimmässäkin. Siitä syystä hän oli mahdollisimman niukasti\nkäyttänyt raamatunlauseita, koska ne olivat jokaiselle tutut ja\nlukemattomat kerrat kuultuja, ja pyrkinyt päämääräänsä sadunomaisen\nopetuksen kautta. Suurimpia totuuksia oli näet usein opetettu sadun\nmuodossa. Hänen \"mukavilla puheillaan\" oli siis ollut hyvä ja vakava\ntarkoitus, vaikka seurakunta ehkä usein oli ne käsittänyt väärin.\n\nJonatan Stark oli tyyntynyt saarnansa lopulla. Ääni tosin väreili\nliikutuksesta loppuun saakka, mutta hän käytti sitä hillitysti,\npuhuen välistä melkein hiljaa. Seurakunta oli kuunnellut\nhiiskahtamatta. Se ei kokonaisuudessaan ehkä sittenkään ymmärtänyt\nkaikkea, mitä Jonatan Stark sanoi, mutta se näki hänen kasvoistaan\nja kuuli äänen värinästä, että papilla oli täysi tosi. Lopuksi hän\ntoivotti kaikille seurakuntalaisille Jumalan armoa ja rauhaa ja\nlopetti toimituksen saarnatuolissa sanoilla: 'Jumalalle, Isälle,\nkaikesta kiitos ja kunnia. Amen.'\n\nKollehtivirttä veisattiin. Jonatan Stark istui sakaristossa ja\nkuunteli haikein mielin. Hän erotti Horstan särkyneen, hiukan\nrämisevän äänen. Nyt niinkuin ennenkin valtasi hänet sitä\nkuunnellessaan sanoin selittämätön sääli. Hän painoi kädet silmilleen\nja suuret kyyneleet rupesivat kumpuamaan sormien lomista. Horstan\näänessä soi sellainen avuttomuus, että hänen sydäntänsä repi. Ehkä\nei Horsta itse tuntenut sitä, vaan Jonatan Stark tunsi. Siinä lauloi\nHorstan särkynyt, pettynyt sydän, joka ei enää pitkälti jaksaisi\nkamppailla Lapin yksinäisyyden kanssa.\n\n\"Horsta veljeni\", hoki Jonatan Stark itsekseen. \"Sinua tahtoisin\nsydämestäni auttaa, mutta enhän voi. Sinä kuolet tänne erämaahan,\nsinä murrut kesken ikäsi. Oi, jospa voisin auttaa sinua!\"\n\nKirkkoväärti tuli sakaristoon kollehtihaavia kantaen. Hän katsahti\nkummissaan Jonatan Starkia, jonka silmistä virtasivat vuolaat vedet.\nIhmeellinen pappi! Entiset lähtevät eivät olleet vuodattaneet\nkyyneltäkään, seurakuntalaisten sen sijaan itkiessä katketakseen.\nTämä taas itki yksin, kun sitävastoin seurakuntalaisten silmät\npysyivät ihan kuivina. Vanha kirkkoväärti ei voinut sellaista\nkäsittää.\n\n-- Kaikki sinne nyt ovat kokoontuneetkin, yksin Horstakin. Mitenkähän\non äijä joutanut kirkkoon, kun huomenna alkaa metson rauhoitusaika?\n\nNiin -- ne metsot ja jänikset, Horsta-veljen karja. Kunpa pitäisivät\nmiehestä huolen, jotta elämänhalu pysyisi yllä.\n\nJonatan Stark ajatteli yhteisiä pyyntiretkiä Horstan kanssa. Metsä\noli Horstan kirkko ja ihmeen hyvä kirkko se olikin. Hän muisti,\nmillaisella hartaudella Horsta aina metsälle lähti, ihan kuin\njumalanpalvelukseen. 'Minä en eläisi ilman metsää ja metsästystä!'\noli hän monesti huudahtanut heidän yhteisillä pyyntiretkillään. Ja\nniin kai se olikin. Petäjän pankolla istuva metso oli Horstan pappi,\nistuipa se sitten siinä todellisuudessa tahi vain mielikuvituksessa.\nMutta mitäs siitä. Pääasia vain, että oli miehellä joku, jonka\nvarassa eli. Ja Horstalla oli metsä.\n\nJonatan Stark astui kirkkoon mieli rauhallisempana. Hän messusi\n\"Benedicamuksen\" ja lausui viimeisen kerran Herran siunauksen\nseurakunnalle. Hän sulki siihen kaikki, Horstan ja Horstan metsotkin.\nVanha Malmström istui allapäin sivellen pitkää partaansa. Tuntui,\nkuin olisi hän ajatellut: 'Juuri varmaan taisi olla viimeinen kerta,\nkun Jonatan-veli meille saarnasi... viimeinen kerta juuri varmaan...