[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJx5JgXZcQ4vxNX1xPsypKOm4IQSOlc7Awd-gC6VWAWQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1187,"Kulmuja I","Kataja, Väinö",1867,1914,"1187-kataja-vaino-kulmuja-i","1187__Kataja_Väinö__Kulmuja_I","Kuvia elämän varrelta","muistelmat",[],[],"fi",1901,null,14106,87077,false,50748,[23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[26],"Essays, Letters & Speeches","\"Kulmuja 1: Kuvia elämän varrelta\" by Väinö Kataja is a collection of vignettes and reflections written in the early 20th century. The book presents a series of scenes and meditations drawn from the author's life experiences, notably set against the backdrop of Finnish culture and nature. Through poetic prose, Kataja invites readers into his personal musings, exploring themes of happiness, solitude, and the connection to the land.  At the start of the collection, Kataja addresses the reader warmly, likening his brief reflections to the small bundles of hay that farmers gather for summer. He shares his joy in remembering moments from his life during long winter nights, crafting these \"kulmut\" (corners or snippets) for his own amusement, hoping to bring comfort to others. The opening pieces introduce the reader to his contemplative world, where he discusses the nature of happiness, recounts imagery of dark winter days, and reflects on the importance of solitary joys found in simple, everyday experiences. Through evocative descriptions, the reader is drawn into a meditative exploration of life's fleeting moments and the beauty found in solitude. (This is an automatically generated summary.)",[],256,"Kokoelma lyhyitä kertomuksia ja tuokiokuvia elämän varrelta. Teksteissä liikutaan muun muassa Pohjolan maisemissa ja Imatralla, ja niitä sävyttää usein kirjoittajalle tyypillinen alakuloinen ja pohdiskeleva tunnelma.","Väinö Katajan 'Kulmuja I' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1187.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KULMUJA I\n\nKuvia elämän varrelta\n\n\nKirj.\n\nVÄINÖ KATAJA\n\n\n\n\n\nHämeenlinna,\nBoman ja Karlsson,\n1901.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Ystäväni lukija!\n Minun onneni.\n Kaksi pimeää.\n Kettu-Heikin saunassa.\n Katajainen kumppanini.\n Keväinen kaiholani.\n Takaisin Pohjolaan.\n Vuosisadan viimeisenä yönä.\n Kun Mutkan Mooses vaihtoi Laukkinsa.\n Yötä Imatralla.\n Kesää odotellessa.\n Kullan koti.\n Vuoroin vieraissa.\n Välimaan vaarin sukkeluus.\n Kenen \"merkit\" parhaat.\n Ensi kelillä.\n Orpo lempeni.\n Nuoruuteni.\n Hautani.\n\n\n\n\nYstäväni lukija!\n\n\nTalvella maamies kokoo heinän kulmuja, kylvääkseen ne kesällä. -- Minä\nsanon näitä vähäisiä kuviani kulmuiksi. Muistin yhtä ja toista\nkuulemaani, näkemääni elämäni varrelta; hain kynän kätköstään ja omaksi\nhuvikseni \"kulmuilin\".\n\nKun pimeys oli vallannut Pohjolani, puhteet käyneet pitkiksi ja\npainostaviksi ja valjut tähtiyöt vain valaisivat unhotettua maatani,\nsilloin usein, muiden käytyä levolle, sommittelin kulmun silloin,\ntoisen tällöin.\n\nNämä \"kulmuni\" eivät ole itäviä. Niitä on koottu niin monenlaisilta\nmailta ja aavoilta rämeiltä, ja niin pimeinä iltoina niitä on\nvalmisteltu. Suuri olisi iloni, jos nämä kohtaisivat jonkunkin\nystävällisen lukijan ja voisivat yhdenkin talvi-illan lyhentää.\n\n_Alakuloinen ystävänne Väinö Kataja_.\n\n\n\n\nMINUN ONNENI\n\n\nLuulevat minun köyhänä mierontietäni kulkevan, uskovat, etten ole\nilonpäivää viettänyt... En mitään virkakaan onnestani, en maailmalle\njulkaise satumaailmaani. Säilytän sitä omana pyhättönäni ja elän onneni\nelämää tunnelmieni kirkkaassa salissa. Ei ole ketään, joka aavistaisi\nyksinäisen onneni suuruutta, ei yksikään ole kurkistanut pyhättöni\nsalattuun kammioon. Se on omaa omaisuuttani, jota kokosin kauan ja\nkauan odotin. Mutta nyt olen rikas ja onnellinen. En ole kiehuvan\nvoimakas enkä kerskaileva, olen alakuloinen, surumielinen ja\naavistelevan toivova.\n\nKauan olen kulkenut ja harhaillut, kaikki maat kuljin poikki ja pitkin,\nvaltameriä purjehdin, ennenkuin vihoviimein löysin onneni vihreän\nmaiseman sieltä, minne luulin sitä muualta tuotavan. Löysin sydämeni\npohjalta viljavan maan ja sielustani kukkivan puutarhan. Ennen elelin\norjana enkä älynnyt, että vapauteni oli niin rajattoman laaja. Ei ääriä\neikä seiniä lentäville ajatuksille, ei yhtään vastiketta tunnelmieni\netsiville vieteille! Olen yötä Sulitelmalla, mutta ennen päivän nousua\njo kuuntelen käen kukuntaa kotoisen lampeni rannalla.\n\nRakennan kultalinnoja ja elän maailman mahtavana etelän maailmoilla,\nmutta äkkiä tempaan tummasilmäisen tytön ja kaikki maat kierrettyämme\npalaamme lammen rannalle ja -- yhtä onnellinen olen.\n\nEi ole yhtään niin kaukaista paikkaa, jossa en olisi käynyt, ei yhtään\nlaulua ole laulettu, jota en olisi kuunnellut, eikä kertaakaan kannel\nhelkkynyt minun tietämättäni.\n\nOlen koonnut kaikki sieluni sirpaleet, jotka hajaantuivat\nmaailmanrannan poluille, ja muovaellut oman pyhätön, suljetun onnelani.\nEn vaihda onneani miljoonamiehen raha-arkkuun, en mihinkään koko\nkuohuvassa maailmassa. Sillä sieltä minut työnnettiin takaisin kolkon\nkylmästi ja viitattiin tietä unhotukseen. Mutta minä en mennyt sinne,\njohon maailma oli tienviittansa pystyttänyt, vaan seurasin\nmetsäpolkuani sinne, mistä ensi kerran kurjan taipaleeni aloitin.\n\nEn pimeinä talviöinäkään kaipaa takaisin siihen maailmaan, joka kuului\nkukkivan ja muuttuneen puolta paremmaksi kuin ennen. Minä jo tunnen sen\nleveät tiet ja ne rosvojoukot, jotka joka tienhaarassa vaanivat\nkulkijain henkeä. Se on kavaluutta ja kurjuutta täynnä. Luulin minäkin,\nkun ensi kerran avautui eteeni sen loistava ihmiselämä ja kuulin niin\nvoittamattoman kauniita kaskuja, että sieltä löytäisin todellista\nelämäniloa ja aivan aavistamatonta onnea. Mutta se oli kaikki kiiltävää\npintaa, sen alla mätäni saastan rutto, joka pyrki pinnalle juuri siinä,\nmissä sitä vähimmin odotti. Ihmisvirran matkassa kuljin minäkin\ntienhaarasta toiseen ja kerran jo uskoin onnen ovien aukenevan. Näin\nsuuret, siniset silmät, joiden loistossa luulin näkeväni kauan hakemani\nonnen. Ja uskoin niin. Mutta kerran silmäin loisto himmeni, säihky\nkalpeni, ja minä näin suoraan ja pohjaan asti -- siellä oli mato\nkalvanut kaikki pilalle, ei yhtään tervettä solua näkynyt, ja\nmustankirjavana se lähestyi pintaa ja hämärsi silmienkin\nloistoa.\n\nSe tapahtui silloin, kun tulin takaisin. Ja palatessani kokoilin\nsieluni sirpaleita ja parantelin särkynyttä sydäntäni. Pääsin vielä\nmetsäpolkuni viereen ja jätin ikuiset hyvästit kukkivalle maailmalle.\n\nYksinäisyydessäni sitten muovaelin onneani ja saavutin sen pian, ilman\nhimoa ja kiihkoa. Sen pyhättöni ovea ei kukaan saa auki, eikä kukaan\naavista suurta onneani.\n\nLuulevat minun köyhänä mierontietäni astuvan.\n\nEivätkä aavista yksinäisen satumaailmani suuruutta.\n\nEn onneani vaihda miljoonamiehen raha-arkkuun, en mihinkään koko\nkirjavassa maailmassa. Vien satumaailmani mennessäni ja kerron siitä\nkummasteleville vainajille haudan tuolla puolen.\n\n\n\n\nKAKSI PIMEÄÄ\n\n\nNe ovat toinen toisessaan kiinni, kaksi pimeää, näin sydänkuissa. Kun\nluulet aamupimeän loppuvan ja päivän valkenevan, niin samassa\nojentaakin iltapimeä kätensä ja alkaa hämärtää. Tuntuu kuin ne olisivat\nsiskoja, jotka toisiaan auttavat vuoteesta toiseen. Etkä tiedä,\nvalkeneeko aamupimeä vai iltapimeäkö alkaa.\n\nMetsätieni on sentään kaunis varhain aamupimeälläkin. Se nousee\nmäkikujalta peltojen poikki, metsään päin painuen. Ei ole\ntulipalopakkanenkaan, vain parisenkymmentä astetta ja aivan tyven.\nTähdet tuikkivat, ja pohjoisessa sammuvat revontulet, mutta koitar\nvielä nukkuu...\n\nNukkuvat vielä kylälläkin, kun ruuna syvissä mietteissään verkalleen\nnostelee jalkojaan entisiin askeliinsa. Torrakkeiden välivitsaa vasten\nnojaten istun omissa ajatuksissani ja näen revontulten sammuvan, kuulen\nlumen narisevan ja ruunan vanhan tiu'un kilisevän. Tuttu on tämä tie\nmolemmille. Tästä olemme nousseet satoja kertoja tätä vastamaata, ja\nvihaista vauhtia olemme palanneet, kuormana tervashonkia ja väliin\nkuostomäntyjä.\n\nEi ole kiirettä mennessä... kyllä pimeää riittää. Sen ruunakin jo\nvanhastaan tietää ja siksi se koettaakin aikailla, että aika kuluisi\neikä taival. Kylän aitojen takana on Talvitien Matin mökki, ja siitä\nvie kylän metsätie kaiken talvea aivan porstuan vieritse ja haaraantuu\nedempänä kunkin omaan palstaan. Matti on jo aamutöissään ja takasta\npaistaa tervastuli, valaisten akkunan läpi tietäkin kauas pirtiltä.\nSiitä lähtee meidänkin tiemme, ruunan ja minun, omaan metsään, ja tästä\nmeille hauskin taival alkaakin. Naapurin renkikin on jo liikkeellä ja\nkääntyy Matin pirtiltä omille tiluksilleen. Ja maatessaan reessä hän\nlaulaa Amerikkaan menevän laulua, laulaa kuin ikävöivä kultaansa. Mutta\nkäänteessä tullaan yhteen, ja renki arvelee:\n\n\"Pääsisi täältä Amerikkaan paleltumasta ja pimeässä koperoimasta...\nvaan ehkä vielä päästäänkin... toinen mies täällä tulevana talvena jo\nlaulelee... Tiketti on tiedossa... huh... kuinka kylmä...\"\n\nHän hyppää reestä, karjaisee hevoselle ja takoo käsiään hartioihin.\n\nMutta minun tieni lähtee loivaa myötälettä pitkin viemään metsään. Se\nkulkee tässä pitkän petäjikön poikki, tehden hauskoja mutkia suolle\npäin. Petäjikkö on tässä turvana pohjoista vastaan, josta jäiset tuulet\npuhaltavat, kun tuntureilta tullen suoraan vainioille pyrkivät. Ja\ntähän petäjikköön katoaa hallankin terävä nuoli, kun öisin tuolta\nsuolta nousee ja hiljaa hiipien lähestyy peltoja. Mutta pelloille ei\npääse kumpikaan. Tähän männikköön kuolevat pohjoiset vihaiset viimat,\nja tähän tylsyneenä uppoaa hallan nuoli. Siksi tätä männikköä hoidamme\nkuin uhrilehtoa tai niinkuin aarreaittaa ja vartioimme sen\nkeltakylkisiä petäjiä. Tämä on talon turva ja viimeinen pelastus. Joka\nsen hävittää, se vasta avaa hallalle väylän vainioilleen.\n\nKun männikkö loppuu, alkaa suo, jonka pohjattomissa kaltioissa kylmä ja\nkirsi kesälläkin asuvat, tavoitellen saalista kylältä. Suo on korkeiden\nvaarain välissä, jatkuen pohjoiseen päin silmänsiintämättömiin. Ja näin\naamupimeällä puhaltaa sieltä viima, ja tuntuu kylmemmältä kuin äsken\nmännikössä. Sen rannat kasvavat vaivaista pajukkoa ja illokoivuja, ja\nsiellä varvikossa riekot einehtiessään noituvat kokkaapekkaa. Mutta\nkuullessaan ruunan tiu'un ne räpäköiden pakenevat loitommaksi.\nPölähtääpä silloin lumi ja huurre, ja kuuluu siipien suhinaa aamiaisen\nkeskeytyessä.\n\nJa aina riittää pimeää. Kuljemme suon poikki, ja nyt alkaa kiinteämpi\nmaa tai harju, joka vaaran vierestä jatkuen on kuin vanteena kahden\nsuon ympärillä. Sen harjun hävitti kerran kulovalkea, ja uusi, hyötyvä\nkuusikko on siinä nyt kasvamassa.\n\nSiitä tie kaartaa vaaran laitaa, matalampia paikkoja, hakien lopulta\nsen hännän nenästä yli korpikuusikkoon. Kuusikko on sakea ja\nvankkaoksainen, ja tie menee sinne kuin tunneliin.\n\nMutta vielä on korpi kuljettavana, ennenkuin alkaa hongikko laajan\nkivikkokankaan itälaidasta.\n\nAlkaa jo heikosti sarastaa. Kuuraa on karttunut joka paikkaan, ja musta\nruuna on aivan valkoisen verhon peitossa. Tämmöisinä pahkahuurteen\naamuina ei päivä ota lainkaan tuntuakseen, ei edes hämärräkään. Ja\nvaikka ruuna astuu niin verkkaan, että reki askelten vaihtuessa\nennättää melkein seisahtua, ei näy vielä päivän vinkkaa etelässä.\n\nHongikko on kivikkokankaalla, joka on loiva etelää vasten. Siinä\ntehdään palanen matkaa uutta tietä kiertäen, niin että se isolta\nhongalta vie vielä paremmalle. Ruuna rouskuttaa heiniä, loimena\nselässään minun turkkini, sillä aikaa kun ryhdyn puita kaatamaan. Pimeä\nhaittaa vielä, vaan vihaisesti uppoaa kirkas kirves hongan tervaiseen\ntyveen, ja kauas sinkoilevat lastut. Jo tutisee runko, kuivat oksat\nputoilevat risahdellen ja latva vapisee... kerran, kaksi vielä, ja\nhonka rysähtää pitkäkseen, päästäen julmaa jytinää ja rätinää ja\nmennessään karsien kuivia oksia tielle sattuvista kuostoista.\n\nJo alkaa päiväkin koittaa. Etelässä näkyy punainen juova; taivas\nvaalenee vaalenemistaan ja tähtien tuike käy heikommaksi. Palatessa jo\nlaajenee etelän vinkka ja alkaa hohtaa kullalta, ja kun on taivallettu\ntakaisin harjulle, näkyy auringon ylälaitaa kaukana kuusien takaa.\nMutta eipä se jaksa nousta kuusten latvain tasallekaan, ja alakuloinen\nja kelmeä on sen kirkkaus. Hetken vain raskitsee silmätä tätä pohjoista\nkylmää maailmaa, kun jo hukkuvan lailla vajoten alkaa painumistaan\npainua samojen kuusien kohdalle, josta sokkelostaan nousikin.\n\nMutta sen hetkellinen kalpea loisto on sittenkin ilahuttanut mieltä. Se\non kullannut huurteisen metsän, ja kullalle kumotti Ison-Revonkin\nkomeroinen kylki. Viikkoihin se ei näyttäytynyt, kun kaksi pimeää on\nkasvanut toisiinsa kiinni, ja suuressa surussa on ollut koko maailma.\nMutta nyt näyttäytyi, pilkisti kerran sen kirkas silmä, jotta näkisivät\nnuokin, jotka kahden pimeän sylissä töitä tekevät, että vielä olivat\nsen silmät kirkkaat ja sydän lämmin ja että se vielä nousee yli kuusten\nja Aavasaksan lakeakin korkeammalle.\n\nHelpottaa sydäntä, mieli ilostuu, sillä nyt herää se toivo, että tästä\npäivästä alkaa aamupimeä lyhetä ja iltapimeä pakenee yöhön päin; joka\npäivä se nousee korkeammalle, pyrkien yli kuusten latvain ja kiiveten\nvaarojen laelle ja joka päivä tuntuu kuin aamupimeä olisi häpeissään ja\niltapimeäkin varovasti mustia vaippojaan liikuttelisi...\n\nOn siis taaskin tullut rajansa kahdelle pimeälle, on varma toivo niiden\nkatoamisesta, ja pian tulee aika, jolloin molemmat pimeät ovat menneet\nja päivä paistaa illasta iltaan ja aamusta aamuun.\n\nJuoksun kyhmyä mekin ruunan kanssa palaamme ja hyvältä tuntuu olo.\nMielissään on Talvitien Mattikin, kun ranteella porstuan päässä halkoja\nhakkaa.\n\n\"Jo se näkyi aurinkokin... taas monesta aikaa\", sanoo hän naurussa\nsuin.