[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fd7MIYPB5PmK2kSDEaroM4XAeDRFWRhdOiV9nuZtFejo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1186,"Jörn Uhl","Frenssen, Gustav",1863,1945,"1186-frenssen-gustav-jorn-uhl","1186__Frenssen_Gustav__Jörn_Uhl","Romaani","romaani",[],[15],"saksalainen","fi",1901,1903,118267,719363,false,50667,[24],"German fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"German Literature","Novels","\"Jörn Uhl\" by Gustav Frenssen is a novel written in the early 20th century. The story is set in a rural environment and follows the life of Jörn, a young boy growing up in a large estate, as he navigates the complexities of family dynamics and social interactions, particularly during gatherings. The narrative hints at themes of familial responsibilities, childhood innocence, and the contrast between past and present.  At the start of the novel, the scene is set in the Uhl estate, where the household prepares for a celebration. The characters are introduced, including Jörn, his pregnant mother, Klaus Uhl, and various siblings, all engaged in playful banter amidst an atmosphere of anticipation. The mother reflects on her past, making a contrast between her current life and her history, setting the tone for deeper existential themes, including notions of change and tradition. There is a sense of unease within the household, marked by superstitions and a foreboding feeling hinted at through the character of Wieten, underscoring a narrative that intertwines both joy and sorrow. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Kilpi, Volter",219,"Saksan maaseudulle sijoittuva kehitysromaani kuvaa Uhlin suvun ja nuoren Jörnin elämää. Teos käsittelee työtä, perintöä ja ihmisen kasvua suurten muutosten ja sota-ajan koettelemusten keskellä.","Gustav Frenssenin 'Jörn Uhl' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1186.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","JÖRN UHL\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nGUSTAV FRENSSEN\n\n\nTekijän luvalla suomentanut Volter Kilpi\n\n\n\n\n\nHelsinki,\nKustannuosakeyhtiö Otava,\n1903.\n\n\n\n\n\n\nALKUSANA.\n\n\nSuomennostyöstä on alkupuolen suorittanut lehtori K. Suomalainen.\nHänen erityisistä syistä luovuttuaan tehtävästä on allekirjoittanut\njatkanut suomennosta. Lehtori Suomalaisen suomentamia ovat kirjassa\nsivut 1-99.\n\nHelsinki 20 p. toukok. 1903.\n\n_V--r K--i_.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nTässä kirjassa käymme puhumaan vaivannäöstä ja työstä. Emme\nsellaisesta vaivannäöstä, jonka oluenpanija Jan Tortsen päällensä\notti, hän, joka oli luvannut laittaa vierailleen aivan erinomaisen\nhyvää Eiderin kalaa, mutta ei voinutkaan sanaansa pitää ja pani\ntuon asian niin pahaksensa, että ihan Sleswigiin muutti. Emmekä\nsellaisestakaan vaivannäöstä, jonka muuan rikas nuori talonpoika\npäällensä otti: typerä hän kyllä oli, mutta osasi sittenkin neljässä\nviikossa menettää kaikki isän rahat, nakellen kolikoita päivät umpeen\nlammen yli.\n\nMutta sellaisesta vaivannäöstä tässä puhe tulee, jota Weisshaarin\nemäntä tarkoitti, puhellessaan kahdeksasta lapsestansa. Kolme niistä\nlepäsi hautausmaalla, yksi syvällä Pohjanmeressä, ja muut neljä\nasuivat Amerikassa, ja näiltä hän ei ollut kahteen vuoteen saanut\nkirjettä. Ja sellaisesta työstä tässä puhe tulee, jota Geert Doose\nvalitti, kun ei vielä kolmantenakaan päivänä Gravelotten tappelun\njälkeen voinut kuolla, vaikka oli miehellä hirmuinen haava seljässä.\n\nMutta vaikka aikomus on käydä kertomaan tässä kirjassa niin\nsurullisista ja haikeista asioista -- kuten monikin sanoo, -- niin\nryhdymme siihen kumminkin ilomielin, jospa hammastakin purren ja\nkasvot ankarina. Toivomme näet joka kohdassa ja kolkassa saattavamme\nnäyttää, että mikäli siinä itsekukin on vaivaa päällensä ottanut,\nsikäli se on ollut vaivannäön veroistakin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nWieten Penn, Uhlin kartanon suurpiika, oli sanonut, että vielä tänne\ntänä talvena keräytyy paljo ihmisiä. \"Mutta se siinä merkillistä\non\", sanoi hän, \"että niin ne tulevat kuin mihin suureen juhlaan ja\nlähtevät kuin suurista maahanpanijaisista.\" Niin sanoi Wieten Penn.\nHän ajatteli niin syvään, se tyttö, ja siksipä ihmiset sanoivat häntä\nÄlypääksi Wieteniksi.\n\nKlaus Uhl, suuren marskikartanon isäntä, seisoi talonsa ovella\npaitahihasillaan, kasvot loistavina ja suopeina, ja katseli\nmarskeille, vieraitaan vuotellen. Hyvillään hän tuossa myhähteli,\naatellessaan, kuinka hauskaa siitä taas tulee, kuinka sitä taas\nkortteja lyödä läiskytellään ja juodaan naukataan ja väliin aina\nsemmoinen mehevä kompasana viskataan.\n\nEmäntä, kalpea ja varttansa vähäinen, oli istahtanut tuolille\nvalkoisen kaakeliuunin ääreen, ja loi silmäyksen noitten juhlaksi\nkoristettujen upeitten tupain yli. Hän odotteli viidennen lapsensa\nsyntymistä ja oli väsynyt paljosta jalkeilla-olosta.\n\nKolme vanhinta lasta, pitkiä poikia ja jo rippikoulun kynnyksellä\nkukin, seisoivat kankeina ja pitkäkoipisina yhden korttipöydän\nääressä. Siinä he seisoivat, kolme kapeata, vaaleatukkaista päätä,\nkasvoilla käskevä ilme. He olivat ottaneet pöydältä korttipakan\nkäsiinsä ja kiistelivät nyt kovalla äänellä, usein karkeitakin sanoja\nkäyttäen, siitä, miten pelata pitää, ja nykäisivät korttipakan\nnuorimman, Hannu veljen, käsistä ja sanoivat häntä tuhmaksi Jussiksi.\n\nOvi aukeni, ja pieni kolmivuotias Jürgen juoksi äitinsä luo: \"Äiti,\nne tulee jo! Minä näin rattaita.\"\n\n-- Äiti, -- sanoi Hannu, joka äsken kärsimänsä vääryyden tahtoi\njollekulle kostaa, -- ei tuo Jörn ole ensinkään samanlainen kuin me\nmuut. Hän on aivan sinun näköisesi, kasvot niin kapeat ja silmätkin\nniin kuopallaan kuin sinulla.\n\n-- Minulle hän on korea kyllä, -- virkkoi äiti ja pyyhkäisi kädellään\npojan karkeata, vaaleaa tukkaa.\n\nPoikanen pani kätensä äidin syliin ja sanoi:\n\n-- Äiti, kuule! Heikki sanoo, että minä saan kohta pienen veikon tai\nsiskon. Sisko ois parempi. Milloinka se tulee? Ja kun se tulee, niin\nsanothan sitten minulle heti?\n\nKaksi isoa veikkoa löivät kortteja edelleen, nykivät toisiansa ja\nnauraa hihittivät.\n\n-- Äiti, kuule! -- puhui Hannu. -- Renki ties kertoa, että hevoset\noli viime yönä olleet hirmuisen rauhattomia. Hän ei malttanut enää,\nvaan läksi katsomaan. Kun hän talliin tuli, niin oli kaikki hevoset\nseisseet pää pystyssä, ja tallin perältä oli kuulunut kilinää ja\nkalinaa, niinkuin kuka kahletta olisi perässään vetänyt. Älypää\nWieten, tuhma tyttö, oli tietysti sanonut: \"Kyllä tämä jotain\ntietää.\" Mutta mitäpäs se semmoinen tietäis?\n\n-- Tietää se! -- sanoi Heikki nauraen. -- Saat nähdä, mitä se tietää.\nTallissa on kohta yhtä hevosta enemmän, ja kauranjyvät hoikkenee.\nSitä se tietää, ymmärrätkö?\n\nHe vilkaisivat äitiinsä ja menivät ulos, toisiansa nykien ja\nnauruansa pidätellen.\n\nNyt oli äiti kahden kesken pienen poikansa kanssa. Pikku Jürgen oli\nhiljakseen asettunut äitinsä viereen.\n\n-- Ei ole hyvä, -- virkkoi äiti hiljaa, -- että vielä näin myöhään,\nkun muut ovat jo noin suuria ja ymmärtäväisiä. Kovaluontoisia he ovat\nkuin isäkin ja yhtä kovia käyttävät sanojakin. Tuota pientä olentoa\nhe eivät suvaitse, vaikk'ei sitä vielä ole olemassakaan. Hän katsahti\nympärilleen: tuossa pöydät ja korkeat kasat lautasia ja kirkkaita\nlaseja ja tuolla nuo komeat huoneet, puoleksi maalaisessa, puoleksi\nkaupunkilaisessa asussa. Hän tunsi, niinkuin monasti ennenkin, ett'ei\nhänestä oikein ole tähän upeuteen, tähän suureen taloon, jossa on\nniin paljo hälyä ja pauhinaa. Ja silloin hänen sielunsa pyrähti ja\nlensi pienen, kuivan nummen yli vanhaan taloon tuolla rämeikössä.\nSiellä hänen synnyinseutunsa.\n\nNeljä heitä oli ollut siellä, pitkän olkikaton alla, rämeikön ja\nmetsän välillä: isä, äiti, Thiess veli ja hän. Isä ja äiti olivat\nolleet niin lystikästä väkeä, ja iloista ilvettä he olivat pitäneet\nkeskenänsä päiväinsä loppuun asti. Kun isä perjantaisin palasi\nlaihalla hevosellaan kaupungista toripäiviltä, silloin hän jo\nhyvän matkan päässä nousi rattailleen, ja uhkasi ruoskanvarrella:\n\"Olehan tänään toki järkevä!\" Väliin hän huusi: \"Tuvassa eikä täällä\nulkona!\" Mutta eipäs äiti ollutkaan järkevä, vaikka oli silloin jo\nviidennelläkymmenellä. Tuskin oli isä astunut rattailta maahan, niin\nihan siellä ulkona, niin että ojankaivajakin sen näki, äiti juoksi\nisän kaulaan ja suuteli häntä. Ja silloin nauroi isä, mies laiha ja\nlyhyt, kasvot kalpeat ja hienot, naismaiset. Ei ollut pahaa sanaa\nvielä koskaan heidän välillänsä vaihdettu. Aina he olivat olleet\nystävällisiä toisilleen ja iloisia kuin pääskyspari keväällä. Nyt he\novat haudassa kumpikin. Ja Thiess veli se asuu aulankometsän toisella\npuolen yksinänsä, vanhana poikana, ja samanlaiset on hänellä pienet\nkasvot kuin isälläkin, ja yhtä suopea ja leikillinenkin hän on.\nMutta hän, Uhlin emäntä, oli jo aivan nuorena tyttönä siirtynyt alas\nlihaville marskimaille; hänestä oli tullut Klaus Uhlin vaimo.\n\nJa nyt oli tallissa kuulunut kahleitten kilinää.\n\n-- Kyllähän ne kolme puolensa pitävät. He ovat jo eronneet minusta,\nniinkuin varsat emästänsä eroavat, eivätkä häntä enää tunne. -- Mutta\npikku Jürgen ja se, jota hän odotti... -- Wietenin täytyy pysyä\npienten lasten luona.\n\nRattaita tuli: kolmet, neljät perätysten. Pienet tanskalaiset\nhevoset nostivat päitään ylös ja painoivat alas. Ja joka kerta kuin\nne nostivat, silloin puski höyryä ilmaan, ja joka kerta kuin alas\npainoivat, silloin päitsien hopeiset helat välkähtetelivät kirkkaassa\nilmassa. Vieraat olivat Uhlin sukulaisia, jotka joka vuosi tähän\naikaan tulivat kantataloon, viettämään Uhlien yhteentuloa, Uhlien\njuhlaa.\n\nHe lähenivät, ja Klaus Uhl oli juuri astumaisillaan naurahdellen\ntupansa ovelta ulos pihalle, kun sinne samalla ajoivat kylästä päin\nvanhan-aikuiset jyskivät vankkurit.\n\n-- Kas lankomiestä, -- sanoi Uhl.\n\nThiess Thiessen pysäytti hevosensa ja naurahti.\n\n-- Eihän näistä vanhoista ajoneuvoista ole noitten rinnalle, joita\ntuolta tulee, -- virkkoi hän; -- eikä ole minustakaan heidän\nseuraansa. Pian minä taas lähdenkin. Ostin tuolta kylästä pari\nvasikkaa ja poikkesin katsomaan sisarta ja pikku Jürgeniä.\n\nPikku mies hypätä keikahti korkeilta vankkureiltaan maahan, talutti\nvaljakkonsa varotellen liiteriin ja meni sitten sisarensa luokse.\nTämä istui pienen Jürgenin kanssa perätuvassa ja oli hyvillään\nveljensä tulosta.\n\n-- Käy tänne istumaan! -- virkkoi hän. -- Täällä me ollaan turvassa,\nniin, niin, turvassa vainenkin uhkeilta Uhleilta! -- Emäntä naurahti.\n-- Käyhän tänne pöydän ääreen. Mitenkäs siellä nyt ne lehmät? Onkos\niso Musta jo ollut valjaissa? Mutta sano nyt jotain! Kerro, niinkuin\nolisit koko Aulangon tuonut tulessasi.\n\nVeli vastasi ja teki kaikesta selvää. Se oli hilpeätä haastelua\nkotilieden ääressä, sill'aikaa kuin etuhuoneista kuului lasien\nkilinää ja puhetta ja kiireistä astuntaa.\n\n-- Jahkas minä, -- virkkoi veli sitten, -- jahkas minä pistäyn\ntästä pilkistämässä, miten ne siellä kyökissä hääräävät, ja miten\non tallissa laita. Wieten saa panna minulle hiukan syötävää\nkyökkipöydälle, ja sitten käväistään rengin kanssa katsomassa\nvasikoita ja varsoja. Minä otan Jörnin mukaani. Pysy sinä täällä.\n\nHän otti poikaa kädestä ja läksi ulos. Kyökin ovessa törmäsi muuan\npieni, tanakka poika hänen polviansa vasten.\n\n-- Tää on Kreijin miehiä, tää -- sanoi Thiess; -- näkeehän sen:\nsuurpää semmoinen ja punatukka.\n\n-- Se on Fiete Krey, -- selitti Jürgen. -- Me leikitään yhdessä.\n\n-- Tulkoon sitten meidän kanssa syömäänkin, -- virkkoi Thiess, käyden\nistumaan kyökkipöydän ääreen. Hänelle tuotiin lautasellinen lihaa.\nThiess sijoitti sen polvilleen. Pojat istuivat hänen vieressänsä.\n\n-- Onkos tää sinun poikas, Trina Krey? -- kysyi Thiess.\n\nPäiväläisnainen kääntyi kasvot hehkuvina takan äärestä hänen\npuoleensa. -- Minun on, -- puheli hän. Tää on viides. Kuushan minulla\nniitä on.\n\n-- Johan sitä on joukkoa siinäkin, Trina; on maar työmiehelle, joka\ntalvisin luutia laittelee ja harjoja tekee.\n\n-- Ka, -- sanoi vaimo, -- ainahan sitä kartanosta jotain minullekin\nliikenee.\n\n-- Niinkö, ettes tyhjin käsin kynnykseltä käänny?\n\n-- Niinpä niinkin.\n\n-- Kukas se hommaa?\n\n-- Siskosi hommaa, Thiess Thiessen.\n\n-- No sitä minäkin, sitähän minä justiin.\n\n-- Jörn! -- huusi Fiete Krey lujaa, -- näitkös sinä, millaisen\nrasvamöhkäleen äiti tuossa veti pytystä? Ihan pään kokoinen semmoinen!\n\n-- Trina! Poika tavoittelee suuria. Se on sitä kreijiläistä juurta.\nEi se poika kotikaton olkien alla pysy.\n\n-- Palvelukseen pojan mennä täytyy, -- puhui äiti. -- Renki siitä\ntulee, niinkuin isästäkin, ja talveksi harjan tekijä.\n\n-- Ei tiedä, -- virkkoi Wieten.\n\n-- Aha! Tuossahan se on Wietenkin! -- sanoi Thiess Thiessen. -- Älä\nväärään iske, Wieten! Ennusta sinä pojalle hyvää, tyttö! Sill' on\nkirkkaat silmät pyöreässä päässä ja mielikuvitusta kyllä.\n\nWieten Penn oli ylipäänsä harvapuheinen ja umpinainen, mutta koska\nAulangon isäntä aina vakavalla uteliaisuudella kuunteli kaikenlaisia\nasioita, niin puheli tyttö kernaastikin.\n\n-- Saa sitä ihminen täällä yhtäkin kokea, -- haasteli Wieten\nmiettiväisenä, -- niinkuin ennen vanhaan sekin työmiehen poika, niitä\nWentorffin Kreijiläisiä. Oli näet kerran lähtenyt kotitalostaan ja\njoutunut hiisien luokse, joita asuu siellä nummikuusien alla. Siellä\nne hiidet oli mättäneet hänelle taskut täyteen kultaa ja saattaneet\nmaan päälle jälleen, ja niin hän sitten oli palannut Wentorffiin.\nHän luuli lähteneensä sieltä niinkuin eilen. Mutta ne sanoivat, että\njo siitä on neljäkymmentä ajastaikaa. Ja täytyihän hänen uskoa,\nsillä peiliin kun katsahti, niin pää oli harmaissa jo. Ja pian se\nsenjälkeen kuolikin. Teodor Storm, hän, joka oli tietävinään kaikki\nparemmin kuin minä, sanoi siihen aikaan minulle, että kertomus on\nvain vertausta siitä, kuinka ihminen joutuu muille maille ja saa\nsuruja kestää ja rahahuolissa hommata, ja kun sitten viimein rauhaan\npääsee ja tolkuilleen tulee, niin silloin elämäkin viimeisiään\nveisaa. Mutta sitä min'en usko. Se oli oikein kertomus, tositapaus\nsemmoinen.\n\n-- Jörn! -- huusi Fiete Krey. -- Jo taas sellainen rasvakimpale!\nKuules Jörn! Kuningas... kuningas syö koko pitkoisen päivän sulaa\nrasvaa.\n\n-- Ole vait nyt, poika! -- virkkoi Thiess Thiessen. -- Sanopas\nsinäkin jotain, Jörn.\n\n-- Enhän minä muuta osaa kuin tämän vaan;\n\n    Haikara, älä koipias visko,\n    Vaan tuo mulle pikku sisko!\n    Haikara, elles ole heikko,\n    Niin tuo mulle pikku veikko!\n\n-- Niin, mutta tuo meidän pitää laulaa yhdessä, -- sanoi Thiess,\nja yhdessä he sen lauloivatkin, lyöden kantapäillään tahtia\npöydänjalkoihin. Siinä he eivät huomanneetkaan, kuinka Wieten äkkiä\nkuulahti jotain ja meni ulos, ja kuinka pienpiika lähetettiin\nasialle. Vasta sitten kuin Wieten Penn oli astunut Trina Kreyn\nluokse, joka ahkerasti hääräili takan ääressä, ja Trina Krey,\nvaimoväen tapaan, oli lyönyt nyrkkinsä yhteen rinnan kohdalla, vasta\nsilloin Thiess Thiessen hätkähti.\n\n-- Mitäs te siellä? -- kysäisi hän. -- Mitäst' on?\n\n-- Haikara seisoo jo savupiipun reunalla.\n\n-- Ettäkö? -- huudahti Thiess, katsoen Wieteniin, silmät pyöreinä\npäässä. -- Ettäkö haikara jo? -- Yhdellä hyppäyksellä hän ponnahti\npöydän äärestä, sysäsi pihanpuolisen oven auki ja riensi talliin.\n\nParin minutin perästä hän palasi, yllään vanha, ohut, keltaisen\nruskea matkamekko ja päässä ketunnahkainen reuhka suurine\nkorvalappuineen syvässä otsalla.\n\n-- Olkaa te siskolle apuna, te kumpikin, -- virkkoi hän kiireesti. --\nKuulettekos? Auttakaa häntä kunnollisesti. Taaleri sinne tai taaleri\ntänne, siitä minä viis, vaikk'onkin nyt tarve ja vasikat huonossa\nhinnassa.\n\n-- Etkös jää vuottamaan, Thiess, miten käy?\n\n-- En maar, en maar... Sano terveisiä! Mull'on hevoset jo valjaissa,\neihän... eihän minusta mitä sellaiseen. Onnea vaan! Onnea vaan ja\nlykkyä!\n\nHän puisteli päätään -- ketä lienee päivitellytkään, itseänsäkö\nvai siskoansa vaiko koko maailmaa -- ja läksi kiiruimman kaupassa\ntiehensä. He kuulivat hänen astua kolisevan suurissa, raskaissa\nsaappaissa poikki pimeän välikön ja väliin kompastelevan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVieraat olivat syöneet ja juoneet ja istuivat nyt korttipöydissä.\nSuuria ja somia kasvoja, joukossa ylpeitä ja kauniitakin. Talon kolme\nisoa poikaa seisoivat pelaajain takana ja katsoivat kortteihin.\nHyväntahtoisesti heiltä kysyttiin välisti neuvoa. He nyökäyttivät\nymmärtäväisesti päätään, nauroivat muitten mukana ja kaatoivat\npunssia laseihin.\n\nJo alkoi puhe käydä kovaääniseksi; jo kerrottiin korttipöydissä\nkaskuja; jo ruvettiin pelaamaan kevytmielisesti. Uhkeita\nhopearaha-kasoja siirreltiin kesken naurua ja sättimistä pöytäin\nlaidasta toiseen.\n\nMuutamat pysyivät tyyneinä ja selväpäisinä. Ne olivat varsinaisia\npelipukareita, jotka tahtoivat saada moniaan kolikon mukaansakin.\nNe istuivat hajallaan toisistansa, eri pöydissä, he kun eivät\ntoisiltansa olisi mitään voittaneet. Heidän joukossaan oli kaksi\ntyyniluontoista, älykästä pelaria, ja näillä on tänäkin päivänä upeat\nhovitilat lehmusten suojassa Marnin marskilla. Toiset kaksi olivat\nkavalia ja kehnoja miehiä; he kurkistelivat kevytmielisten lehtiin\nja pettivät heitä. Toinen heistä joutui sittemmin maineen mantuineen\nhampurilaisten asiamiesten käsiin, sellaisten, jotka olivat vielä\nkavalampia ja kehnompia kuin hän. Toinen, nykyjään jo kahdeksissa\nkymmenissä ja puolisokeana, pelaa poikansa rengin kanssa tallissa\nkymmenen pennin kuutta-lehteä ja joutuu surkeasti tappiolle.\n\nKevytmieliset tiesivät kyllä pelaavansa petturien kanssa, mutta he\nolivat liian mahtavaa, hyväntahtoista ja kevytmielistä väkeä. Joku\nheistä tosin, rahaa menetettyänsä, virkkoi: \"Kuules sinä! Sull'on\nsilmät joka puolella!\" Mutta sitten naurettiin taas ja pelattiin\npaukuteltiin edelleen.\n\nPuhujiksi heistä ei ollut. Puhumisen he jättivät pastorin ja\nopettajan huoleksi. Klaus Uhl yksin, hän, joka poikavuosinaan oli\nkäynyt latinakoulua, tapasi joskus pitää puhetta. Hän nousi seisomaan\nja lausui muutaman sanan tunnettuun leikilliseen tapaansa. Ensinkin\nhän pyysi anteeksi, ett'ei emäntä ole tullut näkyviin, vaan on jo\nyöpuulla, Älkööthän vieraat siitä olko millänsäkään, vaan pitäkööt\nhuolta, että kukin vie kourallisen taalereita mukanaan.\n\nToiset nauroivat: -- Eihän siitä mitä tule. --\n\n-- Minulle tässä vallankin olisi voitot tarpeen. Tässähän te popsitte\nminun paistiani ja juotte minun viiniäni, ja hyvin teiltä nyt,\nniinkuin ainakin, syönti sujuu ja juonti joutuu. Tiedättehän, että\nmeillä vuotetaan viidettä perillistä.\n\nSilloin heittäytyivät uhkeat, raskaat vartalot tuolinselkämyksiä\nvasten, ja kilvan siinä huudettiin ja nauraa hohoteltiin: \"Onhan\nsulla maata piisalle asti! Ja taalereita kaapissa kanssa! Ja\nvehnä kasvaa, että kahisee... Pane sinä pojat kouluun. Jörn poika\njustiin... Laita sinä Jörnistäs maavouti.\"\n\nKlaus Uhl nauroi ja kilisti vieraittensa kanssa, August, vanhin\npoika, pää punssista pyörällä, nauraa myhähteli typerästi.\n\nSilloin Heikki, toinen poika, höyryissä hänkin, läksi huoneesta ja\npalasi kohta, sylissään pikku Jörn, jonka hän oli käynyt noutamassa\nmakuulta. Hän nosti nyt pojan korkealle ja sanoi: \"Täss'on maavouti,\ntässä.\" Hän tahtoi hauskuuttaa vieraita ja ivata talon nuorinta\npoikaa.\n\nMutta vieraat nousivat meluten ylös, nauroivat ja huudahtivat:\n\"Siin'on pulska miehen alku.\"\n\nUnestaan temmattu lapsi hieroi pieniä kasvojansa ja katseli\nkummastellen ympärilleen. Lyhyeksi leikattu karkea tukka,\npellavankeltainen, törrötti otsalla niin pystyssä, että päälakikin\nnäkyi.\n\n-- Tuosta pojasta meille vielä maavouti kasvaa! -- huusivat vieraat.\n-- Eläköön maavouti!\n\nHannu, kolmas poika, tuli porstuvasta sisään, tukka pörrössä ja\nsilmät unen sikkarassa, astui takaapäin isänsä luokse ja sanoi:\n\"Tulisit äidin luo.\"\n\nUhl ei siitä välittänyt, ja poika mennä laahusti välinpitämättömästi\ntakaisin.\n\n-- Vieraat ovat oikeassa, -- puhui Klaus Uhl naurusuin ja vilkaisi\nviisailla silmillään pöytiin. -- Pojilleni minä voin ostaa kartanon\nvaikka joka miehelle, jahka suuriksi kasvavat. Mutta minäpä olen jo\nsiihen sivistykseenkin ennättänyt kurkistaa ja latinatakin lätkäistä,\nja siksipä minä ymmärrän, että \"tieto on voimaa.\" Ja siksipä\nsuurkiitos vaan onnentoivotuksista. Ja mitä minuun tulee, niin pikku\nJörnin pitää oleman talonpojan lapsista ensimmäinen, joka muuttaa\nmaavoudin taloon. Tottahan me, talonpoikainen rahvas, saamme toivoa\nja vaatia, että meitä meikäläinen hallitsee. Ja jos meidän passaa\ntätä vaatia, niin en minä ymmärrä, mistä muusta suvusta se maaneuvos\notettaisiin, ellei juuri Uhleista.\n\nOvi aukeni jälleen. Hannu tuli taas näkyviin, pysähtyi oven suuhun\nja sanoi kovalla äänellä, joka kuului kesken rähinänkin: \"Isä! Äiti\nkutsuu sinua luokseen.\"\n\n-- Ole tuossa vähemmällä, poika!... Tulen, kun joudan! Hänen\nnuoruutensa pitää oleman siloinen kuin silkki, ja rahaa ei pidä\nhäneltä milloinkaan puuttuman. Viisas ja salskea mies hänestä tulee,\neihän se muutoin minun poikani olisikaan. Köykäiseltä kannalta hän\nelämänsä ottaa, niinkuin minäkin, eikä pidä hänen huolia tunteman.\nKas niin, nyt juomme maavoudin maljan. Eläköön Jörn Uhl!\n\n-- Eläköön maavouti!\n\n-- Isä! Se muori, jok'on äidin luona, se sanoo, että pitäis pitää\nrattaat varalla.\n\nSyntyi häly.\n\n-- Ettäkö valjaisin! Äläst'!\n\n-- Eikös siell' ole laita hyvin'?\n\n-- Heitetään pelit valtaan sitten. Käyhän kellokin jo kahdettatoista.\n\n-- Lähtään pois! Minä lähden ainakin.\n\n-- Minä kans.\n\n-- Älkäähän nyt! -- virkkoi Klaus Uhl. -- Akkaväki hätäilee.\n\n-- Ei maar.\n\n-- Ei maar. Kyllä nyt lähdetään.\n\nVieraat läksivät ulos. Mennessään vielä jotkut puhelivat pelistä,\npäivitellen, että se niin kesken oli loppunut.\n\n-- Minä pistäyn vielä ravintolaan.\n\n-- Minä ja. Tiedättekös mitä? Mennäänpäs tästä kapakkaan jalkaisin.\nHevoset tulkoot perässä.\n\n-- On minun vähän mieleni paha, -- virkkoi Klaus Uhl, -- kun en pääse\nmukaan.\n\n-- Jos sinä tulet mukaan, ei sieltä sitten ennen aamua kotia tulla.\n\n-- Tule pois! Onhan sulla väkeä talossa. Muuan vieraista astui hänen\nluokseen, löi hänelle kättä ja sanoi: -- Älä tule. Pysy sinä emäntäsi\nluona.\n\nKlaus Uhl meni sisähuoneisin vaimonsa luokse ja näki hänen voivan\njotakuinkin hyvin. Sanoivat ne siellä niinkin, ettei tässä lääkäriä\nkenties tarvitakaan. Hän palasi jälleen välikköön, astui avonaiselle\nulko-ovelle ja kuunteli siinä. Kaukaa kuului kautta hiljaisen yön,\nkuinka naapurit huhuilivat naapurejansa ja toiset vastaili, nauraa\nhohottaen. Vielä kerran hän astui välikön perälle ja palasi taas\ntakaisin. Sitten hän sieppasi lakkinsa vaarnasta. Tuntui, kuin\njoku luja mies olisi ottanut häntä hartioista ja työntänyt ulos.\nHän astui pihaan ja läksi muitten jälkeen. Päällystakkia hänellä\nei ulkona milloinkaan ollut. Hänellä oli niin paljo elinvoimaa ja\nruumiinlämpöä, ettei hän sellaista kaivannut.\n\nHeti senjälkeen astuivat August ja Heikki väentupaan, täysi\npunssimalja mukanaan. Yleensä he olivat koko herroja puolestansa,\neläen alituisessa riidassa talon palvelijain ja työväen kanssa. Mutta\ntällaisena päivänä he olivat jalomielisen tuttavallisia.\n\nIsäntärenki, mies harmaissa jo, oli toimittanut viimeiset hevoset\nmatkaan, ja astui tupaan. Raskaasti hän laskeutui istumaan ja joi\npohjaan lasin, jonka pojat olivat panneet hänen eteensä. Renkipoika\nviilteli puukollaan viiruja pöytään ja koetti ottaa pois pieneltä\nFiete Kreyltä vaskirahaa, minkä poika oli vierailta saanut. Fiete\noli nukahtanut pää pöydällä ja piteli rahaa lujasti kourassaan.\nVäliin hän virkkoi unissansa: \"heitä valtaan, Jörn!\" ja veti kätensä\ntakaisin.\n\nToinen piika tuli tupaan. Tuo tavallisesti niin iloinen tytön\nhailakka oli nyt hämillään. Suuri naisellinen hätä asui hänen\nsilmissänsä. \"Tirkko!\" virkkoi hän isäntärengille, \"onko siinä perää,\nettä hevoset olivat teutuneet tallissa viime yönä?\"\n\nTirkko nyökäytti päätään.\n\n-- Minkäs minä sille, Jaana! -- puhui hän. -- Kuulin sen omilla\nkorvillani. Mitä sitten merkinnee, en tiedä.\n\n-- Wieten on ihan suunniltaan, -- jatkoi Jaana. -- Niin on kalpea\nkuin kuolema ja väittää vaan, että tänään vielä joku onnettomuus\ntapahtuu. Pois minä lähden. En aio enää olla talossa päivääkään, jos\ntässä alkaa vetää kieroon.\n\nHän tarttui pöydän reunaan ja hervahti istumaan. Tytöllä näet oikein\npolvet notkahtelivat.\n\n-- Älä lörpöttele! -- sanoi Heikki. -- Syökäämme ja juokaamme ja\npitäkäämme lystiä; huomenna kuolemme. -- Hän työnsi täyden lasin\ntytön eteen, kaatoi sen kumoon ja täytti uudelleen. -- Tule lähemmäs,\nJaana!\n\n-- Suurkiitosta vaan! -- sanoi tyttö. -- Tavallisestihan te ette\nminua tunne ensinkään. En välitä teistä enkä teidän punssistanne.\n\nAugust kohotti raskasta päätään. \"Ei ole väärtti nauraa. Täss'on\nisäntä, tässä.\"\n\n-- Et sin' ole isäntä etkä mikään, -- vastasi Jaana Geerts. -- Tuhma\npässi koko mies.\n\n-- Tuhma pässi, niinkö?... Maltas, kyllä minä sinut...\n\n-- Mitä se Wieten sulle sanoi, Tirkko? Hän on muka nähnyt\nkynttilöitä. Onko siinä perää? -- Tyttö katsoa tuijotti arastellen\nrenkiin.\n\nTirkko mursi suuta harmissaan. Hän piti Wietenistä ja olisi\nmielellään mennyt naimisiin hänen kanssansa, mutta häntä loukkasi se\nihmisten puhe, että Wieten muka osaa ennustaa onnettomuuksia.\n\n-- Mitä Wieten näki? -- kysäisi Jaana toistamiseen. Häntä hirvitti\nnyt jo. Hän tiesi kammonsa kasvavan vieläkin suuremmaksi, mutta hän\nei sittenkään malttanut olla sitä kuulematta.\n\n-- Oli se toisella viikolla, palatessaan tuossa yhdeksän maissa\nkylästä, nähnyt vierastuvassa kynttilöitä palamassa. Mutta ei ne\nkynttilät olleet pöydällä, niinkuin tavallista, kun siellä kortteja\nlyödään, vaan korkeammalla, niinkuin tapaa olla ruumis-arkun\nympärillä. Ja punertava niistä oli lähtenyt valo. Eihän se Wieten\nollut uskaltanut kurkistaa sisään, mutta omat sill' oli ajatukset\nsiitä asiasta. No nyt sen kuulit.\n\n-- Joutavia loruja! -- sanoi Heikki nyökkyvin päin.\n\nOvi aukeni äkkiä. Kirkaisten kavahti Jaana Geerts pystyyn. Semmoinen\narka luonnostaan hän sitten oli kaiken ikänsä, vielä naimisissakin\nollessaan. Ja kun lapset olivat jo suuria, ja hänellä alkoi olla\nvanhuuden vaivoja, kun selkää kolotteli, yhä hän vaan aina väitti,\nettä siitä päivin niitä kivistyksiä on ollut, hamasta siitä hetkestä\nsilloin yöllä, kun Trina Krey äkkiä oli ilmaantunut väentuvan oveen.\n\"Niin se oli kuin mikä aave ikään\", kertoi Jaana.\n\n-- Tirkko! hevoset valjaisin! Joutuun! Lähde lääkäriä noutamaan!\n\n-- Pois talosta! -- huusi Heikki. -- Pois poikinesi koko talosta! --\nJa Heikki sysäsi poikaa, niin että tämä heräsi.\n\n-- Ei vaimoa niin köyhää koko maassa, joka olisi niin hyljättynä kuin\nteidän äitinne.\n\nIsäntärenki oli jo pyörähtänyt ulos, Jaana Geerts meni vavisten hänen\njälkeensä.\n\nKoko talo oli yhtenä hälynä. Kyökissä viritettiin takkavalkea\nuudelleen. Isossa välikössä vilkahteli lyhdyn valo kuin mikä suuri\npunainen lintu puoleen ja toiseen, ikäänkuin hädissään hurjasti\nhakien, mistä pääsisi ulos. Milloin se heittäysi navettapuolen\npuuseinää vastaan, milloin hevosiin, niin että ne hätkähtelivät,\nmilloin tukevia orsia kohti. Vuoroin se taas hulmahteli ylös\nkorkeitten olkikasain kupeita myöten. Navetoissa elukat levottomina\nkytkyeltänsä kalisuttelivat. Liiterin isot ovet lensivät auki, ja\nrattaat syöksivät ulos tuiskuiseen yöhön.\n\nSairas käänteli päätään puoleen ja toiseen, kuulahteli ja kyseli\nmiestänsä.\n\n-- Vieraitten ihmisten pitää olla apuna hädässä. Jokohan ne lapset\nnukkuvat?... Tupaanko veivät pikku Jörnin? Vai maavouti hänestä\ntulee?... Tulkoon hänestä kunnon mies ja raitis mies... Yks kaikki\nsitten, oli maavouti tai työmies.\n\nHän oli kolme vanhinta poikaansa saanut lahjaksi mieheltään,\ntahdotonna: isäänpä ne tulivatkin. Sitten hän oli kymmenen ajastajan\nkuluessa yhä enemmän vieraantunut miehestään ja asettunut omalle\nkannalleen. Hän oli vähitellen laannut näkemästä elämää ja maailmaa\nkookkaan ja suuriäänisen miehensä silmillä. Verkalleen, varotellen,\nmutta yhä selvempänä oli hänessä kypsynyt se vakaumus, että hänen oma\nmaailmansa ja maailmankatsantonsa oli paljoa kauniimpi, kirkkaampi ja\npuhtaampi kuin Klaun. Ne neljä henkeä, jotka kerran olivat asuneet\ntuolla hiljaisessa talossa aulangon takana, olivat olleet onnellista,\nsiveätä, ymmärtäväistä väkeä. Nämä sen sijaan, täällä Uhlissa,\nkulkevat kaikki kieroon suuntaan.\n\nSitä hän ei enää pystynyt estämään. Hän oli päästänyt miehensä\nkasvamaan liian lujaksi rinnallansa. Hän ei enää voinut omia kolmea\nlastansakaan muuttaa toisellaisiksi. Mutta oikeuksiinsa hän vielä\npääsi kuin pääsikin. Hänelle syntyi vielä kerran lapsi, pieni, hento\npoika, ja hiljakseen ja ylpeänä ja onnellisena äiti oli myhähtänyt,\nkun mies, lapsen nähtyänsä, pakostakin oli sanonut: \"Tuo on\ntoisenlainen kuin ne entiset: tuo tulee sinuun; Thiessenejä se on.\"\n\nJa hän, mikä tänään päivänvalon näkee, oli oleva Thiessenejä hänkin,\nsen tiesi äiti.\n\nJa työlästä aina on Thiesseniläisen matka maailman halki. Ne ovat\nsemmoista merkillisen miettiväistä väkeä.\n\n-- Kolme suurempaa käyttävät kyynärpäitään; kyllä he tiensä\nmaailmassa löytävät, mutta pienempiä minun käy sääli, jos nyt pitää\nkuolla. -- Hädissään hän koetti panna kätensä ristiin ja rukoili,\nett'ei Jumala ottaisi häntä pois, rukoili niin palavasti, että suuria\nhikipisaroita helmeili hänen otsallaan.\n\n-- Käskekää Wieten tänne, -- lausui hän sitten. Tyttö tuli aivan\nvuoteen ääreen.\n\n-- Wieten! En suinkaan minä tästä hetkeenkään nouse, ja tokkopa\nminusta tervettä enää tuleekaan! Pysyisit talossa sinä... ja eiköhän\nliene parasta itselleskin, ettes mene miehelle. Älä niistä suurista\npojista murehdi, ei ne sinua kumminkaan tottele. Mutta pidä huolta\npienistä. Sano miehelleni, että minä pyysin sinua tekemään niin, ja\nettä hän jättäisi ne sinun huostaasi.\n\nWieten Penn, jota ne sanoivat Älypääksi Wieteniksi, oli aikoinaan\nnähnyt sattuvan jos mitäkin, onnea ja hädänhetkiä, mutta moista\nkysymystä ei ollut milloinkaan ennen sattunut. Ei osaa sanoa kenkään\n-- ei hän itsekään, -- millä äkkinäisellä voimalla hän nyt käänsi\ntulevaisuutensa toisaanne.\n\n-- Kyllä minä lapsista huolen pidän, -- sano hän, -- niin totta kuin\nminä tässä seison. Siihen saatte luottaa, emäntä.\n\nHän astui pois vuoteen luota, meni kyökkiin ja seisoi siellä,\nsanaakaan sanomatta ja liikahtamatta, takan ääressä.\n\nTirkko tuli sisään ja sanoi suoravaiseen, kuivaan tapaansa: \"Mitäs\nsinä siinä koko yötä takan ääressä seisot? Pojat istuvat tuolla\netutuvassa; käydäänpäs vähän sinne meidän puolelle.\"\n\nTyttö puisti päätänsä. \"Ei meistä kumminkaan yhteen ole, Tirkko --\nvirkkoi hän. -- Anna sinä minun kulkea omia teitäni.\"\n\nTirkko astui varpaisillaan ulos ja pyöritteli vielä hetken aikaa\npäätänsä. Pian hän kumminkin tyyntyi ja tyytyi, ja vanhaksi pojaksi\nhän jäi.\n\nKuului pyöräin kolinaa. Lääkäri kulki välikön poikki. Hän tutki ja\nryhtyi toimeen. Vielä kerran hän tuli kyökkiin, tiedustellen, missä\nisäntä on.\n\n-- Ravintolassa se on, -- sanoi Trina Krey, -- kortteja lyömässä.\nKahdesti on hänelle sana pantu, mutta ei vaan tule.\n\nLääkäri loi silmänsä häneen ja mainitsi moniaan elukan nimen.\nSellaiseksi ei vielä kukaan milloinkaan ollut sanonut tuota kookasta,\nylpeätä ja aina iloista miestä. Lääkäri kirjoitti sitten kolme sanaa\nlapulle ja lähetti pienpiian viemään sitä ravintolaan. \"Juoskaa\njoutuun!\" sanoi hän.\n\nVälikön hämärässä valossa, ottaessaan huivia naulasta, Jaana Geerts\nluki lapusta sanan: \"operationi.\" Silloin hän läksi kiitämään, itkien\nja vavisten, ja vilkaisi yhä taakseen, niinkuin mitä menninkäisiä\nolisi hänen kintereillään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamuyöstä oli kaikki ohitse.\n\nRengit hääräilivät kalpeina ja äänettöminä hikikupeisten hevosten\nluona. Wieten Penn seisoi, toinen käsi otsallaan, takan ääressä ja\nkatsoa tuijotti leimuun. Hän ei nähnyt muuta kuin valkeata, silmät\nkun olivat kyyneleitä täynnä. Jaana Geerts istui vesirallilla,\nhuojumatta, heilumatta, pelkäillen Wieteniä ja jok'ainoata pimeää\nnurkkaa talossa. Ennen kaikkea häntä pelotti pieni, äänetön emäntä\nvainaja.\n\nLääkäri oli lausunut Uhlille: \"Jos olisi minut tuntiakaan aikaisemmin\ntuotu, niin olisin kenties voinut auttaa. Miks'ei minua ennen pantu\nhakemaan?\"\n\nKlaus Uhl se oli purrut hammastansa ja parkunut kuin eläin. Nyt hän\nvaikeroitsi vainajan vuoteen ääressä ja huusi: \"Äiti! Äiti!\"\n\nVainajasta hän ei ollut enää suuriakaan välittänyt vaimonansa. Hän\nsanoi häntä nyt \"äidiksi.\" Se oli lasten tuska, joka hänessä puhkesi\nkuuluville tässä ainoassa sanassa.\n\nViereisessä huoneessa seisoi Wieten, vasta syntynyt sylissään.\n\n-- Pieni, mutta tanakka tyttö, -- sanoi Trina Krey. -- Ihan äidin\nkasvot, näkeehän sen. Ja sellainen on tukkakin tumma kuin äidillä.\n\n-- Eipäs se itke, -- virkkoi Wieten. -- Eihän vaan liene kuollut?\n\n-- Annas tänne! -- Ja Trina Krey otti piskuisen, pyöräytteli sitä\nkäsissään ja lyödä lapautti sitä pari kertaa kämmenellään.\n\nSilloin parahti lapsi.\n\n-- Pannaanko se minun sänkyyni? -- kysäisi Wieten. -- Minä lämmitin\nhuoneeni. Jörn poikakin nukkuu siellä.\n\nHe menivät sinne. Jörn makasi rauhallisesti vuoteessa. Niin makasi\nkuin siili, käpertyneenä, pää rinnalla. Kasvoja ei paljoa näkynyt,\nmutta pää näkyi ja karhea vaalea tukka. Ja hänen vieressään makasi\nFiete Krey, vaatteet yllään. Hän oli sysännyt peitteen hiukan syrjään\nja loikoi siinä nyt niin mukavasti.\n\n-- Unikeko koko poika! -- virkkoi Trina Krey. -- Tännekös hän nyt\njäikin?\n\n-- Anna pojan olla! -- sanoi Wieten. -- Minä panen pikku tytön tähän\ntoiseen päähän.\n\nNiin makasivat lapset tämän yön yhdessä vuoteessa, kaksi pääpuolessa\nja pikku tyttö jalkopäässä.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nJürgen oli pienen, karheatukkaisen pojan nimi, ja pikku tytön nimi\noli Elisabet. Niin se pastori oli merkinnyt kastekirjaan. Kastekirja\nhaastaa yläsaksaa. Mutta ihmiset lasten ympärillä puhuvat kaikki\ntyyni alasaksaa. Ja he sanovat poikaa Jörniksi ja tyttöä kehdossa\nElsbeksi. Ja niin he ovat nimeltään vielä tänäkin päivänä, Jörn ja\nElsbe Uhl.\n\nTalo on Jörn Uhlin silmissä avara ja suuri. Isossa välikössä\nseisoessaan tai ladossa kampuroidessaan ei hän perille asti koskaan\nnäe. Hänen mielestään ei ole millään puolella äärtä ensinkään.\nVälikkö on suuri kuin koko maailma.\n\nAika-ihmisiä tulee milloin tuosta ovesta, milloin tästä; milloin ne\nmitäkin kummallista tekevät ja näpelehtävät, ja aina ne vaan ovat\nniin vakavan näköisiä, eikä ne huuda, eikä ne juokse, eikä ne itke.\nMerkillistä. Kaikki ne ovat toisellaisia kuin hän. Valkoinen Merkki\nvain, jonka kanssa hän kävelee tuossa suunnattomassa avaruudessa,\nse yksin on hänen kaltaisensa. Yhdessä he syövät, ja yhdessä he\nnukkuvat, ihan vieretysten. Ja välisti, nimittäin lauantaisin, Wieten\npistää heidät suureen pesuammeesen kumpaisenkin, veteen ihan korvia\nmyöten.\n\nKaikki ne ovat toisellaisia, hevoset ja ihmiset ja lehmät. Hän ja\nMerkki ne vain ovat ihan yhdenlaisia.\n\nLuulivat he kerran saaneensa kolmannenkin, joka vetää aivan yhtä\nheidän kanssaan. Varsa käveli pihalla emänsä rinnalla. Emähevonen se\noli kyllä noita kummallisia, vakavia olentoja. Se on heille selvänä\nheti. Varsalla sitävastoin on maailmankatsanto samallainen kuin\nheilläkin. Siltä se tuntui. Mutta kun Merkki meni varsan luo, silloin\nvarsa potkaisi. Ja se oli potkaus se! Ulvoen he lensivät ladon ovea\nvasten kumpikin. Siinä he nyt seisoivat, katselivat säikähtäneinä\nvarsaa ja haukkuivat. Niin se Jörn sanoi. Hän näet ei milloinkaan\nsanonut, että Wieten toruu taas, vaan että Wieten haukkuu taas. Niin\nhyviä kumppaleita ja yhtä mieltä he olivat, Merkki ja hän.\n\nEi ollut ketään, joka olisi ottanut Jörniä kädestä ja selittänyt\ntuon seikan. Wietenillä ei ollut aikaa, muilla ei ollut halua, Ja\nhyvä niin. Ja nyt se läksi menemään siihen Robinsonin tapaan: Lähde\nliikkeelle ja käy itse itsellesi maata ja vettä ja astioita ja ruokaa!\n\nKerran eräänä poutapäivänä oli hänellä ja Merkillä ankara saaliin-ajo\nlinnahaudassa. Vesirotta siellä uida puikelsi, ja sitä siinä nyt\njahdattiin. Sitten heidät vedettiin haudasta ylös. Wieten antoi\nheitä selkään kumpaakin ja pisti sänkyyn ihan vieretysten, ja siinä\nhe sitten haukkuivat toisiaan. Se oli ollut semmoinen löytöretki,\nnähkääs.\n\nEi tiennyt kumpainenkaan, mitä kellari on. He luulivat sen olevan\npohjatonta syvyyttä, semmoista, missä on sisiliskoista niin orret\nkuin parretkin. Kerran he löivät vetoa, kumpiko ensin pääsee välikön\nperälle, ja läksivät jo kiitämään, kun äkkiä maan povesta mörähtää\nankara ääni, ja suuria punajuurikkaita lähtee sieltä sinkoilemaan\noikealle ja vasemmalle. Yksimielisesti nyt, niinkuin ennenkin,\nhe putosivat rengin päähän. Myöhemmin he sitten istuivat tallin\ntikapuilla kumpikin, ulvoivat ja haukkuivat ja kertoivat toisillensa,\nmitä kaikkia hirmuja he olivat nähneet.\n\nSillä tapaa heille vähitellen selvisi kaikki, mitä ympärillä oli ja\ntapahtui. Ja kokemusta siitä karttui koko lailla.\n\nMutta eräänä päivänä hänen ja Merkin välit muuttuivat.\n\nTähän asti he olivat kumpikin hypänneet kolme, neljä kertaa\npäivässä perätupaan, missä pikku tyttö kehdossa makasi tai tuolissa\nistui. Tuota pientä olentoa he olivat hyväilleet ja häntää hälle\nheiluttaneet, ja olivat sitten taas juosseet ulos, sen enempää\nhänestä välittämättä. Mutta kerran, kun Jörn Merkkinsä kera palasi\nlaitumelta, ja päivä paistaa heloitteli niin kauniisti, seisoi pikku\ntyttö ulkona kyökin oven edessä, katsellen ympärillensä suurilla,\narkailevilla silmillään. Ei ole kahden milloinkaan niin kummaksi\nkäynyt kuin Jörnin ja Merkin nyt. Ettäkö oikein! He ottivat tuon\npienen olennon keskellensä, ja niin sitä mentiin -- tielle, missä\nrattaanvuoluissa oli koreata savivettä, ja ruvettiin kouruja\nkaivelemaan ja sulkuja rakentelemaan.\n\nSiitä pitäin oli Merkin merkitys mennyttä kalua. Jörn leikki nyt\npäivät umpeen pikku tytön kanssa. Yhä harvemmin oli koira nyt\ntoverina; yhä useammin se oli leluna vain.\n\nPikku tyttö oppi tuntemaan ympäristönsä pikemmin kuin Jörn\naikoinansa. Pojalla oli ollut oppaanansa Merkki, opas epävarma ja\nepäluotettava, mutta tytöllä oli veikko oppaanansa. Ja tämähän tiesi\nkaikki ja osasi kaikki. Veikko käytti häntä kaikkialla talossa,\nvei häntä leivintupaan ja aittaan ja porraslautaa myöten hakaan,\nmissä vasikat juoksentelevat. Ja kerran sanoi veikko: \"Lähtäänpäs\nRingelshörnille.\"\n\nHän otti siskoa kädestä. Merkki juoksi haukkuen edeltä. Niin sitä\nmentiin pitkin ajotietä, siihen kohtaan, missä vanha maa aikaa kohota.\n\n-- No nyt ylös!\n\nVaivalloista oli mäelle nousu. Eikä olekaan helppo astua ylös jyrkkää\nnummirinnettä myöten. Pitää levätä välillä. Silloin johtuu Jörnin\nmieleen tällainen ajatus: Merkki tuossa muutoinkin yhä edeltä jouten\njuoksee; otanpas ja sidon sen kaularenkaasen purjelangan. Sitä\nhänellä oli taskussaan. Antaapas Merkin hinata meidät mäen päälle. Ja\nniin sitä noustaan yhä ylemmäs ja ylemmäs. Nyt tulee hiekkakuoppa,\nnyt nummea jälleen, nyt kanervia, joista sopii pidellä kiinni. Sitten\nlevähdetään taas hieman. Vihdoin he ovat mäen harjalla ja ovat juuri\nnostamaisillaan kädet pystyyn ja huutamaisillaan hoi-hohoi! Mutta\nsilloin puskee heihin itätuuli, josta he alhaalla eivät olleet\ntienneet mitään. Täällä ylhäällä nummella se temmeltää vapaasti.\nSe tarttuu pikku tyttöä, tukkaan ja hameesen ja sysäsee häntä ja\nheittää hänet kumoon. Jörn hyppää hänen luokseen, nostaakseen hänet\npystyyn, mutta Merkki käsittää kaikki nurinpuolin. Tyhmä on, raukka.\nMerkki meinaa, että nyt kai sitä taas lähdetään takaisin, ja alkaa\njuosta rinnettä alas. Silloin sotkeutuu Jörn nuoraan, ja niin sitä\nnyt kolmisin mennä mylleröidään rinnettä alas, milloin pää edellä,\nmilloin jalat, milloin kylki, kunnes lähimmässä hiekkakuopassa ovat\nkaikki yhdessä mykkyrässä. Mutta ylhäällä seisoo itätuuli, kumartuu\nposket pullollaan laidan yli ja nauraa.\n\n-- Kas niin! -- sanoi Jörn, kun hetken aikaa oli ulvottu. -- Hyvinpäs\nkävikin.\n\nYlöspäin lähdetään jälleen. Mutta Merkin ei enää tee mieli mukaan. He\nkutsuvat häntä; ankarin sanoin he käyvät hänen kunniansa kimppuun;\nuhaten asetetaan hänen sielunsa eteen monen päivän nälkä; hiekallakin\nhäntä heitellään ja multakokkareilla. Hän ymmärtää kaiken tuon,\nheiluttaa häntäänsä ja vapisee ja haukkuu surkealla tavalla anteeksi.\nMutta ei vaan uskalla.\n\n-- Heitä valtaan, Elsbe! Se on semmoinen jänishousu.\n\nHe istahtavat ylhäällä nummella kylmään tuuleen ja katselevat\nkotvasen avarata, tasaista marskia tuolla alhaalla ja Uhlin talon\nrakennuksia jalkainsa juuressa.\n\n-- Kuules, -- sanoo tyttönen, -- miks'ei meill'ole äitiä? Muilla on\nkaikilla, meillä ei... Jörn, kuules, mitä äiti tekee?\n\n-- Jaa, että mitenkä?\n\n-- Niin sitä, että mitä se lapsille tekee?\n\n-- Näin se panee, noin tuolla tavalla, ensin tännepäin, sitten\ntuonnepäin, käsivarsillaan näet, ja sanoo niin että: \"Voi sua\npoikaressuu! Voi sua tytön tynkää\", ja siihen viisiin. Niin se teki\nse suutarinkin muija eilen, kun minä olin käymässä sieltä Heikin\nsaappaita.\n\n-- Ei äiti sais koskaan kuolla, -- sanoi Elsbe.\n\n-- Ei kuollakaan, mutta kun eivät pidä huolta.\n\n-- Kukas se ei ole pitänyt huolta?\n\n-- Isä ei pitänyt, eikä ne pitäneet muutkaan. Onhan sitä talossa\nväkeä enemmänkin silloin, mutta ne söivät vaan, eikä ne muuta\najatelleetkaan kuin syömistä.\n\n-- Isäkö ja?\n\n-- Isä ja.\n\n-- Oletko varma siitä?\n\n-- Olen. Fiete Krey sanoi.\n\nElsbe polkaisee jalkaansa maahan ja on niin kiihkoissaan, ett'ei\ntahdo ensimmäinen tavu kieleltä lähteä.\n\n-- T... tiedätkö sen ihan varmaan, Jörn? Niin hirmuisen varmaan kuin\nettä minä olen tässä?\n\n-- Tiedän.\n\n-- Miks'ei hän sitten pitänyt huolta?\n\nJörn hyppää kappaleen matkaa kauemmas nummelle ja sanoo lujaan,\nkasvot toisaanne: \"Siks'että oli päissään.\"\n\nEivät he ymmärrä vielä kumpikaan koko tuon sanan merkitystä. Mutta\nkotona he ovat usein kuulleet veljien sanovan semmoista kuin:\n\"Päissään oli, senkin retvana\", tahi: \"Päissäs olit eilen sinäkin.\"\nSe mahtaa olla jotain hirmuista. Eivätkä he siitä enää mitään\npuhukaan. Jörn virkkoi viimein:\n\n-- Tiedätkös mitä? Kun Wieten tulee tänä iltana tupaan meidän luo,\nniin sanotaanpas yht'aikaa: \"Kuules, äiti Älypää!\"\n\n-- Niin!... Ja kun Fiete Krey tulee, niin sanotaanpas: \"Kuules, isä\nKrey!\"\n\nHe läksivät nauraen rinnettä alas, töyräältä toiselle, ja pitelivät\nkanervista kiinni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJonkun vuoden perästä alkaa heille uusi elämä iltasin: he saavat\nillallisen jälkeen valvoa vielä tunnin, mitäpä kaksikin. Silloin he\nistuvat Wietenin huoneessa, neliskolkkaisen pöydän ympärillä. Ja yksi\non heitä joka puolella: yhdellä laidalla istuu Wieten, toisella istuu\nJörn, kolmannella istuu Elsbe. Ja neljännellä laidalla, Jörnin ja\nElsben välissä, istuu Fiete Krey.\n\nPäiväs-aikaan Fiete Krey ei pääse tulemaan. Hän on silloin\nkoirarattaineen kiertämässä marskikyliä tuolla kaukana, myöskennellen\nharjoja ja luutia, sukia ja vispilöitä. Välistä hän käy koulussakin.\nIltasin hän sentään tulee.\n\nHän tulee joka ilta. Talvella hän on hieman viluissaan ja kesällä\nhiukan väsynyt; mutta aina hän on hyvällä tuulella, liiatenkin\ntalvis-aikaan.\n\nJa aina se illalla alkaa samalla tavalla. Wieten panee pöydälle\nkokonaisen kasan sukkia ja keriä ja paikkauksia, asettaa lampun\nkeskelle pöytää ja siirtää paikkuut syrjään. Ja sitten ilmestyy Fiete\nKreyn eteen aika leipäviipale, oikein paksulti silavaa päällä. Fiete\nkäy siihen käsiksi. Jörn se ei ole milloinkaan saattanut unohtaa\ntuota nopeata ja lujaa sieppausta, eikä tuota laihaa ja kohmettunutta\npojan kättä, joka väliin ei ollut ihan puhdaskaan.\n\nVälistä tulee yksi veljeksistä sisään, Hannu tai August.\n\n-- Fiete! Tule kortteja lyömään. Ei ole neljättä miestä.\n\nJörn ja Elsbe huutamaan silloin: \"Ei, ei!\" ja tarttuvat Fieteen\nkiinni.\n\nSilloin astuu Hannu pöydän ääreen ja uhkailee: \"Jos et sinä tule\nmukaan, niin minä kerron isälle, mitenkä sinua täällä joka ilta\nsyötellään maha täyteen. Renkituvassa sinun oikea paikkasi olisi.\"\n\nMutta silloin luo Wieten tuiman katseen silmälasiensa yli tuohon\npitkään, tuhmaan, kömpelöön poikaan ja näyttää ovea: \"Tiehes sinä!\nTämä on minun valtakuntaani. Ja jos sinä kerrankaan vielä tulet\ntänne, niin minä sanon isällesi, missä sinä, senkin nulikka, taas\nviimekin yönä rentustelit. Tyhjäntoimittaja sinä olet, ja kaikkein\nvähimmin teistä kolmesta sinulle kunnian kukko laulaa.\"\n\nJa välisti Wieten oikein uhaten kätensäkin kohottaa ja virkkaa: \"Sen\nminä sanon, että tähkäpäitä te vielä vieraan pellolta poimitte,\nhengissä pysyäksenne.\"\n\nMutta talon poika se nauraa vain, ja menee sitten tiehensä. Ja nyt on\ntaas rauha maassa.\n\n-- Kerro nyt, Fiete, matkoistasi! -- sanoi Jörn.\n\n-- Ei, -- sanoi pikku tyttö painavasti. -- Ensin kertoo Wieten,\nsitten kerron minä, ja sitten kertoo Fiete.\n\n-- No ann' soittaa sitten!\n\nWieten penkoo paikkauksissa, ottaa milloin kerän, milloin toisen,\nvetelee lankoja sukan reikiin ja kertoo milloin tarinan, milloin\ntoisen, tänään tämän:\n\n-- Ennen vanhaan se Schenefeldin emäntä kertoi tämmöisen jutun: Oli\nkerran talonpoika, joka oli yhdessä pirun kanssa vuokrannut tilkkusen\nmaata kahdeksi vuodeksi. Sanoo tuosta sitten piru talonpojalle:\n\"Muokkaahan sinä maa ja kylvä. Sitten heitetään arpaa, kumpiko ne\nmaanpäälliset saa ja kumpiko sen, mikä maassa.\" No arpaa heitettiin.\nPiru sai tietysti enimmän silmiä ja sen mukaan hänen piti saada\nmaanpäälliset. Talonpoikapa otti ja kylvi peltoon pelkkiä punajuuria.\nSyksy kun tuli, niin piru sai naatit.\n\nNo äläs huoli! Kuluu vuosi, niin jo he taas arpaa heittävät. Nyt\nheittää piru tietysti niin, että hänelle tulee vähimmin silmiä, ja\nsen mukaan mikä maassa, se pirulle. Taas se talonpoika ottaa ja\nkylvää peltoon pelkkää nisua. Syksy kun tuli, niin pirulle juuret.\n\nNyt piru haukkui sen talonpojan pahanpäiväiseksi ja sanoo sitten\nviimein: \"Huomenissa minä tulen taas, ja sitten ruvetaan kynsisille.\"\n\nTuosta miehelle hätä käteen.\n\nMutta emäntä huomasi, että yhähän tuolla ukolla oli käsi\nkorvallisessa, ja että ylen oli mies murheissaan. Kysyi tuosta jo:\n\"Mikäs sinulla siinä niskassa?\" Mies sanoi, että niin ja niin:\nhuomenna muka pitää pirun kanssa ruveta kynsisille. Emäntä sanoi:\n\"Älä ole tietääkseskään! Kyllä minä hänen kanssaan asiat selvitän.\"\n\nNo äläs huoli!... Emäntä istuu siinä ja vuottelee ja on olevinaan\nhyvin äkäinen.\n\nPiru tulee kuin tuleekin ja sanoo: \"Mikäs teitä vaivaa, emäntä\nkulta?\" \"Niin, sanoo se emäntä, katsos nyt, kun otti ja teki\ntuommoisen raon minun kauniisen tammipöytääni, se meidän ukko.\nMinun, sanoo, pitää ruveta yhden miehen kanssa kynsisille\", sanoo.\nJa koetteeksi sitten viiltää tuollaisen raon koko pöydän halki\nsakarisormen kynnellä.\n\nPiru vilkaisi oveen päin. \"Missä se teidän ukko on nyt?\" kysyy.\n\n\"Jaa, että missäkö on?\" sanoo emäntä. \"Tuonnehan se läksi pajaan\nkynsiänsä hiottamaan.\"\n\nPiru ei kuin ovelle hiljakseen hiipas ja sitä tietä pellolle.\n\nFiete Krey ja pikku Elsbe istuivat ääneti, tuijottaen Wieteniin. Jörn\nei juttua loppuun kuunnellutkaan. Hän yritti asettaa päällekkäin\nkahta villakerää, yritti yhä uudestaan ja oikein huokasi, kun\nviimeinkin onnistui.\n\n-- Jos hän olisi tullut, -- virkkoi Elsbe, -- niin kyllä talonpoika\nolisi häntä kynsinyt aika lailla. Näin! -- Ja Elsbe vetäisi\nkädellään, sormet koukussa, pöydän yli ja irvisti rajusti.\n\n-- Pirulla on aina omat meiningit, -- sanoi Fiete Krey, -- mutta\nmenninkäiset, ne on hyvää ja ystävällistä väkeä. Ne ovat jo monen\ntehneet rikkaaksi. Merkillistä vaan, ett'en minä ole niitä vielä\nmilloinkaan nähnyt. En yhden ainoatakaan. Olenhan minä jo moniaan\nkerran koirineni tullut aulangon poikki ja Wodaninvuoren ohitse.\nVälisti olen jättänyt rattaat tielle ja hiipinyt metsään, mutta en\nvaan ole mitään nähnyt.\n\n-- Wodaninvuoressa ne asuu, -- sanoi Elsbe.\n\n-- En usko, -- virkkoi Jörn.\n\n-- Sin' et usko mitään.\n\n-- Kerran, -- puhui Fiete Krey, -- oli oikein kuuma päivä. Minä jätin\nkoirat rattainensa siimekseen lähellä Wodaninvuorta, siihen, missä\ntie kääntyy Tunkmooriin. Itse menin metsemmäs ja kävin pitkäkseni\nkuivien lehtien päälle lähellä muuatta pähkinäpensasta ja lienen\nnukahtanut. Heräsin siitä, että lehdissä rapisee. Minä sain silmät\nauki, ja samassa olin näkevinäni, mitenkä kolme, neljä pikkuruista\nmiestä, hiukan suurempia kuin oravat, mennä puikkii pensaaseen.\nSamassa sieltä pensaasta kuuluu, niinkuin huutais ne pienet miehet:\n\"Unikeko!\" Minä vilkaisin ympärilleni ja penkosin ja pöyhötin ne\nlehdet ihan pohjaa myöten, mutta ei ollut kultaa, ei rahoja.\n\nWieten katseli miettiväisnä kertojaa. Nuo Fiete Kreyn kertomukset\ntuovat aina huolta hänelle. Poika on aina käytännöllinen kuin Kreijit\nkonsanaankin. Ei hän tyydy siihen, että se ja se on pannut pirun\npussiin, tai että se ja se ennen vanhaan on löytänyt kätketyltä\naarteita, vaan _hän_, Fiete Krey, vuottaa vaan, milloin hän itse\nsillä tapaa saisi rahoja. Hän loikoo joka pensaan juuressa ja väijyy\njoka puun takana: milloin muka hänelle vaan alkais kullat kilahdella.\n\nJörn katsahtaa epäilevin silmin keristänsä ja sanoo epäröiden:\n\"Oravia ne kai olikin; ja äänikin se oli pelkkää hiirten vikinää.\"\n\nYlenkatseellisesti puistaa Fiete Krey päätänsä.\n\n-- Kunpa vaan tietäis, -- sanoi hän, -- miten päästä niitten luokse.\n\n-- Schenefeldin emäntä, -- jatkaa Wieten, -- se, jonka luona minä\nnuorra ollessani palvelin, se tiesi kertoa, että jo ne menninkäiset\non muuttaneet muuanne, kapineineen kampsuineen, muijineen mukuloineen.\n\n-- Ohoh! -- sanoi Fiete. -- Minne niin?\n\n-- En minä sitä tarkoin tiedä, mutta sinne ne kai meni, sinne\nVaalermooriin tai Wilstermarschin seutuville; ties, vaikka olisivat\nlähteneet Elben toiselle puolelle. Theodor Storm se aina vaan väitti\nniiden menneen Dittmarschiin.\n\n-- Aina sinä siitä Theodor Stormista. Mikäs mies se oli?\n\n-- Jaa, että mikäkö? Ylioppilashan tuo sanoi olevansa. Useanlaiseen\nhän kävi siellä Schenefeldin puolella, hän ja muuan Müllenhoff. Ne\nsitten oli laiskajaakkoja ne! Kylästä kylään vaan kuljeksivat ja\nmieluimmin vaan tuommoisia vanhoja tarinoita kuuntelivat. Minä heistä\nvarsinkin olin pääsemättömissä: tiesivät näet, että meidän emäntä\nosasi paljo sellaisia juttuja. Mutta emäntä itse ei heille koskaan\nkertonut. Siksipä he aina minun kimppuuni. Aina kun minä illalla\nlehmitarhaan menin lypsämään, niin jo he ovat siellä, ja ei muuta\nkuin ala tinkiä tarinoita. Puolen kiulullista maitoakin minulta\njoivat.\n\n-- No mitä he sanoivat?\n\n-- Johan sen kuulit. Olivat tietävinään kaikki paremmin kuin muut\nihmiset. Jos mikä sananparsi, niin Storm se aina sen osasi toisapäin;\nja jos mikä tarina, niin toiseen viisiin hän sen kertoi. Kehui\naikanansa niistä semmoisista vielä kokonaisen kirjan kirjoittavansa.\nJo minä häntä jo yhdenkin kerran sanoin tyhmeliiniksi ja jo jätin\nsinne lehmitarhaan ja läksin kiuluineni pois.\n\nFiete Krey katseli häntä tirkistellen.\n\n-- Mitä hän niistä menninkäisistä sanoi? Minne ne joutuivat?\n\n-- Mitäkö sanoi? Mitä se minua liikuttaa? Viis minä siitä.\nSchenefeldin emäntä se kertoi näin:\n\n\"Yöllä kerran, sanoi, se Höhnin lautturi kuulee jonkun kutsuvan\nhäntä. Astuu ulos, mutta eihän siellä ketä. Luuli unta nähneensä ja\npanee maata jälleen. Mutta silloin rapsahtaa ulkoa multaa tai hiekkaa\nakkunaruutuun. Hän nousee ja lähtee taas ulos. Ja sielläkös koko\nmökin edusta vilisee ja kiehuu pientä, harmaata väkeä, ihan rantaan\nasti! Muuan pikku mies, pitkäpartainen, sanoo siinä lautturille, että\nhänen pitää lähteä viemään heitä Eiderin yli; he eivät enää siedä,\nsanoo, kuulla kirkonkelloja ja virrenveisuuta, sanoo; heillä on\nmeininki siirtyä marskimaille, sanoo. Siellä ei siihen aikaan vielä\nollut kirkkoja. Lautturi päästää lautan irti, ja siihenkös nyt sitä\npientä väkeä, miestä ja muijaa ja lasta, siihen makuuvaatetta ja\nkeittokalua, kulta- ja hopea-astiata, mullin mallin lautta täpösen\ntäyteen. Ja semmoista menoa sitä kesti koko pitkoisen yön: kun lautan\nsai yli, niin ala viedä toista, ja aina oli lautta täynnä väkeä.\nSai se vihdoin ne viimeisetkin viedyksi, ja kun sitten tuli omalle\npuolelle, niin koko sillä toisella rannalla vilkkuu valoja. Pienellä\nväellä oli näet lyhty kädessä joka miehellä, ja niin he sitten\nläksivät mennä painamaan länttä kohti. Mutta lautturi kun aamulla\nastuu lauttansa luo, niin siellä on kiven kupeella monta tuhatta\npientä kulta rahaa. Soutupalkan näet olivat jättäneet menninkäiset.\"\n\n-- Storm se sanoi silloin, että ne oli koputtane akkunaan, mutta\nminä sanon, että hiekkaa ne heittivät. Siitähän meille jankkina.\nMinä hänet jätin viimein sinne, missä oli, enkä huolinut, vaikka\nhuutelikin minun jälkeen.\n\n-- Mitäs hän huusi, Wieten? -- kysyi Elsbe.\n\n-- Kiusoitellakseen vaan minua hän huusi: \"Älä sinä tuolleen huoju!\nÄlä sinä tuolleen huoju!\" Mutta sen minä sanon, että kun on maitojuko\nhartioilla ja kummassakin päässä raskas peilari maitoa täynnä ja juko\nsekä peilarit messinkihelaiset, niin otapas ja kävele siinä sitten\nkevein askelin!\n\n-- Missäs se Storm nyt on? -- kysyi Fiete.\n\n-- Missä lienee. Taishan se puhua semmoistakin, että hänestä muka\ntulee maavouti! Ja! Ei hänestä ole tullut mit'ikään.\n\n-- Eikös hän sitä kirjaakaan kirjoittanut?\n\n-- Hänkö? Se mies oli niin laiska, että kerrankin koko iltapäivän\nloikoi niityllä, ihan pitkosenaan, lypsyajasta toiseen. Eihän sitä\nmalta olla metsää katselematta, sanoo; se on niin korea ensimmäisissä\nkevätlehdissään. Ei häneltä tietenkään ole kirjaa syntynyt, eikä ole\nhänestä maakaan voutia tullut.\n\n-- Jörn ei kuuntele ensinkään! -- sanoi pikku Elsbe ja sysäsi\nveikkoansa. -- Kuuntele, sinä!\n\n-- Katsopas! -- virkkoi Jörn. Hän oli rakentanut kolmista saksista\nja Wietenin silmälasi-kotelosta sillan ompelukorin laidalta alas\npöydälle. Hän painoi sitä kädellään, merkiksi, että semmoinen siitä\ntuli luja, ja katsahti uljaana muihin.\n\n-- Wieten, kuule! Mitä se Storm sanoi meidän Kultahetteestä? Sanoiko\nhän samaa kuin sinä vai sanoiko muuta?\n\n-- Johan minä arvasin, -- virkkoi Wieten, katsoen terävästi poikaan.\n-- Sinä näyt uskovan Stormia enemmän kuin minua. Sinulle pitää aina\nolla jotain uutta... Kultahetteestä... siitä en minä siihen aikaa\nvielä tiennyt yhtään mitään. Tänne tultuani minä vasta siitä sain\nkuulla, kun olin nähnyt sen.\n\nFiete Krey nojasi leukansa kättä vastaan ja katsoi suoraan Wieteniä.\nNoissa pojan pyöreissä silmissä, jotka tavallisesti katsoivat niin\nraskaasti ja julkeasti maailmaa, asui nyt raskas mietintä. Kultahete\noli vähän matkan päässä kylästä, eräässä painanteessa ylämaan\nrajalla. Siinä hänen suurten, salaisten toivojensa maa.\n\n-- Wieten, kerro siitä jotain.\n\n-- Minuakos uskot, vai sitä pitkäkoipista?\n\n-- Sinua! -- sanoi Fiete Krey ja löi nyrkkinsä pöytään\n\n-- No kuule sitten. Tällainen oli sen asian laita... Täällä kuuluu\nennen muinoin eläneen muuan upporikas mies, joka kuoli lapsetonna.\nMutta sitä ennen hän oli kerran synkkänä yönä mennyt tuonne\npainanteelle ylämaan rinteessä ja oli viskannut kaikki rahansa\nhetteesen. Ja nyt käy semmoinen puhe kansassa, että kun hetteesen\nsauvan pistää, niin siellä kumahtaa. Toiset sanoo taas, että kun\nkatselee sinne hetteen pohjalle, niin näkee siellä välistä pienen,\nharmaan äijän; se istuu siellä kolmikolkkainen hattu päässä. Niin,\nsemmoista se on... Kerran läksi kolme miestä yösydännä sinne.\nSanaakaan puhumatta he kaivoivat penkosivat sen hetteen ihan pohjaa\nmyöten, ja viimein siellä tuli suuri muurikattila vastaan. Nyt miehet\nlaittoivat aukon yli vipuvärkin semmoisen ja nuorat sitoivat kattilan\nkorviin ja ala vääntää kattilata ylös. Mutta tuleepa tuossa äkkiä\nhirmuisen suuri heinäkuorma, kuusi harmaata hiirtä edessä, menossa\nmarskille päin. Se mennä suhahtaa heidän ohitsensa ja yhtä vimmattua\nvauhtia ylös Ringelshörnin huipulle. Miehet ei kuin hammastaan\npurevat, mutta eivät äännä. Kattilata vaan yhä ylemmäs vääntävät ja\njo saavatkin sen ihan maan tasalle. Mutta silloin tulee muuan harmaa\nmies, vanhan valkoisen hevosen seljässä, ja ohi ratsastaessaan sanoo\nhyvää iltaa. No... miehet ei tuosta millänsäkään eivätkä puhu, ei\nniin halaistua sanaa. Mutta harmaa mies se pysäyttää ratsunsa ja\nkysyy, tokkohan muka vielä mahtais saada kiinni sen heinäkuorman.\nSilloin yksi niistä kolmesta suuttuu ja ottaa ja kiljaisee: \"Sinä\nsenkin pentele! Sinä juupeli!\" Mutta kas silloin ei muuta tarvinnut.\nVipuvärkki särkyi siihen paikkaan, kattila pudota rymähti hetteesen\ntakaisin, ja tiessään oli harmaakin mies. --\n\n-- Mutta äsken, -- sanoi Elsbe, -- äsken sai Fiete kultaa\nnoita-akalta, tiedäthän siltä, joka asuu siellä Hoopin kuusistossa.\n-- Elsbe kopeloi hameessansa, veti esille kiiltävän rahan ja pani sen\npöydälle eteensä.\n\nFiete Krey katsoa tuijotti rahaan. Sitten hän! käänsi silmänsä\nväkisinkin, niinkuin pahantekijä, jota toinen pitelee niskapäästä ja\nvilkaisi Wieteniä silmiin.\n\nTämä uhkasi kädellään ja sanoi: \"Jos sinä tässä rupeat tyhmyyksiä\ntekemään, niin saat sukanvarrella korvilles, ja voileivistä tulee\nkerrassaan loppu.\"\n\nFiete katsoa murjotti pöytään eikä hiiskunut mitään. Sitten hän\nrupesi näyttämään Elsbelle, mitä hänellä oli taskuissaan. Ja sitten\nhänen piti ruveta näyttämään temppujansa.\n\nJörn sysäsi syrjään koko leluvarastonsa, rihmat ja rullat, sakset ja\npuupalikat ja virkkoi:\n\n-- Annas tulla, Fiete!\n\n-- Temppu! -- huusi Fiete Krey. Hänen nokkelat sormensa näpelehtivät\njotain pöydän alla, mutta pöydällä hyppeli puoleen ja toiseen kaksi\nkirjavaa kiveä, jotka hän oli tullessaan löytänyt hiekkahaudasta.\n\n-- Vielä yksi!\n\n-- Temppu! -- huusi Fiete Krey. Hän ojensi molemmat kätensä muitten\nnähdä: niissä ei ollut mitään. Sitten hän pisti ne jälleen pöydän\nalle, ja äkkiä nousi muuan harmaa elävä, pitkähäntäinen semmoinen,\npöydälle ja mennä hujautti Elsbeä kohti, niin että tyttö rukka oikein\nsäikähti ja vetäysi taaksepäin. Mutta kun elukka toista kertaa\nsujahti ohitse, sieppasi Jörn sen käsiinsä, päästi kovan naurun ja\nsanoi: \"Tämähän on Elsben vanha nenäliina!\"\n\n-- Kas niin! -- virkkoi Wieten. -- Jo niitä nyt riittää temppuja\ntäksi iltaa. Maata nyt!\n\nJa sanaakaan sanomatta menivät lapset nurkkaan, missä vuode seisoi.\nTalon lapset alkoivat riisua yltään, ja Fiete sai päästää auki\npikku tytön hameennauhat ja vetää häneltä sukat jalasta. Sitä\ntehdessään hänen piti kertoa, mitä kaikkea hänelle tänä päivänä oli\nmatkalla tapahtunut: oliko se iso koira ollut kartanon pihalla,\noliko hän mistä talosta saanut päivällistä, olivatko marskilla pojat\närsytelleet hänen koiriansa ja heitelleet häntä itseänsä kivillä.\n\nHän kertoi, ääntänsä pidätellen, että tänään ne pojat taas siellä\nmarskilla olivat häntä hätyytelleet.\n\n-- Miks'et puolias pitänyt? -- kysyi Elsbe.\n\n-- Eihän sitä miten... Ne oli justiin tulleet koulusta, ja yks kaks\nne oli minun ympärilläni.\n\n-- Uhlejako ne olivat? -- kysäisi Jörn.\n\n-- Uhleja tietysti, Uhleja joka mies, Dickhusenista ja Neudeichistä\nja muista senpuolisista kylistä.\n\n-- Etkös päässyt pujahtamaan tiehes? -- kysyi Elsbe.\n\n-- Vetohihna oli sotkeuksissa. Koirat ei päässeet juoksemaan.\n\n-- Mitäs sinä teit? Antoivatko ne selkään sinua?\n\n-- Ei ne oikein uskaltaneet käydä minuun käsiksi; pelkäsivät\nkoiriani. Ne ois purreet ihan varmaan, jos ken ois minuun kajonnut.\nMutta ei siinä ollut sittenkään lysti olla: kiviä näet alkoi jo\nlennellä ympäri korvia.\n\n-- Poika! poika! -- puheli Elsbe. -- Mitäs sinä teit?\n\n-- Ei siinä ollut siekailemista. Pojat! sanoin minä, olettekos te\nkuulleet sitä Ukulien ja Krääkkäin juttua? [Tässä on sananleikki,\njota on vaikea saada suomeksi. Uhl alasaksan kielellä on sama kuin\nyläsaksan Eule (suomeksi: pöllö, Hämeessä: ukuli); Krey alasaksassa\non sama kuin yläsaksan Krähe (varis, leikillisesti: krääkkä).\nSuomentajan muistutus.]\n\n-- Emmähän myö oo! -- sanoivat pojat.\n\n-- Niin, katsokaas, sanoin minä. Istui kerran neljä Krääkkää\nsaarnipuussa lähellä vanhaa taloa. Eipä aikaakaan, niin Ukuli, joka\nsiinä talossa asui, näkee heidät päätyovensa kynnykseltä.\n\n\"Hyvää päivää\", sanoo.\n\n\"Jumal' antakoon!\" vastaavat Krääkät.\n\n\"Oisko teillä aikaa?\" sanoo Ukuli. \"Aina siitä joku penni\ntienestiäkin tulisi.\"\n\n\"Mik'ei!\" sanoo nuo neljä. Ja siihen aikaan olikin lunta paksulti\nmaassa ja ansiot ylen vähissä.\n\n\"Minulta\", sanoo Ukuli, \"kuoli kumppali, se vanha Kaapo Kasilainen.\nMinä tässä nyt meinaan, että mitähän, jos tulisitte sitä hautaan\nviemään. Monastihan se vainaa mulle eläissään haasteli: 'Kuules sinä,\nJanne Ukuli', sanoo, 'toimita sinä minut kunnialla hautaan', sanoo.\n'Kunniallisesti elettiin, kunniallisesti sitä hautaankin mennään',\nsanoo. Osasi haastaa näet, kun oli sivistynyt mies. No niin, sitähän\nminä tässä, että kirkkovaatteet teillä on päällä, ja rehellistä väkeä\nolette kanssa.\"\n\n\"Tämähän se oikein hyvin passaa!\" sanoivat Krääkät, ja niin sitä\nkömmittiin Ukulin pesän suusta sisään.\n\nSiellä oli pimeänpuolista, siellä pesässä, ja olkikattokin kovin\nmatalalla. Mutta pian he huomasivat Kaapo Kasilaisen: siinä se\nmakasi, heiniä allaan, kaikki neljä koipea oikosenaan, eikä\nliiku eikä hievahda minnekään. Ukuli kävi pääpuoleen, Krääkät\nkoikkelehtivat ruumiin ääreen nekin, noin kuve edeltä, niinkuin\noraspellossa, kun tuuli puhaltaa.\n\n\"Jo sitä on yksikin hiiri meidän saaliiksi saanut, Kaapo Kasilainen,\nsen tiedätkin\", puheli Ukuli. \"Aina sitä on hyviä ystäviä oltu, ja\njutkuja meillä on ollut jos jonkinlaisia. Nyt se kaikki on ollutta ja\nmennyttä. Voi sua Kaapo itseäskin! Kyllä vainenkin sinun olisi hyvä\nmieli ja ihan pystyyn hyppäisit ilosta, jos vielä elossa olisit, ja\nminä sanoisin näin: 'Kaapo hoi! Neljä tuhmaa Krääkkää on äärelläsi.'\"\n\nJa silloin kavahti Kasi pystyyn, ja nyt alkoi semmoinen variksen-ajo,\nettä...!\n\n    Yksi se sokeana loikki,\n    Ja toiselta meni koipi poikki,\n    Ja kolmas se takkiansa parkuu,\n    Ja neljäs se pääsi karkuun.\n\n-- Ja se olen minä! -- sanoin minä -- Olin näet sillä välin saanut\nhihnan selville. -- Hyppäsin rattaille ja -- otapas kiinni!\n\n-- No niin, -- sanoi Wieten, -- mene kotias nyt, Fiete.\n\nFiete Krey hiipi silloin kyökin ovesta ulos ja astui tien poikki\nisänsä matalan olkikaton alle.\n\nVihdoin käy Wietenkin nukkumaan.\n\nPuolen-yön maissa tai myöhemminkin tulee isä isoine poikineen\nhuimasta seurasta kotia.\n\nLapset ovat jo kauan aikaa maanneet rauhassa.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nAina kuin opettaja Peters loi silmänsä niihin sataan lapseen Sankt\nMariendonnin seurakunnasta, jotka oli hänen hoitoonsa uskottu, ja\njotka tuossa hänen jalkainsa juuressa istuivat pitkissä penkeissä,\ntytöt vasemmalla ja pojat oikealla, ja aina kuin talvis-aikaan noin\nkolmen maissa alkoi hiukan hämärtää, -- silloin opettaja Peters näki\nselvään, että Donnissa asuu kahdenlaatuista väkeä. Olkikatto riippui\nkuin väsyneet, raskaat silmäluomet akkunan yli; päivänvaloa pääsi\nsisään vinosti ja sitäkin vain niukalti. Tässä hämäräisessä, vinossa\nvalossa näki lasten joukossa hajallaan hyvin monta pyöreätä, punaista\npäätä, tukka niin tulipunainen ja niin paljo punaisia kesäleipiä\nkasvoilla, että oikein niistä valoa säteili. Ja vielä heleämmäksi\nse valo käy ja yhä kirjavampana välähtelee, kun lasten katseet,\nusein epävakaina maahan tuijotettuaan, äkkiä alkavat liikkua ja elää\nnoissa vilkkaissa ja viisaissa silmissä, niinkuin leikkii kissanpoika\npäivänpaisteessa. Ne ovat Kreijien heimoa.\n\nMutta pyöreä- ja punapäitten ohella näki siellä täällä poikain ja\ntyttöjen joukossa, harvempilukuisina kumminkin, valkoverisiä päitä,\ntukka niin vaalea kuin pellolla ruis vähää ennen elonleikkuuta,\nkasvot lujapiirteiset, usein hienotkin, silmät kirkkaat, katse\nrauhallinen, ylpeä. Kun yksi näistä vaaleaverisistä astuu penkistänsä\nulos, silloin tulee näkyviin kapea, jäntehikäs lapsenvartalo. Ne ovat\nUhlien heimoa.\n\nPastori Petrus Momme Lobedanz, joka noin puolitoistasataa vuotta\nsitten oli ollut Sankt Mariendonnin seurakunnan kirkkoherrana, näkyy\nhänkin tätä seikkaa kummastelleen. Kastekirjan viimeisille lehdille\non hän kirjoittanut seuraavia mietelmiä ja mielipiteitä.\n\n\"Pieniä kyliä, joita ylämaan rinteille on rakennettu, kutsutaan\ntavallisesti donn'eiksi. Muutamat näistä kylistä ovat heidän nimensä\nsaaneet alempana olevain suurten ja varakkaiden marskikyläin jälkeen;\nne perimmäiset, joilla oma kirkkonsa on, kutsutaan katolilaisten\npyhimysten mukaan. Sentähden on tämä kylä Sankt Mariendonn.\n\n\"Kylän oikealla ja vasemmalla puolen kohoaa dyyni [meren luoma\nhiekkaranta, suom. muist.] ylöspäin jäykkänä ja eheänä, kanervaa\nkasvaen ja saraheinää, mutta kylän kohdalla se on pengottu ja\npehmitetty. Samoin kuin lapset pöyhöttävät hiekkakummun niin, ett'ei\nkumpua sillen ole, vaan ainoastaan pelkkä leveä uoma jäljelle\njää, samoin ovat Kreijitkin vuosisatain kuluessa pöyhöttäneet\ntämän suunnattoman hiekkavuoren ja sen sydämeen heidän asuntonsa\nrakentaneet. Ne ovat yhtä levotonta väkeä.\n\n\"Koska nyt maa, jonka päällä he asuvat, on niin keveätä ja\nhiekkaista, että välisti, kun kuivuutta on kauan päälle pitänyt,\nkoko heidän puutarhansa heidän talonsa seinää vastaan niinkuin\nlumituiskulta lennätetään, eivätkä he niin muodoin siitä mitäkään\nelatusta saa, ja koska he eivät pysyväisiksi päiväläisiksikään\notollisia ole, sillä heiltä puuttuu sekä tilaisuutta että kestävyyttä\nsiihen, niin he kylissä kaupustelijoina ympäri kiertelevät.\n\n\"Joka maanantai-aamu, auringon noustessa, minä astun ylös\nRingelshörnille, katselen Sankt Mariendonnia ja katselen Kreijien\nlähtöä. Toiset lähtevät, mytyt ja korit heidän hartioillansa,\nylös ylämaan kyliin; selkä kyyryksissä he kulkevat, suureen\nsauvaansa nojaten, jonka he hiekkaan iskevät. Toiset lähtevät\nkoiravaljakoilla alas marskikyliin. Niillä, kuin varakkaampia\novat, on karheakarvainen, kankealuinen, pieni hevonen rattaiden\nedessä, jotka kalisevat ja kolisevat. Lopulla viikkoa he jällensä\nlentävät heidän pesiinsä takaisin. Tavarat on myyty, usein on jotain\nmukaankin ostettu. Yksi joka oli lähtenyt rihkamata kaupitsemaan,\ntoi ontuvan hevosen tullessansa. Toinen, jonka rattailla lähtiessä\ntörrötti sianharjaksia, toi kotia kuormallisen koripajuja; kolmas,\njoka oli lähtenyt jokiäyriäisiä pyytämään Watt joelle, oli jostakin\nmarskikylästä, jonka kautta hän oli palannut, ostanut yhden vanhan\narkun.\n\n\"Kelpo väkeä he ovat. En osaa heistä mitäkään pahaa sanoa. Monenkin\nkanssa olimme hyviä ystäviä ja niin edeskinpäin olemme. En osaa\nheistä mitäkään pahaa sanoa, sillä kreijiläistä verta virtaa minunkin\nsuonissani. Mummoni oli niitä Nuttelmanneja.\n\n\"Senkaltainen heistä tosin käy puhe, ett'eivät he kauppamatkoillansa\nniin vilpitöntä ja jumalista väkeä olekaan, kuin sunnuntaisin\nkotona. Täällä, omassa kylässänsä, he ovat rehellisiä ja raittiita,\njopa he ylvästelevätkin heidän jumalisuudestansa, ahkerasta\nkirkossakäymisestänsä ja kerskaten puhuvat, kuinka hartaita he ovat\nJumalan sanan perään. Mutta minä olen yksi heikko mies, ja ei ole\nminussa rohkeutta sanomaan kerskaajalle vasten hänen kirkkaita ja\nälykkäitä silmiänsä: Tiedätkös, mies, mitä koko tämän puolen kansa\nsinusta sanoo? Näin: 'Niin on rehellinen kuin yksi kreijiläinen\nsunnuntaisin.'\n\n\"Ihmiset näissä seuduin sanovat, ett'ei donnin kreijnainen ole\nvielä milloinkaan ostanut hevosellensa heiniä eikä kauroja, sillä\nhe syöttävät heidän juhtiansa yksinäisillä paikoin tien varsilla\nja laitumilla, ja itse sillä valin vetelevät päivällis-unia heidän\nrattaittensa alla. Ja milloin kreijiläinen Oikeuden eteen manatuksi\ntulee, niin se tapahtuu aina toisesta paikkakunnasta, ja aina hän on\naltavastaajana, ei koskaan päällekantajana. Mutta koska altavastaaja\nminun luokseni tulee kastekirjaa hakemaan, hänen legitimationiansa\nvarten tuomioistuimen edessä, ja minä tiedustan, mistä hän nyt\nsyytetty on, niin joka kerta se on tapahtunut päällekantajan\nilkeydestä tai väärin-ymmärryksestä. Ja koska syytetty senjälkeen\nei käräjistä kotia palajakaan, vaan muutamia viikkoja poissa pysyy,\nniinkuin olisi maa hänet nielaissut, ja minä kirkon-ovella kysyn\nhänen vaimoltansa: 'Anna-Liisa, kussas sinun miehes on?' -- silloin\nhän katsoo minuun kirkkain silmin ja sanoo: 'Hampuriin läksi, herra\npastori, ostoksille.' Silloin olen minä taaskin heikko enkä rohkene\nsanoa. Mutta koska joku fangeudessa istuu, niin marskilla sanotaan\nleikillä 'Hampuriin läksi ostoksille'.\n\n\"Tämä kaikki saattaa minun sydämeni murheelliseksi _et animi\nsemper aeger sum_. Ja sitä ilkeämmältä se minusta tuntuu, koska\nmarskilla käy senkaltainen puhe, että minä olisin luvannut olla\nkoskaan sanomatta kreijiläisille, että he ovat epärehellistä väkeä\"\nJa taas sanotaan, että kaikesta siitä, kuin he mukanansa heidän\nkauppamatkoiltansa tuovat, minä saan kymmenykset. Ja näin on tämä\nsananparsi syntynyt: 'Hypätään yli, sanoi Sankt Marian pastori, kun\npoika koulussa rupesi lukemaan seitsemättä käskyä'.\n\n\"Mistä tämä tainkaltainen _animi rectio_ ja mieli? Näissä seuduin\nsanotaan sen tulleen siitä, että Kreijiläisissä on mustalaisverta.\nHeidän esi-isänsä kuuluu olleen yksi roteva ja pelkäämätön mies\nkuin myös suuri öykkäri ja oli itsensä tuttavaksi tehnyt yhden\nmustalaistytön kanssa, jonka joukko oli nuotionsa virittänyt\nhiekkahautaan aulankokuusistossa Wodanin nummen kupeessa. Ja\nkerrotaan, että siinä avioliitossa, kuin nyt seurasi -- eli oliko se\nmitäkään avioliittoa ensinkään -- mies ei ollutkaan kasvanut hänen\nmustalaispuolisonsa pään tasalle, vaan sai viettää viheliäistä ja\nsorrettua elämää. Hänen täytyi asua vaimonsa kanssa vuoren luolassa,\nkoskapa se nainen ei kärsinyt elää kunnollisessa ihmismajassa.\nSill'aikaa kuin vaimo kortteihin katsoen ja kaupustellen ja kerjäten\nvaelsi marskeilla kylästä kylään, piti miehen keittää ruokaa ja\nruokkia vuohia ja kerätä nummen ruohoja talveksi. Eikä hän miestänsä\nmuuksi kutsunutkaan kuin 'käsikaritsaksensa'; niin kesy oli hänestä\ntullut. Tästä eriskummallisesta parista sanotaan Kreijien olevan\nalkujansa.\n\n\"Mutta minä väitän: tämä selitys on marskilaisten hulluutta ja Uhlien\nparjausta, sillä Uhlit ovat ylönkatsoneet Kreijiläisiä hamasta siitä\nasti kuin muistaa taitaan.\n\n\"Minun ajatukseni mukaan on luultavampi, että Kreijit polveutuvat\nWendien kansasta, jonka sanotaan muinaisina aikoina tehneen suuria\nsotaretkiä hamaan tähän maahan saakka. Ja tainkaltainen _conclusio_\non minussa syntynyt tavalla kuin seuraa: ensiksi, että heillä on,\nymmyrjäiset, pyöreät päät ja melkein itsekullakin kierot silmät;\nsiksi toiseksi, että kylän läntisessä päässä, Wodanin nummen\npuolella, Ringelshörnin juurella seisoo kolme taloa erinänsä,\nnimittäin koulu, Uhlien kantatila ja Simon Kreyn mökki, joita\nyhteisellä nimellä, merkillistä kyllä, Wentorffiksi kutsutaan,\njoka silminnähtävästi on yhtäpitävä Wendendorfin kanssa. Vihdoin\nja kolmanneksi, että Wentorffissa, Ringelshörnin kupeella, löytyy\nvanhoja maavalleja -- _mea opinione_ skantsausten jäännöksiä --\njoissa Uhlien ja Kreijien lapset vielä tänäkin päivänä keskenänsä\ntappeluksia pitävät.\n\n\"Uhleista ei ole sen enempää sanomista kuin että heillä on marskeilla\nuljaat kartanot ja tukka niin keltainen kuin rukiin olki, mikä\nvaimoissa kyllä usein kauniilta näyttää, ja että he ovat pitkää,\nrotevaa ja korskeata kansaa. Vasta äskettäin oli yksi heistä\nMeldorfin markkinoilla krouvissa joutunut riitaan, ja siinä oli joku\nhänelle sanonut: 'Uhl sinä olet! Uhl sinä olet! Sinähän saat tehdä,\nmitä ikinäs tahdot!' Silloin oli hän astunut keskelle lattiata,\nlyönyt rintoihinsa ja vastannut, sanoen: 'Uhl minä olenkin, ja siitä\nminä kiitän Jumalaa!'\n\n\"Uhlit ylönkatsovat kreijiläisiä eivätkä tervehdi heitä, ei kättä\nkohottain eikä hattuakaan nostain. Ainoastaan kerran vuodessa,\nlaskiaisjuhlina, jolloin kaikki maa surkuteltavan hulluttelemisen\nja ylenpalttisen maljankallistuksen valtaan itsensä jättää, silloin\nvaljastavat Uhlit hevosensa, pistävät ajoneuvoihinsa olkien väliin\nsianliikkiöitä ja voipyttyjä ja niin tulevat heidän puolisojensa\nkanssa eli ilman heitä Sankt Mariaan ja mässäävät ja mellastavat\nKreijien kanssa ja Kreijien tykönä, kulkevat käsikynkkää talosta\ntaloon ja kutsuvat sitä: 'orpanoimiseksi'. Kahdeksaan päivään ei\nSankt Mariassa muuta kuulu kuin huutoa ja lauluja. Ja silloin he ovat\nniin ystävällisiä keskenänsä ja niin hyväntahtoisia, että minunkin on\nvaikea itseäni heistä kaukana pitää, ja siksi minä olen jonkun kerran\nvaljaita väljentänyt ja ynnä heidän kanssansa hiukan lystiä pitänyt,\n_in finibus pastoralibus_. Mutta seitsemäntenä tahi kahdeksantena\npäivänä alkaa hirmuinen tappelus. Ringelshörnillä se viimeinen\nkamppailu kamppaillaan. Sieltä vihdoin ne viimeisetkin Uhlit takaisin\nmarskille lentävät [katso ed. viittaa sanaleikkiin]. Ja silloin\nKreijit jälleen tykökuuluvat Sankt Mariendonniin.\n\n\"Minä en voi Uhleja sietää. Minä pelkään joka kerta kuin joku heistä\npappilaan tulee, ja minun iloni on suuri, ett'ei heistä kovinkaan\nmoni minun seurakuntani jäseniä ole. Kaikki _pastores_ marskilla\nheidän päällensä valittavat. Mutta minä, _quamquam saepe ab his\ncollegis vexatus_, olen iloinen, kun minä sunnuntaina saarnastuolista\nkatselen noita pyöreitä punapäitä, tätä kansaa, kuin kauppaa käy\nliiatenkin rievuilla ja harjoilla ja luudilla, tätä Kreijien kansaa.\"\n\nSen verran kastekirjassa. Minkälainen pastori Petrus Momme Lobedanz\nlienee ollut luonteeltaan, ja millainen hänellä oli arvostelukyky,\nsiitä ei ole enää mitään tietoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarvoin Fiete Krey kouluun saapui. Hänen isällänsä Jasper Kreyllä,\noli aina syitä ja selityksiä varalla. Milloin hän välttämättömästi\noli tarvinnut poikaa milloin ei pojalla ollut saappaita. Niinpä\nFiete melkein vain talvella pääsi kouluun, kun Wieten varhain aamun\npimeässä hyppäsi tien poikki Kreyn taloon ja sanoi: \"Niin on taas\npaljo lunta, ett'en minä saata lapsia laskea yksin menemään; tulkoon\nFiete tänään heidän kanssaan.\" Fiete kavahti ylös, pisti päälleen\npaikatun takkinsa ja alkoi uunin luona vetää suuria saappaita\njalkaansa, tömistäen ja kolisten. Mutta isä Krey se marmatti:\n\n-- Ei minun passaa tänään päästää poikaa ensinkään.\n\n-- Ei passaa vainen? -- virkkoi Wieten pisteliäästi. -- \"Oikeinko\nse pakkanen tänään niin kovin puraisi kiinni? No ei auta, täytyyhän\nminun sitä sulatella.\" Hän laski pöydälle ne kolme groshenia,\njotka hänellä oli olleet jo varalla kourassa, ja joista, vanhan\nsuostumuksen mukaan, poika saa yhden osan ja isä kaksi, ja läksi\nFieten kanssa Uhliin.\n\nJa sitten nuo kolme lasta läksivät kahlaamaan lumessa, Fiete Krey\noppaana edellä. Melkein jok'ikisellä askelella hän kääntyi ympärinsä.\nJa sitä hän teki niin usein, että hän tuli kulkeneeksi suuremman\nosan matkaa takaperin kuin kasvot edellä: niin paljo oli hänellä\nkertomista.\n\nSiellä ne nyt olivat kaikki, sata lasta, ja vanha opettaja Peters\nseisoi pöytänsä takana. Virsi veisattiin ja rukous pidettiin. Ja nyt\noli opetuksen määrä alkaa, Mutta äkkiä syntyi levottomuutta poikain\npuolella, siinä, missä monesta Kreijistä läksi vahva, punertava valo.\n\n-- Mitäs teillä siellä? -- kysyi opettaja Peters.\n\n-- Siltä meni pää viistoon.\n\n-- Että mitä?\n\n-- Tönjes Krey Süderdonnista kurottihe katsomaan akkunasta, ja nyt ei\npää enää mene sijoilleen.\n\n-- Johan nyt!\n\nSiellä se poika istui, pää ihan vinossa, sangen surkean näköisenä,\navasi suunsa, pani sen kiinni jälleen ja avasi taas.\n\nTässä täytyy tunnustaa, että äiti oli hänelle eilen illalla kertonut\ntunteneensa erään pojan, jolta välistä kieli jäi suusta ulos aivan\nkuin jäniskoiralta kuivalla itätuulella; eikä poika saanut sitä\nsijoilleen, ennenkuin kävi kourallaan kurkkuunsa kiinni ja lykkäsi\nlujasti alaspäin. Tämä eriskummainen poika oli tietysti ollut\nkreijiläisiä hänkin.\n\nOpettaja Peters on niitä miehiä, joista on leikki kaukana. Heti hän\npojan kimppuun.\n\n-- Poika! -- tiuskasee hän. -- Käännä pääsi suoraksi!\n\nPoika ponnahtaa pystyyn, tuijottaa toisella silmällään akkunaan ja\nörisee: \"En voi! En voi!\"\n\nSiin' on nyt taas semmoinen kreijiläinen arvoitus. Peters ei osaa\nselittää sitä, puistaa päätään ja on ymmällä.\n\nSilloin hän näkee, että Fiete Krey, jota hän ei vielä ollut\nhuomannutkaan, seisoo penkissään. -- Kyllä minä! -- sanoo poika.\n\n-- Sinäkö, Fiete? Niin, poikaseni, niin; käyhän koettamaan.\n\nFiete astui ulos penkistänsä. Kaikkien silmät olivat kääntyneet\nhäneen. Harmaan ruskea ja paikattu on hänen takkinsa, \"englannin\nnahasta\" tehty, ja jalassa on hänellä raskaat rasvanahkaiset\nsaappaat, housunlahkeet varsissa. Hän asettui orpanansa eteen,\nniinkuin kävisi pitämään hänelle juhlallista puhetta. Mutta äkkiä hän\nkohotti kätensä ja sivalsi hänelle aika korvapuustin, niin että pää\nväkisinkin säikähti ja tärähti paikoilleen, ja nyt se oli niin liukas\nsarannoillaan, että isäntä tarttui siihen molemmin käsin ja rupesi\nparkumaan. Vakavin, raskain askelin palasi Fiete Krey paikalleen.\n\nFiete Krey ei ollut koulun tieteissä mikään valo. Elämänkokemukset,\nmitä hän kauppamatkoillaan marskilla ja ylämaassa oli koonnut,\nolivat karkeakutoista, realistista tavaraa; ne eivät sopineet yhteen\nkouluopetuksen kanssa, joka ihanteita harrastaa. Mitä hän iltasin\nsai kuulla Älypää Wietenin luona, oli vanhaa, kirjavaa rahvaan\nviisautta. Sille ei opettaja Peters suurtakaan arvoa antanut, hän,\njoka oli käytännöllinen mies, ja jolla oli hiukan rahojakin korolla.\nSitä paitsi oli tuo perimystietona saatu rahvaanviisaus luonut Fiete\nKreyn sieluun huimasti romanttisen, indiaaninomaisen vivahduksen,\noikean kreijiläisen luonteen. Mutta koska hän kaikkia käytännöllisiä\nkokemuksiansa käytti sorretun oikeuden ja uhatun järjestyksen\npuolustamiseksi, niin pitivät sekä opettajat sekä oppilaat häntä\narvossa, huolimatta hänen hataroista tiedoistaan ja epäsäännöllisestä\nkoulunkäynnistään.\n\nIsommat oppilaat olivat kumarassa taulujensa yli, kulauttelivat niitä\nvälisti hiljakseen, sopottivat, laskivat ja kirjoittivat.\n\n-- Kolmas osasto! Tehdäänpäs lauseita. Kuka sanoo ensimmäisen lauseen?\n\nMuuan pikku Krey nousee kankeasti ylös: \"Meillä on lehmä.\"\n\n-- Kuorossa!\n\nKaikki lausuvat sen kovalla, laulavalla äänellä, tavuttain. Kenen\nkotona ei lehmää ole, sanoo: \"ei ole lehmää.\"\n\nJa niin sitä jatketaan. Köyhyys sanoo: \"ei ole.\" Varallisuus sanoo:\n\"on.\"\n\nJörn Uhl huomasi pian, että hän tuli sanoneeksi \"on\", eikä\nmilloinkaan \"ei ole!\" Rakensi tuossa sitten Pietari Wiekin poika,\nUhleja hänkin, tällaisen lauseen: \"Meillä ei ole oritta.\" Kaikki\ntoistivat sen, mutta silloin oli Jörn Uhl ainoa koko koulussa -- ja\nmuita lapsiahan oli koulussa _niin_ paljon -- joka saattoi sanoa, ja\nsen hän sanoikin lujaa ja voimallisesti: \"Meillä on ori... ja sonni\nkans.\" Tuo jälkilause tuli tosin vaan noin perästä kaalin, mutta\nse herätti silti suurta huomiota, varsinkin kun Lorenz Kreyn pikku\ntyttö, hänen, jolla on niin paljon lapsia, heti sen jälkeen tekaisi\ntällaisen lauseen: \"Meillä ei ole jauhoja vakassa.\"\n\nSitten ehdotti Peters, että ruvettaisiin tekemään toisellaisia\nlauseita.\n\n-- Me olemme raamatunhistoriassa lukeneet kuningas Davidista. Mikäs\nmeidän kuninkaan nimi on?\n\nSilloin nousi jälleen ylös Lorenz Kreyn, sen süderdonnilaisen, pikku\ntyttö. Hän ponnahti penkiltään pystyyn suorana kuin kynttilä ja\nsanoi: \"Meidän kuninkaan nimi on Klaus Uhl.\"\n\nRovastipa ori olikin hirnaissut. Suuret lapset nauroivat, pienet\nolivat ymmällä. Mutta ei pannut kukaan vastaankaan. Lause toistettiin\nkuorossa, niinkuin entisetkin.\n\nOpettaja Peters kääntyi ja läksi astumaan osastojen välistä käytävää\nyläpäätä kohti. Silloin lapset huusivat: \"Maavouti viittaa.\" Ja Jörn\nUhl seisoi penkissänsä, tuimannäköisenä.\n\n-- Mitäs nyt, Jürgen?\n\n-- Ei minun isäni ole kuningas.\n\n-- Ettäs sanot, -- virkkoi vanhus.\n\nLasten mentyä ulos, hän huomasi pienen Elsben, tuon tummatukkaisen\ntytöntyngän, jääneen paikalleen istumaan ja nyt katkerasti itkevän,\npää penkin laidassa kiinni. Hän astui tytön luokse ja kysyi: \"Mitäs\nsinä itket, Elsbe?\" Toinen sai vaivoin sanotuksi: \"Onpas meidän\nisä kuningas.\" Opettaja myhähti ja kääntyi pois, mutta tuossapa\nseisoo Jörn Uhl ja näyttää niin tuikean tuimalta. Ukko tarttui pojan\nkarheaan ja vaaleaan tukkaan ja kysyi: \"Minkäs tähden sinä sitten\nsanot, ettei teidän isä ole kuningas?\"\n\n-- Sentähden, ett'ei hän toisinaan pysy pystyssä.\n\n-- Mitenkä? Ei pysy pystyssä, niinkö?\n\n-- Niin, sillä hän on toisinaan humalassa. Vanhus puraisi huultaan ja\nkatsoi säälivästi poikaan.\n\n-- Vai niin! Ja senvuoksi hän ei ole kuningas? Kuules, tuota ei sinun\nhuoli muille lapsille puhua. Mutta tiedätkös mitä? Pidä sinä huolta\nvaan, että itse pysyt aina ahkerana ja raittiina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJokavuotinen lastenjuhla oli paikkakunnalla suuri päivä, jouluakin\nsuurempi. Seurakunnan Uhlit ne olivat liiankin kärkkäitä juhlimaan,\neikä ne Kreijitkään olleet ylen hitaita siihen.\n\nKuka on ollut mukana noissa lastenjuhlissa Sankt Mariendonnissa?\nOlkoon Uhl tai Krey: hän nouskoon ja tunnustakoon, ett'ei hän\nmissään muualla isänmaassa ole nähnyt ja nauttinut niin kaunista ja\nsuurenmoista.\n\nFiete Krey oli ensiksi pyytänyt Anna Seemannia pariksensa, kun\nkylän kautta astutaan kuninkaantanssiin, mutta sittemmin oli\nTrina Biesterfeld, Süderdonnista, saanut tietää, että Fiete Krey\nsaa lastenjuhlaksi hyvän puvun, jonka hänen isänsä oli ostanut\nvanhan verosta eräältä talonpojalta. Ja niinpä Trina Biesterfeld\nlupasi Fiete Kreylle kolmekymmentä groshenia, jos hän luopuu Anna\nSeemannista ja tulee hänen parikseen. Poika suostui, sittenkuin Trina\noli lisännyt vielä hyvän linkkuveitsenkin kaupanpäällisiksi. Sitä\npaitsi piti tytön luvata tulla lastenjuhlaan sinisessä vyössä.\n\nSaatuansa näin omat asiansa järjestetyiksi, pisti Fiete Krey tapansa\nmukaan nenänsä muittenkin asioihin ja tahtoi varsinkin hankkia\nystävällensä ja naapurillensa Jörn Uhlille morsiamen. Mutta se\nyritys meni myttyyn. Hullusti kävi kummallakin puolen. Väliaikana\nhän koulussa puheli pienen, paksun Doran kanssa, lupasi hänelle\n\"Jürgen Uhlin, sen pulskan pojan\" ja viittasi sinnepäin, että kun\nasia naksahtaa lukkoon, niin sitten muutama groshen vaivanpalkkioksi\nhänelle, Fietelle. Mutta tyttöpä sanoikin panevansa rahat kernaammin\nlimonaadiin kuin sulhasiin. Ja siinä mielessä hän pysyi, vaikka Fiete\nKrey koetti puhua niin sulavasti kuin suinkin.\n\nMyöhemmin, kahdenkymmenen vanhaksi tultuansa, oli Dora kääntänyt\nmittapuunsa ihan toisapäin. Hän kävi kaikilla kotiseutunsa\nmarkkinoilla kaikissa tansseissa, sulhasta katsellen, mutta ei\nlöytänyt.\n\nJörn Uhl pani jyrkästi vastaan hänkin. Ensi kertaa hän nyt kieltäysi\ntottelemasta holhojaansa ja sanoi merkillisen päättävästi, ett'ei\nhänelle tartte tyttöjä tyrkyttää, osaa hän niiltä kysyä itsekin.\n\nJa hän seisoi kolme iltaa perätysten mitä suloisimmassa sateessa\nkoulutalon räystään alla, vuotellen, milloin pikku Lisbe Junker,\nopettaja Petersin tyttärentytär, tulee ulos. Sitä tyttöä hän aikoi\npyytää.\n\nKolmantena iltana tyttö tulikin ja juosta piipotti sateessa\nräämäsaksan luokse toisella puolen tietä, juoksi niin, että\npellavankeltainen tukka liehui ja lyhyt leninki lepsutti ja siniset\nsukkanauhatkin vilkahteli. Takaisin tullessaan tyttö huomasi hänet\nja huusi jo kaukaa: \"Mitäs sinä siellä sateessa seisot, Jürgen? Eri\nläksyilläkö olit, vai?\"\n\n-- En ollut, -- vastasi toinen. -- Sinuahan minä tässä olen\nvuotellut. Olis jotain kysyttävää.\n\nTyttö hyppäsi hänen luokseen ja asettui lähelle häntä, sadetta\nsuojaan. Ja niin lähelle Jörniä hän hyyristyi, että oikein piti\npidellä hänen käsivarsistaan ja katsoa häntä silmiin.\n\nMuuan vieras ajoi maantiellä. Hän huomasi lapset, hiljensi hevostensa\nkulun, katseli heitä mieliksensä ja meni sitten menojansa.\n\n-- Mitä sinulla oli kysyttävää?\n\n-- Niin, siitä minä vaan, niistä juhlista. Meillähän on pian ne\njuhlat, eikös ole?\n\n-- Entäs sitten?\n\n-- Niin, tuota... Pitäähän sitä olla minullakin tyttö parina, enkä\nminä oikein tiedä, tuota... En tiedä, kenet minä ottaisin. Samahan se\non, kenet minä otan. Vai mitä sinä?\n\n-- Sitäkö sinä läksit kysymään? Enpä minä oikein tiedä. Sinä olet\nniin pitkä poika... Tiedätkös mitä? Ota sinä Trina Siem, tahi älä\nvähienkään... Ota sinä Jaana Uhl! Tahi, ota... mutta ei, se on sulle\nliian pieni.\n\n-- Jaa, kuka?\n\n-- Muutoin vaan johtui tuossa mieleen, mutta kyllä se on sinulle\nsittenkin liian pikkuinen.\n\n-- Sama se, sano vaan! Mitäs sill'on väliä, oli suuri tai pieni.\nVaikk' ois niin pieni kuin sinä. Ketäs sinä tarkoitat?\n\n-- Enpä minä nyt enää tiedä, -- virkkoi tyttö.\n\nSen sanottuaan, hän riuhtaisihe irti Jörnistä ja juoksi pois\nsateesen, kääntyi vielä kerran ympärinsä ja kiepsahti silloin,\nniinkuin olisi kuka hänet pyöräyttänyt, ja juoksi tiehensä.\n\nJörn oli nyt Lisbet Junkeriin pihkaantunut ja pelkäsi jonkun\ntoisen astuvan hänen tielleen. Eikä sittenkään poika rohjennut\nkysyä häneltä; pelkäsi näet tytön rupeavan nauramaan ja sanovan:\n\"En maar! Luulet vainen minun lähtevän? Enhän minä milloinkaan käy\nkuninkaantanssissa.\" Ja niin meni häneltä otollinen aika käsistä.\nKerran, moniaita päiviä ennen juhlaa, oli hän ja pieni, ujo Dierk\nDierksen yksityistunneilla koulutalossa, ja silloin virkkoi opettaja\nPeters: \"Kuules, Dierk! Minusta olisi hauska, jos Lisbet ylihuomenna\nlähtisi kulkueesen hänkin. Mitähän, jos te kulkisitte vierekkäin?\"\nKyllähän se Dierk Dierksen sitten ulkona sai Jörniltä muutaman\nniskatalkkunan, mutta eihän asia siitä muuksi muuttunut.\n\nJörnillä ei ollut morsianta, ja niinpä hänen täytyi juhlassa kulkea\nerään pienen kreijittären rinnalla, jolla oli kesäleipiä kasvot\ntäynnä, ja joka oli jäänyt parittomaksi hänkin. Isä Uhl, joka astui\nkulkueen rinnalla, katsoi pilkallisesti poikaansa; vanhimmat veljet\nolivat harmissaan. Jörn kulki huulet supussa, ylpeän näköisenä ja\nääneti.\n\nPäivä paistoi, ja hiljainen tuuli puhalsi. Pyöreitä, kirkkaita\nja keltaisia valoja välähteli lehmusten tuuheain lehväin läpi,\nkisaillen keskenänsä ja ajellen toisiansa maantiellä ja tyttöjen\nhajahivuksilla. Ja hiljalleen sateli lehmusten kukkia kulkueen päälle.\n\nKuka on ollut mukana näissä lastenjuhlissa Sankt Mariendonnissa?\nOlkoon Uhl tai Krey: hän nouskoon ja puhukoon! Kellä siellä tukka\nvälähti valoisimmin? Vuoroin se tummeni ja vuoroin vaaleni, sitä\nmyöten kuin valot siihen sattuivat, ja vartalo valkoisissa vaatteissa\noli niin kaunis ja solakka, ja kasvot valkoiset ja punaiset, niinkuin\npisara verta valkoisella lumella. Se oli Lisbet Junker. Kulkueessa\nhän astui Jörn Uhlin edellä, kääntyi välisti taaksensa ja naurahteli\nhänelle. Ja Jörn sanoi: \"Kovinpa paljo sun tukkaasi onkin tarttunut\nlehmuksenkukkia.\"\n\nKen on tuo pieni tumma tyttönen, täynnä levottomuutta ja rajua\nonnea, hiukkasta liian pieni, hiukkasta liian leveä, hiukkasta liian\nhuima, hiukkasta liian meluisa? Se on Elsbe Uhl, joka kulkee Fiete\nKreyn edellä, ja katsahtaa välisti hänen puoleensa, naurahtaa ja\nnyökäyttää hänelle päätään. Mutta tänään hän ei puhuttele Fiete\nKreytä; hän on talontyttö tänään. Ja Elsben rinnalla astuu hänen\nparinansa iso, kankealiikkeinen Harro Heinsen, Uhleja hänkin. Hän on\njo viidennellätoista ja hieman jo halveksiikin lastenjuhlaa ja alkaa\njok'ikisen lauseensa näillä sanoilla: \"Jahkas rippikoulu on ohi!\"\nYmmärtäväisesti hän haastelee pienen parinsa kanssa.\n\nKuka on ollut mukana noissa lastenjuhlissa Sankt Mariendonnissa?\nOlkoon Uhl tai Krey: hän nouskoon ja puhukoon! Mitä tietä liikkui\nkulkue? Kylän alatietä se liikkui. Maaperä on siinä hyvää\nmarskimaata, ja kahden puolen kasvaa tuuheita, nuoria lehmuksia,\nlyöden latvojansa melkein yhteen. Kuka astui kulkueen etunenässä?\nRumpali ja pillipiipari. Tuttuja jok'ainoalle täällä. Ammatilleen he\novat savustetun hailin kauppiaita.\n\nKen astui kulkueen rinnalla? Se oli opettaja Peters, valkohapsinen.\nPitkä ja laiha ja vakava vanhus. Kuka kulki tien viertä lehmusten\nalla? Suuret Uhlit, kasvot punaisina kuin viini ja iloisessa\njuhla-asussa. Paljon he kyllä ovat syntiä tehneet vaimojansa ja\nlapsiansa ja omaa ruumistansa vastaan, mutta _tämä_ on kumminkin\nheidän ansiokseen luettava, eikä niin vähäksikään: itselleen\nkun juhlapäivän soivat, sen he soivat lapsilleenkin. Kuka kulki\ntienviertä toisella puolen? Kreijit vaimoinensa. Kaikki ylpeinä\nlapsistaan.\n\nKuka, kulkueen saapuessa perille, seisoi ravintolan edustalla, vanhan\nolkikaton alla? Siinä seisoi Ernst Rapp, pitäjän ravintolan isäntä,\nja huuteli kiireissään oveen päin pojallensa, pannen puoleksi saksin\nmurretta, puoleksi alasaksan -- hän oli muualta muuttanut --\n\n\"Fritze! Jourus ny'! Lansmannit tulee ja handelsmannit kans! Ann'\nraikuu!\" Ja ulos hyppäsi lihava, neliskanttinen Fritz Rapp ja puhalsi\ntorvellansa iloisen marssin. Ja niin astui kulkue juhlataloon,\nlapset edellä, sitten Uhlit, sitten Kreijit.\n\nYlhäällä, jyväaitassa tallien ylisillä, lapset pitivät iloista\nkarkeloa, ja tyttöjä pelotti taaskin, sillä jo kaksikymmentä\najast'aikaa on huhu käynyt semmoinen, että aitan välikatto on kovin\nhuono, ja että joskus se vielä pudota romahtaa alas.\n\nHailisaksat pärisyttävät ja puhaltavat.\n\n    \"Juosta polkas'... hei, hei!\"\n\nPojat polkaisivat raskailla saappaillaan kolmasti parven lattiaan.\nTytöt huutamaan: \"Älkää, hyvät ihmiset! Ettekös te kuule, miten se\nnarskahtelee! Ei saa polkea niin lujaan!\"\n\n    \"Käsi kaappas... sinne vei!\"\n\n-- Kreijithän ne niin polkee. Niill' on hevosenkengät ja raaspiikit\nanturoissa. Kengässä kuin hevoset.\n\nTytöt nostavat sormensa ja laulavat, tietämättä viattomuudessaan mitä:\n\n    \"Jos sä, poika, voisit!\n    Jos sä, poika, soisit:\"\n\n-- Jalka poikasi... hei, hei!\n\n-- Ei! -- sanoivat tytöt. -- Pojat eivät saa polkea noin kovaa,\nmuuten me lähdetään pois. Lattia murtuu vielä, ja me pudotaan\nhevosten niskaan.\n\n-- Kreijithän ne.\n\n-- Me tehdään, niinkuin itse tykätään, -- sanoo Fiete Krey. --\nUhleista me viis!\n\n-- Jalka polkasi... räiskis!... -- Nurkissa narahtelee. Rappausta\nlohkeaa seinistä.\n\nLisbet Junker juoksee hädissään koko salin poikki Jörn Uhlin luokse.\n\n-- Jürgen, kuuletko sinä? Lattia romahtaa!\n\n-- Joutavia! -- sanoi toinen mahtavasti. -- Tule tanssimaan.\n\nJa kauvan he tanssivat yhdessä eivätkä kuule, eivätkä näe mitään\nmuuta. Viimein tulee heidän niin palava, että taukoovat.\n\n-- Ei maar! -- sanoo Lisbet Junker. -- Kylläpäs tuli kuuma! -- ja hän\nlöyhyttelekse valkoisella nenäliinallaan, ja lyhyt, valkoinen leninki\nlepahtaa, ja hän nauraa.\n\n-- Tules nyt, niin ostan sinulle jotain juotavaa, -- sanoo Jörn.\n\nHe astuvat käsityksin tungoksen läpi sinne, missä Fritz Rapp seisoo\nkaikenlaisten lasien takana. Jörn ostaa lasillisen limonaadia, ja sen\nhe juovat yhdessä. Lisbet pistää kiitokseksi hänen kouraansa muutamia\nminttukaramelleja ja syö itsekin niitä. Ja yhä he nenäliinoillaan\npyyhkivät hehkuvia kasvojansa. Mutta nyt olivat kädet käyneet\nniin tahmeisiksi. \"Ei maar\", sanoo Lisbet, \"ei tämä käy laatuun.\nPannaanpas kädet yhteen. Ihanhan ne tarttuu toisiinsa, ja sinä kun\notat minusta kiinni, niin leninki likaantuu.\" Hän otti nenäliinansa,\npani suunsa suppuun ja tirskautti pikkuruisen ja pyykkäsi ensin\nJörnin kädet, sitten omansa puhtaiksi. Sitten hän näytti vielä,\nmitenkä Jörnin tulee pitää nenäliinaa kädessä, kun ottaa hänestä\nkiinni. \"Ja nyt mennään tanssimaan taas.\"\n\nHe tanssivat jälleen yhdessä, kunnes Lisbet oli ihan uuvuksissa ja\nläähätti paikallaan ja nojasi häneen hiukan. Tämä oli aina ystävyyden\nylimmäinen aste.\n\nJörn katseli häntä mielihyvällä ja onnellisena tyyneillä, viisailla\nsilmillään ja sanoi: \"Onko sun hauska tanssia minun kanssani?\"\n\n-- On, -- vastasi toinen. -- Enhän minä niitä toisia niin hyvin\ntunnekaan. Mutta sinut minä tunnen, sinä kun aina tulet eri läksyille\nvaarin luokse. Sinä olet somin ja viisain heistä kaikista.\n\nJörn punastui.\n\n-- Sinä se somin olet, -- sanoi hän, -- se on vissi se.\n\n-- Katsos! -- virkkoi Lisbet. -- Näätkös Elsbeä? Hän on niin raju;\nminua harmittaa tuo.\n\n-- Niin hän on Harro Heinsenin kanssa. Ei miellytä minua se poika;\nsiksipä pidän sinusta niin paljon, sinä kun olet aina niin hiljainen\nja siivo.\n\nNiin karkeloivat lapset, kunnes saliin alkaa tulla nuorisoa, joka\nvähitellen tunkee heidät pois. Kello kymmenen maissa, illan pimeässä\njo, lähtevät lapset aitasta. Lisbet on jo mennyt vaarinsa kanssa\nkotia. Jörn kääntyy Fiete Kreyn puoleen.\n\n-- Minä lähden kotia. Missä Elsbe?\n\n-- Niin, kysy sitä! -- vastaa Fiete suutuksissaan. -- Jonnekin se on\npujahtanut Harro Heinsenin kanssa.\n\nHe astuvat keilaradan kautta pimeän puutarhan portille saakka ja\nhuutelevat häntä. Ei kuulu mitään.\n\nSilloin sanoo Fiete Krey hiljaa, mutta selvällä äänellä: \"Elles nyt\nheti tule, niin minä sanon kovaa, että sinä olet Harro Heinsenin\nkanssa puutarhassa.\"\n\nNyt kuuluu hiipiviä askeleita, ja kohta sen perästä astuu Elsbe\nnäkyviin. Hän sanoo välinpitämättömästi: \"Tekös täällä olettekin?\nMinä kuulin ääniä täältäpäin.\"\n\n-- Niin, tääll' ollaan, ja lähde nyt heti kohta meidän kera kotia.\n\nSilloin astui Harro Heinsen puitten välistä esiin.\n\n-- Me tullaan sunnuntaina iltapuoleen Ringeshörnille, -- sanoo hän\nuhkaillen. -- Ja silloin saavat Kreijit taas selkäänsä, niistä\ntän'iltaisista.\n\nHän uhkasi vielä lähtiessäänkin ja sanoi: \"Pidä sormus tallella!\" Hän\nkatosi taloon. Toiset kolme läksivät astumaan kotia kohti.\n\n-- Vai antoi hän sinulle sormuksen? -- puheli Fiete Krey. Ja lisäsi\nsitten sääliväisesti: \"Näytähän sitä, typykkä! Onko se hopeaa?\"\n\n-- Mitä se sinuun kuuluu? -- sanoi Elsbe ylpeästi.\n\n-- Näytähän sentään, Elsbe!\n\n-- Kultaa se on. Näätkös?\n\n-- Voi sua, tyttö rukkaa! Mokomakin sormus! Ja tää on sitten kultaa\nmuka! Tiedätkös, minkä verran täll' on hintaa? Ei ole kehumisen\nvaraa, Viisi groshenia korkeintaan.\n\n-- Äläst'! -- virkkoi Elsbe. -- Maksaa se hyvän joukon enemmän.\nKymmenen markkaa se maksaa.\n\n-- Olipas koko pöllö, se poika! Ottaa ja lahjoittaa sormuksen! Mitä\nsinä sormuksella teet? Olis edes lahjoittanut sulle parin kanineja!\nKuules, typykkä, oletkos sinä nähnyt minun kaninpoikiani? Tiedäthän,\nniitä siniharmaita?\n\nElsbe juoksee hädissään Jörnin viereen.\n\n-- Jörn! Fiete hakee taas riitaa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko iltapäivän, lasten tanssiessa, istuivat Uhlit ja Kreijit,\nvanhan tavan mukaan, eri huoneissa kumpikin sukukunta. Huoneitten\nvälillä oli leveä ovi. Uhlit joivat punssia ja lähettivät sitä\ntoiseenkin huoneesen, ja kun juoma, lasten mentyä kotia, alkoi tehdä\ntehtäväänsä, silloin Kreijeistä huimapäisin otti lasinsa, meni\ntoiseen huoneesen ja istahti Uhlien seuraan.\n\nTänä vuonna pani asian alkuun Jochen Krey. Hän tuli, kasvot\ntulipunaisina, loi Uhleihin uhkean katseen ja istahti ääneti ja\nraskaasti naapurinsa, suuren Klaus Uhlin viereen, lyödä kolauttaen\nlasinsa pöytään.\n\n-- Istunmahan tässä vähäsen, -- sanoi hän.\n\nUhlit nauramaan, ja jotkut huusivat: \"Jo lens' ensimmäinen krääkkä.\"\nVähitellen tulivat ne muutkin, ja niin siinä sitten istuttiin\nrinnakkain ja sikin sokin.\n\nKerran vuodessa, juuri tänä yönä, istuvat Uhlit ja Kreijit yhdessä,\nsinuttelevat toisiansa ja sanovat \"naapur'kullaks\" toisiansa, ja\novat kuin veljeksiä, laulavat yhdessä vanhoja lauluja, jotkut\nsyleilevätkin toisiansa. Tätä kestää noin kolme, neljä tuntia.\n\nMutta sitten nostaa joku Kreijiläisistä melun. Joku heistä alkaa\n\"naapur'kullalleen\" puhua \"suunsa puhtaaksi\" ja pian ne ovat siinä\nkaikki muutkin Kreijit, ja suuta soittaen ja kielet ketterinä\nsiinä nyt pengotaan ja pöyhötellään Uhlien elot ja olot, niinkuin\nseimessä härkä turvallaan tuiskuttelee eteen pantuja olkia puoleen\nja toiseen. Kaikkinainen närä ja naru Uhleja vastaan, mitä vuoden\npitkään on hampaankoloon kasaantunut -- eikä se kasa niin kovin\npieni olekaan, -- se kaivetaan nyt esille. Karkeita siinä tulee\nsanoja, tulee hienompiakin; vuoroin puhutaan ylimalkaan, vuoroin\ntakerrutaan yksityiseen seikkaan. Jok'ainoa Uhl saa nyt kuulla, mitä\nhän vuoden kuluessa on pahaa tehnyt. Yhdelle sanotaan, että hänellä\non emäntä sellainen kitupiikki, että yhdestä ainoasta luudasta tai\nkaislamatosta tinkii nalkuttaa parisen tuntia. Toiselle näytetään\ntoteen, ett'ei hän koko vuonna ole tehnyt yhtään järkevää kauppaa, ei\nkotonaan, eikä markkinoilla; kolmannelle johdetaan mieleen vanhoja,\nhassuja juttuja, niin että toinen on punainen kuin kukko. Ja vihdoin\njulistetaan kuolema ja kadotus koko Uhlien roskajoukolle.\n\n-- Ei teille tiloillanne ikinä kunnian kukko laula. Viinaan teiltä\nmenee maat ja mannut, ja keppi kouraan joka miehelle, niin totta kuin\nme ollaan Kreijiläisiä.\n\nSilloin Uhlit kavahtavat pystyyn, ja ylös ne pyrähtävät Kreijitkin.\nFritz Rapp on jo hyvissä ajoin korjannut lasit ja punssimaljat\nturvalliseen paikkaan ja katselee perältä lystiksensä tätä\nmellastusta.\n\nMutta mitäpäs tuosta? Huomenna iltapuoleen on Kreijeillä taas tämä\nedessään: minnes minä saan menemään nää luudat ja vispilät ja suat?\nJa se, joka juhlayönä oli paljonkin suutaan piessyt, se seisoo\nnyt jälleen vallan vakavin kasvoin Uhlien avaroissa väliköissä,\nkiltisti tarjoillen tavaroitaan kaupaksi. Kyllähän hänelle ensi\nalussa muristaan ja nuristaan, mutta toisen kerran hän tulee taas. Ja\nvähitellen haihtuu ja hälvenee koko närä. Yksi ja toinen vaan karttaa\nkokonaisen vuoden sitä tai tätä taloa, sillä ylen lujasti oli sen\nisäntä lyönyt nyrkkinsä pöytään ja vannonut ja vakuuttanut: \"Jos vaan\nse mies meidän taloon tulee, niin linnanhautaan minä hänet heitän\nkoirineen päivineen!\"\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nWieten Penn huusi kovaa pihan poikki: \"Lapset pyrkivät taas Thiess\nThiessenin luokse.\"\n\nKlaus Uhl istui rattaillaan, kaupunkiin lähdössä, niinkuin hänellä\noli tapana aina iltapuoleen. Hän nauroi ja sanoi: \"Menkööt, minne\nhaluttaa! Jos heidän on hauskempi huiskia raukassa rämeessä kuin\nviljavalla marskilla, niin mitäs heitä estelee, Wieten!\"\n\n-- Vuottakaa edes sen verran, että laitan teille voileipiä!\n\nLapset polkivat jalkaa, polkivat toista. Semmoinen oli heillä kiire.\n\nTuli tuosta Wieten leipineen.\n\n-- Fiete! -- sanoi hän, -- tulepas tänne.\n\nFiete astui hänen luokseen. Wieten nosti nyrkkinsä pystyyn ja sanoi\nhiljemmin: \"Muista sinä, ettes puhu pötyä lapsille.\" -- Sitten hän\npisti voileivät Jörnin taskuun. -- \"Sinä olet älykkäin näistä. Kun\ntulette perille, niin sano Thiessille heti, että älköön hän ruvetko\nhulluttelemaan siellä teidän kanssanne ja lähettäköön teidät taas\nhyvissä ajoin kotimatkalle.\"\n\n-- Jaha! -- sanoi Fiete. -- Ja nyt sitä viimeinkin lähdettiin.\n\nHän pisti kaksi sormea suuhunsa ja päästi kimeän vihellyksen,\nmerkiksi molemmille tytöille, jotka jo astuivat Ringelshörnin\nrinnettä ylös. Toinen tytöistä kääntyi taaksensa ja viittasi\nkädellään, ja se oli Elsbe Uhl. Mutta toinen kapusi tyyneesti\nedelleen, pitäen huolta, ett'ei leninki likaantuisi, ja se oli Lisbet\nJunker.\n\nHän kävi koulua muitten lasten kanssa, mutta hän pysyttelihe aina\nvähän erillään ja puhui yläsaksaa. Fiete Krey ei ollut mielissään\nsiitä, että hän oli tullut mukaan. \"Hän on niin olevinaan\", sanoi\nFiete. \"Jos minulta pääsee joskus karkeanpuolinen sana, niin heti hän\nvinkumaan: 'Ah, Fiete! Mitenkäs sinä nyt tuolla tavalla!' Hän pelkää\naina, ett'ei vaan kädet likaantuis tai tukka takkuloittuis.\"\n\nMutta Jörn piti Lisbetistä ja tahtoi häntä otettavaksi mukaan. Lisbet\noli nuorempi Elsbeä ja joutui myötäänsä hätään ja pulaan. Ja silloin\nhän aina korkealla, kimeällä äänellä pyysi Jörniä avuksensa: \"Jörn,\ntule auttamaan!\" Siinäpä se pääsyy lienee ollutkin, miksikä Jörn\nhänestä piti.\n\n-- Kas niin, -- sanoi Elsbe, kun pojat olivat saapuneet nummelle. --\nNyt lähtään. Minnepäin, Fiete?\n\n-- Nenänvartta myöten vaan, -- vastasi Fiete Krey. -- Mennään\ntuota puuta kohti. Ja hän osoitti erästä puuta aivan kaukana\ntaivaanrannassa.\n\nSitä eivät lapset osaa käsittää -- ja siinä se Fiete Kreyn suuri\nkunnia, -- että vaikka sitä lähdetään noin umpimähkään vaan, ensin\ntietöntä nummea myöten, sitten metsän halki, jossa juuri sen\nmerkkipuun kohdalle tullaan, niin aina sitä osataan Thiess Thiessenin\nluokse, joka asuu jossain siellä metsän takana rämeikössä.\n\nEtt'ei tässä vaan tie veis ihmissyöjäin kynsiin! Tahi kunhan ei vaan\njouduttais ryövärien luolaan; niitähän vielä piileksii siellä metsän\npohjois-osassa!... Fiete Krey se kaupparetkillään kahdestikin sattui\nsellaiseen luolaan, ja kerran oli oikein itse se musta Marketta\nseissut luolan suulla. Hän oli huomannut Fieten ja vetänyt ilmaan\nsemmoisen merkin, joka ihan vissiin olisi hänet lumonnut ihan siihen\npaikkaan, mutta kaikeksi onneksi tiesi Fiete Krey sen taikasanan, ja\nniin hän, väisti vaaran. Kolmasti se pitää sanoa, virkkoi hän, ja\nkolmasti hän sen sanoikin. Se oli järeä sana se.\n\n-- Mutta Fiete! -- huusi Lisbet. -- Kuinka sinä tuolla lailla!\n\nFiete huitaisi kädellään. \"Siitä se muija ihan vimmastui ja alkoi\nviskoa minua kivillä. Tulkaas tuonne noin! Siellä ne kivet ovat vielä\ntänäkin päivänä.\"\n\nLisbet ei tahtonut tulla mukaan.\n\n-- Tulkaa pois! -- puhui Fiete Krey. -- Tulkaa huoleti.\n\nSilmät seljällään he astuivat hänen perässään, Lisbet perimmäisenä.\n\n-- En minä tätä kauemmas lähde, -- sanoi hän. Jörn palasi hänen\nluoksensa ja veti häntä kädestä mukanaan. \"Niinhän sinä, tyllityttö,\npiipität, kuin mikä lintu.\"\n\n-- Min'en huoli sinusta enää ensinkään, -- sanoi tyttö. -- Minä\nkäännyn kotia.\n\n-- Me tullaan kohta takaisin, -- virkkoi toinen. -- Seiso sinä\nsill'aikaa tässä.\n\nLisbet istahti hietavallille. Muut menivät kauemmas ja näkivät\ntodellakin puoleksi nummiruohon peitossa kasan kiviä, jotka olivat\npäivänpaisteessa ja tuulessa ja sateessa vaalenneet.\n\n-- Poika! -- sanoi Jörn. -- Oli maar kouraa sillä muijalla, joka\nnoita kiviä viskeli!\n\n-- Koura kuin kaukalo, -- virkkoi Fiete Krey noin ohimennen.\n\nÄkkiä huhahtaa tuulenpuuska metsästä päin.\n\n-- Joutukaa! -- huutaa Fiete, ja lapset lähtevät juosta kirpaisemaan\nnummen yli ja palajavat läähättäen hiekkavallin luokse, jossa Lisbet\nJunker seisoo hädissään, valmiina lähtemään karkuun. He nauravat\nkaikki Lisbetiä ja istahtavat vallille hekin.\n\n-- Niin, mitä sitten siitä vanhasta Marketasta? -- kysäisi Elsbe.\n\n-- Jaa, niin! -- puhui Fiete -- Tässä kerran -- on siitä jo\nparikin vuotta -- olin harjoja ja pyykkipihtejä kaupan Kudenissa\nja Bokhaltissa, ja ilta alkoi jo hämärtää, kun tulin kotiapäin.\nHiiviskelin siinä sitten hiljaa kuusikon reunaa. Metsään min'en\nmennyt, sillä puitten välissä oli pilkkoisen pimeä, ja noin ne vaan\nhuojuu siellä puitten välissä, pitkät ja kuikelot kuin korennot ja\nniin verkalleen kuin pappi, alttarille mennessään. Ja niin minä\nsitten tulin sille suurelle hiekkahaudalle, tiedättehän, siellä\nlähellä Grossenradea, sinne, missä se kirkherra seisoo...\n\n-- Mikä kumman kirkherra? -- kysyi Elsbe.\n\n-- No... Pitääkös se nyt ensin kertoa? Ennätätte te kuulla sen\ntoisenkin kerran... No niin: Kudenin kirkherran piti kerran mennä\nehtoollista antamaan eräälle sairaalle Grossenradessa. Hiekkahaudalle\ntullessaan, hän äkkiä katsahtaa taaksensa tuolla lailla noin.\nSieltähän näkee kauas hamaan Hampuriin. Sieltä minäkin kerran\nselvällä säällä näin, paljoko kello oli Hampurin kirkontornissa.\nNo niin, kirkherra katsahtaa taaksensa, ja -- arvatkaas, mitä hän\nnäkee? Hänen talonsa palaa! Ihan ilmitulessa! Ja siell' on hänellä\nkotona kirjoja sellaisia, joita ei muualta saa ostaa mistään koko\nmaailmassa. On näet sellaisia kirjoja, joihin on kirjoitettu salaiset\nkonstit, miten päästä hirmuisen viisaaksi ja rikkaaksi, ja sellaisia\noli kirkherralla. Ja siinä hän nyt seisoi. Lähteäkö takaisin\nkirjoja pelastamaan vai mennäkö sairaalle ehtoollista antamaan?\nSepä se! Kovin ovat kirjat hänelle kalliita, ja niinpä hän kääntyy\nkuin kääntyykin takaisin ja pelastaa ne, ja sairas kuolee ilman\nehtoollista. Sen koommin ei kirkherra enää unta silmäänsä saa, ja\npian hän kuoleekin ja joutuu helvettiin. Mutta piru ei hänestä huoli,\nvaan asettaa hänet tuohon suureen hiekkakuoppaan.\n\n-- No, äläs huoli! -- jatkoi Fiete Krey. -- Siitä minä astua\nlaahustan ihan sen haudan ohitse. Ja hirvitti niin. Ensinnäkin\nvaakkui kuusen latvasta varis: \"Marks! Marks!\" Min'en ollut\ntietääksenikään. Sitten huusi ukuli, niitä pieniä semmoisia, koivun\noksalta, ja huusi lujaa: \"Hyh! hyh!\" Mutta minä aattelin: \"Ei vaan\nsitä tähän jäädä.\" Ja sitten istui kissa säleaidan veräjällä ja\nnaukui: \"Nau! nau!\" Mutta minä aattelin: \"Ann' tulla vaan!\" Ja siinä\nse kirkherra justiin seisookin, siinä hiekkahaudan partaalla. Siinä\nhän seisoo ja maata tarpoo. Vasemmalle jalalleen kun astuu, niin\nKudeniin katsoo; oikealle kun käy, niin katsoo Radeen.\n\nFiete Krey vilkaisi kuulijoihinsa, vuorotellen jokaiseen.\n\n-- Siitä vanhasta akastahan sinun piti kertoa.\n\n-- Jääköön toiseksi kertaa, -- vastasi Fiete. -- Nyt meidän pitää\ntotta tosiaankin lähteä eteenpäin, muutoin tullaan liian myöhään\nAulankoon. Mistähän kohti me oikein metsään mennään? Ja metsän kautta\nmeidän on mentävä! Mistähän sitä oikein...?\n\nJa nyt kävi kuin aina ennenkin. Nyt, kun piti mennä metsän sisään,\noli hänen onnistunut saada saatettavansa niin pitkälle, että tytöillä\noli täysi tuska ja hätä, eikä ollut Jörnkään ihan tyyni. Taajassa\nryhmässä nyt astuttiin metsää myöten. Fiete Krey vilhui vaanivin\nsilmin oikealleen ja vasemmalleen metsän pimentoon, ikäänkuin sieltä\njoka hetki olisi pahoja peikkoja tulossa. Elsbe oli tarttunut häntä\nkäsivarteen ja katsoi hädissään häneen. Lisbet Junker kulki niin\nlähellä Elsbeä ja Fiete Kreytä ja vilkuili niin kiivaasti joka\ntaholle, että myötäänsä astui toisten kantapäille. Perimmäisenä kulki\nJörn Uhl. Hän pyrki ylimalkaan pitämään Fiete Kreyn juttuja pelkkinä\ntaruina tai ainakin hyvin liioiteltuina, mutta hän ei uskaltanut sitä\nsanoa, hän kun tiesi olevansa päätään lyhempi häntä kokemuksessa ja\nsanatulvassakin. Halveksimisensa hän kumminkin tahtoi lausua julki\nja virkkoi senvuoksi Lisbetille: \"Käy sinä edeltä. Minä astun täällä\ntakanapäin.\" Mutta usein hän äkkiä kääntyi ympärinsä, sillä takaapäin\nkuului selvään askelia.\n\nVihdoin alkoi metsätön ala kuultaa puitten välitse. -- Juoksujalkaa\nnyt! -- huusi Fiete. Ja he juoksivat, minkä jaksoivat, puitten\nvälitse ja saapuivat vihdoin tielle. Alhaalla näkyi Aulanko\nrämeikössä, ja silloin he huusivat ja huhusivat, viuhtoen lakeillaan\nja nenäliinoillaan.\n\nMaavalli kulkee kierrellen kuin mikä kookas käärme peltojen\nvälitse rämeikköön. Paha on kulkea sitä myöten: tiheässä kasvaa\nsiinä kanervaa, saraheinää ja vaapukkapensaita. Mutta siksi juuri\nhe kulkevat sitä myöten alas rämeikköön. Vihdoin, kun jo kovin\nhankalaksi käy siinä astuminen, he tekevät huiman hyppäyksen alas\npensastoon, Lisbet Junker Jörn Uhlin avulla, ja lähtevät astumaan\nturvekasoja kohti, joita kohoaa leveitten, mustain mutahautain\npartaalla. Ja siellä loikoo Thiess Thiessen nurmella, turvekasan\nsiimeksessä, lakki otsalla, pyssy vieressä.\n\nLapset hiipivät varpaillaan lähemmäs ja seisovat hänen ympärillään.\n\n-- Hän on lähtenyt meitä vastaan, -- kuiskaa Elsbe. -- Hän on sitten\npannut pitkäkseen ja nukkunut. Semmoinen unikeko hän on ja tekee\nkaikki nurinpäin.\n\n-- Huudetaanpas kaikki yhtaikaa, -- ehdottaa Jörn. -- Kyllä maar mies\nsäikähtää. Yht' aikaa... nyt! Hoo-oo-hei!\n\nNiinkuin jänis makuusijaltaan, ei vainenkaan, kankeana ja suorana\nkuin sahapölkky ponnahtaa Thiess Thiessen maasta pystyyn.\n\n-- Mitä nyt? -- huutaa hän.\n\n-- Thiess! -- huutaa Elsbekin. -- Älä tuolla lailla tuijota. Onkos\ntuo nyt laitaa?\n\nSilloin Thiess sieppaa pyssynsä ja saa samalla puhelahjankin. --\nMinähän tässä läksin teitä vastaan, mutta annas, kun tässä ihan\nkorvaani kiljaisee: \"Thiess\", sanoo, \"eihän ne mitä vielä tule! Pistä\npitkäkses\", sanoo. -- Miehen naismaiset kasvot loistavat, ja pienet,\nkirkkaat silmät vilkkuvat ja välkkyvät.\n\n-- Fiete poika! -- sanoo hän. -- Onpas lystiä, että te tulitte!\n\n-- Onko vene valmis, Thiess?\n\n-- Valmis kuin valettu, -- sanoo toinen, -- ja uhkea onkin astia...\nMinustahan piti oikeastaan tulla merimies, nähkääs, lapset! Mutta\nminut löi meritauti heti kuin olin noussut rantaäyräälle ja näin\nElben. Läksin sitten Brunsbütteliin ja menin oppiin venemestarille\nKlausenille, sille, joka niitä aluksia rakentaa. Ja hyvin olis kaikki\nkäynytkin, ja minulla olis nyt suuri veistämö, ja rikas mies minä\nolisin kanssa, mutta se peiakkaan unitauti! Älä naura, Fiete; tyhmä\nolet vielä, poika riepu. Minä ymmärrän vallan hyvin, mitä siinä\nprinsessa Ruususen sadussa kertoo: että ne oli maanneet sata vuotta\nyhtä kyytiä. Osaan minä sen viisunkin. Ja sitten tuli vielä sekin\nseikka, ett'en minä kasvanut ja varttunut vähitellen, vaan yhteen\nmenoon minua lykkäsi hoikkana ja honkelona kuin pajupuuta: vyötäisiä,\nei vatsaa, kunhan vaan pää pikemmin lakeen kumahtaisi. Hyvin kävi\nkaikki, niin kauan kuin taikaa tehtiin takuteltiin; pystyssä olin\nja pirteänä pysyin kanssa. Mutta annas, kun oli ensimmäinen lankku\nlyöty! Silloin, Fiete, silloin oli kuin olis se lankku ihan minulle\nkimmurrellut ja sanonut näinikään, että: \"Pistä pitkäkses, Thiess\nThiessen!\" No niin, eihän siitä sitten mitä tullut. Ei vainkaan\ntullut _siihen_ aikaan, lapset. On minulla vielä tallella se\nKlausenin antama todistuskin. \"Siihen katsoen, että kivulloinen\nunitauti\" j.n.e. Ennenkuin minä pääsin tämän vanhan olkikaton\nalle, niin makasin kolmetoistakymmentä tuntia siellä aulangolla\nvaapukkapensaissa.\n\n\"Jonkun ajan perästä minä aattelin: jahkas lähden tästä\nlatinakouluun, minulla kun mieli vaan paloi maailmaa näkemään.\nArvelin näinikään: kun on oppinut mies, niin sille on maailma avoinna\njoka haaralle; kun tulet kouluun, niin opit latinaa, ja se on niin\npaljo kuin oppia uimaan. No kun kouluun, niin kouluun! Ei sentään\nsuoraa päätä, vaan ensin eri läksyille kirkherra Friedelin luokse.\nJa hyvin tuo kävikin. Kirkherra tiesi minun luontoni ja sovittikin\ntunnit noin kuuden ja kahdeksan väliin aamulla ja neljän ja kuuden\nväliin iltasella; siiloin minä näet olin pirteimmilläni. Osaan minä\nvieläkin monta latinalaista sanaa.\"\n\n-- _Adsum!_ sanoi Fiete Krey. -- Se on: \"tääll' ollaan.\"\n\n-- Älä sinä yhtään virnaile, Fiete. Tarkoitat kai etten minä latinaa\nmuuta osaakaan?... No niin, mutta sitten, kun kouluun tulin! Te ette\ntunteneet sitä vanhaa professoria Chalybäusta. Chalybäus on niin\npaljo kuin rautainen; huomaatkos, Fiete? Monta monituista kertaa hän\nsanoi meille: \"Ei teiss' ole elämää ensinkään, teissä Dithmarschin\npojissa.\" Mutta minusta, kuules Fiete, hän sanoi kerran: \"Thiess\nThiessenissä, siinä pojassa on elämää, mutta se on nukuksissa.\" No\nniin, lapset, sanalla sanoen: ei se luistanut: Tieteet muka... Niistä\non maailmassa kovin nurinkurinen käsitys. Luulis, että niissähän\nse on semmoinen... mitenkä mä sanoisin... semmoinen tie, että\nsitä kun astuu, niin yhä enemmän selkenee. Se on ihan päinvastoin.\nMinun mielestäni se oli semmoinen umpisola, niinkuin nyt esimerkiksi\nketunpesä. Sinne menee vongertaa kuin mäyrä, mutta ei tiedä, mistä\npääsee pois ja pääseekö ensinkään. No niin... minä otin takapassit.\n\"Vähemmällähän pääsee\", sanoi kettu, kun jätti takakoipensa rautoihin\nja kampuroi kolmella jalalla tiehensä. Paperi pistettiin minulle\nsieltäkin kouraan, ja tallella se on sekin. Mutta eipä siinä\nsanottavia seiso.\n\n\"Nyt sitä oltiin taas Aulangossa, ja siellä minä seisoskelin milloin\nkyökin-oven suussa, milloin sein'vieruksella päivännousun puolella\nja rakentelin pitkiä matkasuunnitelmia. Maailmaan näet teki mieli.