\njuuri varmaan...'\n\nHän nousi penkistä lähtien kävelemään ovea kohti mietteissään\nkallistellen päätään. Hän ei huomannut, että lukkari rupesi\nsoittamaan loppuvirttä. Mitäpäs hän siitä, kyllä hän sai Poikkijärven\nrimputusta aina kuulla, mutta veli Jonatan oli saarnannut viimeisen\nkerran... juuri varmaan.\n\nJonatan Stark seisoo kirkon rappusilla jumalanpalveluksen päätyttyä.\nKyläntiellä kulkee kirkkomiesten jono. Vähän erillään muista astuvat\nHorsta ja Malmström. Viimeksimainittu selittelee kumppanilleen\njotakin vähä väliä sivellen partaansa. Horsta astuu kaula hiukan\netunojossa. Jonatan Starkista tuntuu, kuin näkisi hän heidät\nviimeisen kerran. Hän pyyhkäisee kämmenseljällä silmiään.\n\nTapulissa soittaa Mäki-Roope: 'Pim-pom! Se oli Tarkan viimeinen\nsaarna. Pim-pom! Se oli Tarkan vii-mei-nen saarna.'\n\nKaksi pikkupoikaa kurkistelee tapulin luukusta. Jonatan Stark kuulee\nheidän juttelunsa:\n\n-- Tarkka-äijä seisoo vielä portailla.\n\n--. Mitä se siinä seisoo?\n\n-- Tiesi vain.\n\n-- Minne se muuttaa?\n\n-- Minne muuttanee... sinne Helsingin taakse.\n\n-- Viekö se kuomureen?\n\n-- Vie tietysti.\n\n-- Me lähdemme kannaksille!\n\n-- Lähdemme!\n\n-- Maantienmutkauksessa pudotamme pois.\n\nJonatan Stark lähtee astumaan kirkkomäkeä alas. \"Maantienmutkauksessa\npudotamme pois\", soi hänen mielessään. Se lause sisälsi\nitsetiedottoman kohtaloonsa alistumisen. Hänen sitä oli enää mahdoton\nsaavuttaa. Se kuului lapsuudelle. Mutta milloin oppisi hän alistumaan\ntietoisesti?\n\n\nII.\n\nJonatan Stark seisoo tuolilla arkistokaapin edessä. Hän järjestelee\nkaapin viimeisiä hyllyjä. Hän on käyttänyt viimeiset päivät arkiston\njärjestämiseen. Hän haluaa jättää kaiken mahdollisimman hyvään\nkuntoon.\n\nSiinä seisovat hänen edessään ylimmäisellä hyllyllä \"Kungliga\nFörordningar\" vuodesta 1589 alkaen vuoteen 1808, viidessä osassa.\nKuluneissa, keltaisissa nahkaseljissä viheriöine nimilippuineen,\njoista kirjainten kultaus on jo koko lailla haalistunut, ne\nmuistuttavat vanhaa henkikaartiosastoa. Kuin itseoikeutettuina\nne ovat saaneet parhaan ja näkyväisimmän paikan arkistokaapin\nylähyllyllä, hyllyn keskiosassa, ihan etualalla. Niiden molemmin\npuolin ja takana on taajat rivit monenkaltaisia nidottuja\nkokoelmia kuin mitäkin linjarykmenttejä, joille ei enää ole\nriittänyt univormuja, vaan ovat saaneet tyytyä mitä erilaisimpiin\nasuihin. Mutta vanha henkikaarti seisoo niiden edessä vaatien\nkunnioitusta koko kirjavalle joukolle. Vuosikymmenien ajan se\non uskollisesti pitänyt paikkansa. Siitä ovat merkkeinä paksut\ntomukerrokset nidosten yllä. Ylähyllyn tehtävänä on ollutkin\nvain vartioida, että alapuolella olevat pysyivät järjestyksessä.\nSiellä, alemmilla hyllyillä, sijaitsi varsinainen liikkuva armeija:\nkastettujen, vihittyjen ja kuolleiden historiakirjat ynnä monet muut\njokapäiväisessä viranhoidossa tarvittavat paperit, tuomiokapitulin\nkiertokirjeistä nykyaikaisiin asetuskokoelmiin saakka. Ja\nuskollisesti onkin ylähylly vartiopalveluksensa suorittanut\nvuosien varrella, täydellisesti säilyttäen oman rauhansa. Jokainen\npoismuuttava pappi oli vähää ennen lähtöään pitänyt arkistokaapin\nperusteellisen tarkastuksen. Mutta ylähyllyyn ei ollut yksikään\nkajonnut. On, kuin olisivat kuninkaalliset asetukset joka kerta\nhuomauttaneet: 'Täällä on kaikki hyvin, mutta alempana... siellä\non mönsträys tarpeen'. Niiden haalistuneista kultakirjaimisista\nnimilipuista ikäänkuin säteili kuninkaallista käskyvaltaa.