\n\n\"Jo viimein.\"\n\n\"Ja taitavat alkaa tästä puolin nämä pimeätkin tietää, että on päivä\njatkumassa. Niin on ollutkin nämä takaviikot kuin olisi säkissä elänyt\nja tynnyrissä syönyt.\"\n\nJa naurussa suin, hyvillä mielin Matti puhuu. Ja jutellaan siinä vielä\nsiitäkin, että pian taas alkavat hauskat kevätpäivät, jahka tästä\npäästään nämä sydänkuut.\n\nLoiva myötäle, joka Martin pirtin edestä alkaa, viettää kotipihalle\nasti. Ruuna lykkää länget korviin, mäkivyöt ovat tiukalla kuin viulun\njänteet, ja pitkä kuorma saikaroi jalaksen jäljestä toiseen. Mutta kun\njyrkin mäki on päästy, tempaan ohjista, ja vihaisesti alkaa ruuna\njuosta, että utukka savuna kupeilla kiertelee.\n\nMutta kun ruuna on vaalittu, kuorma purettu ja mies syönyt, tupakoinut,\nalkaakin jo hämärtää. Iltapimeä ojentaa jo käsiään.\n\nMutta etköhän pian pakene, pimeys, sillä oikealla puolella talvea me jo\nelämme; etköhän hämyäsi lykkää tuonnemmaksi! Taisit viimeistä kertaa\nsyleillä siskoasi aamupimeää! Tuskin enää samalla vuoteella nukutte.\n\n\n\n\nKETTU-HEIKIN SAUNASSA\n\n\nHän on onnenpoikia, Kettu-Heikki, onnenpoikia tämän maan päällä.\n\nOma on tupanen ukolla kylän peltojen takana, vaaran laidassa, männikön\nvieressä. Tupa on kallion kyljessä samalla kumpulalla, mutta sauna on\ntaempana notkossa, puron vieressä, joka juoksee lähteestä.\n\nParas sauna on Kettu-Heikin sauna näillä kulmilla, ja herttaisen löylyn\nukko lyökin.\n\nTuohon kun tupasensa Heikki laittoi nuorena ollessaan, niin silloin jo\nsaunalleen sijan katsoi ja väleen sen valmistikin. Sillä hänen saunansa\nei ole niinkuin on kylällä: katkera löyly ja hajanainen kiuas, vaan\nhempeä on siinä kyly ja pehmoiset vihdat.\n\nSe on minusta niin soma tuo Heikin sauna ja Heikki itsekin niin hauska,\npunaposkinen ukko. Sinne Heikin tuvalle usein kyläläiset könttivät\nsaunomaan, kun eivät itse raskitse puita polttaa pakkasella. Ja lämmin\non Heikin sauna pakkasellakin, verraton saunasankari on Heikki.\n\nTässä tuonnoin, kun kovat pakkaset hätyyttelivät ihmisiä ja neniä ja\nsormia paleltui, ei kylässä lämmitetty saunaa koko viikkoon. Mutta\nnäkyihän kylälle savu Heikin saunasta lauantai-iltana, vaikka oli\ntulipalopakkanen.\n\nHeikki ei ole saunomatta. Talvella joka lauantai-ilta saunansa\nlämmittää ja suvella kolme neljä kertaa viikossa.\n\nNäkeehän Heikki kylältä hiihtävän saunavieraita ja käy lisäämässä\nkoivuja, että löylyä riittää.\n\n\"Onko vieraan varaa?\"\n\n\"Harvoin löyly loppuu. Tulkaa tupaan tupakalle, lämmittelemään, että on\njotakin pakkasen varalle.\"\n\nTuvan porrasten päästä lähtee kova polku alas saunalle. Polku on\ntikattu vanhoilla vihdoilla saunan kynnykselle asti, ettei harhaan\njuokse hankeen eikä lumeen astu. Sauna on kuostoista salvattu ja pihka\non valunut pitkin seiniä, jotka hohtavat tervankellertäviltä.\n\n\"Minkätähden ihan koivuilla lämmitetään?\"\n\n\"Löyly on paljon puokeampaa ja kiuas kuumenee paremmin. Ei kuusi löylyä\nsaa mieleistä, vaikka viikon lämmittäisit.\"\n\nErityinen pino koivuhalkoja on saunan päässä sahattu yhtä pitkiksi ja\nyhtäläisiksi holvattu. Ne on talven varalta siihen pantu sievään pinoon\neikä Heikki pirttinsä lämmitykseen niitä käytä.\n\n\"Saunapuu pitää olla tosikuivaa, muuten ei tule löyly mieleinen.\"\n\nKiuas on iso kiviläjä loukossa ja lauteet veistetyistä, pystyyn\nkuivaneista kuusista.\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Senvuoksi, ettei pystyyn kuivaneesta kuusesta enää pihka kirise, joka\nlöylyyn katkua sekoittaa.\"\n\nHeikki on itse keksinyt uuden kiukaantekomallin, ja hänen keksintöään\non kiuaskivetkin. Kiukaaseen on kiilattu rautapata pienillä kivillä,\nettä vesi lämpiää samassa kuin kiuaskin. Kiuaskivet ovat koskesta,\nteräkivet nimittäin.\n\n\"Jos tavallisia maakiviä terään panet, niin pian palavat someroksi,\nmutta valitseppa kosken rannalta sinervää pikkukiveä, ja niistä kun\nkiukaan terän oikeinpäin teet, niin ei kuulu karvasta, ei katkua\nkulloinkaan, vaan aina on kylysi herttainen ja lämmin, mieluinen.\"\n\nLauteitten tikapuut on tehty leveästä männyn kelleksestä, johon on\nkirveellä hakattu askeleet. Katto on kupeva, ja seinät ja muun\nsisustuksen on savu aikain kuluessa niin mustuttanut, että kiiltelevät.\nKaksi on ikkunaa, toinen pirttiin päin ja toinen notkoon.\n\nMutta saunan porstuan ovet ovat täynnä isolehtisiä vihtoja, joista\nlemuaa miellyttävä haju.\n\n\"Nyt pojat saunaan!\"\n\nSauna-ilta on Heikin juhlailta eikä hän hätäilemällä sinne lähdekään.\nMe muut juoksemme paitasillamme, kengät lapalta jalassa, pirtistä\nsaunaan, jossa tervehtii herttainen lämmin ja haiskahtaa savu ja\nkostutettujen vihtojen tuores tuoksu.\n\nViimeisenä tulee Heikki itse, paitasillaan hänkin. Astelee verkalleen,\nvaikka on kiljuva pakkanen.\n\n\"Se tuntuu paremmalta, kun ruumis vähän jähähtää ensin... sitten se\nlöyly oikein ihoon painuukin.\"\n\nHeikillä on lauteilla oma valittu paikkansa, johon kuumuus karkaa\nsuoraan ja ensiksi. Hän on tuohiseen asettanut pitkän varren, joka on\nlauteita vasten pystyssä. Sillä hän voi, loikoessaan paikallaan\nlauteilla, mukavasti padasta ammentaa vettä kiukaalle minkä tuntuu\nsietävän.\n\nNyt on Heikki saunavierasten kunniaksi peittänyt lauteet huhtaheinillä\nja seinänrakoihin pistellyt kanervankukkia ja hajuheiniä.\n\nJo on Heikki paikallaan, kuumimmassa nurkassa, vatsallaan loikoo, vihta\nkyynärpäiden alla. Jo nousee tuohinen pataan... ja läiskähtää kiukaalle\nmonta kertaa perätysten... Kiuas kihisee vihassa, ja vinkumalla karkaa\nkuuma löyly lauteille... Vielä kerran kaksi tuohikauhaa läiskähtää, ja\nkiuas kiikkuu ja pihisee... Kuumuus enenee pelottavasti ja tuntuu jo\npolttelevan...\n\nMutta Heikki ei ole vielä millänsäkään, katselee märäillen kiukaaseen\nja haastelee:\n\n\"Välisti kun viikon kaksi ketunpyynnissä hiihtelee ja sitten kun\nsaunaansa pääsee, niin jo pitää löylyä olla...\"\n\n\"Elä helvetissä enää...\"\n\n\"Mitäs tämä nyt on... pitäähän tästä päästä vertymään. -- Kerta kiellon\npäälle.\"\n\nJa kiuas kihisee.\n\nJo pakenevat arimmat lauteilta, vannoen ja manaten.\n\n\"Eihän tämä vielä.\"\n\nHeikki makaa tyytyväisenä myhäillen ja haastaa:\n\n\"Silloin tässä tarkenin minäkin, kun Känsä-Topias vainajan kanssa\nkilpaa kylvettiin. Uuh! Oli löylyä. Vaaran Mooses ovelta löylyä löi,\nkun me Topias vainajan kanssa täällä makailtiin.\"\n\nHän innostuu muistelemaan olleita saunasankareita ja kummastelee, ettei\nnyt nuorempi polvi enää siedä semmoista löylyä kuin ennen vanhaan\nkestettiin. Hän näyttää niin onnelliselta ja tyytyväiseltä, ja taas hän\nheittää kauhallisen, suu surkeassa irvistyksessä.\n\n\"Tuo Mäkelän isäntä ei ole arimpia. Se mennä kesänä minullekin hätää\nnäytteli.\"\n\nJo ovat kaikki karanneet pois lauteilta ja liian on kuuma jo\nlattiallakin. Säälien Heikki meitä silmäilee... Hänen poskensa\npunottavat ja harmahtava tukka on epäjärjestyksessä. Todelliselta\nsankarilta hän meistä näyttää tuolla lauteilla maatessaan, niin että\noikein ihmettelemme ja kunnioittavasti puhuttelemme häntä. Pärevalkea\nvalaisee hänen hiostunutta ruumistaan, joka hohtaa ja punottaa. Ja\nsaunasankari hän on.\n\n\"Onkos hyvä löyly, pojat? -- Lyömme lisää, että tasallaan pysyy.\"\n\n\"Hyvä on löyly. Ei ole karvasta!\"\n\nNyt vasta Heikki on vertynyt, jo nousee istumaan, jalat riippuen alas\nlauteilta hän nakkaa monta kauhallista yhtä kyytiä kiukaalle ja alkaa\nhutkia ensin jalkoja ja sitä myöten yhä ylemmäs...\n\nEipä ole Heikki ruumiiltaan niinkuin Sasu Punainen, eivät ole hänen\njalkapohjansa tasaiset niinkuin Sasulla, eikä alkua ihravatsaan. Mutta\nsankarilta hän meistä näyttää, kun roivii ruumistaan ja ähkii:\n\n\"Lyökää vielä, pojat!... Jopa... jopa... tämä nyt joltakin tuntuu... No\nvielä kerran siihen padan viereen... ähäh... siinä onkin kuumin\npaikka...\"\n\nLeikki on kaukana meillä lattiallakin, ja hädissään suorii joku tukon\nikkunasta pois...\n\n\"Elkää hemmetissä, menkää ulos jäähdyttelemään\", huutaa Heikki.\n\nJa ulos porstuaan täytyy paeta... ja sitä Heikki on toivonutkin. Sillä\nhänestä on suuri voitto, kun saa muut pakenemaan alas lauteilta, ja\nvielä mainiompi, jos porstuaan häätyvät. Naurahtaa ja virnistelee\nsieltä ja haastaa:\n\n\"Harvat ne tänä maailmanaikana tässä minun saunassani lauteilla\npysyvät... Mutta eläisipä vielä Känsä-Topias... ja minäkin vielä olisin\nparhaassa miehuudessa, niin sitten te, pojat, kuuman tuntisitte.\"\n\n\"Entäs Mäkelän isäntä?\"\n\n\"Lähtö sille tulee Mäkelälle vielä, vaikka vanhakin olen.\"\n\n\"Ei taida vertoja olla?\"\n\n\"Ei ole kuulunut. Ja sauna olisi, jos kerran vielä kilpaa saunaan\npääsisi. Moni sen kovankin löylyn sietää, kun hiljaa makaa, mutta\nvihdotaanpa, niin sitten nähdään, kuka kestää.\"\n\nJo saa Heikkikin lopulta kyllänsä ja laskeutuu lattialle ja sitten\nsuoraan saunan eteen jäähdyttämään... tulee takaisin, peseytyy ja\nnousee uudelleen lauteille...\n\n\"Nyt pitää ottaa tuimasti lopuksi... niin sitten hikoilee pitkät\nkotvat.\"\n\nMe riennämme ennen tupaan, vihaista kyytiä, pitkin tikoitettua polkua,\nja kukin alkaa kuivailla tervastulen hohteessa. Hikeä vuotaen, raukeana\nja tyytyväisenä kukin kuivailee ja ihailee löylyn hyvyyttä.\n\nJo tulee lopuksi Heikkikin. Työntää liekkeihin ison\njalkaniekka-kahvipannunsa, sillä se on hänen taikansa, että\nväkevä kahvi pitää saunottua ryypätä.\n\n\"Se kaiken taudin ajaa ulos.\"\n\n\"Yksin se Heikki täällä kahvinsa keittää ja saunansa lämmittää!\"\n\n\"Ja niin. Mitäs tässä akalla tekisi torumassa. Saa kahvinsa juoda ja\nsaunansa lämmittää, milloin mieli tekee. En ole akkaa koskaan\nkaivannutkaan.\"\n\n\"Juuri niin. Ja kulkea pyydyksillään, milloin haluttaa.\"\n\n\"Joo.\"\n\nOnnenpoika se on tuo Heikki, onnenpoika tämän maan päällä ja kuuluisa\nsaunasankari, ja mainio on hänen musta saunakölsänsä. Luulenpa, että\nsaisi siellä Sasu Punainenkin loimeensa.\n\nNiin minusta tuntuu.\n\nEntä sinusta?\n\n\n\n\nKATAJAINEN KUMPPANINI\n\n\nHänen nimensä oli Jaska.\n\nMinä tutustuin häneen tukkitöissä, ja silloin jo meistä tuli hyvät\ntuttavat. Hän ei liikoja puhellut, mutta sitä enemmän hän mietiskeli,\nja lepohetkinämme luimme sanomalehtiä.\n\nSinäkin talvena satuimme yhteen tukkisavotassa kaukana sydänmaalla. Me\nolimme tilanneet yhteisesti Päivälehden. Sen toivat kulkijat\nmatkassaan, ja eheänä saimme aina lehtemme. Illoin luettiin,\nsaarnattiin satuja ja arveltiin sinne tänne maailman menosta. Jaska oli\ninnokas lukija. Ihmettelin hänen sitkeyttään, ja kummastelivat sitä\nmuutkin kumppanit. Sillä hyvin usein sattui, että saimme lehtemme vain\nkerran viikossa, jolloin niitä oli kuusi, väliin seitsemänkin eri\nnumeroa. Se oli aina riemun ilta, kun metsästä palatessamme näimme\npinkan rakkaita Päivälehtiämme ilmaantuneen työtaloomme. Sattui aina\nystävällisiä kulkijoita, jotka täsmällisesti toivat perille. Silloin\nJaskan vakava naama vetäysi leveään hymyyn, ja tuskin hän ehti\niltasensa syödä ja kahvinsa keittää: niin oli kiireissään lukemaan.\n\nOikein roima tervastuli silloin takkaan pantiin, että näki lukea\ntoisella seinällä. Siinä kuka haki mitäkin istuimekseen, ja lehti\nkäteen...\n\nMutta väsyneet olivat miehet päivän vaivoista. Vähitellen tavoitti\nuupumus. Tuolta putosi lehti kädestä, silmät ummistuivat, ja pää\nnorkahti alle päin, tältä samoin ja kolmas vetäysi loukkoonsa\nporontaljalle pitkäkseen. Niin miehiä kuin sotatantereella toinen\ntoisensa jälkeen torkahti ja kaatui.\n\nMutta kaukana oli vielä uni ja väsymys Jaskalta. Kun enemmät puolet\nmiehistä jo kömpivät seinänvierille kukin vuoteelleen, heitti Jaska\nvain uutta tervaskantoa takkaan. Lopulta, jo ennen puolta yötä olivat\nkaikki muut nukkuneet paitsi Jaska, joka yksin lueskeli ja tutki ja\nlisäili tervaksia...\n\nUsein hänet tapasimme vielä aamullakin lehtiään lukemassa.\n\n\"Se ei tuo Jaska väsykään. Uni minulle tulee aina lehteä lukiessa.\"\n\nMutta Jaska oli tuollaisina aamuina mitä herttaisimmalla tuulella ja\nniin iloinen, että helähteli. Keitteli aamukahvinsa ja teki taas\npäivänsä työtä niinkuin muutkin.\n\nMutta sitten kerran ei Päivälehteämme tullutkaan. Ei suinkaan ollut\nkulkijaa, joten ei postineiti ollut voinut sitä lähettää. Viimein\nsentään tuli, mutta vain kaksi numeroa, ja toisessa oli sanottu\nhyvästit lukijoille kolmeksi kuukaudeksi.\n\nJaska kuunteli tyynesti, kuinka on käynyt, että Päivälehti on\nlakkautettu. Me muut siinä arvelimme sinne tänne, puhuimme siitä, että\non se kumma, kun niillä herroilla pitää olla valta viedä meiltäkin\nainoa ilomme täällä erämaassa...\n\nJaska vain pysyi äänettömänä, kuunteli meitä aikansa ja läksi sanaa\npuhumatta ulos eikä palannut ennenkuin myöhään yöllä.\n\nSiitä päivästä hän kävi vielä harvasanaisemmaksi. En koskaan nähnyt\nhänen hymyilevän, eikä hän ottanut osaa toisten tarinoihin.\n\nMuille tovereillemme tuli muita lehtiä, tuli Louhi, Savo ja\nPerä-Pohjalainen. Niitä tietenkin nyt luettiin sitä ahnaammasti,\nvarsinkin kun päivät lyhenemistään lyhenivät ja illat kävivät pitkiksi.\n\nMutta Jaska ei ottanut yhtään toisten lehtiä käteensä. Hän vetäysi\nilloilla omaan loukkoonsa, kaverteli lusikkaa, kapustaa ja härkimiä\neikä ollut tietääkseenkään toisten ilosta.\n\nSotauutisia luettiin suurella nautinnolla, ja Jaska oli varsin innokas\nbuurien ystävä. Mutta nyt ei välittänyt vähääkään.\n\n\"Kuulehan, Jaska! Buurit ovat taas voitolla. Luenko sinulle?\" kysyin\nhäneltä eräänä iltana.\n\n\"Pidähän omina tietoinasi\", ärähti hän loukostaan.\n\nJaska oli pirtin peräseinään piirtänyt koko sotatantereen kartan\nkaikkine kaupunkeineen ja jokineen. Minä huomasin salaa, että hän usein\nkatseli karttaansa ja veti liitupalasella merkkejä. Koetin ottaa\nselvää, mitä hänellä oli mielessä, ja huomasin, että hän veti viivan\nsiihen, missä buurit viimeiseksi olivat voittaneet. Hän lienee salaa\nkuunnellut, kun muut lukivat, ja niin hän seurasi sota-asioita omalla\nlaillaan.