\nMutta isä vainaa oli saanut kyllänsä niistä. Kauluksesta otti minua\nja pisti varstan kouraani ja pani minut meidän vanhan päiväläisen,\nKlaus Suhmin, viereen, joka paraikaa oli puida paukuttamassa kauraa,\nsitä pitkää semmoista, jota oli kasvanut niillä rämesaroilla. Ja\nkun minä vielä myöhemmin taas kerran otin puheeksi ne matkat, niin\nnyrkkiä hän pui nenäni alla. Sinne meni ne silloiset reissut, ja\nnäin se vaan on käynyt. Minä, joka kernaimmin olisin lähtenyt\njalkapatikassa vaeltamaan Venäänmaan halki ja Kiinanmaan poikki\nBangkokiin, minä en ole tätä Aulankoa kauemmas päässyt, enkä ole\nnähnyt edes Hampuriakaan, en edes Rendsburgiakaan. Kirjoillahan minä\nniitä matkoja olen sittemmin koettanut korvata, minkä verran on\nlaatuun käynyt. Ostin Stielerin kartaston ja Gruben luonnekuvaukset\nja Gerstäckerin romaanit ja kaikennäköisiä matkakertomuksia. Kaikki\nne matkat, mitkä olin mielessäni suunnitellut, olen piirtänyt\nmakuutupani kalkkiseinään. Olettehan te nähneet ne, lapset.\"\n\n-- Älä nyt enää juttele! -- sanoi Elsbe. -- Mieli tekee jo sinne\nketunpesään.\n\n-- Jaa, niin vainenkin. Joutuun, lapset, joutuun! Täss'ei auta\nsiekaileminen. Trinalla on ateria kaiketikin jo valmiina. Meillä on\ntänään silavakukkoa sianpäästä.\n\nThiess oli maavallissa löytänyt molemmat ketun pesän aukot, puoleksi\nnummen keltaisen hiekan peitossa.\n\n-- Ammupas sinne! -- sanoi Elsbe.\n\n-- Mitäs siitä lähtis, lapsi\n\n-- Sama se, -- virkkoi Elsbe, katsoen tuimasti häneen, -- ammu vaan!\n\nValitettavasti täytyi Thiess Thiessenin tehdä, mitä vaan pikku\nElsbe vaati. Kaksikymmentä ajastaikaa sitten hän oli tehnyt kaikki,\nmitä hänen sisarensa, Elsben äiti, suinkin oli tahtonut, ja nyt hän\nei pieneltä sisarensa tyttäreltäkään hennonnut kieltää mitään. He\nseisoivat nyt siinä kaikki, epäilevin silmin katsoen keltahiekkaiseen\npesän-aukkoon ja laukausta odotellen. Lisbet vetäysi hiukan taammas.\nJörn, joka aina heti huomasi, mitä Lisbet milloinkin teki, kiusotteli\nhäntä, otti häntä käsistä ja yritti vetämään häntä muitten luokse.\n\nSilloin Elsbe, hänen aikomustaan torjuakseen, kietoi somalla,\npyytävällä liikkeellä kätensä hänen kaulaansa ja piteli hänestä\nkiinni, liikahtamatta paikaltaankaan. Jörn ei tiennyt, miten olla,\nkun toinen tuolla tapaa häntä lähenteli. Hän otti neuvotonna hänestä\nkiinni ja katseli häntä.\n\nMonasti ennen, lasten leikkiessä koulupihalla, oli Lisbet kiljaissut,\nkun pojat koulupihalla olivat käyneet häneen käsiksi, ja riuhtaissut\nitsensä irti. Tällä tavoin hän ei koskaan ollut ottanut Jörnistä\nkiinni.\n\n-- Aina kun Thiessin luona ollaan, olet sinä ihan toisellainen, --\npuhui Lisbet ja nyökäytti päätään. -- Kotona sinä olet usein jörö ja\nvakava, mutta täällä sinä olet iloinen. Tänään minä pidän sinusta.\n\nKovin lujasti piteli häntä tyttö. Jörnin ei tässä tarvinnut panna\nläheskään kaikkea voimaansa liikkeelle, mutta ihmetteli hän\nsittenkin, mitenkä nuo hennot jäsenet ovat niin lujat, ja kävi ihan\nneuvottomaksi, kun toinen niin lähelle häntä tuli.\n\n-- Tästä puolin minä sanon sinua aina tyllitytöksi, -- virkkoi Jörn,\npidellen häntä hellävaraisesti.\n\n-- Miks' niin?\n\n-- Sinulla kun on samanlainen kimeä, piipittävä ääni kuin\ntyllilinnulla, tiedäthän sillä, jota kirjoissa sanotaan\nrantaraukuksi. Niin sinäkin piipität.\n\nHe pitelivät vielä kiinni toisistaan ja katselivat naurahdellen\ntoisiansa. Silloin alkoi läheisestä puusta äkkiä kuulua talitiaisen\nsirkutusta. Se sirkutti niin kovaa ja hätäisellä äänellä, että\nkaikkien silmät kääntyivät sen puoleen. Se istui pienen männyn\nylimmällä oksalla, kallisteli päätään puoleen ja toiseen ja\nkatseli alas. Ja sitä kohti katsahtaessaan, lapset näkivät jotain\nruskeankellertävää kulonkarvaisessa ruohikossa. Kaksi silmää\nhehkui kolmikolkkaisessa päässä, sanomattoman älykkäästi katsellen\nketunpyytäjiä, jotka seisoivat siinä suu auki. Thiess seisoi silmät\nsiirallaan ja kankeasti pidellen pyssyä loitompana luotaan ja\nlaukaisi hurjasti hiekka-aukosta sisään. Fiete Krey tarttui kahden\nkäden harmaasen, rautakantaiseen kenkäänsä, nykäisi sen jalastaan ja\nviskasi sen vimmattua vauhtia perään.\n\n-- Peiakas! -- sanoi Thiess. -- Silläpäs oli koko pitkä häntä.\n\nElsbe lyö kätensä yhteen.\n\n-- Ettäs sanot! Mutta niin se aina käy, kun me ollaan täällä; sinulta\nmenee nurin kaikki tyyni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalo, missä Thiess Thiessen oli elänyt melkein koko ikänsä, ja pää,\njota Thiess Thiessen hartioillaan kantoi, -- ne olivat merkillisesti\nyhdenlaisia. Ratkaisematta vaan jäi kaikiksi ajoiksi, mikä niistä\ntoisensa mukaan oli muodostunut: oliko Thiessen pää monen pitkän\nvuoden kuluessa käynyt tuon vanhan, rakkaan talon näköiseksi, vai\noliko talo hieman ottanut haahmoa Thiessistä.\n\nThiess Thiessenin talo oli pitkä ja kaita; korkea, tumma olkikatto\nroikkui syvälle alas pienten, vilkkuvain akkunain yli; edessä oli\npikkuinen otsikko, rajapiirteille raju. Thiess Thiessenin pää oli\nhyvin pitkä ja kaita, ja tuo pitkä, tumma tukka roikkui korvain\nyli ja otsan yli kirkkaille, vilkkuville silmille saakka; nenä oli\npieni ja elleihän rajapisteilleen raju, niin ainakin uhkea: hieno,\npyöreävartinen nenä pienissä, näivettyneissä, kuihtuneissa ja\nkäpertyneissä, naismaisissa kasvoissa.\n\nElsa se oli jo yhdenkin kerran sanonut hänelle: \"Niin on sun pääsi\njustiin kuin talosikin.\"\n\n-- Mikäpäs sen siitä muuksi muutti! -- oli Thiessin tapa vastata. --\nYhdessä sitä on jo oltu viidettäkymmentä ajastaikaa, ja yhdessä vaan\naina.\n\nLähestyen toisiansa he istuivat pyöreän pöydän ympärillä tuossa\nsuuressa huoneessa, jonka seinillä oli kaakelikoristeita, ja jossa\nnämä samaiset ihmiset kaksikymmentä vuotta myöhemmin viettivät kerran\nniin surullisen iloista jouluaattoa.\n\n-- Lapset! -- puhui Thiess Thiessen. -- Astua nummen poikki ja sitten\nsyödä Dithmarschin silavakukkoa, se on parasta maailmassa se.\n\nHän nyökäytti päätään heille ja pani ensimmäisen palasen Elsben\nlautaselle.\n\n-- Vai niin? -- sanoi Elsbe. -- Vai on se parasta maailmassa se!\nOpettaja Peters tietää sen asian paremmin kuin sinä. \"Parasta\nmaailmassa\", sanoo hän, \"se on rakkaus.\" Ja sitä minäkin.\n\nThiessiltä jäi kahveli puolitiessä ilmaan. Hän avasi pienet silmänsä,\nja silmäkulmat ne katosivat otsatukan alle. Hän ajatteli: Juuri noin\nse sanoi, sun äitisikin. Ei ollut tyttö kuin kahdentoista vanha, niin\njo haasteli rakkaudesta. Kovin kävi hänelle rakkaus kalliiksi...\n\n-- Rakkausko? -- virkkoi hän. -- Kehenkä?\n\nEi suinkaan Elsbellä ollut mitään määrättyä tarkoitusta, niin\nsanoessaan, mutta, ketterä kuin oli, hän vastasi nyt: \"Rakkaus\nJumalaan.\"\n\nNyt oli Thiess Thiessen aseetonna.\n\n-- Niin, niin, -- puheli hän, päätään heilutellen. -- Jos tällä\ntapaa rupeat puhumaan, niin pian sulta lappamiset loppuu. Rakkaus\nJumalaan? Mitäs se sinun mielestäsi on? Jospa hän istuisi tässä sun\nrinnallasi!...\n\n-- Mitäkö on? -- vastasi Elsbe. -- Meidän pitää rakastaman kaikkea\nsitä kuin hyvä on. Sitä se on.\n\n-- Tämä sianpää on hyvää, Elsbe, -- virkkoi toinen. -- Siitä ollaan\nyhtä mieltä sun kanssas. -- Hänen silmänsä välähtelivät kuin pienet,\npuhtaat, kirkkaat akkunat aamuauringon paisteessa.\n\n-- Jörn! -- sanoi hän sitten, -- sanopas, mitä sinä aattelet tästä.\nFiete Krey ei puhu mitään, sillä hän ei välitä muusta kuin sianpäistä\nja luudista ja vanhoista akoista, jotka viskelevät kiviä. Mutta sinä,\nJörn, sinä olet haaveilija. Haaveilija sinä olet, Jörn; ja vaikkes\nsitä oiskaan siinä määrin kuin indialaiset fakiirit, jotka nurkassa\nistua kykkivät ja sinnes vatsaansa katselevat, kunnes heille ilmestyy\nmitä hassuimpia näkyjä. Puhu, Jörn!\n\n-- Paras maailmassa on työ, -- sanoi Jörn, -- tiedätkös sen?\n\nThiess laski kahvelin pöydälle ja loi silmänsä murheellisena maahan.\n\n-- Jürgen Uhl! -- lausui hän. -- Olen minä valmis kuulemaan jos mitä,\nmutta en ois moista odottanut. Vai työ?... Mitäs lukee raamatussa,\ntoisella lehdellä, silloin kuin heidät oli paratiisista ajettu pois?\nKuinka kuuluu se sana, joka noitten ihmisparkain jälkeen iskee,\niskee kuin raesade? Otsas hiessä pitää sinun leipääs syömän! Onko\nse siunausta, Jörn, vai kiroustako se on? Vai työ, Jörn? Työ on\nkirousta, Jörn. Ja se on sinun mielestäsi se paras maailmassa! En\nole elämäpäivinäni mitään niin hartaasti halunnut kuin että olisin\nsyntynyt Pesandin saarilla tai Suruacissa Molukkien meressä, siellä,\nmissä työ on suorastaan kiellettyä. Kiellettyä, Jörn, koskapa siellä\nkasvaa liian paljo bananeja! Ja minä kiitän joka päivä Jumalaa siitä,\nettä minulla on Aulanko, ja että minä siis olen jossain määrin sen\nkirouksen ulkopuolella. Heinäaikana vaan ja silloin kuin turpeita\nkuivataan, silloin olen mukana minäkin. Ja sinä sanot: työ on parasta\nmaailmassa.\n\nSilloin vaikenivat kaikki, hän kun tuolla tapaa rupesi raamatulla\nhuiskimaan.\n\nMutta nyt yltyi Thiess Thiessen liian rohkeaksi ja hyppäsi lujalta\npohjalta hyllyvään maahan.\n\n-- Lapset, -- sanoi hän -- minä luen, niin kauan kuin ajatukset vielä\nkoossa pysyvät, \"Itzehoen Sanomia.\" Tiedättekös, mitä uutisia minä\nniin hartaasti odottelen, joka kerta kuin Peter Siemsen tulee tuolta\nkolkan takaa, tempaisee oven auki ja huutaa: \"Itzehoen Sanomia\"?\nSitä, että työ olis vähennyt. Että työ olis kokonaan lakannut\nolemasta! Että me kaikki olisimme kirouksen alta kirvonneet. Ni-in!\n\n-- Vai niin vainen! -- sanoi Jörn ja laski nyrkkinsä pöytään. --\nTästäpä soluu soma juttu. Ann' tulla vaan!\n\n-- Mitä kaikkea ne ovat jo keksineetkään! Ja jok'ainoa keksintö on\nvähentänyt työtä. Kehruukone. Yhä minä vieläkin näen, mitenkä äiti\nvainaa koko pitkoisen talvisen päivän istui rukin ääressä. Entäs\npuimakone! Sen minä sanon, että maahan me lyötiin puimatanner, minä\nja Klaus Suhm. Ja jos sanon, että Klaus Suhm on eläissään hakannut\nmaahan kaksikymmentä savitannerta, niin se on vähä. Ja nyt tuli kone;\nei kuin päivä vaan, niin on viljat puitu ja jyvät viskattu! Entäs\nne rautatiet! Entäs ne lennättimet! Ennen vanhaan sitä vonguttiin:\n\"Missähän ne minun rasvanahkaiseni, Liisa? Panes hevonen valjaisin\nRisto!\" Ja sen minä nyt teille sanon: Työ vähenee maailmassa. Klaus\nSuhm se ennen vanhaan nousi talvis-aikana kello kaksi ja kolmelta jo\nkoputti minun akkunaani! Mutta nyt? Ihme kuitenkin, ihme ja kumma,\nett'ei se työ vielä paljoa suuremmissa paloissa ole vähennyt eikä jo\nkokonaan jäänyt sukupuuttoon.\n\n-- Entäs sitten? -- kysäisi Jörn ja kumartui pöydän yli. -- Annas,\nettä työtä olisi vähemmän? Mitäs sinä joutessasi tekisit?\n\n-- Kukin tekis, niinkuin tykkäis, -- vastasi Thiess Thiessen. --\nMinusta olis lystiä pitkä uni turvekasan kupeella.\n\n-- Vai olis! -- sanoi Jörn. -- Ja toisista... toisista -- hän pyrki\nhiukan takertumaan sanoihinsa, -- toisista olis kai lystiä vetelehtää\npäiväkaudet kapakassa. -- Poika puisteli valkeata päätänsä. -- Etkä\nsinä yleensä näistä asioista ymmärrä yhtään. Luuletko sinä, että Adam\nja Eva ennen syntiinlankeemusta istuivat ristissä käsin? \"Edenissä he\nparatiisia viljelivät\", niin siinä lukee, ja leikkivät keskenänsä.\nMekin tekisimme työtä ja hauskoja leikkejä löisimme, eikös niin\nLisbet? Mutta monet ihmiset ovat häijyjä ja kehnoja. Ja siksi meidän\nkaikkien täytyy käydä koulua ja sitten mennä työhön, kun suureksi\nkasvetaan. Ja _sinä_, parasta on kun menet muuttamaan ruskean ruunan\nliekaa. Eihän sillä, tuolla kuusien juurella, ole enää mitään\npurtavaa.\n\nPikku Lisbet ei ymmärtänyt kaikesta tuosta mitään. Keskustelun aikana\nhän oli yhtä mittaa sormellaan tökkinyt Jörniä hartioihin. \"Katsokaas\nhänen silmiänsä\", puheli hän. \"Niin ne istuu kuin ketut pesänsä\nsuulla, vaanimassa, ja tukka on hänellä pystyssä kuin mitkä siilin\npiikit.\" Ja hän hypähti nopeasti takaa päin hänen luokseen ja pani\npäänsä hänen päänsä viereen. Yhtä vaalea oli heillä kummallakin tukka.\n\n-- Kas niin! -- sanoi Elsbe. -- Olkaa nyt jo vaiti! En minä välitä\nteidän pakinoistanne.\n\nThiess nyökäytti päätään verkalleen ja virkkoi Fiete Kreylle:\n\n-- Minun tekee aina hyvää, kun te tulette. On, niinkuin kuka kylkeen\nsysäis. Käydäänpäs sentään tuo ruuna tuolta vähän alemmas. Mutta\ntulkaa ensin katsomaan, missä kaikissa paikoin minä taas näinä viime\nviikkoina olen reissaillut.\n\nLapset menivät hänen perässään hänen makuutupaansa. Se oli iso,\nautionko huone, seinät valkoisiksi rapatut Huonekaluja ei siinä ollut\nkuin Thiess Thiessenin vuode, vaatearkku ja kaksi tuolia. Seiniin\noli katon rajaa myöten järeillä sinikynä-viivoilla piirrettynä\nviisi maan-osaa ja molemmat pallopuoliskot. Kirjoja oli kasottain\ntuoleilla. Täällä se Thiess Thiessen suoritteli laajoja matkojansa ja\nkoetteli kylliksensä vaellella vierailla mailla. Lyhyessä esitelmässä\nhän selitti nyt, kuinka hän tällä viikolla on Livingstonen kanssa\nKeski-Afrikassa samoillut ja monasti yönuotion ääressä istunut,\nsyöden pelkkää kuivattua vuohenlihaa ja niukalti sitäkin. Hän otti\nkirjan ja luki heille matkan jännittävimmän kohdan, sen, jolloin tuo\nenglantilainen lähetyssaarnaaja ja tutkija solmii rauhanliitot sen\nhirmuisen ja villin neekerikuninkaan kanssa. Kädet koholla hän heille\nluki, juhlallisella äänellä.\n\nMutta eihän siitä mitä lähtenyt. Elsben tarkkaavaisuus oli jälleen\ntiessään.\n\n-- Jos tässä tällä lailla vitkaillaan ja viivytellään, -- sanoi hän\nhalveksivasti, -- niin ei tule valmista yhtään mitään.\n\nLähdettiin ulos ja siirrettiin ruuna alempaan liekaan. Säleaidan\nveräjällä syntyi koko tungos, kaikki kun tahtoivat päästä yht'aikaa\nsiitä, nuori ruuna myös. Mutta säveä oli hepo eikä tehnyt heille\nmitään, ei edes hätkähtänyt, vaikka pieni Lisbet kiljaisi, kun se\ntuli häntä liian likelle.\n\n-- Ja nyt venettä katsomaan!\n\n-- Ylen on mulla siro vene, lapset. Se on paras ja suurin, mitä\nkoskaan on minun käsistäni lähtenyt.\n\nVene oli tummanruskeassa rämelammessa, rantaan kytkettynä, niinkuin\nolla pitää. Muodolleen se oli kaukaista sukua vasikankaukalon kanssa,\nja haisi jo kymmenen askeleen päähän pieltä, jota oli valettu\njok'ikiseen saumaan. Keskellä venettä kohosi välikannelta masto, ja\nsen nenässä liehui keltainen silkkilippu, mummovainajan esiliinasta\nleikattu. Etukannella oli neljä tykkiä, jotka kylänseppä oli\njuottanut yhteen Mannesmannin putkista, ja joissa kirkkaaksi viilatut\nsankkireiät välkkyivät.\n\nErinomaista! Kaikki kiittelemään Thiessiä. Nyt hän on, sanottiin,\nkerrankin saanut jotain kunnollista aikaan. Jörn lyödä lapautti\nhyvillään polviinsa ja olisi heti kohta astunut veneesen. Pieni\nLisbet se vaan loi epäileviä silmäyksiä tuohon, monesta kohden\npaikkailtuun, kirjavaan astiaan, heilautti pientä, vaaleatukkaista\npäätänsä ja sanoi: \"Min'en siihen mene.\"\n\nSilloin teki Jörnin mieli taaskin ottaa hänestä kiinni, mutta Lisbet\nperäytyi ja pyöritti pyytävästi päätään, niin soman vakavasti, että\nJörn heti luopui aikeestaan.\n\nThiess oli jälleen innokkaalla tuulella. Hän ei mielinyt päästää\nmainettansa kutistumaan ja sanoi:\n\n-- Ensimmäisen reissun teen minä yksin.\n\nHän nousi verkalleen kaukaloonsa ja asettui varotellen istumaan,\noikaisten jalkansa välikannen alle.\n\nElsbe oli istahtanut pajunrungolle, joka pisti ulos rannasta veden\nyli. Siinä hän rupesi uikuttamaan: \"Entäs jos sinä keikahdat,\nmitenkäs sitte? Päistikkaa menet veteen etkä saa jalkojasikaan irti.\"\n\n-- Minäkö? Ettäkö keikahdettais?\n\n-- Kuule Thiess! Ei tule tolkkua!\n\n-- Thiess! Tiedäthän, että sinun käy aina hullusti!\n\n-- Jaa, ettäkö hullusti? Etteikö tolkkua? Tolkku tulee täydelleen.\n\nHän kopeloi liivinsä taskusta ja pani kolme mustunutta tulitikkua\neteensä kannelle.\n\n-- Kuule Thiess! Heitä valtaan! Kaikki, mitä sinä tahdot liikkeelle\nsaada, se istuu kiinni kuin piki ja terva.\n\n-- Anna hänen koettaa! Tervassahan se on jo koko mies.\n\nThiess kohottautui hiukan: kuului semmoinen tervantarttuinen\nrasaus. Lapset nauramaan. He vilkaisivat toisiinsa, silmää iskien.\nFiete Krey, joka selvimmin näki, miten hassusti tuossa käy, nauroi\nkimmurrellen.\n\n-- Thiess! Kumoon sinä menet, niin totta kuin mikä!\n\nKahdella varovalla sysäyksellä pääsi Thiess rannasta vesille.\nHän laski airon hiljakseen eteensä ja kurottautui tulitikkuja\nottamaan. Alus alkoi huojuskella, ikäänkuin olisi mielinyt asettua\ntoisin puolin. Thiess koetti raapaista tulitikkua kanteen, mutta\nse ei syttynyt. Silloin hän kohotti toista jalkaansa, saadakseen\ntuon uinailevan tulen heräjämään henkiin siitä tavallisesta,\nasianmukaisesta kohdasta. Kaukalo heilahti. Tuli leimahti. Tykin\nsankkiin nyt palava tikku! Kaukalo heilahti.\n\n-- Lapset! Näin se kävi huhtikuun 5:nä Eckernfördessä.\n\nHän yritti siirtyä hiukan syrjemmäs, se kun näytti olevan kovin\ntarpeellista. Peiakas! Vielä kerran! Thiess ei pääse paikaltaan; mies\non tervassa kiinni. Kesken peiakkaita keikahtaa vene alassuin, ja\nThiess Thiessen keikahtaa alassuin kanssa.\n\nJörn Uhl seisoi polviaan myöten vedessä. Fiete Krey virkkoi:\n\"Vielähän se pulputtaa.\" Elsbe sanoi: \"Kova lykky kuitenkin!\" Lisbet\njuoksi itkien tiehensä. Syntyi syvä hiljaisuus. Rämeikkö ja ihmiset\npidättivät henkeänsä.\n\nÄkkiä alkoi vesi kiehua ja porahdella. Pyöreitä aaltoja levisi veden\npinnalle. Näkyviin tuli jotain limaista, mustaa, niinkuin suuren\nmustan kalan selkä. Nelin kontin se kömpii maihin ja sylkee ja ulisee\nja nieleksii ja pärskyy.\n\nThiess repäisi silmänsä selkoseljälleen. Hän puistelihe ja polki\nmaata ja riisui takin ja saappaat. Hämmästyneenä ja säikäyksissään\nseisovat lapset hänen ympärillään. Fiete Krey vierittelihe maassa ja\noikein huusi. Lisbet oli juuri pysähtynyt, mutta kääntyi jälleen ja\njuoksi kauemmas.\n\n-- No niin! -- virkkoi Thiess ja sylkäisi. -- Tällaista sitä sattuu\nkaikkein parhaimmillekin laivoille: luonnollinen kantraus, jossa koko\nlaivaväki ihmeellisellä tavalla pelastetuksi tulee. Muutoin se oli\nihan uutta rakennuslaatua, Jörn. Tais sentään tulla liian kapea. No\nniin, onhan sitä nyt ainakin jotain nähty ja hoksattu ja kokemustakin\nsaatu.\n\n-- Mitähän sinä mahdoit siellä nähdä? -- kysyi Elsbe.\n\nThiess Thiessen katsahti veteen, missä vene kellui kuin mikä\najelehtiva kilpikonna.\n\n-- Ettäs sanot! -- vastasi hän ja sylkäisi jälleen. -- Siellä on\nkamala olla. Ensinnäkin loi silmissä ihan mustaksi, enkä ma tiennyt\nyhtään, missäpäin mikin on. Vasta monen mutkan perästä minulle\nselvisi, missä yläpuoli on. Aatelkaas sitä paikkaa, että minä sain\ntaistella kaikkien neljän elementin kanssa. Siinä oli ensinnäkin\ntuli ja tulikivi ja piki, sitten vesi ja maa. Ja kutakin sorttia\noli liian paljo. Ja viimeiseksi se ilma, mutta sitä taas oli liian\nvähä. Ellei sitä niin ylen niukalti olisi ollut, niin en minä niin\npian olisi takaisin tullutkaan, sillä ette te usko, mitä merkillisiä\nkintunkinnerryksiä minä sain siellä tehdä, päästäkseni laivasta irti.\n\nSen sanottuaan hän sylkäisi vielä kerran ja meni kotia, vaatteitansa\nmuuttamaan.\n\nHänen kadottuansa kyökin oveen, virkkoi Jörn: \"Ihan se on sama,\nmilloin tänne tulee: aina täällä joku jutku syntyy.\"\n\nSitten hän juoksi Lisbetin perään, otti häntä kädestä ja puheli\nhänelle koreasti, kunnes toinen rupesi nauramaan.\n\nMutta Lisbet alkoi hätäillä ja tahtoi lähteä kotia. Jörn tuli muitten\nluokse ja ilmoitti sen.\n\n-- Niin, niin, -- sanoi Elsbe: -- siinä sitä nyt ollaan taas. Lisbet\nhoppuaa aina liian aikaisin kotia.\n\n-- Ja sen minä vaan sanon, -- virkkoi Fiete, -- ei sitä maksa ottaa\nmukaan. Liiaksi hän on pieni ja liiaksi semmoinen hempuntemppu.\nSinähän häntä aina tahdot mukaan.\n\nPaneteltu asettui Jörnin viereen, itkeä tihustellen.\n\n-- Minä lähden hänen kanssaan kotia, -- sanoi Jörn. -- Nyt heti.\nTehkää te toiset, miten tahdotte.\n\nMuutkin tahtoivat kernaammin lähteä kaikki yhdessä. He odottelivat,\nkunnes Thiess oli tullut takaisin. Hän saattoi heidät metsän halki\nnummen laitaan, Ja siellä hän, kädellä silmiään varjostellen, katseli\nheidän jälkeensä, kunnes illan aurinko, joka heikosti paistoi usman\nja pilvien päällitse, alkoi häikäistä hänen silmiänsä.\n\nLapset eivät enää kääntyneet häntä katsomaan. He astuivat kiireesti\nja ääneti nummen poikki Ringelshörniä kohti.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nKlaus Uhl oli aina puhunut naapureilleen siitä, että nuorin poika\npannaan opin teille.\n\n-- Jörnistä tulee oppinut mies, -- sanoi hän, -- sehän on selvä se.\n\nJa kun hän, hienossa hieverissä hyvällä tuulella ollessaan, rupesi\nkerskailemaan, silloin heräsi hänessä jälleen entinen uhkea ajatus.\n\n-- Maavouti siitä pojasta tulee! -- puheli hän.\n\nSilloin nauroivat pöytäkumppalit, talonpojat ja kauppamiehet, ja\nsanoivat: \"Semmoinen hänestä tulee mies kuin Syltin maavouti Lornsen,\nsemmoinen justiin! Ja nyt ryypätään: eläköön Jörn Uhl, maavouti!\"\n\nNäin sitä oli puhuttu myötäänsä ja myötäänsä, ja se oli käynyt\nKlaus Uhlille kunnian asiaksi. Mutta vaikka hän kaupungissa\nvälisti kohtasi olutpöydän ääressä latinakoulun opettajia, ei hän\nheiltä kumminkaan mitään tiedustellut eikä neuvoa kysynyt. Hän\noli epävarma sisimmissään. Hän pelkäsi saavansa kuulla, että ken\nopinteille aikoo, sillä pitää olla hyvä pää, ja että pojan pitäisi\njo pääsiäiseltä lähteä kouluun, ja että siinä on senkin seitsemän\nmutkaa ja metkua. Hän ei olisi tahtonut mitään häirityksiä mukavaan\neloonsa ja oloonsa. Sattumoisin vaan ja ohimennen hän kerran mainitsi\ntuosta asiasta opettaja Petersille, oikein talonpoikamaisella\nvälinpitämättömyydellä. Ja kun toinen lupasi antaa pojalle hiukan\nyksityistä opetusta, valmistaakseen häntä kymnaasiin, silloin Klaus\nUhl suostui ja oli mielissään, ettei siinä toistaiseksi sen enempää\ntarvitse juosta eikä puuhata.\n\nNiinpä sitten istui Jörn vanhan opettaja Petersin vieressä sohvassa,\nja hänen tukkansa oli vaalea, lyhyeksi leikattu ja seista törrötti\npystyssä. Ja hänen silmänsä olivat syvällä päässä ja katselivat kuin\nketut luolistaan englantilaiseen kirjaan, imien siitä viisautta\nitseensä. Opettaja Peters oli näet sitä mieltä, että englanninkielen\ntaito on kaiken viisauden ja kunnian ja maineen ensimmäinen kynnys.\nVälistä, kun aikaa oli liiemmälti, luettiin hiukan latinaakin, mutta\npian he jättivät sen kokonaan syrjään.\n\nOli kaunis kesäpäivä. Valkoinen kyläntie ojentelihe äänetönnä ja\nhelakkana viheriäin puitten välissä. Lehmukset talon viereisen tien\nvarrella loivat varjoansa akkunoihin. Tummanpunainen, salaperäinen\nvalo vallitsi tuvassa.\n\n-- Jürgen! -- sanoi vanhus. -- Jahkas minä pistäyn pyörähdän\nkatsomassa, mitä mehiläiset tekevät. Käännä sinä hiljalleen\neteenpäin. Minä tulen kohta takaisin.\n\nJörn käänsi eteenpäin. Mehiläinen lensi avonaisesta akkunasta sisään,\nlentää pörisi jonkun aikaa ympäri tupaa, huomasi sitten eksyneensä\nkokonaan, pörisi kahta vihaisemmin ja lensi jälleen ulos, vieden\nmennessään pojan ajatuksetkin. Kotvan aikaa hän katseli haaveillen\nulos.\n\nUteliain silmin Jörn tapasi katsella maailmaa, ja yhä enemmän\nhän mielistyi kirjoihin, semminkin sellaisiin, mistä saa hyviä,\nselviä tietoja, myöhemmin sellaisiinkin, jotka sisälsivät järkevää,\nharkitsevaa mietintää. Hän sanoi siihen aikaan Fietelle: \"Minä\ntahdon saada selväksi maailmassa kaikki tyyni.\" Ja paljonhan hän\nelämässään sittemmin selväksi saikin. Fiete Krey sanoi: \"Annas, kun\nolis minulla satatuhatta taaleria, niin Uhlin minä ostaisin ja siinä\nminä asuisin kuolinpäivääni asti.\" Ja nythän he olivat matkalla\ntoiveitansa toteuttamaan, kumpainenkin. Fiete Krey oli päässyt\nripille ja pestaunut renkipojaksi Uhliin. Siellä hän tallissa kiskoi\njouhia hevosten hännistä ja sai niistä kelpo rahat. Sitä paitsi hän\nkävi muutakin pientä kauppaa omasta takaa su'illa ja ruoskanvarren\nheloilla. Mutta Jörn Uhl istui englantilainen kirja kourassa,\nihmetellen, että onpas vaan ihmisiä, jotka tuollaistakin kieltä\npuhuvat.\n\nAkkunat olivat auki. Linnut lauloivat lehmuksissa, ja mehiläiset\nsurisivat kullanhelakassa, autereisessa ilmassa, joka kuulsi akkunan\nja lehmusten välitse.\n\nSilloin kuului verkallisia, hiljaisia askeleita seinävierukselta, ja\nLisbet Junkerin vaaleat, soikeat kasvot ilmestyivät akkunaan.\n\n-- Sielläkös sinä istut? Tule ulos!\n\n-- Mitäs sinä teet? Ongellako olit, vai?\n\n-- Minulla on jo kymmenen aika venkaletta. Vastikään nykäisivät madon\nirti. Tule pois! Ei sua vaari enää muistakaan.\n\n-- Miltä tuo sinun tukkasi nyt näyttää! -- sanoi Jörn.\n\n-- Miten niin? Pörrössäkö, vai? -- Tyttö kummasteli, että Jörnillä\noli jotain moittimista hänessä. Mutta heti hän käsitti asian: --\nNiin, sinä tarkoitat, että se on niin helakka päivänpaisteessa!\n-- Hän käänsi päänsä äkkiä: -- Katsopas! Tuossa tulee pikkuinen\npäivänsäde lehmuksen läpi ja suoraan päähän, niinkuin pyssystä vaan.\nHuomaatkos? Mutta pörrössä kai se lienee kanssa. Kolme kertaa olen jo\nkontannut aidan alitse ja katsonut tänne akkunaan.\n\n-- Luulis, että sinä olet kontannut auringon alitse.\n\n-- Tule pois vaan! -- sanoi tyttö. -- Kyllä sinä tuon palasen saat\npäähäsi. Ei mahda se maavoudiksi pääseminen olla niin kovin vaikeata.\n\nJörn pani kirjan pois ja tuli ulos hänen luoksensa.\n\nHän teki aina kernaasti Lisbetin mieliksi eikä osannut kieltää\nhäneltä mitään, sillä Lisbet oli hänen mielestänsä niin hieno ja\nherrasmainen ja niin ymmärtäväinen, että! Hän kohteli Lisbetiä\nystävällisesti ja varotellen, niinkuin älykäs ja hyvä ihminen\nkonsanaankin, kun saa kumppaliksi jonkun, häntä itseänsäkin paremman.\nJörn Uhl koetti kaikin mokomin karttaa, ett'ei vaan millään muotoa\nesiintyisi vastenmielisenä, eikä hän enää toista kertaa olisi\nuskaltanut sanoa häntä tyllitytöksi, vaikka hänestä tuntuikin\nniin peräti hauskalta tytön täyteläinen, kirkas, niin hopeaisena\nhelähtelevä ääni. Siihen aikaan pitivät kylän lapset keskenänsä\njotenkin kovaa ääntä ja haastelivat kainostelematta. Isänsä kotona\nJörn sai kuulla paljonkin karkeita puheita. Siksipä oli erityinen\nonni, että hän noina vaaran-alaisina vuosina oli yhtynyt tähän\nlapseen, joka hänessä piti vireillä ja kannatteli kaikkea sellaista,\nmikä hyvää ja hentoa on.\n\nAidan alitse he konttasivat lammen rannalle. Kolmentoista vanhaa\npoikaa ei tuo rautakalan onkiminen oikeastaan enää huvittanut, mutta\nLisbetiltä ne sanat aina tulivat niin kohdalleen, ettei toinen\nmitenkään osannut panna vastaan. Ja niinpä hän oli aina onnellinen,\nsaadessaan tehdä sellaista, mikä Lisbetiä miellytti. Ja kaikkea\nsellaista, mikä Lisbetiä miellytti, ja mitä Lisbet pyysi tekemään,\nsiihen hän pystyi. Ja vaikka toinen välisti pyysi semmoistakin,\nmikä oli hieman alle pojan-arvon, niin ei siinä kumminkaan mitään\nhassunkurista ollut. Välistä Lisbet hassunkuristakin vaati.\n\nHe istuivat rinnatusten nurmella pensaan juurella, hiljaa haastellen.\nTyttö tiedusteli, miten Elsbe jaksaa ja Fiete.\n\n-- Mikä siitä Fietestä tulee? Kauppamieskö, niinkuin isä ja muutkin\nKreijiläiset?\n\n-- Ei, ei hän kauppamieheksi yritä.\n\n-- Mitäs hän aikoo?\n\n-- Välistihän tuo aikoo lähteä Kaliforniaan kultaa kaivamaan ja\nvuoroin taas tuumii, että jos rupeaisi kuskiksi... maavoudille tai\nsen semmoista.\n\n-- Sinulle siis! Se oiskin viisaampaa kuin lähteä kultaa kaivamaan...\nKylläpäs tänään päivä paahtaa.\n\nTyttö oli ääneti hetken aikaa. Aurinko paistoi, linnut lauloivat, ja\nvähitellen, verkalleen vaipui häneltä vapa yhä alemmas. Tyttöä alkoi\npainostaa, ja hänen päänsä kallistui Jörnin olkaa vastaan.\n\nKaikki oli kuin lumottua, loitsittua. Eihän nuo olleet oikeita\ntaloja, joitten seinät ja akkunat välisti silmään välkähtivät\nlehmusten latvain läpi. Eikä ne olleet oikeita lehmuksiakaan, eikä\nnuo tummanvehreät, hiljaiset, rehevät lehdet oikeita lehtiäkään\nolleet... Tuntui kuin talot ja puut ja lammen läikkyvä pinta ja\nlapset lammen rannalla ja ongenvavat, kuin kaikki tuo olisi niin\nsomasti ja sirosti maalattu kuvaksi, ja nyt pitää istua hiljaa kuin\nhiiret, sillä eihän kuvassa mikään liiku, sehän olisi ihan suunnalta\npois. Ja somasti se kuva vaan oli maalattu, lämmöllä ja rakkaudella.\nOli siinä palanen yksinkertaisen arvokasta ja palanen ylevän rehevää.\nJa Jumalan parhaassa pirtissä se seinällä riippui.\n\nOngenvapa oli vaipunut kokonaan veteen, ja tytön pää oli vaipunut\nhänen olkaansa vasten, ja poika katseli syvillä silmillään tätä\nkuvaa, johon hän itsekin oli kuvattuna, ja tunsi hivuksen poskellansa\nja naapurinsa hiljaisen, tyyneen hengityksen. Liikahtamatta istui\nJörn.\n\nKaukaa lähenivät kyläntietä keveät rattaat ja pysähtyivät koulutalon\nedustalle. Tyttönen heräsi silloin torkuksistaan. Opettaja Peters\ntuli kiirein askelin puutarhan perältä ja astui oudostellen erään\nkumaraisen, harmaapäisen miehen luokse, joka jo seisoi puutarhan\nportilla.\n\n-- Suvaitsetteko astua sisään, herra maavouti?\n\n-- Ollaan täällä puutarhassa, -- vastasi toinen. -- Astuskellaan\ntäällä hetken aikaa. Meidän emäntä se taas pyytäisi saada talviomenia\nteiltä.\n\nHetken verran he vielä haastelivat tuosta asiasta, mutta äkkiä\nmuuttui maaneuvoksen puhelutapa, ja hän virkkoi hiljaa ja verkalleen:\n\n-- Oli minulla muutakin asiata tänne. Minä olen tuntenut teitä jo\nmonta vuotta; ja minä tiedän, että teidän arvostelunne ihmisistä\nja asioista osaa aina kohdalleen. Teidän arvostelunne on kypsyneen\nharkinnan tulosta, niinkuin ainakin miehen, joka alun pitäin on\nsuoravainen ja tyyni luonteelleen ja kansan keskuudessa työtänsä\ntekee ja monen vuoden kuluessa on kerännyt koko joukon kokemuksia ja\njonkun verran varojakin. -- Hän myhähti ja jatkoi sitten: -- Ei tämä\nviimeksi mainittu seikka ole merkitystään vailla sekään. En lähtisi\ntaloudellisissa asioissa kysymään neuvoa sellaiselta, jolle ei\nomain aherrusten hedelmät, s.o. raha, korkoja kasva. Tekisi mieleni\ntiedustaa, mitä te arvelette täkäläisistä marskimaan talonpojista,\nUhleista.\n\nVanhus, hyvillään hänelle osoitetusta kunniasta ja mielissään\nsiitä, että hänellä kenties on tilaisuus tehdä jotain hyvää, rupesi\nselittämään varoilevalla äänellä:\n\n-- Klaus Uhl on pahin kaikista, muitten johtaja ja monen miehen\nturmelija. Hyvänsävyinen ja tyyniluontoinen hän on, mutta narrimaisen\nkopea. Lapsetkin ne leikkiessään matkivat, mitenkä Klaus Uhl katselee\npalkkaväkeä kantapäästä kiireesen. \"Niinhän sinä olet kuin Klaus\nUhl!\" sanovat lapset, jos ken on ollut ylpeä. Ja kerrotaanhan hänen\npalkkaväelle palkkojakin makselevan liivintaskusta, vaikka sadoinkin\nmarkoin.\n\nIsäntä ja vieras astuivat talon ohi vievää polkua alas, jatkoivat\nkeskusteluaan ja palasivat jälleen.\n\n-- Ja tietäähän sen, miten talon asiat käyvät, kun isännät sillä\ntapaa elävät! Leväperään jää kaikki tyyni. Väki laiskottelee, elukat\novat huonossa hoidossa, pelto laihtuu. Pahinta se, että lapset\nnäkevät vanhempain mieletöntä elämää ja hutiloivaa taloutta ja\nluulevat, että niin sen ollakkin pitää. Ja niin he kulkevat suin\npäin turmiota kohti, niinkuin vasta syntynyt vasikka juoksee päänsä\nseinään.\n\n-- Entäs emännät? Mielisinpä kuulla.\n\n-- Mitäpäs ne? Täällä on sellaisia, jotka miehiänsä\nkiihoittelevatkin, milloin nämä hieman väsähtyvät, kiihoittelevat\njatkamaan vaan ja ovat mukana itsekin. Tuossa tuonoinkin muuan\nemäntä, kahdeksan lapsen äiti, kertoi minulle ihan vasten silmiä,\nettä hän oli edellisellä viikolla ollut seitsemän kertaa per'perää\nkemuissa, jok'ikinen päivä, illasta aamuun asti. Ja tunnen minä\ntoisen emännän, joka kerran, vieraisin lähtiessään, käski pihalla\nnostaa kuusivuotiaan lapsensa luokseen rattaille, ja siinä muka\nhyvinkin päivitellen kerskaili rengin kuullen: \"Enhän minä tätä\nraukkaa ole saanut nähdä, en koko viikkoon, sillä aamulla, kun\nnousen, on poika jo lähtenyt kouluun, ja illalla, kun poika\nkotia tulee, on äiti jo tiessään. Minkäs sille tekee? Ihan sitä\non helisemässä niitten kutsujen kanssa.\" Ja tiedättehän tekin,\nherra maavouti: kun naisväki hullaantuu, niin se hullaantuu\nkerrassaan. On toisiakin emäntiä. Ne istuvat kotona, mieli raskaana,\ntekevät töitään, pitävät talosta huolta ja murehtivat katkerasti\ntulevaisuutta.\n\n-- Sanookaapas vielä yksi asia. Enhän minä voi estää ketään\nsyöksemästä omaisineen ja maineen ja mantuineen surman suuhun.\nMutta onpa salaa tullut tietooni, että täällä on liikkunut\nmuutamia epäiltäviä rahamiehiä tai asiamiehiä. Ne ovat ikäänkuin\nvainunneet saalista tästä seurakunnasta ja ovat houkutelleet ihmisiä\narpajais-yrityksiin, ultimo-peleihin.\n\nVanhus vilkaisi varoellen ympärinsä.\n\n-- Nyt muistuu mieleeni, -- virkkoi hän, -- että viimeisessä\nsäästöpankin istunnossa Klaus Uhl puheli Karsten Rievertin kanssa\njonkinlaisista papereista, ja että siinä mainittiin myös \"ultimo\"\nsanaa. Mitäs se merkitsee, herra maavouti, se \"ultimo\"?\n\n-- No niin... kun talonpoika rupeaa rahoillaan huijaamaan, niin\nsilloin häneltä rahat menee, eivätkös mene?\n\n-- Menee niinkin. Jaakkima Mill se menetti kolmessa viikossa koko\nomaisuutensa, 150,000 markkaa.\n\n-- Sepä se. Ja ken \"ultimoa\" pelaa, hän saattaa perästäpäin ihan\ntäsmälleen sanoa, _milloinka_ hän rahansa menetti. Siinä koko\nerotus... Kuinka sen Jaakkima Millin kävi? Kolmessa viikossa, niinkö?\n\n-- Niin. Hän möi kartanonsa ja muutti Hampuriin. Siellä hänen oli\nmäärä tulla kolmen vuoden perästä kymmenen kertaa rikkaammaksi\nentistänsä. Niin hän sanoi. Mutta siitäpä se oikea ajojahti\nsukeutui. Kaikki hurtat, mitä pörssin ympärillä hiiviskelee, yhden\nainoan typerän talonpojan kimppuun! Siellä heitä kuuluu seisoneen\nulkopuolella suurin joukoin, odottelemassa häntä, ja siellä ne olivat\nauttaneet häntä alas hevosen seljästä, mies kun oli niin paisunut\nmahtavaksi, ettei enää jalkaisin astunutkaan. Melu siinä vaan oli\nkäynyt ja mylläkkä joka kerta. Muutamat ne jo liikoja laskivat, että\nmuka nututkin oli riisuttu ja portaille heitetty, jottei Jaakkiman\ntarvitsisi, saleihin noustessaan, jalkaansa maahankaan astua. Hän\nkuuluu ottaneen koko tuon pilanteon ihan täydestä. Oli vaan arvellut:\n\"Mikä kunnia, mikä kunnia!\" Kahdeksan viikon perästä olivat kaikki\nrahat lopussa. Sukulaiset ostivat hänelle pienen ravintolan lähellä\nHampuria, ja siellä hän nyt myöskentelee \"pikuttain\", niinkuin\nsielläpäin sanotaan.\n\n-- Tulkaas nyt, -- virkkoi maaneuvos. -- Käydään puutarhaan; siell'on\nsilmälle ruokaa.\n\n-- Eikä olekaan, herra maavouti. Käärijän toukat ovat tehneet paljon\npahaa omenapuille.\n\n-- No niin, -- sanoi maaneuvos, -- mutta tekispä hyvää siirtyä\nihmisten erehdyksistä luontoon ja nähdä, mitenkä se kestää ja\ntaistelee, miehuullisesti ja melua tekemättä, niinkuin terve,\nrehellinen ihmislapsi taistelee hamaan hautaan asti.\n\nHe menivät alas puutarhaan.\n\n-- Kas niin! -- virkkoi poika, pannen ongenvavan pois. -- Nyt lähden\ntaas tupaan lukemaan. Minulla on hirmuisen vaikea paikka siinä\nenglantilaisessa kappaleessa.\n\nHän pujottelihe takaisin pensasten läpi, meni tupaan ja otti kirjan\nkäteensä. Pian senjälkeen ajoivat rattaat tiehensä, ja vanhus tuli\ntupaan.\n\n-- Oletkos sinä vielä täällä? -- kysäisi hän. -- Täälläkö sinä olit\nkaiken aikaa? Ja akkuna auki, niinkö?\n\n-- En. Minä istuin Lisbetin vieressä.\n\n-- Missä nimittäin?\n\n-- Lammen rannalla. Ongittiin rautakaloja.\n\n-- Niin vai, niin vai!\n\nUkko astui edes takaisin, kurkisti ulos akkunasta ja tuli takaisin\njälleen.\n\n-- Oli menneeksi! -- virkkoi hän. -- Tiedätkös mitä? Pojan pitää\nosata olla vaiti; ei hänestä muutoin kelpo miestä milloinkaan tule.\n\n-- Osaan minä vaitikin olla, -- sanoi Jörn Uhl ja katsoa tuijotti\neteensä kauan aikaa.\n\n-- No niin!... Kun se nyt kerran mieleen johtui, niin juttelen\nsinulle kuin juttelenkin; ei se sinulle ainakaan pahemmaksi ole...\nKatsos. Vanhat ihmiset -- ne ovat jo aikoja olleet maan povessa --\nkertoivat minulle minun nuoruudessani, että sinun vaarisi isällä\noli ollut tapana tulla kirkolle suoraan ketojen poikki ja hypätä\nheilahdella pitkän kokkatangon nojassa kaivantojen yli. Kuuluu olleen\nkookas, laiha mies, hartiat kumarassa. Kävi sen-aikuisen tavan mukaan\nkorkea hattu päässä. Tämän Jörn Uhlin, sinun vaarisi isän, talossa\noli sen-aikuinen kuningas ollut kaksi päivää vieraissa. Oletkos\nkuullut siitä?\n\n-- Olen. Wieten on kertonut siitä.\n\n-- Vai niin! Mutta isä ei? No niin. Kuningas ja Jörn Uhl olivat\nistuneet kahden kesken tuvassa myöhään yöhön, maakunnan asioista\nhaastellen, ja kuuluu Jörn Uhl lausuneen siinä monta kovaa sanaa.\n\"Uhl!\" oli kuningas sanonut! \"Sinä unohdat puhuvasi maan-isän\nkanssa!\" Mutta siihen oli Jörn Uhl vastannut: \"Jos te olisitte\nmaan-isä, niin kyllä te sellaiset väärinkäytökset saisitte ilmi\nettekä pitäisi niin kelvottomia virkamiehiä.\" Kuningas pitelee\npuoliaan: \"Valtakunta on liian avara, Uhl! Ei minun silmäni\nkaikkialle näe.\" Mutta siihen ukko sanoa tokaisee: \"Avarat ne on\nkesäkaivannotkin, mutta tunnenpas minä jok'ainoan juottamon ja\nlaitumella jok'ikisen härjän.\"\n\n\"Sanalla sanoen: seuraavana päivänä oli maakunnantalossa pidetty\ntutkimukset ja käräjät, ja kolme maavoutia, jotka olivat virkaansa\nkäyttäneet rikastuaksensa, oli häpeällä saanut eron. Mutta sinun\nvaarisi isä oli valtuutettu ylimmäiseksi valvojaksi ja oli saanut\nkuninkaan taivutetuksi rakennuttamaan uusia kanavia, ja kun ei\nkuninkaalla ollut siihen varoja, niin oli ukko antanut hänelle\netukäteen kolmekymmentätuhatta taaleria. Semmoinen oli ollut\nasianlaita kuin sanoin.\n\n\"Muutaman vuoden perästä, silloisen uutteran ja kunnon kuninkaan\nkuoltua, oli noussut hallitsemaan toinen, joka ei hallituksesta\nsuuriakaan välittänyt. Valtakunnan asiat olivat joutuneet rappiolle.\nPäälle päätteeksi oli syttynyt pitkällinen sotakin. Ja niinpä se\nsitten oli käynyt, ett'ei vaarisi isä ollut saanut korkoja ensinkään\nja oli hoksannut -- hän kun oli mielevä ja ovela mies -- että\nvaarassa siinä on pääomakin. Silloin oli ukko häikäilemättä lähtenyt\npääkaupunkiin.\n\n\"Miten siellä sitten lienee todella käynyt, sitä en tiedä. Kerron\nvaan, mitä vanhat ihmiset täällä juttelivat. Vaarisi isä, silloin jo\nvalkotukkainen vanhus, astuu tuosta sitten linnaan ja kohteliaasti\npyytää päästä kuninkaan puheille. Palvelija katselee miestä noin\nolkansa ylitse ja sanoo, ett'ei kuningas ole puhuteltavissa. Siihen\nsanoo ukko: 'Ilmoittakaahan vaan, että Jörn Uhl Wentorffista on\ntäällä.' Kun ei palvelija tuostakaan heti kohta juossut asiata\ntoimittamaan, silloin imaisee ukko pari sauhullista merenvahaisestaan\nja kohottaa rainnepuun, jota hän usein käytti kävelykeppinänsä, ja\npääsee kuin pääseekin kuninkaan kammion edessä olevaan huoneesen.\nSieltä hänet ilmoitetaan kuninkaalle. Ukko panee sauvansa ja\npiippunsa nurkkaan ja yrittää astua sisään. Mutta silloin astuu\nkuningas kiljuvankirjavassa haljakassa häntä vastaan, käsi koholla\nja kädessä suuri, välkkyvä kunniamerkki. Lähenee miestä ja hymyilee\nystävällisesti. Mutta samassa on Jörn Uhl pyörähtänyt ja siepannut\nkapineensa ja kampsunsa. Ja kun kuningas yhä astuu häntä kohti,\nsilloin ukko nostaa korkealle piippunsa ja sauvansa, ikäänkuin\ntorjuakseen itseään ja huutaa: 'Kunniamerkkikö eikä rahoja?\nKunniamerkkikö eikä rahoja?' Ja niin suoraa päätä portaita alas ja\nsieltä ministerien luokse. Paljon hän menetti kyllä, sillä koko\nvaltiokassa meni pankruttiin, mutta ei häneltä hävinnyt lähimainkaan\nniin suuria summia kuin muilta.\n\n\"Hänen poikansa sitten, sinun vaarisi... No! Hän oli sävyisä,\nystävällinen mies. Mutta eipä hänestä, Jürgen, ole sen enempää\nsanomistakaan. Ja se on vallan vähä se, Jürgen. Paha on, poikaseni,\nellei miehestä osaa muuta sanoa kuin että hän oli sävyisä. Penseästi\nja pehmeästi hän puhui, ja penseästi ja pehmeästi hän kyntikin. Minä\ntunsin hänet vielä vallan hyvin.\n\n\"No, niin... ja sitten tuli kartano sinun isäsi huostaan. Sinun\nisäsi...\"\n\nPoika nosti silmänsä ja loi vanhukseen uhkean katseen, ikäänkuin\nolisi tahtonut sanoa: \"Kyllä minä tiedän, mitä sinä aiot sanoa. Mutta\nminä en aio näyttää uskovani sinun sanojasi.\"\n\nVanhus vaikeni silloin, tuon katseen nähtyänsä, ja harasi kaikilla\nviidellä sormella partaansa, ikäänkuin olisi tahtonut kiskaista koko\ntuon harmaan vihkon alas rinnalle. Sitten hän äkkiä lausui kalsealla\nja kovalla opettajan-äänellä: \"Mitä sanoo Göthe, tämän nykyisen\nvuosisadan airut? 'Mink' isiltäsi perinnöksi sait: se _hanki_, jott'\nois omanas se!'... Nyt saat mennä, Jürgen. Minun täytyy lähteä\nsäästöpankin kokoukseen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAni varhain huomis-aamuna, kun tähdet parahiksi olivat hälvenneet\nharmaansiniseltä taivaalta, nousi poika ylös ja astui vihellellen ja\nlaulellen ja ovia paiskellen koko etutuvan poikki ja tuli navettaan.\nWieten seisoi siellä kiuluinensa käytävässä.\n\n-- Poika! -- puhui Wieten. -- Mikäs sinun mieleesi johtui? Eihän\nkello ole vielä neljääkään.\n\nJörn naurahti ja sanoi huolettomasti, ett'ei häntä enää loikominen\nmiellyttänyt. Oli niin kuumakin.\n\n-- Missä Fiete? -- kysyi hän sitten.\n\n-- Hänet minä kyllä sain onnellisesti pystyyn, -- vastasi Wieten. --\nHänen ylitsensä minulla vielä on valtaa.\n\nJörn kulki vihellellen välikköä edes takaisin, palasi sitten jälleen\nWietenin luokse navettaan ja kysyi, missä piiat ovat.\n\n-- Pahoin pelkään, poikaseni, että ne ovat vielä vuoteessa\nkumpainenkin. Ethän sinä toki heitä lähtene röykyttämään, Jörn?\n\n-- Sinähän olet emännöitsijä. Sinulla on valta käskeä.\n\n-- Eipä se noin vaan käy, -- vastasi Wieten. -- Ne ovat liiankin\nhyvissä kirjoissa Augustin ja Heikin luona; siksipä uskaltavat\nmaatakin hiukan kauemmin.\n\nJörn astui välikäytävään ja viskasi muutamia halkoja kyökin ovelta\npiikainkamarin ovea vastaan, laulellen ja vihellellen, niin että tuo\nraikas pojan-ääni heleänä kajahteli kautta hiljaisen aamuasuisen\ntalon. Niinkuin ensimmäinen lintu aamulla varhain puutarhassa\nylpeilee laulustaan ja samalla arkailee, samoin lauleli hänkin.\n\nHän astui uloskin ja kulki akkunain alitse. Siellä hän huomasi Hannu\nveljensä, joka kolme vuotta sitten oli päässyt ripille, astuvan\nniityn poikki kylästä päin. Jörn meni häntä vastaan, nauroi koko\nkasvojensa täydeltä ja sanoi iloisasti: Hannu poika! Minä kun luulin\nsinun olevan vielä vuoteessa! Myllyssäkö kävit vai pajassa, sepän\nluona?\n\nVeli astui lähemmäs ja löi häntä.\n\n-- Senkin mokomat -- sopersi Hannu, ja kieli kangersi kuin\npäihtyneellä konsanaankin. Hän tyrkkäsi häntä rintaan ja työnsi\ntalliin; tahtoi lyödä toisenkin kerran, mutta ei osanut, horjahti\nja lyykähti hevosta vasten. Tämä kävi siitä levottomaksi ja rupesi\npolkemaan lattiata. Silloin ilmaantui Fiete Krey hevosten välistä\nnäkyviin, suka kädessä.\n\n-- Mitäs tämä on? -- huudahti hän. -- Oletkos sinä lyönyt Jörniä?\nÄläpäs koske häntä, muista se! Sen minä sanon, että Jörn ja minä, me\npehmitämme sinut niin, ettes hetken aikaan hievahdakaan.\n\nIltapäivällä, kun isä tapansa mukaan oli lähtemässä kaupunkiin,\ntarjoutui Jörn valjastamaan hevoset ja ajamaan ne talon-ovelle.\nReippaasti ja kohdalleen hän toimittikin asian ja karautti kahdella\npulskalla, ruskealla hevosilla tuolta nurkan takaa oven eteen. Siinä\nhän astui rattailta maahan hevosten pääpuoleen. Pidellen riiprässiä\nsuitsista, hän tuon tuostakin pyyhkäisi sen turpaa ja laulahti:\n\"Ultimo uhkahulluutta.\"\n\nKlaus Uhl kuuli sen välikköön ja virkkoi: \"Kuules vainen tuota\nvekkulia, Wieten! Mikähän senkin päähän pisti?\" Ja hän nauroi.\n\n-- Hän on laulanut tän' aamua, -- sanoi Wieten. Jörn Uhl se vaan\nhyräilemistään hyräili: \"Ultimo uhkahulluutta.\"\n\n-- Mitä sinä laulat siinä? -- kysyi Klaus Uhl.\n\n-- Muutoin vaan, -- vastasi toinen. -- Maavouti oli eilen opettaja\nPetersillä, ja siellä minä sattumoisin kuulin sanottavan: \"Ken\nultimoa pelaa, se tekee konkurssin.\"\n\n-- Vai niin! -- Klaus Uhl nousi rattaille ja nauroi sydämensä\npohjasta.\n\n-- Jörn poika! -- lausui hän. -- Älä siis pelaa ultimoa.\n\nPoika päästi heleän naurun, ja isä ajoi pois. Vieläkin kuului hänen\nraikas, heleä naurunsa, tuommoinen keveä, täyden rinnan nauru.\n\nVaikka Jörn näinä aikoina kasvoi kiivaasti ja heräjäminen oli niin\nvaikeata, käski hän kumminkin Fiete Kreyn herättämään häntä joka aamu\nja käveli, ikäänkuin sattumoisin, kyökin ja navetan kautta ja peltoja\npitkin, ollen muille kuin mikäkin levoton, vaeltava omatunto.\n\nKerran oli kaksi hevoskauppiasta tallissa kauppoja! hieromassa\nvanhimman veljen, Augustin, kanssa, isän poissa ollessa. Jörn seisoi\nsiellä hänkin eikä lähtenyt mihinkään.\n\n-- Kuules, poika, -- virkkoi toinen kauppiaista, -- menehän\nkatsomaan, onkohan ne meidän hevoset asemillaan siellä pihalla.\n\nSilloin hän läksi. Perästäpäin virkkoi hevoskauppias kumppalilleen:\n\"Merkillistä, mitenkä tuon pojan silmiltä ei oikein saanut olla\nrauhassa. Niinhän se katseli minua kuin mitä hevosvarasta.\" -- Toinen\nnaurahti: \"Lystikäs se oli minunkin mielestäni. Hän ei päästänyt\nmeitä silmistään. Minun täytyi aina väliin vilkaista häneen.\nMuistapas minun sanoneeni: hän on ainoa Klaus Uhlin lapsista, josta\njotain tulee. Sillä pojalla on silmät päässä.\"\n\nKerran taas, kun vanhemmat veljet olivat punnitsemassa muutamia\nkuormallisia heiniä urakoitsijalle, seisoi Jörn siinä äärellä ja\nmoitti punnitsemista. \"Liian paljonhan se saa!\" virkkoi hän. Veljet,\njotka olivat humalassa, ja urakoitsija, joka tarpeen tullen osasi\nlaskea leikkiä, purskahtivat nauramaan. Mutta kun urakoitsija huomasi\npojan oikein täyttä totta moittivan punnitsemista vääräksi, lausui\nhän arvokkaalla äänellä, ett'ei hän suvaitse moisia moitteita,\nvarsinkaan poika nulikoilta; tällaista ei ole hänelle tapahtunut\nmilloinkaan. Veljet tuosta vimmastuivat ja ajoivat Jörnin hangoilla\nulos ladosta. Jörn meni pellolle, missä Fiete Krey parhaillaan oli\nkyntämässä. Siellä Jörn hänen rinnallaan astuskeli tuntikausia.\n\nSyksyn tullen kävi Elsbe yhdessä Lisbet Junkerin kanssa vanhan\nmummo Petersin luona ompelukoulua ja oppimassa hiukan franskaa.\nMummo oli vanha, ystävällinen eukko, joka jo viisikymmentä\najastaikaa oli miehensä kanssa kestänyt myötä- ja vastoinkäymisiä.\nVieraista kielistä vain olivat vanhukset eri mieltä. Vanha rouva\noli nuoruudessaan oppinut franskaa, ja sitä hän kehui ja sitä hän\nopetti. Vaari taas oli päässyt englanninkielessä niin pitkälle, että\nhän ymmärsi helponlaista englanninkielistä kirjaa. Oli hänellä myös\nvälistä tilaisuutta haastella englantilaisten laivurien kanssa.\nKumpikin oli kerran yrittänyt oppia toistensakin kieltä, mutta\nsikseen se yritys oli jäänyt. Ja niinpä nuo ystävälliset vanhukset\nusein istuivat, akkunassaan kumpikin, lukien omaa kieltään, väliin\nalasaksankielellä keskeyttäen ja kinastellen toisiansa, pannaan\njulistaen toisensa kielen ja letkauttaen sitä kansaa, joka moista\nkieltä puhuu.\n\nElsbe Uhl, jonka syntyminen oli maksanut äidin hengen, oli täynnä\nuhkuavaa elämänhalua, niinkuin useinkin kookkaitten, rotevain\nvanhempain lapset, jotka ovat jääneet varttansa vähäisiksi. Hän oli\nyksitoista vuotta vanha, ja pieni hän oli iäkseen, mutta voimaa\nhänessä oli ja virkeyttä, ja suora hän oli ja solakka kuin nuori\nsaarni. Vanhemmat veljet eivät välittäneet hänestä vähääkään, mutta\nJürgenin ja Fiete Kreyn kanssa hän oli kuin yksi sydän ja yksi sielu.\nUsein iltapäivällä, kun hän tuli kylästä niityn poikki, seisoivat\npojat tallin ovella ja katselivat häntä. Silloin nosti tyttö\nkirjalaukkunsa korkealle ja huiskutti sillä, ja välisti, milloin\npäähän pisti, hän kiusotellen oli olevinaan hyvin ylpeä ja käänsi\npäänsä sivulle. Tätä hän sanoi: \"Pannaan profiilin.\" Fiete Krey oli\nnäet väittänyt, että hän näyttää nätimmälle sivulta päin, varsinkin\nvasemmalta. Liikkeessä oli koko tuo pikku olento. Jalat astuivat\ntepastelivat; polvien ja vyötäisten kohdalla leninki hulmahteli,\nkäsivarret elivät, niinkuin olisi hänen ollut kuljettava tiheän\nviidakon läpi eikä vain vastatuuleen, Tultuaan sitten ojaportaalle,\nhän huusi kautta tuulen ja puitten huminan: \"Astunko ma vai\nhyppäänkö?\"\n\n-- Hyppää! -- huusivat pojat.\n\nKyökin akkuna aukeni, ja Wieten huusi: \"Älä vainonkaan välitä noitten\npuheesta; narraavat sinua, tomppelit.\"\n\n-- Suututko sinä, Wieten, jos minä hyppään?\n\n-- En ensinkään. Hyväinen aika! Tee mitäs tahdot.\n\nWieten paiskasi akkunan kiinni.\n\nEnsin lensivät kirjat ojan yli, sitten hän, otettuansa hiukan\nvauhtia. Hän pääsi toiselle äyräälle ja notkahti vähän toiselle\npolvelleen.\n\n-- Se oli sukkela hyppäys se, vai mitä?\n\nFiete nyökäytti päätään, silmäänsä siristäen, ja lähetti Jörnin\nkyökkiin, hakemaan välipalaa. Jörnin mentyä, hän vihelteli itsekseen\nja katseli ylös ilmaan.\n\n-- Tiedätkös mitä? -- sanoi hän. -- Tuota porrasta myöten minä olen\nmonta kertaa kantanut sinua sylissäni, silloin kuin sinä vielä olit\n_noin_ pikkarainen.\n\n-- Valehtelet.\n\n-- Jos minä sanon, että sinä saat kovan nuhan, ja että jalat on\nsinulla märjät, niin en valehtele.\n\nTyttö nauroi: \"Älä virka Wietenille mitään! Vuotas vähä, minä tulen\nheti takaisin.\"\n\nHetken perästä hän palasi: \"Sain kuin sainkin sukat, niin ett'ei\nkukaan nähnyt. Minä pistän ne täällä jalkaani.\"\n\nHän meni tyhjään hevossoimeen, muutti sukat, ja tuli jälleen ulos.\n\"Pidä vaari nyt!\" huusi hän, otti huimaa vauhtia, niinkuin äsken ojan\näyräällä, ja juoksi sitten suoraa päätä Fieten syliin ja rimpuili\nsiinä käsin ja jaloin ja nauroi, toisen pidellessä häntä kiinni.\n\n-- Tyttö, typykkä! -- virkkoi Fiete. -- Millainen sinä oletkaan\nhupakko.\n\n-- Pääst'irti! Jörn tulee!\n\nFiete päästi hänet kiireesti alas, ja kun Jörn tuli voileipäin kanssa\nkäytävää pitkin, eivät nämä olleet tietääkseenkään koko asiasta.\n\nOnnellista oli tämän lujan, elämänhaluisen tytön, että hänen\nystävässään, Fiete Kreyssä, seuraavana vuonna alkoi ilmetä\nensimmäisiä oireita alkavan miehekkyyden ylpeydestä. Fiete alkoi\npidellä hiukan kauempana itsestään tuota lasta, \"typykkää\", joksi\nhän häntä sanoi. Fiete kiinnitti sydämensä talon pienpiikaan, hänen\nikäiseensä nuoreen, somaan tyttöön, joka askaroitsi kyökissä Wietenin\nkäskyläisenä ja joka piti Fietestä hänkin. Mutta Fiete oli vekkuli,\nniinkuin kreijiläinen konsanaankin, eikä välejänsä Elsbenkään kanssa\nkokonaan rikkonut.\n\nKöyrin tienoissa Elsbe kerran, ompelukoulusta tullessaan, meni\ntalliin ja sanoi pojille: \"Opettaja Peters se välittää kaikista\njoutavistakin asioista, ja hän se tänään kertoi, että nyt on kovat\najat monellakin käsissä, kun täytyy maksaa velkain korkoja. Saa\nnähdä, alkaako meilläkin käydä väkeä, tuomassa korkoja isälle.\"\n\nJörn Uhl katseli jo ympärilleen. Fiete Krey vihelteli vain.\n\nKotvasen kuluttua, kun lapset olivat syöneet välipalansa, astui pihan\npoikki muuan pieni, vanha mies, tukka lyhyt, harmaa ja kasvot somat,\nälykkäät. Kankeasti hän astui suoraan noita kolmea kohti ja kysyi,\nonko isäntä kotona. Elsbe sanoi isännän lähteneen kylälle ja tulevan\nkohta takaisin.\n\n-- Olisi vähän asiaa, -- virkkoi ukko.\n\nLapset katselivat häntä, ja hän kun näkyi olevan matkasta uupunut,\nvirkkoi Fiete sävyisästi: \"Käykää tupaan vuottamaan kunnes herra\ntulee kotia.\"\n\nMolemmat talonlapset menivät hänen kanssansa välikön poikki ja olivat\njuuri astumaisillaan etutupaan, kun Heikki ja Hannu tulivat kyökistä.\n\n-- No! -- sanoi Heikki, -- kukas teill'on siinä mukana?\n\nJa veljekset katselivat pientä, kankeata miestä olkansa yli. Hänellä\noli yllään kotikutoisesta kankaasta tehty pitkä, sininen takki,\njonka kaltaisia ylämaan miehet vieläkin pitävät, ja punaruutuinen\neväsnyytti kädessä.\n\nLapset kertoivat miehen tulleen tapaamaan isää.\n\n-- No niin, -- sanoivat suuret veljet, -- mitäs te häntä nyt heti\nvierastupaan? Menköön Fiete Kreyn huoneesen.\n\nVanhus astui lasten kanssa renkitupaan, istahti ja kysäisi\nystävällisesti: \"Tekö olette Klaus Uhlin nuorimmat lapset?\"\n\n-- Niin ollaan, -- vastasi Elsbe. -- Minä olen jo kahdentoista, Jörn\nneljäntoista vanha.\n\n-- Te olette kilttejä lapsia, -- virkkoi vieras. -- Toiset ne heti\nkatsoivat nuttua ja näkivät minun olevan ylämaasta. Minä otan\naina evästä mukaan; sitten ei tarvitse mennä ravintolaan rahojaan\nhukkaamaan.\n\nJörn sanoi tuohon vakavalla äänenpainolla: \"Emme mekään Elsben kanssa\nmene milloinkaan ravintolaan.\"\n\n-- Mutta kun on tanssiaiset, sitten mennään! -- arveli Elsbe.\n\n-- En koskaan, -- tokaisi Jörn, -- en ikipäivinäni.\n\n-- Se on oikein, -- sanoi vanhus, myhähtäen. -- Sitten et joudu\nvanhoilla päivilläsi pulaan: koroillasi elelet vaan rauhassa.\n\nJörn hytkähti, kääntyi sitten ympärinsä ja läksi tuvasta ulos. Hän\njuoksi välikön poikki, kuin olisi joku takaa ajanut, ja törmäsi\nulkona isäänsä vasten, joka juuri palasi kotia, kasvot iloisina,\npunaisina.\n\n-- Renkituvassa on muuan pieni ylämaan mies, vuottelee sinua.\n\n-- Mitenkä? Renkituvassako? -- Hän astui kiireisesti välikön poikki\nrenkitupaa kohti. Hannu sattui hänen tielleen ja sai isältään\nsemmoisen korvapuustin, että lensi seinää vasten. Sitten astui Klaus\nUhl renkitupaan. Olipa jo vuosia kulunut siitä kuin hän viimeksi\noli siellä käynyt. Mitäpä hän rengeistä, mitä Fiete Kreystä? Siellä\nistui nyt vanhus, ja Elsbe seisoi ihan hänen vieressään. He olivat\nkertomassa toisillensa Thiess Thiessenistä, jonka he hyvin tunsivat\nkumpainenkin.\n\n-- Mene sinä pois! -- sanoi Klaus Uhl. -- Mieleni on paha, Martens,\nettä nuo pojan pöllöt veivät teidät tänne.\n\nVanhus viittasi vain kädellään ja virkkoi: \"Enhän minä tänne\nkunniavieraaksi tullutkaan. Läksin vaan sanomaan irti sen 80,000\nmarkan lainan. Tytär aikoo mennä miehelle.\"\n\nJürgen oli juossut jälleen välikön poikki ja tullut kyökkiin. Siellä\nWieten oli paraillaan pesemässä lattiata, hameet koholla, niinkuin\npienten lasten on tapana. Poika seisoi Wietenin ääressä, kunnes tämä\nsanoi: \"Mikäs nyt päähäs pisti, poika? Mene tiehes!\" Mutta poika\nkatseli häntä sillä tavalla, että Wieten vaikeni, pyyhkäisi kädellään\nhänen vaaleata tukkaansa ja sanoi: \"Hyvä vainenkin, ett'ei äitisi\nenää ole elossa.\"\n\nSiihen suuntaan se Wieten puhui joka kerta kuin talossa jotain\ntapahtui. Täydelleen tuota vielä käsittämättä, poika kumminkin\ntunsi äidin olevan ristiriidassa talossa vallitsevan hengen kanssa,\nja vaikk'ei äidistä ollut mitään kuvaa, asui hänessä kumminkin se\nmielikuva, että äiti vainaja kulkee huoneesta huoneesen, kasvoilla\nsyvä murhe. Mutta hän ajatteli äitiä kookkaana, laihana, vaikka hän\nolikin ollut lyhyt, pyöreävartaloinen? niinkuin Elsbekin sittemmin\noli.\n\nSamana iltana, isän palatessa kotia tavallista aikaisemmin ja\ntavallista enemmän juovuksissa, astui Jürgen häntä vastaan välikössä,\nhanko kädessä, ikäänkuin olisi sattumoisin tullut navetan puolelta,\nja virkkoi katkonnaisella äänellä: \"Isä, jos meill'on niin paljo\nvelkoja, niin kai tässä pian pitää koko talokin myödä.\" Poika\npurskahti itkemään. Mutta isä löi häntä ja ajoi luotaan pois. Jörn\njuoksi renkitupaan, ja siellä hän makasi yönsä Fiete Kreyn vieressä.\n\nSiitä lähtien Jörn, isänsä huoletonta naurua kuullessaan,\nastui loitommas. Ja ellei hän tiennyt, minne mennä, riensi hän\nlatoihin ja puutarhoihin kartanon perällä. Toisin vuoroin hänet\nlöydettiin jostain nurkasta, seisomassa selkä seinän nojassa,\ntai istumasta puussa tai orrella, lukemassa englanninkieltä tai\nkoulun lukukirjaa. Hän sai Wietenin suostumaan siihen, että\nhän pääsee muuttamaan Fiete Kreyn luokse renkitupaan, joka oli\nväliköstä oikealle keskikäytävässä, vastapäätä kyökkiä, ja antoi\nomenatarhaa kohti. Siellä hän tästä puolin asui siihen saakka kuin\nmeni naimisiin, yksitoista vuotta, lukuun-ottamatta kahta vuotta\nasevelvollisuus-aikaa ja yhtä vuotta, jonka hän oli sodassa Franskaa\nvastaan.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nVarsatallin seinuksella, lähellä ulko-ovea, oli muuan vanha\nmaalais-arkku, nyt toimittamassa rehulaarin virkaa. Se oli tammesta\nja varustettu siroilla, puhdaspiirteisillä leikkauskuvilla:\nvasemmalla tuhlaajapoika, komeassa puvussa ja rahakukkaro kädessä\nlähtemäisillään isänsä luota, joka seisoo ovella; oikealla sama\npoika, palajamassa ryysyisenä kotiansa. Etempänä, kahden puolen\nrautaista lukonhelaa oli lause: \"Herran siunaus teke rickax ilman\nvaivata.\" Alimmaisena luki \"Klawes Uhl 1624.\"\n\nKolmisen sataa vuotta sitten oli tämä arkku ollut talon tärkein ja\narvokkain huonekalu, mutta myöhempinä aikoina oli rikkaus lisääntynyt\nja kauneudenaisti vähentynyt. Arkkua oli maalattu uudestaan ja\nyhä uudestaan, kunnes sen hienopiirteisiä kuvia ei enää paljon\nerottanutkaan. Vihdoin oli sitä ruvettu hylkimään, ja niin siitä\noli vihdoin tullut rehulaari. Mutta kosk'ei sitä semmoisenaan enää\nmaalattu, niin alkoi paksu maalikerros sieltä täältä lohkeilla irti,\nja harmaa, luja puunpinta tuli jälleen näkyviin. Ei osannut kenkään\narvata arkun entistä merkitystä.\n\nJospa tuo vanha, halpa arkku voisi kertoa! Sydän sillä kyllä on;\nolihan se niin kauan elänyt ihmisten keskuudessa! Mutta kieltä se\non vailla. Tämän laatikon päällä Wentorffin lapset monasti istuivat\nniitten kahden vuoden kuluessa, jotka Fiete Krey, rippikoulun\nkäytyänsä, palveli renkinä Uhlissa. Siinä he istuivat, syvämielisesti\nrakennellen suuria elämänsuunnitelmia. Lasten kirkkaat äänet ja heleä\nnauru kajahtelivat kautta tallin, ulos kartanon pihalle, kajahtelivat\nkuin kimeä ja kumea taonta pajasta.\n\n-- Tule tänne, Fiete! -- huutelivat lapset, -- Tääll' on välipalaa.\n-- Jörn pani kirjansa arkun kannelle, latoi voileivät päälletysten\nsen viereen ja nousi istumaan. Elsbe oli siellä jo ennen häntä ja\nhuiskutti maltitonna jalkojansa. Fiete laski maahan juottosangon ja\nheilahti yhdellä hyppäyksellä arkun kannelle.\n\n-- _All right!_ -- sanoi hän. Hänellä oli näet tapana siepata\nmuistiinsa tuommoisia mukavia sanoja.\n\n-- Päätetty mikä päätetty, -- virkkoi Jörn. -- Kun minä nyt lähden\ntalosta, niin pitää sinun jäädä tänne, pitämään huolta tästä\ntöskästä. Muulla ehdolla en rupea maavoudiksi yrittämäänkään.\n\n-- Niin, niin! -- puhui Fiete verkalleen ja miettiväisenä,\nmiehekkäällä rintaäänellä. -- Ylen on minun ollut työläs tehdä\nratkaiseva päätös. Mutta olkoon menneeksi; minä jään. Ennen vanhaan\nmulla kihelmöitsi päässä jos mitäkin. Kalifornia se vallankin jäseniä\npoltti kauan aikaa. Mutta mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän se\nymmärryskin kasvaa. No niin, minä jään.\n\n-- Olet täällä renkinä vielä jonkun vuoden, -- sanoi Jörn. -- Pianhan\nse käy vanhaksi sinunkin isäsi. Silloin muutat kotitaloosi, menet\nnaimisiin, olet päiväläisenä täällä ja pidät koko talosta hyvän\nhuolen. Harja- ja luutakauppaan sinä ryhdy älä, Sin' et saa tehdä\nmuuta kuin puuhata talon töissä ja pitää siitä huolta. Onko sinulla\njo muijaa tiedossa?\n\n-- Siitä ei hätää, -- vastasi Fiete Krey. -- Akkaväkeä on maailmassa\nkyllä.\n\nHe söivät hetken aikaa ja ryyppäsivät vuorotellen raikasta\nkirnupiimää ruskeasta ruukusta, joka seisoi heidän keskellänsä.\n\n-- Jospa toki jo olisit koulussa! -- virkkoi Elsbe, maltittomasti\nkalkutellen kantapäillään tuhlaaja-poikaa.\n\n-- Kyllä se asia lukkoon saadaan, -- sanoi Jörn, nyrkkiänsä\npuistellen ja nyökäyttäen vakavana päätään. -- Se tuntuu _niin_\nhauskalta. Ei minusta maamieheksi, ei sitä vastenkaan. Mutta\nkirjatyö, -- se vasta työtä! Se siinä vaan niin armottomasti\narveluttaa: kunpa täällä kaikki pysyisi kohdallaan. Ja siksipä täytyy\nFieten jäädä tänne.\n\nFiete pyyhkäisi suutansa ja lyödä kolautti tyhjän kupin arkun\nkanteen. -- Lue sinä vaan rauhassa maavoudiksi. Minä jään tänne ja\npidän koko töskästä huolen. Siihen saat luottaa.\n\nJörnillä oli kirjat taas kädessä. Miettiväisnä hän astui puutarhaan.\n\n-- Kas niin, -- sanoi Elsbe. -- Nyt ollaan kahden kesken. Aatteles,\nminä tapasin Harro Heinsenin. Hän jäi toiseksi vuotta kolmannelle\neikä aio enää jatkaa. Me astuttiin yhdessä hautausmaan poikki. Mitä\nkaikkea hän osaakaan kertoa! Se on viisas poika, usko pois.\n\n-- Älä sinä kovin paljoa pidä yhtä hänen kanssaan, -- virkkoi Fiete.\n-- Tiedäthän sinä kyllä, millaiset ne meidän väliset asiat ovat.\n\n-- Kyllä minä tiedän kaikki tyyni.\n\n-- Etkö usko sitten? Jörnistä tulee maavouti, ja niinpä hän ei ole\nmeidän tiellä, August menee pian naimisiin ja saa toisen kartanon.\nHeikki on nyt jo sotamies, ja ensi vuonna saa Hannukin kirjavan\ntakin niskaansa. Ja niin sitä nyt puhutaan joka paikassa, että jahka\nvanhasta kuninkaasta aika jättää, niin syttyy sota. Totta kai heistä\ntoisen tahi toisen kuula kaataa, Toinen saa muualta kartanon. Ketäs\nenää on jäljellä? Sanos, typykkä, ketä vainenkaan on sitten enää\njäljellä? Sinä vain! Sinä yksin! Silloin olen minä isäntärenkinä\nUhlissa, Ja silloin on isäs vanha jo ja sanoo: \"Lapset, menkää\nnaimisiin, jotta lepoon pääsis mies vanhoilla päivillään.\" Niin se\nkäy, ja niin sen käydäkin pitää.\n\nTyttö nyökäytti hajamielisenä päätään ja alkoi taas puhua Harro\nHeinsenistä.\n\n-- Harron sisar on kihloissa jo, vaikk'ei ole kuin kahdeksantoista\nvuotta vanha. Kuusi vuotta vielä, niin pitää minunkin olla kihloissa.\nJos et sinä voi silloin naida minua, niin minä otan toisen.\n\n-- Älä sinä kuuntele sen Harro Heinsenin puheita, Elsbe. Se on tuhma\npoika.\n\n-- Hoh-hoijaa! -- virkkoi Elsbe, venytellen. -- Ota nyt ja kerro\njotain! Harro Heinse se osaa aina kertoa niin paljon, aika-ihmisistä\nja mitä kaikkea he tekevät. Wiederholdin Liisa kuuluu tanssineen\nmarkkinoilla, ja hän täyttää vasta kuusitoista. Mene sinäkin kerta\ntanssiaisiin; sittenhän osaat jutella minulle jotain. Kun minä tulen\ntuohon ikään, niin luulenpa, että minä tanssin itseni kuolijaksi.\nMinä tanssin, kunnes kyykähdän. Kun meistä tulee pari, niin sinun\npitää tulla minun kanssani kaikkiin tanssiaisiin.\n\n-- Se on tietty se, -- vakuutti Fiete Krey, -- jok'ainoaan. Eihän\nsiitä sen enempää.\n\n-- Lapset nukkumaan ensin ja sitten mennään.\n\n-- Niinkuin nakutettu.\n\nElsbe nauroi ja tömisytti jalkojansa arkun laitaa vasten, huojuen\nsinne tänne.\n\n-- Siitä tulee hauskaa! -- sanoi hän.\n\n-- Lähdepäs nyt menemään, typykkä! -- virkkoi Fiete Krey. -- Minulla\non vielä huima työ edessä. Täytyy pitää päälle, jos mieli päästä\nensimmäiseksi tässä talossa.\n\nTytön mentyä, hän läksi verkalleen ja vihellellen ruumenkorsuun, jota\nvalaisi pieni akkuna katon rajassa. Sinne hän istahti, mietiskellen:\n\"Tuosta tytöstä minä muijan saan, se on viljainen vissi se. Mutta\nsitten en enää ole tässä talossa päivääkään. Minä panen käyntiin\nsuuren kaupan tai lähden hänen ja hänen rahojensa kanssa maille\nmaailmoille ja muutan Hampuriin ja ostan hotellin tai sen semmoista.\nKell' on rahaa, se saa vaikka mitä. Tyttö rukka, tyhmä tyttö! No,\nei hän sentään niin tyhmä ole kuin Jörn. Vai minä ikäni kaiken\npäiväläisenä Uhlissa? Jopa nyt jotain!\"\n\nPäätään puistellen hän nousi ylös ja otti akkunalaudalta paksun,\nrikkinäisen kirjan, jonka joku entinen renki oli jättänyt\nperheentupaan. Hän vaipui jälleen istumaan pehmoiseen ruumenkasaan\nja alkoi lukea. Kirja tiesi kertoa kauheista merenmyrskyistä ja\nvanhoista Germaaneista ja mustan surman tuhotöistä, sodista ja\nihmeellisistä tapauksista. Koko paksu olikin tuo kirja. Kannet olivat\nsiitä jo irtaantuneet, mutta nimilehti oli vielä ehjänä. Siinä luki:\n\"Tietojen aarreaitta. Coconpandu Klaus Harmsilda.\"\n\nElukat navetassa alkoivat käydä levottomiksi. Vasikat älisivät\njuomaa. Fiete Krey oli pannut kirjan pois, istui kyyryksissä\nja työnsi kaikki kymmenen sormea vaaleanpunaiseen tukkaansa ja\nmietiskeli syviä mietteitä ja puheli ääneen itseksensä, punniten ja\nharkiten, mitenkä hänen monista, suurista aikeistansa se tai tämä\nparhaiten kävisi lukkoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKlaus Uhl kulutti enimmän osan aikaansa ravintolassa tai istui\nmuitten talonpoikain seurassa, leikkiä laskien ja politikasta puhuen\nja kortteja lyöden. Sen vähän, minkä hän oli kotona, lasketteli hän\npilapuheita tai kulki levotonna huoneesta huoneesen, yhä ikävöiden\nsinne, missä hänen oli niin hauska olla. Nuorimman poikansa luvuista\nhän ei ollut pitänyt huolta vähääkään, ei tiennyt, mitenkä poika\npääsytutkinnoissa selvinnee, jopa pelkäsikin sitä päivää. Ei mikään\nhirvittänyt häntä niin paljoa kuin naurun-alaiseksi joutuminen.\nTuommoista valheellista, pintapuolista elämää hän eli, ja siksipä\nhän eräänä päivänä säikähtikin, kun Jörn virkkoi hänelle: \"Opettaja\nPeters on saanut kirjeen, että minun pitää ylihuomenna lähteä\npääsytutkintoon. Lukukausi alkaa vasta pääsiäisestä päästyä. Lähdenkö\nmä ylihuomenna sinun kanssasi kaupunkiin?\" Klaus Uhlin kasvot kävivät\nhyvin vakaviksi, mutta sitten lehahti niiden yli mitä kirkkain\npäivänpaiste. \"Tiedätkös, mitä minä olen jo mietiskellyt? Olen näet\narvellut, että Thiess Thiessen lähtisi sinua viemään. Siitä hän\nvarmaankin on hyvin mielissään.\"\n\nJa niin ajoi kuin ajoikin Thiess Thiessen kolmantena päivänä pihaan\nvanhoilla vankkureillaan, joissa oli kaksi istuinta perätysten.\n\n-- Sinun pitää istua takana, Jörn, -- sanoi hän, -- ettäs vielä\nmatkalla saisit rauhassa muistutella. Pysyy kai sulla kaikki se\ntiedon räämä yhdessä kohdin, Jörn. Ajetaan hiekkatietä myöten, ett'ei\nmitään tärsky tielle. Niin minäkin teen, kun vien turvekuorman\nkaupunkiin.\n\n-- Jo vähienkin tässä nyt aika jaaritella joutavia! -- tokaisi\nWieten. -- Kun mies on pian viisissä kymmenissä, eikä järkeä ole\npäässä tuon enempää, niin jo sitten on surkea juttu.\n\nSilloin vaikeni Thiess Thiessen ja katsoa tuijotti hevosiinsa. Jörn\nkiipesi hänen taaksensa perä-istuimelle ja asetti toiselle puolen\nviereensä kirjat ja toiselle puolen kaksi voipyttyä, jotka Wieten\nojensi hänelle.\n\n-- On se vaan viheliäistä, -- virkkoi Wieten, -- ett'ei Klaus Uhl\nitse lähde poikaa viemään. Kyllä maar minä syyn tiedän.\n\nTiesi sen Jörnkin. Hänen mielestänsä oli tämä päivä ja koko hänen\ntilansa niin tukala, arveluttava ja painostava: isä, tuo kookas mies,\nhymy aina huulillaan, tietenkin karttelee häntä tänään. Myöhemmin,\nmieheksi tultuaan, hän ajatteli tästä karttamisesta toisin.\nVielä neljänkymmenenkin vanhana hän, tätä hetkeä ja sen häpeätä\nmuistellessaan, punastui isänsä puolesta.\n\nHiljaa ja pää painuksissa hän istui Thiessin takana. Trina Kühl,\nFiete Kreyn mielitietty, seisoi kyökin ovella, molemmat suurpiiat\ntulivat ulos, naureskelivat Thiessille ja puhelivat keskenänsä,\nettä kyllä Jörnin käy hyvin. Hiljainenhan hän oli, tuo Jörn, ja\nolennolleen niin kankea, mutta kaikki he kumminkin hänestä pitivät,\nihmetellen samalla hänen lukuhaluansa, ja koko valo hän heidän\nmielestänsä olikin. Fiete Krey seisoi navetan ovella, heilutti hankoa\nja huusi: \"_All right_, Thiess!\" Elsbe seisoi rattaiden vieressä,\nnauraen korkeata, tummanruskeata sylinderihattua Thiessin päässä,\nsanoen: \"Kaikki on sinussa nurinpäistä, Thiess! Eihän tuollaista\nhattua pidetä muulloin kuin maahanpaniaisissa.\"\n\n-- Ja maavoudin kunniaksi, lapsi. Ja sen minä sanon, että tämä\nminun hattuni se on kaikkien peijaishattujen juurikuva, mitä\nmilloinkaan on ollut aittain ja kaappien kätkössä Elbestä ruveten\nhamaan Königsau'iin asti. Mikä hatussa liereätä, se on mulla ihan\nymmyrkäistä, ja mikä hatussa kulmikasta, se käy mulla ihan suorissa\nkulmissa. Pää on mulla hiukan pitkullainen, siksi minä pidän tätä\ngumminauhaa leuan alla.\n\n-- Niin vai? -- sanoi Elsbe. -- Lakkaa jo, muuten siitä tulee ihan\npäätön juttu.\n\n-- Niinpä niinkin, -- virkkoi Wieten. -- Lähtekää matkaan vaan,\nmuutoin ei tässä tarinat lopu, ja meill' on kiiru työhön... Onneksi\nolkoon, Jörn! Minusta tuntuu kuin olis tämä päivä sinulle onnen\npäivä, vaikka... en minä oikein tiedä... on tässä vähän jotain\nomituista.\n\nMatkamiesten käännyttyä Ringelshörnin juurella ylös pehmoiselle\nhiekkatielle, tuli Lisbet Junker juoksujalassa rinnettä viistoon alas\nja viittasi heille.\n\n-- Thiess, pidä kiinni! Thiess, pysäy jo!\n\n-- Mitäs sinulla on asiaa, prinsessa?\n\n-- Mull' on jotain Jörnille, -- vastasi tyttö. -- Ei se sinuun kuulu.\n-- Hän hyppäsi sirosti astimelle ja pisti murheellisen Jörnin kouraan\nsuuren, kauniin omenan. \"Se on viimeinen omena koko talossa\", sanoi\nhän, \"ja se annetaan aina minulle. Mutta nyt sen saat sinä.\" Hän\nhyppäsi jälleen maahan ja astui nummelle tien oheen. Hämillään ja\nveitikkamaisesti hän kohotti kättänsä ja sanoi uhotellen: \"Jahka\nsinusta nyt ensin maavouti tulee, no niin... Anna mennä, Thiess!\"\n\nHiljaista juoksua he ajoivat syvässä hiekassa nummen poikki. Ei\nse mitään riemukulkua ollut. Edessä istui Thiess, katse kiinni\nhevosissa. Hänen pienissä, älykkäissä silmissään ja hänen pienillä,\nlaihoilla kasvoillaan tuon korkean ja kankean peijaishatun alta\nvälähteli ja myhähteli se viisaus, joka suruille sanoo: \"Minä\nhiljalleni nauran teitä\", ja iloille: \"Minä hiljalleni itken\nteitä\", se viisaus, joka sanoo: \"Ihmiselämän perille ei pääse.\nHyyristy, pikku lintu, äläkä pelkää; kaikki on suuren Jumalan\nkäsissä.\" Ja takana istui Jörn kaikessa rehoittavassa nuoruutensa\nvoimassa ja kaikessa rikkaudessaan, vasemmalla voipytyt, oikealla\ntieteet, vakavasti mietiskellen, ja tuntui hänestä kuin näin sitä\nkuljettaisiin kautta koko elämän tummanruskean peijaishatun takana\nhautaan saakka. Vanha kirkko alkoi ylenemistään yletä heidän\nsilmissään, sitten ajettiin puusiltaa myöten Windbergerau'in ylitse,\nja sitten tuli taloja pitkät jonot, toinen toisissaan kiinni,\nkaikilla vaaleanpunaiset tiilikatot, suippopäiset.\n\nSe ravintola, jossa tavallisesti majaansa pitävät pikkutilain\ntalonpojat, turpeita kaupunkiin tuodessaan, nuo talonpojat harmaissa\nja sinisissä kotikutoisissaan, -- se ravintola oli korjauksen\nalaisena, ja senvuoksi heidän täytyi ajaa alemmas kaupungille, ja\nniin he päätyivät sellaiseen ravintolaan, jossa pelkkiä varakkaita\nmarskimaan talonpoikia tapaa käydä.\n\nMatkamiehet viipyivät kaksi tuntia tuossa suuressa, avarassa\nvierastuvassa, ja tukalalta tuntui ja mieltä ahdisti kumpaisenkin.\nJörn seisoi akkunan ääressä, katsellen ulos. Thiess käveli edes\ntakaisin, härppäsi tilaamastansa lasista kuminaviinaa ja pani\nkahdesti piippuunsa tupakkarasiasta, joka vanhan tavan mukaan oli\nasetettu savipenkille kaikkien vieraitten käyttää ilmaiseksi. Sitten\nhe läksivät astumaan pieniä, hiljaisia katuja myöten kymnaasia kohti.\n\nThiessillä, miehellä kainoluontoisella, oli sellainen tapa, ett'ei\nhän milloinkaan astunut taloon pääkäytävästä, vaan aina jostain\nsivuovesta, joka vei kyökkiin tai navetan puolelle. Niinpä hän\nnytkin kulki ujostelevassa kaaressa pääoven ohitse ja päätyi\nonnellisesti sivupuolella käytävään, joka vei vahtimestarin asuntoon\nkellarikerroksessa. Vahtimestari, ammatiltaan suutari, istui\nrummullansa, aamukahvi edessään, ja auringon säteet ne keikkuivat\nja kimmelsivät kirkkaitten rautaisten työkalujen pinnalla ja\nvesikuulassa niitten yläpuolella, ja jok'ainoassa hiekkajyväsessä\nlattialla, johon vast'ikään oli ripoteltu puhdasta, valkoista\nhiekkaa. Miellyttävä raikas pie'n, nahan ja kahvin haju täytti tuvan\nja ilahdutti Thiess Thiessenin alakuloista mieltä.\n\n-- Tässä minä tuon teille nahkapojan, -- virkkoi hän ystävällisesti.\n-- Laskumestari Peters siellä Wentorffissa on valmistanut häntä.\nEngelskaa hän ymmärtää. Ja mitä sitten muuta tarpeen on, niinkuin ne\nmuut vieraskieliset sanat ja koko se kirjoitusmeininki, niin ne hän\noppii täällä. Poika tähtää näet maavoudiksi.\n\nSuutari katsahti silmälasiensa ylitse ja sanoi: \"Minä vien pojan heti\nylös; ne on alkaneet siellä jo.\"\n\n-- No niin Jörn! Pidä puolias. Silavakukko on yks hyvä asia, sen\nmahdat tietää, ja sitten nätti kesäpuku ja talvipuku, kestävästä\nkankaasta, ja kelpo talo, johon päänsä pistää. Kaikki se on yks hyvä\nasia. Ja kun sinusta maavouti tulee, niin sellaista ei pidä sinulta\nmilloinkaan puuttuman.\n\nToiset kaksi läksivät pois. Thiess istahti auringonpaisteesen, asetti\nhattunsa varovasti polvilleen ja toivoi hupaista pakinoimista.\nSuutari tuli takaisin, pani kahvikuppinsa syrjään ja ryhtyi työhönsä.\n\n-- Sanokaas, mestari, mitenkä kauan se kestää tuommoinen koulunkäynti\npäästä päähän, ennenkuin kaikki on selvillä.\n\n-- Jaa... aina sitä myöten, alapäästäkö se poika aloittaa vai\nharppaiseeko muutaman luokan yli.\n\n-- Kyllä maar, -- arveli Thiess -- kyllä hän muutaman yli heilahtaa,\nsillä ensinnäkin on hän jo kaksi vuotta saanut opetusta Petersiltä,\nja siksi toiseksi hän on Klaus Uhlin poika.\n\n-- Klaus Uhlin, Wentorffistako?\n\n-- Saman justiin. Ja kyllähän ne opettajat tietävät, että jos\nniinkuin pari lasia totia ja moniahta siankinkku, niin se on\nhänelle justiinsa niinkuin ei mitään. Ja -- näin ohimennen meinaten\n-- niinkuin nyt kuormallinen hyviä, mustia polttoturpeita, niin\nminullekin se on ykskaikki. Min' olen Thiess Thiessen. Enimmäkseen\nne vaan sanovat, että: \"Thiess nummella numero kahdeksan.\" Mitäs\narveletta?\n\n-- Jaa, katsokaas, Thiessen, se nyt on sitä viisiä: Oltiin tässä\näskettäin orpanain luona, äitini veljen nuorimman pojan luona...\nÄiti on nähkääs niitä Ehnerwölseneja Wentorffista, niitä Süderdannin\nkreijiläisiä, jos tiedätte.\n\n-- Tiedän, tiedän, -- vakuutteli Thiess, sen vanhan Hinrick Kreyn\ntyttäriä. Ukon toinen muija oli umpikuuro eikä kuullut muuta kuin\nmitä halusi kuulla.\n\n-- No justiin. Se orpana oli ennen suutari, nyt hän on ajuri.\nRistiäisissä siellä oli suutaria, ja arvatkaas, kuinka monta heistä\noli sellaista, joka oli lestistään luopunut?\n\n-- No?\n\nKaikki neljä. Nahkaa eivät enää kalkutelleet, muissa hommailivat\nammateissa, ja hyvin vaan siltä kävi... Ja sama se on laita\nkymnaasissakin: viidestä kynnyksen yli astuneesta korkeintaan yksi\nperälle pääsee.\n\n-- Jörn Uhl pääsee! -- sanoi Thiess. -- Hänellä on aamusta iltaan\nnenä kirjassa kiinni, eikä se poika kuule eikä näe mitään muuta.\nPäässä yks ainoa ajatus vaan: maavouti.\n\nSilloin ilmestyi Jörn Uhl ovelle, pitkällaiset, kapeat kasvot\nkalpeahkoina ja vaalea tukka pystyssä, niinkuin olisi jok'ikisen\nhivuskarvan tehnyt mieli udella, mitähän muka Thiess sanoo.\n\n-- Minusta on yks kaikki, Thiess oli ylempänä tai alempana! Mutta\nlukea minä aion.\n\nThiess piteli hattua käsissään, ikäänkuin vuotellen että joku\nviskaisi siihen vaskirahan.\n\n-- Vai et sinä heistä enää yhtään kostukaan? -- huusi hän. --\nSuoraako päätä maavoudiksi?\n\nJörn puisti päätään, niin että aurinko välähti tukassa.\n\n-- Kaikki kävi hullusti päin. _Latinaahan_ ne siellä vaatii...\nMitenkäs vanhoja ne pojat on siellä alaluokalla?\n\n-- Peränpitäjäks' sinä pääset, -- vastasi suutari.\n\n-- Sepä se, Thiess! Alimmalla luokalla pisin kaikista! Ja semmoista\nse nyt on. Joka päivä kävi kaupungissa, mutta eipäs vaan ottanut\nselvää, latinatako vaaditaan vain englanninkieltä... Mutta maavouti\nminusta sittenkin tulee. Minä sanoin heille tuolla, että pääsiäisen\nperästä minä tulen takaisin.\n\n-- Poika, poika! Mitäs nyt sanoo Lisbet ja Fiete Krey?\n\n-- Sanokaat mitä hyvänsä; yks kaikki! Pääsiäisestä päästyä minä tulen\ntakaisin, kun koulu alkaa. Alapäästä minä aloitan ja istun kilttien\njoukossa. Lähde pois!\n\nThiess nousi verkalleen ja puisteli päätään.\n\n-- Poika, poika! puheli hän. -- Pitipäs vaan olla kova lykky! Elsbe\nse sanoo taas, että että kaikki menee nurin, mihin minä vaan ryhdyn,\nja isot veikot ne räjähtävät nauramaan, niin että suu on revetä.\nMutta minkäs sille tekee? Eihän engelskasta kuka latinaa laita.\nLähtään pois, Jörn!\n\nHe läksivät ja palasivat ravintolaan. Viinalasi seisoi vielä\npuolillaan savipenkillä. Thiess joi sen loppuun, pisti kolmatta\nkertaa puppuun talon tupakasta, pani sitten ison hattunsa hyvin\nhuolellisesti päähän ja kysyi isännältä, mitä ollaan velkaa. Mutta\nisäntä, jota tuo niukka tilaus ja runsas tupakan menekki huvitti sekä\nharmitti, virkkoi: \"Johan sinä poltit velkas kuitiksi\", eikä ottanut\nmitään.\n\nJa niin he läksivät ajamaan nummea pitkin kotia kohti, rahain\npuolesta ainakin yhtä täysinä kuin tullessakin. Mutta nyt he istuivat\nrinnatusten. Ei siinä montakaan sanaa vaihdettu. Jörn se vaan virkkoi\nmoniaan kerran:\n\n-- Yks kaikki! Päähän minä sen asian ajan sittenkin.\n\nMatkamiesten käännyttyä leppäkujalta pihaan, tuli Elsbe kyökin\novesta, itkussa silmin, ja nyyhkyttäen niin hartaasti, että hartijat\nhytkähtelivät.\n\nThiess Thiessenin tuli paha olla joka kerta kuin hänen piti nähdä\nmuitten onnettomuutta. Hän avasi silmät selkoseljälleen ja kädet ne\nlepattivat ja jalat letkuivat. Kaikkein vaikeinta oli hänestä nähdä\nElsben itkevän.\n\n-- Sanohan nyt, typykkä, sano. Mikä sua vaivaa? Onkos sulle kuka mitä\ntehnyt?\n\nMutta tyttö ei kyennyt puhumaan; niin kovin häntä hytkytti.\n\nWieten tuli silloin nurkan takaa rattaiden luo ja sanoi:\n\n-- Aatelkaas! Uhl pistäytyy sattumaisin talliin äsken, ja siellä\nistuvat Elsbe ja Fiete Krey käsikynkässä rehulaatikolla, ja Uhl\nkuulee, kuinka tuo retvana hänelle puhua jaarittelee, että hän muka\nottaa hänet muijakseen ja että hänestä tulee sitten isäntä Uhlin\nkartanoon. Mutta pojan paraillaan jaaritellessa, sieppas Uhl häntä\nniskasta, antaa hänelle selkään ja viskas tallista pihalle. Tuolla\nhän nyt on renkituvassa kampsujansa keräilemässä, ja tyttö ulvoo.\n\nJörn istui vielä vankkureissa ja tuijotti suu auki Wieteniin.\n\n-- Joutuuko Fiete nyt talosta pois?\n\n-- Tietysti! -- vastasi Wieten, -- ja heti paikalla! Mokomakin\nkelvoton poika nulikka! Mistä kummalta hän semmoisia oikkuja lienee\npäähänsä saanutkaan!\n\nSamassa astui Fiete Krey tallin ovesta kirkkovaatteissaan, kirjava\nmytty kainalossa.\n\n-- Mistäkö lie saanutkaan! _Sinulta_ ne on saatu! -- Fiete ulisi\nkovasti. Ei ollut hänessä miehekkyyttä merkkiäkään, -- Nyt minulla\non matka kauas Hampuriin asti. Ja näin sitä täytyy mennä, hyvineni,\npäivineni. Enkä edes tiedä, missä se onkaan. Sinähän se aina kerroit\nOnnellisesta Hannusta ja kultalippaista ja harjantekijästä, \"josta\ntuli kuningas.\"\n\nThiess oli astunut rattailta: \"No, tule alas nyt Jörn, mitä sinä\nviivyttelet! Ja sinä, Elsbe. Tyynnyhän nyt, tyttöseni.\"\n\nMutta Elsbe riuhtasi itsensä irti vaan ja juoksi tielle Fiete Kreyn\ntykö, otti häntä käsivarresta ja kirkasi: \"Hän ei saa lähteä, hän ei\nsaa! Minä pidän hänestä niin, minä pidän hänestä niin!\"\n\nMutta Fiete Krey työnsi häntä puoleen vaan ja mutisi itsekseen ja\nvalitteli: \"Vielä saatte nähdä... kerran minä palaan, ja silloin\nasetun tänne Uhlille. Perustan tänne suuren, höyrylläkäyvän\nharjasitomon.\" Hän pui nyrkkejänsä ilmassa, niin että hänen pieni\nvaatenyyttinsä liuskahti maahan, hän kumartui, otti sen ylös ja lähti\ntietä isänsä tupaan.\n\nÄlypää Wieten oli seisonut siinä ja lyönyt käsiänsä yhteen, sitte\nhänkin kääntyi ja lähti sisään, istui töihinsä ja oli aluksi\nhirmuisesti vihoissaan ja häpeissään. Niistä asioista oli hän aina\npuhunut ikäänkuin jostain toisesta salaperäisestä maailmasta,\njosta muilla ei ollut aavistustakaan, mutta jonne hän oli saanut\nheittää pienen silmäyksen, hän oli hiljaisina hetkinä puhellut\nniistä matalalla salamyhkäisellä äänellä lapsille, jotka kuuntelivat\nhämmästyneinä henki kurkussa. Hänestä olivat nuo muinaiset asiat\nasioita, joista kannatti toisillekin puhua, ja jotka täyttäisivät\nsydämet pelvolla ja väristyksellä, rakkaudella ja ilolla. Nyt oli tuo\npoika käsitellyt niitä, kuin mitäkin lapiota tai heinähaarukkaa ja\nhuudellut niistä turuilla ja toreilla.\n\nHän antoi käsityönsä vaipua syliinsä ja jäi tuijottamaan eteensä\npöytään; kun hän siinä liikkumatonna katseli eteensä, purjehti\nkuva kuvan jälkeen mieltänsä, ja kaikki ne kuvat kertoivat vaivan\nalaisuudesta ja nääntymyksestä ja kuolemasta niiden elämässä, jotka\nhän oli tuntenut, ja jokainen kuva oli toistaan alakuloisempi.\nHän ajatteli Fiete Kreytä, joka nyt lähtisi maailmalle ilman\njohdattajaa, sekavine ajatuksineen. Hän katsahti ympärilleen tuvassa\nja huomatessaan olevansa yksin, kätki hän kasvonsa käsiinsä ja itki\nhiljaisesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun päivä rupesi pimenemään, lähti Fiete Krey kotoansa, kainalossaan\nvaatenyytti, jossa oli hänen työpukunsa; hänen äitinsä seisoi takan\nääressä ja itki. \"Fiete\", huusi hän hänelle jälkeen, \"sinä olet\nvasta kuudentoista, älä lähde niin pitkälle matkalle.\" Hän ajatteli\ntoisia Kreijejä, jotka olivat joutuneet niin kauas kotoa, etteivät\nenää olleet palanneetkaan, Ameriikkaan, ja jumala ties, minkänimisiin\nkaikkiin maihin. Hän oli käynyt koulunsa vanhan opettajan luona, joka\nkyllä oli ollut jommoisessakin nimessä kylänräätälinä, mutta jonka\nmaine opettajana oli ollut vähän niin ja näin. Sitäpaitsi oli hän\naina ollut hiukan kova- ja huonopäinen.\n\n\"Niinkauas kuin maailma riittää\", vastasi Fiete Krey. \"Koiraruoskalla\nlöi se minua, senkin nylkyri.\" Hän purskahti äänekkääseen itkuun taas\nja pui nyrkkiä tuolle vanhalle upealle talolle ja noille laajoille\naitta- ja ulkohuonerakennuksille, joiden mahtavat olkikatot tummina\nja vakaina näkyivät korkeiden poppelien ja saarnien varjossa.\n\nOlisipa Klaus Uhl ollut näkemässä sitä itkua ja vihastusta, niin\nolisipa hän remahtanut äänekkääseen ja sydämen pohjasta tulevaan\nnauruun, olisi koristellut juttua hieman ja lisännyt omiaan ja sitte\nkertonut sitä kaikissa kapakoissa.\n\nJasper Krey oli myikin astunut ovelle: \"Yhdentekevää, minne lähdet,\nkunhan vaan lähdet\", puhui hän, \"sitte et ainakaan maadu. Ja\nonhan sekin jo jotain, ettei maatumaan pääse. Eivätkä sinua liiat\ntaminetaakatkaan paina: voit ojentaa kun niin on tarpeen, ja onhan\nsekin etu. Pidäppä nyt varasi että sinusta tulee jotakin. Jos\njoutavaksi heittäynet, niin eipä ole niin välttämätöntä, että palaat.\nMutta satutko menestymään, niin käyppä joskus sitte katsomassa,\nkuinka mekin jaksamme.\"\n\nHän oli jo tiellä, niin että häntä tuskin näki hämärästä: \"Oleppa\nvarma siitä, että palaan, isä.\"\n\nKun hän taas kääntyi ja lähti käymään, seisoi Jörn Uhl tiellä:\n\"Thiess odottaa rattaineen tuolla kuusikossa\", sanoi hän matalasti.\n\"Ota täksi yöksi Aulangolle.\"\n\nHe astuivat yhdessä mäkeä alas, kunnes vasemmalla tiestä näkyi\nvieremä, joka kasvoi kanervaa ja saraheinää ja jatkui vinosti kahden\nmäentyrmän välitse ylöspäin. Vieremä oli niin leveä ja syvä, että\niso talonpoikaistalo hyvästi olisi saanut sijaa sen pohjalla ja\nmataloitui ja kapeni ylöspäin, kunnes se vallan hupeni kangasnummeen.\n\nFiete Krey asteli edellä ja oli vaiti, silloin tällöin nousi\nnyyhkytys kurkkuunsa, se puistatti koko hänen ruumistaan.\n\nNoin puolikorkeudessa vieremää oli matalan kanervikon keskellä,\nkapean polun vierellä, joka johti ylös mäelle, pyöreä lampi, se ei\nollut avarampi kuin vaununratas ja oli se laitojaan myöten täynnä\nraikasta vettä. Se lampi oli Kultahete. Joku lähteensuoni, joka\nnäkymätönnä luikerteli ylhäältä, täytti sen aina uudelleen laitoja\nmyöten, liika vesi juoksi hiljaa solisten pensaston juuritse alas.\nVeden kuvastuksessa näki pari kolme tähteä, jotka vilkkuivat\ntaivaalla, muutama lehdetön oksa pisti pensaikosta yli partaan,\nniiden varjot näkyivät vedessä kuin vinottaiset terävät puikot, jotka\nvarjelivat sisäänkäytävää. Tuuli puhalsi mereltäpäin ja häilytti\npensaikkoa, jossa vielä riippui kuivia menneenvuotisia lehtiä. Kahisi\nja äänteli alhaalla ja ylhäällä ja kummallakin puolella.\n\nFiete pysähti ja katseli mietteissään veteen. \"Haluaisinpa tietää\",\nsanoi hän nyyhkytystensä keskeltä \"miltä siellä näyttää pohjalla, ja\nvoiko ollenkaan tavoittaa pohjaa.\"\n\nJörn tahtoi vähän lohduttaa häntä ja sanoi rohkaisevasti: \"Kuule,\netköhän lähtisi joskus sinne Steinbergin nummelle, josta sinä aina\nolet puhunut? Sinähän kerrot, että siellä on kokonaisia kultakasoja,\njoukossa palasia kuin pienen lapsen pää.\"\n\nFiete Krey pudisti kiivaasti päätään: Nuo lapsenpäät oli hän itse\nkeksinyt omassa päässään; hän oli itse koko lailla muokannut sitä\npeltoa, jota Wieten niin monena iltana oli lampun ääressä niin\nahkerasti viljellyt, oli tehnyt sitä niin suurella keksinnän ilolla\nja lämmöllä, ettei hän aina itsekään oikein osannut eroittaa, mitä\nWieten oli kertonut ja mitä hän itse oli omasta päästään sepittänyt\nlisää. Mutta tämä ilta eroitti toden kuvitellusta: lapsenpäät\nnummella olivat sepitettyä. Mutta Kultahete oli totta.\n\nHän tuijotti veteen, sitte lähti hän verkkaan mäkeä ylös. Kun he\nolivat saapuneet kukkulalle, sanoi hän: \"Lähde sinä kotiin nyt. Nyt\njatkan minä yksin matkaani.\"\n\nJörn lähti kättä puristamatta ja sanaa sanomatta nummen poikitse.\n\nFiete Krey jäi seisomaan autiolle nummelle yksin. Kun Jörn katsahti\ntaakseen, seisoi hän vielä kuin musta liikkumaton patsas näköpiirissä.\n\nHitaasti kääntyi Fiete Krey, ja palasi takaisin vieremään, laski\nvaatenyyttinsä maahan, veti takin yltään, laskeutui pitkäkseen\nruohikkoon ja kuroitti kädellään veteen, niin syvälle kuin taisi.\nNiin rämpyili hän lampea ympäri, mutta ei löytänyt mitään. Silloin\nriisuutui hän kokonaan, otti kädellään muutamasta vahvasta oksasta,\njoka kasvoi hetteen partaalla ja laskeusi alastomana varovasti\nkylmään veteen ja tapaili pohjaa. Oli vettä rintaan asti hänelle. Hän\nkoetteli jalallaan varovasti sinne tänne, mutta ei tuntunut mitään\nkovaa. Kaikki oli pehmeätä, santaa ja mädänneitä lehtiä. Hän sukelsi\nkolmasti veteen ja tunnusteli partaita, mutta nekin olivat vaan\nliukasta saviseinämää, joka kasvoi vesiruohoa.\n\nHän jätti koko etsimisen. Nousi ylös ja seisoi kappaleen aikaa,\nennenkuin otti paitansa. Hän seisoi suorana ja liikkumatta. Ei hän\ntuntenut jäistä kylmyyttäkään, joka leikkasi häntä hienoin terävin\npiirtelyin. Hän seisoi vaan ja katseli veteen, joka sekin katseli\nhäntä vastaan hiljaisin surullisin silmin, ikäänkuin säilyttäisi\nsekin surumielisenä salaisuuttaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHämähäkin verkot lentelevät maita, ja kukkastentuoksu ja\nrikkaruohojen siemenet lentävät naapurin puutarhaan; joskus saattaa\nviisas tarkkaava silmä havaita suuren, ihanan ja peloittavan Kohtalon\nitsensä istumassa iäisellä kivellään ja pää käden varassa, otsa\nrypistettynä piirtelevän viivojaan hiekkaan, niitä mutkikkaita\nviivoja, joita me ihmislapset sitte saamme kulkea. Toisillakin kuin\nFiete Kreyllä oli tänä huhtikuunyönä seikkailunsa.\n\nAsui siihen aikaan kylässä eräs nuori neito, muutaman talollisen\ntytär. Hän oli kookas ja kaunis ja kaikki paikkakunnan nuoret miehet\nolivat ihastuneet häneen. Hän oli sentään aina kahdenteenkymmenenteen\nikävuoteensa asti pysytellyt kylmänä kaikille, hän kävi harvoin\ntansseissa, ja jos hän joskus sattui niihin, tapahtui usein, että\nhän heti ensimmäisen tanssin jälkeen jätti salin katse pimeänä,\nvaljasti hevosensa ja ajoi yksin yön läpi kotiin. Hänellä ei ollut\nystävättäriäkään nuorten tyttöjen joukossa, tänä talvena oli\nhän sentään lyöttäynyt erään hiljaisen ja sievännäköisen naisen\nseuraan, joka äskennaineena oli miehensä kanssa asettunut kylään,\nja odotteli ensimmäistä lastaan juuri. Tämän luona istui hän joskus\nhiljaiset hämyhetket, ja eräänä päivänä kysyi hän häneltä arasti,\nkuinka hän oli rohjennut ruveta jonkun miehen vaimoksi, ja niin\nkokonaan antautua hänelle omaksi. Kun ystävätär joutui hämilleen\ntällaisesta kysymyksestä, eikä kohta tietänyt, mitä vastata, kertoi\nhän kyynelesilmin, että hänkin oli rakastunut, mutta ett'ei hän vaan\nosaisi osoittaa sitä rakkauttaan. Hänestä tuntui niin mahdottomalta\nvoittaa arkuuttaan, talokkaan tyttärenä ja mailla kasvaneena tiesi\nhän niin hyvin, mitä avioliitto sisälsi itsessään. Toinen koetteli\nlohduttaa häntä, puheli matalalla epävarmalla äänellä ja vakuutteli,\nettä kunhan vaan rakkautta on, niin kyllä sitte kaikkeen muuhun\ntyytyy.\n\nMutta tästä keskustelustakin huolimatta ei hän mitenkään muuttunut\nkäytöksessään. Hän itki ja suri yksinäisyydessä onnetonta\nluonnettaan, joka ei sallinut hänestä tulevan nunnaa eikä naista ja\njoka teki onnettomaksi sekä hänen lemmittynsä että hänen itsensäkin.\n\nJoku aika senjälkeen, juuri nyt tänä huhtikuun iltana, oli taaskin\ntanssiaiset kaupungissa. Oli juuri ollut uusikuu. Hän oli monta\npäivää ollut huonolla tuulella. Mutta aivan tanssiaispäivänä tunsi\nhän itsensä taaskin ihan reippaaksi ja virkeäksi ja hän päätti kuin\npäättikin käyttää hyväkseen tätä hyvää, melkein iloista tuultaan\nja lähteä tanssiaisiin. Hän teki varman päätöksen olla hyvin\nystävällinen, hillitä vastenmielisyyttään tanssiin ja erittäinkin\nolla ystävällinen, kun lemmittynsä tanssisi hänen kanssaan.\n\nKun hän astui saliin, näki hän hänen kohta siellä kun hän seisoi\nikkunassa. Hän näkyi odottaneen häntä, hänen silmänsä välähtivät\nystävällisinä ja vilpittöminä häntä kohden. Hän oli varakasta\ntalonpoikaissukua, niinkuin hän itsekin ja oli kuten hänkin\nluonteeltaan arka ja hieno. Tyttö oikein ilostui, kun hän näki hänen\nkauniina siellä ja päätti vielä vakaammin nyt kerrankin näyttää,\nkuinka sydämestään hän hänestä piti.\n\nMutta kun alettiin soittaa ja nuorukaiset lähtivät tyttöparvea kohden\nja hän alasluoduin silmin paremmin tunsi kuin näki että hänenkin\nystävänsä lähestyi, silloin maltti hän kyllä itsensä senverran,\nettä lähti tanssimaan hänen kanssaan. Mutta kun hän tanssin välillä\nrupesi juttelemaan hänen kanssaan, oli tyttö kalpea ja hänen huulensa\nvärähtelivät, hän katseli kylmänä ja ynseänä suoraan eteensä ja hänen\nnuoret kauniit kasvonsa olivat kuin jäästä. Kohta kun nuorukainen\nhuomasi tämän, saatti hän hänet vaieten paikalleen, jonka tyttö\nsentään kohta jätti, lähteäkseen salista ja paikalla palatakseen\nkotiin.\n\nTiellä, rattaillaan yksin, yön ja suuren luonnon hiljaisuudessa\npysyi hän aluksi yhtä korskana. Kummallakin puolella tietä jatkuivat\nmatalat vallit, ja taampana lepäsi tasainen alakuloinen kangas: hän\nyksin siinä kulki korkeana. Hän istui suorana rattaillaan ja katseli\nkopeana ympärilleen ylpeänä siitä että hän yksin kaikista tytöistä\noli niin arka ja siveä.\n\nSiinä kun hän rattaillaan ajoi hiekkaista tietä äänettömästi läpi\nyön, kuuli hän jonkun linnun kaukaisuudessa valittavasti kutsuvan\ntoveriaan. Hiljaa lähenevät rattaat olivat kai säikähdyttäneet sen\nsyvästä unesta. Samassa kuului läheltä rohkaiseva piipitys. Aivan\nvierekkäin lentää räpyttivät ne poikki tien, samassa päästäen\nsuloisen äänen.\n\nKun tyttö käänsi silmänsä lintuparista, havaitsi hän yht'äkkiä että\nympärillä oli peloittavan autiota ja että ilma oli niin kolkon ja\nkaamean hämärää Yksinäisyyden tunto, josta hän juuri oli ylpeillyt,\nsäikähdytti häntä nyt. Hän tunsi taaskin elävästi, että olisi\npaljon keveämpi olla samallainen, kuin kaikki siskonsakin, eikä\nkamppailla sitä vastaan, jota luonto milloin hymyilevänä, milloin\nvakavalla ja melkein uhkaavalla äänellä häneltäkin vaati. Siinä kun\nhän ajatteli ja ajatteli sitä, taipui hänen päänsä ja hän rupesi\nhiljaa itkemään. Mitä ylpeämpi hän äsken oli ollut, sitä syvempi\noli hänen nöyrtymisensä nyt. Lemmittynsä kuva, jolta hän äskeisessä\nkopeamielisyydessään oli riistänyt kaiken, näkyi hänelle nyt taas\nniin hyvänä ja hienopiirteisenä. Jalo ryhdikkyys, joka ilmeni hänen\nkoko olossaan ja hänen jokaisessa arvokkaassa liikkeessään, valtasi\nkoko hänen sydämensä nyt, ja sydämensä pohjasta kaipasi hän häntä.\nHän rupesi piinaamaan itseänsä, rypisti otsansa ja alkoi miettiä\nmiten hänen oikein pitäisi menetellä että hän voittaisi arkuutensa\nhäntä kohtaan, josta hän sentään sisimmässään niin piti. Hän keksi\njos mitä merkillisiä suunnitelmia, joilla hän voisi ikäänkuin itse\npettää itsensä. Viimein juolahti hänelle mieleen mennä odottamaan\nhäntä hänen pihansa veräjälle kunnes hän aamuhämärässä palaisi.\nTalo sijaitsi kylliksi syrjässä, jotta voi tämmöistä suunnitella.\nMyöskin oli hänellä salainen toivo, että hänkin kohdakkoin oli\nlähtenyt kotomatkalle, sittekun hän itse oli jättänyt salin. Kun hän\nsitte tulisi -- hänen oli tapana käydä jalan -- nöyrtyisi hän ja\npuhuttelisi häntä, Hän pyytäisi anteeksi häneltä että hän oli niin\narka, ja sanoisi hänelle, että hänestä hän sentään pitäisi kaikkein\nenimmän maailmassa. Semmoisia mietti hän ja ajoi tietään siinä\nvakaassa aikomuksessa että hän todellakin toteuttaisi päätöksensä.\n\nHän ei sentään vielä ennättänyt pitkällekään tietä, kun hän rupesi\najatuksissaan kuvailemaan asemaa, johon hän joutuisi, ja vanha uhka\nja vastahakoisuus rupesi taas nostamaan päätään. Turhaan koetti\nhän vastustaa sitä ja oli jo aivan takertua siihen taaskin. Jo\nolivat kauniit silmänsä lakanneet loistamasta: silloin saapui hän\nsille kohdalle tietä, josta näkee syrjälle alas vieremään, jonka\npuolivälissä, noin parikymmentä askelta syrjässä tieltä, Kultahete\nvälkkyy kanervikkonsa keskellä, ja loi sattumalta katseensa sinne\nalas. Silloin näki hän laakson puolihämärässä valkean ihmisvartalon\nseisovan välkkyvän pyöreän vedenkalvon edessä ja liikkumatonna\ntuijottavan siihen. Hän säikähti kovasti, tempasi hevosta suitsista\nja aikoi saada sen juoksemaan tavallisella matalaäänisellä\nhoputushuudahduksellaan, mutta hän oli niin säikähtynyt, ett'ei\nlähtenytkään ääntä kurkustaan, ja hevonen, joka ymmärsi suitsista\nnykäyksen käskyksi seisahtua, pysähti yhtä liikkumattomaksi kuin\npoika siellä veden peilin edessä tai kuin raskaasti hengittävä tyttö\nrattailla siinä.\n\nSilloin heräsi tytössä ikäänkuin sisällisenä valaistuksena kirkas\nja rohkea ajatus, että tämä näky ei mahtanutkaan tulla sattumalta\nhänelle, vaan että se oli sallittu, jotta hänkin paranisi terveeksi\nja luonnolliseksi. Hän katseli vartaloa, siinä kun se näkyi nuolena\nja jalona ja uljaana, hän katseli kuinka se yleni vapaana ja\nvoimakkaana, ensin polviin, siitä vyötäisiä nuoreen norjaan voimaan,\nsitte voimakkaana ja joustavana ja ikäänkuin riemussa ylös rintaan\nviimein aina päähän asti, joka oli taipuneena. Siinä kun hän katseli,\nsilmänräpäyksen vaan, tunsi hän äkkiä sielunsa syvyydessä, siellä\nmissä kaikki on paljasta puhdasta totuutta ja jossa Jumala ja luonto\nvielä asuvat rinnatusten toistensa kanssa, että nuorukainen, jota\nhän ajatteli oli hänen ainoa oikea toverinsa, jonka kanssa eläen\nkumpikin toiselleen antaen ja toiseltaan ottaen voisi täydentää omaa\nepätäydellistä ja epävalmista oloansa. Hänen jäseniinsä virtasi\nihana ilo, hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä niin ettei hän\nnähnyt mitään enää. Sitä hänen täytyi nauraa, niin että helkähti\nhiljaa. Hevonen lähti liikkeelle, ja poika lammen ääressä kavahti\najatuksistaan. Mutta olipa kuullut naurun eräs toinenkin, joka oli\nastellut rattaitten takana, ja käynyt pää kumarassa, hän kun oli\nollut raskaissa ja surullisissa aatoksissa.\n\nHän kuuli naurun ja tunsi sen kohta. Hän kiirehti askeleitaan ja\nseisoi kohta rattaitten vierellä. \"Sinäpä hitaasti ajat\", alkoi hän.\n\nTyttö naurahti taaskin hiukan ja vastasi leikkiä laskien: \"Ajoin\nhitaasti, että saavuttaisit minun. Sinunhan piti vielä ottaa\npäällystakki yllesi.\"\n\nNuorukainen ei sitä sen tarkemmin kuunnellut. Arveli vaan, että\nhän salista lähtiessään oli vielä huomannut, että hänkin oli kohta\nnoussut ottamaan päällystakkiaan. Mutta sen hän kuuli äänestä, että\nnyt oli vihdoinkin hänenkin hetkensä tullut ja hän riemuitsi, koko\nsydämensä oli ilona.\n\nHän laski kätensä rattaan nojalle ja asteli rinnalla siinä. \"Mutta\nmiksi lähdit niin aikaiseen?\" kysyi hän.\n\n\"No, koetappas arvata, miksi läksin?\" vastasi tyttö.\n\n\"Tietystipä, että tapaisimme täällä.\"\n\n\"Niinkö?\" puhui neito. \"Olet sinä näppärä arvaamaan, ei sinun enään\ntarvitse siellä vieressä käydä. Tule tänne rattaille.\"\n\nHän pysäytti hevosen ja nuorukainen aukasi vaunupeitteen. Mutta\nennenkuin hän hypähti rattaille tuumi hän olevan viisasta osoittaa\nvähän ylpeyttä. Nyt juuri, arveli hän, olisi paikallaan näyttää\nsitä, ettei tytön ylpeyttä jälkeenpäin kiusaisi ajatus, että hänen\nihailijansa oli ollut niin raukka, että oli jättänyt hänen niin monta\nkertaa osoittamansa kylmäkiskoisuuden ihan kostamatta. Sentähden\nsanoikin hän tyynesti ja levollisesti, ikäänkuin vallan luonnollisena\nasiana: \"Mutta sitä naamaa en minä enää halua nähdä, jota äsken\nsalissa minulle näytit. Jos lupaat olla taipuvainen, sitte lähden\nkanssasi.\"\n\nNeito nyökäytti päätään vaan ja hymyili: \"Tule tänne nyt vaan,\nsinulla on oleva niin hyvä täällä, kuin koskaan olet ansainnut.\" Hän\nlaski kätensä nuorukaisen olkapäälle.\n\nSilloin nousi nuorukainen rattaille ja otti sanaa sanomatta suitset\ntytön kädestä. Hän mukautui tähän, nojautui taaksepäin ja sanoi: \"aja\nverkkaan nyt!\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Niin viisas olet, etkä sitä ymmärrä?\"\n\n\"Ymmärrän kyllä\", vastasi nuorukainen, \"että matkamme kestäisi\nkauemmin.\"\n\nSamassa laski hän käsivartensa tytön vyötäisille ja suuteli häntä\nsydämellisesti, ja siitä hetkestä asti sai hän hänestä hyvän vaimon.\nHän piti ohjakset; ja tyttö lausui toivonsa, milloin piti ajaa\nhitaampaa milloin kovempaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPoikanen lammella oli kiireimmän kautta heittänyt vaatteet ylleen\nja lähtenyt juosta livistämään mäelle, jolta rattaat nuorine\nonnellisine istujoineen juuri olivat hävinneet. Hän katsahti kerran\nvielä taakseen kylää kohden. Lakea dyyni, jota hänen esi-isänsä\nolivat muokkailleet ja asustelleet, näkyi heikosti valaistuna siellä.\nHän ei siitä sen enempää sentään välittänyt, lähti vaan suoraan\nkankaan poikki kahta tammea kohden, jotka seisoivat mataloina ja\nleveälatvaisina tienristeyksessä. Toisen alla niistä seisoi Trina\nKühl ja odotteli häntä, vaatenyytti kainalossa, niinkuin hänelläkin\nja pukeuneena rippikoulupukuunsa, joka jo oli liika lyhyt hänelle.\n\"Missä sinä olet viipynyt?\" kysyi hän.\n\nHän ei vastannut, vaan kysyi suoraa päätä: \"Aiotko sinä oikein totta\nlähteä mukaan?\"\n\n\"Aion oikein\", vastasi hän, \"miks'en sitte? Klaus Uhl on\nköyhäinhoitolaitoksen esimies ja pidättää palkkani omaan taskuunsa\ntai antaa hän sen kunnankassaan, koska olen saanut kasvatukseni\nköyhäinhuoneessa; sitäpaitsi vaativat he minulta vielä, että minun\nlisäksi tulisi olla kiitollinen heille. Jos sinä vaan otat minut\nmukaasi, lähden kuin lähdenkin ja hankin itselleni paikan Hampurissa.\nMutt' en tiedä, minnepäin se on. Mutta minun täytyy sitoa nyyttini\nparemmin.\" Hän laskeusi polvilleen, aukasi nyyttinsä ja järjesti\nhuolellisesti yhteen työpukunsa, kolme paitaa, kolme paria sukkia ja\nnahkatohvelit. Sitte lähtivät he rinnakkain astumaan mäkeä. Tuuli\npuhalsi takaapäin, kuivia tammenlehtiä ja hiekkaa lenteli heidän\nympärillään ja takanaan.\n\nKun he toiselta puolelta astuivat mäkeä alas, seisoivat siellä,\ntuulen suojassa, Thiess Thissenin rattaat, Hevoset pureskelivat, päät\nalhaalla, ränget korvilla ruohoa tienviereltä, Thiess Thiessen istui\nkumartuneena korkeassa ja mukavassa vaunutuolissaan ja veti unia.\n\"Thiess\", huudahti Fiete Krey, \"herääppä jo! Trine Kühl on tässä\nmyöskin ja lähtee mukaan. Älä viitsi, ei tämä puhumisesta parane. Nyt\nme lähdemme ensiksi Hampuriin nyt, saa sitte nähdä mikä sitte eteen\ntulee.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutama päivä pääsiäisen jälkeen, kun koulut taas alkoivat työnsä,\nsanoi Henrik Uhl, josta isänsä piti enimmän, hän kun oli loisteliain\npojista: \"Kuule, poikapa, Jörn, sepä merkillisiä jaarittelee nyt:\nluulen, ett'ei se ai'o kouluun enää, se aikoo jäädä kotiin. Mutta\neihän käy päinsä, että hänkin rupeaa maanviljelijäksi, mistä\nihmeestä sinä lopulta voit kaikille talot toimittaa? Sinun pitää\nvälttämättä puhua hänen kanssaan joku sana.\" Kun isä sitte kutsui\nhänen puheilleen ja kysyi sitä, vastasi Jörn, että hän aikoo jäädä\nkotiin ja ruveta tekemään työtä. Isä torui häntä ja löi lopulta häntä\npiiskallakin, mutta hän pysyi yhä vaan asiassaan. Mitään perusteita\nhän ei sanonut päätökseensä.\n\nMutta illalla, kun hän jo huoneessaan, jossa hän nyt, kun Fiete Krey\noli lähtenyt pois, asui yksin, oli mennyt levolle, tuli Älypää Wieten\nsisään häntä lohduttamaan ja pyysi että hän toki hänelle kertoisi,\nmikä oli saanut hänen muuttamaan aikeensa, olihan hän sentään ennen\nniin hartaasti halunut jotain oppiakin. Ensin ei Wieten ollut saada\nsanaakaan hänestä, niin kuumasti ja tulisesti hän itki. Mutta sitte\ntuli sysäyksittäin esiin, mitä hän oli aavistanutkin: ei olisi tällä\nviikollakaan ollut ketään, joka olisi hoitanut varsoja, joll'ei\nhän itse olisi sitä tehnyt. Jollei hän silloin tällöin käväisisi\ntallissa, saisi isäntärenki hevoset kaikki ihan villeiksi ja\nturmelisi ne lopulta kokonaan potkuillaan. Ruskea valakkakin oli jo\nsaanut haavan polveensa. Ei Fiete Kreykään aina ollut varsin tarkka,\nmutta nyt kun hänkin oli poissa, ja jos hän nyt vielä itse lähtisi,\nniin sitte tulisi kamalaa kerrassaan.\n\nKun Wieten sitte koetteli lohdutella häntä, silitteli hänen karheata\ntukkaansa ja puheli: \"Nythän on kaikki hyvin taas, älä nyt enää\nitke, pieneni\", silloin tuli itku taas väkivaltaisempana ja hän\npuheli särkyneellä äänellä: \"luuletko sinä sitte... että minä teen\nmielelläni näin?... Nyt en minä enään saa mitään oppia. En saa enää\nkoskaan ottaa kirjaa käteeni. Nyt jään minä yhtä tuhmaksi, kuin\nkaikki toisetkin.\"\n\nAikaisin seuraavana aamuna otti Jörn Uhl ylleen siniliinaisen\ntyömekon, jonka Fiete Krey oli heittänyt päältään.\n\nNiinpä joutuivat lapset Wentorffista pyörteeseen, joka heitti sen,\njonka piti jäädä kotiin kauas vieraaseen maailmaan, mutta sen edessä\ntaas, jonka piti lähteä, löi se oven kiinni ihan nenän edessä;\nviskasi työmiehen pojan paljaalle autiolle kankaalle ja osoitti\nsieltä hänen vilkkaalle mielikuvitukselleen väikkyvässä etäisyydessä\nmaailman kaikkine aarteineen ja ihanuuksineen, mutta herraksi\naikoneelle heitti se jalkojen eteen siniliinaisen tallipuseron.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nSeuraavana aamuna otti Jörn ylleen tallimekon, jonka Fiete Krey\nvihoissaan oli viskannut nurkkaan.\n\nKoulua kohtaan, jonka lukujärjestyksessä kaikki oli hänelle vanhaa\ntuttua, ei hänellä siitä päivästä lähtien ollut mitään mielenkiintoa.\nRippikouluopetusta, jossa muuan ystävällinen kunnon mies selitti\nvanhaa kirkonoppia, hän ei ymmärtänyt, ja se kiusasi sentähden\nhäntä. Käytännöllinen, terveälyinen nuorukainen, joka näki kaiken\nainoastaan suhteessa Uhliin ja sen asujamiin ja kylän oloihin, ei\nymmärtänyt mitään siitä synnistä ja armosta, josta siellä opetettiin.\nSynti näytti hänestä aina tulevan aivan liika myöhään, ja armo liika\nvarhain. Syntiähän oli vasta varkaus, ryöstö ja murha, ja armonhan\nsai aivan liika helpolla: heitti syntinsä vaan \"Jumalan päälle.\"\nJörn Uhl ei voinut ymmärtää semmoista hyväluontoista Jumalaa. Jumala\nnäytti hänestä varsin epäkäytölliseltä laskumestarilta, joka sisällä\nkammarissaan kyllä piti kirjansa hyvin koreassa järjestyksessä, mutta\njota selän takana hirveästi puijattiin.\n\nTalon palvelusväki viihtyi hyvästi hän kanssaan: se piti häntä\nvertaisenaan. Siitä toki lähti vaikeuksia, että hän muutamasti tahtoi\nkäydä vähän enemmästä kuin he: heidänhän piti aina toki jonkunverran\nosoittaa arvonantoa hänelle, ja jokaisen täytyi hänen tähtensä tehdä\ntyönsä ahkerammin. Niinpä pitivät he hänestä, hän kun aina oli\nyhtä heidän kanssaan ja otti osaa heidän töihinsä, mutta toisaalta\nei hän taas aina ollut niinkään mieleen, hänen silmänsä kun aina\nsattui näkemään, jos aura seisahti jossain ulkona pellolla, tai\njos palvelustyttö, lehmän vieressä kyykkysillään sattui unohtamaan\nlypsämisen jonkun kanssa laverrellessaan. Silloin hän aina ilmestyi\npihan poikki pitkin askelin ja kädet -- taskussa ikäänkuin sattumalta\nsiihen ja tekeytyi vallan viattomaksi ja naureskeli. Semmoisissa\ntilaisuuksissa nimittelivät he häntä keskenään maavoudiksi, ja\nmuutamat taas sanoivat, että onpas sekin kanssa aika pitkäsiima. Hän\nei sentään suuriakaan piitannut semmoisista nimittelemisistä; hänelle\noli kaikki yhdentekevää, kunhan vaan Uhlin pellot ja karja säilyivät\nkorjuussa. Muusta hän ei välittänyt, muuta hän ei ajatellutkaan.\nNiinpä tavotti hänen sielunsa jo aikaisessa nuoruudessa suurta, ja se\noli hänelle voitoksi koko elinijäksi.\n\nSiksi olikin hänestä näinä parina rippikoulun jälkeisenä vuotena\neräs iäkäs talollinen Wilhelm Dreyer kunnioitettavin mies kuin\nhän tunsi. Tämä oli joskus muinen aloittanut sangen vähillä, tai\nmelkein varattomana, oli sitte neljäkymmentä vuotta elänyt sangen\nsäästeliäänä ja ahertavana, ja nyt seitsenkymmenvuotiaana oli\nhänellä upea syytinkirakennus keskellä kylää. Hän oli aina katsellut\nympärilleen viisain tarkkaavin silmin ja tiesi että maailman\nmeno on kudos typeryyttä ja kevytmielisyyttä, raukkamaisuutta ja\nrikoksellisuutta ja että se aina kantaa hedelmänään kurjuuden,\nkunnottomuuden, ja epätoivon. Mutta sattuipa ukko terävillä\nsilmillään näkemään pitkän Jörnin peltotöissään, niin ilmestyipä\nhän usein tehtyään jonkun hyvän harppauksen syvien ojien ylitse\nyht'äkkiä viisaine parrattomine kasvoineen ja hiukan harmaantuneessa\ntukassaan, joka riippui aina takinkaulukseen asti, hänen vierelleen\nja rupesi hieman kimakalla varovalla äänellään juttelemaan\nmaanviljelijäkokemuksistaan; sitä kuunteli Jörn hartaana, kuin harva\nkirkossa. Tämä oli hänen evankeliumiansa näinä vuosina. Tehdä työtä\nja pysyä raittiina ja säästävänä ja hoitaa talouttaan hyvästi: se oli\nhänelle \"iloista sanomaa.\"\n\nKun hän joskus myöhempinä vuosinaan sattui kulkemaan Uhlin peltojen\nohitse ja hänellä oli joku lapsistaan mukanaan, niin tapahtuipa\nusein että hän nosti keppiään ja osoitti jotakin pellonpalasta:\n\"Katsos tuolla kolmannella saralla, siellä näytti Dreyer-ukko muinoin\nminulle kuinka vako pitää ajaa.\" Tai tähän tapaan: \"Katsos, poika,\nsiellä missä nyt kasvaa herneitä, siellä minä olen ensimmäisen\nkerran itse niittänyt eloa, siinä vieressä ojan partaalla opetti\nDreyer-ukko minut teroittamaan viikatetta. En ollut silloin vielä\ntäyttänyt seitsemäätoista. Nisu oli tuleentunut, mutta ei voinut\nmistään saada niittoväkeä. Kyllä sinun täytyy itse nyt ruveta, Jörn,\nsanoi ukko silloin. Ja kun rupesinkin, tuli hän itse viikatteineen,\njoka oli hyvässä ruosteessa, ja niitti rinnallani auringon laskuun\nasti. Silloin oli viikatteensa kirkas. Perästäpäin laski hän välistä\nleikkiä siitä: 'En tahtonut olla sinua huonompi'. Minä naurahdin\nsilloin aina vastaan ja sanoin puolestani: 'Enkä minä Teitä'. En ole\nikinä eläissäni nukkunut niin hyvästi kuin sinä yönä.\"\n\nIsälle ja vanhemmille veljille kävi hän päivä päivältä\nvastenmielisemmäksi. Hän oli heille alituisena omantunnon moitteena.\nEpävarmuus, jolla kuustoistavuotiaana vielä aina arvostelee\nvanhempain perheenjäsenten toimia ja menettelyä esti häntä toki\nosoittamasta ilmeistä ylenkatsetta. Päinvastoin: hän pysytteli arkana\nheidän läsnäollessaan, ei vastannut sanaakaan, kun he pilkkailivat\nhäntä, ja punastui, jos he sattuivat näkemään, kun hän teki työn,\njoka oikeastaan olisi kuulunut heille. Hän punastui omasta ja heidän\npuolestaan. Mutta juuri tuo arka alakuloinen olo ärsytti heitä,\nikäänkuin olisivat he siinä lukeneet salaisen syytöksen itseänsä\nvastaan.\n\nKun hän harmaansinervässä työpuvussaan, joka avuttomana roikkui\npitkäkoipisen pojan yllä, kulki talon ja ulkohuonerakennusten väliä,\nniin tapahtuipa toisinaan, että isänsä, joka juuri istui rattaillaan\nkaupunkiin lähdössä, nosti piiskanvarttansa ja osoitti häntä toisille\nveljille puhuen pehmeällä, täyteläisellä ja nauravalla äänellään:\n\"Onpa tuokin miehiään! Siitä olisi tullut maavouti! Vaikka saisin\nkymmenen taalaria, niin enpä totta vie sallisi tuon koipeliinin istua\nvierelläni rattailla ja ajaisi hänen kanssaan kaupunkiin! Onko tuo\ntuommoinenkin Uhl'in poikia?\"\n\nKun isä sitte oli lähtenyt, rupesi Hannu: \"Kuuleppa sinä, minulla on\nomat tuumani päästäkseni Uhlin isännäksi. Et sinä kumminkaan naisista\nvälitä, ja jäät elämäsi ajaksi yksivaljakoksi, nurkassa kyyröttäjäksi\nja työmyyräksi. Jää sinä tänne taloon minun luokseni! Pidän sinua\nniin hyvästi kuin vaan haluat, ja hoidan, kun olet raatanut itsesi\njäykkäjäseniseksi.\"\n\nMutta Heikki sanoi lyhyesti: \"Mepä pidämme ensi vuonna yhtä renkiä\nvähemmän ja juomme palkan.\"\n\nIltasin istuivat Jörn ja Elsbe Wietenin kanssa tuvassa. Wieten oli\nviime vuosina käynyt hiljaisemmaksi ja alakuloisemmaksi, varsinkin\nsiitä saakka, kun Fiete Krey oli heittänyt syytöksensä häntä vastaan\nsilloin pihalla. Hänellä oli semmoinen kummallinen muisti ja niin\nvahva mielikuvitus, että kaikki tapaukset, jotka hän elämänsä\nkuluessa koskaan oli nähnyt tai joista hän oli kuullut, olivat\nelävinä läsnä hänelle aina yhtä selvinä ja kalpenemattomina kuvina.\nAikaisemmin, nuoruudessaan oli nuoruuden hilpeämielisyys auttanut\nhäntä, niin että hän voi kuvista, jotka olivat hänen ympärillään,\nottaa esiin ainoastaan kirkkaat ja ystävälliset ja jättää synkeät ja\nsurulliset syrjään. Mutta vähitellen vanhetessa, tunkivat synkeämmät\nesiin. Hän saattoi pitkiksi hetkiksi, siinä kun hääräili askareissaan\njäädä istumaan ihan liikkumattomana ja tuijottaa eteensä hiljaisin,\nsurullisin kasvoin. Semmoisina hetkinä kulkivat menneet päivät kuva\nkuvalta hänen sieluansa, hän näki milloin raskaan, painavan teon,\njoka yhdessä ainoassa päivässä musersi kokonaisen perheen onnen,\nmilloin taas vaikean surun, joka vuodet vuosien jälkeen hiipi ja\njäyti huoneessa, milloin näki hän armaat, puhtaat silmät, joista\nkyynelet viljavina valuivat, milloin taas kovat leppymättömät kasvot,\njoilla vihan tuli leimui. Niin kulki kuva kuvan jälkeen sieluansa ja\nhän näki ne tahtomattaankin. Sittemmin, kun hän oli hyvin vanha jo ja\nhän sai rauhassa asua hiljaisessa Aulankotalossa, kalpenivat kuvat ja\nhän sai taas levon.\n\nJörn istua uurotti nyt illat ajatuksetonna ja sanatonna, oli lävitse\nväsynyt raskaasta työstä, ei virkannut sanaakaan ja lähti aikaiseen\nlevolle.\n\nHe olivat ikävää seuraa pienelle vilkkaalle Elsbelle, jossa päivä\npäivältä heräsi yhä tulisempana, selvempänä ja voimakkaampana ajatus,\njonka hän jo lapsena oli lausunut: Minun täytyy saada pitää jostakin.\n\nVanhemmat veljet olivat kutsuneet etuhuoneihin seuran ystäviä.\nMuutamia iloisia tyttöjä oli seurannut mukana. Joka kerta kun\nväliköltä käsin kuului tänne asti, jossa nämä kolme äänettöminä\nistuivat, melua tai hillittyä tytön naurua, kohotti tyttönen joka\nkerta kaunista tummakiharaista päätään, jonka nuorekkaat kasvot vielä\nolivat niin hentopiirteiset ja lapsekkaat, ja tähysteli levottomana\novea kohden. Silloin muutti Jörn meluavasti asentoa, tai sanoi\nhän jotakin, kääntääkseen tytön huomion ovesta. Mutta hän nousi\nlevottomana ylös ja meni milloin ikkunalle milloin ovelle. Joskus\naukasi hän ovenkin ja katseli ulos. Silloin kuului kaksi levotonta\nääntä pöydältä käsin: \"Elsbe, älä lähde! Sulje ovi, Elsbe!\" Painunein\npäin palasi hän silloin aina pöydän ääreen ja ajatteli: \"Olisinpa\nminäkin kerran täysi-ikäinen, olisinpa minäkin kerran täysi-ikäinen!\"\n\nSunnuntai edelläpuolenpäivät hääräili Jörn tallissa tai käväsi\ntuvassa katsomassa, missä sisarensa oli. Vasta illalla, kun sisar oli\nlähtenyt jonkun yhtaikaisen ystävättärensä luo, oli hän kolme, neljä\ntuntia vapaa. Silloin istui hän joko yksikseen huoneessa, tai istui\nhän toisella puolen tietä Jasper Kreyn matalan katon alla.\n\nJörn Uhl! Kuka on niinä päivinä, jolloin ihmisen mieli on pehmeä\nniinkuin vaha, kuka on niinä päivinä ollut sinun muodostajasi?\nKuka oli johdattajasi niinä päivinä, jolloin vanhemmat eivät enää\nvoi meitä ohjata, jolloin toisetkaan eivät tartu ohjaksiin, jotka\nlaahaavat jäljissämme, ja jolloin me nelistämme eteenpäin tietä,\njoka vie elämän markkinoille, sille torille, jolla kohtalo niin\nvakavana on astuva eteemme ja kysyvä meiltä: \"minkä arvoinen olet?\"\nSillä niinhän on elämässä: aina kaikissa elämäntiloissamme on meillä\nvarmat johtajamme ja neuvojamme, vanhempamme, koulumme ja lakimme,\nkokemuksemme, vaimomme, huolemme ja vaivamme; mutta niinä vuosina\njuuri, jolloin kevätmyrsky kevätmyrskyn jälkeen riehuu nuoren\nvarttumattomuutemme ylitse, niinä vuosina juuri olemme hoivatta ja\nneuvotta. Hei, kuinka silloin rasahteli! Ja kuinka lehdet lentelivät!\nSiitä on meillä jälkeenpäin arvet sielussamme ja lehvistömme riivitty.\n\nVanha Dreyer oli Jörn Uhlin opettaja kaikissa käytöllisyyteen\nkuuluvissa asioissa, mutta Jasper Kreypä taas on ollut hänen\nohjaajansa elämänviisauden avaroilla, poluttomilla taipaleilla. Klaus\nUhl istuskeli ravintoloissa ja jutteli kaiken maailman asioista ja\ntiesi ja tunsi kaiken. Mutta hänen poikansapa täytyi käydä pienen\nkummallisen Jasper Kreyn tykönä ja hänen matalan olkikattonsa\nalla oppia itsenäistä mietiskelyä, sieltä hän nouti ensimmäiset\nelämänviisautensa. Näiden hetkien merkitys oli sitä suurempi kun\ntässä mies ja nuorukainen kumpikin pitivät toisiansa melkein\ntasavertaisina ja sentähden saattoi syntyä todellisia varsinaisia\nväittelyitä heidän kesken. Missä olemme saaneet enimmän oppimme?\nKoulupenkilläkö? Vai luentosaleissa? Vai professorien luona? Olemme\noppineet enimmän, kun olemme menneet ulos vapauteen ja yrittäneet\nomin siivin lentää, niin hyvin tai huonosti kuin se sitte kävikin.\n\nJasper Kreyllä, kuten kaikilla Kreijeillä, oli entisyytensä. Nuorena\noli hän, niihin aikoihin, kun kansa välttämättä vaati osallisuutta\nhallitukseen, ollut Yläsaksassa. Eipä ollut Wentorffin Jasper Kreyn\nonnistunut pysytellä osaaottamattomana katselijana siinä. Eipä\nonnistu ylialaan kellekään Kreylle koskaan pysyä puolueettomana.