\n\nJonatan Stark seisoo tuolilla, kädessä inventariokirja. Hän on\ntarkastanut alemmat hyllyt. Hän tahtoo vielä heittää silmäyksen\nkaikkein ylimmäiseenkin. Onko vanha henkikaarti paikallaan? 'On,\nherra kirkkoherra ja lääninrovasti! Tässä olemme seisseet sitten\nautuaan Manne-papin ajoista alkaen ja yhä seisomme.' Jonatan Stark ei\nkajoa hyllyyn. Siinä on kaikki koskemattomana.\n\nHän laskeutuu tuolilta, panee inventariokirjan paikalleen ja sulkee\nhiljaa arkistokaapin oven. Sinne jää pimeään vanha henkikaarti\nlinjarykmentteineen. Mutta Jonatan Stark on vakuutettu, että\nyhtä tarkasti kuin hänen silmäänsä yhdeksäntoista vuotta sitten,\nsattuisivat uudenkin papin silmään ylähyllyllä sijaitsevat\nkuninkaalliset asetukset nahkaköltereissään.\n\nJonatan Stark luo katseen arkistokaapin päällä olevaan kolmeen\nkruunuun. Hänen katseensa osuu lohenneeseen kruununsakaraan. Ei,\nse ei saanut noin jäädä. Se oli käännettävä. Tulija ei saanut sitä\nainakaan ensimmäiseksi havaita.\n\nHän kiipeää uudestaan tuolille ja kääntää rikkoutuneen kruunun niin,\nettei lohennutta kohtaa näy.\n\nNyt on kaikki järjestyksessä. Jonatan Stark ei huomaa\nkansliahuoneessa enää mitään tekemistä. Hän on järjestänyt kaiken\nmitä huolellisimmin, hellin käsin, hieno kaipaus sydämessä. Siihen\njäi vanha arkistokaappi seisomaan. Jonatan Stark nyökkää sille\npäätään ja astuu saliin.\n\nSe on tyhjä, niinkuin kaikki muutkin huoneet. Hän kävelee ikkunan\nääreen vaipuen katselemaan lumen peittämiä vainiosarkoja.\n\nSiellä täällä on jo hangen pinta rikkoutunut. Länteen painuva aurinko\nluo välkkyvän hohteen lumelle. Kevät näyttää tänä vuona saapuvan\nLappiin tavallista aikaisemmin. Kaikki merkit viittaavat siihen.\nVesakko vainion takana hohtaa sinipunervana. Sekin heräisi eloon\nparin kuukauden päästä. Se on kasvanut sinne huomaamatta parin\nvuosikymmenen aikana. Kerran oli sekin ala ollut raivattua maata,\nJonatan Starkin edeltäjän aikana. Nyt se kasvaa viiden kyynärän\nkorkuista koivikkoa. Ei ole tullut välitetyksi siitä.\n\nHänen sydäntään kaihertaa epätoivo. Noin pensoittuivat paikat.\nOliko hengellisellä vaimolla asia yhtä huonosti? Surkeaa, jos oli.\nHän tuntee yht'äkkiä halua ryhtyä työhön: kaikkein ensimmäiseksi\nolisi tuo vesakko raivattava pois. Edeltäjän käsialat eivät saisi\nunhoon jäädä. Uusi, voimakas työ olisi pantava alulle niin maan kuin\nseurakuntahoidonkin alalla.\n\nMutta siellä, maantien syrjässä, makaa vanha kilometripylväs\npitkällään haalistunut numerotaulu päivää vasten. Siitä erottaa vielä\nselvästi koukkunenäisen kakkosen. Näyttää siltä, kuin valittaisi\nmakaaja: 'Näin varhain sorruin... jo toisella askelella.'\n\nEi... ei täällä kukaan saisi äkkimuutoksia aikaan. Lapin rautainen\nkoura puristaisi miehestä tarmon, ennenkuin tämä olisi ehtinyt\naloittaakaan. Varmaa oli, että vaikka hän, Jonatan Stark, jäisikin,\nelämä vierisi kuitenkin entistä menoaan.\n\n-- Voi, miltä täällä nyt näyttää!\n\nJonatan Stark pyörähtää katsomaan. Kauppias Raattaman rouva miniänsä\nkanssa oli astunut huoneeseen.\n\n-- Pappila autio ja tyhjä... ei uskoisi.\n\nRaattaman rouvan silmiin kohoavat kyyneleet.\n\n-- Kyllä te, rovasti, olisitte saanut tänne kuolla.