\n\nTuli sitten joulu, mutta Jaska pysyi päätöksessään: hän ei\njoulunpyhinäkään ottanut sanomalehteä käteensä, vaan lueskeli Uutta\ntestamenttiaan. Ja yhtä äänettömänä hän istui loukossaan arki-iltoina,\nkaverteli ja vuoleskeli eikä näyttänyt kuulevan mitään. Mutta toisten\nnukkuessa ilmaantui aina uusi valkoinen viiru Jaskan seinäkarttaan.\nPohjolan pitkä yö loppuu viimein, ja päivä alkaa koittaa. Ja lopulleen\nkävi sekin aika, jona Päivälehti oli tuomittu olemaan suu tukossa.\n\nEräänä helmikuun päivänä, kun illalla palasimme työstä ja taas entiseen\ntapaan istuttiin tervasnuotion loisteessa, hymyili Jaska leveästi ja\nvirkkoi: \"Taitaapa olla helmikuun päivät elettävissä.\" Se oli\nensimmäinen hymy, mitä kolmeen kuukauteen näimme hänen leveällä\nnaamallaan.\n\n\"Jopahan alkaa Jaskakin haastella. Joko ne ovat sen sinun lehtesi nyt\npäästäneet vesileipäkopista\", sanottiin Jaskalle, ja me kaikki olimme\niloissamme siitä, että hän taas yhtyi miesten puheisiin.\n\nMutta Jaska työnsi kahvipannunsa tuleen ja haasteli:\n\n\"Jospa ne olisivatkin pitäneet sitä minun lehteäni vedellä ja leivällä,\nniin hengissä se silti olisi pysynyt, mutta kun ei mitään anneta, vaan\ntukitaan suu juuri silloin, kun on niin paljon asioita kesken\nkertomisen... on se...\"\n\nHän kohenteli tulta, silmissä salamoi niin oudosti, ja pari kertaa\nkohosivat sieraimet. Mutta saatuaan kahvipannunsa hyvään hiillokseen\nhän haasteli:\n\n\"Minä silloin päätin, että en ota lehteä käteeni, ennenkuin saan oman\nlehteni... enkä ole ottanut. Mutta sen minä sanon, että ei se ole ollut\nhelppoa. Mutta koskapa on pitänyt muittenkin kärsiä, niin jaksan\nminäkin. Ja nyt se on kulunut aika umpeen. Päivän kahden päästä on\nlehtemme täällä.\"\n\nTaas hän hymyili leveästi, harmaat pienet silmät kiilsivät, ja\nerinomaisen tyytyväisenä hän pyyhkäisi ruskeaa, pitkää partaansa.\n\nJa kun ensimäiset lehdet lakkautuksen jälkeen saapuivat, kestitsi hän\nkahvilla meitä kaikkia ja laittoi hakemaan vehnästä kirkonkylästä asti.\n\n\n\n\nKEVÄINEN KAIHOLANI\n\n\nMinun Kaiholani on kaukana muusta maailmasta ja riemuitsevan elämän\nkarkeloista. Nimitän sitä Kaiholakseni, sillä sinne vien ikäväni ja\nkaiken kaihoni, pitkän suruni ja pettymykseni. Kevään aamuin sinne\nkuljen ja haen kevättä mieleeni ja uutta elämää.\n\nSinne eivät viestit ole mitään tuoneet, eikä sieltä yksinäisen onneni\nhiljainen riemu kenenkään korvaan kuulu. Sillä minun Kaiholani on\nkeidas eloni puuttomassa erämaassa, kukkakumpu, johon soisin\nhautakirjoitukseni kerran kirjoitettavan. Se kätkee visusti\nsalaisuuteni ja ivaa maailmaa, joka ei mitään tiedä.\n\nKaiholani, keväisten unelmieni hauska koti, laulujeni, sydämeni\nrakastettu onnela! Sulle tuon vieläkin veriset viestini pahasta\nmaailmasta ja sulle raskaan kaihoni kaiutan.\n\nTie sinne on kuin onnen loiva polku, joka vie puiden lävitse ja aina\ntehden hauskimpia mutkia. Sinertävän valkoinen on hangen pinta, taivas\nniin uneksuvan korkea ja leppoisa. Taivaanrannasta toiseen kulkee onnen\nkultainen koi, ilakoiden kevään heräävästä maailmasta ja kauan\nkaivatusta lemmen ajasta. Tyyntä riemua tietävät ilmain rannat, kuin\nodottaen kevään suurta sunnuntaita.\n\nYmpäristöni on omaa maailmaani, omaa yksinäistä onneani. Ei se olekaan\npienoinen akvarelli, se on äärettömän suuri jättiläistaulu, jonka on\npiirtänyt jättiläisnero. Se on meren syvyinen, taivaan korkuinen ja\nulottuu kaukaisuudesta toiseen. Ei rajoja lentävälle mielelle, ei\nesteitä tunteiden paisuvalle tulvalle. Yhtenä ainoana suurena\nkultamerenä on varhainen aamuhetki, ja kuuluu kuin ikuisen lemmen\nkanteleesta soitto heläjäisi.\n\nTuo se on Kaiholani, tuo, jonka kalju laki siintää muita korkeammalla.\nSinne päivän kullat ensiksi ehtivät, sinne lemmenkanteleen ääni ensiksi\nkumajaa, ja sinne ensiksi näkyy, kun onnen kultainen koi maailmoita\nkiertelee...\n\nNousen sinne juuri silloin, kun aamun ensi hetki alkaa. Sillä\nKaiholaani on minun valta nousta mistä mieli tekee. Eikä häiritse\ntuloni luonnon suurta aamuvirttä. Olen tervetullut. Keväinen Kaiholani\nei ole vielä minua unhottanut.\n\nOlen täällä taas kevään juhlaa viettämässä! Olen tuomassa viestejä\nsiitä maailmasta, joka siintää tuolta alhaalta ja näyttää niin surkean\npieneltä ja kurjalta.\n\nSillä täältä näen kaikille ilmoille silmänsiintämättömiin: näen\ntummapohjaisen Pohjolan, liekaroivan lännen ja ilakoivan idän.\n\nEtelä on niin kumman valju ja totinen ja ikäänkuin itkusilmin\nkatselisi. Olisikohan etelällä, siintävällä ja harsopeitteisellä,\naavistuksia, tietoja uudesta elämästä?\n\nPalttinanvalkoisia vaarain lakia kohoaa toinen toistaan mahtavampina.\nNiiden puuttomat huiput kimaltavat, kiiltelevät ja säkenöivät niin että\nsilmiä huikaisee, ne ovat kuin taikalinnoja, salaperäisiä ja lujia,\njoissa ihanat immet itkevät sotaan menneitä ritarejaan.\n\nPäivän kullat täyttävät äärettömyyttä, koitar vilistää rannattomia\nulapoitaan, ja keväisten ilmojen lemmenkannel soi...\n\nOliko sen säveleessä kuisketta siitä, missä oli minun lempeni?\n\nSoi, eloni lemmen kannel! Kaikuos niin, että maa ja taivas vavahtaa!\nNäyttäös tie, missä on minun lempeni! -- Sinne tahdon rientää ja tuoda\nhänet tänne keväiseen Kaiholaani, halki maalimain ja poikki merten. Ja\neläisin täällä Kaiholassani ja viettäisin täällä lempeni suurta\nsunnuntaita.\n\nMutta pohjoinen on tumma ja riemuton, länsi liekaroi ja itä ilakoi...\n\nTuolla oli lempeni etelän harson takana niin mittaamattoman kaukana!...\nOliko sielläkään? Ei. Siellä ei häntä olekaan. Hän on vain keväisten\nilmojen hengetär, joka tänne Kaiholaani välisti eksyy ja unelmoi\nkanssani täällä, missä ei muu maailma kuule kuiskettamme...\n\nYhtä ääretön kuin nyt on avaruuden säkenöivä liesi ja yhtä uneksuvan\nlempeä kuin pyörryttävä taivas, yhtä kaukana leijailee onneni ja iloni\nmorsian ja yhtä kaukaa kuuluu lemmenkanteleen vieno valitus.\n\nMutta tänne Kaiholaani tulen joka kevät nauttimaan yksinäistä onneani\nja kuulemaan soittoa ikuisen lemmen valkamasta.\n\n\n\n\nTAKAISIN POHJOLAAN\n\n\nTakanani on siis jo etelä, iloinen, hauska maailma...\n\nJa tuolla edessäni, mistä vaalea taivaanranta silmääni huikaisee, on\nPohjolani, kaihoni ja lempeni kaukainen koti.\n\nKuljin kauas Pohjolastani, katselin tuhatjärvistä maatani, kiertelin ja\nluulottelin, että se oli ihanampi ja viljavampi kuin oma kaukainen ja\nkylmä Pohjolani. Luulin etelä-Suomen järvien laineita kanteleen\nsoitoksi, männikkömäkiä kukkakummuiksi, ja kuvittelin taivaan sineä\nniin kertomattoman kauniiksi. Mutta eivätpä ne olekaan. Sillä minä olen\nPohjolan lapsi ja sille siksi viimeisen kiitosvirteni veisaan ja\nviimeiset voimani uhraan.\n\nMinun tuli niin itkevän ikävä Pohjolaani, kun vieraana ja outona\nkuljin, ja minusta tuntuu nyt niin hauskalta jälleen, kun pääsen valon\nsuureen kotiin Pohjolaani...\n\nKuinka tuulikin, joka vastaani puhaltaa, on lempeä ja lauha, kuinka\nystävän tavalla se hipiääni hivelee! Oi puhalla, kotoinen tuuli,\nsuurten tunturien päältä! Valaise, taivas, kirkkaudellasi pimeä\nmieleni! Syleile minua, oma komea Pohjolani! Olen niin väsynyt, en\njaksa tuntea suuruuttasi, en käsitä valosi äärettömyyttä, mutta\nsyleilysi tunnen...\n\nTie, jota kuljen, on kuin onneni kultainen polku, joka kellertävänä\nhiekkanauhana nousee korkealle vaaralle... Vaaran laella jo näen\nkotikyläni tutun maiseman leveän joen rannalla, somien peltojen\nkeskellä.\n\nOn jo yö. Mutta pohjoinen taivas on vaaleansinervä, ja kaukaisuudessa\nhäämöittää suuri jättiläismaisema kuin tumma meri oudon valon vallassa.\nTuntuu kuin hiljainen uinaileva henki olisi hetkeksi nukahtanut tai\nkuin suuri sielu olisi silmänsä ummistanut... Sillä äkkiä ja arvaamatta\nalkaa auringon punertava laita näkyä ja päivä paistaa. Herää kuin\nkuiskeita ilmassa, metsistä kuuluu salaperäistä supatusta ja\nnuolennopeasti lentävät valojen viestit kukkulanhuipulta toiselle,\ntaivaanrannasta toiseen, poikki ja pitkin. Näyttää kuin tuo suuri\nvuorinen maisema, laaksot ja vaarojen harmaat laet äkkiä muuttuisivat\naavaksi valomereksi, jonka pohjalta kuultaa metsiä, vilahtaa jonkin\njärven pinta ja suunnattomia saloja.\n\nKäkikin kukkuu, ja joen louhikkosaaret heräävät morsiusvuoteeltaan, ja\ntieni varsilla laulavat linnut minulle tervetuloa. Kuinka oletkaan\nsievä ja sileä, jokeni, syvä väyläni! Kuinka on viekoittelevan\npehmoista usva, joka rantojen siimeksistä nousee!\n\nAh! Minusta alkaa nyt tuntua, etten olekaan vieras, etten olekaan\nliikaa sinulle, Pohjolani, Kaiholani, surujeni, rakkauteni ja toivojeni\nherättäjä. Tuntuu niin turvalliselta ja hauskalta. Valosi on valaissut\npimeän mieleni, antanut toivoja sydämelleni, joka jo voivotellen lepoa\nikävöi. En vielä tahtoisikaan kuolla, tahtoisin vielä kesäni viettää\ntäällä suuressa valon maassa, tahtoisin nukahtaa tuon vuolaan virran\nrannalla ja viettää yksin yöni korkeuksien huipuilla...\n\nEn olekaan yksin enkä ystävättä. Minulla on Pohjolani, joka tervehtii\nmieronkulkijaa ja suo sijaa suuressa salissaan. Syleilee hellästi, ja\nkiihkotta puhaltaa ikävän tyhjyyden pois sydämestä...\n\nMutta tieni laskee alas laaksoon, ja tuntuu siltä kuin vajoisin\nvähitellen valomeren laineisiin... yksin kuollakseni. Mutta kuolisinpa\nkauniisti, nukkuisin pois juuri silloin, kun Pohjolani minua syleilee,\nkun luulottelen kirkkaan silmän minua katselevan ja ikävöivän immen\nhautani partaalla itkevän.\n\nMutta ei ole minulla ystävää, ei ole sinisilmää, joka odottaa\nyksinäistä matkamiestä. Ei muita kuin kolkon komea Pohjolani. Siksi\nyksin kärsin ja yksin laulelen, yksin lemmin ja unhotan, ja siksi tänne\ntakaisin ikävöin...\n\n\n\n\nVUOSISADAN VIIMEISENÄ YÖNÄ\n\n\nOn kuun pohja, ja tuiskuva taivas on harmaan ja matalan näköinen.\nIltasin eivät tähdet tuiki eivätkä leimua revontulet, mutta valkoinen\nlumi sentään pohottaa ja näyttää, missä tie vie...\n\nSemmoista on ollut jouluviikon. Mutta vuoden viimeisenä päivänä tuuli\näkkiä kääntyy pohjoiseen ja ilma kylmenee. Harmaa taivas elostuu ja\nmuuttuu kirkkaammaksi. Taivaanrannat punoittavat pakkasta tietäen, ja\nlumi narisee. Ja kun lyhyt päivä alkaa hämärtää, on taivas jo tumma ja\ntuhannet tähdet hyppelevät... Tulee pakkasyö...\n\nKirkolta on tullut sanomia, että jumalanpalvelus pidetään yösydännä,\nkun taas loppuu vuosi ja vuosisata.\n\nTuttu on latu, jota hiihdän kirkolle päin vuoden viimeisenä iltana.\nKipakka viima vinkuu pohjoisesta ja pakkanen tuntuu kovenevan. Mutta\nkummasti, keveästi, suksi nuolee ladun pohjaa ja keveästi kerintäni\nviskelen. Latu vie kotimökiltä korven halki suon laitaan, josta ujuen\nja uppuraan peittyen lähtee kohti Ahmavaaraa. Vaaran kuvetta se nousee\nkiertäen korkeammalle, missä vielä kasvaa pitkää petäjää ja kuusta\nsekaisin. Mutta kun on vuoren kylkeä yhä kohoamistaan kohonnut, loppuu\nmetsä, ja puuton vaaran laki on tasaisena edessäni. Pakkanen on\nkiihtynyt, tumma on taivas etelässä, mutta pohjoisessa syttyvät jo\nvalot. Toisten, korkeampain vaarain takaa nousevat revontulet kalpean\nkellertävinä ja leviävät äkkiä taivaanrannasta toiseen. Yksi soihtu\nsyttyy tuolla, toinen täällä, leimahtavat yhteen ja valaisevat suuren\nvuorisen maiseman omituisella kellertävällä loimullaan. Ja kun ne\nsammuvat sähisten ja hajoavat värittöminä tummaan yöhön, syttyy taas\ntoisia ja kuuluu salainen, outo sähinä...\n\nAhmavaaran juurella on loiva, puuton myötäle, ja vauhti enenee, että\nsilmiä vetistää, kuta alemmas kiidän, ja vasta jänkällä, joka on vaaran\nalla, se hiljenee. Siitä on vielä korkean harjun yli hiihdettävä, mutta\nsen toisella puolella onkin jo kirkko ja kirkonkylä leveän joen\nrannalla...\n\nHiihtäessä tuntuu kuin minua ahdistaisi, mieltä painaisi ikuinen suru,\nja jokin murhe tuntemattomista syistä rasittaisi. Ajattelinko Suomeni\ntulevia päiviä vai omaa kaivattua onneani ikävöin? Surinko sitä, että\noli niin pitkä maani talvi ja kesä niin mitättömän lyhyt? Vai lensikö\najatus kansani onnen vuosisataan ja salamana tulevaan?\n\nKukahan hiihtää tästä harjun yli, kun on sata vuotta kulunut? Näkyisikö\nvalaistu kirkko tuolta mäen alta, kun kulkija revontulten valossa\nlaskisi harjua alas kirkkonummelle?\n\nKirkolla on paljon kansaa. Tiu'ut ja kulkuset helisevät, ja hevosia\nseisoo pitkät rivit tapulin ja kirkon seinustalla. Pakkasen varalta on\nvarustettu matkalle, ja kaikkien kasvoilla huomaa ihmettelyä ja jykevää\nrauhaa. Kirkko on valaistu ja puoliyön aikana jymähtävät tapulin kellot\nsoimaan. Mutta niiden tutussa äänessä tuntuu nyt olevan hempeämpi\nhelinä, täyteläisempi ääni kuin koskaan ennen, ja kauas kajahtaa helke\npakkasyöhön, kauas sydänmaalle asti...\n\nPappi on noussut saarnastuoliin. Kansa istuu totisena, vakavana ja\nmietteissään. Ei kuulu hiiskausta, jokainen ikäänkuin odottaa jotakin\nmerkillistä, ihmeellistä.\n\nJa kummallisen erilaiselta tuntuu papin ääni, kun hän puhuu...\n\nHän selittää, kuinka Suomen kansa on Jumalansa turvissa edistynyt ja\nkasvanut, kuinka se on monet kovat koettelemukset kestänyt ja aina\noikeaan ja hyvään uskonut. Nyt on taas kovat koettelemuksen ajat Suomen\nkansalla -- jatkaa hän, ja hänen äänensä on paisuvan voimakas ja\ntäyteläinen. -- Nyt on köyhä kansa taas kovassa koettelemuksessa ja\nHerra on sillä tahtonut herättää sen jumalattomuudestaan. Sillä se\nkansa, joka hylkää Herransa ja Jumalansa, sen kansan hylkää Herra.\nSillä kaikki se aineellinenkin hyvä, jota Suomen kansa on nauttinut, on\nlahja Herralta. Vähän on meillä turvaa ihmisten apuun, kun suuri vaara\nmeitä uhkaa, Herramme puoleen meidän on käännyttävä. Hänen, joka\nkaikkia kansoja johtaa taitaa ja jonka edessä suurinkin on kuin tomu ja\ntuhka...\n\nHän puhuu lämpimästi ja suoraan sydämeen, ja moni silmä kyyneltyy, ja\nrinnasta nousee raskaasti syvä huokaus...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaarna on tehnyt syvän vaikutuksen. Ei haastele toinen toiselleen muuta\nkuin: onnellista uutta vuotta. Kaikki näyttävät käsittävän, että alkaa\nuusi aika koko maailmalle. Mitä toisi tuleva aika matkassaan?