\nNiinpä oli hän palannutkin jonkun ajan kuluttua Wentorffiin takaisin,\njonkun verran kuumenneena, jonkun verran hengästyneenä, jonkun verran\nnolona, lyhyesti, ikäänkuin se, joka on heitetty tanssisalista ulos,\nja joka sitte katsahtaa kerran ympärilleen ja lähtee edelleen,\ntekeytyen ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.\n\nJos hän olisi jäänyt naimattomaksi, tai edes jonkun verran\nvitkastellut siihen menemisellä, olisi hän kai uudelleen lähtenyt\nmaailmalle, ja olisi arvatenkin taitavuudellaan jotakin toimittanut,\nolisipa ehkä saanut omaisuuttakin kokoon, nyt hän sen sijaan\nnolon kotiinpaluunsa painostamana vielä meni naimisiin, ja sattui\njonkinlaisessa epäselvässä halussa saada suitset päällensä,\nvalitsemaan erään varsin yksinkertaisilla hengenlahjoilla varustetun\ntytön, joka lisäksi oli niin pikiintynyt Sankt Marieniin, että sai\nkoti-ikävän kohta, kun kototalon savupiiput katosivat näkyvistä. Tuli\nlapsia, tuli sairautta, tulivat jokapäiväiset huolet. Hän oli nyt\npäivätyöläisenä Uhlilla ja tiesi jo sitten kauan, ett'ei hän muuksi\ntulekkaan. Talvisena, työttömänä aikana teki hän luutia, harjoja ja\nhevos-sukia, ulkonaisesti oli hän ihan kuin toisetkin.\n\nMutta välistä puhkesi vanha levottomuus ilmi. Joka lastenjuhlana,\nsilloin aamun lähetessä aina, kun hän oli ruvennut puhumaan totuuksia\nnaapurilleen Klaus Uhlille ja ennustanut hänelle puutetta ja\nkuolemaa, silloin rupesi hän laulamaan sitä samaa vanhaa laulua, jota\nhän muinoin joskus oli laulanut Frankfurtin kaduilla ja myöhempinä\nvuosinaan, kun tulivat valtiopäivämiesvaalit, kävi hän niiden aikana\naina kuudessa tai kahdeksassa perheessä, jotka olivat valtiollisesti\nkypsymättömiä tai väliäpitämättömiä, ja neuvoi ja teroitti mieliä.\n\nUlkonaisesti oli hän ihan kuin toisetkin, mutta sisällään oli hänellä\nyhä entiset kirjavat ajatuksensa. Kun nämä ajatukset olivat sangen\nvahvassa ristiriidassa vaatimattoman suruisan todellisuuden kanssa,\njoutui hän asemaan, josta hänen piti vapautua joko siten että\nhän katsoi maailman menoa katkeroituneena ja teki karvaaksi oman\nja omaistensa elämän, tai että hän hyväntahtoisella hymyilevällä\npilanteolla laski leikiksi omat vikansa ja ajoi toistenkin peltojen\nohitse näyttäen kullekin viljelijälle, kuinka nurinkurisesti hän\ntalouttaan hoiti.\n\nHänen talonsa seinämällä istuivat he monta sunnuntai-iltapuolta\nja puhelivat maailman menosta. Kreyn vaimo istui sisällä tuvan\navonaisessa ikkunassa, lapset palasivat leikeiltään Ringelshörnillä\nja menivät hiljaa levolle. Vanhin niistä, August, joka kangerti\npuheessaan, ja jolla koulussa oli huono menestys, istui ovella\nlavitsalla, kasa hienoja, valkoisia lastuja ympärillään ja veisteli\nnäperteli pyykinpitimiä ja makkaratikkuja, joita hän sitten myi\nomaan laskuunsa. Hän oli lahjoiltaan yksinkertainen kuin äitinsä,\neikä välittänyt kuulla mitä isänsä jutteli Jörn Uhlin kanssa. Hän\nei ripillepäästyään enää koskaan käynyt kirkossa, ei hän senjälkeen\nollut aukaissut yhtään kirjaakaan tai sanomalehteä. Niinpä eli hän\nhenkisesti yksin siitä, minkä hän oli esi-isiltään perinyt, ja\nsiitä, mitä sattui kuulemaan ja näkemään kauppamatkoillaan. Niinpä\nhän käyttäen säästeliäästi niukkoja hengenlahjojaan ja tarkistaen\nhuomionsa ainoastaan siihen, mikä oli hänen näköpiirissään, ja\nmikä tapahtui parin penikulman piirissä ympärillä, ja jättäen\najatuksistaan kaiken, joka oli sen ulkopuolella: uskonnon,\npolitiikan, päivän uutiset, vähitellen sai silmänsä sangen teräviksi\nhuomaamaan sen, joka oli eduksi hänen vaatimattomille olosuhteilleen,\nja elätti hän myöhemmin itsensä ja perheensä hyvästi ja meni,\nmuuttumatta huonoksi tai pahatapaiseksi monen entisen koulutoverinsa\nohitse, joka kyllä oli oppinut paljon enemmän kuin hän, mutta joka\nhajoitti harrastuksensa sillä että huolehti jokaisesta uutisesta,\njonka sanomalehdissä luki tai kylällä kuuli.\n\n\"Jörn\", sanoi Jasper Krey, \"mitä sanotaan Vanhassa Testamentissa?\nSinä et tietysti tiedä sitä. Te Uhlit ette tiedä sitä. Siellä\nsanotaan, että joka viideskymmenes vuosi on kaikki omaisuus\njaettava uudestaan. Te Uhlit olette jo aivan liika kauan maillanne;\nnyt pitäisi meidän Kreijienkin kerran saada rehennellä teidän\nleveillä, lihavilla vainioillanne. Minäpä sanon sinulle: me\nmenestyisimme paljoa paremmin teidän kartanoissanne, kuin te meidän\nhiekkatilkuillamme. Haluaisinpa kerran nähdä teitä, Jörn, isäntinä\nmeidän hiekkapelloillamme! Kuvitteleppas vaan omaa isääsi esimerkiksi\nkoiravaljakollaan kauppamatkalla. Kuuleppa, Jörn! Hän tulisi tyköni\ntaloon. Kumartelisi, kiertelisi itseään sinne, kiertelisi tänne:\n'Herra Krey, herra Krey!' Silloin katselisin minä häntä näin'ikään\nylhäältä alas ja sanoisin: Ei minulla ole semmoisiin aikaa nyt, Uhl!\nMenkää emännän puheille!\"\n\nVaimonsa huusi ikkunasta: \"No, älä nyt höperöitse, Jasper.\"\n\n\"Jätä nyt, Trina! -- Kuuleppa, Jörn, jos avaat suusi länsituulta\nvastaan ja ahmit sitä itseesi niin paljo kuin tarvitset, silloin\nei tule kukaan ja tiuskase sinulle: 'Kuule, älä sinä! Se on minun\ntuultani!' Mutta jos sinä menet jonnekin ja rupeat otsasi hiessä\nkuokallasi vääntämään maata niin paljo kuin tarvitset saadaksesi\nitsesi ja lapsesi ravituiksi, niin kohta on siinä joku sanomassa:\n'Älä koske. Se on minun maatani!' Jörn, ihmisen keuhkot ja vatsa,\nniille on Jumala antanut oikeuden tulla ravituiksi. Jos sinulla on\nravinto ja vaatteet, niin tyydy siihen. Jos joku viisaudellaan ja\nahkeruudellaan saavuttaa enemmän kuin mitä tarvitsee ravinnokseen ja\nvaatetuksekseen, niin olkoon se hänelle sallittu.\"\n\n\"Niinpä niin\", vastasi Jörn, \"sitä en minä pysty ajattelemaan\nselväksi.\"\n\n\"Etkö? Ja sinulla sentään on semmoinen pitkä mietiskelijän nenä. Vai\neikö ole maata kylliksi, tai eikö hallituksella ole valtaa? Kuinka\npaljon on Schleswig-Holsteinissa maata, jota viljellään huonosti. Maa\ntuottaisi kahtavertaa runsaammin, jos se olisi työntekijän käsissä.\"\n\n\"Ethän voi luulla\", tuumi Jörn, \"että kaikki työntekijät olisivat\nahkeroita ja säästäviä ja raittiita. Oletko unohtanut, kuinka sinulle\nitsellesi kävi 1,200 markkasi kanssa?\"\n\n\"Oh, älä nyt semmoisista muinaisista!\"\n\n\"Minä!\" sanoi Jörn ja löi pitkällä kädellään polveensa. \"Jos minä\ntänäpäivänä, vaikka olenkin vasta seitsemäntoista vanha, saisin\n10,000 markkaa, niin luuletko sinä että tuhlaisin siitä turhuuteen\nyhtään ainoatakaan markkaa?\"\n\n\"Vaiti nyt\", vastasi Jasper Krey, \"puhutaan jostain muusta.\"\n\nSilloin kuului tuvasta, vuoteelta käsin kova, muriseva ääni,\nikäänkuin illalla hiljalleen heräävä ukkonen. Kohta jälkeen näkyi\nTrina Krey yönutussa ikkunassa. \"Kerronpa nyt kerrankin sinulle\njuurtajaksain koko jutun, Jörn.\"\n\n\"No, kuunteleppa sitä!\" sanoi Jasper Krey ja nyökäytti päätään Jörn\nUhlille.\n\n\"Me saimme siis aivan oikein periä 1,200 markkaa täti Stinen jälkeen,\njoka oli kuollut. Hänen sisarensa, vanha Trina, elää vielä. Me\nnoudimme rahat itse virastosta, muistan sen vielä, niinkuin olisi\nkaikki eilispäivänä tapahtunut, hän tuossa sitoi kaikki ne koreat\nkultarahat yhteen nenäliinaan. Gutendorffissa istuuduimme me nummelle\nja laskimme rahat uudelleen, sillä kun virastossa oli rahat meille\nlaskettu, oli silmiämme vielä huikaissut.\n\n\"Niin noh, ensin pysyi hän kylläkin järkevänä. Mutta muutaman päivän\nperästä huomasin minä ettei hänellä ollut ruokahalua yhtään enää,\nsitäpaitsi tuli hän keskellä päivää kotia työstään, avoi lippaan ja\nrupesi laskemaan rahoja. Öisin ei hän saanut unta.\n\n\"Niin meni kahdeksan päivää, ja tila muuttui pahemmaksi vaan. Hän\nistui tunnittain ylhäällä vuoteessaan, lopuksi nousi hän ylös ja meni\nistumaan lippaan ääreen. Minä nukahdin silloin taas. Kun aamu rupesi\nvalkenemaan, ja minä taas aukasin silmäni, silloin istui hän, sanon\nminä, istui puolipukeuneena lippaan edessä, polviensa välissä iso\nhakkuukirves.\n\n\"No niin ja, arvaat että minä säikähdin hyvänpäiväisesti. Minä rupesin\npelkäämään, että hän menisi vallan sekaisin ja sain houkutelluksi\nhänet viemään rahat säästöpankkiin. Silloinhan ei hänen enää\ntarvitsisi pelätä mitään, siellähän oli rautaiset rahakirstut, joissa\nolisi seitsemättoistat lukot ja mitä kaikkea puhelin. Ensin hän ei\nmillään muotoa tahtonut suostua, mutta lopulta vei hän ne sinne, ja\nsai sijaan semmoisen pienen keltaisen kirjan.\n\n\"Mutta silloinpas kaikki hulluksi muuttui! Mitä kaikkea minun täytyi\nkokea siltä, Jörn! Hän luki uudestaan ja uudestaan kirjan lävitse ja\nväitti että toinen lause sylkee toistaan päin silmiä siinä. Näkyi\nselvästi että kaikki olisi sulaa petosta, ja muutoinkin, jos olisi\nkaikki niinkuin olla pitäisi, niin pitäishän toki kirjankin olla\nainakin yhtä paksun kuin virsikirjan, eikä tuommoisen ohutkinttuisen\nnälkäkurjen. Viimein, yhtenä yönä, kun hän oli noussut ylös hakemaan\nkirjaa, eikä kohta löytänyt sitä, karkasi hän minun kimppuuni ja\nsanoi että minä olin varastanut sen. Silloin sanoin minä hänelle:\nmene noutamaan rahat takaisin. Sen teki hän kohta.\n\n\"Ja nyt, Jörn, mitä luulet nyt tulleen? Juotiin, Jörn! Pelattiin,\nkirkuttiin, riideltiin minun kanssani, Uhlin kanssa, lasten tähden\nopettaja Peters'in kanssa, kotona kuin markkinat. Muistatko vielä\nkuinka seisoit Uhlilla lantatunkiolla ja hosuit ympärillesi tarikolla\nja huusit yhtäpäätä: 'Minä olen Jasper Krey Wentorffista!' Yksikään\nihminen ei ollut sormellakaan kajonnut sinuun. Ja muistatko vielä,\nkuinka palasit kaupungista selässäsi kirstullinen viinipulloja\nja aijoit ruveta pitämään valtiollisia kokouksia. Me ja viina!\nJa politiikka! Ja muistatko vielä, kuinka seisoit tuolla ja\nlöit kukkaroasi veräjän tolppaan ja kirkuit: 'Jasper Kreyllä on\nrahaa!' Olipa sekin vuosi, Jörn! Tuskassa ja pelossa istuin joka\npäivän. Jälkeenpäin, kun rahat oli juotu, eikä hänellä enää ollut\nmitään huolta niistä ja tiesi että hänen taas täytyi tehdä työtä,\nsitte meni taas kaikki mukiin hänen kanssaan: hän huolehti taas\nniinkuin toisetkin vaimonsa ja lastensa puolesta. Fiete oli silloin\nviisvuotias, Jörn. Ah, Jörn, missä ollee Fiete nyt tällä haavaa!\"\n\nHän sulki ikkunan.\n\n\"Loisinpa vetoa\", tuumi Jasper Krey, \"jos joku tarjoisi hänelle:\ntässä on 1,200 markkaa ja tässä juttu niistä 1,200 markasta, niin\nvalitsisi hän jutun. Minä ylpeilen toisinaan hiukan, Jörn, enkä\nerittäinkään aseta Trina Kreyn henkisiä lahjoja varsin korkealle.\nMutta kun muistan tämän jutun, ja varsinkin, kun hän joskus itse\nkertoo sen minulle taaskin, silloin tunnen itseni jotakuinkin\nvaatimattomaksi. Ne rahat tulivat liika odottamatta. Sitä oli\nsitäpaitsi liika paljon: 1,200 markkaa. En ollut valmistautunut\nsemmoiseen. Mutta kun toinen täti kuolee, hän, joka lähenee\nkahdeksaakymmentä, silloin saat nähdä, kuinka hyvästi osaan rahoja\nkäsitellä.\"\n\n\"Turhia\", sanoi Jörn, \"tulet taaskin ahdistukseen, ja päästäksesi\nsiitä, juot rahat.\"\n\n\"Mitäh?\" kysäsi Jasper Krey ja katsahti vierustoveriinsa pitkään ja\nmoittivasti. \"Tottahan sitä joskus järkiinsä myöskin tullaan!\"\n\n\"Hjaah, moni kyllä\", virkkoi Jörn, \"mutta eivät läheskään kaikki.\"\nHän katsahti raskaissa ajatuksissa Uhlia kohden, joka näkyi toisella\npuolen tietä saarniensa ja poppeliensa varjossa.\n\nNiin juttelivat he monta iltaa. Ikäänkuin epäkokoinen koirapari, joka\nyhdessä käy kentän yli. Jasper Krey aina edellä, nokka joka taholle,\nkoira iloisesti haukkuen, Jörn Uhl takana, muristen, väliä hänkin\nhiukan haukahtaen, mutta aina varovana, epäluuloisesti tarkkaavana\nja tähystelevänä, toinen kun oli semmoinen varomaton ärhäniska.\nVarovaksi ja arvelevaksi on Jörn Uhl jäänytkin koko elämäkseen.\n\nSitte hämärtäessä tuli isäntärenki molempien tyttöjen kanssa tietä.\nIsäntärengillä -- hän oli sama Harke Siem, josta sittemmin tuli\nradanvartija, ja joka esti junaonnettomuuden Hampurin lähellä\nsillä että juoksi palavassa takissa junaa vastaan ja sai sen siten\nseisahtumaan särkyneen radan kohdan eteen -- tällä Harke Siemillä oli\nharmoniikka kainalossa, ja sai hänkin sijaa penkillä, vaikkei siinä\nenää ollutkaan tilaa vapaasti liikuttaa käsiään. Tytöt istuivat tien\nvierelle viheriään ruohostoon. Harke Siem soitti ja liikutti siinä\nsilmät puoliummessa soiton mukaan niin raskaasti päätään, ja näytti\nniin saamattomalta, ettei hänestä olisi uskonut mihinkään ripeään\ntekoon.\n\nSitte rupesivat he puhelemaan naapurin vainioista ja naapurin\ntyttärestä. Senjälkeen koulunopettajasta ja kirkkoherrasta, sitte\nHampurista ja kuninkaasta, lopuksi kuolemasta.\n\nKuu näkyi poppelin latvojen ylitse ja lumikko juosta livisti tien\npoikki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana iltahetkenä istui Hampurissa, muutaman korkearakennuksisen\nkadun varrella, aivan Pietarinkirkon vierellä, eräs nuorukainen\neräässä kirjakaupassa ja odotteli vanhimpana oppilaana, tavallisen\nmyyntiajan jälkeen, ilmestyisikö vielä joku myöhästynyt ostaja.\nHän oli papin poika Lüneburgin kankaan rajamailta, oli saanut\nkasvaa vapaasti ja oli aikaisin joutunut riitaan latinan kanssa.\nMutta saksankielisistä kirjoista hän piti, ja sitä enemmän,\nmitä kirjavampia ne olivat. Isänsä oli silloin toimittanut\nhänet kirjamyymälään Pietarinkirkon luona, joka oli kirjoja\ntäynnä lattiasta lakeen saakka. Hän oli mielellään mennyt sinne,\nmutta pianpa selveni, ett'ei tämäkään vielä ollut hänen oikea\nelämänihanteensa. Kirjoja löytyi yllinkyllä, ja hän sai kyllin\nselailla niitä, saipa hän iltaisin toisinaan ottaa jonkun niistä,\njoka miellytti häntä, mukaansakin, ja lukea sitä, mutta kaikki muu\npuuttui, puuttui ikäänkuin oikea side niiltä kirjoilta: avara kangas\nja harmaat heinäladot ja leikkikenttä santanummella. Silloinpa tuli\nnuorukaiselle ankara koti-ikävä.\n\nNiinpä istui hän tänäkin iltana myymälän perällä kulmauksessa,\njonka portaat muodostivat, ja luki muuatta kirjaa, jonka nimi oli:\n\"Varpuskadun historia\" ja jonka eräs Wilhelm Raabe oli kirjoittanut,\nhän luki ja luki, eikä enää ollut Hampurissa, oli kaukana\nPietarinkirkosta ja leikki olkikattoisen pappilan luona, kiipesi\nkoivuun, joka kasvoi vallin Vierellä ja katseli kauas yli maiden\nlähimpää kirkontornia. Silloin aukeni myymälän ovi ja nuori, hänen\nikäisensä työmies, voimakas lyhytkasvuinen nuorukainen, joka oli\npukeunut harmaaseen työpukuun, ja jolla oli pyöreät verevät kasvot,\nvirkeät uskaliaat silmät ja punerva tukka, ilmestyi tiskin ääreen\nja katsahti häneen. Kun lüneburgilainen hitaasti nousi ylös, latoi\nostaja melkoisen kasan hopeakolikkoja pöydälle ja sanoi: \"ottaisin\ntämän edestä kirjoja.\"\n\n\"Kirjoja?\"\n\n\"Niin juuri, kirjoja! Kirjoja! Tiedättekö, onko joku Theodor Storm\nkirjoittanut mitään kirjaa?\"\n\n\"Storm? On kyllä. Se on kirjoittanut novelleja.\"\n\n\"Novelleja? En tietä, mitä ne ovat, mutta pelkään ett'eivät ne ole\nniitä kuin tarkoitan. Tahdon puhua suoraan. Olen juoksupoikana täällä\neräässä liikkeessä, täällä Heikinkadulla ja olen odottanut, että\nkerran saisin tavata teitä kahdenkesken. Asia on näin: meillä on\nsiellä kotona eräs vanha tyttö, oikeastaan on hänen nimensä 'Penn',\nmutta hän tietää niin uskomattoman paljon että on ruvettu kutsumaan\nhäntä Älypää Wieteniksi. Tämä sama Älypää Wieten nyt on aina\nväittänyt että muuan Storm ja Müllenhoff yhdessä olisivat aikoneet\nkirjoittaa jonkun kirjan. Itse hän ei kyllä paljoakaan odotellut\nniistä, mutta jos he kumminkin olisivat sattuneet saamaan toimeen\njotain, niin sen kirjan tahtoisin ostaa. Tässä on rahat. Niitä on\nkuus' preussilaista.\"\n\nKirjakauppa-oppilas Pietarin kirkon viereltä vaipui istumaan\nkonttoorituolille ja jäi suurin silmin tuijottamaan tuohon\nmerkilliseen ostajaan. \"Storm ja Müllenhoff? Mutta mistä siinä\nkirjassa oikeastaan pitäisi puhuttaman?\"\n\n\"Noh... sanoakseni lyhyesti sen... kuinka tullaan viisaaksi ja\nrikkaaksi. Siitä juuri.\"\n\nSilloin nousi lüneburgilainen seisaallen ja sanoi kovalla äänellä:\n\"Semmoista ei ole. Ei! Kaikkea muuta! Tulla jostakin kirjasta\nviisaaksi? Tuhmaksi voitte tulla, sen sanon teille, monesta kirjasta.\nJa mielettömäksi toisista. Ja toisista surumieliseksi, toiset taas\nsaavat nauramaan. Voi muutamista löytää neuvoja yhteen ja toiseen\nasiaankin, se on totta. Mutta kuinka tulla viisaaksi ja rikkaaksi?\nEi, semmoisia kirjoja ei löydy... Mitäkö Storm on kirjoittanut?\nOdottakaas hiukan... katsokaas täss' on yksi. Tämän kirjan hän\non kirjoittanut. Siinä kerrotaan hyvistä ja syvämielisistä ja\nuneksuvista ihmisistä. Hän on yksi meidän suurimpia runoilijoitamme.\"\n\nOstaja puisteli päätään ja purasi hampaansa yhteen ja tuijotti pöydän\npintaan. \"Ehkä Wieten sitten??... on ollut oikeassa hänestä siinä,\nettei hänestä ole mitään kunnollista tullut.\"\n\nLüneburgilainen sysäsi kirjat, jotka olivat edessään, puoleen. \"Minun\najatukseni\", alkoi hän, \"on tämä: Katsokaas, tuoss' on kirjoja\nylhäältä alas asti, rivi rivin päällä, ne voitte te lukea kaikki, ja\njälkeen olla yhtä tuhma, joll'ei tuhmempi kuin ennen. Kirjoista ei\nviisaaksi tulla, viisaaksi tullaan siitä, minkä itse kokee. Oletteko\nLüneburgin kankaalta?\"\n\n\"En, olen Dithmarschista.\"\n\n\"Yhdentekevää. Jos saisin minä neuvoa teitä: Tehän tahdotte rikkaaksi\nja viisaaksi? Silloin lähtekää sinne, jossa ei kirjoja löydy...\nKirjoja? Tiedättekö: Joll'ei minulla olisi isääni, ja ell'ei äitini\nitkisi silmiänsä hoki, niin lähtisin Ameriikkaan, totisesti, sen\nminä tekisin. Ja onnetonta sitä joka silloin kurottelisi kirjojaan\nminulle.\"\n\n\"Niinkö!\" sanoi Fiete Krey. \"Niinkö! Vai se on teidän ajatuksenne. No\nniinkin!\" Hän nyökäytti päättävästi päätään, kokosi rahansa ja pani\ntaskuun uhkaisin. \"Isä ja äiti eivät minun perääni kysele. Rikkaaksi\ntahdon, yhdentekevää kuinka. Amerikasta olen kuullut sekä hyvää että\npahaa. En ikinä mitään siinä välillä. Luulenpa että teen sen.\"\n\n\"Tehkää, tehkää, onnen veikko! Ja jos teille sattuu aikaa ja halua,\nja jos asianne menestyvät, niin kirjoittakaahan huvin vuoksi kerran\nvanhimmalle oppilaalle Heroldin kirjakaupassakin. Mikä on nimenne.\"\n\n\"Minä olen Fiete Krey Wentorffista.\"\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nEräänä kesäpäivänä, oli elonaika lähellä jo ja lehmusten lehvistöissä\nriippuivat tertut kellervinä -- asteli Jörn Uhl koulutalon ohitse\nolallaan aurankärki, jota hän aikoi käyttää sepällä. Silloin kimmahti\nhänelle puutarhasta karviaismarja lakkiin, ja kun hän katsahti,\nilmeni Lisbethin valkea pää lehdiköstä; samassa kun hän jotakuinkin\nhämmentyneenä jäi paikalleen ja tuijotti sinne kohden, oli Lisbeth jo\npujahtanut pensaikosta ja kiivennyt aidalle ja huusi sieltä matalalla\näänellä: \"Kuules Jörn tuleppa tänne.\"\n\nJörn katsahti ympärilleen, olisiko kukaan näkemässä. Mutta oli\npar'aikaa päivällisaika ja kyläntie ja talot kuin nukuksissa. Silloin\notti hän lakin päästään ja astui lähemmä. Hän oli viime aikoina\nainoastaan harvoin kohdannut Lisbethin, ja silloinkin vaan pikaisesti\ntervehtien rientänyt ohitse. Hän oli ollut ankarassa työssä, Lisbeth\ntaas oli käynyt kaupungissa koulua. Hän oli ahertanut yksinäisillä\nvainioilla, oli astellut auran jäljissä pehmeässä mullassa, Lisbeth\ntaas oli käydä sipsutellut kaupungin kapeita, siroja ja sileöitä\nkäytäviä. Hän asteli selkä kumarassa, oli muuttunut jäykäksi\nja kankeaksi; Lisbeth taas oli tullut hienommaksi puvussaan ja\nkäytöksessään. Siitä hänellä olikin ollut hämärä tunto, ja sentähden\nhän olikin pysytellyt etäämpänä.\n\nLisäksi tuli, että luonto oli heidän kanssaan leikkinyt vanhaa\niänikuista leikkiään. Oli irroittanut näiden kahden lapsen, jotka\nennen koulupihalla ja Ringelshörnillä olivat olleet niin hyviä\nleikkikumppaneita keskenään, kädet ja vienyt kummankin omaan\nvieraaseen maailmaansa, kauas toisistaan, vienyt kummankin omiin\nkirjaviin uniinsa, oli hymyillyt vaan viisasta ystävällistä hymyään\nja eroittanut liittyneet kädet. Niin se tekee aina. Sitte, vuosien\njälkeen, kun se hiljaisessa yksinäisyydessä on kypsyttänyt kummankin\nvalmiiksi, vie se lapsensa yhteen taas, mutta silloin ne eivät\nenää kohtaa toisiaan leikkitoveruksina, kohtaavat sukupuolensa\nedustajina... Jörn Uhl tulee tänään yhteen Lisbetin kanssa. Mutta\nse kohtaus ei ole oleva mikään hyvä ja onnellinen kohtaus, sillä\nkumpikin ovat he valmistumattomat vielä, eivät ole lapsia enää, mutta\neivät täysi-ikäisiäkään vielä, asustavat kumpikin omaa vierasta\nmaailmaansa.\n\nLisbeth nojasi aitaukseen, ja kertoili toimitteliaasti että nyt\nhänellä oli pitkä loma-aika, kaupungin koulu lakkautettaisiin nyt, ja\nennenkuin uutta ennätettäisiin perustaa, menisi pitkä aika. Joko hän\noli kuullut, että hän aikoi opettajattareksi.\n\nEi. Ei hän ollut kuullut. Ei hän ollut ikinä kuullut että löytyikään\nmitään opettajattaria. Hän kysyi arasti, tulisiko hän piakkoin Elsbeä\ntervehtimään.\n\n\"Ah\", vastasi Lisbeth ja heitätti päätään. \"Elsbe on vuotta vanhempi\nkuin minä. Ja ne ovat aina niin toisellaisia. Ei minulla ole ketään,\njonka kanssa minä voisin seurustella. On niin hirveän ikävää.\"\n\nJörn arveli että hänen sentään pitäisi tulla, Elsbe tulisi varmasti\nniin iloiseksi. \"Niinkö luulet?\" kysäsi Lisbet epäilevänä. \"Ja minä\nkun jo luulin, ett'ei Elsbe enää ollenkaan voi sietääkkään minua.\nHän oli tuonnoin, yhtenä iltana ikkunani alla, ajatteles, kun jo oli\npimeä ihan, ja sanoi, etten minä ymmärrä vielä yhtään mitään, että\nminä olen ihan vallan lapsi vielä... Oletko meidän kanssamme, kun\nminä tulen teille?\"\n\n\"En\", vastasi Jörn, \"minun täytyy aina olla työssä. Etkä sinä illalla\nsaa tulla, silloin lähtisi Elsbe sinua saattamaan, eikä se olisi\nhyvä.\" Tyttö antoi päänsä painua ja mietti. \"Mutta sinähän voit sitte\ntulla meille joskus.\"\n\nJörn säikähti semmoista ajatustakin. \"Ei\", vastasi hän, \"se ei käy\npäinsä.\"\n\n\"Niin, mutta eihän sinun tarvitse tulla sisään. Tulet puutarhaan.\nTulet tuolta takaa ympäritse. Isoisä ja iso-äiti istuvat silloin aina\ntuvassa ja lukevat.\"\n\nJörn heitti nopean katseen tyttöön. Hän näytti hänestä erinomainen\nsuurelliselta ja ylhäiseltä, oli vallan ihme että ollenkaan olikaan\nmaan päällä jotain niin siroa ja somaa. Mutta ei hän voinut\nkuvitella, että olisi mitenkään hupaista olla puheissa hänen\nkanssaan. Yhdeltä puolen se kyllä olisi hirveästi miellyttänyt, mutta\ntoisaalta arvasi hän, että asia kävisi varsin hankalaksi. Tyttö\npysyi sentään asiassaan: hänen piti tulla vaan. Hän otti asian niin\nluonnolliseksi, ja nyökäytti niin päättävästi päätään siihen, että\nhänen piti kuin pitikin luvata.\n\nKoko iltapäivän ajatteli hän sitä, kuinkahan tämä ilta oikein oli\npäättyvä. Kuvaili hän semmoistakin mahdollisuutta, että tyttö muitta\nmutkitta lähettäisi hänet suoraa päätä pois, hän kun olisi niin ylen\nikävä Tämmöinen mahdollisuus tuntui hänestä melkein hupaisimmaltakin.\nMutta tuntuipa hänestä toisinaan mahdolliselta sekin, että hänen\nonnistuisi huvittaakin häntä, ja saada arvoa hänen silmissään.\nJuolahtipa mieleensä ruveta miettimään, mistä asioista hän oikein\nottaisi puheiksi hänen kanssaan, ja keksikin hän yhtä ja toista. Hän\npäätti, että noin hieno tyttö etupäässä vaatisi oppineisuutta. Hän\nmuisti muutamia keskusteluja opettaja Petersin ja papin välillä,\njoita hän oli kuunnellut kirjainsa äärestä. Hänen tietopiirinsä\nei kyllä ollut ylen laaja, mutta sai hän sentään muutamia asioita\nkokoon, jotka näyttivät sopivilta. Aluksi päätti hän ruveta\npuhumaan uudesta höyrylaivareitistä Tanskaan, sitte ottaisi hän\npuheeksi maanviljelyskoulut, joita siihen aikaan juuri oli ruvettu\nperustamaan, senjälkeen haudontakoneet kananmunia varten, ja lopuksi,\njoll'ei tässä riittäisi, rupeisi hän vielä puhumaan indialaisten\ntavasta polttaa leskensä, josta hän äskeisin oli lukenut muutamassa\nlehdessä, joka käärepaperina oli sattunut hänen käsiinsä kaupungista.\nHän suunnitteli, että hän ikäänkuin sattumalta johtuisi näihin\nasioihin, alkaisi esimerkiksi näinikään: joko hän oli lukenut siitä,\nettä... tai näinikään: mitä tuumi hän siitä että... tai näin: oliko\nhän kuullut että... ja latelisi sitte kaikki viisautensa esiin.\n\nHän lähti liikkeelle jo tuntia aikaisemmin, asteli ojien partaita\nja tähysteli niiden pohjaan, ikäänkuin olisi hän jotain kadoksiin\nmennyttä karitsaa hakemassa, ja saapui siten puutarhan taakse.\nSiinä juoksi pieni kirkasvesinen puro, jonka ylitse oli viistoon\nheitetty lyhyt lepänrunko, lepän tukeva juurakko vesoi lyhyitä suoria\noksia, jotka olivat torrollaan kuin pörröinen tukka, Lisbeth istui\nlepänrungolla melkein piilossa oksien takana ja heijutteli jalkojaan\nveden ylitse. Hän oli erinomaisen vakavannäköinen, ja nyökäytti\nsurumielisesti päätään, kun hän kohteliaasti tervehti. Jörnin sydäntä\nlöi niin, että hän, sensijaan että olisi reippaalla hyppäyksellä\ntullut toiselle puolelle puroa, kuten aikoi, astui sen ylitse\npitkällä kömpelöllä askelella ja melkein jäi sotkeuksiin vetelään\nliejuun.\n\nHän vilkaisi pikaisesti tyttöön, ja tuntuipa hänestä kuin olisi tämän\nsilmissä piillyt hymy, mutta samassa olivat kasvonsa jo taas niin\nsuruisat ja vakavat, että Jörn ihan itsestään johtui indialaisiin\nleskiin, ja sattuipa hän onnistumaan aineenvalinnassaan. Tyttö\nkertoi, että hän juuri oli lukenut niin vakavista asioista. Poika\nkysäsi epävarmasti, olikohan tuo sitte niin välttämätöntä, lukisi\nennemmin jotain hauskaa.\n\n\"Oi ei\", vastasi tyttö, \"täytyyhän oppia tuntemaan elämän\nsurullisetkin puolet.\"\n\nSitte tiedusteli hän tarkalleen rovion muotoa ja pukeutuivatko\nnaiset, kuolemaan mennessään, koristeihinsa. Hän piti, että se\nkaikki oli erinomaisen liikuttavaa, ja sanoi olevansa aivan valmis\npolttamaan itsensä, jos vaan hänen miehensä kuolisi, hän menisi\nnimittäin ainoastaan rakkaudesta naimisiin. Sitte johtui hän taas\npuhumaan niistä koristeista ja kävipä ilmi, että hänellä sattumalta\noli rintaneula ja kellonvitjat taskussa. Jouluksi oli hänelle luvattu\nkello.\n\nTähän asti oli kaikki luistanut odottamattoman hyvästi, mutta nyt\nrupesi puhelu takertuskelemaan. He katselivat juoksevaan veteen, ja\nolivat vaiti. Tyttö ajatteli uhkamielissään ja epäystävällisenä:\nhän on sittenkin oikea moukka; Jörn taas toivoi olevansa tuhansia\npenikulmia paikalta. Hän koetti ja koetti kaivaa itsestään jotakin,\njonka voisi lausua, mutta mikään ei näyttänyt sopivalta. Tyttö\noli hänestä niin outo kuin olisi hän puhunut jotain vallan toista\nvierasta kieltä, ja ollut tuiki toisellaatuinen olento kuin hän.\nViimein rupesi hän alakuloisena juttelemaan kahdesta varsasta, jotka\njoku päivä sitten olivat syntyneet Mutta semmoista ei tyttö halunnut\nkuulla. \"Mitä se minulle kuuluu?\" kysyi hän ja nauroi. Ja nyt hänellä\noli yht'äkkiä hupaisimmat luonnollisimmat lapsenkasvot. Hän näytti\nkaikki hampaansa, ja hiukset riippuivat korvan vierellä, yht'äkkiä\ntunsi hän entisen tyllityttinsä...\n\n\"No niin ja\", virkkoi hän, \"mistä sitten puhuisimme.\"\n\nSilloin kertoi tyttö hänelle, mistä hänen koulutoverinsa juttelevat.\n\"Ensin puhuvat he opettajista, sitte niistä tovereista, jotka juuri\neivät satu olemaan läsnä, usein puhumme pojistakin, en minä sentään.\nMinusta se on aivan sopimatonta... Mutta kuule\", huudahti hän,\n\"sinunhan riippuu jalkasi vedessä.\"\n\nHän veti jalkansa ikäänkuin valkeasta. Mutta tyttö huomasi kohta,\nettä nyt hän istui vallan onnettomana siinä. \"Kuule\", sanoi hän,\n\"noustaan ja lähtään kävelemään. Niin ne kaupungissakin. Muutamat\nkäyvät yläluokkalaistenkin kanssa.\" Jörn nousi tottelevasti ja\nkatseli hänen monimutkaisuuttaan siinä lähtöhommissa. Ensin antoi\ntyttö hänelle kultakorunsa, sitte kirjan, sen jälkeen järjesti hän\npukuaan, vaikk'ei se ollenkaan olisi ollut tarpeen; sitte kysyi hän:\n\"Juoksenko minä nyt sinua vastaan?\"\n\nJörn vastasi: \"Niin teit silloinkin, kun me pyydystimme kettua\", ja\nasettui seisomaan kädet levitettyinä ja jalat tanassa, ikäänkuin\nolisi hänen pysäytettävä hevonen.\n\nTyttö nauroi vallattomasti hänelle: \"Enpäs teekkään\", sanoi hän,\n\"rutistaisit minut kuoliaaksi pian.\" Sitte lähti hän sopivasti alas,\nhuolellisesti suojellen hameenpalteitaan.\n\nNyt käyskelivät he matalain omenapuiden varjossa kapeita käytäviä\nedes ja takaisin, ja tyttö alkoi: \"Sinähän et silloin muinoin\ntahtonut minun kanssani lastenjuhlalle, muistatko vielä?\"\n\n\"Jos isoisäsi olisi sanonut: 'lähde sinä Lisbethin kanssa', niin\nolisin mielelläni lähtenyt kanssasi. Mutta en uskaltanut itse\nsanoa sinulle sitä.\" Hän veti henkeään syvästi, kun hän oli saanut\nsanotuksi tämän, ja katsahti sitte odottavasti häneen. \"Kuule,\nsanohan, jos nyt olisivat tanssit, tanssisitko sitte minun kanssani?\"\n\n\"Paikalla. Alusta alkaen loppuun asti.\" Hän katsahti tyttöön. Hänen\nsilmissään loisti koko hänen vilpitön ihastuksensa.\n\n\"Niin vai!\" tuumi tyttö. \"Mutta sanonko minäkin jotain sinulle?...\nNyt en minä taas tanssisi sinun kanssasi.\"\n\nJörn antoi päänsä painua ja tuli hiljaiseksi. Hänestä tuntui niin\nluonnolliselta, ettei hän tahtonut tanssia hänen kanssaan.\n\nSilloin muuttui tyttö taas kuin huhtikuun-ilma, puhkesi nauramaan ja\nsanoi miellytteliäästi: \"Enhän minä sitä niin vakavasti tarkoita,\nkuules sinä. Luulenpa, että sittenkin tanssisin kanssasi. Mutta sinun\ntäytyisi ottaa minusta niin, kuin ne kaupungissakin, ymmärrätkö,\nsiten kohteliaasti ja keveästi... Mutta nyt sinun pitää lähteä\ntakaisin jo. Minä tulen saattaman sinua raitaan asti, siellä sanomme\nhyvästit. Mutta tule sunnuntaina taaskin, istun tässä puulla ja\nodotan sinua.\"\n\nKun Jörn saapui raidan luokse, jättivät he hyvästit ja erosivat.\n\nNiin kohtasi Jörn pienen leikkitoverinsa taas. Hänen ystävällisellä\navullaan näytti Jörn Uhlissa kehitys lapsesta nuorukaiseksi\ntapahtuvan luonnollisimmin ja armaimmin. Näytti kuin tulisi elämänsä,\nainakin rakkauteen nähden, kulkemaan suoraa latua.\n\nElleipä vaan olisi kahdeksaa päivää myöhemmin sattunut se sannanajo!\n\nEllei sitä sannanajoa olisi sattunut, olisi Jörn Uhl päiviensä\npäätteessä saattanut kysyä: \"Nuoruuden synti? Mitä semmoinen on? Olen\nnuoruudessani oppinut tuntemaan työtä ja vaivaa, en syntiä.\" Ei olisi\nhänen koskaan, kuten Jasper Kreyn ja kaikkien muittenkin, tarvinnut\nrutistaa otsaansa ryppyyn, kun muisteli sattunutta nuoruuden\nhairahdusta. Mutta, ikäänkuin täytyisi ihan aina käydä niin ja\nikäänkuin täytyisi kaikkien, parhaimpienkin saada lokaa saappaihinsa\nja tahroja takkiinsa, niinpä sattui tämäkin sannanajo, ja koko tuo\neheä virheettömyys sai pahan repeämän.\n\nPahaa aavistamatta ajoi hän hiekkavankkureineen noin iltapäivissä\nRingelshörnin sivua; puhalsi raikas merituuli ja taivaalla ajeli\npilviä, se näkyi siellä yllä harmaana ja vaaleana ja sinisenä,\nyltäkirjavana. Oli ilma semmoinen, joka saa ihmisen vetämään\nhenkeään syvään ja vahvasti ja iloitsemaan siitä, että niin vielä\nosaa tehdä. Sen teki Jörn Uhlkin. Hän istui vankkuriensa laidalla,\nantoi jalkojensa heilua ilmassa ja myhähteli ja kyhähteli siinä\ntyytyväisenä tuulta vastaan ja katseli hiljaisessa mietiskelyssä\ntasaisen vaikenevan lakeuden ylitse; oli täydellisin kuva rauhaisasta\nmietiskeliäästä talonpoikaispojasta. Kukaan ei olisi osannut aavistaa\nettä tuo pitkäkoipinen, kapeakasvoinen nuorukainen tänä iltana vielä,\njoka jäsen vavahtelevana, oli saava nähdä luontoa itseänsä sen\nihaniin ja peloittaviin, pohjattoman syviin ja tummiin silmiin.\n\nMutta kun hän oli sivuuttanut Ringelshörnin, näki hän Telse\nDierk'in, jota paikkakunnalla kutsuttiin Hiekkatytöksi, talonsa\nlähellä hiekkahautansa ääressä seisomassa. Tämä katseli muutamaa\ntäysinkuormattua vankkuria, joka juuri taitti tielle, ja nojausi\nkepeästi lapioon, jolla oli auttanut kuormaa tehdessä. Kun hän\nkuuli Jörnin vankkurien räminän ja rätinän, käännähti hän ympäri\nja huusi vastaan hänelle: \"Sinäkö sieltä vielä tulet, Jörn Uhl?\nTänne nyt vaan! Tulet aivan parahiksi minulle: en vielä olisi\ntahtonutkaan ruveta pyhää viettämään.\" Tyttö seisoi kellervän\nvalkoisen hiekkaseinän edessä, joka oli korkeampi kuin hän itse,\nja älykkäät silmänsä välkkyivät. Hän oli paljain jaloin ja näytti\nreippaalta, ikäänkuin olisi vastikään herännyt virkistävästä unesta.\nSamallainen oli hän jo ollut kymmenkunta vuotta, yhtä hoikka ja norja\nvartaloltaan ja korkearintainen, ja yhtä kirkassilmäinen, aina oli\nhänellä olennossaan ja käynnissään sama ripeä väsymätön norjuus.\n\nKymmenen vuotta sitten, kun hän vielä oli ihan nuori, oli hänen\nparhaana ystävättärenään erään naapurin ainoa tytär, jonka isällä oli\npieni talonsa ylempänä, kun ensin meni ylös laaksoa, jossa Kultahete\noli, ja siitä autiota ylänkölakeutta jalkapolkua myöten palasen\nkangasta. Eräänä päivänä meni tämä ystävätär sitte kihloihin muutaman\nylämaantalonpojan kanssa. Molemmat nuoret olivat, kuten useinkin\ntapahtuu varsinkin ylämaassa, joutuneet yhteen puhemiestietä,\nsiten nimittäin, että kummankin vanhemmat ja joku täti, jolla\nsattui olemaan taipumuksia naimiskauppojen säälimiseen, oli saanut\nmolemmat vakuutetuiksi siitä, että heistä piti tulla pari, heidän\nomaisuussuhteensa ja muu asemansa kun sopivat yhtä hyvästi yhteen\nkuin heidän luonteenlaatunsakin.\n\nNuori mies suostui tähän, hän oli vielä nuori, ja sydämensä oli\ntähän asti pysynyt mykkänä ja väliäpitämättömänä; eikä tyttökään,\njonka hän markkinoilla joskus oli ohimennen kohdannut ollut hänelle\nvastenmielinen. Enimmän vaikutti häneen kuitenkin se, että veljensä,\njosta hän paljon piti, nyt voi yksin ottaa haltuunsa kototalon, joka\nolisi pitänyt jakaa, jos hän olisi mennyt naimisiin jonkun varattoman\nkanssa. Se taas ei olisi hyvästi käynyt päinsä, talo kun oli pieni ja\nmailtaan huono.\n\nOh kohtalon arvoituksenomainen hämärä tahto, ettei Telse Dierk, joka\nasui alempana marskilla hiekkahautansa vierellä, sattunut ennen häitä\nollenkaan näkemään ystävättärensä sydämen valittua. Morsian pistäysi\nsentään aina tuontuostakin Kultahetteen kautta ystävättärensä\nluona alhaalla ja kertoili monellaista rakastettunsa ulkonäöstä ja\ntavoista: millaiset hänen silmänsä olivat, ja hiuksensa ja käyntinsä,\nmikä mielipide hänellä oli siitä ja mikä tästä asiasta, joista hän\nhyväksyi jonkun, mutta toista moitti. Telse Dierk kuunteli hartaasti\nsitä, ja virkkoi joskus leikillään: \"Vahinko, etten enemmin ole häntä\ntuntenut, luulen, että hän juuri olisi sopinut minulle.\" \"Kuule\",\nsanoi ystävätär siihen, \"kuinka omituista! Juuri sitä olen minäkin\najatellut. Hän on koko olennoltaan niin ihmeesti sinun kaltaisesi,\nja monasti on hänellä asioista aivan yhtä omituiset mielipiteet kuin\nsinulla. Tiedätkö: hän tahtoo ymmärtää kaiken yhtä tarkasti kuin\nsinäkin, hän puhuu yhtä vakaasti ja kauan kananmunasta, kuin pyhästä\nkasteesta.\"\n\nOli sallimuksen tahto myöskin että tuo terve voimakas tyttö, joka\nmuulloin milloinkaan ei sairastanut, juuri häiksi kylmensi itsensä\nja sairastui niin pahasti, että hänen täytyi jäädä häistä kotiin;\nvasta yhdeksäntenä hääpäivänä lähti hän pahaa-aavistamatta ylös\nnähdäkseen ystävättärensä uutta onnea. Silloin kohtasivat he\ntoisensa ensikerran. Molemmat olivat kookkaita, kuten useastikin\npaikkakunnalla, mies tummanverevä mustassa kiharassa tukassa, tyttö\nvaalea kellervin hiuksin. He katsahtivat toisiinsa ja säikähtivät,\nikäänkuin olisivat nähneet aaveen. Ystävätär puheli yhtämittaa,\nkuvaili yhtäjaksoa koko häät; molemmat toiset olivat vaiti.\n\nKun alkoi hämärtää ja ilma muuttui pilviseksi ja sateiseksi,\nvaati ystävätär, joka oli ylpeä siitä että hänellä oli semmoinen\nelämänkumppani ja palvelija käskettävänään, että hän menisi\nsaattamaan Telseä alas. Mies otti sanattomana lakkinsa ja lähti\nastumaan hänen takanaan. Kun he sitte kävivät vieremässä ja sade\nroiskui alas ja tyttö kapealla polulla asteli miehen edellä\nkellervässä liejussa, sattui tyttö aivan lähellä Kultahetettä\nhorjahtamaan ja oli kaatua selälleen: silloin tarttui mies häneen ja\npidätti hänen pystyssä. Kun kumpikin luuli, että pimeä salaisi sen,\nkatsoi kumpikin vapaasti ja paljaasti toisen armaisiin kasvoihin.\nMutta silloin syntyi aukkoja entäviin pilviin, ja niiden lomitse\npilkistivät kuu ja tähdet, ne heittivät loisteensa silmältä silmälle,\nniin että kumpikin näki toisen avoimeen sieluun. Sinä hetkenä\ntiesivät ne, että heidän täytyi rakastaa toisiansa, ja etteivät he\npäiviensä loppuun asti voisi enää maailmassa ketään toista rakastaa.\nSilloin pelästyivät he ja pakenivat.\n\nVuodet kuluivat. Olivat suurta tuskaa.\n\nTyttö teki työtä kaiket päivät talon hommissa ja auttoi\nvapaaehtoisesti monta santakuormaa tehtäessä tullakseen väsyksiin\nja saadakseen levon, illat istui hän ikkunassaan geraniumiensa ja\nneilikkojensa takana ja katseli ulos marskeille, silloin hän ei\nvoinut nähdä Ringelshörnille. Hän oli antanut rukkaset eräälle\nkosijalle ja kohteli niin epäystävällisesti ja kylmästi nuoria\nmiehiä, jotka yrittivät hänen puheilleen, että ne pian jättivät\nrauhaan hänet.\n\nMieskin kärsi niinkuin hän. Hänen vaimoansa olivat ymmärtämättömät\nvanhemmat kasvattaneet niinkuin ainoaa lasta ainakin, jonka joka\nsanaa oli ihmetelty ja ihailtu. Niin oli hän henkisiltä lahjoiltaan\nmitättömänä sentään tullut hyvin suulaaksi. Hän itse oli älykäs\nmietiskelevä mies, lyhyt- ja järkeväpuheinen. Sentähden kiusasikin\nhäntä sanomattomasti, kun vaimonsa aina oli niin valmis rupattamaan\nkaikista maailman ihmisistä ja asioista. Vaimonsa oli avioliiton\nensivuosina tuskalla ja vaivalla saanut lapsen, sen jälkeen oli hän\nruumiillisesti kokonaan murtunut ja sairasteli, lapsikin kuoli, ja\navioliitto jäi lapsettomaksi.\n\nVuodet kuluivat. Kumpikin oli itsekseen päättänyt koettaa olla\nkohtaamatta toista, ja jos jompikumpi sattui näkemään toisen, oli\nhänen ensimmäinen ajatuksensa aina kohta kääntyä. Mutta kun semmoinen\ntilaisuus sattui, heräsi heissä sentään aina ajatus, etteihän\nkukaan toki saata kieltää heiltä sitä vaivaista iloa, että saavat\njoskus katsoa toistansa nopealla säikähtyneellä silmäyksellä. Mutta\nkummassakin kyti toki kätketty toivo, että he sentään vielä joskus\nsaisivat kuulua toisilleen. Sitä ei sentään aavistanut kumpikaan\ntoisestaan, tuskin itsestänsäkään. Tämä toivo teki heidän rakkautensa\nhiukan maltillisemmaksi.\n\nTelse Dierkin isä oli kaatunut sotaretkellä. Nyt kuoli äitinsäkin.\nTämä oli ollut voimakas kunnon nainen, mutta oli, jäätyään hän\näkillisesti leskeksi sittemmin ajottain hyvin levoton. Tämä\nlevottomuus muuttui pahemmaksi vaan, kun hän ennätti kauas\nneljännellekymmenelle. Hän käveli levottomana huonetta, oli\nihastuksissaan, jos puhalsi vahva tuuli, ja lähti, kun päänsärkynsä\nkävi vallan sietämättömäksi, ylös Ringelshörnille ja seisoi siellä\nylhäällä ja antoi kylmän kovan tuulen lievittää päätänsä.\n\nMuutama viikko äidin kuoleman jälkeen tuli hän kerran aikaiseen\naamupäivällä tytön luokse, ensin sentään ylhäältä katsottuaan, ettei\nollut ketään sannannoutajaa paikalla. Tyttö tuli hänelle vastaan\nrakennuksen ovella, ja kysyi tylysti, mitä hänellä oli asiaa. Oli\nraikastuulinen syyspäivä. Silloin kysyi hän tytöltä, mitä heistä\nkummastakin oli tuleva. Tämä pysyi verrattain levollisena ja sanoi:\nkaiken täytyisi jäädä silleen, kuin oli, ei siinä voisi mitään\nmuuttaa; ei hän voisi tallata Jumalan käskyjä jalkainsa alle,\nikäänkuin ei niitä olisikaan, ja toivoi hän, ettei hänelläkään ole\nsiihen voimaa.\n\nHän otti pyykkikorin ja astui synkkänä häntä kohden, niin että\nhänen täytyi väistää ovesta ulos pihalle. Silloin sanoi hän: Ei\nhän luullut, että Jumalan aikomus olisi käskyillään surmata kaikki\nhyvä hänessä ja lisäksi koko hänen elämänhalunsa. Hän oli pyytänyt\nvaimoansa, että he myisivät talon ja muuttaisivat paikkakunnalta,\nmutta hän oli arvatenkin aavistanut syyn tähän ja nauranut vaan ja\npilkannut häntä.\n\nTyttö tuijotti synkkänä häneen, ikäänkuin olisi hänelle\nvastenmielistä kaikki, mitä hän siinä hiljakseen puheli. Saamatta\nsanaakaan häneltä, täytyi hänen lähteä.\n\nMuutama aika jälkeenpäin puhutteli hän tyttöä taas, kun tämä\npuutarhassa veti hernekeppejä maasta ja sitoi kimppuihin, ja pyysi:\nhän ei voisi enää kestää tätä, sanoi hän; kun hän ei voi muuttaa\npois, pitäisi tytön tehdä se. Silloin puhkesi tyttö katkeraan itkuun.\nJa helpommin sai hän nyt toimeen, että he päättivät joka päivä\nmyöhään illalla kohdata toisensa Kultahetteellä. Heillä oli silloin\naina kummallakin sangot käsissä, katselivat toisiaan suurin totisin\nsilmin, puhuivat jonkun sanan, välistä ihan tavallista, välistä\njonkun aran kuuman rakkaussanan, eivät koskeneetkaan toisiinsa ja\nerosivat. Mies luulotteli saavansa tyydytyksen näistä iltaisista\nkohtauksista, samalla kun hän muuten vyötti tahtonsa kuin rautaisella\nvanteella, mutta tytölle selveni päivä päivältä selkeämmäksi, että\nmies jokaisella liikunnollaan, jokaisella katseellaan veti häntä\nlähemmäksi ja lähemmäksi itseään. Oli ihan kuin olisi häntä joku\nvetänyt häntä kohden, hän tunsi, kuinka hänen vastustusvoimansa väsyi\nja väsyi. Niin tuhansin viekottavin äänin kuiski luonto hänelle. Hän\noli äärettömässä tuskassa, ikäänkuin ihminen, jota vastustamattomasti\nja nautinnonsekaisesti vetää pohjattomaan syvyyteen, hän pelkäsi\nniin, että hän välistä vapisi ikäänkuin kuumeessa. Hänen entinen\nainoa pelastuksensa, raskas työ, joka tuo väsymyksen ja unen,\nsekin petti nyt. Suuressa hädässään juolahti hänelle mieleen yhtä\nkummallinen kuin vaarallinen ajatus: hän päätti koettaa eikö hän\nvoisi pettää sydäntänsä ja aistejansa ja antautua jollekin toiselle\nmiehelle, jolle hän voi tehdä sen synnittä.\n\nJo monta vuotta sitten oli hän pysytellyt ihmisistä erillään.\nNaimaikäiset nuorukaiset karttivat häntä huolimatta hänen terveestä\nkauneudestaan. Oli nimittäin ympäristössä jo kauan sitte huhuiltu,\nettä hänellä oli suhde ystävättärensä mieheen. Samaan aikaan kuin\nhän harvinaisella lujuudella taisteli rakkauttaan vastaan, joka\nsentään olisi ollut niin puolustettavissa, olivat ihmiset jo aikoja\nsitte havainneet hänet syylliseksi ja langettaneet hänestä lyhyen\nja ankaran tuomionsa. Näihin aikoihin sattui Jörn Uhl neljä viisi\nkertaa iltapuhteella käymään santaa noutamassa, ja kun tyttöä\nmiellytti hänen vakaa ja hiljainen olentonsa ja hänen katseensa,\njoka oli kuin olisi se puhunut: sinäkin olet yhtä yksinäinen ja\nhuolten painama kuin minäkin, ja kun hän siinä Jörnin tullen ja\nmennen, päivin ja öin, sai totutetuksi itsensä ajatukseen, rupesi\nhän viimein kuvittelemaan, että hän todella olikin rakastunut tuohon\nnuoreen verevään nuorukaiseen. Hän riemuitsi, kun hänen onnistui\njoskus saada itsensä ihastumaan häneen, ja iltaisin nauroi hän ääneen\nja puheli iloisesti itsekseen: \"nyt olet vapaa siitä entisestä, ja\nnyt on sinullakin oma aarre, aivan nuori ja erinomainen.\" Ja kun\nJörn joskus aralla epävarmalla tavallaan vilkastui hieman ja katseli\niloisemmin tyttöä, ja uskalsi esiin jollain leikinlaskullakin, nauroi\ntyttö itsekseen ja ajatteli: \"siitä tulee ihan mukava morsius, ihan\nvaaraton, ja kuitenkin hauska.\"\n\nKun Jörn neljäntenä iltana palasi, ja molemmat yhdessä olivat\nsaaneet vankkurit täyteen, kutsui tyttö iloissaan hänen vielä\ntupaankin istumaan ja hiukan juttelemaan. Hän itse istui pöydän\nääreen vastapäätä häntä puvussa, joka oli auennut kaulalta, ja\nylöskiverretyn hihoin, ja nojausi pöydän yli ja katseli häntä\nnaurussa suin, kysellen yhtä ja toista, ja tähysteli hilpeän\nuteliaana, uskaltaisiko Jörn mitään enempää. Kun ei Jörn vastannut\nmitään, ahdisti hän häntä pahemmin vielä ja sanoi välkäyttäen\niloisesti harmaita silmiään: \"Sinä olet kaunis poika, Jörn, sinulla\non semmoiset älykkäät silmät, ikäänkuin aina hakisit jotain, joka on\nkokonaan kätkössä, ja sitte on sinulla semmoiset itsepäisen näköiset\nkasvot, ikäänkuin tahtoisit sinä aina vaan tehdä oman tahtosi mukaan.\nSemmoisesta tytöt pitävät. Kun pääset tästä kolme vuotta eteenpäin\nvielä, niin saatpa valita, kenen tahdot, et rukkasia saa.\"\n\nJörn ei osannut siihen vastata mitään, katseli vaan tyttöön.\n\nTyttö yritti vielä kerran ja kysyi: \"Miltähän sen oikein pitää\nnäyttää, josta sinä osaat pitää?\"\n\nSilloin nousi Jörn ylös, ja tyttökin kohosi. Ja kun hän arveli,\nettä Jörn oli närkästynyt -- hänen omaakin turhamaisuuttaan oli\nhiukan koskenut -- astui hän lähemmä Jörniä, ja sanoi tyyneesti ja\nhymyillen: \"Minusta et sinä kai suuriakaan piittaa, et edes puhumisen\narvoisena pidä? Niinkö lähdet? Et edes yhtä suuteloa ota mukaasi\nminulta?\"\n\nSilloin säikähti Jörn niin, että jalkansa ja hengityiksensä\nseisahtui. Samassa tempasi hän hänet syliinsä niin kuohuvassa ja niin\nmielettömässä intohimossa, että tyttö säikähdyksissään tuskin sai\nitsensä irti hänestä Hän oli aikonut herättää lempeän ystävällisen\nliekin, ja olikin sytyttänyt hillittömän tulen. Hän työnsi hänet\ntylysti luotaan ja käski hänen lähtemään pois.\n\nSeuraavana iltana, puoliyöstä, seisoi Jörn hänen ikkunansa takana ja\nkolkutti ja pyysi päästä sisään. Tyttö tekeytyi kuitenkin ikäänkuin\nhän ei kuulisi mitään. Hän makasi hiljaa, kädet pääntakana, kyynelet\nviljavina poskillaan, ja piti itseään onnettomimpana ihmisenä\nmaailmassa. Jörn kävi kolme neljä yötä ikkunan takana.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nNiiksi ajoiksi olivat talonpoikaispojat sattuneet asettamaan\nniinsanotut nuortenmiesten tanssiaiset ja Jörnkin oli saanut\ntavanmukaiset kutsut niihin. Olisi tämä kutsu tullut hänelle\nneljäätoista päivää aikaisemmin, olisi hän kummissaan tuijoittanut\nsiihen ja sitte kylmänä laskenut syrjään. Hän tanssiaisiin? Hän olisi\npitänyt itseään naurettavana. Mutta viimeisten kahdeksan päivän\ntapaukset olivat kokonaan repineet uudeksi hänen sielunsa. Nämä\nkahdeksan päivää olivat niin muljanneet hänen nuoressa veressään,\nettä oli ikäänkuin puutarhassa, jossa illalla vielä kaikki oli\nhiljaisessa levossa -- yksikään lehti ei ollut liikahtanut puussa,\nkaikki oksat olivat olleet tiheässä lehvässä, ja kaikki käytävät\npuhtaina, -- mutta jossa sydänyöllä oli puhjennut myrsky ja riehunut\naamuun asti. Silloin oli aamulla kaikki revittynä, siivottomana ja\nhävitettynä. Lepo ja rauha oli muuttunut hädäksi ja tuskaisaksi\nlevottomuudeksi.\n\nVeljet nauroivat ja pilkkailivat, kun kuulivat, että hänkin aikoi\ntanssiaisiin. Mutta Elsbe oli iloissaan. \"On niin hauskaa\", sanoi\nhän, \"että sinäkin viimein reipastut. Oletkin ollut oikein ikävä.\nSinullahan on hyvä uusi puku. Tanssit ensin minun kanssani, että\nsaat rohkeutta. Sitte pitää sinun tanssia Lisbethinkin kanssa.\" Hän\nnyökäytti päätä Jörnille, ja tanssi hiukan näytteeksi pöydän ympäri,\ntanssi niin kauan että lankesi ovea vastaan ja putosi polvilleen ja\nnauroi. Jörn katseli häntä ja ajatteli: \"Hän on niin armas pieni\nolento, paljasta elämää; aina suora ja vilpitön ja ystävällinen.\" Hän\nlähti yksikseen sinne, arkailevana ikäänkuin kulkisi pahoilla teillä.\n\nHän meni nurkkaan penkin ääreen ja seisoi siellä tuntimääriä.\nMuutamat eivät tunteneetkaan häntä, hän kun ei koskaan ollut käynyt\nravintoloissa. Ne kävivät pöyhkeiksikin ja kysyivät, mitä hän oli\nmiehiään. Kun he kuulivat että hän oli Klaus Uhlin nuorin poika,\nkummastelivat he, ja sanoivat: \"Mutta senhän pitäisi olla semmoisen\nuneksijan.\" Muutamat tytöistä päättivät päästä tanssimaan hänen\nkanssaan. He tuumivat näinikään: \"Mutta tuopas on korea poika, ja\nmillaiset totiset silmät sillä on! Niiden täytyy näyttää mukavilta,\nkun ne hymyilevät.\"\n\nSiellä seisoi hän ja johtui ajatuksesta toiseen. Milloin oli hän\ntuskautunut ja tarkasteli ohimeneviä, nähdäkseen jos ne kummeksivat\nhäntä. Jos joku sattui silmäämäänkin häneen, katsahti hän kohta alas\nitseään ja piti että hän näytti vallan pitkäkoipiselta ja avuttomalta\nsiinä, tai oli hän lukevinaan ohitsemeneväin kasvojenilmeestä, että\nhänen suhteensa hiekkatyttöön oli kaikkien tiedossa jo. Sitte taas\nkatsahti hän kopeasti eteensä ja ajatteli: \"Jospa tietäisitte,\nettä tuo kaunis, komea tyttö on suudellut minua.\" Hän oli kuullut\nveljiensä ja Elsben lausuvan monellaisia arvosteluja tytöistä, mutta\nei ollut välittänyt kuunnella niitä. Sitte kahdeksan päivän oli\nkaikki muuttunut muuttunut. Hän muisti nyt kaikki heidän puheensa ja\ntarkasteli ohitsetanssivia tyttöjä ja piti mitä rumana, mitä kauniina.\n\nSiinä kun hän seisoi, eikä tapahtunut mitään erityistä, näki hän\nmielikuvituksissaan kammariinsa, semmoisena kuin se näkyi, kun\nkatseli vuoteelta käsin. Hän kuvitteli makaavansa vuoteessaan samassa\nmielialassa, jossa hän usein oli: että hän vielä oli niin nuori, ja\nettä hänellä kuitenkin oli huolta niin paljon, ja että hän oli niin\nymmärtävä. Mutta sitte näki hän taas noiden kukoistavain neitojen\ntanssivan ohitsensa, näki heidän kauniit liikuntonsa ja nuorteat\nkasvonsa. Nyt haki hän Lisbethiä silmineen ja päätti koettaa voittaa\nhänen suosionsa.\n\nSiihen ajatukseen jäi hän. Hän kuvaili, kuinka hän saattaisi häntä\nkotiin. Sitte, lehmusten hiljaisessa varjossa ottaisi hän hänet\nsyliinsä samalla tavalla kuin hän oli ottanut hiekkatytönkin. Nyt ei\nhän pääsisikään hänestä niin helpolla kuin tuonnoin puutarhassa.\n\nSilloin näki hän Lisbethin tulevan viistoon poikki salin, hän meni\nistumaan Elsben viereen, joka oli juossut hänelle vastaan. Jörn\nkatseli yhtäpäätä häntä. Tuntui hänestä, kuin ei olisi hän vielä\nkoskaan nähnyt häntä, niin oli hänen luontonsa näinä muutamana\npäivänä muuttunut. Hän seurasi silmillään hänen sinisiä nauhojaan,\njotka hänellä oli valkeassa puvussaan vasemmalla olallaan, siinä\nkun hän tanssi salin läpi. Jörn kumartui ihan eteenpäin, nähdäkseen\nparemmin hänen koko vartalonsa; ja yhä tulisempana heräsi hänessä\nhalu tänä iltana vielä likistää hänet vastaansa. Mutta häntä pidätti\njokin, jokin tunto, ettei hän tohtisi lähetä häntä niin, eikä hän\nrohjennut mennä pyytämään häntä tanssiin edes.\n\nHänen ohitsensa meni jo muutama pari etuhuoneihin juomaan viiniä.\nNe tervehtivät, laskivat leikkiä keskenään ja neuvottelivat minne\nhuoneeseen menisivät, ottivat toisiaan käsistä ja astuivat ohitse.\n\nTuli Elsbekin ohitse siitä, hellitti erään nuoren talonpojan kädestä\nja tuli hänen luokseen. Hänen nuoret kasvonsa loistivat ilosta, hänen\nraskaat tummat hiuksensa olivat irtauneet solmusta, ja täyteläinen\npieni vartalonsa notkui ja huojui tanssissa. \"Kuule sinä, Harro\nHeinsen ei olekkaan täällä; hän ei ole saanut lomaa! Minä olen Hans\nJarrenin kanssa, hän on melkein ihan poika vielä, mutta ei se mitään\ntee. Nyt me menemme juomaan viiniä. Käy sinä noutamassa Lisbeth\nmukaan ja tule kanssamme.\"\n\nJörn tekeytyi pöyhkeäksi ja sanoi: \"En minä tanssia viitsi.\"\n\n\"Et uskalla vaan, mun herraseni, juo pari lasia punssia, niin tulet\nrohkeammaksi.\"\n\nPois oli pujahtanut Elsbe jo. Hän pyysikin lasin punssia, pyysi\ntoisen ja kolmannenkin, ja vasta kun oli ottanut neljä lasia sitä\nvoimakasta juomaa, tohti hän lähteä Lisbethiä hakemaan.\n\nLisbeth ei ollut vielä paljoa tanssinut. Hänellä kun oli semmoinen\nmiellyttävä siro käytös, ja hänen tapansa kun oli puhua niin hiukan\nja levollisesti korkealla hienolla äänellään, samalla kun hän katseli\nsitä, jonka kanssa puheli, ihmeellisillä kummastuneilla silmillä,\nniin pysyttelivät useimmat etäällä hänestä, eivät myös oikein\ntienneet, mistä puhua hänen kanssaan. Hänen hiuksensa olivat hyvin\nvaaleat ja lepäsivät sileinä ja kirkkaina kuin valmistamaton silkki\nhänen sirolla päälaellaan. Hänen puvussaankin oli jotain niin tuoreen\nraikasta ja hienoa, kuin valkeissa kukkasissa, ja näytti sillä olevan\nsamallaista kukoistuksen suloa kuin hänen kasvoillaankin. Hän näytti\nniin koskemattomalta, niin hienolta ja raikkaalta, kuin aurinkoinen\nhiljainen sunnuntaiaamu, jolloin ei ihmisellä ole mitään huolia.\n\nJörn ei nyt enää sopinut hänelle. Kahdeksan päivää sitten sopi hän\nvielä, huolimatta kömpelyydestään. Mutta nyt hän ei enää kuulunut\nhänen rinnalleen.\n\nKun hänen piti alkaa tanssia, eikä hänen kohta onnistunut saada\ntahdista kiinni, katsahti hän naurahtaen tyttöön, ja kun tämä\nepävarmasti kysyi: \"mikä sinun on?\" vastasi hän rehentelevästi:\n\"Onhan ihan tyhjänpäiväistä, että tanssimme. Sehän on kuin mitäkin\nmieletöntä, poukkoilemista. Mennään toisten mukaan ja juodaan viiniä:\nsinun pitää oppia siihen myöskin.\"\n\nLisbeth säikähti ja astui erilleen hänestä sanoen: \"Sitä en minä\nkoskaan tee.\"\n\n\"Älä nyt ole olevinasi!\" Jörn yritti vetää häntä käsivarresta\nmukaansa, mutta silloin tempasihe Lisbeth säikähtynein silmin\nvapaaksi.\n\n\"No, jää siihen sitte, tuhma tyttö\", sanoi Jörn.\n\nJoku näki ja kuuli tämän ja nauroi.\n\nSilloin jätti hän tytön siihen, palasi takaisin penkin ääreen, meni\nistumaan ja joi, ja kaivautui mielessään yrmeään uhmaan ja katseli\nylenkatseellisesti ympärilleen.\n\nHänen ympärilleen kertyi toisiakin, jotka joko olivat luonnostaan\nhaluttomat seurustelemaan naisten kanssa, mutta sen sijaan\ntaipuvampia toiseen intohimoon, juomiseen, tai semmoisia, jotka\nolivat saaneet rukkaset niinkuin hänkin, ja pianpa oli ympärillään\naika rämäkkä ja laulun hälinä. Hän istui hiljaa siinä toisten\nkeskellä, ja tuijotti synkkänä eteensä, toisinaan naurahti hän\npilkallisesti itsekseen ja joi.\n\nHannuveljensä, joka jo oli vahvassa humalassa, ja joka ainoastaan\nsiinä tilassa katseli totuutta silmästä silmään, -- selvänä oli hän\nsuuri kehuja ja itsensä pettäjä -- tämä sattui siihen, istahti hänen\nvierelleen tuolille ja rupesi itkemään ääneen. \"Minä kun luulin, että\nsinusta tulisi raitis ja kunniallinen mies. Minä olen aina ylpeillyt\nsinusta, vaikka olenkin teeskennellyt halveksivani sinua. Mutta nyt\nnäenkin, että sinäkin olet samallainen retkale vaan, kuin minä ja\nmuut veljesi ja kuin isämmekin.\"\n\nSilloin hypähti poika ylös, ikäänkuin olisi hän ollut väijyksissä\nvaan ja ainoastaan odottanut tuota: \"retkale\" nimitystä. Hän löi\nnyrkkiä pöytään, metelöitsi, joi ja kirkui, piti pahinta elämää koko\npöydässä ja huusi: \"Kaikki Uhlit ovat retkaleita. Ei sitä kannata\nkieltää. Ken on Klaus Uhlin poika, sen _täytyy_ tulla juomariksi.\"\nHän piti pahaa elämää, löi nyrkkiä pöytään ja huusi: \"Kuka on\nUhleja koppavampi?\" ja koetti laulaa mukana juomalaulua, jota juuri\nalettiin. Mutta sekä sanat että sävel olivat hänelle outoja.\n\nMuutamat ymmärtävämmät, jotka sattuivat ohitse, kuulivat tämän\nmelun, ja joku huomautti: \"Mutta tuohan on Jörn Uhl? Tähän asti on\nhän ollut semmoinen tallinluutija, ja tiesi siitä, osasiko laskea\nkolmeen, ja nyt hän on pahin kaikista Uhleista.\" Oli siellä sentään\neräs, Otto Lindemann -- sama, joka sittemmin oli mukana Gravelotten\nluona, nykyään on hän jo kauan ollut Amtin-esimiehenä, ja istunut\nmonilla valtiopäivillä -- tämä oli jo silloin hyvä ihmistuntija,\nja tarkasteli hän vahvalla mielenkiinnolla kaikkea, mikä sattui\nnäköpiiriinsä. Tämä nyt löi meluilevaa Jörniä olkapäälle ja sanoi:\n\"Eipäs, Jörn Uhl, pidä sinä kummoista ääntä tahdot, ei sinussa\nsentään näy olevan oikeaa rentuttelijan verta. Tulee sinusta vielä\nkerran kunnon mieskin, Jörn Uhl!\" Ja hän ravisteli häntä niin, että\nlasit hypähtelivät pöydällä.\n\nAamulla vasta hoiperteli hän kotiin ja nukkui päivälliseen saakka.\n\nSilloin tuli Wieten hänen huoneeseensa, astui hänen vuoteensa ääreen,\nkatseli häntä huolestuneena ja sanoi nyökäyttäen suruisasti päätään:\n\"Sinun ja Elsben tähden olen jäänyt tähän taloon. Elsben suhteen\nolen aina ollut levoton: mutta sinusta olen minä toivonut hyvää.\"\nHän istui vuoteen reunalle ja rupesi itkemään. \"Minulla ei ole onnea\nkoko maailmassa. Kun vielä olin melkein lapsi, sain olla näkemässä,\nkuinka koko se perhe, johon silloin kuuluin, joutui perikatoon.\nLuulin silloin, että olin saanut nähdä ja kärsiä tuskaa kylliksi\nkoko elämäni ajaksi. Mutta nyt kun tulen harmaaksi, täytyy minun\nyhä kahlata paljasta tuskaa ja levottomuutta ja tulla ihmiseksi,\njolla enää ei ole mitään toivoa. Minun täytyy lähteä tyhjin käsin\nmaailmasta. Minun täytyy näyttää Jumalalle tyhjät käteni ja sanoa\nhänelle: Rakas Jumala, kaiken, joka on ollut minulle rakasta, olen\nminä matkalla kadottanut ja on pudonnut lokaan.\" Niin valitteli hän\nja väänteli käsiään sylissä ja itki katkerasti.\n\nJörn kuunteli sitä suljetuin silmin, ja Wieten lähti ulos taas.\n\nJörn jäi iltaan asti vuoteeseensa, silmät yhä kiinni: niin hävetti\nhäntä katsoa ympärilleen huoneessaan. Vasta kun tuli pimeä, nousi hän\nylös ja rupesi kävelemään edes takaisin.\n\nYöllä hiipi hän ulos ja juoksi Ringelshörnille, talolle hiekkahaudan\nluona, asettui ikkunan alle ja huusi hänen nimeänsä. Kun kaikki pysyi\nhiljaa kauan, puhkesi koko hänen tuskansa, jota uhka ja häpeäntunto\ntähän asti olivat pidättäneet, niin äkillisesti esiin, että hän\nrupesi itkemään ikäänkuin lapsi, joka saa kuritusta. Silloin nousi\ntyttö ylös ja aukaisi ikkunan ja moitti häntä ankarasti: \"Olen jo\nkuullut kummoinen olit eilen iltana ollut. Minua onnetonta! Kaikki,\nmihin minä vaan kajoonkin, tulee onnettomaksi, sentähden lähdenkin\nminä nyt täältä. Olen tänään myynyt koko taloni kaikkineen, ja lähden\nhuomen-aamuna aikaiseen sen tien, enkä koskaan palaa takaisin.\"\n\n\"Oi, kuule, ota minut mukaasi! Minä en voi palata, kotiin, en voi.\nEn voi koskaan enää näyttää itseäni ihmisille. Minä juoksen veteen,\nellet sinä ota minua mukaasi.\"\n\nTyttö lohdutti ja rohkaisi häntä ja pyysi: hänhän on nuori vielä,\npianhan unohdettaisiin, mitä oli tapahtunut. Hän tulisi itsekin\nkummastelemaan, kuinka nopeasti semmoiset haavat kasvavat umpeen,\njotka saa niin nuorena. Juuri niille, jotka olivat nähneet hänet\nniin räyhäävänä ja juovuksissaan, tulisi hänen näyttää, mitä hänessä\noli; olihan siinäkin jo kylliksi kurjuutta, että hänen täytyi jättää\nkotiseutu. Mutta Jörn pysyi asiassaan, hänhän jo kuuli ihan isänsä\nnaurun ja veljiensä pilkan, Wieten halveksisi häntä nyt, ja kaikki\nihmiset sanoisivat: Klaus Uhl menee hunningolle kaikkine lapsineen,\nja pahin kaikista on hän itse, nuorin. Sentähden, vapautuakseen\nkaikesta tästä kurjuudesta, tahtoi hän tehdä saman kuin Fiete Krey.\nLähteä sen tien.\n\nTyttö koetti lohdutella häntä kaikellaisilla järkisyillä, erittäinkin\nsillä, että hänen oma onnettomuutensakin tulisi ihan sietämättömäksi,\njos hän hänen tähtensä tekisi jotain pahaa itselleen tai jättäisi\nkotonsa. Mutta kun Jörn yhä pysyi asiassaan vaan, että hän lähtisi\nhänen kanssaan, antoi hän sen verran myöten että antoi hänelle\nluvan aikaisin aamulla, ennen päivän koittoa tulla odottamaan häntä\nRingelshörnille. \"Minä otan sinut mukaani aulangolle asti, sieltä\nsaat palata takaisin.\"\n\nSuruisa oli tämä yö. Oli suruisa sekä hänelle, joka pienen\nkäsilamppunsa valossa käyskeli huoneessaan edes ja takaisin ja\nkokosi yhteen vähät tavaransa, lähetettäviksi hänelle jälestä, ja\njoka tuontuostakin hämmentyneenä pysähtyi ja sitte taas päätään\npudistaen ryhtyi työhönsä, samalla kun raskaat kyyneleet vierivät\nposkiansa. Mutta oli se suruisa nuorukaisellekin, joka pukeutui\nsunnuntaipukuunsa, ja järjesti työvaatteensa yhteen nyyttiin, ja\nsitte jäi mykkänä istumaan yöhämärään ikkunaan, eikä voinut selvittää\nitselleen tämän hetken merkitystä, jolloin hän milloin ylpeästi\nhymyillen rakenteli suuria suunnitelmia, milloin taas tunsi halun\nlähteä Älypää Wietenin luokse ja kertoa hänelle, missä hommissa hän\nnyt oli, ja sitte itkeä kyllikseen hänen vuoteensa ääressä ja kuulla\nlopuksi hänen huuliltaan \"jää sinä tänne, poikani. Kaikki voi vielä\nmuuttua hyväksi.\"\n\nKun aamu alkoi sarastaa, lähti hän takaovesta ulos hevoslaitumen\nylitse kankaalle ja odotteli eräällä kivellä, kunnes Telse tuli.\nHänellä oli sama varma ja reipas käynti kuin aina ennenkin ja\nsilmänsä olivat kirkkaat ja hillityn riemukkaat.\n\n\"Niinpä!\" alkoi Telse, \"muu kaikki on nyt voitettu. Se on kaikki\ntakana.\" Hän osoitti taakseen, jossa kankaan toisella puolella näkyi\nhänen rakastettunsa talo. \"Nyt olet sinä vielä; ja sinun kanssasi on\nminulla helpompi työ. En lähetä sinua kohta takaisin; tahdon vielä\npienen aikaa iloita sinusta.\" Sen sanoi hän niin varmasti ja niin\niloisen rauhallisesti, ettei Jörn tohtinut sanoa mitään vastaan.\nSydämessään päätti hän varmasti sentään lähteä hänen kanssaan,\nvaikkapa maailman ympäri.\n\nHänellä ei tähän asti ollut ollut ketään, jota hän olisi saanut\nkunnioittaa. Uskontoa ei oltu osattu saattaa hänelle sydämen asiaksi.\nVapahtajan eloisa, armias ja kaunis kuva oli turmeltu ja väärinperin\nkuvattu hänelle. Äitiä hänellä ei ollut. Niinpä oli tuo nuori\nlämminsydäminen poika jäänyt rakkaudettomaksi. Mutta jos uiminen\nsentään on virkeähenkinen, hakee kuin hakeekin hän vaan itselleen\nihanteen, ikäänkuin se, jolla on kädessä hyvä pyssy, ja mielellään\nampuisi, lopultakin etsii maalin itselleen. Nyt ilmestyi hänen\ntielleen tämä tyttö, jolla oli kaikkea sitä, joka hänen iässänsä\nnäytti ihailtavalta, hänellä oli ennen kaikkea rohkeutta ja päättävää\nvarmuutta, hänellä oli siveellistä puhtautta ja lempeää hyvyyttä.\nLisäksi tuli se salaperäinen hämärä lumo, jolla nainen täydessä\nkukoistuksessaan aina vaikuttaa nuorukaiseen, ja jossa tunteessa yhtä\npaljon on nöyrää ihailua kuin heräävää tervettä aistillisuuttakin.\n\nTyttö puhui nytkin lempeästi hänelle kuin edellisenäkin iltana,\nkatsahti usein häneen ja nyökäytti päätään: \"Onpa oikein mieleen\nminulle, että sinä vielä tulet metsään asti kanssani, ja että\nniin kauan vielä saan sinua katsella... Sinusta tulee kaunis ja\nkunnollinen mies, Jörn, sen saat nähdä. Älä sinä pelkää, että sinä\njoudut samoille huonoille teille kuin veljesi.\"\n\n\"Sinulla on niin varmapiirtoiset huulet ja syvät totiset silmät, ja\nnorja ja vahva olet sinä nyt jo. Kun katselen sinua, näytät sinä\nminusta aina täydeltä mieheltä jo. Onpa vahinko: olisit sinä viittä\nvuotta vanhempi, silloin sanoisin: Tule mukaan; mutta nyt ei se\nkäy päinsä. Sillä jos nyt lähtisit mukanani ja sitte jälkeenpäin\ntulisit miesikään ja saisit miehen ajatukset, silloin voisi minulla\nolla ainoastaan jotain äidillistä kohtaasi ja sinusta tuntuisi\nepämukavalta olla minun kanssani. Voisitpa ehkä ajatella tähänkin\ntapaan silloin: Olipas se viekas silloin Ringelshörnillä, kun otti\nminut mukaansa, se tahtoi mahdollisimman kauaksi saada nuoren miehen\nitselleen. Molemmat mahdollisuudet olisivat yhtä kamalat. Mutta tätä\net sinä nyt vielä käsitä; tulevaisuudessa tulet sentään huomaamaan\nsen, sillä sinä pidät minusta ja tiedät, että minä puhun totta.\"\n\nAulanko lepäsi vielä tummana hämäränharmaan ja valottoman taivaan\nalla, mutta vähitellen muuttuivat pilvet ikäänkuin etäisten salaisten\ntulien maalaamina vaaleanpunerviksi. Ja kun he yhä jutellen\nkäyskelivät edelleen puikahti kuin mahtavia kultasia viiruja metsän\nylitse, jotka ulottuivat ylös taivaanlaelle saakka. Ja kohta ilmeni\nauringon tulipunainen kehrä metsäpolun yllä.\n\n\"Älä koskaan usko, mitä ihmiset jo puhuvat ja vieläkin tulevat\npuhumaan minusta. Olen yhtä puhdas kuin sinä. Jos pysyisimme yhdessä,\nalenisin minä silmissäsi ja muuttuisin halvemmaksi. Mutta jos minä\nnyt lähden, etkä sinä saa enää kuulla minusta mitään, on sinulle\njäävä kaunis muisto minusta, oletpa pitävä minua parempana kuin\nansaitsenkaan. Tulen näkymään sinulle kauniimpana ja puhtaampana, ja\nsinä olet saava ylpeyttä ja rohkaisua siitä, että sinulla jo niin\nnuorena oli niin hyvä ja ylevä ystävätär.\"\n\n\"Älä luule, että se, mitä olet viime päivinä saanut kokea, on oleva\nturmioksi sinulle. Emme nyt koskaan kumminkaan saa jäädä viattomiksi.\nNäyttää kuin ei semmoinen olisi sallittuakaan. Kohtalo ei saa rauhaa\nennenkuin se on tehnyt meidät syyllisiksi. Siitä vaan riippuu kaikki,\njos sinä lankeemuksestasi huolimattakin säilytät uskosi hyvään etkä\nhyljää lempeyttä ja uskollisuutta. Olla syyllinen ja väsyä pyrkimästä\nhyvään, kas siinä on kuolema. Olla syyllinen ja kuitenkin kamppailla\nhyvän puolesta, se on oikeata ihmiselämää. Sinä olet sisällisesti\nvahva, sentähden pidän sinusta. Mitä sinä näinä päivinä olet kokenut,\nse ei ole sinulle sen suuremmaksi pahaksi kun myrsky nuorelle\nlujalle puulle. Jonkun viikon on myrsky vielä puhaltava ylitsesi,\nolet tunteva itsesi onnettomaksi ja levottomaksi ja ihmiset tulevat\nnauramaan sinua. Mutta sitte on kaikki ohitse, ja silloin olet\nhuomaava, että olet varttunut vahvemmaksi ja että seisot lujempana ja\nnäet kauemmaksi.\"\n\nNiin puheli hän tyyneen varmasti ja asteli reippaana ja ikäänkuin\nhuolettoman hilpeänä hänen rinnallaan. He katselivat toisiinsa\nkäydessään ja tytön hiukset, jotka olivat valkeat kuin Jörninkin,\npunersivat aamutaivaan rusosta. Jörn mietti, ettei hän enää koskaan\nsaisi elää tällaista hetkeä, niin kipeätä ja niin ihanaa; hänkin\nnimittäin tunsi nyt, että heidän täytyi erota. Kuunnellessaan\nhänen varmoja ja vakavia sanojansa, oli hänelle selkeentynyt eron\nsisällinen arvo ja sisällinen katkera välttämättömyys.\n\nTyttö osoitti aurinkoon, joka tyyneesti ja tulisesti taisteli\nsuurten, harmaiden ja revenneiden pilvien kanssa. \"Näetkö? Tuossa\nseisoo kuin suuri harmaa talo. Mutta siinä leimuu, tuli liehuu\nikkunoista ja ovista. Seppä takoo siellä sisällä, hehkuva rauta makaa\nleveänä ja paksuna alasimella. Sinun tähtesi ei minun tarvitse olla\nhuolissani. Meitäkin on kai joku onni odottamassa vielä.\"\n\n\"Ja lähde nyt! Lähde ripeästi, ettemme kiusaa toisiamme.\"\n\nJörn seisoi värähtelevin huulin hänen edessään ja katseli häntä.\n\n\"Ei tämä ole helppoa, sinä! Tule tänne!\" Hän suuteli Jörniä\nsydämellisesti ja tulisesti. \"Tule kunnon mieheksi!\" Hän katsoi häntä\nkerran vielä ylhäältä alas. Hänen silmänsä olivat iloisen kirkkaat.\n\"Sinun tähtesi ei minun tarvitse olla huolissani.\" Sitte lähti hän\nkevein askelin, ikäänkuin lähtisi hän juhlaan, alas metsäpolkua ja\nkatosi seuraavan pähkinäpensaan taakse.\n\nJörn seisoi vielä hetken, hengitys tukossa ja vesissä silmin;\nsitte lähti hänkin pitkin askelin siitä. Hän löysi vaatenyyttinsä\npensaikosta, jonne hän oli pannut sen ja pukeutui vallin suojassa\ntyöpukuunsa. Sitte juoksi hän pitkin harppauksin kankaan poikitse,\njuoksi mäkeä alas ja nouti hevoset laitumelta. Nopeassa ravissa\nratsasti hän pihalle, ei mennyt sisäänkään, vaan valjasti hevoset ja\nteki työtä koko päivän ulkona pellolla.\n\nMutta niin helpolla hän ei siitä seljennyt.\n\nSeuraavana päivänä näkivät veljet hänen, pilkkasivat ja ivailivat\nhäntä, että hän oli ollut niin pelkuri tuhman koulumestarin tytön\nedessä, ja että hän jälkeenpäin oli käyttäynyt kuin hurja.\n\nJälkeen puolenpäivän, kun hän tuli vaihtamaan hevosia pihalle, oli\nkaikki jo tiedossa heillä. He sanoivat, että nyt hän oli ijäksi\nhäväissyt koko perheensä hiekkatyttöineen. Olisi ollut parempi, jos\nolisi lähtenyt hänen mukanaan pois. Koko kylä oli vallan mylläkkänään\nmokoman uskomattoman jutun tähden. Oli ollut viitenä yönä tuon naisen\nluona. Nyt eivät he hänen tähtensä voineet näyttää itseään kylässä,\nhän itse nyt ainakin oli kaikiksi päivikseen joka paikassa mennyttä\nmiestä.\n\nJa kun hän illemmalla, välttääkseen talonväen katseita, lähti\nyksikseen käymään ulos pelloille, pujahti eräästä ojasta peltotien\nvierellä esiin punatukkainen pää, ja August Krey, joka oli\nleikkaamassa ruohoa vuohelleen nyökäytti päätä hänelle ja sanoi:\n\"Sinä Jörn, kuuleppas, isä käski sanoa sinulle: yhdellä, käski hän\nsanoa, yhdellä on ristinsä naisista, toisella rahoistaan. Ja hänestä\net sinä ole valinnut parempaa puolta. Sen hän käski sanoa, Jörn.\"\n\nYöllä oli hänellä kummallinen uni: hän istui taaskin samalla kivellä\nkankaalla maantien vierellä, jolla hän eilisaamunakin oli istunut.\nSilloin tuli kolme ihmistä tietä. Keskimmäinen oli vanha, arvokkaan\nnäköinen mies, kummallakin puolellaan olivat lapsensa, nuori\nmies ja nuori tyttö. Tyttö oli sama, jonka kanssa hän eilen oli\nkäynyt, nuorta miestä ei hän ollut ennen koskaan nähnyt. Hän näytti\nsotilaalliselta maamieheltä, hän astui varmasti ja reippaasti, oli\njalon ja kauniin näköinen, ja silmistään loisti rohkeus ja lempeys\nniinkuin hän muutenkin hyvin paljon muistutti sisartaan toisella\npuolella.\n\nKun nämä kolme menivät hänen ohitsensa, pysähtyivät he Ja puhelivat\nhänestä ikäänkuin jostain nukkuvasta. Tyttö sanoi: \"Herätänkö\nminä hänet, että hän lähtisi mukanani.\" Vanhus katsoi kummallisen\nsyvämielisellä katseella häntä rintaan ja sanoi: \"Voithan käydä\nhänen kanssaan metsän rantaan asti. Näytä tähdet hänelle, kuinka ne\nvaeltavat, ja kuinka aurinko nousee ja mitä lintuja ne ovat, jotka\nistuvat pähkinäpuussa.\" Nuori mies taas sanoi: \"Jos sallit, lähden\nminäkin hänen kanssaan: hänhän on minun veljeni.\" \"Ei vielä\", vastasi\nvanhus. \"Kun hän saapuu metsään ja siellä on hämärää, silloin saat\nsinä lähteä hänen kanssaan. Pitäkää huolta siitä, lapset, että hän\ntulee onnellisesti kotiin, hänellä on parhaat vaatteet yllään.\" Tyttö\nkysyi: \"Noudammeko Lisbethin mukaan? Hän pitää hänestä paljon.\" \"Ei\nvielä\", vastasi vanhus, \"vielä ei hän osaa kunnollisesti kyntääkään.\"\nPoika kysyi: \"Otammeko isän mukaan?\" \"Ei vielä\", vastasi vanhus,\n\"hänen pitää vielä kantaa häntä jonkun matkaa. Hänen pitää vielä\nkäydä hitaasti edelleen, yksikseen, ja aina lapioida, kunnes kuorma\non valmis ja vankkurit täynnä.\"\n\nHän kuuli tämän kaiken, ikäänkuin joku, joka on juuri herännyt\nunesta, eikä oikein ymmärrä, mistä on puhe. Vanhus lähti edelleen,\nhän kuuli selvästi askeleet tiellä. Molemmat nuoret jäivät hänen\nluokseen kiven ääreen seisomaan. Mutta hän unohti ne samassa,\nsillä hän kuuli Wietenin äänen, joka puhui: \"Enpä olisi uskonut\nmahdolliseksi, että laupias Jumala omassa haamussaan kulkee keskellä\npäivää Wentorffin nummitietä. Hän näyttää kuin joku Dithmarschilainen\ntalonpoika, mutta käynnistä hänet kohta tuntee.\"\n\nSilloin tuumi hän, että nyt voi hän kaikessa rauhassa nukkua taaskin,\nja niin hän tekikin.\n\nHän nukkui, kunnes Wieten herätti hänet ja sanoi hänelle: \"Jörn, jos\nsinä tänään aiot kyntää kesän valmiiksi, niin pitää sinun nousta ylös\njo, poikani. Aurinko on jo Ringelshörnin yllä.\"\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nTämän päivän tapaukset vaikuttivat vuosikausia hänessä. Ne\nvaikuttivat häneen, kuin terävänkylmä talvi ihmeellisine tähtiöineen\nvaikuttaa nuoreen puuhun. Pakkasen koskemana ytimeensä asti, vetäytyy\nse itseensä ja uinailee elämäänsä valveillaolon ja unen, selvän\ntuskan ja suloisen uneksunnan välillä. Vähitellen, kun aurinko\nkauan on hyväillyt sitä ja pitkät hetket laskenut hellät poskensa\nsen parkille, sulaa se vasta ja puhkee iloiseksi. Samoin sulki\nnuorukainenkin itseensä kaiken sen suloisan ja suruisan, jonka hän\nsilloin aamupuhteella oli elänyt aulankometsässä. Hän sulki silmänsä\nja suunsa, jäädäkseen sisäiseen rauhaan. Hänestä tuli hiljainen,\nharvasanainen ihminen. Muutamat ymmärtämättömät sanoivat, että\nhän oli yksinkertainen. Mutta se joka kohtasi hänet näinä vuosina\nja itse oli viisas ja hieno ihminen, ja heitti ainoankin katseen\nnoihin arkoihin, syviin ja totisenvakaviin silmiin, hän sai nähdä\nikäänkuin vanhaan maalaiskirkkoon, hämärään ja hämyiseen, jonka läpi\nlankesi joku kultainen auringonsäde korkeasta ikkunasta viistoon; ja\ntaustassa aivan on hän nähnyt korkeiden vakaan hiljaisten kynttiläin\npalavan kullalle loistavalla alttarilla.\n\nHänellä ei ollut ystäviä eikä kirjoja, hän oli yksinomaan viitattu\nitseensä. Silloin koristikin hän sielunsa kirjavasti, oman makunsa\nmukaan.\n\nNiinkuin teki Jan Reepen, hän joka oli renkinä Volkmar Harsenilla.\nTämä oli filosofi tai runoilija tai jonninjoutava. Hän kirjaili\nhuoneensa paljaat kalkkiseinät ylhäältä alas asti, lopulta vatsallaan\nmaaten ja pöydällä seisten, kaikella, kuten sanansa kuuluivat,\nkaikella mitä maailmassa löytyy, jokaista lajinsa. Siinä oli ihmisiä\nja jokaista eläinlaatua. Lopuksi uskalsi hän ryhtyä alkuvoimiinkin,\nja taivaankappaleihin, pahoihin ja hyviin enkeleihin ja pyhään\nkolmiyhteyteen. Kaikelle löysi hän vastaavan muodon. Ei saanut\nkukaan tietää, mitä hänessä oikein piili, sillä hän kuoli samassa\nhuoneessaan aivotulehdukseen, puhuttuaan viimeisen yönsä ihania ja\neriskummallisia mielikuvituksia kuvistaan.\n\nYhtä kirjavasti koristi Jörn Uhlkin sielunsa.\n\nMonesta talonpoikaispojasta maassamme, joka ankaran isän tahdon\nmukaisesti käy kimnaasit ja yliopistot, tuntuu äärettömän katkeralta\njättää koto, kun loma on lopussa. Tapahtuupa toisinaan, että\nisä löytää isokokoisen poikansa tallin takimmaisesta pilttuusta\nitkemässä, ja että hänen täytyy käyttää hevospiiskaa, ennenkun\nsaa hänet lähtemään pihaltaan. Koulupenkillä istuu hän semmoisen\njälkeen vielä pitkät ajat ainoastaan ruumiillisesti, sielunsa\nliikkuu ulkona latojen ja välikköjen välillä. Uskonnon opettajan\nnurina -- useimmat uskonnonopettajat nurisevat, heillä kun sentään\nolisi syytä olla niin iloisia -- antaa hänelle aiheen kohta ruveta\nkuuntelemaan ja olla kuulevinaan mehiläisten surinaa, ja kun\nrehtori nyrkillään takoo pöytää vastaan oodien poljentaa, on hän\nkuulevinaan talvista riihenpuintia. Jos kohtalonsa on suopea, pääsee\nhän jälkeenpäin maalaiseen ympäristöön, ja saa, taluttaen poikaansa\nkädestä, sunnuntai-iltapäivisin tehdä retkeilyjä ulos ja jäädä\nseisomaan jonnekin veräjälle, tai saa hän talvisaikaan käydä jonkun\ntalonpoikaisystävänsä täysinäisen tallin lävitse, joka vaan puolella\nkorvallaan kuuntelee hänen puheitaan maanviljelyksestä, ja ajatella:\n\"Miks'ei antanut isäsi sinustakin tulla kuningasta? Nyt saat olla\norjana.\" Mutta jos kohtalonsa on kova, ja hänen täytyy nauttia\noppineenleipäänsä suuressa kaupungissa korkeiden muurien välillä,\nkeksii hän hädissään sen neuvon, että itse perustaa pienen talouden,\nalkaa kyyhkysparilla, jatkaa siitä kaniineihin ja tulee kotiin\nviimein vuohi mukanaan ja saa haasteita ja muuta mieliharmia.\n\nMutta on niitäkin talonpoikaispoikia, -- eivätkä ne ole niin\nharvinaisiakaan täällä näillä seuduin, friesien ja saksien\nmietiskeliään kansan keskuudessa, -- joissa on vastustamaton veto\nopintielle, mutta jotka isän rautainen tahto pidättää talossa ja\nauran kurjessa. Nämä ovat melkein vielä onnettomampia kuin edelliset.\n\"Isä\", sanoo poika, \"minä tahtoisin oppia jotakin.\" Mutta isä vastaa:\n\"Sinusta tulee talonpoika.\" Isä pelkää nimittäin opintokuluja, tai\npitää hän talonpojan asemaa parhaimpana maailmassa tai tuumii hän,\nettä tuo on vaan nuoruuden päähänpisto, joka menee ohitse kuin\npitkäveteisinkin sadepäivä; tai ovat kirjat hänelle vastenmieliset:\n\"Mitä kaikkea? Kirjojen ääreenkö torkkumaan? Pidä suusi! Ja käy\nsepällä kysymässä onko auranterä jo valmis.\"\n\nNiin saa poika kasvatuksensa talossa ja tallissa ja auran kurjessa,\ntänään on kädessään tarikko, huomenna harava, ja niin kaiket päivät.\nJa siinä askaroidessa tulee sielu levottomaksi, lähtee juoksuun\nja lentää täyttä karua lopulta. Ikäänkuin jalo ja vapaa eläin\nvankeudessa ristikon takana levottomana ja taukoamatta astelee edes\nja takaisin lohdutonna turhassa levottomuudessa ja toivottomuudessa,\nniin on hänenkin sielunsa yhtäpäätä levoton ja tuijottaa jokaisen\nrautasilmukan kautta, tuijottaa ja tuijottaa. Ja oppimatonna ja ilman\nohjaajaa näkee ja kuvittelee ja rakentelee hän jos mitä ihmeellisiä\neriskummallisia asioita. Kun lahjat sielläpäin ovat taipuvat\nfilosofiaan ja matematiikkaan, joutuu hän pian liukkaalle jäälle ja\ntulee paikkoihin, joissa hämärän läpinäkyvän peitteen alla ammottaa\nvihervä pohjaton syvyys, joka kuhisee olentoja ja näkyjä, jotka\nsaavat hänen ymmärryskykynsä ymmälle, ja joita hän ei voi selvittää\nitselleen. Niinpä käväsee hän viimein ehkä arkana ja raskasmielisenä\nkirjakauppiaalla kaupungissa ja pyytää siellä kirjaa, jossa puhutaan:\n\"Ihmissuvusta, mistä se on alkuisin, ja mitä siitä tulee\", tai\ntähän tapaan: \"Onkohan kirjaa, jossa kaikki tasot ja avaruudet\novat mitatut ja jossa on selitetty maailman rakenne?\" Sitte istuu\nhän kirjansa ääressä tallilampun heikossa valossa syvälle yöhön ja\nsekaantuu ja arvelee, että nyt hän ymmärtää sen viimeinkin, ja elää\nnäin tämmöisissä sekavissa ajatuksissa ja takertuu yhä syvemmälle\nniihin. Ympäristössä ei ymmärretä häntä, hänen omat veljensä kutsuvat\nhäntä pappitalonpojaksi. Tyttöjä, jotka kukoistavat ympärillä ja\nkatselevat häntä, hän ei huomaakaan ja jos hän joskus heittäytyy\nmukaan, liikkuu hän kömpelösti kuin koiranpentu, joka on hyökännyt\nkanaparveen. Hänen katseensa kohdistuu yhä enemmän sisällepäin.\nSiellä näkee hän aina ihmeellistä, viimein lukee hän siellä selvästi\nja kirkkaasti räikeällä punaisella kirjoituksella kirjoitetut sanat:\n\"Lähde sinä kuolemaan. Et sinä kelpaa ihmisten joukkoon.\" Sitte\nsaattavat he hänet hautaan talonpoikaisessa hautajaissaatossa, joka\non upea sitä mukaan, kuinka varakas isä on ollut, eivätkä jälkeenpäin\nsuuriakaan kummastele, sanovathan vaan: \"Hän meni sekaisin.\" Ja\nvielä hautausmaan aitauksen sisäpuolella rupeavat he puhumaan\nviljanhinnoista ja vuokraveroista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli sattunut eräs kaupunkilainen Uhliin, oli kysellyt\nmuinaiskaluja, oli sitte nähnyt kirstun hevostallissa, ja tehnyt\nrahatarjouksen siitä, mutta oli saanut lähteä tyhjin toimin\ntalosta. Jörn, joka oli huomannut, että vanha kirstu oli näyttänyt\nvieraalle kallisarvoiselta, otti sen nyt ensi kerran tarkemmin\nkatsellakseen, mielistyi siihen ja puhdisti sen eräänä rauhaisana\nsunnuntai-iltapäivänä tomusta, korjasi lukon ja vei sen kammariinsa\nja laski siihen pyhäpäivävaatteensa. Sitäpaitsi pani hän siihen vielä\nvirsikirjan ja Klaus Haraisin vanhan revityn lukukirjan ja lisäksi\nerään vanhan kirjan kellastuneissa, raihnaisissa kansissa: Littrow:\nTaivaan ihmeet. Kirja oli tullut Jörnin äidin mukana Aulangolta ja\noli eräänlaatuinen helppotajuinen tähtitieteen oppikirja. Muuta ei\nkirstussa ollut.\n\nJuhla-aattoina ja sunnuntai-iltapuolisin istuutui Jörn Uhl\nvanhaan saksilaiseen tuoliin, jossa oli syrjänojat ja oljista\nnidottu istuinpohja, oijensi jalkansa kirstulle, sytytti lyhyen\npiippunysänsä, ja katseli ympärilleen huoneessa, jonka valkoisiksi\nkalkituilla seinillä muutoin ei ollut muuta koristetta kuin pieni\npeili, ja katseli ikkunasta hedelmäpuutarhaan ja poltteli, oli\ntotinen ja vakaa pitkähköine kasvoineen ja nautti olostaan.\n\nNaimisiin hän ei mene. Se nyt oli ohitse kumminkin. Siinä asiassa\noli hän saanut kokea enemmän kuin moni vanhempi. Olihan nyt\nniinkin myöskin, että mahtaisi tuo tuntua somalta saada joku noita\nihmeellisiä lempeäsilmäisiä ja hentojäsenisiä olentoja omakseen,\nmutta niistä nyt ei ollut hänelle mitään. Hän oli nyt kerran\nsemmoinen omituinen harvinainen poikkeus. Surullista kyllä, mutta\ntotta. Olihan hän saanut kokea sen. Hän, joka lapsuuden päivinä oli\nollut hänen toverinsa, hän oli vieraantunut hänelle, oli noinikään\nylhäältäpäin katsellut häntä, ja sitte säikähtyneenä väistänyt,\nkun oli nähnyt hänen kasvoissaan sen ilmeen, minkä se toinen oli\nherättänyt hänessä. Tämä toinen taas, jonka edessä hän oli seisonut\nhurjassa levottomuudessa ja kuumin oudoin haluin, hän oli ollut\npyhimys. Häpeän puna nousi kasvoilleen, kun hän ajatteli kumpaakin.\nNiin hän ei toista kertaa tahtonut seista naisen edessä. Ainiaaksi\npäätti hän pysyä kaukana tältä työläältä ihmisolemisen polulta.\nVanhaksinuoreksipojaksi hän jää. \"Semmoinen on Thiess'kin\", ajatteli\nhän. \"Se näkyy olevan suvussa.\"\n\nTämä asia nyt siis oli päätetty, kerrassaan. Naapuritalon tytär\ntuli toisinaan, maitojuko olalla hänen ohitsensa, kun hän oli\njuhtineen pellolla. Se tervehti ja näytti halukkaalta vaihtamaan\nsanan pari hänen kanssaan. Sunnuntai-iltapäivisin kävi se Elsbeäkin\ntervehtimässä ja meni ikkunan ohitse hedelmäpuutarhan läpi ja\nnyökäytti päätään hänelle ja katseli älykkäästi ja lempeästi. Hän oli\nsoma ystävällinen tyttö. Mutta Jörn, kun näki hänen lähestyvän, veti\nkulmansa yhteen, ikäänkuin semmoinen, jolla on vaikeita ja vakavia\nasioita ajateltavanaan, ja jolla kuuskymmenvuotiaana ei ole aikaa\nja halua askaroida tyttöjen kanssa. Toisinaan kyllä heräsi hänessä\najatus: kummallista, kuinka se ottaa askelensa, tai tähän tapaan:\nSepä on norja ja sorja, ja soma ja reipas, kuin meidän kolmivuotias\nvarsamme; tai näin: Korealtapa näyttää, kuinka sen vyötäiset taipuvat\nmaitojukon alla. Mutta enempää ei. Pois mielestä semmoiset ajatukset!\nTuo sukupuoli saa vaan aikaan levottomuutta, ajan hukkaa ja häpeätä.\n\nMutta pariin kolmeen kertaan lankesi hän taas, molemmat kerrat\nsunnuntaina. Hän oli ollut koko iltapäivän toimetonna ja oli\nillemmalla yksikseen lähtenyt ulos pelloille. Siellä hän ei\nollut osannut hillitä ajatuksiaan, ne olivat lähteä vilistäneet\nhiekkatyttöön. Hän eli mielikuvituksissaan uudelleen taaskin kaiken,\nhän joutui niin uniensa valtaan, näki niin elävästi hänen nuoren\nvoimakkaan vartalonsa ja hänen rauhalliset silmänsä ja kuuli hänen\nsyvän äänensä, ettei hän havahtunut ennenkuin yht'äkkiä kuuli oman\näänensä ja havaitsi, että hän nopeasti ja ripeästi puheli hänelle.\nHän nojasi aitaa vastaan, eikä tiennyt kuinka hän oli tullut siihen.\nSilloin ravisti hän itsensä hereille taas, ja verensä nousi päähän.\nLopun iltaa oli hän levoton. Hän otti hevosen ja lähti ratsastamaan\nulos varsoja katsomaan, jotka olivat laitumella takamailla; palasi\ntakaisin taaskin ja meni puutarhaan ja kävi siellä puulta puulle,\nkosketteli kädellään puiden runkoja, ja kaapi sammalta niiden\nkuorilta, tai tuijoitteli ylös lehvistöihin ja hymyili ja tunsi\ntaaskin itsensä onnettomaksi, ja tahtoi jotakin, josta hän ei\ntietänyt, mitä se oli, häpesi itseään ja olisi mielellään lähtenyt\navaraan maailmaan, jonnekin kirjavaan elämään, työhön ja taisteluun,\nvapahtuakseen siitä, joka nyt sai hänet niin haikeasti levottomaksi.\n\nJa sitte, yöllä, tapahtuiko se unissa vai valveilla, tuli tyttö hänen\nluokseen huoneeseen koko norjassa terveessä kauneudessaan semmoisena\nkuin hän oli kumartunut häntä kohden pöydässä vastapäätä häntä, yhtä\nlähellä häntä kuin silloinkin, ja oli armas ja hellä ja sanoi että\nhän kaipasi häntä niin. Silloin suuteli hän häntä, niin pitkään ja\ntulisesti, aina rakkaammin ja kuumemmin, kunnes liikutuksensa herätti\nhänen. Silloin häpesi hän kovasti. Kulki päivät pitkät synkkänä\ntyössään, ei puhunut sanaakaan, ja oli tyly varsinkin Elsbelle.\n\nEräänä päivänä, kun hän oli vienyt kaupunkiin kuormallisen viljaa\nja asteli katua matkalla kaupanvälittäjän luokse, näki hän erään\npaperikaupan ikkunassa noin käden kokoisen kuvan, joka esitti\nkahta naista, jotka istuivat kahdenpuolen jotakin marmorilähdettä,\ntoinen vasemmalla toinen oikealla. Molemmat olivat kookkaat ja\nvoimakasrakenteiset, ja silläkin joka oli melkein alaston, oli\nhienot ja ystävälliset kasvot. Naisissa oli jotain ylhäistä ja\nylimyksellistä, eikä hän käsittänyt, kuinka ne olivat johtuneet\nantamaan kuvata itsensä noin. Alla seisoi latinalaisilla kirjaimilla:\nTaivaallinen ja maallinen rakkaus, Tizianilta. Hän seisoi kauan ja\nkatseli sitä, viimein lähti hän päättävästi ja astui kauppaan sisään,\nmutta tuli kovasti hämilleen, kun siellä tapasi nuoren naisen, joka\nkysyi mitä hän halusi. Hän tekeysi kopeaksi ja huolettomaksi ja\nosoitti piiskanvarrellaan kuvaa, ja sai sen muutamasta markasta.\nHän kätki sen kuin suuren aarteen ikään huolellisesti takkinsa\nja liivinsä väliin ja toi sen kotiin ja kätki sen alimmaksi\nkirstun pohjalle; sunnuntai-iltapäivin, kun hän istui poltellen ja\nmietiskellen, otti hän sen sieltä esiin ja pani eteensä kirstun\nkannalle vastapäätä itseään, ja katseli sitä sitte pitkät ajat, ja\npiti aina hyvää huolta siitä ettei kukaan pääsisi hänen salaisuutensa\nperille.\n\nVaikeammaksi kuin naisten kanssa, kävi Jörnille saada välit selville\nmaailman kanssa. Ei ole niinkään helppoa irtautua maailmasta: kääntyy\nympäri: siinä on maailma edessä; kääntyy uudestaan: siinä se vieläkin\non. Sulkee silmänsä: kuulee sen humun ja hälinän: pitää korvistaan:\nsilloin tekee se silmäimme edessä temppujaan ja tepastuksiaan. Täytyy\nottaa suhde siihen, täytyy pysyä rauhassa sen kanssa tai alkaa\ntaistelu. Hän, ikäisenään ja silloisessa mielentilassaan, sen lisäksi\nsuvusta, joka ammoisista ajoista oli kuulu riidanhaluisuudestaan,\nhän alkoi taistella: \"Rouva Maailma! Vanha sinä olet ja ruma!\nNurinkurista ja kiperää on sinussa kaikki, kiireestä kantapäähän.\nMinä olen Jörn Uhl Wentorffista...\" Hän rypisti silmäkulmansa Inka\ntiukkaan, siksipä ei hän nähnytkään maailman suuria ihmeitä; hän\nnosti nenänsä liika korkealle, siksipä ei hän huomannutkaan maailman\nsuurta ihanuutta.\n\nEipä ollut mitään maailmassa, josta ei Jörn Uhl olisi ollut selvillä,\nkaikesta, mateli se sitte tai lensi, hynyili tai suri, kantoi\ntakkia tai hametta, kaikesta, on se sitte pyöreätä tai kulmikasta,\noli hänellä oikea ja ankara mielipiteensä. Siksipä näkikin hän\nselvästi, ettei hänellä ollut sijaa maailmassa. Puhdas pesäero hänen\nja maailman välillä: se oli selvä juttu. Niinpä päätti hän jäädä\nrengiksi tänne tämän kamarinsa ja Uhlin takapihan suojaan, päätti\njäädä palvelemaan ensin isäänsä ja sitte veljiään, mutta palkan\nhän päätti kantaa. Sen minkä hän siten ansaitsisi, sen sijoittaisi\nhän kaupungin säästöpankkiin, josta oli kuullut, että se oli ihan\nvarma. Sitte, vanhennettuaan renkinä ostaisi hän säästöillään pienen\nyksinäisen talon ja asettuisi sinne Wietenin kanssa kauas maailman\ntouhusta ja asuisi siellä kuolemaansa saakka. Niinpä hän samalla\nkertaa saisi sekä vältetyksi maailmaa sekä myöskin uhitelluksi sitä.\n\nKun ei maailma nyt siis kaikkine luonnollisine ja ihmisellisine\njärjestyksineen saanut Jörn Uhlin tunnustusta, niin täytyipä hänen\nsilmissään siis sen, joka oli luonut taivaan ja maan, joutua pahaan\nvälikäteen.\n\nKirkossa hän kyllä kävi. Hän alkoi käydä siellä jo puoli vuotta\nsitte, hän oli nimittäin huomannut, että ainoastaan säästeliäät,\nraittiit ja jonkun verran vanhanaikuiset ihmiset kävivät kirkossa, ja\nhän oli vakaasti päättänyt tulla juuri semmoiseksi. Vanha Dreyer kävi\nkirkossa, hän joka oli alkanut renkinä ja nyt oli varakas mies. Vanha\nKlempner Reder kävi kirkossa. Häntä pidettiin kyllä kovasydämisenä ja\nitarana, mutta häntä suositteli se, että hän yhä käytti samaa takkia,\njossa hän viisikymmentä vuotta sitte oli ensi kertaa ollut ripillä.\nKävi siellä Tuomas Lucht'in vaimokin, hän, joka aina lähti yhteisestä\nmakuuhuoneesta, jossa hän oli lapsineen, kun miehensä palasi juomasta\nja pelaamasta, hän istui siellä kirkossa joka sunnuntai huulet\nyhteenpuristettuina ja ankarakasvoisena perhepenkissään. Nämä ja\nheidänkaltaisensa, kunnioitettavia ja säästeliäitä ihmisiä, kaikki ne\nkävivät kirkossa. Mutta nuoret ja hurjaluontoisemmat ja koreilijat,\nne eivät siellä käyneet.\n\nJörn Uhl kävi kirkossa, koska hän tahtoi olla säännöllinen\nelämässään, ja semmoiseksi jäädä. Hän tahtoi ulkonaisestikin näyttää\nsen, ja siksi kävi hän kirkossa.\n\nHän kävi kirkossa ja piti menoja yksitoikkoisina siellä.\nEnsinnäkin loukkasi häntä se, eikä hän ollenkaan osannut mukautua\nsiihen, että sama mies, joka saarnasi siellä jo toista vuotta,\noli koko paikkakunnalla tunnettu suurena juomarina ja hartaana\nkortinpelaajana. Dreyer oli kyllä sanonut: \"Eihän asia riipu\nmiehestä, Jörn, ja hänen elämäntavoistaan, vaan siitä, että hän puhuu\npuhdasta Jumalan sanaa.\" Tämä ei tahtonut mennä Jörn Uhlin päähän.\nMutta huolimatta siitäkään, niin ei koko se puhdas oppikaan, jota tuo\npienenläntä pyylevä mies siellä julisti, ollenkaan tahtonut mennä\nJörn Uhliin. Siinähän uudestaan ja uudestaan sanottiin: \"Kaikki\nmeidän tekomme ja aivotuksemme ovat pahat hamasta lapsuudesta asti\",\ntai: \"Se joka luottaa omaan elämäänsä ja omiin töihinsä, hän joutuu\niäiseen kadotukseen\", tai: \"Ylistetty olkoon Pyhä Kolmiyhteys\nijankaikkisesta ijankaikkiseen\", tai näin: \"Jos uskot vaan, niin\ntulet autuaaksi.\" Semmoinen oli niiden kaikkien saarnojen sisältö.\n\nJörn Uhl istui ja kuunteli tarkasti sitä, mutta ei voinut ollenkaan\nkeksiä, mitä tämmöisillä opeilla oli tekemistä hurjan elämän kanssa\nkylässä ja hänen omien aurojensa ja karhiensa kanssa. Hän kummeksi\nitsekseen, että Jumalan sana oli niin tuiki epäkäytöllistä. Hänen\nmielestään olisi sen pitänyt värssy värssyltä kuulua tähän tapaan:\n\"Se isäntä, joka ei kitke rikkaruohoja pellostaan, se ei tule\nautuaaksi. Hän joka ahkeralla työllä ja kunniallisella raittiilla\nelämällä saa omaisuutensa karttumaan kahdenkertaiseksi, hän pääsee\ntaivaaseen.\" \"Jokaisesta illasta, jonka nuori mies istuu kapakassa,\nkadottaa hän yhden vuoden autuusajastaan\" j.n.e. Siihen tapaan olisi\nhän raamatun laatinut.\n\nToisinaan, kun tuo pienenläntä pappi alttariltaan tai\nsaarnastuoliltaan laulavalla, nuotikkaalla äänellä luki määrätyt\nraamatun kohdat, tuntui Jörn Uhlista kuin kuulisi hän jotain aivan\ntoista, kuin mitä pappi sitte saarnassaan puhui. Hänellä oli sama\ntunne kuin ihmisellä, joka makaa metsänrannassa, ja jonka ympärillä\nlinnut ja hyönteiset surisevat ja hyrisevät, ja joka kaukaa metsästä\nkuulee täys- ja runsas- ja kirkasvetisen lähteen solisevan.\nMutta nuorekkaan epäitsenäinen kun oli vielä ja sisällisesti\nhidasajatuksinen ei hänelle tullut mieleen kerran itse lukea Mateusta\ntai Markusta ja tutkia, salaisiko ehkä tuo papin typykkä jonkun\nevankeliumikohdan, tai ehkä väärensikin jonkun toisen.\n\n\"Istu aina samassa penkissä\", oli Dreyer-ukko sanonut. \"Jo\nkuusikymmentä vuotta istun minä joka sunnuntai omalla paikallani\nkolmannessa penkkirivissä, lukuunottamatta niitä kahta vuotta, joina\nolin sodassa tanskalaisia vastaan.\"\n\nNiinpä istuikin Jörn Uhl joka sunnuntai samalla paikallaan.\n\nJa niinpä oli kuin olikin siten, että Jörn Uhl piti Jumalaa\nainoastaan sentähden jommoisessakin arvossa, että siinä oli jotakin\nvanhanaikuista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksyllä seuraavana vuonna tapahtui sentään jotakin, joka laskeusi\nkuin sulattavana kasteena hänen sisäiselle elämälleen. Ja hyvä se\nolikin. Sillä hän oli vaarassa kokonaan kuivua ikäänkuin nuori\nlaidunmaa kun huhtikuussa on neljä viikkoa yhtäpäätä puhaltanut\nitätuuli.\n\nNiihin aikoihin, kun pellot tyhjenevät viljastaan, villiytyivät\nmuutamat metsästyskoirat, joiden isännät juopottelivat liiaksi,\neivätkä muutenkaan olisi pystyneet edes eläintä kasvattamaan. Niinpä\nkuluttivat koirat aikansa ulkona pelloilla, isännät kapakoissa.\n\nPian tuli tietoon, että oli revelty lampaita ja kanatarhoja\nhävitetty. Työväen lapset, joiden täytyi mennä kouluun kirkkotietä\nmyöten, alkoivat tämän matkansa aina pelokkaina. Joku niistä\npalasi hengästyneenä ja aivan säikähdyksissään kylään takaisinkin\nja väitti että koirat käsittivät häntä. Ei tehty sentään mitään\npahan ehkäisemiseksi, sillä koirain omistajat naureskelivat vaan;\nja kukaan muita ei tohtinut ryhtyä toimiin heitä vastaan he kun\nolivat kylän varakkaimpia miehiä ja istuivat pankin johtokunnassa\nja voivat kostaa niin hyvän kuin pahankin. Tapahtuipa sitte kerran\nmuutamana sunnuntaiaamuna, kun Kampin lapset kulkivat kirkkotietä,\nettä he näkivät koirien ahdistavan erään Kampin rengin vasikkaa.\nRengin lapset rupesivat itkemään ja vaikertelemaan että heillä oli\nvaan se ainoa vasikka, ja koettivat saada pari suurempaa poikaa\nkanssaan koiria hätyyttämään. Mutta nämä pelkäsivät. Silloin lähtivät\nmolemmat pienet hädissään yksin koiria vastaan, he kun lapsellisessa\nymmärtämättömyydessään ehkä pelkäsivät saavansa vanhemmiltaan\ntoruakin, jos eivät pelastaisi vasikkaa. Mutta kun lapset, peloissaan\nnyyhkyen tulivat lähemmäksi, eivät koirat väistyneeetkään, vaan\nrupesivat hätyyttämään pientä tyttöäkin, joka pyrki vasikan luoksi\nja hosui käsillään ja huusi taukoamatta: \"Minun vasikkani, minun\nvasikkani.\" Silloin haihtui suurempien poikien viimeinenkin rohkeus\nja he lähtivät huutaen juoksemaan kylää kohden, jonne oli pitkä\nmatka. Molemmat lapset jäivät nyt yksin ja koirat rupesivat tekemään\nleikkiään niiden kanssa. Ne kyyristyivät maahan, hypähtivät ylös,\nhypähtivät takaisin taas ja kyyristyivät maahan, repivät lapsia\nvaatteista, toinen lapsista kaatuikin ja olipa jo hyvin lähellä\nkamala tapaturma.\n\nOsui silloin, että Jörn Uhl, sunnuntaipuvussaan tuli mustevasta\npapumaasta esiin siihen ja näki, mitä tapahtui. Hän puri hammastaan\nja ajatteli: \"niitä kirottuja! Näin kauas on nyt päästy: koirat\nrepivät kylän lapsia.\" Hänen kasvonsa mustenivat vihasta, ja silmänsä\nleimuivat. Kolmella pitkällä harppauksella oli hän paikalla. Toinen\nkoirista lähti pakoon, toinen taas, joka vimmoissaan, niskakarvat\npystyssä, jäi paikalleen, sai kylkeensä saappaankärjestä aika\npotkun. Ulvahtaen karasi se vaahtoavin suin Jörn Uhlin kimppuun,\njoka oli kumartunut lasta kohden. Juuri kun hänen piti nostaa se,\nkohtasi häntä koiran hyökkäys, ja kun hän ei ollut missään varmassa\nasennossa, vaipui hän koiran painon alla polvilleen. Suurella\njänterällä kädellään tarttui hän lujasti koiraan ja rutisti sitä\nrintaansa vastaan ja sai hädin tuskin torjutuksi sen kurkustaan,\njohon se vimmatusti ponnistellen, kamalasti vääntynein ruumiin ja\npaljain kuolaisin kidoin tavoitteli. Vaivoin, ja liituvalkeana\nkasvoiltaan onnistui hänen pysytellä pystyssä. Mutta kun hän oli\npäässyt lujasti ja varmasti polvilleen, kirkasi hän hurjistuneesta ja\nkovasti, kokosi koko nuoren voimansa, otti eläintä kurkusta, kumartui\nja mursi vihassaan sen selkärangan.\n\nSiitä teosta puhuttiin monta vuotta jälkeenkin vielä. Hän itsekin\nmyöhempinä vuosinaan, kun onnellisemmat olosuhteet sallivat hänen\nluonteensa ystävällisemmän, Thiesseniläisemmän puolen tulla näkyviin,\npuhui mielluummin tästä tapauksesta papusängen vieressä kirkkotiellä,\njolloin hän mursi selkärangan koiralta, joka hätyytti pientä lasta,\nkuin eräästä toisesta päivästä, jolloin hän seisoi kumartuneena\nlavetin ylitse ja sinkautteli särmikkäitä rautamöhkäleitä ihmisiä\nvastaan, jotka, kuten hän hiljemmällä äänellä lisäsi \"eivät olleet\ntehneet mitään minua itseäni vastaan, ja jotka eivät myöskään olleet\npahempiakaan kuin minä.\"\n\nKun tapaus seuraavana päivänä koululasten kautta tuli tiedoksi\ntalossa, huomasi hän hyvästi että isopiika katseli ihmetyksellä\nhäntä. Renki puolestaan kertoi että lapset välitunneilla kiivaasti\nväittelivät siitä, kuinka hän oli ollut polvillaan ja työntänyt\nkädellään ja että kaikkialla näki lapsiryhmiä, joista yksi aina\noli polvillaan ja näytti, kuinka hän oli tarttunut koiraan. Olipa\nopettajan itse täytynyt mennä pelastamaan kellervä hallinsakin\npoikain kynsistä.\n\nKahdeksan päivää myöhemmin kävi hän taas tietä peltojen ylitse\ntehden matkaa kirkolle, ja sattui tulemaan yhteen Kampin lasten\nkanssa, jotka myöskin olivat kirkkomatkalla. Nämä astuivat puoleen\nkäytäväkiviltä ruoholle ja katselivat häntä. Mutta tyttönen, jonka\nhän oli pelastanut, kohotti mykkänä kättään hänelle ja pisti sen\nhänen pivoonsa ja lähti sitte juosta sipsuttelemaan hänen rinnallaan\nkirkonmäelle asti aivan äänetönnä. Hän meni sisään ja kuunteli\nsaarnaa, jossa puhuttiin uskosta, ja siitä että niin sanotut hyvät\ntyöt ja niinsanottu kunniallinen elämä useasti ovat varsin epäiltävää\n\"ulkokultaisuutta.\"\n\nKun hän astui kirkosta, tuli hänen jäljissään juoksujalkaa räätäli\nRose, joka kuului hiljaisiin maassa. Hän astua tepsutteli Jörn Uhlin\nrinnalla, hän oli nimittäin jo vanha mies, puheli ilmoista hiukan,\nvaikeni taaskin ja rupesi hämillisellä tavallaan pehmeillä sormillaan\nsilittämään hänen takkinsa ja liivinsä rintaa, kuten räätäli ainakin.\n\n\"Tuo takkisi minulle, Jörn\", virkkoi hän, \"Koira on pahasti repinyt\nsitä: minä paikkaan sen silkillä. Minä teen sen ilmaiseksi, Jörn...\nMutta, Jörn, mitähän minun vielä piti sanoa? Eipä riipu takista,\nriippuu sydämestä takin alla, sen täytyy kuulua Jumalalle.\"\n\nJörn Uhl joutui hämilleen. Milloinkahan puhuu näillä mailla\nmaallikko ihminen niistä asioista? Papin asia, kun hän seisoo\nsaarnastuolissaan, on puhua Jumalasta ja sielusta.\n\n\"Tahdoin vaan joutua lapsille avuksi\", sanoi Jörn Uhl, \"olin\nvimmoissani noille koirariiviöille.\"\n\n\"Sinun pitää tehdä kaikki sentähden että Jumala tahtoo niin, Jumalaa\nteollasi palvellaksesi.\"\n\nSitä ei Jörn Uhl ymmärtänyt. \"Suoraan sanoen, minä ajattelin\nainoastaan tuota pientä lasta, joka huusi kuin riivattu.\"\n\n\"Tämän kerran olet tehnyt hyvää omaa olkoasi, ja se oli kauniisti.\nMutta jos tahdot aina koko elämäsi ajan tehdä hyvää ja tahdot aina\nsaada oikeata iloa, silloin pitää sinun lyödä kättä Jumalan kanssa,\nja rakkaudesta häneen tehdä hyvää. Et sinä saa tehdä hyvää siitä\nsyystä, että olet raivoissasi koirille, etkä sentähden, ett'et siedä\nnähdä lasten hätää, vaan sentähden että Jumala seisoo vierelläsi ja\nkatsoo sinuun ja sanoo: 'Mene apuun, Jörn Uhl! Pelasta lapsi! Karkaa\nkäsiksi koiraan, Jörn Uhl!'\"\n\n\"No niin... mutta yhdentekeväähän kuitenkin on, teenkö sen Jumalan\nkanssa vai ilman Jumalaa.\"\n\n\"Eipä lainkaan, Jörn. Sillä katsoppas: Jos teet sen omin päin,\nrupeat ylpeilemään siitä ja kuvittelet tiesi mitä itsestäsi, tulet\nrehenteliääksi ja ehkä ihan narriksi. Etkä myöskään aina teekkään\nhyvää; et aina osaa oikeaan myöskään; ei ole sinulle aina oikeata\niloakaan siitä, kosk'et ole tehnyt sitä itse asian vuoksi, vaan\nitsesi ja ihmisten tähden. Mutta jos asetut Jumalan rinnalle ja\nJumalasta käsin teet kaikki tekosi, silloin pysyt ystävällisesti\nnöyränä, hymyilet ja iloitset, tiedät varmasti, että aina teet oikein\nja käsität kaiken, voit asettua koko maailmaa vastaan ja iloita\nkaikesta maailmassa. Olkoon sydämemme Jumalassa, ja kätemme koiria\nvastaan, kaikkea pahaa vastaan: se kristinuskoa on.\"\n\n\"Sitäpä sietää kuulla\", sanoi Jörn, \"seista Jumalan luona, ja sitte,\nhänestä käsin, tehdä hyvää: toden totta, se ei kuulu hullummalta.\nMutta luulenpa sittenkin...\"\n\n\"Niin teki Vapahtajammekin, Jörn. Aina Jumalassa, ja aina koiria\nvastaan! Ainoastaan että lopuksi oli häntä vastassa liika paljon\nkoiria: ne ottivat voiton hänestä ja repivät hänet. Vai mitä tahtoi\nja teki hän muuta, kuin taisteli Jumalan kanssa elämän ja kuoleman\nuhalla hyvän puolesta?\"\n\n\"Hyvä\", virkkoi Jörn Uhl tähän. \"Ikäänkuin liitossa Jumalan kanssa.\"\n\n\"Uskossa ja luottamuksessa, Jörn.\"\n\n\"Aivan niin, uskossa ja luottamuksessa kaikkea pahaa vastaan, koiria\nja laiskoja, juomareita ja huonoja kyntäjiä vastaan.\"\n\n\"Aivan niin, Jörn, ja ensinnä omia vikoja vastaan.\"\n\n\"Se on selvää\", sanoi Jörn Uhl.\n\n\"Näetkö nyt?\" sanoi vanhus. \"Tuo takkisi huomenna minulle, minä\nkorjaan sen ilmaiseksi.\"\n\nHän nyökäytti päätään moneen kertaan, ja lähti, yhä nyökyttäen\npäätään.\n\nYht'äkkiä heräsi Jörn Uhlissa ajatus: \"Kysyppäs koetteeksi häneltä,\nmitä hän ajattelee saarnoista, joita tuo tuolla sisällä pitää.\" Hän\nkääntyi ympäri. Mutta ukko meni jo juoksujalkaa ja katosi puun taakse\nkirkkotarhan kulmassa.\n\nKun Älypää Wieten seuraavana aamuna tuli noutamaan pukua, tapansa\nmukaan harjatakseen sen, kertoi hän hänelle, että ukko oli luvannut\nkorjata sen ja vieläpä ilmaiseksi.\n\n\"Sepäs on kummallinen pyhimys\", vastasi Wieten. \"Mistä hän puheli?\"\n\nJörn Uhl katseli ajatuksissaan eteensä. \"Oli hiukan hätäistä siellä\nkirkonkulmassa. Mutta jos ymmärsin oikein häntä, niin sanoi hän,\nettä olisi kauneinta, jos jokainen lakaisisi lähimmäisensä porstuan\nedustan!\"\n\n\"Mokomaakin pyhimystä! Jumala varjelkoon, Jörn. Ukko menee ihan\nsekaisin vielä.\"\n\n\"Noh\", virkkoi Jörn, \"miksikä niinkään? Hän on ahkera ja raitis,\nkukaan ihminen ei voi sanoa hänestä mitään pahaa; hän on aina\ntyytyväinen ja aina iloinen ja tiedäthän sinä, että hän teki\nilmaiseksi ripilläkäyntipuvun pikku Dierksenille.\"\n\n\"Niin, entäs sitte? Onko hän saanut yhtään groschenia kokoon? Tekee\ntyötä kaiket päivät. Onko hänellä mitään?\" Hän antoi Jörnille nyytin\nja sanoi: \"Laita itsesi matkalle nyt takkinesi!\" Jörn lähti kyökistä.\n\nVäliköllä tuumi hän: kas, siinä nyt on kolme eri mielipidettä. Sitä\nnyt ei voi järkevä ihminen uskoa todeksi, mitä se siellä kirkossa\npuhuu. Räätäli-ukon puheissa on ajatusta. Mutta ajatusta on myöskin\nsiinä, mitä Wieten sanoo. Räätäli sanoo: Pidä huolta lähimmäisistä,\nJumalan nimeen. Wieten sanoo: Pidä itsestäsi huolta, omaan nimeesi.\n\nYht'äkkiä pysähtyi hän, mietti hiukan ja palasi takaisin kyökkiin.\nWieten istui, selin ovea päin käsimyllyn ääressä, ja teki työtä.\n\"Kuule\", sanoi hän, \"sinä sanot että räätäli puhuu paljasta hölyn\npölyä? Mutta sanoppas sinä, kuinka on itsesi kanssa? Sinä teet työtä\nturhanpäiten ja yhä turhanpäiten tässä kolkossa talossa, jossa kolme\njuomaria aivan päättömästi isännöivät, piinaat ja kiusaat itseäsi\njoka päivä vastahakoisten palvelustyttöjen kanssa?\"\n\nWieten kääntyi nopeasti, ja katsoi häntä suurin silmin. Ensikertaa\npuhui Jörn hänelle itsenäisesti ajattelevana, eikä hän osannut niin\nkohta mukautua siihen. \"Poika\", sanoi hän, \"älä päättömiä puhele!\nMene töihisi äläkä rupea viisastelemaan.\"\n\nSilloin lähti Jörn nyyttineen miettivänä ulos.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänen ulkonainen elämänsä ei tosiaankaan ollut muuta kuin vaivaa\nja työtä. Isänsä sanoi toisinaan: \"Hänessä on Thiesseniä liiaksi\nja elinijäkseen on hän jäävä veljiensä palkkalaiseksi.\" Tänään\nkyntää, huomenna kylvää, ylihuomenna raskasta kotityötä, semmoiset\nolivat hänen päivänsä. Aamuisin ensimmäisenä ja iltaisin viimeisenä,\nihminen jolla ei koskaan ole joutoiltaa ja pyhäpäivää. Hänen silmänsä\npainuivat kiinni, kohta kun illallinen oli syöty. Silloin lähti hän\nkohta kammariinsa ja nukkui sikeästi.\n\nHänestä tuli pitkä ja laiha, astuntansa muuttui paljosta käynnistä\nraskassavisessa kyntömaassa voimakkaaksi ja raskaanhitaiseksi.\nLihaksensa tulivat vahvajänterisiksi. Hänelle ei ollut mikään\nasia käydä koko päivä levähtämättä vakoa ylös, vakoa alas neljän\nhevosensa jäljissä, käsi aurankurjella, ja vaikk'ei hän vielä ollut\nkahdeksaatoista täyttänyt niin mielellään hän nisunkorjuussa otti\nheinätarikkonsa nenään yhden sijasta kolme lyhdettä. Hänen olkapäänsä\ntulivat leveiksi, ulkonivat ikäänkuin erikseen rakennettuina\nsyrjään päin, ja kasvonsa ahavoituivat auringossa ja suolaisessa\nmerituulessa. Hänen koko olentoonsa ja sanoihinsa tuli sitä hitaista\ntäsmällisyyttä ja raskaanlaista pätevyyttä, joka on ominaista\nraskaasti mietiskelevälle luonteelle. Hänen kirkollakäyntinsä kävivät\nharvemmiksi, mutta joka toinen tai kolmas sunnuntai teki hän sentään\nsuoraselkäisenä ja kasvonsa tyyninä ja vakavina kirkkomatkansa\nsinisessä hyvästi-istuvassa nutussaan.\n\nSyksyn tapahtumat olivat vaikuttaneet elähyttävästi häneen.\nVuosikausia oli hänellä jo ollut tämäntapainen ajatuskanta: Kaikki\nautuus on siinä vaan, että on noin nenäänsä myöten ahkera aina, ja\nraitis ja säästäväinen kuolemaan saakka. Mutta keskustelu pyhimyksen\nkanssa, ja sitä seurannut uusi mietiskeleminen ja vertaileminen\nvaikutti, että hän avoi silmiään hiukan taas ja kerran vielä katsoi\ntarkemmin. Ja nyt havaitsi hän, ett'ei asia ollutkaan niin mutkaton\nja yksinkertainen. Oli muutakin maailmassa, kuin kunniallisuus\nja raha. Hän kävi jonkun verran avomielisemmäksi, herkemmäksi ja\nlempeämmäksi.\n\nHänessä heräsi jonkullainen hiljainen harvasanainen mieltymys\nmuutamiin työmieslapsiin Kampilla, ja välistä hän istui\nsunnuntai-iltapäivät heidän kanssaan niityn rannalla, ja\nleikkeli heille huiluja pajunoksista ja auttoi pienimpiä, jotka\ntottumattomilla käsillään yrittivät nitoa vitjoja kukkasten varsista.\nTalvisin taas säilytteli hän omenoita kirstunsa pohjalla oljissa\nja naureskeli, kun lapset koulumatkallaan tulivat pihan poikki ja\nsitte yskivät tai puhuivat kovaäänisesti tai muulla tapaa koettivat\nilmoittaa läsnäoloansa, he kun eivät suoraan tohtineet tulla\npyytämään niitä häneltä. Hän oli nimittäin heistä liika vakavan\nnäköinen ja liika pitkäkin jo tohtiakseen semmoista.\n\nVälistä, talvisina iltapuhteina nouti hän esiin Littrow'insa, katseli\ntaivaankarttoja, jotka olivat liitteinä kirjassa ja meni ulos\npuutarhaan tähtikirkkaaseen yöhön, etsi merkityt tähdet ja painoi\nmieleensä niiden nimet. Mutta niinpian kun hän huomasi, että tämä\ntempasi hänet mukaansa, että hänessä heräsi halu oppia tämä kaikki ja\nenemmän vielä, kun hän huomasi että halu oppia nousi hänelle päähän\nkuin viini, silloin säikähti hän ja kätki kirjan takaisin kirstuun,\naivan pohjalle, olkienkin alle, joihin omenat olivat kätketyt.\n\nKokemukset, jotka hän sai ihmisistä ja elämästä, sulki ja pakkasi\nhän itseensä, ikäänkuin laivuri pakkaa lastinsa alas pimeään\nlaivaruumaan. Niiden olemassaoloa ei päältäpäin aavistanutkaan. Ne\nnäyttivät merkityksettömiltä ja tarkoituksettomilta, mutta ne olivat\nkätkössä ainoastaan. Ne olivat rikastuttamassa hänen sieluansa,\nolivat läsnä siellä nyt ja olivat hänen omaisuuttaan, ja laiva kulki\nsyvemmältä nyt ja varmempana.\n\nNiin tuli kokemus kokemuksen jälkeen, ja ihminen ihmisen jälkeen. Ne\nsattuivat hänen tielleen, antoivat hänelle joukon uutta kokemusta ja\nuutta havaintoa ja etääntyivät taas.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nSeuraavana keväänä tuumi hän varovasti kuin vanhus ikään, että olisi\nviisainta hänelle nyt ilmoittautua vapaaehtoiseksi sotaväkeen,\nsitte hän olisi siitä vapaa.\n\nKenraali katseli mielihyvällä kookasta leveäharteista nuorukaista,\njoka alastomana seisoi hänen edessään ja kysyi suopeasti.\n\"Kyrassieriksikö vai tykkimieheksi?\" Hän ajatteli hiukkasen ja\nvastasi sitte: \"Tykkimieheksi.\" Tarkastuslautakunnan jäsenet olivat\nkummissaan. \"Miksi niin?\" kysyi kenraali. \"Minä sovin paremmin\nsiksi.\" \"Miksikäs sitte?\" kysyi ukko vielä kerran. Jörn tekeytyi\nviisaan näköiseksi ja vastasi: \"Kuvittelen, että tykkimiehet ovat\nyksinkertaisempaa väkeä ja myöskin maalle tarpeellisempaa.\" Kenraali\nnyökäytti hyväksyvästi päätään ja antoi hänen poistua.\n\nPitäjävouti Eisohn, sama mies, joka joi ja pelasi talonpoikien kanssa\nja jonka ainoan lapsen jälkeenpäin täytyi lähteä kerjuulle ja sitte\nkuoli surkeudessa, taivutti lyhyttä niskaansa hiukan ja sanoi: \"Hän\nkuuluu Uhlien arvossa pidettyyn sukuun, herra kenraali. Mutta ei ole\ntullut sukuunsa, ei ole terää miehessä!\" \"Tuossako?\" sanoi kenraali,\n\"tuossako miehessä? Hänestä menen minä takuuseen. Osaan jonkun verran\nlukea ihmisen kasvoista, herra pitäjänvouti, ja olen rauhan aikana ja\nparilla sotaretkellä oppinut näkemään minkäverran miestä kussakin on.\"\n\nNiinpä läksi hän syksyllä, kohta elonkorjuun jälkeen Rendsburgiin.\nGeert Dose, sen Dosen poika, joka ennen muinoin oli asunut\nDingerdonnilla, tuli kuulumaan samaan patteriaan ja lähti hänen\nkanssaan yhdessä.\n\nRendsburg oli silloin vielä hiljainen kaupunki. Ja vaikka se olisikin\nollut vilkas kuin Hampuri ja maan kaunein kaupunki, mitä liikutti\ntätä talonpoikaa kaupunki? Mitä liikutti häntä ylialaan koko\nmaailma? Hänen oli täällä kolme vuotta opittava, mitä opetettiin, ja\ntoteltava, mitä käskettiin. Kun työstä välitti, silloin oli hänellä\nvapaus tehdä, mitä itse halutti. Silloin olivat hänen ajatuksensa\nUhlin pelloilla ja talleissa.\n\nHänen luonnisti hyvin; ei olisi voinut löytää parempaa rauhanaikaista\nsotamiestä kuin hän. Hän oli karaistu, älykäs ja totteleva. Eräs\nvastaleivottu aliupseeri, joka mielellään puhui kömpelöistä\nholsteinilaisista, näytti hyvin halukkaalta hiukan kujeilemaan Jörn\nUhlin kustannuksella. Mutta neljä viis päivää jälkeenpäin huomasi\nluutnantti Hax, jota sotamiesten kesken kutsuttiin \"pitkäks Juhaksi\",\nhänen aikeensa ja puheli hetken kahdenkesken aliupseerin kanssa: ja\nsiihen päättyi se.\n\nEräänä toisena päivänä, kun pitkä Juha kävi tallin lävitse ja Jörn\nUhl, kantaen vesisankoja tuli häntä vastaan, kysäsi hän: \"Uhl, mistä\non teillä tuommoiset pitkät raskaat askeleet? En ole elämässäni\nnähnyt semmoisia niin nuorella. Ikäänkuin kantaisitte rautakiskoja!\"\n\nVesisangot kirahtivat, ja Jörn Uhl seisoi kuin patsas. \"Olen lapsesta\nsaakka tehnyt raskasta työtä.\"\n\n\"Kaksivuotiaastako ollut auran kurjessa?\"\n\n\"Niin. Ja maa on sitkeätä siellä.\"\n\n\"Minä olen kotoisin Itzehoe'n tienoilta\", vastasi luutnantti. \"Tunnen\nseudut, olen ollut Wentorfkissakin. No, isällä on kai suuri maatila?\"\n\n\"On, herra luutnantti. Mutta _minun_ on täytynyt tehdä työtä.\"\n\n\"Niinkö? Mutta entä isäukko, eikö hänkin?\"\n\n\"Ei, herra luutnantti.\"\n\n\"Eivätkö veljetkään? Mitenkä?\"\n\n\"Eivät.\"\n\n\"Teillä on semmoiset kasvot, niin... kuinka sanoisin niin\nhuolekkaat. Ei sovi nuorelle miehelle.\"\n\n\"Kotona kyntävät huonosti tänä syksynä, herra luutnantti.\"\n\nLuutnantti Hax rypisti kulmakarvojaan, ei sanonut sanaakaan enää,\nja kohteli Jörn Uhlia tästä päivästä saakka kunnioituksella, joka\nilmeni etenkin siinä, että hän vaati häneltä enimmän ja antoi hänelle\nvaikeimmat tehtävät.\n\nToverit eivät ensin olleet sietää häntä. Kun he pian saivat kuulla,\nettä hän oli mahtavan marskitalonpojan poika, oli hyvin lähellä\nepäluulo, että hänen tyyni, pidättäytyvä olentonsa lähti ylpeydestä.\nEi hän ollutkaan vapaa talonpoikaisylpeydestä. Sitäpaitsi vallitsi\nalkuaikoina huoneessa, johon hän kuului, raaka käytöstapa. Tähän\noli syynä pari kolme turhan aikuista pojanpukaria, joiden oli\nonnistunut päästä maineeseen maailmaan ja tapoihin tottuneina miehinä\nsillä että he isoäänisesti kehuskelivat monista kokemuksistaan ja\nseikkailuistaan. Jörn Uhlille, joka oli maalaislapsi ja talonpojan\npoika, oli tämä kyllä enimmäkseen tuttua, usean asian oli hän myöskin\nmietiskelyissään aavistanut, sitäpaitsi oli hänessä vahva määrä\naistillisuutta, mutta kaiken tämän oli hän säilyttänyt sielunsa\nsalaisimpiin syvyyksiin kätkettynä ja oli huolellisesti vartioinnut\nsitä pääsemästä esiin. Hänestä oli sietämätöntä ja herätti hänessä\nmelkein ruumiillista tuskaa, kun joku kerskaaja nauraen puheli näistä\nluonnon pyhimmistä salaisuuksista. Lisäksi kiusasi häntä vielä\nse, että hänen kuunnellessaan tämmöisiä puheita, hänelle kävi yhä\nselvemmäksi ja selvemmäksi, kuinka syvästi ja auttamattomasti veljet\nkotona olivat takertuneet pahoihin ja raakuuksiin.\n\nNiinpä, kun hän kuunteli tämmöisiä puheita, teki hän sen\nsamallaisilla kasvoilla, kuin kuuntelisi hän veljiensä puheita, eikä\nollenkaan salannut paheksumistaan ja ylenkatsettaan. Tämän vuoksi\nvaativatkin molemmat sankarit häntä eräänä iltana tilille. Hän oli\nsentään viekkaudella, joka on ominaista sille, joka koko elämänsä\non elänyt luonnon parissa, jo edeltäkäsin varannut itselleen varman\npuolustajan, entisen koulutoverinsa Geert Dosen, ja kun sankarit nyt,\ntoivossa tulevansa tekemisiin ainoastaan yhden kanssa, kavalasti\nhyökkäsivät hänen kimppuunsa, ilmestyikin heille kaksi vastustajaa\nja saivat hyvät selkäsaunat. Siitä päivästä, vaikka puheensävy yhä\npysyikin karkeana, ei se enää luiskahtanut raa'aksi.\n\nToverit eivät ensin olleet sietää häntä. Aluksi pitivät he hänen\nhuolekasta uutteruuttaan, jolla hän joka päivä teki tehtävänsä,\nteeskenteliäänä ylempäin suosioon pyrkimisenä. Mutta kun he pian\nhuomasivat, että hänen innokkuutensa oli ainoastaan luontaista\nuskollisuutta, ja että häneen voi luottaa, ja ett'ei hän pyytänyt\nitselleen mitään, ja kun Geert Dosen kautta oli tullut tunnetuksi,\nettä hänellä oli takanaan raskas nuoruus, niin rupesivat he\nkunnioittamaan häntä ikäänkuin nuoret laivurit sitä toveriaan,\njoka on tehnyt pisimmän matkan. Hän sai heidän kesken ikäänkuin\njonkinlaisen riidanratkaisijan aseman ja monen hemmotellun\nmammanpojan on hänen lyhyt kuivakiskoinen sanansa pelastanut monesta\npälkähästä.\n\n\"Sinä Uhl, joko olet kuullut, että Rücket on karannut ja saatu kiinni\ntaas.\"\n\n\"Miksi karkasi hän? Kun hevonen on auran edessä, silloin ei se saa\nruveta mullikoimaan. Miksi yrittää hän karata, niinkauan kun on\nsotamiehenä? Järjestystä pitää olla.\"\n\n\"Uhl, sinä olet järkevä mies; mutta sinä olet liika järkevä.\"\n\nJörn Uhl imeskeli piipunnysäänsä ja sanoi: \"Enpä ymmärrä, mikä siinä\non, etten oikein osaa nauraa. On ikäänkuin olisivat kasvoni jäässä,\nen saa niitä liikkeeseen. Mutta sitä minä mielelläni katselen, kun te\nnauratte. Kertokaappas taas jotain! Sinä Geert, kerrosta se juttusi\nisosta Sott'ista.\"\n\n\"Kuulehan tuota, Plank... tiedäthän?... hän joka palvelee kolmatta\nvuotta, hän on nyt lopultakin saattanut turmioon sen pienen\nvalkotukkaisen tytön, joka palvelee tohtorilla. Tyttö on eilen ajettu\npalveluspaikastaan ja on käynyt kasarmissa ja tahtonut puhutella\nPlankia, mutta tämä on tekeytynyt kipeäksi... kuuletko sinä, Uhl?\"\n\n\"Hän on roisto\", sanoi Jörn Uhl. \"Jos hän on saanut tytön liika\nheikolle, noutakoon takaisin myöskin sieltä. Me emme saa antaa\nhänelle mitään lepoa, ennenkuin hän on viettänyt kihlajaisia tytön\nkanssa. Me sanomme hänelle, että me olemme saalanneet kokoon ja\naiomme hankkia tynnyrillisen olutta. Kun hän kuulee sen, ymmärtää hän\nkyllä meidän ajatuksemme asiasta.