\n\nMutta miniä, nuorempi rouva Raattama, panee jyrkästi vastaan:\n\n-- Ihanaa, että pääsette pois! Pois minäkin lähtisin, mutta en saa\nKonradia taipumaan.\n\nHänkin rupesi pyyhkimään silmiään.\n\nJonatan Stark katselee molempia naisia. Siinä on kaksi eri\nkatsantokantaa edustettuna. Vanhempi rouva Raattama, paikkakunnalla\nsyntyneenä, ei voinut käsittää, että kukaan saattoi Lainiosta lähteä,\n-- Lainiosta, joka hänen mielestään oli paras paikka maailmassa.\nNuorempi taas, etelästä tullut, käsitti erinomaisen hyvin,\nmillaisella mielellä rovasti ja ruustinna muuttoon suhtautuivat. Hän\nitki omaa kohtaloaan.\n\nJulia-rouva tulee huoneeseen silmät itkusta punaisina. Hän on\nitkenyt koko päivän. Hänen on ollut niin paha nähdä kotinsa kappale\nkappaleelta häviävän. Huonekalut rahtimiesten reissä olivat\nnäyttäneet kuin huutavan: 'Voi, me emme tahdo muuttaa! Me olemme jo\nniin tottuneet tänne.' -- Mutta rahtimiehet olivat ajaneet hevosensa\nmaantielle ja siellä oli muiden muassa mennä kellottanut salin sohva,\njalat taivasta kohti.\n\n-- Voi hyvänen aika! Ei täällä ole enää yhtään istuintakaan.\nJulia-rouva koettaa niellä kyyneleitään. Hän johdattaa itkevät naiset\nruokasaliin.\n\nKansliahuoneessa kuuluu kopisevan joku. Rovasti ei ollut sitä\nennemmin huomannut. Hän menee katsomaan, kuka siellä mahtoi olla.\n\nHorsta-vallesmanni seisoo ovensuussa alakuloisen näköisenä. Hänen\nmuotonsa kirkastuu, kun hän huomaa rovastin.\n\n-- Terve, terve! Istuhan, veli, siinä on sentään vielä penkinpäätä\nsen verran.\n\nMutta Horsta ei istu. Hän ryiskelee vain ja kopeloi hajamielisenä\ntaskujaan.\n\n-- Muistin sinun maininneen, että kapsäkistäsi oli lukko rikki.\nLöysin vinniltä tämän vanhan remmin. Tällä voisit sitoa, niin eivät\ntavarat tielle tipu.\n\nSe hyväsydäminen Horsta! Aina hän ajatteli lähimmäisensä parasta.\nJonatan Starkin silmät vettyvät.\n\n-- Sinä olet, veli rakas, aina... niin ystävällinen. Minä en tiedä,\nmiten sinua kiittäisin.\n\nHorstakin taistelee liikutustaan vastaan.\n\n-- Älähän nyt, veli, tällainen vanha remmi. Kyllä tämä minulta joutaa.\n\nJonatan Stark astuu nimismiehen luo. Hänen leukansa vavahtelee ja\nsilmät ovat kyyneleitä tulvillaan. Hän tarttuu nimismiestä kaulasta\nja molemmat purskahtavat itkuun.\n\n-- Veli, veli, hokee Jonatan Stark puristaen nimismiestä rintaansa\nvasten. -- Sinä uskollinen kumppani ja toveri...\n\nHorsta nyyhkyttää kuin pieni lapsi.\n\n-- Kalareissut jäävät nyt... minulla on ollut nii-in hupainen sinun\nka-ans-sasi... Hän tarttuu Jonatan Starkia kädestä ja sammaltaa:\n\n-- Hy-yvästi nyt, veli rakas. Sano rouvallesi terveisiä. Mi-nä en\nsaata nyt mennä...\n\nJonatan Stark vaipuu penkille istumaan Horstan antama remmi kädessä.\nHän itkee kuin lapsi. Eteisestä kuuluvat Horstan askeleet, kun tämä\nryiskellen laskeutuu portaita alas. Siellä menee viimeinen toveri...\nystävä, jonka kanssa hän näiden yhdeksäntoista vuoden aikana oli\njakanut ilot ja surut.\n\nHän nousee ja hakee kapsäkkinsä. Remmi olikin hyvään tarpeeseen. Se\nylti riittävästi. Köydenpätkä, jolla kapsäkki oli sidottu, jouti\npois. Jonatan Stark vetää soljen tiukalle kyynelten tipahdellessa\nkapsäkille.\n\nRouva Raattama miniänsä kanssa tulee hyvästiä heittämään. Jonatan\nStark kuivaa kyynelensä. Hän tarttuu rouva Raattamaa kädestä.\n\n-- Hyvästi nyt ja Jumalan haltuun! Kiitos kaikesta ystävyydestä!