\n\nJa ajatuksissaan kukin alkaa valmistautua kotimatkalle, kun valaistusta\nkirkosta vielä kuuluu urkujen mahtava soitto...\n\nKirkon nurkalla ovat minun sukseni pystyssä, ja siitä sovitan ne\näskeiselle ladulleni ja alan painua suoraan kirkkomännikön poikki\nharjua kohti...\n\nMutta harjulla tekee mieli seisahtua ja silmätä taakseen. Koko\nkirkkonummi näkyy tuolta alhaalta hyvin selvästi, näkyy valaistu\nkirkko, ja sen ympärillä kuuluu kirkosta lähteväin ääniä ja hevosten\nhelinää, näkyy valoja kirkonkylän kaikista taloista...\n\nUusi vuosisata on alkanut.\n\nJa revontulet palavat vieläkin. Nyt ne leimuavat niin, pienestä\nsoihdusta äkkiä leimahtaa kirkas valo ympäri taivaan, valaisten\nmetsäiset maat kauas silmänsiintämättömiin.\n\nNiin toivovasti ja riemuiten ne mellastavat. Tiennevätkö vasta tulevia\npäiviä, vai sanoivatko hyvästit onnen vuosisadalle?\n\nJa mietteissäni lykkelen lylyäni Ahmavaaraa kohden, jonka kalju laki\ntuolta edempää kumottaa.\n\n\n\n\nKUN MUTKAN MOOSES VAIHTOI LAUKKINSA\n\n\nSinä talvena hevoset olivatkin hyvissä hinnoissa.\n\nPohjan puolen miehet kulkivat etelässä markkinoilla ja toivat sieltä\nuusia, lihavia ja hyvätapaisia hevosia. Silloin oli aina hauskaa, kun\nmeidän kylän miehetkin palasivat etelästä hevosmarkkinoilta. Sillä sitä\nei usko, mikä erinomainen viehätys on hevoskaupalla ja kuinka lempparin\nhauskaa on vaihtaa ja myydä ja ostaa ja laulella ja juoda puolikupposia\nja olla iloinen.\n\nMeidänkin kylässä tultiin kuin hulluiksi, kun kuului, että hevosmiehet\njo ovat palanneet ja että paljon on tuotu hevosia ja niin tosikomeita,\nlihavia, nuoria ja hyvätapaisia.\n\nÄijälän Ransi oli suuri liikemies sillä alalla. Hän olikin taitava\nhevosmies, jonka maine oli kulkenut kauas hevosmaailmassa, ja usein hän\noli kilparadallakin esiintynyt ajajana sekä omilla että muiden\nhevosilla. Mutta hänen oikea elämänsä oli kulkea markkinoilta\nmarkkinoille, ostaa, myydä ja vaihtaa hevosia, valehdella ja pettää ja\nolla pikku hutikassa kaiket talvet.\n\nSinä talvena, kun Ransi palasi Hämeestä, hänellä oli viisi hyvää\nhevosta, kaikki erinomaisia.\n\nTuulena kulki huhu ympäri kylän, että Ransi oli palannut ja viisi uutta\nhevosta tuonut etelän markkinoilta. Kun hän lasketti kylän halki\njollakin uudella hevosellaan, niin ikkunaan riennettiin katselemaan...\nJa siitä kasvoi into kylänmiehillekin, että piti päästä ajelemaan ja\nkatsomaan Ransin hevosia.\n\nAamusta iltaan olikin Äijälässä miehiä niitä tarkastamassa. Siellä oli\nniin helkkarin hauskaa. Puolikupposia tehtiin, vaihetusta hommattiin ja\nkauppojakin hierottiin. Ja viinaa oli. Sillä hevoshomma ei ole paljon\nsomempaa kuin muukaan kauppa, ellei pääse vähän hujutuulelle, että on\nparhaillaan rohkea kaikkiin toimiin. Ja Ransi oli matkassa tuonut\ntuliaisia, että kaupat kävisivät rennommasti.\n\nMooses ei ollut mikään hevosmies, mutta nähtyään pirttinsä akkunasta,\nkuinka muut laskivat kylän raittia kahakäteen, että höyry nousi, kasvoi\nhänessäkin intoa ja tuli semmoinen ajelemisen halu, ettei pysynyt\nsisällä. Hän päätti lähteä ja vaihtaa vanhan Laukkinsa nuorempaan ja\nvankempaan hevoseen. Ei sillä enää hennonut Laukki-raiskalla rahtiakaan\nvedättää, se oli käynyt niin vaivaiseksi takapariltaan. Mutta\nMooseksella ei ollut sipikkaa, eikä liistereellä viitsinyt lähteä\najelemaan Äijälään, jossa oli niin paljon hevosmiehiä koolla.\n\nSilloin sattui Erkki Timonen palaamaan kaupungista ja poikkesi Mutkan\nMooseksen mökkiin, juuri kun Mooses mietiskeli hevosen vaihetukseen\nlähteä. Erkki Timosella oli hyvää tislattua kaupungin tuliaisina, joita\nhän tarjosi kahvissa Moosekselle, tarjosi pari puolikupposta ja päälle\nneljä kylmää ryyppyä. Ja hevoskaupoista he koko ajan ryypiskellessään\njuttelivat. Erkki Timonenkin oli kaupunginmatkalla taas vaihtanut\nhevosen ja voittanut.\n\nSe lisäsi Mooseksen intoa, ja kun Timonen oli lähtenyt, meni Mooses\njuoksujalassa naapuriin ja pyysi sipikkaa lainaksi.\n\n\"Mitä sinä, vanha mies, teet sipikalla? Eihän se ole kuin hevosmiesten\nja poikahuijarien reki\", tiedusteli naapurin isäntä.\n\nMutta Mooses selitti, että hänkin tahtoi kerran eläissään ajaa\nsipikalla. Ja sai naapurilta vastamaalatun, korkeasevisen sipikan\nlainaksi.\n\nTimosen viinoista Mooses oli päässyt siksi huljutuulelle, että\nkuvitteli jo olevansa tottunut hevosmies. Tallissa jo läimäytteli\nLaukkia ruoskalla, että tavat ja lahjat nousisivat. Sillä niin hän oli\nkuullut hevosmiesten tekevän. Ja karjui ja mellasti muutenkin, että\nkummalta kuului. Oli ikuinen onni, ettei sattunut akka kotiin: olisi\ntainnut Moosekselle tulla tallista lähtiäiset. Mutta nyt sai elää omin\npäin ja reuhata minkä mieli teki.\n\nVihdoin hän sai Laukin valjastetuksi sipikan eteen. Pani korean,\npunarantuisen raanun vielä sipikan perään riippumaan, niinkuin oli\nnähnyt muillakin hevosmiehillä olevan. Ja sitten istui rennosti rekeen\nja massautteli suullaan...\n\nLaukki oli nuorena ollut hevosten parhaita, ja vieläkin se antoi\nvinkeää kyytiä, kun tunsi, että Mooses oli vähin maistellut, ja\nvarsinkin kun sipikan eteen joutui. Ja rentona miehenä Mooses ajeli\nkylän läpi, lakki kallellaan niinkuin oli nähnyt muillakin\nhevosmiehillä olevan. Ja kun sattui vastaantulija, niin karjaisi ja\ntempasi ohjista. Äijälän pihaan laski menemään täyttä ravia, että\nvinkui, ja pysäytti vasta kun Laukki juoksi tallin seinämälle. Pihalla\noli miehiä, ja tuvasta kuului ääniä ja hälinää ja pauhua ja\njuopuneitten loilotusta. Vaihetusta hommattiin, ja Ransi itse liehui\nkuin tuskassa ja ollen äänessä lakkaamatta. Siinä pihalla oli iso\nraudikko. Sitä Ransi marhaminnasta talutti ja pyöritteli ympäri sinne\ntänne ja kehui... Mutta ensiksi Ransi käski Mooseksenkin sisälle ja\nantoi ryypyt ja liverteli, että nyt hänellä on vasta oikea työhevonen,\njoka tienestimiehelle sopii. Ja kun kuuli, että Mooseksella oli\nvaihetushalu, niin kaatoi konjakkia pikariin virkkoen:\n\n\"Tätä tavaraa minä en monelle anna, mutta noin ikämiehelle kuin Mooses\non...\"\n\nJa Mooses kumosi konjakkipikarin ja kiitteli.\n\nSiinä innostuttiin keskusteluun. Ransi selitti, että hänellä on mainio\nmusta, iso, hyvätekoinen, lihava ja niin vankka että... että siinä se\non tienestimiehen hevonen.\n\nJa väliin maisteltiin.\n\nKehuivat muutkin, että on uljas musta ja niin komea käynniltäänkin,\nettä naurattaa...\n\nSiitä lähdettiin talliin mustaa katsomaan, Ransi edellä, muita miehiä\nperässä. Siinähän se seisoi parressaan, musta ja uljaan näköinen.\n\n\"Mikä sen on nimi?\" kysyi Mooses.\n\n\"Alarik. Tämä on sen maailmanmainion juoksijan Alarikin jälkeläisiä\",\nsanoi Ransi ja peräytti Alarikia parresta keskilattialle.\n\n\"Onpa kyllä kookas hevonen\", ihmetteli Mooses ja kävi tunnustelemaan.\n\nRansi innostui selittämään:\n\n\"Katsos, Mooses, näitä jalkoja... Entäs olkapäät... Sen minä sanon,\nettei parempia olkapäitä hevoselle panna. Ja sapsat niinkuin\nhäränpaistit ja lautaselta sievä ja hyvätekoinen ja niin umpireisinen\nsitten...\"\n\n\"Ja kaula kaareva kuin padansanka\", lisäsi joku joukosta.\n\n\"Juuri niin. Semmoista kaulaa näkee hyvin harvoin ruunahevosella. Minä\nen ole koskaan ennen nähnyt, he, he, he...\"\n\n\"Entäs silmät sitten! Katsos, Mooses, ne palavat kuin taivaan tähdet,\nja kävellessä sillä hulmuaa harja ja ruumis hytkähtelee, että\nlystikseen reessä istuu\", selitti ja kiitteli Ransi ja taputteli\nAlarikia lautaselle.\n\n\"Onpa saakeli soikoon komea värkki\", ihmetteli Mooses.\n\n\"Mutta annas kun talutan pihalle, että näet\", sanoi Ransi ja talutteli\nAlarikin ulos, pyöräytti pari kertaa ympäri ja jatkoi: \"On sillä selvä\njalankäynti ja harja niin pitkä ja paksu, että sitä harvoin hevosella\nnäkee... Katsos noita vuohisiakin... Ja niin hyvä syömään, että\netelästä tullessakin aivan toisten loppuja pureskeli kuin\nketoheiniä...\"\n\nMooses tarkasteli minkä ymmärsi. Kyllä oli kaunis hevonen se Alarik ja\npaljon isompi kuin hänen vanha Laukkinsa. Olisipa sentään roimaa, kun\ntuommoisella silkkimustalla pääsisi laskettelemaan pitkin kylää... Ja\ntaitaisipa Leenallakin silmät aueta...\n\n\"Vaihda, Mooses, hevonen on semmoinen, jolla pääsee kerjäläistä\npakoon\", kehoitettiin Moosesta.\n\n\"Ei saa hätäillä. Mutta sen minä sanon, että silkkimustalla ajat, jos\nvaihdat\", arveli Ransikin ja talutti Alarikin takaisin talliin.\n\nMieli teki Mooseksella Alarikia, mutta ei olisi hennonut rahoistaankaan\nluopua, sillä tietenkin Ransi tahtoi välirahoja melkoisen määrän. Mutta\nhutikka antoi vauhtia ajatuksille, ja Mooses, niinkuin oli nähnyt\nmuidenkin hevosmiesten tekevän, meni Ransin kanssa kuiskailemaan nurkan\ntaakse.\n\n\"Vaihtakaa, että päästään harjakannuja juomaan!\" huusivat muut heille\nnurkan taakse.\n\nMooses tarjoili kättään Ransille, mutta Ransi pudisteli päätään ja\nnaureskeli...\n\nMentiin sitten uudelleen tupaan, tehtiin puolikupposia ja haasteltiin.\nMooses alkoi tulla hutikkaan, kehuskeli jo rahojaankin, ja vaihetusta\nhierottiin.\n\n\"Se on niin komea tien päälläkin tuo Alarik, että naurattaa\", kehui\nRansi vielä.\n\nViimein Mooses innostui, sylkäisi käteensä ja tarjosi Ransille. Mutta\nennenkuin Ransi antoi kätensä, sanoi hän:\n\n\"Mutta se määräksi, että joka jänistää vaihetuksessa, maksakoon\npurkajaisia punasen rahan eli sata markkaa... niin, tuossa on käsi...\nja asia on niinkuin puhuttu.\"\n\nMooses suostui siihen, ja kättä lyötiin ja monta oli eroittajaa. Mooses\nkaivoi välirahat lompakostaan ja maksoi Ransille.\n\n\"Ja nyt Alarik on minun ja Laukki sinun\", karjaisi Mooses leveästi.\n\n\"Niin on. Ja jo sait saateri vie semmoisen hevosen, että kuorma\nsiirtyy\", kehui Ransi vieläkin.\n\nAlettiin maistella harjakannuja, mutta Mooses ei uskaltanut enää\nryypätä, pelkäsi päihtyvänsä ja muisteli tulista akkaansa kotona.\n\n\"Nyt Alarik valjaisiin!\" huusi hän reuhaavasti.\n\nMonissa miehissä valjastettiin Alarik, ja Mooseksen vanha Laukki\ntalutettiin eteiseen kulmuilemaan vanhoja lusteita...\n\nSe oli hurjaa hevosta se Mooseksen Alarik. Se teuhasi ja kuopi ja oli\nsemmoisessa lähdön hassissa, ettei monissa miehin oltu saada sitä\nvaljaisiin. Se näytti todenteolla, että sillä hevosella oli lähtö\nmielessä, ja Mooses iloitsi jo kyydistä.\n\n\"Ajahan varoen, sillä on tuliset lähdöt\", varoitteli Ransi, mutta\nMooses virkkoi, kun ohjiin tarttui:\n\n\"Olenhan minä vanha suitsimies.\"\n\nKuin varjo karkasi Alarik kujasta ulos ja kapaisi vauhdilla tielle\npäin. Mooseksella oli ohjat tiukalla kuin viulun jänteet, ja reilusti\nhän koetti istua sipikassa... ja pidätteli ja vihelteli ja tyydytteli\nAlarikia samoin kuin oli nähnyt muidenkin hevosmiesten tekevän. Ja\ntielle päästyään Alarik asettuikin kävelemään eikä näyttänyt enää\nolevankaan kovin virkku. Ei ollut Mooseksen mielestä oikein roima\nkäynniltäänkään... häntä ei kävellessä heilahtanut aisasta aisaan eikä\nharja hulmunnut niinkuin olivat kehuneet...\n\nMooses koetti kerran massauttaa suullaan, jotta näkisi kuinka arka se\noli hoputukseen. Mutta Alarik ei näyttänyt suun muistuttamista\nkuulevan... ei toista eikä vielä kolmattakaan kertaa. Se kävellä\nvätysteli kuin vanha koni ja astui verkkaan. Mutta Mooses oli tulisissa\najatuksissa, ja hänestä tuntui, että tarvitsisi saada vauhtia... Ja\ntempaisi ohjista melko tanakasti ja hihkaisi... Mitä helvettiä...?\n\nEihän se muuta kun puisteli päätään eikä liioin kävelyäkään\nparantanut... Jo vimmastui Mooses, noitui ja riuhtaisi ohjista minkä\njaksoi ja napsautti ohjaspuolella kyljille...\n\nJa se lähti juosta lynkyttämään, mutta eihän se vielä ollut kuin\nlehmänkäyntiä hyvään hevoseen verrattuna...\n\nMoosesta alkoi pistellä vihaksi ja mieleen muistui, että entäs jos\nhäntä olikin petetty...\n\nHän suuttui silmittömästi, viina nousi päähän yhä enemmän, ja hän\nkiskoi sipikan pohjalta rahnikoidun ruoskansa, jolla oli Laukki-raiskaa\npiessyt... ja nousi hyvään asentoon ja iski Alarikia pitkin kylkiä ja\npoikki lautasia, että maailma lauloi...\n\nMutta sitä hän ei olisi tehnyt, jos olisi aavistanut, mitä saisi\ntakaisin... Kun Mooses parhaillaan vinguttaa ruoskaansa, sävähtää\nsipikan sevi tuhannen palasiksi, ja Mooses näkee Alarikin takapään\nnousevan ja laskevan... nousevan ja laskevan... ja kuulee kavioiden\nvinkuvan ihan korvainsa ohitse...\n\n\"Vai niin... vai tämä silkkimusta... potkuri ja häntyri ja perkele koko\nvärkki...\"\n\nJa vihapäissään hän iskee yhä ruoskallaan, kunnes sipikan sevi on\ntuhannessa linkussa ja hän kuulee jonkun huutavan ja nauravan ja\nnimeään mainittavan...\n\nPian katoaa humala päästä, ja hän kääntää takaisin aivan läheltä\nkotimökkiään. Hän on kuulevinaan Leenan äänen portailla, mutta ei\nuskalla taaksensa katsoa. Ajelee särkyneessä sipikassa istuen Äijälään\npäin, katkera katumus mielessään...\n\nKun hän vähän ajan kuluttua sieltä palaa, on hänellä valjaissa vanha\nLaukkinsa, mutta yksi punainen raha on vähentynyt hänen lompakostaan...\nJa mitä vielä naapuri vaatinee sipikasta, jonka Alarik oli säpäleiksi\npotkinut...\n\n\n\n\nYÖTÄ IMATRALLA\n\n\nIhmisvirran matkassa minäkin tänne saavuin viettääkseni yöni tämän\nkuulun kosken rannalla. Täällä ei kukaan minua tunne eikä kysy, mistä\nvieras tulee. Täällä näyttää olevan muitakin mieronkulkijoita, jotka\nharhailevat yksin elämässä...\n\nMiksi tämä yö on näin tumma, taivas niin matalalla ja miksi minusta\ntuntuu, ettei täällä näe niin kauas kuin mieli tekisi... Ah, ei se\nolekaan valoisan, kaukaisen Pohjolani vaalea taivas... tämä on Karjalan\njuhannusyö, joka vieraan sydäntä synkistää... Ei ole ilma niin keveää\nja kirkasta, en tunne siinä sitä hienoa hivelyä, joka Pohjolassani\nposkia hyväilee... Kuinka olen täällä yksin ja vieras! Ja tämänhän\npitäisi olla laulujen suuri kotimaa, jossa ihanimmat ihmistunteet ovat\nheränneet...