\"\n\nGeert Dose oli sisällä aina joukon pilan ja leikinlaskun esineenä,\nhän kun ei ollut koulussa oppinut melkein mitään ja näytti välistä,\nkuin olisi hän hiukan hassahtanut. Mutta hänen äitinsä oli oikeimpia\nKreijejä, kuuluisan Stoffer Krey'n tytär, vinon Stoffer Krey'n,\njoka sentään ei alkujaan ollut mikään vinokasvuinen. Tämä Krey oli\nnuoruudessaan ollut innokas salakulettaja ja oli rannalla usein\npuijannut tullivahtimestareita siten että pukeutui ikäänkuin olisi\nhän vinokasvuinen. Lopuksi hukkui eräs vahtimestareista ulkona\nWatt'illa ja sanottiin että Stoffer Krey olisi saattanut hänet\nharhaan ja sitte syösnyt veteen. Siitä asti jätti hän salakuljetuksen\nja muuttui hiljaiseksi, toimeliaaksi mieheksi. Hän tuli sentään\nvähitellen, vaikka hän alkuaan oli ollut sorea ja suora kuin\nsaarnipuu, vinokasvuiseksi ja vinoasentoiseksi. Semmoisena kuljeskeli\nhän monta vuotta koiravaljakkonsa kanssa kyliä. Tältä isoisältään oli\nGeert Dose'lla älynsä.\n\nHän oli palvellut marskeilla eräässä suuressa talossa, jonka isäntä\noli hyvin yksinkertainen, ärilö ja unelias. Tämän luona oli vekkuli\nystävällisellä palvelevaisuudellaan päässyt hyviin kirjoihin. Hän oli\nkäyttänyt hyväkseen tätä suosiota, oli viettänyt hyviä päiviä, ja\ntehnyt monta hauskaa kepposta yksinkertaiselle isännälleen. Näistä\nkepposistaan kertoi hän, kun häntä oikein pyydettiin.\n\nHän istui nyt olkipolstarillaan, katseli ympärilleen ja kertoi.\n\n\"Niin noh, tapahtuipa kerran tämmöinen juttu erään nummistolaisen\nkanssa... Tiedättekö, mitä miehiä nummistolaiset ovat? Nummistolaiset\novat semmoisia, jotka noin talven lähetessä jättävät nälkäisen\nkangaskylänsä, ja lähtevät marskeille ja ovat siellä puimamiehinä\nisännillä ja kevään tullen taas palaavat kotiinsa. Näistä\nnummistolaisista oli isolla Sottilla aina ristinsä.\n\n\"Niinpä tuli nytkin eräs niitä, pienenläntä harmahko mies,\ntummakasvoinen, kuivannäköinen ja kulmikas kuin mikäkin mäkiturve,\nsilmät harhailivat ja katsoivat ristiin ja pää liikkui yhtä mittaa\nedestakaisin. Minä ajattelin kohta, kas, tuosta lähtee jotain.\n'Isäntä', sanoin minä, 'pitäkää varanne vaan, tuosta saamme tämän\ntalvisen piinan.'\n\n\"Niinpä siis. Mies menee illalla levolle ja nousee aamusti ylös taas.\nKun hän nyt istuu siinä kirnupiimänsä ja puuronsa ääressä -- silloin\nannettiin nimittäin joka aamu ja ilta, monasti päivälliseksikin\nkirnupiimää -- niin tulee Sott sattumalta sisään siihen ja haluaa\nhiukan noin ikäänkuin tutkistella miestä, noin vaan varovasti\nikäänkuin koira siiliä; huomasin hänen leveästä naamastaan ja hänen\nselkosen selällä olevista silmistään, että nyt häneen voi syöttää\nmitä tahansa. 'Haluaisin vaan tietää, mikä sinun nimesi on ja mistä\nsinä olet.' Silloin katsahtaa mies ympärilleen, ikäänkuin lentelisi\nhänen nimensä ilmassa ihan hänen vieressään ylös ja alas ikäänkuin\njoku hörhiäinen ja uhkaisi pukata häntä. 'Minun nimeni?' puhelee\nhän. 'Minun nimeni?' Ja hän alkaa taas tuijottaa ilmaan. Sott oli\nkumartunut pöydän ylitse ja näytti kuin aikoisi hän suurella suullaan\npyydystää kärpäsiä ilmasta. Minä istuin ihan hiljaa, mutta panin pari\nvanhanaikuista killinginlanttia, jotka eivät enää olleet käytännössä,\neteeni pöydälle ja ajattelin: tuon minä panen ylimääräisesti\nkolehtikukkaroon kiitokseksi tästä lystistä.\n\n\"Noh, mitäpä tehdä? Nummistolainen oli kuin olikin unohtanut nimensä.\n\n\"Eilen hänellä vielä oli ollut se, sanoi hän. Mutta tänä yönä oli\nhän unohtanut sen tai kadottanut, niin oli hänelle tapahtunut jo\nuseinkin. Minä kysyin siihen, pitikö minun mennä hakemaan sitä\nvuoteen oljilta, ehkä se oli siellä vielä. Olin kai hiukan nauraa\nvirnistellyt siinä, sillä yht'äkkiä kurottaa Sott pöydän ylitse ja\nminä sain sellaisen korvatillarin, että unohdin sekä kuulemisen että\nnäkemisen ja hypähdin ylös ja läksin pois.\n\n\"Noh, tähän asti oli siis kaikki hyvästi. Nummistolainen oli\nkadottanut nimensä, eikä voinut keksiä sitä, vaikka me kaikki\nkoetimme auttaa häntä. Hän sanoi että hänestä tuntuu, ikäänkuin\nolisi hänen nimensä ollut jotakuinkin pitkä ja ikäänkuin olisi sillä\nollut jotain tekemistä syömisen kanssa. Enempää, sanoi hän, hän ei\nmuista. Me teimme hänelle kaikenmoisia ehdotuksia, mutta hän hylkäsi\nne kaikki. Hän sanoi, että se oli ollut joku aivan eriskummallinen\nnimi. Sott keksi semmoisen viekkaan ajatuksen, että hän menisi papin\ntykö, pappi sitte lukisi kirkonkirjasta eri nimiä, ja kun hän kuulisi\nnimen, joka muistuttaisi hänen omaa nimeänsä, silloin nyökäyttäisi\nhän päätään. Mutta hän ei nyökäyttänyt: hän ei muistanut mitään; hän\nliikutti silmiään vaan, ylös ja alas, ikäänkuin tyttö, joka leikkii\nheitinpalloa. Lopuksi sanoi hän luulevansa että nimensä on jokseenkin\npitkä. Jos hän vaan aluksi muistaisi osankin siitä, silloin muistaisi\nhän ehkä lopunkin vielä. 'Hjaah', arveli Sott, 'kuinka päästäisiin\nsiitä selville?' 'Niin', tuumi nummistolainen, 'paras keino olisi\nkait... jos isäntä sen tahtoisi tehdä'... 'Tietysti, tietysti!'\nvastaa Sott ja saa silmät, kuin harjalla, niin uteliaaksi tuli hän...\n'Niin', tuumii nummistolainen, 'hänen nimellänsähän tuota oli jotain\ntekemistä syömisen kanssa. Paras keino olisi senvuoksi kai se, että\nhän jonkun aikaa saisi syödä sitä, josta hän öisin oli nähnyt unta.\nSehän nähtävästi olisi jossakin yhteydessä hänen nimensä kanssa. Kun\nhän sitte joskus oli oikein juurtajaksain uneksinut ja juurtajaksain\nsyönyt nimensä, niin ehkä se sitte joskus juolahtaisi hänelle\nmieleenkin.\n\n\"Noh, nytpäs alkoi peli: kukaan ei olisi enää voinut sitä pidättää.\nKuusi yötä peräkkäin näki nummistolainen aina unta hapankaalista,\nja saikin sitä ja söi vahvasti. Meillä oli nimittäin juuri\nhyvää tuoretta hapankaalia kellarissa. Noh... Sen jälkeen sanoo\nnummistolainen: 'Nyt hän oli unissa nähnyt kirnuja, joissa oli\nmahtavia voiläjiä'. Emäntä näyttää happamelta, mutta Sott sanoo: 'ei\ntässä auta. Meidän täytyy saada tietää, mikä miehen nimi on', Ja mies\nkun syö kuus pitkää päivää taas voita, niin paljon kuin poskiinsa\npistetyksi saa vaan. Niin noh, muutaman päivän perästä rupeaa hän\nuneksumaan piimästä. 'Millaisesta piimästä?' kysyy Sott, ja emäntä\nkurottautuu puoliväliin pöydän ylitse ja törröttää jännittyneessä\nodotuksessa häntä silmästä silmään. 'Kuoritustako?' kysyy Sott.\n'Ehei', vastaa hän, 'sillä oli paksulta kermaa päällä'. Noh, nytkös\njuhlaa taaskin, joka päivä on meillä pöydässä ruukullinen makeata\nhyvää viiliä, ja jokainen me siitä särppäisemme. Niinpä syö mies\ntalven ja kostuu vahvasti. Sitte yhtenä päivänä, kun vähitellen\nrupesi ulkona vihannoitsemaan, noin keskipalkoilla maaliskuuta,\npyytää hän eräänä iltana palkkaansa, ja saatuaan sen, menee hän\nhuoneeseensa, kokoo tavaransa, ja kohta jälkeenpäin ilmestyy hän\npihalle ikkunan taakse ja sanoo, että nyt hän on saanut syödyksi\nvalmiiksi nimensä ja että nyt hän muistaa sen. 'Mitäh?' kirkasee\nSott ja hypähtää suorana ylös. 'Niin tuota', vastaa mies, 'että\nmikä nimeni on, niin tiedän minä sen nyt. Nimeni on Johann Stoffer\nHapankirnupiimä'. 'Hapankirnupiimä?' karjasee Sott. 'Miks'et siitä\nsitte kohta uneksinut? Häh? Sehän olisi tullut helpommaksi.' 'Niin',\ntuumaa mies ja nauraa sydämen pohjastaan ja leikkii taas päällään\nja silmillään heitinpalloa, 'niinhän minun aina käy, näen aina vaan\nosasta unta.' Sott tekeytyy ystävälliseksi kuin kettu jänikselle:\n'Noh', sanoo hän, 'tule sisään nyt sentään vielä, nythän voit vielä\nkahdeksan päivää saada hapanta kirnupiimää poskiisi.' Silloin\npuistattaa miestä ikäänkuin kiemuroisi selkäänsä pitkin parikymmentä\nkylmää ankeriaista: 'Siinäpäs se juuri olikin, isäntä', vastasi hän.\n'Emäntä pani aluksi aina pöytään hapanta kirnupiimää, ja sitä nyt en\nminä siedä kaiket päivät,' Ja niin lähtee mies pois, eikä häntä sen\nkoommin ole sielläpäin nähty... Minä tietysti taaskin sain kuitata\nlystit, sillä kun sitte hämärissä myöhempään menin huoneeseeni,\nseisoi iso Sott käytävällä, missä oli pimeä jo ja odotti minua ja\nsanoi, että minä olin yhdessä nummistolaisen kanssa sommitellut koko\njutun, ja palvasi kaikessa hiljaisuudessa hyvänpäiväisesti minut.\"\n\n\"Sinä sen olit sommitellutkin\", sanoi Jörn Uhl ja nauroi. Toisetkin\nsanoivat: \"Hyvin sinä sen selkäsaunan ansaitsit... Juttu ei muuten\nollut juuri niin lipilaari, kuin tavallisesti. Kerroppa siis joku\nvieläkin.\"\n\n\"Niin mutta\",... alkoi Geert Dose... \"kun te aina sanotte että minä\nvalehtelen...\"\n\n\"Turhia, kerro nyt vaan, Geert! Jollet paikalla ala, niin käymme\nrinnuksiisi. Ellet tänään valehdellut, niin olet muulloin sitä\nperusteellisemmin. Noh, antaa tulla! Taikka rupeaa paukkumaan.\"\n\nGeert Dose katsahtaa Jörn Uhliin ikäänkuin tahtoisi sanoa: \"Me,\nJörn, me olemme sentään ainoat järkevät koko joukossa.\" Mutta kun\nne jo nousevat ja härittelevät nyrkkiä hänelle, alkaa hän taas\nyksitoikkoisella äänellä.\n\n\"Noh... Te meluatte siitä, että jefreitteri Kickbusch on semmoinen\nsuursyömäri, mutta meilläpä oli ison Sott'in luona kerran taaskin\nsemmoinen talvehtija, oli puimassa meillä marraskuusta maaliskuuhun\nasti. Ensin se söi meidän toisten kanssa yhdessä pöydässä. Mutta me\nnäimme kohta, ettei se käynyt. Kohta oli kaikki tyhjänä. Vasta kun\nmeidän piti oikein alkaa, oli rasvakuppi tyhjänä jo. Silloin sanoi\nSott, että hänelle piti keittää isossa haudepadassa, ravituksi piti\nmiehen tulla, menköön sitte vaikka koko talo siihen. Niin noh...\nkeitettiin sitte haudepadassa, ja ravituksi tulikin mies. Mutta\nottipa aikaakin; kesti kaksi tuntia ennenkuin pata oli tyhjänä.\nNiin noh!... minkä sille taisi? Sott menee itse luvaan ja kysyy:\nKuulesta, mies, sano nyt kerran oikein suoraan, kuinka sinä kotona\njärjestät asiasi, että saat syödä täytesi, ja että sinulle sentään\njää hiukan aikaa työhönkin. Kyllä me puolestamme koetamme tehdä\nparastamme. Nummistolainen aukasee kitansa selkosen selälleen ja\nsanoo: _noin_ oli tehty. Eukko oli naulannut luudan tyven poikittain\nvasikkaruuhen ylitse, ja sitte oli hän asettunut kyökin ovelle ja\neukko oli kaatanut suuhun hänelle. 'Mies!' huudahtaa Sott, 'oletko\nsinä hullu? Niinkö olette tehneet. Noh, me teemme samaten. Aivan\nsamaten teemme'.\"\n\n\"Ja totisen totta, niin tehtiin. Sott sanoo minulle: 'Geert, sinä\nsaat tehdä sen, sinä olet näppäräpäinen 'ja saat kai vauhtia\nmieheen'. 'Tietysti!' vastasin minä. 'Ei ole peukalo kasvanut\nkeskelle kämmentä minulle, kyllä minä sen toimitan'. Noh, ja niinpä\nryhdyttiin työhön, ja saammekin miehen onnellisesti talven ylitse.\"\n\n\"Mutta noin keväämmällä sitte tulee eukkonsa noutamaan häntä ja sanoo\nettei miehensä ole vielä koskaan ollut niin hyväin ihmisten luona.\nHänhän oli ihan ruvennut saamaan ihravatsaa. Hän tunnustelee häntä\njoka puolelta, nyökäyttää tuontuostakin mielihyvissään päätään ja\nkehuu Sottia. Sitä kuuntelee tämä mielellään. Kesällä, puhelee eukko,\nei hän suuria tarvitse .\"\n\n\"'Mitäh?' kirkasee Sott. 'Mitä sinä puhelet? Ettei hän tarvitse\nkesällä paljoa? Käpäliäänkö hän silloin sitte imee?\"\n\n\"'Ei', tuumaa eukko, 'ei niin. Vaan... hyvät ihmiset!...\nAjatelkaahan!... Hän on jonkinlainen märehtijä', sanoo eukko.\"\n\n\"Dose, nyt sinä valehtelet!\" huutavaa toiset. \"Tämä on jo liikaa!\nAntakaa sille!\"\n\nJörn Uhl naureskeli vaan ja torjui kädellään. \"Jättäkää hän rauhaan.\nKaikki on totta, mitä hän kertoo, ja ellei se totta ole, niin miksi\nviitsitte kuunnella?\"\n\nGeert Dose istui aivan hiljaa, ikäänkuin ei koko asia koskisi häntä\ntuon taivaallista ja ikäänkuin olisi hän vallan viaton. Hän heitti\nkaikkiin moittivan katseen ja sanoi: \"Kuuletteko? Jörn Uhl hän puhuu\naina totta.\"\n\n\"Noh, jatka, jatka vaan! Mutta jos vallan liikoja rupeat\nlaskettelemaan, niin saat takkuusi sentään. Mahdathan toki hiukan\nmalttaa itsesi, mies? Pitääkö sinun sitte ihan valehdella niin että\nsen jo tuntee virstan päästä? Noh, jatka vaan!\"\n\n\"Jatka, jatka!\" sanotte te. \"Te arvelette että ne lentelevät minulle\nvaan noin valmiina suuhuni, niinkö? Noh, kerranpa, muistan... mutta\nkun te aina sanotte että minä panen omiani...\"\n\n\"Noh... ala nyt vaan!\"\n\n\"Niin noh... siinä loppupuolella talvea, silloin käyvät asiat\nhullusti monelle talonpojalle. Ne tulevat silloin enemmän tai\nvähemmän kummallisiksi, varsinkin alamaatalonpojat. Muutamasta on\nliika lämmintä, toista palelee. Toiset saavat tämän kohtauksensa jo\nmaaliskuussa, toiset vasta niihin aikoihin, kun karja lasketaan ulos,\nnoin toukokuun alkupäivinä. Onpa niitäkin, jotka niihin aikoihin,\nkun tuntevat saavansa tämän hohkopään, itsestään lähtevät neljäksi\nviikoksi Schleswigiin. Lääkärit siellä ovat vartavasten valmistauneet\nvastaanottamaan heitä sinne. Noh niin, semmoisina aikoina tuli\nSottiin aina ikäänkuin jotain jäätynyttä, jotain lasittunutta.\nHänessä oli eloa yhtä vähän kuin kuolleessa myyrässä. Noh, niin\npitkälle on siis päästy.\n\n\"Kerran sitte, noin maaliskuussa, oli juuri semmoinen kosteankylmä\njäisevä ilma, jolloin koko piha on sumun ja veden peitossa ja\njääpuikot riippuvat räystäiltä kuin tarikon piikit. Silloin oli\neukollaan hänestä taas aika vastus. Hän seisoi kyökissä ja harisi\njotain muijalleen. Silloin rupesivat sanansa yht'äkkiä harvenemaan,\nlopuksi kaatui hän turvelaatikkoon ja jäi makaamaan siihen. Kun hän\noli tiellä siinä, torasivat piiat hänen kanssaan ja antoivat hänelle\nsilloin tällöin puukengästäkin. Viimein saivat he hänen sen verran\nliikkeelle että hän lähti ulos; kyökissä iloitsivat, kun viimeinkin\nsaivat eron hänestä. Mutta häntä ei kuulunutkaan takaisin, ei\nsittenkään, vaikka jo rupesi pimenemään. Etsimme häntä jokapaikasta,\nmutta emme vaan löytäneet. Viimein sanoi emäntä: 'ihmettelen vaan,\nmitä hänestä nyt rupeaa kuulumaan'. Minä yksin pysyin varsin\nlevollisena ja aattelin: 'Hän on mennyt jonnekin latoon vaan, ja\nmakaa siellä nyt heinissä'.\n\n\"Niin noh, seuraavana aamuna, kun istumme puurovadin ympärillä,\nsanoo pieni piika: 'Minä näin isännän eilisiltana vielä. Hän\nseisoi seinämällä jääpuikkojen alla ja näytti varsin kirkkaalta ja\nliukkaalta'. Noh, minäpä katsahdan kohta ikkunasta ulos ja näen että\nräystäiltä riippuu pitkiä paksuja jääpuikkoja. Minulle tuli kohta\nomat tuumani asiasta. Sanonpa silloin: 'Emäntä hyvä', -- tarkoitin\nsillä Sottin emäntää, -- 'ja hyvät lapset' -- sillä tarkoitin toisia\nsiellä: 'Luulenpa jo tietäväni, missä isäntä on. Tulkaappas vaan\nmukaan'.\n\n\"Noh, me lähdemme ulos. Ja aivan oikein. Sinne oli hän mennyt riihen\nräystään alle ja jäänyt siihen katselemaan laihojaan, joko ne pian\nrupesivat vihannoimaan, ja oli siinä seisoessaan nukahtanut, ja\nkylmä ja vähäeloinen kun jo olikin, ei ollut ollenkaan huomannut,\nkuinka vesi tippui hänen päälleen ja sitte muuttui jääksi. Niinpä\nolikin hän vähitellen saanut ylleen lasisen jääkerroksen. Nyt hän oli\nkokonaan jäässä. Kokonaan, sanon minä teille, takaa ja edestä, kasvot\nja kaikki. Päänsä päällä oli hänellä ylös räystäälle asti ikäänkuin\nlasinen huippulakki, joka kohosi suorana ylös.\n\n\"Niinpä siis... me murramme hänet irti sekä ylä- että alapäästä ja\nkannamme hänet neljän miehen kyökkiin. Olipas työtä, ennenkuin saimme\noikein hänestä kiinni, niin liukas hän oli. Emäntä toraili hänelle\njo silloin. Hän ei sentään osannut siihen muuta, kuin että hän jään\nlävitse hiukan räpäytteli vasenta silmäänsä minulle, niinkuin hänen\ntapansa oli aina, kun eukkonsa ripitti häntä ja minä satuin olemaan\nkuulemassa. Poika tokaisi: 'Jätetään hän tuommoiseksi ja viedään\nMehldorffin markkinoille ja näytellään siellä rahan edestä', mutta\nsai korvalleen.\n\n\"Noh... mitäpä tehdä? Kertoakseni lyhyesti: me panimme ensiksi\nhänet nurkkaan ja rupesimme syömään kaikessa rauhassa. Sitä katseli\nukko hyvin nälkäisin silmin ja nuoleskeli tuontuostakin kielellään\njäätä, emäntä tiuski aina vähän päästä hänelle jotakin. Sitte\npanimme me koko jääukon, niinepäivineen papupataan, ensin yläruumiin\n-- eukko tahtoi nimittäin välttämättä päästä siihen käsiksi, --\nsitte muun ja niin saimme hänet käytettyämme ensin sentään runsaan\npuolikuormallisen mustaa turvetta taaskin liukkaaksi ja sitten soodan\nja natriinin avulla vallan norjaksi.\"\n\nNyt karasivat kaikki Geert Dosen kimppuun, ja nyt ei enää Jörn\nUhlkaan voinut pelastaa häntä. Hän torjui sentään, ettei aivan\nliikoja sadellut.\n\nSen jälkeen tuli hiljaista. Dose nukahti ja Jörn Uhl vaipui\najatuksiinsa. Toiset juttelivat hiljaa päivän töistä, jotka nyt\nolivat takana.\n\nViimeisen vuotensa, kun palvelus solui melkein kuin itsestään, vietti\nJörn Uhl vapaan aikansa enimmäkseen erään pienen kaupunkivirkamiehen\nluona, joka oli noin kymmenen vuotta vanhempi kuin hän. Tämä oli\nrouvineen kotoperää Wentorffin seuduilta, oli lapsena käynyt Thiess\nThiessenin luona Aulangossa ja oli tuntenut Fiete Kreyn. Hän oli\nerinomaisen säännöllinen mies, hänen hiuksensa olivat aina sileästi\nkammatut ja paidanhihansa huikaisevan valkeat. Hän oli ahkera,\nkunnollinen, raitis ja säästäväinen, ehkä oli hänellä vielä muitakin\nhyviä ominaisuuksia. Hän moitti Thiess Thiessenin isännöimistä ja\nsamoin sen kaupungin maistraatin, jonka palveluksessa hän oli. Hän\nmoitti, että Fiete Krey silloin kun hän viimeksi oli nähnyt hänen\noli istunut hajareisin koiravankkureillaan, hän moitti hallituksen\ntoimenpiteitä ja kuninkaan lausuntoja. Hän moitti kaikkea. Ainoastaan\nitseänsä hän kiitti ja välistä rouvaansa, joka joskus harvoin arkana\nuskalsi myönnytellä hänen paheisiinsa. Mutta kun hän kiitti tätä,\nlisäsi hän aina: \"Minä olen huomauttanut hänelle siitä. Nyt hän\ntekee aina siten.\" Jos sairaus, jota tuo kunnon mies poti, olisi\ntarttuvaista laatua, olisi hänen seuransa ollut vaarallinen Jörn\nUhlille, varsinkin kun tämä vielä oli nuori. Mutta tämä sairaus ei\nole tarttuvaista, se herää jossakin yksityisessä ihmisessä, riehuu\naikansa hänessä, ja häviää hänen mukanaan, Sen jälkeen ilmenee se\njossakin toisessa paikassa ja jossakin toisessa henkilössä taaskin.\nSairaan ympäristö kuuntelee kärsivällisenä hänen kerskumisiaan ja\nnauraa hänelle, kun hän kääntää selkänsä. Jos joskus joku hänen\ntuttaviaan sattuu ravintolassa istuessaan antamaan suotuisan\ntilaisuuden viekoitella itsensäkin rupeamaan kehuskelemaan itseänsä,\nmuistuu hänelle samassa mieleen naapurinsa heikkous. Silloin tukitsee\nhän nopeasti suunsa ja pelastuu laskettelemasta tuhmuuksia.\n\nJörn Uhl oli kaksikymmenvuotias. Hän ei voinut vielä täysin älytä\nkestitsijänsä kamalaa sisäistä tyhjyyttä ja houkkiomaisuutta. Vaikka\nhän vähin pitikin tungetteliaana ja sopimattomana tuota iänikuista\nitseänsäkehumista, kärsi hän sitä sentään ajatellen, että kaikilla\non nyt oma tapansa. Hän ei siis suuriakaan virkannut siihen, ja\nylialaankin sai hän harvoin puheenvuoron. Hän istui enimmäkseen\nhiljaa vaan pehmeässä lämpimässä sohvassa, poltteli hiukan, hiukan\nkuunteli myös, oli hieman mielihyvillään siitä, että tuommoinen\narvokas hieno mies tuhlasi niin paljon sanoja ja elämän viisautta\nhänelle, lyhyesti: hänestä tuntui erinomaisen mukavalta tässä\nsiistissä, sirossa, hupaisen pienessä kodikkuudessa tämän rauhaisen\nlapsettoman perheen keskellä.\n\nMutta eräänä sunnuntai-iltapäivänä viimein, kun Jörn Uhl taaskin\ntuli sinne, makasi tuo korea mies pitkänään sohvalla, hänellä oli\nhammassärkyä, eikä voinut puhua, vaan pyysi nuorta ystäväänsä hiukan\njuttelemaan hänelle nyt. Niinpä sai Jörn Uhl ensikerran tässä\nhuoneessa puheen vuoron. Hän puheli -- mistä hän muutoin olisi\npuhunutkaan? -- Uhlista, ja huolistaan ja toimistaan siellä: kuinka\nhän järkevällä viljelyksellä oli saanut kuntoon sen ja sen pellon, ja\nkuinka hän oli edullisesti myynyt sen ja sen lehmän. Hän innostui ja\npuhui pari tuntia aineestaan: Jörn Uhlin elämä, toimet ja mielipiteet\nHerralla oli hammassärkyä, oli vaiti ja kuunteli. Rouva kulki\nlevottoman näköisenä edestakaisin ja näytti hyvin huolestuneelta\nsairaansa tähden.\n\nKun Jörn Uhl jo seuraavana päivänä palasi kuulemaan, kummoisissa\nvoimissa sairas oli, -- hän oli myöskin hiukan hyvillään saatuaan\nkerran puhella itsestäänkin, vei rouva salaperäisen näköisenä hänet\nkyökkiin ja ilmaisi siellä itkusilmin hänelle, että hänen miehensä\neilen illalla Jörn Uhlin lähdettyä oli ollut hirveän pahalla päällä\nja lyönyt häntäkin. Hän ei ollenkaan voinut sietää sitä, että joku\npuhui itsestään. Hän ei tahtonut tietää enää mistään seurustelusta\nJörn Uhlin kanssa Wentorffista.\n\nMonasti on Jörn Uhl elämässään joutunut näyttämään ällistynyttä\nja noloa naamaa, se kävikin häneltä varsin helposti päinsä, hän\npitensi vaan hiukan jo muutenkin pitkiä kasvojaan. Milloinkaan ne\neivät sentään näyttäneet pitemmältä kuin nyt, kun hän sulki takanaan\ntuon sileäksi kiillotetun oven ja lähti alas noita vastaöljyttyjä\nportaita, joita hän ei enää koskaan ollut astuva ylös. Hän laski\ntämän kokemuksen entisiin ja vaikeni visusti siitä. Vasta paljoa\nmyöhemmin kahtakymmentä vuotta jälkeenpäin oli hän siksi kirkastunut,\noli tullut niin koruttomasti todelliseksi, ja oli itsetuntemuksessaan\ntullut niin varmaksi, että hän nauraen saattoi kertoa jutun\nvaimolleen. Mutta vielä silloinkin voi tämä laittaa aseen siitä, ja\nkäytti hän sitä joskus tilapäisesti häntä vastaankin. \"Noh, kuinkahan\nnyt olikaan se juttu, Jörn? Tehän olitte molemmat varsin sirot\nja sileät, niinhän? Aha, punastutko, Jörn? Tällä kertaa se onkin\npaikallaan, Jörn Uhl.\"\n\nAinoastaan yhden ainoan kerran antoi hän huonetoveriensa viekoitella\nitsensä erääseen tanssitilaisuuteen. Hän katseli, kuinka siinä\nhartaasti kierreltiin, ja miellyttivätpä muutamat tytöt, jotka\ntanssivat koko hyvästi, kokolailla häntä. Niinpä miellytti häntä\nvarsinkin eräs, joka oli kookas ja notkea ja kuitenkin voimakas, ja\nseurasi hän häntä silmillään. Tämä huomasi sen pian, otti jotakin\nystävätärtään käsivarresta ja tuli hänen ohitsensa, ja katseli\nhäneen. Kun hän ei sentään millään osoittanut aikovansa lähteä hänen\nkanssaan tanssiin, jätti hän silleen koko tuon pitkän, kankean\nmiestolvanan, ja meni toisten tykö. Jörn jätti salin ja lähti\ntakaisin huoneeseensa, pani tupakkaa piippuunsa ja asettui itseensä\ntyytyväisenä istumaan ikkunan ääreen, ajatteli kotiinpalaamistaan\nja kummoiseltahan mahtaa näyttää Uhlilla ja kuvitteli, kuinka hän\ntaas saisi kaiken järjestykseen siellä, ja kummasteli tovereitaan,\nkuinka heillä ei ollut mitään varmoja huolia ja varmaa päämäärää. Ja\nkun ne puhelivat hänelle: \"Etpä tee oikein, kun aina olet noin tuiki\nyksikseen, olethan sentään yhtä nuori kuin mekin\", niin silloin ei\nhän voinut olla tekeytymättä jonkunverran salaperäiseksi ja antamatta\nepämääräisiä viittauksia siitä, että hänellä oli paljon huolia.\n\nOlihan se hyvin ja oikein ettei jefreiteri Jürgen Uhl nuorina\nvuosinaan juossut toisten laumassa, vaan että hän itsenäisenä\nja ajattelevana kulki omia tyystinpunnittuja teitään. Mutta se\noli naurettavaa hänessä, että hän piti nuoruuttaan kuolleena, ja\nettä hän viettääkseen sen hautajaisia kantoi tuommoista pitkää\nitsevanhurskasta naamaa ja silmiä, semmoisia, kuin piilisi hänessä\nkaikkien varovaisten ihmisten kaikki punnitseva varovaisuus. Nuoruus\non kostava sinulle, Jörn Uhl! Liikkeelle, nuori veri! Liikkeelle,\nett'ei Jörn Uhlista tule narria. On parempi olla synnintekijäkin kuin\ntuommoinen oikeamielisyyden puukuva.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nSotapalveluksensa viimeisinä viikkoina heräsi hänessä erinomaisen\nankara koti-ikävä, hän ikävöitsi talleja ja peltoja, jokaista juhtaa,\nolisiko se vielä elossa, ja jokaista työkalua, joka joskuskaan oli\nollut hänellä kädessä. Hän hoiti ja vaali itsessään sitä pettävää\ntoivoa, että ajat nyt olivat muuttuneet, että isä oli vanhentunut\nja veljet viisastuneet, ja että hänellä itsellään tulisi olemaan\nsuurempi vaikutus talouden pitoon. Hän oli kuvitellut kuinka hän\nhupaisen rattoisasti istuisi illat Elsben ja Wietenin kanssa. Heistä\ntulisi soma viheriä kolmiapilas.\n\nKun hän sitte huomaamatta ja odottamatta oli tullut vanhaan\nkammariinsa ja avannut kirstunsa ja saanut esiin siniliinaisen\ntyöpukunsa ja hiukan kurkistanut Littrowin \"Taivaan ihmeisiin\",\nkatsahti hän ympärilleen ja jäi kummastuneena katselemaan sisartansa,\njoka seisoi siinä hänen vieressään. \"Katsoppas sinua\", sanoi hän,\n\"pieneksi olet sinä jäänytkin, mutta pyöreä ja täyteläinen olet.\nSinusta on tullut soma tyttö, niinkuin asiaan kuuluukin.\"\n\nMutta Elsbe antoi kasvoilleen ikävystyneen, melkein katkeran ilmeen.\nJörn kyseli hänen oloaan ja mitä seuraa hänellä oli. Mutta hän\nvastasi vähäsanaisesti ja alakuloisesti. Hän näytti kuin nuori,\ntäyteläinen ja hedelmällinen toukokuun aamu, mutta koko hänen\nolentonsa oli masennuksissa, ikäänkuin ihmisen, joka kauan on\nkärsinyt ankaraa vääryyttä.\n\nJörn Uhl, liika viisaana epäilläkseen omaa päätäntökykyään, ja\nvarovasti ja vaatimattomasti tutkiakseen, mitä sisaren rinnassa\nliikkui, arveli itsetyytyväisyydessään vaan, että kyllähän hän tästä\noikealle tolalle saadaan. Hän arveli, että hän on ollut liiaksi\nyksikseen ja että hänen läsnäolonsa kyliä saisi häneen reippautta\ntaas. Niin sanoi hän Wietenillekin, ja tämä nyökäytti päätään siihen.\nMutta kun hän lähti kyökistä, katsoi tämä pitkästi häntä jälkeen\nkatseella, jossa ei juuri voinut sanoa olleen kunnioitusta.\n\nSattuipa sitte eräänä iltana, -- hän oli silloin ollut jo pari\nviikkoa kotona --, että Heikki ja Hannu olivat kutsuneet nuoria\nluokseen, ja yht'äkkiä ilmestyi Harro Heinsen takatupaan, jossa nämä\nkolme kuivakiskoisina istuivat toistensa seurassa. Hän oli palvellut\nulaanina Moabitissa ja oli kuluttanut rahaa mahdottomat määrät. Hän\ntuli, kuten sanoi, Jürgeniä tervehtimään. \"Tahdoinpa sentään hyvää\npäivää sanoa sinulle. Ollaanhan nyt molemmat siitä sotamiesleikistä\nvapaat. Tuletkohan käväisemään tuolla etuhuoneissa myös?\"\n\nJörn puisti päätään ja jäi istumaan ja kätki itsensä paksuun\nsavupilveen.\n\nSilloin istui Harro Heinsen alas ja rupesi juttelemaan ja\nkehuskelemaan sotilasajastaan ja Jörn, jolla kaikesta, mitä tuo\nmoabiti puheli, oli eriävä mielipiteensä, ei virkannut sanaakaan.\nSilloin pyysi hän Elsbeä, jota hän aina tuontuostakin katseli\nkauniilla silmillään, eikö hän hiukan tulisi sinne etuhuoneihin:\nhänen pitäisi toki, sillä jos hän tulisi, tulisi muutamia toisiakin\ntyttöjä, jotka nyt seisoivat naapuritalon pihalla. Elsbe istui kuin\nolisi hän kivikuva. Silloin katsahti hän veljeensä, mutta tämä purasi\nhuuliinsa ja paljasti liika selvästi neuvottomuutensa tämmöisessä\nasiainkäänteessä. Silloin kokosi tyttö käsityönsä, huoahti syvään ja\nlähti hänen kanssaan; kun he astuivat ulos solisi heille vastaan jo\nmeluava tyttöparvi. Oli myöhäinen ilta jo ja synkeä marraskuun yö.\n\nNyt käveli Jörn tuvassa edes ja takaisin, ja katsahti silloin tällöin\nWieteniin. Mutta tämä tuijotti umpimielisenä käsityöhönsä eikä\nvirkannut sanaakaan. Näinä parina tuntina oppi Jörn erään suuren ja\nuuden asian: tuntemaan syvää huolta toisen ihmisen puolesta.\n\nLopuksi lähti hän kammariinsa ja käveli sielläkin edestakaisin ja\nseisoskeli ikkunassa ja katseli ulos pimeään. Hän syytteli Jumalaa\nja koko maailmaa siitä, että kaiken, joka kuului tähän taloon, näkyi\narmotta täytyvän joutua likaan. Häntä kiusasi se, ettei hänellä ollut\nmitään itsetietoisuuden varmuutta ja ettei hänellä ollut rohkeutta\nastua keskelle tuota seuraa ja sanoa: \"Antakaa sisareni minulle.\"\nHänestä tuntui kuin ei hänestä koskaan voisi tulla miestä. \"Olen\nkatseleva vaan kaikkea\", sanoi hän, \"olen tekevä työni pellolla ja\ntallissa ja olen koko elämäni ajan pysyvä renkinä, aivan kuten isäni\nsanoi minusta.\"\n\nKun hän yhä raskasmielisenä mietti tuommoisia, aukaistun äkisti\ntakahuoneen ovi, kuului juopuneiden äänien sorinaa, ovi suljettiin\ntaas, ja väliköltä kuului hätäisiä askeleita. Hän aukaisi huoneensa\noven, silloin lankesi Elsbe melkein hänen syliinsä, hän hengitti\nnopeaan ja kuuluvasti: \"Minä karasin häneltä\", sanoi hän.\n\n\"Jos tuommoinen olet\", sanoi veljensä, \"niin eipä pääty hyvin\nkanssasi. Noin virma kuin olet.\"\n\n\"Jo sitä riittikin\", vastasi Elsbe ja lähti kirstulle ikkunan ääreen\nja istahti sille, niin kuin hänellä oli ollut tapana lapsenakin.\n\n\"Nytpä sanon sinulle jotakin, Elsbe: eipä kestä moniatakaan vuotta\nennenkuin Heinsenit kaikki ovat taloiltaan ja kaupustelevat\nHampurissa heiniä ja kahvia. Usko sinä se.\"\n\nElsbe juoksi kirstun sivutse ja kurkisti ikkunasta: \"Haluaisinpa\nnähdä, etsiikö hän minua... Miks'et vielä ole levolla? Minä sanoin\nhänelle, että lähden sinun tykösi, mutta luulin että sinä jo olit\nnukkumassa ja ovesi lukossa. Silloin olisin juossut latoon. Minä\npelkäsin _niin_.\"\n\nJörn seisoi keskellä huonetta: \"En voinut mennä nukkumaan. Täytyi\nyhtämittaa ajatella, mitä sinä mahdoit tehdä.\"\n\n\"Mitäkö minä mahdoin tehdä?\"\n\n\"Sinä olet ennen aina pitänyt minun kanssani yhtä.\"\n\nElsbe katsahti pikaisesti häneen. \"Mutta velirakkaani, mitä siitä\nsitte minulle?\" Hän nauroi. Sitte kääntyi hän taas katsomaan\nikkunasta ulos. \"Kummallista, ettei hän lähde jälestä. Kurkistanpa\nvarovasti kyökin ovesta. Hän luulee ehkä että olen mennyt puutarhan\npuolelle. Pane nukkumaan nyt. Ja nuku hyvin!\"\n\nHän juoksi ulos, ennenkuin Jörn ennätti sanaa sanoa.\n\nSade valeli taas yöpimeätä ikkunanruutua vastaan; syvästä yöstä\nkuului poppelien mahtavaa umeata kohinaa. Hän kuunteli yön ääniä,\nkuunteli mielellään niitä ja jättäytyi tuokioksi tahdottomana niiden\nkuuntelemiseen.\n\nMutta kun hän vielä asteli edestakaisin tuommoisessa hempeässä\ntoimettomassa mietiskelyssä, kuului ulkoa sateesta ääni, ikäänkuin\nlinnun, joka maaliskuussa arkailevana yrittelee ensimmäistä lauluaan.\nSelvästi tunsi hän sisarensa äänen. Samassa silmänräpäyksessä oli\nhän ikäänkuin voimakkaalla hyppäyksellä unistaan poissa, hän pusersi\nkätensä nyrkkeihin. Silmänräpäyksen kamppaili hän nuorukaismaisen\npäättämättömyytensä kanssa ja arkuuden kanssa, jonka monivuotinen\nsorronalaisuus kotona oli hänessä synnyttänyt. Tämän silmänräpäyksen\nkuohahtava vihastus oli miehen syntymähetki hänessä. Niin muuttuu\nhyvä nuori hevonen, joka pää riipuksissa ja uneliaana seisoo\nmetsänrannassa, ja yht'äkkiä säikähtää kirveen iskua, joka kajahtelee\nmetsissä, silmänräpäyksessä paljaaksi eloksi ja paljaaksi silmäksi.\n\nHän tempasi oven auki ja riensi kyökkiin ja tähysteli ulos. Silloin\nnäki hän pienen sisarensa seisovan pimeässä piiliäispuun vieressä\nkiinteässä syleilyssä Harro Heinsenin kanssa. Hän laski kätensä hänen\nolalleen ja sanoi ankaralla itsetietoisella äänellä: \"Sinä tulet\nsisään. Sinusta olen minä edesvastauksessa.\"\n\nElsbe oli ensin kuohahtaa vastaamaan, mutta lähti sitte hänen\nkanssaan. Harro Heinsen naurahti nolonnäköisenä ja lähti sitte\netuhuoneisiin.\n\nJörn Uhl oli ottanut sisartaan kädestä, niinkuin usein ennen, kun\nhän vielä oli pieni poika, ja jätti hänet sitte keskelle huonetta.\nTaaskin rupesi hän käymään edes ja takaisin ja katseli hänen kaunista\nja muodokasta ruumiinrakennettaan, joka, vaikka olikin pieni ja\ntäyteläinen, kuitenkin oli norja ja sorea, niin että hän näytti\npitemmältä kuin olikaan, ja ettei puuttunut mitään naisesta ensi\nkukoistuksessaan. Hän näki hänen olennossaan ja hänen ruskeissa\nsilmissään hehkun, jota ei mikään salannut.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" kysyi Jörn.\n\n\"Minun täytyy saada pitää -- jostakin\", vastasi Elsbe uhmamielellä.\n\n\"Sillä ei ole kiirettä vielä. Tulee kerta joku toinen, joka voi antaa\nsinulle leivänkin.\"\n\n\"Leivän?? Leivänkö perään sinä kysyit, kun aioit lähteä hiekkatytön\nkanssa. Leivänkö tähden sinä hänen mukaasi ajattelit lähteä?...\nOn niin yksitoikkoista vuodet vuosien perään istua täällä suuressa\nautiossa talossa, eikä nähdä muuta kuin viherjöitä laitumia ja\njuopuneita veljiä. Luuletko sinä että minä haluan jäädä tänne\nhappanemaan?\"\n\n\"Herran tähden\", sanoi Jörn. \"Mitä tuommoinen tuskaileminen on.\nTuolla tapaa menet sinäkin hukkaan, ja minä jään ihan yksin.\"\n\n\"Mutta kun minä itse tahdon? Kun ihminen saa, mitä hän tahtoo, on hän\nkuin taivaassa. Enhän minä sinua syytä.\"\n\nSilloin riehahti Jörnissä semmoinen viha, että hän rupesi\nkiristelemään hampaitaan. \"Mutta minä en kärsi sitä, huomispäivänä\nvielä toimitan minä sinut pois tästä talosta. Vien sinut Thiess\nThiessenin luokse, hän on äitimme ainoa veli. Jälkeenpäin\nkoetan toimittaa että saat jonkun toimen jossakin säädyllisessä\nvieraassa perheessä, kaukana täältä, että pääset unhottamaan Harro\nHeinsenin... Kuuletko sinä? Kuule tarkkaan nyt. Minä en salli, että\notat mieheksesi jonkun noista juomareista, sinun pitää saada joku\nminunlaiseni mies, joka osaa ja viitsii tehdä työtä. Sanokoot isä ja\nveljet, mitä tahtovat, tässä en minä anna perään.\"\n\n\"Mutta minä en tahdo! Minä tahdon hänet! Ennemmin päivä hänen\nkanssaan, kuin kymmenen vuotta jonkun semmoisen kanssa kuin sinä.\"\n\nMutta saatuaan sanotuksi tämän, heittäysi hän tuolille, kätki\nkasvonsa käsiinsä ja painoi päänsä pöytää vastaan ja puheli ääneen\nitkien: \"Tämä tulee siitä, ettei minulla ole äitiä. Äiti! Äiti! Mitä\ntekisin minä nyt? Minä pidän hänestä niin paljon, mitä voin minä\nsiihen? Mutta tämä ei koskaan pääty hyvin, minä tiedän sen; ja koko\nelämäni ajan olen saava maksaa tästä.\"\n\nNiin itki hän, ja Jörn seisoi vieressä, ja tuijotti synkeänä yöhön\neikä osannut sanoa sanaakaan. Hän odotti, kunnes hän hiukan tyyntyi\nitkemästä, otti sitte taaskin häntä kädestä ja vei hänet hänen omaan\nhuoneeseensa, jossa Älypää Wieten jo nukkui.\n\nSeuraavana aamuna, jo varhain päivän sarastaessa, meni hän\nasuintupaan, jossa hän muulloin ei juuri koskaan käynyt, ja kirjoitti\nsiellä isänsä kirjoituspöydän ääressä ensimmäisen kirjeen elämässään.\nHän kirjoitti sen raskaalla kädellä ja raskaaseen muotoon, mutta\nsisältö oli oikea.\n\n    \"Rakas Thiess!\n\n    Täten ilmoitan sinulle, että tänään iltapäivällä lähetän\n    Elsben sinun luoksesi, sillä minä en salli että hän joutuu\n    onnettomuuteen täällä; hänen pitää tulla naimisiin kunnollisen\n    miehen kanssa, yhdentekevää muutoin, kummoisen, vaikkapa rengin.\n    Vartioitsisin häntä kyllä kuin paimenkoira, mutta yö on pitkä\n    ja musta, ja minä nukun sitkeästi. Ja hänen aikansa on tullut.\n    Tiedäthän, miltä navetassa näyttää, kun Vapunpäivä rupeaa\n    lähenemään: koko läävä on yhtenä mellakkana. Niinpä toimitan minä\n    hänet ennemmin toisille laitumille, ja sinä saat paimentaa häntä.\n    Pidä silmäsi auki! Anna hänen nukkua viereisessä huoneessa tai\n    omassa huoneessasikin. Voithan sijoittaa hänen vuoteensa Afrikan\n    alle.\n\n                                             _Jürgen Uhl_.\"\n\nHän lähetti palveluspojan hevosella viemään tätä kirjettä Aulangolle.\nMutta kun tuli iltapäivä ja toiset kaikki jättivät talon mennäkseen\nkylään hevosnäyttelyyn, tai oikeammin käyttääkseen hevosnäyttelyä\nverukkeena saadakseen mennä ravintolaan istumaan, arveli hän\nitselläänkin olevan aikaa, ja piti myöskin parhaimpana, että itse\nmeni viemään häntä. Hän valjasti siis molemmat laiskahkot ruskeat\ntanskalaisvalakat vanhanaikuisten korivankkurien eteen, joissa\nennen muinoin hänen äitinsä joskus nuorena tyttönä oli ajanut\nAulanko-talosta kaupunkiin oppiin, ja lähti ajamaan kylän lävitse\nElsben kanssa, joka hyvänsävyisenä ja ystävällisenä mutta hieman\nivallisena hymyili hänelle.\n\nKun he tulivat ravintolan ohitse, istuivat siellä Uhlit ja Heinsenit\nja monta muuta, ja ulkopuolella avonaisen ikkunan edessä seisoi vanha\nopettaja Peters, joka oli tullut puhumaan jostakin säästöpankkia\nkoskevasta asiasta. Katsahtaen korteistaan tunsivat pelaajat ajopelit\nja heti sateli kysymyksiä ja naurettiin. \"Toden totta! Sehän on\nJörn. Sitä miestähän ei muuten näe koko vuoteen. Poika on hieman\nvanhanaikuinen, Uhl!\"\n\nSilloin nousi vanha Uhl pöydästä, kasvot punaisina, eikä keksinyt\nenää muuta neuvoa: Hän astui avoimeen ikkunaan ja rupesi\nlaskettelemaan kompasanoja omista lapsistaan.\n\nJörn tunsi ennaltaan sanat, tunsi äänensävyn, tunsi niihin kuuluvan\nkasvojen ilmeenkin; mutta ei kääntänyt päätänsäkään sinne päin.\nHän jäi istumaan hiljaa, hiukan kumaraan, nenä alhaalla ja antoi\npiiskansa hiljaa heilahdella hevosten leveiden selkien yllä. Hän\nkuuli vielä, kuinka isä siellä sisällä sanoi jonkun pilkkasanan, ja\nkuinka kaikki räjähtivät nauramaan siellä. Samassa olivat he pois\näänenkantamalta.\n\n\"Näitkös Elsbe!\" sanoi hän, \"tuommoinen mies on meidän isämme.\nHän pelkäsi joutuvansa naurunalaiseksi. Siksi teki hän ripeän\nkäänteen asiassa, ja osoitti sormellaan meitä ja haasti ihmiset\nnauramaan _meille_, hänen nuorimmille lapsilleen. Näethän selvästi\nnyt, kummoinen isä meillä on.\" Ja vihasta kuohuksissaan, laski hän\nkarkean kirouksen. Jos hänen isänsä vielä joskus tulisi kurjuuteen\nja tarvitsisi hänen apuaan, niin sormeansakaan hän ei liikuttaisi\nsilloin.\n\nToisin sentään tuli tapahtumaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun hän nyt, kuten luuli, oli saanut sisarensa turvaan ja hän taaskin\noli isäntärenkinä Uhlilla, niin huomasi hän pian, että asiat olivat\nhuonosti Uhlilla ja useassa muussa talossa, ja ettei enää ollut\nlaulun loppu kaukana. Sattui kaikellaisia enteitä, ja liikkui huhuja,\njotka tekivät mielet levottomiksi. Oli jonkinlaista levottomuutta\nilmassa, ikäänkuin rajuilmalla: on nähnyt salaman iskevän ja odottaa,\nmilloinka riehahtaa punainen lieska katosta.\n\nEräs virkapukuun puettu mies kävi kylässä muutamissa taloissa ja\nkaikki ihmettelivät, mitä hän oli miehiään. Kukaan ei tuntenut\nmiestä eikä ollut nähnyt semmoista univormua. Kun viimein eräs\nviisaampi tiesi sanoa, ettei mies voinut olla mikään muu kuin\noikeudenpalvelija, ja kun ravintolassa kerrottiin, että Junge Siek\noli juovuspäissään kertonut, että nyt hänen täytyy jättää hyvä\ntalonsa, ja että hän ainoastaan sääli lapsiansa, silloin seisoili\ntänä pimeänä pilvekkäänä marraskuun päivänä paljasoksaisten lehmusten\nalla kaikissa porteissa työväkeä ja käsityöläisiä, ja ikkunat kylässä\npysyivät valaistuina myöhään yöhön.\n\nNiihin aikoihin tuli August, vanhin veljistä, vaimonsa ja kolmen\nlapsensa kanssa kotona käymään. Heillä oli upeat ajoneuvot, ja\nvaimolla, joka nuoruudessaan oli käynyt korkeampaa tyttökoulua ja\nsitte ollut Hampurissa pensionaatissa, oli yllään väljä päällysvaate,\njoka oli reunustettu tummanvärisellä turkiksella. Tämä tervehti\nJörniä alentuvasti ja meni sisään; August asteli hiljaa jäljissä.\nJörn päästi hevoset valjaista, ja palasi takaisin töihinsä. Jonkun\nhetken jälkeen täytyi hänen sentään taaskin sisään, pihalle oli\ntullut nimittäin joku kaupustelija, joka tahtoi puhutella isäntää.\nSilloin tapasi hän veljensä hirveästi kiihdyksissään keskellä tupaa,\nlähtövalmiina taaskin, avarassa matkatakissa ja piiska kädessä.\nHän huusi isälleen: \"Mitä olet sinä opettanut meille? Sano se!\nRinta ulkona, näinikään, ja käymään kauniisti, tuhlaamaan rahaa ja\njuoksemaan tyttöjen jäljissä. Kaikki kyllä hyvää, ainoastaan ettei\nse sopinut sinun kukkarollesi, se oli liika pieni! Kaikki, kaikki\non ollut pelkkää peliä ja huijausta. Sinun ainainen naurusi, sinun\nsuuri rahakukkarosi, hopeaiset valjaat, ja komeat hautajaiset ja\näidin ruumisarkku samettipäällyksineen. Kaikki, kaikki: Mennyt yli\nvarojesi. Sinä ja koko se joukkio, joka juo kanssasi, te olette\nkaikki roistoja ja huijareita, ja me lapset me saamme kärsiä.\"\n\nKlaus Uhl, isä, istui sohvan nurkassa ja katseli eteensä. Ja ensi\nkerran näki nyt hänen nuorin poikansa, joka seisoi kuin maahan\nkasvaneena kynnyksellä, että hänen isälläänkin voi olla vakava,\nvieläpä tuskallinenkin kasvojen ilme ja että hän oli vanhanpuolinen\nmies, joka ei ollut terveen näköinen.\n\n\"Jos äiti edes eläisi vielä, olisi talossa toki yksikin järkevä\nihminen. Mutta me tuhmat lapset, me halveksimme äitimme. Äiti! Ah,\nhän oli talon hyvä enkeli! Mutta sinä? Kaikki saat sinä likaan.\nNäenpä jo kuinka tulee käymään: kaikkien meidän täytyy jättää\ntalomme, samalla tapaa kuin Hans Meyer kerran jätti isänsä talon:\nhänellä oli säkki nisuja käsikärryissä, ja vierellään astui lapsensa\nleivänpuoliska kädessä. Tämä ei ole oikeaa leikkiä: paholaisella\nitsellään on kätensä tässä pelissä.\"\n\nHän kääntyi ovea kohden lähteäkseen, silloin näki hän takanaan\nnuorimman veljensä \"Sinä?\" sanoi hän, \"sinä olet kettu\", ja löi\nhäntä lujasti olkapäälle. \"Sinä olet kahdenkymmenen yhden vuoden\nvanhana viisaampi jo kuin tuo tuossa kuudenkymmenen vanhana ja kuin\nme kaikki. Me olemme kätkeneet kaiken silkkiin, ja kostuttaneet\nviinillä, niin ettemme enää ole tietäneet, mitä meillä todella oli\nkädessä. Mutta sinä katsot asioita, niinkuin ne ovat. Älä näytä niin\nhämilliseltä: muista minua, maavouti, kun tulet valtakuntaasi. Sinä\nolet mies hankkimaan itsellesi sellaisen. Uhl se ei ole oleva, sen on\ntuo tuossa juonut.\"\n\nNiin lähti vanhin pojista isänsä upeasta talosta. Se oli talo,\njoka oli arvokkaampi kuin moni aateliskartano. Kun hän oli tullut\nvanhemmaksi ja pienillä raihnaisilla rattaillaan ajoi Ringelshörniä\nalasmatkalla, heinänkorjuulle kaukaiseen Wattiin, istui hän aina\nsiten, ettei hänen sopinut nähdä Uhlia, siellä kun se komeana ja\nturvallisena seisoi mahtavain poppeliensa varjossa, joiden latvoja\niäinen länsituuli taivutteli itää kohden.\n\nToistenkin onnentähti oli laskussaan.\n\nKatkera suru kolkutti raskaalla kädellään vanhojen, vankkojen\ntalonpoikaistalojen ovia, ja niiden omistajat kävelivät edestakaisin\npitkissä pimeissä väliköissä ja eskottelivat aukaisemasta oveansa\nsille, ja sisällä tuvassa istuivat vaimot ja itkivät, ja lapsissa\nkyti raskas hätäynyt aavistus.\n\nEräässä talossa valjasti emäntä itse ruskeat valakat rattaitten\neteen, pani niille hopeavaljaat ja ajoi itse kaupunkiin, meni\nraatihuoneelle ja vaati että miehensä vielä samana päivänä\njulistettaisiin holhouksen alaiseksi. Tämä ripeä nainen levitti\npöydälle paperit, jotka hän oli ottanut mukaansa, ja osoitti kuinka\npaljon myötäjäisvaroja jo oli mennyt hukkaan. Pienen poikansa, joka\nhänellä oli mukanaan, nosti hän viheriälle pöydälle, aukaisi hänen\nhousunsa ja näytti juopuneen miehensä kädenjäljet, hän paljasti\ntäyteläisen valkean kaulansa, ja näytti siinä hänen kättensä jäljet,\nja vaati holhousta, ja holhoojaa. Tuomari oli nuori mies vielä, ja\noli kyllä seisonut monen naisen rinnalla, mutta ei vielä koskaan näin\nvastapäätä. Hän tarttui kelloon ja sanoi, ett'ei asia ole lain edessä\nniin yksinkertainen ja selvä, ja rupesi selittämään hänelle, mitä\nkaikkea sitä ennen oli tarpeen. Ja monta mutkaa siinä kuului olevan.\n\nSilloin laski vaimo varsin rohkean väitteen maamme oikeudenkäytöstä;\nhän sanoi, että se on kömpelö kuin vanha lehmä, ja naista vihaava\nkuin vanha kipistynyt vanhanuoripoika. Hänen sanansa kuuluivat aina\nkäytävälle asti. Lopuksi sanoi hän, että löytyi, Jumalan kiitos,\nvielä toisenkin laatuinen oikeus, ja siihen hän tästä lähtien\nturvautuisi. Ja hän nosti kätensä ikäänkuin lyödäkseen. Hän tulee\nkyllä toimeen ilman koko oikeuksia, ja helpommaksikin se tulee. Mutta\njos tulevaisuudessa hänen miehensä tulisi tänne, valittamaan häntä\nvastaan, niin pitäisi tuomarin neuvoa hänkin pois! muutoin saisi\nhänen miehensä niin, ettei neljääntoista päivään saisi jäsentäkään\nliikutetuksi.\n\nNiin puhui tämä vuoskausia kestäneen kurjuuden nurjistuttama vaimo\nja palasi rauhassa kotiinsa, ja on jälkeenpäin usein ajanut kylän\nläpi, aina virkeällä hevosparilla. Hopeavaljaat oli hän jo seuraavana\npäivänä myynyt, hevoset kävivät ja käyvät vielä tänäpäivänä valkeissa\nhamppuisissa siloissa, ja itse hän ei heitä katsetta oikealle eikä\nvasemmalle. Hänestä on tullut ankara ja kova vaimo. Palvelijat ja\nkaupustelijat pelkäävät häntä, hänen lapsistaan on tullut kunnon\nihmisiä, pojista jonkunverran arkoja, tytöistä miestensä komentajia;\nmiehensä erosi viimein elämästä, vuosikausia hiivittyään talonsa\nseinävieruksia. Nyt lepää hän huonostihoidetussa haudassa, vasemmalla\nkeskikäytävältä erään päivätyöläisen, vanhan Peter Back'in vieressä,\njonka hauta aina on niin siistitty. Kun kerran eräs pojanvaimo salaa\noli siistinyt hänen hautansa, sanottiin että leski, oli sattumalta\najanut ohitse ja ylpeänä katsellut sitä ja oli sitte poiminut\nojanreunalta nokkosen siemeniä ja mennyt kylvämään niitä haudalle.\nSen ohessa tiesivät vanhemmat ihmiset kertoa, että hän muinoin\nhääpäivänään oli ollut niin onnellinen ett'ei ollut osannut hillitä\nitseänsä, vaan oli heti uskollisuuslupauksen kuultuaan kaikkien\nnähden yhtäaikaa itkien ja hymyillen heittäynyt nuoren aviomiehensä\nkaulaan. Niin kuuma rakkaus oli muuttunut niin tuliseksi vihaksi.\n\nTänä talvena teki Wilhelm Isermannkin viimeisen matkansa kylän\nlävitse; hänen sukunsa asuu poikkitiellä, vastapäätä uutta\nkirkkotarhaa, upeassa uhkeassa kartanossaan. Kirkonkirjan mukaan\novat Isermannit asuneet siellä jo neljäsataa vuotta. Kolmikulmainen\naurankärki, jonka mukaan heillä on nimensä, riippuu vielä tänäpäivänä\nhänen talonsa oven yllä ja hänen kirkonpenkkinsä korvalla. Eräänä\niltana juuri vähän ennen joulua, tuli hänen veljensä, joka on\ntoimelias ja arvossapidetty lääkäri Hampurissa, hänen luokseen.\nHänen ystävänsä, maaneuvos, oli kirjoittanut hänelle, että jos hän\nvielä aikoo saada veljensä muuttamaan tapansa, niin nyt oli aika\njo. Pitkien kyselemisten perästä sai hän viimein tiedon asiain\ntodellisesta tilasta, ja huomasi, että hän oli tullut liika myöhään.\nHän, joka jokainen vuosi oli kerran aina ilokseen ja virkistykseen\ntehnyt suuresta ahtaasta kaupungista matkan kotiin, muistellakseen\nihanaa vapaata nuoruuttaan ja vielä kerran käydäkseen joka katoksen\nalla ja jokaisen pellonkipenän ylitse: hän asteli tämän illan\nviimeistä kertaa pihamaata edes- ja takaisin, katseli joka ojaan ja\nylös jokaiseen saarneen, ja laski lopulta päänsä oven pieltä vastaan\nja itki.\n\nJa Stark Behrensinkin, hänen, joka aina oli viisaampi kuin kaikki\ntoiset, hänenkin täytyi vaunuista alas ja jatkaa matkaansa jalan.\nHänen lapsensa olivat jo täysikäiset ja hän itse harmaa. Hän oli\nkolmekymmentäviisi vuotta asunut uhkeassa talossaan, oli aina\npuhunut viisauksia, ja jaellut neuvoja monelle, ja moitiskellut\ntuhmuutta, joka niin leveänään rehenteli maassa. \"Mitäkö? Pitää\ntaloudestaan huolta? Sen konstin osaa jokainen\", sanoi hän, \"mutta\nhoitaa talouttaan niin että siitä kostuu, kas siinä taito on.\" Koko\npaikkakunnalla uskottiin hänen kerskumistaan. Ei ollut kolmeakaan\nkoko paikkakunnalla, joka ei olisi uskonut sitä. Oltiin vakuutettuja\nsiitä, että hän oli viekas kettu.\n\nMutta nytpä ilmeni, ett'ei hän koko niinä kolmenakymmenenäviitenä\nvuotena alusta loppuun, ylialaan koskaan ollut tarkalleen tietänyt\nsuuriko omaisuutensa oli ja paljoko hänellä oli velkoja ja ett'ei\nhänellä ollut aavistustakaan siitä, olivatko velkansa vähenemään\npäin vai enenivätkö ne. Hän ei ollutkaan ollut mikään kettu, oli\nollut härkä. Hänen asiansa olivat kaikki sekaisin kuin tytön hiukset,\njohon vallattomat pojat ovat nakelleet takkiaisia. Hänen täytyi\njättää talonsa, ja kävi sitte seitsemän lapsensa luona, jotka hän oli\nsaattanut köyhiksi ja naurunalaisiksi, talosta taloon, mutta näistä\nei kukaan ottanut vastaan häntä. Lopuksi sai hän sentään kodon ja\nleposijan vanhan sisarensa luona, jonka miehellä oli kaupungissa joku\npieni virka.\n\nMyöskin Jan Wiek, joka monta vuotta oli ollut kunnanesimiehenä ja\nsulkujen valvojana, jätti talonsa ja lähti Hampuriin kolmen poikansa\njäljissä, jotka jo ennen olivat muuttaneet sinne. Siellä istui\nhän päivät pitkät pienessä likaisessa huoneessa, jonka ikkunat\nantoivat pihalle, ja jakoi siellä lastensa niukkaa leipää, jotka\nsärpimiksi antoivat hänelle pilkkaa ja tylyjä sanoja; iltasin meni\nhän heittämään noppaa seppien yhdistyshuoneustoon voittaakseen\npari groschenia juodakseen. Maanantaisin puki hän ylleen pitkän\nkeltaisen, repaleisen sadejakun, jonka hän joskus muinoin oli\nparempina ja onnellisempina päivinään hankkinut itselleen, ja lähti\neläintorille puhuttelemaan siellä maalaisia, jotka kotiseuduilta\nolivat tulleet markkinoille, puheli kovaäänisesti ja viisaasti\nheidän kanssaan ja naureskeli iloisesti ja sanoi, että hän eleli\nmielellään Hampurissa ja kertoi mukavasta elämästä, jota hän täällä\nsai viettää; meni saattamaan kotiseutututtaviaan asemalle asti ja\nheilutteli hyvästiäkin heille vielä ja palasi takaisin valottomaan,\nrappeutuneeseen huoneeseensa ja löi päähänsä ja itki: \"Jos minä\n_kerrankin_ vielä saisin istua tuuheiden lehmusten varjossa\nuhkeassa kauniissa talossani! Yhden ainoan kerrankin vaan vielä!\nKuinka pitäisin kaikesta huolta ja tekisin työtä ja säästäisin.\nEn kertaakaan sitte enää nostaisi huulilleni juomapikaria, en\nkertaakaan.\"\n\nKlaus Uhlkin ajeli kylän läpi; hänellä ei vielä näkynyt olevan\nhätää. Eipä hän vielä koskaan ollut osoittanut semmoista kopeutta\nvähävaraisia kohtaan, kuin näinä viime aikoinaan, jolloin hänelle\nei Uhlista enää kuulunut laudan salkoa eikä kiveäkään. Hänellä oli\nsuunsa ympärillä sama pehmeä leikkisä myhä; mutta kun hän ajoi kylän\nlävitse, jossa lapset ja köyhät ihmetellen katselivat hänen välkkyviä\nvaljaitaan, näytti hän hartaan vakavalta: silloin painoi häntä\nitseänsäkin oma arvokkuutensa, ikäänkuin hovinarria, joka väkijoukon\nkeskitse ajaa kuninkaansa luokse.\n\nHeikki ja Hannu Uhl ja toisia nuoria miehiä ajoi myöskin kylän\nlävitse, noin aamupuoleen yötä. Ne palasivat markkinoilta tai\ntansseista. Levottomat hokiväsyneet hevoset nytkivät rattaita sinne\ntänne, niin että ne kolahtelivat milloin mihinkin, ajajat nukkuivat\ntai istua retkottivat.\n\nIltasin oli käsityöläisillä ja työväellä taaskin puheenainetta\ntuvissaan. Nuoremmat sanoivat kepeästi vaan: \"Maahan pyörii,\nniinpä kompastuvat ihmiset sillä. Nämä vierähtävät rattailta,\ntoiset kiipeävät sijaan. Miksi elävät kuin hurjat?\" Vanhemmat\nkertoivat sortuvien isistä ja isänisistä, millaisia työteliäitä,\nkoruttomia, luotettavia ja täsmällisiä miehiä ne olivat olleet.\nMutta he koettivat keksiä esi-isissäkin jo jotain raskaita rikoksia,\njoista, kostamatta jääneinä, lapset nyt saivat maksaa. Ja semmoisia\nlöydettiinkin; tiedettiin kertoa julmasta tylyydestä, kavaloista\nperintöpetoksista ja jostakin pikaisesta, nurjamielisestä teosta.\nMonella, joka katseli sokeutta, jolla nuo vanhat ylpeät suvut\nhävittivät itsensä, oli tunne, ikäänkuin täytyisi noiden ihmisten,\ntahtomattaankin, säälimättömän salliman pakosta, suistua turmiin.\nMieliä rupesi painamaan mykkä tuska, ikäänkuin kulkisi teitä ja\nkatuja peloittava yli-inhimillinen voima, joka kosketti ihmisiä ja\nhämmensi heidän järkensä.\n\nJörn Uhl oli jo ennen sotapalvelustaan seisonut yksikseen syrjässä\nja katsellut koko tuota mieletöntä menoa, samalla tunteella kuin\ntyömies, joka seisoo pellolla mutakuopassa ja katselee rattaita,\njotka hurjaa vauhtia kiitävät tiellä ohitsensa, ja taaskin kumartuu\nlapionsa ylitse. Mutta silloin ei hänellä vielä ollut kokemusta ja\narvostelukykyä: välistä hän kyllä oli ankarasti tuominnut tuommoista\nhurjaa menoa ja oli aavistanut huonoa loppua semmoiselle; mutta\nvälistä hän taas oli epäillyt, oliko hän sentään oikeassa. Hän seisoi\nnyt itsekseen ja katseli heitä: \"Noin ajavat he! Ja nyt ajavat he\nkumoon!\" Ja hän rupesi aavistamaan: \"Sinun tiesi, Jörn Uhl, on\nkohtalon sattumasta tähän asti ollut toinen kuin heidän, ja on oman\ntahtosi mukaan vastakin pysyvä toisena.\"\n\nEi mikään vaikuta kehittävämmin ihmiseen, kuin ihmiskohtalojen\nkatseleminen.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nKaksinverroin yksinäinen oli Jörn Uhl, yhdeltä puolen, koska hänen\nisänsä ja veljensä, hänen ikä- ja säätytoverinsa kulkivat toisia\nteitä kuin hän. Toiselta puolen, koska hänellä sisimmässä sielussaan\noli ikäänkuin avara siistitty juhlamaja, tai ikäänkuin kirkko. Hän\nolisi tahtonut sisustaa tämän juhlamajansa tai kirkkonsa, joka vielä\noli tyhjänä, ja viettää siinä ihania juhlia. Mutta hän ei ollut\nselvillä, kuinka hänen oikein pitäisi aloittaa. Eikä ollut ketään\nymmärtävää ja hyvää ihmistä, joka olisi neuvonut häntä.\n\nSattui sitte eräs iltapäivä, kaikki talonväki oli lähtenyt ulos\nMehldorffiin markkinoille, ainoastaan Wieten istui kotona tuvassa ja\nompeli. Silloin käveli hän, kun jo oli ilta ja hämärsi, väliköllä\nja oli semmoisessa mielentilassa, jossa ajatuksillakaan ei ole\nmitään kärkeä, lepäävät vaan avaroina ja avoiminaan, tasaisina ja\nrajattomina ikäänkuin avara ja aava, loputon ja hiljainen marski.\nSe on sentään hedelmällistä maata. Siinä kun hän asteli pitkää ja\nkorkeata välikköä avonaista puol'ovea kohden, lepäsi kuun kulta\nja hopea ikäänkuin verhona välikön lattialla. Hän astui ovelle ja\nkatseli kuuta, siinä kun se oli kolmannessa neljänneksessään, kuinka\nse nousi Ringelshörnin takaa ja kuinka se kultaisessa ihanuudessaan\nlevittäysi maiden ylitse ja lepäsi hämärän tummalla kanervakankaalla\nKultahetteen vierellä.\n\nJörn Uhl seisoi ja katseli sitä ja lepäävät ajatuksensa virkosivat,\nhiljaa ja hitaasti, ja kärjistyivät. \"_Mare nubium_\", puhui hän\nhiljaa, ja kasvojensa ylitse lensi heikko leikkisyyden väre,\nikäänkuin silloin kun pitkän eron jälkeen keksii vanhassa ystävässään\nentisiä omituisuuksia. Kun hän vielä oli hetken katsellut siinä,\nkääntyi hän miettivänä ympäri, meni kammariinsa ja kaivoi kirstustaan\nesiin pitkän lommoisen kaukoputken. Sen oli hän ensimmäisenä sotilas\nvuotenaan Rendsburgissa ostanut halvalla, mutta ei ollut vielä\nkertaakaan käyttänyt sitä. Hän seisoi taaskin ovella ja katseli\nkuuta kohden, ja kaikki ne hyvät henget ja hengettäret, jotka\nnäkivät hänen seisomassa siinä lyhyessä siniliinaisessa takissaan,\nkaikki Uhlin haltiat, jotka ratsastelevat kurkihirsillä ja kaikki\nnuo tonttuolennot, jotka kuurottelevat kattojen harjoilla ja\nkeinuvat poppelien oksilla, ja aukealla nummella kaikki nuo hämärät\nlepäävät olennot, jotka sielultaan ja ruumiiltaan ovat eläimen\nja ihmisen välillä, tuommoiset kaukonäkevät, hitaasti liikkuvat,\nhiljaa uneksuvat olennot, kaikki mitä vaan oli lähellä, ja joista\nei tähtitiede eikä mikään muukaan tiede tiedä tuon taivaallista,\nkaikki joka on luonnon heimoa ja joka elää sen rinnoilla kotkottaen,\nmaiskuttaen, nauraen, humisten ja itkien, kaikki ne iloitsivat Jörn\nUhlista: \"Onnea, onnea! Nyt on hänelläkin taas rakkaus.\"\n\nJörn Uhl tuijoitteli kuuhun ja nimitteli kunkin meren erikseen\nnimellään ja eroitti vuoretkin ja iloitsi, kun hän vielä muisti\nniidenkin nimet. Ja yht'äkkiä, kun hän tarkkaan katseli sinne, näki\nhän kaukoputkensa avulla ensikerran selvästi yksityiset tulivuoren\naukot ja kirkahti hiljaa kun hän selvään ja kirkkaasti itse näki sen,\njosta tuo vanha kirja hänen kirstussaan oli puhunut: siellä ylhäällä\nsinisen taivaan keskellä näki hän kuinka vuorten kukkulat _mare\nnektar'_in vierellä kimaltelivat aamuauringossa.\n\nSiten jäi hän seisomaan pitkäksi aikaa. Ja vähitellen, jotta\nhän oikein saisi kaikessa rauhassa maistaa iloansa, väistyivät\najatuksensa hiukan ja rupesivat huvikseen harhailemaan, hänelle\nheräsi mieleen, kuinka hän sentään oli ihan toista maata miestä, kuin\nnuo toiset nuoret, jotka par'aikaa joivat Mehldorffin markkinoilla ja\njuoksentelivat tyttöjen perässä. Hän sitä vastoin oli kyntänyt koko\npäivän ja katseli nyt illalla vielä kuuta ja harrasteli tieteitä.\n\nSillävälin kun Uhl'in ajatukset lentelivät niin korkeita ja\nvaarallisia taipaleita, eli kaikki hänen ympärillään, kaikkialla,\nilmassa, puissa ja nummen vierteellä oli elämää, mutta hän ei tiennyt\neikä nähnyt siitä mitään.\n\nYlhäällä, lähellä Kultahetettä, jonnekäsin Jörn Uhl tähysteli\nkaukoputkellaan, lepäsi pienessä vieremässä, kanervikon keskellä,\nmenneenvuotisilla tammenlehdillä, ja suojassa länsituulelta\nseitsemän kauniinnäköistä olentoa, nummen haltioita, aina nuoria,\nruskeaihoisia, tumma-, suora- ja pitkähiuksisia, joilla on\nselittämättömän syvät silmät, jotka ihmisten mielestä kyllä katsovat\nvähän tylsästi ja lasisesti ja joilla myöskin on melkein liika pitkät\nripset. Se joka on nähnyt heidät, tietää sen. Ne juttelevat tytöstä,\njoka tänään iltapäivänä miettivin ja iloisin silmin oli astellut\nnummikkopolkua markkinoille menossa, ja johtuvat siitä puhumaan\nElsbe Uhlista. He puhelivat nimittäin mielellään Elsbe Uhlista, tämä\nkun oli hiukan heidän kaltaisensa ja heitä lähellä, hänkin kun oli\nheikkotahtoinen, ja antautui nykyhetkeen koko sydämellään ja piti\nrakkauttaan oikeutenaan. Nuo seitsemän olivat nähneet, että Harro\nHeinsen muutamana yönä oli ruunallaan ratsastanut viistoon kankaan\npoikitse, ja että hän oli sitonut ruunansa valkokoivuun, joka kasvoi\nAulangolla Thiess Thiessenin ikkunan edessä, ja että Thiess Thiessen\noli nukkunut eikä kuullut mitään, ei yhtään mitään, ja tiesivät, että\npikku-Elsben tänä iltana pitäisi kohdata Harro Heinsen markkinoilla;\nja he sanoivat: Tänä yönä tulee hän tänne ja tänä yönä lankeaa\nhän tässä Kultahetteen rannalla hänen omakseen. Siksi olivat he\nkokoontuneet. Ja kun he ajattelivat sitä ja puhelivat siitä, eivät\nheidän kasvonsa yhtään muuttuneet, ne pysyivät yhä pitkäripsisinä\nja unisina, väliäpitämättöminä ja suruisan velttoina, kuin aina\nmuutenkin. He lepäsivät siis ja odottelivat, sillä he, luonnon\npuhtaat lapset iloitsivat, kun näkivät ihmisessäkin luonnon puhtaiden\nvoimien heräävän.\n\nHe kuluttivat aikaansa kertomalla vanhoja ja uusia juttuja: siitä\nvanhasta ja likaisesta ja itarasta talonpojasta, joka kolmekymmentä\nvuotta sitte kerran oli tullut lapioineen ja kankineen ja raaoilla\nvalheellisilla puheilla yrittänyt riistää Kultahetteeltä sen\naarteita. Sen olivat he säikähdyttäneet. Olivat ilmestyneet laakson\nreunalle ruskeat käsivartensa hurjistuneesti kurotettuina ja silmänsä\nhehkuvina kuin sammuva hiili, niin että ukko pahasti parahtaen\nja hiukset pystyssä oli syöksynyt pakoon sieltä, ja kolme päivää\njälkeenpäin kuumehoureissa kuollut. Juttelivat siitä kauniista\npojasta, joka kuus' vuotta sitten eräänä koleana kevätiltana oli\nastunut hetteeseen ja sitte lähtenyt ulos maailmalle vuorien taakse.\nJa he tuumivat nytkin, että he tänäiltana taaskin tapansa mukaan\nlumoaisivat ihmisen, joka tulisi tietä, että hänkin jättäisi kaiken\narvelemisen ja varovaisuuden ja kaiken muun semmoisen teeskentelyn,\nja antaisi luonnon paljaanaan vaikuttaa itsessään, niinkuin silloin\nkerran oli antanut Fiete Krey ja samana yönä se tyttö, joka kyllä oli\nosannut rakastaa, mutta ei naida.\n\nJa kun ilta oli kulunut ja yö tullut ja he yhä neuvottelivat,\nkuinka kaikki oli tapahtuva -- nuo olennot ovat nimittäin\ntahdoltaan horjuvia ja hitaita, ja toiminnassaan raskaita ja aikaan\ntulemattomia, uneksuminen on heidän vahva puolensa, ja kärsiminen\nheidän nautintonsa -- silloin lähestyi tietä kaksi nuorta, ne\nkäyskelivät käsi kädessä jalkapolkua alas Kultahetteelle, joka\nvälkkyi valkeana kuun valossa. Heidän nuorilla kasvoillaan lepäsi\nse pyhä vakava iloisuus, joka kaunistaa ihmiskasvoja, kun sielussa\nkaikki sisällisin hyvyys on herännyt ja tullut liikkeeseen. Heidän\nnuoret viattomat kasvonsa loistivat pyhintä ja ihaninta, mitä heissä\noli, luottamusta ja rakkautta ja onnellista hyväntahtoisuutta, ja\nheidän silmissään välähteli kuin kultaisia aseita, joilla taistella\nkaikkea pahaa vastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNoin kolmekymmentä vuotta sitte, kohdakkoin senjälkeen kun kotimainen\nsotajoukko oli hajoitettu, oli eräs perhe Wentorffilaisia Kreijejä\nsiirtynyt Etelä-Afrikaan ja oli sittemmin muutamain siirtyväin\nbuurien kanssa, joiden joukossa oli saksalaisiakin, joutunut ylös\nKrokodiilivirralle asti, oli siellä peittänyt matalan kivitalonsa\npitkillä oljilla ja buurien tapaan koonnut kohtalaisen omaisuuden ja\npäässyt mukavaan varakkuuteen. Lapsia oli ollut Wentorffista saakka\nmukana, mutta ainoastaan yksi poika ja tytär jäi eloon niistä. Tytär\noli joutunut naimisiin erään nuoren hollantilaisen kanssa; poika\noli naimaton vielä. Hän oli luonteeltaan jonkunverran mietiskeliäs,\nkuten Kreiji ainakin, eikä ollut tullut siihenkään toimeen että olisi\nmennyt naimisiin jonkun hollantilaisnaisen kanssa. Hänen oli tapana\nvastata vanhemmilleen, kun nämä kiirehtivät häntä naimisiin: \"Olin\nkai liika vanha, kun jätin kotiseudun, olin jo kymmenvuotias silloin.\nNyt en enää osaa tottua näihin outoihin tyttöihin. Saisinpa jonkun\nsaksattaren, niin uskaltaisinpa ehkä.\"\n\nSilloin ehdoittivat he eräänä päivänä, ensin sentään salaa keskenään\nhuolellisesti neuvoteltuaan tätä pulmallista asiaa, että hän\nmatkustaisi Holsteiniin, ja katselisi sukulaistyttöjä siellä, ja\nsitte, ell'ei kukaan niistä miellyttäisi häntä, toisiakin kotiseudun\nneitoja, ja ottaisi löytämänsä sitte kohta vaimokseen ja toisi\nmukanaan sinne. Hän suostui ehdoitukseen, ensin sentään hymyillen\nuhattuaan sormellaan äitiään, tämä nimittäin oli keksinyt sotajuonen.\nNiinpä matkusti hän lähes kahdenkymmenen vuoden kuluttua kotimaahansa\ntakaisin, kuten ennen muinoin patriarkka Jakob, joka hänkin lähti\nvaimoa hakemaan.\n\nHän tulikin Sankt Mariendonniin, kulki perheestä perheeseen ja\ntoimitti terveiset perille, hänelle tehtiin kysymyksiä ja hän\nkertoikin mielellään ja avomielisesti oudosta maasta siellä kaukana\nja vanhempainsa tilasta, eikä hän lopulta salannut sitäkään,\nmissä tarkoituksessa hän oli matkalleen lähtenyt. Mutta tämä teki\nhänen asemansa kieräksi ja aikeensa kävi vaikeaksi toteuttaa, hän\nkun nyt kävi jokaisen silmissä kosijamiehestä. Toiset vanhemmat,\njotka pelkäsivät, että hänen kaunis ulkonäkönsä voisi viekoitella\nheidän naimaikäisen tyttärensä lähtemään hänen mukanaan, kohtelivat\nepäystävällisesti häntä. Parempi varaiset sukulaiset johtuivat\nepäilemään, että vieras oli valinnut juuri heidän lapsensa uhrikseen,\nja aikoi heidän omaisuudellaan parantaa hämmentyneitä ja huonoja\nvarallisuussuhteitaan. Muutamat, uskalikommat, joilla oli suurempi\nluottamus häneen, tai joilla oli naimattomia tyttäriä talossaan\ntekivät kömpelöitä yrityksiä, toimittaakseen tyttärensä tälle\nnuorelle miehelle, yrityksiä, jotka olivat kummallekin epämukavia.\nLopulta tuli pari vanhaa ukkoakin, jotka tahtoivat saada hiukan\nansiota, ja ilmoittivat itsensä halullisiksi ja kykeneviksi\ntoimittamaan hänelle tytön, jolla oli vissi määrä omaisuutta.\nKaikki tämä vaikutti nuorukaiseen niin vastenmielisesti, että hän\ntoivottomana jo päätti heittää sikseen koko aikeensa, ja matkustaa\npois jo seuraavassa laivassa, jonka kuuden päivän kuluttua piti\nlähteä Kapkaupunkiin.\n\nSilloin neuvoi häntä eräs veitikka, joka sydämestään toivoi hänen\naikeittensa menestyvän menemään markkinoille, jommoiset seuraavana\npäivänä piti olla Mehldorffissa, ja joilla paikkakunnan kaikkien\nneitojen oli tapana käydä. Tämä ihmisystävä oli eräs jumaluusopin\nylioppilas, kotoisin läheisiltä marskeilta, käsityöläisen poika,\njoka reipasmielisenä rahvaanlapsena, ja antauneena alalle, jossa\nhän yhä tulisi toimimaan kansan keskuudessa, yhä seurusteli ja\noli ystävyydessä kansakoulunaikaisten toveriensa kanssa ja heidän\nkanssaan kulki niitä samoja tuttuja teitä, joita nuoret ovat niin\nmielistyneet käymään. Vaikka hän tässä seurassa viettikin monta\nhauskaa yötä, ja vaikka hän monta kertaa ratsasti lainatulla\ntalonpoikaishevosella öitse tansseihin, ja vaikka hän katselikin\nmonen tytön iloisiin silmiin, ei hänestä sentään -- ihme ja kumma\nkyllä -- ole lähtenyt sen pahempaa häpeää ammatilleen.\n\nVaikka jo kaiken toivonsa menettäneenä ja melkein arkana jo -- oli\nnimittäin tullut yhä tunnetummaksi, mitä hän haki, hän oli saanut\nnimettömiä kirjeitäkin jo, -- päätti hän sentään vielä yrittää tämän\nviimeisen kerran, vaikkapa pitikin sen ihan turhana. Sillä kuinka\nsaattaisi joku nuori tyttö tuskin viikkoa kestäneen tuttavuuden\njälkeen uskaltaa lähteä hänen, tuiki oudon kanssa maahan, joka yhtä\npaljon peloitti etäisyydellään kuin viileydellään? Mutta hän olisi\nsentään niin mielellään suonut vanhemmilleen sen ilon, että matka\nolisi onnistunut, itsekin hän myöskin kaipasi vaimoa itselleen.\n\nNyt oli sinne tansseihin tullut nuori tyttö, hän on kookas ja\nvaaleatukkainen ja koruttoman kaunis, hän oli friesiläistä sukua\nja ijältään vähän yli kahdenkymmenen. Hän oli lähistöltä erään\nkoulunopettajan tytär, jolla oli monta lasta, ja oli hän nyt jo\nmonta vuotta ollut erään rikkaan marskitalonpojan perheessä Sankt\nMariendonnissa perheenemännän apulaisen monitöisessä ja ilottomassa\ntoimessa. Hän oli luonteeltaan syvämielinen ja tunteellinen, ja\nmielessään liikkui kaikellaisia ajatuksia, jotka olivat sitä\nomituisempia ja hennompia ja arempia, kun hänellä ei koskaan ollut\ntilaisuutta puhua niistä toisille ihmisille.\n\nEi hän ollut aikonut tullakaan markkinoille. Mutta kun hänen\nemäntänsä hiukan noin halpeilevasti oli sanonut hänelle, että hänen\nsopii kyllä jäädä kotiinkin, sillä tuskinpa kukaan häntä tanssiin\npyytää, hän kun ei ollut mikään talokkaan tytär, niin heräsi hänessä\nuhka; virvotti emännän ylpeys hänen sielussaan monellaisia kirjavia\nihmeellisiä toiveitakin. Niinpä päätti kuin päättikin hän lähteä\nmarkkinoille, ja tulikin sinne ja tuli tanssisaliin, ja oli hänestä\nkuin olisi unta kaikki. Mutta hän ei tietänyt mistään.\n\nEnsi aluksi ei kukaan pyytänyt häntä tanssimaan ja hän istui\nhiljaisena ikäänkuin yön taivas, jota sumeen harso peittää,\nainoastaan siellä täällä häämöttää valkeita pilkkuja esiin, ne\npaaltavat heikosti ja sammuvasti harson lävitse ja antavat ikäänkuin\naavistaa salaisesta tulesta takana. Kun hän nosti silmänsä, näki hän\nsalin toisella puolella lähellä ovea seisomassa erään nuoren miehen,\njoka tumman ihonsa ja sinisen, merimiesmäisen pukunsa vuoksi näytti\noudolta toisten rinnalla. Hänellä oli kauniit, vakavat ja hiukan\nsynkeät kasvot.\n\nKohta jälkeenpäin huomasi hän, että nuorukainen katseli häntä. Ja,\nikäänkuin jonkun voiman pakoittamana, jota hän ei tuntenut -- hän\nluuli että se oli halua tanssimaan -- katseli hän häntä takaisin\nlevollisin hiljaisin silmin ja tunsi mieltymystä häntä kohtaan.\nSilloin läheni nuorukainen salin läpi häntä kohden, kumarsi hänen\nedessään ja asettui tanssijain jonoon, joka hiljaa liikkui eteenpäin,\nja sanoi katsellen hänen korkeata vartaloansa ja hänen käyntiänsä,\nhiukan neuvotonna: \"En luullutkaan, kun näin teidät istualta että\nolette niin pitkä ja komea. Kun mies istuu hevosella, arvaa kohta\nhänen pituutensa, mutta sitä ei näy naisen päältä, kun hän istuu.\"\nTyttö kummasteli hänen puhettaan, ei vastannut mitään, katseli häntä\nvaan ja nyökäytti päätään. Sitte kun heidän piti alkaa tanssia, sanoi\nnuorukainen: \"Pyydän anteeksi, että olen pyytänyt teitä tanssiin,\nen ole oppinut tanssimaan, enkä ole koskaan opetellutkaan. Pidän\nsentähden, ettemme mene tanssimaan ja saata itsiämme naurunalaisiksi\nhuonolla tanssillamme. Minulla on sen sijaan eräs toinen pyyntö\nteille. Ensin sentään täytyy minun kysyä, tiedättekö, kuka minä olen.\"\n\nTyttö pudisti päätään, niin että valkeat kiharat tanssivat\nohimoillaan ja sanoi, tuntien hänen suoran vakavuutensa ikäänkuin\nvetävän häntä puoleensa: \"Ei teidän tarvitse sanoa, kuka te olette.\nSanokaa vaan, mitä tahdotte minulta. Ellei se ole mitään pahaa, niin\nteen sen mielelläni.\" Silloin vastasi nuorukainen: \"Huomasitte kai\nkuinka jo pitemmän aikaa katselin teitä äsken, ja tekin katselitte\nminua. Moni arvelisi, ettei semmoinen merkitse mitään. Mutta minäpä\nluulen: meille molemmille merkitsee se jotakin, nimittäin, että\nolemme mieltyneet toisiimme. Onko niin?\"\n\nTyttö huomasi, että kaikkien silmät olivat kiinnitetyt häneen ja\nnuorukaiseen, ja takanaan kuuli hän jonkun sanovan äänen: \"Kuule,\nsinä! etkö sinä häntä tunne? Hänhän on se afrikalainen.\" Samassa tuli\njuosten hänen luokseen pieni, tummahiuksinen kaunotar jonka sydän oli\naivan tulvillaan ja silmät kuumat, laski käsivartensa hänen uumalleen\nja sanoi hiljaa ja nopeasti hänelle: \"Kuule! Jos sinä hänestä pidät,\nniin älä sitte valita muusta maailmasta mitään! Mene hänen kanssaan,\nminne hän vaan sinut vie. Etkö tunne minua? Minä olen Elsbe Uhl.\"\n\nNuorukainen nyökäytti päätään pienelle Elsbelle vilkkaasti ja\nystävällisesti, astui kumppaninsa kanssa pois jonosta ja meni niin\nettä hän voi puhella tytön kanssa ilman että toiset kuulivat. Siellä\nkertoi hän lyhyesti ja avonaisesti, peittelemättä mitään, matkastaan\nhänelle, sen tarkoituksesta ja tuloksettomuudesta ja jo varmaksi\nmäärätystä lähtöpäivästään ja lopuksi sanoi hän: jos hän nyt, kun hän\noli ilmoittanut tämän, vielä tahtoi puhua hänen kanssaan tai vieläpä\nehkä läksisi ulos hänen kanssaan, niin pitäisi hän tätä varmana ja\nselvänä todistuksena siitä, että hän luotti häneen, ja olisi hän\nsilloin valmis vastaamaan hänelle kaikkeen.\n\nTuskinpa on kukaan tyttö meidän päivinämme ollut näin omituisessa\nasemassa. Sillä asia, josta he neuvottelivat -- sen huomasivat he\nkohta -- oli tuttu jokaiselle koko salissa. Ainoastaan yksi tai\nkaksi paria oli tanssimassa, toiset kaikki puhelivat keskenään\nja katselivat näitä kahta, niin että koko sali oli yhtenä äänten\nsurinana. Kukin otti asian luonteensa mukaan. Muutamat kevytmieliset\nheittivät kompia toisilleen, toiset vakavammat tunsivat, että\ntuossa ratkaistiin kaksi ihmiskohtaloa; muutamat tytöt näyttivät\ntyytymättömiltä. Jos hän nyt lähti ulos tuon vieraan kanssa ja\nsitte jälkeenpäin antaisi rukkaset sille tai se jättäisi hänet,\nsilloin olisi hän kotiseudullaan koko elämäkseen naurunalainen. Hän\nmuisti kunnianarvoiset hurskaat vanhempansa, ja hänen teki mieli\nvitkastella; kaikki hänen sisaruksensa, kaikki valkeahiuksisia\nja sinisilmäisiä, tulivat hänelle mieleen. Mutta hyvä sai voiton\nhänessä, ja väärä kainous haihtui. Hän sanoi: \"Minä luotan teihin.\nOlen valmis puhumaan enemmän teidän kanssanne.\"\n\nHe kulkivat ihmisten ja heidän katseittensa välitse kuin jotakin\nkujannetta poikki salin. Heidän takanaan kuohahti läsnäolijain\nkorkeimmilleen kohonnut jännitys ikäänkuin yhteen syöksähtävät\naallot. Päästyään ulos hiljaiseen yksinäiseen yöhön, huoahti tyttö\nsyvään ja raskaasti, ja kun nuorukainen kysyi, minne he lähtisivät,\nei hän vastannut mitään, asteli eteenpäin vaan. Nuorukainen asteli\nsanattomana hänen rinnallaan, ja he tulivat kaupungista tielle Sankt\nMarieniin päin, kumpikin oli niin syvissä ajatuksissa ja kumpikin oli\nniin hetken vakavuuden ja omituisuuden valtaama, että he kulkivat\nihan tahdottomina, ikäänkuin vetäisi heitä joku voima.\n\nLopuksi, kun talot jo olivat jääneet heille taakse, ja he jonkun\nmatkaa olivat vaieten astuneet toisensa rinnalla tasaista harmaata\ntietä ja, kun hetken liikutus ei enää ollut niin pakottava, ja\nasiaan kuulumattomain läsnäolo ei enää häirinnyt mieltä, rupesivat\nhe arkailevasti ja pelonalaisesti kumpikin juttelemaan oloistaan\ntoiselleen. Kiihtynyt mielentila ja sydämen liikutus vaikutti\nsentään, etteivät he voineet antaa mitään selvää ja asiallista\nesitystä oloistaan, he puhuivat ainoastaan semmoisesta, joka tuntui\nsuloiselta heistä tai joka sai heidät suremaan. He puhelivat\nasioista, jotka hetken tärkeyteen nähden olivat naurettavan\nmitättömiä, siten he sentään pääsivät parhaimpaan tulokseen He\npääsivät nimittäin tilaisuuteen näkemään toisiaan, ei rahalippaaseen\neikä päähänkään, vaan sydämeen, ja tulivat täten nopeasti omaisiksi\ntoisilleen, ikäänkuin vieraat lapset, jotka sattuvat leikeissä yhteen.\n\nKun tyttö ensin kyllä jonkinlaisella tehdyllä tylyydellä oli sanonut,\nettä omaisuutta hänellä ei ole, ja että ne seitsemänsataa markkaa,\njotka hän oli ansainnut, oli hän määrännyt veljelleen, jonka piti\nopettajaksi, ja kun nuorukainen oli vastannut siihen, ettei hän\nsemmoisista halunnut tietoja, rupesi tyttö kertomaan vanhemmistaan;\nettä isänsä oli pehmeämielisempi kuin äitinsä, mutta että äiti taas\nosasi paremmin käsitellä rahoja, ja hoiti taloutta hyvin taitavasti.\nSitte rupesi hän puhumaan sisaruksistaan, vanhempien lasten\ntulevaisuussuunnitelmista ja pikku tyttöjen tavoista, että toiseksi\nnuorin piti niin kissasta, että hän eräänä päivänä oli ottanut sen\nmukaansa kouluunkin ja että isä vasta myöhään, kun hän sattumalta oli\nmennyt tytön istuimen ohitse, oli nähnyt sen siinä kun se istui ja\nviisaan toimeliaana tähysteli pöydälle, ja kuinka kaikkein nuorimman\noli tapana sanoa, että hän rupeaa kuningattareksi. Hän oikein\ninnostui ja kertoi hehkuvin poskin ja rakenteli ilmalinnojaan, mitä\nkaikkea lapsista joskus tulisi. Hän kävi ihan puheliaaksi, sillä ensi\nkertaa pitkistä ajoista tuntui hänestä, kuin olisi hänen rinnallaan\njoku, joka ymmärsi häntä. Hänen sydämensä ihan aukeni ja kielensä\nsiteet heltesivät. Lopulta säikähti hän ja sanoi: \"Mutta kerro sinä\nnyt. Kummoinen sinun äitisi on?\"\n\nSilloin kertoi nuorukainen, että hänen äitinsä on heikonpuolinen,\nehkä liikakin hento yksinäiseen ja hieman kovakouraiseen elämään\nsiellä, hän sopisi hänen mielestään ehkä paremmin jonnekin rauhaisaan\nja ystävälliseen holsteiniläiseen kaupunkiin, kuin Veldtiin\nKrokodiilivirran rannalla. Onneton hän ei siitä sentään ollut;\nhänen ja hänen isänsä sanaton sopimus kun oli parhaimman jälkeen\nhemmoitella ja huvittaa äitiä, ja ylialaan kohdella häntä kuin lasta,\njoka väliin näytti erinomaisen hullunkuriselta. Niinpä he esimerkiksi\neivät koskaan nimittäneet äitiä muuksi kuin \"meidän typykäksemme\",\neivätkä koskaan antaneet hänelle lepoa ennenkuin olivat saaneet\nhänet kolmasti päivässä nauramaan; ellei se ollut onnistunut, ja\nellei vanha kafferikaan, heidän paimenensa, ollut saanut naurua\ntoimeen, silloin lähti hän lauantaina ratsain sisarensa luokse ja toi\nsunnuntaina hänet miehensä ja viiden poikansa kanssa isän farmille,\nkaikki ratsain, ja kaikilla seitsemällä hiukset otsalla, ja silloin\ntäytyi äidin nauraa.\n\nTyttö naurahti iloisesti ja sanoi: \"Tuopa mukavaa on. Tuommoisesta\nminä pidän. Minä olen nimittäin ollut jo monta vuotta eräässä\nsuuressa talonpoikaisperheessä, jossa kyllä on terveyttä ja leipää\ntarpeeksi. Mutta ystävällisyyttä ja iloisuutta halveksintaan siellä\nja pidetään melkein rikollisena. Mutta minusta on vaan parasta\nmaailmassa, kun kaikki ovat ystävällisiä ja hyviä toisilleen ja\nkaikille maailmassa.\"\n\nNuorukainen nyökäytti päätään ja myönsi vilkkaasti että hän oli\noikeassa ja sanoi: \"Sinä sovit erinomaisen hyvin omaisteni kanssa.\nSinun pitää tulla kanssani.\"\n\nNyt tuli tyttö taas hiljaiseksi.\n\nJonkun hetken päästä rupesi hän taas hiljaisella ujolla äänellä\njuttelemaan isovanhemmistaan, jotka olivat olleet maanviljelijöitä,\nja siitä arvosta, jossa isänsä oli kyläläisten kesken ja veljiensä\njärkevästä vakavuudesta, hän jutteli sitä kaikkea siinä hiljaisessa\nja viattomassa toivossa että saattajalleen selvenisi, että hän oli\nhyvästä perheestä, ja ettei hän luulisi, että hän oli löytänyt hänet\nkadulta näin vaan.\n\nSilloin sanoi nuorukainen hänelle, että hänen ulkonäkönsä ja\nolentonsa oli häneen tehnyt sen vaikutuksen, kuin kävisi hänen\nrinnallaan tässä yksi paikkakunnan parhaimpia tyttöjä ja että hän\nsydämestään iloitsi, että hän oli voittanut hänen luottamuksensa\nja nyt sai käydä hänen rinnallaan. Hän ei ollut pettynyt hänessä,\npäinvastoin, hän miellytti häntä yhä enemmän, hän tuntui hänestä jo\nkuin hyvältä toverilta, ja mielellään kävisi hän yhä edelleen näin\nhänen rinnallaan, jos hän vaan sallisi.\n\nTyttö ei vastannut mitään. Mutta kun he astelivat edelleen ja tyttö\npimeässä ei nähnyt polkua edessään, otti nuorukainen hänen kätensä\nja laski sen käsivarrelleen, ja piti kädestä yhä, ja tyttö salli\nsen. Niin kävivät he vielä hetken vaieten rinnakkain, sillävälin kun\nnuorukainen tuontuostakin hiljaa silitti neidon kättä, ja heidän\nsydämensä lähenivät yhä syvemmässä luottamuksessa, vähitellen ja\nsanattomasti toisiansa.\n\nNiin kulkivat he jonkun matkaa kangastietä ja lähenivät Kultahetettä.\nKuun epäselvässä valossa näkivät he laakson painanteen ja pienen\npyöreän lähteen peilin. He tulivat käsikädessä hetteelle. He\npysähtivät seisomaan lammin eteen ja katselivat veteen. Kun pilvet\nhälvenivät kuulta, näkivät he kirkkaassa sinervässä valossa hämärän\nkuvastuksen edessään. He katsahtivat taaskin ylös ja katsahtivat\ntoisiinsa. \"Minun on jano\", sanoi neito ja naurahti hiljaa.\nNuorukainen kumartui, ammensi yhteenliitetyin käsin vettä ja tarjosi\nhänelle, tyttö sypisti huulensa ja joi hänen kädestään ja nyökäytti\nkiitokseksi päätään hänelle. Silloin käytti nuorukainen tilaisuutta\nhyväkseen, laski märjät kätensä hänen kummallekin poskelleen ja\nsuuteli varovasti häntä. Ja kun hän huomasi, että hän ojensi huulensa\nhänelle ja antoi kätensä tahdottomasti vajota hänen käsivarsilleen,\nkietoi hän käsivartensa hänen ympärilleen ja sanoi: \"Nyt tiedän minä,\nettä sinä lähdet kanssani .\"\n\nNyt antoikin hän hänelle varman ja vakavan vastauksen. \"Niinpä,\nminä lähden mukanasi, minä pidän sinusta niin, ja tunnen sinut\nniin hyvin, kuin olisit jo kymmenen vuotta ollut minun armaani.\nIsä ja äiti antavat kyllä minun muuttaa, niin raskaalta kuin se\nonkin tuntuva heistä; heillä on nimittäin aina ollut aavistus, että\nminulle tapahtuisi jotain erikoista; ja voinpa kertoa sinulle että\nnytkin lähdin tänne markkinoille aivan erityisissä aavistuksissa ja\nodotuksissa, ikäänkuin saisin minä kokea tai ainakin nähdä jotain\naivan erinomaista.\"\n\nNiin pitkälle oli hän ennättänyt puheessaan, kun hän yht'äkkiä\nkirkahti: \"Oih\", sanoi hän, \"tuolla ylhäällä kanervikossa valahti\nikäänkuin verta.\"\n\nHän rauhoitti häntä ja sanoi: \"Sehän on kuun valoa vaan, näkeehän sen\nselvästi.\"\n\n\"Tai oliko se sinun suusi?\" sanoi tyttö ja nauroi. \"Sehän on ihan\npunainen.\"\n\nNuorukainen suuteli häntä useampaan kertaan, jonka hän hiljaa salli\nja kysyi, joko hän nyt oli saanut niitä kyllikseen.\n\n\"En likimainkaan\", vastasi tyttö nauraen. \"Minä olen saanut nähdä\nniin kauan nälkää niistä.\"\n\nSilloin suuteli nuorukainen häntä taaskin.\n\nSitte otti hän hänen käsivartensa taas ja astui hänen kanssaan alas\nmarskeille ja rauhoitti häntä ja saatti hänet aina talon ovelle asti,\njossa hän palveli.\n\nSeuraavana päivänä meni tyttö kihloihin nuorukaisen kanssa\nvanhempainsa kotona, ja vanhemmat ja valkohiuksiset siskokset\nkatselivat vakavina, mutta ystävällisinä häntä, ja kaksi pojista\nväitti samana päivänä vielä, että he joskus siirtyvät Etelä-Afrikaan.\nToinen heistä onkin muuttanut sinne, toinen vaipui nuorena hautaan.\n\nKuusi päivää myöhemmin astui nuoripari laivaan. Kapkaupungissa tuli\nheistä mies ja vaimo. Heidän avioliittonsa tuli onnelliseksi. Hän ei\nkertaakaan ole katunut sitä, että hän vieraan miehen kanssa lähti\nvieraaseen maahan. Silloinkaan ei hän sitä katunut, kun kolmekymmentä\nvuotta jälkeenpäin hänelle tuotiin sanoma, että hänen kolmas poikansa\noli kaatunut rynnätessä Colenson luona. Hän ei silloin muistanut\nsitä vertakaan, jota kotomaan keijuhaltiat silloin kerran olivat\nnäyttäneet hänelle Kultahetteen ääressä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana iltana, kohdakkoin jälkeen kun afrikalainen armaineen oli\njättänyt vieremän, pysähtivät ylhäällä kangastiellä muutamat rattaat,\nja Harro Heinsen sanoi: \"Tule, käydäänpäs alhaalla Kultahetteellä\nhiukan. Kaikki, jotka kantavat Uhl-nimeä, tai jotka ovat jotakin\nsukua heille, tarvitsisivat kultaa nyt; ehkäpä satumme me löytämään\njotakin.\" \"Kuten tahdot\", vastasi Elsbe. Hän hypähti rattailta hänen\nkäsivarsilleen, ja hän piti tuota pientä notkeata vartaloa varmasti\nsylissään ja kantoi hänet jalkapolkua alas. Ja Kultahetteellä,\nharmaassa ruohostossa, tuli hän hänen omakseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJörn Uhl seisoi siniliinaisessa takissaan ja tähysteli ylös\nkuuhun, tuohon vanhaan, ikäkuluun kuivuneeseen ja hedelmättömään\nvanhaanpoikaan, eikä ollenkaan kääntänyt huomiotansa siihen, mikä\neli ja rakasteli hänen ympärillään puissa ja niityillä ja ylhäällä\nnummella. Hän harrasti korkeita tieteitä. Mutta kun hän yhä vielä\nkatseli sinne loisteleville vuorenkukkuloille, jotka täydessä\nauringonpaahteessa seisoivat _mare nektar'in_ rannalla, kulki\nyht'äkkiä kaksi paria ihmiskasvoja, poski poskella kuun editse.\nSilloin antoi hän ällistyneenä putkensa vaipua ja katseli ja kuunteli\nulos yöhön. Sitte sulki hän ovet ja palasi kammariinsa ja ajatteli\nhuomisia töitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin kului talvi ja kevät ja läheni kesä, ja Jörn Uhl piti huolta\ntöistä ja odotteli sitä kohtaloniskua, joka oli musertava hänen\nperheensä. Mutta ei tapahtunut mitään. Näytti kuin olisivat Uhlin\nasiat yhä hyvällä kannalla. Jörn Uhlia kyllä kohtasi isku, mutta se\ntuli toisaalta.\n\nOltiin heinäkuussa heinänkorjuun aikana, silloin lensi läpi maan\nhuhu kansojenvälisistä levottomuuksista ja sodasta. Ja maa ja\nihmiset tarkistivat aistimensa ja kuuntelivat ahnaina sitä umeata\nkohinaa ja pauhua. Kansansielu imi tämän hälinän itseensä. Oli ollut\nnimittäin olemassa vanha, hiljainen, jo kauan nukkunut toive, se\nsaattoi nyt tulla täytetyksi; oli ollut vanha riita-asia, kokonainen\nsarja vanhoja, pahoja valituksia ja riidanaiheita, ne nyt saattoivat\ntulla ratkaistuiksi. Yksityinen ihminen ei näitä asioita ajatellut;\nyksityinen ihminen oli huolissaan ja hädissään, ja katseli kauhulla\nsitä kohinaa ja kuohuntaa siellä etäisyydessä. Mutta valtaavassa\nkansansielussa, suuruudessa, joka on avaruuden ja ajan ulko- ja\nyläpuolella, ja jossa ei ole unohdusta eikä kuolemaa, siinä kaivoivat\nja kiehuivat nämä toiveet, jotka ammoisesta muinaisuudesta jo olivat\nsiinä kyteneet, ja joista se jo tuhansia vuosia oli ollut raskaana.\n\nUhlin nuorin ei paljoa kuullut tämmöisistä, ei olisi semmoinen\nhäntä liikuttanutkaan. Ei ollut hänen aikansa vielä katsoa asioita\navarammalta kannalta, hänen silmänsä eivät kantaneet kauemmalle, kuin\nUhlin viimeisiin ojiin.\n\nTuli sitte eräs heinäkuun päivä, jolloin oli tulinen työnteko\nheinäniityllä. Geert Dose, joka oli ottanut isäntärengin paikan\nUhlilla sysäsi tarikkonsa syvälle lappoihin ja sanoi: \"Ranskalaisia\nsanotaan vähän kopeanenäiseksi väeksi. Onkin hyvä, että me hieman\nsaamme kutitella heitä sinne nenän alle. Ja mitäs siitä. Onhan tuo\nmuutteeksi.\" Pikku renki kysyi, joko hän oli kyllin vanha voidakseen\nilmoittautua vapaaehtoiseksi. Hän oli tasan kahdeksantoista.\n\nJörn Uhl puisti päätään: \"Noh, vaiti nyt\", sanoi hän, \"ei niistä\npuheista mitään lähde.\"\n\nSeuraavana aamuna heräsi hän varhain ja näki kammarinsa kirkkaassa\nkuun valossa ja ajatteli: \"On liika aikaista vielä herättää toisia;\nmutta minä nousen sentään ja katselen kerran kuutakin taas.\" Hän oli\nkoko talven ahkerasti lukenut Littrow'ia ja riemastui yhä enemmän\ntähtiin, mitä enemmän hän oppi tuntemaan niitä. Hän oli laatinut\npiirustuksia kuusta ja tähtien asennoista ja tuli iloiseksi joka\nkerta, kun ne kävivät yhteen Littrow'in piirustusten kanssa, ja oli\nsiten täyttänyt monta paperiarkkia huimaavilla etäisyyslaskuilla.\nKoko tämä askartelu tyydytti hänen tiedonjanoansa ja täytti jollakin\ntapaa hänen sielunsa ilotonta tyhjyyttä.\n\nHän otti siis kaukoputkensa, joka nyt oli aina valmiina\npäällimmäisenä kirstussa ja lähti huoneestaan välikön kautta,\naukaisi oven ja oli juuri astumassa ulos, kirkas putki kädessään,\nkun eräs vanha polisipalvelija sinisessä kiiltonappisessa takissa\ntuli häntä vastaan, katsahti ensin vähän kummastuneesti häneen ja\nsanoi sitte: \"Arvelinkin, että sinä jo olit noussut ylös, Jörn, tässä\non pari kirjelmää, toinen sinulle, toinen Geertille. Teidän pitää\nhuomenaamulla aikaiseen kello kymmenen olla Rendsburgissa, sotajoukko\nasetetaan liikekannalle. Minun pitää kohta edelleen taas. Palaa\nterveenä takaisin, Jörn!\"\n\nJörn Uhlin kaukoputki vaipui, ja hän veti henkeänsä syvään. \"Vai\nniin!\" sanoi hän ja kääntyi ympäri ja palasi välikön kautta\nhuoneeseensa takaisin, pani kaukoputken paikalleen, ja istui itse\nkirstulle.\n\n\"Se saattaa kestää kauankin\", ajatteli hän. \"Ne ovat mahtavaa ja\nurhoollista kansaa, tuleepas luja yhteenotto siitä. Vihamielisyys\non vanhaa ja katkeraa... Hannu jää kotiin; Heikin täytyy mukaan.\nKen palaamaan pääsee, siitä ei tiedä kukaan... Tuleepa olemaan\ntepastusta. Hannu ja isä... Elsbe... Siitä kaikesta täytyy minun\nvielä puhua Thiessin kanssa. Menen Aulangon kautta. Tänään\niltapäivällä kello kolme täytyy meidän lähteä... Jasper Krey pitää\nottaa vakinaiseksi työntekijäksi taloon. Hän ei kyllä kai liikoja\nhäärää, mutta ei hän sentään anna minkään mennä lumilingollekaan.\nMissä lienee Fiete Krey nyt?... Tämä teki pahan aukon laskuihini.\nMutta se mikä tapahtuu, sen täytyy tapahtua. Ell'eivät he tahdo\njättää meitä rauhaan, täytyy meidän ensin kurittaa heitä, sitte saa\ntaas rauhassa kyntää. Voi kestää vuoden, voi enemmänkin. Jasper Krey\non ainoa, johonka jonkin verran voin luottaa, Tahdonpa puhua hänelle\npari ystävällistä sanaa, ja luvata hänelle sata markkaa ylimääräistä\npalkkiotakin, jos tapaan kaikki järjestyksessä. Kurjaa on tämä,\nminulla on isä ja veli ja sentään täytyy minun mennä naapurin luokse\nja pyytää häntä: pidä sinä huolta talostamme.\"\n\nSitte nousi hän ylös, katseli ympärilleen huoneessaan ja lähti\nviimein ja herätti kaikki ja sanoi: \"Ylös nyt. Tänään täytyy ennättää\npaljon. Minä ja Geert Dose olemme kutsutut lipuillemme.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähemmä kuutta tulivat hän ja Geert metsätietä alas ja pistäysivät\nAulangolle. Silloin näkivät he Thiess Thiessenin raskas säkki\nselässään pihalta päin menevän kylää kohden ja yhtäpäätä kääntyvän\nkatsomaan taakseen. He rupesivat molemmat huutamaan häntä ja hän\nseisahti. Kun hän tunsi Jörnin, pudisti hän lohduttomana päätään,\nkyynelet kihosivat hänelle silmiin ja hän huusi jo kaukaa: \"Jörn,\nJörn, nyt olen tehnyt kauniin teon! Elsbe ei ole enään neljääntoista\npäivään ollut täällä, vaan on Harro Heinsenin kanssa Hampurissa.\nEn ole uskaltanut kirjoittaa siitä sinulle. Ja nyt kirjoittaa hän\nettä Harro Hein sen nyt matkustaa hänen kanssaan Ameriikkaan, mutta\nettä hän pelkää Ameriikkaa, ja hän sanoo hyväiset meille kaikille,\nerittäinkin sinulle.\"\n\nJörn katsoi hämmästyneenä Thiessiin. \"Anna kirje tänne!\" sanoi hän.\n\nThiess Thiessen heitti säkkinsä, joka hänellä oli olalla, maahan,\npyyhkäsi kerran kuumia kasvojansa, rupesi etsimään kirjettä\ntaskustaan, ja kääntyi sitä etsiessään ja katseli taakseen Aulankoa\nkohden.\n\n\"Mitä kaikkia papereita sinulla on? Minne sinä aiot?\"\n\n\"Älä kysy sitä, Jörn\", valitteli hän. \"Hampuriin minä menen, ja\nell'en löydä häntä sieltä, menen Ameriikkaan.\"\n\nGeert Dose oli tunnustellut säkkiä, \"Siinä on kaksi isosta kinkkua ja\nkaksi silavakimpaletta\", sanoi hän. \"Ne kuuluvat sentään pienempään\nsikaan. Ja yksi sianpää.\"\n\n\"Matkaa varten\", vaikerteli Thiess. \"Hampuriinko?\" kysyi Geert Dose\nnöyrästi.\n\n\"Ameriikkaan\", vastasi Thiess nikottaen.\n\n\"Se joltakin kuuluu\", sanoi Geert.\n\nJörn oli lukenut kirjeen ja katseli mykkänä Thiessiin. \"Ja nyt\naiot sinä jäljissä? Kirjeen mukaan pitäisi hänen jo olla lähtenyt\nHampurista, ja vaikka hän vielä olisikin siellä, niin ethän sinä voi\nestää häntä lähtemästä hänen mukanaan Ameriikkaan.\"\n\n\"Hänen pitää erota hänestä ja jäädä minun luokseni, eikä kukaan\nihminen saa sanoa hänelle sanaakaan siitä.\"\n\nJörn Uhl mietti: \"Sinä et kai vielä tiedä, että meillä nyt on sota\nRanskan kanssa, ja että me olemme kutsutut Rendsburgiin?\"\n\n\"Voi Jumalani!\" huudahti hän. \"Se nyt vielä. Onnettomuus\nonnettomuuden päällä.\"\n\n\"Meillä ei nyt ole aikaa pitkiin neuvotteluihin\", sanoi Jörn. Hän\npudisteli päätään; hän ei voinut käsittää koko uutista vielä,\nPieni Elsbe ulos maailmalle tuon isokokoisen raa'an miehen kanssa?\nYht'äkkiä heräsi hänessä ajatus: \"Onhan mahdollista ett'ei laiva\nsodan tähden ole voinut vielä lähteäkään. Jos vielä tapaat hänet,\nniin tee, minkä vaan taidat ja toimita hän takaisin tänne Aulangolle.\"\n\n\"Luuletko sinä\", sanoi Thiess, \"että se onnistuu?\" Hän katseli\ntaakseen taloaan ja nyyhki, ja kyynelet valuivat hänen kapeille\nposkilleen.\n\n\"Noh\", sanoi Jörn, \"mutta maltahan nyt toki itsesi! Sinähän olet\naina niin halunnut matkustaa ainakin nähdä Hampuri kerran eläissäsi.\nNythän pääset kerrankin irtautumaan tästä nummestasi.\"\n\n\"Niin, niin\", sanoi hän ja jäi taas seisomaan ja katsomaan\nolkikattoansa. \"Se juuri katkeraa onkin.\"\n\nSilloin rupesi Jörn Uhl aavistamaan. \"Thiess\", sanoi hän, \"mikä sinun\non?\"\n\nHe olivat saapuneet kukkulalle, josta vietä viimeksi näkee Aulangon.\n\"Enpä tiedä\", vastasi hän itkien, \"minua ahdistaa niin.\"\n\n\"Thiess! Sinun matkustusvimmasi, kaikki maailmankarttasi, Brasiliasi\nja Jaapanisi, kaikki se on ollut vaan lavertelua ja kuvittelua. Sinun\non koti-ikävä.\"\n\n\"Ei, ei!... Lähdenhän minä teidän kanssanne.\" Hän hoiperteli kuin\npäissään.\n\n\"Palaa sinä takaisin, Thiess, et sinä sitä voi tehdä.\"\n\n\"Minä en saa unta enää\", valitteli tuo pieni mies, \"näin koko yön\nhänen edessäni kurjuudessa, ja nyt minun täytyy hänen jäljissään.\nMutta en voi eroita täältä Aulangoltakaan.\"\n\n\"Ell'ei Thiess Thiessen enää saa unta\", sanoi Geert Dose, \"niin\nsilloin on huonosti asiat hänen kanssaan, silloin kadottaa hän pian\nruokahalunkin Ja mitä tekee hän silloin kinkuillaan?\"\n\n\"Minun täytyy päästä\", vaikerteli Thiess \"ei auta mikään. Minä lähden\nEckert Wittin kanssa, tiedäthän, turvelaivurin. Jättäkää minut\nrauhaan, älkääkä kiusatko minua: niin täytyy tehdä.\"\n\n\"Hyvä, no lähde sitte! Ei meilläkään enää ole aikaa.\"\n\nTienristeyksessä antoivat he kättä hänelle ja seisahtivat ja\nkatselivat häntä jälkeen.\n\n\"Säkki on liika raskas hänelle\", sanoi Geert. \"Katsos vaan, hän\noikein horjuu.\"\n\n\"On niin raskasta hänelle\", sanoi Jörn \"lähteä pois.\"\n\n\"Kuules sinä, sanosta, mitä lajia maata se Ranska oikein on? Minä\ntarkoitan, että onkohan sieltä mitään saatavissa. Laittavatko ne\nsikansa lihaviksi _siellä_, tai etkö tiedä sitä?... Mutta näetkös?\nHän on laskenut säkkinsä maahan. Sehän on ihan kidutus miehelle,\nJörn. Säkki on liika raskas hänelle.\"\n\n\"Hän kapuaa vallille\", sanoi Jörn Uhl, \"hän koettaa, näkisikö hän\nkerran vielä talonsa. Ja _tuo_ tuntee joka lehmänpolun Takaindiassa!\"\n\n\"Minäpä käväsen hiukan siellä, Jörn. Luulenpa että vika on säkissä.\"\n\nGeert juoksi tattarimaan poikki ja palasi kohta takaisin molemmat\nsilavakimpaleet kainalossa. \"Miksi olisin ryhtynyt pitkiin puheisiin\nhänen kanssaan?\" sanoi hän. \"Hän ei ollenkaan huomannutkaan. Hän\nseisoo ja tirkistelee taloaan kohden... Kuka tietää, kuinka meidän\nvielä käy. Nämä kaksi silavakimpaletta ovat ainoat varmat, mitä\nmeillä on; kaikki muu on sekamelskaa.\"\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nJokainen maalainen Schleswig-Holsteinissa tietää että siniliinainen\ntakki ja housut ovat ainoa oikea ja vanha työpuku, joka sivumennen\nsanoen hyvinkin pukee vähänkin näköistä miestä. On kyllä lisättävä,\nettä semmoinen siniliina aikaa myöten muuttuu vallan heleänsiniseksi\nniiltä kohdin, jotka kahnautuvat ja kuluvat enemmän, kun taas\nsuojatummat paikat säilyttävät entisen, tummemman värinsä. Tämä\nkirjavuus voi lisääntyä vielä siitä, että emäntä neuloo uusia\nsyvänsinisiä paikkoja polville ja rintaan; ja silloin saattaa mies\nruveta näyttämään niin moniväriseltä, että käy vaikeaksi uskoa että\nsemmoisen kirjavan Joosepin mekon alla todella piilee kunniallinen\nholsteinilainen talonpoika.\n\nOltiin Rendsburgissa Loherkankaalla, Ranska oli neljä päivää sitte\njulistanut sodan.\n\nNeljä päivää sitte oli jefreitteri Lohmann -- joka vasta tänä vuonna\nkuoli sodanjälkeisistä vammoistaan -- tulla karauttanut leiriin\nja tuonut leirinkomentajalle käskykirjeen. Minuuttia jälkeenpäin\ntiesivät kaikki patteriat: nyt lähdetään matkalle Ranskaan. Silloin\nolivat kaikki ilman komentoa rientäneet ratsujensa luokse ikäänkuin\nhätätorvea olisi puhallettu, ja kiirein käsin ruvenneet satuloimaan\nja valjastamaan niitä. He arvelivat, että nyt piti kohta lähdettämän.\n\nHans Lohmann, jefreitterin veli, toisessa komppaniassa, numero\nkolmas, oikeanpuolinen mies kanuunalla, pyyhkijä ja lataaja, oli\nensimmäiset neljä viikkoa vallan tökerryksissään. Vasta kolme päivää\nGravelotten jälkeen rupesivat asiat taas selkenemään hänelle.\nEnsiksikään ei hän ymmärtänyt, miks'ei kohta lähdetty liikkeelle,\nja toisekseen, miks'eivät ranskalaiset heti seuraavana päivänä\nilmestyneet Loher-kankaalle, ja kolmanneksi vielä, kun patteriat\nvihdoinkin olivat liikkeellä, kuinka oli mahdollista että maailma\noli niin avara, hän oli luullut että ranskalaiset asuivat kohta\nHohenwestedt'in ja Heinkenborstel'in takana. Tähän maantieteelliseen\nhämminkiin tuli lisäksi siveellinen: hän ei ollut ymmärtänyt, mitä\nkapteeni oli tarkoittanut, puhuessaan heille vanhoista oikeuksista\nja rakkaudesta isänmaahan ja suurista toiveista. Mutta jefreitteri\nLindemann, joka hänelle merkitsi samaa kuin kirkas lamppu pimeälle\nhuoneelle, selitti perästäpäin lyhyesti hänelle, että ranskalaiset\nolivat loukanneet vanhaa kuningasta. \"_Noin_ ovat tehneet, Lohmann\",\nja kohotti kättään ikäänkuin lyödäkseen.\n\n\"Kuinka vanha hän on?\" kysyi Lohmann.\n\n\"Hiukan yli seitsemänkymmenen.\"\n\nSiitä hetkestä, kun Lohmann tämän kuuli, oli hänelle asia selvä ja\nhänellä hyvä omatunto. \"Jos ne ovat lyöneet päin kasvoja sitä vanhaa\nmiestä, niin silloin on meillä oikeus käydä heitä rinnuksiin.\"\n\nNiinpä olivat asiat hiukan hämärät Lohmann II:lle.\n\nMutta kapteeni Gleiserillä taas oli kaikki selvillä.\n\nMitä kaikkea se mies ennätti järjestää niinä seitsemänä päivänä ennen\nlähtöä! Eikö hän seisonut kolme päivää peräkkäin aamusta iltaan\npaikallaan kuin paalu sannassa ja tarkastanut miehistöä ja hevosia.\nEikä mikään ollut tarpeeksi hyvää hänelle. Olikin hän näinä päivinä\njyrkkä useamman kuin yhden kerran. Hän, kapteeni Gleiser, hänen\nKuninkaallisen Majesteettinsa komein upseeri, kuten hän itse sanoi:\nhän väitti näinä päivinä useampaan kuin yhteen kertaan, että hänen\npatteriansa oli huonoin kaikista, jotka nyt tekivät matkaa Ranskaa\nvastaan.\n\nPaja oli jo kahdeksannen kerran ajanut hänen ohitsensa, edessä kuus'\nyhtä korkeata mustaa hevosta, yks', kaks', neljäkaru... _ah!_...\nNoin! Sepä rätisi. Silloin tuli edempänä pula. Eräs korkeakoipinen\njuhta, komea eläin, rupesi äksyksi. Se repi suitsiaan, teki laukkoja,\njoutui reservistien väliin, jotka seisoivat siellä myttyineen, ja\nnäytti yrittävän tanssia polkkaa takajaloillaan.\n\n\"Kyllä me hänet pehmitämme!\" kirkui kapteeni. \"Ruskea eteen.\"\n\nAjaja hypähti voimakkaalla hyppäyksellä selkään; istui jo, samassa\noli hän selällään sannassa.\n\n\"No, anna nyt paikalla haudata itsesi! Jefreitteri Jürgens! Sinä\nselkään! _Tuommoisten_ miesten kanssa Ranskaan!? Minä lähden yksin!\nMinä lähden ihan yksin!\"\n\nJefreitteri Jürgens makasi samassa hiekkakuopassa, jonka ajaja äsken\noli tehnyt.\n\nKapteeni Gleiser katseli ympärilleen. Hän katseli ympärilleen\nikäänkuin ihminen, joka seisoo maailman keskipisteessä, ja pitää\nainoastaan itseänsä oikeana ihmisenä. Hän tahtoi itse ajaa hevosella.\nKannatti toki kolmellasadalle arvottomalle ihmiselle näyttää, mihin\nkapteeni Gleiser pystyy. Siten, semmoisissa ajatuksissa katsahti hän\nympärilleen.\n\nReservistien joukossa, jotka vielä seisoivat siellä\nsiviilipuvuissaan, vähän toista sataa miestä, seisoi vanhassa\nsiniliinaisessa puvussa, jonka polvissa oli uudet paikat eräs mies\nhiukan syrjässä toisista. Hän oli melkoisen pitkä ja laihanläntä,\noikeaa puhdasta rotua, harteva, suoravartaloinen ja ylpeä- ja\nsoukkakasvoinen. Moni ruhtinas maassamme toivoisi, että tämän\ntalonpoikaisnuorukaisen vartalo ja kasvojenpiirteet kulkisivat\nperintönä hänen suvussaan. Vaalevilla, melkein valkeilla hiuksillaan\noli sininen särmilakki, ja kädessään oli hänellä kohtalaisen suuri\nmatkalaukku. Tämän nuorukaisen havaitsi Gleiser.\n\n\"Jefreitteri Uhl!\" huudahti hän.\n\nTämä astui lähemmä.\n\n\"Ettepä ole tullut kevytaskeleisemmaksi\", huusi hän. \"Onko isäukko\npuusuutari?\"\n\n\"Talollinen, herra kapteeni.\"\n\n\"Osaatteko ratsastaa tuolla riiviöllä, vai oletteko tekin yhtäläinen\nlommoinen teekannu... Noh!\"\n\nJokainen, joka sinä päivänä oli Loherkankaalla -- ja joka elää\nvielä, harmaapäisenä -- hän tietää kuinka kankeasti ja verkkaisesti\njefreitteri Jörn Uhl Wentorffista laski maahan harmaapalttinaisen\nmatkalaukkunsa, ja kuinka hän sitte taas oijensihe pystyyn ikäänkuin\nnaksahtelisivat hänen kaikki jäsenensä; ja kuinka hän sitte, kun hän\ntaas oli suorana ja laski kätensä Ruskon päälle, oli muuttunut kuin\ntoiseksi mieheksi, kuinka silmänsä olivat leimahtaneet, kuin esiin\nkarauttava leijonapari, kuinka hän hypähti selkään ja kuinka Rusko\nkorskahti ja nousi pystyyn, käänteli ja heitteli itseään ja lopuksi\nlähti neljääkarua nummen ylitse, niin että hiekka pölysi pilvenä\nympärillä ja kuinka se koitti kaikkea vapautuakseen Ranskan matkasta,\nmutta kuinka se viimein jätti vastaanpyristelemisensä, ja kuinka\njefreitteri Uhl, pää jokseenkin ylhäällä, lopulta tuli takaisin sillä.\n\n\"Uhl\", huusi Gleiser, \"te pidätte hevosen ja olette tykkipäällysmies\nkuudennella tykillä.\"\n\nNiin lähti Jörn Uhl aliupseerina sotaretkelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahdeksan päivää myöhemmin marssivat he raskaassa rankkasateessa\nsamaa pitkää poppelikujannetta, jonka kautta kuudeskymmenesneljäs\nosasto kuus' päivää aikaisemmin oli kulkenut, kun se teki rynnäkön\nSpicherer vuoria vastaan. Ilma oli kurjaa ja kaikki väsyneitä ja\nallapäin.\n\nEi tullut selville, kuka sen ensiksi kertoi tai oli nähnyt: Näkivät\nvanhan kenraalin ratsullaan, ja kohta kulki miehestä mieheen:\n\"Hän oli juuri nähnyt, kuinka erästä upseeria rumpujen päristessä\nhaudattiin, tuonne vasemmalle puista. Silloin oli hän ratsastanut\nluokse ja kysynyt: 'Ketä siinä haudataan, kuulkaa?' 'Kapteeniamme.'\n'Antakaa minun nähdä hän kerta vielä', oli vanhus sanonut, 'hän on\nminun poikani.'\"\n\nKohta jälkeenpäin ratsasti hän adjutanttinsa kanssa patteriojen\nohitse, jotka sateessa siinä kulkivat tietään. Hän ei oikein\nesiintynyt edukseen hevosella, oli liika tukeva ja lyhyt. He\nkatselivat häntä jälestä ja jatkoivat matkaansa.\n\nKurja ilma. \"Kas tuossa, kolme kuollutta hevosta! Katsos, nepä ovat\npaksuiksi pöhöttyneet!\"\n\n\"Kuules, mitä tarkoittavat nuo tuommoiset pitkät kummut. Kas kummaa:\nniihin on pistetty sapeli seisomaan jokaiseen.\"\n\n\"Etkö sitä huomaa, kuule? Nehän ovat vastakaivettuja hautoja.\"\n\n\"Ihmisillekö?\"\n\n\"Niin, ihmisille juuri. Keitä varten muuten? Äläkä nyt enää laske\nsemmoisia tuhmuuksia.\"\n\n\"Katsos, tuoss' on kivääri maassa pystyssä. Joku on käyttänyt sitä\nsauvanaan. Sauva seisoo vielä, hän itse ei.\"\n\nKurja ilma. Kuinka sade valuu virtanaan puiden läpi.\n\nKanuunat rämisevät ja ratisevat eteenpäin tietä. Hautoja. Paljasta\nhautoja. Kuulat ovat kuorineet poppeleita, ja murskautuneet oksat\nnäyttävät paljaita säitään.\n\n\"Emme me vihollista lähelle pääse... me Schleswigholsteinilaiset?...\nEmme ikipäivinä!... Preussilaisista raudansyöjistä olemme me\nliika kokemattomia ja veteliä. Me olemme mukana ainoastaan näön\nvuoksi. Me olemme mukana vaan marssiaksemme näin jäljistä.\"\n\n\"Ne jotka ovat olleet mukana vuonna kuuskymmentä kuus', ne saavat\nsyödä soppaansa.\"\n\nKukaan ei kysy, kuka tämmöisen mielipiteen lausuu, ja onko se oikea.\n\nYöksi leiriytyivät he märjille ja tuulisille kukkuloille\nlänsipuolella Spicherniä, ja heittivät vartiotuleen neljätoista\nranskalaista vaunua, jotka seisoivat siellä. Kaikki olivat hiljaa\nja alakuloisia, vaikka muutamat koettivatkin isoäänisesti nauraa ja\npuhella. Vääpeli marisi koko yön sitä, että oli poltettu ne komeat\nvaunut ja antoi aamusti kaivaa tuhkaläjistä säilyneet rautaosat ja\niloitsi, kun sai niistä seitsemän frankkia patteriakassaan.\n\nPatteriat lähtivät eteenpäin taas. Tuo kävi raskaaksi. Tuo alituinen:\neteenpäin ja eteenpäin. Mieluummin kerta vihollisen kimppuun,\ntupuloida se hyvänpäiväisesti ja sitte saada palata kotiin takaisin.\n\"Kukahan muutoin siellä kyntää ja kylvää? Syksy lähenee. Isä ei yksin\nvoi pitää huolta koko tarhasta. Ja äiti? Ja tytöt?\"\n\n\"Mehän mennään yhä syvemmälle Ranskaan! Luulenpa, että on menty ihan\neksyksiin jo. Kunpa juttu vaan päättyisi onnellisesti kerta.\"\n\nEdelleen vaan, aina edelleen!\n\nKuinka Wentorff tuntuu pieneltä. Wentorff, maailman napa ja\nkeskipiste. Löytyyhän maailmassa ainakin kymmenet tuhannet kylät, ja\nihmisiä kuin hiekkaa meren rannalla. Ensin oli heidän patteriansa\nollut yksin, silloin kun he kahdessa höyryaluksessa laskivat Elben\nylitse. Sitte oli heistä muodostunut rykmenttejä, sitte sotaväen\nosastoja, sitte sotajoukkoja. Eilisestä asti olivat he jo kokonainen\nkansakunta.\n\nNeljäntenätoista päivänä pysähtyi patteria eräälle kukkulalle,\nmuutamaan tienristeykseen. Kapteeni Gleiser pysähtyi Jörn Uhlin\nviereen. Siinä seisoi ja marssi rykmentti rykmentin vieressä,\nkanuunia ja ratsastajia, loppumattomia vaunujonoja, ihmistä ihmisen\nvieressä aina kukkuloille asti sinervässä etäisyydessä.\n\nSilloin kääntyi Gleiser: \"Noh, Uhl, mitä sanotte?\"\n\nJörn Uhl tuijotti sinne vaan, eikä virkannut sanaakaan.\n\n\"Moukka! Isänmaamme, Saksanmaa nousee entisestä alennuksestaan.\" Hän\nkäänsi hevosensa, eikä sanonut sen enempää.\n\nSilloin katsahti Jörn Uhl vielä kerran ja näki nuo kaikki eteenpäin\nkulkevat ihmiset, jotka kaikki pyrkivät _samaa_ päämaalia kohden, ja\ntunsi silmänräpäyksessä hetken suuruuden.\n\nSeuraavana yönä kulkivat he soihtujen valossa erään virran ylitse.\n\nKuudentenatoista päivänä kuulivat he oikealta, ylhäältä kukkuloilta,\nkanuunain jyskettä. \"Siellähän kuuluu ammuttavan! Katsoppas sinne.\nMutta kahdentuhannen askelen välimatkalla! Hiukan hälyytystä vaan!\"\nEnempää eivät he asiata tuumi.\n\nMutta heissä heräsi jonkinlaista uteliaisuutta; ja kaikissa näkyi\nheräävän ikäänkuin levottomuutta, metsästäjän levottomuutta.\n\nKahdeksastoista päivä koitti, ja taaskin näkivät he, kuten\nneljäätoista päivää sitte tuoreita hautoja, tällä kertaa täydessä\nauringonvalossa.\n\nKello on yksitoista.\n\n\"Kaunis päivä.\"\n\nEll'ei noita hautoja vaan olisi.\n\n\"Olipa sentään hyvä, että he aina olivat varajoukossa. Niin\nentispäivänä ja niin aina. Aina perästäpäin. Mehän olemme liika\nuusia, vastamuodostettuja joukkoja, sen lisäksi vastavalloitetusta\nmaakunnasta. Me emme pääse eturintaan. Ja hyvähän se... Tai\nvahinko... Ei... onhan tuo hyvä. Minunhan täytyy saada päästä isäni\ntykö vielä... Minunhan täytyy saada nähdä myöskin jotakin. Kymmenen\nvuotta tahdon vielä saada elää. Sitte minun puolestani kyllä.\"\n\nKello on yksitoista.\n\nNiin hiljaista kuin sunnuntaisina Holsteinissa. Ainoastaan kanuunain\nräminää ja jytinää ja nahkaremmien natinaa ja kihnuntaa.\n\n\"Kummallista!... Tuolla oikealla edessä!...\"\n\n\"Näetkö sinä?...\"\n\n\"Se raskas niistä taittaa toden totta tieltä kukkulalle!\"\n\n\"Tuolla oikealla, kuule! Etkö näe?\"\n\n\"Mitä tuo tarkoittaa?\"\n\n\"Jos tietäisinkin sen!\"\n\n\"Kuinka hiljainen ja kaunis päivä.\"\n\n\"Emme me tällä sotaretkellä saa ruutia haistaa. Kohta jo ehkä\nkomennetaan: takaisin kotimaahan!\"\n\n\"Onhan se toki tuhmaa, palata siten takaisin, eikä olla saanut kokea\nmitään. Perästäpäin tulevat sitte nuo suursuiset preussilaiset ja\njuttelevat olutlasiensa ääressä urosteoistaan niin että kurkihirret\ntaipuvat, ja me saamme istua kauniisti tuppisuina siinä ja pysyä\nhiljaa.\"\n\n\"Jan Busch, mistä sinä olet tuon piipun saanut?\"\n\n\"Sen antoi emäntäni Dingsdassa minulle ja sanoi että minun piti\nmuistella häntä.\"\n\n\"Katsos, tuolla ylhäällä tuota etummaista ratsastajaa!\"\n\n\"Näetkös sen?\"\n\n\"Mitä tahtoo se siellä ylhäällä?... Kuules sinä, mitä tuo\ntarkoittaa?\"\n\n\"Notkeastipa kääntyivät nuo nuoret hevoset!\"\n\n\"Heitä on kuus' siellä.\"\n\n\"Sepäs on ripsas kapteeni.\"\n\n\"Isä kertoi: Idstedt'in luona...\"\n\n\"Kuule sinä, älä kerro Idstedt'istä!\"\n\n\"Mitä tuo tarkoittaa?\"\n\n\"Ampuvatko ne?...\"\n\n\"Ampuvatko ne?...\"\n\n\"Patteria... trr...\"\n\nKapteeni Gleiser katsahtaa patteriansa ylitse.\n\nSitä katsetta ei kukaan unhoita. Tässä on tosi edessä.\n\nKuka näkee vielä jotakin? Kuka kuulee jotakin? Kuka puhuu vielä?\n\n\"Patteria, täyttä laukkaa...\"\n\nSiinä istuu Hans Detlef Gleiser korkealla komealla raudikollaan,\naurinko välähtelee hänen kypärällään ja hänen silmissään. Hänen\nriemujansa on antaa kuuden kanuunansa ajaa karauttaa ohitsensa ja\nsitte antaa raudikolleen kannuksista ja vielä ennättää ensimmäisenä\npaikalle.\n\nMajuuri nelistää hänelle vastaan. Hän aikoo kai osoittaa paikan.\nMajuuri istuu hyvästi hevosellaan... istuu päätönnäkin... Kuinka\nkamalaa... Nyt suistuu kuollut ratsultaan. Hevonen nelistää eteenpäin.\n\n\"Mikä hevonen tuo on, joka juuri karauttaa Jörn Uhlin ylöspäin\nkiidättävän kanuunan ohitse. Ratsastaako översti von Jagemann tuolla\nruskealla?\" Hänen kylkensä on verestä punainen ja märkä.\n\n\"Eteenpäin.\"\n\nHevoset yrittävät hypähtää sivulle.\n\n\"Ladatkaa granaateilla. Vihollisten leiriä kohden.\"\n\n\"Kahdeksantoistasadan askelen päähän.\"\n\nNyt ei ajatuksia enää.\n\n\"Ei ole mahdollista.\"\n\nEi mitään ajatuksia. Veri tyyneenä!\n\nValkoiset teltit... Siellä juoksee ihmisiä. Tuhansia liikkuu siellä\nedes ja takaisin, peittyvät savuun.\n\nPjj... jj... juu... juu... Viuhuu ja viheltää, hiljenee siellä\ntäällä, paisuu.\n\n\"Tyyninä, pojat! Kun kuulette sen, on se jo ohitse.\"\n\nJotakin lentää kimakasti vinkuen siihen, kimmahtaa kipeästi pyörästä\nja kätkeytyy lyhyellä kihahtavalla äänellä aisahevosen kylkeen. Tämä\nvavahtaa ja kaatuu kyljelleen. Ajaja katsahtaa siihen vihastuneesti.\n\"Mitä kaikkea tuommoinen keksiikään ruveta venkkuroimaan?!.\"..\nPjjuu... Hänen vihastuksensa on haihtunut. Hän nostaa pitkävetoisesti\nhuutaen kätensä, ikäänkuin olisi joku teräväkärkisellä seipäällä\nsyösnyt häntä selkään, hän vetää selkänsä koukkuun ja kaatuu\ntaaksepäin pystyyn hypähtävältä hevoseltaan.\n\nJörn Uhl kääntää päätään ja katsahtaa luutnantti Hax'iin, joka juuri\non sanonut jotakin, mutta sitä ei voi tähdätä, On meteliä ja hälinää,\nsärähtelee ja jyrähtelee.\n\nEi tarvitsekaan. Hän ymmärtää jo.\n\n\"Kanuunaa eteenpäin! Kanuunaa eteenpäin!\" Yks' kaks' kädet pyörän\npuoliin.\n\nGranaatteja käsiin... latausläpi on auki.\n\n\"Tshuu... uu.\"\n\nHyttyset tuolla koettavat pistää, tuolla edessä: tuo pitkä valkea\njuova. Mutt' ei ole aikaa... ei ole aikaa nyt. Meidän täytyy torjua\npäältämme nuo jyrähtelijät tuolta... tuolta kukkuloilta.\n\n\"Patterioja kohden!... Viidentoistasadan askelen päähän.\"\n\nNumero yksi lähtee pois. Tulta.\n\nPaukahtelusta ja räjähtelystä rupeaa muodostamaan sävel. Hirveitä\nääniä lentää ja riehuu kukkulain ylitse kokonainen lauma mielettömin\nsilmin ja vääntynein kasvoin.\n\nPuoliksi vasemmalta käsin kuuluu yhtäpäätä merkillistä räiskynää ja\nrätinää, omituista ilkeätä ääntä, ikäänkuin joku survoisi raudalla\njotakin lasisirukasaa, Ikäänkuin olkilyhde lentää tupsahtaa sieltä\nläähöttäväin miesten ylitse.\n\n\"Tulta!\"\n\nTulta leimahtelee.\n\nJörn Uhlin silmät leimahtelevat myöskin. Se sattui.\n\nLentää taaskin lyhde. Räiskyen kirahtaa se ohitse. Joku luutnantti\nlähestyy hevonen ravissa. Jörn Uhl katsahtaa sinne. Luutnantti on\nviskattu hevosen selästä ja lentää maahan. Hänen selkänsä on samassa\nkuin valettu tummanpunaiseksi.\n\nLuutnantti Hax kulkee kanuunalta kanuunalle, aivan kuin\nLoherkankaalla.\n\nJoku asettuu jäykänsuoraksi hänen eteensä; veri juoksee sen sääriä\nmyöten alas, ja muodostaa leveän juovan, ikäänkuin olisi hän kenraali.\n\n\"Saatte poistua.\"\n\nMies astuu viis askelta, sitte horjuu hän.\n\nJoku mainitsee nimen: \"Katsos. Geert Dose.\"\n\nLuutnantti Hax pysähtää yht'äkkiä, ikäänkuin kuulisi hän\nkomantokäskyn.\n\n\"Uhl!\"\n\n\"Herra luutnantti.\"\n\nHän kääntyy ympäri. \"Katsokaas hiukan. Minä olen haavoittunut\nselkään.\"\n\n\"Ei näy mitään.\"\n\n\"Eikö reikää?\"\n\n\"Ei mitään reikää.\"\n\n\"Noh,... siis ei... tuo patteria tuolla puiden alla!\"\n\n\"Tulta!... tähdätty liika lyhyelle.\"\n\n\"Tulta!\"\n\n\"Tuolla tapaa.\"\n\nNumero kaks' horjahtaa. Jefreitteri Jan Busch. Hän hoipertelee\ntaaksepäin, ja lyö käsillään päähänsä, ikäänkuin näkisi hän yht'äkkiä\njotain hirveätä ja kaatuu raskaasti taaksepäin. Kohotetuin käsin jää\nhän makaamaan seljälleen, silmät yhä samalla tapaa säikähtyneinä.\nJörn Uhl juoksee kanuunalle.\n\nNumero viis saa haavan jalkaansa. Voihkaten nilkuttaa hän paikalle ja\nlaskee Jörn Uhlin eteen uusia granaatteja.\n\nLuutnantti Hax huutaa ajajille; \"Taappäin.\" On kolme hevosta pystyssä\nvielä. Toiset makaavat maassa.\n\nOn kolme miestäkin kanuunalla vielä. Muut makaavat maassa.\n\nJörn Uhl seisoo lavetilla, hänellä on takanaan patruunalaukku,\ngranaatit ovat maassa hänen vierellään. Hän ottaa ne ylös. Sokkanaula\nja sytytin. Silmä jäykkänä kärjen ja tähtäysjyvän ylitse.\n\nLohmann II pyyhkii sytytysaukkoa.\n\n\"Lohmann!\" huutaa Hax. \"Nopeampaan, sinä! Vikkelään nyt. _Nyt_ ei\nolla Loherkankaalla.\"\n\nMutta Lohmann ei osaa toisin. \"Yks'... ja... kaks'\" Aivan kuin\nLoherkankaalla.\n\n\"Tulta!\"\n\nVasemmalta lähenee peloittavasti, rätisee ja paukkuu.\n\nLuutnantti Hax ottaa selästään ja voihkii ääneen: \"Tuo Lohmann... on\nhänkin miehiään. Ei milloinkaan osaa muuttaa tahtia.\"\n\nKapteeni Gleiser ratsastaa paikalle: \"Hyvä, pojat! Noin sen käydä\npitää.\"\n\nNeljä tai viis taapiupseeria ratsastaa toistamiseen heidän ohitsensa\nja pysähtävät aivan heidän taakseen. Kohta huomaa sen: rupeaa\nsuhisemaan ja räiskähtelemään,... menee sirpaleiksi jotakin:...\nkirahtaa kovasti jotakin vastaan... tupsahtaa syvälle maahan. Erään\nupseerin hevonen sortuu polvilleen maahan; ratsastaja lentää hevosen\npään ylitse maahan, hypähtää ylös taas ja juoksee erästä hevosta\nkohden, joka kiitää kanuunojen välitse: saa sen kiinni; Jörn Uhl\nauttaa häntä; jo istuu hän punaisella satulaloimella. Ratsastajat\nratsastavat pois. Kenraalin lakissa liehuu; osa reunusta on\nrepeytynyt, palanen pumpulatäytettä riippuu ulkona ja roikkuu.\n\nHeillä on työtä kanuunoistaan, tekevät työtä otsansa hiessä. Paremmin\nvaan. Paremmin vaan. He läähöttävät ja tähtäävät, työntävät ja\nlykkäävät, huutavat ja kiroovat. Puhaltaa kummallinen lyhytpuuskainen\nkuuma tuuli, puhaltaa milloin sieltä, milloin täältä. Maa syöksyy\ntulta; tiheistä savupilvistä välähtelee keltaisesti. Löysiksi\nkäyneistä kanuunain lukoista leimahtaa joka laukauksella pitkä\npunainen tulenkieleke.\n\nHe eivät ajattele muuta kuin työtään, työtään. He eivät huolehdi\nmistään. Ajattelevat ainoastaan: \"Tämä on kuumaa leikkiä.\nMilloinkahan päättynee?\" He eivät ollenkaan ajattele sitä, että\nylivoimainen vihollinen, joka lähenee avarassa puoliympyrässä, minä\nhetkenä hyvänsä saattaa uskaltaa rynnäkön.\n\nSilloin tulee numero viis juosten kanuunan eturattailta: \"Granaatit\novat lopussa!\"\n\nNyt on hätä käsissä, paha hätä.\n\nHe seisovat kuin kivettyneinä kanuunallaan, Lohmann kohotetuin\npyyhkimin; Jörn Uhl seisoo, toinen käsi lukolla, toinen kiihkeästi\npuristettuna nyrkkiin, ja tuijottaa eteensä salamoihin; luutnantti\nHax lähestyy jalkojaan laahaten ja kääntyy selin Lohmann'iin.\n\n\"Noh, eikö vieläkään ole reikää?\"\n\n\"Kyllä, herra luutnantti, nyt on reikä, ja verta myöskin.\"\n\n\"Nyt en jaksa enää seista. Pois en viitsi mennä. En viitsi.\" Hän\nsylkäsee ylenkatseellisesti.\n\nSilloin tulla karauttaa siihen eräs taapiupseeri. \"Miks'ette ammu?\"\n\n\"Ei ole granaatteja.\"\n\n\"No vie sun kolme perkelettä! Ampukaa patruunoilla sitte!\"\n\n\"Kuten käsketään!\"\n\nHe ampuvat umpimähkään, palttinanpalasia... lisää vaan... pitkän\najan.\n\nJörn Uhl, kumartuneena lavetin ylitse kurottaa ajatuksissaan\noikealle: siellä on granaatteja taas.\n\nNyt sujuu paremmin.\n\nEräs ihan nuori luutnantti seisoo heidän takanaan ja kehuu kovalla\näänellä. \"Hyvin, aliupseeri! Sangen hyvin... Toveri!\" Hän kumartaa\nHaxille, joka istuu maassa, selkä kanuunan etupyörää vastaan. Mutta\nHax ei näe häntä; Hax katselee puolisulkeunein silmin halveksivasti,\nalahuuli lerpallaan, vihollista kohden.\n\nSilloin vaikenevat kanuunat vasemmalla heistä. \"Mitä hommaavat ne\nmolemmissa patterioissa siellä? Miks'eivät ne ammu enää?\"\n\nTakaa vasemmalta, metsänrannalta kuuluu tulista jalkaväen ammuntaa.\n\nSaksalaista jalkaväkeä hyökkää sieltä, rientää, tulee lähemmälle.\n\n\"O... ne tulevat apuun...\"\n\n\"Mutta kanuunat!... Mikseivät ne ammu?\"\n\n\"Ampukaa toki, veljet!\"\n\nSiellä ja täällä näkyy vielä joku mies pystyssä... välähtää joku\nputki. Aliupseeri Heesch von Eesch hoitaa yksin yhden ainoan miehen\nkanssa kanuunataan. Hän seisoo savussa ja tulessa. Se mies on\nsankari. Hänestä tullaan kotiseudulla puhumaan vielä viidenkymmenen\nvuoden perästäkin.\n\n\"Ampukaa, veljet!\"\n\nLähenee outoa melua ja hälinää.\n\nNuori luutnantti juoksee paikalle ja kirkasee kimakasti:\n\"Patterioihin vasemmalla... Patruunia! Patruunia!...\"\n\n\"Herra luutnantti\", huutaa Uhl, \"sehän on _meidän_ oma patterimme!\"\n\n\"Ettekö näe? Siellä vilisee punahousuja!\"\n\n\"Käännetään!\"\n\nHe tarttuvat kaikki käsiksi. Kädet puolaimiin. Raskaasti kääntyy\nkanuuna ympäri.\n\n\"Patruunia!... Neljänsadan askelen päähän!...