\n\nVanhemman rouva Raattaman on hyvin vaikea lähteä. Hän niiailee\npyyhkien silmiään:\n\n-- Hyvästi, hyvästi. Jumalan haltuun jääkää tekin... ja muistakaa\nmeitäkin.\n\nMiniänsä käsipuolessa hän hoippuu ulos ovesta. Mutta tämä, nuorempi\nrouva Raattama, kääntyy vielä ovessa. Kyynelet silmissä, mutta\nloistavin kasvoin hän lausuu:\n\n-- Ihanaa nähdä voimakkaan miehen itkevän. Minä muistan tämän aina.\n\nHän nyökäyttää päätään ja kääntyy menemään.\n\n\"Ihanaa!\" Se oli jäänyt nuoremman rouva Raattaman melkein ainoaksi\nlaatusanaksi. Siinä oli alkuvuosina ollut sointua ja sisältöä,\nmutta vuosien varrella se oli menettänyt värinsä niinkuin syksyn\nkellastama heinä. Se kai johtui siitä, että asianomainen käytti sitä\nmelkein missä tilaisuudessa hyvänsä. Kaikki oli hänestä \"ihanaa\",\nsade ja päivänpaiste, leipomuksen onnistuminen ja venäläisten\ntappiot maailmansodassa. \"Ihanaa, ihanaa!\" Vain joskus hän vielä\nsaattoi lausua sen entisellä lämmöllä, entinen sointu äänessään.\nÄskettäin hän todella oli ollut \"ihana\", kyyneleet silmissä ja\nloistavin kasvoin, kuin joku Ariadne, joka suri yksinäiselle saarelle\njäämistään. Jonatan Stark olisi paremmalla syyllä saattanut sovittaa\nsanan häneen itseensä.\n\nMutta nyt ajaa Posti-Iisakki reen portaiden eteen. Hän on lupautunut\nkyyditsemään kaupunkiin saakka. Saihan Iisakki siten nähdä kaupungin\nennen kuolemataan. Poika sai pitää huolta postinkuljettamisesta\nsillä aikaa. Rovastin vanha naapukka päässä hän puuhailee kuomureen\nkimpussa, -- kuomureen, joka nyt lähtisi viimeistä kertaa alamatkalle.\n\nKaikki on valmista. Piika Sandra auttelee ruustinnalle matkaturkkeja\nylle. Itkettyneiltä näyttävät hänenkin kasvonsa.\n\n-- Hyvästi nyt, Sandra -- voi hyvin!\n\n-- Hyvästi, hyvästi! Voi, kun te menette...\n\n-- Täytyyhän meidän nyt mennä. Hyvästi, Sandra rukka!\n\nNyt istuu Jonatan Stark rouvineen kuomureessä. Posti-Iisakki\nselvittelee suitsia. Hän kokoaa susiturkkinsa helmat visusti seviin\nja nykäisee.\n\n-- Hyvästi nyt vain!\n\nReki lähtee liikkeelle. Jonatan Stark heittää viimeisen katseen\nkansliahuoneen ikkunaan, joka tyhjänä ammottaa häntä vastaan. Hänen\nleukansa värähtää.\n\nJo ollaan maantiellä. Siinä seisovat pappilan jyväaitat tien\nsyrjässä, toinen punainen, toinen harmaa ja ilman syömä. Jonatan\nStark nyökäyttää niille päätään kuin unissaan.\n\nRuustinna on painautunut kuomun nurkkaan ja itkee hiljaa. Hän ei\ntahdo katsella ympärilleen. Hän pelkää, ettei hän kestäisi eroa.\nHän on kuin mestauslavalle kulkeva, joka ei enää uskalla silmätä\nrakkaaksi käynyttä ympäristöä.\n\nMutta Jonatan Stark katselee, katselee joka puolelle. Jokaista\naidan seivästä sivuaa hänen katseensa. Hän tahtoo jättää hyvästit\nniillekin, pienimmällekin esineelle tien varrella.\n\nHän on omasta mielestään kuin poikanen, joka ensi kertaa lähtee kotoa\nkouluun.\n\nSiinä on Raattama. Punainen navettarakennus maantietä vasten,\nmutta sen takaa sukeltaa näkyviin valkea päärakennus. Renki kantaa\njauhosäkkiä makasiiniin, mutta pysähtyy huomatessaan rovastin reen.\nHän laskee säkin maahan ja jää tyynenä katselemaan maantielle. Siellä\nse Tarkka nyt menee. Ja Posti-Iisakki kyydissä. Tenomuotkalaisia se\nolikin aina suosinut. Hyvästi, hyvästi! Renki heiluttaa lakkiaan,\nsillä rovasti on reestä viitannut hänelle kädellään.