\n\nTässä siis on Imatra... Ajatus tuntuu seisahtuvan, sydämen tykintä käy\nrajummaksi ja pauhut huutavat ja ulvovat...\n\nPuolihämärässä menen kosken juurelle. Siitä näkee tämän\njättiläisrännin, jossa valkoinen vaahto roiskuu ja roivii kallioisesta\nrannanjyrkästä toiseen. Niinkuin peto, joka syöksee asumattomasta\nerämaasta, mutta repeääkin voimattomana nähdessään, että\nviljelemättömät seudut loppuivatkin... Minua värisyttää, ihastuttaa tuo\nkiehuva vaahto ja pelottaa tuon pedon raaka voima. Se on päässyt\nirralleen...\n\nMutta vähitellen tuntuu kuin pauhu ja roiske hiljenisi, ikäänkuin\nalkaisi kuulua laulua jostakin hyvin kaukaa erämaiden takaa, ensin\nhiljaa ja voivotellen, mutta sitten kuin kirkas immen ääni...\n\nSe viehättää korvaa, tuudittaa hermostoa niin raukaisevasti... ja\nsamassa hurjistuttaa...\n\nAh! Se on tuo peto, joka viettelee ja viehättää. Se muuttaa äänensä\nimpien sopraanoksi viekoitellakseen minut... Kuinka sen hyrskyt\nhyppivät... kuinka sen valkoinen harja hulmuaa... kuinka se vetää,\nviheltää ja viittaa... Olenko erämaan lapsi? Ja niinkö viekoittelet!\nTämä hämärä yö on kyllä sopusoinnussa viehätyksesi kera, matala taivas\nsopii valkoisiin vaahtoihisi...\n\nJo on noussut päivä. Mutta entisellä paikallani istun vielä. Tahdon\nnähdä sinut päivän kultien valossa...\n\nOikeinhan arvasin. Se petomainen voima, jonka yöllä luulin näkeväni, ja\nse hurja viettelys, jolla kutsuit helmaasi, onkin kadonnut. Olet nyt\ntoisenlainen, olet kuin kaikkein kallein ja suurin ihmisajatus, mikä\nmilloinkaan on syntynyt. Olet eksynyt tänne kauas, laulujen suureen\nkotimaahan. Annoit kai voimiasi, lainasit lahjojasi silloin kun \"venoa\nveistettiin\"...\n\nNyt jo alan sinua rakastaa, tunnen kuin tuskaa siitä, ettet milloinkaan\nsaa levähtää, ettet koskaan saa viivähtää taipaleessa... Hyppele sitten\nja roivi vaahtoasi, soita yötä päivää ja huuda kaikille ilmoille\nikuisia voimiasi! --\n\nAamulla varhain alkavat junat liikkua, ne tuovat ihmisiä oikein kumman\npaljon. Mistä lienevätkin kaikki. Tie koskelle pölisee, päivä paistaa\nkuumasti, vesimyymälöiden edustat ovat täynnä janoavia.\n\nLähelle asemaa pitkäin puiden siimekseen on valmistettu pieni\ntanssilava ja sen viereen katos soittajille. Nyt siinä kuuluu soittavan\npietarilainen \"Suutarien orkesteri\". Ja siinä rämähtelevät monenmoiset\nsoittimet, vinkuu monta viulua, käsiharmonikka pauhaa ja tuhisee ja\nkattilankannet helisevät. Keskellä kuuminta kirkonaikaa siinä\nrämpyttävät ja toiset jumalattomat tanssivat. On se jotakin!\n\nEi minua muutenkaan miellytä. Kävelen uudelleen koskelle. Mutta siellä\non nyt kävelijöitä ja ihailijoita melkein joka puun juurella. Joku\nrohkea englantilainen on laskenut kallioita pitkin hyvin lähelle\nkuohuja. Hän seisoo tanakkana, keppi kädessä ja näyttää nauttivan...\nMutta tahtoo päästä vielä likemmäksi... ja silloin iskee hyrsky kallion\nkylkeen, niin että vesi roiskuu rohkean kulkijan silmille ja kastelee\nhänet kokonaan. Hän perääntyy hetkeksi, mutta vähän ajan päästä hän\nilmestyy samaan paikkaan uudelleen...\n\nMitä lienevät nuo, jotka ovat asettuneet siihen missä viimeiset vaahdot\nvilahtavat ohi. Kuuluvat olevan ulkomaalaisia. He ovat siinä loikoneet\njo aamusta asti ja yhtä huvitettuja näkyvät vieläkin olevan.\n\n... Eihän tämä olekaan erämaan koski, tämähän on kuin kaupungin puisto,\njossa vilisee ihmisiä laumoittain. Kadonnut on tämän alkuperäinen\ntaikavoima, kun risukot ovat rannoilta hävinneet, ja sijaan tulleet\nuudenaikaiset ravintolat ja muut koristukset...\n\nMinua alkaa painostaa, tekee jo mieli pois... pois Pohjolaani...\n\nJa kun juna myöhemmällä kulkee Vuoksen yli, vilahtaa siinä vähäisen\nkuin tuttua maisemaa... kuin palanen suurta Pohjolaani...\n\nMutta taivas on niin tumma, päivä laskee ikävästi, ja sitä valoa, joka\nPohjolassani korkeuksien huipuilla ilakoi, en täällä näe... Karjala!\nLaulusi lienevät ihania, mutta minä en ilojasi vaihtaisi valoisaan\nPohjolaani...\n\nKeikuta, juna, kiivaasti... Ah, pianhan saanen taas yöni viettää\nunhotetussa Pohjolassani!\n\n\n\n\nKESÄÄ ODOTELLESSA\n\n\nPoissa on talven pitkä pimeä. Valon ja riemun aika on tullut.\n\nJa yö on loppunut. Valo on herrana Pohjolassani, jossa pitkän talven\npimeys ja vihaiset viimat pitivät ilkeää leikkiään. Tumma, murehtiva\ntaivas on helakan vaalea ja toivova. Se ei enää kohmetu niinkuin\ntalviöinä, jolloin tähdetkin piiloihinsa pakenevat, vilusta väristen.\nSynkkä vaippa on poissa, ja halki avaruuden kuuluu iloinen soitto\nsiitä, että valo on voittanut ja pimeys paennut muille maille ja muille\ntaivaille synkeää toivottomuuttaan viettämään. Vielä peittävät\nvalkohanget Pohjolaa, vielä tunturien jäiset tuulet soivat ja puskevat\nvoimiaan etelän ilmoja vastaan. Mutta valkohanget kimaltelevat ja\nsäteilevät niin, että heijastus vaalentaa taivaan sinen, ja kuusista\nlemuaa kevään tuoksu ja ilmassa leijailee keveä hengetär. Ei pysty\ntunturituuli enää yksin taistelemaan, sillä poissa on hänen\nvaltikkansa, pimeys.\n\nSillä valo on herrana Pohjolassa.\n\nMiksi sinua niin rakastan, Pohjolani? Miksi valoisina öinä mietin ja\niloitsen? Sinä olet oma kaiholani, ilojeni, toiveitteni kehto. Siksi\nsinua rakastan ja uskon salaisuuteni valojesi valtaan. Sillä korkea\ntaivaasi tuntee tuskani ja valosi välähtää pimeään mieleeni, sinun\nonnesi on minun onneni ja valosi voitto on laakeriseppele sielulleni.\n\nRakastan valoasi, yksinäistä, unhotettua suuruuttasi ja keväisten\nilmojen lemmensoittoa. Ja kuitenkin mieleni ikävöi etelää, outoa ja\nomituista. Sillä sieltähän tulevat viestit muun maailman menosta,\nsieltä lämmin lehahtaa vastaan ja sieltä odotan kesää ja pääskyäni\ntupani räystäälle.\n\nKesää odotellessa on kaihoni suurin, ikäväni rajattoman avara ja\nmieleni tuskainen. Kaipaanko pois Pohjolasta vai itkenkö sitä, että\nminulla ei ole omaa kultaa eikä laulajaa, joka mustan murheeni\nvisertelisi tiehensä?\n\nPääskyni tuopi minulle parhaat tiedot suuresta maailmasta, jonka\nhalki se tänne lentää lyhyttä hauskaa valonaikaa viettämään. Mutta\nvierailla mailla vielä viipyy pääskyni, ja tuskaisena odottelen sen\nsamettisiipien suhinaa. Missä viivyt? Tullos jo! Jo on Pohjola valoisa,\njo lauhtuvat vihaiset viimat ja tumma Lapin taivas sinervöi. Jo paistaa\npäivä, ja pienoinen pesä odottaa sinua.\n\nKun tulet, vaihdamme matkoja. Jää sinä tänne ja lainaa siipiesi\nnopeutta minulle. Lentäisin tuota kummallista, outoa etelää kohti, niin\nhirvittävän kauas... että kerran näkisin sen kukkivan maailman, josta\npaljon kuulin puhuttavan ja kerrottavan... näkisin sen maailman, josta\nuneksin ja jota kuvailen niin leppoisan herttaiseksi! Miksi olisi\nmuuten etelän taivas niin vienon viehkeä ja sen kaukaisuus salaperäisen\nharson peitossa? Niiden takana täytyy olla onnen ja lemmen satumaailma,\ntäynnä kukkakumpuja ja aina vihannoivia kukkuloita... Sieltä minä\nkultani hakisin etelän tummain tyttärien joukosta. Löytäisin sen, jonka\nmieli tekee pohjoisille maille. Hänelle kertoisin Pohjolan ihmeitä.\nKuvailisin talvista, kukkulaista maisemaa ja tumman yön tähdetöntä\ntaivasta, selittäisin retkeni semmoisena yönä, jona revontulet sähisten\nsyttyvät ja valaisevat pimeän maan ja hukkuvat jälleen suurten\ntunturien taakse. En muistelematta jättäisi valoasi, en kuvaamatta\nsitä, kuinka iltarusko tervehtii aamun kultaista koitarta, jolloin\nPohjola viettää lemmen ja valon suurta sunnuntaita.\n\nHän innostuisi, tuo etelän hemmoiteltu lapsi. Hän pyrkisi matkaani,\nnäkemään tätä unhotettua kylmää maata, josta ei muu maailma mitään\ntiedä. Hän tahtoisi lämmöllään sulattaa kevään kestävät hanget, laulaa\nlyhyemmiksi talven yöt ja tuoda kesän silloinkin, kun vihaiset viimat\nvinkuvat. Tänne hänet toisin enkä enää koskaan kaipaisi etelään...\n\nMutta hänen tulisi täällä vilu ja nälkä ja kaiho ja kaipuu lämpimämpiin\nmaihin. Hän ei jaksaisi odottaa kevättä, joka lupaa ja lupaa, mutta\naina astuu askeleen taaksepäin. Hän ei oivaltaisi valojesi voittoja, ei\ntuntisi tuulen hengessä leppoisaa hyväilyä eikä kuulisi kevätaamuina\nsitä voitonvarmaa soittoa, joka kumisten avaruudessa kaikuu.\n\nNäin kesää odotellessa mietiskelen, kun yksin retkilläni kuljen ja\nyksin omaa onneani nautin. Tulee välisti halu saada kertoa ja näyttää\nmuillekin. Onkohan ketään, joka tuntisi Pohjolani, joka kevättähtien\nhyppelystä osaisi ennustaa tulevia aikoja...?\n\nMutta kevätkylmät ovat niin armottoman pitkät, Lapin taivas niin\nriemuttoman toivoton, ja kesää odotellessa kangistuu vieraan veri,\nunelmat haihtuvat ja toivokin kuolee, kun äkkiä eteläinen alkaa liehua,\npäivä paistaa ja lämmittää niin, että viikossa vilahtaa kesä\ntuoksuineen. Ja kesässä on niin sanomaton lämpö ja riemua niin paljon,\nettä vieras havahtaa haudastaan ja näkee äsken routaisen maan kukkivan\nja tuntee suvituulen puhaltavan.\n\nSemmoista kesää odotellessa ei mieleni jäykisty, ei toivoni kuole\neivätkä onneni unelmat unohdu. Sillä sinua minä rakastan, Pohjola,\nsinun vaalealle valollesi uskon sieluni salaisuudet.\n\n\n\n\nKULLAN KOTI\n\n\nSuuren, sinisen järven rannalla oli kultani koti.\n\nTalvisin kuljin sinne hiihtäen valjuina tähtiöinä, kun revontulet\nroihusivat suurten vaarain laella. Siitä tiesin kulkuni ohjata, kun\nrevontulten näin syttyvän korkean Kontiovaaran takana ja leviävän\nkalpean kellertävinä yli koko sen maailman, jossa kultani koti oli\nsuuren ja sinisen järven rannalla. Välisti, kun tähdet katosivat\neivätkä revontulet syttyneet, kun taivas pimeni tummaksi ja pitkän\npitkä ja pimeä Pohjolan yö oli edessäni, eksyin ladulta, jonka oli\nutukka puhaltanut umpeen. En saanut merkkejä maista enkä voinut tähtiin\nturvata, en nähnyt revontulien syttyvän korkean Kontiovaaran takana\nenkä mitään viittaa tiennyt sinne, missä oli kultani koti. Yövyin\nkuusen juurelle aamun ensimmäistä vinkkaa odottamaan...\n\nJa hyvin hämärässä näin jo kuusen latvasta Kontiovaaran lumisen\nhuipun... Sen takana oli se siintävä järvi, jonka pohjukassa oli niemen\nnenä ja niemellä kultani hauska koti...\n\nKesäisin oli sinne pitkät taipaleet, äärettömät erämaat kuljettavina.\nOli virtoja välillä, järven selkiä ja alastomia soita. Mutta virtojen\npoikki uitiin tukilla, järvenselät soudin kalamiesten ruuhilla ja\nalastomat suot hyppelin mättäältä mättäälle. Oli niin hauska minun\nmatkani, niin riemuinen oli rintani, ja yksin iloissani laulelin:\n\n\"Vaikka polku pitkä on, kivinen ja kaita...\"\n\nTalvella hän hiihti minua vastaan Kontiovaaran paljukalle, josta näki\nkauas siintävää saloa pitkin. Meillä oli omat merkkimme pitkän petäjän\nkyljessä, ettemme kumpikaan harhaan menneet, vaan tapasimme siinä joka\nkerta.\n\nMinä löysin kultani kodin kerran talviyönä, kun eksyksissä hiihtelin\nhalki asumattoman erämaan. Monen vaaran laelle olin hiihtänyt, laskenut\njuurelle ja taivaltanut laaksoja ja kumpuja pitkin. Nousin viimein\nKontiovaaralle... näin kuun valossa suuren, valkoisen järven ja tummat\nkuusikot sen rannoilla. Sinne minä hiihdin, ja järven päässä oli\nkoivikkoniemi ja niemellä talo, kultani koti. Silloin alkoi\nystävyytemme ja siitä lempemme.\n\nKävin usein kultani kodissa. Kontiovaaran petäjällä hän oli vastassani,\nja siihen hän minut saattoi. Me aioimme rakentaa oman kodin järven\ntoiselle rannalle, männikköniemen nenään. Siellä oli hyvää peltomaata\nja niemen juuritse juoksi joki ja talon kohdalla kohisi koski, meidän\nkoskemme. Niin me tulevia päiviä kuvittelimme, kun Kontiovaaran\npetäjällä hyvästelimme. Niin me tuumailimme, että muun maailman\nunhotamme...\n\nKesäisin, kun kultani kotiin menin, sytytin nuotion järven rannalle.\nHänpä näki savun nousevan, arvasi ystävänsä olevan tulossa ja souti\njärven poikki noutamaan... Hänellä oli oma pieni ruuhensa, jolla yksin\nkulki kalassa, ja sillä hän minut souti, nouti, saattoi takaisin. Oli\nniin hauska katsella kesäiltoina, kuinka hän kiireesti työnsi ruuhensa\nvesille, istui teljolle ja tarttui tanakasti airoihin. Hänellä oli\npitkä, vaalea palmikko, joka soutaessa oli yli olkapään. Ilta-aurinko\nkultaili hänen hiuksiaan ja punaposkiaan, ja vähän väliä hän silmäili\ntaakseen, seisoinko minä rannalla. Hän viuhtoi huivillaan iloissaan, ja\nminä vastasin puhaltamalla tuohitorveeni...\n\nMe olimme päättäneet asiamme. Syyskuun raikkaana päivänä läksin häntä\nviimeistä kertaa noutamaan entisestä kodistaan. Entiseen tapaan sytytin\nnuotion järven rannalle ja odotin tutun ruuhen tuloa... Mutta se\nviipyi... viipyi... Vihdoin soutaa vanha mies isossa veneessä, soutaa\nverkalleen kuin tahallaan minua kiusaten. Siellä tulee hänen isänsä\nminua noutamaan...\n\n\"Missä Anna on?\"\n\n\"Hukkui eilen, kun semmoisella myrskyllä läksi yksin kalaan.\"\n\nHän sanoo sen tyynesti, mutta ääni värähtää, ja hän pyyhkii kyyneleen\nposkiltaan...\n\nOlen kulkenut kullan kodin ohi talvisin -- eivät hymyile ikkunat\nminulle -- olen kesäisin järvellä soutanut... vesi ei ole sinervää kuin\nennen; Kontiovaaran petäjään ei ole tullut merkkejä, ja tuolla etäällä\nodottaa männikköniemi turhaan uusia asukkaitaan...\n\nMutta siitä on mieleni hyvä, ettei kukaan tiedä, missä on se suuri ja\nsininen erämaan järvi, joka vei kultani, eikä kukaan löydä petäjää,\njossa meidän merkkimme ovat, -- eikä kukaan tiedä paikkaa, jossa oli\nvaaleakutrisen Annani koti, oman kultani olinpaikka. --\n\n\n\n\nVUOROIN VIERAISSA\n\n\nTuomas Härkönen oli kouluajallaan reilua poikaa.\n\nHänet salvattiin karsseriin jostakin vähäpätöisestä syystä, mutta\nTuomas iski karsserin akkunat säpäleiksi ja tahtoi vapauteen. Ja\nvapauteen hän pääsikin, muuttaen kauas maalle, jossa peri isänsä talon\nja rupesi työmieheksi.