\" Luutnantti Hax seisoo\npystyssä taas, yrittää komentaa, ottaa kädellään kylkeensä ja kaatuu\npitkälleen maahan. Menetetyltä patterialta juoksee kolme neljä\npakolaista. Yksi heistä kompastuu juostessaan, kuin lapsi, ottaa\nkiinni pyörästä ja rupeaa lukemaan Isämeitää. Neljännen rukouksen\nlukee hän kahteen kertaan. Hän on köyhäin vanhempain lapsi.\n\nSaksalaista jalkaväkeä, jota runsaammin ja runsaammin tulee metsästä,\nseisoo ja makaa, siellä ja täällä, parvissa ja yksittäin. He seisovat\nja makaavat kanuunain välissä ja ampuvat hyökkäävää, ulvovaa ja\nkirkuvaa vihollista kohden.\n\nEräs jalkasoturi, ripeä jäntevä mies, jolla oli punerva, pyöreähkö\npää, on hypähtänyt ihan Jörn Uhlin viereen ja ampuu... työntää uutta\npatruunaa sisään.\n\n\"Jörn Uhl! Poika!... _adsum_, Jörn!\"\n\nJörn Uhl työntää patruunan putkeen ja sulkee lukon... Miks'ei\nseisoisi Fiete Krey hänen vierellään? \"Sinun ampumisesi ei hyödytä\nmitään enää. Rupeaa tekemään loppua jo.\"\n\nJoku granaatti repii kellervän ruskeata multaa.\n\n\"Jospa Heikki kyntäisikin _noin_!\"\n\n\"Postikortti, joka minulla on kypärässäni...\"\n\n\"Kirjoita Thiessille. Tervehdi Elsbeä vielä kerta.\"\n\n\"Lisbeth Junkerilla on... Yhdentekevää kaikki.\"\n\nHän laukasee kanuunansa vihollista kohden. Fiete Krey auttaa\nlatauksessa ja laukasemisessa. Lohmann ei voi enää saada pyyhkintään\nputkeen, hän kurottaa kädellään tulikuumaan rautaan. Käteen tulee\npalohaavoja ja hiha suitsuu.\n\nPatruunahaulit tuiskuavat... vielä kerran... vielä kerran. Ne\nvaikenevat siellä ylhäällä. Mutta nyt niitä tulee enemmän. Kuhisee\noutoja, punapukuisia ihmisiä, jotka tunkevat eteenpäin savussa ja\ntulessa.\n\nLoppu lähenee.\n\nHevosia! Hevosia! Hevoset makaavat kaikki maassa.\n\nSilloin juoksee Lohmann ulos kentälle ja noutaa hevosista, jotka\nisännättöminä juoksentelevat ja nelistelevät ja seisoskelevat siellä\nkolme; hän palaa takaisin, ja he valjastavat kuumeisella kiireellä.\n\nPois!... pois!...\n\nSydäntä särkevä paluu.\n\nFiete Krey istuu rattailla ja ajaa suitsista. Lohmann seisoo suorana\nhänen vierellään ja huitoo piiskalla noita kurjia haavottuneita\neläimiä. Jörn Uhl ratsastaa hevosellaan kanuunan vierellä ja tukee\nluutnanttia, joka horjuen ja selkä kyyryssä istuu akselilla.\n\n\"Aivan kuin Wentorffissa\", ajattelee Fiete Krey, \"kun minä olin\nkiivennyt puutarhaan, ja sitte juoksin pakoon ja Wieten haukkua\nnalkutti takana. Herra varjelkoon! Kuinka ne nalkuttavat!\"\n\nPari tulilyhdettä hajoittaa hiukan savua. Ne räiskyvät viistoon\nheidän ohitsensa kentän ylitse.\n\n\"Kolmas on meitä varten.\"\n\nEi... Heidän varalleen ei ole mitään rautaa viskattu; ei yksikään\ntuli ole heitä varten välähtänyt, He pääsevät elävinä metsän suojaan.\n\nSiellä seisoo jo ennaltaan toistakymmentä kanuunaa. Niitä tulee\nlisääkin, kaikki samallaisessa kunnossa kuin he: horjuvin kompastuvin\nhevosin, kolmen neljän miehen, joiden hiestyneissä kasvoissa kuvastuu\nkärsimystä ja vihaa, hädistynyttä polkua ja hurjaa kiihkoa.\n\nKuinka he ponnistelevat!\n\nHevosia revitään suitsista, vihaisesti tiuskien ja hurjilla\nkovaäänisillä kirouksilla. Kanuunia laahataan paikalle ja asetetaan\ntelineilleen. Patterian aseseppä makaa lakittomin päin, hiukset\npörröllään ja puku revittynä polvillaan muutaman vioittuneen kanuunan\nedessä; eräs aliupseeri häärää jonkun hevosen vieressä ja tuppaa\nliinanöhtätuppoja haavoihin, joista veri tulee virtanaan. Aivan kuin\nsysäisi hän hanan oluttynnöriin:\n\nVäliin joku komentosana.\n\n\"Kummallista, ett'ei vihollista rupea kuulumaan tänne.\"\n\nKolme kanuunaa, jotka ovat valjastetut uudestaan ja kohtalaisesti\nmiehitetyt -- joukossa harhaan joutuneita jalkamiehiä -- tuodaan taas\nesiin.\n\nNuori luutnantti häärää, huutaa, juoksee... Nyt on hänkin valmis\nlähtemään kahden kanuunan kanssa. Eräs upseeri pysähtää ylempänä ja\nosoittaa miekankärjellään suuntaa: \"Tuonne ylös! Metsän rantaan!\"\n\nJörn Uhl istuu ensimmäisellä kanuunalla, vieressään Fiete Krey.\n\nYlt'ympäri, lähellä ja kauempana kiirii ja jyrähtelee yhä koko\näskeisessä pelottavuudessaan sama ilkeä rätinä, jymähtely ja kova\njyske.\n\nKun he tulevat metsäpolunpäähän ja saapuvat metsänrantaan, kuuluu\njyrähtely kaukaisemmalta.\n\n\"Tiedättekö minne, aliupseeri?\"\n\n\"Luulenpa, että tuonne toiselle puolelle.\"\n\n\"Sinne minun täytyy!\" sanoo nuorukainen ja kirskuttaa hampaitaan...\n\"Serkkuni toisesta osastosta Kevyitä on kaatunut; huomenna täytyy\nminun kirjoittaa hänen äidilleen.\"\n\n\"On kaatunut monta, herra luutnantti.\"\n\n\"Hirveä päivä.\"\n\nKun he katsahtavat ympärilleen, on toinen kanuuna hävinnyt.\nJyrähtelevä melu on hiukan heikentynyt.\n\nTaivaalta laskeutuu ilta.\n\nEikä yksikään kohottanut kättään ja manannut aurinkoa ja kuuta, kuten\nennen muinoin tuo hurjistunut juutalainen: \"Aurinko, seiso alallasi\nGibeonissa, ja kuu Ajalonin laaksossa!\"\n\nEi... ei...\n\nHe ajavat edelleen ja tulevat oikealla kohdalla ulos metsästä.\n\nMutta kanuunat palautetaan. Uutta jalkaväkeä seisoo joukoissa ja\npeittää kentän. Vihollinen on vaiennut.\n\nIlta tulee.\n\nJa kun tulee hiljaisempaa... kuuluu kaivannoista ja pensakoista:\n\"Auttakaa minua... oi... auttakaa toki.\" Ja kukkulalta käsin: \"Je\n_prie... ma mère... pitie_.\" Ja kuivuneen puron uomasta: \"Niin\njano... niin jano... äitini.\" Hiljenee.\n\nHe metsänrannalla astuvat hevosiltaan ja kanuunoiltaan.\n\n\"Äitini antoi minulle pahimman hädän varalle paketin povitaskuun\"...\nsanoo luutnantti... \"mutta nyt en saa nostetuksi kättäni.\"\n\nSilloin otti Jörn Uhl sen hänen taskustaan ja antoi sen hänelle, ja\ntämä tarjosi hänelle toista puolta siitä.\n\nAisahevonen oli menettänyt liinanöhtätupponsa. Veri virtasi taas\nhaavoista. Jörn Uhl hypähti ylös ja tempasi sen puoleen. Se kaatui.\nLuutnantti, verenvuodosta heikkona, istuutui lavetille, Fiete Krey\nheittäytyi pitkäkseen ruohikkoon.\n\n\"Lohmann, lähdeppäs! Mene katsomaan, missä toiset ovat.\"\n\nTämä laski pyyhkimensä, jonka hän taas oli ottanut käteensä,\npaikalleen ja katosi metsään.\n\n\"Oi\", sanoi luutnantti, \"antakaa minulle yksi ainoa kulaus. Annoin\npulloni pitkälle Juhalle, se tyhjensi sen yhdellä vedolla.\" Hän sanoi\nmuutoin aina: \"Herra luutnantti Hax\", mutta nyt hän sanoi: \"pitkä\nJuha.\" \"Näettekö, herra luutnantti?\" sanoi Fiete Krey, \"tuolta tulee\neräs toispuolelainen!\"\n\nEräs soturi väljissä punaisissa housuissa ja lyhyessä sinisessä\ntakissa läheni hitaasti nilkuttaen. Hän oli kiinnittänyt miekkansa\ntueksi murtuneelle säärelleen ja sitonut sen kiinni hihnalla. Mutta\njalka luiskahti syrjään ja hän vaikeroitsi ääneen.\n\nFiete Krey nousi ylös, otti hänestä kiinni ja pani hänen istumaan\nmaahan.\n\n\"Minä olen ranskalainen\", sanoi hän. \"O, o...\"\n\n\"Mitä?\" sanoi Fiete Krey ja katsahti ällistyneenä häneen.\n\n\"Minä olen Strassburgista.\"\n\n\"No, no rauhoituhan sitte! Istu nyt rauhassa, äläkä vikise.\" Hän otti\nsiteitä taskustaan ja väänsi jalan suoraksi taas.\n\nSiteet, jotka Fiete Krey otti taskustaan, palauttivat Jörn Uhlin taas\nitseensä: \"Sinä...\" sanoi hän... \"Kuinka olet sinä täällä?\"\n\n\"Tulin Hampuriin ihan samana päivänä kun sota julistettiin. Oi,\nfarmiani! Omaa kaunista karjafarmiani. Aivan lähellä Chicagoa, Jörn.\nOi, vaimoani, ja molempia kauniita tammojani!... Mutta hiljaa\nsiitä!... No, älä nyt voihkaa, strassburgilainen: en minä enää voi\nsinua mitenkään auttaa.\"\n\nLohmann palasi ja ilmoitti, että tuolla... tuolla ylhäällä...\nsiellä olivat patteria! Hän sammalsi ja hoiperteli.\n\nLuutnantti oli synkeänä tuijotellut eteensä, ja oli silloin tällöin\nraskaasti valittaen tunnustellut vertavuotavaa kättänsä. \"Oletteko\nhaavoittunut?\" kysyi hän.\n\n\"Enpäs, herra luutnantti.\"\n\nJos hän nyt olisi ymmärtänyt vaieta vaan, olisi kaikki mennyt\nhyvästi, mutta hän otti käteensä pyyhkimen ja rupesi ylvästelemään:\n\"Tämän pyyhkimen kanssa lähtisi hän ranskalaisia vastaan, ihan yksin\nlähtisi!\"\n\nSilloin tuli selville, että hän oli sattunut tulemaan eräälle\nranskalaiselle marketenttivaunulle, joka yksikseen oli seisonut\nvallilla.\n\n\"Me lähdemme nyt\", sanoi luutnantti.\n\nHe nostivat elsassilaisen eturattaille ja lähtivät liikkeelle.\n\n\"Oletteko tekin holsteinilainen?\" kysyi luutnantti.\n\n\"Dithmarshista.\"\n\n\"Minä olen kotoisin läheltä Plön'iä, ja serkkuni asuu lähimmässä\nkylässä. Nyt hän on kuollut. En ole nähnyt häntä, mutta tiedän sen:\nkaikki hänen ampumakunnastaan ovat kaatuneet... Se on kamalaa. Minun\npitää kirjoittaa siitä... mutta minä en voi. Grethe itkee silmänsä\nhoki. Hän oli niin hyvä, uljas ja järkevä mies.\"\n\n\"Onko Grethe hänen sisarensa?\"\n\n\"On. Me olemme kaikki leikkineet yhdessä. Me olemme kaikki kasvaneet\nsamassa kupissa, oli sedän tapa sanoa.\"\n\nFiete Krey koetti lohduttaa: \"Moni kuppi särkyy, herra luutnantti.\"\n\n\"Neiti Grethe on näetten minun morsiameni\", sanoi nuorukainen. \"Me\nmenimme kihloihin, kun erosimme; siitä on jo pitkä aika.\"\n\n\"Niin\", sanoi Jörn Uhl, \"siitä on pitkä aika.\"\n\n\"Siitä on kolme viikkoa, luulemma\", sanoi Fiete Krey.\n\nSilloin puistivat he kaikki päätään.\n\n\"Kolme viikkoa?... Se ei ole mahdollista.\"\n\n\"Kolme viikkoako sitten minä vielä leikkasin silppua lehmille?\"\n\n\"Ääretön aika siitä jo on... enemmän kuin seitsemän vuotta.\"\n\nNiin oli pitkä matka, vaivaloinen marssi ja tämä kamala päivä\nkokonaan vallannut heidän aivonsa, ja työntänyt kaiken muun ikäänkuin\näärettömiin sinerviin etäisyyksiin.\n\nHe tapasivat todellakin eräässä metsän notkelmassa toiset patteriat.\nJa taaskaan ei ollut mitään lepoa.\n\nOlipa siellä työtä, siellä _Bois de la Cussè_ metsän rannalla tänä\nyönä, koko yön! Ja kun aamu rupesi punertamaan, silloin seisoi\nneljäkymmentä kanuunaa rinnakkain, kuten Loherkankaalla; kaksi oli\njoutunut vihollisten käsiin. Taaskin seisoivat hevoset ja miehistö,\njoita oli täydennetty varajoukoista, noiden mustien putkien\nvierellä, valmiina aamun koitteessa taaskin lähtemään tuolle samalle\nkellahtavalle, pien'kiviselle kentälle, joka hevosten ja rattaiden\ntallaamana ja granaattien pilhoomana oli kirjavanaan ruumiista ja\npunervista verilätäköistä, särkyneistä valjaista, murskauneista\naseista ja puun sirpaleista.\n\nMutta vihollista ei kuulunut. Vihollinen ei enää ollut mikään\nhyökkäykseen kyyristäyvä kiljuva tiikeri. Se oli nyt kuin sidottu\nhärkä, joka ähkyen tonkii sarvillaan maata.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamupäivällä lähetettiin Jörn Uhl tiedustelemaan muutamia\nhaavotettuja. Kauan etsittyään löysi hän viimein luutnantti Haxin,\njoka täydessä kuumeessa makasi levätissään.\n\n\"Äiti kävi täällä juuri\", sanoi hän. \"Hän sanoi, ett'en aina saa\njuosta niin, että tulen näin kuumaksi. 'Sinä pahankurinen poika!'\nsanoi hän ja antoi korvapuustin minulle. Niin tekee hän aina,\nleikillään, kun juoksen noin hupakosti. Silloin nauran minä ja\nmenen peilille ja sanon: 'Kas nyt, nyt ovat poskipäät punaisemmat\nvielä'. Mutta täällähän ei ole mitään peiliä. Ja kummoiselta täällä\nmuutoinkin näyttää! Kuulkaa te, pitäisihän pitää toki siivoa yllä...\nOh, tekö se olette, Uhl... Sepä oli paha päivä, ja luulenpa, että\nsain kyllikseni.\"\n\n\"Herra luutnantti... eihän niin pahasti ole...\"\n\n\"Ilma on niin kuuma, ett'ei sitä voi mikään hengittää, varsinkin, kun\ntäytyy näin juosta. Mutta sanokaas, miks'ette te juokse? Te olette\naina niin jäykkä ja levollinen... Oh, minä ymmärrän jo: tuo lähtee\nkyntämisestä... Näin tänään unissa saman punatukkaisen pojan, jonka\nkerran koiravaljakkoineen ajoin pihaltamme.\"\n\n\"Ette unissa, herra luutnantti. Hän oli todellakin patteriassa ja\nauttoi mukana.\"\n\n\"Kunnon mies. Silloin pihalla puristi hän kätensä kohta nyrkkiin ja\nkoetti lyödä minua. Ei ollut kristillistä, mutta oli ihmisellistä.\"\n\n\"Ehkä kristillistäkin, herra luutnantti: jos vaan käy kaikkea pahaa\nvastaan.\"\n\n\"Oikein! Siten juuri: pahaa vastaan! Niin minäkin tahdon tehdä.\nNiin totta, kuin Jumala auttaa. Aina käsi nyrkissä ja päälle vaan,\nkuten tänään. Ja kun ei enää jaksa lyödä, silloin pitää sylkeä.\nKristillinen ja ihmiselimen on aina yhtä ja samaa reikään että\näiti saa huonoa kauraa Ahlbeker kankaalta. Kun pääsen kotiin,\nniin kynnänpä niin kauan kunnes olen jäseniltäni yhtä jäykkä kuin\naliupseeri kuudennella 'kanuunalla'... mikä hänen nimensä nyt taas\nonkaan?\"\n\n\"Uhl.\"\n\n\"Silloinpa tulee kaikki kuntoon; rakennan uuden rakennuksen, mutta\nvoimistelutelineet pihalla saavat jäädä paikoilleen. Noh, ei siitä\nnyt sen pitempiä puheita. Kanuunoille!... Dose, mitä siinä seisot\nja virnistelet. Kummasteletko, että olen näin puhelias? Sinun pitää\ntaaskin mennä pitkälle Sott'ille palvelukseen, senkin junkkari. Noh,\nantakaa paukkua nyt... Eipä auta. Ranskalaiset ovat ripeitä poikia ja\nsaavat rautaristin, ja me saamme hautaristin.\"\n\n\"Mitä määräätte patteriassa tehtäväksi, herra luutnantti?\"\n\n\"Noh, älkää nyt aina ampuko minulle päin silmiä. Onko tuommoinen\nsopivata? 'No, vie sun kolme perkelettä', sanoo hän? Ampukaa\nnauriilla, sekin on tepsivämpää kuin patruunien loka, ja kapteeni\nGleiser riisukoon kiiltosaappansa.\"\n\nHax ei voinut sietää kapteenia.\n\nJörn Uhl koetti hakea Geert Dose'akin, mutta ei löytänyt.\nSeuraavanakin päivänä meni hän ja haki häntä, mutta ei löytänyt\nvieläkään. Siellä makasi tuhansia kurjuudessaan.\n\nMutta kolmantena päivänä löysi hän hänet samasta huoneesta, jossa\nkapteeni Strandiger makasi, joka oli saanut kuulan läpi rinnan.\nLääkärit eivät olleet kajonneet kumpaankaan. Olisi ollut nimittäin\naivan turhaa.\n\nJörn Uhl seisoi suorana kapteenin edessä. Tämä katsoi häntä\ntiedottomasti suurilla kuumeisilla silmillään. Sinä tuhma, jäykkä\nJörn Uhl! Sitte kumartui hän kuolettavasti haavoittuneen Dosen\nylitse, joka lepäsi kosteilla punervilla oljillaan.\n\nGeert Dose oli selvä ja levollinen. Hän tervehti silmillään. Hän\ntervehti samalla silmänvilauksella, jolla hän kerran muinoin\nRendsburgin kasarmissa oli tahtonut sanoa: \"Me, Jörn, me olemme\nsentään ainoat järkevät koko joukossa.\" Mutta nyt oli tosi edessä.\n\n\"Voinko tehdä jotakin hyväksesi, Geert?\"\n\n\"Et, Jörn, minun täytyy kuolla täällä. Ihmettelen vaan että vielä\nolen elossa.\"\n\n\"Enkö voi tehdä mitään hyväksesi? Ovatko tuskasi suuret?\"\n\n\"Tuskat? Selkä ei tunne mitään tuskia; sitä ei ole enää minulla.\nTästä edestä rintaa myöten ylös kaulaan asti... mutta sekin on aivan\nyhdentekevää. Toivoisin vaan, että kerran vielä saisin olla isän ja\näidin luona... Äiti laitti aina lauantaiksi puhtaan paidan, ja täällä\ntäytyy minun maata _näin_... Löyhkää niin pahalle, Jörn.\"\n\n\"Puhdas ei ole minunkaan paitani, Geert; mutta on se parempi kuin\nsinun.\"\n\nHän heitti takin päältään, riisui paitansa ja tarttui haavoitetun\nyläruumiiseen. Silloin kirkahti tämä, päänsä horjahti taaksepäin ja\nhän oli kuollut. Jörn seisoi polviinsa asti verisissä oljissa.\n\nHän katseli kuollutta, ja sivulleen kapteenia, joka, pää vääntyneenä\ntaaksepäin ja silmät selkoselällään, kamppaili hengittääkseen, ja\nhäntä karmi ihmissuvun hirveät kärsimykset.\n\nKun hän palasi patterioille, oli Fiete Krey käynyt siellä ja lähtenyt\npois taaskin. Vilhelm Lohmannia taas sidottiin par'aikaa kahdeksi\ntunniksi teilille, hän kun oli ollut juovuksissa kahdeksantenatoista\npäivänä. Lohdutukseksi oli hänelle sentään annettu viittauksia\nrautarististä, hän kun samana päivänä oli, lopulta palohaavaisin\nkäsin, pyyhkinyt kanuunaansa samalla tapaa kuin Loherkankaallakin:\nyks' -- ja -- kaks'.\n\nTämmöinen oli Gravelotten päivä Wentorffin lapsille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli sitte leiriaika Metzin luona kosteine olkineen ja ilkeine\nlöyhkineen. Syöpäläisiä summattomasti. Moni sairastui ja palasi\nkotiinsa. Jörn Uhl, hän pysyi terveenä, teki tehtävänsä ja ajatteli\nUhlia, jossa par'aikaa tehtiin eloa, ja aura leikkasi peltoa.\n\nTuli sodan raskain aika: pitkät marssit Ranskan sisässä, ja marssien\naikana taistelu taistelun jälkeen, koko talven. Tänään puuttui vettä,\nhuomenna leipää, tänään tulta, huomenna ilmaa hengittääkseen, tänään\nhuonetta, huomenna paitaa.\n\nJa joka päivä komennettiin seudun talonpoikia: \"Tuohon pähkinäpuun\nalle! Kaiva hauta, _paysan! C'est mon bon camarade, cochon!_\"\n\nJouduttiin niin pitkälle, että he sanoivat kapteenille: \"Herra\nkapteeni, tästä kamalasta sodasta ei palaa yksikään meistä kotiin.\"\nJa kapteeni astui syrjemmälle, seisoi kauan ja katseli itään päin\nkaukaisuuteen. \"Ja ell'emme pian pääse kotiin, niin eihän meistä enää\nole ihmisiin. Emmehän me sitte olla mitään ihmisiäkään enää. Olemme\nkuin likaisia eläimiä silloin.\" Hänen hiuksensa olivat harmenneet\nnäinä kuukausina.\n\nJörn Uhl kulki mukana, piti kanuunaansa kirkkaana, piti miehiään\nkohtalaisessa kurissa ja ajatteli: \"Ensi kynnöksi _täytyy_ minun olla\nUhlilla.\"\n\nAlussa helmikuuta, muutamana sateisena iltana eräässä pienessä\nkaupungissa, kaivattiin aliupseeri Uhlia iltahuudossa. Yöpatrulli\nlöysi hänet eräältä syrjäkadulta katuojasta. Kun he ottivat hänet\nkeskelleen ja veivät sairashuoneeseen vaikerteli hän kuumesairaitten\ntapaan kaikista pikkuseikoista, kuten liasta takissaan ja siitä,\nettä oli kadottanut lakkinsa. He toimittivat hänet vuoteelle ja\nlähtivät pois. Mutta kun sairaanhoitajat eivät vartioinneet häntä,\nnousi hän samana yönä ylös, varusti itsensä marssivalmiiksi ja palasi\nkadulle. Aamulla tavattiin hän raskaassa unessa, nojauneena erääseen\nmuuriin. Hän saatettiin takaisin sairaalaan, jossa hän sitte makasi\nlavantaudissa. Häntä kiusasi se kuvitelma, että kanuunan uushopeainen\ntähtäin olisi joutunut kadoksiin ja että epäiltiin hänen, Jörn\nUhlin pelkuruudesta kätkeneen sen, ett'ei hänen muka tarvitsisi\nmennä vihollista vastaan sitte enää. Tätä kiusaavaa unta kuletti\nsairas mukanaan satoja penikulmia. Se jätti hänet vasta kun hän\nStrassburgissa sairashuoneessa sai osakseen huolellisen hoidon.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\nOnnellinen sattuma johti että Fiete Krey jo maaliskuussa pääsi\npalveluksesta ja saatti tulla tervehtimään häntä sairaalaan ja ottaa\nhänet, joka jo oli melkein terve, mukanaan Hampuriin.\n\nJörn Uhl, pitkänä, kalpeana ja hiukan raukeana, Fiete Krey,\nlyhyempänä, nopea- ja ripeäkäyntisenä, silmät joka taholle\ntähystellen: semmoisina astelivat he Hampurin katuja kuluneissa\nunivormuissaan, jotka he olivat saaneet kotimatkaa varten, ja etsivät\nyömajaa itselleen.\n\nKun he siinä käyvät, Jörn Uhl silmät maahan luotuina, Fiete Krey\nsilmät vilkkuvina joka puolelle, tulee heitä vastaan kookas,\nsomannäköinen, vaalea tyttö, parhaassa nuoruuden kukoistuksessaan,\nkirja kainalossa, yksinkertaisesti ja siististi puettuna. Fiete Krey\nkatsahtaa häneen ja katsahtaa taaskin; sillä on kasvoissaan nimittäin\njotain erityistä, jotakin joka muistuttaa häntä Wodaninkankaasta\nja Aulangosta. Omituisuus oli siinä että hänellä koko olennossaan,\nnivuksissaan ja silmissään oli jotakin ikäänkuin kirkasta ja\nlentämään lähtevää, ja että hänen arat harmaat silmänsä olivat hiukan\nvinosti kasvoissa, niin että ne näyttivät kuin juuri lentämään\nlähtevän kyyhkysen kohotettu siipipari.\n\nHeidän välillään hypähtelee epävarma katse. Molemmat säpsähtävät;\nJörn Uhlkin nostaa silmänsä.\n\n\"O, Jörn, Jörn!... Kuinka sairaalta näytät. O, Fiete Krey. Minä\nkuulin Thiessiltä, että sinäkin olet ollut Ranskassa mukana ja että\nsinä olet naimisissa... O, Jörn! Oi, mitä Thiess tulee sanomaan!...\nTiedättekö, että Thiess on Hampurissa taaskin?\"\n\nNiin puheli Lisbeth Junker ja seisoi heidän edessään ja pudisti\nuudestaan ja uudestaan heidän käsiänsä, hänen silmänsä olivat kuin\nkahtena loistavana valkeana, ikäänkuin helatulet Ringelshörnillä.\nSemmoisilla silmillä katseli hän etenkin Jörn Uhlia. Etenkin Jörn\nUhlia!\n\n\"Onko Thiess täällä vielä?\"\n\n\"On, aatelkaas! Hän etsii Elsbeä yhä. Elsbe ei nimittäin olekkaan\nmatkustanut laivalla, jolla heidän piti lähteä. Nyt on eräs\ntuttavistamme ollut näkevinään hänet täällä; toiset taas arvelevat\nettä Harro Heinsen on Kööpenhaminan kautta pujahtanut sotaa pakoon.\"\n\n\"Oletko kuullut Wentorffista mitään uutisia? Vai käytkö sinä\nollenkaan enää siellä?\"\n\n\"Minun isovanhempanahan ovat kuolleet jo\", vastasi hän, \"mutta olen\nhyvä tuttu uuden opettajan rouvan kanssa. Jouluna kävin viimeksi\nsiellä.\"\n\n\"Ja mitä toimittelet täällä?\"\n\n\"Olen täällä tätini tykönä; hänellä on pieni kirja- ja paperikauppa.\nSitäpaitsi opiskelen kirjanpitoa.\"\n\n\"Tiedätkö sanoa, missä Thiess asuu?\"\n\n\"Kyllä, tulen mukananne.\"\n\nNiin astelivat he pitkän taipaleen ulos Pyhään Pauliin asti, ja\ntulivat Maariankadulle korkeine kolkkoine hyyryläiskasarmineen,\nja kapusivat ylös neljänteen kerrokseen. Lisbeth Junker aukaisi\njonkun oven erään pimeän käytävän vierellä. Siellä istui Thiess\nThiessen pienen rautaisen hellan edessä. Hänellä oli polvien välissä\nkahvimylly ja väänsi ahkerasti eikä kuullut ensin heidän tuloaan. Hän\noli käynyt yhä pienemmäksi ja laihemmaksi.\n\n\"O, Jörn!...\" huudahti hän ja hypähti nopeasti ylös. \"Siinä sinä\nolet!... Fiete! Mun poikaseni! O, Fiete!... Lapset, kuinka kurjaa\ntäällä on! Minä saan pavut kohta pieniksi ja keitän kahvia teille,\nniin paljo vaan kuin haluatte.\"\n\nHän oli hypähtänyt ylös ja etsi tohveleitaan. \"Älkää sanoko mitään,\nlapset, älkää sanoko! Tässä on nyt Aulanko, nämä neljä seinää. Oi,\nsitä tyttöparkaa, pientä... Tyllityttini, oletko nähnyt hänet? Tähän\naikaan päivästä käyvät köyhät naiset ostoksillaan. Jumalani, jos\nhänellä vaan on jotakin, millä ostaa. Ajatteles, Jörn,... Jörn,\najatteles nyt: tuo pieni, pieni lapsonen tässä suuressa hirveässä\nkaupungissa. Fiete, minä luulen, että se kyllä saattaa lyödäkin\nhäntä! Se tahtoo hänen kanssaan Ameriikkaan; mutta minä väijyn\nsatamassa, niin ett'ei hän pääse hänen kanssaan. Kuinka saattaa joku\nihminen lähteä Ameriikkaan? Niin kauas Aulangolta? Tyllityttini,\nkeitä sinä heille kahvia! Tässä on pannu! Vettä tulee tästä seinästä\nsisään; meillä siellä juoksee se siitä ulos. Täällä on kaikki\nnurinkurista.\"\n\nFiete Krey pakoitti hänet tuolille taaskin ja sanoi: \"Istu sinä nyt.\nÄlä luulekkaan, että hän sallii lyödä itseään. Tässä ovat tohvelisi.\nJos hän hoksaa, ett'ei Harro Heinsen rakasta häntä enää, juoksee hän\npaikalla pois hänen luotaan. Minäpä luulen, että hän jo on lähtenyt\npois hänen tyköään, mutta ei tohdi palata Aulangolle, ja elää täällä\nomin neuvoin jossakin. Hän kaiheksuu sinua ja Jörniä; häveliäisyys\npidättää häntä.\"\n\nLisbeth tuumi, että se oli hyvinkin mahdollista; ja Jörn nyökäytti\npäätään siihen.\n\n\"No, Thiess!... Ja ajattelehan toki\", sanoi Fiete, \"että tulemme\njuuri pitkältä rautatiematkalta, ja pidä huolta kahvista ja leivästä,\nsiinä mukana puhellaan sitte enemmän.\"\n\nTuli melkein hupaista, kiitos siitä Fiete Kreyllä, joka sai Aulangon\nisännän juttelemaan, ja Lisbethille, joka tarjosi kahvia ja leikkeli\nleipää.\n\n\"Istu nyt, sinä vanha maamies!\" sanoi Fiete Krey. \"Usko pois, me\nlöydämme kyllä Elsben vielä.\"\n\n\"Niin Thiess; ja syö nyt!\" sanoi Lisbeth. \"Tässä on sinun kuppisi.\"\n\n\"Tiedättekö\", sanoi Fiete Krey ja nojausi mukavasti taaksepäin\ntuolillaan, \"tämähän tapahtuu kaikki kuin Wietenin saduissa; niistä\nen kyllä suuriakaan enää piittaa, mutta tässä nyt muistuvat ne\nelävästi mieleen: sinä, Thiess, olet se vanha hyväntahtoinen kääpiö,\njoka otat vastaan molemmat kovaakärsineet ja väsyneet matkalaiset.\nKaunis lasinen prinsessa palvelee meitä, ja jälkeenpäin kuljemme me\nedelleen ja löydämme sisaremme.\"\n\n\"Olenko minä lasinen?\" kysäsi Lisbeth hieman nyrpeissään. \"Sinä pysyt\nyhä vaan Kreynä, näemmä.\"\n\n\"Mutta sinä olet tullut somaksi\", sanoi hän, ja nauroi häntä päin\nsilmiä, \"ja hiukan lasiselta olet sinä aina tuntunut minusta. Eikö\nvaan Jörn? Hän ei koskaan mennyt noin vaan, jos sitte syteen tai\nsaveen, kuten Elsbe; hän pysytteli aina vähän syrjässä. Lisäksi tulee\nettä on kokonainen vuosi siitä, kun minulle on noin siistinnäköinen\nnainen tarjonnut kahvia. Kiitoksia, tyllityttini!\"\n\n\"Sinä olet aina ollut toimissasi toisten ihmisten asioista\", sanoi\nhän. \"Aina silmät kummallakin puolen tietä.\" Hän heitätti hiukan\npäätään, ei katsellut enää Jörniinkään, ja oli todellakin hiukan\njäykkä, ja kirahti hiukan lasilta.\n\n\"Kerro nyt!\" sanoi Fiete Krey ja katsoi kiinteästi Thiessiin. \"Onpas\nvarmaa, että sinä olit asiassa alunpitäin mukana.\"\n\n\"Oh, olin\", sanoi Thiess Thiessen ja hengitti vaikertaen. \"Mitä\nkertoisin? Harro Heinsen kävi hänen luonaan Aulangolla, ja minä\nnukuin enkä huomannut mitään. Minä sanoin: 'Lapseni, kuinka olet niin\nkalpea. Etkö nukkunut viime yönä?' 'Hyvin minä nukuin', vastasi hän,\n'kuningatar ei nukkuisi paremmin'. Tulin iloiseksi. Kerran sanoi hän:\n'Kuules sinä, Thiess, eikö tässä maassa ole semmoinen laki, että\nnuoret, jos he ovat tehneet avioliitto lupauksen toisilleen, silloin\novatkin Jumalan ja ihmisten edessä aviossa keskenään?' 'Kyllä,\nlapseni', vastasin minä, 'olen lukenut jossain vanhassa kronikassa,\nettä Hemmingstedtin sankari, Wolf Isebrand oli istunut koko edellisen\nyön ennen taistelua armaansa kanssa yhdessä; luulenpa että vanha\nsaksilainen ja friesiläinen tapa on semmoinen'. Noh niin, johduimme\ntästä aineesta, ja minä rupesin torkkumaan ja uneksimaan taas. Minä\nsanoin: 'Lähdeppäs kerta kaupunkiinkin, Elsbe-pieneni.' Tai sanoin\nminä: 'Lennäppäs nyt metsäänkin joskus, pikkulintuni.' Mutta hän\nkävi tupaa ympäri vaan ja vihelteli ja lauleli ja sanoi: 'En minä\nkaupunkia tarvitse, enkä metsiäkään. Minun kuluu aikani hyvin.' En\nvieläkään ymmärtänyt mitään varoa. Sitte yhtenä päivänä tulee Harro\nHeinsen komealla ruunallaan, hypähtää kartanon veräjän ylitse ja\nsanoo, että hän tulee noutamaan Elsbe Uhlin naimamyöntymystä ja\nnauraa.\n\n\"Noh, ja sitte... viis' kuus' päivää jälkeenpäin tapahtui sitte\nvaurio. Hän tuli silloin taaskin, kirosi isäänsä ja Klaus Uhlia:\nkummallakaan ei ole mitään, ei yhtään mitään; ne eivät voi hänelle\ntaloa hankkia. Silloin kävi pikku tyttömme vakaaksi ja totiseksi.\nSemmoisena en ole nähnyt häntä koskaan. Koko hänen suuri onnensa oli\nkuin murskana. Minä sanoin: 'Jääkää tänne Aulangolle: täällä voi\nkyllä jotain saada toimeen, jos täällä vaan on mies, joka osaa tehdä\ntyötä'. Minä olen liika unelias, Fiete, tiedäthän sen. Tunnustan sen\nsuoraan. Mutta Heinsen nauramaan: Aulankoisäntää hänestä ei sentään\nvielä äkkiä tehdä. Näin selvästi, että Elsbe olisi mielellään jäänyt,\nhän raahasi hänet talosta, niinkuin kiskotaan riimusta varsaa, joka\nveräjässä vielä pysähtyy ja katsoo pitkään taakseen.\"\n\nHän pudisti vaikertaen päätään, heilutti jalkojaan sinne tänne, haki\ntohveleitaan, ja silmänsä olivat sulana vetenä.\n\n\"Minä olen nukkunut itseltäni kaiken\", jatkoi hän korkealla äänellä,\n\"siitä saan nyt kärsiä: saan istua tämmöisessä luolassa nyt, ja\nkaukana täältä on Aulanko leveänään auringon valossa, kauniit\nturveläjät seisovat siellä korkeassa ruohostossa, sinikellot heiluvat\nojanpientareilla niin juhlallisen näköisinä edes- ja takaisin,\nikäänkuin kuuntelisivat ne jotakin pitkäaaltoista, juhlallista\nlaulua ja tuudittuisivat sen mukana. Nyt näen minä joka yö unta\nettä haen lasta kaislikosta, en löydä häntä ja kompastun veteen, ja\nherään silloin aina, enkä enää saa unta. Siitä näet, Fiete, kuinka\non laitani: nyt en enää voi nukkua. Vanha vaimo, joka asuu tässä\nvieressä, sanoo, että se on koti-ikävää, ja se onkin totta, minulla\non niin kova koti-ikävä. Tiedättehän lapset, minun makuuhuoneeni\nAulangolla! Jos, minä vielä joskus saan rauhassa elää Aulangollani,\nniin silloin annan minä kaikkein ensiksi kalkita makuuhuoneeni:\ntiedättehän! Tuo vanha vaimo auttaisi minua kyllä mielellään,\nhän on 'Saksalaisesta apteekista' antanut minulle elohopeaa ja\nfosforia, hän sanoo, että ne ovat hyviä koti-ikävää vastaan. Mutta\nei se ole ainoastaan koti-ikävä, minun on omatuntoni kipeä myöskin.\nSiihen sanoo vaimo, ettei sitä vastaan ole lääkettä 'Saksalaisessa\napteekissa'. Minä olen nukkunut itseltäni kaiken, ja siksi saan\nnyt istua täällä kurjuudessa ja juosta koko päivän satamia ja\nkatuja ja hakea häntä, ja siksi täytyy minun nyt joka yö rämpiä\nrämeikkökaislikkoja.\"\n\nNiin vaikeroitsi Thiessen, hänen näivettyneet, naismaiset kasvonsa\nnäyttivät niin kapeilta ja hänen pienet vilkkuvat lapsensilmänsä\nanoivat apua, hänen nahkatohvelinsa putosivat yhtämittaa jalasta, ja\ntuontuostakin täytyi hänen nousta puol'seisaalleen ottaakseen ne ylös\ntaas, vuoron perään katseli hän jokaista kuulijaansa silmiin.\n\nFiete Krey nojausi käsivarsillaan pöytään ja katsoa tuijotteli\npuhujaan. Hänet oli kokonaan vallannut sama mielihyväinen\nmukavuudentunto, josta hän köyhänä, joka paikassa orvittuna\nharjansitojapoikana niin usein oli saanut nauttia Aulanko-talossa.\n\nLisbeth katseli suruisin, totisin silmin Thiess Thiesseniin,\nja heitti tuon tuostakin nopean pikaisen katseen Jörn Uhliin;\nmutta tämä istui sanatonna siinä ja tuijotteli jäykkänä ja sanaa\nsanomatta pöytään edessään vastikään kestämänsä sairauden ja tämän\nuuden juur'ikään kuulemansa surusanoman raukasemana. Hän ei luonut\nkatsettakaan tyttöön, jota hän lapsesta saakka oli niin syvästi\nkunnioittanut ja nuorukaisena niin rakastanut ja joka nyt istui hänen\nedessään niin loistavan nuorekkaana. Nyt ei ollut aikaa ajatella\nrakkautta.\n\n\"Lähden tavallisesti ulos noin kello kahdeksalta aamusilla\", jatkoi\nThiess, \"samoin taaskin iltapäivillä ja kuljen katuja, joiden\nvarsilla asuu vähävaraisempaa väkeä, ja satamissa. Ja viis'kertaa\",\nsanoi hän, ja äänensä värisi kuin lapsen, joka on katkeamaisillaan\nitkuun, \"viis'kertaa olen ollut katsomassa, kun on nostettu vedestä\njoku tyttö. Minä pelkään, että hän hädässään saattaa tehdä senkin.\"\n\n\"Ei\", sanoi Fiete Krey, ja toistamiseen osoittautui hän\nihmistuntijaksi. \"Sitä hän ei tee. Kukaan ei riipu kiinteämmin\nelämässä kuin hän. Te ette tunne häntä... Oletko etsinyt Heinsenin\nnimeä osoitekalenterista? Oletko käynyt poliisikonttoorissa\nkuulemassa?\"\n\n\"En ole mitään löytänyt\", vastasi hän. \"Ja pahinta on se, että monta\nkertaa, kun olen ulkona hakemassa häntä, sattuu silmiin jotakin, joka\nkiinnittää huomioni, ja silloin rupean uneksumaan ja kuvittelemaan\nkaikellaista, jään siihen ja unohdan kaiken, ihmettelen esimerkiksi\nettä mitähän tuo ajuri tuossa mahtaa ajatella, tai montakohan lasta\nlienee tuolla konduktöörillä, tai missä tuo iso verikoira nukkunee\nyönsä, ja kuka lienee senkin omistaja tai miltähän ollee tuo vanha\nraihnainen sanomalehdenmyyjätär näyttänyt nuorempana, kun hän vielä\noli iloinen vilkas olento. Ja satamassa sitte, Fiete: mitähän ollee\nkaikissa niissä säkeissä ja pakoissa, ja millaisilta näyttänevät ne\nihmiset ja maat, joista ne kaikki ovat tuodut. Ja nukketeatteri sitte\ntässä Pitkänkadun varrella. Eikö totta, Lisbeth? Se on parasta koko\nHampurissa.\"\n\n\"Mutta eikö sinulla ole ketään tuttavia täällä?\"\n\n\"On\", vastasi ukko hämillään, \"niillähän tuota on täällä ikäänkuin\njonkinlainen seura.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Niin, näethän: tässä vasemmalla, maakerroksessa asuu eräs\nsuutari, hän on kotoisin Meldorffin ylämaasta. Ja tuolla ylhäällä,\ntuolla... näetkös, Fiete? tuolla ihan telegraafilankojen tasalla,\nsiellä asuu eräs Strackelmeier, tiedäthän, yksi niitä Hindorffin\nStrackelmeierejä. Tunnethan perheen, Fiete: ostit kerran koiran\nheiltä ja myit sitte minulle. Ei siitä ollut mihinkään, Fiete, ei\npitänyt itseänsä puhtaana sisällä, Hänellä on vainio ja isoja lapsia\njo, mutta luulen, ett'ei vaimonsa ole hyvä hänelle, ja hän on vaan\npieni vähäpätöisen näköinen mies. Se on hyvillään, kun kerran saa\ntulla alas telegraafilankojensa tasalta.\"\n\n\"Noh niin, ja ne siis kokoontuvat kaikki tänne sinun luoksesi?\"\n\n\"Niin, näethän Fiete: heillä on täällä ikäänkuin jonkunlainen seura.\nSeura merkitsee täällä samaa, kuin meillä siellä kotona jouto-ilta.\nNiin noh, täällä me sitte istumme yhdessä ja juttelemme yhtä ja\ntoista.\"\n\n\"Aina täällä sinun luonasiko?\"\n\n\"Niin, aina minun luonani. Siinähän se juuri onkin, heillä on\nmolemmilla koti-ikävä. Fiete! Fiete! Etpä uskoisi, kuinka paljon\nkoti-ikävää tässä suuressa kaupungissa oikein löytyy. Joka\nkolmannella ihmisellä on koti-ikävä, ei ainoastaan semmoisilla,\njotka ovat syntyneet maalla, ei, heidän lastensakin veressä on vielä\nse koti-ikävä. Vasta kolmas sukupolvi oppii ymmärtämään että on\nnäppärää ja mukavaa asua näin sikin sokin ahtailla kaduilla... Noh\nniin, nämä molemmat miesparat tulevat tänne minun luokseni: minä\npoltan nimittäin turpeita, Fiete, turpeita Tunkmoorista; tuotan\nniitä Eggert Wittillä aina säkittäin tänne. Ja päällimmäisenä\nturvesäkissä on joka kerta -- ei mikään kultainen pikari, Fiete,\nvaan hyvä vastaleivottu ruisleipä. Näethän, siihen säkkiin perustuu\nkoko meidän seuramme. Et uskoisi, Jörn, kuinka hupaisia nuo molemmat\novat. Sinä, Lisbeth, olet nähnyt, kuinka Strackelmeier aina avaa\nuuninluukun, että hiukan pääsisi savua huoneeseen! Ainoastaan siksi,\nettä hän hiukan saisi haistella turpeenkäryä! Fiete, muistathan sinä\nsen vanhan olkikaton Brickeln'in ja Quickborn'in välillä, josta\ntie kääntää Grossenrahdiin: se on hänen kotonsa. Siellä oli hänen\nisällään ruissarka ja pieni leivinuuni. Savupiippua ei talossa ollut,\nsavu meni ulos välikön kautta. Siinä savussa hän on kasvanut. Hän on\nyhä ruskeanryppyinen siitä ja pysyy hyvissä voimissa. Kun hän astuu\ntänne sisään, rupeaa hän kohta nostelemaan nenäänsä, ja on hirveän\nhupainen; sinähän tiedät sen, Lisbeth.\"\n\n\"Niin vai!\" sanoi Fiete Krey. \"Mutta nyt meidän pitää lähteä asuntoa\netsimään. Sinä tulet taas näyttämään kylläkin reimalta, Jörn. Noh,\nälä nyt turhia viitsi, Thiess! Minä tunnen kaupungin hyvin ja\ntiedän erään lihavan hupaisen ravintolan isännän Kuninkaankadulla,\nhänen luonaan me kyllä saamme kortteerin. Lähdettekö vielä hiukan\nsaattamaan meitä?\"\n\nNiin lähtivät he kaikki neljä rinnakkain Pitkääkatua pitkin,\nKuninkaankadulle käsin. Oli tullut ilta, oli satanut vahvasti, ja\nvieläkin viskeli hienoa vihmaa. Vaaleat ja kellervät liekit heittivät\nkirkasta valoaan pimeälle kadulle, käyskeleville ihmisille ja märjän\npeilaileville katukiville. Thiess käänteli päätään, seisahtui\ntavantakaa ja otti heidät taas kiinni ravaten pientä hölppäistä\njuoksuaan, niin että rautakiskoiset saappaansa kilahtelivat.\n\n\"Onpa ihan semmoinen ilma\", sanoi hän, \"että hän nyt saattaisi olla\nliikkeellä, ilma semmoinen, joka sopii kaikille, jotka häpeävät, ja\njotka eivät ole hyvästi puettuja ja joilla on surua.\" Hän katsoi\nhämillään heihin. \"Kävisin hiukan katsomassa ympärillä tässä\", sanoi\nhän.\n\n\"Mutta sinähän kastut, ota tästä sateenvarjo\", sanoi Lisbeth.\n\n\"En, en, minä kuivun taas helposti... Tehän molemmat tulette\nhuomenna vielä tietysti minua tervehtimään! Ja saattakaa tyttö nyt\nkunnollisesti kotiin!\"\n\nHe lupasivat sen, ja hän lähti. He seisoivat ja katselivat hänen\njälkeensä. Vesi välkähteli hänen selässään. Kankeat saappaanvarret\nnykäyttivät joka askeleella housunlahkeita. Hän juosta lerputti\npientä juoksujalkaa. Muutamat seisahtivat ja kääntyivät taakseenkin\nkatsomaan tuota pientä juoksevaa miehentypykkää.\n\n\"Oi, Thiess, Thiess!\" sanoi Fiete Krey. \"Sinä lapsuutemme huvinarri!\nMe lapset emme ymmärtäneet mitä sinussa oli. Tämä päivä on onneton\npäivä meille Wentorffin lapsille. Lähdetään, Lisbeth!\"\n\nVaieten jatkoivat he kolme tietään. Vähän ajan perästä sanoi Fiete\nKrey. \"Minä menen nyt tähän ravintolaan ja odotan siellä, kunnes sinä\npalaat. Sinä saatat tyllitytön kotiin: se on sinun tehtäväsi, tehän\naina piditte yhtä.\"\n\nSilloin kävi Jörn Lisbethin rinnalla tädin ovelle asti. Heillä oli\nhyvin vähän puhumista keskenään. Jörn kyseli lähemmin, kuinka hän\nnyt eli, ja Lisbeth kertoi, että täti oli hyvä ja ystävällinen\nhänelle. Vähän hiljaista ja vähän yksinäistä oli se elämä, ja vähän\ntoiveetonta; muutoin hänen kyllä oli hyvä olla. Tämän kaiken kertoi\nhän samalla ujolla ja hiljaisella tavallaan, jolla hän aina puhui.\nHän kysyi Jörniltä, oliko hän ollut pahoissa vaaroissa, ja kuinka\nkauan hän oli sairastanut ja oliko hän saanut hyvän hoidon. Jörn\nvastasi hänen kysymyksiinsä lyhyesti ja niukasti. Lapsuudestaan he\neivät puhuneet sanaakaan. Kun Jörn kunnioittavasti antoi hänelle\nkätensä, muuttui tyttö hiukan omaisemmaksi, piti siitä kauan kiinni\nja sanoi: \"Kesälomalla tulen Wentorffiin, käyn silloin sinuakin\ntervehtimässä.\" Mutta kun Jörn yhä pysyi yhtä vaiteliaana ja\nhajamielisenä, hellitti hän nopeasti kädestä ja katosi hiljakseen\nsulkeuvan oven taakse.\n\nJörn tapasi Fiete Kreyn ravintolassa istumassa. \"Oh\", sanoi tämä,\n\"luulinpa teidän hyvästijättönne kestävän kauemminkin. Mutta kuten\ntykkäät!'... Ja nyt vielä muutama sana: en tahdo enää nähdä Thiess\nThiesseniä, en Lisbeth Junker'iakaan, enkä myöskään Wentorffia, vaan\nhuomenna matkustan sinne valtameren yli taas.\"\n\n\"Mitäkö?\" sanoi Jörn Uhl. \"Matkustatko taas, näkemättä\nvanhempiasikaan?\"\n\n\"Vanhempani\", vastasi hän, \"ne ovat jo tulleet maksamaan tarpeeksi\nminulle. Noh, älä nyt noin ällisty, Jörn, kerronhan kaiken kun vaan\nkerkiän. Kun viime kesänä ihan ennen sodan alkua tulin Wentorffiin\nnoutamaan pientä perintöäni, kuulin kohta ensiksi tätini vielä ollut\nkuollutkaan. Joku talonpoikavekkuli oli kirjoittanut väärennetyn\nkirjeen isälle: tätini olisi kuollut, hänen pitäisi tulla paikalle.\nSilloinpas pukeutuu Jasper Krey hyvään mustaan takkiinsa ja tulee\nkaupunkiin. Ja iloissaan siitä että eukko vihdoinkin on kuollut,\nostaa hän viis' kuus' komeata ja kallista hautaseppelettä,\njoissa on pitkät nauhat ja kauniit muistokirjoitukset, menee ne\nmukanaan kapakkaan ja juo siellä itsensä hieman humalaan ja saapuu\nsemmoisenaan hautaseppeleet käsivarrella ja olalla, tädin tykö. Tämä\nistuu ikkunassaan. Noh, jatkon voit itse kuvitella... Jasper Krey\npalaa siis seppeleineen kotiin taaskin. Äiti itkee, Jasper Krey\nviheltelee. Hän viheltelee ja ripustaa nuo kuusi seppelettä ympärille\ntuvan seinille: tiedäthän ennaltaan, Jörn, että meillä Kreijeillä on\naistia semmoiseen, joka näyttää korealta. Se näyttikin mukavalta,\nJörn. Pitkät valkeat nauhat riippuivat pitkin seinää tuolin nojiin\nasti, niin että mukavasti voi lukea omistuskirjoitukset: 'Silmistä\npoissa, sydäntä iäti lähellä'... 'Oi rakasta, niinkauan kuin\nrakastaa voit'... 'Näkemiin asti' y.m.s. Kun yhä istun siinä --\nkeskellä tupaa, Jörn, -- ja äiti kertoo tuota surullisen naurettavaa\njuttua ja minä ajattelen itsekseni: ja tuon vuoksi olet sinä siis\njättänyt vaimosi ja farmisi, tuon vuoksi olet sinä matkustanut\ntuhannen penikulmaa, ja kääntelen ja kääntelen tuoliani siinä ja\nluen kirjoituksia nauhoissa -- sillä jostainhan tahdoin minäkin\nsentään jutusta nauttia -- silloin astuu sisään poliisipalvelija\nMariendonnista: 'Sota Ranskaa vastaan! Olet tullut kotiin sopivaan\naikaan, Fiete Krey! Saat lähteä mukaan!'...\n\n\"Silloin kirjoitin Trina Kühl'ille: 'Niin ja niin ovat nyt asiat ja\ntoivon että palaan terveenä; jos palaan, kannan sinua neljä viikkoa\nyhtäpäätä käsivarsillani'... Aioin viipyä kolme kuukautta matkalla\nja nyt olen melkein vuoden jo hänestä poissa ja olematta kuullut\nmitään tietoja hänestä. Ethän kai kummastelekaan, jos olen levoton\nhänen tähtensä, vaikka jätinkin hänet erään hyvän ystäväni huostaan.\nWentorffissa ei minulla enää ole mitään tehtävää... Ja vielä eräs\nseikka, Jörn Uhl! Jos Uhlilla rupeaa tuntumaan sinusta liika kierältä\nja kirjavalta, niin älä takerru tänne kurjuuteen, vaan revi silloin\nvallallesi itsesi ja muuta sinne ylitse minun luokseni.\"\n\nMutta Jörn Uhl laski nyrkkinsä pöytään ja sanoi: \"Olen\nkahdennestatoista ikävuodestani asti tehnyt työtä ja pitänyt huolta\nUhlista; haluanpa nähdä, enkö voi pelastaa sitä heidän kynsistään.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna matkusti Fiete Krey Ameriikkaan, Jörn Uhl\nWentorffiin. Kun juna oli lähtenyt Jörn Uhl mukanaan, lähti Thiess\nThiessen taas käymään kaduille ja etsimään.\n\nNiin etsi hän kahdeksan vuotta, sillä välin kuin Peter Suhm, Hansin\npoika, hoiti isännyyttä Aulangolla.\n\nUsein tuli hän, polttavan koti-ikävän pakoittamana, hevosella tai\njalkaisin Aulangolle, seisoskeli talon joka nurkassa, veti ilmaa\nrintaansa, meni ylös metsään ja alas rämeikköön, kävi tervehtimässä\nJörn Uhlia Wentorffissa, järjesti monellaista ja näytti valmistauvan\njäämään sinne, ja jäikin neljäksi jopa joskus kahdeksaksikin\nviikoksi paikalleen. Mutta sitte kävi hän levottomaksi ja\nunettomaksi, repi lopulta itsensä joka kerta yhtä suurella tuskalla\nirti kotiseudustaan, ja eleli taas saman katkeran koti-ikävän\nkalvaamana tuolla suuressa kaupungissa, asui taaskin pienessä\nhuoneessaan rautakamiineineen, turpeineen ja seuroineen ja teki taas\netsintäretkiään noilla pitkillä kaduilla.\n\nNe jotka näinä vuosina asuivat tien varrella, joka vie Itzehoe'n\nja Elmshornin kautta Hampuriin, ne varmaankin vielä muistavat\nhänet, sillä enimmäkseen kulki hän tuon pitkän matkan jalan, hän\nkun kuvitteli, että Elsbe saattaisi joku päivä tulla häntä vastaan\nmatkalla Aulangolle, silloin voisi hän suoraa päätä kääntyä\nhänen kanssaan takaisin rakkaalle Aulangolleen. Myöskin niiden,\njotka useammin kävivät St. Paulin kirkon ja sataman tienoilla\nElbenkatuun asti, niidenkin täytynee vielä muistaa tuo pienenläntä\nmies, joka lyhyessä, paksukankaisessa tummanharmaassa takissaan,\nliika lyhyissä ja ahtaissa housuissaan, ja kovissa ja koloissa\nsaappaissaan, joiden kankeat varret kuvastuivat housun lahkeiden\nalta niin usein juoksi näitä katuja kapeine kurttuisine naismaisine\nkasvoineen, joista etsivät lapsensilmät kurkistivat esiin. Hän\nmennä lerputti aina samaa pientä juoksujalkaa ikäänkuin olisi hän\naina kaatumaisillaan, ja oli muutenkin semmoinen, kuin ne, jotka\nkäyvät paljon ja samoja teitä. Omituisinta hänessä oli sentään se,\nett'ei hän kävellyt väliäpitämättömänä tietään, kuten tavallisesti\nsemmoiset, vaan että hänen ripeät silmänsä yhtäpäätä livistivät ja\nkurkistivat ihmisryhmien välitse ja että hän tuontuostakin, jos\njokin kadunelämässä oli kiinnittänyt hänen huomionsa, yhtäkkiä\nvetäytyi seinämälle ja seisoi kauan ja katseli siinä älykkäillä,\nystävällisillä ja hyvinkin uneksuvilla silmillään.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\n\nEri mielentiloissa ovat näitten seutujen asujamet eri aikoina\nsaaneet palata koteihinsa, ovat saaneet palata voittajina ja ovat\nvoitettuina. Schleswig-Holstein on nimittäin jo ammoisista ajoista\nollut oikea kansojen ja ruhtinasten kehto.\n\nMuinoisina ammoisina aikoina, kun maa rupesi tuntumaan ahtaalta\nlisääntyneelle kansalle, varustivat he leveäpohjaiset venheensä\npitkillä saarnipuisilla airoilla ja leveillä harmailla purjeilla\nja menivät meren ylitse Britanniaan. Muutamat venheistä\npalasivat harvamiehistöisisinä takaisin, nämä takaisinpalanneet\nkulkivat talosta taloon, pitkät hiukset koristettuina kirjavilla\nvillanauhoilla ja toivat viestit sinne vieraaseen maahan jääneiltä:\nihana on maa, avaria laaksoja siellä on kauniine hevoslaitumineen,\nsiellä on syviä kalarikkaita järviä ja kansa, joka asui siellä,\nvoitettuna; he olivat lähetetyt sanomaan: tulla piti Mechtildin,\nhänen, kirkkaan harmaine silmineen, tulla piti punatukkaisen armaan,\nja pikku Emman ja toisten tyttöjen, tulla emänniksi sinne vieraaseen\nmaahan suuriin kartanoihin, tulla käskijäksi lukuisalle tottelevalla\npalvelijajoukolle. Ja kun lähettiläs jatkoi matkaansa pihanportista,\nviskasi hän ylimielisesti huutaa huikahuttaen peitsensä lähimpään\nlehmukseen.\n\nEri mielentiloissa ovat tämän seudun ihmiset saaneet palata\nkoteihinsa. Viis' sataa vuotta jälkeenpäin: silloin olivat he\nretkeilleet itäänpäin Wendejä vastaan; ne olivat hyökänneet heidän\nmaahansa. Mutta Neumünster'in ja Eutin'in välillä, kun heidän piti\nkiertää erästä metsänkulmaa, silloin muuttui metsä eläväksi. Sieltä\nilmestyi ripeitä Vendejä, niin että silmiä hämmensi, vielä ripeämpiä\nvendiläisnuolia lensi monen kunnon miehen kylkeen, niin että hänestä\ntuli iäkseen lonkkapuoli. Sillä kerralla palasivat he viikset\nriipuksissa ja nolonnäköisinä kotiliesiensä ääreen.\n\nTaaskin viis' sataa vuotta: silloin oli tanskalainen hyökännyt\nmaahan: sen oli viekoitellut maahan maan rikkaus ja talonpoikien\npitkähiuksiset tyttäret. Mutta silloin kutsuttiin mies talosta,\nkellot soivat, rantasäikillä leimuivat hätävalkeat; meri, heidän\nnaapurinsa ja muulloin aina heidän vihollisensa, teki kolmeksi\npäiväksi liiton heidän kanssaan, ja he löivät vihollisen keskellä\nomaa maataan, hävittivät heidän sotajoukkonsa ja painoivat sen\nmarskiensa liejuun. Ja kun Hinnerk Wiebers palasi taloonsa, heitti\nhän takan ääressä istuvan vaimonsa jalkojen eteen kulta-astiat, jotka\nhän oli ottanut saaliina kuninkaan vaunuista ja sitoi nauraen harmaan\ntalonkoiransa kaulaan kultavitjat, jotka Holsteinin herttua Adolf oli\nripustanut ritari von der Wisch'in kaulaan.\n\nEri mielentiloissa ovat he palanneet vierailta mailta koteihinsa.\nEivät aina voittajan mielin... Kerran liittyivät kaksikymmentäviisi\nHemmerwurthilaista yhteen -- Hemmerwurth on pieni kylä Eiderin suulla\n--, miehittivät kaksi laivaa ja julistivat sodan Hampuria vastaan\nja asettuivat Elbelle. Hemmerwurth Hampuria vastaan! He otettiin\nvangeiksi ja suljettiin tyrmään; suljettiin pimeimpään tyrmään.\nLopulta laskettiin ne heistä vapaiksi, jotka voivat suorittaa osansa\nniistä tuhannesta markasta, jotka Hampuri vaati lunnaina heiltä.\nSen voivat tehdä kaikki muut paitsi Maas Jarring. Hänellä ei ollut\nmitään. Kukaan ei myöskään ollut hänen tähtensä halukas uhraamaan\nmitään, hän kun oli tuttu ilkeästä kielestään ja kun muutoinkin\noli veijarimainen. Silloin antoi hän hädissään toveriensa mukana,\nkun nämä pääsivät tyrmästä ja palasivat kotiin, erään sitoumuksen,\njossa hän ylistetyn auttajan, pyhän Anna von Bösbüttel'in isonäidin\nkautta vannoi ottavansa vaimokseen Telse Borkelin, joka ei juuri\nollut kaikkein kauniimpia. Silloin maksoi tämä hänen puolestaan\nlunnaat. Niin pääsi hänkin tyrmästä ja palasi kotiseudulleen. Mutta\nei palannut hän voittajan mielin.\n\nNäitä juttuja voisi jatkaa loppumattomiin. Maa on vanha, ja sen kansa\non kokenut monellaista.\n\nJörn Uhl ei palannut voittajan mielin. Hänestä ei ollenkaan tuntunut\nettä kotiseudun pitäisi hänen paluunsa johdosta pukeutua vihervään\nja siniseen ja kultaan, niinkuin se tekee silloin kun se juhlii. Hän\npiti päinvastoin ihan asianmukaisena, että oli kolkko kolea ilma ja\nettä kummallakin puolella tietä lepäsi alavain peltojen yllä pitkiä\nraskaita sumupilvekkeitä. Hän huomasi siinä hämärissä käydessään,\nettä oli kynnetty huonosti ja että nisu oli taitamattomasti\nkylvetty. Laitumen veräjä oli rikki ja makasi tiellä niin, että\nrattaittenjäljet tekivät kaarroksen sen kohdalla. Olivat kaikki\nolleet niin toimettomia, etteivät olleet viitsineet nostaa sitä\npuoleen. Hän laski vaatemyttynsä kostealle ruohostolle, ja nosti\nveräjän pystyyn.\n\nKun hän astui ulos puukujanteesta näki hän korkeitten verhottomien\nikkunain heittävän leveän ja levollisen valojuovan, joka lankesi\nkivilaatoille oven edessä ja heitti hiekkakivisille ovenpieluksille\nheikon valoheijastuksen, niin että kimmelsivät hiukan kultakirjaimet,\njotka olivat kaiverretut niihin: niiden Uhlien nimet, jotka toinen\ntoisensa jälkeen olivat hallinneet taloa. Joukko nuoria miehiä tuli,\npitäen pientä puheen kertaa keskenään, ulos ovesta tähystelemään\nilmaa. Jörn väisti syvemmälle poppelien hämärään ja poikkesi renkien\ntielle, joka pitkän takarakennuksen ympäritse vei sille ovelle, joka\nantoi ulos puimavälikölle. Nuoret miehet näkivät epäselvästi hänen,\nja joku heistä sanoi: \"Tuohan menee Älypää Wietenin ikkunan taakse.\"\nKohta jälkeen kuuli hän veljensä äänen: \"Kuules, joll'en tietäisi,\nettä Jörnillä on vatsuri, niin sanoisin minä että tuo on hän.\"\n\nHän koetti herättää mahdollisimman vähimmän hälinää rautakiskoisilla\nsaappaillaan, tuli ovelle ja ihmetteli, kun tapasi sen avoimenaan:\nWieten piti nimittäin aina hyvän huolen semmoisesta. Haparoiden\nkädellään eteensä pimeässä, asteli hän verkkaan ylös avaraa välikköä.\nKerran koski kätensä puuhun: siinä oli silppukone häkkien edessä.\nSamassa tunsi hän jalkojensa alla olkia. Hän tunsi niiden pehmeästä\ntäyteläisestä kahinasta, että ne olivat kauran olkia. Hän kumartui ja\notti kädellään lyhteen päähän, joka oli kypsynyt ja leikattu sillä\naikaa kun hän oli ollut Ranskassa, ja joka nyt oli puitavana. Silloin\nrupesi hän tuntemaan olevansa kotona.\n\nTaaskin sai hän syytä ihmetellä sitä että keskivälikönkin ovi oli\nauki ja että avoimesta kyökin ovesta lankesi häilyvä valojuova\nvälikölle, ikäänkuin pitäisi jonkun sen avulla löytää tie kyökkiin.\nHän läheni hiljaa ja hidastellen ovea, valmiina kohta kääntymään\nkamariinsa, jos kyökissä olisi vieraita. Mutta siellä istui Wieten\nyksin tuolillaan ja kutoi sukkaa takkavalkean hypähtelevässä valossa,\nrillit nenällään ja katseli niiden ylitse häneen, tarttui rilleihinsä\nja sanoi hillityllä värähtelevällä äänellä: \"Noh, siinähän sinä\nolet... poikani... Olen koko päivän odottanut sinua. Kahvi on tulella.\nKas vaan... se rupeaa kiehumaan kohta.\"\n\nWieten oli noussut ylös ja aikoi talonpoikaiseen tapaan hillitä\nitsensä ja kurotti pannua kohden, joka on tulella. Mutta kiihkeä\nikävöintinsä ja suuri ilonsa siitä, että hän nyt taas vihdoinkin oli\nterveenä kotona, otti voiton hänen kurottavasta kädestään ja muutti\nsen suunnan. Siinä lepäsi tuo vavahteleva käsi Jörnin käsivarrella.\n\n\"Wieten!\" sanoi hän. \"Mun oma vanha Wietenini!\" Hän otti arasti\nWietenin käden ja piti sitä omassaan. \"Noin iloiseksiko tulet, kun\ntaas olen kotona? Oletko koko ajan ollut terveenä, Wieten? Oletko yhä\nyhtä näpsäs ja ripeä, mun vanha piikani?\"\n\nWieten nyykäytti päätään, esiintulvivat kyynelet, kun tukahuttivat\näänensä. Sitte laski hän kutimensa pöydälle, joka oli ikkunan edessä,\nja sanoi: \"Vie se tupaan, Lena.\"\n\nSilloin vasta huomasi Jörn kookkaan tytön, joka seisoi pesuhommissa\nja katseli häntä. Tämä tuli nyt esiin takkavalkean valoon ja\nJörn katseli häntä, ja häntä mielytti tyttö, joka oli kookas ja\nvahvarakenteinen ja muhkeannäköinen. Lisäksi olivat hänen kasvonsa\nterveenväriset, valkeat ja punaiset ja pehmeänpyöreät, hiukset olivat\nkeltaiset ja asettuivat päänlaelle heikoissa aalloissa, ainoastaan\nkorvilla oli pienet kiharat, semmoiset että olisi voinut pujettaa\nsormensa niihin. Jörnistä tuntui, kuin ei hän vielä koskaan olisi\nnähnyt niin reipasta ja samalla niin kunnollista tyttöä. Lisäksi\nmiellytti häntä vielä se että tyttö nyykäytti päätä hänelle ja sanoi\n\"hyvää iltaa\", ja sitte katseli häntä niin avonaisen uteliaasti ja\nvakaan ystävällisesti, ylhäältä alas asti.\n\nEnnustipa hyvää että hänen ensimmäinen kysymyksensä kotiinpaluun\njälkeen koski tätä tyttöä: \"Mistä on _tuo_ sinulla?\"\n\n\"Hänhän on Lena Tarn\", vastasi Wieten. \"Hän on jo marraskuusta\nsuurpiikana täällä... No, ota kahvia nyt. Etuhuoneissa on taas isot\nkestit. Heikki on ostanut hevosia ja nyt hänen täytyy vielä kalliin\nhinnan lisäksi maksaa viinit. Tyttö saa palkkaa kaksikymmentä\ntaalaria; aivan liikaa.\"\n\n\"Onko hän yhtä kunnollinen kuin hän näyttää?\"\n\n\"Noh, Jörn, tiedäthän: ainahan sitä jotakin on moitittavaa... Hän\nlaulaa minusta liiaksi.\"\n\n\"Laulaako hän? Hänhän näyttää niin järkevältä.\"\n\n\"Sinä arvelet, että hän on pyhimys, koska hän näyttää noin puhtaalta\nja vakavalta, vai kuinka? Eipäs vainkaan, Jörn. Kaikkea muuta.\"\n\n\"Virmako?\"\n\n\"Ei, enhän sitä voi väittää, Jörn. Hän on vaan semmoinen liiaksi\nlaulavainen. Sitäpaitsi on hän niin avosuinen ja semmoinen\nsuorapuheinen. Sitä en minä kärsi tytöissä... Kuuletko nytkin...?\"\n\nKuulin tosiaankin kuinka hän laulaa hyräili tuvassa.\n\n\"Kutka sitte laulaisivat, Wieten, ell'eivät nuoret tytöt?... Asuuko\nhän täällä sinun kanssasi tuvassa?\"\n\n\"Kyllä... hän nukkuukin täällä. Se oli hänen ehtonsa palkkasopimusta\ntehtäessä. Hän on kunnollisten vanhempien tytär ja tahtoo pysyä\nkunnollisena. Se minun täytyy myöntää. Minä sanon vaan, että hän\nainoastaan laulaa liiaksi ja on liika omapäinen. Muuta ei minulla ole\nhäntä vastaan... Juo kahvia nyt, Jörn!\"\n\nHän joi ja söi ja sanoi: \"Istuhan nyt Wieten ja kerro, kuinka johduit\nodottamaan minua?\"\n\n\"Kuinka johduin. Luuletko sinä, etten joka jäsenessäni tuntenut, että\nolit matkalla? Ovet olisivat pysyneet auki koko yön, Jörn, ja minä\nolisin istunut takan ääressä. Usko se.\"\n\nHän oli aukaissut Jörnin vaatenyytin, otti esiin hänen\nliinavaatteensa ja kummasteli niiden hyvää kuntoa; Jörn selitti että\neräs armelias säälivä rouva oli lahjoittanut ne hänen maatessaan\nsairaalassa.\n\n\"Ja sitte Jörn\", sanoi hän: \"olipa jo aikakin että palasit.\"\n\nHän käväsi pesutuvassa ja palasi takaisin, kohenteli tulihangolla\nturvetuhkaa ja itki. \"Enhän kuitenkaan osaa pysyä väliäpitämättömänä\nsiitä, kuinka asiat menevät talossa, jossa on vanhentunut ja\nharmaantunut. Elsbe on mennyt turmiolle. Ja kuinka on sinun\nkäyvä? Te molemmat olette kuin omia lapsiani, sentähden pitää\nminun kertoa sinulle kaikki, isäsi ajaa jokapäivä kaupungissa, ja\nkaupunginmatkan jälkeen istuu hän aina täällä kylässä Torkelin\nkapakassa, jonka vaimo, kuten tiedät, on huonotapainen, ja jolla on\nkaksi turmeltunutta tytärtä. Ja veljistäsikin on jo tullut pahempia\nkuin juomareita ja naistenhännittelijöitä: tiedän, että muutamat\nuhkaavasti vaativat heiltä takaisin rahoja, jotka he ovat huijanneet\nitselleen. Minä olen saanut harmaat hiukseni kunnialla, Jörn.\"\n\nNyt oli kurjuus koko peloittavassa paljaudessaan hänen edessään. Hän\nastui ikkunan eteen, Wietenkin tuli hänen rinnalleen, yhä itkien ja\nkatsahti sattumalta ulos ikkunasta. Kuu loisti ja näkyi tähtiäkin,\nvaikka olikin sumeista ja pilvistä. Wieten rupesi tuskailemaan, kun\neivät olleet korjanneet auraa puoleen, joka oli pihan veräjällä.\nNäki kuun valossa kirkkaan auranterän. \"Renki oli juovuksissa eikä\nlähtenyt ulos sateeseen. Kun isäsi nyt yöllä palaa kotiin, saattavat\nhevoset säikähtyä.\"\n\n\"Hevoset ovat tottuneet yömatkoihin\", sanoi Jörn. \"Tule, mennään\nnukkumaan.\"\n\n\"Etköhän mene etuhuoneihin ilmoittamaan veljillesi kotiintulostasi?\"\n\n\"En... Muutenkin jo tulin heistä liika varhain. Mennään nukkumaan.\nJoko tyttö on levolla? Pidä huolta, ett'ei hän joudu noiden\nhulttioitten käsiin tuolla etuhuoneessa, se olisi onnetonta. Elsbe on\nmennyttä; riittäköön siinä.\"\n\nHe erosivat vaieten, hyvääyötäkään sanomatta; sillä melkein ennen\njo kuin he olivat ennättäneet päättää lauseensa, olivat he kumpikin\nvaipuneet omiin syviin ajatuksiinsa. Jörn ei riisuutunutkaan, vaan\nheittäytyi vaatteissaan vuoteelleen mennäkseen vanhan tapansa mukaan\npäästämään hevoset valjaista, kun isä palaisi kotiin. Mutta hän oli\nniin omituisesti levoton, että hänen täytyi vielä kerran nousta\nylös, ja mennä ikkunan ääreen ja katsella ulos yöhön. Samaan aikaan\noli emännöitsijätärkin noussut ylös ja seisoi eteenpäinkumartuneena\nja tähysteli ulos auraa kohden ja näki sen välähtelevän, huoahti\nraskaasti ja tunsi itsessään ikäänkuin jonkinlaista kammon\npuistatusta. Sitte menivät molemmat levolla taas. Ja kun olivat\nlaskeuneet levolle, veti heitä vasten heidän tahtoaan ikäänkuin\npimeisiin syvyyksiin, jotka aukenivat pohjattomina alla, ja joista\nei ollut voimaa kohota ylös. Ja sillä välin kun he voihkaten\nkamppailivat sen synkeyden kanssa, ja sillävälin kuin tuo nuori\ntyttökin levottomana puhui unissaan, kuului kuin matelevaa ryömintää\npimeissä talleissa, kuului outoa kahinaa lattioilla ja raskasta\nlatkintaa ja laahaamista avaroilta väliköiltä, ja vierashuoneitten\nvälinen suuri kaksoisovi lensi kumeasti äännähtäen auki. Mutta kukaan\nheistä ei osannut herätä unestaan, heitä pidätti siellä syvyyksissä\nikäänkuin jotkin raskaat muodottoman mustat kädet.\n\nAamulla, noin lähemmä kello kuutta, kun vielä oli pimeätä, tuli\nJasper Krey kyökkiin. Hän ällistyi jonkunverran nähdessään Jörnin\nseisomassa Wietenin vieressä takan ääressä; mutta sitte sanoi\nhän tyyneesti, ikäänkuin kertoisi hän jostain jollekin hevoselle\nsattuneesta tapaturmasta: \"Tuleppas mukana ulos, Jörn. Isäntä on\najanut nurin ja langennut auraan. Pelkään, että hän on saanut hieman\nliikaa.\" Hän osoitti otsaansa.\n\nÄlypää Wieten kirkahti ääneen ja peitti silmänsä käsillään: \"Aura!\"\nvaikeroitsi hän. \"Minä tunsin sen tapahtuvan, mutta en osannut\nliikuttaa sormeanikaan sitä estääkseni.\"\n\nJörn Uhl juoksi ulos ja löysi isänsä. Hän makasi lokaisena ja\nlävitseen kastuneena märässä ruohossa ja vesilätäkössä. Hänen ohuet\nhiuksensa olivat aivan verissä. Epäselvällä äänellä houri hän\njotakin, että hän tahtoi jäädä tähän vuoteelleen, heidän pitäisi\nmennä ulos kyntämään vaan, hän ei jaksaisi nyt. Ja hän sanoi, että\nhän vakoa päättäessään oli joutunut auran alle. Hevoset olivat\nraahanneet kyljellään makaavat ja särkyneet rattaat ulos tallin\novelle ja seisoivat siellä.\n\nKlaus Uhl kannettiin sisään ja pantiin vuoteelle. Noudettiin lääkäri,\nja tämä ilmoitti että mielenliikutus ja kova säikähdys olivat\nvaikuttaneet halvauskohtauksen, johon onnettomuuteen joutuneella\njo monta vuotta oli ollut taipumus. Hän saattaisi kyllä vielä elää\nkauankin, tilansa muuttuisi ehkä hiukan paremmaksikin; tuskinpa\nsairas sentään enään koskaan voisi käydä, selvään järkeensä hän\narvattavasti ei enää koskaan voisi toipua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolmantena päivänä onnettomuuskohtauksen jälkeen saapui tuo pieni\nvalkopää taas taloon. Hän astui Jörnin luokse, joka vaiteliaana ja\njäykin kasvoin oli antamassa ruokaa hevosille ja sanoi: \"Olen kuullut\nisääsi kohdanneesta onnettomuudesta ja nyt minulla olisi asiaa\nsinulle hiukan. Jos ei sinulla ole vastaan, niin menemme molempain\nveljiesi kanssa yhdessä samaan kammariin, jossa sinä asuit silloin,\nkun olit pieni poika vielä.\"\n\n\"Siellä asun vielä tänäpäivänäkin\", sanoi Jörn.\n\n\"Niinkö!\" vastasi ukko ja katsahti tarkasti häneen. \"Se onkin sinun\nmukaistasi. Minua surettaa, että sisaresi Elsbe, joka silloin oli\nniin ystävällinen minulle, on joutunut niin onnettomaan avioliittoon,\nkuin olen kuullut.\"\n\nJörn ei vastannut siihen mitään, vei ukon vaan kammariinsa ja\nlähti ulos kutsumaan veljiään. Nämä tulivatkin vastahakoisina ja\nkatselivat kauniilla kopeilla Uhl-kasvoillaan ylenkatseellisesti\neteensä. Henrik oli marssilla Ranskaan Düsseldorfin asemalla\njuovuspäissään ja toveriensa kanssa tepastellen kompastunut vaunuun\nastuessaan ja taittanut säärensä ja oli siten omasta syystään ollut\nestetty olemasta mukana Ranskan retkellä. Koska hän luonnoltaan\noli suuri kerskuri, vieläpä suurempi kuin isänsäkin, häneltä kun\npuuttui isän älykkyys, niin olisi hän jo rehentelemisen vuoksikin\nollut mielellään mukana matkalla. Hän ei voinut sietää sitä, ett'ei\nsaanut lyödä rintoihinsa. Hän olisi ollut yksi niitä, jotka näinä\nensimmäisinä sodanjälkeisinä vuosina kiertelivät viiksiään, ensin\nvasempaa: \"Seitsemänkymmentä!\" sitte oikeaa: \"Ja seitsemänkymmentä\nyks'!\" Sitten korskasti hymyillen kumpaakin yht'aikaa: \"Ollut mukana\nsilloin!\" Ett'ei hän nyt voinut tehdä siten, se oli riistänyt\nviimeisenkin sulun hänen raakuuteen taipuvalta luonteeltaan. Kerskata\ntäytyi. Ja nytpä vasta oikein. Nyt piti kerskua toiset pöydän alle.\nNiinpä kerskuikin hän hurjalla elämällään ja raaoilla puheillaan.\n\n\"Kuulkaa tarkkaan nyt!\" sanoi ukko. \"Olen säästöpankin puolesta\ntäällä ja puhun samalla omassa nimessänikin. Meillä kummallakin,\nsäästöpankilla ja minulla, oli kaksitoista vuotta sitten vapaana\nsuurempi rahasumma ja ilmoitimme sen lainattavaksi. Isänne otti sen\nensimmäisenä ja ainoana lainana taloansa vastaan, joka arvoltaan\njuuri ja juuri vastasi summaa. Me kummastelimme, että hän otti\nsemmoisen velkakuorman talolleen. Mutta hän sanoi, että hän aikoi\nkäyttää juoksevat rahat kannattavaan liikeyritykseen, josta hän\ntiesi, ja me uskoimme häntä, sillä silloin vielä oli hän älykkään,\ntaitavan ja varakkaan miehen nimessä, vaikka elelikin vähän ylväästi\nja leveästi. Perästäpäin kyllä, kun huomasimme, että hän oli\nluisuvalla pinnalla ja kun täysi-ikäiset lapset myöskin tekivät\nparhaansa omaisuuden hävittämiseksi, rupesimme pitämään häntä\nsilmällä ja varoitimmekin pari vuotta sitten häntä ja sanoimme\nviimein, kun talo uhkasi aleta arvossa, velan irti. Kolme päivää\nsitten on hän saanut kirjeemme. Samana iltana sattui hänelle\ntapaturma, ja vieläpä niin vaikea, että hän, kuten kuulen, kyllä voi\njäädä eloon vielä mahdollisesti kauaksikin aikaa, mutta että hän\nsentään on kenties ainaiseksi menettänyt järkensä.\"\n\n\"Niinkö?\" sanoi Henrik. \"Niinkö ovat siis asiat! Vai niin, vai niin!\"\nHän oli kalvennut ja katseensa oli pistävän terävä.\n\n\"Niin, sillä kannalla ovat asiat\", sanoi ukko ja nyykäytti päätään.\n\"Ja nyt saatte valita. Joko asetamme talon konkurssitilaan: silloin\non luultavaa, että saatte kaikki kolme, ilman penniäkään rahaa\ntaskussa, marssia ulos maailmalle, tai jätämme sinulle, Jörn, talon\nkaikkine velkoineen, ja katsomme, kuinkahan sinun isännöitsemisesi\nluonnistuu. Pienemmistä veloista, joita pesällä myöskin ehkä on,\nolisit sinä myöskin edesvastuussa. Teille kummallekin tarjoomme taas\n2,000 markkaa, johonka te saisitte tyytyä ja jättää talon. Tämä on\nehdotuksemme.\"\n\nJörn istui ja tuijoitti kirstunkanteensa ja tunsi itsensä\nonnelliseksi: \"Minulle talo! Minä isännäksi!\" Ja hän häpesi veljiensä\npuolesta.\n\nHeikki viittasi sivumennen Hannulle ja lähti hänen kanssaan ulos, ja\nikäänkuin itsestään tulivat he isänsä vuoteen ääreen. Wieten Penn,\njoka istui sen vieressä, lähti ulos.\n\nMuulloin olivat he aina tulleet isänsä luokse ainoastaan silloin,\nkun tarvitsivat rahaa. Nyt heillä oli toista asiaa. Mutta isä oli\nsikeässä unessa eikä kuullut heitä.\n\nSilloin väitti Heikki, että tuo valkopää mahdollisesti valehteli:\neiväthän asiat niin huonosti voineet olla ja pitäisi olla varuillaan.\nMutta kun he pienen aikaa vielä keskustelivat, huomasivat he, ett'ei\nkumpikaan heistä epäillyt tiedon todenperäisyyttä, ja kävivät\nvaiteliaiksi, Sitte rupesivat he syyttelemään toin'toistaan. \"Sinä\nolet tänäkin talvena hävinnyt pelissä kuus'sataa markkaa\", ja: \"Sinä\ntaas lähemmä kaksituhatta typerässä hevoskaupassasi.\" He katsahtivat\ntoisiinsa, eikä puuttunut suuriakaan siitä, ett'eivät käyneet käsiksi\ntoisiinsa.\n\nMutta silloin muistui heille mieleen tulevaisuus, ja he muuttuivat\ntaaskin mietiskeliäiksi. He olivat samassa asemassa kuin sekin,\njoka sanoi: Kaivaa en minä osaa, ja kerjätä en minä kehtaa. Ja\nheidät valtasi kammo, ikäänkuin ihmisen, joka uneksuu, että hän on\nmenettänyt molemmat kätensä, ja että hänen pitää siten kädettömänä\nhankkia toimeentulonsa elämässä. Heikki kääntyi vuodetta kohden,\nja huusi, kädet nyrkissä, samaa, jota vanhin veljistä viisi vuotta\nsitte oli huutanut isälleen: \"Mitä olet opettanut meille? Maksaa saat\ntästä! Sinäkin! Tulee tuomiopäivä myöskin kerta! Saat maksaa tästä,\nniin totta kuin löytyy Jumala!\" Tällä hetkellä uskoi hän varmasti\ntulevaiseen elämään, siksi että hän toivoi isänsä siellä saavan\nkoston. Hannu seisoi mykkänä ja synkeänä ja katseli isänsä kasvoille,\njoissa vavahteli ja liikahteli.\n\nHenrik riuhtasi auki isänsä takin, etsi avaimia ja löysikin ne,\naukasi ruskeaksi kiillotetun, jykevän nurkkakaapin ja haki rahaa sen\ntutuista laatikoista. Sieltä ei sentään löytynyt muuta kuin palanen\npaperia ja kultaiset kaulavitjat hyvää vanhaa tekoa, joihin oli\nkiinnitetty sinetti ja vihkisormus. Hän aukasi paperin ja keksi sillä\nlyhyen numerosarjan, velkaluettelon. Paitsi suurta kiinnityslainaa\noli vielä yli kymmenentuhannen markan vekselivelkoja. Alle oli isä\nsiistillä ja sirolla käsialalla, ikäänkuin olisi hän harjoitellut\nkaunokirjoitusta, kirjoittanut: \"Kaikki apuneuvot tukossa.\"\n\n\"Noh niin\", sanoi Heikki. \"Tuolla kannalla ovat siis asiat nyt. Tässä\nsen näemme mustalla valkoisen päällä. Noh niinpä ei ole Jörnkään\nkauvaa seisova Uhlilla. Häntä revitään ja nyitään vekselien vuoksi,\nja sitte ajavat he hänet talolta. Ei auta mikään, Hannu, pois meidän\ntäytyy ja tiehemme täältä. Täältä ei enää ole mitään saatavissa, koko\ntalosta ei kuulu meille enää yhtään ainoata lahoa laudansälettäkään.\"\nHän otti vitjat, riisti niistä koristimet ja antoi ne veljelleen.\n\nHeikki menetti viljat jälkeenpäin korttipelissä; Hannu taas on\nsäilyttänyt kultaista pikkukoruansa aina tähän päivään asti muistona\näidistään ja kantanut niitä kellonperissään, kantanut niitä\nsilloinkin, kun oli myynyt kellonsa, saadakseen lapsineen kylliksi\nsyödä.\n\nHe katsahtivat vielä kerran ympärilleen ja lähtivät ulos.\nKeskiväliköllä asteli valkopää edestakaisin ja kysyi: \"Ette löytäneet\nmitään, vai? Otatteko vastaan kaksituhatta?\"\n\n\"Saammeko nostaa ne tänään?\"\n\n\"Tänään iltapäivällä kello neljä on asiamiehemme puhuteltavissa\nmeijerissä. Hän käy kanssanne notariolla.\"\n\nSitte lähtivät he ulos, pakkasivat pyhäpäiväpukunsa\nsotamieskistuihinsa ja käskivät valjastaa. Jasper Kreyn piti lähteä\nkuskiksi heille. Jörn meni hänen mukanaan talliin. \"Hevoset ovat\nminun\", sanoi hän yrmeästi ja jyrkkään, \"olet edesvastuussa siitä,\nettä ne tänä iltana ovat takaisin Uhlilla.\"\n\nUlkona, kun he seisoivat rattaitten vierellä ja vielä kerran\nkatselivat taloa ja rakennuksia ja avaroita peltoja, jotka lepäsivät\nlänteen Ringelshörnistä, paras osa talosta, olivat he vakavia ja\nvaiteliaita. Henrik seisoi hampaat kiristettyinä yhteen ja kasvot\nkalpeina. Hannu sanoi nuorimmalle veljelleen: \"Isän syy on suurin\ntässä, mutta emme mekään ole viattomia. On ihan oikein, että sinä\ntulet isännäksi taloon. Pidä sinä huoli, ett'ei se joudu vieraan\nkäsiin.\" Hän kääntyi poispäin ja nousi rattaille.\n\nSitte lähtivät he liikkeelle, eivätkä enää katsahtaneet taakseen.\n\nKun Jörn oli palannut rattailta ja kauan katsellut sitä jälkeen ja\nsitte hitaasti, raskaihin ajatuksiin vaipuneena, kääntynyt ovea\nkohden, seisoi siellä valkopään vieressä Thiess Thiessen lyhyenä ja\nlaihannäköisenä.\n\n\"Jörn, Jörn!\" puheli tämä. \"Ukkovanhus tässä, jonka tunnen jo\nkolmekymmentä vuotta sitte, on toimittanut minut Hampurista asti\ntänne, jotta minä neuvoisin sinua tässä mylläkässä. Jörn, poikani:\nsitä minä olen aina sanonut: mitä liikuttaa meitä entisyys. Antaa\nkuolleiden levätä lepoansa! Mitä meillä on tekemistä Wulf Isebrandin\nja Napoleonin kanssa? Niin, itse sisarestanikin sanon: levätköön\nrauhassa! Ja sillä hyvä. Mutta sitä, mikä on _edessämme_, Jörn,\nsitä kohden tulee meidän uteliaina tähystellä; sen täytyy olla\nhuolemme esineenä! Se osa maailmanhistoriaa, Jörn, joka vielä ei ole\ntapahtunut, se on meille tärkein palanen siitä. Ja huomaa se, mitä\nvielä puuttuu maailman historiasta, sikäli kun se sinua koskee, se on\nnyt edessäsi... Kävin juuri isääsi katsomassa, Wieten kertoi kaiken\nminulle. Tule sisään. Kiusankappaleet ovat poissa nyt; nyt hallitsee\njärki Uhlilla. Mennään, juodaan kuppi kahvia, juodaan siellä\nkirstulla kamarissasi. Minulla on terveiset sinulle Lisbethilta,\ntais' olla oikein tuhatkertaiset.\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\n\nKun on sattunut joku suurempi tapaus ihmisten kesken, semmoinen joka\nilmestyy heidän keskelleen ikäänkuin suunnaton jättiläinen, joka\nohiastuessaan hipaisee heitä hihallaan, silloin hykähtää niiden\nmieli, jotka ovat saaneet tuntea sen kosketuksen, ja tuntevat vielä\nkauan jälkeenkinpäin sen liikutuksen huumausta sen mukaan, kuinka\nsuuri ja äkillinen tapaus on ollut. Tämmöisessä mielentilassa ilmenee\nihmisen luonteenlaatu avoimpanaan, puheensa on vilpittömämpää ja\nkuulonsa herkempi. He ovat kuin syvältä kynnetty maa, josta höyryy\ntuoreen mullan voimakas tuoksu. He istuivat kammarissa. Kirstun\nkannella seisoivat kultareunaiset kupit, joille oli maalattu sinisiä\nkukkia. Molemmat ukot olivat sytyttäneet lyhyet piippunsa ja\nrohkaisivat kokemustensa ja turvatun taloudellisen asemansa korkealta\njalustalta tuota levottomasti tulevaisuuteen tähystelevää nuorukaista.\n\n\"Me haluamme onneasi\", sanoi valkopää ja tekeytyi ystävällisen\nnäköiseksi, \"ja haluamme rahamme takaisin.\"\n\n\"Etenkin tätä jälkimmäistä!\" sanoi Thiess. \"Nyt\", jatkoi ukko,\n\"nyt on talo velassa hiukan yli arvonsa; sillä on lisäksi\nmuutama vekselivelka, eikä irtain omaisuus ole parhaassa\nkunnossa. Me menettäisimme siis rahaa, jos nyt asettaisimme talon\npakkohuutokauppaan.\"\n\n\"Sinun pitäisi ansaita rahat takaisin heille, Jörn\", sanoi Thiess.\n\n\"Niin. Se hänen pitäisi. Ja itselleen talon. Sillä jos hinnat hiukan\nnousevat, ja niin ne tapaavat tehdä näin sotien jälkeen, voi hän\nvähitellen taistella itsensä velkataakan alta, kunnes viimein voi\nsanoa: Talo on minun.\"\n\n\"Mitäs tuohon sanot, Jörn?\" kysyi Thiess. \"Mitäkö sanon?\" huudahti\nJörn Uhl ja teki ensi kerran elämässään puhuessaan vilkkaan käden\nliikkeen, hän levitti molemmat suuret tyhjät kätensä ilmaan.\n\"Pitäisikö isäni tulla kannetuksi vuoteessaan talosta? Pitäisikö\nminun antaa Uhlin luiskahtaa käsistäni?... Mitä vaan voin tehdä\ntänne jäädäkseni, sen teen. Siitä saat olla varma, Thiess.\"\n\n\"Hyvä\", sanoi valkopää. \"Puhutaan nyt jostain muusta.\" Hän veteli\nlyhyestä piipustaan vahvoja sauhuja ja katseli suopeannäköisenä\nJörniin, joka taas istui siinä umpimielisin kasvonpiirtein.\n\n\"Sinun pitää mennä naimisiin\", sanoi hän. \"Eipä ole hyvä, että\nihminen on yksin, ei ole hyvä päivällä eikä yöllä, ei hädässä\neikä ilossa. Sinulla näyttää olevan taipumuksia jäädä yksikseen\nkyyröttäjäksi.\" Ja puolin tosissaan, puolin leikillään kysyi hän\nhäneltä, saisiko hän esittää hänelle jonkun. \"Tiedänpä tuolla\", sanoi\nhän, \"tuolla ylämaassa pesiä, joissa on kultaisia munia. Silloin\nolisimme sekä sinä että me yhtähaavaa autetut.\"\n\nJörn Uhl vastasi siihen vaan: \"Emännöitsijämme jää luokseni tänne; en\nminä vaimoa tarvitse.\"\n\nSamassa kun hän lausui tämän, oli tuo vaaleatukkainen tyttö,\nkerma-astia kädessä, astunut sisään. Tämä kuuli nuoren vastaleivotun\nisännän vast'ikään lausumat sanat ja sai kasvoilleen jotenkin\nnokkavan ilmeen ja ajatteli: \"Onpas tuokin olevinaan!\"\n\n\"Tiedätkö\", kysäsi ukko asettuen mukavammasti istumaan, \"että olen\ntuntenut emännöitsijäsi jo neljäkymmentä vuotta sitten? Haluaisinpa\nkertoa teille, ja etenkin sinulle, mitä tiedän hänen nuoruudestaan.\"\nKun Lena Taru aikoi lähteä ulos, sanoi hän: \"Jos sinulla on aikaa,\nniin jää sinäkin kuulemaan. Eipä ole sinullekaan vahingoksi kuulla\njuttu. Siinä on ikäänkuin jotain muinaisaikuista: ikäänkuin olisi se\nkaivettu esiin Rugenbergiltä, jolla jättiläishaudat ovat. Se on avara\nkuin maailma ja syvä kuin ihmiselämä. Voisin kertoa siitä pitkälti ja\nlavealti: mutta puhun ennemmin lyhyesti vaan siitä ja kerron siitä\nainoastaan sen, mikä koskee Wieten Penniä.\"\n\nSemmoista haasteli ukko, oli avannut silmänsä suuriksi, imi suotta\nsammunutta piippuaan ja laski sen viereensä. Nuori tyttö istuutui\nThiess Thiessenin viereen jonka samoinkuin valkopään hän tanaan näki\nensikerran, ja ajatteli itsekseen: \"Tuopa on omituinen kolmiapilas\",\nja katseli kertomuksen kestäessä lystin uteliaalla ilmeellä yhdestä\ntoiseen. Häntä huvittivat enemmän ihmiset, joiden keskellä hän istui,\nkuin kertomus. On sentään mainittava, että hän useimmin katseli\nJörniä, jonka vakavia, pitkähköjä kasvoja syvine älykkäine silmineen\nhän hiljaisessa ihmetyksessä, arastelematta ja ystävällisellä\nutetiaisuudella tarkasteli.\n\n\"No niin, olipa nuoruudessani Schwenefeldissä poika, köyhäin\nvanhempain lapsi, pulska ja komea poika, hän kävi minun kanssani\nkansakoulua ja rupesi jälkeenpäin luontaisesta rakkaudesta hevosiin\ntallirengiksi, ja palveli semmoisena lopuksi eräässä suuressa talossa\nSchwenefeldissä. Hän oli hyvin kelpomies ja näytti jonkunverran\nsynkeältä, ei koskaan puhunut sanaakaan yli tarpeen ja näytti\nheräävän eloon ja saavan tulta itseensä ainoastaan silloin, kun\nhän ratsasti orheilla tietä, joka kiersi pihan ympäritse. Silloin\noli talon ainoa tytär aina suurin silmin ikkunassa, meni ikkunasta\nikkunaan aina sen mukaan, kuinka nuorukainen ratsasti pihaa ympäri,\nja sai silmänsä loistaviksi ja poskensa punottaviksi. Nuorukaisen\nhuomio oli ainoastaan hevosissaan.\n\n\"Eräänä päivänä, kun hän taas oli siten katsellut häntä, tuli\ntyttö, kun nuorukainen oli saanut viedyksi oriin talliin, hänen\nluokseen sinne, kun hän suki hevosta ja yritti antautua puheisiin\nhänen kanssaan. Mutta nuorukainen pysyi yhä samallaisena: tytölle\nhän vastaili kylmäkiskoisesti, mutta eläimiään hän puhutteli\nystävällisesti.\n\n\"Silloin päätti tyttö ryhtyä tepsivämpiin toimenpiteisiin. Hän päätti\nosoittaa nuorukaiselle, että oli vallan väärin luultu, jos hän\narveli, että hän piti häntä vähemmässä arvossa, siksi että hän oli\nvaan renki, ja jos hän sentähden katsoi täytyvänsä osoittaa semmoista\nkopeutta, joka sopii kunnialliselle köyhyydelle. Niinpä sanoikin hän\nnuorukaiselle kerran tilaisuuden sattuessa: 'Tiedäppä sinä, että\nsinä minun silmissäni olet paljoa parempi kuin kaikki talollisten\npojat.' Kun hän oli saanut sen sanotuksi, juoksi hän pois, juoksi\nylös vinnille kyyhkyslakkaan ja palasi vasta kahden tunnin kuluttua\ntakaisin.\n\n\"Eipä tiedetä tarkalleen, kuinka pitkälle tuo tulisenluontoinen ja\nhaaveksiva tyttö meni seurustelussaan nuorukaisen kanssa. Summa ja\nsama asiasta kuitenkin oli, että hän eräänä päivänä hypähti isänsä\nkaulaan ja sanoi, ett'ei hän ollut kolmeen yöseen saanut yhtään\nunta, hänen täytyi ja hän tahtoi mennä naimisiin rengin kanssa. Isä\noli pehmeäluontoinen mies, ja tyttö hänen ainoa lapsensa: hän antoi\nmyöntymyksensä. Sanotaan että hän sentään teki sen huolestuneena.\n\n\"Tyttö oli kai mennyt liika pitkälle seurustelussaan nuorukaisen\nkanssa, niin että tämä oli kadottanut kunnioituksensa häntä kohtaan.\nTyttö ei ollut se nainen, jonka kuvaa hän -- kuten jokainen nuorimies\nomaansa -- kantoi sydämessään. Tyttö oli hento uneksijatar,\nkuumaverinen haaveilija. Nuorukaiselle taas olisi sopinut vaimo,\njolla kookkaan komean ulkonäön ohessa olisi ollut rauhaisa ja tyyni\nolento ja ylpeätä, arvonsa tuntevaa naisekkuutta.\n\n\"Jo häiden jälkeisen päivän oli mies koko päivän hevostensa parissa,\ntarkasteli niitä ja järjesteli, ja meni seuraavana päivänä\nmarkkinoille tekemään kauppoja, vaihtamaan ja ostamaan. Vaimo seisoi\nmakuuhuoneen ikkunassa ja katseli hänen jälkeensä silmissään vihan\nkyynelet.\n\n\"Saivat sitte tytön, saivat pojankin, mutta sekään ei saattanut heitä\nlähemmä toisiaan. Sillä nyt, kun vaimolla oli lapset ympärillään,\narveli mies voivansa vielä kiinteämmin pysyä omissa hommissaan. Hänen\nhommansa olivat innokkaan, kyvykkään ja kunnollisen liikemiehen\nhommia. Varsinkin hevoskauppaa harjoitti hän, sai mainetta\nsemmoisena, kartutti omaisuuttaan ja voitti seurustellessaan\nrykmentin upseerien kanssa, jotka olivat kauppa-asioissa hänen\nkanssaan, vuosien vieriessä elämänkokemusta ja hyvän ja varman\nkäytöstottumuksen.\n\n\"Mitä enemmän menestystä hänellä oli ja mitä varmemmin tuo entinen\nrenki pääsi satulalle elämässään, sitä enemmän pääsi hänessä esiin\nhänen luontainen taipumuksensa katsomaan ainoastaan viisasta\nja raitismielistä eteenpäinpyrkivistä ihmisarvolle sopivaksi\nja halveksimaan kaikkea semmoista, jota tavallisesti kutsutaan\nihanteelliseksi ja semmoiseksi. Hän takertui yhä pahemmin tähän\nyksipuolisuuteen, kun hänen täytyi omassa perheessään vaimossaan ja\nkohta myöskin lapsissaan nähdä niin liika paljon -- kuten hän piti --\ntuommoista hentoa haavemielisyyttä.\n\n\"Mies oli aina matkoilla; molemmat lapset joutuivat kokonaan äidin\nhoiviin. Koulussa he eivät käyneet, äiti opetti itse heitä. Opetus\nei ollenkaan tapahtunut koulunomaisessa järjestyksessä, mutta\ntulokset olivat sentään niin edulliset, ett'ei viranomaisilla ollut\nmitään aihetta sekaantua. Pääasiallisin osa kasvatusta oli siinä\nettä hän vapaasti kertoi lapsilleen ja antoi lasten uudestaan kertoa\nkaikenlaisia mielikuvitelmia ja satuja. Hänen tapansa oli säilyttää\nkaikki kirjat, joista hän sai ainekset kertomuksiinsa, tarkasti\nlukittuina eräässä kaapissa, niin ett'eivät lapset koskaan saaneet\nitse niitä käsiinsä. Huolimatta kaikista lastensa, varsinkin pojan\npyynnöistä saada itse lukea kirjat, ei hän koskaan antanut niitä\nheille. Joskus visseinä päivinä, kuten kauniina kesäpäivinä tai\nkirkon juhlina pukeutuivat kaikki kolme isovanhempani pukuihin, joita\nsäilytettiin aitassa kirstuissa, tai pukeutuivat he kaikellaisiin\nkoristeihin ja esittivät kertomuksensa todellisuudessa, tai\nlähtivät he yksinkertaisessa valepuvussa ulos metsään ja olivat\nkoko iltapäivän jossakin metsännotkelmassa, nuotion ääressä, ja\nkuvittelivat olevansa mustalaisia, tai pakolaisia tai jotakin\nsemmoista. Näihin valepukuleikkeihin ja retkeilyihin ottivat he aina\nmukaan erään köyhän orpotytön, jonka köyhäinhoitolaitos oli antanut\ntaloon elätettäväksi. Tämä oli Wieten Penn.\n\n\"Tämä oli elämää kuin kauniissa sadussa: ihmiselämä itse kaikkien\nvoimiensa ja nesteittensä täyteläisyydessä ja koko kirjavassa\nmoninaisuudessaan oli joutunut kehyksiin ja luontoon, joka\nulkopuolelta katsoen näytti kokonaan olevan suunniltaan, mutta\njoka todellisuudessa sentään oli ainoastaan nähty syvemmillä ja\nvapaammilla silmillä. Tämmöisessä elämässä löysi tuo yksin jäänyt\nnainen jonkinlaisen korvauksen turhaan menneelle rakkauselämälleen\nja tunsi itsensä siedettävän onnelliseksi; kuitenkin puuttui koko\ntältä menolta sisällistä tasapainoa, tyyneyttä ja vakavuutta, sitä\nkun ei ollut ohjaamassa miehen käsi. Tämä ravisteli päätään tai teki\npilkkaa, teki liikematkojaan ja unohti häärinässään ja hyörinässään\nvaimonsa ja lapsensa.\n\n\"Äiti ei huomannut, että poika, jolla oli liiaksi hänen luonnettaan,\njoutui yhä etäämmälle siihen maailmaan, joka on olemassa ainoastaan\nunissa. Jos hän olisi jäänyt eloon, olisi hänestä ehkä vielä puhuttu\npaljokin, hänellä oli nimittäin niin syvä huomiokyky, että kaikki\nnäkyi hänelle kirkkaasti kuin lasin lävitse. Mutta hänellä ei ollut\nollenkaan tahtoa; ja häneltä puuttui johtavaa isän kättä. Niinpä\nkasvoikin hän, niinkuin joskus näkee nuoren päärynäpuun kasvavan,\njolla ei ole tuetta: liika hoikaksi ja liika raippamaiseksi. Äiti\noli vähitellen ruumiillisesti heikontunut, mutta oli liika tahdoton\nja liika arkakin pyytääkseen lääkärinapua. Niinpä vei pitkäaikainen\nsairaus hänet hautaan. Tyttö oli silloin noin kuudentoista, poika ja\nWieten Penn noin neljäntoista vuoden vanhat.\n\n\"Siitä hetkestä, kun äidin silmät olivat sulkeuneet, olivat lapset\nturvattomina ja hoivattomina. Niinkauan kun ruumis oli hautaamatta\nistuivat tai seisoivat he neuvottomina ja toimettomina huoneissa\nja välttivät katsoa silmiin isäänsä, joka heille oli kokonaan\nvieras. Iltasin hiipivät he Wieten Pennin kanssa ylös aittaan, ja\nkatselivat siellä vanhoja pukuja, joissa he olivat leikkineet ja\nneuvottelivat hiljaisella äänellä, mikä leikki olisi mukavin nyt.\nSilloin unohti poika äidin kuoleman, silmänsä rupesivat säteilemään\nja hän hurmaantui puhumaan suurekkaissa liioitelluissa kuvissa, hän\notti puvut ja aikoi mennä niiden kanssa saliin, jossa he aina olivat\nleikkineet, kunnes toiset varoittivat häntä puhumaan hiljempää.\n\n\"Mutta kun koitti hautajaispäivä ja koko talo jäi tyhjäksi --\nainoastaan isän sisar oli jäänyt kotolaiseksi -- uskalsivat lapset\nesiin, hiipivät valepuvuissaan saliin, jossa äidin ruumisarkku\nvielä puoli tuntia sitten oli seisonut, ja jossa vielä oli siellä\ntäällä varisseita kukkia ja hautaseppeleitä, ja rupesivat leikkimään\nsiellä matalaäänisesti. Kun äiti aina oli niin mielellään ja\nhuolettomasti leikkinyt heidän kanssaan juuri tässä huoneessa, ja\nkun hän sitäpaitsi oli viimeisinä viikkoinaan puhunut kuolemasta\nikäänkuin olisi hän saanut kutsun johonkin keväiseen ja kukkaisaan\nvappujuhlaan, niin eivät he osanneet kuvitellakaan, että heidän\nleikkinsä saattaisi millään tavalla loukata äidin muistoa.\n\n\"Siinä kun he siis leikkivät, unohtivat he ajan kulun, ja olivat\nvielä keskellä parasta leikkiään, kun isä palasi hautajaisista. Hän\noli huonolla tuulella, pappi kun hautauspuheessaan oli selvästi\nviitannut, että vainaja hänen umpimielisyytensä vuoksi oli eksynyt\nyksinäisille ja melkein kammottaville teilleen. Väliköllä kertoi\nhänen sisarensa hänelle, missä lapset olivat ja mitä hommia heillä\noli. Silloin kadotti hän viimeisenkin mielenmalttinsa ja syöksähti\nsaliin sokeasti vihastuneena ja kiihtyneenä siitä ajatuksesta että\ntuo pahan onnen vaimo oli toimittanut hänelle nuo pahan onnen\nlapset. Hän astui kenenkään huomaamatta salin avonaisen akkunan\ntaakse, ja katseli lasten leikkiä, sitte astui hän sisään ja kuritti\nsäikähtynyttä poikaa, jonka hän havaitsi pääsyylliseksi, ja sulki\nkaikki kolme kammioon.\n\n\"Siitä päivästä kohteli hän ankarasti lapsia. Oikeassa siinä, että\nheidän yhdessä ololleen oli tehtävä loppu, antoi hän tyttärensä tädin\nkatsannon alaisena askaroida talon toimissa kaiket päivät. Poika sai\nkyntää, paimentaa lehmiä, ja mitä muuta semmoista pikkuaskaretta\noli. Mutta silloinpa ilmeni, että häneltä puuttui kaikki luontainen\ntaipumus semmoiseen: hän kävi kaikkeen kömpelösti käsiksi; ei\nhän myöskään koskaan osannut muodostaa mitään yleiskäsitystä\ntehtävästään, ja sai usein seista hämmentyneenä, kunnes rengit\npilkkaa tehden osoittivat kuinka helppo tehtävä oli. Kun sielunsa\noli herkkänä, kun se oli aukenemaisillaan ottamaan itseensä\nystävällisiä rikkaita vaikutuksia, silloin tapahtui tuommoinen\ntaitamattomuus, sattui tuommoinen käytännöllinen saamattomuus, ja sai\nosakseen epäystävällistä pilkkaa ja halveksivaa ivaa, ja sielunsa,\njoka asusti niin kirkkaassa, keveässä ja ilmaisassa oltavassa,\nsulki kohta säikähtyneenä ja hienoimpaansa loukattuna kaikki ovet\nja verhosi kaikki ikkunansa ja istui sitte ja hautoi pimeässä\nkaikellaista synkkää ja kiusaavaa. Jos lasten joskus, esimerkiksi\njonakin hiljaisena sunnuntain-iltapäivänä, onnistui yhdessä pujahtaa\naittaan, silloin etsi poika ajatuksiinsa vaipuneena esille kaikki nuo\nentiset korut, etsi kirjavat viitat ja paperiset kuninkaankruunut\n-- jotka tekevät ihmisen onnellisemmaksi ja jotka siis myös ovat\ntodellisempiakin kuin moni oikea kultainen -- etsi esiin punaiset\nkulkuskengät, katseli niitä kauan uneksuvin silmin ja laski ne hiljaa\npaikoilleen takaisin kyynelet poskillaan.\n\n\"Tänä kevännä -- oltiin huhtikuussa, jolloin kevät niin mielellään\npuhkeaisi esiin, mutta ei vielä jaksa, sillä joka ilta ahdistavat\nkylmät yötuulet sitä ja hätyyttävät sen takaisin -- silloin kynti hän\nkaiket päivät kaukana kylästä erästä takavainiota, jonka alapäässä,\n-- se vietti nimittäin hiljaa alaspäin --, oli viljelemätön kangas,\njolla, korkean ruohoston ja kaikellaisten pensaikkojen keskellä oli\nvanhoja turveskuoppia, joiden pohjalla oli syvältä vettä. Ihmiset,\nvarsinkin lapset välttivät paikkaa mielellään, sitä kun pidettiin\naaveiden tyyssijana ja koska se todella olikin kammottava. Autio\nepätasainen maa, jota peitti rehevä ja sankka rikkaruohokasvullisuus,\nja jossa siellä täällä oli syviä, jyrkkiä hautoja, joiden pohjalla\nvesi aina seisoi liikkumattomana, herätti ihmisessä kaamean tunteen,\nikäänkuin olisi maanpintaan tässä viilletty syviä avonaisia haavoja,\njotka ihmiset olivat jättäneet parantamatta ja ikäänkuin kuurottaisi\nja väijyisi noissa avonaisissa syvänteissä nyt synkkiä pahaasuopia\nmaan haltioita, jotka halusivat kostaa äitinsä kärsimykset.\n\n\"Kolme päivää kynti hän siellä, aamusta iltaan, päivälliseine oli\nhänellä mukanaan ja nautti hän sen siellä ulkona pellolla, joka ilta\npalasi hän raskasmielisempänä kotiin. Kun lapsille kolmantena päivänä\ntaas tuli tilaisuus istua hetken yhdessä aitassa, kertoi poika, ensin\nsentään pitkän ajan istuttuaan aivan vaiti, leikkitovereilleen, että\nhän jok'ainoa päivä oli aikaiseen aamulla ennen auringon nousua,\nja illalla, kun se laski mäkien taakse, ja turvekuopat peittyivät\nvarjoon, kuullut kankaalta käsin äänen, joka kuului kuin jonkun tytön\ntai jonkun vanhan heikon naisen ääni, ja oli se aina kutsunut: 'Tule\ntänne, tule tänne!' Hän oli joka kerta ollut suuressa tuskassa, niin\nettä hänen oli täytynyt pyyhkiä hikeä otsaltaan, mutta samassa oli\nhän aina tuntenut suurta sisällistä vetoa totella kutsua; pelko ja\nsisällinen veto sinne taistelivat hänessä aina... Semmoista puheli\nhän, tuki otsaansa kädellään ja tuijotteli heihin.\n\n\"Kun sisarensa kuuli tämän, pudisti hän ensin päätään, sitte puistatti\nkoko hänen ruumistaan, ikäänkuin tuntisi hän jo jonkun kummituksen\nturvekuopista tarttuvan itseensä ja katseli hätääntyneenä veljeensä.\nSitte helkähti hän äänekkääseen nauruun, ja sanoi kaikkea tuota\nvallan mielettömyydeksi.\n\n\"Hänessä oli nimittäin äidin kuoltua tapahtunut suuri muutos.\nJokapäiväinen työ, jossa hän nyt oli, ja joka myöskin sai hänet\ntekemisiin kaikellaisten ihmisten kanssa, herätti ja vahvisti hänen\nluonteessaan kaikkea sitä, joka siinä oli isältä perittyä. Se mikä\nsäikähdytti hänen saamattomampaa ja herkkämielisempää veljeänsä\nja synkistytti hänen sieluansa, sitä oli hän lähennyt tyttömäisen\nuteliaana, notkeana ja mukauvana ja oli tottunut siihen. Ikäänkuin\nraskaista kauniista unista heränneenä, katseli hän ympärilleen\ntodelliseen elämään, ja siitä oli hänelle suurta kirkasta riemua.\nMutta kun ei hän kuitenkaan niin nopeasti voinut toipua noiden\nkirjavien unien lumosta ja kun hän siis astui todellisen elämän\npiiriin ikäänkuin olisi olallaan yhä kuninkaan viitta ja jaloissaan\npunaiset kulkuskengät, niin ei hän astunut elämään, hän hoiperteli\nsen piiriin yhä uniensa humalassa, ja hoiperteli sitä pahemmin, kun\noli perinyt vahvan annoksen äitinsä tulisuutta. Hän oli perinyt tämän\nnuorekkaat ruskeat silmätkin, jotka aina kuulsivat kosteina. Siten\nhoiperrellen oli hänellä onni sentään mukanaan. Hän tuli kylässä\ntuttavuuteen erään nuoren miehen kanssa, erään käsityöläisen pojan,\njoka oli kotonaan paranemassa, oltuaan nuorempana perämiehenä eräässä\nrahtihöyrylaivassa ja tehtyään ensimatkansa, jolla oli sairastunut.\nNuo reippaat verevät nuoret, jotka ulkona peltotiellä olivat\neräänä päivänä kohdanneet toisensa ja vaihtaneet keskenään jonkun\nturhanpäiväisen sanan, olivat ihastuneet ja rakastuneet toisiinsa\nniin, että koko muu maailma oli heidän silmissään kuin sumuharson\ntakana. Senpä vuoksi täytyikin hänen nauraa sydämensä pohjasta, kun\nhän nyt kuuli veljensä äänen noilta epätodellisilta mielikuvien\nmailta. Kohta jälkeenpäin lähtikin hän kammarista ulos puutarhaan,\njossa perämies seisoi tiheän pihlajapuun takana.\n\n\"Mutta toinen leikkitovereista, pieni Wieten Penn, hän kuunteli\nhehkuvin poskin ja avoimin suin tätä kertomusta, jonka mukaan nuo\nsalaiset voimat, jotka siihen saakka aina olivat seisoneet mykkinä ja\nsilmät sulkeutuneina kaukana sumun verhossa, ensikerran ilmoittivat\nolemassaolostaan sanoilla ja viittauksilla. Sitäpaitsi piti hän\npojasta paljon, koska hän oli niin hyvä ja viisas, ja koska hänellä\noli niin ihmeelliset elävät silmät, ja oli hän syvästi surrut sitä,\nettä viime viikkoina niin harvoin oli saanut puhua hänen kanssaan, ja\noli kerran jo yöllä sydän sykkivänä seisonut hänen ovensa takanakin\nja tahtonut hiukan puhella ja leikkiä hänen kanssaan. Nyt iloitsi\nhän tietämättään siitä että hänen sisarensa oli lähtenyt ulos ja\nettä heillä nyt oli yhteinen salaisuus keskenään. Hän valitti, että\npoika näytti niin kalpealta ja oli niin suruisa ja rupesi arasti\nsilittämään hänen poskeansa ja suutelikin häntä lopuksi. Se oli\npojalle äärettömästi mieleen. Sillä vaikka kappaleissa, joita he\nolivat näytelleet, kyllä usein oli ollutkin puhetta suuteloista,\nei hän sentään vielä ollut koskaan itse semmoista koettanut. Nyt\nkoettelivat he lapsellisesti, millä tapaa se kävisi parhaiten päinsä,\ninnostuivat siitä ja nauroivat ja olivat kuin taivaan enkelit. Ja\nmelkeinpä oli tuo ystävällinen lapsi nuorilla punaisilla huulillaan\nsuudella hänet paikalla terveeksi; mutta hänessä oli liika paljon\näitinsä heikkoutta. Hän vaipui taaskin hätäyneeseen tuskaansa,\nvapisi ja epäröi ja kysyi: 'Mitä pitää minun tehdä? Menenkö minä,\njos se taaskin kutsuu?' Silloin lupasi tyttö juosta aamulla varhain\nlehmälaitumelta, jossa hän oli lypsämässä, ja tulla hänen luokseen.\n\n\"Samana iltana pyysi hän sydäntä liikuttavasti isältään, että tämä\nantaisi kyntötyön siellä takavainiolla jollekin toiselle, syytä\npyyntöönsä hän ei sentään sanonut. Isä huomasi kyllä poikansa tuskan,\nmutta tahtoi kovuudella valjastaa hänet niin sanotun elämäntehtävän\neteen, pyyntö muistutti hänelle myöskin hänen syyllisyyttään, ja hän\neväsi pyynnön pudistaen pilkallisesti ja sanaakaan sanomatta päätään.\n\n\"Niinpä tapahtui onnettomuus.\n\n\"Oli kylmä, kolkko ja pimeä kevätaamu. Leveät sumusiekaleet lepäsivät\nvielä notkelmien pohjilla juroina ja tumpeina kuin suuret laiskat\neläimet. Kuitenkin oli maassa ikäänkuin jotakin nousevaa heräämistä,\nikäänkuin odottaisi runsas määrä nuorta uneksuvaa elämää hiljaista\nkirkasta synnyinsanaansa. Länsituuli humusi mereltä käsin tyyneenä\nja tasaisena ikäänkuin laulu ennen näytelmän alkua. Kuitenkin oli yö\nvielä kuningattarena ja sen kammot ruhtinaina, jotka pyysivät vielä,\nennenkuin valtakunta oli menetetty, tehdä pimeitä tekojaan.\n\n\"Silloin läheni lapsi lehmälaitumelta käsin juosten viistoon pellon\nyli pojan luokse. Tämä kynti juuri mäkeä alas, niin ettei hän\nhuomannut tyttöä. Hän asteli levottomana hevostensa jäljissä, pää\nkumarassa ikäänkuin kuulustelisi hän jotakin, hän nyökäytti päätään,\npudisti sitä sitte taas ja puristi kätensä nyrkkiin hellittäen auran\nkurjesta. Tyttö luuli että hän puheli hevosilleen kuten kyntäjillä\non tapana, ja tuli juosten lähemmä. Mutta yht'äkkiä kohotti poika\nmolemmat kätensä ja huusi kovasti: 'Minä tulen', juoksi auran ja\nhevosten ohitse ja huusi: 'Minä tulen! minä tulen', ja oli muutamalla\nhypähdyksellä pensaikossa. Tyttö näki epäselvästi hämärässä, kuinka\nhän kaatui ja katosi. Hänkin meni tainnoksiin, juostessaan kaatui\nhän. Aurinko nousi.\n\n\"Hetken päästä tuli suurpiika vainiolle hakemaan tyttöä, hän kun luuli\nettä tämä oli juossut kyntäjän luokse ja lapsen tapaan kuluttaisi\naikaa hukkaan siellä laverrellen, hän tapasi hevoset paikallaan\nseisomassa, ilman ajajaa, ja tytön, pitkällään maassa, lähellä\nauraa, kyntövaossa, sormet rutistettuina multaan, ikäänkuin tahtoisi\nse pitää itseään kiinni. Hän saatiin virkoamaan, ja kertoi sitte\nvavisten ja lopuksi ääneen itkien, minkä oli nähnyt. Perästäpäin\nmakasi hän kokonaisen vuorokauden kuumeessa. Lähemmä puoltapäivää\nlöydettiin poika hukkuneena eräästä kuopasta.\"\n\nValkopää otti piippunsa esiin ja kuroitti kädellään Thiessiä kohden,\nsanomatta sanaakaan. Tämä ymmärsi hänen tarkoituksensa, iski\ntulitikulla tulta ja antoi hänelle.\n\n\"Miksipä kertoisin tästä lavealti ja pitkälti. Isä tuli myöhään\nillalla kotiin ja tapasi poikansa salissa parilla raudanpalasella\nmakaamassa. Hän kumartui eteenpäin, ja katseli häntä hämmästyneenä,\nmuuttui yhä jäykemmäksi ja seisoi viimein ihan suorana hänen\nedessään. Kun naapurit hautajais-päivänä ilmoittivat osaanottoaan\nhänelle, kysyi hän: 'Miksikä? Vaimoni ja hänen poikansa olivat\nkaksi elämään kelpaamatonta sunnuntai-ihmistä, He ovat hiljaisessa\ntoimettomassa haudassa paremmin paikallaan kuin todellisessa\nelämässä'.\n\n\"Kahdeksan päivää jälkeenpäin sai hän kuulla tyttärensä\nrakkaussuhteesta. Hän vaati lyhyesti ja tylysti, että hän jättäisi\nlemmittynsä. Mutta tyttö oli yhtä jäykkäluontoinen kuin isänsäkin\nja sanoi hänelle, että hän tahtoi tulla onnellisemmaksi kuin\näitiraukkansa, ja ett'ei hän aikonut jättää perämiestään. Silloin\najoi isä hänet talostaan.\n\n\"Siitä päivästä menivät hänen asiansa huonosti. Kahdeksan kurjaa\nviikkoa viipyi Wieten Penn, kokematon lapsi, vielä yksin hänen\nluonaan. Hän ei katsahtanutkaan tyttöön eikä puhunut sanaakaan\nhänelle. Aluksi matkusteli hän yhä vielä paljon ja harjoitteli\nvanhaan tapaansa kauppaa, osti ja myi. Mutta kun hän kauppansa\nohessa vaati jokaisen suostumaan omiin ankaroihin ja synkkiin\nmielipiteisiinsä, vetäytyivät hänen vanhat hyvät liikeystävänsä\nhänestä pois. Niiden sijaan ilmestyi epäiltäviä ihmisiä, ne\ntungeskelivat hänen seuraansa, ilmoittivat meluavasti suostumustaan\nhänen mielipiteisiinsä ja saattivat hänet yhä syvemmälle uhmaan ja\nluulotteluun. Lopuksi huomasi hän takertuneensa pahaan ikäänkuin\nkäärmeen kiemuroihin, mutta syyllisyytensä ja uhmamielensä estivät\nhäntä katkaisemasta niitä siteitä. Kun yhä kävi selvemmäksi että\nhänen taistelunsa oli taistelua itse iäisyyttä vastaan, sitä vastaan,\njoka on kaiken pohjana, ja että tämä taistelu oli turha, se kun oli\nepäinhimillinen, silloin iletti ja kammotti häntä itseänsäkin itsensä\npuolesta. Tyttöparka asusti silloin vieläkin neljä päivää ja neljä\nyötä yksin hänen kanssaan. Katkerassa tuskassa katseli hän hänen\nlevotonta edestakaisin kävelemistään ja kuunteli hänen epätoivoisia\nyksinpuhelujaan. Viidentenä aamuna tavattiin hän kuolleena.\n\n\"Semmoinen, Jörn, oli Wieten Penn'in nuoruus, hänen, joka nyt istuu\nisäsi vuoteen ääressä. Hän tuli tänne alas marskeille ja rupesi\npienpiikaksi täällä Uhlilla. Kaikki se peloittava, jonka hän oli\nsaanut kokea, oli murtanut hänen nuoruutensa ikäänkuin kukkasen,\nhän näki näkyjä ja hänellä oli aavistuksia, oli sekainen ja synkeä.\nAjattelemattomat ihmiset rupesivat kutsumaan häntä Älypää Wieteniksi\nja tekivät parhaansa saadakseen hänet kokonaan sulkeumaan itseensä.\nMutta sinun äitisi, Jörn, joka oli hyvä ja ystävällinen ihminen tuki\nja holhoi häntä, ja sai hänet taas oikealle tolalle, kuitenkin on hän\nkoko elämäkseen jäänyt omituiseksi, ja usein on hän raskasmielinen.\nHän ei kelpaa seuraksi sellaiselle kuin sinä, Jörn, jolla on\nsamallaista raskasta verta; sinä tarvitset varsinkin nyt, kun sinulla\non raskas työ edessäsi, hyvän nuoren toverin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun valkopää oli päättänyt kertomuksena, otti hän keppinsä ja\nsanoi aikovansa lähteä. Hän antoi valjastaa ja ajoi Thiess\nThiessenin kanssa kaupunkiin. Jörn Uhl meni isänsä sairasvuoteelle,\nvuorottaakseen Wieten Penn'in kanssa. Kun tämä meni ulos ovesta,\nkatsoi Jörn pitkään hänen jälkeensä.\n\nHän vietti yönsä avarassa nojatuolissa, jossa äitinsä oli ollut\ntapana istua talvipuhteina, ja valvoi levottomasti nukkuvan isänsä\nvieressä. Ja kun hän istui siinä ja mietiskeli, lähtivät ajatuksensa\nvarsinkin kahdelle tolalle. Milloin tunsi hän sitä, kuinka hän\njärjestäisi taloudenpitonsa siinä ja siinä suhteessa ja kuinkahan\nnyt tulevaisuutensa oli muodostuva; milloin taas oli hän aivan kuin\nkeskellä niitä ihmeellisiä mieltäjärkyttäviä tapauksia, joista\nvalkopää oli kertonut.\n\nJa vähitellen, kun yö muuttui pimeämmäksi ja läheni puoliyö\n-- länsituuli riipi ja kohisi poppeleissa ja viskeli raskasta\nrankkasadetta vinoon ikkunanruutuja vastaan, sairas tuijotteli\nelottomin silmin ylös lakea kohden ja Jörn Uhl ajatteli lääkärin\nlausuntoa: \"Elää saattaa hän kyllä kauankin vielä; mutta jäseniään\nei hän arvatenkaan enää koskaan voi vapaasti liikuttaa\", -- silloin\ntunsi Jörn Uhl ensi kertaa ihmisvoimien riittämättömyyden, ja\nhänessä heräsi avuttomattomuuden tunne, tämä tunne: Minne pyrit,\nsieluni peloittavassa yksinäisyydessäsi ja turvattomuudessasi? Ja\nnytpä oli kuitenkin onni, että hän koulussa oli saanut oppia \"Isä\nmeidän\", muutoin olisi hän tänä hetkenä liiaksi pelännyt noita\nmasentavan suuria synkkiä haamuja, jotka vihamielisinä tuijottelivat\nhänen ympärillään yönpimeydessä, olisi ehkä masentunutkin niiden\nalle. Mutta nyt pakeni hän pelonalaisessa luottamuksessa niiden\nnäkymättömien väkevien ja siunaavien voimien turviin, jotka ovat\nkätkettyinä evankeliumissa.\n\nJa tämä oli suuri askel, jonka tuo tähän asti aina niin varma Jörn\nUhl tässä teki. Sillä ainoastaan nöyrtyvä löytää armon Jumalan\nedessä, niinkuin eräs viisas ihminen kerran on sanonut. Ainoastaan\nniille, jotka syvästi ja syvällisesti tutkivat, jotka kysyvät paljon\nja hartaudella, ainoastaan niille, jotka ihmettelevät, ihastuvat ja\nnöyrinä kunnioittavat, ainoastaan niille avautuu tie täydelliseen,\nsuureen ihmisyyteen. Ihmisolemisen ihmeellisiin ja ihaniin\navaruuksiin ja syvyyksiin saavat nähdä ainoastaan ne, joiden sielussa\nasuu itsetiedottomuuden vilpitön hartaus.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\n\nEipä ole marskeilla yhdessäkään talossa tehty niin kiivaasti työtä,\nkuin sinä kesänä ja syksynä tehtiin Uhlilla. Kun yövartija aamusin\nkello neljä teki viimeistä kiertoansa ja pysähtyi Vestereck'in\nkohdalla ja tehtävänsä mukaisesti kolmeen kertaan puhalsi\nlehmänsarveensa, silloin näki hän jo pitkät läävärakennukset\nvalaistuina ja tulen leimuavan takassa.\n\nTalossa oli ankara komento. Nuori isäntä rukoili ainoastaan tuona\nyhtenä yönä; nyt hän teki työtä. Hänen nenänsä oli kaikkialla ja\nsilmänsä vilkkuivat terävinä syväin silmäkulmani alla. Hän kävi\npitemmäksi ja laihahkomman näköiseksi ja koko olentoonsa tuli jotakin\nkäskevää, \"Maavouti\"-nimitys, joka seitsemän vuotta oli ollut\nunohduksissa, tuli taas käytäntöön.\n\nEipä semmoinen sujunnut niinkään sileästi ja katkeritta sanoitta.\n\nJukka Ebel, paikkakunnalla tuttu hm-Ebelin nimellä, joka\nkolmekymmentä vuotta oli rämpinyt Uhlin vesi-ojissa, astui eräänä\npäivänä allapäin väentupaan, jossa Jörn Uhl juuri teki lopputiliä\nerään rengin kanssa, joka ei oikein ottanut totellakseen ja sanoi:\n\"Tuo ei ole enää ihmisellistä, ei ole ihmisellistä tuo, minkä isäntä\nvaatii. Olen ollut mukana monellaisessa, vuonna viis'kymmentä lensin\nasehuoneen mukana Rendsburgissa ilmaan, ja tulin vahingoittumattomana\nalas, niin jaa, hm, siinä minä olen ollut.\"\n\n\"Entäs sitte?\" kysäsi Jörn Uhl ja oli kummastuvinaan. Hän oli sentään\njo kauan pelännyt, että tämmöistä tulisi.\n\n\"Jos isäntä... jos isäntä tahtoo tulla rikkaaksi kolmessa päivässä,\nniin tulkoon, tulkoon! Mutta minä en sen asian vuoksi anna nylkeä\nitseäni elävältä.\"\n\nHän pyyhkäsi lapionsa terää, lähti ulos, eikä palannut enää\nseuraavana päivänä. Sen sijaan tuli hänen kymmenvuotias tyttärensä.\nTämä katsoi, että hänen tuli tuossa avarassa upeassa etuvälikössä,\njossa vallitsi juhlallinen puolihämärä ja jossa jokainen ääni kuului\nkomeana ja juhlallisen pitkään, haastaa yläsaksaa ja toimitteli:\n\"Isä käski sanoa terveiset, hän pitää joutopäivää eikä tule tänne\nenää. Hän meni Krischan Lührin kanssa viemään hänen härkiänsä\nHusumiin.\" Samassa oli hän pujahtanut ovesta ulos. Tämä oli suuri\nhetki päivätyöläislapsen elämässä, kun hän sai puhua noin ylväästi\ntuolla avaralla väliköllä valkeine ja mustine marmoripaasineen ja\nkorkeine leikeltyine kaappeineen. Vuosikausia jälkeenkin vielä kuuli\nhän äänensä kaiun, jota seinät komeasti olivat kaiuttaneet. Nykyään\non hän onnellisissa naimisissa erään hyvänsävyisen miehen kanssa, ja\nsaattaisi kernaasti laskea joskus jonkun äänekkäämmänkin sanan. Mutta\nhän melkein arkailee äänellään, ikäänkuin pelkäisi hän yhä vielä\nsitä kaikua, jonka hänen sanansa olivat herättäneet Uhlin väliköllä,\nja jota hän niin oli säikähtänyt. Mutta kun miehensä kerran kysyi\nhäneltä, mistä hänen hiljainen olentonsa ja hänen hiljainen\npuhetapansa johtuivat, johtuivatko ne yhä vaan siitä silloin Uhlin\nväliköllä, mietti hän hiukan ja vastasi sitte: \"Ei. Ne lähtevät\nsiitä, että myöhemmin, kun isä oli kaksi vuotta sairaana, sain kaksi\ntalvea käydä kerjuulla. Silloin puhuin talojen väliköillä pyyntöni\naivan hiljaa!\" Kun hän oli sanonut sen, heittäytyi hän miehensä\nkaulaan ja nauroi.\n\nRengit molemmat eivät voineet isännän innokkaisiin hoputuksiin olla\nvastaamatta yhtä sitkeällä vitkastelu-innolla, ja niinpä sattui\nkiivaitakin sananvaihtoja.\n\n\"Kun kaikella kunnialla saatte päivällisiksi yhden kierroksen\nkynnetyksi, niin arvelette te, että olette ansainneet aterianne.\"\n\nSiihen vastaa isäntärenki: \"Ja jos kävisi isännän mielen mukaan, niin\ntappaisimme itsemme työllä juuri päivälliseksi, emmekä enää ollenkaan\ntarvitsisi ruokaa.\"\n\nSilloin ei pikkurenki, joka istui varahevosella, enää osannut\npidättää nauruun tirskahdustaan. Mutta silloin otti tuo pitkä isäntä\npari pitkää, levollista askelta ja kurotti häntä kohden, niin että\npojan korva jälestäpäin punotti koko päivän. Mutta kun maavouti oli\npoissa, nauroi hän taas, veitikkamaiset silmänsä kyynelissä.\n\nKyökissäkään eivät asiat oikein ottaneet luistaakseen. Wietenin\ntäytyi melkein kaiket päivät istua sairaan vuoteen ääressä, joka\nmuutoin kävi levottomaksi ja vaikeroitsi kuin lapsi. Silloin eivät\ntahtoneet kyökissä totella Lena Tarniakaan. Jörn otti viimein asian\npuheiksi Wieten kanssa ja silloin sopivat he siitä, että Wieten\nsiitä lähtien yksinomaan rupeaisi isän hoitajattareksi ja sen ohessa\nneuloskelisi, kutoisi ja korjaisi vaatteita, Lena Tara taas ottaisi\nkyökissä ja tarhassa emännöimisen, sillä rajoituksella kuitenkin,\nettä hänen tärkeämmissä tapauksissa pitäisi neuvotella Wietenin\nkanssa.\n\n\"Järjestä vaan niin, Jörn!\" sanoi Wieten. \"Olen hyvilläni, että\nselkeän siitä; olenkin jo kuudenkymmenen.\"\n\nNiinpä lähti Jörn Uhl kasvot vakavina ja kopeannäköisinä ja alahuuli\nlerpallaan kyökkiin ja ilmoitti siellä talon naismaailmalle lyhyesti\nmuuttuneista arvosuhteista; Lena Tarn, joka par'aikaa pesi astioita\nvalkeat hihansa ylöskiverrettyinä, nyökäytti hyväksyvästi päätään\nkeskeyttämättä työtään tai luomatta edes katsettakaan tuohon\nvakaanvarovaan puhujaan. Mutta toinen palvelustyttö, hän katosi\nkyökistä kuin nuoli, lyödä läimäytti oven takanaan kiinni ja jätti\nsamana iltapäivänä talon.\n\nTuli sitten talvi. Jörn Uhl käyskeli pitkäkoipisena ja\nraskasaskeleisena peltojaan ja suunnitteli järjestelmän, jonka mukaan\nsaisi peltonsa salaojitukseen, ja saisi itse tehdyksi työn, säästäen\nsiten joka vuosi monta päiväpalkkaa. Hän laskeskeli kuin mikäkin\nvalantehnyt maamittari pituuksia ja kulmioita, istuskeli kammarissaan\nja piirsi kartan talosta, joka nyt oli hänen omansa.\n\nTuli kevät. Vapunpäivänä tuli taloon uusi palvelusväki, joka ei ollut\nkokenut isännän ylenemistä arvossaan eikä Lena Tarnin korotusta.\nSiitä lähtien luisuvatkin asiat paremmin: isännän ääni kuului\nvarmempana ja käskevämpänä pihan ylitse. Ja saattoipa hän joskus\nmennä Wieten Penninkin luokse, siellä kun tämä istui ikkunassaan, ja\nsilmälasiensa ylitse katseli ulos pihalle, ja sanoa hänelle: \"Asiat\nluistavat Lenalta hyvin. Hänessä on vauhtia. Ole sinä huoleti vaan.\"\n\nKoitti sitten kymmenennen päivän toukokuuta aamu. Aurinko säteili\nvalkeana siniseltä syvältä taivaalta. Sen loiste sekaantui\nmaanpinnasta huuruavan kosteuden kanssa keveäksi valaistuksi uduksi.\nEtäisyydessä rantasäikillä aaltoili sumu sinervän vaaleana auterena.\nSattui silloin talon ohitse käymään Dreyer ukko, kädessä sauvansa,\njonka hän joka askeleella varovasti ja varmasti laski maahan. \"Jörn\",\nhaasteli hän, \"kaksikymmentä yksi kertaa olen minä laskenut karjani\nlaitumelle kymmenentenä päivänä toukokuuta.\" Silloin vartoi Jörn,\nkunnes ukko oli kadonnut kaukaisuuteen, sitte huusi hän välikölle,\nniin että kaiku vaan vastaili: \"Nyt lasketaan karja ulos! Naisväki\nsaa tulla auttamaan.\"\n\nVietiin ensiksi härät ovelle, neljäkymmentä kaks- ja kolmevuotiasta,\njykeväniskaista eläintä ja laskettiin valloilleen. Ne hyökkäsivät\npihalle häntä ojona ja täyttivät sen melulla ja hälinällä, kuin\nlapset koulupihan. Mutta viiden miehen ottivat he niistä urakan.\nAivan liika kaikuvana kuului Jörn Uhlin ääni, ja aivan liika pitkälle\nja varmaan ulottui hänen pitkän piiskansa isku. Hän seisoi ylhäällä\nmäellä, luvan ovella ja osoitti minne piti ajaa. Kun ne viimein oli\nsaatu pihalta, ja ulos rantatielle, lähtivät molemmat päivämiehet\nniiden kanssa. Hengähdettiin hiukan.\n\nSuurrenki ja yksi pikkurengeistä ratsastivat sitte hevosten kanssa,\nkymmenen lukuaan, jotka sen jälkeen oli laskettu pihalle, pari varsaa\njuosta lerputti somasti jälestä. Mutta viimeisenä jonossa asteli\nvanha tamma, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli tuotu Aulangolta\näidin viimeisenä perintönä, Aulangon tyttärelle oli nimittäin luvattu\ntamma, ja lisäksi sen jälkeläiset neljänteen polveen asti. Tamma\nnautti nyt vanhanpäivän leipäänsä talossa.\n\nSitte tuli lehmien vuoro, kahdeksan kookasta punaisenkirjavaa\nmarskilehmää. Niiden laidun oli aivan talon takana haassa, jossa\nkoskaan ei aurankärki ollut välähdellyt, ne kun siinä olivat\nlypsäjille lähempänä. Niitä taluttivat naiset. Kun renkipoika yritti\ntarttua yhteen niistä, ja taitavasti hän tarttuikin, ei lehmä vaan\nsuvainnut sitä, vaan riuhtasi nuoranvarren pojan käsistä ja antoi\nhänelle kouriintuntuvan todistuksen siitä ettei hänestä mihinkään\nollut. Niin menivät naiset, Lena Tarn komeana edellä, alas tanhuaa\npitkin. Kun auringonsäde sattui pujahtamaan poppelien välitse,\nloistivat hiuksensa yhtä tulenpunaisina kuin lehmien punakirjava\ntakku.\n\nMutta silloinpa tuli pysäys. Kookas kolmivuotias sonni oli\nriuhtaissut itsensä vallalleen, kun siitä oli ruvennut tuntumaan\nikävältä olla tyhjenevässä navetassa. Yhtäkkiä ilmestyi se navetan\novelle ja lähti sitte levollisesti astellen naisia ja lehmiä\nkohden. Olipa onni, että Lena Tarn, jolla aina oli kaikki mielessä,\noli ottanut käteensä kolmijalkaisen, lujatekoisen lypsyjakkaran,\nviedäkseen sen laitumen veräjälle. Hän astui säihkyvin silmin\nsonnia vastaan, ja huusi sille: \"Seis sinä, senkin visapää\", hän ei\nnimittäin oikein suosinut sonnia. Hän heilautti kolmijalkaansa. Mutta\npunatakku läheni levollisesti vaan, ihan ilmeisenä varmuuden, voiman\nja uhman kuvana. Siiloin heitti Lena pikaisen vihastuneen silmäyksen\nmiehiin, jotka piiskoilleen seisoivat luvan ovella: \"Mitä siellä\nseista tollotatte, senkin hamilot?\" nosti jakkaransa ja heittää\njyskäytti sen punatakkua päin otsaa. Siitä säikähti tämä niin,\nettä taitti syrjään, jossa joutui miesten kouriin. Mutta Lena Tarn\npunastui sen jälkeen vähänväliä koko iltapäivän, nuori isäntä kun oli\nkatsonut häneen silmillä kuin nuori vallaton mies ikään. Siitä hän\noli salaa sekä iloissaan että huolissaan.\n\nViimeksi päästettiin ulos vasikat, lukuaan kolmattakymmentä. Ne\nkäyttäytyivät pahemmin kuin koululapset, ja se merkitsee jo jotakin.\nKuus', jotka olivat nähneet päivänvalon navetassa eivätkä vielä\nosanneet eroittaa vettä, ilmaa ja maata toisistaan, tekivät ensin\nlentoyrityksiä, ottaen korkeita loikkauksia, kaikki neljä jalkaa\nyhtä aikaa ilmassa ja seisoivat sitte jäykkinä ihmetyksestä ja jalat\ntorrollaan, kun taaskin huomasivat seisovansa maassa. Ne eivät\nvoineet toipua hämmästyksestään eikä ollut saada niitä liikahtamaan\npaikaltaan. Silloin keksi pari niistä lammen, joka oli läävän edessä\nja parissa pitkässä loikkauksessa oltiin siinä. Poika, jonka piti\ntaluttaa niitä, ei saanut kylliksi aikaa ajatellakseen, pitikö\nhänen jakaa kaikki niiden kohtalot, vai saisiko hän ehkä jossakin\ntapauksessa eroittaakin asiansa näiden asiasta, hän teki seuraa\nviimeisessäkin hyppäyksessä. Nyt seisoivat kaikki kolme kaulaansa\nasti sameassa vedessä, kaikki kolme kummastuksesta jäykkinä ja\nliikkumattomina.\n\nNyt suuttui isäntä. Hän torasi \"pojan tolvanaa\", joka \"ei pystynyt\ntuon taivaalliseen\", laski piiskan seinämälle ja tuli pitkin\naskelin mäeltä ja sekaantui juoksevain ihmisten ja eläinten\njoukkoon. Olikin jo paras aika panna tenä pelille, sillä tytöt\nnavetan ovella tirskuivat ja nauroivat ja Lena Tarn seisoi\nivallisin katsein ja silmät yhteen siristettyinä pihan veräjällä.\nNiinpä otti hän puolimäessä pahimpaa ilkimystä, jolla juuri oli\nkummastelemissilmänräpäyksensä ja tuhmannäköisenä katsoa tollotti\nympärilleen, nuorasta ja aikoi ruveta sitä taluttamaan. Mutta samassa\nsilmänräpäyksessä oli tässä herännyt joku ajatus, joku mieleenpistos\ntai joku sentapainen ja mennä nelisti nyt, pitkäkoipinen Jörn Uhl\nmukanaan viettävää tanhuamäkeä alas. Lakki lensi päästä, maa jytisi,\nkyökissä, kirkuttiin: aika harppaus, ja vesi räiskähti korkealle.\nSiellä seisoivat nyt kaikki viis' vedessä ja kaikilla viidellä oli\nkummastelusilmänräpäyksensä.\n\nViimein saatiin kuitenkin kaikki tolalleen. \"Kun me viimein ryhdyimme\nkäsiksi\", sanoivat tytöt. Talossa tuli hiljaista taas.\n\nLena Tarn palasi kyökkiin, ja näki yhä edessään kasvojen ilmeen,\njolla Jörn Uhl oli katsonut häntä, kun hän astui sonnia vastaan.\nMuutoin oli hän aina erinomaisella päällä, mutta jos hän, kuten viime\npäivinä, ei ollut ihan terve, oli hän pikainen vihastumaan. Niinpä\nnäytti hän yrmeältä, niin huonosti kuin se kävikin häneltä päinsä\nja niin lyhyeen kuin se loppuikin. Mutta pianpa sentään muuttuivat\nkasvonsa, kun hän hääräili siinä askareissaan ja tunsi uuden nuoren\nterveyden taas virtaavan jäseniänsä. Hän meni nopeasti kammariinsa,\nlukitsi itsensä sisään hetkeksi, ja palasi kohta takaisin. Nyt\nsäteilivät silmänsä, hän siristeli hiukan aurinkoa vastaan, avoi\nhuulensa, hymyili ajatuksissaan itsekseen, nauroi sitte ääneen, kun\nyht'äkkiä muisti isännän kylpyretken, ja rupesi laulamaan.\n\nEi Jörn Uhlkaan oikein osannut rauhoittua tänään. Tuo äkillinen\nkylpy oli saanut verensä liikkeeseen, kevätaurinko myöskin vaikutti\npuolestaan. Hänessä sykähteli nuorekasta elonvoimaa, hänen täytyi\nhengittää syvempään ja katsahtaa kerran ympärilleen monikirjavaan\nmaailmaan, suorentaa niskaansa ja ruveta tähystelemään leivoseen,\njoka leijaili ylhäällä taivaanlaella eikä yhtään hillinnyt riemuansa.\n\nHän tunsi ikäänkuin olisi tänään joku juhlapäivä ja hänessä heräsi\najatus lähteä kylään maksamaan verot, jotka olivat langenneet\nmaksettaviksi. Niinpä pukeutui hän pyhäpukuunsa ja lähti verkalleen\nastumaan peltotietä, katseli nuorta vehnää, joka näytti erinomaisen\nlupaavalta ja ajatteli samalla Lena Tarniakin. \"Hänen hiuksensa ovat\npäälaella ikäänkuin punamessinkinen kypärä, joka hiukan on valunut\nniskalle. Aivan kuin sen ranskalaisen kypärä, joka silloin illalla\nGravelotten jälkeen istui puuntyngällä hamppuside sääressään... Kun\nhän toimaa, kuten hän sanoo, ovat silmänsä vakavasti ja ankarasti\nkiinnitettyinä työhön. Mutta jos joku puhuttelee häntä tai hän\npuhuu jollekin, nauraa hän kohta. Työ näyttää hänestä ainoalta,\njossa sopii pysyä levollisen vakavana. 'Niin täytyy olla', sanoo\nhän. Mutta kaikkiin muihin asioihin nähden on hän joko pahalla\ntai hyvällä päällä, enimmäkseen hyvällä. Ainoastaan minulle on\nhän aina lyhytpuheinen ja usein hän oikein tuituttelee kanssani.\nHirveästi huvitti häntä se, että minulla oli tuo kovan onnen lykky\nsotkeutua tuon eläintoperon kanssa lätäkköön. Jos hän vaan tohtisi\nniin saisinpa tuon jutun sekä aamiaiseksi että päivälliseksi että\nillalliseksikin ja särpimeksi joka kerta: 'Siinäs sait'.\"\n\nYhä siinä mietteissään matkaa tehden, kohtasi hän vanhan Dreyer ukon,\njoka ei koskaan käynyt leveätä maantietä vaan aina koko sydämellään\nmaanviljelykseen kiintyneenä, viimeisiin päiviinsä saakka käyskeli\nviherjöitä hiljaisia peltoteitä, joiden kummallakin puolella\npeltosarat aukenevat ja hän vanhoilla silmillään sai katsella\ntöittensä hedelmiä. Reipas nuorukainen hiljensi askeleitaan ja rupesi\nkäymään hiljaisen vakaana astelevan vanhuksen rinnalla ja kuunteli,\nkuten niin usein ennenkin hänen hyviä neuvojaan, joita hän tuki\nkaskuilla entisistä ajoista ja omilla kokemuksillaan.\n\n\"Ennen kaikkea, Jörn! Kuinka vanha nyt oletkaan? Kahdenkymmenen\nneljän? Älä vaan naimisiin mene, Jörn. Älä millään muotoa! Se\nolisi tuhminta, minkä saattaisit tehdä! Jokaisella iällä on oma\nerityinen tuhmuutensa, Jörn; sinun ikäsi tuhmuus olisi naimisiin\nmeno. Minä odottelin aina kolmanteenkymmenenteen ikävuoteen asti ja\nvalitsin sitte punniten ja varovasti. Hän toi mukanaan kuustuhatta\nmarkkaa, Jörn; se oli sievonen summa silloisiin oloihin nähden. Alle\nviidenkymmenen tuhannen et sinä voi sitä tehdä! Vuota, vuota, sanon\nsinulle.\"\n\n\"Luonnollisesti\", vastasi Jörn, \"luonnollisesti odotan vielä ainakin\nkymmenkunta vuotta. Wietenhän on terve ja reipas vielä ja voi vielä\nkauan pitää emännöimisestä huolen.\"\n\nTien käänteessä sanoi hän hyvästit ukolle ja lähti astelemaan\nreippaasti edelleen ja ajatteli itsekseen: \"Ukko on sentään\nsitkistynyt koko lailla, nyt tänään sen erittäin huomasin... Kaunis,\nviehkeä ilma tänään. Onpas sentään ihanampaa käydä näin yksikseen\nja antaa ajatustensa karkeloida noin vapaasti sinne tänne, kuten\nvasikat tänään aamulla, onpas se ihanampaa kuin astella tuossa\ntuon ukon vieressä ja kuunnella hänen elämänviisauksiaan. Luulen\njo hieman itsekin tietäväni, mikä on viisainta, mikä ei. Enpä ole\nkoskaan elänyt noin vaan ajatuksetonna nenää myöten kuten veljeni.