\n\nAjetaan Mäki-Roopen mökin sivu sillan korvassa. Roopea ei näy, mutta\nRoopen vaimo kurkistaa ikkunasta. Rovasti viittaa hänellekin ja eukon\nkasvot vääntyvät ystävälliseen irvistykseen.\n\nSilta!\n\nKuinka monta kertaa onkaan Jonatan Stark sen yli kulkenut matkalla\napteekille. Sieltä näkyy apteekkirakennus maantien poskesta, mutta\nei isännöi siellä enää Tapfer, Viina-Tofferi. Uudet ovat haltijat ja\nuudet talon tavat. Ei pisaraakaan herahda sieltä enää.\n\nJonatan Stark vaipuu mietteisiinsä. Ne portaat olivat hänelle sentään\nmuodostuneet nousemisen portaiksi, vaikka hän ennen oli ajatellut\nniiden johtavan kadotuksen syvyyksiin. Hänelle kirkastuu tänä\nhetkenä lankeemuksen arvo. Noita portaita noustessaan hän oli omasta\nkokemuksesta oppinut ymmärtämään, mikä ihminen oli: heikko, horjuva\nraukka, joka ei aina voinut vastustaa hetken kiusausta. Noilta\nportailta, jotka huojuivat askelten alla, hän oli saanut katsahtaa\nelämään syvemmin kuin ehkä mistään muualta. Hän oli huomannut niiden\nhorjuvan ja liitoksissaan vapisevan ja hänelle oli selvinnyt, mitä\nelämä oli. Sekin oli portaiden kaltainen, -- portaiden, joilla\nihmiset kiipeilevät, levoton halu mielessä päästä sisälle... sinne,\nmissä tyydytys, onni, oli kunkin mielestä parhaiten löydettävissä.\n\nMutta monikaan ei huomannut portaiden pettävää rakennetta. He\nnousivat rohkein, varmoin askelin, koko ruumiin painollaan, ja\nmakasivat seuraavassa tuokiossa maassa. Portaat olivat pettäneet.\nViisas kulki varovasti, tunnustellen joka askeleella, kestäisikö\npohja jalkojen alla. Hänkin, Jonatan Stark, oli alkuvuosina kulkenut\npää pystyssä... rohkeana ja varmana... ylpeästi sivuillensa\nkatsellen. Väkijuomat eivät olleet häntä varten. Hän oli raittiusmies\nja halveksi juoppoja. Raukat, joilla ei ollut muita pyyteitä kuin\nhimonsa tyydyttäminen. Mutta kerran hänkin oli suistunut: -- apteekin\nportaat olivat johtaneet hänet sellaisiin elintapoihin, jotka olivat\nuhanneet, saattaa hänen tulevaisuutensa vaaraan. Hän oli juonut,\njuonut intohimoisesti, ollenkaan muistamatta, mikä virka hänellä oli.\nHän oli ollut olevinaan jonkunlainen idealistinen juoppo, runoilija.\njonkunlainen toinen Gösta Berling, -- mutta hän ei ollut ajatellut,\nettei Lainiossa löytynyt mitään Ekebytä eikä Ekebyn rouvaa, joka\nolisi tarjonnut hänelle ja hänen vaimolleen täysihoidon mahdollisen\nhaaksirikon jälkeen papin arkaluontoisessa virassa.\n\nMutta -- _o felix culpa Adami!_ Oi, onnellinen Aatamin lankeemus!\nNiin hänen täytyi kuitenkin sanoa tuota aikaa muistellessaan. Eikö\nkirkkoisä Augustinus ollut kerran niin huudahtanut syventyessään\nkatselemaan Kristuksen lunastustyötä. Ilman syntiinlankeemusta ei\nGolgatan maailmanhistoriallista näytelmää olisi koskaan esitetty.\n\n_O felix culpa Adami!_\n\nJonatan Stark tuntee tänä hetkenä, että nuo Augustinuksen sanat\nsoveltuvat hänenkin lankeemukseensa. Ilman sitä hän ei olisi koskaan\noppinut niin perinpohjin tuntemaan omaa avuttomuuttaan, omaa\nkurjuuttaan. Ja: ilman sitä, lankeemustaan, hän ei olisi koskaan\noppinut oikein ymmärtämään toisia langenneita.\n\n'Veljien tähden, veljien tähden', kaikuu Jonatan Starkin povessa. Hän\nei suinkaan väheksy syyllisyyttään. Hän ei ole niitä, jotka tahtovat\ntehdä syntiä, että \"armo suuremmaksi tulisi.