\n\nMutta viimeisenä iltana, juuri sinä, jona hän oli karsserin akkunat\nrikkonut, hän piti aika kemut luokkatovereilleen. Sillä nyt hän oli\nheistä iäksi eroava, he kulkisivat opin tietä, hän palaisi maalle ja\naikoi kehittää itseään maanviljelijäksi. Niissä kemuissa juotiin paljon\nja vannottiin pyhiä valoja. Sillä välin kun rehtori valmisteli\nerottajaispuhetta Tuomas Härköstä varten, juotiin ja laulettiin Tuomaan\nkamarissa ja luvattiin toveruutta ikipäiviksi. Ja kun aamupuoleen yötä\nerottiin, puhui Tuomas vielä niille kolmelle tovereistaan, jotka\npystyivät kuuntelemaan hänen puhettaan:\n\n\"Se on siis päätetty. Te kolme, Kinnas, Plösö ja Lalli, lupaatte siis,\nettä ylioppilaaksi tultuanne tulette sinne maalle minun luokseni kesää\nviettämään...\"\n\n\"Me vannomme! Meidän toveruutemme ei lopu tähän! Terve! ja onnea\nmatkallesi ja menestystä toimissasi! Terve vielä, kunnon toveri!\"\n\nRehtorin erottajaispuhe, jonka hän oli päättänyt pitää koko koulun\nkuullen, jäi pitämättä, sillä hänelle ilmoitettiin, että Tuomas\nHärkönen oli poistunut kaupungista ja tietämätöntä oli mihin päin.\n\nTuomas Härkösen hyväksi ei ole sittemmin mitään puhetta valmistettu.\n\nTyö ja aika kypsentävät miehen. Tuomas Härkösenkin mieli tasaantui,\nruumis varttui, vaikka sielu välisti sairastikin. Hän tunsi hyvin\nyksinäisinä iltoina, kun työstä palattuaan joutui silmäilemään\nsanomalehteä ja näki entisten toveriensa edistyvän, että oli\nhurjuudellaan menettänyt sen elämänsä uran, jolla hänellä olisi voinut\nolla niin loistava tulevaisuus. Joskus se kirveli mieltä, mutta hän oli\nkerran päätöksensä tehnyt, eikä sitä käynyt enää katuminen eikä\nmuuttaminen. Kaiken kuntonsa hän käyttikin työhön ja edistyi\njättiläisaskelin alallaan, tehden talostaan paikkakuntansa\nmallikelpoisen.\n\nVuodet vierivät nopeasti. Entiset toverit olivat tulleet ylioppilaiksi\nja jatkoivat lukujaan Helsingissä. Ei ollut kummaltakaan puolelta\nlähestytty. Toverit eivät olleet riviäkään lähettäneet Tuomaalle, eikä\nollut Tuomaskaan puolestaan mitään virkkanut.\n\nMutta kerran kesällä ajaa karautti kolme valkolakkista herraa Tuomas\nHärkösen pihalle.\n\nNe olivat Kinnas, Plösö ja Lalli.\n\nSiitä tuli hauska kesä heille kaikille. Iltaisin, kun he puutarhan\nhuvihuoneessa asettuivat totia juomaan, he muistelivat ollutta\nkouluaikaa ja poikavuosien elämää.\n\n\"Jos sinä Tuomas sentään olisit Helsinkiin asti päässyt... sitten sinä\nvasta olisit nähnyt... Mutta se on kulkenut ympäri koko maan tuo sinun\nviimeinen urotyösi... kuinka sinä iskit karsserin akkunat säpäleiksi ja\nhyppäsit vapauteesi... Ja onnen poika sinä olet! Terve, veikko!\"\n\nJa Lalli, joka aikoi papiksi, piti yön tullessa kauniin puheen\nisännälle. Ja he innostuivat kaikki, joivat maljoja menneille\nmuistoille ja pitivät puheita.\n\nHe viipyivät syksyyn asti talossa ja mellastivat mielensä mukaan,\nhakkailivat talon piikoja, hätyyttelivät kylän neitosia, tekivät\nhäiriötä niityllä, ja Tuomaan täytyi uhrata monta kirkasta poutapäivää,\npitääkseen seuraa vierailleen.\n\nKun he syksyllä lähtivät, evästi Tuomas heitä rahalla ja eväskontilla.\nJa he lupasivat aina muistaa ja toivoivat Tuomaan tulevan heitä\ntapaamaan, kun hekin saavat oman kodin.\n\nJa niin erottiin hauskana syyskuun päivänä.\n\nMutta heidän olonsa Tuomaan luona oli tullut perin kalliiksi. Ei sillä\nhyvä, että isännän oli täytynyt ottaa sijaansa mies, vaan lisäksi oli\nmuita kuluja ja kosolta mieliharmia. Olihan hänen täytynyt heitä\nrahoillakin varustaa, eikä niistäkään kuulunut penniäkään takaisin.\nEivät edes kirjeessä kiittäneet olostaan. -- --\n\nKuluipa taas vuosia.\n\nTuomas Härkönen oli tarkannut toveriensa kehitystä ja ylennyksiä\nvirkauralla. Kinnas oli heittänyt lukunsa sikseen ja perinyt isänsä\nsuuren kauppaliikkeen. Plösö oli pastorina samassa kaupungissa, ja\nLalli, joka aikoi papiksi, oli muuttanut mielipiteitään ja eleli\nasianajana. Ja he olivat kaikki kolme entisessä koulukaupungissa,\njossa heillä oli niin monta hauskaa ja hullunkurista muistoa\npoikavuosiltaan...\n\nTuomaan alkoi tehdä mieli kerran vielä käydä uudistamassa vanhaa\nystävyyttä. Ja olihan hänellä kutsut... Hän valmistautui matkaan ja\npäätti käydä katselemassa sitä paikkaa, josta oli karkumatkalle\nlähtenyt, sillä hän ei ollut sen koommin jälkiään kerrannut, pian\npariinkymmeneen vuoteen...\n\nOli siellä vielä jäljellä entistä, mutta paljon oli uusittu...\nEntisellä paikalla vielä oli sekin karsserin akkuna, jonka Tuomas särki\nja josta vapauteensa hyppäsi...\n\n-- Minä olen katunut sitä hyppäystä ja taas sitä siunannutkin...\nja ehkä on parasta näin kuin on, -- ajatteli hän ja napitti\nlammasturkkinsa kiinni kävellessään entisen koulun ohi.\n\nHän kävi ensiksi Kintaan puheilla. Kintaalla hän oli kuullut olevan\nison liikkeen, ja perityn rikkauden sanottiin yhä lisääntyvän.\nPäältäpäinkin jo näkyi, että talo oli vaurastumassa. Katupuoli oli\nrakennettu uudestaan ja entistä paljon isommaksi.\n\nTuomas meni puotiin ja kysyi:\n\n\"Onko patruuna kotona?\"\n\n\"Konsuliako tarkoitatte?\"\n\n\"Juuri niin. Konsulia.\"\n\n\"Hän on ruokalevolla eikä...\"\n\n\"Herättäkää ja sanokaa, että Tuomas Härkönen tahtoo puhutella.\"\n\n\"Ei häntä saa häiritä... ruokalevolla...\"\n\n\"Mitä se maksaa, että keskellä päivää nukkua töhertää\", sanoi Tuomas\nvähän loukkaantuneena ja läksi pois.\n\nSaatuaan tietää, missä pastori asui, astui hän rohkeasti eteiseen ja\nsoitti kelloa, että seinät tärisivät.\n\n\"Mikä maailma täällä niin jyryää...\"\n\nSieltä tuli Plösö itse avaamaan. Tuomas tunsi hänet heti, vaikka hän\noli parroittunut ja laihtunut ja muuttunut semmoiseksi honteloksi\nsaikaraksi.\n\n\"Etkö sinä minua tunne?\" kysyi Tuomas ja alkoi kätellä.\n\nTunsihan pastori viimein ja käski istumaan.\n\n\"Vai niin. Onpa hauska tavata. Sinulla on tietysti asioita kaupungissa.\nKoska oletkaan viimeksi käynyt?\" puheli Plösö.\n\n\"No etkö sinä sitä muista, etten ole sitten käynyt kun hyppäsin\nkarsserista\", vastasi Tuomas, ja häntä alkoi vähän harmittaa Plösön\nvälinpitämättömyys.\n\n\"Aivan oikein... aivan oikein. Siitähän on pitkät ajat.\"\n\n\"Onhan siitä. Siitäkin on jo toistakymmentä vuotta, kun te kolmisin\nkesää maalla vietitte.\"\n\nPastori ei tuntunut tahtovan sitä muistella. Olihan siellä tapahtunut\nyhtä ja toista, mitä ei olisi ollut pastorin hauska muistella.\n\nHe istuivat kauan äänettöminä. Tuomas toivoi, että Plösö tarjoaa\ntupakkaa, mutta kun ei kuulunut, otti hän esille oman kukkaronsa ja\npani piippuun.\n\n\"Niin, suo anteeksi. Minä kun en itse tupakoitse, niin ei tule\nhankituksi vieraillekaan\", selitti pastori.\n\nTuomaasta näytti, että eipä tainnut liietä tupakkaan. Köyhältä näytti\nkaikki, ja kovin laiha oli isäntäkin.\n\n\"Jaha. Jaa... Koska aiot lähteä kotiinpäin?\"\n\n\"Lähteäkö? Vastahan minä tänä aamuna tulin.\"\n\nTuomasta suututti tuommoinen kysymys. Eihän hän täällä kerjäisi, jos\nviipyisi enemmänkin aikaa. Hän teki liikkeen lähteäkseen, eikä pastori\nnäyttänyt tahtovan estää.\n\n\"No nytkö jo lähdet! Olisit nyt istahtanut, että olisit juonut\nkahvikupin. Sattui minulle nyt kirjoituksia, etten oikein ehtisi...\nMutta me tavataan vielä, ennenkuin lähdet kaupungista.\"\n\nJa juuri kun Tuomas teki lähtöä, näki hän toisen huoneen ovenraossa\nlaihan naisen kasvot ja kuuli sanottavan:\n\n\"Kuka kumma täällä polttelee niin pahanhajuista tupakkaa, että ihan\nkoko huoneet haisevat...\"\n\nTuomas astui vihaisesti ulos portista ja noitui itsekseen. Eipä tuolla\nviheliäisellä ollut edes ryypyn varaa, ajatteli hän ja käveli\nvihaisesti katua pitkin.\n\nHän poikkesi ravintolaan syömään, mutta pahalla tuulella hän oli.\nJuotuaan kelpolailla olutta hän päätti vielä käydä Lalliakin\ntapaamassa.\n\n\"Nyt ei ole vastaanottotunti\", sanottiin hänelle. \"Eikä herrassöötinki\nsuvaitse, että muulloin lasketaan sisälle.\"\n\n\"Sepä on h----tin kumma! Sanokaa, että Tuomas Härkönen tahtoo\npuhutella. Minä en lähde ennen pois, uskokaa jos tahdotte.\"\n\nKäytiin ilmoittamassa, ja herrassöötinki tuli itse Tuomasta keittiöstä\nhakemaan.\n\nLalli oli sentään vähän entistä miestä. Tarjosi kumminkin tupakkaa,\nmutta kiire hänelläkin muka oli, ettei tällä kertaa joutuisi pitkiin\npuheisiin. Ja samalla kysäisi:\n\n\"Koska aiot lähteä?\"\n\n\"Sitte kun kerkiän. Lempojako te siitä tahdotte? Tiedän kai minä\nlähteä, kun olen tiennyt tullakin. Samaa tiedusteli Plösökin.\"\n\n\"No en minä sillä mitään, vaikka kysyin\", pyyteli Lalli anteeksi ja\nhyvästellessä virkkoi:\n\n\"Me tavataan vielä, ennenkuin lähdet kaupungista.\"\n\nTuomas ei voinut kyllin kummastella noita herroja. Vanhoja veikkoja\nollaan ja niin pitkästä kotvasta tavataan eikä ryypyn varaa\nkummallakaan, vaikka siinä on puoti vieressä...\n\nHän meni majataloonsa ja kirjoitti kolme kirjettä, yhden Kintaalle,\ntoisen Plösölle ja kolmannen Lallille. Hän kutsui heidät illalliselle\nkaupungin parhaaseen ravintolaan ja päätti kestitä vielä kerran,\nhävittömiä...\n\nJa he saapuivatkin kaikki, Plösökin, vaikka oli pappi.\n\n\"Minä en missään tapauksessa olisi tullut. Mutta kun käsky tuli\nmieheltä, jota koko elinaikani olen kunnioittanut ja jonka toverihenki\non meillä kaikilla niin elävässä muistissa, pidin suoraan sanoen\nvelvollisuutenani\", alkoi pastori imarrella.\n\nJa kiitollisia olivat tietenkin Kinnas ja Lallikin.\n\nMutta sen he kaikki huomasivat, että Tuomas joi tavattoman paljon ja\nettä hänessä vieläkin näytti kiehuvan sama hurja veri kuin ennen\npoikanakin, kun hän hyppäsi karsserin akkunasta.\n\nTuomas kävi yhä rajummaksi. Muut vieraat katselivat pitkään noita\nkolmea, jotka alentuivat juomaan tavallisen talonpojan kanssa. Pastoria\nalkoi hävettää, ja hän virkkoi:\n\n\"Ellet sinä, Tuomas, tyynny rauhallisesti istumaan, täytyy minun jättää\ntämä seura.\"\n\nSiitä Tuomas sai tulta tappuroihin ja alkoi puhua vieraillensa jotenkin\npeittelemättä.\n\nPlösölle hän virkkoi:\n\n\"Mene, veikkonen, kun mielesi tekee! Olen minä jo sinua juottanutkin\nsen verran kuin sinäkin minua... Mutta lähetä sille pojallesi sinne\nmeidän kylälle vähän kymmenyksistäsi...\"\n\nSiitä loukkaantuivat Kinnas ja Lallikin, ja pastori luikki tiehensä\nminkä ennätti. Mutta Tuomas oli vielä kerran innostunut ja tunsi, että\nhänessä vielä kiehui entinen, poikavuosien tulinen veri ja mieltä\njännitti yhtä joustava vauhti. Ja sen saivat Kinnas ja Lalli pian\ntuntea. Hän iski kaikki lasit pöydältä silpuksi ja potkaisi pöydän\nloukkoon.\n\nAkkunasta hän ei hypännyt, mutta herrat hän ajoi ulos kaikki ja maksoi\nsuuret sovinnot melskeestään. Ja yöllä hän lähti kaupungista.\n\nEikä hän suinkaan enää koskaan käy uudistamassa vanhaa ystävyyttä.\n\n\n\n\nVÄLIMAAN VAARIN SUKKELUUS\n\n\nKaiken viikkoa oli tuiskunnut lunta ja tuullut idästä ja etelästä. Tiet\npeittyivät kylän raitillakin puoliväkisten, ja metsätie meni aivan\numpeen. Ja liike näytti asettuvan. Ei olisi kukaan ensiksi tahtonut\nkahlata tietä auki, ja senvuoksi kuljettiin monta päivää pyryn perästä\nkylän raittia suksilla, eikä tiellä näkynyt kuin pyörevä pulkanjälki,\nkun joku poromies oli kylästä uskaltanut loitommaksi.\n\nMutta viimein ilmestyi hevosmiehiäkin, rahdista palaajia ja\nheinämiehiä, ja vähitellen maantie jäljittyi ja kovettui entiselleen.\n\nMutta metsään ei kukaan uskaltanut. Moniailla olisi jo ollut kipeä\ntarvekin metsään, kun puut kävivät vähiin ja olisi tarvinnut käydä\nheinäänkin metsäniitylle, mutta kukin odotteli ja odotteli, että jahka\ntulee jälki metsään, niin kyllä sitten... aivan umpea sinne ei\nlempokaan lähde yksin kahlaamaan, hevostaan rääkätäkseen.\n\nJa sitä odotettiin, milloin tie puhkaistaan metsään, ja kukin toivoi,\nettä sen ja sen talon täytyisi ensiksi... siinä ovat puut olleet\nvähissä ennen pyryä... mikäs auttaa!\n\nNiin varrottiin viikon päivät.\n\nKylän yhteinen metsätie näkyi joka taloon. Se nousi kylän takaa ylös\naukeaa mäkeä, että jälki kyllä näkyisi... Joka aamu kävi joka talon\nmies kujalla tähtäämässä, että eikö näkyisi... mutta ei näkynyt...\nSileänä pohotti vain lumen valkoinen pinta ison männyn luona, mistä tie\nkääntyi metsään.\n\nNiin oli odotettu viikon päivät ja puun tarve ja heinäin puute uhkaili.\n\nVälimaan vanha vaari, joka oli kylän vanhimpia, kertoi nuoruutensa\naikana olleen tapana, että pitkällisten pyryjen perästä aina koko kylä\nlähti yksimielisesti tietä puhkaisemaan. Ei silloin odotettu, että joku\nyksin puhkaisisi, vaan kaikki lähtivät yhtaikaa ja milloin oli minkin\ntalon hevonen eellimmäisenä, vuorotellen.\n\nMutta mitä auttoivat vaarin muistelemiset, nykyisen polven miehet eivät\nolleet niin yksimielisiä. Eikä vaarin puheista kukaan ollut\nmillänsäkään.\n\nMutta eräänä aamuna, kun tosihätä jo hätyytteli muutamissa taloissa,\nnäkyi kauas syvä hevosen ja reen jälki kylän kaikkiin taloihin. Se\npohotti sievänä kaarena mäkeä ylös ja painui metsään entistä tien\npohjaa myöten. Ja kukin tuli hyvilleen ja alkoi valjastaa hevostaan\nmetsään lähteäkseen.\n\nHerralan Kustaa, joka vasta oli palannut kilpa-ajomarkkinoilta ja\ntuonut kolme vankkaa kauppahevosta, valjasti kaikki kolme ja niin\nrenkineen hommasi metsään. Ja isolla männyllä satuttiin yhteen\nroikkaan, kymmenkunta kylän hevosta, alastomat reet kullakin perässä.\n\n\"Jopa on jälki metsään\", lausui kukin toiselleen, niinkuin ei ennen\nolisi havainnutkaan eikä kujalla kurkistellut.\n\n\"Mutta olipa se koko säätä, kun vatsaan asti on lunta entiselläkin\ntiellä.\"\n\n\"Oli se.\"\n\nKukin oli hyvillään, kun oli ollut edes yksi niin rohkea, että uskalsi\ntien puhkaista. Nyt oli paljon rennompaa kulkea...\n\n\"Kukahan täällä on käynyt?\"\n\n\"Kuka lie. Mutta olisihan tänne päässyt kuka hyvänsä, jolla on\nhevonen\", kehui Herralan Kustaa.\n\nSyrjälän Jooseppi oli maankuululla mustallaan eellimmäisenä ja huusi\nKustaalle:\n\n\"Liekö nuo sinunkin uudet hevosesi lumihevosia?\"\n\n\"Tässä on sellainen lumiaura, että häpeään ajaa kaikki muut\", kehui\nKustaa isoa Liinakkoaan, jonka reessä itse istui.\n\n\"Mutta eipä osaa askelta noudattaa se lumiaurasi\", väitti Jooseppi, kun\nnäki Liinakon kahlaustavan.\n\n\"Mitäs, kun ne teidän ryykköhevosenne astuvat niin lyhyeen, ettei tämä\nsaata niin tiputtamalla kävellä.