\nNaimisiinko? Nytkö naimisiin? Siihen leikkiin en itseäni niinkään\nhevillä anna. Vasta kolmenkymmenen täytettyäni!\"\n\nHän riisui takin yltään ja ripusti käsivarrelleen. Hänen valkeat\npaidanhihansa välkkyivät, kuin ikään minkään tuhlaajapojan veljen,\njoka palaa pellolta ja kuulee laulun ja tanssin helinän.\n\nNäyttipä se somalta, kun se antoi punatakulle jakkarasta. Ikäänkuin\nkolmivuotias korskuva varsa. Eilen hän ei näyttänyt niin mukavalta,\nei hänellä ollut niin kirkkaita silmiäkään, ja tiuski Wietenille\nja sanoi kohta jälkeen: 'Älä pahastu, Wieten, nukuin huonosti', ja\nnauroi sitte. Kaikkea sen mieleenkin tulee: nukkua huonosti? Kun koko\npäivän rehkii niinkuin hän, niin sittehän pitäisi toki nukkua kuin\ntukin; mutta tuo on kaiketi kevätpäivien syy. Onpa onni sentään, että\nme miehet pysymme sentään vähän järjissämme, muutoin menisi maailma\njoka kevät liitteiltään.\n\n\"Merkillinen ilma! Ikäänkuin joisi sitä. Ja se maistuu hyvälle. Onpas\ntoki onni, että pääsin eheänä sodasta, ja että vielä olen nuori\nja että tuo suuri talo antaa minulle tilaisuuden näyttää, mihinkä\nkelpaan. Sittemmin, kun vuodet vierivät -- ja ne vierivät nopeaan\n-- kun olen saanut asemani varmaksi, otan itselleni kauniin vaimon,\njolla on paljon rahaa ja keltaiset hiukset. Onpas niitä rikkaitakin\ntyttöjä, jotka ovat yhtä iloiset ja reippaat ja yhtä otettavat, ja\njoilla on yhtä kaunis vartalo. Sitähän ilmestyy aina uusia tyttöjä,\njoka vuosi, tiheästi kuin nuorta heinää. Jumala ties' mistä ne kaikki\ntulevat. Miksihän sen siis juuri pitäisi olla tämän?\"\n\nHän puki takin päälleen taas ja saapui lehmuskujanteen varjoon;\nhuonokuuloinen pitäjänkirjuri seisoi ovellaan, hän näytti olevan\npahalla päällä. Päivän kuluessa oli nimittäin käyty ilmoittamassa\nkokonaista kuus' synnyintapausta ja jokainen ilmoittaja oli tunnin\nverran istunut virkahuoneen mukavassa nojatuolissa, ja jutellut\nkylän kuulumisista ja maailman menosta, naapureista ja opettajasta,\nja lopuksi jonkun verran omasta itsestäänkin, Pitäjänkirjuri oli\nistunut siinä ja kuunnellut ja koko ajan ajatellut: \"Voisit toimittaa\nparempaakin kuin aina laittaa uusia lapsia maailmaan, ja kiusata\nminua joka vuosia kirjoittamisella. Laittaisit itsesi kyntämäänkin\ntuosta.\"\n\n\"Uhl\", alkoi hän, \"luulisipa että sota olisi jotain vaikuttanut.\nMutta eipäs. Päinvastoin. Neljä meidän kuntalaistamme kaatui\nRanskassa, Mutta mitäs siitä? Tänään ovat käyneet ilmoittamassa kuus'\nsyntymää! Ja Jens Tappella, joka Le Mans'in luona kadotti kätensä, on\ntaaskin jotakin toimessa. Tänä vuonna ei meillä tule olemaan enempää\nkuolleita kuin noin viiskymmentä, mutta syntyneitä yli sadan. Mistä\nsaavat ne kaikki kerran leipänsä? Sanoppas sinä se? Maa ei tule\navarammaksi, ja jokainen lehmä tarvitsee kuus' vakallistaan. Yleisöä\naivan liika runsaasti!... Käy sisään, Jörn.\" Siten haastellen laski\nhän räpäyttelevin silmin kultarahat, jotka Jörn Uhl oli latonut\npöydälle, käänsi jokaista rahaa kaksi kertaa hyppysissään ja merkitsi\nmäärän huolellisesti kirjoihin.\n\nJörn Uhl, järkevänä miehenä, suuren talon omistajana ja\nveronmaksajana myönsi pitäjänkirjurin olevan oikeassa ja sanoi hänkin\najatuksensa kaikesta tästä, \"Mihin tullaan, jos väestö lisääntyy\nnoin?\" Ja viimeiseksi vielä sanoi hän lujaan: \"Naimisiin meno\nennen kahtakymmentäviidettä ikävuotta pitäisi suorastaan kieltää.\"\nNämä sanat sanottuaan lähti hän pois ylpeänä tunnosta että noin\ntärkeissä asioissa oli ollut yhtämieltä niin viisaan ja kokeneen\nvanhuksen kanssa kuin pitäjänkirjuri oli. Ja taaskin, kun hän\nasteli peltotietä, takki käsivarrella, välkkyilivät hänen valkeat\npaidanhihansa.\n\nKun hän kääntyi pihalle, näki hän valkealla puupenkillä lehmusten\nalla sisäänkäytävän sivulla istuvan erään miehen, joka näytti\npäivätyöläiseltä sunnuntai hankkinassa. -- Hän näytti noin kuuskymmen\nvuotiaalta ja leveän naamansa ympärillä oli harmaa täysiparta, sen\nlisäksi tuuhea harmaa tukka, joka sankkana riippui otsalla, ja\nnäytti mies kaikessa hyvänsuopuudessaan kuin mikäkin harmaaharjainen\nleijona. Lena Tarn seisoi hänen vieressään silmiinpistävän vakavana,\nosoitti Jörn Uhliin ja sanoi: \"Tuossa isäntä tulee.\"\n\nUkko nousi seisomaan isännän tullessa ja antoi kättä hänelle, istui\ntaas alas ja rupesi sitte tavan mukaan juttelemaan ilmoista ja\npelloista. Lena Tarn toi vaieten kahvia, istuutui heitä vastapäätä ja\njatkoi sen ranskalaisen sotilaslevätin korjaamista, jonka Jörn Uhl\noli tuonut mukanaan.\n\n\"Minulla olisi muuatta asiaa...\", sanoi ukko. \"Eukko ei antanut\nrauhaa ennen. Sinähän kuuluit toiseen komppaniaan, kapteeni Gleiserin\nkomennuskuntaan? Noh niin, siinähän palveli Geert Dosekin, joka\nsotapalveluksensa päätettyään palveli täällä sinulla? Eiköhän siten\nollut vai? Niin noh, näes, hän oli minun poikani... Hänen äitinsä\nnyt...\"\n\n\"Hän oli ensimmäisiä, joka tuli haavoitetuksi.\"\n\n\"Nyt ei hänen äitinsä jätä minulle lepoa ollenkaan: hän kysyy joka\nilta, minnehän hän oikein lienee saanut haavan, ja kummoista hänen\nsitte lienee ollut tarkoitan, josko semmoisen jälkeen on täytynyt\nkauankin kitua. Eukko arvelee että yhdeksän päivää. Hänhän oli nuori\nterve ihminen, ja kuolema kai hyvinkin katkera. Ja vieläkö hän lienee\njotain sanonutkin .\"\n\n\"Sanoi hän...\"\n\nUkko oli nyykistynyt pienemmäksi ja katseli suurin hiljaisin silmin\nkäsiensä ylitse alas santaan. \"Jos sinä viitsisit kertoa, kuinka\nkaikki kävi. Kerrotaan että sinä viimeksi olit hänen luonaan.\nJälkeenpäin voin minä sitte kertoa hänelle niin paljon siitä, kuin\nluulen hänen sietävän kuulla.\"\n\nSilloin kertoi Jörn Uhl vakaana Geert Dosen haavasta, koti-ikävästä\nja kuolemasta, eikä salannut mitään.\n\nLena Tarn ei vielä ollut elämässään nähnyt tai kuullut mitään\nmuuta, kuin mitä kylässä tapahtui, ei ollut välittänytkään muusta.\nKuullessaan sanan \"sota\" oli hänellä ollut joku suuri, epämääräisen\nkirjava ja tulinen kuva: yllä kirkkaita pyöreitä pilviä, alhaalla\npalavia taloja, välissä juoksevain ja ratsastavani ihmisjoukkojen\nvilinää, sotaherra rinta täynnä tähtiä, eläköönhuutoja, välkkyviä\nkypäröitä, vartiotulia. \"Nyt kiitos olkoon Jumalan.\" Niin oli\nseisonut koulun lukukirjassa. Hän ei ollut tietänyt mitään yksityisen\nsotamiehen hirveistä kärsimyksistä ja kamalista tuskista. Hän\nkuunteli, kasvot tuskasta värähtelevinä. Mutta sielunsa syvyydessä\nsykähteli ja riemuitsi salainen ilo: että sinä sentään olet päässyt\neheänä sieltä, Jörn Uhl.\n\nVanhus ei puhunut enää paljoa. Pienen ajan perästä nousi hän ylös ja\nlähti vaieten pois. Isäntä saatti häntä puistokujanteen päähän asti.\nSitä kunnianosoitusta hän ei ole tehnyt kenellekään toiselle, ei\nennen, eikä jälkeenkään. Kauan seisoi hän ja katseli hänen jälkeensä,\nkuinka hän astui jäykkänä ja raskasaskeleisena, oikeaa päivätyöläisen\nkäyntiä. Neljän tunnin matka oli hänellä edessä. Raskas matka ja\nraskas perille tulo.\n\nPalatessaan puukujannetta, heräsi Jörnissä taas päiväinen mielihyvän\ntunto. Häilyväin kevätviherjäin lehvien välitse näki hän aurinkoisen\npihan ja sen perällä pitkänä ja leveänä lepäävän talorakennuksen:\ntumma ja harmaa olkikatto lepäsi pitkänä ja korkeana, ikkunat\npunaisessa seinämuurissa välkähtelivät viheriöissä puitteissaan,\nsisäänkäytävän vieressä kasvoi reheväkasvuinen viinipensas,\nviinipensaan edessä oli valkea istuinpenkki, edessä pöytä; penkillä\nistui Lena Tarn ylpeänä ja taisteluun valmiina ja koko terveessä\ntäydessä nuoruuden kukoistuksessaan.\n\nSilloin lensi mieleensä sana, jonka hän sodan aikana joskus oli\nlukenut sanomalehdestä, joka oli eksynyt patterioihin. Siinä oli\neräässä joulukirjoituksessa ollut puhetta rauhasta ja oli siinä\npuhuttu komeilta kaikuvia sanoja, \"rauhan siunauksista.\" Tuo\njuhlallinen sana oli silloin miellyttänyt häntä. Nyt vaikutti tuo\nrauhaisa ihmeen ihana kuva edessään että hän muisti sen sanan. Ja\nraskaalloisella tavallaan teki hän katekismuksen tapaan itselleen\nkysymyksen: \"Rauhan työt? Mitä ne ovat? Kaikki kuin ovat: kyntäminen,\nkylväminen, niittäminen, talojen rakentaminen, naiminen, lasten\nkasvattaminen.\"\n\nLena istui siinä pää niin vaipuneena, ikäänkuin ei hän ollenkaan\nosaisikaan laulaa eikä heilahutella jakkaraa ja ikäänkuin ei hänellä\nollenkaan olisikaan vallattomia silmiään. Toukokuun aurinko riemuitsi\nja osoitti sädekäsillään tuota kumartunutta päätä: \"Katsos vaan, Jörn\nUhl, kuinka se välkkyy; älä kajoo siihen, se on sulaa tulta!\" Ilma\nlepäsi hempeänä, suloisena ja velttona kevätauringon käsivarsilla,\nikäänkuin olisi se nauttinut itsensä raukeaksi.\n\nKun Jörnin piti mennä ohitse osoitti Lena luomatta katsettaan ylös\npieneen sinikantiseen vihkoon, joka oli hänen vieressään pöydällä\nja sanoi jotakuinkin nenäkkäällä äänenpainolla: \"Tulin tekemään\nvoi-tiliä.\"\n\nSemmoinen tilin teko oli hänestä hirveän vastenmielistä, siinä kun\npiili jonkinmoista epäluottamusta; mutta täytyihän siihen mukautua.\nHän antoi kirjalle vielä halveksivan sysäyksen ja nousihe hiukan\nsuoremmaksi, Jörn istui hänen viereensä ja rupesi tarkastamaan\njokaista yksityistä lukua, jotka tyttö uhallakin osoittaakseen\nvastahakoisuuttaan koko mokomiin tilientekemisiin, oli tahallaan\nkirjoittanut huolettomasti niin ettei Jörn saanut selvää kaikesta.\nNäyttäytyi välttämättömäksi, että tytön aina joukkoon täytyi kumartaa\npalava päänsä kirjan ylitse, joka oli Jörnin kädessä. Silloin rupesi\nkiemahtelemaan Jörnin silmissä, niin että hän veti otsansa ryppyihin,\neikä salannut enää paheksuntaankaan tuommoista kevytmielistä\nkirjanpitoa vastaan. Sitte rupesi hän huolellisesti ja tarkkaan\nlaskemaan löikö summa todellakin yhteen hänen allekirjoittamansa\nluvun kanssa. Puol'ääneen mainitsi hän yksityiset luvut, samalla\nkun hän kankealla etusormellaan poimi jokaisen luvun ikäänkuin\nheinätarikon nenään. Tyttö sovitti silloin aina pienen oikaisun sinne\npienen oikaisun tänne, taivuttihe vasemmalle, taivuttihe oikealle\nikäänkuin tarkastelisi hän miltä tuo korjattu lasku oikein rupeaa\nmallaamaan, ja ääntää hyristeli koko ajan puolin hyvänsävyisästi,\npuolin vihoissaan ikäänkuin mehiläinen, joka huomaa toisen jo\nistumassa kukanummulla. Eipä kestänyt kauan, ennenkuin Jörnkin rupesi\nkuuntelemaan tarkemmin sitä. Luvut menivät sekaisin häneltä. Häntä\nsuututti ja hän nousi ylös: \"Lasken kammarissa tarkemmin.\" \"Sehän\nsopii hyvin\", vastasi tyttö.\n\nIllalla, kun rupesi hämärtämään, lähti hän vielä käymään laitumelle,\nnähdäkseen kuinka karja siellä viihtyi. Mutta sen sijaan että hän\nmuutoin aina saat toi seista tuntimääriä karjaansa katsellen ja\nmietiskellen sen menneisyyttä ja tulevaisuutta, katseli hän nyt sen\nohitse ilmaan ja palasi takaisin. Kun hän saapui pihalle, pyörähti\nhän ympäri. Ja kun hän ei huomannut ketään ihmistä lähistöllä, nauraa\nhymähti hän matalaan.\n\nMyöhään illalla alkoi sataa. Hän istui huoneessaan avoimen akkunansa\nääressä ja veteli sauhuja puolipitkästä piipustaan ja tunsi, kuten\nenimmäkseen ainakin istuessaan tähän aikaan vuorokautta kirstullaan\nkeskellä omaa vähäistä valtakuntaansa erinomaista mielihyvän tuntoa.\nNäinä hetkinä pääsi hänessä valtaan hyvänsävyisyys, joka hänessä\noli Thiesseniläistä perintöä. Mutta sen sijaan että hän muulloin\naina istui tässä hyvästi suoritetun päivätyön tunnossa tai että\nhän rakenteli tulevaisuuden suunnitelmia ja järjesteli elämäänsä,\nniinkuin lapsi ylen suurta joulukakkuansa, joka sen mielestä on niin\nsuuri ett'ei se koskaan voi loppua, niin johtui hän tällä kertaa\ntaaskin kerran mietiskelemään ja ajattelemaan sitä että hän sentään\ntähän asti oli saanut nauttia hyvin harvoja ilopäiviä, ja että\nkuinkahan hänen oikein oli järjestettävä elämänsä että hänkin hiukan\npääsisi päivän puolelle tuosta kolakasta kylmästä varjosta. Tähän\nasti oli elämänsä aina mennyt tähän tapaan: huolista oli hän joutunut\nvelkoihin, kovasta työstä Gravelottella äskenkynnetylle pellolle,\njossa oli niin hankalaa käydä, ja samaan suuntaan aina. Lopuksi\najatteli hän, että olisi hänelläkin sentään jonkunverran oikeutta\npäästä hänenkin vähän lempeämpään, hellempään ja hupaisempaan oloon.\n\nTalossa oli kuoleman hiljaista. Ulkona kahisi ja rapisi sade.\nOmenapuista kuului viehkeätä linnunlaulua. Ilma pensaitten välillä\noli niin pehmeän hempeää ja viehkeää, oksilta tipahteli raskaasti\nikäänkuin jokaisen kirkkaan putoavan vesihelmen mukana putoisi\noksalta oksalle maahan pienen pieni siro ja kaunis menninkäisolento.\nJörn katseli ulos ja odotteli ja oli kuulevinaan, kuin olisi ilmassa\nhiljaista ilonaurua ja kuin kuulisi hän lehtien kirpoilevan auki.\nAkkunan edessä oli kirjavaa liikettä ja elämää: hyttyset surisivat\nylös ja alas, hämähäkit kiipesivät esiin, etsivät ja löysivät\ntoverinsa ja jokainen ryhtyi tehtäviinsä.\n\nMuisto hiekkatytöstä heräsi mielessään ja hän muisti nuo uhkeat\nnaiset kuvassa, jonka hän oli ostanut paperikaupasta. Hän mietiskeli\nja katseli eteensä ja johtui ajatuksissaan taas Lena Tarniin. Lena\nistui taaskin hänen vieressään valkealla penkillä ja kumartui\nkirjan ylitse ja hän näki edessään taaskin tuon kauniin valkean\nkaulan vaaleanpunervain hiuskiehkuroidensa alla. Hän pudistautui\nmietteistään, oijensihe suoremmaksi istuimellaan ja sanoi hitaasti ja\npitkään: \"Rauhan siunaukset.\"\n\nSilloin aukeni ovi ja Lena Tarn astui sisään, ja jäi neuvottomana\novelle.\n\n\"Tule tänne!\" sanoi Jörn. \"Mitä asiaa sinulla on?\" Hän oli niin\nliikutettu, että tuskin sai puhutuksi.\n\n\"Tulin noutamaan kirjaa takaisin. Luulin, että te olitte vielä\nlaidunmatkalla.\" Hän etsi kirjaa kirstun kannelta.\n\nSilloin puhutteli Jörn häntä: \"Et ole viime päivinä ollut oikein\nhyvällä tuulella. Vaivaako sinua mikä?\"\n\nTyttö viskasi lettiään kerran ja vastasi lyhyesti: \"Saattaahan\ntoisinaan vaivata; mutta se menee kyllä ohitse kohta.\"\n\n\"Olet kai tyytyväinen nyt, kun Wietenin täytyy nukkua sairaan luona,\nja sinä saat pitää huoneesi yksin?\"\n\n\"Miksi niin? Aivan yhdentekevää minulle. Kellä on hyvä omatunto, hän\nnukkuu aina hyvin, olkoon sitte yksin tai kaksin.\"\n\n\"Sitte täytyy sinulla olla huono omatunto, sillä eilen illalla, kun\ntulin käytävän lävitse, kuulin sinun huutavan unissasi.\"\n\n\"Noh, niin... en kai voinut hyvin.\"\n\n\"Mitä vielä... että sinä et hyvin? _Kuu_ tuohon on syypää; se on\nsaanut kurkistaa kammariisi.\"\n\n\"Mutta minäpä sanon että siihen voi olla toisetkin syynsä.\"\n\n\"Minä sanon että syy on kuun.\"\n\nTyttö heitti häneen vihastuneen silmäyksen. \"Niin kuin te kaiken\ntietäisitte! Enpä huutanutkaan unissani, olin aivan valveilla. Kolme\nvasikkaa oli päässyt ulos ja juoksivat ulkona heinässä. Näin ne\nselvästi kuunvalossa. Silloin huusin.\"\n\nJörn naurahti: \"Kyllä ne ovat olleet kuuvasikoita.\"\n\n\"Niinkö? Enpä usko. Sillä laitoin ne aamusti itse sisään, ja silloin\nnäin että läävän ovi oli auki. Luulenpa että renki on viime yönä\nollut ulkona kosiomatkoilla. Sinä aina olet tuommoinen pitkäsilmäinen\nja tähystelevä ja sekoitat nenäsi kaikkeen: kummastelen, ett'et sinä\nsitä ole huomannut.\"\n\n\"Sinutteletko sinä minua?\"\n\n\"Sinäkin minua. Olenhan melkein yhtä suuri kuin sinäkin, etkä\nsinäkään mikään kreivi ole ja yhtä järkevä minä olen kuin sinäkin.\"\nTyttö nosti päätään jotenkin koppavasti ja kun hän tempasi kirjan\nikkunapenkiltä, ikäänkuin olisi se tulessa siinä, näki Jörn hänen\nsilmänsä olevan ilmiliekissä.\n\n\"Varo, varo itseäsi kuulta!\" sanoi hän. \"Muuten saat taas tänä yönä\npaimentaa vasikkoja.\"\n\nHän oli noussut seisomaan, mutta ei toki tohtinut kajota häneen. He\nkatselivat sentään kumpikin toisiaan, ja huomasivat kumpikin, kuinka\noli toisen laita. Jörnin silmissä oli taaskin sama katse, joka niissä\njo aamusti kerran oli ollut, oli voitonvarma ylimielinen katse, joka\ntahtoi ikäänkuin sanoa: \"Tiedänpä suunnilleen mitenkä tuommoinen\ntytön vihastus on selitettävä.\" Tytön silmät taas sanoivat: \"Olen\nliika ylpeä pitääkseni sinusta. Oi, minä pidän sinusta niin.\" Tyttö\nlähti hitaasti huoneen hämärään, ikäänkuin tahtoisi hän antaa aikaa\nhänelle sanoa vielä jotakin tai ottaa hänet kiinni. Mutta Jörn oli\nliika saamaton semmoiseen ja nauroi hämillään.\n\nTuli yö.\n\nOli ihmeellinen hiljainen yö. Puista kuului pisartelua vielä,\nikäänkuin hiljaista lapsen itkua, kun se illalla makaa yksin\nvuoteessaan ja tuntee itsensä jätetyksi yksin ja pelkää.\nTaivaanrannalla välähteli keveästi, ikäänkuin astuisi joku äiti\nkynttilä kädessä kamariin katsomaan, joko lapset nukkuvat. Humusi\nhiljainen tuuli, ikäänkuin jonkun äidin kehtolaulu lapselleen.\nLisäksi loisti kuu melkein täytenä, ainoastaan hiukan enää kapeana\nkasvoiltaan, ja tähdet koko taivaalla heittivät tuhansia kultapeitsiä\nmaata kohden, niin että kaikki maan päällä kyykistyi ja vartoi\nhiljaa. Itse ihmisetkin, jotka sattuivat kulkemaan tietä, puhuivat\nhiljaa.\n\nJörn Uhl oli istuutunut alas ja nousi seisomaan taas. \"Lähdenpä tästä\nkerran tähystelemään kuutakin taas. On erinomaisen kirkasta nyt.\"\n\nHän otti miehenkorkuiset telineensä, jotka hän itse oli laittanut,\nja kaukoputken kirstusta. Nyt hänellä oli entisen vanhan lommoisen\nkaukoputken sijasta komea yötähystin kolmen ja puolen tuuman\nvahvuisella suurennuslasilla. Professori kimnaasissa, joka oli\nkuullut nuoren isännän tähtitieteellisistä harrastuksista, oli kerran\ntehnyt matkan hänen luokseen, ja oli sitte toimittanut hänelle tämän\nputken. Se oli ensimäinen ja ainoa ylellisyystavara, jonka hän oli\nhankkinut.\n\nKun hän mahdollisimman hiljaa hiipi keskivälikköä, oli Lenan kammarin\novi vielä auki ja tyttö astui kynnykselle ja nojasi ovenpieltä\nvastaan.\n\n\"Vieläkö sinä ylhäällä olet?\" kysyi Jörn neuvottomana.\n\nTyttö vastasi: \"Eihän vielä ole myöhäistä.\"\n\n\"Taivas on niin kirkas: lähden tästä tahtiakin katsomaan taas kerran.\nJos haluat, niin tule mukaan.\"\n\nTyttö jäi ensin seisomaan, mutta sitte kuuli hän, kuinka hän tuli\njäljissä.\n\nHän pystytti kolmijalan ruohostolle ja sanoi: \"Sunnuntai-iltapäivällä\nolisi sinun pitänyt olla katsomassa, silloin oli putkeni edessä kuu\nja kauniita tähtiä.\"\n\n\"Oh, mitä sinä puhelet! Iltapäivällä? Ovatko tähdet sitte päivisinkin\ntaivaalla?\"\n\n\"Luonnollisesti, tyttöseni! Missä sitte?\"\n\n\"Oh... sitä en minä ole ajatellut. Luulin vaan, että ne ovat kuin\nyövartiat, öisin matkoilla ja päivisin vuoteessa.\"\n\nJörn Uhl pudisti päätään vahvasti: \"Ovat sinullakin meiningit!...\nOletko oikein tosissasi luullut niin?\"\n\n\"Olen\", vastasi hän. \"Älä sen vuoksi niin kummissasi katso minua,\nkyllä minä oikein totta olen niin luullut.\"\n\nMutta Jörn ei sentään uskonut häntä. Sillä oli aina jotain niin\nveitikkamaista silmäkulmissa, silloinkin kun se oli totinen.\n\nHän tähysteli taivaalle ja suuntasi putken ja katsoi sen läpi,\nsuuntasi sen tarkkaan ja sanoi sitte pidätetyllä äänellä: \"Katso nyt.\"\n\nTyttö asettui niin taitamattomasti, että Jörn laski kätensä hänen\nolalleen ja kysyi: \"Näetkö mitään.\"\n\n\"O\", sanoi hän. \"Näen... minä näen... suuren talonpoikaistalon,\njoka palaa. Sillä on olkikatto. O... kaikki palaa; katto on\nilmiliekissä. Säkenet leiskuvat. Se on oikea vanha dithmarskilainen\ntalonpoikaistalo... Oi, mutta oikein totta! Enpä ole koskaan luullut,\nettä tähdissä asuu talonpoikia.\"\n\n\"Noh\", sanoi Jörn. \"Riittää jo! Mutta tyttöseni!... sinä joko et ole\noikein viisas tai olet sinä aika velikulta.\"\n\n\"Mitä nyt taas?\" sanoi tyttö ja katsahti kummastuneena häneen.\n\n\"Sinulla on liika vilkas mielikuvitus\", sanoi Jörn vakaana, \"se ei\nole eduksi tieteitä harjoittaessa... No, näetkö mitään muuta?\"\n\n\"Minä näen... näen... syrjässä talosta on lauta-aita, se on\nhämärässä; palava talo on nimittäin taampana. Mutta palavaan\nvälikköön näen syvälle. Kolme neljä lyhdettä on jo pudonnut ullakolta\nja makaavat ilmivalkeassa välikön lattialla. Voi, kuinka kamalaa!\nNäytä minulle joku toinen talo, joka ei pala... Näytä minulle joku\ntalo, kuule, näytä semmoinen talo, jossa juuri laskevat vasikkoja\nnavetasta.\"\n\nJörn nauroi iloisesti. \"Senkin veitikka\", sanoi hän, \"tahtoisit kai\nvielä nähdä jakkarasikin taivaalla, vai kuinka? Noin, korkealla pään\nylitse.\"\n\n\"Sinun olisi pitänyt saada jakkarasta! Sitä päivää en anna sinulle\nanteeksi... kuule, enkä sitäkään, kuinka sinä katselit minua! Usko\nse!\"\n\nJörn ei koskaan vielä ollut antanut kenenkään ottaa osaa\ntutkimuksiinsa. Nyt ihmetteli hän hänen kummastustaan ja oli iloinen\nsiitä ja hänen riemustaan. \"Tuommoista et odottanut, vai? Niin,\nnäet sä! Tuo, jonka nyt näit, on eräs sumutähti, sen nimi on Orion.\nYmmärrätkö, semmoinen tähti, joka vielä on vapaana.\"\n\nTyttö virkkoi syvään hengittäen: \"Nyt käsitän minä hyvin, että sinä\nolet niin huvitettu tästä.\"\n\nJörn nyökäytti päätään ja sanoi: \"Kun puhut noin viisaasti, niin saat\nnähdä kuunkin vielä. Odotas hiukan.\"\n\n\"Jo sinä nyt olet, aivan kuin olisi kaikki tuo -- tuolla ylhäällä\nsinun lahjoitettavinasi. Tänne kuu!\"\n\nJörn suuntasi putken, ja otti tyttöä taas käsivarresta, ikäänkuin\nolisi hän avuton lapsi.\n\nNyt joutui tyttö vallan kummiinsa: \"Mutta mitä tämä on? Kuhmuja?\nAivan kuin meidän kuparikattilassa! Aivan, aivan samallainen, kuin\nse, kun se kirkkaaksi kuurattuna riippuu takan koukussa, ja valkea\naamusti välkkyy sen pintaa vastaan.\"\n\n\"Ne kuhmut ovat vuoria ja laaksoja. Eroitatko vasemmalla, ihan\nreunalla vuorien huiput? Vasemmalta valaisee nouseva aurinko niitä,\nja oikealla lankee niiden hämärä varjo maiden ylitse.\"\n\nTyttö puisti päätään ällistyneenä siitä, mitä näki ja mitä Jörn\nsanoi, kadotti silmistään kuvan putkessa ja nousi suoraksi taas,\nkatseli paljain silmin ylös ja sanoi: \"Kuulinhan tuosta koulussa,\nnoista monen tuhannen penikulman etäisyyksistä ja avaruuksista\nja semmoisista. Mutta enpä uskonut koskaan semmoisia opettaja\nKarstensenin puheita. Eihän hän ihan valehdellutkaan. Mutta minä\npidin vaan, että hän on antanut puijata itseään hiukan. Mutta nyt\nnäyttää minusta melkein, kuin olisi siinä ollut hieman tottakin.\"\n\n\"Niinkö!... Ja nyt olet katsonut kylliksesi ja puhunut viisauksia\ntarpeeksi. Mene sisään nyt. Kylmäät itsesi, ja sitte näet unia ja\nuneksit, ties' mitä. Luuletko saavasi unta?\"\n\n\"Koetan kumminkin.\"\n\nTaaskin oli Jörn oijentaa kätensä häntä kohden, mutta kunnioitus\nhäntä kohtaan pidätti häntä. Hän piti ett'ei hän voinut noin vaan\nikäänkuin sivumennen, siepata häntä. \"Laita nyt\", sanoi hän, \"itsesi\nnopeasti sisään.\"\n\nTyttö lähti, ja hän jäi. Hän suuntasi vielä putkensa suuren karhun\ntähtisikermän keskustähteen, suuntasi sen kerran vielä kuuta kohden\nja tarkasteli merien rantaviivoja täydentääkseen karttaa kuusta,\njota hän oli alkanut piirtää. Aika kului häneltä. Hän innostui,\nseisoi ruohikossa ja käänteli hiljaa putkeaan. Ja hylkäsi kerran\ntaaskin nuoren elämän, joka hetki sitten oli niin syvään hengittänyt\nhänen rinnallaan, ja ajatuksensa pysähtivät taas siihen vanhaan:\nettä Dreyer ukko sittenkin on oikeassa. \"Älä _sitä_ tuhmuutta tee,\nJörn!\"... ja kuitenkin: \"Mukava hän on ja hyvä. Onnellinen se mies,\njonka kaulan ympärille hän kerran kiertää käsivartensa... Millaiset\nmukavat silmät sillä mahtaa olla, kun se kerran oikein luottamuksella\nkatselee miestä.\"\n\nKotipöllöt lentelivät puusta puuhun ja katselivat yössä seisojaa\npyörein ripsettömin silmin. Ainakin viis siiliä istui kiviläjällä\nsireenin varjossa, kinastelivat ja pitivät pientä vikinää. Pellolta\nkäsin kuuluivat tavalliset yöäänet, milloin kalakaijan huutoa,\nmilloin jonkun sonnin etäistä mylvintää. Jonkin hevosen kaviossa\nkitisivät vitjat, ja villihanhia lensi talon ylitse.\n\nHän kuuli sen kaiken, mutta kaikki se oli niin tavallista, ett'ei\nse kiinnittänyt hänen huomiotansa. Mutta yhtäkkiä, kun hanhet vielä\nkirkuivat hänen päällään oli hän kuulevinaan ihan katonräystään alta\nja sitte viereltään aivan seinämältä matalaa hanhen ääntä ja sitte\nheikkoa siipien räpytystä. Hän katsahti ympärilleen ja ajatteli:\nlentävätkö villihanhet tänään puutarhan kautta.\n\nMutta kun hän katsahti, seisoi talon seinämällä räystään alla\nkirkkaassa kuun valossa valkea ihmishaamu, sillä oli toinen käsi\nsilmillä, toisella se tunnusteli seinämuuria, ikäänkuin pyrkisi se\nsisään siitä, vaikk'ei siinä ollut oveakaan, se puheli sitäpaitsi\nkiihtyneellä nopealla äänellä. \"Vasikat ovat puutarhassa: sinun pitää\npitää parempaa vaaria. Nouse sinäkin toki, Jörn, auttamaan minua!\"\n\nJörn Uhl oli kolmessa pitkässä harppauksessa paikalla ja mainitsi\nmatalasti hänen nimensä: \"Tässä minä olen jo... tässä... minä se\nolen... Noo! Noo!... Rauhoituhan nyt... Minä se olen... Muutoin ei\ntäällä ole ketään.\"\n\nTyttö oli vaiennut jo ja rupesi käden päällyställään hieromaan\nsilmiään ikäänkuin lapsi, joka on herännyt unestaan kesken, ja\nvaikeroitsikin kuin lapsi. Silloin tarttui Jörn häneen, ja sanoi\nhänelle taaskin, missä hän oli, vei hänet navetan ovelle ja koetti\ntyynnyttää häntä. \"Näethän sinä, tässä on navetan ovi jo. Tästä olet\nsinä tullut ulos, senkin unissakävijä, olet käynyt unissasi koko\nnavetan lävitse. Oletko hakenut kuuvasikoita? Voi sinua hupakkoa!...\nNo, täällä ei sinun enää tarvitse pelätä. Olet kohta jo kamarissasi.\"\nKun tyttö viimein tuli selville asemastaan säikähti hän, peitti\nsilmänsä käsillään ja vaikeroitsi ääneen: \"Oi, oi, kuinka kamalaa\ntämä on.\" Mutta Jörn hyväili häntä, otti kädet hänen silmiltään ja\nsanoi sydämellisesti: \"Jätä nyt vaikeroitsemisesi. Anna olla niinkuin\non.\" He saapuivat avoimelle ovelle, joka vei kammariin.\n\nTäytyi olla ollut varsin merkillinen yö; sillä ei riittänyt yksin se,\nettä toinen puoli vasikoista oli murtaunut laitumelta ja oli aamulla\ntodellakin pihalla ja puutarhassa: renkiä ei kuulunut ylialaan koko\nyönä kotiin. Hän tuli aamuhämärissä, itsekseen hyräillen, pellon\npoikitse. Kun hän näki nuoren isännän, joka pitkin askelin asteli\ntalon sivua, silmät maassa, ikäänkuin etsisi hän jotain kadonneita\njälkiä, sanoi hän: \"Olen kyllästynyt tähän yksikseen elämiseen. Jos\nsyksyksi ennätän löytää jonkun kunnollisen naikkosen, niin menen\nnaimisiin.\"\n\nAamukahvin jälkeen puki Jörn Uhl aivan kuin eilenkin pyhäpäivätakin\nylleen ja lähti kylään. Pitäjänkirjuri oli paremmalla päällä kuin\neilen. Hän ei kummastellut sen enempää. Hän oli pitäjänkirjurina,\nvirkamiehenä, kirkonisäntänä ja palomestarina kokenut monellaista\nja tiesi ett'ei löytynyt kummallisempaa ja salasyväisempää olentoa\nkuin marskitalonpoika. \"Oikein, Uhl!\" sanoi hän. \"Ei ole hyvä\nihmisen yksin olla, hänellä täytyy olla avustajatar. Maria Magdalena\nTarn, mökkiläisen Jasper Kornelius Tarnin Todumista avioliitossa\nsyntynyt tytär. Täällä päin ei sanota 'mökkiläinen', Jörn. Mutta\npreussilaisissa kaavoissa seisoo siten. Ja koska preussilainen on\nherättänyt meidät unestamme, on hänellä oikeus lähettää meidät\ntyöhönkin. Ja sillä hyvä. Yhdeksäntoista vuotias! Nuori vielä, Jörn!\nMutta vanhaksi tulette omin voimin.\"\n\nKun hän oli paluumatkalla ja astui puutarhan läpi, makasi\nkivisillalla lähellä puutarhaporttia villihanhi, joka vielä eli.\nHän tappoi sen ja otti sen mukaansa kyökkiin, jossa tyttö posket\nhohtavina seisoi lieden ääressä. Jörn näytti lintua ja sanoi: \"Se on\nmurtanut siipensä ja makasi kivillä.\"\n\nTyttö katsahti arasti lintuun eikä vastannut mitään.\n\n\"Noh\", sanoi Jörn hämillään. \"Nyt tahtoisin vaan tietää, mitä sinä\najattelet minusta. Mitä?\" Kun tyttö ei vastannut mitään, astui\nhän hiukan lähemmä: \"Sinähän sentään aina olet ollut niin uljas,\nvarsinkin minua vastaan. Heitteleppä nyt niskojasi hiukan, ja anna\nminun kuulla kunniani, olenhan sen niin hyvin ansainnut.\"\n\nMutta tyttö vaikeni vaan, rutisti molemmilla käsillään ohimoitaan\nvastaan ja tuijoitti valkeaan.\n\nSilloin irroitti Jörn hellästi hänen toisen kätensä hiuksilta,\ntarttui häneen ja lähti hänen kanssaan välikön kautta oven läpi\netuhuoneihin. Tyttö seurasi tahdottomana häntä, silmät maassa,\ntoinen käsi yhä hiuksissa. Asuintuvassa vei hän hänet sille avaralle\ntuolille, joka seisoi ikkunan edessä, ja painoi hänet istumaan sille.\n\"Niin\", sanoi hän lempeästi, \"täällä olemme ihan yksin, Lena. Oletko\nsuruissasi, pikku neitoseni, oletko hyvin pahoillasi? Onko koko\nsinun kaunis iloinen naurusi mennyttä?\" Hän istui tuolin nojalle\nja rupesi silittelemään häntä hiuksille ja poskelle ja käsille,\njotka olivat hänellä sylissä. Mutta tyttö ei nostanut silmiänsä\nhäneen. \"Tässä, tällä tuolilla, sanoo Wieten, on äiti istunut monta\nsunnuntai-iltapuolta. Tässä on nyt sinun paikkasi.\"\n\nVieläkään hän ei sanonut mitään.\n\n\"Kävin pitäjänkirjurin luona, Lena, ja järjestin kaiken, ja\nkesäkuussa pidämme häämme... Etkö vieläkään sano mitään?\"\n\nSilloin otti tyttö molemmin käsin hänen kätensä ja sanoi hiljaa:\n\"Sinä aiot, sillä on kaikki hyvä.\" Ja peitti kasvonsa käsiinsä ja\nitki.\n\nSilloin rupesi Jörn silittelemään häntä ja suutelemaan häntä. \"Mutta\nlapseni, lakkaahan nyt itkemästä! Olet minun oma pieni morsiameni.\nTule nyt iloiseksi taaskin.\" Ja hädissään sanoi hän: \"en minä\nsitäkään enään toistamiseen. Lakkaahan nyt.\" Viimein kun hän ei enää\nkeksinyt muutakaan hyväilynimeä, nimitti hän häntä \"punapääksi.\"\nSiiloin täytyi tytön heitetä nauramaan, sillä se oli parhaimman\nlehmän nimi, joka seisoi edessä etummaisena läävissä. Nyt nosti hän\npäätäänkin, ja katseli kauan häntä, liikahtamatta. Ja sillä tapaa\ntuli Jörn Uhl todella siihen suloiseen ja hyvään, johonka hän arveli\nansaitsevansakin päästä.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\n\nOli onnellinen vuosi. He ylpeilivät tointoisestaan ja ylpeilivät\nupeasta talostaan, jota he arvokkaalla vakavuudella hallitsivat.\n\nVanha Uhl ei ollut toipunut niin paljoa halvauksestaan että olisi\nvoinut hallita jäseniään, mutta unenkaltaisesti tilastaan hän\nsentään sen verran parani, että voi istua päivänsä nojatuolissa.\nRuoka maistui hänelle hyvältä, samoin piippu; puheenlahjansa sai\nhän takaisin sen verran, että kotolaiset voivat saada tolkun hänen\nsopertavista huudahduksistaan. Hänen nuorin poikansa tuli jokapäivä\ntupaan ja kertoi, astellen edestakaisin, ja katsahtamatta isään,\nmissä töissä kunakin päivänä oltiin. Isä kuunteli vaieten. Mutta kun\npoikansa oli lähtenyt tuvasta, sanoi hän kaikkea, minkä oli kuullut,\ntuhmaksi ja nurinkuriseksi. Mutta kun hän oli keskellä parhainta\npuhettaan ja moittimistaan, rupesi Älypää Wieten puhumaan hänen\nvaimostaan: \"Kerran sanoi emäntä\"... tai: \"Kerran ei ollut ketään\nmuita kotona kuin minä ja emäntä, silloin sattui hän hyvälle päälle\nja kertoi\"... tai: \"Silloin ennen pikku Elsben syntymää, hänen\njoka nyt on sillä Harro Heinsenretkaleella...\" Tai kehui hän Lena\nTarnia tai työteliästä ahkeraa elämää talossa. Silloin kävi ukko aina\nvaiteliaaksi ja istui silmät puol'ummessa, vino suunsa vielä pahemmin\nvinossa. Iloisen hyvänsuovan naurunsa, joka hänellä ennen aina oli\nollut, oli hän kokonaan kadottanut.\n\nNuori isäntä oli jo aikaa taas mennyt töihinsä ja mietiskeli siinä\nhuomista ja ylihuomista päivää, myisikö hän nyt kohta myytävän viljan\nja karjan, vai myöhemminkö ja saisikohan hän 10 p:ksi marraskuuta\ntodella kokoon suunnattoman korkomaksun. Hän tunsi kyllä itsensä\nonnelliseksi ja ylpeäksi, kun hän ajatteli sitä suurta luottamusta,\njota oli osoitettu kun hänelle, kaksikymmenneljä vuotiaalle oli\nuskottu tuollainen talo ja kun hän ajatteli kukoistavaa, iloista ja\nkunnollista vaimoa, joka työskenteli rinnallaan. Mutta hän ei sentään\noikein osannut tuudittua täyteen onnellisuustunteeseen. Hän oli kuin\ntakaa-ajettu hirvi, joka hätäisesti on laskeunut polvilleen puron\näyräälle juomaan, mutta jo hypähtää kesken juomistaan ylös taas, kun\nkuulee metsästäjäin ja koirien melun takanaan.\n\nNuori emäntä ei ottanut huolehtiakseen. Hän hommaili aikaisesta\naamusta myöhään yöhön. Työ sai siivet hänen käsissään. Äyriäkään\nhän ei tuhlannut turhuuteen. Thiess oli häiksi lahjoittanut\nhänelle muutaman metrin harmaata kangasta. Siitä oli hän laittanut\nitselleen kaksi yksinkertaista avarahihaista pukua, jotka voi\navata ranteimista. Niissä hän nyt hääräili aina yhtä terveenä, ja\nyhtä iloisena, ja yhä kukoistavampana, käsivarret tavallisesti\nruskettuneina ylös kyynärpäihin asti, ja hyräili aina.\n\nNyt hän oli kyökissä. \"Greetta\", sanoi hän, \"näppärään. Mitä\nnäppärämmin liikutat käsiäsi, sitä pikemmin saat miehen.\"\n\n\"Sekin maksaisi vaivan!\"\n\n\"Mutta jos saisit hyvän?\"\n\n\"Löytyykö niitä hyviä?\"\n\n\"Tyttö, väitätkö sinä, ettei minun mieheni olisi hyvä muka?\"\n\n\"Niin! Isäntäkö, jaa?\"\n\n\"Vaiti nyt! Vai arveletko, että minun pitäisi ruveta sinun kanssasi\nkinaamaan miehestäni? Katso eteesi vaan, että saat itsekin: taitoa\nsiihen tarvitaan, usko se... Mutta minun pitää käydä vasikkoja\nkatsomassa.\"\n\nNyt hän oli navetassa nuorimman vasikan luona. \"Kohta he sinulta\näidin riistivät, pieni punapää parka. Ime nyt... taikka saat. Minä\nolen sinun äitipuolesi... Noh... nyt käy hyvin jo. Saitko kylliksesi\njo? Pane nyt maata ja nuku. Laulaisinko sinulle. Taidan kylliksi\nkehtolauluja siksi kun niitä tarvitsen. Älä nyt katsele noin tuhmasti\nminua, punapää, ei minulla ole aikaa. Kun isäntä astua taapustaa\npitkine koipineen ohitsesi, sano hänelle terveiset silloin ja sano\nettä hän on aika velikulta. Kun kasvat suuremmaksi, niin rehki sitte\nhänet kanssasi lampeen, kuten teki viime kevännä veljesi. Hän on\nhyvästi ansainnut sen minun tähteni. Mitä hän on tehnyt minusta?\"\n\nKun hän seisoi pyykkiastian ääressä, tulivat päivätyöläisen\npikkulapset omaisesti juttelemaan hänen kanssaan. He puhelivat hetken\nkeskenään, sitte rupesivat lapset kuuntelemaan. He olivat kuulleet\nheikkoa piipitystä.\n\n\"Kuules, naapuritäti, mikä piipittää?\"\n\n\"Kuunnelkaas?\"\n\n\"Täti, missä oikein piipittää?\"\n\n\"Kuunnelkaa, kuunnelkaa!\"\n\n\"Täti, sinussa piipittää, sinun rinnassasi.\"\n\nSilloin polvistui hän lasten eteen, avoi pukunsa rinnalta ja näytti\nheille pienen kananpojan, jonka hän oli löytänyt puol'paleltuneena ja\njota hän lämmitti rinnallaan. Se piipitti ääneen, kun hän laski sen\nvillahuivissa maahan.\n\nLapset ihmettelivät, ja Lena Tarn nauroi ja sanoi: \"Teidän pitää\nkertoa äidillenne: Äiti, naapuritädissä piipittää.\"\n\nSe on sanantapa, jota käytetään kun nuori vaimo odottelee perillistä.\n\nLoppupuolla elonaikaa tuli kylään puimakone. Oli silloin kylässä eräs\nitara emäntä, joka mielestään oli maksanut liikaa silkkipuvustaan,\nja joka nyt tahtoi korvata tappiotaan koneella palvelevain\nkolmenkymmenen työmiehen kustannuksella. Sitäpaitsi oli hänellä\nvielä ruukullinen härskääntynyttä rasvaa. Niinpä paistoi hän siitä\nhuonossa voissa sitkeitä ja kovia pannukakkuja. Miehet nuustivat\nniitä, maistoivat hiukan, nousivat penkeiltä ja naulasivat kaikki\nseitsemänkymmentäkaksi pannukakkua suurelle tuvanovelle, tarttuivat\ntaas köysiin ja vetivät koneensa kovaäänisesti laulaen pihalta.\nNyt lähti koneenkäyttäjä pitkin kylää kyselemään uutta työtä\narvaten hyvin, että sitä olisi vaikeata saada: eräs isäntä, jonka\nvaimo keitti niukasti, aikoi käyttää asemaa hyväkseen, tinkiäkseen\nmaksusta, toinen taas luuli menettelevänsä viisaasti, jos hän vielä\njätti viljan lyhteisiin. Etenkin emännät olivat vastahakoisia: \"Eihän\nsitä noin vaan ilman muuta voi puhaltaa ruokaa kolmellekymmenelle\nmiehelle! Kahden tunnin päästähän on päivällisaika jo.\"\n\nNiinpä tuli koneenkäyttäjä neuvottomuudessaan Jörn Uhlinkin luokse.\nTämä meni kyökkiin. \"Mitä arvelet, Lena Tarn?\"\n\n\"Sopiiko sinulle?\"\n\n\"Sopii, sopii. Tuon pavut viidessä kuormassa pellolta suoraan\nkoneelle.\"\n\nLena käännähti vielä kerran ympäri, katsahti läpi kyökin kellaria\nkohden: \"Tulkoot. Saavat syödä tuntia myöhempään.\"\n\nPuolen tunnin päästä surisi ja jyskyi kone. Lyhteet lentelivät, ja\nraskas mustavilja valui virtana säkkeihin.\n\nLena ei ollut ollenkaan taipuva huolehtimaan ja mietiskelemään. Hän\neli päivästä toiseen kuin lapsi. Siksi olikin hän niin miellyttänyt\nJörniä, joka tässä suhteessa oli niin kokonaan toisenluontoinen kuin\nhän. Hän eli huolettomana kuin lintu. Katsokaa lintuja taivaan alla!\nNe eivät kylvä. Ja löytävät kuitenkin ravintonsa, Hän ei pyytänyt\nitselleen mitään; eikä hänestä ollut mitään kuluja, Hän arveli, että\nniin pitäisi asiain luistaa. Hän arveli, että voisi uskollisella\ntyöllään pakoittaa menestyksen taloon.\n\nKerran, syksyllä, huomasi hän, että Jörnillä ehkä sentään oli\nhuoliakin. Jörn tuli kylästä käsin pihan poikki, ja hän huomasi\novi-ikkunasta, että hän seisahtui raskaissa mietteissä. Hän lähti\nulos häntä vastaan ja sanoi hänelle: \"Oletko noin huolissasi, Jörn?\nTule, istu hetkeksi tähän minun kanssani penkille.\"\n\n\"En istu mielelläni tässä. Se näyttää niin komeilevalta, ikäänkuin\ntahtoisimme sanoa ihmisille: katsokaas, tässä istuvat isäntä ja\nemäntä.\"\n\n\"Sinä olet isäntä ja minä emäntä. Kumma kyllä. Kolmitoistavuotiaana\ntyttönä juoksentelin minä vielä paljain jaloin hiekkaa ja kangasta,\nja isäni huoneen takaseinä oli tehty mäkiturpeista.\" Hän nojasi\nkäsivartensa pyöreää pöytää vastaan ja laski sitte posken kättänsä\nvastaan ja katseli mietteissään Jörniin. \"Mutta siinä juuri vika\nonkin. Sinun olisi pitänyt ottaa rikas vaimo, sitte ei sinulla olisi\nmitään huolia, Jörn Uhl-parka.\"\n\nHän ei vastannut mitään.\n\nSilloin jatkoi Lena hiljempaa. \"Työtä voin ja osaan tehdä, ja nauraa\nosaan myöskin. Jos olisi kysymys ainoastaan jokapäiväisestä leivästä\nja vaatetuksesta, niin minä kyllä kätteni työllä elättäisin ja\nvaatettaisin sinun ja muutamat lapset. Mutta tässä vaaditaan enempää.\nMinun käsieni pitäisi luoda hopeata ja minun lauluni kultaa.\"\n\n\"No tyynnyhän tuosta\", lohdutteli Jörn. \"Saanhan minä korot kokoon.\nMinun täytyy kyllä myydä molemmat kaksivuotiaat varsani, ja olisin\nmielelläni pitänyt niitä vielä vuoden.\"\n\nLenassa heräsi naurutuuli taas. \"Mutta älähän nyt vastedes vaan\nerehdy ja myy omia lapsiasi.\"\n\n\"Mitä sekin tullee maksamaan?\"\n\n\"Voi sinua, Jörn Uhl-raukka! Mitäkö maksamaan? Eipä suuria. Panen\nmaata Wietenin huoneeseen; silloin saa Wieten neljä viis' päivää\npitää huolta kahdesta sairaasta. Sitte nousen ylös taas ja rupean\ntöihini.\"\n\nJörn oli lapsesta asti tottunut mietiskelemään yksikseen. Niinpä oli\nhänestä tullut ihminen, ikäänkuin huone, jonka ympärillä on korkeat\nmuurit. Nuori vaimonsa nauroi, lauleli, teki työtä ja rakasti, ja\npääsi kaikella sillä ainoastaan hänen sielunsa ovelle. Toisinaan hän\nkolkuttikin sille, mutta hän ei laskenut sisään. Lena oli hänelle\nliika hyvä, liika rakas ja liika iloinen. Miksi pitäisi hänen nähdä\nhänen pimeään huolestuneeseen sieluunsa?\n\nOlisi Lena Tarn päässyt vähän varttuneempaan ikään ja olisi saanut\nelää huolettomampia päiviä Uhlilla, olisi hänestä tullut yksi noita\noivallisia talonpoikaisemäntiä, joita meillä siellä täällä tapaa,\njotka aina ovat iloisella tuulella, nopeasanaiset ja nopeakäsiset,\ntoimekkaat ja hiukan hyvinvoivan näköiset, ja jotka muodostavat\nikäänkuin iloisen ja hupaisen keskuspisteen talossa. Mutta nyt hän\noli vielä liika nuori uskaltaakseen koko luonteenlaadussaan esiin,\nja liiaksi vielä lapsuutensa rajoitettujen olosuhteitten painostama\nvoidakseen esiintyä tarpeeksi itsetietoisena. Mutta ikäänkuin\naavistaisi hän, että hänellä enää oli ainoastaan lyhyt aika jälellä,\nsäteili hän ihan lempeä ja iloisuutta kaikille ympärillään.\n\nIltasin kun hän oli kahdenkesken Jörnin kanssa, oli hän hänen\nilonsa. Silloin lepäsi hän hänen käsivarrellaan ja teki aina saman\nkysymyksen: \"Tänäänhän sujui somasti, eikö vaan?\"\n\n\"Sujuihan.\"\n\n\"Koko pesu kuivana. Etkö sinäkin?\"\n\n\"Mitäh? Minä kuivana?\"\n\n\"Oh... minä tarkoitan, etkö sinäkin ole saanut paljon toimeen\ntänään?\"\n\n\"Kyllä... papumaa on kynnetty.\"\n\n\"Mitä hätää sitten! Tiedätkö, mikä minua harmittaa?\"\n\n\"Kyllä, tiedän oikein.\"\n\n\"Etten saa väen vuoksi laulaa, tiedäthän. Kun vielä olin nuori tyttö,\nsilloin lauloin kaiket päivät, eihän se koskenut yhtään mitään\nkeneenkään, eipä sinuunkaan, vaikka aina kyllä menit nenä kippurassa\nohitse. Mutta nyt täytyy minun malttaa mieltäni. En saa puhuakaan\nkaikkea, mikä mieleen sattuu. Se on melkein vielä pahempi.\"\n\n\"Olethan hyräillyt koko päivän.\"\n\n\"Mutta en laulanut... Noh?... Sanoppas jotakin!\"\n\n\"Anna kuulua vaan! Mutta älä niin kovaan'\"\n\nNyt lauloi hän pidätetyllä äänellä kaikellaisia vanhoja ja uusia\nlauluja. Välillä aina kätki hän päänsä hänen käsivartensa ja olkansa\nväliin ja nauroi. \"Jos ihmiset tietäisivät.\" Sitte nojasi hän päätään\nkättänsä vastaan, lepäsi hiukan nojauneena Jörnin ylitse ja antoi\nlystinkuristen kirjavain mieleenjohtumainsa leikkiä hänen edessään,\nikäänkuin äiti kirjavain vitjojen makaavan lapsensa silmäin edessä.\n\nVielä aamusti oli hän pitänyt huolta ihmisistä ja antanut\nvastasyntyneelle vasikalle ensimmäisen maidon. Hänellä oli erityinen\ntaipumus ja taito auttaa ja hoivata noita avuttomia vastasyntyneitä,\nSitte pani hän vielä levottomalla kiireellä ja hätäisin käsin vettä\ntulelle Sitte meni hän sisään Wietenin luokse: \"Nuori Punike sai\nkauniin vasikan juuri, ja nyt täytyy minun...\" hän aikoi nauraa,\nmutta ei osannut.\n\nÄlypää Wieten oli jo hänen vieressään ja otti häntä vyötäisiltä.\n\n\"Sinä olet ajattelematon\", sanoi hän \"Tule ja pane maata. Hetkesi on\ntullut.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe oli somannäköinen ja voimakas poika. Ja vaikka oli käynytkin sanan\njälkeen: \"Tuskalla pitää sinun synnyttämän lapsesi\", ja vaikka hän\nsuureksi kummakseen lepäsi siinä raukeana ja heikkona: niin toisena\npäivänä laulaa hyräili hän jo lapselleen ensimmäistä tuutilaulua;\nja vaikka Wieten varoitti, ja vaati Jörniltäkin nimenomaista\nkieltoa, nousi hän jo kuudentena päivänä ylös. Hän hoiti koko\npäivän yksin lastaan, ja meni vielä kyökkiinkin ja nouti sieltä\nvettä kylvettääkseen lapsensa, ja lauloi hiljaa, ja oli ylpeämpi ja\nonnellisempi kuin koskaan kukaan kuningatar. Jörn Uhl antoi hänen\ntoimia. Hän ylpeili siitä, että hänellä oli semmoinen vaimo: \"ei niin\njoutava kuin toiset kaikki.\" Jörn Uhl oli vielä liika nuori ja liika\ntuhma.\n\nKyökissä oli täytynyt olla vetoa. Oltiin keväässä, maaliskuussa,\njolloin tuulee niin kylmästi ja kosteasti, ja jolloin ilma on niin\nmärkä ja valoton ikäänkuin ei koskaan voisi tullakaan kevättä.\nSamana iltana makasi hän jo kasvot hehkuvan punaisina vuoteessaan\nja oli tiedoton, ja yöllä rupesi hän hourimaan. Hän, joka ei ollut\nloukannut ketään, hän, joka oli ollut ystävällinen jokaiselle, hän\nrukoili houreessaan jokaiselta talossa, pieneltä renkipojaltakin ja\njokaiselta naapurilta, ja pyysi anteeksi: \"Jos minä olen jollakin\ntapaa loukannut sinua...\"\n\nIkäänkuin hänen hätäytyneen levottoman sielunsa kutsumina, tulivat\nkaikki uskollisimmat ystävät taloon. Thiess Thiessen ilmestyi\nyhtäkkiä tuvan ovelle. Kostea maaliskuun tuuli oli vielä enemmän\npuristanut kokoon hänen muutoinkin kurttuneita kasvojaan. Hän kertoi,\nettä Lisbeth oli saanut viekotelluksi hänet kanssaan Hampurista\nviettämään ensimmäiset aurinkoiset päivät Aulangolla. Hän astui\nvuoteelle ja peräytyi takaisin kohta vavisten koko ruumiltaan --\nniin säikähti hän, -- meni ulos välikölle ja rupesi levottomana\nastuskelemaan edes- ja takaisin, puserteli käsiään ja pudisteli\npäätään.\n\nAamulla ilmestyi taloon nuori valkea olento. Se astui Jörn Uhlia\nkohden, joka neuvottomana seisoi vuoteen vieressä, antoi kättä\nhänelle ja katsoi osaaottavasti häneen.\n\n\"Kuule Lena\", sanoi hän, \"tämä on Lisbeth Junker, jonka kanssa minä\nlapsena aina leikin. Olen kertonut siitä sinulle.\"\n\nMutta Lena Tarn ei kiinnittänyt huomiotansa siihen. Kun Wieten näytti\nhänelle lasta, katsoi hän sitä pitkällä hiljaisella katseella. Sen\njälkeen eivät äiti ja lapsi enää nähneet toisiaan.\n\nIllemmalla kiihtyi kuume. Hän tarvitsi koko avaran vuoteen. Toiset\nliikkuivat edestakaisin huoneessa, menivät kyökkiin ja palasivat\ntakaisin. Lisbeth Junker seisoi turvonnein silmin ikkunassa ja\ntuijoitteli ulos pimeään. Thiess Thiessen seisoi kyökissä takan\nääressä ja kohenteli tulihangolla turpeenhehkua. Lääkäri tuli\nkolmannen kerran ja lähti takaisin taas. Kun kuski, joka tunsi hänet,\nkatsahti häneen, näki hän hänen silmissään huolestuneen ilmeen.\nPappikin tuli ja puhui Jörn Uhlin kanssa; yhtä hyvin olisi hän voinut\npuhua tammipylväille, jotka seisoivat välikössä. Oli pitkä tuskaisa\nyö, oli neuvoton tuskan yö.\n\nAamun lähetessä kävi hän rauhallisemmaksi taas, mutta oli äärettömän\nraukea ja sai vaikeasti puhutuksi.\n\nJörnin piti \"sanoa isälle, että hän oli pitänyt hänestä.\" Jörn Uhl\nhykertyi katkeraan itkuun: \"Ja hän ei ole sanonut yhtään ainoata\nlempeätä sanaa sinulle, minun tyttöraukkani.\"\n\nLena koetti hymyillä, \"Ainoastaan vaivaa ja työtä olet saanut kokea\",\nsanoi Jörn.\n\nSilloin koetti hän kankein kielin saada selitetyksi Jörnille, että\nhän oli ollut hyvin onnellinen. Jörn kumartui syvään hänen ylitsensä.\nSairas koetti silittää hänen kättänsä. Muista hän ei enää välittänyt,\nlapsensakin oli hän unohtanut.\n\nIltapäivällä, kun kuume taas palasi, kertoi Jörn hänelle, että\nmolemmat uudet lehmät olivat tuodut. Silloin tahtoi hän nähdä\neläimet. Hän pyysi. Hän tahtoi kai osoittaa, että hänellä vielä\noli harrastusta ympärilleen ja lohduttaa häntä siten, ja erehtyi\nkuumehoureessaan tähän toivoon.\n\nSilloin taluttivat renki ja suurpiika sisään molemmat isokokoiset\nlehmät; hän katsoi niitä ja hymyili.\n\nMyöhempään iltapäivällä kiihtyi kuume taas ja puistatti hänen\nruumistaan, hän kamppaili sen kanssa yöhön asti; silloin olivat\nvoimansa lopussa. Lääkäri tuli yöllä. Vaununsa lyhdyt vilkahtelivat\njääkylmässä yössä. Hän tarkasti sairasta ja kutsui Jörn Uhlin syrjään\nja sanoi, ett'ei ollut mitään toiveita enää. Jos vielä oli jotakin\njärjestettävää...\n\nJörn Uhl astui taaskin vuoteelle, jonka ääressä hän jo oli seisonut\nkuustoista tuntia. Vielä oli jotakin järjestettävää. Oli jotakin\njärjestettävää. Hän kumartui alas hänen puoleensa ja sanoi raskaalla\navuttomalla tavallaan hänelle, kuinka hän oli pitänyt hänestä.\n\nSairas yritti katsahtaa häneen. Sen piti olla pitkän ihmettelevän\nkatseen. Hänhän näki ensi kertaa hänen sieluunsa. Mutta silmäluomet\nolivat liika raskaat.\n\nPuoliyön jälkeen virkistyi hän hiukan. Hän puhui jotakin, joka\nosoitti, että hän oli lapsena Todumin kankaalla. Kuuli jotakin kuin:\n\"Sinähän olet paljain jaloin\"... ja: \"Siellä on karmeita\"... ja:\n\"Tässä on taaskin muutamia, niin kauniita ja sinisiä.\".. Aluksi\nolivat vielä koulutoverit Todumin koulusta mukana. Juostiin pensaalta\npensaalle. Rannattomana aukeni kangas. Silloin loppui toisilta\nrohkeus ja he tahtoivat takaisin. \"No\", sanoi hän, \"sitte täytyy\nminun kai lähteä yksin?\" Sitte hän antoi kaikille kättä. Ja kun\nhän siten kulki yhdestä toiseen, eivät ne yhtäkkiä enää olleetkaan\nkoulutovereita, vaan oli siinä vanha opettaja Karstensen, ja hänen\nkauniit tummat silmänsä välkähtelivät aivan samalla tapaa kuin usein\nuskontotunneilla, kun hän sysäsi syrjään Lutherin katekismuksen ja\nrupesi vapaasti kertomaan Vapahtajan uskollisuudesta ja rohkeudesta.\nTämä silitti häntä otsalle, joka kuumotti auringonpaahteesta ja\npuhui: \"Lähde nyt vaan, ettet joudu harhalle Uhlista.\" Seisoi Jörn\nUhl'kin siinä ja antoi jäähyväisiksi kättä hänelle ja itki, ja hän\nei voinut käsittää, kuinka noin suuri ja voimakas ja miehekäs mies\nsaattoi itkeä noin lapsellisesti. Aivan selvään kuuli hän sen.\nÄlypää Wietenkin oli siinä ja kävi puutarhan läpi taluttaen lasta,\njoka juuri oli oppinut kävelemään. Ja monta muutakin oli siinä ja\nitki. Selvästi kuuli hän katkeraa nyyhkytystä ympärillään. Silloin\nkääntyi hän poispäin ja lähti niin kaikkien ihmisten luota, yksin\nkankaan ylitse, aina kauemmas ja kauemmas. Oli yksinäistä ja rupesi\npimenemään ja häntä rupesi peloittamaan. Mutta mitä edemmä hän\nkulki sitä kirkkaammaksi muuttui ilma, oli ikäänkuin olisi raskas\npimeä pilvi peittänyt sitä puolta taivaasta, jolla aurinko oli, ja\nikäänkuin se nyt väistyisi syrjään. Ja vähitellen, ilman valjetessa,\ntuli taas seuraakin. Tuli kummaltakin puolelta, tuli hiljaa ja\nhuomaamatta, ett'ei hän säikähtyisi heitä, yksityisiä olentoja, ne\nlähenivät taampaa viistoon ja äänettömästi häntä. Ne olivat ihmisen\nkaltaisia; mutta niiden silmät olivat paljoa puhtaanloistavammat ja\nne kävivät, ikäänkuin niiden mieltä ei ikinä olisi painanut huoli\nja pukunsa olivat kuin valkeasta silkistä. Ne tulivat lopulta niin\nlähelle häntä ja niitä oli niin runsaasti, että niitä oli ihan\nkaikkialla, ja kaikki olivat ystävällisiä hänelle. Silloin yritti\nhän hymyillä. Mutta ne sanoivat, ett'ei hän vielä saa sitä tehdä.\nTie nousi; edestä läheni kuin valoa ja kuin laulua. Läheni sieltä\nhäntä vastaan kuin lempeyden ja voiman säteilyä. Häneen tarttui monta\nkättä ja vei häntä eteenpäin, hän tuli vakavan pyhän olennon eteen,\njoka kumartui syvään häntä kohden ja katsahti ystävällisesti häneen.\nSilloin oijensi hän kätensä ja yht'äkkiä oli hänellä kädessään kimppu\nloistavia punaisia kukkasia, sen hän antoi sille olennolle ja sanoi:\n\"Tämä on kaikki, mitä minulla on. Minä pyydän sinulta, anna minun\njäädä luoksesi. Minä olen niin hirveän väsynyt. Sitte jälkeen teen\nminä kyllä työtä niin paljo kuin jaksan. Jos sinä sallit, laulaisin\nmielelläni siinä ohessa.\"\n\nKun kylään levisi tieto, että Lena Tarn oli kuollut lapsivuoteeseen,\nsyntyipä liikettä naisten kesken talosta taloon, ja kaikkien\nlehmusten alla, ja kaikki surivat. Ei ollut huonetta koko Sankt\nMariendonnissa, jossa ensimmäinen ikkuna oikealle sisäänkäytävästä\nei olisi ollut verhottu valkealla lakanalla. Itse vanha Juha\nRinkmann-ukkokin, joka muutoin aina teki päinvastoin kuin toiset ja\njoka oli niin äksysti vastahakoinen, että hän tulipalon sattuessa\naina rupesi sammuttamaan omaa nurkkaansa ja murahteli sille, joka\nmyöskin rupesi siinä harjoittamaan sammutustyötä: itse hänkin\notti sinisen nikkari-esiliinansa, hänellä kun ei sattunut olemaan\nmuutakaan käsillä, ja ripusti sen pienen verstaansa ikkunaan,\njoka oli lähimpänä sisäänkäytävää, ja työskenteli koko päivän\npuolipimeässä. Ja häneltä ei sentään oltu tilattu ruumisarkkuakaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Jörn Uhl neljä päivää sen jälkeen palasi kirkkomaalta, näki hän\nrenkien ja piikojen seisovan yhdessä ryhmässä; hän käski heidät\ntöihinsä. Keskivälikölle jäi hän seisomaan ja kuunteli. Tässä oli hän\nusein seisonut ja kuunnellut, mistä käsin hän kuulisi Lena Tarnin\nhyräilyn ja hänen keveän rohkean astuntansa, oliko hän tuvassa vai\nkyökissä. Kun hän yhä kuunteli siinä, kuuli hän äänekästä lapsen\nitkua. Silloin meni hän tupaan. Siellä istui isänsä uunin takana,\nhänellä oli sammunut piippu kädessään, jota hän liikutteli edes- ja\ntakaisin, ja hän marisi, ett'ei Wieten pitänyt hänestä huolta, Wieten\nseisoi vuoteen ääressä kumartuneena lasta kohden. Tupaa ei oltu\nsiivottu.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\n\nLöytyy taloja, joissa elämä on niinkuin kuollutta. Ahneus tai liika\nraskas velkataakka, julkinen häpeä tai paha omatunto tai pitkällinen\nparantumaton sairaus ovat ikäänkuin lopettaneet koko elämän, joka oli\nollut talossa, ja sulkevat siitä kaiken joka ulkoa pyrkii siihen.\nMaa kiertää rataansa, sivistys edistyy, tavat muuttuvat, kansa käy\nsotia, kansan taloudelliset olot paranevat ja huononevat taaskin: tuo\ntalo yksinäisellä kankaallaan, korkeiden hämäräin puidensa varjossa,\ntuuheiden pensastojensa takana, se ei muutu. Niin liikkumatonna\nseisoo se kuin naula, joka ruostuu paikallaan kosteassa seinässä.\nPalvelustyttö kammarissa ja renkipoika tallissa saattavat hetkeksi\nunohtaa itsensä ja puhjeta nauramaan, mutta lyövät samassa itseään\nsuulle ja vaikenevat.\n\nViimein, jonakin päivänä, kannetaan talosta ruumisarkku, tai ajavat\ntalon eteen suljetut vaunut ja pakotettuna tai vapaaehtoisesti astuu\nsynkennyt mies siihen ja katoaa loppuelämäkseen houruinhuoneen\nkätköön; tai muuttaa pari vanhaa epäluuloisesti ja tiukean terävästi\nkatsovaa vanhusta, mies ja vaimo tahi veli ja sisar noista\nlikaisista ummehtuneista huoneista ja tuosta rappeutuneesta talosta\nsyytinkirakennukseen ja pelkäävät yötä, he kun levottomuuttaan ja\nhätäänsä eivät saa unta, päivänsä pelkäävät he, että heidän lapsensa\ntulevat, joita he pitävät varkaina, ja joilta he huolellisesti\nkätkevät arvopaperinsa. Mutta talo joutuu toisiin käsiin. Ikkunat\nja ovet avataan selkosen selälleen. Maalarit ja nikkarit laulelevat\njoka huoneessa. Milloin nauraa nuori vaimo. Milloin tepastelevat\nvalkohiuksiset lapset auringonpaisteisella pihalla.\n\nOli kolkko marraskuu. Kylmänkostea länsituuli puhalteli päivät\npitkät poppelien ylitse, niin että niissä kohisi ja velloi kuin\nraskasaaltoisessa meressä. Silloin tulivat eräänä iltana molemmat\nveljet Hampurista kotiin.\n\nHe tekeytyivät, kuin olisivat vaan tulleet katsomaan, kuinka sairas\nisäukko jaksoi ja kummoisessa tilassa talo oli. Mutta isä käänsi\npäätään seinään päin. Kun he olivat lähtenet ulos, marisi hän, että\nkaikki nykyiset Uhlit eivät kelvanneet mihinkään, hän oli ollut\nainoa kunnollinen Uhl. Hekään eivät välittäneet hänestä sen enempää,\ntarkastelivat mahtavannäköisinä talonpaikkoja ja navettoja, kiittivät\nyhtä, enimmäkseen laittoivat ja kertoivat heinä- ja olkikaupastaan,\njota harjoittivat ja suursuuntaisesta ajoliikkeestään. Samana iltana\nmenivät he ravintolaan, ensin sentään, \"kun ei sattunut kultarahaa\nmukaan\", pyydettyään Jörniltä kaksikymmentä markkaa. Myöhään yöllä\npalasivat he takaisin.\n\nJörn Uhl ei nukkunut sinä yönä, hän makasi selällään ja tuijoitteli\navoimin silmin ylös eteensä ja ajatteli. Hän tiesi, että he olivat\ntyhjillä, ja että nyt he olivat tulleet tahtomaan rahaa häneltä.\nHän oli huomannut, että heidän takkinsa olivat tahraiset ja että\nne olivat edestä risaiset. Hänen poskiaan rupesi kuumottamaan, kun\nhän ajatteli, että Klaus Uhlin pojat istuivat semmoisessa asussa\nravintolassa.\n\nSeuraavana aamupäivänä sanoivat he ohimennen hänelle: \"Kuule,\nottaisimme Fritz Rappilta vähän rahaa. Hän tarjosi meille. Pääoma\nmerkitsee Hampurissa kaikkea, omaako vai vieraan, se on yhdentekevää.\nNiinpä otamme sen vastaan. Kuoleman varalta voit sinä allekirjoittaa\nvelkakirjan.\"\n\n\"Niin... niinhän\", vastasi Jörn Uhl. \"Voinhan minä... olen kyllä\npiukalla, enkä kelpaa takaajaksi.\"\n\n\"Tämähän on vaan muotoasia\", sanoi Henrik. Se oli äänilaji, johon\nnuorimmalla ei ollut mitään vastattavaa.\n\nIltapäivällä selvitettiin asia. Samana iltana matkusti Hannu\nkaupunkiin taas, lunastaakseen saamillaan rahoilla väärennetyn\nvekselin, josta hän olisi joutunut syytteeseen. Mutta Henrik jäi.\nHän valitteli kolotusta kipeässä sääressään ja sanoi että kostea ja\nlempeä marski-ilma ehkä vaikuttaisi hyvää siihen. Hän kulutti aikansa\nlähiseudun kapakoissa ja osti veljensä nimessä itselleen uuden\npuvunkin.\n\nEräänä iltana joulun edellä tuli hän kammariin, jossa Jörn istui\nyksikseen ja pyysi kymmentä markkaa rahaa. Jörn vastasi tyynesti,\nett'ei hän anna hänelle mitään. Silloin rupesivat Heikin silmät\nsäkenöimään: rahojaan hänen sentään täytyisi hellittää; hän oli jo\nveljensä nimeen ottanut Rappilta kolmesataa markkaa. Jörn Uhl pysyi\nvielä levollisena, vaikka äänensä värähtelikin: hän ei antaisi\nhänelle penniäkään; hänhän käyttäisi kuitenkin kaiken kantaakseen\nperheensä häpeätä kapakasta kapakkaan. Silloin kirkahti tuo\nraaistunut mies ja kohotti kätensä käydäkseen käsiksi veljeensä.\nTämänkin veri kiehahti silloin; silmänsä leimahtivat, hän tarttui\njuopuneeseen, työnsi hänet edellään ja viskasi ovesta.\n\nSiitä asti pysyi ontuva visusti kotona. Hän antoi palvelustyttöjen\ntai ohitseosuvien lasten tuoda itselleen kuminapaloviinaa, ja istui\nsitte kammarissaan ryyppien naapurin rengin kanssa, joka myöskin\noli juomari, ja heittäysi vuoteelleen ja makasi itsensä selväksi\nhumalastaan. Aterianaikoina näki häntä harvoin pöydässä. Näytti kuin\nsaisi hän ravintonsa paloviinasta.\n\nJörn salli sen tapahtua vaieten, synkän ja umpimielisen näköisenä.\nDreier-ukko oli sanonut hänelle: \"Älä laske häntä silmistäsi, Jörn!\nFritz Rapp ei kanna mitään hyvää mieltä kohtaasi, kun et tahdo maksaa\nHeikin velkoja. He ovat uhanneet, että antavat hänen kerrankin juoda\nneljätoista päivää kyllikseen paloviinaa.\"\n\nJoka kerta kun juomarin piti lähteä ulos, asettui Jörn ovelle ja\nsanoi lyhyeen ja tylysti: \"Sinä jäät kotiin.\"\n\nMutta eräänä päivänä, keväällä oli hän sittenkin lähtenyt talosta.\nSen jälkeen kuljeskeli hän vuoden verran maankulkurina ympäristöllä,\nteki sen verran työtä, että sai tarpeekseen juoda, herjaili isäänsä\nja veljeänsä ja tuli joskus juomatovereineen talon ohitse ja kirkui\nja rehenteli.\n\nVanha Uhl oli eräänä päivänä keväällä noussut ylös nojatuolistaan ja\nrupesi taaskin saamaan keppiin nojaten vaivalloisesti liikutuksi.\nPian jaksoi hän komppuroida seinänkin nojalle seisomaan ja katsella\nulos tielle. Jälkeenpäin pääsi tämä vanha kömpelö mies, kädet\nupotettuina syvälle taskuihin, paljain päin, hiukset sekaisin ja\nharmaina, käydä kömppimään taloa ympäri ja odotteli sattuisiko ketään\nkulkijaa näkymään yksinäisellä tiellä, jolleka hän saisi moittia ja\nvalittaa, kuinka pahasti \"Klaus Uhl ja hänen lapsensa\" turmelivat ja\ntärvelivät taloa. Hän luulotteli nimittäin nyt olevansa sama Henrik\nUhl, joka oli perustanut kantatilan ja saattanut perheen arvoon.\nKerran sattui, että vanhus seisoi tien vierellä, kun ontuva poikansa\nmeni ohitse siitä: rupesi kummaltakin puolelta satelemaan raakoja\nhaukkumasanoja, niin ett'ei Jörn Uhl voinut peittää häpeämistään\nrengin edessä, joka tuli häntä vastaan rehukäytävällä: hän ravisteli\npäätään, sitte iski hän sokeassa vimmassa tarikon seinää vastaan\nniin että varsi meni murskaksi. Samallaisia vihastuskohtauksia\nsattui hänelle useampia tänä vuonna. Hänen luonteensa rupesi käymään\nkarheammaksi ja muuttumaan synkeämmäksi ja jyrkemmäksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanha Wieten, jonka hiukset harvenevat ja harmenevat pitää\nlaajasta taloudesta huolen yhä entisellä uskollisuudellaan, mutta\nlaimeammalla innolla ja huonommilla tuloksilla, kuin nuorempina\nvuosinaan; nyt hänellä on kolme, joiden hyväksi hän saa istua ja\nneuloa ja paikata: ukkovanhus, Jörn ja lapsi. Kun höperö ukko\npalaa sisään, istahtaa hän raskaasti avaralle nojatuolille ja\nmurahtaa lyhyeen ja harmistuneesti: \"Kerro jotakin!\" Silloin\nkertoo Wieten hänelle vanhoja kummallisia juttuja, jommoisia\nuneksuva kansansielu on sommitellut itselleen. Muutamat niistä ovat\nerinomaisen hullunkurisia, toiset taas sangen ihmeellisiä, muutamat\nkamalasisältöisiä. Iltasin ottaa hän silmälasit nenälleen ja raamatun\nkäteensä. Hän valitsee aina kappaleita Vanhasta Testamentista. Hän\nvalitsee kohtia, joissa puhutaan peloittavista ihmetöistä, suurista\nhurjista teoista, tai joissa lausutaan voimakkaita kiroussanoja.\nUuteen Testamenttiin hän ei oikein ole osannut ottaa suhdetta.\nAlkuaan oli kyllä hänen luonteessaan kylläkin aurinkoista, hän\noli ollut hellämielinen, hyväilyä kaipaava lapsi, kun hän Anna\nStuhrin ja hänen lastensa kanssa oli leikkinyt mustalaista\nmetsänotkelmissa. Mutta kamalat tapaukset, jotka seurasivat sitte\nja yksinäiset palvelusvuodet marskitiloilla, ja se että hän\nsittemmin tuli osalliseksi Uhlien onnettomuuteen, oli vähitellen\nvaivuttanut hänen vastahakoisen sielunsa yhä syvemmälle ja syvemmälle\nvarjoon. Hän ei enää havainnut iäistä auringossa, siksi etsi hän\nsitä pimeydestä, Hänelle ei elämän ja maailman kuva enää näkynyt\nkirkkaassa ja viherjöivässä metsänotkelmassa, hänelle näkyi se siinä\nhämäränharmahtavassa ilmakehässä, joka häilyy vanhojen, korkeiden ja\ntiheäin kuusien alla.\n\nTalon isäntä on mietiskelevä synkeä mies, jonka huulet, hänen\nnuoruudestaan huolimatta ovat puristettuina tiukasti yhteen,\nikäänkuin olisivat ne yhteen kasvaneet. Hän ei käy kylässä eikä\nmyöskään tiedä, mitä siellä toimitaan, ei se häntä liikutakkaan.\nKirkossa hän ei käy. Hänen ajatuksensa eivät liiku kauempana kuin\nympäri talossa niin pitkälle kuin Uhlin pellot ulettuvat. Ja sitte\nliikkuvat ne vielä kolmessa paikassa ulkopuolella Uhlia, Lena Tarnin\nhaudalla, pitäjänvirastossa, jossa verot ovat maksettavat ja tuon\nvalkopäisen ukon somassa, uudessa asunnossa lähellä Schenefeld'in\nkirkkoa.\n\nJos joku tänään sanoisi hänelle: isänmaa on vaarassa, hänen pitää\nmennä apuun, niin vastaisi hän: \"Isänmaa? Näettehän, että minulla on\ntäysi siitä, mitä minulla on. Talo on liika korkeassa velassa, isä on\nheikkomielinen, veli on renttu, Lena Tarn haudassa. Isänmaa?\"\n\nOllakseen tarvitsematta käsityöläisten apua, korjaa hän itse seimet,\novet ja ruoteet. Hän käy kalkkisanko kädessä talon asuntorivin\nympäri ja muuraa paikalleen alasvierähtäneet kivet, ja häpeää, kun\npalveliat sattuvat näkemään hänet siinä toimessa. Mutta talo ei saa\npäästä rappiolle: valkopää saattaisi yht'äkkiä tulla ja sanoa: \"Talo\nrappeutuu. Pois talosta!\" Tästä talosta, jonka tähden hän lapsesta\nsaakka on nähnyt niin paljon huolta ja vaivaa? Ja minne menisi\nhän sitte noiden molempien kanssa, jotka siellä sisällä kertovat\nrengistä, joka kyntäessään löysi rauta-astian, joka oli kukkurallaan\nkultataalareita?\n\nLapsi saa juosta yksin ja omin neuvoin navetoissa. Hänen ympärillään\non ainoastaan vaiteliaita ihmisiä; kun hän kuitenkin on utelias, saa\nhän kuulla ainoastaan kuivakiskoisista ja alakuloisista asioista,\nja saa itseensä jotain pikku vanhaa, haastelee nelivuotiaana\npitkäveteisellä alasaksallaan eri eläinten raha-arvosta ja koettaa\ntallinnurkassa pelata tallirengin kanssa kruunaa ja klaavaa.\n\nJoka vuosi tuli Lisbeth Junker Hampurista muutamaksi päiväksi\nvierailemaan koulutalolle. Hän pistäysi silloin aina myöskin Uhlilla\n\"pientä Jürgeniä katsomaan.\" Hänen hiuksissaan ja silmissään\noli yhä vielä samaa sunnuntai-päiväistä, koskematonta, ja hänen\nvartalonsa oli yhtä notkea ja voimakas. Hänen harmaissa silmissään\nja varmapiirteisen punaisen suunsa ympärillä oli ilme syvintä\nvakavuutta. Pikku Jürgen polvellaan, kertoi hän arkakatseisena ja\nkorkealla hellällä ja hiukan ujolla äänellään elämästään ja olostaan\nkaupungissa. Hän asui yhä vielä tädin tykönä, sanoi hän, ja siellä\nhän viihtyi hyvin. \"Meidän pieni puotimme on ihan kimnaasin vieressä\nja lähellä erästä suurta kansakoulua. Pienet ja suuret ostavat\npikkutarpeensa meiltä, kirjoitusvihkonsa ja musteensa, ja muuta\nsemmoista, yläluokkalaisille ja professoreille välitämme välistä\nsuurempiakin tilauksia.\"\n\nJörn katseli kunnioittavasti hänen hienoa ylhäistä kauneuttaan ja\najatteli: Kuinka kaukana hän on sinusta! Hän on prinsessa, ja sinä\nköyhä maan raataja. Miksi tulee hän tänne sinun kurjuuttasi näkemään?\nHän sanoi hämillään ja nöyrästi: \"Mutta sinähän olet vielä liika\nnuori semmoiseen, Lisbeth.\"\n\nLisbeth puisti päätään. \"Mitä minä muutakaan, Jürgen? Muutenhan ei\nminulla olisi mitään tehtävää. Onhan tämä sentään paljoa parempi,\nkuin olla jossain rasituksena.\"\n\nSillä oli keskustelu juossut kuiville. Lisbeth yritteli ruveta\npuhumaan entisistä ajoista, mutta ne olivat Jörnille niinkuin\nlaajan synkeän metsän takana. Hän oli liiaksi vaipuneena raskaihin\najatuksiinsa ymmärtääkseen Lisbethin arkaa kädenpudistusta ja tuskaa\nhänen silmissään, kun hän sanoi hyvästit. Vielä toisenakin päivänä\ntuli hän välistä \"vielä kerran katsomaan.\" Silloinkaan ei keskustelu\nsujunnut. Lisbeth kertoi ja kyseli ja huomasi tarkalla vaistollaan,\nettä Jörnin ajatukset olivat muualla. Silloin lähti hän. Tiellä lensi\nhäpeän puna kasvoilleen. Saavuttuaan illalla Hampuriin takaisin itki\nhän, kunnes sai itkettyä kyllikseen.\n\nKerran kun lapsi oli noin kolmi- tai nelivuotias ja oli leikkimässä\nulkona tiellä, tuli hän erään nuorenpuolisen vaaleapartaisen miehen\ntaluttamana välikölle ja huusi. \"Isä, tässä on kirkkoherra.\"\n\nTuo edellinen kirkkoherra, joka ennen niin ylväänä ja arvostaan\ntietoisena oli kulkenut kylää, ja joka niin varmana ja isoäänisenä\noli puhunut oikeasta uskosta, oli saanut papinviran eräässä\nsuuremmassa kaupungissa. Tämä uusi pappi oli vielä nuori mies, oli\nmieleltään lapsi ja lausui suoraan ajatuksensa kaikesta. Kaikki, mitä\nhän sanoi, oli totta, vaikk'ei kaikki niinkään miellyttävää. Hän\nei sopinut oikein Uhleille hän ei sopinut noille kovaluontoisille,\nviisaille ja varoville ihmisille, joiden sanoista täytyy onkia\ntotuus viistoon sanojen takaa. Hän sai vuosien kuluessa yhä\nrunsaammin vastustajia. Lopulta oli koko seurakunta yhtä miestä: se\nvaati toista, varmempaa ja itsetietoisempaa semmoista jossa olisi\npapillista pontevuutta ja joka samalla olisi hyvä kortinpelaaja.\nEvankeeliset seurakunnat eivät vielä kolmesataa viisikymmentä vuotta\nLutherin kuoleman jälkeenkään voi sietää pappia, joka ei pyydä olla\nmuuta kuin suora luonnollinen ihminen. Monessakin maapappilassa\nkestetään paljon raskasta ja aivan turhaa sydänsurua.\n\nSilloin oli hän vielä nuori reipas mies, oli vasta puolen vuotta\nollut seurakunnassa ja uhkui kirkasta toivekkuutta: hän saisi sen\nkyllä vielä luistamaan, luottavalla uskollisella rakkaudellaan ja\ntyöllään voittaisi hän kyllä vielä kaikki puolelleen ja samalla\nylevälle ihanalle evankeliumille.\n\nPastori puheli hiukan ilmoista ja tuulista ja sanoi sitte: \"Aiomme\nensi sunnuntaina pystyttää kirkkoon muistotaulun kaatuneille. Nyt\npyytäisin teitäkin tulemaan sinne. Tiedän kyllä, ett'ei teidän ole\ntapana käydä kirkossa; mutta tästä juhlallisuudesta ei teidän sentään\nsopisi pysyä poissa.\"\n\nJörn Uhl vastasi, silmät maahan luotuina, äänensä ei sentään kuulunut\nepäystävälliseltä: \"Ei ole mielentilani semmoinen, herra pastori,\nettä sopisin olemaan mukana sellaisessa. Tehän tiedätte, kuinka isäni\nlaita on, ja mitä muuta olen kokenut, ja millainen koko asemani on.\nMinusta on mennyt halu kaikkeen juhlimiseen.\"\n\n\"Ymmärrän hyvin tuon\", vastasi pastori, ja katsahti osaaottavasti\nhäneen; \"mutta ei meilläkään ole aikomuksena tanssia. Semmoiseen en\nolisi teitä kutsunutkaan. Tämä on kuolleille osoitettu juhlallisuus.\"\n\nSilloin katsahti Jörn Uhl ystävällisen näköisenä ylös. \"En\ntodellakaan voi tulla\", sanoi hän, \"se olisi yli voimieni. Mutta olen\najatuksissani mukana, kun vietätte kirkossa juhlaanne. Kaikki olivat\nkunnon miehiä, kaikki neljä, joiden nimet tulevat seisomaan taululla.\nGeert Dosen vieressä seisoin hänen kuolinhetkenään. Käyn minäkin\njälestä päin katsomassa taulua.\"\n\nPastori katsahti häneen, ja häntä miellytti mies, ja hän sanoi: \"Saan\nkai tyytyä sitte.\" Sitte antoivat he toisilleen kättä ja erosivat.\n\nSunnuntai-illalla otti hän lasta kädestä ja lähti hänen kanssaan\npellon yli kirkkotielle kylää kohden, ja tuli kenenkään huomaamatta\nkirkkotarhaan ja kirkkoon. Siellä riippui seinänhämärässä kirkas\nmarmoritaulu tammisissa puitteissa, sen ympärillä oli seppele\ntammenlehvistä. Hän eroitti nimet vielä. Nimien alle oli kirjoitettu:\n\"He kuolivat maansa edestä.\" Hän nyökäytti päätään. Tuo koruton taulu\nja lyhyt yksinkertainen kirjoitus sillä ilahuttivat häntä.\n\nSilloin kuuli hän askelia takanaan, ja kun hän kääntyi katsomaan, oli\npastori siinä, ja tämä kysyi kohta: \"Miellyttääkö se tuommoisenaan\nteitä?\"\n\n\"Lause on hyvä\", vastasi Jörn Uhl.\n\n\"Moni seurakuntalainen\", sanoi pastori, \"olisi tuon sijasta halunnut\ntuohon jonkun ylevän lennokkaan sanan... Tarkemmin katsoen\", jatkoi\nhän vakaana, \"tekee jokainen vakava ihminen saman kuin nuo neljä. Nuo\ntekivät sen kolmessa päivässä tai kolmessa viikossa kukkuraisessa\nkurjuudessa. Saman teki teidän nuori vaimonnekin, Uhl, muutamassa\npäivässä; hän antoi elämänsä teidän ja lapsensa edestä, Toiset\nuhraavat itsensä monivuotisessa työssä, tehkööt sen työnsä sitte\nlastensa tai jonkun aatteen puolesta, tai minkä puolesta tahansa,\njoka voi saada ihmisen vapaaehtoisesti kärsimään. Eilen hautasimme\ntäällä erään työmiehen vaimon. Hän kävi harvoin kirkossa, mutta koko\nhänen elämänsä oli harrasta ja uskollista uhrautumista miehelleen ja\nlapsilleen. Palveleminen ja uhrautuminen, avuliaisuus ja uskollisuus\ntai kuinka sitä kutsuukin: niissä on ihmisen todellinen kuninkuus.\nNiissä on myöskin hänen todellinen kristillisyytensä.\"\n\n\"Tuon ymmärrän hyvästi\", sanoi Jörn Uhl. \"Tuo on semmoista, että\nsen voi suoraan ja vilpittömästi ymmärtää.\" Hän nyökäytti päätään\npastorille, ja katsahti häneen, ikäänkuin odottaisi hän häneltä\nenemmänkin semmoista puhetta.\n\n\"Vapahtaja\", sanoi pastori, \"on ihanalla ja puhtaalla elämällään\nja ihmeellisen liikuttavalla kuolemallaan ja armollisilla,\nvoimakkailla ja ylevillä sanoillaan antanut ihmiskunnalle runsaan\nmäärän ajattelemisen aihetta ja elettävää, on, kuten itse sanoi,\nheittänyt siihen ikäänkuin sytyttävän kipinän, Nyt on ottanut yksi\nsitä, toinen tätä siitä, yksi kirkko sen, toinen tämän, ja kukin\non lähtenyt sieppaamansa tulenkipinän kanssa syrjään, on vaalinut\nsitä ja katsellut sitä, on antanut sen savuta tai liekehtiä, sen\nmukaan pitikö hän enemmän savusta vai valkeasta, ja sanonut: 'Tämä\non Vapahtajan totinen sana'. Useat ovat lisänneet vielä omaakin\nviisauttaan siihen, useat omaa vilppiänsäkin, toiset ovat laskeneet\npahuutensakin siihen. Niin on tapahtunut, että Vapahtajan todellinen\nkuva on monelle päässyt kivettymään, toisille se näkyy valepuvussa,\nmuutamille vielä niin rumennettunakin, ett'ei sen piirteissä enää\nole mitään jäljellä hänen jalosta muodostaan. Ja sentään olisi niin\nhelppoa, olisi oppimattomallekin, muodostaa itse evankeliumeista\nitsistään niin kirkas ja selvä kuva hänestä, että tuntisi hänen\nolentonsa, tahtonsa ja elämänsä pohjapiirteet. Sen mukaan kun minä\nymmärrän, on hän tahtonut opettaa meille, että meidän pitää uskoa\nja luottaa, että Jumala taivaassa aina pahimmassakin pimeydessä\nollessamme seisoo vierellämme vahvana ja valppaana ja aina parastamme\ntahtovana, ja että meidän tämän iloisen uskomme voimalla pitää\nrohkeasti taistella kaikkea pahaa vastaan itsissämme ja ympärillämme.\nSelkämme turvattuna tähän luottamukseen Jumalaan ikäänkuin korkeaan\nlujaan muuriin, pitää meidän taistella hyvän puolesta, eikä\nkoskaan epäillä sitä, että lopullisesti voitamme ensin täällä ja\nsitte tuolla, tuolla puolen haudan. Tuossa, niin on minun uskoni,\npiilee koko kristinuskon salaisuus. Mutta ell'ei voi saada tätä\nluottamusta Jumalaan, ja se ei olekkaan joka ihmisen saavutettavissa\n-- ja sentään voi ilman sitäkin pysyä hyvänä ja armeliaana: niin\ntyydyttäköön siihenkin ja iloittakoon siitä.\"\n\n\"Tuohon, mitä te nyt tuossa sanotte, täytyy jokaisen kunnon\nihmisen yhtyä\", sanoi Jörn Uhl. \"Ei tarvitse ruveta seisomaan\nyhdellä jalallaan ja kauvan miettiä tuota, ei olisi semmoiseen\nmiettimiseen aikaakaan ihmisellä. Eikä ole tarpeenkaan ensin panna\nitse holhuunalaiseksi järkeään, jonka Jumala sentään itse on meille\nantanut, ja sitte kiltisti kuunnella kaikkea, mitä he vaan näkevät\nhyväksi väittää: syö lintu, tai kuole nälkään.\"\n\nPastori naurahti ääneen: \"Mikään ei ole luonnolisempaa\", sanoi hän,\n\"kuin se, että oppi, jonka Jesus tahtoi antaa ihmisille oli sangen\nyksinkertainen, alkuperäinen ja selvä. Mutta sittepä en ymmärrä, mikä\nse olisi ollut, ell'ei se olisi ollut tämä, josta äsken puhuin.\"\n\nHe astelivat rinnatusten aina kirkkotarhan veräjälle asti. Pastori\nrupesi utelemaan sotaretkestä. Jörn Uhl oli hieman sulanut ja kertoi\nvakaasti vaivoista Gravelotten luona, ja kosteasta leiristä Metzin\nedessä, ja pitkistä kurjista viikoista lähellä Orleansia. Sitte sanoi\nhän, ett'ei hänellä ollut aikaa enää. \"Meillä on eräs tammavarsa\ntallissa, enkä luota oikein renkipoikaan, jonka pitäisi vaalia sitä.\"\n\nNiin erosivat he, kumpikin tyytyväisenä toiseensa. Pastori palasi\nkylään jakaakseen ajatuksiaan ja tehdäkseen tekojaan kovapintaisille\nihmisille, voittaen sillä saman kuin koira, joka haukkua nalkuttaa\nohitseajavaa kuormavankkuria. Jörn Uhl palasi taloonsa takaisin\nsaadakseen elää elämänsä pimeimmän hetken.\n\nSillä sillä aikaa kun hän kävi kirkossa, oli veljensä, ensin koko\nsunnuntai päivän juotuaan ja reuhattuaan kapakassa, tullut tietä\ntalon ohitse ja kuullut renkipojalta, joka seisoi tallinovella,\nett'ei isäntä ollut kotona. Silloin oli hän herjaten ja kiroten\ntunkeutunut taloon ja hoiperrellut huoneeseen, jossa isä oleskeli, ja\nruvennut purkamaan vihaansa ja kurjuuttaan hänen edessään.\n\nIsä oli jo vuoteellaan, kohensihe itsensä pystyyn ja katsahti\nsekavasti häneen. \"Mitä sinä tahdot?\" kysyi hän epävarmalla äänellä.\n\"Minä olen saanut rehkiä ja raataa, olen tehnyt työtä ja olen kaiket\npäiväni pysynyt kotona; kun minulle tuli asiata kaupunkiin, menin\nminä jalan. Minä, minä vanha mies... minä kiroon teidät ja teidän\nisänne. Rahat ja tavarat, jotka minä hiellä ja vaivalla olen saanut\nkokoon, ne ovat pilanneet teidän järkenne. Pois näkyvistäni: te ette\nansaitse, että aurinko paistaa päällenne.\"\n\n\"Sinä olet hullu\", sanoi humalainen, ja nojausi tuoliin, joka\nseisoi vuoteen vieressä. \"Ihka hullu. Yhtä mieletön kuin sika,\njoka syö porsaansa. Mutta tuo on mukavaa mielettömyyttä. Sinä\nolet aina osannut laittaa tilasi mukavaksi. Ensin hoidit taloasi\nkuin mikäkin vintiö, ja kun sait kaiken tuhlatuksi, kuvittelit\nheikkomielisyydessäsi itsesi aatelismieheksi.\" Hän otti pullonsa,\njoka hänellä oli repaleisen takkinsa alla ja joi ja joi.\n\n\"Koko maailma on suunniltaan; kun ihmiset eivät enää viitsi olla sitä\nmitä ovat, tilaavat he itselleen semmoisen mielipuolihoureen, joka\nheille on parhaiten myötäsukaan. Minuakin haluttaa tulla toiseksi\nkuin mitä olen. Ulos nahoista, ne ovatkin jo liika raihnaiset!\"\nHän veti takin yltään ja heitti sen vuoteelle. \"Hyvästi, iso-isä,\nesi-isä, vanha Aatami! Minäkin menen lähdettämään nahkaani. Tämä\nelämä ei ole minkään arvoinen.\"\n\nHän hoiperteli suurelle välikölle. Siellä oli pimeätä.\n\nKun Jörn Uhl palasi kotiinsa, tapasi hän isänsä nukkumassa. Wieteniä\nei näkynyt. Silloin lähti hän suurelle välikölle.\n\nSiellä makasi Heikki Uhl savilattialla tikapuitten vieressä, ja\nÄlypää Wieten ja vanha renki seisoivat hänen vieressään.\n\nWieten kertoi, missä tilassa Heikki oli tullut taloon: \"Minä läksin\nulos hänen jälissään enkä löytänyt häntä ensin. Sitte löysin minä\nhänet näiltä tikapuilta.\"\n\nVanha renki lähti hevostallia kohden ja sanoi renkipojalle, joka\nkalpein pelokkain kasvoin seisoi ovella: \"Laita itsesi tammaa\nvaalimaan. Tässä ei sinulla ole mitään tekemistä.\"\n\nKun molemmat olivat poistuneet, toipui Jörn Uhl jäykistyksestään. Hän\nnojasi raskaasti tikapuita vastaan ja kohotti kätensä. Wieten puhui\nhänelle: \"Oi, älä itke noin, Jörn. Älä itke noin, poikaseni.\"\n\nAlatuomari tuli paikalle, tuli kunnanesimieskin, Jörn Uhl seisoi\nkylmänä kuin jää ja vaarallisena lähestyä, kuin särkyneet lasinsirut.\nKunnanesimies kysyi, kuka tekisi ruumisarkun. Hän vastasi: \"Mitä se\nminulle kuuluu?\"\n\n\"Mutta emmehän me sentään voi haudata häntä kunnanvaivaisena?\"\n\nJörn Uhl katsahti kopeasti häneen: \"Miks'ette? Kuka tässä kunnassa\non antanut luvan pitää noita kapakkoja, joissa ihmiset saavat juoda,\nkunnes tulevat sioiksi? Minäkö vai kunta?... Haudatkoon kunta siat,\njotka itse on kasvattanut.\"\n\nSamana iltana tuotiin taloon köyhäinarkku, ja pantiin kammariin, joka\non oikealla navetasta. Sitä oli ennen käytetty silppuhuoneena.\n\nJörn Uhl ja nikkari Finke panivat kuolleen arkkuun: \"Köyhäinarkut\ntehdään ennakolta\", sanoi hän. \"Hän on liika pitkä... hän palveli\nkaartissa.\"\n\n\"Semmoista on maailman meno.\"\n\nWieten tuli ja talutti ukkoa kädestä ikäänkuin lasta, hän oli\nsiistinyt ja pukenut häntä hieman. Toisessa kädessään oli Wietenillä\ntyhjä pullo ja nuoran palanen.\n\n\"Annetaan hänelle mukaan kaikki\", sanoi hän, \"eihän hyödytä sentään\nmitään kaunistella Jumalan edessä. Nyt hän voi kohta nähdä, mikä on\nollut hänen vaivansa, ja mikä hänen kuolemansa.\" Hän pani molemmat\nhänen polviensa alle.\n\nJörn Uhl pudisteli päätään ja jätti nuo molemmat yksikseen siihen,\nmeni pihalle huoneen eteen ja rupesi käymään siinä edes- ja takaisin,\nikäänkuin vartioitsisi hän, ettei pääsisi vielä enemmän onnettomuutta\nja häpeätä tunkeutumaan taloon. Kun hän taas tuli sisään,\nlaittaakseen isänsä vuoteelle, niinkuin hän melkein joka ilta teki,\nlöysi hän isänsä jo makaamassa. Wieten istui hänen vuoteensa edessä\nja luki Vanhasta Testamentista kertomusta Elistä, vahvasta tukevasta\nmiehestä, joka ei kasvattanut lapsiaan.\n\n\"Jörn\", sanoi hän, \"luulen että hän tänä iltana tietää että hän on\nKlaus Uhl. Hän kysyi minulta äsken, oliko se _hän_, joka kaatui\nauranterään.\"\n\nJörn Uhl astui vuoteelle ja katsahti isäänsä ja sanoi: \"Makaatko\nhyvästi, isä?\" Vanhus ei vastannut mitään. \"Älä viitsi lukea,\nWieten\", sanoi hän, \"ei se mitään hyödytä. Sen olisi täytynyt\ntapahtua ennemmin.\"\n\n\"Noh, enpä siis!\" sanoi Wieten, ja laski kirjan paikalleen. \"Minä\nmuuten ajattelin, että se ehkä palauttaisi hänet tietoihinsa.\"\n\n\"Ja sitte?\" kysyi Jörn.\n\nAurinko paistoi. Tuulet puhaltelivat. Pieni poika juoksenteli\nauringossa ja tuulessa pihan ylitse ja piti kättään korkealla päänsä\nyllä, ikäänkuin yrittäisi hän lentää.\n\nMutta Uhlissa on kuollutta.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nUhlissa on kuollutta, Ihmiset, jotka asuvat kuolleessa talossa,\nmuuttuvat tavallisesti kitsaiksi ja likaisiksi.\n\nNiin ei tapahdu Uhlilla.\n\nWieten kampaa hiuksensa sileästi ja huolellisesti, pikku poika on\nsiististi puettu, ikäänkuin työmiehen lapsi, jolla on huolellinen\näiti; isäntä käy kesäisin puettuna siniliinaiseen, talvisin on\nhänellä puku englantilaisesta nahasta, liivi napitettuna ylös kaulaan\nasti. Kirstussaan on ihan pohjimmalla käyttämätönnä sinisentumma\npuku, jonka hän oli laitattanut itselleen, kun hän aikoi viettää\nhäitä Lena Tarnin kanssa.\n\nSisällisestikään eivät ihmiset Uhlilla ole muuttuneet huonommiksi.\nSiitä pidättää heitä lempeän Lena Tarnin muisto, ja Älypää Wietenin\nvakava hiljainen olento; siitä pidättää isäntää hänen luontainen\ntaipumuksensa kunnolliseen ja siistiin.\n\nMutta toinen vaara on uhkaamassa: se että isännästä tulisi eräkäs,\nomituinen ihminen. Jo kerran ennen oli hän ollut samassa vaarassa,\nsilloin kun ensimmäinen rakkautensa oli saanut niin onnettoman\nlopun. Nyt uudistuu sama vaara. Tässä suruisassa huolekkaassa\nyksinäisyydessä saa hänessä voiton taas hänen vastustamaton\ntaipumuksensa mietiskelyyn ja hänen halunsa tutkia ja tahtoa\nymmärtää kaikki. Ja nyt uhkaa tämä vaara miestä, jonka sielu on\nväsynyt, katkeroitunut ja melkein toivoton. Mutta kun hänen silloin\ntäytyi kamppailla kaikki yksin, istuen yksikseen oljista nivotulla\ntuolillaan, niin auttivat häntä nyt ihmiset ja tähdet.\n\nOnnensa oli, ett'ei hänen tarvinnut ajatuksillaan lähteä tiettömiä ja\ntarkoituksettomia taipaleita, niinkuin tuon talonpoikaispojan, joka\nkokonaisen päivän ratsasti pitkin ja poikin Wodaninkankaalla, ja joka\nnokkaviisaasti ja syvämielisesti selitti, että hän teki niin, koska\nhänen täytyi. Onnensa oli, ett'ei hänen tarvinnut lähteä harhailemaan\nulos aistittomaan avaruuteen ihan arvionpäiten, ikäänkuin ihmisen,\njoka ottaa vauhtia ja aikoo yhdellä hyppäyksellä päästä maanpinnalta\nmaailmankaikkeuteen... Yhä kulkivat taivaan kantta nuo kultaiset\nsotajoukot, sekaisin vaelsivat siellä hämäryydessä sadattuhannet\nkultaisin kypärin ja välähtelevin peitsin. Niitä kohden voi hän\nkääntää hyvän putkensa ja tähystää niitä hiljaisin vakavin ajatuksin.\n\nTakana puutarhassa oli vallihaudan vieressä huvihuone, jonka seinät\nvielä olivat hyvät. Mutta katto oli huono. Hän repi sen alas ja\nlaitti sijaan uuden, jonka voi kääntää, teki rakoja siihen ja laitti\nhuoneeseen kaksi lujaa kivipilaria, joista hän toiselle asetti\ntähystinkoneen, toiselle katsontatelineet, pani kirjat ja kellon\nleveälle ikkunalaudalle ja naulasi tauluja ja tähtikarttoja seinälle.\nSen kaiken järjesti hän itse ilman kenenkään apua.\n\nHuvihuoneessa oli isänsä äänekästen vierastensa kanssa pitänyt iloa\nja pelannut, ja veljet olivat öisin istuneet irstasten tyttöjen\nkanssa siellä: nyt tyydytti nuorin lapsista siellä tiedonjanoaan.\nVälistä istui hän siellä puoliöitä karttojensa ja tähtikiikarinsa\nedessä ja tutki tarkkaan muuatta hirmuisen oppinutta kirjaa,\npudisteli tuon tuostakin päätään ja rypisti otsaansa, välistä löi\nhän, kummissaan siitä, mitä oli keksinyt, kädenpohjallaan polveensa,\nniin että läimähti. Tämä oli onnensa. Tämä oli ikäänkuin hypähdys\nkentältä, joka oli paljastaan orjantappuroita ja ohdakkeita, ylös\nkorkealle vallille, jolla raitis tuuli vilvoitteli tomunpeittämää\ntyöntekijää.\n\nJa ihmiset auttoivat häntä.\n\nKunta päätti ojittaa uudestaan koko tiluskunnan, työ, joka vaati\nlaajoja esitöitä, joka kestää vuosimääriä, ja hankkii leivän\nmonelle, ja joka maksaa monta tuhatta markkaa. Oli jo kolme\nvuotta suunniteltu, kuinka työ saataisiin tehdyksi mukavimmin ja\nhelpoimmalla, ja voitaisiinko se suorittaa ilman opinkäyneitten\napua, jotka, kuten tietty, kyllä osaavat tehdä hirvittävät laskut\nvaivoistaan. Silloin kääntyivät he tuon nuoren, vaiteliaan ja\noppineen talonpojan puoleen, joka istua kyyrötti Uhlillaan, kuin\nhämähäkki verkossaan, ja kysyivät häneltä neuvoa. Tämä tuumi asiata\nkahdeksan päivää, tuumi tarkalleen sitä, piirusteli puoliöihin\nseurakunnan suurelle maakartalle, tuontuostakin aina laskien\netusormensa pitkälle nenälleen, ikäänkuin koettaisi hän tarkkaan\nmitata, kumpi oli pitempi. Sitte astui hän kunnanherrojen eteen ja\nilmoitti heille, että _hän, hän itse_ ottaisi heidän valvontansa\nalaisena johtaakseen työn; heidän piti maksaa palkka hänelle hänen\ntyöstään, niin ja niin paljon, joka uudeksivuodeksi, jos vuoden\ntyöt olivat menneet heidän mielensä mukaisesi. He kummastuivat\nhyvänpäiväisesti, pyysivät häntä poistumaan ja neuvottelivat kauan ja\nvilkkaasti. Hyvin vähäisellä äänten enemmistöllä hyväksyttiin hänen\ntarjouksensa.\n\nHän toimitti koko työn viidessä vuodessa, niinkuin hän oli\nsopinutkin, ja oli hänellä siitä se kaksinkertainen etu, että hän sai\npienen lisätulon suureen ja aina tyhjään kassaansa ja että hänellä\noli yksi työ lisään, joka häiritsi hyödytöntä huolehtimista ja\nraskasmielistä mietiskelemistä.\n\nTyö antoi hänelle myöskin aiheen perehtyä kasvi- ja\nkivennäistieteisiin. Monilla kävelyillään kunnan tiluksilla, joihin\nkuului ylämaata ja marskeja, rämeikköjä ja nummikkoa kokoili hän\nkasveja ja rikkaruohon siemeniä ja ilahdutti professoria kaupungissa\nhyvillä ja siististi laitetuilla valmisteillaan, ja kun kaivettiin\nnuo uudet syvät ojat maiden lävitse, heräsi hänessä halu tutkia ja\noppia eroittamaan eri maalaadut ja -- kerrostumat ja vanha professori\nsai siistejä piirustuksia ja kiusallisen tarkkoja reunahuomautuksia.\n\nIhmiset auttivat häntä.\n\nPikku poikansa kasvoi ja juosta livisteli isän rinnalla lyhyttä\ntepastelevaa juoksuaan tämän käydessä talon tiluksilla ja luvissaan\nja oli väsymätön kyselemisissään, isän kanssa ratsasti ja ajoi hän\nsepälle; meni hän eräänä päivänä yksinkin kylään ja toi sieltä\nmukanaan pienen pojan leikkitoverikseen, niinkuin yksinäinen\nkyyhkynenkin toimittaa itselleen toverin. Siitä asti vaikutti\nseurustelu lasten kanssa, että hänenkin ajatuksensa ja puheensa\nmuuttuivat lapsellisiksi. Ja Jörn Uhl, joka siihen asti turhaan\noli koettanut löytää oikeaa äänilajia hänen kanssaan puhellessaan,\nistuskeli nyt noiden molempain pikkumiesten kanssa istuinpenkillä\ntuvanoven edessä ja kuunteli ajatuksissaan, kuinka ne puhella\nlepertelivät, ja oppi nyt itsekin puhumaan heidän kanssaan, rakensi\nheille kaniinitarhan, puoliksi maan alle, puoliksi päälle, kuten\ntuleekin.\n\nKun poika tuli viisivuotiaaksi, kantoi hän pellolta pellolle isän\nmukana isän mittavitjoja ja mittapaaluja. Ja kun hän oli kuusvuotias,\nja lähemmä elon aikaa kuuli, kuinka isänsä valitteli Wietenille, että\nhänen kai täytyi ottaa eri renkipoika eloa ajamaan, silloin väitti\ntuo pikku mies, että hän kyllä voisi sen tehdä. Ja niinpä ajoikin hän\ntänä kuumana ja kiireisenä elonaikana neljä viikkoa päivät pitkät\nelovankkureita. Ja oli ylpeä kuin kuningas, ja nauroi vilkkaasti ja\ntepasteli ilosta jaloillaan, kun vanha renki ajoi viimeisen täyden\nelokuorman nurin veräjässä kedonkulmassa, jonka läpi oli niin paha\najaa. Se onnettomuus ei ollut sattunut _hänelle_ kertaakaan. Jörn Uhl\nseisoi tien käänteessä ja näki pojan ilon ja oli melkein nauraa.\n\nVartaloltaan olivat lapsen vanhemmat olleet melkein yhtäläiset,\nkookkaat, rotevat ja notkeat; mutta silmänsä oli lapsi perinyt\näidiltään; ja näytti kuin olisi hän myöskin perinyt runsaasti hänen\nhilpeätä luonnettaan ja avuliasta mielenlaatuaan. Kun hän joskus\nleikkien pihakoiran tai lapsien kanssa helkähti kirkkaasti nauramaan,\nastui isä usein ulos ovesta, ja jäi ajatuksiinsa unohtuneena\nkatsomaan häntä.\n\nIhmiset auttivat häntä.\n\nEräänä iltana -- oli kulunut vuoden verran keskustelusta siellä\nkirkossa -- rohkaisi Jörn Uhl itsensä ja lähti peltojen ylitse\nkirkkotietä pappilaan. Oli illallisen jälkeen. He aukaisivat\ntuvanoven ihmetellen, kuka nyt vielä tuli. Silloin seisoi siinä Jörn\nUhl hyvässä, tummansinisessä sunnuntaipuvussaan ja koko komeassa\nraskasliikkeisyydessään. He pyysivät häntä astumaan sisään ja hän\ntulikin, kumartaen syvään päätään astuessaan vanhan rakennuksen\nmatalasta ovesta.\n\nMatalalakisen huoneen keskellä seisoi nelikulmainen pöytä, ja\nkaikilla neljällä puolella oli istujoita. Yhdellä puolella istui\npastori ja luki. Toisella puolella istui hänen vaimonsa, tämä\noli sievä ja hiukan hentorakenteinen nainen, hän oli lapseton;\nhänkin luki. Kolmannella sivulla istui tavallisesti perheenemännän\nauttajatar, joku nuori tyttö, useimmasti kahdeksantoista vuotias,\nuseimmasti jonkun opettajan tytär, ja useimmakseen iloisella päällä;\nhänkin luki.\n\nNeljännellä sivulla istui pastorin isä. Hän oli vanha mies, oli\nnuoruudessaan ollut mukana Idstedtin luona ja tullut haavoitetuksi,\noli sitte jälkeenkinpäin loppuelämässään käsityöläisenä maalla\nkokenut monellaista ja nähnyt vielä monellaisempaa, ja oli hänellä\ntapana sanoa: \"Minun ei enää tarvitse lukea kirjoja, omakin elämäni\non jo itsessään kokonainen kirja.\" Hän istui syrjittäin pöytään,\npoltteli tupakkaa ja kertoi; kukaan ei sentään kuunnellut hänen\njuttujaan. Ainoastaan, jos siinä sattui olemaan jotakin uutta ja\nkiinnittävää, katsahtivat he ylös kirjoistaan ja kysyivät: \"Kuinka?\nKuinka se oli, isä?\"\n\nJossakin, jossain välissä, missä sattui olemaan paras tila, istui\npieni, reipas, noin kymmenvuotias poika. Hän oli orpo ja oli\npastorilla kasvatettavana. Hänkin luki.\n\nNyt tuli Jörn Uhl, ensin kumarassa astuttuaan kynnyksen yli.\nHänelle ei ollut sijaa. Viimein nousi nuori tyttö ylös, viittasi\nsalaa nuorelle pojalle, ja molemmat menivät istumaan taamma tupaan,\nsohvalle, ottivat jonkun pelin käsiinsä ja pelasivat ahkeraan, aina\nvuoroon kurottaen hyppysillään isoon rusinatuuttiin, joka oli satuttu\nunohtamaan sohvalle.\n\nNiinpä oli Jörn Uhlilla nyt sijansa, ja keskustelu sai sen puolesta\nsiis kyllä alkaa. Ja aluksi, kun pastori luuli vierailulla olevan\njonkun varman tarkoituksen, jutteli hän yhtä ja toista yleisistä\nasioista ja odotteli Jörn Uhlin tulevan asioineen esiin. Puhelu\nniukkeni ja niukkeni. Viimein, kun ei ruvennut kuulumaan mitään\nasiaa, ja vieras yhä jäi istumaan, huomasi pastori, että Jörn Uhl\ntodellakin oli tullut ainoastaan saadakseen viettää hauskan hetken,\njommoiselle häntä jo monet vuodet oli useasti kutsuttu. Nyt siirtyi\nkeskustelu maailman tapahtumiin ja yleni siitä, rouvan aiheuttamana,\nylös tähtiin asti. Ja niin kauas tultiin tänä iltana, että Jörn\nUhlilla yhtäkkiä oli palanen paperia edessään ja kädessään lyijykynä,\njohonka hän tarttui kuin heinätarikkoon, ja että hän sommitteli\ntilapäisen kartan ja haastellen vakaata virheetöntä yläsaksaa,\nhitaasti ja levollisesti teki koko pappilan väen kanssa kävelyretken\nlinnunrataa myöten viistoon koko taivaan yli.\n\nPappilan väki huoahti kevennetyin mielin, kun olivat sulkeneet oven\nhänen takanaan. Pastori sanoi: \"Olenko puhunut liikoja? Eikö hän ole\nmukava ja älykäs mies?\" Rouva vastasi: \"Tällä kertaa olit oikeassa:\nluisti oikein hyvin nyt.\"\n\nParin viikon perästä palasi hän taaskin ja tuli sitte aina noin\njoka toinen viikko. Ellei juttelu oikein ottanut sujuakseen --\nJörn Uhl kun ei, eikä pastorikaan ja hänen rouvansa olleet mitään\nvarsinaisia seuraihmisiä -- silloin haettiin esiin joku kirja ja\nluettiin. Tapahtuipa väliin niinkin, että pastori oli niin ihastunut\nkirjaan, joka hänellä paraikaa sattui olemaan käsillä, että häh kohta\nsanoi: tänä iltana en minä voi jättää tätä. Silloin puheli Jörn ukon\nkanssa sodista ja sotaretkistä, tai rouvan kanssa kaikellaisista\nihmiskohtaloista.\n\nKirjojen suhteen, joita luettiin, erehtyi pastori aluksi pahasti. Hän\nalkoi \"Faustilla\" ja jatkoi sitte \"Reinecke Fuchs'illa.\" Jörn Uhl\nkuunteli kärsivällisesti, mutta kun kirjat oli luettu ja kysyttiin\nhänen mielipidettään niistä, pudisteli hän lujaan päätään. \"Ei,\nherra pastori\", tuumi hän, \"tuo ei sovi minulle, tuommoisesta olen\nlapsuudessani saanut Älypää Wieteniltä kylläni. Hänen oli tapana\nkertoa juuri tuommoisia uskomattomia ja mahdottomia juttuja, kuin\ntuokin juuri; Fiete Krey, jolla ennen oli farmi Wisconsin'issa, mutta\njoka nyt on aloittanut harjoittaa puukauppaa Chicagossa -- siten\nkirjoitti hän viime kirjeessään minulle, -- hän ja minun sisareni,\nhe kuuntelivat hartaina niitä, mutta minä en välittänyt niistä\nsuuria. Sill'aikaa kun he juttelivat, asettelin minä parsinneuloja\npoikkihirsiksi, ja Wietenin sukkavartaat ratakiskoiksi ja rakensin\nrautateitä, ja kun tulin vähän vanhemmaksi, luin minä Littrow'in\n'Taivaan ihmeitä'. Semmoiset asiat minua ovat viehättäneet. Mutta\nminun on aina täytynyt hääriä jossain muussa.\"\n\nSilloin koetti pastori olisivatko matkakertomukset ja elämäkerrat\nhänelle paremmin mieleen. Sen kerran osasi hän oikeaan. He lukivat\nerään naparetkeilijän matkakertomuksen ja samoin erään Afrikan\ntutkijan, lukivat muutaman valtiomiehen elämäkerran, jonka hän itse\noli kirjoittanut, ja Jesuksen elämäkerran Markuksen mukaan. He\nlukivat tämänkin kirjasen, samoin kuin toisetkin, ja väittelivät\nkiivaasti sen johdosta.\n\nLopuksi, kun seurustelu jo oli kestänyt kolmatta vuotta, päästiin\nniin pitkälle, että pastori eräänä iltana sanoi: \"Meillä on\nkummallakin friesiläistä verta suonissamme, Uhl. Mutta jos olemme\nfriesejä, pitää meidän myöskin ymmärtää syntyjä syviä, muu ei ole\nmahdollista. Puraistaanpas siis hampaat yhteen ja käydään käsiksi\nerääseen paksuun ja raskaaseen kirjaan, jonka on kirjoittanut eräs\ntalonpojanpoika Langenhornista, joka nyt on kuuluisa professori.\"\n\nJa sen he tekivätkin. Ja monasti katsahtivat he toisiinsa\nällistyneinä. Ja monasti näytti, kuin ymmärtäisi talonpoika asian\nparemmin kuin pastori. Hänestä ei koskaan olekkaan tullut syntyjen\nsyvien ymmärtäjää.\n\nNiinpä holhoivat ihmiset ja tähdet Jörn Uhlia, että hän onnellisesti\nselkesi raskaista yksinäisistä vuosista.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.\n\n\nHän oli uskaltanut uhkaleikkiin ja oli kylvänyt kolmekymmentä\nhehtaaria parasta maatansa nisuun. Hän tahtoi vetäistä kerran oikein\nolkainsa takaa. Jos nyt oli onni mukana, voi hän elonkorjuun jälkeen\nensi kertaa lyhentää suurta kiinnityslainaa, tähän asti oli hän\nsaanut rehkiä veljien vekselivelkojen kanssa. Nisu näytti lupaavalta\nkeväällä vielä. Oras nousi tasaisena ja tiheänä. Toiveet olivat\nhyvät. Toiveet olivat täyttymäisillään. Silloin tuli turma. Vuosi oli\njuuri tuo surkean kuuluisa nisukatovuosi.\n\nMikä tapahtui Jörn Uhlille, se on tapahtunut monelle. Me kerromme\ntässä monen kohtalon. On ikäänkuin ilmestyisi ympärillemme\nlukemattomat huolien uurtamat ja kovettuneet kasvojen piirteet,\nja ikäänkuin puhuisivat ne meille: \"Sinä kerrot meidän jokaisen\nonnettomuudestamme.\"\n\nOlivat vielä ne ajat, jolloin koko kolmasosa maata kylvettiin\nnisuun, ja jolloin nisun sato ratkaisi koko talon taloudellisen\naseman, jolloin yksi ainoa vuosi voi asettaa maanviljelijän\nvarmasti satulalleen, mutta jolloin yksi ainoa vuosi myöskin riitti\nkukistamaan heikon. Nykyään ovat olot jo toiset. Nyt eivät marskit\nenää lainehdi nisupeltoina, jotka vellovat raskaissa aalloissa,\nkuin meri sulkujen toisella puolellakin. Marskit ovat muuttuneet\nvihannoiksi. Meistä rupeaa tulemaan karjanhoitajia, ja me rupeamme\ntulemaan tuhmemmiksi.\n\nKerrotaan eräästä talonpojasta tuollapuolen Eiderin, että hän joka\naamu meni merivahapiippu hampaissaan ulos katsomaan härkiänsä, kuten\nkunnollisen karjankasvattajan tuleekin. Kun hän tapasi ne, meni hän\nniiden keskelle ja puheli tähän tapaan: \"Hyvää huomenta kaikille\nyhteisesti\", ja jatkoi sitte, esimerkiksi tähän suuntaan: \"Lapset\",\nhaasteli hän, \"nyt ei enää kestä pitkälti ennenkuin olette lihavat.\nSinä, parhaani, olet sentään vähän heikonlainen lanteiltasi, ja se\non paha asia. Mutta yhdentekevää, kaikki pääsette, kaikki yhdessä.\nPääsette Husumiin; se on kaunis kaupunki, talo talon vieressä. Sitte\ntulette rautatielle: sitte eteenpäin ja eteenpäin vaan, puh, puh.\nAlas Reinin maille tulette. Sielläkös saatte kummastella! Vuokraaja\nOlders on käynyt siellä, ja kertoo merkillisiä asioita sieltä:\nsavupiippu savupiipun vieressä, ja kaikkialla kuumennetaan rautaa,\ntaotaan vasaroilla ja viilataan. Ja siellä... siellä te... niin...\nsiellä te vaihdatte isäntää, ja minä... minä saan rahani. Ja silloin\nolemme kaikki tyytyväisiä toisiimme.\"\n\nSiten haasteli hän ääneen ja vakaasti, puhuen hampaittensa välitse,\njoilla piti merivahapiippuaan; molemmat kätensä olivat nimittäin\ntaskussa. Lähimmässä ojassa sattui työskentelemään eräs päiväläinen,\njota hän ei nähnyt. Tämä kuuli hänen puheensa, ja saatti sen toisten\nkorviin, ensin sentään omasta puolestaan hieman koristeltuaan sitä.\nJa kaikki kummastelivat puhetta, jonka vuokraaja Soderbohm oli\npitänyt härilleen. Sillä ihmisille hän ei koskaan puhunut sanaakaan.\nEi lähtenyt milloinkaan mitään hänen suustaan, paitsi piippunsa savua\nja sivulle syljettyä pikanelli tupakkaa.\n\nHänen kaltaisikseen muutumme mekin täällä ennen pitkää. Sentähden\nonkin hän, joka tässä teille kertoo Jörn Uhlin elämäkertaa, ostanut\nitselleen maatilkun ylhäällä ylämaassa, neljää jalkaa leveän,\nkahdeksaa pitkän. Jos sille asettuu hiljaa lepäämään -- ja sen aikoo\nkertoja tehdä -- niin kuulee kesäisin rukiin kahinaa.\n\nNoin lopulla kesäkuuta meni Jörn Uhl eräänä iltana alas marskeille\nkäymään ja kohtasi matkalla vanhan Dreyer-ukon. Tämä pysähtyi,\nnojausi raskaasti sauvaansa ja hengähti syvään. \"Kuule, Jörn\", sanoi\nhän, \"oletko jo huomannut, että nisussa on hiiriä.\"\n\n\"En\", vastasi Jörn. \"Olin entispäivänä katsomassa, ja silloin en\nvielä nähnyt mitään.\"\n\n\"Entispäivänä oli niitä hiukan; eilen niitä oli paljon, tänään on\nniitä jo suunnattomasti. Pelkään pahinta nisun suhteen. -- Joka\nviideskymmenes vuosi ne tulevat. Isäni kertoi kerran minulle,\nettä ne satavuotta sitten olivat tulleet kolme kesää peräkkäin ja\nturmelleet vehnän ja laitumet, silloin ei ollut dithmarschilainen\ntalonpoikaistalo ollut enemmän arvoinen kuin piipullinen tupakkaa tai\npajupensas.\"\n\nJörn Uhl jätti ukon siihen, ja meni kauramaan ohitse, eikä nähnyt\nvielä mitään, jatkoi matkaansa ja asettui nojaumaan veräjää vastaan\nja katseli nisupeltonsa ylitse. Oikealla hänestä juoksi verrattain\nleveä puro, siten että hän hyvästi voi nähdä sen kuvastelevan\npinnan. Kun hän seisoi siinä veräjään nojauneena ja katseli avaraa\nlainehtivaa peltoansa, oli hän yht'äkkiä huomaavinaan kuin katoaisi\naivan lähellä häntä eräs nisuntähkä toisten joukkoon, nyt toinen...\nja tuolla... ja tuolla. Ikäänkuin olisi joku käsi maasta käsin\nsalavihkaa hiipinyt ja ottanut sen. Hän pyyhkäsi kädellään silmiensä\nylitse, hän luuli, että silmänsä pettivät. Mutta silloin näki hän:\neräs hiiri kohosi takajaloilleen, purasi kerran, purasi toisen:\nolki horjahti alas ja kaatui nojolleen viereisiä olkia vastaan. Se\ntapahtui niin somasti ja sirosti. Hän katsahti taaskin pellon ylitse,\nja näki nyt ehkä enemmänkin kuin olikaan nähtävää: oli kuin olisi\nkoko pelto elänyt.\n\n\"Vai niin!\" ajattelee hän. \"Tekee siis loppua.\"\n\nHän seisoo yhä vielä siten ajatuksissaan: silloin rupeaa hän\nyht'äkkiä kuulemaan tummasta vedestä omituista solinaa ja pientä\nläiskynää; ja kun hän kääntää silmänsä sinne, ui, lähenee ja liikkuu\nsiellä vettä myöten tuhansia ja taas tuhansia rantaa kohden. Silloin\nkääntyy hän jyrkästi ympäri ja palaa kotiinsa.\n\n\"Kun _nyt_ olisi isänsä kuolleena. Kun hän kuolisi nyt, tänään\ntai huomenna! Pitääkö hänen vielä nähdä se, että hän kannetaan\nnojatuolissaan talosta? Pitääkö kaikkien ihmisten saada nähdä tuo\nköyhyys, nuo särkyneet huonekalut ja repaleiset sänkyvaatteet?\"\n\nHän menee suoraa päätä tupaan katsomaan kuinka isä jaksaa. Wieten\ntulee vastaan hänelle. \"Hän on samallainen kuin ennenkin, Jörn; mutta\ntänään ei hän tahdo nousta ylös; minä luulen että hän kuvittelee\nolevansa varmimmassa turvassa vuoteessaan.\"\n\n\"Turvassa vuoteessaan! Voi, Wieten! Wieten, on hiirivuosi!\nHiirivuosi, jonkamoista ei ole ollut sataan vuoteen. Hiiret ovat\nnisussa; kohta ne ovat pihalla, ne nakertelevat vuoteentolppia, ne\nsyövät meidät elävältä. Nyt on loppumme lähellä, Wieten.\"\n\n\"Jörn!\" sanoi hän. \"Voi Jumalani, Jörn; älä, älä puhu semmoista!\"\n\nWieten pudistaa päätään ja lähtee ulos. Pienenkokoinen hän on ja\nkäy vähän etukumarassa, näyttää niin turvattomalta ja avuttomalta.\nWieten-poika, koko elämäsi on ollut paljasta huolta. Nyt olisi\nripeä neuvo tarpeen! Ripeä neuvo! Sillä joka silmänräpäys kaatuu\nkymmenittäin nisunolkia. Joka silmänräpäys köyhemmäksi!... Niin,\nmitä auttaisi ripeä neuvokaan! Neuvotkaan eivät enää auta. Ihme\nainoastaan voisi vielä auttaa.\n\nJörn on vieläkin kerran lähtenyt katsomaan tuhoa. Häntä vastaan tulee\neräs, jolla myöskin on nisupelto siellä alhaalla, ja joka myöskin on\nvelassa korvia myöten Tämä on vanhentunut näinä parina päivänä.\n\n\"Mitäs sanot tähän, Jörn?\"\n\n\"Niin, mitähän minä sanoisin. Petter? Kynnössämme ei ole vikaa. Tämä\non ulkopuolella meidän voitavaamme.\"\n\nNaapuri nyökäyttää päätään ja astuu hänen ohitsensa. Hänellä on\nkotonaan viisi lasta.\n\nAlkupuolella elokuuta rupeaa satamaan, ja herää toive, että hiirissä\nrupeaisi liikkumaan joku rutto, joka hävittäisi ne yhtä nopeasti kuin\nne ovat ilmestyneetkin. Mutta sade on lämmin ja lauhkea, ja kestää.\nSade semmoinen, jonka kestäessä lapsetkin lakkaavat toivomasta\nkaunista ilmaa, seisovat joukoissa katonräystäitten alla ja kertovat\ntoisilleen satuja: Silloin kuin aurinko vielä paistoi... Sitä kestää\nviikon, kestää toisen, kestää kolmannenkin. Nythän olisi elonaika?\nMilloinkas siis saisi sirppi vilkkua auringossa?\n\nPelloilla kuhajaa nyt enää vaan pientä alkavaa elämää. Mutta mitä\neroitusta sillä, pientäkö vai suurta? Elämä siellä on luonnotonta:\nhiiret harjoittavat tuolla möyheässä maaperässä irstautta ja vilja,\njonka sade on painanut pehmeälle märälle mullalle, oppii sen niiltä.\nNiin nuorta kun se onkin vielä, ihan kehdossaan, rupeaa se itämään.\nRehevä täysikypsä tähkä tulee äidiksi. Sikin sokin kasvaa ja itää\nensimmäistä ja toista hedelmäpolvea.\n\nNyt ei enää ole mitään syytä mennä nisunleikkuuseen: siellä ei ole\nenää mitään leikattavana.\n\nJörn palasi taaskin sisään ja tunsi päässään umeata pakotusta ja\najatteli itsekseen: \"Ajattelen vielä pääni sekaisin... On tuhmaa aina\nja aina kysyä: minkätähden ja mitä varten? mutta on omituista: ei\ntaida vaan jättää sitä. On ihan kuin olisi raahattu jonnekin pimeään\nhuoneeseen. Karkaa ulos päivänvaloon taaskin, mutta kohta raahataan\ntakaisin pimeään ja saa uudestaan ryömiä tuota ummehtunutta luolaa.\"\n\nHän meni kammariinsa, istuutui tuolilleen ja viskasi molemmat\njalkansa kirstulle, niin että jysähti. \"Mitä seisoo kirjoitettuna\ntuohon arkun kanteen? 'Herran siunaus rakentaa talon ilman vaivaa\nja huolia?' Sepä jotain on! Se nyt joltain kuuluu. Saisinpa minäkin\nsiunauksen, jonka saa ilman vaivaa ja huolia. Saisin siunauksen,\njonka olen taistellut itselleni _vaivaa ja huolta kestämällä!_\nJos _tuo_ lause tuossa seisoo raamatussa, ei ole koko raamatusta\nmihinkään ja Isä jumala vallan jonnin joutava.\"\n\nHän pyyhkäsi kädellään päälakensa ylitse ikäänkuin koettaisi hän\nsiellä aukaista ja vapahtaa jotakin, joka painoi raskaasti siellä.\nHänellä oli tunne ikäänkuin ihmisellä, joka makaa raskaan ja korkean\nolkiru'on alla, jolle yhä ladotaan uusia ja uusia lyhteitä: aina\nraskaammaksi käy pää ja työläämmäksi hengitys. Hän jäi istumaan yhä\nsiten, ajatuksensa jamasivat raskaina ja tuskaisina, hän tunnusteli\nyhtämittaa kädellään päälakeansa, ikäänkuin hakisi hän sieltä jotain\ntappia, linkkua tai avainta, jonka hän voisi aukaista hellittääkseen\npäältään tuon raskaan painon; vaipui siinä viimein sakeaan uneen ja\nhavahtui hereille taaskin.\n\nSilloin tuntui hänestä, kuin olisi hän mennyt harhaan elämässään.\nHänellä oli silmänräpäyksen aikaa tunne ikäänkuin olisi hän\nrenki, joka seisoo rattaittensa vieressä, ja yhtäkkiä näkee\nhevostensa hypähtävän pystyyn, ja kuolemakseen säikähtäneille\nolevan heittäymäisillään täyteen hurjistuneeseen karuun. Jörn Uhl\nhypähti esiin ja heittäysi hillitsemään ajatuksiaan. Hän riuhtoi\nniitä vaahtoisista kuolattimista, hän kirskutti hampaitaan ja\nkatseli hurjistunein silmin toisiin silmiin, jotka näkyivät vielä\nhurjistuneempina. Mutta hän sai töytäyksen, niin että hän vajosi\npolvilleen. Nyt ne lähtivät. Huiih! kuinka ne lentää ryöppäsevät ja\nkuinka ne menevät nurinniskoin! Kuka _tuollaisia_ voisi pidättää?\nHei, antaa lentää sen joka lentää tahtoo...\n\nKuinkahan tuo nyt olikaan? Olihan hän ollut lyseossa? Mutta mistä se\nsitte tuli, että hän nyt istui tässä huolissaan? Ja kenenkä hallussa\noli talo nyt taas? Ei se Henrikin ollut, Henrik oli kuollut; hänen\nnäki hän itse ruumisarkussa. Mutta kenen sitte? Luonnollisesti\nvanhimman. Mutta kuinkahan oli mahdollista, ett'ei hän sitä sen\nvarmemmin tietänyt? \"Minä olen kai ollut kovasti sairas\", ajatteli\nhän, \"silloin kadottaa muistinsa välistä; jälestäpäin selvenee sitte\ntaas kyllä kaikki.\" Mutta sehän sentään oli varmaa, että hän myöskin\noli ollut talossa monta vuotta. Mistä se tuli? Niin... sehän tuli\nsiitä... aivan niin!... Isä joi, ja sentähden oli hänen täytynyt\njättää koulu ja saanut elää monta raskasta vuotta. Mutta nyt oli\nkaikki hätä ohitse; Lena Tarn oli tuonut onnen muassaan taloon. Hän\noli saanut toimen tähtitornissa, jonkinlaisen palvelijan paikan\nprofessorilla. Hän asteli edes- ja takaisin, hän olisi mielellään\niloinnut siitä, mutta oli kuitenkin omituisen levoton, hän aukasi\noven ja aikoi kysyä Lena Tarnilta, luulisiko hän tulevansa toimeen\npienellä mutta varmalla yhdeksänsadan markan sisääntulolla, ja\najatteli itsekseen: hän tietysti vastaa koko kasvot yhtenä hymynä:\n\"Turhia! Lystiä vaan! Joka päivä voissa paistettuja pannukakkuja.\"\nMutta kun hän sai aukaistuksi oven, sattui renki juuri astumaan\nvälikön poikitse. Silloin häiriytyi hän ja sulki oven taas. Samassa\nkolautti hän jollakin kovalla metallisella esineellä oven pielukseen.\nHän katsahti, mitä hänellä oli kainalossaan: siinä oli kaukoputki ja\nvillakankaanpalanen, jolla hänen oli tapana tahkoa puhtaaksi sitä,\neikä hän ymmärtänyt, mitenkä ne olivat sattuneet hänen käteensä,\nputkihan oli se vanha, jota hän säilytti ihan arkun pohjalla.\nHän rutisti huulensa yhteen ja kalpeni, kamala pelko sai otsansa\nkosteaksi.\n\n\"Mielipuoli\", sopersi hän.\n\nKamalan hädän ja tuskan kouristamana asteli hän taaskin edes- ja\ntakaisin. Hän koetti päästä selville siitä, mitä hän äsken oli\najatellut, ja koetti selvittää itselleen menneisyyttään, mutta ei\nvaan saanut sitä kirkkaaksi. \"Minulle ei ole kai mikään onnistunut:\",\najatteli hän. \"Kaikki on mennyt hullusti minulta...\"\n\n\"Sitä samaa sanoi vanha Klaus Johann'kin, hän, joka itse oli antanut\nelämänsä mennä hunningolle; hän kertoi jokaiselle, ett'ei hänellä\nollut ollut onnea mukanaan... siten on käynyt minullekin.\"\n\nJa yht'äkkiä näkyi elämä hänelle tämmöisenä: ei enää paljaana\nhelteenä ja vaivana, vaan paljaana erehdyksien ja rikosten polkuna.\nPahat ajatukset, jotka aina juosta nalkuttavat ihmisen jaloimpainkin\ntekojen vierellä ikäänkuin rumat mustat koirat ylväitten juoksevain\nhevosten vierellä, ne kasvoivat hänen silmissään jättiläiskokoisiksi.\n\"Missä on Elsbe sisaresi nyt? Et pitänyt huolta hänestä, ja niin on\nhän mennyt piloille. Entä Heikki veljesi? Olet lyönyt häntä ja ajanut\ntalosta; pölyisellä maantiellä on hän muuttunut juomariksi; tahdoit\nsaada talon yksin haltuusi. Ja mitenkä lie ollut tuon aurankärjenkin\nlaita? Ett'et vaan olisi toivonut että isäsi suistuisi siihen? Ja\nmissä on Lena Tarn nyt? Sinä kai kielsit hänet laulamasta? Sinä\nsanoit, että hänen piti nousta vuoteeltaan, muuten lyöt häntä. Sinä\nolet huono ihminen ja murhaaja. Olet seitsemän kertaa pahempi kuin\nTimm Thode. He tulevat! Kuule... he etsivät sinua. Raahaavat sinut\nmukanaan... koko kylän lävitse!\"\n\n\"Menenpä kerta katsomaan\", sanoi hän hätäisellä äänellä, \"onko\nse kaikki totta, mitä ne sanovat.\" Hän otti putken käteensä ja\nlähti alas huvimajaan ja sijoitti putken telineilleen, teki kaiken\nsen semmoisessa hätäisessä kiireessä, ett'ei huomannut irroittaa\nsuojakoteloakaan, joka peitti linssiä, hän katsahti putkeen ja\npuhui kiireesti itsekseen: \"Musta kuin yö. Se on siis todellakin\ntotta. Semmoinen on sieluni. Ei yhtään, yhtään mitään hyvää siinä.\nEi valon vilahdusta eikä tähdentuikahdusta koko taivaalla. Tuota ei\nvoi kestää. Jos noin on, niin minne silloin pitää itsensä kääntää?\nEihän voi nähdä kolmea askeltakaan eteensä. Semmoinen elämähän\nolisi ihan kuin myyrän elämää. Heikin tikapuuthan seisovat luvassa.\nTäältä tahdon pois. Täältä tahdon pois, ennenkuin ihmiset huomaavat.\nTäytyyhän toki jossain olla valoa...\"\n\nHän työnsi putken yhtäläisellä kiireellä kokoon ja aikoi ulos;\nsilloin näki hän edessään varjon ja katsahti säpsähtäen ylös. Siinä\nseisoi Älypää Wieten matalassa ovessa ja katsoi häntä epätoivoisin\nsilmin.\n\nSilloin tunsi Jörn, ett'ei hän ollut mikään rikoksentekijä, oli\nhairahtunut ainoastaan. \"Jumalan kiitos!\" sanoi hän. \"Jumalan\nkiitos!\" ja tahtoi äkkiä salata, että hänessä oli niin pimeätä ja\nsekanaista, ja sanoi vääntynein kasvonpiirtein, ikäänkuin tahtoisi\nhän näyttää ystävälliseltä ja hymyillä: \"Tahdoin vaan katsoa tähtiä\ntuolla... cirruspilvien yllä.\"\n\nMutta Wieten astui ripeästi hänen luokseen ja katsoi tiukasti häntä\nsilmään: \"Niinkö?\" sanoi hän. \"Niinkö? Ei, tuota ei! Tuo ei käy!\" Hän\notti Jörniä kädestä, ja talutti häntä puutarhan läpi. \"Ei, Jörn...\ntuo ei käy päinsä! Tuota ei ole sinun kehtosi ääressä ennustettu.\nTuo vielä puuttuisi! Nyt vaaditaan: pidä pääsi pystyssä, poikani.\nÄlköön sinun poikasi tarvitko joskus sanoa, että hänen isänsä on itse\ntehnyt lopun elämästään. Tuo ei kelpaa. Jättää noin auransa keskelle\nvakoa, ja juosta livistää pois keskellä valoista päivää. Olet jo\nkolmenkymmenen? Tuo on sopimaton aika loma-ajan ottoon.\"\n\nJörn näytti ensin hyvin kummastuneelta. Sitte tuli hän hämilleen.\nViimein palasi hän etäisestä hamarasta kaukaisuudesta itseensä\ntakaisin, hänessä rupesi kirkastumaan ja hän tunsi taaskin samaa\numeata pakotusta takapuolella päätään. Nyt hän tiesi taaskin, missä\nhän oli ja kummoiselta elämänsä näytti.\n\n\"Raskasta tämä on\", sanoi hän työläästi.\n\n\"Odota!\" vastasi Wieten, \"käyn noutamassa kylmää vettä. Sinun pitää\nsaada kylmää. Jää tänne, kuuletko? Jää tähän istumaan. Minä palaan\nkohta, sitte jään koko illaksi luoksesi.\"\n\nHän juoksi kyökkiin ja sai näytetyksi niin rauhalliselta siellä,\netteivät tytöt ollenkaan huomanneet, missä tuskassa hän oli. Hän\nkäväsi asuintuvassa ja otti sieltä pojan mukaansa ja tuli hänen\nkanssaan juoksujalkaa välikön läpi takaisin. Jörn istui siellä vielä\nkirstullaan. Hän antoi hänen juoda, ja kun hän syvään huoahtaen otti\nastian huuliltaan, seisoi hänen poikansa hänen polvensa nojalla ja\nsanoi: \"Isä, kuinka kalpealta sinä näytät! Varo nyt vaan, ett'et tule\nkipeäksi.\"\n\n\"Mutta niitä tuo kaikki minua auttaa, Wieten?\" sanoi Jörn.\n\n\"Niin, niin, Jörn. Sinulla on oikein. Mutta yhdentekevää, vaikeatako\nvai ei, tehtävänsä pitää jokaisen täyttää, Kyllä hätä keinon keksii.\nPane maata nyt vaan ja nuku hyvästi. Kohta nyt, minä tiedän, mitä nyt\ntarvitset. Näetkö nyt, kuinka väsynyt olet! Pane nyt vaan nukkumaan\nkohta. Nuku kuin se, joka tuli unikekojen vuorelle ja nukkui\nseitsemän vuotta. Nuku nyt, poikaseni.\"\n\nOli hänelle hyvä, että nuo molemmat, jotka olivat hänen omansa,\nvaalivat häntä ja olivat niin ystävällisiä hänelle. Hän hymyili\nraukeasti ja nousi raskas- ja jäykkäliikkeisenä ylös, riisui takkinsa\nja asettui levolle. Molemmat toiset jäivät hänen vuoteensa ääreen.\n\nKun hän parin tunnin kuluttua heräsi raskaasta unestaan siihen, että\njoku huusi häntä, seisoi vanhempi rengeistä vuoteen vieressä. Oli\niltahämärä ja renki sanoi: \"Emme tiedä, missä Wieten on: joku hetki\nsitten lähti hän ulos, me luulimme hänen menneen naapurille. Mutta\nsiellä hän ei kuulu olevan. Nyt kertoo pienpiika, että hän oli mennyt\npeltotietä ylös Ringelshörniä kohden. Mitä tekemistä hänellä siellä\non? Siellähän ei asukaan ketään; nyt on pimeä jo, ja ojat ovat vettä\ntäynnä; ja hän on itse sanonut, ett'ei hän pimeässä enää näe mitään.\"\n\n\"Missä lapsi on?\"\n\n\"Hän leikkii tuvassa iso-isän luona.\"\n\nJörn Uhl hypähti vuoteeltaan ja sai takin ylleen. Nyt hän oli\nyht'äkkiä ihan terve. \"Minä lähden häntä hakemaan\", sanoi hän ja\njuoksi ulos. Kylmä sade roiskui hänen lakittomaan päähänsä ja\nvirkisti häntä. Hän meni leveätä tietä ylös ja sitte ajotietä aina\nRingelshörnin juurelle, eikä löytänyt mitään. Kun ei hän pimeässä\nsateisessa ilmassa voinut eroittaa kauas ympärilleen, jäi hän\nneuvottomana seisomaan ja aikoi juuri ruveta huutamaan häntä nimeltä,\nkun hänelle yhtäkkiä juolahti mieleen lähteä ylös jalkapolkua, joka\nvie vieremän lävitse. Kun hän oli tullut laaksoon, näki hän edessään\npienen kumartuneen naisolennon seisovan polvillaan Kultahetteen\npartaalla, ja aavisti kohta, että se oli Wieten ja mitä hän sieltä\netsi.\n\nHän lähti Wieteniä kohden, mutta tämä oli jo kuullut hänen\nlähestyvän ja lähti häntä vastaan ja sanoi suruisen näköisenä: \"Ei\nsiitä lähtenyt mitään. Olen ehkä liian kauan ollut välittämättä\ntuommoisesta, tai olen ehkä liika vanha jo ja taitamaton tuommoiseen.\"\n\nJörn laski kätensä hänen olkapäittensä ympärille ja otti hänet\nmukaansa. \"Tule nyt nopeasti kotiin. Sinähän kastut ihan läpimäräksi.\nTule, heitän takkini yllesi. Noin.\"\n\nWieten asteli kumarassa ja vaivalloisesti hänen rinnallaan. \"Muinen\",\nsanoi hän häveten, \"kun vielä olin nuori tyttö, elivät kaikki nuo\nympärilläni, mutta nyt on kaikki vähitellen kuollut.\"\n\n\"Mikä oli tarkoituksesi?\"\n\n\"En oikein tiedä. Tulin vaan katsomaan, jos voisin saada täältä\njotakin, mutta kaikki pysyi mykkänä ja kuolleena.\"\n\n\"Tuo kaikki on ihan turhaa, Wieten!\"\n\nWieten pysyi vaiti hetken. Jörn piti käsiään yhä hänen olkainsa\nympärillä ja johdatti häntä kuivemmille kohdille märkää tietää.\n\n\"Se tulee siitä\", alkoi Wieten, \"se tulee siitä, ettei enää osaa\nuskoa siihen. Tiedäthän itsekin, kun ei enää ole mitään mielenkiintoa\naurinkoon, kuuhun ja tähtiin, silloin ne eivät enää puhukkaan\nmitään; ja ellei enää pidä huolta taloudestaan, menee se rappiolle.\nKaiken kanssa on asianlaita sama. Välinpitämättömyys kuolettaa\nkaiken; rakkaus herättää eloon kaiken. Nämä asiat ovat niin kauan\nolleet kokonaan unohduksissa minulta, että ne nyt ovat pitkässä\ntoimettomuudessaan kokonaan lahonneet.\"\n\n\"Nythän olet menettänyt kaiken uskalluksesi, Wieten, sitä et saa\nmenettää.\"\n\n\"Niin näethän Jörn... äsken kun tapasin sinut semmoisena\nhuvihuoneessa, ajattelin: Jos _tämä_ nyt vielä tapahtuu, niin mikä on\nsitte edessä? Ja silloin läksin hädässäni tänne.\"\n\n\"Wieten, täältä emme apua löydä. Kangas ja vesi, tuuli ja sade, ne\novat kaikki kai vielä avuttomampia kuin me ihmiset. Niiltä ei kannata\nmennä apua hakemaan.\"\n\n\"Älä puhu noin, Jörn! Elämän takana on joku salaisuus. Me emme elä\ntätä elämää varten, me elämme salaisuutta varten, joka on takana.\nJa pitää voida löytää selitys sille salaisuudelle, ja hän, joka sen\nlöytää, hän pääsee selvyyteen ja totuuteen, Ja noissa vanhoissa\npyhissä menoissa ja kertomuksissahan niiden etukädessä täytyy piillä.\nJo ammoisista ajoista ovat esi-isämme etsineet sitä niistä, ja\nmuutamat ovat löytäneetkin.