\" Siinä suhteessa hän\ntäysin hyväksyy apostoli Paavalin ajatuksen. Ei, vaan kun lankeemus\nkerran oli sattunut hänen elämässään, hän iloitsee nyt siitä, että se\non kääntynyt siunaukseksi. Hän ymmärtää, että kaikki on ollut hänelle\ntarpeellista, lankeemuksetkin. Ja siksi ei niiden aiheuttama tuska\nenää vaivaa hänen tuntoaan.\n\nApteekkitalo liukuu ohitse. Joku siirtää syrjään ikkunaverhoa.\nJonatan Stark ei saa selville, onko se apteekkari vai hänen\npalvelijansa. Mutta -- yhtä kaikki: hyvästi, hyvästi!\n\nMaantien molemmin puolin seisoo vankkoja taloja. Siinä on m.m.\nkirkkoväärtin talo. Suuri lautakasa navetan takana kohoaa melkein\nmaantien vierestä. Kirkkoväärti seisoo lantakasan harjalla talikko\nkourassa. Hän keskeyttää työnsä ja huutaa rovastille:\n\n-- Jaa... nyt sitä mennään.\n\n-- Niin... hyvästi nyt, kirkkoväärti!\n\n-- Hyvästi, Jumalan haltuun!\n\nTuntui, kuin olisi kirkkoväärtin äänessä värähtänyt hellempi sointu\nkuin tavallisesti. Johtuiko se siitä, että lantakasa tänä vuonna oli\nentistä korkeampi, vai värähtikö äänessä todellakin kaipaus? Jonatan\nStark ei koko Lainiossa oloaikanaan ollut voittanut kirkkoväärtin\nystävyyttä. Itseensä sulkeutuneena ja ankaran vanhoillisena\nuskovaisena tämä oli aina suhtautunut pappiin epäluulolla.\nMinkäänlaiset lähentelemisyritykset eivät olleet auttaneet. Hän\noli lopuksi luopunut niistä ja he olivat tavanneet toisensa vain\nvirkatoimissa. Yhtä mykkänä kuin kotioloissaankin oli kirkkoväärti\nkantanut sunnuntaillisen kollehdin ja tyhjentänyt sen sakariston\npöydälle kuin halveksien niitä, jotka moiseen rahansa viskasivat.\nMutta nyt tuntui siltä, kuin olisi Jonatan Stark viimeinkin kuullut\nhänen sydämensä äänen.\n\nOhi liukuvat talot molemmin puolin maantietä. Siellä täällä ilmestyy\nkasvoja ikkunoihin, mutta kukaan ei tule ulos. Lainiolaisia ei niin\nhelposti järkytetty. Mutta Jonatan Stark ei ajattele sitä nyt. Hän\nmiettii vain, että kaikki tämä nyt jää... kaikki nämä tutut ja\nrakkaiksi käyneet paikat. Ennemmin hän ei ole tullut sitä juuri siltä\nkannalta ajatelleeksi. Hän oli vain halunnut päästä pois. Mutta nyt\nhän tuntee eron katkeruuden.\n\nSiinä on paikka, jossa hän kerran oli katsellut sittiäisen vaellusta\nja oppinut elämän viisautta. Ei pitänyt antaa alakuloisuudelleen\nliian suurta valtaa. Piti koettaa lentää, vaikkapa väsyneenäkin.\nMutta, toisinaan oli ihan mahdotonta päästä siivilleen, niin\nhartaasti kuin sydän olisi halunnutkin. Hän oli kuvitellut\nlähtöhetken riemua jo kuukausia ennen. Hän oli luullut vapautuksen\ntunteen silloin täyttävän rintansa kokonaan... täydellisesti. Mutta\nnyt, kun lähtöhetki oli lyönyt, velloi sydämessä aivan päinvastainen\ntunne: suru, kaipaus, sanoin selittämätön ikävä.\n\nKirkko seisoi mäellä muistuttaen lentoon kohoamassa olevaa lintua.\nRistiosat olivat kuin siivet, jotka lintu on levittänyt lentoon\nnoustakseen. Tapuli seisoo suorana kuin hiukan takakenollaan ja\nkirkon leveä pääovi näyttää huutavan: 'Voi teitä, te arkipäiväiset\nsielut! Te ette ymmärrä aatteen merkitystä!'\n\nJonatan Stark tulkitsee tunnelmansa näin, sillä hänestä tuntuu, ettei\nkirkko soimaa häntä. Hänestä tuntuu päinvastoin, kuin kääntyisi se\nkankeasti katsomaan hänen jälkeensä. Hän katselee tornin, huippua ja\nnyökäyttää mietteissään päätään. Hyvästi, hyvästi!\n\nYht'äkkiä hän havahtuu. Kuomun takaa kuuluu hiljaista puhelua. Kaksi\npojanääntä juttelee tietämättä, että keskustelu kuuluu selvästi\nkuomun sisään.