\"\n\nNiin väiteltiin, ja puolet miehistä menivät Syrjälän Joosepin Mustan\npuolelle, puolet taas kehuivat Herralan Kustaan Liinakkoa.\n\nJa niin väitellen noustiin harjulle, josta tie lähti kulkemaan näreikön\nhalki. Ja hyvillään oltiin ja kukin oli ihmeissään, että kuka oli ollut\nniin rohkea, että yksin läksi metsään, ja jäljistä näkyi, että hän jo\noli palannutkin.\n\nMutta kun oli taivallettu näreikön poikki, josta alkoi leveä jänkkä,\ntuli kummat eteen. Siinä näet loppuikin jälki, ja selvästi näkyi, että\nyksityinen metsässä kävijä oli siitä kääntynyt takaisin.\n\n\"Jo tuli, pojat, kummat! Jälki loppui, umpi tuli eteen. Tästä se on\nkääntynyt takaisin. Tulkaa katsomaan!\" huusi Syrjälän Jooseppi, joka\najoi etumaisena.\n\nPerässä tulijat ottivat reestä suksensa, ja niin hiihdettiin\nkummastellen katsomaan. Mutta mitäpä se parani \"syynäämällä\", siitä oli\ntodellakin palannut.\n\n\"Narrasi meidät vain metsään, lurjus\", arveli joku.\n\n\"Niin teki. Käännytäänkö takaisin?\"\n\n\"En lähde minä... minulla on värkissä varaa\", huusi Herralan Kustaa\nvimmastuneena ja äkäisenä. -- Muutkin murjottivat, kun asia alkoi\nselvitä, että joku konna oli saanut heidät liikkeelle.\n\n\"No anna mennä sitten!\" huudettiin Herralan Kustaalle.\n\n\"Niin, annappa nyt lumiaurasi koettaa\", huusi Syrjälän Jooseppi.\n\n\"Pois alta!\" karjaisi Kustaa ja koetti ajaa tiepuoleen päästäkseen\ntoisten edelle. Mutta muutkin innostuivat ja Joosepille huudettiin:\n\n\"Elä päästä lumiauraa edellesi... eipä se sillä, näemmä, pääsekään.\"\n\nMutta paksua oli lumi, niin että hevosen selkärangan yli kuohui, kun\nHerralan Kustaa pyrki eellimmäiseksi. Hän tempoi ohjista, noitui ja\nhuusi ja vimmastui lopulta, kun \"lumiaura\" ei ottanutkaan mennäkseen.\nKun muut nauroivat ja tiedustelivat, paljonko vuota maksaa, raivostui\nKustaa niin, että hyppeli vihasta.\n\n\"Eipä lumiaura liikukaan. Jopa sai Herralan rikas tallivarsan\nhevoskaupassa\", huudettiin.\n\nMutta kun Kustaa vaivoin pääsi lähemmäksi Syrjälän Jooseppia ja huusi,\nettä pois alta, niin Jooseppikin läimäytti maankuulua Mustaansa\nlautaselle ja huusi vuorostaan:\n\n\"Kyllä tietä tulee... tulkaa perässä.\"\n\nJa Joosepin Musta, joka oli tottunut paksussa lumessa kulkemaan, asteli\nnytkin, entistä tietä tarkoin noudattaen, ja jätti muut pian jälkeensä.\n\n\"Eihän se sinun lumiaurasi jaksa valmistakaan tietä perässä tulla\",\nhuusi Jooseppi vimmastuneelle Kustaalle.\n\n\"Tenimys ja pahantapainen koko värkki, kun häntäänsä huiskuttaa kuin\nluutaa\", naurettiin Kustaan kuullen.\n\nTappelematta sentään kukin omaan palstaansa kahlasi, ja kuorman\nsaatuaan he tulivat takaisin, mikä pikemmin, mikä kauemman aikaa\nkuormaa pannessa viipyen.\n\nIllalla sitten levisi kylälle tieto, että aamulla näkynyt jälki olikin\nloppunut jo näreikön päässä. Selvästi oli näkynyt, että tarkoitus oli\nvain narrata kyläläisiä umpitielle. Ja varmaankin se lurjus oli\nluullut, että miehet häätyvät palaamaan, -- ettei ole rohkeutta ummelle\nmennä.\n\n\"Mutta kuka osasi olla semmoinen vintiö? Selkäänsä tarvitsisi saada.\"\n\n\"Kuka sen tietää, mutta tämän kyläläisiä se on.\"\n\nSiitä puhuttiin monessa pirtissä sinä iltana ja kerrottiin\nrovastillekin, joka hymyili makeasti, ja lukkari nauroi ihan\nkatketakseen.\n\nVälimaan pirtissä sitä kummeksittiin myös. Mutta Arviiti renki, kun\nasian kuuli, virkkoi vaariin päin kääntyen:\n\n\"Missä vaari lie varsallaan käynyt mennä yönä, kun sillä aamulla vielä\noli tierat takakoivissa.\"\n\nVirkkoi ja iski vaarille silmää.\n\nVaari veisteli kirvesvartta, kohotti harmaata päätään, ja siitä näkyi\nkaksi veitikkamaista silmää, kun hän vastasi Arviitille:\n\n\"Kai sillä on riiailemassa käyty.\"\n\nMutta ukko hymyili partaansa, kun oli hoksannut keinon, jolla sai\nkyläläiset metsätietä puhkaisemaan.\n\nJa nyt kuulutaan kiusattavan Herralan Kustaata ja muita, että jopa\nannoitte Välimaan vaarin itseänne narrata.\n\n\n\n\nKENEN \"MERKIT\" PARHAAT\n\n\nTämmöiset pitkät keväimet, kuten nytkin, ovat meille maamiehille sangen\nikäviä. On rehun puute, pohjoinen puhaltaa, ja jäät toljottavat\nliikkumatta.\n\n\"Kääntäisi tuulen etelään päin...\"\n\n\"Siinäpä se onkin... mutta ei käänny... Juhannuksesta kukaties.\"\n\n\"Ei kannata sitten kylvää.\"\n\n\"No ei.\"\n\nMutta siihen tulee vielä muitakin miehiä, kylän vanhempia\n\"merkkimiehiä\". Sanotaan heillekin, että eipä näy kesäksi kääntyvän.\n\n\"Huomenna kääntää etelään... ruuna näkyi haukottelevan\", tiesi\nJuurrus-Antti, ilmanennustaja ja merkkimies.\n\n\"Ilmanmuutos tulee... vesisade jo huomenna. Kivi näkyy meidän kujalla\nitkevän\", laskee Viialan ukko, kauas kuuluisa merkkimies.\n\n\"Nöyrä sää tästä vielä tulee... meillä piehtaroi rakki, että karvat\npölisivät\", oli Möttösen Laakus merkinnyt.\n\nKuunneltiin ja uskottiin. Sitten tuli Herralan Kustaa, suurviljelijä ja\nmuutenkin kuuluisa. Virnisteli pilkallisesti, arveli:\n\n\"Semmoiset merkit... vanha ruuna, kivi ja kissa... yhtä kuin tyhjä!\nMutta minulla on ilmantietäjä, joka ei valehtele ja tietää täsmälleen.\nMutta ei sitä olekaan joka miehen seinällä.\"\n\n\"Taitaa olla sellainen pyöreä kello kuin pappilassakin.\"\n\n\"Joo. Mutta tämä minun on paljoa parempi. Sen kenkkäsi Sitorovi. Minä\nkun ostan siltä niin paljon.\"\n\nMutta nyt alettiin kiivaasti väitellä vastaan ja sanottiin Herralan\nKustaalle, että tietää huutia... eikä rupea valehtelijoiksi tekemään\nmaankuulujen merkkimiesten hyviksi tunnettuja merkkejä. Lopulta meni\njoku Kustaankin puolelle, ja siinä nousi kina, ettei vertaa.\n\nJoukossa oli Heiskasen Villekin, ja hän puolestaan koki selitellä omia\nmerkkejään, kiivaasti vastustaen Herralan Kustaan ilmantietäjää. Sanoa\nöksäytti:\n\n\"Sade tästä tulee... mulla ajettuvat ikenet ja nokan päähän nousee\nvesinoppa.\"\n\nSe oli hyvin hauska kuulla, ja alkoi kuulua kova naurun räminä. Mutta\nkesken kaiken huusi Herralan Kustaa:\n\n\"Lähdemme miehissä meille. Minä lyön vetoakin, ettei sada huomenna eikä\nvielä ylihuomennakaan.\"\n\nLähdettiin siitä Herralaan, koska aikaa oli kyllin sunnuntai-iltana ja\njäät joessa liikkumatta toljottivat ja vihainen viima pohjoisesta\nvinkui. Tahdottiin nähdä silmästä silmään sitä merkillistä\ntaikakapinetta, joka oli kaiken ilman tietäjä: tunsi, koska pouta\ntulee, aavisti pilvisäät ja sateista oli aivan varma.\n\nKustaa itse toi sen pirttiin nähtäväksemme. Sen vakinainen paikka oli\ntuvan seinällä kahden \"potretin\" keskellä. Se oli pyöreä kuin kello\nviisareineen, mutta taulu oli outo, ja lasin läpi paistoi monenlaisia\nvietereitä ja lankoja.\n\n\"Onpa se...\"\n\n\"Onpa kyllä... nuo ne ovat sen aivot, nuo vieterit, jotka kimeltävät\nkullalta.\"\n\n\"Jopa niin, mutta mikäs se tuo on?\"\n\n\"No, no... ei siihen saa koskea eikä sormiaan tukkia. Muutoin se pitää\nuskoa.\"\n\n\"Vielä särkyy.\"\n\n\"Mitähän ilmaa se nyt tietää?\"\n\n\"Niin, ilmaako? Poutaa tietää. Ei sadetta ainakaan viikkoon vielä.\nVetoa lyön.\" Herralan Kustaa oli kovana.\n\nMutta Viialan ukko, joka oli kuuluisin ilmantietäjä näillä mailla,\nkiivastuu, sylkee kouraansa ja tarjoo kämmentä Kustaalle.\n\n\"Tuoss' on... pannaan vetoa. Ellei tiistaina jo sada, olen minä\ntapannut.\"\n\n\"Paljonko pannaan?\"\n\n\"Kymmenen markkaa\", esittelivät muut.\n\nHe lyövät vetoa. Ja kumpikin on varma voitostaan.\n\nJa me muut jakaannumme kahteen puolueeseen, toiset Kustaan, toiset\nViialan ukon.\n\nJa aika melu siinä käy.\n\n\"Kovin minun ikeniäni särkee... kyllä Herralan Kustaa menettää\",\nvakuutti Heiskasen Ville.\n\n\"Eikä ole Viialan kujakivi vielä milloinkaan tyhjään itkenyt\",\narvelivat jotkut.\n\nJa Möttösen Laakus selittää:\n\n\"Meillä on niin varma merkki siinä rakkikoirassa, ettei paremmasta\napua. Se kun pelehtelee, niin jo, heinäaikanakin, saat alkaa kiireesti\nluokoilla, tai sadekuuro kastelee heinäsi.\"\n\n\"Mutta onhan se teidän rakkinne jo umpisokea.\"\n\n\"Vaikka.\"\n\n\"Entäs meillä ruuna... ei varmempaa merkkiä mitään\", uskoo\nJuurrus-Antti.\n\nSiitä sitten erkaannutaan. Jäät toljottavat joessa ja vihainen tuuli\npuhaltaa pohjoisesta. Ja väitellään ja puhellaan, että saisi nähdä...\njahka jaksaisi tiistaihin elää.\n\nTulee maanantai ja vitkalleen kuin vasiten viivytellen vihdoinkin\ntiistai.\n\n\"Etelälle näkyy liennettä kasvattavan, mutta tuulen henki on\npohjoisessa.\"\n\n\"Elä joutavia!\"\n\nOdotetaan tiistai-iltaan. Ei tule sadetta, ei poutaakaan, on nuoskea\npohjatuuli, joka tuntuu kulkevan itään päin.\n\n\"Huomenna sataa.\"\n\n\"Mutta sehän oli määrä, että tiistaina.\"\n\nJa tuomittiin asia miehissä niin, ettei kumpikaan vedonlyöjistä\ntapannut.\n\nMutta kun keskiviikko-aamuna herättiin, oli tuuli kääntynyt etelään ja\nsataa tihutteli.\n\n\"Ei ole Herralan Kustaan 'pruuvarista'. Viikoksi poutia tiesi, nyt jo\nsataa.\"\n\n\"Koska on Viialan kujakivi turhaan itkenyt?\"\n\n\"Koska on Juurrus-Antin ruuna turhaan haukotellut?\"\n\n\"Ja koska on Möttösen Laakuksen vanha rakki ilman aikojaan pelehtinyt?\"\n\n\"Niin ja... ei minun ikeneni ajetu kuin sateen edellä\", sanoi Heiskasen\nVillekin hyvillään.\n\n\n\n\nENSI KELILLÄ\n\n\nSateinen ja harmaa oli syksy ollut, ja pitkä ja ikävä.\n\nKääntyi tuuli viimein pohjoiseen ja tuiskutti lunta lauantai-illasta\nsunnuntaiaamuun asti. Ja mainio oli rekikeli, kun kehräspuuhun lumi\nulottui.\n\nPörhölän Matti heräsi ja silmäsi ulos, niin näki talven tulleen. Hän\nihastui ja sai kuin uutta elämää jäseniinsä. Pukeusi nopeasti ja veti\nkengät vain lopalta jalkaansa. Ja riensi ulos naurussa suin.\n\nPiika Maija vinttasi kaivolla vettä ja lauleli. Renki Heikki oli\nkahdella sangolla vedenviennissä talliin ja kintut sipsuttivat yhteen,\nraskas kun oli paino molemmissa käsissä. Navetan räystäällä tirskuivat\nhottiset ja silmäilivät heinänkulmuihin, joita Maija oli nakellut\nnavetan edustalle.\n\nMatti riensi juoksujalassa talliin ja puheli naurussa suin Heikille:\n\n\"Jopahan, kärpänen vieköön, tekikin talven. Jo minä ajattelinkin, kun\nkoko eilisen päivän hampaita paleli, että säänmuutos tästä tulee.\"\n\n\"Ja tulikin rekikeli heti, ettei routa vastaa\", arveli Heikki.\n\n\"Joo.\"\n\nMatti oli kuin eri mies, hommaili ja liehui, aikoi lähteä juoksijalla\najamaan ja käski Heikin tarkoin siistiä Hurran.\n\n\"Tästä jo Rantalan Kustaa ajoi sivu Lennolla, että utukka nousi\",\nilmoitti Heikki.\n\n\"Elä helkkarissa! Oikeinko talvitamineissa?\"\n\n\"No tiu'ut, kulkuset soivat ja Lento mennä vilisti, että vilkkui.\"\n\nSe lisäsi Matin intoa, ja semmoinen tuli halu ajelemaan, että\njuoksujalassa piti kulkea. Ei se kumma ollutkaan semmoisessa\ninnokkaassa hevosmiehessä kuin Pörhölän Matissa. Kuuluisa hän oli\nhevosmies ja varsain kasvattaja, ja aina ajeli juoksijalla. Mutta nyt\nkun syksy oli ollut niin turkasen märkä ja likainen, tie kuoppainen ja\nrapakkoinen, ei hän ollut viikkokausiin päässyt oikeata vauhtia\nsaamaan. Ei huvittanut ajeleminen ja ikävää oli. Hurra sai seistä\ntallissa ja isäntä makaili alakuloisena pirtissä, odotti talvea ja\ntoivoi pääsevänsä laskettelemaan murakalle, että jää laulaisi.\n\nJa nyt teki mainion rekikelin, tuuli pysyi pohjoisessa ja päivän vinkka\netelässä. Siitä oli toivo pakkasesta ja varmasta talvesta.\n\nMutta hommatessaan sipikkaa ja talviajoneuvoja reilaan, Matti kuuli\nvinkeää aisatiu'un kilkutusta tieltä...\n\n\"Kuka hemmetti siellä niin laskettaa?\"\n\n\"Lukkari näkyy ajavan... niinkuin talvella ainakin... Kirkkoon menee.\"\n\nSiitä lukkari löysäsi viimana ohi, ja surkeasti huiskui tiuku aisassa\nja vanha ruuna väänsi parasta raviansa, ja lukkari kuului\nhauskemmakseen väliin kiljaisevan ja hihkaisevan.\n\n\"Olisin ehtinyt perään, niin olisin näyttänyt... olisin vilahtaen\nporhaltanut ohitse\", arveli Matti ja sai taas uutta ajointoa.\n\n\"Päästä kaikki hevoset pihalle jaloittelemaan\", komensi hän Heikkiä ja\nalkoi olla valmis lähtemään. Hurralle he nyt kaksin miehin kiinnittivät\naisaremmejä ja olivat innoissaan, ja kovasti hevonen näyttikin olevan\nmenomielellä ja virmalla päällä.\n\n\"Etkö sinä syö aamiaista ja minne sinä lähdet?\" tiedusteli emäntä\nMatilta, kuistin ovella seisoessaan.\n\nMutta Matti ei sanonut joutavansa syömään. Hän istahti juhlallisena\nsipikkaan, suu tyytyväisessä vihellyksessä. Hurra kapaisi kujasta\ntielle, että vilahti, mutta asettui kuitenkin pian, kun Matin taidokas\nkäsi oli ohjissa.\n\nHyvin hauskalta tuntui. Naapurissakin oli hevoset päästetty\npehtelemään, ja ne kirmasivat, häntä sulkana perässä, pitkin pihaa ja\npihasta pelloille. Kirkkoväkeä oli liikkeellä, ja tiukuja ja kelloja\nhelisi edessä ja takana, että nauratti.\n\nOlipa Viinikan Juhokin kirkolle menossa, ajeli rennosti komealla\noriillaan ja saavutti Matin Reikälän kohdalla, kun Matti juhlallisesti\nvihelteli Hurralleen ja koetti sitä tyynnyttää kävelemään.\n\n\"Pois alta!\" huusi Viinikan Juho leikillään Matille.\n\n\"No mahtuu tänne!\" sanoi Matti vuorostaan, mutta hyvillään ja\nnauruissaan olivat molemmat ensi kelin vuoksi.\n\n\"Ja kun tämmöisen kelin teki!\" huusi Matti Juholle.\n\n\"No sanos muuta. Oli tuo jo aikakin, ja tämä lumi pysyy maassa... ei\ntule enää rospuuttoa... Kuuluuko mitään erinomaista?\" huusi Juho\nMatille.\n\nMutta Matti ei enää kuullut. Hän kiinnitti hiljalleen ohjia, massautti\nhienosti huuliaan, ja Hurra alkoi sotkea sakeammin...\n\nTiellä oli liikettä niin, että vastaantulijoita oli aina vähän väliä,\nuseimmat vain huvikseen ajelemassa. Vastaantullessa hihkaistiin ja\nkiinnitettiin ohjia.\n\nKirkon luona Matti tapasi Heiskasen Villen, joka oli varsallaan\najelemassa. Hyvät olivat ystävät Matti ja Ville, hevosmiehiä kun olivat\nkumpikin ja muutenkin yksiin tuumiin sopivat. Villen varsa oli\nkuuluisan Kirpun jälkeläinen ja emänkin puolelta kulkevaa sukua. Ja nyt\nVille oli sitä totuttelemassa, kun oli tullut rekikeli.