\"\n\n\"Olet oikeassa, Wieten; tuon salaisuuden kanssa on luullakseni laita\nniinkuin sanot. Mutta minä epäilen, ett'emme me voi sitä keksiä\nja selvittää. Se on ihan samaa kuin jos ihminen yrittäisi hypätä\nitsensä ylitse. Ihminen pysyy ihmisenä, Wieten, saarni saarnena. Ja\nihmisyyden luontoon kuuluu, ett'emme tiedä taikka näe tuosta mitään.\nOn kyllä mahdollista, että se on ihan avoimenaan edessämme, että se\nnähtävänä ja elävänä makaa tai seisoo, nauraa tai itkee ympärillämme,\nmutta meillä ei ole mitään aistia, jonka avulla voisimme sen nähdä\ntai kuulla.\"\n\n\"Niin kai sen kanssa on\", vastasi Wieten ajatuksissaan ja suruisana.\n\"Pitää siis tehdä ja tehdä työtä vaan, kunnes ilta tulee, ja olla\naina niin hyvä ja armelias, kuin vaan taitaa.\"\n\n\"Juuri niin, Wieten; siten sanotaan Uudessa Testamentissakin.\"\n\nWieten kohotti hiukan päätään, siinä kun hän lyhyeen hengittäen astui\nhänen rinnallaan. \"Niinkö? Sitenkö siellä sanotaan? Mitähän siellä\nsanotaan... tiedätkö sinä... siitä salaisuudesta?\"\n\n\"Niin... sen mukaan kuin minä olen sitä ymmärtänyt, Wieten, niin\nsanotaan siellä, ett'emme tässä elämässä voi sitä käsittää; meidän\npitää uskoa vaan, että kaikella on oikea sisällinen merkityksensä\nja tarkoituksensa. Sittemmin, kuoleman jälkeen, pääsemme edemmälle\nja tulemme salaisuuden perille, emmekä enää näe asioita ainoastaan\nsemmoisina miltä ne näyttävät, vaan semmoisina kuin ne ovat.\"\n\n\"Vai niin sanoo Kristus? Niinkö... se ihmetyttää minua. Saattaa siis\nkai olla siten. Mutta olen lapsesta asti aina ollut niin kiihkeän\nhalukas, tahdoin aina tietää, mitä me ja kaikki maailmassa oikeastaan\nolemme, ja ajattelin aina, että siitä täytyisi päästä selville.\nSilloin kun vielä palvelin Jörn Stuhrilla Schenefeldissä, emme\noikeastaan tehneet muuta, kuin etsimme sitä. Mutta me emme myöskään\npäässeet mistään selville. Ja Hans Stuhrin täytyi savikuoppaan.\" Hän\nherkähti itkemään.\n\n\"Tuo ainainen etsiminen on turhaa, Wieten. Minä luulen, että\nKristus itsekin on sanonut, ett'ei hänkään tietänyt kaikkea, Hän\nsanoi, ett'ei ollut tarpeenkaan, että me tiedämme kaiken: meidän\npitää aina vaan uskoa, ja aina pysyä puhtaina ja armeliaina. Hän\noli kaikkea juroutta ja synkkämielisyyttä, kaikkea nenäkkyyttä ja\nviisastelemista, kaikkea vihaa ja tylyyttä vastaan. Uskokaa ja\nluottakaa, sanoi hän, ja olkaa puhtaat ja hyväsydämiset.\"\n\n\"No niin... ja voinee kai luottaa siihen, mitä hän sanoo, sillä\nhän oli viisas ja hyvä; eikä tarvitse epäillä, ett'ei hän olisi aina\ntahtonut parasta, hyvän edestä hän kuolikin, kun hän vielä oli vallan\nnuori. Niinpä pitänee meidän kai uskoa siihen, Jörn, ja vartoa,\nkuinka asiat kääntyvät.\"\n\n\"Niin Wieten: yhtä me pidämme, ja niskat jäykkinä, sinä hyvä vanha\nneitoseni.\"\n\nKun Jörn oli saattanut Wietenin kyökinovelle, halutti häntä vielä\nhetkeksi jäädä paljainpäin raittiiseen ilmaan.\n\nOli lakannut satamasta, ja tuuli oli tauonnut. Kun hän eteni jonkun\nverran talosta, hävisivät kuuluvilta viimeisetkin äänet, jotka vielä\nhäiritsivät syysyön hiljaisuutta. Hän tuli siinä uneksuessaan aina\nRingelshörnille asti, nousi sitä ylös ja lähti verkkaan ja ilman\npäämaalia astelemaan kangasta, joka harmaanhämäränä ja autiona leveni\nympärillä. Vähitellen, kun hän kävi siinä, hävisi viimeinenkin\npäivänvalo, niin ettei enää nähnyt muuta kuin yötä ympärillään.\nSilloin johtui hän kerta vielä raskaihin ajatuksiin menneisyydestä\nja tulevaisuudestaan. Ja kun hän joutui yhä syvemmälle niihin, oli\nhänestä ikäänkuin kangas kummallakin puolellaan ylenisi mustiksi\nkukkuloiksi, jotka kasvoivat korkeata synkkää kuusikkoa, ja ikäänkuin\nkulkisi hän sen kuusikon keskellä syvässä laaksossa. Oli niin\nyksinäistä ja pimeätä ja kuollutta ja mielensä painui taas niin\nraskaaksi, että hänet valtasi melkein yhtäläinen pelko kuin äsken\nhuvimajassa. Lisäksi kammottivat häntä näyt, jotka melkein saivat\nruumiillisen muodon. Hänen Henrik veljensä asteli synkeän näköisenä\nsiinä hänen vierellänsä, ja Lena Tarn meni ohitsensa ikäänkuin ei\nolisi tuntenut häntä, Geert Dosekin seisoi siinä yllään verinen\npaitansa, ja monta muuta astui levotonna ja synkeänä ja ikäänkuin\nharhailevana ohitsensa. Ja sekä haamuissa että maisemassa, jonka\nlävitse ne astuivat, oli jotakin kammottavaa ja kamalaa.\n\nMutta kun hän yhä vielä vaelsi tuota ääretöntä yksinäisyyttä,\njonka herättämä tunne ei sentään ollut ilman omaa kammonsekaista\nnautintoaan -- ja näki paljasta tuskaa ympärillään, heräsi yht'äkkiä\nmielessään sana, jonka hän äsken itse oli lausunut, että nimittäin\npitäisi aina säilyttää uskonsa hyvään, menkööt asiat kuinka\nmenevätkin. Ja kohta kun tämä ajatus oli herännyt mielessään, tunsi\nhän itsensä vähän kirkkaammaksi, ja haamut ympärillään liikkuivat\nrauhallisempina ja näyttivät ystävällisemmän näköisiltä, ja hän\noli näkevinään edessään kapean tien, joka vei ylöskäsin; tie vei\naluksi korkeiden kuusien välitse, jotka seisoivat kahden puolen\nniin korkeina ja uljasryhtisinä, että häntä rupesi hävettämään\nniiden edessä; hän laski sauvansa varmemmin maahan ja rupesi\nastumaan suorempana ja uljaampana. Puhalsi raikas tuuli, joka\nvirkisti häntä, ja hän saapui taaskin ylös kangaslakeudelle ja\nnäki selvästi taivaanrannalla sen juovan, jossa kangas päättyy ja\njosta laskeudutaan alas marskeille. Silloin pysähtyi hän ja rupesi\nkuuntelemaan.\n\nJa kun hän seisoi siinä ja kaikki ympärillään oli hiljaista, ei\nkäynyt tuulen henkikään, eikä ääntänyt lintu, silloin kuuli hän\naivan takaansa metsästä raskasta kumahtelua ja jyskinää, ikäänkuin\ntakoisivat siellä harvaan ja kumeasti jymähdellen lukemattomat\nraskaat vasarat jotakin sitkeää puuta tai rautaa vasten; ne vasaran\niskut lankesivat raskaina ja painavina, ikäänkuin muodostaisi\njokainen niistä yhden ihmiselämän. Metsästä käsin kuului kankaan\nylitse ikäänkuin lukemattomien keveiden nopeiden askelien napsetta,\nniin että syntyi suuri syvä-ääninen kohina, ikäänkuin olisi kymmeniä\ntuhansia liikkeellä jotka olivat toimittamassa pienille mitättömille\nihmislapsille määräyskirjeitä, jotka vielä olivat kuumat, kuin\nolisivat vast'ikään tulesta temmatut.\n\nSiten seisoi hän hetken, ja kuunteli iäisten salaisten voimien\ntyöskentelyä. Sitten kääntyi hän, ja lähti tyyntynein maltistunein\nmielin kotiinsa.\n\nKun hän tuli kyökkiin, tavatakseen Wieteniä vielä, tuli tämä häntä\nvastaan ja katsahti häneen ja ihmetteli melkein säikähtyäkseen hänen\nylpeäniloisia ja kauniita kasvojaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana iltapäivänä tuli valkopää taaskin taloon ja tiedusteli\nystävällisen näköisenä vanhan Uhlin vointia. Kun hän oli päässyt\nkahden kesken Jörn Uhlin kanssa kammariin, muuttui hän vielä\nystävällisemmän näköiseksi ja esitti, että isäntä siirtäisi salaa\nviljavarastojaan hänen aittaansa, isäntä ei tulisi sitä katumaan.\nMutta Jörn Uhl nauroi hänelle päin silmiä. \"Mitä ajattelette\",\nsanoi hän. \"Onneton olen jo, pitäisikö minun lisäksi vielä ruveta\nkunnottomaksi mieheksi? Oletteko sitä ajatellut? Olette erehtynyt,\nukkoseni. Ja laittakaa nyt itsenne talosta vähän pikemmin kuin\ntavallista.\"\n\nKun ukko pikaisesti oli poistunut, käväsi Jörn Uhl katsomassa\nisäänsä, jutteli Wietenin kanssa, ja katsahti raamattuun, joka\noli avoinna pöydällä. Kun hän huomasi, että siinä oli esillä luku\nEgyptin vitsauksista, hymyili hän Wietenille ja sanoi: \"Rauhoituhan\nvaan, viimeisen niistä ajoin talosta juuri.\" Sitte lähti hän tapansa\nmukaan kammariinsa, ja ajatteli taaskin, tällä kertaa kuitenkin\njonkinmoisella sitkeällä mielen tyvenyydellä: \"Noh niin ja, nyt pitää\ntapahtua ihme.\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.\n\n\nEi, mitään ihmettä ei tapahtunut. Tapahtui sen sijaan jotain aivan\njokapäiväistä. Sattui rajuilma ja sattui kuolema. Virtasi sisään\nuuttaa ilmaa, niin että Jörn Uhl selkesi viimeisestäkin taakasta,\njoka vielä painoi hänen hartioitaan.\n\nSade-aika loppui ja tuli paahteisia kirkasaurinkoisia päiviä. Ja\njoka päivä lähemmä iltaa lepäsi Elben yllä raskas pimeä pilvi ja\njyrähteli heikosti. Muutamat väittivät kyllä, että sotalaivat ne\nvaan ammuskelivat Cuxhafen'issa; mutta vanhemmat ihmiset tiesivät\nvarmasti, että valmisteli pahaa ilmaa: \"Se ei vaan pääse Elben yli\nvielä.\"\n\nKolmannen päivän illalla luultiin varmasti, että nyt se puhkeaisi.\nIlma oli semmoinen väri ja tumpea. Eläimet niityillä lakkasivat\npureskelemasta ruohoa ja seisoskelivat odotellen veräjillä. Mutta ei\ntullut mitään sen enempää.\n\nNaapuritalon pikkurenki ratsasti illallisen jälkeen sepälle ja huusi\nUhlin palvelustytöille, jotka seisoivat leipomatuvan edessä: \"Viime\nyönä näin minä unta että Uhl oli ilmiliekissä. Länsipäättyystä\npuhkesi liekki esiin, ja kiemuroi notkeasti kuin kissa harjaa myöten.\"\n\nSeuraavana aamuna oltiin talossa levottomia. Oli sunnuntai-aamu ja\nWieten oli tapansa mukaan edellisenä iltana vaihtanut paitaa, ja oli\nvanhan kauniin ennakkoluulon mukaan levittänyt riisumansa paidan\nvuoteen eteen lattialle. Aamulla oli siinä kohdalla, missä paita oli\nollut, tuhkaa. Piiat ja rengit seisoilivat ryhmissä ja puhelivat\ntapauksesta, puheltiin ja naurettiin, ja tyttö, joka nukkui samassa\nhuoneessa kuin Wieten, puisteli päätään ja ihmetteli, ett'ei palaneen\nkäry ollut herättänyt häntä. Wieten kuljeskeli tuskautuneen näköisenä\nja levottomana sinne ja tänne, eikä virkannut sanaakaan. Väki meni\ntöihinsä, ja kertoi tapauksesta vielä samana iltana kylässä.\n\nThiess Thiessen oli taaskin kerran tullut Hampurista ja oli jäänyt\nmuutamaksi päiväksi Uhlille. Hän kävi koko päivän Jörn Uhlin mukana\nja jutteli hänen kanssaan koettaen totuttaa häntä siihen ajatukseen,\nettä hänen pitäisi jättää Uhl.\n\n\"Autan kernaasti sinua muutamalla tuhannella, mutta tiedäthän, ett'ei\nAulanko voi ottaa suurta velkataakkaa päälleen.\"\n\n\"Älä sinä minua auta\", sanoi Jörn Uhl, \"mutta ei tuo toinenkaan,\ntalosta lähteminen, ole niin keveätä, Tuolla Itävainiolla olen\nkyntänyt, kun olin kahdentoista; aurankurki hetkahteli sinne\ntänne, niin että mieltäni melkein huimasi, ja joka kerta kun joku\nhevosista hiukan kurotti päätään, notkahdin eteenpäin, olin nimittäin\nkiinnittänyt suitset kaulani ympärille. Tuiki olin tuskaisen pelon ja\nvaossa tallustelemisen uuvuttama.\"\n\nHän veti pikkupoikansa, joka asteli hänen vierellään, lähemmä\nitseään, ja jatkoi. \"Kun sitte palasin sotaretkeltä ja Lena Tarn tuli\nvaimokseni, niin eipä ole talossa yhtään pylvästä eikä lehteriä, eipä\nole yhtään oljenkortta katolla, jolle en olisi nyökäyttänyt päätäni\nja sanonut: 'No nyt, ja, nyt olet hyvässä turvassa, nyt pidän _minä_\nsinusta huolen?' Ei auta kai muu, Thiess, minun täytyy kai jättää\ntalo, mutta helppoa se ei ole: minun täytyy antaa käsistäni Lena\nTarnin työn hedelmät ja minun täytyy myydä vieraalle hänen iloinen\nlaulunsa. Ja nuo katkerat vuodet, jotka sitte seurasivat... niistä\nen tahdo puhua. Ja sitte Thiess: jos nyt jonakin päivänä Elsbe\npalaisi kurjuudestaan ja vieras avaisi oven hänelle? Minä tiedän\nkyllä, minun täytyy pois, minä en voi maksaa korkoja, mutta helppoa\nse ei ole.\"\n\nSeuraavana aamuna matkusti Thiess taas pois.\n\nSamana päivänä nousi ukkosilma.\n\nMyöhään iltapäivällä kohosi mustansynkeä pilvi merestä, kasvoi\nkorkeana marskien ylitse ja viskeli vihoissaan ikäänkuin kultaisia\npeitsiä, suoria salamoita alas maahan. Etäällä meripadon luona\nvälähteli valkeata. Pilvi yleni ja läheni, ja illalla noin\nkello seitsemän tienoissa lepäsi se ratketakseen täytenään\naivan Sankt Marienin yllä. Miehet, jotka olivat olleet ulkona\npeltotöissä kiiruhtivat koteihinsa, naiset seisoivat ovissa heitä\nvastassa ja sanoivat: \"Olipa hyvä, että tulit\", lapset juoksivat\nleikkipaikoiltaan sisään.\n\nSilloin puhkesi ilma.\n\n\"Sepä oli jyrähdys!\"\n\n\"Se iski jonnekin!\"\n\nMiehet astuivat ulos ja tähystelivät ympärille ja sanoivat\ntoisilleen: \"Ei näy mitään.\" Samassa rupesi valelemaan vettä.\nPilvimöhkäle särkyi ja hajausi, ja peitti, siniseksi ja harmaaksi\nmuuttuneena, kohta koko taivaan kannen.\n\nEi ollutkaan tapahtunut mitään.\n\n\"Näetkö nyt, Wieten?\" tuumi vanha renki, \"se, mitä sinä lavertelit\npaidasta...\"\n\n\"Ole sinä vai\", sanoi Wieten.\n\nWieten palasi kyökkiin, ja renki kiipesi tikapuita ullakolle,\nheittääkseen heiniä alas. Silloin tuli pikku poika viis'vuotiaan\nleikkitoverinsa kanssa juosten välikölle ja huusi: \"Kassen, ota\nmeidät mukana sinne ylös.\"\n\n\"Poika\", vastasi ukko, \"tiedäthän sinä, ettette te saa tulla tänne.\"\n\n\"Joutavia! Me tullaan!\"\n\nHe nousivatkin rengin jäljissä tikapuita ylös ja kiipesivät kaltevaa\nheinärukoa ylös katon rajalle asti.\n\n\"Noo ja\", tuumi pikku mies, \"nyt emme pääse ylemmäksi. Tules tänne,\nminä kannatan sinua, että saat kurkistetuksi pöllöluukusta.\"\n\nKohta jälkeen palasivat he molemmat alas ja renki sanoi: \"Noh,\nsaitteko nyt kyllänne?\"\n\nKello tuli kahdeksan, ja Wieten toimitti pojan nukkumaan. \"Kuules\nsinä\", puheli poika, \"kerronpa jotakin sinulle: Minä olin Fritz\nHanssonin kanssa heinäladon ullakolla.\"\n\n\"Niinkö... ja isäsi on kieltänyt sen.\"\n\n\"Mutta jos minä kerron jotakin, niin ethän kantele.\"\n\n\"Mitäs sinulla sitte on kerrottavaa?\"\n\n\"Kertoisinko? Fritz Hansson kävi siellä ylhäällä, ihan siellä,\ntiedäthän, jossa on se pieni ikkuna katossa; ja uskoisitko, siellä\noli maannut hirveän suuri musta kissa. Niin suuri kuin joku vasikka\nvaan. Sillä oli ollut kaksi hehkuvaa silmää ja oli hiipinyt häntä\nkohden.\"\n\n\"Pane maata nyt ja nuku\", sanoi Wieten, ja meni Jörn Uhlin puheille.\n\"Jörn\", sanoi hän, \"eiköhän kerrota, että salama joskus saattaa\ntuntimääriä piilotella talossa, ennenkuin se sytyttää? Sehän oli\nhirveä jyrähdys. Poika myöskin juttelee merkillisiä. Oleppas hyvä ja\nkiipeä ladon ullakolle katsomaan; olen niin levoton.\"\n\nJörn kävikin ullakolla, tuli taaskin alas, teki kierroksen talon ja\nlatojen ympäritse, eikä huomannut mitään epäiltävää.\n\nKello löi kymmenen, ja kaikki olivat levolla.\n\nSilloin arveli salama, että nyt olivat talo ja ihmiset hänen\nhuomassaan ja lähti hiljaa liikkeelle. Pitkänä ja liukkaana\nkiemurteli se hitaasti heinäruon ja katon väliä, kiemurteli kirkkaana\nkuin ahkerasti käytetty lapio. Minne se kurotti ohukaisilla\nkäsivarsillaan, siellä rupesi kytemään punerva hehku. Kun se huomasi,\nett'ei se ilman puutteesta voinut lehahtaa ilmiliekkiin, hiipi\nse kyhähdellen ikkunalle asti. Ikkuna särkyi. Pöllö, joka istui\npäätyllä, lähti äänekkäästi huuhkahtaen lentoon.\n\nWieten oli noussut vuoteeltaan, hiipi ulos keskivälikölle ja kurkisti\nvälioven ruutujen läpi ulos isolle välikölle. Kaikki oli pimeätä ja\nhiljaista. Hän palasi taaskin sisään, istuutui vuoteen reunalle,\njossa poika lepäsi, ja rupesi kuuntelemaan.\n\n\"Väkeä on talossa... odotas nyt... neljä täällä... tuolla\nkolme... kaksi renkituvassa... ja Jörn... Eihän niitä useampaa?...\nEihän? Ei; ei ole. Ensinnäkin lapsi. Enkä ukkoakaan unhottanut!\nKymmenen ihmistä... kymmenen... kymmenen... Ja karja on kaikki\nlaitumella, paitsi muutamia eläimiä...\"\n\nHän kuuli jotain ääntä isolta väliköltä käsin ja seisoi taas pystyssä.\n\n\"Jotakin on tulossa, jotakin. Tunnen sen joka jäsenessäni. Ehkä tuo\näskeinen hirveä jyrähdys kiihoitti minua näin, mutta ehkä on joku\nmuukin syy.\" Hän nousi taas ylös ja kuunteli eteenpäin kumartuneena.\n\"Kuulesta, kuulesta... ei sittenkään ole levollista talossa.\nLaahaa ja räsähtelee, kantavat säläänsä kimssujaan ja kamssujaan,\nvaatteitaan ja astioitaan...\" Hän hiipi taaskin ovelle. \"Taisin ennen\nennen muinoin erään taian, kuinkahan se nyt kuuluikaan?\n\n    \"Herra tietä kera Pietarin\n    Hiljaa kulki, näki valkean:\n    'Valkea ällös sa polta,\n    Valkea, meitä sa vältä,\n    Kunnes armas Jumal' äiti\n    Toisen lapsens... '\"\n\nEnnenkuin hän vielä ennätti päättää lausettaan ja kun hän vielä\navoi ovea, kuului isolta väliköltä käsin räiskyvää ääntä, ikäänkuin\nsilloin kun heittää tuoreen puun palavaan pesään.\n\n\"Tuli on irti!\" huusi hän, \"tuli on irti!\"\n\nTyttö, joka makasi tuvassa, nousi äkkiä istualleen vuoteessaan, lapsi\noli samassa jo hänen käsivarsillaan: \"Juokse pojan kanssa Jasper\nKreylle, älä katsahda taaksesikaan.\"\n\n\"Jörn! Jörn!...\" Se ääni olisi voinut herättää vaikka kuolleista.\n\nSitä pukeumista, sitä ajatusten risteilyä, sitä käsien kiirettä! Ja\njälkeenpäin ei tiedä, mitä on ajatellut ja mitä tehnyt.\n\nJörn ei voinut jälkeenpäin selittää, miksi hän ensiksi oli tarttunut\njuuri vanhaan kirstuunsa ja mitä tietä hän oli laahannut ulos\ntuon raskaan kamssun, jossa ei ollut mitään kädenpidintä tai\nkahvaa. Ensimmäinen, jonka hän muistaa tehneensä, on se, että hän\nikäänkuin semmoinen, joka ulkoa syöksyy apuun vieraaseen taloon, oli\njuossut sisään tupaan, käärinyt tuon vanhan raskaan miehen, joka\nkauhistuksissaan kirkui ja huitoi ympärilleen, sänkypeitteeseen\nja kantanut pihalle ja tien ylitse, ja vienyt Jasper Kreyn tupaan\nvuoteeseen, joka valmiiksilaitettuna oli seisonut takan vieressä.\n\nSieltä juoksi hän takaisin, ja maamiehen vaistolla syöksyi hän\ntalliin, leikkasi kaulahihnat poikki kolmelta hevoselta, jotka\nseisoivat siellä, ja talutti nuo hurjistuneesti korskahtelevat\neläimet yksittäin ulos.\n\nEräs varsa oli pahassa vaarassa; renki ja avuksi tulleet naapurit\neivät enää päässeet sen luokse, mutta oli vielä eräs ovi, jota\nvuosikausiin ei oltu avattu. Sen muisti Jörn ja otti puukangen,\njoka sattumalta oli käsillä, mursi oven auki parilla iskulla ja toi\neläimen vahingoittumattomana ulos.\n\nNyt ei ollut enempää tehtävää. Kun hän kärvennein hiuksin ja verisin\nkäsin vielä kerran yritti sisään, astui opettaja, joka juuri oli\njuosten tullut paikalle, hänen tielleen: \"Ihmishenki on enemmän\narvoinen .\"\n\nSilloin heitti hän epätoivoisella liikkeellä veitsen kädestään\nja meni etupihalle päästäkseen kuulemasta lehmän ammuntaa, joka\nvastasyntyneine vasikkoineen seisoi liekeissä.\n\nVälttääkseen alaslonsoavaa turvekattoa ja paetakseen savua, joka\ntuprahteli isosta luvasta täytyi hänen etääntyä rakennuksen luota ja\nmennä seisomaan sisäänkäytäväveräjälle. Paloruisku ajaa karautettiin\nhänen ohitsensa pihalle, ihan hevosten editse juoksi pieni poikansa\nviistoon tien poikitse häntä kohden ja huusi itkien: \"Isä, onko varsa\npalanut?\" ja likistäytyi hänen polviaan vastaan.\n\nJasper Krey tuli hänen luokseen kasvot ja kädet nokisina ja sanoi:\n\"Saimme vielä lehmänkin pelastetuksi, toimme sen kyökinoven ja\nleipomahuoneen kautta;\" ja lähti pois taas.\n\nJörn Uhl seisoi, ja tuijotteli liekkeihin; pieni poikansa seisoi\nvieressään.\n\nEtuhuoneen lattiapalkit vääntyivät ja kiemurtelivat ja nyt kurotti\ntuhkasi Uhlin vierashuoneisiinkin. Ovellekin se kolkutti, nuoleskeli\nsitä ja poltti, oven yläpeili lensi halki ja hehkuva tulenkieli\ntavotteli ovenripaa. Kynttiläkruunu putosi helisten pöydälle, pöytä\nsyttyi liekkeihin, ja yht'äkkiä syöksähti tuo keltainen vieras\nketterästi kuin kissa ikkunalaudalle, kohotti hiukan akuttimia\nja särki ikkunan. Nytpä tuli vauhtia leikkiin. Kokonaiset laet\nputoilivat huoneisiin, yön taivas loisti sisään.\n\nTänä hetkenä, jolloin Uhlin vierashuoneet leimuivat punaisena\nlieskana ja jolloin ylösliekkaavat tulipatsaat valaisivat yöpimeitä\nlaidunmaita, jotka puoliympyrässä lepäsivät Wentorffin ympärillä,\nläheni Sankt Mariendonnista käsin kirkkotietä pitkin puron vartta\nkuolema. Se vältti tulenvaloa ja taitti lopulta varsalaitumelle.\nSieltä se lähti viistoon, suoraan Jasper Kreyn tuvalle, joka pienenä\nja matalana seisoi punervassa valaistuksessa korkeitten, vielä\nkirkkaammin hohtavain poppelien varjossa. Wieten Penn, joka seisoi\nvuoteen ääressä ja odotteli sen tuloa, väisti silmät suurina sen\ntullessa, ja antoi sijaa sille. Se astui lähelle ja laski kätensä\nvarmasti ja kiinteästi nukkuvan olkapäälle. Tämä vavahti pari kertaa.\nSitte pysähtyi hengityksensä.\n\nSilloin ryhtyi Wieten Penn Trina Kreyn auttaessa häntä kaikkiin\ntarvittaviin toimenpiteisiin.\n\nSatoja ihmisiä seisoskeli ja liikkuili noiden korkeiden palavien\nrakennusten ympärillä ja katseli heikkenevää tulta. Mutta harvoin\nläheni kukaan Jörn Uhlia ja hänen lastaan. Hänessä oli aina ollut\njotain omituista, jotakin mietiskeliästä ja juroa, jossa oli aina\nvivahtanut seassa kuin pientä kopeuttakin.\n\n\"Nyt kun hänellä ei enää ollut muuta neuvoa edessä, on hän tarttunut\nviimeiseen hätäkeinoon ja ruvennut murhapolttajaksi.\"\n\n\"Totta tosiaan, ihan niin hän katsoa jurottaa tuossa kuin mikäkin\npahantekijä. Katsos vaan, millaiset kasvot hänellä on!\"\n\n\"Kuule, mitä sanoi hän sinulle?... Minun täytyy sentään sanoa,\nett'en olisi hänestä tuota toki uskonut.\"\n\n\"Kuule, miksi yrität sen kanssa puheisiin? Onhan tuo niin selvää...\nnoh ymmärräthän, mitä tarkoitan.\"\n\nVarsinkin puheli tuommoista työläisväki, joka on erinomaisen kärkästä\nhuomaamaan pahaa isäntien olossa ja elossa, mutta taas hyvin hidasta\nhoksaamaan, jos mahdollisesti piilisi jotain hyvääkin siinä. Hänhän\noli aina ollut harvapuheinen ja juro heidän kanssaan, ja melkein\nitara, Häntähän olivat aina painaneet huolet ja rahapula.\n\nSiten seisoi Jörn Uhl tuntimääriä poppelien varjossa, siellä jossa\najotie taittaa luville, samassa paikassa, jossa hän oli seisonut\nsinäkin iltana, kun palasi sotaretkeltä.\n\nMutta kun oli jo tultu sivu puoliyön, saapuivat paikalle molemmat\nHargen Folkens'in rengit ja ne kertoivat että he tänä iltana kello\nseitsemän tienoissa palatessaan pelloilta ja kuullessaan tuon kamalan\njyrähdyksen, olivat selvästi nähneet, että salama oli iskenyt Uhliin.\nHe olivat nähneet kuinka poppelin oksa tai palanen kattopahvia tai\njotain muuta oli singahtanut irti. He olivat kohta pysähtäneet ja\nodottaneet, että tuli lieskahtaisi esiin, ja olivat olleet hyvin\nihmeissään, kun ei mitään ollut näkynyt. Uhlin pikkurenki myöskin\nkertoi, että ukkosenisku melkein oli ollut lyödä hänet kumoon,\nkun hän oli kulkenut talon ja luvan väliä ja että hän oli ollut\nhuomaavinaan hiukan savua toisessa päätyssä, ja että hän pihalla oli\nollut tuntevinaan palaneen käryä. Nämä puheet levisivät nopeasti.\nMonet menivät nyt puhuttelemaankin Jörn Uhlia, ja kertoivat hänelle,\nmitä olivat kuulleet; tiesivät kertoa toisistakin samallaisista\ntapauksista ja koettivat rohkaista häntä.\n\nKun ilma aamupuolella yötä rupesi viilenemään, hajausi väki.\n\nKun taivas harmeni, lähti Jörn Uhl tietä Jasper Kreyn tuvalle.\nTaivaalla näkyi vielä muutama tähti, ne tuikuttivat sieltä taivaalta\nkuin raukeanväsyneet, kiiltoisat silmät kalpeissa, liiaksi\nvalvoutuneissa kasvoissa. Kun hän tuli ovelle, astui Wieten häntä\nvastaan. Mutta Jörn oli jo ennättänyt nähdä hänen ylitsensä ja\nhuomannut kynttilät ja muut valmistukset. Hän sysäsi hellävaroen\nWietenin syrjään ja astui vuoteen ääreen ja katseli kauan isäänsä.\nSitte palasi hän taaskin Wietenin tykö, otti hänen kätensä ja piti\nsitä kauan kädessään ja sanoi hellästi ja hiljaa: \"Onpa hyvä toki,\nettä vanha äitini vielä on elossa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivää jälkeenpäin, kun hän oli saanut kaikki valmiiksi hautajaisia\nvarten ja selvittänyt tulipaloa koskevat asiat, nousi hän illempana\nRingelshörnille, istahti kivelle, joka seisoi tien puolessa pitkän\nharmahtavan ruohikon keskellä, hengähti syvään ja voimakkaasti, ja\nantoi ajatustensa lähteä minne itse mielivät ja ihmetteli, kuinka\nrauhaisalta ja ihanalta maailma tuntui.\n\nKun hän jo oli istunut pitkän aikaa siten, kuuli hän, että mäen\ntakaa lähestyivät jotkut ajopelit. Ajaja puheli ääneen juhtainsa\nkanssa: \"Noh, ravatkaa vielä vaan! Ravatkaa nyt vaan kaikkityyni.\nUhl on palanut ja Klaus Uhl on kuollut, ja nyt alkaa Jörn Uhlin\nelämänhistoriassa uusi lehti. Ja jälellä olevasta voin sanoa...\nHe-heijaa, Jörn! Siinähän sinä istutkin? Ja näyt jo osaavan hieman\nnauraakkin vai?\"\n\n\"Thiess!\" sanoi Jörn... \"Haudataan nyt ensin kuollut, niinkuin sopii.\nSitte on aikaa tutkistella, millä mielialalla minä mahdollisesti\nolen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun hautajaisten jälkeen Uhlien ja heidän sukulaistensa pitkä saattue\noli hajaunut kirkkotarhalta ja hauta jo luotu umpeen, palasivat Jörn\nUhl ja Thiess ja pikku lapsi Lena Tarnin haudalta vielä kerta Uhlien\nperintöhaudalle. Uutta hautaa peitti korkea seppelekumpu.\n\n\"Kuuletko Jörn\", sanoi Aulangon isäntä, \"tiedätkö mikä minusta\noli epämieluisinta tuossa miehessä? Ei hänen tuhlailemisensa, ei\nhänen juopottelunsakaan, vaan hänen iänikuinen hymynsä: hän hymyili\nkaikille ihmisille, ainoastaan ei sisarraukalleni. Niitä löytyy\npaljokin tuommoisia, jotka ovat ystävällisiä vieraille ihmisille,\njotka ovat sulaa ystävyyttä kaduilla ja kapakoissa, mutta jotka\nomilleen ovat kuin kiusanhenkiä. Onpa onni, Jörn, että on maailmassa\nkuolema, se nimittäin yksin takaa, että oikeus pysyy oikeutena. Vai\nluuletko sinä, että tuo tuossa jää ilman rangaistusta, hän joka\nniin kidutti minun pientä sisartani, joka antoi mennä rappiolle\nnuo kauniit pellot ja joka vaan laiskotteli ja nauroi? Sanon\nsinulle, Jörn, hän joutuu raskaaseen kyntötyöhön siellä toisessa\nelämässä. Lujasavisen marskipellon hän siellä on saava ja neljä\npattijalkaista hevoskonia ja muuta kiusaa, ja pahimman enkelivekkulin\najajapojakseen. Näeppäs tuotakin! Sisareni haudalla ei ole yhtään\nseppelettä!\" Hän kumartui, otti pari seppelettä käteensä ja vei ne\nsisarensa haudalle.\n\n\"Jörn, hän oli hupaisin ja vaatimattomin olento maailmassa. Lapsena\nlaskihe hän istumaan jonnekin puunkannolle, ihan sen syrjälle, hän\nmelkein vaan riippui sen varassa ja sanoi: 'Istus tähän Thiess,\nkatsoppas vaan, kuinka paljon tilaa vielä!' Hän oli niin vaatimaton,\nhän ei pyytänyt muuta elämältä, kuin omaa pientä ja hupaista\naurinkoista istuinsijaansa. Tuo tuossa ei ole valmistanut hänelle\nsemmoista; tuo pakotti hänet istumaan varjossa koko elämänsä.\"\nTaaskin laski hän seppeleen sisarensa haudalle.\n\n\"Kuule Jörn... jos hän voisi nousta ylös, hän tässä turpeen alla\",\n-- taaskin otti hän kaksi seppelettä, -- \"niin sanoisi hän: 'Lähde\ntalosta, Jörn, lähde vielä tänäpäivänä Aulangolle...' Jätä Uhl\nsille hyvilleen, Jörn! Uhl on tehnyt sinut köyhäksi ja turmellut\nterveytesi. Tule minun kanssani äitisi kotitaloon, siellä paranet\ntaas. Tule kanssani, Jörn... minä pyydän sinua äitisi nimessä. Sinä,\npieneni! Auta sinäkin nyt minua! Etkö sinäkin haluaisi Aulangolle?\"\n\n\"Läntään, lähtään isä!\" sanoi pikku mies, \"isä, siitäpä lystiä tulee.\"\n\n\"Jörn... te tulette kaikki rattailleni: sinä ja pikku poika ja\nWieten. Kirstun panemme taakse rattaan pohjalle. Silloin on sinulla\nyksillä rattailla kaikki, minkä omistat!\"\n\nJörn Uhl kääntyi hiukan poispäin ja katseli pitkästi Lena Tarnin\nhautaa kohden.\n\n\"Ajatteles yksin kirstuasikin, Jörn! Siinä on hyvä sunnuntaipukusi\nja kaukoputkesi ja kartta auringosta ja kuusta ja kaikista tähdistä\nja kaikki nuo ylen viisaat kirjat ja isoäitini, vanhan Trienke\nThiessenin, joka omaa sukuaan oli Stührmann, vanha puuleikkauksilla\nkoristeltu kaulainpuu. Luulen ainakin että se on sinulla, muutoin on\nse Peter Voss von Vaale'n hallussa... kaikki tuo, Jörn, ihmiset ja\nkirstu, ne ovat sinun omiasi, jos tulet kanssani Aulangolle. Täällä\nkuuluivat ne Uhlille ja sen huolille, tuolla Aulangolla kuuluvat ne\nyksin sinulle ja ovat sinun omiasi! Oi, Jörn, minä pyydän sinua,\ntule mukanamme! Minä pyydän sinua, Jörn: irroita sielusi kerrankin\nUhlista, ja ota se vihdoinkin itse käytettäväksesi. Minä pyydän\nsinua, rakas Jörn, tule minun kanssani. Muuten, sanon sen suoraan,\nolen minä levoton siitä, mitä tapahtuu.\"\n\nJörn Uhl ei vastannut mitään. Hän huoahti syvään ja loi katseensa\nmilloin Lena Tarnin haudalle, milloin haudoille jalkojensa edessä. Ne\nkolme hautaa puhuivat selvää kieltä hänelle.\n\nKun he hetken olivat seisoneet liikkumatta, sanoi Thiess: \"Nyt\nlähdetään. Nyt laskemme vielä nämä kolme seppelettä Lena Tarnin\nhaudalle, jokainen yhden.\"\n\n\"Lena Tarn?\" kysyi pikku poika, \"kuka hän on? Lena Tarn sanot sinä?\nMutta sehän on minun äitini.\"\n\n\"Niin, poikaseni! Ja millainen ihminen äitisi olikaan!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamupäivänä kutsui Jörn Uhl rengit ja piiat puheilleen,\nja maksoi kullekin heistä heidän palkkansa, kävi käsityöläistenkin\nluona ja maksoi heillekin heidän pienet saatavansa, ja sanoi, kun\nhe näyttivät kummastuneilta, lyhyellä harvasanaisella tavallaan:\n\"En tahdo, että saatte juoksuja rahojenne vuoksi, tai että ehkä\njoutuisitte jäämään ilmankin niitä.\" Silloin ymmärsivät he hänen\ntarkoituksensa, pistivät nopeasti rahat taskuunsa, saattivat häntä\novellekin vielä, kutsuivat vaimonsakin paikalle ja katselivat\nhäntä jälestä, kun hän korkeana ja tavallistaan suorempana asteli\nlehmuskujannetta. Sitte meni hän kerran vielä käymään autiolla\npalopaikalla ja seisoi kerran vielä noettuneen puoliluhistuneen\ntalonseinämän vieressä, lähellä kyökinovea, siitä on nimittäin vapaa\nnäköala Uhlin peltojen ylitse.\n\nTuli silloin Thiess Thiessen, pukeuneena lyhyeen matkatakkiinsa ja\npiiska kädessään kompuroiden soraläjien ylitse paikalle ja huusi jo\nkaukaa: \"Pikku Jürgen istuu jo kirstulla rattailla ja heiluttelee\njalkojaan ja Wieten sitoo par'aikaa ruskearaidallista päällyshuiviaan\npäälleen... Kuinka tuumit nyt, Jörn? Tuo on oikein. Tuommoisilta\npitää kasvojesi näyttää, poikaseni.\"\n\n\"Thiess\", sanoi Jörn Uhl, ja kääntyi häntä kohden, \"nyt olen selvillä\nsiitä! Minä annan Uhlin mennä, annan mennä kaikkine huolineen ja\nmurheineen. Minäkin olen ihminen... viiteentoista vuoteen ei minulla\nole ollut yhtään sunnuntaita; tuntuupa kuin olisin ollut vaan onneton\nhupakkoparka... Mutta nyt, totta tosiaan, nyt koetan oikein toden\nteolla sitä, josta eilen puhuit: koetanpa saada takaisin sieluni,\njoka tähän asti on piileksinyt täällä Uhlilla. Tänne sieluni! Tänne\nsieluni! Se kuuluu _minulle_!... Tule nopeaan nyt, Thiess.\"\n\nPikku poika istui kirstulla jo, ja Wieten seisoi kumaraharteisena\nrattaitten vieressä. \"Isä\", sanoi poika, \"mitä sinä huusit? Torasitko\nsinä jonkun kanssa, vai nauroitko sinä?\"\n\n\"Molempia!\" sanoi Jörn Uhl... \"Tule tänne, Wieten, nostan sinut\nrattaille... Aiotko sanoa jotakin, Wieten?\"\n\nWieten katseli häntä vakain himmein silmin ja syviin ajatuksiin\nvaipuneena. \"Muistui mieleeni kertomus hänestä, Jörn, joka sata\nvuotta viipyi pimeiden maanmenniäisten luona, ja joka, kun hän palasi\ntakaisin, oli vanha. Piilee toki paljon totuutta noissa vanhoissa\nkertomuksissa, Jörn.\"\n\n\"Piilee, Wieten!\" vastasi Jörn. Ja häntä puistatti, ikäänkuin olisi\nhäntä kammostuttanut.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.\n\n\nKun nuoren metsän ylitse, joka lepää lumen ja jään peitossa, alkaa\npuhaltaa lauhkea länsituuli, silloin rupeaa kuusissa ylhäältä\nalas saakka hiljaa risahtelemaan ja halkeilemaan: ne eivät tahdo\ntaipua, niiden täytyy murtua Mutta tuo lempeä lauhkea tuuli hiipii\nja hyväilee jokaista jäänkidettä, silittää ja sulattaa. Ja kuinka\nkäykään, lempeys voittaa kaikkialla maailmassa. Rakkaus voittaa.\nHelähtely ja särentely ja aseitten kalske taukoo. Jääkiteet antavat\nkirkkaitten peitsiensä vaipua, niiden haarniskat sulavat, silmät\nherkkenevät kyyneliin, ne antauvat lempeän hyväilevän ilman syliin.\nJos nyt käy metsässä, kuulee, kuinka liukuu ja putoilee ja kuinka\nkoko metsässä ääntelee ja lepertelee ikäänkuin puhuisi se matalasti\nja yksiäänisesti unissaan.\n\nIhanaa on nähdä ja kuulla, kuinka metsä sulaa. Ihanampaa on vielä\nolla näkemässä ja kuulemassa, kun sulaa ihminen.\n\nThiess Thiessen seisoi seuraavan päivän iltapäivällä Jörn Uhlin\nvuoteen ääressä, ja sanoi: \"Sinäpä menestyksellä Thiessenilaiseksi\nrupeat, Jörn. Nyt olet yhteen otteesen nukkunut kahdeksantoista\ntuntia.\"\n\n\"Missä poika on?\" kysyi Jörn.\n\nSe oli paikalla jo: \"Isä\", sanoi hän, \"nyt sinä olet nukkunut kuin\nunikeko. Olen jo kymmenen kertaa ollut täällä sinua katsomassa,\nseitsemän kertaa yksin ja kolme kertaa Thiessin kanssa.\"\n\n\"Näetkö\", sanoi Thiess, \"joka taholta yhtäläistä tunnustusta!...\nMinä kävin aamupäivällä jo taas Sankt Mariendonnissa. Seppä ei ollut\nvielä saanut maksua viimeisestä lapiostaan, annoin hänelle taalarin.\"\n\nJörn Uhl nousihe pystyyn: \"Sitä ei minulla ole maksaa sinulle\ntakaisin.\"\n\n\"Rupeatko jo huolehtimaan taas?\"\n\nSilloin heittäysi Jörn taaskin pitkäkseen ja nauroi. \"Varonpa itseäni\nsiitä. Kaikki on turvissa nyt! Isä ja Uhl, tämä pieni poikani tässä\nja Wieten! Eikä velkoja ollenkaan, eikä yhtään vihamiestä! Kaikki on\nselvää ja suoraa, ihan selvää ja suoraa. Niin selvää ja suoraa kuin\npalanen reikäleipää. Toistaiseksi saat sinä pitää meistä huolen.\"\n\n\"Selväähän se: te jäätte tänne, ja me elämme hupaisesti edelleen ja\nodottelemme, mitä tuleman pitää.\"\n\n\"Kiitokset sinulle, Thiess. Tuumin nyt hiukan tässä, ja katselen\nsitte, mihinkä sittemmin sopii ryhtyä.\"\n\nSeuraavana aamuna meni hän jalan Sankt Mariendonniin amtinesimiehen\npuheille ja neuvotteli tuon tyyneen ja järkevän miehen kanssa\nasemastaan, ja sanoi, ett'ei hän enää aikonut antautua tekemisiin\ntalon kanssa. Ell'ei valkopää haluaisi ottaa vastaan taloa veloista,\nniin pankoon pesän vararikkotilaan. Hän ei tahdo penniäkään talosta,\nmutta hän ei myöskään tahdo ottaa mitään velkoja niskoilleen uutta\nelämää aloittaessaan. Hän oli kylliksi kauan saanut kantaa huolia\nja velkoja, hän oli kymmenen vuotta saanut olla, kuin olisi ollut\npahateko omallatunnollaan, ihan kuin olisi hän kantanut rinnallaan\nlautaa, johon suurilla ja selvillä kirjaimilla oli kirjoitettu:\n\"Tuolla ihmisellä on suuret velat.\" Hän oli itsekin tuntunut\nitselleen kuin kirouksenalaiselta. Mutta nyt hänestä oli keveätä ja\niloista.\n\nAmtinesimies nauroi tuota Jörn Uhlia, jonka kanssa ennen tuskin oli\nvoinut sanaa vaihtaa, mutta joka nyt, kun omaisuutensa kaikki oli\nmennyttä, jutteli noin vapaasti ja itsetietoisasti, ja lausui hän\nolevan syytä toivoa, että tulisi toimeen vapaaehtoinen kauppa, talo\nkun oli hyvässä kunnossa ja hyvässä viljelyksessä. Lopuksi sopivat he\nvielä siitä, että Jörn Uhl Thiess Thiessenin takuuta vastaan saisi\npitää hallussaan kaksi hevosistaan, hevosparin, joista Lena Tarn jo\naikoinaan oli iloinnut, kun ne vielä olivat varsoja, nyt ne olivat\nkorkeita, kahdeksantalvisia, virheettömiä valakkoja, holsteiniläistä\nmarskirotua.\n\nKun hän taaskin oli kylätiellä, nyökäytti hän itsekseen iloisesti\npäätään, heilautteli keltaista tammisauvaansa ja suljutti sillä\nkäydessään lehmusten lehviä, jotka paksulta peittivät tietä. Kun hän\nkaukaa näki koulutalon, siellä kun se vielä oli melkein pensaittensa\nja lehmustensa piilossa tähysteli hän ikkunaa, jonka ääressä hän\nennen muinoin oli opiskellut englannin kieltä, ja puutarhaa ja\najatteli: \"Lisbeth Junkerkin palaa piakkoin taas kotimaille. Sepäs\non kummeksuva, kun ei enää näe Uhlia, ja kun me olemme muuttaneet\npois. Olipa sievästi häneltä pistäytyä joka kesä, kun oli käymässä\nkoulutalolla, myöskin Uhlilla katsomassa. Onpas se hieno tyttö. Ja\nsoma kuin aina!\"\n\nHän tuli lähemmäksi, ja katsahti lankkuaidan yli. Koko puutarha oli\npaljasta kirjavaa valoa ja voimakkaita iloisia värejä. Viiniköynnös\nseinällä välkkyi ja kimalteli kirkkaassa lokakuun-auringossa. Lieto\ntuuli häilytti punaiset, viheriät ja keltaiset väripilkut yhdeksi\naurinkoiseksi usmaksi. Kuitenkin keksi hän kaiken sen kimaltelevan\nvälkkeilyn keskellä, aivan moniheloittavan viinipensaan edessä,\nerityisen valokohdan, joka levotonna liikkui edes takaisin siinä\nkaiken muun rauhaisan sädeleikittelyn keskellä. Tytön niskaan, joka\nistui viinipensaikossa ja kuori palkoja, oli lentänyt jotakin, eikä\nhän näyttänyt tietävän oliko sinne lentänyt joku lehti tai toukka;\ntyttö nousi pystyyn ja pudisteli itseään; auringon valo hypähteli\niloisena hänen kirkkaanvalkeilla hiuksillaan ja hänen silmillään.\n\n\"Odotas!\" huudahti Jörn Uhl, \"minä tulen auttamaan.\"\n\nJa ennenkuin tyttö huomasikaan, kumartui Jörn jo hänen ylitsensä\nja puheli: \"Eihän siellä näy muuta kuin paljaita kiharia valkeita\nhiuksia.\"\n\nTyttö katsoi häneen hämmästynein loistavin silmin. \"Oi, Jürgen!\"\nsanoi hän, \"kuinka säikähdytit minut! Ja kuinka iloista, että näytät\nnoin reippaalta!... Sinua parkaa! Nythän olet menettänyt isäsikin ja\nkoko Uhl on palanut.\"\n\nJörn nyökäytti päätään: \"Emme siitä viitsi puhua\", sanoi hän. \"Se on\nollutta ja mennyttä! Ihan ollutta ja mennyttä! Olen iloinen vaan,\nettä näin sinut vielä. Kauanko jo olet ollut täällä?\"\n\n\"Eilisiltana tulin. Aioin vaan toimittaa pavut korjuun, sitte aioin\nkäväistä Uhlilla ja käydä katsomassa, voisinko vielä kohdata sinut ja\nlapsesi. No, kuinka sinun nyt ovat asiasi, Jürgen?\"\n\nHän kertoi yksivakaasti veljestään ja isästään, hiiristä nisussa ja\ntulipalosta ja keskustelustaan amtinesimiehen kanssa. Lisbeth lausui\njonkun lempeän osaaottavan sanan.\n\n\"Siitä ei minulla vielä ole aavistustakaan\", jatkoi Jörn, \"mihinkä\nnyt rupean ryhtymään.\"\n\n\"Ah\", vastasi Lisbeth, \"sinä Jürgen kyllä helposti löydät tehtävää.\nSinähän osaat ja viitsit tehdä työtä. Ja olet niin älykäs. Älä sinä\nsiis turhia huolehdi.\"\n\nAurinko ilakoitsi lehvistössä ja pensaikossa, heitteli varjojaan ja\nvaloaan, tultaan ja värejään kaikkialle, leikitteli heidän kummankin\nyllä.\n\nJörniä ihmetytti, että Lisbeth puhui siten hänestä. Eihän hän siis\nyksinomaan säälinytkään häntä. Kunnioittikin häntä! Tuo oli kovasti\nmieleen hänelle. Tuollainen hieno ylhäinen tyttö! \"Enpäs\", sanoi hän,\n\"en minä tulevaisuuden vuoksi haikaile. Ainahan sitä jotain löytää.\nAionpa viettää monet viikot, ehkä koko talvenkin ihan jouten ja\nhuoletonna vaan ja sitte vasta ratkaisen.\"\n\n\"Siinä teet oikein\", sanoi Lisbeth... \"Tiedätkö mitä, Jürgen?\nKuule, tulesta sill'aikaa kerran Hampuriinkin! Näytän sinulle koko\nkaupungin, kaiken mitä siellä on nähtävää. Ota lapsi mukaasi. Ethän\nolekaan tähän asti saanut kokea muuta kuin työtä ja vaivaa. Mutta\ntule nyt vaan!\"\n\nJörn kävi ihan vallattomaksi. \"Sanoisinko minäkin jotain?...\"\n\n\"Sano Jürgen!\"\n\n\"Jospa viitsisit, ja jos tyytyisit semmoiseen kuin siellä on... me\nelämme sangen yksinkertaisesti...\"\n\n\"Mutta sanohan nyt, Jürgen.\" Lisbeth katseli häneen iloisesti\nodottaen ja suurin silmin.\n\n\"Enpä tiedä, tohdinko esittää, mutta jos sinä viitsisit käydä\ntervehtimässä meitä, niin meillä molemmilla ei ole mitään tekemistä.\nMe kolme, sinä, lapsi ja minä saisimme kaiken päivän tehdä, mitä\nikinä haluttaisi.\"\n\n\"Oikein tottako, Jürgen!\"\n\n\"Ja sitte, jos vaan viitsisit, niin tekisimme pienen retken yhdessä.\nKävisin mielelläni tervehtimässä erästä sotamiesaikaista toveriani,\njoka asuu Burg'in lähistöllä. Minä tarkoitan, jos sinua huvittaisi...\"\n\nLisbethin silmissä välkähteli kyyneliä. \"Jürgen\", sanoi hän, \"niin\nhirveän mielelläni tulen minä! Jos sinä oikein totta ja todella suot,\nettä tulen, niin tulen minä niin mielelläni.\"\n\nJörn kummasteli hänen iloaan ja kävi vielä iloisemmaksi ja sanoi:\n\"Mutta eipäs! Kuinka iloiseksi tulit! Sitä en minä olisi luullut,\nEll'ei siellä vaan ole sinulle liika yksinkertaista! Kinkut ovat\nvarmaankin menneenvuotisia ja ryynit ovat tattariryyniä, ja kuinka\nnukkuminen on järjestettävä siitä en itsekään ole ihan selvillä.\"\n\n\"Oh\", sanoi Lisbeth, \"tuohan on kaikki niin yhdentekevää! Tiedätkö,\nett'et sinä useinkaan ollut ollenkaan ystävällinen minulle, kun tulin\nluoksesi Uhlille. Olit niin lyhytpuheinen ja niin väliäpitämätön\naina. Ikäänkuin sinulle olisi ollut ihan yhdentekevää, kummoista\nminun oli ja mitä minä ajattelin ja oliko minullakin mahdollisesti\nhuoleni. Olithan sentään minun hyvä toverini, silloin kun vielä\nolimme lapsia? Minä itkinkin välistä sen tähden.\"\n\n\"_Sinäkö_?\" sanoi Jörn... \"_sinäkö_ olet itkenyt? _Ja siitä\nsyystä?_... Lisbeth? Ja minä kun luulin, että tulit tervehtimään\nvaan jonkinlaisesta kohteliaisuudesta! Minä luulin että sinä tahdoit\nosoittaa sääliäsi minulle. Ja sinä kun päinvastoin tulit etsimään\njotakin minulta? Mutta oikein tottako? Minulta? Tyttöseni, kuinka\nmielelläni olisin puhunut kaikesta kanssasi! Kun vaan olisin\naavistanut! Mutta minä olin niin huolien ja murheiden painama ja\nsilmäini edessä oli kuin hämähäkinverkkoa. Kuvittelin aina, että sinä\nelit sulassa ilossa ja onnessa.\"\n\n\"Oi, Jürgen. _Minä_ onnessa!\"\n\n\"Jos todellakin on niin, Lisbeth, että _sinä_ etsit jotakin\n_minulta_, ja että minä voisin jossakin olla sinulle avuksi...\nniin silloin... todellakin... Lisbeth... missä sitte olen ja\noleskelenkin... silloin etsin minä ylös sinut ja jokaisessa\ntarpeessasi saat sinä luottaa minuun.\"\n\n\"Mutta eipäs\", sanoi Lisbeth ja löi kätensä yhteen. \"Kuinka iloinen\nolen, kun sinä olet noin hilpeä ja avoin ja puhelet tuolla tapaa\nkanssani.\"\n\nJörn hymyili iloisesti ja onnellisesti ja sanoi: \"Huomennapa hauskaa\ntulee. Thiessillä on asioita huomen aamupuolella täälläpäin ja hän\nsaa käväistä noutamassa sinua. Pikku poikani ja minä piiloittaudumme\njonnekin metsänrantaan ja yllätämme teidät sieltä, Annamme Thiessin\njatkaa matkaa siitä, mutta sinä saat kohta lähteä meidän kanssamme\naulangon poikki. Minä näyttäisin pojalle ne suure kivet muistathan...\nne jotka noita on heittänyt. Muistathan vielä? Sillä oli kädet\nkuin teurastajan pölkky!\"\n\nLisbeth löi taaskin kätensä yhteen: \"Mutta eipäs\", sanoi hän, \"enpäs\nvaan osaa sanoa kuinka iloissani olen kun sinä olet noin hilpeä ja\nsydämellinen!\" Silmänsä välkkyivät sulina kyynelinä.\n\nJörn nyökäytti päätä hänelle ja sanoi veitikka, maisesti: \"Sinulla on\nyhä sama korkea kimeä ääni kuin muinenkin.\"\n\nTyttö nauroi. \"Vaiti nyt\", sanoi hän, \"kai saan minäkin näinä päivinä\nvielä keksiä kaikellaisia vanhoja vikoja sinussakin.\"\n\n\"Oliko minussa semmoisiakin?\"\n\n\"Kaikkea kuvitteletkin. Usein olit hajamielinen ja usein tulistuit.\nJa usein... niin usein annoit itsessäsi pujahtaa esiin Uhlin.\" Hän\nloi kädellään rintaansa ikäänkuin jäljitelläkseen jotain kerskuria.\n\n\"Niinkö?\" sanoi hän. \"Vai semmoinen olin! Kummoinen sinä olit,\nsitä saan nyt ajatella kun palaan kankaan yli. Nyt minun pitää\nlähteä. Tämä virkisti minua En olisi luullut, että sinä olit noin\nyksinkertainen ja koruton ihmislapsi.\"\n\n\"Enkä minä, että sinä tänään olisit noin iloinen. Kuule sinä! Se tulee\nsiitä, ett'ei minulla ole huolia. Ennen oli minulla ainoastaan\nraskaita ajatuksia jotka tulla komppuroivat kuin mitkäkin\nmyllärirengit; nyt ne ovat muuttuneet herrasmiehiksi jotka käydä\ntepsuttelevat sunnuntai-puvussaan ja kurkistelevat tyttöihin, jotka\nistuvat viinipensaiden suojassa. Nyt siis! Huomiseen asti, Lisbeth!\"\n\n\"Terveiset pikku Jürgenille!\"\n\nJörn ravisteli hänen kättään, nyökäytti päätään ja sanoi hyvästit\nja lähti pois. Lisbeth katseli häntä jälistä, kunnes hän katosi\nsilmistä. Sitte kokosi hän hymyillen ja ajatuksissaan paunpalvot. Hän\nei sentään vielä ennättänyt saada niitä kokoon, kun hän jo -- liekö\nhänelle sitte taaskin lentänyt jotain niskaan? -- puisteli itseään\nja huusi: \"Maria! Maria!\" Ystävätär tuli juosten, lapsi käsivarrella\nulos ja kysyi, mitä nyt oli tapahtunut. Silloin sanoi Lisbeth: \"Oh...\ntiedätkö, kuka täällä on käynyt? Kuka on istunut tässä? Tässä\npenkillä? Ja ihan iloisena ja tyytyväisenä jutellut tässä minun\nkanssani?\"\n\n\"Eihän se voi olla mahdollista!... Jörn Uhlko?\"\n\nSilloin nyökäytti toinen, tuo valkohiuksinen päätään, ja nauroi ja\njuoksi sisään.\n\nSeuraavana päivänä istui hän todellakin Thiessin rinnalla rattailla\nja näytti kuin seisoisi kaunis nuori ruusupensas pienen kippuraisen\nkatajan rinnalla. Ja Thiess nauroi koko kasvoiltaan, kun Jörn Uhl ja\npikku poika aivan oikein seisoivat siellä metsän rannassa.\n\nLisbeth ei ollut uskaltaa hypähtää alas; Jörn piti käsiään niin\nkorkealla ja näytti niin arveluttavalta. Viimein hän sentään uskalsi.\n\nMutta kohta lähti hän juoksemaan pikku Jürgenin kanssa, suoraan\nAulankoa kohden, ja käänsi nyt kaiken huomionsa häneen, ikäänkuin\nolisi hän tullut Aulangollekin kuten ennen Uhlille, \"ainoastaan lasta\nkatsomaan.\" Samaan tapaan jatkoi hän koko päivän. Jörn oli sillävälin\njoutessaan lähtenyt Thiessenin kanssa suolle katsomaan turpeita. Kun\nhän palasi, tapasi hän Lisbethin vielä leikkimässä pojan kanssa. He\nhyppelivät edes ja takaisin erään ojan ylitse, ja näkyivät olevan\nhirveästi huvitettuja siitä. Kun Jörn läheni heitä, sanoi Lisbeth\npojalle: \"No niin ja, nyt ei minulla enää ole aikaa, nyt minun pitää\nmennä Wieteniä auttamaan.\" Ja pujahti taloon, kuin kärppä koloonsa\nkivirauniossa.\n\nKun Jörn hetki jälkeenpäin tuli etuväliköllä häntä vastaan, kun\nhän par'aikaa sitoi huivia päähänsä ja sanoi että hän vielä\naikoi Wietenin kanssa puhdistaa kyökin seinät, jotka näyttivät\nsiivottomilta, silloin rupesi Jörnistä tuntumaan tämä olevan jo\nliikaa. Hän tarttui vallattomasti häneen, kierähti hänet kerran\nympäri, aukasi huivin ja esiliinan solmusta ja heitti nurkkaan ja\nsanoi: \"Nyt lähdemme yhdessä aulangolle.\"\n\n\"Pikku-Jürgenin täytyy tulla mukaan.\"\n\n\"Eipäs, hän jää tänne.\"\n\nLisbeth tekeytyi hiukan nyrpeäksi ja arveli, että oli vähän liikoja\nvaadittu, että hänen pitäisi tehdä, mitä hän suvaitsi vaatia.\n\n\"Otatko hatun päähäsi?\"\n\n\"En, mutta vähän lämpöisempää otan ylleni.\" Hän otti yksinkertaisen,\nmustan päällysröijynsä käteensä ja oijensi Jörnille. Tämä pani\nkepin seinää vastaan ja sanoi: \"Neuvoppas nyt, kuinka tässä pitää\nmenetellä.\"\n\n\"Älä nyt ole olevinasi; osaathan toki auttaa päällysröijyn ylle.\"\n\n\"En ole tämmöisessä hommassa ollut kertaakaan ennen, en miehien enkä\nnaisienkaan kanssa... Kuinka hieno!... Onko sen vuori ihan silkkiä?\nEnpäs ole eläissäni nähnyt moista! Noh, käsi tänne.\"\n\nLisbeth oli nyt kyllä saanut sen ylleen, mutta vielä ei se istunut\nmukavasti. Hän taivutteli itseään, oijenteli käsiään ja koetti\ntyöntää villaisen lenninkinsä avarat ja mukavat hihat päällysröijyn\nalle, mutta ei vaan tahtonut saada luonnistamaan.\n\n\"Annappas, kun minä autan\", sanoi Jörn.\n\nLisbeth pyörähti kerran ympäri... \"Ei, ei... se menee jo...\"\n\n\"Näetkös nyt\", sanoi Jörn, \"yhä vielä olet yhtäläinen kuin\nlapsenakin! Aina vaan: Älä koske minuun! Aina ylpeä! Tuommoisen\nverroille ei ole yhdessäkään Uhlissa miestä.\"\n\n\"Jürgen!\" vastasi Lisbeth, ja silmänsä katsoivat suoraan ja\nmoittivasti häneen, ja äänensä kuului kimeältä ja hienolta: \"Olen\nainoastaan hiljainen ja ujo, en mitään muuta. Jos voisit nähdä\nminuun, niin ajattelisit ihan toisin minusta.\"\n\n\"No\", sanoi Jörn, \"älähän nyt suutu. Minusta on vaan aina tuntunut\nkuin olisit sinä liika hieno, jotta minä voisin seurustella\nkanssasi. Ja siinä on oman painostuneen asemani ohessa syy, joka on\nvaikuttanut, että viime vuosina olen ollut niin arka kohtaasi.\"\n\nNyt loi Lisbeth veitikkamaisesti silmänsä häneen ja sanoi: \"Mutta\nsanoppas Jörn, mikä minussa sitte on niin hienoa?\"\n\nNyt joutui Jörn hämilleen ja salasi epävarmuuttaan, tekeytyen\nvakaaksi ja miettiväksi. \"Niin tuota\", sanoi hän, \"ensinnäkin on koko\nvartalosi, tiedätkö, kuin tuo nuori lehmus, joka kasvaa koulutalon\nkulmassa, puutarhan portilla. Koko sinun olennossasi ja ryhdissäsi on\njotain semmoista nuorta ja solakasti ylenevää, tiedätkö.\"\n\nLisbeth nykäsi päällysröijyään ja nauroi ja sanoi: \"Enemmän vaan,\ntuommoista kuuntelen minä kernaasti.\"\n\n\"Niin, ja kasvosi ovat kuin olisi tänäinen, ihmeenihana, aurinkoinen\npäivä luonut ne tänä aamuna vasta. Ja silmäsi sitte, jotka aina\nkatsovat niin ylen vakavina; ollenkaan huolimattakaan siitä, että\nvielä varsin erityisesti järjestelet niitä joka kerta, kun katsot\nminuun.\"\n\n\"Enpäs toki, Jürgen.\"\n\n\"Ja kun puhut, sovittelet sinä suutasi niin lystisti, että kernaasti\nkatsoo sinua, nähdäkseen yksin tuon toimituksesikin jo. Sinun suusi\non tullut leveämmäksi ja varmapiirtoisemmaksi.\"\n\n\"Noh niin, ja joko nyt olet valmis?\"\n\n\"Muistatko vielä\", jatkoi Jörn, \"ettet koskaan tahtonut antaa kättäsi\nFiete Kreylle, kun meidän piti auttaa teitä vallien yli. Sait silloin\njäädä seisomaan siihen! Eihän käynyt alaskaan luistaminen! Pukuhan\nsiitä olisi likastunut! Ja olisi se näyttänyt niin rumalta! Silloin\nhuusit sinä: 'Jürgen, Jürgen!' Kuulen vielä äänesi sieltä vallilta.\nNäetkös, semmoinen sinä olit.\"\n\n\"Ja minkätähden? Koska Fiete Kreyn kädet eivät tavallisesti olleet\nylen puhtaat. Tiedäthän sen!\"\n\n\"Niin lapseni, millaisiksi ovat _minun_ käteni tulleet nyt! Mihin\nkaikkeen on minun täytynyt niillä tarttua! Veljeni makasi väliköllä,\ntuolla... oh, en tahdo ajatella sitä. Sinä olet liika hyvä kaikkeen\nsemmoiseen, Lisbeth.\"\n\n\"Annas tänne\", sanoi hän. Ja ennenkuin Jörn huomasikaan, mitä hän\ntarkoitti, oli hän ottanut hänen kätensä ja vienyt sen poskelleen.\n\"Noin minä ajattelen\", sanoi hän.\n\nSilloin vavahti Jörn koko ruumiissaan. Hän tarttui kiinteästi\nhänen käteensä ja puhui työläästi: \"Sinä olet minun oma rakas\nleikkitoverini.\"\n\nHe olivat saapuneet metsänrantaan ja Jörn osoitti paikkaa, jossa\nvallin vierteellä kasvoi kaunista tiheätä sammaletta noin ihmisen\nmitan leveydeltä. \"Istahdatko hiukan alas tuohon?\"\n\nLisbeth teki hänen ihmeekseen sen.\n\n\"Tässä\", sanoi Lisbeth, \"makasimme kerran kaikki neljä.\"\n\n\"Ja missä lienevät nyt molemmat toiset?\" sanoi Jörn.\n\nLisbeth silitteli kädellään sammaletta vierellään, aikoi sanoa\njotakin ja katseli eteensä maahan. Sitte alkoi hän: \"Enpä saa rauhaa\nennen, Jürgen, sinun pitää ymmärtää minua oikein. En minä ylpeä ole\nenkä olevinani myöskään. Näet'sä, Jürgen, muistathan kohtauksemme\npuutarhassa, se oli lystinkurinen juttu. Sinä olit luonnollinen ja\njärkevä, minä käyttäysin naurettavasti. Ja sen sinä ymmärrät itse\nvallan hyvin, miks'en minä silloin tanssiaisissa tahtonut tanssia\nkanssasi, perästäpäin olet kyllä ehkä piankin ajatellut asiasta\ntoisin ja oikeammin, kuin silloin. Että siihen aikaan hyvin vähän\nseurustelin Elsben kanssa, niin kuule Jürgen, minä tiedän, kuinka\nuskollinen ja hyvä hän oli sydämeltään, ja älykäs hän myös oli. Jo\nihan nuorena tyttönä katseli hän erinomaisen selvästi ja raittiisti\nelämään, sillä välin kun minä vielä hyvin kauan pysyin joutavia\nluulottelevana, turhamaisena tytönhupakkona. Hän ei haaveksinut\nturhia, eikä puhellut asioista, jotka eivät ole puhumisen arvoisia,\nkuten kartiinipitseistä ja semmoisista, vaan oli huomionsa kiintynyt\nvakaviin ja todellisiin asioihin. Siinä suhteessa oli hän sinun\noikea sisaresi, Jürgen... Mutta ethän ole kuullutkaan, kuinka\nhuonosti hänen kanssaan oli oikein. Ethän tiedä, että kun sinä olit\nsotapalveluksessa, hän keskellä yötä nousi ylös ja hiipi pimeän kylän\nläpi minun akkunani taakse ja oli koko puolen yötä minun luonani. Hän\nitki silloin katkerasti ja valitti sitä, kuinka levoton hän oli. Kun\nsitte sattui talvella tanssiaisia, käyttäytyi hän niin vallattomasti\nja ylimielisesti niissä, että hänestä ruvettiin puhumaan.\"\n\nHän hengähti syvään, eikä tohtinut luoda silmiänsä ylös häneen.\n\n\"Näet'sä, Jürgen, en minäkään ole tuommoisesta vapaa. En minäkään ole\neloton ja tuhma, kylmä ja väliäpitämätön; mutta minä olen sulkenut\nsen kaiken sisimpään sieluuni, se on minun sieluni kätketyintä\nsalaisuutta, se ja uskonto.\"\n\n\"Eivätköhän ne sentään ole kaksi eri asiaa?\"\n\n\"Eivät minusta, Jürgen. Eivätköhän ne enemmin ole kuin veli ja sisar?\nEthän sinä toivottavasti sentään ole sitä mieltä, että uskonto on\nalkuisin Jumalasta ja luonto pahasta; ne ovat molemmat Jumalasta\nalkuaan, ja niiden pitää asua rinnakkain ja holhoa tointoistaan.\"\n\nHän silitti keveästi kädellään sammalta. \"Katsos nyt, tuommoista\nse minun ylpeyteni on, josta sinä aina puhut: minä asun hienossa\nhuoneessa, jonka seinät ovat siistin valkoiset, ja jonka ikkunat,\njotka eivät ole liian korkealla, välkkävät puhtaina, edessään siistit\nikkunaverhot. Mutta jos päättää, että siinä siistissä kammiossa\ntäytyy asua joku vanha hurskas neitonen... ymmärräthän Jürgen,\ntuommoinen karitsamaisen hurskas... niin silloin erehtyy. Siellä\nsiistissä kammarissani, siistien ikkunaverhojen! takana laulelen minä\nusein, ja nauran ääneen ja tanssin, ja monta kertaa heittäyn minä\nlattialle pitkäkseni ja itken kyllikseni enkä tiedä miksi teen sitä\nkaikkea.\"\n\nJörn katseli häntä kirkkain silmin. Puut hänen takanaan olivat\nhiljaa kumartuneet häntä kohden ikäänkuin tarkemmin kuullakseen ja\nilta-aurinko vieritteli kultapallojaan sammalilla. Kaikki oli satua\nympärillään, mutta hän ei huomannut sitä.\n\n\"Meille on tapahtunut ihmeellistä\", sanoi Jörn. \"Eilen tulin minä\nsinun luoksesi, tänään tulet sinä minun luokseni.\"\n\nNyt katsahti Lisbeth häneen ensi kertaa: \"Jos tahdot, niin tulee\nmeistä nyt taaskin oikeat ystävät, ja pysymmekin semmoisina niinkauan\nkuin elämme.\"\n\nSilloin sysäsi hän keppinsä maahan ja sanoi: \"Suurempaa lahjaa en\nolisi voinut saada, Lisbeth, kuin ihmisen, jonka kanssa voin puhua\nkaikesta. Semmoista ei minulla ole ollut siitä asti kun Fiete Krey\nkatosi Ringelshörnin taakse ja kun Lena Tarn valmistautui kuolemaan.\nMinä olen ollut yksikseni, hyvin yksikseni, ja yksinäisyydessäni olen\ntullut omituiseksi ja jäykäksi.\"\n\n\"Mutta nyt sinä sulat, Jürgen. Nyt jatkat sinä siitä, mihin lapsena\nennätit. Olet vielä kylliksi nuori semmoiseen. Kuinka lystinkaltainen\nsinä olit! Niin toimissasi aina, ja niin vakava! Se oli Aulangolta\nperittyä.\"\n\n\"Noh\", sanoi Jörn, \"lähdetään nyt. Nyt mennään kotiin, ja puhutaan\nhuomenna tästä tarkemmin. Neuvotellaan huomenna, mihinkä minun nyt\nsopisi ryhtyä. Jos olet oikea toverini, pitää sinun auttaa minua\nsiinäkin.\"\n\n\"Tiedätkö mitä?\" sanoi Lisbeth. \"Voihan olla, ett'et nyt ensi\naikoina ennätä tarpeeksi pitämään huolta lapsestasi. Tänne häntä ei\nolisi oikein mukava jättää, koulumatka on liian pitkä. Mutta entä,\njos sallisit hänen tulla minun mukanani, Jürgen? Meillä on siellä\nniin hyvät koulut, ja minä... minä olen seisonut hänen äitinsä\nkuolinvuoteen ääressä.\"\n\n\"Senkö tekisit?\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.\n\n\nKun Jörn seuraavana päivänä, koko varhain, palasi soilta, joilla\nhän oli käynyt Thiessin kanssa, tuumi hän: \"No niin, ja! Nyt saavat\nmolemmat nousta ylös ja lähteä minun kanssani aulangolle.\" Mutta kun\nhän etsi heitä ensin tuvasta ja sitte kyökistä, sanoi Wieten hänelle:\n\"Minulla on terveiset heiltä kummaltakin sinulle; vasta iltapäivällä\novat he sinun puhutettavinasi, aamupäivän saat sinä viettää Thiessin\nkanssa.\"\n\n\"Mutta tosiaankin... Wieten!\" sanoi hän, \"poikahan... se on jo ihan\nsalaliitossa hänen kanssaan.\"\n\n\"Eihän tuo mikään ihme ole, Jörn! Lisbethän on siinä ijässä, että hän\nhyvästi voisi olla hänen äitinsä, ja hän pitää hänestä paljon. Ei tuo\nole mitään teeskeilyä, Jörn.\"\n\nHän palasi totteliaasti alas soille taas ja tuli vasta päivällisiksi\nkotiin, ja tapasi molemmat vastikään hekin palanneina.\n\n\"No, sovitteko hyvästi yhteen?\" kysyi hän.\n\n\"Ei meille tullut pienintäkään riitaa\", sanoi pikku mies, \"ja olemme\njutelleet vähän monellaista. Nyt iltapäivällä saat sinäkin tulla\nmukaamme.\"\n\n\"Tuopa jo joltain kuuluu!\" tuumi Jörn Uhl.\n\nLisbeth punastui ja nauroi: \"Me teemme sinun kanssasi, mitä ikinä\ntykkäämme. Nyt iltapäivällä saat lähteä kanssamme Rugenberg'ille, me\ntahdomme nähdä jättiläishaudan siellä.\"\n\n\"Sen missä se kuollut mies on maannut.\"\n\n\"No lähtään sitte!\" sanoi Jörn Uhl.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe saivat astua melkein tunnin matkan ensin aulankoa ja sitte\nkangasta, tulivat niituitse eräälle pienelle puusillalle, menivät sen\nyli, astuivat pienen metsikön läpi: siinä oli edessään Rugenberg.\n\nRugenberg on melkoinen kukkula. Näkee laajalti rämeiden ylitse, aina\ntuonpuolisille kukkulajonoille asti. Huipulla, nuorten kuusien ja\npyökkien varjossa on löydetty hautoja.\n\nKun he kaikki kolme olivat päässeet ylös ja tulleet aina pyökeille\nasti, sanoi lapsi: \"Kuule Lisbeth, emmeköhän jää tähän hiukan?\"\n\n\"Jäämmekö, Jürgen?\"\n\n\"Isä, onko sinulla veistä mukana? Kaiva nopeasti noppakuoppa tuohon,\nruvetaan noppasille.\"\n\n\"Kaikkea mieleesikin tulee!\" sanoi Jörn Uhl. \"Nyt yhtäkkiä\nnoppasille?...\"\n\n\"Sitä me eilenkin\", sanoi Lisbeth.\n\n\"Muistatko vielä?\" sanoi Jörn Uhl, \"kuinka me viimeksi heitimme\nnoppaa keskenämme?\"\n\n\"Kyllä, ja sinä rupesit kinastelemaan\", vastasi Lisbeth.\n\nJörn nauroi: \"Sitä en juuri myöntäisi! Sinä pistit kätesi kuoppaan ja\notit nopat pois.\"\n\n\"Ne olivat minun\", sanoi Lisbeth.\n\nJörn Uhl kaivoi veitsellään pyöreän kuopan. \"Ne _eivät_ olleet sinun.\nKuudes noppa oli jäänyt kuopan reunalle. Sinä näit sen hyvin, mutta\ntuumit, että parempi pyy pivossa, ja otit. Semmoinen olit aina: aina\ntuommoinen 'älä tule liika lähelle' ja aina oikeassa, muutoin pää\nniskaan!\"\n\n\"Niinkö vai?... Muistan vielä tänä päivänä, kuinka nopat olivat.\nEi ollut ollenkaan epäilemisen varaakaan. Annas tänne nopat. Se oli\nkuopassa. Katsos, noin ihan se oli.\"\n\n\"Se polttaa!\" sanoi lapsi. \"Se sinun täytyy heittää uudestaan.\"\n\nJörn asettui polvilleen heitä kumpaakin vastapäätä. \"Kuulitkos nyt,\nmitä poikakin sanoo!\"\n\nLisbeth pani nopan vielä kerta kuopan partaalle, ihan reunalle:\n\"_Noin_ juuri se oli.\"\n\nNoppa vierähti alas.\n\n\"Näetkö nyt\", huudahti Jörn, \"voiko noppa pysyä tuossa?\"\n\nSilloin oijensi Lisbeth nopeasti kätensä, sieppasi nopat itselleen ja\npiti niitä suljetussa kädessään sylissään ja katseli hänen ohitsensa,\nikäänkuin istuisi hän siinä ihan yksikseen.\n\nJörn nauroi: \"Juuri tuolla tapaa teit silloinkin. Ja silloin tavoitin\nminä kiinni sinut ja nipistin sinua korvaan.\"\n\n\"Niinkö? Ja kuinka saatoit tehdä siten?\"\n\n\"Kun sinä pilasit leikin! Mutta sinä... sinä et voinut sietää, että\nminä koskin sinuun. Kuinka tohtisi tuommoinen pojanjökerö kajota niin\nhienoon tyttöön!\"\n\n\"Nipistää minua korvaan? Siihen ei sinulla ollut mitään oikeutta.\"\n\n\"Ei, minulla... minulla ei ollut oikeutta mihinkään! Mutta sinä...\nsinä olit aina oikeassa. 'Jürgen' nyt ruvetaan leikkimään! Jürgen,\nmennääs katsomaan, kuinka tuuli puhaltaa Ringelshörnillä! Jürgen\n'ruvetaas pyydystämään mankkiaisia!' Mutta jos Jürgen sitte joskus\nyritti olla oikea toveri, ja uskalsi koskea sinuun kuin vertaiseensa,\nniin auta armias sitä säikähdystä ja vihastusta! Ja saman tekisit\nvielä tänä päivänä! Tuommoinen 'älä tule liika lähelle!' 'Pysy sylen\nja tuuman päässä!' Täytyypä sen olla uskalikko, joka kerran uskaltaa\nsinuakin kosia.\"\n\nJörn katsahti häneen puolin vallattomasti, puolin hämillään.\nMutta kun hän huomasi, kuinka hän nyt istui siinä ja katseli ihan\nneuvottomana eteensä, rupesi hän puhumaan hänelle samalla lempeällä\nviihdyttävällä äänellä, jolla hän oli puhunut tuolle vihastuneelle\nlapsellekin: \"Annas tänne nopat, tyllityttini! Koetetaanpas,\nleikitään se peli kerran loppuun. Se, joka seitsemästä nopasta osaa\nkuus' kuoppaan, se olkoon ollut silloin oikeassa.\"\n\n\"Ei\", sanoi Lisbeth, \"minä en suostu. En pane selvää oikeuttani pelin\nvaraan.\"\n\n\"En minäkään panisi\", tuumi pikku mies.\n\n\"Eipä siis!\" puheli Jörn Uhl, \"eipä siis!\" Ja rupesi heittämään\nnoppia, jotka vielä olivat esillä, kuoppaan. Lisbeth katseli\nnokkavasti suoraan eteensä vaan.\n\nMutta kun hän huomasi, että Jörn oli semmoisessa jännityksessä, että\nkorkeintaan yksi sattui kuoppaan, silloin arveli hän, että hänellä\nnyt olisi hyvät edellytykset voittaa. Hän naurahti kirkkaasti ja\nsanoi: \"Ruvetaas vaan, minä suostun!\"\n\nNyt heittivät he innokkaasti ja päänsä tulivat yhä lähemmäksi\ntoisiaan; poika makasi melkein kuopan reunalla ja nauroi tuommoisille\ntaitamattomille heitoille ja sanoi yhtäpäätä: \"Mutta eipäs! Antakaas\nminun kerta!\"\n\n\"Ei, pojani, sitte vasta!\"\n\nSilloin onnistui Jörn Uhlin epätasaisesta maanpinnasta huolimatta\nviskata sisään kuusi.\n\nMutta samassa kurotti Lisbeth jo kätensä kuoppaan, ryösti nopat\nitselleen ja sanoi: \"Jürgen! Toden totta, nyt sinä teit petosta! Sinä\npidit peukaloa edessä!\" Mutta samassa silmänräpäyksessä oli Jörn jo\nottanut häntä korvasta ja pudisteli sitä. Mutta samassa katseli hän\nLisbethiä levottomana ja hämillään; hän ajatteli: Kuinka _tämä_ nyt\npäättynee!\n\nMutta Lisbeth taivutti päätään niin, että hänen kätensä joutui\npehmeästi hänen poskensa ja olkapäänsä väliin, ja katseli sitten\nhämillään hymyillen häneen. Jörn veti kätensä hitaasti takaisin ja\nsanoi hiljaa ja liikutettuna: \"Sinä olet sentään toisellainen, kuin\nminä luulin... Kuinka hienot ja puhtaat sinun kasvosi ovat; tunnen\nniissä selvästi lapsen kasvosi.\"\n\nLapsi, joka oli ruvennut pitkästymään tähän, oli noussut ja lähtenyt\nkappalen matkaa mäkeä ylös. Yht'äkkiä huusi hän sieltä: \"Katsos, isä,\nnäetkös? Tuolla ylhäällä istuu ruohostossa joku mies... Tiedätkös,\nkuka hän on?\"\n\n\"En minä näe ketään, poika. Missä sitte?\"\n\n\"Tuolla. Etkö näe? Ja sanoisinko, kuka se on?\"\n\n\"Kuka sitte, poikaseni?\"\n\n\"Heim Heiderieter'hän! Se joka monta kertaa on myynyt vasikkoja\nsinulle!\"\n\n\"Tosiaankin!\" sanoi Jörn Uhl ja nousi seisoalleen. \"Näetkös sinä,\nLisbeth?\"\n\nSilloin nousi Heim Heiderieter ylös hänkin ja katsahti kummastuneena\nalas heihin.\n\n\"Keitä te olette?\" huusi hän. \"Wodan säikähdyttäköön teidät, ja\nuhkaavana kohottakoon Thor vasarataan... Mutta Freya kääntäköön\nnaisen mielen, että hän olisi suosiollinen minulle... Oh, sinähän se\noletkin, Jörn Uhl! Sinä, joka tähystelet ylös korkeuksiin ja tähtiin;\nmitä sinulla on tekemistä täällä, jossa esi-isäimme jalkainjäljet\nnäkyvät haudoissa? Lisbeth Junker: koska hän on tuonut sinut\nmukanaan ja pienen poikansa, niin olkoon hänkin tervetullut tälle\naurinkoiselle kukkulalle.\"\n\nLisbeth ja pikku poika juoksivat edellä, ja Lisbeth antoi kättä\nhänelle ja kuiskutti hiljaa ja nopeaan: \"Olethan kuullut että Jürgen\non jättänyt talonsa. Mutta hän on iloissaan siitä, sillä nyt hän on\nvapaa kaikista huolista. Älä puhu hänelle menneistä.\"\n\n\"Mitä visertelee hän siellä?\" sanoi Jörn Uhl. \"Visertelee kuin\npeipponen kyökin ikkunan takana... Mitä sinä täällä toimaat Heim?\"\n\n\"Sen tunnustan suoraan ja vilpittömästi\", sanoi Heim. \"Vuosi sitte\navoimme me, Peter Voss von Vaale ja minä ja muutamat muut erään\nkivikammion täällä kukkulalla, ja löysimme siitä erään miehen\nruumiin, jonka annoimme Kielin museoon.\"\n\n\"Missä se ruumis oli?\" kysyi lapsi.\n\n\"Tuolla... Näetkö? Tuossa pienessä harmaakivisessä kellarissa...\nNyt kävin tuonnoin Kielissä, ja seisoin hyvän ystäväni, pastori\nBiernatzkin kanssa Hamberg'istä toistamiseen tuon kurjannäköisen\nluurangon ja noiden vaivaisten mustenneiden venheen jäännösten\nedessä, johonka he silloin muinoin olivat haudanneet miehen. Silloin\nsanoi Biernatzki -- tunnethan Biernatzkin, Jörn? Kävimme kerran\nluonasi Uhlilla, pitkä musteva mies? Hän sanoi: 'Heim', sanoi hän,\n'sinun pitäisi kertoa joskus tuon miehen elämästä'.\"\n\nVastaan siihen: 'Miksikö niin sitte? Siksikö että hänellä on niin\nomituisen vahvat hampaat, niinkö? Oletko huomannut sitä? Hänen\netuhampaansa ovat kuin syömähampaat, alapäästä litteät'.\n\n'Ei', vastaa hän, 'en minä hampaiden vuoksi! Vaan siksi että hänellä\non niin lujannäköinen takaraivo! Luulen että miehellä on ollut\nerityiset hengenlahjat'.\n\nSiten puhui Biernatzki. \"Ja siksi, nähkääs te, olen nyt täällä... Ja\n-- mitäs arvelette?\" hän kolkutti kämmenellään maahan: \"Tässä, tällä\npaikalla, jolle he kolmetuhatta vuotta sitten hautasivat miehen, olen\nsaanut tietää, millainen elämänsä on ollut!\"\n\nSilloin huudahti Jörn Uhl: \"Heim hyväni!... Nyt pillastut taas!\"\n\nMutta Lisbeth Junker sanoi: \"Tiedätkö mitä? Sinun pitää kertoa se\nmeille!... Nyt heti! Ala vaan, Heim!\"\n\n\"Istu sinä tähän minua vastapäätä\", sanoi Heim; \"sinua on nimittäin\nhauska katsella. Eikä Jörn Uhl saa tekeytyä noin ylvään ja kopean\nnäköiseksi! Hän arvelee tietysti, että minä laskettelen vallan\nomiani. Mutta minäpä sanon sinulle, Jörn: yhtä paljon totuutta piilee\nsiinä, mitä minä nyt aion puhua tuosta kuolleesta, kuin olisi siinä,\njos sinä puhuisit maankerrostumista tai rikkaruohojen siemenistä.\nKerron sulaa totta.\"\n\n\"No Herran nimessä!\" sanoi Jörn Uhl. \"Ala sitte vaan! Aikaa on meillä\nihan riittämään.\"\n\nSilloin asettausi Heim Heiderieter pitkälleen, nojasi kiharaa\npäätänsä käteensä ja alkoi kertoa:\n\nKun lähtee alas tästä kukkulalta, tapaa tuolla alhaalla erään\nyksinäisen puronuoman. Joka kevät ja syksy paisuu se vieläkin yli\nreunojensa ja vyöryttää mukanaan kaikellaista mutaa, niin että\npuron laakso muun karuperäisen ympäristön keskellä muodostaa leveän\nviherjän uoman.\n\nKolmetuhatta vuotta sitten juoksi siinä voimakas vedensuoni; kukkulat\ntässä ympärillä olivat nimittäin kaikki viherjän metsän peitossa;\nlehmuksia ja pyökkejä, koivuja ja tammia kasvoi ja kamppaili\nrinnakkain. Pähkinäpensaita, oratuomia ja villejä omenapuita kasvoi\nja tungeskeli kookkaampien veljien jaloissa; milloin syysmyrsky\nkaatoi jonkun suuremman puun, tunkivat ne kohta sen sijalle ja\nrehentelivät auringon paisteessa.\n\nMaan vallitsijoina olivat siihen aikaan kukkuloilla metsät,\nalavammissa paikoissa vedet. Ihminen ei silloin vielä merkinnyt niin\npaljon kuin nyt; olihan kuitenkin jo saanut niin paljoa aikaan,\nettei hän enää tarvinnut aivan pahasti pelätä vahvempiaankaan\neläimiä. Siellä täällä, missä oli jonkun verran tilaa veden ja\nmetsän välissä, seisoivat harvakseen ja yksikseen heidän majansa.\nPaljaalle maanpinnalle olivat he pystyttäneet tointoisiaan vastaan\nnuoria puunsalkoja tuiksi ja katanneet ne savella suonreunalta.\nYlös harjalle oli ladottu raskaita turvemättäitä, jotta ne hiukan\nantaisivat lujuutta rakennukselle puuskuilevia syystuulia vastaan ja\nvähän murtaisivat rankkasateen voimaa.\n\nAsui silloin tuon kapean puron rannalla, riippuvain pyökinoksien\nvarjossa nuori, parhaissa voimissaan oleva mies. Aikaisemmin oli\nhänellä ollut joku toinen nimi, mutta heti nuorukaisvuosistaan alkaen\nruvettiin häntä kutsumaan Venhoseksi, hän kun alinomaa koversi\nlehmuksesta pieniä venheitä, varusti ne niinisillä purjeilla, ja\nkoetteli niitä purossa. Kun hän sitte oli saanut kylliksi kokeilluksi\nniiden kanssa, laittoi hän niiden malliin suuremman venheen, jonka\nhän varusti suurella naudantaljaisella purjeella ja jota hän sitte\nkoetteli siinä Elben lahdessa, joka nyt muodostaa tuon rämeen, joka\nnäkyy tuossa. Hän oli niin kiintynyt töihinsä ja kokeiluihinsa,\nett'ei hän koko kesään välittänyt mitään tytöistä, jotka kirkuen ja\nmellakoiden kävivät kylpemässä puronrannalla. Peltonsa viljelyksenkin\nhän löi laimin, eikä välittänyt lehmänhoidosta, eikä käynyt talvisin\nmetsästämässä. Ja oli siis, kuten kaikki keksijät, kevytmielinen ja\nepäkäytöllinen, eikä ollut mies ottamaan omin voimin talvea vastaan.\n\nSiten näperteli ja kokeili hän koko suven. Mutta kun tuli talvi, ja\nnälkä alkoi ahdistaa, juoksi hän kiireesti -- sudentalja hartioillaan\noli nimittäin ohut ja kulunut -- lumen ja vinhan itätuulen läpi\nmajalle, joka sijaitsi alimpana puron rannalla. Siinä asusti eräs\nharmaaparta ukko, joka ei koko pitkään suveen tehnyt muuta kuin hoiti\nauringonpaisteessa lepäävää ohrapeltoansa ja paimenteli sikolaumaansa\ntammien alla, eikä pitkään talveen muuta kuin keitti ohransa suuressa\nruoka-astiassa ja särppi sen tyhjäksi ja hiukan kohottautuen takan\näärestä kurotti ylös kattoa kohden, jossa savuisessa sinihämärässä\nriippui pyyleviä raskaita kinkkukimpaleita. Hänen luonaan makasi\nVenhonen koko talvet tulen ja savun, kiehuvan ohran ja kinkkujen\nkeskellä ja tarinoitsi ukon kanssa syvämielisistä asioista, kuten\nsiitä, oliko Thorin vasara kullasta vai raudasta... tai pääsivätkö\nnekin Valhallaan, jotka olivat kuolleet nuorina ennättämättä vielä\ntehdä mitään urostekoja... tai voisiko ihmistaito vielä joskus\nkehittyä niin pitkälle, että osattaisiin rakentaa venheitä niin\nsuuria, että ne voisivat kantaa sata ihmistä. Ja muusta semmoisesta.\n\nMutta kun koittivat ensimmäiset kevätpäivät, sukelsi Venhonen esiin\nsavusta, astui purolle ja pesi itsensä puhtaaksi noesta ja rasvasta,\njoka talven mittaan oli muodostanut oikean karstakerroksen hänen\nylleen, ja ryhtyi sitte, kiiltävän puhtaana ja noselan ryhdikkäästi\nastuen, työhönsä taas.\n\nKerran nyt, keskellä työtään, heräsi hänessä uusi suuri aate. Aate\ntuli niin yht'äkkiä ryöpsähtäen häneen, että hän katsahti ylös\nerääseen sattumalta ylitsensä lentävään närheen, ikäänkuin olisi se\npudottanut sen hänelle. Hänen tuli tehdä ihan uudellainen venhe,\nhänen tuli taivuttaa nuoria norjia puunrunkoja venheen keula- ja\ntakakuvuksi, sitoa ne köysillä yhteen ja peittää härännahalla ja\nrakentaa siten venhe, suuri ja kevyt, jonkamoista ei ennen oltu\nnähty. Koko kesän rakenteli hän sitä; välistä lannistui rohkeutensa\nsiinä niin, että hän antoi päänsä vaipua ihan polvien väliin, mutta\nvälistä tuli hän taas niin ylimielisesti vallattomaksi, että hyppi\nilosta puulaitteensa ympärillä. Kaikki kävivät hieman uteliaiksi\nnäkemään mitä siitä oikein rupesi syntymään. Useimmat nauroivat\nhänelle. Tyttöjä kävi katsomassa työtä, ja kukin heistä, kun oli\nyksin, sanoi: 'Mutta somahan siitä tuleekin, Venhonen!' Mutta kun\nsattuivat yhteen, puhuivat he kaikki yhteen suuhun: 'Ei siitä mitään\nsynny!'\n\nEräänä koleana syyspäivänä raahasi hän venheensä vesille. Kaikki\nolivat rannalla katsomassa. Ja kuten aina käy, ensi koe epäonnistui,\nvenhe lepäsi kallellaan, hoippui kuin lehti tuulessa, se kaatui.\nHänen täytyi uida pitkä ja työläs matka. Rannalla kaikui häntä\nvastaan sama pilkallinen, hohottava riemu, jolla aina on tervehditty\njokaista keksijää, olkoon hän sitte runoilija, taituri tai\nvaltiomies, kun hän vaan on epäonnistunut yrityksessään.\n\nHän ei mennyt hirteen. Mutta hänessä heräsi voimakas, raivoisa viha:\nhän istui takkansa eteen vaatetuolilleen ja istui siinä viikkokausia.\nHänen vaalea partansa kasvoi; hän ei hievahtanut paikaltaan. Hänen\nvaalea partansa kasvoi pitkäksi; paikallaan hän vielä istui.\nHänen vaalea partansa tuli niin tiheäksi, ettei enää nähnyt hänen\nyhteenpuristettuja huuliaan ja niin pitkäksi, että se lepäsi\nleveänään maassa lieden edessä; yhä istui hän paikallaan vaan. Hän\nistui istuimellaan ja kaivautui vihaansa. Joka ilta lähti hän sentään\nhämärässä ulos ja taisteli ulkona myrskyssä ja lumessa puoliöihin\nsuden kanssa jäniksestä ja kanasta ja saukon kanssa kalasta, ja\nhankki siten itselleen välttämättömimmän ravinnon, tuli karaistuksi\nja vahvaksi, tuli notkeaksi ja taitavaksi hyökkäämään ja väistämään.\nSiten eleli hän aina keskitalveen asti.\n\nSilloin ruvettiin heimossa kaipaamaan häntä. Sillä siitä asti\nkuin tuo hauska runoniekka, joka vielä valkopäänäkin oli joka\nkevät sanellut tytöille uusia piiritanssilauluja, oli kuollut, oli\nnuori Venhonen aina sanonut päivän, jolloin aurinko taas rupesi\nilmoittamaan kevättä. Silloin olivat he hänen sanojensa perusteella\nviettäneet kekrijuhlaa. Nytkin lähettivät he hänen luokseen\nmiehen, joka toi hänelle ystävällisen tervehdyksen heimolta ja\nvasikan takapuolineljänneksen. Mutta tuskin sai Venhonen silmiinsä\nsisääntulijan, kun hän jo hypähti pystyyn ja sanaa sanomatta viskasi\nmiehen ulos, vasikan neljännes lensi jälestä.\n\nSilloin viettivät he kekrijuhlaansa vanhan Gruhlemummon sanojen\nperustalla, hän nimittäin sanoi, että nyt täytyi olla aika\njuhlanpitoon, hänellä kun enää oli ainoastaan kuus' ruukullista\nhapankaalia nurkassa, ja siihen aikaan oli aina ennenkin vietetty\njuhlaa.\n\nKun he nyt viettivät juhlaansa ja melkolailla juotuaan, lähtivät\ntavan mukaan, joka jo silloin oli käytännössä, käymään majalta\nmajalle, heräsi heissä se humalainen rohkeus, että uskalsivat\nVenhosenkin majalle. Kuuden miehen hoipertelivat he sisään ja\nheiluttelivat rähinöiden lehmänsarviaan. Venhonen käänsihe ensin\nkatsomaan heitä, sitte kavahti hän yht'äkkiä pystyyn ja viskasi\nheidät kaksi aina erältään majasta ulos, niin että he, jalat edellä,\nluistivat kauas pitkin puron jäätä.\n\nTämä tuntui jo kaikista olevan vähän liikaa; sillä milloinkaan ei\nvielä ollut tapahtunut maassa, että joku olisi rikkonut kekrirauhaa\nvastaan.\n\nOli ankara ja pitkä talvi. Savuisissa majoissa himmenivät silmät,\npaljosta makaamisesta kangistuivat jäsenet, yksitoikkoisesta\nyhtämittaisesta tuijottelemisesta ylös kattoturpeisiin jäykistyi\nmieli. Siksipä olivatkin he kevään tullessa riemusta ratketa. He\nriemuitsivat keväästä paljoa enemmän kuin me nyt. Muutamat kiskoivat\nilosta kiljahdellen irti majan jyrkän etupäätyn; toiset sitoivat\nkoivun vitsoja vyötäisilleen ja tanssivat piiritansseja; toiset\njuoksivat puroon, toiset taas lähtivät metsästysretkille. Lapset\njäljittelivät sitä kaikkea leikeissään. Ainoastaan Venhonen pysyi\nmajansa hämärässä. Kun he huomasivat, että hän oli ärmeissään itse\nauringolle taivaan tarhoilla ja Freijalle metsissä, silloin oltiin\nselvillä siitä, että hänet olivat pahat henget villinneet.\n\nSattui olemaan heimossa tyttö, joka vartaloltaan oli notkea kuin\nkissa, ja joka osasi tehdä kaikellaisia temppuja ja oli aika\nveitikka. Ulkona tanhuilla oli hän kaikissa kisoissa ensimmäinen,\nosasi sukeltaa veden alle kuin saukko, ja osasi, pitäen\nyhteenliitettyjä käsiään valkean edessä, heittää turvekatolle\nvarjokuvia, jotka olivat aivan ihmisten tai eläinten näköisiä, ja\nosasi tarinoida merkillisiä juttuja puista, eläimistä ja ihmisistä.\nTällepä juolahti eräänä aamuna, kun hän oli kylpemässä, mieleen:\n'Käynpä kerran katsomassa sen pitkää partaa!'\n\nNiinpä nousi hän purosta, veti ylleen valkean, väljän villapukunsa,\njohonka hän metsäkirsikan mehulla oli vetänyt tummia juovia,\nvyötti itsensä nahkavyöllä, joka oli kirjavanaan hienoja toisiinsa\nkiemuroivia viivakoristeita, ja piti niin kiirettä, että pieni\nkirves, jota hän kantoi sirossa nahkatupessa vyössään, putosi maahan.\nPaljaille käsivarsilleen sovitti hän vahvoja solkia, jotka olivat\ntehdyt kirkkaasta punervasta vaskesta. Sitte riensi hän äitinsä\nluokse majaan: 'Äiti, me leikimme, kuinka Freia karkoittaa pahat\nhenget, ja minun pitäisi olla Freia: anna minulle rintasolkesi ja\nkeltainen helminauhasi'. Äitinsä antoikin, hiukan sentään nurkuen,\nhänelle nuo kaksi kämmenen kokoista solkeansa, jotka tyttö nopeasti\nkiinnitti rinnoilleen ja helmet, jotka tyttö kiersi valkeille\nvapaille hiuksilleen. Sitte hiipi tyttö riippuoksaisten pyökkien\nvarjossa Venhosen majalle.\n\nKumarassa selin astui hän sisään ja etsi hämmästynein silmin\ntakkavalkean hämärässä valossa majan asujaa, sydämensä sykki kovasti,\nsillä nyt rupesi veitikkamainen rohkeutensa sentään pettämään\nhänet. Mutta kun hän huomasi nuo kaksi syvää silmää, jotka vihassa\nja suuttumuksessa tuijottelivat häntä kohden, silloin hän ei enää\nkeksinyt muuta neuvoa, kuin että hän nopeasti pujahti kätensä pukunsa\npoimuun vyön yllä, jossa hän aina kantoi jotain leikkitavaroita,\nasettui polvilleen ja rupesi kuudella sianluisella nopalla leikkimään\nheitinkiveä. Heitti ja heitti ja leikki edelleen ja ajatteli: 'Nyt\nolet kauniisti satimessa! Se kun kerta pääsisi ulos tästä kunnialla\nvaan!' Ja leikki, ja mies tuijotteli yhtämittaa häneen. Lopulta\nhän ei enää voinut sietää tuskaa olkapäissään, nopat kierähtivät\nkäsistään takan eteen. Silloin oijensi hän esiin tyhjät kätensä ja\nsanoi: 'Aurinko loistaa, linnut laulelevat, ja me leikimme kaiket\npäivät purolla'.\n\nSilloin puhui mies puoleen vuoteen taas ensi kertaa: 'Kuka sinut on\nlähettänyt, noidan tuoma?'\n\nKun tyttö kuuli tämän, tunsi hän kohta itsensä ylimmäksi kukoksi\ntalossa ja nauroi: 'Itse minä tullut olen', sanoi hän; 'en minä soisi\nettä sinä istua nökötät täällä kuin mikäkin, ja tulet mustaksi ja\nhappameksi! Gittigit, älähän ole tuommoinen myyrä, kuule, tule ulos\nsinäkin!'\n\n'Mene tiehesi!' murahti hän.\n\n'Näkisitpä vaan', sanoi hän, 'miltä näytät! Parta kuin vanha kuusi!\nNäytänkö sinulle, kummoiselta näytät?'\n\nHän kohensi tammisauvallaan sammuvaa tulta, sovitti kätensä yhteen,\nja katsoi varjoa seinällä. 'Kurkistas hiukan', sanoi hän, 'melkein\ntuommoiselta näytät!'\n\nMies katsahti sivumennen. 'Enpäs', murahti hän.\n\n'Et olekkaan ihan! Odotas hiukan!... Mutta noin! _Nyt_ on näköinen!\nKatsos nyt!'\n\nTaaskin katsahti hän ohimennen. 'Eipä olekkaan', sanoi hän.\n\n'Ett'ei olekkaan? Se on helppo sanoa. Mutta katsos omaa varjoasi\ntuolla, tuolla katolla, katsos nyt, koetasta kerrankin edes,\nkummoisen näköinen!'\n\nMies käännähti päätään: silloin katosivat nenä ja parta peittoon, ja\nseinällä näkyi vaan suuri musta varjomöhkäle.\n\nTyttö löi kätensä yhteen niin että rannerenkaat kilahtivat. 'Mutta\nsinäkös tuhma olet!' sanoi hän. 'Annasta kun minä!' Hän tarttui hänen\npartaansa ja piti kiinni siitä. 'Käännä nyt varovasti silmäsi seinää\nkohden! Joko nyt näet?'\n\nHän ravisti päätänsä lujaan ja koetti vapautua. 'Hellitä parrastani',\nsanoi hän, 'ja laita ulos itsesi'.\n\nTyttö katsahti tarkkaavasti häneen ja ajatteli: 'Tuolla tapaa en\nsaa häntä mukaani', ja rupesi verkkaan poimimaan ylös sianluisia\nnoppojaan. Yht'äkkiä kuroitti hän suljetun kätensä hänelle ja sanoi:\n'Parillinen vai pariton? Jos arvaat oikein, niin lähdet sinä minun\nkanssani, ell'et, niin...'\n\n'Niin jäät sinä minun luokseni!' sanoi mies... 'Pariton!'\n\nTyttö aikoi huutaa 'ei' ja hypähtää ylös; mutta hän oli tarttunut\nhänen käteensä ja aukaissut sen.\n\nSiinä oli neljä.\n\nTyttö hengähti niin syvään että villapaita rinnallaan kohosi\nsuoraksi. 'Sinä hävisit. Kautta Freian! Kuinka säikähdin! Nyt täytyy\nsinun lähteä minun mukanani'.\n\n'Sianluusi ovat noidutut', huudahti hän. 'Minä purasen ne rikki\nhampaillani, ja jään tänne, muussa tapauksessa saat sinä taluttaa\nminua pajunraipasta kylän lävitse'.\n\n'Purase sitte!' vastasi tyttö vihastuneena. 'Suden hampainesi!'\n\nHän purasikin... kratsh... hammas meni murskaksi, mutta luu pysyi\neheänä.\n\n'Minä voitin!' huudahti tyttö. 'Toiseen kertaan! Käyn noutamassa\nraippaa ja sitte saat lähteä mukaan'.\n\nTyttö juoksi ulos ja palasi takaisin taaskin ja riipi sormuksisin\nkäsin lehdet pitkästä pajuraipasta. 'Liikkeelle nyt!' sanoi hän.\n\nKun hän tottelevasti nousi ylös, ei tyttö enää voinut hillitä\nitseänsä. 'Tuumitko sinä todella, että tulisit noin kanssani\nniitylle? Että taaskin kaikki nauraisivat sinulle, kuten silloinkin,\nkun venheesi kierähti kumoon? Tulin tänne vaan saadakseni sinut\njättämään tuo jurottelemisesi ja lähtemään ulos majasta'.\n\n'Anna raippa tänne! Näin tulen kanssasi. Heidän pitää nauraa minulle'.\n\nMutta tyttö katsahti häneen välähtelevin silmin: 'Mutta minä en\ntahdo! sanoi hän.\n\n'Mutta muussa tapauksessa en lähde kanssasi'.\n\nSilloin vierähtivät vihastuksen kyynelet tytön silmiin, niin että\nkoko maja näkyi hänelle paljaassa valkeassa. 'Jää tänne sitte, kunnes\ntulet mustaksi kuin noki!' sanoi hän, viskasi raipan maahan ja juoksi\nulos.\n\nKolme päivää piiloittelihe tyttö eräässä tiheässä pajupensaikossa,\njonka oksat riippuivat viistoon rannan yli ja katseli uneksuvin\nsilmin puroon ja näki veden kalvon alta nuo nuorukaisen silmät\nedessään. Mutta neljännen päivän aamulla ajatteli hän: 'Mitä ei\nole... sitä ei ole'. Ja rupesi piilostaan matkimaan tarhapöllön ääntä,\nkunnes paikalle tulivat, ensin lapset, sitte aikaihmisetkin. Silloin\nkeksittiin hän, ja sai torat vanhemmilta naisilta, kun oli matkinut\nkuolonlintua. Mutta tyttö naureli vaan, sekaantui toisten joukkoon\ntaas ja oli kuin ennenkin.\n\nSinä kesänä tuli semmoinen kuivuus, että nuoria miehiä tuolta puolen,\nDietmargos'ista, tuli jalan lahdelman ylitse, hiipivät metsiin,\ntähystelivät kukkulalta alas puron uomaan ja näkivät kauniit laitumet\nja karjan. Paikka miellytti heitä, sillä siellä ylempänä rämeiden\nreunamilla ja paljailla kukkuloilla asuivat he jokseenkin ahtaalla.\nHedelmällisiä marskeja ei silloin vielä ollut olemassa, ne olivat\nveden alla.\n\nNiinpä tekivät he eräänä päivänä juosten, kahlaten ja uiden\nhyökkäyksen lahden ylitse, menettivät matkalla kolme miestä veteen,\njotka upposivat liejuun ja saapuivat purolle noin sadan miehen\nvoimaisina.\n\nSilloin pantiin nuoret pojat juoksemaan liedeltä liedelle ja\nkutsumaan kaikkia aseihin. Mutta he juoksivat sikin sokin ilman\njärjestystä kuin toimissaan häirityt muurahaiset, heillä ei nimittäin\nollut päällikköä. Se oli kuollut talvella pahaan jäsentenkolotukseen.\n\nVenhosen majalla, ylimpänä puron rannalla huusivat he viimeksi:\n'Aseihin, laaksossa on vihollisia!'\n\nSilloin hypähti hän pystyyn, oikaisihe jäseniään ja iloitsi hetkestä,\njoka taas antoi hänelle tilaisuuden astua päivän valoon ja ihmisten\nnäkyville. Hän vyöttihe leveään vyöhönsä, jossa riippui miekka ja\ntikari, otti alas tammikilpensä ja saarnipeitsensä ja syöksähti\navopäin majastaan ulos. Toiset olivat jo ennättäneet alas laaksoon.\n\nMutta kun hän riensi alas puronvartta, näki hän sattumalta -- oli\nsyyspäivä -- suuren täyskehittyneen juolukan lehden soljuvan virtaa\nalas. Se oli pitkähkön pyöreä ja muovaunut kuperaksi, pohjalla sen\nkeskellä oli marja ikäänkuin lastina. Varmasti ja liukkaasti soljui\nse auringon paisteessa vettä myöten alas. Kun hän näki sen, puikahti\nhäneen ajatus kuin taivaasta pudoten: _Tuommoiseksi_ pitää venhe\nrakentaa. Pohjapuu ja kaaret ja painoa pohjalle, silloin voi sen\nrakentaa suureksi, niin suureksi kuin ikinä haluaa... ja vakaasti ja\nvarmana on se liukuva vettä. Hän heittäysi polvilleen ja tarkasteli\ntuota siroa esinettä: 'Kuinkahan oikein aloittaa? Ja kuinka saan\najatukseni toteutetuksi? Siitä tulee toisemmoinen venhe kuin yhdestä\nainoasta tammenrungosta koverrettu!' Kilpensä ja saarnipeitsensä oli\nhän laskenut viereensä ruoholle.\n\nKun hän yhä vielä oli siinä, rupesi hän kuulemaan hurjaa huutoa\nalempaa purolta. Hän näki heimolaistensa lähenevän täydessä paossa.\nSilloin syöksyi hän vihollisia vastaan, heilutti kilpeänsä ja\npeistään ilmassa ja huusi: 'Minä ja päällikkö!'\n\n'Oletko sinä päällikkö?' huusi vihollinen.\n\nSilloin huusivat kaikki kauhun valtaamina: 'On... Venhonen\non päällikkömme. Nyt valitsemme hänet siksi!' Silloin heräsi\nvihollisissa jalomielisyyden tunne.\n\n'Mehiläiskeko ilman emoa ei ole mikään mehiläiskeko', sanoivat he.\nJa pystyttivät miekkansa maahan, niin että muodostui ympyrän piiri.\nJa he taistelivat kahden siellä puron rannalla, olivat yhtäväkiset\nvastustajat, yhtä notkeat, yhtä vahvat, yhtä rohkeat kumpikin. Ja\nniinpä tapahtui että kumpikin, vaikeista haavoista uupuneena, vaipui\nmaahan.\n\nVanhoja vaimoja tuli paikalle ja koettivat paksulla ja tiheällä\nhämähäkin verkolla hillitä verenvuotoa, yrittivät yrttejä ja\ntaikojakin, mutta veri tihkui esiin vaan. Silloin sanoi Venhonen: 'Se\njoka ensiksi erkanee Manalle, se on hävinnyt'.\n\nSilloin makasivat he rinnakkain, kasvot käännettyinä ylöspäin ja\nkamppailivat kuolemaa vastaan. Silloin tällöin kohottautui aina\nvuoroon toinen ja toinen ja tähysteli toisen kasvoihin nähdäkseen,\njoko hän pian jättäisi elämän.\n\nViimein kuitenkin, kun aurinko meni levolleen, astuivat pimeät varjot\nniin lähelle heitä, että silmiänsä rupesi himmentämään. Muukalainen\nkuoli ensiksi, sitte Venhonen.\n\nSilloin jättivät viholliset maan.\n\nKolme päivää veisasivat naiset puronrannalla hänen majansa edessä\nvitkalta kuolinlaulujaan, sillä välin kun miehet raahasivat tänne\nylös kukkulalle raskaita kiviä, hakkailivat niitä ja rakensivat\nniistä komeata päällikönhautaa.\n\nSitte asettivat he hänet täydessä puvussaan ja asekoristeissaan\nsiihen tammivenheeseen, jonka hän itse oli viimeiseksi tehnyt, ja\nkantoivat hänet, naisten ääneensä itkiessä tänne ylös kukkulalle.\nTakana astui kömpelin askelin hänen punaisenkirjava lehmänsä, josta\npiti tulla uhriateria. Kaikkein viimeisenä tulla komppuroi vanha\nGruhle von Brook mummo, kantaen sivuttain rintaansa vastaan parasta\nja suurinta hapankaali-astiaansa.\n\nHe laskivat vainajan venheineen alas hautaan. Jalkapäähän asettivat\nhe hapankaali-astian, että hänellä manalanmatkallaan olisi syötävää\ntoki! Istuimensa, puisine ristikkojalkoineen panivat viereen hänelle,\nettä hän matkalla saisi istahtaa lepäämään, matka kun kulki aavan\naution maan lävitse. Hyvän säilänsä vetivät he tupesta, että se\nkohta olisi hänellä käsillä, maa siellä vilisi nimittäin pahoja\nmetsäneläimiä. Siten varustettuna, arvelivat he, voisi hän kyllä\nonnellisesti saapua perille kaikkien kunnollisten ja urhoollisten\nihmisten autuaaseen kotiin.\n\nViimeksi astui haudalle nuori tyttö, joka kerran kolme kokonaista\npäivää oli nähnyt kuolleen silmät puron kalvossa, riuhtasi tulisesti\nsiron puukkovasaransa vyöltään, laskeusi polvilleen ja pudotti sinne\nalas tuon kauniin kullallakirjaillun aseensa. Hän tahtoi myöskin\nosaltaan auttaa, että hän pääsisi eheänä ja onnellisena perille. Se\nputosi vainajan pään viereen, kärki tähtäsi hänen korvaansa kohden.\n\nHe seisoivat kaikki haudan ympärillä, kaikki naiset itkivät ja\nkiittivät hänen venheittensä kaunisrakenteisuutta ja hänen viimeistä\nuljasta taisteluaan. Tyttökin itki katkerasti.\n\nSitte asettivat he raskaita, tarkkaan sopivia kattopaasia\nhuolellisesti hautakammion ylle, rakensivat päälle -- pienistä\nkivistä alttarin, tappoivat lehmän, uhrasivat hyville ja pahoille\nhengille utarat ja luut, itselleen pidättivät he takakappaleet ja\nleveät viipaleet kylkiluiden yllä, paistivat ne ja rupesivat syrjässä\nhaudalta, tässä, missä me nyt istumme, viettämään peijaispitoja, ja\ntulivat vähitellen iloisiksi. Oli syysilta kuten nytkin.\n\nPitoaterian jälkeen, kun vanhukset vielä loikoilivat valkean\nympärillä, vetäytyi varttuneempi nuoriso, tapansa mukaan, hiukan\nsyrjälle ja istui tuoreen haudan ympärillä ja rupesi aikansa ratoksi\njuttelemaan. Tyttö istui keskellä ja kertoi, kuinka hän muutama\nkuukausi sitten oli käynyt Venhosen luona, ja kuinka hän oli\nheittänyt noppaa hänen edessään. 'Hyvät ihmiset, te!' sanoi hän,\n'kuinka minä pelkäsin; tiedättehän te, hän oli aina niin omituinen!'\nJa kuinka hän oli tarttunut häntä partaan: 'Hyvät ihmiset, hänen\nkasvojaan!' ja kun hän muisteli sitä, rupesi hän nauramaan. Hän\nnauroi niin, että hänen täytyi lyödä käsiään kivipaadelle ja painaa\npäänsä sitä vastaan. Hän nauroi vielä silloinkin, kun hän kotonaan\naukaisi vyötään ja nosti sudentaljaa, jonka alle hänen piti pujahtaa\nnukkumaan.\n\nSemmoinen oli tämän miehen loppu. Voi sanoa, että hän sortui,\nkoska hän oli taiteilija. Ihmiset tapaavat nimittäin usein saada\ntaiteilijat inhoomaan elämää. Ehkä tähän inhoon ei sentään olekkaan\nsyynä ihmisten ilkeys, vaan on sen herääminen Jumalan pyhä tahto.\nSillä ellei kiekkoa lyödä, ei se myöskään viuhu.\n\nVoi sentään ehkä myöskin sanoa: hän sortui, kun ei ymmärtänyt\neroittaa asioita toisistaan. Kun hän oli rakentanut venheen, mitä\ntekemistä hänellä silloin oli ihmisten naurun kanssa? Kun tyttö\nkäänsi häntä kohden kauniit korkeakaarteiset silmäkulmansa, joiden\nalta välähteli rakkaus ja vihastus, mitä oli hänellä silloin\ntekemistä raipan kanssa? Kun hän syöksyi vihollista vastaan, mitä oli\nhänellä silloin tekemistä juolukan lehden kanssa, joka laski puroa?\nIhmiset pyrkivät aina sekoittamaan monta asiaa yhteen, ja laittavat\nsiten itselleen keitoksen, johon kuolevat.\n\nTai enpä tiedä, miksi hän sortui. Ja kuka sen voisi tietää? Eihän\nkoskaan voi osoittaa syytä kuin mitäkin pyöreätä mustaa lokatahraa,\nja sanoa: tuossa se on. Eikä voi kirjoittaa yhtä yksinäistä\nlausetta siitä ja sanoa: tämä on aate tässä, tästä syystä hän\nsortui. Ihmiselämä on paljoa monimutkaisempi ja paljoa syvä- ja\nlaajasisältöisempi kuin _yksi ainoa_ syy ja _yksi ainoa_ aate.\n\nViime vuonna aukaisimme haudan. Olisimmehan voineet jättää sen\ntekemättäkin; hänhän lepäsi siellä hyvästi kaikkien pettymysten\njälkeen. Mutta me tahtoisimme niin kernaasti tietää, kuinka ihmiset\novat eläneet kolmetuhatta vuotta sitten.\n\nKun otimme hänen miekkansa rinnaltaan ja ensi kertaa taas nostimme\nsen päivänvaloon, oli sillä yhä vielä entinen muinainen välkkeensä.\nTuolista oli puu ja nahkaistuin hävinnyt, ainoastaan ne kaksi\nrautapulttia, jotka olivat pitäneet koossa ristikkojalkoja, olivat\njäljellä kivillä. Gruhle-mummon hapankaali-astia oli säilynyt\nhyvästi, mutta oli tyhjänä. Tytön siro kirves tähtäsi yhä korvaa\nkohden'.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko lepäsi tuonpuolisten kukkulain yllä, kuin pyöreä lyhty,\njommoista lapset syksy-iltoina kantavat kylissä.\n\nSilloin päätti Heim Heiderieter kertomuksensa, nousi vikkelästi\nylös ja sanoi: \"Onnetonta sitä ihmistä, Jörn Uhl, joka ajaa takaa\nainoastaan rahaa, leipää tai kunniaa, ja jolla ei ole yhtään\nharrastusta, jonka avulla, olkoonkin vaan kuin kapeaa siltaa myöten\näitimme luonto voi lauluineen ja kirjavine seppeleineen astua\nvirvoittamaan hänen elämäänsä... Minun pitää kotiin. Te olette olleet\nhyviä kuuntelijoita. Sinäkin, lapseni.\"\n\n\"Eikö sinulla ole pitkä matka?\" kysyi Lisbeth.\n\n\"Minulla on kolmen tunnin matka\", vastasi hän, \"ensin rämeikköä ja\nhietikkoa, sitten hiljaisia pieniä ylämaakyliä ja lopuksi kangasta.\nTien varrella on kylliksi katseltavaa ja ajateltavaa; sitä paitsi\ntiedän, että kun tulen kotiin, niin siellä ovat iloissaan... Hyvää\nyötä nyt kaikki kolme! Viekää terveiset Thiess Thiessenille ja\nWietenille. Olen iloissani, kun silmäsi ovat olleet niin vilkkaan\nkirkkaat, Jörn! Ja sinun korvasi, Lisbeth Junker on punainen, kuka\nsiihen on nipistänyt?\"\n\n\"Isä nipisti\", sanoi pikku poika.\n\nSilloin nauroi Heim Heiderieter, nyökytteli yhtämittaa päätään ja\nmyhähteli hyvissään, huomatessaan Lisbeth Junkerin hämmingin ja lähti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe seisoivat vielä hetken ja katselivat häntä jälestä, kun hän\nlaskeusi mäkeä alas nevoille, silloin hypähti Jörn Uhl pystyyn,\nikäänkuin olisi havahtunut syvästä unesta ja sanoi: \"Tuotakin\nmiestä! Neljä vuotta oli hän yliopistossa, ja palasi tutkintoja\nsuorittamatta. Hän oli joutunut epäsopuun tieteen kanssa.\nLuonnollistakin! Rouva Tiede on terve ja raitismielinen kunniallinen\nnainen. Mutta tuommoisia leivättömiä taiteita, kas semmoisia hän\nosaa.\"\n\n\"Mutta onhan tuo toki somaa, tuommoinen kertojataito, Jürgen.\nOlisit voinut lukea seitsemät tuiki tieteelliset kirjat esi-isäimme\nelämästä, ja toiset seitsemän ihmisluonteen omituisuuksista, ja\nsentään et ehkä olisi niistä saanut niin paljoa tietoa ja huvia kuin\ntuosta pienestä monikirjavasta kuvasta, jonka hän vast'ikään loihti\neteemme.\"\n\n\"Oh\", sanoi Jörn Uhl, \"hirviö hän on. Hän on nähnyt meidät, kun\nistuimme pyökkien alla. Silloin hän on keksaissut koko jutun.\nSemmoinen valhesäkki!\" Hän pyörähti ympäri, meni haudalle, kurkisti\nsisään ja katsahti taaskin Lisbethiin. \"Mistä johtui mies noihin\n'sianluisiinsa!' Sanos se ennen kaikkea. Ja kuinka pitkäksi sen\nparta kasvoi? 'Vaalea parta!!' Millä äänellä hän senkin sanoi!\nAina pitemmäksi ja pitemmäksi se kasvoi, lopuksi, luulemma,\nseitsenkyynäräiseksi. Hän voi todistaa tuon, sanoi hän? Miten hän\nnyt sanoikaan? Että tuo olisi yhtä totta kuin maakerrostumat ja\nrikkaruohojensiemenet? Uskomatonta!\"\n\n\"Ja _kuitenkin_ kuuntelit sinä mielelläsi sitä!\"\n\n\"Se on totta. Oli, kuin olisi Isä Jumala itse noin sivumennen\nkutsunut verstaansa hiukan katsomaan sitä ja tätä; pukeusi ihan\nitsestään sunnuntai-nuttuunsa, ettei tulisi semmoiseen paikkaan\nhuonoissa pukimissa\"! Hän käännähti taas ympäri ja tähysteli alas\nnevoille joilla Heim Heiderieter kaukana teki matkaa. \"Tuommoinen\nmies!\" sanoi hän vimmoissaan. \"Valehtelee ensin ihmisen suut silmät\ntäyteen, ja sitte saa kiittää häntä vielä palkaksi siitä. Hänen pitää\n_todistaa_ se, minkä hän on sanonut! _Todistaa_ pitää hänen\", huusi\nhän.\n\nLisbeth nauroi ja sanoi: \"Mutta, Jürgen-hyvä! Tuo suuttumisesi on\noikein lysti. Mutta tule nyt Mihinkäs huomenna sitte ryhdytään?\"\n\n\"Huomenna? Ollaan yhdessä, ei mitään muuta.\"\n\n\"Minä en voi olla mukana\", sanoi lapsi. \"Minun pitää huomenna\nThiessin kanssa Mehldorffiin... turvevankkureilla.\"\n\n\"Siispä täytyy meidän jäädä ilman sinun seuraasi\", sanoi Jörn\nUhl. \"Mitä arvelet, Lisbeth? Minusta lähtisimme huomenna sinne\nsotamiesaikuista toveriani tervehtimään. Saamme tuntimääriä istua\nhupaisesti yhdessä rattailla, ja sotaveikkoni on kyllä miellyttävä\nsinua.\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.\n\n\nLisbeth oli hyvin iloissaan, kuin hän istui siinä hänen rinnallaan\nrattailla, ja ruskeat seisoivat valjastettuina edessä. Jörn Uhl oli\nviime vuosina aina istunut kumarassa rattailla ja aina kiinteästi\ntuijottanut hevosiin ja tielle edessä; mutta nyt istui hän suorana\nja katseli reippaasti ympärilleen varhaiseen huuruiseen syysaamuun,\njonka silmissä vielä oli yönusvia ja käänsi tuontuostakin päätään\nvieruskumppaniansa kohden: \"Pidätkö tuosta?\" Jos tyttö silloin\nloistavin silmin nyökäytti päätänsä, silloin nyökäytti hänkin\ntakaisin ja jäi hetkeksi katselemaan suoraan eteensä tielle ja\npeltojen ylitse. Sill'aikaa tarkasteli vierustoverinsa häntä\nsyrjästä. Mutta heti kun tyttö huomasi, että Jörn aikoi kääntyä häntä\nkohden, katsahti hän nopeasti jonnekin ilmaan ja tähysteli sinne,\nikäänkuin näkisi hän ties mitä ihmeitä siellä häilyvissä utupilvissä.\nJa niinpä uudistui tässäkin tuo vanha juttu: mies hyökkää aina\nsuoraan päin, nainen sivulta. Ja kaikki oli siis oikealla tolallaan.\n\nHe olivat hyvin toisensa näköiset, kummallakin oli täsmälliset\nsuoravaraiset friesiläiskasvot, ikäänkuin olisi luonto, tuo\nkuvanveistäjätär heitä muovaillessaan tehnyt varsin vakaan päätöksen\nnyt tällä kertaa yksinkertaisimmilla keinoilla luoda kaunista\nja voimakasta. Hiukset valkeat, miehellä ihan suorat, tytöllä\nvähän kirkkaamman väriset ja korvanvieruksilta keveästi kiharat.\nJörnin olivat kasvot pitkähköt ja lujarakenteiset, huulet ohuet ja\nvarmapiirtoiset, nenä suora ja pitkä, silmät erinomaisen selkeät\nja harmaat ja aina ikäänkuin varuillaan; hän oli kaikessa oikean\nfriesiläissaksilaisen talonpojan perikuva, jonka elämä kuluu\nvaivoissa ja huolissa, joka ei koskaan naura pitkään ja ääneen ja\nsydämellisesti, vaan laskee tuolloin tällöin ainoastaan lyhyen naurun\nja muuten kätkee veitikkamaisuutensa silmäkulmiinsa, niin että ne\nnäyttävät kuin piiloittelisi niissä pieniä lapsia, jotka heittelevät\ntoisilleen loistavia palloja ja nauraa tirskuttelevat hiljaa. Lisbeth\ntaas näyttää koko olennossaan ylhäisen hienolta ja hillityltä, niin\nettä Jörn koko elämänsä ajan katsoo ylös häneen ikäänkuin talonpoika,\njoka kosii kreivintytärtä, ja joka ottaa hänen arkana ja äkillisesti\nesiinpuhkeavan hellyytensäkin vastaan aina uudella ihmetyksellä.\n\nKolme kertaa pysähtivät he matkalla, ja joka kerta oli syy\nLisbethissä.\n\nEnsi kertaa pysäyttivät he kun ajoivat nuorta pyökkimetsää ja Lisbeth\nyhtäkkiä näki jotain vilahtelevan ja pujakoitsevan sinne tänne\nkuivenneessa lehdikössä; hän laski kätensä Jörnin käsivarrelle, niin\nettä tämä pysäytti hevoset. Ne olivat sieviä somannäköisiä lintuja,\njoilla oli musta puku ja keltainen nokka ja jotka hääräilivät\naamueineen haussa.\n\n\"Mustarastaita!\" sanoi Jörn. \"_Tardus merida_, näpsäs ja nokkela\nlintu.\"\n\n\"Mutta Jürgen! Sinähän näyt tietävän ihan kaiken.\"\n\n\"Siitä en tiedä mitään, millaista muualla on, ja mitä muualla elää\nja liikkuu. Eikä se minua liikutakkaan\", lisäsi hän kopeasti. \"Mutta\nmitä näillä seuduin lepää maassa, tai kasvaa sillä tai juoksee sen\nylitse: sen olen tutkinut ja siitä tiedän jotain.\"\n\nToisen kerran pysäytti hän, että Lisbeth saisi katsella avaraa\nlaaksoa, joka aukeni vasemmalla. Paikkakuntalaisen, jolle jokainen\npaikka kotiseudulla on rakas, ja maanmiehen, joka koko seudulla\ntuntee jokaisen talon maat ja arvon, perinpohjaisuudella, osoitti hän\nhänelle ja mainitsi nimeltä jokaisen kylän, mainitsi jokaisen pellon\nkaistaleen laakson pohjassa, syvällä rämeiden keskellä mainitsi\nkylien nimet tuolla puolen rämeiden, \"jotka olivat tuolla... ihan\ntuolla, jonne piiskanvarteni nyt osoittaa.\" Tytössä heräsi kyllä\ntuontuostakin ajatus: \"Oh, mitä tuo minua liikuttaa!\" Mutta hän ei\nkeskeyttänyt häntä, kuunteli vaan puolella korvallaan ja ajatteli:\n\"Kuinka mukavaa tässä on istua! Joko hän tänään mahtaa puhua\navoimesti? Ja miten hän sen on tekevä! O, sitä kunnon poikaa!\" Ja kun\nJörn, kääntyneenä poispäin hänestä osoitti piiskanvarrellaan tuonne\nsumumaihin, lähensi hän salavihkaa kasvojaan hänen levättinsä poimuja\nvastaan. Se oli sama levätti, jonka luutnantti Hax sotaretkellä oli\nlahjoittanut hänelle. Lena Tarn oli mustalla veralla huolellisesti\nneulonut umpeen sen kultaiset napit. Kolmannen kerran pysähtivät\nhe Lisbethin esityksestä \"Punaisen kukon\" edustalle ja syöttivät\nhevostaan ravintolan ikkunan edessä. Aurinko oli hajoittanut usvan,\noli tullut kirkas ja lämmin ilma, niin että he jäivät ulos ja\nistuivat pitkällä valkealla penkillä auringon paisteessa. Ravintolan\nemäntä toi heille kaksi lasia tuoretta aamumaitoa, kävi sisällä ja\ntuli ulos taas, ja jutteli ilmoista ja elonkorjuusta heidän kanssaan,\njoita hän ei näkynyt tuntevan. Jörn Uhl teki kysymyksiään ja vastasi.\nTyttö vierellään katseli hiljaisena pensastoon toisella puolella\ntietä, jossa linnut ahkerasti askartelivat ja uneksui kaikellaisia\npieniä ja hämäriä lähemmän ja kaukaisemman tulevaisuuden kuvia,\nantoi niiden hämmentyä ja uneksi uusia taas, säikähti niistä taas\nnykyisyyteen, joka on kaiken tulevaisuuden isä. Ja kuuli vierellään\ntuon miehen äänen ja hymyili itsekseen ja johtui taas uneksumaan.\n\nJörn Uhl puheli ja oli äärettömän hyvillään. Hän olisi mielellään\nistunut hieman mukavammin siinä, olisi hiukan oikonut jalkojaan;\nmutta hän siinä vieressä istui niin sirona ja siistinä kuin\nsilkkihuivi, jonka vastikään on noutanut puodista.\n\nKun emäntä meni sisään, kysyi Jörn uudelleen Lisbethiltä, tuntuiko\nmatka hänestä hauskalta, ja tämä vakuutti taaskin hänelle, ettei\nhänellä vielä eläissään ollut ollut niin kaunista päivää. \"Senhän\nsinun pitäisi jo päältänikin nähdä, Jörn.\" Ja Lisbeth katsahti\nhäneen, niin että hänen sydämessään rupesi tuntuinaan vallan oudolta,\nhän sanoi: \"En ollenkaan tohdikaan katsoa silmiisi. Minua rupeaa\nhuimaamaan, ikäänkuin voisin pudota niihin: niin syvät ne ovat.\" Ja\nhän löi suurella leveällä kämmenellään pöytään ja sanoi: \"Sanosta\nvielä jotakin tyllityttini.\"\n\nSilloin heittihe Lisbeth päätään, nojausi taaksepäin ja nauroi, löi\nhansikallaan hänen kädelleen ja pani omansa sen viereen ja sanoi:\n\"Tuommoiset kädet!\"\n\nSilloin kysäsi emäntä hyväntahtoisena avoimen ikkunan lävitse: he\neivät kai vielä olleet kauan olleet naimisissa?\n\n\"Emme\", vastasi Jörn Uhl. \"Seitsemän vuotta olen kosinut häntä. Mutta\nen ole koskaan ollut tarpeeksi rohkea: entispäivänä vasta sain hänet.\"\n\nLisbeth puisti kiivaasti päätään, kätki kasvonsa käsiinsä ja nauroi:\n\"Mutta Jörn, Jörn, mitä sinä nyt!\"\n\n\"Ei tarvitse olla kouluakäynyt\", jatkoi emäntä, \"huomatakseen,\nettä hän vasta vast'ikään on saanut miehen. Äsken juuri katsahti\nhän teihin: sillä tapaa ei katsota miestä, jonka luona jo on ollut\nvuos'kausia.\"\n\nSilloin löi Jörn Uhl toistamiseen kätensä pöytään ja sanoi: \"Vai\nniin, vai sillä tapaa hän katselee?\" Hän irroitti hänen kätensä\nsilmiltä ja sanoi: \"Katsos kerta vielä.\"\n\nMutta hän loi häntä kädelle, tempasihe irti ja katsoi suoraan\neteensä yli tien ja katseli erästä lintua, joka lähti lentoon ja\najatteli: \"Taitaisit sinäkin nyt hetkeksi lentää tästä, niin olisitpa\nonnellinen.\"\n\nAivan parahiksi tuli silloin emännän poika koulusta kotiin, hän oli\nvalkotukkainen, noin kymmenvuotias poika, hän tuli juosten ja etsi\nkirjoineen istuinsijaa ja istahti seimen reunalle hevosten eteen.\nSilloin työnsi Lisbeth Junker maitolasit Jörn Uhlille, liikkeellä,\njoka sanoi: \"Tuoss' on, ota kaikki.\" Ja luomatta silmiään ylös,\nkutsui hän poikaa: \"Tule, istu tähän minun viereeni. Mikä kirja\nsinulla on kädessä?\"\n\n\"Lainakirjastosta se on\", vastasi poika. \"Satuja. Minä luen ne\njärjestään. Näin pitkällä olen jo.\"\n\nLisbeth katsahti kirjaan, jonka poika oli ojentanut hänelle, vilkaisi\npäällekirjoitukseen ja sanoi: \"Lues se meille.\"\n\n\"Tämäkö?\" sanoi poika.\n\n\"Ei... vaan tämä... 'nokkelasta Hannusta'. Mies tässä vieressä\nkuuntelee mielellään satuja, jos ne vaan ovat hyviä ja tosia.\"\n\nSilloin luki poika kertomuksen nokkelasta Hannusta.\n\nHannun äiti sanoi: \"Minne nyt, Hannu?\" Hannu vastasi: \"Greetan tykö.\"\n\"Toimita hyvin asiasi, Hannu!\" \"Hyvin toimitan; näkemiin, äiti!\"\n\nHannu tulee Greetan luokse. \"Hyvää päivää, Greeta.\" \"Hyvää päivää,\nHannu.\" Greeta lahjoittaa hänelle veitsen. \"Näkemiin, Greeta!\"\n\"Näkemiin, Hannu.\"\n\nHannu ottaa veitsen, kiinnittää hattuunsa ja palaa kotiin. \"Hyvää\niltaa, äiti.\" \"Hyvää iltaa, Hannu, missä olet käynyt.\" \"Greetan\ntykönä.\" \"Mitä hänelle veit?\" \"Vein? En mitään vienyt! Hän antoi.\nAntoi veitsen!\" \"Minne veitsen panit?\" \"Kiinnitin hattuun.\" \"Tuhmasti\nteit; olisi pitänyt panna veitsi taskuun.\" \"Ei merkitse mitiä, äiti,\ntoiste paremmin.\"\n\n\"Minne, Hannu?\" \"Greetan tykö, äiti.\" \"Toimita hyvin asiasi.\" \"Hyvin\ntoimitan, äiti. Hyvästi, äiti.\" \"Hyvästi Hannu.\"\n\nHannu tulee Greetan tykö. \"Hyvää päivää, Greeta!\" \"Hyvää päivää,\nHannu. Mitä tuomisia, Hannu?\" \"Ei mitään tuomisia, tulin hakemaan!\"\nGreeta lahjoittaa Hannulle nuoren vuohen. \"Hyvästi Greeta.\" \"Hyvästi,\nHannu.\"\n\nHannu ottaa vuohen, sitoo sen jalat ja pistää taskuun. Kotiin\ntullessaan: \"Hyvää iltaa, Hannu. Missä olet käynyt?\" \"Greetan luona.\"\n\"Mitä hänelle veit?\" \"Vein? En mitään vienyt. Hän antoi. Vuohen\nantoi!\" \"Missä sinulla on vuohi, Hannu?\" \"Pistin taskuun.\" \"Tuhmasti\nteit, Hannu, olisi pitänyt sitoa vuohi köyteen ja viedä seimelle.\"\n\"Ei merkitse mitiä, toiste paremmin.\"\n\n\"Minne, Hannu?\" \"Greetan tykö, äiti.\" \"Toimita hyvin asiasi, Hannu.\"\n\"Hyvin toimitan. Hyvästi, äiti!\" \"Hyvästi, Hannu.\"\n\nHannu tulee Greetan tykö. \"Hyvää päivää, Greeta.\" \"Hyvää päivää,\nHannu. Mitä tuomisia?\" \"Ei mitään tuomisia, tulin noutamaan.\" Silloin\nsanoi Greeta: \"Minä lähden kanssasi.\"\n\nHannu sitoo Greetan kaulaan köyden, taluttaa hänet seimelle, sitoo\nkiinni, ja menee äitinsä luokse. \"Hyvää iltaa, Hannu. Missä olet\nkäynyt?\" \"Greetan tykönä.\" \"Mitä hänelle veit?\" \"En mitään vienyt.\"\n\"Mitä hän sitte antoi?\" \"Antoi? Ei mitään antanut. Itse tuli.\" \"Missä\nhän nyt sitte on.\" \"Nuorassa, seimen edessä.\" \"Tuo oli tuhmaa, Hannu,\nsun olisi pitänyt häntä sukia.\" \"Ei merkitse mitiä, toiste paremmin.\"\n\nHannu menee läävään, ottaa hevossu'an ja sukii häntä. Silloin suuttuu\nGreeta, kiskoo itsensä vallalleen ja juoksee karkuun.\n\nJa tuli Hannun morsiameksi.\n\n\"Noh!\" sanoi poika. \"Mutta sepäs oli tuhma kerrassaan!\"\n\n\"Hirveän tuhma!\" sanoi Lisbeth. \"Mutta eikös siinä sanota, mistä hän\noli kotoisin? Oliko hän Wentorffista?\"\n\nSilloin löi Jörn Uhl kolmannen kerran kätensä pöytään. \"Ell'ei tuo\nole suoraa puhetta, niin sitte ei nimeni ole Jörn Uhl.\"\n\n\"No!\" sanoi Lisbeth. \"Jatketaan matkaa nyt taas.\"\n\nAurinko oli jo melkoisen korkealla, kun he ajoivat vasemman\npuoliselle kukkulalle ja pian näkivät he lehmusten ja vanhojen\nkorkeiden omenapuiden siimeksessä tuon hiljaisen pienen kylän\nja kun he pysähtyivät ensimäisen avaran pihan eteen toivossa,\nettä joku asujamista sattuisi ulos, jolta voisivat kysyä, missä\nsotamiesaikuinen toveri asui, silloin ilmestyi tämä itse ovelle,\nkookkaampana ja melkoista tukevampana, kuin silloin, kun hän muinen\nRendsburgissa puki vyötäisilleen valkean nahkavyön. \"Tässä hän asuu!\"\nhuusi hän. \"Pojanpahikko, Jörn, kuka sinulla on rinnallasi? Eiköhän\nse ole?... Mutta hyvät ihmiset, sehän on Lisbeth Junker? Häntä en\nole nähnyt pitkiin aikoihin.\"\n\n\"Mitä nyt?\" sanoi Jörn, \"tehän tunnette toisenne?\"\n\n\"Kyllä, olemme kohdanneet useastikin; siitä on nyt sentään jo\nseitsemän kahdeksan vuotta.\"\n\nLisbeth Junker tervehti hieman jäykästi, niin että Jörn Uhl päätti,\nett'ei se mahtanut olla ihan mieleinen muisto hänelle, eikä kysellyt\nsen enempää. \"Lisbeth ja minä olemme naapurien lapsia\", sanoi hän.\n\"Nyt tuli hän vierailemaan Thiess Thiessenin luokse... olethan kai\njo kuullut, että olen jättänyt Uhlin?\"\n\n\"Olen kaiken, poikaseni, myöskin sen että nyt olet Thiess Thiessenin\nluona. Onni, että sinulla oli hän, Jörn! Tuopas on hauskaa, että\nnäytät noin reippaalta. Onko tuo teidän ansiotanne, neiti Junker?\"\n\nLisbeth katsahti ylhäältä rattailta sotaveikkoon ja sanoi: \"Silloin\nsinuttelit minua: älä teeskele nyt, vaan tee nytkin samalla tapaa! Ja\nauta minut rattailta.\"\n\nSotaveikko naurahti iloisesti kuten se, joka epävarmasta ja\nneuvottomasta asemasta taas pääsee vakavalle pohjalle. \"Samallainen\nolet kuin ennenkin\", sanoi hän. \"Ja tänne nyt, tyttöseni!\" Hän\naukaisi vaunupeitteen ja nosti hänet alas. \"Tynnyrillinen raskasta,\nhyvää huhtakauraa\", sanoi hän, \"noin satakolmekymmentä naulaa.\"\n\nJörn seisoi toisella puolella rattaita ja irroitti ahkerasti hihnoja\nja sanoi ääneen: \"Päätimme koettaa, kuinka sovimme yhteen; läksimme\nsenvuoksi yhdessä ajelemaan.\"\n\n\"Niinkö!\" sanoi toveri. Sen jälkeen sanoi hän uteliaana: \"Vielä eräs\nseikka. Oletteko morsiuspari tai aiotteko semmoiseksi?\"\n\n\"Pitääkö sitte kohta välttämättä olla morsiuspari\", sanoi Jörn, ja\nsilmänsä leimuivat, \"jos kerran on ajelemassa entisen koulutoverinsa\nkanssa? Morsiuspari? Vielä 'Punaisessa kukossa' antoi hän minulle\nsaarnan, joka tuntui. Olenpa iloinen, kun kerran saan hänet kunnialla\nkotiin taas.\"\n\nSen hän sanoi vihastuneen näköisenä. Mutta kun Lisbeth sisään\nmennessään meni hänen ohitsensa hevosten sivutse, pyörähti Jörn\nnopeasti häntä päin ja antoi hänen astua ohitsensa. Lisbeth heitti\nhäneen pikaisen katseen, Lisbethin silmät loistivat. Sitte meni hän\nnopeasti sisään.\n\nSilloin huomasi hän, että hänellä todellakin oli syytä olla\nhyvillään. Hän askaroitsi edelleen hevostensa kanssa ja vihelteli.\n\n\"Olenpa isosti iloissani\", alkoi toveri, \"kun olet noin hyvällä\nmielellä ja puhut sinäkin joskus sanan, joka ei ole aivan\nvälttämätön. Tiedätkö mitä? Kerrottiin perästäpäin sinusta, ett'et\nsinä koko päivänä Gravelottella, silloin kahdeksantenatoista ollut\nkoko aikana, kun olimme tulessa, lausunut muuta kuin: 'Vahinko tuota\nhyvää hevosta'.\"\n\nJörn pyörähti nopeasti häntä päin. \"Se karvastelee vieläkin mieltäni;\nse oli hyvä, työteliäs hevonen ja lisäksi tamma.\"\n\nSitte rupesi Jörn, suoraa päätä, puhumaan menneistä päivistä.\nHän oli vilkastunut toverinsa kohtaamisesta ja puheli hilpeästi\nvanhaa toverillista henkeä tapaillen, jota hän ei sentään kohta\nosannut löytää. Mutta kun pitkät hiljaiset vuodet ja kova raskas\ntyö olivat jäykistäneet sekä ruumiinsa että sielunsa raskaaksi\nja kömpelöliikkeiseksi, niin muodostui kaikki, minkä hän teki,\nvähän liioitelluksi, ikäänkuin lammasten ensi poukkoilu laitumella\nmaaliskuussa. Hän kertoi nyt, tehden suuria liikkeitä käsillään ja\näärettömän avomielisesti, että hän nyt oli ihan maaton ja mannuton,\nmutta myöskin ihan vapaa kaikista huolista, ja että näytti hänestä\nkuin ei tyttö, tuo Lisbeth Junker, olisi niinkään epäsuopea hänelle;\nsitä hän ei koskaan olisi uskonut mahdolliseksi. Mutta vielähän hän\nei sentään tietänyt, mihin hän nyt ryhtyisi.\n\nPalveluspoika tuli ja otti hevoset huostaansa ja katseli uteliaana\ntuota kookasta vähän kumaraa miestä, joka hänen läsnäollessaan puheli\nnoin tärkeistä asioista. Toverinsa laski lopulta kätensä hänen\nolalleen ja sanoi: \"Mennään sisään nyt\", ja asteli naurussasuin hänen\ntakanaan.\n\nÄiti, pyylevä nainen, jolla oli terve ihonväri ja tummat, hieman\nharmenneet hiukset, tarkasteli kumpaakin vierastaan hyvänsävyisellä\nuteliaisuudella, puheli osanotolla vanhan Uhlin pitkällöisestä\nsairaudesta ja kuinka mukavaa oli, että hänellä nyt oli Thiess\nThiessen. \"Etkä niin ihan yksinäinenkään ole; kun hiukan tahdoit\nlähteä tuulettumaan ja katsomaan ympärillesi, sait kohta mukaasi noin\nkorean saattajattaren.\" Tämmöistä puhellen vei hän molemmat vieraat\nvierastupaan ja katsahti poikaansa ikäänkuin kysyäkseen: \"Mitä\non heistä ajateltava oikein? Missä suhteessa ovat he toisiinsa?\"\nNäillämain pitää nimittäin kaiken olla selvää ja suoraa, puhdasta tai\nlikaista, valkeata tai mustaa, kihlautunutta tai ei. Sitä ei Jörn Uhl\nollut ottanut huomioonsa.\n\n\"Niin, äitiseni\", vastasi ääneen poikaveitikkansa, joka oli\nymmärtänyt hänen silmäniskunsa, \"enpä tiedä, millä silmällä noita\nkumpaakin pitää katsoa: kihloissa he eivät vielä ole. En tiedä\nsitäkään, kummassa on syy siihen, etteivät ole; mutta luulenpa,\nettä asiat vielä selkenevät. Joka tapauksessa ovat he ainakin\ntulleet tänne, koska luulevat, että sinä voisit auttaa heitä;\nsillä tunnetaanhan joka paikassa kuinka näpsäs sinä olet poikaasi\nnaittamaan.\"\n\nSilloin uhkasi äitinsä häntä kädellään ja torui häntä, että hän\nnoin puhui kaikki suoraan ja sanoi, että hänen vast'edes piti pitää\nparemmin suunsa. Poika vaan nauroi ja sanoi: \"Tiedättekö mitä? Sinä\notat Lisbeth Junkerin kanssasi kyökkiin ja puhut kaiken valmiiksi\nhänen kanssaan, minä otan mukanani Jörn Uhlin ja näytän hänelle\ntalliamme.\"\n\nHän otti Jörn Uhlia käsivarresta ja lähti hänen kanssaan ulos.\nUlkona, kun he olivat kulkeneet talon ja luvan lävitse, sanoi hän\nJörnille: \"Kuules, sinä, kuinka olet joutunut matkalle kahdenkesken\ntytön kanssa? Kerrosta, kummoiset välinne oikein ovat?\" Hän osoitti\npeukalollaan taappäin vasemman olkansa yli kyökkiä kohden ja vilkutti\nsilmäänsä.\n\n\"Niin\", sanoi Jörn ja vilkastui. \"Kummoisetko välimme ovat?\nYmmärrätkö sinä sitä? En minä vaan. Olisin lapsesta saakka\nerinomaisen mielelläni ottanut hänet; mutta aina olen, aina tähän\npäivään saakka, liiaksi kunnioittanut häntä: siinä se on. Me\nkatsoimme kaikki ylös häneen, kaikki muut paitsi Fiete Krey --\nmuistathan? Numero kahdeksaskymmenes seitsemäs, jonka tapasimme\nGravelottella. Mutta hän sinutteleekin sitte vaikka keisaria. -- En\nole koskaan osannut kuvitella, että se voisi tapahtua.\"\n\n\"Mikä se, sinä tyhmeliini?\"\n\n\"Niin kuule, kuinka sen sanoisin?... Että hän ehkä huolisi minut\nmiehekseen!... Kaiket päiväni täytyy minun sitte olla varuillani;\naina käydä sunnuntaipuvussa.\" Hän hengähti syvään. \"Kuule\", sanoi\nhän, \"kuinka soma hän on! Mutta ylhäinen, kuule! Enpä kuolemakseni\nuskaltaisi kajota häneen. Ja hiukan kylmä, luulen ma.\"\n\nSilloin naurahti toverinsa: \"Kylmäkö? Hänkö kylmä? Hänen verensä\non yhtä punaista kuin toistenkin. Hän on vaan piiloittaunut ja\nvetäynyt suojaan tuon ylpeän hiljaisen olentonsa turviin. Se ei ole\nniinkään harvinaista. Huomaappas, jos vaan kerran teet rynnäkön noita\nvarustuksia vastaan, muuttuvat nuo kylmät rintasuojat kohta paljaaksi\nvalkeaksi. Semmoinen on minun ajatukseni.\"\n\n\"Kuinka voit olla siitä niin varma?\"\n\n\"Oh\", sanoi vekkuli ja kohautti olkapäitään.\n\n\"Niin\", ehähti Jörn ja näytti taas rauhoittuneelta. \"Se on totta.\nHän on erinomaisen hyvä kohtaani. On ihan uskomatonta, kuinka\nystävällinen hän on. On aivan eriskummaista tuo.\"\n\nMutta kohta rupesi hän taas epäröimään. \"Mutta en saa oikein\nuskotuksi tuota todeksi\", alkoi hän. \"Näes sinä, hän on aina ollut\nhienointa, mitä minä olen voinut kuvitella maan päällä olevankaan.\nTornin korkeudet, kuule, minua ylempänä. Hänen pukunsa, hänen\nkätensä ja hänen hiuksensa. Ovatko ne tavalliset tytönhiukset? Ja\nennen kaikkea koko hänen olentonsa. Tiedätkö mitä, lapsuudesta\nsaakka on minusta tuntunut, kuin käyskelisin aina hienoa korkeata\nlinnaa ympäri; ja aina oli minulla paljo ajattelemisen aihetta ja\nolin utelias näkemään, kummoiselta siellä sisällä oikein mahtoi\nnäyttää. Ja nyt, kuule, nyt sitte entispäivän kuljettaa hän minua\nkädestä salista saliin etkä voisi uskoa, et kuvitellakaan, kuinka\nihmeen ihanaa kaikki siellä on, kaikki niin ylhäistä ja puhdasta\nja kaunista, että oikein hengitys seisahtuu ilosta. Ja minä? Minä\nsitä vastoin? Minä en omista mitään, en osaa mitään, en ole mitään.\nTiedäthän sinä, että kaikki ihmiset kummeksivat minua ja pitävät\nminua omituisena. Äskettäin kuulin kyläntiellä erään lapsen sanovan\ntoiselle: 'Katsos tuota, hän on se joka osaa lukea tähdistä, koska\njoku kuolee ja koska tulee sota'. Olen aina ollut tuommoinen\nitsekseni kyyröttäjä, tiedäthän sen. Ja kummoiset ovat käteni! Katsos\nvaan, tuollaiset kädet! Noin suuret ja noin tyhjät. Mitä moukasta\nkuninkaan tyttärelle?\"\n\n\"Tuhkimusta sinuakin! Oijenna kätesi vaan, niin siihen se lentää.\"\n\n\"Niinkö todella luulet?\"\n\n\"Tunnen vekaran\", sanoi toveri ylvästellen.\n\n\"Vekaran?!\" sanoi Jörn. \"Mutta hänpä ei olekkaan mikään vekara!\"\n\n\"Noh... sanonpa: ei hän sen toisempi ole kuin muutkaan. Ehkä on\nhieman elävämpikin kuin nuo muut, koska on hieman älykkäämpi.