\n\nJulia-rouva suoristautuu säikähtyneenä:\n\n-- Mitä se on?\n\nJonatan Stark tekee hänelle hillitsevän eleen ja hymyilee. Siellä\nistuvat perälaudalla samat pojat, jotka hyvästijättösunnuntaina\nolivat keskustelleet tapulissa.\n\n-- Mitä, jos me ajammekin Helsinkiin asti?\n\n-- Ei... en minä Lainiosta lähde. Isälle ja äidille tulee ikävä.\n\n-- Kyllä Tarkka antaa meille ruokaa. Tullaan sitten pois.\n\nHetken äänettömyys, jolloin ei kuulu muuta kuin reenjalaksen kitinä.\n\n-- Ei... en minä Lainiosta lähde. Täällä kasvaa nauriita!\n\nTaas äänettömyyttä.\n\n-- Mutta etelässäpä kasvaa niin suuria nauriita kuin miehen pää!\n\n-- Ei kasva! Niin suuria ei kasva missään!\n\n-- Kasvaa Helsingissä!\n\n-- Kasvakoon, mutta sielläpä ei ole sellaista mäkeä kuin kirkkomäki.\n\n-- On siellä... suurempiakin.\n\n-- Mutta ei sellaista, joka huilaa Pekkalan asuinrehdon läpi.\n\nToinen ei puhunut mitään. Hetken päästä kuuluu taas:\n\n-- Nyt tuli maantienmutkaus! Minä hyppään pois...\n\nKuului kohahdus ja toinen huusi:\n\n-- Älä vielä... mennään vielä.\n\nMutta samassa löi Posti-Iisakki hevosen juoksuun. Toinenkin pojista\npudottautui tielle.\n\nJonatan Starkin silmät kostuvat. Kysymys, jota hän viime päivinä oli\nmietiskellyt, selviää hänelle nyt, kun maantienpolveke on jäänyt.\nHän oli kysynyt itseltään uudelleen ja yhä uudelleen: oliko hän\nsaavuttava onnen etelässä? Nyt hän saattoi siihen vastata ja vastaus\noli kieltävä. Etsijän ikävä jatkuisi. Nuo äskeiset pikkupojat olivat\nauttaneet häntä selvyyteen.\n\nMutta -- samalla kuin tämä hänelle selvisi, selvisi hänelle toinenkin\nasia suurena ja vapauttavana. Se oli häivähdellyt hänen mielessään\nhänen palatessaan kerran Huomenjärveltä Horstan kanssa. Se oli soinut\nsydämessä kuin outo kello löytämättä oikeaa kaikupohjaa: -- hän oli\nvielä silloin liian kiihkeästi kaivannut etelään. Hän oli aavistellut\nsitä hyvästijättösunnuntaina kirkosta palatessaan. Nyt hän sen\nkäsitti täydellisesti.\n\nHänen kaipauksensa etelään oli vain osa siitä ikuisesta kaipauksesta,\njonka Jumala kerran istutti ihmislapsen poveen pakottaakseen häntä\netsimään ja pyrkimään eteenpäin, siitä huolimatta että päämäärä usein\nnäytti saavuttamattomalta. Ja tämä kaipaus oli kaikkialla sama. Siitä\njohtui, että ihmiselo pohjaltaan muodostui samanlaiseksi niin Lapissa\nkuin etelässäkin: alituiseksi pyrkimiseksi, etsinnäksi ja ikäväksi.\nMutta siinä juuri oli ihmiselon kauneus ja onni. Onnellinen oli vain\nse, joka tyytyi etsimään ja kaipaamaan, vaikk'ei sitten koskaan\nsaavuttaisikaan ikuista valoa. Mutta -- ehkä kuolemassa kaikki\nselviäisi? Ehkä silloin avautuisi etsineen silmälle ikuinen kirkkaus?\n\nKuin vastaukseksi näihin Jonatan Starkin mietteisiin levisi samassa\nseudun yli omituinen, kullanhohtoinen valo. Taivaankansi ikäänkuin\naukeni ja aukeamasta säteili alas ihmeellinen, salaperäinen kirkkaus\nleviten hangille maantien molemmin puolin. Se oli kuin avattu tie,\nhohtava, välkähtelevä pohjoisesta etelään. Sitä kesti vain tuokion.\nTaivaankansi sulkeutui jälleen. Mutta edessäpäin häämöittävän\nmetsänreunan yläpuolella tuikki iltatähti kuin kehoittaen jatkuvaan\netsintään ja ponnisteluun.\n\n\"Kaukainen onni\", ajatteli Jonatan Stark, mutta hän ajatteli sen\nkohtaloonsa alistuen, joskin hiukan surumielisenä, niin kuitenkin\ntyynenä ja lujana.\n\n\n\n"]