\n\nJa heti Pörhölän Mattikin alkoi tunnustella Villen varsaa ja\ntunnustellessaan kiitti ja kehui, kun varsa tapulin seinällä hirnui ja\nkuopi. Ville seisoi vieressä, hymyssä suin kuunnellen. Ja kun Matti\ntaukosi puhumasta, niin Ville lisäsi:\n\n\"Eikä se näytä lehmä olevan kululleenkaan, vaikka vasta moniaan kerran\non aisoissa ollut... Luulenpa, että siltä vielä taival katkeaa...\"\n\nJa siinä kun vielä puhelivat, niin Ville esitteli, että lähdettäisiin\nkäymään hänen kotonaan Heiskasella. Matti sai kokeeksi ajaa Villen\nvarsalla, Ville vuorostaan ajaisi Matin Hurraa.\n\n\"Miks'ei. Mitä tässä kirkkoonkaan lähtee, kun on näin peevelin hyvä\nrekikeli monesta aikaa. Ei, kun kerran vasiten lähdimme\", innostui\nMatti ja alkoi heti päästellä Villen varsaa marhaminnasta.\n\n\"Siellä pitäisi vielä olla nassakan pohjalla, että puolet kupit\nsaamme\", ilmoitti Ville vielä hauskuudeksi.\n\nVillen varsa oli tulinen ja virma ja hyppeli ja teutaroi, mutta Matti\nhoiteli tottuneilla käsillä ohjia ja vihelteli väliin. Ville ajoi\nperässä Matin Hurralla ja vähän-väliä huusi:\n\n\"Eikö ala tuntua, että hevonen siitä kasvaa?\"\n\nSiihen Matti, muistaen, että Villellä saattoi olla paljonkin nassakan\npohjalla, vastasi hartaasti:\n\n\"Onpa kerrassaan niin siisti ja pulska alku ja niin hyvä ajaa, etten\nole paremmissa ohjissa koskaan ollut.\"\n\nJa se tuntui Villestä hyvältä.\n\nKomeasti ajelivat kylän läpi. Porvarin kujalla kimmastui Villen varsa\nlaukkaamaan ja vihkaisi vauhdilla, niin että tierat olivat Matilta\nsilmät puhkoa...\n\n\"Senkin puuhevonen ja tallajalka\", noitui Matti, kun sai pysähtymään,\nmutta Villelle hän huusi:\n\n\"Vähän huuliani, pöllö, menin massauttamaan, niin heti löi laukan.\nTällä pitää olla siivo ajo ja hellät ohjat... näin henkivireällä\nhevosella.\"\n\nSe taas tuntui Villestä hyvältä, ja Matti muisteli Villen nassakkaa.\n\nTalojen kohdalla huudettiin heille:\n\n\"Hei, hevosmiehiäkin on jo ajossa... Näkyy olevan Pörhölän Hurra ja\nHeiskasen juoksijavarsa... ja sipikalla ajavat.\"\n\nKun päästiin Heiskaselle, niin Matti alkoi siinä emännän ja renkien\nkuullen kehua:\n\n\"On siinä Villellä sellainen varsa, ettei ole tällä perällä ennen ollut\nsemmoista. Mutta sen minä sanon, että älä sinä anna, Ville, tyhmien\nsitä ajaa, sillä se on niin henkivireä, että pian on pilalla...\nTurkanen, kun sillä on juoksijan jalatkin... Se hevonen tuo vielä\ntuhansia kuin munavoita.\"\n\nVille kuunteli naurussa suin Matin kehumista, ja hyvillään oli\nemäntäkin. Rengit kyllä näyttivät epäillen kuuntelevan Matin puhetta.\n\nMutta sisälle, peräkamariin, Ville käski Matin. Tarjosi ensin sikaarin\nja kaivoi sängyn pohjalta nassakan. \"Otetaan tästä kylmiltään ensin...\nkahvikin tulee heti... Näin ensi kelin kunniaksi.\"\n\nJa lopulta kävi niin, että he joivat Villen nassakan tyhjäksi ja Matti\nvasta pimeän tullen palasi kotiin aikalailla humalassa ja rentona ja\nhauskana miehenä.\n\n\n\n\nORPO LEMPENI\n\n\nOrpona kuljin, orpona elin, orpo ja koditon olin. Laulelin\nmetsätielläni talviaamuina ja keväillä kaihoni sinertävälle taivaalle.\nAina oli mieleni raskas ja olentoni vapisevan valju.\n\nKuuntelivat ikävääni totiset kuuset ja taivaan sini suli sieluuni.\nMutta kanteloni ääni oli kaipaavan surullinen ja murhetta se tiesi\nkertoa. Ei kukaan tiennyt laulujani eikä kukaan kanteloni äänestä\narvannut, että soittoni oli suruista tehty, murehista muovaeltu.\n\nLempeänikö etsin?\n\nHäntä etsin ja haaveksin. Hain sinua kultakutrista, jonka unissani näin\nhyvin kaukana etelän usvain takana. Sepitin tarinan lemmestäni ja\nkaiken kaihoni kerroin -- sinua varten.\n\nMutta yhtä kaukana kuin oli kesäisen taivaan keveä poutapilvi, yhtä\nkaukana sinäkin leijailit, loitompana etelän usvia, kauempana kapenevaa\nkaukaisuutta. Et itkevää ikävääni tiennyt etkä tuntenut laulujeni\nlämpöä.\n\nEtsin sinua kaikkialta, odotin ja arvaelin.\n\nKesäisin luulin sinun tulevan kuin laululinnutkin. Luulin kuulevani\näänesi... ja sydänparkani vavahteli ja pitkä suruni lieveni. Mutta et\nollut sinä, ja suruissani näin päivien taas lyhenevän ja pimeän yhä\npitenevän. -- Talvi-illoin sinua muistelin, kun veistelin sauvointa\nvesille lähteäkseni. Sillä vetten takana olet ja odotat noutajaasi ja\nhänen purtensa purjeita siintävältä selältä etsit. Minä tulen heti, kun\nvuolas virta luo jäiset kahleensa, lasken meren suulle, josta aukeaa\navara ulappa... sieltä näkyy kaukainen maan ranta, jonka kuusien latvat\ntänne häämöittävät. Valkoiset purjeet purteeni panen ja sen keulaan\nonneni lipun.\n\nUskon sinun rannalla seisovan ja odottavan... luulen hennon vartesi\nnäkeväni, varron huivisi huisketta... Mutta kaukaisen maan ranta on\nkaru ja kallioinen ja kuusikko vieras mieronkulkijalle. Et ole\nrannalla, et näe purteni valkopurjeita etkä onneni lippua sen\nkeulassa...\n\nSiirryn pois muille vesille ja kuljen kunne tuuli ajelee. Samahan mistä\nsinua etsin, ja samahan missä ilottomat päiväni kuluvat...\n\nMutta joudunpa vielä mantereelle, jonka toisessa laidassa kuului olevan\nherttainen maailma ja laulujen ikuinen koti. Sen mantereen poikki minun\ntäytyy vielä pyrkiä, sillä sinne haluni tekee ja siellä odottanet\nminua. Vaikea on kulkuni, kuoppainen on maa ja metsä outo ja\nusahteleva. Iltaisin on sakea usva ja aamuisin päivänpaiste niin oudon\nikävä.\n\nKuluu kesä, tulee talvi ja uusi kevät ennenkuin ehdin niille paikoin,\nmissä laulujen maailman pitäisi alkaa. Mutta laulujen kotia ei näy, ei\nhelkä kannel eivätkä kotoiset tuulet puhalla. Aukenee eteeni avara\nmeri, jossa kevään usva puskee ilmojen halki... niin rento ja mahtava\nmeri... Ei kukaan täälläkään tiedä sinusta kertoa...\n\nMutta vielä minulla on päiviä kulkea ja vielä on kaihoni yhtä raskas,\nja yhtä minulle, missä ilottomat päiväni päättyvät...\n\nKulkiessani joudun vielä kerran tutulle koskelle, jossa ärjyvien\naaltojen näen kilvan kiitävän, ja kuohujen partaalla laulelen orvon\nelämäni laulua. Laulaisinko ilmoille syvän suruni ja hyräilisin mustan\nmieleni kivikkorannoille vai muistelisinko hetkiä, joina sinut\nlöytäväni luulin?\n\nKorkealla on taivaan vaalea sini, nurmi voimakkaan vihreänä vierelläni,\nja kaikki ilmat seisovat tyyninä. Ohitseni kiitää vuolas, vaahtoinen\nvoima, joka houkuttelee ja viehättää.\n\nOi jospa tähän vierelleni istahtaisit! Kuuntelisin äänesi liverrystä ja\nnauttisin silmiesi loistetta. Sinun surusi olisi kaihoni sisko ja\nsielusi tuntisi sen pitkän, kolkon tarinan ilottomasta elämästäni,\njonka sinulle kertoisin. Meidän sielumme sulaisivat yhteen, sillä sinun\nsurusi olisi minun onneni, ja meidän kummankin sydämeen uppoisi tieto\nsiitä, että pitkä, iloton taipaleemme on loppunut... Mutta koski jyskää\nja pauhaa ja virta vie ja viettelee... ja tuudittaa kuin uneen haaveeni\nja unelmani...\n\nEi lievene suruni, ei routa rinnasta lähde eikä sydänraukkani ikäväänsä\nheitä. Et tullut luokseni, en kotiasi löytänyt, en polkua tiennyt, joka\nolisi luoksesi vienyt. Eivät ainaiset ajatukseni löytäneet tietä\nluoksesi eikä kanteleeni ääni korviasi tavannut. Ei kulkenut ilmojen\nhalki kaihoni etkä milloinkaan aavista, missä kuljen ja mistä sinua\netsin. -- Sillä sinä et tunne minua etkä tiedä missä kuljen. Ja siksi\njää lempeni aina orvoksi, orpona saan kulkea ja koditonna laulella.\n\nOrvon haudan löytänet ja yksinäisen koivun sen pohjoispäästä.\n\nMuistanetko silloin minua!\n\n\n\n\nNUORUUTENI\n\n\nSuutele vielä kerran hipiääni, kevään tuuli, hyväile polttavaa otsaani,\nkeveä hengetär, ennenkuin nuoruuteni minut jättää! Kierrä kerran vielä\nraukka rintani ja pehmoiset hyvästit suo sydämelleni!\n\nSillä nuoruuteni jättää minut... jäähtyy tulinen, hehkuva henkeni,\ntylsyy sydänparkani ja mieleni jäykistyy. Jättäisitkö, kevään hyvä\nhengetär, minut hyvästittä, kun parhaat voimani sinulle uhrasin ja\nnuoruuteni unelmat vaalealle taivaallesi uskoin.\n\nSillä kevättä toivoin eloni tiellä ja siksi sille parhaat lauluni\nsäästin ja rennoimmat nuoruuteni voimat annoin. Jätänkö kaiholla\nnuoruuteni? Olenko ilolla siirtyvä uuteen, tuntemattomaan aikaan?\n\nMikä on nuoruuteni ilo ja mikä oli taistelujeni, toivojeni, unelmaini\npalkka?\n\nIloton ja pettävä olit, nuoruuteni. Voimani, toivoni, työni ja tarmoni\nannoin. Sain särjetyn sydämen palkakseni, mustan mieleni ja tiedon\nsiitä, että nuoruuteni oli hukkaan kulunut.\n\nEt suonut, nuoruuteni, minulle onnen päivää. En nähnyt häntä, jota\nlupailit ja jota etsin. Lemmetön olit, nuoruuteni, niin jäisen kylmä ja\njäisen jäykkä. En kuisketta kullaltani kuullut, eikä sydämeni koskaan\nlemmen aamulaulua laulanut. Aavistit, nuoruuteni, kaipaavan ikäväni,\ntiesit sydämeni tuskan, mutta aina kiersit hänet, jonka toivoin tuovan\npäivänpaistetta rintaani. Välisti veit lähelle ja uskottelit jo olevani\nihanteeni vieressä, kiusasit sydänparkaani ja härnäsit herääviä\ntoiveitani. Sillä ne eivät olleet oikeita kuvia nuoruuteni pyhästä\nihanteesta. Ne olivat kimaltelevia, pahoja perhosia, jotka yöksi\nkuolevat ja aamuisin heräävät...\n\nNuoruuteni! Kun näin päälläni kaukaisen siintävän taivaan ja edessäni\navaran maailman, muistatko, mitä toivoin ja mitä lupasit? Niin\nkorkealle kuin käskit, panin toiveeni, ja niin kauas kuin maailman\nääriä oli, unelmani uletutin. Se oli teräksenkovaa voimaa, rautaista\ntahtoa ja haaveilevaa toivetta ikuisesta lemmestä ja elämänonnesta.\nMissä olet nyt, nuoruuteni, missä olette, toiveeni ja suuret unelmani?\n\nTeräksinen voima kului kovassa taistelussa, ja rautainen tahto pehmeni\npettymysten aallokossa. Erämaa jäi sydämeeni, ja kuloksi kuivuivat\nsydämeni kukkaset.\n\nMiehuutta uhkui mieleni, paisuvaa voimaa suonissani tunsin ja sinne\npyrin, kunne unelmani vetivät. Mutta aina oli taloton taival edessäni\nja kupeillani kuumat asteet. Aina kallio siinä, jossa luulin lammen\nsilmän päilyvän, aina vastale siinä, missä piti olla vuolas virta, ja\nkivi siinä, jossa pehmoista helmaa toivoin...\n\nKallio mursi voimani, vastaleessa nuoruuteni parhaat päivät hupenivat,\nja kivellä illoin itkin, kun kaivaten kultani pehmoista helmaa\nodotin...\n\nMiksen nyt ilolla jättäisi nuoruuttani, joka paljon lupasi ja katkeran\nmuiston jätti jälkeensä! Miksen iloiten luovu kiipeämästä vastaletta ja\nkapuamasta kaljua kalliota?\n\nSanon sinulle hyvästi, nuoruuteni, lemmetön ja kylmä. Hellitän\njoustavan mieleni toiveista ja unelmista ja viskaan hyistä hyhmää\nhaaveilleni...\n\nMutta vielä on tylsyneen sydämeni kammioissa aavisteleva, tuskallinen\nkaipuu. Se ei ole raju eikä rauhaton, ei vimmaa täysi eikä salamoiva.\nSe on kuin tumma, tähdetön talvinen taivas, joka kertoo valoa\ntuntemattomista maailmoista...\n\nValoa vartoo aavisteleva kaipuuni, onnea kärsivä sydän ikävöi. Tuletko\nkoskaan?\n\nTule hetkeksi ja anna minun kerran tuntea tuulahdus elämän suuresta\nonnesta... anna aavistus ihmiselämän onnen päivistä...!\n\nMinä olen sinua varten säästänyt kaiken hellyyteni ja parhaat sydämeni\ntunteet. Tahdon verhota sinut kaihoni vaipalla ja rakastaa sinua niin,\nettä saat tuntea nuoruuteni voimia... Nyt minä sinua enimmin kaipaan,\nkun pettyneenä kivelle pääni kallistan. Tule, salli minun kertoa\nkuluneen nuoruuteni päivät, lupaa itkeä ja ikävöidä...\n\nOlen sinut nähnyt, olen ohitsesi kulkenut. Silmiesi syvällisessä\nloistossa luulen nähneeni sen maailman, jota ikävöin. Luulen sinun\nsäälivän ja surkuttelevan... Olet unieni suloinen enkeli, pimeiden\nöiden valo ja päivieni elinvoima. Olet hyvien henkien lähettämä sitä\nvartoomaan, kun nuoruuteni menetän ja puhallan haaveeni pois.\n\nVoiko sydämesi koskaan aavistaa, mitä nuoruuteni vei ja mitä vielä\ntoivoin?\n\n\n\n\nHAUTANI\n\n\nMihinkä he minut haudannevat? Tahtoisin valmistaa hautani, tahtoisin\nitse sen kukittaa, ennenkuin mullaksi murenen. Tahtoisin elää ja kuolla\nyhtaikaa, että näkisin, kiertävätkö linnut hautakumpuani ja kuka\nkukkaset kuihduttaisi.\n\nOmassa kaukaisessa Pohjolassani soisin luitteni lahoavan ja hautani\nolevan jokiahteella. Siihen kuuluisi virran veisuu ja muuttolintujen\nsiipien suhina. Siihen näkisin tulvan nousevan ja jäiden röykkiöinä\npuskevan rantatörmälle.\n\nSiihen kalmistoni etelärinteelle, josta lumi keväisin ensiksi sulaa ja\njosta kauas näkyvät pitkä petäjä ja voimakas kuusi, hautani kaivaisin\nja valmistaisin. Omalla laillani sen sisustaisin ja omaan malliini\nistuttaisin puita sen ympärille. Koivu, joka pääni puolessa kasvaisi,\nolisi valkoinen morsiameni, jota eläessäni turhaan etsin. Pitkä petäjä\nolisi isänmaani ja voimakas kuusi vankka turvani. Mutta pihlaja\njalkaini juuressa olisi kuva omasta lyhyestä ja pettyneestä elämästäni.\nOlihan kerran urpu puhjennut minunkin toivoissani, oli lehteen käynyt\nlyhyt onneni, ja yhden illan näin valkoisia kukkia eloni tyhjällä ja\nsantaisella polulla...\n\nSiihen he minut upottaisivat, loisivat multaa arkulle ja silittäisivät\nsijan jaloillaan...\n\nMutta puuni he jättäisivät rauhaan ja unohtaisivat pian, missä alaston,\nruohoton hautani on.\n\nVoi, eivät aavistaisi, että tiesin hautaani, kuinka vaihteli siellä\npäällä kesä ja talvi. Kuinka kuulin lintujen keväällä tulevan ja\nlaulavan haudallani omissa puissani, kuinka näin koivun urvun\npuhkeavan, tulvan nousevan joessa ja jäiden puskevan törmän päälle...\nkuinka se ruohottui, tuo santainen hautani, koivu vesoittui ja pihlaja\nkävi kukkaan...\n\nJa kuinka kului kesä, ja päivä aamuisin heitteli kultiaan orvolle,\nruohottuneelle haudalleni... kuinka siitä kulki väkeä ohi suurina\njuhlapyhinä, Perttulina ja Mikon sunnuntaina... ja silmäsivät koivua ja\npihlajan punaisia marjoja ja kuloksi kuivettunutta ruohoa... eivätkä\nenää muistaneet, että siinä on rauhallinen, ahdas ja pimeä kotini...\n\nMutta talven tullen tekivät siitä jänikset vasiten polkunsa, kun\nkirkkoaidan takaa metsästä tullen taloja lähestyivät. Ne kulkivat siitä\nkahakäteen talviaamuina ja palasivat illan hämärässä. Haudallani\nviivähtivät tullen mennen... kuuntelivat hetkisen ja tuuppivat kuusien\njuuritse suuren salon vapauteen. Ja polkivat tiensä auki keväimeen asti\nja poistuivat vasta kun yöt kävivät valoisiksi.\n\n\n\n\n"]