\"\n\nSemmoista juttelivat he keskenään. Sitte lähtivät he edelleen ja\njohtuivat puhumaan hevosista, sotaveikko antoi taluttaa esiin pari\nnelivuotiastaan ja tuli kiihdyksiin, kun ei Jörn ihan ehdottomasti\nkehunut niitä. \"Vie sisään ne taas\", huusi hän renkipojalle. \"Nyt en\nenää viitsi katsoakaan niitä.\"\n\n\"Kuules, sanoppas\", tokaisi Jörn, \"missä olette tulleet tuttaviksi\nkeskenänne?\"\n\nSilloin kohotti sotaveikko silmäkulmiaan ja sanoi, ollen yhä\näkeissään siitä että hän oli kiittänyt liika niukasti hänen\nhevosiaan: \"Kysy häneltä itseltään, ehkä kertoo hän sen, ehkä ei.\"\n\n\"Mutta kerrohan. Onhan joutavaa, ett'et sitä kerro.\"\n\nSilloin nauroi veikkonen, juoksi kyökin ovelle ja aukaisi sen.\n\"Kuule\", huusi hän sisään, \"Jörn Uhl haluaa tietää, kuinka olen\ntullut tutuksi kanssasi. Kerronko sen, vai en?\"\n\nLisbeth Junker seisoi lieden ääressä hänen äitinsä rinnalla,\nheitätti päätään hiukan ja sanoi: \"Kerro, kunhan kumminkaan et saa\nolluksi kertomatta.\" Äitinsä huusi: \"laita ulos itsesi\", ja tarttui\ntulihankoon. Silloin palasi sotaveikko. \"Niin noh\", alkoi hän...\n\"koska haluat tietää, niin näin se tapahtui: Noin kuus' tai seitsemän\nvuotta sitten, kohdakkoin sotaretken jälkeen käväisin kaupungissa\najoneuvoineni. Oli luullakseni noin sydänkesän aika... Kun illalla\nhämärissä taas ajan kaupungista, tapaan siellä lähellä tullia Lisbeth\nJunkerin, jonka joskus olin nähnyt, kun vielä olin kimnaasissa ja\nhän kävi tyttökoulua. Seisautan hevoseni, ja kysyn, mitä hänelle\nkuuluu. Muistathan että sotaretki oli tehnyt meidät uskaliaammiksi ja\nitseemme luottaviksi tyttöjenkin suhteen. Jutustelen siinä yhtä ja\ntoista hänen kanssaan ja olen hyvilläni, kun hän pienillä, sievillä,\nvalkeilla kasvoillaan niin luottavasti tähystelee ylös minuun. Hän\nkertoi odottavansa Vollmacht Dieckiä, joka oli luvannut ottaa hänet\nrattailleen Wentorffiin. Sanon siihen: 'Noh, häntä saat vielä ehkä\nkauankin odottaa. Tiedätkö mitä? Tule minun rattailleni! Ajan Sankt\nMariendonnin kautta; enhän pidä siitä väliä, että saankin ajaa pienen\nväärän, kun sinä vaan istut vierelläni'. Minä ajattelin nimittäin\nnäinikään: olet niin monta kertaa saanut ajaa tuon matkan yksiksesi,\nsaa olla kerta hupaisempaakin. Hän tuumi asiaa ensin verrattain\nkauan, epäröi ensin ja katsoi vähän epäilevästi minuun. Koetan\nkehottaa häntä, niin hyvin kuin taidan, käyn korskaksi, nöyrryn,\nlasken leikkiä ja pilkkaan ja olen vihastuvinani. Luulen että hän\nainoastaan puolella korvallaan kuunteli puheitani, katseli vaan\ntarkkaavasti minuun ja sanoi yht'äkkiä, kun minä par'aikaa tuumin\nuutta tepsivämpää mutkaa häntä pyydystääkseni: 'Tee tilaa'. Nostan\nvaununpeitettä puoleen, ja niinpä istuu hän todellakin vierelläni\nja minä ihan huoahdan ponnistuksistani ja ajattelen: 'Näin kauas on\nsiis jo päästy'. Rupesin kohta tuumimaan, kuinkahan saataisiin asiat\nvähän edemmäs, ja ajattelin kohta, että tästä tulee työ, joka pitää\nsuorittaa arkaluontoisesti ja hellävaroen, jos mieli sen onnistua;\ntunsin nimittäin hänet jo ennaltaankin semmoiseksi, jota ei niin\nhevillä lähennelty.\n\n\"Jutustelen siis siinä hänen ratokseen, mitä taidan, ja puhelen\nsemmoista, jonka luulin olevan hänelle mieleen. Arvaappas, silloin\noli Gravelotte minulle hyväksi avuksi. Jos hän sanoi jotakin,\nhyväksyin minä sen kohta, ja tuin hänen mielipiteitään lujilla\nperusteilla. Hän tuli hyvälle tuulelle, ja huomasin hyvästi, ett'en\nsinä hetkenä ollut hänelle niinkään epämieluinen. Mutta olin sentään\nsangen epävarma asiastani, en myöskään ollut löytää mitään sopivaa\nylimenopaikkaa, niin ahkerasti kuin semmoista ajatuksissani etsinkin.\nPelkäsin, että hän säikähtäisi pahanpäiväisesti, ja ajattelisi\npahaa minusta ja närkästyisi minulle koko elinijäkseen. Ja se olisi\nollut ikävää minusta, sillä hän oli sievä hieno tyttö, jota ilman\nmuuta täytyi kunnioittaa, kun vaan katsoi hänen puhtaita kauniita\nkasvojaan. Mutta niinhän on, tiedäthän sen, että juuri semmoinen\ntuntuu kannattavankin voittaa. Noh, näinpä sitte kävi:\n\n\"Olimme jo lähellä Wentorffia. Tiedäthän, siinä jossa tie poikkee\nGutendorffiin, ja oli siinä ajaessa jo tullut tuommoinen lauhea\nhämärä ilta; silloin tuumaan minä: nyt täytyy sinun ryhtyä asiaan,\nmuuten ei siitä lähde mitään. Minäpä alan siis varovasti ja sydän\nkurkussa. Toden totta, kuule, ihan sydän kurkussa. 'Kuule, Lisbeth\nJunker', sanon minä, 'sinähän ajat nyt minun rattaillani, vai kuinka\nlie?' 'Ajanhan', vastaa hän ja nauraa. 'Niin noh, kun muuten joku\najaa sillä tapaa, sanoo hän: 'Tulehan, mennään nyt sisään sinne tai\nsinne, ja otetaan hiukan suihin, koska olen saanut ajaa kanssasi'.\nSitähän emme me nyt voi tehdä, vai? Voisit tulla puheenaineeksi, ja\nmyöskin on luultavaa, etteivät ravintolat enää ole auki. Tuumi nyt\ntarkkaan, mitä voit tehdä minua hyvittääksesi, sillä muutoin kiusaisi\nsinua aina ajatus, että olet ajanut minun kanssani, etkä tehnyt\nmitään sitä hyvittääksesi. Näethän, sinä nyt kerta olet rattaillani,\nse on nyt auttamaton tosiasia'. 'Niin', sanoi hän ja nauroi, 'sano\nsinä ennemmin suoraan, mitä haluat'. Silloin vuovaan minä ja sanon:\n'Niin ell'et pahastuisi siitä, tyttöseni, niin ottaisin mielelläni\nsuutelon, ja jos sopii, useammankin. Älä herran tähden vaan säikähdy.\nIstu hiljaa vaan. Ei sinun tarvitse ruveta rattailta hyppäämään alas.\nEll'et salli sitä, niin ajan yhtä kiltisti vierelläsi tässä, kuin jos\nolisit isoäitini, jota ajan kirkolle. Ainoastaan, ettet pahastu'.\n\n\"Niin noh, tuohon tapaan puhuin. Tyttö istui hetken hiljaa, ihan\nhievahtamatta ikäänkuin tuumisi hän asiaa, minä kuulen hänen keveän\nhengityksensä ja kadun jo, että olen sanonut sen, ja olen jo\npuhaltamaisillani peräytymiseen, mutta silloin alkaa hän vitkaan ja\nhiljaa: 'Tiedänhän hyvästi, että te jälkeenpäin usein komeilette\nsillä, että joku tyttö on ollut mieliksenne. Sallin kyllä sinun\nsuudella itseäni, sinä kun olet ystävällinen ja kunnon poika,\nmutta sinun pitää antaa kätesi minulle ja luvata, ett'et koskaan\nmaailmassa puhu kenellekään sanaakaan tästä'. Minäkin, uskoisitko\nJörn... minäkin kävin ihan hiljaiseksi ja vakaaksi. Ja minun täytyi\ntodellakin antaa hänelle käteni ja sanoa hänen jälestään sanat,\njotka hän lausui edeltä, ja luulenpa, että olisin jälkeenkin vielä\njäänyt istumaan hänen vierelleen äimistyneenä ja saamattomana, ell'ei\nhän olisi kätkenyt silmiänsä käsiinsä oliko se sitte nauraakseen\ntai itkeäkseen. Silloin lausuin jonkun hyväilysanan ja kohotin\nhänen pienet raikkaat kasvonsa kohdeni, ja Jörn... hän oli hyvä\nminulle. Me suudeltiin ja juteltiin. Hevoset pureskelivat ruohoa\ntien viereltä, rattaat kääntyivät poikittain tien ylitse, siitä emme\nvälittäneet. Ringelshörnillä astui hän rattailta. 'Kuule', sanoin\nminä, kun hän oli astunut rattailta alas, 'tämäpä oli mieleeni.\nOleppas oikein hyvä ja kiltti tyttö ja sano minulle, mikä ilta saan\nensi viikolla tulla Wentorffiin ja odottaa sinua piiliäispuun alla\npuutarhassa'. Mutta hän ravisti päätään vaan ja sanoi: 'Kiitos vaan\nsinulle, olet ollut kiltti hyvä poika, mutta jätä sinä puutarha\nrauhaan. Paljaaseen armastelemiseen olen minä liika hyvä, ja\nnaimisiin en taas kanssasi lähde; rakastan erästä toista, jota en\nkoskaan saa!' Heitin hänelle jonkun lentomuiskun jälestä ja sain\nluvan jättää hänet sillä kaupalla. Hän meni mäkeä alas Kultahetettä\nkohden. Sittemmin olen nähnyt hänet vaan kerran jollain asemalla,\nhän tuli luokseni ja tervehti minua, kuin olisin ollut hänen oma\nveljensä. Mutta senpä sanon: vielä tänä päivänä olen mielissäni\nseikkailusta. Puutarhaan en mennyt, en ajatellut silloin vielä\nnaimisiin menoa.\"\n\nSemmoista jutteli sotaveikko ja heitti tähystelevän veitikkamaisen\nkatseen ensinnä Jörn Uhliin, sitte kyökkiä kohden.\n\nSillä aikaa istui Lisbeth Junker turvelaatikolla lieden ääressä, ja\nemäntä, hiukset kiiltävinä ja tummanharmaina päälaellaan, kysyi:\n\"Mutta kerroppas nyt suoraan: miten teidän välinne oikein on? Jörn\nUhlista olen kyllä kuullut yhtä ja toista. Vähän omituinen hän on,\nkurkistelee tähtiin, ja askartelee monenmoista, joka ei laisinkaan\nolisi tarpeen talonpojalle. Kankea ja epäkäytöllinen hän myöskin\non. Ei aivan yhtä pahasti sentään kuin pastori Wedt: sille antoi\nemännöitsijänsä kerran käteen sateenvarjon ja sanoi: 'Teidän pitää\nkantaa sitä _noin_, tuuli tulee lännestä'. Paluumatkalla sanoi kuski:\n'Nyt toisia käsin, herra pastori!' Mutta pastoripa ei kääntänyt\nsateenvarjoaan; piti sitä niin vaan, kuin vanha Katrinsa oli\nkäskenyt. Ei, yhtä pahasti ei hänen ole, mutta epäkäytöllinen hän on\nja raskaskäänteinen, lyhyesti, semmoinen hiukan syrjäpuolin en. Mutta\n_sen_ sanon sinulle: semmoinen hän kuitenkin on, kuin äiti konsaan\nvoi pojastaan toivoa. Totta, totta se on, ei sinun yhtään tarvitse\nsaada niin välkkyviä silmiä siitä. Pojanpahikkoni sanoo usein: 'Olisi\nhän sinun poikasi, äiti, niin hänestä saisit iloita'. Noh niin,\nlyhyesti vaan, oletko kihloissa hänen kanssaan?\"\n\nLisbeth nosti silmänsä turvelaatikosta ja huomasi, ettei hänellä\nollut mitään syytä salata, mitä hänessä liikkui. Jo kahdeksan vuotta\noli sydämensä ollut ihan täynnään Jörn Uhlia, mutta entispäivästä\nsaakka oli se ihan kukkurallaan. Kuten pieni lapsi, joka ensin\narkana, säikähtynein silmin ja vitkastellen antaa kätensä vieraalle\ntervehtijälle, mutta sitte nopeasti omaistuu, samalla tapaa rupesi\nLisbeth Junker kertomaan äidistään, onnettomasta opettajantyttärestä,\nlapsuudestaan vanhojen hyväntahtoisten isovanhempainsa luona ja\nleikkitoveristaan, omituisesta Jörn Uhlista. Ja nyt sai kuulla Jörn\nUhlista. Jörn Uhlista, Jörn Uhlista. Ei mistään muusta kuin Jörn\nUhlista. \"Aina minä olen pitänyt hänestä. Mutta aluksi oli hän\nminusta liika ohut ja liika tuhma. Sittemmin olisin kyllä ottanut\nhänet hirveän mielelläni, mutta silloin nai hän toisen. Oh, missä\ntuskassa minä sen ajan olin. Mutta sitte kuoli hänen vaimonsa. Sitte\nvasta minä oikein olisin ottanut hänet mielelläni. Mutta sitte tuli\ntuo kamala aika hänen isänsä ja veljiensä kanssa, kesti seitsemän\nvuotta, ja sinä aikana ei häneltä riittänyt ajatustakaan minuun. Ja\nnyt... nyt näyttää melkein kuin... hyvä Jumalani, eilen leikki\nhän minun kanssani noppaa. Hän on nyt kolmenkymmenenyhden, minä\nkahdenkymmenenkuuden.\"\n\nEmäntä liedellään löi kätensä yhteen: \"Mutta eipäs!\" sanoi hän, \"mikä\njuttu, mikä juttu! Yhden ainoan romaanin olen eläissäni lukenut:\n'Pyövelintyttären korvarenkaat'. Mutta tämäkin on romaani. Mikä\njuttu! Kuka tietää, mitä varten tämäkin on tapahtunut. Minä menin\nnaimisiin kahdeksantoista vanhana, mieheni oli kahdenkymmenenviiden,\nja minä olin järkevä, mutta hän ei. Hän oli ihan samallainen\ntuulihattu kuin poikansa nyt. Siksi täytyi minun olla vakava. Siitä\nsyystä olenkin tullut tämmöiseksi, kuin olen, näin hieman ankaraksi\nja hiukan komentavaksi. Alkuaan olin hento haavemielinen tyttö.\"\n\n\"Kun vaan tietäisin\", sanoi Lisbeth, \"ottaako hän minut. Hänellä ei\nole taloa eikä rahaa. Minä ottaisin niin mielelläni hänet, ottaisin\nniin mielelläni semmoisenaan kuin hän onkin. Ja vaikkapa saisin koko\nelämäni ajan istua kyyröttää hänen kanssaan Aulangolla, olen aina\noleva onnellinen; olen oleva onnellinen vaikka joutuisin kaivamaan\nturpeita hänen kanssaan. Mutta sitä hän ei tee. Hän on menevä\njonnekin ja ryhtyvä johonkin. Ja Jumala ties, mitä kaikkea sitte voi\ntulla väliin.\" Siten valitteli hän, ja tuijotteli silmät kyynelistä\ntulvillaan valkeaan.\n\n\"Oh\", sanoi emäntä ja viittasi poispäin kädellään: \"älä turhia\nhuolehdi. Laita sinä vaan, että hän vielä tänä päivänä puhuu selvää\nkieltä kanssasi: silloinhan olet hänen morsiamensa.\"\n\nLisbeth kätki kasvonsa käsiinsä, salatakseen pikaista punastumistaan:\nniin iloitsi ja säikähti hän kuullessaan emännän sanat. \"Sitä ei hän\nvielä tee\", sanoi hän epäilevästi, \"hän kun ei vielä tiedä, mihin hän\nryhtyisi. Mutta siitä olen varma, ett'ei hän nyt kenenkään toisenkaan\nkanssa mene naimisiin.\"\n\nSiten pakinoivat naiset, kunnes kaikki talonväki ja vieraat\nolivat istuutuneet ison ruokapöydän ympärille: suurpiika emännän\nviereen, tämän poika häntä vastapäätä, tämän viereen vakituinen\npäivätyöläinen, sitte muu palvelusväki.\n\n\"Olet sotilasaikananne ollut hyvin hyvä poikaani kohtaan\", sanoi\nemäntä, \"ensin rauhan aikana, sitten sodassa. Hän oli kai aika\nvintiö?\"\n\n\"Oli hän\", vastasi Jörn, \"mutta sitä laatua, josta täytyy ruveta\npitämään.\"\n\n\"Se juuri onkin onnettominta hänen kanssaan\", sanoi emäntä, \"ett'ei\nkoskaan voi oikein toden teolla suuttua hänelle, ei ainakaan\npitemmäksi aikaa. Jos tahtoo hiukan läksyttää häntä, täytyy se tehdä\nkohta, muuten ei siitä synny mitään. Usko vaan, olen jo saanut\naivan kyllikseni suututella hänen kanssaan ja toivoisin, että hän\nviimeinkin hankkisi itselleen kunnollisen vaimon.\"\n\n\"Äiti\", sanoi sotaveikko, \"eilenhän juuri sanoit, että olen viime\nvuonna muuttunut vakaammaksi ja järkevämmäksi.\"\n\n\"Niin, tuo on totta, Uhl. Sitä hän on. Sitte viime vuoden on hän\nmuuttunut hiukan paremmaksi, mutta ei hänestä mitään kunnollista\ntule, ennenkuin hän menee naimisiin.\"\n\n\"En minä vielä naimisiin itseäni anna\", vastasi veitikka. \"Tiedätkö\nmitä? Mene sinä naimisiin. Olethan kylliksi nuori siihenkin vielä.\nSitte sinulla on apua talossa.\"\n\nSilloin kurotti emäntä pöydän ylitse häntä kohden puulusikalla, joka\nhänellä oli kädessään, ja löi häntä, vaikka hän ripeästi väistikin\ntaaksepäin, niin kovasti kiharaan päähän, että lusikan varsi katkesi.\n\"Tuosta sait, kun pilkkaat äitiäsi! Greeta, tuo toinen lusikka.\"\n\nVäki nauroi hiukan, näkyivät sentään olevan tottuneet tuommoisiin\nkohtauksiin.\n\n\"Kolmet koulut hän on käynyt\", toraili emäntä, \"ja ollut kahden\npapin luona, mutta samallaisena kuin on lähtenytkin on hän joka\nkerta palannut takaisin taas, yhtäläisesti vailla vakavuutta ja\nharrastuksia. Toivoin sitte, että sotaretki edes saisi hänet\njärkiinsä, mutta heti asemalla on ensimäinen tekonsa se, että ottaa\nminut käsivarsilleen ja kantaa kaikkien ihmisten keskitse rattaille.\nSiitä päivästä olen taas lyönyt monta lusikanvartta poikki hänen\npäähänsä En ymmärrä, mitä hänestä oikein tulee. Ei hän juo, eikä\npelaa, ei laiskottele eikä vetelehdi, mutta hän ei ole vakava eikä\npyrinnöissään ole hartautta.\"\n\n\"Hän katsoo karsaasti kaikkeen, mitä teen ja sanonkin\", puolustihe\nsotaveikko. \"Ja kaikki, mitä sanon tai teen, on minun käsitykseni\nmukaan oikeaa ja järkevää, mutta hänestä taas ihan päinvastaista.\nJoko ei hän ole minun äitini, tai en minä hänen poikansa. Pikimmin\nvoisi hän olla minun vaimoni.\"\n\nÄitinsä katseli häntä päätään pudistellen. \"Aivan samallainen oli\nhänen isänsä. Mitä kaikkea sainkaan siltä sietää! En saanut ottaa\naskeltakaan talossa ilman että hän oli kintereillä härnäämässä,\nsuutelemassa, nykimässä; aina oli hän tuhmuuksineen tiellä, kun minun\npiti tehdä työtä. Hänen kanssaan ei voinut puhua vakavaa sanaa,\nkohta käänsi hän kaiken pilaksi. Näinä avioliittomme alkuvuosina\najattelin usein: jos tätä nyt jatkuu kolmekymmentä vuotta, niin\netpä pääse ikinä vanhenemaan, mutta et myöskään koskaan saa lepoa.\nMutta sittemmin, kun olimme olleet naimisissa noin kymmenkunta\nvuotta, silloin muuttui hän ihan toiseksi mieheksi. Ihan kuin olisi\nhän kääntänyt uuden lehden elämässään esille. Ei uskoisi todeksi\nsitä, kun kertoo siitä, mutta totta se sentään on. Hänestä tuli\npuuhaava mies, hän teetti laajaperäisiä kaivaustöitä rämeikössä,\nperusti tiilitehtaan, jonka hän sentään kohta myi taas. Nyt oli hän\nuseammin matkoilla, ja oli piintyneempi töihin ja toimiin, kuin\nminulle olisi ollut mieleen, nyt asetuin _minä_ usein hänen tielleen,\nja nyt ei ollut _hänellä_ aikaa ja nyt sanoi hän, 'mutta hyvä\nlapsi, jätä nyt, minun täytyy ajatella'. Hän ei suuria välittänyt\nminusta, korkeintaan, että hän toisinaan joskus ohimennen silitti\nminua päälaelle ja sanoi: 'Kuinka sileät ja kirkkaat hiuksesi ovat,\näitiseni, ja sileänä ja kirkkaana pidät koko talon'. Vieraat ihmiset\nsanoivat joskus, 'millainen iloinen mies sinulla on!' Minulla ei\nsiitä ollut aavistustakaan. Minulla oli _ollut_ iloinen mies, nyt\nei minulla melkein ollutkaan miestä. Tuo näkyy kuuluvan sukuun. Nuo\ntulevat vasta noin kolmenkymmenen tienoissa järkiinsä. Luulenpa, että\nniin on tuonkin kanssa käyvä.\"\n\nLisbeth Junker nojasi pöydän ylitse ja katsahti säälivällä\nvahingonilolla sotaveikkoon: \"No, joko tunnet enteitä, että tulet\njärkiisi pian.\"\n\n\"Pidä sinä huolta omastasi vaan\", vastasi tämä. \"Se ei ollut niin\npaljoa häävempi tästä noin seitsemän vuotta takaisin.\"\n\nSilloin punastui Lisbeth ja heitätti päätään, sitte naurahti hän\nlyhyeen. Mutta ei luonut silmiään ylös Jörn Uhliin.\n\nRuuan jälkeen otti toveri heidät kummankin kanssaan, vei heidät\nmukanaan pitkiä peltoteitä, näytti heille kaikki talon maat, pellon\nsiellä, pellon täällä, siinä ohessa kertoili hän hauskoja kaskuja\nsotamiesajoilta, eräästä hauskasta Hampurin ja Berlinin matkasta ja\nhärnäili Lisbethiä. Kun Jörn Uhl halusi kuulla jotain talonpidosta,\nnauroi hän vaan ja löi leikiksi ja sanoi: \"Mitä sinä? Semmoisista?\nNiistä pitää äiti huolen.\"\n\nLopuksi, kun he jo olivat tulleet pitkän matkan kylästä, ja Lisbeth\njo mielellään olisi kääntynyt takaisin, vaati hän innokkaasti, että\nhe vielä nousisivat eräälle kukkulalle, joka oli vähän syrjään\npeltotiestä. Kun he korkeiden vallien välitse, jotka kasvoivat nuorta\ntuomea, olivat kavunneet ylös, näytti hän heille että tämä korkea\nmäentyrmä kuului hänelle, aina puroon asti alhaalla, jonka vesi\nlepäsi siellä hiljaisena ja leveänään.\n\n\"Ei ole suurenkaan arvoinen\", tuumi Jörn Uhl.\n\n\"Ett'eikö suuren arvoinen?\" tokaisi sotaveikko. \"Ett'ei suuren\narvoinen? Aiotko riistää tämänkin minulta, kuten äsken riistit\nnelivuotiaani? Sinä tarkoitat tietysti: laidunmaaksi ja pelloksi?\"\nHän poikasi jalallaan maahan. \"Mutta mitä on tässä alla? Kaivasta\nviis' jalkaa syvälle tässä? Mitä siellä on? Mitä?\"\n\n\"No mitä sitte?\" kysyi Jörn Uhl hämmästyneen näköisenä.\n\n\"Savea, poikaseni! Mahtava kerros hienointa savea!\"\n\n\"Savea?\"\n\n\"Savea juuri, houkko!\" huusi toveri. \"Savesta tehdään astioita ja\nsementtiä.\"\n\n\"Älä!\"\n\n\"Niin, näet sä? Näetkös, Lisbeth Junker? Antaa kulua pari vuotta\nvielä, niin tässä on suuret kaivokset. Alas tuosta telineitä\nmyöten. Teräslankaisia köysiä... kuules! Sitte lotjissa alas puroa.\nEll'eivät ne Lägerdorffissa maksa minulle kylliksi, perustan itse\nsementtitehtaan.\"\n\n\"No, toimeen vaan!\" sanoi Jörn Uhl ja katseli vuoroin\nharmaahiekkaista nummea, vuoroin alas purolle.\n\n\"Niin näetkös, asia on tämä, minä en itse ymmärrä mitään tästä.\nMinun täytyy hankkia itselleni teknikko, tai täytyy minun itse mennä\nHannoveriin tai jonnekin muuanne, jossa oppii semmoiseksi.\"\n\nLisbeth nauroi ja teki pilaa hänestä: \"Näeppäs vaan\", sanoi hän,\n\"jo pilkistää pieni järjenhitunen esiin!\" Jörn Uhl näytti kokonaan\nvaipuneen ajatuksiinsa. Hän tuijotti maahan, eikä sanonut sanaakaan\nenää.\n\nKun he palasivat taloon, käväsi Lisbeth vielä emännän kanssa\npuutarhassa, Jörn taas oli toverinsa kanssa mennyt tupaan\nistumaan. Siellä nouti toveri esiin pari kirjaa, toinen käsitteli\nkivennäistiedettä, toinen taas oli erityinen savikaivaustöiden\noppikirja. Hän löi pöytään ja sanoi vihoissaan: \"Onpa kurjaa, että\noli koulussa niin väliäpitämätön, nyt seisoo tuossa kuin härkä ladon\noven edessä.\" Hän työnsi kirjan Jörn Uhlille ja sanoi: \"Sinä tietysti\nymmärrät tuon kaiken. Sinä, jonka kasvatuksesta kukaan ei ole\nhuolehtinut tuon taivaallista, olet itse ponnistanut itsesi eteenpäin\nniin että nyt ymmärrät kymmentä vertaa enemmän kuin minä, joka olen\nkäynyt koulua kymmenen tuhannen markan edestä. Katsoppas sivulle 350.\nYmmärrätkö, mitä siinä sanotaan?\"\n\nJörn Uhl ymmärsi kaiken, ja selitti toverilleen. Hän selaili\ntoistakin kirjaa ja selitti sitäkin hänelle. Toveri unohti\nvihastuksensa ja tuli ihan riemuihinsa ja sanoi: \"Kuule, käväisehän\nensi viikolla taas täällä, puhutaan silloin enemmän tästä.\"\n\nJörn Uhl nyökäytti päätään ja tiedusteli häneltä tarkemmin tuollaisen\nteknillisen koulun järjestystä ja kuinka kauan siellä täytyisi olla,\nennenkuin sieltä saisi jonkinlaisen puoltolauseen tai todistuksen.\nLopulta istui hän taas hiljaa, umpimielisen näköisenä, ja omituiselta\nnäytti, kun hän laski suuren, ruskettuneen, työn kovettaman\nkämmenensä tuolle uudelle sirolle kirjalle. Kirja näytti tuon\nkämmenen alla niin kääpiömäisen pieneltä, kuin joku siro lasten lelu.\n\nEnnättääkseen kotiin vielä päivänvalossa, lähtivät he. Emäntä kutsui\nsitä ennen sentään Jörn Uhlin hiukan kahdenkesken puheilleen ja\nkertoi hänelle, kuinka tyttö oli miellyttänyt häntä, ja kehoitti\näidillisesti häntä luottamaan tulevaisuuteen vaan ja ottamaan hänet\nmorsiamekseen, toimeentulonhan voisi hän sentään aina jostain saada.\nJa hänen pitäisi pian taas käydä tervehtimässä: poika oli tänään\nollut ihan järkevä. Kyökissä oli hän tulihanko kädessä vaatinut\nhäneltä, että hän varoillaan hiukan avustaisi Jörn Uhlia. Hänen\npitäisi siis tulla, milloin vaan sopi, muutama tuhat markkaa olisi\nkyllä hänen käytettävinään, mihinkä hän sitte ryhtyisikin, kauppoihin\ntai muihin.\n\nJörn Uhl yritti kiittää; mutta ei onnistunut häneltä. Hän nyökäytti\npäätään vaan, silmät kirkkaina ja ravisti kauan tuon kunnon emännän\nkättä, ja tämä huomasi pudistuksesta, mitä hän oli aikonut sanoa.\n\nAurinko oli jo laskeumassa, kun he viimein tekivät kotimatkaa\nleveällä, tyhjällä tiellä.\n\n\"No nyt ja\", alkoi Lisbeth, \"nyt olen taas kahdenkesken kanssasi.\nTämä oli kaunis päivä, ja nyt vielä tämä kaunis kotimatka... Mitä\npidit emännästä?\"\n\n\"Mitä sinä sotaveikostani?\"\n\n\"Oh, siitäkö!... Mistä puhui emäntä vielä viimeksi sinulle?\"\n\n\"Naisten pakinoita!\"\n\n\"Enkö saa kuulla sitä?\"\n\n\"Et, et tänään vielä. Huomenna ehkä.\"\n\nJörn vaipui ajatuksiinsa, eikä virkannut sanaakaan.\n\nKun hän oli hyvän aikaa istunut siten, huomasi hän että Lisbeth sai\nsemmoisen omituisen ryhdin, ikäänkuin joku, joka puolustaikse tai\nkääntyy poispäin. Hän katseli ylös ja näki että Lisbethin kasvoissa\noli uhmaa. \"Noh\", sanoi hän, \"mitä nyt, mikä sinun on? Anna kuulua\nvaan, tyllityttini. Puhu suoraan nyt, tyttöseni.\"\n\n\"Luuletko sinä, ett'en kyökinikkunasta huomannut kuinka toverisi,\nmokomakin kunnon mies kertoi sinulle seikkailustamme. Ja\n_semmoisilla_ kädenliikkeillä! Ja nyt olet suutuksissasi. Ja sitä,\nsitä en olisi uskonut sinusta.\"\n\nJörn nauroi: \"Nyt menit väärään kaivoon vettä ottamaan. Iloissani\nsiitä olen. Onko sille vihoissaan, joka tulee tiellä vastaan ja jolta\nkysyy: 'Vieläkö on pitkä matka? Olen kuullut, että on vielä seitsemän\npenikulmaa?' Ja se vastaa: 'Ei, on vaan lyhyt taival enää tietä'.\n_Iloissani_ siitä olen; nythän tiedän, ett'et sentään olevinasi ole.\"\n\n\"Ole sinä olevinesi... Hän tuli siitä ohitse, ja oli hyvä ja\nystävällinen ja katseli niin vilpittömän ja avomielisen näköisenä. Ja\nsitte suuteli hän minua.\"\n\n\"Ilkimys hän on\", sanoi Jörn Uhl. \"Ihan ilkimys: suutelee turvatonta\ntyttöä, joka ei voinut varjella itseään.\"\n\n\"Varjella? En minä yrittänytkään varjella. En tahtonutkaan. Halusin\njuuri niin, Jörn.\"\n\n\"Ihan kasakkamaista se oli, se täytyy sanoa. Tuntikausia tuon kanssa\nyksin maantiellä! Sinä! Ylpein tyttö koko maassa.\"\n\n\"Se oli jokseenkin tarkalleen niihin aikoihin, Jörn, jolloin sinä\nvietit häitäsi Lena Tarnin kanssa.\"\n\nJörn vaikeni hiljaa. Hetken perästä otti hän hänen kätensä ja piti\nsen ja sanoi: \"Rakas, hyvä tyllityttini. Enhän aavistanut tästä\nkaikesta mitään.\"\n\nLisbeth vastasi vaivalloisesti, kyynelten tukahuttamalla äänellä:\n\"Nokkela Hannu sinä olet ollut.\"\n\n\"Varroppas vaan! Jos todellakin rohkenet ja uskallat, niin vietätpä\nsinäkin vielä häitäsi. Varroppas vaan!\"\n\n\"Minkään aikaantulemattoman kanssa en niitä vietä.\"\n\nSilloin naurahti Jörn Uhl, ja kääntyi kokonaan häntä kohden ja sanoi:\n\"Annanko minäkin hevoseni ruveta pureskelemaan ruohoa tien viereltä,\nkuten ennen muinoin muuan toinen Meldorffin tiellä?\"\n\nLisbeth puisti päätään, ja katsahti häneen, silmänsä välähtelivät\nkyyneleisinä: \"Ei se nyt käy päinsä, Jörn, aurinko on ylhäällä vielä.\"\n\n\"Sekö yksin esteenä?\"\n\nLisbeth puisti taaskin päätään: \"Ei täällä, Jürgen! Ei tuommoinen\nsovi meille. Ajattelen Lena Tarnia ja hänen lastaan.\" Hän laski\nkätensä luottavasti Jörnin käteen.\n\nJörn nyökäytti päätään ja sanoi: \"Tämä on ihmettä. Sulaa ihmettä\nkaikki tyyni. Seudun kaunein tyttö ja Jörn Uhl! Ei yksikään ihminen\nole kolmena päivänä rientänyt semmoisilla jättiläisaskelilla\naurinkoon kuin minä. Näetkös: ajamme suoraan aurinkoon. Kunpa vaan\ntietäisin, mihin nyt ryhtyisin.\"\n\nNyt kävi hän taas vaiteliaaksi, eikä Lisbethkään häirinnyt häntä.\nMutta kun he taittivat pehmeälle hiekkatielle ja rupesi pimenemään,\ntaivuttelitte hän levottomasti sinne ja tänne, ikäänkuin ei olisi\nhänen oikein mukavaa istua. Silloin laski Jörn piiskan kädestään\npiiskanpitimeen, ja veti hänet kiinteästi vierelleen, ja katseli\nhämillään häntä kasvoihin: \"Näinkö tahdot istua?\"\n\n\"Näin\", vastasi Lisbeth ja vetäytyi lähemmä hänen olkapäätään. \"Nyt\nminä nukun.\" Itsekseen ajatteli hän sentään: \"Sitäpä en toki tee.\nVaronpa vaan itseni nukkumasta tänä hetkenä.\"\n\nJörn Uhl istui hiljaa ja liikkumattomana kuin patsas ja ajatteli\nomaa ja hänen tulevaisuuttaan ja luuli vilpittömässä mielessään,\nettä Lisbeth nukkui. Mutta hänpä istui, häneen nojauneena ja katseli\nsuurilla kirkkailla ja liikkumattomilla silmillään yhteen kohtaan.\n\nKun he saapuivat Aulangolle ja pysähtivät suuren sisäänkäytävän\neteen, sanoi Jörn: \"Mene nukkumaan nyt! Olet väsynyt. Huomenna\npuhumme enemmän.\"\n\nMutta Lisbeth jäi yhä seisomaan hänen luokseen, ikäänkuin aikoisi\nhän sanoa jotakin. Silloin silitti Jörn hänen poskiaan ja sanoi:\n\"Rauhoitu nyt! Luulen, että kaikki kyllä vielä tulee järjestykseen.\"\nSilloin lähti Lisbeth sanomatta sanaakaan.\n\nKun hän oli saanut hevoset valjaista ja laitumelle, meni hän\nasuintupaan ja jatkoi mietiskelyään. \"Huomaan sen nyt, siinä koko\nvika on ollut, että olen ollut harhassa kaikki nämät vuodet... Olen\naina paheksinut kaikkea tehtyä ja teeskenneltyä ja kaikkea väärää\nvaloa, ja olen isässäni ja veljissäni ja monessa muussa saanut\nnähdä, kuinka turmiollista on valehdella ja kaunistella itselleen\nja ajatella ja tehdä toisin, kuin mitä paljas suora totuus vaatii.\nOlen kyllä huomannut, kuinka laajalle tuo pahe on levinnyt, ja olen\naina, kahdeksannestatoista ikävuodestani asti ylpeillen ajatellut,\nettä 'minä, Jörn Uhl, olen toki vapaa siitä'. Ja nyt on näinä kolmena\npäivänä minulle selvennyt, että olen minäkin elänyt itsepetoksessa\nja valheessa ja vaeltanut harhassa. Minä, Jörn Uhl, minä en ole\ntarpeeksi tarkasti ottanut huomioni alaiseksi itseäni ja asiaani,\nenkä ole tuntenut itseäni. Olen koettanut pidättää itselleni Uhlin,\njoka ei enää kuulunut minulle, ja olen sillä jatkanut isäni ja\nveljieni valhetta, ja samalla heidän kurjuuttaan. Olen ollut hirveän\nraskaassa työssä, kuten hevonen savivääntimessä, ja olen ollut\nkauheiden huolien rasittama. Minä luulottelin, että elämäntehtäväni\noli pitää Uhlista kiinni. Uhl... mitä on Uhl? Mitä on Uhl sieluni\nrinnalla? Ja Lena Tarnin sielun rinnalla? Ja vaikka sitte voittaisi\nkaiken maailman itselleen! Ja saisi sielullensa vahingon? Kuka sitte\nsielun parantaisi? Minun on sieluni kovettunut, Lena Tarn on kuollut\nja Wietenin hiukset ovat lumivalkeat. Minä olen alkanut ylhäältä,\nkorkeasta Uhlista, korkealta ylhäältä olen alkanut ja olen\nvaipunut... vaipunut.\n\n\"Olisin elellyt täällä Aulangolla tai jollain toisella aulankotilalla,\ntai olisin aloittanut muuten jotain, jotain pientä, _omilla_\nvoimillani, niin olisi Lena saanut hyvän hoidon, eikä Wieten olisi\nniin vanha ja niin valkea, ja minä osaisin vielä laulaa, kuten joskus\nennenkin lapsena, enkä olisi tuommoinen äkkipikainen ja jurottelija.\nSilloin olisimme seisoneet oikealla pohjalla ja perustalla, ja\nolisimme siitä vähitellen ponnistelleet ylös. Alkaa alhaalta, kas\nsiinä piilee koko autuus! Toden totta, alhaalta alankin nyt. Niin\ntotta kuin Jumala auttaa. Alan noppapelillä ja tahdon olla lapsi kuin\nVenhonen ja sotaveikkoni.\"\n\nHän otti valkeata ja meni kirstulle, joka seisoi kulmassa ja rupesi\netsimään yhtä ja toista, kunnes viimein koko lattia ympärillään oli\nvallan kirjojen, karttojen, lasien ja kaukoputkien peitossa. Hän\notti tuolin itselleen, avoi jonkun kirjan, avoi erään toisenkin, ja\njärjestihe istumaan ikäänkuin koulupoika, joka varustautuu lukemaan\noikein ahkerasti, piti kirjaa kädessään ikäänkuin kymmenvuotias\npoika, joka opettelee ulkoa, naurahti matalaan ja antoi kirjan\nvaipua: \"Omituinen ylioppilas tuosta tulee. Hän on tarttuva\npiirustimeen kuin lapioon, harppiansa hän on kääntelevä kuin auraa,\ntieteitä on hän ahmiva kuin janoinen sotilas raikasta vettä, ja\nsilmiään hän on siristävä kuin metsästäjä, joka hämärissä väijyy\nketunluolalla. Olisiko tämä nyt oikein totta? Tuo kaikki, joka\nlapsesta saakka on ollut salainen iloni, _varastettu_ iloni, sitä\nsaan nyt armastella päivät pitkät, ikäänkuin olisin laillisesti\nja julkisesti ollut vihillä sen kanssa? Olisiko tuo mahdollista?\nKeskellä kirkasta päivää saisin katsoa kirjoihini ilman että ihmiset\nsanoisivat: katsos tuota, tuota hohkoa lueksijatalonpoikaa?\"\n\nHän tuijotti silmäkulmat rypyssä kiinteästi tuvan hämärään. \"Olisi\nisäni ollut vakava mies ja pitänyt minusta, ja viettänyt illat\nmeidän kanssamme, olisi hän kyllä huomannut, mihin minua veti.\nSilloin olisin säästynyt työläästä tiestä ja paljosta huolesta,\nolisi silloin minustakin tullut ystävällinen ihminen, auringon\nloistetta sydämessä ja silmissä. Nyt jään aina tämmöiseksi raskaaksi\nja luonteeni rosoiseksi. Mutta... en vielä lankea toivottomaksi ja\nmenetä rohkeuttani. Kammostumasta olen oppinut jo silloin muinoin\nWietenin kertomuksia kuunnellessani, sitten Lenan kuolinvuoteella ja\nsittemmin pitkinä kolkkoina yksinäisyyden hetkinä. Olen hetkinäni\nollut ihan tyhjyyden partaalla ja ihan Jumalaa lähellä. Mikähän\nvoisi minua enää järkyttää? Pitää alkaa alusta vaan ja uskoa hyvään,\nuskoa hyvään Jumalassa ja itsessään, kas siinä piilee koko autuus.\nNiinpä uskallan sen. Ja ell'en täällä enää voi tietojani käyttää, kun\nolen liika vanha jo tai jos kuolen ennemmin, niin on kai Jumalalla\ntuolla ylhäällä teitä rakennuksen alla, tai kaivauttanee hän vielä\nvalmistumattomissa maailmoissa syvänteitä, hietasärkkiä ja kanavoita\nja voi sijoittaa minut kaivospäällysmieheksi tai sulun vartijaksi\njonnekin. Heitänpä mittanuorani aina tähtiin asti ja teroitan\nlapiotani urakkatyötä varten linnunradalla. Annanpa itseni leikkiin,\nkuin olisin kuus'toista vuotias vielä.\n\n\"Toden totta, sen teen. Ja jos sen teen, niin on minusta tuntuva kuin\nseisoisi istuimeni takana maailman kaunein ja ylpein nainen...\noh, mitä liikuttavat minua naiset... kuin seisoisi _oma tyttöni_,\nminun oma hieno ja ylpeä tyttöni istuimeni takana, ja katselisi\nkuumin silmin minua ja kirjaani ja odottaisi, kunnes olisin valmis\nkirjoineni. Ja kun sitte olen valmis, on hän naurava kirkkaasti ja\npuheleva häistä. Ja täällä Aulangolla, täällä tulemme viettämään\nhäitämme. Toden totta, semmoiset pidämme, ne kannattavat vaivan. Ja\nnyt menen kohta ja kysyn häneltä, onko se hänelle mieleen.\"\n\nJa semmoisenaan kuin oli... takin oli hän jo ennättänyt riisua...\nlähti hän ihan arvelematta valkeissa paidanhihoissaan ja ihan\nsuur'suuntaisen suunnitelmansa valtaamana tuvasta välikön poikki\nkammariin, jossa Lisbeth Junker nukkui, ja eroitti valuisen syysyön\nhämärässä hänen vuoteensa ikkunan lähellä, nyt häntä sentään\nrupesi hiukan epäilyttämään ja hän läheni hiipien. Lisbeth ei\nliikahtanutkaan, katseli vaan hämmästyneenä häntä. \"Sinäkö se olet,\nJürgen? Tule tänne!\" Hän otti hänen kätensä, teki hiukan sijaa\nhänelle ja veti hänet alas vuoteen reunalle. \"Mitä sinulla vielä oli\nasiaa?\"\n\nJörn istahti hiukan kankeana ja selitti sitte vakaana hänelle\nsuunnitelmansa, joutui välistä hämilleen ja välistä vilkastui taas\nja teki suuren kädenliikkeen. \"Ja nyt on vaan kysymys siitä, otatko\ntodella minut ja suostutko odottamaan vielä pari vuotta.\"\n\nLisbeth sanoi: \"Tule lähemmäksi minua tänne; sitte vastaan.\"\n\nKun hän tottelevasti kumartui Lisbethiä kohden, kietoi tämä\nkäsivartensa hänen kaulansa ympärille, hyväili ja suuteli häntä\nja puhella tokelteli: \"Sinä vanha, kummallinen Jörn Uhl, sinä\nlueksijatalonpoika... kaikkihan tuo on ihan yhdentekevää! Voi sinua,\ntuhma Hannu... kun vaan tiedän, että sinä pidät minusta. Tule\nlähemmäksi Jörn! Suutele minua! Minä rukoilen, että sinä suutelisit\nminua. Ja minähän olen ylpeä ja kylmä! Näetkö nyt, kuinka ylpeä olen?\"\n\nJörn Uhl oli jäykennyt hämmästyksestä. Tuhma Jörn Uhl. Hän istui\nvuoteen reunalla ja silitti hänen poskiaan ja hiuksiaan ja katseli\nhäntä hänen kuumiin kauneisiin kasvoihinsa ja puhua kangerti: \"Että...\nettä... sinä... rakastat noin... minua... Minä... olen pesevä\nseitsemän kertaa päivässä käteni. Ja sinun... sinun pitää aina sanoa\nminulle, kuinka ja millä tapaa minun pitää käyttäytyä. Minä teen\nkaiken tuhmasti.\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nMitä meillä enää on suurtakaan kerrottavaa Jörn Uhlista? Taikka\nkuinka kauas seuraamme vielä hänen elämäänsä? Emmekö ole käyskelleet\nhänen elämänsä lävitse, kuten käyskelee yksikseen rauhaista\nyksinkertaista kylänkirkkoa, ja katselee kaikkea ja astelee hiljaa ja\nvarovasti ja istahtaa vielä hetkeksi jollekin istuimelle vastapäätä\nalttaria?\n\nTai mitä puuttuu Jörn Uhlilta vielä?\n\nMitä voi Hannoverin kaunis kaupunki korkeakouluineen enää muuttaa\nhänessä? Se voi opettaa hänelle, kuinka voi hyvää ryhtiä säilyttäen\npujotella ihmisten välitse kaduilla ja kuinka perustetaan\nsavitehtaita ja kuinka sulkuja ja rautateitä rakennetaan. Mutta\nenempää ei. Hänen sisintä olentoansa, hänen luonteensa ydintä ei enää\nvoi muuttaa. Se onkin hyvä niineen. Sillä mitä voi ihmiseltä enempää\nvaatia, kuin että hän nöyränä kunnioittaa ihmisolemisen ja koko\nmaailman hyvää salaisuutta, ja iloitsee kaikesta hyvästä ja luottaa\nsiihen?\n\nSiellä seisoo Jörn Uhl keskellä aseman touhua ja sanoo\npar'aikaa jäähyväisiään kymmenkunnalle toverilleen. Eräs reipas\nsaksalais-amerikalainen, jonka isänsä, joka on Buffalossa nahkurina,\noli lähettänyt valtameren ylitse, pitää hyvästijättöpuhetta. Toisella\nkädellään pitää hän päällysnuttuaan kiinni, on nimittäin kylmä\nsumuinen marraskuun ilma ja asemahuoneessa kova veto; toista kättänsä\noijentaa hän poismatkustavaa kohden.\n\n\"Jürgen Uhl, maavouti Wentorffista... muistelen tänä hetkenä sitä\naamua, jolloin ensi kertaa astuit piirustussaliin. Selkäsi oli\nkumarassa, ikäänkuin olisit kantanut säkkiä, kätesi olivat känsäiset\nja silmäsi nälkäiset. Sinä astuit vilpittömänä luoksemme, annoit\njokaiselle järjestään kovettuneen kätesi ja sanoit lyhyesti, kuka\nolit, mistä tulit ja mitä halusit. Siitä hetkestä asti pidimme\nsinusta.\n\n\"Otimme sinut keskellemme ja varjelimme sinua; huomasimme nimittäin\nkohta että sinä olit vaarassa saada kolauksia. Me vuokrasimme huoneen\nsinulle, ostimme liinavaatteita sinulle, saimme sinut lähettämään\npitkävartiset rasvanahkaiset saappaasi takaisin Aulangolle ja\nkiskoimme sinut irti kirjojen äärestä, kun pureuduit kiinni niihin\nkuin näätä tarikonkahvaan.\n\n\"Mutta kun me siten hääräilimme kanssasi ja suojelimme sinua...\noh, _me sinua!_... niin huomasimme pian, mitä sinussa oli, että\nsinä olit noiden miesten täys'verinen jälkeläinen, jotka ominpäin\ntutkivat merta ja maata ja tähtiä, ja jotka rakensivat sulkuja,\njotka pitivät, ja laivoja, jotka kestivät Pohjanmeren myrskyissä, ja\njotka pusersivat huulensa yhteen, kunnes ne nitistyivät kapeiksi,\nja jotka uteliaisuudesta ja kunnioituksesta rakensivat itselleen\nmaailmankatsomuksen, jonka avulla vakava ihminen kylläkin tulee\ntoimeen. Me hääräilimme vielä, Jörn Uhl, sinua 'suojellaksemme',\nja saadaksemme sinuun hiukan kaupunkilaismaista herrasleimaa, kun\njo havaitsimme istuvamme jalkojesi edessä ja kuuntelevamme sinua.\nJärjen puolesta olit sinä kymmentä vuotta meitä kehittyneempi,\nvakavuuden ja kokemusten puolesta kaksikymmentä. Siitä huolimatta\nolet aina kohdellut meitä kuin vertaisiasi: olet suopeana katsellut\ntuhmuuksiamme, monen niistä olet saanut estetyksikin; olet kuunnellut\nmeidän kokemuksiamme ja olet laajentanutkin niitä jollakin\nvalaisevalla sanalla. Lyhyesti, sinä olet ollut meidän maavoutimme,\nJürgen Uhl, meidän kuninkaamme.\"\n\nSilloin tunkihe esiin nuorin joukosta, erään papin poika\nEteläsaksasta. \"Kuulesta Dick\", sanoi hän, \"mitä tuommoista viitsit\njaaritella! Tiedäthän, ett'ei Jürgen ilkeä kuunnella tuommoisia\nmairitteluja! Ja millä oikeudella ylialaan puhut meidän kaikkien\npuolesta?\"\n\n\"Hiljaa nyt\", sanoi Jörn Uhl ja katsahti piirustussalitovereihinsa\njokaiseen vuoronperään. \"Tiedätte, että pitkät ajat olen elänyt\nyksikseni ja huolien rasittamana. Sekä luontaisesta taipumuksestani\nettä kovien kokemusten vaikutuksesta olen raskasluonteinen ihminen,\njonka täytyy noutaa jokainen sanansa ja jokainen liikuntonsa\nrämisevin sankoin ja köysin syvältä syvyydestä. Jo kotonani oli\nympärilläni ystävällisiä ihmisiä, jotka koettivat rohkaista ja\nreipastuttaa mieltäni: olettehan lukeneet Fiete Kreyn kirjeitä\nminulle, eikä Thiess Thiesseninkään nimi ole teille outo, Heim\nHeiderieteristä olen kertonut teille, ja tyttöni terveydeksi olette\njuoneet useammin, kuin oli teille itsellenne terveydeksi. Tätä\nrohkaisua, jonka nämä olivat alkaneet, olette te jatkaneet ja se\nolikin hyvin tarpeen. Jos te alussa olisitte tehneet pilaa minusta ja\nkummastelleet minua, ja olisitte pysytelleet etäällä minusta, silloin\nolisin jäänyt yksikseni, sillä toista kertaa en olisi ojentanut\nkättäni teille. Mutta nyt olitte te kohta ystävälliset ja omaiset\nkohtaani, te nuoret, ja siitä kiitän teitä!\"\n\nJuna oli lähdössään, ja Jörn Uhl astui vaunuun. Nuorin joukosta, tuo\npapinpoika kantoi sisään hänen matkalaukkunsa, ja sanoi siinä ohitse\nhipaissessaan hänelle: \"Äiti kirjoitti ja lähetti sinulle terveiset.\"\n\nHän oli tullut eroitetuksi lyseosta, ja vuoden verran oli kohtalonsa\nhäilynyt sen vaiheilla, tulisiko vielä lisään yksi hunningolle\njoutunut papinpoika, vai ei. Oli ollut pahoja kohtauksia siellä\npappilassa ihanan Mainin varrella, oli ollut aviopuolisoidenkin\nkesken. Äiti oli sanonut: \"Talossamme on rukoiltu liika paljon, ja\npidetty muuta semmoista ulkohurskasta menoa, semmoinen ei maistu\nreippaalle nuorukaiselle. Nyt heittää hän tuon ulkonaisen kuoren\nmukana, joka on käynyt hänelle vastenmieliseksi, myöskin sen,\njoka on hyvää ja iäistä: rakkauden ja uskollisuuden.\" Ja isä oli\nvastannut: \"Saatat olla oikeassa. Me papit joudumme helposti siihen\nvaaraan, josta puhut. Uskonto on hieno, hellävaroen käsiteltävä\nasia ja kostaa helposti sille, jonka tehtävänä on viranpuolesta\nkäsitellä sitä. Mutta jos ajattelit siten, olisi sinun pitänyt\npuhua siitä minulle. Sen sijaan olet selkäni takana antanut hänelle\nrahoista, jotka olit saanut kokoon kanatarhasta, ja hän vuorostaan on\ntoimittanut ne tuolle pyylevälle kapakoitsijalle, tuolle joka elää\nlaiskana loisena toisten ahkerain kustannuksella.\".. Sitte oli hän\nlähetetty piirustuskouluun ja oli siellä joutunut tuon kapeakasvoisen\nfriesiläisen talonpojan käsiin, joka puski päätänsä tieteihin\nsitkeällä itsenäisyydellä kuin härkä pilttuun seinään. Ja vähitellen\nvarmeni hän elämänkäsityksensä hämmingistä ja humusta. Jörn Uhl oli\nvoinut kirjoittaa isälle kirjeen, joka lupasi hyvää, siihen oli\ntullut äidiltä kyynelten kostuttama vastaus. Vielä on verensä kyllä\nhieman levoton. Myöhemmin työskentelee hän jonkun vuoden Holsteinissa\nJörn Uhlin johdolla. Sitte lähtee hän ulkomaille. Tietysti. Täytyyhän\nhänen saada vakuus siitä että maa todella on pyöreä. Mutta hän on\nlähtevä maastaan semmoisena, joka on tuottava kunniaa sille.\n\nSiitä nämä äidin terveiset.\n\nNyt lähtee juna liikkeelle. Tuuli puuskuu ikkunoita vastaan, suuria\nvesikarpaloita lyö ruutuihin. Ohitse liitävän savun takaa häämöttävät\ntalot ja kylät, kankaat ja metsät epäselvinä harmaasta sadesumeesta.\nOn ilma semmoinen, jolloin tuntuu ylen joutavalta kaikellainen\ntulevaisuuden suunnitteleminen ja ylipäätään kaikkikin toimiminen;\nsillä eihän näytä olevan mitään toiveita siitä, että sade koskaan\ntaukoaisi tai että itse aurinkokin vielä joskus loistaisi taas.\n\nMutta Jörn Uhl tuntee tuon tuulen ja tuon sateen. Usein on se\nvalellut Uhlin peltoja, sillä välin kun hän auransa takana on\nastellut vakoa ylös, vakoa alas. Hän tietää että täytyy kyntää,\nkyntää, täytyy huonollakin ilmalla ja odottaa kärsivällisesti\nvaan, aurinko pilkistää kyllä aikanaan esiin. Niinpä istuu hän\nkäsi polvella ja katselee valuvia pisaroita ja mukana liitävää\nsumumaailmaa, ja ajattelee milloin Wentorffilaista nuoruuttaan,\nmilloin Fiete Kreytä, milloin nahkuria Buffalossa, milloin Wieten\nPenniä, joka valkeahiuksisena ja kumaraharteisena istua kyyröttää\nAulangolla takan ääressä, milloin taas sotaveikkonsa savikaivoksia.\nSieltä on hän nyt ensiksi saava työtä ja leivän. Lopulta jäävät\najatuksensa Lisbeth Junkeriin ja omaan poikaansa, joka nyt jo kaksi\nvuotta on ollut hänen luonaan hänen kotonaan, syönyt hänen pöytänsä\nääressä ja nukkunut hänen vuoteensa vieressä. Mutta kun ajatuksensa\nkauan ovat liikkuneet siinä, lentää mielensä ylitse varjo, hän on\njohtunut ajattelemaan sisartansa Elsbeä.\n\nHampurissa lähti hän kiireesti tekemään matkaa läpi koko puolen\nkaupunkia. Useat kerrat täytyi hänen kysyä tietä. Lopulta rupesivat\npaikat tuntumaan hänestä tutuilta, sitäpaitsi joutui hän erääseen\nkoulupoika parveen. Ja aivan oikein näkyi tuossa tädin puodinikkuna:\nEllin Walterin kirjoitus- ja kouluvihkoja. Hän seisahti hetkeksi:\najatuksensa olivat niin kuohuksissa. Mutta kun hän huomasi, kuinka\nparvi pikkumiehiä rohkeasti taivalsi sisään, lähti hän heidän\nmukanaan.\n\nLisbeth seisoi tiskin takana ja nosti syrjään muutamia laatikkoja,\neikä katsahtanut ylös, vaan sanoi hienoon hillittyyn tapaansa\narmaalla kirkkaalla äänellään: \"Odottakaa hiukan, olkaa hyvä.\"\n\n\"Pyydän\", vastasi Jörn, \"toimittakaa ensin näiden herrojen asiat.\"\n\nSilloin hellitti Lisbeth laatikoistaan, oijensi tiskin ylitse kätensä\nhänelle, punastui, oli ihmeissään ja kummissaan ja sanoi: \"Lapsi\ntulee kohta koulusta... Mitä sinä haluat? Kahdenkymmenen pfennigin\nedestä teräskyniä? Imupaperia? Täss' on. Maksaa voit huomenna.\nVesiviivoitettu vihko? Älä töhrää niin vihkojasi! Lapset, nyt minulla\nei ole aikaa, nyt minulla on korkeita vieraita. Katsokaas vaan: tuo\niso mies on leikkinyt minun kanssani, kun olin niin pieni vielä kuin\nte... No, nyt, Jürgen, nyt olemme yksin. Täti on päivällislevolla...\nLaske laukkusi tähän. Kuule... Jörn... älä noin. Ah, Jörn... ole\nhiljempaa... Ah, mitä sinä puhut!\"\n\n\"Nyt on lettisi auennut!\"\n\n\"Ja... oi, Jörn!... Elsbe on kirjoittanut! Jörn! Elsbe on\nkirjoittanut Aulangolle. Hän palaa Amerikasta takaisin. Thiess on\ntäällä jo odottamassa, hän asuu vanhassa huoneessaan ja juoksee\njokaista laivaa vastaan, joka tulee sieltäpäin. Hellitä nyt, Jörn!...\nMinä kuulen hänen askelensa... Näetkös, tuossa on pikku poikamme!\"\n\n\"Isä pojani! Melkein olin säikähtyä. Sinäkö se olet?\"\n\n\"Minä, minä!\" puheli Jörn Uhl, oli polvillaan jo, ja silitteli\nlastaan hänen valkeille hiuksilleen ja katseli häntä hänen kirkkaihin\nsilmiinsä.\n\n\"Mutta oikein totta, isä! Mutta mitä sanot siitä, että käyn täällä\nkoulussa! Lisbeth on vienyt minut sinne vaan! Sieltä minä nyt juuri\ntulen!... Jäätkö nyt meidän kanssamme?\"\n\n\"Kyllä... ainaiseksi.\"\n\n\"Kuinka partasi on vaalea, isä. Ihan kuin ruis, joka meillä oli\nRingelshörnin alla. Muistatko vielä?... Isä, menemmekö Uhliin taikka\nThiessin luokse? Lisbeth sanoo että Thiessin.\"\n\n\"Uhl ei ole enää meidän; käväisemme nyt ensiksi Aulangolla. Kuule\nLisbeth... kerro sinä se hänelle... en ymmärrä, kuinka alottaisin.\"\n\nSilloin polvistui Lisbeth Junkerkin pikku pojan eteen, ja sanoi\nhymyssä suin: \"Kuule prinssini... tiedätkö mitä? Minäkin tulisin\nmielelläni teidän kanssanne Aulangolle; mutta kuule, tulen ainoastaan\nyhdellä ehdolla. En kuulisi mielelläni, että sinä sanot minulle\n'Lisbeth', olisi hauskempi jos sinä sanoisit minua 'äidiksi'.\nJa isäsi... hänen pitää kutsua minua 'rakkaaksi vaimokseen'.\nSuostutteko siihen. Muuten en lähde kanssanne.\"\n\nSilloin vilautti pikkumies kerran veitikkasilmiään, jotka hänellä oli\nperintönä Lena Tarnilta, Ja katsahti isäänsä. \"Mitäs teemme, isä?\nSuostummeko?... No, tulehan sitte!\"\n\nJa hän kietoi kätensä äitinsä kaulalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViiskymmentä mustevaa pölyistä souvaria näki kohtauksen ja kertoi\nsiitä vaimoilleen kotona. He olivat tulleet laivoilta ja menivät\nrantakaijia pitkin päivälliselleen. Jokaisella oli juoma-astiansa\nmukanaan ja jokaisella oli kiire. Silloin läheni heitä vastaan\nkivihiililaiturilta käsin, jolle, kuten kaikki tietävät, Burgista\nja Kudenista tulevat turvejahdit laskevat, pienenläntä mies, jonka\nuseimmat heistä jo monet vuodet olivat aika-ajoin nähneet kuljeksivan\nsatamakatuja. Mies kantoi selässään turvesäkkiä ja kävi kumarassa,\nhän oli kapea- ja ruskeakasvoinen, silmänsä pirteät ja vikkelät, ne\nvilahtelivat ja etsivät ihmisjoukon välitse, kuin pääskyset, jotka\nlentelevät puutarhassa puiden välitse. Ja yht'äkkiä keksivät ne\njonkun.\n\nNyt ei hän väittänyt mistään. Hän laski säkkinsä sivulleen maahan ja\nhuusi kimakasti ja valittavasti: \"Fiete! Fieteni! Fiete Krey! Kuule\nnyt!... Mies tuolla! Tuo tuolla harmaassa sadetakissa!\"\n\nSiinäkös hälinää nousi, pysähdyttiin, juostiin ja naurettiin. Useat\nrupesivat avuliaiksi.\n\n\"Kuulehan, Fiete! No, Fiete! Fiete Krey, käännyhän nyt? kuule! Tule\nkantamaan ukon turvesäkkiä!\"\n\nSilloin kääntyi mies, joka oli harmaassa sadetakissa ja näki\nkummakseen kaikkien nauraen katsovan häneen, \"Oletteko te menettäneet\njärkenne\", sanoi hän, \"vai olenko minä?\"\n\n\"Tänne Fiete! Siristä nyt vähän paremmin silmiäsi! Vanhus tuossa\nturvesäkkineen!\"\n\nTuo sana \"turvesäkki\" lensi kuin pelastava köysi Fiete Kreyn sielulle\nja hän tarttui siihen. Silmänsä harhailivat joukkoa ja keksivät\ntuon pienen miehen, joka toisella kädellään piti turvesäkistä, jota\npari katupoikaa tempoi ja kiskoi toisesta päästä, ja kurotti toista\nkättään häntä kohden, ikäänkuin yrittäisi tarttua häneen. Sanaakaan\nei Aulangon isäntä enää saanut suustaan.\n\nSilloin juoksi Fiete Krey hänen luokseen. Hänkään ei välittänyt\nympäristöstä. Ei, ei välittänyt mitään. Hän silitti tutisevan\nvanhuksen poskia, nosti hänen hattunsa kadulta, jonne se oli\nvierähtänyt ja pani päähän, ja ravisteli yhtä mittaa päätään. \"Oi\nsinua, vanhaa Thiess-hupakkoa! Että juuri osasit nähdä minut! Etkö\nsaa käydyksi? Lamasiko tämä polvesi? Tule, istu tähän säkille!\"\nHän käännähti ympäri ja rupesi puhumaan väkijoukolle, joka oli\ntunkeutunut ympärille. \"_Gentlemen_\", alkoi hän, \"tämä on Thiess\nThiessen, turveisäntä nummella, numero kahdeksan, ja kiperäksi ja\nkieräksi kuivettuneen turvemättään näköinen hän onkin tällä haavaa.\nMinä taas olen Fiete Krey, kuten jo tiedätte. Nuorena poikana\nolin minä kauppa-asioissa hänen kanssaan, kun koiravaljakkoineni\ntoin taloonsa harjaksia ja vispilöitä, _bush and grease_. Näistä\ntervehdyksistä heräsi ystävyys, joka, kuten näette, ei ole ruostunut,\nvaikka olenkin jo viistoista vuotta ollut tuolla puolen valtameren.\nJos nämä tosiasiat riittävät teille, niin ei meillä ole mitään\nvastaansanomista siihen, että nyt lähdette päivällisvatienne\nääreen... Joko jaksat käydä, Thiess?... Vai et vielä, ukkoseni?...\nIstutaan sitte tuokio vielä. Emme me almuja kokoo. Jääkää sen\npuolesta vaan rauhassa seisomaan ja katselemaan meitä.\"\n\nHän istui turvesäkin toiseen päähän, ja väkijoukko rupesi hajaumaan.\n\n\"Fiete, toitko hänet mukanasi?\"\n\n\"Ääh, nyt olin taas ihan tollo, Thiess!\"\n\n\"Kuinka niin, poikaseni.\"\n\n\"Näin hänet laivalla. Yht'äkkiä näin hänet. Hän matkusti kannella, ei\nottanut vastaan kojua.\"\n\n\"Onko hän yksin?\"\n\n\"Hänellä on mukanaan tyttö, pieni kuus'vuotias lapsi, yhtä pieni ja\ntumma ja laiha ja arka kuin hän itsekin.\"\n\n\"Jumalani! Jumalani!... Missä hän on? Missä hän sinulla on?\"\n\nSilloin löi Fiete Krey nyrkillään turvesäkille ja sanoi: \"Kun\nlaskimme maihin, vilkkuilin silmilläni joka taholle. Joka taholle,\nsanon. Tuo on kuin noiduttua meillä Kreijeillä. Silloin kadotin hänet\nnäkyvistäni. Hän on pujahtanut jonnekin pois.\"\n\nThiess Thiessen hypähti ylös. Hän suoristi polvensa, niin huonosti\nkuin se sitte kävikin. Ihan silmänräpäyksessä nousi hän. \"Menemme\netsimään häntä kohta... etsimme koko yön. Koko yön. Käydään\nyömajoissa ja poliisikonttooreissa. Pieni tyttö pienen lapsen kanssa.\"\n\nFiete Krey viskasi säkin olalleen ja sanoi alakuloisena: \"Vaikeaksi\ntulee löytää häntä täältä. Hän lupasi minulle tulla kanssani\nAulangolle. Siitä riippuu kaikki toivomme.\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENBSKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nJörn ja Lisbeth käyskelivät metsänrantaa. He olivat käyneet\nkaupungissa katsomassa asuntoa itselleen, ja ostamassa huonekaluja.\nToisena joulupäivänä aikoivat he Aulangolla viettää vaatimattomat\nhäänsä ja samana päivänä vielä matkustaa kaupunkiin.\n\nLisbeth kävi niin lähellä Jörniä, että tämä takertui hänen pukunsa\nliepeihin, jotka liehuivat kiivaasta käynnistä.\n\n\"Eipä puutu suuria\", sanoi Jörn, \"ett'en liukastu. Lumi on siksi\nsileätä.\" Hän pakoitti Lisbethin astumaan hiljempaa.\n\nLisbeth nauroi. \"Kuule\", sanoi hän ja vetäytyi taas häntä lähelle:\n\"Olen niin onnellinen.\" \"Sehän on luonnollista\", vastasi Jörn.\n\"Kuinka niin luonnollista.\"\n\n\"Oh\", sanoi hän, ja katsahti veitikkamaisesti Lisbethiin. \"Onhan\nkohta joulu-aatto. Ja kaikki lapsethan iloitsevat joulukuusesta.\"\n\n\"Ah\", sanoi Lisbeth ja puristi hänen käsivarttaan. \"Kuinka luulet,\ntulemmeko onnellisiksi keskenämme ja pysymmekö onnellisina?\"\n\n\"Ihan varmaan!\" vastasi Jörn. \"Näethän, me molemmat, me tiedämme jo\nnaimisiin mennessämme ett'ei toinen ole mikään pyhimys, ja aiomme\nkumpikin jättää toisemme laatuisekseen. Se on tehnyt onnettomaksi\nmonta avioliittoa, että toinen vaatii ja pakottaa toista ajattelemaan\nja tekemään aivan samaa kuin hän itsekin. Minusta pitäisi päinvastoin\nvahvistaa ja rohkaista toista siinä, mitä hän on, ellei se ole ihan\naivan tuhmaa, ja siten saada rinnalleen ainakin täydellinen ihminen,\ntodellinen täydellinen ihminen. Mitenkä he taas väittävätkään? Että\naviopuolisoiden tulee olla kuin tammi ja muratti? Kuin kahvikuppi\nja lautanen vai? Tai kuten sänky ja sängynpohja? Miten typerää!\nSemmoiset heidän pitää olla kuin pari samallaista hyvää puuta.\nAinoastaan että miehen pitää seistä tuulen puolella. Siinä piilee\nkoko autuus.\"\n\n\"Kuinka järkevästi puhut siitä!\"\n\n\"Niinhän, minä olen koettanut sitä jo Lena Tarnin kanssa. Hän oli\noikea rautapää. Ja minä myöskin. Ja mukavasti se sujui.\"\n\nVaieten muistelivat he vainajaa.\n\n\"Hän oli siihen aikaan kuin luotu minua varten\", sanoi Jörn Uhl\najatustensa valtaamana. \"Hän oli nuori ja reipas ja aina uskalias.\nMitään oppineen vikaa ei hänessä ollut. Kirjat eivät laisinkaan\nhuvittaneet häntä. Hän ei vilkaissut edes sanomalehtiin. Hän nauroi\nvaan ja sanoi: lukemisesta oli hän kerta kaikkiaan selviytynyt\nkoulussa. Melkein samalla tapaa kuin on selviytynyt maitohampaistaan.\nOmituisen hupainen ja lystinkurinen ihmislapsi hän oli. Kun muistelen\nnyt hänen oloaan ja eloaan, tulevat mieleeni aina Wietenin sadut, Hän\noli kuin kasvanut maasta, oli kuin nuori, kaunis ja voimakas puu,\njoka puhelee viisauksia tuulen ja auringon kanssa, ilman että sentään\non päivääkään istunut koulupenkillä.\"\n\n\"Millainen hän muutoin oli? Minä tarkoitan vaimona.\"\n\n\"Niin... sinä tarkoitat... niin, ihan kuin luonnonlapsi. Oli\naikoja, jolloin hän ihan huusi rakkauden perään, ja oli toisia,\njolloin hän ylenkatsoi semmoista.\"\n\nLisbeth otti häntä käsivarresta ja sanoi, silmät luotuina maahan:\n\"Minä olen välistä suruissani, kun sinä puhelet noin järkevästi\nminulle. Kerta, kaksi vuotta sitten, kun kävimme sotaveikkosi luona,\nolit toisellainen. Mutta pidäthän toki minustakin yhtä paljon, kuin\nLena Tarnista?\"\n\nJörn kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja veti hänet niin lähelle\nitseään, ett'ei hän voinut liikahtaakaan, ja katsoi häntä sillä\ntapaa, että hän kätki kasvonsa hänen olkapäätään vastaan.\n\n\"Mene kotiin\", sanoi Jörn, \"ett'et kylmää itseäsi. Käväisen vielä\npikimmältään kylässä.\"\n\n\"Menet katsomaan näkyisikö Elsbeä jo. Oi Jumalani, että hän toki\ntulisi. Minä lähden mukanasi.\"\n\nKun he saapuivat kukkulalle, jolta näkee kauas tielle, joka\nHampurista käsin vie Itzehoen kautta rauhaisalle aulangolle, seisoi\nFiete Kreykin siellä -- hänkin tähysteli kaukaisuuteen. He eivät\nkuitenkaan nähneet mitään ja palasivat kotiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe istuivat alakuloisina ja puhelu sujui huonosti. Wieten\nkutoskeli lapsensukkaa ja pani joka ilta parin pehmeitä lämpimiä\nvilttitohveleitä uunin taakse. Thiess ripusti suuren messinkisen\nvuoteenlämmittäjän koukkuun oven viereen. Kukaan ei kysynyt, ketä\nvarten nuo valmistukset tehtiin.\n\nEräänä iltana keskeytti Lisbeth hiljaisuuden: \"Fiete, kerroppas\nkuinka vaimosi kuoli?\"\n\nFiete Krey havahti uneksumisistaan ja katsoi vuoron perään jokaiseen.\nKun hän huomasi Wieteninkin harmaiden silmien olevan suunnattuina\nhäneen, sanoi hän: \"Olen jo kummeksinutkin, ettette sitä ole\nkysyneet. Jos haluatte kuulla sen, -- ja luulenpa, että se sopii\nhyvinkin tässä odotellessamme -- niin kerronpa teille miksi ja mistä\nsyystä Trina Kühl, joka oli pien'piikana Uhlilla, kuoli.\"\n\n\"Kuinka hänet menetin? Menetin hänet samalla tapaa, kuin menetin\npikku poikana tukun pyykinpitimiä. Näin metsänrannassa erään\njäniksenpojan ja unohdin paikalla rattaani ja tavarat, ja läksin\nkäsittämään jänistä metsään. Silloin osui Dieter Krey-vintiö\nSüderdonnista siihen. Tunnethan hänet, Thiess: hän karsastaa hiukan.\"\n\n\"Aivan totta, hän karsasti\", sanoi Thiess. \"Hän karsasti vahvasti,\nFiete. Sen voit hyvällä omallatunnolla väittää. Hän etsi oikealla\nsilmällään tähtiä ja vasemmalla onkimatoja. Hänellä ei ollut hyvää\nkatsantoa, Fiete\"\n\n\"Noh niin, tämä osuu ohitse siitä ja ottaa pidintukun rattailta\nja vie mennessään. Siten olen useasti menettänyt parhaimman, mitä\nminulla on ollut, kun minulle yhtäkkiä on sattunut jotain muuta\nmieleen, joka on saanut pääni kuumaksi. Minä en ole kuten Thiess,\njoka pitää turvesäkistään, ja huutaa puol'sataa ihmistä avukseen.\n\n\"Me olimme, minä ja Trina Kühl eläneet jonkun vuoden yhdessä,\nlapsettomina. Silloin saimme kirjeen Jasper Kreyltä Wentorffista,\nettä hänen Trina-tätinsä olisi kuollut ja että hän nyt vihdoinkin\nsaisi periä hänet. Silloin jätin vaimoni ja farmini sille hyvälle\nja tulin tänne noutaakseni itse nuo tuhat- tai parituhatta markkaa.\nPelkäsin nimittäin, ettei Jasper Krey lähettäisikään niitä minulle,\nvaan tuhlaisi ne, kuten ensi perintönsäkin.\n\n\"Vaimoni oli jäänyt yksin yksinäiselle farmille; mutta minä\nolin jättänyt hänet ja farmin erään nuoren saksalaisen, erään\nschlesialaisen huostaan, joka omisti naapurifarmin. Hän oli erään\nlääkärin poika, oli yrittänyt opintielle, mutta oli perinyt\näidinpuolelta liika levottoman veren. Tämä oli nimittäin erään\nsaksalaisen löytöretkeilijän tytär, ja oli, kun äitinsä vielä kantoi\nhäntä sydämensä alla, saanut vanhempiensa kanssa matkustaa monta\nsataa penikulmaa Indiassa ja Austraaliassa. Se vaikutti sen, ettei\nhän jälkeenpäin elämässään saanut missään lepoa. Kun hän Schlesiassa\noli tullut lääkärin rouvaksi, teki hän sisäisen levottomuutensa\npakoittamana suvet ja talvet viikkoja kestäviä pitkiä kävelyretkiä\nkylästä kylään. Tämä levoton matkailuhalu on, vaikkakin lievemmässä\nmuodossa, periytynyt kaikille hänen lapsilleen; nämä ovat kaikki, kun\nvaan kynsille ovat kyenneet, järjestään lähteneet kotoaan vieraisiin\nmaihin. Yksi näistä lapsista oli siis tullut Ameriikkaankin ja oli\nsattunut naapuriksemme. Hän oli rehellinen, järkevä mies. Hänen\nälykkyytensä oli meille, yksinäisiä kun olimme, huviksi ja useasti\nhyödyksikin, hänen suoruutensa vaikutti, että rupesimme pitämään\nhänestä.\n\n\"Usein iltaisin tulimme yhteen. Silloin pelasimme aluksi hiukan\nkorttia. Se rupesi pian sentään pitkästyttämään minua, minä luin\nenglanninkielisiä sanomalehtiä, joita hänellä oli mukanaan: minähän\ntahdoin perehtyä maan kieleen, minähän kun aioin rikastua maassa.\nRutiköyhäksi minä siellä tulin.\n\n\"Sillä välin kun luin siinä, ja aina joukkoon kysyin jonkun sanan\nmerkitystä, jota en ymmärtänyt ja olin hyvilläni, kun he niin\nhyvässä sovussa pelasivat siinä, tai ystävällisesti juttelivat\nkeskenään, jolloin aina kuuli Trina Kühlin sekoittavan alasaksalaisia\nsutkauksiaan englanninkieleensä, kuten naurisviipaleita papusylttiin.\nSe oli kaikki minulle mieleen ja olin hyvilläni siitä, sillä\nseurustelusta naapurini kanssa oli minulle suurta hyötyä. Hänellä\noli erityinen kyky mukautua ja tutustua maan tapoihin, hän kotiutui\npuolessa vuodessa paremmin oloihin kuin moni kahdessakymmenessä.\nSitte pidin siitäkin, että vaimolleni oli hänestä jotakin hupia, hän\noli nimittäin aiemmin jo useasti valittanut: 'Sinä olet niin ikävä.\nKerrohan edes jotain!' Ja jos minä sitte kerroin jotakin, ei se\nlaisinkaan huvittanut häntä: 'Sinä et osaa kertoa'. Viimein huomasin\nkerta, että hän oli erinomaisen hellä kohtaani, kun naapurimme taas\noli käynyt illalla meillä. Hän oli muutoin hieman kylmäkiskoinen\nminulle, ja välistä näytti hän tuntevan suorastaan vastenmielisyyttä\nkohtaani, niin että olin joskus puolin leikillä puolin tosissakin\nsanonut: 'Näyttää, kuin et sinä oikein pitäisi minusta'. Siinä oli\nnyt tapahtunut muutos.\n\n\"Nyt siis, kun minä saan Jasper Kreyn kirjeen ja matkustan pois,\njäävät nämä kaksi yksin erämaahan. Kuuden penikulman piirissä\nympärillä ei ketään kristisielua muuta kuin he kahden ja eräs vanha\nkuuro ukko, jonka olin hankkinut hoitamaan karjaa. Ja vähitellen,\npiankin, olivat he päässeet niin pitkälle, että he aamusin\ntoivottivat toisilleen hyvää huomenta pystyttämällä katolle valkean\nsalon: sitenhän kutsutaan Saksassa työväki ruualle pelloilta. Pian\npitivät he tyhjänpäiväisenä, että kumpikin söi erikseen. Niinpä meni\nvaimoni aamupäivisin hänen luokseen ja valmisti hänen ruokansa, sitte\nsöivät he yhdessä ja kohta ruuan jälkeen juoksi vaimoni kotiin. Pian\ntuli hän joka ilta vaimoni tykö pelaamaan korttia. Pian lakkasivat\nhe pelaamasta korttiakin, ja rupesivat istumaan toisiaan vastapäätä\nja koettamaan ottaa toisiaan käsistä, kun naapurini oli sattunut\ntavoittamaan vaimoni käden, piti hän siitä kuin terävästä miekasta,\nkun vaimoni taas oli tavoittanut hänen kätensä, oli hän kohta\nhellittänyt siitä, kuin olisi saanut käteensä hehkuvaa rautaa. Pian\nolivat he riemulla ja tuskalla havainneet, ett'eivät he voineet olla\nilman toisiaan.\n\n\"Silloin olivat he saaneet minun kirjeeni siitä, että minun\ntäytyi mukaan sotaretkelle Ranskaan. Siitä päivästä rupesivat he\ntutkimaan sanomalehdistä, joko sota pian olisi lopussa, olivat\nryhtyneet kirjevaihtoon saksalaisen komitean kanssa Newyorkissa\nja tiedustelleet, oliko kaatuneiden luettelossa ollut numero\nkahdeksankymmentäkuusi, Johan Fredrik Krey, sama joka tässä nyt istuu\nedessänne. Ja kumpikin on kyllä huomannut toisensa toivon: 'Ett'ei\nhän sentään enää palaisi'. Rupesi vähitellen ilo kääntymään tuskaksi.\nOlivat puhuneet suhteestaan suoraankin. 'Me rakastamme toisiamme.\nMitä pitää meidän nyt tehdä?'\n\n\"He päättivät koettaa katkaista kaikki väliltään. Naapurini matkusti\nmuutaman ystävänsä luokse, joka pyydysteli kaloja ja lintuja Michigan\njärvelle, ja aikoi jäädä sinne siksi, kunnes minä palaisin. Mutta\nsota venyi pitkällöiseksi. Naapurini näki yhä selvemmin hänet\nedessään semmoisena kun hän hiljaisin kasvoin istui ikkunassa ja\nkatseli kaukaisuuteen. Sitte rupesi hän varmasti uskomaan, että\nvaimoni oli suuressa vaarassa ja kutsui ääneen häntä avukseen.\nSilloin jätti hän ystävänsä ja saapui yöllä vaimoni luokse, ja istui\nhiljaa hänen ovensa edessä kunnes aamu alkoi valjeta.\n\n\"Ja silloin, aamun ensi säteitten sarastaessa, tuli hän, jonka hän\nluuli olevan omassa huoneessaan, peltojen poikitse hänen omalta\nhuoneeltaan käsin. Kun vaimoni silloin oli nähnyt hänet kynnyksellä\nistumassa, oli hän rutistanut otsaansa ja tunnustanut, että hän oli\nnukkunut hänen huoneessaan, hänen villapeittojensa alla. Silloin\nolivat he astuneet yhdessä sisään ja päättäneet taistella rikosta\nvastaan, niin kauan kuin voivat, mutta sitte rikkoa; kun minä, Fiete\nKrey sitte palaisin, maksaisivat he rikoksensa puhtaassa rahassa tuon\nankaran sanan mukaisesti: 'Kuolema on synnin palkka'.\n\n\"Kun he olivat tehneet tämän päätöksen, saivat he hiukan rauhaa.\nAjatus, että me voimme tehdä sen ja voimme jättää sen tekemättä,\najatus, että oli vapaa ja että voi itse määrätä kohtalonsa, teki\nheidät ylpeiksi. He ovat katsoneet toisiaan silmiin ja nauraneet ja\nnyökäyttäneet toisilleen päätä, ja ovat iltasin eronneet toisistaan\nsanoilla: 'Huomenna, jos tahdomme! Huomenna!' Siten olivat he neljä\nviikkoa hillinneet kuumaa haluaan.\n\n\"Silloin palasin minä Saksasta, ja sattui että eräs farmarin poika,\njolla oli hyvä hevonen, ennätti ennen minua perille ja toi vaimolleni\nsanan, että noin runsaan tunnin kuluttua tulisin. Silloin oli heillä\nkummallakin lyhyt ja tulinen neuvottelu: 'Mitä teemme? Yhden ainoan\nkerran?' Ja ajan, jonka lintu tarvitsee visertääkseen sanoivat he:\n'Tämän ainoan kerran'.\n\n\"Mutta yht'äkkiä selkeni heille. _Sitä varten_ olemme niin kauan ja\nniin uskollisesti taistelleet pahaa vastaan, että _voittaisimme_ sen.\n'Tule! Noustaan hevosille. Menemme häntä vastaan. Ja kerromme hänelle\nvielä tänä iltana kaiken'.\n\n\"Niinpä tulivatkin he minua vastaan. Ja illalla, kun itse olin\nkertonut kaiken kerrottavani, ja kun saatoin naapuriani hänen\ntalolleen, kertoi hän minulle heidän rakkaudestaan, heidän\ntaistelustaan ja voitostaan. En virkannut suuria siihen. Mutta kun\nolin eronnut hänestä, ja hän oli niin pitkän välimatkan päässä\nminusta, ettei hän enää voinut kuulla minua, _silloin nauroin minä\nääneen_. Saapuessani vaimoni luoksekin nauroin vielä. Me panimme\nmaata ja hän oli hyvä ja hellä kohtaani ja minulla oli onnellinen yö\nja mietin ja nauroin itsekseni: Onnipa tämä oli, Fiete Krey, että\nnäin on käynyt. Väliäpitämättömyys ja uneliaisuus on nyt mennyttä.\nNyt sinulla on oivallinen vaimo. Nyt hän on herännyt. Sinun pitää\nolla kiitollinen naapurillesi.\n\n\"Thiess, kuinka tuhma olin! Oh, sinä et ymmärrä tuota! Lisbeth!\nFiete Krey, yksi nokkelimpia Kreijejä, oli sillä erää tuhmaa\ntuhmempi. Eräänä päivänä, kun hän taas oli sylissäni ja suuteli\nminua tulisesti, melkein kuin mieletönnä, kysyin minä, miksi hän\nsulki silmänsä niin lujaan: silloin vastasi hän, että hän kaikissa\nhyväilyissään aina ajatteli sitä toista ja koko rakkaudellaan aina\noli hänen luonaan. Minä sain olla siitä pahoillani, tai en, hän ei\nvoinut toisin. Se oli hänen onneton kohtalonsa.\n\n\"Silloin selkeni minulle, että nyt oli tilamme huonosti. Neuvottelin\ntyyneesti hänen kanssaan asemastamme. Kysyin, oliko hän pitänyt\nminusta silloin, kun tuli vaimokseni. Silloin vastasi hän: hän\noli silloin ollut vasta seitsemän-, kahdeksantoista vanha, nuori\nkokematon tyttö, joka vielä ei tuntenut itseänsä ja elämää.\nMitä tietää tuommoinen olento, puolin lapsi vielä sielultaan ja\nhengeltään, siitä, mikä tulisi olemaan hyvää hänelle, mikä ei,\nhänen kaikki ominaisuutensa kun kehkenevät ilmi vasta kun hän on\nkahdenkymmenenviiden? Hän sanoi olevansa vakuutettu siitä, että\nsen, minkä hän oli kokenut, saavat useimmat muutkin kokea, jotka\nmenevät niin nuorina naimisiin kuin hän, useimmille koittaa nimittäin\naika, jolloin he osaavat nähdä todellisesti maailmaan ympärillään\nja ymmärtävät elämän, ja silloin selkenee hänelle, että tuo tai tuo\nolisi ollut elämäsi onni ja autuus, eikä tuo, jonka rinnalle tulit\nsidotuksi, kun vielä et ymmärtänyt mitään.\n\n\"Silloin kysyin häneltä: 'Eikö tässä enää voi tulla mitään muutosta?\nTuletko rakastamaan häntä niin, että kaikki ajatuksesi ja koko\nmielesi on häneen kiintynyt?' Hän vastasi siihen: 'Aina kuolemaani\nsaakka. Minä olen luotu häntä varten ja hän minua. Siksi on Jumala\nsaattanutkin meidät yhteen täällä. Sinuakin varten on luultavasti\njoku olemassa, et ole vaan löytänyt häntä vielä!' Kysyin silloin\nhäneltä: 'Jos nyt kuolisin, niin olisiko se mieleesi?' Hän vastasi:\n'Olisi'. Kysyin silloin: 'Etkö siis tunne minua kohtaan mitään?\nOlenhan sentään aina ollut uskollinen ja hyvä kohtaasi. Lähdithän\nminun kanssani kodistasi vieraille maille, ja nyt tahtoisit\nmielelläsi vapautua minusta?' Hän purskahti katkeraan itkuun. Minä\ntaas läksin ulos. Minua kammostutti. Minä ajattelin: tämä ei ole\nmitään avioelämää enää ja minulle selkeni, että tästä täytyi tulla\nloppu. Ylpeyteni kyllä kiehahti hereille. Ajattelin: 'Kas tuossa nyt\non palkkasi vaivannäöstäsi, uskollisuudestasi ja rakkaudestasi!'\nMutta minun piti sentään tunnustaa että hän oli syytön. Hän, ja hänen\nmukanaan minä olimme joutuneet kohtalon uhreiksi, joka oli vahvempi\nkuin me molemmat onnettomat ihmisparat.\n\n\"Niinpä siis, kertoakseni lyhyesti; minä purasin hampaani yhteen,\npäästin hänet valjaista ja lähetin erääseen saksalaiseen perheeseen,\nsiksi kunnes avioliittomme tulisi puretuksi. Siellä eli hän sentään\nenää ainoastaan kolme kuukautta. Sitte syöksyi hän veteen. Eräs iäkäs\nholsteiniläisvaimo, joka oli kotoisin Nortorffin seuduilta, oli\nsiellä ollut hänen uskottunsa. Joka päivä oli hän hänelle puhunut\nmeistä kummastakin, oli syytellyt itseään ja taas puolustellut ja\naina alkanut alusta taas. Tuosta toisesta oli hän sanonut: 'Me\nkuulumme yhteen. Sydämeni on hänen luonaan päivät ja yöt'. Minusta\noli hän sanonut: 'Hän on aina ollut hyvä minulle. Alinomaa näen hänet\nedessäni, kuinka hän yksin vakaine kasvoineen kuljeksii tyhjässä\nkodissaan'. Sitte oli hän kirkahtanut: 'Jumala auttakoon minua tässä\nhädässäni! Mitä pitää minun tehdä!' Lopulta hämmentyi järkensä, kun\nsitä siten temmottiin kahtaanne.\n\n\"Sain tiedon kuolemantapauksesta, ja me molemmat ratsastimme\npaikalle. Sanaakaan emme vaihtaneet matkalla, joka kesti yhden\npäivän ja yhden yön. Ruumisarkku oli lyöty kiinni, me emme saaneet\nnähdä häntä. Arkku oli tehty neljästä jykevästä valkokuusisesta\nlankunpalasesta, olivat pihalla sahanneet sitä neljä päivää. Erään\nvehnäpellon kulmaukseen hautasimme hänet, kirkkotarhaa ei siellä\nnimittäin vielä ollut.\n\n\"Tällainen on kertomus Trina Kühlin elämästä. Hän oli pienpiikana\nUhlilla. Muistathan vielä Wieten, minkänäköinen hän oli? Te tunsitte\nhänet kaikki. Sinäkin kai, Lisbeth?\"\n\n\"Ja omituisinta on tässä\", jatkoi Fiete Krey ja tuijotteli otsa\nrunneltuna pöydänkanteen, \"että nuo kaksi jalointa asiaa, jotka\nmaailmassa ovat, nuo molemmat ylhäiset ja jalot kuningattaret,\nuskollisuus ja rakkaus, joutuivat eripuraisuuteen keskenään,\nvimmoissaan sylkivät toisiaan päin silmiä ja kynsivät toisiaan,\nja siten repivät minun suloisen perhoseni, joka juuri sattui\nliihoittelemaan niiden välillä. Ja mitä pitää ajatella kristillisestä\navioliitosta? Pastori sanoi vihkiessään: 'Sitä minkä Jumala on\nyhdistänyt, ei pidä ihmisen eroittaman'. Ja siten ajattelimme mekin\nmolemmat. Vilpittömämmällä mielellä ei ole ikinä yksikään ihmispari\nastunut vihkialttarin eteen. Me olimme kuin kaksi lasta. Kuinka\nonnettomat ovatkaan ihmiset kuin parhainkin meissä ryhtyy taisteluun\nparhainta vastaan ja kirskuttelee hampaitaan.\n\n\"Kerroin myöhemmin koko jutun eräälle saksalaiselle pastorille,\neräälle hienotunteiselle ja mielevälle miehelle -- asuin silloin\nChicagossa -- ja kysyin häneltä, miten hän sen selittäisi.\nRehellisenä miehenä tunnusti hän, ett'ei hän osannut sitä selittää;\ntekisimme sentään parhaasti, kun uskoisimme, että Jumala oli kovan\nvälttämättömyyden pakosta sallinut tämän onnettomuuden tapahtua.\nMeidän pitäisi uskoa ja luottaa vaan, että oli ystävällistä ja\ntarkoituksen mukaista se, joka nyt näyttää kamalalta arvoitukselta.\nHän oli järkevä hyvänsuopa mies. Hän ei puhunut sillä tapaa, kuin\nuseat muut papit, jotka näyttävät tuntevan jokaisen karjapolun, jota\nenkelit käyvät, kun ovat toimittamassa Jumalan asioita maan päällä,\nja jotka puhuvat kuin olisivat olleet mukana silloin, kun 'aamutähdet\nluojaansa ylistivät'.\"\n\nJohan Fredrik Krey Wentorffista vaikeni ja katsoi taaskin\najatuksissaan eteensä. Thiess oli kääntynyt takalta käsin ja istui\nrinta sisäänpainuneena ja katseli häntä ja näki nyt vanhan ystävänsä\notsalla sen kirjoituksen, jonka elämä sille oli kaivertanut siitä\npäivästä, kun hän silloin viisitoista vuotta sitten oli istunut hänen\nrinnallaan rattailla noiden kolmen tammen luona matkalla ulos avaraan\nmaailmaan, rinnallaan tuo soma hoikka tyttönen. Tuota kokeakseenko,\nolivat he lähteneet ulos maailmalle? Älypää Wieten istui kumaraisena\ntakan ääressä, oli antanut sukankutimensa vaipua syliinsä ja\nkatseli ajattelevan näköisenä eteensä maahan. Hän näki tuon pienen,\nvalkeatukkaisen tytön somine viattomine lapsenkasvoineen seisomassa\nvierellään Uhlin kyökissä ja ajatteli hänen merkillistä loppuansa.\nJa hartaana, ikäänkuin asetetaan valkeaksi hankittua ruumista\nruumisarkkuun, liitti hän tämän edellisten elämänsä muistojen\njoukkoon.\n\nHän oli viime vuosina muuttunut vielä hiljaisemmaksi. Kun Thiess\njoskus sanoi hänelle: \"Lue edes jotakin, Wieten\", saattoi hän\nvastata: \"Olen kokenut niin monellaista, mitä uutta voisin siis enää\nlukea tai kuulla?\" Kun Thiess sanoi: \"Kerrohan jotakin Wieten\",\nvastasi hän: \"Eihän se kumminkaan ole miksikään hyväksi; me ihmiset\nemme kumminkaan voi missään muuttaa mitään.\" Hän istui ja oli\nmietteissään, kohotti päätään ja katsoi ikkunasta ja lähti ulos. He\nkolmen sisällä kuulivat hänen hapuilevat askeleensa kovalla kylmällä\nlumella. He tiesivät ennaltaan, että hän käväisi talon ympäritse\nja tähysteli, niin kauas kuin silmänsä kantoivat tähtien valossa,\nnäkyisikö lasta jo. Mutta kukaan heistä ei sanonut sanaakaan, eikä\nkukaan kohottanut päätään, kun hän taaskin palasi sisään ja väsyneenä\nistahti takan ääreen.\n\nKohdakkoin sen jälkeen lähtivät he levolle. Thiess ja Jörn menivät\nhuoneeseen, jossa yhdessä nukkuivat. \"Uneliaisuudesta ei nyt enää ole\nhaittaa, Jörn\", sanoi vanhus. \"Kun tulin seitsemännellekymmenelle,\nhävisi se. Nyt rupeaa jo unettomuuskin kiusaamaan. Mene sinä levolle\nvaan, poikaseni, minä kävelen tässä vielä hiukan edestakaisin.\"\n\nThiess Thiesseniä oli vanhetessa yhä pahemmin ja pahemmin ruvennut\nrasittamaan unettomuus, se rasitti häntä niin että jo paljas alallaan\noleminenkin kävi hänelle sietämättömäksi. Seitsenkymmenvuotisena\nkävi hän puoliöihin tuolla tapaa edestakaisin vuoteen ja ikkunan\nväliä, jolloin hän aina pysähti hetkeksi ikkunan ääreen ja tähysteli\nulos yöhön. Näinä kolmena viikkona ennen joulua sai tämä iltainen\nkäveleminen ja ikkunassa seisoileminen alkunsa.\n\n\"Mahtaako hän tulla, Jörn? Ell'ei hän jouluaatoksikaan tule, sitte ei\nhän tule ollenkaan.\"\n\n\"Ja _jos_ hän nyt tulee?!\"\n\nHetken perästä sanoi Thiess: \"Siitä en minä vielä viitsi huolehtia...\njos hän vaan tulee... Kuuletko? Siellä nousee itätuuli! Jos hän\nnyt on matkalla: lapsi, lapsi parka.\"\n\nJörn Uhl seisoi toisessa ikkunassa ja sanoi: \"Aiemmin, kun vielä olin\nsangen nuori, luulin minä, että ihmistä voisi kohdata ainoastaan\nkahdenlaatuisia asioita, semmoisia, joita voi taivuttaa ja semmoisia,\njotka voi murtaa. Sittemmin, noina suruisina vuosina, olen oppinut\ntuntemaan, että niitä voi löytyä kolmannenkin laatuisia. Ne seisovat\nhetken taikka vuosikausia ihmisen edessä ikäänkuin julma musta ja\nkamala hirviö, joka par'aikaa kohottaa peloittavaa käpäläänsä,\njossa kuolleet valkeat kynnet välähtelevät. Minkä taitaa ihminen\nsille? Taivuttaa se syrjäänkö, mielistellä sitä, valhetella? Turhaa\nvaivaa. Siinä seisoo se vaan, ihan edessäsi! Ja se on mielipuoli,\nThiess! Sillä ei ole järkeä, se on kamala kammottava olento. Käydäkö\nkäsiksi siihen ja hyökätä sen kimppuun? Turhaa vaivaa: se on paljon\nvahvempi kuin sinä. Niinpä... mitä jää siis enää tehtäväksi\ntuommoista hirviötä, tuommoista maahanmasentavaa kohtaloa vastaan?\nAinoastaan yksi mahdollisuus jää. Täytyy sanoa: annatko minun kuolla\nvai elää, tuhootko minut ja kaiken, joka on rakasta minulle, vai\net, hämmennätkö iäisellä uhkaamisellasi ja kurotetulla käpälälläsi\njärkeni, vai et, tee kuinka itse ikinä mielit, mutta _sen_ sanon\nsinulle: kumpikin tapahtuu Jumalan tahdosta, josta minä varmasti\nuskon, että hänen asiansa -- se tahtoo sanoa: hyvyys -- on voittava\nminussa ja kaikkialla. Näetkös, Thiess, se on kantani nyt tässä\nElsbenkin asiassa.\"\n\nUkko rupesi taas astelemaan edestakaisin, astui ikkunan ääreen ja\nkatseli kauan ulos. \"Jörn\", sanoi hän matalaan, \"uskotko sitte\nihan varmasti, että kaikella, mikä tapahtuukin, kaikella silläkin\nsuruisalla, mitä sinä ja minä olemme saaneet kokea, kaikella sillä,\njota Wieten Penn nuoruudessaan on saanut elää ja mitä Fiete Krey on\nkokenut Trina Kühlin kanssa, kaikella sillä kurjuudella, jonka ovat\nsaaneet aikaan Uhlilla ja sisaresi onnettomuudella, uskotko sinä,\nettä kaikella sillä on ollut hyvä tarkoituksensa; minä tarkoitan,\nettä siinä on ollut järkeä?\"\n\n\"Thiess\", vastasi Jörn... \"ell'ei sitä usko, niin mistä sitte\nsaa vakava ajatteleva ihminen rohkeuden elää? Katsos nyt, voihan\nselvästi huomata, että kaikki luotu on vaivan ja hädän alaista, koko\nluomakunnassa kuohuu levottomuus kuin kiehuvassa vedessä. Mutta\nvoi selvästi huomata senkin, että on järkeä ja tarkoitusta tuossa\nkaikessa vaivassa ja levottomuudessa. Paha sortuu vasten tahtoaan\nja hyvä kamppailee ja pyrkii vaivalloisesti ylös. On olemassa joku\nsalaperäinen voima, joka alinomaa on toimessa, joka työntää ja\ntoimaa ja koettaa saada järjestystä aikaan kuten paimen koirineen\nlaumansa keskellä. Ja onnellinen se ihminen, joka myrskyn keskitse\nkuulee paimenen matalan äänen ja jota Isä Jumala itse tukee hänen\nvaivanalaisessa työssään.\"\n\n\"Kuules nyt!\" sanoi Thiess. \"Kuuletko?\"\n\n\"Se on pakkanen, joka paukahtelee saarnissa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe odottelivat, mutta häntä ei kuulunut. Ja kaikilla oli tunne kuin\nolisi hän matkalla. Hänen kotiinhalajoitseva sielunsa kurotti käsiään\nja tavotti niiden sielujen perään, joita hän rakasti kotona. Hänen\nsielunsa liikkui jo Aulangolla kaikkia noita entisiä tuttuja teitä,\nja sen läsnäolo tuntui jokaiselle, joka asui talossa. Thiess Thiessen\nmeni salaa vilja-aittaan, ja seisoi siellä kauan kovassa pakkasessa\nja tähysteli ikkunasta etelää kohden kaukaisuuteen. Vanha Wieten\nhavahti yöllä unestaan: \"Hän on sotkeunut syvään hankeen eikä pääse\nedemmäksi.\" Jörn Uhl vaipui ajatuksiinsa ja heräsi niistä vavahtaen,\nkun Lisbeth puhutteli häntä. Fiete Krey oli taaskin matkalla ja\nkyseli ihmisiltä maantiellä, oliko kukaan nähnyt nuorta, pienen\nkokoista ja kalpeata naista, jolla oli tuuheat tummat hiukset ja joka\ntalutti kädestä pientä lasta. Mutta tyhjin toimin sai hän palata\ntakaisin.\n\nHeidän täytyi siis kai viettää ilotonta joulu-aattoa.\n\nAnna sinä silmiesi välkkeen sammua, Lisbeth Junker! Äläkä oijenna\nkättäsi kaunista morsiantasi kohden sinä, Jörn Uhl! Thiess Thiessen\nja Fiete Krey, te jotka pidätte rattoisasta juttelemisesta, varokaa\nett'ette vilkastu!\n\nLaskeutui kylmä sumu, ja veti velton tuulen avulla ohuita harmaita\nharsojaan maiden ylitse. Aurinko hämärsi taivaalta vaalean\nsameana pallona, joka näytti suurelta kuin joku talo. Ja ohitse\nliihotellessaan jätti sumu jokaiseen puuhun ja jokaiseen pensaaseen\nsiekaleen hataraa harsoaan, kaikki paikat tulivat huurteeseen.\n\nTuli vielä hiljaisempaa. Nuo tuhannet äänet, elämä, heräntä\nja ääntely, jotka muulloin aina täyttävät ilman tässäkin\nyksinäisyydessä, nekin tuntuivat nyt tauonneilta. Linnut pysyttelivät\näänettöminä talojen läheisyydessä, varikset lentelivät äännähtämättä\nyösijoilleen. Sellaisessa ahdistuksessa ja kummastuksessa oli luonto.\nIhmiset, jotka muulloin juuri eivät huomaakkaan sitä alinomaista\nääntelyä, joka aina kuuluu luonnon povelta, ihmettelivät nyt, kun se\noli tauonnut. Jos kaksi sattui kulkemaan tietä yhdessä, pysähtyivät\nhe, katsahtivat toisiinsa, jäivät seisomaan, kohottivat sormiaan ja\nsanoivat matalaan: \"Mutta kuulehan!\"\n\nKuuset metsänrannassa seisoivat suorina ja hoikkina, ylhäältä alas\nsaakka hopeakirjailluissa harsoissa kuin häihinsä pukeuneet morsiamet\nja niiden takana hämärsi kuin valkohuntuisten neitojen hämyisä\nparvi. Puolin ihanalta näytti niille lumo, puolin kaamealta, ja niin\nkauan kun päivä vielä hämärsi, näyttivät ne hiljaisessa ihmetyksessä\nkatselevan toisiaan. Mutta kun tuli ilta, silloin sammui ja muuttui\nkaikki tuo outo ihanuus. Nyt he näkivät toisensa kuolinkauhtanassa,\njonka helmoja runsaat pitsit kylmästi ja jäykästi koristivat. Nyt\nvoitti kaameus.\n\nKylä näytti välkkyvältä ja uudelta, ikäänkuin olisi se laskettu\ntämän autereisen puhtaan ja valkean laakson keskelle kuin sievä\nleikkikapine uuteen laatikkoonsa. Näytti kuin ilmestyisi metsästä\nmeren puolelta jättiläishaamuja, jotka istuivat ympärille kukkuloille\nja rupesivat leikkimään noilla valkeilla huoneilla ja kauniilla\nvalkeanpuhtoisilla puilla, hämmensivät huoneet sekaisin ja\nsirottelivat ihmiset sinne tänne, panivat ne parittain ja laskivat\nlapsia viereen, antoivat niiden vanheta, veivät sitte kirkkotarhalle\nja kaivoivat pienen haudan niille valkeaan lumeen. Ja tuota jättien\nleikkiä kesti jo tuhansia vuosia ja ihmiset kylässä eivät huomanneet\nsitä.\n\nEihän sitä enää uskota, kun ei sitä enää nähdäkään. Eikä sitä enää\nnähdä kun ei enää uskota siihen. Mutta ihmeitä ei silti ole tehty\nolemattomiksi, vaikka ihmiset sulkevatkin silmänsä lujasti ja\nsanovat: \"En minä mitään näe\", tai avaavat ne selkosenselälleen ja\nsanovat: \"Minä näen kaiken.\"\n\nSilloinhan muinen kerrotaan Betlehemissä olleen enkelin, joka oli\nnäppärä ja vähän liika ripsas suustaan. Se lausui juhlarunon, joka ei\noikeastaan kuulunut ohjelmaan, ja hämmensi siten koko ohjelman, kuten\nkertomuksestakin selvästi käy esiin. Toiset, jotka tulivat jälestä,\nolivat ylhäisempiä ja puhtaammin taivaallisia, enemmän sitä laatua:\njotka eivät nai eivätkä salli naida itseään.\n\nNe henget, jotka asustavat allamme ja yllämme, ovat vaiteliasta väkeä.\n\nKuka tietää mitään? Se on Darvinin oppilasten ja Lutherin oppilasten\nyhteinen synti, että he tietävät liika paljon. He ovat kumpikin\nolleet läsnä, nuo toiset, kun alkusolut viettivät häitään, nuo\ntoiset taas, kun Jumala oli polvillaan ja surumielisesti hymyillen\nloi ihmissielun. _Me_ taas, me olemme tuon onnettoman ihmettelevän\nmiehen kannattajia, joka on lausunut: \"Ettemme mitään tietää voi,\nse sydäntämme syö kuin koi.\" Me ihmettelemme ja kunnioitamme nöyrän\nuteliaina. Me kerromme siitä, mitä olemme nähneet ja mitä meille on\nkerrottu, emmekä yritäkkään selittää näkemäämme ja kuulemaamme.\n\nIhmeellisiä asioita tapahtui tänä jouluaattona, jolloin oli lähellä\nvaara, että kopean Harro Heinsenin, joka tänä hetkenä arvatenkin\njuopuneena nojausi jotakin seinämää vastaan Chicagossa, että hänen\nkovia kokenut vaimonsa vielä ihan kotonsa kynnyksellä, aulankometsän\nrantamalla, oli eksyä kodistaan.\n\nHän oli jo kerran mennyt kotiseutunsa ohitse, ei ollut tahtonut nähdä\nAulankoa ja sen asujamia, oli mennyt ylös Schleswigiin löytääkseen\ntoimeentulonsa siellä ja oli siellä saanut kokea viimeisen\npettymyksensä. Silloin murtui hänen viimeinenkin rohkeutensa. Hän\npalasi lapsineen etelää kohden, tuli Friedrichstadt'issa Eiderin\nylitse, kulki loputtomia autioita teitä, kulki, taluttaen lastaan\nkädestä lumisia kyliä, aikomatta palata kotiinsa, mutta teki sen\nsentään sisäisten umeiden unien vetämänä ja pakoittamana. Uupuneilla\npuolisulkeuneilla silmillään näki hän aina elävästi edessään Aulangon\nja ihmiset jotka asuivat siellä: hänen täytyi kulkea niitä kohden.\n\nHämärä laskeutui maille ja iltausvat leijailivat lähemmäksi raskaissa\nhauraissa ryhmissä ja rakensivat lisään ihmeitä valkeaan kuolleeseen\nmaailmaan. Yksityisiä tähtiä tuikahti kuin vihastuksissaan läpi\nsumeen, maiden ylitse levitäiksi kylmää sinervää valoheijaa.\n\n\"Onko sinne pitkä matka vielä, äiti?\"\n\n\"Ei ole, lapseni.\"\n\n\"Istutaanko tähän? Minun jalkani sattuvat niin.\"\n\n\"Emme, sitä ei saa tehdä. Näetkö valoa tuolla? Sinne me menemme.\"\n\n\"Asuuko siellä hyviä ihmisiä?\"\n\n\"Asuu... siellä asuu hyviä ihmisiä... Minä en _voi_. Minä en voi\nmennä heidän luokseen. Minne pitää minun mennä lapsineni?\"\n\nSilloin tuli heitä vastaan tietä muuan mies ja kysyi käydessään:\n\"Minne nyt vielä näin myöhään, vaimoseni?\"\n\n\"Minä... minä aion pitkälle vielä.\"\n\nMies astui lähemmäksi. \"O\", sanoi hän, \"sinähän olet Greta Thiessenin\ntytär ja Jörn Uhlin sisar. Nepä tulevat iloisiksi, kun tulet: he ovat\netsineet sinua kaikkialta.\"\n\nHän ei vastannut mitään. Hän ajatteli: \"Pääsen kai erilleen hänestä\nvielä\", ja lähti hänen mukanaan.\n\n\"Tule nyt\", sanoi mies, \"tästä vie oikotie. Etkö tunne tietä\nOdelkrugin kautta. Olet varmasti sentään monta kertaa kulkenut sitä,\nkun vielä olit lapsi.\"\n\nHe astuivat hitaasti ja vaivalloisesti miehen rinnalla.\n\n\"Lapsi on väsynyt\", sanoi mies. \"Tule tänne, pikkuseni. No! Älä\npelkää nyt, minä kannan sinut. Kuinka iloiseksi Jörn Uhl on\ntuleva! Ja Thiess pudottaa tänä iltana vielä ainakin kolme kertaa\nnahkatohvelinsa. Ja toiset kaikki sitte! Joulun tuon taloon heille!\"\n\nHän kantoi lasta, hengittäen aina yhä raskaammin. Kun he saapuivat\npoikkitielle laski hän lapsen alas ja sanoi: \"Nyt ei ole matkaa enää\nkuin pieni palanen. Näetkös? Välikkö on valaistu ja molemmat tuvat.\"\n\nMies erosi heistä ja lähti kylää kohden. Elsbe ei ollut tuntenut\nhäntä, ei ole tavannut häntä jälkeenkään päin, vaikka hän aina\ntähän päivään saakka on asunut Aulangolla. Mutta unohtanut hän ei\nole häntä. Jos tuo pieni uupunut tyttö joskus saa lapsia, on hän\nkertova niille tuosta pitkästä heikosta miehestä, joka kerran kantoi\nhänet Odelkrugin ylitse. Siten vaikuttaa ja työskentelee hyvä ja\npaha ihmisessä ja ihmisen ympärillä ja tulee kuin sakea meluava\nihmispaljous Jumalan istuimen eteen ja huutaa häntä avuksi. Hän on\nsaattava järjestystä sekaannuksessa.\n\nIlta oli tullut. Lapset tulivat vanhaan tapaansa kylästä käsin\nAulangolle kopistelivat puupalikoilla pingottuneiksi puhallettuja\nsianrakkojaan, ja lauloivat tuon yksitoikkoisen säestyksensä\nmukana, ja saivat palkakseen pähkinöitä, omenoita ja kakkuja,\nkolmasti sai Thiess Thiessen kavuta luhtiin ja leikata viipaleita\nsilavakimpaleesta, joka riippui vinosti ylenevässä katossa.\n\nLisbeth Junker lähetti toiset ulos ja sytytti joulukuusen, jonka\nFiete Krey oli tuonut aulangolta ja ajatteli surumielisenä: \"Tämä\non vaan lapsen vuoksi. Heidän toisten ajatukset tulevat kumminkin\nolemaan ainoastaan Elsbessä, eikä meillä ole oleva mitään iloa.\"\n\nMutta kun hän piilotti puun alle uudet koulukirjat ja kuvakirjan ja\nensimmäiset luistimet lapselle, vilkastui hän hieman. Hän innostui\noikein, nouti liinavaatteet, jotka hän oli neulonut pitkälle Jörn\nUhlille, sitä paitsi pari arvokasta kirjaa, jotka täti vartavasten\noli lähettänyt. Eräs nuori apuopettaja matematiikassa oli suositellut\nniitä hänelle. Tämä oli usein käynyt myymälässä ja hän oli jo\nruvennut epäilemään häntä, että hän ehkä etsisi jotain seikkailuja,\nIlmenipä sentään, että hän oli hiljainen ystävällinen ihminen, joka\nvaan etsi tunteellista sielua, jolle sai puhua lemmenonnestaan jonka\neräs vaaleatukkainen, holsteinilainen talonpoikaistyttö oli hänelle\nvalmistanut. Silloin ei Lisbeth Junkerkaan enää ollut salannut\nonneaan ja toiveitaan, ja monta puol'tuntista olivat he, kumpikin\npuolellaan puotitiskiä, puhelleet toisilleen rakkaudestaan.\n\n\"Thiessille piippu. Lisäksi kahden markan koulukartta. Mitä muuta\nvoisi Thiess Thiessenille lahjoittaa?\"\n\n\"Nyt olisi minulla vaan yksi ainoa suuri ja harras toivo: että Elsbe\nlapsineen vielä saisi istua tämän joulukuusen alla! Mutta mitä\nnyt!... Ei, se ei ollut mitään.\"\n\n\"Nyt kutsun heidät sisään.\"\n\nEtunenässä astui pikku poika, taluttaen isäänsä kädestä. Hän oli\nvakava mietiskeliäs poika, ja jäi nytkin tyyneeksi, kun hän näki\nkuusen. Hän seisoi hetken sen edessä, ja näki hyvästi, että hän oli\niloissaan siitä. Hän ei sentään osoittanut sitä muulla tapaa, kuin\nettä katsahti veitikkamaisesti Lisbeth Junkeriin ja meni seisomaan\nhänen rinnalleen. Sitte näki hän kirjat ja kysyi: \"Kuule, kuka nuo\nsaa?\" Ja asettui pitkälleen niiden eteen ja rupesi tarkastelemaan\ntavaroitaan, valo leikitteli hänen valkeilla hiuksillaan.\n\nThiess ja Wieten eivät olleet vielä koskaan nähneet joulukuusta,\neivätkä oikein ymmärtäneet, mitenkä se piti ottaa. Fiete Krey rupesi\nastelemaan edestakaisin huoneessa ja hyräilemään hiljakseen, tapa,\njohonka hän oli tottunut yksinäisyydessään. Jörn Uhl seisoi ja\ntuijotteli puuhun ja nuo kynttilät, joiden olisi pitänyt valaista\nhänelle hänen morsiamensa kauniit kasvot, paljastivat hänelle vaan\nsen pimeyden, joka varjosti tätä hetkeä. Siten seisoivat he kaikki\nja tunsivat: \"Me emme osaa viettää joulua. Sammuta kuusi, Lisbeth\nJunker! Valo tuottaa meille tuskaa.\"\n\nTänä hiljaisena, tuskaisana silmänräpäyksenä, jolloin pari kaunista\nylpeätä silmää täyttyi kyynelillä, kuulivat he yhtäkkiä jotain\nkopinaa ulkoa, ikäänkuin olisi pari tai kolme ihmistä astellut\nikkunan edessä edes ja takaisin. He säikähtivät ja seisahtivat\nliikkumattomiksi. Heidän sydämensä värähtelivät suuren pelon, toivon\nja kammostuneen odotuksen vaiheilla.\n\nSilloin sai Jörn Uhl lähdetyksi liikkeelle, meni ovesta ulos ja\npitkillä askelilla välikön läpi ja tempasi oven auki.\n\nSilloin seisoi siellä ulkona lumessa se, jota hän oli odottanut. Ja\nhän sanoi kieli kankeana: \"Sinäkö se olet, Elsbe? Sinäkö se olet?\"\n\n\"O, Jörn!... Sinäkö se olet, Jörn? Tämmöisenä tulen takaisin!\"\n\n\"Tule sisään, lapsi, tule sisään. No... minä otan lapsen. No... No,\ntule nyt, tulehan.\"\n\n\"Minä. Jörn... Jörn, minä... mitä minä täällä?...\"\n\n\"Tule nyt. Niin... tulehan nyt!... Lisbeth, tule nopeasti tänne!\nHän on väsynyt.\"\n\nThiess seisoi tuvan ovessa ja sanoi yhtäpäätä: \"Tytöntypykkäni\", ja\nkurotti kättään häntä kohden eikä voinut liikkua paikaltaan.\n\n\"Oi, Thiess! Thiess! Kuinka usein olen sanonut sinulle: sinä teet\nkaiken nurinperin... Oi, Jumalani... Jumalani, Wieten! Sinun\nhiuksesihan ovat ihan valkeat.\"\n\n\"Tälle tuolille, Lisbeth! Wieten, missä kengät ovat?\"\n\nElsbe istui lämpimällä tuolilla uunin edessä ja itki, Wieten oli\npolvillaan hänen edessään ja veti hänen märkiä kenkiään jaloista.\nLisbeth aukaisi hänen huurteisen takkinsa, ja Jörn koetti riisua\nlapselta hänen päällysvaatettaan, mutta ei osannut; Fiete Krey\ntarttui Thiess Thiesseniin ja sanoi: \"Tuossa on tuoli Thiess. Istu\nsinä.\"\n\nLapsi tirkisteli räpyttelevin silmin joulukuuseen. \"Jäämmekö me\ntänne, äiti?\"\n\n\"Jumalani\", sanoi Thiess, \"lapsi parkaa.\" Hän heitti tohvelit\njaloistaan, hypähti ylös, etsi ja löysi lautasellisen leivoksia ja\nantoi lapselle kädet täyteen.\n\nJörnkin läheni lasta ja nosti silmänsä lapsesta sisareensa. Tämäkin\nkohotti päätään ja katsahti häneen. Silloin selkeni hänelle sisarensa\nja hänen oman nuoruutensa koko kurjuus. Hän pusersi kätensä nyrkkiin\nja huudahti hurjistuneena: \"Kirottu olkoon isäni!\"\n\nSilloin hypähti Lisbeth ylös, heittäytyi hänen rintaansa vastaan ja\nitki ääneen: \"Katso minuun! Katso minuun!\"\n\n\"Jätä minut rauhaan!\" huusi hän. \"Semmoinen hyvä äiti! Semmoiset\nrauhaisat viattomat päivät! Ja kaiken tuon on hän yksin turmellut ja\nnaurussa suin surmannut.\"\n\nSilloin hyväili Lisbeth häntä, työnsi häntä takaisin, hyväili ja\nsuuteli ja pyysi häntä, että hän iloitsisi, kun sisarensa viimeinkin\noli tullut. Ja sanoi viimeksi: \"Hän luulee, että sinä olet hänelle\nvihoissasi.\"\n\n\"Minä?\" huudahti Jörn ääneen, \"hänelle?\" Ja hän juoksi sisarensa\nluokse, tuo pitkä jäykkä mies, ja polvistui murtuneen näköisenä\npikku sisarensa eteen, silitteli hänen käsiään, pani kasvonsa hänen\nkasvoilleen ja nimitteli häntä kaikilla hyväilynimillä, jotka hän jo\nammoin luuli unohtaneensa ja sanoi: \"Isän syy tämä on, ja minun...\nEikö vaan, Wieten?... Thiess, sano sinä se. Minussa kanssa on\nsyytä.\" Sitte rupesi hän kuvaamaan tulevaisuutta: \"Kuin prinsessan\npitää sinun saada asua Aulangolla, eikä kukaan saa kajota sinuun\nja vanha Wieten on aina oleva luonasi, ja Thiess on jutteleva niin\nkauan, kunnes sinun täytyy nauraa.\" Elsbe alistui kaikkeen, oli\nlaskenut kätensä veljensä hiuksille ja itki lievityksekseen. Ja\nvähä vähältä rupesi hengityksensä käymään raskaammin ja syvemmin\nja itkunsa muuttui tyyneemmäksi ja uupuneemmaksi. Hän uupui kokoon\nikäänkuin ihminen, joka on laskenut raskaan taakan olaltaan maahan ja\nhetkeksi istahtaa kivelle tien varteella.\n\nWieten ja Lisbeth lähtivät valmistamaan vuoteita.\n\nKun sitte kaikki oli saatu kuntoon ja kun kotiin palannut lapsineen\nlepäsi raskaassa syvässä unessa Aulankotalon katon alla, seisoi Jörn\nUhl vielä Lisbeth Junkerin kanssa ikkunan ääressä. \"Näithän nyt\",\nsanoi Jörn, \"paatunut ja kovettunut on suuri osa sieluani.\"\n\nLisbeth vastasi: \"Älä katso tuolla tapaa ohitseni ilmaan, Jörn! Tule\nihan lähelle minua ja katso minua silmiin. Sinunhan pitää voida\nnähdä, että minä voin auttaa sinua ja tahdon auttaa sinua, niin\npaljon kuin se vielä on mahdollista.\"\n\nJörn katsoi sanatonna alas häneen. Ja kun hän siten katseli häntä\nja hänkin kohotti kasvonsa kirkkaine silmineen häntä kohden, tuntui\nhänestä, kuin näkisi hän alas jonnekin armaaseen avaraan laaksoon,\njossa niittyjen viherjän ja ihanain puiden hämärän välissä lepäsi\nsyviä tyyniä järviä. Ja hän tunsi sydämensä herkkenevän iloiseksi.\nHän sanoi: \"Minun täytyy paeta sinun turviisi aina, kun tunnen itseni\nmurheelliseksi ja raskaaksi.\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nVuodet vierivät.\n\nJörn Uhl on laittanut kuntoon sotaveikkonsa tehtaan, ja on ollut\nmukana tuota mahtavaa kanavaa rakennettaessa, joka kulkee poikki\nmaan, ja josta me niin ylpeilemme, se kun on silminnähtävänä\ntodistuksena isänmaamme kukoistavasta voimasta, hän rakentelee\nsulkuja Stör'in ja Buhnen'in luona Sylt'illä ja Röm'illä, ja opettaa\ntalvikuukausina piirustusta ja matematiikkaa eräässä suuressa\njatko-opistossa ja käy kaikkialla miehestä, jonka tietoihin ja\nsanoihin voi luottaa. Poika, joka siiloin muinoin vahtimestarin\nhuoneessa sanoi: \"Yks' kaikki, Thiess, ylä- vai alapäässäkö: minä\ntahdon oppia jotakin!\" hän on kahteen kertaan alkanut alusta, ihan\nalusta. Elämä on kylliksi pitkä, että siitä voi jotain muodostaa, kun\nvaan on luottamusta ja lujaa tahtoa.\n\nArvettomaksi hän ei siinä kyllä ole jäänyt.\n\nJörn Uhlilla on koko elämänsä ajan luonteessaan oleva jotain\nkarheata. Vaikka hänen vaimonsa kyllä ymmärtää häntä ja vaikka hän\nonkin niin hilpeämielinen ja voimakas ja aina hyvä hänelle, ei hän\nsittekään ole voinut kokonaan saada hänestä pois tuota karheutta,\njohon hän on kovettunut onnettomampina aikoinaan.\n\nKun Lisbeth sai ensimmäisen lapsensa, ja Heim Heiderieter, joka\nmyöskin oli kutsuttu ristiäisille, taaskin kerta lausui väitteen,\njolle kaikki nauroivat, se kun oli aivan liian uskallettu, ja kun\nmieliala muutenkin oli hyvin hilpeä, lähti Jürgen Uhl yht'äkkiä ulos.\nRouva Lisbeth kaipasi häntä kohta ja etsi häntä kaikkialta talossa ja\ntapasi viimein hänet ulkona pimeässä, meni kohta hänen luokseen ja\nkysyi: \"Miksi täällä seisot, Jörn, etkä tule sisään?\" Jörn ei ensin\ntahtonut puhua suoraan. Mutta lopulta sanoi hän, ettei hän voinut\nsietää tuollaista iloa ja nauramista: hänellä heräsivät silloin\naina vanhat muistot mielessä. Hän lupasi sentään hillitä itseään ja\npalata kohta takaisin; Lisbethin ei pitäisi kertoa tästä kenellekään.\nHän palasikin kohdakkoin Lisbethin jälkeen, istui ensin hiljaa ja\ntuskautuneen näköisenä, ja kuunteli tarkkaavasti, mitä puhuttiin.\nMutta sitte kohotti hän lasiaan ja nyökäytti ystävällisen hämillään\npäätään eräälle vieraista, kertoi sitte pienen kaskun ja katsahti\nvaimoonsa. Silloin kiilsivät Lisbeth Junkerin silmät kyynelistä,\nja hän nyökäytti päätään miehelleen. Kun he vielä hiukan avustivat\nhäntä, onnistui hänen pysyä hilpeällä mielellä.\n\nTapahtui toisinaan, että hän palasi joltakin matkalta kotiinsa kuin\njäähmettyneenä, lannistunein mielin, sanattomana ja uupuneena. Jos\nhän silloin vielä päällepäätteeksi sisäänastuessaan kuuli lasten\niloista naurua, muuttui hän välistä melkein yhtä jäykäksi, kuin\nmuinoin iso Sott riihen räystään alla. Silloin katsahtivat lapset\nhäneen, juoksivat äidin luokse kyökkiin, neuvottelivat siellä\nlyhyesti ja tulisesti, palasivat taaskin tupaan, olivat hyvin vakavia\nja hiljaisia, joku heistä valitti jotain onnettomuuttaan, toinen\npyysi jotain apua, ja kaikki tekeytyivät ystävällisiksi. Joku uskalsi\njo nauraakin. Joku toinenkin uskalsi. Ja nyt mentiin juoksurymäkässä\nkyökkiin: \"Äiti, äiti! Isä leppyy jo!\" Silloin ravisteli isä päätään,\nuhkasi heitä sormellaan ja vilkastui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuodet vierivät.\n\nKävi silloin Heim Heiderieter eräänä päivänä levottomaksi, päätti\nkäväistä Ringelshörnin ja Wentorffin seutuvilla ja saapuikin\npitemmittä seikkailuitta niille Sankt Mariendonnin taloille asti,\njotka sijaitsevat ihan kankaan rajalla ja tapasi siellä erään nuoren\nmerimiehen keisarillisesta laivastosta, joka harmaalla nummikankaalla\npisti säkkiin kanervaa, jota hän vastikään oli niittänyt. Äitinsä,\npienenläntä, liikanaisen työnteon koukistama ja näivettämä ihminen,\nharavoitsi kokoon jätteitä.\n\n\"Mistä te, merten kyntäjä?\" kysyi Heim.\n\n\"Niin tuota\", vastasi tämä, \"olin eräällä kryssärillä Kiinassa ja\nnyt minulla on neljä viikkoa lomaa.\" Heim istahti hetkeksi kummun\nrinteelle ja merimies kertoi. Lopulta kun Heim aikoi lähteä, kysyi\nhän vielä: \"Mikähän nimenne on?\"\n\n\"Stoffer Krey\", vastasi merimies.\n\nHeim tuumi itsekseen: \"Noh, tämä alkaa hyvin\", ja jatkoi matkaansa.\n\nKun hän tuli ensimmäisille taloille, ei hän oikein tietynyt mikä tie\nhänen pitäisi ottaa ja tulisiko hän Kultahetteelle, jos hän asteli\nedelleen kangaskukkuloita. Ennen oli hän aina tullut hetteelle\nalhaalta, marskeilta käsin.\n\nKohta ensimmäisellä talolla kysyi hän siis eräältä mieheltä tietä,\njoka ovensa edessä veisti jotain puuta neliskulmaiseksi, valmistellen\nsiitä veräjäntolppaa. Tämä käännähti ympäri, katsahti noita ruskevia\nkukkuloita kohden, jotka kohosivat tuolla puolen kylää ja sanoi:\n\"Sinne on helppo löytää. Menette vaan vasemmalta tuon talon ohitse\ntuossa, jätätte sitte oikealle tuon puun tuolla... näettehän\nsen?... ja astutte sitte jalkapolkua. Näettehän, tuolla kun se\nkiemurtelee, ruispellon poikitse! Menette sitte suoraan eteenpäin\nvaan tuota harmaata hevosta kohden, joka näkyy käyvän tuolla ylhäällä\nkankaalla... näettekö sen? Jatkatte siitä sitte kukkulaa pitkin\nvaan ja pidätte aina oikeaa kättä, kuljette ihan kukkulan reunaa,\nkunnes viimein aukenee eteenne avara painanne alas marskeille. Siinä\npainanteessa on Kultahete.\"\n\nHeim Heiderieter nyökäytti vakaan näköisenä päätään, vaikk'ei hän\nollutkaan ymmärtänyt suuria koko puheesta ja kysyi lähtiessään: \"Mikä\non nimenne?\"\n\n\"Stoffer Krey\", vastasi mies.\n\n\"Vai niin!\" sanoi Heim, ja nyökäytti hyväksyvästi päätään, lähti\njatkamaan matkaansa taas ja ajatteli: \"Kummastelen nyt vaan, mitä\ntänään oikein saan kokea!\"\n\nHän saapui onnellisesti yläkylän läpi, takertumatta kehenkään, ja\nsuuntasi nyt kulkunsa kimoa kohden siellä ylhäällä kankaalla. Mutta\nkun hän kävi siten siinä, eksyi hän pahan tapansa mukaan uneksumaan\ntaaskin, ja käyskeli siinä tietä edelleen silmät luotuina maahan\njalkoihinsa. Kun hän taaskin heräsi unistaan ja katsahti ylös, oli\nkimo hävinnyt.\n\n\"Luonnollisesti!\" sanoi hän. \"Tässä nyt ollaan. Kadonnut se on.\nKummallista, että luonto kohta puikahtaa ulos laiteiltaan, kun minä\nliikun ulkona. Tuo oli Wodanin kimo.\"\n\nHän luotti hyviin henkiin ja jatkoi matkaansa rohkeasti vaan ruskevia\nkukkuloita kohden, pysähti toisinaan ja katsahti ympärilleen ja\nvaipui aina tapansa mukaan kaikellaisiin ajatuksiin, kun jokin\nkiinnitti huomiotansa, ja keksi viimein seisovansa keskellä\nkanervikkoa eikä tietänyt, kuinka hän oli joutunut siihen ja\najatteli: \"Kultahetettä en löydä. Kätkössä se on. He eivät suvaitse,\nettä löydän sen, ja tekevät pilaa minusta ja vievät harhaan.\"\n\nHän ei siltä ruvennut suremaan, vihelteli päinvastoin, naurahti\nlyhyesti ja ajatteli: \"Ettepä vaan saa turmelluksi hyvää tuultani\",\nja piti kylläkin hauskana komppuroida täällä kangasta ja kanervikkoa\nja katsella täältä ylhäältä avaroille marskeille. Siinä ohessa\nkääntyi hän tuontuostakin katsomaan taakseen, sillä hänestä tuntui,\nkuin joku huutaisi häntä sieltä takaa. Hän ajatteli: \"Tuo on tietysti\npaljasta pilaa ja leikkiä\", kuuli taas huudon, kääntyi ympäri, ei\nnähnyt mitään ja sanoi itselleen: \"Näetkös nyt?\"\n\nMutta nyt kuuli hän kuitenkin keveitä pikaisia askelia takaansa\nja kääntyi säikähtyneenä. Siinä seisoi takanaan paljasjalkainen\nvalkotukkainen poika ja sanoi: \"Minun käskettiin sanoa Heim\nHeiderieterille, että hän on mennyt harhaan. Tästä pitää mennä.\"\n\nJa poika lähti ripeästi astelemaan edellä kapeata jalkapolkua, joka\npoimutteli vyötäisiin asti kohoavaa kanervikkopensaikkoa. Heim\nasteli hiljaa takana ja ihmetteli, ett'ei poika satuttanut itseään\nmihinkään: ei yksikään oksa kajonnut häneen, eikä rapissut hänen\njaloissaan yksikään kuiva lehti. Siten johti poika hänet kaltevaa\nmyötämäkeä pieneen laaksoon, joka antoi alas marskeille: \"Tässä on\nKultahete!\"\n\n\"Noh?\" kysyi Heim. \"Mistä tiedät sinä, että haen Kultahetettä.\"\n\n\"Isäni lähetti minut tänne\", vastasi poika.\n\nHeim katsahti epäilevästi häneen. Pojassa oli jotain niin tuoretta\nja ilmaista, lisäksi jotain taipumatonta uuden uutukaista, ikäänkuin\nolisi hän juur'ikään vielä ollut joku juuri ja noin vaan hetkeksi\ntilapäisesti muuttunut ihmislapseksi. Heim päätti yrittää solmia\nhänet sanoista ja sanoi: \"Mikä opettajasi nimi on?\"\n\n\"Brodersen\", vastasi poika.\n\n\"Näetkös nyt?\" sanoi Heim, \"se ei ole totta. Hermann von Rhein hänen\nnimensä on ja on hän entinen koulutoverini. En ole niin tuhma, kuin\nmuutamat muut, poikaseni! Sano nyt suoraan vaan, mitä lajia olet.\"\n\nPoika nauroi ja sukelsi paljaan jalkansa kärjen veteen. Heim\nhämmästyi ja ajatteli: \"Odotas vaan, nyt se pujahtaa sinne, ja on\npoissa.\"\n\n\"Se opettaja, jota te tarkoitatte, sehän on muuttanut\nBrunsbüttel'iin\", sanoi poika. Hän veti jalkansa vedestä ja odotteli\nkunnes veden kuvastin taas oli eheä. \"Nyt voin nähdä sammakon\", sanoi\nhän.\n\n\"Minkä sammakon?\" sanoi Heim ja laskeusi polvilleen.\n\n\"Tuolla on harmaa sammakko hetteessä. Nähkääs... tuolla pohjalla! Se\nkyyköttää sammaleella.\"\n\n\"Toden totta\", sanoi Heim. \"En ole ikipäivinäni vielä nähnyt harmaata\nsammakkoa ennen. Menes ottamaan se ylös.\"\n\nPoika nauroi. \"Luulen\", sanoi hän, \"että se on kuollut, ja\nvaljeentunut vaan.\"\n\n\"Mitä sanot?\" sanoi Heim. \"Valjeentunut, kuollut sammakko?\nIkipäivinäni en ole semmoista kuullut...\" Hän katsahti taaskin\nepäluuloisesti poikaan: \"Tuhmin et sinä kumminkaan ole koulussa\",\nsanoi hän.\n\n\"En olekkaan\", vastasi poika, ja nyökäytti päätään.\n\n\"Poika\", sanoi Heim ja oikaisihe suoremmaksi, \"osaatko kertomataulun.\nSanoppas mitä tekee yks' kertaa seitsemän.\"\n\nPoika sanoi.\n\n\"Noh ja\", sanoi Heim. \"Se oli oikein... saat nyt lähteä ja ota\nkiitokset myöskin. Ja tästä saat pari groschenia.\"\n\n\"Isä sanoo, ett'en saa ottaa vastaan rahaa.\"\n\n\"Mitä? Te ette kai tarvitse mitään rahaa? Mitä? Teillä on kai siellä\nalhaalla enemmän kuin minulla? Maksatte siellä kai kirjavilla kivillä\nja kultarakeilla, vai? Luulen... luulen ihan toden totta, ett'ei\nsinun laitasi ole ihan oikein. Sanoppas, mitä olet syönyt tänään?\"\n\n\"Papuja ja silavaa\", vastasi poika ja paljasti kaikki hampaansa.\n\n\"Tuo nyt ainakin kuulostaa ihmiselliseltä.\" Poika hypähti ylös ja\nlähti juosta livistämään ylös mäelle.\n\nHeim Heiderieter jälestä. \"Poika\", huusi hän, \"sanoppas: näitkö äsken\ntuon kimon, joka kulki täällä?\"\n\n\"Kimo?\" huusi poika, \"kimo? Ei se mikään kimo ollut. Oli valkea\nhiekkatilkku. Katsos... tuo tuossa. Näyttää vaan kaukaa kuin kimo.\"\n\nHeim Heiderieter katseli ällistyneen näköisenä vuoroin hiekkatilkkuun\nvuoroin poikaan, joka juosta livisti kankaan ylitse. \"Kummallista\",\nsanoi hän, \"kuinka minä aina saan kokea ihmeellistä. _Oikein_ ei\nollut tuon pojankaan laita.\"\n\nHän palasi taaskin laaksonpainanteeseen ja heittäysi pitkälleen tuon\npienen kirkkaan lammen viereen pitkälle, harmaalle ruohikolle.\n\nSilloin kuuli hän askeleita alhaaltakäsin ja näki lähestyvän sieltä\nalhaalta miehen parhaissa voimissaan, noin neljäkymmenvuotiaan,\njonka parta ja hiukset olivat kuin niitettäväksi kypsynyt elonolki,\nja jonka kasvot olivat pitkät ja soukat ja silmät omituisen syvät ja\ntodet. Puolittain näytti hän oppineelta, puolittain talonpojalta.\n\nHän tunsi Jörn Uhlin ja hypähti ylös.\n\nKun he olivat vahvasti ravistelleet toistensa käsiä, heittäysivät\nhe ruohikolle niin että hete jäi välilleen ja rupesivat juttelemaan\ntuttavistaan. He eivät olleet kahteen vuoteen tavanneet toisiaan.\n\n\"Wietenhän on kuollut\", sanoi Jörn. \"Tunsithan vanhuksen.\"\n\n\"Oh, ett'en häntä olisi tuntenut! Tiedätkö sinä, kuinka he elelivät\nsiellä Aulangolla? Thiess istui pöydän ja takan välillä ja tutki\nItä-Aasian poliittista asemaa, piti jalkojaan uuninmuuria vastaan,\naina ylempänä ja ylempänä ja puheli siitä, mitä oli lukenut. Ja siinä\nohessa ei mies niinä kymmenenä vuotena, jotka Elsbe taas on ollut\nkotona, ole liikkunut kauempana Aulangolta kuin joskus kylällä.\nWieten istui takan ääressä ja kutoskeli ja parsiskeli sukkia, kuten\nennen muinoin Uhlilla, kun hän istui sinun ja Fiete Kreyn kanssa.\"\n\n\"Mistä sinä kaiken tuon tiedät?\" kysyi Jörn Uhl.\n\n\"Luuletko sinä, ett'en ole käynyt Wieten Penniä tapaamassa.\nWietenissä piili kokonainen kirjava maailma, Jörn. Mitä viimeisten\nviidenkymmenen vuoden kuluessa on tapahtunut tässä pienessä\nkolmikulmassa, jonka muodostaa tämä hiljainen lampi tässä ja vanha\nkaupunki tuolla ja Schenefeldin kirkontorni -- ja siinä on ennättänyt\ntapahtua monellaista -- sen tiesi hän ja se oli elävänä ja selvänä\nhänen edessään. Ja se liikutti meitä, Jörn, se merkitsee meille\nenemmän kuin koko Mandshuria. Hän oli hyvin itseensä sulkeunut, Jörn.\nHänen oli täytynyt rakentaa kirjavan maailmansa ympärille korkea\nmuuri, koska tuhmat ihmiset nauroivat, kun he saivat nähdä sinne\nsisään. Samasta syystä juuri on moni vakava ja syvämielinen ihminen\nvaitelias, Jörn. Mutta minulle, Jörn, minulle aukaisi hän toisinaan\novet sinne ja näytti minulle koko talon. Tiedäthän sinä, Jörn:\ntuommoisen kunnollisen vanhanaikuisen talonpoikaistalon, jossa on\nhiukan matalaa ja pimeäkulmaista, mutta lujaa ja hurskaanvakaata...\nMitä tuumit Elsbestä, Jörn?\"\n\n\"Sano sinä tuumasi!\"\n\n\"Minä luulin, että hänestä olisi tullut Fiete Kreyn vaimo. Ja kosinut\nonkin Fiete häntä, mutta hän ei ole suostunut. Tiedätkö sinä, mitä\nhän sanoi?\"\n\n\"Oletko puhunut hänen kanssaan siitä?\"\n\n\"Olen; miks'en olisi? Mehän ollaan vanhoja ystävyksiä? 'Katsos\nHeim', sanoi hän, 'hän on Krey; ja Kreijit nyt eivät ole kaikkein\nluotettavimpaa väkeä. Enkä minäkään häntä tarvitse: minulla on\nkylliksi emännöimistä ja äitinä olemista'... Hän on Aulangon\nhallitsijatar, Jörn, ja hoitaa taloutta paremmin kuin Thiess\nkonsanaan; varsinkin ylpeilee hän kuudesta tai seitsemästä hyvästä\nlypsylehmästään. Thiessin täytyy totella häntä, ja totteleekin\nmielellään. Mandshuriasta saa hän puhua vapaasti, hänellekin; se on\nsemmoinen erikoiskarsina, johonka hän ei kajoo. Mutta jos Thiess\nmuuten tahtoo lausua ajatuksiaan ihmisistä, Jumalasta ja maailmasta,\nsilloin odottaa hän, kunnes minä tulen, ja sitte menemme ulos.\nKesäisin istumme me vallilla aulangon reunalla, talvisin menemme\nnavettaan... On vahinko, Jörn, ettei Elsbe mene naimisiin; hän olisi\nyksi niitä naisia, jotka eivät salli miehensä eikä lastensa paleltua.\"\n\nJörn Uhl katseli eteensä ajatuksiinsa vaipuneena. \"Hän on\ntyytyväinen\", sanoi hän, \"ja Fiete Krey myöskin. Mitä hän uneksi\nnuorena poikana, se on mennyt täytäntöön. Nyt hän omistaa Uhlin\nja saa sieltä katsella tien ylitse matalaa pientä isän majaansa.\nHänellä on velkataakkaa ihan tarpeiksi, melkein yhtä paljon kuin\nminulla silloin muinoin, mutta hän selviää niistä helpommalla,\nratatyö on vahvasti auttanut häntä. Hänen kauppansa kaikella, mitä\nihmiset sattuvat tarvitsemaan, kuten rakennusaineilla ja aidaspuilla,\nkivihiilellä ja hiekalla, menestyy hyvin. Säälittää minua entinen\nsiisti soma pihani; nyt se näyttää jotenkin sekaiselta ja kirjavalta,\nja olen iloinen, ettei vanha talonripi enää seiso pystyssä.\nSunnuntaisin tekee hän välistä matkan Aulangolle, juo siellä\nkahvia ja jutustelee Elsben ja Thiess-ukon kanssa. Luulenpa, että\nsemmoisikseen asiat jäävät. He vanhenevat siinä, eivätkä huomaakkaan\najan kulumista; ja lopuksi väistyvät he pois.\"\n\n\"Sinä olet saanut kokea paljon, Jörn. Haluaisinpa tietää, mitä itse\nelämästäsi ajattelet.\"\n\n\"Tuumitko kirjoittaa elämäkertani, Heim? Ei ole luullakseni se sopiva\naines.\"\n\n\"Sinun elämäsi, Jörn Uhl, ei ole mikään vähäpätöinen ihmiselämä.\nSinulla oli hiljainen ja kirjavilla kuvilla koristettu nuoruus.\nKasvoit yksin, ja yksiksesi, ilman kenenkään apua, olet uljaasti\ntaistellut elämänarvoituksen kanssa, ja vaikka oletkin voinut neuvoa\nainoastaan harvoja, niin vaivasi eivät kuitenkaan ole kestetyt\nsuotta. Olet lähtenyt taisteluun tämän maan puolesta, joka on tässä\ntämän lähteensilmän ympärillä; olet tullut karaistuksi sekä tulessa\nettä kylmässä ja olet edistynyt tärkeimmässä: olet oppinut antamaan\narvoa kaikelle ansion mukaan. Olet saanut tuntea tulista naisen\nlempeä, ja olet sillä saanut lähinnä parhaan lahjan, jonka elämä voi\nihmiselle antaa. Olet laskenut hautaan Lena Tarnin, olet isäsi ja\nveljesi, ja olet niinä hetkinä saanut katsoa ihmiselämän kärsimystä\nsilmästä silmään ja olet siitä oppinut nöyräksi. Olet saanut\nkamppailla kovan vastahakoisen kohtalon kanssa, etkä ole sortunut\nsen alle, vaan olet kamppaillut itsellesi voiton siitä, vaikka\nkestikin kauan, ennenkuin sait apua. Olet hampaat yhteenpurtuina ja\nrohkein mielin taistellut tietoja itsellesi, olet tehnyt sen siinä\nijässä, jossa useat jo ajattelevat ruveta nauttimaan tietojensa\nkorkoja. Ja vaikka rakenteleminen, kaivaminen ja mittaaminen nyt jo\nmonta vuotta on ollut työsi ja ilosi, et ole sittekään jäähmettynyt\nyksipuoliseesi, sinulta riittää huomiota vielä siihenkin maahan, joka\non mittaketjujesi ulkopuolella, riittääpä vielä niihin kirjoihinkin,\njoita kirjoittaa ystäväsi, jonka nimi on Heim Heiderieter. Mistä\npitäisi sitte kirjoittaa, jollei tuommoinen vilpitön ja hartaansyvä\nelämä ole kerrottavan arvoinen?\"\n\nJörn Uhl katsahti ystävällisiin ajatuksiin vaipuneena häneen: \"Puhut\nkauniisti siitä\", sanoi hän. \"Ja jos puhuisin kauemmin kanssasi,\nvoisit ehkä saada paljokin järjestykseen minussa, joka nyt uumottaa\nainoastaan sekavana tunteena. Minusta on aina tuntuva, kuin olisi\nelämässäni jotain särjettyä.\"\n\n\"Tiedän tuon\", sanoi Heim, ja kurotti kätensä Kultahetteen ylitse\nhänelle. \"Katsos nyt, sinä ajattelet, että jos olisit saanut nauttia\näitisi hyvää ja viisasta huolenpitoa, ja olisit saanut tasaisesti ja\nmukavasti liukua luonnontieteihisi, että sitte olisi elämäsi solunut\npaljoa puhtaampana, nyt siinä on, kuten aivan oikein sanot, murros.\nSinulla on tunne, ikäänkuin olisit joskus, monta vuotta sitte,\njoutunut väärälle uralle ja kuin kulkisit vieläkin sitä syrjätietäsi\nja näkisit ikäänkuin kaukaa sen oikean tien, jota sinun olisi pitänyt\nsaada vaeltaa. Mutta sanon sinulle, Jörn, voit kysyä keneltä vakaalta\nihmiseltä tahansa, jokaisen ihmisen elämässä on jotakin, joka ei\nsoinnu. Ja tiedätkö, miksikä ei? Jos se sointuisi hyvin, kuuluisi\nse ohuelta, Jörn; ja jos kävisi meidän niin, kuin äitimme meille\nsoisivat, niin sileätä olisi kyllä elämämme tie, mutta matalaa\nmyöskin. Kaikkien meidän täytyy kahlata hiekkatietä, Jörn, ennenkuin\nelämämme saa täyteläisyyttä ja syvyyttä.\"\n\n\"Niin\", sanoi Jörn. \"Luottaa vaan, kas siinä piilee koko autuus.\"\n\n\"Niin näetkös? Siinä piilee kaikki?\"\n\n\"Heim! Heim!\" sanoi Jörn Uhl. \"On aikoja, jolloin se ei ole niinkään\nhelppoa.\"\n\nHeim kurotti taas kätensä hetteen ylitse. \"Tiedän\", sanoi hän,\n\"mitä nyt tarkoitat. Mutta etkö saanut apua oikeaan aikaan? Wieten\nliikkui vierelläsi, ja pikku poikasi nauroi ja ilakoitsi pihallasi.\nAukeni pappilan ovi, tuo leveä viheriä ovi messinki-kolkuttimineen.\nSieltä löysit paljon rohkaisua Jörn. Tuli sitte kuolema ja teki\nsinulle palveluksiaan, teki päivä- ja hevostöitä, että tiesi tuli\ntasaisemmaksi. Tuli tuo ylpeä hieno tyttö ja asettui rinnallesi ja\nleikki kanssasi noppaa Rugenhergillä, Tulivat lukutyösi, ja raitis\nvirkistävä tuuli puhalsi ylitsesi.\"\n\nJörn Uhl nyökäytti päätään ja virkkoi: \"Sinä tiedät kaiken.\"\n\n\"Vähän minä tiedän, Jörn, enkä voi sietää semmoisia, jotka ovat\ntietävinään kaiken. Mutta ihanaa on, ja on oikeinkin ja viisasta\nennustaa pilvistä, jotka vaeltavat taivaan kantta, hyvää.\"\n\n\"Minä en osaa lausua ajatuksiani niin hyvästi, kuin sinä\", sanoi\nJörn Uhl, \"mutta olen hyvilläni, että olen kanssasi samaa mieltä\ntässä asiassa. Kun vielä olin nuori, laitin minä kirstuni ja\nkammarini semmoisiksi kuin itse ne mielin, ja pidin niitä maailman\nkeskipisteenä ja katselin sieltä ulos Jumalaa ja maailmaa, ja\nsinuttelin kumpaakin; mutta mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä\nvähemmiksi havaitsen tietoni ja sitä suuremmaksi kasvaa kunnioittava\nihmettelyni.\"\n\n\"Olet oikeassa\", sanoi Heim, \"on turhaa ja tuhmaa puhella paljon ja\npitkälti. Pitää tehdä kaikki selväksi teoillaan, eikä sanoillaan.\nMutta kun meillä kummallakin nyt jo on joltinenkin työannos\ntakanamme, niin luulen voimamme hiukan sentään sen johdosta puhuakin.\nTaistelun jälkeen olkoon sotaveikoillekin sallittu hieman pakinoida\nkeskenään, kuinka olivat väistäneet iskuja ja kuinka olivat tehneet\nhyökkäyksiään. Mutta nyt lähden. Minne sinä olet matkalla?\"\n\n\"Kävin Brunsbüttelissä tarkastamassa erästä sulkua\", sanoi Jörn\nUhl, \"ja nyt menen jalan Aulangolle. Vie terveiset rouvallesi ja\nlapsillesi, Heim.\"\n\n\"Samalla tapaa. Terveiset erittäinkin toiseksi vanhimmallesi. Se on\nsoma lapsi, Jörn.\"\n\n\"Jos käyt meitä tervehtimässä, älä sano sitä sentään hänelle, äläkä\näidilleen.\"\n\nHe menivät vieremää ylös kangastielle.\n\n\"Ja jos nyt sentään kertoisin elämäkertasi\", sanoi Heim, \"niin minkä\npanisin sille nimeksi?\"\n\nJörn Uhl pysähti ja sanoi vakaana: \"Vaimoni ehdoitti kerran 'Nokkelaa\nHannua'.\"\n\n\"Olisi siinäkin ajatusta, Jörn. Toden totta! Oi noita naisia, Jörn!\nMutta väärä se luonnollisesti olisi! Eivät heidän sanansa ole koskaan\nkuin puoliksi todet, Jörn. He näkevät kaikki asiat tasaisina, olipa\nse sitte vaikka muna. He eivät käy sitä ympäri ja tarkasta, Jörn.\"\n\n\"Totuutta siinä on, Heim. Enpä tiedä, riippuuko se siitä, ett'ei\nminulla ratkaisevimpina vuosinani ole ollut ohjausta: mutta minun ei\nkoskaan ole ollut helppo osata oikeaan, minulla on tunne, kuin olisin\ntehnyt pitkiä tarpeettomia harhamatkoja.\"\n\nHeim pudisteli päätään. \"Samaa tuntevat kaikki ne, jotka eivät\nkuunnelleet toisia, ja vannoneet heidän sanojensa mukaan, vaan jotka\nitse ovat hankkineet itselleen oman maailmankatsomuksen.\"\n\n\"Noh\", sanoi Jörn Uhl, \"ellei 'Nokkela Hannu' siis kelpaa, niin keksi\nsitten minulle joku rehellinen saksalainen nimi ja sano lopuksi:\nvaikka elämänsä kuluikin huolissa ja murheissa, oli hän sentään\nonnellinen ihminen. _Hän oli onnellinen siksi, että hän oli nöyrä ja\nettä hän tunsi luottamusta_. Mutta älä tekeydy liika viisaaksi. Me\nemme kumminkaan osaa sitä selittää.\"\n\n\n\n"]